[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fEYHL4bOd2rNhFege6SWpcIDRwOBPUblIeFA9VB8BLrc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":16,"language":19,"yearPublished":20,"yearPublishedTranslation":21,"wordCount":22,"charCount":23,"usRestricted":24,"gutenbergId":25,"gutenbergSubjects":26,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":33,"gutenbergTranslators":34,"gutenbergDownloadCount":35,"aiDescription":36,"preamble":37,"content":38},2123,"Pietari Schlemihl'in eriskummalliset elämänvaiheet","Chamisso, Adalbert von",1781,1838,"2123-chamisso-adalbert-von-pietari-schlemihl-in-eriskummalliset-elamanvaiheet","2123__Chamisso_Adalbert_von__Pietari_Schlemihl'in_eriskummalliset_elämänvaiheet",null,"romaani",[14,15],"tieteisfiktio","fantasia",[17,18],"klassikot","saksalainen","fi",1814,1902,16030,101375,false,36834,[27],"Fables",[29,30,31,32],"Classics of Literature","German Literature","Novels","Science-Fiction & Fantasy","\"Pietari Schlemihl'in eriskummalliset elämänvaiheet\" by Adelbert von Chamisso is a novella written in 1814. A man sells his shadow to the Devil for a bottomless wallet, only to discover that society shuns those without shadows. Rejected by his beloved and consumed by guilt, he must choose between reclaiming his shadow by surrendering his soul or finding another path. His journey leads him through despair, scientific exploration with seven-league boots, and ultimately toward an unexpected reconciliation with himself and the natural world. (This is an automatically generated summary.)",[],294,"Saksalainen klassikkotarina Pietari Schlemihlistä, joka myy varjonsa salaperäiselle harmaalle herralle vastineeksi ehtymättömästä kultapussista. Kauppa osoittautuu raskaaksi taakaksi, sillä varjottomuus johtaa sosiaaliseen eristykseen ja pakottaa miehen vaeltamaan maailmalla etsimässä rauhaa.","Adalbert von Chamisson 'Pietari Schlemihl'in eriskummalliset\nelämänvaiheet' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2123. E-kirja on\npublic domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","PIETARI SCHLEMIHL'IN ERISKUMMALLISET ELÄMÄNVAIHEET\n\nKirj. saksaksi\n\nAdalbert von Chamisso\n\n\nNuorten kirjasto XII.\n\n\n\n\n\nOulussa,\nKustantaja K. F. Kivekäs,\n1902.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nOnnellisen, vaan kumminkin varsin vaivaloisen merimatkan perästä\nsaavuimme lopultakin satamaan. Veneestä maihin noustuani, kokoilin\nvähäset tavarani, heitin tavaramytyn selkääni ja aloin väen-vilinän\nläpi astuskella, kunnes saavuin muutamaan pieneen taloon, jonka\nseinällä oli kyltti. Huonetta kysyessäni ravintolan edeskäypä mittaili\nminua kiireestä kantapäähän ja opasteli minua huoneeseeni. Pyysin\nraitista vettä ja tietoa herra _Tuomas Johnin_ osotteesta, aikomukseni\nkun oli käydä hänen puheella. Edeskäypä neuvoi: \"Pohjoistullista kun\nmenette, ensimmäinen talo oikealle käsin, iso, uusi talo, rakennettu\npunasesta ja valkosesta marmorista, epäluku on siinä pylväitä.\" Hyvä.\n-- Oli varhainen aamuhetki, aloin aukasta matkalaukkuani heti, puin\nylleni uuden, sievän, mustan takkini, koin muutenkin sievistää asuani,\npistin suosituskortin taskuun ja lähdin paikalla käymään sen miehen\nluo, jolle minulla oli asiaa ja joka toivottavasti olisi minulle\navullisena, eikähän minulla isoja vaatimuksia ollutkaan.\n\nKulettuani Pohjoiskatua ja saavuttuani sen päähän, näin heti valkoisen\ntalon pylväineen paistavan viheriäin lehtipuitten välistä; -- \"tässä\nsiis,\" ajattelin, puhdistin saappaani nenäliinallani, laitoin\nkaulahuivini siivoon kuntoon ja nykäsin ovikellon nauhasta. Kuulin\nkellon soivan ja paikalla aukesi ovikin. Eteisessä kysyttiin nimeäni ja\nasiaani, jonka jälkeen ovenvartija läksi ilmoittamaan tulostani ja\nminulle suotiin kunnia päästä herra Johnin puheelle, puutarhaan\nkäymään, jossa hän oli muutamien vieraittensa kanssa. Kohta arvasin\nkuka läsnäolevain joukossa oli talon isäntä, herra John, hän näet kun\noli sangen lihava ja tyytyväisen näköinen. Varsin ystävällisesti hän\ntervehti minua -- niinkuin rikas osaa toisinaan köyhempää\nlähimmäistänsä alhaisesti puhutella, jopa kääntyi puoleeni, silti\ntoisia vieraitaan syrjäyttämättä, ja vastaanotti sen kirjeen, minkä\ntoin hänelle. -- \"Vai niin, vai niin, veljeltäni; enpä ole isoon aikaan\nkuullut hänestä. Onko hän kuinka terve nykyään? -- Tuohon paikkaan\",\njatkoi hän puhettaan, muitten vieraittensa puoleen kääntyessään,\nodottamatta minulta vastausta, ja osotti sillä kädellään, jossa oli\nkirje, muuatta mäen kukkulaa, \"tuonne aijon rakennuttaa sitä uutta\ntaloa.\"\n\nEi hän kirjettä avannut eikä keskustelua lopettanut, rikkaudesta kun\nruvettiin puhumaan. \"Jolla ei ole vähintäinkin yksi miljoona rahaa,\"\narveli hän, \"se on, suokaahan minulle anteeksi rohkea sanani, roisto!\"\n\"Tosi se!\" myönsin minä innokkaasti. Tuo mahtoi olla hänestä mieluista\npuhetta, sillä hän hymyili ja sanoi: \"Jääkäähän tänne, ystävä rakas,\nehkä saan joutilasta aikaa, niin selvitän ajatukseni siitä asiasta,\"\nhän näytti kirjettä, minkä heti pisti taskuunsa, ja kääntyi muun seuran\npuoleen. -- Hän tarjosi käsivartensa muutamalle nuorelle rouvalle,\ntoiset herrat hääräilivät muitten naisten ympärillä, itsekukin löysi\nEevansa, jonka jälkeen mentiin sille mäelle, johon talon isäntä oli\nluvannut rakennuttaa uutta taloa.\n\nMinä kuljin perässä jotten olisi kellekään vaivaksi, sillä ei kukaan\nhuolinut minusta. Seura oli hyvällä tuulella, rupateltiin ja\nnaurettiin, laskettiin leikkiä totisista asioista ja taas joutavista\nasioista puhuttiin niinkuin ne olisivat olleet totisia, ja varsinkin\npoissa olevat tuttavat ja ystävät sekä heidän tapansa ja olonsa olivat\npilan ja leikin esineenä. Eivät ne tunteneet minua enkä minä heitä,\nniin että en paljo välittänytkään mistä oli kysymys, ja oli minulla\npaitsi sitä muuta miettimistä.\n\nSaavuimme tuolle mäelle; ruusupensaita kasvoi siinä ympäriinsä. Kaunis\n_Fanny_, joka näytti olevan kaikkein erinomaisessa suosiossa, omin\nkäsin taittoi muutamasta pensaasta oksan, vaan haavottui häneltä hento,\nsievä, käsi siihen kun kävi muuan oka, ja verta alkoi juosta, Sitä\nkaikki pahoilemaan luonnollisesti. Laastaria kyseltiin. Muuan\nhiljainen, hoikka, laiha ja pitkä, vanhanpuoleinen mies, joka\nvieressäni käveli, pisti heti oikean kätensä poveensa ja otti harmajan\ntakkinsa taskusta pienen lompakon, aukasi sen, kumartui syvään sille\nkauniille Fannylle ja tarjosi hänelle haluttua englantilaista\nlaastaria. Fanny otti tarjotun vastaan, tarjoojaa silti kiittämättä,\npani sen laastarin haavalleen, jonka jälkeen jatkettiin kävelyä mäen\nkukkulalle asti, josta olikin erinomaisen ihana näköala isoon\npuutarhaan monimutkaisine teineen ja polkuineen sekä aavalle meren\nselälle asti.\n\nOli siinä näköala todellakin jalo ja ihana. Valkea pilkku näkyi\ntaivaanrannalla tummankarvaisen meren ja sinisen taivaan rajalla.\n\"Tähystin tänne!\" käski Tuomas John, ja ennenkuin palvelijat ehtivät\nliikahtamaankaan, oli se harmaja mies, nöyrästi kumartaen, pistänyt\nkätensä takintaskuun ja herra Johnille antanut komean, ison tähystimen.\nHerra John, joka heti alkoi tähystimellä katsoa merelle päin, kertoi\nvierailleen, että siellä näkyi muuan laiva, joka eilettäin oli lähtenyt\nsatamasta, vaan epäedullisen tuulen vuoksi ei päässyt tuota etemmäs.\nTähystin meni miehestä mieheen, naisesta naiseen eikä enää palannutkaan\nharmajan, laihan miehen taskuun. Minä ihmettelemään ja katselemaan\ntuota miestä enkä päässyt ymmärtämään mitenkä tuo isonpuoleinen\ntähystin oli mahtunutkaan hänen pieneen, joutavan näköiseen taskuunsa.\nVaan muut vieraat eivät olleet millänsäkään eivätkä välittäneet siitä\nharmajasta miehestä vähääkään, yhtä vähän kuin minustakaan.\n\nVirvokkeita tuotiin lautasilla vieraille, niitä komeimpia, makeimpia\nhedelmiä, tiesi kuinka kaukaa, eteläisistä maista. Herra John oli\nkohtelias ja mukava isäntä ja puhutteli minuakin: \"Maistakaahan näitä\nhedelmiä, niitä ei teillä ole tarjona ollut suinkaan merimatkoillanne.\"\nKumarruin, vaan hän ei katsonut minua, oli jo puhuttelemassa muita\nvieraitaan.\n\nOlisi tehnyt mieli istua ruohikkoon, mäen rinteelle näet, josta näkyi\nlaajalti merta ja taivasta, vaan maa oli kovin kostea. Olisipa mukava\nkerrassaan jos olisi turkkilaisia mattoja levittää tähän, arveli muuan.\nHän oli sen toivomuksensa tuskin ehtinyt lausua julki, niin se harmaja\nmies oli pistänyt jo kätensä taskuun, josta veti esille, häveliäästi,\njopa nöyrästi, hyvin komean, kullalla kirjaillun, turkkilaisen peitteen\nlevittääkseen sitä ruohikolle. Palvelijat ottivat sen vastaan,\nvälinpitämättömästi vallan, ja levittivät sitä ruohikolle, Siihen\nmentiin sitte istumaan pitemmittä mutkitta; ja minä puolestani taas\nkummailemaan ja katsomaan sitä harmajaa miestä, hänen taskuaan, sitä\nturkkilaista peitettä, joka oli kymmenen kyynärää pitkä ja viisi\nkyynärää leveä, luulin unennäöksi enkä tiennyt mitä uskoa, varsinkin\nkun eivät muut huomanneet mitään erinomaista tapahtuneen.\n\nOlisin mielelläni kuullut tuosta miehestä jotain selvitystä ja kysellyt\nkuka hän oli; en vain arvannut keltä kysyisin, sillä pelkäsin melkein\nenemmän herrain palvelijoita kuin palvelijain herroja. Lopulta rohkenin\nkysyä muutamalta nuorelta mieheltä, joka ei näyttänyt minusta varsin\nniin arvokkaalta kuin nuo toiset ja joka useinkin oli seisonut\nyksikseen. Hiljaisella äänellä pyysin häntä sanomaan kuka on tuo\navulias herra, joka on harmajissa vaatteissa. -- \"Sekö, joka näyttää\nniin hoikalta kuin räätälin neulasta irtaunut lanka?\" -- \"Se, joka\nseisoo tuossa yksikseen!\" -- \"Sitä en tunne,\" vastasi hän, ja näytti\nkuin häntä ei olisi haluttanut minun kanssa keskustelua jatkaa, sillä\nhän poistui ja alkoi puhutella muuatta toista palvelijaa, tiesi mistä\njoutavista asioista puhuivatkaan.\n\nPäivä alkoi räikeämmästi paistaa ja naisten oli paha olla; se kaunis\nFanny kysyi huolettomasti siltä harmajalta herralta, jota, minun\nhavaitakseni, ei kukaan ollut vielä puhutellut ensinkään, kysyi\nkevytmielisesti: oliko hänellä kukaties telttakin? Harmaja mies\nkumartui syvään, aivan kuin jos olisi häntä kovasti kunnioitettu tuolla\nkysymyksellä, ja käsi oli hänellä jo taskussa, josta hän veti esille\ntelttavaatteen, teltan riu'ut, nuorat, rautaiset muut osat, sanalla\nsanoen: kaikki, mikä komeaan, isoon telttaan kuuluu. Muut herrat\nauttoivat sitä pystyttämään paikoilleen, sen turkkilaisen peitteen\npäälle näet -- eikä ketään ihmetyttänyt tämä tapaus. --\n\nMinun oli jo paha olla, alkoipa kerrassaan kauhistuttaakin kaikki\ntämä, vaan kummempaa oli tulossa. Näet jonkun pyynnöstä harmaja mies\npäälle-päätteeksi otti taskustaan; kolme ratsuhevosta, oikein todesta,\nisoa hevosta satuloineen suitsineen! -- ajattelehan tuota -- kolme\nsatuloittua hevosta samasta taskusta, mistä hän jo oli ottanut\nlompakon, tähystimen, kymmenen kyynärää pitkän ja viisi kyynärää leveän\npeitteen, sekä teltan riukuineen rautoineen! Jollen vakuuttaisi sinulle\nomin silmin tuota nähneeni, et varmaankaan uskoisi. --\n\nVaikka tuo mies oli niin ujon ja nöyrän näköinen ja vaikka muut niin\nvähä näyttivät huolivan hänestä, niin hirvitti minua kumminkin hänen\nkalpeat kasvonsa, joita en voinut heittää katsomasta, siihen määrään\nettä ne kävivät minulle sietämättömiksi.\n\nPäätin salaa poistua näitten kummallisten ihmisten seurasta eikä se\nvaikea ollutkaan, siihen nähden näet että minulla ei ollut niitä\njoukossa, jotka olisivat minua kaivanneet. Tahdoin palata kaupunkiin,\nhuomenna toistamiseen mennäkseni herra Tuomas Johnin puheelle ja, jos\nuskaltaisin, kysyäkseni häneltä mitä miehiä tuo harmaja mies on. --\nKunhan olisi kunnialla sieltä päässyt.\n\nOlin jo ehtinyt ruusupensaikon läpi mäkeä alas ja kävelin muutamassa\nruohikossa, jossa ei ollut pensaita eikä puita, jolloin, pelosta että\njoku näkisi minun kulkevan kauniissa ruohikossa ja rumaksi polkevan,\nloin silmät taakseni. -- Vaan kylläpä pelästyin nähdessäni\nharmajatakkisen miehen tulevan perässäni ja lähestyvän minua. Hän\nsieppasi heti hatun päästään, kumartui syvään, jotta ei kukaan ollut\nniin nöyrästi minua tervehtinyt eläissäni. Aivan selvä oli, että hän\ntahtoi minua puhutella enkä voinut, olemalla epäkohtelias, välttää\ntervehtimästä häntä minä puolestani. Otin hatun päästäni minäkin,\nkumarruin ja seisoin päivän paisteessa kuin naulattu. Jäykästi ja\npelosta kauhuissani katselin häntä niinkuin lintu ikäänkuin, jota\nkäärme on katseellaan lumonnut. Vaan hän näytti sangen nololta; ei\nluonut silmäänsä maasta, kumartui useampia kertoja, tuli lähemmäs ja\nalkoi minua puhutella hiljaisella, väräjävällä äänellä, suunnille sillä\nlailla kuin kerjäläinen puhuttelee sivukulkevia.\n\n\"Suokaahan, hyvä herra, anteeksi, että uskallan teitä puhutella,\nminulla on jotain teiltä pyydettävää. Olkaahan niin armollinen...\"\n\n\"Hyvänen aika, mitä saattaisikaan olla minulla teille annettavaa,\nteille, joka...\" me hämmästyimme molemmat, siltä minusta näytti, ja\npunastuimme.\n\nOltuaan hetken ääneti, hän ryhtyi taas puheeseen ja sanoi: \"En ole\nkauan ollut seurassanne, vaan useampia kertoja olen kumminkin jo\nmerkille pannut, että teillä, hyvä herra, on -- suokaahan anteeksi,\nettä sanon sen näin suoraan -- erinomaisen komea, oikein komea varjo;\nolen sen ohessa huomannut, että te, seisoessanne päivän paisteessa,\njotenkin välinpitämättömästi, vaikkapa kukatiesi itse olette siitä\nkylmäkiskoisuudestanne epätietoisena, katselette tuota komeata\nvarjoanne. Antakaa anteeksi, että näin olen rohjennut otaksua. Vaan\nkoska te ette pidä suuressakaan arvossa varjoanne, niin suostutte kai\nminulle myömään sen; häh?\"\n\nHämmästyin jotta joutui pääni vallan pyörälle. Minunko pitäisi myydä\nhänelle varjoni? Sepä vasta kumma kauppa! Hän mahtaa olla hullu,\najattelin, ja muuttuneella äänellä, mikä paremmin sopi hänen\nnöyryytensä rinnalla, vastasin näinikään:\n\n\"Onhan teillä oma varjonne, hyvä ystäväni! Vieläkö minun varjoani\nhaluatte? Sepä olisi tosiaankin eriskummallinen kauppa!\" -- Siihen hän\nvirkkoi tyyneesti: \"Minulla on taskussani paljo tavaraa, joka teistä\nvarmaankaan ei ole arvotonta; ne kalut ovat sen arvoisia, että ei ole\nmikään hinta liian suuri.\"\n\nTaas rupesi minua pelottamaan kun muistui mieleeni hänen taskunsa, enkä\nymmärtänyt mitenkä olin saattanut häntä hyväksi ystäväkseni sanoa.\nKoitin jos mahdollista korjata typeryyteni. \"Vaan, hyvä herra, antakaa\nminulle anteeksi, nöyrimmälle palvelijallenne; en ymmärrä oikein\najatustanne, kuinka saattaisin varjoani...\"\n\nHän kiirehti kesken puhettani sanomaan: \"Pyydän teitä sallimaan, että\npaikalla maasta nostan tuon varjonne ja pistän taskuuni; millä tavalla\nsen irroitan siitä, se jättäkää minun huolekseni.\" Ja harmaja mies\nalkoi luetella kaikkia hyvää, tiesi mitä kaikkia, jota hän olisi\nhalukas heti antamaan minulle varjoni hinnaksi. Muitten kalliitten\ntavarain joukossa, joita hän luetteli useampia nimeltä, hän mainitsi,\nsivumennen, \"onnen kukkaroakin,\" josta sanasta minä ihastuin heti\nikihyväksi ja huusin: \"Onnen kukkaroa, onnen kukkaroa!\" Sillä, vaikka\nolin kovasti peloissani, tuo yksi ainoa sana vei minulta mielen ja\nhurmasi minut kerrassaan. En nähnyt muuta mielessäni kuin kiiltäviä\nkultarahoja, kultarahoja vain.\n\n\"Suvaitkaa, armollinen herra -- harmaja mies kehotti -- tätä kukkaroa\nkatsella.\" Hän pisti kätensä taskuunsa ja otti sieltä suuren puoleisen,\nvahvan, nahasta ommellun kukkaron, jonka toisessa päässä oli vahvat\nnahkaset nauhat, ja heitti sen minulle. Avasin sen ja kouraani tuli\npaikalla kymmenkunta kultarahoja, toinen kymmenkunta kultarahoja, vielä\nkolmas, jopa neljäskin kymmenkunta kultarahoja; paiskasin käteni\nharmajan miehen kouraan kiireen kautta ja sanoin: \"Tuossa käteni!\nKauppa on tehty; jos tämän kukkaron annat varjoni hinnaksi, niin olkoon\nmenneeksi, saat viedä varjoni.\" Harmaja mies polvistui heti eteeni ja\nerinomaisen taitavasti hän irroitti minun varjoni ruohikosta,\npääpuolesta alkaen jalkoihin asti, hiljaa jotta ei kuulunut hiiren\nhiiskausta, kääri ja laski sen sievästi kokoon sekä pisti lopulta\ntaskuunsa. Hän nousi seisoalleen, kumartui vielä kerran minulle ja\nperäytyi sen jälkeen ruusupensaikkoon päin. Minusta kuului kuin olisi\nhän itsekseen hiljaa nauranut. Vaan minä pidin kukkaroa nauhoista\nkiinni; ja maassa oli yltympäriinsä kirkasta päivänpaistetta, minulla\nkun ei ollut enää varjoa mitään; olin kuin huumauksissa.\n\n\n\n\nII.\n\n\nToinnuin lopulta ja kiirehdin pois tuosta talosta, jossa minulla ei\nollut toivoakseni enään mitään toimitettavaa. Ensinnä täytin taskuni\nrahoilla, heitin kukkaron nauhat kaulani ympäri ja sidoin ne lujaan\nsolmuun sekä panin itse kukkaron niin piiloon vaatteeni alle povelleni\nettei kukaan sitä siitä löytäisi. Kenenkään huomaamatta pääsin\npuistosta pois, saavuin maantielle ja aloin kävellä kaupunkiin päin. Ei\naikaakaan, kuului takaa huuto: \"Arvosa herra, kuulkaahan, kuulkaahan!\"\nKatsoessani taakseni, näin muutaman eukon, joka huusi: \"katsokaa\neteenne, olette hukanneet varjonne\". \"Kiitos hyvästä neuvostanne!\"\nvastasin ja heitin kultarahan eukolle sekä poistuin puitten varjoon.\n\nKaupungin portille tullessani, huusi minulle portinvartija: \"Mihinkä\nolette varjonne jättäneet?\" ja kohta sen jälkeen kaksi vaimoa säikähti,\nnähdessään minut, ja huusi: \"Hyvänen aika, mies paralla ei ole varjoa!\"\nMinua alkoi jo suututtaa ja huolellisesti rupesin välttämään auringon\npaistetta. Vaan se ei käynyt kaikkialla laatuun, esimerkiksi muutamalla\nleveällä valtakadulla, jonka poikki oli minun mentävä, sinä hetkenä\npäälle päätteeksi, onnettomuudekseni, kun pojat olivat koulusta kotiin\nmenossa. Muuan kyttyräselkä poikaviikari -- muistan tarkkaan vieläkin\nminkänäköinen hän oli -- äkkäsi heti, että olin varjoton. Hän paikalla\nhuutamaan kaikille sen kaupunginosan koulunuorisolle tiedoksi\nvarjottomuuttani, eikä aikaakaan kun alettiin heittää niskaani kiviä ja\nlokaa. \"Oikeilla ihmisillä on tapana ottaa varjonsa matkaansa\npäivänpaisteeseen lähtiessään!\" pahukset huusivat perässäni.\nPäästäkseni heistä rauhaan aloin heittää rahoja heille kourittain ja\nhypähdin muutaman issikan vaunuihin, jonne moniaat sääliväiset ihmiset\nminua auttoivat.\n\nKäskin ajurin ajaa täyttä vauhtia poikalaumaa pakoon ja yksikseni\njouduttuani aloin katkerasti itkeä. Mieleeni juolahti se ajatus, että\nniinkuin kulta on tässä matoisessa maailmassa ihmisarvoa ja hyvettä\narvokkaampaa muka, samassa määrässä pidetään varjoakin kultaa\nparempana; ja niinkuin ennen olin pitänyt omantuntoni rikkautta\nkalliimpana, olin nyt varjoni halpaseen rahaan vaihtanut. Kuinka minun\nkäyneekään!\n\nOlin vielä vallan kauhistuksissani saapuessani siihen vanhaan, pieneen\nravintolaan, jossa olin kysellyt herra Tuomas Johnin osotetta; minua\nsen ohessa hävetti niin kehnoon ja matalakattoiseen suojaan enää\nmeneminen asumaan. Noudatin sieltä tavarani, vastaanotin\nhalveksivaisesti sen huononnäköisen matka-laukkuni, heitin moniaita\nkultarahoja palvelijalle ja lähdin ajamaan kaupungin paraimpaan\nhotelliin, Sen ravintolan huoneitten akkunat olivat pohjoiseen päin\neikä minulla siis ollut mitään pelättävää aurinkoon nähden. Lähetin\najurin edeltä vuokraamaan huonetta ja käskin hänen vuokrata kaikkein\nkalliimman ja paraimman huoneen; ja mentyäni sisään panin oven lukkoon\nettä saisin olla rauhassa.\n\nMinua hävettää kertominen mihin toimiin tuon jälkeen rupesin. Näet,\notin povestani sen onnettoman kukkaroni ja jonkinlaisella raivolla,\njoka, kuin mikähän tulipalo, itsestään kasvamistaan kasvaa, nykäsin\nsiitä ulos kultakolikoita, kultaa, kultaa, yhä vain kultaa, heitin sitä\nkiiltävää hyvää pitkin lattiaa, kävelin sen helisevän kullan päällä ja\nyhäti lisää siihen heitin kunnes väsyin, jotta täytyi minun heittäytyä\npitkälleni sen kultakasan päälle, siinä vyöryin ja olin mielissäni,\nhyvilläni, ihastuksissani siitä, että oli minusta tullut näin rikas,\nnäin tavattoman rikas mies. Näin tirkkeni päivä, iltakin, enkä avannut\novea, yöllä vielä olin kultavuoteellani pitkälläni ja siihen nukuin.\n\nNäin unta sinusta, Adalbert von Chamisso, rakas ystäväni! Oli minusta\nkuin olisin seisonut pienen kamarisi lasisen oven takana. Istuit\nkirjoituspöytäsi ääressä muutaman luurangon ja kuivuneitten kasvien\nvälissä ja pöydällä sinun edessäsi oli moniaita kirjoja, mitä lie ollut\nLinnén, Humboldtin y.m. kirjoittamia teoksia, sohvalla oli Goethen\nrunoja muuan vihkonen ja joku taikasormus; katselin sinua kauan aikaa\nja jokaista esinettä huoneessasi sekä uudestaan sinua, vaan et\nliikahtanut etkä hengittänytkään, olit kuollut.\n\nHeräsin. Näytti kuin olisi ollut varhainen aamu. Kelloni oli\npysähtynyt. Oli kuin olisi minua piesty, nälissäni olin ja janoissani\nsen ohessa; enhän ollut ruokaa maistanut eilisaamun jälkeen. Ähmissäni\nja kyllissäni lykkäsin luotani tuota kultaa, jolla olin äskettäin\ntyhmää sydäntäni ruokkinut; nyt en enää tiennyt mihin toimeen\nryhtyisinkään tästä puoleen. Tämä ei käy laatuun -- ajattelin -- ja\nkoitin sainko kukkaroon takaisin tuota kultaa, jonka olin lattialle\nheittänyt, Eikä! Meren partaalla ei ollut tämä ravintola enkä siis\nvoinut heittää kultakasaa siihen. Ei ollut muuta neuvoa kuin kantaa\nnoita rahoja isolla työllä ja vaivalla erääseen suureen kaappiin, joka\noli viereisessä huoneessa. Lattiaan en jättänyt kuin pienen läjän.\nHikipäissäni toimitettuani tuon askareen, heittäysin nojatuoliin aivan\nväsyneenä ja rupesin odottamaan että talonväki heräisi sikeästä\nunestaan lopultakin. Käskin, että minulle on laitettava aamiainen niin\njoutuun kuin mahdollista ja että luokseni kutsuttaisiin hotellin\nisäntä.\n\nNeuvottelin tuon miehen kanssa millä lailla olisivat huoneeni\nsisustettavat. Hän neuvoi minua palvelijakseni pyytämään erästä\nhenkilöä, nimeltä Bendel, jonka kasvoista paistoikin rehellisyyttä ja\nälyä. Hänestä tulikin minulle miespoloselle toveri ja ystävä; hän se\nauttoi minua ja lohdutteli kaiken ikäni surkeudessani. Pitkin päivää\nkävi puheellani suutareita, räätäleitä, kauppamiehiä ja ties mitä muuta\nväkeä, joilla teetin tahi joilta ostin miltä mitäkin kallista kalua,\njalokiviä y.m. päästäkseni erilleni siitä kullan paljoudesta, joka oli\nsiinä suuressa kaapissani; vaan siltä näytti kuin ei olisi paljoakaan\nvähemmiksi huvenneet kultaläjät.\n\nEn ollut tilastani vielä aivan selvillä ja kummako, että olin kovasti\nhuolissani. En rohjennut mennä askeltakaan huoneeni kynnystä etemmäs ja\nillalla sytytin nelisen kymmentä vahakynttilää salissani ennenkuin\nuskalsin pimeästä loukostani mennä ihmisten ilmoille. Kauhistuin\nmuistellessani sitä hirveätä metakkaa, minkä koululaiset olivat\nnostaneet. Päätin kumminkin koittaa mitä ihmiset minusta ajattelivat,\nvaikka siihen kylläkin rohkeutta kysyttiin. -- Oli täysikuu niinä öinä.\nIllalla heitin ylleni ison päällystakin, painoin hatun päähän korville\nasti ja salaa kuin mikähän varas lähdin kotoa. Vasta muutamalla\nsyrjäisellä laitakadulla astuin talojen varjosta, joitten suojassa olin\nkulkenut, ulos kadulle kuutamoon, saadakseni kuulla mitä ihmiset\nminusta arvelevat.\n\nYstäväni rakas, et usko mitä tuskia tunsin sydämmessäni. Vaimot\nuseinkin minua kovasti säälivät ja surkuttelivat; heidän säälinsä kävi\nsydämmeeni kipeämmästi monastikin kuin poikasten pilkka ja miesten\nylpeä ylönkatse, varsinkin semmoisten, jotka olivat lihavia ja\npönäköitä, jotta heillä oli iso ja mahtava varjokin. Muuan kaunis,\nsievä tyttö, joka käveli vanhempainsa vieressä, sattumalta tuli\nkatsoneeksi minua niillä kirkkailla silmillään; vaan hirveästi raukka\nsäikähti, huomatessaan arvaamattaan minut varjottomaksi, pisti päänsä\näkkiä huntunsa suojaan ja kiirehti äänetönnä pois.\n\nSydämmeni oli pakahtua. Karvaat kyyneleet juoksivat silmistäni ja\nperäti alakuloisena horjuvin askelin palasin kotiin. Taloin seinäin\nvarassa täytyi minun kulkea ja vasta myöhäseen pääsin kotiin.\n\nEn saanut unta silmiini sinä yönä. Huomenaamuna oli ensimmäisenä työnä\nminulla haettaminen sitä harmajatakkista miestä käsiini. Kukaties\nonnistuisi minulle hänen löytäminen ja olisipa ihmeen hauska jos\nhänkin, niinkuin minä, olisi katunut sitä hassua kauppaamme. Käskin\nBendelin puheelleni, hän näytti yhtä viisaalta ja nerokkaalta kuin\nrehelliseltä -- kerroin aivan tarkkaan minkänäköinen se harmaja mies on\nja sanoin, että hänen hallussaan on muuan aarre, jota ilman minä en\nmitenkään tullut toimeen. Mainitsin missä ja milloin olin häntä nähnyt\nja kerroin niinikään mitkä herrat ja naiset olivat Tuomas Johnin\ntalossa yhtaikaa vieraina sekä käskin hänen ottaa tarkan selon\nmuutamasta tähystimestä, muutamasta kullankirjavasta, turkkilaisesta\npeitteestä, siitä komeasta, isosta teltasta sekä lopuksi niistä\nkolmesta mustasta hevosestakin, joitten kanssa (jätin sanomatta millä\ntavalla) tuo salaperäinen harmaja mies oli ollut tekemisissä, se\nihmeellinen mies, josta ei kukaan huolinut ja joka oli kaikista\nnäyttänyt vähäpätöiseltä, vaan jonka esiintyminen oli vienyt minulta\nmielen rauhan ja onnen.\n\nPuhuttuani asian selväksi, kävin noutamaan kultaa ison läjän, koko\nkantamuksen, ja lisäsin siihen melko joukon jaloja kiviä tiesi kuinka\nsuurenarvoisia. \"Bendel\", lausuin minä, \"tämän kaiken annan sinulle\nmatkaevääksi ja rahalla varmaankin saat paljon toimeen mikä ilman rahaa\non mahdotonta; älä niukustele, vaan ole antelias niinkuin minäkin olen\nollut antelias sinulle, ja tuo palatessasi minulle hyviä sanomia.\"\n\nHän meni. Myöhään hän palasi ja nureissaan. Ei kukaan Tuomas Johnin\npalvelijoista eikä kukaan hänen vieraista, joilta Bendel oli\ntiedustellut sitä harmajata miestä, muistanut häntä kuin vallan\nhatarasti. Se uusi tähystin oli siellä, vaan ei kukaan muistanut enää\nmitenkä se oli tullut sinne; se komea teltta ja se komea peite olivat\nnekin paikallaan, sillä mäellä, missä oli katsottu meren ulapalle\npurjehtivaa laivaa, palvelijat kiittivät isäntäänsä rikkaaksi mieheksi,\nvaan ei kukaan osannut sanoa mistä nuo kalliit tavarat olivat\nilmaantuneet. Herra Tuomas John oli hyvillään siitä mahtavuudestaan ja\nrikkaudestaan, vähät hän siitä huoli mistä ne olivat hänen osaksi\ntulleet; hevoset, joitten selässä ne nuoret herrat olivat ratsastaneet,\nolivat tallissa mikä missäkin, ja he kiittivät niinikään Tuomas Johnia\näveriääksi ja anteliaaksi mieheksi, hän kun oli ne hevoset antanut\nheille. Tuon verta selvesi Bendelin kertomuksesta; nerokkaasti oli hän\ntoimittanut asian, jospa kohta hänelle ei onnistunut kaikesta selville\nsaanti. Kiitin häntä hänen uutteruudestaan ja jätin hänelle hyvästit\nsekä käskin hänen jättää minut yksikseni; musta oli mieleni.\n\n\"Olen isännälleni kertonut siitä asiasta, mikä hänelle ylön tärkeä on,\nsen minkä tiedän,\" sanoi palvelijani aikoessaan mennä. \"Minun tulee\nvain lopulta ajaa muuatta asiaa vielä, jonka eräs mies uskoi minulle,\njonka miehen tapasin ovessa, kylään lähtiessäni teidän puolesta\nkuulustelemaan siitä mikä teitä mureuttaa. Näet tuo mies sanoi\nnäinikään: Sanokaa isännällenne terveisiä, herra _Pietari\nSchlemihlille_, että hän ei ole näkevä minua enää, syystä siitä, että\nlähden kauas meren takaiseen maahan; ja hyvä onkin tuuli tätä nykyä,\njotta laiva pääsee mukavasti ulos satamasta. Vaan säntilleen vuoden\nperästä on minulla oleva kunnia taas tulla hänen puheelle, jolloin olen\nehdottava hänelle uuden tehtävän, hänelle mieluisan. Sanokaa hänelle\nalamaiset, nöyrät terveiseni ja suuri kiitollisuuteni.\"\n\n\"Minkänäköinen oli hän?\" kysyin äkkiä, aavistaen pahaa. Ja Bendel\nselvitti, ja kaikesta siitä, mitä hän sanoi, minulle kerrassaan\nselvisi, että harmaja mies oli nuo terveiset lähettänyt.\n\n\"Hyvänen aika!\" huusin, \"sehän se juuri harmaja mies olikin!\" ja nyt\nhän vasta hoksasi ja hänen silmistä putosi peite. \"Todellakin, hänhän\nse oli kuin olikin!\" hän huudahti, kovasti säikähtäen, \"ja minä,\nonneton ihminen, minä typerä, joka en tuntenut häntä, ja olen tällä\nlailla isäntääni pettänyt.\"\n\nHän alkoi itkeä kovasti ja moittia itseään, ja niin pahoillaan oli hän,\nettä minun kävi häntä sääli. Koin lohduttaa häntä ja vakuutin moneen\nkertaan, että kerrassaan luotan häneen ja vilpittömäksi uskon, vieläpä\nlähetin hänen satamaan paikalla katsomaan oliko se eriskummallinen,\nkavala mies ehkä satamassa vielä tavattavissa. Vaan sinä aamuna oli\nuseaimpia laivoja jo ehtinyt, tuulen otollisena ollessa, lähteä\nmatkoihinsa mikä minnekin, kaikki kaukaisiin maihin, eikä siitä\nharmajasta miehestä näkynyt yhtään jälkeä; hän oli kadonnut tielle\ntietämättömälle.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nMitä hyvää on siivistä rautoihin lyödylle vangille? Hänen täytyy\nkuitenkin, vieläpä hirveimmällä tavalla, nääntyä. Olin joutunut\nihmisistä erilleni, nääntymään kultaläjäni ääreen, silti sitä\nsydämestäni rakastamatta, kirosin vain tuota kultaa, jonka tähden\nminulta oli elämän ilo kadonnut. Sitä surkeaa kohtaloani muilta\nihmisiltä salassa pitäen, pelkäsin halvinta palvelijaani, sen ohessa\nkun häntä kadehdin; sillä hänellä oli varjo ja hän uskalsi mennä päivän\npaisteeseen. Yksin oleilin yöt päivät ja suru kaiveli sydäntäni.\n\nOli toinenkin, joka oli allapäin, pahoilla mielin, uskollinen\npalvelijani Bendel näet, joka myötään soimasi itseään siitä, että hän\noli isäntänsä pettänyt muka, kun hän ei tuntenut sitä miestä, jota\netsimään olin hänen lähettänyt ja jonka tahdosta riippui surkea\nkohtaloni. Vaan minä en pystynyt häntä syyttämään, sillä harmajan\nmiehen salaperäinen katoaminen oli hänen tarumaisen luonteensa mukaista\ntekoa.\n\nEtten jättäisi mitään keinoa koittamatta, lähetin kerran Bendelin\nmuutaman kuulusan maalarin puheelle ja antamaan hänelle lahjaksi\nkalliin briljanttisormuksen sekä pyytämään häntä käymään luonani. Hän\ntulikin. Käskin palvelijani poistua, panin ovet lukkoon, istuin\nmaalarin viereen ja, kiitettyäni hänen taitoaan, ryhdyin lopulta\nvarsinaiseen asiaani, kiellettyäni häntä puhumasta kellekään siitä mitä\nnyt ilmottaisin hänelle.\n\n\"Herra professori,\" sanoin hänelle, \"voisitteko kukaties jollekin\nihmiselle semmoiselle, jolle on se vahinko arvaamatta tullut, että hän\non varjonsa menettänyt, tehdä uuden varjon?\" -- -- \"Tarkoitatteko\nkuvajaista?\" -- \"Sitä tarkoitan, sitä juuri.\" -- \"Vaan,\" kysyi hän\nminulta, \"millä varomattomalla teolla, minkä huolimattomuuden vuoksi\nsaattoi tuo ihminen varjonsa menettää?\" -- \"Millä lailla se tapahtui,\"\nvastasin minä, \"on yhdentekevä, vaan voinhan sen sanoa silti,\" ja\nhävyttömästi valehtelin: \"Venäjällä, missä hän oli jollain matkallaan\nmennä talvena, kun oli silloin hyvin kovia pakkasia, jäätyi näet hänen\nvarjonsa niin lujasti maahan kiinni, että sitä ei käynyt enää\nirroittaminen siitä erilleen.\"\n\n\"Se kuvajainen, minkä maalata osaisin hänelle,\" vastasi professori, \"ei\nkumminkaan olisi pysyväinen, sillä jos tuo mies vähääkään liikahtaisi,\nse paikalla putoaisi pois -- varsinkin, jos hän niin huolimaton olisi\nomasta, synnynnäisestä varjostaan kuin kertomuksestanne päättäen\nhänestä käy otaksuminen; jolla ei ole varjoa, hän päivänpaistetta\nvälttäköön, se lienee viisainta ja turvallisinta.\" -- Maalari, tuon\nsanottuaan, teki lähtöä ja loi minuun tuiki terävän katseen, jota en\nkestänyt. Heittäysin tuolilleni ja kätkin kasvoni käsiini.\n\nSiinä asennossa olin vielä Bendelin tullessa huoneeseen. Huomatessaan\nettä hänen isäntänsä oli kovin mureissaan, aikoi hän heti hiljaa ja\nkunnioittavasti pyörtää ovesta takaisin. -- Katsoin häneen ... olin\naivan menehtyä murheeseen enkä enää jaksanut olla sydämmeni huolia\nuskomatta kelpo palvelijalleni. \"Bendel,\" huusin hänelle, \"Bendel! Olet\nainoa, joka näet kuinka paha minun on olla, tahtomatta kysyä minulta\nsyytä, sanatonna säälit minua; tule, ystävä rakas, istumaan viereeni.\nRupeahan osalliseksi minun huoliini, niinkuin jo olet osallinen\nrikkaudestani... Bendel rakas, älä jätä minua onneni nojaan.\nVeikkoseni, näethän kuinka rikas olen, antelias ja hyvänsuopea. Olet\nsanonut, että mailma on suuresti arvostava minua muka, vaan nytpä jo\nhuomannet, että ihmiset kauhistuvat minua ja että minäkään en heidän\nseuraansa ikävöi. Mailma on minut tuominnut ja hylännyt; arvattavasti\nsinäkin jätät minut, saatuasi kuulla minun hirveän salaisuuteni.\nBendel, olen rikas, antelias, hyvänsuopea, vaan -- voi minua onnetonta\n-- minulla ei ole varjoa!\"\n\n\"Tekö varjoton?\" hämmästyi tuo nuorukainen ja hän purskahti suureen\nitkuun. \"Voi minua, että synnyin tähän pahaan mailmaan, palvelemaan\nvarjotonta isäntää!\" Hän ei enää puhunut mitään ja minä kätkin silmäni\nkäsiini.\n\n\"Bendel\", sanoin hänelle lopulta ja ääneni värisi, \"nyt olen sen\nsanonut sinulle, jos tahdot, mene ja kerro se kylälle.\" Näytti kuin hän\nolisi ollut suuressa mielenkuohussa, ikäänkuin jossain sisällisessä\najatustensa keskenäisessä taistelussa; vaan vihdoin syöksyi hän eteeni\nja tarttui käteeni, jota kyyneleillään kostutti. \"En\", huusi hän,\n\"sanokoon ihmiset mitä hyvänsä sanonevatkaan, en isäntääni hylkää,\nhyvää isäntääni, hänen varjottomuutensa vuoksi; en menettelisi\nviisaasti enkä oikein. Jään kun jäänkin teidän luo, suojelemaan teitä\nvarjollani, auttamaan teitä missä voin auttaa, ja, jollen voi, niin\nitken teidän kanssanne.\" -- Tartuin häneen syliksi, ihmetellen, että\nhän osotti minulle tätä tavatonta suosiota; sillä siitä olin varma,\nettä hän ei näin käyttäytynyt rahan himosta.\n\nSiitä puoleen muuttui jossain määrin kohtaloni ja tapani, En osaa\nsanoin sanoa, kuinka huolellisesti Bendel koitti ihmisiltä salata\nvaillinaisuuteni. Kaikkialla oli hän edelläni ja kanssani, huolehtien\nkaikesta, tarpeellisiin toimiin ryhtyen ja, missä vaara oli tarjona,\nvarjollaan minua suojellen, sillä hän oli isompi ja vahvempi mies kuin\nminä.\n\nRohkenin taas ruveta ihmisten pariin ja asioita ajamaan maailman\nmylläkässä. Minun täytyi heittäytyä vähä omituiseksi ja oikulliseksi,\ntosi se. Vaan sitä ei lueta rikkaille viaksi, ja niin kauan kuin\nvarjottomuuteni oli salassa, suotiin minulle kaikkea sitä kunnioitusta\nja arvoa, mikä äveriäille suodaan. Aloin levollisemmasti vartoa sitä\nvuoden perästä tulevaa päivää, jolloin sen tuntemattoman, harmajan\nmiehen oli määrä palata puheelleni.\n\nÄlysin vallan hyvästi, että minun ei käynyt kauan oleileminen\npaikkakunnalla semmoisella, missä minua jo oli nähty varjottomana ja\nmissä se vikani helposti saattoi tulla kaikkein tiedoksi; se vain oli\nmieltäni vaivaamassa kuinka muka nolona olin esiintynyt herra Tuomas\nJohnin talossa hänen vieraana ollessani. Kuitenkin halutti minua\nkoittaa muka parantaa käytöstapaani, jotta muualla mukamas kykeneisin\nesiintyä rennommasti ja varmemmasti. Olin siksi turhamielinen, että\nmielestäni piti minun vielä vähän aikaa olla siellä.\n\nSe kaunis Fanny näet, joka oli ollut Tuomas Johnin vieraitten joukossa\nja joka joutui muutamia kertoja vielä minun tielleni, oli minulle\nkohteliaampi kuin ensi kerta tavatessani häntä, jolloin hän ei minua\npaljon huomannut, sillä olin nerokas ja vikkelä keikari. -- Minun\npuheelleni kallistivat ihmiset korvansa eikä ollut minulle selvillä\nmistä olin siepannut taidon sujuvasti puhua ihmisten parissa ja\nkeskustelua johtaa oikeille perille. Olin siinä luulossa, että muka\nolin Fannyn erinomaisessa suosiossa ja mielistyin siitä niin\nikihyväksi, että minusta tuli houkka, ja sitä kai hän oli halunnutkin\nminusta tehdä; hänen jälissä laukkasin aamusta iltaan asti. Olin\nmielissäni siitä, että hän oli mielistynyt minuun eikä sen vuoksi\nrakkautta oikein tullutkaan sydämmeeni; olihan vain päässäni huumaus\nsemmoinen.\n\nVaan minkäpä tähden kerronkaan sinulle tuota jokapäiväistä tarinaa\nleveälti ja pitkälti? -- Olethan itse jo monta kertaa minulle sen\nkertonut, muitten kunnianarvosain ihmisten lempijuttuja nimittäin. --\nSen vanhan, tutun \"teerenpelin\" lisäksi, jossa minulla typerällä\nvanhalla pojalla oli osani, tuli omituiset kepposet, minun ja hänen ja\nkaikkien arvaamatta.\n\nOlin eräänä kauniina iltana tapani mukaan kutsunut moniaita vieraita\nmuutamaan puutarhaan ja kävelin käsikynkässä armaani kanssa, vähän\nmatkan päässä muista vieraistani, ja koin paraan kykyni mukaan\nkauniisti puhua. Hän kainosti katseli eteensä, loi silmänsä maahan ja\npuristi hiljaa minun kättäni, hän vuorostaan, kun minä olin hänen\nkättään puristanut; vaan silloin kuu arvaamatta tuli esille pilven\ntakaa -- eikä hän nähnyt muuta varjoa kuin omansa edessään. Hän\nsäikähti, katsoi minuun ja loi sitten katseensa maahan, etsiäkseen\nminun varjoani; mikä mieli hänellä oli ja mitkä ajatukset hänessä\nsyntyivät, se näkyi hänen kasvoista ja eleistä. Tekipä mieleni\nnaurahtaa, vaan sydänalaani kaiveli kauhea tuska.\n\nHän kun oli mennyt tainnoksiin, jätin hänet hellävaroin siihen ja\nsukkelaan kuin mikähän nuoli juoksin puutarhasta pois vieraitteni\nkeskellä, heidän kummastellen kiireellistä lähtöäni, ja tultuani\nportille, heittäysin muutaman ajurin vaunuihin, joissa ajoin kaupunkiin\ntakaisin, minne olin varomattomasti jättänyt uskollisen palvelijani\nBendelin. Hän kovasti hämmästyi, nähdessään minut, vaan heti hän arvasi\nsyyn kiireelliseen poistumiseeni vieraitteni parista. Kyytihevoset\ntilattiin paikalla. En ottanut matkaani kuin yhden palvelijan, nimeltä\nRaskal, jonka perästä päin opin tuntemaan kavalaksi konnaksi, vaan joka\noli nokkeluudellaan päässyt suosiooni; siitä tämänpäiväisestä\ntapauksesta hänellä ei kuitenkaan ollut tietoa mitään. Sinä yönä ajoin\nvielä useampain penikulmain päähän. Bendel jäi kotiin hajottamaan\ntalouttani, jakelemaan rahoja ja minulle tuomaan tarpeellisimmat\ntavarani. Huomenna kun hän saavutti minut, lupasin kunniasanallani,\netten enää toiste noin typerästi ja varomattomasti menettele. Jatkoimme\nmatkaamme herkeämättä, rajan poikki, maanselän yli, ja vasta toisessa\nmaassa, kauas erillään siitä onnettomasta maasta, puutarhasta, jossa\nFanny minut varjottomaksi huomasi, suostuin pysähtymään muutamaan\nsyrjäiseen kaupunkiin, jossa oli kylpylaitos, vaan kylpyvieraita varsin\nvähä.\n\n\n\n\nIV.\n\n... Olin lähettänyt Bendelin moniaitten kultasäkkien kanssa edeltäkäsin\nmainittuun kaupunkiin vuokraamaan minulle huoneuston sen laatuisen kuin\nmielestäni tarvitsin. Hän olikin paljon rahaa jaellut minkä verran\nmillekin, talouttamme varten tavaraa ostellen, ja siitä ylhäisestä\nvieraasta, jota hän palveli, puhunut jotenkin epävarmasti, sillä en\nhalunnut, että minut tunnettaisiin, ihmetelkööt nuo kunnon\nkaupunkilaiset ja ajatelkoot mitä hyvänsä. Niin pian kun huoneustoni\noli laitettu valmiiseen kuntoon, palasi Bendel luokseni minua\nnoutamaan. Lähdimme matkalle.\n\nSaapuessamme lähelle kaupunkia, jotta ei ollut sinne enää kuin kukaties\npenikulman matka, muutamalle paikalle, missä päivä helteisesti paistoi,\ntuli tiellä meitä vastaan juhlapukuista kansaa. Vaunuimme pysähtyä\ntäytyi. Laulua, kanuunan laukauksia, kellonsoittoa kuului, huudettiin\n\"eläköön\" ja ... vaunujen oven eteen ilmaantui muuan laulukunta\nvalkeisiin vaatteisiin puettuja neitosia, erinomaisen kauniita kaikki,\nvaan muuan oli muita ihanampi niinkuin aurinko on tähtejä kirkkaampi.\nNeitosten piiristä astui hän esille; ujona ja punehtuen se kaunis\nolento polvistui minun eteen ja ojensi minulle silkkisen tyynyn päältä\nlaakerin ja öljypuun lehdistä sekä ruusuista tehdyn seppeleen, hänen\npuhuessa muutamia kainoja sanoja majesteetista, kunnioituksesta ja\nrakkaudesta, jota puhetta en lainkaan ymmärtänyt, kaunis äänen sointu\nvain hivelteli korviani ja sydäntäni ... oli minusta kuin olisin tuon\ntaivaallisen olennon jo ennen joskus nähnyt. Neitoset lauloivat\nmuutaman laulun, jossa ylistettiin kuningasta ja hänen kansansa onnea.\n\nJa tämä näytelmä kaikki päivänpaisteessa! Se ihana ja kaunis neitonen\noli kahden askeleen päässä minusta, vaan minä polonen, varjoton mies\nnäet, en rohjennut hypätä tuon kuilun yli polvistumaan vuorostani hänen\neteensä. Kunhan minulla olisi ollut varjoa, minulla onnettomalla! Minun\ntäytyi häpeääni, uskoani, epätoivoani salata ja painuin vaunujen\nsoppeen niin kauas kuin suinkin pääsin. Bendel vihdoinkin\nhämmästyksestä tointui, hypähti vaunuista maahan; minä kutsuin hänen\nluokseni takaisin, otin matkalaukustani timanttisen kruunun, jonka\nolisi pitänyt oikeastaan sen kauniin Fannyn päätä koristaa. Bendel\nastui esiin ja puhui herransa puolesta, sanoen olevan hänelle mahdoton\nvastaanottaa näin suuria kunnianosotuksia; arvattavasti on tässä joku\nereys. Kuitenkin on hän kunnon kaupunkilaisille hyvin kiitollinen\nheidän hyväntahtoisuudestaan. Tuon sanottuaan Bendel otti tarjotun\nseppeleen siitä silkkityynystä, jonka päällä se oli; ja laski sen\nsijalle timanttikruunun. Sitten hän kunnioittavaisesti tarttui sen\nkauniin neitosen käteen ja käski hänen nousta seisoalleen sekä\nmuutamalla käden viittauksella neuvoi pappeja, pormestaria ja kaikkia\nlähetyskuntia poistumaan. Ei ketään hän laskenut minun puheelleni. Hän\nkaski väen astua tien syrjään, että hevoset pääsisivät kulkemaan,\nhypähti vaunuihin takaisin ja eteenpäin ajettiin täyttä laukkaa sekä\njouduttiin kohtiaikoihin kaupungin portille, joka oli koristettu\nlehdillä ja kukilla. -- Kanuunilla yhä reippaasti laukaista\npamahutettiin. -- Vaunut seisahtuivat taloni eteen; vikkelästi\nhypähdin ovelle väen keskeltä, joka oli utelias näkemään minua\nvilahdukseltakaan. Kansa huusi \"eläköön!\" akkunaini alla ja heitätin\nalas kultarahoja viljalti. Illalla olivat kaupunkilaiset\nvapaaehtoisesti juhlatulituksilla valaisseet kaupunkia.\n\nEnkä vielä tiennyt mitä tämä kaikki oli olevinaan! Kenen luulivatkaan\nminun olevan! Lähetin Raskalin tiedustelemaan. Hän palatessaan kertoi,\nettä kaupunkiin oli muka saapunut muutamia päiviä sitten se sanoma,\nettä Preussin kuningas on aikonut matkustaa maan läpi, vaan kreivin\nnimellisenä; mitenkä kansa oli tuntenut Bendeliä muka kuninkaan\najutantiksi ja mitenkä hän sekä minä olimme kumpikin kaikella\nkäytöksellämme osottaneet, että kansa ei ollut erehtynyt suinkaan;\nmitenkä kansa oli riemastunut kun se sai selville, että kuningas oli\ntodellakin kaupunkiin tullut. Tosin huomattiin, että minä todellakaan\nen halunnut esiintyä kuin tuntemattomana kreivinä, ja pahoiltiin, että\noli tuota salaista asiaa ilmaistu. Vaan minä olin kovin suosiollisesti\nja armollisesti \"suuttunut,\" jos olin suuttunut ensinkään ... minulla\noli muka siksi hyvä sydän.\n\nNaskalista näytti tämä tapaus niin perin hupaiselta muka, että hän\nnuhteilla koitti vahvistaa kansan väärää luuloa. Ja minua hän\nkertomuksellaan koitti naurattaa. -- Huomatessaan, että minua huvitti\nhänen kertomuksensa, hän päälliseksi häijyydessään minua imartelemaan\nrupesi. Enkä tee tyhjäksi -- ikävä sanoa -- että minua miellytti\nihmisten kunnioitus, jospa kohta en ollutkaan se, miksi minua luultiin.\n\nSiihen puistoon, joka oli asuntoni akkunain alla, laitatin juhlan ja\nlähetin kutsut kaupungin kaikille asukkaille. Rahakukkaroni\nsalaperäisen voiman, Bendelin toimeliaisuuden ja Raskalin vikkelän\nkekseliäisyyden vuoksi onnistui tämä juhla erinomaisen hyvästi. Olipa\ntodellakin ihme kuinka kauniiksi ja loistavaksi juhla saatiin vähässä\najassa, muutamissa tunneissa. Olipa juhlakenttäkin niin taitavasti\nvalaistu, että uskalsin sinne mennä, minä varjoton, polonen mies. Ei\nollut minulla juhlavalmistuksiin nähden mikään moitteen syytä, täytyi\nminun vain palvelijoitani kiittää toimeliaiksi ja taitaviksi.\n\nHämärän tullen alkoivat vieraat saapua. Ei enää kukaan puhunut\n\"majesteetista,\" ainoastaan \"herra kreivistä,\" ja hyvin kunnioittavasti\nja nöyrästi puhuttiinkin. Minkäpä sille mahdoin? Sallia minun täytyi,\nettä minua kreiviksi sanottiin, \"kreivi Pietariksi\" näet. Vaan siinä\njuhlimis-touhussa sieluni ei halannut muuta kuin nähdä sitä yhtä.\nMyöhäseen hän tuli tuo, jolle olin antanut kruunun ja joka oli itse\n\"kruunu,\" mutta kaunihimpi. Hän kainona astui vanhempainsa rinnalla\neikä näyttänyt siltä kuin olisi hän edes siitä tiennytkään, että oli\nkaunis, vieläpä kaunihin kaikista. Hänen vanhempansa oli muuan\nforstmestari vaimoineen. Heitä kun esiteltiin minulle, osasin lausua\nheille tiesi mitä kohteliaita sanoja, vaan tyttären edessä seisoin kuin\npahasta teosta syytetty poikanen nolona enkä osannut kuin sammaltaa ja\nsopertaa. Sain lopulta sanotuksi, että nöyrin pyyntöni on tämä: hän,\njonka päässä on kruunu, olkoon tässä juhlassa emäntänäkin. Ujostellen,\nsilmät maassa, pyysi hän, että häntä armahdettaisiin. Vaan ujompi olin\nminä kuin hän ja ensimmäisenä alammaisena lupasin olla hänelle\nuskollinen, nöyrästi häntä kumartaen, ja minun, \"kreivin,\" viittaus oli\nvieraistani kuin käsky ikään jota mielellään ja kilvan noudattivat.\nHän olikin yhtä majesteetillinen, viaton ja suloinen kuin kaunis. Hänen\nvanhempansa olivat perin onnellisia ja uskoivat, että heidän tähtensä\ntyttärelle tuo suuri kunnia osotettiin. Olin sanomattomassa\nhuumauksessa, kaikkia niitä kalliita kiviä ja helmiä, joita olin niille\nrahoillani, jotka eivät olleet kuin vaivaksi minulle, ostanut eli\nteettänyt, panin kahteen isoon maljaan, kansi päälle, ja asetin ne\ntäydet maljat pöydälle, kuningattaren nimessä jaettavaksi hänen\ntoverein ja muitten juhlaan saapuneitten naisten kesken: kultarahoja\nheitätin sitä paitse puiston aidan yli kansan keskelle, joka oli\nriemuissaan ja ehtimiseen huusi \"eläköön kreivi Pietari, eläköön!\"\n\nHuomenna kertoi Bendel minulle kahden kesken, että hänen luulonsa\nolikin nyt oikeaksi nähty: Raskal oli kuin olikin epärehellinen. Hän\noli näet eilettäin useampia kultasäkkejä varastanut. \"Älkäämme olko\nmillämmekään,\" vastasin siihen, \"suokaamme sille raukalle tuo saalis\nkernaasti; annan rikkaudestani osansa kaikille, miksikä en antaisi\nhänellekin? Eilettäin kaikki uudet palvelijani, joita olet minulle\npestannut, minua rehellisesti palvelivat, auttaen minua viettämään\niloista juhlaa.\"\n\nSiitä ei enää ollut tuon enempää puhetta. Raskal jäi kun jäikin\nensimmäisten palvelijain joukkoon, vaan Bendel oli yhä ystäväni ja\nluottamusmieheni. Bendel piti minua äärettömän rikkaana miehenä,\nkysymättä mistä olin saanut rikkauteni. Hän vain oli minulle avulias\nkeksimään keinoja millä lailla tämä rikkauteni oli paraiten käytettävä\nmuitten hyväksi. Siitä kalpeakasvoisesta, harmajapukuisesta miehestä\nhän ei tiennyt kuin että hän yksinään kykeni minua vapauttamaan siitä\nkirouksesta, joka oli tullut osakseni, ja että pelkäsin häntä, jonka\ntahdosta onneni riippui. Muuten olin siitä vakuutettu, että hän saattoi\ntavata minua missä ikinä hän tahtoi; vaan minä en missään häntä. Senpä\nvuoksi, sitä lumottua päivää odotellen, heitin sikseen hänen olopaikan\nkuulustelemisen; olisi ollut se kuulusteleminen turhaa vaivannäköä\nkerrassaan.\n\nSe komea juhla ja se tapa millä siinä käyttäydyin sai kaupungin\nherkkäuskoiset asukkaat siihen yhä vahvempaan luuloon, että olin muka\nkuningas, vaikka kreiviksi sanoin itseäni. Tosin sanomalehtien\nkertomuksista sittemmin näkyi, että se huhu Preussin kuninkaan matkasta\nei ollutkaan kuin perätöntä lorua. Vaan kuninkaana minua pidettiin\nsilti, vieläpä mitä rikkaimpana ja mahtavimpana. Ei vaan oltu selvillä\nminkä maan kuningas olin. Eihän mailmassa milloinkaan ole kuninkaista\nollut puutetta, varsinkaan ei tähän aikaan. Tuon pienen kaupungin\nasukkaat eivät olleet koskaan kuningasta ketään nähneet, ja minkä\nvaltakunnan hallitsijaksi milloinkin minua luulivatkaan, aina arvasivat\nväärin. Minä jäin kuin jäinkin \"kreivi Pietariksi\".\n\nKerran ilmestyi kylpyvieraitten joukkoon muuan kauppamies, joka oli\naikanaan mennyt konkurssiin, rikastuakseen jälleen sitä äveriäämmäksi,\nja kaikki isosti arvostivat häntä. Hänellä olikin leveänpuoleinen\nvarjo, jos kohta hieman hatara. Hän oli tullut tähän pieneen kaupunkiin\nnäyttääkseen sen asukkaille kuinka mahtava ja rikas hän oli muka;\nalkoipa minunkin kanssa kilpailla. Puhuttelin kultasäkkiäni ja seuraus\noli, että tuo mies polonen, päästäkseen ihmisten halveksimista pakoon,\nlähti tipo tiehensä, mentyään toistamiseen konkurssiin. Pääsin\nhänestä erilleni. -- Moni muukin rikas herra joutui minun tähteni\nkeppikerjäläiseksi.\n\nVaikka kaikki olivat minulle alamaisia kuninkaallisen rikkauteni ja\nloistoni vuoksi, oleilin kuitenkin kotona varsin hiljaisena ja\nyksinäisenä. Olin tavasta hyvin varova enkä sallinut, että kukaan, oli\nse kuka hyvänsä muu kuin Bendel, tuli huoneeseeni, en sallinut sitä,\noli syy minkä tähden puheelleni pyrittiin mikä tahansa. Niin kauan kuin\naurinko paistoi olin huoneessani lukkoin takana, ja minusta sanottiin:\nkreivi on työssä kamarissaan. Niitten töitteni tähden muka lähtivät\nkuriirit milloin mitäkin asiata minun puolestani ajamaan. -- Vasta\niltasin joko puistossa taikka Bendelin neuvon mukaan valaistussa\nsalissani vastaanotin vieraita, Bendel piti erinomaisen tarkkaa huolta\nminusta, jos joskus muualle menin, nimittäin forstmestarin puutarhaan,\nsen tyttären tähden, jota sydämmestäni rakastin.\n\nChamisso rakas, toivottavasti et ole unohtanut mitä rakkaus on! Paljon\nolisi sinulla kuitenkin opittavaa minun kokemuksista. Hän, Miina, oli\ntodellakin rakastettava, hyvä, hurskas lapsi. Hän oli silmittömästi\nminuun ihastunut ja niin oli hän nöyrä, että ei arvannut olevansa sen\narvoinen että minä häntä minäkään pitäisin; viattoman, nuoren\nsydämmensä kaikella voimalla hän vuorostaan rakasti minua, kostaen\nminulle rakkauttani. Hän rakasti niinkuin vain vaimo voi rakastaa,\nkokonaan alttiiksi antautuen ja uhrautuen, itseään unohtaen, ainoastaan\nsen hyvää ajatellen, jolle oli sydämmensä antanut, huolimatta siitä\nkuinka hänen itsensä kävi; sanalla sanoen: hän rakasti minua\ntodellakin. --\n\nVaan minä -- hirveitä hetkiä nuo, todellakin hirveitä, vaikka silti\nmuistettavat -- Bendelin kanssa kahden ollessani itkin ja voivotin heti\nkun olin ensimmäisestä rakkauden huumauksesta tointunut, ja aloin\nhuolellisesti tarkastaa itseäni ja tekojani; minä onneton, joka olin\nvarjoton mies, minäkö olin pettää tätä viatonta enkeliä, julmasti ja\nitsekkäästi! Vuoroin päätin ilmaista hänelle, Miinalle rakkaalle, tuon\nkamalan salaisuuteni, vuoroin vannoin vakaset valat, että muka ryöstäyn\npois hänen seurastaan ja pakenen tielle tietämättömälle, vuoroin taas\nitkin ja voivotin Bendelin kanssa, pyytäen häntä saattamaan minua\nforstmestarin puutarhaan. --\n\nToisin ajoin kuvittelin mielessäni, että kohta kaiketi tulee takaisin\nse harmajatakkinen, laiha mies ja itkin taas jos näytti siltä kuin\nolisi ollut turha toivoni. Olin tarkkaan laskenut minä päivänä hän\ntulisi, sillä hän oli sanonut, että vuoden päästä hän palaa, säntilleen\nmuka jotta ei päivääkään myöhemmin eikä päivää varemmin, ja minä luotin\nhänen sanaan.\n\nMiinan vanhemmat olivat rehellistä, kelpo väkeä, ainoata lastaan hyvin\nrakkaana pitivät ja minun ja hänen väli kummastutti heitä, jotka eivät\ntienneet mitä tehdä. He eivät olleet unissakaan ajatelleet, että kreivi\nPietarin mielessä ei muuta ollut kuin heidän lapsensa, vaan nythän oli\nselvä kerrassaan, että hän oli heidän tyttäreen silmittömästi\nrakastunut ja tytär häneen. -- Tytön äiti oli siksi turhamielinen, että\nei pitänyt avioliittoa mahdottomana ja teki parastaan saadakseen sitä\naikuseksi; isä oli niin tervejärkinen, että piti eukkonsa hankkeita\nhullutuksina. Kumpanenkin oli sillä vakuutettu, että rakkauteni oli\nvilpitön. -- Eivätkä muuta voineet kuin rukoilla lapsensa puolesta.\n\nMinulla oli vielä tallella muuan kirje, minkä sain siihen aikaan\nMiinalta. -- Niin, tätä kirjettä on hän kirjoittanut, se on hänen\nkäsialaansa. Näin kirjoitti hän:\n\n  \"Olenhan muuan heikko, tyttö hupakko; enkä saata uskoa, että\n  minun armaani, jota hartaasti, niin hartaasti rakastan, minun,\n  tyttö paran, mieltä pahoittaisi. -- Olet niin peräti hyvä,\n  sanomattoman hyvä; vaan älä minusta vääriä luule, Sinun ei pidä\n  uhrata mitään minun hyväksi, sinä et saa yrittääkään mitään\n  uhrata minun tähden. Vihaisinpa itseäni, jos sen tekisit. --\n  Olet minun onnelliseksi tehnyt, olet opettanut minut rakastamaan.\n  Lähde jo pois! -- Tiedä mikä on kohtaloni; kreivi Pietari ei\n  minulle kuulu, vaan maailmalle. Tahdon olla ylpeä kun kuulen\n  mainittavan, mitä hän milloinkin on toimittanut ja aikaansaanut\n  ja miten häntä on missäkin kunnioitettu ja ylistetty. Katsohan,\n  tuota ajatellessani, suutun sinuun siitä, että olet tyttö hupakon\n  tähden unohtanut ylevää tehtävätäsi. -- Lähde pois, sillä jos et\n  lähde, se ajatus tekee minun onnettomaksi, että olen onnellinen,\n  autuas sinun, ah sinun kautta. -- Enkö ole sinun elämääsi kuitenkin\n  jollain öljypuunoksalla suloistuttanut ja ruusukukkasella, niinkuin\n  siihen seppeleeseenkin, jota sinulle annoin, oli kiedottu oksia ja\n  kukkasia? Olet sydämessäni, rakkahani, minusta eroamista älä pelkää\n  -- jospa kuolenkin, olen onnellinen, sanomattoman onnellinen sinun\n  tähtesi.\"\n\nKyllä arvaat miten kipeästi nuo sanat kävivät sydämmeeni. Sanoin\nhänelle, etten ollut se miksi hän näytti luulevan; olen tosin rikas,\nvaan sanomattoman onneton mies. Olin muutaman kirouksen alainen, joka\noli ainoa asia, minkä salasin häneltä, syystä siitä että vielä oli\nhieman toivoa minulla sen kirouksen alta päästä jotenkin. Oli\nsydämmellinen huoleni, että ehkä syöksyisi hän minun kanssa\nonnettomuuteen, hän, joka elämäni tiellä on ainoa valoni, ainoa onneni.\nTuota selvittäessäni hän taas sitä itkemään, että olin niin onneton.\nAh, hän oli niin rakastettava, niin peräti hyvä! Jos hän olisi vain\nyhden kyyneleen voinut pyyhkiä silmistäni, kuinka mielellään olisi hän\nkokonaan uhrannut itsensä.\n\nVaan hän ei hetikään ymmärtänyt sanojeni tarkoitusta; hän näet luuli\nyhä, että olin joku ruhtinas, jota oli ties mikä onnettomuus kohdannut,\neikä hän heittänyt mielessään kuvittelemasta kuinka ylevä ja\nsankarimoinen hänen rakastettunsa oli.\n\nKerran sanoin hänelle: \"Miina, tämän kuun viimmeisenä päivänä voipi\nkohtaloni muuttua ja ratkaisun alaiseksi joutua -- vaan jos ei se\ntapahdu, täytyy minun kuolla, koska en tahdo tehdä sinua onnettomaksi.\"\n-- Hän itki ja laski päänsä minun rinnalleni. \"Jos sinun kohtalosi\nmuuttuu, salli minun vain tietää, että olet onnellinen; vähät muusta,\nitselleni en mitään pyydä. Vaan jos onneton olet, tee minun osalliseksi\nonnettomuudestasi, että pääsen kuormaa kantamaan sinun kanssasi.\"\n\n\"Tyttö, tyttö, peruuta sanasi, se varomaton sanasi -- sillä tunnetko\nminun onnettomuuttani minkälainen se on, tunnetko sitä kiroustani?\nTiedätkö kuka minä olen -- -- mikä minua --? Näethän kuinka minua\nhirvittää tuo salaisuuteni!\" Hän nyyhkyttäen heittäysi jalkojeni eteen\nja uudisti pyyntönsä.\n\nForstmestari kun tuli sisään, sanoin hänelle, että ensi kuun\nensimmäisenä päivänä aioin pyytää hänen tytärtään puolisokseni! -- sinä\npäivänä syystä siitä, että sitä ennen saattaa tapahtua paljo, joka voi\nmuuttaa kohtaloani. Oli miten oli, rakkauteni oli muuttumaton.\n\nTuo kunnon mies oikein hämmästyi, kuullessaan \"kreivi Pietarin\" tuolla\nlailla puhuvan. Hän tarttui minuun syliksi, ja taas nolostui, kun oli\nunohtanut kuka olin muka. Vaan nyt häntä rupesi arveluttamaan\nnaimishankkeeni; hän alkoi kysyä ja puhella lapsensa tulevaisuudesta:\noliko minulla mitä huomen lahjaa tarjota, oliko mitä takeita, että\ntodellakin toteuttaisin aikomukseni y.m.s. Kiitin häntä, että hän minua\nnoista asioista oli huomauttanut. Sanoin hänelle, että aijoin asettua\nnäille tienoille, missä olin kansan suosiossa, ja elää huoletonta\nelämää. Pyysin häntä ostamaan tyttärensä nimessä paraimmat maatilat\ntässä maakunnassa ja minä olen suorittava hinnan. Tyttären sulhasta hän\nvoisi sillä lailla paraiten palvella. -- Hänelle tuli tuosta paljo\npäänvaivaa ja huolta, sillä kaikkialla, missä hän kuulusteli kaupan\nolevia maatiloja, oli ollut samoilla kaupoilla muuan muukalainen, joka\nolikin ostanut noin miljoonan markan edestä maata.\n\nTotta puhuen, olin häneen vähin kyllästynyt ja siitä syystä olin\nhyvilläni kun hänestä pääsin erilleni joksikin ajaksi. Miinan äiti oli\nhieman kuuro eikä hän sen vuoksi ollut ensinkään kateellinen jos\njoillakin muilla oli kunnia kreiviä puhutella.\n\nÄiti tuli tyttärensä seuralaiseksi ja molemmat pyysivät minua viipymään\nhetken aikaa vielä heidän kanssa; vaan ei sopinut minun enää jäädä\nsinne, sillä näin kuinka kuu oli taivaanrannalle nousemassa. -- Oli\naika lähteä.\n\nHuomenillalla menin taas forstmestarin puutarhaan. Olin heittänyt ison\nviitan hartioilleni, hatun olin painanut silmilleni ja menin Miinaa\npuhuttelemaan. Kun hän katsoi minuun, liikahti hän ikäänkuin\ntahtomattaan; silloin muistui elävästi mieleeni se yö, jolloin olin\nnäyttäytynyt kuutamossa, se hirveä yö. Miina se oli todellakin. Vaan\nehkä hän ei ollut minua tuntenutkaan. Hän näytti kovin hiljaiselta ja\nmiettiväiseltä -- minulla oli kovin mieli raskas -- nousin seisoalleni.\nHän heittäysi hiljaa nyyhkyttäen rinnalleni. Minä poistuin.\n\nSiitä lähtien tapasin hänet useimmiten itkemästä; kävi yhä synkemmäksi\nmieleni. Tytön vanhemmat ne vain mahdottoman onnellisia olivat. Se\nmerkille pantava päivä lähenemistään läheni, kamalana ja mustana kuin\nmikähän ukkospilvi. Aatto oli käsissä, minun oli vaikea hengittää. Olin\nvaralta täyttänyt kultarahoilla muutamia arkkuja, odotin maltittomasti\n12:nnen hetken tuloa. -- Jo oli käsissä tuo tärkeä aika. -- Minä istuin\nja odotin, kellonviisaria katsellen, sekunteja ja minuutteja lukien,\nniinkuin olisivat ne olleet puukoniskuja. Kuullessani jotain ääntä mitä\nhyvänsä hypähdin seisoalleni. Jo alkoi päivä sarastaa. Hitaasti\ntirkkeni aika, tuli puolisenaika, ilta, yö; kellonviisarit nykähtivät,\ntoivoni oli lakastumassa; kello soi 11 eikä näkynyt ketään, viimmeisen\ntunnin viimmeiset minuutit menivät eikä ketään näkynyt, kello alkoi\nsoida 12:sta, nyt oli se otollinen hetki mennyt sivu -- ja toivottomana\nminä mies polonen vaivuin vuoteelleni takaisin, surkeaan itkuun.\nHuomenna siis täytyi minun -- yhä varjottomana -- pyytää rakastettuani\naviopuolisokseni; vasta aamupuolella tuli hetkeksi levoton uni\nsilmiini.\n\n\n\n\nV.\n\n\nOli vielä varhainen aamu, kun heräsin siitä että viereisestä huoneesta\nkuului kiivasta puhetta. Kuulin Bendelin kieltäyvän laskemasta sisään;\nRaskal huusi vihasesti että hän välittää viisi mokomasta kiellosta ja\nvaati vaatimalla että hän laskettaisiin minun huoneeseen. Hyvänsuopea\nBendel huomautti häntä siivosti että seuraus semmoisesta röyhkeydestä,\njos se tulisi minun tietooni, olisi etusasta palveluksesta erottaminen.\nRaskal uhkasi lyödä häntä jos hän yhä niskottelisi.\n\nKesken pukemista avasin oven ja huusin Raskalille: \"Mitä asiaa sinulla,\nlurjus?\" -- Hän peräysi pari askelta ja vastasi kylmäkiskoisesti:\n\"Pyydän nöyrimmästi Teitä, herra kreivi, kerrankaan näyttämään\nvarjonne ... aurinko paistaa kartanolla parasta aikaa varsin\nkirkkaasti.\" --\n\nTuntui kuin ukkonen olisi iskenyt minuun. En isoon aikaan saanut sanaa\nsuustani. -- \"Mitenkä sinä, renki, kohtelet minua?\"... Tyyneesti hän\nkeskeytti puhettani: \"Renki saattaa olla rehellinen mies silti, vaikka\nhän ei tahdokaan palvella varjotonta isäntää; irti sanon itseni Teidän\npalveluksestanne\". Minun täytyi koittaa toista keinoa. \"Raskal rakas,\nkuinka on mieleesi juolahtanut noin hullunkurinen ajatus, mitenkä voit\najatella, että...?\" Vaan hän tyyneesti yhä sanoi: \"On ihmisiä, jotka\nväittävät, että olette varjoton ... siis, pitkittä mutkitta, näyttäkää\nvarjonne tahi laskekaa minut palveluksestanne.\"\n\nBendel, kalpeana ja vavisten, vaan malttavampi kuin minä, antoi minulle\nmuutaman viittauksen että tarjoaisin hänelle rahaa, jolla käy\nlahjoominen ketä hyvänsä, vaan sekin oli turhaa työtä; hän heitti rahat\nlattiaan jalkojeni juurelle: \"Varjottomalta en vastaanota mitään\". Hän\nkääntyi minulle selin ja poistui, hattu päässä, jotain laulua\nhyrähdellen, huoneesta hitain askelin, Seisoin siinä Bendelin kanssa\nkuin kivettynyt, nolona katsoen hänen jälkeensä.\n\nRaskaasti huokaellen ja kuolema sydämmessäni valmistausin vihdoinkin\nlupaukseni toteuttamaan ja kuin rikollinen ikään tuomarini eteen\nesiintymään forstmestarin puutarhaan. Menin siihen puitten varjostamaan\nlehtimajaan, jota sanottiin kreivi Pietarin majaksi ja jossa minua\nolivat odottamassa tälläkin kerralla. Iloisena ja huoletonna tervehti\nminua tytön äiti. Vaan Miina istui siinä kalpeana ja kauniina kuin ensi\nlumi, joka syksyllä kukkia peittää, kohta taas vedeksi sulaakseen.\nForstmestari, joku kirjoitettu paperi kädessään, käveli kiivaasti\nkahakäteen ja näytti siltä kuin olisi hän tahtonut salata\nmielenkuohuaan, jonka hänen tavallisissa oloissa jäykät ja\nliikkumattomat kasvonsa, vuoroin punaisina vuoroin kalpeina,\nilmaisivat. Hän tuli luokseni minun tullessani sisään ja pyysi\nsaadakseen puhutella minua kahden kesken. Se polku, jonne hän kutsui\nminut perässään kulkemaan, vei muutamaan laitaan ja puuttomaan\npuutarhan osaan. -- Äänetönnä istahdin muutamalle penkille ja hetken\naikaa oltiin vaiti.\n\nForstmestari kiivaasti yhä käveli kahakäteen, kunnes lopulta äkkiä\nseisahtui eteeni ja katsottuaan siihen paperiin, joka oli hänellä\nkädessä, tuikeasti minulta kysyi: \"Herra kreivi, te ehkä tunnette\nmuuatta miestä, nimeltä Pietari Schlemihl, häh?\" En puhunut mitään...\n\"Muuatta miestä, jolla on erinomaiset lahjat ja ominaisuudet -- häh?\"\nHän odotti vastausta. -- \"Entä jos itse olisin se mies?\" sanoin\nvihdoinkin. -- \"Se\", lisäsi hän, kiivaasti tiuskien, \"joka on varjonsa\nhukannut!!\" -- \"Tuota olen aavistanut, tuota olen aavistanut,\" huusi\nMiina, \"niin, olenhan jo aikoja sitten sen tiennytkin!\" ja hän\nheittäysi äitinsä syliin, joka hämmästyksissään ja tytärtään halaillen\nnuhteli häntä siitä, että hän onnettomuudekseen oli salannut tuota\nasiaa. Vaan Miina oli, kuin Arethusa, muuttunut kyynellähteeksi, joka\njoutui kutreilleen minun ääntäni kuullessaan.\n\n\"Ja te kelvoton,\" huusi forstmestari vihoissaan, \"olette tavattoman\nröyhkeästi pettäneet minua ja tytärtäni; ja te olette muka\nrakastavinanne häntä, jonka olette tällä tavalla pettäneet! Katsokaahan\nkuinka hän tuossa itkee ja käsiään vääntelee. Hirveätä, hirveätä!\"\n\nOlin siihen määrään pökerryksissä, että aloin höpistä: \"Oli miten oli,\neihän varjo ole kuin pelkkä varjo vain, jos hätä tulee, niin tulee kai\nvarjottakin toimeen, tarpeetonta on tästä asiasta kovin suurta melua\nnostaa.\" Vaan tunnossani myönsin, että tuo puheeni oli lorua, jotta\nherkesin puhumasta, eikä hän huolinut edes vastatakaan. Kuitenkin\nlisäsin: \"minkä on hukannut, sen voipi saada takaisin joskus.\"\n\nVihasesti huusi hän: \"Tunnustakaahan, tunnustakaa, millä lailla olette\nvarjonne menettäneet!\" Minun täytyi turvautua taasenkin valeeseen:\n\"Muuan tolvana kerran taitamattomasti varjooni astui, jotta tuli siihen\niso reikä ... olen korjatteelle lähettänyt varjoni, sillä rahalla saa\npaljon aikaa, jo eilettäin olisi minun pitänyt saada se takaisin.\"\n\n\"Hyvä on, hyvä, hyvä!\" vastasi forstmestari vuorostaan, \"te kositte nyt\ntytärtäni, on toinenkin kosija, minun on asia tyttärestäni huolta\npitää. Kolme päivää annan teille varjonne korjauksen varalle; jos\nkolmen päivän perästä palaatte takaisin oikean varjon kanssa, olette\ntervetulleet. Vaan neljäntenä päivänä, jos ette ole palanneet, niin\nsaatte uskoa, että olen antava tyttäreni toiselle kosijalle\npuolisoksi.\" -- Yritin vielä sanoa sanasen Miinalle, vaan hän itki\nkovasti ja turvansi äitiinsä; ja äiti äänetönnä viittasi minulle,\nkäskien minun mennä. Horjuvin askelin meninkin ja minusta tuntui kuin\nolisi maailma hävinnyt taakseni.\n\nOlin joutunut Bendelin rakkaasta huolenpidosta erilleni ja harhailin\nmetsissä ja niityillä. Tuskan hiki juoksi otsaltani ja huokaukset\npääsivät ehtimiseen rinnastani; olin kuin mieletön.\n\nEn tiedä kuinka kauan olin sillä lailla kuleksinut, kun arvaamatta joku\ntarttui minuun käsivarresta jollakin päivänpaisteisella kankaalla. --\nPysähdyin ja katsoin taakseni ... se oli harmajatakkinen mies, joka\nnäytti siltä kuin olisi hän kiivaasti juossut perässäni hengästyksiin\nasti. Hän alkoi kohta puhutella minua:\n\n\"Lupasin tänään teitä tapaamaan tulla, vaan te ette malttaneet odottaa.\nVaan ei ole hätää mitään, te osaatte ottaa hyvästä neuvosta vaari,\nvoittehan saada varjonne takaisin, jos haluatte, ja palata kohta\nforstmestarin puutarhaan. He sanoivat teidät tervetulleiksi, ja kaikki\non ollut vain pientä pilaa muka. Raskalista, joka on pettänyt teitä ja\njoka on kosimassa morsiantanne, pidän minä huolen, hän, mies parka, on\njo tarpeeksi kypsä.\"\n\nOlin vielä kuin unissani. \"Lupasin tänään --?\" tuota hänen puhetta jäin\najattelemaan -- hän oli oikeassa, olin kaiken aikaa yhden päivän\nsuhteen erehtynyt. Oikealla kädelläni koitin oliko kukkaroni\ntallella... Hän arvasi mikä minulla oli mielessä ja peräysi kaksi\naskelta.\n\n\"Olkaa huoleti, herra kreivi, kukkaronne saatte pitää.\" Öllistäen,\nihmetellen katselin häntä. Hän sanoi: \"Pyydän teitä suostumaan vaan\nmuutamaan joutavaan pyyntööni; olkaa vain hyvä ja kirjoittakaa nimenne\ntämän paperin alle.\" -- Siinä paperissa oli luettavana seuraavat sanat:\n\n\"Suostun täten, kun sieluni erkanee ruumiistani, jättämään sieluni\nperinnöksi sille, jonka hallussa on tämä paperi.\"\n\nKatselin ääneti ja ihmeissäni tuota paperia ja sitä harmajata miestä,\nvuoroon kumpastakin. Hän oli sillä välin pistänyt muutaman uuden kynän\nveripisaraan, joka oli kädelläni, orjantappuran oka muuan kun oli sitä\näskettäin haavottanut.\n\n\"Kuka te olettekaan?\" kysyin vihdoinkin. \"Vähät siitä kuka olen,\"\nvastasi hän, \"ja eikö näy päältäkin päin? Mies polonen, mikähän lie\noppinut jokunen, jota hänen ystävänsä palkitsevat kiittämättömyydellä\nniistä komeista lahjoista, joita hän antaa heille, ja jolla ei ole\nmuuta hupia tämän maan päällä kuin vähäsen kokeilimisia kaikenlaisia...\nVaan kirjoittakaa toki nimenne tämän paperin alle! Tänne, oikealle\npuolelle: Pietari Schlemihl.\"\n\nPudistin päätäni ja sanoin: \"Anteeksi, vaan nimeäni en kirjoita.\" --\n\"Ettekö,\" hän ihmetteli, \"ja miksikä ette?\"\n\n\"Näyttää toki arveluttavalta jossain suhteessa sieluni antaminen\nvarjoni tähden\"... \"Vai niin, vai niin!\" hän yhä kummasteli,\n\"arveluttavaltako?\" ja hän naurahti pilkallisesti. \"Vaan sanokaahan\nminulle, mitä se sielunne oikeastaan onkaan? Oletteko sitä koskaan\nnähneet ja mitä aiotte silla toimeensaada kuoltuanne, häh? Olkaahan\nvain hyvillänne, että olette tavanneet muutaman asianharrastajan, joka\ntuosta joutavasta kalusta, jota toiset sanovat galvaaniseksi voimaksi,\ntoiset sähkövoimaksi, mikä miksikin, oikean hinnan maksaa tahtoo,\nnimittäin antaa teille siitä oman ruumiinne varjon, jolla voitte\nvuorostanne saada morsiamen ja tiesi mitä hyvää ikinä haluatte. Vai\ntahdotteko heittää tuota tyttö riepua sen kelvottoman konnan Raskalin\nkäsiin, häh? Vaan käykäähän omin silmin katsomassa; tulkaahan minun\nkanssa, niin mennään forstmestarin puutarhaan\", kehotti hän, taskustaan\nottaen ja minulle tarjoten kaapun semmoisen, joka tekee ihmisen\nnäkymättömäksi.\n\nMinun täytyy tunnustaa, että minua sanomattomasti hävetti joutua naurun\nalaiseksi tuon miehen nähden. Vihasin häntä koko sydämmestäni ja uskon,\nettä tämän vastenmielisyyteni vuoksi eikä niinkään periaatteellisista\nsyistä kieltäysin nimeni allekirjoituksella ostamasta takaisin\nvarjoani, vaikka kylläkin olisin tarvinnut sitä. Minua kauhistutti\nyksin se ajatus, että tuo ruma juonittelija, tuo irvinaama, astuisi\npilkallisesti minun ja rakastettuni, kahden haavoitetun sydämmen,\nväliin. Arvelin, että se mikä oli tapahtunut oli sallittu ja että\nsurkeuteni oli peruuttamaton: sen vuoksi käännyin miehen puoleen ja\nsanoin:\n\n\"Olen teille varjoni myynyt tästä kukkarosta, joka kyllä on hyvä\nolemassa ja etusa, vaan minua on kovasti kaduttanut tuo kauppa. Eikö\nperuuteta sitä, Jumalan tähden?\" Hän pudisti vain päätään ja heittäysi\nsynkän näköiseksi. Lausuin vielä: \"Enkä halua mitään enää myydä teille,\nvaikka saisin varjonikin takaisin, enkä siis nimeäni tuohon paperiinne\nkirjoita, en! Siitä käy päättäminen pitkittä mutkitta, että ne\nnaamiaishuvit, joihin kutsutte minut osalliseksi muka, olisivat teitä\nhuvittavaisempia kuin minua; siis en rupea, en sekau niihin, ja koska\nniin on, hyvästi!\"\n\n\"Onpa ikävä, herra Schlemihl, että te ette voi suostua kauppaan, johon\nolen ystävällisesti teitä kehotellut. Vaan olkoon, entä vasta olen\nonnellisempi. Hyvästi sitte, näkemiin asti! -- Sivumennen sallikaa\nkumminkin minun osottaa, että niitä kaluja, joita ostan kulloinkin, en\nheitä homehtumaan suinkaan, pidän kuin pidänkin niitä sievästi.\"\n\nHän veti heti varjoni taskustaan, laski sen levälleen nurmelle,\nauringon puolelle jalkoihinsa, sillä lailla, että hän kulki kahden\nvarjon välissä, hänen oma varjonsa toisella puolen ja minun varjoni,\njoka häälyi seuraamaan häntä sekin, toisella puolella. Minne hän meni,\nsinne minunkin varjoni.\n\nKun en ollut kaualle aikaa varjoani nähnyt ja nähdessäni nyt kuinka se\noli tuon kelvottoman miehen hallussa, juuri silloin kuin olisin sitä\nparaiten itse tarvinnut, sydämmeni oli pakahtua ja aloin katkerasti\nitkeä. Tuo inhottava mies ylpeili siitä minulta ryöstetystä kalustaan\nja uusimaan tarjoustaan rupesi hävyttömästi.\n\n\"On se vieläkin kaupaksi, ei muuta kuin nimenne kirjoitatte, niin Miina\nparka pääsee tuon konnan Raskalin kynsistä teidän, herra kreivin,\nsyliin ... ei kuin nimenne kirjoitatte, muuta ei.\" Kyyneleet alkoivat\ntaas juosta silmistäni, vaan käännyin hänelle selin ja käskin hänen\nmennä.\n\nBendel, joka huolissaan oli etsinyt minua, saapui samassa luoksemme.\nKun se uskollinen palvelijani minut näki itkusilmin ja minun varjoni,\njota hän tunsi minun varjoksi, tuon eriskummallisen, harmajan miehen\nhallussa, päätti hän heti, vaikkapa väkisinkin, toimittaa minulle\ntakaisin omaisuuteni, ja koskapa hän ei osannut harmajan miehen kanssa\nsiivosti keskustella, hyökkäsi hän heti hänen kimppuunsa kovilla\nsanoilla ja vaati häntä, pitemmittä mutkitta, paikalla antamaan minulle\ntakaisin varjoni. Vaan harmaja mies, vastauksen sijasta, kääntyi\nviattomalle nuorukaiselle selin ja alkoi mennä matkoihinsa. Vaan Bendel\nnosti kuhmuisen sauvansa, mikä oli hänellä kädessä, ja rupesi, astuen\nhänen jälissään, ankarasti käskemään häntä heti heittää luotaan varjoni\nja hosumaan häntä minkä ikinä jaksoi selkään. Harmaja mies, aivan kuin\njos hän olisi ollut selkäsaunoihin hyvinkin tottunut, kyyryssä selin\nkiirehti pois, Bendel kintereillä. Katselin tuota menoa kauan, kunnes\nlopulta katosivat näkyvistäni kaikki, harmaja mies, Bendel ja varjoni.\nOlin taas yksikseni jäänyt minä mies polonen.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nKun olin jäänyt yksikseni siihen autioon korpeen, aloin taas kovasti\nitkeä ja sanomattoman raskasta sydäntäni keventää. Vaan en nähnyt\nsurkeudelleni mitään rajoja, ei loppua, ei määrää, ja hirveästi\njanoissani imeskelin sydämmeni haavoja, joihin hän oli uutta myrkkyä\nkaatanut. Kun mielessäni Miinaa ajattelin ja hänen mielevä, ihana\nkuvansa, semmoisenaan kuin olin nähnyt häntä, itkussasilmin ja\nkalpeana, ilmaantui eteeni, silloin astui röyhkeänä ja irvisuuna\nRaskalin haamu minun ja Miinan väliin, käsilläni peitin silmiäni ja\npakenin yhä kauemmas korpeen; vaan ei jättänyt minua tuo hirveä näky\nsilti, yhä ajoi minua takaa, kunnes hengästytyksissäni kaaduin\npitkälleni maahan, jota kostutin kyyneleilläni.\n\nJa kaikki tämä surkeus muutaman varjon takia! Ja olisin sen varjon\nsaanut takaisinkin, kunhan olisin nimeni kirjoittanut muutamaan\npaperiin. Aloin ajatella tuota harmajan miehen tarjousta ja kieltoani\nsiihen suostumasta. Kolkoksi kävi mieleni ja jouduin lopulta pää\npyörälle etten tiennyt miten olla miten eleä.\n\nTuli ilta. Nälkääni söin metsän hedelmiä ja janooni join vettä\nmuutamasta purosta. Olin yötä muutaman puun juurella. Aamulla heräsin\nraskaasta unesta, siitä että kuulin kuinka kuorsaelin niinkuin kuoleva\nihminen. Bendel lienee eksynyt minun jäliltäni, ja olin siitä\nhyvilläni. Minua ei haluttanut palata ihmisten pariin, joita pakoon\nolin lähtenyt niinkuin mikähän villi eläin. Sillä lailla tirkkeni\nkolmisen päivää.\n\nNeljännen päivän aamuna olin muutamalla hietikolla, jossa päivä\nräikeästi paistoi, ja istuin siinä kivellä, sillä aurinko oli minusta\nnyt mieluinen, sitä kun en ollut nähnyt isoon aikaan. Sydäntäni\nravitsin toimettomuudellani. Arvaamatta pelästyin jostain äänestä,\nkatsoin taakseni, paetakseni, vaan en nähnyt ketään. Vaan päivän\npaahtamalla hietikolla näin arvaamatta ihmisen varjon kulkevan\nohitseni, ja se olikin minun varjoni näköinen, siltä minusta tuntui,\nsiitäkin syystä, että se kulki noin yksinäisenä, herrastaan erillään.\n\nSydän vavahti rinnassani ja ajattelin: Varjoni, etsitkö herraasi? Minä\ntahdon olla herrasi. Ja juoksin sen perässä, kiinniottaakseni sitä;\najattelin näet, että jos onnistuisi minun päästä niin lähelle, että\njalkani koskisi siihen, niin se kaiketikkin tarttuisi jalkaani ja\ntottuisi ajan oloon minuun.\n\nVarjo alkoi heti paeta allani ja minun täytyi sitä kevytjalkaista\npakolaista ruveta takaa-ajamaan juoksujalassa, johon kiivaaseen\njuoksuun sain voimaa ainoastaan siitä toivosta, että ehkä pelastuisin\nsurkeasta tilastani. Varjo pakeni muutaman kaukaisen metsän rannalle\npäin, jonka siimekseen se kai toivoi pääsevänsä piiloutumaan. Huomasin\nsen, pelästyin, koska oli mahdollista että se pakoon ennättäisi, ja\npalava halu innostutti minua ja pani jalat alleni; eikä aikaakaan, niin\ntulin varjoa jo hiukan lähemmäs, jotta huomasin, että vielä sen\nsaavutan. Äkkiä se pysähtyi ja kääntyi minuun päin. Niinkuin jalopeura\nhyökkää saaliinsa niskaan, niin minäkin aika harppauksella hypähdin\nvarjon viereen ottaakseni sitä haltuuni ... vaan arvaamatta tapasin\nkovan vastarinnan aivan kuin olisi ihminen tullut juosten minuun pahki.\nKävi niin kipeästi kylkiluihini etten muista milloin olisi niin\nkipeästi koskenut.\n\nSäikähdyksestäni oli se seurauksena, että käsivarsillani, tietämättäni\nja tahtomattani, tulin syleilleeksi sitä, mikä näkymättömänä seisoi\nedessäni. Syöksyin samassa pitkälleni maahan; ja allani, selällään,\nmakasi ihminen, johon olin lujasti takertunut ja joka vasta nyt tuli\nnäkyviin, oltuaan sitä ennen näkymättömänä kerrassaan.\n\nNyt selvisikin koko tapaus ja näytti minusta varsin luonnolliselta.\nTuolla miehellä oli arvattavastikkin ollut kädessään se ihmeellinen\nlinnunpesä, joka on sen laatuinen, näet sen, että se, jonka kädessä se\non, jää näkymättömäksi, vaan hänen varjonsa kyllä näkyy; kädessään oli\nhän pitänyt tuota linnunpesää, juostessaan minua pakoon, vaan kun\nsaavutin hänet, luiskahti se hänen kädestään. Katsoin ympärilleni, ja,\naivan oikein, huomasinkin sen linnunpesän näkymättömän varjon, juoksin\nsen varjon luo ja sainkin pesän käsiini. Samassa tulin minä, varjoton\nmies, itse näkymättömäksi.\n\nTuo mies kavahti seisoalleen ja katsoi ympärilleen olinko missä minä,\nhänen voittajansa, vaan sitä ei hän nähnyt missään, vaikka päivä\npaistoi kirkkahasti, ei minua eikä minun varjoakaan. Mies parka ei\nollut näet tullut luonnollisesti ajatelleksikaan eikä hädissään\nhoksannut, että minä, juostessani häntä takaa, olin varjoton. Päästyään\nselville siitä, että minä olin kadonnut, hän epätoivoissaan repi\nhiukset päästään. Vaan minulle kävi nyt mahdolliseksi jälleen esiintyä\nihmisten keskuudessa, kun minulla oli se ihmeellinen, näkymättömäksi\ntekevä linnunpesä kädessäni, ja kovasti halasinkin päästä ihmisten\npariin. Mutta ei kyllä puuttunut tekosyitä millä saatoin tuntoani\nrauhoittaa, tuolta mieheltä ryöstettyäni hänen aarteensa, ja niitä\nlevottomia ajatuksia pakoon päästäkseni kiiruhdin pois,\nkatsomattanikaan enää jälkeeni oliko se mies parka minne joutunut;\nkuulin vain hänen huutoaan ja päivittelemisiään. Silla lailla tuo\ntapaus tapahtui, minun muistaakseni.\n\nMieli paloi sinne forstmestarin puutarhaan saadakseni omin korvin\nkuulla ja omin silmin nähdä, että harmaja mies oli puhunut totta; vaan\nen ollut selvillä siitä missä olin, jonka tähden menin muutamalle\nmäelle, josta saattoi nähdä ympäristöä. Ja näinkin mäen kukkulalta sen\npienen kaupungin ja forstmestarin puutarhan jalkojeni alla. --\nSydämmeni alkoi tykkiä ja kyyneleitä alkoi taas, vaikka toisesta syystä\nkuin äskettäin, juosta silmistäni: saan nähdä häntä jälleen. -- Ikävä\njoudutti askeleitani sille polulle, joka vei nopeimmin perille.\nSivuutin muutamia kaupungista palaavia talonpoikia, heidän näkemättä.\nHe puhuivat minusta, Raskalista ja fortmestarista; en halunnut kuulla\nheidän puhetta, kiirehdin sivu.\n\nPuutarhan portista sisään mennessäni, mieli kuohussa niinkuin hartaasti\nodottelevan ikään, oli kuin jos olisi joku naurahtanut; minua hirvitti,\nkatsoin sukkelaan ympärilleni; en huomannut ketään. Astuttuani muutamia\naskeleita vielä, kuului minusta kuin olisi joku ihminen kävellyt\nvieressäni; vaan en nähnyt; otaksuin, että oli korvani pettänyt. Oli\nvarhainen aamu, ei kukaan ollut kreivi Pietarin lehtimajassa, puutarha\ntyhjä oli vielä; kuleskelin niissä tutuissa paikoissa, menin\nasuinhuoneitten lähelle. Sama ääni, jota olin äsken kuullut, kuulin\nvieläkin, tällä kertaa selvemmästi. Pelonalaisena istuin muutamalle\npenkille, joka oli päivänpaisteisella paikalla oven vieressä. Kuului\nkuin joku näkymätön haltia olisi pilkallisesti naurahtaen istahtanut\nviereeni. Avain pistettiin lukon suuhun, ovi aukeni, forstmestari tuli\nulos, paperi kädessä. Tuntui minusta kuin olisi pilvi kääriytynyt pääni\nympärille, katsoin ympärilleni ja ... hirveätä ... se harmajatakkinen\nmies istui rinnallani, pirullinen hymy huulillaan katsellen minua. --\nHän oli heittänyt sen ihmeellisen kaapun, joka teki kantajansa\nnäkymättömäksi, hartioilleni, hänen jalkojensa juuressa oli,\nriitelemättä keskenään, hänen ja minun varjo, huolettomasti piti hän\nkädessään sitä paperia, jonka alle hän oli tuonnottain pyytänyt minua\nkirjoittamaan nimeni, ja, sillä aikaa, kuin forstmestari käveli\nkahakäteen lehtimajassa, hän, tuo harmaja mies, kuiskasi korvaani:\n\n\"Tehän kuitenkin kaikitenkin noudatitte kutsuani, tässä me nyt istutaan\nkahden saman kaapun alla. -- Hyvä on, hyvä on! Kaiketikkin te annatte\ntakaisin minulle sen linnunpesänkin, ettehän sitä enään tarvitsekaan,\nja tehän olette liian rehellinen mies pitääksenne kauemmin hallussanne\ntoisen omaa ... vaan eipä silti, etten olisi teille mielelläni sitä\nlainaksi antanut, kiittää ei kannata.\" -- Hän otti sen kädestäni enkä\nvastustanutkaan ollenkaan, hän pisti sen taskuunsa ja naurahti taas,\nvieläpä niin kovaa, että forstmestarikin katsoi mistähän tuo ääni oli\nsyntyisin. -- Istuin kuin kivettyneenä siinä.\n\n\"Teidän täytyy toki myöntää,\" sanoi hän, \"että tämmöinen kaapu on paljo\nmukavampi. Se ei peitä ainoastaan miestä, vaan lisäksi hänen\nvarjonsakin ja mitä hyvänsä hän kulettaakaan mukanaan. Katsokaahan,\ntässä olette kumpikin, te ja varjonne.\" Hän naurahti taas.\n\"Huomaattehan, herra Schlemihl, mitä alussa ei tahdo mielisuosiolla\nsiihen on pakko lopussa kuitenkin. Ajattelin, että kyllä te vielä\nostatte sen kalun minulta, otatte huostaanne morsiamenne (sillä vielä\non siihen tilaisuutta) ja nostatamme Raskalin hirteen, sen lurjuksen,\nse on helppo asia, koska meillä on nuoraa tarpeeksi. -- Kuulkaahan,\nannan teille kaupanpäälliseksi tämän kaapun.\"\n\nMiinan äiti tuli huoneesta ulos ja keskustelu alkoi. -- \"Mitä askaroipi\nMiina?\" -- \"Hän itkee.\" -- \"Typerä lapsi on hän. Eihän asia ole\nmuutettavissa kuitenkaan.\" -- \"Tosin ei, vaan on liian aikaista antaa\nhänet toiselle!\" -- \"Olet, mieheni rakas, kovin julma, sehän on oma\nlapsesi.\" -- \"Ei, äiti kulta, nyt olet väärässä. Jos tyttäremme, vielä\nennenkuin hän on itkenyt silmiään kuiviksi, huomaa olevansa rikkaan ja\nmahtavan miehen vaimo, on hän tointuva surustaan kuin unesta ikään, ja\nJumalaa sekä meitä kiittävä, usko minun sanaani!\" -- \"Jumala suokoon!\"\n-- \"Tyttärellämme on tosin jo varsin suuret maatilat; vaan luuletko,\nettä, sen jälkeen kun tuo keinottelija Pietar Schlemihl sai aikaan ne\nsurkeat rötökset, kohtiaikoihin on ilmaantuva yhtä sopiva mies hänelle\nkuin Raskal? Tiedätkö kuinka rikas herra Raskal on? Hänellä on\nmaatiloja tässä maassa, jotka ovat ainakin kuuden miljoonan markan\narvoisia, eikä hän ole ollenkaan velkaantunut. Kauppakirjat ovat olleet\nminun nähtävinä. Hän se oli, joka minun edeltä oli paraimmat maatilat\nostanut; ja sitä paitsi on hänellä salkussaan Tuomas Johnin\narvopapereita, noin neljän miljoonan arvosta.\" -- \"Hän on mahtanut\nkovasti varastaa\". -- \"Mitä joutavia! Hän on säästänyt minkä toinen on\ntuhlannut.\" -- \"Mieskö, joka on rikkaan herran pikenttinä ollut?\" --\n\"Oletpa typerä! Oli miten oli, hänellä on kuitenkin moitteeton varjo.\"\n-- \"On vainkin, mutta...\"\n\nSe harmajatakkinen mies naurahti ja katsoi minuun. Ovi aukeni ja Miina\ntuli ulos. Kyyneleitä juoksi hänen silmistä niille kauniille, kalpeille\nposkille; hän istui muutamalle tuolille puitten siimekseen ja isänsä\nistui toiselle tuolille hänen viereen. Isä hellästi tarttui hänen\nkäteen, puhutteli häntä, vaan tyttörukka alkoi vaan yhä enemmän itkeä.\n\n\"Olet hyvä, rakas lapseni, olehan järkeväkin, ethän tahdo vanhan isäsi\nmieltä pahoittaa, minähän vaan hyvääsi harrastan. Ei ole kummakaan,\nettä olet suruissasi, vaan olet ihmeellisellä tavalla onnettomuudesta\npelastunut. Ennenkuin sitä häpeällistä petosta huomasimme, rakastit\nhäntä kovasti; tiedänhän sen, vaan en siitä sinua soimaa silti. Näet\nnyt itse kuinka kaikki on muuttunut. Onhan jokaisella pienellä\nkoirallakin varjonsa, ja sinunko pitäisi miehelle semmoiselle ruveta,\njoka... Ei toki, ethän enää ajattelekaan häntä. -- Kuulehan, Miina, nyt\nsinua kosii mies, joka ei päivänpaistetta pelkää, arvostettu,\nkunnioitettu mies, joka tosin ei ruhtinas ole, vaan jolla on kymmenen\nmiljoonaa markkaa omaisuutta, siis kymmenen kertaa enemmän kuin\nsinulla, mies, joka tahtoo tehdä rakasta lastani onnelliseksi. Olethan\nminulle kuuliainen, ethän pane vastaan, annahan vain isäsi pitää\nsinusta huolta ja pyyhkiä pois kyyneleesi! Lupaahan, että suostut\nRaskaliin, lupaat kai?\"\n\nHän vastasi väsyneen raukealla äänellä: \"Ei minulla ole omaa tahtoa\neikä omaa toivoa tämän maan päällä enää. Tapahtukoon isäni tahto.\"\nPaikalla tuli Raskalkin sinne, röyhkeänä, vakavana. Miina meni\ntaidottomaksi. Nyt se inhoittava harmaja mies katsoi vihasesti minuun\nja kuiskasi korvaani: \"Ja te tuota siedätte! Onko teillä ihmisen verta\nsuonissanne vai mitä niissä juoksee?\" Hän iski samassa pienen haavan\nkäteeni, jotta siitä juoksi vähin verta ja sanoi: \"Todellakin oikeata\nverta! -- No, kirjoittakaa nimenne siis!\" Minulla oli kädessäni paperi\nja kynä.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nVapaasti saat minua arvostella, Chamisso rakas, enkä aio sinua lahjoa.\nAnkarasti olen jo aikoja sitten tuominnut itseäni, sillä hivuttava\ntuska on sydämessäni asunut. Myötään on mielessäni ollut tuo vakanen\nelämäni hetki enkä ole voinut sitä muistella kuin nolona, nöyrtyneenä\nja maahan asti sortuneena. -- Ystäväni rakas, joka kevytmielisesti\nhiukankaan poikkeaa oikealta tieltä, hän tahtomattaan joutua toiselle\npolulle, joka viepi alespäin ja yhä alemmas; hän näkee taivaan tähtiä,\nvaan ne eivät opasta häntä, ei ole hänellä valikoimisen varaa, hänen on\npakko mennä jyrkännettä ales tiesi kuinka syvälle. Sen ajattelemattoman\nharha-askeleeni jälkeen, jonka seurauksena oli, että kirous tuli\nosakseni, olin rikollisella rakkaudellani sotkeutunut toisen ihmisen\nkohtaloon; mikäpä minulla muu neuvoksi kuin missä olin turmiota\naikaansaanut siinä koittaa, kun pikanen pelastus oli tarpeellinen heti\nkiirehtiä hätään arvelematta. Sillä viimmeinen hetki oli käsissä. --\nÄlä luule minua niin halpaseksi, Chamisso rakas, että olisin pitänyt\nvaadittua hintaa liian kalliina tai että olisin jotain, mikä omaani\noli, säästäväisemmin pidellyt kuin kultarahojani. -- Ei vainkaan,\nChamisso, vaan minä sanomattomasti vihasin tuota eriskummallista,\njuonikasta keinottelijaa. En halunnut olla hänen kanssa missään\ntekemisissä, vaikka olinkin kukaties syyttä sortamassa häntä. Toimen\nsijaan tuli tapaus; ja kävi siis minun niinkuin toisinaan käy\nkansojenkin; asianhaarojen pakosta he joutuvat milloin mihinkin\ntilaansa. Myöhemmin olen sopinut itseni kanssa. Olen ensinnäkin oppinut\npakonalaisuutta arvostamaan, ja mikä on enemmän pakonalainen kuin tehty\nteko, tapahtunut tapaus! Toisekseen olen tätä pakonalaisuutta oppinut\nkunnioittamaan jonakin viisaana sallimuksena, mikä on vaikuttamassa\nsiinä suuressa myllyssä, jossa olemme osallisina kuin mitkähän\npyöritetyt ja pyörivät rattaat; minkä pitää olla, sen täytyy tapahtua,\nja tietenkin sallimuksen sallimana, jota lopulta opin kunnioittamaan\nminunkin kohtalossani ja sen kohtalossa, joka oli minun kohtalooni\nsotkeutunut.\n\nEn ole selvillä mikä siihen oli syynä, joko se, että olin kauheassa\nmielen jännityksessä ja levottomuudessa, vai väsymys, minä kun olin\nollut niin kauan unetta ja ruuatta, vai kukaties se mielenkuohu, minkä\nminussa aikaansai tuon harmajan juonittelijan läheisyys; oli miten oli,\njuuri sillä hetkellä kuin minun piti kirjoittaa nimeni siihen kamalaan\npaperiin menin tainnoksiin ja jäin kuin kuolleeksi siihen pitkäksi\naikaa.\n\nEnsimmäiset äänet, jotka kohtasivat kuulevia korviani, toinnuttuani,\noli jalanpolkemiset ja kiroukset. Kun aloin katsoa ympärilleni,\nhuomasin, että oli pimeä ja tuo inhottava toverini haukkui minua minkä\njaksoi. \"Aivanhan sinä käyttäydyt kuin mikähän akka! -- Ole mies ja tee\nminkä olet päättänyt tehdä taikka, jos on mielesi muuttunut, niin itke\nsitten ja päivittele!\" -- Nousin hitaasti seisoalleni ja katsoin\nympärilleni puhumatta mitään. Oli myöhänen ilta, soittoa kuului\nvalaistuista ikkunoista ja ihmisiä käveli parittain puutarhan poluilla.\nMuuan pari kävi istumaan sille penkille, jossa olin istunut ennenkuin\ntainnoksiin menin. He puhelivat keskenään siitä avioliitosta, johon\nolivat ruvenneet talon tytär ja rikas herra Raskal. -- Se oli siis\ntapahtunut.\n\nHeitin kädelläni sen näkymättömäksi tekevän kaapun päältäni; vaan\nsamassa harmaja mies katosi näkyvistäni. Aloin hiipiä pensaitten ja\npuitten synkimmässä siimeksessä puutarhan portille. Vaan minun\nkiusaajani, vaikka näkymättömänä, kulki jälissäni, yhäti minua sättien.\n\"Tämäkö siis palkka siitä, että koko päivän olen vaalinut sinua, sinä\nheikkohermoinen herrasmies! Vai minusta aijot tehdä narrin! Hyvä, herra\näkimys, menehän vain minua pakoon, vaan erottamattomia ystäviä me\nollaan kuin ennenkin. Sinulla on minun rahani ja minulla sinun varjosi,\nemme siis pääse rauhaan kumpikaan. -- Onko milloinkaan kuultu, että\nvarjo olisi herralleen uskoton? Sinun varjosi ajaa minut sinun luo,\nkunnes lopulta otat sen haltuusi ja niin minä pääsen siitä erilleni.\nMinkä olet laiminlyönyt halusta sen täytyy sinun toimittaa\nkyllästymisestä ja ikävästä, vaikka liian myöhään; ei kukaan pääse\nkohtaloaan pakoon.\" Sillä lailla hän hoki, turhaan pakenin, hän oli\nmyötään kintereilläni, pilkallisesti puhuen varjosta ja kultarahoista.\nEn saanut häneltä rauhaa.\n\nOlin lähtenyt kulkemaan muuatta autiota katua, joka vei talooni. En\nollut entistä kotiani tuntea enää; akkunaruutuja oli säretty eikä\nnäkynyt valkeaa missään. Ovet olivat lukossa eikä näkynyt yhtään\npalvelijaa. Hän nauroi selkäni takaa ja sanoi ivallisesti: \"Niinpä\nniin; ei siellä ole ketään. Kuitenkin Bendel lienee kotosalla; hän oli\nkotiin tullessaan niin väsyksissään, että tuskinpa kykeneekään muuhun\ntoimeen kuin pirtin vartioimiseen.\" Taas naurahti hän. \"On hänellä\njuteltavia! -- Hyvästi jää, näkemiin asti!\"\n\nOvikellon nuoraan tartuin ja lopulta näkyikin tulta; Bendel oven takaa\nkysyi kuka oli soittanut. Kun se kunnon mies kuuli että se olin minä,\nhän kovin ilostui; ovi lensi selälleen ja heittäysimme toistemme\nsyliin. Hän oli hyvin muuttunut, oli heikommaksi käynyt ja\nkivuloiseksi; minun hiukseni olivat menneet harmajiksi.\n\nNiitten autioitten huoneitten läpi hän vei minut muutamaan\nsyrjäisempään, pieneen huoneeseen, jota ryöstäjät olivat jättäneet\nrauhaan, toi minulle ruokaa ja juomaa, istuimme vieretysten ja hän\nalkoi itkeä. Hän kertoi minulle, että hän sitä harmajatakkista miestä,\njota hän oli tavannut silloin kuin hän minun varjoani näytteli minulle,\noli kauan ajanut takaa ja hosunut, kunnes oli eksynyt minusta\njäljettömiin ja uupumuksesta jäänyt pitkälleen makaamaan. Kun hän ei\nlöytänyt minua enää, oli hän mennyt kotiin, jossa kansa, Raskalin\nyllytyksestä, oli kohta sen jälkeen särkenyt kaikki akkunat ja\nhävittänyt huonekalut y.m. Sillä lailla oli kansa kiittämättömyydellään\nkostanut hyväntekijälleen. Palvelijani olivat menneet tiehensä mikä\nminnekin, poliisi oli kieltänyt minun enää kaupunkiin palaamasta ja\nkäskenyt palvelijani 24 tunnin perästä korjata tavarani pois. Siihen,\nminkä olin jo kuullut Raskalin rikkaudesta ja avioliittoon menosta,\ntiesi hän lisätä niitä näitä. Tuolla roistolla, joka oli syypää\nkaikkeen siihen ilkityöhön, mikä oli tehty poissa ollessani, oli\nvarmaankin ollut alusta pitäen tietoa minun varjottomuudesta.\nLuultavasti oli hän, kullanhimon yllyttämänä, pyrkinyt palvelukseeni ja\nheti teettänyt raha-arkkuuni avaimen, joten hän oli rikkauden koonnut,\njota hänen ei tarvinnut enää työllään ja toimellaan kartuttaa.\n\nKaiken tuon Bendel kertoi minulle kovasti itkiessään; ja sitten itki\nhän ilosta kun oli minua jälleen tavannut sekä siitä että oltuaan\ntietämättömissä minun olopaikasta hän nyt tapasi minun tyyneenä ja\nmaltillisena.\n\nSemmoiseksi oli näet epätoivoni muodostunut. Näin surkeuteni\njättiläisenä, muuttumattomana edessäni, olin sen tähden jo kaikki\nkyyneleeni hukannut eikä enää valitus päässyt rinnastani.\nKylmäkiskoisena ja välinpitämättömänä vaelsin tässä matoisessa\nmaailmassa.\n\n\"Bendel,\" sanoin hänelle, \"tiedät kohtaloni. Kova rangaistus on tullut\nosakseni tekemäni rikoksen vuoksi. Sinä, viaton mies, lakkaa jo\nolemasta toverini. Lähden jo tänä yönä pois matkoilleni, satuloitse\nratsuni, lähden yksin, sinä jäät tänne, niin olen päättänyt.\nArvattavasti täällä on moniaita kulta-arkkuja; ne pidä omanasi. Aijon\nyksin lähteä maailmaan vaeltamaan; vaan jos jokunen iloinen päivä ja\nonnellisempi aika kuin tämä nykyinen tulee osakseni, silloin muistan\nsinua, uskollista palvelijaani, jonka rinnalla olen monet kyyneleet\nitkenyt ja sydämmeni suruja ilmoittanut.\"\n\nHän kuuli käskyjäni allapäin, pahoilla mielin; hänen rukouksilleen,\npyynnöilleen, neuvoilleen heittäysin kovakorvaiseksi; itkussa silmin\ntoi hän hevoseni.\n\nVielä kerran puristin sen kunnon palvelijan kättä, heittäysin hevosen\nselkään ja pimeän yön suojassa jätin hyvästit sille paikalle, johon\nonneni oli hautautunut, siitä huoletonna mihin hevoseni oli viepä\nminut; sillä minulla ei ollut tässä maailmassa enää mitään määrää,\nmitään toivoa.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nMatkatoverikseni rupesi hetken päästä muuan jalkamies, joka, vähän\nmatkaa hevoseni rinnalla käveltyään, pyysi saadakseen heittää lakkinsa\ntaakseni hevosen selkään, meillä kun oli sama tie kulettava. Pitemmittä\npuheitta suostuin. Hän kiitti siitä vähäsestä avusta, palkinnoksi alkoi\nkiittää hevostani hyväksi muka, vieläpä ylistämään niitä onnellisiksi,\njotka ovat rikkaita; lopulta rupesi ikäänkuin itsekseen pakisemaan;\nmuita kuulijoita ei ollut hänellä kuin minä yksin.\n\nHän selvittää alkoi ajatuksiaan tämän maailman olosta ja menosta, eikä\naikaakaan, niin jo otti metafysiikan käsiksi, jolta tieteenhaaralta\nvaaditaan selvitystä kaikkiin arvoituksiin. Sitä kysymystä, johon oli\nvastattava, hän esitti hyvin selvästi ja ryhtyi sitten siihen\nvastaamaankin.\n\nTiedät, ystäväni, minun myöntäneen, filosofein kirjoja koulussa\nluettuani, että minulla ei ole ensinkään niitä lahjoja, joita pitää\nolla filosoofeilla enkä ole heidän virkaan sotkeutunut; olen jättänyt\nmonta asiaa omaan rauhaansa ja ajatellut, että ei niitä kaikkia\nmaailman asioita kuitenkaan pysty ymmärtämään ja selville saamaan;\nolen, neuvosi mukaan, luottanut vain siihen terveeseen järkeen, joka on\nkaikille ihmisille yhteinen, ja koittanut kulkea omia teitäni,\nfilosoofeista viisi. Vaan tämä puhelias mies, joka käveli hevoseni\nrinnalla, näytti minusta olevan varsin viisas ajattelija, hän osasi\npanna sanansa taitavasti vallan, rakensi, niin sanoakseni, kauniin ja\nsäännöllisen aaterakennuksen, jolla oli vankka kivijalka ja joka nousi\nsiitä korkeakattoisena ilmaan ja jalona kerrassaan. Vaan kuitenkin\nkaikitenkin puuttui siitä sisällistä ryhtiä eli juuri sitä, mitä olin\nkaivannut eikä ollut minusta tuon matkatoverini aaterakennus kuin\nsemmoinen taiteellisesti koottu taideteos, joka ainoastaan ulkonaisella\nsievyydellään ja säännöllisyydellään miellyttää katselijaa; vaan\nmielelläni kuuntelin sitä kaunopuheliasta miestä, koska huomioni\nkääntyi mureistani ja kärsimyksistäni pois häneen.\n\nSitä tietä kulkiessamme alkoi päivä sarastaa; hämmästyin, nähdessäni\nitäisellä taivaanrannalla kirkkaita värejä, jotka ennustivat, että\naurinko on kohtsiltään nousemassa, sillä ei ollut likitienoilla niin\nminkäännäköistä suojaa, ei kiveä, ei puuta eikä pensastakaan. Aamusilla\nvarhain varjot ovat pitkät ja komeat, kuten tietty. Ja olin\nmatkatoverin seurassa, minä varjoton mies! Heitin silmäyksen siihen\nmatkatoveriini ja hämmästyin yhä pahemmasti. -- Hänhän olikin se\nharmajatakkinen mies.\n\nHän naurahti, nähdessään hämmästystäni, ja alkoi rupatella, ennenkuin\nehdin vielä sanoa yhtään sanaa: \"Älkäämme vielä kuitenkaan erotko\ntoisistamme vähään aikaan, koskapa meillä on keskenäisiä etuja\ntoistemme seurasta -- ja niinhän on tapa maailmassa, että ollaan\nystäviä niin kauan kun on edut vielä yhteisiä -- onhan tilaisuutta\neroonkin joskus. Tämä tie, joka kulkee pitkin vuoren rinnettä, on\nkumminkin mukavin teidänkin kulkea; laaksoon teillä ei ole asiaa ja\nluonnollisesti te ette palaa ylös mäkeäkään enää. Tätä tietä minäkin\nkulen. -- Huomaan, että käytte kalpeaksi ennenkuin aurinko on ehtinyt\ntulla näkyviinkään. Tahdonpa lainaksi antaa teille teidän varjonne\nsiksi aikaa kuin tässä kahden vaellamme, entäpä siedätte minut\nläheisyydessänne. Teillä ei ole tosin enää Bendel vieressänne. Vaan\nminä tahdon halusta teitä palvella. Ette tosin rakasta minua, se on\nkylläkin ikävä. Vaan voittehan silti käyttää minua hyväksenne.\nPaholainen ei ole varsin niin musta miksi häntä maalataan. Eilen te\nsuututitte minua, tosi se, vaan tänään en enää huoli sitä muistaa, ja\nonhan teiltä aika kulunut hupaisemmasti tähänkin asti, sen myönnätte\nkai. -- Ottakaahan koetteeksi varjonne käytäntöön taas.\"\n\nAurinko oli noussut, tiellä alkoi tulla ihmisiä vastaan; suostuin\ntarjoukseen, vaikka vastenmielisesti. Hän laski hymysuin varjoni maahan\neikä aikaakaan, niin se oli jo hevoseni varjon vieressä ja juosta\nhölkytteli yhtä hilpeästi kuin sekin. Mieleni kävi hyvin oudoksi.\nMaalaisia tuli vastaan, jotka kunnioittavaisesti nostivat lakkinsa ja\ntervehtivät arvokasta herrasmiestä muka. Ahnain silmin ja sykkivin\nsydämmin katselin hevosen selästä sitä varjoa, joka ennen oli ollut\nminun, vaan jonka nyt olin oudolta mieheltä, vieläpä viholliseltani\nlainaksi saanut.\n\nHarmaja mies huoletonna käveli vieressä, jopa hyrähteli muuatta\nlauluakin. Hän jalkasin, minä ratsun selässä -- kiusaus oli liian\nsuuri; äkkiä nykäsin suitsia ja kannustin hepoani, ajaen täyttä laukkaa\ntoiselle tielle; vaan varjoni ei seurannutkaan mukaani, se putosi näet\ntienhaarassa hevosen selästä ja jäi odottamaan oikeata omistajaansa.\nMinun täytyi häpeissäni palata; se harmaja mies huoletonna käveli\ntiellä, hyrähtäen laulua loppuun ja sitten vasta alkoi pilkallisesti\nnauraa, nostaen varjon paikalleen takaisin ja neuvoen kuinka muka varjo\nvasta sitten pysyy siinä kuin minä tulen sen oikeaksi omistajaksi.\n\"Minä pidän teitä varjosta kiinni,\" sanoi hän, \"ettekä minusta\nerillenne pääse. Rikas mies, jommoinen te olette, tarvitsee varjoa, se\non selvä sanomattakin. Olette vain moitittava siitä, että tuota ette\nole ennen oivaltaneet.\"\n\nKulin eteenpäin sillä samalla tiellä; minulla oli kaikki tämän maailman\nmukavuudet, vieläpä sen kaikki loistotkin ja komeudet. Vapaasti ja\nkeveästi saatoin kulkea, koskapa minulla oli varjo, jospa kohta\nlainattu; ja kaikkialla arvosteltiin minua niinkuin rikkaita\narvostetaan. Vaan sydämessäni oli kuolema asumassa. Kummallinen\ntoverini, joka oli siihen määrään nöyrä olevinaan, että sanoi olevansa\nmaailman rikkaimman miehen kelvoton palvelija, oli todellakin\nerinomaisen palvelevainen, mahdottoman taitava ja näppärä, niinkuin\ntosiaankin pitää olla rikkaan miehen palvelija, mutta hän ei\nmilloinkaan jättänyt minua yksikseni, aina vain oli vieressäni, hokien\nmyötään, että minun pitäisi lopulta kumminkin suostua siihen kauppaan,\njota hän oli esittänyt, jospa ei muunkaan tähden, niin kuitenkin\npäästäkseni hänestä erilleni. -- Vihasin häntä, vaan hän oli minulle\nvaivaksi sen ohessa. Toisinaan suorastaan pelkäsin häntä. Olin joutunut\nhänestä riippuvaiseksi kerrassaan. Vietyään minut takaisin maailman\nprameuteen, jota olin pakoon mennyt, piti hän minut hallussaan. Minun\ntäytyi kuulla hänen koreita puheitaan ja tunsin, että hän oli oikeassa.\nOnhan tosi, että rikkaalla pitää olla varjo ja että, jos halusin\näveriäitten säätyyn kuulua, ei minulla kaiketikkaan muuta neuvoa ollut\nkuin suostuminen hänen tarjoukseen. Vaan toiselta puolen oli minulle\nselvä, että en tahtonut mistään hinnasta, en, vaikkapa varjoni takaisin\nsaisin, myydä sieluani tuolle kamalalle miehelle. En tiennyt kuinka\nlopulta kävisi. Istuimme kerran muutaman luolan suussa, jota\nmuukalaiset kävivät katsomassa ja joka oli vuorien välissä jossain. Se\noli hyvin syvä, vettä pohjassa, niin syvä, että näytti siltä kun ei\ntapaisi pohjaa siihen heitetty kivi; ja maan alta kuului kuin kosken\nkohina kaukaa. Harmaja mies minulle selitti, kauniisti puhuen,\nrunollisella kielellä kuvaellen, mitä paljon minä, jos minulla vain\nolisi varjo, voisin matkaansaada tässä maailmassa muka. Käsivarret\npolveni varassa kätkin kasvot käsiini ja kuuntelin sen kamalan\nviettelijän puhetta ja olin kahdella päällä ketä enemmän tottelisin:\nkiusaajaako vai omantuntoni varottavaa ääntä. Tuo kaksimielisyys kävi\nlopulta sietämättömäksi ja ratkaiseva taistelu alkoi.\n\n\"Näyttää siltä, hyvä herra, kuin olisitte unohtaneet, että olen tosin\nsallinut teidän muutamilla ehdoilla jäämään seuraani, vaan että en ole\nmissään suhteessa vapauttani luovuttanut teille.\" -- \"Jos käskette,\nmenen heti pois.\" Kuului siltä kuin uhkaukseni olisi ollut hänelle\nvarsin mieluinen muka. En puhunut mitään. Hän ryhtyi heti käärimään\nkokoon varjoani. Kalpenin, vaan en kieltänytkään. Oltiin varsin kauan\nääneti. Hän ensinnä ryhtyi puheeseen: \"Etkö siedä minua, hyvä herrani,\nvihaatko minua, tiedän sen; vaan minkä vuoksi, sanokaahan! Siitäkö\nsyystä, että minua julkisella maantiellä ahdistitte ja minulta sitä\nlinnunpesää ryöstitte? Vai siitäkö syystä, että te, sen jälkeen kuin\nhaltuunne uskoin, rehellisyyteenne luottaen, varjonne, te varkaan\ntavoin koititte ryöstää sen minulta? Puolestani en vihaa teitä! On\nvarsin luonnollista, että kaikin keinoin, kavaluudella, väkivallalla\ny.m. pidätte puolianne; ja se, että teillä on ankarat periaatteet ja\najattelette niinkuin rehellisten ihmisten tulee ajatella, näyttää\nminusta sangen viattomalta harrastukselta, jota en ollenkaan vastusta\nenkä pahana pidä. -- Asia on se, että minulla ei ole varsin niin\nankaroita periaatteita; minä vain toimin niinkuin te ajattelette. Vai\nolenko minä teidän kurkkuunne tarttunut teiltä ryöstääkseni teidän\nkalliin sielunne, olenko, häh? Olenko minä yllyttänyt palvelijani\nteidän kimppuun ryöstämään teiltä sitä kukkaroa, minkä teille annoin,\nhäh?\" En kyennyt siihen vastaamaan; hän puolestaan jatkoi puhettaan\nnäinikään: \"Hyvä, hyvä, ette siedä minua; tuotakin ymmärrän vallan\nhyvästi enkä sitä paheksi. Meidän täytyy erota, se on selvä, ja minusta\ntekin alatte olla sangen ikävä. Jotta pääsisitte minun seurastani, joka\nteitä hävettää, ottakaa varteen neuvoani: ostakaa minulta se varjonne,\nniin on välimme selvä.\" -- Osotin kukkaroani ja sanoin: \"Tästä\nhinnasta\". -- \"Eikä!\" vastasi hän. -- Huokailin ja lausuin: \"Olen samaa\nmieltä kuin te. Erotkaamme toisistamme, älkääkä te enää asettuko\ntielleni tässä mailmassa, joka on tietääkseni tarpeeksi avara meille\nkummallekin.\" Hän naurahti ja vastasi: \"Olkoon menneeksi, hyvä herra,\nvaan sitä ennen tahdon ilmoittaa teille millä keinoin voitte, jos\nhaluatte nähdä nöyrintä palvelijaanne, palauttaa hänet: teidän ei\ntarvitse kuin kukkaroanne pudistaa jotta rahat helisevät, niin kuulen\nkohta ja palajan luoksenne. Itsekukin tässä matoisessa maailmassa\najattelee omaa hyötyään; huomaatte, että minä katson teidänkin\nhyötyänne, sillä annan teille uuden lahjan. -- Katsokaahan tätä\nkukkaroanne! -- Vaikka olisi koi syönyt varjonne mitättömäksi, tämä\nkukkaro kuitenkin olisi yhdistämässä meitä toisiimme. Kun teillä on\nkultarahani, niin teillä on minäkin, kohta tulen jahka minua huudatte,\ntiedättehän, että olen halukas palvelemaan ystäviäni ja että varsinkin\nrikkaat ovat suosiossani; olettehan itse sitä kokeneet. -- Vaan\nainoastaan varjoanne en anna teille takaisin kuin yhdellä ehdolla.\"\n\nVanhat tuttavani joutuivat arvaamatta mieleeni. Kysäsin häneltä:\n\"Kirjoittiko herra John nimensä tuon paperin alle?\" -- Hän naurahti. --\n\"Ei ollut tarpeellistakaan pyytää niin hyvää ystävää kirjoittamaan\nnimeään.\" -- \"Missä hän on nykyään? Jumalan tähden, minä tahdon tietää\nsen.\" Hän hitaasti pisti kätensä takin taskuun ja vetäsi siitä esille\nTuomas Johnin, jolla kasvot olivat kalpeat ja huulet siniset kuin\nkuolleella ikään; häin tuskin sai hän sanotuksi tärkeät sanat:\n\"Oikealla Jumalan tuomiolla on minua tuomittu. Oikealla Jumalan\ntuomiolla on minua kadotettu.\" Minua kauhistutti ja sukkelaan luolan\nkuiluun heittäen kukkaron rahoineen kaikkineen lausuin harmajalle\nmiehelle viimmeiset hyvästit: \"Vannotan sinua Jumalan nimessä, sinä\nhirviö! mene tiehesi äläkä milloinkaan enää tule nähtäväkseni!\" Hän\nnousi synkän näköisenä ja hävisi niitten kallioin väliin, joitten\nkeskellä oltiin.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nOlin siinä varjotonna ja rahatonna; vaan sydämmestäni oli ikäänkuin\nkivi pudonnut, niin oli mieleni keveä ja hilpeä. Jos en olisi\nkadottanut lemmittyäni taikka jos tuntoni ei olisi minua soimannut\nhänen menettämisestä, niin olisin voinut olla onnellinenkin -- en vain\nvielä arvannut mihin toimeen minun oli tästä puoleen ryhtyminen. Hain\ntaskuistani eikö löytyisi niistä kultarahoja joitakuita; luin niitä ja\nnaurahdin. -- Olin jättänyt hevoseni ravintolaan, minua hävetti palata\nsinne, täytyi ainakin vartoa päivän laskua, se oli näet jotenkin\nkorkealla vielä. Heittäysin lähimpäin puitten siimekseen ja aloin\nnukkua.\n\nNukkuessani näin ihania unia; tiesi mitä utukuvia leijaili ilmassa.\nMiinalla, morsiamellani, oli kukkasia hiuksissaan, hänen käydessä\nohitseni, ja hän hymyili ystävällisesti minulle. Rehellisellä\nBendelilläkin oli kukkasia ja ystävällisesti tervehtien kulki hän ohi.\nMonta muutakin tuttua näin, väen vilinässä sinuakin, Chamisso rakas.\nPäivän valossa oli selvästi näkyvissä kaikki, vaan varjoa ei ollut\nyhtään; ja, ihme, pahalta tuo ei näyttänyt... Kauniita kukkasia siinä\noli näet ja iloisia, laulelevia, toisiaan rakastavia ihmisiä, jotka\nkulkivat palmu-metsässä edes takaisin... Eivät nuo keveät olennot\nyhdessä kohti pysyneet kauankaan enkä oikein selville päässyt heistä;\noli miten oli, tuo uni oli minusta mieluista ja sitä vain pelkäsin,\nettä kesken heräisin; vaan heräsin lopulta kumminkin, mutta ummistin\nsilmäni vielä jotta nuo katoavat näyt jäisivät mieleeni kutakuinkin\nkauan...\n\nLoin silmäni auki vihdoinkin, jolloin aurinko oli taivaanrannalla\nvielä, vaan itäisellä; olin näet nukkunut aamuun asti. Pidin sitä\nviittauksena siihen, että minun ei ollut palajaminen enää ravintolaan.\nEikähän se tavarani, mikä sinne oli jäänyt, isonarvoista ollut enkä sen\nmenettämistä kovinkaan isona vahinkona pitänyt. Päätin lähteä\njalkapatikassa muuatta maantietä kulkemaan vuoren rinnettä pitkin\nmetsän läpi, sallimuksen huostaan jättäen matkan määrän. En taakseni\nkatsonut enkä aikonut Bendeliltä apua pyytää, vaikka hän oli tarpeeksi\nrikas kyetäkseen auttamaan ja olisi varmaankin ollut siihen halukaskin.\nTarkastelin hetkisen pukuani ja huomasin, että se ei ollut hyvinkään\nkomea. Jo Berliinissä oli minulla ollut tuo vanhanpuoleinen takki\nylläni enkä osaa sanoa miten se oli joutunut päälleni tälle matkalle\nlähtiessäni. Lakki oli minulla päässä ja vanhat saappaat jalassa.\nTukevan ryhmysauvan tein ennen lähtöäni.\n\nMetsässä muuan vanha talonpoika tuli vastaan, ystävällisesti\ntervehtien, eikä aikaakaan, niin jo alettiin niitä näitä jutella\ntoisillemme. Niinkuin uteliailla matkailijoilla on tapana, aloin\nkysellä tietä, asukkaita, vuodentuloa ja muuta semmoista. Järkevästi ja\npuheliaasti hän vastasi kysymyksiini. Jouduimme muutaman joen rannalle,\nmissä tulva oli äskettäin puita kumoon kaatanut kummallakin puolella\njokea. Minua hirvitti se suojaton, puuton paikka, ja laskin hänen\nkulkemaan edelläni. Vaan tuo mies pahus rupesi, meidän tultuamme sille\nsuojattomalle paikalle, missä päivä paistoi kirkkahasti, kertomaan\nsiitä äskeisestä tulvasta ja minkä suuren häviön se oli aikaansaanut.\nHänen kääntyessä puoleeni huomasi hän mikä minulta puuttui, säikähti\nkovasti ja sanoi kesken puhettaan: \"Hyvänen aika, eihän teillä ole\nvarjoa!\" -- \"Ei ole, pahaksi onneksi ei ole!\" vastasin ja huokasin.\n\"Minulla oli näet tuonnottain kova tauti semmoinen, että lähti hiukset,\nkatosi kynnet, vieläpä varjokin hävisi tielle tietämättömälle. Nähkää,\nolen jo siksikin ikämiehiä, että hiukset kasvavat hitaanpuolisesti ja\nharmajathan ne ovatkin, eikä kynnetkään ole liika pitkiä enää, aivan\nluonnollista on siis että varjokaan ei tule takaisin kovin kiireesti.\"\n-- \"Vai varjoton mies! Jopa jotain!\" vanha mies kummaeli, \"ei varjoa\nyhtään, sepä paha tosiaankin. Sepä oli hirveä tauti teillä, oli\ntodestakin kova tauti.\" Vaan ei hän enää siitä tulvasta kertomustaan\njatkamaan ruvennut, ei haluttanut häntä; ensimmäisessä tienhaarassa hän\nerosi minusta, puhumatta sanaakaan, hyvästiäkään jättämättä. -- Hyvä\nmieleni oli mennyt ja aloin katkerasti itkeä.\n\nAllapäin pahoilla mielin kulin eteenkäsin ja vältin visusti ihmisiä.\nMetsissä, ihmisten ilmoista kaukana, oleilin enimmäkseen; päästäkseni\njonkun paikan poikki, missä päivä paistoi, piti minun toisinaan\ntuntikausia odotella, kunnes ihmiset olivat sieltä poistuneet, että ei\nvain kukaan näkisi minua, varjotonta miestä. Hämärän tullen vasta\nuskalsin kyliä lähetä. Olin menossa muutamalle kaivannolle, joka oli\nvuoristossa siellä päin ja jossa kalliita metalleja maasta etsittiin;\ntoivoin näet, että noissa maanalaisissa työpaikoissa työtä saisin,\npuhumattakaan siitä että olin siksi köyhä että minun täytyi raskasta\ntyötä tehdä elatuksekseni, olin niin alakuloisena, että työ oli\ntarpeellinen karkoittamaan synkkiä ajatuksiani.\n\nNopeasti lyheni taival parina sateisena päivänä, vaan saappaani pohjat\nkuluivat kovasti; niitä oli näet tehty Schlemihlin Pietaria, _kreiviä_\nvarten eikä halpasta, köyhää työmiestä varten, joka jalkapatikassa\nkulki työnansiota hakemassa. Oli pakko ostaa tahi teettää uudet\njalkineet. Huomisaamuna saavuin erääseen pieneen kaupunkiin, jossa oli\nmarkkinat parasta-aikaa. Muutamassa puodissa rupesin kauppaa hieromaan,\nsiellä oli näet jalkineita monenlaisia kaupan. Olisin mielelläni\nostanut ihka uudet saappaat, vaan vaikka ne hyvät olivat, oli ne\nkorkealla hinnalla pilattu. Minulla ei ollut muu neuvona kuin ostaa\nvanhat, jo käytetyt, kuitenkin vielä eheät ja lujat saappaat. Muuan\nvaaleatukkainen poika pahus ne saappaat antoi minulle hymyssä suin,\nmaksettuani hinnan, ja toivotti onnea matkalle. Heti panin saappaat\njalkoihini ja aloin mennä kaupungin pohjoisportille päin, jatkaakseni\nmatkaani.\n\nOli mielessäni se kaivantotyöpaikka, jonne olin menossa, ja toivoin\ntuohon työhön pääseväni kukaties jo huomenna. Niitä asioita\nmiettiessäni olin kukaties kaksisataa askelta astunut, niin huomasin,\nettä olin eksynyt pois tieltä. Katsoessani näet ympärilleni, huomasin\nettä olin joutunut metsään, missä kasvoi mahdottoman isoja petäjiä ja\njossa ei ollut suinkaan kirvesmiestä koskaan käynyt. Vielä moniaita\naskeleita astuin eteenpäin, niin huomasin joutuneeni synkkään korpeen,\nerämaahan, jossa ei näkynyt kuin jotenkin paljaita, paikoin\nsammaltuneita kallioita ja yltympäriinsä jäätä ja lunta, mihin silmä\nvain katsoi. Oli kovanlainen pakkanen mielestäni eikä aikaakaan, niin\nen enää metsää nähnytkään selkäni takaa. Astuin siitä muutamia\naskeleita vielä, niin pakkanen oli käynyt yhä ankarammaksi; paitsi\nlunta ja jäätä en erottanut muuta kuin sumua ja punasta aurinkoa\ntaivaanrannalla. Oli sietämättömän kylmä enkä muuta neuvoa tiennyt kuin\nkiirehtiä eteenpäin, jolloin kuulin ikäänkuin kaukaisten koskien\nkohinaa ja nyt huomasin olevani ison meren rannalla, jossa jäitä\najelehti. Epäluku hylkeitä heittäysi jäätelein reunalta vähä väliä\nmereen. Kulin rantaa pitkin, niin näin taas kallioita, maata, koivuja,\nmäntymetsiä. Moniaita minuutteja kulettuani, ilma muuttui hyvin\nlämpimäksi ja seisoin jo keskellä hyvästi viljeltyjä riisipeltoja ja\nsilkkiäispuita. Istahdin noitten puitten suojaan ja katselin kelloani;\noli vain neljännestunti siitä kuin olin niiltä markkinoilta lähtenyt...\nLuulin näkeväni unta ja purasin kieltäni jotta heräisin muka. Jo\nheräsinkin... Ummistin silmäni ajatellakseni, miettiäkseni...\n\nKorviini soi nenä-ääniä, arvattavasti Kiinan kieltä puhuttiin, sillä\nkun katsahdin ylös, näin kahta kiinalaispukuun puettua miestä ja heillä\noli senlaiset kasvot ja \"vinosilmät\" kuin kiinalaisilla ikään. He\ntervehtivät ja kumartuivat niinkuin siinä heidän maassa on tapana.\nNousin ja astelin kaksi askelta taapäin. Vaan nythän en enää noita\nkiinalaisia nähnytkään ja maakunta oli ykskaks ihan toisennäköiseksi\nmuuttunut: riisipeltoja en enää nähnyt yhtään, ainoastaan puita,\nmetsää. Katselin niitä kasveja ja niitä puita, joitten keskellä olin,\nja huomasin, että ne olivat niitä samanlaisia, joita kasvaa\nkaakkoisessa Aasiassa. Yritin muuatta puuta lähemmäs astua, astelinkin\nyhden askeleen ... paikalla oli kaikki muuttunut. Rupesin nyt\nastelemaan aivan samalla lailla kuin rekryytit, joille opetetaan\nsotatemppuja, ja astelin hiljaa ja vakavasti. Ihmeellisesti muuttui\nkaikki ympärilläni joka askeleelta, yhä vain toisia maisemia, toisia\nniittyjä, toisia vuoria, toisia metsiä, toisia aroja, toisia\nhietikkoja. Ihme ja kumma! Nyt minulle selvisi, että olin seitsemän\npeninkulman saappaissa.\n\n\n\n\nX.\n\n\nÄänetönnä ja hartaana laskeusin polvilleni ja itkemään rupesin\nkiitollisuudesta ... sillä minulle selveni arvaamatta tulevaisuuteni.\nJo aikusin ihmisten seurasta erilleen jouduttuani, annettiin minulle\nkorvaukseksi luonto, johon aina olin ollut mieltynyt, minulle maapallo\nannettiin puutarhakseni, sen tutkiminen toimekseni...\n\nKiirehdin heti pikaisella yleiskatsauksella ottamaan haltuuni sitä\nlaajaa tutkimuskenttääni... Seisoin Tibetin ylängöillä ja aurinko, joka\nmuutamia tuntia sitten oli noussut, täällä jo oli laskemassa; astelin\nAasian poikki, idästä länteen, auringon kulkua seuraten, sen kanssa\nkilvan, ja menin Afrikaan. Uteliaana katsoin ympärilleni, kulkien\nristin rastin. Egyptin kautta kulkiessani ja niitä suunnattomia\npyramiideja ja templejä katsellessani, huomasin erämaassa, lähellä\nsataporttista Theben kaupunkia, niitä luolia, joissa muinoin\nkristinuskoiset erakot asuskelivat. Minulle selvisi heti, että tähän\nrupean asumaan, tässä on kotini... Valikoin joukosta vastaiseksi\nasunnokseni kaukaisimman luolan, joka sen ohessa oli varsin iso ja\nmukava, senkin puolesta sopiva, että shakaalit eivät päässeet siihen,\nja tuon jälkeen tartuin taas matkasauvaani.\n\nGibraltarin salmelta menin Afrikasta Euroopaan, ja katseltuani\nviimemainitun maanosan etelän- ja pohjoispuoleisia maakuntia, kulin\nPohjois-Jäämeren rantoja myöten Amerikaan ja Grönlantiin, juosta\nviiletin Pohjois- ja Etelä-Amerikan läpi, vaan koska oli Kap-Hornissa\npureva pakkanen, palasin heti samaa tietä pohjoiseen käsin.\n\nOleilin Amerikassa kunnes itäisessä Aasiassa ehtisi päivä nousta ja\njatkoin matkaani levättyäni vähän aikaa. Amerikan kautta kulkiessani\nastelin sillä vuoriharjalla, jossa on maapallomme korkeimmat huiput.\nHitain askelin ja varovasti astelin toiselta huipulta toiselle, välistä\nsuitsuvain tulivuorten, välistä lumipeittoisten kukkulain yli, missä\nilma oli niin ohut että oli vaikea hengittää, saavuin Eliaksen-vuorelle\nja hypähdin Beringin salmen poikki Aasiaan... Kulin pitkin itäisen\nAasian rantoja, kaikkia sen lahtia ja niemiä kiertäen; tutkin näet\ntarkkaan mille saarelle minun oli mahdollinen päästä mille mahdoton.\nMalakan niemen nokasta hypähdin saappaineni Sumatran saarelle, sieltä\nJavaan, Javasta Baliin, Balista Lambokiin; koetin, jopa hengen kaupalla\ntoisinaan, vaikka aina turhaan, niitten pienten saarien ja kallioin\nyli, joita tässä meressä on epäluku, päästä Borneon saarelle ja muille\nItä-Intian saariston maille. Istahdin lopulta monen turhan yrityksen\nperästä Lambokin ulommaisen niemen nokalle ja rupesin, kasvot vuoroin\netelään vuoroin itään käsin, katkerasti itkemään, pahoilla mielin siitä\nettä en kyennyt kaatamaan vankilani seinää ja että niin arvaamattani\noli tie pystyyn noussut. En päässyt tutkimaan Austraaliaa, joka\nkuitenkin on aivan välttämätön asia, jos maapalloa oppia tuntemaan\ntahtoo eläimineen kasvineen kaikkineen, enkä myöskään Etelä-merta\nkatsomaan eriskummallisine koralliriuttoineen; ja sillä lailla\ntietovarastoni jäi kuin jäikin kovin vaillinaiseksi. Ah, Chamisso\nrakas, kuinka turhalta näyttää ihmisten vaivannäöt.\n\nUseinkin, maapallon eteläpuoliskossa talven ollessa kovimmillaan,\nlähdin Kap Hornista kulkemaan Van Tiemeniin ja Austraaliaan käsin, jota\ntaivalta ei ollut kuin kaksisataa askelta kukaties, vieläpä paluusta\nvälinpitämättä ja jospa kohta olisin tuohon kehnoon maanosaan\nkuollutkin, ja koitin väkisinkin päästä sinne läntistä tietä\neteläisen-jäämeren yli, mikä oli kuin olikin varsin hurja yritys,\nankaroihin pakkasiin ja meressä ajelehtiviin jääkeleihin nähden. Vaan\nturha, vielä tänään en ole Austraaliassa käynyt...\n\nPalata täytyi minun aina vain Lambokiin istumaan tuon saaren\nulommaiselle niemennokalle ja itkusilmin katsomaan etelään ja itään\nkäsin, pääsemättä tuota etemmä, aivan kuin jos olisin ollut linnassa\nenkä olisi karkuun päässyt mitenkään, seinä kun vaan aina oli vastassa.\n\nKavahdin seisoalleni ja sieltä lähdin vihoviimmeinkin pahoilla mielin;\npalasin Aasian sydänmaihin, mennä viilletin tuon maanosan läpi, länteen\nkäsin, kilpaa näet aamukoiton kanssa, ja saavuin vielä samana yönä\nThebaisiin siihen luolaan, jonka olin asunnokseni omistanut ja missä\neilis-päivänä olin häthätää käynyt.\n\nKun olin hiukan levännyt ja kun tiesin Euroopassa päivän olevan,\nrupesin ensi huolekseni hankkimaan itselleni välttämättömimmät\ntarpeeni... Tarvitsin ensinnäkin jotain hillikettä; olin näet kokenut\nkuinka epämukava oli ja peräti hankala, jos tahtoi likeltä katsoa\nesineitä, joka kerta saappaitten jalasta riisuminen. Tohvelit kun\npistin jalkaani päällimmäisiksi, se tehosi; astelin silloin yhtä\nlyhyeillä askeleilla kuin muut kuolevaiset; hankinpa lopulta toisenkin\ntohveliparin, varalta näet sen, sillä joskus, kasveja tutkimassa kun\nolin, minulle tuli hoppu jalopeuroja, karhuja tahi muita petoja,\nvieläpä ihmisiäkin pakoon, jotta täytyi viskata tohvelit pois,\nkerkiämättä kopata niitä käsiini mennessäni. Hyvä oli minulla\ntaskukello, jotta parempaa en kaivannut suinkaan; ei puuttunut enää\nkuin sekstantti ja moniaita fysikallisia koneita sekä kirjoja.\n\nKaikkia noita esineitä hankkiakseni käväsin, jospa kohta vähän\npelonalaisena, Pariisissa ja Lontoossa muutamia kertoja aikana\nsemmoisena, jolloin olivat nämät kaupungit sumussa, joten siis ei\nkukaan saattanut huomata, että olin varjoton mies. Kun olivat\njäännöksetkin siitä hiiden-kullasta menneet menoaan, ei minulla ollut\nmuu neuvona, kuin tarjoominen Afrikan norsunluuta rahan sijasta, vaan\ntäytyi minun ymmärrettävistä syistä joukosta valikoida kaikkein\npienimmät norsunluut, jotta jaksaisin ne kantaa. Eikä aikaakaan, niin\nolin varustettu kaikella minkä suinkin tarvitsin, joten saatoin\nrennosti ryhtyä oppineen miehen ammattiin, silti olematta valtion tahi\njonkun yliopiston palveluksessa.\n\nKuleskelin maat ja mantereet ristin rastin, pitkin ja poikki, milloin\nolin mittaamassa vuoren kukkuloita korkeatko olivat, milloin selkoa\nottamassa lähteitten tahi ilman lämpömäärästä, milloin eläinten tapoja\nja laatua tahi kasvikuntaa tutkimassa. Mennä viiletin päiväntasaajasta\nmaannavoille, toisesta valtakunnasta toiseen, havaintoja tehden ja\nniitä toisiinsa vertaillen. Afrikan kameelikurjen tahi pohjanperien\nmerilintujen munat sekä hedelmät, olletikkin palmujen ja banaanein\nhedelmät, olivat minulla ruokana. En osaa sanoa että olisin ollut\nonnellinen, vaan jostain onnen sijaisesta tupakin nauttiminen muka\nkävi; ja vaikka tosin rakkaus ei tullut osakseni, ihmisten parissa\nkoska en ollut, oli minulla toverina kuitenkin uskollinen villakoira,\njoka näet oli luolani vahtina kotoa ollessani ja ilosesti juoksi\nluokseni kotiintullessani; siis kuitenkin saatoin niinkuin muutkin\nihmiset tavallaan kokea, että en ollut varsin yksinäni maailmassa, oli\ntoveri jokukaan, joka minua kaipasi. Eipä silti, jouduin vielä kerran\nminäkin ihmisten joukkoon.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nJäämeren rannikolla kulkiessani kerran, muutamanlaista levää ja jäkälää\nkokoelemassa näet, joita kasveja vain siellä päin löytyy, hillikkeet\nymmärrettävästi saappaissani, tuli minua vastaan arvaamatta muutaman\nkiven takaa iso jääkarhu. Hämmästyksissäni en muuta neuvoa tiennyt kuin\nheitin hädässäni pois tohvelit, ne kiivaskulkuisten saappaani\nhillikkeet, ja yritin pakoon muutamalle saarelle, eikä sinne ollut\nmahdoton pääsö, koskapa oli rannan ja sen välissä muuan kari, jolle\ntoisella jalallani saatoin astua. Vaan kävikin niin nolosti, että\ntoisen jalan seisoessa karilla toinen, johon kiireessä oli tarttunut\ntohveli pahus, ei ylettynytkään saarelle asti, joten suistuin suin päin\nmereen.\n\nSiitä kylmästä kylvystä päästyäni häin tuskin hengissä maihin, aloin\njuosta minkä kerkesin Libyan erämaahan, päiväpaisteeseen näet\nkuivumaan. Vaan kohtapa siitä räikeästä päivän paisteesta tuli liiankin\nlämmin, jonka vuoksi mennä viilletin Pohjan perille takaisin! Hyvin\nkiivaasti koitin juosta hölkätä lännestä itään ja idästä länteen.\nMilloin oli päivä, milloin yö, milloin kesä, milloin talvi.\n\nKuinka kauan sillä lailla kiersin maita mantetereita en tiedä. Olin\npalavassa kuumeessa ja olin joutua tainnoksiin pelosta ja pahasta\nmielestä. Lopulta pahaksi onneksi, varomattomasti juostessani, astuin\njonkun jalalle. Kävi kipeästi arvatenkin, sillä minua tuupattiin\nkylkeeni ja kaaduin pitkälleni...\n\nToinnuttuani taidottomasta tilastani, huomasin, että minut oli pantu\nmukavalle vuoteelle, joka oli isossa salissa ja jonka vieressä oli\nmuitakin vuoteita, mikähän lasaretti lieneekään ollut. Joku istui\nsängyn pääpuolessa ja toiset ihmiset kulkivat vuoteelta toiselle salin\nläpi. Minua sanottiin \"numero kahdeksitoista,\" ja seinällä oli\nluettavana, ihmeekseni, muutamaila marmorisella taululla\nkultakirjaimilla kirjoitettuna nimeni: _Pietari Schlemihl_; en\nerehtynyt, aivan selvästi oli siinä minun nimeni. Oli sillä taululla\npari riviä muitakin sanoja, mitä lienee ollutkaan, siitä en selvää\nsaanut, sillä silmäni olivat heikot...\n\nKuulin jotain puhuttavan, en tiedä mitä, vaan sen kumminkin selvästi\nerottaa saatoin, että Pietari Schlemihl oli noitten sanojen joukossa.\nVuoteeni ääreen tuli muuan ystävällinen mies ja muuan kaunis rouva,\njolla oli musta hame yllään. Jotain tuttua heissä oli mielestäni, vaan\nen jaksanut muistaa missä olin heitä nähnyt ja keitä he olivat.\n\nTaudistani toinnuin vähitellen ja aloin voimistua entiselleni. Minua\nyhä sanottiin \"numero kahdeksitoista;\" ja numero kaksitoista oli heidän\nluullakseen joku juutalainen, pitkäpartainen kun olin näet. Vaan\nhoidettiin minua silti varsin hyvin niinkuin muitakin sairaita, Sitä\neivät huomanneet, että olin varjoton mies. Saappaani olivat panneet\ntallelle johonkin, ja muunkin tavarani kaikki, mikä minulla oli\nmatkassani; takaisin ne kaluni luvattiin antaa kaikella kunnialla,\njahka taudista paranen, Sitä lasarettia, jossa minua hoidettiin,\nsanottiin _Schlemihliumiksi_; ja ne seinässä luettavat lauseet, joissa\noli joukossa minunkin nimeni, oli kehotus joka päivä rukoilemaan sen\nmiehen puolesta, jonka nimessä tämä lasaretti oli rakennettu ja\nvoimassa pidettiin, Se ystävällinen mies, jonka olin nähnyt vuoteeni\nääressä, oli entinen uskollinen palvelijani Bendel ja se mustapukuinen,\nkaunis rouva entinen morsiameni Miina.\n\nSchlemihliumin lasaretissa ei kukaan minua tuntenut, Sain lopulta\nkuulla, että tämä lasaretti oli Bendelin toimesta rakennettu hänen\nkotikaupunkiinsa niillä varoilla, joita oli hän aikanaan minulta\nsaanut, ollessaan palvelijanani; hän oli sille nimen antanut ja hän oli\nvielä sen esimiehenäkin. Miina oli leski nykyään; Raskal oli näet\njonkun rikosjutun kestäessä kuollut eikä häneltä jäänyt perintöä paljo\nlaisinkaan. Miinan vanhemmat olivat hekin kuolleet; hurskas leski hän\noli ja teki kaikenlaisia laupeudentöitä.\n\nMiina ja Bendel puhuivat keskenään numero kahdestatoista. \"Minkätähden\noleilettekaan tässä kaupungissa, jossa ilma on siksikin kylmä ja\nepäterveellinen, jalo rouva?\" Bendel kysyi \"Niinkö on kova teillä\nkohtalo, että suorastaan kuolemaa haette?\" -- \"Ei vainkaan, herra\nBendel, niistä nuoruuteni unelmista herättyäni, on minun hyvä olla, en\nkuolemaa hae enkä pelkääkään. En ole pahoilla mielin menneitä aikoja\najatellessani enkä vastaisiakaan. Kaiketi tekin tunnette hiljaista\nonnea, te kun saatte nykyäänkin jollain tavalla isäntä vainajatanne ja\nystäväänne palvella?\" -- \"Kyllä, Jumalan kiitos, jalo rouva.\nIhmeelliset elämämme vaiheet olleet ovat, olemme maistaneet paljon\nmakeata ja paljon karvastakin elämän täydestä pikarista. Nyt se on\ntyhjä; jotkut arvelevat kukaties, että kaikki on ollut vain kokeilua ja\nettä kokemuksista viisastuneina nyt vasta elämää alottamaan\nkykenemmekin. Toisten mielestä on alku todellakin jo ollut; ensimmäistä\nilveilynäytöstä emme toivo enää palaavaksi, vaikka silti olemme muka\nhyvillään että olemme sitä nähneet kumminkin. Muuten tuntuu minusta\nsiltä kuin tätä nykyä sillä vanhalla ystävällämme olisi parempi olla\nkuin siihen aikaan.\" -- \"Niin minunkin luullakseni\", se kaunis\nleskirouva vastasi ja samassa menivät vuoteeni sivu.\n\nTuo keskustelu jätti syvät jäljet mieleeni; vaan olin kahdella päällä\nilmoittaisinko kuka olin vai poistuisinko tuntemattomana ja outona. --\nLopulta tein päätökseni, pyysin paperia ja kynää sekä kirjoitin nämät\nsanat \"Teidänkin, vanhat ystäväni, on tänään parempi olla kuin siihen\naikaan, ja jos kärsinkin, niin on se sovintona siitä mitä olen\nrikkonut.\"\n\nKoska mielessäni olin jo tervehtynyt, pyysin vaatteeni ja tavarani.\nTuotiinkin minulle kohta sen kaapin avain, joka oli vuoteeni vieressä,\nja siellä oli aivan oikein tallessa kaikki kaluni. Puin vaatteeni\npäälle, heitin olalleni sen laukun, jossa suureksi ilokseni huomasin\nvielä olevan ne Jäämeren rannoilta löytämäni kasvit kaikki, pistin\nsaappaat jalkaani ja panin tuon kirjoittamani paperin vuoteelleni --\neikä aikaakaan, niin olin jo matkalla Egyptiin Thebaisin luolalle.\n\nPitkin Syyrian rannikkoa kulkiessani ja samaa tietä palatessani kuin\njolla olin kulkenut viime kerran kotoa lähtiessäni, tuli \"Figaro\" minua\nvastaan. Tuo koira raukkani oli luultavastikkin ikävöinnyt minua, kauan\noltuani poissa matkoillani, ja lopulta juossut jälkeeni minua hakemaan.\nSeisahduin nähdessäni sitä uskollista toveriani ja kutsuin sitä\nluokseni, Se ilostui kovasti löytäessään isäntänsä ja ties kuinka\nmonella tavalla se ilmaisi suurta riemuaan. Koppasin sen kainalooni,\nsillä se ei olisi jaksanut juosta rinnallani, ja kohtiaikoihin olimme\nkotona jälleen.\n\nAsunnossani kaikki oli entisellään ja vähitellen, mikäli terveyteni\npalasi ja voimani uudistui, ryhdyin vanhoihin tapoihini ja toimiini.\nKuitenkaan en Pohjan perillä muutamaan vuoteen käydä rohjennut\nsietämättömäin pakkasten vuoksi.\n\nSamat toimet ja tavat on minulla vielä tänäänkin, Chamisso rakas.\nSaappaani eivät ole kuluneet ensinkään, vaikka minua siinä suhteessa\nvähän pelotti Tieckiuksen kuulusa kirja \"Pollicilluksen sankaritöistä.\"\nSaappaassani oli todellakin voima entisellään; minusta itsestäni on\nvoima katoomaisillaan. Kumminkin on minua lohduttamassa se seikka, että\nolen käyttänyt voimaani ja lahjojani hyvään tarkoitukseen eikä aivan\nturha liene ollutkaan vaivannäköni. Olen oppinut perinpohjaisemmin\nkuin kukaan muu ihminen tuntemaan maapalloa, sen muotoa, sen vuoria,\nsen lämpöä, sen muuttelevia ilmoja, sen maneetillisia ilmiöitä,\nsen eläinkuntaa ja varsinkin sen kasvikuntaa. Olen havaintojani\nkertonut ja selvittänyt varsin tarkkaan moniaissa kirjoissani sekä\nmielipiteitäni ja johtopäätöksiäni julki lausunut. -- Sisä-Afrikan ja\npohjois-napaseutujen sekä sisä-Aasian ja sen itäisten merenrantojen\nmaantiedettä olen jotenkin tarkkaan selvittänyt ja suuresti\nrikastuttanut. Kasvitieteellisiä, latinan kielisiä teoksia olen\njulaissut useampia enkä ole ainoastaan voinut luetella useampia\nkasvilajeja kuin kukaan muu tiedemies, olen sen ohessa selvittämään\nkyennyt missä niitä kasvaa ja järjestämään niitä luonnollisiin ryhmiin.\nParasta-aikaa kirjoitan eläinkunnasta muuatta kirjaa ja uutterasti\npuuhaankin, sillä haluan saada jotain kunnollista toimeen. Toivoakseni\nse joutuu kohtsiltään Berliinin yliopiston tarkastettavaksi.\n\nJa lopulta olen sinua, Chamisso rakas, pyytänyt pitämään huolta siitä\nettä elämäkertani ei joudu uneuksiin ja että, kun minä en ole elävitten\njoukossa enää, siitä elämäkerrastani olisi ihmiskunnalle niin paljo\nhyötyä kuin suinkin. Ystäväni hyvä, jos ihmisten parissa viihtyä\nhaluat, arvosta enemmän varjoasi kuin rahojasi. Kunhan vain tahdot\nkuunnella omantuntosi ääntä ja sen neuvoja varteen ottaa, et kenenkään\nmuun neuvoja kaipaakaan.\n\nSen pituinen se.\n\n\n\n"]