[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fVb30vVbPXVxTMfAAWNl4iNfspPlY4J4FMwpIxqpHIEg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2122,"Rikos ja rakkaus","Wallace, Edgar",1875,1932,"2122-wallace-edgar-rikos-ja-rakkaus","2122__Wallace_Edgar__Rikos_ja_rakkaus",null,"romaani",[],[],"fi",1922,1938,56981,368396,true,[],[],[],"Jännitysromaanissa etsivä Andrew Macleod saapuu pieneen Beverleyn kaupunkiin jahtamaan taitavaa timanttivarasta. Rauhallisen julkisivun alta paljastuu salaisuuksien ja kiristyksen verkko, joka asettaa asukkaat vaaran alaiseksi. Tutkimusten edetessä etsivä kohtaa myös odottamatonta rakkautta.","Edgar Wallacen 'Rikos ja rakkaus' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2122. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","RIKOS JA RAKKAUS\n\nKirj.\n\nEdgar Wallace\n\n\nEnglanninkielestä (\"The Valley of Ghosts\") suomentanut\n\nVäinö Nyman\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Oy,\n1938.\n\n\n\n\n\n\nI\n\nTyttö postikonttorissa\n\n\nKohtalo ja kevyesti kulkeva Spanz-auto toivat Andrew Macleodin\nBeverleyn seuduille. Kaupunki itse sijaitsee erään vähäpätöisen\nhaararadan päässä, voimatta millään nähtävällä verukkeella puolustaa\nolemassaoloaan tai toimeentulomahdollisuuksiaan. Beverleyn asukkaat\neivät kuitenkaan jostakin kummallisesta syystä näe nälkää, ja kaikki\nnuo pienet omituiset kaupat, jotka muodostavat sen ainoan leveän,\nvarjoisan kadun, ovat varakkaan näköisiä. Sellaista tuntua se ei olisi\nvoinut hankkia itselleen aristokraattisesta esikaupungistaan, koska\nBeverley Green hankki kaikki tarpeensa muualta suurista haaraliikkeistä\nja tilasi kaupungista vain sellaisia tavaroita, jotka olivat unohtuneet\npois tilauslistalta.\n\nAndy pysäytti pitkäkorisen autonsa postikonttorin edustalle laskeutuen\nkadulle. Sitten hän puhui viisi minuuttia päämajaan ja hänen puhelunsa\naihe oli Allison John Wicker eli Nelisilmä-Scottie, jolle silmälasien\nkäyttö oli suonut tällaisen liikanimen. Scottie kuului ammattikuntansa\nniiden muutamien jäsenten joukkoon, jotka mielellään kävelivät. Kun\nRegent Diamond Yhtymän johtaja tuli konttoriinsa eräänä maanantaiaamuna\nja huomasi jonkun säästäneen hänet suuren, tulta ja varkaita kestävän\nkassakaapin avaamisesta asetylenipistoliekin avulla, oli se niin\nselvästi Scottien työtä kuin hän olisi jättänyt kuittinsa anastamistaan\nseitsemästä jalokivikääröstä. Ylimääräisten poliisivartioitten\nkäskettiin heti ruveta vahtimaan rautatieasemia ja lastauspaikkoja,\nkaikki hotellit tarkastettiin ja kaikkia poliisikuntia varoitettiin.\n\nAndy Macleod, joka oli ottanut mukaansa loma-aikansa hauskuudeksi\nonkivavan ja suuren määrän kirjoja, joiden lukemiseen hän ei\nvoinut uhrata aikaansa muulloin, sai keskeyttää virkistysmatkansa\njärjestääkseen takaa-ajon.\n\nHän oli aloittanut uransa tohtori Macleodina, päämajan\napulaispatologina, mutta olikin sitten ryhtynyt varkaiden\nkiinniottajaksi tietämättä itsekään oikein kuinka. Virallisesti hän\noli kyllä vieläkin patologi, siis sellainen mies, joka kutsuttiin\ntodistajien aitioon valallaan vahvistamaan niitä seikkoja, jotka olivat\naiheuttaneet jonkun vainajan kuoleman; mutta epävirallisesti, vaikka\nhäntä puhuteltiinkin \"herraksi\", hän oli \"Andy\" nuorimmallekin piiriään\nkiertävälle poliisille.\n\n\"Hän meni kävellen kolme päivää sitten Panton Millsin läpi.\nOlen melkein varma siitä, että kulkija oli Scottie\", sanoi hän.\n\"Majailen nyt näillä seuduilla, tämän paikan ja Three Lakesin\nvälillä. Paikallinen poliisi vannoo, ettei hän ole ollut Beverleyn\nläheisyydessäkään, mikä tietysti merkitsee, että hän on majaillut ihan\nheidän nenänsä edessä. He ovat todella oivallista joukkoa; kysyivät\nminulta, onko hän tehnyt jotakin pahaa, vaikka he jo viikko sitten ovat\nsaaneet täydellisen selostuksen varkaudesta ja Scottiesta.\"\n\nMuuan tyttö sattui tulemaan postikonttoriin juuri tällä hetkellä.\nVilkaisten syrjään puhelinkomeron lasiseinän läpi Andy ei voinut olla\nihailematta häntä. Viehättäväkö -- suloinenko -- kaunisko? Kaikki\nompelijattarien valmistamiin muodinmukaisiin pukuihin pukeutuneet\nnaiset näyttävät aina hyvin viehättäviltä kaikkien miesten mielestä.\nTyttö oli pitkä naiseksi, solakka, mutta ei laiha.\n\n\"Kyllä, minä luulen ainakin niin\", vastasi hän koneellisesti\npäällikölleen voimatta kääntää silmiään pois tytöstä.\n\nTyttö kohotti kättään, jolloin hän näki sormuksen vasemman käden\nnimettömässä, kultasormuksen pienine smaragdeineen, vai olivatko ne\nehkä safireja -- ei, kyllä ne olivat smaragdeja. Hän näki niiden\nmerenviheriän värin.\n\nHän oli avannut komeron ovea noin tuuman verran kerrottuaan\npäällikölleen selostuksensa salaisimman osan ja voi nyt toisella\nvapaalla korvallaan kuunnella, mitä tyttö ehkä puhuisi.\n\n-- Enemmän kuin kaunis, päätteli hän ihaillen tytön häneen päin\nkääntynyttä sivukuvaa.\n\nJa silloin tapahtui jotakin kummallista. Tyttö oli nähtävästi\nvilkaissut häneen hänen katsoessaan muualle. Ehkä hän oli kysynyt,\nkuka hän oli, mutta luultavinta oli, että kielevä vanha postimestari,\njolle Andy oli näyttänyt korttinsa helpottaakseen puhelun saantia, oli\nvapaaehtoisesti ilmoittanut sen hänelle. Andy kuuli sanan \"etsivä\".\nPaikaltaan saattoi hän katsella tarkasti tytön kasvoja.\n\n\"Etsivä!\" Tyttö lausui sanan vain kuiskaamalla, mutta Andy kuuli --\nja näki. Tyttö tarttui käsillään pöydän laitaan, ja väri haihtui\nhänen kasvoistaan jättäen ne kalmankalpeiksi. Huulienkin väri muuttui\nkummallisesti.\n\nAndy oli niin tarkkaavainen ja hämmästynyt, että hän laski kuulotorven\nalas, ja sillä hetkellä tyttö kääntyi kohdaten hänen katseensa. Pelkoa,\nkauhua ja kammoa oli noissa silmissä. Tuijottaessaan häneen suu auki\nAndystä tuntui kuin jokin olento olisi joutunut ansaan kidutettavaksi.\nTytön silmät kääntyivät pois, ja hän hapuili pöydältä käsiinsä vanhan\nmiehen sille laskemia vaihtorahoja niin vapisevin käsin, että hän\nvihdoin pyyhkäisi kolikot kouraansa ja poistui konttorista nopeasti.\n\nTietämättä sitä, että langan toisessa päässä muuan hämmästynyt\npoliisivirkamies paineli koukkua itsepintaisesti, saadakseen ilmaista\nAndylle omatkin päätelmänsä asiasta, Andy ripusti mustan lieriön\npaikalleen mennen komerosta konttoriin.\n\n\"Kuka tuo neiti oli?\" kysyi hän maksettuaan puhelinmaksun.\n\n\"Hänkö, herra? Neiti Nelson vain, Greenistä -- Beverley Greenistä,\ntuolta kukkuloiden luota. Ihmeellinen paikka; teidän pitäisi nähdä se.\nSiellä asuu paljon rikkaita ihmisiä. Herra Boyd Salter esimerkiksi;\nolette kai kuullut puhuttavan hänestä? Ja herra Merrivan. Hän on rikas\nmies, vaikka hän onkin hieman itara; ooh, siellä asuu paljon muitakin\nvarakkaita henkilöitä. Paikka on jonkinlainen -- niin, kuinka sitä\nnyt nimittäisikään? Puutarhakaupunki -- niin, sellainen se juuri\non. Muutamia seudun suurimpia rakennuksia on siellä. Herra Nelsonin\nperhe asui siellä vuosikausia ennenkuin siellä oli minkäänlaista\npuutarhakaupunkia. Muistan hänen isoisänsä; hieno vanha mies hän oli.\"\n\nPostimestari oli valmis kertomaan yksityiskohtaisesti niiden\nonnellisten ihmisten elämäkerrat, jotka asuivat Beverley Greenissä,\nmutta koska Andy halusi välttämättä nähdä tytön vielä vilahdukselta,\nkeskeytti hän selityksen äkkiä.\n\nHän näki tytön kävelevän nopeasti keskellä tietä ja arvasi tytön\nkiiruhtavan rautatieasemalle.\n\nHän oli hämmästynyt ja ärtyisä. Kuinka hän selittäisi tytön\nmielenliikutuksen? Mitä oli tytöllä pelättävää etsivien puolelta?\nMikä hulluus, suuri tai pieni, oli aiheuttanut tuon jäätävän kauhun\nilmestymisen hänen silmiinsä?\n\nSen selvillesaaminen olisi kuitenkin vain ajan tuhlausta. Näiden\npienten maalauksellisten ja kaukana muusta maailmasta sijaitsevien\nkaupunkien asukkaiden, vaikka elämä näyttää siellä niin ihanteelliselta\nja he saavat olla ihan syrjässä sellaisten suurten intohimojen\nmyrskyiltä, jotka häiritsevät maailmankaupunkien rauhaa, täytyy\nvälttämättä kokea samanlaisia murheellisia, järkyttäviä kohtaloita kuin\nsuuremman maailman ihmistenkin. Mutta --\n\nSana \"etsivä\" ei, vaikka siihen ehkä sisältyykin lainkäytön\ntarkan tutkimisen salaisuus, aiheuta mitään kiusaa normaalisille\nlainkuuliaisille ihmisille.\n\n-- Hm! -- tuumi Andy hieroen sileää leukaansa, -- tämä ei toimita\nkiinni Scottieta.\n\nHän ajoi autollaan pois kaupungista aikoen suunnata matkansa päätielle\naloittaakseen tutkimuksensa niiden sivukanavien verkkomaisesta\nsokkelosta, jotka ovat etelään päin eräästä parinkymmenen mailin päässä\nsijaitsevasta paikasta.\n\nHidastuttaessaan auton vauhtia sivuuttaakseen erään tiukan mutkan\nhän näki oikeanpuolisessa pensasaidassa aukon. Siitä alkoi muuan\nleveä, sorattu, puiden reunustama puistokatu, ja hyvästi hoidettujen\nturpeitten reunustamat polut kiemurtelivat näkymättömiin. Taiteelliseen\ntienviittaan oli maalattu: \"Yksityinen tie Beverley Greeniin.\"\n\nHänen vauhtinsa oli vienyt hänet aukon sivu, mutta hän peräytti\nautonsa, katsoi miettiväisesti viittaan ja käänsi vaununsa\npuistokadulle. Oli tuskin luultavaa, että Scottie menisi johonkin\nsellaiseen paikkaan, missä tie nousisi pystyyn; mutta toiselta puolen\ntaasen Scottie oli hyvin epävakainen nero ja mainio käyttämään\nsopivia tilaisuuksia hyväkseen. Ja Beverley Green oli sitäpaitsi\nrikas yhdyskunta. Andy puhui näin itselleen oikeuttaakseen tekonsa,\nvaikka hän sydämessään tiesikin uteliaisuutensa johtuvan uudesta\nmielenkiinnosta. Hän halusi nähdä talon, jossa tuo tyttö asui.\nMihinkähän rakennustyyliin herra Nelson oli kiintynyt?\n\nTie kiemurteli ja mutkitteli tehden vihdoin tavallista tiukemman\nkäänteen, jolloin Beverley Green tuli äkkiä näkyviin kaikessa\nkesäisessä kauneudessaan. Andy hiljensi vauhdin kävelynopeudeksi.\nHänen edessään oli leveä aukio. Se oli melkein tasainen ja kokonaan\nkukkivan pensasaidan ympäröimä. Noin tusinan metrin päässä tiestä oli\nT:n muotoinen merkki osoittamassa golf-kenttää, joka nähtävästi ulottui\nkauas laaksoon. Järjestyksessä vihreällä kentällä ja puoleksi näkyvissä\nniitä ympäröivien puiden välitse oli kaksitoista rakennusta. Joku\nvilahdukselta näkyvä pääty tahi valkoiseksi maalattu nostoikkuna, joku\nsalvos tahi kierretyn, Elisabethin ajan mallisen piipun suora runko\nilmaisivat rakennusten tyylin.\n\nAndy katseli ympärilleen kysyäkseen joltakin. Tie haaraantui juuri\nsiinä paikassa tiukasti vasemmalle ja oikealle, ja nurkkauksessa oli\nmuuan kummallisesti katettu rakennus, joka näytti jonkinlaiselta\nkerholta. Hän arvasi, että sen portinpieleen oli kiinnitetty\nilmoitustaulu, ja oli juuri laskeutumaisillaan autostaan\ntarkastellakseen asiaa paremmin, kun muudan mies tuli näkyviin sen\nnurkkauksen takaa, missä rakennus sijaitsi.\n\n-- Joku varakas, syrjään vetääntynyt suurkaupungin kauppias, -- mietti\nAndy mielessään. -- Musta alpakkanuttu, leveäkärkiset kengät, kova\nkaulus ja uushopeiset kellonperät. Luultavasti hyvin koppava mies,\njoka nyt ihmettelee, mitä hornaa minä tarkoitan tunkeutumalla tähän\nparatiisilliseen puutarhaan.\n\nJa tulokas tarkastelikin tunkeilijaa hyvin vakavasti, mutta jos\nsanoisimme hänen näyttäneen jollakin tavoin vihaiselta, liioittelisimme.\n\nHänen ikänsä voi olla vaikka mitä tuossa viidenviidettä ja\nkuudenkymmenen välillä. Suuret, sileät kasvot olivat rypyttömät ja\nhänen käyntinsä oli niin reipasta, että sitä melkein voitiin sanoa\nripeäksi. Ja vaikka hän olikin suuri mies, hallitsi hän tukevan\nruumiinsa niin hyvin, että Andy vasta jonkun ajan kuluttua huomasi\nhänen taipumuksensa lihavuuteen.\n\nHänen tervehdyksensä karkoitti kaikki epäilykset ystävällisestä\nvastaanotosta, jos vieras oli niitä ehkä hautonut mielessään.\n\n\"Hyvää huomenta, herra\", sanoi hän. \"Minusta näyttää ihan siltä kuin\nhakisitte jotakin. Green on hyvin eksyttävä paikka vieraille, koska\ntaloissamme ei ole nimiä eikä numeroita.\"\n\nHän naurahti maltillisesti.\n\n\"Minä en hae juuri ketään erityisesti\", virkkoi Andy hymyillen vastaan.\n\"Tulin tänne vain uteliaisuudesta. Kaunis paikka. Kuulin kerrottavan\ntästä Beverleyssä.\"\n\nToinen taivutti päätään.\n\n\"Meidän luonamme käy hyvin vähän vieraita -- olin melkein\nsanomaisillani 'onneksi', mutta se olisi ollut epäystävällistä. Minä ja\nnaapurini omistamme yksityisesti tämän tilan eikä meillä ole sellaista\nravintolaa, joka houkuttelisi vieraita jäämään tänne. Tuollainen\nvieraskoti vain\". Hän viittasi kädellään vistarian peittämään\nrakennukseen, jota Andy oli luullut kerhoksi. \"Me olemme laittaneet\nsen kuntoon vieraillemme. Joskus emme voi majoittaa kaikkia ystäviämme\nja joskus pienen yhteiskuntamme vieraana on joku kuuluisa -- tuota\n-- henkilö, niin sanoakseni. Esimerkiksi nykyäänkin\", jatkoi hän,\n\"vierailee luonamme muuan etevä kanadalainen geologi\".\n\n\"Onnellinen mies\", hymyili Andy, \"ja onnellinen yhteiskunta. Onko\nnoissa kaikissa taloissa asukkaita?\"\n\nHän teki kysymyksen tietäen hyvin, että jokainen talo oli asuttu, mutta\nodotti sentään, millaisen muodon vastaus tulisi saamaan.\n\n\"On tietysti. Tuo viimeinen talo tuolla vasemmalla on herra Pearsonin,\nsen kuuluisan arkkitehdin, joka nyt on vetäytynyt lepoon. Seuraava\ntalo päätyineen on herra Wilmotin, erään herrasmiehen, joka --\ntuota -- niin, en oikeastaan tiedä hänen hommiaan, vaikka hän onkin\nsisarenpoikani, mutta sanokaamme kuitenkin, että hän on jotakin\nkaupungissa. Seuraava talo taasen, tuo ruusuköynnösten peittämä, on\nherra Nelsonin -- Kenneth Leonard Nelsonin, josta luultavasti olette\nkuullut puhuttavan.\"\n\n\"Sen taiteilijanko?\" Andyn mielenkiinto oli herännyt.\n\n\"Juuri hänen. Kuuluisa mies. Hänellä on taiteilijan työhuonekin,\nmutta sitä te ette voi nähdä täältä, koska se sijaitsee rakennuksen\npohjoispuolella. Taiteilijat työskentelevät ymmärtääkseni mieluummin\nrevontulien valossa. Tuolla kaukana, ruohikon nurkassa sijaitseva\nrakennus -- ette ehkä näe nurkkaa tänne, mutta sen sivulla on muuan\ntenniskentille vievä kujanne -- on läänityskartanoni.\" Hän nauroi\nhyväntuulisesti\n\n\"Mikä tuo kukkulan rinteellä sijaitseva suuri kartano on? kysyi Andy.\n\nTaiteilija Nelson oli siis tytön isä. Mitä hän olikaan kuullut\nkerrottavan taiteilija Nelsonista? Nimi vihjaili johonkin\nvastenmieliseen asiaan.\n\n\"Tuoko kukkulan rinteellä sijaitseva talo?\" vastasi opas. \"Se ei\nonnettomuudeksi kuulukaan yhteiskuntaamme ja on todellisuudessa ainoa\noikea läänityslinna, jonka ympärille me vaatimattomat talonpojat olemme\nrakentaneet hökkelimme.\n\nKuvitelma näytti huvittavan häntä, ja hän toisti \"rakentaneet\nhökkelimme\" ennen jatkamistaan:\n\n\"Kartano on herra Boyd Salterin oma. Hänen sukunsa on asunut täällä\ntai näillä seuduilla vuosisatoja, sir. Salterit ovat aikoinaan tulleet\ntänne -- no niin, en tahdo rangaista teitä heidän elämäntarinallaan.\nHerra Boyd Salter on hyvin rikas, mutta puoleksi raajarikko.\"\n\nAndy nyökäytti päätään ja toinen jatkoi:\n\n\"Tuolla on vieraammekin, professori Bellingham. Minun nimeni on\nMerrivan.\"\n\nTämäkö siis oli herra Merrivan? \"Rikas, mutta hieman itara\", oli\npostimestari sanonut hänestä.\n\nAndy oli syventynyt katselemaan lähestyvää kanadalaista geologia,\nmuuatta pussihousuista laihaa miestä, jonka vartalo oli vääntynyt\nkumaraan asentoon.\n\n\"Hän on käynyt keräämässä vuorilta kivennäisiä. Niitä on löytynytkin\npaljon täältä ympäristöstä\", selitti herra Merrivan.\n\n\"Luulen tuntevani hänet melko hyvin\", sanoi Andy innokkaasti.\n\nHän meni tien poikki professoria vastaan ja kun enää vain muutamat\nmetrit eroittivat heidät toisistaan, kohotti geologi katsettaan ja\npysähtyi.\n\n\"Kova kohtalo, Scottie\", sanoi Andrew Macleod onnistumatta oikein\nteeskennellä suruakaan. \"Aiotteko ruveta juonittelemaan, vai vienkö\nteidät jonnekin syömään välipalaa?\"\n\n\"Logiikka on aina ollut heikkouteni\", tunnusti Scottie, \"ja jos\nsallitte minun mennä huoneeseeni ja ottaa sieltä mukaani muutamia\nvaatekappaleita, seuraan mielelläni teitä. Teillä on näemmä autokin,\nmutta minä kävelen mieluummin.\"\n\nAndy ei sanonut mitään, ennenkuin he saapuivat herra Merrivanin luo.\n\n\"Professori aikoo näyttää minulle muutamia kivikappaleitaan\", sanoi hän\niloisesti. \"Kiitän teitä, herra Merrivan, suuresti ystävällisyydestänne\nja kohteliaisuudestanne.\"\n\n\"Ehkä te palaatte vielä takaisin jonakin päivänä ja annatte minun\nsitten toimia oppaananne\", virkkoi kookas mies.\n\n\"Olisin hyvin ihastunut\", vastasi Andy tarkoittaenkin totta puheellaan.\n\nHän seurasi Scottieta vieraskodin tammiportaita pitkin siihen hauskaan\npieneen huoneeseen, jossa Scottie oli asunut pari päivää.\n\n\"Epäily on tämän ajan kirous\", sanoi Scottie katkerasti. \"Ettekö te\nuskonut minun palaavan takaisin, jos olisitte sallinut minun yksinäni\nmennä huoneeseeni?\"\n\nScottie saattoi joskus olla hyvin lapsellinen, minkä vuoksi Andy\nMacleod ei nytkään vaivautunut vastaamaan.\n\nHintelä mies nousi vaunuihin sen näköisenä kuin hän olisi tuntenut\npaljasta inhoa.\n\n\"Nykyään on jo liiaksi autoja\", valitti hän. \"Liikunnon puute tappaa\ntuhansia ihmisiä joka päivä. Miksi vangitsitte minut, Mac? Mutta olipa\nasia millainen tahansa, voin kaikissa tapauksissa todistaa olleeni\nsilloin muualla.\"\n\n\"Mistä te sellaisen todistuksen olette hankkinut? Löysittekö sen\nkivennäisten joukosta?\" kysyi hänen vangitsijansa, ja Scottie vaikeni\narvokkaasti.\n\n\n\n\nII\n\nVihjaus Abraham Selimiin\n\n\nOleskellessaan Scottien kanssa vaillinaisessa tyrmässä Andy huomasi\ntäytyvänsä toimittaa muutamia erityisiä muodollisuuksia, ennenkuin\nhän voi siirtää vankinsa siihen paikkaan, missä tämän oli vastattava\nsynneistään.\n\n\"Mistä minä löydän sellaisen?\" kysyi Andy kuultuaan, että jonkun\npaikallisen viranomaisen täytyi hyväksyä ja määrätä siirtäminen.\n\n\"No niin, herra\", tuumi poliisikersantti miettiväisesti, \"täällä on\nkyllä herra Staining, mutta hän on sairas, ja herra Mames Bolter,\nmutta hän on juuri lomalla, ja sitten herra Carrol, mutta nyt muistan\nhänenkin matkustaneen hevosnäyttelyyn. Hän kasvattaa --\"\n\nAndy keskeytti hänet.\n\n\"Tämän paikan ilmastossa on kai jotakin, mikä panee ihmiset puhumaan,\nkersantti\", sanoi hän kärsivällisesti, \"mutta minä ehkä sovitin sanani\nhiukan epäselvästi. En halua kuulla niiden miesten nimiä, jotka\neivät nykyään ole paikkakunnalla. Onko täällä läheisyydessä ketään\nrauhantuomaria?\"\n\n\"On muuan Boyd Salter-niminen _herrasmies_\", kehaisi kersantti\nkorostavasti. \"Hän vahvistaa kyllä määräyksen nimikirjoituksellaan, jos\nhän vain sattuu olemaan kotona\", lisäsi hän.\n\nAndy nauroi lähtien hakemaan herra Boyd Salteria.\n\nHän huomasi suorimman taloon vievän tien kiertävän Beverley Greeniä.\nTodellisuudessa herra Salterin tilukset ulottuivat Beverleyhin saakka\nja niille päästiin parista kaupungin laidassa sijaitsevasta veräjästä.\nAndy oli kyllä nähnyt ne ennenkin ja arvaillut, kukahan niiden takana\nasui.\n\nBeverley Hall oli kaunis kartano sellaista tyyliä, jonka Inigo Jones on\ntehnyt kuuluisaksi.\n\nMutta se oli kuin äänettömyyden asunto. Kellon tikutus oli ensi ääni,\njonka hän kuuli päästyään tilavaan laakakivilattiaiseen halliin.\nPalvelija poistui äänettömästi viemään Andyn nimikorttia, ja Andy näki\nhänen käyttävän kumipohjaisia kenkiä. Hän oli poissa kauan ja viittasi\npalattuaan vierasta käymään peremmäksi.\n\n\"Herra Salter on hermotaudin marttyyri, sir\", kuiskasi hän. \"Olen ihan\nvarma siitä, että hän olisi teille hyvin kiitollinen, jos tahtoisitte\nkeskustella tyynesti hänen kanssaan.\"\n\nAndy luuli kohtaavansa ramman ja oli jo näkevinään vapisevan,\ntuolissaan pielusten varassa istuvan olennon. Mutta sen sijaan hän\ntapasikin terveen näköisen, noin viisikymmenvuotisen miehen, joka\nkohotti katseensa äkkiä, kun Andy ilmoittamatta ohjattiin huoneeseen.\n\n\"Hyvää iltaa, herra Macleod. Mitä minä voin tehdä hyväksenne? Huomaan\nteidän tulleen luokseni poliisiasioissa\", sanoi hän tarkastellen\nkorttia.\n\nAndy selitti käyntinsä tarkoituksen.\n\n\"Teidän ei tarvitse hiljentää ääntänne\", hymyili toinen. \"Otaksun\nTillingin kertoneen teille taudistani? Joskus olen hyvinkin arka, mutta\ntämä sattuu olemaan muuan hyvistä päivistäni.\"\n\nHän silmäili asiakirjaa, jonka Andy oli laskenut hänen eteensä,\nvahvistaen sen nimikirjoituksellaan.\n\n\"Tämä ystävämme on kai tuo jalokivivaras?\" tiedusti hän. \"Missä hän on\npiileskellyt?\"\n\n\"Teidän puutarhakaupungissanne\", sanoi Andy, jolloin herra Salterin\nkauniit kasvot synkistyivät.\n\n\"Beverley Greenissäkö? Ja tietysti sen vieraskodissa?\"\n\nAndy nyökäytti päätään.\n\n\"Tutustuitteko te keneenkään sen asukkaaseen?\"\n\n\"Yhteen; herra Merrivaniin.\"\n\nVähään aikaan ei puhuttu mitään, mutta sitten sanoi herra Salter:\n\n\"Kummallista joukkoa, nuo asukkaat! Wilmot on eriskummainen henkilö.\nMinä en kykene määrittelemään häntä tarkasti. Olen usein luullut\nhäntä herrasmies-murtovarkaaksi. Mikä tuon kirjassa mainitun miehen\nnimi nyt taasen olikaan -- Rufflesko? Ah, Raffles; niinhän se olikin.\nKummallinen mies, tuo Wilmot. Sitten siellä on Nelsonkin. Hänkin on\nhyvin omituinen. Juo kuin paholainen! Hän voisi juoda meren kuiviin.\"\n\nSilloin Andykin muisti taiteilijasta kerrotun tarinan.\n\n\"Hänellähän on tytärkin\", vihjaisi hän.\n\n\"On kyllä ja kiltti, kaunis tyttö onkin. Wilmot on kihloissa hänen\nkanssaan tahi jotakin sinnepäin. Poikani on mainio uutistenkerääjä\noleskellessaan kotona. Hänen pitäisi olla poliisin palveluksessa -- käy\nvielä koulua. Hm!\"\n\nHän vilkaisi todistukseen, kuivasi sen ja työnsi sen pöydän yli Andylle.\n\n\"Herra Merrivan näyttää hyvin sopuisalta mieheltä\", vihjaisi Andy.\n\nRauhantuomari pudisti päätään.\n\n\"Minä en tiedä hänestäkään juuri mitään\", sanoi hän. \"Olen vain\ntervehtinyt häntä, siinä kaikki. Hän näyttää hyvin kiltiltä\nherrasmieheltä, ikävystyttävältä kylläkin, mutta kiltiltä. Puhuu liian\npaljon, kuten muutkin Beverleyssä.\"\n\nJa painostaakseen tätä paikallista heikkoutta hän jatkoi keskeytymättä,\nkertoen Beverleyn ja sen asukkaiden tarinan. Hetkisen kuluttua hän\nryhtyi puhumaan kartanostaan.\n\n\"Niin, tämä on kaunis pieni paikka, mutta tämän hoitaminen tulee\nmelko kalliiksi. Minä en ole kyennyt toteuttamaan kaikkia haluamiani\nuudistuksia ja ellei --\"\n\nHän katsahti äkkiä syrjään kuin peläten, että hänen vieraansa voi ehkä\nlukea hänen ajatuksensa.\n\nKului jonkun aikaa, ennenkuin hän jälleen puhui:\n\n\"Oletteko milloinkaan ollut tekemisissä paholaisen kanssa, herra\nMacleod?\"\n\nHän ei laskenut leikkiä. Hänen Andyyn kohdistuva katseensa oli suora ja\nvakava.\n\n\"Minä olen aikoinani saanut otella monenkin pikkupaholaisen kanssa\",\nhymyili Andy, \"mutta en voi sanoa tuntevani niiden isää\".\n\nHerra Salterin silmät eivät kääntyneet muualle. Ne tarkastelivat\nAndyä hajamielisesti, se on kyllä totta, mutta vakavasti ainakin\nkolmekymmentä sekuntia.\n\n\"Lontoossa on muuan Abraham Selim-niminen mies\", sanoi hän hitaasti,\n\"ja hän on oikea piru. Minä en usko tätä teille siksi että olette\npoliisiupseeri. En tiedä edes, miksi uskonkaan tämän teille. Se\njohtuu luullakseni luonnollisesta ajatusyhtymästä. Olen vahvistanut\nnimikirjoituksellani monta vangitsemismääräystä, mutta en ole\nmilloinkaan laskenut kynääni paperille ajattelematta tuota suurinta\npahantekijää. Hän on murhaaja -- murhaaja?\"\n\nAndy hämmästyi liikahtaen tuolillaan.\n\n\"Hän on tappanut ihmisiä, murtanut heidän sydämensä ja tuhonnut\nheidän elämänsä perinpohjin. Hän kohteli erästä ystävääni niin!\"\nSalter puristi kätensä niin kovasti nyrkkiin, että rystyset tulivat\nvalkoisiksi.\n\n\"Abraham Selimkö?\" Andy ei osannut sanoa muutakaan ja hänen isäntänsä\nnyökäytti päätään.\n\n\"Jos hän jonakin päivänä, kuten luulen, erehtyy ja joutuu käsiinne,\nlähettäkää silloin minulle sana. Ei, ei, en tarkoita sitä; häntä ei\nsaada kiinni milloinkaan!\"\n\n\"Onko hän juutalainen vai turkkilainenko? Hänen nimestään voitaisiin\nluulla molempia.\"\n\nBoyd Salter pudisti päätään.\n\n\"Minä en ole nähnyt häntä ikinä enkä ole tavannut ketään toistakaan,\njoka hänet tuntisi\", sanoi hän hämmästyttävästi. \"Nyt te saatte\npoistua, herra Macleod. Mikä on muuten arvonne?\"\n\n\"Minä olen koettanut ottaa siitä selkoa vuosikausia\", sanoi Andy.\n\"Kuulun nykyään jollakin tavoin lääkeopilliseen tiedekuntaan.\"\n\n\"Oletteko te lääkäri?\"\n\nAndy nyökäytti päätään.\n\n\"Minä teen paljon analyyttisiä töitä. Olen jonkinlainen\napulaispatologi.\"\n\nBoyd Salter hymyili.\n\n\"Silloin minun olisi pitänyt nimittää teitä tohtoriksi\", sanoi hän.\n\"Edinburghista tietenkin?\"\n\nAndy myönsi sen.\n\n\"Minä pidän paljon lääkäreistä. Hermostoni on hirveän huonossa\nkunnossa. Voidaanko sitä mitenkään parantaa?\"\n\n\"Psykoanalyysillä\", sanoi Andy heti. \"Sen avulla voitte poistaa\ntervehtymistä estävän hermostumisenne ja karkoittaa sen olemattomiin\nolennostanne. Hyvästi, sir.\"\n\nTehokkaampaa keinoa Macleodin karkoittamiseen talosta ei ollut\nolemassakaan kuin hänen kanssaan lääkkeistä keskusteleminen.\n\n\"Hyvästi -- tuota noin -- tohtori. Te olette vielä hyvin nuoren\nnäköinen sellaiseksi -- kolmenkymmenen vaiko yhdenneljättä?\"\n\n\"Te arvasitte juuri siltä väliltä, sir\", nauroi Andy poistuen.\n\n\n\n\nIII\n\nMies, joka karttoi konttoriaan\n\n\nStella Nelson oli poistuessaan postikonttorista pakokauhun vallassa.\nVaikka hän ei kääntänyt päätään, tiesi hän tuon hyvännäköisen,\nvoimakaskasvoisen miehen, jonka hän oli nähnyt puhelinkomerossa,\nkatsovan hänen jälkeensä. Mitä hän ajattelikaan, tuo mies, jolle\ntodennäköisesti luomen värähtäminenkin merkitsi jotakin?\n\nHän oli ollut melkein pyörtymäisillään kuullessaan sanan \"etsivä\", ja\nmies oli nähnyt hänen horjahtavan ja kalpenevan ja varmaankin arvaillut\nsen syytä.\n\nHän halusi juosta ja tarvitsi kaiken itsehillintäkykynsä voidakseen\nolla lisäämättä jo ennestään nopeaa vauhtiaan. Hän laskeutui kiireesti\nrinnettä alas rautatieasemalle nähden siellä, että hänen piti odottaa\nvielä puoli tuntia, ja muistaen vasta silloin poistuneensa niin\nhätäisesti, ettei ollut ehtinyt tilata keittiötarpeita. Palaisiko hän\ntakaisin? Uskaltaisiko hän uhmata tuota vakavaa tarkastelua, mikä oli\nniin säikähdyttänyt häntä?\n\nVihdoin hän palasikin takaisin. Itsehalveksuminen kannusti häntä, ja\nkuitenkin hän tunsi huojennusta huomatessaan sinisen auton menneeksi.\nHän kiiruhti kaupasta kauppaan tehden tilauksiaan ja meni sitten,\nepäröityään hetkisen, takaisin postikonttoriin ostaen muutamia merkkejä.\n\n\"Miksi te tuota miestä nimitittekään?\"\n\nVain ponnistamalla sai hän äänensä pysymään vakavana.\n\n\"Etsiväksi, neiti\", sanoi vanha postimestari korostavasti. \"Te olisitte\nvoinut kaataa minut maahan tomuhuiskulla hänen näyttäessään minulle\nkorttiaan. Minä en tiedä ollenkaan mitä hän hakee.\"\n\n\"Mihin hän on mennyt?\" kysyi neiti peläten vastausta.\n\n\"Beverley Greeniin, neiti; niin hän ainakin minulle kertoi.\"\n\nPostimestarin muisti ei ollut mitä oivallisimpia tai muuten hän olisi\nmuistanut, ettei Andy ollut ilmaissut mitään sellaista aietta.\n\n\"Beverley Greeniinkö?\" toisti neiti hitaasti.\n\n\"Niin, neiti -- Macleod!\" sanoi hän äkkiä. \"Hänen nimensä oli\nsellainen, vaikka en voinutkaan sitä heti muistaa, Macleod.\" Hän äänsi\nsen \"Mac-lo-ed.\"\n\n\"Macleod\", korjasi neiti hänen lausumistaan. \"Oleskeleeko hän täällä?\"\n\n\"Ei, neiti; hän on vain läpimatkalla. Banks, teurastaja, ei tahtonut\nuskoa, että meillä on etsivä kaupungissamme -- muuan todellinen\nmies päämajasta. Hän on sama mies, joka todisti tuossa Marchmontin\nmyrkytysjutussa. Muistatteko te sen, neiti? Kuinka ihmeellinen murha\nsekin oli! Muuan mies myrkytti vaimonsa voidakseen mennä naimisiin\nerään toisen naisen kanssa, mutta tämän Macleodin todistus vei hänet\nhirteen. Banks kertoi sen minulle, mutta minä satuinkin muistamaan sen\nsamalla hetkellä. Muistini onkin ihmeellinen murhiin nähden.\"\n\nNeiti palasi hitaammin asemalle ostaen piletin. Hän tunsi itsensä\nepävarmaksi, epäilyn ja pelon kiduttamaksi. Hän vihasi ajatustakin\npoistua kaupungista nyt muutamiksi tunneiksikaan, tuon miehen\nnuuskiessa siellä sillä aikaa, Herra ties vaikka mitä, sanoi hän\nitselleen äreänä.\n\nHän lähti jälleen kävelemään takaisin kylää kohti, mutta kuuli\nsamalla junan vihellyksen. Ei, hän toteuttaisi sittenkin alkuperäisen\npäähänpistonsa. Muuan vaara oli kaikissa tapauksissa varma. Hän vihasi\nMacleodia kuin vihollista. Hän vihasi miestä, mutta pelkäsikin häntä\nsamalla. Häntä värisytti muistellessaan miehen kysyvää katsetta, joka\noli sanonut selvästi: \"Teillä on jotakin pelättävää.\" Hän koetti\nlukeakin, voimatta kuitenkaan keskittää ajatuksiaan lehteen, ja vaikka\nhänen silmänsä seurasivatkin rivejä, ei hän nähnyt mitään eikä lukenut.\n\nLähestyessään päämääräänsä hän ihmetteli sitä, että hän oli voinut\njoskus uneksia takaisinpalaamisesta. Hänellä oli vain viikko aikaa\ntämän tukalan jutun järjestämiseen -- viikko vain -- ja jokainen\npäivä oli kallis. Hän ehkä onnistuisi. Hän voisi ehkä palata kotiin\niltapäivällä onnesta laulavin sydämin ja sivuuttaa nämä samat kentät ja\nsillat rauhallisin mielin.\n\nHän kiinnitti vain koneellisesti huomionsa seudun yksityiskohtiin junan\nkiitäessä sen läpi. Hänen piti ottaa vaari tunteistaan muistaakseen ne,\nkun juna paluumatkallaan saapui tuon valkoisen maatalon kohdalle. Ehkä\nhänellä nähdessään sen jälleen ei enää olisi minkäänlaisia huolia.\n\nUnelmat ja matka loppuivat samanaikaisesti. Hän kiiruhti pois suuren\npääteaseman läpi tyrkkivien hirveiden ihmisten välitse, jotka eivät\nolisi kääntäneet päätäänkään, vaikka hän olisi kuollut siihen paikkaan.\nAjuri saapui portaitten eteen hänen kutsustaan.\n\n\"Ashlar Building?\" tuumaili mies lisäten sitten: \"Minä tiedän, mitä te\ntarkoitatte, neiti.\"\n\nAshlar Building oli suuri, konttorihuoneustoja täyteen ahdettu\nrakennus. Stella ei ollut käynyt siellä milloinkaan ennen eikä tiennyt,\nkuinka hän löytäisi sieltä sen miehen, jota hän oli tullut tapaamaan.\nEteisessä oli kuitenkin molempia seiniä peittävä vuokralaisten luettelo\nja hänen katseensa seurasi nimiä ylhäältä alaspäin, kunnes se pysähtyi.\n\n\"309, Abraham Selim.\"\n\nKonttori oli viidennessä kerroksessa.\n\nKului hetkinen, ennenkuin hän löysi sen, koska se sijaitsi erään pitkän\nkäytävän nurkkauksessa parine ovineen, joista toiseen oli kirjoitettu\n\"Yksityiskonttori\" ja toiseen \"Abraham Selim\".\n\nHän koputti oveen ja muuan ääni sanoi:\n\n\"Sisään!\"\n\nKapea kaide eroitti konttorin siitä kapeasta käytävästä, missä\nasiakkaiden oli lupa seisoa.\n\n\"Asianne, neiti?\"\n\nHäntä lähestyvä mies käyttäytyi töykeästi ja hieman vihamielisesti.\n\n\"Minä haluan puhutella herra Selimiä\", selitti Stella, jolloin nuori\nmies pudisti hajuvoiteella hyvin siveltyä päätään.\n\n\"Te ette voi tavata häntä sopimuksetta\", sanoi herra, \"eikä hän\nsittenkään tahdo puhutella teitä\". Mies keskeytti äkkiä tuijottaen\nhäneen. \"Hyväinen aika, neiti Nelsonhan te olettekin!\" huudahti hän.\n\"Minä en osannut milloinkaan odottaa näkeväni teitä täällä.\"\n\nStella punastui koettaen turhaan muistella, missä mies olisi ennen\ntavannut hänet.\n\n\"Neiti, te muistatte kai minut -- Sweenyn -- vielä?\" sanoi mies, ja\nStella punastui yhä enemmän.\n\n\"Tietysti, herra Sweeny.\"\n\nTämä paljastaminen hämmästytti ja nöyryytti Stellaa.\n\n\"Te erositte herra Merrivanin palveluksesta melko äkkiä, vai mitä?\"\n\nNyt oli miehen vuoro joutua hämilleen.\n\n\"Niin erosin, neiti.\" Hän rykäisi muutamia kertoja. \"Minä riitauduin\nhieman herra Merrivanin kanssa. Hyvin itara herrasmies ja kauhean\nepäluuloinen.\" Hän ryki jälleen. \"Oletteko te kuullut jotakin\nerityistä, neiti?\"\n\nStella pudisti päätään. Nelsonit eivät pitäneet palvelijoitaan\nmilloinkaan niin kauan luonaan, että olisivat päässeet heidän kanssaan\nkyllin tuttavalliseen suhteeseen, voidakseen kuunnella heidän\njuorujaan, vaikka olisivat olleet siihen taipuvaisiakin.\n\n\"No niin, se johtui todellisuudessa siitä\", sanoi Sweeny hieman\nhuojentuneena senvuoksi, että hän sai nyt tilaisuuden selostaa asiaa\nensin, \"että herra Merrivan kaipasi muutamia hopeaesineitä. Minä\nolin tyhmyydessäni lainannut ne veljelleni jäljennettäviksi. Hän on\nhyvin kiintynyt vanhoihin hopeaesineihin, koska hän on työskentelevä\nkultaseppä, ja kun herra Merrivan kaipasi hopeitaan -- --\" Hän ryki\njälleen ja muuttui puheessaan epäjohdonmukaiseksi. Häntä oli syytetty\nvarkaudesta -- häntä -- ja hänet oli eroitettu muitta mutkitta. \"Minä\nnäkisin nyt nälkää, neiti, ellei herra Selim olisi kuullut puhuttavan\nminusta ja antanut minulle tätä tointa. Tämä ei tuota paljonkaan\",\nlisäsi hän väheksyvästi, \"mutta kuitenkin jotakin. Ikävöin usein\ntakaisin tuonne hauskaan laaksoon. Nimitin Beverley Greeniä aina niin.\"\n\nStella lopetti äkkiä hänen selityksensä ja muistelmansa.\n\n\"Milloin minä voin puhutella herra Selimiä?\" kysyi hän.\n\nSweeny pudisti päätään.\n\n\"Minä en voi sanoa sitä teille, neiti. En ole itsekään nähnyt häntä\nmilloinkaan.\"\n\n\"Mitä!\" sanoi Stella tuijottaen häneen hämmästyneenä.\n\n\"Asian laita on niin, neiti. Hän on koronkiskuri -- mutta minun kai ei\nolisi tarvinnut ilmoittaa sitä teille.\"\n\nStella tunsi olevansa valmis vajoamaan lattian läpi paljaasta häpeästä.\n\n\"Hän toimittaa kaikki asiansa kirjeiden välityksellä. Minä otan\nvastaan asiakkaat ja teen sopimuksia. Ei silti, että hän milloinkaan\npysyisi niissä\", sanoi Sweeny, \"mutta asiakkaat täyttävät kaavakkeet\n-- te ymmärrätte kai -- merkiten niihin, paljonko rahaa he haluavat,\nmillaisia vakuuksia he voivat tarjota, ja kaikki muutkin asiat, ja\njättävät ne tänne tuohon kassakaappiin herra Selimin luettavaksi sitten\nkun hän tulee.\"\n\n\"Milloin hän tulee?\"\n\n\"Sen tietää yksin Jumala\", sanoi toinen hurskaasti. \"Hän käy kyllä\ntäällä, koska kirjeet katoavat kaapista pari kolme kertaa viikossa. Hän\non itse yhteydessä asiakkaittensa kanssa. Minä en tiedä milloinkaan,\nkuinka paljon he lainaavat ja kuinka paljon he maksavat takaisin.\"\n\n\"Mutta kirjoittaako hän määräyksensäkin tahtoessaan antaa niitä?\" kysyi\ntyttö, jonka tuntema uteliaisuus voitti hänen pettymyksensä.\n\n\"Hän soittaa, mutta minä en tiedä, mistä. Tämä on kummallinen toimi.\nVain pari tuntia päivässä ja ainoastaan neljänä päivänä viikossa.\"\n\n\"Eikö ole mitään mahdollisuutta saada tavata häntä?\" kysyi Stella\nlevottomana.\n\n\"Ei pienintäkään\", sanoi Sweeny käyden pöyhkeäksi jälleen. \"Aben kanssa\n-- hän raivostuisi, jos hän vain tietäisi minun nimittävän häntä\nAbeksi -- voidaan sopia liikeasioista vain yhdellä tapaa, nimittäin\nkirjeenvaihdon avulla.\"\n\nStella kohdisti katseensa pöytään ajatellen hetkisen.\n\n\"Voiko herra Nelson hyvin, neiti?\" kysyi Sweeny.\n\n\"Kiitoksia vain, oikein hyvin\", vastasi Stella nopeasti. \"Kiitän\nteitä, herra Sweeny, minä -- -- --\" Oli niin inhoittavaa uskoutua\npalvelijalle. \"Te ette suinkaan viitsi kertoa siitä kenellekään, että\ntapasitte minut täällä?\"\n\n\"En varmastikaan\", sanoi hyveellinen Sweeny. \"Hyvä Jumala, neiti,\njos te vain tietäisitte, keitä täällä käy, hämmästyisitte suuresti.\nNäyttelijöitä ja näyttelijättäriä, henkilöitä, joista saatte lukea\nsanomalehdistä, ministereitä, uskovaisia -- --\"\n\n\"Hyvästi, herra Sweeny.\"\n\nStella sulki oven hänen selostaessaan asioita.\n\nHänen polvensa horjuivat hänen laskeutuessaan portaita, joihin hän\nmieluummin turvautui kuin hissiin, koska hän tiesi juuri nyt, kuinka\npaljon hän oli luottanut tähän haastatteluun. Toivottomin sydämin hän\nnäki kaiken rautaisen välttämättömyyden. Kuka voi nyt pidättää miekan,\njoka oli jo kohonnut lyöntiin? Ei mikään, ei niin mikään! -- Minä en\nvoi päästä sen miehen puheille, jota tarvitsen -- sen ainoan miehen, --\nsanoi hän itselleen katkerasti, -- ainoan miehen!\n\nKohottaessaan katsettaan paluumatkallaan ja nähdessään valkoisen\nmaatalon hän olisi voinut itkeä.\n\nHän vaihtoi junaa rautatieristeyksessä saapuen Beverleyhin kello viiden\naikaan, ja ensimmäinen henkilö, jonka hän näki laskeutuessaan junasta,\noli tuo tyyni, taitava, harmaasilmäinen mies. Tämä oli huomannut\nhänet ensin ja heidän katseensa kohtasivat toisensa Stellan astuessa\nmaahan. Stellan sydän lakkasi sekunniksi sykkimästä, mutta sitten hän\nnäki miehen vieressä erään toisen miehen, kanadalaisen professorin,\nkäsiraudoissa. Häntäkö mies siis oli etsinytkin, tuota kanadalaista\nprofessoria, joka oli puhellut niin hauskasti kivennäisistä?\n\nScottie tiesi melko paljon niistä, koska geologia oli hänen\nmieliaineensa. Jos joku haluaa ruveta tutkimaan erikoista alaa\nvankiloissa, löytää hän tavallisesti kirjastosta kolme tai neljä\nkirjaa, joissa siitä puhutaan. Scottien toisella puolen seisoi muuan\nvirkapukuinen poliisi. Ja ollakseen rikollinen Scottie kohtasi hänen\nkauhistuneen katseensa tyynesti hymyillen. Stella otaksui rikollisten\njonkun ajan kuluttua käyvän niin tunteettomiksi ja koviksi, etteivät he\nenää häpeäkään vangiksijoutumistaan. Mutta tuon laihakasvoisen miehen\nelämässä oli varmasti ollut se aika, jolloin hän olisi luonut silmänsä\nmaahan sellaisen naisen katseen edessä, joka oli joskus vaihtanut hänen\nkanssaan muutamia sanoja.\n\nStella vilkaisi nopeasti Andyyn jatkaen matkaansa. Kuinka hänen\nmielensä olikaan huojentunut! Paluumatkan synkkä toivottomuus keveni.\nHän oli melkein iloinen saapuessaan ruusujen reunustamaa polkua pitkin\novelle.\n\n\n\n\nIV\n\nPari päihtynyttä miestä\n\n\nKun kadulta astutaan Nelsonin taloon, tullaan ensin suureen halliin,\njonka kolmella puolella sijaitsevalle parvekkeelle päästään leveitä\nportaita pitkin.\n\nNelson seisoi erään taulunjalustan vieressä tarkastelemassa muuatta\nkuvaa ja hänen kasvonsa olivat piilossa Stellalta. Mutta niiden\nnäkeminen ei ollut tarpeellistakaan, koska jo asentokin oli hyvin\nkaunopuheinen. Hän kääntyi katselemaan Stellaa niin kummallisen\nnopeasti kuin joku kuningas vastenmielisiä tunkeilijoita. Hän\noli kalpeanaamainen, hieman kaljupäinen mies. Nenä oli ohut ja\nylimyksellinen, leuka ja suu vähän heikkopiirteiset. Ohuet, ruskeat,\nhieman harmahtavat viikset tekivät hänet tavallaan sotilaallisen\nnäköiseksi, ja se oli sopusoinnussa tällä hetkellä hänen sotilaallisen\nmielentilansakin kanssa.\n\n\"Hm\", sanoi hän, \"sinä olet siis tullut takaisin\".\n\nHän tuli hitaasti Stellaa kohti kädet selän takana ja laihat hartiat\nsuorina.\n\n\"Tiedätkö sinä siitä mitään, etten ole saanut välipalaa?\" kysyi hän\npahaaennustavasti.\n\n\"Minähän sanoin lähteväni kaupunkiin tänä aamuna. Miksi sinä et ole\npyytänyt Maryltä?\"\n\nHän pelkäsi vastausta.\n\n\"Minä olen eroittanut Maryn\", selitti Nelson, ja Stella voihkaisi\nsisällisesti.\n\n\"Et suinkaan ole eroittanut kokkia missään tapauksessa?\" kysyi Stella.\n\n\"Minä olen eroittanut kokinkin.\"\n\n\"Maksoitko sinä heille palkankin?\" kysyi Stella voimatta enää hillitä\nsuuttumustaan. \"Ah, isä, miksi sinä teet aina niin tyhmästi?\"\n\n\"Minä eroitin heidät, koska he olivat hävyttömiä\", sanoi herra Nelson\nviitaten kädellään. \"Siinä on aihetta tarpeeksi. Olen kai herra\ntalossani.\"\n\n\"Minä toivoisin, että olisit enemmän itsesikin herra\", virkkoi Stella\nväsyneesti mennessään lattian poikki uunin luo, jonka reunustalta\nhän otti pullon käteensä katsoen sitä valoa vasten. \"Miksi sinä aina\neroitat palvelijat ollessasi juovuksissa, isä?\"\n\n\"Juovuksissako?\" kertasi herra Nelson loukkaantuneena.\n\nStella nyökäytti päätään.\n\nTällaisissa tapauksissa hän ei käyttänyt lieventäviä sanoja, koska\nhienotunteisuus ei voinut tulla kysymykseenkään.\n\n\"Huomenna sinä kerrot minulle, ettet muista ainoatakaan tämänpäiväistä\ntapahtumaa, ja olet hyvin katuvainen. Mutta minun on pakko lähteä\nBeverleyhin hakemaan paria sellaista palvelijatarta, jotka eivät ole\nvielä saaneet matkapassiaan meiltä. Sellaisia ei ole lainkaan helppo\nlöytää.\"\n\nNelson kohotti kulmiaan.\n\n\"Juovuksissako?\" toisti hän, mutta Stella ei välittänyt hänestä\nlainkaan, ja hetkisen kuluttua hän kuuli keittiöön, missä hän valmisti\nateriaa, isän menevän yläkertaan toistellen sanaa \"juovuksissa\" ja\nnauraen välillä ivallisesti.\n\nStella istuutui puhtaan keittiöpöydän ääreen nauttien välipalakseen\nkupillisen suklaata ja voileivän. Hän haki juustoakin, vaikka hän\ntiesikin hakemisensa turhaksi. Nelsonille oli luonteenomaista sekin,\nettä hän ollessaan juovuksissa halusi välttämättä juustoa. Olikohan\nhän lainkaan työskennellyt? Stella meni talon takaosassa sijaitsevaan\ntyöhuoneeseen. Kangaskappaleessa, jonka hän oli asettanut isänsä eteen\ntänä aamuna, ei ollut hiililiidun merkkiäkään. Stella Nelson huokasi.\n\n\"Mitä tämä kaikki hyödyttää?\" kysyi hän kohdistaen sanansa yhdelle\nniistä useista puolivalmiista tauluista, joita riippui seinällä.\n\nHän laski juuri yhteen talousmenojaan pienen kirjoituspöydän\nääressä työhuoneen nurkassa, kun hän kuuli kellon kilahduksen, ja\nmeni julkipuolen ovelle. Ilta alkoi jo hämärtää, ja mies, joka oli\nsoittanut, oli peräytynyt noin kuusi askelta ovelta, niin ettei Stella\naluksi voinut eroittaakaan häntä.\n\n\"Ah, sinäkö siellä oletkin, Arthur? Tule sisään. Isä on jo mennyt\nnukkumaan.\"\n\n\"Minä arvasin sen.\"\n\nHerra Arthur Wilmot odotti ennen tuloaan sisään, kunnes Stella ehti\nvääntää valot palamaan työhuoneessa.\n\n\"Sinä olit kaupungissa tänään?\"\n\n\"Näitkö sinä minut?\" kysyi Stella nopeasti.\n\n\"En. Joku kertoi sen minulle; muistaakseni Merrivan. Kuulitko sinä\nmitään kanadalaisesta geologistamme? Hän olikin kuuluisa varas, niin\nkuuluisa, että Andrew Macleodin lainen mies pantiin häntä etsimään. Hän\non patologi.\"\n\n\"Kuka on Andrew Macleod?\" kysyi Stella. Hän tiesi kyllä heti, että\nAndrew Macleod oli tuo harmaasilmäinen mies, mutta halusi kuulla sen\nvarmasti.\n\n\"Hän on etsivä. No niin, hän ei ole oikeastaan etsiväkään. Luullakseni\nhän on lääkäri -- patologi. Hän saa hoidettavakseen vain tärkeitä\njuttuja, mutta professori onkin ammattikuntansa kuuluisimpia jäseniä.\nHe nimittävät häntä muistaakseni 'Scottieksi'; niin ainakin herra\nMacleod nimitti häntä.\"\n\n\"Minä näin luullakseni hänet asemalla\", sanoi Stella. \"Melko\nhyvännäköinen mies kummallisine silmineen.\"\n\n\"Minä tahtoisin sanoa Scottieta hyvännäköiseksi\", virkkoi Wilmot, mutta\nStella oli niin hämmentynyt, ettei hän korjannut Wilmotin tekemää\nerehdystä.\n\n\"Minä en voi pyytää sinua viipymään pitkää aikaa\", sanoi Stella. \"Me\nolemme menettäneet jälleen palvelijakuntamme.\"\n\n\"Nytkö taasen?\" huudahti Wilmot hämmästyneenä. \"Ah, ei; tällainen ei\nkäy päinsä! Minä ajattelen todella, että isäsi on ihan mahdoton. Se\nmerkitsee, että sinä saat valmistaa ruoan ja puhdistaa huoneet, kunnes\nonnistut taas saamaan jonkun tänne.\"\n\n\"Niin, katuvaisen isän tahtoessa avustaa\", sanoi Stella kiivaasti, \"ja\nollessa koko ajan tielläni. Se on muuan niistä risteistä, joita meidän\npitää kantaa, ja isä on todella ihmeellisen herttainen silloin, kun --\"\n\nNuoren miehen kielellä pyöri juuri kysymys, oliko herra Nelson\nmilloinkaan oikein selvä. Hän oli kuitenkin niin viisas, ettei hän\npäästänyt sitä kauemmaksi. Mutta ei kuitenkaan niin viisas, ettei sitä\nolisi voitu huomata hänestä.\n\n\"Missä kaupunginosassa sinä kävit?\" kysyi Wilmot.\n\nStella oli kumartunut pöytänsä ääreen järjestämään papereitaan.\n\n\"Kuinka niin?\" kysyi hän katsoen Wilmotiin.\n\n\"Ah, kysyinpähän vain!\" vastasi Wilmot laiskasti. \"Jos olisin tiennyt\nsinun olevan kaupungissa, olisimme menneet syömään välipalaa jonnekin.\"\n\n\"Minä unohdan kokonaan ruoan mennessäni kaupunkiin\", sanoi Stella.\n\"Mitä sinä oikeastaan hommaatkaan, Arthur?\" jatkoi hän. \"Olen kysynyt\nsitä sinulta usein ennenkin epäsuorasti. Salli minun nyt kerran\nkäyttäytyä tahdittomastikin. Sillä kai sen kysyminen, mitä sinä teet\nelääksesi, on tahdittomuutta?\"\n\nWilmot vaikeni.\n\n\"Teenpähän vain jotakin\", murahti hän sitten epämääräisesti.\n\n\"Onko sinulla konttoria?\"\n\nWilmot epäröi, mutta nyökäytti sitten päätään.\n\n\"Kyllä minulla on konttori\", sanoi hän.\n\n\"Missä?\"\n\nStella huomasi hänen otsansa nopean rypistymisen.\n\n\"Minä käytän enimmäkseen muiden konttoreja. Minulla on muutamia ystäviä\nja minun -- --\" Hän keskeytti jälleen. \"Minä kohtaan asiakkaani niin\nlähellä heidän kotiaan kuin suinkin.\"\n\n\"Sinä et ole asianajaja etkä lääkäri.\" Stella merkitsi nämä molemmat\ntoimet sormillaan. \"Etkä sinä ole välittäjäkään. Todella, Arthur, sinä\nolet melkein yhtä salaperäinen kuin --\" Stella vaikeni hetkiseksi --\n\"kuin herra Scottiekin, kuten häntä nimität, tuo meidän professori\nraukkamme. Ja nyt\", sanoi hän reippaasti, \"sinun on luullakseni parasta\npoistua. Minä en ole mikään kohteliaisuuksien kiivas puolustaja\" --\nyläkerrasta kuului jokin jymähdys ja hän katsoi kattoon -- \"mutta koska\nisäni on jo lopullisesti poistunut -- hän riisuu luullakseni juuri\nkenkiään -- pitää sinunkin lähteä\".\n\n\"Minä otaksun\", aloitti Wilmot kömpelösti, \"ettet sinä ole ajatellut\nsen tarkemmin -- tuota -- en tahdo kiiruhtaa sinua enkä käyttää\nmahdollisuuksia hyväkseni -- --\"\n\nStella katsoi häneen melko ystävällisesti, mittaillen häntä silmillään\nsileäksi kammatusta tukasta kiiltävien kenkien kärkiin asti. Wilmotilla\noli leveät kasvot ja pienet mustat viikset (ne muistuttivat Stellasta\njoskus mustaa toukkaa, joka oli valinnut levähdyspaikakseen Wilmotin\nylähuulen), ja joskus hän oli hieman naurettavakin. Mutta jostakin\nsyystä hän ei ollut sellainen tänä iltana, ja senvuoksi Stellan sydän\ntunsikin myötämielisyyttä häntä kohtaan.\n\n\"Minä olen ajatellut sitä paljonkin, Arthur\", sanoi Stella tyynesti,\n\"mutta se on ihan mahdotonta. En tahdo todellakaan mennä naimisiin\nkenenkään kanssa. Mene nyt kotiisi ja unohda koko juttu.\"\n\nWilmot istui katsoen lattiaan ja liikutellen sormenpäitään. Seurasi\nvaitiolo, eikä Stella viitsinyt häiritä ajatuksia, joiden hän arvasi\nolevan melko ikäviä.\n\nMutta Wilmot sanoikin äkkiä:\n\n\"Kuulehan nyt, Stella, eiköhän sinun olisi parasta luopua tuosta\nkopeasta tavasta kohdella minua? Sinä olet nainen, ja minä olen mies.\nTarjoan sinulle nyt jotakin. En ole nytkään ihan rutiköyhä, mutta kun\nMerrivan kuolee -- no niin, olen hänen ainoa perillisensä. Sinä olet\nrahaton, ja muuten olet tehnyt jonkin kirotun tyhmyyden. En tiedä nyt,\nmillaisen, mutta saan sen tietää ennemmin tai myöhemmin. Et voi jäädä\ntänne Beverley Greeniin enää pitkäksi aikaa. Isäsi on juonut jo pari\ntähän taloon saamaansa kiinnitystä ja juo vielä kalustonkin ennen\nlopettamistaan. Uskallan sanoa sinun luulevan sen olevan jotakin hienoa\nja suurenmoista, että ihminen ansaitsee itse elatuksensa, mutta siinä\nsinä erehdyt. Tiedän viiden työnantajan seitsemästä makaavan kyyryssä\nedessäsi. Suostun lähettämään tuon juopporaukan hyvään parantolaan.\nSiellä hän joko kuolee tai paranet, mutta se tässä kuitenkin on\ntehtävä. Puhun nyt suoraan. Olen kyllä koettanut toistakin tapaa,\nmutta se ei ole auttanut. Sinä olet tarpeeksi kehittynyt nainen\nymmärtääksesi, että julmuus tässä on suurinta ystävällisyyttä. Tahdon\nsaada sinut omakseni, Stella; kaipaan sinua enemmän kuin mitään muuta.\nJa minä tiedän!\"\n\nTämä viimeinen tuli korostavasti. Stellan huulet liikkuivat hänen\nkuitenkaan voimatta lausua kysymystä ääneen.\n\n\"Minä tiedän tarkasti, kuinka huonolla kannalla asianne ovat, ja sanon\nsinulle nyt, että aion käyttää näitä tietojani hyväkseni saadakseni\nsinut. Maailmassa ei ole mitään niin kurjaa asiaa, etten suostuisi sitä\ntekemään saadakseni sinut. Niin se on!\"\n\nHe olivat olleet niin läheisiä ystäviä keskenään, etteivät he olleet\nnoudattaneet toisiinsa nähden vaiteliaisuutta, joka eroittaa tavalliset\nystävät toisistaan. Wilmot oli ainoa mies maailmassa, paitsi hänen\nisäänsä, joka puhutteli häntä ristimänimeltä. Ja Stella nimitti\nhäntä luonnollisesti \"Arthuriksi\". Stella Nelsonin mielestä hän oli\nsellainen nuori liikemies, joka pelaa verkkopalloa, tanssii hyvin,\npuhuu itsestään tyytyväisenä ja omistaa keskinkertaisen auton. Hän oli\nkohteliain kaikista tällaisista herroista, joihin Stella oli sattumalta\ntutustunut, ja Stella oli tutkinut häntä tarpeeksi kauan tietääkseen\ntarkasti, mitä hän tulisi tekemään jokaisessa eri tilanteessa.\n\nKun Wilmot alkoi puhua, tunsi Stella aluksi inhoa ja harmia. Hän ei\nloukkaantunut ja siihen kuluikin pitkälti aikaa, ennenkuin se tapahtui.\nMutta Wilmotin tekemä erehdys vaivasi häntä. Hän oli tuntenut samaa\nbridge-pöydässä lyödessään ajattelematta tai hajamielisesti esille\nväärän kortin, vaikka hän oli tiennyt sen, ja hävitessään pelin\nsentähden. Hän tunsi nyt naurettavaa halua pyytää Wilmotilta anteeksi\nsitä, että hän oli arvostellut niin väärin hänen luonnettaan, mutta\nvaikka hän ei olisi ymmärtänytkään sen mahdottomuutta, ei hän olisi\nkuitenkaan voinut puhua. Hän oli väärässä eikä Wilmot. Wilmot oli\ntietystikin oikeassa ollessaan oma itsensä, hyökkäävä ja \"hornanvarma\".\nKanadalainen professori oli käyttänyt tätä laatusanaa hänen kuultensa\nja se oli miellyttänyt häntä. Arthur Wilmotkin oli hornanvarma\nitsestään, edullisesta asemastaan ja hänestä.\n\nVihdoin sai Stella sanotuksi hiljaa:\n\n\"Sinun olisi nyt parasta poistua, Arthur.\"\n\nIältään oli Stella vielä melkein lapsi, vaikka hänen tunteensa Arthuria\nkohtaan olivatkin äidillisiä. Wilmot oli niin liikuttavan narrimainen,\nettä Stella sääli häntä.\n\n\"Minä menen sitten kun haluan\", uhitteli Wilmot. \"Jos sinä haluat\nheittää minut ulos, kutsu isäsi tänne. Miksi et tee sitä? Kutsu tänne\nnuo palvelijat, joille hän antoi potkut. Sinä luulet minua hölmöksi,\nmutta minä vain koetan painostaa ja alleviivata sitä seikkaa, että olet\nyksinäsi, et ainoastaan tässä talossa, vaan koko maailmassakin.\"\n\nMutta nyt oli Stella saanut takaisin voimansa ja aseensa.\n\n\"Ja sinusta on tullut voimakas, puhelias mies. Vaitelias muunnos tiesi\nvarmasti voivansa luoda vastakohtansa ennemmin tai myöhemmin\", sanoi\nhän.\n\nHän nojautui taaksepäin tuolissaan kädet selän takana. Hänen asentonsa\noli hyvin lamaannuttava tälle linnoituksien valloittajalle. Mies ei\nkohdannut kiihkeää uhmaa eikä alistumista, vaan tietoisuutta siitä,\nettä varalla oli vielä piilotettuja apujoukkoja. Hän tunsi niiden tulon\nja kävi levottomaksi.\n\n\"Minä en ole sinulle lainkaan vihainen -- koetan arvostella käytöstäsi\nniin suopeasti kuin suinkin ja sanon sitä surulliseksi ilveilyksi,\nsurulliseksi sentähden, että se oli sellaiseksi tarkoitettu. En halua\nmennä naimisiin kanssasi, Arthur, sillä -- no niin, sinähän olet itse\nmyöntänyt, ettet ole kovinkaan viehättävä, vai mitä? Sinä aiot vangita\nminut varakkaamman asemasi avulla. Se on keikarimaisuutta sinussa,\neikö olekin? Tai kiristyksellä tai jollakin muulla tapaa. Näytelmien\nroistot tekevät aina niin. Sinun olisi pitänyt poltattaa itseesi\nviheriällä kalkkivalolla sanat: 'Voimakas, puhelias mies ja heikko,\nvaitelias nainen'. Se olisi ollut jotakin uutta, vai mitä? Sinä olet\ntoinen tänään tapaamani päihtynyt mies ja eroat siinä vain isästäni,\nettä olet niellyt voimakkaampia huumausaineita. Sinä olet juopunut\nturhamaisuudesta etkä siitä luullakseni niin hevillä selviäkään.\"\n\nHänen äänensä hallitsi Wilmotia koko ajan. Wilmot vääntelehti\nmurahdellen jotakin heikosti. Kerran hän koetti keskeyttää Stellan\npuheen, mutta joutui kuitenkin lopulta kokonaan tappiolle salaten\nniiden väitteiden käyttämisen, jotka hän oli niin huolellisesti\najatellut, väistävään pelkoon, että ne ehkä kuulostaisivat\nnaurettavilta hänestä itsestäänkin. Stella meni lattian poikki ovelle\navaten sen.\n\n\"Minä haluan vain sanoa -- --\" aloitti Wilmot, ja Stella nauroi.\n\n\"Sinä haluat siis vieläkin sanoa jotakin?\" kysyi hän.\n\nWilmot poistui ulos puhumatta sanaakaan, ja Stella sulki ja lukitsi\noven hänen mentyään.\n\nHän seisoi sitten toinen käsi lukon kahvassa ajatellen pää painuneena\nsellaiseen asentoon kuin hän olisi kuunnellut. Mutta hän vain ajatteli\nja ajatuksissaan hän sammutti valotkin mennen yläkertaan huoneeseensa.\nOli kyllä vielä hyvin varhaista mennä nukkumaan, mutta sekin oli\nvallan aiheetonta, että hän olisi jäänyt alakertaan. Hän riisuutui\nhitaasti kuutamossa. Hänen huoneensa oli samassa kerroksessa kuin\npalvelijoidenkin huoneet. Siihen kuului juuri tuo päätyikkuna, jonka\nAndrew Macleod oli nähnyt, ja hän oli valinnut sen sentähden, että\nsieltä oli esteetön näköala puiden yli.\n\nPukeuduttuaan yöpukuunsa ja kampauspuseroonsa hän työnsi ikkunansa auki\nja nojaten kyynärpäänsä lautaan katsoi ulos. Koko maailma oli peittynyt\nsumuisiin värivivahduksiin. Kentän vihreätä keskustaa kirkastava\nvalo muutti ruohon punasinerväksi. Säteet sattuivat vanhan Beverley\nQuarryn valkoisiin, paljaihin kallioihin, jotka näyttivät suurelta\nosterinkuorelta kukkulan metsäisiä rinteitä vasten. Oikea rauhan yö;\nmuita ääniä ei kuulunut kuin huuhkajan hiljaista huhuntaa kukkuloilta\nja narskuvia askelia soratulta tieltä. Kävely oli tahdikasta kuin\nsotilaitten marssi. Kuka oli liikkeellä? Stella ei tuntenut hitaita\naskelia. Silloin tuli kulkija näkyviin.\n\nKatsoen maahan kahden puun oksien lomitse hän näki miehen tuntien\nhänet, ennenkuin mies käänsi kasvonsa kysyvästi taloa kohti.\n\nTuo etsivä harmaine silmineen -- Andrew Macleod!\n\nStella puri huultaan tukahduttaakseen heikon huudahduksen, jonka hän\noli ollut vähältä päästää, ja perääntyi sulkien hiljaa ikkunan.\n\nHänen sydämensä jyskytti tuskallisesti; hän oli melkein kuulevinaan sen\nsykinnän.\n\nEtsivä! Hän hiipi taas ikkunan luo katsoen ulos ja odotettuaan hetkisen\nhän työnsi sen jälleen auki. Luonnosta ei kuulunut minkäänlaista ääntä,\nei selvää jalan kopinaakaan soratulta tieltä. Mutta hän näki kuitenkin\nmiehen vilahdukselta. Mies käveli juuri nurmikon poikki häviten sitten\nheti näkyvistä. Stella kuuli auton moottorin säksytystä, mutta sekin\nlakkasi vihdoin kokonaan kuulumasta.\n\nHän horjui vuoteelleen istuutuen sille.\n\nJuuri samaan aikaan kidutti Arthur Wilmot itseään mietiskelyllä.\nMitähän Stella ajattelikaan hänestä? Hän olisi voinut säästää itseään\ntältä unettomalta yöltä. Stella oli kokonaan unohtanut Arthur Wilmotin\nolemassaolon.\n\n\n\n\nV\n\nHaamujen laakso\n\n\nOdottaessaan asemasillalla Scottie oli äkkiä tullut hyvin puheliaaksi,\njopa kaunopuheiseksikin.\n\n\"Te luulette tuntevanne tavallisen hyvin elämän likaiset\npuolet, Macleod, koska tunnette kaupunkien kuumeisimmat paikat,\nkiinalaispiippuluolat ja silkkiuudin- ja sohvanäyttämöt; niin, te\nluulette tuntevanne ne kokonaisuudessaan. Minä myönnän, ettette ole\nniin hornanvarma kuin jotkut kelvottomat olennot, joita sanotaan\netsiviksi, ja tohtoroimisenne on kyllä auttanut teitä näkemään elämän\nnurjaa puolta, mutta te ette silti tunne elämää kokonaisuudessaan.\"\n\n\"En minä tunnekaan\", tunnusti Andy.\n\n\"Muutamat miehenne erehtyvätkin juuri siinä, ette kyllä te, minä\nmyönnän sen, mutta muutamat sinelliniekkanne varmasti. Eivät\nkintunkolot, varkaitten keittiöt eivätkä paikat, joista heitteitä ja\nroskia kootaan ja joista noita mitättömiä sieppaajia pyydystetään,\njotka ovat kuin Rothschildeja saadessaan hyppysiinsä viitosen --\nsellaiset paikat eivät ole lainkaan pahoja.\" Hän katsoi ympärilleen.\nPiirikunnan poliisi, joka oli lähtenyt saattamaan häntä kaupunkiin, ei\nkuunnellut. \"Jos te tahdotte tutustua kaavamaiseen helvettiin, menkää\nBeverley Greeniin.\"\n\nAndy katsoi häneen tarkasti tuntien selkäänsä kummallisesti karmivan.\n\n\"Mitä te tarkoitattekaan? Kuulitteko te siellä mitään?\"\n\nScottie kielsi tämän nyrpistämällä huuliaan.\n\n\"En mitään, mutta minä haistoin sen. Minä olen niin herkkä -- kuinka\nhornassa sitä nyt sanotaankaan? Ilmapiiri, niinhän se olikin. Te\nnauraa hihitätte sille nyt, mutta se oli onneksi minulle noina\naikoina, jolloin en vielä ollut uudestaan syntynyt. Minä annan teidän\nnauraa hihittää nyt, mutta te ette naura enää nähtyänne muuallaoloni\ntodistuksen koon ja todennäköisyyden. Noina aikoina säästi tuollainen\nkarmiva tunne minulta muuten paljon hukkaan mennyttä aikaa. Minä olen\nollut vankilassa silloin, kun sinne tuotiin muuan mies hirtettäväksi.\nEi kukaan tiennyt hänen olevan siellä; hänet siirrettiin sieltä päivää\nennen teloitustaan, koska kuolonhuoneen lattia syttyi palamaan. Puhun\ntotta! Ja minä tiesin hänen olevan vankilassa ja tiesin tunninkin,\nmilloin hänet sinne tuotiin. Vaikutelmani Beverley Greenistä ovat\nsamanlaiset. Siihen liittyy jotakin ilkeää. Kummallinen sana minun\nlausumakseni, Macleod, vai mitä? Ne tyrkkivät teitä kyynärpäähän\nkävellessänne, nuo haamut! Naurakaa vain! Sanon teille kuitenkin\nsen, että niitä on siellä laumoittain. Senvuoksi olen nimittänytkin\nsen Haamujen Laaksoksi. Kerron teille nyt jostakin, mikä muodostaisi\nraskauttavan asianhaaran minua vastaan, jos ryhtyisitte syyttämään\nminua siitä. Mutta minä luotan teihin, Macleod, koska te olette\nerilainen kuin sinelliniekat yleensä, sillä olettehan herrasmies.\nMinulla oli aina revolveri mukanani. Se on aina mytyssäni, mutta en ole\nvielä milloinkaan ennen kantanut sellaista housujeni taskussa. Nyt minä\nsen tein. Kun vangitsitte minut, oli se mukanani. Heitin sen menemään\najaessamme Beverleyhin. En ilmoita teille, missä sen tein, koska te\nette huomannut sitä.\"\n\n\"Tuossa mutkassa ennen kaupunkiin saapumistamme, kun olitte muka\nhaukottelevinanne\", sanoi Andy. \"Mutta älkäämme muistelko sitä, ja\nminähän voin peruuttaa määräykseni, että ojan reunat on tarkastettava.\nMutta miksi, Scottie, sillä teitähän ei juuri helposti peloiteta?\"\n\nScottie naksautti huuliaan. Hän oli hyvin totinen.\n\n\"Minä en tiedä. En ole hermostunut sen paremmin nyt kuin ennenkään. En\nole milloinkaan pelännyt mitään inhimillistä. Olin vain -- no niin --\nlentotähdet karmivat selkääni samoin. Kai se johtui pelosta. Kerroin\nsiitä eilen Merrivanille, tuolle yhteiskunnan haukkujalle --\"\n\nAndy nauroi tälle arvostelulle, vaikka oli saanut herra Merrivanista\nBeverley Greenin neuvovan asiamiehen ja oppaan.\n\n\"Hän ei ole mikään paha mies. Hän on kyllä unohtanut, kuinka opitaan,\nmutta se johtuu lihavuudesta. Siis ei mikään paha mies. Hän sanoi saman\nasian sen jälkeen kun minä olin huomauttanut siitä. Oli ihan samaa\nmieltä kanssani. Ehkä hän on samaa mieltä kaikkien kanssa, koska hän\non niin myöntyväinen. Mutta minusta tuntui kuitenkin siltä, että minä\nolisin lausunut julki kaiken sen, mitä hän olisi voinut ajatella, jos\nJumala olisi suonut hänelle enemmän järkeä. Macleod, menkää päiväksi\ntai pariksi Beverley Greeniin haistamaan sitä itse -- tuota hautovaa,\npainostavaa hiljaisuutta ennen sen salaman välähtämistä, joka iskee\ntaloonne -- mutta tuossahan tuo on jo junakin. Jos teidät kutsutaan\ntodistamaan minua vastaan, puolustakaa minua.\"\n\n\"Olenko minä milloinkaan sanonut mitään teitä vastaan, Scottie?\" sanoi\nAndy moittivasti. \"Toivon, että onnistutte todistamaan muuallaolonne.\"\n\nScottie viittasi hänelle.\n\nJuna pysähtyi juuri silloin, ja Stella Nelson laskeutui siitä. Andyn\nsilmät seurasivat häntä, kunnes hän katosi näkyvistä.\n\n\"Ja hän on sekautunut siihen jotenkin\", kuiskasi Scottie melkein hänen\nkorvaansa. \"Näkemiin, Macleod.\"\n\nJa Scottie matkusti oikeuteen kuulusteltavaksi, mistä muodostui\nvähemmän onneton kokemus kuin hän oli odottanut, koska hän voi\ntäydellisesti näyttää toteen muuallaolonsa. Yleisen syyttäjän iva ei\nvoinut järkyttää eivätkä epäilevän tuomarin ovelat kysymykset kyenneet\nkumoamaan niiden neljän nähtävästi kunniallisen henkilön todistuksia,\njotka olivat pelanneet hänen kanssaan korttia juuri rikoksen\ntapahtumisaikana.\n\nAndy oli luvannut itselleen hauskan kuutamoretken maaseudulle\nlomapaikkaansa, josta hänet oli kutsuttu toimeen. Tarkastaja, joka sai\njutun hoitaakseen otettuaan rikollisen vastaan piirikunnan poliisilta,\ntoimittaisi kyllä vangitsemismääräyksen. Jos Andyn läsnäolo olisi\nvälttämätön oikeudessa, merkitsisi se vain päivän oleskelemista\nkaupungissa.\n\nScottien sanat olivat syöpyneet hänen muistinsa pintaan kuin happo\nlaattaan. Kun hän palasi takaisin ravintolaan, jonne hän oli jättänyt\nautonsa suojaan, ei hän aikonutkaan poistua Beverleystä, vaikka hän\nhämmästyikin huomatessaan, että hänen henkilöllisyytensä oli yleistä\nomaisuutta, ja Beverleyn harvat, mutta inhimilliset asukkaat kääntyivät\nkauhistuneina katsomaan häntä hänen mennessään ohi.\n\nEllei hän aikonut poistua Beverleystä sinä iltana, niin vielä vähemmän\nhän ajatteli mennä vieraisille Beverley Greeniin. Hän oli ehkä jo\ntietämättään päättänyt toiminnastaan, vaikka hän tietoisesti totteli\nvain äkillistä mielijohdetta, kun hän päivällisen jälkeen ajoi tuota\nonnellista yhteiskuntaa kohti otettuaan autonsa tallista. Hän kääntyi\nvieraskodin kohdalla, pysäytti koneensa ja sammutti valot. Oli\ntäysikuu, ja sen taikavoima vaikutti voimakkaasti hänen mieleensä.\n\nHän seisoi kauan aikaa paikallaan ahmien näköalan hienoa kauneutta ja\nmeni sitten viheriän aukion poikki, jolloin hänen jalkansa tietämättään\nveivät hänet jälleen Nelsonin taloa kohti.\n\nPitkulainen keltainen valojuova ilmestyi äkkiä näkyviin; ovi oli\nauennut ja hän pysähtyi erään rhododendronpensaan viereen, yhden niistä\nmonista, jotka ympäröivät kylän vihreätä aukiota.\n\nHän näki erään miehen tulevan talosta, ja miehen käynnissä oli jotakin\nsellaista, mikä heti kiinnitti Andyn huomion puoleensa. Se oli\nkirjaimellisesti totta Andyyn nähden, että hän tutkiessaan ihmissukua\ntutki ihmisiä. Irvistyksellä, käsien liikkeellä ja tavalla, jota\nihminen käytti istuutuessaan pöytään ja avatessaan lautasliinansa, oli\nmerkityksensä tälle tutkijalle.\n\n\"Tuolla menee muuan hyvin kiivasluonteinen mies\", ajatteli hän\nkatsellen Arthur Wilmotin käyttäytymistä, kun Wilmot käveli vihaisesti\nsorattua tietä pitkin. Hän avasi oman talonsa portin ja pysähtyi. Ja\nkuin hän olisi äkkiä muistanut jotakin hän tuli jälleen tielle, sulki\nportin ja jatkoi kävelyään kääntyen erääseen tien mutkassa sijaitsevaan\ntaloon -- herra Merrivanin asuntoon. Andy totesi ja muistikin, että\ntoinen oli eno ja toinen hänen sisarenpoikansa.\n\nHän jatkoi matkaansa pysytellen vieläkin pensaitten varjossa.\nJotakin aavistelun kaltaista oli hiipinyt hänen mieleensä. Hän\nvoi kyllä kuvitella käytännölliseen tapaansa, mutta hän ei ollut\nvarmastikaan niin epäileväinen kuin Scottie oli sanonut olevansa.\nHän oli arvostellut varkaan kertomusta, ja ottaen lukuun muutamia\nkielen luonnollisia omituisuuksia oli sen pohjalla sittenkin ollut\nluonnollista vakavuutta. Andy oli selittänyt pelon, jonka mies oli\nniin selvästi kuvaillut, puoleksi näiden omituisuuksien ansioksi,\nmutta nyt hän itsekin tunsi hieman samaa epämääräistä pelkoa. Hänestä\ntuntui ihan siltä kuin hänen sielunsa olisi joutunut uhkausten varjoon.\nHän kuvitteli tämän uhan jonkunlaiseksi jättiläismäiseksi olennoksi\nkohotettuine miekkoineen ja hymyili itsekseen tälle romanttiselle\nkuvittelulleen.\n\nHän pysytteli sittenkin varjossa pysähtyen herra Merrivanin talon\nkohdalle. Sitä hän ei milloinkaan käsittänyt, miksi hän sen teki. Hän\nsaattoi siten vaaranalaiseksi lähemmän tuttavuutensa Beverley Greenin\nasukkaiden kanssa ja menetteli nyt anteeksiantamattomasti kaikkiin\nkäyttäytymisohjeisiin nähden. Herra Merrivanin talon portti oli auki,\nkuten Arthur Wilmot oli sen jättänyt, ja mennen tien poikki hän pujahti\nsiitä puutarhaan kävellen käytävän ruohoista reunaa pitkin.\n\nKun hän pääsi kauemmaksi varjostavien puiden suojasta, näki hän\nrakennuksen monet ikkunat -- nuo valkoiset, soikeat ikkunat, jotka\nkuu oli muuttanut kiilloitetuksi hopeaksi. Talosta ei näkynyt valon\nvälähdystäkään ja hän jatkoi matkaansa reunaa pitkin, kunnes hän pääsi\nerään alakerran ikkunan alle ja kuuli hämmästyttävän selvästi jonkun\näänen sanovan:\n\n\"Sitä sinä et tee! Et Jumalan nimessä teekään! Ennenkuin sen teet,\ntapan sinut!\"\n\nÄäni ei ollut Merrivanin. Hän arvasi vieraan sanoneen nuo sanat.\nHetkisen kuluttua hän kuuli mumisevaa puhetta. Ylimmän kerroksen\nikkunaa avattiin muutamia tuumia. Hän arvasi, että ikkunassa oli paksut\nuutimet ja että keskustelevat henkilöt olivat siinä huoneessa. Ja nyt\nhän kuulikin herra Merrivanin sanovan selvästi:\n\n\"Sinä olet naurettava ja mahdoton, mies parka. Minä en pelkää lainkaan\nuhkauksiasi. Ja nyt aion kertoa sinulle jotakin -- jotakin sellaista,\nmikä tulee hämmästyttämään sinua. Tiedän -- nuo salaperäiset hommasi\nkaupungissa --\"\n\nÄänet hiljenivät nyt ja vaikka Andy painoikin korvansa laudoitukseen,\nei hän voinut eroittaa mitään enää, kuuli vain vieraan äänen nopean,\nvaativan muminan ja kerran herra Merrivanin naurun.\n\nSitten hän kuuli tuolia siirrettävän ja palasi takaisin samaa tietä\nkuin oli tullutkin, pysähtyen pensaiden varjoon niin kauaksi, kunnes\nArthur Wilmot tuli talosta ja meni hitaasti kävellen omaan taloonsa.\n\nPerheriidat voivat joskus näyttää paljon tärkeämmiltä ja\ntraagillisemmilta kuin ne ovatkaan. Mutta tämä riitahan olikin\ntavallisuudesta poikkeava. Mikä oli tuo Arthur Wilmotin salaperäinen\ntoimi, jonka paljas mainitseminenkin oli muuttanut hänen kerskailevasta\ntulta ja kuolemaa hengittävästä öykkäristä mumisevaksi anojaksi?\n\nHän odotti, kunnes Wilmotin talon ovi sulkeutui, ja astui sitten\nsoratulle tielle kävellen hitaasti takaisin. Tullessaan Nelsonin\nrakennuksen viereen hän pysähtyi, ja hänen sydämensä alkoi sykkiä\nhieman nopeammin. Hän näki tytön selvästi. Kuu soi tytön kauniille\nkasvoille sellaisen vienon ihanuuden, että ne näyttivät ihan\nyliluonnollisilta. Andy näki hänen peräytyvän ja ikkunan hitaasti\nsulkeutuvan, tietäen siitä, että tyttö oli huomannut hänet.\nPelkäsikö hän? Oliko tyttö tuntenut hänet? Kuinka omituista se\nonkaan! -- sanoi hän itsekseen ajaessaan takaisin Beverleyhin, mutta\nkummallisinta kaikesta oli tämä hänen mielensä äkillinen keventyminen\nja uhkaavien vaikeuksien aiheuttaman tunteen haihtuminen, mitä hän\ntunsi kääntäessään autonsa päätielle. Jos Beverley Greenissä asusti\njokin paholainen, täytyi sen olla mahtava, koska se oli sekunniksi\npeloittanut Andrew Macleodinkin.\n\n\n\n\nVI\n\nNeljäskolmatta päivä\n\n\nStella Nelson söi aamiaista, kun hänen isänsä tuli alakertaan.\nTaiteilija ei ollut enää mikään ylpeä palvelijoiden eroittaja, vaan\nhäpeilevä, nöyrä mies. Hänen koko olentonsa oli kuin anteeksipyyntöä.\n\nHänen katuvaisuutensa oli ennen vanhaan pettänyt Stellaa, oli\npäätellyt, että jos ihminen vain kerran tunnusti ja katui vilpittömästi\nvikojaan -- eikä Nelson ollut vielä niin paatunut, että hän olisi\nsivuuttanut nämä viat -- täytyi hänessä olla jotakin hyvääkin ja\nedellytyksiä kohoamiseen. Mutta se mielenrauha oli haihtunut, kuten\nmonet muutkin.\n\n\"Hyvää huomenta, kultaseni. Uskallan tuskin katsoa sinua silmiin\",\nsanoi Nelson istuutuessaan ja avatessaan lautasliinansa vapisevin\nkäsin. \"Minä olen raakimus, suuri raakimus!\"\n\nStella kaasi hänelle teetä välinpitämättömänä.\n\n\"Tämä on viime kerta, Stella; viime kerta varmasti. Minä päätin tänä\naamuna pukeutuessani, etten milloinkaan enää kohota viinipikaria\nhuulilleni. Käyttäydyinkö minä tavallista tyhmemmin? En suinkaan\neroittanut palvelijoita?\"\n\n\"Ne ovat menneet\", totesi Stella.\n\nNelson huokasi.\n\n\"Minä voisin ehkä puhutella heitä vielä\", sanoi hän kiihkeästi. \"Voisin\nluullakseni korjata kaikki Nellieen nähden. Hän ei ollut mikään paha\ntyttö, vaikka hän pudottikin jonnekin kultaiset kaksoisnappini. Lähden\nkaupunkiin selittämään, ja välipalan aikana he ovat kaikki varmasti\ntaas täällä. En voi sallia sinun toimittaa taloustehtäviä.\"\n\n\"Nellie haki korinsa täältä aamulla\", kertoi tyttö asiallisesti,\n\"ja minä ehdotin hänelle silloin samaa. Hän sanoi, ettei hän tulisi\ntakaisin, vaikka maksaisin hänelle miljoonan vuodessa. Minä en\ntarjonnutkaan sitä hänelle.\"\n\n\"Mahdoinkohan minä sättiä häntä?\" kysyi Nelson syyllisesti.\n\nStella nyökäytti päätään työntäen hillon lähemmäksi häntä.\n\n\"Onko sinulla lainkaan rahaa? Haluan lähteä ostoksille\", sanoi hän.\n\nNelson liikahteli levottomana tuolissaan.\n\n\"Pelkään, ettei minulla ole\", virkkoi hän. \"Minä menin Beverleyhin\nsinun poistuttuasi ja tein siellä muutamia ostoksia --\"\n\n\"Minä tiedän sen\", keskeytti Stella kylmästi. \"Sinä olit jättänyt\njäljelle juuri puoli pullollista ja sen minä kaadoin viemäriin.\"\n\n\"Sinun olisi pitänyt jättää se tekemättä, kultaseni\", mumisi Nelson.\n\"Se on kyllä myrkyllistä ainetta, mutta sitä on kuitenkin hyvä pitää\nvarastossa sairaustapausten varalta.\"\n\nKenneth Nelson ennusti aina tällaisissa tapauksissa jonkin taudin\npuhkeamista, jota ei voitaisi parantaa muuten kuin nauttimalla suuria\nwhiskymääriä.\n\n\"Jos me sairastumme, lähetämme sanan tohtori Granittille\", sanoi tyttö\nripeästi. \"Oletko sinä ihan varma, isä, ettei sinulla ole lainkaan\nrahaa?\"\n\n\"Kyllä minulla on muutamia shillinkejä.\" Hän työnsi kätensä taskuun\nvetäen sieltä esille kourallisen irtonaisia hopearahoja. \"Mutta\nminä tarvitsen nämä\", lisäsi hän äkkiä. \"Minä saan maksuosoituksen\nvälittäjältäni tänään. En kuitenkaan ymmärrä, miksi se ei ole tullut jo\naamulla. Nuo välittäjät ovat hirveän epäkäytännöllisiä.\"\n\n\"Maksuosoitushan tuli jo viime viikolla\", sanoi Stella kiihtymättä.\n\"Sinä olit ottanut kirjeen palvelijattarelta ja käskenyt hänen olla\npuhumatta siitä minulle mitään. Hän kertoi sen minulle eilen muiden\nasioiden mukana.\"\n\nNelson huokasi jälleen.\n\n\"Minä olen tuhlari ja kerrassaan kelvoton ihminen\", päivitteli hän.\n\"Saatoin äitiraukkani hautaan raakuudellani. Sinä tiedät sen, Stella.\"\n\nTällaisina itsekieltäytymisen hetkinä hän oikein nautti saadessaan\npaljastaa heikkoutensa. Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan, että\nhän siten ehkä voi pahoittaa tyttärensä mielen. Hän tunsi itse niin\ntäydellistä mielihyvää saadessaan ruoskia itseään, ettei hän voinut\nkuvitellakaan sitä, että Stella voisi suhtautua välinpitämättömästi\nhänen tuskalliseen huviinsa.\n\n\"No, älähän nyt!\" rauhoitti Stella melkein kiivaasti palaten heti\nrahakysymykseen. \"Minun täytyy saada vähän rahaa, isä. Palvelijattaret\ntulevat hakemaan palkkojaan tänään. Tahi puhuakseni tarkemmin, lupasin\nlähettää ne heille sinne.\"\n\nNelson istui kumarassa tuolissaan loukkautuneena ja mietiskellen.\n\n\"Minä ryhdyn tänään jatkamaan tuota Pygmalion-tauluani\", sanoi hän.\n\"Sen valmistaminen vie kyllä jonkun aikaa ja saan rahat siitä vasta\npitkän ajan kuluttua. Nuo kirotut välittäjät --\n\nHän oli aloittanut Pygmalionsa maalaamisen kolme vuotta takaperin,\nmutta ei ollut milloinkaan sen jälkeen ollut oikein työkunnossa.\nStella oli lopettanut mallien palkkaamisen hänelle ja suhtautui nyt\nilmoitukseen, että suuren taulun maalaamista ryhdyttäisiin jatkamaan,\nyhtä välinpitämättömästi kuin hänen katumukseensakin.\n\nNelson vilkastui erään ajatuksen juolahtaessa hänen mieleensä ja\nhän nojautui pöydän yli hiljentäen äänensä luottamukselliseksi\nkuiskaukseksi.\n\n\"Minä otaksun, Stella, ettet voi -- sinä muistat kai nuo hankkimasi\nrahat, kun kelvoton hillotehtailija vaati minulta takaisin rahoja,\njotka hän oli jättänyt vakuudeksi -- niinkuin minä voisin maalata\ntauluja tilauksesta. En ole milloinkaan ollut kauppias, kultaseni. En\naio laulaa mitään laulua taiteesta, mutta taide on olemassaolon ydin\nminulle.\"\n\nHän katseli tytärtään odottavasti ja pyytävästi, mutta Stella pudisti\npäätään.\n\n\"Minä en voi hankkia enää rahoja siltä taholta\", sanoi hän. \"Kuolisin\nmieluummin.\" Häntä värisytti muistellessaan sitä. \"Älkäämme puhuko\nsiitä mitään, isä\", lisäsi hän.\n\nNelson nousi hetkisen kuluttua kävellen lohdutonna huoneessa ja\npysähtyen vihdoin tyttärensä puolivalmiin kuvan edustalle, jonka hän\noli aloittanut Stellan ollessa kolmea vuotta nuorempi.\n\n\"Siinä on oikeaa taulun tuntua\", sanoi hän. \"Minä haluaisin mielelläni\nruveta jatkamaan tätä.\"\n\nMyöhemmin Stella näki hänen kuitenkin tarkastelevan työpajassaan erästä\ntoista keskeneräistä taulua.\n\n\"Jos uhraan vielä pari viikkoa tuon täydentämiseen, Stella, kelpaa se,\nkoira vieköön, vaikka taideakatemiaan!\"\n\n\"Miksi sinä et aloita, isä?\" kysyi Stella. \"Minä autan sinua\nvärilautasen kuntoonpanemisessa. Pue työnuttu yllesi ja aloita.\"\n\n\"Siihen on minulla aikaa liiaksikin\", sanoi Nelson kevyesti. \"Minä\nlähden katsomaan, löytäisinkö jonkun ammattilyöjän. Yksi erä golfia\ntekisi minusta taas miehen.\"\n\nStella näki hänen jälkeenpäin häviävän laaksoon juoksupoika takanaan\nja ammattilyöjä rinnallaan kuin miehen, jolla ei ole minkäänlaisia\nhuolia maailmassa ja joka ei muista huomista päivää eikä todella kadu\neilistäkään.\n\nKun hän tuli takaisin välipalaa syömään, oli hän niin hilpeä ja\nluottavainen, niin varma ja hyväuskoinen, että Stella tiesi hänen\naamullisten hyvien päätöstensä jo muuttuneen huvittaviksi muistoiksi.\n\n\"Miehen ja hölmön pääasiallinen ero on vain siinä, että mies tietää\ntarkasti, milloin hänen on paras lopettaa\", sanoi hän. \"Maailmassa\nei tiedä kukaan muu niin hyvin kuin minä, milloin hän on saanut\ntarpeekseen. Ikävintä minuun nähden on vain se, että olen taiteilija.\nAjatukseni liitävät ruusuisiin unelmien maihin ja minä juon\nkoneellisesti, toteamatta lainkaan, juonko ollenkaan.\" Hän nauroi\nhurjasti taputtaen Stellan poskea. \"Me lopetamme Pygmalionin viikossa\",\nylvästeli hän. \"Sinun mielestäsi tämä tuntuu kai tyhmältä lupaukselta?\nMutta minä voin sanoa sinulle, kultaseni, että kun nuoruudessani\nmaalasin sen taulun, joka teki minusta kuuluisan miehen -- Homeros\ntyhjentämässä myrkkymaljaa -- aloitin työni sunnuntaiaamuna ja lopetin\ntaulun tiistai-iltana. Korjasin sitä tietysti sitten myöhemmin.\"\n\nStella oli kuullut tämän saman jutun lukemattomia kertoja ennenkin.\n\n\"Joitko sinä jotakin kerhossa, isä?\"\n\nKerho oli muuan kylän päässä sijaitseva pieni huvilamainen rakennus, ja\nsen jäsenmäärä oli luultavasti maailman golfikerhojen pienin.\n\n\"Vain lasillinen whiskyä ja soodaa\", sanoi Nelson kevyesti lisäten\nsiihen jotakin, että mies kyllä tietää, milloin hän on saanut\ntarpeekseen.\n\nKenneth Nelsonin tapa oli tukahduttaa ikävät muistonsa, mihin\nhermostuneet ihmiset ovat hyvin valmiita. Hän voi karkoittaa\nmuististaan kaikki sellaiset elämän tukalat puolet ja sanojen\ntai tekojen jättämät muistot, joita oli ikävä ajatella tai jotka\nloukkasivat hänen taiteellista mieltään. Hän viittasi tähän\nhelppouteen kuin lahjaan, vaikka se todellisuudessa olikin hänen\nhermostuneisuudelleen ominaista heikkoutta. Hänen puheensa oli täynnä\nviisaita lauselmia, vanhoja sananparsia, jotka olivat kiteytyneet\nkuin hänen omiksi ajatuksikseen. Hänen mielilauselmansa ja todella\nainoa runollinen lainauksensa oli tuo Omarin säkeistö, jossa puhutaan\nliikkuvan sormen välttämättömyydestä.\n\n\"Muuten voin kertoa, Stella, että me olemme jälleen saaneet vieraan\nvieraskotiimme. Runollista oikeutta, tosiaankin!\" sanoi hän nauraen.\n\"Se Bellingham-veitikka oli varas, oikea murtovaras. Koira vieköön,\nminä en olisi voinut nukkua rauhallisesti, jos vain olisin sen tiennyt.\"\n\nTyttö tuumaili, olisiko heidän talossaan ollut muuta, joka olisi voinut\nviekoitella vaeltavaa Scottieta, kuin lopettamattomia tauluja.\n\nMutta ennenkuin hänen isänsä ehti jatkaa, aavisti hän jo\nvaistomaisesti, mitä hän tulisi sanomaan.\n\n\"Tuoko etsivä?\" kysyi hän äkkiä.\n\nNelson nyökäytti päätään.\n\n\"Hän aikoo viipyä täällä päivän tai pari -- hyvin mielenkiintoinen\nja mitä viehättävin mies. Hän on jollakin tavoin Merrivanin vieras.\nSinähän tiedät, kuinka Merrivan hakee käsiinsä kummallisia ihmisiä,\ntavallisesti hyvin mahdottomia, mutta tällä kertaa hän on löytänyt\noivan seurustelijan. Tämä etsivä -- Andrew, Andrew, mikä horna se nyt\ntaas olikaan Skotlantilainen nimi. Minä en voi milloinkaan muistaa\nkaikkia Mac'eja.\"\n\n\"Macleod.\"\n\n\"Andrew Macleod, niinhän se olikin! No niin, ne lähettivät juuri hänet\ntänne vangitsemaan tuota varasta ja hän suoriutuikin tehtävästään\nnäppärästi. Hän on kuulemma hyvin taitava. Tällainen herrasmiesetsivä\non tietysti hyvin harvinainen ilmiö muualla paitsi kirjoissa. Sinä\ntahtoisit ehkä mielelläsi tutustua häneen, kultaseni? Hän herättäisi\nsinussa mielenkiintoa.\"\n\n\"Minä en välitä hänestä\", vastasi Stella niin nopeasti, että\nNelson katsahti häneen. \"En ole todellakaan lainkaan utelias\",\njatkoi hän nopeasti, \"ja minä näin hänet sitäpaitsi eilen aamulla\npostikonttorissa, mutta en pitänyt hänen ulkomuodostaan.\"\n\nHerra Nelson haukotteli katsoen kelloaan.\n\n\"No niin, minä lähden nyt kylään. Lupasin Pearsonille saapua hänen\ntoverikseen neljän miehen golfierään tänään iltapäivällä. Sinä olet\nsiis varma, ettet halua tulla sinne teetä juomaan?\"\n\nStella ei tehnyt hänelle sopimattomia kysymyksiä keskeneräisestä\nPygmalionista. Pari vuotta takaperin tullessaan kotiinsa koulusta hän\nolisi hämmästynyt huomatessaan, että isä niin pian oli unohtanut jalot\npäätöksensä, ja olisi vihjaissut, että hänen sopisi viettää iltapuoli\ntyöhuoneessaan, jolloin isä olisi vastannut nousevansa varhain\nseuraavana aamuna ja aloittavansa työn viipymättä. Jos hän olisi\ntoistanut vihjauksen nyt, olisi hän saanut saman vastauksen. Mutta hän\noli jo alistunut, kaikkeen alistunut. Asiat saivat hänen puolestaan\nmennä kuinka vain. Hän oli tehnyt voitavansa, mutta epäonnistunut.\nMuistellen kaupunkimatkaansa ja tuohon haastatteluun kiinnittämiään\nsuuria toiveita, jotka olivat rauenneet tyhjiin, hän tiesi, että\nhänen hurja yrityksensä pelastautua oli ollut hyödytöntä luulottelua\nsuunnitelman syntymisestä saakka. Pahimman täytyi tapahtua. Kohtalo oli\nniin määrännyt.\n\nTullessaan alakertaan sinä aamuna hän oli löytänyt postilaatikosta\nkirjeen Arthur Wilmotilta ja saatuaan täyden varmuuden siitä, että\nArthur oli sen kirjoittanut, hän oli repinyt sen lukematta sitä läpi\nja heittänyt palaset suureen paperikoriin. Kaikista häiritsevistä\ntekijöistä Wilmot oli vähäpätöisin.\n\nMutta mitä taasen tuohon etsivään tuli, niin hänkin oli kuin kohtalon\nlähettämä. Hänen täytyi tehdä, mitä hän haluaisi ja mikä hänen\nvelvollisuuteensa kuului. Stella oli alistunut pahimpaankin, laskien\nmyös etsivän onnettomuuksiensa joukkoon. Tänään hän oli ensimmäisenä\nluettelossa.\n\nStella kulutti iltapäivän keskusteluun uuden palvelijakunnan kanssa.\nPalvelijattaret olivat sivistymättömiä maalaistyttöjä, jotka tuijottaen\nhäneen nauraa hihittivät niille työtäsäästäville ohjeille, joita hän\nkoetti heille neuvoa. Tottuneiden palvelijattarien etsiminen oli suoraa\najantuhlaamista, koska kaikki tunsivat talon ja olivat kuulleet,\nmillainen Kenneth Nelson oli päihtyneenä.\n\nSalaisesta ja supistuvasta kassastaan, jota hän säilytti laatikossaan,\nhän kykeni suorittamaan velkansa niille palvelijattarille, joille\nNelson oli antanut matkapassit ylimykselliseen tapaansa. Hän oli juuri\nlopettanut erään tukalan työn: hän oli nimittäin koettanut opettaa\nuudelle keittäjättärelle teen valmistamisen mutkallista taitoa \"Minä\npuolestani haluan kuumaa ja väkevää, neiti\", sanoi tyttö, kun herra\nMerrivan saapui. Stella huomasi hänet ikkunasta ja avasi hänelle oven.\n\nMerrivan oli vastenmielinen vieras, vaikka Stella ei inhonnutkaan\nhäntä. Hän tukahutti heikon pelkonsa, jota hän tunsi liittäessään\ntämänkin miehen vaikeuksiensa joukkoon, saavuttaen siten jonkunlaisen\nmielenrauhan.\n\n\"Asiani on arkaluontoinen, neiti -- tuota noin -- Nelson\", sanoi\nMerrivan pudistaen päätään ja vihjaten siten olevansa sopimaton\ntehtäväänsä. \"Hyvin arkaluontoinen. Tiedän tuskin, kuinka minä\naloittaisin.\"\n\nStella odotti peläten, että Merrivan aloittaisi puheensa muistuttamalla\nhäntä eräästä sitoumuksesta, jonka hän oli kerran tehnyt ja onneksi\njo maksanutkin. Mutta hänen huojennuksekseen Merrivan oli tullutkin\npuhumaan sisarenpoikansa raa'asta käyttäytymisestä.\n\n\"Minä en tiedä, mitä hän sanoi teille, voin vain arvata. Saanko minä\nistuutua?\"\n\n\"Minä olen niin pahoillani.\"\n\nStella työnsi tuolin lähemmäksi, ja herra Merrivan istuutui hitaasti\nkiittäen häntä kaunopuheisesti.\n\n\"Hän on loukannut teitä anteeksiantamattomasti\", aloitti hän, mutta\nStella keskeytti hänet.\n\n\"Minä toivon, ettette ryhdy puhumaan siitä, herra Merrivan. Arthur on\nvielä hyvin nuori eikä tiedä paljon naisista.\"\n\n\"Niinkö te luulette?\" sanoi herra Merrivan merkitsevästi. \"Minä olen\npahoillani sanoessani, etten ole samaa mieltä kanssanne. Hän tuntee\nkyllä tarpeeksi paljon naisia ymmärtääkseen velvollisuutensa heitä\nkohtaan.\"\n\n\"Onko hän kertonut teille?\" kysyi Stella arvaillen, kuinka tämä kookas\nmies oli saanut tietää asian.\n\nHänen mieleensä juolahti, että Arthur on varmaankin perinyt\npuheliaisuutensa suvun Merrivan-nimiseltä haaralta.\n\n\"Hän kertoi minulle todella kaikki\", vastasi toinen nyökäyttäen\npäätään, \"ja pyysi minua käyttämään vaikutusvaltaani teidän\ntaivuttamiseenne -- ohh!\" Hän rykäisi. \"Mutta minä sanoin hänelle\",\npuhui hän hyvin selvästi ja hitaasti, \"etten missään tapauksessa voi\ntoivoakaan voivani pakkokeinoilla edistää toisen kosintaa\".\n\nSeurasi väliaika, jonka kuluessa Stella sai miettiä tätä seikkaa.\n\n\"Toisenko?\" toisti hän. \"Tarkoitatteko te -- ah, ei, te ette voi\ntarkoittaa --\"\n\n\"Minä tarkoitan\", sanoi herra Merrivan hyvin tyynesti ja yhtä selvästi\nkuin ennenkin, \"itseäni. Meidän ikäeromme, neiti Nelson, muodostaa\nnähtävästi voittamattoman esteen onnelleni.\"\n\n\"Iällä ei ole siinä mitään tekemistä, herra Merrivan\", tokaisi\nStella äkkiä, \"minä en vain -- en halua mennä lainkaan naimisiin. Te\ntarkoitatte kai sitä? Te haluatte mennä kanssani naimisiin? Toivon\nteidän tarkoittavan jotakin muuta -- ellette sitä tekisi, panisi se\nminut näyttämään hieman typerältä, -- mutta -- alistun mieluummin\nsiihenkin.\"\n\n\"Minä tarkoitan juuri sitä\", lausui Darius Merrivan arvokkaimpaan\ntapaansa. \"Olen jo kauan miettinyt sellaista askelta, neiti Nelson, ja\nnähdessäni teidät joka päivä olen tullut yhä varmemmaksi siitä, että te\nolette ainoa sellainen nainen maailmassa, jonka kanssa eläminen olisi\nkaikissa suhteissa miellyttävää.\"\n\nStella nauroi.\n\n\"Minä olen luullakseni vähän hermostunut\", selitti hän\nanteeksipyytävästi. \"En ole milloinkaan voinut uneksiakaan, että te\n-- Tunnen tietysti tulleeni suuren kunnioituksen esineeksi, herra\nMerrivan; en voi sanoakaan, kuinka suuren, ja te olette ollut niin hyvä\nminulle.\"\n\nMerrivan kohotti kättään vastustavasti.\n\n\"Älkäämme puhuko siitä seikasta\", sanoi hän. \"Minä voin tarjota teille\n--\"\n\n\"Voi, odottakaa hieman!\" keskeytti Stella kehoittavasti. \"Minä en\ntodellakaan halua mennä naimisiin. Olen vielä niin nuori eikä minulla\nole mitään määrättyjä mielipiteitä avioliitosta enkä halua ollenkaan\nmennä naimisiin. Tämä päätökseni ei johdu sen paremmin siitä, että\nte, herra Merrivan, satuitte sitä ehdottamaan, kuin siitäkään, että\nedellinen kosijani oli Arthur. En vain halua mennä naimisiin.\"\n\nStella olisi voinut ajatella, että Merrivan oli luultavasti odottanut\njonkunlaista tällaista vastausta, koska hän otti vastaan rukkasensa\nhyvin tyynesti pahastumatta juuri ollenkaan.\n\n\"Asiaa voi odottaa\", sanoi hän. \"Minä en voi toivoakaan, että nuori\nnainen tekisi päätöksensä tuossa paikassa, mutta en voi silti lakata\ntoivomasta.\"\n\nStella pudisti päätään.\n\n\"Luultavasti on ystävällisintä ilmoittaa teille heti, että te toivotte\nturhia\", virkkoi hän. \"Minä pidän teistä kuitenkin paljon ja te olette\nollut äärettömän ystävällinen minulle.\"\n\nMerrivan kohotti jälleen käsiään vastustavasti.\n\n\"Mutta minä en tahdo mennä naimisiin teidän kanssanne, herra Merrivan,\nsen paremmin kuin sisarenpoikannekaan kanssa enkä luule milloinkaan\nvoivani vaihtaa mielipiteitä tästä asiasta, vaikka antaisitte minulle\ntilaisuuden miettiä sitä kuinka monta kertaa tahansa. Ne ovat varmat ja\njärkkymättömät.\"\n\nHerra Merrivan ei kuitenkaan vielä yrittänytkään nousta, istui vain\npaikallaan silitellen sileää poskeaan tuijottaen Stellan ohi jonnekin,\nkunnes Stella alkoi ihmetellä, mikä siellä mahtoi vangita hänen\nkatsettaan.\n\n\"Ovatko asianne hyvällä kannalla, neiti Nelson?\"\n\n\"Oikein hyvällä\", vastasi Stella reippaasti.\n\n\"Teillä ei siis ele minkäänlaisia huolia?\"\n\nStella pudisti päätään.\n\n\"Muuan toinenkin arkaluontoinen asia\", sanoi Merrivan. \"Minä olen\nhyvin rikas mies eikä minulla ole lainkaan sukulaisia ja siis hyvin\nvähän kukkaroni tyhjentäjiä. Jos vain pari tuhatta voi auttaa teitä\nsuoriutumaan vaikeuksista näinä kovina aikoina, saatte turvautua\nminuun.\"\n\n\"Ei, herra Merrivan\", vastasi Stella tyynesti, \"vaikka tarjouksenne\nonkin suurenmoinen ja antelias. Minä olen kerran käyttänyt väärin\nhyväkseni suopeuttanne, mutta -- se ei ollut mikään hauska kokemus. Te\nolitte kyllä hyvin kohtuullinen vaatimuksissanne, mutta en voi ottaa\nvastaan enää mitään.\" Merrivan nousi tuoliltaan, karisti tomuhiukkasen\nhihaltaan ja otti hattunsa käteensä.\n\n\"Arthur tietää sen\", sanoi hän.\n\n\"Minä kerroin hänelle.\"\n\n\"Mitä te hänelle kerroitte?\" kysyi Stella hämmästyneenä.\n\n\"Sen vain, että aioin kosia teitä.\"\n\nHän nauroi hiljaa.\n\n\"Hän suuttui melkoisesti, neiti Nelson, ja uhkasi -- niin, hän uhkasi\nmuistaakseni tappaa minut.\" Hän kääntyi ovella. \"Vielä yksi asia:\nsanoiko hän teille jotakin siitä, että hän tietää salaisuutenne?\"\n\n\"Kertoiko hän teille senkin?\"\n\nMerrivan pudisti päätään.\n\n\"Ei, vaan minä arvasin sen. Hänen tuntemansa salaisuus on sellainen,\nettä hän tietää teidän lainanneen rahaa minulta. Sitä en kuitenkaan\nlainkaan ymmärrä, kuinka hän on saanut sen selville. Ehkä voin\ntaivuttaa teidät muuttamaan mielenne?\"\n\nStella pudisti päätään.\n\nMerrivan seisoi ovella käsi lukonkahvassa ja katsoi puutarhaan.\n\n\"Milloin on tämän kuukauden neljäskolmatta päivä?\" kysyi hän\nkääntämättä päätään.\n\nKului melkoisesti aikaa, ennenkuin Stella vastasi.\n\n\"Maanantaina\", sanoi hän huohottaen ja seisoi liikkumatta, kunnes\nMerrivan sulki oven.\n\nHän tiesi siis. Hän tiesi sen siis todellakin. Eikä etsivä ollut voinut\ntulla tänne minkään muun vuoksi kuin auttaakseen herra Merrivania\nvarovaisuustoimenpiteissä.\n\n\n\n\nVII\n\nStellan kohtaaminen\n\n\nAndy kulutti pari hyödytöntä päivää Beverley Greenissä -- hyödytöntä\nsenvuoksi, että henkilö, jota hän oli tullut tapaamaan, oli\ntarkoituksellisesti karttanut häntä. Kerran hän oli nähnyt erään tytön\nkävelevän aukion toisella laidalla. Tytöllä oli mukanaan pari koiraa,\njotka juoksentelivat leikkien hänen edessään ja takanaan ja joskus\nhänen ympärinsä, ja kiiruhtaen kulkuaan Andy huomasi, että nainen\nolikin neiti Sheppard, muuan tyttö, jolle hänet oli esitetty radalla.\n\nHän söi päivällisensä ensi iltana herra Merrivanin ja Sheppardin,\narkkitehdin, kanssa; tämän miehen henkilöllisyys oli niin pettävä,\nettei Andrew voinut milloinkaan muodostaa hänestä oikeata kuvaa\nmielessään. Herra Merrivan sanoi olevansa vanhapoika, mutta ei millään\ntavalla piintynyt. Hän oli valmis kuulemaan vastasyitä, ja jos hän\nuskalsi puhella itsestään, vaikka hän tiesikin muiden suhtautuvan\nsiihen melko välinpitämättömästi, oli hänet käännytetty.\n\n\"Todellako?\" sanoivat hänen vieraansa, kukin saamansa vaikutelman\nmukaisesti.\n\nAndy tuumaili, millaisen naisen hänen isäntänsä lopultakin valitsisi\nvaimokseen. Herra Sheppard ei taas näyttänyt aprikoivan ollenkaan.\nJokainen sai hänestä sellaisen vaikutelman, että hän oli lakannut\najattelemasta silloin kun hän oli ansainnut niin paljon rahaa, että oli\nvoinut vetäytyä erilleen ammatistaan.\n\nAndy muisti kuuluisan arkkitehdin pyöreähköt kasvot, olematta lainkaan\nvarma siitä, oliko hänellä viiksiä vai oliko hän sileäksi ajeltu.\n\nHänellä oli kaulahuivissaan suuri kultainen neula, jonka litteä pää\nmuistutti nappia. Sen keskustassa oli pieni musta kivi. Muuta vihjausta\nhänen henkilöllisyydestään ei Andy voinut milloinkaan muistaa.\n\n\"Seikka on sellainen, hyvät herrat\", sanoi herra Merrivan alentaen\nääntään kuin hän olisi ryhtynyt paljastamaan jotakin suurta\nsalaisuutta, \"että vaikka paikka onkin kaunis ja tämä yhteiskunta hyvin\nviehättävä, jollaisena se varmasti tulee pysymäänkin, olen sentään\nsuunnitellut toisenlaista -- tuota noin -- pirteämpää elämää. Oletteko\nte nähnyt Como-järveä, tohtori Macleod?\"\n\nAndy tunsi sen melko hyvin.\n\n\"Minä olen ostanut sieltä erään huvilan -- Villa Frescolin -- muutaman\npienen paikan, missä toivoakseni saan tuntea vielä täydellisempää onnea\nkuin täällä Beverleyssä.\"\n\nAndy vaipui ajatuksiinsa. Villa Frescoli oli kaikkea muuta kuin pieni\npaikka. Se oli todellinen palatsi, eikä herra Merrivan ollut mikään\nkerskaileva mies; suuri valkoinen marmoripalatsi, muisteli hän, koska\nhuvilanimitys ei ollut hänen mielestään sopinut sille ollenkaan, kun\nhänen huomionsa oli kiinnitetty siihen.\n\nJärvelle huvittelemaan lähteneessä joukossa oli tuona päivänä ollut\neräs nainen, joka oli nähtävästi hyvin perehtynyt taloudenhoitoon.\n\n\"Sitä sanotaan huvilaksi\", oli hän sanonut, \"mutta sen\nkunnossapitämiseen tarvitaan satahenkinen palveluskunta\".\n\nNainen oli käynyt huvilassa, joka oli rakennettu eräälle venäläiselle\nsuuriruhtinaalle.\n\nAndy Macleod rupesi tämän jälkeen kiinnittämään enemmän huomiota herra\nMerrivaniin. Hän oli kuluttanut illan arvaillen, pistäytyisivätkö\nNelsonit sinne päivällisen jälkeen, koska yhteiskunnan jäsenten\nkeskinäinen tapa oli sellainen. Mutta elämä olikin sovinnaisempaa\nkuin hän oli otaksunut, eikä hänellä todella ollut mitään syytä,\njonka perusteella hän olisi odottanut sen muuttuvan. Naapurit eivät\ntarvinneet toistensa apua. Beverley Green pysytteli erillään muista.\n\nHerra Sheppard poistui varhain, ja isäntänsä kutsusta Andy joi kahvinsa\nhuoneessa, jota herra Merrivan nimitti \"luolakseen\".\n\nHän huomasi tulleensa samaan huoneeseen, jossa Merrivan ja Wilmot\nolivat olleet, kun hän oli kuunnellut heidän keskusteluaan edellisenä\niltana. Se oli joissakin suhteissa hyvin mielenkiintoinen -- pitkä\nja näytti kapeammalta kuin se olikaan. Se ulottui julkipuolelta\ntalon takaseinään, saaden valaistuksensa molempien päiden korkeista\nikkunoista. Ihan huoneen keskikohdalla oli suuri vuolukivinen takka,\njoka olisi sopinut paremmin jonkun vapaaherran kartanon eteiseen,\nja tästä erikoisesta piirteestä ehkä johtuikin, että huone näytti\nsuhteettomalta ja tavattoman matalalta.\n\nSeinät oli peitetty tammilaudoituksella, ja ensi töikseen Andy huomasi,\nettei siellä ollut lainkaan kirjoja. Herra Merrivan ei nähtävästi\nollut mikään lukemista harrastava mies eikä koettanut uskotellakaan\ntilapäiselle vieraalleen sellaista. Seinillä riippuvat kuvat olivat\nenimmäkseen etsauksia ja hyvin arvokkaita. Andy näki muutamia\nverrattomia Zohnin valmisteita, ja herra Merrivan näytti hänelle\npuolustettavalla ylpeydellä erästä Leonardo da Vincin piirtämää kuvaa.\n\nUunista hän puhui anteeksipyytävästi. Hän oli ostanut sen Stockley\nCastlen pesän huutokaupasta. Stockleyn vaakunakilpi olikin vielä sen\nreunuksessa. Kalusto oli hyvä ja nykyaikainen -- ikkunoiden komeroissa\noli pari pitkää selkänojapenkkiä ja sitäpaitsi herra Merrivanin\nkirjoituspöytä, joka sijaitsi huoneen julkipuolella; toisessa päässä\ntaasen oli pitkä pöytä, muuan kauniisti kaiverrettu kokoelmakaappi\nitämaista tyyliä ja sinne tänne asetettuja hyvin mukavia nojatuoleja.\n\n\"Minä olen vaatimaton ihminen ja makunikin on yhtä vaatimaton\",\nsanoi herra Merrivan tyytyväisesti. \"Sisarenpojastani näyttää tämä\nhuone pikemminkin konttorilta. Mutta minä olen viihtynyt melko hyvin\nkonttoreissakin. Poltatteko te, tohtori?\"\n\nAndy valitsi itselleen sikaarin hopeakotelosta, jonka isäntä työnsi\nlähemmäksi häntä.\n\n\"Tuntuuko teistä tämä yhteiskunta rauhalliselta?\"\n\nAndy hymyili.\n\n\"Onhan tämä sellainen miellyttävä suvanto\", kehaisi hän ja herra\nMerrivan hyrräsi tyytyväisenä.\n\n\"Minä pidän tämän luomista suurimmaksi osaksi omana ansionani\", sanoi\nhän. \"Hankin nämä rakennukset vähitellen. Muutamat niistä ovat jo hyvin\nvanhoja, vaikka te ette sitä luultavasti uskokaan, ja juuri minä olen\nsuunnitellut Beverley Greenin sellaiseksi kuin se nyt on. Myin jokaisen\ntalon ansaitsematta penniäkään; en penniäkään\", lisäsi hän pudistaen\npäätään.\n\nAndy oli todella hämmästynyt.\n\n\"Siinä te ette menetellyt lainkaan liikemiesmäisesti.\"\n\n\"En ollenkaan, en ollenkaan\", myönsi herra Merrivan pudistaen päätään.\n\"Minä suunnittelin näin sitä, että saisin tänne asumaan kunnon ihmisiä.\nNyt pelkään kuitenkin sitä, etteivät he kaikki olekaan sellaisia.\nIhmiset eivät ole aina sellaisia kuin miltä he näyttävät, ja luonteet\nhuonontuvat. Mutta teidän toimeliaaseen elämäänne verrattuna, tohtori,\non kai Beverley Green sentään melko rauhallinen paikka.\"\n\nHe ryhtyivät sitten keskustelemaan rikoksista ja rikollisista. Se oli\npääasiallisesti vain kyselemistä herra Merrivanin ja vastailemista\nAndyn puolelta, pitkälti tahi lyhyesti aina sen mukaan, kuinka suuresti\njokin herra Merrivanin kysymä seikka herätti hänessä mielenkiintoa.\n\n\"Oletteko te milloinkaan kohdannut matkoillanne\", tiedusti Merrivan\nepäröiden, \"erästä Abraham Selim-nimistä miestä?\"\n\n\"Joku toinenkin kysyi minulta samaa\", sanoi Andy. \"Kuka hän taas\nolikaan? Minä en ole kuitenkaan kohdannut häntä, herra Merrivan. Hän on\nvarmaankin hyvin suuri veijari?\"\n\n\"Hän on koronkiskuri ja kiristäjäkin, kuten minä oikeudenmukaisesti\notaksun kaikista pätevistä syistä\", sanoi herra Merrivan vakavasti.\n\"Minä en onneksi kuitenkaan ole joutunut hänen kynittäväkseen, vaikka\nmuutamat henkilöt -- voitteko te muistaa, kuka hänestä puhui? Ei\nsuinkaan Nelson missään tapauksessa?\"\n\n\"Ei, Nelson se ei ollut\", vastasi Andy. \"Mutta Boyd Salter kysyi\nmuistaakseni minulta, olenko tavannut häntä.\"\n\n\"Meidän läänitysherramme siis\", sanoi herra Merrivan leikillisesti.\n\"Hyvin miellyttävä mies, tämä samainen Boyd Salter. Tunnetteko te\nhänet hyvin? Minä en päässyt lainkaan siihen käsitykseen, että olitte\ntavannut hänet puhutellessani teitä toissapäivänä.\"\n\n\"Minä kohtasin hänet saman päivän iltapäivällä\", selitti Andy. \"Minun\ntäytyi saada häneltä, rauhantuomarilta, allekirjoitus passitukseen,\nennenkuin voin siirtää vankini muualle.\"\n\n\"Miellyttävä mies, mutta me tapaamme häntä liian harvoin\", valitti\nMerrivan. \"Minulle on kerrottu, että hänen hermostonsa on nykyään\nkokonaan pilalla.\"\n\nAndy muisti pehmeäkenkäisen palvelijan ja talon hiljaisuuden ja\nhymyili. Hän poistui hetkisen kuluttua. Herra Merrivan olisi mielellään\nsaatellut häntä vieraskotiin, mutta Andy kielsi sen. Hän halusi\nkiihkeästi päästä yksikseen voidakseen kävellä matkan mielensä mukaan.\nNelsonin taloa ei voitu katsella muualta kuin aukion yhdestä kulmasta.\n\n-- Minä näytän kuluttavan aikani kuuntelemalla ihmisten ovien takana,\n-- ajatteli Andy. Hän pysähtyi vastapäätä porttia hyvin hämmästyneenä,\nkoska sisältä talosta kuului jonkun miehen hurjaa raivoamista. Ovi\nlensi äkkiä selälleen, ja pari naista pakeni itkien vihoissaan.\nHeidän takanaan tuli Nelson pitkin askelin. Hän oli paitahihasillaan\nja tohvelit jalassa. Andy arvasi hänen olevan päihdyksissä, mutta\nvaikka hän oli nähnytkin paljon päihtyneitä miehiä, ei hän ollut\nmilloinkaan tavannut ketään, joka olisi kävellyt niin vakavasti kuin\nNelson seuratessaan naisia portin toiselle puolen ja jonka ääni ja\nlausumistapa olisivat olleet niin selviä.\n\n\"Älkää milloinkaan näyttäytykö minulle enää, te --\" Hän rupesi\nsättimään heitä hurjasti.\n\n\"Isä!\" Tyttö oli rientänyt hänen rinnalleen ja pistänyt kätensä hänen\nkainaloonsa. \"Sinun on luullakseni parasta palata takaisin.\"\n\n\"Minä en tule takaisin, vaan teen mitä haluan. Stella, mene\nhuoneeseesi!\" Hän viittasi teatraalisesti. \"Pitääkö minun kärsiä\ntuollaisten lutkien ja viemärinjätteiden puheita, minun, Kenneth\nNelsonin, kuninkaallisen akatemian jäsenen? En voi sietää sitä!\"\n\n\"Etkö sinä tahdo tulla takaisin kotiin, isä, vai tahdotko sinä niin\nvälttämättä näyttää Beverley Greenille --\"\n\n\"Vieköön hitto koko Beverley Greenin! Minä olen sentään jotakin toista\nkuin kaikki Beverley Greenin asukkaat yhteensä! Vain joukko koroillaan\neläviä hillotehtailijoita! Mene huoneeseesi, Stella!\" Mutta tyttö ei\nliikahtanutkaan, ja silloin Andy ajatteli sopivan hetken koittaneen\nvaikutusvaltansa tunnetuksi tekemiselle.\n\n\"Ah, herra Macleod!\" Herra Nelson oli kuin miellyttäväisyys itse.\n\n\"Hyvää iltaa, herra Nelson. Minä haluan puhutella teitä vähän.\"\n\nHän tarttui miehen käsivarteen taluttaen hänet taloon vastarintaa\nkohtaamatta, ja tyttö seurasi heitä.\n\nStella oli kiitollinen, vaikka hän pelkäsikin Andya, utelias tietämään\nenemmän hänestä ja katselemaan häntä lähempää, vaikka hän olikin\nniiden olosuhteitten nöyryyttämä, joissa he olivat tavanneet. Ensin\nhän tunnusti -- ja siinä hänen kiitollisuutensa perustui oikeaan --\nhänen voimansa. Stella tunsi jotakin hänen magnetismistaankin, lukien\nehkä isänsä kuuliaisuuden enemmän hänen kunniakseen kuin hän oli siihen\noikeutettu.\n\n\"Minä olen juuri eroittanut pari hävytöntä alhaisemman kansanluokan\njäsentä -- pari kirottua palvelijatarta, herra Macleod\", sanoi Nelson\nentiseen ylpeään tapaansa. \"Nuo alemmat luokat tulevat yhä enemmän\nsietämättömiksi. Kultaseni\", lisäsi hän moittivasti tyttärelleen, \"en\nvoi onnitella sinua valintasi johdosta. En todellakaan. Hae nyt herra\nMacleodille jotakin juotavaa, ja minä otan vain pikkuruisen ryypyn\ntehdäkseni hänelle seuraa.\"\n\n\"Juokaamme siinä tapauksessa vain pikkuruisen vettä, herra Nelson\",\nehdotti Andy hymyillen.\n\n\"Vettäkö?\" Herra Nelson ei koettanutkaan peittää inhoaan ehdotusta\nkohtaan. \"Niin kauan kuin minulla on talo ja kellari, paras ystäväni,\nei kenenkään vieraan tarvitse poistua täältä saamatta suurta\npikarillista hyvää keltaista skotlantilaista viiniä.\"\n\nAndy oli luullut tapaavansa toivottoman tytön ja hämmästyi\nsenvuoksi nähdessään tytön itsehillintäkyvyn, hämmästyi, että tytön\nkäyttäytyminen tässä pulmallisessa tilanteessa kertoi selvästi\nsuuresta kokemuksesta. -- Nämä Nelsonin puuskat ovat varmaankin hyvin\ntavallisia, -- ajatteli Andy, -- ja tyttö näyttää vielä niin nuorelta,\nmelkeinpä lapselta. Hän oli kerran lukenut eräästä sankarittaresta,\njonka sanottiin muistuttavan kukkaa, ja oli suhtautunut kuvaukseen\nkuin johonkin kirjailijan mahdottomaan liioitteluun. Ja kuitenkin\nsopi kuvaus tähän tyttöön. Hänen ihonsa teriömäinen puhtaus ja\nvartalon runkomainen suoruus -- ne yksin eivät olleet ihailtavia,\nvaikka ne olivatkin ilmeiset. Tyttö oli vielä nuppu, joka vain\npaljasti puoleksi kukan kauneuden ja oli kuitenkin täydellisesti\ntyydyttävä kypsymättömyydessään. Hän oli nähnyt muitakin hänen laisiaan\ntyttökoulujen ylimmillä luokilla -- jonkunlaisia tytön Ja lapsen\nvälisiä olentoja -- niin täydellisesti tyydyttäviä, että hänen oli\nollut pakko kadehtia heidän kehitystään.\n\nStella ei yrittänytkään lähteä noutamaan whiskyä. Hän tiesi, ettei sitä\nollut enää kotona pisaraakaan.\n\n\"Kellari on tyhjä, isä\", sanoi hän kuivasti. \"Viinin valmistajat ovat\ntehneet lakon.\"\n\nIva raivostutti Nelsonia ja hän kääntyi äkkiä tyttäreensä Päin, mutta\njokin veti hänen katseensa Andyyn, joka hallitsi häntä täydellisesti\nsilmillään.\n\n\"Saanko minä puhutella isäänne muutamia minuutteja kahden kesken, neiti\nNelson?\" kysyi Andy. \"Haluan sanoa hänelle jotakin.\"\n\nStella nyökäytti päätään ja poistui.\n\n\"Hyvä mies!\" mumisi Nelson vastustaen heikosti.\n\n\"Te nimititte minua herra Macleodiksi äsken. Te olette unohtanut, että\nolen lääkäri. Oletteko te viime aikoma puhutellut lääkäriä?\"\n\n\"Enkä ole. Terveyteni on oivallinen, kerrassaan oivallinen\", sanoi\ntoinen uhmaavasti.\n\n\"Se on niin kaukana oivallisesta\", väitti Andy, \"että te olette niin\nlähellä sen täydellistä murtumista, ettette enää ehkä milloinkaan\ntäydellisesti paranekaan. Minä voin sanoa teille tarvitsematta\nollenkaan tutkia sydäntänne, että teissä on aneurismi. Ilmoitukseni\nsäpsähdytti teitä, koska tiesitte sen olevan totta. Olen katsellut\nteitä golfradalla ja tiedän sen. Herra Nelson, te ette elä enää\nvuottakaan, ellette lopeta juomistanne.\"\n\nNelson ummisti silmänsä.\n\n\"Te koetatte vain peloittaa minua\", sanoi hän. \"Minä tiedän olevani\nhölmö, mutta en ole sentään sellainen hölmö kuin te luulette. Minulla\non niin äärettömästi huolia, herra -- tohtori Macleod.\"\n\n\"Te pääsette suurimmasta lopettamalla juomisenne, vaikka en mielelläni\nneuvokaan mitään sellaista, mikä voi vähentää synnyinmaani tehtaitten\ntuotantoa. Sallitteko te, että tulen puhuttelemaan teitä huomenna? Kuka\non lääkärinne?\"\n\n\"Beverleyn Granitt. Hän ei ole milloinkaan hoitanut minua,\nvaimovainajaani vain.\"\n\n\"No niin, minä voin tutkia teitä, ja hän määrätä hoitotavan. Voimmehan\ntutkia teidät sitten uudestaan. Kutsun Granittin tänne. Ehkä hän itse\nhaluaakin ruveta teitä hoitamaan, mutta se ei tule loukkaamaan teitä\nsuurestikaan.\"\n\n\"Minä en ymmärrä, miksi --\" aloitti Nelson entiseen ylpeään tapaansa,\nmutta Andy kumosi hänen vastaväitteensä.\n\n\"Minä en halua järkyttää tytärtänne\", sanoi hän hiljaisella äänellä,\n\"joten älkäämme keskustelko tästä enää\".\n\nPalattuaan tyttö huomasi isänsä käyttäytyvän melkein karitsamaisen\nlempeästi. Kenneth Nelson oli äärettömästi peloissaan, sillä hän oli\nnyt saanut sellaisen iskun, että siitä toipuminen veisi luultavasti\nkauankin aikaa.\n\n\"Minä menen luullakseni nukkumaan, Stella\", virkkoi hän. \"Olen melko\nväsyksissä. Enkä minä viime aikoina ole ollut oikein tervekään.\"\n\nAndrewia huvitti, mutta hän ei hymyillyt. Hän käveli tytön kanssa\nportille odottaen niin kauan portilla, että tyttö ehti heittää\nhartioilleen pienen huivin -- mustan huivin, huomasi hän sivumennen.\nSen nurkassa oli pieni punainen nimikuvio. Tytössä herätti kaikki hänen\nmielenkiintoaan. Hän kertoi tytölle palasia keskustelustaan Nelsonin\nkanssa heidän kävellessään polkua alaspäin.\n\n\"Minä en hetkistäkään epäile, että hänellä olisi aneurismi, mutta\npuhuttelen sentään Granittia. Tunnen luullakseni hänen poikansa\nmelko hyvin -- olimme yhdessä Guyn sairaalakursseilla -- ja me\nvoimme suunnitella jotakin hyvin mutkallista, mikä lopettaa hänen\njuopottelunsa melko pitkäksi ajaksi.\"\n\n\"Minä toivon niin\", sanoi Stella epäillen.\n\n\"Te olette luullakseni menettänyt luottamuksenne, vai mitä?\"\n\nStella nyökäytti päätään.\n\n\"Hieman. Ihminen tulee sellaiseksi.\"\n\n\"Minä kerron teille jotakin\", lupasi Andy. \"Kaduilla on Paljon erään\nStadmere-nimisen miehen omistamia taksa-autoja. Ne ovat paljon\nkomeampia kuin kaikki muut. Olen harjoitellut odottamaan tuollaista\nstadmereläistä, kun minulla ei ole ollut mihinkään erityistä kiirettä.\nNiitä saakin tavallisesti odottaa melko kauan, mutta joskus saa\nsellaisen hetikin. Se on kuitenkin merkillistä, että jos vain on\npäättänyt olla huolimatta mistään muusta, saa sen melkein heti.\"\n\n\"Tuo on jonkunlainen vertaus\", sanoi Stella hymyillen. \"Minä puolestani\nodotan jotakin paljon harvinaisempaa kuin stadmereläistä autoa, koska\nodotan ihmettä.\"\n\nAndy ei sanonut mitään tähän, ja Stella alkoi jo katua, että hän oli\nsanonut vieraalle niin paljon, kun Andy kääntyi tukien heiluvaa porttia\nkäsillään.\n\n\"Minä olen nähnyt ihmeitä ennenkin tapahtuvan\", sanoi hän. \"Niitäkin\nkannattaa odottaa, mutta koska luulen teitä hyvin nuoreksi ja\nkärsimättömäksi, kuluvat päivät niin nopeasti ja vuodet ovat sellaisia\nhirveän pitkiä ajanjaksoja, että väsytte odottamiseen.\"\n\n\"Te puhutte kuin joku vanha herra.\" Stellan oli pakko hymyillä vasten\ntahtoaankin.\n\n\"Kuten hyvin vanha herrasmies, jolla on pitkä valkoinen poskiparta?\"\nkysyi Andy hyväntuulisesti. \"Tarpeeksi vanha kuitenkin ollakseni joskus\nkärsimätön. Mutta minä voin sentään vielä odottaa.\"\n\nHän puristi Stellan käden hetkiseksi omaansa, ja Stella katseli\nhänen poistumistaan aukion poikki, kunnes hän näki Andyn epäselvästi\nhäämöittävän hahmon menevän vieraskodin ovesta sisään.\n\n\n\n\nVIII\n\nSurmanlaukaus\n\n\nPäivät menivät menojaan. Andy päätti viipyä kylässä vielä toisenkin\nviikon. Hän neuvotteli tohtori Granittin kanssa sitten kun tämä lääkäri\noli käynyt Nelsonin luona, ja vaikka hän ei ollut todennutkaan mitään\nlevottomuutta herättävää vammaa, jätti hän kuitenkin sairaan luota\npoistuessaan tämän miettimään kaikkien niiden tautien laatua, joita hän\nparhaillaan kärsi.\n\nAndy ei nähnyt tyttöä enää, paitsi pitkän matkan päästä. Hänen lomansa\nalkoi jo olla lopussa, ja hänen piti välttämättä käyttää viikko siitä\nkalastukseen. Hänen huoneensa vieraskodissa oli tavattoman mukava,\ngolfrata oli mainio, ei ollut olemassa minkäänlaista syytä, miksi hänen\nolisi pitänyt lainkaan kalastaa.\n\nEräänä sunnuntaina hän meni kirkkoon ja piti kovaa kiirettä, sillä hän\noli lukenut jotakin nähdessään Stella Nelsonin menevän ohi rukouskirja\nkädessään. Andy saapui kirkkoon kymmenen minuuttia hänen jälkeensä\nja valitsi itselleen paikan sellaisesta penkistä, mistä voi katsella\nStellaa sivulta. Stella tervehti häntä sitten ulkona, ja he kävelivät\nyhdessä takaisin Beverley Greeniin.\n\n\"Saarnahan oli melko mielenkiintoinen, vai mitä, tohtori Macleod?\"\n\n\"Kyllä\", myönsi Andy vaihtaen hienotunteisesti puheenaihetta. Hän tiesi\nkirkossa saarnatun, koska oli huomannut erään vanhan miehen nukkuvan\nsikeästi penkin päässä. Mutta siitä hänellä ei ollut minkäänlaista\naavistusta, mistä pappi oli puhunut.\n\n\"Minulle on kerrottu, että lähdette pois huomenna\", sanoi Stella.\n\n\"Minä aion kyllä matkustaa pois huomenna\", myönsi Andy, \"mutta\nviivynkin luullakseni vielä muutamia päiviä, ellei minua heitetä\npihalle vieraskodista\".\n\nStella pudisti päätään.\n\n\"Sieltä ei ole vielä ketään heitetty pihalle\", virkkoi hän, \"ellei\npoliisi ole sitä tehnyt\", lisäsi hän hieman pahanilkisesti, ja Andy\nnauraa hihitti.\n\nHeidän kulkiessaan tietä pitkin kylään päin tuli muuan mies heitä\nvastaan. Mies kääntyi kuitenkin odottamatta, häviten näkyvistä eräälle\nsivukadulle.\n\n\"Sweeny käyttäytyi kuin hän ei olisi tahtonut tavata minua\", sanoi\ntyttö hymyillen.\n\n\"Minä ajattelin juuri samaa. Kuka tuo Sweeny onkaan?\"\n\n\"Hän oli entiseen aikaan herra Merrivanin hovimestari, mutta\nluullakseni erosi jonkin riidan jälkeen. Hän vihaa herra Merrivania.\"\n\nStella oli hämmästynyt. Hän ei uskonut Sweenyä lainkaan niin\nhienotunteiseksi, että mies tahtoisi karttaa häntä säästääkseen\nhäntä heidän viime tapaamisensa hämmentävältä muistolta. Mutta herra\nMerrivan itse selitti hänen vierailunsa tarkoituksen. Tämä miellyttävä\nherrasmies tuli heidän luokseen heidän seisoessaan talon portilla.\n\n\"Hyvää huomenta, neiti Nelson\", tervehti hän iloisesti. \"Tapasitteko te\ntuon Sweeny-veitikan?\"\n\n\"Luulin huomanneeni hänet\", sanoi Stella.\n\n\"Se roisto!\" Herra Merrivan pudisti suurta nyrkkiään. \"Kuinka hän\nuskaltaakaan pistää nenäänsä Beverley Greeniin jälleen? Minä näin hänen\nvakoilevan taloni läheisyydessä -- tai puutarhurini ainakin huomasi\nsen. Ellen olisi ollut kirkossa tavalliseen tapaani, en olisi ehkä\nmilloinkaan kuullut hänen täällä olostaan. Kaikki nämä palvelijat ovat\nyksituumaisia.\"\n\nAndy ei ymmärtänyt sitä, miksi herra Merrivanin yksityisalueen\ntarkasteleminen olisi ollut niin häijyä, kun Merrivan kertoi hänelle,\nettei Sweeny ollut tehnyt muuta kuin pujahtanut pensasaidan läpi,\njolloin puutarhuri oli sattunut huomaamaan hänet. Valpas puutarhuri\nei ehkä olisi sanonut mitään, ellei herra Merrivan olisi sattunut\nkuljeksimaan tiluksillaan -- hän oli sellaiseen taipuvainen mies -- ja\nkuullut ääniä.\n\nSinä päivänä ei tapahtunut mitään sen kummempaa eikä kohtalon koneisto,\njonka tarkoitus oli tehdä Beverley Green maailmankuuluksi, alkanut\njauhaa, ennenkuin kuu kohosi kukkuloiden yläpuolelle.\n\nStella luki jotakin kirjaa eteisessä. Hän oli juuri käynyt yläkerrassa\nisänsä luona ja laittanut hänet mukavaan yökuntoon, koska herra Nelson\noli ruvennut noudattamaan lääkärin neuvoja hyvin tarkasti eikä ollut\npoistunut huoneestaan Andyn varoituksen jälkeen.\n\nHän oli juuri kääntämäisillään lehteä, kun hän kuuli ikkunaan hiljaa\nkoputettavan. Hän odotti hetkisen luullen erehtyneensä tai otaksuen\nkuulleensa keittiöstä vuotavasta hanasta tippuvan veden lorinaa. Hän\nkuuli sen kuitenkin jälleen, jolloin hän laski kirjan pois kädestään\nnousten seisoalleen. Hän ei ollut lainkaan hermostunut. Arthur\nWilmot oli ennen vanhaan noin kiinnittänyt hänen huomionsa puoleensa\ntahtoessaan kävellä hänen kanssaan aukiolla.\n\nHän siirsi uutimen syrjään katsellen puistoon näkemättä kuitenkaan\nketään. Lounaasta oli kohonnut synkkiä pilviä koko iltapäivän eikä\nkuu ollut näkyvissä. Hän meni julkipuolen ovelle ja oli jo tarttunut\nlukonkahvaan avatakseen sen, kun hän huomasi jaloissaan kirjeen. Se oli\ntyönnetty käytävän oven alitse. Siinä ei ollut lainkaan osoitetta, ja\nepäröityään hetkisen hän repi sen auki. Aluksi hän luuli sen tulleen\nArthurilta. Hän oli saanut Wilmotilta monta kirjettä ennenkin ja alussa\nne ainakin olivat tulleet samaa tietä kuin tämäkin.\n\nHän katsoi allekirjoitusta, mietti sitä vähän aikaa ja alkoi sitten\nlukea. Ja kuta kauemmaksi hän luki, sitä kylmemmäksi kävi hänen\nsydämensä ja sitä tiukemmalle puristuivat sitä vangitsevat kahleet,\nkunnes hän tuskin saattoi hengittää. Hän meni keittiöön juoden\nlasillisen vettä ja puristaen kirjeen käteensä hän luki sen jälleen\nläpi, jolloin jokainen rivi viilsi kuin veitsenpisto. Hetkisen kuluttua\nhän löysi hakemansa -- pienen coltpistoolin, joka kuului hänen isälleen\nja jonka hän oli piilottanut lukon taakse ennen muinoin, jolloin\nisän juopuneet uhkaukset merkitsivät enemmän kuin nykyään. Hän löysi\nsamasta paikasta pienen vihreän rasiankin, joka oli ihan täynnä\nammuksia. Hän puhdisti pistoolin tomurievulla, aukaisten sen tyynesti,\npisti pesään kolme ammusta ja sulki ammuspesän jälleen. Sitten hän\nmeni huoneeseensa, otti sieltä ylleen tumman päällysnutun ja työnsi\npistoolin sen taskuun.\n\nTultuaan takaisin eteiseen hän toivoi, ettei olisi polttanut kirjettä,\nkoska hän tahtoi saada asiasta täyden varmuuden. -- Minä saan sen kyllä\nselville, sanoi hän itsekseen. Hän oli tyyni ja levollinen. Käsi, joka\nkiersi katkaisijaa, tehden huoneen pimeäksi, ei vapissut. Hän kietoi\nhuivin hartioilleen ottaen tarkan selon siitä, että hänellä oli avain\ntaskussaan, ennenkuin hän hiljaa sulki oven.\n\nPuiston portilla hän pysähtyi katsellen vieraskotiin. Millainen\nvoima siellä piilikään? Hetkeksi hän joutui kiusaukseen laskea\ntuskainsa taakan hänen leveille hartioilleen, mutta hetkiseksi vain.\nSitten hän käsitti itsekin sen mahdottomuuden. Uskoa nyt sellaista\npoliisiupseerille! Hän jatkoi siis matkaansa kuin perikatoon tuomittu,\nja hänen sydämessään vallitsi samanlainen pimeys kuin siinä huoneessa,\njosta hän oli poistunut, koska toivon valo oli kokonaan sammunut.\n\nAndy Macleod oli muuttanut mieltään kolmannen kerran sinä päivänä.\n-- Minä lähden varmasti huomenna, sanoi hän itsekseen; -- olen\nkäyttäytynyt kuin tyhmä, hentomielinen hölmö, lisäsi hän tehden\nsellaisen tunnustuksen, joka ei kuulosta lainkaan miellyttävältä\nviisineljättävuotiaasta miehestä.\n\nHän käveli aukion poikki Nelsonin talon luo, mutta nähtyään sen\nhuoneet pimeiksi palasi takaisin omaan huoneeseensa ja koetti lukea.\nHän laski kuitenkin kirjan luotaan onnistumattoman yrityksen jälkeen,\nmennen nukkumaan riisuutumatta. Hänellä oli hyvä omatunto ja hyvä\nruuansulatus, ja vaikka hän koettikin luulotella itselleen saavansa\nviettää unettoman yön, nukkui hän viidessä minuutissa.\n\nMakuuhuoneen oven luota kuulunut rapina herätti hänet äkkiä.\n\n\"Kuka siellä?\"\n\n\"Johnston, vahtimestari, sir. Saanko minä puhutella teitä. Asiani on\nhyvin tärkeä.\"\n\nAndy Macleod sytytti sähkön palamaan. Hänen vuoteensa vieressä tuolilla\nnakuttava kello oli neljännestä vaille kaksi. Mitä olikaan tapahtunut?\nHän arvasi, että päämajasta oli puhelimitse pyydetty häntä saapumaan\nScottien kuulusteluun, ja kiroili miestä ihan syyttä.\n\nMutta katsahdettuaan vahtimestarin kasvoihin hän näki heti, että\nhämmingin aihe oli jossakin paljon lähempänä. Johnston oli ihan kalpea\nja hänen huulensa vapisivat.\n\n\"Ah, sir\", huohotti hän, \"millainen hirveä asia onkaan tapahtunut!\nHerra Pearson käski minun hakea teidät heti käsiini ennen menoani\npoliisin luo.\"\n\n\"Mikä nyt on hätänä?\" kysyi Andy äkkiä.\n\n\"Herra Merrivan, sir, herra Merrivan\", vikisi mies.\n\n\"Mitä on tapahtunut?\"\n\n\"Kuollut, sir; murhattu, sir. Ah, kuinka hirveätä!\"\n\n\"Merrivanko murhattu? Odottakaa hetkinen. Minä tulen alakertaan\nmuutamien minuuttien kuluttua. Valmistakaa minulle kupillinen teetä,\njos vain voitte.\"\n\nHän pukeutui nopeasti ja joi teen, jonka vahtimestari toi hänelle\nkuinka kuppi vapisi ja kilisi hänen käsissään. Joku toinen oli vienyt\nsanan paikallisille viranomaisille. Muuan poliisikersantti avasi\nMerrivanin talon oven hänen koputettuaan.\n\n\"Tulonne ilahduttaa minua\", sanoi kersantti. \"Tämä juttu näyttää melko\nilkeältä. Minä olen herättänyt kaikki poliisit ja ilmoittanut murhasta\nkaikkiin tien varrella sijaitseviin konttoreihin.\"\n\n\"Onko hän kuollut?\"\n\n\"On, sir; hän on varmasti kuollut. Hän on ollut kuolleena ainakin\ntunnin. Minä olen lähettänyt sanan tohtori Granittille.\"\n\nAndy nyökäytti päätään.\n\n\"Missä hän on?\"\n\n\"Tuolla\", vastasi kersantti, \"luolassaan, kuten hänen tapanaan oli sitä\nnimittää\".\n\nAndy avasi oven mennen pitkään huoneeseen. Kaikki valot oli sytytetty\npalamaan, ja hän kääntyi vaistomaisesti oikealle, missä herra\nMerrivanin pöytä sijaitsi. Mutta Merrivan ei ollut siellä, vaan makasi\nhuoneen toisessa päässä jalat ikkunaan päin ja kädet koholla kuin\npuolustaakseen itseään jotakin hyökkääjää vastaan ja kasvot hirveään\nirvistykseen vääntyneinä. Häntä oli ammuttu hyvin läheltä, koska hänen\nvalkoisissa liiveissään oli ruudin polttama musta täplä.\n\nLääketieteellinen tarkastus oli tässä ihan tarpeeton, koska vain\nsilmäyskin liikkumattomaan ruumiiseen kertoi sen tarinan.\n\n\n\n\nIX\n\nStella Nelsonin sormus\n\n\nHän palasi takaisin eteiseen.\n\n\"Missä palvelijat ovat?\" kysyi hän.\n\n\"Hovimestari koettaa juuri rauhoittaa naisia, sir.\"\n\n\"Lähettäkää hakemaan häntä\", määräsi Andy lyhyesti.\n\nHovimestari ei ollut kuullut mitään. Hänen isäntänsä oli lähettänyt\npalvelijat nukkumaan varhain. Hän oli sanonut sammuttavansa valot ja\nlukitsevansa itse ovet. Koska hän usein oli menetellyt niin ennenkin,\nei hovimestari ollut huomannut määräyksessä mitään tavatonta.\n\n\"Kävikö hänen luonaan keitään vieraita illalla?\"\n\nMies epäröi.\n\n\"Minä en voi sanoa sitä varmasti, sir. Tulin alakertaan hakemaan\nkynttilää ja luulin kuulevani hänen puhuvan.\"\n\n\"Kenelle?\"\n\n\"Niin, sir\", sanoi mies epäröiden, \"äänestä päättäen puhui hän\nluullakseni jollekin naiselle\".\n\n\"Tunsitteko te naisen äänen?\"\n\n\"En, sir.\"\n\n\"Milloin se oli?\"\n\n\"Puoli yhdentoista ja yhdentoista välillä.\"\n\n\"Kuulitteko te laukausta?\"\n\n\"En, sir. Jokin herätti minut, ehkäpä juuri se. Kokki sanoi kuulleensa\nkuin jotakin ovea olisi paiskattu lujasti. Hän oli tullut herättämään\nminuakin. Hän ei ollut tullut herättämään minua heti kuultuaan\näänen, oli vain maannut vapisten vuoteessaan luullen kulkijoita\nmurtovarkaiksi. Sitten hän oli noussut ja koputtanut herra Merrivanin\noveen, mutta kun herra ei ollut vastannut, tuli hän luokseni. Siten\ntulin lähteneeksi herra Merrivanin luo, sir.\"\n\n\"Kun te tulitte huoneeseen, olivatko ikkunat kiinni vai auki?\"\n\n\"Ne olivat kiinni, sir.\"\n\n\"Päästäänkö rakennukseen jostakin muualtakin kuin julkipuolen ovesta?\"\n\n\"Kyllä, sir. Keittiön kautta ja sitten ruusujen reunustamaa käytävää\npitkin, jota herra Merrivan käytti tavallisesti itse.\"\n\nNäiden molempien uloskäytävien ovet oli teljetty ja lukittu, ja\nAndy palasi huoneeseen, jossa murha oli tehty. Hän huomasi jotakin\nkummallista kaiverretussa kiinalaiskaapissa. Sen ovi ei näyttänyt\nsopivan paikalleen, ja kun hän koetti avata sitä, jäi se hänen\nkäteensä. Silloin hän ymmärsi kaapin tarkoituksen. Sen sisällä oli\nteräksinen kassakaappi, joka myös oli auki. Avainkimppu heilui sen\nlukossa. Hän aukaisi senkin oven huomaten sen tyhjäksi. Takassa oli\nkuitenkin paljon poltetun paperin tuhkaa. Osa kasasta savusi vielä\npunaisena ja hän eroitti siitä huolellisesti kaikki jäljelle jääneet\npalaset. Hän pelasti erään pienen nahkakantisen muistikirjan, joka oli\nvain osaksi turmeltunut, laskien sen varovaisesti paperipalaselle.\n\n\"Ei kukaan saa koskea näihin jäännöksiin, kersantti. Ymmärrättekö?\"\n\n\"Kyllä ymmärrän, sir.\"\n\nAndy tarkasti ikkunat. Julkipuolen ikkunat olivat säpissä eikä niitä\noltu koetettu avatakaan. Sitten hän koetti huoneen toisen pään\nikkunoita, ja kuten hän oli otaksunutkin, oli niistä muuan auki.\n\n\"Suokaa minulle anteeksi, sir\", sanoi kersantti, \"mutta huomasitteko te\nkirjettä?\"\n\n\"Kirjettäkö?\" sanoi Andy. \"En, missä sitten?\"\n\n\"Hovimestari löysi sen lattialta pöydän vierestä. Hän sanoi minulle\nottaneensa sen ylös ja työntäneensä sen pöydälle koottujen paperien\nalle. Hän muisti äsken sen. Hän luuli sitä kirjeeksi, jota herra\nMerrivan oli lukenut juuri ennen kuolemaansa.\"\n\nAndy tarkasti pöydän ja löysi laskujen ja vastaamattomien kirjeiden\nalta arkin keltaista kirjepaperia. Kirjoitus oli kokoonahdettua ja\ntuollaista takakätistä, jollaista sellaiset henkilöt käyttävät, jotka\nhaluavat väärentää oikean käsialansa.\n\nJo ensi sanat kiinnittivät Andyn huomion puoleensa. Hän istuutui\nkeinutuoliin. Kirjeessä oli:\n\n    \"Minä olen antanut teille tilaisuuden. Te olette pettänyt minut\n    ja nyt pitää teidän kärsiä seuraukset. Ellette neljänkolmatta\n    tunnin kuluessa suostu täyttämään lupaustanne, varokaa itseänne!\n    Tämä on ehdottomasti viime tahtoni. Minulla on riittänytkin\n    kärsivällisyyttä liian kauan.\"\n\nSen alla olivat nimikirjaimet: \"A.S.\" \"A.S?\" Andy katsoi kattoon.\n\"A.S.\" Abraham Selim! Kirjeessä oli jälkikirjoituskin:\n\n    \"Muuan luotettava ystävä pistää tämän ovenne alitse.\"\n\nAndy kääri kirjeen kokoon pistäen sen muistikirjansa väliin, kun\ntohtori Granitt tuli huoneeseen.\n\n\"Mitä te arvelette?\"\n\n\"Ikävä juttu\", sanoi vanha tohtori pudistaen päätään. \"Ah niin,\nhän on todella kuollut, ollut kuolleena jo tunnin, luullakseni.\nKohottakaa hieman hänen päätään, tohtori Macleod. Niin, siellä on\nhaava. Sama luoti on haavoittanut rintavaltimoa ja murskannut neljännen\nselkänikaman. Me voimme melkein sanoa, että hänet on tapettu kahdesti.\nIlkeää, hyvin ilkeää.\"\n\n\"Huomaatteko te hänessä jotakin omituista, tohtori Granitt?\"\n\n\"En\", vastasi toinen katsellen kuollutta ammattimiehen tapaan.\n\n\"Katsokaa hänen kenkiään.\"\n\nVanha mies totteli kohottaen kulmiaan.\n\n\"Hyvä Jumala, hänellähän on jalassaan työmiehen saappaat.\"\n\nSaappaat olivat tuollaiset paksut ja muodottomat, jollaisia\nmaatyöläiset käyttävät, ja ne olivat keltaiset kuivaneesta mudasta.\nTohtori katsoi ja pudisti päätään.\n\n\"Ette suinkaan tarvitse minua enää, Macleod?\"\n\n\"En, emmekä me luullakseni tarvitse teitä ruumiintarkastuksessakaan,\nelleivät he vaadi vahvistavaa todistusta.\"\n\n\"Taivaalle kiitos siitä\", sanoi tohtori. Hän pelkäsi ammattitoveriensa\ntapaan oikeuden toimenpiteitä ja sen aikaa tuhlaavia lykkäilemisiä.\n\n\"Minulla onkin nykyään hirveästi työtä. Huolestuneet aviomiehet\nvaivaavat minua melkein joka yö -- nämä Beverleyn asukkaat ovat\nnimittäin hyvin hedelmällisiä.\"\n\nAndy saattoi hänet ulko-ovelle ja palasi sitten takaisin\nkuolinhuoneeseen tarkastaakseen sen yksityiskohtaisemmin. Hän ryhtyi\ntyöhön välittämättä ruumiista ja aloitti tarkastuksensa siitä\nikkunasta, josta murhaajan oli ollut pakko tulla huoneeseen. Sieltä hän\nsaikin täydellisen vahvistuksen päätelmilleen. Ikkunalaudalla, joka\noli peitetty mustalla villakankaalla, oli kolme tomuista jalanjälkeä,\npari vasemman kengän ja yksi oikean. Ne olivat hyvin pieniä, ei\nsuurempia kuin naisen, vaikka, kannan jälki olikin leveämpi, ja voivat\nehkä ollakin jonkin naisen työkenkien jälkiä, sillä hovimestarihan\noli kuullut naisen äänen. Ikkuna ei ollut säpissä, ja se liikkui\nsaranoillaan helposti ja äänettömästi. Sitten hän ei huomannut mitään,\nennenkuin hän tuli kirjoituspöydän luo. Se oli leveä ja jalustalla\nseisova musta tammipöytä, joki näytti antiikkiseltakin, ja tuskinpa\nMerrivanin lainen mies olisikaan hankkinut itselleen jäljiteltyä Jaakko\nI:n aikaista huonekalua.\n\nSen kummassakin päässä oli pari laatikkoa, ja muuan niistä -- alin\nja lähinnä ikkunaa sijaitseva -- oli auki. Se näytti ihan siltä kuin\nherra Merrivan olisi avannut sen istuessaan kirjoitustuolissaan. Andy\nveti sen enemmän auki ja kimalteleva kulta häikäisi hänen silmiään.\nNaisten koristesormushan siellä vain oli -- ohut kultarengas, johon oli\nvierekkäin kiinnitetty viisi pientä smaragdia.\n\nHänen mielensä synkistyi. Hän oli nähnyt sormuksen ennenkin. Mutta\nmissä? Hän tiesi sen kyllä, mutta sen myöntäminen tuntui hänestä hyvin\nvastenmieliseltä. Sormus oli Stella Nelsonin. Hän oli nähnyt sen\nStellan nimettömässä sormessa postikonttorissa ja tuntenut hetkisen\npettymyksen tuskaa, jota kaikki miehet tuntevat nähdessään, ettei joku\nkaunis nainen olekaan varattu heille.\n\nHän tuijotti kämmenensä keskelle pieneen renkaaseen, käänteli sitä ja\npisti sen vihdoin taskuunsa sulkien laatikon.\n\nSitten hän rupesi etsimään pöydältä ja sen alta.\n\nJa jälleen hän sai palkintonsa. Hän otti lattialta pienen\nnahkapäällyksisen kotelon. Se oli jalokivikauppiaan sormuskotelo ja\ntyhjä. Hän ei koetellutkaan sormusta valkoisen samettimustan koloon,\nkoska jokainen sormus olisi sopinut siihen. Käytävästä kuului nyt\naskelia ja hän antoi kotelon liukua takkinsa taskuun.\n\nTulokas oli paikallinen poliisikomisario, muuan tärkeä mies, joka\nluonnollisesti oli hyvin kiihkeä saamaan selville, millaista kunniaa\nasian tutkiminen voisi suoda hänelle.\n\nHän sanoi tapausta \"hyvin ilkeäksi jutuksi\". On kummallista, että\nihmiset sanovat aina niin sellaisissa tilaisuuksissa.\n\n\"Minä otan asian nyt hoitooni, herra -- tuota noin -- Macleod\" sanoi\nhän.\n\n\"Se sopii\", myönsi Andy, \"mutta teidän täytyy kirjallisesti määrätä,\netten saa toimittaa enää mitään tarkkaa tutkimusta.\"\n\nKuultuaan sen komisario epäröi.\n\n\"Minä uskallan ehdottaa, että toimisimme yhdessä, herra Macleod.\nOlen soittanut ylikomisariolle, ja hän pyysi minua ilmoittamaan\npääkonttoriin.\"\n\n\"Me voimme toimia yhdessä, jos vain saan jutun hoitaakseni\", sanoi\nAndy. \"Te tulette saamaan kaiken kunnian, mitä siitä lähtee, komisario.\nMutta antakaa minun ottaa selvä murhaajasta.\"\n\n\"Minä en halua mitään kunniaa. Mutta olen varma siitä, että te suotte\nminulle osuuteni, herra Macleod. Mihin te haluatte minun ryhtyvän?\"\n\nAndy antoi hänelle ohjeensa, ja puolen tunnin kuluttua ruumis oli\nsiirretty pois. Komisario tuli myöhemmin hänen luokseen kertomaan\njotakin.\n\n\"Herra Pearson oli kuullut laukauksen; hän sanoi heränneensä\nsiihen. Hän oli tullut tänne juuri silloin kun hovimestari oli\ntehnyt huomionsa. Laukaus oli kuulunut Merrivanin rakennuksen takaa\nhedelmätarhasta.\"\n\nAndy kuunteli epäillen.\n\n\"Hedelmätarhastako? Mahdotonta! Häntä on ammuttu hyvin läheltä. Liivit\novat korventuneet ja mustuneet.\"\n\n\"Mutta muuan palvelijatar oli kuullut sen myös -- tuo hermostunut.\nMe olemme saaneet hänet jo tyyntymään, ja hän vannoo kuulleensa\nlaukauksen. Hänen huoneensa ikkuna on hedelmätarhaan päin. Hänkin oli\nliereillään; hovimestarin oveen koputtaminen oli herättänyt hänetkin.\"\n\n\"Mutta hovimestarihan ei kuullut sitä?\"\n\n\"Hän oli silloin matkalla alakertaan\", selitti komisario.\n\nAndy kynsi nenäänsä ärtyneenä.\n\n\"Merrivan oli jo kuollut silloin ja kassakaappi tyhjennetty. Avainten\nhakemiseen ja kaapin avaamiseen kului ainakin neljä minuuttia --\nei, se ei voi olla mitenkään mahdollista. Hovimestari on varmaankin\naiheuttanut jonkinlaista melua -- kaatanut luultavasti tuolin.\"\n\n\"Mutta silloinhan ei herra Pearson olisi kuullut sitä.\"\n\nAndrew vaikeni.\n\n\"Ei suinkaan\", tunnusti hän sitten.\n\nAamu alkoi jo valjeta, ja hän meni keittiön kautta puutarhaan. Siellä\noli hyvin hiljaista ja juhlallista, ja raitis aamuilma tuoksui\nkuvaamattoman suloiselta.\n\nHedelmätarha oli kasvitarhan takana. Kun ensin kuljettiin kuonalla\nsiroiteltua käytävää pitkin puuportille, päästiin siitä riveissä\nkasvavien hedelmäpuiden joukkoon, joiden kalkitut rungot näyttivät\nvalkoisilta sarastuksessa.\n\nKäytävä päättyi vihdoin sen edustalla karheaan ruohoon.\n\nAndy kurkisteli oikealle ja vasemmalle, mutta ei nähnyt mitään,\nennenkuin hän sivuutti ensimmäisen puurivin; sittenkin sulautui kaikki\nvielä niin varjoihin, ettei hän vähään aikaan huomannut erään puun\nrungon vieressä kyyrysillään makaavaa olentoa. Mies oli kuollut; häntä\noli ammuttu suoraan sydämeen.\n\nAndy palasi takaisin taloon kutsuen komisarion luokseen.\n\n\"Puutarhassa on vielä toinenkin ruumis\", sanoi hän, \"ja elleivät\nsilmäni petä, on hänkin muuan vanhoja tuttavianne\".\n\nPoliisikomisario seurasi häntä kuolleen miehen luo.\n\n\"Minä tunnen hänet. Hän on muuan Sweeny-niminen mies\", totesi\nhän. \"Sweeny oli herra Merrivanin palveluksessa, mutta sai eron\nvarastelemisen vuoksi. Hänkö siis olikin murhaaja; ampui ensin herra\nMerrivanin ja tuli sitten tänne ampuen itsensä.\"\n\n\"Missä revolveri on?\" kysyi Andy tyynesti.\n\nKomisario haki kaikkialta läheisyydestä, mutta tuloksetta. Ruoho\noli hyvin lyhyttä ja sitä oli syötetty elukoille (Andy kuuli sitten\njälkeenpäin, että lampaat olivat saaneet olla hedelmäpuutarhassa\nviikon), eikä siellä ollut mitään mahdollista piilopaikkaa aseelle.\n\n\"Täällä on taisteltukin\", sanoi Andy äkkiä. \"Katsokaa vain nurmikkoa.\nJonkun kenkien kannat ovat koettaneet saada tukea ja tehneet siihen\nkolme kuoppaa ja -- menkää hakemaan hovimestari tänne, komisario, olkaa\nniin hyvä.\"\n\nAndy odotti, kunnes mies hävisi näkyvistä, ja meni sitten nopeasti\nseuraavan puun luo ottaen jotakin maasta. Esine oli musta silkkihuivi\n-- sama huivi, jota Stella Nelson oli käyttänyt tullessaan portille\npari iltaa sitten.\n\nSitä ei voitu epäilläkään. Huivin nurkkaan oli punaisella langalla\nommeltu nimikuvio \"S.N.\" Se oli hieman repeytynyt. Hän haisteli sitä.\nMuuten hän tiesi Stellan käyttävän hajuvettä, jotakin pettävää tuoksua,\njonka haju oli niin hienoa, että hän sen hyvin muisti. Niin, tämä oli\nepäilemättä Stella Nelsonin huivi. Hän kääri sen niin pieneen kokoon\nkuin suinkin pistäen sen povitaskuunsa ja todeten surullisesti olevansa\nihan lastattu johtolangoilla, joista jokainen viittasi tähän tyttöön\nkuin murhaajaan.\n\nHän ei epäillyt sitä kuitenkaan sydämessään. Stellan kauneus ja\nnuoruus eivät silti suoneet hänelle varmuutta sen mahdottomuudesta,\nettä Stella olisi murhaaja, vaan jokin hänen sisimmässään. Ehkä\nhänkin oli henkisten näkemysten vallassa kuten Scottie. Hän hymyili\ntälle ajatukselle huomatessaan sen, ettei hän enää ollut sen\npainostavan tunteen vallassa, joka oli ärsyttänyt häntä koko ajan\nhänen oleskellessaan laaksossa. Ehkä se oli päivänvalon ansiota. Mutta\nei, hän oli tuntenut tuon uhkaavan varjon läheisyydessään auringon\nkirkkaimminkin paistaessa.\n\nKomisario palasi takaisin, ja näön vuoksi ja saadakseen komisarioksen\npoislähtemisen näyttämään oikeutetulta hänen täytyi pakottaa järkytetty\npalvelija todistamaan kuolleen henkilöllisyys.\n\n\"Niin, sir, tämä on sama mies, jonka herra Merrivan näki tiluksillaan\ntänä aamuna -- ei, vaan eilen aamulla, sir.\"\n\n\"Tietysti!\" Andy oli kokonaan unohtanut tapahtuman. Tämä Sweeny-niminen\nmies oli vihannut Merrivania. Ehkä hänellä oli muitakin syitä, paitsi\nluonnollista vastenmielisyyttä sellaista isäntää kohtaan, joka oli\nsaanut hänet kiinni varkaudesta.\n\nPäästyään takaisin taloon hän antoi viime ohjeensa.\n\n\"Tänne ei saa päästää ketään. Uutistenkerääjillekään ei saa ilmoittaa\nmuuta kuin sen, että herra Merrivan murhattiin jolloinkin kello\nkahdentoista ja yhden välillä yöllä. Ruumiin, asento voidaan näyttää\njollakin kuviolla, eikä huoneeseen saa päästää ketään. Vaikutin\n-- ryöstö. Mies hedelmätarhassa -- antakaa heidän selittää hänen\nsielläolonsa omalla tavallaan.\n\nHän oli jo puutarhakäytävän puolivälissä, kun Arthur Wilmot hyökkäsi\nportista sinne. Hän oli pukeutunut nopeasti -- hänen yönuttunsa näkyi\nhuolimattomasti napitetun takin alta -- ja hän oli hyvin kalpea.\n\n\"Herra Macleod, onko siinä perää, että eno raukkani -- Hyvä Jumala, se\nei voi olla totta.\"\n\n\"Minä olen iloinen saadessani tavata teidät\", sanoi Andy hitaasti.\n\"Niin, pelkään sen olevan totta. Enonne on tapettu -- ammuttu.\"\n\n\"Murhattuko?\"\n\nHän kuiskasi tämän sanan pelokkaasti. Andy nyökäytti päätään.\n\n\"Mutta eihän hänellä ollut ketään vihollisia --\"\n\n\"Vihasta murhataan vain harvoja ihmisiä\", sanoi Andy. \"Herra Merrivanin\nhenkeä eivät kai muut ole äskettäin uhanneetkaan kuin te.\"\n\nWilmot horjui taaksepäin kuin häntä olisi lyöty.\n\n\"Minäkö?\" änkytti hän. \"Minä en ole milloinkaan -- sanoiko hän --?\"\n\n\"Hän oli jo kuollut, kun hänet löydettiin\", vastasi Andy, \"eikä hän ole\npuhunut milloinkaan minulle mitään koko asiasta. Nyt, herra Wilmot,\nälkää vastatko nopeasti älkääkä vastatko ollenkaan, jos se mielestänne\ntuntuu paremmalta. Ettekö te riidellyt Darius Merrivanin kanssa?\"\n\nNuori mies oli säikähtänyt sanattomaksi. Hän voi vain huojuttaa päätään\nvoimattomasti ja tuijottaa kauhistuneena; kysyjään.\n\n\"Minä ilmoitan teille näin paljon: seisoin tämän rakennuksen edustalla\nviikko sitten ja kuulin teidän sanovan: 'Minä tapan sinut mieluummin!'\"\n\nWilmot sai äänensä takaisin.\n\n\"Joku on puhunut valheita minusta.\" Hänen äänensä koveni huudoksi.\n\"Ja minä kerron teille muutamia totuuksia eräästä. Riitelin hänen\nkanssaan enkä sitä kielläkään. Riitelimme eräästä tytöstä, joka ei ole\nneulakäärönkään arvoinen. Nyt te sen tiedätte. Hän sanoi menevänsä\nnaimisiin tytön kanssa, vaikka hän jo olikin naimisissa. Hän ei kyllä\naavistanut minun sitä tietävän enkä minä sitä hänelle milloinkaan\nilmaissutkaan. Hänen vaimonsa karkasi hänen luotaan matkustaen\nulkomaille eivätkä he ole milloinkaan saaneet laillista eroa. Hän\npelkäsi hakea eroa vaimostaan ja kun hän sanoi aikovansa mennä\nnaimisiin --\"\n\n\"Älkää te huutako niin\"', ärähti Andy tiukasti. \"Minä en ole kuuro.\nEnkä minä halua niin välttämättä kuulla kerrottavan jostakin\nperheriidastanne. Olen nimittäin ihan varma siitä, ettei teillä ole\nmitään tekemistä murhassa. Vaikka\", -- hän keskeytti korostaakseen\nseuraavaa lausettaan -- \"vaikka te olettekin hänen perillisensä\nja hyödytte siis hänen kuolemastaan. Ellette, tietysti\", lisäsi\nhän katsoen miehen sivu, mutta huomaten ymmärtäväisen ilmeen hänen\nsilmissään, \"ellette tahdo välttämättä todistaa, että hänen vaimonsa\nelää vielä. Siinä tapauksessa perii hänen vaimonsa koko omaisuuden.\nEhkä hän on tehnyt testamentinkin.\"\n\nWilmot pudisti päätään.\n\n\"Hän ei ole tehnyt mitään testamenttia\", sanoi hän lempeämmin. \"Minä\nolen pahoillani, että menetin malttini, herra Macleod, mutta olen niin\njärkytetty -- kukapa tällaisessa tapauksessa voisi muuta ollakaan?\"\n\n\"Niin, kukapa tosiaankin?\" myönsi Andy.\n\nHän palasi takaisin Arthur Wilmotin kanssa ja näki tämän menevän\nsisään. Mies näytti voivan syyttää jotakuta -- tuota tyttöäkö, josta\nei kannattanut riidelläkään? Tämä antoi Andylle ajattelemisen aihetta.\nOlivatko he riidelleet, nuo kaksi, joita Beverley Green luuli melkein\nkihlautuneiksi? Mikä loukattu turhamaisuus oli pakoittanut miehen\nlausumaan nuo sanat \"ei ole neulakäärönkään arvoinen\"? Hän näki sen\noireista. Tyttö oli loukannut Wilmotin ylpeyttä, pistänyt häntä\nmelko arkaan paikkaan. Ja Andy oli huomannut jo alussa nuoren miehen\nomahyväisyyden. Hän sulki tavallisesti silmänsä sekunniksi tai pariksi\npuhuessaan itsestään tai tiedoistaan -- mikä oli räikeä todiste miehen\nturhamaisuudesta.\n\nHän käveli hitaasti soratulla polulla.\n\nMenisikö hän taloon? Hän vilkaisi kelloonsa. Se oli kuusi. Stella\nei ollut vielä ylhäällä. Hän katsoi epäillen hiljaista taloa.\nKierrekaihtimet olivat alhaalla, mutta Stella oli kertonut hänelle\nnousevansa kello kuudelta, kun heillä ei ollut palvelijoita. Ja\nkuitenkin hän epäröi kohottaessaan rystysiään koputtaakseen oveen. Jos\nStella olisi alakerrassa, kuulisi hän varmasti, mutta jos hän vielä\nnukkuisi, ei hän aiheuttaisi mitään häiriötä. Hän koputti, ja ovi\naukeni heti.\n\n\n\n\nX\n\nRakkautta pirstaleiden keskellä\n\n\nStellan kasvot olivat kalpeat, ja silmien alla oli tummat varjot.\nMutta tuomitsevammalta todistukselta näytti Andystä kuitenkin se, että\nStellalla oli vielä jalassaan samat harmaat silkkisukat kuin edellisenä\npäivänäkin, eikä nainen käytä vaaleita sukkia paria päivää peräkkäin.\nHän ei ollut lainkaan riisuutunut sinä yönä.\n\nHe menivät vierassaliin. Siellä oli tuli yhdessä lampussa, koska\nuutimia ei oltu vedetty syrjään eikä kaihtimia kierretty ylös.\n\n\"Minä odotin teitä\", sanoi Stella haluttomasti. \"Annatteko te minun\nkertoa isälleni, ennenkuin viette minut pois?\"\n\nAndy seisoi kuin jääksi muuttuneena.\n\n\"Ennenkuin vien teidät pois!\" toisti hän.\n\n\"Minä tiesin teidän tulevan hakemaan minua. Olen odottanut teitä koko\nyön, herra Macleod. En ole luullakseni liikkunut mihinkään tuosta\ntuolista.\"\n\nHän huomasi, kuinka järkytetyltä Andy näytti, ja painoi päänsä kumaraan.\n\n\"Minä olen niin pahoillani\", mutisi hän. \"Olin mieletön, kokonaan\nmieletön.\"\n\nAndy tointui mennen parilla askeleella hänen luokseen ja tarttuen\nkäsillään hänen olkapäihinsä.\n\n\"Te narri -- te ajattelematon narri\", huohotti hän. \"Hyvä Jumala,\nmillainen narri! Katsokaa nyt, mitä jätitte sinne, katsokaa!\"\n\nHän kaivoi huivin taskustaan heittäen sen pöydälle. Sitten hän viskasi\nsormuksen sen päälle.\n\n\"Huivini -- sormukseni! Minä muistan ne nyt.\"\n\nAndyn oli hyvin vaikea puhua. Hänen sydämensä jyskytti niin kovasti,\nettä hän patologina sitä oikein ihmetteli. \"Minä olen ollut yhtä suuri\nnarri kuin tekin, Stella\", sanoi hän, \"mutta en voi -- en voi sallia\nteidän joutuvan tuohon helvettiin. Olen luullakseni rakastunut teihin,\nmikä kuulostaa minusta itsestänikin hyvin mielettömältä, mutta minä\nsaan autoni matkakuntoon neljännestunnissa ja voin viedä teidät pois\nmaasta, ennenkuin kukaan epäileekään -- liittää teidät jollakin tavoin\nrikokseen. Minä olen mieletön, tietysti, mutta en voi sietää sitä, että\n--\"\n\nStella katsoi häneen synkästi ja hämmästyneenä, avoimin kostein silmin.\n\n\"Te olette hyvin ihmeellinen, tohtori, mutta en voi, ja herra Merrivan\ntietää sen ja on asettunut ehkä vahtiinkin.\"\n\nAndy perääntyi.\n\n\"Tietää -- vahtiin! Hän on kuollut!\"\n\nStella ei ymmärtänyt häntä.\n\n\"Merrivan on kuollut -- murhattu viime yönä.\"\n\n\"Murhattuko viime yönä?\" toisti Stella ja kivi vyörähti pois Andyn\nsydämeltä.\n\n\"Huh!\" Hän kuivasi hikisen otsansa. \"Minä olen mieletön kaikissa\ntapauksissa otaksuessani teidän tietävän mitään siitä.\" Ja sitten hän\nkiiruhti lähemmäksi tarttuen Stellaan, kun tämän polvet lyyhistyivät.\n\nStella ajatteli ensi työkseen palattuaan tajuihinsa, että Andy oli\nluullut häntä murhaajaksi ja tahtonut suojella häntä. Herra Merrivan\noli siis kuollut. Kuinka hirveitä uutisia! Viranomaiset voivat ehkä\nepäillä häntäkin, mutta ei Andy, tuo harmaasilmäinen mies, joka oli\ntutkinut hänen kasvojaan ja jota hän oli vihannut. Mikään muu ei\ntodella merkinnyt mitään.\n\n\"Minä olen luullakseni hieman pyörällä päästäni\", sanoi hän vapisevalla\näänellä, ja lasi, jota Andy piti hänen huulillaan, kalisi hänen\nhampaitaan vasten.\n\nJuodessaan hän katsoi Andyä kasvoihin, ja Andy näki hänen silmissään\nlapsen luottamusta -- samanlaista luottamusta, jollaista hänen isänsä\nolisi ehkä voinut hänessä herättää.\n\n\"Te olette ihmeellinen ja luullakseni olette rakastunut minuun --\nrakastunut minuun täällä raunioiden keskellä\", sanoi hän katkonaisesti.\n\"Kuinka hirveältä herra Merrivanin kuolema minusta tuntuukaan! Minä\nmenin hänen asuntoonsa eilen illalla. Hän lähetti hakemaan minua ja\nminä menin, koska halusin jotakin.\"\n\n\"Mitä sitten, Stella?\" kysyi Andy hiljaa.\n\n\"En kerro sitä teille milloinkaan\", epäsi Stella. \"Vaikka minä\nkuolisinkin, en voi kertoa sitä teille, tohtori -- Andrew -- minä\nvihasin teitä suuresti ja te olettekin niin ystävällinen.\"\n\nAndyn käsivarsi oli Stellan hartioitten ympärillä ja tuki hänen\nruskeatukkaista päätään. Puhuessaan Stella hypisteli hänen kannattavan\nkätensä sormia.\n\n\"Ja mitä silloin tapahtui?\"\n\n\"Hän käyttäytyi hirveästi minua kohtaan. En kai saa puhua hänestä siten\nnyt, kun hän on kuollut? Mutta hän oli hirveä, ja minun oli pakko\nsietää hänen hyväilyjään.\" Andy tunsi hänen vapisevan. \"Hän suutelikin\nminua ja sitten hän näytti minulle ne esineet, joita halusin, ja hän\npakoitti minut ottamaan sormestani sormuksen työntäen sen sijalle\nloistavan timanttisormuksen -- ja silloin minä sieppasin haluamani\nesineet -- ne olivat pöydällä. Ja kun hän aikoi lähestyä minua, uhkasin\nhäntä revolverillani.\"\n\n\"Teillä oli siis kuitenkin revolveri mukananne? Ah, hyvä Jumala,\nStella, te teitte nähtävästi kaikki, mikä voi saattaa vaaraan kalliin\nkaulanne!\"\n\n\"Niin minä toki teinkin ja riensin sitten pois koko talosta.\"\n\n\"Mitä tietä te poistuitte sieltä?\"\n\n\"Julkipuolen ovesta. Minä en tiedäkään muuta tietä.\"\n\n\"Te ette siis kulkenut hedelmätarhan kautta?\"\n\n\"En. Miksi sen olisin tehnyt?\"\n\n\"Jatkakaa. Te tulitte siis suoraan kotiin. Paljonkohan kello silloin\noli?\"\n\n\"Yksitoista. Beverleyn kello löi yhtätoista avatessani oven.\"\n\n\"Miksi te menitte hänen luokseen?\"\n\n\"Minä sain kirjeen -- hirveän kirjeen -- jossa asiat selitettiin\nyhtä selvästi kuin mahdollisuudetkin. Minä hävitin kaikki sieltä\ntuomani esineet ja sitten odotin teitä, koska luulin teidän tulevan\nvangitsemaan minua tekoni vuoksi. Toivoin hieman, ettette te tulisi\nsitä tekemään, mutta sitten taas toivoin päinvastaista. Luulin teitä\nvähemmän töykeäksi ja hirveäksi kuin komisario Danea. Ja kun näin\nteidän tulevan portille -- tiesin jotenkin teidän olevan siellä --\ntunsin haluavani suoriutua koko seikasta niin äkkiä kuin suinkin. En\nvoinut kestää enempää. Mitä te ajattelette tästä kaikesta, toht --\nAndrew?\"\n\n\"Näkikö kukaan teidän menevän taloon?\"\n\nStella pudisti päätään.\n\n\"Luuletteko te -- Wilmotin huomanneen sen?\"\n\n\"Arthur Wilmotinko? En. Miksi niin?\"\n\n\"Hän oli hyvin salaperäinen johonkin nähden. Hävittämänne esineet\nolivat varmaankin jonkunlaisia asiakirjoja?\"\n\nStella nyökäytti päätään.\n\n\"Missä poltitte ne -- täälläkö vaiko tuolla toisessa talossa?\"\n\n\"Täällä.\" Hän viittasi takkaan. \"Minä poltin kirjeenkin samassa\npaikassa.\"\n\n\"Sen kirjeenkö, jossa teitä pyydettiin sinne?\" kysyi Andy pettyneenä.\n\"Ette suinkaan polttanut sitä? Sehän olisi voinut todistaa kaikki.\"\n\nStella ei tullut levottomaksi.\n\n\"Minä en välitä mistään, jos te vain uskotte minua\", sanoi hän nousten\nvaivaloisesti jaloilleen. \"Minä lähden nyt nukkumaan. Ei, enhän minä\nvoikaan. Täällä ei ole ketään, joka valmistaisi isän aamiaisen. Hän\nliittää hyvään ruokahaluunsa herkuttelemisen, joka sopii mainiosti\ntoipilaalle.\"\n\n\"Niin, teidän pitää mennä nyt nukkumaan\", kehoitti Andy komentavasti.\n\"Minä valmistan kyllä isänne aamiaisen. Soitin eilen, että palvelijani\ntulisi tänne. Hän osaa valmistaa hyvää ruokaa, ja hänen vertaistaan\nsiistijää saa hakea.\"\n\n\"Oletteko te siitä ihan varma?\" kysyi Stella epäillen, vaikka hän\ntahtoikin uskoa, koska hän oli kovasti levon tarpeessa.\n\n\"Minä en tahdo ehdottaa mitään niin epähienoa, että kantaisin teidät\nyläkertaan\", sanoi Andy vakavasti. \"Olen kyllä kantanut raskaampiakin\nnaisia ollessani toimessa. He ovat tavallisesti ihan huumaantuneet.\"\n\n\"Kiitoksia vain, mutta kyllä minä sentään kävelen\", virkkoi Stella\nnopeasti. Hän pysähtyi kuitenkin portaitten puoliväliin ja nojautuen\nkaiteeseen ojensi kätensä.\n\n\"Minä olen hyvin iloinen, että juuri te satuitte tulemaan\", sanoi hän,\nkun Andy tarttui hänen käteensä painaen sen poskeaan vasten.\n\n\"Isän huone on toisessa kerroksessa -- julkipuolella\", kuului hänen\nviime ohjeensa.\n\nHänen mentyään Andy veti kierrekaihtimet ylös ja avasi ikkunat. Hän\nei ollut soittanut palvelijalleen. Hänellä oli kyllä palvelija, mutta\nmuistellessaan hänen keittämistaitoaan häntä värisytti. Pengottuaan\nkeittiön ja ruokasäiliön kaikki nurkat mullinmallin hän keitti\nitselleen hieman teetä ja alkoi sitten valmistaa Kenneth Nelsonin\naamiaista. Useasti sitä tehdessään hän selitti itselleen, että hänet\noli määrätty tutkimaan kaksoismurhaa, ja että hän teki mielettömästi\npyyhkiessään tomuja huoneesta ja pysähtyessään silloin tällöin\nkuuntelemaan kiehuvan veden porinaa.\n\nMutta Kenneth Nelson hämmästyi nähdessään Andyn vielä enemmän kuin tämä\nherrasmies oli hämmästynyt itseään. Hän nousi istualleen ja tuijotti\ntähän lääketieteen tohtoriin, joka kantoi tarjotinta, ja hänen ensi\nvaikutelmansa oli, että hän oli sairastunut uudelleen ja oli nyt hieman\npyörällä päästään tajuttomuutensa jälkeen.\n\n\"Mikä päivä nyt onkaan?\" huohotti hän.\n\n\"Maanantai vieläkin\", sanoi Andy laskien tarjottimen pöydälle. \"Tai\noli ainakin, ennenkuin minä tulin yläkertaan. Minä olen lähettänyt\ntyttärenne vuoteeseen.\"\n\n\"Ei suinkaan hän ole sairastunut?\" Kenneth oli todellakin säikähtynyt.\n\n\"Hän on vain väsynyt. Yö on ollutkin hyvin levoton. Merrivan on\nkuollut, ja luullakseni tekin voitte nousta ylös tänään. Pieni\nseurustelu naapurienne kanssa tulee tekemään teille vain hyvää. Mutta,\nNelson, tämän kylän täytyy olla kuiva teihin nähden. Minä en voi\nantautua mihinkään vaaraan.\"\n\nNelson oli pelästynyt.\n\n\"Merrivanko kuollut? Milloin se tapahtui? Hän oli kuin ruumiistunut\nterveys nähdessäni hänet viimeksi.\"\n\nAndy ei ruvennut kertomaan hänelle yksityiskohtia, ennenkuin taiteilija\npukeutui ja tuli alakertaan. Hän tuli sinne kantaen tarjotinta, jolla\noli kylmiä munia ja teetä, ja he söivät aamiaisen yhdessä.\n\n\"Kuinka kamalaa! Merrivan raukka! Hän ei ollut kyllä mikään hyvä\nystäväni, mutta --\"\n\nAndy näki hänen kasvonsa vääntyvän kuin hän olisi ajatellut jotakin\nilkeää ja kauan tajunnassa säilynyttä muistoa. Hän tiesi tämän miehen\nheikkouden ja luuli ajan oloon saavansa selville sen alkuperänkin.\nMerrivanin kuolema oli murtanut jonkun sinetin, joka oli sulkenut erään\nhänen muistinsa, komeron, ja nyt olivat synkät ajatukset päässeet\nvalloilleen järkyttämään häntä. Koko aamiaisen ajan Andy huomasi hänen\najavan takaa ja koettavan vangita uudestaan vankilasta murtautunutta\naatosta. Mutta se oli kasvanut jo liian suureksi sopiakseen kapeaan\nkoppiinsa, ja Nelson tuli vain vakavammaksi ja tyynemmäksi ja enemmän\nsen miehen kaltaiseksi, jollaiseksi Andy oli hänet otaksunutkin.\n\n\"Miksi Stella valvoi koko yön, tohtori?\" kysyi hän.\n\n\"Hän kuuli ehkä laukauksen tai mahdollisesti kertoi joku hänelle\ntapahtuman. Muuan palvelijatar sai hermokohtauksen ja huusi ainakin\ntunnin. Minä ihmettelen, että kukaan Beverley Greenissä voi nukkua.\"\n\nHän erosi Nelsonista, tämän aikoessa lähteä kävelemään, ja meni\nvieraskotiin. Kello oli silloin kahdeksan, ja hän oli saanut olla kuusi\ntuntia perin väsyttävässä työssä ja kestää ainakin kolme minuuttia\nniin kovia sielullisia tuskia, että ne olivat väsyttäneet häntä paljon\nenemmän kuin kaikki hänen muut kokemuksensa yhteensä.\n\nKomisario Dane oli juuri tulossa huvilasta hänen saapuessaan sinne.\n\n\"Puhelintieto päämajasta\", ilmoitti hän. \"Kaikkia asemia on varoitettu\nja aamulla annetaan määräys Abraham Selimin vangitsemisesta. Päämajassa\nhalutaan tietää, tiedättekö te lainkaan, missä hän asuu. He ovat\nlöytäneet hänen konttorinsa.\"\n\nAndy ei voinut antaa minkäänlaisia neuvoja.\n\n\"Onko mitään muuta löydetty?\" kysyi hän.\n\n\"Ei mitään. Kirjoituspöydän kiilloitetussa pinnassa on sormenjälkiä,\nja minä koetan saada ne valokuvatuiksi. Kuolemansyyn tutkija haluaa\npuhutella teitä kello yhdentoista aikaan.\"\n\nVäkivaltaiseen kuolemaan liittyvät muodollisuudet ovat loppumattomat,\nja varsinainen lautakuntatyö väsyttävää, mutta tarpeellista. Andy oli\nväsynyt kuin koira ja nukkui vielä silloinkin, kun useimmat ihmiset\nistuutuivat päivällispöytään.\n\nStella heräsi johonkin aikaan iltapäivällä, ja hänen ensi vaikutteensa\nherätessä oli, että jotakin hauskaa oli tapahtunut. Hän oli vielä\nsamanlaisella tuulella kylpiessään ja pukeutuessaan, vaikka hän\ntiesikin murhan tapahtuneen muutamien metrien päässä kotoaan ja itsensä\nviimeiseksi tunnetuksi henkilöksi, joka oli ollut uhrin seurassa. Hän\nmyönsi itselleen näin paljon hyväksyen itsesyytöksen hyvin tyynesti.\nHän oli kyllä hyvin pahoillaan, ja jos ihmiset ajattelivat pahaa\nhänestä, oli se onnetonta. Hänet voitiin ehkä vieläkin vangita. Mutta\nei tämäkään kaamea loppu kyennyt peloittamaan häntä, niin että hänen\nmielentilansa olisi muuttunut.\n\n-- Sinä olet kylmäverinen, paatunut ja epäinhimillinen, mietti hän, --\nja epänaisellinenkin.\n\nMutta ehkä hän olikin enemmän naisellinen sillä tuulella ollessaan kuin\nmuulloin. Maailma on ahtaampi ja paljon rajoitetumpi naiselle kuin\nmiehelle. Se voi supistua loistavaksi olennoksi, joka kuvastuu selvästi\nepämääräisten ja tarkoituksettomien muotojen likaista taustaa vasten.\n\n-- Andyn palvelija on nähtävästi kovakourainen ja häikäilemätön\nhuoneiden puhdistaja, ajatteli hän suoristaessaan koristuksia, jotka\nmies oli jättänyt vinoon, ja ottaessaan pois harjan ja tomulautasen\npianon kannelta.\n\nKenneth Nelson tuli kotiin poreillen uutisia. Hän oli syönyt välipalan\nkerhossa ja kaikki muutkin olivat olleet siellä ja myöntäneet murhan\n\"ilkeäksi jutuksi\".\n\n\"Minä huomasin sinun nousseen\", virkkoi Stella. \"Tiedätkö sinä, missä\nAndrew Macleodin palvelija on? Minä haluan kiittää häntä. Toiko hän\nsinulle aamiaisen? Hämmästyit luullakseni nähdessäsi hänet?\"\n\n\"Tohtori Macleod toi minulle aamiaisen. Minä en nähnyt mitään\npalvelijaa\", sanoi Nelson. \"En tiennytkään hänellä olevan sellaista.\nSanon sinulle suoraan, Stella, että nämä uutiset Merrivanista ja tuosta\nmiehestä ovat hirveitä.\"\n\n\"Mistä miehestä?\"\n\nHän teki tämän kysymyksen ajattelematta sitä lainkaan. Kömpelö\nsiistijä olikin siis Andrew. Hän tunsi olevansa halukas laskemaan\npuhdistusvälineet takaisin pianolle.\n\n\"Mikä hänen nimensä nyt taas olikaan -- Sweeny --\"\n\n\"Sweenykö? Mitä sinä tiedät hänestä?\" kysyi Stella äkkiä.\n\nNelson kertoi hänelle tarinan iloiten siitä, että hän oli löytänyt\nainakin yhden tietämättömän ihmisen.\n\n\"Kertoiko Macleod sinulle mitään? Hän sanoi sinun kuulleen laukauksen\nja valvoneen koko yön. Minä puolestani luulen tuon miehen ja Merrivanin\nryhtyneen kaksintaisteluun ja --\"\n\nHän selitti teoriansa perusteellisesti ja Stella oli liiankin iloinen\nkuullessaan hänen puhuvan ja vapautuessaan vastaamisen pakosta.\n\nHän tuumaili, kuinka Andrew oli löytänyt munat. Hänen olisi pitänyt\nilmoittaa Andylle, että leipää säilytettiin kiviruukussa ja voita\njääkaapissa. Hän ei aikonut lopettaa Andyn aloittamaa siistimistä,\nkoska se olisi ollut kauniin hävityksen saastuttamista tai kuin\ntäydentämistä. Teelusikat -- kuinka hän oli löytänyt nekin? Mutta\nhänhän olikin etsivä.\n\n\"Mikä hemmetti sinua oikeastaan naurattaa?\" kysyi raivostunut Nelson.\n\"Koira vieköön, Stella, minusta tämä juttu ei tunnu ollenkaan\nnaurettavalta!\"\n\n\"Minä olen niin pahoillani, rakkaani -- hermostumista tai jotakin\nmuuta. Mutta mikä tämä on?\"\n\nHän otti kirjeen isänsä kädestä.\n\n\"Mandbyn lähettämä maksumääräys, suurempi kuin olin osannut\nodottaakaan\", sanoi Nelson. \"Minä olin sen melkein unohtanut, mutta\nnähdessäni sinun nauraa hihittävän, muistinkin sen.\"\n\nHän ei ollut milloinkaan ennen antanut Stellalle saamaansa\nmaksumääräystä. Hän oli tavallisesti vienyt ne itse pankkiin, ja\nseuraavana aamuna oli Stella saanut lähteä hakemaan uusia palvelijoita.\nHän oli nyt naurettavan ylpeä parannuksestaan, ja Stella oli liikutettu.\n\n\"Sinä kultainen isä!\" Stella suuteli häntä riippuen hänen kaulassaan,\nja Nelson sai tuntea hieman tuota unohdettua tyydytystä, joka on sukua\nhyveelle.\n\n\"Macleod on saanut asian hoitaakseen. Minä puhuttelin häntä pari\nminuuttia sitten, ja hän oli ihan haamun näköinen. Murha oli\njärkyttänyt häntäkin. Hän sanoi minulle näin: 'Minä jouduin tänä aamuna\nhyvin tukalaan tilanteeseen kymmeneksi minuutiksi'. Miesparka, mutta\niloinen hän oli. Kultaseni, hän oli yhtä iloinen kuin -- sinäkin. He\ntottuvat luullakseni tällaiseenkin. Kyvykäs mies, epäilemättä. Minä\nolen niin iloinen, että hän on täällä.\"\n\n\"Niin olen minäkin\", sanoi Stella katsellen tomuista pöytää.\n\nHerra Nelsonilla oli sentään muuan hyväkin uutinen. Hän oli tavannut\nentisen keittäjättärensä Beverleyssä ja pysähtynyt puhuttelemaan\nhäntä tämän hyvän naisen hämmästykseksi. Selvänä ollessaan Nelson\nei myöntänyt milloinkaan kotinsa ulkopuolella olevansakaan joskus\ntoisenlainen. Tämä olikin vaikeuttanut sovintoa eroitettujen\npalvelijoiden ja heidän entisen isäntänsä välillä melkoisesti.\n\n\"Minä kerroin hänelle lopettaneeni juopotteluni\", kehaisi hän.\n\"Jotensakin katkera pilleri nieltäväksi, Stella. Mutta minä tein sen\nkuitenkin. Hän tietää sen nyt kaikissa tapauksissa. Hänen sisarensa\nodottaa neljättä lastaan\", lisäsi hän epäjohdonmukaisesti, jatkaen\nsitten: \"Hän tulee tänne tänään iltapäivällä ja tuo sisarensa mukanaan\n-- ei, ei tuota toista, vaan nuoremman. Tyttö on kuulemma oivallinen\nsisäkkö. Hyvin kiltti ihminen, kihloissa erään Intiassa palvelevan\nsotilaan kanssa, joten saamme pitää hänet luonamme pitkän aikaa.\"\n\nStella siunasi Andrewia vielä kerran.\n\nHän koetti sitten koko iltapäivän muistella ja ajatella itsekseen,\nmiltä hänestä oli tuntunut kohdatessaan Andyn ensi kerran. Mutta se\noli hieman vaikeaa. Pelkoa ei voida ajatella, ellei myös pelkää.\nMielenliikutusten joukossa on sellaisiakin, jotka uhmaavat erittelyä.\nHän olisi antanut kaikki, mitä hän vain olisi voinut, jos hän olisi\nsaanut elää uudestaan nuo kolme minuuttia, jolloin Andy oli ajatellut\nhänen tunnustaneen tekemänsä murhan. Hänen kauhunsa ja -- hänen\nrakkautensa; Stella tunsi hänen käsiensä puristuksen olkapäissään.\nKuinka kauan hän oli tuntenutkaan Andyn? Hän oli tavannut Andyn\nneljästi ja vaihtanut hänen kanssaan vain toistakymmentä lausetta,\nennenkuin Andy oli sanonut uhraavansa ammattinsa ja kunniansa\nsuojellakseen häntä. Hänen moitteensa kiihkeys -- hän oli nimittänyt\nStellaa narriksi, kirotuksi narriksi --\n\nStellan isä oli onneksi poistunut. Hän ei olisi milloinkaan ymmärtänyt\ntyttärensä hilpeätä naurua. Stella haki päättävästi esille tomulautasen\nja harjan ja laski ne pianolle niin että jymähti.\n\n\n\n\nXI\n\nNelisilmä-Scottie\n\n\n    \"Kuka oli tuo nainen herra Merrivanin huoneessa? Kuolleen miehen\n    hovimestari oli kuullut selvästi naisen äänen. Herra Merrivan ei\n    ollut ottanut vastaan ketään vieraita sinä iltana. Hovimestari\n    ei ollut päästänyt taloon ketään, ja kuitenkin, tullessaan\n    alakertaan puoli tuntia sen jälkeen kuin herra Merrivan oli\n    käskenyt hänen mennä nukkumaan hän kuuli ääniä, ja toinen näistä\n    äänistä oli naisen. Kuka oli tämä salaperäinen vieras? Kaiken\n    todennäköisyyden mukaan nainen voi ainakin valaista jotenkin\n    tätä kaksoismurhaa, jolle viime vuosien rikokset eivät voi vetää\n    vertoja jännittävissä yksityiskohdissa.\"\n\nAndy luki lehden pääkirjoituksen hyvin tyynesti. Siinä oli muitakin\nmelkein samanlaisia kirjoituksia. Uutistenkerääjät olivat kääntyneet\nhovimestarin puoleen. Sitä ei ollut voitu välttää. Hän ei ollut voinut\npistää miestä tyrmäänkään, eikä hänen antamansa varoitus näyttänyt\ntepsineen.\n\nEnsimmäinen uutistenkerääjä, jonka hän tapasi seuraavana aamuna,\nviittasi tähän naisen satunnaiseen talossaoloon kuin johonkin hyvin\ntärkeään seikkaan.\n\n\"Mahdollisesti\", sanoi Andy, \"hän ehkä voisi kertoa meille jotakin,\nmutta tuskinpa sentään mitään murhasta. Hänen nähtiin poistuvan talosta\nkello yhdentoista aikaan. Mutta murhahan tapahtui vasta yhden jälkeen.\"\n\n\"Kuka näki hänen poistuvan?\"\n\n\"Se on minun oma mielisalaisuuteni\", virkkoi Andy hymyillen. \"Vakavasti\npuhuen, minä en ainakaan kiinnittäisi naiseen niin suurta huomiota.\nHän on voinut olla jokin naapuri, joka luonnollisesti on kauhuissaan\najatellessaan julkisuutta.\"\n\nToista uutistenkerääjää kohtaan hän ei enää ollut niin pidättyväinen.\n\n\"Omituista kyllä, että minä juuri satuin huomaamaan hänet. Istuin\navonaisen ikkunan vieressä. Yö oli lämmin, kaunis ja melkein niin\nvaloisa kuin aurinko olisi paistanut. Näin hänen kulkevan aukion\npoikki; hän käveli ikkunani alitse päätielle.\"\n\nAndrew Macleod ei voinut lainkaan ymmärtää Andrew Macleodia. Hän\ntoimi parin tarkoitusperän saavuttamiseksi -- eroittaakseen tytön\nkokonaan erilleen jutusta ja saattaakseen murhaajan oikeuden käsiin.\nHelppous, millä hän valehteli, hämmästytti häntä itseäänkin. Vaikka hän\ntavallisesti olikin niin äärettömän tunnontarkka, että hän saadakseen\ntäyden vakaumuksen silloinkin, kun hän jo tiesi vangin rikoksen, ei\nmilloinkaan sekoittanut otaksumaa tosiseikkoihin, valehteli hän nyt\nkuitenkin liukkaasti ja häpeämättömästi.\n\nJokaisen uuden uutistenkerääjän pyrkiessä hänen luokseen hän odotti\nnäkevänsä erään miehen vakavat kasvot, jonka epäilyksien poistaminen\ntulisi olemaan vaikeampaa kuin kenenkään muun. Mutta onneksi ei muuan\nherra Downer ilmestynytkään näkyviin. Hän kysyi eräältä toiselta\nuutistenkerääjäitä:\n\n\"Mielestäni olisi tämän jutun pitänyt ihan erityisesti miellyttää\nDowneria?\"\n\nSanomalehtimies virnisteli.\n\n\"Downer on lomalla. Minä olen siitä hyvin iloissani, koska en\nmielelläni työskentele hänen kanssaan.\"\n\nAndy hymyili itsekseen. Hän yhtyi toisen huojennukseen Hän oli\nvastannut siihen päämajan sähkösanomaan, jossa asia oli jätetty\nhänen hoitoonsa samalla kun siinä oli kysytty, tarvitsisiko hän\napua. Jutusta oli suuri osa kaupungissa ja hän jätti sen kaupungissa\noleskelevien miesten suoritettavaksi ilmoittaen tyytyvänsä käsillä\nolevaan apuun. Hänen ihan odottamaton ja epävirallinen avustajansa\nsaapui kello yhdentoista aikaan, kun hän oli lähettänyt pois viimeisen\nuutistenkerääjän.\n\nMuuan laiha ja pitkä mies, jolla oli yllään leveät polvihousut ja\ngolfikengät, tuli vieraskotiin, ja vahtimestarin leuka loksahti alas,\nkun hän näki vieraan.\n\n\"Hyvää huomenta, Johnston\", tervehti tulokas iloisesti. \"Onko Macleod\nsaapuvilla?\"\n\n\"Herra Macleod on arkihuoneessaan\", sanoi vahtimestari hitaasti.\n\"Tuntuu melko yllättävältä nähdä teitä jälleen, professori.\"\n\n\"Nelisilmä-Scottie\" otti nenältään kultasankaiset silmälasinsa ja\npudisti ne punaisella silkkinenäliinallaan.\n\n\"Se olikin vain erehdys, poliisien tekemä narrimainen virhe. Mutta\nminä en ole siitä vihoissani. Meidän pitää, Johnston, kaikissa\ntapauksissa muistaa, että sellaisia erehdyksiä täytyy tapahtua vaikka\nkuinka kunnollisessa poliisikunnassa. Me emme saa milloinkaan syyttää\npoliisia, vaikka joutuisimme kuinka suuriin vaikeuksiin tahansa.\nParempi on, että kymmenen viatonta kansalaista vangitaan, kuin että\nyksi rikollinen pääsee pakoon.\"\n\n\"Niin, sir\", sanoi hämmästynyt Johnston ryhtyen luonnollisesti\nosoittamaan samaa kunnioitusta entiselle vieraalleen kuin ennenkin.\n\"Haluatteko te tavata herra Macleodia?\" Hän epäröi. \"Minkä nimen\nilmoitan hänelle?\"\n\n\"Bellinghamin, professori Bellinghamin\", virkkoi Scottie lisäten: \"Oman\nnimeni.\"\n\nMinuuttia myöhemmin:\n\n\"Minkä professorin?\" kysyi Andy.\n\n\"Bellinghamin, sir; tuon saman herrasmiehen, joka oleskeli täällä\nennenkin.\"\n\n\"Senkö peijakkaan?\" sanoi Andy. \"Opastakaa hänet tänne.\"\n\nScottie tuli huoneeseen, lähetti herra Johnstonin pois\npäännyökkäyksillä ja sulki oven.\n\n\"Mille ihmeelle minä olen velassa tästä vierailusta, Scottie?\"\n\n\"Oikeuden ihmeelle\", vastasi Scottie istuutuessaan käskemättä. \"_Fiat\njustitia_ ja niin edespäin. Minä en ole lainkaan vihoissani teille,\nMacleod.\"\n\nAndy nauraa hihitti.\n\n\"Väitöksenne muuallaolostanne kelpasi siis?\"\n\nScottie nyökäytti päätään juhlallisesti.\n\n\"Tuomari sanoi, ettei hän voi lähettää minua tutkintovankilaan ja\nettä viranomaiset olivat nähtävästi erehtyneet henkilöstä. Sellaista\non sattunut ennenkin ja tulee vastakin sattumaan, Macleod. Pulmakseni\nihan totta pelasin whistiä herra Felix Lawsonin kanssa, tuon kuuluisan\nravintoloitsijan --\"\n\n\"Ja varastetun kätkijän kanssa\", lisäsi Andy korostavasti. \"Ellen minä\nmuista väärin, on hänet todistettu kerran syylliseksikin siihen.\"\n\n\"Älkäämme ruvetko penkomaan esille vanhoja häväistysjuttuja\", sanoi\nScottie. \"Pääasia on kuitenkin se, että olen nyt täällä valmiina\npalvelemaan teitä.\"\n\nAndy pyörähti tuolillaan katsoen vieraaseensa.\n\n\"Minkä nimen te sanoitte Johnstonille?\"\n\n\"Bellinghamin, professori Bellinghamin. Se on jonkunlainen _nom de\nguerre_, salanimi. Ja kaikissa tapauksissa, mikä oikeastaan onkaan\nprofessori? Vain sellainen henkilö, joka väittää kivenkovaan jotakin.\nMinä väitän ymmärtäväni geologiaa melkein yhtä hyvin kuin Leibnitz ja\nHuttonkin. Paleozoinen kallio, jonka luulen kuuluvaksi devonilaiseen\njärjestelmään, muodostaa tutkimuksieni pääaiheen ja --\"\n\n\"Älkäämme ryhtykö väittelemään oppineisuudestanne\", sanoi Andy\nhyväntuulisesti. \"Nyt on kysymys vain siitä, miksi te olette tullut\ntänne? Te olette nähtävästi pelastunut lain oikeudenmukaisilta\ntoimenpiteiltä -- minä epäilen siinä tehdyn huikeasti vääriä valoja --\"\n\nScottie veti tuolinsa lähemmäksi.\n\n\"Minähän kerroin teille jotakin tästä paikasta\", virkkoi hän vakavasti.\n\"Sanoin teille jonkun onnettomuuden tapahtuvan ja nyt on aavistukseni\ntoteutunut.\"\n\nAndy nyökäytti päätään. Hän oli muistanut Scottien varoituksen hyvinkin\nusein murhan jälkeen.\n\n\"Nyt minä aion ilmoittaa teille hieman muutakin\", jatkoi Scottie.\n\"Ruusujen varjossa, kivellä ja aukiolla\" -- hän siirteli jalkojaan\nkuvaannollisesti -- \"me puhelemme kuin veljet\".\n\n\"Tiedättekö te jotakin siitä?\" kysyi Andy.\n\n\"Minä en tiedä, arvaan vain. Minä kiinnyin tähän paikkaan osaksi\nsenvuoksi, että se sijaitsee niin kaukana päätiestä, ja osaksi siksi,\nettä se näytti minusta niin hirveän otolliselta kaikkine noine rikkaine\nhenkilöineen, joiden hopea- ja kultatavaroita tarvitsee vain vaivautua\nottamaan. Tuo Sheppardin matami pitää munankokoisia helmiä, ja hänen\nmiehensä, virallinen arkkitehti, on tietysti lahjuksien ottaja. Mutta\nse sikseen. Minä sanon teille suoraan, että tässä paikassa on saalista\ntiedemiehillekin. Olen tietysti tarkastanut kylän kerhosta Sheppardin\nautovajaan saakka. Nelsonin asunto on ainoa sellainen talo, että siihen\nkohdistettu yönkin työ olisi tulokseton, mutta luultavasti te tiedätte\nsen yhtä hyvin kuin minäkin. Eipä sillä, että se olisi vailla aarretta\n--\"\n\n\"Niin, jatkakaa te vain selostustanne\", sanoi Andy lyhyesti ollen\npahoillaan, koska Scottie vilkaisi häneen äkkiä kysyvästi. Mutta\nScottie ei viitannut enää lainkaan puheessaan Nelsonin taloon eikä sen\naarteeseen.\n\n\"Minä olen tutkinut Merrivanin tiluksetkin tyystin ja hän onkin\nainoa, joka on ryhtynyt tarkoituksellisiin toimenpiteihin rosvoja\nja varkaita vastaan. Hän on laittanut hälytyskellot kaikkiin muihin\nikkunoihinsa, paitsi työhuoneensa takaikkunaan, mutta sekin voidaan\nlukita patenttisäpillä, niin ettei sitä voida avata ulkopuolelta.\nHänellä on revolverikin, jota hän säilyttää pienen kaapin laatikossa\nkirjoituspöytänsä takana. Sen ovi muistuttaa seinän laudoitusta, mutta\nsiinäpä katselija juuri erehtyykin.\"\n\n\"En minäkään sitä huomannut\", myönsi Andy harrastusta osoittaen.\n\"Kuinka se avataan?\"\n\nScottie pudisti päätään.\n\n\"Minä en ole milloinkaan ollut siellä, vaikka olenkin sen nähnyt. Ja\nminä kerron teille vielä vähän muutakin, Macleod. Takaikkunassa ei ole\nhälytyskelloa senvuoksi, että vanha Merrivan meni tavallisesti siitä\nulos öisin. Ikkunan alla ulkopuolella on leveä kivipenkki. Te näitte\nkai sen?\"\n\n\"Minne hän meni?\"\n\n\"Minä en tiedä, näin vain hänet kerran. Mutta hän kiipesi siitä ulos\nniin näppärästi ja reippaasti, että tiesin hänen kulkeneen sitä tietä\nennenkin -- hedelmätarhan läpi, Jumala ties minne. En seurannut häntä\nmilloinkaan, koska se olisi ollut epähienoa. Lihavat miehet ovat yhtä\noikeutettuja seikkailuihin kuin me laihatkin.\"\n\n\"Milloin te näitte hänen poistuvan ikkunan kautta?\"\n\n\"Yöllä ennen sitä aamua, jolloin saitte minut kiinni\", selitti\nScottie. \"Kello oli silloin noin puoli kaksitoista. Minä en nähnyt\nhänen palaavan, mutta kiinnitin kuitenkin huomioni mieheen, joka\nseurasi häntä. En sentään niin tarkasti, että voisin sanoa teille\nhänen nimensä tai hakea hänet esille parikymmenmiehisestä joukosta.\nSenvuoksi en juuri seurannutkaan heitä. Minä arvelin, että Merrivan saa\npiakkoin tutustua omiin vaikeuksiinsa, ja vaikka minä viranomaisten\nhairahduksien johdosta usein olen saanutkin esiintyä oikeuden edessä,\nen ole milloinkaan alentunut niin alas, että olisin sekaantunut jonkun\navioerojuttuun. Olenko kyennyt kiihoittamaan uteliaisuuttanne?\"\n\n\"Olette todellakin, Scottie. Te tiedätte luullakseni suunnilleen sen\nmiehen koon?\"\n\n\"Hän on pieni mies, melkein teidän kokoisenne\", sanoi Scottie kuuden\njalan pituisen miehen hävyttömyydellä.\n\n\"Siis noin yhdeksänkuudetta tuumaa?\"\n\n\"Juuri sille paikoin\", myönsi Scottie oikaisten sanontaansa. \"En\nkuitenkaan tahdo väittää häntä niinkään kookkaaksi. Rehellisesti\npuhuen, hän oli pieni mies; tuskinpa hän olisi ulottunut teitä\nolkapäähänkään. Mutta sitä on hyvin vaikea arvostella -- kuutamossakin.\nMinä huomasin miehen, ennenkuin Merrivan tuli ulos. Hedelmäpuutarhan\npuiden rungot on kalkittu ja minä näin hänen sivuuttavan erään rungon\nja säikähdin hieman. Tarkoitukseni olivat ihan itsekkäät; ensi\najatukseni kohdistui omaan turvallisuuteeni, minkä vuoksi en jatkanut\ntarkastustani. Ja sitten Merrivan tuli ulos poistuen talosta, kuten jo\nkerroinkin. Hän ehti hävitä näkyvistä, ennenkuin tuo hedelmätarhassa\nvahtiva mies liikahti, ja sitten näin hänet vilahdukselta kuutamossa.\nSain sen vaikutelman, ettei hän ollut siellä ensi kertaa vahtimassa, ja\nehkä hänellä oli pätevät syynsäkin siihen.\"\n\n\"Ilmoituksenne tekee jutun vain mutkallisemmaksi\", lausui Andy\nmiettiväisesti. \"Sanoakseni teille suoraan, Scottie, niin minä\nhalusinkin hyvin kiihkeästi saada kuulla jotakin uutta. Tämä antaa\nmeille johtolangan. Ette kai ole kuullut mitään häväistysjuttua?\"\n\nScottie pudisti päätään.\n\n\"En kiinnitä milloinkaan huomiotani sellaisiin asioihin\", sanoi hän\nhyveellisesti. \"Pidin kuitenkin seuraavana aamuna tarkasti silmällä\nkaikkia naisia golfradalla näkemättä kuitenkaan naitujen naisten\njoukossa ketään sellaista, joka olisi voinut viekoitella hyvällä maulla\nvarustettua arvostelukykyistä miestä.\"\n\nAndy ajatteli hetkisen.\n\n\"En tarkoin tiedä, mitä tulen tekemään kanssanne, Scottie, tai kuinka\ntulen selittämään täälläolonne. Te olisitte luullakseni minulle\nsuureksi avuksi, mutta ette luonnollisesti voi enää ruveta näyttelemään\nentistä yhteiskunnan suosikin osaa.\"\n\n\"En ole oikeastaan milloinkaan ollut sellainen\", sanoi Scottie\nhäpeämättä. \"Minä olin kietoutunut siihen silmiäkääntävään lumouksen\nvaippaan, jolla tiede vaatettaa palvelijansa.\"\n\nAndy nauroi.\n\n\"Minä olen kaikissa tapauksissa hyvin iloinen saatuani tavata teidät,\nScottie, ja melkein riemuissani siitäkin, että te pääsitte ehein\nnahoin pälkähästä, vaikka sen myöntäminen onkin epäsiveellistä. Mihin\ntoimenpiteihin minä nyt ryhtyisinkään teihin nähden? Ihmettelenpä,\ntahtoisivatko Nelsonit ottaa teidät luokseen asumaan? En ole lainkaan\nvarma herra Nelsonista.\"\n\nHän vihjaisi näin olevansa hyvin varma tytöstä, ja Scottie sai sen\nkäsityksen, että hän ainakin oli tutustunut tyttöön.\n\n\"Jääkää te tänne niin pitkäksi aikaa, että ehdin käväistä siellä\",\nkehoitti Andy. \"Älkää viitsikö lukea kirjeitäni, jos suinkin voitte\nolla sitä tekemättä.\"\n\nTämä hämmensi hänen vieraansa kokonaan, mutta Andy tukki hänen suunsa\nnaurullaan.\n\nStella, nauttien siitä ylellisyyden suomasta tunteesta, jonka pari\nkunnollista palvelijaa oli suonut hänelle, työskenteli puutarhassa, kun\nAndy tuli portista. Stella veti sormikkaat pois ojentaen kätensä.\n\n\"Stella, minä pyydän teitä nyt avukseni. Tänne on saapunut muuan vanha\nystäväni enkä voi oikeastaan ottaa häntä asumaan vieraskotiinkaan,\nvaikka todella olenkin hänen apunsa tarpeessa.\"\n\n\"Mutta miksi ei vieraskotiin?\" kysyi Stella hämmästyneenä.\n\n\"Isä voisi kyllä taata hänet.\"\n\n\"Vieras on Scottie\", selitti Andy. \"Te muistatte kai\nNelisilmä-Scottien?\"\n\n\"Tuonko professorin?\" sanoi Stella hämmästyneenä. \"Minä luulin hänen\nviruvan vankilassa.\"\n\n\"Viranomaiset erehtyivät\", sanoi Andy tyynesti, \"ja hän on päässyt\nvapaaksi. Voisitteko te sietää häntä? Minä tiedän tämän pyyntöni\nhyvin kummalliseksi, koska Scottie on epäilemättä pahantekijä. Mutta\nminä lupaan teille, ettei hän tule häpäisemään teitä eikä varastamaan\nhopeitanne. Välttämätöntä kuitenkin on, että asia selitetään isällenne\ntyydyttävästi.\"\n\nStella rypisti otsaansa mietteissään.\n\n\"Jos isä todella uskoisi viranomaisten erehtyneen -- minä tarkoitan,\nettä Scottie sentään on ollut vangittuna -- ja että professori sen\njohdosta tuntee itsensä hieman araksi --\"\n\n\"Niin juuri\", sanoi Andy mennen taloon puhuttelemaan herra Kenneth\nNelsonia.\n\nAndy löysi hänet työhuoneesta, jossa taiteilija oli kiinnittänyt\nkaiken huomionsa Pygmalionin vasempaan silmään. Hän kuunteli uteliaana\nkertomusta Scottien palaamisesta.\n\n\"Minä ymmärrän sen luonnollisesti täydellisesti\", sanoi hän.\n\"Miesraukka ei tietystikään halua tavata kaikkia näitä ihmisiä enää\nja jos hän, kuten te sanoitte, haluaa täydentää huomionsa Beverleyn\nmaakerrostumista -- näin ohimennen sanoen Beverley on siitä huomattava,\nettä sillä on omat maakerrostumansa -- majoitan hänet mielelläni\nluokseni, vaikka en ole milloinkaan kuullut ihmisten tutkivan geologiaa\nöisin.\"\n\n\"Professori onkin merkillinen mies\", sanoi Andy vakavasti.\n\n\n\n\nXII\n\nMies, joka ei oleskellut missään\n\n\nScottien sijoittaminen Nelsonien luo oli edullista parille\ntarkoitukselle. Se antoi Andylle ovelan, vaikkakin periaatteettoman\napulaisen ja soi hänelle samalla miellyttävämmän tunteen siitä, että\nStellalla nyt, paitsi isää, oli toinenkin suojelija. Sillä se oli\nepäämätön tosiseikka, että murhaaja oli vielä vapaalla jalalla jossakin\nja voi säästääkseen omaa nahkaansa sekoittaa tytönkin juttuun, koska\nehkä oli nähnyt tytön ja Merrivanin kohtauksen. Kuinka oli Stellan\nhuivi joutunut hedelmätarhaan? Andy ei voinut arvata sitä, missä\ntarkoituksessa se oli otettu, mutta se oli kuitenkin selvää, että\nmurhaaja oli hyvin tiennyt tytön läsnäolon.\n\nHän ajoi kaupunkiin sinä aamuna vieden mukanaan sinne tuon hiiltyneen\nmuistikirjan, joka ei ollut kertonut hänelle mitään, koska puolet\nlehdistä oli revitty irti ja poltettu erikseen, ennenkuin kirja oli\nheitetty tuleen.\n\nHän meni ensi työkseen Ashlar Buildingiin. Herra Abraham Selimin\nkonttori oli poliisin hallussa ja Sweenyn edeltäjä oli löydetty ja\nodotti häntä. Muuan Sweenylle osoitettu kirje oli tärkein löytö, minkä\npoliisi oli tehnyt. Se oli nähtävästi vastaus johonkin, jonka Sweeny\noli jättänyt isännälleen, ja käsitteli niin jokapäiväisiä asioita kuin\nkonttorin puhdistusta ja siitä aiheutuvia kustannuksia. Sen merkitys\nAndyn näkökannalta katsottuna oli siinä, että se oli kirjoitettu\nsamalla käsialalla kuin Merrivanin kirjoituspöydältä löydetty kirjekin.\n\nSitten saatiin selville vielä sekin -- ja tämä todistus saatiin\nhissipojalta, joka oli tuntenut Sweenyn -- että mies oli saanut eron\nmurhansa edellisenä päivänä. Ja sekin saatiin vielä ilmi, miksi hänet\noli eroitettu. Selim oli syyttänyt häntä siitä, että hän oli avannut\nhöyryllä kirjeitä ja lukenut niiden sisällön, ja hänen syytöksellään\noli kai ollutkin pätevät perusteet, vaikka mies oli kieltänyt sen.\n\nMuutapa hän ei juuri saanutkaan tietää. Sweenyn edeltäjä ei ollut\nnähnyt milloinkaan isäntäänsä ja toimitti nähtävästi tehtävänsä\nsamaan tapaan kuin toinen, jolle hän oli luovuttanut virkansa.\nKirjeet jätettiin kassakaappiin ja perittiin tavallisesti lauantaisin\nja keskiviikkoisin, jolloin konttoristin toivottiin pysyttelevän\npoissa konttorin läheisyydestä. Kukaan ei ollut ikinä nähnyt tuon\nsalaperäisen herra Selimin tulevan konttoriin tai poistuvan sieltä\neikä ovenvartijakaan tuntenut häntä. Muuten oli kyllä mahdollista,\nettä hänellä oli rakennuksessa toinenkin huoneusto, mutta kysellen\nsaatiin selville kaikki muut vuokraajat. Ajatellen muiden läheisyydessä\nsijaitsevien konttorihenkilökuntain mahdollisesti nähneen edes\nvilahdukselta herra Selimin, Andy pistäytyi itse viereiseen konttoriin,\njonka olivat vuokranneet laivanvarustajat, nimeltä Wentworth &\nWentworth.\n\nHän huomasi henkilökuntaan kuuluvan vain erään naiskonekirjoittajan,\njonka selostuksesta hän sai selville, että toiminimi Wentworth &\nWentworth oli nähnyt parempiakin päiviä ja että liikettä nyt hoidettiin\npikemminkin liikeylpeydestä kuin lisäytyvien tulojen vuoksi.\n\n\"Herra Wentworth on juuri kaupungilla\", sanoi tyttö. \"Hänen terveytensä\non melko huono ja hän tuleekin tänne konttoriin vain parina päivänä\nviikossa. Hän ei voisi luullakseni kertoa teille paljonkaan herra\nSelimistä.\"\n\n\"Oletteko te milloinkaan nähnyt herra Selimiä sattumalta?\"\n\n\"En, sir.\" Tyttö pudisti päätään. \"Ja minä olen ihan varma siitäkin,\nettei herra Wentworthkaan ole, koska hän sanoi minulle kerran tai\nkahdestikin, kuinka kummallista on, ettei kukaan milloinkaan näe\nherra Selimiä. Sen konttorin henkilökunnasta en ole nähnyt muita kuin\nkonttoristin. Hän oli siellä kello yhdestätoista yhteen saakka. Kuinka\nhelppo työ hänellä olikaan! Minä ihmettelen, kuinka hän voi olla niin\ntyperä, että menetti sen.\"\n\nTyttökin oli nähtävästi kuullut puhuttavan höyryllä avatuista kirjeistä.\n\nAndy meni nyt puhuttelemaan veronkantajaa. Tämä virkamies ilmoitti\nhänelle, että herra Selimin veroselvitykset olivat aina jätettäessä\ntäydessä kunnossa ja että verot oli maksettu. Hän ei ollut tavannut\nmiestä eikä sattunut käymään hänen luonaankaan.\n\nAndy luovutti konttorin erään etsivän huostaan ja palasi Beverley\nGreeniin melkein yhtä viisaana kuin oli ollut lähtiessäänkin.\n\nTietäisiköhän Scottie -- Scottie kummallisine tietoineen\npohjakerroksista ja omituisista olennoista, jotka muodostavat niiden\nväestön. Hän päätti neuvotella Scottien kanssa. Hän oli hyvin usein\nneuvotellut hänen kanssaan sen jälkeen kuin Scottie oli asettunut\nmajailemaan Nelsonien luo. Se sopi samalla vierailunkin verukkeeksi.\n\nHän tapasi tämän arvoisan herrasmiehen juuri opettamassa Stellalle\npikettipelin salaisuuksia. Herra Nelson oli mennyt kerhoon esittämään\njotakin uutta teoriaa.\n\n\"Selim? Abraham Selim? Niin, hän on koronkiskuri ja luullakseni myös\nkieroilla poluilla.\"\n\nAndy huomasi tytön kasvojen käyneen äkkiä vakaviksi. Tyttö olikin nyt\ntodellisuudessa ensi kerran hieman levoton rikoksen tapahduttua.\n\n\"Minä en ole milloinkaan tavannut ketään, joka olisi nähnyt hänet,\nmutta olen tavannut paljonkin henkilöitä, joille hän on antanut\nlainaksi rahaa. Hän on ilkeä peijooni.\"\n\n\"Onko hän sellainen mies, että hän pystyy uhkaamaan jotakuta, joka ei\nmaksa?\"\n\n\"Uhkaamaanko?\" sanoi toinen halveksivasti. \"Maailmassa ei ole mitään\nsellaista, mitä ei Selim olisi valmis tekemään. Muuan ystäväni\" -- Hän\noikaisi puhettaan. \"Muuan mies, josta olen kuullut puhuttavan, eräs\nHarry Hopson, petkutti häneltä parisataa. Hän hankki siitä Harrylle\nkymmenen vuotta. Eipä sillä, ettei Harry olisi ansainnut sitä, mutta\nSelim pani alulle hienon jutun häntä vastaan, muutaman vanhan, jonka\nHarry oli jo unohtanut. Hän joutui kaikissa tapauksissa kymmeneksi\nvuodeksi lukkojen taakse.\"\n\nMuuan asia oli varma. Jos Merrivan oli ollut sellaisissa\ntaloudellisissa vaikeuksissa, että hänen oli ollut pakko lainata\nSelimiltä, nousivat hänen velkansa äärettömiin summiin. Hänen\nhankkijansa olivat saaneet maksun lauantaihin saakka, hänen\npankkitilillään oli muutamien tuhansien puntien suuruinen säästö, eikä\nmistään löydetty minkäänlaisia todistuksia siitä, että häneltä olisi\nvaadittu rahoja. Oli hyvin vaikeata sanoa, kuinka rikas hän oli ennen\nkirjanpitäjän toimittamia laskelmia hänen omistamistaan vakuutuksista.\nMitään sellaista kirjeenvaihtoa ei oltu löydetty, joka olisi\npaljastanut pienimmänkään sitoumuksen tuolle salaperäiselle miehelle,\neikä koronkiskurinkaan kirjoittamia kirjeitä oltu tavattu.\n\nMuuan seikka oli kuitenkin saatu selvitetyksi, nimittäin nuo\nkummalliset kengät, jotka Merrivanilla oli kuollessaan ollut jalassaan.\nHänellä oli ollut tapana tehdä yöllisiä vierailuja -- mutta miksi hän\noli käyttänyt noin raskaita kenkiä, jos noiden yöllisten kävelyjen\npäämäärä oli itse kylässä, kuten Scottie otaksui? Ja jos asia oli niin,\nmiksi käyttää kenkiä, jotka aiheuttivat pirullista kolinaa samalla\nhetkellä, kun niillä astuttiin soralle tai puulle? Kumipohjaiset\nkengät olisivat varmaankin paljon tarkoituksenmukaisemmat sellaisille\nseikkailuretkille. Andy mietti näitä asioita kävellessään aukion poikki\nMerrivanin taloon.\n\nKoko päivän ja sittenkin vielä pari päivää oli paikka ollut\nuutistenkerääjien piirittämä. Sinne oli tulvinut kummallisia,\nvalokuvauskoneilla varustautuneita miehiä ja uteliaita nuorukaisia\nmuistikirjoineen. Nyt oli jo viimeinenkin sanomalehtimies poistunut.\nHän oli päättänyt toimittaa tarkan etsinnän talossa. Tähän saakka\nhän oli kiinnittänyt huomionsa kokonaan tuohon pitkään huoneeseen ja\ntyytynyt vain sivumennen tarkastelemaan muita huoneita.\n\nTämä viime tarkastus supistui kuitenkin vain herra Merrivanin\nmakuuhuoneen tarkkaan tutkimiseen. Se sijaitsi alakerrassa\njulkipuolella ja oli suuri ja ilmava ja kalustettu vain\nvälttämättömillä huonekaluilla. Muutamasta ovesta päästiin\npukuhuoneeseen ja toisesta kauniisti sisustettuun kylpyhuoneeseen.\nHerra Merrivan oli nähtävästi pitänyt tarkan vaarin omasta\nmukavuudestaan. Kylpyhuone oli hämmästyttävän ylellinen. Sen seinät\noli päällystetty marmorilla, ja eräs sveitsiläinen toiminimi, jonka\nerikoisalaan kuuluivat tällaiset työt, oli sisustanut sen. Makuuhuoneen\nkalustoon kuuluivat nelipilarinen vuode, korkea kaappi ja suuri\nlipasto. Lattia oli osittain peitetty nelikulmaisella harmaalla\nmatolla. Siellä olivat myös pukupöytä, muuan pienempi pöytä, matala\nnojatuoli ja pari muuta tuolia, ja siinäpä sen kalusto jotensakin\nolikin.\n\nHän aloitti työnsä kiinnittämällä hieman enemmän huomiota vuoteeseen\nkuin hänellä ennen oli ollut tilaisuutta. Se oli hyvin jykevä\nhuonekalu, ja molemmanpuoliset kannattimet olivat paksut ja tukevat.\nHän koputteli erästä kannatinta vuoteen pääpuolessa huomaten sen\nkiinteäksi. Astinlaudan sisäpuoli oli kauniisti kaiverrettu toisen\npuolen ollessa ihan tasainen, paitsi paria kaiverrettua kilpeä\nheraldisine ruusuineen, jotka oli veistetty paksuihin tukipylväihin.\nHän käänsi vuoteen ylösalaisin tutkien patjan ja kulutti hyödyttömän\npuolituntisen koputtelemalla seiniin ja tutkimalla muita huonekaluja.\n\nHäntä hämmästytti se, ettei hän voinut löytää mitään muita\nviittauksia Abraham Selimiin. Talosta ei oltu löydetty ainoatakaan\nsellaista asiakirjaa, joka olisi jotenkin valaissut kuolleen miehen\npöydältä löydettyyn kirjeeseen kirjoitettua uhkausta. Ja mitä\nAbraham Selimiin tuli, oli hän hävinnyt kokonaan olemattomiin.\nJokainen hänen konttoriinsa saapunut kirje oli avattu, ja hänen\nliikkeensä hämmästyttävä laajuus ja asiakkaittensa luotettavaisuus\noli paljastettu, mutta eivät lainahakemukset eivätkä lykkäyspyynnöt\nantaneet etsiville minkäänlaista johtolankaa hänen henkilöllisyytensä\npaljastamiseksi. Mies oli mitä ilkein koronkiskuri, ja hänen\nkatoamisensa oli varmaankin tuntunut suurelta huojennukselta niistä\nmonista onnettomista ihmisistä, jotka olivat joutuneet hänen kynsiinsä.\n\nMutta se oli kummallisinta ja hämmästyttikin poliisia suuresti, ettei\nvoitu löytää mitään kirjallista todistusta hänen asiakkaittensa\nsitoumuksista. Konttorista ja hänen pankistaan ei löydetty mitään\nluetteloa eikä velkakirjoja. Koronkiskurit tallettavat tavallisesti\nsellaiset muiden vakuuksien mukana pankkiholveihin. Hänen saatavansakin\npankilta oli melko pieni. Vaikka hänen tileistään nähtiinkin, kuinka\näärettömän suuri hänen vaihtonsa oli, ei hänen juoksevalla tilillään\nollut milloinkaan kuin muutamia tuhansia puntia, ja hänen sille\npanemansa rahat otettiin pois jälleen heti kun maksuosoitukset oli\nlunastettu. Kun hänen oli ollut pakko hankkia rahaa vastaamaan jotakin\nmaksuosoitusta, jonka hän oli kirjoittanut jollekin suuremmalle\nsummalle, sai pankinjohtaja nämä varat seteleissä.\n\nTässä näytti jälleen mahdottomalta se seikka, että tämä petollinen mies\nolisi voinut välttää huomiota. -- Hänen on täytynyt mennä pankkiin\navaamaan tilinsä, päätteli poliisi, mutta sitten saatiinkin selville,\nettä tili olikin siirretty pankkiin maalta muutamasta haarakonttorista,\njonka johtaja oli jo kuollut. Ja vaikka hän olisi elänytkin, niin\ntuskinpa hän sentään olisi voinut antaa mitään luotettavaa todistusta\nAbraham Selimin henkilöllisyydestä.\n\nJos me sanoisimme, että hän oli piilottanut jälkensä, valehtelisimme,\nkoska hän ei ollut jättänyt mitään piilotettavia jälkiä. Hän oli tullut\nkenenkään huomaamatta, ei mistään, ja huomaamatta taas kadonnut samaan\ntyhjyyteen, mistä oli saapunutkin.\n\n\n\n\nXIII\n\nRouva Santa Barbarasta\n\n\nScottie meni hyvin harvoin ulos päiväsaikaan. Tämä ei johtunut suinkaan\nmistään salaperäisyydestä hänen puoleltaan, vaan Andyn toivomusten\nkunnioittamisesta. Jos hän näyttäytyi päivisin, tapahtui se kello yhden\nja kahden välillä iltapäivällä, koska Beverleyn asukkaat söivät silloin\ntavallisesti välipalaa.\n\nHän tuli ulos Nelsonin talon sivuovesta ja oli matkalla vieraskotiin\nAndyn luo. Hänen kainalossaan oli aamulehti, jossa oli muuan uutinen\nhänen vierailustaan ja siinä eräs vihjaisu häneen itseensä, joka\noli tehnyt hänet levottomaksi. Joku tunteeton uutistenkerääjä, joka\nei nähtävästi ollut kuullut mitään siitä onnellisesta lopusta, jota\nScottie kaunistellen kuvaili oikeudenkäynnikseen, oli kirjoittanut\neräästä \"huomiota herättävästä vangitsemisesta tässä elämän\nmiellyttävässä suvannossa\", vangitsemisesta, joka oli tapahtunut ennen\nmurhaa, ja oli tehnyt siitä johtopäätöksensä, jotka eivät olleet\nlainkaan imartelevia Scottielle.\n\nMutta hän oli tuskin ehtinyt kävellä askeltakaan tiellä, kun hän jo\npysähtyi.\n\nMuuan suuri auto sulki häneltä tien. Se oli puoleksi tiellä ja puoleksi\npensaikossa, joka ympäröi aukiota ja joka, mikäli Scottie tiesi,\nmuodosti asukkaiden ylpeyden. Punakka ohjaaja koetti hurjasti kääntää\nautoa kapealle tielle valitettavaksi vahingoksi yhteiskunnan kauniille\nkasvistolle. Mutta ei ohjaaja, ei loistava auto eikä koneiston humina\nja säksytys kiinnittänyt Scottien huomiota puoleensa, vaan autossa\nistuva yksinäinen matkustaja.\n\nHän oli nainen, jonka ikää oli vaikea määritellä, lihava, mutta\nvieläkin viehättävä. Hänen tukkansa loisti hopeakudoksisen lakin alta\nmetallimaisen punaisena, jota väriä vastaan hänen mustat kulmakarvansa\nkapinoivat. Hänen kasvojensa väri uhmasi samalla tapaa sitä paksua\npuuterikerrosta, jolla hän oli peittänyt niiden luonnollisen\nraikkaan punan. Hänen siniset silmänsä pullistuivat hieman ulospäin,\nja katselija sai niiden ilmeestä sen vaikutelman, että hän oli\näärettömästi hämmästynyt. Kaiken tämän Scottie huomasi tarkastellessaan\ntuntijan tavoin naisen aineellisempia koristuksia.\n\nKummankin korvan lehdessä oli maapähkinän suuruinen timantti, kaulassa\nkolminkertainen suurista helmistä koottu nauha ja hänen rintaansa\nniille paikoin oli kiinnitetty timanttineula, jalokivilaaka, joka\nsäteili tuhansin eri värein, häikäisten hänen silmiään, ja suuri\nsmaragdisolki.\n\nKatsoessaan hänen kimaltelevia käsiään Scottie päätteli, ettei hänen\npeukaloissaan ollut sormuksia.\n\n\"Minä olen hyvin pahoillani, että me aiheutamme tällaista melua,\nmutta miksi te ette laita teitänne leveämmiksi?\" Hän soi Scottielle\nystävällisen hymyn.\n\nScottie säpsähti kuullessaan hänen äänensä. Se erosi niin täydellisesti\nkaikesta siitä, mitä hän oli odottanut, ja hän kuuli sanojen korosta,\nettä nainen oli elänyt muutamia vuosia Amerikassa. Ääntämisessä\noli tuota kummallista soinnutusta, minkä englantilaiset henkilöt\nsaavuttavat oleskeltuaan kauan Yhdysvalloissa. Ja tämä ääni pani\nScottien kiemurtelemaan, sillä nainen timantteineen oli viemärien\nsynnyttämä ja kasvattama, huolimatta hänen kaikista rikkauksistaan.\n\n\"Jokin yleinen\", ajatteli Scottie ihmetellen, kuinka nainen oli\nloitsinut timantit itselleen.\n\n\"Minä en ole käynyt täällä vuosikausiin\", jatkoi nainen erehtyen\nluonnollisesti luulemaan kuulijaansa paikkakuntalaiseksi. \"He kertoivat\nminulle kaikenlaista tästä paikasta Beverleyssä. Täällähän on\ntapahtunut jokin murhakin?\"\n\n\"Niin onkin, rouva\", sanoi Scottie ojentaen hänelle kohteliaasti\nlehden. \"Tässä on siitä melkein täydellinen selostus, jos vain\nviitsitte lukea sen läpi, rouva.\"\n\n\"Minä en ottanut silmälaseja mukaani\", virkkoi nainen vilkkaasti, mutta\notti kuitenkin lehden Scottien kädestä. \"Muuan herrasmies murhattu!\nKuinka järkyttävää! He eivät ilmoittaneet minulle hänen nimeään, mutta\nse ei olisi merkinnyt minulle mitään, vaikka he olisivatkin. Tällaiset\nmurhat ovat hirveitä. Sellainen sattui Santa Barbarassakin ihan meidän\ntalomme läheisyydessä, mutta senaattori, rakas miesvainajani, ei\nhalunnut kertoa siitä minulle mitään. Hän otaksui luullakseni, että\nse olisi järkyttänyt minua. Senaattori Crafton-Bonsor. Ehkä te olette\nkuullut puhuttavankin hänestä? Hänen nimensä oli hyvin usein lehdissä.\nEipä sillä, että hän olisi juuri erikoisemmin välittänyt lehtien\nkirjoituksista.\"\n\nScottie päätteli tästä, että lehdet olivat olleet epäystävällisiä.\nMutta Yhdysvaltain senaattori! Sitä oli melkein mahdotonta sulattaa.\nHän tiesi kyllä hyvin vähän Amerikan tunnetuista miehistä, koska hänen\nkokemuksensa rajoittui kaikenlaisten nurkkasihteerien pintapuoliseen\ntuntemiseen, mutta hän otaksui kuitenkin senaattoreita hyvällä maulla\nvarustetuiksi arvostelukykyisiksi henkilöiksi.\n\n\"No niin, minä lähden nyt jatkamaan matkaani, herra. Hyväinen aika,\nkuinka kaamealta elämä mahtaneekaan tuntua tällaisessa paikassa, jossa\non tehty murha! Minä en ainakaan voisi milloinkaan nukkua öisin, herra\n--\"\n\n\"Minun nimeni Bellingham, professori Bellingham.\"\n\nTämä vaikutti naiseen.\n\n\"Herrainen aika, kuinka hienoa! Sen täytyy olla jotakin suurenmoista,\nettä on professori. Muuan sellainen tuli kerran kotiimme Santa\nBarbarassa -- minä näyttäisin teille mielelläni kotini; hyväinen aika,\nsen ruohokentätkin ovat tämän kylän kokoiset -- ja hän oli ihmeellinen.\nHän veti esille kaniineja hatustaan, ja hän näytti minulle hattua\nennen, ja se oli varmasti tyhjä. Sellainen nokkela mies! No niin,\nnyt minä lähden, herra -- professori, tarkoitan. Minä asun Great\nMetropolitanissa. Herrainen aika, kuinka he osaavat ottaa hintaa! Ja\nkun minä pyysin heiltä kantaloopia, eivät he ymmärtäneet lainkaan\ntarkoitustani. Hyvästi.\"\n\nAuto jatkoi matkaansa häviten näkyvistä, ja Scottie vaipui syviin\nmietteihin.\n\n\"Näittekö te tuota autoa?\" kysyi hän ensi työkseen Andyltä.\n\n\"En; kuulin vain sen säksytyksen. Minä luulin sitä jonkun kauppiaan\nvankkureiksi.\"\n\n\"Sellainen se varmasti olikin\", myönsi Scottie, \"mutta teidän olisi\npitänyt nähdä tavarat. Noin -- no niin, minä en koetakaan ruveta\narvioimaan niitä. Niiden näytteleminen oli julmaa. Ja millainen nainen\nsitten! Koira vieköön!\"\n\nAndyllä oli muitakin harrastuksia kuin katsella Beverley Greenin\nsatunnaisia vieraita.\n\n\"Millainen neiti Nelson on?\" kysyi hän.\n\n\"Ihmeellinen!\" sanoi Scottie. \"Hän lähtee pitkälle kävelyretkelle\nlaaksoon tänään iltapäivällä.\"\n\nAndy punastui.\n\n\"Kuka niin on sanonut?\" kysyi hän.\n\n\"Hän itse\", tokaisi Scottie kylmästi, \"ja hän käski minun huomauttaa\nsiitä erityisesti teille. Neiti Nelsonissa on jotakin hyvin järkevää,\nminkä vuoksi hän onkin erilainen kuin useimmat ennen tapaamani tytöt.\nSuurin osa tuosta neitseellisestä kainoudesta, mistä kirjoissa\nkerrotaan, on pötyä.\"\n\n\"Minä en varmastikaan rupea väittelemään kanssanne neiti Nelsonin\nsiveyskäsitteistä, Scottie\", huomautti Andy ylpeästi, \"enkä ymmärrä,\nmiksi teidän pitää tehdä joitakin erityisiä johtopäätöksiä neiti\nNelsonin puheista. Hän tarkoitti ehkä, että kertoisitte minulle hänen\ntuntevan itsensä niin terveeksi, että hän voi tehdä kävelyretken\nyksinään.\"\n\n\"Ehkä\", myönsi Scottie. \"Hän sanoi minulle saapuvansa toisen golfvajan\nluo kello kolmen aikaan ja odottavansa teitä siellä.\"\n\nSiihen Andy ei osannut vastata mitään.\n\n\"Ja puhuaksemme rakkaudesta\", jatkoi Scottie, \"minä haluaisin näyttää\nteille, mitä _Post Heraldin_ uutistenkerääjä on sanonut erään\nvaarallisen rikollisen vangitsemisesta -- hän tarkoittaa minua --\nmuutamia päiviä ennen murhaa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nAndy oli odottanut golfvajan luona kymmenen minuuttia, ennenkuin tyttö\ntuli näkyviin.\n\n\"Minä pelkäsin niin, ettette te voisikaan päästä sieltä\", sanoi Stella\ntullessaan hänen luokseen. \"Professori kai kertoi teille?\"\n\n\"Niin, hän kertoi minulle\", myönsi Andy kuivasti.\n\n\"Ah, kertoiko hän teille senkin, mitä tuo kummallisen näköinen nainen\nsanoi?\" kysyi Stella kiihkeästi. \"Hän jutteli melko kauan naisen\nkanssa. Naisen auto on murskannut pari ihanaa liljapensasta. Ihmiset\novat todella ajattelemattomia koettaessaan kääntää suurta autoa\nkapealla tiellä.\"\n\n\"Mikä kummallisen näköinen nainen siellä oli?\" kysyi Andy. \"Scottie\nmainitsi hänestä jotakin. Joku vierasko?\"\n\nStella nyökäytti päätään.\n\n\"Minä näin hänet ikkunasta. Hän yksinkertaisesti _loisti!_ En ole vielä\nollut tilaisuudessa puhuttelemaan Scottieta. Pukeuduin juuri hänen\npalatessaan kotiin.\"\n\nHe kävelivät hitaasti vierekkäin -- Andy ei ollut ihan varma\nsilloin eikä jälkeenpäinkään, mitä tietä he kulkivat, huomasi vain\nheidän saapuneen Beverley Hallin aidattujen tilusten läheisyyteen.\nHän oli poissa maailmasta uudessa ja olennaisessa taivaassa.\nViehättäväkö, sieväkö, kaunisko? Hän oli tehnyt tämän saman kysymyksen\nennenkin. Sivukuva oli täydellinen ja hipiän väri niin hieno tässä\nepäromanttisessa auringonpaisteessakin kuin se olisi voinut olla, jos\npehmeiden valovälähdysten kirkkaus olisi tehnyt kepposia hänen näölleen.\n\n\"Arthur Wilmot ei ollut tuntevinaan minua tänä aamuna\", sanoi Stella.\n\n\"Ah! Mutta miksi? Minä otaksuin ihmisten luulevan --\"\n\nHän ei lopettanut kömpelöä lausettaan.\n\n\"Sitäkö, että minä olen kihloissa hänen kanssaan?\" Stella nauroi\nvienosti. \"Täällä Beverleyssä kihlataan ihminen hyvin helposti. Minä en\nole ollut milloinkaan kihloissa hänen kanssaan. Käytin kyllä sormusta\ntuossa sormessa, koska -- no niin, koska sormus sopi siihen. Isä antoi\nsen minulle.\"\n\nAndy huokasi, ja Stella kuuli sen katsahtaen äkkiä sivulta häneen ja\nkääntäen sitten katseensa yhtäkkiä toiselle suunnalle.\n\n\"Mitä Arthur Wilmot tekee elääkseen?\"\n\n\"Minä en tiedä\", vastasi Stella. \"Hän on jotakin kaupungissa. Hän\nei kerro, mitä hän hommaa. Se on hyvin kummallista, koska useimmat\nihmiset puhuvat työstään -- useimmat tuntemani nuorukaiset ainakin.\nHe ovat hirveän ylpeitä omasta taidostaan eivätkä he juuri muusta voi\npuhuakaan. Te ette milloinkaan puhu itsestänne, tohtori Macleod.\"\n\n\"Minä olen luullut itseäni tavattomaksi lörpöttelijäksi, neiti Nelson.\"\n\n\"Älkää puhuko tyhmyyksiä. Te nimititte minua Stellaksi ja narriksi ja\njoksikin muuksikin tavatessamme toisemme melkein ensi kerran. Se oli\nmelko ihmeellistä.\"\n\n\"Minulla oli todella uskallusta\", tunnusti Andy.\n\n\"Minä tarkoitan sitä -- sitä vain, että tunnemme toisemme niin hyvin ja\nettä pidän teistä. Minä en tavallisesti kiinny henkilöihin, ennenkuin\nolen tuntenut heidät kauan aikaa. Ehkä se johtui vastavaikutuksesta.\nMinulla oli tapana vihata teitä; tunsin itseni niin syylliseksi, kun\nkatsoitte minuun. Minä ajattelin tavallisesti teitä hirveäksi mieheksi,\ntuollaiseksi verikoiran tapaiseksi, joka ajaa takaa sorrettuja\norjaraukkoja.\"\n\n\"Minä herätin teissä siis jonkunlaisia _Setä Tuomon tuvan_ tunteita\",\nsanoi Andy hymyillen. \"Sellainen vaikutelma melkein miellyttää minua.\nIhmiset ajattelevat luullakseni poliisista siten. Me taasen imartelemme\nitseämme sillä, että poliisin kirkkaiden nappien näkeminen panee kunnon\nkansalaisen sydämen ilosta sykkimään.\"\n\n\"Minä en ole mikään kunnon kansalainen\", epäsi Stella jyrkästi. \"Olen\npäinvastoin hyvin paha. Te ette tiedäkään, kuinka paha.\"\n\n\"Minä voin arvata\", virkkoi Andy.\n\nHe jatkoivat matkaansa pitkän aikaa tämän jälkeen kummankaan puhumatta\nsanaakaan.\n\n\"Stella\", sanoi Andy äkkiä, \"kun puhuttelitte Merrivania, sanoiko hän\n-- no niin, puhuiko hän teille mitään tulevaisuudestaan -- mihin hän\naikoi asettua asumaan?\"\n\n\"Italiaan\", vastasi Stella väristen. \"Hän kertoi minulle saavansa\npaljon rahaa ja ostavansa kauniin talon Como-järven rannalta.\"\n\n\"Hän ei siis ilmoittanut _saaneensa_ jo rahoja?\"\n\n\"Ei. Minä muistan selvästi hänen sanansa: 'Minä saan.' Ymmärsin hänen\npuheistaan, että hän saa rahat jostakin. Mutta älkäämme puhuko nyt\nsiitä.\"\n\n-- Mistä nuo rahat sitten tulisivat? arvaili Andy. -- Abraham\nSelimiltäkö? Vai oliko hän jo hankkinut ja piilottanut rahat ja\noliko Abraham Selim, saatuaan selville hänen tarkoituksensa muuttaa\nulkomaille, koettanut saada niitä takaisin? Selim ei haastanut\nmilloinkaan velallisiaan oikeuteen. Kummallinen seikka, muuten. Näytti\nihan siltä kuin hän ei milloinkaan lainaisi rahaa, ellei voisi jotenkin\nkiristää uhriaan.\n\nHeidän mennessään erään jalkaportaan yli hän tarttui Stellan käteen\npäästämättä sitä irti sittenkään, kun hän oli auttanut Stellan yli.\nEikä Stellakaan vetänyt sitä pois. Tämä toveruus teki hänet rauhallisen\nonnelliseksi. Tuon voimakkaan käden ote, joka piteli hänen kättään\nniin hellävaroen kuin se olisi ollut haurasta porsliinia, oli erittäin\nrauhoittava. Jotakin Andyn voimasta ja tyyneydestä oli siirtynyt\nhäneen, kun nuo kädet olivat ensi kerran tarttuneet hänen olkapähinsä.\nNyt hän oli voittamaton ja voi tunnonvaivoitta katsella tulevaisuuteen,\nmuodostakoonpa kohtalo sen sitten millaiseksi tahansa.\n\n\"Te olette hyvin vakavalla tuulella, vai mitä?\" kysyi hän heidän\npalatessaan takaisin. \"Andrew, tiesin retkemme tulevan juuri\ntällaiseksi -- ihastuttavaksi. Tällaiseksi vain eikä mitään enempää --\nvielä; tämä riittää minulle kyllä. Emmekä me voi toistaa tätä huomenna,\nkoska -- no niin, se oli sellaisen retken toistamista, joka on ollut\nluonnostaan hauska. Se menisi myttyyn toisella kerralla. Meidän\nkävelymme eivät milloinkaan tule sellaisiksi.\"\n\nHe pysähtyivät toisen golfvajan luo, mistä heidän retkensä oli alkanut.\nEi ketään ihmistä ollut näkyvissä.\n\n\"Minä toivon, että suutelisit minua\", sanoi Stella viattomasti.\n\nAndy taivutti päätään, ja Stellan värähtelevät huulet koskettivat hänen\nhuuliaan.\n\n\n\n\nXIV\n\nMetsänvartija, joka kuuli laukauksen\n\n\nHerra Boyd Salter istui kirjastonsa avonaisen ikkunan viereen\nsiirretyn pienen pöydän ääressä, jolta paikalta oli laaja näköala\nlaaksoon ja erääseen Beverley Greenin nurkkaukseen. Hän latoi\nhuolellisesti kortteja pöydälle yksinpelissään, mutta ei ollut\nkuitenkaan niin täydellisesti syventynyt siihen, ettei hän olisi voinut\nkeskeyttää sitä pitkäksikin aikaa voidakseen kiinnittää huomionsa\nsellaisiin jokapäiväisiin seikkoihin, jotka sattuivat tulemaan hänen\nnäköpiiriinsä. Kerran se tapahtui hänen katsellessaan erästä pientä\nlammaskatrasta, joka hitaasti syöden eteni niittyjä pitkin. Kerran\ntaasen kiintyi hänen huomionsa erään harmahtavan haukan alassyöksyyn ja\nsen katoamiseen hervottomine saaliineen. Sitten hän näki erään pitkään,\nmustaan takkiin pukeutuneen miehen ja häntä hän katseli kauan. Vieras\nkäyttäytyi kummallisesti, mutta hän oli niin kaukana, ettei Beverley\nHallin herra voinut oikein eroittaa hänen toimiaan, koska mies seurasi\nerään istutuksen laitaa, josta hän nähtävästi oli tullutkin näkyviin.\n\nHerra Salter painoi kyynärpäänsä vieressä olevaa nappulaa.\n\n\"Tuokaa minulle kiikarini, Tilling. Onko siellä ketään vartijaa?\"\n\n\"Madding on palvelijain tuvassa, sir.\"\n\n\"Lähettäkää hänet tänne, olkaa niin hyvä, mutta tuokaa minulle kiikari\nensin.\"\n\nHän katseli vierasta sillä, tuntematta häntä sittenkään. Mies näytti\nhakevan jotakin, koska hän eteni vain hitaasti tehden pieniä mutkia.\n\nBoyd Salter käänsi päätään. Muuan kookas ja punakka samettitakkiin ja\nsäärystimiin pukeutunut mies oli opastettu huoneeseen.\n\n\"Madding, kuka tuo kulkija tuolla Lähdeviidan luona on?\"\n\nMetsänvartija varjosti silmiään.\n\n\"Minusta hän näyttää eräältä Beverley Greenin herrasmieheltä\", sanoi\nhän. \"Hänen nimensä on luullakseni Wilmot.\"\n\nHänen isäntänsä katsoi jälleen.\n\n\"Niin, hän siellä arvattavasti on. Viekää te hänelle terveiseni,\nMadding, ja kysykää häneltä, voimmeko me jotenkin palvella häntä. Hän\non ehkä pudottanut jotakin, vaikka minä en ymmärräkään, kuinka hän\nolisi voinut pudottaa jotakin tilusteni tuohon osaan.\"\n\nMadding poistui, ja herra Salter rupesi jatkamaan yksinpeliään. Hän\nkohotti katsettaan nähdessään kookkaan vartijan kävelevän tilusten\npoikki, mutta syventyi sitten jälleen kortteihinsa. Kun hän katsoi\nulos jälleen, näki hän vain Maddingin; tunkeileva vieras oli hävinnyt\nnäkyvistä.\n\n\"Kuinka väsyttävää!\" sanoi Boyd Salter, kokosi kortit kasaan, sekoitti\nne ja aloitti uudestaan.\n\nJonkun ajan kuluttua:\n\n\"Kiitoksia vain, Madding. Minä huomasin teidän kadottaneen hänet\nnäkyvistänne.\"\n\n\"Minä löysin tämän, sir, lyhyen matkan päästä siitä paikasta, missä\nherrasmies käveli. Hän etsi luullakseni tätä.\"\n\nHän ojensi herralleen kultaisen savukekotelon, josta hän oli pyyhkinyt\npois keltaisen mudan, sillä Lähdeviita sijaitsi suolla ja oli saanut\nnimensä eräästä pienestä purosesta, jonka lähteet olivat metsän\nsydämessä.\n\nTuomari otti kotelon käteensä painaen sen auki. Siinä oli pari kosteaa\nsavuketta ja muuan sanomalehden kappale, johon oli lyijykynällä\nkirjoitettu eräs osoite.\n\n\"Kiitoksia, Madding. Minä pidän kyllä huolta siitä, että herra Wilmot\nsaa tämän takaisin. Siinä on hänen nimikirjaimensakin. Minä voin\nmelkein vannoa, että hän palkitsee teidät jotenkin. Kuulin teidän\npyydystäneen kärpän eilen -- vai oliko se tänä aamuna? Hyvä on. Ne ovat\nhyvin ilkeitä pienille linnuille. Onko lintuja paljonkin tänä vuonna?\nHyvä on. Kiitoksia vain, Madding.\"\n\n\"Minä pyydän anteeksi, sir, mutta --\"\n\nMetsänvartija seisoi odottaen ja Salter nyökäytti päätään, että hän\njatkaisi.\n\n\"Minä halusin vain puhua noista murhista, sir. Olen saanut päähäni,\nettä murhaaja pääsi pakoon puiston kautta.\"\n\n\"Taivas varjelkoon! Mikä panee teidät ajattelemaan niin?\"\n\n\"No niin, sir, minä olin ulkona sinä yönä pitämässä silmällä asioita.\nNuo Beverleyn miehet varastavat riistaa enemmän kuin milloinkaan ennen.\nHerra Goldingin metsänvartijain vanhin kertoi minulle tänään, että hän\noli saanut kiinni erään miehen, jolla oli ollut kuusi fasaaniparia\nlaukussaan. No niin, sir, minä kuljeskelin parhaillaan ympäriinsä,\nkun kuulin laukauksen Laaksonpohjasta, minkä vuoksi kiiruhdin sinne\nniin nopeasti kuin suinkin, vaikka riistanvarkaat eivät tavallisesti\nkäytäkään ampuma-aseita täällä. Kun olin kulkenut jonkun matkaa,\npysähdyin kuuntelemaan ja uskallan vaikka vannoa kuulleeni jonkun\nkävelevän kovalla polulla -- tuolla polulla, jota pitkin päästään\nLähdeviitaan, missä se herra äsken käyskenteli. Huusin 'Halloo',\njolloin ääni lakkasi kuulumasta. 'Tulkaa esille, olette hävinnyt\npelin!' sanoin minä luullen kulkijaa riistanvarkaaksi, mutta en\nkuullutkaan enää mitään ääniä enkä nähnyt ketään ihmistä.\"\n\n\"Oletteko te ilmoittanut tästä poliisille? Teidän olisi pitänyt tehdä\nse, Madding. Sehän voi olla hyvinkin tärkeä johtolanka. Herra Macleod\ntulee onneksi tapaamaan minua iltapäivällä.\"\n\n\"Minä en tiennyt, mitä minun oikeastaan olisi pitänyt tehdä.\nTodellisuudessa en liittänytkään laukausta murhaan, ennenkuin olin\nkeskustellut siitä vaimoni kanssa -- rakkaalla vaimollani onkin melko\nterävä pää, sir -- ja hän nousi sanoen: 'Sinun pitää kertoa tämä\nherralle.'\"\n\nHerra Boyd Salter hymyili.\n\n\"Teidän vaimonne on ymmärtäväinen nainen, Madding. On kai parasta,\nettä olette jossakin lähettyvillä herra Macleodin tullessa tänne.\nLuullakseni hän saapuu tänne pitkää kujannetta pitkin. Teidän on\nparasta odottaa häntä.\"\n\nAndy, joka oli tullut vieraisille kuulustelun johdosta, kuunteli\njännittyneenä metsänvartijan kertomusta, kysyen sitten mieheltä\ntapahtuma-aikaa.\n\n\"Madding on myös löytänyt herra Wilmotin savukekotelon\", sanoi\nBoyd Salter kertoen sitten huomionsa herra Wilmotin toimittamasta\netsiskelystä. \"Minä en kerro teille tätä senvuoksi, että sillä olisi\nmitään tekemistä murhassa -- kiitoksia vain, Madding, teidän ei\ntarvitse odottaa, ellei herra Macleod halua kysellä teiltä mitään\nmuuta. Eikö? No, kiitoksia sitten vain, Madding.\"\n\nAndy tarkasteli koteloa.\n\n\"Kuinka se on mahtanut joutua viidan luo? Onko paikka jonkin valtatien\nvarrella?\"\n\n\"Ei lähelläkään. Hän on varmaankin tunkeutunut luvatta alueelleni,\nvaikka en tahtoisikaan käyttää niin töykeitä sanoja naapurini\nmatkoista. Ystävämme Beverley Greenissä ovat saaneet ehdottoman\nluvan tehdä huvimatkoja kartanoni alueelle. Minä toivon heidän aina\nilmoittavan niistä vartijaini päämiehelle eivätkä he tietysti tule\nmilloinkaan liian lähelle viitoja, etenkään Lähdeviitaa, joka ei\nsuinkaan ole mikään erittäin hauska paikka.\"\n\nAndy avasi kotelon ottaen sieltä esille paperipalasen.\n\n\"Siinä on luullakseni joku osoite\", vihjaisi Boyd Salter.\n\n\"Niin onkin -- Sweenyn osoite\", sanoi Andy, \"ja se on annettu\nWilmotille murhapäivänä\".\n\nHän käänsi paperipalasen toisinpäin.\n\nSe oli reväisty sanomalehden sunnuntainumeron laidasta, ja\npäiväysrivissä oli: \"... nnuntaina, kesäkuun 23 p.\"\n\n-- Sanomalehti, josta palanen oli repäisty, oli luultavasti Sweenyn\nomaisuutta, ajatteli Andy. Yhtä selvää oli, että osoite oli kirjoitettu\naamulla, koska ihmiset eivät yleensä kanna taskuissaan sanomalehtiä\niltapäivällä. He olivat tavanneet ja keskustelleet, nuo molemmat\nmiehet, ja Wilmot oli jostakin syystä käyttänyt hyväkseen Abraham\nSelimin konttoristia ja kirjoittanut muistiin tämän osoitteen. Kohtaus\noli tuskin tapahtunut Lähdeviidassa, jonka läheisyydestä kotelo oli\nlöydetty, joten he joko tapasivat toisensa jälleen pimeän tultua\ntai Wilmot oli muuten jostakin syystä tai toisesta tehnyt salaisen\nvierailun sinne pimeän tultua. Hän hyväksyi ensi otaksumansa luullen\nsitä totuudenmukaisemmaksi. Wilmotkin oli siis sekautunut siihen --\nWilmot, jonka salaisen ammatin Merrivan oli saanut selville ja jonka\nilmoitus huomiostaan oli lannistanut hänen kerskailevan sisarenpoikansa.\n\n\"Mitä te ajattelette?\" kysyi Boyd Salter.\n\n\"Minä en tiedä. Tämä on hyvin omituista. Minä menen tapaamaan Wilmotia\nja annan hänelle kotelon takaisin, jos te vain sallitte.\"\n\nKävellessään takaisin Beverley Greeniin hän tuli ajatelleeksi muutamia\nyhteensattumuksia. Jokainen tärkeä seikka, joka oli aiheuttanut hänen\nviipymisensä, oli tuonut mukanaan toisen. Hän oli kuullut Wilmotin\nuhkauksen ja Nelsonin raivoamisen heidän talojensa ulkopuolelta.\nKummankin takassa, sekä Merrivanin että Nelsonin, oli ollut poltetun\npaperin jäännöksiä. Nyt oli jotakin löydetty --\n\n\"Me olemme löytäneet kalliin timanttisormuksen -- herra Nelson huomasi\nsen kävellessään aukion poikki\", kuuluivat komisarion ensi sanat. \"Minä\nen ole kuullut, että herra Merrivanin talossa kaivattaisiin tällaista\nsormusta, mutta joku kylässä toteaa sen kyllä omakseen.\"\n\nStella suhtautui todella hyvin huolettomasti epäluuloihin. Hän\nsirotteli mitä tuomitsevimpia todistuksia taakseen niin tuhlaavaisesti\nkuin jänis metsäratsastuksessa.\n\n\"Niin, joku tulee kyllä väittämään sitä omakseen\", sanoi Andy\nhuolettomasti.\n\nHän yllätti Wilmotin samana iltana, juuri kun Wilmot aikoi kääntyä\nportista pihaansa.\n\n\"Tämä kuuluu luullakseni teille\", virkkoi hän näyttäen koteloa.\n\nMies punastui ja kalpeni.\n\n\"Minä en luule niin\", sanoi hän kovaa. \"En ole kadottanut --\"\n\n\"Siinä on nimikirjaimenne\", väitti Andy, \"ja pari henkilöä on jo\ntodennut sen omaksenne\".\n\nTämä ei ollut ihan totta.\n\n\"Niin se onkin. Kiitoksia vain, Macleod. Minä en ole osannut sitä\nollenkaan kaivatakaan,\"\n\nAndy hymyili.\n\n\"Te etsitte ehkä jotakin muuta Lähdeviidan luota\", arveli hän ja\nviimeinenkin väri haihtui Wilmotin poskilta. \"Milloin kirjoititte\nmuistiin Sweenyn osoitteen?\"\n\nWilmotin silmät hehkuivat vihaa tätä miestä kohtaan, joka teki hänelle\nkysymyksiä. Tämä ilmaus oli niin odottamaton, että Andy hämmästyi\nhetkiseksi. Sellainen kanta voi johtua vain parista syystä, joko\nsyyllisyydestä tai mustasukkaisuudesta. Hän kuvitteli tämän viime syyn\noikeaksi. Wilmot oli jo arvannut tai tiesi, millaiset Andyn tunteet\nStellaa kohtaan olivat.\n\n\"Minä tapasin hänet sunnuntaiaamuna\", sanoi Wilmot äkkiä. \"Hän pyysi\nminulta suositusta johonkin toimeen. Minä tunsin hänet, kun hän oli\nenoni palveluksessa. Tapasin hänet golfkentällä ja kirjoitin muistiin\nhänen osoitteensa sanomalehtipalaselle.\"\n\n\"Te ette kertonut minulle ettekä komisario Danellekaan, että olitte\ntavannut hänet.\"\n\n\"Minä olin sen unohtanut. Ei, en ollut sitä unohtanut, en vain halunnut\ntulla sekoitetuksi tähän juttuun.\"\n\n\"Te tapasitte hänet jälleen illalla. Mutta miksi juuri Lähdeviidan\nluona?\"\n\nWilmot vaikeni ja Andy toisti kysymyksensä.\n\n\"Hänet oli karkoitettu pois Beverley Greenistä, ja hän tahtoi\nvälttämättä tavata minua. Hän ajatteli, etten haluaisi muiden näkevän\nminun puhuttelevan häntä.\"\n\n\"Milloin hän ajatteli sitä? Aamullako, jolloin nähtävästi sovittiin\ntoisesta kohtauksesta?\"\n\n\"Niin\", kuului vastahakoinen vastaus, ja sitten: \"Ettekö te halua tulla\nsisään, Macleod?\"\n\n\"Oletteko te yksinänne?\"\n\n\"Kyllä, ihan. Palvelijat eivät missään tapauksessa tule huoneeseeni,\nellen kutsu heitä, ja nyt he ovat sitäpaitsi ulkona.\"\n\nArthur Wilmotin vanhanpojankoti oli kylän pienin asuinrakennus ja\nsisustettu poikkeuksellisen hyvällä maulla. Jos siinä oli jotakin\nvikaa, johtui se siitä, että se oli hiukkasen liian sirosteltu miehen\nasunnoksi.\n\nJa sen huoneen pöydällä, mihin Andy ohjattiin, oli naisen hattu.\nWilmot seurasi hänen katseensa suuntaa tukahuttaen huudahduksen. Hattu\noli vielä keskentekoinen -- kimaltelevia neulannuppeja ja värillisiä\nsilkkikukkaköynnöksiä.\n\n-- Meidän tulomme keskeytti nähtävästi jonkun työn, ajatteli Andy\nteeskennellen kuin hän ei olisi huomannutkaan todistusta eikä mitään\nmuuta merkillistä. Wilmot oli kuitenkin niin kiihdyksissä, ettei hän\nvoinut jättää asiaa sille kannalle, vaan alkoi selittää:\n\n\"Jokin palvelijoista, luullakseni\", sanoi hän heittäen hatun kiivaasti\nhuoneen nurkkaan.\n\nTämä satunnainen tapaus, joka olisi ehkä hyvinkin voinut lisätä hänen\nhämmennystään, vaikuttikin nähtävästi päinvastaista, koska hänen\näänensä oli vakava hänen sanoessaan:\n\n\"Minä tapasin Sweenyn molemmissa tilaisuuksissa ja olin tyhmä\nsalaillessani sitä. Sweeny vihasi enoani ja kertoi minulle erään\njutun -- tai ainakin jonkunlaisen jutuntapaisen, jonka avulla hän\nsanoi minun saavan herra Merrivanin valtaani. Minä en nytkään vielä\ntiedä, millainen hänen suuri salaisuutensa oli. Meidän toisessa\nkohtauksessamme Lähdeviidan luona keskustelimme vain niistä ehdoista,\njoilla Sweeny suostuisi ilmaisemaan tietonsa. Minä toivon, etten\nolisi mennyt sinne, enkä varmasti ollutkaan siellä pitkää aikaa. Olin\nasettanut itseni väärään ja, tunnustaakseni sen vihdoinkin, hyvin\narvottomaan asemaan. Lupasin kirjoittaa hänelle, ja siihen asia sitten\njäikin.\"\n\n\"Millainen tämä Sweenyn salaisuus oli?\"\n\nWilmot epäröi.\n\n\"Rehellisesti puhuen, minä en tiedä sitä. Sain sen vaikutelman, että\nMerrivan on jollakin tavoin velkaa Selimille -- Sweenyn isännän nimihän\noli Selim. Mutta se oli tietysti mahdotonta. Enoni oli kuollessaan\nrikas mies.\"\n\nAndy vaikeni punniten, olivatko tämän jutun mahdollisuudet tosia. Ja\nsitten:\n\n\"Herra Wilmot, oletteko te tehnyt minkäänlaista johtopäätöstä siitä,\nkuka tappoi enonne?\"\n\nWilmotin ruskeat silmät kohdistuivat kysyjään.\n\n\"Oletteko te?\"\n\nAndy tiesi silloin, kuinka tämän miehen todistus tulisi kuulumaan, jos\nvain pieninkään vaara rupeisi uhkaamaan häntä.\n\n\"Minulla on montakin teoriaa\", sanoi hän kylmästi, \"mutta se olisi\nliikaa hätäilemistä, jos minä vielä luottaisin ainoaankaan niistä.\nJa siitä johtuu mieleeni eräs seikka, herra Wilmot. Viime kerran\nkeskustellessamme puhuitte jostakin arvottomasta tytöstä. Se\nherätti mielenkiintoani. Te kerroitte minulle riidelleenne hänestä,\nriidelleenne enonne kanssa. Tämä seikka on hyvin tärkeä. Kuka hän on?\"\n\nTämä haaste oli mestarillinen, hyvin suunniteltu ja lausuttu julki\njuuri sopivimmalla hetkellä.\n\nWilmot ei ollut valmistautunut niin raa'an suoraan kysymykseen.\nHän ymmärsi Macleodin tietävän hyvin, että hän oli puhunut Stella\nNelsonista. Hänen täytyy puhua nyt tai --\n\n\"Minä en ole valmistautunut ilmoittamaan sitä\", kuului hänen\nkiertelynsä, mutta Andy oli mennyt liian pitkälle ja pannut liian\npaljon vaaralle alttiiksi voidakseen sallia vihollisensa lakata\ntoiminnasta.\n\n\"Te joko tunnette tai ette tunne sellaista tyttöä. Te joko riitelitte\ntai ette riidellyt enonne kanssa. Minä puhuttelen teitä nyt\npoliisikomisariona, jolle tämän jutun tutkiminen on uskottu, ja minä\ntahdon kuulla totuuden.\"\n\nHänen äänensä oli käheä ja uhkaava. Arthur Wilmot ei ollut mikään\ntaistelija.\n\n\"Minä olin hieman hajamielinen sinä aamuna\", selitti hän nuristen,\n\"enkä tiennyt oikein, mitä puhuinkaan. Asia ei koskenut mitään naista\neikä ollut mitään riitaakaan.\"\n\nAndy otti taskustaan hitaasti esille muistikirjan, kirjoittaen siihen\nnämä sanat, toisen katsellessa häntä kylmällä kasvavalla raivolla.\n\n\"Kiitoksia\", sanoi Andy. \"Minä en halua vaivata teitä toistamiseen.\"\n\nHän poistui nyt puhumatta enää sanaakaan ja jättäen taakseen miehen,\njonka sydän vihdoinkin hehkui murhanhimosta.\n\n\"Herra Macleod!\"\n\nAndy kääntyi polun päässä. Wilmot oli hänen takanaan.\n\n\"Minä otaksun, ettei ole olemassa enää mitään syytä, joka estäisi minua\nmenemästä taloon nyt. Olen enoni laillinen perillinen, ja minun täytyy\ntehdä muutamia erityisiä valmistuksia hänen hautajaisiaan varten.\"\n\n\"Sitä ei estä mikään muu kuin se, etten minä halua teidän nyt menevän\ntuohon pitkään huoneeseen. Olen eristänyt sen kokonaan muista tutkinnon\nloppuun saakka.\"\n\nHän meni aukion poikki puhuen jotakin vahtivalle poliisikomisariolle.\n\n\"Asia on järjestetty, herra Wilmot. Minä olen käskenyt komisarion\npäästää teidät sisään.\"\n\nAndy piti erinäisiä ilmiöitä luonnollisina kylläkin. Hän ei ollut\nhämmästynyt eikä huvitettukaan siitä, että hän oli huomannut kielivän\nnaisenhatun Wilmotin huoneessa. Miehen hämmennys oli ollut yhtä selvä\nkuin hänen selityksensä oli ollut heikko. \"Muuan palvelijoista\" ei\noikein sopinut siihen vakuutukseen, jonka hän oli lausunut muutamia\nsekunteja aikaisemmin, ettei kukaan hänen palvelijakunnastaan tullut\ntuohon erityiseen huoneeseen, ellei häntä sinne nimenomaan käsketty.\nWilmot oli vanhapoika -- ei ehkä sen parempi eikä huonompi kuin\nmuutkaan varakkaat vanhatpojat tavallisesti -- vaikka se olikin hieman\nhämmästyttävää, että hän toimi niin varomattomasti Beverley Greenissä,\nmissä palvelijat olivat auttamattomia juorukelloja. Eikä se sittenkään\nollut ihan Arthur Wilmotin tapaista.\n\nHän meni Nelsonin luo. Hän olisi mennyt sinne joka päivä ja viipynytkin\nsiellä koko päivän, jos hän vain olisi saanut noudattaa omaa tahtoaan.\nNykyään hän tavallisesti neuvotteli Scottien kanssa varhain aamulla\nuseimmiten ihan kylän aukion keskellä.\n\nStella otti hänet vastaan. Hänen isänsä oli työhuoneessa työskennellen\nhimmenevää valoa vasten, ja tyttö oli innostunut, koska Kenneth Nelson\noli aloittanut uuden taulun, ja palvelevainen Scottie oli hänen etevin\nmallinsa.\n\n\"Hyödyllistä onkin, että me saamme kerrankin oikein hyvän kuvan\nkäytettäväksemme Scottiesta\", sanoi Andy sydämettömästi. \"Kun\ntulevaisuudessa haluan saada hänet käsiini, lähetän mieheni akatemiaan\ntutustumaan häneen.\"\n\n\"Mutta hän ei tule enää milloinkaan tekemään mitään rikollista\", väitti\nStella, kauhistuen jo sellaista ajatustakin. \"Hän kertoi minulle\nluopuneensa entisestä elämästään, eikä mikään voi enää viekoitella\nhäntä varastamaan.\"\n\nAndy hymyili.\n\n\"Minä olen iloinen, jos hän vain pysyy päätöksessään\", virkkoi hän\nvaihtaen puheenaihetta. \"Tunnetko sinä Arthur Wilmotin oikein hyvin,\nStella?\"\n\nStella halusi ensin vastata: \"Oikein hyvin\", mutta sanoikin:\n\n\"Minä luulin tuntevani, mutta olenkin nähtävästi erehtynyt. Miksi niin?\"\n\n\"Tiedätkö sinä, onko hänellä keitään tyttöystäviä tai sukulaisia?\"\n\nStella pudisti päätään.\n\n\"Minä en tiedä hänellä olleen muita sukulaisia kuin enon ja erään hyvin\nvanhan tädin. Tarkoitatko sinä, että hänen luonaan olisi joitakin\nhenkilöitä? Minä en tiedä hänen milloinkaan ottaneen vastaan vieraita,\npaitsi tuota tätiä, joka luullakseni on nyt jo kuollut. Hänellä ei ole\nikinä vanhanpojan kutsujakaan. Miksi sitä kysyit?\"\n\n\"Ajattelinhan vain\", sanoi Andy ja Stella hymyili käyden heti vakavaksi\njälleen.\n\n\"Minä en tiedä, mitä tapahtuu. Oletko sinä löytänyt mitään --\nmitään johtolankaa? Paikka on ollut ihan tungokseen asti täynnä\nuutistenkerääjiä. Muuan niistä tuli tännekin ja kysyi minulta, voinko\nantaa hänelle joitakin yksityistietoja herra Merrivanin tavallisesta\nelämästä. Oliko hänen tapanaan käydä kirkossa, oliko hän tyyni ja muuta\nsamanlaista. Minä sanoin hänelle, etten minä tiedä paljonkaan hänestä.\"\n\nAndy veti syvään henkeään.\n\n\"Taivaalle kiitos, ettei Downer sattunut olemaan heidän joukossaan.\nKukako Downer on? Hänkin on uutistenkerääjä, itsepäisin koko joukosta\neikä niin helposti tyydytettävä kuin sinun viime vieraasi. Eikä hän\nolisi tehnyt sinulle niin kömpelöitä kysymyksiä. Hän olisi keskustellut\ntaiteesta isäsi kanssa, mennyt työhuoneeseen ihailemaan Pygmalionia\nja väitellyt värivivahduksista, ilmastosta, liikunnosta ja muusta\ntaiteilijan keskisestä sekasotkusta -- ja hänen mentyään olisit sinä\ntuntenut itsesi levottomaksi senvuoksi, että olit puhunut paljon\nenemmän kuin sinun olisi pitänyt, ei vanhoista mestareista, vaan herra\nMerrivanin yksityiselämästä.\"\n\nStella ei kääntänyt hetkeksikään katsettaan pois Andyn kasvoista hänen\npuhuessaan. Mitä Andyyn taas tulee, ei hän milloinkaan uskaltanut\nkatsoa Stellaan liian pitkää aikaa pelosta, että hän mahdollisesti\npuristaisi tytön syliinsä eikä päästäisikään häntä enää irti.\n\n\"Sinä tunnet varmaankin hirveän paljon ihmisiä. Minä en tarkoita, että\nhe ovat hirveitä -- tarkoitan vain -- sinä tiedät kyllä, mitä minä\ntarkoitan. Minulla ei ollut aavistustakaan, että sinä olet sellainen\nkuin olet. Tuo mies Downer, esimerkiksi, ja tuollaiset henkilöt kuin\nprofessori -- Scottie. Minä nimitin häntä Scottieksi ihan huomaamattani\nja hän näytti tulevan siitä hirveän hyvilleen. Tiedätkö sinä mitään\nmuuta?\"\n\n\"En muuta kuin että Dane löysi sormuksesi. Heitteletkö sinä\ntavallisesti timanttisormuksia kedoille?\"\n\nStella ei lainkaan hämmentynyt.\n\n\"Minä heitin sen menemään, mutta en muista, minne. Aiotko sinä jo\nlähteä? Sinähän olet ollut täällä vasta noin minuutin etkä ole vielä\ntavannut isää etkä nähnyt taulua.\"\n\n\"Minä olen ollut täällä jo tarpeeksi kauan herättääkseni pahennusta\nnaapuristossa\", sanoi Andy. \"Etkö sinä voi käsittää sitä, etten\nminä voi käydä luonasi, ellen pistäydy melkein kaikkien muidenkin\nluona turvaten siihen tai siihen verukkeeseen? Minä vaivaan sinua\nlukemattomia kertoja päivässä saadakseni -- niin, saadakseni puhutella\nsinua.\"\n\nStella seurasi häntä ovelle.\n\n\"Minä toivon, että tulisit pyyhkimään tomuja salista jälleen\", sanoi\nhän hellästi.\n\n\"Ja minä taasen, että olisimme jälleen toisen golfvajan luona\", lisäsi\nAndy tulisesti.\n\nStella nauroi. Andy kuuli sen helinän poistuessaan polkua pitkin.\n\n\n\n\nXV\n\nVuodelaatikko\n\n\nSiinä emme liioittele lainkaan, jos sanomme, että Arthur Wilmot\noli enonsa kuoleman jälkeen elänyt sellaisessa jännityksessä, että\nhän oli usein luullut tulevansa hulluksi. Ei hänen luonteensa eikä\nkasvatuksensa auttanut häntä kestämään sitä tulikoetta, johon hän nyt\noli joutunut. Hän oli perinyt kiihkeältä ja hermostuneelta äidiltään\ntuon vastarinnan heikkouden, mikä pakottaa ihmistä alistumaan\nsellaisiin hetkellisiin tunteihin, jotka näyttävät luonnollisilta ja\nhyväksyttäviltä. Ainoastaan pelosta hän hillitsi taipumuksiaan, samoin\nkuin pelko yksin oli tehonnut hänen lapsuutensa vihanpuuskiin. Se,\nettei Stella esimerkiksi tuntenut hänen todellista luonnettaan, johtui\nkokonaan hänen luottamuksestaan, että heidän välinen ystävyytensä\nkehittyisi hänelle sopivaan aikaan hänen ohjaustensa mukaisesti. Stella\nei nimittäin tiennyt, että Wilmot oli ollut hyvin varovainen heidän\nvälisensä tuttavuuden edistymiseen nähden. Jollei hän sen varhaisemman\nja pitemmän kauden aikana ollut antanut Stellalle pienintäkään\nvihjausta siitä, että hän rakasti Stellaa, oli se johtunut siitä, että\nhän oli tietoisesti karttanut panemasta itseään ennenaikaiseen vaaraan.\nHän luuli menettelevänsä siten rehellisesti. Hän uskoi todellakin, että\nStella heidän ystävyytensä aikana oli suonut hänelle muutamia erityisiä\ntilaisuuksia heidän tuttavuutensa läheisemmäksi saattamiseen, ja kun\nhän oli vihdoinkin päättänyt, että Stella oli kuin luotu hänelle, ja\nhuolellisesti valituin sanoin selittänyt Stellalle tarkoituksensa, oli\nStellan jyrkkä kieltäytyminen vaikuttanut häneen kuin salama kirkkaalta\ntaivaalta.\n\nHänen turhamaisuutensa ei sallinut hänen uskoa, että Stellan vastaus\noli lopullinen. Hän suhtautui Stellan kieltoon kevyesti tietäen ja\nsanoenkin sen, että naiset ovat sellaisissa tilanteissa hieman äreitä\nja epäjohdonmukaisia. Saatuaan toiset rukkaset hän tyytyi näyttelemään\nhiljaiseen alistuvaisuuteen taipuneen osaa, jonka varjolla hän voi\npalata rakkautensa esineen luo tarvitsematta keskeyttää seurusteluaan\nhänen kanssaan äkkiä.\n\nSitten oli koittanut tuo järkyttävä hetki, jolloin hän oli koettanut\nhyökkäämällä saavuttaa sen, mitä hän ei ollut onnistunut saamaan\nkärsivällisyydellä eikä ystävyydellä. Ja Stellan iskevät sanat,\nhänen harkittu halveksimisensa ja suuri välinpitämättömyytensä hänen\nparhaimpia tunteitaan kohtaan olivat saaneet aikaan samanlaisen\nvaikutelman hänessä kuin luoksepääsemättömät huiput vuorennousijoissa.\nSe ei merkinnyt mitään, rakastiko hän Stellaa vaiko ei; hän rakasti\nkuitenkin itseään hyvin suuresti, ja huomatessaan menettävänsä jotakin\nsellaista, mitä hän halusi, hän antoi tälle niin suuren arvon, että\nelämä ilman sitä tuntui ihan arvottomalta.\n\nSitten Andy Macleodin tulo, hänen usein toistuvat vierailunsa Nelsonien\nluo, palvelijoiden keskuudessa kiertelevät juorut, nämä kaikki\nseikat saattoivat hänet ihan mielipuolisuuden rajoille. Ja siihen\ntulivat vielä lisäksi hänen enonsa kuoleman tuottama taakka ja tieto\nsiitä, että epäluulot voivat ehkä kohdistua häneenkin. Ja kolmannen\nhänen mieltään painavista huolista muodosti epävarmuus hänen omasta\naineellisesta tulevaisuudestaan. Hänen enonsa oli antanut hänelle\nrahallista avustusta. Millaisia määräyksiä eno oli tehnyt hänen\nvaraltaan testamentissaan? Oliko testamenttia muuten olemassakaan?\nHänet oli kutsuttu neuvottelemaan Merrivanin asianajajan ja komisario\nDanen luo, mutta kumpikaan ei ollut viitannut siihen, että sellainen\nasiakirja olisi löydetty. Arthurilta oli vain kysytty, tiesikö hän\njonkun kassakaapin tai jonkun muun sellaisen piilopaikan olemassaoloa,\njohon paperit olisi voitu kätkeä. Hän oli vastannut kieltävästi,\nvaikka hänen enonsa olikin kerran avomielisyydessään vienyt hänet\nmakuuhuoneeseensa ja näyttänyt hänelle sellaisen paikan, jollaista\npoliisit nyt hakivat.\n\nKysyessään Andyltä tai Danelta, oliko mitään löydetty, hänellä oli\nollut tämä mielessään. Oli hyvin kummallista, että Darius Merrivan oli\nnäyttänyt sen hänelle ollenkaan. He eivät olleet läheisiä ystäviä, ja\nArthur oli usein ihmetellyt, miksi hänen enonsa oli suonut hänelle niin\nsuuria etuja sijoittamalla rahoja sellaiseen liikkeeseen, jonka laatua\nhän ei milloinkaan kysynyt. Sepä oli hyvin omituista -- Darius ei\nmilloinkaan kysynyt, ja kerran, kun Arthur Wilmot hieman häpeillään oli\njuuri ollut valmis ilmoittamaan liikkeensä laadun, oli vanhempi mies\nkeskeyttänyt hänet äkkiä.\n\nMerrivan ei ollut ikinä vaatinut korkoja eikä maininnut mitään\nrahoista, ja tämä seikka oli tukenut hänen luuloaan, että Merrivan\naikoi kuollessaan lahjoittaa hänelle melkoisen omaisuutensa.\n\nHänen enonsa oli kerran pyytänyt häntä salaamaan sen seikan, että\nhän oli naimisissa. Mutta hän olisi tuskin maksanut niin paljon\nvaiteliaisuudesta, johon sukulaisen pyyntö hänet velvoitti, koska\nvarsinkin tapa, millä avioliitto oli päättynyt, oli ollut niin\npahennusta herättävä.\n\nArthur Wilmot odotti, kunnes hän näki Andyn häviävän näkyvistä Nelsonin\ntalon läheisyydessä kasvavien pensasaitojen taakse, mennen sitten\naukion poikki enonsa taloon.\n\n\"Herra Macleod kertoi teidän ehkä tulevan tänne, herra Wilmot\", sanoi\nkersantti. \"Minä otaksun hänen ilmoittaneen teille, ettei hän halua\nteidän menevän pitkään huoneeseen?\"\n\nWilmot nyökäytti päätään mennen portaita yläkertaan.\n\nHerra Merrivanin palvelijoista oli kolme lähetetty kotiin. He olivat\nkaikki beverleyläisiä, jotka voitiin helposti kutsua tutkintoon. Pari\nmuuta Arthur oli ottanut asumaan luokseen. He olivat kieltäytyneet\nnukkumasta murhatun talossa, vaikka he työskentelivätkin siellä\npäivisin.\n\nHän meni suoraan Merrivanin makuuhuoneeseen. Andy voi kuulla millä\nhetkellä tahansa, että hän oli käyttänyt lupaa heti hyödykseen, ja\ntulla ehkä valvomaan hänen tarkastustaan. Hän seisoi avonaisella\novella kuunnellen ja saadakseen varmuuden siitä, ettei kersantti\nseurannut häntä yläkertaan, ja sitten mennen huoneen poikki hän\npolvistui vuoteen jalkopäähän. Hän tarttui kaiverrettuun ruusuun, joka\noli jykevän pilarin ja päädyn liitoskohdassa, kiertäen sitä äkkiä\nvasemmalle. Kuului napsahdus, ja hän veti, jolloin kilven muotoinen\nlaatikko tuli esille. Siellä oli paljon papereita, pieni kuminauhalla\nkiinni sidottu kimppu seteleitä ja muuan litteä kotelo, jossa oli\njonkunlaisia asiakirjoja. Hän työnsi ne takkinsa povitaskuun, sulki\nlaatikon ja väänsi kaiverrettua ruusua. Oliko toisen tukipilarin kilven\ntakana toinenkin laatikko? Hän käveli ovelle kuuntelemaan. Hän kuuli\nkersantin aivastavan alakerrassa ja palasi jälleen vuoteen luo. Mutta\ntoinen ruusu ja kilpi olivatkin liikkumattomia. Ne kuuluivat huonekalun\nkiintonaisiin koristuksiin. Häntä vapisutti kovasti, ja hän halusi\nkiihkeästi päästä takaisin omaan huoneeseensa, mutta pelkäsi kuitenkin,\nettä tarkkasilmäinen kersantti voi ehkä huomata hänen levottomuutensa.\n\nKatsoen kuvastimeen hän huomasi kasvonsa kalmankalpeiksi ja hieroi\nsenvuoksi poskiaan kovasti. Päästäkseen jälleen tasapainoon hän kulki\nhuoneesta huoneeseen laskeutuen vihdoin portaita alakertaan vapisevin\npolvin.\n\n\"Löysittekö te jotakin, sir?\" Kersantti istui eteisessä mukavassa\nnojatuolissa ja kohotti katseensa sanomalehdestä.\n\n\"En mitään. Minä pelkään olevani hieman järkkynyt tästä --\"\n\nHänen äänensä värähtely ei ollut teeskenneltyä.\n\n\"Minä ymmärrän sen täydellisesti, sir\", sanoi myötätuntoinen kersantti.\n\"Tämä on ensimmäinen murha parikymmenvuotisena palveluskautenani.\nHerra Macleod on tottunut näihin, ja hän on sitäpaitsi lääkärikin.\nHyvä Jumala! Selkääni oikein karmii kuunnellessani hänen kylmäverisiä\nselostuksiaan.\"\n\nKun Arthur tuli huoneeseensa, lukitsi hän ovensa, veti kierrekaihtimet\nalas ja sytytti valot palamaan. Sitten hän tyhjensi taskunsa sisällön.\nHänen ei tarvinnut muuta kuin vähän katsahtaa papereihin nähdäkseen,\nettei hänen löydössään ollut testamenttia, jollei -- Hän otti esille\nkokoon taitetun paperin nahkasalkusta. Se oli muuan avioliittotodistus.\nHänen enonsako? Ei, se vahvisti vain Hilda Mastersin, jota siinä\nsanottiin sisäköksi, ja John Severnin, ylioppilaan, avioliiton.\nTodistus oli päivätty kolmekymmentä vuotta sitten. Arthur hämmästyi.\nMiksi oli hänen enonsa ryhtynyt sellaiseen vaivaan, että hän oli\nsäilyttänyt erään palvelevan sisäkön avioliittotodistuksen? Hän luki\nasiakirjan huolellisesti läpi, toivoen löytävänsä jonkun johtolangan.\nVihkiminen oli tapahtunut St. Paulin kirkossa, Lontoossa, eikä hänen\nenonsa nimeä ollut asiakirjan todistajien joukossakaan. Ja kuitenkin\noli tämä todistus varmaankin ollut vainajalle poikkeuksellisen arvokas.\nKaikki testamenttia koskevat ajatuksetkin haihtuivat hänen mielestään\nsen huomion tieltä, jonka hän teki tarkastellessaan seuraavaa löytöään.\n\nSiinä oli pari vekseliä, joista toinen oli seitsemänsadan ja toinen\nkolmensadan punnan suuruinen, Kenneth Nelsonin siirtämiä Abraham\nSelimin nimelle. Hän käänsi ne toisinpäin nähdäkseen hyväksyjän\nnimikirjoituksen ja löysikin enonsa nimen, kuten hän oli odottanutkin.\n\nMolemmat vekselit oli liitetty yhteen neulalla ja mihin oli kiinnitetty\npaperisuikale, johon Merrivanin käsialalla oli kirjoitettu: \"Nämä\nvekselit ovat väärennettyjä. Lankeavat maksettaviksi kesäkuun\nneljäntenäkolmatta päivänä.\"\n\nVäärennettyjä! Wilmotin silmät menivät raolleen. Tiesiköhän Stella\ntämän? Senköhän tähden hän oli mennyt Darius Merrivanin asuntoon\nkolmattakolmatta päivää vasten yöllä? Hän tiesi varmasti! Tähän\nperustui siis Merrivanin vaikutusvalta häneen. Tämän vuoksi Merrivan\noli ollutkin niin varma, että Stella menisi kyllä naimisiin hänen\nkanssaan. Joskus hulluna päihdyksissä ollessaan Kenneth Nelson oli\nkovassa rahapulassaan antanut kaksi väärennettyä vekseliä Abraham\nSelimin käsiin.\n\nHän vihelsi hiljaa, kykenemättä vielä täydesti oivaltamaan sitä.\nSummahan oli melko suuri, ja hän hengitti nopeammin pistäessään\nvekselit oman muistikirjansa väliin. Tässä oli nyt jotakin kaikissa\ntapauksissa. Testamenttilahja ja sitäpaitsi melko suurikin. Toiset\npaperit olivat pitkiä vakuusluetteloja. Hänen enonsa oli kirjoittanut\nkaunista käsialaa, ja niitä oli helppo tarkastaa. Jokaisen rivin\nvieressä oli kirjain. Mutta ne voivat odottaa. Hän lukitsi ne ja\ntodistuksen seinäkassakaappiinsa pyhittäen sitten illan mietiskelyille.\n\nHän poistui kotoaan puoli yhdentoista aikaan. Kesäinen iltarusko\npunasi vielä taivasta ja yö oli hyvin tyyni. Hän alkoi kuulla ääniä\npuutarhasta aukion toiselta puolen.\n\nValot paloivat vielä Stellan huoneessa. Hänen täytyi uskaltautua sen\nmahdollisuuden varaan, että hän tapaisi Andrew Macleodin; ja vielä\nenemmänkin, hänen oli pakko tuumata sitäkin kyselyä, mistä hän oli\nsaanut vekselit käsiinsä.\n\nStella oli kuitenkin yksinään. Hän sulki oviaukon ruumiillaan\ntuntiessaan vieraan.\n\n\"Saanko minä puhutella sinua, Stella? Minä en vaivaa sinua pitkää\naikaa.\"\n\n\"Te voitte puhutella minua nyt, herra Wilmot\", sanoi Stella, \"ja minä\ntoivon teidän esittävän asianne hyvin lyhyesti\".\n\n\"Minä en voi sinua puhutella täällä\", virkkoi Wilmot hilliten äkillisen\nvihansa, \"ellet sinä halua sitä, että kaikki kuulevat sanottavani\".\n\nMutta Stella oli kova kuin timantti.\n\n\"Minä en voi pyytää teitä sisään. Olen ollut tavattoman ystävällinen,\nkun olen puhutellut teitä näinkin paljon.\"\n\n\"Ah, niinkö? Vai olet sinä ollut!\" karjaisi Wilmot raivostuneena. \"Ehkä\nsinä sanot minunkin käyttäytyneen tavattoman ystävällisesti, ennenkuin\nolen lopettanut!\"\n\nStella koetti sulkea ovea häneltä, mutta Wilmot oli liian nopea. Hänen\njalkansa muodosti liikkumattoman kiilan.\n\nStella suuttui nyt.\n\n\"Minä kutsun isäni tänne\", uhkasi hän.\n\n\"Tee se!\" vastasi Wilmot. \"Minä haluaisinkin, että hän tulisi\nvahvistamaan oikeaksi parissa Abraham Selimille siirretyssä vekselissä\nesiintyvän enoni nimikirjoituksen.\"\n\nHän ei kuullut oman puheensa vuoksi Stellan huohottavaa henkäystä,\nmutta oven litistävä paino laukesi äkkiä. Stella oli horjunut seinää\nvasten kädet sivuillaan ja pää painuksissa.\n\n\"Astukaa sisään\", sanoi hän käheästi.\n\nArthur Wilmot tuli sisään voiton huumaamana. Hän odotti, kunnes Stella\nmeni saliin, ja seurasi sitten häntä laskien huopahattunsa pöydälle\nsellaisen henkilön tapaan, joka on ottamaisillaan valtaansa toisen koko\nsielun.\n\nStella istuutui katsoen häneen. Pöytälamppu oli heidän välissään, ja\nsen varjo piilotti hänen silmänsä, mutta Wilmot näki hänen vapisevat\nhuulensa, paisuen tyytyväisyydestä.\n\n\"Isäsi on väärentänyt hyväksyjän nimen\", sanoi hän aloittaen\nkeskustelun suunnittelemallaan esipuheella.\n\n\"Saanko minä nähdä nuo -- paperit?\" kysyi Stella.\n\nWilmot levitti ne pöydälle.\n\n\"Niin, ne olivat näiden kaltaiset\", myönsi Stella haluttomasti. \"Minä\nen ymmärrä paljonkaan näitä asioita, mutta ne olivat ihan samanlaiset\n-- otin häneltä luullakseni vain jäljennökset. Hän oli laatinut ne\npettääkseen minua. Minä luulin niitä oikeiksi.\"\n\n\"Sinä menit siis tapaamaan häntä sunnuntai-iltana?\" syytti Wilmot.\n\"Minä näin sinun menevän sisään ja näin sinun nopean palaamisesikin.\nSinä menit sinne hakemaan näitä vekseleitä. Hän antoi sinulle\njäljennökset.\"\n\nHän teki sitten Stellalle kysymyksen, joka oikein kuvotti Stellaa. Hän\noli niin tyhmä, niin äärettömän tyhmä.\n\n\"Sitten sinä varastit ne, mutta vanhus petti sinut kuitenkin! Tietysti\nhän petti sinua. Et suinkaan sinä voinut luullakaan sellaista, että\nhän olisi sallinut sinun voittaa? Kuinka sinä nyt aiot selviytyä tästä\nasiasta?\"\n\nStella ei vastannut.\n\n\"Minä sanon sinulle, mitä sinun pitää tehdä. Sinun pitää ottaa\njärkesi vangiksi ja mennä naimisiin kanssani. Tuo kirottu etsivä\nei merkitse mitään. Hän on vain poliisi. On kai sinulla vielä sen\nverran itsekunnioitusta jäljellä? Sinä tulet kuin saastutetuksi\nseurustellessasi tuollaisen miehen kanssa. Minä lahjoitan sinulle nämä\nhäälahjaksi. Ellet sinä suostu, joudut vaikeuksiin. Nämä kuuluvat nyt\nlaillisesti minulle. Minä olen perinyt enoni epävarmat saatavatkin,\nja minä laitan kyllä Kenneth Nelsonin sellaiseen paikkaan, jonne hän\nkuuluukin. Sen osaan. Kuuntelehan nyt! Enoni on kirjoittanut tähän\npaperiin: 'Nämä vekselit ovat väärennettyjä.' Muuta todistusta ei tulla\nvaatimaankaan. Stella!\"\n\nHän tuli pöydän ympäri Stellaa kohti ojennetuin käsivarsin, mutta\nStella oli noussut tuoliltaan perääntyen hänen edellään.\n\n\"Hyvä on. Nuku nyt tämän paineeksi. Minä tulen tänne huomenna\nuudestaan. Sinä et voi kertoa Macleodille mitään ilmoittamatta samalla\nhänelle isääsi varkaaksi. Hän ei voi sulattaa sitä. Hän on tehnyt\nkaikkensa pelastaakseen sinut vaikeuksista, mutta siinä tapauksessa\nhänen olisi pakko ruveta syyttämään isääsi. Ole nyt järkevä, Stella.\"\n\nHän seisoi ovella tuijottaen niihin varjoihin, joiden katveessa Stella\nseisoi. Sulkiessaan oven hän hymyili. Hän ojensi hymyillen kätensäkin\navatakseen portin, kun muuan suuri käsi painautui nopeasti hänen\nsuulleen ja hänet vetäistiin äkkiä taaksepäin. Ennenkuin hän voi\nymmärtääkään, mitä oli tapahtunut, kuristi joku häntä kurkusta toisella\nkädellään ja kaiveli toisella hänen taskujaan.\n\nSitten hänet kiskaistiin äkkiä seisoalleen ja hän näki silmälasien\npeittämien silmien vihaisen kiillon.\n\n\"Jos te vain kerrotte tästä jollekulle, joudutte vaikeuksiin --\nhornanvarmasti! Menkää kertomaan Macleodille. Hän tarkastaisi silloin\ntalonne tänä yönä. Mistä te olette saanut käsiinne nämä vekselit? Ja\nmitä muuta te olette sieltä siepannut?\"\n\n\"Antakaa minulle takaisin nuo paperit\", huohotti Wilmot.\n\nScottie nauroi ilkeästi.\n\n\"Menkää ilmoittamaan poliisille\", sanoi hän, \"ja katsokaa, voivatko\nhekään hankkia niitä takaisin\".\n\nArthur Wilmot meni kotiinsa. Hän ei ollut mikään taistelija.\n\n\n\n\nXVI\n\nKuulustelu\n\n\n\"Hyvä teko\", aloitti Scottie miettiväisesti, \"saa aina palkintonsa,\nja minä toiminkin vain yhdenmukaisesti kaiken ylevän kirjallisuuden\nkanssa, jota olen lukenut kääntyneistä rikollisista. Minä en ole\nlainkaan varma siitä, onko yhdenmukaisuus oikea sana, mutta se\nkuulostaa kuitenkin sopivalta. Viime vankilassani ne syöttivät\nminulle sepitettyjä juttuja, joissa yksinomaan puhuttiin muutamien\nvanhojen nahjuksien hyvistä töistä, jotka lapsen hymy oli pelastanut\nhäpeällisestä ja kurjasta elämästä. Joskus hän oli vankilanjohtajan\ntytär ja joskus taasen pastorin sisar, ja hänen ikänsä vaihteli\nyhdeksästä yhdeksääntoista ikävuoteen saakka. Mutta joku vintiö\npelasti hänet aina hukkumasta tavallisesti juuri silloin, kun vintiö\noli matkalla tekemään vielä ilkeämpää rikosta. Ja tytön sinisten\nsilmien muisto käänsi hänet pois pahalta tieltä ja hän eli sen jälkeen\nonnellisena elämänsä loppuun saakka. Loppu!\"\n\n\"Te puhutte vain estääksenne minua saamasta hermokohtausta\", lausui\nStella huohottaen.\n\nTakassa oli nyt uusi tuhkakasa, joka vielä savusi.\n\n\"Teidän ei olisi pitänyt polttaa neulaa\", sanoi Scottie ja etsien sen\ntuhasta hän pisti sen liiviensä rintapieleen, vaikka se olikin vielä\nkuuma. \"Palanut paperi on vain palanutta paperia, mutta jos otaksumme,\nettä Willy rientää puhuttelemaan poliisia ja kertoo siellä jutun\nparista vekselistä, jotka oli kiinnitetty yhteen neulalla, ja jos\noletamme heidän löytävän neulan, näyttäisi se ehkä ihan siltä kuin hän\nolisi puhunut totta, eikä se olisi lainkaan mieleeni.\"\n\n\"Te kuulitte siis kaikki?\" huudahti Stella painaen kädet silmilleen.\n\n\"Melkeinpä\", tunnusti Scottie. \"Minä olin puutarhassa, kun hän\npuhutteli teitä ovella. Ja hän jätti ulko-oven auki, niin että kuulin\nmelkein koko keskustelunne. Tuo mies ei ole näin ammattinäkökannalta\nkatsottuna mikään rikollinen. Hän saisi harjoitella ainakin viisi\nvuotta melko paljon, ennenkuin hänestä tulisi jonkinlainenkaan\nammattilainen. Hänessä on vain hermoja, ja sitten hän on hyvin\npuhelias. Kaikki näillä seuduilla asuvat ihmiset ovat sellaisia. Te\nkatsotte minuun, neiti Nelson, melko epäilevästi. Ehkä te luulette\nminunkin kuuluvan samaan luokkaan. Niin minä toki kuulunkin, mutta\npuheeni nojautuu kokemuksiin. Minä myönnän sen. Ihminen ei voi kiertää\nmaailman ympäri, kuten minä olen tehnyt, Kanadan, Yhdysvaltain ja\nAustraalian halki Etelä-Afrikkaan asti ja niiden lisäksi vielä\nsaarilla, saamatta kokemuksia, joiden yhdistämisessä yhdeksi\nkokonaisuudeksi tilapäinen oleskeleminen vankilassa ihmisiä auttaa.\"\n\n\"Minä menen nyt huoneeseeni, herra Scottie\", sanoi Stella. \"En kai ole\nvielä kiittänytkään teitä? Minun täytyy kertoa tämä herra Macleodille.\"\n\nScottie pudisti kiivaasti päätään.\n\n\"Te ette saa tehdä sitä, neiti. Se panisi hänet pinteeseen.\nSaavuttamani kokemukset poliisista ovat opettaneet minulle pari\nasiaa -- mitä he haluavat ja mitä he eivät halua tietää. Erehtyminen\nkummallekin suunnalle on kohtalokasta.\"\n\nHän oli oikeassa. Stella ei jaksanut ruveta väittelemään. Tämä viime\njärkytys oli lamauttanut hänen varavoimansa. Hän halusi vain poistua\ntyyntyäkseen, ajattelematta enää lainkaan Arthur Wilmotia, jonka hän\noli unohtanut kuin takassa käryävän tuhkakasan.\n\n\"Hyvää yötä ja kiitoksia.\"\n\n\"Hauskoja unia\", sanoi Scottie kohottamatta katsettaan kirjasta, jota\nhän luki, kunnes Stella oli poistunut.\n\nSitten hän kokosi huolellisesti paperintuhkan, vei sen keittiöön ja\nsekoitti sen lasilliseen vettä. Sen hän kaatoi viemäriin, pesten ja\nkuivaten sitten lasin.\n\n-- Kunpa ihminen voisi pestä entisyytensäkin pois näin helposti, mietti\nScottie runollisesti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nBeverley Greeniin saapui seuraavana aamuna ja paljon sen jälkeen\nkun uutistenkerääjien etujoukko oli pystyttänyt telttansa, muuan\nteräväjärkinen keski-ikäinen sanomalehtimies, joka ei ollut minkään\nerityisen lehden palveluksessa, saaden kuitenkin kirjoittaa kaikkiin.\nHän oli mitä laajimmassa merkityksessä uutisten poimija, koska hän\nkokosi satonsa sängestä -- pieniä, sinne tänne unohdettuja uutistähkiä.\nJoskus tämä poimiminen korvasi hyvin huonosti hänen vaivansa, mutta\nusein sato surkastutti kokonaan edeltäneen elonkorjaajan nopeasti\nkootut lyhteet.\n\nHän noudatti tuota todellista uutistunnollisuutta, mikä tarkoittaa,\nettä kaikki asiat ovat hyödyllisiä totuudelle, huolimatta siitä,\nkuka loukkautuu tai millaisia etuja niiden ilmaiseminen saattaa\nvaaranalaisiksi. Hänen menetelmänsä tarjosi ratkaistavaksi sen\nsiveysopillisen ongelman, josta metafyysikot ovat aina väitelleet.\nSaadakseen totuuden selville hän oli valmis valehtelemaan, pettämään\nja vieläpä varastamaankin, jos se vain oli tarpeellista. Hän olisi\nvoinut pettää toisen luottamuksen yhtä helposti kuin tilata aamiaisen\nitselleen. Tämä juhlallinen lupaus tallettaa salaisuuksia kuului\nhänen varusteihinsa. Useimmat hänen virkatovereistaan, jotka olivat\nrehellisempiä miehiä, halveksivat häntä, salaamatta sitä ollenkaan.\nMutta he myönsivät sen, että hän oli mainio sanomalehtimies, ilmaisten\nsamalla toivonsa, että heidänkin olisi pitänyt syntyä maailmaan ilman\nsäädyllisyyden tunnetta.\n\nHän oli lyhyt, karkeapiirteinen mies, jolla oli nenällään aimo kakkulat\nja joka poltti sikaareja noususta maatapanoon saakka. Tavallisissa\noloissa hän näytti äreältä ja tyytymättömältä, ja häntä sanottiinkin\nsenvuoksi \"inhoittavaksi\". Hän voi olla melkein mitä tahansa, mikä\ntäydensi hänen vastapuoltaan, ja siinäpä ominaisuudessa piili juuri\nhänen voimansa ja uhriin nähden hänen vaarallisuutensa.\n\nHänen kerrotaan keskustelleen uskonnosta Grinsteadin piispan kanssa\nkolme tuntia erehtymättä kertaakaan, ennenkuin piispa valaistakseen\nparemmin jotakin asiaa kertoi hänelle pastorin, Stoner Jelphin,\nsalaisen tarinan ja sen, miksi hän oli eronnut virastaan. Piispa ei\ntietysti maininnut herra Jelphin nimeä. Tämä yksinkertainen prelaatti\npuhui hänestä kuin jostakin oletetusta X:stä. Mutta Downer (tämä oli\nuutistenkerääjän nimi) oli saanut jutun selville painattaen sen. Ei\nhänkään maininnut nimiä, mutta kaikki ymmärsivät, kenestä hän oli\nkirjoittanut.\n\nAndy oli ensimmäinen, joka huomasi Downerin tulon. Hän oli odottanutkin\nmiehen saapumista murhapäivästä asti. Uutistenkerääjä tuli suoraan\nhänen luokseen.\n\n\"Hyvää huomenta, Macleod. Minä toivoin saavani puhutella teitä,\nennenkuin teen joitakin omia tutkimuksia. Olen aina ollut sitä mieltä,\nettä menetellään epärehellisesti sitä miestä kohtaan, joka on saanut\njutun hoitaakseen, jos ryhdytään nuuskimaan, ennenkuin siitä on hänelle\nilmoitettu. Uutistenkerääjät tekevät siten usein hirveän paljon\nvahinkoa. Olen luullakseni saanut kuulla pääseikat. Onko mitään uutta\nvaihetta tullut ilmi?\n\nAndy ojensi hänelle sikaarikotelonsa.\n\n\"Minä iloitsen tulostanne, Downer, mutta olette hieman myöhästynyt. Ei:\nmitään uutta ei ole tapahtunut.\"\n\n\"Ei siis minkäänlaisia uusia johtolankoja? Kuka tuo etsimänne Abraham\nSelim on? Minä luulen tuntevani sen nimen.\"\n\n\"Hänestä voitte siis kertoa, Downer\"; sanoi Andy vedellen haikuja\nsikaaristaan ja katsellen toista kulmiensa alta. \"Kaikki muut ovat\niskeneet harhaan. Emmekä mekään ole saaneet käsiimme Selimiä.\"\n\n\"Suurenmoista! Ehkä minä täällä parhaiten pääsenkin hänen jäljilleen.\nTe voitte luottaa minuun, Macleod. En aio ollenkaan tunkeutua\nkalavesillenne. Minussa itsessäni on liian paljon kalastajaa.\"\n\nOlisi väärin sanoa, että Downer pelkäsi Andya. Hän ei pelännyt\nvuorenkorkuista dynamiittikasaakaan, mutta hän ei olisi valinnut sen\nhuippua rauhalliseksi tupakoimispaikakseen. Hän kunnioitti Andya\nkarttaen häntä, jos se vain suinkin oli mahdollista. Andy oli hänen\nainoa tuntemansa mies, joka voisi ja tahtoisi ryhtyä älylliseen\nkamppailuun häntä vastaan, jos hän vain osuisi Andyn tielle. Downer\nkunnioitti tämän vastustajan taitavuutta. Kuitenkin:\n\n\"Minulle kerrottiin, että Nelisilmä-Scottie on täällä luonanne. Hän\npääsi kuulemma vapaaksi jostakin syytöksestä voituaan todistaa olleensa\nmuualla rikoksen tapahtuessa.\"\n\n\"Niin, hän on täällä nyt\", sanoi Andy. \"Muutamat ystäväni ovat ottaneet\nhänet luokseen asumaan.\"\n\n\"Te luulette hänen voivan valaista juttua jollakin tavoin\", arveli\nDowner nyökäyttäen päätään. \"Mahdollisesti. Hän on terävä poika, mutta\nminä petkutan häntä sittenkin. En usko törmääväni yhteen poliisin\nhaastamien laillisten todistajain kanssa. Jatkan nyt matkaani.\"\n\nAndy katseli häntä, kun hän maleksi tarkoituksettomasti Merrivanin\ntaloa kohti. Hän oli puhunut peittelemättä Scottiesta tietäen, että\nDowner saisi kuitenkin selville asian ennemmin tai myöhemmin. Siinä\nhän olikin tehnyt viisaasti, koska uutistenkerääjä oli ollut Beverley\nGreenissä edellisenä iltana ja saanut selvän Scottien asunnosta.\nMääritellen mielessään Scottien yleisen huomion alkulähteeksi hän\nkäveli hitaasti taloon. Kymmenen minuuttia myöhemmin hän jo keskusteli\nlumotun poliisikersantin kanssa maalaispoliisien virkaylennysten\nhitaudesta.\n\nKuulustelu toimitettiin saman päivän iltapäivällä, ja pieni oikeussali\noli tungokseen asti täynnä väkeä.\n\nAndy näki herra Boyd Salterin istuvan etuoikeutetulla paikalla\nkuolemansyyntutkijan vieressä ja tuomari viittasi häntä tulemaan\nlähemmäksi.\n\n\"Minä olen tuonut Maddingin, metsänvartijan, mukanani tänne\", sanoi\nhän. \"Hänen todistuksensa voi ehkä olla arvokaskin, jos tahdotaan\nmääritellä tarkoin aika, milloin murha tapahtui. Olen koettanut hankkia\nteille enemmän yksityiskohtaisia tietoja Abraham Selimistä. Hän näyttää\naloittaneen toimintansa noin viisineljättä vuotta takaperin jossakin\ntuolla lännessä. Muuan hyvin vanha ystäväni, joka ei tietystikään halua\nnimeään julkisuuteen, joutui jollakin tavoin tekemisiin hänen kanssaan\nopiskellessaan nuorukaisena yliopistossa. Hän ei tavannut milloinkaan\nSelimiä eikä tuntenut ketään toistakaan, joka olisi voinut väittää\nsitä. Selim näyttää tulleen kaupunkiin viisikolmatta vuotta sitten\nja ryhtyneen tuottavaan liiketoimintaan sellaisten laivanrahtaajien,\nviejien ja välittäjien kanssa, joiden raha-asiat hän tunsi mainiosti.\nPelkään, etten tiedä enempää.\"\n\nAndy kiitti häntä mennen takaisin paikalleen.\n\nRahtaajien! Ketkä olivat rahtaajia? Hän oli käynyt erään välittäjän\nkonttorissa äskettäin ja sitten hän muistikin säpsähtäen -- Wentworth\n& Wentworthin, tuon rappeutuneen liikkeen, jonka konttori oli Abraham\nSelimin konttorin vieressä. -- Tämä voi ehkä olla vain jonkinlaista\nyhteensattumaa, mutta siellä kannatti kyllä tehdä toinenkin tarkka\ntutkimus, päätteli hän istuutuessaan kuuntelemaan valamiehistön\nvannottamista.\n\nHän sanoi sanottavansa Arthur Wilmotin jälkeen, joka oli todennut\nkuolleen enokseen ja puhutellut häntä murhailtana.\n\nHovimestari seurasi häntä todistajien aituukseen kertoen saman jutun,\njonka hän jo oli kertonut kymmeniä kertoja Andylle ja lukemattomille\nuutistenkerääjille.\n\nHerra Andrew Macleodia piti jännityksessä se kysymys, kutsuttaisiinko\nWilmot takaisin todistuksellaan vahvistamaan enon naisystävien nimiä.\nHäneltä ei oltu kysytty mitään tästä asiasta hänen ollessaan äsken\ntodistamassa. Kuolemansyyn tutkija ei kiinnittänyt erikoisemmin\nhuomiotaan naisen ääneen, näytti vain pitävän kirjettä paljon\ntärkeämpänä seikkana. Hovimestari laati tarkan luonnoksen siitä\npaikasta, mistä kirje oli löydetty, ja ilmoitti samalla, kuinka hän oli\nottanut sen käteensä ja työntänyt sen koneellisesti Merrivanin muiden\npaperien alle.\n\n\"Oliko se taitettu vai suora?\"\n\nHovimestari ei ollut siitä lainkaan varma. Hän muisteli sen olleen\npuoleksi auki, kun hän oli ottanut sen lattialta.\n\n\"Onko kuorta löydetty?\"\n\nNyt kutsuttiin Andy jälleen esille ja hän vakuutti, ettei kuorta hyvin\nhuolellisesta etsimisestä huolimatta ollut löydetty. Se oli silloin\ntuntunut Andystä omituiselta. Kirjeessä ei ollut päivämäärää, ja se oli\nmahdollisesti saapunut taloon aikaisemmin päivällä.\n\n\"Huomasitteko te siellä mitään, josta olisi voitu päättää, että\nMerrivan pelkäsi menettävänsä henkensä?\"\n\n\"Minä löysin sieltä ladatun revolverin\", sanoi Andy. \"Se oli pöydän\ntakana kaapissa ja helposti hänen kätensä ulottuvilla. Sillä ei oltu\nammuttu eikä siihen oltu koskettukaan.\"\n\n(Hän oli löytänyt aseen sen jälkeen kuin Scottie oli kuvaillut hänelle\nkaapin aseman.)\n\nPoliisi, joka ensin oli nähnyt ruumiin, vainajan asianajaja herra\nVetch, metsänvartija Madding, Merrivanin kokki ja hysteerinen sisäkkö,\njoka nyt paljasti toisen kerran tämän heikkoutensa, niin että hänet oli\nkannettava pois oikeussalista, ja komisario Danen kuulustelu päättivät\nistunnon, ja kuulustelu näytti jo kokonaan loppuneen, kun kuolemansyyn\ntutkija, joka oli hätäilevä, huonomuistinen vanha herrasmies, kohotti\nkatseensa papereista, joita hän tutki, ja sanoi:\n\n\"Tohtori Macleod, minä haluaisin kuulustella teitä vielä. Täällä\nesiintyy muuan seikka, jota ei näytä selvitetyn. Se on jossakin\nyhteydessä tuon naisen kanssa, jonka äänen hovimestari oli kuullut.\"\n\nAndy käveli tyynesti esille.\n\n\"Tässä on sanomalehtiuutinen, jossa kerrotaan teidän nähneen erään\nnaisen poistuvan talosta kello yhdentoista aikaan ja kulkeneen teidän\nikkunanne alitse matkallaan luultavasti Beverleyhyn. Tavallisesti\",\nsanoi hän, \"minä en kiinnitä suurtakaan huomiota sanomalehtiuutisiin,\nmutta tässä kertoo muuan uutistenkerääjä selvästi teidän keskustelleen\nsiitä hänen kanssaan, enkä nyt muista, että kuulustelun aikana olisi\ntehty mitään viittausta tähän tapahtumaan.\"\n\n\n\n\nXVII\n\nTimanttisormus\n\n\nOli uusi kokemus Andrew Macleodillekin, että hän huomasi seisovansa\noikeuden edessä ja todistavansa tarkoituksellisesti väärin. Hän jaksoi\ntuskin uskoa sitä, että tämä tyynesti puhuva mies oli juuri hän.\n\n\"Niin\", sanoi hän, \"minä näin Merrivanin talon oven avautuvan ja\nhetkisen kuluttua huomasin erään naisen tulevan aukion poikki\".\n\n\"Mihin aikaan se tapahtui?\"\n\n\"Kello yhdentoista aikaan. Beverleyn kirkon torninkello löi todella\njuuri yhtätoista hänen kulkiessaan ohi.\"\n\n\"Ettekö te voinut nähdä hänen kasvojaan?\"\n\n\"En, sinä yönä ei ollut kuutamoa.\"\n\nTodistaminen päättyi tähän, ja valamiehistö vetäytyi pois\nneuvottelemaan. Se palasi puolen tunnin kuluttua antaen sellaisen\nlausunnon, että Abraham Selimiä oli syytettävä tarkoituksellisesta\nmurhasta. Kuolemansyyn tutkija oli suorastaan pakottanut heidät\ntekemään tällaisen päätöksen.\n\nDowner ei ollut tullut oikeuteen. Andy oli katsonut ympärilleen\nhakien häntä, mutta hän ei ollut kirjeenvaihtajien pöydän ääressä\neikä ihmisten joukossa siinä pienessä salissa, missä todistajia\nkuulusteltiin.\n\nHän pysähtyi hetkiseksi puhelemaan herra Boyd Salterin ja yleisen\nsyyttäjän edustajan kanssa ja sitten hän käveli takaisin kylään tuntien\nmelkein samanlaista kaunaa herra Downeria kohtaan kuin Stella häntä\nkohtaan heidän ensi kerran tavatessaan.\n\nHän käveli niin hitaasti, että Merrivanin asianajaja saavutti hänet.\n\n\"Sellainen juttu, että herra Merrivan olisi joutunut koronkiskurin\nkynittäväksi, on paljasta pötyä\", sanoi tämä Vetch-niminen herrasmies.\n\"Herra Merrivan oli rikas.\"\n\n\"Jättikö hän jälkeensä mitään testamenttia? Te ette maininnut siitä\nmitään todistuksessanne\", sanoi Andy.\n\n\"Sellaista ei ole löydetty\", virkkoi toinen pudistaen päätään. \"Maatila\njoutuu herra Wilmotille, ellei joku läheisempi sukulainen esitä\nvaatimuksiaan.\"\n\nAndy arvaili, paljonko siinä puheessa oli perää, että herra Merrivan\noli naimisissa. Avioliittorekisteri oli kyllä tarkastettu, mutta\nvihjaustakaan sellaiseen avioliittoon ei ollut sieltä löydetty.\n\n\"Te kuvailitte Merrivania jonkinlaiseksi kauppiaaksi. Mitä se\noikeastaan tarkoittaa? Millä erikoisalalla hän teki kauppojaan?\"\n\nHerra Vetch pudisti päätään.\n\n\"Minulla ei ole siitä minkäänlaista aavistusta. Hän oli hyvin\npidättyväinen kertoessaan liiketoimistaan ja muutti asumaan tänne\nkeskuuteemme lopetettuaan ne. Luulen hieman hänen tehneen teekauppoja.\"\n\n\"Mistä olette saanut sen päähänne?\" kysyi Andy äkkiä.\n\n\"Hän oli hyvin tarkka teehen nähden. Minä luulen sen olleen hänen\ntaloudessaan ainoan kauppatavaran, johon hän kiinnitti hieman\nhuomiota. Usein ollessani hänen kotonaan kysyi hän minulta, kun teetä\ntarjoiltiin, mitä pidän siitä, hyvin paljon sellaisen miehen tapaan,\njoka viinientuntijana pyytää teitä lausumaan mielipiteenne jostakin\nvanhasta lajista.\"\n\nHe olivat jo kääntyneet Beverley Greeniin vievälle tielle, kun he\nhuomasivat erään miehen, joka käveli laiskasti samalle suunnalle.\n\n\"Eikö tuo mies ole muuan Downer-niminen uutistenkerääjä? Minä\npuhuttelin häntä tänä aamuna. Hyvin järkevä mies\", sanoi Vetch.\n\"Me keskustelimme tuosta korkeimman oikeuden antamasta välittäjien\nvastuunalaisuutta koskevasta päätöksestä. Hän näyttää olevan hyvin\nselvillä lain eri pykälistä.\"\n\n\"Hän on selvillä kaikesta\", totesi Andy vakavasti. \"Minä toivon, ettei\nhän kysellyt teiltä mitään Merrivanin yksityisasioita?\"\n\n\"Jos hän olisikin, en minä olisi kertonut niistä hänelle mitään\",\nkehaisi asianajaja. \"Olen jo liian vanha tekijä ryhtyäkseni\nkeskustelemaan asiakkaitteni asioista. Me puhuimme vain eräästä hyvin\nvaarattomasta seikasta -- elinkustannuksista.\"\n\n\"Mihin nähden?\" kysyi Andy uteliaana.\n\n\"Hän vihjaisi, että tuon talon hoitokustannukset tulivat kai herra\nMerrivanille hyvin kalliiksi. Mieleeni ei ollut juolahtanutkaan\ntarkastaa hänen menojaan, mutta silloin tein sen. Minä en tietystikään\nnäyttänyt hänelle laskuja.\"\n\n\"Jos teillä kerran oli laskut pöydällänne, näytitte te ne hänelle.\nTuo mies voi lukea alhaalta ylöspäinkin\", sanoi Andy. \"Oliko niiden\njoukossa jotakin erityistä menoerää -- jotakin tavattoman suurta\nlaskua?\"\n\n\"Oli muuan 130 punnan suuruinen\", vastasi asianajaja. \"Se ei ollut\noikeastaan mikään laskukaan, muuan herra Merrivanin käsialalla\nkirjoitettu muistiinpano vain -- 'Stelling Bros., 130' Sitä minä en\ntiedä, mistä se johtui. Keitä Stellingit ovat?\"\n\nAndy ei ilmaissut sitä hänelle.\n\nStellingit olivat kaupungin suurimpia jalokivikauppiaita ja tuo\nmuistiinpano, jonka järjestelmällinen herra Merrivan oli kirjoittanut\nmuistiin luultavasti sen jälkeen kuin hän oli hävittänyt laskun,\ntarkoitti nähtävästi sitä timanttisormusta, jonka hän oli ostanut\nodottaessaan helppoa voittoaan.\n\nNyt he olivat jo päässeet kuulomatkan päähän Downerista, ja Andy\nvaihtoi hienotunteisesti puheenaihetta.\n\n\"Ei, minä en tullut kuulusteluun\", sanoi Downer. \"Minun piti tehdä\npari vierailua, ja kuulustelut väsyttävät minua aina. Siellä ei tehty\nluullakseni mitään paljastuksia?\"\n\n\"Ei mitään sellaista, mikä lisäisi tietojanne ja mitä ei jo ole\njulkaistu\", virkkoi Andy.\n\nAsianajaja erosi heistä nyt. Hänen piti suorittaa Merrivanin\ntalousmenot.\n\n\"Onko tuosta timanttisormuksesta kuulunut mitään, jonka Merrivan osti\nneljä tai viisi päivää ennen kuolemaansa?\" kysyi Downer sivaltaen\nruohoa kävelykepillään, kiinnittämättä nähtävästi huomiotaan mihinkään\nmuuhun kuin erään tuhatkaunokin tuhoamiseen. \"Minä luulen komisarion\nlöytäneen juuri sen sormuksen aukiolta\", jatkoi hän. \"Jotensakin\nkummallista, että vanha Merrivan ostaa timanttisormuksen ja heittää\nsen sitten menemään. Tämä näyttää ihan siltä kuin hän olisi ostanut\nsen erityisesti jollekin, joka vihasi häntä niin suuresti, että hän\npäästyään talosta -- sanotaan nyt vaikka tuossa yhdentoista aikaan --\nveti sen heti pois sormestaan ja heitti sen niin kauaksi luotaan kuin\nsuinkin vain jaksoi.\"\n\n\"Samaa ajattelin minäkin\", lausui Andy. \"Tuo nainen, joka kulki\nikkunani alitse, ehti ehkä tehdä vaikka mitä sinä aikana, minkä hän\nviipyi kävellessään Merrivanin talosta näkyviini.\"\n\nMolemmat vaikenivat hetkiseksi, ja sitten:\n\n\"Muuan poliisi oli silloin vahtipaikallaan Beverley Hight-kadun tässä\npäässä\", sanoi Downer. \"Hän odotti erään talon edustalla. Muuan\npalvelija oli tuonut hänelle hieman kahvia, ja hän oli jutellut tytön\nkanssa yhdestätoista puoli kahteentoista asti. Tiellä ei ollut näkynyt\nainoatakaan kulkijaa tuona aikana.\"\n\nHän huitoi vieläkin kepillään kukkia katsahtamattakaan Andyyn.\n\n\"Nainen meni ehkä jotakin toista tietä. Siellähän on kaksi haaraa\",\nselitti Andy.\n\nToinen vaitiolo ja sitten Downer jatkoi yksitoikkoisesti:\n\n\"Eräs pyöräilevä poliisi lähti kymmenen minuuttia vaille yksitoista\nHylton Cross Roadilta -- se on tien toinen haara polkien Beverleyhin.\nHän ei kohdannut ketään, ennenkuin hän saapui tuon poliisin luo,\njoka keskusteli tytön kanssa. Hänellä oli pyörässään kirkas\nasetyleenilamppu, ja tie on melko kapea. Nainen ei olisi voinut\npiiloutua pensasaidan varjoonkaan, vai mitä?\"\n\n\"Kummallinen juttu, totisesti\", myönsi Andy. \"Nainen kääntyi ehkä\ntakaisin minun poistuttuani ikkunasta. Minä menin vuoteeseen hetkistä\nmyöhemmin.\"\n\n\"Tarkoitatteko te, että hän ehkä palasi takaisin Merrivanin luo?\"\nDowner kohotti katsettaan. \"Olisiko hän mennyt takaisin heitettyään\nsormuksen menemään?\"\n\n\"Voidaanhan asia selittää niinkin, että hän ehkä pudotti sen\", sanoi\nAndy, \"ja huomattuaan menetyksensä palasi ehkä takaisin hakemaan sitä\".\n\n\"Sormus löydettiin tien läheisyydestä\", väitti väsymätön Downer.\n\"Hän joko heitti sen menemään tai sitten hän ei tullutkaan\nsuoraan aukion poikki, kuten te sanotte. Aukion keskusta on noin\nkahdeksankymmenenviiden metrin päässä siitä paikasta, josta sormus\nlöytyi.\"\n\n\"Kahdeksankymmenenkuuden\", sanoi Andy vakavasti, ja Downer nauroi.\n\n\"Minä olen samaa mieltä kanssanne siitä, ettei tämä sivuseikka\nole lainkaan tärkeä\", virkkoi hän. \"Noilla vanhoilla miehillä on\nkummallisia ystäviä. Nainen oli varmaankin joku lutka kylästä.\"\n\nHän kohdisti katseensa etsivään, mutta Andy ei värähtänytkään. Tämä\nmies tiesi asian. Sitä, mistä hän oli saanut sen selville -- johtuiko\nse terävistä johtopäätöksistä vai saaduista tiedoista -- ei Andy\nvaivautunut miettimään.\n\n\"Minä en luule, että meidän tarvitsee ruveta mustaamaan herra\nMerrivanin elämää\", sanoi hän. \"Mieshän on elänyt hyvin siististi,\nainakin mitä me olemme kuulleet.\"\n\n\"Nainen ei tehnyt murhaa\", intti Downer vakaumuksella, \"mutta meidän\npitäisi silti saada selville, kuka hän oli. Onko Scottiella paljonkin\nhommia?\" kysyi hän äkkiä ja Andy nauroi.\n\n\"On. Hän on tällä haavaa kääntynyt luonne. Minä uskon hänen istuvan\nmallina herra Nelsonille, eräälle täällä asuvalle taiteilijalle. Mutta\nminun kai ei tarvitse kertoa teille mitään, Downer. Teidänlaisenne\nvainukoira tuntee hänen elämäkertansa kuin viisi sormeaan.\"\n\n\"Hän ottaa kai itsekin osaa parannuskurssiin?\" arveli Downer. \"Niin,\nminä olen tehnyt kysymyksiä ohimennen. Viehättävä tyttö, tuo neiti\nNelson.\"\n\n\"Hyvin\", myönsi Andy, \"hyvin viehättävä tyttö\".\n\nDowner nyökäytti päätään.\n\n\"Minä otaksun murhan järkyttäneen häntä kovasti. Hän oli kai herra\nMerrivanin ystävä? Merrivan oli lainannut hänelle 300 puntaa noin\nyhdeksän kuukautta sitten. Tietysti\", lisäsi hän anteeksipyytävästi,\n\"se ei ole minun eikä teidänkään asianne, Eikä muuten ole mitään\nhirveää siinä, että nainen lainaa rahaa mieheltä, joka on tarpeeksi\nvanha ollakseen hänen isänsä.\"\n\nNämä olivat todella uutisia Andylle, ja hän tiesi, ettei Downer puhunut\numpimähkään.\n\n\"Kuinka te saitte sen tietää?\" kysyi hän.\n\n\"Minä olen jo unohtanut kertojan nimen\", sanoi Downer haukotellen.\n\"Näkemiin. Tapaan teidät sitten myöhemmin.\"\n\nMuuan hänen omista miehistään oli saapunut sinne auttamaan häntä\nrikoksen selostuksen valmistamisessa, ja hänelle Andy nyt antoi tärkeän\ntehtävän.\n\n\"Matkustakaa kaupunkiin ja ottakaa selvä siitä, oliko Downer\ntäällä viime yönä ja ketä hän puhutteli. Hän on ehkä asunut\nBeverley-hotellissa.\"\n\nAndyn olettaminen ei ollut kaukana oikeasta. Herra Downer oli saapunut\niltajunassa, ja hänellä oli ollut vieraanaan päivällisellä muuan Micham\nFarmers pankin konttoristi.\n\n\"Hän on jollakin tapaa sukua Downerille\", ilmoitti etsivä puhelimessa.\n\"Konttoristi on ollut vasta vähän aikaa Beverleyssä.\"\n\n\"Ja lähtee sieltä jälleen melko pian\", sanoi Andy julmasti.\n\nSieltä oli siis Downer saanutkin tietonsa. Se tosiseikka, että hänen\nsukulaisensa saisi varmasti potkun, jos hän vain oli kavaltanut\npankkisalaisuuksia, ei merkinnyt Downerille sen enempää kuin jos\nsamanlainen onnettomuus olisi kohdannut hänen pahinta vihollistaan.\n\nNelsonin kotona keskusteltiin rahoista sinä iltana. Herra Nelson tuli\ntyöhuoneestaan yllään valkoinen pitkä nuttunsa, ja tyttö oli odottanut\nhäntä. Nelson oli ollut hyvin hiljainen koko aamun, puhunut tuskin\nsanaakaan väliaterialla, ja Stella oli hieman peloissaan, koska nämä\nlevottoman mielen merkit johtuivat tavallisesti vain yhdestä syystä.\n\nNelson sulki siihen käytävään vievän oven, joka johti työhuoneeseen,\npalaten vielä takaisinkin katsomaan, että se oli varmasti kiinni.\n\n\"Stella, minä heräsin melko varhain tänä aamuna ja ehdin ajatella\nkoko joukon. Muistatko sinä noita rahoja, jotka me lainasimme\nMerrivan-raukalta, tai paremmin sanoen, jotka sinä lamasit?\"\n\nStella nyökäytti päätään.\n\n\"Olemmeko maksaneet ne takaisin?\"\n\nStella nyökäytti jälleen päätään.\n\n\"Mistä sinä sait rahat maksaaksesi lainan takaisin? Minä muistan\nolleeni hirveässä pulassa lähettäessäni sinut lainaamaan niitä.\"\n\nStella ei vastannut.\n\n\"Summahan oli 300 puntaa, vai mitä?\"\n\n\"Niin, isä\", sanoi Stella tyynesti.\n\n\"Mistä hornasta me saimme 300 puntaa maksaaksemme velkamme hänelle?\nOletko sinä ihan varma siitä, että olemme maksaneet sen takaisin?\"\n\n\"Kyllä, isä\", virkkoi Stella. \"Minulla on kuitti tallella.\"\n\nNelson istuutui katsellen kauan aikaa kynsiään otsa rypyssä.\n\n\"Minä muistan tuon kaiken vain hyvin epämääräisesti\", mutisi hän.\n\"Asian vaiheet juolahtavat mieleeni kuin unien yksityiskohdat.\nTapahtuiko velan takaisinmaksaminen tuona\", hän epäröi, \"tuona\nhirveällä viikkona, jolloin sinä sait kärsiä minun vuokseni niin\nkauheasti?\"\n\nHän ei ollut koskaan tarkemmin kuvaillut niitä seitsemää henkisen\nkidutuksen päivää, joina hän ei ollut milloinkaan ollut kokonaan selvä.\n\n\"Minä sain muistaakseni juuri niihin aikoihin melkoisesti rahaa.\nMistähän minä ne hankin?\"\n\n\"En tiedä\", vastasi Stella,\n\nNelson alkoi rummuttaa sormillaan pöytää hermostuneesti ja ärsyttävästi.\n\n\"Kuinka kummallista tämä onkaan!\" sanoi hän. \"Minä liitän tuon\najankohdan aina johonkin vastenmieliseen tapahtumaan -- johonkin\nsellaiseen, mikä jähmetyttää vereni ja jonka laadusta en ole lainkaan\nselvillä. Tietysti se voi olla vain ilkeyteni käsittämistä, vaikka\nen voikaan ajatella sen johtuvan siitä. Teinkö minä silloin jotakin\nerikoisen häpeällistä?\"\n\n\"Et, isä\", virkkoi Stella. Hänen häpeällisen tekonsa seuraukset olivat\nhävinneet olemattomiin sen hiiltyneen todistuksen kanssa.\n\n\"Sinä et siis tiedä mitään?\" jatkoi Nelson itsepäisesti, katsellen\ntytärtään tarkasti. \"Minulla kai oli herkkäitkuiset katumushetkeni\ntuonakin aikana? Ja jos olisin tehnyt jotakin väärää, olisin kertonut\nsinulle. Mistä ihmeestä saimmekaan silloin nuo rahat?\"\n\nStella ei auttanut häntä sen selvillesaamisessa. Hän oli kantanut\nisänsä rikoksen taakkaa sen ollessa raskaimmillaan eikä halunnut jakaa\ntuon musertavan kuorman jättämää muistoa.\n\nHämärissä Stella kasteli muuatta sen pensasaidan varjossa sijaitsevaa\nkukkasarkaa, joka eroitti julkipuolen puiston tiestä. Pari miestä\nsattui silloin menemään ohi, ja hän kuuli muutamia sanoja heidän\nkeskustelustaan. Se oli melko yksipuolista, koska puhuja ei suonut\ntoverilleen juuri minkäänlaista suunvuoroa.\n\n\"Minä ajattelinkin nähdessäni teidät äsken, herra Wilmot, että teistä\nminä saan kovan pähkinän purtavakseni. Te tyynet, vakavat miehet olette\naina mitä hämmentävimpiä henkilöitä meille uutistenkerääjille --\"\n\nHerra Downer puheli juuri eräästä Artur Wilmotille hyvin miellyttävästä\naiheesta, nimittäin Arthur Wilmotista itsestään.\n\n\n\n\nXVIII\n\nKuka nainen oli?\n\n\nAndy Macleod oli tilannut kaikki aamulehdet ja ne tuotiin hänelle\nvuoteeseen. Hän selaili sormillaan pinkkaa valiten sieltä _Megaphonen_,\nkoska hän oli saanut kuulla Downerin toimittavan tarkkaa tutkimustaan\njuuri _Megaphonen_ hyväksi.\n\nHän avasi lehden tuntien synkkää pelkoa ja huomasikin, että hänellä oli\nollut siihen tarpeeksi syytä. _Megaphone_ ei ole sellainen lehti, joka\nkertoo jännittäviä uutisia jännittävästi. Sen valtiollinen suunta on\nhorjumaton, sillä on mainioita ulkomaalaisia kirjeenvaihtajia ja onpa\nsillä hieman kirjallistakin arvoa. Rikokset selostettiin tavallisesti\nsen sisäpalstoilla, mutta tällä kertaa oli _Megaphone_ läimäyttänyt\nrikosjutun etusivulle.\n\nAndy luki otsikon:\n\n    \"KESKIYÖN NAINEN!\"\n\nmutta vasta toinen rivi pani hänet ponnahtamaan seisoalleen kiroten:\n\n    \"NEITI NELSONIN SUHDE KUOLLEESEEN MIEHEEN.\"\n\nHän ei lukenut seuraavaa kappaletta, laski vain lehden vuoteelleen.\nHän järkyttyi aluksi ajatellessaan tyttöä ja sitä, mitä tämä tuntisi\nluettuaan otsikon. Sitten hän muisti Downerin. Hän ei ollut milloinkaan\nkuristanut ketään uutistenkerääjää; mutta tunsi nyt, että se\nerikoisissa olosuhteissa olisi melko hauskaa hommaa.\n\nOtettuaan lehden vuoteelta hän luki:\n\n    \"Eilinen kuulustelu Beverleyssä noiden molempien miesten, jotka\n    löydettiin murhattuina niin jännittävien olosuhteiden vallitessa,\n    kuolemansyyn selvillesaamiseksi oli (kirjoittaa meille sieltä\n    yksityiskirjeenvaihtajamme) paljas muodollisuus. Kuulustelussa ei\n    tullut ilmi mitään sellaista, mitä ei yleisö jo ennen tietäisi,\n    eikä se kyennyt lähentämään tämän salaperäisen jutun ratkaisua.\n\n    Poliisi teeskentelee jostakin kummallisesi syystä olevansa\n    tietämätön sen naisen nimestä, joka meni herra Merrivanin\n    taloon puoli yhdentoista aikaan ja jonka väitetään poistuneen\n    sieltä kello yhdentoista aikaan. Tohtori Andrew Macleod, joka\n    ei ainoastaan ole etevä patologi vaan myös sen rikostutkijain\n    sisäisen neuvoston kuuluisa jäsen, jota pahantekijät pelkäävät,\n    sanoi todistuksessaan nähneensä jonkun naisen poistuvan talosta\n    siihen aikaan. Toimitetut kyselyt ovat kuitenkin saattaneet ilmi,\n    että yö oli niin pimeä -- kuu oli kokonaan pilvien peitossa --\n    että tohtori Macleodin oli inhimillisesti mahdotonta tarkata\n    naisen kulkua aukion poikki. Minä olen sentään saanut selville,\n    että muuan nainen poistui Beverley Greenistä sinä yönä. Nainen\n    oli eräs herra Sheppardin palvelijatar, ja hän meni kujanteen\n    päähän viemään kirjettä laatikkoon, kujanteen ja päätien\n    risteykseen. On varmaa, että tohtori Macleod näki juuri tämän\n    naisen eikä häntä, jonka herra Merrivanin hovimestari kuuli\n    riitelevän isännän kanssa. Mutta kuka olikaan tämä toinen nainen?\n    Beverleyssä tiedetään yleisesti naisen olleen neiti Stella\n    Nelsonin, joka isänsä, kuuluisan taiteilijan, Kenneth Nelsonin,\n    kanssa asuu Beverley Greenissä.\n\n    Ei sekään ole mikään salaisuus, että herra Merrivan osoitti\n    tätä naista kohtaan mitä suurinta, ja voinpa sanoa loukkaamatta\n    ketään, mitä hellintä huomiota. Hän oli tarjoutunut menemään\n    naimisiin neiti Nelsonin kanssa, ja tähän kosintaan neiti\n    Nelson oli kai suhtautunut suosiollisesti, koska Merrivan oli\n    kolme päivää ennen murhaa ostanut kihlasormuksen Stelling\n    Brosilta. Murhan jälkeisenä päivänä löydettiin tämä sormus\n    noin viidenkymmenen metrin päästä neiti Nelsonin kodin\n    julkipuolen portista. Sekin tiedetään, että neiti Nelson oli\n    vähän aikaisemmin ollut rahapulassa ja lainannut 300 puntaa\n    herra Merrivanilta ja maksanut summan takaisin niistä parista\n    vekselistä saamillaan rahoilla, jotka hän menestyksellisesti oli\n    myynyt juuri Abraham Selimille, jota luullaan murhaajaksi.\n\n    Nämä vekselit, jotka olivat talossa murhan edellisenä päivänä,\n    ovat kadonneet. Kuinka oli tyttö tutustunut Selimiin? Ja vieläpä\n    niin hyvin, että Selim oli lainannut hänelle suuren rahasumman\n    minkäänlaisitta vakuuksitta? Tämän tuttavuuden synty on vielä\n    selvittämättä, mutta se on kuitenkin epäämättömästi totta, että\n    Darius Merrivanin nimi oli esiintynyt vekseleissä hyväksyjänä, ja\n    että niiden esiintyminen oli vainajasta tuntunut kuin kirkkaalta\n    taivaalta välähtävältä salamalta. Siitä voidaan päättää, että\n    vekselit oli väärennetty. Minä en tahdo vihjaista sitä, että\n    neiti Nelson tiesi ne vääriksi, enkä sitäkään, että hän jollakin\n    tapaa olisi ollut osallinen petokseen, jota ehkä oli harjoitettu.\n    Viikkoa ennen murhenäytelmää oli herra Merrivan sattumalta\n    näyttänyt sisarenpojalleen, herra Arthur Wilmotille, näitä\n    vekseleitä, jotka herra Merrivanin erään entisen palvelijattaren\n    avioliittotodistuksen, jonka hän ehkä oli säilyttänyt\n    tunteellisista syistä, ja muutamien muiden asiakirjojen kanssa\n    oli lukittu erääseen kaappiin siinä huoneessa, jossa Merrivan\n    keskusteli neiti Nelsonin kanssa ja jossa hän joutui kuoleman\n    omaksi. Nämä asiakirjat ovat kadonneet. Poliisin tullessa\n    paikalle oli takassa ollut kasallinen poltettua paperia ja siis\n    on selvää, että murhaaja oli tutkinut kaapin etsiessään noita\n    papereita ja polttanut ne ennen poistumistaan. Kenelle oli hyötyä\n    kassakaapin sisällön polttamisesta? Nähtävästi sellaiselle\n    henkilölle, joka oli väärentänyt herra Merrivanin nimen.\n\n    Mitä taas neiti Nelsonin liikkumiseen rikosyönä tulee, on\n    seuraava seikka saatu varmasti selville, että vaikka sellainen\n    todistaja onkin olemassa, joka näki hänen menevän taloon, ei\n    ole olemassa ainoatakaan elävää ihmistä, joka olisi huomannut\n    hänen poistuvan sieltä. Tohtori Macleodin todistus voidaan\n    kumota anteeksiannettavana erehdyksenä. Hän näki naisen kulkevan\n    ikkunansa alitse, luuli huomaavansa jonkun poistuvan herra\n    Merrivanin talosta -- kirjoittaja on sen jälkeen käynyt siinä\n    huoneessa, josta tohtori Macleod sanoo nähneensä tämän kaiken, ja\n    voi taata, että sieltä on ihan mahdotonta nähdä Merrivanin talon\n    julkipuolen ovea -- ja hänen vilpitön erehdyksensä on jossakin\n    määrin lisännyt hänen omia vaikeuksiaan.\n\n    Mutta jutun kaikkein huomattavin piirre on tuo erikoinen vaiva,\n    mihin hän on ryhtynyt vähentääkseen naisvieraaseen liittyvän\n    tärkeän johtolangan merkitystä. Eräälle henkilölle hän on sanonut\n    naista joksikin naapuriksi, mikä tuskin sopii hänen juttuunsa\n    naisesta, joka kulki hänen ikkunansa alitse, ja toiselle taasen\n    kertonut jutun ihan eri tavalla. Sormuksen löytämiseen hän\n    suhtautui yhtä kevyesti. Eräässä suhteessa hän on kuitenkin ollut\n    hyvin johdonmukainen. Hän on nimittäin uskollisesti pitänyt\n    neiti Nelsonin nimen erillään keskusteluista ja seisonut hänen\n    ja niiden välissä, jotka hänen laillaan koettavat saada selville\n    Darius Merrivanin murhaajan.\"\n\nAndy luki kirjoituksen toistamiseen. Se oli tavallaan mestarillinen.\nTotuus oli niin sekoitettu pahansuopaan vääristelyyn, että kaikkien\nmuiden, paitsi niiden, jotka tunsivat kaikki yksityiskohdat,\noli mahdotonta tietää lähdettä. Herra Downer, tämä juttujen\nerikoisselittäjä, oli tietysti kuullut kaikki Arthur Wilmotilta.\n\nHän pukeutui nopeasti ja meni aukion poikki puhuttelemaan Stellaa, ja\nvilkaistessaan Stellan kasvoihin hän tiesi tytön lukeneen selostuksen.\n\n\"Herra Scottie huomasi sen ensin\", sanoi Stella sulkiessaan oven hänen\njälkeensä, \"ja hän on vienyt isän piirtämisretkelle. Hän oli onneksi\nsuunnitellut sitä jo muutamia päiviä sitten.\"\n\n\"Isäsi ei ole siis nähnyt sitä?\"\n\nStella pudisti päätään.\n\nAndyn mielestä Stella hillitsi hämmästyttävän hyvin mielensä. Hän oli\nodottanut näkevänsä hänet hermostuneen murtumisen rajoilla. Mutta hän\nolikin sen sijaan yhtä tyyni kuin vakavakin.\n\n\"Minä luulen Arthurin kertoneen hänelle tämän kaiken\", arveli hän.\n\"Sinä tiedät nyt totuuden, Andrew.\"\n\n\"Minä olen tiennyt sen koko ajan\", virkkoi Andy tyynesti, \"paitsi\ntuota, että olet lainannut rahaa. Sinä lainasit tietysti isällesi?\"\n\n\"Niin\", vastasi Stella epäröimättä, \"minä olisin ihan järjetön, jos\nryhtyisin teeskentelemään tällä hetkellä, ettei isä ole käyttäytynyt\nihan hirveästi\".\n\nHän katsoi Andyyn sellainen loiste silmissään, jota Andy ei ollut ennen\nhuomannut.\n\n\"Ja sekin on totta, että sinä olet suojellut minua, Andy\", sanoi hän.\n\"Mitähän nyt tapahtuu?\"\n\n\"Minä kerron sinulle, mitä Downer odottaa. Hän toivoo minun lähettävän\nerohakemukseni tänä aamuna\", virkkoi Andy asiallisesti ja Stella\nhuohotti.\n\n\"Silloin on tämä siis tuhonnut sinut, niin ettet vei enää jatkaa\nammattiasi? Ah, Andy!\"\n\n\"Minä myönnän, ettei minulla ole mitään väärää käsitystä sen\ntotuudesta, mitä tämä si -- mitä tämä herrasmies sanoo\", jatkoi Andy,\n\"mutta minä olen laiminlyönyt velvollisuuteni vain siihen nähden, etten\nruvennut seuraamaan teitä, joita pitkin en olisi päässyt mihinkään.\nMinä tiedän, ettet sinä tehnyt murhaa. Jos haen eron, pitää minun\nmyös julkaista syytöskirjoitus herjauksesta _Megaphonea_ vastaan ja\nsinun olisi pakko tehdä samoin. Mutta me emme halua viedä tätä juttua\noikeuteen, Stella. Minä tiedän toisen paremman keinon. Tuo kirottu\nnainen ikkunani alla! Minä en tietystikään nähnyt ketään\", sanoi hän\nhäpeämättä. \"Koetin vain hankkia sinulle muuallaolon todistuksia.\nMeillä oli maailman huonoin onni siinä, että Sheppardin palvelijatar\nsattui menemään ulos silloin ja kykeni antamaan Downerille selityksen.\"\n\n\"Minä oletan Sheppardin palvelijattaren todella menneenkin ulos\", sanoi\nStella.\n\nAndy nyökäytti päätään.\n\n\"Downer ei tee milloinkaan sellaisia erehdyksiä\", totesi hän. \"Jos hän\nsanoo palvelijattaren poistuneen kotoaan kello yhdentoista aikaan, voit\nsinä lyödä veikkaa kaikista rahoistasi, että hän on oikeassa. Wilmot on\nantanut hänelle kaikki nämä tiedot. On kyllä totta, ettei Wilmotilla\nole mitään oikeutta näihin tietoihin. Sinähän toit vekselit tänne?\"\n\nStella vaikeni.\n\nHetkisen kuluttua:\n\n\"Andy, minun täytyy tunnustaa sinulle jotakin. Minun olisi pitänyt\nkertoa tämä sinulle jo ennen, mutta herra Scottie neuvoi minua olemaan\nsitä tekemättä.\"\n\nJa hän kertoi heti rehellisesti Andylle Arthur Wilmotin vierailusta,\ntallelle jääneistä vekseleistä ja Scottien väkivaltaisesta ryöstöstä.\nAndy kuunteli saaden vähitellen totuuden selville.\n\n\"Minä ymmärrän sen nyt. Tuo kiristävä raakimus! Hän on saamaisillaan\nsinut jälleen valtaansa hyvin helpolla tavalla. Kukaan ei voi todistaa\nsitä, ettei hänen enonsa näyttänyt hänelle vekseleitä viikkoa ennen\nkuolemaansa, ja niiden katoaminen, kun otetaan huomioon Merrivanin\narkihuoneen takan tuhkakin, näyttää yhä enemmän epäilyttävältä.\nMitä meidän nyt pitää tehdä, Stella?\" Hän keskeytti äkkiä rypistäen\notsaansa. \"Minä annoin Wilmotille luvan mennä taloon. Sieltä hän löysi\ntämän aineiston. Mitä siinä olikaan? Erään entisen palvelijattaren\navioliittotodistus, muutamia muita tärkeitä papereita ja vekselit.\nOdota täällä!\"\n\nMinuutin kuluttua hän oli jo poistunut talosta kulkien aukion poikki.\n\n\n\n\nXIX\n\nMies uutimen takana\n\n\nOli viimeinen päivä, jolloin talo vielä oli poliisin hallussa, ja hänen\nonnistui tavata juuri sama kersantti, joka oli ollut siellä Arthur\nWilmotin käydessä talossa.\n\n\"En, sir; hän oli luullakseni makuuhuoneessa melkein koko ajan. Mutta\nei pitkää aikaa\", sanoi kersantti vastaukseksi kysymykseen.\n\nAndy nousi portaita hypäten pari askelmaa kerrallaan. Hän oli käynyt\nmakuuhuoneessa pari kolme kertaa ennenkin. Jälleen hän uudisti\ntarkastuksensa tietäen vaistomaisesti kätköpaikan sijaitsevan jossakin\nvuoteen läheisyydessä. Kilpi ja tai dorilainen ruusuke kiinnittivät\nhänen huomiotaan senvuoksi, että vaikka toisen pilarin ruusun kanta oli\nihan suorassa ja oikeassa asennossa ylempään osaan nähden, se olikin\ntoisessa pilarissa väännetty väärään. Hän kumartui ja ensin veti ja\nsitten käänsi kukkaa. Se naksahti, ja hän veti auki tyhjän laatikon.\n\nSe ei ollut kuitenkaan ihan tyhjä, kun hän oli vetänyt sen kokonaan\nauki -- se upposi kahdeksantoista tuuman syvyyteen näennäisesti ihan\nkiinteihin sivupylväisiin -- koska siellä oli muuan paperiliuska, johon\noli kirjoitettu kolme riviä numeroita. Ensimmäisessä oli 6,700 ja se\noli vetäisty yli. Toisessa oli 6,500. Sekin oli vetäisty yli ja sen\nalle oli kirjoitettu 6,370. Erotus oli 130 punnan suuruinen. Sormuksen\nhinta! Andrew oli nyt varma siitä, että vekseleitä oli säilytetty\njuuri tässä laatikossa, ja niiden mukana oli ollut tuo \"erään entisen\npalvelijattaren avioliittotodistus\". Hän vihelsi. 6,370!\n\nMerrivan oli ollut hyvin järjestelmällinen mies. Hän oli pitänyt\nluetteloa laatikossa säilyttämistään rahoista ja otettuaan sieltä\njonkun määrän hän oli vetäissyt yli koko summan ja kirjoittanut sen\nsijaan uuden luvun jäljelle jääneistä rahoista. Kunpa hän vain voisi\nolla varma! Andyn silmät säteilivät.\n\nPalatessaan Stellan luo hän oli melkein iloinen ja näki tytön istuvan\nihan samassa paikassa, johon oli hänet jättänyt.\n\n\"Andy, et suinkaan sinä uneksikaan virkaerosta?\" sanoi Stella Andyn\ntullessa huoneeseen. \"Minä kirjoitan sinulle selityksen, jossa kerron\ntotuuden, ja annan sen sinulle.\"\n\n\"Kuinka sitten aiot selittää Scottien täälläolon?\" kysyi Andy, ja\nStellan leuka painui alas. \"Ei, kultaseni, me olemme tuon hauskan\nvanhan sananlaskun eläviä esimerkkejä, joka puhuu pettäjistä ja niiden\nkutomista verkoista, ja me olemme takertuneet niin lujasti yhteen,\nettei kumpainenkaan meistä voi antaa perään viemättä toista mukanaan.\nMinä en missään tapauksessa pyydä eroa. Me annamme asioiden mennä\nmenoaan, kunnes minä kuulen, mitä päämajassa hommataan.\"\n\nPoliisin päämajat ovat niin tottuneet sanomalehtien arvosteluun,\nettä siellä tullaan levottomiksi, jos arvosteleminen lopetetaan. Ja\nsitäpaitsi olivat päämajan ja _Megaphonen_ väliset suhteet kylmänlaiset\nerään julkean kirjoituksen julkaisemisen vuoksi, mikä oli lähettänyt\nmuutaman kauan etsityn yhtiöhuijarin päätäpahkaa ulkomaille.\n\nAndylle lähetettiin sana, ja matkustettuaan kaupunkiin hän vietti\npari tuntia lähimmän päällikkönsä luona sellaisin seurauksin, että\nhän palasi takaisin laajemmilla valtuuksilla varustettuna. Hän löysi\npöydältään puoleksi anteeksipyytävän kirjeen Downerilta, mikä ei ollut\nlainkaan tämän uutistenkerääjän tapaista.\n\nHerra Nelson oli palannut, lukenut kirjoituksen ja lähtenyt sitten\ntarkastelemaan Beverley Greeniä typpöhäntäisen koiran kanssa saadakseen\nkäsiinsä herra Downerin ja poismatkustaneen Arthur Wilmotin. Scottien\noli onnistunut rauhoittaa hänet vihdoin.\n\n\"Sehän on luonnotonta, ihan luonnotonta, Macleod\", raivosi hän tuhoten\nScottien hyväntyön kokonaan. \"Minä haastan nuo miehet oikeuteen\nherjauksesta, hitto vieköön, ja murskaan vielä tuon miehen pään.\"\n\n\"Te voitte menetellä herjaukseen nähden kuinka vain hyväksi näette\",\nsanoi Andy, \"mutta te saatatte minut melko ikävään asemaan, jos\nsekaudutte asiaan nyt, herra Nelson. Minä sitoudun heikontamaan herra\nDownerin varmaryhtisyyttä. Uskallan vaikka vannoa, että hänellä on\njo melko kiihkeä kirjoitus valmiina meidän varaltamme huomiseksi,\nmutta ellen minä suuresti erehdy, ei sitä painetakaan. Uutiskerääjien\nkimppuun pitää hyökätä ihan samoin kuin valamiehistönkin. Meidän tulee\ntehdä vain heidän keräämiensä todistusten uskottavaisuus epäilyksen\nalaiseksi. Ja minä aion säikäyttää Arthur Wilmotin melkein hengiltä\ntänä iltana.\"\n\nHerra Arthur Wilmot oli huomannut Downerin järkeväksi ja\narvostelukykyiseksi mieheksi. Hän sanoi monta kertaa Downerille, ettei\nhän ollut sellainen mies, joka oli valmis solmiamaan hetkellisiä\nystävyyssuhteita. Downer oli samaa mieltä hänen kanssaan; hän ei ollut\nmilloinkaan luullutkaan sellaista. Ja todellisuudessa hän olikin\nsanonut nähdessään herra Arthur Wilmotin ensi kerran: \"Tuolla menee\nmuuan harvinaisen arvostelukykyinen ja vaikeasti ymmärrettävä mies.\"\n\nHän säteili hyväntahtoisuutta ihailunsa esinettä kohtaan. He söivät\npäivällistä eräässä yksityishuoneessa Beverley-hotellissa, millä oli\nse etu Wilmotin näkökannalta katsottuna, että hän sai olla poissa\nBeverley Greenistä, ja Downerin mielestä, että hotelli oli lähellä\nsähkösanomakonttoria.\n\n\"Teidän tämänaamuinen kirjoituksenne oli hieman kiivas, vai mitä,\nDowner?\" kysyi hän.\n\nHän oli tehnyt tämän kysymyksen jo ennenkin.\n\n\"Ei suinkaan, en ainakaan luule niin\", sanoi Downer\nvälinpitämättömästi. \"Se saattaa kyllä tuon nuoren neidin omituiseen\nasemaan, mutta, herra Wilmot, meillä on kaikissa tapauksissa\njonkinlaisia kansalaisvelvollisuuksia, ja koska minä en vihjaise enkä\ntulekaan vihjaisemaan milloinkaan, että hän tietää jotakin murhasta, on\nhän todellakin käyttäytynyt hyvin kummallisesti.\"\n\n\"Minä myönnän sen täydellisesti\", yhtyi Arthur. \"Haluan vain painostaa\nteille tahtovani karttaa niin paljon kuin suinkin jokaista vihjaustakin\nsiitä, että minä annoin teille nämä tiedot. Kun kerroin teille nähneeni\nhänen menevän taloon, lupasitte te minulle, ettei nimeäni mainittaisi.\"\n\n\"Niin siinä yhteydessä\", korjasi toinen. \"Te saatte olla ihan varma\nsiitä, etten sano missään kirjoituksessani ainoatakaan sellaista sanaa\nteistä, joka voisi saattaa teille hiemankaan ikävyyksiä. Te ette ole\nkertonut minulle mitään yksityishommistanne, herra Wilmot, koska\nkuulutte sellaisten vaiteliaiden ihmisten joukkoon, jotka eivät kulje\nsydän kielellään, mutta minä alan sittenkin aavistaa jotakin, ettei\ntämä nuori nainen ole kohdellut teitä hyvin?\"\n\n\"Ei hän olekaan\", myönsi toinen tiukasti, \"mutta älkäämme jutelko\nsiitä. Minä en kanna mitään kaunaa, mutta kuten te jo äsken sanoitte,\non meillä sentään jonkinlaisia kansalaisvelvollisuuksia.\"\n\n\"Juuri niin\", sanoi herra Downer.\n\nHe kävelivät takaisin kylään sitä polkua pitkin, jolle Nelsonin talosta\noli pisin matka. Downer alkoi tulla hieman kärsimättömäksi; hänellä\noli jo tiedossaan paljon uusia seikkoja, mutta juuri tämän kerran hän\nhalusi saada Wilmotilta luvan niiden lähettämiseen. Myöhemmin, kun\nkaikki langat olisivat hänen käsissään, välittäisi hän viisi hänen\nluvastaan ja hyväksymisestään.\n\nAlkoi olla jo myöhä, ja vaikka hän olikin varannut itselleen\ntilaisuuden sähköttämiseen postikonttorista, oli hänellä kuitenkin\nvielä paljon tehtävää.\n\nHän hyväksyi Arthur Wilmotin kutsun: \"Tulkaa sisään minuutiksi ja\npariksi\" kuin oikeudekseen, ja hänen isäntänsä ohjasi hänet samaan\nhuoneeseen, jossa Andy oli nähnyt keskeneräisen hatun.\n\nSe oli melko tilava nurkkahuone syvissä komeroissa sijaitsevine parine\nsuurine, lasimaalauksilla koristeltuine ikkunoineen, joiden eteen oli\nvedetty siniset samettiuutimet. Wilmot oli puhunut totta sanoessaan,\nettei kukaan palvelija saanut tulla siihen huoneeseen, koska hänen\ntäytyi avata ovi avaimellaan ennen menoaan sisään.\n\n\"Täällä sitä nyt ollaan\", sanoi hän sytyttäen kaikki valot palamaan.\n\"Istuutukaa, Downer. Tuo tuoli on hyvin mukava. Haluatteko ryypyn?\"\n\n\"Ei, kiitoksia\", epäsi herra Downer. \"Minulla on vielä paljon\ntehtävää. Mitä te tiedätte tuosta tytöstä? Minun on pakko lopettaa\näskeinen juttelumme. Onko teillä mitään syytä otaksua, että Macleod on\nrakastunut häneen?\"\n\n\"Hetkinen vain\", pyysi Wilmot nousten ja meni huoneen toiseen päähän\nverhojen luo vetäisten ne erilleen. \"Minä luulin tunteneeni vetoa.\nTuo kirottu ikkuna onkin auki. Taivas tietää, kuka on mahtanutkaan\nkuunnella puhettamme. Kuka perhana tämän on tehnyt?\" Hän sulki ikkunan,\nveti uutimet paikalleen ja palasi takaisin. \"Siihen asiaan en minä\nhalua teidän kajoavan\", sanoi hän. \"Tyttö on hyvin altis vaikutteille,\nja hän on vielä niin romanttisessa iässäkin, että mies on ehkä saanut\nhänet lumotuksi.\"\n\n\"Heidän välillään on siis sittenkin jotakin?\" kysyi valpas Downer.\n\n\"On jonkinlaista --\" Wilmot epäröi. \"Minä tuskin tiedän, kuinka sitä\nnimittäisin. Kuvailkaa se jotenkin näin: Hän on naista paljon vanhempi\nmies ja on käyttänyt viekkauttaan ja taitavuuttaan.\"\n\n\"Minä en luule voivani esittää asiaa sitenkään\", sanoi herra Downer\nystävällisesti. \"Rikosasiain selostajankin täytyy sentään seurata\nmuutamia erityisiä suuntaviivoja. Emmeköhän me voisi sanoa, että\nheidän välilleen on kehittynyt luja ystävyys? Lukija kyllä ymmärtää,\nmitä sillä tarkoitetaan. Siitä päästään siihen luuloon, että hän on\nsotkeutunut tämän tytön pauloihin.\"\n\nJuuri silloin kuului ovelta hiljaista koputusta, ja muuan palvelijatar\ntuli huoneeseen.\n\n\"Tahdotteko tavata herra Macleodia?\" kysyi hän.\n\nMiehet katsahtivat toisiinsa, ja Downer nyökäytti päätään.\n\n\"Ohjatkaa hänet sisään\", sanoi Wilmot kostuttaen huuliaan, jotka olivat\näkkiä kuivuneet.\n\n\"Iltaa, Downer. Hyvää iltaa, herra Wilmot.\"\n\nAndy laski hattunsa tuolille pysähtyen oven läheisyyteen katselemaan\nmiehiä.\n\n\"Ettekö te halua istuutua, Macleod?\" kysyi Wilmot hermostuneesti. \"Te\ntunnette kai herra Downerin?\"\n\n\"Minä tunnen hänet melko hyvin\", sanoi Andy aika kylmästi.\n\n\"Ette suinkaan ole hurjistunut kirjoituksestani, Macleod?\" kysyi Downer\nollen muka hämmästyvinään. \"Te olette liian vanha tekijä tällaisissa\njutuissa välittääksenne sanomalehtien puheista.\"\n\n\"Minä otaksun hänet\", Andy nyökäytti päätään Wilmotia kohti,\n\"uutislähteeksenne?\"\n\n\"Minä en sanoisi sitä\", epäsi Downer.\n\n\"Jumala tietää, ettette te sitä sanoisi!\" huudahti Andy. \"Minä sanon\nteille tämän, Downer, että kirjoituksessanne paljastatte totuuden niin\ntarkasti kuin suinkin ja teette sen nyt melkein ensi kerran. Tänä\naamuna te julkaisitte paljon sellaista, minkä tarkoituksena\" -- Downer\nhymyili -- \"oli kumota oikeuden päätelmät. Älkää keskeyttäkö. Minä en\nole sanonut teille tällaista ikinä ennen ja on hyvin luultavaa, etten\ntule tätä milloinkaan enää toistamaan. Neiti Nelson nostaa tai jättää\nnostamatta jutun lehteänne vastaan, mutta jos hän sen tekee, tulee se\nmaksamaan lehdellenne parikymmentä tuhatta.\"\n\n\"Minun lausumani väitteet ovat oikeita.\"\n\n\"Kuka ne on todistanut oikeiksi? Tämä mieskö?\" Andy viittasi äreään\nWilmotiin. \"Minä aion näyttää teille heti, kuinka paljon Wilmotiin\non luottamista.\" Hän lähestyi paikkaa, missä Wilmot istui, katsellen\nhäneen. \"Minä olen tullut kysymään teiltä, mihin herra Merrivanin\nvuoteen salalaatikosta viedyt 6,370 puntaa ovat joutuneet?\"\n\nWilmot hyppäsi seisoalleen kuin häntä olisi ammuttu.\n\n\"Mitä -- mitä?\" sammalsi hän.\n\n\"Te olette varastanut sieltä muitakin asiakirjoja.\"\n\n\"Varastanutko?\" toisti Wilmot kimeästi. \"Mitä te tarkoitatte? Minä olen\nenoni perillinen.\"\n\n\"Minä toistan vielä kerran, että te olette ne varastanut, ja mitä\nsiihen tulee, että sanotte olevanne enonne perillinen, niin sen saa\noikeus ratkaista. Siellä oli muuan avioliittotodistuskin --\" Hän\nkatseli puhuessaan hyvin tarkasti toista ja näki tämän säpsähtävän.\n\"Nyt, Wilmot, näytätte joutuvankin pian helisemään. Mitä aiotte tehdä\nvälttääksenne ikävyyksiä?\"\n\nArthur Wilmot hengitti vaikeasti. Hän ei voinut juuri silloin puhua\nmitään, ja Andrew kääntyi senvuoksi uutistenkerääjän puoleen.\n\n\"Eikö teidän mieleenne ollenkaan juolahda, että tätä miestä voidaan\nepäillä ja teitä ehkä syyttää siitä, että olette vehkeillyt hänen\nkanssaan kääntääksenne epäluulot viattomaan naiseen?\"\n\n\"Minä en ole sekaantunut tähän juttuun ollenkaan\", sanoi Downer\nkovasti. Hän oli hyvin säikähtänyt. \"Minä selostan vain tapaukset\nniinkuin ne minulle kerrotaan.\"\n\n\"Te koetatte myös keksiä hieman lisääkin noita tapauksia\", totesi Andy,\n\"ja ollaksenne vain välinpitämätön katselija olette puolueellinen.\nKirjoituksestanne en voi tehdä muuta johtopäätöstä kuin sen, että te\ntiesitte tämän varkauden ja --\"\n\n\"Minä en sanoisi sitä varkaudeksi\", keskeytti Wilmot saaden jälleen\näänensä takaisin. \"Myönnän ottaneeni kaikenlaista enoni laatikosta.\nHänen tahtonsa olikin sellainen, että sen tekisin.\"\n\n\"Ilmoititteko te sen hänen asianajajalleen?\" kysyi Andy kuivasti.\n\n\"Se ei ollut välttämätöntä.\"\n\n\"Se olisi päinvastoin ollut hyvinkin välttämätöntä\", korjasi Andy.\n\n\"Minä otin nuo esineet, koska pelkäsin niiden voivan ehkä joutua\npalvelijoiden käsiin\", jatkoi Wilmot.\n\n\"Mitä siellä oli?\" kysyi Andy.\n\n\"Jos te olisitte tullut luokseni ennen, olisin luovuttanut ne teille\",\nsanoi Wilmot.\n\n\"Mitä siellä oli?\" toisti Andy.\n\n\"Muuan avioliittotodistus, rahasumma -- luullakseni niin paljon kuin\nte sanoitte, vaikka en ole laskenutkaan sitä -- vakuusluettelo ja --\"\nHän keskeytti jatkaen sitten harkitusti: \"Ja pari väärennettyä herra\nNelsonin Abraham Selimille siirtämää ja enoni hyväksymää vekseliä. Ne\nolivat väärennettyjä. Muuan palkkaamanne rikollinen ryösti nuo vekselit\nminulta, ja ne on luultavasti hävitetty.\"\n\n\"Milloin tuo ryöstö tapahtui?\" kysyi Andy.\n\n\"Pari yötä sitten.\"\n\n\"Ilmoititteko te sen poliisille?\"\n\n\"En; te tiedätte vallan mainiosti, etten tehnyt sitä.\"\n\n\"Miksi ette?\" kysyi Andy kylmästi. \"Laki suojelee teitä yhtä paljon\nkuin muitakin ihmisiä. Te ette suinkaan toivokaan minun uskovan, että\nte suostutte menettämään arvokkaita vakuuksia mainitsematta ryöstöstä\nsanaakaan, vaikka täällä ihan kihisee poliiseja?\"\n\nWilmot vaikeni.\n\n\"Tarkastelkaamme kaikissa tapauksissa noita muita esineitä. Ovatko ne\ntäällä?\"\n\n\"Minulla on ne täällä seinäkassakaapissani\", sanoi Wilmot äreästi.\n\nHän otti avainkimpun taskustaan alkaen hakea avainta.\n\n\"Missä hornassa kassakaapin avain onkaan?\" mutisi hän.\n\nAndy epäili häntä petollisesta viivyttelystä jonkun tarkoituksen\nhyväksi, mutta mies oli todella tyrmistynyt. Hän ei olisi voinut\nteeskennellä tuota epätoivoista ilmettä, joka levisi hänen kasvoilleen\nhänen tarkastellessaan avaimia vuorotellen.\n\n\"Se oli renkaassa iltapäivällä ollessani uimassa\", selitti hän.\n\"Muulloin se on aina ollut taskussani.\"\n\nHän työnsi syrjään liukuvan laudoituksen, joka piilotti kaapin.\n\n\"Ovi ei olekaan kiinni\", huomautti Andy.\n\nWilmot aukaisi huudahtaen oven, työntäen kätensä kaappiin.\n\n\"Hyvä Jumala!\" sanoi hän huohottaen helpotuksesta. \"Minä luulin jonkun\nvarastaneen sen.\"\n\nHän heitti muistikirjan pöydälle.\n\n\"Entä muut asiakirjat?\" tiedusti Andy.\n\n\"Tässä on vakuusluettelo ja tässä --\" Hän kumartui ja Andy huomasi\nhänen ilmeensä käyvän hämmentyneeksi.\n\n\"Minä voin vaikka vannoa panneeni sen sinne.\"\n\n\"Minkä sitten?\"\n\n\"Avioliittotodistus on hävinnyt olemattomiin.\"\n\nAndy sattui juuri silloin kääntämään päätään ovea kohti. Oven ja\nuutimella suojatun komeron välissä oli kolme katkaisijaa, joista\nhuoneen valot sytytettiin ja sammutettiin. Hänen katsoessaan muuan käsi\nojentautui verhojen takaa katkaisijoita kohti. Andy kuin halvaantui\nhetkiseksi tämän näyn merkillisyydestä. Kuului napsahdus, ja huone kävi\nvallan pimeäksi. Pian sitten erään lampun valo sattui heidän silmiinsä\nhuikaisten ne.\n\n\"Älkää liikahtako!\" käski käheä ääni. \"Ellette te tottele, ammun\nvälittämättä siitä, oletteko poliiseja, uutistenkerääjiä vaiko\ntavallisia varkaita.\"\n\n\"Kuka te olette?\" kysyi Andy ankarasti.\n\n\"Minun nimeni on Abraham Selim\", sanoi ääni.\n\nOvi aukeni ja sulkeutui seuraavana hetkenä; he kuulivat napsahduksen,\navaimen kiertyessä lukossa ja julkipuolen oven kolahduksen, kun se\npaukahti kiinni tunkeilijan jälkeen.\n\nAndy riensi huoneen julkipuolen ikkunoihin vetäisten uutimet erilleen.\nMutta Wilmotin maalattujen ikkunoiden läpi ei olisi mitään voitukaan\nnähdä, vaikka olisi ollut täysi päiväkin. Ja silloin kun ikkuna aukeni\nja Andy livahti siitä yöhön, olivat kaikki merkit vieraasta hävinneet.\n\nWilmot ja uutistenkerääjä tulivat hänen luokseen hetkisen kuluttua.\nWilmotin soitettua hurjasti palvelijatar oli tullut päästämään heidät\nulos.\n\n\"Ystävänne Scottien toimeenpanema toinen seikkailu\", sanoi Wilmot\nhammastensa välistä. Andy käänsi päätään puhujaa kohti. \"Ystäväni\nScottie, kuten häntä nimitätte, olisi tuskin jättänyt kuuttatuhatta\npuntaa taakseen, ja eräästä asiasta olen ihan varma -- hän ei ole vielä\nniin ylellinen, että hän hoitaisi kynsiään.\"\n\nAndyn kimeä vihellys toi poliisin nopeasti paikalle.\n\n\"Lähettäkää kersantti luokseni ja soittakaa asemallenne että sieltä\nlähetetään jokainen mies etsimään. Hankkikaa niin paljon apua kuin\nsuinkin vain voitte saada. Kiiruhtakaa!\"\n\n\n\n\nXX\n\nMuuan vierailu kartanoon\n\n\nScottie olisi kyllä voinut olla ulkona siihen aikaan, mutta sattuikin\nniin, että hän auttoi Stellaa Kenneth Nelsonin viime taulun\nkäärimisessä lähettämistä varten, eikä ollut poistunut talosta koko\niltana, kertoi Stella Andylle. Andy palasi takaisin Wilmotin asuntoon.\nHerra Downer oli poistunut.\n\n\"Minä otan nämä rahat\", sanoi Andy ottaen lompakon käteensä.\n\"Ja nyt, Wilmot, tahtoisin, että kertoisitte minulle tuosta\navioliittotodistuksesta niin paljon kuin vain muistatte.\"\n\n\"Ajatteletteko te todella, että tuntematon oli Abraham Selim?\"\n\n\"Minä olen ihan varma siitä, että hän oli sama mies, joka murhasi\nenonne\", virkkoi Andy lyhyesti, \"ja hän tähtäsi meitä samanlaisella\naseella, jolla murhakin tehtiin\".\n\nHerra Wilmotia värisytti.\n\n\"Todistus viittasi erään John Severn-nimisen miehen ja Hilda Mastersin,\nmuutaman sisäkön, väliseen avioliittoon. Heidät oli vihitty noin\nkolmekymmentä vuotta sitten St. Paulin kirkossa, Marylebonessa.\"\n\nAndy kirjoitti muistiin nämä seikat.\n\n\"Esiintyikö siinä enonne nimi missään ominaisuudessa?\"\n\nWilmot pudisti päätään.\n\n\"Te ette siis tunne ketään John Severn-nimistä miestä? Ettekö te ole\nkuullut enonne puhuvan hänestä mitään?\"\n\n\"En milloinkaan\", sanoi Wilmot. \"Nyt noista rahoista, Macleod. Minä en\nhalua joutua vaikeuksiin, jos suinkin vain voin välttää sitä. Otin ne\ntodella haltuuni säilyttääkseni ne. Kuinka saitte sen selville?\"\n\n\"Tehän tiedätte minun watsonilaiset menetelmäni\", selitti Andrew\nivallisesti. \"Tämä asia näyttää hyvin ilkeältä, mutta neuvon teitä\nkaikissa tapauksissa pysyttelemään niin kokonaan erillään herra\nDownerista kuin suinkin. Hän ei tule teitä säälimään ollenkaan ja\npettää teidät yhtä kylmäverisesti kuin Abraham Seliminkin, jos hän vain\ntuntisi miehen.\"\n\nJotakin samanlaista alkoi vähitellen selvitä nuorelle miehellekin.\n\n\"Hän pelkää nyt tuota herjaussyytöstä\", sanoi hän. \"Huomiset lehdet\npuhuvat asiasta jo luullakseni lempeämmin. Ja sitäpaitsi antoi Selimin\ndraamallinen esiintyminen kaikki tarvittavat aiheet hänelle.\"\n\nAndrew oli ajatellut samaa.\n\nHän poikkesi Stellan luo ennen palaamistaan vieraskotiin. Scottie oli\njo mennyt nukkumaan kuin hyveellinen mies ainakin.\n\n\"Kaikki Beverleyn asukkaat ovat olleet hyvin ystävällisiä minulle tuon\nkirjoituksen vuoksi\", sanoi Stella. \"Luonani ei ole milloinkaan ennen\nkäynyt niin paljon vieraita -- Sheppardit, Masonit ja tuo rauhallinen\npariskunta, Gibbit. He ovat kaikki raivoissaan Arthur Wilmotille.\nMitähän sanomalehdet sanovatkaan huomenna?\" kysyi hän.\n\n\"Hyvin vähän\", virkkoi Andy. \"Downer panee kaikkensa kuvatakseen\ntarkasti Wilmotin asunnossa tapahtuneen varkauden ja salaperäisen\nAbrahamin vierailun. Hän käyttää myös hyväkseen tätä tilaisuutta\nvapauttaakseen sinut kaikista epäluuloista. Tällaisissa olosuhteissa\nuhkaavat ihmiset tavallisesti lehtiä haasteella herjauksesta, mutta\nhe menevät hyvin harvoin sen pitemmälle kuin uhkauksiin. Mutta Downer\ntiesi ja minä tiesin saadessani hänen kirjeensä tänä aamuna hänen\nolleen hieman hermostunut senvuoksi. Sellainen ei ole lainkaan Downerin\ntapaista, koska hän ei välitä penninkään vertaa mielipiteistäni hänestä\neikä häntä voida juuri helposti peloittaa. Hän ei ole varmaankaan\ntäydellisesti uskonut kaikkia Wilmotin puheita.\"\n\nSumu, joka verhosi Beverley Greenin murhaa, sakeni sakenemistaan. Se\noli jo käynyt niin paksuksi, ettei Andrew kuvaannollisesti puhuen\nnähnyt metrinkään vertaa eteensä. Abraham Selimin ilmestyminen ei ollut\nvienyt häntä lainkaan lähemmäksi arvoituksen ratkaisua. Miksi oli mies\nantautunut sellaiseen vaaraan saadakseen haltuunsa nähtävästi ihan\narvottoman avioliittotodistuksen? Kuka John Severn oli ja kuka oli tuo\nsisäkkö, Hilda Masters?\n\nHän odotti vieraskodissa saaden silloin tällöin ilmoituksia puhelimitse\nsiltä harvalukuiselta poliisivoimalta, joka haeskeli seudulta tuota\nmuukalaista. Lähikylien poliisit auttoivat miehiä tässä etsimisessä.\nPääteille oli asetettu ulkovahteja, ja teiden risteyksiä vartioitiin.\nHänen oli mahdotonta pienine voimineen lähteä etsimään aukeammilta\npaikoilta. Niiden tarkastaminen oli lykättävä päiväsaikaan.\n\nKello yhden aikaan aamulla hän tuli ulos vieraskodista hengittämään\nhieman raitista ilmaa. Hänen huoneensa oli kuuma ja tukala, ja hänen\npäätään kivisti.\n\nBeverley Greenistä ei näkynyt minkäänlaisia valoja. Sen asukkaat\nnukkuivat. Stellan ylähuoneestakaan ei näkynyt valon pilkahdusta.\n\nHänen luokseen tuli Dane, joka oli pyöräillyt tuomaan viime viestiä.\n\n\"Me pysäytimme jokaisen auton tämän paikan ja Cranford Cornerin\nvälillä. Luuletteko tarpeelliseksi, että Beverley Greenissä toimitetaan\nkotitarkastuksia?\"\n\nAndrew pudisti päätään.\n\n\"Minä en ymmärrä, millaisia tuloksia se tuottaisi\", sanoi hän. \"Jos\nSelim on paikkakuntalainen, osaa hän kyllä selittää toimensa, ja on\nmahdotonta tarkastaa kaikkia taloja perinpohjin. Se olisi laitonta\ntarpeellisetta määräyksettä. Ehkä --\"\n\nAndy jatkoi, kun muuan laukaus rikkoi yön hiljaisuuden. Sitä seurasi\ntoinen ja kolmas ja sitten hetkisen kuluttua neljäs. Ne kuuluivat kylän\ntakaisilta ylängöiltä.\n\n\"Nuo eivät voi olla salametsästäjiä\", arveli Dane.\n\n\"Heikäläiset eivät käytä revolvereja\", virkkoi Andy, \"ja minä uskallan\nvaikka vannoa, että nuo olivat pistoolinlaukauksia\".\n\nJa silloin alkoi vieraskodin puhelin soida hurjasti. He kuulivat sen\navoimesta ovesta, ennenkuin väsynyt Johnston kiiruhti ulos kutsumaan\nAndya sisään.\n\n\"Puhelimessa on herra Boyd Salter, sir. Hän haluaa välttämättä\npuhutella teitä. 'Välttämättä' -- sanoi hän.\"\n\nAndrew juoksi sisälle, otti kuulotorven käteensä ja kuuli Boyd Salterin\näänen.\n\n\"Onko siellä herra Macleod? Kuulitteko te laukaukset?\"\n\n\"Kyllä, sir.\"\n\n\"Minä ammuin ne\", kuului vakava vastaus. \"Tänne meille on murtauduttu.\nJoku koetti päästä sisään. Hän pakeni Lähdeviidalle päin. Voitteko te\ntulla tänne?\"\n\nAndy sai äkkiä autonsa ulos vieraskodin autotallista ja kiiti sitten\nDane rinnallaan päätietä pitkin, onnistuen lyhyen viivytyksen jälkeen\nherättämään portinvartijan.\n\nHerra Boyd Salter, joka oli hyvin kalpea ja sairaan näköinen yöpukunsa\nylle heittämässään aamunutussa, odotti heitä kirjastossa.\n\n\"Minä olen hyvin pahoillani, että minun oli pakko häiritä teitä,\nMacleod\", sanoi hän.\n\n\"Näittekö te miehen?\" kysyi Andy äkkiä.\n\n\"Vain hänen selkänsä. Hän oli varmaankin ollut talossa jo puolisen\ntuntia, ennenkuin kuulin hänen liikkeensä, enkä olisi tiennyt hänestä\nmitään silloinkaan, ellei tuo veitikka olisi tullut julkeasti\nhuoneeseeni.\"\n\nHän näytti heille ikkunaa, joka oli murrettu auki. Mies oli tunkeutunut\nkirjaston viereiseen pieneen salonkiin.\n\n\"Mies on ollut kirjastossakin\", selitti herra Boyd Salter. \"Kuten\nnäette, on nämä pöydät murrettu auki.\"\n\nLaatikot oli murrettu auki ja vedetty paikaltaan, ja puolet niiden\nsisällöstä oli lattialla.\n\n\"Ehkä hän luuli minun säilyttävän rahojani täällä\", jatkoi tuomari.\n\"Minä en tietystikään säilytä milloinkaan mitään arvokasta\nkirjastossani.\"\n\n\"Kävikö hän jossakin muussakin huoneessa?\"\n\n\"Minä luulen hieman hänen menneen poikani huoneeseen -- poikani on\nnykyään Cambridgessa -- mutta en ole siitä lainkaan varma.\"\n\nHän opasti miehet yläkertaan, mutta siellä ei ollut mitään liikutettu,\nvaikka nuoren Boyd Salterin huoneen ovi olikin epäilemättä auki.\n\n\"Hän on ehkä hyvinkin voinut erehtyä luullessaan tätä huonetta minun\nhuoneekseni, joka on juuri vastapäätä\", sanoi Beverley Hallin omistaja.\n\"Minä en oikein tiedä, mikä minut herättikään. Sen voi ehkä tehdä oven\nnarahdus, vaikka minä inhoankin niin suuresti narisevia ovia, että\nkartanon kaikkien ovien saranoita Öljytään aina määräajan kuluttua.\"\n\n\"Onko hän vienyt mitään mukanaan täältä?\" kysyi Andy.\n\n\"Ei mitään\", kuului vastaus. \"Hänellä ei ollut aikaa. Noustessani\nistualleni vuoteessa kuulin hänen laahustavat askeleensa, ja sitten hän\npoistui. Tullessani huoneestani minä näin hänet vilahdukselta käytävän\ntoisessa päässä ja silloin juoksin alakertaan huutaen Tillingiä\navukseni. Näin hänet vilahdukselta toisenkin kerran hänen poistuessaan\nkirjaston ikkunasta. Kirjasto oli ihan pimeä saapuessani sinne. Minulla\non aina pistooli huoneessani, automaattinen Colt, ja minä ammuin hänen\njälkeensä hänen juostessaan penkereen portaita alas ja hävitessään\nsitten pimeään.\"\n\n\"Te ette kuullut hänen puhuvan?\"\n\nHerra Boyd Salter pudisti päätään.\n\nAndy näki yhdellä silmäyksellä murron asiantuntijan tekemäksi. Ellei\nhän olisi ollut ihan varma siitä, että Scottie juuri tällä hetkellä\nnukkui viattomuuden unta ajattelematta lainkaan tällä haavaa entistä\nammattiaan, olisi hän voinut vannoa keskiöisen vierailijan juuri täksi\nyksilöksi.\n\nSitä olettamusta vastaan puhui sekin tosiseikka, ettei Scottie\nmilloinkaan ollut tehnyt itseään syypääksi minkään sellaisen paikan\nryöstämiseen, jonka arvoesineiden määrästä ja säilytyspaikoista hän oli\nollut ihan tietämätön.\n\nTällä varkaalla ei ollut mitään määrättyä suunnitelmaa. Scottie ei\nolisi laatikosta kiskonut papereita esille eikä ärsyttänyt Boyd\nSalteria menemällä hänen huoneeseensa.\n\n\"Tämä on jo toinen tänä iltana tehty murto, sir\", virkkoi Andy kertoen\nWilmotin vieraasta.\n\n\"Abraham Selim\", sanoi toinen miettiväisesti. \"Ei, minä en halua\nsekautua häiritsevästi teidän päätelmiinne, herra Macleod.\"\n\n\"Kaivataanko mitään?\"\n\nToinen pudisti päätään.\n\n\"Tuskinpa. Täällä ei ollut muuta siepattavaakaan kuin muutamia\nvuokrasopimuksia, eikä hän luullakseni ole viitsinyt vaivautua ottamaan\nniitä.\"\n\n\"Mitä tuolla on?\"\n\nAndy meni takan luo. Se oli tyhjä, kuten kaikki muutkin takat olivat\nolleet tyhjiä sen jälkeen kuin ilmat olivat käyneet tavattoman\nlämpimiksi. Ristikolla oli kuitenkin palaneen paperin tuhkaa.\nSamanlainen seikka siis, joka liittyi tunnusmerkillisesti Darius\nMerrivanin murhaan.\n\n\"Oletteko te polttanut jotakin?\"\n\nTuomari pudisti päätään.\n\n\"En\", sanoi hän. \"Näkyykö palasissa mitään kirjoitusta? Sitä näkyy\njoskus vielä palamisen jälkeenkin.\"\n\nAndy polvistui valaisten taskulampullaan tuhkakasaa.\n\n\"Ei; nämä on muserrettu rikki\", totesi hän eroittaen tuhasta\nvarovaisesti muutaman suuremman palasen kantaen sen pöydälle.\n\n\"Siinä on kuin kirjaimet 'RYL'\", sanoi hän. \"Kummallinen\nkirjainyhdistelmä.\"\n\n\"Orylbridge\", vihjaisi Boyd Salter. \"Minä omistan tiluksia siinä\nkylässä.\"\n\nHän otti muutamia papereita lattialta.\n\n\"Minun on melkein mahdotonta määritellä näitä tänä yönä\", lausui hän.\n\"Ehkä te tahdotte tulla tänne jälleen aamulla, tohtori?\"\n\nAndy odotti saadakseen kuulla ennen palaamistaan Greeniin niiden kahden\nmetsänvartijan selostuksen, jotka kutsuttuina äkkiä vuoteistaan olivat\ntarkastaneet viidan.\n\n\"Tämä juttu alkaa jo käydä minun hermoilleni, Dane\", sanoi hän auton\nkiitäessä rinnettä alas portille. \"Muuan seikka on kuitenkin ihan\nvarma, nimittäin se, että tähän laaksoon on jonnekin piiloutunut eräs\nmurhaaja, nimittäkää häntä sitten Abraham Selimiksi tai joksikin\nmuuksi, kuinka vain haluatte. Hän on varmasti paikkakuntalainen. Muuten\nhänen liikkeittensä nopeutta ja varmuutta ei voida tyydyttävästi\nselittää. Hän tuntee jokaisen tuuman maastosta ja hakee jotakin.\nHän tappoi Merrivanin löytääkseen hakemansa esineen. Hän tappoi\nSweenynkin, koska Sweeny sattui silloin jostakin syystä oleskelemaan\nhedelmätarhassa. Hän murtautui Beverly Halliin hakeakseen sieltä\njotakin. Mutta miksi hän näissä molemmissa tapauksissa on polttanut\nlöytönsä takassa?\"\n\n\"Missä hän muualla olisikaan voinut polttaa sen?\" kysyi komisario Dane\nymmärtäväisesti. \"Molemmissa tapauksissa oli takka lähin sellainen\npaikka.\"\n\nAndrew ei vastannut.\n\nHän muisti kolmannenkin samanlaisen polttamistapauksen. Stella oli\nnimittäin turvautunut samaan menetelmään vapautuakseen jostakin, minkä\nhän halusi hävittää olemattomiin.\n\nKello oli puoli kolme, ja idän taivaanranta alkoi jo vähitellen\nkirkastua, kun hän sanoi hyvää yötä komisariolle mennen asuntoonsa.\nTehdessään niin hän katsahti Nelsonin taloon päin jähmettyen\npaikalleen. Stella valvoi, koska valoa näkyi kierrekaihtimien välistä.\n\nHän odotti melkein tunnin, odotti, kunnes maailma kävi\nsarastusharmaaksi, ja silloin vasta valo sammutettiin. Andrew huoahti\nmennen vuoteeseen.\n\n\n\n\nXXI\n\nHerra Wentworth katoaa\n\n\nScottie laahusti Andyn huoneeseen ennen tämän heräämistä seuraavana\naamuna. Hän oli työntänyt kätensä taskuihinsa, ja hänen kasvonsa\nnäyttivät hyvin tyytymättömiltä.\n\n\"Hei, Scottie!\" sanoi Andrew kohoten kyynärpäänsä varaan. \"Onko jotakin\nhullusti?\"\n\n\"Ei muuta kuin tämän yhteiskunnan yleinen moraalinen sävy\", vastasi\nScottie istuutuen. \"Minä lähden nyt takaisin kaupunkiin, Macleod. Tämä\npaikka on hieman liian kiihoittava minulle, ja tekin olette sitäpaitsi\njoutumaisillanne huonoon maineeseen. Tapasin tuon kynänheiluttajan,\nDownerin, tänä aamuna, ja hän oli niin täynnä harmia kuin koira\nkirppuja. Hän ei sanonut milloinkaan olleensa tekemisissä pahemman\njutun kanssa ja vannoi luopuneensa eräästä hyvästä, mukavasta ja\nreilusta murhasta tullakseen tänne, toivoen, ettei hän olisi tehnyt\nsitä.\"\n\n\"Oletteko nähnyt hänen lehteään?\"\n\nScottie nyökäytti päätään.\n\n\"Lempeä, Macleod; niin juuri, ja sitäpaitsi mitätön. Hän kertoo siinä\nvain, millaiseen hirveään vaaraan hän joutui ja kuinka muuan naamioitu\nolento hyökkäsi uutimien takaa uhaten tappaa hänet.\"\n\n\"Kukaan ei tiedä, oliko mies naamioitu vaiko ei. Minä sanoisin, ettei\nhän ollut\", sanoi Andy. \"Mitä hän sanoo neiti Nelsonista?\"\n\n\"Hän puhdistaa Stellan kokonaan epäluuloista. Hän sanoo kaiken tulleen\ntyydyttävästi selitetyksi, ja lehdessä on sitäpaitsi anteeksipyyntökin.\"\n\n\"Sitten hän on poislähdössä?\" arveli Andy melkoisesti huojentuneena.\n\n\"Niin hän ainakin sanoo, mutta voidaanko tuollaisten uutistenkerääjien\npuheihin luottaa? Minä uskallan lyödä veikkaa, että hän jää tänne vielä\nviikoksi.\"\n\nHän kävellä laahusti ovelle. \"Ehkä minä vielä tulen takaisinkin,\nMacleod\", virkkoi hän. \"Näkemiin siis.\"\n\nJa hän poistui, ennenkuin Andy ehti kysyä häneltä, oliko Stella\nNelson jo tullut näkyviin. Hän oli pääsemäisillään tämän rikoksen\nratkaisemattomaan loppuun, jouduttuaan hämmentävään umpikujaan.\nAjankohta lähestyi, jolloin hänen oli pakko poistua Beverley Greenistä,\nja murhan täytyisi silloin siirtyä rankaisemattomien rikosten luokkaan.\n\nSuurin salaperäisyys piili siinä olosuhteiden ketjussa, joka liitti\nyhteen Darius Merrivanin, Abraham Selimin ja murhaajan.\n\nHän aikoi mennä Stellan luo, mutta muuan pitkä, päämajasta saapunut\nsähkösanoma muutti hänen suunnitelmansa. Hän luki sen ja vihelsi.\n\n    \"Tulkaa kaupunkiin heti. Herra Wentworth, muuan Ashlar\n    Buildingissa sijaitsevan liikkeen osakas, on kadonnut. Hänen\n    käyttämässään pankissa tehdyt kyselyt osoittavat, että hän on\n    tallettanut sinne valtavia summia. Meillä on syytä otaksua, että\n    Abraham Selim jollain tavoin liittyy tähän katoamiseen.\"\n\nHerra Wentworth oli ollut muutamien Abraham Selimin konttorin vieressä\nsijaitsevien konttorihuoneiden vuokraaja. Andrew tiesi sen edellisistä\nkyselyistään ja tiesi myös jotakin liikkeen tilasta, ennenkuin hän\nryhtyi kyselemään herra Wentworthin epätoivoiselta naiskonttoristilta.\n\n\"Hän oli konttorissaan viime perjantaina\", sanoi tyttö. \"Hän antoi\nminulle palkkani ja rahaa pieniin menoihin ja sanoi tulevansa tänne\nmaanantaina tai tiistaina. Minä keskustelin hänen kanssaan vähän\nliikkeestä, koska meillä ei suoraan sanoen ole mitään tehtävää, ja\nminä olin huolissani senvuoksi, kuinka kauan hän jatkaa, ennenkuin\nhän sulkee konttorin kokonaan. Mutta hän oli melko iloinen ja sanoi\ntuovansa minulle piakkoin hyviä uutisia. Hän sanoi sen kuin leikillään.\nHän olikin tavallisesti hyvin leikillinen.\"\n\n\"Te tiedätte tietysti hänen asuntonsa?\" kysyi Andy.\n\n\"En, sir; en minä tiedä. Minä olen saanut päähäni hänen asuvan\nhotelleissa. Hän kirjoitti minulle pari kertaa ollessaan poissa,\nja hänen osoitteensa oli aina johonkin hotelliin, vaikka en\nmilloinkaan lähettänytkään hänelle kirjeitä sinne. Muistan viime\nkerran puhutellessani häntä hänen huomauttaneen jotakin siitä\nhullunkurisuudesta, ettemme milloinkaan tapaa herra Selimiä.\"\n\n\"Tämän te kerroitte minulle jo ennenkin\", sanoi Andy nyökäyttäen\npäätään. \"Muistatteko te tuon hotellin nimeä, josta hän kirjoitti\nteille, ja suunnilleen aikaa, milloin se tapahtui?\"\n\n\"Minä olen kirjoittanut ne seikat muistiin päiväkirjaan\", virkkoi\ntyttö. \"Luulin teidän haluavan kuulla niistä, ja olen senvuoksi\neroittanut nämä tiedot muista.\"\n\nAndy katseli hänen laatimaansa luetteloa. Kaikki olivat maaseudun\neri osissa sijaitsevia tunnettuja hotelleja, ja hän pisti luettelon\ntaskuunsa vastaisen toiminnan varalta.\n\n\"Onko teillä herra Wentworthin valokuvaa?\"\n\nTyttö pudisti päätään.\n\n\"Minkä näköinen hän oli?\"\n\nTässä oli tyttö hyvin epämääräinen. Hän oli itse yhdeksäntoistavuotias,\nmikä oli sellainen ikä, että kaikki kolmekymmentäviisi vuotta\ntäyttäneet ihmiset ovat \"vanhoja\". Tyttö muisti hänen olleen hieman\nkumaran ja käyttäneen luusankaisia silmälaseja. Konttoristi tiesi\nliikkeestä vielä hyvin vähän ja olikin ollut hänen palveluksessaan\nvain vuoden. Hän ei tiennyt ainoatakaan muuta liikettä, jonka kanssa\nheillä olisi ollut liikevaihtoa; hän ei lähettänyt milloinkaan\nlaskuja, ja nähtävästi supistuikin hänen työnsä sellaisten asiakkaiden\nvastaanottamiseen, joita ei kuulunut tuleviksi, sanomalehdistä\nkoottavien muistiinpanojen tekemiseen tavarapörssin kaupoista (hän\nnäytti Andylle suuren pinkan käsikirjoituksia, jotka hän näin oli\nlaatinut) ja palkkansa nostamiseen säännöllisesti perjantaisin\niltapäivällä.\n\nHän myönsi, ettei siinä ollut paljon hommaa.\n\n\"Minä kirjoitin hänelle kirjeen tai pari hinnoista, tekemättä juuri\nmuuta sen lisäksi.\"\n\nAndy kävi sitten niissä kaupungin parissa hotellissa, jotka olivat\ntytön laatimassa luettelossa muiden nimien joukossa. Siellä otettiin\nkirjat esille ja tytön kertomus vahvistettiin todeksi. Herra Wentworth\noli todella asunut siellä, mutta hänestä ei tiedetty muuta kuin nimi ja\nnumero.\n\nHän palasi takaisin päämajaan selostamaan.\n\n\"Puheena oleva Wentworth on kaipaamamme Abraham Selim\", sanoi hän.\n\"Wentworth & Wentworth on vain petkutusta, ja sen olemassaolo soi\nsiis Selimille verukkeen oleskella rakennuksessa. Muistakaa, että\nSelimin konttoristi työskenteli konttorissa vain yhdentoista ja yhden\nvälillä päivällä. Wentworth ei tullut milloinkaan Ashlar Buildingiin\nennen kello kahta iltapäivällä ja silloinkin vain erityisinä päivinä,\njolloin konttoristilla oli lomaa. Wentworthille oli Abraham Selimin\nkonttoriin livahtaminen, kirjeiden ottaminen sieltä ja poistuminen\nomaan huoneeseensa hyvin yksinkertainen temppu. Wentworthin pankin\njohtaja kertoi minulle, että hänellä on siellä toistakymmentä\nasiakirjalaatikkoa täynnä papereita, ja niiden avulla me voimme\nluullakseni saada selville hänen henkilöllisyytensä epäämättömästi.\"\n\n\"Onko Wentworth ottanut lainkaan ulos rahojaan pankista katoamisensa\njälkeen?\"\n\n\"Minä kysyin sitä, ja he vastasivat minulle kieltävästi. Se voidaan\nkuitenkin helposti laskea. Selim tiesi meidän menevän suoraan hänen\nkonttoriinsa. Hän ajatteli ehkä, että me heti huomaamme hänen ja\nWentworthin välisen suhteen. Jos hän kirjoittaisi maksuosoituksen\nWentworthina, merkitsisi se, että hän antautuisi ilmitulon varaan.\"\n\nHän hankki itselleen tarpeelliset määräykset päästäkseen käsiksi\nWentworthin tallettamiin papereihin ja istui sitten koko iltapäivän ja\nsuurimman osan illastakin johtajan yksityishuoneessa tarkastelemassa\nkuuden kovasti täyteen sullotun teräslaatikon sisältöä.\n\nHänen työtään helpotti huomio, että parissa laatikossa oli vain\nlaillisen Wentworth-liikkeen asiakirjoja. Selim oli nähtävästi ostanut\nliikkeen muutamia vuosia aikaisemmin eikä se ollut silloinkaan ollut\nmissään loistavassa kunnossa. Mutta hänen johdollaan sen huono tila oli\nkäynyt ihan kurjaksi siitä yksinkertaisesta syystä, ettei hänen ollut\ntarvinnut harjoittaa laillista kauppaa, koska hän tiesi rikastumiseen\nhelpommankin keinon, jolloin hänen tarvitsi panna vain vähän vaaralle\nalttiiksi saadakseen suunnattomia voittoja.\n\nToiset laatikot sisälsivät kauppakirjoja, siirtoja ja vanhoja\nvälikirjoja, ja ne oli aina tehty Abraham Selimin nimessä.\n\nMies näytti omistavan kiinteimistöjä maan kaikissa kolkissa, maatilan\nsiellä, muutamia työläisasuntoja täällä ja hiilikaivoksen jossakin\ntoisessa paikassa; siellä oli asiakirjoja hänen hankkimistaan\nkaivosoikeuksista, erikoistietoja Länsi-Intiassa sijaitsevista\nsokeriruokoistutuksista ja lukemattomia muita asiakirjoja hänen\näärettömistä rikkauksistaan.\n\nOli jo melkein keskiyö, kun Andrew selaillessaan viimeistä\nasiakirjapinkkaa ja katsoessaan erääseen vanhaan välikirjaan huomasi\ntutun nimen.\n\n\"John Aldayn Severn.\"\n\nSevern!\n\nVälikirja oli kirjoitettu lakikielellä. Siinä oli toiselta puolen\nAbraham Selim, \"tämän jälkeen nimitettävä lainaajaksi\", ja toiselta\npuolen John Aldayn Severn. Ja lukiessaan hän hämmästyi yhä enemmän,\najatellessaan välikirjaan otettuja kummallisia ehtoja. Muutettuaan\nlainopillisen sanontatavan tavalliseksi kieleksi hän sai selville,\nettä lainaaja suostui asettamaan tuntemattoman Severnin käytettäväksi\nviisituhatta puntaa vuosittain elinkaudeksi, ja \"muutamista erityisistä\nsaaduista palveluksista\" Severn myöntyi siihen, että jos hän sattumalta\nperisi jonkun omaisuuden, joka tuottaisi korkoina tuon hänelle\nvaratun summan, hän maksaisi säännöllisesti Selimin tilille puolet\nvuosituloistaan. Kysymyksessä olevaa omaisuutta ei oltu määritelty.\n\nAndy katseli sopimusta miettiväisestä Se oli päivätty viisi vuotta\nSevernin vihkiäisten jälkeen, jos Arthur Wilmotin ilmoitus piti\npaikkansa. Oliko Severn joskus perinyt tuon omaisuuden ja jos hän oli,\noliko hän milloinkaan täyttänyt sopimuksessa mainittuja ehtoja?\n\nPankinjohtaja oli antanut hänelle pari konttoristia avuksi ja kaikki\nne kirjat oli otettu esille, jotka koskivat Selimin tilejä. Andrew\ntarkasteli sivuja siirtäen sormeaan rivi riviltä, mutta oli hyvin\nvaikeaa saada selville kunkin summan alkuperää, ellei --\n\nHän katsoi sopimukseen jälleen. Suoritukset oli maksettava maaliskuun\nja syyskuun ensimmäisenä päivänä. Hän ryhtyi nyt uudelleen tarkastamaan\nkirjoja seuraten tilejä taaksepäin parinkymmenen vuoden ajalta ja\njoka vuoden maaliskuun ja syyskuun ensimmäisenä päivänä oli Selimin\ntilille maksettu erisuuruisia summia, joiden suuruus vaihteli\nseitsemästätuhannesta yhdeksääntuhanteenviiteensataan puntaan asti.\nSevern oli siis perinyt omaisuuden ja maksoi.\n\n-- Tässä on minun mieheni, arveli Andrew itsekseen. -- Jos vain löydän\nSevernin, löydän varmasti Abraham Seliminkin.\n\nKoska hänellä ei ollut mitään tietokirjaa käytettävänään, tarkasti hän\nseuraavana aamuna huolellisesti kaikki käsiinsä saamansa maanomistajien\nosoitteet. Severnin nimi esiintyi kolmesti, mutta joka tapauksessa\nhe omistivat hyvin vähän maata, eivätkä hänen sähköteitse tekemänsä\nkyselyt vieneet häntä lainkaan lähemmäksi sopimuksessa mainittua John\nAldayn Severniä. Beverleyn läheisyydessäkin oli tämä nimi kokonaan\ntuntematon muille paitsi yhdelle miehelle.\n\nHerra Boyd Salter oli jonkunlainen maataomistavan herrasväen tuntija,\nja Andy meni hänen luokseen heti sinä aamuna, jolloin hän palasi\ntakaisin Beverley Greeniin.\n\n\"Luullakseni matkusti tuo Severn, jota etsitte, Austraaliaan muutamia\nvuosia sitten. Minähän kerroin teille ensi kerran tavatessamme, että\nmuuan ystäväni oli saanut kärsiä hirveästi Selimin käsissä. Puhuin\nsilloin juuri Severnistä. Tunsin hänet melko hyvin ja tiesin hänen\njoutuneen koronkiskurien kynittäväksi.\"\n\n\"Hänen perimänsä maatila on siis Austraaliassa?\" vihjaisi Andy.\n\n\"Äänenne kuulostaa pettyneeltä\", sanoi Boyd Salter hymyillen.\n\n\"Minä olenkin hieman pettynyt\", myönsi Andy. \"Voitteko te vihjaista\njohonkin syyhyn, miksi Merrivan säilytti hänen avioliitotodistustaan?\"\n\n\"Minulla ei ole aavistustakaan siitä, mutta puheemme Merrivanista\nmuistuttaa mieleeni murtovarkaan. Minä osuin hänen jäljilleen.\"\n\n\"Mitä vielä!\" sanoi Andy innostuen. \"Kuinka sen tiedätte, sir?\"\n\n\"Me löysimme veriläikkiä seuraavana aamuna, emme tosin monta, mutta\nkuitenkin sen verran, että tiedämme hänen haavoittuneen -- käteen. Sen\njälki oli painunut muutamiin lehtiin. Minä katsoin asiakseni ilmoittaa\nsiitä teidän poissaollessanne komisario Danelle, ja hän on luullakseni\nkysellyt kaikilta läheisyydessä asuvilta lääkäreiltä onnistumatta\nkuitenkaan yrityksessään.\"\n\nSensijaan että Andy olisi ajanut kylään autollaan, hän palasikin\nsinne kävellen, käskien Boyd Salterin ohjaajan tuoda auton kylään\nkiertotietä. Hän seurasi varkaan otaksuttuja jälkiä, ja Madding,\nmetsänvartija, näytti hänelle, mistä verijäljet oli löydetty. Niitä oli\nvieläkin hieman jäljellä. Hän tarkasti erästä lehteä, ja se ja sitä\nympäröivät varvut todistivat veripilkuillaan rosvon haavoittuneen.\n\nAndy jatkoi matkaansa viidan polkua pitkin kylään. Hänen tiensä kulki\njuuri sen hedelmätarhan laitaa, josta Sweeny oli löydetty, ja hän pääsi\naukiolle verkkopallokentän ja sen kapean kujanteen kautta, jotka olivat\nMerrivanin talon vieressä.\n\nHän ei ollut tavannut Stellaa pariin päivään. Se tuntui hänestä\npikemmin parilta vuodelta, ja siitä oli hänen mielestään kulunut\nkokonainen vuosisata, kun hän ensi kerran oli katsellut tyttöä\nBeverleyn postikonttorin puhelinkomerosta lasiseinien lävitse.\n\nMuuan palvelijatar tuli ovelle.\n\n\"Neiti Nelson on matkustanut pois, sir.\"\n\n\"Matkustanut pois?\" toisti Andy hämmästyneenä. \"Mihin hän on\nmatkustanut?\"\n\n\"Ettekö tahtoisi puhutella herra Nelsonia, sir? Hän on työhuoneessaan.\nKai te osaatte sinne.\"\n\nAndy näki taiteilijan muka työskentelevän, ja Kenneth Nelson lausui\nhänet sydämellisesti tervetulleeksi.\n\n\"Te ette voi arvatakaan, kuinka suuresti iloitsen paluustanne,\nMacleod\", sanoi hän. \"Minä olen melkein kuoliaaksi huolestunut.\"\n\n\"Missä Stella on?\"\n\n\"Hänen luullaan matkustaneen tätinsä luo\", lausui Nelson hitaasti.\n\n\"Luullaan! Eikö hän sitten olekaan siellä?\"\n\n\"Minä sähkötin sinne kysyen, milloin hän tulee takaisin, ja sain\nsellaisen vastauksen sisareltani, että Stella oli viettänyt hänen\nluonaan vain yhden ainoan iltapäivän ja matkustanut sitten pohjoiseen\nliikeasioissa.\"\n\n\"Hyvin luultavaa, että hän onkin\", virkkoi Andy huojentuneena.\n\nHän ei voinut sanoa mitään siitä, mitä hän oli odottanut, mutta\nNelsonin kertomat uutiset eivät olleet lainkaan levottomuutta\nherättäviä. Hän epäili, ettei Stella uskoutunut isälleen niissäkään\nseikoissa, jotka koskivat isän onnea.\n\n\"Tämä ei yksinään kykenisi huolestuttamaan minua\", sanoi Nelson kuin\nolisi lukenut Andyn ajatukset. \"Minä näytän teille syyn.\"\n\nHän meni yläkertaan, ihmettelevä Andy takanaan, ja avasi toisessa\nkerroksessa erään oven, josta päästiin sievään pieneen makuuhuoneeseen.\n\n\"Tämä on Stellan huone\", selitti hän tarpeettomasti, sillä Andy tiesi\ntarkasti sen aseman.\n\n\"Minä tulin tänne hänen lähtöpäivänään, samana, jolloin tekin\nmatkustitte kaupunkiin, saadakseni täältä joitakin pehmeitä riepuja\n-- Stella on koonnut niitä varastoon minua varten -- mutta kaapit\nolivatkin lukossa. Onneksi tai onnettomuudeksi minulla oli sopiva avain\nmukanani ja ensimmäinen esine, joka sattui silmiini avattuani oven, oli\ntämä.\"\n\nHän työnsi kätensä muutamalle hyllylle vetäen sieltä esille kimpullisen\npellavasiteitä. Ne olivat ihan tummanpunaisia.\n\n\"Ja katsokaahan tuonne.\"\n\nHän viittasi lattiaan, jossa kielivät läikät näkyivät selvinä.\n\n\"Entä sitten tämän vadin laidat? Hänen on täytynyt leikata itseään\nkertomatta siitä minulle mitään. Minä luulisin hänen haavoittuneen\nkäteen näiden läikkien säännöllisestä välimatkasta päättäen. Hän\nvoi tietysti pitää huolta itsestään, koska hän sota-aikana suoritti\ntäydellisen hoitajatarkurssin, pitäen siitä.\"\n\nAndy katsoi siteihin näkemättä niitä. Hän muisteli tuota äkillistä\nvalonvälähdystä Stellan huoneessa samana yönä, kun Beverley Halliin\noli murtauduttu. Ja olihan puistosta sitä paitsi löydetty verijälkiä.\nOli ihan uskomatonta ja mahdotonta otaksuakaan Stellaa rosvoksi, mutta\nhänen nopea katoamisensa näkyvistä lujitti melkein hänen puolinaista\nepäluuloaan. Miksi oli Stella matkustanut pois näin odottamatta?\n\n\"Näittekö te Stellan kättä hänen poistuessaan?\" kysyi hän.\n\n\"En, koska hän oli työntänyt sen käsipuuhkaansa. Kummallista, että\nhänellä oli käsipuuhka mukanaan niin lämpimänä päivänä. Minä muistin\nsen erityisesti löydettyäni siteet. Hän oli hirveästi hermostunutkin.\nYllättävää Stellaan nähden.\"\n\nAndrew ojensi käsivartensa toivottomin liikkein.\n\n\"Minut on voitettu\", sanoi hän.\n\nHän sulloi tavaransa iltapäivällä matkalaukkuun köykäisen autonsa\ntaakse ja vilkaisten vielä viime kerran tähän salaperäiseen laaksoon\najoi Beverleyn kylän kautta kaupunkiin. Mutta Beverleyn salaisuus ei\nollut voittanut häntä, vaan selittämätön neiti Nelson.\n\n\n\n\nXXII\n\nHerra Downer seuraa erästä naista\n\n\nHerra Downer poistui sanomalehtimiesten kerhosta kovaksi kääritty\nsateenvarjo kainalossaan ja parin tuuman pituinen sikaarinpätkä\nsuupielessään.\n\nPäivä oli kuuma ja tyyni. Näytti siltä, että ellei avaisi\nsateenvarjoaan vapauttaakseen itsensä auringon säteiden polttavalta\npaahtamiselta, oli sen kantaminen ylellisyyttä. Mutta herra Downer\nolisi yhtä vähän ajatellut poistumista ulos sateenvarjottaan kuin\ntavallinen mies menoaan jonnekin kauluksetta ja huivitta. Se oli\nosa hänen persoonallisuudestaan, kuten hänen sikaarinsa ja kova\nDerby-hattunsa ja nuo kolme kynää ja lehtiö, jotka pistivät esille\nhänen liivinsä vasemmasta rintataskusta.\n\nHän tarkasteli näkyväistä maailmaa suuresti isontavien silmälasiensa\nläpi huomaten sen entisenlaiseksi, ei hyväksi mutta ei juuri\npahaksikaan. Hyvää siinä oli vain tämä lyhyt lykkäys, jonka hän oli\nsaanut työstään, sillä viikko oli nyt alussa ja hänellä oli meren\nrannalla huvila, jonka läheisyydessä hän voi kantaa sateenvarjoaan\npitkin rantaa ja tuijottaa voimakkaasti suurentavien silmälasiensa läpi\nmerelle.\n\nPahaa siinä oli epäonnistumisen aiheuttama vastenmielinen tunne.\nHäntä oli muistutettu siitä tuona aamuna, jolloin hän oli saanut\n_Megaphonen_ lähettämän maksumääräyksen Beverleyn murhan selostuksesta.\nJos sanomalehdet suvaitsivat vielä viitata Darius Merrivanin murhaan,\ntekivät ne sen vain muutamalla riveillä, jossakin sisäpalstassa,\nsillä pari viikkoa oli kulunut ja sinä aikana oli sattunut muuan\nmieltäkiinnittävä pankin vararikko ja eräs kiihoittava avioerojuttu,\njotka olivat temmanneet yleisön mukaansa, ja kun hän oli tarjoutunut\naloittamaan tutkimuksensa uudelleen, oli lehti, jolle hän oli sitä\nehdottanut, suhtautunut siihen hyvin kylmästi.\n\nHän tiesi Andrew Macleodinkin palanneen kaupunkiin. Hän oli tavannut\ntämän pari kertaa muissa asioissa. Andrew oli nähtävästi lopettanut\ntutkimisensa pitäen juttua liian vaikeana. Hän oli todella myöntänyt\nniin paljon keskustellessaan Downerin kanssa.\n\nMerrivanin talon omistusoikeutta oli anottu herra Arthur Wilmotille,\njoka oli ilmaissut haluavansa myydä sen heti ensimmäiselle sopivalle\nostajalle.\n\nHerra Downer astui vilkkaille kaduille suhtautuen ympäristöönsä\nvälinpitämättömästi ja halveksien. Hän oli arvaillut, oliko Andy\nrakastunut Nelsonin tyttäreen -- muuan ajatusjakso siirsi hänen\nmietteensä tyttöön -- ja lupasi itselleen sen ylellisyyden, että\nkuvailisi heidän häänsä ja lisäisi siihen uuden viittauksen murhaan ja\nsen romanttiseen seuraukseen.\n\nMutta Andy ei nähtävästi ollut käynyt Beverley Greenissä sieltä\npoistumisensa jälkeen. Se ei kuitenkaan todistanut mitään, sillä hänen\nilmoituksestaan päättäen ei Stella Nelsonkaan ollut vielä palannut\nsinne. Downer selitti tämän viime seikan siten, että Stella odotti,\nkunnes hänen aiheuttamansa pieni häväistysjuttu ehtisi unohtua. Se ei\nkumminkaan selittänyt tohtori Andrew Macleodin menettelyä.\n\nHän oli matkalla viedäkseen muutaman käsikirjoituksen erään\nkuukausilehden konttoriin. Herra Downerilla oli kirjailijahetkensäkin.\nHän oli \"_Kuuluisia rikollisia, joita olen tavannut; Ammattiveijareita\nja heidän menetelmiään; Muutamia mielenkiintoisia väärennyksiä_\"\nnimitysten juttujen kirjoittaja, ja muutamien muidenkin\nkaunokirjallisten avustusten otsikon alla oli hänen nimensä. Konttori\nsijaitsi eräässä kaupungin syrjäisessä osassa, ja päästäkseen\nmääräpaikkaansa hänen oli pakko suunnata kulkunsa muutamille\nvähäpätöisille, kapeille kaduille, joilla tungeksi työläisiä. Hän\npysähtyi erääseen nurkkaan, jossa oli tuollainen tunnusmerkillinen\nsekatavarakauppa, kun muuan tyttö tuli kaupasta poistuen nopeasti.\nTyttö kantoi kääröä kainalossaan, ja Downer luuli tuntevansa hänen\nvartalonsa. Hartioiden nytkähtelemisessä oli jotakin tuttua, ja\nsensijaan, että Downer olisi mennyt määräpaikkaansa, joka sijaitsi ihan\ntoisella suunnalla, hän seurasikin tyttöä. Tyttö kääntyi seuraavassa\nnurkassa ja Downer näki vilahdukselta hänen kasvonsa. Nyt ei asiaa\nvoitu enää epäilläkään. Tyttö oli Stella Nelson. -- Mitä on neiti\nNelsonilla tekemistä tässä ympäristössä? ihmetteli hän seuraten\nvarovasti.\n\nDowner näki hänen pysähtyvän erään pienen rakennuksen edustalle,\npistävän avaimen lukkoon ja häviävän näkyvistä. Rakennus oli todella\ntavattoman pieni. Virttyneessä ovessa oli numero 73. Hän painoi sen\nmieleensä ja jatkoi kävelyään, kunnes hän näki erään naisen seisovan\njoutilaana ovellaan. Nainen oli kietonut käsivartensa esiliinaansa ja\noli liikuttavan kiihkeä puhuttelemaan jotakin henkilöä, jolla oli yhtä\npaljon aikaa lörpöttelemiseen kuin hänelläkin.\n\n\"Ei, herra, hän ei asu täällä\", sanoi hän pudistaen päätään, kun Downer\nkysyi häneltä jotakin sepittämäänsä nimeä.\n\n\"Minä en ole käynyt tällä kadulla vuosikausiin\", haaveili Downer. \"Se\nei ole lainkaan muuttunut.\"\n\n\"Täällä ei muutu mikään\", lausui nainen oraakkelimaisesti. \"Tämä tulee\nvielä olemaan samanlaista sadankin vuoden kuluttua.\"\n\n\"Minä luulin tunteneeni tuon nuoren naisen, joka meni 73:een. Kuinka\nkauan hän on asunut täällä? Hän oli ennen hyvin varakas.\"\n\n\"Ah, hänkö!\" sanoi nainen. \"Hän ei asu täällä, tulee vain tänne joka\naamu ja poistuu jälleen illalla. Hän onkin todellinen herrasnainen,\nvaikka hän alentuukin tekemään taloustehtäviä. Minä olen nähnyt hänen\nlakaisevan katukäytävääkin.\"\n\n\"Kuka siellä asuu?\"\n\n\"Muuan merimies; niin minä ainakin luulen. Ehkä hän on hänen isänsä.\"\n\n\"Muuan merimieskö?\" toisti Downer. \"Joku matruusi?\"\n\n\"Niin, hän on kai jokin sellainen. Hän on poissa kuukaudenkin yhteen\nmenoon, mutta tyttöä minä en ole milloinkaan ennen nähnyt.\"\n\nHerra Downer imi sammunutta sikaariaan vainuten jotain häväistysjuttua.\n\n\"Melko kaunis mies, luullakseni. Pitkä ja --\"\n\nNainen pudisti päätään.\n\n\"Ei, hän ei ole mikään sellainen, jota minä sanoisin kauniiksi. Hän\nsairastaa nykyään, ja luullakseni tyttö on tullut hoitamaan häntä.\nVaikka hän onkin edistynyt maailmassa, ei hän ole silti unohtanut\nvanhaa isäänsä. Sellaisia pitää tyttöjen mielestäni juuri ollakin.\"\n\nTämä hyvä nainen, joka nyt oli vedetty täyteen vetoon, oli valmis\nilmaisemaan mielipiteensä tytöistä ylimalkaan, mutta herra Downer oli\njo kuullut tarpeekseen.\n\nHän veti kovan hattunsa lieren paremmin silmilleen, mutta sen\ntarkoituksena ei ollut pukea häntä valepukuun, vaan viedä hänet\nvielä kauemmaksi siitä maailmasta, missä hän liikkui ja siirtäen\nsateenvarjonsa toisesta kainalosta toiseen hän palasi takaisin samaa\ntietä kuin oli tullutkin.\n\nSe oli hyvin luonteenomaista hänelle, että hän poistui rouvan luota\npyytämättä anteeksi ja kesken naisen kertomusta. Tämä oli palvellut\nhänen tarkoitustaan eikä voinut olla enää miksikään hyödyksi. Hän\nvoi kyllä tuhlata aikaa ja taitoa solmiakseen tuttavuuksia, mutta\nei tuhlannut kumpaakaan tuhotessaan sellaisen ystävyyden, jonka\nsaavuttamiseksi oli usein saanutkin kovasti ponnistella.\n\nToimitettuaan tehtävänsä hän palasi vähitellen terveellisempään\nympäristöön. Kulkiessaan poliisipäämajan sivu matkallaan asemalle hän\npysähtyi ajattelemaan ja tehtyään päätöksensä meni tuohon synkkään\nrakennukseen.\n\n\"Tohtori Macleod on laboratoriossaan, herra Downer.\" Ovenvartija\npudisti epäillen päätään. \"Minä en luulisi hänen tahtovan tavata\nketään.\" Hän hiljensi ääntään. \"Hän tutkii nyt tuota myrkytettyä\nnaista, Sweizerin juttua, muistattehan. Reeder on saanut jutun\nhoitaakseen, mutta tohtori toimittaa tutkimukset. Tenseykin, tuo\nkuuluisa erikoistuntija, oli täällä iltapäivällä. Tämän sanon vain\nteille.\"\n\nDowner nyökäytti päätään painaen nämä molemmat seikat mieleensä. Hän\noli ajatellutkin rupeavansa selostamaan juttua. _Globe-Herald_ oli\npyytänyt häntä siihen, mutta _Globe-Herald_ oli tunnettu saituudestaan\nja järkevimpienkin menojen suorittamisen jyrkästä vastustamisesta.\n\n\"Ottakaa nyt selville, onko hän saapuvilla, ja jos hän on, antakaa\nkorttini hänelle.\"\n\nOvenvartija viittasi eräälle vormupukuiselle miehelle, joka oli poissa\njonkun aikaa, ennenkuin hän palasi heiluttaen Downerin korttia.\n\n\"Olkaa hyvä ja menkää yläkertaan, herra Downer.\"\n\nAndy pesi juuri käsiään valkoinen päällystakki yllään, kun Downer tuli\nhuoneeseen.\n\n\"Olkaa niin hyvä ja istuutukaa, Downer. Minulla ei ole teille mitään\nilmoitettavaa tähän juttuun nähden. Lääketieteellinen ruumiintarkastus\nei ole vielä lopussa, mutta tehän voitte ilmoittaa, että Sweizer\nvangittiin tänä aamuna hänen yrittäessään nousta erääseen ranskalaiseen\nhöyrylaivaan.\"\n\nAndy ei kantanut mitään kaunaa Downeria kohtaan. Miehenhän piti ansaita\nelatuksensa; hän oli epäilemättä hyvin uuttera ja oli ollut ja voi olla\nvieläkin suureksi avuksi poliisille. Eikä hän sitäpaitsi aikonut kertoa\nhänelle mitään.\n\n\"Minä en tullut puhuttelemaan teitä tämän Sweizerin jutun vuoksi, ja\nhänen vangitsemisestaan on jo uutinen iltalehdessä\", sanoi Downer\nheittäen sikaarinpätkänsä suureen paperikoriin. \"Tulin tapaamaan teitä\nneiti Nelsonin vuoksi.\"\n\nAndy lopetti käsiensä kuivaamisen ripustaen pyyheliinan naulaan.\n\n\"Minä olen luullut, että teidän mielenkiintonne neiti Nelsonia kohtaan\noli jo haihtunut\", virkkoi hän. \"Millainen on viime huomionne?\"\n\n\"Hän on kaupungissa.\"\n\n\"Täälläkö?\"\n\nAndyn hämmästys ei ollut teeskenneltyä.\n\n\"Tarkoitatteko te, että hän asuu täällä, vai näittekö hänen vain\nmatkustavan läpi?\"\n\n\"Minä en tiedä, missä hän asuu, mutta hän on pari viikkoa hoitanut\nerästä sairasta matruusia Castle-kadun varrella talossa n:o 73.\"\n\nAndy puhdisti kynsiään oranssinvärisellä tikulla katsahtaen puhujaan.\n\n\"Numero 73:ssako, Castle-kadun varrella?\"\n\nDowner sai hänestä sellaisen vaikutelman, että hän koetti koota\najatuksiaan: Sitten:\n\n\"Hyvin kurjaa seutua, vai mitä?\"\n\nDowner nyökäytti päätään.\n\n\"Minä luulin teidän haluavan kuulla sen. Sain jostakin sen päähäni,\nettette tiedä tästä mitään.\"\n\nAndy jatkoi kynsiensä puhdistamista.\n\n\"Siihen kai ei ole mitään erityistä syytä, miksi hän ei saisi hoitaa\nsairasta matruusia numerossa 73, Castle-kadun varrella, vai mitä?\"\nkysyi hän varovasti.\n\n\"Ei ollenkaan\", myönsi Downer.\n\n\"Minä otaksun teidän tietävän, että neiti Nelson on suorittanut\nsairaanhoitajatarkurssin. Hän teki paljon sellaista työtä sotavuosina.\"\n\n\"Minä en ole tiennyt sitä\", lausui Downer valiten sikaarin\ntaskukotelostaan melko huolellisesti. \"Ehkä hän käykin siellä\nhyväntekeväisyystarkoituksessa.\"\n\n\"Hyvin mahdollista\", arveli Andy.\n\nDowner nousi.\n\n\"Luullakseni matkustan Beverleyhin jonakin päivänä tulevalla viikolla\nkatsomaan, onko sinne jäänyt jotakin irtonaisia johtolankoja, joihin\nvoisin tarttua\", vihjaisi hän, ja Andy hymyili.\n\n\"Teidän entiseen mielilankaanne on hyvin vaikea tarttua\", sanoi hän\ntarkoittavasti.\n\n\"Wilmotiinko?\"\n\nAndy nyökäytti päätään.\n\n\"Hän on kummallinen mies\", murahti Downer sytyttäen sikaarinsa. \"Mitä\nhän tekee elääkseen? Hänellä kai on jonkunlainen konttori kaupungissa?\"\n\n\"Minä en tiedä enkä ole milloinkaan kysynytkään sitä häneltä.\"\n\n\"Voisiko olla jotenkin mahdollista, että hän itse on tuo Abraham Selim?\"\n\n\"Se juolahti minunkin mieleeni, mutta minä en ryhtynyt ottamaan siitä\nselkoa\", sanoi Andrew. \"Miksi ette koettaisi taitavuuttanne siihen\nsuuntaan? Siitä tulisi mainio juttu.\"\n\n\n\n\nXXIII\n\nKiintoisa toipilas\n\n\nAndy oli iloinen, kun Downer poistui. Uutistenkerääjän tuoma uutinen\noli hämmästyttävä. Hän ei ollut nähnyt eikä kuullutkaan mitään\nStellasta Beverleystä poistumisensa jälkeen. Muuan tytön isältä tullut\nkirje oli ilmoittanut hänelle, että Stella viipyisi sukulaisten luona\nkuukauden, ja Kenneth Nelson oli nähtävästi tyytyväinen. Andyn olisi\nollut hyvin helppo saada selko sairaan matruusin henkilöllisyydestä,\nmutta hän ei tahtonut mielellään ruveta vakoilemaan tyttöä eikä hänen\nsalaisuuksiaan. Ja hän halusi vielä vähemmän herättää eloon jälleen\nsitä tuskallista levottomuuden tunnetta, mikä oli vaivannut häntä hänen\npalattuaan kaupunkiin. Elämä oli menettänyt suuren osan värikkyydestään\nja sulostaan Stellan poistuttua siitä. Loukkautunutko? Ehkä hän olikin\nloukkautunut siitä, ettei Stella ollut tullut hänen luokseen huolineen.\nHän toivoi, että hän olisi kysynyt Downerilta Stellan käden tilaa, ja\narvaili, olikohan se vielä kääreissä. Miksi ei Stella ollut kertonut\nhänelle kaikkea! Hänelle oli kerrottu asioita muualta käsin ja se oli\npahoittanut hänen mieltänsä.\n\nJa mitä tuohon sairaaseen matruusiin tulee niin -- Hän kohautti\nhartioitaan. Hän ei nähnyt siinä seikassa mitään merkillistä. Stella\noli itsenäinen. Jos hän halusi antautua jonkun sairaan, köyhän\nmiesraukan hoitajattareksi, oli se kokonaan hänen oma asiansa. Ja\nkuitenkin -- Andy myönsi itselleen, että hän oli hyvin utelias saamaan\nselville sairaan miehen henkilöllisyyden. Mutta todellisuudessa, ja\nhän tiesi sen, hän halusi kiihkeästi puhutella tyttöä jälleen. Hän\nistuutui kirjoittamaan Stellalle kirjettä ja hänen onnistui kirjoittaa\nja repiä kolme, ennenkuin hän sai tehdyksi päätöksensä. Stella tunsi\nhänet tarpeeksi hyvin tietääkseen, ettei hän tahtonut vakoilla häntä\nja etteivät hänen tarkoituksensa olleet vihamielisiä. Päätettyään näin\npaljon hän suoriutui helposti lopusta.\n\nPantuaan hatun päähänsä hän käveli hitaasti lähdettyään\nlaboratoriostaan Castle-katua kohti. Tällä hänen hitaudellaankin\noli tarkoituksensa. Se sopi hyvin tähän hänen epämääräiseen ja\nsummittaiseen vierailuunsa. Hän aikoi kävellä kadun päästä päähän ja\ntultuaan sinne vasta päättää, menisikö hän taloon vaiko ei. Mutta\nhän oli jo todellisuudessa tehnyt päätöksensä eikä hän epäröinyt\nhetkistäkään kohottaessaan talon oven kolkutinta.\n\nHän kuuli kuiskailevia ääniä ja portaitten narinaa. Seurasi lyhyt\nväliaika, ja sitten aukeni ovi.\n\nStellan leuka painui, kun hän näki Andyn.\n\n\"Ah!\" huudahti hän. Andy näki hänen nyt ensi kerran hämmästyvän.\n\"Millainen hauska yllätys, Andrew\", jatkoi hän. \"Kuinka sinä sait\nselvän siitä, missä oleskelen? Minä en asu täällä. Olen vain\nvieraisilla.\"\n\nHän puhui katkonaisesti ja epäjohdonmukaisesti. Ja silmäänpistävämpää\noli vielä se, että hän seisoi tanakasti oviaukossa koettamattakaan\npyytää häntä sisään.\n\n\"Mielestäni piti minun lähteä sinua katsomaan\", sanoi Andrew tyynesti.\n\"Minulle kerrottiin sinun hoitavan jotakin henkilöä täällä.\"\n\n\"Kuka sen sinulle kertoi? Isä ei tiedä sitä\", virkkoi Stella nopeasti.\n\nHän punastui ja kalpeni vuorotellen ja pahoitteli niin selvästi\nilmituloaan, että Andy tuntien heikon piston sydämessään oli jo\naikeissa kääntyä pois, kun Stella pysäytti hänet.\n\n\"Tahdotko sinä odottaa täällä hetkisen?\" kysyi hän.\n\nHän poistui käytävään ja sitten erääseen huoneeseen. Hetkisen kuluttua\nhän ilmestyi näkyviin jälleen.\n\n\"Tule sisään\", sanoi hän. \"Minä haluan esitellä sinut sairaalleni.\"\n\nAndy epäröi sekunnin seuraten sitten häntä. Stella seisoi huoneessa\npitäen ovea auki, ja Andy näki vain vuoteen jalkopään siitä käytävän\nkohdasta, missä hän seisoi.\n\n\"Tule vain sisään\", kehoitti Stella jälleen ja Andy meni huoneeseen.\n\nHän tuijotti toipilaaseen uskomatta oikein silmiään. Sairas oli Scottie.\n\n\"No, jo nyt on hitto!\" sanoi Andy ja hänen sadatuksensa oli oikeutettu.\n\nScottie ei näyttänyt hyvinkään sairaalta, ja vaikka hän lepäsikin\nvuoteessa kevyen peitteen alla, oli hän täysissä pukimissa.\n\n\"Mikä teitä oikeastaan vaivaa, Scottie?\"\n\n\"Malaria lisätauteineen\", sanoi Scottie heti.\n\n\"Mikä häntä vaivaa?\" kysyi Andy.\n\nTyttö katsoi ensin Scottieen ja sitten taasen Andyyn.\n\n\"Minun pitää luullakseni kertoa kaikki sinulle\", virkkoi hän. \"Scottie\non loukannut itseään\", lisäsi hän nopeasti. \"Hän ei halunnut kääntyä\nlääkärin puoleen, ja koska olen koulutettu sairaanhoitajatar, onnistui\nminun parantaa hänen haavansa, vaikka se olikin hirveä.\"\n\nScottie nyökäytti päätään.\n\n\"Niin, Macleod. Kaiken teitä kohtaan tuntemani kunnioituksen nimessä\nhän on ainoa tuntemani lääkäri, joka on saanut aikaan ihmeen.\"\n\n\"Te olette siis haavoittunut\", lausui Andy hitaasti. \"Kaiketikin\nkäteen?\"\n\nScottie nyökäytti päätään jälleen.\n\n\"Ei suinkaan pistoolin luodista, jonka muuan raivostunut isäntä ampui\numpimähkään pimeään huomattuaan talossaan murtovarkaan?\"\n\n\"Osasitte oikeaan ensi kerralla\", myönsi Scottie iloisesti. \"Minä\nsatuin olemaan puistossa ja astuin muutaman hänen lähettämänsä luodin\ntielle.\"\n\n\"Minä ymmärrän\", virkkoi Andy ja ymmärrettyään tunsi huojennusta.\n\"Vai teidän kätennekö se haavoittuikin, ja neiti Nelson vei teidät\nhuoneeseensa sitoen sen? Mutta minä en huomannut mitään teidän\nlähtiessänne sieltä.\"\n\n\"Minä pidin käsiäni taskuissani\", selitti Scottie. \"Se siirsi minut\nhetkiseksi pieneen ylimääräiseen helvettiin, mutta se kannattikin.\"\n\n\"Katsohan, Andrew\", aloitti tyttö laskien kätensä hänen käsivarrelleen,\n\"herra Scottie oli pahasti haavoittunut, ja jos hän olisi mennyt siellä\nlääkäriin, olisi se aiheuttanut vain kaikenlaisia tyhmiä kyselyjä.\nPoliisihan etsi juuri sellaista miestä, jonka käsi oli loukkaantunut.\"\n\n\"Te siis murtauduitte Beverley Halliin?\" tiedusti Andy istuutuen ja\nkatsoen vihaisesti häpeämättömään Scottiehen. \"Olivatko kaikki nuo\nkuulemani puheet kääntymisestänne paljasta pötyä?\"\n\n\"Se tekee vieläkin työtään minussa\", sanoi Scottie sovittelevasti.\n\"Koska ei peittely ole enää tarpeellista, otan käteni esille\nkorupeitteen alta ja nousen. Totuus on sellainen, Macleod\", virkkoi hän\nvakuuttavan rehellisesti, \"että minä luullessani tuota vekkulia, joka\nuhkasi teitä ja Wilmotia revolverillaan, kartanon palvelijaksi, lähdin\nsinne tarkastamaan. Halusin välttämättä saada avioliittotodistuksen\ntakaisin.\"\n\n\"Keneksi kartanon palvelijoista?\" kysyi Andy.\n\n\"Minä en tiennyt sitä silloin enkä tiedä sitä vieläkään, se olisi ehkä\nollutkin parempi, että olisin ilmoittanut epäluuloni teille ja te\nolisitte sitten kertonut ne Salterille. Siitä olen kuitenkin varma,\nettä mies oli joku kartanon palvelijoista. Olen nähnyt hänet. Sen\njälkeen kun olitte kertonut minulle Wilmotin asunnossa sattuneesta\ntapahtumasta, livahdin talosta ja menin Salterin tiluksille.\nOlen aina olettanut, että Merrivanin murhaaja pakeni sitä tietä.\nMieliteoriani oli todellisuudessa sellainen, että murhaaja oli joku\nmetsänvartijoista, ja niin hän onkin!\"\n\n\"Mitä!\"\n\nScottie nyökäytti päätään. Hänen vakavuuttaan ei voitu epäilläkään.\n\n\"Ettekö te nyt voi käsittää, miksi se ei voisi olla mahdollista?\nMetsänvartijat olivat ainoat ihmiset, jotka olivat liikkeellä öisin,\nja he tunsivat kaikki kartanon piilopaikat. Minähän kerroin teille\nmiehestä, jonka huomasin hiipivän puiden väliin. Mutta siitä en\nmaininnut mitään, että hänellä oli yllään metsänvartijan puku -- ruskea\nsamettinuttu ja säärystimet --\"\n\n\"Miksi te ette kertonut sitä minulle?\"\n\n\"Koska minä halusin harjoittaa hieman yksityisetsivän ammattia omaan\ntiliini\", sanoi Scottie. \"Se olisi tuntunut minusta äärettömän\nhauskalta, jos olisin voinut tulla luoksenne ja sanoa: 'Macleod, olen\nsaanut selville Merrivanin ja Sweenyn murhaajan.' Kuvittelua. Minä\nmyönnän sen. Olen vain ihminen.\"\n\n\"No niin, mitä sitten tapahtui?\"\n\n\"Minä menin puistoon\", jatkoi Scottie, \"ja lähestyin kiertotietä taloa.\nEllei mies, joka uhkasi teitä, palaisi suoraan takaisin, näkisin\nhänet, jos päätelmäni vain oli oikea. Ja minä näinkin hänet\", lisäsi\nhän vakuuttavasti, \"maatessani erään pensaan suojassa hänen mennessään\nohitseni. Olisin voinut ojentaa käteni ja koskettaa häneen, mutta jätin\nsen tekemättä muutamista syistä. Hän meni suoraan taloon.\"\n\n\"Minkä kautta?\" kysyi Andy.\n\n\"Eräästä ikkunasta\", vastasi Scottie. \"Minä avasin saman ikkunan sitten\njälkeenpäin, vaikka se kävikin melko vaikeasti. Huoneessa ei ollut\nminkäänlaista valaistusta, kun hän sulki ikkunan jälkeensä. Minä luulin\njo haihtuneeni hänen jäljiltään, mutta jonkun ajan kuluttua hän sytytti\nlampun -- Salterin kirjoituspöydän pienen lampun.\"\n\n\"Kirjastossako?\"\n\nScottie nyökäytti päätään.\n\n\"Hän oli selin minuun ja nojautui kirjoituspöytään katsellessaan\njotakin.\"\n\n\"Oliko hän metsänvartija?\"\n\n\"Oli\", myönsi Scottie. \"Mutta kuka joukosta, sitä en voisi vannoa. Minä\nen ole milloinkaan metsästellyt kartanon mailla, mutta tunnen muutamia\nbeverleyläisiä rosvoja, jotka ovat.\"\n\nAndrew tuijotti häneen.\n\n\"Oletteko te varma siitä?\"\n\n\"Ehdottomasti!\" vastasi Scottie. \"Minä seurasin hänen hommiaan vain\nmuutamia sekunteja. Hän veti auki laatikon laatikon jälkeen ja sitten\nhän sammutti ihan odottamatta valon. En ymmärtänyt alussa, miksi hän\nniin teki, mutta sain sen selville hetkisen kuluttua. Ehdin juuri\nkumartua ikkunan alle, kun hän tuli sen luo vetäen kierrekaihtimen\nalas. Sitten syttyi valo jälleen ja paloi noin neljä tai viisi\nminuuttia. Sen jälkeen se sammui jälleen ja minä odotin kauan aikaa,\nennenkuin uskalsin liikkua. Katsokaa, minä luulin hänen tulevan ulos\njulkipuolen ovesta, mutta siinä minä erehdyinkin. Huomasin vasta tunnin\nkuluttua hänen poistuneen palvelijoiden tuvan kautta. Kiersin juuri\ntaloa miettien mihin nyt ryhtyisin, kun muuan pieni pihalle johtava\novi aukeni ja eräs mies tuli ulos. Arvasin hänet varusteistaan samaksi\nmieheksi ja katselin hänen jälkeensä, kunnes hän hävisi näkyvistä.\"\n\n\"Näittekö te hänen kasvonsa?\"\n\nScottie pudisti päätään.\n\n\"Yö oli siihen liian pimeä\", sanoi hän. \"Hän oli metsänvartija ja\njuuri minun tarkkaamani metsänvartija, sen voin vaikka vannoa. Hänen\nmentyään palasin rakennuksen julkipuolelle ja koetin avata samaa\nikkunaa, josta hän oli mennyt sisään, mutta hän oli pannut sen säppiin.\nSain työskennellä noin neljännestunnin, ennenkuin sain sen auki, ja\nminä menin suoraan kirjastoon. Myönnän penkoneeni sen ylösalaisin\",\nlisäsi Scottie, \"mutta uskallan vannoa sen teille, Macleod, etten ollut\nsaaliin haussa. Minun tapani ei ole murtautua mihinkään taloon, ellen\ntiedä, missä kalleuksia säilytetään.\"\n\n\"Sitä minäkin ajattelin, Scottie, mutta en voi oikein ymmärtää, miksi\npengoitte siellä kaikki niin ylösalaisin, kuten sanoitte.\"\n\n\"En minä ymmärrä sitä itsekään\", vastasi Scottie, \"mutta olin saanut\npäähäni, että mies oli murtautunut sisään lukeakseen Salterin\nyksityispapereita, ja olin hyvin kiihkeä saamaan selville, mitä hän\noikeastaan oli sieltä hakenut.\"\n\n\"Poltitteko te jotakin?\"\n\n\"En mitään\", kielsi Scottie pudistaen päätään. \"Oliko siellä sitten\npoltettu jotakin?\"\n\n\"Jatkakaa te vain kertomustanne\", kehoitti Andy.\n\n\"Se onkin jo melkein lopussa\", vastasi toinen. \"Minä aloin maleksia\nkuin hölmö ympäri taloa ja päädyin lopulta Salterin huoneeseen. Soisin,\nettä olisin jättänyt sen tekemättä\", lisäsi hän surullisesti katsellen\nsidottua kättään.\n\nTyttö oli seurannut Andyä katseillaan koko ajan. Hän oli kuullut saman\njutun monta monituista kertaa ennenkin ja liitti nyt siihen oman\nkertomuksensa.\n\n\"Kun Scottie tuli takaisin kertoen asian minulle, olin minä hirveän\nhuolissani. Luulin hänen todella olleen varastamassa. Mutta kun hän\nselitti etsineensä murhaajaa, tein kaikki, mitä vain voin hänen\nhyväkseen. Hän kertoi minulle tulevansa vangituksi, koska hän sanoi\nsinun varmasti ilmoittavan kaikille lähiseudun lääkäreille, että he\npitäisivät silmällä erästä miestä, jolla on luodinreikä kädessään, ja\nkun herra Scottie sanoi vuokranneensa pienen talon kaupungista, lupasin\ntulla hoitamaan hänen kättään joka päivä.\"\n\nAndrew veti syvään henkeään.\n\n\"Ammattikokemukseni neuvoo minua nimittämään Scottieta valehtelijaksi,\nmutta vaistoni sanoo minulle hänen puhuvan totta\", sanoi hän. \"Minulla\non todella vastusta teistä molemmista melkein yhtä paljon kuin Abraham\nSelimistä. Voitteko te käyttää vielä kättänne, Scottie?\"\n\n\"Kyllä\", myönsi toinen tyytyväisesti. \"Minä olen pahoillani, että\naiheutan teille pettymyksiä, Macleod, mutta käteni on täydellisesti\ntyökunnossa. Luoti ei sattunut luuhun, ja haava on jo mennyt melkein\numpeen. Jollette olisi tullut tänään, Macleod, ette olisi minua enää\ntavannutkaan. Ja minä toivon, ettette olisikaan.\"\n\n\"Minun oli pakko tulla\", lausui Andy hitaasti. \"Downer pääsi\njäljillenne tai ainakin neiti Nelsonin jäljille. Mutta kuulkaapa, kuka\ntuo yläkerrassa asuva herrasmies on?\"\n\nScottie näytti syylliseltä sekunnin verran.\n\n\"Hän on muuan ystäväni\", sanoi hän huolettomasti, \"eräs entinen\nyliopistotoverini\".\n\n\"Dartmooristako vai Pentonvillestä?\" [rangaistusvankiloita. _Suom_.]\nkysyi ivallinen Andy, ja Scottie hymyili myöntävästi.\n\n\"Näyttämö menetti jotakin teidän ryhtyessänne harjoittamaan\ntohtoroimista, Macleod\", sanoi hän. \"Ei, hän on vain muuan vanha\nystäväni. Te ette tuntisi häntä älkääkä kutsuko häntä tänne\", lisäsi\nhän nopeasti. \"Hän on liian ujo.\"\n\nJa hienotunteinen Andy suostui hänen pyyntöönsä.\n\n\n\n\nXXIV\n\nHerra Wilmotin ammatti\n\n\nAndy odotti, kunnes tyttö ehti painaa Scottien mieleen ainakin\nkahdenkymmenennen kerran tiedon siitä välttämättömyydestä, että hänen\noli hoidettava kättään ainakin pari kertaa päivässä, ja teroittaa\nhänelle kaikkien huuhdevesien, jauheiden ja voiteiden lääketieteellisen\narvon, ja käveli sitten hänen kanssaan tytön asuntoon.\n\nHän oli mielettömän onnellinen saadessaan tavata Stellaa jälleen,\nvaikka olikin yllättänyt hänet näissä hieman ikävissä olosuhteissa, ja\nonni teki hänet vaiteliaaksi. Stella luuli hänen suuttuneen ja tunsi\nitsensä pettyneeksi.\n\n\"Andrew\", aloitti hän puhuen ensi kerran heidän talosta poistumisensa\njälkeen, \"minä tein sen, koska luulin sinun haluavan sitä\".\n\n\"Teit mitä?\" sanoi Andy heräten säpsähtäen unelmistaan. \"Ah,\ntarkoitatko sinä Scottien hoitamista? Sinä teit siinä mielestäni hyvin\njalosti, Stella. Minä huomaan tulleeni hyvin heikkoluontoiseksi,\nkoska alan uskoa kaikkia Scottien puheita tosiksi, vaikka\nyhdeksässäkymmenessäyhdeksässä tapauksessa tämä hänen juttunsa tuosta\nmurhanhimoisesta metsänvartijasta on paljasta pötyä. Olen kuitenkin\njostakin syystä ihan varma siitä, ettei hän valehtele sinulle, vaikka\nhän valehteleekin minulle. Lähden nyt Beverley Greeniin jälleen\",\nlisäsi hän. \"Tämä metsänvartijajuttu oikeuttaa minut siihen.\"\n\n\"Tarvitsetko sinä mitään veruketta?\" kysyi Stella katsoen häneen ja\npainaen silmänsä maahan melkein yhtä nopeasti.\n\n\"En\", sanoi Andy hitaasti oltuaan vaiti vähän aikaa. \"En luullakseni\ntarvitse.\"\n\n\"Lähde sinne jo tänä iltana\", kehoitti Stella katuen kuitenkin heti\nmielijohdettaan.\n\n\"Minä ajattelinkin juuri sitä\", virkkoi Andy, \"mutta sitten juolahtikin\nmieleeni, että se ehkä näyttäisi -- tuota noin --\"\n\nStella punastui.\n\n\"Tarkoitatko sinä, ettei meidän sovi palata yhdessä, koska me\nsatuimme matkustamaan sieltä samana päivänä?\" sanoi Stella tyynesti.\n\"On kummallista, kuinka tuollaiset seikat juolahtavat ennen miesten\nkuin naisten mieleen. Minä otaksun, ettei minulla ole lainkaan\nsopivaisuuskäsitteitä. Nyt sinun täytyy odottaa täällä, Andy, kunnes\nlaitan kuntoon matkalaukkuni, jota sitten saat kantaa.\"\n\nAndy käveli edestakaisin sen pienen rakennuksen edustalla, josta\nStella oli vuokrannut asunnon, rauha sydämessään ja hehkuva tunne\nsellaisesta riemusta, jollaista ei hänen suurin onnistumisensakaan\nollut milloinkaan suonut hänelle.\n\nStella Nelsonkin oli melkein samanlaisen onnentunteen vallassa\nlaittaessaan matkalaukkuaan kuntoon hirveällä kiireellä pelosta, että\nhän sittenkin antoi Andyn odottaa liian kauan. Hänen täytyi vielä\nmaksaa laskunsakin emännälle ja hän hermostui melkein suunniltaan,\nkun tämä kunnon nainen meni hakemaan vaihtorahaa. Nainen palasi vasta\nviiden minuutin kuluttua, ja Stella tarttui matkalaukkuunsa poistuen\ntalosta rupeamatta laskemaan takaisin saamiaan hopearahoja.\n\nPäästyään kadulle hän katsoi pettyneenä kummallekin suunnalle. Andy oli\nkadonnut. Hän odotti kymmenen minuuttia, ennenkuin hän lähetti erään\npojan hakemaan ajuria, ja kun ajuri saapui ja hän nosti matkalaukkunsa\nkuomuun, olisi hän voinut itkeä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKävellessään käytävällä talon edustalla Andy oli vaipunut niin kokonaan\najatuksiinsa, että hänen ympäristöstään saamansa vaikutelmat olivat\nmitä heikoimmat. Kadun toisella puolella oli korkea muuri, jonka\ntakaa erään työpajan kattoikkunat kimaltelivat. Se oli varmaankin\njonkun High-kadun varrella sijaitsevan työpajan osa, jonka takaseinän\nhän voi nähdä paikaltaan. Muurissa oli pieni ovi, ja hän katseli\nsitä hajamielisesti, kun se aukeni ja muuan mies tuli kadulle erään\navopäisen naisen saattamana. Mies oli hyvin puettu ja he seisoivat\nhetkisen neuvotellen, ennenkuin nainen nyökäyttäen hieman päätään\npalasi takaisin sulkien oven mennessään ja mies lähti kävelemään\nnopeasti pääkatua kohti.\n\nAndrewin tuntema mielenkiinto oli hyvin vähäinen. Hän olisi voinut\nkatsella kahta tappelevaa varpusta yhtä suurella harrastuksella. Vasta\nsitten, kun mies päästyään nurkkaan kääntyi viittaamaan jollekin --\najurille, otaksui Andy -- rupesivat Andyn kaikki aistit toimimaan. Mies\noli Arthur Wilmot. Hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt tätä nuorta\nmiestä kaupungissa, ja vaikka hän oli toimittanutkin kyselyitä, ei hän\nkuitenkaan ollut saanut selville sen salaperäisen toiminnan laatua,\njoka pakotti Arthuria matkustamaan niin säännöllisesti kaupunkiin.\nHän katseli ympärilleen toivoen näkevänsä tytön, vaikka hän tiesikin,\nettei Stella vielä ollut voinut lopettaa pakkaustaan. Mutta tämä\ntilaisuus oli liian hyvä menetettäväksi ja vaikka hänen olikin pakko\ntempautua irti, kääntyi hän vastahakoisesti mennen kadun yli juuri kun\nWilmot hyppäsi kutsumansa ajurin rattaille. Stella kyllä ymmärtäisi.\nAndy päätti selittää hänelle asian huomenna. Hän luuli, ettei hän\nehkä toistamiseen saisikaan näin suotuisaa tilaisuutta. Ja kaikesta\nhuolimatta Andrew toivotti Arthur Wilmotin meren pohjaan.\n\nHän huusi ajurin luokseen toisten rattaiden poistuessa.\n\n\"Seuratkaa noita\", sanoi hän.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKotiinpalaaminen soi Stellalle vain pettymyksiä. Hän oli kyllä iloinen\npäästessään takaisin Beverley Greeniin, melkein yhtä iloinen kuin\nKenneth Nelsonkin nähdessään hänet. Hän hääräsi tyttärensä ympärillä,\nvei hänet työhuoneeseensa näyttääkseen hänelle uuden taulunsa ja ylisti\nkaunopuheisesti uuden kokin säästäväisyyttä ja taitoa, ja kuitenkin\ntunsi Stella itsensä noloksi ja hämmästyttävän yksinäiseksi. Kirje,\njonka Arthur Wilmot oli kirjoittanut hänelle sillä aikaa ja jonka hän\nluki toteamatta lainkaan sitä, että Arthur oli sen kirjoittaja, ei\nlisännyt hänen alakuloisuuttaan eikä vapauttanutkaan häntä siitä.\n\n\"Kerro nyt minulle kaikki, mitä olet tehnyt\", sanoi Kenneth säteillen\nriemusta. \"Ihmiset ovat kyselleet sinua, mutta minä sanoin heille\nsinun matkustaneen ylimääräisille sairaanhoitajatarkursseille. Mikä\npakotti sinut ryhtymään siihen jälleen, kultaseni? Otaksun sen\njohtuneen ikävystymisestä enkä sitä ihmettelekään. Näitkö sinä yhteistä\nystäväämme Macleodia?\"\n\n\"Minä näin hänet kerran, sivumennen\", vastasi Stella lyhyesti.\n\n\"Ihmiset ovat jo lopettaneet puheensa Merrivan-raukasta\", jatkoi Nelson\nlörpöttelyään, \"ja minun on pakko sanoa sitä huojennukseksi. Arthur\nWilmot aikoo myydä talon -- mitään testamenttia ei ole löydetty, niin\nainakin kerrotaan. Kummallinen mies, tuo Wilmot. Hän tuijottaa minuun\nvihaisesti joka kerta tavatessamme kuin hänellä olisi jonkinlainen syy\nsiihen, koira vieköön! Hän saa kiittää onneaan, etten tavannut häntä\ntuona iltana, jolloin se kirottu uutistenkerääjä --\"\n\nStella kuunteli käsittämättä mitään. Beverley Green tulisi muuttumaan\nhyvin erilaiseksi ilman Andyä. Hän ei kyllä voinut todeta, miltä se\ntulisi näyttämään, vaikka hän olikin viettänyt melkein kolme vuotta\nsiellä ennen tutustumistaan Andyyn. Mutta hän oli ollut silloin\nvain lapsi (hän oli nyt äärettömästi paljon korkeammalla näitä\nnuoruusvuosiaan) ja nyt hän oli nainen. Andy oli tarpeellinen.\n\nHän melkein toivoi, ajatteli hän oikullisesti, että hän olisi pyytänyt\nScottieta tulemaan sinne ja tekemään murtovarkauden -- vain tuollaisen\npienen, jossa ei mitään arvokasta olisi varastettu, mutta joka olisi\ntehnyt Andrew Macleodin jatkuvan palaamisen välttämättömäksi. Hän laski\nkaikki mielessään: jos jokaiseen Greenin taloon murtauduttaisiin,\nviipyisi Andy siellä vain kolme kuukautta, jos nyt otaksutaan, että\njokainen rikos tapahtuisi määrättyjen väliaikojen kuluttua. Mutta\nScottie voisi ikävystyä lopulta ja oli sitäpaitsi kääntynyt. Hän tunsi\nheikkoa tyytyväisyyttä ajatellessaan sitä, että juuri hän oli saanut\naikaan tämän kääntymisen.\n\nKerran hän oli vihannut Andyä. Hän muisteli sitä aikaa tyytyväisenä\nja koetti jälleen ajatella, miltä se oli tuntunut, onnistumatta siinä\nkuitenkaan. Andy ei siis tulisikaan takaisin. Andy oli ajatellut\nasioita perinpohjin hänen ollessaan sisällä ja päättänyt rikkoa\nystävyyden heti siinä paikassa. Hän oli kyllä käyttäytynyt julmasti\npoistuessaan selityksittä -- moraalista pelkuruutta hänen puoleltaan.\n\n\"Minä menen Sheppardien luo pelaamaan bridgeä. Tahdotko sinä tulla\nmukaan? He ihastuisivat, jos sen tekisit\", sanoi Nelson.\n\nStella pudisti päätään.\n\n\"Ei, kiitoksia, isä, mutta mene sinä vain.\"\n\nHän oli iloinen saadessaan jäädä yksikseen tällaisella tuulella\nollessaan. Andy ei ollut tietystikään uskonut Scottien juttua.\nKäyttäytyessään niin ystävällisesti häntä kohtaan hän olikin ollut koko\najan salaisesti harmissaan ja käyttänyt hänen poistumisensa hetkeä\nhyväkseen voidakseen lähteä karkuun. Mutta hän ei voinut kuvitellakaan,\nettä Andy lähtisi karkuun jonkun seikan vuoksi. Se ei sopinut lainkaan\nyhteen Stellan hänestä saamien kokemusten kanssa. Mutta hänhän olikin\nerehtynyt niin usein miehiin nähden. Vallan turmiollisesti, kun\nesimerkiksi ajateltiin Arthur Wilmotia. Hän toivoi voivansa vihata\nAndyä jälleen. Hän oli kaikissa tapauksissa auttanut Scottieta vain\nsenvuoksi, että hän oli luullut auttavansa Andyä. Heidän ystävyytensä\nja tuttavuutensa ei voinut loppua näin. Hän kirjoittaisi Andylle.\n\nHän oli päässyt jo niin pitkälle kuin \"Hyvä Tohtori Macleod!\" kun\npalvelijatar tuli huoneeseen. Stella ei ollut kuullut ovikellon heikkoa\nkilinää ja sitten hän katsoi Andyn hymyileviin kasvoihin ja muistamatta\npalvelijatarta, joka koetti kiiruhtaa pois, juoksi häntä vastaan\ntarttuen hänen käsivarsiinsa.\n\n\"Sinä tulit siis kuitenkin! Olet raakimus, Andy! Miksi poistuit\nluotani?\"\n\n\"Minä olen kaikkea sitä, mitä sanot, ja vielä pahempikin, mutta minulla\non tiedossani mitä hauskin juttu, joka varmaankin tulee huvittamaan\nsinua, Stella.\"\n\nSe huvitti nähtävästi Andyä, koska hänen naurunsa kajahteli huoneessa.\n\n\"Minä en tahdo tulla huvitetuksi\", intti Stella itsepäisesti,\n\"sovitetuksi vain. Kirjoitin juuri sinulle hirveää kirjettä. Ei, et saa\nnähdä sitä!\"\n\nMutta Andy oli jo siepannut paperin käteensä.\n\n\"Hyvä Tohtori Macleod!\" matki hän. \"Minä olisin vastannut liittämällä\nnimeesi vielä komeamman arvosanan.\"\n\n\"Kerro nyt minulle kaikki nuo huvittavat uutiset. Minä olen niin\niloinen saadessani tavata sinua\", huohotti Stella. \"Miksi sinä poistuit\nluotani, Andy?\"\n\n\"Koska minä näin Arthur Wilmotin käyttäytyvän niin salaperäisesti kuin\npostivarkaan. Minun oli yksinkertaisesti saatava selville tuo hänen\nsalainen ammattinsa. Tiedätkö mikä Flora on?\"\n\n\"Florako?\" Stella rypisti otsaansa. \"Mikä Flora?\"\n\n\"Etkö sinä ole milloinkaan kuullut puhuttavan Florasta? Minä luulin\nhänen nimeään kuuluisaksi naisten joukossa.\"\n\n\"Minä tunnen erään muotikauppias Floran\", sanoi Stella.\n\nAndy nyökäytti päätään.\n\n\"Muotikauppias Flora\", sanoi hän vakavasti, \"on Arthur Wilmot!\"\n\nStella hämmästyi.\n\n\"Arthur Wilmotko? Ah, tämä on liian naurettavaa! Arthur ei tiedä mitään\nnaisten hatuista.\"\n\n\"Hän on päinvastoin asiantuntija sillä alalla\", sanoi Andy nauraa\nhihittäen. \"Käydessäni muutamia viikkoja sitten hänen luonaan\nnäin puolivalmiin naisenhatun pöydällä ja tein sen johdosta niin\nsopimattomia päätelmiä kuin suinkin. Sellainen on Arthurin salaisuus.\nHän on miesmuotikauppias ja tuo äskenmainitsemani Flora. Hänellä on\nkolme kauppaa kaupungissa, ja minä seurasin häntä kaikkiin niihin. Hän\nmenee niihin nähtävästi illalla tarkastamaan päivätuloja. Ei tietysti\nole mitään syytä maailmassa, miksi hän ei saisi olla muotikauppias.\"\n\n\"Odotahan hieman\", sanoi Stella mennen pöytänsä ääreen.\n\nHän haki sieltä erään kirjeen.\n\n\"Tämä odotti minua palatessani kotiin\", virkkoi hän.\n\nSe oli jäykkä pieni kirje, jossa herra Arthur Wilmot tervehti neiti\nNelsonia pyytäen häntä ilmoittamaan asianajajalle kaikkien niiden\nrahallisten sopimusten erityiskohdat, joita hänellä oli ollut kuolleen\nDarius Merrivanin kanssa.\n\nAndy luki sen läpi.\n\n\"'Millainen nainen!' kuten Scottie sanoo.\"\n\nHe tapasivat Arthur Wilmotiin seuraavana aamuna golfkentällä ja hän\ntervehti heitä ylpeällä pienellä nyökkäyksellä.\n\n\"Hyvää huomenta, Arthur\", sanoi Stella suloisesti. \"Minä sain\nkirjeenne.\"\n\nArthur punastui kovasti.\n\n\"Ehkä te haluatte keskustella siitä Vetchin kanssa\", tokaisi hän\ntöykeästi ruveten etenemään ensimmäistä kuoppaa kohti.\n\n\"Ah, Flora!\" mumisi tyttö hiljaa, mutta kuitenkin niin kovaa, että\nherra Arthur Wilmot kuuli sen.\n\nHän pelasi huonosti sen jälkeen lopun päivästä.\n\n\n\n\nXXV\n\nAamu Sea Beachissa\n\n\nHerra Downer oli juuri menemäisillään Sea Beachin poliisikonttorin\nohi matkallaan huvilaansa, kun hänen katseensa kiintyi muutamaan\nilmoitukseen, joka oli liisteröity lautaan kamarin edustalle.\n\nSillä oli keskeinen asema kaikkien niiden ilmoitusten joukossa, joissa\npuhuttiin löydetyistä ruumiista, paenneista rahastonhoitajista ja\nmuista poliisin etsimistä henkilöistä, mutta hän ei ehtinyt lukea kuin\npari sanaa, ennenkuin hän totesi lukeneensa kuulutuksen jo kaupungissa.\n\n    \"HALUTAAN TIETOJA ABRAHAM SELIMISTÄ ELI WENTWORTHISTA\n\n    Häntä tiedustellaan Darius Merrivanin ja John Albert Sweenyn\n    kesäkuun neljättäkolmatta päivää vasten yöllä tapahtuneitten\n    murhien johdosta.\n\n    Selim on koronkiskuri ja luultavasti noin viidenkuudetta vuoden\n    ikäinen. Hän on hieman kumara, käyttää kultasankaisia silmälaseja\n    ja on sileäksi ajeltu. Hän ehkä yrittää vaihtaa Jos. Wentworthin\n    hyväksymiä maksumääräyksiä rahaksi, vaikka hänellä otaksutaankin\n    olevan suuria rahasummia mukanaan. Kaikki ilmoitukset, jotka\n    voivat johtaa hänen pidättämiseensä, palkitaan ja ne on\n    tehtävä tohtori A. Macleodille päämajaan tahi tämän konttorin\n    komisariolle.\"\n\nHerra Downer luki ja kimpaantui. Kaikki, mikä muistutti häntä\nBeverley Greenin murhasta, suututti häntä. Hän oli luottavaisesti\nuskonut keksineensä ratkaisun, kun Arthur Wilmot oli kertonut hänelle\nsuurimpana salaisuutena (\"Te voitte luottaa minuun, hyvä herra\", oli\nhyveellinen Downer sanonut), että Stella Nelson oli käynyt talossa\nmurhailtana.\n\nJos asiat olisivat menneet toivottuun suuntaan, olisi herra Downer\nollut melkein niin onnellinen mies kuin hänelle oli mahdollista. Hän\nei ollut tyytymätön Stellaan, vaan ihaili häntä heikkoon epämääräiseen\ntapaansa. Hän tiesi yhtä hyvin naisten kuin rakennustenkin ihailtavat\npuolet. Eikä sekään olisi suonut hänelle minkäänlaista henkilökohtaista\ntyydytystä, jos hän olisi tuhonnut Andrew Macleodin tulevaisuuden. Hän\npiti todella Andystä. Liikeasioissa vain hänellä ei ollut ystäviä.\nJos hänen paras ystävänsä olisi tappanut hänen morsiamensa (jos nyt\notaksutaan hänellä voivan olla sellaista lisäkettä), olisi hänen\nensi vaistonsa ollut tapahtuman uutisarvon punnitseminen. Hän olisi\nollut katkeran onneton, mutta hän olisi kuvaillut uhrin hautajaiset\nja murhaajan mestauksen varsin tyylikkäästi. Hän oli ihanteellinen\nuutistenkerääjä, sopiva esimerkki kaikille nuorille ja hyvin\nsaavuttamansa maineen arvoinen.\n\nHänen huvilansa oli meren rannalla. Siinä oli arki-, makuu-, kylpyhuone\nja keittiö. Huvilassa oli vielä leveä puukuisti riippumattokoukkuineen\nja pieni puutarha, jossa krysantemit kasvoivat villeinä syksyllä.\n\nNiin hänelle oli ainakin sanottu. Hän ei tiennyt siitä mitään, koska\nhän ei milloinkaan ollut oleskellut huvilassaan kesän jälkeen. Hän\naukaisi ikkunat, nosti korituolin kuistiin ja sytytti kaasun kattilan\nalle. Huoneet oli sisustettu vaatimattomasti mutta mukavasti, ja\nmuuan kalastajan leski kävi pari kertaa viikossa tomuttamassa ja\npuhdistamassa ne, kuten vuokrasopimuksessa oli sovittu.\n\nDowner otti matkalaukustaan pinkallisen kopiopaperia ja muutamia\nkirjapainon korjausvedoksia. Hän lopetteli parhaillaan suurinta\nvedosta, _Muutamia hämärien rikosten teoreettisia ratkaisuja_,\ntiedemiehen tapaan. Mutta hänen kustantajansa, jolla oli suuri perhe\nelätettävänään, halusi tietysti ansaita teoksella niin paljon rahaa\nkuin suinkin ja vaihtoi sen nimen painattaen kanteen: _Salaperäisten\nmurhien selityksiä_.\n\nKäsikirjoitusten joukossa oli kustantajan lähettämä kirje, jonka Downer\noli saanut sinä aamuna.\n\n\"Jos vain voisitte liittää Beverleyn murhan teokseenne, olisi se\nsuurenmoinen. Me tarvitsemme jotakin kiihoittavaa ja voimakasta.\nYleisöön menisi kyllä täydesti hyvä teoria tuosta murhasta.\"\n\nTörkeys on hyvin harvinaista kustantajain taholta, mutta sellaistakin\ntiedetään sattuneen.\n\n\"Ah, vieköön piru koko Beverleyn murhan!\" sanoi herra Downer ärtyisästi.\n\nHän voi kyllä niin tuomita sen, mutta ei karttaa sen vastenmielistä\ntunkeutumista hänen ajatuksiinsa. Kun hän istuutui keinutuoliinsa\nkatselemaan merta puolueettomasti (kuten hän teki) tai kun hän käveli\npäättävästi rannan kovalla hiekalla, sateenvarjon kärjen painaessa\nsiihen pieniä kuoppia aina parin askeleen päähän tai kun hän makasi\nvuoteessaan tuijottaen oven yläpuolella kiinnitettyyn kirjoitukseen,\nmuutaman entisen omistajan testamenttilahjakirjaan, jota Downer ei\nollut vaivautunut ottamaan pois, oli melkein samantekevää, mikä aihe\nmilloinkin sattui askarruttamaan hänen aivojaan, uuden kesäpuvun tarve\nvaiko whisti-kumppanien uhkarohkeat maalaukset, koska Beverley Greenin\nrikos nyki ja punoi lankojaan hänen mietelmiinsä.\n\nPari miestä oli murhattu. Murhaaja oli luultavasti muuan Abraham\nSelim, jonka elämäntavat olivat tuntemattomia ja jonka olemuksestakaan\nei näytty saatavan mitään selkoa. Abrahamia eli X:ää -- häntä ei\nvoitu ajatella muuten kuin persoonattomana -- ei voitaisi milloinkaan\nlöytää, koska kaikista käytännöllisistä syistä häntä ei ollut\nolemassakaan. Herra Downer oli tukahuttanut kaikki ajatuksensa Stellan\nrikollisuudesta. Koska hän oli viisas mies, ymmärsi hän, että suurimpia\nepäluuloja herättävä seikka Stellaan nähden perustui Andyn haluun\nsuojella häntä.\n\n-- Pitikö minun tulla tännekin ajattelemaan tuota kirottua juttua?\nsanoi hän itselleen ärtyisästi kääntyen vuoteessaan saadakseen\nnukkua vielä tunnin, vaikka aurinko oli jo noussut kultaamaan seinää\nkultaviiruillaan, jotka laajenivat ja supistuivat sitä mukaa, kuinka\nmerituuli sattui liikuttelemaan kaihtimia. Mutta hän oli jo nukkunut\ntarpeekseen. Hän nousi ja saatuaan tohvelit jalkaansa meni keittiöön\naloittaen aamiaisensa valmistamisen. Kun hän oli kylpenyt, kalisi\nkattilan kansi peloittavasti ja liikkiö, jonka hän oli jättänyt\npaistumaan pannuun, oli käpristynyt ja kuivunut.\n\nVasta silloin hän meni arkihuoneeseen ja veti kaihtimet ylös.\n\n\"Hyvä Jumala!\" huudahti herra Downer.\n\nMuuan mies istui korituolissa kuistilla selin häneen. Hän oli hyvin\npuettu; valkoinen damaski verhosi toista kiilloitettua kenkää, jonka\nDowner kykeni näkemään, ja käsi, joka oli lähinnä häntä, oli sormikkaan\nverhoama ja lepäsi ruokokepin kultaisella nupilla. Herra Downer\naukaisi ovensa salvat ja lukon mennen ulos. Hänellä oli järkkymättömät\nmielipiteet kodin loukkaamattomuudesta ja tunkeilevaisuuden\nmoitittavaisuudesta.\n\n\"Suokaa _minulle_ anteeksi\", sanoi hän sellaisella äänellä, joka\nilmaisi, että jos tässä tarvittiin jonkinlaista anteeksipyyntöä, ei se\nainakaan ollut välttämätöntä hänen puoleltaan. \"Te olette erehtynyt.\nKas, herra Boyd Salterhan siinä onkin!\"\n\nHerra Salter nousi hymyillen ovelaa, iloista hymyään ja ojensi\nsormikkaan verhoaman kätensä.\n\n\"Suotte kai minulle anteeksi julkeuteni, herra Downer?\nAnteeksiantamatonta minun puoleltani, olen siitä ihan varma. Mutta\nminä muistan teidän silloin, kun tulitte tapaamaan minua kartanoon --\npelkään antaneeni teidän odottaa pitkän aikaa, mutta se sattui olemaan\nmuuan vaikeimmista päivistäni -- kertoneen, että teillä on huvila\ntäällä Sea Beachissa, ja minä ilmoitin teille, että Sea Beach kuuluu\nsuvulleni -- tuota noin -- että sukuni omistaa melkein puolet sen\nmaista.\" Hän seurasi isäntäänsä sisään.\n\n\"Te ette tiedäkään, kuinka iloinen olen saadessani tavata teitä\",\nsanoi herra Downer hyvin sydämellisesti. \"Minun täytyy pyytää anteeksi\nvaillinaista pukuani, mutta olen juuri noussut.\"\n\n\"Pyydän, ei sanaakaan siitä.\" Herra Salter kohotti vastustavasti\nkättään. \"Minun tässä päinvastoin pitää pyytää anteeksi. Nyt on lämmin\naamu, ja viheriä yöpuku sopii mainiosti tähän viehättävään pieneen\nhuoneeseen. Minä pelkäsin tulleeni liian varhain, mutta -- tuota noin\n-- kello on jo yksitoista eikä Sea Beachiin ole Beverleystä kuin tunnin\nmatka.\"\n\nHerra Downerin hakiessa välttämättömiä pukuosiaan hänen vieraansa\ntarkasteli tyynesti huonetta.\n\n\"Minä sanoin itselleni eilenkin\", jatkoi herra Downer pukuhuoneensa\nraolleen jääneestä ovesta, \"kuinka suuri vahinko onkaan, etten voi enää\nminkään verukkeen nojalla tunkeutua herra Boyd Salterin luo. Tutustun\nhyvin moniin ihmisiin ammattini alalla, mutta vain harvat kykenevät\nvaikuttamaan minuun. Tämä kuulostaa kai siltä kuin tarkoitukseni olisi\nimarrella. Minä en ole kuitenkaan sellainen hölmö, että tahtoisin\nimarrella niin kokenutta miestä kuin teitä ja, ellette pahastu\npuheestani, niin vanhaa miestä. Mutta luultavasti te olette tuntenut\nsen itsekin, herra Salter?\"\n\n\"Kyllä, todellakin\", myönsi herra Salter vakavasti, \"ja minä vakuutan\nteille, etten olisi tunkeutunut ihastuttavaan pieneen kotiinne, ellei\n--\"\n\n\"Vai mitätön kaniininkolo\", kursaili herra Downer moittivasti, \"mutta\nminä olen vaatimaton mies vaatimattomine tapoineni\".\n\n\"Tämä on pieni ihastuttava majapaikka\", väitti toinen kohteliaasti,\n\"mutta minä en olisi tullut, ellen olisi huomannut teissä muutamia\nhoukuttelevia piirteitä, herra Downer\".\n\nHerra Downer oli harvoin elämässään saanut kuulla imartelua. Se soi\nihan uuden kokemuksen sellaiselle henkilölle, jonka pääkeinoihin\nkuului imartelevien sanojen taitava käytteleminen, että häntä\nitseäänkin hieman siveltiin hänen omalla öljymäisellä voiteellaan.\nJa hänen harrastuksensa oli enemmänkin kuin herännyt, koska tämä\nvierailu tarkoitti liikeasioita. Herra Boyd Salter ei kaikista\nennakkoluuloistaan huolimatta tullut varhaiselle aamuvierailulle\nsaadakseen vain huvikseen katsella herra Downerin kovia kasvoja ja\nkuunnellakseen hänen mielisteleviä puheitaan.\n\n\"Minä oletan teidän hieman ihmettelevän tuloani?\"\n\nHerra Downer ei kieltänyt sitä.\n\n\"Kyllä yhdessä merkityksessä\", sanoi hän. \"Minä voin vain toivoa, että\nte haluatte minulta jotakin pientä palvelusta. Jos seikka on sellainen,\nolette vielä tervetulleempi.\"\n\n\"En mitään pientä palvelusta.\" Salter pudisti päätään hiljaa. \"Tahdon\npäinvastoin hyvin suurta. Olen vain huolissani sen vuoksi, että\nmahdollisesti voin loukata teitä.\"\n\nHerra Downer hymyili niin leveästi, että hänen oli pakko korjata\nsilmälasejaan.\n\n\"Minua on hyvin vaikea loukata\", virkkoi hän totuudenmukaisesti.\n\nHerra Boyd Salter kuivasi huuliaan sivellen lyhyiksi leikattuja\nviiksiään.\n\n\"No niin, seikka on sellainen\", aloitti hän vihdoin, \"että otan\nitselleni sen anteeksiantamattoman vapauden ja pyydän teitä hyväksymään\nerään tehtävän, jota minun oikeastaan olisi pitänyt tarjota jollekin\netsivälletoimistolle. Nyt olen loukannut teitä.\"\n\n\"Ei, ette ole\", sanoi herra Downer. \"Teidän pitää nimittäin muistaa,\nettä työtäni voidaan melkein verrata yksityisetsivän ammattiin. Hän\ntekee selkoa töistään päällikölleen ja minä taasen yleisölle ehkä\nhieman paremmalla englanninkielellä ja pitemmälti.\"\n\n\"Ja paljon tarkemmastikin\", tunnusti herra Salter. \"Ja senvuoksi minä\nolen juuri tullutkin luoksenne sensijaan, että olisin palkannut jonkun\nnoista miehistä. Te olette kai varma siitä, ettette ole loukkautunut?\"\n\nHerra Downer oli hyvin varma.\n\n\"Jos te olisitte sanonut minulle, että minä pyydän teitä tekemään\njotakin, minkä te luulette suuren kirjailijan ammattikunnan jäsenenä\nloukkaavan arvoanne ja kutsumustanne, olisin minä ymmärtänyt sen.\nMutta päättäen teidän ystävyydestänne, ette ole antanut minulle vielä\nkieltävää vastausta.\"\n\nHän hymyili ja herra Downer hymyili myös.\n\n\"Minä haluan vain jutella seuraavista seikoista. Te olitte saanut\ntehtäväksenne Beverley Greenin murhan tarkan tutkimisen. Mutta\nsitten te lopetittekin työnne luultavastikin syistä, jotka olivat\nsuorastaan ammattimaisia. Minä kuvittelen, ettei se enää tuntunut\nteistä kannattavalta yritykseltä. Suokaa minulle anteeksi, vaikka minä\nesitänkin tämän poisvetäytymisenne tapahtuneen mitä alhaisimmista\nsyistä. Te olette ammattimies ja elätätte itseänne kynällänne, ja minä\nkuvittelen isäntienne, noiden kustantajien ja julkaisijoiden ja mitä\nkaikkia he nyt ovatkaan, mielivaltaisesti määräävän teidän matkanne ja\ntoimenne.\"\n\nHerra Downer nyökäytti päätään. Hän muisti vielä lyhyen peruutuskirjeen\nja saamansa maksuosoituksen pienuuden.\n\n\"Otaksukaamme nyt, että minä pyydän teitä palaamaan takaisin\nBeverley Greeniin ja aloittamaan tiedustelunne uudestaan. Minä\ntahdon tietää enemmän kuin nykyään. Ja erittäinkin\", lisäsi hän\nhyvin harkitusti, \"haluan saada selvyyden kartanoon tehtyyn murtoon\nliittyvästä salaisuudesta. Mikä oli sen tarkoitus? Oliko ystävämme\nMacleod tietoinen tuosta -- tuota noin -- rikoksesta? Mitä tohtori\nMacleod tietää sellaista, jota minä en tiedä? Onko hän saanut Abraham\nSelimiin nähden selville jotakin sellaista, jota hän ei ole kertonut\npäälliköilleen? Missä neiti Stella Nelson on?\"\n\n\"Ah!\" sanoi herra Downer. \"Minä voin luullakseni aloittaa heti\nkertomalla teille jotakin valaisevaa.\"\n\nHän kertoi Castle-kadun varrella sijaitsevasta talosta ja Stellan\nsalaperäisistä vierailuista sinne.\n\n\"Kuka tuo toipilas onkaan?\" kysyi Boyd Salter, mutta hänen uusi\napulaisensa ei ollut jatkanut kyselyään loppuun asti.\n\n\"Te tulette luullakseni piankin saamaan selville sen, että juuri\nhän murtautui talooni\", virkkoi Salter, ja toinen tuijotti häneen\nsilmälasiensa läpi.\n\n\"Tietysti. Miksi ei tämä juolahtanut ennen mieleeni?\"\n\n\"Ottakaa se varmasti selville. Minä voin olla väärässäkin, mutta\njostakin syystä olen tavallisesti oikeassa tehdessäni päätelmiä,\nherra Downer. Tiedän sen, että Stella ja tuo mies -- Scottie on\nluullakseni hänen nimensä -- matkustivat pois samana päivänä. Scottie\non luultavasti tuo rosvo. Hän on haavoittunut, jos hän vain on sama\nvekkuli. Mutta muistakaa tämä -- minä en halua, että tohtori Macleod\nsaa tietää teidän kyselyistänne mitään. En tiedä, kuinka te aiotte\njärjestää sen, enkä ole niin häpeämätön, että tarjoudun neuvomaan.\"\n\n\"Te voitte luottaa minuun, herra Boyd Salter\", vakuutti Downer.\n\nHänen palkkaajansa otti liiviensä taskusta taitetun paperin pistäen sen\npöydälle.\n\n\"Siitä aiheutuu varmasti joitakin menoja\", sanoi hän. \"Olkaa hyvä ja\npitäkää tätä suorituksena niistä.\"\n\nHerra Downer tuli kuistin päähän katsomaan, kuinka hänen vieraansa\nnousi autoon, joka odotti häntä Beach Roadilla. Sitten hän meni\ntakaisin huoneeseensa avaten paperin. Se oli melko suuri seteli, ja\nDowner hymyili.\n\n\"Minä lähden luullakseni takaisin kaupunkiin\", haaveili hän pannen\nsilitysraudan kuumenemaan kaasuhellalle. Hän silitti aina itse housunsa.\n\n\n\n\nXXVI\n\nRouva Bonsorin tapaaminen\n\n\n\"Mene pois minun tyköäni, saatana!\" sanoi Scottie ankarasti.\n\n\"Ette suinkaan ole tullut uskovaiseksikin, herra Scottie?\" kysyi Iso\nMartin hieman levottomasti.\n\nScottie istui vuoteellaan pienessä talossa Castle-kadun varrella, ja\nhänen toverinaan oli tuo sama apulainen, joka oli livistänyt yläkertaan\nkuullessaan Andyn koputuksen. Hän ei ollut luonnostaan mikään vieraita\nkaihtava mies, mutta ennenkuin hän oli ilmoittanut Andrew Macleodin\ntulosta, oli hän, hänen katukielellään puhuen, \"mittaillut ukkelia\"\njulkipuolen huoneen ikkunasta. Ja tämä \"mittaileminen\" oli aiheuttanut\nlievää sydämentykytystä.\n\nHäntä sanottiin Isoksi Martiniksi senvuoksi, ettei hänen pituutensa\nylittänyt neljää jalkaa kuutta tuumaa, ja kerran oli ollut sellainenkin\naika, jolloin ei ammattikunnassa ollut Isoa Martinia nokkelampaa\nmiestä, kun oli ollut kysymyksessä keittiön pienen ikkunan läpi\ntunkeutuminen.\n\nViime aikoina oli kuitenkin hyvä toimeentulo laajentanut häntä\nsekä sivuille että eteen, ja hänkin huomasi, kuten useat muutkin\nerikoistuntijat, että hänen erityisominaisuutensa, jotka olivat suoneet\nhänelle jonkunlaisia etuja toverien joukossa, olivat jättäneet hänet\npulaan, eikä hän kyennyt ollenkaan harjoittamaan ammattiaan yleiseen\ntapaan.\n\nHän oli ollut Scottielle hyödyksi monella eri tavalla. Hän oli\nväsymätön sanomalehtien lukija ja mainio uutistenkerääjä ja osasi\ntarkastella taloja älykkäämmin kuin kukaan muu, jonka Scottie oli\ntullut tuntemaan pitkän ja mielenkiintoisen uransa aikana.\n\nIso Martin kerjäsi nappeja keittiöiden ovilla ja kuunteli kaikkia\nsellaisia palvelijoiden kotoisia juoruja, jotka olivat niin hyödyllisiä\nhänen eri isännilleen.\n\nScottie ei alentunut sellaiseen hommaan. Hän oli harjaantunut kalliiden\nkivien erikoistuntija, ja se vaati paljon terävämpää käytännöllistä\njärkeä kuin Isolla Martinilla olikaan. Ja kuitenkin Iso Martin oli\nhyödyllinen. Hän piti kunnossa Castle-kadun varrella sijaitsevan\nhuoneiston Scottien poissaollessa, hän juoksi asioilla, laittoi vuoteet\nkuntoon ja osasi tiukalle ottaessa valmistaa vaatimattoman ateriankin.\n\n\"Ei, minä en ole tullut uskovaiseksi\", selitti Scottie hengittäen\nsilmälaseihinsa ja kiilloittaen ne lakanan nurkalla, \"varovaiseksi\nvain. Etkö sinä ole milloinkaan kuullut kertomusta ruukusta ja\nlähteestä?\"\n\n\"En\", virkkoi Iso Martin epäilevästi. \"Onko siinä jokin ansa?\"\n\n\"On\", sanoi toinen vakavasti ja lisäsi: \"Minä olen koonnut jo tarpeeksi\nrahaa voidakseni elää loppuikäni rauhallisesti.\"\n\nMartin rypisti otsaansa.\n\n\"Ellette te halua ryhtyä siihen, ryhtyy siihen joku toinen\", huomautti\nhän. \"Hän ihan kuin toivoo sitä kuljeskellessaan kaikkialla nuo\ntimantit mukanaan.\"\n\n-- Kohtalo, mietti Scottie.\n\n\"Sinun ei tarvitse kertoa minulle mitään hänestä\", varoitti hän\nvakoiluosastoa. \"Minä olen tavannut hänet seuraelämässä. Rouva\nCrafton-Bonsor, lähes-amerikkalainen. Huoneusto 907. Great Metropolitan\nHotel.\"\n\n\"Ei mikään pankkikaan voisi ostaa hänen helmiään\", sanoi Iso Martin,\nkehoittavasti. \"Ne ovat tämän kokoisia.\" Hän muodosti etusormestaan ja\npeukalostaan 'oon'. \"Entäpä timantit! Te ette ole milloinkaan nähnyt\nniiden vertaista, herra Scottie.\"\n\n\"Kyllä minä tiedän, mutta hän säilyttää niitä hotellin kassakaapissa\",\nvihjaisi Scottie, ja toinen niiskautti nenäänsä vastustavasti.\n\n\"Eipähän! Serkkuni palvelee hotellin keittiössä, ja minä olen saanut\nhäneltä nämä tiedot. Hän kuorii siellä perunoita.\"\n\n\"Kuka? Rouva Bonsorko?\"\n\n\"Ei kuin serkkuni.\"\n\nScottie vaipui ajatuksiinsa. Hän rummutti sormillaan tahdikkaasti\npolveaan, ja hänen katseensa näytti hajamieliseltä.\n\n\"Ei, minä en luule niin, Martin\", sanoi hän. \"Macleod alkaisi heti\nepäillä minua ja sitäpaitsi...\" Hän epäröi aikoen jatkaa, mutta\nmuuttikin sitten mielensä.\n\nIso Martin ei ymmärtäisi kuitenkaan hänen suhdettaan Stella Nelsoniin.\nMe valehtelisimme, jos sanoisimme Scottien kääntyneen tai katuneen\nviimeisiä pahojatöitään, vaikka hän olisikin kääntynyt. Päätekijänä\ntässä kääntymisessä, jos nyt jonkunlainen sellainen oli hänessä\ntapahtunut, oli hänen henkilökohtainen turvallisuutensa. Tässä ei ollut\ntodella mitään syytä, miksi hän antautuisi sellaiseen vaaraan. Häntä\nvoitiin sanoa nyt varakkaaksi. Regent-kadun kaappaus oli kannattanut\nhyvin -- todistajien joukossa oli ollut muuan ostaja, joka oli auttanut\nhäntä todistamaan muuallaolonsa -- ja hänellä oli toinenkin pesämuna,\njoka muutamien muiden myöhempien hankintain kanssa soi hänelle verraten\nmukavat olot kuolemaan saakka. \"Minä menen vielä kerran tapaamaan tätä\nrouva Bonsoria\", päätti hän ja Martin hieroi iloisesti käsiään. \"Ei\nsenvuoksi, että uskoisin hänet sellaiseksi hitonmoiseksi hölmöksi kuin\nsinä koetat uskotella. Mistä hän on tullut tänne?\"\n\n\"Saint Barbarasta\", vastasi toinen.\n\n\"Santa Barbarasta, niin juuri\", korjasi Scottie. \"Hän kertoi sen\nminulle -- ehkä hän tuntee joitakin ystäviäni sielläpäin. Ja\npuhuaksemme ystävistä, Iso, niin minä näin sinun eilen illalla\npoistuvan Finnaginin kapakasta erään herrasmiehen kanssa.\"\n\nIso Martin näytti vaivautuneelta.\n\n\"Hän on uutistenkerääjä\", selitti hän.\n\n\"Kuinka suurenmoinen uutinen!\" sanoi Scottie ivallisesti. \"Niinkuin en\nminä sitä tietäisi. Mitä hän tahtoi?\"\n\n\"Hän halusi jutella eräästä kaappauksesta, jossa olin mukana neljä\nvuotta takaperin\", kertoi Iso Martin. \"Minä sain siitä kahdeksantoista\nkuukautta -- Harry Westonin vuoksi.\"\n\n\"Minä tiedän sen, ja ellei hän olisi sitä muistanut, olisi hän voinut\nsaada sen selville asiakirjoista. Jokainen sinelliniekka olisi voinut\nkertoa hänelle sen erityiskohdat ja säästää hänet siitä vaivasta. Entä\nsitten?\"\n\n\"Hän oli hyvin ystävällinen ja tiedusteli minulta Harryn kohtaloa.\nJuttelimme vain ylimalkaan.\"\n\nScottien huuli vetäytyi ryppyyn.\n\n\"Niinkuin hän ei olisi tiennyt sitä, että Harry on tuomittu seitsemäksi\nvuodeksi Parkhurstiin! No niin, te lörpöttelijät, mitä sinä oikeastaan\npuhuitkaan hänelle?\"\n\nIso Martin oli nyt läpeensä säikähtynyt. Mitä hän _olikaan_ sanonut?\n\n\"Vaikka minä kuolisin tällä hetkellä, en puhunut mitään teistä. Hän\ntiesi teidän oleskelevan täällä ja kysyi kätenne laitaa.\" Scottie\nähkäisi. \"Mutta minä en ilmaissut hänelle mitään. Hän on teidän hyvä\nystävänne, Scottie; käski teidän lähettää vain sanan hänelle, jos\njolloinkin joudutte vaikeuksiin. Niin hän juuri sanoi.\"\n\n\"Kokoa hänen sanansa, sido ne yhteen ja ojenna ne hänelle\", virkkoi\nScottie. \"Et suinkaan kertonut hänelle Macleodin tietävän tämän kaiken?\"\n\n\"Minun ei tarvinnut kertoa sitä hänelle\", sanoi toinen tyytyväisesti.\n\n\"Sinä et ole milloinkaan voinut pitää mitään kielesi takana\", ärähti\nScottie alistuvaisesti alkaen vaihtaa pukua.\n\nHän pukeutui huolellisesti, löysi muutaman laatikon pohjalta pienen\nkotelon, jossa oli nimikortteja, ja valitsi niistä yhden. Se teki\nhänestä professori Bellinghamin, ja osoite oli Pantagalla, Alberta.\nKartassa ei ole mitään Pantagalla-nimistä kaupunkia, mutta hän oli\nkerran asunut eräässä sen nimisessä esikaupungin täysihoitolassa, ja\nnimi tuntui tarpeeksi kanadalaiselta.\n\nGreat Metropolitanin vieraita palveleva konttoristi otti selvän\nsiitä, että rouva Crafton-Bonsor oli kotona, ja juoksupoika vei hänen\nkorttinsa rouvalle, ja Scottie istuutui niin kauaksi mukavaan tuoliin\nvaipuen muka ajatuksiinsa, mutta todellisuudessa tarkasti vahtimaan\njokaista miestä, joka poistui eteisestä tai tuli sinne. Hotellin\netsivän hän eroitti heti muiden joukosta. Hänen ilmeensä oli yhtä\njännittynyt kuin kaikkien muidenkin hotellietsivien ja samanlainen,\nmikä ei milloinkaan täydellisesti haihdu kenenkään etsivän kasvoista.\n\nJuoksupoika palasi hetkisen kuluttua saatellen hänet kolmanteen\nkerrokseen ja opastaen hänet erääseen huoneustoon. (Scottie tiesi\ntarkasti, paljonko tämä huoneisto _vuorokaudessa_ maksoi.)\n\nNainen, joka seisoi ikkunassa katsellen ulos, kääntyi Scottien tullessa\nhuoneeseen.\n\n\"Hyvää huomenta\", sanoi nainen reippaasti, \"herra --\"\n\n\"Professori Bellingham\", jatkoi Scottie kunnioittavasti. \"Muistatte\nkai, että tapasimme toisemme kerran sattumalta?\"\n\n\"Niin me todella teimme. Minä en voinut lukea korttianne\nsilmälaseittani\", sanoi nainen. \"Istuutukaa, professori. Kuinka\nystävällinen olittekaan tullessanne tapaamaan minua!\"\n\nScottie tiesi kokemuksesta, ettei kukaan ole ihan samanlainen kuin\nedellisessä kohtauksessa, mutta hän ei ollut valmistautunut rouva\nCrafton-Bonsorin samanlaisuuteen. Jos hänessä nyt oli jotakin eroa,\njohtui se vain siitä, että hän nyt oli paljon tuhlaavammin koristeltu\nkuin viime kerralla Scottien nähdessä hänen kellehtivän suuressa\nautossaan. Hänen jalokivensä olivat suurenmoiset. Kun hän kohotti\nkättään, kimalteli se kuin jalokivikauppiaan ikkunat. Jokaisessa\nsormessa oli varmasti sormuksia, ja toisessa käsivarressa oli kolme\ntimanttirannerengasta, jotka olivat varmasti kokonaisen omaisuuden\narvoiset.\n\nKaikki Scottien ryövärivaistot heräsivät. Oli suorastaan synti ja\nhäpeä, että tämä nainen sai omistaa kaikki nämä ihmeelliset kalleudet,\nhänen elää kituuttaessaan paljaalla olemassaolollaan.\n\n\"Mieleeni juolahti, että minäpä lähdenkin tapaamaan teitä, rouva\nCrafton-Bonsor\", selitti hän venytellen. \"Minä olen kotoisin\nPantagallasta ja kun tiedän teidän asuvan Santa Barbarassa, kuului se\nmielestäni naapurinvelvollisuuksiini, että tulen tänne tervehtimään.\nTunnen Santa Barbaran melko hyvin -- tunsin sen ennenkuin te rikkaat\notitte sen huostaanne ja pilasitte sen. Ha, ha! Lasken tässä vain\nhieman leikkiä, rouva Bonsor!\"\n\n\"Te olette todella ystävällinen, professori --\"\n\n\"Bellingham\", lisäsi Scottie.\n\n\"Professori Bellingham. Niin harmillista, että kamarineitoni sattui\nkadottamaan silmälasini, ja minä olen niin sokea kuin lepakko ilman\nniitä. Kuinka ikävä kaupunki tämä onkaan! Minä käväisin täällä muutamia\nvuosia sitten, mutta nyt tuntuu kaikki niin uudelta ja vieraalta, ja\nolen iloinen päästessäni kotiini jälleen.\"\n\n\"Oletteko te jo oleskellut täällä kauankin?\"\n\n\"Pari viikkoa\", sanoi nainen, \"enkä ole tutustunut yhteenkään kilttiin\nihmiseen täällä ollessani. Kaikki ovat niin pöyhkeileviä. Heillä ei\nole luullakseni penniäkään taskuissaan. Menin kerran erään naisen\nluo, johon tutustuin San Franciscossa ja jolle senaattori oli hyvin\nystävällinen, eikä hän pyytänyt minua jäämään teellekään -- eipä\nsenvuoksi, että minä juonkaan teetä\", lisäsi hän.\n\nScottie ymmärsi sen täydellisesti, ettei rouva Crafton-Bonsoria voitu\npitää seurapiireihin kuuluvana hänen rikkauksistaan huolimatta.\n\nHe haastelivat Santa Barbarasta ja sellaisista San Franciscon\nasukkaista, joiden nimet Scottie onneksi tiesi, ja rouva Crafton-Bonsor\nsiirtyi vähitellen mieliaiheeseensa ruveten moittimaan ulkomaalaisten\nnuivaa luonnetta ja palvelijakunnan huonontumista.\n\n\"Tästäkin huoneesta on muka pyyhitty tomut tänä aamuna\", sanoi hän\npyyhkäisten tomuhiutaleen pois tuolista, jolla hän istui. \"Katsokaa nyt\ntätäkin -- siihen ei ole koskettukaan harjalla.\"\n\nScottie vaikeni.\n\nRouva Crafton-Bonsor ei voinut lukea hänen korttiaan vähänäköisyytensä\nvuoksi, ja kuitenkin hän poimi pienenpieniä tomuhiutaleita tuolistaan\nhuomattavatta ponnistuksetta. Hän otaksui rouvaa vaivaavan jonkun\nkummallisen silmätaudin eikä ajatellut sitä seikkaa enää milloinkaan\ntämän jälkeen.\n\nHän osasi käyttäytyä niin miellyttävästi, että hänet pyydettiin\npäivälliselle samana iltana.\n\n\"Minä syön täällä huoneistossani\", selitti rouva. \"Hotellien\nruokasalien moska käy totisesti sisulleni.\"\n\nKun hän laskeutui hotellin portaita iloiten melkoisesti valmistavan\nvierailunsa onnistumisesta, taputti joku häntä käsivarteen, ja hän sai\nkäännyttyään katsoa tuttuihin kasvoihin.\n\n\"Andy haluaa puhutella teitä\", sanoi etsivä. \"Hän pyysi minua sanomaan\nteille, että tulisitte päämajaan.\"\n\nScottie maiskautti huuliaan kärsimättömästi sanomatta mitään.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Hei, Scottie! Parempiko jo? Istuutukaa! Muuan mieheni näki teidän\nmenevän vierailulle rouva Crafton-Bonsorin, tuon rikkaan Great\nMetropolitanissa asuvan amerikkalaisen naisen luo... Mitä nyt\nsuunnittelette?\"\n\n\"Kai kullakin ihmisellä saa olla omat virkistävät seurusteluhetkensä?\"\ntokaisi Scottie tuskastuneena.\n\n\"Te olette kaiken sen tarpeessa ja vielä enemmänkin\", virkkoi Andy\niloisesti, \"mutta minä toimin vain omaksi hyödyksenne pysähdyttäessäni\nteidät. Tuo nainen on kuin liikkuva Kimberleyn timanttikaivos, enkä\nsoisi teidän joutuvan kiusaukseen. Näin ohimennen sanoen, olen juuri\npalannut Beverley Greenistä\", lisäsi hän huolettomasti. \"Neiti Nelson\ntiedusteli ystävällisesti vointianne.\"\n\nScottie kostutti huuliaan.\n\n\"Neiti Nelson teki siinä hyvin ystävällisesti\", sanoi hän hitaasti, \"ja\nmitä tähän timanttinaiseen tulee, Macleod, niin minun tarkoitukseni\novat hyvin rehelliset. Te ette varmasti tiedä, kuinka suuresti\ntuollaisten rikkauksien näkeminen voi ilahduttaa ihmistä, tai muuten\nette kadehtisi minulta näitä muutamia mielenliikutuksia.\"\n\n\"Minä en kadehdi teiltä mitään, Scottie\", huomautti Andy tyynesti,\n\"mutta me olemme pitäneet häntä silmällä hänen tulostaan asti. Me\nolemme jo varoittaneet paria vanhaa ystäväänne, Harry Murtonia ja Dutch\nJohnia, eikä olisi lainkaan rehellistä teitä kohtaan antaa teidän olla\nsiinä luulossa, että te saatte työskennellä rauhassa suojelusenkelien\nhuomiolta.\"\n\nScottie vaikeni.\n\n\"Tarkoittaako tämä, etten voi mennä tapaamaan häntä enää?\"\n\n\"Te voitte mennä tapaamaan häntä niin usein kuin vain haluatte\", sanoi\nAndy, \"mutta jos hän tulee tänne kirkumaan, että hän on kadottanut tuon\ntimanttitiaran, jota ihailitte muutamia minuutteja ennen poistumistanne\nja joka on salaperäisesti kadonnut, niin silloin, Scottie, pistän minä\njälleen nimenne kirjoihin.\"\n\nScottien kasvot kirkastuivat hitaasti hymyyn.\n\n\"Eikö teille ole kukaan kertonut kääntymisestäni?\" kysyi hän\nviattomasti.\n\n\"Minä olen kuullut puhuttavan siitä\", vastasi Andy nauraen. \"Scottie,\nolen vakavissani. En halua teidän aiheuttavan vaikeuksia itsellenne, ja\nrouva Crafton-Bonsor on luullakseni vaarallinen tuttavuus teille näissä\nolosuhteissa. Kiinnitän ennen muuta huomioni teidän siveellisyyteenne\",\nvihjaisi hän hurskaasti. \"Te voitte varmasti mennä tapaamaan häntä niin\nusein kuin vain haluatte, mutta eikö se sentään ole hieman vaarallista?\nOtaksukaamme, että joku toinen veijari ryhtyy työskentelemään ja\njalokivilippaaseen ilmestyy tyhjä tila, niin --\"\n\n\"Kiitoksia, Macleod\", sanoi Scottie, ottaen hattunsa ja nousten. \"Minä\nmenen luullakseni sittenkin tapaamaan häntä. Hän on lumoava. Tarkoitan\njalokivistä huolimattakin. Oletteko te tutustunut häneen?\"\n\n\"Ei, minä en... tutustunut häneen. Hän ei kuulu minun osastooni\",\nselitti Andy. \"Steel on lomalla, ja minä hoidan nyt hänen virkaansa,\nonneksi teille, koska Steel ei olisi suonut teille puoltakaan\nvälttämisen mahdollisuutta.\"\n\n\"Kiitoksia\", sanoi Scottie jälleen, \"ja näin ohimennen sanoen, Macleod,\ntuo uutistenkerääjä Downer on vielä hengissä ja työkunnossa\".\n\nTämä ei ollut mitään uutta Andylle.\n\n\"Minä tiedän sen\", virkkoi hän. \"Hän on palannut Beverleyhin tai\nparemminkin erääseen kylään mailin tai parin päähän siitä. Onko hän\nahdistanut teitä?\" Scottie nyökäytti päätään.\n\n\"Hän koetti pumputa erästä ystävääni. Hän tietää neiti Nelsonin käyneen\nCastle-kadun varrella. Tiedättekö tekin? Millainen vainukoira te\nolettekaan, Macleod. No, näkemiin.\"\n\nSinä iltana hän meni rohkeasti Great Metropolitaniin, vaikka hän\ntiesikin itseään vaanittavan, ja ilta kului hyvin hauskasti. Rouva\nBonsor oli mieltynyt häneen ja pani kaikki kykynsä liikkeelle\nsaadakseen professorinsa viihtymään. Scottie sai kuulla sattumalta,\nettei hänen miehensä \"senaattori\" ollut lainkaan ollutkaan mikään\nsenaattori. Hän sai selville, että tämä arvonimi suodaan ivallisessa\ntarkoituksessa muutamille erityisille Kalifornian kansalaisille.\nTämä selitys raivasi tietä paremmalle ymmärtämykselle. Scottieta oli\nhämmentänyt se seikka, että sivistynyt mies oli voinut mennä naimisiin\nhänen luonteisensa naisen kanssa. Nainen kertoi Santa Barbarassa\nsijaitsevasta palatsimaisesta kodistaan, autoistaan, palvelijoistaan,\npuutarhajuhlistaan, ja joka kerran liikahtaessaan hän oikein säteili.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Scottie on käynyt kolme kertaa tapaamassa tuota rouva Bonsoria\",\nkertoi muuan etsivä. \"Hän söi päivällistä naisen luona joka ilta ja\nkävipä vielä huviajeluunkin hänen kanssaan tänään iltapäivällä.\"\n\nAndy nyökäytti päätään.\n\n\"Pankaa joku mies vahtimaan Isoa Martinia ja ottakaa selko siitä, onko\nheillä joku kaappaus tekeillä.\"\n\nHän piti Scottieta yksilönä, mutta virallisesti oli Scottie mahdollinen\nuhka inhimilliselle luottamukselle. Muuanna iltana kävi eräs\npoliisikomisario puhuttelemassa rouva Bonsoria, ja kun Scottie tuli\npäivälliselle sinä iltana loistaen uudessa hännystakissaan, oli rouvan\nkäytös hyvin kylmä ja selvästi luotaan työntävä.\n\n\"Minä olin melkein kieltämäisilläni teiltä sisäänpääsyn, herra\", sanoi\nhän. (Oli pahaenteistä, että hän sanoi Scottieta \"herraksi\".) \"Mutta\nsitten minä ajattelin, että jospa minä sentään juttelen hieman teidän\nkanssanne. Sinelliniekat hakevat teitä.\"\n\n\"Minuako?\" kysäisi Scottie.\n\nHän oli loukkaantunut, mutta ei vihainen. Poliisin velvollisuus oli\nvaroittaa tätä naista, ja hän oli jo melkein ihmetellyt, kuinka kauan\nAndy sallisi hänen jatkaa täyttämättä tätä velvollisuuttaan.\n\n\"He sanovat teitä Scottie-nimiseksi veijariksi.\" Rouva pudisti päätään\nmoittivasti. \"Minä voin vain sanoa teille, että olen melko pahoillani.\"\n\n\"Miksi?\" kysyi Scottie tyynesti. \"Minä en ole varastanut teiltä mitään\nenkä milloinkaan tahtoisi ottaa hiusneulaakaan kauniista päästänne.\"\n\nNiin, Scottie sanoi todella näin ja tarkoittikin sitä tavallaan.\n\n\"Minä myönnän sen, että minua sanotaan Scottieksi. Se ei ole kyllä\noikea nimeni, mutta tarpeeksi hyvä kumminkin todistamaan minut\ntunnetuksi parissa kolmessa maassa. Myönnän olevani veijarikin, mutta\nettekö te voi ymmärtää, mitä merkitsee, rouva Crafton-Bonsor\", sanoi\nhän värähtelevällä äänellä, \"minunlaiselleni miehelle saada tutustua\nteidänlaiseenne naiseen, maailmannaiseen, nuoreen ja, verrannollisesti\npuhuen, varmasti juuri kauneimmillaan olevaan naiseen, joka kiinnittää\nhuomionsa -- tuota noin -- tällaiseen seikkailijaan. Tässä eivät\nole kysymyksessä rahanne eivätkä jalokivenne. Ne eivät merkitse\nminulle mitään. Olisin voinut anastaa ne tuttavuutemme ensi päivänä,\nrouva\", jatkoi hän uhkarohkeasti. \"Minä tulin kyllä katsomaan näitä\njalokiviänne, koska jokainen puhui niistä ja minä olen ammatiltani\ngeologi. Myönnän sen. Mutta saatuani nähdä teidät ja puhutella teitä,\nvaivuin kuin unelmiin. Minun ammattikuntaani kuuluva hienostunut ja\nhyvällä maulla varustettu mies ei tapaa teidän laistanne naista -- ei\nainakaan usein.\"\n\n\"Minä en ole juuri minkään arvoinen, olen siitä melkein varma\", sanoi\nrouva Crafton-Bonsor keskeyttäen vastahakoisesti Scottien sovittavan\nkaunopuheisuuden liukkaan tulvan, vaikka hän tiesi häveliäisyyden\nvaativankin sitä.\n\n\"Minä tiesin, puhutellessani teitä ensi kerran, ettette te ole\namerikkalainen. Teidänlaisianne henkilöitä ei kasvateta sielläpäin\"\n(mikä olikin totta) \"ja kun olin tavannut teidät kerran, tiesin\ntahtovani tavata teitä toistekin. Minä taistelin kyllä narrimaisuuttani\nvastaan, mutta te viekoittelitte minut joka päivä takaisin.\"\n\n\"En tarkoituksellisesti\", mutisi rouva Crafton-Bonsor.\n\n\"Niinkuin en minä sitä tietäisi\", sanoi Scottie väsyneesti noustessaan\nja ojentaessaan kätensä. \"Hyvästi, rouva Bonsor. Tämä on ollut kuin\noleskelua toisessa maailmassa.\"\n\nRouva tarttui hänen käteensä tahtoen vain hyvin vastahakoisesti\nlopettaa tämän miellyttävän keskustelun.\n\n\"Hyvästi, herra Scottie\", virkkoi hän. \"Minä kutsuisin teidät vieläkin\nhyvin mielelläni luokseni, mutta --\"\n\n\"Minä ymmärrän\", lausui Scottie katkerasti. \"Te pelkäätte sitä, mitä\nmaailma ajattelisi teistä -- mitä kaikki nämä hotellin tyhjänpäiväiset\nihmiset sanoisivat teistä.\"\n\nRouva Crafton-Bonsor jäykistyi.\n\n\"Jos te luulette minun välittävän edes penninkään vertaa heidän\nmielipiteistään\", sanoi hän kimeästi, \"olette kokonaan erehtynyt.\nTulkaa päivälliselle huomenillalla.\"\n\nHänen sanansa sisälsivät käskyn, ja hänen ilmeensä oli hieman\nmajesteetillinen, Scottie vaikeni. Hän kumarsi poistuen nopeasti. Rouva\nolisi ehkä muuttanut mieltään, ellei hän olisi lähtenyt.\n\nOllessaan portaitten puolivälissä hän koetti muistella keskustelua\nkokonaisuudessaan.\n\nRangaistusvankien joukossa kierteli muutamia erityisiä kirjoja, joiden\ntarkoituksena oli synnyttää heissä kaipausta siveelliseen elämään. Hän\noli eräässä tilaisuudessa maininnut niistä jotakin Stella Nelsonille.\nNäissä kirjoissa oli välttämättä aina toistettu jokin puhe, jonka\nkääntynyt veijari pitää tavallisesti sille ystävälliselle naiselle,\njonka suloinen vaikutus on saanut aikaan hänen kääntymisensä.\n\nTämä oletettu varas turvautuu puheessaan pääasiallisesti samoihin\nlauseihin kuin todellisuuden Scottiekin. Mutta hän oli sittenkin\nunohtanut jotakin -- Hän muisti sen hetkisen kuluttua huudahtaen\nkärsimättömästi.\n\n\"Minä en muistanut puhua mitään äidistäni!\" sanoi hän.\n\nAjatellessaan tätä seikkaa myöhemmin hän päätteli sen itse asiassa\nolleen hyvänkin, että hän oli unohtanut sen. Oli viisastakin, että\nhänellä oli jotakin jäljellä seuraavaan keskusteluun. Hän ei saanut\nmissään tapauksessa jättää mitään sattuman varaan, ja kääntyen\nlähimmälle asemalle hän meni kirjamyymälään.\n\n\"Onko teillä täällä myytävänä muuan kirja, jonka nimi on _Lapsen\npelastama_, tai toista, _Vain rikollinen_-nimistä?\"\n\n\"Ei\", sanoi nuorukaismyyjä, \"me emme kaupittele nulikkain kirjoja\".\n\n\"Nulikka on varmasti sattuva sana, poikaseni\", myönsi Scottie.\n\n\n\n\nXXVII\n\nErään nimen haamu\n\n\n    \"Hyvä Macleod\" (kirjoitti muuan amerikkalaisen lähetystön\n    sihteeri), \"minä en tunne rouva Crafton-Bonsoria\n    henkilökohtaisesti, mutta olen kuullut puhuttavan paljonkin\n    hänestä. Olette oikeassa epäillessänne sitä, ettei Crafton-Bonsor\n    ollut mikään Yhdysvaltain senaattori. Tässä maassa on meillä niin\n    sanottuja 'kohteliaisuusarvonimiä', ja tässä tapauksessa voidaan\n    senaattorinimitystä sanoa haukkumanimeksi. Crafton-Bonsorin\n    oikeata nimeä on vaikeata saada selville. Vanhat tuttavat\n    nimittivät häntä Mikeksi ja Murphyksi, mutta hän oli joskus\n    Bonsor-Murphy ja joskus 'Crafter' Bonsor ja näistä molemmista\n    nimityksistä hän ehkä lopulta muodosti Crafton-Bonsorin. Hänellä\n    oli jonkunlaista poliittista vaikutusvaltaa, ja myöhemmällä\n    iällään häntä yleisesti nimitettiin senaattoriksi. Hän oli\n    kuollessaan äärettömän rikas, ja hänen leskensä peri jokaisen\n    sentin.\"\n\nAndy luki tämän kirjeen Stella Nelsonille heidän ollessaan ensi kerran\nkahden kesken.\n\nHän oli täyttänyt velvollisuutensa, eikä rouva Crafton-Bonsor voinut\nenää epäilläkään uuden ystävänsä luonnetta. Mutta näillä tiedoilla\nnäytti olleenkin ihan päinvastainen vaikutus, mitä näiden molempien\nkummallisten henkilöiden seurusteluun tulee.\n\n\"Hän koettanee käännyttää Scottieta\", vihjaisi Stella iskien silmää.\n\"Huonot miehet kiintyvät aina vastustamattomasti tunteellisiin naisiin.\nMinä en sano tätä siksi, että Scottie olisi niin erikoisen huono ja\nrouva Bonsor niin erikoisen tunteellinen. Muistan hänet nyt. Hän tuli\ntänne Beverley Greeniin ja murskasi kauniit liljamme. Scottie sanoi\nminulle hänen nimensä jälkeenpäin.\"\n\n\"Väliaterialla, kello viiden teellä ja päivällisellä\", vakuutti Andy.\n\"Ja epäilenpä hänen syövän siellä aamiaistakin. Scottien kevyet\nhuvitukset eivät liikuta minua, ja varoitettuani rouvaa on luullakseni\nvastuunalaisuuteni lopussa, mutta kuitenkin --\"\n\n\"Ehkä Scottie rakastaa häntä\", vihjaisi tyttö, \"ja, Andy, älä viitsi\nnäyttää ollenkaan ivalliselta. Minusta on aina tuntunut siltä kuin\nScottiella olisi hyvin romanttinen luonne.\"\n\n\"Minä en tahdo kieltää sitä\", sanoi Andy. \"Tuo hänen muuallaolonsa --\"\n\n\"Andrew! Älä rupea ilkeäksi. Ja sitäpaitsi saat sinäkin tutustua\nhäneen.\"\n\nStella nyökäytti päätään vakavasti.\n\n\"Scottie on kirjoittanut minulle pyytäen, saako hän tuoda rouvan\npäivälliselle tänne luokseni, ja minä olen tietysti myöntynyt. Annoin\nisälleni lyhyen kuvauksen rouvasta ja häntä on värisyttänyt aina siitä\nasti. Hänet on luullakseni kutsuttu kerhoon tänä iltana, minkä vuoksi\nsinun juuri on välttämättä tultava tänne.\"\n\n\"Onko sinun tarkoituksesi kertoa minulle\", sanoi Andy uskomatta\nkorviaan, \"että Scottie on rohjennut tarjoutua jalokivin koristettuine\nystävättärineen päivälliselle _luoksesi?\"_\n\nScottie oli rohjennut, ja sinä iltana Andrew Macleod sai tutustua\nrouvaan, jota hän oli koettanut palvella.\n\nRouva Crafton-Bonsor oli pukeutunut hyvin tiukkaan luumunväriseen\nsamettipukuun, jonka kaula-aukko oli vaarallisen suuri, ja nähtyään\nhänet Andy mykistyi.\n\nHän ei ollut milloinkaan elämässään nähnyt kenenkään ihmisen yllä niin\npaljon kalliita kiviä. Punaista tukkaa koristavasta timanttivyöstä\nkenkien timanttisolkiin asti hän oli musertava. Jos intialainen\nradsha olisi seisonut hänen vieressään täydessä univormussa yllään\nkaikki valtionsa timantit, olisi hän näyttänyt mitättömältä ja\nkoristamattomalta.\n\nScottie riemuitsi. Hänen ylpeytensä oli niin ehdottomasti oikeaa, että\nAndy voi vain tuijottaa häneen.\n\n\"Saanko minä esittää ystäväni, rouva Crafton-Bonsorin?\" sanoi hän.\n\"Tämä herra on tohtori Macleod, Mirabel.\" (\"Mirabel!\" toisti Andy\nmielessään ja tuijotti.) \"Tohtori Macleod ja minä olemme riidelleet\npaljonkin -- noita otteluita voidaan sanoa melkein taisteluiksikin\n-- mutta minä en kanna mitään kaunaa häntä vastaan. Hän on sama\nherrasmies, joka varoitti sinua minusta, ja eikö hän ollutkin oikeassa?\"\n\nHän tarttui Andyn käteen puristaen sitä kovasti.\n\nRouva Bonsor sitävastoin soi vain kylmän katseen sinisistä silmistään.\n\n\"Tässä on neiti Nelson, Mirabel\", esitteli Scottie.\n\nJokin kimalteli hänen sormessaan hänen viitatessaan kädellään.\n\n\"Minä olen iloinen saadessani tutustua teihin\", virkkoi rouva Bonsor\ntyynesti. \"Jokainen professorin ystävä -- professori Bellinghamin\" --\nhän tuijotti Andyyn -- \"on minunkin ystäväni\".\n\nTämä oli melko ikävä alku illalle, josta Stella oli toivonut tulevan\nhauskan ja huvittavan. Hänelle selveni päivällisen puolivälissä,\nja tämä ajatus järkytti häntä, että rouva Crafton-Bonsor oli\nmustasukkainen hänelle. Mutta rouva oli jo sentään voittanut\naikaisemmat epäluulonsa ja vastenmielisyytensä ja keskusteli nyt\niloisesti Andyn kanssa.\n\nMyrkky alkoi jo tunkeiltua Scottien suoniin. Tämä järkevä mies,\njonka vaatimattomuus oli hänen suurin viehätysvoimansa, oli ottanut\nkäyttääkseen kahta jalokivisormusta. Andy ei katsellut niitä liian\ntarkasti eikä hänen mielestään tarvinnut tehdäkään sitä, koska Scottie\nei varmaankaan halunnut komeilla sormuksilla, jotka on täydellisesti\nkuvailtu poliisilehdessä.\n\n\"Niin, minä aion lähteä ensi viikolla\", sanoi rouva Crafton-Bonsor\nkatsahtaen Scottiehen. \"Minulla on ollut täällä hauskempaa kuin olin\nosannut odottaakaan, mutta tietysti ikävöin takaisin kauniiseen Santa\nBarbarassa sijaitsevaan kotiini. Sen nurmikot ovat tämän kylän kokoiset\n-- minä näytin professorille valokuvan niistä ja hänestä ne olivat\nihmeelliset. Sehän onkin hyvin luonnollista, että kun ihmisellä on niin\nkaunis koti, hän haluaa oleskellakin siellä.\"\n\nHän vilkaisi Scottiehen, kun tämä herrasmies kohdisti katseensa\npöytäliinaan. Scottien tuossa liikkeessä oli jotakin niin riettaan\nhäveliästä, että Andy olisi hyvin mielellään potkaissut häntä.\n\n\"Minä toivon, ettei teistä matka tuntuisi liian ikävältä, rouva\nCrafton-Bonsor\", sanoi Andy. \"Te tulette kaipaamaan ystäväämme,\nprofessori.\"\n\n\"Kyllä\", myönsi rouva Bonsor yskäisten.\n\nScottie kohotti katsettaan.\n\n\"Minäkin aion tästä lähteä Kaliforniaan vähän tuulettumaan\", lausui\nhän, ja tällä kertaa hymyili rouva Bonsor teeskentelevästi.\n\n\"Seikka on sellainen, herra --\" sanoi hän, \"Stanhope ja minä --\"\n\n\"Stanhopeko? Kuka on Stanhope?\" kysyi hämmästynyt Andy, mutta hänen ei\nolisi tarvinnut kysyä, koska Scottien rukoileva katse siirtyi häneen.\n\n\"Stanhope ja minä olemme hyvin hyviä ystäviä. Minä luulin teidän\nhuomanneen sormuksen.\" Hän kohotti lihavaa kättään.\n\nAndy näki silloin siinä ainakin parikymmentä. Hän tointui oivasti.\n\n\"Saanko minä onnitella teitä\", lausui hän sydämellisesti. \"Nämä ovat\ntodella yllättäviä uutisia, rouva Crafton-Bonsor.\"\n\n\"Kukaan ei ollut enemmän hämmästynyt kuin minä itse\", sanoi rouva\niloisesti, \"mutta te ymmärrätte sen kyllä, herra -- Minä unohdan\naina nimenne, kuten senaattorinkin joskus. Tehän ymmärrätte, kuinka\nyksinäiseksi minun asemassani oleva nainen voi itsensä tuntea. Ja\nsitäpaitsi haluan, että Stanhope aloittaa elämänsä uudelleen. Taloni\nläheisyydessä on muuan pieni kukkula, jonka rinteillä hän voi -- mikä\ntuo sana nyt taasen olikaan, Stan?\"\n\n\"Geologia\", mumisi Scottie.\n\n\"Niin juuri\", sanoi rouva Bonsor. \"Ja ellei se kelpaa, on siellä näpsiä\nkukkuloita lyhyen junamatkan päässä.\"\n\n\"Vai aiotte te siis poistua luotamme?\" sanoi Andy hymyillen. \"Ja minä\notaksun, että te kuukauden kuluttua olette unohtaneet Beverley Greenin\nja Wilmotin ja tuon murhanhimoisen Abraham Selimin ja --\"\n\nKuului kolahdus.\n\nRouva Crafton-Bonsor oli kaatunut lattialle pyörtyneenä.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Se johtui huoneen kuumuudesta\", huohotti hän vaatteet\nepäjärjestyksessä ja koristeet sekaisin. \"Minä lähden nyt luullakseni\ntakaisin hotelliin. Stanhope\" -- oli liikuttavaa katsella, kuinka hän\nturvautui Scottiehen -- \"tahdotko sinä kutsua auton tänne?\"\n\nHänen kasvonsa olivat muuttuneet äkkiä vanhoiksi ja harmaiksi, mitä\nvastaan hänen punaiset huulensa näyttivät kaameilta. Andy odotti hänen\nvoivan pyörtyä milloin tahansa uudelleen. Hän oli luullut kohtausta\nalussa pahemmaksikin. Rouvan ruumiinrakenteesta päättäen sellainen\nolisi voinut olla hyvinkin mahdollista. Andy tunsi mielensä huojentuvan\nnähdessään hänen näyttävän tointumisen merkkejä. Hän ja huolestunut\nScottie auttoivat rouvan autoon.\n\n\"Matka tulee tekemään minulle hyvää\", sanoi hän hermostuneesti\nnaurahtaen ja katsellen ympärilleen. \"Olen hyvin pahoillani, että olen\naiheuttanut teille tällaista vaivaa, neiti, mikä teidän nimenne nyt\ntaasen olikaan, ja minä halusin kuulla hieman tuosta murhastakin. Kuka\ntapettiin? Abraham Selimkö?\"\n\n\"Ei kuin muuan Merrivan-niminen mies. Minä tein tyhmästi mainitessani\ntuosta kaameasta jutusta jotakin\", virkkoi Andy.\n\n\"Ah, se oli minulle ihan samantekevää. Hyvää yötä, herra.\"\n\nAndy palasi takaisin tytön kanssa lopettamaan ateriaansa.\n\n\"Abraham Selim\", toisti hän hiljaa.\n\nStellan muoto synkkeni.\n\n\"Luuletko sinä tuon nimen mainitsemisen aiheuttaneen hänen\npyörtymisensä?\"\n\nAndy nyökäytti päätään.\n\n\"Sitä minä en lainkaan epäile\", epäsi hän, \"mutta miksi juuri\nMerrivanin murhaajan nimen mainitseminen teki sen?\"\n\nHän katseli pöytäliinan kudosta kauan aikaa, eikä Stella keskeyttänyt\nhänen ajatuksiaan.\n\n\"Minä luulen todella, että minun on pakko lähteä puhuttelemaan\nrouva Crafton-Bonsoria\", sanoi hän hitaasti, \"sillä ellen suuresti\nerehdy, voi tämä nainen kertoa meille enemmän tästä murhasta ja sen\nvaikutteesta kuin murhaaja itse\".\n\n\n\n\nXXVIII\n\nAamunuttuinen mies\n\n\nAndy jäi taloon herra Nelsonin paluuseen asti, mennen sitten aukion\npoikki vieraskotiin, josta hän oli varannut itselleen entisen huoneensa.\n\nHän oli ainoa vieras talossa, ja Johnston oli teeskentelemättömän\niloinen hänen tulostaan.\n\n\"Taivaalle kiitos siitä, että olette tullut\", sanoi hän. \"Minä pelkäsin\nsaavani odottaa teitä vielä melko kauan.\"\n\nAndy katsahti ammattimaiseen tapaan mieheen, jonka kasvot näyttivät\nriutuneilta ja jonka hampaat kalisivat.\n\n\"Mikä teitä oikeastaan vaivaa, Johnston?\" kysyi hän. \"Sään vaihtelut\nnäyttävät vaikuttaneen teihin.\"\n\n\"Hermoni ovat menneet kokonaan rempalleen tämän murhan jälkeen\",\nselitti Johnston. \"Minä olen tullut niin araksi, että voin tuskin olla\nsekuntiakaan paikallani enkä pääse milloinkaan uneen ennen kello kolmea\naamulla.\"\n\n\"Miksi ette?\" kysyi Andy.\n\nMies nauroi hermostuneesti.\n\n\"Jos minä kerron sen teille, luulette varmaankin minua hulluksi,\nja sellaisia hetkiä onkin, tohtori, jolloin itsekin oletan jotakin\nsellaista. Enkä minä luonnostani ole enkä ole milloinkaan ollutkaan\nmikään hermostunut mies. Minä en välitä siitä, vaikka kerronkin teille\nnäin kahdenkesken, että nuoruudessani metsästelin salaa melkein\nkaikkien tämän seudun tilojen mailla. Mutta --\"\n\n\"Mutta mitä?\" kysyi Andy hetkisen vaiettuaan.\n\n\"Minä olen uskovainenkin, niin sanoakseni\", jatkoi Johnston. \"En\nole milloinkaan poissa iltajumalanpalveluksesta enkä usko mihinkään\nyliluonnolliseen, spiritismiin ja muuhun sellaiseen roskaan.\"\n\n\"Vai olette te siis nähnyt aaveita?\" sanoi Andy enenevällä\nmielenkiinnolla. \"Ja se tarkoittaa, Johnston, että te olette kokonaan\nnääntynyt. Minäpä aion tavata herra Nelsonia huomenna ja pyydän häntä\nesittämään johtokunnalle, että te saisitte lomaa.\"\n\nJohnston pudisti päätään.\n\n\"Ehkä te olette oikeassa, sir, mutta -- minä olen kai hölmö\nolettaessani sellaista -- mutta minä olen nähnyt Beverley Greenissä\nsellaisia seikkoja, mitkä muuttaisivat teidänkin verenne vedeksi,\nvaikka olettekin lääkäri. Tämä on oikea haamujen laakso. Minä olen aina\nväittänyt sitä, ja sellainen tämä onkin!\"\n\n\"Oletteko te nähnyt jonkun tällaisen kummittelevan paikkakuntalaisen?\"\n\nMies kostutti huuliaan.\n\n\"Minä olen nähnyt herra Merrivanin\", sanoi hän.\n\nAndy, joka oli nauraen kääntynyt mennäkseen yläkertaan, pyörähti\njälleen ympäri.\n\n\"Sanoitteko te nähneenne herra Merrivanin? Missä?\"\n\n\"Minä olen nähnyt hänen seisovan oman talonsa portilla aamunutussaan\nkuten kymmeniä kertoja ennenkin. Ennen vanhaan hänen tapanaan oli\ntulla pihalle pitkässä keltaisessa aamupuvussaan varhain aamulla,\nennenkuin muut olivat nousseet, noin viiden kuuden korvissa, ja minä\nolen nähnyt hänen seisovan siellä lämpiminä kesäöinä kädet taskuissaan\nhengittämässä raitista ilmaa.\"\n\n\"Ah, vai olette te!\" sanoi Andy hiljaa. \"Ja nytkö olette nähnyt hänet\nhänen kuolemansakin jälkeen?\"\n\nMies nyökäytti päätään.\n\n\"Minä näin hänet toissayönäkin\", myönsi hän. \"En ole kertonut\nsiitä kenellekään, mutta olen nukkunut huonosti ja kävelen\ntavallisesti aukiolla ennen maatapanoani. Olen kiertänyt aukion usein\nparikymmentäkin kertaa öisin\", selitti hän. \"Alussa menin tavallisesti\nniin lähelle herra Merrivanin taloa kuin vain uskalsin, mutta parin\nkolmen yön kuluttua huomasinkin, etten voi mennä sitä viittäkymmentä\nmetriä lähemmäksi. Toissayönä kävelin edestakaisin arvaillen, kuka\ntalon mahtanee ostaa. Herra Wilmot on siirtänyt sieltä pois kaikki\nhuonekalut jättäen jäljelle vain uutimet ikkunoihin. Kuljeskellessani\nsinne tänne ajatellen, kuinka autiolta rakennus näyttääkään, näinkin\näkkiä valoa ja --\" Hänen äänensä vapisi kovasti. \"Valo pilkotti tuosta\nhuoneesta, josta ruumis löydettiin.\"\n\n\"Millaista valoa se oli?\"\n\n\"Se oli minusta kynttilänvaloa, ei niin kirkasta kuin jos olisi\nväännetty sähkö palamaan. Ja herra Wilmot onkin leikkauttanut\nsähköjohdon poikki?\"\n\n\"Mitä sitten tapahtui?\"\n\n\"Sitten, sir\" -- Johnstonia värisytti -- \"minä näin vain kaihtimien\nja seinän välistä tunkeutuvan valojuovan ja ajattelin kuvittelevani\njotakin mahdotonta, kun kaihtimet vedettiin hitaasti ylös ja --\"\n\nAndy odotti, kunnes mies voitti mielenliikutuksensa.\n\n\"Minä en voinut nähdä häntä selvästi, mutta hän oli pukeutunut\naamunuttuunsa ja katsoi puistoon. Olin kuin halvattu, seisoin vain\npaikallani liikkumatta, voimatta lähteä minnekään. Sitten vedettiin\nkaihtimet jälleen alas, ja valo sammui. Näin sen muutamien minuuttien\nkuluttua pilkottavan eteisestä. Sen oven yläpuolella on puolipyöreä\nikkuna. En tiedä ollenkaan, kuinka kauan siinä seisoin, ehkä\nkymmenen minuuttia tai kymmenen sekuntia, koska minulla ei ollut\nminkäänlaista aavistustakaan ajan kulusta. Ja silloin, kun olin juuri\ntointumaisillani, aukeni ovi. Käytävästä näkyi vain heikkoa valoa, ja\nhän tuli ulos.\"\n\n\"Merrivanko?\"\n\nMies nyökäytti päätään.\n\n\"Tai ainakin joku henkilö aamupuvussaan, vai mitä?\" kysyi Andy.\n\n\"Niin, sir.\"\n\n\"Oletteko te nähnyt saman senkin jälkeen?\"\n\n\"Minä näin sen viime yönäkin. Pakottauduin kävelemään taloa kohti.\nSiellä hän seisoi julkipuolen portilla kädet taskuissaan.\"\n\n\"Näittekö te hänen kasvojaan?\"\n\n\"En, sir; minä en halunnut nähdä hänen kasvojaan, vaan pakenin.\"\n\n\"Oletteko te kertonut tästä herra Wilmotille?\"\n\n\"En, sir. Minä en halunnut kertoa hänelle, koska herra Merrivan oli\nhänen enonsa.\"\n\nAndy ajatteli asiaa pitkän aikaa.\n\n\"Hermostonne on niin järkkynyt, että kärsitte nähtävästi harhanäyistä\",\nsanoi hän. \"Minä tutkin teidät huomenna, Johnston.\"\n\nKello oli jo yksitoista, kun Andy sammutti valon mennen vuoteeseen,\nvoimatta kuitenkaan nukkua jostakin syystä. Hän oli kyllä työskennellyt\nkoko päivän kovasti ja olisi ollut mieletöntä vihjaistakaan sitä, että\nJohnstonin kertomus olisi jollakin tavoin järkyttänyt hänen hermojaan.\nMies oli varmasti hermostunut. Hän oli nähnyt valon kajastuksen\njostakin toisesta talosta ja kuvitellut lopun. Mutta toiset talothan\nolivat pimeitä siihen aikaan aamulla. Miettiessään asiaa puolelta jos\ntoiseltakin Andy vaipui levottomaan uneen.\n\nMuuan huuto herätti hänet, muuan käheä pelonhuuto. Hän hyppäsi\nvuoteestaan sytyttäen valon, ja sekuntia myöhemmin hän jo kuuli\nkäytävästä lähestyviä nopeita askelia.\n\nHän avasi oven mennäkseen Johnstonia vastaan. Vahtimestarin\nkasvot olivat kalmankalpeat ja hän huusi ja nauroi peloissaan\nepäjohdonmukaisesti viitaten ikkunaan. Andy riensi sen luo paiskaten\nsen auki, mutta ei nähnyt mitään.\n\n\"Vääntäkää valo sammuksiin, Johnston\", sanoi hän tiukasti. Sekuntia\nmyöhemmin huone oli käynyt pimeäksi. Tuijottaen pimeään yöhön Andy ei\nnähnyt vieläkään mitään.\n\n\"Minä näin hänet, minä näin hänet!\" huohotti Johnston. \"Hän oli\naukiolla ikkunani alla ja käveli edestakaisin aamupuvussaan. Ollakseni\nvarma aukaisin ikkunani katsoen ulos. Ja hän puhui minulle. Ah, hyvä\nJumala!\"\n\n\"Mitä hän sanoi!\" kysyi Andy pudistaen järkytettyä miestä olkapäästä.\n\"Puhukaa, mies, ja toistakaa hänen sanansa!\"\n\n\"Hän kysyi avainta\", vaikeroi Johnston. \"Hän mainitsi nimenikin.\n'Antakaa minulle avain', sanoi hän.\"\n\nAndy heitti päällystakin ylleen, riensi portaita alas ja sitten\naukiolle. Hän ei nähnyt ketään ja heittäytyen maahan pitkäkseen\nnähdäkseen taivaanrantaa vasten hän katseli kaikille suunnille, mutta\nturhaan.\n\nPalattuaan Johnstonin luo hän näki miehen olevan melkein kokoon\nlysähtämäisillään ja käytti hänen toinnuttamisekseen sellaisia\nyksinkertaisia, häikäilemättömiä virkistyskeinoja, joihin hän sillä\nhaavaa voi turvautua. Miehen rohkeus palasikin jossakin määrin hänen\nponnistuksistaan, mutta ilmoitustaan mies ei ruvennut vähääkään\nperuuttamaan.\n\n\"Miksi hän pyysi teiltä avainta?\"\n\n\"Koska se on hallussani\", sanoi Johnston. \"Tässä se on, sir.\"\n\nHän haki avaimen huoneestaan kaappinsa laatikosta.\n\n\"Herra Wilmot antoi sen minulle. Hän pyysi minua näyttämään taloa\nkaikille niille henkilöille, jotka haluavat ostaa sen.\"\n\n\"Antakaa se minulle\", pyysi Andy pistäen sen taskuunsa.\n\nHänen ei tarvinnut sinä yönä enää ajatellakaan nukkumista. Hän pukeutui\nja lähti ulos tarkastelemaan seutua, tapaamatta mitään inhimillistä tai\nyliluonnollista kulkiessaan aukion poikki. Muuan kaamea tunne sai hänet\nkuitenkin valtoihinsa, kun hän meni portista ja käänsi avainta lukossa\ntaskulamppunsa valossa. Hänen askeleensa kaikuivat kumeasti tyhjässä\neteisessä.\n\nHän epäröi vain hetkisen, ennenkuin hän käänsi lukonkahvaa ja työnsi\nMerrivanin \"luolaan\" johtavan oven auki. Kaikki huonekalut oli viety\npois, lattiamattokin oli pantu talteen ja vain muutamat seiniltä\nriippuvat nuoranpätkät ilmaisivat, missä Merrivanin etsaukset olivat\nolleet.\n\nHän pysähtyi sekunniksi tutkimaan lattiassa olevaa tummaa täplää, jonka\nkohdalla talon omistaja oli menettänyt henkensä, ja kohdisti sitten\ntaskulamppunsa valon ikkunaan. Samalla hetkellä hän näki jotakin, mikä\nkarmi kylmästi hänen selkäänsä. Hän huomasi vilahdukselta puistossa\njonkun olennon, jota hänen taskulamppunsa himmeästi valaisi. Olento\nkatosi kuitenkin kokonaan seuraavassa silmänräpäyksessä.\n\nHän hyppäsi ikkunan luo koettaen työntää sitä auki, mutta sivusalvat\noli työnnetty paikalleen ja kului jonkun aikaa, ennenkuin hän ehti\npuistoon ja sitten kuonalla siroteltua polkua hedelmätarhaan päin.\nMissään ei näkynyt ihmisen eikä haamun merkkiäkään.\n\n\"Huh!\" sanoi Andy kuivaten hikistä otsaansa. Palattuaan huoneeseen\nhän sulki ikkunan takanaan ja lukitsi katuoven, ennenkuin palasi\nvieraskotiin, ja silloin --\n\n\"Hitto vieköön, minä --!\"\n\nAndy jäykistyi paikalleen aukion keskelle ja katseli Stellan ikkunaan.\nValoa näkyi kerran jälleen hänen huoneestaan näin arveluttavalla\nhetkellä.\n\n\n\n\nXXIX\n\nRouva Bonsor kertoo\n\n\nTällä kertaa Andy päätti olla odottamatta aamua saadakseen selityksen.\nSe tulisi ehkä olemaan hyvinkin yksinkertainen -- ja valoa oli\nsitäpaitsi ilmestynyt eteiseen. Hän koputti vain hiljaa oveen, mutta\nStella kuuli sen kuitenkin.\n\n\"Kuka siellä?\"\n\nHänen äänensä kuulosti hieman levottomalta.\n\n\"Andy vain.\"\n\n\"Andyko?\" Hän kuuli Stellan sormien kopeloivan ketjua. \"Ah, Andy!\"\nHän kaatui nyyhkyttäen Andyn syliin. \"Minä olen niin peloissani! Olen\nsellainen tyhmyri.\"\n\n\"Kaikki näyttävät olevan peloissaan ja tyhmiä tänä yönä\", sanoi Andy\nsivellessään olkapäällään lepäävää ruskeatukkaista päätä. \"Mitä sinä\nolet nähnyt?\"\n\n\"Oletko sinä nähnyt jotakin?\" kysyi Stella kohottaen katsettaan.\n\nHerra Nelsonin ääni kuului yläkerrasta.\n\n\"Täällä on vain Andy, isä. Etkö sinäkin tule tänne alakertaan?\"\n\n\"Onko mitään kummempaa tapahtunut?\" Nelson napitti aamupukuaan\ntullessaan portaita alas.\n\n\"Minä koetan ottaa siitä juuri selkoa\", selitti Andy. \"Beverley Green\nnäyttää hermostuneen suunniltaan tänä yönä.\"\n\nHän huomasi herra Nelsonin aamupuvun punaisen värin, ja mies oli\nmuutenkin sen näköinen kuin hän juuri olisi herännyt unestaan.\n\n\"Koputitteko te aikaisemmin?\" kysyi hän. \"Minä voisin vaikka vannoa\nkuulleeni jotakin.\"\n\n\"Ei, isä; Andy on syytön.\" Stellaa värisytti.\n\n\"Koputtiko joku?\" kysyi Andy.\n\nStella nyökäytti päätään.\n\n\"Minä nukun hyvin kevyesti\", sanoi hän, \"ja kuulin kai koputuksen heti\nensi kerralla. Luulin koputtajaa sinuksi ja avasin ikkunani katsoen\nulos. Näin silloin jonkun seisovan puutarhan polulla. Eroitin hänet\nhyvin selvästi.\"\n\n\"Kuinka hän oli puettu?\" tiedusti Andy äkkiä. \"Aamupukuunko?\"\n\n\"Oletko sinäkin nähnyt hänet?\" sanoi Stella. \"Kuka hän oli, Andy?\"\n\n\"Jatka sinä vain kertomustasi, kultaseni. Mitä sitten tapahtui?\"\n\n\"Minä huusin: 'Kuka siellä?' mutta hän ei vastannut heti\", jatkoi\nStella, \"ja sitten hän sanoi syvällä ystävällisellä äänellä: 'Oletteko\nsaanut huivinne?' En käsittänyt ensin hänen tarkoitustaan, mutta\nsitten muistinkin huivin, joka löydettiin hedelmätarhasta. 'Kyllä',\nsanoin minä. 'Kuka olette?' Mutta hän ei vastannut, ja minä näin hänen\npoistuvan. Istuin kauan aikaa pimeässä ajatellen, kuka hän mahtoikaan\nolla. Ääni ei ollut sinun eikä kenenkään muunkaan, ellei -- mutta sehän\non mieletöntä.\"\n\n\"Ellei se ollut Merrivanin?\" lausui Andy tyynesti.\n\n\"Se ei tietystikään ollut hänen, vaikka se olikin yhtä matala ja\nystävällinen, juuri hänen äänensä kaltainen, ja kuta enemmän sitä\najattelin, sitä enemmän rupesin pelkäämään. Luulin todella sitä herra\nMerrivanin ääneksi ja koetin taistella kovasti sellaista olettamusta\nvastaan. Sitten sytytin valon ja tulin tänne alakertaan siinä\ntarkoituksessa, että herätän isän ja juon lasillisen maitoa. Silloin\nsinä satuit koputtamaan, Andy.\"\n\n\"Tämä on kummallista\", virkkoi Andy kertoen heille, mitä hän oli nähnyt\nja kuullut sinä yönä. \"Johnston on kokonaan lamassa. Teidän pitää suoda\nhänelle lomaa, herra Nelson.\"\n\n\"Mutta kuka hän mahtoi olla? Luuletteko te jonkun koettaneen peloitella\nmeitä?\"\n\n\"Hän onnistuikin melko hyvin, jos hänen tarkoituksensa oli sellainen\",\nsanoi Andy.\n\n\"Minä päättelen tästä kaikesta\", aloitti herra Nelson, jolla oli aina\npäätelmänsä valmiina, \"että tuon viheliäisen naisen pyörtymispuuska\njärkytti teitä kaikkia. Huomasin sen heti tullessani kotiin.\"\n\n\"Johnston ei ollut järkyttynyt\", intti Andy, \"ja minunkin hermoni ovat\nluullakseni melko hyvässä kunnossa\".\n\nHän otti avaimen taskustaan.\n\n\"Menkää tekin pilan päiten tarkastamaan Merrivanin taloa\", sanoi Andy\nhymyillen.\n\n\"En tuhannesta punnastakaan\", kieltäytyi herra Nelson kiivaasti. \"Nyt,\nStella, pitää sinun mennä nukkumaan. Olet muuten ihan lopussa aamulla.\"\n\n\"Nyt onkin jo aamu\", huomautti tyttö vetäen kaihtimet syrjään.\n\"Ihmettelenpä, onko Arthur Wilmot jo hereillä?\"\n\nAndyn mieleen oli juolahtanut sama asia ja saatuaan juhlallisen\nlupauksen Stellalta, että hän menisi heti nukkumaan, hän poistui tytön\nluota mennen suoraan Wilmotin koruasuntoon.\n\nKului melkoisesti aikaa, ennenkuin hän sai muotikauppiaan hereille, ja\nArthur Wilmot suhtautui uutiseen kummallisen tyynesti.\n\n\"Omituista!\" sanoi hän. \"Minä kävin siellä eilen. Panin paikalleen\ntakaikkunan salvat, jotka ovat olleet auki murhasta asti.\"\n\n\"Ettekö te ole nähnyt mitään?\" kysyi Andy.\n\n\"Enpä juuri mitään mainitsemisen arvoista\", virkkoi Wilmot. \"Jos te\ntahdotte odottaa muutamia minuutteja, kunnes minä pukeudun, tulen\nkanssanne sinne. Nyt pitäisi olla jo niin valoisaa, että voimme nähdä,\nonko puutarhassa jalanjälkiä.\"\n\n\"Älkää te välittäkö lainkaan jalanjäljistä\", sanoi Andy ärtyisästi.\n\"Sorainen polku ja asfalttipiha eivät juuri tarjoa parhaimpia\nedellytyksiä sellaisille huomioille.\"\n\nHän seurasi kuitenkin Arthuria taloon ja he tutkivat tarkoin kaikki\nhuoneet aloittaen eteisestä.\n\n\"Täällä on jotakin.\"\n\nWilmot viittasi lattiaan.\n\n\"Kynttilän steariinia\", totesi Andy mielenkiinnolla. \"Oletteko te\nlähettänyt tänne jonkun, jolla on ollut kynttilöitä mukanaan?\"\n\nArthur Wilmot pudisti päätään.\n\nHe löysivät toisen steariinitäplän Merrivanin huoneesta, ja sitten he\nlöysivät puoleksi poltetun kynttilänkin. Se oli työnnetty syvän uunin\ntakimmaiseen komeroon.\n\n\"Minä en olisi tarvinnut tätäkään tietääkseni jonkun henkeä\naineellisemman olennon oleskelleen täällä\", sanoi Andy. \"Tahtomattakaan\nteeskennellä mitään haamujen erikoistuntemista olen aina uskonut niiden\nkantavan mukanaan omaa valaistustaan.\"\n\nHän kääri kynttilän huolellisesti paperiin.\n\n\"Mitä te aiotte tehdä sillä?\" kysyi Wilmot hämmästyneenä, ja Andy\nhymyili.\n\n\"Mieheksi, joka todella vihjaisee, että minun pitäisi etsiä jalanjälkiä\nasfalttipihalta, olette kummallisen paksupäinen, Wilmot. Tämä kynttilä\non täynnä sormenjälkiä.\"\n\nMurhaaja, olipa hän sitten järkevä tai mielipuoli, ei voinut pysyä\npoissa rikoksen tapahtumapaikalta, ja ehkä nämä hänen vierailunsa\ntoistuivat hyvinkin usein.\n\nHän ei kertonut mitään suunnitelmistaan Wilmotille eikä Nelsonille.\nHänen piti ensi työkseen mennä puhuttelemaan rouva Crafton-Bonsoria,\nmutta tätä naista ei voitukaan tavata. Ja vieläpä enemmänkin, sillä kun\nAndy tahtoi välttämättä haastatella häntä, kieltäytyi hän selvästi ja\nlujasti ottamasta häntä vastaan. Ja Scottie oli hänen sanansaattajansa.\n\n\"Vain naisen oikkuja\", mumisi Scottie. \"Siitä ei ole mitään hyötyä,\nMacleod, koska hän on yhtä kova kuin neoliittikauden kivennäinen. Minä\nolen koettanut parhaani, mutta hän ei halua tavata teitä.\"\n\n\"Kuulkaahan nyt, Scottie\", sanoi Andy, \"minä olen kohdellut teitä hyvin\nja teidän pitää auttaa minua. Millainen oli Abraham Selimin suhde\nhäneen?\"\n\nScottie kohautti kuvaavasti hartioitaan.\n\n\"Meidän ei pidä milloinkaan tiedustella naisen entisyyttä, Macleod\",\nhuoahti hän. \"'Koska menneisyys on kuollut, niin kuolkoon!' kuten\nlaulussa sanotaan, 'ja onni odottaa tulevaisuudessa'.\"\n\n\"Tulevaisuus ei kuulu minuun ollenkaan, rouva Crafton-Bonsorin\nmenneisyys vain\", ärähti Andy pahaenteisesti. \"Ja ellen minä saa heti\npuhutella tuota rouvaa, seuraa tästä vakavia ikävyyksiä.\"\n\nScottie poistui viipyen poissa melkein puoli tuntia, ennenkuin hän\npalasi.\n\n\"Hän on sairas, Macleod, sitä ei voida epäilläkään. Koska olette\nlääkäri, voitte huomata sen ensi silmäyksellä. Mutta hän suostuu\nkeskustelemaan kanssanne muutamia minuutteja.\"\n\nRouva Bonsor lepäsi sohvalla eikä Scottie ollut lainkaan liioitellut\nkertoessaan siitä surullisesta vaikutuksesta, jonka Andyn satunnainen\nhuomautus edellisenä iltana oli aiheuttanut naiseen. Hänen lihavat\nposkensa näyttivät riutuneilta ja sinisten silmien julkea ilme oli\nhaihtunut.\n\n\"Minulla ei ole teille mitään kerrottavaa, herra\", sanoi hän tiukasti\nmelkein heti kun Andy tuli huoneeseen. \"Minä en tunne Abraham Selimiä\nenkä halua keskustella hänestä. Jos hän on joku ystävänne, en ihaile\nlainkaan makuanne.\"\n\n\"Eikö Scottie ole kertonut teille --\" aloitti Andy.\n\n\"Scottie ei ole kertonut minulle mitään\", virkkoi nainen kimeästi.\n\"Enkä minä ymmärrä lainkaan, miksi olette tullut tänne yksityiseen\narkihuoneeseeni -- Jumala tietää heidän kiskovan siitä minulta kyllä\ntarpeekseen -- koettamaan, voisitteko pumputa minua.\"\n\n\"Oletteko te joskus tuntenut Abraham Selimin?\"\n\nNainen epäröi.\n\n\"Kyllä\", vastasi hän sitten vastahakoisesti. \"Mutta siitä on jo kulunut\nvuosia. Minä en halua ruveta keskustelemaan siitä teidän kanssanne,\nherra. Minun yksityisasiani ovat yksityisiä asioitani. En välitä\nlainkaan siitä, kuka olette, poliisiko vaiko joku muu. Uskokaa te vain\nminua, että maineeni on ihan puhdas.\"\n\nAndy odotti, kunnes hän lopetti ja sanoi sitten:\n\n\"Teidän nimenne on Hilda Masters ja teidät vihittiin John Severnin\nkanssa St. Paulin kirkossa, Marylebonessa.\"\n\nNaisen leuka painui alas ja hän tuijotti Andyyn. Sitten hän alkoi itkeä\nja lopulta nauraa.\n\nAndy näki Scottien käyttäytyvän ihmeellisesti naisen toivottomuuden\nkestäessä. Hän oli vuorotellen hellä ja komentava, lohduttava ja\nivallinen. Andy oli niin hienotunteinen, että hän jätti heidät kahden\nkesken puoleksi tunniksi, jonka lopussa Scottie tuli hänen luokseen.\n\n\"Macleod\", sanoi hän tyynesti, \"hän aikoo kertoa teille koko\ntotuuden, ja koska pikakirjoitus on ollut vahvimpia puoliani,\ntahtoisin mielelläni kirjoittaa sen muistiin teille. Mirabel\",\nhän epäröi, \"on kykenemätön käyttämään kieltä, jonka minä niin\nsanoakseni olen _vainunnut_ kuuluvan ylhäisön sanontatapaan, ja\narvatakseni se näyttää paremmalta, että minä kirjoitan sen muistiin\nsivistyneellä englanninkielellä, kuin että käytätte apunanne hotellin\npikakirjoittajaa. Hän on muuan pisamainen nainen kultatäytteisine\nhampaineen. Minä rupesin heti inhoamaan häntä nähdessäni hänet ensi\nkerran. Teidän hämmästyksenne kuullessanne monipuolisuudestani on\nymmärryksenne vertainen, mutta nuoruudessani pistin helposti paperille\n180 sanaa minuutissa, ja vain harvat nakuttajat ovat kyenneet\nvoittamaan minut rehellisessä konekirjoituksessa. Olen kiintynyt\ntähän tyttöön. Teidän mielestänne hän ei ole enää mikään tyttö, mutta\nihminen käy vanhempana joustavammaksi mielipiteissään. Annatteko minun\ntehdä sen? Te kyselette, ja minä järjestän sitten vastaukset yhdeksi\nkokonaisuudeksi.\"\n\nAndy nyökäytti päätään, ja tästä kummallisesta työtoveruudesta kehittyi\nkummallinen juttu.\n\n\n\n\nXXX\n\nRouva Crafton-Bonsorin selitys\n\n\n\"Nimeni on Mirabel Hilda Crafton-Bonsor. Minä en ole lainkaan varma,\noliko tämä viime mieheni oikea nimi. Michael Murphy oli luullakseni\noikeampi. Hän on syntyperältään irlantilainen, ja ensi kerran\ntutustuessani häneen hän oli urakoitsija Sacramenton kaupungissa,\nKaliforniassa.\n\nMinä synnyin Uckfieldin kylässä, Sussexissa, mutta muutin Lontooseen\njo seitsenvuotiaana. Vanhempieni kuoltua asuin tätini, rouva Pawlin\nluona Bayham-kadun varrella, Camden Townissa, ja menin palvelukseen\nkuusitoistavuotiaana ruveten sisäköksi neiti Janet Severnille,\njoka asui Manchester-aukion varrella talossa 104. Neiti Severn oli\nvanhapiika ja hyvin kummallinen. Hänellä oli hyvin ankarat mielipiteet\navioliitosta ja erittäinkin alemman luokan avioliitoista.\n\nAinoa toinen talossa asuva henkilö, paitsi neiti Janetia ja toisia\npalvelijoita, oli herra John Severn, neiti Severnin veljenpoika,\nmutta hän vietti siellä vain loma-aikansa. Hän harjoitti opintojaan\nCambridgen yliopistossa. Minä en tiedä, millä osastolla, mutta tiesin\nhänen oleskelevan Cambridgessa, koska olen vienyt postiin monta neiti\nJanetin hänelle lähettämää kirjettä, joiden osoitteen neiti aina luki\nääneen, ennenkuin antoi ne minulle. Osastolla oli muistaakseni joku\nuskonnollinen nimi.\n\nMinä en osaa onnettomuudekseni lukea enkä kirjoittaa ja vaikka sen\njälkeen olen oppinutkin kirjoittamaan nimeni maksumääräykseen, en\nosaa enempää. Siitä selviää, miksi en milloinkaan lukenut murhasta\nja miksi en tiennyt siihen sekaantuneiden henkilöiden nimiä. Tapasin\nherra Johnin hyvin usein hänen oleskellessaan kotona. Hän oli erittäin\nmieltynyt minuun, koska minä siihen aikaan olin melko hyvännäköinen\ntyttö, mutta hän ei tunnustanut minulle milloinkaan rakkauttaan.\n\nPalvellessani Manchester-aukion varrella minä tutustuin erääseen herra\nSelimiin -- Abraham Selimiin. Hän tuli tavallisesti kerran viikossa\npalvelijoiden ovelle ja minä luulin häntä sellaiseksi henkilöksi, joka\nmyy tavaroita velaksi palvelijoille. Mutta sitten jälkeenpäin sainkin\nselville, että hän oli West Endin kaupunginosassa asuva rahanlainaaja,\njolla oli siellä paljon asiakkaita palvelijoiden joukossa. Kokki oli\npaljon velkaa hänelle, ja muuan Rachel-niminen palvelijatarkin oli\njoutunut samaan pulaan.\n\nHän ei ollut mikään ruma mies, ja kun hän huomasi, etten minä halua\nlainata rahaa vaan päinvastoin panen liiat rahat säästöpankkiin (minä\nolen aina ollut hyvin säästäväinen), näytti hän kiintyvän minuun\nja kysyi minulta, enkö voisi lähteä hänen kanssaan kävelemään ensi\nvapaasunnuntaina. Minä vastasin myöntävästi, koska en milloinkaan\nollut seurustellut miesten kanssa, ja minähän sanoin jo äsken, että\nolin melko hyvännäköinenkin. Hän tulikin hakemaan minua seuraavana\nsunnuntaina ja me ajoimme Hamptoniin vaunuilla. Minun täytyy tunnustaa,\nettä se oli suurenmoinen kokemus minulle. Hän osteli minulle kaikkein\nparasta ja käyttäytyi kaikin tavoin kuin herrasmies.\n\nMutta tehdäkseni pitkän kertomuksen lyhyeksi sanon vain, että hän\nkohtasi minut sen jälkeen monta kertaa ja ehdotti vihdoin minulle\navioliittoa. Hän käski minua pitämään sen salassa ja pyysi minua\njäämään vielä entiseen paikkaani kuukaudeksi tai pariksi, koska hänellä\noli erityisiä suunnitelmia. Minä en vastustanut lainkaan sitä, koska\nolin hyvin tyytyväinen olooni neiti Janetin luona. Pyysin vapautta\nerääksi maanantaiksi ja niin meidät vihittiin Brixtonin reistraattorin\nedessä, koska hän asui siinä kaupunginosassa, ja illalla minä palasin\ntakaisin neiti Janetin luo.\n\nSitten eräänä päivänä hän tuli luokseni hyvin kiihkoissaan kysyen\nminulta, olenko milloinkaan kuullut puhuttavan eräästä herrasmiehestä,\njonka nimen olen jo unohtanut. Sanoin hänelle kuulleeni neiti Janetin\npuhuvan hänestä. Mies oli hänen lankonsa, eikä neiti ollut missään\nhyvissä väleissä hänen kanssaan, koska hän oli kohdellut vaimoaan\n(neidin sisarta) huonosti. Hän oli hyvin rikas, mutta kuulemistani\npuheista päättäen ei neiti Janet eikä herra John odottanut milloinkaan\nsaavansa penniäkään tuolta vanhalta mieheltä. Kerroin miehelleni\nkaikki tietoni, ja hän näytti hyvin tyytyväiseltä. Hän kysyi minulta,\nmielistelikö herra John minua milloinkaan, mistä suutuin kovasti, koska\nolin kunniallinen tyttö enkä ollut milloinkaan suostunut sellaiseen.\nHän rauhoitti minua ja sanoi voivansa ehkä ansaita omaisuuden, jos vain\ntahdoin auttaa häntä. Hän sanoi myös naimisiin mentyämme, ettei hän\nollut aavistanutkaan, ennenkuin pistin X:n luetteloon nimeni asemasta,\netten osaa lukea enkä kirjoittaa, ja että se seikka olisi hänelle paha\nhaitta.\n\nMutta minä voisin kuulemma auttaa häntä suuresti, jos vain saisin\nselville, mihin herra John meni aina iltaisin. Huomasin sitten\njälkeenpäin, että hän halusi näitä tietoja suunnitellakseen kohtausta\nherra Johnin kanssa, jota hän ei tuntenut. En tiennyt silloin\nlainkaan, että herra John oli velkaantunut. Hän kertoi minulle elämän\nCambridgessa tulevan melko kalliiksi, minkä vuoksi hän oli lainannut\nrahaa, ja hän pyysi minulta, etten kertoisi siitä hänen tädilleen\nmitään.\n\nMinä ajattelin luonnollisesti, että Abraham oli saanut sen jostakin\nselville ja halusi nyt päästä pieneen liikeyhteyteen herra Johnin\nkanssa. Jos olisin tiennyt, mihin heidän kohtaamisensa johtaisi, olisin\nmieluummin leikannut kieleni poikki kuin ilmoittanut Abrahamille sen\npaikan nimeä, missä herra Johnin oli tapa viettää iltansa. Paikka oli\nmuuan Sohossa sijaitseva kerho, mihin nuoret herrasmiehet tavallisesti\nmenivät pelaamaan.\n\nNoin viikon kuluttua ilmoitti Selim minulle tavanneensa herra Johnin ja\nauttaneensa häntä.\n\n'Mitä ikinä sitten tehnetkin, niin älä missään tapauksessa ilmoita\nhänelle tuntevasi minua mitenkään.'\n\nMinä lupasin sen hänelle enkä olisi sitä mielelläni kertonutkaan. Neiti\nJanet oli hyvin ankara, ja minä olisin joutunut vaikeuksiin, jos hän\nvain olisi saanut tietää minun olevan naimisissa ja teeskentelevän\nyksinäistä tyttöä. Severnien suku on hyvin vanha ja sen vaalilauseessa\nsanotaan, etteivät ylhäisöön kuuluvat ihmiset saa milloinkaan tehdä\nmitään väärää. Lause oli latinankielinen. Postipaperiin oli painettu\nlinnunpää, joka piti käärmettä nokassaan. Neiti selitti minulle\nkyllä, mitä se tarkoitti, mutta minä olen sen jo unohtanut. En tiedä,\nmillaisiin liikesuhteisiin Abraham oli päässyt herra Johnin kanssa,\nmutta hän näytti hyvin tyytyväiseltä tavatessaan minut. Hän oli\nlopettanut käyntinsä luonani ja lähetti vain konttoristinsa.\n\nTuntuu kummalliselta, ettei konttoristi ollut milloinkaan nähnyt\nAbrahamia, ja minä sain sitten jälkeenpäin selville, että vaikka Selim\noli sanonut tavanneensa herra Johnin, eivät he olleet milloinkaan\nnähneet toisiaan. Juuri niihin aikoihin alkoi Abraham muuttua hyvin\nsalaperäiseksi. Huomasin sen, kun herra John kertoi minulle tehneensä\nmelko hyvän kaupan erään miehen kanssa, joka oli kirjoittanut hänelle.\n\n'Hän luulee minun perivän jonkun kartanon', sanoi hän. 'Minä sanoin sen\nolevan toivotonta, mutta hän tahtoi sittenkin itsepäisyydessään lainata\nminulle rahaa.'\n\nMinä kerroin tämän Abelle tavatessani hänet, mutta hän vain nauroi.\nMuistan tuon illan vielä varsin hyvin. Oli sunnuntai, ja me olimme\ntavanneet toisemme eräässä King's Crossin läheisyydessä sijaitsevassa\nravintolassa. Tahdon ilmoittaa, että vaikka olin ollutkin naimisissa\nhänen kanssaan toista kuukautta, emme olleet tavanneet milloinkaan\ntoisiamme muuten kuin muiden nähden, niin sanoakseni. Hän ei suudellut\nminua kertaakaan elämässään.\n\nSatoi melko kovasti, ja kun me tulimme ravintolasta, työnsi hän minut\najurin rattaille käskien ajajan viedä minut Portman-aukion kulmaan.\nKello oli noin kymmenen maksaessani ajurin -- Abraham antoi minulle\naina paljon rahaa -- ja säpsähdin melkein suunniltani, kun lähtiessäni\najurin luota olin melkein törmätä neiti Janetiin. Hän ei sanonut mitään\nsilloin, mutta kun pääsimme kotiin, lähetti hän sanan minulle.\n\nHän ei sanonut ymmärtävänsä, kuinka kunniallinen tyttö voi ajaa\najurilla, ja ihmetteli, mistä minä olin saanut rahat siihen. Minä\nkerroin hänelle säästäneeni rahaa ja ilmoitin erään ystäväni maksaneen\najurin. Näin sen selvästi, ettei hän pitänyt siitä ollenkaan, ja minä\ntiesin, että minut sanottaisiin irti ensi palkanmaksupäivänä.\n\n'Olkaa hyvä ja odottakaa herra Johnia', sanoi hän. 'Hän on\npäivällisellä muutamien ystäviensä luona, mutta ei viivy siellä\nmyöhempään kuin kello yhteentoista saakka.'\n\nMinä iloitsin nähdessäni hänen selkänsä, kun hän nousi yläkertaan\nmennäkseen nukkumaan. Herra John ei tullut kotiin ennenkuin\nkahdentoista jälkeen, ja minä saatoin nähdä jo puolella silmälläkin,\nettä hän oli juonut. Olin kattanut hänelle vaatimattoman illallisen\naamiaishuoneeseen ja odotin siellä häntä.\n\nHän oli nousuhumalassa, kuten me tuolla Amerikassa sanomme, sanoi minua\npieneksi kultasekseen ja lupasi ostaa minulle helmirintaneulan.\n\nJa sitten, ennenkuin osasin aavistaakaan, puristi hän minut syliinsä\nsuudellen minua hurjasti. Minä panin vastaan, mutta hän oli melko\nvoimakas, ja hänen huulensa olivat kiinni minun huulissani, kun ovi\naukeni -- ja neiti Janet astui huoneeseen.\n\nHän vain katsahti minuun viitaten oveen, ja minä menin ja olinkin\niloinen saadessani poistua. Odotin varmasti seuraavana aamuna, että\nminut lähetetään heti pois kimpsuineni ja kampsuineni, semminkin kun\nneiti Janet lähetti sanan minulle, etten saa missään tapauksessa ryhtyä\nmihinkään työhön. Noin kello kymmenen aikaan kutsui hän minut salonkiin.\n\nMinä en voi milloinkaan unohtaa häntä, kun hän istui siellä mustassa\nalpakkapuvussaan pienine valkoisine pitsimyssyineen ja kauniine\nkäsineen, jotka olivat ristissä hänen sylissään. Hänen kätensä olivat\nhyvin kauniit, ja meidän palvelijoiden oli tapana ihailla niitä.\n\n'Hilda', sanoi hän, 'veljenpoikani on tehnyt sinulle suurta vääryyttä,\nminkä suuruutta minä en ole kuitenkaan tiedustellut. Minä ymmärrän nyt,\nmistä sinulla on niin paljon rahaa, että voit näyttää kokille viittä\nkultaista punnanrahaa viime viikollakin. Mutta tämä ei kuulu asiaan.\nSinä olet talossani oleskeleva nuori tyttö ja minun suojelukseni\nalainen. Minä olen suuressa vastuussa teistä kaikista Jumalalle ja\nlähimmäisilleni ja olen nyt järjestänyt niin, että veljenpoikani täytyy\nkäyttäytyä kunniallisesti ja mennä kanssasi naimisiin.'\n\nMinä en yksinkertaisesti voinut puhua sanaakaan. Ensiksikin aloin itkeä\nheti, kun hän aloitti puheensa, ja toiseksi hänen sanansa painoivat\nminut ihan yhteen kasaan. Halusin kertoa hänelle olevani jo naimisissa\nja ilmoittaa, että voin todistaa sen avioliittotodistuksella. Niin,\nminä en ollut kyllä saanut sitä, vaan Abraham. Ja se juuri sulki\nluullakseni suuni.\n\n'Minä olen keskustellut veljenpoikani kanssa ja ilmoittanut kirjeellä\nasianajajalleni tarpeelliset seikat, että hän voisi hankkia\nlupatodistuksen piispalta. Sinut vihitään St. Paulin kirkossa,\nMarylebonessa, torstaina ensi viikolla.'\n\nJa sanottuaan sen hän kuin viittasi sillä minut pois huoneesta. Kun\nneiti Janet liikautti kättään siihen tapaan, ei kukaan elävä ihminen\nolisi uskaltanut ryhtyä väittämään häntä vastaan. Kun toinnuin\njärjilleni, halusin mennä takaisin kertomaan hänelle totuuden ja\npyysinkin saada tavata häntä, mutta toinen sisäkkö tuli takaisin\nsanoen, että neiti Janet voi huonosti ja että minä saan vapautta koko\npäiväksi.\n\nMinä lähdin heti tapaamaan Abrahamia. Hänellä oli pieni konttori\nAshlarin, tuon tupakkakauppiaan, myymälän yläpuolella. Ashlarista on\nluullakseni sittemmin tullut hyvin rikas mies, ja hänellä on kai tässä\nkaupungissa muuan suuri liiketalokin, jota nimitetään hänen nimellään.\nAbe oli ihmeeksi siellä, mutta kului melkoisesti aikaa, ennenkuin hän\navasi lukon ja päästi minut sisään. Hän kertoi minulle, ettei hän\nmilloinkaan tavannut asiakkaitaan henkilökohtaisesti, ja oli hyvin\nvihainen minulle tulostani. Mutta kun kerroin hänelle, millaiseen\npulaan olin joutunut, muutti hän puhetapansa kokonaan toisenlaiseksi.\nMinä sanoin kertovani kaikki neiti Janetille, mutta siitä hän ei\nhalunnut kuulla puhuttavankaan.\n\n'Minä olen aina aavistanut jotakin tällaista tapahtuvan', sanoi\nhän. 'Nyt, Hilda, pitää sinun käyttäytyä kiltisti ja tehdä jotakin\nhyväkseni. Minä olen kohdellut sinua melko hyvin, ja nyt on sinun\nvuorosi auttaa minua.'\n\nSaatuani kuulla, mitä hän minulta halusi, en ollut uskoa korviani.\nMinun piti kuulemma mennä naimisiin herra Johnin kanssa.\n\n'Mutta kuinka minä voin, kun kerran jo olen naimisissa?' tiedustin\nminä. 'Minuthan suljettaisiin silloin vankilaan.'\n\n'Siitä ei saa kukaan ihminen mitään tietää', vakuutti hän. 'Sinut\nvihittiin minuun ihan toisessa kaupunginosassa. Minä lupaan sinulle,\nettä saat erota hänestä heti kirkosta tultua eikä sinun tarvitse tavata\nhäntä sitten milloinkaan enää. Tee nyt tämä minun hyväkseni, Hilda, ja\nminä annan sinulle sata puntaa.'\n\nHän sanoi, että jos vain menen naimisiin herra Johnin kanssa, tulemme\nme molemmat hyvin rikkaiksi koko iäksemme, mutta hän ei ilmoittanut,\nkuinka. Hän osasi aina sovittaa sanansa ihmeellisen hyvin ja\nhämmensi minut silloinkin, niin etten tiennyt, seisoinko päälläni\nvaiko jaloillani. Hän pani mustan näyttämään valkoiselta, kuten\nsanotaan, ja kaikki kävi loppujen lopuksi niin, että minä suostuin.\nOtaksun käyttäytyneeni kuin hentomielinen hölmö, mutta minä ihailin\nhänen oveluuttaan ja tietojaan niin paljon, etten yksinkertaisesti\najatellutkaan itseäni.\n\nMinä olen sittemmin usein tuumaillut, tekikö hän sen päästäkseen\nminusta vapaaksi, mutta sellainen päätelmä ei tunnu oikealta, koska ei\nollut olemassa mitään syytä, miksi hän ollenkaan oli mennyt naimisiin\nkanssani. Luulen nyt, että hän halusi vain taloon jonkun kauniin tytön,\njoka olisi niin kiintynyt häneen, että tyttö olisi valmis tekemään\nmitä vain hänen käskystään. En luule hänen milloinkaan toivoneenkaan\nsitä, että herra John pyytäisi minua vaimokseen, mutta ehkä hän odotti\njotakin vielä pahempaa. Maailmassa ei ole ikinä ollut Abraham Selimiä\nilkeämpää eikä kylmäverisempää roistoa.\n\nPäivää ennen vihkimistä menin puhuttelemaan neiti Janetia.\n\n'Hilda', sanoi hän, 'huomenna sinä menet naimisiin veljenpoikani\nkanssa. Minun ei kai tarvitse ilmoittaa sinulle, etten kerskaile\nollenkaan tällä avioliitolla, ja minä neuvon sinua salaamaan tämän\nkaiken. Mitä taasen tulevaisuuteesi tulee, on sinun sitä turha\ntoivoakaan, että herra John, joka on herrasmies, tahtoisi esittää\nsinunlaisesi tytön ystävilleen. Sinä olet ihan sivistymätön, ja vaikka\nosaatkin käyttäytyä melko sievästi, on sinun hirveä lontoonmurteesi\nmahdoton.'\n\nOn kummallista, että minä vielä muistan jokaisen neiti Janetin\nlausuman sanan, vaikka siitä onkin jo kulunut neljättäkymmentä vuotta.\nSanat suututtivat ja järkyttivät minua kovasti, mutta minä rohkaisin\nkuitenkin sen verran mieltäni, että sain kysytyksi, mitä hän tarkoitti.\n\n'Minä aion lähettää sinut erääseen ensiluokkaiseen laitokseen, missä\nlaiminlyötyjen tyttöjen kasvatusta täydennetään. Sinä saat oleskella\nsiellä kolmanteenkolmatta ikävuoteesi saakka, ja silloin kykenet jo\nkyllä astumaan paikallesi miehesi rinnalle nöyryyttämättä häntä ja\nitseäsi.'\n\nSe sopi jollakin tavoin siihen, mitä Abraham oli luvannut minulle. Minä\nluulin todella hänen sen niin järjestäneen, mutta nyt käsitän, että\nvaikka hänelläkin oli ehkä jokin suunnitelma, oli tämä ainakin neiti\nJanetin laatima.\n\nMinä en nähnyt herra Johnia, ennenkuin menin St. Paulin kirkkoon\ntorstaina. En tiedä vielä nytkään, mitä oli tapahtunut hänen ja\nhänen tätinsä välillä. Tiedän vain sen, että hän oli hyvin kalpea ja\nvirallinen, vaikkakin kohtelias. Kirkossa oli vain neljä henkilöä,\nja toimitus loppui pikemmin kuin olin osannut odottaakaan. Olin\noppinut kirjoittamaan oman nimeni, joten en häväissyt häntä pistämällä\nluetteloon puumerkkiäni. Sitä en lainkaan tiedä, miksi hän meni\nnaimisiin kanssani. Minä olen valmis vannomaan sormet raamatulla,\nettei meidän välillämme ollut muuta kuin nuo suukkoset, eikä hän\nsilloin ollut oikein normaali. Mutta naimisiin hän meni sittenkin\nkanssani. Ehkä perheen latinankielisellä vaalilauseella ja tuolla\nlinnunpäällä oli jotakin tekemistä siinä. Nytkin se vielä tuntuu\nminusta niin joutavalta. Ennen tuloani kirkkoon neiti Janet antoi\nminulle viisikymmentä puntaa ja tulevan kotini osoitteen. Se sijaitsi\nVictoria-viertotien varrella Eastbournessa. Hän kirjoitti minulle\nmuistiin junien kulkuvuorotkin.\n\nMinä sanoin vain jäähyväiset herra Johnille ja poistuin kirkosta hänen\nja hänen ystävänsä luota -- neiti Janet ei ollut tullut sinne --\ntapaamatta häntä milloinkaan enää.\n\nAbraham oli sanonut tulevansa minua vastaan ja vievänsä minut johonkin\npäivälliselle (tai oikeastaan illalliselle, vaikka siihen aikaan se oli\nminulle päivällinen).\n\nJa siellä hän todella olikin odottamassa minua King's Crossin\nravintolan edustalla, ja kun olimme menneet sisään, kerroin hänelle\nkaikki tapahtumat.\n\n'Anna minulle todistus', sanoi hän, ja minä annoin hänelle uuden\navioliittotodistukseni. Me emme senjälkeen puhelleet paljonkaan\nkoko avioliitosta, vaikka minä olinkin hieman hermostunut. Minä en\nhalunnut lähteä Eastbourneen ja puhuakseni totta en ollut milloinkaan\naikonut lähteäkään sinne. Mutta minä olin Abrahamin vallassa. Tiesin\nhänen miettineen valmiiksi jonkun suunnitelman minun varaltani, ja\nhän olikin. Mutta se ei ollut lainkaan sellainen kuin olin toivonut\nja rukoillut -- että me matkustaisimme jonnekin maaseudulle (hän oli\nluvannut sen suostuessani menemään naimisiin herra Johnin kanssa) ja\naloittaisimme avioelämämme todellisuudessa.\n\nKun me olimme jo melkein lopettaneet ateriamme, veti hän taskustaan\nesille suuren kirjekuoren.\n\n'Minä olen hankkinut sinulle mainion hytin -- ensi luokassa. Jos\nsinä vain osaat pitää suusi kiinni, ei kukaan tiedä sinun kuuluvan\npalvelijaluokkaan. Tässä on sinulle viisisataa puntaa seteleissä, ja\nsinulla on vielä pari päivää aikaa vaatteiden hankkimiseen.'\n\nMinä hämmennyin kokonaan enkä ymmärtänyt lainkaan hänen puhettaan.\n\n'Sinä lähdet Amerikkaan', sanoi hän. 'Minä olen hankkinut sinulle\nmuutamia suosituskirjeitä ystävältäni, herra Merryltä.' -- Jonkun\nsellaisen nimen hän mainitsi. Vai olisiko nimi ollutkin Merrivan? Niin\nse luullakseni olikin. Minä ymmärsin hänen puheistaan, että herra\nMerrivan oli hänen liiketuttavansa. 'Sinä saat niillä työtä', sanoi\nhän, 'ja saat pitää kaikki nämä rahat'.\n\n'Mutta minä en halua lähteä enkä tahdokaan lähteä!' melkein huusin\nhänelle. Tiesin puhuneeni niin kovaa, että ravintolan vieraat\nkääntyivät katsomaan meihin.\n\nSe raivostutti häntä. Minä en ole milloinkaan nähnyt miestä, joka voi\nnäyttää niin pirulliselta kuin hän. Säikähdin kovasti.\n\n'Sinä joko lähdet tai minä kutsun tänne poliisin ja annan sinut ilmi\nkaksinnaimisesta.'\n\nMinulta puuttui yksinkertaisesti voimia vastustaa häntä. Lähdin\n_Lucania_-nimisessä laivassa New Yorkiin. Sieltä matkustin erääseen\nDenver-nimiseen kaupunkiin, jonne muuan suositukseni oli osoitettu.\nOlin siinä paikassa noin vuoden. He eivät nimitä meitä siellä\n'palvelijoiksi', vaan 'apureiksi'. Minä elin tuollaisena apurina\nkolmetoista kuukautta, ja silloin minulle tarjottiin emännöitsijän\npaikkaa herra Bonsorin, erään leskimiehen luona; hänellä oli yksi\nlapsi, joka sittemmin kuoli. Kun herra Bonsor tahtoi mennä naimisiin\nkanssani, oli minun pakko tunnustaa hänelle totuus, mutta hän ei\nsanonut välittävänsä entisistä naimiskaupoistani. Hän oli hyvin\nvapaamielinen uskontoon nähden.\n\nMinä en nähnyt Abrahamia enää milloinkaan, mutta tiedän hänen\nkirjoittaneen Denveriin entiseen palveluspaikkaani ja kyselleen\nkohtaloani. Nuo ihmiset eivät tienneet siitä kuitenkaan mitään. Se\ntapahtui seitsemän vuotta Yhdysvaltoihin tuloni jälkeen. En ole\nkuullut herra Johnistakaan mitään, mutta tiedän neiti Janetin kuolleen\nkeuhkokuumeeseen kuukauden kuluttua lähdöstäni sieltä. Sain sen\nselville eräästä uutisesta, jonka herra Bonsor huomasi muutamassa\nenglantilaisessa sanomalehdessä.\"\n\n\n\n\nXXXI\n\nHaamujen paljastaminen\n\n\nAndyn mielestä oli olemassa muuan sellainen henkilö, jolle Hilda\nMastersin selostus oli näytettävä. Hän oli jo jonkun aikaa epäillyt,\nettä herra Boyd Salter olisi ehkä voinut kertoa paljon enemmän\nystävänsä Severnin elämästä ja tyhmyyksistä kuin hän oli tehnyt.\n\nHän sähkötti Beverley Hallin herralle pyytäen haastattelua ja\npalattuaan Greeniin hän löysikin sieltä odottavan kirjeen, jossa häntä\npyydettiin saapumaan kartanoon heti.\n\n\"Minä lähden mukaasi\", sanoi Stella. \"Sinä voit antaa minun odottaa\nautossa ulkopuolella.\"\n\nTilling, levoton mies, näytti nyt vielä hermostuneemmalta kuin\ntavallisesti.\n\n\"Te lupaatte kai kohdella herraa hyvin varovaisesti, tohtori? Hän ei\nole nukkunut lainkaan hyvin, ja lääkäri sanoi herra Francisille --\nnuorelle herralle -- että hänen hermonsa voivat pettää milloin tahansa.\"\n\n\"Kiitoksia vain, Tilling\", virkkoi Andy. \"Lupaan olla niin varovainen\nkuin suinkin.\"\n\nHän huomasikin, ettei Tilling ollut liioitellut kertoessaan herra\nSalterin tilasta. Hänen poskensa olivat harmaat ja kuopalla, mutta hän\ntervehti etsivää hymyillen.\n\n\"Te olette tullut kertomaan minulle, että olette löytänyt rosvoni\",\nsanoi hän hyväntuulisesti. \"Mutta te voitte säästää itseltänne sen\nvaivan. Mieshän oli tuo teidän jalokivivarkaanne!\"\n\nAndy ei ollut valmistautunut kuulemaan tällaisia uutisia.\n\n\"Minä pelkään sen olevan totta\", lausui hän, \"mutta luulen varmasti,\nettei hän tullut tänne rikollisissa tarkoituksissa. Hän haki\ntodellisuudessa minun rosvoani.\"\n\n\"Ja löysikin kai hänet?\" sanoi Salter sukkelasti. \"Jokin salaperäinen\nmetsänvartija.\"\n\n\"Kuinka olette saanut sen selville?\"\n\nSalter nauroi ja kiemurteli nauraessaan.\n\nAndy näki sen, tullen pahoilleen. Miehellä oli sydänvika.\n\n\"Minä en halua uskotella teille mitään\", vakuutti Boyd Salter iloiten\naikaansaamastaan vaikutelmasta. \"Scottie, niinhän tuota veitikkaa\nnimitetään, katosi täältä seuraavana päivänä, neiti Nelson matkusti\nsamana päivänä. Hän meni johonkin paikkaan Castle-kadun varrelle\nhoitamaan jotakin henkilöä. Ja ketäpä muuta kuin teidän huonomaineista\nystäväänne.\"\n\nAndylle valkeni jokin seikka.\n\n\"Downer tietysti\", sanoi hän, ja toinen nyökäytti päätään hymyillen.\n\"Mutta tuo metsänvartija? -- kuinka olette saanut kuulla hänestä?\"\n\n\"Downer jälleen ja muuan toinen veitikka -- muistaakseni joku\nMartin-niminen.\"\n\nAndy oli liian jalomielinen tahtoakseen piilottaa ihailunsa, minkä\novela Downer oli hyvin ansainnut.\n\n\"Minä luovutan koko jutun Downerille. Hän on varmasti paras\nsanomalehtimies.\"\n\n\"Hän tuli tänne puhuttelemaan minua\", selitti Salter, \"ja hänen\nvuokseen kutsuin kaikki metsänvartijani tänne kuulusteltaviksi. Heidän\njoukossaan oli muuan, joka myönsi olleensa keittiössä -- me annamme\nheille kakaota heidän ollessaan yövuorollaan -- ja menneensä ehkä\npihalle silloin kun Scottie näki erään miehen poistuvan. Niin pitkälle\nolen päässyt. Mitä tärkeää te tiedätte?\"\n\n\"Minä olen löytänyt Hilda Mastersin.\"\n\nHerra Salter kohotti katsettaan.\n\n\"Hilda Mastersinko? Kuka hän on?\"\n\n\"Te muistatte kai, herra Salter, että eräästä Merrivanin huoneen\nsalalaatikosta löydettiin muuan avioliittotodistus.\"\n\n\"Minä muistan sen. Siitä kerrottiin sanomalehdissäkin. Erään entisen\npalvelijan avioliittotodistus. Ja sen varasti teiltä jälkeenpäin tuo\nhaamu, jota nimitetään Selimiksi. Oliko se tuon naisen nimi, joka meni\nnaimisiin? Ja te sanotte löytäneenne hänet?\"\n\nAndy otti taskustaan otteen selostuksesta laskien sen pöydälle tuomarin\neteen, ja herra Salter katsoi siihen kauan aikaa, ennenkuin kiinnitti\nluusankaiset silmälasit nenälleen ja alkoi lukea.\n\nHän luki hitaasti, hyvin hitaasti. Andystä näytti kuin hän olisi\npunninnut jokaisen sanan merkitystä. Kerran hän palasi takaisinkin ja\nluki sivun uudestaan. Viisi -- kymmenen -- viisitoista minuuttia kului\nhiljaisuudessa, jonka rikkoi ainoastaan käännettyjen sivujen kahina. Ja\nAndy tuli kärsimättömäksi muistellessaan autossa odottavaa tyttöä.\n\n\"Ah!\" huudahti herra Salter laskiessaan käsikirjoituksen pöydälle,\n\"laakson haamu on paljastettu -- suurin kaikista noista ilkeistä\nhengistä, jotka ahdistavat meitä, tohtori Macleod\".\n\nAndy ei voinut oikein seurata hänen ajatuksenjuoksuaan ja toinen\nhuomasikin hänen hämmästyksensä, tullen hänen avukseen.\n\n\"Selim\", jatkoi hän, \"on nyt paljastettu kaikessa alastomassa\nhirmuisuudessaan -- tuo sielujen myyjä, sydänten särkijä ja ihmisten\nelämällä keinottelija. Tässä puhutaan juuri hänestä.\" Hän koputti\nsormellaan käsikirjoitusta, ja Andy huomasi hänen silmiensä käyneen\nluonnottoman kirkkaiksi. Mutta kaikista yllättävistä ihmeistä näytti\nhämmästyttävimmältä se, että hänen kasvonsa olivat muuttuneet\ntäyteläisiksi ja niiden syvät uurteet olivat hävinneet olemattomiin.\n\nHän oli varmaankin painanut jotakin salaista nappulaa, koska Tilling\ntuli huoneeseen.\n\n\"Tuokaa tänne pullollinen sitä viheriälakkaista portviiniä, Tilling\",\nsanoi hän, lisäten palvelijan poistuttua: \"Te olette saavuttanut voiton\n-- vielä suuremman voiton kuin jos olisitte laskenut kätenne Abraham\nSelimin olalle. Meidän pitää juhlia onnistumistanne, tohtori.\"\n\n\"Minä pelkään, etten voi enää odottaa. Neiti Nelson odottaa minua\ntuolla ulkona autossa.\"\n\nSalter hyppäsi seisoalleen, muuttui kalmankalpeaksi ja istuutui jälleen.\n\n\"Minä olen pahoillani\", sanoi hän huohottaen. \"Tein\nanteeksiantamattomasti jättäessäni hänet sinne, kuten tekin, kun te\nette ilmoittanut minulle. Olkaa niin hyvä ja tuokaa hänet tänne.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Ja sinä olit melkein tappaa hänet\", sanoi Andy Stellalle. \"Ainakin\nuutinen, että sinä istut täällä ulkona odottamassa, oli tehdä sen. Minä\nen pidä hänen ulkomuodostaan.\"\n\nSalter oli jo tointunut ennen heidän tuloaan ja katseli nyt, kuinka\nTilling kaatoi kallista viiniä laseihin.\n\n\"Suokaa minulle anteeksi, etten nouse\", sanoi Salter hymyillen. \"Vai\nautoitte te varastani.\"\n\n\"Onko Andy kertonut teille?\" kysyi Stella säikähtyneenä.\n\n\"Ei, Andy ei ole kertonut minulle mitään. Suostutte kai juomaan\nlasillisen viiniä, neiti Nelson? Ettekö? Tämä oli jo vanhaa isänne\nlapsuudessa.\"\n\nHän kohotti lasiaan Stellalle ja joi.\n\n\"Entä neiti Masters tai rouva Bonsor; mitä hänelle tapahtuu?\" kysyi hän.\n\n\"Minä luulen melkein, ettei hän rupea odottamaan sitä Lontoossa. Hän on\nkyllä tunnustanut erään salassa pysyneen rikoksen, mutta se on jo niin\nvanha, että epäilen, voisimmeko ryhtyä syyttämään häntä siitä, vaikka\ntahtoisimmekin. Varmoista merkeistä päättäen tahtoisin väittää, että\ntämä usein naitu nainen hyppää vielä neljännenkin kerran emännyyden\nlevottomaan mereen.\"\n\nSalter nyökäytti päätään.\n\n\"Naisraukka!\" sanoi hän hellästi. \"Herkkäuskoinen naisraukka!\"\n\nAndy ei ollut odottanut sitä, että tuomari voisi olla myötämielinen\nrouva Crafton-Bonsoria kohtaan.\n\n\"Hän ei ole mikään niin erittäin suuri raukka\", sanoi hän kuivasti,\n\"koska Scottie, joka on jonkunlainen tuntija, arvostelee hänen\njalokivensä sadantuhannen punnan arvoisiksi, ja Yhdysvalloissa on\nhänellä vielä kaikenlaista muutakin omaisuutta. Minä halusin puhutella\nteitä erittäinkin tuon Severnin vuoksi. Onko teillä aavistustakaan\nsiitä, missä hän nykyään oleskelee? Minä en voi olla arvelematta, että\nSelim käytti tuota avioliittoa omaksi hyödykseen.\"\n\n\"Niin hän tekikin\", myönsi Salter. \"Selim ilmoitti herra Severnille\nnaisen kuolleen, ja Severn meni uudestaan naimisiin saaden luullakseni\nlapsiakin. Mutta kun hän oli mennyt toisen kerran naimisiin,\nuhkasi Selim häntä syytöksellä kaksinnaimisesta ja hänen lastensa\nlaittomuudella, kiristäen häneltä siten suunnattomia rahasummia. Teidän\nlöytämänne sopimus oli vain konnankoukku, koska Selim ei milloinkaan\nmaksanut ystävälleni penniäkään. Hän vain peruutti erään vanhan\nsopimuksen, tuon, johon nainenkin viittaa selostuksessaan, ja laati\ntoisen vielä rasittavamman. Ja vuosien kuluessa keksi hänen ahneutensa\nyhä uusia kiristystapoja. Kuten näette, tohtori, minä olen hyvin\navomielinen teitä kohtaan. Minä tiedän enemmän Severnin vaikeuksista\nkuin olen kertonutkaan.\"\n\n\"Sitä minä en ole milloinkaan epäillytkään\", huomautti Andy hymyillen.\n\n\"Ja tekin, nuori neiti, olette nyt lähestymäisillänne suuren\nmetsästyksen loppua. Te ette ole päässyt näiden viime kuukausien läpi\nmenettämättä jotakin.\"\n\n\"Ja löytämättä myös jotakin, herra Salter\", sanoi Stella.\n\nSalter katsoi Andyyn ja sitten tyttöön.\n\n\"Toivoakseni se on totta\", virkkoi hän tyynesti. \"Entä teidän pieni\nhaamunne -- paljastettiinko se?\"\n\nStella nyökäytti päätään.\n\n\"Entä teidän -- Andyn? Minä oletan hänen ottaneen omikseen kaikki\nhaamunne -- nostaneen ne omille leveille harteilleen. Kunpa pian\nvoittaisitte ja hävittäisitte viimeisenkin!\"\n\nJa tämän hyvän toivomuksen saattamina he poistuivat.\n\nAndy nukkui iltapäivän ja aloitti heti pimeän tultua vahtimisensa\npitkässä tyhjässä huoneessa. Mutta yö kului kokonaan minkään\nhäiritsemättä hänen rauhaansa. Heti aamun valkenemisen jälkeen,\nkun hän katsoi julkipuolen ikkunasta hämärälle aukiolle, näki hän\nStellan tulevan kotoaan kantaen jotakin kädessään, ja silloin hän\nperäytyi piiloon. Stella tuli suoraan taloon ja koputti oveen hänen\nhämmästyksekseen. Hän aukaisi oven tytölle.\n\n\"Minä toin sinulle hieman kahvia ja voileipiä, Andrew\", sanoi hän.\n\"Rakas, sinä olet varmaankin hyvin väsynyt.\"\n\n\"Kuinka sinä tiesit minun oleskelevan täällä?\"\n\n\"Minä vain arvasin. Kun et sinä tullut eilen illalla luokseni, olin\nihan varma siitä, että olet vahtimassa haamuja.\"\n\n\"Sinä kummallinen tyttö! Ja minä jätin sen juuri tarkoituksellisesti\nsinulle kertomatta.\"\n\n\"Ja nähdessäsi minun nyt tulevan taloon näin varhain aamulla sinä\nepäilit pahinta.\" Hän nipisti Andyä korvasta. \"Minä otaksun, ettet\nnähnyt etkä kuullutkaan mitään?\"\n\n\"En mitään\", sanoi Andy.\n\nStella katsoi synkkään käytävään pudistaen päätään.\n\n\"Minä en luullakseni lainkaan pitäisi etsivän hommasta\", arveli hän.\n\"Andy, etkö sinä milloinkaan pelkää?\"\n\n\"Useinkin\", vastasi Andy, \"ajatellessani sitä kotia, jonka aion sinulle\nlahjoittaa --\"\n\n\"Niin, puhukaamme siitä\", sanoi Stella ja he istuutuivat\nkummitushuoneeseen, kunnes aurinko paistoi ikkunoista, ja he juttelivat\ntaloista, huoneistoista ja kalliiksi tulevasta kalustamisesta.\n\nAndy ilmestyi Great Metropolitan Hotelliin kello yhdentoista aikaan\nnäyttämättä merkkiäkään valvomastaan unettomasta yöstä. Hän halusi\nsaada vielä selvyyttä pariin kolmeen seikkaan.\n\n\"Rouva Crafton-Bonsor on matkustanut, sir\", ilmoitti konttoristi.\n\n\"Matkustanutko?\" toisti Andy hämmästyneenä. \"Milloin hän lähti?\"\n\n\"Eilen iltapäivällä, sir. Hän ja professori Bellingham lähtivät\nyhdessä.\"\n\n\"Ottiko hän kaikki tavaransa mukaansa?\"\n\n\"Kaikki, sir.\"\n\n\"Tiedättekö te, mihin ne lähetettiin?\"\n\n\"Minulla ei ole siitä pienintäkään aavistusta. Rouva sanoi lähtevänsä\nrannikolle muutamiksi päiviksi.\"\n\nTämä oli pettymys Andylle.\n\nHän meni numero 73:een Castle-kadun varrelle toivoen tapaavansa siellä\nScottien. Mutta hän tapasikin sen sijaan hämmästyneen Martinin.\n\n\"Ei, tohtori, Scottie ei ole ollut täällä kolmeen päivään.\"\n\n\"Eikö hän antanut teille minkäänlaisia määräyksiä tämän varasluolan\nhoitamisesta?\" sanoi Andy.\n\n\"Ei, sir\", epäsi Martin, mutta hänen äänensä kuulosti niin\ntyytyväiseltä, että Andy tiesi hänen valehtelevan.\n\nSellaisen henkilön ristikuulustelusta ei olisi ollut mitään hyötyä,\njonka totuudenrakkaus oli epäilyttävän vähäinen kaikkina aikoina, ja\nAndy palasi Beverley Greeniin mennen nukkumaan.\n\nKello yhdeksän aikaan hän pujahti Merrivanin taloon. Johnston oli\ntuonut päivällä nojatuolin huoneeseen. Se oli hyvin mukava, ja Andy\nhuomasi piankin rupeavansa torkkumaan.\n\n-- Tämä ei kelpaa, tuumi hän itsekseen ja astellen julkipuolen ikkunan\nluo avasi sen päästääkseen huoneeseen raitista ilmaa.\n\nBeverleyn kirkonkello löi yhtä, eikä vielä kuulunut merkkiäkään\nvieraasta. Hän oli aukaissut takaikkunan säpit ollen varma, että vieras\noli kulkenut sen kautta, kun Johnston oli nähnyt hänet ikkunassa.\n\nKello kahden aikaan oli Andyn leuka vaipunut rinnalle, ja hänen\naivonsa olivat täynnä hämmentäviä ajatuksia Stellasta ja rouva\nCrafton-Bonsorista.\n\nJa silloin hän kuuli äänen, heräten valveille muutamissa\nsilmänräpäyksissä. Katsoessaan takaikkunaan hän näki tumman olennon\nheikkoa valaistusta vasten. Sähköjohdot oli korjattu hänen pyynnöstään\npäivällä, ja hän hiipi varovasti katkaisijan luo. Ulkopuolella seisova\nmies kohotti hiljaa alinta työntöikkunaa. Se nousi yhä korkeammalle,\nja sitten Andy kuuli jalan pehmeän laskeutumisen lattialle. Hän ei\nvääntänyt kuitenkaan vielä valoa palamaan, vaan odotti ja sitten:\n\n\"_Nouse uhmaamaan minua, Abraham Selim, sinä koira!_\"\n\nÄäni kajahti jyrähtäen tyhjässä huoneessa.\n\n\"_Nouse!_\" huusi mies jälleen, ja Andy väänsi valon palamaan.\n\nMuuan keltaiseen aamupukuun pukeutunut mies seisoi lattialla selin\navonaiseen ikkunaan ja hänen ojennetussa kädessään oli pitkäpiippuinen\nrevolveri, suunnattuna suoraan hänen näkymätöntä vihollistaan kohti.\n\nSalter! Boyd Salter!\n\nAndy oli huudahtaa hämmästyksestä. Siis oli Boyd Salter, tämä kylmä ja\ntyyni mies, väistänyt hänen paulojaan niin taitavasti ja varmasti!\n\nHänen silmänsä olivat ihan auki ja tuijottivat tylsinä eteensä.\n\nHän nukkui. Andrew oli tiennyt sen kuullessaan hänen epäselvän käheän\näänensä.\n\n\"Tästä saat, sinä kirottu roisto!\"\n\nOlento sähähti tämän sanan, ja kuului napsahdus. Ja sitten hän näki\nSalterin taivuttavan päätään lattiaa kohti. Hän tuijotti juuri siihen\nkohtaan, josta Merrivan oli löydetty, ja sitten hän vaipui hitaasti\npolvilleen ja kosketti haparoiden käsillään ruumiiseen, jonka hän oli\nnäkevinään. Ja hän puhui koko ajan itsekseen päästellen vihamielisen\ntyytyväisyyden nyyhkyttäviä ääniä.\n\nHän oli tekevinään rikoksen uudelleen -- ei ensi kertaa. Salter oli\nöisin noussut vuoteeltaan ja toistanut toistamiseen murhan jokaisen\nerityiskohdan. Oli kummallista katsella hänen tarkastelevan pöytää,\njota ei ollut huoneessa, ja aukaisevan kassakaapin, joka oli viety\npois, mutta Andrew katseli häntä lumottuna, kun hän raapaisi tulen\ntikkuun ja sytytti palamaan, kuten hän luuli, uuniin kokoamansa\npaperit. Sitten hän pysähtyi paikalle, mistä kirje oli löydetty.\n\n\"Te ette tule lähettämään enää mitään kirjeitä, Merrivan; vieköön\nteidät piru! Ette tule pistelemään enää kirjeitä ovien alle. Tämä kirje\noli varmaankin aiottu minulle?\" Hän kääntyi sinnepäin, missä hän luuli\nruumiin lepäävän. \"Minulleko?\" Hänen katseensa kääntyi äkkiä muualle.\nHän näytti ottavan lattialta jotakin. \"Minun täytyy ottaa mukaani tytön\nhuivi\", mumisi hän. \"Stella raukka! Tämä paholainen ei tule tekemään\nteille pahaa. Minä otan sen mukaani.\" Hän pisti kätensä taskuunsa kuin\nhän olisi ollut panevinaan sinne jotakin. \"Jos se löydetään täältä,\nluulevat he teidän olleen täällä minun ampuessani hänet.\"\n\nAndrew huohotti.\n\nNyt oli hänelle kaikki päivänselvää. Abraham Selim ja Merrivan olivat\nyksi ja sama henkilö, ja tuo uhkaava kirje, jonka hän oli luullut\ntulleen Merrivanille, olikin todellisuudessa ollut hänen itsensä\nkirjoittama. Niin se oli! Merrivan oli aikonut mennä ulos sinä yönä\nviedäkseen kirjeen kartanoon; oli kirjoittanut sen, käärinyt sen kokoon\neikä ollut ehtinyt vielä kirjoittaa osoitetta kuoreen, kun tuomio hänet\nsaavutti.\n\nSalter liikkui hitaasti ympäri huonetta. Muutamia sekunteja myöhemmin\nhän oli jo poistunut ikkunasta. Hän sulki sen mentyään, mutta Andrew\noli puistossa muutamien sekuntien kuluttua ja seurasi unissakulkijaa,\njoka hiipi hedelmätarhaan, ja sitten:\n\n\"Siirtykää syrjään minun tieltäni, te kirottu!\"\n\nÄäni oli Salterin, ja sitten kuului jälleen pistoolin napsahdus.\n\nNiin kuoli siis Sweeny. Sweeny oli ollut siellä. Hän oli nähtävästi\nsaanut selville Selimin henkilöllisyyden ja vahti sinä yönä taloa.\nKaikki näytti niin yksinkertaiselta nyt. Merrivan oli kiristänyt\nSalteria. Mutta kuka olikaan Severn -- Severn, tuo Hilda Mastersin mies?\n\nHän seurasi kävelijää hedelmätarhan puiden suojassa ja sitten\npensasaidan portin läpi. Salter oli omilla maillaan ja käveli\nunissaankulkijoiden kummalliseen harkittuun tapaan. Andrew seurasi\nhäntä päästämättä häntä näkyvistään. Salter seurasi Lähdeviidalle\njohtavaa polkua, kääntyi sitten äkkiä vasemmalle ja meni niiden\nniittyjen poikki, joita pitkin päästiin suoraan Beverley Halliin.\n\nMutta hän oli tuskin ehtinyt astua tusinaakaan askelta, kun ruohikosta\nvälähti tulenleimahdus, kuului kumea paukahdus, ja Salter horjui\neteenpäin ja kaatui. Andy oli sekunnissa hänen vierellään, mutta hän ei\nenää liikahtanutkaan.\n\nHän sytytti taskulamppunsa huutaen apua, jolloin muuan ääni vastasi\nhänelle melkein heti. Huutaja osoittautui erääksi Madding-nimiseksi\nmetsänvartijaksi, jonka hän oli tavannut ennenkin.\n\n\"Mitä on tapahtunut, sir?\" sanoi Madding tunnettuaan Andyn. \"Te olette\nvarmaankin kompastunut johonkin hälytyspyssyyn. Me olemme virittäneet\nuseita tänne puistoon saadaksemme salametsästäjät kiinni. Hyvä Jumala!\"\nhuohotti hän. \"Tämähän on herra Salter!\"\n\nHe käänsivät kaatuneen miehen selälleen. Andy avasi aamupuvun ja painoi\nkorvansa hetkiseksi Salterin rinnalle.\n\n\"Minä pelkään hänen kuolleen\", sanoi hän.\n\n\"Kuolleenko?\" toisti toinen peloissaan. \"Mutta pyssyssähän ei ollut\nluotia.\"\n\n\"Se herätti hänet, ja säikähdys tappoi luullakseni hänet, ja yleensä,\nMadding, luullakseni olikin parasta, että hän kuoli tällätapaa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Haamu on paljastettu.\"\n\nAndy tuli Nelsonin arkihuoneeseen istuutuen väsyneenä tuolille.\n\n\"Millaiset ovat viime uutiset, rakkaani?\" Stella istuutui tuolin\nkäsipuulle laskien kätensä hänen päälaelleen.\n\n\"Se on juuri viimeisin.\"\n\nAndy otti sanomalehtileikkeleen taskustaan antaen sen hänelle.\n\n\"Minä löysin tämän Salterin kassakaapista. Ah niin, poika suhtautuu\nsiihen melko tyynesti. He olivat odottaneet sellaista loppua. He\ntiesivät hänen kulkeneen unissaan mullasta, jota oli tarttunut hänen\nyöpukunsa lahkeisiin, ja heillä oli vartija oven takana. Mutta vanhassa\nkartanossa on paljon salaportaita, ja hän pääsi lähtemään joka kerta.\nMitä siitä ajattelet?\"\n\nStella luki leikkeleen uudestaan. Se oli leikattu vuoden 1889:n\nTimesistä.\n\n    \"Herra Philip Boyd Salter-vainajan testamentin määräysten\n    mukaisesti saa herra John Severn, hänen sisarenpoikansa, joka on\n    hänen ainoa perillisensä, hänen nimensä ja arvonimensä. Laissa\n    säädetty julistus siitä on tämän saman numeron lakitietojen\n    joukossa.\"\n\n\"Koko juttu on siinä\", sanoi Andy. \"Severn oli Boyd Salter koko\najan, ja jos minulla olisi ollut niin paljon järkeä päässäni, että\nolisin lukenut läpi hänen enonsa testamentin, olisin tiennyt tämän\nkaiken jo kuukausi sitten. Hän kuoli onnellisena. Vuosikausia hän oli\nelänyt syyllisyytensä varjon ahdistamana ja tietäen, että jos vain\nMerrivan puhuu, ei hänen pojallaan ole mitään oikeutta arvonimeen eikä\nmaatilaan, jotka voidaan luovuttaa vain lailliselle perijälle. Ja\nkun toin hänelle Hilda Mastersin selostuksen -- muuten se naikkonen\nmeni naimisiin Scottien kanssa päivää ennen heidän lähtöään -- ja\nkun siitä kävi ilmi, että tuo avioliitto jo naimisissa olevan Hildan\nkanssa oli mitätön ja siis hänen myöhempi avioliittonsa laillinen, niin\nmuistatko minun kertoneen sinulle, että hän näytti äkkiä pariakymmentä\nvuotta nuoremmalta? Minä hämmästyin hieman hänen sanoistaan, että\nsuurin haamu oli paljastettu, mutta hän puhui totta. Tähän liittyi\nhänen suurin pelkonsa. Suojellakseen poikaansa häpeältä hän tappoi\nMerrivanin eli Selimin. Ja suojellakseen häntä vielä paremmin hän meni\nWilmotin asuntoon metsänvartijaksi pukeutuneena ja varasti ja poltti\navioliittotodistuksen.\"\n\n\"Kuinka hän tiesi sen joutuneen sinne?\"\n\n\"Downer ilmaisi sen tuossa ilkeässä kirjoituksessaan meistä.\"\n\n\"Kuinka Selimin omaisuuden käy? Joutuuko se Arthurille?\"\n\nAndy pudisti päätään.\n\n\"Se joutuu lisäämään professori Bellinghamin omaisuutta\", sanoi hän.\n\"Melko surullista, vai mitä?\"\n\nStella nauroi kiertäen käsivartensa hänen kaulaansa.\n\n\"Andy, enkö minäkin ole jonkunlainen haamu? Et suinkaan lähde tiehesi,\nennenkuin tyynnytät levottoman henkeni?\"\n\n\"Sinä olet häpeämätön nainen\", sanoi Andy. \"Olet aina ollut sellainen.\"\n\nSeurasi lyhyt onnen täyttämä rauhallinen väliaika.\n\n\"Scottie on hyvin ovela\", tokaisi Stella äkkiä.\n\n\"Ovelako? Luullakseni hän on sellainen. Mutta miksi ajattelet sitä?\"\n\n\"Siksi, että Scottie hankki itselleen niin äkkiä avioliittolupakirjan\nja --\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHerra Downer kuuli uutisen viikkoa myöhemmin. Hän ei surrut eikä\njuuri iloinnutkaan. Hän oli liikemies, jolle häät ja murhat olivat\nsamanarvoisia. Saatuaan puhelun _Megaphoneen_ hän sanoi asianomaiselle\ntoimittajalle:\n\n\"Macleod on mennyt naimisiin tuon Nelsonin tytön kanssa. Minä voin\nkirjoittaa teille palstallisen todella hyvää lukemista sisäsivuille\ntuosta liitosta. Saan varmasti rouvan kuvan. Hän tekee vaikka mitä\nhyväkseni. Pari palstaako? Hyvä on!\"\n\n\n\n"]