Rikos ja rakkaus

RIKOS JA RAKKAUS

Kirj.

Edgar Wallace

Englanninkielestä ("The Valley of Ghosts") suomentanut

Väinö Nyman

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1938.

I

Tyttö postikonttorissa

Kohtalo ja kevyesti kulkeva Spanz-auto toivat Andrew Macleodin Beverleyn seuduille. Kaupunki itse sijaitsee erään vähäpätöisen haararadan päässä, voimatta millään nähtävällä verukkeella puolustaa olemassaoloaan tai toimeentulomahdollisuuksiaan. Beverleyn asukkaat eivät kuitenkaan jostakin kummallisesta syystä näe nälkää, ja kaikki nuo pienet omituiset kaupat, jotka muodostavat sen ainoan leveän, varjoisan kadun, ovat varakkaan näköisiä. Sellaista tuntua se ei olisi voinut hankkia itselleen aristokraattisesta esikaupungistaan, koska Beverley Green hankki kaikki tarpeensa muualta suurista haaraliikkeistä ja tilasi kaupungista vain sellaisia tavaroita, jotka olivat unohtuneet pois tilauslistalta.

Andy pysäytti pitkäkorisen autonsa postikonttorin edustalle laskeutuen kadulle. Sitten hän puhui viisi minuuttia päämajaan ja hänen puhelunsa aihe oli Allison John Wicker eli Nelisilmä-Scottie, jolle silmälasien käyttö oli suonut tällaisen liikanimen. Scottie kuului ammattikuntansa niiden muutamien jäsenten joukkoon, jotka mielellään kävelivät. Kun Regent Diamond Yhtymän johtaja tuli konttoriinsa eräänä maanantaiaamuna ja huomasi jonkun säästäneen hänet suuren, tulta ja varkaita kestävän kassakaapin avaamisesta asetylenipistoliekin avulla, oli se niin selvästi Scottien työtä kuin hän olisi jättänyt kuittinsa anastamistaan seitsemästä jalokivikääröstä. Ylimääräisten poliisivartioitten käskettiin heti ruveta vahtimaan rautatieasemia ja lastauspaikkoja, kaikki hotellit tarkastettiin ja kaikkia poliisikuntia varoitettiin.

Andy Macleod, joka oli ottanut mukaansa loma-aikansa hauskuudeksi onkivavan ja suuren määrän kirjoja, joiden lukemiseen hän ei voinut uhrata aikaansa muulloin, sai keskeyttää virkistysmatkansa järjestääkseen takaa-ajon.

Hän oli aloittanut uransa tohtori Macleodina, päämajan apulaispatologina, mutta olikin sitten ryhtynyt varkaiden kiinniottajaksi tietämättä itsekään oikein kuinka. Virallisesti hän oli kyllä vieläkin patologi, siis sellainen mies, joka kutsuttiin todistajien aitioon valallaan vahvistamaan niitä seikkoja, jotka olivat aiheuttaneet jonkun vainajan kuoleman; mutta epävirallisesti, vaikka häntä puhuteltiinkin "herraksi", hän oli "Andy" nuorimmallekin piiriään kiertävälle poliisille.

"Hän meni kävellen kolme päivää sitten Panton Millsin läpi. Olen melkein varma siitä, että kulkija oli Scottie", sanoi hän. "Majailen nyt näillä seuduilla, tämän paikan ja Three Lakesin välillä. Paikallinen poliisi vannoo, ettei hän ole ollut Beverleyn läheisyydessäkään, mikä tietysti merkitsee, että hän on majaillut ihan heidän nenänsä edessä. He ovat todella oivallista joukkoa; kysyivät minulta, onko hän tehnyt jotakin pahaa, vaikka he jo viikko sitten ovat saaneet täydellisen selostuksen varkaudesta ja Scottiesta."

Muuan tyttö sattui tulemaan postikonttoriin juuri tällä hetkellä. Vilkaisten syrjään puhelinkomeron lasiseinän läpi Andy ei voinut olla ihailematta häntä. Viehättäväkö – suloinenko – kaunisko? Kaikki ompelijattarien valmistamiin muodinmukaisiin pukuihin pukeutuneet naiset näyttävät aina hyvin viehättäviltä kaikkien miesten mielestä. Tyttö oli pitkä naiseksi, solakka, mutta ei laiha.

"Kyllä, minä luulen ainakin niin", vastasi hän koneellisesti päällikölleen voimatta kääntää silmiään pois tytöstä.

Tyttö kohotti kättään, jolloin hän näki sormuksen vasemman käden nimettömässä, kultasormuksen pienine smaragdeineen, vai olivatko ne ehkä safireja – ei, kyllä ne olivat smaragdeja. Hän näki niiden merenviheriän värin.

Hän oli avannut komeron ovea noin tuuman verran kerrottuaan päällikölleen selostuksensa salaisimman osan ja voi nyt toisella vapaalla korvallaan kuunnella, mitä tyttö ehkä puhuisi.

– Enemmän kuin kaunis, päätteli hän ihaillen tytön häneen päin kääntynyttä sivukuvaa.

Ja silloin tapahtui jotakin kummallista. Tyttö oli nähtävästi vilkaissut häneen hänen katsoessaan muualle. Ehkä hän oli kysynyt, kuka hän oli, mutta luultavinta oli, että kielevä vanha postimestari, jolle Andy oli näyttänyt korttinsa helpottaakseen puhelun saantia, oli vapaaehtoisesti ilmoittanut sen hänelle. Andy kuuli sanan "etsivä". Paikaltaan saattoi hän katsella tarkasti tytön kasvoja.

"Etsivä!" Tyttö lausui sanan vain kuiskaamalla, mutta Andy kuuli – ja näki. Tyttö tarttui käsillään pöydän laitaan, ja väri haihtui hänen kasvoistaan jättäen ne kalmankalpeiksi. Huulienkin väri muuttui kummallisesti.

Andy oli niin tarkkaavainen ja hämmästynyt, että hän laski kuulotorven alas, ja sillä hetkellä tyttö kääntyi kohdaten hänen katseensa. Pelkoa, kauhua ja kammoa oli noissa silmissä. Tuijottaessaan häneen suu auki Andystä tuntui kuin jokin olento olisi joutunut ansaan kidutettavaksi. Tytön silmät kääntyivät pois, ja hän hapuili pöydältä käsiinsä vanhan miehen sille laskemia vaihtorahoja niin vapisevin käsin, että hän vihdoin pyyhkäisi kolikot kouraansa ja poistui konttorista nopeasti.

Tietämättä sitä, että langan toisessa päässä muuan hämmästynyt poliisivirkamies paineli koukkua itsepintaisesti, saadakseen ilmaista Andylle omatkin päätelmänsä asiasta, Andy ripusti mustan lieriön paikalleen mennen komerosta konttoriin.

"Kuka tuo neiti oli?" kysyi hän maksettuaan puhelinmaksun.

"Hänkö, herra? Neiti Nelson vain, Greenistä – Beverley Greenistä, tuolta kukkuloiden luota. Ihmeellinen paikka; teidän pitäisi nähdä se. Siellä asuu paljon rikkaita ihmisiä. Herra Boyd Salter esimerkiksi; olette kai kuullut puhuttavan hänestä? Ja herra Merrivan. Hän on rikas mies, vaikka hän onkin hieman itara; ooh, siellä asuu paljon muitakin varakkaita henkilöitä. Paikka on jonkinlainen – niin, kuinka sitä nyt nimittäisikään? Puutarhakaupunki – niin, sellainen se juuri on. Muutamia seudun suurimpia rakennuksia on siellä. Herra Nelsonin perhe asui siellä vuosikausia ennenkuin siellä oli minkäänlaista puutarhakaupunkia. Muistan hänen isoisänsä; hieno vanha mies hän oli."

Postimestari oli valmis kertomaan yksityiskohtaisesti niiden onnellisten ihmisten elämäkerrat, jotka asuivat Beverley Greenissä, mutta koska Andy halusi välttämättä nähdä tytön vielä vilahdukselta, keskeytti hän selityksen äkkiä.

Hän näki tytön kävelevän nopeasti keskellä tietä ja arvasi tytön kiiruhtavan rautatieasemalle.

Hän oli hämmästynyt ja ärtyisä. Kuinka hän selittäisi tytön mielenliikutuksen? Mitä oli tytöllä pelättävää etsivien puolelta? Mikä hulluus, suuri tai pieni, oli aiheuttanut tuon jäätävän kauhun ilmestymisen hänen silmiinsä?

Sen selvillesaaminen olisi kuitenkin vain ajan tuhlausta. Näiden pienten maalauksellisten ja kaukana muusta maailmasta sijaitsevien kaupunkien asukkaiden, vaikka elämä näyttää siellä niin ihanteelliselta ja he saavat olla ihan syrjässä sellaisten suurten intohimojen myrskyiltä, jotka häiritsevät maailmankaupunkien rauhaa, täytyy välttämättä kokea samanlaisia murheellisia, järkyttäviä kohtaloita kuin suuremman maailman ihmistenkin. Mutta –

Sana "etsivä" ei, vaikka siihen ehkä sisältyykin lainkäytön tarkan tutkimisen salaisuus, aiheuta mitään kiusaa normaalisille lainkuuliaisille ihmisille.

– Hm! – tuumi Andy hieroen sileää leukaansa, – tämä ei toimita kiinni Scottieta.

Hän ajoi autollaan pois kaupungista aikoen suunnata matkansa päätielle aloittaakseen tutkimuksensa niiden sivukanavien verkkomaisesta sokkelosta, jotka ovat etelään päin eräästä parinkymmenen mailin päässä sijaitsevasta paikasta.

Hidastuttaessaan auton vauhtia sivuuttaakseen erään tiukan mutkan hän näki oikeanpuolisessa pensasaidassa aukon. Siitä alkoi muuan leveä, sorattu, puiden reunustama puistokatu, ja hyvästi hoidettujen turpeitten reunustamat polut kiemurtelivat näkymättömiin. Taiteelliseen tienviittaan oli maalattu: "Yksityinen tie Beverley Greeniin."

Hänen vauhtinsa oli vienyt hänet aukon sivu, mutta hän peräytti autonsa, katsoi miettiväisesti viittaan ja käänsi vaununsa puistokadulle. Oli tuskin luultavaa, että Scottie menisi johonkin sellaiseen paikkaan, missä tie nousisi pystyyn; mutta toiselta puolen taasen Scottie oli hyvin epävakainen nero ja mainio käyttämään sopivia tilaisuuksia hyväkseen. Ja Beverley Green oli sitäpaitsi rikas yhdyskunta. Andy puhui näin itselleen oikeuttaakseen tekonsa, vaikka hän sydämessään tiesikin uteliaisuutensa johtuvan uudesta mielenkiinnosta. Hän halusi nähdä talon, jossa tuo tyttö asui. Mihinkähän rakennustyyliin herra Nelson oli kiintynyt?

Tie kiemurteli ja mutkitteli tehden vihdoin tavallista tiukemman käänteen, jolloin Beverley Green tuli äkkiä näkyviin kaikessa kesäisessä kauneudessaan. Andy hiljensi vauhdin kävelynopeudeksi. Hänen edessään oli leveä aukio. Se oli melkein tasainen ja kokonaan kukkivan pensasaidan ympäröimä. Noin tusinan metrin päässä tiestä oli T:n muotoinen merkki osoittamassa golf-kenttää, joka nähtävästi ulottui kauas laaksoon. Järjestyksessä vihreällä kentällä ja puoleksi näkyvissä niitä ympäröivien puiden välitse oli kaksitoista rakennusta. Joku vilahdukselta näkyvä pääty tahi valkoiseksi maalattu nostoikkuna, joku salvos tahi kierretyn, Elisabethin ajan mallisen piipun suora runko ilmaisivat rakennusten tyylin.

Andy katseli ympärilleen kysyäkseen joltakin. Tie haaraantui juuri siinä paikassa tiukasti vasemmalle ja oikealle, ja nurkkauksessa oli muuan kummallisesti katettu rakennus, joka näytti jonkinlaiselta kerholta. Hän arvasi, että sen portinpieleen oli kiinnitetty ilmoitustaulu, ja oli juuri laskeutumaisillaan autostaan tarkastellakseen asiaa paremmin, kun muudan mies tuli näkyviin sen nurkkauksen takaa, missä rakennus sijaitsi.

– Joku varakas, syrjään vetääntynyt suurkaupungin kauppias, – mietti Andy mielessään. – Musta alpakkanuttu, leveäkärkiset kengät, kova kaulus ja uushopeiset kellonperät. Luultavasti hyvin koppava mies, joka nyt ihmettelee, mitä hornaa minä tarkoitan tunkeutumalla tähän paratiisilliseen puutarhaan.

Ja tulokas tarkastelikin tunkeilijaa hyvin vakavasti, mutta jos sanoisimme hänen näyttäneen jollakin tavoin vihaiselta, liioittelisimme.

Hänen ikänsä voi olla vaikka mitä tuossa viidenviidettä ja kuudenkymmenen välillä. Suuret, sileät kasvot olivat rypyttömät ja hänen käyntinsä oli niin reipasta, että sitä melkein voitiin sanoa ripeäksi. Ja vaikka hän olikin suuri mies, hallitsi hän tukevan ruumiinsa niin hyvin, että Andy vasta jonkun ajan kuluttua huomasi hänen taipumuksensa lihavuuteen.

Hänen tervehdyksensä karkoitti kaikki epäilykset ystävällisestä vastaanotosta, jos vieras oli niitä ehkä hautonut mielessään.

"Hyvää huomenta, herra", sanoi hän. "Minusta näyttää ihan siltä kuin hakisitte jotakin. Green on hyvin eksyttävä paikka vieraille, koska taloissamme ei ole nimiä eikä numeroita."

Hän naurahti maltillisesti.

"Minä en hae juuri ketään erityisesti", virkkoi Andy hymyillen vastaan. "Tulin tänne vain uteliaisuudesta. Kaunis paikka. Kuulin kerrottavan tästä Beverleyssä."

Toinen taivutti päätään.

"Meidän luonamme käy hyvin vähän vieraita – olin melkein sanomaisillani 'onneksi', mutta se olisi ollut epäystävällistä. Minä ja naapurini omistamme yksityisesti tämän tilan eikä meillä ole sellaista ravintolaa, joka houkuttelisi vieraita jäämään tänne. Tuollainen vieraskoti vain". Hän viittasi kädellään vistarian peittämään rakennukseen, jota Andy oli luullut kerhoksi. "Me olemme laittaneet sen kuntoon vieraillemme. Joskus emme voi majoittaa kaikkia ystäviämme ja joskus pienen yhteiskuntamme vieraana on joku kuuluisa – tuota – henkilö, niin sanoakseni. Esimerkiksi nykyäänkin", jatkoi hän, "vierailee luonamme muuan etevä kanadalainen geologi".

"Onnellinen mies", hymyili Andy, "ja onnellinen yhteiskunta. Onko noissa kaikissa taloissa asukkaita?"

Hän teki kysymyksen tietäen hyvin, että jokainen talo oli asuttu, mutta odotti sentään, millaisen muodon vastaus tulisi saamaan.

"On tietysti. Tuo viimeinen talo tuolla vasemmalla on herra Pearsonin, sen kuuluisan arkkitehdin, joka nyt on vetäytynyt lepoon. Seuraava talo päätyineen on herra Wilmotin, erään herrasmiehen, joka – tuota – niin, en oikeastaan tiedä hänen hommiaan, vaikka hän onkin sisarenpoikani, mutta sanokaamme kuitenkin, että hän on jotakin kaupungissa. Seuraava talo taasen, tuo ruusuköynnösten peittämä, on herra Nelsonin – Kenneth Leonard Nelsonin, josta luultavasti olette kuullut puhuttavan."

"Sen taiteilijanko?" Andyn mielenkiinto oli herännyt.

"Juuri hänen. Kuuluisa mies. Hänellä on taiteilijan työhuonekin, mutta sitä te ette voi nähdä täältä, koska se sijaitsee rakennuksen pohjoispuolella. Taiteilijat työskentelevät ymmärtääkseni mieluummin revontulien valossa. Tuolla kaukana, ruohikon nurkassa sijaitseva rakennus – ette ehkä näe nurkkaa tänne, mutta sen sivulla on muuan tenniskentille vievä kujanne – on läänityskartanoni." Hän nauroi hyväntuulisesti

"Mikä tuo kukkulan rinteellä sijaitseva suuri kartano on? kysyi Andy.

Taiteilija Nelson oli siis tytön isä. Mitä hän olikaan kuullut kerrottavan taiteilija Nelsonista? Nimi vihjaili johonkin vastenmieliseen asiaan.

"Tuoko kukkulan rinteellä sijaitseva talo?" vastasi opas. "Se ei onnettomuudeksi kuulukaan yhteiskuntaamme ja on todellisuudessa ainoa oikea läänityslinna, jonka ympärille me vaatimattomat talonpojat olemme rakentaneet hökkelimme.

Kuvitelma näytti huvittavan häntä, ja hän toisti "rakentaneet hökkelimme" ennen jatkamistaan:

"Kartano on herra Boyd Salterin oma. Hänen sukunsa on asunut täällä tai näillä seuduilla vuosisatoja, sir. Salterit ovat aikoinaan tulleet tänne – no niin, en tahdo rangaista teitä heidän elämäntarinallaan. Herra Boyd Salter on hyvin rikas, mutta puoleksi raajarikko."

Andy nyökäytti päätään ja toinen jatkoi:

"Tuolla on vieraammekin, professori Bellingham. Minun nimeni on Merrivan."

Tämäkö siis oli herra Merrivan? "Rikas, mutta hieman itara", oli postimestari sanonut hänestä.

Andy oli syventynyt katselemaan lähestyvää kanadalaista geologia, muuatta pussihousuista laihaa miestä, jonka vartalo oli vääntynyt kumaraan asentoon.

"Hän on käynyt keräämässä vuorilta kivennäisiä. Niitä on löytynytkin paljon täältä ympäristöstä", selitti herra Merrivan.

"Luulen tuntevani hänet melko hyvin", sanoi Andy innokkaasti.

Hän meni tien poikki professoria vastaan ja kun enää vain muutamat metrit eroittivat heidät toisistaan, kohotti geologi katsettaan ja pysähtyi.

"Kova kohtalo, Scottie", sanoi Andrew Macleod onnistumatta oikein teeskennellä suruakaan. "Aiotteko ruveta juonittelemaan, vai vienkö teidät jonnekin syömään välipalaa?"

"Logiikka on aina ollut heikkouteni", tunnusti Scottie, "ja jos sallitte minun mennä huoneeseeni ja ottaa sieltä mukaani muutamia vaatekappaleita, seuraan mielelläni teitä. Teillä on näemmä autokin, mutta minä kävelen mieluummin."

Andy ei sanonut mitään, ennenkuin he saapuivat herra Merrivanin luo.

"Professori aikoo näyttää minulle muutamia kivikappaleitaan", sanoi hän iloisesti. "Kiitän teitä, herra Merrivan, suuresti ystävällisyydestänne ja kohteliaisuudestanne."

"Ehkä te palaatte vielä takaisin jonakin päivänä ja annatte minun sitten toimia oppaananne", virkkoi kookas mies.

"Olisin hyvin ihastunut", vastasi Andy tarkoittaenkin totta puheellaan.

Hän seurasi Scottieta vieraskodin tammiportaita pitkin siihen hauskaan pieneen huoneeseen, jossa Scottie oli asunut pari päivää.

"Epäily on tämän ajan kirous", sanoi Scottie katkerasti. "Ettekö te uskonut minun palaavan takaisin, jos olisitte sallinut minun yksinäni mennä huoneeseeni?"

Scottie saattoi joskus olla hyvin lapsellinen, minkä vuoksi Andy Macleod ei nytkään vaivautunut vastaamaan.

Hintelä mies nousi vaunuihin sen näköisenä kuin hän olisi tuntenut paljasta inhoa.

"Nykyään on jo liiaksi autoja", valitti hän. "Liikunnon puute tappaa tuhansia ihmisiä joka päivä. Miksi vangitsitte minut, Mac? Mutta olipa asia millainen tahansa, voin kaikissa tapauksissa todistaa olleeni silloin muualla."

"Mistä te sellaisen todistuksen olette hankkinut? Löysittekö sen kivennäisten joukosta?" kysyi hänen vangitsijansa, ja Scottie vaikeni arvokkaasti.

II

Vihjaus Abraham Selimiin

Oleskellessaan Scottien kanssa vaillinaisessa tyrmässä Andy huomasi täytyvänsä toimittaa muutamia erityisiä muodollisuuksia, ennenkuin hän voi siirtää vankinsa siihen paikkaan, missä tämän oli vastattava synneistään.

"Mistä minä löydän sellaisen?" kysyi Andy kuultuaan, että jonkun paikallisen viranomaisen täytyi hyväksyä ja määrätä siirtäminen.

"No niin, herra", tuumi poliisikersantti miettiväisesti, "täällä on kyllä herra Staining, mutta hän on sairas, ja herra Mames Bolter, mutta hän on juuri lomalla, ja sitten herra Carrol, mutta nyt muistan hänenkin matkustaneen hevosnäyttelyyn. Hän kasvattaa –"

Andy keskeytti hänet.

"Tämän paikan ilmastossa on kai jotakin, mikä panee ihmiset puhumaan, kersantti", sanoi hän kärsivällisesti, "mutta minä ehkä sovitin sanani hiukan epäselvästi. En halua kuulla niiden miesten nimiä, jotka eivät nykyään ole paikkakunnalla. Onko täällä läheisyydessä ketään rauhantuomaria?"

"On muuan Boyd Salter-niminen herrasmies", kehaisi kersantti korostavasti. "Hän vahvistaa kyllä määräyksen nimikirjoituksellaan, jos hän vain sattuu olemaan kotona", lisäsi hän.

Andy nauroi lähtien hakemaan herra Boyd Salteria.

Hän huomasi suorimman taloon vievän tien kiertävän Beverley Greeniä. Todellisuudessa herra Salterin tilukset ulottuivat Beverleyhin saakka ja niille päästiin parista kaupungin laidassa sijaitsevasta veräjästä. Andy oli kyllä nähnyt ne ennenkin ja arvaillut, kukahan niiden takana asui.

Beverley Hall oli kaunis kartano sellaista tyyliä, jonka Inigo Jones on tehnyt kuuluisaksi.

Mutta se oli kuin äänettömyyden asunto. Kellon tikutus oli ensi ääni, jonka hän kuuli päästyään tilavaan laakakivilattiaiseen halliin. Palvelija poistui äänettömästi viemään Andyn nimikorttia, ja Andy näki hänen käyttävän kumipohjaisia kenkiä. Hän oli poissa kauan ja viittasi palattuaan vierasta käymään peremmäksi.

"Herra Salter on hermotaudin marttyyri, sir", kuiskasi hän. "Olen ihan varma siitä, että hän olisi teille hyvin kiitollinen, jos tahtoisitte keskustella tyynesti hänen kanssaan."

Andy luuli kohtaavansa ramman ja oli jo näkevinään vapisevan, tuolissaan pielusten varassa istuvan olennon. Mutta sen sijaan hän tapasikin terveen näköisen, noin viisikymmenvuotisen miehen, joka kohotti katseensa äkkiä, kun Andy ilmoittamatta ohjattiin huoneeseen.

"Hyvää iltaa, herra Macleod. Mitä minä voin tehdä hyväksenne? Huomaan teidän tulleen luokseni poliisiasioissa", sanoi hän tarkastellen korttia.

Andy selitti käyntinsä tarkoituksen.

"Teidän ei tarvitse hiljentää ääntänne", hymyili toinen. "Otaksun Tillingin kertoneen teille taudistani? Joskus olen hyvinkin arka, mutta tämä sattuu olemaan muuan hyvistä päivistäni."

Hän silmäili asiakirjaa, jonka Andy oli laskenut hänen eteensä, vahvistaen sen nimikirjoituksellaan.

"Tämä ystävämme on kai tuo jalokivivaras?" tiedusti hän. "Missä hän on piileskellyt?"

"Teidän puutarhakaupungissanne", sanoi Andy, jolloin herra Salterin kauniit kasvot synkistyivät.

"Beverley Greenissäkö? Ja tietysti sen vieraskodissa?"

Andy nyökäytti päätään.

"Tutustuitteko te keneenkään sen asukkaaseen?"

"Yhteen; herra Merrivaniin."

Vähään aikaan ei puhuttu mitään, mutta sitten sanoi herra Salter:

"Kummallista joukkoa, nuo asukkaat! Wilmot on eriskummainen henkilö. Minä en kykene määrittelemään häntä tarkasti. Olen usein luullut häntä herrasmies-murtovarkaaksi. Mikä tuon kirjassa mainitun miehen nimi nyt taasen olikaan – Rufflesko? Ah, Raffles; niinhän se olikin. Kummallinen mies, tuo Wilmot. Sitten siellä on Nelsonkin. Hänkin on hyvin omituinen. Juo kuin paholainen! Hän voisi juoda meren kuiviin."

Silloin Andykin muisti taiteilijasta kerrotun tarinan.

"Hänellähän on tytärkin", vihjaisi hän.

"On kyllä ja kiltti, kaunis tyttö onkin. Wilmot on kihloissa hänen kanssaan tahi jotakin sinnepäin. Poikani on mainio uutistenkerääjä oleskellessaan kotona. Hänen pitäisi olla poliisin palveluksessa – käy vielä koulua. Hm!"

Hän vilkaisi todistukseen, kuivasi sen ja työnsi sen pöydän yli Andylle.

"Herra Merrivan näyttää hyvin sopuisalta mieheltä", vihjaisi Andy.

Rauhantuomari pudisti päätään.

"Minä en tiedä hänestäkään juuri mitään", sanoi hän. "Olen vain tervehtinyt häntä, siinä kaikki. Hän näyttää hyvin kiltiltä herrasmieheltä, ikävystyttävältä kylläkin, mutta kiltiltä. Puhuu liian paljon, kuten muutkin Beverleyssä."

Ja painostaakseen tätä paikallista heikkoutta hän jatkoi keskeytymättä, kertoen Beverleyn ja sen asukkaiden tarinan. Hetkisen kuluttua hän ryhtyi puhumaan kartanostaan.

"Niin, tämä on kaunis pieni paikka, mutta tämän hoitaminen tulee melko kalliiksi. Minä en ole kyennyt toteuttamaan kaikkia haluamiani uudistuksia ja ellei –"

Hän katsahti äkkiä syrjään kuin peläten, että hänen vieraansa voi ehkä lukea hänen ajatuksensa.

Kului jonkun aikaa, ennenkuin hän jälleen puhui:

"Oletteko milloinkaan ollut tekemisissä paholaisen kanssa, herra Macleod?"

Hän ei laskenut leikkiä. Hänen Andyyn kohdistuva katseensa oli suora ja vakava.

"Minä olen aikoinani saanut otella monenkin pikkupaholaisen kanssa", hymyili Andy, "mutta en voi sanoa tuntevani niiden isää".

Herra Salterin silmät eivät kääntyneet muualle. Ne tarkastelivat Andyä hajamielisesti, se on kyllä totta, mutta vakavasti ainakin kolmekymmentä sekuntia.

"Lontoossa on muuan Abraham Selim-niminen mies", sanoi hän hitaasti, "ja hän on oikea piru. Minä en usko tätä teille siksi että olette poliisiupseeri. En tiedä edes, miksi uskonkaan tämän teille. Se johtuu luullakseni luonnollisesta ajatusyhtymästä. Olen vahvistanut nimikirjoituksellani monta vangitsemismääräystä, mutta en ole milloinkaan laskenut kynääni paperille ajattelematta tuota suurinta pahantekijää. Hän on murhaaja – murhaaja?"

Andy hämmästyi liikahtaen tuolillaan.

"Hän on tappanut ihmisiä, murtanut heidän sydämensä ja tuhonnut heidän elämänsä perinpohjin. Hän kohteli erästä ystävääni niin!" Salter puristi kätensä niin kovasti nyrkkiin, että rystyset tulivat valkoisiksi.

"Abraham Selimkö?" Andy ei osannut sanoa muutakaan ja hänen isäntänsä nyökäytti päätään.

"Jos hän jonakin päivänä, kuten luulen, erehtyy ja joutuu käsiinne, lähettäkää silloin minulle sana. Ei, ei, en tarkoita sitä; häntä ei saada kiinni milloinkaan!"

"Onko hän juutalainen vai turkkilainenko? Hänen nimestään voitaisiin luulla molempia."

Boyd Salter pudisti päätään.

"Minä en ole nähnyt häntä ikinä enkä ole tavannut ketään toistakaan, joka hänet tuntisi", sanoi hän hämmästyttävästi. "Nyt te saatte poistua, herra Macleod. Mikä on muuten arvonne?"

"Minä olen koettanut ottaa siitä selkoa vuosikausia", sanoi Andy. "Kuulun nykyään jollakin tavoin lääkeopilliseen tiedekuntaan."

"Oletteko te lääkäri?"

Andy nyökäytti päätään.

"Minä teen paljon analyyttisiä töitä. Olen jonkinlainen apulaispatologi."

Boyd Salter hymyili.

"Silloin minun olisi pitänyt nimittää teitä tohtoriksi", sanoi hän. "Edinburghista tietenkin?"

Andy myönsi sen.

"Minä pidän paljon lääkäreistä. Hermostoni on hirveän huonossa kunnossa. Voidaanko sitä mitenkään parantaa?"

"Psykoanalyysillä", sanoi Andy heti. "Sen avulla voitte poistaa tervehtymistä estävän hermostumisenne ja karkoittaa sen olemattomiin olennostanne. Hyvästi, sir."

Tehokkaampaa keinoa Macleodin karkoittamiseen talosta ei ollut olemassakaan kuin hänen kanssaan lääkkeistä keskusteleminen.

"Hyvästi – tuota noin – tohtori. Te olette vielä hyvin nuoren näköinen sellaiseksi – kolmenkymmenen vaiko yhdenneljättä?"

"Te arvasitte juuri siltä väliltä, sir", nauroi Andy poistuen.

III

Mies, joka karttoi konttoriaan

Stella Nelson oli poistuessaan postikonttorista pakokauhun vallassa. Vaikka hän ei kääntänyt päätään, tiesi hän tuon hyvännäköisen, voimakaskasvoisen miehen, jonka hän oli nähnyt puhelinkomerossa, katsovan hänen jälkeensä. Mitä hän ajattelikaan, tuo mies, jolle todennäköisesti luomen värähtäminenkin merkitsi jotakin?

Hän oli ollut melkein pyörtymäisillään kuullessaan sanan "etsivä", ja mies oli nähnyt hänen horjahtavan ja kalpenevan ja varmaankin arvaillut sen syytä.

Hän halusi juosta ja tarvitsi kaiken itsehillintäkykynsä voidakseen olla lisäämättä jo ennestään nopeaa vauhtiaan. Hän laskeutui kiireesti rinnettä alas rautatieasemalle nähden siellä, että hänen piti odottaa vielä puoli tuntia, ja muistaen vasta silloin poistuneensa niin hätäisesti, ettei ollut ehtinyt tilata keittiötarpeita. Palaisiko hän takaisin? Uskaltaisiko hän uhmata tuota vakavaa tarkastelua, mikä oli niin säikähdyttänyt häntä?

Vihdoin hän palasikin takaisin. Itsehalveksuminen kannusti häntä, ja kuitenkin hän tunsi huojennusta huomatessaan sinisen auton menneeksi. Hän kiiruhti kaupasta kauppaan tehden tilauksiaan ja meni sitten, epäröityään hetkisen, takaisin postikonttoriin ostaen muutamia merkkejä.

"Miksi te tuota miestä nimitittekään?"

Vain ponnistamalla sai hän äänensä pysymään vakavana.

"Etsiväksi, neiti", sanoi vanha postimestari korostavasti. "Te olisitte voinut kaataa minut maahan tomuhuiskulla hänen näyttäessään minulle korttiaan. Minä en tiedä ollenkaan mitä hän hakee."

"Mihin hän on mennyt?" kysyi neiti peläten vastausta.

"Beverley Greeniin, neiti; niin hän ainakin minulle kertoi."

Postimestarin muisti ei ollut mitä oivallisimpia tai muuten hän olisi muistanut, ettei Andy ollut ilmaissut mitään sellaista aietta.

"Beverley Greeniinkö?" toisti neiti hitaasti.

"Niin, neiti – Macleod!" sanoi hän äkkiä. "Hänen nimensä oli sellainen, vaikka en voinutkaan sitä heti muistaa, Macleod." Hän äänsi sen "Mac-lo-ed."

"Macleod", korjasi neiti hänen lausumistaan. "Oleskeleeko hän täällä?"

"Ei, neiti; hän on vain läpimatkalla. Banks, teurastaja, ei tahtonut uskoa, että meillä on etsivä kaupungissamme – muuan todellinen mies päämajasta. Hän on sama mies, joka todisti tuossa Marchmontin myrkytysjutussa. Muistatteko te sen, neiti? Kuinka ihmeellinen murha sekin oli! Muuan mies myrkytti vaimonsa voidakseen mennä naimisiin erään toisen naisen kanssa, mutta tämän Macleodin todistus vei hänet hirteen. Banks kertoi sen minulle, mutta minä satuinkin muistamaan sen samalla hetkellä. Muistini onkin ihmeellinen murhiin nähden."

Neiti palasi hitaammin asemalle ostaen piletin. Hän tunsi itsensä epävarmaksi, epäilyn ja pelon kiduttamaksi. Hän vihasi ajatustakin poistua kaupungista nyt muutamiksi tunneiksikaan, tuon miehen nuuskiessa siellä sillä aikaa, Herra ties vaikka mitä, sanoi hän itselleen äreänä.

Hän lähti jälleen kävelemään takaisin kylää kohti, mutta kuuli samalla junan vihellyksen. Ei, hän toteuttaisi sittenkin alkuperäisen päähänpistonsa. Muuan vaara oli kaikissa tapauksissa varma. Hän vihasi Macleodia kuin vihollista. Hän vihasi miestä, mutta pelkäsikin häntä samalla. Häntä värisytti muistellessaan miehen kysyvää katsetta, joka oli sanonut selvästi: "Teillä on jotakin pelättävää." Hän koetti lukeakin, voimatta kuitenkaan keskittää ajatuksiaan lehteen, ja vaikka hänen silmänsä seurasivatkin rivejä, ei hän nähnyt mitään eikä lukenut.

Lähestyessään päämääräänsä hän ihmetteli sitä, että hän oli voinut joskus uneksia takaisinpalaamisesta. Hänellä oli vain viikko aikaa tämän tukalan jutun järjestämiseen – viikko vain – ja jokainen päivä oli kallis. Hän ehkä onnistuisi. Hän voisi ehkä palata kotiin iltapäivällä onnesta laulavin sydämin ja sivuuttaa nämä samat kentät ja sillat rauhallisin mielin.

Hän kiinnitti vain koneellisesti huomionsa seudun yksityiskohtiin junan kiitäessä sen läpi. Hänen piti ottaa vaari tunteistaan muistaakseen ne, kun juna paluumatkallaan saapui tuon valkoisen maatalon kohdalle. Ehkä hänellä nähdessään sen jälleen ei enää olisi minkäänlaisia huolia.

Unelmat ja matka loppuivat samanaikaisesti. Hän kiiruhti pois suuren pääteaseman läpi tyrkkivien hirveiden ihmisten välitse, jotka eivät olisi kääntäneet päätäänkään, vaikka hän olisi kuollut siihen paikkaan. Ajuri saapui portaitten eteen hänen kutsustaan.

"Ashlar Building?" tuumaili mies lisäten sitten: "Minä tiedän, mitä te tarkoitatte, neiti."

Ashlar Building oli suuri, konttorihuoneustoja täyteen ahdettu rakennus. Stella ei ollut käynyt siellä milloinkaan ennen eikä tiennyt, kuinka hän löytäisi sieltä sen miehen, jota hän oli tullut tapaamaan. Eteisessä oli kuitenkin molempia seiniä peittävä vuokralaisten luettelo ja hänen katseensa seurasi nimiä ylhäältä alaspäin, kunnes se pysähtyi.

"309, Abraham Selim."

Konttori oli viidennessä kerroksessa.

Kului hetkinen, ennenkuin hän löysi sen, koska se sijaitsi erään pitkän käytävän nurkkauksessa parine ovineen, joista toiseen oli kirjoitettu "Yksityiskonttori" ja toiseen "Abraham Selim".

Hän koputti oveen ja muuan ääni sanoi:

"Sisään!"

Kapea kaide eroitti konttorin siitä kapeasta käytävästä, missä asiakkaiden oli lupa seisoa.

"Asianne, neiti?"

Häntä lähestyvä mies käyttäytyi töykeästi ja hieman vihamielisesti.

"Minä haluan puhutella herra Selimiä", selitti Stella, jolloin nuori mies pudisti hajuvoiteella hyvin siveltyä päätään.

"Te ette voi tavata häntä sopimuksetta", sanoi herra, "eikä hän sittenkään tahdo puhutella teitä". Mies keskeytti äkkiä tuijottaen häneen. "Hyväinen aika, neiti Nelsonhan te olettekin!" huudahti hän. "Minä en osannut milloinkaan odottaa näkeväni teitä täällä."

Stella punastui koettaen turhaan muistella, missä mies olisi ennen tavannut hänet.

"Neiti, te muistatte kai minut – Sweenyn – vielä?" sanoi mies, ja Stella punastui yhä enemmän.

"Tietysti, herra Sweeny."

Tämä paljastaminen hämmästytti ja nöyryytti Stellaa.

"Te erositte herra Merrivanin palveluksesta melko äkkiä, vai mitä?"

Nyt oli miehen vuoro joutua hämilleen.

"Niin erosin, neiti." Hän rykäisi muutamia kertoja. "Minä riitauduin hieman herra Merrivanin kanssa. Hyvin itara herrasmies ja kauhean epäluuloinen." Hän ryki jälleen. "Oletteko te kuullut jotakin erityistä, neiti?"

Stella pudisti päätään. Nelsonit eivät pitäneet palvelijoitaan milloinkaan niin kauan luonaan, että olisivat päässeet heidän kanssaan kyllin tuttavalliseen suhteeseen, voidakseen kuunnella heidän juorujaan, vaikka olisivat olleet siihen taipuvaisiakin.

"No niin, se johtui todellisuudessa siitä", sanoi Sweeny hieman huojentuneena senvuoksi, että hän sai nyt tilaisuuden selostaa asiaa ensin, "että herra Merrivan kaipasi muutamia hopeaesineitä. Minä olin tyhmyydessäni lainannut ne veljelleni jäljennettäviksi. Hän on hyvin kiintynyt vanhoihin hopeaesineihin, koska hän on työskentelevä kultaseppä, ja kun herra Merrivan kaipasi hopeitaan – –" Hän ryki jälleen ja muuttui puheessaan epäjohdonmukaiseksi. Häntä oli syytetty varkaudesta – häntä – ja hänet oli eroitettu muitta mutkitta. "Minä näkisin nyt nälkää, neiti, ellei herra Selim olisi kuullut puhuttavan minusta ja antanut minulle tätä tointa. Tämä ei tuota paljonkaan", lisäsi hän väheksyvästi, "mutta kuitenkin jotakin. Ikävöin usein takaisin tuonne hauskaan laaksoon. Nimitin Beverley Greeniä aina niin."

Stella lopetti äkkiä hänen selityksensä ja muistelmansa.

"Milloin minä voin puhutella herra Selimiä?" kysyi hän.

Sweeny pudisti päätään.

"Minä en voi sanoa sitä teille, neiti. En ole itsekään nähnyt häntä milloinkaan."

"Mitä!" sanoi Stella tuijottaen häneen hämmästyneenä.

"Asian laita on niin, neiti. Hän on koronkiskuri – mutta minun kai ei olisi tarvinnut ilmoittaa sitä teille."

Stella tunsi olevansa valmis vajoamaan lattian läpi paljaasta häpeästä.

"Hän toimittaa kaikki asiansa kirjeiden välityksellä. Minä otan vastaan asiakkaat ja teen sopimuksia. Ei silti, että hän milloinkaan pysyisi niissä", sanoi Sweeny, "mutta asiakkaat täyttävät kaavakkeet – te ymmärrätte kai – merkiten niihin, paljonko rahaa he haluavat, millaisia vakuuksia he voivat tarjota, ja kaikki muutkin asiat, ja jättävät ne tänne tuohon kassakaappiin herra Selimin luettavaksi sitten kun hän tulee."

"Milloin hän tulee?"

"Sen tietää yksin Jumala", sanoi toinen hurskaasti. "Hän käy kyllä täällä, koska kirjeet katoavat kaapista pari kolme kertaa viikossa. Hän on itse yhteydessä asiakkaittensa kanssa. Minä en tiedä milloinkaan, kuinka paljon he lainaavat ja kuinka paljon he maksavat takaisin."

"Mutta kirjoittaako hän määräyksensäkin tahtoessaan antaa niitä?" kysyi tyttö, jonka tuntema uteliaisuus voitti hänen pettymyksensä.

"Hän soittaa, mutta minä en tiedä, mistä. Tämä on kummallinen toimi. Vain pari tuntia päivässä ja ainoastaan neljänä päivänä viikossa."

"Eikö ole mitään mahdollisuutta saada tavata häntä?" kysyi Stella levottomana.

"Ei pienintäkään", sanoi Sweeny käyden pöyhkeäksi jälleen. "Aben kanssa – hän raivostuisi, jos hän vain tietäisi minun nimittävän häntä Abeksi – voidaan sopia liikeasioista vain yhdellä tapaa, nimittäin kirjeenvaihdon avulla."

Stella kohdisti katseensa pöytään ajatellen hetkisen.

"Voiko herra Nelson hyvin, neiti?" kysyi Sweeny.

"Kiitoksia vain, oikein hyvin", vastasi Stella nopeasti. "Kiitän teitä, herra Sweeny, minä – – –" Oli niin inhoittavaa uskoutua palvelijalle. "Te ette suinkaan viitsi kertoa siitä kenellekään, että tapasitte minut täällä?"

"En varmastikaan", sanoi hyveellinen Sweeny. "Hyvä Jumala, neiti, jos te vain tietäisitte, keitä täällä käy, hämmästyisitte suuresti. Näyttelijöitä ja näyttelijättäriä, henkilöitä, joista saatte lukea sanomalehdistä, ministereitä, uskovaisia – –"

"Hyvästi, herra Sweeny."

Stella sulki oven hänen selostaessaan asioita.

Hänen polvensa horjuivat hänen laskeutuessaan portaita, joihin hän mieluummin turvautui kuin hissiin, koska hän tiesi juuri nyt, kuinka paljon hän oli luottanut tähän haastatteluun. Toivottomin sydämin hän näki kaiken rautaisen välttämättömyyden. Kuka voi nyt pidättää miekan, joka oli jo kohonnut lyöntiin? Ei mikään, ei niin mikään! – Minä en voi päästä sen miehen puheille, jota tarvitsen – sen ainoan miehen, – sanoi hän itselleen katkerasti, – ainoan miehen!

Kohottaessaan katsettaan paluumatkallaan ja nähdessään valkoisen maatalon hän olisi voinut itkeä.

Hän vaihtoi junaa rautatieristeyksessä saapuen Beverleyhin kello viiden aikaan, ja ensimmäinen henkilö, jonka hän näki laskeutuessaan junasta, oli tuo tyyni, taitava, harmaasilmäinen mies. Tämä oli huomannut hänet ensin ja heidän katseensa kohtasivat toisensa Stellan astuessa maahan. Stellan sydän lakkasi sekunniksi sykkimästä, mutta sitten hän näki miehen vieressä erään toisen miehen, kanadalaisen professorin, käsiraudoissa. Häntäkö mies siis oli etsinytkin, tuota kanadalaista professoria, joka oli puhellut niin hauskasti kivennäisistä?

Scottie tiesi melko paljon niistä, koska geologia oli hänen mieliaineensa. Jos joku haluaa ruveta tutkimaan erikoista alaa vankiloissa, löytää hän tavallisesti kirjastosta kolme tai neljä kirjaa, joissa siitä puhutaan. Scottien toisella puolen seisoi muuan virkapukuinen poliisi. Ja ollakseen rikollinen Scottie kohtasi hänen kauhistuneen katseensa tyynesti hymyillen. Stella otaksui rikollisten jonkun ajan kuluttua käyvän niin tunteettomiksi ja koviksi, etteivät he enää häpeäkään vangiksijoutumistaan. Mutta tuon laihakasvoisen miehen elämässä oli varmasti ollut se aika, jolloin hän olisi luonut silmänsä maahan sellaisen naisen katseen edessä, joka oli joskus vaihtanut hänen kanssaan muutamia sanoja.

Stella vilkaisi nopeasti Andyyn jatkaen matkaansa. Kuinka hänen mielensä olikaan huojentunut! Paluumatkan synkkä toivottomuus keveni. Hän oli melkein iloinen saapuessaan ruusujen reunustamaa polkua pitkin ovelle.

IV

Pari päihtynyttä miestä

Kun kadulta astutaan Nelsonin taloon, tullaan ensin suureen halliin, jonka kolmella puolella sijaitsevalle parvekkeelle päästään leveitä portaita pitkin.

Nelson seisoi erään taulunjalustan vieressä tarkastelemassa muuatta kuvaa ja hänen kasvonsa olivat piilossa Stellalta. Mutta niiden näkeminen ei ollut tarpeellistakaan, koska jo asentokin oli hyvin kaunopuheinen. Hän kääntyi katselemaan Stellaa niin kummallisen nopeasti kuin joku kuningas vastenmielisiä tunkeilijoita. Hän oli kalpeanaamainen, hieman kaljupäinen mies. Nenä oli ohut ja ylimyksellinen, leuka ja suu vähän heikkopiirteiset. Ohuet, ruskeat, hieman harmahtavat viikset tekivät hänet tavallaan sotilaallisen näköiseksi, ja se oli sopusoinnussa tällä hetkellä hänen sotilaallisen mielentilansakin kanssa.

"Hm", sanoi hän, "sinä olet siis tullut takaisin".

Hän tuli hitaasti Stellaa kohti kädet selän takana ja laihat hartiat suorina.

"Tiedätkö sinä siitä mitään, etten ole saanut välipalaa?" kysyi hän pahaaennustavasti.

"Minähän sanoin lähteväni kaupunkiin tänä aamuna. Miksi sinä et ole pyytänyt Maryltä?"

Hän pelkäsi vastausta.

"Minä olen eroittanut Maryn", selitti Nelson, ja Stella voihkaisi sisällisesti.

"Et suinkaan ole eroittanut kokkia missään tapauksessa?" kysyi Stella.

"Minä olen eroittanut kokinkin."

"Maksoitko sinä heille palkankin?" kysyi Stella voimatta enää hillitä suuttumustaan. "Ah, isä, miksi sinä teet aina niin tyhmästi?"

"Minä eroitin heidät, koska he olivat hävyttömiä", sanoi herra Nelson viitaten kädellään. "Siinä on aihetta tarpeeksi. Olen kai herra talossani."

"Minä toivoisin, että olisit enemmän itsesikin herra", virkkoi Stella väsyneesti mennessään lattian poikki uunin luo, jonka reunustalta hän otti pullon käteensä katsoen sitä valoa vasten. "Miksi sinä aina eroitat palvelijat ollessasi juovuksissa, isä?"

"Juovuksissako?" kertasi herra Nelson loukkaantuneena.

Stella nyökäytti päätään.

Tällaisissa tapauksissa hän ei käyttänyt lieventäviä sanoja, koska hienotunteisuus ei voinut tulla kysymykseenkään.

"Huomenna sinä kerrot minulle, ettet muista ainoatakaan tämänpäiväistä tapahtumaa, ja olet hyvin katuvainen. Mutta minun on pakko lähteä Beverleyhin hakemaan paria sellaista palvelijatarta, jotka eivät ole vielä saaneet matkapassiaan meiltä. Sellaisia ei ole lainkaan helppo löytää."

Nelson kohotti kulmiaan.

"Juovuksissako?" toisti hän, mutta Stella ei välittänyt hänestä lainkaan, ja hetkisen kuluttua hän kuuli keittiöön, missä hän valmisti ateriaa, isän menevän yläkertaan toistellen sanaa "juovuksissa" ja nauraen välillä ivallisesti.

Stella istuutui puhtaan keittiöpöydän ääreen nauttien välipalakseen kupillisen suklaata ja voileivän. Hän haki juustoakin, vaikka hän tiesikin hakemisensa turhaksi. Nelsonille oli luonteenomaista sekin, että hän ollessaan juovuksissa halusi välttämättä juustoa. Olikohan hän lainkaan työskennellyt? Stella meni talon takaosassa sijaitsevaan työhuoneeseen. Kangaskappaleessa, jonka hän oli asettanut isänsä eteen tänä aamuna, ei ollut hiililiidun merkkiäkään. Stella Nelson huokasi.

"Mitä tämä kaikki hyödyttää?" kysyi hän kohdistaen sanansa yhdelle niistä useista puolivalmiista tauluista, joita riippui seinällä.

Hän laski juuri yhteen talousmenojaan pienen kirjoituspöydän ääressä työhuoneen nurkassa, kun hän kuuli kellon kilahduksen, ja meni julkipuolen ovelle. Ilta alkoi jo hämärtää, ja mies, joka oli soittanut, oli peräytynyt noin kuusi askelta ovelta, niin ettei Stella aluksi voinut eroittaakaan häntä.

"Ah, sinäkö siellä oletkin, Arthur? Tule sisään. Isä on jo mennyt nukkumaan."

"Minä arvasin sen."

Herra Arthur Wilmot odotti ennen tuloaan sisään, kunnes Stella ehti vääntää valot palamaan työhuoneessa.

"Sinä olit kaupungissa tänään?"

"Näitkö sinä minut?" kysyi Stella nopeasti.

"En. Joku kertoi sen minulle; muistaakseni Merrivan. Kuulitko sinä mitään kanadalaisesta geologistamme? Hän olikin kuuluisa varas, niin kuuluisa, että Andrew Macleodin lainen mies pantiin häntä etsimään. Hän on patologi."

"Kuka on Andrew Macleod?" kysyi Stella. Hän tiesi kyllä heti, että Andrew Macleod oli tuo harmaasilmäinen mies, mutta halusi kuulla sen varmasti.

"Hän on etsivä. No niin, hän ei ole oikeastaan etsiväkään. Luullakseni hän on lääkäri – patologi. Hän saa hoidettavakseen vain tärkeitä juttuja, mutta professori onkin ammattikuntansa kuuluisimpia jäseniä. He nimittävät häntä muistaakseni 'Scottieksi'; niin ainakin herra Macleod nimitti häntä."

"Minä näin luullakseni hänet asemalla", sanoi Stella. "Melko hyvännäköinen mies kummallisine silmineen."

"Minä tahtoisin sanoa Scottieta hyvännäköiseksi", virkkoi Wilmot, mutta Stella oli niin hämmentynyt, ettei hän korjannut Wilmotin tekemää erehdystä.

"Minä en voi pyytää sinua viipymään pitkää aikaa", sanoi Stella. "Me olemme menettäneet jälleen palvelijakuntamme."

"Nytkö taasen?" huudahti Wilmot hämmästyneenä. "Ah, ei; tällainen ei käy päinsä! Minä ajattelen todella, että isäsi on ihan mahdoton. Se merkitsee, että sinä saat valmistaa ruoan ja puhdistaa huoneet, kunnes onnistut taas saamaan jonkun tänne."

"Niin, katuvaisen isän tahtoessa avustaa", sanoi Stella kiivaasti, "ja ollessa koko ajan tielläni. Se on muuan niistä risteistä, joita meidän pitää kantaa, ja isä on todella ihmeellisen herttainen silloin, kun –"

Nuoren miehen kielellä pyöri juuri kysymys, oliko herra Nelson milloinkaan oikein selvä. Hän oli kuitenkin niin viisas, ettei hän päästänyt sitä kauemmaksi. Mutta ei kuitenkaan niin viisas, ettei sitä olisi voitu huomata hänestä.

"Missä kaupunginosassa sinä kävit?" kysyi Wilmot.

Stella oli kumartunut pöytänsä ääreen järjestämään papereitaan.

"Kuinka niin?" kysyi hän katsoen Wilmotiin.

"Ah, kysyinpähän vain!" vastasi Wilmot laiskasti. "Jos olisin tiennyt sinun olevan kaupungissa, olisimme menneet syömään välipalaa jonnekin."

"Minä unohdan kokonaan ruoan mennessäni kaupunkiin", sanoi Stella. "Mitä sinä oikeastaan hommaatkaan, Arthur?" jatkoi hän. "Olen kysynyt sitä sinulta usein ennenkin epäsuorasti. Salli minun nyt kerran käyttäytyä tahdittomastikin. Sillä kai sen kysyminen, mitä sinä teet elääksesi, on tahdittomuutta?"

Wilmot vaikeni.

"Teenpähän vain jotakin", murahti hän sitten epämääräisesti.

"Onko sinulla konttoria?"

Wilmot epäröi, mutta nyökäytti sitten päätään.

"Kyllä minulla on konttori", sanoi hän.

"Missä?"

Stella huomasi hänen otsansa nopean rypistymisen.

"Minä käytän enimmäkseen muiden konttoreja. Minulla on muutamia ystäviä ja minun – –" Hän keskeytti jälleen. "Minä kohtaan asiakkaani niin lähellä heidän kotiaan kuin suinkin."

"Sinä et ole asianajaja etkä lääkäri." Stella merkitsi nämä molemmat toimet sormillaan. "Etkä sinä ole välittäjäkään. Todella, Arthur, sinä olet melkein yhtä salaperäinen kuin –" Stella vaikeni hetkiseksi – "kuin herra Scottiekin, kuten häntä nimität, tuo meidän professori raukkamme. Ja nyt", sanoi hän reippaasti, "sinun on luullakseni parasta poistua. Minä en ole mikään kohteliaisuuksien kiivas puolustaja" – yläkerrasta kuului jokin jymähdys ja hän katsoi kattoon – "mutta koska isäni on jo lopullisesti poistunut – hän riisuu luullakseni juuri kenkiään – pitää sinunkin lähteä".

"Minä otaksun", aloitti Wilmot kömpelösti, "ettet sinä ole ajatellut sen tarkemmin – tuota – en tahdo kiiruhtaa sinua enkä käyttää mahdollisuuksia hyväkseni – –"

Stella katsoi häneen melko ystävällisesti, mittaillen häntä silmillään sileäksi kammatusta tukasta kiiltävien kenkien kärkiin asti. Wilmotilla oli leveät kasvot ja pienet mustat viikset (ne muistuttivat Stellasta joskus mustaa toukkaa, joka oli valinnut levähdyspaikakseen Wilmotin ylähuulen), ja joskus hän oli hieman naurettavakin. Mutta jostakin syystä hän ei ollut sellainen tänä iltana, ja senvuoksi Stellan sydän tunsikin myötämielisyyttä häntä kohtaan.

"Minä olen ajatellut sitä paljonkin, Arthur", sanoi Stella tyynesti, "mutta se on ihan mahdotonta. En tahdo todellakaan mennä naimisiin kenenkään kanssa. Mene nyt kotiisi ja unohda koko juttu."

Wilmot istui katsoen lattiaan ja liikutellen sormenpäitään. Seurasi vaitiolo, eikä Stella viitsinyt häiritä ajatuksia, joiden hän arvasi olevan melko ikäviä.

Mutta Wilmot sanoikin äkkiä:

"Kuulehan nyt, Stella, eiköhän sinun olisi parasta luopua tuosta kopeasta tavasta kohdella minua? Sinä olet nainen, ja minä olen mies. Tarjoan sinulle nyt jotakin. En ole nytkään ihan rutiköyhä, mutta kun Merrivan kuolee – no niin, olen hänen ainoa perillisensä. Sinä olet rahaton, ja muuten olet tehnyt jonkin kirotun tyhmyyden. En tiedä nyt, millaisen, mutta saan sen tietää ennemmin tai myöhemmin. Et voi jäädä tänne Beverley Greeniin enää pitkäksi aikaa. Isäsi on juonut jo pari tähän taloon saamaansa kiinnitystä ja juo vielä kalustonkin ennen lopettamistaan. Uskallan sanoa sinun luulevan sen olevan jotakin hienoa ja suurenmoista, että ihminen ansaitsee itse elatuksensa, mutta siinä sinä erehdyt. Tiedän viiden työnantajan seitsemästä makaavan kyyryssä edessäsi. Suostun lähettämään tuon juopporaukan hyvään parantolaan. Siellä hän joko kuolee tai paranet, mutta se tässä kuitenkin on tehtävä. Puhun nyt suoraan. Olen kyllä koettanut toistakin tapaa, mutta se ei ole auttanut. Sinä olet tarpeeksi kehittynyt nainen ymmärtääksesi, että julmuus tässä on suurinta ystävällisyyttä. Tahdon saada sinut omakseni, Stella; kaipaan sinua enemmän kuin mitään muuta. Ja minä tiedän!"

Tämä viimeinen tuli korostavasti. Stellan huulet liikkuivat hänen kuitenkaan voimatta lausua kysymystä ääneen.

"Minä tiedän tarkasti, kuinka huonolla kannalla asianne ovat, ja sanon sinulle nyt, että aion käyttää näitä tietojani hyväkseni saadakseni sinut. Maailmassa ei ole mitään niin kurjaa asiaa, etten suostuisi sitä tekemään saadakseni sinut. Niin se on!"

He olivat olleet niin läheisiä ystäviä keskenään, etteivät he olleet noudattaneet toisiinsa nähden vaiteliaisuutta, joka eroittaa tavalliset ystävät toisistaan. Wilmot oli ainoa mies maailmassa, paitsi hänen isäänsä, joka puhutteli häntä ristimänimeltä. Ja Stella nimitti häntä luonnollisesti "Arthuriksi". Stella Nelsonin mielestä hän oli sellainen nuori liikemies, joka pelaa verkkopalloa, tanssii hyvin, puhuu itsestään tyytyväisenä ja omistaa keskinkertaisen auton. Hän oli kohteliain kaikista tällaisista herroista, joihin Stella oli sattumalta tutustunut, ja Stella oli tutkinut häntä tarpeeksi kauan tietääkseen tarkasti, mitä hän tulisi tekemään jokaisessa eri tilanteessa.

Kun Wilmot alkoi puhua, tunsi Stella aluksi inhoa ja harmia. Hän ei loukkaantunut ja siihen kuluikin pitkälti aikaa, ennenkuin se tapahtui. Mutta Wilmotin tekemä erehdys vaivasi häntä. Hän oli tuntenut samaa bridge-pöydässä lyödessään ajattelematta tai hajamielisesti esille väärän kortin, vaikka hän oli tiennyt sen, ja hävitessään pelin sentähden. Hän tunsi nyt naurettavaa halua pyytää Wilmotilta anteeksi sitä, että hän oli arvostellut niin väärin hänen luonnettaan, mutta vaikka hän ei olisi ymmärtänytkään sen mahdottomuutta, ei hän olisi kuitenkaan voinut puhua. Hän oli väärässä eikä Wilmot. Wilmot oli tietystikin oikeassa ollessaan oma itsensä, hyökkäävä ja "hornanvarma". Kanadalainen professori oli käyttänyt tätä laatusanaa hänen kuultensa ja se oli miellyttänyt häntä. Arthur Wilmotkin oli hornanvarma itsestään, edullisesta asemastaan ja hänestä.

Vihdoin sai Stella sanotuksi hiljaa:

"Sinun olisi nyt parasta poistua, Arthur."

Iältään oli Stella vielä melkein lapsi, vaikka hänen tunteensa Arthuria kohtaan olivatkin äidillisiä. Wilmot oli niin liikuttavan narrimainen, että Stella sääli häntä.

"Minä menen sitten kun haluan", uhitteli Wilmot. "Jos sinä haluat heittää minut ulos, kutsu isäsi tänne. Miksi et tee sitä? Kutsu tänne nuo palvelijat, joille hän antoi potkut. Sinä luulet minua hölmöksi, mutta minä vain koetan painostaa ja alleviivata sitä seikkaa, että olet yksinäsi, et ainoastaan tässä talossa, vaan koko maailmassakin."

Mutta nyt oli Stella saanut takaisin voimansa ja aseensa.

"Ja sinusta on tullut voimakas, puhelias mies. Vaitelias muunnos tiesi varmasti voivansa luoda vastakohtansa ennemmin tai myöhemmin", sanoi hän.

Hän nojautui taaksepäin tuolissaan kädet selän takana. Hänen asentonsa oli hyvin lamaannuttava tälle linnoituksien valloittajalle. Mies ei kohdannut kiihkeää uhmaa eikä alistumista, vaan tietoisuutta siitä, että varalla oli vielä piilotettuja apujoukkoja. Hän tunsi niiden tulon ja kävi levottomaksi.

"Minä en ole sinulle lainkaan vihainen – koetan arvostella käytöstäsi niin suopeasti kuin suinkin ja sanon sitä surulliseksi ilveilyksi, surulliseksi sentähden, että se oli sellaiseksi tarkoitettu. En halua mennä naimisiin kanssasi, Arthur, sillä – no niin, sinähän olet itse myöntänyt, ettet ole kovinkaan viehättävä, vai mitä? Sinä aiot vangita minut varakkaamman asemasi avulla. Se on keikarimaisuutta sinussa, eikö olekin? Tai kiristyksellä tai jollakin muulla tapaa. Näytelmien roistot tekevät aina niin. Sinun olisi pitänyt poltattaa itseesi viheriällä kalkkivalolla sanat: 'Voimakas, puhelias mies ja heikko, vaitelias nainen'. Se olisi ollut jotakin uutta, vai mitä? Sinä olet toinen tänään tapaamani päihtynyt mies ja eroat siinä vain isästäni, että olet niellyt voimakkaampia huumausaineita. Sinä olet juopunut turhamaisuudesta etkä siitä luullakseni niin hevillä selviäkään."

Hänen äänensä hallitsi Wilmotia koko ajan. Wilmot vääntelehti murahdellen jotakin heikosti. Kerran hän koetti keskeyttää Stellan puheen, mutta joutui kuitenkin lopulta kokonaan tappiolle salaten niiden väitteiden käyttämisen, jotka hän oli niin huolellisesti ajatellut, väistävään pelkoon, että ne ehkä kuulostaisivat naurettavilta hänestä itsestäänkin. Stella meni lattian poikki ovelle avaten sen.

"Minä haluan vain sanoa – –" aloitti Wilmot, ja Stella nauroi.

"Sinä haluat siis vieläkin sanoa jotakin?" kysyi hän.

Wilmot poistui ulos puhumatta sanaakaan, ja Stella sulki ja lukitsi oven hänen mentyään.

Hän seisoi sitten toinen käsi lukon kahvassa ajatellen pää painuneena sellaiseen asentoon kuin hän olisi kuunnellut. Mutta hän vain ajatteli ja ajatuksissaan hän sammutti valotkin mennen yläkertaan huoneeseensa. Oli kyllä vielä hyvin varhaista mennä nukkumaan, mutta sekin oli vallan aiheetonta, että hän olisi jäänyt alakertaan. Hän riisuutui hitaasti kuutamossa. Hänen huoneensa oli samassa kerroksessa kuin palvelijoidenkin huoneet. Siihen kuului juuri tuo päätyikkuna, jonka Andrew Macleod oli nähnyt, ja hän oli valinnut sen sentähden, että sieltä oli esteetön näköala puiden yli.

Pukeuduttuaan yöpukuunsa ja kampauspuseroonsa hän työnsi ikkunansa auki ja nojaten kyynärpäänsä lautaan katsoi ulos. Koko maailma oli peittynyt sumuisiin värivivahduksiin. Kentän vihreätä keskustaa kirkastava valo muutti ruohon punasinerväksi. Säteet sattuivat vanhan Beverley Quarryn valkoisiin, paljaihin kallioihin, jotka näyttivät suurelta osterinkuorelta kukkulan metsäisiä rinteitä vasten. Oikea rauhan yö; muita ääniä ei kuulunut kuin huuhkajan hiljaista huhuntaa kukkuloilta ja narskuvia askelia soratulta tieltä. Kävely oli tahdikasta kuin sotilaitten marssi. Kuka oli liikkeellä? Stella ei tuntenut hitaita askelia. Silloin tuli kulkija näkyviin.

Katsoen maahan kahden puun oksien lomitse hän näki miehen tuntien hänet, ennenkuin mies käänsi kasvonsa kysyvästi taloa kohti.

Tuo etsivä harmaine silmineen – Andrew Macleod!

Stella puri huultaan tukahduttaakseen heikon huudahduksen, jonka hän oli ollut vähältä päästää, ja perääntyi sulkien hiljaa ikkunan.

Hänen sydämensä jyskytti tuskallisesti; hän oli melkein kuulevinaan sen sykinnän.

Etsivä! Hän hiipi taas ikkunan luo katsoen ulos ja odotettuaan hetkisen hän työnsi sen jälleen auki. Luonnosta ei kuulunut minkäänlaista ääntä, ei selvää jalan kopinaakaan soratulta tieltä. Mutta hän näki kuitenkin miehen vilahdukselta. Mies käveli juuri nurmikon poikki häviten sitten heti näkyvistä. Stella kuuli auton moottorin säksytystä, mutta sekin lakkasi vihdoin kokonaan kuulumasta.

Hän horjui vuoteelleen istuutuen sille.

Juuri samaan aikaan kidutti Arthur Wilmot itseään mietiskelyllä. Mitähän Stella ajattelikaan hänestä? Hän olisi voinut säästää itseään tältä unettomalta yöltä. Stella oli kokonaan unohtanut Arthur Wilmotin olemassaolon.

V

Haamujen laakso

Odottaessaan asemasillalla Scottie oli äkkiä tullut hyvin puheliaaksi, jopa kaunopuheiseksikin.

"Te luulette tuntevanne tavallisen hyvin elämän likaiset puolet, Macleod, koska tunnette kaupunkien kuumeisimmat paikat, kiinalaispiippuluolat ja silkkiuudin- ja sohvanäyttämöt; niin, te luulette tuntevanne ne kokonaisuudessaan. Minä myönnän, ettette ole niin hornanvarma kuin jotkut kelvottomat olennot, joita sanotaan etsiviksi, ja tohtoroimisenne on kyllä auttanut teitä näkemään elämän nurjaa puolta, mutta te ette silti tunne elämää kokonaisuudessaan."

"En minä tunnekaan", tunnusti Andy.

"Muutamat miehenne erehtyvätkin juuri siinä, ette kyllä te, minä myönnän sen, mutta muutamat sinelliniekkanne varmasti. Eivät kintunkolot, varkaitten keittiöt eivätkä paikat, joista heitteitä ja roskia kootaan ja joista noita mitättömiä sieppaajia pyydystetään, jotka ovat kuin Rothschildeja saadessaan hyppysiinsä viitosen – sellaiset paikat eivät ole lainkaan pahoja." Hän katsoi ympärilleen. Piirikunnan poliisi, joka oli lähtenyt saattamaan häntä kaupunkiin, ei kuunnellut. "Jos te tahdotte tutustua kaavamaiseen helvettiin, menkää Beverley Greeniin."

Andy katsoi häneen tarkasti tuntien selkäänsä kummallisesti karmivan.

"Mitä te tarkoitattekaan? Kuulitteko te siellä mitään?"

Scottie kielsi tämän nyrpistämällä huuliaan.

"En mitään, mutta minä haistoin sen. Minä olen niin herkkä – kuinka hornassa sitä nyt sanotaankaan? Ilmapiiri, niinhän se olikin. Te nauraa hihitätte sille nyt, mutta se oli onneksi minulle noina aikoina, jolloin en vielä ollut uudestaan syntynyt. Minä annan teidän nauraa hihittää nyt, mutta te ette naura enää nähtyänne muuallaoloni todistuksen koon ja todennäköisyyden. Noina aikoina säästi tuollainen karmiva tunne minulta muuten paljon hukkaan mennyttä aikaa. Minä olen ollut vankilassa silloin, kun sinne tuotiin muuan mies hirtettäväksi. Ei kukaan tiennyt hänen olevan siellä; hänet siirrettiin sieltä päivää ennen teloitustaan, koska kuolonhuoneen lattia syttyi palamaan. Puhun totta! Ja minä tiesin hänen olevan vankilassa ja tiesin tunninkin, milloin hänet sinne tuotiin. Vaikutelmani Beverley Greenistä ovat samanlaiset. Siihen liittyy jotakin ilkeää. Kummallinen sana minun lausumakseni, Macleod, vai mitä? Ne tyrkkivät teitä kyynärpäähän kävellessänne, nuo haamut! Naurakaa vain! Sanon teille kuitenkin sen, että niitä on siellä laumoittain. Senvuoksi olen nimittänytkin sen Haamujen Laaksoksi. Kerron teille nyt jostakin, mikä muodostaisi raskauttavan asianhaaran minua vastaan, jos ryhtyisitte syyttämään minua siitä. Mutta minä luotan teihin, Macleod, koska te olette erilainen kuin sinelliniekat yleensä, sillä olettehan herrasmies. Minulla oli aina revolveri mukanani. Se on aina mytyssäni, mutta en ole vielä milloinkaan ennen kantanut sellaista housujeni taskussa. Nyt minä sen tein. Kun vangitsitte minut, oli se mukanani. Heitin sen menemään ajaessamme Beverleyhin. En ilmoita teille, missä sen tein, koska te ette huomannut sitä."

"Tuossa mutkassa ennen kaupunkiin saapumistamme, kun olitte muka haukottelevinanne", sanoi Andy. "Mutta älkäämme muistelko sitä, ja minähän voin peruuttaa määräykseni, että ojan reunat on tarkastettava. Mutta miksi, Scottie, sillä teitähän ei juuri helposti peloiteta?"

Scottie naksautti huuliaan. Hän oli hyvin totinen.

"Minä en tiedä. En ole hermostunut sen paremmin nyt kuin ennenkään. En ole milloinkaan pelännyt mitään inhimillistä. Olin vain – no niin – lentotähdet karmivat selkääni samoin. Kai se johtui pelosta. Kerroin siitä eilen Merrivanille, tuolle yhteiskunnan haukkujalle –"

Andy nauroi tälle arvostelulle, vaikka oli saanut herra Merrivanista Beverley Greenin neuvovan asiamiehen ja oppaan.

"Hän ei ole mikään paha mies. Hän on kyllä unohtanut, kuinka opitaan, mutta se johtuu lihavuudesta. Siis ei mikään paha mies. Hän sanoi saman asian sen jälkeen kun minä olin huomauttanut siitä. Oli ihan samaa mieltä kanssani. Ehkä hän on samaa mieltä kaikkien kanssa, koska hän on niin myöntyväinen. Mutta minusta tuntui kuitenkin siltä, että minä olisin lausunut julki kaiken sen, mitä hän olisi voinut ajatella, jos Jumala olisi suonut hänelle enemmän järkeä. Macleod, menkää päiväksi tai pariksi Beverley Greeniin haistamaan sitä itse – tuota hautovaa, painostavaa hiljaisuutta ennen sen salaman välähtämistä, joka iskee taloonne – mutta tuossahan tuo on jo junakin. Jos teidät kutsutaan todistamaan minua vastaan, puolustakaa minua."

"Olenko minä milloinkaan sanonut mitään teitä vastaan, Scottie?" sanoi Andy moittivasti. "Toivon, että onnistutte todistamaan muuallaolonne."

Scottie viittasi hänelle.

Juna pysähtyi juuri silloin, ja Stella Nelson laskeutui siitä. Andyn silmät seurasivat häntä, kunnes hän katosi näkyvistä.

"Ja hän on sekautunut siihen jotenkin", kuiskasi Scottie melkein hänen korvaansa. "Näkemiin, Macleod."

Ja Scottie matkusti oikeuteen kuulusteltavaksi, mistä muodostui vähemmän onneton kokemus kuin hän oli odottanut, koska hän voi täydellisesti näyttää toteen muuallaolonsa. Yleisen syyttäjän iva ei voinut järkyttää eivätkä epäilevän tuomarin ovelat kysymykset kyenneet kumoamaan niiden neljän nähtävästi kunniallisen henkilön todistuksia, jotka olivat pelanneet hänen kanssaan korttia juuri rikoksen tapahtumisaikana.

Andy oli luvannut itselleen hauskan kuutamoretken maaseudulle lomapaikkaansa, josta hänet oli kutsuttu toimeen. Tarkastaja, joka sai jutun hoitaakseen otettuaan rikollisen vastaan piirikunnan poliisilta, toimittaisi kyllä vangitsemismääräyksen. Jos Andyn läsnäolo olisi välttämätön oikeudessa, merkitsisi se vain päivän oleskelemista kaupungissa.

Scottien sanat olivat syöpyneet hänen muistinsa pintaan kuin happo laattaan. Kun hän palasi takaisin ravintolaan, jonne hän oli jättänyt autonsa suojaan, ei hän aikonutkaan poistua Beverleystä, vaikka hän hämmästyikin huomatessaan, että hänen henkilöllisyytensä oli yleistä omaisuutta, ja Beverleyn harvat, mutta inhimilliset asukkaat kääntyivät kauhistuneina katsomaan häntä hänen mennessään ohi.

Ellei hän aikonut poistua Beverleystä sinä iltana, niin vielä vähemmän hän ajatteli mennä vieraisille Beverley Greeniin. Hän oli ehkä jo tietämättään päättänyt toiminnastaan, vaikka hän tietoisesti totteli vain äkillistä mielijohdetta, kun hän päivällisen jälkeen ajoi tuota onnellista yhteiskuntaa kohti otettuaan autonsa tallista. Hän kääntyi vieraskodin kohdalla, pysäytti koneensa ja sammutti valot. Oli täysikuu, ja sen taikavoima vaikutti voimakkaasti hänen mieleensä.

Hän seisoi kauan aikaa paikallaan ahmien näköalan hienoa kauneutta ja meni sitten viheriän aukion poikki, jolloin hänen jalkansa tietämättään veivät hänet jälleen Nelsonin taloa kohti.

Pitkulainen keltainen valojuova ilmestyi äkkiä näkyviin; ovi oli auennut ja hän pysähtyi erään rhododendronpensaan viereen, yhden niistä monista, jotka ympäröivät kylän vihreätä aukiota.

Hän näki erään miehen tulevan talosta, ja miehen käynnissä oli jotakin sellaista, mikä heti kiinnitti Andyn huomion puoleensa. Se oli kirjaimellisesti totta Andyyn nähden, että hän tutkiessaan ihmissukua tutki ihmisiä. Irvistyksellä, käsien liikkeellä ja tavalla, jota ihminen käytti istuutuessaan pöytään ja avatessaan lautasliinansa, oli merkityksensä tälle tutkijalle.

"Tuolla menee muuan hyvin kiivasluonteinen mies", ajatteli hän katsellen Arthur Wilmotin käyttäytymistä, kun Wilmot käveli vihaisesti sorattua tietä pitkin. Hän avasi oman talonsa portin ja pysähtyi. Ja kuin hän olisi äkkiä muistanut jotakin hän tuli jälleen tielle, sulki portin ja jatkoi kävelyään kääntyen erääseen tien mutkassa sijaitsevaan taloon – herra Merrivanin asuntoon. Andy totesi ja muistikin, että toinen oli eno ja toinen hänen sisarenpoikansa.

Hän jatkoi matkaansa pysytellen vieläkin pensaitten varjossa. Jotakin aavistelun kaltaista oli hiipinyt hänen mieleensä. Hän voi kyllä kuvitella käytännölliseen tapaansa, mutta hän ei ollut varmastikaan niin epäileväinen kuin Scottie oli sanonut olevansa. Hän oli arvostellut varkaan kertomusta, ja ottaen lukuun muutamia kielen luonnollisia omituisuuksia oli sen pohjalla sittenkin ollut luonnollista vakavuutta. Andy oli selittänyt pelon, jonka mies oli niin selvästi kuvaillut, puoleksi näiden omituisuuksien ansioksi, mutta nyt hän itsekin tunsi hieman samaa epämääräistä pelkoa. Hänestä tuntui ihan siltä kuin hänen sielunsa olisi joutunut uhkausten varjoon. Hän kuvitteli tämän uhan jonkunlaiseksi jättiläismäiseksi olennoksi kohotettuine miekkoineen ja hymyili itsekseen tälle romanttiselle kuvittelulleen.

Hän pysytteli sittenkin varjossa pysähtyen herra Merrivanin talon kohdalle. Sitä hän ei milloinkaan käsittänyt, miksi hän sen teki. Hän saattoi siten vaaranalaiseksi lähemmän tuttavuutensa Beverley Greenin asukkaiden kanssa ja menetteli nyt anteeksiantamattomasti kaikkiin käyttäytymisohjeisiin nähden. Herra Merrivanin talon portti oli auki, kuten Arthur Wilmot oli sen jättänyt, ja mennen tien poikki hän pujahti siitä puutarhaan kävellen käytävän ruohoista reunaa pitkin.

Kun hän pääsi kauemmaksi varjostavien puiden suojasta, näki hän rakennuksen monet ikkunat – nuo valkoiset, soikeat ikkunat, jotka kuu oli muuttanut kiilloitetuksi hopeaksi. Talosta ei näkynyt valon välähdystäkään ja hän jatkoi matkaansa reunaa pitkin, kunnes hän pääsi erään alakerran ikkunan alle ja kuuli hämmästyttävän selvästi jonkun äänen sanovan:

"Sitä sinä et tee! Et Jumalan nimessä teekään! Ennenkuin sen teet, tapan sinut!"

Ääni ei ollut Merrivanin. Hän arvasi vieraan sanoneen nuo sanat. Hetkisen kuluttua hän kuuli mumisevaa puhetta. Ylimmän kerroksen ikkunaa avattiin muutamia tuumia. Hän arvasi, että ikkunassa oli paksut uutimet ja että keskustelevat henkilöt olivat siinä huoneessa. Ja nyt hän kuulikin herra Merrivanin sanovan selvästi:

"Sinä olet naurettava ja mahdoton, mies parka. Minä en pelkää lainkaan uhkauksiasi. Ja nyt aion kertoa sinulle jotakin – jotakin sellaista, mikä tulee hämmästyttämään sinua. Tiedän – nuo salaperäiset hommasi kaupungissa –"

Äänet hiljenivät nyt ja vaikka Andy painoikin korvansa laudoitukseen, ei hän voinut eroittaa mitään enää, kuuli vain vieraan äänen nopean, vaativan muminan ja kerran herra Merrivanin naurun.

Sitten hän kuuli tuolia siirrettävän ja palasi takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin, pysähtyen pensaiden varjoon niin kauaksi, kunnes Arthur Wilmot tuli talosta ja meni hitaasti kävellen omaan taloonsa.

Perheriidat voivat joskus näyttää paljon tärkeämmiltä ja traagillisemmilta kuin ne ovatkaan. Mutta tämä riitahan olikin tavallisuudesta poikkeava. Mikä oli tuo Arthur Wilmotin salaperäinen toimi, jonka paljas mainitseminenkin oli muuttanut hänen kerskailevasta tulta ja kuolemaa hengittävästä öykkäristä mumisevaksi anojaksi?

Hän odotti, kunnes Wilmotin talon ovi sulkeutui, ja astui sitten soratulle tielle kävellen hitaasti takaisin. Tullessaan Nelsonin rakennuksen viereen hän pysähtyi, ja hänen sydämensä alkoi sykkiä hieman nopeammin. Hän näki tytön selvästi. Kuu soi tytön kauniille kasvoille sellaisen vienon ihanuuden, että ne näyttivät ihan yliluonnollisilta. Andy näki hänen peräytyvän ja ikkunan hitaasti sulkeutuvan, tietäen siitä, että tyttö oli huomannut hänet. Pelkäsikö hän? Oliko tyttö tuntenut hänet? Kuinka omituista se onkaan! – sanoi hän itsekseen ajaessaan takaisin Beverleyhin, mutta kummallisinta kaikesta oli tämä hänen mielensä äkillinen keventyminen ja uhkaavien vaikeuksien aiheuttaman tunteen haihtuminen, mitä hän tunsi kääntäessään autonsa päätielle. Jos Beverley Greenissä asusti jokin paholainen, täytyi sen olla mahtava, koska se oli sekunniksi peloittanut Andrew Macleodinkin.

VI

Neljäskolmatta päivä

Stella Nelson söi aamiaista, kun hänen isänsä tuli alakertaan. Taiteilija ei ollut enää mikään ylpeä palvelijoiden eroittaja, vaan häpeilevä, nöyrä mies. Hänen koko olentonsa oli kuin anteeksipyyntöä.

Hänen katuvaisuutensa oli ennen vanhaan pettänyt Stellaa, oli päätellyt, että jos ihminen vain kerran tunnusti ja katui vilpittömästi vikojaan – eikä Nelson ollut vielä niin paatunut, että hän olisi sivuuttanut nämä viat – täytyi hänessä olla jotakin hyvääkin ja edellytyksiä kohoamiseen. Mutta se mielenrauha oli haihtunut, kuten monet muutkin.

"Hyvää huomenta, kultaseni. Uskallan tuskin katsoa sinua silmiin", sanoi Nelson istuutuessaan ja avatessaan lautasliinansa vapisevin käsin. "Minä olen raakimus, suuri raakimus!"

Stella kaasi hänelle teetä välinpitämättömänä.

"Tämä on viime kerta, Stella; viime kerta varmasti. Minä päätin tänä aamuna pukeutuessani, etten milloinkaan enää kohota viinipikaria huulilleni. Käyttäydyinkö minä tavallista tyhmemmin? En suinkaan eroittanut palvelijoita?"

"Ne ovat menneet", totesi Stella.

Nelson huokasi.

"Minä voisin ehkä puhutella heitä vielä", sanoi hän kiihkeästi. "Voisin luullakseni korjata kaikki Nellieen nähden. Hän ei ollut mikään paha tyttö, vaikka hän pudottikin jonnekin kultaiset kaksoisnappini. Lähden kaupunkiin selittämään, ja välipalan aikana he ovat kaikki varmasti taas täällä. En voi sallia sinun toimittaa taloustehtäviä."

"Nellie haki korinsa täältä aamulla", kertoi tyttö asiallisesti, "ja minä ehdotin hänelle silloin samaa. Hän sanoi, ettei hän tulisi takaisin, vaikka maksaisin hänelle miljoonan vuodessa. Minä en tarjonnutkaan sitä hänelle."

"Mahdoinkohan minä sättiä häntä?" kysyi Nelson syyllisesti.

Stella nyökäytti päätään työntäen hillon lähemmäksi häntä.

"Onko sinulla lainkaan rahaa? Haluan lähteä ostoksille", sanoi hän.

Nelson liikahteli levottomana tuolissaan.

"Pelkään, ettei minulla ole", virkkoi hän. "Minä menin Beverleyhin sinun poistuttuasi ja tein siellä muutamia ostoksia –"

"Minä tiedän sen", keskeytti Stella kylmästi. "Sinä olit jättänyt jäljelle juuri puoli pullollista ja sen minä kaadoin viemäriin."

"Sinun olisi pitänyt jättää se tekemättä, kultaseni", mumisi Nelson. "Se on kyllä myrkyllistä ainetta, mutta sitä on kuitenkin hyvä pitää varastossa sairaustapausten varalta."

Kenneth Nelson ennusti aina tällaisissa tapauksissa jonkin taudin puhkeamista, jota ei voitaisi parantaa muuten kuin nauttimalla suuria whiskymääriä.

"Jos me sairastumme, lähetämme sanan tohtori Granittille", sanoi tyttö ripeästi. "Oletko sinä ihan varma, isä, ettei sinulla ole lainkaan rahaa?"

"Kyllä minulla on muutamia shillinkejä." Hän työnsi kätensä taskuun vetäen sieltä esille kourallisen irtonaisia hopearahoja. "Mutta minä tarvitsen nämä", lisäsi hän äkkiä. "Minä saan maksuosoituksen välittäjältäni tänään. En kuitenkaan ymmärrä, miksi se ei ole tullut jo aamulla. Nuo välittäjät ovat hirveän epäkäytännöllisiä."

"Maksuosoitushan tuli jo viime viikolla", sanoi Stella kiihtymättä. "Sinä olit ottanut kirjeen palvelijattarelta ja käskenyt hänen olla puhumatta siitä minulle mitään. Hän kertoi sen minulle eilen muiden asioiden mukana."

Nelson huokasi jälleen.

"Minä olen tuhlari ja kerrassaan kelvoton ihminen", päivitteli hän. "Saatoin äitiraukkani hautaan raakuudellani. Sinä tiedät sen, Stella."

Tällaisina itsekieltäytymisen hetkinä hän oikein nautti saadessaan paljastaa heikkoutensa. Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan, että hän siten ehkä voi pahoittaa tyttärensä mielen. Hän tunsi itse niin täydellistä mielihyvää saadessaan ruoskia itseään, ettei hän voinut kuvitellakaan sitä, että Stella voisi suhtautua välinpitämättömästi hänen tuskalliseen huviinsa.

"No, älähän nyt!" rauhoitti Stella melkein kiivaasti palaten heti rahakysymykseen. "Minun täytyy saada vähän rahaa, isä. Palvelijattaret tulevat hakemaan palkkojaan tänään. Tahi puhuakseni tarkemmin, lupasin lähettää ne heille sinne."

Nelson istui kumarassa tuolissaan loukkautuneena ja mietiskellen.

"Minä ryhdyn tänään jatkamaan tuota Pygmalion-tauluani", sanoi hän. "Sen valmistaminen vie kyllä jonkun aikaa ja saan rahat siitä vasta pitkän ajan kuluttua. Nuo kirotut välittäjät –

Hän oli aloittanut Pygmalionsa maalaamisen kolme vuotta takaperin, mutta ei ollut milloinkaan sen jälkeen ollut oikein työkunnossa. Stella oli lopettanut mallien palkkaamisen hänelle ja suhtautui nyt ilmoitukseen, että suuren taulun maalaamista ryhdyttäisiin jatkamaan, yhtä välinpitämättömästi kuin hänen katumukseensakin.

Nelson vilkastui erään ajatuksen juolahtaessa hänen mieleensä ja hän nojautui pöydän yli hiljentäen äänensä luottamukselliseksi kuiskaukseksi.

"Minä otaksun, Stella, ettet voi – sinä muistat kai nuo hankkimasi rahat, kun kelvoton hillotehtailija vaati minulta takaisin rahoja, jotka hän oli jättänyt vakuudeksi – niinkuin minä voisin maalata tauluja tilauksesta. En ole milloinkaan ollut kauppias, kultaseni. En aio laulaa mitään laulua taiteesta, mutta taide on olemassaolon ydin minulle."

Hän katseli tytärtään odottavasti ja pyytävästi, mutta Stella pudisti päätään.

"Minä en voi hankkia enää rahoja siltä taholta", sanoi hän. "Kuolisin mieluummin." Häntä värisytti muistellessaan sitä. "Älkäämme puhuko siitä mitään, isä", lisäsi hän.

Nelson nousi hetkisen kuluttua kävellen lohdutonna huoneessa ja pysähtyen vihdoin tyttärensä puolivalmiin kuvan edustalle, jonka hän oli aloittanut Stellan ollessa kolmea vuotta nuorempi.

"Siinä on oikeaa taulun tuntua", sanoi hän. "Minä haluaisin mielelläni ruveta jatkamaan tätä."

Myöhemmin Stella näki hänen kuitenkin tarkastelevan työpajassaan erästä toista keskeneräistä taulua.

"Jos uhraan vielä pari viikkoa tuon täydentämiseen, Stella, kelpaa se, koira vieköön, vaikka taideakatemiaan!"

"Miksi sinä et aloita, isä?" kysyi Stella. "Minä autan sinua värilautasen kuntoonpanemisessa. Pue työnuttu yllesi ja aloita."

"Siihen on minulla aikaa liiaksikin", sanoi Nelson kevyesti. "Minä lähden katsomaan, löytäisinkö jonkun ammattilyöjän. Yksi erä golfia tekisi minusta taas miehen."

Stella näki hänen jälkeenpäin häviävän laaksoon juoksupoika takanaan ja ammattilyöjä rinnallaan kuin miehen, jolla ei ole minkäänlaisia huolia maailmassa ja joka ei muista huomista päivää eikä todella kadu eilistäkään.

Kun hän tuli takaisin välipalaa syömään, oli hän niin hilpeä ja luottavainen, niin varma ja hyväuskoinen, että Stella tiesi hänen aamullisten hyvien päätöstensä jo muuttuneen huvittaviksi muistoiksi.

"Miehen ja hölmön pääasiallinen ero on vain siinä, että mies tietää tarkasti, milloin hänen on paras lopettaa", sanoi hän. "Maailmassa ei tiedä kukaan muu niin hyvin kuin minä, milloin hän on saanut tarpeekseen. Ikävintä minuun nähden on vain se, että olen taiteilija. Ajatukseni liitävät ruusuisiin unelmien maihin ja minä juon koneellisesti, toteamatta lainkaan, juonko ollenkaan." Hän nauroi hurjasti taputtaen Stellan poskea. "Me lopetamme Pygmalionin viikossa", ylvästeli hän. "Sinun mielestäsi tämä tuntuu kai tyhmältä lupaukselta? Mutta minä voin sanoa sinulle, kultaseni, että kun nuoruudessani maalasin sen taulun, joka teki minusta kuuluisan miehen – Homeros tyhjentämässä myrkkymaljaa – aloitin työni sunnuntaiaamuna ja lopetin taulun tiistai-iltana. Korjasin sitä tietysti sitten myöhemmin."

Stella oli kuullut tämän saman jutun lukemattomia kertoja ennenkin.

"Joitko sinä jotakin kerhossa, isä?"

Kerho oli muuan kylän päässä sijaitseva pieni huvilamainen rakennus, ja sen jäsenmäärä oli luultavasti maailman golfikerhojen pienin.

"Vain lasillinen whiskyä ja soodaa", sanoi Nelson kevyesti lisäten siihen jotakin, että mies kyllä tietää, milloin hän on saanut tarpeekseen.

Kenneth Nelsonin tapa oli tukahduttaa ikävät muistonsa, mihin hermostuneet ihmiset ovat hyvin valmiita. Hän voi karkoittaa muististaan kaikki sellaiset elämän tukalat puolet ja sanojen tai tekojen jättämät muistot, joita oli ikävä ajatella tai jotka loukkasivat hänen taiteellista mieltään. Hän viittasi tähän helppouteen kuin lahjaan, vaikka se todellisuudessa olikin hänen hermostuneisuudelleen ominaista heikkoutta. Hänen puheensa oli täynnä viisaita lauselmia, vanhoja sananparsia, jotka olivat kiteytyneet kuin hänen omiksi ajatuksikseen. Hänen mielilauselmansa ja todella ainoa runollinen lainauksensa oli tuo Omarin säkeistö, jossa puhutaan liikkuvan sormen välttämättömyydestä.

"Muuten voin kertoa, Stella, että me olemme jälleen saaneet vieraan vieraskotiimme. Runollista oikeutta, tosiaankin!" sanoi hän nauraen. "Se Bellingham-veitikka oli varas, oikea murtovaras. Koira vieköön, minä en olisi voinut nukkua rauhallisesti, jos vain olisin sen tiennyt."

Tyttö tuumaili, olisiko heidän talossaan ollut muuta, joka olisi voinut viekoitella vaeltavaa Scottieta, kuin lopettamattomia tauluja.

Mutta ennenkuin hänen isänsä ehti jatkaa, aavisti hän jo vaistomaisesti, mitä hän tulisi sanomaan.

"Tuoko etsivä?" kysyi hän äkkiä.

Nelson nyökäytti päätään.

"Hän aikoo viipyä täällä päivän tai pari – hyvin mielenkiintoinen ja mitä viehättävin mies. Hän on jollakin tavoin Merrivanin vieras. Sinähän tiedät, kuinka Merrivan hakee käsiinsä kummallisia ihmisiä, tavallisesti hyvin mahdottomia, mutta tällä kertaa hän on löytänyt oivan seurustelijan. Tämä etsivä – Andrew, Andrew, mikä horna se nyt taas olikaan Skotlantilainen nimi. Minä en voi milloinkaan muistaa kaikkia Mac'eja."

"Macleod."

"Andrew Macleod, niinhän se olikin! No niin, ne lähettivät juuri hänet tänne vangitsemaan tuota varasta ja hän suoriutuikin tehtävästään näppärästi. Hän on kuulemma hyvin taitava. Tällainen herrasmiesetsivä on tietysti hyvin harvinainen ilmiö muualla paitsi kirjoissa. Sinä tahtoisit ehkä mielelläsi tutustua häneen, kultaseni? Hän herättäisi sinussa mielenkiintoa."

"Minä en välitä hänestä", vastasi Stella niin nopeasti, että Nelson katsahti häneen. "En ole todellakaan lainkaan utelias", jatkoi hän nopeasti, "ja minä näin hänet sitäpaitsi eilen aamulla postikonttorissa, mutta en pitänyt hänen ulkomuodostaan."

Herra Nelson haukotteli katsoen kelloaan.

"No niin, minä lähden nyt kylään. Lupasin Pearsonille saapua hänen toverikseen neljän miehen golfierään tänään iltapäivällä. Sinä olet siis varma, ettet halua tulla sinne teetä juomaan?"

Stella ei tehnyt hänelle sopimattomia kysymyksiä keskeneräisestä Pygmalionista. Pari vuotta takaperin tullessaan kotiinsa koulusta hän olisi hämmästynyt huomatessaan, että isä niin pian oli unohtanut jalot päätöksensä, ja olisi vihjaissut, että hänen sopisi viettää iltapuoli työhuoneessaan, jolloin isä olisi vastannut nousevansa varhain seuraavana aamuna ja aloittavansa työn viipymättä. Jos hän olisi toistanut vihjauksen nyt, olisi hän saanut saman vastauksen. Mutta hän oli jo alistunut, kaikkeen alistunut. Asiat saivat hänen puolestaan mennä kuinka vain. Hän oli tehnyt voitavansa, mutta epäonnistunut. Muistellen kaupunkimatkaansa ja tuohon haastatteluun kiinnittämiään suuria toiveita, jotka olivat rauenneet tyhjiin, hän tiesi, että hänen hurja yrityksensä pelastautua oli ollut hyödytöntä luulottelua suunnitelman syntymisestä saakka. Pahimman täytyi tapahtua. Kohtalo oli niin määrännyt.

Tullessaan alakertaan sinä aamuna hän oli löytänyt postilaatikosta kirjeen Arthur Wilmotilta ja saatuaan täyden varmuuden siitä, että Arthur oli sen kirjoittanut, hän oli repinyt sen lukematta sitä läpi ja heittänyt palaset suureen paperikoriin. Kaikista häiritsevistä tekijöistä Wilmot oli vähäpätöisin.

Mutta mitä taasen tuohon etsivään tuli, niin hänkin oli kuin kohtalon lähettämä. Hänen täytyi tehdä, mitä hän haluaisi ja mikä hänen velvollisuuteensa kuului. Stella oli alistunut pahimpaankin, laskien myös etsivän onnettomuuksiensa joukkoon. Tänään hän oli ensimmäisenä luettelossa.

Stella kulutti iltapäivän keskusteluun uuden palvelijakunnan kanssa. Palvelijattaret olivat sivistymättömiä maalaistyttöjä, jotka tuijottaen häneen nauraa hihittivät niille työtäsäästäville ohjeille, joita hän koetti heille neuvoa. Tottuneiden palvelijattarien etsiminen oli suoraa ajantuhlaamista, koska kaikki tunsivat talon ja olivat kuulleet, millainen Kenneth Nelson oli päihtyneenä.

Salaisesta ja supistuvasta kassastaan, jota hän säilytti laatikossaan, hän kykeni suorittamaan velkansa niille palvelijattarille, joille Nelson oli antanut matkapassit ylimykselliseen tapaansa. Hän oli juuri lopettanut erään tukalan työn: hän oli nimittäin koettanut opettaa uudelle keittäjättärelle teen valmistamisen mutkallista taitoa "Minä puolestani haluan kuumaa ja väkevää, neiti", sanoi tyttö, kun herra Merrivan saapui. Stella huomasi hänet ikkunasta ja avasi hänelle oven.

Merrivan oli vastenmielinen vieras, vaikka Stella ei inhonnutkaan häntä. Hän tukahutti heikon pelkonsa, jota hän tunsi liittäessään tämänkin miehen vaikeuksiensa joukkoon, saavuttaen siten jonkunlaisen mielenrauhan.

"Asiani on arkaluontoinen, neiti – tuota noin – Nelson", sanoi Merrivan pudistaen päätään ja vihjaten siten olevansa sopimaton tehtäväänsä. "Hyvin arkaluontoinen. Tiedän tuskin, kuinka minä aloittaisin."

Stella odotti peläten, että Merrivan aloittaisi puheensa muistuttamalla häntä eräästä sitoumuksesta, jonka hän oli kerran tehnyt ja onneksi jo maksanutkin. Mutta hänen huojennuksekseen Merrivan oli tullutkin puhumaan sisarenpoikansa raa'asta käyttäytymisestä.

"Minä en tiedä, mitä hän sanoi teille, voin vain arvata. Saanko minä istuutua?"

"Minä olen niin pahoillani."

Stella työnsi tuolin lähemmäksi, ja herra Merrivan istuutui hitaasti kiittäen häntä kaunopuheisesti.

"Hän on loukannut teitä anteeksiantamattomasti", aloitti hän, mutta Stella keskeytti hänet.

"Minä toivon, ettette ryhdy puhumaan siitä, herra Merrivan. Arthur on vielä hyvin nuori eikä tiedä paljon naisista."

"Niinkö te luulette?" sanoi herra Merrivan merkitsevästi. "Minä olen pahoillani sanoessani, etten ole samaa mieltä kanssanne. Hän tuntee kyllä tarpeeksi paljon naisia ymmärtääkseen velvollisuutensa heitä kohtaan."

"Onko hän kertonut teille?" kysyi Stella arvaillen, kuinka tämä kookas mies oli saanut tietää asian.

Hänen mieleensä juolahti, että Arthur on varmaankin perinyt puheliaisuutensa suvun Merrivan-nimiseltä haaralta.

"Hän kertoi minulle todella kaikki", vastasi toinen nyökäyttäen päätään, "ja pyysi minua käyttämään vaikutusvaltaani teidän taivuttamiseenne – ohh!" Hän rykäisi. "Mutta minä sanoin hänelle", puhui hän hyvin selvästi ja hitaasti, "etten missään tapauksessa voi toivoakaan voivani pakkokeinoilla edistää toisen kosintaa".

Seurasi väliaika, jonka kuluessa Stella sai miettiä tätä seikkaa.

"Toisenko?" toisti hän. "Tarkoitatteko te – ah, ei, te ette voi tarkoittaa –"

"Minä tarkoitan", sanoi herra Merrivan hyvin tyynesti ja yhtä selvästi kuin ennenkin, "itseäni. Meidän ikäeromme, neiti Nelson, muodostaa nähtävästi voittamattoman esteen onnelleni."

"Iällä ei ole siinä mitään tekemistä, herra Merrivan", tokaisi Stella äkkiä, "minä en vain – en halua mennä lainkaan naimisiin. Te tarkoitatte kai sitä? Te haluatte mennä kanssani naimisiin? Toivon teidän tarkoittavan jotakin muuta – ellette sitä tekisi, panisi se minut näyttämään hieman typerältä, – mutta – alistun mieluummin siihenkin."

"Minä tarkoitan juuri sitä", lausui Darius Merrivan arvokkaimpaan tapaansa. "Olen jo kauan miettinyt sellaista askelta, neiti Nelson, ja nähdessäni teidät joka päivä olen tullut yhä varmemmaksi siitä, että te olette ainoa sellainen nainen maailmassa, jonka kanssa eläminen olisi kaikissa suhteissa miellyttävää."

Stella nauroi.

"Minä olen luullakseni vähän hermostunut", selitti hän anteeksipyytävästi. "En ole milloinkaan voinut uneksiakaan, että te – Tunnen tietysti tulleeni suuren kunnioituksen esineeksi, herra Merrivan; en voi sanoakaan, kuinka suuren, ja te olette ollut niin hyvä minulle."

Merrivan kohotti kättään vastustavasti.

"Älkäämme puhuko siitä seikasta", sanoi hän. "Minä voin tarjota teille –"

"Voi, odottakaa hieman!" keskeytti Stella kehoittavasti. "Minä en todellakaan halua mennä naimisiin. Olen vielä niin nuori eikä minulla ole mitään määrättyjä mielipiteitä avioliitosta enkä halua ollenkaan mennä naimisiin. Tämä päätökseni ei johdu sen paremmin siitä, että te, herra Merrivan, satuitte sitä ehdottamaan, kuin siitäkään, että edellinen kosijani oli Arthur. En vain halua mennä naimisiin."

Stella olisi voinut ajatella, että Merrivan oli luultavasti odottanut jonkunlaista tällaista vastausta, koska hän otti vastaan rukkasensa hyvin tyynesti pahastumatta juuri ollenkaan.

"Asiaa voi odottaa", sanoi hän. "Minä en voi toivoakaan, että nuori nainen tekisi päätöksensä tuossa paikassa, mutta en voi silti lakata toivomasta."

Stella pudisti päätään.

"Luultavasti on ystävällisintä ilmoittaa teille heti, että te toivotte turhia", virkkoi hän. "Minä pidän teistä kuitenkin paljon ja te olette ollut äärettömän ystävällinen minulle."

Merrivan kohotti jälleen käsiään vastustavasti.

"Mutta minä en tahdo mennä naimisiin teidän kanssanne, herra Merrivan, sen paremmin kuin sisarenpoikannekaan kanssa enkä luule milloinkaan voivani vaihtaa mielipiteitä tästä asiasta, vaikka antaisitte minulle tilaisuuden miettiä sitä kuinka monta kertaa tahansa. Ne ovat varmat ja järkkymättömät."

Herra Merrivan ei kuitenkaan vielä yrittänytkään nousta, istui vain paikallaan silitellen sileää poskeaan tuijottaen Stellan ohi jonnekin, kunnes Stella alkoi ihmetellä, mikä siellä mahtoi vangita hänen katsettaan.

"Ovatko asianne hyvällä kannalla, neiti Nelson?"

"Oikein hyvällä", vastasi Stella reippaasti.

"Teillä ei siis ele minkäänlaisia huolia?"

Stella pudisti päätään.

"Muuan toinenkin arkaluontoinen asia", sanoi Merrivan. "Minä olen hyvin rikas mies eikä minulla ole lainkaan sukulaisia ja siis hyvin vähän kukkaroni tyhjentäjiä. Jos vain pari tuhatta voi auttaa teitä suoriutumaan vaikeuksista näinä kovina aikoina, saatte turvautua minuun."

"Ei, herra Merrivan", vastasi Stella tyynesti, "vaikka tarjouksenne onkin suurenmoinen ja antelias. Minä olen kerran käyttänyt väärin hyväkseni suopeuttanne, mutta – se ei ollut mikään hauska kokemus. Te olitte kyllä hyvin kohtuullinen vaatimuksissanne, mutta en voi ottaa vastaan enää mitään." Merrivan nousi tuoliltaan, karisti tomuhiukkasen hihaltaan ja otti hattunsa käteensä.

"Arthur tietää sen", sanoi hän.

"Minä kerroin hänelle."

"Mitä te hänelle kerroitte?" kysyi Stella hämmästyneenä.

"Sen vain, että aioin kosia teitä."

Hän nauroi hiljaa.

"Hän suuttui melkoisesti, neiti Nelson, ja uhkasi – niin, hän uhkasi muistaakseni tappaa minut." Hän kääntyi ovella. "Vielä yksi asia: sanoiko hän teille jotakin siitä, että hän tietää salaisuutenne?"

"Kertoiko hän teille senkin?"

Merrivan pudisti päätään.

"Ei, vaan minä arvasin sen. Hänen tuntemansa salaisuus on sellainen, että hän tietää teidän lainanneen rahaa minulta. Sitä en kuitenkaan lainkaan ymmärrä, kuinka hän on saanut sen selville. Ehkä voin taivuttaa teidät muuttamaan mielenne?"

Stella pudisti päätään.

Merrivan seisoi ovella käsi lukonkahvassa ja katsoi puutarhaan.

"Milloin on tämän kuukauden neljäskolmatta päivä?" kysyi hän kääntämättä päätään.

Kului melkoisesti aikaa, ennenkuin Stella vastasi.

"Maanantaina", sanoi hän huohottaen ja seisoi liikkumatta, kunnes Merrivan sulki oven.

Hän tiesi siis. Hän tiesi sen siis todellakin. Eikä etsivä ollut voinut tulla tänne minkään muun vuoksi kuin auttaakseen herra Merrivania varovaisuustoimenpiteissä.

VII

Stellan kohtaaminen

Andy kulutti pari hyödytöntä päivää Beverley Greenissä – hyödytöntä senvuoksi, että henkilö, jota hän oli tullut tapaamaan, oli tarkoituksellisesti karttanut häntä. Kerran hän oli nähnyt erään tytön kävelevän aukion toisella laidalla. Tytöllä oli mukanaan pari koiraa, jotka juoksentelivat leikkien hänen edessään ja takanaan ja joskus hänen ympärinsä, ja kiiruhtaen kulkuaan Andy huomasi, että nainen olikin neiti Sheppard, muuan tyttö, jolle hänet oli esitetty radalla.

Hän söi päivällisensä ensi iltana herra Merrivanin ja Sheppardin, arkkitehdin, kanssa; tämän miehen henkilöllisyys oli niin pettävä, ettei Andrew voinut milloinkaan muodostaa hänestä oikeata kuvaa mielessään. Herra Merrivan sanoi olevansa vanhapoika, mutta ei millään tavalla piintynyt. Hän oli valmis kuulemaan vastasyitä, ja jos hän uskalsi puhella itsestään, vaikka hän tiesikin muiden suhtautuvan siihen melko välinpitämättömästi, oli hänet käännytetty.

"Todellako?" sanoivat hänen vieraansa, kukin saamansa vaikutelman mukaisesti.

Andy tuumaili, millaisen naisen hänen isäntänsä lopultakin valitsisi vaimokseen. Herra Sheppard ei taas näyttänyt aprikoivan ollenkaan. Jokainen sai hänestä sellaisen vaikutelman, että hän oli lakannut ajattelemasta silloin kun hän oli ansainnut niin paljon rahaa, että oli voinut vetäytyä erilleen ammatistaan.

Andy muisti kuuluisan arkkitehdin pyöreähköt kasvot, olematta lainkaan varma siitä, oliko hänellä viiksiä vai oliko hän sileäksi ajeltu.

Hänellä oli kaulahuivissaan suuri kultainen neula, jonka litteä pää muistutti nappia. Sen keskustassa oli pieni musta kivi. Muuta vihjausta hänen henkilöllisyydestään ei Andy voinut milloinkaan muistaa.

"Seikka on sellainen, hyvät herrat", sanoi herra Merrivan alentaen ääntään kuin hän olisi ryhtynyt paljastamaan jotakin suurta salaisuutta, "että vaikka paikka onkin kaunis ja tämä yhteiskunta hyvin viehättävä, jollaisena se varmasti tulee pysymäänkin, olen sentään suunnitellut toisenlaista – tuota noin – pirteämpää elämää. Oletteko te nähnyt Como-järveä, tohtori Macleod?"

Andy tunsi sen melko hyvin.

"Minä olen ostanut sieltä erään huvilan – Villa Frescolin – muutaman pienen paikan, missä toivoakseni saan tuntea vielä täydellisempää onnea kuin täällä Beverleyssä."

Andy vaipui ajatuksiinsa. Villa Frescoli oli kaikkea muuta kuin pieni paikka. Se oli todellinen palatsi, eikä herra Merrivan ollut mikään kerskaileva mies; suuri valkoinen marmoripalatsi, muisteli hän, koska huvilanimitys ei ollut hänen mielestään sopinut sille ollenkaan, kun hänen huomionsa oli kiinnitetty siihen.

Järvelle huvittelemaan lähteneessä joukossa oli tuona päivänä ollut eräs nainen, joka oli nähtävästi hyvin perehtynyt taloudenhoitoon.

"Sitä sanotaan huvilaksi", oli hän sanonut, "mutta sen kunnossapitämiseen tarvitaan satahenkinen palveluskunta".

Nainen oli käynyt huvilassa, joka oli rakennettu eräälle venäläiselle suuriruhtinaalle.

Andy Macleod rupesi tämän jälkeen kiinnittämään enemmän huomiota herra Merrivaniin. Hän oli kuluttanut illan arvaillen, pistäytyisivätkö Nelsonit sinne päivällisen jälkeen, koska yhteiskunnan jäsenten keskinäinen tapa oli sellainen. Mutta elämä olikin sovinnaisempaa kuin hän oli otaksunut, eikä hänellä todella ollut mitään syytä, jonka perusteella hän olisi odottanut sen muuttuvan. Naapurit eivät tarvinneet toistensa apua. Beverley Green pysytteli erillään muista.

Herra Sheppard poistui varhain, ja isäntänsä kutsusta Andy joi kahvinsa huoneessa, jota herra Merrivan nimitti "luolakseen".

Hän huomasi tulleensa samaan huoneeseen, jossa Merrivan ja Wilmot olivat olleet, kun hän oli kuunnellut heidän keskusteluaan edellisenä iltana. Se oli joissakin suhteissa hyvin mielenkiintoinen – pitkä ja näytti kapeammalta kuin se olikaan. Se ulottui julkipuolelta talon takaseinään, saaden valaistuksensa molempien päiden korkeista ikkunoista. Ihan huoneen keskikohdalla oli suuri vuolukivinen takka, joka olisi sopinut paremmin jonkun vapaaherran kartanon eteiseen, ja tästä erikoisesta piirteestä ehkä johtuikin, että huone näytti suhteettomalta ja tavattoman matalalta.

Seinät oli peitetty tammilaudoituksella, ja ensi töikseen Andy huomasi, ettei siellä ollut lainkaan kirjoja. Herra Merrivan ei nähtävästi ollut mikään lukemista harrastava mies eikä koettanut uskotellakaan tilapäiselle vieraalleen sellaista. Seinillä riippuvat kuvat olivat enimmäkseen etsauksia ja hyvin arvokkaita. Andy näki muutamia verrattomia Zohnin valmisteita, ja herra Merrivan näytti hänelle puolustettavalla ylpeydellä erästä Leonardo da Vincin piirtämää kuvaa.

Uunista hän puhui anteeksipyytävästi. Hän oli ostanut sen Stockley Castlen pesän huutokaupasta. Stockleyn vaakunakilpi olikin vielä sen reunuksessa. Kalusto oli hyvä ja nykyaikainen – ikkunoiden komeroissa oli pari pitkää selkänojapenkkiä ja sitäpaitsi herra Merrivanin kirjoituspöytä, joka sijaitsi huoneen julkipuolella; toisessa päässä taasen oli pitkä pöytä, muuan kauniisti kaiverrettu kokoelmakaappi itämaista tyyliä ja sinne tänne asetettuja hyvin mukavia nojatuoleja.

"Minä olen vaatimaton ihminen ja makunikin on yhtä vaatimaton", sanoi herra Merrivan tyytyväisesti. "Sisarenpojastani näyttää tämä huone pikemminkin konttorilta. Mutta minä olen viihtynyt melko hyvin konttoreissakin. Poltatteko te, tohtori?"

Andy valitsi itselleen sikaarin hopeakotelosta, jonka isäntä työnsi lähemmäksi häntä.

"Tuntuuko teistä tämä yhteiskunta rauhalliselta?"

Andy hymyili.

"Onhan tämä sellainen miellyttävä suvanto", kehaisi hän ja herra Merrivan hyrräsi tyytyväisenä.

"Minä pidän tämän luomista suurimmaksi osaksi omana ansionani", sanoi hän. "Hankin nämä rakennukset vähitellen. Muutamat niistä ovat jo hyvin vanhoja, vaikka te ette sitä luultavasti uskokaan, ja juuri minä olen suunnitellut Beverley Greenin sellaiseksi kuin se nyt on. Myin jokaisen talon ansaitsematta penniäkään; en penniäkään", lisäsi hän pudistaen päätään.

Andy oli todella hämmästynyt.

"Siinä te ette menetellyt lainkaan liikemiesmäisesti."

"En ollenkaan, en ollenkaan", myönsi herra Merrivan pudistaen päätään. "Minä suunnittelin näin sitä, että saisin tänne asumaan kunnon ihmisiä. Nyt pelkään kuitenkin sitä, etteivät he kaikki olekaan sellaisia. Ihmiset eivät ole aina sellaisia kuin miltä he näyttävät, ja luonteet huonontuvat. Mutta teidän toimeliaaseen elämäänne verrattuna, tohtori, on kai Beverley Green sentään melko rauhallinen paikka."

He ryhtyivät sitten keskustelemaan rikoksista ja rikollisista. Se oli pääasiallisesti vain kyselemistä herra Merrivanin ja vastailemista Andyn puolelta, pitkälti tahi lyhyesti aina sen mukaan, kuinka suuresti jokin herra Merrivanin kysymä seikka herätti hänessä mielenkiintoa.

"Oletteko te milloinkaan kohdannut matkoillanne", tiedusti Merrivan epäröiden, "erästä Abraham Selim-nimistä miestä?"

"Joku toinenkin kysyi minulta samaa", sanoi Andy. "Kuka hän taas olikaan? Minä en ole kuitenkaan kohdannut häntä, herra Merrivan. Hän on varmaankin hyvin suuri veijari?"

"Hän on koronkiskuri ja kiristäjäkin, kuten minä oikeudenmukaisesti otaksun kaikista pätevistä syistä", sanoi herra Merrivan vakavasti. "Minä en onneksi kuitenkaan ole joutunut hänen kynittäväkseen, vaikka muutamat henkilöt – voitteko te muistaa, kuka hänestä puhui? Ei suinkaan Nelson missään tapauksessa?"

"Ei, Nelson se ei ollut", vastasi Andy. "Mutta Boyd Salter kysyi muistaakseni minulta, olenko tavannut häntä."

"Meidän läänitysherramme siis", sanoi herra Merrivan leikillisesti. "Hyvin miellyttävä mies, tämä samainen Boyd Salter. Tunnetteko te hänet hyvin? Minä en päässyt lainkaan siihen käsitykseen, että olitte tavannut hänet puhutellessani teitä toissapäivänä."

"Minä kohtasin hänet saman päivän iltapäivällä", selitti Andy. "Minun täytyi saada häneltä, rauhantuomarilta, allekirjoitus passitukseen, ennenkuin voin siirtää vankini muualle."

"Miellyttävä mies, mutta me tapaamme häntä liian harvoin", valitti Merrivan. "Minulle on kerrottu, että hänen hermostonsa on nykyään kokonaan pilalla."

Andy muisti pehmeäkenkäisen palvelijan ja talon hiljaisuuden ja hymyili. Hän poistui hetkisen kuluttua. Herra Merrivan olisi mielellään saatellut häntä vieraskotiin, mutta Andy kielsi sen. Hän halusi kiihkeästi päästä yksikseen voidakseen kävellä matkan mielensä mukaan. Nelsonin taloa ei voitu katsella muualta kuin aukion yhdestä kulmasta.

– Minä näytän kuluttavan aikani kuuntelemalla ihmisten ovien takana, – ajatteli Andy. Hän pysähtyi vastapäätä porttia hyvin hämmästyneenä, koska sisältä talosta kuului jonkun miehen hurjaa raivoamista. Ovi lensi äkkiä selälleen, ja pari naista pakeni itkien vihoissaan. Heidän takanaan tuli Nelson pitkin askelin. Hän oli paitahihasillaan ja tohvelit jalassa. Andy arvasi hänen olevan päihdyksissä, mutta vaikka hän oli nähnytkin paljon päihtyneitä miehiä, ei hän ollut milloinkaan tavannut ketään, joka olisi kävellyt niin vakavasti kuin Nelson seuratessaan naisia portin toiselle puolen ja jonka ääni ja lausumistapa olisivat olleet niin selviä.

"Älkää milloinkaan näyttäytykö minulle enää, te –" Hän rupesi sättimään heitä hurjasti.

"Isä!" Tyttö oli rientänyt hänen rinnalleen ja pistänyt kätensä hänen kainaloonsa. "Sinun on luullakseni parasta palata takaisin."

"Minä en tule takaisin, vaan teen mitä haluan. Stella, mene huoneeseesi!" Hän viittasi teatraalisesti. "Pitääkö minun kärsiä tuollaisten lutkien ja viemärinjätteiden puheita, minun, Kenneth Nelsonin, kuninkaallisen akatemian jäsenen? En voi sietää sitä!"

"Etkö sinä tahdo tulla takaisin kotiin, isä, vai tahdotko sinä niin välttämättä näyttää Beverley Greenille –"

"Vieköön hitto koko Beverley Greenin! Minä olen sentään jotakin toista kuin kaikki Beverley Greenin asukkaat yhteensä! Vain joukko koroillaan eläviä hillotehtailijoita! Mene huoneeseesi, Stella!" Mutta tyttö ei liikahtanutkaan, ja silloin Andy ajatteli sopivan hetken koittaneen vaikutusvaltansa tunnetuksi tekemiselle.

"Ah, herra Macleod!" Herra Nelson oli kuin miellyttäväisyys itse.

"Hyvää iltaa, herra Nelson. Minä haluan puhutella teitä vähän."

Hän tarttui miehen käsivarteen taluttaen hänet taloon vastarintaa kohtaamatta, ja tyttö seurasi heitä.

Stella oli kiitollinen, vaikka hän pelkäsikin Andya, utelias tietämään enemmän hänestä ja katselemaan häntä lähempää, vaikka hän olikin niiden olosuhteitten nöyryyttämä, joissa he olivat tavanneet. Ensin hän tunnusti – ja siinä hänen kiitollisuutensa perustui oikeaan – hänen voimansa. Stella tunsi jotakin hänen magnetismistaankin, lukien ehkä isänsä kuuliaisuuden enemmän hänen kunniakseen kuin hän oli siihen oikeutettu.

"Minä olen juuri eroittanut pari hävytöntä alhaisemman kansanluokan jäsentä – pari kirottua palvelijatarta, herra Macleod", sanoi Nelson entiseen ylpeään tapaansa. "Nuo alemmat luokat tulevat yhä enemmän sietämättömiksi. Kultaseni", lisäsi hän moittivasti tyttärelleen, "en voi onnitella sinua valintasi johdosta. En todellakaan. Hae nyt herra Macleodille jotakin juotavaa, ja minä otan vain pikkuruisen ryypyn tehdäkseni hänelle seuraa."

"Juokaamme siinä tapauksessa vain pikkuruisen vettä, herra Nelson", ehdotti Andy hymyillen.

"Vettäkö?" Herra Nelson ei koettanutkaan peittää inhoaan ehdotusta kohtaan. "Niin kauan kuin minulla on talo ja kellari, paras ystäväni, ei kenenkään vieraan tarvitse poistua täältä saamatta suurta pikarillista hyvää keltaista skotlantilaista viiniä."

Andy oli luullut tapaavansa toivottoman tytön ja hämmästyi senvuoksi nähdessään tytön itsehillintäkyvyn, hämmästyi, että tytön käyttäytyminen tässä pulmallisessa tilanteessa kertoi selvästi suuresta kokemuksesta. – Nämä Nelsonin puuskat ovat varmaankin hyvin tavallisia, – ajatteli Andy, – ja tyttö näyttää vielä niin nuorelta, melkeinpä lapselta. Hän oli kerran lukenut eräästä sankarittaresta, jonka sanottiin muistuttavan kukkaa, ja oli suhtautunut kuvaukseen kuin johonkin kirjailijan mahdottomaan liioitteluun. Ja kuitenkin sopi kuvaus tähän tyttöön. Hänen ihonsa teriömäinen puhtaus ja vartalon runkomainen suoruus – ne yksin eivät olleet ihailtavia, vaikka ne olivatkin ilmeiset. Tyttö oli vielä nuppu, joka vain paljasti puoleksi kukan kauneuden ja oli kuitenkin täydellisesti tyydyttävä kypsymättömyydessään. Hän oli nähnyt muitakin hänen laisiaan tyttökoulujen ylimmillä luokilla – jonkunlaisia tytön Ja lapsen välisiä olentoja – niin täydellisesti tyydyttäviä, että hänen oli ollut pakko kadehtia heidän kehitystään.

Stella ei yrittänytkään lähteä noutamaan whiskyä. Hän tiesi, ettei sitä ollut enää kotona pisaraakaan.

"Kellari on tyhjä, isä", sanoi hän kuivasti. "Viinin valmistajat ovat tehneet lakon."

Iva raivostutti Nelsonia ja hän kääntyi äkkiä tyttäreensä Päin, mutta jokin veti hänen katseensa Andyyn, joka hallitsi häntä täydellisesti silmillään.

"Saanko minä puhutella isäänne muutamia minuutteja kahden kesken, neiti Nelson?" kysyi Andy. "Haluan sanoa hänelle jotakin."

Stella nyökäytti päätään ja poistui.

"Hyvä mies!" mumisi Nelson vastustaen heikosti.

"Te nimititte minua herra Macleodiksi äsken. Te olette unohtanut, että olen lääkäri. Oletteko te viime aikoma puhutellut lääkäriä?"

"Enkä ole. Terveyteni on oivallinen, kerrassaan oivallinen", sanoi toinen uhmaavasti.

"Se on niin kaukana oivallisesta", väitti Andy, "että te olette niin lähellä sen täydellistä murtumista, ettette enää ehkä milloinkaan täydellisesti paranekaan. Minä voin sanoa teille tarvitsematta ollenkaan tutkia sydäntänne, että teissä on aneurismi. Ilmoitukseni säpsähdytti teitä, koska tiesitte sen olevan totta. Olen katsellut teitä golfradalla ja tiedän sen. Herra Nelson, te ette elä enää vuottakaan, ellette lopeta juomistanne."

Nelson ummisti silmänsä.

"Te koetatte vain peloittaa minua", sanoi hän. "Minä tiedän olevani hölmö, mutta en ole sentään sellainen hölmö kuin te luulette. Minulla on niin äärettömästi huolia, herra – tohtori Macleod."

"Te pääsette suurimmasta lopettamalla juomisenne, vaikka en mielelläni neuvokaan mitään sellaista, mikä voi vähentää synnyinmaani tehtaitten tuotantoa. Sallitteko te, että tulen puhuttelemaan teitä huomenna? Kuka on lääkärinne?"

"Beverleyn Granitt. Hän ei ole milloinkaan hoitanut minua, vaimovainajaani vain."

"No niin, minä voin tutkia teitä, ja hän määrätä hoitotavan. Voimmehan tutkia teidät sitten uudestaan. Kutsun Granittin tänne. Ehkä hän itse haluaakin ruveta teitä hoitamaan, mutta se ei tule loukkaamaan teitä suurestikaan."

"Minä en ymmärrä, miksi –" aloitti Nelson entiseen ylpeään tapaansa, mutta Andy kumosi hänen vastaväitteensä.

"Minä en halua järkyttää tytärtänne", sanoi hän hiljaisella äänellä, "joten älkäämme keskustelko tästä enää".

Palattuaan tyttö huomasi isänsä käyttäytyvän melkein karitsamaisen lempeästi. Kenneth Nelson oli äärettömästi peloissaan, sillä hän oli nyt saanut sellaisen iskun, että siitä toipuminen veisi luultavasti kauankin aikaa.

"Minä menen luullakseni nukkumaan, Stella", virkkoi hän. "Olen melko väsyksissä. Enkä minä viime aikoina ole ollut oikein tervekään."

Andrewia huvitti, mutta hän ei hymyillyt. Hän käveli tytön kanssa portille odottaen niin kauan portilla, että tyttö ehti heittää hartioilleen pienen huivin – mustan huivin, huomasi hän sivumennen. Sen nurkassa oli pieni punainen nimikuvio. Tytössä herätti kaikki hänen mielenkiintoaan. Hän kertoi tytölle palasia keskustelustaan Nelsonin kanssa heidän kävellessään polkua alaspäin.

"Minä en hetkistäkään epäile, että hänellä olisi aneurismi, mutta puhuttelen sentään Granittia. Tunnen luullakseni hänen poikansa melko hyvin – olimme yhdessä Guyn sairaalakursseilla – ja me voimme suunnitella jotakin hyvin mutkallista, mikä lopettaa hänen juopottelunsa melko pitkäksi ajaksi."

"Minä toivon niin", sanoi Stella epäillen.

"Te olette luullakseni menettänyt luottamuksenne, vai mitä?"

Stella nyökäytti päätään.

"Hieman. Ihminen tulee sellaiseksi."

"Minä kerron teille jotakin", lupasi Andy. "Kaduilla on Paljon erään Stadmere-nimisen miehen omistamia taksa-autoja. Ne ovat paljon komeampia kuin kaikki muut. Olen harjoitellut odottamaan tuollaista stadmereläistä, kun minulla ei ole ollut mihinkään erityistä kiirettä. Niitä saakin tavallisesti odottaa melko kauan, mutta joskus saa sellaisen hetikin. Se on kuitenkin merkillistä, että jos vain on päättänyt olla huolimatta mistään muusta, saa sen melkein heti."

"Tuo on jonkunlainen vertaus", sanoi Stella hymyillen. "Minä puolestani odotan jotakin paljon harvinaisempaa kuin stadmereläistä autoa, koska odotan ihmettä."

Andy ei sanonut mitään tähän, ja Stella alkoi jo katua, että hän oli sanonut vieraalle niin paljon, kun Andy kääntyi tukien heiluvaa porttia käsillään.

"Minä olen nähnyt ihmeitä ennenkin tapahtuvan", sanoi hän. "Niitäkin kannattaa odottaa, mutta koska luulen teitä hyvin nuoreksi ja kärsimättömäksi, kuluvat päivät niin nopeasti ja vuodet ovat sellaisia hirveän pitkiä ajanjaksoja, että väsytte odottamiseen."

"Te puhutte kuin joku vanha herra." Stellan oli pakko hymyillä vasten tahtoaankin.

"Kuten hyvin vanha herrasmies, jolla on pitkä valkoinen poskiparta?" kysyi Andy hyväntuulisesti. "Tarpeeksi vanha kuitenkin ollakseni joskus kärsimätön. Mutta minä voin sentään vielä odottaa."

Hän puristi Stellan käden hetkiseksi omaansa, ja Stella katseli hänen poistumistaan aukion poikki, kunnes hän näki Andyn epäselvästi häämöittävän hahmon menevän vieraskodin ovesta sisään.

VIII

Surmanlaukaus

Päivät menivät menojaan. Andy päätti viipyä kylässä vielä toisenkin viikon. Hän neuvotteli tohtori Granittin kanssa sitten kun tämä lääkäri oli käynyt Nelsonin luona, ja vaikka hän ei ollut todennutkaan mitään levottomuutta herättävää vammaa, jätti hän kuitenkin sairaan luota poistuessaan tämän miettimään kaikkien niiden tautien laatua, joita hän parhaillaan kärsi.

Andy ei nähnyt tyttöä enää, paitsi pitkän matkan päästä. Hänen lomansa alkoi jo olla lopussa, ja hänen piti välttämättä käyttää viikko siitä kalastukseen. Hänen huoneensa vieraskodissa oli tavattoman mukava, golfrata oli mainio, ei ollut olemassa minkäänlaista syytä, miksi hänen olisi pitänyt lainkaan kalastaa.

Eräänä sunnuntaina hän meni kirkkoon ja piti kovaa kiirettä, sillä hän oli lukenut jotakin nähdessään Stella Nelsonin menevän ohi rukouskirja kädessään. Andy saapui kirkkoon kymmenen minuuttia hänen jälkeensä ja valitsi itselleen paikan sellaisesta penkistä, mistä voi katsella Stellaa sivulta. Stella tervehti häntä sitten ulkona, ja he kävelivät yhdessä takaisin Beverley Greeniin.

"Saarnahan oli melko mielenkiintoinen, vai mitä, tohtori Macleod?"

"Kyllä", myönsi Andy vaihtaen hienotunteisesti puheenaihetta. Hän tiesi kirkossa saarnatun, koska oli huomannut erään vanhan miehen nukkuvan sikeästi penkin päässä. Mutta siitä hänellä ei ollut minkäänlaista aavistusta, mistä pappi oli puhunut.

"Minulle on kerrottu, että lähdette pois huomenna", sanoi Stella.

"Minä aion kyllä matkustaa pois huomenna", myönsi Andy, "mutta viivynkin luullakseni vielä muutamia päiviä, ellei minua heitetä pihalle vieraskodista".

Stella pudisti päätään.

"Sieltä ei ole vielä ketään heitetty pihalle", virkkoi hän, "ellei poliisi ole sitä tehnyt", lisäsi hän hieman pahanilkisesti, ja Andy nauraa hihitti.

Heidän kulkiessaan tietä pitkin kylään päin tuli muuan mies heitä vastaan. Mies kääntyi kuitenkin odottamatta, häviten näkyvistä eräälle sivukadulle.

"Sweeny käyttäytyi kuin hän ei olisi tahtonut tavata minua", sanoi tyttö hymyillen.

"Minä ajattelin juuri samaa. Kuka tuo Sweeny onkaan?"

"Hän oli entiseen aikaan herra Merrivanin hovimestari, mutta luullakseni erosi jonkin riidan jälkeen. Hän vihaa herra Merrivania."

Stella oli hämmästynyt. Hän ei uskonut Sweenyä lainkaan niin hienotunteiseksi, että mies tahtoisi karttaa häntä säästääkseen häntä heidän viime tapaamisensa hämmentävältä muistolta. Mutta herra Merrivan itse selitti hänen vierailunsa tarkoituksen. Tämä miellyttävä herrasmies tuli heidän luokseen heidän seisoessaan talon portilla.

"Hyvää huomenta, neiti Nelson", tervehti hän iloisesti. "Tapasitteko te tuon Sweeny-veitikan?"

"Luulin huomanneeni hänet", sanoi Stella.

"Se roisto!" Herra Merrivan pudisti suurta nyrkkiään. "Kuinka hän uskaltaakaan pistää nenäänsä Beverley Greeniin jälleen? Minä näin hänen vakoilevan taloni läheisyydessä – tai puutarhurini ainakin huomasi sen. Ellen olisi ollut kirkossa tavalliseen tapaani, en olisi ehkä milloinkaan kuullut hänen täällä olostaan. Kaikki nämä palvelijat ovat yksituumaisia."

Andy ei ymmärtänyt sitä, miksi herra Merrivanin yksityisalueen tarkasteleminen olisi ollut niin häijyä, kun Merrivan kertoi hänelle, ettei Sweeny ollut tehnyt muuta kuin pujahtanut pensasaidan läpi, jolloin puutarhuri oli sattunut huomaamaan hänet. Valpas puutarhuri ei ehkä olisi sanonut mitään, ellei herra Merrivan olisi sattunut kuljeksimaan tiluksillaan – hän oli sellaiseen taipuvainen mies – ja kuullut ääniä.

Sinä päivänä ei tapahtunut mitään sen kummempaa eikä kohtalon koneisto, jonka tarkoitus oli tehdä Beverley Green maailmankuuluksi, alkanut jauhaa, ennenkuin kuu kohosi kukkuloiden yläpuolelle.

Stella luki jotakin kirjaa eteisessä. Hän oli juuri käynyt yläkerrassa isänsä luona ja laittanut hänet mukavaan yökuntoon, koska herra Nelson oli ruvennut noudattamaan lääkärin neuvoja hyvin tarkasti eikä ollut poistunut huoneestaan Andyn varoituksen jälkeen.

Hän oli juuri kääntämäisillään lehteä, kun hän kuuli ikkunaan hiljaa koputettavan. Hän odotti hetkisen luullen erehtyneensä tai otaksuen kuulleensa keittiöstä vuotavasta hanasta tippuvan veden lorinaa. Hän kuuli sen kuitenkin jälleen, jolloin hän laski kirjan pois kädestään nousten seisoalleen. Hän ei ollut lainkaan hermostunut. Arthur Wilmot oli ennen vanhaan noin kiinnittänyt hänen huomionsa puoleensa tahtoessaan kävellä hänen kanssaan aukiolla.

Hän siirsi uutimen syrjään katsellen puistoon näkemättä kuitenkaan ketään. Lounaasta oli kohonnut synkkiä pilviä koko iltapäivän eikä kuu ollut näkyvissä. Hän meni julkipuolen ovelle ja oli jo tarttunut lukonkahvaan avatakseen sen, kun hän huomasi jaloissaan kirjeen. Se oli työnnetty käytävän oven alitse. Siinä ei ollut lainkaan osoitetta, ja epäröityään hetkisen hän repi sen auki. Aluksi hän luuli sen tulleen Arthurilta. Hän oli saanut Wilmotilta monta kirjettä ennenkin ja alussa ne ainakin olivat tulleet samaa tietä kuin tämäkin.

Hän katsoi allekirjoitusta, mietti sitä vähän aikaa ja alkoi sitten lukea. Ja kuta kauemmaksi hän luki, sitä kylmemmäksi kävi hänen sydämensä ja sitä tiukemmalle puristuivat sitä vangitsevat kahleet, kunnes hän tuskin saattoi hengittää. Hän meni keittiöön juoden lasillisen vettä ja puristaen kirjeen käteensä hän luki sen jälleen läpi, jolloin jokainen rivi viilsi kuin veitsenpisto. Hetkisen kuluttua hän löysi hakemansa – pienen coltpistoolin, joka kuului hänen isälleen ja jonka hän oli piilottanut lukon taakse ennen muinoin, jolloin isän juopuneet uhkaukset merkitsivät enemmän kuin nykyään. Hän löysi samasta paikasta pienen vihreän rasiankin, joka oli ihan täynnä ammuksia. Hän puhdisti pistoolin tomurievulla, aukaisten sen tyynesti, pisti pesään kolme ammusta ja sulki ammuspesän jälleen. Sitten hän meni huoneeseensa, otti sieltä ylleen tumman päällysnutun ja työnsi pistoolin sen taskuun.

Tultuaan takaisin eteiseen hän toivoi, ettei olisi polttanut kirjettä, koska hän tahtoi saada asiasta täyden varmuuden. – Minä saan sen kyllä selville, sanoi hän itsekseen. Hän oli tyyni ja levollinen. Käsi, joka kiersi katkaisijaa, tehden huoneen pimeäksi, ei vapissut. Hän kietoi huivin hartioilleen ottaen tarkan selon siitä, että hänellä oli avain taskussaan, ennenkuin hän hiljaa sulki oven.

Puiston portilla hän pysähtyi katsellen vieraskotiin. Millainen voima siellä piilikään? Hetkeksi hän joutui kiusaukseen laskea tuskainsa taakan hänen leveille hartioilleen, mutta hetkiseksi vain. Sitten hän käsitti itsekin sen mahdottomuuden. Uskoa nyt sellaista poliisiupseerille! Hän jatkoi siis matkaansa kuin perikatoon tuomittu, ja hänen sydämessään vallitsi samanlainen pimeys kuin siinä huoneessa, josta hän oli poistunut, koska toivon valo oli kokonaan sammunut.

Andy Macleod oli muuttanut mieltään kolmannen kerran sinä päivänä. – Minä lähden varmasti huomenna, sanoi hän itsekseen; – olen käyttäytynyt kuin tyhmä, hentomielinen hölmö, lisäsi hän tehden sellaisen tunnustuksen, joka ei kuulosta lainkaan miellyttävältä viisineljättävuotiaasta miehestä.

Hän käveli aukion poikki Nelsonin talon luo, mutta nähtyään sen huoneet pimeiksi palasi takaisin omaan huoneeseensa ja koetti lukea. Hän laski kuitenkin kirjan luotaan onnistumattoman yrityksen jälkeen, mennen nukkumaan riisuutumatta. Hänellä oli hyvä omatunto ja hyvä ruuansulatus, ja vaikka hän koettikin luulotella itselleen saavansa viettää unettoman yön, nukkui hän viidessä minuutissa.

Makuuhuoneen oven luota kuulunut rapina herätti hänet äkkiä.

"Kuka siellä?"

"Johnston, vahtimestari, sir. Saanko minä puhutella teitä. Asiani on hyvin tärkeä."

Andy Macleod sytytti sähkön palamaan. Hänen vuoteensa vieressä tuolilla nakuttava kello oli neljännestä vaille kaksi. Mitä olikaan tapahtunut? Hän arvasi, että päämajasta oli puhelimitse pyydetty häntä saapumaan Scottien kuulusteluun, ja kiroili miestä ihan syyttä.

Mutta katsahdettuaan vahtimestarin kasvoihin hän näki heti, että hämmingin aihe oli jossakin paljon lähempänä. Johnston oli ihan kalpea ja hänen huulensa vapisivat.

"Ah, sir", huohotti hän, "millainen hirveä asia onkaan tapahtunut! Herra Pearson käski minun hakea teidät heti käsiini ennen menoani poliisin luo."

"Mikä nyt on hätänä?" kysyi Andy äkkiä.

"Herra Merrivan, sir, herra Merrivan", vikisi mies.

"Mitä on tapahtunut?"

"Kuollut, sir; murhattu, sir. Ah, kuinka hirveätä!"

"Merrivanko murhattu? Odottakaa hetkinen. Minä tulen alakertaan muutamien minuuttien kuluttua. Valmistakaa minulle kupillinen teetä, jos vain voitte."

Hän pukeutui nopeasti ja joi teen, jonka vahtimestari toi hänelle kuinka kuppi vapisi ja kilisi hänen käsissään. Joku toinen oli vienyt sanan paikallisille viranomaisille. Muuan poliisikersantti avasi Merrivanin talon oven hänen koputettuaan.

"Tulonne ilahduttaa minua", sanoi kersantti. "Tämä juttu näyttää melko ilkeältä. Minä olen herättänyt kaikki poliisit ja ilmoittanut murhasta kaikkiin tien varrella sijaitseviin konttoreihin."

"Onko hän kuollut?"

"On, sir; hän on varmasti kuollut. Hän on ollut kuolleena ainakin tunnin. Minä olen lähettänyt sanan tohtori Granittille."

Andy nyökäytti päätään.

"Missä hän on?"

"Tuolla", vastasi kersantti, "luolassaan, kuten hänen tapanaan oli sitä nimittää".

Andy avasi oven mennen pitkään huoneeseen. Kaikki valot oli sytytetty palamaan, ja hän kääntyi vaistomaisesti oikealle, missä herra Merrivanin pöytä sijaitsi. Mutta Merrivan ei ollut siellä, vaan makasi huoneen toisessa päässä jalat ikkunaan päin ja kädet koholla kuin puolustaakseen itseään jotakin hyökkääjää vastaan ja kasvot hirveään irvistykseen vääntyneinä. Häntä oli ammuttu hyvin läheltä, koska hänen valkoisissa liiveissään oli ruudin polttama musta täplä.

Lääketieteellinen tarkastus oli tässä ihan tarpeeton, koska vain silmäyskin liikkumattomaan ruumiiseen kertoi sen tarinan.

IX

Stella Nelsonin sormus

Hän palasi takaisin eteiseen.

"Missä palvelijat ovat?" kysyi hän.

"Hovimestari koettaa juuri rauhoittaa naisia, sir."

"Lähettäkää hakemaan häntä", määräsi Andy lyhyesti.

Hovimestari ei ollut kuullut mitään. Hänen isäntänsä oli lähettänyt palvelijat nukkumaan varhain. Hän oli sanonut sammuttavansa valot ja lukitsevansa itse ovet. Koska hän usein oli menetellyt niin ennenkin, ei hovimestari ollut huomannut määräyksessä mitään tavatonta.

"Kävikö hänen luonaan keitään vieraita illalla?"

Mies epäröi.

"Minä en voi sanoa sitä varmasti, sir. Tulin alakertaan hakemaan kynttilää ja luulin kuulevani hänen puhuvan."

"Kenelle?"

"Niin, sir", sanoi mies epäröiden, "äänestä päättäen puhui hän luullakseni jollekin naiselle".

"Tunsitteko te naisen äänen?"

"En, sir."

"Milloin se oli?"

"Puoli yhdentoista ja yhdentoista välillä."

"Kuulitteko te laukausta?"

"En, sir. Jokin herätti minut, ehkäpä juuri se. Kokki sanoi kuulleensa kuin jotakin ovea olisi paiskattu lujasti. Hän oli tullut herättämään minuakin. Hän ei ollut tullut herättämään minua heti kuultuaan äänen, oli vain maannut vapisten vuoteessaan luullen kulkijoita murtovarkaiksi. Sitten hän oli noussut ja koputtanut herra Merrivanin oveen, mutta kun herra ei ollut vastannut, tuli hän luokseni. Siten tulin lähteneeksi herra Merrivanin luo, sir."

"Kun te tulitte huoneeseen, olivatko ikkunat kiinni vai auki?"

"Ne olivat kiinni, sir."

"Päästäänkö rakennukseen jostakin muualtakin kuin julkipuolen ovesta?"

"Kyllä, sir. Keittiön kautta ja sitten ruusujen reunustamaa käytävää pitkin, jota herra Merrivan käytti tavallisesti itse."

Näiden molempien uloskäytävien ovet oli teljetty ja lukittu, ja Andy palasi huoneeseen, jossa murha oli tehty. Hän huomasi jotakin kummallista kaiverretussa kiinalaiskaapissa. Sen ovi ei näyttänyt sopivan paikalleen, ja kun hän koetti avata sitä, jäi se hänen käteensä. Silloin hän ymmärsi kaapin tarkoituksen. Sen sisällä oli teräksinen kassakaappi, joka myös oli auki. Avainkimppu heilui sen lukossa. Hän aukaisi senkin oven huomaten sen tyhjäksi. Takassa oli kuitenkin paljon poltetun paperin tuhkaa. Osa kasasta savusi vielä punaisena ja hän eroitti siitä huolellisesti kaikki jäljelle jääneet palaset. Hän pelasti erään pienen nahkakantisen muistikirjan, joka oli vain osaksi turmeltunut, laskien sen varovaisesti paperipalaselle.

"Ei kukaan saa koskea näihin jäännöksiin, kersantti. Ymmärrättekö?"

"Kyllä ymmärrän, sir."

Andy tarkasti ikkunat. Julkipuolen ikkunat olivat säpissä eikä niitä oltu koetettu avatakaan. Sitten hän koetti huoneen toisen pään ikkunoita, ja kuten hän oli otaksunutkin, oli niistä muuan auki.

"Suokaa minulle anteeksi, sir", sanoi kersantti, "mutta huomasitteko te kirjettä?"

"Kirjettäkö?" sanoi Andy. "En, missä sitten?"

"Hovimestari löysi sen lattialta pöydän vierestä. Hän sanoi minulle ottaneensa sen ylös ja työntäneensä sen pöydälle koottujen paperien alle. Hän muisti äsken sen. Hän luuli sitä kirjeeksi, jota herra Merrivan oli lukenut juuri ennen kuolemaansa."

Andy tarkasti pöydän ja löysi laskujen ja vastaamattomien kirjeiden alta arkin keltaista kirjepaperia. Kirjoitus oli kokoonahdettua ja tuollaista takakätistä, jollaista sellaiset henkilöt käyttävät, jotka haluavat väärentää oikean käsialansa.

Jo ensi sanat kiinnittivät Andyn huomion puoleensa. Hän istuutui keinutuoliin. Kirjeessä oli:

    "Minä olen antanut teille tilaisuuden. Te olette pettänyt minut
    ja nyt pitää teidän kärsiä seuraukset. Ellette neljänkolmatta
    tunnin kuluessa suostu täyttämään lupaustanne, varokaa itseänne!
    Tämä on ehdottomasti viime tahtoni. Minulla on riittänytkin
    kärsivällisyyttä liian kauan."

Sen alla olivat nimikirjaimet: "A.S." "A.S?" Andy katsoi kattoon. "A.S." Abraham Selim! Kirjeessä oli jälkikirjoituskin:

    "Muuan luotettava ystävä pistää tämän ovenne alitse."

Andy kääri kirjeen kokoon pistäen sen muistikirjansa väliin, kun tohtori Granitt tuli huoneeseen.

"Mitä te arvelette?"

"Ikävä juttu", sanoi vanha tohtori pudistaen päätään. "Ah niin, hän on todella kuollut, ollut kuolleena jo tunnin, luullakseni. Kohottakaa hieman hänen päätään, tohtori Macleod. Niin, siellä on haava. Sama luoti on haavoittanut rintavaltimoa ja murskannut neljännen selkänikaman. Me voimme melkein sanoa, että hänet on tapettu kahdesti. Ilkeää, hyvin ilkeää."

"Huomaatteko te hänessä jotakin omituista, tohtori Granitt?"

"En", vastasi toinen katsellen kuollutta ammattimiehen tapaan.

"Katsokaa hänen kenkiään."

Vanha mies totteli kohottaen kulmiaan.

"Hyvä Jumala, hänellähän on jalassaan työmiehen saappaat."

Saappaat olivat tuollaiset paksut ja muodottomat, jollaisia maatyöläiset käyttävät, ja ne olivat keltaiset kuivaneesta mudasta. Tohtori katsoi ja pudisti päätään.

"Ette suinkaan tarvitse minua enää, Macleod?"

"En, emmekä me luullakseni tarvitse teitä ruumiintarkastuksessakaan, elleivät he vaadi vahvistavaa todistusta."

"Taivaalle kiitos siitä", sanoi tohtori. Hän pelkäsi ammattitoveriensa tapaan oikeuden toimenpiteitä ja sen aikaa tuhlaavia lykkäilemisiä.

"Minulla onkin nykyään hirveästi työtä. Huolestuneet aviomiehet vaivaavat minua melkein joka yö – nämä Beverleyn asukkaat ovat nimittäin hyvin hedelmällisiä."

Andy saattoi hänet ulko-ovelle ja palasi sitten takaisin kuolinhuoneeseen tarkastaakseen sen yksityiskohtaisemmin. Hän ryhtyi työhön välittämättä ruumiista ja aloitti tarkastuksensa siitä ikkunasta, josta murhaajan oli ollut pakko tulla huoneeseen. Sieltä hän saikin täydellisen vahvistuksen päätelmilleen. Ikkunalaudalla, joka oli peitetty mustalla villakankaalla, oli kolme tomuista jalanjälkeä, pari vasemman kengän ja yksi oikean. Ne olivat hyvin pieniä, ei suurempia kuin naisen, vaikka, kannan jälki olikin leveämpi, ja voivat ehkä ollakin jonkin naisen työkenkien jälkiä, sillä hovimestarihan oli kuullut naisen äänen. Ikkuna ei ollut säpissä, ja se liikkui saranoillaan helposti ja äänettömästi. Sitten hän ei huomannut mitään, ennenkuin hän tuli kirjoituspöydän luo. Se oli leveä ja jalustalla seisova musta tammipöytä, joki näytti antiikkiseltakin, ja tuskinpa Merrivanin lainen mies olisikaan hankkinut itselleen jäljiteltyä Jaakko I:n aikaista huonekalua.

Sen kummassakin päässä oli pari laatikkoa, ja muuan niistä – alin ja lähinnä ikkunaa sijaitseva – oli auki. Se näytti ihan siltä kuin herra Merrivan olisi avannut sen istuessaan kirjoitustuolissaan. Andy veti sen enemmän auki ja kimalteleva kulta häikäisi hänen silmiään. Naisten koristesormushan siellä vain oli – ohut kultarengas, johon oli vierekkäin kiinnitetty viisi pientä smaragdia.

Hänen mielensä synkistyi. Hän oli nähnyt sormuksen ennenkin. Mutta missä? Hän tiesi sen kyllä, mutta sen myöntäminen tuntui hänestä hyvin vastenmieliseltä. Sormus oli Stella Nelsonin. Hän oli nähnyt sen Stellan nimettömässä sormessa postikonttorissa ja tuntenut hetkisen pettymyksen tuskaa, jota kaikki miehet tuntevat nähdessään, ettei joku kaunis nainen olekaan varattu heille.

Hän tuijotti kämmenensä keskelle pieneen renkaaseen, käänteli sitä ja pisti sen vihdoin taskuunsa sulkien laatikon.

Sitten hän rupesi etsimään pöydältä ja sen alta.

Ja jälleen hän sai palkintonsa. Hän otti lattialta pienen nahkapäällyksisen kotelon. Se oli jalokivikauppiaan sormuskotelo ja tyhjä. Hän ei koetellutkaan sormusta valkoisen samettimustan koloon, koska jokainen sormus olisi sopinut siihen. Käytävästä kuului nyt askelia ja hän antoi kotelon liukua takkinsa taskuun.

Tulokas oli paikallinen poliisikomisario, muuan tärkeä mies, joka luonnollisesti oli hyvin kiihkeä saamaan selville, millaista kunniaa asian tutkiminen voisi suoda hänelle.

Hän sanoi tapausta "hyvin ilkeäksi jutuksi". On kummallista, että ihmiset sanovat aina niin sellaisissa tilaisuuksissa.

"Minä otan asian nyt hoitooni, herra – tuota noin – Macleod" sanoi hän.

"Se sopii", myönsi Andy, "mutta teidän täytyy kirjallisesti määrätä, etten saa toimittaa enää mitään tarkkaa tutkimusta."

Kuultuaan sen komisario epäröi.

"Minä uskallan ehdottaa, että toimisimme yhdessä, herra Macleod. Olen soittanut ylikomisariolle, ja hän pyysi minua ilmoittamaan pääkonttoriin."

"Me voimme toimia yhdessä, jos vain saan jutun hoitaakseni", sanoi Andy. "Te tulette saamaan kaiken kunnian, mitä siitä lähtee, komisario. Mutta antakaa minun ottaa selvä murhaajasta."

"Minä en halua mitään kunniaa. Mutta olen varma siitä, että te suotte minulle osuuteni, herra Macleod. Mihin te haluatte minun ryhtyvän?"

Andy antoi hänelle ohjeensa, ja puolen tunnin kuluttua ruumis oli siirretty pois. Komisario tuli myöhemmin hänen luokseen kertomaan jotakin.

"Herra Pearson oli kuullut laukauksen; hän sanoi heränneensä siihen. Hän oli tullut tänne juuri silloin kun hovimestari oli tehnyt huomionsa. Laukaus oli kuulunut Merrivanin rakennuksen takaa hedelmätarhasta."

Andy kuunteli epäillen.

"Hedelmätarhastako? Mahdotonta! Häntä on ammuttu hyvin läheltä. Liivit ovat korventuneet ja mustuneet."

"Mutta muuan palvelijatar oli kuullut sen myös – tuo hermostunut. Me olemme saaneet hänet jo tyyntymään, ja hän vannoo kuulleensa laukauksen. Hänen huoneensa ikkuna on hedelmätarhaan päin. Hänkin oli liereillään; hovimestarin oveen koputtaminen oli herättänyt hänetkin."

"Mutta hovimestarihan ei kuullut sitä?"

"Hän oli silloin matkalla alakertaan", selitti komisario.

Andy kynsi nenäänsä ärtyneenä.

"Merrivan oli jo kuollut silloin ja kassakaappi tyhjennetty. Avainten hakemiseen ja kaapin avaamiseen kului ainakin neljä minuuttia – ei, se ei voi olla mitenkään mahdollista. Hovimestari on varmaankin aiheuttanut jonkinlaista melua – kaatanut luultavasti tuolin."

"Mutta silloinhan ei herra Pearson olisi kuullut sitä."

Andrew vaikeni.

"Ei suinkaan", tunnusti hän sitten.

Aamu alkoi jo valjeta, ja hän meni keittiön kautta puutarhaan. Siellä oli hyvin hiljaista ja juhlallista, ja raitis aamuilma tuoksui kuvaamattoman suloiselta.

Hedelmätarha oli kasvitarhan takana. Kun ensin kuljettiin kuonalla siroiteltua käytävää pitkin puuportille, päästiin siitä riveissä kasvavien hedelmäpuiden joukkoon, joiden kalkitut rungot näyttivät valkoisilta sarastuksessa.

Käytävä päättyi vihdoin sen edustalla karheaan ruohoon.

Andy kurkisteli oikealle ja vasemmalle, mutta ei nähnyt mitään, ennenkuin hän sivuutti ensimmäisen puurivin; sittenkin sulautui kaikki vielä niin varjoihin, ettei hän vähään aikaan huomannut erään puun rungon vieressä kyyrysillään makaavaa olentoa. Mies oli kuollut; häntä oli ammuttu suoraan sydämeen.

Andy palasi takaisin taloon kutsuen komisarion luokseen.

"Puutarhassa on vielä toinenkin ruumis", sanoi hän, "ja elleivät silmäni petä, on hänkin muuan vanhoja tuttavianne".

Poliisikomisario seurasi häntä kuolleen miehen luo.

"Minä tunnen hänet. Hän on muuan Sweeny-niminen mies", totesi hän. "Sweeny oli herra Merrivanin palveluksessa, mutta sai eron varastelemisen vuoksi. Hänkö siis olikin murhaaja; ampui ensin herra Merrivanin ja tuli sitten tänne ampuen itsensä."

"Missä revolveri on?" kysyi Andy tyynesti.

Komisario haki kaikkialta läheisyydestä, mutta tuloksetta. Ruoho oli hyvin lyhyttä ja sitä oli syötetty elukoille (Andy kuuli sitten jälkeenpäin, että lampaat olivat saaneet olla hedelmäpuutarhassa viikon), eikä siellä ollut mitään mahdollista piilopaikkaa aseelle.

"Täällä on taisteltukin", sanoi Andy äkkiä. "Katsokaa vain nurmikkoa. Jonkun kenkien kannat ovat koettaneet saada tukea ja tehneet siihen kolme kuoppaa ja – menkää hakemaan hovimestari tänne, komisario, olkaa niin hyvä."

Andy odotti, kunnes mies hävisi näkyvistä, ja meni sitten nopeasti seuraavan puun luo ottaen jotakin maasta. Esine oli musta silkkihuivi – sama huivi, jota Stella Nelson oli käyttänyt tullessaan portille pari iltaa sitten.

Sitä ei voitu epäilläkään. Huivin nurkkaan oli punaisella langalla ommeltu nimikuvio "S.N." Se oli hieman repeytynyt. Hän haisteli sitä. Muuten hän tiesi Stellan käyttävän hajuvettä, jotakin pettävää tuoksua, jonka haju oli niin hienoa, että hän sen hyvin muisti. Niin, tämä oli epäilemättä Stella Nelsonin huivi. Hän kääri sen niin pieneen kokoon kuin suinkin pistäen sen povitaskuunsa ja todeten surullisesti olevansa ihan lastattu johtolangoilla, joista jokainen viittasi tähän tyttöön kuin murhaajaan.

Hän ei epäillyt sitä kuitenkaan sydämessään. Stellan kauneus ja nuoruus eivät silti suoneet hänelle varmuutta sen mahdottomuudesta, että Stella olisi murhaaja, vaan jokin hänen sisimmässään. Ehkä hänkin oli henkisten näkemysten vallassa kuten Scottie. Hän hymyili tälle ajatukselle huomatessaan sen, ettei hän enää ollut sen painostavan tunteen vallassa, joka oli ärsyttänyt häntä koko ajan hänen oleskellessaan laaksossa. Ehkä se oli päivänvalon ansiota. Mutta ei, hän oli tuntenut tuon uhkaavan varjon läheisyydessään auringon kirkkaimminkin paistaessa.

Komisario palasi takaisin, ja näön vuoksi ja saadakseen komisarioksen poislähtemisen näyttämään oikeutetulta hänen täytyi pakottaa järkytetty palvelija todistamaan kuolleen henkilöllisyys.

"Niin, sir, tämä on sama mies, jonka herra Merrivan näki tiluksillaan tänä aamuna – ei, vaan eilen aamulla, sir."

"Tietysti!" Andy oli kokonaan unohtanut tapahtuman. Tämä Sweeny-niminen mies oli vihannut Merrivania. Ehkä hänellä oli muitakin syitä, paitsi luonnollista vastenmielisyyttä sellaista isäntää kohtaan, joka oli saanut hänet kiinni varkaudesta.

Päästyään takaisin taloon hän antoi viime ohjeensa.

"Tänne ei saa päästää ketään. Uutistenkerääjillekään ei saa ilmoittaa muuta kuin sen, että herra Merrivan murhattiin jolloinkin kello kahdentoista ja yhden välillä yöllä. Ruumiin, asento voidaan näyttää jollakin kuviolla, eikä huoneeseen saa päästää ketään. Vaikutin – ryöstö. Mies hedelmätarhassa – antakaa heidän selittää hänen sielläolonsa omalla tavallaan.

Hän oli jo puutarhakäytävän puolivälissä, kun Arthur Wilmot hyökkäsi portista sinne. Hän oli pukeutunut nopeasti – hänen yönuttunsa näkyi huolimattomasti napitetun takin alta – ja hän oli hyvin kalpea.

"Herra Macleod, onko siinä perää, että eno raukkani – Hyvä Jumala, se ei voi olla totta."

"Minä olen iloinen saadessani tavata teidät", sanoi Andy hitaasti. "Niin, pelkään sen olevan totta. Enonne on tapettu – ammuttu."

"Murhattuko?"

Hän kuiskasi tämän sanan pelokkaasti. Andy nyökäytti päätään.

"Mutta eihän hänellä ollut ketään vihollisia –"

"Vihasta murhataan vain harvoja ihmisiä", sanoi Andy. "Herra Merrivanin henkeä eivät kai muut ole äskettäin uhanneetkaan kuin te."

Wilmot horjui taaksepäin kuin häntä olisi lyöty.

"Minäkö?" änkytti hän. "Minä en ole milloinkaan – sanoiko hän –?"

"Hän oli jo kuollut, kun hänet löydettiin", vastasi Andy, "eikä hän ole puhunut milloinkaan minulle mitään koko asiasta. Nyt, herra Wilmot, älkää vastatko nopeasti älkääkä vastatko ollenkaan, jos se mielestänne tuntuu paremmalta. Ettekö te riidellyt Darius Merrivanin kanssa?"

Nuori mies oli säikähtänyt sanattomaksi. Hän voi vain huojuttaa päätään voimattomasti ja tuijottaa kauhistuneena; kysyjään.

"Minä ilmoitan teille näin paljon: seisoin tämän rakennuksen edustalla viikko sitten ja kuulin teidän sanovan: 'Minä tapan sinut mieluummin!'"

Wilmot sai äänensä takaisin.

"Joku on puhunut valheita minusta." Hänen äänensä koveni huudoksi. "Ja minä kerron teille muutamia totuuksia eräästä. Riitelin hänen kanssaan enkä sitä kielläkään. Riitelimme eräästä tytöstä, joka ei ole neulakäärönkään arvoinen. Nyt te sen tiedätte. Hän sanoi menevänsä naimisiin tytön kanssa, vaikka hän jo olikin naimisissa. Hän ei kyllä aavistanut minun sitä tietävän enkä minä sitä hänelle milloinkaan ilmaissutkaan. Hänen vaimonsa karkasi hänen luotaan matkustaen ulkomaille eivätkä he ole milloinkaan saaneet laillista eroa. Hän pelkäsi hakea eroa vaimostaan ja kun hän sanoi aikovansa mennä naimisiin –"

"Älkää te huutako niin"', ärähti Andy tiukasti. "Minä en ole kuuro. Enkä minä halua niin välttämättä kuulla kerrottavan jostakin perheriidastanne. Olen nimittäin ihan varma siitä, ettei teillä ole mitään tekemistä murhassa. Vaikka", – hän keskeytti korostaakseen seuraavaa lausettaan – "vaikka te olettekin hänen perillisensä ja hyödytte siis hänen kuolemastaan. Ellette, tietysti", lisäsi hän katsoen miehen sivu, mutta huomaten ymmärtäväisen ilmeen hänen silmissään, "ellette tahdo välttämättä todistaa, että hänen vaimonsa elää vielä. Siinä tapauksessa perii hänen vaimonsa koko omaisuuden. Ehkä hän on tehnyt testamentinkin."

Wilmot pudisti päätään.

"Hän ei ole tehnyt mitään testamenttia", sanoi hän lempeämmin. "Minä olen pahoillani, että menetin malttini, herra Macleod, mutta olen niin järkytetty – kukapa tällaisessa tapauksessa voisi muuta ollakaan?"

"Niin, kukapa tosiaankin?" myönsi Andy.

Hän palasi takaisin Arthur Wilmotin kanssa ja näki tämän menevän sisään. Mies näytti voivan syyttää jotakuta – tuota tyttöäkö, josta ei kannattanut riidelläkään? Tämä antoi Andylle ajattelemisen aihetta. Olivatko he riidelleet, nuo kaksi, joita Beverley Green luuli melkein kihlautuneiksi? Mikä loukattu turhamaisuus oli pakoittanut miehen lausumaan nuo sanat "ei ole neulakäärönkään arvoinen"? Hän näki sen oireista. Tyttö oli loukannut Wilmotin ylpeyttä, pistänyt häntä melko arkaan paikkaan. Ja Andy oli huomannut jo alussa nuoren miehen omahyväisyyden. Hän sulki tavallisesti silmänsä sekunniksi tai pariksi puhuessaan itsestään tai tiedoistaan – mikä oli räikeä todiste miehen turhamaisuudesta.

Hän käveli hitaasti soratulla polulla.

Menisikö hän taloon? Hän vilkaisi kelloonsa. Se oli kuusi. Stella ei ollut vielä ylhäällä. Hän katsoi epäillen hiljaista taloa. Kierrekaihtimet olivat alhaalla, mutta Stella oli kertonut hänelle nousevansa kello kuudelta, kun heillä ei ollut palvelijoita. Ja kuitenkin hän epäröi kohottaessaan rystysiään koputtaakseen oveen. Jos Stella olisi alakerrassa, kuulisi hän varmasti, mutta jos hän vielä nukkuisi, ei hän aiheuttaisi mitään häiriötä. Hän koputti, ja ovi aukeni heti.

X

Rakkautta pirstaleiden keskellä

Stellan kasvot olivat kalpeat, ja silmien alla oli tummat varjot. Mutta tuomitsevammalta todistukselta näytti Andystä kuitenkin se, että Stellalla oli vielä jalassaan samat harmaat silkkisukat kuin edellisenä päivänäkin, eikä nainen käytä vaaleita sukkia paria päivää peräkkäin. Hän ei ollut lainkaan riisuutunut sinä yönä.

He menivät vierassaliin. Siellä oli tuli yhdessä lampussa, koska uutimia ei oltu vedetty syrjään eikä kaihtimia kierretty ylös.

"Minä odotin teitä", sanoi Stella haluttomasti. "Annatteko te minun kertoa isälleni, ennenkuin viette minut pois?"

Andy seisoi kuin jääksi muuttuneena.

"Ennenkuin vien teidät pois!" toisti hän.

"Minä tiesin teidän tulevan hakemaan minua. Olen odottanut teitä koko yön, herra Macleod. En ole luullakseni liikkunut mihinkään tuosta tuolista."

Hän huomasi, kuinka järkytetyltä Andy näytti, ja painoi päänsä kumaraan.

"Minä olen niin pahoillani", mutisi hän. "Olin mieletön, kokonaan mieletön."

Andy tointui mennen parilla askeleella hänen luokseen ja tarttuen käsillään hänen olkapäihinsä.

"Te narri – te ajattelematon narri", huohotti hän. "Hyvä Jumala, millainen narri! Katsokaa nyt, mitä jätitte sinne, katsokaa!"

Hän kaivoi huivin taskustaan heittäen sen pöydälle. Sitten hän viskasi sormuksen sen päälle.

"Huivini – sormukseni! Minä muistan ne nyt."

Andyn oli hyvin vaikea puhua. Hänen sydämensä jyskytti niin kovasti, että hän patologina sitä oikein ihmetteli. "Minä olen ollut yhtä suuri narri kuin tekin, Stella", sanoi hän, "mutta en voi – en voi sallia teidän joutuvan tuohon helvettiin. Olen luullakseni rakastunut teihin, mikä kuulostaa minusta itsestänikin hyvin mielettömältä, mutta minä saan autoni matkakuntoon neljännestunnissa ja voin viedä teidät pois maasta, ennenkuin kukaan epäileekään – liittää teidät jollakin tavoin rikokseen. Minä olen mieletön, tietysti, mutta en voi sietää sitä, että –"

Stella katsoi häneen synkästi ja hämmästyneenä, avoimin kostein silmin.

"Te olette hyvin ihmeellinen, tohtori, mutta en voi, ja herra Merrivan tietää sen ja on asettunut ehkä vahtiinkin."

Andy perääntyi.

"Tietää – vahtiin! Hän on kuollut!"

Stella ei ymmärtänyt häntä.

"Merrivan on kuollut – murhattu viime yönä."

"Murhattuko viime yönä?" toisti Stella ja kivi vyörähti pois Andyn sydämeltä.

"Huh!" Hän kuivasi hikisen otsansa. "Minä olen mieletön kaikissa tapauksissa otaksuessani teidän tietävän mitään siitä." Ja sitten hän kiiruhti lähemmäksi tarttuen Stellaan, kun tämän polvet lyyhistyivät.

Stella ajatteli ensi työkseen palattuaan tajuihinsa, että Andy oli luullut häntä murhaajaksi ja tahtonut suojella häntä. Herra Merrivan oli siis kuollut. Kuinka hirveitä uutisia! Viranomaiset voivat ehkä epäillä häntäkin, mutta ei Andy, tuo harmaasilmäinen mies, joka oli tutkinut hänen kasvojaan ja jota hän oli vihannut. Mikään muu ei todella merkinnyt mitään.

"Minä olen luullakseni hieman pyörällä päästäni", sanoi hän vapisevalla äänellä, ja lasi, jota Andy piti hänen huulillaan, kalisi hänen hampaitaan vasten.

Juodessaan hän katsoi Andyä kasvoihin, ja Andy näki hänen silmissään lapsen luottamusta – samanlaista luottamusta, jollaista hänen isänsä olisi ehkä voinut hänessä herättää.

"Te olette ihmeellinen ja luullakseni olette rakastunut minuun – rakastunut minuun täällä raunioiden keskellä", sanoi hän katkonaisesti. "Kuinka hirveältä herra Merrivanin kuolema minusta tuntuukaan! Minä menin hänen asuntoonsa eilen illalla. Hän lähetti hakemaan minua ja minä menin, koska halusin jotakin."

"Mitä sitten, Stella?" kysyi Andy hiljaa.

"En kerro sitä teille milloinkaan", epäsi Stella. "Vaikka minä kuolisinkin, en voi kertoa sitä teille, tohtori – Andrew – minä vihasin teitä suuresti ja te olettekin niin ystävällinen."

Andyn käsivarsi oli Stellan hartioitten ympärillä ja tuki hänen ruskeatukkaista päätään. Puhuessaan Stella hypisteli hänen kannattavan kätensä sormia.

"Ja mitä silloin tapahtui?"

"Hän käyttäytyi hirveästi minua kohtaan. En kai saa puhua hänestä siten nyt, kun hän on kuollut? Mutta hän oli hirveä, ja minun oli pakko sietää hänen hyväilyjään." Andy tunsi hänen vapisevan. "Hän suutelikin minua ja sitten hän näytti minulle ne esineet, joita halusin, ja hän pakoitti minut ottamaan sormestani sormuksen työntäen sen sijalle loistavan timanttisormuksen – ja silloin minä sieppasin haluamani esineet – ne olivat pöydällä. Ja kun hän aikoi lähestyä minua, uhkasin häntä revolverillani."

"Teillä oli siis kuitenkin revolveri mukananne? Ah, hyvä Jumala, Stella, te teitte nähtävästi kaikki, mikä voi saattaa vaaraan kalliin kaulanne!"

"Niin minä toki teinkin ja riensin sitten pois koko talosta."

"Mitä tietä te poistuitte sieltä?"

"Julkipuolen ovesta. Minä en tiedäkään muuta tietä."

"Te ette siis kulkenut hedelmätarhan kautta?"

"En. Miksi sen olisin tehnyt?"

"Jatkakaa. Te tulitte siis suoraan kotiin. Paljonkohan kello silloin oli?"

"Yksitoista. Beverleyn kello löi yhtätoista avatessani oven."

"Miksi te menitte hänen luokseen?"

"Minä sain kirjeen – hirveän kirjeen – jossa asiat selitettiin yhtä selvästi kuin mahdollisuudetkin. Minä hävitin kaikki sieltä tuomani esineet ja sitten odotin teitä, koska luulin teidän tulevan vangitsemaan minua tekoni vuoksi. Toivoin hieman, ettette te tulisi sitä tekemään, mutta sitten taas toivoin päinvastaista. Luulin teitä vähemmän töykeäksi ja hirveäksi kuin komisario Danea. Ja kun näin teidän tulevan portille – tiesin jotenkin teidän olevan siellä – tunsin haluavani suoriutua koko seikasta niin äkkiä kuin suinkin. En voinut kestää enempää. Mitä te ajattelette tästä kaikesta, toht – Andrew?"

"Näkikö kukaan teidän menevän taloon?"

Stella pudisti päätään.

"Luuletteko te – Wilmotin huomanneen sen?"

"Arthur Wilmotinko? En. Miksi niin?"

"Hän oli hyvin salaperäinen johonkin nähden. Hävittämänne esineet olivat varmaankin jonkunlaisia asiakirjoja?"

Stella nyökäytti päätään.

"Missä poltitte ne – täälläkö vaiko tuolla toisessa talossa?"

"Täällä." Hän viittasi takkaan. "Minä poltin kirjeenkin samassa paikassa."

"Sen kirjeenkö, jossa teitä pyydettiin sinne?" kysyi Andy pettyneenä. "Ette suinkaan polttanut sitä? Sehän olisi voinut todistaa kaikki."

Stella ei tullut levottomaksi.

"Minä en välitä mistään, jos te vain uskotte minua", sanoi hän nousten vaivaloisesti jaloilleen. "Minä lähden nyt nukkumaan. Ei, enhän minä voikaan. Täällä ei ole ketään, joka valmistaisi isän aamiaisen. Hän liittää hyvään ruokahaluunsa herkuttelemisen, joka sopii mainiosti toipilaalle."

"Niin, teidän pitää mennä nyt nukkumaan", kehoitti Andy komentavasti. "Minä valmistan kyllä isänne aamiaisen. Soitin eilen, että palvelijani tulisi tänne. Hän osaa valmistaa hyvää ruokaa, ja hänen vertaistaan siistijää saa hakea."

"Oletteko te siitä ihan varma?" kysyi Stella epäillen, vaikka hän tahtoikin uskoa, koska hän oli kovasti levon tarpeessa.

"Minä en tahdo ehdottaa mitään niin epähienoa, että kantaisin teidät yläkertaan", sanoi Andy vakavasti. "Olen kyllä kantanut raskaampiakin naisia ollessani toimessa. He ovat tavallisesti ihan huumaantuneet."

"Kiitoksia vain, mutta kyllä minä sentään kävelen", virkkoi Stella nopeasti. Hän pysähtyi kuitenkin portaitten puoliväliin ja nojautuen kaiteeseen ojensi kätensä.

"Minä olen hyvin iloinen, että juuri te satuitte tulemaan", sanoi hän, kun Andy tarttui hänen käteensä painaen sen poskeaan vasten.

"Isän huone on toisessa kerroksessa – julkipuolella", kuului hänen viime ohjeensa.

Hänen mentyään Andy veti kierrekaihtimet ylös ja avasi ikkunat. Hän ei ollut soittanut palvelijalleen. Hänellä oli kyllä palvelija, mutta muistellessaan hänen keittämistaitoaan häntä värisytti. Pengottuaan keittiön ja ruokasäiliön kaikki nurkat mullinmallin hän keitti itselleen hieman teetä ja alkoi sitten valmistaa Kenneth Nelsonin aamiaista. Useasti sitä tehdessään hän selitti itselleen, että hänet oli määrätty tutkimaan kaksoismurhaa, ja että hän teki mielettömästi pyyhkiessään tomuja huoneesta ja pysähtyessään silloin tällöin kuuntelemaan kiehuvan veden porinaa.

Mutta Kenneth Nelson hämmästyi nähdessään Andyn vielä enemmän kuin tämä herrasmies oli hämmästynyt itseään. Hän nousi istualleen ja tuijotti tähän lääketieteen tohtoriin, joka kantoi tarjotinta, ja hänen ensi vaikutelmansa oli, että hän oli sairastunut uudelleen ja oli nyt hieman pyörällä päästään tajuttomuutensa jälkeen.

"Mikä päivä nyt onkaan?" huohotti hän.

"Maanantai vieläkin", sanoi Andy laskien tarjottimen pöydälle. "Tai oli ainakin, ennenkuin minä tulin yläkertaan. Minä olen lähettänyt tyttärenne vuoteeseen."

"Ei suinkaan hän ole sairastunut?" Kenneth oli todellakin säikähtynyt.

"Hän on vain väsynyt. Yö on ollutkin hyvin levoton. Merrivan on kuollut, ja luullakseni tekin voitte nousta ylös tänään. Pieni seurustelu naapurienne kanssa tulee tekemään teille vain hyvää. Mutta, Nelson, tämän kylän täytyy olla kuiva teihin nähden. Minä en voi antautua mihinkään vaaraan."

Nelson oli pelästynyt.

"Merrivanko kuollut? Milloin se tapahtui? Hän oli kuin ruumiistunut terveys nähdessäni hänet viimeksi."

Andy ei ruvennut kertomaan hänelle yksityiskohtia, ennenkuin taiteilija pukeutui ja tuli alakertaan. Hän tuli sinne kantaen tarjotinta, jolla oli kylmiä munia ja teetä, ja he söivät aamiaisen yhdessä.

"Kuinka kamalaa! Merrivan raukka! Hän ei ollut kyllä mikään hyvä ystäväni, mutta –"

Andy näki hänen kasvonsa vääntyvän kuin hän olisi ajatellut jotakin ilkeää ja kauan tajunnassa säilynyttä muistoa. Hän tiesi tämän miehen heikkouden ja luuli ajan oloon saavansa selville sen alkuperänkin. Merrivanin kuolema oli murtanut jonkun sinetin, joka oli sulkenut erään hänen muistinsa, komeron, ja nyt olivat synkät ajatukset päässeet valloilleen järkyttämään häntä. Koko aamiaisen ajan Andy huomasi hänen ajavan takaa ja koettavan vangita uudestaan vankilasta murtautunutta aatosta. Mutta se oli kasvanut jo liian suureksi sopiakseen kapeaan koppiinsa, ja Nelson tuli vain vakavammaksi ja tyynemmäksi ja enemmän sen miehen kaltaiseksi, jollaiseksi Andy oli hänet otaksunutkin.

"Miksi Stella valvoi koko yön, tohtori?" kysyi hän.

"Hän kuuli ehkä laukauksen tai mahdollisesti kertoi joku hänelle tapahtuman. Muuan palvelijatar sai hermokohtauksen ja huusi ainakin tunnin. Minä ihmettelen, että kukaan Beverley Greenissä voi nukkua."

Hän erosi Nelsonista, tämän aikoessa lähteä kävelemään, ja meni vieraskotiin. Kello oli silloin kahdeksan, ja hän oli saanut olla kuusi tuntia perin väsyttävässä työssä ja kestää ainakin kolme minuuttia niin kovia sielullisia tuskia, että ne olivat väsyttäneet häntä paljon enemmän kuin kaikki hänen muut kokemuksensa yhteensä.

Komisario Dane oli juuri tulossa huvilasta hänen saapuessaan sinne.

"Puhelintieto päämajasta", ilmoitti hän. "Kaikkia asemia on varoitettu ja aamulla annetaan määräys Abraham Selimin vangitsemisesta. Päämajassa halutaan tietää, tiedättekö te lainkaan, missä hän asuu. He ovat löytäneet hänen konttorinsa."

Andy ei voinut antaa minkäänlaisia neuvoja.

"Onko mitään muuta löydetty?" kysyi hän.

"Ei mitään. Kirjoituspöydän kiilloitetussa pinnassa on sormenjälkiä, ja minä koetan saada ne valokuvatuiksi. Kuolemansyyn tutkija haluaa puhutella teitä kello yhdentoista aikaan."

Väkivaltaiseen kuolemaan liittyvät muodollisuudet ovat loppumattomat, ja varsinainen lautakuntatyö väsyttävää, mutta tarpeellista. Andy oli väsynyt kuin koira ja nukkui vielä silloinkin, kun useimmat ihmiset istuutuivat päivällispöytään.

Stella heräsi johonkin aikaan iltapäivällä, ja hänen ensi vaikutteensa herätessä oli, että jotakin hauskaa oli tapahtunut. Hän oli vielä samanlaisella tuulella kylpiessään ja pukeutuessaan, vaikka hän tiesikin murhan tapahtuneen muutamien metrien päässä kotoaan ja itsensä viimeiseksi tunnetuksi henkilöksi, joka oli ollut uhrin seurassa. Hän myönsi itselleen näin paljon hyväksyen itsesyytöksen hyvin tyynesti. Hän oli kyllä hyvin pahoillaan, ja jos ihmiset ajattelivat pahaa hänestä, oli se onnetonta. Hänet voitiin ehkä vieläkin vangita. Mutta ei tämäkään kaamea loppu kyennyt peloittamaan häntä, niin että hänen mielentilansa olisi muuttunut.

– Sinä olet kylmäverinen, paatunut ja epäinhimillinen, mietti hän, – ja epänaisellinenkin.

Mutta ehkä hän olikin enemmän naisellinen sillä tuulella ollessaan kuin muulloin. Maailma on ahtaampi ja paljon rajoitetumpi naiselle kuin miehelle. Se voi supistua loistavaksi olennoksi, joka kuvastuu selvästi epämääräisten ja tarkoituksettomien muotojen likaista taustaa vasten.

– Andyn palvelija on nähtävästi kovakourainen ja häikäilemätön huoneiden puhdistaja, ajatteli hän suoristaessaan koristuksia, jotka mies oli jättänyt vinoon, ja ottaessaan pois harjan ja tomulautasen pianon kannelta.

Kenneth Nelson tuli kotiin poreillen uutisia. Hän oli syönyt välipalan kerhossa ja kaikki muutkin olivat olleet siellä ja myöntäneet murhan "ilkeäksi jutuksi".

"Minä huomasin sinun nousseen", virkkoi Stella. "Tiedätkö sinä, missä Andrew Macleodin palvelija on? Minä haluan kiittää häntä. Toiko hän sinulle aamiaisen? Hämmästyit luullakseni nähdessäsi hänet?"

"Tohtori Macleod toi minulle aamiaisen. Minä en nähnyt mitään palvelijaa", sanoi Nelson. "En tiennytkään hänellä olevan sellaista. Sanon sinulle suoraan, Stella, että nämä uutiset Merrivanista ja tuosta miehestä ovat hirveitä."

"Mistä miehestä?"

Hän teki tämän kysymyksen ajattelematta sitä lainkaan. Kömpelö siistijä olikin siis Andrew. Hän tunsi olevansa halukas laskemaan puhdistusvälineet takaisin pianolle.

"Mikä hänen nimensä nyt taas olikaan – Sweeny –"

"Sweenykö? Mitä sinä tiedät hänestä?" kysyi Stella äkkiä.

Nelson kertoi hänelle tarinan iloiten siitä, että hän oli löytänyt ainakin yhden tietämättömän ihmisen.

"Kertoiko Macleod sinulle mitään? Hän sanoi sinun kuulleen laukauksen ja valvoneen koko yön. Minä puolestani luulen tuon miehen ja Merrivanin ryhtyneen kaksintaisteluun ja –"

Hän selitti teoriansa perusteellisesti ja Stella oli liiankin iloinen kuullessaan hänen puhuvan ja vapautuessaan vastaamisen pakosta.

Hän tuumaili, kuinka Andrew oli löytänyt munat. Hänen olisi pitänyt ilmoittaa Andylle, että leipää säilytettiin kiviruukussa ja voita jääkaapissa. Hän ei aikonut lopettaa Andyn aloittamaa siistimistä, koska se olisi ollut kauniin hävityksen saastuttamista tai kuin täydentämistä. Teelusikat – kuinka hän oli löytänyt nekin? Mutta hänhän olikin etsivä.

"Mikä hemmetti sinua oikeastaan naurattaa?" kysyi raivostunut Nelson. "Koira vieköön, Stella, minusta tämä juttu ei tunnu ollenkaan naurettavalta!"

"Minä olen niin pahoillani, rakkaani – hermostumista tai jotakin muuta. Mutta mikä tämä on?"

Hän otti kirjeen isänsä kädestä.

"Mandbyn lähettämä maksumääräys, suurempi kuin olin osannut odottaakaan", sanoi Nelson. "Minä olin sen melkein unohtanut, mutta nähdessäni sinun nauraa hihittävän, muistinkin sen."

Hän ei ollut milloinkaan ennen antanut Stellalle saamaansa maksumääräystä. Hän oli tavallisesti vienyt ne itse pankkiin, ja seuraavana aamuna oli Stella saanut lähteä hakemaan uusia palvelijoita. Hän oli nyt naurettavan ylpeä parannuksestaan, ja Stella oli liikutettu.

"Sinä kultainen isä!" Stella suuteli häntä riippuen hänen kaulassaan, ja Nelson sai tuntea hieman tuota unohdettua tyydytystä, joka on sukua hyveelle.

"Macleod on saanut asian hoitaakseen. Minä puhuttelin häntä pari minuuttia sitten, ja hän oli ihan haamun näköinen. Murha oli järkyttänyt häntäkin. Hän sanoi minulle näin: 'Minä jouduin tänä aamuna hyvin tukalaan tilanteeseen kymmeneksi minuutiksi'. Miesparka, mutta iloinen hän oli. Kultaseni, hän oli yhtä iloinen kuin – sinäkin. He tottuvat luullakseni tällaiseenkin. Kyvykäs mies, epäilemättä. Minä olen niin iloinen, että hän on täällä."

"Niin olen minäkin", sanoi Stella katsellen tomuista pöytää.

Herra Nelsonilla oli sentään muuan hyväkin uutinen. Hän oli tavannut entisen keittäjättärensä Beverleyssä ja pysähtynyt puhuttelemaan häntä tämän hyvän naisen hämmästykseksi. Selvänä ollessaan Nelson ei myöntänyt milloinkaan kotinsa ulkopuolella olevansakaan joskus toisenlainen. Tämä olikin vaikeuttanut sovintoa eroitettujen palvelijoiden ja heidän entisen isäntänsä välillä melkoisesti.

"Minä kerroin hänelle lopettaneeni juopotteluni", kehaisi hän. "Jotensakin katkera pilleri nieltäväksi, Stella. Mutta minä tein sen kuitenkin. Hän tietää sen nyt kaikissa tapauksissa. Hänen sisarensa odottaa neljättä lastaan", lisäsi hän epäjohdonmukaisesti, jatkaen sitten: "Hän tulee tänne tänään iltapäivällä ja tuo sisarensa mukanaan – ei, ei tuota toista, vaan nuoremman. Tyttö on kuulemma oivallinen sisäkkö. Hyvin kiltti ihminen, kihloissa erään Intiassa palvelevan sotilaan kanssa, joten saamme pitää hänet luonamme pitkän aikaa."

Stella siunasi Andrewia vielä kerran.

Hän koetti sitten koko iltapäivän muistella ja ajatella itsekseen, miltä hänestä oli tuntunut kohdatessaan Andyn ensi kerran. Mutta se oli hieman vaikeaa. Pelkoa ei voida ajatella, ellei myös pelkää. Mielenliikutusten joukossa on sellaisiakin, jotka uhmaavat erittelyä. Hän olisi antanut kaikki, mitä hän vain olisi voinut, jos hän olisi saanut elää uudestaan nuo kolme minuuttia, jolloin Andy oli ajatellut hänen tunnustaneen tekemänsä murhan. Hänen kauhunsa ja – hänen rakkautensa; Stella tunsi hänen käsiensä puristuksen olkapäissään. Kuinka kauan hän oli tuntenutkaan Andyn? Hän oli tavannut Andyn neljästi ja vaihtanut hänen kanssaan vain toistakymmentä lausetta, ennenkuin Andy oli sanonut uhraavansa ammattinsa ja kunniansa suojellakseen häntä. Hänen moitteensa kiihkeys – hän oli nimittänyt Stellaa narriksi, kirotuksi narriksi –

Stellan isä oli onneksi poistunut. Hän ei olisi milloinkaan ymmärtänyt tyttärensä hilpeätä naurua. Stella haki päättävästi esille tomulautasen ja harjan ja laski ne pianolle niin että jymähti.

XI

Nelisilmä-Scottie

    "Kuka oli tuo nainen herra Merrivanin huoneessa? Kuolleen miehen
    hovimestari oli kuullut selvästi naisen äänen. Herra Merrivan ei
    ollut ottanut vastaan ketään vieraita sinä iltana. Hovimestari
    ei ollut päästänyt taloon ketään, ja kuitenkin, tullessaan
    alakertaan puoli tuntia sen jälkeen kuin herra Merrivan oli
    käskenyt hänen mennä nukkumaan hän kuuli ääniä, ja toinen näistä
    äänistä oli naisen. Kuka oli tämä salaperäinen vieras? Kaiken
    todennäköisyyden mukaan nainen voi ainakin valaista jotenkin
    tätä kaksoismurhaa, jolle viime vuosien rikokset eivät voi vetää
    vertoja jännittävissä yksityiskohdissa."

Andy luki lehden pääkirjoituksen hyvin tyynesti. Siinä oli muitakin melkein samanlaisia kirjoituksia. Uutistenkerääjät olivat kääntyneet hovimestarin puoleen. Sitä ei ollut voitu välttää. Hän ei ollut voinut pistää miestä tyrmäänkään, eikä hänen antamansa varoitus näyttänyt tepsineen.

Ensimmäinen uutistenkerääjä, jonka hän tapasi seuraavana aamuna, viittasi tähän naisen satunnaiseen talossaoloon kuin johonkin hyvin tärkeään seikkaan.

"Mahdollisesti", sanoi Andy, "hän ehkä voisi kertoa meille jotakin, mutta tuskinpa sentään mitään murhasta. Hänen nähtiin poistuvan talosta kello yhdentoista aikaan. Mutta murhahan tapahtui vasta yhden jälkeen."

"Kuka näki hänen poistuvan?"

"Se on minun oma mielisalaisuuteni", virkkoi Andy hymyillen. "Vakavasti puhuen, minä en ainakaan kiinnittäisi naiseen niin suurta huomiota. Hän on voinut olla jokin naapuri, joka luonnollisesti on kauhuissaan ajatellessaan julkisuutta."

Toista uutistenkerääjää kohtaan hän ei enää ollut niin pidättyväinen.

"Omituista kyllä, että minä juuri satuin huomaamaan hänet. Istuin avonaisen ikkunan vieressä. Yö oli lämmin, kaunis ja melkein niin valoisa kuin aurinko olisi paistanut. Näin hänen kulkevan aukion poikki; hän käveli ikkunani alitse päätielle."

Andrew Macleod ei voinut lainkaan ymmärtää Andrew Macleodia. Hän toimi parin tarkoitusperän saavuttamiseksi – eroittaakseen tytön kokonaan erilleen jutusta ja saattaakseen murhaajan oikeuden käsiin. Helppous, millä hän valehteli, hämmästytti häntä itseäänkin. Vaikka hän tavallisesti olikin niin äärettömän tunnontarkka, että hän saadakseen täyden vakaumuksen silloinkin, kun hän jo tiesi vangin rikoksen, ei milloinkaan sekoittanut otaksumaa tosiseikkoihin, valehteli hän nyt kuitenkin liukkaasti ja häpeämättömästi.

Jokaisen uuden uutistenkerääjän pyrkiessä hänen luokseen hän odotti näkevänsä erään miehen vakavat kasvot, jonka epäilyksien poistaminen tulisi olemaan vaikeampaa kuin kenenkään muun. Mutta onneksi ei muuan herra Downer ilmestynytkään näkyviin. Hän kysyi eräältä toiselta uutistenkerääjäitä:

"Mielestäni olisi tämän jutun pitänyt ihan erityisesti miellyttää Downeria?"

Sanomalehtimies virnisteli.

"Downer on lomalla. Minä olen siitä hyvin iloissani, koska en mielelläni työskentele hänen kanssaan."

Andy hymyili itsekseen. Hän yhtyi toisen huojennukseen Hän oli vastannut siihen päämajan sähkösanomaan, jossa asia oli jätetty hänen hoitoonsa samalla kun siinä oli kysytty, tarvitsisiko hän apua. Jutusta oli suuri osa kaupungissa ja hän jätti sen kaupungissa oleskelevien miesten suoritettavaksi ilmoittaen tyytyvänsä käsillä olevaan apuun. Hänen ihan odottamaton ja epävirallinen avustajansa saapui kello yhdentoista aikaan, kun hän oli lähettänyt pois viimeisen uutistenkerääjän.

Muuan laiha ja pitkä mies, jolla oli yllään leveät polvihousut ja golfikengät, tuli vieraskotiin, ja vahtimestarin leuka loksahti alas, kun hän näki vieraan.

"Hyvää huomenta, Johnston", tervehti tulokas iloisesti. "Onko Macleod saapuvilla?"

"Herra Macleod on arkihuoneessaan", sanoi vahtimestari hitaasti. "Tuntuu melko yllättävältä nähdä teitä jälleen, professori."

"Nelisilmä-Scottie" otti nenältään kultasankaiset silmälasinsa ja pudisti ne punaisella silkkinenäliinallaan.

"Se olikin vain erehdys, poliisien tekemä narrimainen virhe. Mutta minä en ole siitä vihoissani. Meidän pitää, Johnston, kaikissa tapauksissa muistaa, että sellaisia erehdyksiä täytyy tapahtua vaikka kuinka kunnollisessa poliisikunnassa. Me emme saa milloinkaan syyttää poliisia, vaikka joutuisimme kuinka suuriin vaikeuksiin tahansa. Parempi on, että kymmenen viatonta kansalaista vangitaan, kuin että yksi rikollinen pääsee pakoon."

"Niin, sir", sanoi hämmästynyt Johnston ryhtyen luonnollisesti osoittamaan samaa kunnioitusta entiselle vieraalleen kuin ennenkin. "Haluatteko te tavata herra Macleodia?" Hän epäröi. "Minkä nimen ilmoitan hänelle?"

"Bellinghamin, professori Bellinghamin", virkkoi Scottie lisäten: "Oman nimeni."

Minuuttia myöhemmin:

"Minkä professorin?" kysyi Andy.

"Bellinghamin, sir; tuon saman herrasmiehen, joka oleskeli täällä ennenkin."

"Senkö peijakkaan?" sanoi Andy. "Opastakaa hänet tänne."

Scottie tuli huoneeseen, lähetti herra Johnstonin pois päännyökkäyksillä ja sulki oven.

"Mille ihmeelle minä olen velassa tästä vierailusta, Scottie?"

"Oikeuden ihmeelle", vastasi Scottie istuutuessaan käskemättä. "Fiat justitia ja niin edespäin. Minä en ole lainkaan vihoissani teille, Macleod."

Andy nauraa hihitti.

"Väitöksenne muuallaolostanne kelpasi siis?"

Scottie nyökäytti päätään juhlallisesti.

"Tuomari sanoi, ettei hän voi lähettää minua tutkintovankilaan ja että viranomaiset olivat nähtävästi erehtyneet henkilöstä. Sellaista on sattunut ennenkin ja tulee vastakin sattumaan, Macleod. Pulmakseni ihan totta pelasin whistiä herra Felix Lawsonin kanssa, tuon kuuluisan ravintoloitsijan –"

"Ja varastetun kätkijän kanssa", lisäsi Andy korostavasti. "Ellen minä muista väärin, on hänet todistettu kerran syylliseksikin siihen."

"Älkäämme ruvetko penkomaan esille vanhoja häväistysjuttuja", sanoi Scottie. "Pääasia on kuitenkin se, että olen nyt täällä valmiina palvelemaan teitä."

Andy pyörähti tuolillaan katsoen vieraaseensa.

"Minkä nimen te sanoitte Johnstonille?"

"Bellinghamin, professori Bellinghamin. Se on jonkunlainen nom de guerre, salanimi. Ja kaikissa tapauksissa, mikä oikeastaan onkaan professori? Vain sellainen henkilö, joka väittää kivenkovaan jotakin. Minä väitän ymmärtäväni geologiaa melkein yhtä hyvin kuin Leibnitz ja Huttonkin. Paleozoinen kallio, jonka luulen kuuluvaksi devonilaiseen järjestelmään, muodostaa tutkimuksieni pääaiheen ja –"

"Älkäämme ryhtykö väittelemään oppineisuudestanne", sanoi Andy hyväntuulisesti. "Nyt on kysymys vain siitä, miksi te olette tullut tänne? Te olette nähtävästi pelastunut lain oikeudenmukaisilta toimenpiteiltä – minä epäilen siinä tehdyn huikeasti vääriä valoja –"

Scottie veti tuolinsa lähemmäksi.

"Minähän kerroin teille jotakin tästä paikasta", virkkoi hän vakavasti. "Sanoin teille jonkun onnettomuuden tapahtuvan ja nyt on aavistukseni toteutunut."

Andy nyökäytti päätään. Hän oli muistanut Scottien varoituksen hyvinkin usein murhan jälkeen.

"Nyt minä aion ilmoittaa teille hieman muutakin", jatkoi Scottie. "Ruusujen varjossa, kivellä ja aukiolla" – hän siirteli jalkojaan kuvaannollisesti – "me puhelemme kuin veljet".

"Tiedättekö te jotakin siitä?" kysyi Andy.

"Minä en tiedä, arvaan vain. Minä kiinnyin tähän paikkaan osaksi senvuoksi, että se sijaitsee niin kaukana päätiestä, ja osaksi siksi, että se näytti minusta niin hirveän otolliselta kaikkine noine rikkaine henkilöineen, joiden hopea- ja kultatavaroita tarvitsee vain vaivautua ottamaan. Tuo Sheppardin matami pitää munankokoisia helmiä, ja hänen miehensä, virallinen arkkitehti, on tietysti lahjuksien ottaja. Mutta se sikseen. Minä sanon teille suoraan, että tässä paikassa on saalista tiedemiehillekin. Olen tietysti tarkastanut kylän kerhosta Sheppardin autovajaan saakka. Nelsonin asunto on ainoa sellainen talo, että siihen kohdistettu yönkin työ olisi tulokseton, mutta luultavasti te tiedätte sen yhtä hyvin kuin minäkin. Eipä sillä, että se olisi vailla aarretta –"

"Niin, jatkakaa te vain selostustanne", sanoi Andy lyhyesti ollen pahoillaan, koska Scottie vilkaisi häneen äkkiä kysyvästi. Mutta Scottie ei viitannut enää lainkaan puheessaan Nelsonin taloon eikä sen aarteeseen.

"Minä olen tutkinut Merrivanin tiluksetkin tyystin ja hän onkin ainoa, joka on ryhtynyt tarkoituksellisiin toimenpiteihin rosvoja ja varkaita vastaan. Hän on laittanut hälytyskellot kaikkiin muihin ikkunoihinsa, paitsi työhuoneensa takaikkunaan, mutta sekin voidaan lukita patenttisäpillä, niin ettei sitä voida avata ulkopuolelta. Hänellä on revolverikin, jota hän säilyttää pienen kaapin laatikossa kirjoituspöytänsä takana. Sen ovi muistuttaa seinän laudoitusta, mutta siinäpä katselija juuri erehtyykin."

"En minäkään sitä huomannut", myönsi Andy harrastusta osoittaen. "Kuinka se avataan?"

Scottie pudisti päätään.

"Minä en ole milloinkaan ollut siellä, vaikka olenkin sen nähnyt. Ja minä kerron teille vielä vähän muutakin, Macleod. Takaikkunassa ei ole hälytyskelloa senvuoksi, että vanha Merrivan meni tavallisesti siitä ulos öisin. Ikkunan alla ulkopuolella on leveä kivipenkki. Te näitte kai sen?"

"Minne hän meni?"

"Minä en tiedä, näin vain hänet kerran. Mutta hän kiipesi siitä ulos niin näppärästi ja reippaasti, että tiesin hänen kulkeneen sitä tietä ennenkin – hedelmätarhan läpi, Jumala ties minne. En seurannut häntä milloinkaan, koska se olisi ollut epähienoa. Lihavat miehet ovat yhtä oikeutettuja seikkailuihin kuin me laihatkin."

"Milloin te näitte hänen poistuvan ikkunan kautta?"

"Yöllä ennen sitä aamua, jolloin saitte minut kiinni", selitti Scottie. "Kello oli silloin noin puoli kaksitoista. Minä en nähnyt hänen palaavan, mutta kiinnitin kuitenkin huomioni mieheen, joka seurasi häntä. En sentään niin tarkasti, että voisin sanoa teille hänen nimensä tai hakea hänet esille parikymmenmiehisestä joukosta. Senvuoksi en juuri seurannutkaan heitä. Minä arvelin, että Merrivan saa piakkoin tutustua omiin vaikeuksiinsa, ja vaikka minä viranomaisten hairahduksien johdosta usein olen saanutkin esiintyä oikeuden edessä, en ole milloinkaan alentunut niin alas, että olisin sekaantunut jonkun avioerojuttuun. Olenko kyennyt kiihoittamaan uteliaisuuttanne?"

"Olette todellakin, Scottie. Te tiedätte luullakseni suunnilleen sen miehen koon?"

"Hän on pieni mies, melkein teidän kokoisenne", sanoi Scottie kuuden jalan pituisen miehen hävyttömyydellä.

"Siis noin yhdeksänkuudetta tuumaa?"

"Juuri sille paikoin", myönsi Scottie oikaisten sanontaansa. "En kuitenkaan tahdo väittää häntä niinkään kookkaaksi. Rehellisesti puhuen, hän oli pieni mies; tuskinpa hän olisi ulottunut teitä olkapäähänkään. Mutta sitä on hyvin vaikea arvostella – kuutamossakin. Minä huomasin miehen, ennenkuin Merrivan tuli ulos. Hedelmäpuutarhan puiden rungot on kalkittu ja minä näin hänen sivuuttavan erään rungon ja säikähdin hieman. Tarkoitukseni olivat ihan itsekkäät; ensi ajatukseni kohdistui omaan turvallisuuteeni, minkä vuoksi en jatkanut tarkastustani. Ja sitten Merrivan tuli ulos poistuen talosta, kuten jo kerroinkin. Hän ehti hävitä näkyvistä, ennenkuin tuo hedelmätarhassa vahtiva mies liikahti, ja sitten näin hänet vilahdukselta kuutamossa. Sain sen vaikutelman, ettei hän ollut siellä ensi kertaa vahtimassa, ja ehkä hänellä oli pätevät syynsäkin siihen."

"Ilmoituksenne tekee jutun vain mutkallisemmaksi", lausui Andy miettiväisesti. "Sanoakseni teille suoraan, Scottie, niin minä halusinkin hyvin kiihkeästi saada kuulla jotakin uutta. Tämä antaa meille johtolangan. Ette kai ole kuullut mitään häväistysjuttua?"

Scottie pudisti päätään.

"En kiinnitä milloinkaan huomiotani sellaisiin asioihin", sanoi hän hyveellisesti. "Pidin kuitenkin seuraavana aamuna tarkasti silmällä kaikkia naisia golfradalla näkemättä kuitenkaan naitujen naisten joukossa ketään sellaista, joka olisi voinut viekoitella hyvällä maulla varustettua arvostelukykyistä miestä."

Andy ajatteli hetkisen.

"En tarkoin tiedä, mitä tulen tekemään kanssanne, Scottie, tai kuinka tulen selittämään täälläolonne. Te olisitte luullakseni minulle suureksi avuksi, mutta ette luonnollisesti voi enää ruveta näyttelemään entistä yhteiskunnan suosikin osaa."

"En ole oikeastaan milloinkaan ollut sellainen", sanoi Scottie häpeämättä. "Minä olin kietoutunut siihen silmiäkääntävään lumouksen vaippaan, jolla tiede vaatettaa palvelijansa."

Andy nauroi.

"Minä olen kaikissa tapauksissa hyvin iloinen saatuani tavata teidät, Scottie, ja melkein riemuissani siitäkin, että te pääsitte ehein nahoin pälkähästä, vaikka sen myöntäminen onkin epäsiveellistä. Mihin toimenpiteihin minä nyt ryhtyisinkään teihin nähden? Ihmettelenpä, tahtoisivatko Nelsonit ottaa teidät luokseen asumaan? En ole lainkaan varma herra Nelsonista."

Hän vihjaisi näin olevansa hyvin varma tytöstä, ja Scottie sai sen käsityksen, että hän ainakin oli tutustunut tyttöön.

"Jääkää te tänne niin pitkäksi aikaa, että ehdin käväistä siellä", kehoitti Andy. "Älkää viitsikö lukea kirjeitäni, jos suinkin voitte olla sitä tekemättä."

Tämä hämmensi hänen vieraansa kokonaan, mutta Andy tukki hänen suunsa naurullaan.

Stella, nauttien siitä ylellisyyden suomasta tunteesta, jonka pari kunnollista palvelijaa oli suonut hänelle, työskenteli puutarhassa, kun Andy tuli portista. Stella veti sormikkaat pois ojentaen kätensä.

"Stella, minä pyydän teitä nyt avukseni. Tänne on saapunut muuan vanha ystäväni enkä voi oikeastaan ottaa häntä asumaan vieraskotiinkaan, vaikka todella olenkin hänen apunsa tarpeessa."

"Mutta miksi ei vieraskotiin?" kysyi Stella hämmästyneenä.

"Isä voisi kyllä taata hänet."

"Vieras on Scottie", selitti Andy. "Te muistatte kai Nelisilmä-Scottien?"

"Tuonko professorin?" sanoi Stella hämmästyneenä. "Minä luulin hänen viruvan vankilassa."

"Viranomaiset erehtyivät", sanoi Andy tyynesti, "ja hän on päässyt vapaaksi. Voisitteko te sietää häntä? Minä tiedän tämän pyyntöni hyvin kummalliseksi, koska Scottie on epäilemättä pahantekijä. Mutta minä lupaan teille, ettei hän tule häpäisemään teitä eikä varastamaan hopeitanne. Välttämätöntä kuitenkin on, että asia selitetään isällenne tyydyttävästi."

Stella rypisti otsaansa mietteissään.

"Jos isä todella uskoisi viranomaisten erehtyneen – minä tarkoitan, että Scottie sentään on ollut vangittuna – ja että professori sen johdosta tuntee itsensä hieman araksi –"

"Niin juuri", sanoi Andy mennen taloon puhuttelemaan herra Kenneth Nelsonia.

Andy löysi hänet työhuoneesta, jossa taiteilija oli kiinnittänyt kaiken huomionsa Pygmalionin vasempaan silmään. Hän kuunteli uteliaana kertomusta Scottien palaamisesta.

"Minä ymmärrän sen luonnollisesti täydellisesti", sanoi hän. "Miesraukka ei tietystikään halua tavata kaikkia näitä ihmisiä enää ja jos hän, kuten te sanoitte, haluaa täydentää huomionsa Beverleyn maakerrostumista – näin ohimennen sanoen Beverley on siitä huomattava, että sillä on omat maakerrostumansa – majoitan hänet mielelläni luokseni, vaikka en ole milloinkaan kuullut ihmisten tutkivan geologiaa öisin."

"Professori onkin merkillinen mies", sanoi Andy vakavasti.

XII

Mies, joka ei oleskellut missään

Scottien sijoittaminen Nelsonien luo oli edullista parille tarkoitukselle. Se antoi Andylle ovelan, vaikkakin periaatteettoman apulaisen ja soi hänelle samalla miellyttävämmän tunteen siitä, että Stellalla nyt, paitsi isää, oli toinenkin suojelija. Sillä se oli epäämätön tosiseikka, että murhaaja oli vielä vapaalla jalalla jossakin ja voi säästääkseen omaa nahkaansa sekoittaa tytönkin juttuun, koska ehkä oli nähnyt tytön ja Merrivanin kohtauksen. Kuinka oli Stellan huivi joutunut hedelmätarhaan? Andy ei voinut arvata sitä, missä tarkoituksessa se oli otettu, mutta se oli kuitenkin selvää, että murhaaja oli hyvin tiennyt tytön läsnäolon.

Hän ajoi kaupunkiin sinä aamuna vieden mukanaan sinne tuon hiiltyneen muistikirjan, joka ei ollut kertonut hänelle mitään, koska puolet lehdistä oli revitty irti ja poltettu erikseen, ennenkuin kirja oli heitetty tuleen.

Hän meni ensi työkseen Ashlar Buildingiin. Herra Abraham Selimin konttori oli poliisin hallussa ja Sweenyn edeltäjä oli löydetty ja odotti häntä. Muuan Sweenylle osoitettu kirje oli tärkein löytö, minkä poliisi oli tehnyt. Se oli nähtävästi vastaus johonkin, jonka Sweeny oli jättänyt isännälleen, ja käsitteli niin jokapäiväisiä asioita kuin konttorin puhdistusta ja siitä aiheutuvia kustannuksia. Sen merkitys Andyn näkökannalta katsottuna oli siinä, että se oli kirjoitettu samalla käsialalla kuin Merrivanin kirjoituspöydältä löydetty kirjekin.

Sitten saatiin selville vielä sekin – ja tämä todistus saatiin hissipojalta, joka oli tuntenut Sweenyn – että mies oli saanut eron murhansa edellisenä päivänä. Ja sekin saatiin vielä ilmi, miksi hänet oli eroitettu. Selim oli syyttänyt häntä siitä, että hän oli avannut höyryllä kirjeitä ja lukenut niiden sisällön, ja hänen syytöksellään oli kai ollutkin pätevät perusteet, vaikka mies oli kieltänyt sen.

Muutapa hän ei juuri saanutkaan tietää. Sweenyn edeltäjä ei ollut nähnyt milloinkaan isäntäänsä ja toimitti nähtävästi tehtävänsä samaan tapaan kuin toinen, jolle hän oli luovuttanut virkansa. Kirjeet jätettiin kassakaappiin ja perittiin tavallisesti lauantaisin ja keskiviikkoisin, jolloin konttoristin toivottiin pysyttelevän poissa konttorin läheisyydestä. Kukaan ei ollut ikinä nähnyt tuon salaperäisen herra Selimin tulevan konttoriin tai poistuvan sieltä eikä ovenvartijakaan tuntenut häntä. Muuten oli kyllä mahdollista, että hänellä oli rakennuksessa toinenkin huoneusto, mutta kysellen saatiin selville kaikki muut vuokraajat. Ajatellen muiden läheisyydessä sijaitsevien konttorihenkilökuntain mahdollisesti nähneen edes vilahdukselta herra Selimin, Andy pistäytyi itse viereiseen konttoriin, jonka olivat vuokranneet laivanvarustajat, nimeltä Wentworth & Wentworth.

Hän huomasi henkilökuntaan kuuluvan vain erään naiskonekirjoittajan, jonka selostuksesta hän sai selville, että toiminimi Wentworth & Wentworth oli nähnyt parempiakin päiviä ja että liikettä nyt hoidettiin pikemminkin liikeylpeydestä kuin lisäytyvien tulojen vuoksi.

"Herra Wentworth on juuri kaupungilla", sanoi tyttö. "Hänen terveytensä on melko huono ja hän tuleekin tänne konttoriin vain parina päivänä viikossa. Hän ei voisi luullakseni kertoa teille paljonkaan herra Selimistä."

"Oletteko te milloinkaan nähnyt herra Selimiä sattumalta?"

"En, sir." Tyttö pudisti päätään. "Ja minä olen ihan varma siitäkin, ettei herra Wentworthkaan ole, koska hän sanoi minulle kerran tai kahdestikin, kuinka kummallista on, ettei kukaan milloinkaan näe herra Selimiä. Sen konttorin henkilökunnasta en ole nähnyt muita kuin konttoristin. Hän oli siellä kello yhdestätoista yhteen saakka. Kuinka helppo työ hänellä olikaan! Minä ihmettelen, kuinka hän voi olla niin typerä, että menetti sen."

Tyttökin oli nähtävästi kuullut puhuttavan höyryllä avatuista kirjeistä.

Andy meni nyt puhuttelemaan veronkantajaa. Tämä virkamies ilmoitti hänelle, että herra Selimin veroselvitykset olivat aina jätettäessä täydessä kunnossa ja että verot oli maksettu. Hän ei ollut tavannut miestä eikä sattunut käymään hänen luonaankaan.

Andy luovutti konttorin erään etsivän huostaan ja palasi Beverley Greeniin melkein yhtä viisaana kuin oli ollut lähtiessäänkin.

Tietäisiköhän Scottie – Scottie kummallisine tietoineen pohjakerroksista ja omituisista olennoista, jotka muodostavat niiden väestön. Hän päätti neuvotella Scottien kanssa. Hän oli hyvin usein neuvotellut hänen kanssaan sen jälkeen kuin Scottie oli asettunut majailemaan Nelsonien luo. Se sopi samalla vierailunkin verukkeeksi.

Hän tapasi tämän arvoisan herrasmiehen juuri opettamassa Stellalle pikettipelin salaisuuksia. Herra Nelson oli mennyt kerhoon esittämään jotakin uutta teoriaa.

"Selim? Abraham Selim? Niin, hän on koronkiskuri ja luullakseni myös kieroilla poluilla."

Andy huomasi tytön kasvojen käyneen äkkiä vakaviksi. Tyttö olikin nyt todellisuudessa ensi kerran hieman levoton rikoksen tapahduttua.

"Minä en ole milloinkaan tavannut ketään, joka olisi nähnyt hänet, mutta olen tavannut paljonkin henkilöitä, joille hän on antanut lainaksi rahaa. Hän on ilkeä peijooni."

"Onko hän sellainen mies, että hän pystyy uhkaamaan jotakuta, joka ei maksa?"

"Uhkaamaanko?" sanoi toinen halveksivasti. "Maailmassa ei ole mitään sellaista, mitä ei Selim olisi valmis tekemään. Muuan ystäväni" – Hän oikaisi puhettaan. "Muuan mies, josta olen kuullut puhuttavan, eräs Harry Hopson, petkutti häneltä parisataa. Hän hankki siitä Harrylle kymmenen vuotta. Eipä sillä, ettei Harry olisi ansainnut sitä, mutta Selim pani alulle hienon jutun häntä vastaan, muutaman vanhan, jonka Harry oli jo unohtanut. Hän joutui kaikissa tapauksissa kymmeneksi vuodeksi lukkojen taakse."

Muuan asia oli varma. Jos Merrivan oli ollut sellaisissa taloudellisissa vaikeuksissa, että hänen oli ollut pakko lainata Selimiltä, nousivat hänen velkansa äärettömiin summiin. Hänen hankkijansa olivat saaneet maksun lauantaihin saakka, hänen pankkitilillään oli muutamien tuhansien puntien suuruinen säästö, eikä mistään löydetty minkäänlaisia todistuksia siitä, että häneltä olisi vaadittu rahoja. Oli hyvin vaikeata sanoa, kuinka rikas hän oli ennen kirjanpitäjän toimittamia laskelmia hänen omistamistaan vakuutuksista. Mitään sellaista kirjeenvaihtoa ei oltu löydetty, joka olisi paljastanut pienimmänkään sitoumuksen tuolle salaperäiselle miehelle, eikä koronkiskurinkaan kirjoittamia kirjeitä oltu tavattu.

Muuan seikka oli kuitenkin saatu selvitetyksi, nimittäin nuo kummalliset kengät, jotka Merrivanilla oli kuollessaan ollut jalassaan. Hänellä oli ollut tapana tehdä yöllisiä vierailuja – mutta miksi hän oli käyttänyt noin raskaita kenkiä, jos noiden yöllisten kävelyjen päämäärä oli itse kylässä, kuten Scottie otaksui? Ja jos asia oli niin, miksi käyttää kenkiä, jotka aiheuttivat pirullista kolinaa samalla hetkellä, kun niillä astuttiin soralle tai puulle? Kumipohjaiset kengät olisivat varmaankin paljon tarkoituksenmukaisemmat sellaisille seikkailuretkille. Andy mietti näitä asioita kävellessään aukion poikki Merrivanin taloon.

Koko päivän ja sittenkin vielä pari päivää oli paikka ollut uutistenkerääjien piirittämä. Sinne oli tulvinut kummallisia, valokuvauskoneilla varustautuneita miehiä ja uteliaita nuorukaisia muistikirjoineen. Nyt oli jo viimeinenkin sanomalehtimies poistunut. Hän oli päättänyt toimittaa tarkan etsinnän talossa. Tähän saakka hän oli kiinnittänyt huomionsa kokonaan tuohon pitkään huoneeseen ja tyytynyt vain sivumennen tarkastelemaan muita huoneita.

Tämä viime tarkastus supistui kuitenkin vain herra Merrivanin makuuhuoneen tarkkaan tutkimiseen. Se sijaitsi alakerrassa julkipuolella ja oli suuri ja ilmava ja kalustettu vain välttämättömillä huonekaluilla. Muutamasta ovesta päästiin pukuhuoneeseen ja toisesta kauniisti sisustettuun kylpyhuoneeseen. Herra Merrivan oli nähtävästi pitänyt tarkan vaarin omasta mukavuudestaan. Kylpyhuone oli hämmästyttävän ylellinen. Sen seinät oli päällystetty marmorilla, ja eräs sveitsiläinen toiminimi, jonka erikoisalaan kuuluivat tällaiset työt, oli sisustanut sen. Makuuhuoneen kalustoon kuuluivat nelipilarinen vuode, korkea kaappi ja suuri lipasto. Lattia oli osittain peitetty nelikulmaisella harmaalla matolla. Siellä olivat myös pukupöytä, muuan pienempi pöytä, matala nojatuoli ja pari muuta tuolia, ja siinäpä sen kalusto jotensakin olikin.

Hän aloitti työnsä kiinnittämällä hieman enemmän huomiota vuoteeseen kuin hänellä ennen oli ollut tilaisuutta. Se oli hyvin jykevä huonekalu, ja molemmanpuoliset kannattimet olivat paksut ja tukevat. Hän koputteli erästä kannatinta vuoteen pääpuolessa huomaten sen kiinteäksi. Astinlaudan sisäpuoli oli kauniisti kaiverrettu toisen puolen ollessa ihan tasainen, paitsi paria kaiverrettua kilpeä heraldisine ruusuineen, jotka oli veistetty paksuihin tukipylväihin. Hän käänsi vuoteen ylösalaisin tutkien patjan ja kulutti hyödyttömän puolituntisen koputtelemalla seiniin ja tutkimalla muita huonekaluja.

Häntä hämmästytti se, ettei hän voinut löytää mitään muita viittauksia Abraham Selimiin. Talosta ei oltu löydetty ainoatakaan sellaista asiakirjaa, joka olisi jotenkin valaissut kuolleen miehen pöydältä löydettyyn kirjeeseen kirjoitettua uhkausta. Ja mitä Abraham Selimiin tuli, oli hän hävinnyt kokonaan olemattomiin. Jokainen hänen konttoriinsa saapunut kirje oli avattu, ja hänen liikkeensä hämmästyttävä laajuus ja asiakkaittensa luotettavaisuus oli paljastettu, mutta eivät lainahakemukset eivätkä lykkäyspyynnöt antaneet etsiville minkäänlaista johtolankaa hänen henkilöllisyytensä paljastamiseksi. Mies oli mitä ilkein koronkiskuri, ja hänen katoamisensa oli varmaankin tuntunut suurelta huojennukselta niistä monista onnettomista ihmisistä, jotka olivat joutuneet hänen kynsiinsä.

Mutta se oli kummallisinta ja hämmästyttikin poliisia suuresti, ettei voitu löytää mitään kirjallista todistusta hänen asiakkaittensa sitoumuksista. Konttorista ja hänen pankistaan ei löydetty mitään luetteloa eikä velkakirjoja. Koronkiskurit tallettavat tavallisesti sellaiset muiden vakuuksien mukana pankkiholveihin. Hänen saatavansakin pankilta oli melko pieni. Vaikka hänen tileistään nähtiinkin, kuinka äärettömän suuri hänen vaihtonsa oli, ei hänen juoksevalla tilillään ollut milloinkaan kuin muutamia tuhansia puntia, ja hänen sille panemansa rahat otettiin pois jälleen heti kun maksuosoitukset oli lunastettu. Kun hänen oli ollut pakko hankkia rahaa vastaamaan jotakin maksuosoitusta, jonka hän oli kirjoittanut jollekin suuremmalle summalle, sai pankinjohtaja nämä varat seteleissä.

Tässä näytti jälleen mahdottomalta se seikka, että tämä petollinen mies olisi voinut välttää huomiota. – Hänen on täytynyt mennä pankkiin avaamaan tilinsä, päätteli poliisi, mutta sitten saatiinkin selville, että tili olikin siirretty pankkiin maalta muutamasta haarakonttorista, jonka johtaja oli jo kuollut. Ja vaikka hän olisi elänytkin, niin tuskinpa hän sentään olisi voinut antaa mitään luotettavaa todistusta Abraham Selimin henkilöllisyydestä.

Jos me sanoisimme, että hän oli piilottanut jälkensä, valehtelisimme, koska hän ei ollut jättänyt mitään piilotettavia jälkiä. Hän oli tullut kenenkään huomaamatta, ei mistään, ja huomaamatta taas kadonnut samaan tyhjyyteen, mistä oli saapunutkin.

XIII

Rouva Santa Barbarasta

Scottie meni hyvin harvoin ulos päiväsaikaan. Tämä ei johtunut suinkaan mistään salaperäisyydestä hänen puoleltaan, vaan Andyn toivomusten kunnioittamisesta. Jos hän näyttäytyi päivisin, tapahtui se kello yhden ja kahden välillä iltapäivällä, koska Beverleyn asukkaat söivät silloin tavallisesti välipalaa.

Hän tuli ulos Nelsonin talon sivuovesta ja oli matkalla vieraskotiin Andyn luo. Hänen kainalossaan oli aamulehti, jossa oli muuan uutinen hänen vierailustaan ja siinä eräs vihjaisu häneen itseensä, joka oli tehnyt hänet levottomaksi. Joku tunteeton uutistenkerääjä, joka ei nähtävästi ollut kuullut mitään siitä onnellisesta lopusta, jota Scottie kaunistellen kuvaili oikeudenkäynnikseen, oli kirjoittanut eräästä "huomiota herättävästä vangitsemisesta tässä elämän miellyttävässä suvannossa", vangitsemisesta, joka oli tapahtunut ennen murhaa, ja oli tehnyt siitä johtopäätöksensä, jotka eivät olleet lainkaan imartelevia Scottielle.

Mutta hän oli tuskin ehtinyt kävellä askeltakaan tiellä, kun hän jo pysähtyi.

Muuan suuri auto sulki häneltä tien. Se oli puoleksi tiellä ja puoleksi pensaikossa, joka ympäröi aukiota ja joka, mikäli Scottie tiesi, muodosti asukkaiden ylpeyden. Punakka ohjaaja koetti hurjasti kääntää autoa kapealle tielle valitettavaksi vahingoksi yhteiskunnan kauniille kasvistolle. Mutta ei ohjaaja, ei loistava auto eikä koneiston humina ja säksytys kiinnittänyt Scottien huomiota puoleensa, vaan autossa istuva yksinäinen matkustaja.

Hän oli nainen, jonka ikää oli vaikea määritellä, lihava, mutta vieläkin viehättävä. Hänen tukkansa loisti hopeakudoksisen lakin alta metallimaisen punaisena, jota väriä vastaan hänen mustat kulmakarvansa kapinoivat. Hänen kasvojensa väri uhmasi samalla tapaa sitä paksua puuterikerrosta, jolla hän oli peittänyt niiden luonnollisen raikkaan punan. Hänen siniset silmänsä pullistuivat hieman ulospäin, ja katselija sai niiden ilmeestä sen vaikutelman, että hän oli äärettömästi hämmästynyt. Kaiken tämän Scottie huomasi tarkastellessaan tuntijan tavoin naisen aineellisempia koristuksia.

Kummankin korvan lehdessä oli maapähkinän suuruinen timantti, kaulassa kolminkertainen suurista helmistä koottu nauha ja hänen rintaansa niille paikoin oli kiinnitetty timanttineula, jalokivilaaka, joka säteili tuhansin eri värein, häikäisten hänen silmiään, ja suuri smaragdisolki.

Katsoessaan hänen kimaltelevia käsiään Scottie päätteli, ettei hänen peukaloissaan ollut sormuksia.

"Minä olen hyvin pahoillani, että me aiheutamme tällaista melua, mutta miksi te ette laita teitänne leveämmiksi?" Hän soi Scottielle ystävällisen hymyn.

Scottie säpsähti kuullessaan hänen äänensä. Se erosi niin täydellisesti kaikesta siitä, mitä hän oli odottanut, ja hän kuuli sanojen korosta, että nainen oli elänyt muutamia vuosia Amerikassa. Ääntämisessä oli tuota kummallista soinnutusta, minkä englantilaiset henkilöt saavuttavat oleskeltuaan kauan Yhdysvalloissa. Ja tämä ääni pani Scottien kiemurtelemaan, sillä nainen timantteineen oli viemärien synnyttämä ja kasvattama, huolimatta hänen kaikista rikkauksistaan.

"Jokin yleinen", ajatteli Scottie ihmetellen, kuinka nainen oli loitsinut timantit itselleen.

"Minä en ole käynyt täällä vuosikausiin", jatkoi nainen erehtyen luonnollisesti luulemaan kuulijaansa paikkakuntalaiseksi. "He kertoivat minulle kaikenlaista tästä paikasta Beverleyssä. Täällähän on tapahtunut jokin murhakin?"

"Niin onkin, rouva", sanoi Scottie ojentaen hänelle kohteliaasti lehden. "Tässä on siitä melkein täydellinen selostus, jos vain viitsitte lukea sen läpi, rouva."

"Minä en ottanut silmälaseja mukaani", virkkoi nainen vilkkaasti, mutta otti kuitenkin lehden Scottien kädestä. "Muuan herrasmies murhattu! Kuinka järkyttävää! He eivät ilmoittaneet minulle hänen nimeään, mutta se ei olisi merkinnyt minulle mitään, vaikka he olisivatkin. Tällaiset murhat ovat hirveitä. Sellainen sattui Santa Barbarassakin ihan meidän talomme läheisyydessä, mutta senaattori, rakas miesvainajani, ei halunnut kertoa siitä minulle mitään. Hän otaksui luullakseni, että se olisi järkyttänyt minua. Senaattori Crafton-Bonsor. Ehkä te olette kuullut puhuttavankin hänestä? Hänen nimensä oli hyvin usein lehdissä. Eipä sillä, että hän olisi juuri erikoisemmin välittänyt lehtien kirjoituksista."

Scottie päätteli tästä, että lehdet olivat olleet epäystävällisiä. Mutta Yhdysvaltain senaattori! Sitä oli melkein mahdotonta sulattaa. Hän tiesi kyllä hyvin vähän Amerikan tunnetuista miehistä, koska hänen kokemuksensa rajoittui kaikenlaisten nurkkasihteerien pintapuoliseen tuntemiseen, mutta hän otaksui kuitenkin senaattoreita hyvällä maulla varustetuiksi arvostelukykyisiksi henkilöiksi.

"No niin, minä lähden nyt jatkamaan matkaani, herra. Hyväinen aika, kuinka kaamealta elämä mahtaneekaan tuntua tällaisessa paikassa, jossa on tehty murha! Minä en ainakaan voisi milloinkaan nukkua öisin, herra –"

"Minun nimeni Bellingham, professori Bellingham."

Tämä vaikutti naiseen.

"Herrainen aika, kuinka hienoa! Sen täytyy olla jotakin suurenmoista, että on professori. Muuan sellainen tuli kerran kotiimme Santa Barbarassa – minä näyttäisin teille mielelläni kotini; hyväinen aika, sen ruohokentätkin ovat tämän kylän kokoiset – ja hän oli ihmeellinen. Hän veti esille kaniineja hatustaan, ja hän näytti minulle hattua ennen, ja se oli varmasti tyhjä. Sellainen nokkela mies! No niin, nyt minä lähden, herra – professori, tarkoitan. Minä asun Great Metropolitanissa. Herrainen aika, kuinka he osaavat ottaa hintaa! Ja kun minä pyysin heiltä kantaloopia, eivät he ymmärtäneet lainkaan tarkoitustani. Hyvästi."

Auto jatkoi matkaansa häviten näkyvistä, ja Scottie vaipui syviin mietteihin.

"Näittekö te tuota autoa?" kysyi hän ensi työkseen Andyltä.

"En; kuulin vain sen säksytyksen. Minä luulin sitä jonkun kauppiaan vankkureiksi."

"Sellainen se varmasti olikin", myönsi Scottie, "mutta teidän olisi pitänyt nähdä tavarat. Noin – no niin, minä en koetakaan ruveta arvioimaan niitä. Niiden näytteleminen oli julmaa. Ja millainen nainen sitten! Koira vieköön!"

Andyllä oli muitakin harrastuksia kuin katsella Beverley Greenin satunnaisia vieraita.

"Millainen neiti Nelson on?" kysyi hän.

"Ihmeellinen!" sanoi Scottie. "Hän lähtee pitkälle kävelyretkelle laaksoon tänään iltapäivällä."

Andy punastui.

"Kuka niin on sanonut?" kysyi hän.

"Hän itse", tokaisi Scottie kylmästi, "ja hän käski minun huomauttaa siitä erityisesti teille. Neiti Nelsonissa on jotakin hyvin järkevää, minkä vuoksi hän onkin erilainen kuin useimmat ennen tapaamani tytöt. Suurin osa tuosta neitseellisestä kainoudesta, mistä kirjoissa kerrotaan, on pötyä."

"Minä en varmastikaan rupea väittelemään kanssanne neiti Nelsonin siveyskäsitteistä, Scottie", huomautti Andy ylpeästi, "enkä ymmärrä, miksi teidän pitää tehdä joitakin erityisiä johtopäätöksiä neiti Nelsonin puheista. Hän tarkoitti ehkä, että kertoisitte minulle hänen tuntevan itsensä niin terveeksi, että hän voi tehdä kävelyretken yksinään."

"Ehkä", myönsi Scottie. "Hän sanoi minulle saapuvansa toisen golfvajan luo kello kolmen aikaan ja odottavansa teitä siellä."

Siihen Andy ei osannut vastata mitään.

"Ja puhuaksemme rakkaudesta", jatkoi Scottie, "minä haluaisin näyttää teille, mitä Post Heraldin uutistenkerääjä on sanonut erään vaarallisen rikollisen vangitsemisesta – hän tarkoittaa minua – muutamia päiviä ennen murhaa."

Andy oli odottanut golfvajan luona kymmenen minuuttia, ennenkuin tyttö tuli näkyviin.

"Minä pelkäsin niin, ettette te voisikaan päästä sieltä", sanoi Stella tullessaan hänen luokseen. "Professori kai kertoi teille?"

"Niin, hän kertoi minulle", myönsi Andy kuivasti.

"Ah, kertoiko hän teille senkin, mitä tuo kummallisen näköinen nainen sanoi?" kysyi Stella kiihkeästi. "Hän jutteli melko kauan naisen kanssa. Naisen auto on murskannut pari ihanaa liljapensasta. Ihmiset ovat todella ajattelemattomia koettaessaan kääntää suurta autoa kapealla tiellä."

"Mikä kummallisen näköinen nainen siellä oli?" kysyi Andy. "Scottie mainitsi hänestä jotakin. Joku vierasko?"

Stella nyökäytti päätään.

"Minä näin hänet ikkunasta. Hän yksinkertaisesti loisti! En ole vielä ollut tilaisuudessa puhuttelemaan Scottieta. Pukeuduin juuri hänen palatessaan kotiin."

He kävelivät hitaasti vierekkäin – Andy ei ollut ihan varma silloin eikä jälkeenpäinkään, mitä tietä he kulkivat, huomasi vain heidän saapuneen Beverley Hallin aidattujen tilusten läheisyyteen. Hän oli poissa maailmasta uudessa ja olennaisessa taivaassa. Viehättäväkö, sieväkö, kaunisko? Hän oli tehnyt tämän saman kysymyksen ennenkin. Sivukuva oli täydellinen ja hipiän väri niin hieno tässä epäromanttisessa auringonpaisteessakin kuin se olisi voinut olla, jos pehmeiden valovälähdysten kirkkaus olisi tehnyt kepposia hänen näölleen.

"Arthur Wilmot ei ollut tuntevinaan minua tänä aamuna", sanoi Stella.

"Ah! Mutta miksi? Minä otaksuin ihmisten luulevan –"

Hän ei lopettanut kömpelöä lausettaan.

"Sitäkö, että minä olen kihloissa hänen kanssaan?" Stella nauroi vienosti. "Täällä Beverleyssä kihlataan ihminen hyvin helposti. Minä en ole ollut milloinkaan kihloissa hänen kanssaan. Käytin kyllä sormusta tuossa sormessa, koska – no niin, koska sormus sopi siihen. Isä antoi sen minulle."

Andy huokasi, ja Stella kuuli sen katsahtaen äkkiä sivulta häneen ja kääntäen sitten katseensa yhtäkkiä toiselle suunnalle.

"Mitä Arthur Wilmot tekee elääkseen?"

"Minä en tiedä", vastasi Stella. "Hän on jotakin kaupungissa. Hän ei kerro, mitä hän hommaa. Se on hyvin kummallista, koska useimmat ihmiset puhuvat työstään – useimmat tuntemani nuorukaiset ainakin. He ovat hirveän ylpeitä omasta taidostaan eivätkä he juuri muusta voi puhuakaan. Te ette milloinkaan puhu itsestänne, tohtori Macleod."

"Minä olen luullut itseäni tavattomaksi lörpöttelijäksi, neiti Nelson."

"Älkää puhuko tyhmyyksiä. Te nimititte minua Stellaksi ja narriksi ja joksikin muuksikin tavatessamme toisemme melkein ensi kerran. Se oli melko ihmeellistä."

"Minulla oli todella uskallusta", tunnusti Andy.

"Minä tarkoitan sitä – sitä vain, että tunnemme toisemme niin hyvin ja että pidän teistä. Minä en tavallisesti kiinny henkilöihin, ennenkuin olen tuntenut heidät kauan aikaa. Ehkä se johtui vastavaikutuksesta. Minulla oli tapana vihata teitä; tunsin itseni niin syylliseksi, kun katsoitte minuun. Minä ajattelin tavallisesti teitä hirveäksi mieheksi, tuollaiseksi verikoiran tapaiseksi, joka ajaa takaa sorrettuja orjaraukkoja."

"Minä herätin teissä siis jonkunlaisia Setä Tuomon tuvan tunteita", sanoi Andy hymyillen. "Sellainen vaikutelma melkein miellyttää minua. Ihmiset ajattelevat luullakseni poliisista siten. Me taasen imartelemme itseämme sillä, että poliisin kirkkaiden nappien näkeminen panee kunnon kansalaisen sydämen ilosta sykkimään."

"Minä en ole mikään kunnon kansalainen", epäsi Stella jyrkästi. "Olen päinvastoin hyvin paha. Te ette tiedäkään, kuinka paha."

"Minä voin arvata", virkkoi Andy.

He jatkoivat matkaansa pitkän aikaa tämän jälkeen kummankaan puhumatta sanaakaan.

"Stella", sanoi Andy äkkiä, "kun puhuttelitte Merrivania, sanoiko hän – no niin, puhuiko hän teille mitään tulevaisuudestaan – mihin hän aikoi asettua asumaan?"

"Italiaan", vastasi Stella väristen. "Hän kertoi minulle saavansa paljon rahaa ja ostavansa kauniin talon Como-järven rannalta."

"Hän ei siis ilmoittanut saaneensa jo rahoja?"

"Ei. Minä muistan selvästi hänen sanansa: 'Minä saan.' Ymmärsin hänen puheistaan, että hän saa rahat jostakin. Mutta älkäämme puhuko nyt siitä."

– Mistä nuo rahat sitten tulisivat? arvaili Andy. – Abraham Selimiltäkö? Vai oliko hän jo hankkinut ja piilottanut rahat ja oliko Abraham Selim, saatuaan selville hänen tarkoituksensa muuttaa ulkomaille, koettanut saada niitä takaisin? Selim ei haastanut milloinkaan velallisiaan oikeuteen. Kummallinen seikka, muuten. Näytti ihan siltä kuin hän ei milloinkaan lainaisi rahaa, ellei voisi jotenkin kiristää uhriaan.

Heidän mennessään erään jalkaportaan yli hän tarttui Stellan käteen päästämättä sitä irti sittenkään, kun hän oli auttanut Stellan yli. Eikä Stellakaan vetänyt sitä pois. Tämä toveruus teki hänet rauhallisen onnelliseksi. Tuon voimakkaan käden ote, joka piteli hänen kättään niin hellävaroen kuin se olisi ollut haurasta porsliinia, oli erittäin rauhoittava. Jotakin Andyn voimasta ja tyyneydestä oli siirtynyt häneen, kun nuo kädet olivat ensi kerran tarttuneet hänen olkapähinsä. Nyt hän oli voittamaton ja voi tunnonvaivoitta katsella tulevaisuuteen, muodostakoonpa kohtalo sen sitten millaiseksi tahansa.

"Te olette hyvin vakavalla tuulella, vai mitä?" kysyi hän heidän palatessaan takaisin. "Andrew, tiesin retkemme tulevan juuri tällaiseksi – ihastuttavaksi. Tällaiseksi vain eikä mitään enempää – vielä; tämä riittää minulle kyllä. Emmekä me voi toistaa tätä huomenna, koska – no niin, se oli sellaisen retken toistamista, joka on ollut luonnostaan hauska. Se menisi myttyyn toisella kerralla. Meidän kävelymme eivät milloinkaan tule sellaisiksi."

He pysähtyivät toisen golfvajan luo, mistä heidän retkensä oli alkanut. Ei ketään ihmistä ollut näkyvissä.

"Minä toivon, että suutelisit minua", sanoi Stella viattomasti.

Andy taivutti päätään, ja Stellan värähtelevät huulet koskettivat hänen huuliaan.

XIV

Metsänvartija, joka kuuli laukauksen

Herra Boyd Salter istui kirjastonsa avonaisen ikkunan viereen siirretyn pienen pöydän ääressä, jolta paikalta oli laaja näköala laaksoon ja erääseen Beverley Greenin nurkkaukseen. Hän latoi huolellisesti kortteja pöydälle yksinpelissään, mutta ei ollut kuitenkaan niin täydellisesti syventynyt siihen, ettei hän olisi voinut keskeyttää sitä pitkäksikin aikaa voidakseen kiinnittää huomionsa sellaisiin jokapäiväisiin seikkoihin, jotka sattuivat tulemaan hänen näköpiiriinsä. Kerran se tapahtui hänen katsellessaan erästä pientä lammaskatrasta, joka hitaasti syöden eteni niittyjä pitkin. Kerran taasen kiintyi hänen huomionsa erään harmahtavan haukan alassyöksyyn ja sen katoamiseen hervottomine saaliineen. Sitten hän näki erään pitkään, mustaan takkiin pukeutuneen miehen ja häntä hän katseli kauan. Vieras käyttäytyi kummallisesti, mutta hän oli niin kaukana, ettei Beverley Hallin herra voinut oikein eroittaa hänen toimiaan, koska mies seurasi erään istutuksen laitaa, josta hän nähtävästi oli tullutkin näkyviin.

Herra Salter painoi kyynärpäänsä vieressä olevaa nappulaa.

"Tuokaa minulle kiikarini, Tilling. Onko siellä ketään vartijaa?"

"Madding on palvelijain tuvassa, sir."

"Lähettäkää hänet tänne, olkaa niin hyvä, mutta tuokaa minulle kiikari ensin."

Hän katseli vierasta sillä, tuntematta häntä sittenkään. Mies näytti hakevan jotakin, koska hän eteni vain hitaasti tehden pieniä mutkia.

Boyd Salter käänsi päätään. Muuan kookas ja punakka samettitakkiin ja säärystimiin pukeutunut mies oli opastettu huoneeseen.

"Madding, kuka tuo kulkija tuolla Lähdeviidan luona on?"

Metsänvartija varjosti silmiään.

"Minusta hän näyttää eräältä Beverley Greenin herrasmieheltä", sanoi hän. "Hänen nimensä on luullakseni Wilmot."

Hänen isäntänsä katsoi jälleen.

"Niin, hän siellä arvattavasti on. Viekää te hänelle terveiseni, Madding, ja kysykää häneltä, voimmeko me jotenkin palvella häntä. Hän on ehkä pudottanut jotakin, vaikka minä en ymmärräkään, kuinka hän olisi voinut pudottaa jotakin tilusteni tuohon osaan."

Madding poistui, ja herra Salter rupesi jatkamaan yksinpeliään. Hän kohotti katsettaan nähdessään kookkaan vartijan kävelevän tilusten poikki, mutta syventyi sitten jälleen kortteihinsa. Kun hän katsoi ulos jälleen, näki hän vain Maddingin; tunkeileva vieras oli hävinnyt näkyvistä.

"Kuinka väsyttävää!" sanoi Boyd Salter, kokosi kortit kasaan, sekoitti ne ja aloitti uudestaan.

Jonkun ajan kuluttua:

"Kiitoksia vain, Madding. Minä huomasin teidän kadottaneen hänet näkyvistänne."

"Minä löysin tämän, sir, lyhyen matkan päästä siitä paikasta, missä herrasmies käveli. Hän etsi luullakseni tätä."

Hän ojensi herralleen kultaisen savukekotelon, josta hän oli pyyhkinyt pois keltaisen mudan, sillä Lähdeviita sijaitsi suolla ja oli saanut nimensä eräästä pienestä purosesta, jonka lähteet olivat metsän sydämessä.

Tuomari otti kotelon käteensä painaen sen auki. Siinä oli pari kosteaa savuketta ja muuan sanomalehden kappale, johon oli lyijykynällä kirjoitettu eräs osoite.

"Kiitoksia, Madding. Minä pidän kyllä huolta siitä, että herra Wilmot saa tämän takaisin. Siinä on hänen nimikirjaimensakin. Minä voin melkein vannoa, että hän palkitsee teidät jotenkin. Kuulin teidän pyydystäneen kärpän eilen – vai oliko se tänä aamuna? Hyvä on. Ne ovat hyvin ilkeitä pienille linnuille. Onko lintuja paljonkin tänä vuonna? Hyvä on. Kiitoksia vain, Madding."

"Minä pyydän anteeksi, sir, mutta –"

Metsänvartija seisoi odottaen ja Salter nyökäytti päätään, että hän jatkaisi.

"Minä halusin vain puhua noista murhista, sir. Olen saanut päähäni, että murhaaja pääsi pakoon puiston kautta."

"Taivas varjelkoon! Mikä panee teidät ajattelemaan niin?"

"No niin, sir, minä olin ulkona sinä yönä pitämässä silmällä asioita. Nuo Beverleyn miehet varastavat riistaa enemmän kuin milloinkaan ennen. Herra Goldingin metsänvartijain vanhin kertoi minulle tänään, että hän oli saanut kiinni erään miehen, jolla oli ollut kuusi fasaaniparia laukussaan. No niin, sir, minä kuljeskelin parhaillaan ympäriinsä, kun kuulin laukauksen Laaksonpohjasta, minkä vuoksi kiiruhdin sinne niin nopeasti kuin suinkin, vaikka riistanvarkaat eivät tavallisesti käytäkään ampuma-aseita täällä. Kun olin kulkenut jonkun matkaa, pysähdyin kuuntelemaan ja uskallan vaikka vannoa kuulleeni jonkun kävelevän kovalla polulla – tuolla polulla, jota pitkin päästään Lähdeviitaan, missä se herra äsken käyskenteli. Huusin 'Halloo', jolloin ääni lakkasi kuulumasta. 'Tulkaa esille, olette hävinnyt pelin!' sanoin minä luullen kulkijaa riistanvarkaaksi, mutta en kuullutkaan enää mitään ääniä enkä nähnyt ketään ihmistä."

"Oletteko te ilmoittanut tästä poliisille? Teidän olisi pitänyt tehdä se, Madding. Sehän voi olla hyvinkin tärkeä johtolanka. Herra Macleod tulee onneksi tapaamaan minua iltapäivällä."

"Minä en tiennyt, mitä minun oikeastaan olisi pitänyt tehdä. Todellisuudessa en liittänytkään laukausta murhaan, ennenkuin olin keskustellut siitä vaimoni kanssa – rakkaalla vaimollani onkin melko terävä pää, sir – ja hän nousi sanoen: 'Sinun pitää kertoa tämä herralle.'"

Herra Boyd Salter hymyili.

"Teidän vaimonne on ymmärtäväinen nainen, Madding. On kai parasta, että olette jossakin lähettyvillä herra Macleodin tullessa tänne. Luullakseni hän saapuu tänne pitkää kujannetta pitkin. Teidän on parasta odottaa häntä."

Andy, joka oli tullut vieraisille kuulustelun johdosta, kuunteli jännittyneenä metsänvartijan kertomusta, kysyen sitten mieheltä tapahtuma-aikaa.

"Madding on myös löytänyt herra Wilmotin savukekotelon", sanoi Boyd Salter kertoen sitten huomionsa herra Wilmotin toimittamasta etsiskelystä. "Minä en kerro teille tätä senvuoksi, että sillä olisi mitään tekemistä murhassa – kiitoksia vain, Madding, teidän ei tarvitse odottaa, ellei herra Macleod halua kysellä teiltä mitään muuta. Eikö? No, kiitoksia sitten vain, Madding."

Andy tarkasteli koteloa.

"Kuinka se on mahtanut joutua viidan luo? Onko paikka jonkin valtatien varrella?"

"Ei lähelläkään. Hän on varmaankin tunkeutunut luvatta alueelleni, vaikka en tahtoisikaan käyttää niin töykeitä sanoja naapurini matkoista. Ystävämme Beverley Greenissä ovat saaneet ehdottoman luvan tehdä huvimatkoja kartanoni alueelle. Minä toivon heidän aina ilmoittavan niistä vartijaini päämiehelle eivätkä he tietysti tule milloinkaan liian lähelle viitoja, etenkään Lähdeviitaa, joka ei suinkaan ole mikään erittäin hauska paikka."

Andy avasi kotelon ottaen sieltä esille paperipalasen.

"Siinä on luullakseni joku osoite", vihjaisi Boyd Salter.

"Niin onkin – Sweenyn osoite", sanoi Andy, "ja se on annettu Wilmotille murhapäivänä".

Hän käänsi paperipalasen toisinpäin.

Se oli reväisty sanomalehden sunnuntainumeron laidasta, ja päiväysrivissä oli: "... nnuntaina, kesäkuun 23 p."

– Sanomalehti, josta palanen oli repäisty, oli luultavasti Sweenyn omaisuutta, ajatteli Andy. Yhtä selvää oli, että osoite oli kirjoitettu aamulla, koska ihmiset eivät yleensä kanna taskuissaan sanomalehtiä iltapäivällä. He olivat tavanneet ja keskustelleet, nuo molemmat miehet, ja Wilmot oli jostakin syystä käyttänyt hyväkseen Abraham Selimin konttoristia ja kirjoittanut muistiin tämän osoitteen. Kohtaus oli tuskin tapahtunut Lähdeviidassa, jonka läheisyydestä kotelo oli löydetty, joten he joko tapasivat toisensa jälleen pimeän tultua tai Wilmot oli muuten jostakin syystä tai toisesta tehnyt salaisen vierailun sinne pimeän tultua. Hän hyväksyi ensi otaksumansa luullen sitä totuudenmukaisemmaksi. Wilmotkin oli siis sekautunut siihen – Wilmot, jonka salaisen ammatin Merrivan oli saanut selville ja jonka ilmoitus huomiostaan oli lannistanut hänen kerskailevan sisarenpoikansa.

"Mitä te ajattelette?" kysyi Boyd Salter.

"Minä en tiedä. Tämä on hyvin omituista. Minä menen tapaamaan Wilmotia ja annan hänelle kotelon takaisin, jos te vain sallitte."

Kävellessään takaisin Beverley Greeniin hän tuli ajatelleeksi muutamia yhteensattumuksia. Jokainen tärkeä seikka, joka oli aiheuttanut hänen viipymisensä, oli tuonut mukanaan toisen. Hän oli kuullut Wilmotin uhkauksen ja Nelsonin raivoamisen heidän talojensa ulkopuolelta. Kummankin takassa, sekä Merrivanin että Nelsonin, oli ollut poltetun paperin jäännöksiä. Nyt oli jotakin löydetty –

"Me olemme löytäneet kalliin timanttisormuksen – herra Nelson huomasi sen kävellessään aukion poikki", kuuluivat komisarion ensi sanat. "Minä en ole kuullut, että herra Merrivanin talossa kaivattaisiin tällaista sormusta, mutta joku kylässä toteaa sen kyllä omakseen."

Stella suhtautui todella hyvin huolettomasti epäluuloihin. Hän sirotteli mitä tuomitsevimpia todistuksia taakseen niin tuhlaavaisesti kuin jänis metsäratsastuksessa.

"Niin, joku tulee kyllä väittämään sitä omakseen", sanoi Andy huolettomasti.

Hän yllätti Wilmotin samana iltana, juuri kun Wilmot aikoi kääntyä portista pihaansa.

"Tämä kuuluu luullakseni teille", virkkoi hän näyttäen koteloa.

Mies punastui ja kalpeni.

"Minä en luule niin", sanoi hän kovaa. "En ole kadottanut –"

"Siinä on nimikirjaimenne", väitti Andy, "ja pari henkilöä on jo todennut sen omaksenne".

Tämä ei ollut ihan totta.

"Niin se onkin. Kiitoksia vain, Macleod. Minä en ole osannut sitä ollenkaan kaivatakaan,"

Andy hymyili.

"Te etsitte ehkä jotakin muuta Lähdeviidan luota", arveli hän ja viimeinenkin väri haihtui Wilmotin poskilta. "Milloin kirjoititte muistiin Sweenyn osoitteen?"

Wilmotin silmät hehkuivat vihaa tätä miestä kohtaan, joka teki hänelle kysymyksiä. Tämä ilmaus oli niin odottamaton, että Andy hämmästyi hetkiseksi. Sellainen kanta voi johtua vain parista syystä, joko syyllisyydestä tai mustasukkaisuudesta. Hän kuvitteli tämän viime syyn oikeaksi. Wilmot oli jo arvannut tai tiesi, millaiset Andyn tunteet Stellaa kohtaan olivat.

"Minä tapasin hänet sunnuntaiaamuna", sanoi Wilmot äkkiä. "Hän pyysi minulta suositusta johonkin toimeen. Minä tunsin hänet, kun hän oli enoni palveluksessa. Tapasin hänet golfkentällä ja kirjoitin muistiin hänen osoitteensa sanomalehtipalaselle."

"Te ette kertonut minulle ettekä komisario Danellekaan, että olitte tavannut hänet."

"Minä olin sen unohtanut. Ei, en ollut sitä unohtanut, en vain halunnut tulla sekoitetuksi tähän juttuun."

"Te tapasitte hänet jälleen illalla. Mutta miksi juuri Lähdeviidan luona?"

Wilmot vaikeni ja Andy toisti kysymyksensä.

"Hänet oli karkoitettu pois Beverley Greenistä, ja hän tahtoi välttämättä tavata minua. Hän ajatteli, etten haluaisi muiden näkevän minun puhuttelevan häntä."

"Milloin hän ajatteli sitä? Aamullako, jolloin nähtävästi sovittiin toisesta kohtauksesta?"

"Niin", kuului vastahakoinen vastaus, ja sitten: "Ettekö te halua tulla sisään, Macleod?"

"Oletteko te yksinänne?"

"Kyllä, ihan. Palvelijat eivät missään tapauksessa tule huoneeseeni, ellen kutsu heitä, ja nyt he ovat sitäpaitsi ulkona."

Arthur Wilmotin vanhanpojankoti oli kylän pienin asuinrakennus ja sisustettu poikkeuksellisen hyvällä maulla. Jos siinä oli jotakin vikaa, johtui se siitä, että se oli hiukkasen liian sirosteltu miehen asunnoksi.

Ja sen huoneen pöydällä, mihin Andy ohjattiin, oli naisen hattu. Wilmot seurasi hänen katseensa suuntaa tukahuttaen huudahduksen. Hattu oli vielä keskentekoinen – kimaltelevia neulannuppeja ja värillisiä silkkikukkaköynnöksiä.

– Meidän tulomme keskeytti nähtävästi jonkun työn, ajatteli Andy teeskennellen kuin hän ei olisi huomannutkaan todistusta eikä mitään muuta merkillistä. Wilmot oli kuitenkin niin kiihdyksissä, ettei hän voinut jättää asiaa sille kannalle, vaan alkoi selittää:

"Jokin palvelijoista, luullakseni", sanoi hän heittäen hatun kiivaasti huoneen nurkkaan.

Tämä satunnainen tapaus, joka olisi ehkä hyvinkin voinut lisätä hänen hämmennystään, vaikuttikin nähtävästi päinvastaista, koska hänen äänensä oli vakava hänen sanoessaan:

"Minä tapasin Sweenyn molemmissa tilaisuuksissa ja olin tyhmä salaillessani sitä. Sweeny vihasi enoani ja kertoi minulle erään jutun – tai ainakin jonkunlaisen jutuntapaisen, jonka avulla hän sanoi minun saavan herra Merrivanin valtaani. Minä en nytkään vielä tiedä, millainen hänen suuri salaisuutensa oli. Meidän toisessa kohtauksessamme Lähdeviidan luona keskustelimme vain niistä ehdoista, joilla Sweeny suostuisi ilmaisemaan tietonsa. Minä toivon, etten olisi mennyt sinne, enkä varmasti ollutkaan siellä pitkää aikaa. Olin asettanut itseni väärään ja, tunnustaakseni sen vihdoinkin, hyvin arvottomaan asemaan. Lupasin kirjoittaa hänelle, ja siihen asia sitten jäikin."

"Millainen tämä Sweenyn salaisuus oli?"

Wilmot epäröi.

"Rehellisesti puhuen, minä en tiedä sitä. Sain sen vaikutelman, että Merrivan on jollakin tavoin velkaa Selimille – Sweenyn isännän nimihän oli Selim. Mutta se oli tietysti mahdotonta. Enoni oli kuollessaan rikas mies."

Andy vaikeni punniten, olivatko tämän jutun mahdollisuudet tosia. Ja sitten:

"Herra Wilmot, oletteko te tehnyt minkäänlaista johtopäätöstä siitä, kuka tappoi enonne?"

Wilmotin ruskeat silmät kohdistuivat kysyjään.

"Oletteko te?"

Andy tiesi silloin, kuinka tämän miehen todistus tulisi kuulumaan, jos vain pieninkään vaara rupeisi uhkaamaan häntä.

"Minulla on montakin teoriaa", sanoi hän kylmästi, "mutta se olisi liikaa hätäilemistä, jos minä vielä luottaisin ainoaankaan niistä. Ja siitä johtuu mieleeni eräs seikka, herra Wilmot. Viime kerran keskustellessamme puhuitte jostakin arvottomasta tytöstä. Se herätti mielenkiintoani. Te kerroitte minulle riidelleenne hänestä, riidelleenne enonne kanssa. Tämä seikka on hyvin tärkeä. Kuka hän on?"

Tämä haaste oli mestarillinen, hyvin suunniteltu ja lausuttu julki juuri sopivimmalla hetkellä.

Wilmot ei ollut valmistautunut niin raa'an suoraan kysymykseen. Hän ymmärsi Macleodin tietävän hyvin, että hän oli puhunut Stella Nelsonista. Hänen täytyy puhua nyt tai –

"Minä en ole valmistautunut ilmoittamaan sitä", kuului hänen kiertelynsä, mutta Andy oli mennyt liian pitkälle ja pannut liian paljon vaaralle alttiiksi voidakseen sallia vihollisensa lakata toiminnasta.

"Te joko tunnette tai ette tunne sellaista tyttöä. Te joko riitelitte tai ette riidellyt enonne kanssa. Minä puhuttelen teitä nyt poliisikomisariona, jolle tämän jutun tutkiminen on uskottu, ja minä tahdon kuulla totuuden."

Hänen äänensä oli käheä ja uhkaava. Arthur Wilmot ei ollut mikään taistelija.

"Minä olin hieman hajamielinen sinä aamuna", selitti hän nuristen, "enkä tiennyt oikein, mitä puhuinkaan. Asia ei koskenut mitään naista eikä ollut mitään riitaakaan."

Andy otti taskustaan hitaasti esille muistikirjan, kirjoittaen siihen nämä sanat, toisen katsellessa häntä kylmällä kasvavalla raivolla.

"Kiitoksia", sanoi Andy. "Minä en halua vaivata teitä toistamiseen."

Hän poistui nyt puhumatta enää sanaakaan ja jättäen taakseen miehen, jonka sydän vihdoinkin hehkui murhanhimosta.

"Herra Macleod!"

Andy kääntyi polun päässä. Wilmot oli hänen takanaan.

"Minä otaksun, ettei ole olemassa enää mitään syytä, joka estäisi minua menemästä taloon nyt. Olen enoni laillinen perillinen, ja minun täytyy tehdä muutamia erityisiä valmistuksia hänen hautajaisiaan varten."

"Sitä ei estä mikään muu kuin se, etten minä halua teidän nyt menevän tuohon pitkään huoneeseen. Olen eristänyt sen kokonaan muista tutkinnon loppuun saakka."

Hän meni aukion poikki puhuen jotakin vahtivalle poliisikomisariolle.

"Asia on järjestetty, herra Wilmot. Minä olen käskenyt komisarion päästää teidät sisään."

Andy piti erinäisiä ilmiöitä luonnollisina kylläkin. Hän ei ollut hämmästynyt eikä huvitettukaan siitä, että hän oli huomannut kielivän naisenhatun Wilmotin huoneessa. Miehen hämmennys oli ollut yhtä selvä kuin hänen selityksensä oli ollut heikko. "Muuan palvelijoista" ei oikein sopinut siihen vakuutukseen, jonka hän oli lausunut muutamia sekunteja aikaisemmin, ettei kukaan hänen palvelijakunnastaan tullut tuohon erityiseen huoneeseen, ellei häntä sinne nimenomaan käsketty. Wilmot oli vanhapoika – ei ehkä sen parempi eikä huonompi kuin muutkaan varakkaat vanhatpojat tavallisesti – vaikka se olikin hieman hämmästyttävää, että hän toimi niin varomattomasti Beverley Greenissä, missä palvelijat olivat auttamattomia juorukelloja. Eikä se sittenkään ollut ihan Arthur Wilmotin tapaista.

Hän meni Nelsonin luo. Hän olisi mennyt sinne joka päivä ja viipynytkin siellä koko päivän, jos hän vain olisi saanut noudattaa omaa tahtoaan. Nykyään hän tavallisesti neuvotteli Scottien kanssa varhain aamulla useimmiten ihan kylän aukion keskellä.

Stella otti hänet vastaan. Hänen isänsä oli työhuoneessa työskennellen himmenevää valoa vasten, ja tyttö oli innostunut, koska Kenneth Nelson oli aloittanut uuden taulun, ja palvelevainen Scottie oli hänen etevin mallinsa.

"Hyödyllistä onkin, että me saamme kerrankin oikein hyvän kuvan käytettäväksemme Scottiesta", sanoi Andy sydämettömästi. "Kun tulevaisuudessa haluan saada hänet käsiini, lähetän mieheni akatemiaan tutustumaan häneen."

"Mutta hän ei tule enää milloinkaan tekemään mitään rikollista", väitti Stella, kauhistuen jo sellaista ajatustakin. "Hän kertoi minulle luopuneensa entisestä elämästään, eikä mikään voi enää viekoitella häntä varastamaan."

Andy hymyili.

"Minä olen iloinen, jos hän vain pysyy päätöksessään", virkkoi hän vaihtaen puheenaihetta. "Tunnetko sinä Arthur Wilmotin oikein hyvin, Stella?"

Stella halusi ensin vastata: "Oikein hyvin", mutta sanoikin:

"Minä luulin tuntevani, mutta olenkin nähtävästi erehtynyt. Miksi niin?"

"Tiedätkö sinä, onko hänellä keitään tyttöystäviä tai sukulaisia?"

Stella pudisti päätään.

"Minä en tiedä hänellä olleen muita sukulaisia kuin enon ja erään hyvin vanhan tädin. Tarkoitatko sinä, että hänen luonaan olisi joitakin henkilöitä? Minä en tiedä hänen milloinkaan ottaneen vastaan vieraita, paitsi tuota tätiä, joka luullakseni on nyt jo kuollut. Hänellä ei ole ikinä vanhanpojan kutsujakaan. Miksi sitä kysyit?"

"Ajattelinhan vain", sanoi Andy ja Stella hymyili käyden heti vakavaksi jälleen.

"Minä en tiedä, mitä tapahtuu. Oletko sinä löytänyt mitään – mitään johtolankaa? Paikka on ollut ihan tungokseen asti täynnä uutistenkerääjiä. Muuan niistä tuli tännekin ja kysyi minulta, voinko antaa hänelle joitakin yksityistietoja herra Merrivanin tavallisesta elämästä. Oliko hänen tapanaan käydä kirkossa, oliko hän tyyni ja muuta samanlaista. Minä sanoin hänelle, etten minä tiedä paljonkaan hänestä."

Andy veti syvään henkeään.

"Taivaalle kiitos, ettei Downer sattunut olemaan heidän joukossaan. Kukako Downer on? Hänkin on uutistenkerääjä, itsepäisin koko joukosta eikä niin helposti tyydytettävä kuin sinun viime vieraasi. Eikä hän olisi tehnyt sinulle niin kömpelöitä kysymyksiä. Hän olisi keskustellut taiteesta isäsi kanssa, mennyt työhuoneeseen ihailemaan Pygmalionia ja väitellyt värivivahduksista, ilmastosta, liikunnosta ja muusta taiteilijan keskisestä sekasotkusta – ja hänen mentyään olisit sinä tuntenut itsesi levottomaksi senvuoksi, että olit puhunut paljon enemmän kuin sinun olisi pitänyt, ei vanhoista mestareista, vaan herra Merrivanin yksityiselämästä."

Stella ei kääntänyt hetkeksikään katsettaan pois Andyn kasvoista hänen puhuessaan. Mitä Andyyn taas tulee, ei hän milloinkaan uskaltanut katsoa Stellaan liian pitkää aikaa pelosta, että hän mahdollisesti puristaisi tytön syliinsä eikä päästäisikään häntä enää irti.

"Sinä tunnet varmaankin hirveän paljon ihmisiä. Minä en tarkoita, että he ovat hirveitä – tarkoitan vain – sinä tiedät kyllä, mitä minä tarkoitan. Minulla ei ollut aavistustakaan, että sinä olet sellainen kuin olet. Tuo mies Downer, esimerkiksi, ja tuollaiset henkilöt kuin professori – Scottie. Minä nimitin häntä Scottieksi ihan huomaamattani ja hän näytti tulevan siitä hirveän hyvilleen. Tiedätkö sinä mitään muuta?"

"En muuta kuin että Dane löysi sormuksesi. Heitteletkö sinä tavallisesti timanttisormuksia kedoille?"

Stella ei lainkaan hämmentynyt.

"Minä heitin sen menemään, mutta en muista, minne. Aiotko sinä jo lähteä? Sinähän olet ollut täällä vasta noin minuutin etkä ole vielä tavannut isää etkä nähnyt taulua."

"Minä olen ollut täällä jo tarpeeksi kauan herättääkseni pahennusta naapuristossa", sanoi Andy. "Etkö sinä voi käsittää sitä, etten minä voi käydä luonasi, ellen pistäydy melkein kaikkien muidenkin luona turvaten siihen tai siihen verukkeeseen? Minä vaivaan sinua lukemattomia kertoja päivässä saadakseni – niin, saadakseni puhutella sinua."

Stella seurasi häntä ovelle.

"Minä toivon, että tulisit pyyhkimään tomuja salista jälleen", sanoi hän hellästi.

"Ja minä taasen, että olisimme jälleen toisen golfvajan luona", lisäsi Andy tulisesti.

Stella nauroi. Andy kuuli sen helinän poistuessaan polkua pitkin.

XV

Vuodelaatikko

Siinä emme liioittele lainkaan, jos sanomme, että Arthur Wilmot oli enonsa kuoleman jälkeen elänyt sellaisessa jännityksessä, että hän oli usein luullut tulevansa hulluksi. Ei hänen luonteensa eikä kasvatuksensa auttanut häntä kestämään sitä tulikoetta, johon hän nyt oli joutunut. Hän oli perinyt kiihkeältä ja hermostuneelta äidiltään tuon vastarinnan heikkouden, mikä pakottaa ihmistä alistumaan sellaisiin hetkellisiin tunteihin, jotka näyttävät luonnollisilta ja hyväksyttäviltä. Ainoastaan pelosta hän hillitsi taipumuksiaan, samoin kuin pelko yksin oli tehonnut hänen lapsuutensa vihanpuuskiin. Se, ettei Stella esimerkiksi tuntenut hänen todellista luonnettaan, johtui kokonaan hänen luottamuksestaan, että heidän välinen ystävyytensä kehittyisi hänelle sopivaan aikaan hänen ohjaustensa mukaisesti. Stella ei nimittäin tiennyt, että Wilmot oli ollut hyvin varovainen heidän välisensä tuttavuuden edistymiseen nähden. Jollei hän sen varhaisemman ja pitemmän kauden aikana ollut antanut Stellalle pienintäkään vihjausta siitä, että hän rakasti Stellaa, oli se johtunut siitä, että hän oli tietoisesti karttanut panemasta itseään ennenaikaiseen vaaraan. Hän luuli menettelevänsä siten rehellisesti. Hän uskoi todellakin, että Stella heidän ystävyytensä aikana oli suonut hänelle muutamia erityisiä tilaisuuksia heidän tuttavuutensa läheisemmäksi saattamiseen, ja kun hän oli vihdoinkin päättänyt, että Stella oli kuin luotu hänelle, ja huolellisesti valituin sanoin selittänyt Stellalle tarkoituksensa, oli Stellan jyrkkä kieltäytyminen vaikuttanut häneen kuin salama kirkkaalta taivaalta.

Hänen turhamaisuutensa ei sallinut hänen uskoa, että Stellan vastaus oli lopullinen. Hän suhtautui Stellan kieltoon kevyesti tietäen ja sanoenkin sen, että naiset ovat sellaisissa tilanteissa hieman äreitä ja epäjohdonmukaisia. Saatuaan toiset rukkaset hän tyytyi näyttelemään hiljaiseen alistuvaisuuteen taipuneen osaa, jonka varjolla hän voi palata rakkautensa esineen luo tarvitsematta keskeyttää seurusteluaan hänen kanssaan äkkiä.

Sitten oli koittanut tuo järkyttävä hetki, jolloin hän oli koettanut hyökkäämällä saavuttaa sen, mitä hän ei ollut onnistunut saamaan kärsivällisyydellä eikä ystävyydellä. Ja Stellan iskevät sanat, hänen harkittu halveksimisensa ja suuri välinpitämättömyytensä hänen parhaimpia tunteitaan kohtaan olivat saaneet aikaan samanlaisen vaikutelman hänessä kuin luoksepääsemättömät huiput vuorennousijoissa. Se ei merkinnyt mitään, rakastiko hän Stellaa vaiko ei; hän rakasti kuitenkin itseään hyvin suuresti, ja huomatessaan menettävänsä jotakin sellaista, mitä hän halusi, hän antoi tälle niin suuren arvon, että elämä ilman sitä tuntui ihan arvottomalta.

Sitten Andy Macleodin tulo, hänen usein toistuvat vierailunsa Nelsonien luo, palvelijoiden keskuudessa kiertelevät juorut, nämä kaikki seikat saattoivat hänet ihan mielipuolisuuden rajoille. Ja siihen tulivat vielä lisäksi hänen enonsa kuoleman tuottama taakka ja tieto siitä, että epäluulot voivat ehkä kohdistua häneenkin. Ja kolmannen hänen mieltään painavista huolista muodosti epävarmuus hänen omasta aineellisesta tulevaisuudestaan. Hänen enonsa oli antanut hänelle rahallista avustusta. Millaisia määräyksiä eno oli tehnyt hänen varaltaan testamentissaan? Oliko testamenttia muuten olemassakaan? Hänet oli kutsuttu neuvottelemaan Merrivanin asianajajan ja komisario Danen luo, mutta kumpikaan ei ollut viitannut siihen, että sellainen asiakirja olisi löydetty. Arthurilta oli vain kysytty, tiesikö hän jonkun kassakaapin tai jonkun muun sellaisen piilopaikan olemassaoloa, johon paperit olisi voitu kätkeä. Hän oli vastannut kieltävästi, vaikka hänen enonsa olikin kerran avomielisyydessään vienyt hänet makuuhuoneeseensa ja näyttänyt hänelle sellaisen paikan, jollaista poliisit nyt hakivat.

Kysyessään Andyltä tai Danelta, oliko mitään löydetty, hänellä oli ollut tämä mielessään. Oli hyvin kummallista, että Darius Merrivan oli näyttänyt sen hänelle ollenkaan. He eivät olleet läheisiä ystäviä, ja Arthur oli usein ihmetellyt, miksi hänen enonsa oli suonut hänelle niin suuria etuja sijoittamalla rahoja sellaiseen liikkeeseen, jonka laatua hän ei milloinkaan kysynyt. Sepä oli hyvin omituista – Darius ei milloinkaan kysynyt, ja kerran, kun Arthur Wilmot hieman häpeillään oli juuri ollut valmis ilmoittamaan liikkeensä laadun, oli vanhempi mies keskeyttänyt hänet äkkiä.

Merrivan ei ollut ikinä vaatinut korkoja eikä maininnut mitään rahoista, ja tämä seikka oli tukenut hänen luuloaan, että Merrivan aikoi kuollessaan lahjoittaa hänelle melkoisen omaisuutensa.

Hänen enonsa oli kerran pyytänyt häntä salaamaan sen seikan, että hän oli naimisissa. Mutta hän olisi tuskin maksanut niin paljon vaiteliaisuudesta, johon sukulaisen pyyntö hänet velvoitti, koska varsinkin tapa, millä avioliitto oli päättynyt, oli ollut niin pahennusta herättävä.

Arthur Wilmot odotti, kunnes hän näki Andyn häviävän näkyvistä Nelsonin talon läheisyydessä kasvavien pensasaitojen taakse, mennen sitten aukion poikki enonsa taloon.

"Herra Macleod kertoi teidän ehkä tulevan tänne, herra Wilmot", sanoi kersantti. "Minä otaksun hänen ilmoittaneen teille, ettei hän halua teidän menevän pitkään huoneeseen?"

Wilmot nyökäytti päätään mennen portaita yläkertaan.

Herra Merrivanin palvelijoista oli kolme lähetetty kotiin. He olivat kaikki beverleyläisiä, jotka voitiin helposti kutsua tutkintoon. Pari muuta Arthur oli ottanut asumaan luokseen. He olivat kieltäytyneet nukkumasta murhatun talossa, vaikka he työskentelivätkin siellä päivisin.

Hän meni suoraan Merrivanin makuuhuoneeseen. Andy voi kuulla millä hetkellä tahansa, että hän oli käyttänyt lupaa heti hyödykseen, ja tulla ehkä valvomaan hänen tarkastustaan. Hän seisoi avonaisella ovella kuunnellen ja saadakseen varmuuden siitä, ettei kersantti seurannut häntä yläkertaan, ja sitten mennen huoneen poikki hän polvistui vuoteen jalkopäähän. Hän tarttui kaiverrettuun ruusuun, joka oli jykevän pilarin ja päädyn liitoskohdassa, kiertäen sitä äkkiä vasemmalle. Kuului napsahdus, ja hän veti, jolloin kilven muotoinen laatikko tuli esille. Siellä oli paljon papereita, pieni kuminauhalla kiinni sidottu kimppu seteleitä ja muuan litteä kotelo, jossa oli jonkunlaisia asiakirjoja. Hän työnsi ne takkinsa povitaskuun, sulki laatikon ja väänsi kaiverrettua ruusua. Oliko toisen tukipilarin kilven takana toinenkin laatikko? Hän käveli ovelle kuuntelemaan. Hän kuuli kersantin aivastavan alakerrassa ja palasi jälleen vuoteen luo. Mutta toinen ruusu ja kilpi olivatkin liikkumattomia. Ne kuuluivat huonekalun kiintonaisiin koristuksiin. Häntä vapisutti kovasti, ja hän halusi kiihkeästi päästä takaisin omaan huoneeseensa, mutta pelkäsi kuitenkin, että tarkkasilmäinen kersantti voi ehkä huomata hänen levottomuutensa.

Katsoen kuvastimeen hän huomasi kasvonsa kalmankalpeiksi ja hieroi senvuoksi poskiaan kovasti. Päästäkseen jälleen tasapainoon hän kulki huoneesta huoneeseen laskeutuen vihdoin portaita alakertaan vapisevin polvin.

"Löysittekö te jotakin, sir?" Kersantti istui eteisessä mukavassa nojatuolissa ja kohotti katseensa sanomalehdestä.

"En mitään. Minä pelkään olevani hieman järkkynyt tästä –"

Hänen äänensä värähtely ei ollut teeskenneltyä.

"Minä ymmärrän sen täydellisesti, sir", sanoi myötätuntoinen kersantti. "Tämä on ensimmäinen murha parikymmenvuotisena palveluskautenani. Herra Macleod on tottunut näihin, ja hän on sitäpaitsi lääkärikin. Hyvä Jumala! Selkääni oikein karmii kuunnellessani hänen kylmäverisiä selostuksiaan."

Kun Arthur tuli huoneeseensa, lukitsi hän ovensa, veti kierrekaihtimet alas ja sytytti valot palamaan. Sitten hän tyhjensi taskunsa sisällön. Hänen ei tarvinnut muuta kuin vähän katsahtaa papereihin nähdäkseen, ettei hänen löydössään ollut testamenttia, jollei – Hän otti esille kokoon taitetun paperin nahkasalkusta. Se oli muuan avioliittotodistus. Hänen enonsako? Ei, se vahvisti vain Hilda Mastersin, jota siinä sanottiin sisäköksi, ja John Severnin, ylioppilaan, avioliiton. Todistus oli päivätty kolmekymmentä vuotta sitten. Arthur hämmästyi. Miksi oli hänen enonsa ryhtynyt sellaiseen vaivaan, että hän oli säilyttänyt erään palvelevan sisäkön avioliittotodistuksen? Hän luki asiakirjan huolellisesti läpi, toivoen löytävänsä jonkun johtolangan. Vihkiminen oli tapahtunut St. Paulin kirkossa, Lontoossa, eikä hänen enonsa nimeä ollut asiakirjan todistajien joukossakaan. Ja kuitenkin oli tämä todistus varmaankin ollut vainajalle poikkeuksellisen arvokas. Kaikki testamenttia koskevat ajatuksetkin haihtuivat hänen mielestään sen huomion tieltä, jonka hän teki tarkastellessaan seuraavaa löytöään.

Siinä oli pari vekseliä, joista toinen oli seitsemänsadan ja toinen kolmensadan punnan suuruinen, Kenneth Nelsonin siirtämiä Abraham Selimin nimelle. Hän käänsi ne toisinpäin nähdäkseen hyväksyjän nimikirjoituksen ja löysikin enonsa nimen, kuten hän oli odottanutkin.

Molemmat vekselit oli liitetty yhteen neulalla ja mihin oli kiinnitetty paperisuikale, johon Merrivanin käsialalla oli kirjoitettu: "Nämä vekselit ovat väärennettyjä. Lankeavat maksettaviksi kesäkuun neljäntenäkolmatta päivänä."

Väärennettyjä! Wilmotin silmät menivät raolleen. Tiesiköhän Stella tämän? Senköhän tähden hän oli mennyt Darius Merrivanin asuntoon kolmattakolmatta päivää vasten yöllä? Hän tiesi varmasti! Tähän perustui siis Merrivanin vaikutusvalta häneen. Tämän vuoksi Merrivan oli ollutkin niin varma, että Stella menisi kyllä naimisiin hänen kanssaan. Joskus hulluna päihdyksissä ollessaan Kenneth Nelson oli kovassa rahapulassaan antanut kaksi väärennettyä vekseliä Abraham Selimin käsiin.

Hän vihelsi hiljaa, kykenemättä vielä täydesti oivaltamaan sitä. Summahan oli melko suuri, ja hän hengitti nopeammin pistäessään vekselit oman muistikirjansa väliin. Tässä oli nyt jotakin kaikissa tapauksissa. Testamenttilahja ja sitäpaitsi melko suurikin. Toiset paperit olivat pitkiä vakuusluetteloja. Hänen enonsa oli kirjoittanut kaunista käsialaa, ja niitä oli helppo tarkastaa. Jokaisen rivin vieressä oli kirjain. Mutta ne voivat odottaa. Hän lukitsi ne ja todistuksen seinäkassakaappiinsa pyhittäen sitten illan mietiskelyille.

Hän poistui kotoaan puoli yhdentoista aikaan. Kesäinen iltarusko punasi vielä taivasta ja yö oli hyvin tyyni. Hän alkoi kuulla ääniä puutarhasta aukion toiselta puolen.

Valot paloivat vielä Stellan huoneessa. Hänen täytyi uskaltautua sen mahdollisuuden varaan, että hän tapaisi Andrew Macleodin; ja vielä enemmänkin, hänen oli pakko tuumata sitäkin kyselyä, mistä hän oli saanut vekselit käsiinsä.

Stella oli kuitenkin yksinään. Hän sulki oviaukon ruumiillaan tuntiessaan vieraan.

"Saanko minä puhutella sinua, Stella? Minä en vaivaa sinua pitkää aikaa."

"Te voitte puhutella minua nyt, herra Wilmot", sanoi Stella, "ja minä toivon teidän esittävän asianne hyvin lyhyesti".

"Minä en voi sinua puhutella täällä", virkkoi Wilmot hilliten äkillisen vihansa, "ellet sinä halua sitä, että kaikki kuulevat sanottavani".

Mutta Stella oli kova kuin timantti.

"Minä en voi pyytää teitä sisään. Olen ollut tavattoman ystävällinen, kun olen puhutellut teitä näinkin paljon."

"Ah, niinkö? Vai olet sinä ollut!" karjaisi Wilmot raivostuneena. "Ehkä sinä sanot minunkin käyttäytyneen tavattoman ystävällisesti, ennenkuin olen lopettanut!"

Stella koetti sulkea ovea häneltä, mutta Wilmot oli liian nopea. Hänen jalkansa muodosti liikkumattoman kiilan.

Stella suuttui nyt.

"Minä kutsun isäni tänne", uhkasi hän.

"Tee se!" vastasi Wilmot. "Minä haluaisinkin, että hän tulisi vahvistamaan oikeaksi parissa Abraham Selimille siirretyssä vekselissä esiintyvän enoni nimikirjoituksen."

Hän ei kuullut oman puheensa vuoksi Stellan huohottavaa henkäystä, mutta oven litistävä paino laukesi äkkiä. Stella oli horjunut seinää vasten kädet sivuillaan ja pää painuksissa.

"Astukaa sisään", sanoi hän käheästi.

Arthur Wilmot tuli sisään voiton huumaamana. Hän odotti, kunnes Stella meni saliin, ja seurasi sitten häntä laskien huopahattunsa pöydälle sellaisen henkilön tapaan, joka on ottamaisillaan valtaansa toisen koko sielun.

Stella istuutui katsoen häneen. Pöytälamppu oli heidän välissään, ja sen varjo piilotti hänen silmänsä, mutta Wilmot näki hänen vapisevat huulensa, paisuen tyytyväisyydestä.

"Isäsi on väärentänyt hyväksyjän nimen", sanoi hän aloittaen keskustelun suunnittelemallaan esipuheella.

"Saanko minä nähdä nuo – paperit?" kysyi Stella.

Wilmot levitti ne pöydälle.

"Niin, ne olivat näiden kaltaiset", myönsi Stella haluttomasti. "Minä en ymmärrä paljonkaan näitä asioita, mutta ne olivat ihan samanlaiset – otin häneltä luullakseni vain jäljennökset. Hän oli laatinut ne pettääkseen minua. Minä luulin niitä oikeiksi."

"Sinä menit siis tapaamaan häntä sunnuntai-iltana?" syytti Wilmot. "Minä näin sinun menevän sisään ja näin sinun nopean palaamisesikin. Sinä menit sinne hakemaan näitä vekseleitä. Hän antoi sinulle jäljennökset."

Hän teki sitten Stellalle kysymyksen, joka oikein kuvotti Stellaa. Hän oli niin tyhmä, niin äärettömän tyhmä.

"Sitten sinä varastit ne, mutta vanhus petti sinut kuitenkin! Tietysti hän petti sinua. Et suinkaan sinä voinut luullakaan sellaista, että hän olisi sallinut sinun voittaa? Kuinka sinä nyt aiot selviytyä tästä asiasta?"

Stella ei vastannut.

"Minä sanon sinulle, mitä sinun pitää tehdä. Sinun pitää ottaa järkesi vangiksi ja mennä naimisiin kanssani. Tuo kirottu etsivä ei merkitse mitään. Hän on vain poliisi. On kai sinulla vielä sen verran itsekunnioitusta jäljellä? Sinä tulet kuin saastutetuksi seurustellessasi tuollaisen miehen kanssa. Minä lahjoitan sinulle nämä häälahjaksi. Ellet sinä suostu, joudut vaikeuksiin. Nämä kuuluvat nyt laillisesti minulle. Minä olen perinyt enoni epävarmat saatavatkin, ja minä laitan kyllä Kenneth Nelsonin sellaiseen paikkaan, jonne hän kuuluukin. Sen osaan. Kuuntelehan nyt! Enoni on kirjoittanut tähän paperiin: 'Nämä vekselit ovat väärennettyjä.' Muuta todistusta ei tulla vaatimaankaan. Stella!"

Hän tuli pöydän ympäri Stellaa kohti ojennetuin käsivarsin, mutta Stella oli noussut tuoliltaan perääntyen hänen edellään.

"Hyvä on. Nuku nyt tämän paineeksi. Minä tulen tänne huomenna uudestaan. Sinä et voi kertoa Macleodille mitään ilmoittamatta samalla hänelle isääsi varkaaksi. Hän ei voi sulattaa sitä. Hän on tehnyt kaikkensa pelastaakseen sinut vaikeuksista, mutta siinä tapauksessa hänen olisi pakko ruveta syyttämään isääsi. Ole nyt järkevä, Stella."

Hän seisoi ovella tuijottaen niihin varjoihin, joiden katveessa Stella seisoi. Sulkiessaan oven hän hymyili. Hän ojensi hymyillen kätensäkin avatakseen portin, kun muuan suuri käsi painautui nopeasti hänen suulleen ja hänet vetäistiin äkkiä taaksepäin. Ennenkuin hän voi ymmärtääkään, mitä oli tapahtunut, kuristi joku häntä kurkusta toisella kädellään ja kaiveli toisella hänen taskujaan.

Sitten hänet kiskaistiin äkkiä seisoalleen ja hän näki silmälasien peittämien silmien vihaisen kiillon.

"Jos te vain kerrotte tästä jollekulle, joudutte vaikeuksiin – hornanvarmasti! Menkää kertomaan Macleodille. Hän tarkastaisi silloin talonne tänä yönä. Mistä te olette saanut käsiinne nämä vekselit? Ja mitä muuta te olette sieltä siepannut?"

"Antakaa minulle takaisin nuo paperit", huohotti Wilmot.

Scottie nauroi ilkeästi.

"Menkää ilmoittamaan poliisille", sanoi hän, "ja katsokaa, voivatko hekään hankkia niitä takaisin".

Arthur Wilmot meni kotiinsa. Hän ei ollut mikään taistelija.

XVI

Kuulustelu

"Hyvä teko", aloitti Scottie miettiväisesti, "saa aina palkintonsa, ja minä toiminkin vain yhdenmukaisesti kaiken ylevän kirjallisuuden kanssa, jota olen lukenut kääntyneistä rikollisista. Minä en ole lainkaan varma siitä, onko yhdenmukaisuus oikea sana, mutta se kuulostaa kuitenkin sopivalta. Viime vankilassani ne syöttivät minulle sepitettyjä juttuja, joissa yksinomaan puhuttiin muutamien vanhojen nahjuksien hyvistä töistä, jotka lapsen hymy oli pelastanut häpeällisestä ja kurjasta elämästä. Joskus hän oli vankilanjohtajan tytär ja joskus taasen pastorin sisar, ja hänen ikänsä vaihteli yhdeksästä yhdeksääntoista ikävuoteen saakka. Mutta joku vintiö pelasti hänet aina hukkumasta tavallisesti juuri silloin, kun vintiö oli matkalla tekemään vielä ilkeämpää rikosta. Ja tytön sinisten silmien muisto käänsi hänet pois pahalta tieltä ja hän eli sen jälkeen onnellisena elämänsä loppuun saakka. Loppu!"

"Te puhutte vain estääksenne minua saamasta hermokohtausta", lausui Stella huohottaen.

Takassa oli nyt uusi tuhkakasa, joka vielä savusi.

"Teidän ei olisi pitänyt polttaa neulaa", sanoi Scottie ja etsien sen tuhasta hän pisti sen liiviensä rintapieleen, vaikka se olikin vielä kuuma. "Palanut paperi on vain palanutta paperia, mutta jos otaksumme, että Willy rientää puhuttelemaan poliisia ja kertoo siellä jutun parista vekselistä, jotka oli kiinnitetty yhteen neulalla, ja jos oletamme heidän löytävän neulan, näyttäisi se ehkä ihan siltä kuin hän olisi puhunut totta, eikä se olisi lainkaan mieleeni."

"Te kuulitte siis kaikki?" huudahti Stella painaen kädet silmilleen.

"Melkeinpä", tunnusti Scottie. "Minä olin puutarhassa, kun hän puhutteli teitä ovella. Ja hän jätti ulko-oven auki, niin että kuulin melkein koko keskustelunne. Tuo mies ei ole näin ammattinäkökannalta katsottuna mikään rikollinen. Hän saisi harjoitella ainakin viisi vuotta melko paljon, ennenkuin hänestä tulisi jonkinlainenkaan ammattilainen. Hänessä on vain hermoja, ja sitten hän on hyvin puhelias. Kaikki näillä seuduilla asuvat ihmiset ovat sellaisia. Te katsotte minuun, neiti Nelson, melko epäilevästi. Ehkä te luulette minunkin kuuluvan samaan luokkaan. Niin minä toki kuulunkin, mutta puheeni nojautuu kokemuksiin. Minä myönnän sen. Ihminen ei voi kiertää maailman ympäri, kuten minä olen tehnyt, Kanadan, Yhdysvaltain ja Austraalian halki Etelä-Afrikkaan asti ja niiden lisäksi vielä saarilla, saamatta kokemuksia, joiden yhdistämisessä yhdeksi kokonaisuudeksi tilapäinen oleskeleminen vankilassa ihmisiä auttaa."

"Minä menen nyt huoneeseeni, herra Scottie", sanoi Stella. "En kai ole vielä kiittänytkään teitä? Minun täytyy kertoa tämä herra Macleodille."

Scottie pudisti kiivaasti päätään.

"Te ette saa tehdä sitä, neiti. Se panisi hänet pinteeseen. Saavuttamani kokemukset poliisista ovat opettaneet minulle pari asiaa – mitä he haluavat ja mitä he eivät halua tietää. Erehtyminen kummallekin suunnalle on kohtalokasta."

Hän oli oikeassa. Stella ei jaksanut ruveta väittelemään. Tämä viime järkytys oli lamauttanut hänen varavoimansa. Hän halusi vain poistua tyyntyäkseen, ajattelematta enää lainkaan Arthur Wilmotia, jonka hän oli unohtanut kuin takassa käryävän tuhkakasan.

"Hyvää yötä ja kiitoksia."

"Hauskoja unia", sanoi Scottie kohottamatta katsettaan kirjasta, jota hän luki, kunnes Stella oli poistunut.

Sitten hän kokosi huolellisesti paperintuhkan, vei sen keittiöön ja sekoitti sen lasilliseen vettä. Sen hän kaatoi viemäriin, pesten ja kuivaten sitten lasin.

– Kunpa ihminen voisi pestä entisyytensäkin pois näin helposti, mietti Scottie runollisesti.

Beverley Greeniin saapui seuraavana aamuna ja paljon sen jälkeen kun uutistenkerääjien etujoukko oli pystyttänyt telttansa, muuan teräväjärkinen keski-ikäinen sanomalehtimies, joka ei ollut minkään erityisen lehden palveluksessa, saaden kuitenkin kirjoittaa kaikkiin. Hän oli mitä laajimmassa merkityksessä uutisten poimija, koska hän kokosi satonsa sängestä – pieniä, sinne tänne unohdettuja uutistähkiä. Joskus tämä poimiminen korvasi hyvin huonosti hänen vaivansa, mutta usein sato surkastutti kokonaan edeltäneen elonkorjaajan nopeasti kootut lyhteet.

Hän noudatti tuota todellista uutistunnollisuutta, mikä tarkoittaa, että kaikki asiat ovat hyödyllisiä totuudelle, huolimatta siitä, kuka loukkautuu tai millaisia etuja niiden ilmaiseminen saattaa vaaranalaisiksi. Hänen menetelmänsä tarjosi ratkaistavaksi sen siveysopillisen ongelman, josta metafyysikot ovat aina väitelleet. Saadakseen totuuden selville hän oli valmis valehtelemaan, pettämään ja vieläpä varastamaankin, jos se vain oli tarpeellista. Hän olisi voinut pettää toisen luottamuksen yhtä helposti kuin tilata aamiaisen itselleen. Tämä juhlallinen lupaus tallettaa salaisuuksia kuului hänen varusteihinsa. Useimmat hänen virkatovereistaan, jotka olivat rehellisempiä miehiä, halveksivat häntä, salaamatta sitä ollenkaan. Mutta he myönsivät sen, että hän oli mainio sanomalehtimies, ilmaisten samalla toivonsa, että heidänkin olisi pitänyt syntyä maailmaan ilman säädyllisyyden tunnetta.

Hän oli lyhyt, karkeapiirteinen mies, jolla oli nenällään aimo kakkulat ja joka poltti sikaareja noususta maatapanoon saakka. Tavallisissa oloissa hän näytti äreältä ja tyytymättömältä, ja häntä sanottiinkin senvuoksi "inhoittavaksi". Hän voi olla melkein mitä tahansa, mikä täydensi hänen vastapuoltaan, ja siinäpä ominaisuudessa piili juuri hänen voimansa ja uhriin nähden hänen vaarallisuutensa.

Hänen kerrotaan keskustelleen uskonnosta Grinsteadin piispan kanssa kolme tuntia erehtymättä kertaakaan, ennenkuin piispa valaistakseen paremmin jotakin asiaa kertoi hänelle pastorin, Stoner Jelphin, salaisen tarinan ja sen, miksi hän oli eronnut virastaan. Piispa ei tietysti maininnut herra Jelphin nimeä. Tämä yksinkertainen prelaatti puhui hänestä kuin jostakin oletetusta X:stä. Mutta Downer (tämä oli uutistenkerääjän nimi) oli saanut jutun selville painattaen sen. Ei hänkään maininnut nimiä, mutta kaikki ymmärsivät, kenestä hän oli kirjoittanut.

Andy oli ensimmäinen, joka huomasi Downerin tulon. Hän oli odottanutkin miehen saapumista murhapäivästä asti. Uutistenkerääjä tuli suoraan hänen luokseen.

"Hyvää huomenta, Macleod. Minä toivoin saavani puhutella teitä, ennenkuin teen joitakin omia tutkimuksia. Olen aina ollut sitä mieltä, että menetellään epärehellisesti sitä miestä kohtaan, joka on saanut jutun hoitaakseen, jos ryhdytään nuuskimaan, ennenkuin siitä on hänelle ilmoitettu. Uutistenkerääjät tekevät siten usein hirveän paljon vahinkoa. Olen luullakseni saanut kuulla pääseikat. Onko mitään uutta vaihetta tullut ilmi?

Andy ojensi hänelle sikaarikotelonsa.

"Minä iloitsen tulostanne, Downer, mutta olette hieman myöhästynyt. Ei: mitään uutta ei ole tapahtunut."

"Ei siis minkäänlaisia uusia johtolankoja? Kuka tuo etsimänne Abraham Selim on? Minä luulen tuntevani sen nimen."

"Hänestä voitte siis kertoa, Downer"; sanoi Andy vedellen haikuja sikaaristaan ja katsellen toista kulmiensa alta. "Kaikki muut ovat iskeneet harhaan. Emmekä mekään ole saaneet käsiimme Selimiä."

"Suurenmoista! Ehkä minä täällä parhaiten pääsenkin hänen jäljilleen. Te voitte luottaa minuun, Macleod. En aio ollenkaan tunkeutua kalavesillenne. Minussa itsessäni on liian paljon kalastajaa."

Olisi väärin sanoa, että Downer pelkäsi Andya. Hän ei pelännyt vuorenkorkuista dynamiittikasaakaan, mutta hän ei olisi valinnut sen huippua rauhalliseksi tupakoimispaikakseen. Hän kunnioitti Andya karttaen häntä, jos se vain suinkin oli mahdollista. Andy oli hänen ainoa tuntemansa mies, joka voisi ja tahtoisi ryhtyä älylliseen kamppailuun häntä vastaan, jos hän vain osuisi Andyn tielle. Downer kunnioitti tämän vastustajan taitavuutta. Kuitenkin:

"Minulle kerrottiin, että Nelisilmä-Scottie on täällä luonanne. Hän pääsi kuulemma vapaaksi jostakin syytöksestä voituaan todistaa olleensa muualla rikoksen tapahtuessa."

"Niin, hän on täällä nyt", sanoi Andy. "Muutamat ystäväni ovat ottaneet hänet luokseen asumaan."

"Te luulette hänen voivan valaista juttua jollakin tavoin", arveli Downer nyökäyttäen päätään. "Mahdollisesti. Hän on terävä poika, mutta minä petkutan häntä sittenkin. En usko törmääväni yhteen poliisin haastamien laillisten todistajain kanssa. Jatkan nyt matkaani."

Andy katseli häntä, kun hän maleksi tarkoituksettomasti Merrivanin taloa kohti. Hän oli puhunut peittelemättä Scottiesta tietäen, että Downer saisi kuitenkin selville asian ennemmin tai myöhemmin. Siinä hän olikin tehnyt viisaasti, koska uutistenkerääjä oli ollut Beverley Greenissä edellisenä iltana ja saanut selvän Scottien asunnosta. Määritellen mielessään Scottien yleisen huomion alkulähteeksi hän käveli hitaasti taloon. Kymmenen minuuttia myöhemmin hän jo keskusteli lumotun poliisikersantin kanssa maalaispoliisien virkaylennysten hitaudesta.

Kuulustelu toimitettiin saman päivän iltapäivällä, ja pieni oikeussali oli tungokseen asti täynnä väkeä.

Andy näki herra Boyd Salterin istuvan etuoikeutetulla paikalla kuolemansyyntutkijan vieressä ja tuomari viittasi häntä tulemaan lähemmäksi.

"Minä olen tuonut Maddingin, metsänvartijan, mukanani tänne", sanoi hän. "Hänen todistuksensa voi ehkä olla arvokaskin, jos tahdotaan määritellä tarkoin aika, milloin murha tapahtui. Olen koettanut hankkia teille enemmän yksityiskohtaisia tietoja Abraham Selimistä. Hän näyttää aloittaneen toimintansa noin viisineljättä vuotta takaperin jossakin tuolla lännessä. Muuan hyvin vanha ystäväni, joka ei tietystikään halua nimeään julkisuuteen, joutui jollakin tavoin tekemisiin hänen kanssaan opiskellessaan nuorukaisena yliopistossa. Hän ei tavannut milloinkaan Selimiä eikä tuntenut ketään toistakaan, joka olisi voinut väittää sitä. Selim näyttää tulleen kaupunkiin viisikolmatta vuotta sitten ja ryhtyneen tuottavaan liiketoimintaan sellaisten laivanrahtaajien, viejien ja välittäjien kanssa, joiden raha-asiat hän tunsi mainiosti. Pelkään, etten tiedä enempää."

Andy kiitti häntä mennen takaisin paikalleen.

Rahtaajien! Ketkä olivat rahtaajia? Hän oli käynyt erään välittäjän konttorissa äskettäin ja sitten hän muistikin säpsähtäen – Wentworth & Wentworthin, tuon rappeutuneen liikkeen, jonka konttori oli Abraham Selimin konttorin vieressä. – Tämä voi ehkä olla vain jonkinlaista yhteensattumaa, mutta siellä kannatti kyllä tehdä toinenkin tarkka tutkimus, päätteli hän istuutuessaan kuuntelemaan valamiehistön vannottamista.

Hän sanoi sanottavansa Arthur Wilmotin jälkeen, joka oli todennut kuolleen enokseen ja puhutellut häntä murhailtana.

Hovimestari seurasi häntä todistajien aituukseen kertoen saman jutun, jonka hän jo oli kertonut kymmeniä kertoja Andylle ja lukemattomille uutistenkerääjille.

Herra Andrew Macleodia piti jännityksessä se kysymys, kutsuttaisiinko Wilmot takaisin todistuksellaan vahvistamaan enon naisystävien nimiä. Häneltä ei oltu kysytty mitään tästä asiasta hänen ollessaan äsken todistamassa. Kuolemansyyn tutkija ei kiinnittänyt erikoisemmin huomiotaan naisen ääneen, näytti vain pitävän kirjettä paljon tärkeämpänä seikkana. Hovimestari laati tarkan luonnoksen siitä paikasta, mistä kirje oli löydetty, ja ilmoitti samalla, kuinka hän oli ottanut sen käteensä ja työntänyt sen koneellisesti Merrivanin muiden paperien alle.

"Oliko se taitettu vai suora?"

Hovimestari ei ollut siitä lainkaan varma. Hän muisteli sen olleen puoleksi auki, kun hän oli ottanut sen lattialta.

"Onko kuorta löydetty?"

Nyt kutsuttiin Andy jälleen esille ja hän vakuutti, ettei kuorta hyvin huolellisesta etsimisestä huolimatta ollut löydetty. Se oli silloin tuntunut Andystä omituiselta. Kirjeessä ei ollut päivämäärää, ja se oli mahdollisesti saapunut taloon aikaisemmin päivällä.

"Huomasitteko te siellä mitään, josta olisi voitu päättää, että Merrivan pelkäsi menettävänsä henkensä?"

"Minä löysin sieltä ladatun revolverin", sanoi Andy. "Se oli pöydän takana kaapissa ja helposti hänen kätensä ulottuvilla. Sillä ei oltu ammuttu eikä siihen oltu koskettukaan."

(Hän oli löytänyt aseen sen jälkeen kuin Scottie oli kuvaillut hänelle kaapin aseman.)

Poliisi, joka ensin oli nähnyt ruumiin, vainajan asianajaja herra Vetch, metsänvartija Madding, Merrivanin kokki ja hysteerinen sisäkkö, joka nyt paljasti toisen kerran tämän heikkoutensa, niin että hänet oli kannettava pois oikeussalista, ja komisario Danen kuulustelu päättivät istunnon, ja kuulustelu näytti jo kokonaan loppuneen, kun kuolemansyyn tutkija, joka oli hätäilevä, huonomuistinen vanha herrasmies, kohotti katseensa papereista, joita hän tutki, ja sanoi:

"Tohtori Macleod, minä haluaisin kuulustella teitä vielä. Täällä esiintyy muuan seikka, jota ei näytä selvitetyn. Se on jossakin yhteydessä tuon naisen kanssa, jonka äänen hovimestari oli kuullut."

Andy käveli tyynesti esille.

"Tässä on sanomalehtiuutinen, jossa kerrotaan teidän nähneen erään naisen poistuvan talosta kello yhdentoista aikaan ja kulkeneen teidän ikkunanne alitse matkallaan luultavasti Beverleyhyn. Tavallisesti", sanoi hän, "minä en kiinnitä suurtakaan huomiota sanomalehtiuutisiin, mutta tässä kertoo muuan uutistenkerääjä selvästi teidän keskustelleen siitä hänen kanssaan, enkä nyt muista, että kuulustelun aikana olisi tehty mitään viittausta tähän tapahtumaan."

XVII

Timanttisormus

Oli uusi kokemus Andrew Macleodillekin, että hän huomasi seisovansa oikeuden edessä ja todistavansa tarkoituksellisesti väärin. Hän jaksoi tuskin uskoa sitä, että tämä tyynesti puhuva mies oli juuri hän.

"Niin", sanoi hän, "minä näin Merrivanin talon oven avautuvan ja hetkisen kuluttua huomasin erään naisen tulevan aukion poikki".

"Mihin aikaan se tapahtui?"

"Kello yhdentoista aikaan. Beverleyn kirkon torninkello löi todella juuri yhtätoista hänen kulkiessaan ohi."

"Ettekö te voinut nähdä hänen kasvojaan?"

"En, sinä yönä ei ollut kuutamoa."

Todistaminen päättyi tähän, ja valamiehistö vetäytyi pois neuvottelemaan. Se palasi puolen tunnin kuluttua antaen sellaisen lausunnon, että Abraham Selimiä oli syytettävä tarkoituksellisesta murhasta. Kuolemansyyn tutkija oli suorastaan pakottanut heidät tekemään tällaisen päätöksen.

Downer ei ollut tullut oikeuteen. Andy oli katsonut ympärilleen hakien häntä, mutta hän ei ollut kirjeenvaihtajien pöydän ääressä eikä ihmisten joukossa siinä pienessä salissa, missä todistajia kuulusteltiin.

Hän pysähtyi hetkiseksi puhelemaan herra Boyd Salterin ja yleisen syyttäjän edustajan kanssa ja sitten hän käveli takaisin kylään tuntien melkein samanlaista kaunaa herra Downeria kohtaan kuin Stella häntä kohtaan heidän ensi kerran tavatessaan.

Hän käveli niin hitaasti, että Merrivanin asianajaja saavutti hänet.

"Sellainen juttu, että herra Merrivan olisi joutunut koronkiskurin kynittäväksi, on paljasta pötyä", sanoi tämä Vetch-niminen herrasmies. "Herra Merrivan oli rikas."

"Jättikö hän jälkeensä mitään testamenttia? Te ette maininnut siitä mitään todistuksessanne", sanoi Andy.

"Sellaista ei ole löydetty", virkkoi toinen pudistaen päätään. "Maatila joutuu herra Wilmotille, ellei joku läheisempi sukulainen esitä vaatimuksiaan."

Andy arvaili, paljonko siinä puheessa oli perää, että herra Merrivan oli naimisissa. Avioliittorekisteri oli kyllä tarkastettu, mutta vihjaustakaan sellaiseen avioliittoon ei ollut sieltä löydetty.

"Te kuvailitte Merrivania jonkinlaiseksi kauppiaaksi. Mitä se oikeastaan tarkoittaa? Millä erikoisalalla hän teki kauppojaan?"

Herra Vetch pudisti päätään.

"Minulla ei ole siitä minkäänlaista aavistusta. Hän oli hyvin pidättyväinen kertoessaan liiketoimistaan ja muutti asumaan tänne keskuuteemme lopetettuaan ne. Luulen hieman hänen tehneen teekauppoja."

"Mistä olette saanut sen päähänne?" kysyi Andy äkkiä.

"Hän oli hyvin tarkka teehen nähden. Minä luulen sen olleen hänen taloudessaan ainoan kauppatavaran, johon hän kiinnitti hieman huomiota. Usein ollessani hänen kotonaan kysyi hän minulta, kun teetä tarjoiltiin, mitä pidän siitä, hyvin paljon sellaisen miehen tapaan, joka viinientuntijana pyytää teitä lausumaan mielipiteenne jostakin vanhasta lajista."

He olivat jo kääntyneet Beverley Greeniin vievälle tielle, kun he huomasivat erään miehen, joka käveli laiskasti samalle suunnalle.

"Eikö tuo mies ole muuan Downer-niminen uutistenkerääjä? Minä puhuttelin häntä tänä aamuna. Hyvin järkevä mies", sanoi Vetch. "Me keskustelimme tuosta korkeimman oikeuden antamasta välittäjien vastuunalaisuutta koskevasta päätöksestä. Hän näyttää olevan hyvin selvillä lain eri pykälistä."

"Hän on selvillä kaikesta", totesi Andy vakavasti. "Minä toivon, ettei hän kysellyt teiltä mitään Merrivanin yksityisasioita?"

"Jos hän olisikin, en minä olisi kertonut niistä hänelle mitään", kehaisi asianajaja. "Olen jo liian vanha tekijä ryhtyäkseni keskustelemaan asiakkaitteni asioista. Me puhuimme vain eräästä hyvin vaarattomasta seikasta – elinkustannuksista."

"Mihin nähden?" kysyi Andy uteliaana.

"Hän vihjaisi, että tuon talon hoitokustannukset tulivat kai herra Merrivanille hyvin kalliiksi. Mieleeni ei ollut juolahtanutkaan tarkastaa hänen menojaan, mutta silloin tein sen. Minä en tietystikään näyttänyt hänelle laskuja."

"Jos teillä kerran oli laskut pöydällänne, näytitte te ne hänelle. Tuo mies voi lukea alhaalta ylöspäinkin", sanoi Andy. "Oliko niiden joukossa jotakin erityistä menoerää – jotakin tavattoman suurta laskua?"

"Oli muuan 130 punnan suuruinen", vastasi asianajaja. "Se ei ollut oikeastaan mikään laskukaan, muuan herra Merrivanin käsialalla kirjoitettu muistiinpano vain – 'Stelling Bros., 130' Sitä minä en tiedä, mistä se johtui. Keitä Stellingit ovat?"

Andy ei ilmaissut sitä hänelle.

Stellingit olivat kaupungin suurimpia jalokivikauppiaita ja tuo muistiinpano, jonka järjestelmällinen herra Merrivan oli kirjoittanut muistiin luultavasti sen jälkeen kuin hän oli hävittänyt laskun, tarkoitti nähtävästi sitä timanttisormusta, jonka hän oli ostanut odottaessaan helppoa voittoaan.

Nyt he olivat jo päässeet kuulomatkan päähän Downerista, ja Andy vaihtoi hienotunteisesti puheenaihetta.

"Ei, minä en tullut kuulusteluun", sanoi Downer. "Minun piti tehdä pari vierailua, ja kuulustelut väsyttävät minua aina. Siellä ei tehty luullakseni mitään paljastuksia?"

"Ei mitään sellaista, mikä lisäisi tietojanne ja mitä ei jo ole julkaistu", virkkoi Andy.

Asianajaja erosi heistä nyt. Hänen piti suorittaa Merrivanin talousmenot.

"Onko tuosta timanttisormuksesta kuulunut mitään, jonka Merrivan osti neljä tai viisi päivää ennen kuolemaansa?" kysyi Downer sivaltaen ruohoa kävelykepillään, kiinnittämättä nähtävästi huomiotaan mihinkään muuhun kuin erään tuhatkaunokin tuhoamiseen. "Minä luulen komisarion löytäneen juuri sen sormuksen aukiolta", jatkoi hän. "Jotensakin kummallista, että vanha Merrivan ostaa timanttisormuksen ja heittää sen sitten menemään. Tämä näyttää ihan siltä kuin hän olisi ostanut sen erityisesti jollekin, joka vihasi häntä niin suuresti, että hän päästyään talosta – sanotaan nyt vaikka tuossa yhdentoista aikaan – veti sen heti pois sormestaan ja heitti sen niin kauaksi luotaan kuin suinkin vain jaksoi."

"Samaa ajattelin minäkin", lausui Andy. "Tuo nainen, joka kulki ikkunani alitse, ehti ehkä tehdä vaikka mitä sinä aikana, minkä hän viipyi kävellessään Merrivanin talosta näkyviini."

Molemmat vaikenivat hetkiseksi, ja sitten:

"Muuan poliisi oli silloin vahtipaikallaan Beverley Hight-kadun tässä päässä", sanoi Downer. "Hän odotti erään talon edustalla. Muuan palvelija oli tuonut hänelle hieman kahvia, ja hän oli jutellut tytön kanssa yhdestätoista puoli kahteentoista asti. Tiellä ei ollut näkynyt ainoatakaan kulkijaa tuona aikana."

Hän huitoi vieläkin kepillään kukkia katsahtamattakaan Andyyn.

"Nainen meni ehkä jotakin toista tietä. Siellähän on kaksi haaraa", selitti Andy.

Toinen vaitiolo ja sitten Downer jatkoi yksitoikkoisesti:

"Eräs pyöräilevä poliisi lähti kymmenen minuuttia vaille yksitoista Hylton Cross Roadilta – se on tien toinen haara polkien Beverleyhin. Hän ei kohdannut ketään, ennenkuin hän saapui tuon poliisin luo, joka keskusteli tytön kanssa. Hänellä oli pyörässään kirkas asetyleenilamppu, ja tie on melko kapea. Nainen ei olisi voinut piiloutua pensasaidan varjoonkaan, vai mitä?"

"Kummallinen juttu, totisesti", myönsi Andy. "Nainen kääntyi ehkä takaisin minun poistuttuani ikkunasta. Minä menin vuoteeseen hetkistä myöhemmin."

"Tarkoitatteko te, että hän ehkä palasi takaisin Merrivanin luo?" Downer kohotti katsettaan. "Olisiko hän mennyt takaisin heitettyään sormuksen menemään?"

"Voidaanhan asia selittää niinkin, että hän ehkä pudotti sen", sanoi Andy, "ja huomattuaan menetyksensä palasi ehkä takaisin hakemaan sitä".

"Sormus löydettiin tien läheisyydestä", väitti väsymätön Downer. "Hän joko heitti sen menemään tai sitten hän ei tullutkaan suoraan aukion poikki, kuten te sanotte. Aukion keskusta on noin kahdeksankymmenenviiden metrin päässä siitä paikasta, josta sormus löytyi."

"Kahdeksankymmenenkuuden", sanoi Andy vakavasti, ja Downer nauroi.

"Minä olen samaa mieltä kanssanne siitä, ettei tämä sivuseikka ole lainkaan tärkeä", virkkoi hän. "Noilla vanhoilla miehillä on kummallisia ystäviä. Nainen oli varmaankin joku lutka kylästä."

Hän kohdisti katseensa etsivään, mutta Andy ei värähtänytkään. Tämä mies tiesi asian. Sitä, mistä hän oli saanut sen selville – johtuiko se terävistä johtopäätöksistä vai saaduista tiedoista – ei Andy vaivautunut miettimään.

"Minä en luule, että meidän tarvitsee ruveta mustaamaan herra Merrivanin elämää", sanoi hän. "Mieshän on elänyt hyvin siististi, ainakin mitä me olemme kuulleet."

"Nainen ei tehnyt murhaa", intti Downer vakaumuksella, "mutta meidän pitäisi silti saada selville, kuka hän oli. Onko Scottiella paljonkin hommia?" kysyi hän äkkiä ja Andy nauroi.

"On. Hän on tällä haavaa kääntynyt luonne. Minä uskon hänen istuvan mallina herra Nelsonille, eräälle täällä asuvalle taiteilijalle. Mutta minun kai ei tarvitse kertoa teille mitään, Downer. Teidänlaisenne vainukoira tuntee hänen elämäkertansa kuin viisi sormeaan."

"Hän ottaa kai itsekin osaa parannuskurssiin?" arveli Downer. "Niin, minä olen tehnyt kysymyksiä ohimennen. Viehättävä tyttö, tuo neiti Nelson."

"Hyvin", myönsi Andy, "hyvin viehättävä tyttö".

Downer nyökäytti päätään.

"Minä otaksun murhan järkyttäneen häntä kovasti. Hän oli kai herra Merrivanin ystävä? Merrivan oli lainannut hänelle 300 puntaa noin yhdeksän kuukautta sitten. Tietysti", lisäsi hän anteeksipyytävästi, "se ei ole minun eikä teidänkään asianne, Eikä muuten ole mitään hirveää siinä, että nainen lainaa rahaa mieheltä, joka on tarpeeksi vanha ollakseen hänen isänsä."

Nämä olivat todella uutisia Andylle, ja hän tiesi, ettei Downer puhunut umpimähkään.

"Kuinka te saitte sen tietää?" kysyi hän.

"Minä olen jo unohtanut kertojan nimen", sanoi Downer haukotellen. "Näkemiin. Tapaan teidät sitten myöhemmin."

Muuan hänen omista miehistään oli saapunut sinne auttamaan häntä rikoksen selostuksen valmistamisessa, ja hänelle Andy nyt antoi tärkeän tehtävän.

"Matkustakaa kaupunkiin ja ottakaa selvä siitä, oliko Downer täällä viime yönä ja ketä hän puhutteli. Hän on ehkä asunut Beverley-hotellissa."

Andyn olettaminen ei ollut kaukana oikeasta. Herra Downer oli saapunut iltajunassa, ja hänellä oli ollut vieraanaan päivällisellä muuan Micham Farmers pankin konttoristi.

"Hän on jollakin tapaa sukua Downerille", ilmoitti etsivä puhelimessa. "Konttoristi on ollut vasta vähän aikaa Beverleyssä."

"Ja lähtee sieltä jälleen melko pian", sanoi Andy julmasti.

Sieltä oli siis Downer saanutkin tietonsa. Se tosiseikka, että hänen sukulaisensa saisi varmasti potkun, jos hän vain oli kavaltanut pankkisalaisuuksia, ei merkinnyt Downerille sen enempää kuin jos samanlainen onnettomuus olisi kohdannut hänen pahinta vihollistaan.

Nelsonin kotona keskusteltiin rahoista sinä iltana. Herra Nelson tuli työhuoneestaan yllään valkoinen pitkä nuttunsa, ja tyttö oli odottanut häntä. Nelson oli ollut hyvin hiljainen koko aamun, puhunut tuskin sanaakaan väliaterialla, ja Stella oli hieman peloissaan, koska nämä levottoman mielen merkit johtuivat tavallisesti vain yhdestä syystä.

Nelson sulki siihen käytävään vievän oven, joka johti työhuoneeseen, palaten vielä takaisinkin katsomaan, että se oli varmasti kiinni.

"Stella, minä heräsin melko varhain tänä aamuna ja ehdin ajatella koko joukon. Muistatko sinä noita rahoja, jotka me lainasimme Merrivan-raukalta, tai paremmin sanoen, jotka sinä lamasit?"

Stella nyökäytti päätään.

"Olemmeko maksaneet ne takaisin?"

Stella nyökäytti jälleen päätään.

"Mistä sinä sait rahat maksaaksesi lainan takaisin? Minä muistan olleeni hirveässä pulassa lähettäessäni sinut lainaamaan niitä."

Stella ei vastannut.

"Summahan oli 300 puntaa, vai mitä?"

"Niin, isä", sanoi Stella tyynesti.

"Mistä hornasta me saimme 300 puntaa maksaaksemme velkamme hänelle? Oletko sinä ihan varma siitä, että olemme maksaneet sen takaisin?"

"Kyllä, isä", virkkoi Stella. "Minulla on kuitti tallella."

Nelson istuutui katsellen kauan aikaa kynsiään otsa rypyssä.

"Minä muistan tuon kaiken vain hyvin epämääräisesti", mutisi hän. "Asian vaiheet juolahtavat mieleeni kuin unien yksityiskohdat. Tapahtuiko velan takaisinmaksaminen tuona", hän epäröi, "tuona hirveällä viikkona, jolloin sinä sait kärsiä minun vuokseni niin kauheasti?"

Hän ei ollut koskaan tarkemmin kuvaillut niitä seitsemää henkisen kidutuksen päivää, joina hän ei ollut milloinkaan ollut kokonaan selvä.

"Minä sain muistaakseni juuri niihin aikoihin melkoisesti rahaa. Mistähän minä ne hankin?"

"En tiedä", vastasi Stella,

Nelson alkoi rummuttaa sormillaan pöytää hermostuneesti ja ärsyttävästi.

"Kuinka kummallista tämä onkaan!" sanoi hän. "Minä liitän tuon ajankohdan aina johonkin vastenmieliseen tapahtumaan – johonkin sellaiseen, mikä jähmetyttää vereni ja jonka laadusta en ole lainkaan selvillä. Tietysti se voi olla vain ilkeyteni käsittämistä, vaikka en voikaan ajatella sen johtuvan siitä. Teinkö minä silloin jotakin erikoisen häpeällistä?"

"Et, isä", virkkoi Stella. Hänen häpeällisen tekonsa seuraukset olivat hävinneet olemattomiin sen hiiltyneen todistuksen kanssa.

"Sinä et siis tiedä mitään?" jatkoi Nelson itsepäisesti, katsellen tytärtään tarkasti. "Minulla kai oli herkkäitkuiset katumushetkeni tuonakin aikana? Ja jos olisin tehnyt jotakin väärää, olisin kertonut sinulle. Mistä ihmeestä saimmekaan silloin nuo rahat?"

Stella ei auttanut häntä sen selvillesaamisessa. Hän oli kantanut isänsä rikoksen taakkaa sen ollessa raskaimmillaan eikä halunnut jakaa tuon musertavan kuorman jättämää muistoa.

Hämärissä Stella kasteli muuatta sen pensasaidan varjossa sijaitsevaa kukkasarkaa, joka eroitti julkipuolen puiston tiestä. Pari miestä sattui silloin menemään ohi, ja hän kuuli muutamia sanoja heidän keskustelustaan. Se oli melko yksipuolista, koska puhuja ei suonut toverilleen juuri minkäänlaista suunvuoroa.

"Minä ajattelinkin nähdessäni teidät äsken, herra Wilmot, että teistä minä saan kovan pähkinän purtavakseni. Te tyynet, vakavat miehet olette aina mitä hämmentävimpiä henkilöitä meille uutistenkerääjille –"

Herra Downer puheli juuri eräästä Artur Wilmotille hyvin miellyttävästä aiheesta, nimittäin Arthur Wilmotista itsestään.

XVIII

Kuka nainen oli?

Andy Macleod oli tilannut kaikki aamulehdet ja ne tuotiin hänelle vuoteeseen. Hän selaili sormillaan pinkkaa valiten sieltä Megaphonen, koska hän oli saanut kuulla Downerin toimittavan tarkkaa tutkimustaan juuri Megaphonen hyväksi.

Hän avasi lehden tuntien synkkää pelkoa ja huomasikin, että hänellä oli ollut siihen tarpeeksi syytä. Megaphone ei ole sellainen lehti, joka kertoo jännittäviä uutisia jännittävästi. Sen valtiollinen suunta on horjumaton, sillä on mainioita ulkomaalaisia kirjeenvaihtajia ja onpa sillä hieman kirjallistakin arvoa. Rikokset selostettiin tavallisesti sen sisäpalstoilla, mutta tällä kertaa oli Megaphone läimäyttänyt rikosjutun etusivulle.

Andy luki otsikon:

"KESKIYÖN NAINEN!"

mutta vasta toinen rivi pani hänet ponnahtamaan seisoalleen kiroten:

"NEITI NELSONIN SUHDE KUOLLEESEEN MIEHEEN."

Hän ei lukenut seuraavaa kappaletta, laski vain lehden vuoteelleen. Hän järkyttyi aluksi ajatellessaan tyttöä ja sitä, mitä tämä tuntisi luettuaan otsikon. Sitten hän muisti Downerin. Hän ei ollut milloinkaan kuristanut ketään uutistenkerääjää; mutta tunsi nyt, että se erikoisissa olosuhteissa olisi melko hauskaa hommaa.

Otettuaan lehden vuoteelta hän luki:

    "Eilinen kuulustelu Beverleyssä noiden molempien miesten, jotka
    löydettiin murhattuina niin jännittävien olosuhteiden vallitessa,
    kuolemansyyn selvillesaamiseksi oli (kirjoittaa meille sieltä
    yksityiskirjeenvaihtajamme) paljas muodollisuus. Kuulustelussa ei
    tullut ilmi mitään sellaista, mitä ei yleisö jo ennen tietäisi,
    eikä se kyennyt lähentämään tämän salaperäisen jutun ratkaisua.

    Poliisi teeskentelee jostakin kummallisesi syystä olevansa
    tietämätön sen naisen nimestä, joka meni herra Merrivanin
    taloon puoli yhdentoista aikaan ja jonka väitetään poistuneen
    sieltä kello yhdentoista aikaan. Tohtori Andrew Macleod, joka
    ei ainoastaan ole etevä patologi vaan myös sen rikostutkijain
    sisäisen neuvoston kuuluisa jäsen, jota pahantekijät pelkäävät,
    sanoi todistuksessaan nähneensä jonkun naisen poistuvan talosta
    siihen aikaan. Toimitetut kyselyt ovat kuitenkin saattaneet ilmi,
    että yö oli niin pimeä – kuu oli kokonaan pilvien peitossa –
    että tohtori Macleodin oli inhimillisesti mahdotonta tarkata
    naisen kulkua aukion poikki. Minä olen sentään saanut selville,
    että muuan nainen poistui Beverley Greenistä sinä yönä. Nainen
    oli eräs herra Sheppardin palvelijatar, ja hän meni kujanteen
    päähän viemään kirjettä laatikkoon, kujanteen ja päätien
    risteykseen. On varmaa, että tohtori Macleod näki juuri tämän
    naisen eikä häntä, jonka herra Merrivanin hovimestari kuuli
    riitelevän isännän kanssa. Mutta kuka olikaan tämä toinen nainen?
    Beverleyssä tiedetään yleisesti naisen olleen neiti Stella
    Nelsonin, joka isänsä, kuuluisan taiteilijan, Kenneth Nelsonin,
    kanssa asuu Beverley Greenissä.

    Ei sekään ole mikään salaisuus, että herra Merrivan osoitti
    tätä naista kohtaan mitä suurinta, ja voinpa sanoa loukkaamatta
    ketään, mitä hellintä huomiota. Hän oli tarjoutunut menemään
    naimisiin neiti Nelsonin kanssa, ja tähän kosintaan neiti
    Nelson oli kai suhtautunut suosiollisesti, koska Merrivan oli
    kolme päivää ennen murhaa ostanut kihlasormuksen Stelling
    Brosilta. Murhan jälkeisenä päivänä löydettiin tämä sormus
    noin viidenkymmenen metrin päästä neiti Nelsonin kodin
    julkipuolen portista. Sekin tiedetään, että neiti Nelson oli
    vähän aikaisemmin ollut rahapulassa ja lainannut 300 puntaa
    herra Merrivanilta ja maksanut summan takaisin niistä parista
    vekselistä saamillaan rahoilla, jotka hän menestyksellisesti oli
    myynyt juuri Abraham Selimille, jota luullaan murhaajaksi.

    Nämä vekselit, jotka olivat talossa murhan edellisenä päivänä,
    ovat kadonneet. Kuinka oli tyttö tutustunut Selimiin? Ja vieläpä
    niin hyvin, että Selim oli lainannut hänelle suuren rahasumman
    minkäänlaisitta vakuuksitta? Tämän tuttavuuden synty on vielä
    selvittämättä, mutta se on kuitenkin epäämättömästi totta, että
    Darius Merrivanin nimi oli esiintynyt vekseleissä hyväksyjänä, ja
    että niiden esiintyminen oli vainajasta tuntunut kuin kirkkaalta
    taivaalta välähtävältä salamalta. Siitä voidaan päättää, että
    vekselit oli väärennetty. Minä en tahdo vihjaista sitä, että
    neiti Nelson tiesi ne vääriksi, enkä sitäkään, että hän jollakin
    tapaa olisi ollut osallinen petokseen, jota ehkä oli harjoitettu.
    Viikkoa ennen murhenäytelmää oli herra Merrivan sattumalta
    näyttänyt sisarenpojalleen, herra Arthur Wilmotille, näitä
    vekseleitä, jotka herra Merrivanin erään entisen palvelijattaren
    avioliittotodistuksen, jonka hän ehkä oli säilyttänyt
    tunteellisista syistä, ja muutamien muiden asiakirjojen kanssa
    oli lukittu erääseen kaappiin siinä huoneessa, jossa Merrivan
    keskusteli neiti Nelsonin kanssa ja jossa hän joutui kuoleman
    omaksi. Nämä asiakirjat ovat kadonneet. Poliisin tullessa
    paikalle oli takassa ollut kasallinen poltettua paperia ja siis
    on selvää, että murhaaja oli tutkinut kaapin etsiessään noita
    papereita ja polttanut ne ennen poistumistaan. Kenelle oli hyötyä
    kassakaapin sisällön polttamisesta? Nähtävästi sellaiselle
    henkilölle, joka oli väärentänyt herra Merrivanin nimen.

    Mitä taas neiti Nelsonin liikkumiseen rikosyönä tulee, on
    seuraava seikka saatu varmasti selville, että vaikka sellainen
    todistaja onkin olemassa, joka näki hänen menevän taloon, ei
    ole olemassa ainoatakaan elävää ihmistä, joka olisi huomannut
    hänen poistuvan sieltä. Tohtori Macleodin todistus voidaan
    kumota anteeksiannettavana erehdyksenä. Hän näki naisen kulkevan
    ikkunansa alitse, luuli huomaavansa jonkun poistuvan herra
    Merrivanin talosta – kirjoittaja on sen jälkeen käynyt siinä
    huoneessa, josta tohtori Macleod sanoo nähneensä tämän kaiken, ja
    voi taata, että sieltä on ihan mahdotonta nähdä Merrivanin talon
    julkipuolen ovea – ja hänen vilpitön erehdyksensä on jossakin
    määrin lisännyt hänen omia vaikeuksiaan.

    Mutta jutun kaikkein huomattavin piirre on tuo erikoinen vaiva,
    mihin hän on ryhtynyt vähentääkseen naisvieraaseen liittyvän
    tärkeän johtolangan merkitystä. Eräälle henkilölle hän on sanonut
    naista joksikin naapuriksi, mikä tuskin sopii hänen juttuunsa
    naisesta, joka kulki hänen ikkunansa alitse, ja toiselle taasen
    kertonut jutun ihan eri tavalla. Sormuksen löytämiseen hän
    suhtautui yhtä kevyesti. Eräässä suhteessa hän on kuitenkin ollut
    hyvin johdonmukainen. Hän on nimittäin uskollisesti pitänyt
    neiti Nelsonin nimen erillään keskusteluista ja seisonut hänen
    ja niiden välissä, jotka hänen laillaan koettavat saada selville
    Darius Merrivanin murhaajan."

Andy luki kirjoituksen toistamiseen. Se oli tavallaan mestarillinen. Totuus oli niin sekoitettu pahansuopaan vääristelyyn, että kaikkien muiden, paitsi niiden, jotka tunsivat kaikki yksityiskohdat, oli mahdotonta tietää lähdettä. Herra Downer, tämä juttujen erikoisselittäjä, oli tietysti kuullut kaikki Arthur Wilmotilta.

Hän pukeutui nopeasti ja meni aukion poikki puhuttelemaan Stellaa, ja vilkaistessaan Stellan kasvoihin hän tiesi tytön lukeneen selostuksen.

"Herra Scottie huomasi sen ensin", sanoi Stella sulkiessaan oven hänen jälkeensä, "ja hän on vienyt isän piirtämisretkelle. Hän oli onneksi suunnitellut sitä jo muutamia päiviä sitten."

"Isäsi ei ole siis nähnyt sitä?"

Stella pudisti päätään.

Andyn mielestä Stella hillitsi hämmästyttävän hyvin mielensä. Hän oli odottanut näkevänsä hänet hermostuneen murtumisen rajoilla. Mutta hän olikin sen sijaan yhtä tyyni kuin vakavakin.

"Minä luulen Arthurin kertoneen hänelle tämän kaiken", arveli hän. "Sinä tiedät nyt totuuden, Andrew."

"Minä olen tiennyt sen koko ajan", virkkoi Andy tyynesti, "paitsi tuota, että olet lainannut rahaa. Sinä lainasit tietysti isällesi?"

"Niin", vastasi Stella epäröimättä, "minä olisin ihan järjetön, jos ryhtyisin teeskentelemään tällä hetkellä, ettei isä ole käyttäytynyt ihan hirveästi".

Hän katsoi Andyyn sellainen loiste silmissään, jota Andy ei ollut ennen huomannut.

"Ja sekin on totta, että sinä olet suojellut minua, Andy", sanoi hän. "Mitähän nyt tapahtuu?"

"Minä kerron sinulle, mitä Downer odottaa. Hän toivoo minun lähettävän erohakemukseni tänä aamuna", virkkoi Andy asiallisesti ja Stella huohotti.

"Silloin on tämä siis tuhonnut sinut, niin ettet vei enää jatkaa ammattiasi? Ah, Andy!"

"Minä myönnän, ettei minulla ole mitään väärää käsitystä sen totuudesta, mitä tämä si – mitä tämä herrasmies sanoo", jatkoi Andy, "mutta minä olen laiminlyönyt velvollisuuteni vain siihen nähden, etten ruvennut seuraamaan teitä, joita pitkin en olisi päässyt mihinkään. Minä tiedän, ettet sinä tehnyt murhaa. Jos haen eron, pitää minun myös julkaista syytöskirjoitus herjauksesta Megaphonea vastaan ja sinun olisi pakko tehdä samoin. Mutta me emme halua viedä tätä juttua oikeuteen, Stella. Minä tiedän toisen paremman keinon. Tuo kirottu nainen ikkunani alla! Minä en tietystikään nähnyt ketään", sanoi hän häpeämättä. "Koetin vain hankkia sinulle muuallaolon todistuksia. Meillä oli maailman huonoin onni siinä, että Sheppardin palvelijatar sattui menemään ulos silloin ja kykeni antamaan Downerille selityksen."

"Minä oletan Sheppardin palvelijattaren todella menneenkin ulos", sanoi Stella.

Andy nyökäytti päätään.

"Downer ei tee milloinkaan sellaisia erehdyksiä", totesi hän. "Jos hän sanoo palvelijattaren poistuneen kotoaan kello yhdentoista aikaan, voit sinä lyödä veikkaa kaikista rahoistasi, että hän on oikeassa. Wilmot on antanut hänelle kaikki nämä tiedot. On kyllä totta, ettei Wilmotilla ole mitään oikeutta näihin tietoihin. Sinähän toit vekselit tänne?"

Stella vaikeni.

Hetkisen kuluttua:

"Andy, minun täytyy tunnustaa sinulle jotakin. Minun olisi pitänyt kertoa tämä sinulle jo ennen, mutta herra Scottie neuvoi minua olemaan sitä tekemättä."

Ja hän kertoi heti rehellisesti Andylle Arthur Wilmotin vierailusta, tallelle jääneistä vekseleistä ja Scottien väkivaltaisesta ryöstöstä. Andy kuunteli saaden vähitellen totuuden selville.

"Minä ymmärrän sen nyt. Tuo kiristävä raakimus! Hän on saamaisillaan sinut jälleen valtaansa hyvin helpolla tavalla. Kukaan ei voi todistaa sitä, ettei hänen enonsa näyttänyt hänelle vekseleitä viikkoa ennen kuolemaansa, ja niiden katoaminen, kun otetaan huomioon Merrivanin arkihuoneen takan tuhkakin, näyttää yhä enemmän epäilyttävältä. Mitä meidän nyt pitää tehdä, Stella?" Hän keskeytti äkkiä rypistäen otsaansa. "Minä annoin Wilmotille luvan mennä taloon. Sieltä hän löysi tämän aineiston. Mitä siinä olikaan? Erään entisen palvelijattaren avioliittotodistus, muutamia muita tärkeitä papereita ja vekselit. Odota täällä!"

Minuutin kuluttua hän oli jo poistunut talosta kulkien aukion poikki.

XIX

Mies uutimen takana

Oli viimeinen päivä, jolloin talo vielä oli poliisin hallussa, ja hänen onnistui tavata juuri sama kersantti, joka oli ollut siellä Arthur Wilmotin käydessä talossa.

"En, sir; hän oli luullakseni makuuhuoneessa melkein koko ajan. Mutta ei pitkää aikaa", sanoi kersantti vastaukseksi kysymykseen.

Andy nousi portaita hypäten pari askelmaa kerrallaan. Hän oli käynyt makuuhuoneessa pari kolme kertaa ennenkin. Jälleen hän uudisti tarkastuksensa tietäen vaistomaisesti kätköpaikan sijaitsevan jossakin vuoteen läheisyydessä. Kilpi ja tai dorilainen ruusuke kiinnittivät hänen huomiotaan senvuoksi, että vaikka toisen pilarin ruusun kanta oli ihan suorassa ja oikeassa asennossa ylempään osaan nähden, se olikin toisessa pilarissa väännetty väärään. Hän kumartui ja ensin veti ja sitten käänsi kukkaa. Se naksahti, ja hän veti auki tyhjän laatikon.

Se ei ollut kuitenkaan ihan tyhjä, kun hän oli vetänyt sen kokonaan auki – se upposi kahdeksantoista tuuman syvyyteen näennäisesti ihan kiinteihin sivupylväisiin – koska siellä oli muuan paperiliuska, johon oli kirjoitettu kolme riviä numeroita. Ensimmäisessä oli 6,700 ja se oli vetäisty yli. Toisessa oli 6,500. Sekin oli vetäisty yli ja sen alle oli kirjoitettu 6,370. Erotus oli 130 punnan suuruinen. Sormuksen hinta! Andrew oli nyt varma siitä, että vekseleitä oli säilytetty juuri tässä laatikossa, ja niiden mukana oli ollut tuo "erään entisen palvelijattaren avioliittotodistus". Hän vihelsi. 6,370!

Merrivan oli ollut hyvin järjestelmällinen mies. Hän oli pitänyt luetteloa laatikossa säilyttämistään rahoista ja otettuaan sieltä jonkun määrän hän oli vetäissyt yli koko summan ja kirjoittanut sen sijaan uuden luvun jäljelle jääneistä rahoista. Kunpa hän vain voisi olla varma! Andyn silmät säteilivät.

Palatessaan Stellan luo hän oli melkein iloinen ja näki tytön istuvan ihan samassa paikassa, johon oli hänet jättänyt.

"Andy, et suinkaan sinä uneksikaan virkaerosta?" sanoi Stella Andyn tullessa huoneeseen. "Minä kirjoitan sinulle selityksen, jossa kerron totuuden, ja annan sen sinulle."

"Kuinka sitten aiot selittää Scottien täälläolon?" kysyi Andy, ja Stellan leuka painui alas. "Ei, kultaseni, me olemme tuon hauskan vanhan sananlaskun eläviä esimerkkejä, joka puhuu pettäjistä ja niiden kutomista verkoista, ja me olemme takertuneet niin lujasti yhteen, ettei kumpainenkaan meistä voi antaa perään viemättä toista mukanaan. Minä en missään tapauksessa pyydä eroa. Me annamme asioiden mennä menoaan, kunnes minä kuulen, mitä päämajassa hommataan."

Poliisin päämajat ovat niin tottuneet sanomalehtien arvosteluun, että siellä tullaan levottomiksi, jos arvosteleminen lopetetaan. Ja sitäpaitsi olivat päämajan ja Megaphonen väliset suhteet kylmänlaiset erään julkean kirjoituksen julkaisemisen vuoksi, mikä oli lähettänyt muutaman kauan etsityn yhtiöhuijarin päätäpahkaa ulkomaille.

Andylle lähetettiin sana, ja matkustettuaan kaupunkiin hän vietti pari tuntia lähimmän päällikkönsä luona sellaisin seurauksin, että hän palasi takaisin laajemmilla valtuuksilla varustettuna. Hän löysi pöydältään puoleksi anteeksipyytävän kirjeen Downerilta, mikä ei ollut lainkaan tämän uutistenkerääjän tapaista.

Herra Nelson oli palannut, lukenut kirjoituksen ja lähtenyt sitten tarkastelemaan Beverley Greeniä typpöhäntäisen koiran kanssa saadakseen käsiinsä herra Downerin ja poismatkustaneen Arthur Wilmotin. Scottien oli onnistunut rauhoittaa hänet vihdoin.

"Sehän on luonnotonta, ihan luonnotonta, Macleod", raivosi hän tuhoten Scottien hyväntyön kokonaan. "Minä haastan nuo miehet oikeuteen herjauksesta, hitto vieköön, ja murskaan vielä tuon miehen pään."

"Te voitte menetellä herjaukseen nähden kuinka vain hyväksi näette", sanoi Andy, "mutta te saatatte minut melko ikävään asemaan, jos sekaudutte asiaan nyt, herra Nelson. Minä sitoudun heikontamaan herra Downerin varmaryhtisyyttä. Uskallan vaikka vannoa, että hänellä on jo melko kiihkeä kirjoitus valmiina meidän varaltamme huomiseksi, mutta ellen minä suuresti erehdy, ei sitä painetakaan. Uutiskerääjien kimppuun pitää hyökätä ihan samoin kuin valamiehistönkin. Meidän tulee tehdä vain heidän keräämiensä todistusten uskottavaisuus epäilyksen alaiseksi. Ja minä aion säikäyttää Arthur Wilmotin melkein hengiltä tänä iltana."

Herra Arthur Wilmot oli huomannut Downerin järkeväksi ja arvostelukykyiseksi mieheksi. Hän sanoi monta kertaa Downerille, ettei hän ollut sellainen mies, joka oli valmis solmiamaan hetkellisiä ystävyyssuhteita. Downer oli samaa mieltä hänen kanssaan; hän ei ollut milloinkaan luullutkaan sellaista. Ja todellisuudessa hän olikin sanonut nähdessään herra Arthur Wilmotin ensi kerran: "Tuolla menee muuan harvinaisen arvostelukykyinen ja vaikeasti ymmärrettävä mies."

Hän säteili hyväntahtoisuutta ihailunsa esinettä kohtaan. He söivät päivällistä eräässä yksityishuoneessa Beverley-hotellissa, millä oli se etu Wilmotin näkökannalta katsottuna, että hän sai olla poissa Beverley Greenistä, ja Downerin mielestä, että hotelli oli lähellä sähkösanomakonttoria.

"Teidän tämänaamuinen kirjoituksenne oli hieman kiivas, vai mitä, Downer?" kysyi hän.

Hän oli tehnyt tämän kysymyksen jo ennenkin.

"Ei suinkaan, en ainakaan luule niin", sanoi Downer välinpitämättömästi. "Se saattaa kyllä tuon nuoren neidin omituiseen asemaan, mutta, herra Wilmot, meillä on kaikissa tapauksissa jonkinlaisia kansalaisvelvollisuuksia, ja koska minä en vihjaise enkä tulekaan vihjaisemaan milloinkaan, että hän tietää jotakin murhasta, on hän todellakin käyttäytynyt hyvin kummallisesti."

"Minä myönnän sen täydellisesti", yhtyi Arthur. "Haluan vain painostaa teille tahtovani karttaa niin paljon kuin suinkin jokaista vihjaustakin siitä, että minä annoin teille nämä tiedot. Kun kerroin teille nähneeni hänen menevän taloon, lupasitte te minulle, ettei nimeäni mainittaisi."

"Niin siinä yhteydessä", korjasi toinen. "Te saatte olla ihan varma siitä, etten sano missään kirjoituksessani ainoatakaan sellaista sanaa teistä, joka voisi saattaa teille hiemankaan ikävyyksiä. Te ette ole kertonut minulle mitään yksityishommistanne, herra Wilmot, koska kuulutte sellaisten vaiteliaiden ihmisten joukkoon, jotka eivät kulje sydän kielellään, mutta minä alan sittenkin aavistaa jotakin, ettei tämä nuori nainen ole kohdellut teitä hyvin?"

"Ei hän olekaan", myönsi toinen tiukasti, "mutta älkäämme jutelko siitä. Minä en kanna mitään kaunaa, mutta kuten te jo äsken sanoitte, on meillä sentään jonkinlaisia kansalaisvelvollisuuksia."

"Juuri niin", sanoi herra Downer.

He kävelivät takaisin kylään sitä polkua pitkin, jolle Nelsonin talosta oli pisin matka. Downer alkoi tulla hieman kärsimättömäksi; hänellä oli jo tiedossaan paljon uusia seikkoja, mutta juuri tämän kerran hän halusi saada Wilmotilta luvan niiden lähettämiseen. Myöhemmin, kun kaikki langat olisivat hänen käsissään, välittäisi hän viisi hänen luvastaan ja hyväksymisestään.

Alkoi olla jo myöhä, ja vaikka hän olikin varannut itselleen tilaisuuden sähköttämiseen postikonttorista, oli hänellä kuitenkin vielä paljon tehtävää.

Hän hyväksyi Arthur Wilmotin kutsun: "Tulkaa sisään minuutiksi ja pariksi" kuin oikeudekseen, ja hänen isäntänsä ohjasi hänet samaan huoneeseen, jossa Andy oli nähnyt keskeneräisen hatun.

Se oli melko tilava nurkkahuone syvissä komeroissa sijaitsevine parine suurine, lasimaalauksilla koristeltuine ikkunoineen, joiden eteen oli vedetty siniset samettiuutimet. Wilmot oli puhunut totta sanoessaan, ettei kukaan palvelija saanut tulla siihen huoneeseen, koska hänen täytyi avata ovi avaimellaan ennen menoaan sisään.

"Täällä sitä nyt ollaan", sanoi hän sytyttäen kaikki valot palamaan. "Istuutukaa, Downer. Tuo tuoli on hyvin mukava. Haluatteko ryypyn?"

"Ei, kiitoksia", epäsi herra Downer. "Minulla on vielä paljon tehtävää. Mitä te tiedätte tuosta tytöstä? Minun on pakko lopettaa äskeinen juttelumme. Onko teillä mitään syytä otaksua, että Macleod on rakastunut häneen?"

"Hetkinen vain", pyysi Wilmot nousten ja meni huoneen toiseen päähän verhojen luo vetäisten ne erilleen. "Minä luulin tunteneeni vetoa. Tuo kirottu ikkuna onkin auki. Taivas tietää, kuka on mahtanutkaan kuunnella puhettamme. Kuka perhana tämän on tehnyt?" Hän sulki ikkunan, veti uutimet paikalleen ja palasi takaisin. "Siihen asiaan en minä halua teidän kajoavan", sanoi hän. "Tyttö on hyvin altis vaikutteille, ja hän on vielä niin romanttisessa iässäkin, että mies on ehkä saanut hänet lumotuksi."

"Heidän välillään on siis sittenkin jotakin?" kysyi valpas Downer.

"On jonkinlaista –" Wilmot epäröi. "Minä tuskin tiedän, kuinka sitä nimittäisin. Kuvailkaa se jotenkin näin: Hän on naista paljon vanhempi mies ja on käyttänyt viekkauttaan ja taitavuuttaan."

"Minä en luule voivani esittää asiaa sitenkään", sanoi herra Downer ystävällisesti. "Rikosasiain selostajankin täytyy sentään seurata muutamia erityisiä suuntaviivoja. Emmeköhän me voisi sanoa, että heidän välilleen on kehittynyt luja ystävyys? Lukija kyllä ymmärtää, mitä sillä tarkoitetaan. Siitä päästään siihen luuloon, että hän on sotkeutunut tämän tytön pauloihin."

Juuri silloin kuului ovelta hiljaista koputusta, ja muuan palvelijatar tuli huoneeseen.

"Tahdotteko tavata herra Macleodia?" kysyi hän.

Miehet katsahtivat toisiinsa, ja Downer nyökäytti päätään.

"Ohjatkaa hänet sisään", sanoi Wilmot kostuttaen huuliaan, jotka olivat äkkiä kuivuneet.

"Iltaa, Downer. Hyvää iltaa, herra Wilmot."

Andy laski hattunsa tuolille pysähtyen oven läheisyyteen katselemaan miehiä.

"Ettekö te halua istuutua, Macleod?" kysyi Wilmot hermostuneesti. "Te tunnette kai herra Downerin?"

"Minä tunnen hänet melko hyvin", sanoi Andy aika kylmästi.

"Ette suinkaan ole hurjistunut kirjoituksestani, Macleod?" kysyi Downer ollen muka hämmästyvinään. "Te olette liian vanha tekijä tällaisissa jutuissa välittääksenne sanomalehtien puheista."

"Minä otaksun hänet", Andy nyökäytti päätään Wilmotia kohti, "uutislähteeksenne?"

"Minä en sanoisi sitä", epäsi Downer.

"Jumala tietää, ettette te sitä sanoisi!" huudahti Andy. "Minä sanon teille tämän, Downer, että kirjoituksessanne paljastatte totuuden niin tarkasti kuin suinkin ja teette sen nyt melkein ensi kerran. Tänä aamuna te julkaisitte paljon sellaista, minkä tarkoituksena" – Downer hymyili – "oli kumota oikeuden päätelmät. Älkää keskeyttäkö. Minä en ole sanonut teille tällaista ikinä ennen ja on hyvin luultavaa, etten tule tätä milloinkaan enää toistamaan. Neiti Nelson nostaa tai jättää nostamatta jutun lehteänne vastaan, mutta jos hän sen tekee, tulee se maksamaan lehdellenne parikymmentä tuhatta."

"Minun lausumani väitteet ovat oikeita."

"Kuka ne on todistanut oikeiksi? Tämä mieskö?" Andy viittasi äreään Wilmotiin. "Minä aion näyttää teille heti, kuinka paljon Wilmotiin on luottamista." Hän lähestyi paikkaa, missä Wilmot istui, katsellen häneen. "Minä olen tullut kysymään teiltä, mihin herra Merrivanin vuoteen salalaatikosta viedyt 6,370 puntaa ovat joutuneet?"

Wilmot hyppäsi seisoalleen kuin häntä olisi ammuttu.

"Mitä – mitä?" sammalsi hän.

"Te olette varastanut sieltä muitakin asiakirjoja."

"Varastanutko?" toisti Wilmot kimeästi. "Mitä te tarkoitatte? Minä olen enoni perillinen."

"Minä toistan vielä kerran, että te olette ne varastanut, ja mitä siihen tulee, että sanotte olevanne enonne perillinen, niin sen saa oikeus ratkaista. Siellä oli muuan avioliittotodistuskin –" Hän katseli puhuessaan hyvin tarkasti toista ja näki tämän säpsähtävän. "Nyt, Wilmot, näytätte joutuvankin pian helisemään. Mitä aiotte tehdä välttääksenne ikävyyksiä?"

Arthur Wilmot hengitti vaikeasti. Hän ei voinut juuri silloin puhua mitään, ja Andrew kääntyi senvuoksi uutistenkerääjän puoleen.

"Eikö teidän mieleenne ollenkaan juolahda, että tätä miestä voidaan epäillä ja teitä ehkä syyttää siitä, että olette vehkeillyt hänen kanssaan kääntääksenne epäluulot viattomaan naiseen?"

"Minä en ole sekaantunut tähän juttuun ollenkaan", sanoi Downer kovasti. Hän oli hyvin säikähtänyt. "Minä selostan vain tapaukset niinkuin ne minulle kerrotaan."

"Te koetatte myös keksiä hieman lisääkin noita tapauksia", totesi Andy, "ja ollaksenne vain välinpitämätön katselija olette puolueellinen. Kirjoituksestanne en voi tehdä muuta johtopäätöstä kuin sen, että te tiesitte tämän varkauden ja –"

"Minä en sanoisi sitä varkaudeksi", keskeytti Wilmot saaden jälleen äänensä takaisin. "Myönnän ottaneeni kaikenlaista enoni laatikosta. Hänen tahtonsa olikin sellainen, että sen tekisin."

"Ilmoititteko te sen hänen asianajajalleen?" kysyi Andy kuivasti.

"Se ei ollut välttämätöntä."

"Se olisi päinvastoin ollut hyvinkin välttämätöntä", korjasi Andy.

"Minä otin nuo esineet, koska pelkäsin niiden voivan ehkä joutua palvelijoiden käsiin", jatkoi Wilmot.

"Mitä siellä oli?" kysyi Andy.

"Jos te olisitte tullut luokseni ennen, olisin luovuttanut ne teille", sanoi Wilmot.

"Mitä siellä oli?" toisti Andy.

"Muuan avioliittotodistus, rahasumma – luullakseni niin paljon kuin te sanoitte, vaikka en ole laskenutkaan sitä – vakuusluettelo ja –" Hän keskeytti jatkaen sitten harkitusti: "Ja pari väärennettyä herra Nelsonin Abraham Selimille siirtämää ja enoni hyväksymää vekseliä. Ne olivat väärennettyjä. Muuan palkkaamanne rikollinen ryösti nuo vekselit minulta, ja ne on luultavasti hävitetty."

"Milloin tuo ryöstö tapahtui?" kysyi Andy.

"Pari yötä sitten."

"Ilmoititteko te sen poliisille?"

"En; te tiedätte vallan mainiosti, etten tehnyt sitä."

"Miksi ette?" kysyi Andy kylmästi. "Laki suojelee teitä yhtä paljon kuin muitakin ihmisiä. Te ette suinkaan toivokaan minun uskovan, että te suostutte menettämään arvokkaita vakuuksia mainitsematta ryöstöstä sanaakaan, vaikka täällä ihan kihisee poliiseja?"

Wilmot vaikeni.

"Tarkastelkaamme kaikissa tapauksissa noita muita esineitä. Ovatko ne täällä?"

"Minulla on ne täällä seinäkassakaapissani", sanoi Wilmot äreästi.

Hän otti avainkimpun taskustaan alkaen hakea avainta.

"Missä hornassa kassakaapin avain onkaan?" mutisi hän.

Andy epäili häntä petollisesta viivyttelystä jonkun tarkoituksen hyväksi, mutta mies oli todella tyrmistynyt. Hän ei olisi voinut teeskennellä tuota epätoivoista ilmettä, joka levisi hänen kasvoilleen hänen tarkastellessaan avaimia vuorotellen.

"Se oli renkaassa iltapäivällä ollessani uimassa", selitti hän. "Muulloin se on aina ollut taskussani."

Hän työnsi syrjään liukuvan laudoituksen, joka piilotti kaapin.

"Ovi ei olekaan kiinni", huomautti Andy.

Wilmot aukaisi huudahtaen oven, työntäen kätensä kaappiin.

"Hyvä Jumala!" sanoi hän huohottaen helpotuksesta. "Minä luulin jonkun varastaneen sen."

Hän heitti muistikirjan pöydälle.

"Entä muut asiakirjat?" tiedusti Andy.

"Tässä on vakuusluettelo ja tässä –" Hän kumartui ja Andy huomasi hänen ilmeensä käyvän hämmentyneeksi.

"Minä voin vaikka vannoa panneeni sen sinne."

"Minkä sitten?"

"Avioliittotodistus on hävinnyt olemattomiin."

Andy sattui juuri silloin kääntämään päätään ovea kohti. Oven ja uutimella suojatun komeron välissä oli kolme katkaisijaa, joista huoneen valot sytytettiin ja sammutettiin. Hänen katsoessaan muuan käsi ojentautui verhojen takaa katkaisijoita kohti. Andy kuin halvaantui hetkiseksi tämän näyn merkillisyydestä. Kuului napsahdus, ja huone kävi vallan pimeäksi. Pian sitten erään lampun valo sattui heidän silmiinsä huikaisten ne.

"Älkää liikahtako!" käski käheä ääni. "Ellette te tottele, ammun välittämättä siitä, oletteko poliiseja, uutistenkerääjiä vaiko tavallisia varkaita."

"Kuka te olette?" kysyi Andy ankarasti.

"Minun nimeni on Abraham Selim", sanoi ääni.

Ovi aukeni ja sulkeutui seuraavana hetkenä; he kuulivat napsahduksen, avaimen kiertyessä lukossa ja julkipuolen oven kolahduksen, kun se paukahti kiinni tunkeilijan jälkeen.

Andy riensi huoneen julkipuolen ikkunoihin vetäisten uutimet erilleen. Mutta Wilmotin maalattujen ikkunoiden läpi ei olisi mitään voitukaan nähdä, vaikka olisi ollut täysi päiväkin. Ja silloin kun ikkuna aukeni ja Andy livahti siitä yöhön, olivat kaikki merkit vieraasta hävinneet.

Wilmot ja uutistenkerääjä tulivat hänen luokseen hetkisen kuluttua. Wilmotin soitettua hurjasti palvelijatar oli tullut päästämään heidät ulos.

"Ystävänne Scottien toimeenpanema toinen seikkailu", sanoi Wilmot hammastensa välistä. Andy käänsi päätään puhujaa kohti. "Ystäväni Scottie, kuten häntä nimitätte, olisi tuskin jättänyt kuuttatuhatta puntaa taakseen, ja eräästä asiasta olen ihan varma – hän ei ole vielä niin ylellinen, että hän hoitaisi kynsiään."

Andyn kimeä vihellys toi poliisin nopeasti paikalle.

"Lähettäkää kersantti luokseni ja soittakaa asemallenne että sieltä lähetetään jokainen mies etsimään. Hankkikaa niin paljon apua kuin suinkin vain voitte saada. Kiiruhtakaa!"

XX

Muuan vierailu kartanoon

Scottie olisi kyllä voinut olla ulkona siihen aikaan, mutta sattuikin niin, että hän auttoi Stellaa Kenneth Nelsonin viime taulun käärimisessä lähettämistä varten, eikä ollut poistunut talosta koko iltana, kertoi Stella Andylle. Andy palasi takaisin Wilmotin asuntoon. Herra Downer oli poistunut.

"Minä otan nämä rahat", sanoi Andy ottaen lompakon käteensä. "Ja nyt, Wilmot, tahtoisin, että kertoisitte minulle tuosta avioliittotodistuksesta niin paljon kuin vain muistatte."

"Ajatteletteko te todella, että tuntematon oli Abraham Selim?"

"Minä olen ihan varma siitä, että hän oli sama mies, joka murhasi enonne", virkkoi Andy lyhyesti, "ja hän tähtäsi meitä samanlaisella aseella, jolla murhakin tehtiin".

Herra Wilmotia värisytti.

"Todistus viittasi erään John Severn-nimisen miehen ja Hilda Mastersin, muutaman sisäkön, väliseen avioliittoon. Heidät oli vihitty noin kolmekymmentä vuotta sitten St. Paulin kirkossa, Marylebonessa."

Andy kirjoitti muistiin nämä seikat.

"Esiintyikö siinä enonne nimi missään ominaisuudessa?"

Wilmot pudisti päätään.

"Te ette siis tunne ketään John Severn-nimistä miestä? Ettekö te ole kuullut enonne puhuvan hänestä mitään?"

"En milloinkaan", sanoi Wilmot. "Nyt noista rahoista, Macleod. Minä en halua joutua vaikeuksiin, jos suinkin vain voin välttää sitä. Otin ne todella haltuuni säilyttääkseni ne. Kuinka saitte sen selville?"

"Tehän tiedätte minun watsonilaiset menetelmäni", selitti Andrew ivallisesti. "Tämä asia näyttää hyvin ilkeältä, mutta neuvon teitä kaikissa tapauksissa pysyttelemään niin kokonaan erillään herra Downerista kuin suinkin. Hän ei tule teitä säälimään ollenkaan ja pettää teidät yhtä kylmäverisesti kuin Abraham Seliminkin, jos hän vain tuntisi miehen."

Jotakin samanlaista alkoi vähitellen selvitä nuorelle miehellekin.

"Hän pelkää nyt tuota herjaussyytöstä", sanoi hän. "Huomiset lehdet puhuvat asiasta jo luullakseni lempeämmin. Ja sitäpaitsi antoi Selimin draamallinen esiintyminen kaikki tarvittavat aiheet hänelle."

Andrew oli ajatellut samaa.

Hän poikkesi Stellan luo ennen palaamistaan vieraskotiin. Scottie oli jo mennyt nukkumaan kuin hyveellinen mies ainakin.

"Kaikki Beverleyn asukkaat ovat olleet hyvin ystävällisiä minulle tuon kirjoituksen vuoksi", sanoi Stella. "Luonani ei ole milloinkaan ennen käynyt niin paljon vieraita – Sheppardit, Masonit ja tuo rauhallinen pariskunta, Gibbit. He ovat kaikki raivoissaan Arthur Wilmotille. Mitähän sanomalehdet sanovatkaan huomenna?" kysyi hän.

"Hyvin vähän", virkkoi Andy. "Downer panee kaikkensa kuvatakseen tarkasti Wilmotin asunnossa tapahtuneen varkauden ja salaperäisen Abrahamin vierailun. Hän käyttää myös hyväkseen tätä tilaisuutta vapauttaakseen sinut kaikista epäluuloista. Tällaisissa olosuhteissa uhkaavat ihmiset tavallisesti lehtiä haasteella herjauksesta, mutta he menevät hyvin harvoin sen pitemmälle kuin uhkauksiin. Mutta Downer tiesi ja minä tiesin saadessani hänen kirjeensä tänä aamuna hänen olleen hieman hermostunut senvuoksi. Sellainen ei ole lainkaan Downerin tapaista, koska hän ei välitä penninkään vertaa mielipiteistäni hänestä eikä häntä voida juuri helposti peloittaa. Hän ei ole varmaankaan täydellisesti uskonut kaikkia Wilmotin puheita."

Sumu, joka verhosi Beverley Greenin murhaa, sakeni sakenemistaan. Se oli jo käynyt niin paksuksi, ettei Andrew kuvaannollisesti puhuen nähnyt metrinkään vertaa eteensä. Abraham Selimin ilmestyminen ei ollut vienyt häntä lainkaan lähemmäksi arvoituksen ratkaisua. Miksi oli mies antautunut sellaiseen vaaraan saadakseen haltuunsa nähtävästi ihan arvottoman avioliittotodistuksen? Kuka John Severn oli ja kuka oli tuo sisäkkö, Hilda Masters?

Hän odotti vieraskodissa saaden silloin tällöin ilmoituksia puhelimitse siltä harvalukuiselta poliisivoimalta, joka haeskeli seudulta tuota muukalaista. Lähikylien poliisit auttoivat miehiä tässä etsimisessä. Pääteille oli asetettu ulkovahteja, ja teiden risteyksiä vartioitiin. Hänen oli mahdotonta pienine voimineen lähteä etsimään aukeammilta paikoilta. Niiden tarkastaminen oli lykättävä päiväsaikaan.

Kello yhden aikaan aamulla hän tuli ulos vieraskodista hengittämään hieman raitista ilmaa. Hänen huoneensa oli kuuma ja tukala, ja hänen päätään kivisti.

Beverley Greenistä ei näkynyt minkäänlaisia valoja. Sen asukkaat nukkuivat. Stellan ylähuoneestakaan ei näkynyt valon pilkahdusta.

Hänen luokseen tuli Dane, joka oli pyöräillyt tuomaan viime viestiä.

"Me pysäytimme jokaisen auton tämän paikan ja Cranford Cornerin välillä. Luuletteko tarpeelliseksi, että Beverley Greenissä toimitetaan kotitarkastuksia?"

Andrew pudisti päätään.

"Minä en ymmärrä, millaisia tuloksia se tuottaisi", sanoi hän. "Jos Selim on paikkakuntalainen, osaa hän kyllä selittää toimensa, ja on mahdotonta tarkastaa kaikkia taloja perinpohjin. Se olisi laitonta tarpeellisetta määräyksettä. Ehkä –"

Andy jatkoi, kun muuan laukaus rikkoi yön hiljaisuuden. Sitä seurasi toinen ja kolmas ja sitten hetkisen kuluttua neljäs. Ne kuuluivat kylän takaisilta ylängöiltä.

"Nuo eivät voi olla salametsästäjiä", arveli Dane.

"Heikäläiset eivät käytä revolvereja", virkkoi Andy, "ja minä uskallan vaikka vannoa, että nuo olivat pistoolinlaukauksia".

Ja silloin alkoi vieraskodin puhelin soida hurjasti. He kuulivat sen avoimesta ovesta, ennenkuin väsynyt Johnston kiiruhti ulos kutsumaan Andya sisään.

"Puhelimessa on herra Boyd Salter, sir. Hän haluaa välttämättä puhutella teitä. 'Välttämättä' – sanoi hän."

Andrew juoksi sisälle, otti kuulotorven käteensä ja kuuli Boyd Salterin äänen.

"Onko siellä herra Macleod? Kuulitteko te laukaukset?"

"Kyllä, sir."

"Minä ammuin ne", kuului vakava vastaus. "Tänne meille on murtauduttu. Joku koetti päästä sisään. Hän pakeni Lähdeviidalle päin. Voitteko te tulla tänne?"

Andy sai äkkiä autonsa ulos vieraskodin autotallista ja kiiti sitten Dane rinnallaan päätietä pitkin, onnistuen lyhyen viivytyksen jälkeen herättämään portinvartijan.

Herra Boyd Salter, joka oli hyvin kalpea ja sairaan näköinen yöpukunsa ylle heittämässään aamunutussa, odotti heitä kirjastossa.

"Minä olen hyvin pahoillani, että minun oli pakko häiritä teitä, Macleod", sanoi hän.

"Näittekö te miehen?" kysyi Andy äkkiä.

"Vain hänen selkänsä. Hän oli varmaankin ollut talossa jo puolisen tuntia, ennenkuin kuulin hänen liikkeensä, enkä olisi tiennyt hänestä mitään silloinkaan, ellei tuo veitikka olisi tullut julkeasti huoneeseeni."

Hän näytti heille ikkunaa, joka oli murrettu auki. Mies oli tunkeutunut kirjaston viereiseen pieneen salonkiin.

"Mies on ollut kirjastossakin", selitti herra Boyd Salter. "Kuten näette, on nämä pöydät murrettu auki."

Laatikot oli murrettu auki ja vedetty paikaltaan, ja puolet niiden sisällöstä oli lattialla.

"Ehkä hän luuli minun säilyttävän rahojani täällä", jatkoi tuomari. "Minä en tietystikään säilytä milloinkaan mitään arvokasta kirjastossani."

"Kävikö hän jossakin muussakin huoneessa?"

"Minä luulen hieman hänen menneen poikani huoneeseen – poikani on nykyään Cambridgessa – mutta en ole siitä lainkaan varma."

Hän opasti miehet yläkertaan, mutta siellä ei ollut mitään liikutettu, vaikka nuoren Boyd Salterin huoneen ovi olikin epäilemättä auki.

"Hän on ehkä hyvinkin voinut erehtyä luullessaan tätä huonetta minun huoneekseni, joka on juuri vastapäätä", sanoi Beverley Hallin omistaja. "Minä en oikein tiedä, mikä minut herättikään. Sen voi ehkä tehdä oven narahdus, vaikka minä inhoankin niin suuresti narisevia ovia, että kartanon kaikkien ovien saranoita Öljytään aina määräajan kuluttua."

"Onko hän vienyt mitään mukanaan täältä?" kysyi Andy.

"Ei mitään", kuului vastaus. "Hänellä ei ollut aikaa. Noustessani istualleni vuoteessa kuulin hänen laahustavat askeleensa, ja sitten hän poistui. Tullessani huoneestani minä näin hänet vilahdukselta käytävän toisessa päässä ja silloin juoksin alakertaan huutaen Tillingiä avukseni. Näin hänet vilahdukselta toisenkin kerran hänen poistuessaan kirjaston ikkunasta. Kirjasto oli ihan pimeä saapuessani sinne. Minulla on aina pistooli huoneessani, automaattinen Colt, ja minä ammuin hänen jälkeensä hänen juostessaan penkereen portaita alas ja hävitessään sitten pimeään."

"Te ette kuullut hänen puhuvan?"

Herra Boyd Salter pudisti päätään.

Andy näki yhdellä silmäyksellä murron asiantuntijan tekemäksi. Ellei hän olisi ollut ihan varma siitä, että Scottie juuri tällä hetkellä nukkui viattomuuden unta ajattelematta lainkaan tällä haavaa entistä ammattiaan, olisi hän voinut vannoa keskiöisen vierailijan juuri täksi yksilöksi.

Sitä olettamusta vastaan puhui sekin tosiseikka, ettei Scottie milloinkaan ollut tehnyt itseään syypääksi minkään sellaisen paikan ryöstämiseen, jonka arvoesineiden määrästä ja säilytyspaikoista hän oli ollut ihan tietämätön.

Tällä varkaalla ei ollut mitään määrättyä suunnitelmaa. Scottie ei olisi laatikosta kiskonut papereita esille eikä ärsyttänyt Boyd Salteria menemällä hänen huoneeseensa.

"Tämä on jo toinen tänä iltana tehty murto, sir", virkkoi Andy kertoen Wilmotin vieraasta.

"Abraham Selim", sanoi toinen miettiväisesti. "Ei, minä en halua sekautua häiritsevästi teidän päätelmiinne, herra Macleod."

"Kaivataanko mitään?"

Toinen pudisti päätään.

"Tuskinpa. Täällä ei ollut muuta siepattavaakaan kuin muutamia vuokrasopimuksia, eikä hän luullakseni ole viitsinyt vaivautua ottamaan niitä."

"Mitä tuolla on?"

Andy meni takan luo. Se oli tyhjä, kuten kaikki muutkin takat olivat olleet tyhjiä sen jälkeen kuin ilmat olivat käyneet tavattoman lämpimiksi. Ristikolla oli kuitenkin palaneen paperin tuhkaa. Samanlainen seikka siis, joka liittyi tunnusmerkillisesti Darius Merrivanin murhaan.

"Oletteko te polttanut jotakin?"

Tuomari pudisti päätään.

"En", sanoi hän. "Näkyykö palasissa mitään kirjoitusta? Sitä näkyy joskus vielä palamisen jälkeenkin."

Andy polvistui valaisten taskulampullaan tuhkakasaa.

"Ei; nämä on muserrettu rikki", totesi hän eroittaen tuhasta varovaisesti muutaman suuremman palasen kantaen sen pöydälle.

"Siinä on kuin kirjaimet 'RYL'", sanoi hän. "Kummallinen kirjainyhdistelmä."

"Orylbridge", vihjaisi Boyd Salter. "Minä omistan tiluksia siinä kylässä."

Hän otti muutamia papereita lattialta.

"Minun on melkein mahdotonta määritellä näitä tänä yönä", lausui hän. "Ehkä te tahdotte tulla tänne jälleen aamulla, tohtori?"

Andy odotti saadakseen kuulla ennen palaamistaan Greeniin niiden kahden metsänvartijan selostuksen, jotka kutsuttuina äkkiä vuoteistaan olivat tarkastaneet viidan.

"Tämä juttu alkaa jo käydä minun hermoilleni, Dane", sanoi hän auton kiitäessä rinnettä alas portille. "Muuan seikka on kuitenkin ihan varma, nimittäin se, että tähän laaksoon on jonnekin piiloutunut eräs murhaaja, nimittäkää häntä sitten Abraham Selimiksi tai joksikin muuksi, kuinka vain haluatte. Hän on varmasti paikkakuntalainen. Muuten hänen liikkeittensä nopeutta ja varmuutta ei voida tyydyttävästi selittää. Hän tuntee jokaisen tuuman maastosta ja hakee jotakin. Hän tappoi Merrivanin löytääkseen hakemansa esineen. Hän tappoi Sweenynkin, koska Sweeny sattui silloin jostakin syystä oleskelemaan hedelmätarhassa. Hän murtautui Beverly Halliin hakeakseen sieltä jotakin. Mutta miksi hän näissä molemmissa tapauksissa on polttanut löytönsä takassa?"

"Missä hän muualla olisikaan voinut polttaa sen?" kysyi komisario Dane ymmärtäväisesti. "Molemmissa tapauksissa oli takka lähin sellainen paikka."

Andrew ei vastannut.

Hän muisti kolmannenkin samanlaisen polttamistapauksen. Stella oli nimittäin turvautunut samaan menetelmään vapautuakseen jostakin, minkä hän halusi hävittää olemattomiin.

Kello oli puoli kolme, ja idän taivaanranta alkoi jo vähitellen kirkastua, kun hän sanoi hyvää yötä komisariolle mennen asuntoonsa. Tehdessään niin hän katsahti Nelsonin taloon päin jähmettyen paikalleen. Stella valvoi, koska valoa näkyi kierrekaihtimien välistä.

Hän odotti melkein tunnin, odotti, kunnes maailma kävi sarastusharmaaksi, ja silloin vasta valo sammutettiin. Andrew huoahti mennen vuoteeseen.

XXI

Herra Wentworth katoaa

Scottie laahusti Andyn huoneeseen ennen tämän heräämistä seuraavana aamuna. Hän oli työntänyt kätensä taskuihinsa, ja hänen kasvonsa näyttivät hyvin tyytymättömiltä.

"Hei, Scottie!" sanoi Andrew kohoten kyynärpäänsä varaan. "Onko jotakin hullusti?"

"Ei muuta kuin tämän yhteiskunnan yleinen moraalinen sävy", vastasi Scottie istuutuen. "Minä lähden nyt takaisin kaupunkiin, Macleod. Tämä paikka on hieman liian kiihoittava minulle, ja tekin olette sitäpaitsi joutumaisillanne huonoon maineeseen. Tapasin tuon kynänheiluttajan, Downerin, tänä aamuna, ja hän oli niin täynnä harmia kuin koira kirppuja. Hän ei sanonut milloinkaan olleensa tekemisissä pahemman jutun kanssa ja vannoi luopuneensa eräästä hyvästä, mukavasta ja reilusta murhasta tullakseen tänne, toivoen, ettei hän olisi tehnyt sitä."

"Oletteko nähnyt hänen lehteään?"

Scottie nyökäytti päätään.

"Lempeä, Macleod; niin juuri, ja sitäpaitsi mitätön. Hän kertoo siinä vain, millaiseen hirveään vaaraan hän joutui ja kuinka muuan naamioitu olento hyökkäsi uutimien takaa uhaten tappaa hänet."

"Kukaan ei tiedä, oliko mies naamioitu vaiko ei. Minä sanoisin, ettei hän ollut", sanoi Andy. "Mitä hän sanoo neiti Nelsonista?"

"Hän puhdistaa Stellan kokonaan epäluuloista. Hän sanoo kaiken tulleen tyydyttävästi selitetyksi, ja lehdessä on sitäpaitsi anteeksipyyntökin."

"Sitten hän on poislähdössä?" arveli Andy melkoisesti huojentuneena.

"Niin hän ainakin sanoo, mutta voidaanko tuollaisten uutistenkerääjien puheihin luottaa? Minä uskallan lyödä veikkaa, että hän jää tänne vielä viikoksi."

Hän kävellä laahusti ovelle. "Ehkä minä vielä tulen takaisinkin, Macleod", virkkoi hän. "Näkemiin siis."

Ja hän poistui, ennenkuin Andy ehti kysyä häneltä, oliko Stella Nelson jo tullut näkyviin. Hän oli pääsemäisillään tämän rikoksen ratkaisemattomaan loppuun, jouduttuaan hämmentävään umpikujaan. Ajankohta lähestyi, jolloin hänen oli pakko poistua Beverley Greenistä, ja murhan täytyisi silloin siirtyä rankaisemattomien rikosten luokkaan.

Suurin salaperäisyys piili siinä olosuhteiden ketjussa, joka liitti yhteen Darius Merrivanin, Abraham Selimin ja murhaajan.

Hän aikoi mennä Stellan luo, mutta muuan pitkä, päämajasta saapunut sähkösanoma muutti hänen suunnitelmansa. Hän luki sen ja vihelsi.

    "Tulkaa kaupunkiin heti. Herra Wentworth, muuan Ashlar
    Buildingissa sijaitsevan liikkeen osakas, on kadonnut. Hänen
    käyttämässään pankissa tehdyt kyselyt osoittavat, että hän on
    tallettanut sinne valtavia summia. Meillä on syytä otaksua, että
    Abraham Selim jollain tavoin liittyy tähän katoamiseen."

Herra Wentworth oli ollut muutamien Abraham Selimin konttorin vieressä sijaitsevien konttorihuoneiden vuokraaja. Andrew tiesi sen edellisistä kyselyistään ja tiesi myös jotakin liikkeen tilasta, ennenkuin hän ryhtyi kyselemään herra Wentworthin epätoivoiselta naiskonttoristilta.

"Hän oli konttorissaan viime perjantaina", sanoi tyttö. "Hän antoi minulle palkkani ja rahaa pieniin menoihin ja sanoi tulevansa tänne maanantaina tai tiistaina. Minä keskustelin hänen kanssaan vähän liikkeestä, koska meillä ei suoraan sanoen ole mitään tehtävää, ja minä olin huolissani senvuoksi, kuinka kauan hän jatkaa, ennenkuin hän sulkee konttorin kokonaan. Mutta hän oli melko iloinen ja sanoi tuovansa minulle piakkoin hyviä uutisia. Hän sanoi sen kuin leikillään. Hän olikin tavallisesti hyvin leikillinen."

"Te tiedätte tietysti hänen asuntonsa?" kysyi Andy.

"En, sir; en minä tiedä. Minä olen saanut päähäni hänen asuvan hotelleissa. Hän kirjoitti minulle pari kertaa ollessaan poissa, ja hänen osoitteensa oli aina johonkin hotelliin, vaikka en milloinkaan lähettänytkään hänelle kirjeitä sinne. Muistan viime kerran puhutellessani häntä hänen huomauttaneen jotakin siitä hullunkurisuudesta, ettemme milloinkaan tapaa herra Selimiä."

"Tämän te kerroitte minulle jo ennenkin", sanoi Andy nyökäyttäen päätään. "Muistatteko te tuon hotellin nimeä, josta hän kirjoitti teille, ja suunnilleen aikaa, milloin se tapahtui?"

"Minä olen kirjoittanut ne seikat muistiin päiväkirjaan", virkkoi tyttö. "Luulin teidän haluavan kuulla niistä, ja olen senvuoksi eroittanut nämä tiedot muista."

Andy katseli hänen laatimaansa luetteloa. Kaikki olivat maaseudun eri osissa sijaitsevia tunnettuja hotelleja, ja hän pisti luettelon taskuunsa vastaisen toiminnan varalta.

"Onko teillä herra Wentworthin valokuvaa?"

Tyttö pudisti päätään.

"Minkä näköinen hän oli?"

Tässä oli tyttö hyvin epämääräinen. Hän oli itse yhdeksäntoistavuotias, mikä oli sellainen ikä, että kaikki kolmekymmentäviisi vuotta täyttäneet ihmiset ovat "vanhoja". Tyttö muisti hänen olleen hieman kumaran ja käyttäneen luusankaisia silmälaseja. Konttoristi tiesi liikkeestä vielä hyvin vähän ja olikin ollut hänen palveluksessaan vain vuoden. Hän ei tiennyt ainoatakaan muuta liikettä, jonka kanssa heillä olisi ollut liikevaihtoa; hän ei lähettänyt milloinkaan laskuja, ja nähtävästi supistuikin hänen työnsä sellaisten asiakkaiden vastaanottamiseen, joita ei kuulunut tuleviksi, sanomalehdistä koottavien muistiinpanojen tekemiseen tavarapörssin kaupoista (hän näytti Andylle suuren pinkan käsikirjoituksia, jotka hän näin oli laatinut) ja palkkansa nostamiseen säännöllisesti perjantaisin iltapäivällä.

Hän myönsi, ettei siinä ollut paljon hommaa.

"Minä kirjoitin hänelle kirjeen tai pari hinnoista, tekemättä juuri muuta sen lisäksi."

Andy kävi sitten niissä kaupungin parissa hotellissa, jotka olivat tytön laatimassa luettelossa muiden nimien joukossa. Siellä otettiin kirjat esille ja tytön kertomus vahvistettiin todeksi. Herra Wentworth oli todella asunut siellä, mutta hänestä ei tiedetty muuta kuin nimi ja numero.

Hän palasi takaisin päämajaan selostamaan.

"Puheena oleva Wentworth on kaipaamamme Abraham Selim", sanoi hän. "Wentworth & Wentworth on vain petkutusta, ja sen olemassaolo soi siis Selimille verukkeen oleskella rakennuksessa. Muistakaa, että Selimin konttoristi työskenteli konttorissa vain yhdentoista ja yhden välillä päivällä. Wentworth ei tullut milloinkaan Ashlar Buildingiin ennen kello kahta iltapäivällä ja silloinkin vain erityisinä päivinä, jolloin konttoristilla oli lomaa. Wentworthille oli Abraham Selimin konttoriin livahtaminen, kirjeiden ottaminen sieltä ja poistuminen omaan huoneeseensa hyvin yksinkertainen temppu. Wentworthin pankin johtaja kertoi minulle, että hänellä on siellä toistakymmentä asiakirjalaatikkoa täynnä papereita, ja niiden avulla me voimme luullakseni saada selville hänen henkilöllisyytensä epäämättömästi."

"Onko Wentworth ottanut lainkaan ulos rahojaan pankista katoamisensa jälkeen?"

"Minä kysyin sitä, ja he vastasivat minulle kieltävästi. Se voidaan kuitenkin helposti laskea. Selim tiesi meidän menevän suoraan hänen konttoriinsa. Hän ajatteli ehkä, että me heti huomaamme hänen ja Wentworthin välisen suhteen. Jos hän kirjoittaisi maksuosoituksen Wentworthina, merkitsisi se, että hän antautuisi ilmitulon varaan."

Hän hankki itselleen tarpeelliset määräykset päästäkseen käsiksi Wentworthin tallettamiin papereihin ja istui sitten koko iltapäivän ja suurimman osan illastakin johtajan yksityishuoneessa tarkastelemassa kuuden kovasti täyteen sullotun teräslaatikon sisältöä.

Hänen työtään helpotti huomio, että parissa laatikossa oli vain laillisen Wentworth-liikkeen asiakirjoja. Selim oli nähtävästi ostanut liikkeen muutamia vuosia aikaisemmin eikä se ollut silloinkaan ollut missään loistavassa kunnossa. Mutta hänen johdollaan sen huono tila oli käynyt ihan kurjaksi siitä yksinkertaisesta syystä, ettei hänen ollut tarvinnut harjoittaa laillista kauppaa, koska hän tiesi rikastumiseen helpommankin keinon, jolloin hänen tarvitsi panna vain vähän vaaralle alttiiksi saadakseen suunnattomia voittoja.

Toiset laatikot sisälsivät kauppakirjoja, siirtoja ja vanhoja välikirjoja, ja ne oli aina tehty Abraham Selimin nimessä.

Mies näytti omistavan kiinteimistöjä maan kaikissa kolkissa, maatilan siellä, muutamia työläisasuntoja täällä ja hiilikaivoksen jossakin toisessa paikassa; siellä oli asiakirjoja hänen hankkimistaan kaivosoikeuksista, erikoistietoja Länsi-Intiassa sijaitsevista sokeriruokoistutuksista ja lukemattomia muita asiakirjoja hänen äärettömistä rikkauksistaan.

Oli jo melkein keskiyö, kun Andrew selaillessaan viimeistä asiakirjapinkkaa ja katsoessaan erääseen vanhaan välikirjaan huomasi tutun nimen.

"John Aldayn Severn."

Severn!

Välikirja oli kirjoitettu lakikielellä. Siinä oli toiselta puolen Abraham Selim, "tämän jälkeen nimitettävä lainaajaksi", ja toiselta puolen John Aldayn Severn. Ja lukiessaan hän hämmästyi yhä enemmän, ajatellessaan välikirjaan otettuja kummallisia ehtoja. Muutettuaan lainopillisen sanontatavan tavalliseksi kieleksi hän sai selville, että lainaaja suostui asettamaan tuntemattoman Severnin käytettäväksi viisituhatta puntaa vuosittain elinkaudeksi, ja "muutamista erityisistä saaduista palveluksista" Severn myöntyi siihen, että jos hän sattumalta perisi jonkun omaisuuden, joka tuottaisi korkoina tuon hänelle varatun summan, hän maksaisi säännöllisesti Selimin tilille puolet vuosituloistaan. Kysymyksessä olevaa omaisuutta ei oltu määritelty.

Andy katseli sopimusta miettiväisestä Se oli päivätty viisi vuotta Severnin vihkiäisten jälkeen, jos Arthur Wilmotin ilmoitus piti paikkansa. Oliko Severn joskus perinyt tuon omaisuuden ja jos hän oli, oliko hän milloinkaan täyttänyt sopimuksessa mainittuja ehtoja?

Pankinjohtaja oli antanut hänelle pari konttoristia avuksi ja kaikki ne kirjat oli otettu esille, jotka koskivat Selimin tilejä. Andrew tarkasteli sivuja siirtäen sormeaan rivi riviltä, mutta oli hyvin vaikeaa saada selville kunkin summan alkuperää, ellei –

Hän katsoi sopimukseen jälleen. Suoritukset oli maksettava maaliskuun ja syyskuun ensimmäisenä päivänä. Hän ryhtyi nyt uudelleen tarkastamaan kirjoja seuraten tilejä taaksepäin parinkymmenen vuoden ajalta ja joka vuoden maaliskuun ja syyskuun ensimmäisenä päivänä oli Selimin tilille maksettu erisuuruisia summia, joiden suuruus vaihteli seitsemästätuhannesta yhdeksääntuhanteenviiteensataan puntaan asti. Severn oli siis perinyt omaisuuden ja maksoi.

– Tässä on minun mieheni, arveli Andrew itsekseen. – Jos vain löydän Severnin, löydän varmasti Abraham Seliminkin.

Koska hänellä ei ollut mitään tietokirjaa käytettävänään, tarkasti hän seuraavana aamuna huolellisesti kaikki käsiinsä saamansa maanomistajien osoitteet. Severnin nimi esiintyi kolmesti, mutta joka tapauksessa he omistivat hyvin vähän maata, eivätkä hänen sähköteitse tekemänsä kyselyt vieneet häntä lainkaan lähemmäksi sopimuksessa mainittua John Aldayn Severniä. Beverleyn läheisyydessäkin oli tämä nimi kokonaan tuntematon muille paitsi yhdelle miehelle.

Herra Boyd Salter oli jonkunlainen maataomistavan herrasväen tuntija, ja Andy meni hänen luokseen heti sinä aamuna, jolloin hän palasi takaisin Beverley Greeniin.

"Luullakseni matkusti tuo Severn, jota etsitte, Austraaliaan muutamia vuosia sitten. Minähän kerroin teille ensi kerran tavatessamme, että muuan ystäväni oli saanut kärsiä hirveästi Selimin käsissä. Puhuin silloin juuri Severnistä. Tunsin hänet melko hyvin ja tiesin hänen joutuneen koronkiskurien kynittäväksi."

"Hänen perimänsä maatila on siis Austraaliassa?" vihjaisi Andy.

"Äänenne kuulostaa pettyneeltä", sanoi Boyd Salter hymyillen.

"Minä olenkin hieman pettynyt", myönsi Andy. "Voitteko te vihjaista johonkin syyhyn, miksi Merrivan säilytti hänen avioliitotodistustaan?"

"Minulla ei ole aavistustakaan siitä, mutta puheemme Merrivanista muistuttaa mieleeni murtovarkaan. Minä osuin hänen jäljilleen."

"Mitä vielä!" sanoi Andy innostuen. "Kuinka sen tiedätte, sir?"

"Me löysimme veriläikkiä seuraavana aamuna, emme tosin monta, mutta kuitenkin sen verran, että tiedämme hänen haavoittuneen – käteen. Sen jälki oli painunut muutamiin lehtiin. Minä katsoin asiakseni ilmoittaa siitä teidän poissaollessanne komisario Danelle, ja hän on luullakseni kysellyt kaikilta läheisyydessä asuvilta lääkäreiltä onnistumatta kuitenkaan yrityksessään."

Sensijaan että Andy olisi ajanut kylään autollaan, hän palasikin sinne kävellen, käskien Boyd Salterin ohjaajan tuoda auton kylään kiertotietä. Hän seurasi varkaan otaksuttuja jälkiä, ja Madding, metsänvartija, näytti hänelle, mistä verijäljet oli löydetty. Niitä oli vieläkin hieman jäljellä. Hän tarkasti erästä lehteä, ja se ja sitä ympäröivät varvut todistivat veripilkuillaan rosvon haavoittuneen.

Andy jatkoi matkaansa viidan polkua pitkin kylään. Hänen tiensä kulki juuri sen hedelmätarhan laitaa, josta Sweeny oli löydetty, ja hän pääsi aukiolle verkkopallokentän ja sen kapean kujanteen kautta, jotka olivat Merrivanin talon vieressä.

Hän ei ollut tavannut Stellaa pariin päivään. Se tuntui hänestä pikemmin parilta vuodelta, ja siitä oli hänen mielestään kulunut kokonainen vuosisata, kun hän ensi kerran oli katsellut tyttöä Beverleyn postikonttorin puhelinkomerosta lasiseinien lävitse.

Muuan palvelijatar tuli ovelle.

"Neiti Nelson on matkustanut pois, sir."

"Matkustanut pois?" toisti Andy hämmästyneenä. "Mihin hän on matkustanut?"

"Ettekö tahtoisi puhutella herra Nelsonia, sir? Hän on työhuoneessaan. Kai te osaatte sinne."

Andy näki taiteilijan muka työskentelevän, ja Kenneth Nelson lausui hänet sydämellisesti tervetulleeksi.

"Te ette voi arvatakaan, kuinka suuresti iloitsen paluustanne, Macleod", sanoi hän. "Minä olen melkein kuoliaaksi huolestunut."

"Missä Stella on?"

"Hänen luullaan matkustaneen tätinsä luo", lausui Nelson hitaasti.

"Luullaan! Eikö hän sitten olekaan siellä?"

"Minä sähkötin sinne kysyen, milloin hän tulee takaisin, ja sain sellaisen vastauksen sisareltani, että Stella oli viettänyt hänen luonaan vain yhden ainoan iltapäivän ja matkustanut sitten pohjoiseen liikeasioissa."

"Hyvin luultavaa, että hän onkin", virkkoi Andy huojentuneena.

Hän ei voinut sanoa mitään siitä, mitä hän oli odottanut, mutta Nelsonin kertomat uutiset eivät olleet lainkaan levottomuutta herättäviä. Hän epäili, ettei Stella uskoutunut isälleen niissäkään seikoissa, jotka koskivat isän onnea.

"Tämä ei yksinään kykenisi huolestuttamaan minua", sanoi Nelson kuin olisi lukenut Andyn ajatukset. "Minä näytän teille syyn."

Hän meni yläkertaan, ihmettelevä Andy takanaan, ja avasi toisessa kerroksessa erään oven, josta päästiin sievään pieneen makuuhuoneeseen.

"Tämä on Stellan huone", selitti hän tarpeettomasti, sillä Andy tiesi tarkasti sen aseman.

"Minä tulin tänne hänen lähtöpäivänään, samana, jolloin tekin matkustitte kaupunkiin, saadakseni täältä joitakin pehmeitä riepuja – Stella on koonnut niitä varastoon minua varten – mutta kaapit olivatkin lukossa. Onneksi tai onnettomuudeksi minulla oli sopiva avain mukanani ja ensimmäinen esine, joka sattui silmiini avattuani oven, oli tämä."

Hän työnsi kätensä muutamalle hyllylle vetäen sieltä esille kimpullisen pellavasiteitä. Ne olivat ihan tummanpunaisia.

"Ja katsokaahan tuonne."

Hän viittasi lattiaan, jossa kielivät läikät näkyivät selvinä.

"Entä sitten tämän vadin laidat? Hänen on täytynyt leikata itseään kertomatta siitä minulle mitään. Minä luulisin hänen haavoittuneen käteen näiden läikkien säännöllisestä välimatkasta päättäen. Hän voi tietysti pitää huolta itsestään, koska hän sota-aikana suoritti täydellisen hoitajatarkurssin, pitäen siitä."

Andy katsoi siteihin näkemättä niitä. Hän muisteli tuota äkillistä valonvälähdystä Stellan huoneessa samana yönä, kun Beverley Halliin oli murtauduttu. Ja olihan puistosta sitä paitsi löydetty verijälkiä. Oli ihan uskomatonta ja mahdotonta otaksuakaan Stellaa rosvoksi, mutta hänen nopea katoamisensa näkyvistä lujitti melkein hänen puolinaista epäluuloaan. Miksi oli Stella matkustanut pois näin odottamatta?

"Näittekö te Stellan kättä hänen poistuessaan?" kysyi hän.

"En, koska hän oli työntänyt sen käsipuuhkaansa. Kummallista, että hänellä oli käsipuuhka mukanaan niin lämpimänä päivänä. Minä muistin sen erityisesti löydettyäni siteet. Hän oli hirveästi hermostunutkin. Yllättävää Stellaan nähden."

Andrew ojensi käsivartensa toivottomin liikkein.

"Minut on voitettu", sanoi hän.

Hän sulloi tavaransa iltapäivällä matkalaukkuun köykäisen autonsa taakse ja vilkaisten vielä viime kerran tähän salaperäiseen laaksoon ajoi Beverleyn kylän kautta kaupunkiin. Mutta Beverleyn salaisuus ei ollut voittanut häntä, vaan selittämätön neiti Nelson.

XXII

Herra Downer seuraa erästä naista

Herra Downer poistui sanomalehtimiesten kerhosta kovaksi kääritty sateenvarjo kainalossaan ja parin tuuman pituinen sikaarinpätkä suupielessään.

Päivä oli kuuma ja tyyni. Näytti siltä, että ellei avaisi sateenvarjoaan vapauttaakseen itsensä auringon säteiden polttavalta paahtamiselta, oli sen kantaminen ylellisyyttä. Mutta herra Downer olisi yhtä vähän ajatellut poistumista ulos sateenvarjottaan kuin tavallinen mies menoaan jonnekin kauluksetta ja huivitta. Se oli osa hänen persoonallisuudestaan, kuten hänen sikaarinsa ja kova Derby-hattunsa ja nuo kolme kynää ja lehtiö, jotka pistivät esille hänen liivinsä vasemmasta rintataskusta.

Hän tarkasteli näkyväistä maailmaa suuresti isontavien silmälasiensa läpi huomaten sen entisenlaiseksi, ei hyväksi mutta ei juuri pahaksikaan. Hyvää siinä oli vain tämä lyhyt lykkäys, jonka hän oli saanut työstään, sillä viikko oli nyt alussa ja hänellä oli meren rannalla huvila, jonka läheisyydessä hän voi kantaa sateenvarjoaan pitkin rantaa ja tuijottaa voimakkaasti suurentavien silmälasiensa läpi merelle.

Pahaa siinä oli epäonnistumisen aiheuttama vastenmielinen tunne. Häntä oli muistutettu siitä tuona aamuna, jolloin hän oli saanut Megaphonen lähettämän maksumääräyksen Beverleyn murhan selostuksesta. Jos sanomalehdet suvaitsivat vielä viitata Darius Merrivanin murhaan, tekivät ne sen vain muutamalla riveillä, jossakin sisäpalstassa, sillä pari viikkoa oli kulunut ja sinä aikana oli sattunut muuan mieltäkiinnittävä pankin vararikko ja eräs kiihoittava avioerojuttu, jotka olivat temmanneet yleisön mukaansa, ja kun hän oli tarjoutunut aloittamaan tutkimuksensa uudelleen, oli lehti, jolle hän oli sitä ehdottanut, suhtautunut siihen hyvin kylmästi.

Hän tiesi Andrew Macleodinkin palanneen kaupunkiin. Hän oli tavannut tämän pari kertaa muissa asioissa. Andrew oli nähtävästi lopettanut tutkimisensa pitäen juttua liian vaikeana. Hän oli todella myöntänyt niin paljon keskustellessaan Downerin kanssa.

Merrivanin talon omistusoikeutta oli anottu herra Arthur Wilmotille, joka oli ilmaissut haluavansa myydä sen heti ensimmäiselle sopivalle ostajalle.

Herra Downer astui vilkkaille kaduille suhtautuen ympäristöönsä välinpitämättömästi ja halveksien. Hän oli arvaillut, oliko Andy rakastunut Nelsonin tyttäreen – muuan ajatusjakso siirsi hänen mietteensä tyttöön – ja lupasi itselleen sen ylellisyyden, että kuvailisi heidän häänsä ja lisäisi siihen uuden viittauksen murhaan ja sen romanttiseen seuraukseen.

Mutta Andy ei nähtävästi ollut käynyt Beverley Greenissä sieltä poistumisensa jälkeen. Se ei kuitenkaan todistanut mitään, sillä hänen ilmoituksestaan päättäen ei Stella Nelsonkaan ollut vielä palannut sinne. Downer selitti tämän viime seikan siten, että Stella odotti, kunnes hänen aiheuttamansa pieni häväistysjuttu ehtisi unohtua. Se ei kumminkaan selittänyt tohtori Andrew Macleodin menettelyä.

Hän oli matkalla viedäkseen muutaman käsikirjoituksen erään kuukausilehden konttoriin. Herra Downerilla oli kirjailijahetkensäkin. Hän oli "_Kuuluisia rikollisia, joita olen tavannut; Ammattiveijareita ja heidän menetelmiään; Muutamia mielenkiintoisia väärennyksiä_" nimitysten juttujen kirjoittaja, ja muutamien muidenkin kaunokirjallisten avustusten otsikon alla oli hänen nimensä. Konttori sijaitsi eräässä kaupungin syrjäisessä osassa, ja päästäkseen määräpaikkaansa hänen oli pakko suunnata kulkunsa muutamille vähäpätöisille, kapeille kaduille, joilla tungeksi työläisiä. Hän pysähtyi erääseen nurkkaan, jossa oli tuollainen tunnusmerkillinen sekatavarakauppa, kun muuan tyttö tuli kaupasta poistuen nopeasti. Tyttö kantoi kääröä kainalossaan, ja Downer luuli tuntevansa hänen vartalonsa. Hartioiden nytkähtelemisessä oli jotakin tuttua, ja sensijaan, että Downer olisi mennyt määräpaikkaansa, joka sijaitsi ihan toisella suunnalla, hän seurasikin tyttöä. Tyttö kääntyi seuraavassa nurkassa ja Downer näki vilahdukselta hänen kasvonsa. Nyt ei asiaa voitu enää epäilläkään. Tyttö oli Stella Nelson. – Mitä on neiti Nelsonilla tekemistä tässä ympäristössä? ihmetteli hän seuraten varovasti.

Downer näki hänen pysähtyvän erään pienen rakennuksen edustalle, pistävän avaimen lukkoon ja häviävän näkyvistä. Rakennus oli todella tavattoman pieni. Virttyneessä ovessa oli numero 73. Hän painoi sen mieleensä ja jatkoi kävelyään, kunnes hän näki erään naisen seisovan joutilaana ovellaan. Nainen oli kietonut käsivartensa esiliinaansa ja oli liikuttavan kiihkeä puhuttelemaan jotakin henkilöä, jolla oli yhtä paljon aikaa lörpöttelemiseen kuin hänelläkin.

"Ei, herra, hän ei asu täällä", sanoi hän pudistaen päätään, kun Downer kysyi häneltä jotakin sepittämäänsä nimeä.

"Minä en ole käynyt tällä kadulla vuosikausiin", haaveili Downer. "Se ei ole lainkaan muuttunut."

"Täällä ei muutu mikään", lausui nainen oraakkelimaisesti. "Tämä tulee vielä olemaan samanlaista sadankin vuoden kuluttua."

"Minä luulin tunteneeni tuon nuoren naisen, joka meni 73:een. Kuinka kauan hän on asunut täällä? Hän oli ennen hyvin varakas."

"Ah, hänkö!" sanoi nainen. "Hän ei asu täällä, tulee vain tänne joka aamu ja poistuu jälleen illalla. Hän onkin todellinen herrasnainen, vaikka hän alentuukin tekemään taloustehtäviä. Minä olen nähnyt hänen lakaisevan katukäytävääkin."

"Kuka siellä asuu?"

"Muuan merimies; niin minä ainakin luulen. Ehkä hän on hänen isänsä."

"Muuan merimieskö?" toisti Downer. "Joku matruusi?"

"Niin, hän on kai jokin sellainen. Hän on poissa kuukaudenkin yhteen menoon, mutta tyttöä minä en ole milloinkaan ennen nähnyt."

Herra Downer imi sammunutta sikaariaan vainuten jotain häväistysjuttua.

"Melko kaunis mies, luullakseni. Pitkä ja –"

Nainen pudisti päätään.

"Ei, hän ei ole mikään sellainen, jota minä sanoisin kauniiksi. Hän sairastaa nykyään, ja luullakseni tyttö on tullut hoitamaan häntä. Vaikka hän onkin edistynyt maailmassa, ei hän ole silti unohtanut vanhaa isäänsä. Sellaisia pitää tyttöjen mielestäni juuri ollakin."

Tämä hyvä nainen, joka nyt oli vedetty täyteen vetoon, oli valmis ilmaisemaan mielipiteensä tytöistä ylimalkaan, mutta herra Downer oli jo kuullut tarpeekseen.

Hän veti kovan hattunsa lieren paremmin silmilleen, mutta sen tarkoituksena ei ollut pukea häntä valepukuun, vaan viedä hänet vielä kauemmaksi siitä maailmasta, missä hän liikkui ja siirtäen sateenvarjonsa toisesta kainalosta toiseen hän palasi takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin.

Se oli hyvin luonteenomaista hänelle, että hän poistui rouvan luota pyytämättä anteeksi ja kesken naisen kertomusta. Tämä oli palvellut hänen tarkoitustaan eikä voinut olla enää miksikään hyödyksi. Hän voi kyllä tuhlata aikaa ja taitoa solmiakseen tuttavuuksia, mutta ei tuhlannut kumpaakaan tuhotessaan sellaisen ystävyyden, jonka saavuttamiseksi oli usein saanutkin kovasti ponnistella.

Toimitettuaan tehtävänsä hän palasi vähitellen terveellisempään ympäristöön. Kulkiessaan poliisipäämajan sivu matkallaan asemalle hän pysähtyi ajattelemaan ja tehtyään päätöksensä meni tuohon synkkään rakennukseen.

"Tohtori Macleod on laboratoriossaan, herra Downer." Ovenvartija pudisti epäillen päätään. "Minä en luulisi hänen tahtovan tavata ketään." Hän hiljensi ääntään. "Hän tutkii nyt tuota myrkytettyä naista, Sweizerin juttua, muistattehan. Reeder on saanut jutun hoitaakseen, mutta tohtori toimittaa tutkimukset. Tenseykin, tuo kuuluisa erikoistuntija, oli täällä iltapäivällä. Tämän sanon vain teille."

Downer nyökäytti päätään painaen nämä molemmat seikat mieleensä. Hän oli ajatellutkin rupeavansa selostamaan juttua. Globe-Herald oli pyytänyt häntä siihen, mutta Globe-Herald oli tunnettu saituudestaan ja järkevimpienkin menojen suorittamisen jyrkästä vastustamisesta.

"Ottakaa nyt selville, onko hän saapuvilla, ja jos hän on, antakaa korttini hänelle."

Ovenvartija viittasi eräälle vormupukuiselle miehelle, joka oli poissa jonkun aikaa, ennenkuin hän palasi heiluttaen Downerin korttia.

"Olkaa hyvä ja menkää yläkertaan, herra Downer."

Andy pesi juuri käsiään valkoinen päällystakki yllään, kun Downer tuli huoneeseen.

"Olkaa niin hyvä ja istuutukaa, Downer. Minulla ei ole teille mitään ilmoitettavaa tähän juttuun nähden. Lääketieteellinen ruumiintarkastus ei ole vielä lopussa, mutta tehän voitte ilmoittaa, että Sweizer vangittiin tänä aamuna hänen yrittäessään nousta erääseen ranskalaiseen höyrylaivaan."

Andy ei kantanut mitään kaunaa Downeria kohtaan. Miehenhän piti ansaita elatuksensa; hän oli epäilemättä hyvin uuttera ja oli ollut ja voi olla vieläkin suureksi avuksi poliisille. Eikä hän sitäpaitsi aikonut kertoa hänelle mitään.

"Minä en tullut puhuttelemaan teitä tämän Sweizerin jutun vuoksi, ja hänen vangitsemisestaan on jo uutinen iltalehdessä", sanoi Downer heittäen sikaarinpätkänsä suureen paperikoriin. "Tulin tapaamaan teitä neiti Nelsonin vuoksi."

Andy lopetti käsiensä kuivaamisen ripustaen pyyheliinan naulaan.

"Minä olen luullut, että teidän mielenkiintonne neiti Nelsonia kohtaan oli jo haihtunut", virkkoi hän. "Millainen on viime huomionne?"

"Hän on kaupungissa."

"Täälläkö?"

Andyn hämmästys ei ollut teeskenneltyä.

"Tarkoitatteko te, että hän asuu täällä, vai näittekö hänen vain matkustavan läpi?"

"Minä en tiedä, missä hän asuu, mutta hän on pari viikkoa hoitanut erästä sairasta matruusia Castle-kadun varrella talossa n:o 73."

Andy puhdisti kynsiään oranssinvärisellä tikulla katsahtaen puhujaan.

"Numero 73:ssako, Castle-kadun varrella?"

Downer sai hänestä sellaisen vaikutelman, että hän koetti koota ajatuksiaan: Sitten:

"Hyvin kurjaa seutua, vai mitä?"

Downer nyökäytti päätään.

"Minä luulin teidän haluavan kuulla sen. Sain jostakin sen päähäni, ettette tiedä tästä mitään."

Andy jatkoi kynsiensä puhdistamista.

"Siihen kai ei ole mitään erityistä syytä, miksi hän ei saisi hoitaa sairasta matruusia numerossa 73, Castle-kadun varrella, vai mitä?" kysyi hän varovasti.

"Ei ollenkaan", myönsi Downer.

"Minä otaksun teidän tietävän, että neiti Nelson on suorittanut sairaanhoitajatarkurssin. Hän teki paljon sellaista työtä sotavuosina."

"Minä en ole tiennyt sitä", lausui Downer valiten sikaarin taskukotelostaan melko huolellisesti. "Ehkä hän käykin siellä hyväntekeväisyystarkoituksessa."

"Hyvin mahdollista", arveli Andy.

Downer nousi.

"Luullakseni matkustan Beverleyhin jonakin päivänä tulevalla viikolla katsomaan, onko sinne jäänyt jotakin irtonaisia johtolankoja, joihin voisin tarttua", vihjaisi hän, ja Andy hymyili.

"Teidän entiseen mielilankaanne on hyvin vaikea tarttua", sanoi hän tarkoittavasti.

"Wilmotiinko?"

Andy nyökäytti päätään.

"Hän on kummallinen mies", murahti Downer sytyttäen sikaarinsa. "Mitä hän tekee elääkseen? Hänellä kai on jonkunlainen konttori kaupungissa?"

"Minä en tiedä enkä ole milloinkaan kysynytkään sitä häneltä."

"Voisiko olla jotenkin mahdollista, että hän itse on tuo Abraham Selim?"

"Se juolahti minunkin mieleeni, mutta minä en ryhtynyt ottamaan siitä selkoa", sanoi Andrew. "Miksi ette koettaisi taitavuuttanne siihen suuntaan? Siitä tulisi mainio juttu."

XXIII

Kiintoisa toipilas

Andy oli iloinen, kun Downer poistui. Uutistenkerääjän tuoma uutinen oli hämmästyttävä. Hän ei ollut nähnyt eikä kuullutkaan mitään Stellasta Beverleystä poistumisensa jälkeen. Muuan tytön isältä tullut kirje oli ilmoittanut hänelle, että Stella viipyisi sukulaisten luona kuukauden, ja Kenneth Nelson oli nähtävästi tyytyväinen. Andyn olisi ollut hyvin helppo saada selko sairaan matruusin henkilöllisyydestä, mutta hän ei tahtonut mielellään ruveta vakoilemaan tyttöä eikä hänen salaisuuksiaan. Ja hän halusi vielä vähemmän herättää eloon jälleen sitä tuskallista levottomuuden tunnetta, mikä oli vaivannut häntä hänen palattuaan kaupunkiin. Elämä oli menettänyt suuren osan värikkyydestään ja sulostaan Stellan poistuttua siitä. Loukkautunutko? Ehkä hän olikin loukkautunut siitä, ettei Stella ollut tullut hänen luokseen huolineen. Hän toivoi, että hän olisi kysynyt Downerilta Stellan käden tilaa, ja arvaili, olikohan se vielä kääreissä. Miksi ei Stella ollut kertonut hänelle kaikkea! Hänelle oli kerrottu asioita muualta käsin ja se oli pahoittanut hänen mieltänsä.

Ja mitä tuohon sairaaseen matruusiin tulee niin – Hän kohautti hartioitaan. Hän ei nähnyt siinä seikassa mitään merkillistä. Stella oli itsenäinen. Jos hän halusi antautua jonkun sairaan, köyhän miesraukan hoitajattareksi, oli se kokonaan hänen oma asiansa. Ja kuitenkin – Andy myönsi itselleen, että hän oli hyvin utelias saamaan selville sairaan miehen henkilöllisyyden. Mutta todellisuudessa, ja hän tiesi sen, hän halusi kiihkeästi puhutella tyttöä jälleen. Hän istuutui kirjoittamaan Stellalle kirjettä ja hänen onnistui kirjoittaa ja repiä kolme, ennenkuin hän sai tehdyksi päätöksensä. Stella tunsi hänet tarpeeksi hyvin tietääkseen, ettei hän tahtonut vakoilla häntä ja etteivät hänen tarkoituksensa olleet vihamielisiä. Päätettyään näin paljon hän suoriutui helposti lopusta.

Pantuaan hatun päähänsä hän käveli hitaasti lähdettyään laboratoriostaan Castle-katua kohti. Tällä hänen hitaudellaankin oli tarkoituksensa. Se sopi hyvin tähän hänen epämääräiseen ja summittaiseen vierailuunsa. Hän aikoi kävellä kadun päästä päähän ja tultuaan sinne vasta päättää, menisikö hän taloon vaiko ei. Mutta hän oli jo todellisuudessa tehnyt päätöksensä eikä hän epäröinyt hetkistäkään kohottaessaan talon oven kolkutinta.

Hän kuuli kuiskailevia ääniä ja portaitten narinaa. Seurasi lyhyt väliaika, ja sitten aukeni ovi.

Stellan leuka painui, kun hän näki Andyn.

"Ah!" huudahti hän. Andy näki hänen nyt ensi kerran hämmästyvän. "Millainen hauska yllätys, Andrew", jatkoi hän. "Kuinka sinä sait selvän siitä, missä oleskelen? Minä en asu täällä. Olen vain vieraisilla."

Hän puhui katkonaisesti ja epäjohdonmukaisesti. Ja silmäänpistävämpää oli vielä se, että hän seisoi tanakasti oviaukossa koettamattakaan pyytää häntä sisään.

"Mielestäni piti minun lähteä sinua katsomaan", sanoi Andrew tyynesti. "Minulle kerrottiin sinun hoitavan jotakin henkilöä täällä."

"Kuka sen sinulle kertoi? Isä ei tiedä sitä", virkkoi Stella nopeasti.

Hän punastui ja kalpeni vuorotellen ja pahoitteli niin selvästi ilmituloaan, että Andy tuntien heikon piston sydämessään oli jo aikeissa kääntyä pois, kun Stella pysäytti hänet.

"Tahdotko sinä odottaa täällä hetkisen?" kysyi hän.

Hän poistui käytävään ja sitten erääseen huoneeseen. Hetkisen kuluttua hän ilmestyi näkyviin jälleen.

"Tule sisään", sanoi hän. "Minä haluan esitellä sinut sairaalleni."

Andy epäröi sekunnin seuraten sitten häntä. Stella seisoi huoneessa pitäen ovea auki, ja Andy näki vain vuoteen jalkopään siitä käytävän kohdasta, missä hän seisoi.

"Tule vain sisään", kehoitti Stella jälleen ja Andy meni huoneeseen.

Hän tuijotti toipilaaseen uskomatta oikein silmiään. Sairas oli Scottie.

"No, jo nyt on hitto!" sanoi Andy ja hänen sadatuksensa oli oikeutettu.

Scottie ei näyttänyt hyvinkään sairaalta, ja vaikka hän lepäsikin vuoteessa kevyen peitteen alla, oli hän täysissä pukimissa.

"Mikä teitä oikeastaan vaivaa, Scottie?"

"Malaria lisätauteineen", sanoi Scottie heti.

"Mikä häntä vaivaa?" kysyi Andy.

Tyttö katsoi ensin Scottieen ja sitten taasen Andyyn.

"Minun pitää luullakseni kertoa kaikki sinulle", virkkoi hän. "Scottie on loukannut itseään", lisäsi hän nopeasti. "Hän ei halunnut kääntyä lääkärin puoleen, ja koska olen koulutettu sairaanhoitajatar, onnistui minun parantaa hänen haavansa, vaikka se olikin hirveä."

Scottie nyökäytti päätään.

"Niin, Macleod. Kaiken teitä kohtaan tuntemani kunnioituksen nimessä hän on ainoa tuntemani lääkäri, joka on saanut aikaan ihmeen."

"Te olette siis haavoittunut", lausui Andy hitaasti. "Kaiketikin käteen?"

Scottie nyökäytti päätään jälleen.

"Ei suinkaan pistoolin luodista, jonka muuan raivostunut isäntä ampui umpimähkään pimeään huomattuaan talossaan murtovarkaan?"

"Osasitte oikeaan ensi kerralla", myönsi Scottie iloisesti. "Minä satuin olemaan puistossa ja astuin muutaman hänen lähettämänsä luodin tielle."

"Minä ymmärrän", virkkoi Andy ja ymmärrettyään tunsi huojennusta. "Vai teidän kätennekö se haavoittuikin, ja neiti Nelson vei teidät huoneeseensa sitoen sen? Mutta minä en huomannut mitään teidän lähtiessänne sieltä."

"Minä pidin käsiäni taskuissani", selitti Scottie. "Se siirsi minut hetkiseksi pieneen ylimääräiseen helvettiin, mutta se kannattikin."

"Katsohan, Andrew", aloitti tyttö laskien kätensä hänen käsivarrelleen, "herra Scottie oli pahasti haavoittunut, ja jos hän olisi mennyt siellä lääkäriin, olisi se aiheuttanut vain kaikenlaisia tyhmiä kyselyjä. Poliisihan etsi juuri sellaista miestä, jonka käsi oli loukkaantunut."

"Te siis murtauduitte Beverley Halliin?" tiedusti Andy istuutuen ja katsoen vihaisesti häpeämättömään Scottiehen. "Olivatko kaikki nuo kuulemani puheet kääntymisestänne paljasta pötyä?"

"Se tekee vieläkin työtään minussa", sanoi Scottie sovittelevasti. "Koska ei peittely ole enää tarpeellista, otan käteni esille korupeitteen alta ja nousen. Totuus on sellainen, Macleod", virkkoi hän vakuuttavan rehellisesti, "että minä luullessani tuota vekkulia, joka uhkasi teitä ja Wilmotia revolverillaan, kartanon palvelijaksi, lähdin sinne tarkastamaan. Halusin välttämättä saada avioliittotodistuksen takaisin."

"Keneksi kartanon palvelijoista?" kysyi Andy.

"Minä en tiennyt sitä silloin enkä tiedä sitä vieläkään, se olisi ehkä ollutkin parempi, että olisin ilmoittanut epäluuloni teille ja te olisitte sitten kertonut ne Salterille. Siitä olen kuitenkin varma, että mies oli joku kartanon palvelijoista. Olen nähnyt hänet. Sen jälkeen kun olitte kertonut minulle Wilmotin asunnossa sattuneesta tapahtumasta, livahdin talosta ja menin Salterin tiluksille. Olen aina olettanut, että Merrivanin murhaaja pakeni sitä tietä. Mieliteoriani oli todellisuudessa sellainen, että murhaaja oli joku metsänvartijoista, ja niin hän onkin!"

"Mitä!"

Scottie nyökäytti päätään. Hänen vakavuuttaan ei voitu epäilläkään.

"Ettekö te nyt voi käsittää, miksi se ei voisi olla mahdollista? Metsänvartijat olivat ainoat ihmiset, jotka olivat liikkeellä öisin, ja he tunsivat kaikki kartanon piilopaikat. Minähän kerroin teille miehestä, jonka huomasin hiipivän puiden väliin. Mutta siitä en maininnut mitään, että hänellä oli yllään metsänvartijan puku – ruskea samettinuttu ja säärystimet –"

"Miksi te ette kertonut sitä minulle?"

"Koska minä halusin harjoittaa hieman yksityisetsivän ammattia omaan tiliini", sanoi Scottie. "Se olisi tuntunut minusta äärettömän hauskalta, jos olisin voinut tulla luoksenne ja sanoa: 'Macleod, olen saanut selville Merrivanin ja Sweenyn murhaajan.' Kuvittelua. Minä myönnän sen. Olen vain ihminen."

"No niin, mitä sitten tapahtui?"

"Minä menin puistoon", jatkoi Scottie, "ja lähestyin kiertotietä taloa. Ellei mies, joka uhkasi teitä, palaisi suoraan takaisin, näkisin hänet, jos päätelmäni vain oli oikea. Ja minä näinkin hänet", lisäsi hän vakuuttavasti, "maatessani erään pensaan suojassa hänen mennessään ohitseni. Olisin voinut ojentaa käteni ja koskettaa häneen, mutta jätin sen tekemättä muutamista syistä. Hän meni suoraan taloon."

"Minkä kautta?" kysyi Andy.

"Eräästä ikkunasta", vastasi Scottie. "Minä avasin saman ikkunan sitten jälkeenpäin, vaikka se kävikin melko vaikeasti. Huoneessa ei ollut minkäänlaista valaistusta, kun hän sulki ikkunan jälkeensä. Minä luulin jo haihtuneeni hänen jäljiltään, mutta jonkun ajan kuluttua hän sytytti lampun – Salterin kirjoituspöydän pienen lampun."

"Kirjastossako?"

Scottie nyökäytti päätään.

"Hän oli selin minuun ja nojautui kirjoituspöytään katsellessaan jotakin."

"Oliko hän metsänvartija?"

"Oli", myönsi Scottie. "Mutta kuka joukosta, sitä en voisi vannoa. Minä en ole milloinkaan metsästellyt kartanon mailla, mutta tunnen muutamia beverleyläisiä rosvoja, jotka ovat."

Andrew tuijotti häneen.

"Oletteko te varma siitä?"

"Ehdottomasti!" vastasi Scottie. "Minä seurasin hänen hommiaan vain muutamia sekunteja. Hän veti auki laatikon laatikon jälkeen ja sitten hän sammutti ihan odottamatta valon. En ymmärtänyt alussa, miksi hän niin teki, mutta sain sen selville hetkisen kuluttua. Ehdin juuri kumartua ikkunan alle, kun hän tuli sen luo vetäen kierrekaihtimen alas. Sitten syttyi valo jälleen ja paloi noin neljä tai viisi minuuttia. Sen jälkeen se sammui jälleen ja minä odotin kauan aikaa, ennenkuin uskalsin liikkua. Katsokaa, minä luulin hänen tulevan ulos julkipuolen ovesta, mutta siinä minä erehdyinkin. Huomasin vasta tunnin kuluttua hänen poistuneen palvelijoiden tuvan kautta. Kiersin juuri taloa miettien mihin nyt ryhtyisin, kun muuan pieni pihalle johtava ovi aukeni ja eräs mies tuli ulos. Arvasin hänet varusteistaan samaksi mieheksi ja katselin hänen jälkeensä, kunnes hän hävisi näkyvistä."

"Näittekö te hänen kasvonsa?"

Scottie pudisti päätään.

"Yö oli siihen liian pimeä", sanoi hän. "Hän oli metsänvartija ja juuri minun tarkkaamani metsänvartija, sen voin vaikka vannoa. Hänen mentyään palasin rakennuksen julkipuolelle ja koetin avata samaa ikkunaa, josta hän oli mennyt sisään, mutta hän oli pannut sen säppiin. Sain työskennellä noin neljännestunnin, ennenkuin sain sen auki, ja minä menin suoraan kirjastoon. Myönnän penkoneeni sen ylösalaisin", lisäsi Scottie, "mutta uskallan vannoa sen teille, Macleod, etten ollut saaliin haussa. Minun tapani ei ole murtautua mihinkään taloon, ellen tiedä, missä kalleuksia säilytetään."

"Sitä minäkin ajattelin, Scottie, mutta en voi oikein ymmärtää, miksi pengoitte siellä kaikki niin ylösalaisin, kuten sanoitte."

"En minä ymmärrä sitä itsekään", vastasi Scottie, "mutta olin saanut päähäni, että mies oli murtautunut sisään lukeakseen Salterin yksityispapereita, ja olin hyvin kiihkeä saamaan selville, mitä hän oikeastaan oli sieltä hakenut."

"Poltitteko te jotakin?"

"En mitään", kielsi Scottie pudistaen päätään. "Oliko siellä sitten poltettu jotakin?"

"Jatkakaa te vain kertomustanne", kehoitti Andy.

"Se onkin jo melkein lopussa", vastasi toinen. "Minä aloin maleksia kuin hölmö ympäri taloa ja päädyin lopulta Salterin huoneeseen. Soisin, että olisin jättänyt sen tekemättä", lisäsi hän surullisesti katsellen sidottua kättään.

Tyttö oli seurannut Andyä katseillaan koko ajan. Hän oli kuullut saman jutun monta monituista kertaa ennenkin ja liitti nyt siihen oman kertomuksensa.

"Kun Scottie tuli takaisin kertoen asian minulle, olin minä hirveän huolissani. Luulin hänen todella olleen varastamassa. Mutta kun hän selitti etsineensä murhaajaa, tein kaikki, mitä vain voin hänen hyväkseen. Hän kertoi minulle tulevansa vangituksi, koska hän sanoi sinun varmasti ilmoittavan kaikille lähiseudun lääkäreille, että he pitäisivät silmällä erästä miestä, jolla on luodinreikä kädessään, ja kun herra Scottie sanoi vuokranneensa pienen talon kaupungista, lupasin tulla hoitamaan hänen kättään joka päivä."

Andrew veti syvään henkeään.

"Ammattikokemukseni neuvoo minua nimittämään Scottieta valehtelijaksi, mutta vaistoni sanoo minulle hänen puhuvan totta", sanoi hän. "Minulla on todella vastusta teistä molemmista melkein yhtä paljon kuin Abraham Selimistä. Voitteko te käyttää vielä kättänne, Scottie?"

"Kyllä", myönsi toinen tyytyväisesti. "Minä olen pahoillani, että aiheutan teille pettymyksiä, Macleod, mutta käteni on täydellisesti työkunnossa. Luoti ei sattunut luuhun, ja haava on jo mennyt melkein umpeen. Jollette olisi tullut tänään, Macleod, ette olisi minua enää tavannutkaan. Ja minä toivon, ettette olisikaan."

"Minun oli pakko tulla", lausui Andy hitaasti. "Downer pääsi jäljillenne tai ainakin neiti Nelsonin jäljille. Mutta kuulkaapa, kuka tuo yläkerrassa asuva herrasmies on?"

Scottie näytti syylliseltä sekunnin verran.

"Hän on muuan ystäväni", sanoi hän huolettomasti, "eräs entinen yliopistotoverini".

"Dartmooristako vai Pentonvillestä?" [rangaistusvankiloita. Suom.] kysyi ivallinen Andy, ja Scottie hymyili myöntävästi.

"Näyttämö menetti jotakin teidän ryhtyessänne harjoittamaan tohtoroimista, Macleod", sanoi hän. "Ei, hän on vain muuan vanha ystäväni. Te ette tuntisi häntä älkääkä kutsuko häntä tänne", lisäsi hän nopeasti. "Hän on liian ujo."

Ja hienotunteinen Andy suostui hänen pyyntöönsä.

XXIV

Herra Wilmotin ammatti

Andy odotti, kunnes tyttö ehti painaa Scottien mieleen ainakin kahdenkymmenennen kerran tiedon siitä välttämättömyydestä, että hänen oli hoidettava kättään ainakin pari kertaa päivässä, ja teroittaa hänelle kaikkien huuhdevesien, jauheiden ja voiteiden lääketieteellisen arvon, ja käveli sitten hänen kanssaan tytön asuntoon.

Hän oli mielettömän onnellinen saadessaan tavata Stellaa jälleen, vaikka olikin yllättänyt hänet näissä hieman ikävissä olosuhteissa, ja onni teki hänet vaiteliaaksi. Stella luuli hänen suuttuneen ja tunsi itsensä pettyneeksi.

"Andrew", aloitti hän puhuen ensi kerran heidän talosta poistumisensa jälkeen, "minä tein sen, koska luulin sinun haluavan sitä".

"Teit mitä?" sanoi Andy heräten säpsähtäen unelmistaan. "Ah, tarkoitatko sinä Scottien hoitamista? Sinä teit siinä mielestäni hyvin jalosti, Stella. Minä huomaan tulleeni hyvin heikkoluontoiseksi, koska alan uskoa kaikkia Scottien puheita tosiksi, vaikka yhdeksässäkymmenessäyhdeksässä tapauksessa tämä hänen juttunsa tuosta murhanhimoisesta metsänvartijasta on paljasta pötyä. Olen kuitenkin jostakin syystä ihan varma siitä, ettei hän valehtele sinulle, vaikka hän valehteleekin minulle. Lähden nyt Beverley Greeniin jälleen", lisäsi hän. "Tämä metsänvartijajuttu oikeuttaa minut siihen."

"Tarvitsetko sinä mitään veruketta?" kysyi Stella katsoen häneen ja painaen silmänsä maahan melkein yhtä nopeasti.

"En", sanoi Andy hitaasti oltuaan vaiti vähän aikaa. "En luullakseni tarvitse."

"Lähde sinne jo tänä iltana", kehoitti Stella katuen kuitenkin heti mielijohdettaan.

"Minä ajattelinkin juuri sitä", virkkoi Andy, "mutta sitten juolahtikin mieleeni, että se ehkä näyttäisi – tuota noin –"

Stella punastui.

"Tarkoitatko sinä, ettei meidän sovi palata yhdessä, koska me satuimme matkustamaan sieltä samana päivänä?" sanoi Stella tyynesti. "On kummallista, kuinka tuollaiset seikat juolahtavat ennen miesten kuin naisten mieleen. Minä otaksun, ettei minulla ole lainkaan sopivaisuuskäsitteitä. Nyt sinun täytyy odottaa täällä, Andy, kunnes laitan kuntoon matkalaukkuni, jota sitten saat kantaa."

Andy käveli edestakaisin sen pienen rakennuksen edustalla, josta Stella oli vuokrannut asunnon, rauha sydämessään ja hehkuva tunne sellaisesta riemusta, jollaista ei hänen suurin onnistumisensakaan ollut milloinkaan suonut hänelle.

Stella Nelsonkin oli melkein samanlaisen onnentunteen vallassa laittaessaan matkalaukkuaan kuntoon hirveällä kiireellä pelosta, että hän sittenkin antoi Andyn odottaa liian kauan. Hänen täytyi vielä maksaa laskunsakin emännälle ja hän hermostui melkein suunniltaan, kun tämä kunnon nainen meni hakemaan vaihtorahaa. Nainen palasi vasta viiden minuutin kuluttua, ja Stella tarttui matkalaukkuunsa poistuen talosta rupeamatta laskemaan takaisin saamiaan hopearahoja.

Päästyään kadulle hän katsoi pettyneenä kummallekin suunnalle. Andy oli kadonnut. Hän odotti kymmenen minuuttia, ennenkuin hän lähetti erään pojan hakemaan ajuria, ja kun ajuri saapui ja hän nosti matkalaukkunsa kuomuun, olisi hän voinut itkeä.

Kävellessään käytävällä talon edustalla Andy oli vaipunut niin kokonaan ajatuksiinsa, että hänen ympäristöstään saamansa vaikutelmat olivat mitä heikoimmat. Kadun toisella puolella oli korkea muuri, jonka takaa erään työpajan kattoikkunat kimaltelivat. Se oli varmaankin jonkun High-kadun varrella sijaitsevan työpajan osa, jonka takaseinän hän voi nähdä paikaltaan. Muurissa oli pieni ovi, ja hän katseli sitä hajamielisesti, kun se aukeni ja muuan mies tuli kadulle erään avopäisen naisen saattamana. Mies oli hyvin puettu ja he seisoivat hetkisen neuvotellen, ennenkuin nainen nyökäyttäen hieman päätään palasi takaisin sulkien oven mennessään ja mies lähti kävelemään nopeasti pääkatua kohti.

Andrewin tuntema mielenkiinto oli hyvin vähäinen. Hän olisi voinut katsella kahta tappelevaa varpusta yhtä suurella harrastuksella. Vasta sitten, kun mies päästyään nurkkaan kääntyi viittaamaan jollekin – ajurille, otaksui Andy – rupesivat Andyn kaikki aistit toimimaan. Mies oli Arthur Wilmot. Hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt tätä nuorta miestä kaupungissa, ja vaikka hän oli toimittanutkin kyselyitä, ei hän kuitenkaan ollut saanut selville sen salaperäisen toiminnan laatua, joka pakotti Arthuria matkustamaan niin säännöllisesti kaupunkiin. Hän katseli ympärilleen toivoen näkevänsä tytön, vaikka hän tiesikin, ettei Stella vielä ollut voinut lopettaa pakkaustaan. Mutta tämä tilaisuus oli liian hyvä menetettäväksi ja vaikka hänen olikin pakko tempautua irti, kääntyi hän vastahakoisesti mennen kadun yli juuri kun Wilmot hyppäsi kutsumansa ajurin rattaille. Stella kyllä ymmärtäisi. Andy päätti selittää hänelle asian huomenna. Hän luuli, ettei hän ehkä toistamiseen saisikaan näin suotuisaa tilaisuutta. Ja kaikesta huolimatta Andrew toivotti Arthur Wilmotin meren pohjaan.

Hän huusi ajurin luokseen toisten rattaiden poistuessa.

"Seuratkaa noita", sanoi hän.

Kotiinpalaaminen soi Stellalle vain pettymyksiä. Hän oli kyllä iloinen päästessään takaisin Beverley Greeniin, melkein yhtä iloinen kuin Kenneth Nelsonkin nähdessään hänet. Hän hääräsi tyttärensä ympärillä, vei hänet työhuoneeseensa näyttääkseen hänelle uuden taulunsa ja ylisti kaunopuheisesti uuden kokin säästäväisyyttä ja taitoa, ja kuitenkin tunsi Stella itsensä noloksi ja hämmästyttävän yksinäiseksi. Kirje, jonka Arthur Wilmot oli kirjoittanut hänelle sillä aikaa ja jonka hän luki toteamatta lainkaan sitä, että Arthur oli sen kirjoittaja, ei lisännyt hänen alakuloisuuttaan eikä vapauttanutkaan häntä siitä.

"Kerro nyt minulle kaikki, mitä olet tehnyt", sanoi Kenneth säteillen riemusta. "Ihmiset ovat kyselleet sinua, mutta minä sanoin heille sinun matkustaneen ylimääräisille sairaanhoitajatarkursseille. Mikä pakotti sinut ryhtymään siihen jälleen, kultaseni? Otaksun sen johtuneen ikävystymisestä enkä sitä ihmettelekään. Näitkö sinä yhteistä ystäväämme Macleodia?"

"Minä näin hänet kerran, sivumennen", vastasi Stella lyhyesti.

"Ihmiset ovat jo lopettaneet puheensa Merrivan-raukasta", jatkoi Nelson lörpöttelyään, "ja minun on pakko sanoa sitä huojennukseksi. Arthur Wilmot aikoo myydä talon – mitään testamenttia ei ole löydetty, niin ainakin kerrotaan. Kummallinen mies, tuo Wilmot. Hän tuijottaa minuun vihaisesti joka kerta tavatessamme kuin hänellä olisi jonkinlainen syy siihen, koira vieköön! Hän saa kiittää onneaan, etten tavannut häntä tuona iltana, jolloin se kirottu uutistenkerääjä –"

Stella kuunteli käsittämättä mitään. Beverley Green tulisi muuttumaan hyvin erilaiseksi ilman Andyä. Hän ei kyllä voinut todeta, miltä se tulisi näyttämään, vaikka hän olikin viettänyt melkein kolme vuotta siellä ennen tutustumistaan Andyyn. Mutta hän oli ollut silloin vain lapsi (hän oli nyt äärettömästi paljon korkeammalla näitä nuoruusvuosiaan) ja nyt hän oli nainen. Andy oli tarpeellinen.

Hän melkein toivoi, ajatteli hän oikullisesti, että hän olisi pyytänyt Scottieta tulemaan sinne ja tekemään murtovarkauden – vain tuollaisen pienen, jossa ei mitään arvokasta olisi varastettu, mutta joka olisi tehnyt Andrew Macleodin jatkuvan palaamisen välttämättömäksi. Hän laski kaikki mielessään: jos jokaiseen Greenin taloon murtauduttaisiin, viipyisi Andy siellä vain kolme kuukautta, jos nyt otaksutaan, että jokainen rikos tapahtuisi määrättyjen väliaikojen kuluttua. Mutta Scottie voisi ikävystyä lopulta ja oli sitäpaitsi kääntynyt. Hän tunsi heikkoa tyytyväisyyttä ajatellessaan sitä, että juuri hän oli saanut aikaan tämän kääntymisen.

Kerran hän oli vihannut Andyä. Hän muisteli sitä aikaa tyytyväisenä ja koetti jälleen ajatella, miltä se oli tuntunut, onnistumatta siinä kuitenkaan. Andy ei siis tulisikaan takaisin. Andy oli ajatellut asioita perinpohjin hänen ollessaan sisällä ja päättänyt rikkoa ystävyyden heti siinä paikassa. Hän oli kyllä käyttäytynyt julmasti poistuessaan selityksittä – moraalista pelkuruutta hänen puoleltaan.

"Minä menen Sheppardien luo pelaamaan bridgeä. Tahdotko sinä tulla mukaan? He ihastuisivat, jos sen tekisit", sanoi Nelson.

Stella pudisti päätään.

"Ei, kiitoksia, isä, mutta mene sinä vain."

Hän oli iloinen saadessaan jäädä yksikseen tällaisella tuulella ollessaan. Andy ei ollut tietystikään uskonut Scottien juttua. Käyttäytyessään niin ystävällisesti häntä kohtaan hän olikin ollut koko ajan salaisesti harmissaan ja käyttänyt hänen poistumisensa hetkeä hyväkseen voidakseen lähteä karkuun. Mutta hän ei voinut kuvitellakaan, että Andy lähtisi karkuun jonkun seikan vuoksi. Se ei sopinut lainkaan yhteen Stellan hänestä saamien kokemusten kanssa. Mutta hänhän olikin erehtynyt niin usein miehiin nähden. Vallan turmiollisesti, kun esimerkiksi ajateltiin Arthur Wilmotia. Hän toivoi voivansa vihata Andyä jälleen. Hän oli kaikissa tapauksissa auttanut Scottieta vain senvuoksi, että hän oli luullut auttavansa Andyä. Heidän ystävyytensä ja tuttavuutensa ei voinut loppua näin. Hän kirjoittaisi Andylle.

Hän oli päässyt jo niin pitkälle kuin "Hyvä Tohtori Macleod!" kun palvelijatar tuli huoneeseen. Stella ei ollut kuullut ovikellon heikkoa kilinää ja sitten hän katsoi Andyn hymyileviin kasvoihin ja muistamatta palvelijatarta, joka koetti kiiruhtaa pois, juoksi häntä vastaan tarttuen hänen käsivarsiinsa.

"Sinä tulit siis kuitenkin! Olet raakimus, Andy! Miksi poistuit luotani?"

"Minä olen kaikkea sitä, mitä sanot, ja vielä pahempikin, mutta minulla on tiedossani mitä hauskin juttu, joka varmaankin tulee huvittamaan sinua, Stella."

Se huvitti nähtävästi Andyä, koska hänen naurunsa kajahteli huoneessa.

"Minä en tahdo tulla huvitetuksi", intti Stella itsepäisesti, "sovitetuksi vain. Kirjoitin juuri sinulle hirveää kirjettä. Ei, et saa nähdä sitä!"

Mutta Andy oli jo siepannut paperin käteensä.

"Hyvä Tohtori Macleod!" matki hän. "Minä olisin vastannut liittämällä nimeesi vielä komeamman arvosanan."

"Kerro nyt minulle kaikki nuo huvittavat uutiset. Minä olen niin iloinen saadessani tavata sinua", huohotti Stella. "Miksi sinä poistuit luotani, Andy?"

"Koska minä näin Arthur Wilmotin käyttäytyvän niin salaperäisesti kuin postivarkaan. Minun oli yksinkertaisesti saatava selville tuo hänen salainen ammattinsa. Tiedätkö mikä Flora on?"

"Florako?" Stella rypisti otsaansa. "Mikä Flora?"

"Etkö sinä ole milloinkaan kuullut puhuttavan Florasta? Minä luulin hänen nimeään kuuluisaksi naisten joukossa."

"Minä tunnen erään muotikauppias Floran", sanoi Stella.

Andy nyökäytti päätään.

"Muotikauppias Flora", sanoi hän vakavasti, "on Arthur Wilmot!"

Stella hämmästyi.

"Arthur Wilmotko? Ah, tämä on liian naurettavaa! Arthur ei tiedä mitään naisten hatuista."

"Hän on päinvastoin asiantuntija sillä alalla", sanoi Andy nauraa hihittäen. "Käydessäni muutamia viikkoja sitten hänen luonaan näin puolivalmiin naisenhatun pöydällä ja tein sen johdosta niin sopimattomia päätelmiä kuin suinkin. Sellainen on Arthurin salaisuus. Hän on miesmuotikauppias ja tuo äskenmainitsemani Flora. Hänellä on kolme kauppaa kaupungissa, ja minä seurasin häntä kaikkiin niihin. Hän menee niihin nähtävästi illalla tarkastamaan päivätuloja. Ei tietysti ole mitään syytä maailmassa, miksi hän ei saisi olla muotikauppias."

"Odotahan hieman", sanoi Stella mennen pöytänsä ääreen.

Hän haki sieltä erään kirjeen.

"Tämä odotti minua palatessani kotiin", virkkoi hän.

Se oli jäykkä pieni kirje, jossa herra Arthur Wilmot tervehti neiti Nelsonia pyytäen häntä ilmoittamaan asianajajalle kaikkien niiden rahallisten sopimusten erityiskohdat, joita hänellä oli ollut kuolleen Darius Merrivanin kanssa.

Andy luki sen läpi.

"'Millainen nainen!' kuten Scottie sanoo."

He tapasivat Arthur Wilmotiin seuraavana aamuna golfkentällä ja hän tervehti heitä ylpeällä pienellä nyökkäyksellä.

"Hyvää huomenta, Arthur", sanoi Stella suloisesti. "Minä sain kirjeenne."

Arthur punastui kovasti.

"Ehkä te haluatte keskustella siitä Vetchin kanssa", tokaisi hän töykeästi ruveten etenemään ensimmäistä kuoppaa kohti.

"Ah, Flora!" mumisi tyttö hiljaa, mutta kuitenkin niin kovaa, että herra Arthur Wilmot kuuli sen.

Hän pelasi huonosti sen jälkeen lopun päivästä.

XXV

Aamu Sea Beachissa

Herra Downer oli juuri menemäisillään Sea Beachin poliisikonttorin ohi matkallaan huvilaansa, kun hänen katseensa kiintyi muutamaan ilmoitukseen, joka oli liisteröity lautaan kamarin edustalle.

Sillä oli keskeinen asema kaikkien niiden ilmoitusten joukossa, joissa puhuttiin löydetyistä ruumiista, paenneista rahastonhoitajista ja muista poliisin etsimistä henkilöistä, mutta hän ei ehtinyt lukea kuin pari sanaa, ennenkuin hän totesi lukeneensa kuulutuksen jo kaupungissa.

"HALUTAAN TIETOJA ABRAHAM SELIMISTÄ ELI WENTWORTHISTA

    Häntä tiedustellaan Darius Merrivanin ja John Albert Sweenyn
    kesäkuun neljättäkolmatta päivää vasten yöllä tapahtuneitten
    murhien johdosta.

    Selim on koronkiskuri ja luultavasti noin viidenkuudetta vuoden
    ikäinen. Hän on hieman kumara, käyttää kultasankaisia silmälaseja
    ja on sileäksi ajeltu. Hän ehkä yrittää vaihtaa Jos. Wentworthin
    hyväksymiä maksumääräyksiä rahaksi, vaikka hänellä otaksutaankin
    olevan suuria rahasummia mukanaan. Kaikki ilmoitukset, jotka
    voivat johtaa hänen pidättämiseensä, palkitaan ja ne on
    tehtävä tohtori A. Macleodille päämajaan tahi tämän konttorin
    komisariolle."

Herra Downer luki ja kimpaantui. Kaikki, mikä muistutti häntä Beverley Greenin murhasta, suututti häntä. Hän oli luottavaisesti uskonut keksineensä ratkaisun, kun Arthur Wilmot oli kertonut hänelle suurimpana salaisuutena ("Te voitte luottaa minuun, hyvä herra", oli hyveellinen Downer sanonut), että Stella Nelson oli käynyt talossa murhailtana.

Jos asiat olisivat menneet toivottuun suuntaan, olisi herra Downer ollut melkein niin onnellinen mies kuin hänelle oli mahdollista. Hän ei ollut tyytymätön Stellaan, vaan ihaili häntä heikkoon epämääräiseen tapaansa. Hän tiesi yhtä hyvin naisten kuin rakennustenkin ihailtavat puolet. Eikä sekään olisi suonut hänelle minkäänlaista henkilökohtaista tyydytystä, jos hän olisi tuhonnut Andrew Macleodin tulevaisuuden. Hän piti todella Andystä. Liikeasioissa vain hänellä ei ollut ystäviä. Jos hänen paras ystävänsä olisi tappanut hänen morsiamensa (jos nyt otaksutaan hänellä voivan olla sellaista lisäkettä), olisi hänen ensi vaistonsa ollut tapahtuman uutisarvon punnitseminen. Hän olisi ollut katkeran onneton, mutta hän olisi kuvaillut uhrin hautajaiset ja murhaajan mestauksen varsin tyylikkäästi. Hän oli ihanteellinen uutistenkerääjä, sopiva esimerkki kaikille nuorille ja hyvin saavuttamansa maineen arvoinen.

Hänen huvilansa oli meren rannalla. Siinä oli arki-, makuu-, kylpyhuone ja keittiö. Huvilassa oli vielä leveä puukuisti riippumattokoukkuineen ja pieni puutarha, jossa krysantemit kasvoivat villeinä syksyllä.

Niin hänelle oli ainakin sanottu. Hän ei tiennyt siitä mitään, koska hän ei milloinkaan ollut oleskellut huvilassaan kesän jälkeen. Hän aukaisi ikkunat, nosti korituolin kuistiin ja sytytti kaasun kattilan alle. Huoneet oli sisustettu vaatimattomasti mutta mukavasti, ja muuan kalastajan leski kävi pari kertaa viikossa tomuttamassa ja puhdistamassa ne, kuten vuokrasopimuksessa oli sovittu.

Downer otti matkalaukustaan pinkallisen kopiopaperia ja muutamia kirjapainon korjausvedoksia. Hän lopetteli parhaillaan suurinta vedosta, Muutamia hämärien rikosten teoreettisia ratkaisuja, tiedemiehen tapaan. Mutta hänen kustantajansa, jolla oli suuri perhe elätettävänään, halusi tietysti ansaita teoksella niin paljon rahaa kuin suinkin ja vaihtoi sen nimen painattaen kanteen: Salaperäisten murhien selityksiä.

Käsikirjoitusten joukossa oli kustantajan lähettämä kirje, jonka Downer oli saanut sinä aamuna.

"Jos vain voisitte liittää Beverleyn murhan teokseenne, olisi se suurenmoinen. Me tarvitsemme jotakin kiihoittavaa ja voimakasta. Yleisöön menisi kyllä täydesti hyvä teoria tuosta murhasta."

Törkeys on hyvin harvinaista kustantajain taholta, mutta sellaistakin tiedetään sattuneen.

"Ah, vieköön piru koko Beverleyn murhan!" sanoi herra Downer ärtyisästi.

Hän voi kyllä niin tuomita sen, mutta ei karttaa sen vastenmielistä tunkeutumista hänen ajatuksiinsa. Kun hän istuutui keinutuoliinsa katselemaan merta puolueettomasti (kuten hän teki) tai kun hän käveli päättävästi rannan kovalla hiekalla, sateenvarjon kärjen painaessa siihen pieniä kuoppia aina parin askeleen päähän tai kun hän makasi vuoteessaan tuijottaen oven yläpuolella kiinnitettyyn kirjoitukseen, muutaman entisen omistajan testamenttilahjakirjaan, jota Downer ei ollut vaivautunut ottamaan pois, oli melkein samantekevää, mikä aihe milloinkin sattui askarruttamaan hänen aivojaan, uuden kesäpuvun tarve vaiko whisti-kumppanien uhkarohkeat maalaukset, koska Beverley Greenin rikos nyki ja punoi lankojaan hänen mietelmiinsä.

Pari miestä oli murhattu. Murhaaja oli luultavasti muuan Abraham Selim, jonka elämäntavat olivat tuntemattomia ja jonka olemuksestakaan ei näytty saatavan mitään selkoa. Abrahamia eli X:ää – häntä ei voitu ajatella muuten kuin persoonattomana – ei voitaisi milloinkaan löytää, koska kaikista käytännöllisistä syistä häntä ei ollut olemassakaan. Herra Downer oli tukahuttanut kaikki ajatuksensa Stellan rikollisuudesta. Koska hän oli viisas mies, ymmärsi hän, että suurimpia epäluuloja herättävä seikka Stellaan nähden perustui Andyn haluun suojella häntä.

– Pitikö minun tulla tännekin ajattelemaan tuota kirottua juttua? sanoi hän itselleen ärtyisästi kääntyen vuoteessaan saadakseen nukkua vielä tunnin, vaikka aurinko oli jo noussut kultaamaan seinää kultaviiruillaan, jotka laajenivat ja supistuivat sitä mukaa, kuinka merituuli sattui liikuttelemaan kaihtimia. Mutta hän oli jo nukkunut tarpeekseen. Hän nousi ja saatuaan tohvelit jalkaansa meni keittiöön aloittaen aamiaisensa valmistamisen. Kun hän oli kylpenyt, kalisi kattilan kansi peloittavasti ja liikkiö, jonka hän oli jättänyt paistumaan pannuun, oli käpristynyt ja kuivunut.

Vasta silloin hän meni arkihuoneeseen ja veti kaihtimet ylös.

"Hyvä Jumala!" huudahti herra Downer.

Muuan mies istui korituolissa kuistilla selin häneen. Hän oli hyvin puettu; valkoinen damaski verhosi toista kiilloitettua kenkää, jonka Downer kykeni näkemään, ja käsi, joka oli lähinnä häntä, oli sormikkaan verhoama ja lepäsi ruokokepin kultaisella nupilla. Herra Downer aukaisi ovensa salvat ja lukon mennen ulos. Hänellä oli järkkymättömät mielipiteet kodin loukkaamattomuudesta ja tunkeilevaisuuden moitittavaisuudesta.

"Suokaa minulle anteeksi", sanoi hän sellaisella äänellä, joka ilmaisi, että jos tässä tarvittiin jonkinlaista anteeksipyyntöä, ei se ainakaan ollut välttämätöntä hänen puoleltaan. "Te olette erehtynyt. Kas, herra Boyd Salterhan siinä onkin!"

Herra Salter nousi hymyillen ovelaa, iloista hymyään ja ojensi sormikkaan verhoaman kätensä.

"Suotte kai minulle anteeksi julkeuteni, herra Downer? Anteeksiantamatonta minun puoleltani, olen siitä ihan varma. Mutta minä muistan teidän silloin, kun tulitte tapaamaan minua kartanoon – pelkään antaneeni teidän odottaa pitkän aikaa, mutta se sattui olemaan muuan vaikeimmista päivistäni – kertoneen, että teillä on huvila täällä Sea Beachissa, ja minä ilmoitin teille, että Sea Beach kuuluu suvulleni – tuota noin – että sukuni omistaa melkein puolet sen maista." Hän seurasi isäntäänsä sisään.

"Te ette tiedäkään, kuinka iloinen olen saadessani tavata teitä", sanoi herra Downer hyvin sydämellisesti. "Minun täytyy pyytää anteeksi vaillinaista pukuani, mutta olen juuri noussut."

"Pyydän, ei sanaakaan siitä." Herra Salter kohotti vastustavasti kättään. "Minun tässä päinvastoin pitää pyytää anteeksi. Nyt on lämmin aamu, ja viheriä yöpuku sopii mainiosti tähän viehättävään pieneen huoneeseen. Minä pelkäsin tulleeni liian varhain, mutta – tuota noin – kello on jo yksitoista eikä Sea Beachiin ole Beverleystä kuin tunnin matka."

Herra Downerin hakiessa välttämättömiä pukuosiaan hänen vieraansa tarkasteli tyynesti huonetta.

"Minä sanoin itselleni eilenkin", jatkoi herra Downer pukuhuoneensa raolleen jääneestä ovesta, "kuinka suuri vahinko onkaan, etten voi enää minkään verukkeen nojalla tunkeutua herra Boyd Salterin luo. Tutustun hyvin moniin ihmisiin ammattini alalla, mutta vain harvat kykenevät vaikuttamaan minuun. Tämä kuulostaa kai siltä kuin tarkoitukseni olisi imarrella. Minä en ole kuitenkaan sellainen hölmö, että tahtoisin imarrella niin kokenutta miestä kuin teitä ja, ellette pahastu puheestani, niin vanhaa miestä. Mutta luultavasti te olette tuntenut sen itsekin, herra Salter?"

"Kyllä, todellakin", myönsi herra Salter vakavasti, "ja minä vakuutan teille, etten olisi tunkeutunut ihastuttavaan pieneen kotiinne, ellei –"

"Vai mitätön kaniininkolo", kursaili herra Downer moittivasti, "mutta minä olen vaatimaton mies vaatimattomine tapoineni".

"Tämä on pieni ihastuttava majapaikka", väitti toinen kohteliaasti, "mutta minä en olisi tullut, ellen olisi huomannut teissä muutamia houkuttelevia piirteitä, herra Downer".

Herra Downer oli harvoin elämässään saanut kuulla imartelua. Se soi ihan uuden kokemuksen sellaiselle henkilölle, jonka pääkeinoihin kuului imartelevien sanojen taitava käytteleminen, että häntä itseäänkin hieman siveltiin hänen omalla öljymäisellä voiteellaan. Ja hänen harrastuksensa oli enemmänkin kuin herännyt, koska tämä vierailu tarkoitti liikeasioita. Herra Boyd Salter ei kaikista ennakkoluuloistaan huolimatta tullut varhaiselle aamuvierailulle saadakseen vain huvikseen katsella herra Downerin kovia kasvoja ja kuunnellakseen hänen mielisteleviä puheitaan.

"Minä oletan teidän hieman ihmettelevän tuloani?"

Herra Downer ei kieltänyt sitä.

"Kyllä yhdessä merkityksessä", sanoi hän. "Minä voin vain toivoa, että te haluatte minulta jotakin pientä palvelusta. Jos seikka on sellainen, olette vielä tervetulleempi."

"En mitään pientä palvelusta." Salter pudisti päätään hiljaa. "Tahdon päinvastoin hyvin suurta. Olen vain huolissani sen vuoksi, että mahdollisesti voin loukata teitä."

Herra Downer hymyili niin leveästi, että hänen oli pakko korjata silmälasejaan.

"Minua on hyvin vaikea loukata", virkkoi hän totuudenmukaisesti.

Herra Boyd Salter kuivasi huuliaan sivellen lyhyiksi leikattuja viiksiään.

"No niin, seikka on sellainen", aloitti hän vihdoin, "että otan itselleni sen anteeksiantamattoman vapauden ja pyydän teitä hyväksymään erään tehtävän, jota minun oikeastaan olisi pitänyt tarjota jollekin etsivälletoimistolle. Nyt olen loukannut teitä."

"Ei, ette ole", sanoi herra Downer. "Teidän pitää nimittäin muistaa, että työtäni voidaan melkein verrata yksityisetsivän ammattiin. Hän tekee selkoa töistään päällikölleen ja minä taasen yleisölle ehkä hieman paremmalla englanninkielellä ja pitemmälti."

"Ja paljon tarkemmastikin", tunnusti herra Salter. "Ja senvuoksi minä olen juuri tullutkin luoksenne sensijaan, että olisin palkannut jonkun noista miehistä. Te olette kai varma siitä, ettette ole loukkautunut?"

Herra Downer oli hyvin varma.

"Jos te olisitte sanonut minulle, että minä pyydän teitä tekemään jotakin, minkä te luulette suuren kirjailijan ammattikunnan jäsenenä loukkaavan arvoanne ja kutsumustanne, olisin minä ymmärtänyt sen. Mutta päättäen teidän ystävyydestänne, ette ole antanut minulle vielä kieltävää vastausta."

Hän hymyili ja herra Downer hymyili myös.

"Minä haluan vain jutella seuraavista seikoista. Te olitte saanut tehtäväksenne Beverley Greenin murhan tarkan tutkimisen. Mutta sitten te lopetittekin työnne luultavastikin syistä, jotka olivat suorastaan ammattimaisia. Minä kuvittelen, ettei se enää tuntunut teistä kannattavalta yritykseltä. Suokaa minulle anteeksi, vaikka minä esitänkin tämän poisvetäytymisenne tapahtuneen mitä alhaisimmista syistä. Te olette ammattimies ja elätätte itseänne kynällänne, ja minä kuvittelen isäntienne, noiden kustantajien ja julkaisijoiden ja mitä kaikkia he nyt ovatkaan, mielivaltaisesti määräävän teidän matkanne ja toimenne."

Herra Downer nyökäytti päätään. Hän muisti vielä lyhyen peruutuskirjeen ja saamansa maksuosoituksen pienuuden.

"Otaksukaamme nyt, että minä pyydän teitä palaamaan takaisin Beverley Greeniin ja aloittamaan tiedustelunne uudestaan. Minä tahdon tietää enemmän kuin nykyään. Ja erittäinkin", lisäsi hän hyvin harkitusti, "haluan saada selvyyden kartanoon tehtyyn murtoon liittyvästä salaisuudesta. Mikä oli sen tarkoitus? Oliko ystävämme Macleod tietoinen tuosta – tuota noin – rikoksesta? Mitä tohtori Macleod tietää sellaista, jota minä en tiedä? Onko hän saanut Abraham Selimiin nähden selville jotakin sellaista, jota hän ei ole kertonut päälliköilleen? Missä neiti Stella Nelson on?"

"Ah!" sanoi herra Downer. "Minä voin luullakseni aloittaa heti kertomalla teille jotakin valaisevaa."

Hän kertoi Castle-kadun varrella sijaitsevasta talosta ja Stellan salaperäisistä vierailuista sinne.

"Kuka tuo toipilas onkaan?" kysyi Boyd Salter, mutta hänen uusi apulaisensa ei ollut jatkanut kyselyään loppuun asti.

"Te tulette luullakseni piankin saamaan selville sen, että juuri hän murtautui talooni", virkkoi Salter, ja toinen tuijotti häneen silmälasiensa läpi.

"Tietysti. Miksi ei tämä juolahtanut ennen mieleeni?"

"Ottakaa se varmasti selville. Minä voin olla väärässäkin, mutta jostakin syystä olen tavallisesti oikeassa tehdessäni päätelmiä, herra Downer. Tiedän sen, että Stella ja tuo mies – Scottie on luullakseni hänen nimensä – matkustivat pois samana päivänä. Scottie on luultavasti tuo rosvo. Hän on haavoittunut, jos hän vain on sama vekkuli. Mutta muistakaa tämä – minä en halua, että tohtori Macleod saa tietää teidän kyselyistänne mitään. En tiedä, kuinka te aiotte järjestää sen, enkä ole niin häpeämätön, että tarjoudun neuvomaan."

"Te voitte luottaa minuun, herra Boyd Salter", vakuutti Downer.

Hänen palkkaajansa otti liiviensä taskusta taitetun paperin pistäen sen pöydälle.

"Siitä aiheutuu varmasti joitakin menoja", sanoi hän. "Olkaa hyvä ja pitäkää tätä suorituksena niistä."

Herra Downer tuli kuistin päähän katsomaan, kuinka hänen vieraansa nousi autoon, joka odotti häntä Beach Roadilla. Sitten hän meni takaisin huoneeseensa avaten paperin. Se oli melko suuri seteli, ja Downer hymyili.

"Minä lähden luullakseni takaisin kaupunkiin", haaveili hän pannen silitysraudan kuumenemaan kaasuhellalle. Hän silitti aina itse housunsa.

XXVI

Rouva Bonsorin tapaaminen

"Mene pois minun tyköäni, saatana!" sanoi Scottie ankarasti.

"Ette suinkaan ole tullut uskovaiseksikin, herra Scottie?" kysyi Iso Martin hieman levottomasti.

Scottie istui vuoteellaan pienessä talossa Castle-kadun varrella, ja hänen toverinaan oli tuo sama apulainen, joka oli livistänyt yläkertaan kuullessaan Andyn koputuksen. Hän ei ollut luonnostaan mikään vieraita kaihtava mies, mutta ennenkuin hän oli ilmoittanut Andrew Macleodin tulosta, oli hän, hänen katukielellään puhuen, "mittaillut ukkelia" julkipuolen huoneen ikkunasta. Ja tämä "mittaileminen" oli aiheuttanut lievää sydämentykytystä.

Häntä sanottiin Isoksi Martiniksi senvuoksi, ettei hänen pituutensa ylittänyt neljää jalkaa kuutta tuumaa, ja kerran oli ollut sellainenkin aika, jolloin ei ammattikunnassa ollut Isoa Martinia nokkelampaa miestä, kun oli ollut kysymyksessä keittiön pienen ikkunan läpi tunkeutuminen.

Viime aikoina oli kuitenkin hyvä toimeentulo laajentanut häntä sekä sivuille että eteen, ja hänkin huomasi, kuten useat muutkin erikoistuntijat, että hänen erityisominaisuutensa, jotka olivat suoneet hänelle jonkunlaisia etuja toverien joukossa, olivat jättäneet hänet pulaan, eikä hän kyennyt ollenkaan harjoittamaan ammattiaan yleiseen tapaan.

Hän oli ollut Scottielle hyödyksi monella eri tavalla. Hän oli väsymätön sanomalehtien lukija ja mainio uutistenkerääjä ja osasi tarkastella taloja älykkäämmin kuin kukaan muu, jonka Scottie oli tullut tuntemaan pitkän ja mielenkiintoisen uransa aikana.

Iso Martin kerjäsi nappeja keittiöiden ovilla ja kuunteli kaikkia sellaisia palvelijoiden kotoisia juoruja, jotka olivat niin hyödyllisiä hänen eri isännilleen.

Scottie ei alentunut sellaiseen hommaan. Hän oli harjaantunut kalliiden kivien erikoistuntija, ja se vaati paljon terävämpää käytännöllistä järkeä kuin Isolla Martinilla olikaan. Ja kuitenkin Iso Martin oli hyödyllinen. Hän piti kunnossa Castle-kadun varrella sijaitsevan huoneiston Scottien poissaollessa, hän juoksi asioilla, laittoi vuoteet kuntoon ja osasi tiukalle ottaessa valmistaa vaatimattoman ateriankin.

"Ei, minä en ole tullut uskovaiseksi", selitti Scottie hengittäen silmälaseihinsa ja kiilloittaen ne lakanan nurkalla, "varovaiseksi vain. Etkö sinä ole milloinkaan kuullut kertomusta ruukusta ja lähteestä?"

"En", virkkoi Iso Martin epäilevästi. "Onko siinä jokin ansa?"

"On", sanoi toinen vakavasti ja lisäsi: "Minä olen koonnut jo tarpeeksi rahaa voidakseni elää loppuikäni rauhallisesti."

Martin rypisti otsaansa.

"Ellette te halua ryhtyä siihen, ryhtyy siihen joku toinen", huomautti hän. "Hän ihan kuin toivoo sitä kuljeskellessaan kaikkialla nuo timantit mukanaan."

– Kohtalo, mietti Scottie.

"Sinun ei tarvitse kertoa minulle mitään hänestä", varoitti hän vakoiluosastoa. "Minä olen tavannut hänet seuraelämässä. Rouva Crafton-Bonsor, lähes-amerikkalainen. Huoneusto 907. Great Metropolitan Hotel."

"Ei mikään pankkikaan voisi ostaa hänen helmiään", sanoi Iso Martin, kehoittavasti. "Ne ovat tämän kokoisia." Hän muodosti etusormestaan ja peukalostaan 'oon'. "Entäpä timantit! Te ette ole milloinkaan nähnyt niiden vertaista, herra Scottie."

"Kyllä minä tiedän, mutta hän säilyttää niitä hotellin kassakaapissa", vihjaisi Scottie, ja toinen niiskautti nenäänsä vastustavasti.

"Eipähän! Serkkuni palvelee hotellin keittiössä, ja minä olen saanut häneltä nämä tiedot. Hän kuorii siellä perunoita."

"Kuka? Rouva Bonsorko?"

"Ei kuin serkkuni."

Scottie vaipui ajatuksiinsa. Hän rummutti sormillaan tahdikkaasti polveaan, ja hänen katseensa näytti hajamieliseltä.

"Ei, minä en luule niin, Martin", sanoi hän. "Macleod alkaisi heti epäillä minua ja sitäpaitsi..." Hän epäröi aikoen jatkaa, mutta muuttikin sitten mielensä.

Iso Martin ei ymmärtäisi kuitenkaan hänen suhdettaan Stella Nelsoniin. Me valehtelisimme, jos sanoisimme Scottien kääntyneen tai katuneen viimeisiä pahojatöitään, vaikka hän olisikin kääntynyt. Päätekijänä tässä kääntymisessä, jos nyt jonkunlainen sellainen oli hänessä tapahtunut, oli hänen henkilökohtainen turvallisuutensa. Tässä ei ollut todella mitään syytä, miksi hän antautuisi sellaiseen vaaraan. Häntä voitiin sanoa nyt varakkaaksi. Regent-kadun kaappaus oli kannattanut hyvin – todistajien joukossa oli ollut muuan ostaja, joka oli auttanut häntä todistamaan muuallaolonsa – ja hänellä oli toinenkin pesämuna, joka muutamien muiden myöhempien hankintain kanssa soi hänelle verraten mukavat olot kuolemaan saakka. "Minä menen vielä kerran tapaamaan tätä rouva Bonsoria", päätti hän ja Martin hieroi iloisesti käsiään. "Ei senvuoksi, että uskoisin hänet sellaiseksi hitonmoiseksi hölmöksi kuin sinä koetat uskotella. Mistä hän on tullut tänne?"

"Saint Barbarasta", vastasi toinen.

"Santa Barbarasta, niin juuri", korjasi Scottie. "Hän kertoi sen minulle – ehkä hän tuntee joitakin ystäviäni sielläpäin. Ja puhuaksemme ystävistä, Iso, niin minä näin sinun eilen illalla poistuvan Finnaginin kapakasta erään herrasmiehen kanssa."

Iso Martin näytti vaivautuneelta.

"Hän on uutistenkerääjä", selitti hän.

"Kuinka suurenmoinen uutinen!" sanoi Scottie ivallisesti. "Niinkuin en minä sitä tietäisi. Mitä hän tahtoi?"

"Hän halusi jutella eräästä kaappauksesta, jossa olin mukana neljä vuotta takaperin", kertoi Iso Martin. "Minä sain siitä kahdeksantoista kuukautta – Harry Westonin vuoksi."

"Minä tiedän sen, ja ellei hän olisi sitä muistanut, olisi hän voinut saada sen selville asiakirjoista. Jokainen sinelliniekka olisi voinut kertoa hänelle sen erityiskohdat ja säästää hänet siitä vaivasta. Entä sitten?"

"Hän oli hyvin ystävällinen ja tiedusteli minulta Harryn kohtaloa. Juttelimme vain ylimalkaan."

Scottien huuli vetäytyi ryppyyn.

"Niinkuin hän ei olisi tiennyt sitä, että Harry on tuomittu seitsemäksi vuodeksi Parkhurstiin! No niin, te lörpöttelijät, mitä sinä oikeastaan puhuitkaan hänelle?"

Iso Martin oli nyt läpeensä säikähtynyt. Mitä hän olikaan sanonut?

"Vaikka minä kuolisin tällä hetkellä, en puhunut mitään teistä. Hän tiesi teidän oleskelevan täällä ja kysyi kätenne laitaa." Scottie ähkäisi. "Mutta minä en ilmaissut hänelle mitään. Hän on teidän hyvä ystävänne, Scottie; käski teidän lähettää vain sanan hänelle, jos jolloinkin joudutte vaikeuksiin. Niin hän juuri sanoi."

"Kokoa hänen sanansa, sido ne yhteen ja ojenna ne hänelle", virkkoi Scottie. "Et suinkaan kertonut hänelle Macleodin tietävän tämän kaiken?"

"Minun ei tarvinnut kertoa sitä hänelle", sanoi toinen tyytyväisesti.

"Sinä et ole milloinkaan voinut pitää mitään kielesi takana", ärähti Scottie alistuvaisesti alkaen vaihtaa pukua.

Hän pukeutui huolellisesti, löysi muutaman laatikon pohjalta pienen kotelon, jossa oli nimikortteja, ja valitsi niistä yhden. Se teki hänestä professori Bellinghamin, ja osoite oli Pantagalla, Alberta. Kartassa ei ole mitään Pantagalla-nimistä kaupunkia, mutta hän oli kerran asunut eräässä sen nimisessä esikaupungin täysihoitolassa, ja nimi tuntui tarpeeksi kanadalaiselta.

Great Metropolitanin vieraita palveleva konttoristi otti selvän siitä, että rouva Crafton-Bonsor oli kotona, ja juoksupoika vei hänen korttinsa rouvalle, ja Scottie istuutui niin kauaksi mukavaan tuoliin vaipuen muka ajatuksiinsa, mutta todellisuudessa tarkasti vahtimaan jokaista miestä, joka poistui eteisestä tai tuli sinne. Hotellin etsivän hän eroitti heti muiden joukosta. Hänen ilmeensä oli yhtä jännittynyt kuin kaikkien muidenkin hotellietsivien ja samanlainen, mikä ei milloinkaan täydellisesti haihdu kenenkään etsivän kasvoista.

Juoksupoika palasi hetkisen kuluttua saatellen hänet kolmanteen kerrokseen ja opastaen hänet erääseen huoneustoon. (Scottie tiesi tarkasti, paljonko tämä huoneisto vuorokaudessa maksoi.)

Nainen, joka seisoi ikkunassa katsellen ulos, kääntyi Scottien tullessa huoneeseen.

"Hyvää huomenta", sanoi nainen reippaasti, "herra –"

"Professori Bellingham", jatkoi Scottie kunnioittavasti. "Muistatte kai, että tapasimme toisemme kerran sattumalta?"

"Niin me todella teimme. Minä en voinut lukea korttianne silmälaseittani", sanoi nainen. "Istuutukaa, professori. Kuinka ystävällinen olittekaan tullessanne tapaamaan minua!"

Scottie tiesi kokemuksesta, ettei kukaan ole ihan samanlainen kuin edellisessä kohtauksessa, mutta hän ei ollut valmistautunut rouva Crafton-Bonsorin samanlaisuuteen. Jos hänessä nyt oli jotakin eroa, johtui se vain siitä, että hän nyt oli paljon tuhlaavammin koristeltu kuin viime kerralla Scottien nähdessä hänen kellehtivän suuressa autossaan. Hänen jalokivensä olivat suurenmoiset. Kun hän kohotti kättään, kimalteli se kuin jalokivikauppiaan ikkunat. Jokaisessa sormessa oli varmasti sormuksia, ja toisessa käsivarressa oli kolme timanttirannerengasta, jotka olivat varmasti kokonaisen omaisuuden arvoiset.

Kaikki Scottien ryövärivaistot heräsivät. Oli suorastaan synti ja häpeä, että tämä nainen sai omistaa kaikki nämä ihmeelliset kalleudet, hänen elää kituuttaessaan paljaalla olemassaolollaan.

"Mieleeni juolahti, että minäpä lähdenkin tapaamaan teitä, rouva Crafton-Bonsor", selitti hän venytellen. "Minä olen kotoisin Pantagallasta ja kun tiedän teidän asuvan Santa Barbarassa, kuului se mielestäni naapurinvelvollisuuksiini, että tulen tänne tervehtimään. Tunnen Santa Barbaran melko hyvin – tunsin sen ennenkuin te rikkaat otitte sen huostaanne ja pilasitte sen. Ha, ha! Lasken tässä vain hieman leikkiä, rouva Bonsor!"

"Te olette todella ystävällinen, professori –"

"Bellingham", lisäsi Scottie.

"Professori Bellingham. Niin harmillista, että kamarineitoni sattui kadottamaan silmälasini, ja minä olen niin sokea kuin lepakko ilman niitä. Kuinka ikävä kaupunki tämä onkaan! Minä käväisin täällä muutamia vuosia sitten, mutta nyt tuntuu kaikki niin uudelta ja vieraalta, ja olen iloinen päästessäni kotiini jälleen."

"Oletteko te jo oleskellut täällä kauankin?"

"Pari viikkoa", sanoi nainen, "enkä ole tutustunut yhteenkään kilttiin ihmiseen täällä ollessani. Kaikki ovat niin pöyhkeileviä. Heillä ei ole luullakseni penniäkään taskuissaan. Menin kerran erään naisen luo, johon tutustuin San Franciscossa ja jolle senaattori oli hyvin ystävällinen, eikä hän pyytänyt minua jäämään teellekään – eipä senvuoksi, että minä juonkaan teetä", lisäsi hän.

Scottie ymmärsi sen täydellisesti, ettei rouva Crafton-Bonsoria voitu pitää seurapiireihin kuuluvana hänen rikkauksistaan huolimatta.

He haastelivat Santa Barbarasta ja sellaisista San Franciscon asukkaista, joiden nimet Scottie onneksi tiesi, ja rouva Crafton-Bonsor siirtyi vähitellen mieliaiheeseensa ruveten moittimaan ulkomaalaisten nuivaa luonnetta ja palvelijakunnan huonontumista.

"Tästäkin huoneesta on muka pyyhitty tomut tänä aamuna", sanoi hän pyyhkäisten tomuhiutaleen pois tuolista, jolla hän istui. "Katsokaa nyt tätäkin – siihen ei ole koskettukaan harjalla."

Scottie vaikeni.

Rouva Crafton-Bonsor ei voinut lukea hänen korttiaan vähänäköisyytensä vuoksi, ja kuitenkin hän poimi pienenpieniä tomuhiutaleita tuolistaan huomattavatta ponnistuksetta. Hän otaksui rouvaa vaivaavan jonkun kummallisen silmätaudin eikä ajatellut sitä seikkaa enää milloinkaan tämän jälkeen.

Hän osasi käyttäytyä niin miellyttävästi, että hänet pyydettiin päivälliselle samana iltana.

"Minä syön täällä huoneistossani", selitti rouva. "Hotellien ruokasalien moska käy totisesti sisulleni."

Kun hän laskeutui hotellin portaita iloiten melkoisesti valmistavan vierailunsa onnistumisesta, taputti joku häntä käsivarteen, ja hän sai käännyttyään katsoa tuttuihin kasvoihin.

"Andy haluaa puhutella teitä", sanoi etsivä. "Hän pyysi minua sanomaan teille, että tulisitte päämajaan."

Scottie maiskautti huuliaan kärsimättömästi sanomatta mitään.

"Hei, Scottie! Parempiko jo? Istuutukaa! Muuan mieheni näki teidän menevän vierailulle rouva Crafton-Bonsorin, tuon rikkaan Great Metropolitanissa asuvan amerikkalaisen naisen luo... Mitä nyt suunnittelette?"

"Kai kullakin ihmisellä saa olla omat virkistävät seurusteluhetkensä?" tokaisi Scottie tuskastuneena.

"Te olette kaiken sen tarpeessa ja vielä enemmänkin", virkkoi Andy iloisesti, "mutta minä toimin vain omaksi hyödyksenne pysähdyttäessäni teidät. Tuo nainen on kuin liikkuva Kimberleyn timanttikaivos, enkä soisi teidän joutuvan kiusaukseen. Näin ohimennen sanoen, olen juuri palannut Beverley Greenistä", lisäsi hän huolettomasti. "Neiti Nelson tiedusteli ystävällisesti vointianne."

Scottie kostutti huuliaan.

"Neiti Nelson teki siinä hyvin ystävällisesti", sanoi hän hitaasti, "ja mitä tähän timanttinaiseen tulee, Macleod, niin minun tarkoitukseni ovat hyvin rehelliset. Te ette varmasti tiedä, kuinka suuresti tuollaisten rikkauksien näkeminen voi ilahduttaa ihmistä, tai muuten ette kadehtisi minulta näitä muutamia mielenliikutuksia."

"Minä en kadehdi teiltä mitään, Scottie", huomautti Andy tyynesti, "mutta me olemme pitäneet häntä silmällä hänen tulostaan asti. Me olemme jo varoittaneet paria vanhaa ystäväänne, Harry Murtonia ja Dutch Johnia, eikä olisi lainkaan rehellistä teitä kohtaan antaa teidän olla siinä luulossa, että te saatte työskennellä rauhassa suojelusenkelien huomiolta."

Scottie vaikeni.

"Tarkoittaako tämä, etten voi mennä tapaamaan häntä enää?"

"Te voitte mennä tapaamaan häntä niin usein kuin vain haluatte", sanoi Andy, "mutta jos hän tulee tänne kirkumaan, että hän on kadottanut tuon timanttitiaran, jota ihailitte muutamia minuutteja ennen poistumistanne ja joka on salaperäisesti kadonnut, niin silloin, Scottie, pistän minä jälleen nimenne kirjoihin."

Scottien kasvot kirkastuivat hitaasti hymyyn.

"Eikö teille ole kukaan kertonut kääntymisestäni?" kysyi hän viattomasti.

"Minä olen kuullut puhuttavan siitä", vastasi Andy nauraen. "Scottie, olen vakavissani. En halua teidän aiheuttavan vaikeuksia itsellenne, ja rouva Crafton-Bonsor on luullakseni vaarallinen tuttavuus teille näissä olosuhteissa. Kiinnitän ennen muuta huomioni teidän siveellisyyteenne", vihjaisi hän hurskaasti. "Te voitte varmasti mennä tapaamaan häntä niin usein kuin vain haluatte, mutta eikö se sentään ole hieman vaarallista? Otaksukaamme, että joku toinen veijari ryhtyy työskentelemään ja jalokivilippaaseen ilmestyy tyhjä tila, niin –"

"Kiitoksia, Macleod", sanoi Scottie, ottaen hattunsa ja nousten. "Minä menen luullakseni sittenkin tapaamaan häntä. Hän on lumoava. Tarkoitan jalokivistä huolimattakin. Oletteko te tutustunut häneen?"

"Ei, minä en... tutustunut häneen. Hän ei kuulu minun osastooni", selitti Andy. "Steel on lomalla, ja minä hoidan nyt hänen virkaansa, onneksi teille, koska Steel ei olisi suonut teille puoltakaan välttämisen mahdollisuutta."

"Kiitoksia", sanoi Scottie jälleen, "ja näin ohimennen sanoen, Macleod, tuo uutistenkerääjä Downer on vielä hengissä ja työkunnossa".

Tämä ei ollut mitään uutta Andylle.

"Minä tiedän sen", virkkoi hän. "Hän on palannut Beverleyhin tai paremminkin erääseen kylään mailin tai parin päähän siitä. Onko hän ahdistanut teitä?" Scottie nyökäytti päätään.

"Hän koetti pumputa erästä ystävääni. Hän tietää neiti Nelsonin käyneen Castle-kadun varrella. Tiedättekö tekin? Millainen vainukoira te olettekaan, Macleod. No, näkemiin."

Sinä iltana hän meni rohkeasti Great Metropolitaniin, vaikka hän tiesikin itseään vaanittavan, ja ilta kului hyvin hauskasti. Rouva Bonsor oli mieltynyt häneen ja pani kaikki kykynsä liikkeelle saadakseen professorinsa viihtymään. Scottie sai kuulla sattumalta, ettei hänen miehensä "senaattori" ollut lainkaan ollutkaan mikään senaattori. Hän sai selville, että tämä arvonimi suodaan ivallisessa tarkoituksessa muutamille erityisille Kalifornian kansalaisille. Tämä selitys raivasi tietä paremmalle ymmärtämykselle. Scottieta oli hämmentänyt se seikka, että sivistynyt mies oli voinut mennä naimisiin hänen luonteisensa naisen kanssa. Nainen kertoi Santa Barbarassa sijaitsevasta palatsimaisesta kodistaan, autoistaan, palvelijoistaan, puutarhajuhlistaan, ja joka kerran liikahtaessaan hän oikein säteili.

"Scottie on käynyt kolme kertaa tapaamassa tuota rouva Bonsoria", kertoi muuan etsivä. "Hän söi päivällistä naisen luona joka ilta ja kävipä vielä huviajeluunkin hänen kanssaan tänään iltapäivällä."

Andy nyökäytti päätään.

"Pankaa joku mies vahtimaan Isoa Martinia ja ottakaa selko siitä, onko heillä joku kaappaus tekeillä."

Hän piti Scottieta yksilönä, mutta virallisesti oli Scottie mahdollinen uhka inhimilliselle luottamukselle. Muuanna iltana kävi eräs poliisikomisario puhuttelemassa rouva Bonsoria, ja kun Scottie tuli päivälliselle sinä iltana loistaen uudessa hännystakissaan, oli rouvan käytös hyvin kylmä ja selvästi luotaan työntävä.

"Minä olin melkein kieltämäisilläni teiltä sisäänpääsyn, herra", sanoi hän. (Oli pahaenteistä, että hän sanoi Scottieta "herraksi".) "Mutta sitten minä ajattelin, että jospa minä sentään juttelen hieman teidän kanssanne. Sinelliniekat hakevat teitä."

"Minuako?" kysäisi Scottie.

Hän oli loukkaantunut, mutta ei vihainen. Poliisin velvollisuus oli varoittaa tätä naista, ja hän oli jo melkein ihmetellyt, kuinka kauan Andy sallisi hänen jatkaa täyttämättä tätä velvollisuuttaan.

"He sanovat teitä Scottie-nimiseksi veijariksi." Rouva pudisti päätään moittivasti. "Minä voin vain sanoa teille, että olen melko pahoillani."

"Miksi?" kysyi Scottie tyynesti. "Minä en ole varastanut teiltä mitään enkä milloinkaan tahtoisi ottaa hiusneulaakaan kauniista päästänne."

Niin, Scottie sanoi todella näin ja tarkoittikin sitä tavallaan.

"Minä myönnän sen, että minua sanotaan Scottieksi. Se ei ole kyllä oikea nimeni, mutta tarpeeksi hyvä kumminkin todistamaan minut tunnetuksi parissa kolmessa maassa. Myönnän olevani veijarikin, mutta ettekö te voi ymmärtää, mitä merkitsee, rouva Crafton-Bonsor", sanoi hän värähtelevällä äänellä, "minunlaiselleni miehelle saada tutustua teidänlaiseenne naiseen, maailmannaiseen, nuoreen ja, verrannollisesti puhuen, varmasti juuri kauneimmillaan olevaan naiseen, joka kiinnittää huomionsa – tuota noin – tällaiseen seikkailijaan. Tässä eivät ole kysymyksessä rahanne eivätkä jalokivenne. Ne eivät merkitse minulle mitään. Olisin voinut anastaa ne tuttavuutemme ensi päivänä, rouva", jatkoi hän uhkarohkeasti. "Minä tulin kyllä katsomaan näitä jalokiviänne, koska jokainen puhui niistä ja minä olen ammatiltani geologi. Myönnän sen. Mutta saatuani nähdä teidät ja puhutella teitä, vaivuin kuin unelmiin. Minun ammattikuntaani kuuluva hienostunut ja hyvällä maulla varustettu mies ei tapaa teidän laistanne naista – ei ainakaan usein."

"Minä en ole juuri minkään arvoinen, olen siitä melkein varma", sanoi rouva Crafton-Bonsor keskeyttäen vastahakoisesti Scottien sovittavan kaunopuheisuuden liukkaan tulvan, vaikka hän tiesi häveliäisyyden vaativankin sitä.

"Minä tiesin, puhutellessani teitä ensi kerran, ettette te ole amerikkalainen. Teidänlaisianne henkilöitä ei kasvateta sielläpäin" (mikä olikin totta) "ja kun olin tavannut teidät kerran, tiesin tahtovani tavata teitä toistekin. Minä taistelin kyllä narrimaisuuttani vastaan, mutta te viekoittelitte minut joka päivä takaisin."

"En tarkoituksellisesti", mutisi rouva Crafton-Bonsor.

"Niinkuin en minä sitä tietäisi", sanoi Scottie väsyneesti noustessaan ja ojentaessaan kätensä. "Hyvästi, rouva Bonsor. Tämä on ollut kuin oleskelua toisessa maailmassa."

Rouva tarttui hänen käteensä tahtoen vain hyvin vastahakoisesti lopettaa tämän miellyttävän keskustelun.

"Hyvästi, herra Scottie", virkkoi hän. "Minä kutsuisin teidät vieläkin hyvin mielelläni luokseni, mutta –"

"Minä ymmärrän", lausui Scottie katkerasti. "Te pelkäätte sitä, mitä maailma ajattelisi teistä – mitä kaikki nämä hotellin tyhjänpäiväiset ihmiset sanoisivat teistä."

Rouva Crafton-Bonsor jäykistyi.

"Jos te luulette minun välittävän edes penninkään vertaa heidän mielipiteistään", sanoi hän kimeästi, "olette kokonaan erehtynyt. Tulkaa päivälliselle huomenillalla."

Hänen sanansa sisälsivät käskyn, ja hänen ilmeensä oli hieman majesteetillinen, Scottie vaikeni. Hän kumarsi poistuen nopeasti. Rouva olisi ehkä muuttanut mieltään, ellei hän olisi lähtenyt.

Ollessaan portaitten puolivälissä hän koetti muistella keskustelua kokonaisuudessaan.

Rangaistusvankien joukossa kierteli muutamia erityisiä kirjoja, joiden tarkoituksena oli synnyttää heissä kaipausta siveelliseen elämään. Hän oli eräässä tilaisuudessa maininnut niistä jotakin Stella Nelsonille. Näissä kirjoissa oli välttämättä aina toistettu jokin puhe, jonka kääntynyt veijari pitää tavallisesti sille ystävälliselle naiselle, jonka suloinen vaikutus on saanut aikaan hänen kääntymisensä.

Tämä oletettu varas turvautuu puheessaan pääasiallisesti samoihin lauseihin kuin todellisuuden Scottiekin. Mutta hän oli sittenkin unohtanut jotakin – Hän muisti sen hetkisen kuluttua huudahtaen kärsimättömästi.

"Minä en muistanut puhua mitään äidistäni!" sanoi hän.

Ajatellessaan tätä seikkaa myöhemmin hän päätteli sen itse asiassa olleen hyvänkin, että hän oli unohtanut sen. Oli viisastakin, että hänellä oli jotakin jäljellä seuraavaan keskusteluun. Hän ei saanut missään tapauksessa jättää mitään sattuman varaan, ja kääntyen lähimmälle asemalle hän meni kirjamyymälään.

"Onko teillä täällä myytävänä muuan kirja, jonka nimi on Lapsen pelastama, tai toista, Vain rikollinen-nimistä?"

"Ei", sanoi nuorukaismyyjä, "me emme kaupittele nulikkain kirjoja".

"Nulikka on varmasti sattuva sana, poikaseni", myönsi Scottie.

XXVII

Erään nimen haamu

    "Hyvä Macleod" (kirjoitti muuan amerikkalaisen lähetystön
    sihteeri), "minä en tunne rouva Crafton-Bonsoria
    henkilökohtaisesti, mutta olen kuullut puhuttavan paljonkin
    hänestä. Olette oikeassa epäillessänne sitä, ettei Crafton-Bonsor
    ollut mikään Yhdysvaltain senaattori. Tässä maassa on meillä niin
    sanottuja 'kohteliaisuusarvonimiä', ja tässä tapauksessa voidaan
    senaattorinimitystä sanoa haukkumanimeksi. Crafton-Bonsorin
    oikeata nimeä on vaikeata saada selville. Vanhat tuttavat
    nimittivät häntä Mikeksi ja Murphyksi, mutta hän oli joskus
    Bonsor-Murphy ja joskus 'Crafter' Bonsor ja näistä molemmista
    nimityksistä hän ehkä lopulta muodosti Crafton-Bonsorin. Hänellä
    oli jonkunlaista poliittista vaikutusvaltaa, ja myöhemmällä
    iällään häntä yleisesti nimitettiin senaattoriksi. Hän oli
    kuollessaan äärettömän rikas, ja hänen leskensä peri jokaisen
    sentin."

Andy luki tämän kirjeen Stella Nelsonille heidän ollessaan ensi kerran kahden kesken.

Hän oli täyttänyt velvollisuutensa, eikä rouva Crafton-Bonsor voinut enää epäilläkään uuden ystävänsä luonnetta. Mutta näillä tiedoilla näytti olleenkin ihan päinvastainen vaikutus, mitä näiden molempien kummallisten henkilöiden seurusteluun tulee.

"Hän koettanee käännyttää Scottieta", vihjaisi Stella iskien silmää. "Huonot miehet kiintyvät aina vastustamattomasti tunteellisiin naisiin. Minä en sano tätä siksi, että Scottie olisi niin erikoisen huono ja rouva Bonsor niin erikoisen tunteellinen. Muistan hänet nyt. Hän tuli tänne Beverley Greeniin ja murskasi kauniit liljamme. Scottie sanoi minulle hänen nimensä jälkeenpäin."

"Väliaterialla, kello viiden teellä ja päivällisellä", vakuutti Andy. "Ja epäilenpä hänen syövän siellä aamiaistakin. Scottien kevyet huvitukset eivät liikuta minua, ja varoitettuani rouvaa on luullakseni vastuunalaisuuteni lopussa, mutta kuitenkin –"

"Ehkä Scottie rakastaa häntä", vihjaisi tyttö, "ja, Andy, älä viitsi näyttää ollenkaan ivalliselta. Minusta on aina tuntunut siltä kuin Scottiella olisi hyvin romanttinen luonne."

"Minä en tahdo kieltää sitä", sanoi Andy. "Tuo hänen muuallaolonsa –"

"Andrew! Älä rupea ilkeäksi. Ja sitäpaitsi saat sinäkin tutustua häneen."

Stella nyökäytti päätään vakavasti.

"Scottie on kirjoittanut minulle pyytäen, saako hän tuoda rouvan päivälliselle tänne luokseni, ja minä olen tietysti myöntynyt. Annoin isälleni lyhyen kuvauksen rouvasta ja häntä on värisyttänyt aina siitä asti. Hänet on luullakseni kutsuttu kerhoon tänä iltana, minkä vuoksi sinun juuri on välttämättä tultava tänne."

"Onko sinun tarkoituksesi kertoa minulle", sanoi Andy uskomatta korviaan, "että Scottie on rohjennut tarjoutua jalokivin koristettuine ystävättärineen päivälliselle luoksesi?"

Scottie oli rohjennut, ja sinä iltana Andrew Macleod sai tutustua rouvaan, jota hän oli koettanut palvella.

Rouva Crafton-Bonsor oli pukeutunut hyvin tiukkaan luumunväriseen samettipukuun, jonka kaula-aukko oli vaarallisen suuri, ja nähtyään hänet Andy mykistyi.

Hän ei ollut milloinkaan elämässään nähnyt kenenkään ihmisen yllä niin paljon kalliita kiviä. Punaista tukkaa koristavasta timanttivyöstä kenkien timanttisolkiin asti hän oli musertava. Jos intialainen radsha olisi seisonut hänen vieressään täydessä univormussa yllään kaikki valtionsa timantit, olisi hän näyttänyt mitättömältä ja koristamattomalta.

Scottie riemuitsi. Hänen ylpeytensä oli niin ehdottomasti oikeaa, että Andy voi vain tuijottaa häneen.

"Saanko minä esittää ystäväni, rouva Crafton-Bonsorin?" sanoi hän. "Tämä herra on tohtori Macleod, Mirabel." ("Mirabel!" toisti Andy mielessään ja tuijotti.) "Tohtori Macleod ja minä olemme riidelleet paljonkin – noita otteluita voidaan sanoa melkein taisteluiksikin – mutta minä en kanna mitään kaunaa häntä vastaan. Hän on sama herrasmies, joka varoitti sinua minusta, ja eikö hän ollutkin oikeassa?"

Hän tarttui Andyn käteen puristaen sitä kovasti.

Rouva Bonsor sitävastoin soi vain kylmän katseen sinisistä silmistään.

"Tässä on neiti Nelson, Mirabel", esitteli Scottie.

Jokin kimalteli hänen sormessaan hänen viitatessaan kädellään.

"Minä olen iloinen saadessani tutustua teihin", virkkoi rouva Bonsor tyynesti. "Jokainen professorin ystävä – professori Bellinghamin" – hän tuijotti Andyyn – "on minunkin ystäväni".

Tämä oli melko ikävä alku illalle, josta Stella oli toivonut tulevan hauskan ja huvittavan. Hänelle selveni päivällisen puolivälissä, ja tämä ajatus järkytti häntä, että rouva Crafton-Bonsor oli mustasukkainen hänelle. Mutta rouva oli jo sentään voittanut aikaisemmat epäluulonsa ja vastenmielisyytensä ja keskusteli nyt iloisesti Andyn kanssa.

Myrkky alkoi jo tunkeiltua Scottien suoniin. Tämä järkevä mies, jonka vaatimattomuus oli hänen suurin viehätysvoimansa, oli ottanut käyttääkseen kahta jalokivisormusta. Andy ei katsellut niitä liian tarkasti eikä hänen mielestään tarvinnut tehdäkään sitä, koska Scottie ei varmaankaan halunnut komeilla sormuksilla, jotka on täydellisesti kuvailtu poliisilehdessä.

"Niin, minä aion lähteä ensi viikolla", sanoi rouva Crafton-Bonsor katsahtaen Scottiehen. "Minulla on ollut täällä hauskempaa kuin olin osannut odottaakaan, mutta tietysti ikävöin takaisin kauniiseen Santa Barbarassa sijaitsevaan kotiini. Sen nurmikot ovat tämän kylän kokoiset – minä näytin professorille valokuvan niistä ja hänestä ne olivat ihmeelliset. Sehän onkin hyvin luonnollista, että kun ihmisellä on niin kaunis koti, hän haluaa oleskellakin siellä."

Hän vilkaisi Scottiehen, kun tämä herrasmies kohdisti katseensa pöytäliinaan. Scottien tuossa liikkeessä oli jotakin niin riettaan häveliästä, että Andy olisi hyvin mielellään potkaissut häntä.

"Minä toivon, ettei teistä matka tuntuisi liian ikävältä, rouva Crafton-Bonsor", sanoi Andy. "Te tulette kaipaamaan ystäväämme, professori."

"Kyllä", myönsi rouva Bonsor yskäisten.

Scottie kohotti katsettaan.

"Minäkin aion tästä lähteä Kaliforniaan vähän tuulettumaan", lausui hän, ja tällä kertaa hymyili rouva Bonsor teeskentelevästi.

"Seikka on sellainen, herra –" sanoi hän, "Stanhope ja minä –"

"Stanhopeko? Kuka on Stanhope?" kysyi hämmästynyt Andy, mutta hänen ei olisi tarvinnut kysyä, koska Scottien rukoileva katse siirtyi häneen.

"Stanhope ja minä olemme hyvin hyviä ystäviä. Minä luulin teidän huomanneen sormuksen." Hän kohotti lihavaa kättään.

Andy näki silloin siinä ainakin parikymmentä. Hän tointui oivasti.

"Saanko minä onnitella teitä", lausui hän sydämellisesti. "Nämä ovat todella yllättäviä uutisia, rouva Crafton-Bonsor."

"Kukaan ei ollut enemmän hämmästynyt kuin minä itse", sanoi rouva iloisesti, "mutta te ymmärrätte sen kyllä, herra – Minä unohdan aina nimenne, kuten senaattorinkin joskus. Tehän ymmärrätte, kuinka yksinäiseksi minun asemassani oleva nainen voi itsensä tuntea. Ja sitäpaitsi haluan, että Stanhope aloittaa elämänsä uudelleen. Taloni läheisyydessä on muuan pieni kukkula, jonka rinteillä hän voi – mikä tuo sana nyt taasen olikaan, Stan?"

"Geologia", mumisi Scottie.

"Niin juuri", sanoi rouva Bonsor. "Ja ellei se kelpaa, on siellä näpsiä kukkuloita lyhyen junamatkan päässä."

"Vai aiotte te siis poistua luotamme?" sanoi Andy hymyillen. "Ja minä otaksun, että te kuukauden kuluttua olette unohtaneet Beverley Greenin ja Wilmotin ja tuon murhanhimoisen Abraham Selimin ja –"

Kuului kolahdus.

Rouva Crafton-Bonsor oli kaatunut lattialle pyörtyneenä.

"Se johtui huoneen kuumuudesta", huohotti hän vaatteet epäjärjestyksessä ja koristeet sekaisin. "Minä lähden nyt luullakseni takaisin hotelliin. Stanhope" – oli liikuttavaa katsella, kuinka hän turvautui Scottiehen – "tahdotko sinä kutsua auton tänne?"

Hänen kasvonsa olivat muuttuneet äkkiä vanhoiksi ja harmaiksi, mitä vastaan hänen punaiset huulensa näyttivät kaameilta. Andy odotti hänen voivan pyörtyä milloin tahansa uudelleen. Hän oli luullut kohtausta alussa pahemmaksikin. Rouvan ruumiinrakenteesta päättäen sellainen olisi voinut olla hyvinkin mahdollista. Andy tunsi mielensä huojentuvan nähdessään hänen näyttävän tointumisen merkkejä. Hän ja huolestunut Scottie auttoivat rouvan autoon.

"Matka tulee tekemään minulle hyvää", sanoi hän hermostuneesti naurahtaen ja katsellen ympärilleen. "Olen hyvin pahoillani, että olen aiheuttanut teille tällaista vaivaa, neiti, mikä teidän nimenne nyt taasen olikaan, ja minä halusin kuulla hieman tuosta murhastakin. Kuka tapettiin? Abraham Selimkö?"

"Ei kuin muuan Merrivan-niminen mies. Minä tein tyhmästi mainitessani tuosta kaameasta jutusta jotakin", virkkoi Andy.

"Ah, se oli minulle ihan samantekevää. Hyvää yötä, herra."

Andy palasi takaisin tytön kanssa lopettamaan ateriaansa.

"Abraham Selim", toisti hän hiljaa.

Stellan muoto synkkeni.

"Luuletko sinä tuon nimen mainitsemisen aiheuttaneen hänen pyörtymisensä?"

Andy nyökäytti päätään.

"Sitä minä en lainkaan epäile", epäsi hän, "mutta miksi juuri Merrivanin murhaajan nimen mainitseminen teki sen?"

Hän katseli pöytäliinan kudosta kauan aikaa, eikä Stella keskeyttänyt hänen ajatuksiaan.

"Minä luulen todella, että minun on pakko lähteä puhuttelemaan rouva Crafton-Bonsoria", sanoi hän hitaasti, "sillä ellen suuresti erehdy, voi tämä nainen kertoa meille enemmän tästä murhasta ja sen vaikutteesta kuin murhaaja itse".

XXVIII

Aamunuttuinen mies

Andy jäi taloon herra Nelsonin paluuseen asti, mennen sitten aukion poikki vieraskotiin, josta hän oli varannut itselleen entisen huoneensa.

Hän oli ainoa vieras talossa, ja Johnston oli teeskentelemättömän iloinen hänen tulostaan.

"Taivaalle kiitos siitä, että olette tullut", sanoi hän. "Minä pelkäsin saavani odottaa teitä vielä melko kauan."

Andy katsahti ammattimaiseen tapaan mieheen, jonka kasvot näyttivät riutuneilta ja jonka hampaat kalisivat.

"Mikä teitä oikeastaan vaivaa, Johnston?" kysyi hän. "Sään vaihtelut näyttävät vaikuttaneen teihin."

"Hermoni ovat menneet kokonaan rempalleen tämän murhan jälkeen", selitti Johnston. "Minä olen tullut niin araksi, että voin tuskin olla sekuntiakaan paikallani enkä pääse milloinkaan uneen ennen kello kolmea aamulla."

"Miksi ette?" kysyi Andy.

Mies nauroi hermostuneesti.

"Jos minä kerron sen teille, luulette varmaankin minua hulluksi, ja sellaisia hetkiä onkin, tohtori, jolloin itsekin oletan jotakin sellaista. Enkä minä luonnostani ole enkä ole milloinkaan ollutkaan mikään hermostunut mies. Minä en välitä siitä, vaikka kerronkin teille näin kahdenkesken, että nuoruudessani metsästelin salaa melkein kaikkien tämän seudun tilojen mailla. Mutta –"

"Mutta mitä?" kysyi Andy hetkisen vaiettuaan.

"Minä olen uskovainenkin, niin sanoakseni", jatkoi Johnston. "En ole milloinkaan poissa iltajumalanpalveluksesta enkä usko mihinkään yliluonnolliseen, spiritismiin ja muuhun sellaiseen roskaan."

"Vai olette te siis nähnyt aaveita?" sanoi Andy enenevällä mielenkiinnolla. "Ja se tarkoittaa, Johnston, että te olette kokonaan nääntynyt. Minäpä aion tavata herra Nelsonia huomenna ja pyydän häntä esittämään johtokunnalle, että te saisitte lomaa."

Johnston pudisti päätään.

"Ehkä te olette oikeassa, sir, mutta – minä olen kai hölmö olettaessani sellaista – mutta minä olen nähnyt Beverley Greenissä sellaisia seikkoja, mitkä muuttaisivat teidänkin verenne vedeksi, vaikka olettekin lääkäri. Tämä on oikea haamujen laakso. Minä olen aina väittänyt sitä, ja sellainen tämä onkin!"

"Oletteko te nähnyt jonkun tällaisen kummittelevan paikkakuntalaisen?"

Mies kostutti huuliaan.

"Minä olen nähnyt herra Merrivanin", sanoi hän.

Andy, joka oli nauraen kääntynyt mennäkseen yläkertaan, pyörähti jälleen ympäri.

"Sanoitteko te nähneenne herra Merrivanin? Missä?"

"Minä olen nähnyt hänen seisovan oman talonsa portilla aamunutussaan kuten kymmeniä kertoja ennenkin. Ennen vanhaan hänen tapanaan oli tulla pihalle pitkässä keltaisessa aamupuvussaan varhain aamulla, ennenkuin muut olivat nousseet, noin viiden kuuden korvissa, ja minä olen nähnyt hänen seisovan siellä lämpiminä kesäöinä kädet taskuissaan hengittämässä raitista ilmaa."

"Ah, vai olette te!" sanoi Andy hiljaa. "Ja nytkö olette nähnyt hänet hänen kuolemansakin jälkeen?"

Mies nyökäytti päätään.

"Minä näin hänet toissayönäkin", myönsi hän. "En ole kertonut siitä kenellekään, mutta olen nukkunut huonosti ja kävelen tavallisesti aukiolla ennen maatapanoani. Olen kiertänyt aukion usein parikymmentäkin kertaa öisin", selitti hän. "Alussa menin tavallisesti niin lähelle herra Merrivanin taloa kuin vain uskalsin, mutta parin kolmen yön kuluttua huomasinkin, etten voi mennä sitä viittäkymmentä metriä lähemmäksi. Toissayönä kävelin edestakaisin arvaillen, kuka talon mahtanee ostaa. Herra Wilmot on siirtänyt sieltä pois kaikki huonekalut jättäen jäljelle vain uutimet ikkunoihin. Kuljeskellessani sinne tänne ajatellen, kuinka autiolta rakennus näyttääkään, näinkin äkkiä valoa ja –" Hänen äänensä vapisi kovasti. "Valo pilkotti tuosta huoneesta, josta ruumis löydettiin."

"Millaista valoa se oli?"

"Se oli minusta kynttilänvaloa, ei niin kirkasta kuin jos olisi väännetty sähkö palamaan. Ja herra Wilmot onkin leikkauttanut sähköjohdon poikki?"

"Mitä sitten tapahtui?"

"Sitten, sir" – Johnstonia värisytti – "minä näin vain kaihtimien ja seinän välistä tunkeutuvan valojuovan ja ajattelin kuvittelevani jotakin mahdotonta, kun kaihtimet vedettiin hitaasti ylös ja –"

Andy odotti, kunnes mies voitti mielenliikutuksensa.

"Minä en voinut nähdä häntä selvästi, mutta hän oli pukeutunut aamunuttuunsa ja katsoi puistoon. Olin kuin halvattu, seisoin vain paikallani liikkumatta, voimatta lähteä minnekään. Sitten vedettiin kaihtimet jälleen alas, ja valo sammui. Näin sen muutamien minuuttien kuluttua pilkottavan eteisestä. Sen oven yläpuolella on puolipyöreä ikkuna. En tiedä ollenkaan, kuinka kauan siinä seisoin, ehkä kymmenen minuuttia tai kymmenen sekuntia, koska minulla ei ollut minkäänlaista aavistustakaan ajan kulusta. Ja silloin, kun olin juuri tointumaisillani, aukeni ovi. Käytävästä näkyi vain heikkoa valoa, ja hän tuli ulos."

"Merrivanko?"

Mies nyökäytti päätään.

"Tai ainakin joku henkilö aamupuvussaan, vai mitä?" kysyi Andy.

"Niin, sir."

"Oletteko te nähnyt saman senkin jälkeen?"

"Minä näin sen viime yönäkin. Pakottauduin kävelemään taloa kohti. Siellä hän seisoi julkipuolen portilla kädet taskuissaan."

"Näittekö te hänen kasvojaan?"

"En, sir; minä en halunnut nähdä hänen kasvojaan, vaan pakenin."

"Oletteko te kertonut tästä herra Wilmotille?"

"En, sir. Minä en halunnut kertoa hänelle, koska herra Merrivan oli hänen enonsa."

Andy ajatteli asiaa pitkän aikaa.

"Hermostonne on niin järkkynyt, että kärsitte nähtävästi harhanäyistä", sanoi hän. "Minä tutkin teidät huomenna, Johnston."

Kello oli jo yksitoista, kun Andy sammutti valon mennen vuoteeseen, voimatta kuitenkaan nukkua jostakin syystä. Hän oli kyllä työskennellyt koko päivän kovasti ja olisi ollut mieletöntä vihjaistakaan sitä, että Johnstonin kertomus olisi jollakin tavoin järkyttänyt hänen hermojaan. Mies oli varmasti hermostunut. Hän oli nähnyt valon kajastuksen jostakin toisesta talosta ja kuvitellut lopun. Mutta toiset talothan olivat pimeitä siihen aikaan aamulla. Miettiessään asiaa puolelta jos toiseltakin Andy vaipui levottomaan uneen.

Muuan huuto herätti hänet, muuan käheä pelonhuuto. Hän hyppäsi vuoteestaan sytyttäen valon, ja sekuntia myöhemmin hän jo kuuli käytävästä lähestyviä nopeita askelia.

Hän avasi oven mennäkseen Johnstonia vastaan. Vahtimestarin kasvot olivat kalmankalpeat ja hän huusi ja nauroi peloissaan epäjohdonmukaisesti viitaten ikkunaan. Andy riensi sen luo paiskaten sen auki, mutta ei nähnyt mitään.

"Vääntäkää valo sammuksiin, Johnston", sanoi hän tiukasti. Sekuntia myöhemmin huone oli käynyt pimeäksi. Tuijottaen pimeään yöhön Andy ei nähnyt vieläkään mitään.

"Minä näin hänet, minä näin hänet!" huohotti Johnston. "Hän oli aukiolla ikkunani alla ja käveli edestakaisin aamupuvussaan. Ollakseni varma aukaisin ikkunani katsoen ulos. Ja hän puhui minulle. Ah, hyvä Jumala!"

"Mitä hän sanoi!" kysyi Andy pudistaen järkytettyä miestä olkapäästä. "Puhukaa, mies, ja toistakaa hänen sanansa!"

"Hän kysyi avainta", vaikeroi Johnston. "Hän mainitsi nimenikin. 'Antakaa minulle avain', sanoi hän."

Andy heitti päällystakin ylleen, riensi portaita alas ja sitten aukiolle. Hän ei nähnyt ketään ja heittäytyen maahan pitkäkseen nähdäkseen taivaanrantaa vasten hän katseli kaikille suunnille, mutta turhaan.

Palattuaan Johnstonin luo hän näki miehen olevan melkein kokoon lysähtämäisillään ja käytti hänen toinnuttamisekseen sellaisia yksinkertaisia, häikäilemättömiä virkistyskeinoja, joihin hän sillä haavaa voi turvautua. Miehen rohkeus palasikin jossakin määrin hänen ponnistuksistaan, mutta ilmoitustaan mies ei ruvennut vähääkään peruuttamaan.

"Miksi hän pyysi teiltä avainta?"

"Koska se on hallussani", sanoi Johnston. "Tässä se on, sir."

Hän haki avaimen huoneestaan kaappinsa laatikosta.

"Herra Wilmot antoi sen minulle. Hän pyysi minua näyttämään taloa kaikille niille henkilöille, jotka haluavat ostaa sen."

"Antakaa se minulle", pyysi Andy pistäen sen taskuunsa.

Hänen ei tarvinnut sinä yönä enää ajatellakaan nukkumista. Hän pukeutui ja lähti ulos tarkastelemaan seutua, tapaamatta mitään inhimillistä tai yliluonnollista kulkiessaan aukion poikki. Muuan kaamea tunne sai hänet kuitenkin valtoihinsa, kun hän meni portista ja käänsi avainta lukossa taskulamppunsa valossa. Hänen askeleensa kaikuivat kumeasti tyhjässä eteisessä.

Hän epäröi vain hetkisen, ennenkuin hän käänsi lukonkahvaa ja työnsi Merrivanin "luolaan" johtavan oven auki. Kaikki huonekalut oli viety pois, lattiamattokin oli pantu talteen ja vain muutamat seiniltä riippuvat nuoranpätkät ilmaisivat, missä Merrivanin etsaukset olivat olleet.

Hän pysähtyi sekunniksi tutkimaan lattiassa olevaa tummaa täplää, jonka kohdalla talon omistaja oli menettänyt henkensä, ja kohdisti sitten taskulamppunsa valon ikkunaan. Samalla hetkellä hän näki jotakin, mikä karmi kylmästi hänen selkäänsä. Hän huomasi vilahdukselta puistossa jonkun olennon, jota hänen taskulamppunsa himmeästi valaisi. Olento katosi kuitenkin kokonaan seuraavassa silmänräpäyksessä.

Hän hyppäsi ikkunan luo koettaen työntää sitä auki, mutta sivusalvat oli työnnetty paikalleen ja kului jonkun aikaa, ennenkuin hän ehti puistoon ja sitten kuonalla siroteltua polkua hedelmätarhaan päin. Missään ei näkynyt ihmisen eikä haamun merkkiäkään.

"Huh!" sanoi Andy kuivaten hikistä otsaansa. Palattuaan huoneeseen hän sulki ikkunan takanaan ja lukitsi katuoven, ennenkuin palasi vieraskotiin, ja silloin –

"Hitto vieköön, minä –!"

Andy jäykistyi paikalleen aukion keskelle ja katseli Stellan ikkunaan. Valoa näkyi kerran jälleen hänen huoneestaan näin arveluttavalla hetkellä.

XXIX

Rouva Bonsor kertoo

Tällä kertaa Andy päätti olla odottamatta aamua saadakseen selityksen. Se tulisi ehkä olemaan hyvinkin yksinkertainen – ja valoa oli sitäpaitsi ilmestynyt eteiseen. Hän koputti vain hiljaa oveen, mutta Stella kuuli sen kuitenkin.

"Kuka siellä?"

Hänen äänensä kuulosti hieman levottomalta.

"Andy vain."

"Andyko?" Hän kuuli Stellan sormien kopeloivan ketjua. "Ah, Andy!" Hän kaatui nyyhkyttäen Andyn syliin. "Minä olen niin peloissani! Olen sellainen tyhmyri."

"Kaikki näyttävät olevan peloissaan ja tyhmiä tänä yönä", sanoi Andy sivellessään olkapäällään lepäävää ruskeatukkaista päätä. "Mitä sinä olet nähnyt?"

"Oletko sinä nähnyt jotakin?" kysyi Stella kohottaen katsettaan.

Herra Nelsonin ääni kuului yläkerrasta.

"Täällä on vain Andy, isä. Etkö sinäkin tule tänne alakertaan?"

"Onko mitään kummempaa tapahtunut?" Nelson napitti aamupukuaan tullessaan portaita alas.

"Minä koetan ottaa siitä juuri selkoa", selitti Andy. "Beverley Green näyttää hermostuneen suunniltaan tänä yönä."

Hän huomasi herra Nelsonin aamupuvun punaisen värin, ja mies oli muutenkin sen näköinen kuin hän juuri olisi herännyt unestaan.

"Koputitteko te aikaisemmin?" kysyi hän. "Minä voisin vaikka vannoa kuulleeni jotakin."

"Ei, isä; Andy on syytön." Stellaa värisytti.

"Koputtiko joku?" kysyi Andy.

Stella nyökäytti päätään.

"Minä nukun hyvin kevyesti", sanoi hän, "ja kuulin kai koputuksen heti ensi kerralla. Luulin koputtajaa sinuksi ja avasin ikkunani katsoen ulos. Näin silloin jonkun seisovan puutarhan polulla. Eroitin hänet hyvin selvästi."

"Kuinka hän oli puettu?" tiedusti Andy äkkiä. "Aamupukuunko?"

"Oletko sinäkin nähnyt hänet?" sanoi Stella. "Kuka hän oli, Andy?"

"Jatka sinä vain kertomustasi, kultaseni. Mitä sitten tapahtui?"

"Minä huusin: 'Kuka siellä?' mutta hän ei vastannut heti", jatkoi Stella, "ja sitten hän sanoi syvällä ystävällisellä äänellä: 'Oletteko saanut huivinne?' En käsittänyt ensin hänen tarkoitustaan, mutta sitten muistinkin huivin, joka löydettiin hedelmätarhasta. 'Kyllä', sanoin minä. 'Kuka olette?' Mutta hän ei vastannut, ja minä näin hänen poistuvan. Istuin kauan aikaa pimeässä ajatellen, kuka hän mahtoikaan olla. Ääni ei ollut sinun eikä kenenkään muunkaan, ellei – mutta sehän on mieletöntä."

"Ellei se ollut Merrivanin?" lausui Andy tyynesti.

"Se ei tietystikään ollut hänen, vaikka se olikin yhtä matala ja ystävällinen, juuri hänen äänensä kaltainen, ja kuta enemmän sitä ajattelin, sitä enemmän rupesin pelkäämään. Luulin todella sitä herra Merrivanin ääneksi ja koetin taistella kovasti sellaista olettamusta vastaan. Sitten sytytin valon ja tulin tänne alakertaan siinä tarkoituksessa, että herätän isän ja juon lasillisen maitoa. Silloin sinä satuit koputtamaan, Andy."

"Tämä on kummallista", virkkoi Andy kertoen heille, mitä hän oli nähnyt ja kuullut sinä yönä. "Johnston on kokonaan lamassa. Teidän pitää suoda hänelle lomaa, herra Nelson."

"Mutta kuka hän mahtoi olla? Luuletteko te jonkun koettaneen peloitella meitä?"

"Hän onnistuikin melko hyvin, jos hänen tarkoituksensa oli sellainen", sanoi Andy.

"Minä päättelen tästä kaikesta", aloitti herra Nelson, jolla oli aina päätelmänsä valmiina, "että tuon viheliäisen naisen pyörtymispuuska järkytti teitä kaikkia. Huomasin sen heti tullessani kotiin."

"Johnston ei ollut järkyttynyt", intti Andy, "ja minunkin hermoni ovat luullakseni melko hyvässä kunnossa".

Hän otti avaimen taskustaan.

"Menkää tekin pilan päiten tarkastamaan Merrivanin taloa", sanoi Andy hymyillen.

"En tuhannesta punnastakaan", kieltäytyi herra Nelson kiivaasti. "Nyt, Stella, pitää sinun mennä nukkumaan. Olet muuten ihan lopussa aamulla."

"Nyt onkin jo aamu", huomautti tyttö vetäen kaihtimet syrjään. "Ihmettelenpä, onko Arthur Wilmot jo hereillä?"

Andyn mieleen oli juolahtanut sama asia ja saatuaan juhlallisen lupauksen Stellalta, että hän menisi heti nukkumaan, hän poistui tytön luota mennen suoraan Wilmotin koruasuntoon.

Kului melkoisesti aikaa, ennenkuin hän sai muotikauppiaan hereille, ja Arthur Wilmot suhtautui uutiseen kummallisen tyynesti.

"Omituista!" sanoi hän. "Minä kävin siellä eilen. Panin paikalleen takaikkunan salvat, jotka ovat olleet auki murhasta asti."

"Ettekö te ole nähnyt mitään?" kysyi Andy.

"Enpä juuri mitään mainitsemisen arvoista", virkkoi Wilmot. "Jos te tahdotte odottaa muutamia minuutteja, kunnes minä pukeudun, tulen kanssanne sinne. Nyt pitäisi olla jo niin valoisaa, että voimme nähdä, onko puutarhassa jalanjälkiä."

"Älkää te välittäkö lainkaan jalanjäljistä", sanoi Andy ärtyisästi. "Sorainen polku ja asfalttipiha eivät juuri tarjoa parhaimpia edellytyksiä sellaisille huomioille."

Hän seurasi kuitenkin Arthuria taloon ja he tutkivat tarkoin kaikki huoneet aloittaen eteisestä.

"Täällä on jotakin."

Wilmot viittasi lattiaan.

"Kynttilän steariinia", totesi Andy mielenkiinnolla. "Oletteko te lähettänyt tänne jonkun, jolla on ollut kynttilöitä mukanaan?"

Arthur Wilmot pudisti päätään.

He löysivät toisen steariinitäplän Merrivanin huoneesta, ja sitten he löysivät puoleksi poltetun kynttilänkin. Se oli työnnetty syvän uunin takimmaiseen komeroon.

"Minä en olisi tarvinnut tätäkään tietääkseni jonkun henkeä aineellisemman olennon oleskelleen täällä", sanoi Andy. "Tahtomattakaan teeskennellä mitään haamujen erikoistuntemista olen aina uskonut niiden kantavan mukanaan omaa valaistustaan."

Hän kääri kynttilän huolellisesti paperiin.

"Mitä te aiotte tehdä sillä?" kysyi Wilmot hämmästyneenä, ja Andy hymyili.

"Mieheksi, joka todella vihjaisee, että minun pitäisi etsiä jalanjälkiä asfalttipihalta, olette kummallisen paksupäinen, Wilmot. Tämä kynttilä on täynnä sormenjälkiä."

Murhaaja, olipa hän sitten järkevä tai mielipuoli, ei voinut pysyä poissa rikoksen tapahtumapaikalta, ja ehkä nämä hänen vierailunsa toistuivat hyvinkin usein.

Hän ei kertonut mitään suunnitelmistaan Wilmotille eikä Nelsonille. Hänen piti ensi työkseen mennä puhuttelemaan rouva Crafton-Bonsoria, mutta tätä naista ei voitukaan tavata. Ja vieläpä enemmänkin, sillä kun Andy tahtoi välttämättä haastatella häntä, kieltäytyi hän selvästi ja lujasti ottamasta häntä vastaan. Ja Scottie oli hänen sanansaattajansa.

"Vain naisen oikkuja", mumisi Scottie. "Siitä ei ole mitään hyötyä, Macleod, koska hän on yhtä kova kuin neoliittikauden kivennäinen. Minä olen koettanut parhaani, mutta hän ei halua tavata teitä."

"Kuulkaahan nyt, Scottie", sanoi Andy, "minä olen kohdellut teitä hyvin ja teidän pitää auttaa minua. Millainen oli Abraham Selimin suhde häneen?"

Scottie kohautti kuvaavasti hartioitaan.

"Meidän ei pidä milloinkaan tiedustella naisen entisyyttä, Macleod", huoahti hän. "'Koska menneisyys on kuollut, niin kuolkoon!' kuten laulussa sanotaan, 'ja onni odottaa tulevaisuudessa'."

"Tulevaisuus ei kuulu minuun ollenkaan, rouva Crafton-Bonsorin menneisyys vain", ärähti Andy pahaenteisesti. "Ja ellen minä saa heti puhutella tuota rouvaa, seuraa tästä vakavia ikävyyksiä."

Scottie poistui viipyen poissa melkein puoli tuntia, ennenkuin hän palasi.

"Hän on sairas, Macleod, sitä ei voida epäilläkään. Koska olette lääkäri, voitte huomata sen ensi silmäyksellä. Mutta hän suostuu keskustelemaan kanssanne muutamia minuutteja."

Rouva Bonsor lepäsi sohvalla eikä Scottie ollut lainkaan liioitellut kertoessaan siitä surullisesta vaikutuksesta, jonka Andyn satunnainen huomautus edellisenä iltana oli aiheuttanut naiseen. Hänen lihavat poskensa näyttivät riutuneilta ja sinisten silmien julkea ilme oli haihtunut.

"Minulla ei ole teille mitään kerrottavaa, herra", sanoi hän tiukasti melkein heti kun Andy tuli huoneeseen. "Minä en tunne Abraham Selimiä enkä halua keskustella hänestä. Jos hän on joku ystävänne, en ihaile lainkaan makuanne."

"Eikö Scottie ole kertonut teille –" aloitti Andy.

"Scottie ei ole kertonut minulle mitään", virkkoi nainen kimeästi. "Enkä minä ymmärrä lainkaan, miksi olette tullut tänne yksityiseen arkihuoneeseeni – Jumala tietää heidän kiskovan siitä minulta kyllä tarpeekseen – koettamaan, voisitteko pumputa minua."

"Oletteko te joskus tuntenut Abraham Selimin?"

Nainen epäröi.

"Kyllä", vastasi hän sitten vastahakoisesti. "Mutta siitä on jo kulunut vuosia. Minä en halua ruveta keskustelemaan siitä teidän kanssanne, herra. Minun yksityisasiani ovat yksityisiä asioitani. En välitä lainkaan siitä, kuka olette, poliisiko vaiko joku muu. Uskokaa te vain minua, että maineeni on ihan puhdas."

Andy odotti, kunnes hän lopetti ja sanoi sitten:

"Teidän nimenne on Hilda Masters ja teidät vihittiin John Severnin kanssa St. Paulin kirkossa, Marylebonessa."

Naisen leuka painui alas ja hän tuijotti Andyyn. Sitten hän alkoi itkeä ja lopulta nauraa.

Andy näki Scottien käyttäytyvän ihmeellisesti naisen toivottomuuden kestäessä. Hän oli vuorotellen hellä ja komentava, lohduttava ja ivallinen. Andy oli niin hienotunteinen, että hän jätti heidät kahden kesken puoleksi tunniksi, jonka lopussa Scottie tuli hänen luokseen.

"Macleod", sanoi hän tyynesti, "hän aikoo kertoa teille koko totuuden, ja koska pikakirjoitus on ollut vahvimpia puoliani, tahtoisin mielelläni kirjoittaa sen muistiin teille. Mirabel", hän epäröi, "on kykenemätön käyttämään kieltä, jonka minä niin sanoakseni olen vainunnut kuuluvan ylhäisön sanontatapaan, ja arvatakseni se näyttää paremmalta, että minä kirjoitan sen muistiin sivistyneellä englanninkielellä, kuin että käytätte apunanne hotellin pikakirjoittajaa. Hän on muuan pisamainen nainen kultatäytteisine hampaineen. Minä rupesin heti inhoamaan häntä nähdessäni hänet ensi kerran. Teidän hämmästyksenne kuullessanne monipuolisuudestani on ymmärryksenne vertainen, mutta nuoruudessani pistin helposti paperille 180 sanaa minuutissa, ja vain harvat nakuttajat ovat kyenneet voittamaan minut rehellisessä konekirjoituksessa. Olen kiintynyt tähän tyttöön. Teidän mielestänne hän ei ole enää mikään tyttö, mutta ihminen käy vanhempana joustavammaksi mielipiteissään. Annatteko minun tehdä sen? Te kyselette, ja minä järjestän sitten vastaukset yhdeksi kokonaisuudeksi."

Andy nyökäytti päätään, ja tästä kummallisesta työtoveruudesta kehittyi kummallinen juttu.

XXX

Rouva Crafton-Bonsorin selitys

"Nimeni on Mirabel Hilda Crafton-Bonsor. Minä en ole lainkaan varma, oliko tämä viime mieheni oikea nimi. Michael Murphy oli luullakseni oikeampi. Hän on syntyperältään irlantilainen, ja ensi kerran tutustuessani häneen hän oli urakoitsija Sacramenton kaupungissa, Kaliforniassa.

Minä synnyin Uckfieldin kylässä, Sussexissa, mutta muutin Lontooseen jo seitsenvuotiaana. Vanhempieni kuoltua asuin tätini, rouva Pawlin luona Bayham-kadun varrella, Camden Townissa, ja menin palvelukseen kuusitoistavuotiaana ruveten sisäköksi neiti Janet Severnille, joka asui Manchester-aukion varrella talossa 104. Neiti Severn oli vanhapiika ja hyvin kummallinen. Hänellä oli hyvin ankarat mielipiteet avioliitosta ja erittäinkin alemman luokan avioliitoista.

Ainoa toinen talossa asuva henkilö, paitsi neiti Janetia ja toisia palvelijoita, oli herra John Severn, neiti Severnin veljenpoika, mutta hän vietti siellä vain loma-aikansa. Hän harjoitti opintojaan Cambridgen yliopistossa. Minä en tiedä, millä osastolla, mutta tiesin hänen oleskelevan Cambridgessa, koska olen vienyt postiin monta neiti Janetin hänelle lähettämää kirjettä, joiden osoitteen neiti aina luki ääneen, ennenkuin antoi ne minulle. Osastolla oli muistaakseni joku uskonnollinen nimi.

Minä en osaa onnettomuudekseni lukea enkä kirjoittaa ja vaikka sen jälkeen olen oppinutkin kirjoittamaan nimeni maksumääräykseen, en osaa enempää. Siitä selviää, miksi en milloinkaan lukenut murhasta ja miksi en tiennyt siihen sekaantuneiden henkilöiden nimiä. Tapasin herra Johnin hyvin usein hänen oleskellessaan kotona. Hän oli erittäin mieltynyt minuun, koska minä siihen aikaan olin melko hyvännäköinen tyttö, mutta hän ei tunnustanut minulle milloinkaan rakkauttaan.

Palvellessani Manchester-aukion varrella minä tutustuin erääseen herra Selimiin – Abraham Selimiin. Hän tuli tavallisesti kerran viikossa palvelijoiden ovelle ja minä luulin häntä sellaiseksi henkilöksi, joka myy tavaroita velaksi palvelijoille. Mutta sitten jälkeenpäin sainkin selville, että hän oli West Endin kaupunginosassa asuva rahanlainaaja, jolla oli siellä paljon asiakkaita palvelijoiden joukossa. Kokki oli paljon velkaa hänelle, ja muuan Rachel-niminen palvelijatarkin oli joutunut samaan pulaan.

Hän ei ollut mikään ruma mies, ja kun hän huomasi, etten minä halua lainata rahaa vaan päinvastoin panen liiat rahat säästöpankkiin (minä olen aina ollut hyvin säästäväinen), näytti hän kiintyvän minuun ja kysyi minulta, enkö voisi lähteä hänen kanssaan kävelemään ensi vapaasunnuntaina. Minä vastasin myöntävästi, koska en milloinkaan ollut seurustellut miesten kanssa, ja minähän sanoin jo äsken, että olin melko hyvännäköinenkin. Hän tulikin hakemaan minua seuraavana sunnuntaina ja me ajoimme Hamptoniin vaunuilla. Minun täytyy tunnustaa, että se oli suurenmoinen kokemus minulle. Hän osteli minulle kaikkein parasta ja käyttäytyi kaikin tavoin kuin herrasmies.

Mutta tehdäkseni pitkän kertomuksen lyhyeksi sanon vain, että hän kohtasi minut sen jälkeen monta kertaa ja ehdotti vihdoin minulle avioliittoa. Hän käski minua pitämään sen salassa ja pyysi minua jäämään vielä entiseen paikkaani kuukaudeksi tai pariksi, koska hänellä oli erityisiä suunnitelmia. Minä en vastustanut lainkaan sitä, koska olin hyvin tyytyväinen olooni neiti Janetin luona. Pyysin vapautta erääksi maanantaiksi ja niin meidät vihittiin Brixtonin reistraattorin edessä, koska hän asui siinä kaupunginosassa, ja illalla minä palasin takaisin neiti Janetin luo.

Sitten eräänä päivänä hän tuli luokseni hyvin kiihkoissaan kysyen minulta, olenko milloinkaan kuullut puhuttavan eräästä herrasmiehestä, jonka nimen olen jo unohtanut. Sanoin hänelle kuulleeni neiti Janetin puhuvan hänestä. Mies oli hänen lankonsa, eikä neiti ollut missään hyvissä väleissä hänen kanssaan, koska hän oli kohdellut vaimoaan (neidin sisarta) huonosti. Hän oli hyvin rikas, mutta kuulemistani puheista päättäen ei neiti Janet eikä herra John odottanut milloinkaan saavansa penniäkään tuolta vanhalta mieheltä. Kerroin miehelleni kaikki tietoni, ja hän näytti hyvin tyytyväiseltä. Hän kysyi minulta, mielistelikö herra John minua milloinkaan, mistä suutuin kovasti, koska olin kunniallinen tyttö enkä ollut milloinkaan suostunut sellaiseen. Hän rauhoitti minua ja sanoi voivansa ehkä ansaita omaisuuden, jos vain tahdoin auttaa häntä. Hän sanoi myös naimisiin mentyämme, ettei hän ollut aavistanutkaan, ennenkuin pistin X:n luetteloon nimeni asemasta, etten osaa lukea enkä kirjoittaa, ja että se seikka olisi hänelle paha haitta.

Mutta minä voisin kuulemma auttaa häntä suuresti, jos vain saisin selville, mihin herra John meni aina iltaisin. Huomasin sitten jälkeenpäin, että hän halusi näitä tietoja suunnitellakseen kohtausta herra Johnin kanssa, jota hän ei tuntenut. En tiennyt silloin lainkaan, että herra John oli velkaantunut. Hän kertoi minulle elämän Cambridgessa tulevan melko kalliiksi, minkä vuoksi hän oli lainannut rahaa, ja hän pyysi minulta, etten kertoisi siitä hänen tädilleen mitään.

Minä ajattelin luonnollisesti, että Abraham oli saanut sen jostakin selville ja halusi nyt päästä pieneen liikeyhteyteen herra Johnin kanssa. Jos olisin tiennyt, mihin heidän kohtaamisensa johtaisi, olisin mieluummin leikannut kieleni poikki kuin ilmoittanut Abrahamille sen paikan nimeä, missä herra Johnin oli tapa viettää iltansa. Paikka oli muuan Sohossa sijaitseva kerho, mihin nuoret herrasmiehet tavallisesti menivät pelaamaan.

Noin viikon kuluttua ilmoitti Selim minulle tavanneensa herra Johnin ja auttaneensa häntä.

'Mitä ikinä sitten tehnetkin, niin älä missään tapauksessa ilmoita hänelle tuntevasi minua mitenkään.'

Minä lupasin sen hänelle enkä olisi sitä mielelläni kertonutkaan. Neiti Janet oli hyvin ankara, ja minä olisin joutunut vaikeuksiin, jos hän vain olisi saanut tietää minun olevan naimisissa ja teeskentelevän yksinäistä tyttöä. Severnien suku on hyvin vanha ja sen vaalilauseessa sanotaan, etteivät ylhäisöön kuuluvat ihmiset saa milloinkaan tehdä mitään väärää. Lause oli latinankielinen. Postipaperiin oli painettu linnunpää, joka piti käärmettä nokassaan. Neiti selitti minulle kyllä, mitä se tarkoitti, mutta minä olen sen jo unohtanut. En tiedä, millaisiin liikesuhteisiin Abraham oli päässyt herra Johnin kanssa, mutta hän näytti hyvin tyytyväiseltä tavatessaan minut. Hän oli lopettanut käyntinsä luonani ja lähetti vain konttoristinsa.

Tuntuu kummalliselta, ettei konttoristi ollut milloinkaan nähnyt Abrahamia, ja minä sain sitten jälkeenpäin selville, että vaikka Selim oli sanonut tavanneensa herra Johnin, eivät he olleet milloinkaan nähneet toisiaan. Juuri niihin aikoihin alkoi Abraham muuttua hyvin salaperäiseksi. Huomasin sen, kun herra John kertoi minulle tehneensä melko hyvän kaupan erään miehen kanssa, joka oli kirjoittanut hänelle.

'Hän luulee minun perivän jonkun kartanon', sanoi hän. 'Minä sanoin sen olevan toivotonta, mutta hän tahtoi sittenkin itsepäisyydessään lainata minulle rahaa.'

Minä kerroin tämän Abelle tavatessani hänet, mutta hän vain nauroi. Muistan tuon illan vielä varsin hyvin. Oli sunnuntai, ja me olimme tavanneet toisemme eräässä King's Crossin läheisyydessä sijaitsevassa ravintolassa. Tahdon ilmoittaa, että vaikka olin ollutkin naimisissa hänen kanssaan toista kuukautta, emme olleet tavanneet milloinkaan toisiamme muuten kuin muiden nähden, niin sanoakseni. Hän ei suudellut minua kertaakaan elämässään.

Satoi melko kovasti, ja kun me tulimme ravintolasta, työnsi hän minut ajurin rattaille käskien ajajan viedä minut Portman-aukion kulmaan. Kello oli noin kymmenen maksaessani ajurin – Abraham antoi minulle aina paljon rahaa – ja säpsähdin melkein suunniltani, kun lähtiessäni ajurin luota olin melkein törmätä neiti Janetiin. Hän ei sanonut mitään silloin, mutta kun pääsimme kotiin, lähetti hän sanan minulle.

Hän ei sanonut ymmärtävänsä, kuinka kunniallinen tyttö voi ajaa ajurilla, ja ihmetteli, mistä minä olin saanut rahat siihen. Minä kerroin hänelle säästäneeni rahaa ja ilmoitin erään ystäväni maksaneen ajurin. Näin sen selvästi, ettei hän pitänyt siitä ollenkaan, ja minä tiesin, että minut sanottaisiin irti ensi palkanmaksupäivänä.

'Olkaa hyvä ja odottakaa herra Johnia', sanoi hän. 'Hän on päivällisellä muutamien ystäviensä luona, mutta ei viivy siellä myöhempään kuin kello yhteentoista saakka.'

Minä iloitsin nähdessäni hänen selkänsä, kun hän nousi yläkertaan mennäkseen nukkumaan. Herra John ei tullut kotiin ennenkuin kahdentoista jälkeen, ja minä saatoin nähdä jo puolella silmälläkin, että hän oli juonut. Olin kattanut hänelle vaatimattoman illallisen aamiaishuoneeseen ja odotin siellä häntä.

Hän oli nousuhumalassa, kuten me tuolla Amerikassa sanomme, sanoi minua pieneksi kultasekseen ja lupasi ostaa minulle helmirintaneulan.

Ja sitten, ennenkuin osasin aavistaakaan, puristi hän minut syliinsä suudellen minua hurjasti. Minä panin vastaan, mutta hän oli melko voimakas, ja hänen huulensa olivat kiinni minun huulissani, kun ovi aukeni – ja neiti Janet astui huoneeseen.

Hän vain katsahti minuun viitaten oveen, ja minä menin ja olinkin iloinen saadessani poistua. Odotin varmasti seuraavana aamuna, että minut lähetetään heti pois kimpsuineni ja kampsuineni, semminkin kun neiti Janet lähetti sanan minulle, etten saa missään tapauksessa ryhtyä mihinkään työhön. Noin kello kymmenen aikaan kutsui hän minut salonkiin.

Minä en voi milloinkaan unohtaa häntä, kun hän istui siellä mustassa alpakkapuvussaan pienine valkoisine pitsimyssyineen ja kauniine käsineen, jotka olivat ristissä hänen sylissään. Hänen kätensä olivat hyvin kauniit, ja meidän palvelijoiden oli tapana ihailla niitä.

'Hilda', sanoi hän, 'veljenpoikani on tehnyt sinulle suurta vääryyttä, minkä suuruutta minä en ole kuitenkaan tiedustellut. Minä ymmärrän nyt, mistä sinulla on niin paljon rahaa, että voit näyttää kokille viittä kultaista punnanrahaa viime viikollakin. Mutta tämä ei kuulu asiaan. Sinä olet talossani oleskeleva nuori tyttö ja minun suojelukseni alainen. Minä olen suuressa vastuussa teistä kaikista Jumalalle ja lähimmäisilleni ja olen nyt järjestänyt niin, että veljenpoikani täytyy käyttäytyä kunniallisesti ja mennä kanssasi naimisiin.'

Minä en yksinkertaisesti voinut puhua sanaakaan. Ensiksikin aloin itkeä heti, kun hän aloitti puheensa, ja toiseksi hänen sanansa painoivat minut ihan yhteen kasaan. Halusin kertoa hänelle olevani jo naimisissa ja ilmoittaa, että voin todistaa sen avioliittotodistuksella. Niin, minä en ollut kyllä saanut sitä, vaan Abraham. Ja se juuri sulki luullakseni suuni.

'Minä olen keskustellut veljenpoikani kanssa ja ilmoittanut kirjeellä asianajajalleni tarpeelliset seikat, että hän voisi hankkia lupatodistuksen piispalta. Sinut vihitään St. Paulin kirkossa, Marylebonessa, torstaina ensi viikolla.'

Ja sanottuaan sen hän kuin viittasi sillä minut pois huoneesta. Kun neiti Janet liikautti kättään siihen tapaan, ei kukaan elävä ihminen olisi uskaltanut ryhtyä väittämään häntä vastaan. Kun toinnuin järjilleni, halusin mennä takaisin kertomaan hänelle totuuden ja pyysinkin saada tavata häntä, mutta toinen sisäkkö tuli takaisin sanoen, että neiti Janet voi huonosti ja että minä saan vapautta koko päiväksi.

Minä lähdin heti tapaamaan Abrahamia. Hänellä oli pieni konttori Ashlarin, tuon tupakkakauppiaan, myymälän yläpuolella. Ashlarista on luullakseni sittemmin tullut hyvin rikas mies, ja hänellä on kai tässä kaupungissa muuan suuri liiketalokin, jota nimitetään hänen nimellään. Abe oli ihmeeksi siellä, mutta kului melkoisesti aikaa, ennenkuin hän avasi lukon ja päästi minut sisään. Hän kertoi minulle, ettei hän milloinkaan tavannut asiakkaitaan henkilökohtaisesti, ja oli hyvin vihainen minulle tulostani. Mutta kun kerroin hänelle, millaiseen pulaan olin joutunut, muutti hän puhetapansa kokonaan toisenlaiseksi. Minä sanoin kertovani kaikki neiti Janetille, mutta siitä hän ei halunnut kuulla puhuttavankaan.

'Minä olen aina aavistanut jotakin tällaista tapahtuvan', sanoi hän. 'Nyt, Hilda, pitää sinun käyttäytyä kiltisti ja tehdä jotakin hyväkseni. Minä olen kohdellut sinua melko hyvin, ja nyt on sinun vuorosi auttaa minua.'

Saatuani kuulla, mitä hän minulta halusi, en ollut uskoa korviani. Minun piti kuulemma mennä naimisiin herra Johnin kanssa.

'Mutta kuinka minä voin, kun kerran jo olen naimisissa?' tiedustin minä. 'Minuthan suljettaisiin silloin vankilaan.'

'Siitä ei saa kukaan ihminen mitään tietää', vakuutti hän. 'Sinut vihittiin minuun ihan toisessa kaupunginosassa. Minä lupaan sinulle, että saat erota hänestä heti kirkosta tultua eikä sinun tarvitse tavata häntä sitten milloinkaan enää. Tee nyt tämä minun hyväkseni, Hilda, ja minä annan sinulle sata puntaa.'

Hän sanoi, että jos vain menen naimisiin herra Johnin kanssa, tulemme me molemmat hyvin rikkaiksi koko iäksemme, mutta hän ei ilmoittanut, kuinka. Hän osasi aina sovittaa sanansa ihmeellisen hyvin ja hämmensi minut silloinkin, niin etten tiennyt, seisoinko päälläni vaiko jaloillani. Hän pani mustan näyttämään valkoiselta, kuten sanotaan, ja kaikki kävi loppujen lopuksi niin, että minä suostuin. Otaksun käyttäytyneeni kuin hentomielinen hölmö, mutta minä ihailin hänen oveluuttaan ja tietojaan niin paljon, etten yksinkertaisesti ajatellutkaan itseäni.

Minä olen sittemmin usein tuumaillut, tekikö hän sen päästäkseen minusta vapaaksi, mutta sellainen päätelmä ei tunnu oikealta, koska ei ollut olemassa mitään syytä, miksi hän ollenkaan oli mennyt naimisiin kanssani. Luulen nyt, että hän halusi vain taloon jonkun kauniin tytön, joka olisi niin kiintynyt häneen, että tyttö olisi valmis tekemään mitä vain hänen käskystään. En luule hänen milloinkaan toivoneenkaan sitä, että herra John pyytäisi minua vaimokseen, mutta ehkä hän odotti jotakin vielä pahempaa. Maailmassa ei ole ikinä ollut Abraham Selimiä ilkeämpää eikä kylmäverisempää roistoa.

Päivää ennen vihkimistä menin puhuttelemaan neiti Janetia.

'Hilda', sanoi hän, 'huomenna sinä menet naimisiin veljenpoikani kanssa. Minun ei kai tarvitse ilmoittaa sinulle, etten kerskaile ollenkaan tällä avioliitolla, ja minä neuvon sinua salaamaan tämän kaiken. Mitä taasen tulevaisuuteesi tulee, on sinun sitä turha toivoakaan, että herra John, joka on herrasmies, tahtoisi esittää sinunlaisesi tytön ystävilleen. Sinä olet ihan sivistymätön, ja vaikka osaatkin käyttäytyä melko sievästi, on sinun hirveä lontoonmurteesi mahdoton.'

On kummallista, että minä vielä muistan jokaisen neiti Janetin lausuman sanan, vaikka siitä onkin jo kulunut neljättäkymmentä vuotta. Sanat suututtivat ja järkyttivät minua kovasti, mutta minä rohkaisin kuitenkin sen verran mieltäni, että sain kysytyksi, mitä hän tarkoitti.

'Minä aion lähettää sinut erääseen ensiluokkaiseen laitokseen, missä laiminlyötyjen tyttöjen kasvatusta täydennetään. Sinä saat oleskella siellä kolmanteenkolmatta ikävuoteesi saakka, ja silloin kykenet jo kyllä astumaan paikallesi miehesi rinnalle nöyryyttämättä häntä ja itseäsi.'

Se sopi jollakin tavoin siihen, mitä Abraham oli luvannut minulle. Minä luulin todella hänen sen niin järjestäneen, mutta nyt käsitän, että vaikka hänelläkin oli ehkä jokin suunnitelma, oli tämä ainakin neiti Janetin laatima.

Minä en nähnyt herra Johnia, ennenkuin menin St. Paulin kirkkoon torstaina. En tiedä vielä nytkään, mitä oli tapahtunut hänen ja hänen tätinsä välillä. Tiedän vain sen, että hän oli hyvin kalpea ja virallinen, vaikkakin kohtelias. Kirkossa oli vain neljä henkilöä, ja toimitus loppui pikemmin kuin olin osannut odottaakaan. Olin oppinut kirjoittamaan oman nimeni, joten en häväissyt häntä pistämällä luetteloon puumerkkiäni. Sitä en lainkaan tiedä, miksi hän meni naimisiin kanssani. Minä olen valmis vannomaan sormet raamatulla, ettei meidän välillämme ollut muuta kuin nuo suukkoset, eikä hän silloin ollut oikein normaali. Mutta naimisiin hän meni sittenkin kanssani. Ehkä perheen latinankielisellä vaalilauseella ja tuolla linnunpäällä oli jotakin tekemistä siinä. Nytkin se vielä tuntuu minusta niin joutavalta. Ennen tuloani kirkkoon neiti Janet antoi minulle viisikymmentä puntaa ja tulevan kotini osoitteen. Se sijaitsi Victoria-viertotien varrella Eastbournessa. Hän kirjoitti minulle muistiin junien kulkuvuorotkin.

Minä sanoin vain jäähyväiset herra Johnille ja poistuin kirkosta hänen ja hänen ystävänsä luota – neiti Janet ei ollut tullut sinne – tapaamatta häntä milloinkaan enää.

Abraham oli sanonut tulevansa minua vastaan ja vievänsä minut johonkin päivälliselle (tai oikeastaan illalliselle, vaikka siihen aikaan se oli minulle päivällinen).

Ja siellä hän todella olikin odottamassa minua King's Crossin ravintolan edustalla, ja kun olimme menneet sisään, kerroin hänelle kaikki tapahtumat.

'Anna minulle todistus', sanoi hän, ja minä annoin hänelle uuden avioliittotodistukseni. Me emme senjälkeen puhelleet paljonkaan koko avioliitosta, vaikka minä olinkin hieman hermostunut. Minä en halunnut lähteä Eastbourneen ja puhuakseni totta en ollut milloinkaan aikonut lähteäkään sinne. Mutta minä olin Abrahamin vallassa. Tiesin hänen miettineen valmiiksi jonkun suunnitelman minun varaltani, ja hän olikin. Mutta se ei ollut lainkaan sellainen kuin olin toivonut ja rukoillut – että me matkustaisimme jonnekin maaseudulle (hän oli luvannut sen suostuessani menemään naimisiin herra Johnin kanssa) ja aloittaisimme avioelämämme todellisuudessa.

Kun me olimme jo melkein lopettaneet ateriamme, veti hän taskustaan esille suuren kirjekuoren.

'Minä olen hankkinut sinulle mainion hytin – ensi luokassa. Jos sinä vain osaat pitää suusi kiinni, ei kukaan tiedä sinun kuuluvan palvelijaluokkaan. Tässä on sinulle viisisataa puntaa seteleissä, ja sinulla on vielä pari päivää aikaa vaatteiden hankkimiseen.'

Minä hämmennyin kokonaan enkä ymmärtänyt lainkaan hänen puhettaan.

'Sinä lähdet Amerikkaan', sanoi hän. 'Minä olen hankkinut sinulle muutamia suosituskirjeitä ystävältäni, herra Merryltä.' – Jonkun sellaisen nimen hän mainitsi. Vai olisiko nimi ollutkin Merrivan? Niin se luullakseni olikin. Minä ymmärsin hänen puheistaan, että herra Merrivan oli hänen liiketuttavansa. 'Sinä saat niillä työtä', sanoi hän, 'ja saat pitää kaikki nämä rahat'.

'Mutta minä en halua lähteä enkä tahdokaan lähteä!' melkein huusin hänelle. Tiesin puhuneeni niin kovaa, että ravintolan vieraat kääntyivät katsomaan meihin.

Se raivostutti häntä. Minä en ole milloinkaan nähnyt miestä, joka voi näyttää niin pirulliselta kuin hän. Säikähdin kovasti.

'Sinä joko lähdet tai minä kutsun tänne poliisin ja annan sinut ilmi kaksinnaimisesta.'

Minulta puuttui yksinkertaisesti voimia vastustaa häntä. Lähdin Lucania-nimisessä laivassa New Yorkiin. Sieltä matkustin erääseen Denver-nimiseen kaupunkiin, jonne muuan suositukseni oli osoitettu. Olin siinä paikassa noin vuoden. He eivät nimitä meitä siellä 'palvelijoiksi', vaan 'apureiksi'. Minä elin tuollaisena apurina kolmetoista kuukautta, ja silloin minulle tarjottiin emännöitsijän paikkaa herra Bonsorin, erään leskimiehen luona; hänellä oli yksi lapsi, joka sittemmin kuoli. Kun herra Bonsor tahtoi mennä naimisiin kanssani, oli minun pakko tunnustaa hänelle totuus, mutta hän ei sanonut välittävänsä entisistä naimiskaupoistani. Hän oli hyvin vapaamielinen uskontoon nähden.

Minä en nähnyt Abrahamia enää milloinkaan, mutta tiedän hänen kirjoittaneen Denveriin entiseen palveluspaikkaani ja kyselleen kohtaloani. Nuo ihmiset eivät tienneet siitä kuitenkaan mitään. Se tapahtui seitsemän vuotta Yhdysvaltoihin tuloni jälkeen. En ole kuullut herra Johnistakaan mitään, mutta tiedän neiti Janetin kuolleen keuhkokuumeeseen kuukauden kuluttua lähdöstäni sieltä. Sain sen selville eräästä uutisesta, jonka herra Bonsor huomasi muutamassa englantilaisessa sanomalehdessä."

XXXI

Haamujen paljastaminen

Andyn mielestä oli olemassa muuan sellainen henkilö, jolle Hilda Mastersin selostus oli näytettävä. Hän oli jo jonkun aikaa epäillyt, että herra Boyd Salter olisi ehkä voinut kertoa paljon enemmän ystävänsä Severnin elämästä ja tyhmyyksistä kuin hän oli tehnyt.

Hän sähkötti Beverley Hallin herralle pyytäen haastattelua ja palattuaan Greeniin hän löysikin sieltä odottavan kirjeen, jossa häntä pyydettiin saapumaan kartanoon heti.

"Minä lähden mukaasi", sanoi Stella. "Sinä voit antaa minun odottaa autossa ulkopuolella."

Tilling, levoton mies, näytti nyt vielä hermostuneemmalta kuin tavallisesti.

"Te lupaatte kai kohdella herraa hyvin varovaisesti, tohtori? Hän ei ole nukkunut lainkaan hyvin, ja lääkäri sanoi herra Francisille – nuorelle herralle – että hänen hermonsa voivat pettää milloin tahansa."

"Kiitoksia vain, Tilling", virkkoi Andy. "Lupaan olla niin varovainen kuin suinkin."

Hän huomasikin, ettei Tilling ollut liioitellut kertoessaan herra Salterin tilasta. Hänen poskensa olivat harmaat ja kuopalla, mutta hän tervehti etsivää hymyillen.

"Te olette tullut kertomaan minulle, että olette löytänyt rosvoni", sanoi hän hyväntuulisesti. "Mutta te voitte säästää itseltänne sen vaivan. Mieshän oli tuo teidän jalokivivarkaanne!"

Andy ei ollut valmistautunut kuulemaan tällaisia uutisia.

"Minä pelkään sen olevan totta", lausui hän, "mutta luulen varmasti, ettei hän tullut tänne rikollisissa tarkoituksissa. Hän haki todellisuudessa minun rosvoani."

"Ja löysikin kai hänet?" sanoi Salter sukkelasti. "Jokin salaperäinen metsänvartija."

"Kuinka olette saanut sen selville?"

Salter nauroi ja kiemurteli nauraessaan.

Andy näki sen, tullen pahoilleen. Miehellä oli sydänvika.

"Minä en halua uskotella teille mitään", vakuutti Boyd Salter iloiten aikaansaamastaan vaikutelmasta. "Scottie, niinhän tuota veitikkaa nimitetään, katosi täältä seuraavana päivänä, neiti Nelson matkusti samana päivänä. Hän meni johonkin paikkaan Castle-kadun varrelle hoitamaan jotakin henkilöä. Ja ketäpä muuta kuin teidän huonomaineista ystäväänne."

Andylle valkeni jokin seikka.

"Downer tietysti", sanoi hän, ja toinen nyökäytti päätään hymyillen. "Mutta tuo metsänvartija? – kuinka olette saanut kuulla hänestä?"

"Downer jälleen ja muuan toinen veitikka – muistaakseni joku Martin-niminen."

Andy oli liian jalomielinen tahtoakseen piilottaa ihailunsa, minkä ovela Downer oli hyvin ansainnut.

"Minä luovutan koko jutun Downerille. Hän on varmasti paras sanomalehtimies."

"Hän tuli tänne puhuttelemaan minua", selitti Salter, "ja hänen vuokseen kutsuin kaikki metsänvartijani tänne kuulusteltaviksi. Heidän joukossaan oli muuan, joka myönsi olleensa keittiössä – me annamme heille kakaota heidän ollessaan yövuorollaan – ja menneensä ehkä pihalle silloin kun Scottie näki erään miehen poistuvan. Niin pitkälle olen päässyt. Mitä tärkeää te tiedätte?"

"Minä olen löytänyt Hilda Mastersin."

Herra Salter kohotti katsettaan.

"Hilda Mastersinko? Kuka hän on?"

"Te muistatte kai, herra Salter, että eräästä Merrivanin huoneen salalaatikosta löydettiin muuan avioliittotodistus."

"Minä muistan sen. Siitä kerrottiin sanomalehdissäkin. Erään entisen palvelijan avioliittotodistus. Ja sen varasti teiltä jälkeenpäin tuo haamu, jota nimitetään Selimiksi. Oliko se tuon naisen nimi, joka meni naimisiin? Ja te sanotte löytäneenne hänet?"

Andy otti taskustaan otteen selostuksesta laskien sen pöydälle tuomarin eteen, ja herra Salter katsoi siihen kauan aikaa, ennenkuin kiinnitti luusankaiset silmälasit nenälleen ja alkoi lukea.

Hän luki hitaasti, hyvin hitaasti. Andystä näytti kuin hän olisi punninnut jokaisen sanan merkitystä. Kerran hän palasi takaisinkin ja luki sivun uudestaan. Viisi – kymmenen – viisitoista minuuttia kului hiljaisuudessa, jonka rikkoi ainoastaan käännettyjen sivujen kahina. Ja Andy tuli kärsimättömäksi muistellessaan autossa odottavaa tyttöä.

"Ah!" huudahti herra Salter laskiessaan käsikirjoituksen pöydälle, "laakson haamu on paljastettu – suurin kaikista noista ilkeistä hengistä, jotka ahdistavat meitä, tohtori Macleod".

Andy ei voinut oikein seurata hänen ajatuksenjuoksuaan ja toinen huomasikin hänen hämmästyksensä, tullen hänen avukseen.

"Selim", jatkoi hän, "on nyt paljastettu kaikessa alastomassa hirmuisuudessaan – tuo sielujen myyjä, sydänten särkijä ja ihmisten elämällä keinottelija. Tässä puhutaan juuri hänestä." Hän koputti sormellaan käsikirjoitusta, ja Andy huomasi hänen silmiensä käyneen luonnottoman kirkkaiksi. Mutta kaikista yllättävistä ihmeistä näytti hämmästyttävimmältä se, että hänen kasvonsa olivat muuttuneet täyteläisiksi ja niiden syvät uurteet olivat hävinneet olemattomiin.

Hän oli varmaankin painanut jotakin salaista nappulaa, koska Tilling tuli huoneeseen.

"Tuokaa tänne pullollinen sitä viheriälakkaista portviiniä, Tilling", sanoi hän, lisäten palvelijan poistuttua: "Te olette saavuttanut voiton – vielä suuremman voiton kuin jos olisitte laskenut kätenne Abraham Selimin olalle. Meidän pitää juhlia onnistumistanne, tohtori."

"Minä pelkään, etten voi enää odottaa. Neiti Nelson odottaa minua tuolla ulkona autossa."

Salter hyppäsi seisoalleen, muuttui kalmankalpeaksi ja istuutui jälleen.

"Minä olen pahoillani", sanoi hän huohottaen. "Tein anteeksiantamattomasti jättäessäni hänet sinne, kuten tekin, kun te ette ilmoittanut minulle. Olkaa niin hyvä ja tuokaa hänet tänne."

"Ja sinä olit melkein tappaa hänet", sanoi Andy Stellalle. "Ainakin uutinen, että sinä istut täällä ulkona odottamassa, oli tehdä sen. Minä en pidä hänen ulkomuodostaan."

Salter oli jo tointunut ennen heidän tuloaan ja katseli nyt, kuinka Tilling kaatoi kallista viiniä laseihin.

"Suokaa minulle anteeksi, etten nouse", sanoi Salter hymyillen. "Vai autoitte te varastani."

"Onko Andy kertonut teille?" kysyi Stella säikähtyneenä.

"Ei, Andy ei ole kertonut minulle mitään. Suostutte kai juomaan lasillisen viiniä, neiti Nelson? Ettekö? Tämä oli jo vanhaa isänne lapsuudessa."

Hän kohotti lasiaan Stellalle ja joi.

"Entä neiti Masters tai rouva Bonsor; mitä hänelle tapahtuu?" kysyi hän.

"Minä luulen melkein, ettei hän rupea odottamaan sitä Lontoossa. Hän on kyllä tunnustanut erään salassa pysyneen rikoksen, mutta se on jo niin vanha, että epäilen, voisimmeko ryhtyä syyttämään häntä siitä, vaikka tahtoisimmekin. Varmoista merkeistä päättäen tahtoisin väittää, että tämä usein naitu nainen hyppää vielä neljännenkin kerran emännyyden levottomaan mereen."

Salter nyökäytti päätään.

"Naisraukka!" sanoi hän hellästi. "Herkkäuskoinen naisraukka!"

Andy ei ollut odottanut sitä, että tuomari voisi olla myötämielinen rouva Crafton-Bonsoria kohtaan.

"Hän ei ole mikään niin erittäin suuri raukka", sanoi hän kuivasti, "koska Scottie, joka on jonkunlainen tuntija, arvostelee hänen jalokivensä sadantuhannen punnan arvoisiksi, ja Yhdysvalloissa on hänellä vielä kaikenlaista muutakin omaisuutta. Minä halusin puhutella teitä erittäinkin tuon Severnin vuoksi. Onko teillä aavistustakaan siitä, missä hän nykyään oleskelee? Minä en voi olla arvelematta, että Selim käytti tuota avioliittoa omaksi hyödykseen."

"Niin hän tekikin", myönsi Salter. "Selim ilmoitti herra Severnille naisen kuolleen, ja Severn meni uudestaan naimisiin saaden luullakseni lapsiakin. Mutta kun hän oli mennyt toisen kerran naimisiin, uhkasi Selim häntä syytöksellä kaksinnaimisesta ja hänen lastensa laittomuudella, kiristäen häneltä siten suunnattomia rahasummia. Teidän löytämänne sopimus oli vain konnankoukku, koska Selim ei milloinkaan maksanut ystävälleni penniäkään. Hän vain peruutti erään vanhan sopimuksen, tuon, johon nainenkin viittaa selostuksessaan, ja laati toisen vielä rasittavamman. Ja vuosien kuluessa keksi hänen ahneutensa yhä uusia kiristystapoja. Kuten näette, tohtori, minä olen hyvin avomielinen teitä kohtaan. Minä tiedän enemmän Severnin vaikeuksista kuin olen kertonutkaan."

"Sitä minä en ole milloinkaan epäillytkään", huomautti Andy hymyillen.

"Ja tekin, nuori neiti, olette nyt lähestymäisillänne suuren metsästyksen loppua. Te ette ole päässyt näiden viime kuukausien läpi menettämättä jotakin."

"Ja löytämättä myös jotakin, herra Salter", sanoi Stella.

Salter katsoi Andyyn ja sitten tyttöön.

"Toivoakseni se on totta", virkkoi hän tyynesti. "Entä teidän pieni haamunne – paljastettiinko se?"

Stella nyökäytti päätään.

"Entä teidän – Andyn? Minä oletan hänen ottaneen omikseen kaikki haamunne – nostaneen ne omille leveille harteilleen. Kunpa pian voittaisitte ja hävittäisitte viimeisenkin!"

Ja tämän hyvän toivomuksen saattamina he poistuivat.

Andy nukkui iltapäivän ja aloitti heti pimeän tultua vahtimisensa pitkässä tyhjässä huoneessa. Mutta yö kului kokonaan minkään häiritsemättä hänen rauhaansa. Heti aamun valkenemisen jälkeen, kun hän katsoi julkipuolen ikkunasta hämärälle aukiolle, näki hän Stellan tulevan kotoaan kantaen jotakin kädessään, ja silloin hän peräytyi piiloon. Stella tuli suoraan taloon ja koputti oveen hänen hämmästyksekseen. Hän aukaisi oven tytölle.

"Minä toin sinulle hieman kahvia ja voileipiä, Andrew", sanoi hän. "Rakas, sinä olet varmaankin hyvin väsynyt."

"Kuinka sinä tiesit minun oleskelevan täällä?"

"Minä vain arvasin. Kun et sinä tullut eilen illalla luokseni, olin ihan varma siitä, että olet vahtimassa haamuja."

"Sinä kummallinen tyttö! Ja minä jätin sen juuri tarkoituksellisesti sinulle kertomatta."

"Ja nähdessäsi minun nyt tulevan taloon näin varhain aamulla sinä epäilit pahinta." Hän nipisti Andyä korvasta. "Minä otaksun, ettet nähnyt etkä kuullutkaan mitään?"

"En mitään", sanoi Andy.

Stella katsoi synkkään käytävään pudistaen päätään.

"Minä en luullakseni lainkaan pitäisi etsivän hommasta", arveli hän. "Andy, etkö sinä milloinkaan pelkää?"

"Useinkin", vastasi Andy, "ajatellessani sitä kotia, jonka aion sinulle lahjoittaa –"

"Niin, puhukaamme siitä", sanoi Stella ja he istuutuivat kummitushuoneeseen, kunnes aurinko paistoi ikkunoista, ja he juttelivat taloista, huoneistoista ja kalliiksi tulevasta kalustamisesta.

Andy ilmestyi Great Metropolitan Hotelliin kello yhdentoista aikaan näyttämättä merkkiäkään valvomastaan unettomasta yöstä. Hän halusi saada vielä selvyyttä pariin kolmeen seikkaan.

"Rouva Crafton-Bonsor on matkustanut, sir", ilmoitti konttoristi.

"Matkustanutko?" toisti Andy hämmästyneenä. "Milloin hän lähti?"

"Eilen iltapäivällä, sir. Hän ja professori Bellingham lähtivät yhdessä."

"Ottiko hän kaikki tavaransa mukaansa?"

"Kaikki, sir."

"Tiedättekö te, mihin ne lähetettiin?"

"Minulla ei ole siitä pienintäkään aavistusta. Rouva sanoi lähtevänsä rannikolle muutamiksi päiviksi."

Tämä oli pettymys Andylle.

Hän meni numero 73:een Castle-kadun varrelle toivoen tapaavansa siellä Scottien. Mutta hän tapasikin sen sijaan hämmästyneen Martinin.

"Ei, tohtori, Scottie ei ole ollut täällä kolmeen päivään."

"Eikö hän antanut teille minkäänlaisia määräyksiä tämän varasluolan hoitamisesta?" sanoi Andy.

"Ei, sir", epäsi Martin, mutta hänen äänensä kuulosti niin tyytyväiseltä, että Andy tiesi hänen valehtelevan.

Sellaisen henkilön ristikuulustelusta ei olisi ollut mitään hyötyä, jonka totuudenrakkaus oli epäilyttävän vähäinen kaikkina aikoina, ja Andy palasi Beverley Greeniin mennen nukkumaan.

Kello yhdeksän aikaan hän pujahti Merrivanin taloon. Johnston oli tuonut päivällä nojatuolin huoneeseen. Se oli hyvin mukava, ja Andy huomasi piankin rupeavansa torkkumaan.

– Tämä ei kelpaa, tuumi hän itsekseen ja astellen julkipuolen ikkunan luo avasi sen päästääkseen huoneeseen raitista ilmaa.

Beverleyn kirkonkello löi yhtä, eikä vielä kuulunut merkkiäkään vieraasta. Hän oli aukaissut takaikkunan säpit ollen varma, että vieras oli kulkenut sen kautta, kun Johnston oli nähnyt hänet ikkunassa.

Kello kahden aikaan oli Andyn leuka vaipunut rinnalle, ja hänen aivonsa olivat täynnä hämmentäviä ajatuksia Stellasta ja rouva Crafton-Bonsorista.

Ja silloin hän kuuli äänen, heräten valveille muutamissa silmänräpäyksissä. Katsoessaan takaikkunaan hän näki tumman olennon heikkoa valaistusta vasten. Sähköjohdot oli korjattu hänen pyynnöstään päivällä, ja hän hiipi varovasti katkaisijan luo. Ulkopuolella seisova mies kohotti hiljaa alinta työntöikkunaa. Se nousi yhä korkeammalle, ja sitten Andy kuuli jalan pehmeän laskeutumisen lattialle. Hän ei vääntänyt kuitenkaan vielä valoa palamaan, vaan odotti ja sitten:

"Nouse uhmaamaan minua, Abraham Selim, sinä koira!"

Ääni kajahti jyrähtäen tyhjässä huoneessa.

"Nouse!" huusi mies jälleen, ja Andy väänsi valon palamaan.

Muuan keltaiseen aamupukuun pukeutunut mies seisoi lattialla selin avonaiseen ikkunaan ja hänen ojennetussa kädessään oli pitkäpiippuinen revolveri, suunnattuna suoraan hänen näkymätöntä vihollistaan kohti.

Salter! Boyd Salter!

Andy oli huudahtaa hämmästyksestä. Siis oli Boyd Salter, tämä kylmä ja tyyni mies, väistänyt hänen paulojaan niin taitavasti ja varmasti!

Hänen silmänsä olivat ihan auki ja tuijottivat tylsinä eteensä.

Hän nukkui. Andrew oli tiennyt sen kuullessaan hänen epäselvän käheän äänensä.

"Tästä saat, sinä kirottu roisto!"

Olento sähähti tämän sanan, ja kuului napsahdus. Ja sitten hän näki Salterin taivuttavan päätään lattiaa kohti. Hän tuijotti juuri siihen kohtaan, josta Merrivan oli löydetty, ja sitten hän vaipui hitaasti polvilleen ja kosketti haparoiden käsillään ruumiiseen, jonka hän oli näkevinään. Ja hän puhui koko ajan itsekseen päästellen vihamielisen tyytyväisyyden nyyhkyttäviä ääniä.

Hän oli tekevinään rikoksen uudelleen – ei ensi kertaa. Salter oli öisin noussut vuoteeltaan ja toistanut toistamiseen murhan jokaisen erityiskohdan. Oli kummallista katsella hänen tarkastelevan pöytää, jota ei ollut huoneessa, ja aukaisevan kassakaapin, joka oli viety pois, mutta Andrew katseli häntä lumottuna, kun hän raapaisi tulen tikkuun ja sytytti palamaan, kuten hän luuli, uuniin kokoamansa paperit. Sitten hän pysähtyi paikalle, mistä kirje oli löydetty.

"Te ette tule lähettämään enää mitään kirjeitä, Merrivan; vieköön teidät piru! Ette tule pistelemään enää kirjeitä ovien alle. Tämä kirje oli varmaankin aiottu minulle?" Hän kääntyi sinnepäin, missä hän luuli ruumiin lepäävän. "Minulleko?" Hänen katseensa kääntyi äkkiä muualle. Hän näytti ottavan lattialta jotakin. "Minun täytyy ottaa mukaani tytön huivi", mumisi hän. "Stella raukka! Tämä paholainen ei tule tekemään teille pahaa. Minä otan sen mukaani." Hän pisti kätensä taskuunsa kuin hän olisi ollut panevinaan sinne jotakin. "Jos se löydetään täältä, luulevat he teidän olleen täällä minun ampuessani hänet."

Andrew huohotti.

Nyt oli hänelle kaikki päivänselvää. Abraham Selim ja Merrivan olivat yksi ja sama henkilö, ja tuo uhkaava kirje, jonka hän oli luullut tulleen Merrivanille, olikin todellisuudessa ollut hänen itsensä kirjoittama. Niin se oli! Merrivan oli aikonut mennä ulos sinä yönä viedäkseen kirjeen kartanoon; oli kirjoittanut sen, käärinyt sen kokoon eikä ollut ehtinyt vielä kirjoittaa osoitetta kuoreen, kun tuomio hänet saavutti.

Salter liikkui hitaasti ympäri huonetta. Muutamia sekunteja myöhemmin hän oli jo poistunut ikkunasta. Hän sulki sen mentyään, mutta Andrew oli puistossa muutamien sekuntien kuluttua ja seurasi unissakulkijaa, joka hiipi hedelmätarhaan, ja sitten:

"Siirtykää syrjään minun tieltäni, te kirottu!"

Ääni oli Salterin, ja sitten kuului jälleen pistoolin napsahdus.

Niin kuoli siis Sweeny. Sweeny oli ollut siellä. Hän oli nähtävästi saanut selville Selimin henkilöllisyyden ja vahti sinä yönä taloa. Kaikki näytti niin yksinkertaiselta nyt. Merrivan oli kiristänyt Salteria. Mutta kuka olikaan Severn – Severn, tuo Hilda Mastersin mies?

Hän seurasi kävelijää hedelmätarhan puiden suojassa ja sitten pensasaidan portin läpi. Salter oli omilla maillaan ja käveli unissaankulkijoiden kummalliseen harkittuun tapaan. Andrew seurasi häntä päästämättä häntä näkyvistään. Salter seurasi Lähdeviidalle johtavaa polkua, kääntyi sitten äkkiä vasemmalle ja meni niiden niittyjen poikki, joita pitkin päästiin suoraan Beverley Halliin.

Mutta hän oli tuskin ehtinyt astua tusinaakaan askelta, kun ruohikosta välähti tulenleimahdus, kuului kumea paukahdus, ja Salter horjui eteenpäin ja kaatui. Andy oli sekunnissa hänen vierellään, mutta hän ei enää liikahtanutkaan.

Hän sytytti taskulamppunsa huutaen apua, jolloin muuan ääni vastasi hänelle melkein heti. Huutaja osoittautui erääksi Madding-nimiseksi metsänvartijaksi, jonka hän oli tavannut ennenkin.

"Mitä on tapahtunut, sir?" sanoi Madding tunnettuaan Andyn. "Te olette varmaankin kompastunut johonkin hälytyspyssyyn. Me olemme virittäneet useita tänne puistoon saadaksemme salametsästäjät kiinni. Hyvä Jumala!" huohotti hän. "Tämähän on herra Salter!"

He käänsivät kaatuneen miehen selälleen. Andy avasi aamupuvun ja painoi korvansa hetkiseksi Salterin rinnalle.

"Minä pelkään hänen kuolleen", sanoi hän.

"Kuolleenko?" toisti toinen peloissaan. "Mutta pyssyssähän ei ollut luotia."

"Se herätti hänet, ja säikähdys tappoi luullakseni hänet, ja yleensä, Madding, luullakseni olikin parasta, että hän kuoli tällätapaa."

"Haamu on paljastettu."

Andy tuli Nelsonin arkihuoneeseen istuutuen väsyneenä tuolille.

"Millaiset ovat viime uutiset, rakkaani?" Stella istuutui tuolin käsipuulle laskien kätensä hänen päälaelleen.

"Se on juuri viimeisin."

Andy otti sanomalehtileikkeleen taskustaan antaen sen hänelle.

"Minä löysin tämän Salterin kassakaapista. Ah niin, poika suhtautuu siihen melko tyynesti. He olivat odottaneet sellaista loppua. He tiesivät hänen kulkeneen unissaan mullasta, jota oli tarttunut hänen yöpukunsa lahkeisiin, ja heillä oli vartija oven takana. Mutta vanhassa kartanossa on paljon salaportaita, ja hän pääsi lähtemään joka kerta. Mitä siitä ajattelet?"

Stella luki leikkeleen uudestaan. Se oli leikattu vuoden 1889:n Timesistä.

    "Herra Philip Boyd Salter-vainajan testamentin määräysten
    mukaisesti saa herra John Severn, hänen sisarenpoikansa, joka on
    hänen ainoa perillisensä, hänen nimensä ja arvonimensä. Laissa
    säädetty julistus siitä on tämän saman numeron lakitietojen
    joukossa."

"Koko juttu on siinä", sanoi Andy. "Severn oli Boyd Salter koko ajan, ja jos minulla olisi ollut niin paljon järkeä päässäni, että olisin lukenut läpi hänen enonsa testamentin, olisin tiennyt tämän kaiken jo kuukausi sitten. Hän kuoli onnellisena. Vuosikausia hän oli elänyt syyllisyytensä varjon ahdistamana ja tietäen, että jos vain Merrivan puhuu, ei hänen pojallaan ole mitään oikeutta arvonimeen eikä maatilaan, jotka voidaan luovuttaa vain lailliselle perijälle. Ja kun toin hänelle Hilda Mastersin selostuksen – muuten se naikkonen meni naimisiin Scottien kanssa päivää ennen heidän lähtöään – ja kun siitä kävi ilmi, että tuo avioliitto jo naimisissa olevan Hildan kanssa oli mitätön ja siis hänen myöhempi avioliittonsa laillinen, niin muistatko minun kertoneen sinulle, että hän näytti äkkiä pariakymmentä vuotta nuoremmalta? Minä hämmästyin hieman hänen sanoistaan, että suurin haamu oli paljastettu, mutta hän puhui totta. Tähän liittyi hänen suurin pelkonsa. Suojellakseen poikaansa häpeältä hän tappoi Merrivanin eli Selimin. Ja suojellakseen häntä vielä paremmin hän meni Wilmotin asuntoon metsänvartijaksi pukeutuneena ja varasti ja poltti avioliittotodistuksen."

"Kuinka hän tiesi sen joutuneen sinne?"

"Downer ilmaisi sen tuossa ilkeässä kirjoituksessaan meistä."

"Kuinka Selimin omaisuuden käy? Joutuuko se Arthurille?"

Andy pudisti päätään.

"Se joutuu lisäämään professori Bellinghamin omaisuutta", sanoi hän. "Melko surullista, vai mitä?"

Stella nauroi kiertäen käsivartensa hänen kaulaansa.

"Andy, enkö minäkin ole jonkunlainen haamu? Et suinkaan lähde tiehesi, ennenkuin tyynnytät levottoman henkeni?"

"Sinä olet häpeämätön nainen", sanoi Andy. "Olet aina ollut sellainen."

Seurasi lyhyt onnen täyttämä rauhallinen väliaika.

"Scottie on hyvin ovela", tokaisi Stella äkkiä.

"Ovelako? Luullakseni hän on sellainen. Mutta miksi ajattelet sitä?"

"Siksi, että Scottie hankki itselleen niin äkkiä avioliittolupakirjan ja –"

Herra Downer kuuli uutisen viikkoa myöhemmin. Hän ei surrut eikä juuri iloinnutkaan. Hän oli liikemies, jolle häät ja murhat olivat samanarvoisia. Saatuaan puhelun Megaphoneen hän sanoi asianomaiselle toimittajalle:

"Macleod on mennyt naimisiin tuon Nelsonin tytön kanssa. Minä voin kirjoittaa teille palstallisen todella hyvää lukemista sisäsivuille tuosta liitosta. Saan varmasti rouvan kuvan. Hän tekee vaikka mitä hyväkseni. Pari palstaako? Hyvä on!"