[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fxm1eaCzkAHqZSGFhwkoE3XdwPPVa6H7N9mc6nJAb6Ws":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},2128,"Ollin-Mikko, Aapon-Ulla ja Ullan-Eino","Kataja, Väinö",1867,1914,"2128-kataja-vaino-ollin-mikko-aapon-ulla-ja-ullan-eino","2128__Kataja_Väinö__Ollin-Mikko_Aapon-Ulla_ja_Ullan-Eino","Kertomus kylän takalistolta","romaani",[],[],"fi",1910,null,18105,109454,false,60785,[23],"Finnish fiction -- 20th century",[25],"Novels","\"Ollin-Mikko, Aapon-Ulla ja Ullan-Eino: Kertomus kylän takalistolta\" by Väinö Kataja is a fictional narrative likely written in the early 20th century. The book centers around the daily life of Mikko, a miller, as he navigates the challenges of rural life in Finland and the changing seasons, particularly the arrival of spring. The story also hints at the dynamics within his family, including his wife Ulla and their son Eino, reflecting on themes of work, survival, and familial relationships.  The opening of the narrative introduces Mikko struggling with the delayed arrival of spring, which has left the local mills idle and the community facing a shortage of flour. Despite the seemingly harsh conditions, the text showcases Mikko's resilient spirit as he anticipates the spring thaw and the return of productivity. We see him visiting neighbors, engaging in daily tasks, and contemplating his family's needs while connecting deeply with the landscape. The interactions with his wife Ulla and son Eino set the groundwork for exploring their roles within the household and their reliance on one another as they face the impending challenges of the season ahead. (This is an automatically generated summary.)",[],163,"Humoristinen kansankuvaus seuraa mylläri Ollin-Mikon arkea ja myöhäisen kevään odotusta Repo-ojalla. Kyläyhteisön elämää leimaavat niin arkiset huolet kuin taivaalla näkyvän Halleyn komeetan herättämä hämmennys.","Väinö Katajan 'Ollin-Mikko, Aapon-Ulla ja Ullan-Eino' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 2128. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","OLLIN-MIKKO, AAPON-ULLA JA ULLAN-EINO\n\nKertomus kylän takalistolta\n\n\nKirj.\n\nVÄINÖ KATAJA\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A Karisto,\n1910.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\nKevät oli ollut pitkä.\n\nPanteen ja kinosten peittäminä olivat vielä Repo-ojan myllyt siihen\naikaan, kun ennen jo kevättä iloisesti pyörivät, sauvakat kilpaa\nhypellen. Paksuina jäätikköinä olivat vielä myllyjen edustatkin\nRepovaaran laidassa, ja jään alta kuului vain heikkoa, huokailevaa\nveden lirinää ikäänkuin kuolevan hätähuutoja. Rännitkin olivat jäässä\nja myllyjen ovet puolitiehen panteessa.\n\nMutta joka päivä kävi Ollin-Mikko katsomassa, eikö kevät jo alkaisi\nvoittaa ja veden juoksu virkistyä. Vitkaan ja vaivalloisesti kevät\nedistyi. Mitä päivin vähin sulatteli, sen öisin taas kylmäsi. Mutta\nvarhain aamuilla Mikon jo myllyille päin nähtiin kävelevän, kulkevan\nmyllyltä myllylle, kuulostelevan ja miettivänä jäätikköihin katselevan.\nEipä muistanut Mikko näin myöhäistä kevättä. Tähän aikaan olivat jo\nkaikki Repo-ojan myllyt pyörineet, sauvakkojen jyrinä ja ojan mahtava\npauhu oli kuulunut ympäri kylää, myllymiehiä tuli ja meni ja Mikko\npuuhaili kunnioitettavana myllärinä. Se oli hauskaa ja elettävää\nelämää. Päivä paistoi Repovaaran jyrkälle rinteelle, jota pitkin\nRepo-oja villinä vesivaahtona myllersi alas jokilaaksoon. Hauskaa oli\nnähdä noita kaukaisten erämaiden kirkkaita vesiä, kun ne vaahtoisina\ntulla porhalsivat alas asutuille seuduille. Ja siihenpä vesirikkaaseen\nojaan oli jokainen kylän talo rakentanut oman, pienen ja sievän\nmyllynsä, jossa viljakultansa jauhoi. Tässä, tämän hauskan Repo-ojan\npartaalla, oli Mikonkin elämä kulunut. Keväisin ja syksyisin oli\nhauskaa, kun myllyvedet olivat runsaat ja myllyjen hoitamista, jyväin\nkäyttöä ja kivien takomista oli kosolta. Syksyllä ja keväällä Mikkokin\nelatuksensa hankki, mutta talvisin ei hänessä ollut enempää elämää\nkuin Repo-ojassakaan: juuri sen verran, ettei veri seisahtunut.\nMiettiväisenä hän seisoskeli myllyjen luona ja mielessään arveli, että\nkyllä pian alkaa suveta. Varis oli jo rääkkynyt myllyn katolla aamulla\nvarhain. Muisteli Mikko erästä kevättä -- hän oli silloin nuorena\npoikana -- jolloin muutamassa päivässä teki täydestä talvesta ihanan\nkesän. Semmoinen ihme saattaisi nytkin tapahtua ja epäilemättä\ntapahtuukin, kun Vappu pian on käsissä.\n\nEi ollut Mikkoa nyt tänä keväänä Repo-ojan pauhu herättänyt\ntalviunestaan, vaan muut syyt. Syksyllä myllynkäytöllä ansaitut jauhot\nolivat lopussa samoin kuin omankin pellon vilja. Oli jo pitänyt vähin\nnaapurista, Apunlaaksosta, lainatakin...\n\n-- Jospa vaan kääntäisi tuulen etelään ja päivän kaksi sataisi vettä,\n-- mietiskeli Mikko ja kiipesi Herralan myllyn rappusille, jotka,\njohtivat myllyn ylikertaan ja olivat lumesta ja jäästä vapaina. Siihen\nistahti ja alkoi piippuaan sytyttää. Siinä tuntui lämpöiseltä, etelän\nrinnassa, kun aurinko seinää vasten paistoi. Keväinen tunnelma Mikonkin\ntapasi. Täältä korkealta mäeltä oli hänellä avara ja suuri näkö-ala yli\nkoko kotikylän ja kauas muihinkin kyliin ja leveälle, valkoisen hangen\npeittämälle joen uomalle.\n\n-- Hyvinpä se näyttää etelän taivas lientelevän, -- ennusteli hän. --\nSaattaa tehdä sateen milloin hyvänsä, ja silloin onkin talvelta valta\npoissa... Jauhojen puute kuuluu jo taloissakin hätyyttelevän...\nHerralan isäntäkin kertoi viimeistä jauhosäkkiä aljetun...\n\nMutta sitten hän tunsi kipeää nälkää ja hiukaa sisustassaan, sieraimiin\nlemusi kuin vereksien, vastajauhettujen jauhojen haju, ja vesi laski\nsuuhun. Mutta hän koetti taistella vastaan ja imi väkeviä savuja\nlyhytvartisesta, isokoppaisesta piipustaan.\n\nSiinä aivan lähellä, kyläläisten myllytien vieressä, oli Mikon pieni\npirtti, jonka mäen ja rannan puolella, kiviraunioiden ympäröiminä,\nolivat hänen molemmat peltotilkkunsa. Siihen oli pienen pirtin salvanut\nja kivikkoon peltoa tehnyt. Siinä se sitten olikin näkösällä kaikki,\nmitä oli puuhannut. Pelloista sai hyvinä vuosina tynnyrin ohria, eikä\nhalla koskaan ehtinyt tänne lämpöiseen Repovaaran laitaan viljaa\npilaamaan. Mutta talvi oli niin pitkän pitkä... loppuneet olivat\njauhot...\n\nAikansa istuttuaan myllynportailla Mikko nousi ja läksi astumaan. Ohi\nmennessään hän poikkesi Apunlaaksoon, joka oli Mikon lähin naapuri.\nSiitä olivat miehet tukkimetsällä vielä ja vaimo kahden nuorimman\nlapsensa kanssa vain kotosalla.\n\nTiedusteli Apunlaakson emäntä Mikolta, joko Repo-ojaan tuntui vesi\nlisääntyneen, ja kummaili samassa tätä pitkää kevättä.\n\n\"Jopa kuului Herralan myllyntokeessa niinkuin vähän virkeämpi veden\njuoksu\", sanoi Mikko. \"Kun päivänkin oikein suveaisi... mutta mitäs kun\nei käännä tuulta etelään...\"\n\nTuumaili Apunlaakson emäntä, jotta eikö joutaisi Mikko hänelle\npilkkomaan vähäisen keittopuita...\n\n\"Joutaapa nyt vielä... vaan kyllä tässä taas tulee semmoinen kiire,\nettei ole yötä eikä päivää... Tulevalla viikolla luulen jo, että\nHerralan mylly käypi... Pannetta alan tänä päivänä jo sysiä...\"\n\nMikko katseli vesissä suin mitä emäntä hommaili. Näytti toimittelevan\nMikolle einettä. Ja kun oli perunat, leivät ja kastikkeen pöydälle\npannut, niin Mikolle virkkoi:\n\n\"Haukkaa nyt tuosta vähän einettä, vaikka lienet jo einehtinytkin, --\nmutta hyvä syönyttä syöttää, sanotaan.\"\n\n\"Jo minä söinkin, vaan jospa häntä vähän haukkaakin\", arveli Mikko, ja\nhänen tyhjä vatsansa mourusi.\n\nItsekseen Mikko mietti, että jo on hyvä ihminen tuo Apunlaakson\nemäntä... Mutta ääneen ei mitään puhunut eikä ollut hopussa syömään,\nvaan sai emäntä toistamiseen pyytää. Mutta sitten kun istui pöytään,\nalkoikin eväille lähtö tulla.\n\n\"Mennä vuonna jo tähän aikaan myllyt kävivät\", sanoi emäntä.\n\n\"Jo toki. Ja sulana oli koko Repovaaran etelänpuolinen rinne\", vastasi\nMikko, suu täynnä perunoita.\n\n\"Minulla vihloo rintaa niin kummasti ja karvastelee... jos entiseksi\non, niin suvi tästä tulee ja raskas vesisade\", ennusteli emäntä.\n\n\"Samaa ennusti Ullakin tässä aamulla, kun Ojalaiseen läksi lampaan\nkeritsemiseen.\"\n\nNiin siinä Mikon aterioidessa keskustelivat ja kevään tulevan\ntoivoivat.\n\nJa Mikko, puhdistettuaan kaikki, mitä emäntä oli hänen eteensä latonut,\npani piippuunsa ja lähti notkeana ja virkkuna miehenä pihalle puita\npilkkomaan.\n\nJa sieviä pikku puita Mikko pilkkoi ja sievään, taiteelliseen kasaan ne\nasetti. Ei kukaan pilkkonut puita niin hyvin kuin Mikko, eikä kukaan\nniin sieviä pinoja laittanut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi ollut Apunlaaksosta Mikon mökille kuin syltä kymmen. Naapureita\nyhdisti kesäisin ja talvisin kinttupolku, jonka Mikko pyryjen perästä\nloi auki.\n\nMutta kahvit keitti vielä Apunlaakson emäntä Mikolle. Ja Mikko,\njuotuaan monesta aikaa kolme kookasta kupillista, läksi tyytyväisenä\nmiehenä mökilleen. Porstuan oven säppiin oli tuominen tikku pistetty --\nse oli merkki, ettei ollut ketään kotona, -- muuta lukkoa ei ollutkaan.\n\nPirtti oli pieni niinkuin pienintä lajia sauna, ja pienoiskokoa oli\nmökin sisustakin. Oven puolella, sivuakkunan luona, oli Mikolla\nitsellään paikkansa. Siinä oli lyhyt penkki, joka samalla oli Mikon\nsänky. Seinällä oli sitten minkä mitäkin työasetta, mutta ihan\nkatonrajassa kolme puista naulaa rivissä vierekkäin. Ne naulat olivat\nmyllynavaimia varten: ovimmaisessa Mikko piti myllyn jauhatuksen aikana\nOjalaisen myllyn avainta, keskimmäinen naula oli Herralan myllyn\navainta varten ja laidimmainen pappilan.\n\nKarsinan puoli pirttiä kuului Ullalle, Mikon vaimolle, ja Einon paikka\noli kangaspuitten ja uunin välissä.\n\nRaukaisevan tuntui Mikkoa. Olisi ollut paikattava nuo Ojalaisen piian\nkengät, mutta eipä tuntunut olevan työlahjoja. Siitä työstä olisi\nsaanut sen verran lantteja, että olisi kyennyt särpimen ostoon.\n\nPiippuunsa Mikko pani ja mietiskeli. -- Mihinkä lie mennyt taas se\npojan hunttiokin? Äitinsä sitä ruokkii laiskana, mutta eipä liikene\nminulle suupalaa leipää, vaikka kyllä tietää, että minulta ovat jauhot\nkaikki... Vaan liekö itselläänkään enää monta leipomusta!\n\nMikon teki mieli kiivetä ullakolle katsomaan, minkä verran Ullalla oli\nruokavaroja, mutta kun ei koskaan ennen ollut sitä tehnyt, niin\ntekemättä jätti nytkin.\n\nPeräakkunan luona oli pöytä, ja pöydän alla olivat heidän\npiimäpyttynsä. Tuo, joka oli isoin ja keltaiseksi maalattu, oli Mikon,\npienin, maalaamaton oli Ullan, ja vanhin ja kulunein oli Einon, joka\noli sen saanut kumminlahjaksi Piikkarien Soilalta, naapurimökin\nemännältä.\n\n-- Kumma, ettei Ulla ottanut piimäpyttyä matkaansa, kun Ojalaiseen\nläksi lampaan keritsemiseen, -- mietiskeli Mikko. -- Niin, mutta se\nottaakin rahassa ja käy kauppiaasta kahvia, jota ei ole näkynyt\nkeittävän viikkokausiin...\n\nMikko silmäsi ulos sivuakkunasta, josta näkyi hänen mäenpuolinen\npeltonsa ja korkea Repovaaran kylki vähän edempää. Siinä vaaran\nlaidassa oli ollut isävainajan, Ollin, pirtti. Siinä oli Mikko syntynyt\nja mieheksi kasvanut. Mutta kun isä kuoli suurena nälkävuonna, joutui\nMikkokin kylälle ajelehtimaan. Ei ollut Olli-vainajan mökistä enää\nmitään jäljellä. Muurinperuskivetkin, joiden Mikko tiesi olleen sieviä\nlaakoja, olivat kyläläiset vähissä erin ottaneet ja omiin tarpeisiinsa\nkäyttäneet. Peltotilkku, joka oli ollut mökin vieressä, oli siinä\nvieläkin, lyhyttä, laihaa heinää kasvaen, ja siitä niitti Ojalainen sen\nvähän, mitä se laihasta kamarastaan jaksoi kasvaa. Mutta paikkaa\nnimitettiin vieläkin Ollinvainioksi.\n\nTuo korkea Repovaara ja sen metsäinen tausta, hauska, pauhaava\nRepo-oja, sievät myllyt ojan varrella, mökit tässä ympärillä ja\nkotoinen kylä, kirkolta alapäähän, -- siinä se maailma, jonka Mikko\ntunsi ja jota edempänä ei ollut käynyt eikä ollut koskaan mielikään\ntehnyt.\n\n-- Vaan kuuluu sitä olevan pitkältä maailmaa -- joka haaralla, --\nmietiskeli hän ja otti Ojalaisen piian kengän katseltavakseen. -- On\nsitä maailmaa, ja kummasti ne ihmiset asuvat... jos lie totta mitä\nkansakoululapset puhuvat... On maita ja meriä ja puolta korkeampia\nvaaroja kuin tuo Palovaara...\n\nOjalaisen piian kengän iltti oli irtaantunut, ja sitäpaitsi oli\npohjassa suuri reikä.\n\n-- Vihollisen rajoja ne tänne kantavat, ja minun niistä sitten pitäisi\ntehdä vedenpitävät! -- ärähti hän, mutta alkoi kuitenkin korjailla,\npaikkanahkaa hammastensa välissä venyttäen.\n\nKyllä Mikolla kengänpaikkaamista olisi ollut pitkin talvea, mutta\nharvoin kuitenkaan viitsi tehdä. Juuri kun hätä oli suurimmillaan, kun\nei ollut tupakkaan rahaa eikä tiennyt särpimestäkään, mistä saisi, niin\nsilloin otti paikatakseen. Ja kun paikkasi, niin tarttuivat paikat niin\nlujaan, etteivät milloinkaan irtaantuneet. Ja koko kylä sen tiesikin,\nettei semmoista kengänpaikkaajaa ollut tässä eikä vielä toisessakaan\nkylässä. Mutta harva oli se, joka Mikon sai paikkaamaan. Sanoi aina\nolevan muita kiireitä.\n\nEikä olisi nytkään tullut aloitetuksi tuota Ojalaisen piian\nkengänkorjuuta, mutta melkein lopussa oli tupakka, ja lantteja oli\njuuri sen verran, että saisi kilon silakoita. Perunatkin olivat Mikolta\nloppuneet. Siemeniksi oli loput kerännyt.\n\n-- Ullalla niitä on vielä perunoita, -- mietiskeli Mikko. -- On tässä\nomassa kellarissakin viisi, kuusi keittoa, ja mitä lie vielä\nApunlaakson kellarissa, johon syksyllä kantoi. Mutta elä usko, että\nvaan minulle tarjoaisi, vaikka tietää, ettei minulla ole yhtään\nperunaa... Vaan odotappas aikaa... pian tässä myllyt alkavat jauhaa, ja\nsilloin minäkin vereksistä ohrista makean vellin keitän... ja silloin\ntaitaa Ullallakin vesi suuhun laskea... luulen...\n\nJa päästyään kengänpaikkauksen alkuun hän ei hellittänytkään, vaan\nkiskoi pikilangalla paikkaa, suutaan joka vetämällä surkeaan\nirvistykseen vääntäen.\n\nJohtui sitten mieleen se aika, jolloin Ullan kanssa menivät naimisiin.\nMiten liekin nyt juuri mieleen juolahtanut! Kävi vihaksi akan perhana,\nkun ei nyt pyytämättä ymmärtänyt antaa paria keittoa perunoita... Mutta\nviisas ja varovainen oli hän silloin ollut, kun Ullan kanssa pappilaan\nvihille menivät. Ei ollut Ulla siihenkään aikaan enää erinomainen\nnaitava vaimo. Huonomaineinen oli ollut ja kaksi pojan roikaletta jo\näpärinä synnyttänyt. Kuitenkin niin tuli tuumaksi, että yhteen menevät.\nMutta silloin hän, Mikko, oli tehnyt määrän semmoisen, että omin eväin\non kummankin avioliitossa elettävä. Ullalla olisi vapaa asunto Mikon\npirtissä ja keitto- ja leipomapuita tarpeen mukaan, ja siitä täytyi\nUllan korvaukseksi leipoa leipää Mikolle, Mikon jauhoista tietysti, ja\npuhdistaa pirtti silloin tällöin.\n\nSiihen oli Ulla suostunut, ja niin läksivät pappilaan. Mutta Mikko oli\nvarovainen. Rovastin kuullen kysyi vielä Ullalta: \"Muistat kai\nvälipuheemme?\" Silloin rovasti tahtoi tietää, mikä välipuhe heillä oli,\nja Mikko kertoi rovastille: Rovasti oli kysynyt Ullalta, oliko niin,\njohon Ulla oli vastannut, että niin oli kuin Mikko puhui.\n\nSitten vihittiin.\n\nMikko oli jo saanut paikan kiinni ja alkoi nyt ilttiä kiinni ommella.\n\n-- Syntyi sitten tuo pojan perhana, Eino, -- jatkoi Mikko äskeisiä\najatuksiaan. -- Ulla luuli, että minä rupean poikaa elättämään, mutta\nsilloin minä sanoin, että hoida itse kakarasi... ja hoitaa on saanut...\nen ole puuttunut, en sekaantunut koko asiaan...\n\nTämä kultainen vapaus oli sentään herttaista. Sai olla ja elää niinkuin\ntahtoi. Ei ollut Mikolla kenellekään pennin velkaa, päinvastoin.\nOjalaiseltakin oli saamassa kolme kuormaa tallilantaa siitä, että oli\nsyksyllä kumpaisenkin riihen kiukaan korjannut, ja Kankaalta niinikään\nkolme kuormaa karjanlantaa siitä, että oli talvella korjannut ja\nvannehtinut lehmäin juoma-astioita. Kylvön aikana oli ollut määrä tuoda\nlanta Mikon pellolle, siihen paikkaan, johon Mikko osoitti...\n\nEi kyennyt kukaan komentelemaan eikä määräilemään. Kun verot täsmälleen\nmaksoi eikä himoinnut lähimmäisensä omaa, niin ei niin suurta herraa\nhänen kynnyksensä yli astuisi, jota palvelisi tai kumartelisi... Sai\nmennä työhönkin, jos tahtoi, mutta sai olla menemättäkin, menemättä hän\nuseimmiten olikin...\n\nMuut mökkiläiset söivät velkaa kaiken talvea, ottivat jauhoja, lihaa ja\nsärvintä ja sitten saivat kesäkauden hikoilla heinätyössä velkaansa\nmaksamassa...\n\nMutta eipä saatu Mikkoa niityn laitaan, vaikka kyllä yritettiin. Ei\nsaatu, vaikka luvattiin yhtä iso päiväpalkka kuin nuorillekin miehille.\nSillä sen tiesivät kaikki, että roima niittomies oli Mikko, vaikka\nolikin kaikkia muita lyhempi, ja sitkeä kuin saukko... Kerran oli\nOjalainen nöyrästi pyytäen ja lahjoja luvaten saanut Mikon\nulkoniitylle... Ja vaikka olivat renkeinä silloin Ojalaisella\nIso-Iivari ja Partasen Antti, parhaita niittomiehiä koko pitäjässä,\nniin kesken päivän väsyivät... Ja silloin oli Ojalainen tuumannut, että\neipä hän olisi uskonut tuota Mikkoa noin sitkeäksi ja rivakaksi\nniittäjäksi...\n\nSiitä oli toistakymmentä vuotta aikaa, eikä ollut Mikko sitten\nkenenkään heinäntekoon enää lähtenyt...\n\nEikä lähde...\n\nHän sai Ojalaisen piian kengän korjatuksi. Viimeisteli sitä vielä\nkämmeniensä välissä ja oikaisi käyristynyttä kärkeä...\n\nMutta sitten laskeusi pitkäkseen lyhyelle penkilleen ja painoi\nmustatukkaisen päänsä paikkaiseen sarkatakkiin, jonka oli käärinyt\npäänpohjaksi.\n\n\n\n\nII\n\n\nMikko ehti juuri parahiksi vaipua unen helmaan. Hän heräsi kuitenkin\nsiihen, että joku raivasi pirtin ovea lujasti kiinni.\n\nHerralan vanha isäntä seisoi keskellä pirtin lattiaa ja hommaili\ntupakkaa piippuunsa.\n\n\"Jokos Mikkoa raukasee?\" sanoi hän, ja kun oli piippunsa sytyttänyt,\nniin lisäsi:\n\n\"Sateen edellä se painostaa.\"\n\nJo nousi Mikkokin istumaan, haukotteli ja arveli:\n\n\"Teidän tulonne edellä se tässä minua niin painosti.\"\n\nHerralan isännällä oli jo myllyturkki yllään. Siinä näkyi vielä\nmenneensyksyllistä jauhonpölyä meitotun lampaannahan poimuissa.\n\n\"Lähdin tässä joutessani kävelemään ja otin tuon myllynavaimenkin\njo valmiiksi tänne\", sanoi Herrala ja kaivoi taskustaan ison\nrauta-avaimen.\n\nMikko virkosi aivan hereilleen.\n\n\"Pannaanpa se paikoilleen, ettei jää kulkeumaan\", sanoi hän ja pisti\nHerralan myllynavaimen keskimmäiseen puunaulaan, jossa sen paikka oli\nollut jo kolmattakymmentä vuotta.\n\n\"Myöhäiseen menee nyt kevään tulo\", alkoi Herralan isäntä puhua ja\ntarjosi tupakkakukkaroaan Mikolle. \"Mennä vuonna jo tähän aikaan\nkävivät kaikki Repo-ojan myllyt... Vaan niin minä uskon, että kun nyt\nsuojaksi kääntää, niin ylen äkkiä ovat vedet liikkeellä. Muistan minä\nerään keväimen, kun Olli-vainajan kanssa menin myllylle -- ja silloin\noli Vapunpäivä -- eikä veden lirinääkään kuulunut ja panteet olivat\npaljon paksummat kuin nyt. Mutta silloin teki viikossa täyden kesän...\"\n\n\"Niin voipi nytkin käydä. Jo minä tänä päivänä ajattelin lähteä\npannetta sysimään...\"\n\nMikko veteli oikein aimo savuja, sillä lujaan hän oli ison piippunsa\ntäyttänyt Herralan isännän kukkarosta.\n\n\"Jauhot tässä loppuvat meilläkin\", puheli Herrala. \"Jos ei vaan viikon\npäästä ala mylly jauhaa, niin on hätä kädessä... Kuinkas Mikolla on\njauhoja?\"\n\nMikko ei huomannut sitä veitikan katsetta, joka Herralan silmissä\nilmeni sitä kysyessä.\n\n\"Onpa niitä oleskellut, ja kohtapa tässä saadaan vereksiäkin jauhoja\",\nvalehteli Mikko.\n\n\"Jauhojen puutetta kuuluvat pitkin kylää valittelevan... Missä tästä\nUlla on ja Eino?\"\n\n\"Ulla tuo aikoi Ojalaiseen lampaita keritsemään. Mihin lie poika\nmennyt...\"\n\n\"Etkö sinä sitä poikaasi antaisi ensi viikoksi töihin... Olisi siellä\nmeillä päreenhöyläystä ja minkä mitäkin... omalle väelle avuksi...\"\n\n\"Sillä on rippikoulu keskissä eikä ole semmoisia kenkiäkään... ja mitä\nsanonee itsekin, Eino...\"\n\n\"Kyllä nyt jo Einokin saisi ruveta totuttelemaan työhön. Mies jo alulla\nkolmattakymmentä... renkinä saisi jo hyvän palkan ja vaatteet\npäällensä...\"\n\n\"Ei se ole oikein tervekään koko poika\", puolusteli Mikko. \"Kerkiää se\nvielä maailmanrannalla lopunkin terveyttään menettää...\"\n\n\"Työhön minä kyllä kärkehtisin, jos minun poikani olisi... ja mies\nparhaassa iässä ja terve kuin pukki\", sanoi Herrala.\n\n\"Tehköön tahtonsa... saatanpa minä puhua\", vastaili Mikko.\n\nKun Herrala vielä oli muistuttanut panteen sysimisestä, läksi hän\nkotiaan päin kävellä juppaisemaan, lyhyt, päällyksetön myllyturkki\nsomasti heilahdellen ja piippu suussa sauhuten.\n\n-- Mitä se tuokin Herrala tahtoo pojan töistä ja kantaa vaaria, tekeekö\nvai onko tekemättä...? Eipä kulje kerjuulla eikä toisen omaa himoitse,\nvaikka kultaläjän viereen maata pantaisiin, -- aprikoi Mikko.\n\nSitten katseli Herralan myllynavainta. Otti sen naulastaan ja tutki...\nOlivatpa antaneet hiukan ruostua...\n\nMikko hankasi tuhalla ruostepilkut pois ja asetti sen sitten\nnaulaansa... Siinä se oli jo Herralan myllynavain... pian siihen tulee\npappilankin ja Ojalaisen avain, joka on kaikista pisin...\n\nHän katseli miettiväisenä nauloihin. Mennä vuonna siihen ensiksi\npantiin pappilan myllynavain -- nyt Herralan. Saapa nähdä, kenen avain\nensi keväänä ensiksi naulaan joutuu... Taitaa pappilan joutua...\nOjalainen oli aina hitain. Heräsi vasta silloin kun muiden myllyt jo\npyörivät että vilkkui...\n\nMikko läksi ulos. Pirtin päässä oli sievä pino tasaisiksi sahattuja\npieniä halkoja ja pinon vieressä hongan oksista pirstottuja\nkeittopuita. Mutta siitä pari syltä Apunlaakson ja Mikon rajassa oli\nlaudoista tehty, teräväkärkinen kota, käymälä. Sinne Mikko pistäysi.\n\nHän käveli sitten eteläiseen pirtin päähän, jossa jo oli täplä sulaa\nmaata nurkan juuressa, ja siinä vasta pisti leveän, nahkaisen\ntuppivyönsä kiinni. Katseli kylälle päin, pitkin myllytietä, joka\nmutkikkaana kulki vainioiden poikki ja Männistön aitan pohjoispuolella\nyhtyi valtatiehen. Siellä näkyi Männistön aitan sivulla Herralan\nisäntäkin mennä juppaisevan, likaisen valkoinen myllyturkki yllään...\n\nHevosia siellä ajoi tiellä kahakäteen, tiu'ut soivat ja kulkuset\nhelisivät... Näkyi Ruotsin puoleltakin joku ajavan pitkin linjasuoraa,\nviitoitettua tietä...\n\nJulman lämpimästi nyt päivä paistoi ja etelän taivas lienteli, ja Mikko\ntunsi, että karvas vesi nousi vatsasta suuhun, -- se aina ennusti ja\ntiesi sadetta...\n\nHän palasi pirttiin ja alkoi paikata kintaitaan, sillä hän päätti\nlähteä pannetta jyystämään Herralan myllyn edestä...\n\n-- Jotta saapi ovenkaan auki, -- hän arveli.\n\nMutta juuri kun hän sai langan punotuksi, saapui Einokin kotia, takin\nalla kainalossa käärö.\n\nEinoa ei koskaan Mikon-Einoksi sanottu, vaan syntymästä asti hän oli\nUllan-Einona ollut. Mutta kovin oli isänsä näköinen tämä Eino.\nSamanlainen lyhyt ja leveä vartalo, ruskeat, kiiltävät silmät ja tukka\nmusta kuin suutarin piki. Hyvin oli isänsä luontoinenkin, melkein\nlaiskempi vielä. Ei ollut vielä täyttä päivää työtä tehnyt, vaikka oli\njo alulla kolmattakymmentä, ja rippikoulu oli vielä keskissä.\n\nMutta Eino, tultuaan sisälle, otti näppärästi oman piimäpyttynsä pöydän\nalta, veti povestaan suuren, vastapaistetun ohraleivän ja rupesi\nsyömään.\n\nEi virkkanut Mikko mitään. Syrjäsilmällä vain katseli Einon syöntiä ja\nkoetti miettiä, mistä poika oli leivän ansainnut... Kun vain ei olisi\nvarastanut...! Mutta ei! Eipä ollut kukaan koskaan sanonut, että\nUllan-Eino olisi epärehellinen. Rehellinen oli kuin isänsäkin -- olivat\naina Mikolle sanoneet.\n\n-- Kyllä tästä pian minun pirtiltäni lähtisikin, jos semmoista alkaisi\nkuulua, -- mietti Mikko. -- Varkaalle minä olen vihainen kuin\nhelvetti... Pois on täytynyt Ullankin heittää näpisteleminen, jota\nkuuluu nuorempana harjoitelleen...\n\n\"Tapasitko Ojalaista?\" kysyi Mikko vihdoin, kun oli toisen kintaansa\nsaanut paikatuksi.\n\nEino nieleskeli vielä puoleksi purtuja paloja, ryysti piimää voiteeksi\nja toisella suupielellä vastasi:\n\n\"Näkyi Männistössä lukevan sanomalehtiä.\"\n\n\"Kumma mies, kun ei tule sysimään pannetta myllyn tokeesta ja\nympäriltä, vaikka mylly on puoliväliin panteessa... Lähtisitkö sinä\ntoiseksi pannetta sysimään Herralan myllyn luota?\"\n\nTaas vastasi Eino toisella suupielellä:\n\n\"Enpä tiedä. Kun tässä saan syödyksikin ensinnä...\"\n\n\"No en minä kesken syöntiäsi... ja keskissä tässä on vielä\nkintaanpaikkaus minullakin...\"\n\nSiihen ei Eino mitään vastannut. Mikko ymmärsi siitä, että Eino lähtee\nkumppaniksi urakkaan.\n\nKun Eino vihdoin oli lopettanut ateriansa ja pannut piimäpyttynsä\npaikoilleen -- leivästä ei jäänyt muruakaan --, alkoi hän kopeloida\ntupakkavehkeitä taskustaan. Jo löysi mustan, öljyttyneen kopan, jossa\noli tuuman pituinen tuominen varsi. Mutta tupakkakukkaro oli kovin\nlaiha, niin että vaikka Eino tyhjensi kaiken sisällön vasemman kätensä\npivon silmään, ei karttunut kuin puoli kopallista hienoa nuuskaa.\n\n\"Pane tuosta minun kukkarostani\", tarjosi Mikko.\n\nSanaakaan puhumatta Eino täytti piippunsa.\n\nSamassa kävi ovi, ja Ojalaisen piika tuli hakemaan kenkäänsä.\n\n\"Kyllä se vaan nyt pitää niin kauan kuin muukin kohta kengästä\", sanoi\nMikko.\n\nPiika kiitteli ja tuumi, että hyvin ja sievästi Mikko oli kengän\nkorjannut.\n\nJa Mikko pisti tyytyväisenä puoli markkaa tyhjään kukkaroonsa.\n\nMutta kun hän oli saanut kintaansa korjatuksi, otti hän orrelta\npyöreän, koivunvisasta tehdyn rasian, johon pani talteen äimän,\npikilankajäännöksen ja naskalin. Siinä oli kaikenlaista suutarin\nammattiin kuuluvaa kapinetta. Oli valmiiksi punottua pikilankaa iso\nrulla, oli kinnas- ja kenkä-äimää, oli naskalia monenlaista ja\nsianharjaksia kimppunen. Siihen pisti Mikko järjestykseen neuvonsa ja\nnosti rasian orrelle, jossa sen paikka oli saippuahitusen ja\ntulitikkupaketin vieressä.\n\nJa sitten he läksivät, isä ja poika, myllyille päin, Herralan\nrautapikka kummallakin olallaan.\n\nAkkunasta näki Apunlaakson emäntä Mikon ja Einon juhlallisina kävelevän\nja arvasi, että panteen sysimiseen menevät.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMyllytietä pitkin tulla viuhtoi Ulla aika vauhtia mäkeen päin. Ulla oli\nOjalaisessa kerinnyt lampaat ja ottanut maksun rahassa. Kauppiaaseen\noli suoraan mennyt ja kahvia ostanut, sillä kokonaiseen viikkoon ei\nollut Ullalla kahvia kotona ollut. Kiivaasti nyt käveli kahvipussi\nkädessään.\n\n-- Jopa Aapon-Ulla nyt viuhtoo kuin tuli olisi nurkassa, -- sanoi\nitsekseen Apunlaakson emäntä, kun akkunasta osui myllytielle päin\nsilmäämään.\n\nEi ollut Ullankaan nimi muuttunut, vaikka naimisiin meni. Isän nimi oli\nollut Aapo, ja Aapon-Ullaksi häntä oli totuttu sanomaan ja sillä\nnimellä häntä vieläkin mainittiin. Pienoinen, väkäleuka akka oli Ulla,\nlaiha ja kasvot keltaisenruskeat. Mutta silmät olivat terävät ja\nvilkkaat, liikkeet notkeat ja puhelahja hyvä. Piippua imi Ullakin\nlakkaamatta, imi istuessaan kangaspuissaan, imi kahvia keittäessään ja\ntuprutti sauhuja kylällä kulkiessaankin... Känä suussa hän nytkin\nkävellä viuhtoi, kainalossa kahvi- ja sokeripussi. Vikkelästi hän\nsieppasi tuomisen tikun oven sinkilästä ja meni sisälle. Hän ehti\nkuitenkin silmätä Herralan myllylle päin ja näki, että siellä Mikko ja\nEino sysivät pannetta Herralan myllyn tokeesta. Uunin päältä hän haki\njalkaniekka-kahvipannunsa, sytytti hongan oksista roiman tulen lieteen\nja kävi kahvinkeittohommiin. Ei ollut liiennyt viikkoon Ullallakaan\nkahvia keittää. Huononlaisesti maksettiin kankaankutomisesta, ja\ntalvella oli sairastanut pari kuukautta, ettei pystynyt mitään\nansaitsemaan... Lisäksi oli poika vielä syömässä, Ullan eväillä\nenimmäkseen.\n\n-- Ei sille Mikko, senkin talpukki, leivän palaa ole antanut tänäkään\ntalvena, -- mietiskeli Ulla häärätessään lieden luona kahvia paahtaen.\n-- Minun on vaan pitänyt antaa, ja hätä tässä olisi ollut, jollen minä\nkuppaamisella olisi saanut... Vaan on sillä ollut hätä Mikollakin... ei\njauhon tomua ole itsellään, perunat ovat lopussa... nälkää on kurrannut\nmonta viikkoa eikä ole kaikkena talvena liiennyt kuin kerran kahvia\nkeittää...\n\n-- Vaan nyt se kyllä, perhanan talpukki, taas pääsee elämään, kun\nmyllyt pääsevät käymään, ja taitaa olla vielä kansakoulun\npuunpilkkoomisestakin viimeinen kvarttaali ottamatta... Nyt se kyllä\ntaas kesän elää, laiska, ja syksyllä taas talvileivän myllypaikoista ja\nomasta vainiostaan keräilee...\n\nIhana kahvin tuoksu kutkutti Ullan sieraimia, niin että vesi suuhun\nlaski ja luisevissa poskipäissä värähteli. Mutta pian siinä kahvi\njoutuikin kuumassa honganoksatulessa. Puisessa pahkakupissa jauhoi Ulla\npaahdetut kahvit nyrkinkokoisella pyöreällä kivellä. Ja hienoja\nkahvijauhoja siinä tulikin, ettei paremmista apua. Se pahkakuppi ja\nkivi oli isävainajan, Aapon, perintöä ja rakas muisto se oli Ullalle\nisältään, jonka karhu oli tappanut. Mutta antoi Ulla konettaan lainaksi\nMikollekin, milloin Mikollakin liikeni kahvia ostaa...\n\nMutta jo sai Ulla kahvinsa valmiiksi, pannusta nokan selitti ja nosti\nlieden nurkalle selkenemään. Sillä välin pienensi hän sokeria ja otti\nnurkasta pienoiselta laudalta kahvikuppinsa...\n\nVäkevää, mustanruskeaa oli kahvi ja tarpeeksi suolaista. Yhteen menoon\nUlla joi kaksi kupillista, siunaili, sytytti piippunsa ja istui\nkutomaan, piipun savutessa toisessa suupielessä.\n\n-- Hyvä, että olivat tästä tiessään molemmat, että saan rauhassa\nkahvini juoda... Eino pahuskaan... että kerrankaan toisi äidillensä\nkahvipivon...\n\nHän kurkotti kangaspuiden istuimelta pannun varteen ja nosti pannun\nlähemmäksi hiillosta, ettei jäähtyisi. Ja sitten alkoi kutoa, että\nmäiske kuului.\n\n-- Kun saisi tämän Metsämaan kankaan kudotuksi, niin lopputilissä\ntulisi vielä saamapuolelle... Jauhot ovat jo vähissä, mutta on vielä\npari leipomusta, ja perunoita riittäisi puolikesään... Jos ei poika\nolisi syömässä... mutta joka on lisäksi niin onnettoman syömäri... niin\netteivät ihmiset työhönsä uskalla ottaa... Eikä Mikkokaan vaan työhön\nkomenna, alkaa vaan poikaa puolustaa, kun minä työhön toimitan... Ja\nolkoon laiskana, vaan elättäköön Mikko... Paras elättäjä! Kumman\nsitkeässä sillä on henki... kun ei nälkäänkään kuole...\n\nNiin Ulla mietiskeli kotoisesta elämästä, ja vihaisesti lensi sukkula\nja mäiskähtelivät kaiteet...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta Herralan myllyllä puuhailivat Mikko ja Ullan-Eino, kivaa pannetta\nmyllyn ympäriltä ja alta sysien.\n\n\"Mistä sinä leivän sait?\" tiedusteli Mikko.\n\n\"Ojalaisen pojille tein myllyntukin, niin emäntä antoi... Pyysi vielä\ntoistakin tekemään, vaan en viitsinyt...\"\n\n\"Olisit tehnyt toisenkin...\"\n\n\"Enpä mie\", arveli Eino ja näytti, että lopettaa sysimisenkin.\n\n\"Sysi nyt sinäkin, niin kun tässä vereksistä jauhoista puuron keitän,\nniin annan maistaa\", houkutteli Mikko.\n\n\"Tässä tulee niin palavakin, että...\"\n\n\"Ja jos autat kivien terottamisessa nyt myllynjauhatuksen aikana, niin\nsaatan minä kesäleivän jatkoa sinulle antaa...\"\n\n\"Taidan lähteä tukkijoelle\", sanoi siihen Eino.\n\nMikko hämmästyi. Eipä ollut Eino semmoisia puheita ennen suustaan\nlaskenut. Mutta mahdottomaksi luki Mikko Einon tuuman.\n\n\"Jokeen putoat ja hukut... tottumaton olet tukillaolija...\nhyhmäveteen... ja kylmät yöt sitten\", pelotteli Mikko.\n\nEino ei siihen mitään tuumannut. Ilman aikojaan äijälle puheli.\nParaskin tukkipoika!\n\nJa Mikkokin ymmärsi, ettei Eino totta tarkoittanutkaan. Ilman aikojaan\npuheli.\n\nMutta kun he myllyn alta olivat panteen sysineet ja konttasivat pois,\nhavaitsi Eino heti, että pirtin savupiipusta nousi savu...\n\nMikkokin havaitsi, ja molemmin ymmärsivät, että Ulla siellä keitteli\nkahvia.\n\n\"Jopa sitä nyt on sysittykin\", sanoi Eino.\n\n\"No joo... ja huomenna lisää\", myönsi Mikko.\n\nJa he läksivät astumaan myllytietä pirtille päin, Mikko edellä, Eino\nperässä, niinkuin heidän tapansa oli. Mikko astui joutuin ja tiheään,\nEino pitkään ja keijasi kävellessään molemmin kupein.\n\nMutta pitkän nokan saivat. Ulla oli juonut pannunsa tyhjäksi ja\nnostanut sen jo muurin laelle. Ei ollut näkevinäänkään, kun tulivat,\nkutoa mäiski vain, että seinät tutisivat...\n\n\n\n\nIII\n\n\nTämä nykyinen polvi ei enää muistanut, kuinka vanhaa heimoa Ollin-Mikko\noli. Mutta kertoivat vanhat, että suku oli kauan kylässä ollut ja että\nkantaisä oli ollut lappalainen, joka vanhaan aikaan oli porokarjoineen\nmajaillut kylän takalistoilla.\n\nHänestä oli suku alkuisin. Hänestä oli kotoisin ja perintönä lyhyt ja\npaksu vartalo, musta tukka ja pienet, kiiluvat, ruskeat silmät. Hänestä\noli jäänyt luonteeseenkin jälkiä: taipumaton ylpeys ja verraton\nlaiskuus kaikkeen muuhun kuin tarinoimiseen tervastulen loisteessa.\n\nSiinä he olivat jo monta miespolvea asuneet Repovaaran rinteellä, ja\nmyllärin ammatti oli aina kulkenut isästä poikaan. Olli-vainaja oli\nmonta myllyä rakentanut, mutta vanhat miehet pitivät Mikkoa parempana\nmyllymestarina kuin Olli-vainajaa, joka ei ollut niin peräti tarkka\ntoimessaan kuin Mikko. Oli Mikkokin rakentanut uusia myllyjä: pappilan\nmyllyn tehnyt aivan uudestaan, korjannut kokonaan Herralan myllyn, ja\nOjalaisen myllyyn oli laittanut toiset parit kiviä. Ja jokaisen talon\nmyllyä oli hän korjannut, mitä enemmän, mitä vähemmän. Ja kun Mikko\nmyllyn reilaan laittoi, kivet takoi ja veden voiman parahiksi arvasi,\nniin hyviä, hienoja jauhoja alkoi kivien ympärille karttua, kasaantua\nvalkoiseksi kinokseksi.\n\nEiväthän ne ymmärtäneet tämänaikaiset nuoret isännät, kuinka\nvesimyllyjä on hoidettava. Eivät, kelvottomat, osanneet edes kiviä\nteroittaa niin, että hyviä jauhoja olisi saanut. Kun eivät vain Mikkoa\napuun saaneet, niin milloin teki mylly karkeita, kaunaisia jauhoja,\nmilloin täytti kiven silmän ja paiskasi taikinaan koko hoidon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViikon päivät oli sataa vihmonut vettä öisin, ja päivin paistoi ja\nlämmitti aurinko.\n\nKuin taikavoimalla alkoi kesä lähestyä ja kinokset alentua. Repo-ojaan\nalkoi vesi tuossa tuokiossa lisääntyä, ja pian kohisi rännien päällä\nvalkoisena vaahtona kirkas kiveliönvesi. Veden kohina kuului jo\nselvästi Mikon pirtille, ja oven suuhun jo näkyi, kuinka jokaisessa\nmyllynrännissä vesi räiskyi ja vaahtona kahden puolen ränniä pauhasi\nalas jäiseen panteeseen...\n\nHyvillään kulki Mikko edestakaisin pirtin ja myllyn väliä, hossissa ja\nhopussa jo oli. Myllytieltä oli jo lumi sulanut, ja korkean Repovaaran\nlaidassa näkyi suuria, paljaita, kanervaisia päiviä.\n\nJoka hetki lisääntyi vesi Repo-ojassa, koskena jo pauhasi jyrkintä\nrinnettä ja kiersi iloista vauhtia Metsämaan myllyä, joka oli\npäällimmäisenä ojan niskalla...\n\nKirkkaana aamuna nousi Mikko penkiltään hyvin varhain. Aurinko oli\nvielä korkean Repovaaran takana, Mikon pirtti, muut mökit ja koko\nRepovaaran kylki vielä varjossa, mutta lännen alla oleville vuorten\nhuipuille jo päivä paistoi...\n\nKoko Repovaaran laita ja ympäröivä metsä raikui lintujen laulusta, ja\nkevään suloinen lemu hajoitti Mikon mielestä unen jätteet... Repo-ojan\npauhu oli kovennut ja vesi lisääntynyt yön aikana tavattomasti.\nMyllytien ojissakin pauhasi pikkukoskia, ja aivan pirtin editse\nvihkaisi vesi valkoisena vaahtona.\n\nKevät oli tullut!\n\nNotkeana miehenä oli Mikko, ja keveästi, näppärästi hän liikkui. Hän\npalasi pirttiin, jossa Ulla nukkui kangaspuiden vieressä lattialla ja\nEino kuorsasi uunin laidalla. Vikkelästi Mikko naulasta otti Herralan\nmyllyn avaimen ja riensi ulos. Ja niin nopeaan kuin hänen lyhyet\njalkansa sallivat, lähti hän myllyille päin astumaan.\n\nMyllynjauhatuksen aikana oli Mikolla tapana pitää lippalakkiansa siten,\nettä lippa oli niskan puolella. Ja siitä tiesivät kaikki, että nyt oli\nMikolla kiire ja hoppu semmoinen, ettei mihinkään muuhun hommaan\njoutanut. Silloin oli hänen käyntinsäkin nopeampaa ja puhe lyhyttä ja\nkatkonaista: ei ollut aikaa pitkiin selityksiin.\n\nJo oli heräilty muissakin mökeissä.\n\nApunlaakson emäntä tuli jo myllyltä päin vastaan, vesiämpäri\nkädessään...\n\n\"Jo on myllyvettä\", hän sanoi Mikolle, mutta Mikko riensi ylpeänä ja\nvauhdilla sivu: ei mitään joutanut vastaamaan.\n\nVirnemäen pikkupojatkin olivat jo liikkeellä. Läpi pihan juoksi siitä\ntuimaa vauhtia vesi, joka myllyjen tokeesta räiskyi kauas syrjään.\nSiihen pikkupuroon olivat pojat laittaneet somat, pienet myllyntukkinsa\npyörimään ja avopäin siinä huusivat ja iloitsivat...\n\nMikko oli jo edellisenä päivänä Herralan myllyn siistinyt, takonut\nkivet ja kaiken muun reilannut. Tukin ympärillä oli vielä eilen ollut\njäätä ja siivissä pannetta, mutta Mikko oli ne jyystänyt pois. Jyvätkin\noli jo eilen toriin säkistä löysännyt -- ja nyt oli myllyvettä\nkarttunut yön aikana aivan yllin kyllin...\n\nMikko aukaisi oven, silmäsi vain kerran sisälle ja riensi sitten\nnostamaan tampulaa rännistä... Iloista vauhtia porhalsi vesi jyrkkää\nränniä pitkin alas myllyntukin siipiin, ja iloisesti kuin talven\nseisonut varsa alkoi sauvakka hyppiä pitkin ympärikiitävän myllynkiven\npintaa...\n\nSe oli Mikosta kuin ihaninta musiikkia... tämä vesien vallaton pauhu ja\nsauvakan hauska hyppely... Hän riensi myllyyn.\n\nKivi pyöri kuin riivattu, ja pölynä lensi hienoja jauhoja sen ympäriltä\nkivenlautemille...\n\n\"Onpa vettä... terävät ovat kivet ja kylliksi ihollaan... jopa hikkaa\nkaunan, ettei silmä erota... jo saapi, saakuri soi, Herrala taas\nsemmoisia jauhoja, ettei vertaa\", hoki Mikko, kokosi laakkaariin kasan\njauhoja, paineli ja tunnusteli ja lopuksi paiskasi suuhunsa koko\nkourallisen, hieroen naamansakin jauhoihin.\n\nTyytyväisenä hän katseli, kun kivi vihkaisi ympäri ja sauvakka takoi ja\nhelisteli, sammakkopenkki jytisi ja koko mylly tuntui vapisevan...\n\n-- Hei vaan! Kevät on tullut... Kylmä ja nälkä loppuneet!\n\nHän otti toisen kourallisen jauhoja suuhunsa ja hieroi koko tumman\nnaamansa jauhoihin.\n\nVirnemäen Heikkikin, kuultuaan että jo sauvakka helisteli Herralan\nmyllyssä, käveli katsomaan...\n\nMikko pyörähteli kuin peikko kiven lauteimilla, milloin nosti, milloin\nlaski kiveä, milloin jyvän varistusta lisäsi, milloin vähensi ja\ntunnusteli jauhoja, jotta tulevatko hyviä... ja hossissa ja ylpeänä\npyörähteli, ei Virnemäen Heikkiä ollut näkevinäänkään...\n\n\"Taitaapa olla vettä!\" huusi Heikki ovelta.\n\nMutta vaikka Mikko kuuli, niin ei ollut kuulevinaan. Vesi pauhasi,\nkivet kalisivat, ja sauvakka hyppeli kuin tulisten hiilten päällä...\n\nMelkein ylenkatseellisesti Mikko silmäsi Heikkiä, joka ei myllyn\nhoidosta mitään ymmärtänyt, ei enempää kuin tuo maakivi tuossa myllyn\nedessä...\n\nMutta Heikki kumartui kuitenkin matalasta ovesta sisälle ja kävi\ntunnustelemaan jauhoja.\n\n\"Kylläpä tulee mieleisiä jauhoja\", hän kehui.\n\n\"Mikäs on tullessa, kun mylly oikeaan reilaan laitetaan\", sanoi Mikko,\näänessään ylpeä sointu. \"Nyt on parhaiksi jyvän varistusta, ja nyt ovat\nkivet sommilleen ihollaan\", hän virkkoi sitten ja läksi ulos.\n\nSilloin hän näki Ojalaisen tulevan rannasta päin pellonpiennarta pitkin\naika vauhtia Virnemäkeä ja Herralan myllyä kohti...\n\n\"Nyt se heräsi Ojalainenkin vasta... olisi ollut aika takoa kivet ja\nmuuten mylly valmistaa käyntikuntoon, mutta sillä miehelläkös sitä\ntulee huolehdituksi\", porisi Mikko Heikille.\n\nJa Männistön aitan luona näkyi kaksi myllymiestä tulevan myllytietä\npitkin... Olivat kai alapään isäntiä, Metsämaa, jonka mylly oli\nkorkeimmalla vaaran niskalla, ja Torikka, jonka mylly taas oli ihan\nHerralan myllyn vieressä. Lyhyet, valkoiset lampaannahkaturkit näkyivät\nolevan yllä.\n\n\"Jopa alkavat myllymiehet heräillä\", tuumaili Mikko. \"Viheliäisen\nlaiskat, eivät viitsi aikoinaan tulla pannetta sysimään... nyt saisivat\nmyllynsä jauhamaan... Mutta sen minä sanon, etteivät jauha tänä päivänä\nmuiden myllyt kuin tämä Herralan... Saapi Ojalainenkin sysiä ja jyystää\ntämän päivää ennenkuin tukki panteesta irtaantuu... ja sama työ on\npapinkin myllyssä... Kuka senkin sysinee...\"\n\nHeikki kuunteli Mikon puhetta avosuin, tyhmän näköisenä, ja sillä\näänellä Mikko Heikille puhui, että \"sinä myöskin olet mies, joka et\nymmärrä myllynhoidosta et kärpänhäntää\".\n\nKylmästi tervehti Mikko Ojalaistakin, vaikka Ojalainen naurusuin\npuhutteli ja tuumi, jotta \"jopa on vesi lisääntynyt viime yön\nkuluessa...\"\n\n\"Kummakos se nyt on, kun eilen semmoinen paiste oli, ja kuuma tulee\npäivä tänäänkin\", sanoi Mikko ja pyörähti myllyyn takaisin.\n\nOjalainen meni perässä.\n\n\"Kylläpä saapi Herrala komeita jauhoja... No, niin se on... kun on\nmies, joka osaa myllyn hoitaa... Kun Herrala itse on myllärinä, niin\ntulevat jauhot karkeita ja kaunat ovat suuria kuin vareksen siivet...\"\n\nOsasi Ojalainen Mikolle mieliksi puhua, kehui yhä Mikkoa, sanoipa\nviimein, ettei toista semmoista vesimyllyn hoitajaa ollut tässä eikä\ntoisessakaan seurakunnassa.\n\nJo lämpeni Mikkokin, hyvänä piti Ojalaisen puheen ja kiitokseksi\nvirkahti:\n\n\"Pian kai teidänkin myllynne rupeaa jauhamaan... Eipä siellä näkynyt\nmyllyn alla enää paljo pannetta olevan...\"\n\n\"No, sitä minä tässä juuri... ja toin minä vähän tupakkaa myllärille\",\nsanoi siihen Ojalainen ja ojensi Mikolle aika käärimän lehtitupakkaa.\n\nHyvilleen Mikko tuli, vaikka ei tunteilleen valtaa antanut; hymähti\nvähän, mutta ei kiittänytkään.\n\n\"Tässä olisi avain\", sanoi sitten Ojalainen.\n\n\"Käyn tässä katsomassa, kun ehdin\", lupasi Mikko.\n\n\"Minä lähden tästä jyviä myllylle hommaamaan.\"\n\nMutta kun Mikko oli saanut hyvään käyntikuntoon Herralan myllyn, läksi\nhän, rennosti kävellen, lippa niskan puolella, naama ja entiset\nmyllyvaatteet jauhopölyn peittäminä, Ojalaisen myllylle, johon piti\nkulkea Virnemäen pihan poikki. Myllyn avainta hän heilutteli kädessään\nja astui uljaasti. Kun Virnemäen emäntä mainitsi, että taisivat tulla\nMikolle kevätkiireet, niin yli olkansa Mikko vastasi:\n\n\"Niin on hoppu, ettei tiedä kenen myllylle ensiksi ehtisi...\"\n\nOjalaisen myllyn alta oli vesi leikannut panteen, niin että tukki ja\nsiivet olivat puhtaina. Rännistä roivi vesi tampulaa vastaan, kahden\npuolen valkoiseksi vaahdoksi haaraantuen...\n\nSuvea tietää, kun näin pian vesi pannetta leikkaa, arveli Mikko\nitsekseen, avasi myllyn oven ja kävi sisälle. Reilassa siellä olivat\npaikat. Mikko oli itse syysjauhatuksen loputtua myllyn siistinyt ja\nkaikki kompeet pannut paikoilleen. Eipä siinä ollut muuta nyt ensiksi\nkuin teroittaa kivet...\n\nOvelle silmätessään hän näki pappilan rengin seisovan ulkopuolella,\npytty toisessa kädessä, toisessa valkoiseen liinaan kääritty... mitä\nlie ollut.\n\n\"Jopa on nyt vettä Repo-ojassa\", kummaili renki.\n\n\"Vastakos sen nyt näet\", ärähti Mikko ja oli jotakin hommaavinaan\nmyllyssä.\n\nNäki renkikin, että tässä oli tosi kysymyksessä, ettei tässä saanut\nruveta joutavia rupattamaan. Äreänä näkyi olevan mylläri.\n\n\"Rovasti lähetti terveisiä ja pani mukaan... tässä on viilipiimää ja\ntässä limppu ja silavaa\", selitti renki asiaansa.\n\n\"Vai terveisiä! Mutta miksei pidä huolta, että aikanaan panisi pannetta\nsysimään... Lähettikö edes myllyn avainta?\"\n\n\"Jo toki. Tässä se on!\"\n\n\"No sano sitten, että iltapäivällä saavat tuoda käytteitä, kun ehdin\nmyllyn saada reilaan... ja kivetkin taitaa täytyä takoa... Tässä taas\non minulle kolme myllyä hallussani, ja toisia kärttävät... en minäkään\njoka paikkaan repeä...\"\n\n\"Sen arvaa, kun eivät muut osaa myllyä hoitaa...\"\n\n\"Saavat hoitaa... vaan sahanpuruja ne jauhoikseen saavat... Tuokin\nMetsämaa ja Torikka, jotka tuossa näkyvät kiipeävän myllyilleen...\"\n\n\"Vai eivät osaa teroittaa kiviä!...\"\n\n\"Harva tämänaikaisista miehistä enää myllynkivet oikein takoa osaa...\nToissa keväänä, kun sairastin jalkaani ja tämän pappilan myllykin oli\nsuntion, Männeliinin, hoidettavana, niin kun viheliäinen oli takonut\nkivet niin pilalle, etten syysjauhatuksen aikana tahtonut niistä kunnon\nkalua saada, en takomallakaan...\"\n\n\"On sanottu, että Ullan-Einokin on jo hyvä kivien terottaja...\"\n\n\"Lapseksi se lukee vielä Einonkin, vaan kun minä myötäänsä olen\nneuvomassa, niin ei saa pilata...\"\n\nNähtävästi Mikko ihastui rovastin lähetyksistä, puheliaammaksi tuli ja\nystävällisemmällä äänellä renkiäkin puhutteli. Mutta ei vaan\ntuliaisista mitään maininnut, ei käskenyt rengin sanoa edes kiitoksia.\n\nMutta iltapäivällä toki sai tuoda käytteitä.\n\nMikko kävi nyt pappilan myllyn luo, joka oli ensimmäinen Ojalaisen\nmyllystä. Rennosti aukaisi oven, konttasi myllyn alle, tukin ja siivet\nkatseli... kunnossa olivat (oli jo ennen siellä kontannut). Kun myllyn\nalta tuli, niin nosti tampulaa... kunnossa oli... kiinni painoi...\n\n\"Hyvä on!\" sanoi hän.\n\nHän oli nuortunut tänä aamuna taas kymmenen vuotta, sen hän tunsi. Ja\nkyllä sen näkivät Virnemäessäkin ja muissakin mökeissä.\n\nLukkoon pisti Mikko pappilan myllyn, samoin Ojalaisenkin. Otti pytyn ja\nnyytin ja käveli mahtavana Virnemäen pihan läpi Herralan myllylle, jota\nvielä katsoi, että tekikö kelvollisia jauhoja... Hyviä teki... ja\nnopeaan. Oli jo vajaassa parissa tunnissa tehnyt puoli säkkiä... Mutta\nmolemmat parit olivatkin käynnissä, ja vettä riitti rennosti...\n\nAurinko oli noussut jo korkealle ja paistoi yli Repovaaran, niin että\nkaikki myllyt ja koko Repo-oja olivat ihanan, keväisen valon vallassa.\nHerralan myllyn ovellekin, jossa Mikko seisoi, paistoi niin\nlämpöisesti, että hikeen löi...\n\nJo oli hauskaa! Vesi pauhasi, sauvakat kilpaa hyppelivät, päivä paistoi\neikä lunta enää näkynyt kuin jokunen pieni pilkka korkeimpien vaarojen\nhuipuilla...\n\nOnnellinen oli Mikko, ja pitkän talven nälkä ja pakkanen oli unohtunut.\nRuokaa oli, ja toista myllyt jauhoivat... Hei vain!\n\nJo näkyi Einokin heränneen ja kävellä keijaili myllylle päin. Jo olivat\ntulleet Ojalaisen lapsetkin myllyjään olkapuroihin asettamaan. Siinä\npurossa, joka juoksi myllytien ojaa pitkin Mikon pirtin ohi, oli\nlapsilla hauska leikkipaikka ja erinomaisen jyrkkiä pikku koskia,\njoihin pienet myllyt sopi pyörimään panna.\n\nOjalaisten lasten hommaa seisahtui Einokin katselemaan. Eino ei ollut\nenää kahtena viime vuonna pikkumyllyjen parissa puuhannut, mutta\nlapsempana olikin hän verraton myllymestari, joka laittoi koko kylän\npoikasille hauskat hetket Repo-ojan mäkeen. Mutta vieläkin luonto veti\nleikkimään, ja hän alkoi Ojalaisen pojille valmistaa toetta ja ränniä.\nPojat hyppelivät ilosta, kun näkivät, kuinka taitava Ullan-Eino oli\nammatissaan.\n\nSiinä puuhailivat, ja naurussa suin katseli Mikko.\n\n\"Ullan-Eino! Ullan-Eino! Tule meillekin tekemään!\" huusivat Virnemäen\npojat, kun näkivät kuinka näppäriä myllyjä Eino rakenteli.\n\nJa kävi Eino heitäkin opastamassa.\n\nMutta Mikko käveli leveästi, ylpeästi, suoraan eteensä katsellen\nmökilleen. Povessa pullotti Ojalaisen antama tupakkakäärö, toisessa\nkädessä oli pappilasta lähetetty pytty, toisessa nyytti, mutta myllyjen\navaimet helähtelivät paikkaisen, jauhoisen sarkatakin taskussa...\n\nKolinalla hän avasi oven ja työntyi pirttiin kuin kuningas.\n\nUlla oli jo kutomassa, ja kahvipannu näytti olevan lämpimällä\nhiilloksella. Vilkaisi Ulla Mikon tuomisiin, mutta ei sanaakaan\npuhuttu.\n\nMikko otti ensiksi myllynavaimet taskustaan ja jokaisen omaan naulaansa\nasetti, nimittäin: ovimmaiseen Ojalaisen myllynavaimen, keskimmäiseen\nHerralan ja laidimmaiseen pappilan.\n\nSiinä oli niiden paikka, ja huono oli seuraus, jos niitä joku kävi\nliikuttelemaan tai vaihtamaan, esimerkiksi Herralan myllyn avaimen\npappilan myllyn avaimen naulaan. Mikon suuttumus oli suuri siitä.\n\nAvaimet naulaan ripustettuaan Mikko istui penkilleen ja alkoi monesta\naikaa aterioida. Nälkä olikin. Ei ollut kahteen päivään syönyt muuta\nkuin kupillisen velliä, johon ei ollut panna kuin pari pivolista\njauhoja. Mutta mitä siitä! Oli hän ennenkin paastonnut. Joskus\nkevättalvella meni monta viikkoa, ettei Ulla tiennyt, millä mies eli...\n\nMikko aukaisi nyytin, jossa oli iso rukiinen limppu ja aika kimpale\nvalkoista, vahvaa silavaa. Otti sitten oman pyttynsä pöydän alta ja\ntyhjensi siihen pappilan viilipiimän... ähkäili siinä ja pyörähteli\ntoimessaan...\n\nUnehtui Ullakin katsomaan, ja vesi laski suuhun, kun hän näki\nviekoittelevan silavakimpaleen...\n\nMikko aloitti ateriansa, ja kun oli jonkun palan nielaissut melkein\npurematta, niin silavaa julman pitkällä puukolla leikatessaan arveli:\n\n\"Jopa on sentään maukasta silavaa, ja niin parhaiksi suolaista...\"\n\nHän piti silavakimpaletta veitsensä kärjessä ja katseli sitä etempää...\n\nUllan silmät kiiluivat, vatsa mourusi, ja vesi suuhun laski, niin että\npiti sylkäistä.\n\n\"Anna nyt minullekin murunen maistaa\", hän pyysi rukoilevasti.\n\nMikolla oli suu niin täynnä, ettei saattanut vastata heti, mutta kun\nsai palan niellyksi, vastasi:\n\n\"Annoitko sinä minulle kahvikuppia, kun pannetta tulin sysimästä... ja\noletko antanut yhtään perunaa, vaikka on Apunlaakson kellarissa...\nhäh?\"\n\nSiihen ei ollut Ullalla mitään sanomista.\n\nJa Mikko söi miehen lailla vatsansa täyteen ja sakeaa piimää ryysti\npalan paineeksi.\n\nMutta syötyään hän veti puukollaan merkin silavakimpaleen jäännökseen,\nniin ettei siitä taitavinkaan varas osaisi niin viisaasti maistaa,\nettei hän sitä huomaisi. Vei sitten limpun jäännöksen ja silavan\nporstuaan vanhaan arkkuun, jossa hän leipänsä säilytti ja muunkin\nruokatavaran, kun osui olemaan.\n\nAlkoi sitten tupakkaa leikata ja röyhteli siinä ihan Ullan korvan\njuuressa ikäänkuin kiusalla.\n\n\"Syönyt mies on aina syönyt mies!\" sanoi hän.\n\nKun hän paraikaa pienensi tupakkaa, tuli Metsämaan isäntä sisälle.\nTäytyi kumartua melkein vinkkeliin, ennenkuin mahtui matalasta ovesta\npirttiin.\n\nNöyränä oli Metsämaa. Hyvää huomenta toivotti ja virkkoi:\n\n\"Olipa täällä isäntä kotona.\"\n\nMikko tunsi Metsämaan entisestään suureksi kiusantekijäksi ja vastasi\nkarskisti:\n\n\"Ei tämmöisissä mökeissä ole isäntää.\"\n\n\"Mikäs muu! Isäntä se on talossaan, oli talo iso tai pieni\", koetti\nMetsämaa olla kohteliaana. \"Mutta jo nyt hopusti kesän teki... ei sitä\nolisi uskonut\", hän sanoi sitten, kun Mikko ei mitään puhunut.\n\nMutta Metsämaa tunsi Mikon ja niin juohevasti osasi jutella, että jo\nratkesi Mikko raikkaaseen nauruun ja lupasi tulla Metsämaankin myllyn\nlaittamaan käyntikuntoon.\n\n\"Minulla on tässä niin helvetin hoppu\", hän selitteli. \"Herralan mylly\njo jauhaa, Ojalainen tuopi pian käytteitä, ja kohta on pappilankin\nkuorma myllyn edessä... Ei tässä taas ole lepoa yöllä eikä päivällä...\"\n\nHän otti myllynavaimet nauloistaan, helisteli yhteen ja sanoi:\n\n\"Lähteä pitää... ei ole aikaa istuskella... Ison veden aikana ovat\nmyllyt ylen tähdelliset hoitaa...\"\n\nMetsämaa seurasi perässä ja varoiksi Mikolle puhui:\n\n\"Jos sinä sitten, Mikko rakas, olisit niin hyvä... sitten kun vähän\nlomaa saat... että tulisit tuota minunkin myllyäni laittamaan...\nPeukalo siinä tulee keskelle kämmentä viisaammillekin miehille kuin\nminä... joka myllyn oikeaan kuntoon saapi...\"\n\nSiitä puheesta Mikko piti, tulla lupasi, mutta vielä muistutti:\n\n\"Panne pitäisi myllyn alta aina sysiä hyvissä ajoin... Mikä sen sitten\njyystää, kun vesi lisääntyy...\"\n\nJa keveästi, näppärästi ja taajaan hän astui, lippa niskan puolella.\n\nEino siinä puuhaili Ojalaisen pojille myllyjä. Muistakin taloista oli\nkokoontunut poikia hauskan mäen rinteelle myllyjä katsomaan ja\nitselleen tekemään...\n\nYhä useampia myllymiehiä alkaa tulla. Mikko näkee täältä korkealta\nmäeltä, kuinka alempana olevien myllyjen luo ajaa jyväkuormia ja\nvilahtelee lyhyitä myllyntukkeja. Siellä on alempana vielä kymmenkunta\nmyllyä, muutamat melkein vierekkäin...\n\nKoko Repo-ojan varsi on iltapäivällä myllymiesten hallussa, ja myllyjen\nympärillä on vilkas liike... Yhä lisääntyy ojissa vesi, ja pauhu\nenenee. Sauvakat takovat kilpaa, huutojakin kuuluu, iloisia lasten\nääniä, ja Repovaaran kupeelta lintujen laulua...\n\nNiin muita ylpeämpänä liehuu Mikko myllystä toiseen, jauhoissa kuin\npeikko ja suupielet taikinassa, liehuu ja kiroilee, kun häneltä hyviä\nneuvoja tullaan pyytämään... Einokin maleksii myllyltä toiselle, ja\njoku isäntä saapi hänet, kun siivosti puhuttelee, kiviä teroittamaan.\n\nIllalla kävelee pitäjän herrasväkikin Repovaaran laitaan, Repo-ojan\njuhlallista pauhua kuulemaan ja somia myllyjä katsomaan. Mutta Mikko\nliehuu myllyltä myllylle, suu jauhoja täynnä ja lippa niskan takana. Ei\nole näkevinäänkään, vaikka rovastikin myllylleen kävelee, on hopussa\nvain. Herralan myllyssä hän nostaa kiveä, Ojalaisen myllyssä lisää\njyvänvaristusta silmään, ja viuhtoo sitten pappilan myllylle. Hyvään\niltaan kuitenkin vastaa, kun rovasti myllynsä luona tervehtii.\n\nKun Mikko menee sisälle, tirkistää rovastikin, kumartuneena, myllyyn,\njossa kaksi kiviparia pyöriä vihkaisee ja jauhot pölisevät ympäri...\n\nHymysuin siinä katselee, kun Mikko hommaa lisää varistusta toiseen\npariin, mutta toista kiveä, joka tuntuu alkavan kuumeta, nostaa hiukan,\nmoukarilla kiilan päähän kerran kaksi paukauttaen.\n\n\"Taitoa tuossa kysytään\", huutaa rovasti.\n\n\"Joo. Ja pitää näin runsaan veden ollessa melkein lakkaamatta olla\nkiviä asettamassa... Kuumuvat pian, ja silloin jauhot imeltyvät... tai\non liian paljon jyvänvaristusta... niin silloin täyttää kiven silmän ja\nlyö taikinaan...\"\n\n\"On se\", ihmettelee rovasti. \"Montako myllyä Mikolla nyt on\nhoidettavana?\" hän sitten kysäisee.\n\n\"Kyllähän ne niitä minun hoitooni jättäisivät vaikka jokikinen, vaan\nmäärä se on, mitä yksi mies kerkiää... Kolme näitä on nytkin... tämä,\nHerralan ja Ojalaisen niinkuin ennenkin... vaan kahdessa olisi\nkylliksi, kun yötä päivää myllyt käyvät ja tämmöinen veden paljous\non...\"\n\n\"Minä arvaan\", sanoo rovasti.\n\nMikko silmää vielä kerran myllyyn sisälle, paiskaa sitten oven kiinni,\nottaa avaimen lukosta ja pistää taskuunsa. Sitten lähtee tepsuttamaan\ntaas Herralan myllylle...\n\nJa niin Mikko uljaana myllärinä hommailee, niin edestakaisin myllyjen\nväliä hossissa ja ylpeänä kävelee...\n\nJa päivä paistaa lämpöisesti Repovaaran laitaan, vesi pauhaa ja\nvaahtoilee, linnut laulavat ja sauvakat kilvan hyppelevät. Pikkupojat\nleikkivät sahamatteineen, ja kaiken yli raikuu riemuinen huuto:\n\n-- Kevät tullut en!\n\n\n\n\nIV\n\n\nMutta kevät kului, kiveliöiden ja erämaiden lumet olivat kirkkaina\nvesinä valuneet alas vaaroja ja vähenivät hiljalleen.\n\nVähennyt oli jo Repo-ojassakin vesi, mutta myllyt vielä käydä\nvihkaisivat, vaikkei sauvakka enää niin nopeaan tatistellut eikä tukki\npyörinyt niinkuin kirsiveden aikana.\n\nKylvönkin aika lähestyi. Myllymiehiä näkyi yhä harvemmin ja harvemmin,\nja pienet syrjäpurot, joissa Virnemäen ja Ojalaisen poikien pienet ja\nsievät myllyntukit olivat pyörineet, olivat aivan kuivuneet.\n\nMutta vielä käytti Mikko pappilan myllyä, ja Herralan myllyssä saivat\nnyt mökkiläiset ja joku toisenkyläläinenkin jyvänsä jauhoiksi, jos\nosasivat Mikolle mieliksi olla.\n\nMikko oli näinä viikkoina ansainnut hyvin, ja Einokin oli ollut apuna\nkiviä teroittamassa. Leivän ja keitoksia olikin Mikko koko jauhatuksen\najan Einolle antanut, mutta särvintä sai poika hakea mistä tahtoi ja\nsattui saamaan. Ulla oli kutonut Metsämaan kankaan valmiiksi ja\nsiirtänyt jo kangaspuunsakin Apunlaakson halkovajaan, jossa oli hyvä,\nvedenpitävä katto.\n\nMikko oli pannut ansaitsemansa jauhot porstuan loukkoon suureen\ntynnyriin, joka nyt oli aivan täynnä; sitäpaitsi oli kaksi\nviidenkymmenen kilon säkkiä täytettyinä jauhoilla, tynnyriä vastaan\nnojallaan...\n\nOli leipää tiedossa! Ei tarvinnut ketään palvella eikä kumarrella!\n\nNäin runsasta kevättä ei ollut Mikolla ollutkaan pitkään aikaan.\nJauhoja oli kuin pienessä talossa ja sitäpaitsi vielä puhdasta rahaa\nrovastin takana toistakymmentä markkaa, säästönä kansakoulun puiden\npilkkomisesta. Oli jättänyt viimeisen kvarttaalin (sillä\nkvarttaalittain hän oli tahtonut palkkansa \"nostaa\") ottamatta, vaikka\nnälkä oli kiljunut ja hätä huutanut. Eikä aikonut ottaakaan ennenkuin\njuhannukseksi.\n\nHätäkös oli elää ja olla! Pois alta vain!\n\nKylvöhommiin rupesi Mikkokin, sillä myllynjauhatukseltakin alkoi nyt\njoutaa. Kevätkylvöjä tehtiin joka talossa, ja kiire oli. Vähän oli\nväkeä kaikilla, sillä kaikki miesväki, joka kynnelle kykeni, oli mennyt\ntukkijoelle. Ulla oli Ojalaisen peltoon jo perunansa istuttanut, ja\nvuokra oli määrä maksaa pellonleikkuulla. Ja peltotöissä kulki hän\nOjalaisessa joka päivä, mutta yötä kotimökillä kävi olemassa.\n\nMelkein joka taloon oli Ullan-Einoakin käyty kevätkylvön tekoon, mutta\nei ollut lähtenyt. Mikkoa ei ollut kukaan uskaltanut pyytääkään, hyvin\ntietäen, ettei Mikko missään nimessä nyt lähtisi, kun ruokavaroja oli\nkuin kuninkaan linnassa.\n\nMäärätyt lantakuormat oli Mikon pelloille jo tuotu. Ojalaisen tuomat\nkolme kuormaa tallilantaa pani Mikko mäkipellolleen, joka oli toisella\npuolella myllytietä, ja Kankaan tuomat kolme kuormaa karjalantaa\nrantapellolle, jossa ruokamulta oli karisempaa. Siihen tuli lisäksi oma\ntunkio käymälästä, jota Eino Apunlaaksosta lainaksi saadulla\nyksirattaisella työntölavalla kuljetti pellolle sieviin läjiin.\n\nParhaillaan siinä Mikko ja Eino puuhailivat iltapäivän lämpöisesti\npaistaessa Repovaaran laitaan. Tyyni ja loistava oli ilta, ja käki\nkukkui vaaran kupeella. Suuri ja tulvillaan oleva joki, joka tänne\nkorkean mäen laitaan välkkyi kuin hopeinen kenttä, näytti kuin\nhiljentäneen kulkuaan, kun kylvönteko oli käsissä.\n\nSilloin he näkivät Herralan vanhan isännän tulevan aika vauhtia\npuserosillaan myllytietä mäkeen. Mutta eivät olleet kumpikaan\nhuomaavinaan, puuhailivat vain, Eino lantaa vetäen, Mikko kasoja\ntasaisesti pellolle levittäen.\n\nHerralassa oli toinen renki tullut kipeäksi, vuoteeseen aivan. Kiire\nkylvön aika oli, eikä väkeä saanut mistään. Oli lähtenyt pyytämään\nEinoa. Rennosti hän maksaisi palkan joko rahassa tai tavarassa.\n\nNiin puheli Herrala.\n\nMikko ja Eino kuuntelivat äänettöminä, ja Herrala odotti vastausta kuin\nsenaatin päätöstä.\n\n\"Niin... Mitä arvelet, Eino?\" kysyi vihdoin Mikko.\n\n\"Enpä mie\", sanoi Eino. \"Kengätkin täytyy tässä ensiksi paikata...\"\n\nHerrala suuttui.\n\n\"Onkos Aapon-Ulla kotona?\" tikasi hän.\n\n\"Ojalaisessa on perunan panossa\", vastasi Mikko.\n\nSuutuksissa oli Herrala, mutta minkäs noille lurjuksille teki! Ne\nelivät niinkuin tahtoivat, eikä niille mahtanut mitään! Maapalanenkin,\njohon Mikko oli pirttinsä ja peltonsa tehnyt, oli kylän yhteinen\nsomeropalsta, eikä hänen tarvinnut siitä kenellekään veroa maksaa.\nOlisipa ollut talon torppa, niin hiiteen olisi ne laiskat häätänyt...\n\n-- Ne ovat kummia miehiä, -- ärisi Herrala itsekseen. -- Kun työtä\nolisi ja hyvän palkan saisivat, niin eivät vieraan työhön lähde...\nsemmoista oli koko suku ollut... ja voivat olla nälässä viikkomääriä,\nmutta eivät vaan kerjäämään tule eivätkä omin lupinsa ota... Ullakin,\nvanha ja vaivainen ihminen jo, ruokkii laiskana täyttä miestä...\n\nVihapäissään Herrala käveli Ojalaiseen ja alkoi ripittää Ullaa Einon\nvuoksi.\n\n\"Minkäs minä teen... Kun käsken työhön menemään, niin äijän piru on\nsilloin aina poikaa puolustamassa\", selitti Ulla. \"En minä mitään\nmahda...\"\n\nJa Ulla oli itkevinäänkin.\n\nMutta pellollaan jatkoivat Mikko ja Eino työtänsä ja saivat pian lannat\nlevitetyksi. Illempana oli Ojalaisen määrä tulla kyntämään. Siitä oli\nMikko jo hyvittänyt Ojalaiselle myllynjauhatuksen aikana. Pappilasta\nhän oli saamassa siemenet ja oli ne ruustinnalle maksanut jo talvella\nvannehtimalla lehmänastioita. Ei muuta kuin noutaa siemenet pappilasta\nkuin hyllyltä!\n\nMutta eipä kuulunut Ojalaista hevosineen tulevaksi, vaikka puhe oli\nollut, että kun aurinko on Luppion kohdalla, silloin pitää tulla.\nSiihen mennessä saisivat Mikko ja Eino lannat levitetyksi.\n\nMikko ei malttanut vartoa, vaan läksi muistuttamaan Ojalaista ja otti\nsäkin matkaansa, aikoen samalla käydä pappilasta siemenet noutamassa.\n\nEino jäi yksin.\n\nNälkä oli tullut työssä. Eino kävi pirttiin, mutta tyhjät olivat hänen\nomat varastonsa. Ei ollut Ullallakaan leipää yhtään murusta, ja\npiimäpytynkin oli pessyt ja nostanut uunin päälle kuivumaan.\n\nMutta Mikon piimäpytty tuntui olevan täynnä, ja kun Eino meni\nporstuaan, arkusta katsomaan, oli siellä Mikolla kaksi koskematonta\nleipää eikä kolmannestakaan vielä ollut otettu kuin palanen laidasta.\nJa aika kimpale silavaa aivan arkun nurkassa, leipäin peitossa...\n\nEino tunsi nälkänsä kasvavan, ja sen enempää tuumaamatta hän otti\nleivän ja silavakimpaleen ja läksi pirttiin syömään. Ottipa Mikon\npiimäpytystäkin kipollisen palan paineeksi. Mutta syödessään hän\nkuulosteli, milloin Mikon askeleet kuuluisivat, käväisipä pala suussa\npirtin päässä vakoilemassa...\n\nOjalainen tuli, kynti molemmat peltotilkut, jotka olivat\nneliönmuotoisia, viitisen syltä sivu...\n\nMutta Eino söi kaiken silavan, eikä jäänyt leivästäkään mitään.\nKorjasipa vielä murutkin pöydältä ja pani Mikon piimäpytyn paikoilleen\npöydän alle.\n\nSitten hän lähti lapioineen pellon kulmia \"lopettamaan\", niinkuin Mikko\noli neuvonut.\n\nSilloin Mikkokin, jyväpussi selässä, palasi pappilasta ja ensi töikseen\nnoitui, että Ojalainen oli huolimattomasti kyntänyt, liian leveän oli\nviilun ajanut ja liian matalan...\n\nMyöhään illalla, puoltayötä lähellä, olivat molemmat pellot kylvölle\nvalmiina.\n\nMikko ei itse osannut kylvää, vaan Apunlaakson emäntä oli sen aina\nMikolle toimittanut. Hän kylvi Mikon mielestä parahiksi sakean. Muut\nkylvivät milloin liian sakean, milloin taas liian harvan, että tuli\nkylvön takia suuri vahinko...\n\n\"Kun kolme vanhaa kappaa arvaa tasaisesti heittää tuohon rantapeltoon\nja puolen kolmatta mäkipeltoon, niin silloin tulee parahiksi taaja\",\nhän selitteli Einolle, kun olivat kaikki pientareetkin mullasta\npuhdistaneet ja pirttiin menivät.\n\nUllakin siinä samassa tuli Ojalaisesta, ja Apunlaakson emäntä tuli\nkuulemaan, joko Mikko tänä yönä tahtoi peltonsa kylvettäväksi.\n\n\"Onpa nyt tyyni ilma... Mehiläinenkin jo pörräsi tänä päivänä... Kyllä\nnyt kylvää sopii\", arveli Mikko. \"Ja nytpä ne ovat jo alulla kesäkuun\npäivätkin... Monesko lienee tänään?\"\n\n\"Toinen on vasta\", tiesi Apunlaakson emäntä.\n\n\"En tuota ole joutanut moneen viikkoon allakkaakaan katsomaan.\"\n\nKuusi kappaa oli Mikolla siemeniä, saman verran kuin viime vuonnakin.\nMikko antoi ohjeita Apunlaakson emännälle näin:\n\n\"Saman verran kun kylvät kuin viime kevännäkin, niin tulee parahiksi\ntaajuutta... Tähän rantapeltoon... tuohon alimmaiseen kulmaan saat\npanna vähän runsaammasti... siinä on laihempi paikka... Vaan tässä on\ntämä mäkisyrjä... siihen elä taajaa kylvä... se on lihavaa paikkaa,\nvasta tallilannalla höystetty...\"\n\nApunlaakson emäntä alkoi siementä pienoisesta vakkasesta heitellä,\ntarkoin muistaen Mikon ohjeet.\n\nMutta pirttiin meni Mikko ja alkoi kylväjälleen kahvia hommata.\n\nMustassa vaatepussissa, isossa arkussaan, porstuan loukossa, säilytti\nhän kahvivaransa silloin kun oli varaa kahvia ostaa.\n\nNiitä lähti nyt noutamaan. Mutta heti huomasi hänen tarkka silmänsä,\nettä kapineita oli liikuteltu...\n\n-- Voi taitamaton... ja leipä poissa... ja mitä helvettiä... koko\nsilavakimpale... Pojan perkele... Syönyt on... syönyt on...\n\nHän hypähti kuin vietereillä ja vilahti pyrynä pirttiin, kiroten mitä\nsuustaan kerkesi sanoa. Ja suoraan rynnisti Einon kimppuun, tarttui\nmolemmin käsin pojan pitkään, mustaan ja takkuiseen tukkaan ja alkoi\njauhattaa kuin pölkyn päätä...\n\nMutta seisomaan hypähti Einokin ja hamusi äijää kiinni lahonneen takin\nliepeistä, jotka repesivät helmaan asti...\n\n-- Äijä saatana... elä raada hiuksia, -- huusi hän minkä jaksoi.\n\nMutta ei löysännyt Mikko, vaikka Eino koetti potkia jaloilla ja\ntavoitteli kurkkutorvesta kiinni...\n\nMutta yhtäkkiä hyppäsi Ulla loukosta ja iski kuin nälkäinen\nnaaraskorppi Mikon tuuheaan tukkaan ja veti äijän selälleen... Mikko\nkimposi pystöön, molemmat kourat täynnä Einon hiuksia, ja huusi...\n\nSiinä joutuivat yhteen mylläkkään kaikin, pöytä kaatui ja Mikon pytystä\nroiskahti valkoinen piimä ympäri pirtin lattiaa... Ulla ei saanut muuta\nasetta kuin nurkkahyllyltä vanhan virsikirjansa, jonka lennätti\nsemmoisella vauhdilla vasten Mikon naamaa, että huulet pöhistyivät kuin\nruomat ja veri ikenistä tirskahti...\n\n-- Pääpelin portto, -- huusi Mikko ja tavoitteli Herralan\nmyllynavaimella, jonka naulastaan sieppasi, Ullaa päähän, mutta Eino\nehti väliin...\n\nSamassa tuli, mellakan kuultuaan, Apunlaakson emäntä pirttiin. Jumalan\nsanan avulla hän nuhteli kaikkia ja sai vähitellen rauhan palaamaan.\n\n-- Mies ja vaimo... ja sinä, Eino... tietäkää, että vanhurskas Herra\nteidät rankaisee jo tässä elämässä jumalattoman elämänne vuoksi...\nViimeiset ajat ovatkin elettävänämme... Herra, Herra! käännä kasvosi\nnäiden langenneiden lastesi puoleen...\n\nJa niin sovinto ja rauha palasi taas Ollin-Mikon pirtille, samoin kuin\noli ennenkin pienten kahakkain perästä palannut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKesän aikana eivät Mikko ja Eino rasittaneet itseään. Mutta Ulla kulki\ntöissä, ja lauantai-illoin oli aina kupattavia Virnemäen saunassa monta\nhenkeä. Millä oli hammastauti, millä veri nousi päähän, että maailma\nmusteni, kun kumartui, millä taas särki selkää, millä käsiä tai\njalkoja, mutta kaikki vaivat paranivat, kun Aapon-Ulla rohkeasti kävi\njulman kookkaine kuppaussarvineen sairaan kimppuun. Eikä armoa ollut,\nvaikka nuoret tyttöset, joita ilkeä hampaansärky yötä päivää kiusasi,\nrukoilivat Ullan kivisissä kourissa...\n\nJa sillä lailla Ulla sai kahvirahaa, niin että pannu melkein\nlakkaamatta oli lämpimillä. Sai Ulla välistä runsaankin palkkion\nkuppaamisesta. Kahdesti vuodessa kuppautti rovasti ja kerran kesässä\nruustinna, ja kauppiasta sai hakata tuon tuostakin, kun aina pelkäsi\nhalvausta, lihava ja punainen mies kuin kukko. Ei palannut niiltä\nkuppausmatkoilta Ulla tyhjin käsin eikä kukkaroin.\n\nMikolla sitävastoin ei ollut kesän aikana suuria tuloja. Joskus\npaikkasi kenkiä ja jonkun saunan kiukaan korjasi, mutta muuta tuloa ei\nollut.\n\nUllan eväillä oli Eino kokonaan, mutta usein meni päiviä, ettei saanut\nmuuta kuin pikisuolaisia silakoita. Kun sitten alkoi kauheasti\njanottaa, niin käveli kylälle ja pyysi taloista juomaa...\n\nVäkevää kirnupiimää kun kiskoi niin paljon kuin vatsaan mahtui, niin\ntuntui kuin olisi syönyt vahvan aterian.\n\n\"Tuo Ulla keitti niin suolaisen puuron tänä aamuna että...\" oli Einon\ntapana puolustuksekseen sanoa.\n\nSamaa keinoa käytti Mikkokin.\n\nMutta keskikesällä, ennen heinän aikaa, menivät Mikko ja Eino metsään,\npuita talven varalle keräämään.\n\nOjalaisen metsästä sai kerätä kaatuneita puita ja honganoksia, ja jos\npitempi kanto sattui olemaan, niin sen sai ottaa myöskin. Samanlainen\nlupa oli Herralan metsäpalstaankin. Ja kun Mikko vanhastaan oli taattu\nja rehellinen mies, niin hän ei sen parempia puita himonnutkaan eikä\nkoskenut mihinkään, johon ei lupa ulottunut. Ja vapaasti sai mennä\nniinkuin omaan metsäänsä...\n\nMutta eipä luvattu muita mökkiläisiä. Olivat kyllä käyneet pyytämässä.\nOli käynyt Apunlaakson emäntäkin, mutta vaikka uskovainen oli\nolevinaan, niin eipä luvannut Ojalainen eikä Herralakaan... Olivat\nsanoneet, että ovat jo Ollin-Mikolle luvanneet, niin...\n\nNiin Mikko Einolle puheli, kun peräkkäin karjapolkuja pitkin puun\nkeräykseen menivät. Sovinnossa taas olivatkin, ja Einolla oli määrä,\nettä puun keräyksessä piti Mikon laittaa eväät.\n\nNyt menivätkin loitommaksi, aina Jylyvaaran taakse, jossa Mikko tiesi\nolevan honganoksia luokona ja kaatunutta puuta viljalti.\n\n\"Täällä se on Jylyvaaran laidassa ennen vanhaan asunut Jouni\nlappalainen\", kertoi Mikko. \"Olli-vainaja, joka oli minun isäni, tiesi\nselittää ja näytti luolankin, jossa Jouni oli asunut kesät talvet...\nPoroja oli ollut ja lihaa keittänyt, mutta siitä on jo, kuulemma,\ntoista sataa vuotta...\"\n\n\"Voi helvetti... Vai niin kauan...\"\n\n\"Joo. Ja olen minä käynyt Olli-vainajan kanssa luolassakin...\"\n\nKun nousivat korkean vaaran laelle, sanoi Mikko:\n\n\"On se soma tämä maailma, monimutkainen ja lokeroinen... Maan alla on\nhelvetti ja taivas tähtien takana... Koulun kartasta näkyy, kuinka on\nmaita ja meriä, ja missä asti lieneekään laita...\"\n\n\"Sitä ei taida kukaan tietää\", epäili Eino.\n\n\"Joo. Ja se loppuu viimein koko tämä maailma, kun idässä leimahtaa ja\nkipenet länteen lentävät...\"\n\n\"Vaan ei se lopu vielä, sanoi rovasti rippikoulussa...\"\n\n\"Saattaa meidän aikamme vielä olla, vaan kuinka käynee sitten kun uusi\npolvi nousee ..\"\n\nNiin Mikko ja Eino sovinnossa juttelivat, kun peräkkäin puiden\nkokoamiseen kävelivät, Mikolla laukku selässä, Einolla pytty kädessä.\n\n\n\n\nV\n\n\nSyksy tuli.\n\nKaunis ja täyteläinen oli tähkä Mikon molemmissa pelloissa, eikä yhtään\nrikkaruohoja näkynyt. Ihmettelivät sitä sivukulkijatkin. Noin se olisi\npelto hoidettava kuin tuo Ollin-Mikko hoitaa... noin puhtaana\nrikkaruohoista.\n\nTyytyväinen oli Mikko itsekin ja Apunlaakson emäntää kehui kylän\nparhaaksi kylväjäksi. Yksissä tuumin ja sovinnossa Einon kanssa viljan\nleikkasivat, sitoivat ja sieviin kuhilaisiin asettivat.\n\nMutta kuiva näytti syksyn kulku olevan. Repo-ojassakin oli niin vähän\nvettä kuin kesäkuivalla, eikä myllyn käyttämisestä ollut puhettakaan.\n\nUlla kulki pellon leikkuussa kylällä ja yöpyikin usein sinne.\n\nPäiväksi oli Ojalainen saanut Einon pellolle, mutta kun ilta tuli, niin\npyysi palkkansa ja lupasi seuraavanakin päivänä tulla.\n\nMutta seuraavan päivän hän makasi ja valitteli kipeäksi itseään.\n\nKansakoulukin avattiin, ja Mikolla alkoi tavallinen työnsä koulun\nhalkovajassa. Einokin kävi mukana ja halkoi puut sitä mukaa kuin Mikko\nsahasi. Opettajakin kävi puheille, istuen pölkyllä ja katsellen, kun\nisä ja poika pienensivät halkoja. Oli hyväpuheinen tämä opettaja ja\nmielellään keskusteli Mikon ja Einon kanssa.\n\n\"Mikko taisi saada hyvän vuoden\", sanoi hän.\n\n\"En ole vielä riihessä käyttänyt, -- mutta uskonpa saavani enemmän kuin\nviime vuonna... Pitkä on tähkä ja sai rauhassa tuleentua...\"\n\n\"Paljonko Mikko saapi pelloistaan?\"\n\n\"No mennä vuonna sain runsaan tynnyrin, mutta uskon tänä vuonna\nkiikkuvan puoleentoista...\"\n\n\"Vai niin paljon! No perunoita sitten?\"\n\n\"Perunat minulla ovatkin kylvettyinä Ojalaisen maahan, mutta antoi taas\nOjalainen, vanha kälmi, niin huonoa pellonnurkkaa minulle, ettei kasva\nmuuta kuin vesiroskaa... Aapon-Ullalle antoi parhaasta pellosta... Vaan\nkyllä niitä minun tarpeekseni tulee...\"\n\n\"No onko Einolla perunan kylvöä?\"\n\n\"Enpä mie\", arveli Eino.\n\n\"Ei ole oikein maahenkinen Eino vielä\", selitti Mikko. \"Mutta jahka se\nsiitä viisastuu ja vanhenee, niin... Olen minä kehottanut, että ruveta\nOjalaiselle torppariksi siihen Ollinvainioon...\"\n\n\"En minä Ojalaisen komennettavaksi ala\", pani Eino heti vastaan.\n\nKun hetken olivat vaiti, niin opettaja sanoi:\n\n\"Ennustetaan hyvin lauhkeaa talvea.\"\n\n\"Mistäpä sen vielä tietää\", epäili Mikko.\n\n\"Oppineet tietävät. Tietävät paljon muutakin... Kun osaavat laskea\nsenkin, kuinka nopeaan pyrstötähti taivaan avaruudessa lentää...\"\n\n\"Lentääkö?\"\n\n\"Niin. Nyt tämän talven aikana taas näkyy se Halleyn pyrstötähti, jota\nei ole maahan näkynyt moneen kymmeneen vuoteen...\"\n\nMikko ja Eino kuuntelivat. Eivät uskoneet kumpikaan. Opettaja oli\nvälistä ennenkin puhunut leikkiä.\n\n\"Se kiertää avaruudessa niin kaukana, että vaikka semmoista vauhtia\nkulkee, ei kerkiä takaisin ennenkuin monen kymmenen vuoden päästä... ja\nnyt tänä talvena näkyy... Sillä on pitkä pyrstö, ja nyt se kulkee\nlähempänä maata kuin ennen...\"\n\nEivät puhuneet siihen mitään Mikko ja Eino; toinen sahasi, toinen\nhalkoi.\n\n\"On ihmisiä, jotka pelkäävät, että maapallo sattuu sen tielle ja että\nsilloin on maamme murskana ja pieninä kivinä hajoaa avaruuteen...\"\n\n\"Leikkiä laskette\", sanoi siihen Mikko ja nauroi.\n\nEinokin hymähti.\n\n\"Ei ole leikkiä, ja minä näytän Mikolle tienkin, kuinka Halleyn tähti\nkulkee avaruudessa...\"\n\n\"Mitäpä minun sen polkuja tarvitsee tietää\", sanoi Mikko ja melkein\nloukkaantui, kun opettaja häntä niin tyhmänä piti.\n\n\"Saattepa kuulla muiltakin... siitä on sanomalehdissäkin selityksiä...\"\n\nMutta Mikko, joka tunsi almanakan ja oli ikänsä sitä tutkinut, arveli:\n\n\"Eipä siitä almanakassa mainita mitään\".\n\n\"On se isommissa almanakoissa\", sanoi opettaja.\n\nSiihen taukosi keskustelu tällä kertaa, sillä puita oli nyt ensi hätään\npilkottu ja Mikko ja Eino lähtivät kävellä huiskimaan mäkeen,\nmökilleen, Mikko edellä saha kädessä, Eino jälessä, kirves olalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYhä pysyivät ilmat kuivina eikä vesi lisääntynyt Repo-ojaan.\n\nRiihiä puitiin parasta aikaa.\n\nMikko ja Eino olivat ruvenneet riihimiehiksi Ojalaiseen. Jyvissä oli\npalkka sovittu: Mikolle kaksi kappaa aina joka riihellisen puinnista,\nEinolle ainoastaan kappa.\n\nMikko oli tähdellinen ja hyvä riihimies, joka piti mallikelpoista\njärjestystä puinnissa. Ei jäänyt jyviä olkiin, ja puhtaaksi korjasi\nviljan. Ei ollut Mikkoa moneen vuoteen saatu riihelle, mutta nyt,\nmuistaen pitkää talvea ja peläten, ettei syysjauhatuksen aikana\nsaisikaan myllypaikoista talvileivän jatkoa, täytyi hänen ruveta riihen\npuintiin.\n\nAhkerakin riihimies Mikko oli, ja Ojalainen kehui joka kerta kun\nriihellä kävi. Molemmat Ojalaisen piiatkin, Sandra ja Laura, Mikkoa\nkiittivät verrattomaksi riihimieheksi, mutta Einoa moittivat laiskaksi.\n\nUsein Mikkokin Einoa kärkehti ja hoputteli, mutta ei parannut vauhti\npojalla. Puimaan oli jonkunlainen, iskien varstaa tahtiinsa melko\nlujasti, mutta kun tuli olkien pudistaminen, niin ei viitsinyt kumartua\nja liikkui laiskasti...\n\nEräänä päivänä, kun Ojalainen itse tuli kahvia riihimiehille tuomaan,\nkertoi hän lukeneensa lehdestä Halleyn tähdestä...\n\n\"Tosi taitaa olla sittenkin\", sanoi Mikko. \"Luulin, että opettaja\nvalehteli.\"\n\n\"Täysi tosi on. Mutta on sillä vauhtinsa, kun menee monta sataa\npenikulmaa minuutissa...\"\n\n\"Minuutissako?\"\n\n\"Niin, ja pitkä tulinen häntä on perässä, josta saattaa kiviä\ntipahdella tänne maapallollekin... Se on nähty jo ulkomailla ja kyllä\nse täälläkin näkyy... ja pahoin pelkäävät, että jos se liika likeltä\nmennä vihkasisi...\"\n\n\"Meneeköhän tätä jokivartta ylös?\" kysyi Mikko, kesken kahvinjuonnin.\n\n\"Saattaa mennä hyvinkin likeltä... Vaan ensi keväänä kuuluu kaikkein\nlikimpänä maata olevan...\"\n\nMikko mietti hetkisen.\n\n\"Onhan näkynyt välisti, kun tähdet lentelevät talvipakkasilla, vaan on\nsanottu, että vilun käsissä hyppelevät...\"\n\n\"Niin, mutta tämä Halleyn tähti on aivan erilainen tähti, joka kiertää\navaruutta kuin jänis kierrostaan... Jos sattuisi maa sille linjalle,\njota on kulkemassa, niin koko maailma palaisi poroksi, kun yhteen\niskisivät...\"\n\n\"Se olisi aika paukaus\", nauroi Eino piikain selän takana, suu ja\nsilmät tyhmästi selällään.\n\n\"Elä sinä, poika, naura semmoisille asioille\", virkkoi Ojalainen.\n\"Sillä sen Halleyn tähden häntäkin on niin myrkyllinen, että jos siitä\nhaju maahan tulee, niin tappaa paikalla.\"\n\nMikko oli saanut molemmat kupit juoduksi, nyt pani piippuunsa ja\nistahti riihen kynnykselle.\n\n\"Mainitseeko lehdessä, onko käynyt maissa missään... eli olisiko häntä\nhipaissut mihinkään?\" kysyi hän Ojalaiselta.\n\nVeitikka vilahti Ojalaisen silmänurkassa, mutta vakavasti hän kuitenkin\nvastasi:\n\n\"Ei mainitse siitä, vaan, niinkuin sanoin äsken, se tulee talvella\nlikemmäksi maata, niin ettei tiedä mennä vannomaan, jos häntäjouhet\nkoskisivatkin...\"\n\n\"Jouhetko?\"\n\n\"Kuuluu näyttävän sen pyrstö hevosen hännältä, kun vastatuuleen oikein\nhepo laukkaa...\"\n\n\"No jo on kummaa...\"\n\n\"Kummaa se on. Vaan on niitä oppineita, kun tietävät edeltäpäin,\nmilloin näkyy ja milloin on maata likimpänä...\"\n\n\"Taitavat panna arvaamalla\", uskoi Mikko.\n\nMutta kun kahvi oli juotu, alkoivat riihimiehet jälleen puida\njyskyttää. Pareina olivat Mikko ja Sandra ja toisena Eino ja Laura.\nTahdissa vuorotellen löivät, ja kauas kuului pauke.\n\nOjalainen seisoi hetken aikaa riihen ovella, tyhjä kahvipannu\nkädessään. Sitten poistui, itsekseen hymähtäen.\n\nMikko takoi puhumattomana pitkän aikaa, sitten äkkiä, kun alkoivat\nlyhteitä käännellä, kysyi Sandralta:\n\n\"Miksikä se mainitsi sen pyrstötähden nimen?\"\n\n\"Minäkös sen muistan!...\"\n\n\"Halleyn tähdeksi se mainitsi\", muisti Laura.\n\n\"Mistäs helvetistä ne sen nimen ovat saaneet tietää?\" sotkeusi Einokin\nasiaan.\n\n\"Nimi on kaikilla ollut maailman alusta\", sanoi Mikko. \"Mistä Repo-oja\non saanut nimensä ja Luppio ja Jylyvaara, Aislinki ja sen semmoiset!\"\n\nAlkoivat taas puida jyskyttää.\n\n\"Halleyn tähti, -- Halleyn tähti\", hoki Mikko ja iski kurikkaansa niin\nettä oljetkin murenivat.\n\nJa kun riihestä päästyä menivät saunaan, otti Mikko puheeksi sen\nHalleyn häntätähden.\n\nSemmoinen oli ollut puhe Ojalaisen kanssa, että kun Ojalaisen vilja on\npuitu, saa Mikko sitten Ojalaisen riihessä omat lyhteensä puida ja\ntalon puilla riihen lämmittää ja talon hevosella mökiltään lyhteet\nriiheen ajaa.\n\nHerralassakin oli riihenpuinti loppunut, ja Ullakin, joka oli ollut\nHerralan riihimiehenä, oli kotiintunut.\n\nUlla oli aina Mikolla ollut riihimiehenä, ja nyt näinä vuosina oli Eino\nollut kolmantena. Mitään palkkaa ei Ulla tosin saanut, mutta Mikon piti\nriihipäivänä tarjota hyvä ruoka ja kolme kertaa antaa kahvia.\n\nRehellisesti olikin Mikko välipuheen pitänyt.\n\nApunlaakson emännän oli Mikko saanut kahvin keittäjäksi ja ruuan\nlaittajaksi sille päivälle.\n\nSyysaamu ei ollut vielä valjennut, kun jo Mikko herätti riiheen Ullan\nja Einon. Ulla nousi virkusti pönkilleen, mutta Eino urisi ja\nkynsiskeli kylkiään, silmät ummessa.\n\n\"Mitä kynsiskelet... vastahan olet eilen saunonut\", hoputteli Mikko.\n\nMutta Eino kähni kenkiä niin kauan jalkaansa, että Mikko ja Ulla jo\nehtivät melkein riihelle ennenkuin Eino pääsi pirtistä ulos.\n\nRiiheen ehti hän parhaiksi, kun Apunlaakson emäntä toi aamukahvia.\n\"Varhainen luulin olevani... parhaiksi taisin ehtiä\", sanoi hän.\n\n\"Parhaiksi ehdit...\"\n\nKahvit juotua poistui Apunlaakson emäntä einettä riihimiehille\nrakentamaan.\n\nRupesivat työhön, mutta kovin oli velttona Eino: haukotteli, kynsi\npäätänsä ja teki muita puheita. Mutta äreämpänä entistään oli Mikko ja\ntarkempi kaikin puolin, kun oman pellon lyhteet olivat puitavat.\n\n\"Sinusta ei tule miestä koskaan\", haukkui Mikko. \"Et viitsi lyödä, että\njyvä eroaisi, vaan jääpi olkeen ja teet tässä minulle vielä\nvahinkoja...\"\n\nMutta Eino löi kurikallaan yhtä veltosti.\n\n\"Saatana... jos et pui paremmin, niin isken varstalla\", noitui Mikko.\n\"Sinua tässä olen kärsinyt koko riihenajan...\"\n\n\"Elä nyt siinä pöyhistele niinkuin vanha metso... senkin talpukki...\"\n\nNiin jankkasivat isä ja poika, ja olisipa voinut sinään riihenpuinti\npäättyäkin, ellei Ullakin olisi sekaantunut asiaan. Tahtoen tällä\nkertaa olla mieliksi Mikolle hän alkoi haukkua Einon laiskuutta ja\ntoimettomuutta. Uhkasipa iskevänsä kurikalla kalloon, ellei toinen\nalkaisi nopeammin puida. Mutta kiivaasti vastusteli Eino äitiäänkin ja\nnimitteli rumilla nimillä... sanoi semmoisen sanan, josta Ulla\nsilmittömästi suuttui ja vinttasi poikaa varstalla...\n\nMutta silloin Mikko, nokisena ja riihenpölyn peittämine mustine\nnaamoineen ja tukka pystyssä rynnisti Einon puolesta, huitaisten\nvarstallaan Ullaa kohti... Mutta kuin kärppä pakeni Ulla orrelle ja\nalkoi sieltä syytää kirous- ja haukkumasanoja Mikolle, joka lattialla\npyörien koetti varstansa varrella ahdistella orsilla keikkuvaa Ullaa\nkuin oravaa puuhun... Mutta sukkelasti Ulla vältteli Mikon iskut, kun\norret olivat suojana, ja haukkui kuin rakkikoira...\n\nEino käytti aikaa hyväkseen ja istahti kynnykselle. Nauraa hihitteli\nsiinä ja katseli, kuinka tuossa kävisi...\n\nMutta kun Mikko ortten välistä oli aikansa hosunut, osaamatta\nkertaakaan Ullaan, julmistui hän, kauhean kirouksen päästi ja alkoi\nkiivetä orrelle, aseekseen ottaen varstan... Juuri kun hän pääsi\norrelle oven puolelta riihtä, solautti Ulla notkeasti itsensä alas\nlattialle peränpuolesta olkien päälle ja vihkaisi riihestä ulos,\nhuutaen:\n\n\"Tonttu puikoon sinun riihtäsi!\"\n\nJa pakeni suoraa päätä kotimökille...\n\nMutta kynnyksellä istui Eino ja naureskeli.\n\n\"Kyllä minä ämmän vielä pehmitän tässä\", manasi Mikko, kun laskeusi\norrelta.\n\nMutta Eino vain virnisteli, muistellen mitä Ulla oli Mikolle orrelta\nsanonut...\n\nSilloin Mikko uudestaan kiivastui ja kävi molemmin käsin Einon\ntakkuiseen tukkaan...\n\nMutta poika olikin viisastunut ja tarttui hänkin vuorostaan Mikon\nhiuksiin ja repäisi niin että maailma Mikon silmäin edessä musteni,\nloukkoon kiskoi äijän ja kiljui...\n\n\"Et sinä enää taidakaan minua meitota, äijänkäpy...\"\n\nSiinä olivat yhdessä mylläkässä ruumenien ja riihen seassa, kun\nApunlaakson emäntä tuli aamiaista tuomaan.\n\nJumalan sanalla hän taas heitä nuhteli ja sovinnon sai aikaan. Kävipä\nmökillä Ullankin puheilla, ja takaisin työhönsä palasi Ullakin,\nhaikeasti valittaen ihmisen turmeltunutta luontoa ja verta.\n\nJa kun jyvät vihdoin olivat säkissä, ruumenet ja oljet sievissä läjissä\nja Ojalainen tuli ja sanoi, että hän oli riihimiehille kylyn\nlämmittänyt, oli koko kahakka taas unohtunut.\n\nJa onnellisina ihmisinä kävivät Mikko, Ulla ja Eino saunaan ja\nottivatkin oikein vihaisen löylyn.\n\nMikko oli riihestä saanut puolentoista tynnyriä ohria, raskaita kuin\nsuoloja. Niin hyvää satoa ei hän koskaan ennen ollut saanut. Kun oljet\nja ruumenet myi kauppiaalle, oli hänen tulonsa pelloistaan sangen hyvä\n-- ei enempää olisi tahtonutkaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUlla oli jo ottanut perunansa maasta ja ne talveksi taas, kuten\nennenkin, saanut Apunlaakson kellariin.\n\nMikolla oli pirtin parren alla kellari, mutta Ullan perunoita hän ei\nsuostunut sinne ottamaan, vaikka olisivat mahtuneetkin. Epäili, ettei\nUlla malttaisi olla ottamatta hänen hinkalostaan, oleskellessaan yksin\nkotona.\n\nMutta peräti huonosti olivat Mikon perunat tänä kesänä kasvaneet.\nKehnoa juolikkomaata oli Ojalainen Mikolle perunamaaksi antanut, ja\nsiitä Mikko jahkaili ja noitui.\n\nEi tullut kuin hillankokoisia mukuloita, ja niitäkin oli vain vähän\njuuressa. Pari penkkiä oli jo purkanut, eikä ollut kuin pikkusen säkin\npohjassa...\n\n\"Ja siemenet olivat niin hyviä... parasta Tanskan potun alaa --\npappilasta alun olen saanut, -- ja tämmöisiä nuttuja nyt tulee... No\narvaa sen, kun maa on niin huonossa kunnossa, että... on se isäntää\ntuokin Ojalainen\", pauhaili Mikko kaikille, jotka sattuivat siitä\npiennarta sivu kulkemaan.\n\nKymmenen penkkiä vain olikin Mikolla perunamaata. Kun hän oli purkanut\nkaksi penkkiä ja näki, kuinka vähän hän sai, alkoi häntä mietityttää.\n\n-- Talvi oli pitkä ja pimeä, ja pakkanen on kova sydänkuissa... Ei\nliikenisi syödä perunoita kuin silloin tällöin...\n\nHän käveli säkki selässä mökilleen ja aikoi tehdä niinkuin oli nyt\nmiettinyt... Hänen täytyi mitata tarkkaan, montako keittoa tulisi, ja\nsen mukaan keittää... että koko talven riittäisivät...\n\nSattuikin mukavasti, kun osuivat Ulla ja poika olemaan poissa. Mikko\notti omalta hyllyltään pahkakuppinsa, josta keitoksensa söi, ja alkoi\nsillä mitata. Kukkuroilleen ei raaskinut panna, vaan partaan tasalle\npani. Aukaisi sitten luukun, joka oli keskellä lattiaa ja josta ulottui\nkädellä kellariin, ja kaatoi kupillisen tyhjään hinkaloon.\n\n-- Siinä oli yksi keitto...\n\nHän täytti säkistä kupin toistamiseen ja kaatoi hinkaloon.\n\n-- Siinä on toinen keitto...\n\nSäkissä olleista perunoista ei karttunut kuin kymmen keittoa, vaikka ei\nollut kuppia harjapäälle pannutkaan, ja kaksi penkkiä oli jo purettu.\n\n-- Jos ei toisistakaan penkeistä karttuisi enempää -- ja yhtä huonoilta\nne näyttivät -- niin...\n\nMikko jäi keskelle lattiaa seisomaan, kuppi kädessä... Pitkä on\ntalvi... Viikon päästä on vasta Mikonpäivä ja siitä on vielä\nPyhäinpäivään viisi viikkoa... Jos alkaisi vasta Pyhäinpäivästä\nkeittää, ja siihen asti ei keittäisi kertaakaan, niin kyllä\nkevätpuoleen riittäisivät...\n\nHän läksi takaisin perunamaalleen, joka oli Ojalaisen laidimmaisen\npellon nurkassa ja aivan lähellä Mikon rajaa, lähti pitkissä\nmietteissä, tyhjä säkki kainalossa.\n\nHän höpisi itsekseen koko ajan, polvillaan kontaten perunapenkkiä\nkuokkiessaan.\n\nYhtä huono oli tulo toisistakin penkeistä, mutta karttui niistä\nyhteensä, kun vähän vaille jätti kupin, viisikymmentä keittoa. Mutta\nniistä täytyi parhaat säästää siemeniksi -- kymmenkunta keittoa -- niin\nettei syötäväksi jäänyt kuin neljäkymmentä...\n\nSaatuaan kaikki kellariin, hän istuutui penkilleen tupakoimaan ja\nrupesi tekemään laskuja... Sydänkuut: joulu-, tammi- ja helmikuu,\nolivat pimeitä, pakkaskuita... Niinä kuukausina ei ollut juuri mitään\nansiotakaan, kengänpaikkauskin alkoi vasta kevätpuoleen... silloin\nolisi hyvä, jos perunoita liikenisi kerraksikin viikossa...\n\nHän otti almanakan, jonka naula oli peräakkunan välipuussa; se oli\nainoa kirja, jonka Mikko tunsi ja jonka hän osti aina vanhan vuoden\nlopussa. Siitä alkoi viikkoja laskea...\n\nVasta Pyhäinpäivänä kun ensi kerran keittäisi, niin...\n\nJoulukuussa oli viikkopyhiäkin... silloin täytyisi keittää...\n\nHän veti akkunan pieleen viivan joka viikon päästä, ja kun tämä sangen\nvaikea lasku oli vihdoin ratkaistu, havaitsi Mikko ilokseen, että kun\nsillä tavalla keittää eikä koskaan pane kukkurakupillista, niin perunat\nriittävät toukokuun loppuun...\n\n-- Eipä tässä sentään hätää olekaan, -- hymähti hän. -- Ulla tuo kuuluu\nsaaneen suuria perunoita ja paljon... No saakoon... onpa sillä poika\nsyömässä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin oli siis Mikkokin viljansa talven varalta korjannut, ja hyvä oli\nmieli ja rohkeasti uskalsi katsoa pakkastalvea vasten naamaa...\nvaikkapa ei syysjauhatuksen aikana isoja ansioita tulisikaan...\n\nOli niitä ollut syksyjä Mikonkin muistoon, ettei vettä satanut ja\nRepo-oja lirisi kuin kesäkuivalla... Silloin saivat tämänkin kylän\nisännät kulkea kaukana muissa kylissä myllymatkoilla, Herralasta\nalkaen...\n\nSaattoi mennä tämäkin syksy näin kuivana...\n\nNiin oli siis Mikolla ja Ullallakin taas talven varalta evästä\nkoottuna, mutta Einolla ei mitään muuta kuin kymmenen kappaa ohria,\npalkaksi Ojalaisen riihenpuinnista.\n\nMutta vasta myöhään syksyllä alkoi sataa ja vesi lisääntyä\nRepo-ojassakin. Ja lauhaa olikin pitkälti. Pyhäinmiesten päivänä myllyt\nvielä kävivät. Sitä ei Mikko muistanut ennen hänen eläessään\ntapahtuneen.\n\nMutta kun opettaja kävi myllyillä, selitti hän, että tämä lauha syksy\njohtui siitä, että Halleyn tähti yhä läheni maata ja mennessään\nlämmitti ilmaa.\n\nMikko alkoi yhä enemmän ja syvemmin miettiä, ja kun taivas oli sees ja\ntähdessä, seisoi hän pimeänä iltana myllyn portailla ja katseli\ntähtiä...\n\n-- Se on irtonainen tähti, joka kiertää tässä ympärillä... Ei sanonut\nOjalainen sen suuren suuren olevan, vaan kuuman kuin pajan ahjo...\nLienee päässyt irti jollakin tavalla tuolta tähtitarhasta ja pujahtanut\nkuin paha vasikka veräjästä... Nyt ympäri taivasta valssailee... ja\nsaattaa hyvinkin pudota kopsahtaa maahan... Vaan mille kohdalle putoaa,\nniin siinä tulee ihmisille helvetin hoppu... Tänne pohjoiseen päin\nkuuluu tulossa olevan...\n\nNiin Mikko mietiskeli, ja salaista pelkoa hän sisimmässä sydämessään\ntunsi, mutta ei siitä kenellekään mitään virkkanut.\n\n\n\n\nVI\n\n\nLauhkea oli talven alku.\n\nVielä joulukuussa satoi vettä, ja lunta ei ollut kuin nimeksi. Mustana\nja synkkänä värjötti Repovaaran laita, ja Repo-ojan pauhu kuului\nvalitusääneltä.\n\nJoskus kiskoi pakkaseksi, metsän puhdisti usvasta, jääti myllyntokeet\nja rännit, ja talveksi näytti todella rupeavan, mutta päivän kahden\nperästä taas vihmoi vettä, ja oli pimeänä usvana koko maailma.\n\nEi edes kuumottanut pahimpina päivinä Repovaaran kylkikään usvan läpi.\n\nToinen toiseltaan kysyi, milloin loppuu tämä rospuutto, milloin tulee\nraitis, valkoinen ja hauska talvi, milloin jänkkien poikki kantaa luja\nkirsi ja milloin revontulet roihuavat ja pimeitä iltoja valaisevat.\n\nMutta syyn tiesivät toiset selittää. Halleyn tähti läheni lähenemistään\nmaata, ja siitä lähti lämmin höyry ja lämmitti pilviä, lumen vedeksi\nsulatti. Ja tiesivät kertoa, että ulkomaalla oli jo nähty, jostakin\nkorkean korkeasta tornista, jonka sivu oli vihkaissut...\n\nMikon pirtillä usein siitä puheltiin. Iltaisin kokoontui sinne miesväki\nkuulemiansa juttelemaan.\n\nMikko usein pani vastaan, mutta kun kuuli, että niin oli lehdissä\nsanottu, niin täytyi uskoa.\n\nJoulun aikana viho viimein tuli talvi, nousipa pakkanenkin entiseen\nvoimaansa.\n\nKirkkaina iltoina Mikko seisoi mökkinsä nurkalla ja tähtäili taivaalle.\nEi se kummemmalta näyttänyt kuin muinakaan vuosina, vaan mikäpä tiesi,\nminä hetkenä muuttuisi...\n\n-- Tänne pohjoiseen päin kuuluu olevan tulossa, ja vaaraisia maita kun\non, niin niitä likeltä kuuluu menevän... kiitävän kuin itse\nvihollinen... Lempo soi, jos tätä jokivartta ylös tulee, -- ja täällä\nkun ovat vuoriset maat, niin voipi hyvinkin vetää tänne päin...\n\nTaitavat olla viimeiset ajat nyt elettävissä... \"Merkkejä pitää näkymän\nauringossa ja kuussa\"... mutta eipä mainitse tuosta häntätähdestä...\nVaan niin se onkin, että se on salattu ihmisiltä...\n\n-- Mutta luulisi sen sentään jäähtyvän, kun tämmöisiä pakkasia jonkun\nviikon pitäisi... Perhana vieköön jäähtyykin, kun tunturien päällitse\nvihkasee... on siellä siksi vinkeä tuuli ja paukahteleva pakkanen, että\nloppuu siinä isokin hiillos... Jos taas tuota Ruotsin puolta mennee,\nniin siellä kun on vielä likempänä Norjan tunturit, niin eiköhän jäähdy\nja pudota moksahda jonkun tunturin laelle ja siihen sammu iäksi\npäiväksi... kiertelemästä ja hännällään viuhtomasta... Sammuu, saakeli\nsoi...\n\nNiin Mikko mietiskeli, mutta ei hän Ullan eikä Einon kuullen\nmietteistään puhunut.\n\nMutta kun ilma taas lauhtui ja alkoi kulkea puheita, että tähti\nlähestyi, alkoi Mikkoa mietityttää, ettei taidakaan sammua... Kun\nloppuivat pakkaset...\n\nJa tästä lähtien oli Halleyn pyrstötähti hänen mielessään yöt päivät...\n\n\n\n\nVII\n\n\nMeni joulu, ja päivät lakkasivat lyhenemästä.\n\nTalvi-iltoina, kun oli pitkälti pimeää, kävi Mikon mökillä moni\ntarinoimassa. Liedessä paloi aina aamu- ja iltapimeät iloinen tuli,\nkuivista honganoksista tehty. Se valaisi pienen pirtin paremmin kuin\nmikään lamppu, ja paljon hauskempi oli sen loisteessa juttuilla.\n\nHalleyn kiertotähdestä puhuttiin nyt joka talossa ja mökissäkin.\nApunlaaksoonkin oli tilattu lehti; Virnemäkeen oli jo monena vuonna\nlehti tullut.\n\nOjalainen tilasi lehtensä Helsingistä asti ja tiesi aina enemmän\nasioita kuin muut. Halleyn tähdestäkin oli tehty tarkkaa selvää, oli\ntehty karttakin, josta näki, mitä teitä se kulki.\n\n\"Oppineet selittävät, että jos likelle maata tulee, että sen hännän\nhaju laskeutuu maahan, niin paikalle tappaa\", selitteli Ojalainen\neräänä iltana, kun Mikon pirtille pistäysi illan kuluksi tarinoimaan.\n\n\"Niin kuuluu...\"\n\n\"Nyt se heti näkyy täälläkin... Oulussakin on jo nähty...\"\n\nMikko repäisi silmänsä suuriksi, ja Einokin jäi suu auki katsomaan.\nKutomisensa keskeytti Ullakin, ja kaikin katsoivat kysyvästi\nOjalaiseen.\n\n\"Nyt näissä viimeisissä lehdissä oli, että on nähty\", vakuutti\nOjalainen.\n\n\"Eipä Virnemäen Heikki maininnut mitään, vaikka kävi vasta tässä\",\nsanoi Mikko.\n\n\"Heikki ei vielä ole lukenut viimeistä lehteä, joka on tullut tämän\npäivän postissa.\"\n\nHetken kuluttua Mikko kysyi:\n\n\"Mihinkä päin oli ollut kulkemassa?\"\n\n\"Ka pohjoiseen päin tietenkin... noin se tuota Ruotsin puolen\ntaivaanrantaa mennä huristaa...\"\n\n\"Vai sitä tietä menee... onpa tässä väylä välissä...\"\n\n\"Sen pitäisi näkyä nyt juuri näinä iltoina täälläkin...\"\n\n\"Mutta jos menee vaarain takaa, niin tuskin näkyy...\"\n\nOjalainen oli hyvällä puhetuulella, ja Mikko ihmetteli, että mahtoi\nolla jumalaton mies pohjaltaan Ojalainenkin, kun nauroi aina väliin.\n\n\"Tämän kerran se kyllä menee meidän sivu, vaan kuinka käynee\ntoukokuussa, kun se takaisin tulee -- niinkuin kartasta näkyy\", arveli\nOjalainen.\n\n\"Eipähän puhunut opettaja sen takaisintulosta mitään\", pani Mikko\nvastaan.\n\n\"Ei tullut puhuneeksi, mutta toukokuun kahdeksastoista päivä se on\nlähimpänä...\"\n\nMikko mietti.\n\n\"Silloinhan on paras myllynjauhatuksen aika\", sanoi hän sitten ja\nhuokasi raskaasti.\n\n\"Niin on... joka silloin on myllyjä jauhattamassa\", sanoi Ojalainen ja\nhuokasi hänkin.\n\nUllakin otti puheenvuoroa:\n\n\"Loppua saisikin koko maailma... sen sanon... Kutomapalkkaakin\nkoettavat emännät nipistää niin pieneksi... Kyllä sitä tuomion tulelle\njäisi polttamista, vaikka runsaamminkin köyhän työn maksaisivat...\"\n\n\"Joo\", sanoi Einokin siihen ja kopisteli tuhkat piipustaan lieteen.\n\nSinä yönä ei Mikko nukkunut paljoa. Kun unen horroksiin meni, niin oli\nolevinaan kevät ja myllyt kävivät. Valoisa kevätyö oli olevinaan ja\nmuut nukkuivat, Mikko myllyillään hommaili... Silloin näkyi Repovaaran\npohjoispäästä ensin kirkas liekki ja sitten suuri pallo, joka vaaran\nkorkeinta harjua vieri eteenpäin niin että suuret kuuset taittuivat ja\nmaahankin tuli syvä juova...\n\nHän nousi penkiltään istumaan ja pani piippuunsa. Kumma, että Ulla ja\nEino vain kilpaa kuorsailivat, vaikka Ojalaiselta vasta kuulivat, että\nOulussa jo on nähty ja tänne päin on tulossa...\n\nMutta kun hän pääsi oikein valveille, alkoi hän miettiä, että Ojalainen\nehkä oli puhunut liikoja. Ennenkin oli Ojalainen kujeillut ja\nviisauksiaan jaellut. -- Eikö lie ollut Ojalaisen hommaa sekin, kun\neräänä kesänä Saksanmaalta asti tuli minun nimelläni kirje ja siinä\nmyllynkiven kuvia ja hintoja... Vallesmannille näytin ennenkuin\nuskalsin aukaista. \"Sinulle tämä on\", sanoi vallesmanni; \"tässä on\nselvä osoite\". \"Jaa\", sanoin siihen, \"mitäs on päällekirjoituksena?\"\nVallesmanni luki: _Kvarnägaren Mikkel Olofsson Jouni, Finland_... ja\ntaisi olla muutakin, mutta en muista...\n\n-- Vaan jakakoon Ojalainen piruuttaan... tässä on poika, joka ei\nhätäile...\n\n-- Mutta kumman kauheaa oli tuo äskeinen näky, kun silmät\nummistuivat... Vaan saan minä siitä selvän, valehteliko Ojalainen, kun\nhuomenna kysyn opettajalta...\n\nKun sen päätöksen oli tehnyt, nukkui hän raskaasti eikä herännyt\nennenkuin Ulla alkoi kutoa mäiskiä.\n\nEino vielä kuorsaili paikallaan, uunin kupeella, kun Mikko nousi,\nkiskoi vanhan kangastakkinsa toisen takin päälle, käänsi lakin\nkorvilleen jo pirtissä ja läksi ulos. Porstuan seinältä hän otti sahan\nja kirveen ja lähti koululle puun pilkkomiseen...\n\nOli melkoinen pakkanen, ja lumi narisi kenkäin alla, kun Mikko, lakki\nkorvilla, mennä tepasteli koululle, ensin Apunlaaksosta pihan läpi ja\nsitten Virnemäen pihalle, jonka poikki kulki Ojalaisen metsätie.\n\nVirnemäessä näkyi Heikki istuvan akkunan pielessä ja lukevan\nsanomalehteä. Juolahti mieleen Mikolla pistäytyä sisälle, mutta ei\nkuitenkaan mennyt.\n\n-- Heikkikin on semmoinen äköttelijä lukiessaan, ettei siitä saa\nselvää, mitä talittaa...\n\nJa Mikko käveli ohi.\n\nLumen ja jään peitossa olivat kaikki myllyt, tokeet lunta ja jäätä\ntäynnä, ja vain heikosti kuului veden lirinä, kun Mikko pappilan ja\nOjalaisen myllyn välistä kulki yli Repo-ojan...\n\n-- Voi jos aina olisi kesä! -- huoahti hän, kun viima vastasi kasvoihin\nja varpaita tuntui kylmäävän. -- Vaan pitkä on talvi ja vasta on\ntammikuu kulumassa...\n\nOpettaja oli noussut vuoteeltaan ja näkyi toimittelevan jotakin\nkoulusalissa. Mikkokin pistäysi sisälle, ennenkuin lähtisi halkovajaan.\nTeki asiaakin ja kysyi, vieläkö vajassa oli pilkottuja puita.\n\n\"On toki!\" kehui opettaja. \"Eivät ole koskaan loppuneet sittenkun Mikko\non ruvennut puunsärkijäksi... Mutta Mikkopa lähtee panemaan sikaarin\npalamaan... ja eiköhän siellä vielä liene kahvikin kuumana...\"\n\nOpettaja oli aina kohdellut Mikkoa kuin hyvää ystävää, sikaarit ja\nkahvit usein tarjonnut. Joskus kyllä leikkiäkin laski, mutta pohjaltaan\noli hyvä mies.\n\n\"Tämä on somaa talven kulkua, en minä tämmöistä talvea muista, vaikka\non kuudeskymmenes täyttymässä... Kun väliin vettä sataa ja väliin on\npakkanen\", puheli Mikko, kun oli saanut sikaarin syttymään.\n\n\"Niin on. Samoin on ulkomaillakin, ja oppineet sanovat, että juuri\nHalleyn pyrstötähti se tekee ilman näin vaihtelevaksi\", selitti\nopettaja. \"Onko Mikko sattunut kuulemaan, että sen pyrstötähden pitäisi\nnäinä päivinä täälläkin näkyä?\"\n\n\"Puhui se Ojalainen...\"\n\n\"Näinä iltoina kyllä näkyy... Oulussakin on jo nähty...\"\n\n\"Puhui se Ojalainen siitäkin...\"\n\nOlivat hetken hiljaa.\n\n\"Mitähän suuntaa se kulkenee?\" kysyi Mikko sitten.\n\n\"Tuolta noin... Tulkaahan tähän akkunan pieleen katsomaan... tuota\nläntistä taivaanrantaa se menee... noiden korkeiden kukkuloiden\npäällitse\", näytti opettaja Mikolle.\n\nMikko seurasi opettajan viittaamaa suuntaa ja arveli:\n\n\"Ruotsin puolta se sentään näkyy menevän ja tuolta vaarain takaa\nvielä... Ei taida mitään voida, vaikka näkyisikin... ja tuskin\nnäkyykään...\"\n\n\"Kyllä minä uskon näkyvän... Näinä iltoina pitää olla valppaana, että\nnäkisi...\"\n\nMikko veteli sikaariaan miettiväisenä.\n\n\"Liekö totta mitä Ojalainen sanoi, että on karttakin tehty, mitä linjaa\nkulkee...\"\n\n\"Totta se on... On minullakin täällä se kartta.\"\n\nOpettaja levitti kartan pöydälleen ja käski Mikon tulla katsomaan.\nOpettaja selitti ja näytti...\n\nMikko sai semmoisen käsityksen, että tähti nyt mennessään kulkee\nRuotsin puolta, vaarain takaa, mutta kiertää sitten Norjan rannikkoa --\nja senvuoksi on sielläkin Jäämeri aivan sulana -- ja tulee takaisin\nSuomen puolta, ollen kahdeksastoista päivä toukokuuta ihan maapallon\nlaidassa -- ja niinkuin kartta näytti, ihan siinä Suomen vieressä.\n\n\"Meneepä peto likeltä -- saapa nähdä vaan, että hipasee hännällään\",\nsanoi hän.\n\n\"Se on sitten meidän loppumme... Mutta uskokaamme, ettei pääse maan\nilmakehään...\"\n\n\"Näyttää tuosta kartasta, että painuu Venäjälle päin... Eiköhän\nkärvennä laukkuryssiltä karttuuneja...\"\n\n\"Eipä tiedä...\"\n\nMikko mietti taas hetken.\n\n\"Ojalainen sanoi, että korkeat vaarat vetävät sitä puoleensa ja että\njos hännästä höyry maahan laskee, niin tappaa... Pahanhajuisempaa sanoi\nolevan kuin kärpän hännän alla...\"\n\nOpettaja pysyi vakavana.\n\n\"Totta on Ojalainen puhunut\", sanoi hän.\n\nPitkän ajan perästä, kun sikaari jo oli loppuun palanut, virkkoi Mikko:\n\n\"Täällä ne ovat niin vaaraiset maat, mutta vielä korkeammat ovat Lapin\ntunturit...\"\n\n\"Niin ovat.\"\n\n\"Kukaties tunturien huippuja koskettelee...\"\n\n\"Eipä tiedä, voipi hyvinkin kosketella.\"\n\nMikolla oli paljon tunnollaan, mutta ei tahtonut kaikkea kysyä.\n\n\"Ojalainen sanoi, että sinä yönä, kun näiltä paikoin sivu nuuhkii,\npitäisi kaikkien ihmisten olla huoneessa. Se pahanhajuinen höyry ei\nhuoneeseen, kuulemma, pääse tunkeutumaan...\"\n\n\"Kyllä niin taitaa olla...\"\n\n\"Vaan mitäpä se auttaa... Jos häntä alkaa maita piirtää, niin sytyttää\nkaikki palamaan, ja siinä se sitten...\"\n\n\"Niin. Siinä se sitten on\", myönsi opettaja.\n\nHetken päästä sanoi Mikko taas:\n\n\"Saapa nähdä, eivätkö varakkaammat siirry Ruotsin puolelle siksi\npäiväksi, vaikka Luulajaan asti... Meneekö opettaja kotipuoleen?\"\n\n\"Kyllä minä menen... siinä toukokuun alussa jo...\"\n\nMikko näytti olevan raskaissa mietteissä. Ei muistanut kiittää eikä\nhyvästiä sanoa, kun läksi.\n\nJa kun alkoi halkoja sahata, niin unohtui pitkäksi aikaa, saha kädessä,\nyhteen paikkaan tuijottamaan.\n\nKauan ei Mikko tällä kertaa puita sahannut. Oli lauantaipäivä, ja\nkotonakin oli minkä mitäkin hommattavaa. Eikä hän muutenkaan ollut\noikein työtuulella.\n\nKun hän palasi pirtilleen, oli Eino mennyt johonkin muuhun mökkiin\nistuskelemaan ja aikaansa kuluttamaan, mutta Ulla oli kutomassa.\n\nUuni lämpisi paraikaa, ja Mikko kävi pesän suuhun käsiänsä\nlämmittelemään.\n\n\"Pakkaseen kirahtikin\", sanoi Ulla.\n\n\"Liian paljon olet pannut puita uuniin... lauhtuvan näkyy... ja\nkoivuhalkoja vielä\", muistutti Mikko, kun katsoi pesään.\n\n\"Ei siinä ollut kuin jokunen koivu... niitä kuusenlahoja\nenimmäkseen...\"\n\nSiihen keskustelu taukosi.\n\nMikko alkoi hommata aamiaista. Orrelta otti pihlajaisen\nkalanpaistovartaan ja paistoi hiilloksessa viisi keltaista silakkaa. Ne\nleivän kera söi, mutta piimää ei ollut palan paineeksi. Ei ollut Mikon\npytyssä ollut kolmeen päivään minkäänlaista kastetta.\n\n\"Ojalaisen emäntä käski tulla hakemaan meijerikirnupiimää, vaan enpä\nhäntä nyt... illalla käyn\", puheli Mikko, kun ämpäristä syvällä\npuukauhalla joi vettä palan paineeksi.\n\nKun istahti sitten tupakoimaan, osui katse myllynavainnauloihin...\nEivät niissä avaimet nyt rivissä olleet niinkuin syksyin keväin\nolivat... Talvisin Mikko käytti nauloja omiin tarpeisiinsa. Pappilan\nnaulassa oli lakki, Herralan naulassa paksu villahuivi ja Ojalaisen\nnaulassa kintaat...\n\nSiihen oli nytkin kaikki paikalleen pannut... ja siinä hyvässä\njärjestyksessä olivat...\n\nJohtui mieleen, että vieläköhän ensi keväänä noissa nauloissa\nriippuvat... -- Toukokuun kahdeksantenatoista päivänä tai yönä se\nhäntätähti on lähimpänä... Merkillinen oli se minun näkyni viime\nyönä...\n\nHän jäi siihen mietteisiinsä pitkäksi aikaa istumaan, ja Ulla\nihmetteli, mikä Mikolla nyt oli, kun ei penkilleen pitkäkseen\npaneutunut.\n\nMutta näkyi kylältä päin hiihtelevän Virnemäen Heikki, ja kun Mikon\npirtin eteen pääsi, niin sauvat hankeen löi ja jätti sukset kinoksen\nnokkaan, kolisteli lumen paulakengistään porrasten edessä ja tuli\nsisälle.\n\n\"Jopa tuntuu lauhtuvan\", sanoi hän.\n\n\"Niin tuntuu...\"\n\n\"Somaa on tämä talvi, kun ei kahta päivää ole peräkkäin pakkasta...\"\n\n\"Eikähän nyt vielä, vaikka tammikuu on kulumassa, ole oikeaa pakkasta\nollut yhtään...\"\n\n\"No ei ole ollut... Se häntätähti tätä tekee...\"\n\n\"Niin se tekee... Norjan merikin kuuluu olevan aivan sulana...\"\n\nSiitä pääsivät puheen alkuun siitä häntätähdestä, jonka täälläkin piti\nnäkyä.\n\nPaljon tiesi Heikki kertoa, mutta paljon tiesi Mikkokin.\n\nKun Heikki vihdoin läksi kotimökilleen hiihtämään, niin ovella\nmennessään mainitsi:\n\n\"Saunan aikoi Kaija lämmittää, kun lauhtui... Olisi siellä löylyä\nvieraankin varalta... Ullakin jos tahtoisi...\"\n\nJa niin meni.\n\n\"En olekaan saunonut kahteen viikkoon\", sanoi Ulla.\n\nMikko istui omissa mietteissään. Hetken kuluttua virkkoi Ulla,\nikäänkuin arvaten mitä Mikkokin mielessään hautoi:\n\n\"Saattaa olla Jumalan lähettämä se häntätähti varoitukseksi\nsyntisille...\"\n\n\"On kaiketi niitä muuallakin syntisiä kuin tällä jokivarrella\", sanoi\nMikko. \"Mitä varten sitten kiertelee muutamia paikkoja ikäänkuin\nsäästäen ja toisia ahdistelee!\"\n\n\"Kiertotähtihän sen on nimikin...\"\n\nMikko lähti Virnemäkeen heti kun näki saunasta savun nousevan, mutta\nUlla jäi vielä kutomaan.\n\nVirnemäkeen olivat jo Apunlaakson miehet ja emäntä saunavieraiksi\ntulleet, ja istui siellä Einokin, känä suussa, kun Mikko meni sisälle.\n\nHeikki tavaili sanomalehdestä sitä kohtaa, jossa puhuttiin\npyrstötähdestä, ja toiset kuuntelivat. Mikkokin istui toisten joukkoon.\n\nJa kun Heikki pysäytti lukunsa, niin alettiin keskustella. Yksi arveli\nyhtä, toinen toista. Mutta Apunlaakson emäntä, joka paljon tutki\nraamattua, sanoi:\n\n\"Maailman loppu siitä ei tule, sillä eivät näytä kirjoitukset niin...\n'Aikaa eikä hetkeä ei pidä kenenkään tietämän'... 'Pitkäisen tuli\nleimahtaa idässä ja näkyy hamaan länteen'...\"\n\n\"Sepä siinä onkin\", keskeytti Mikko. \"Idän puolta se tuleekin takaisin\ntoukokuun kahdeksastoista päivä, ja idässä se leimahtaa, jos\nleimahtaa...\"\n\n\"Vaan koko maailmaa se ei polta tietenkään\", arveli Heikki.\n\n\"Ei tietenkään muuta kuin sen paikan, johon pudota moksahtaa\", uskoi\nApunlaakson isäntäkin.\n\nTuli Ojalainenkin saunavieraaksi Virnemäkeen, ja koska tiesi, että koko\nVirnemäen väki pelkäsi Halleyn tähteä, päätti hän lisätä kiviä\nkuormaan...\n\n\"Oli näissä viimeisissä Helsingin lehdissä pitkä kirjoitus taas Halleyn\ntähdestä... Siinä selitettiin, minkälaista mellakkaa oli pitänyt\nsilloin tuhannen vuotta takaperin... Vanhoista historioista ovat\nsaaneet tietää... Mutta julmaa jälkeä on silloin jättänyt...\"\n\n\"Oliko täällä päin silloin käynyt?\" keskeytti Mikko.\n\n\"Siitä ei mainitse, vaan Austraaliassa, jossa on tämmöisiä vaaroja ja\npaljaita kukkulain lakia, teki hirmuista hävitystä... Kaunis oli maa ja\nhedelmällinen -- kahdesti vuodessa saatiin kylvää -- ja rikkaina siellä\nihmiset elivät. Mutta hävitys tuli yöllä. Halleyn tähti pimeänä yönä\nlaskeusi alas sitä hedelmällistä maanpaikkaa kohti, jossa monta tuhatta\nihmistä asui. Ja vaikkei koko tähti maahan koskenut, niin hipasi\nvaarain lakia ja haju hirmuinen täytti ilman... Ja kaikki kuolivat, ja\nsyttyi kulovalkea ja poltti kaikki, ettei mitään jäänyt... Eikä\nneljäänsataan vuoteen se paikka kasvanut vihreää kortta...\"\n\nSuu selällään kuuntelivat kaikki, ja kauhistus kuvastui heidän\nkasvoissaan.\n\nMikko istui kalpeana kuin nauris ja imi sammunutta piippuaan.\n\n\"Joo, joo, niin on\", vakuutti Ojalainen.\n\n\"Opettaja mainitsi kyllä, että vuoriset maat sitä vetävät likemmäksi\",\nsanoi vihdoin Mikko, kun muut eivät mitään puhuneet.\n\nVähän päästä lausui Virnemäen Heikki:\n\n\"Mutta niin näkyy näissä lehdissä olevan, että voipi mennä sivukin,\nettei mitään vahinkoa tee...\"\n\n\"Niin sanovat ja vakuuttavat maailmalle vähemmän oppineet, mutta oikeat\ntähtiherrat kyllä ennustavat, että hipasee se maata\", sanoi siihen\nOjalainen.\n\n\"Näkyyhän se tästä talven kulustakin, ettei ole oikein asiat\", uskoi\nMikko.\n\n\"Joo. Lauha talvi kuin taikina\", vertaili Eino, joka hänkin nyt\nsekaantui keskusteluun.\n\n\"Elä sekaannu ihmisten puheisiin!\" ärähti Mikko hänelle.\n\nEino irvisteli vastaukseksi.\n\nApunlaakson emäntä oli huokaillut, polvi polvella istuen ja mustasta\npiippunysästä savuja vedellen, mutta nyt alkoi puhua:\n\n\"Aina pitäisi ihmisen olla valmis täältä lähtemään, aina uskossa elää\nja ilolla kuolemaa odottaa, tulipa yöllä tai päivällä... Mutta vaikka\nmerkkejä taivaalla näkyy, niin yhtä jumalatonta elämää ihmiset\nviettävät eivätkä tunne syntisyyttänsä...\"\n\n\"Onko Ojalainen nähnyt sitä opettajan tähtikarttaa?\" keskeytti Mikko,\nja Virnemäen Heikki nousi ja sanoi, että pitääpä lähteä katsomaan,\nkuinka saunan pesä palaa.\n\nJa Heikki meni.\n\nOjalainen sanoi nähneensä opettajankin kartan.\n\n\"Siinä näyttää, että Ruotsin puolta menee ja tätä puolta tulee\ntakaisin...\"\n\n\"Niinpä tietenkin\", sanoi Ojalainen sukkelasti. \"Ruotsin puolta se\nmenee, ja kun aikansa kiertää ja hulmuilee tuolla pohjoisnavalla, niin\nsitten tätä Suomen puolta tulee takaisin, vietävä. Niin se on minunkin\nkartassani, ja niin se on kaikissa kartoissa...\"\n\nHetken päästä sanoi Mikko:\n\n\"Jos talven aika olisi sattunut, kun takaisin tulee, ja oikein\ntulipalopakkanen, niin luulisi sen sentään vähän jäähtyvän, jos lumeen\ntupsahtaisi...\"\n\n\"Sepä se onkin, vaan nyt palaakin toukokuussa.\"\n\n\"Niinhän se tekee.\"\n\nMutta kun paraikaa vielä Halleyn tähdestä juttelivat, tuli Heikki\nsisälle ja päästyään keskelle lattiaa virkkoi:\n\n\"Vieraat saisivat riisua saunaan.\"\n\nSe oli iloinen, hauska sanoma, ja verkalleen siinä alkoi kukin\nvaatteita vähentää.\n\n\"Näinä päivinä se nyt näkyy\", sanoi Ojalainen kenkiä riisuessaan.\n\n\"Ei se päivällä näy\", muistutti Mikko.\n\n\"Niin se onkin. Ei se päivällä näykään, vaan iltaisin ja öisin, pimeän\naikana. Oikeassa on Mikko.\"\n\nPaitasillaan vihkaisivat miehet saunaan, joka oli ihan Repo-ojan\npartaalla ja aivan lähellä pirttirakennusta.\n\nMikko ei pannut kenkiäkään jalkaansa, vaan avojaloin juoksi, että tukka\nhulmusi.\n\nJa kun lämpimään löylyyn tulivat ja lauteille olkien päälle maata\npääsivät, niin tuntui taas elämä hauskalta ja huolet haihtuivat.\n\nMutta puheeksi otettiin taas saunan jälkeen se Halleyn tähti, ja\nmonenlaisia arveluja sen ominaisuuksista lausuttiin.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nSeuraavat päivät ja yötkin Mikko oli kovin levoton.\n\nIltaisin kulki mökistä mökkiin, ja aina tuli puhe pyrstötähdestä, että\nkumma kun ei täällä näy. Kävi Mikko Ojalaisessakin, ja Ojalainen\narveli, että saattoi tapahtua, ettei täällä näykään, mutta varmasti\ntoukokuussa, -- joka silloin eli ja oli näkemässä.\n\nMutta Mikko ei väsynyt taivaalle tarkastamasta, vaan iltakaudet katseli\nRuotsin puolelle vaaraintakaiselle taivaanrannalle.\n\nJopa kerran eräänä iltana, kun Mikko juuri oli ulos lähdössä, tuli\nApunlaakson emäntä täyttä juoksua ja ovelta huusi:\n\n\"Jo pyrstötähti näkyy!\"\n\nAvopäin rynnisti Mikko ulos, Eino hänen kantapäillään, mutta Ulla ei\nehtinyt niin pian, kutomassa kun istui... Mikon pirtin päähän, josta\noli avara näköala länteen päin, asettuivat katsomaan... Nyt se näkyi!\n\nRuotsinpuolista taivaanrantaa pitkin meni, pitkä sädehtivä häntä\nperässä. Mutta kaukana näytti olevan vielä häntä maasta,\nkorkeimmistakin huipuista. Välistä näytti kulkevan nopeammin, välistä\ntaas hiljensi vauhtiaan ja näytti laskeuvan alemmaksi maata eli vaarain\nlakia.\n\n\"Jo... jo koskee häntä tuon Isovaaran huippuun\", haastoi Mikko\nhätäisellä äänellä. \"Katsokaahan vaan! Jo nousee taas korkeammalle...\nNorjaan päin näyttää menevän .. Mutta jopa lentää nyt kiivaasti, ja\nhäntä hulmuaa... Ei se tänne isolta näytä, vaan kaukana se onkin...\nNähkääs, kuinka häntä heiluu... Jopa oli kumma, että sattui näkemään...\nNäkeeköhän Ojalainen... Mutta kaukana on... tuolla puolen Ylikainuun\nluulen olevan, vaikka täältä on viisi penikulmaa sinne...\"\n\n\"Tuo nyt ei voi mitään, jos maahan koskisikin\", arveli Eino.\n\n\"Joo, mutta kun se likemmäksi tulee, niin on kuuma kuin helvetin\nporstua...\"\n\n\"Niin, ja keväällähän se vasta likellä onkin... lähestyy lähestymistään\nmaata\", sanoi Apunlaakson emäntä.\n\nUlla alkoi ääneensä itkeä ja huusi, että maailman lopun enne se on.\n\n\"Se tätä idänpuolista taivasta tulee takaisin\", sanoi Mikko, pelon ja\nkammon vallassa.\n\nSeisoivat siinä kujalla kotvan aikaa ja arvelujaan lausuivat, mutta\neivät muistaneet, että täysikuu oli nousemassa Repovaaran takaa, vaikka\ntähän asti oli siellä piilossa ollut. Ja kun kuu korkeammalle kohosi ja\nvaaran takaa alkoi loistaa, himmeni Halleyn tähti ja sen häntä näytti\nhajoavan ja viimein näytti katoavan avaruuteen.\n\n\"Jo painuu Ruotsin puolen metsäkyliin... Nähkääs, kun menee, ettei enää\npaljoa erota... himmenee... himmenee ja valjummaksi käypi... Taitaakin\nvastata pakkanen Lapista päin\", puheli Mikko.\n\n\"Mutta pianpa menee... on sillä nopea kulku\", sanoi Apunlaakson emäntä.\n\n\"Ei sitä parhaalla porohärälläkään saavuttaisi, jos lähtisi perään\",\narveli Eino.\n\nUllakin tyyntyi ja lakkasi ulvomasta.\n\n\"Herra lähettää merkkejänsä taivaalle, että ihmiset muistaisivat\nkuolematonta sieluaan\", sanoi Apunlaakson emäntä.\n\n\"Niin on, niin on\", huokaili Ullakin. \"Jospa Herra korjaisi pois\nennenkuin se suuri päivä tulee... ja se tulee nyt keväällä, sillä\nraamatun mukaankin on aika täytetty.\"\n\n\"Pitäisi sitä vielä olla aikaa raamatun mukaan melkein ummelleen sata\nvuotta\", tiesi Mikko. \"Kaksituhatta vuotta pitäisi maailman seisoa --\nkirjoitusten mukaan.\"\n\n\"Ei tiedä aikaa eikä hetkeä kurja ihminen\", sanoi Apunlaakson emäntä.\n\n\"Ei tiedä aikaa eikä hetkeä -- emme me eivätkä muutkaan\", todisti\nUllakin.\n\nMutta kuun yhä korkeammalle noustessa häipyi tähti näkyvistä eikä\nsieltä käsin maailmaa sen kummempaa kuulunut. Ei entistä enempää\nnäkynyt, ei muuta kuin laaja vuorinen, lumipeitteinen ja kuutamon\nvalaisema maisema ja sen takana leppeä taivaanranta ja korkeita lumisia\nvaarain huippuja taivaanrannan tasalla.\n\n\"Sinne painui\", sanoi Eino.\n\n\"Niin teki, mutta mitä silloin tapahtuu, kun takaisin tulee\ntoukokuussa\", siihen Mikko virkkoi.\n\nSamassa siihen hiihti Virnemäen Heikkikin, ja Ojalainen viipotti tulla\nrannasta päin semmoista vauhtia, ettei hankkinut puhua osata, niin oli\nhengästyksissään.\n\nJa kun ei tähdestä enää mitään näkynyt, niin menivät kaikin Mikon\npirttiin ja alkoivat arvelujaan kukin selittää.\n\nMutta Ojalainen tiesi taas paljon enemmän kuin muut ja valehteli omasta\nmielikuvituksestaan lisää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMikko eli tästä puolin rauhatonta elämää.\n\nÖisin hän uneksi ja unissaan huusi ja mellasti ja jo kerran kopsahti\nlattiallekin penkiltään, jossa koko elinaikansa oli yönsä maannut ja\njosta ei koskaan ennen ollut lattialle pudonnut.\n\nPäivillä mietiskeli, kylällä kulki, mutta vähäpuheinen oli. Koulullakin\nkun kävi, niin näytti puunsahaus käyvän huonommin kuin ennen.\n\nOpettajan puheista oli päässyt varmuuteen, että Halleyn tähti\nepäilemättä tulee takaisin, ja kun karttaa katseli, niin sai semmoisen\nkäsityksen, että ihan Repovaaran päällitse tulee...\n\nEi hän siitä muille puhunut, mutta Ojalaisen puheista oli\nymmärtävinään, että samaa pelkäsi Ojalainenkin, ja pelkäsiväthän ne\nmuutkin, Virnemäen Heikkikin. Mutta kummallisia olivat ihmiset, kun\neivät mitään yrittäneet pelastuksekseen...\n\nJa öisin, kun hän penkillään valvoi, ja tähtiä tuikki taivaalla, alkoi\nhän mietiskellä oman henkensä pelastusta.\n\n-- Näyttää, että samanlaisia ovat ihmiset nyt kuin olivat Noan\naikanakin... Juovat, syövät ja elelevät huolettomina, vaikka varmaan\ntietävät, että lähtö tästä tulee... Ei tässä hukkuminen sentää tule,\nvaikka tulvaakin ennustavat, mutta julmempi loppu tulee nyt... palavat\nja karreksi kärventyvät ne, jotka tielle sattuvat silloin kun tuo\nonneton, kuuma tähti maita ja mantuja viiltää... -- Jos saisikin\ntietää, kuinka laajalti ottaa maata haltuunsa ja kuinka laajalle se\nhännän haju leviää, niin hätäkös olisi... Ei muuta kuin pakenisi niin\nkauas syrjään, ettei haju sieraimiin tuntuisi, ja vastatuuleen\nlisäksi... Mutta arvata sen saapi, että jos se maahan putoaa, niin\nleveältä se polttaa... ja maahan se koskee... Minun uneni tässä\nsyystalvella...\n\n-- Ulla ja poika joutaisivat vähän kärventyäkin, heistä ei ole muuta\nkuin ristiä joka päivä... Vaan kyllä tälle tulee pirtillekin loppunsa,\nja kuinka käynee, jos maa lakkaa kasvamasta, niinkuin kertoi Ojalainen,\nettei neljäänsataan vuoteen vihreää kortta noussut...\n\n-- Mihin pelastaisi kapineensa ja missä hengissä pysyisi sen aikaa,\nettä tähti olisi sivu mennyt? Sillä vaikka vielä niinkin hyvin kävisi,\nettei itse pääpallo maihin laskeutuisikaan, niin häntä kuitenkin\nainakin Repovaaran lakea koskettelisi, ja silloin tukehtuisi siihen\nhajuun...\n\nNiin hän aprikoi.\n\nMutta äkkiä välähti hänen mieleensä pelastuksen paikka... Hän pakenee\nJylyvaaraan, Jouni vainajan pimeään, kiviseen luolaan, ja asuskelee\nsiellä päivän tai kaksi taikkapa kokonaisen viikon -- niin kauan, että\nhännän hajukin on ilmasta haihtunut... Siellä oli varmassa turvassa...\nMonta kymmentä syltä vahvalta kiiltävää kalliota pään päällä -- niin\nkestää se rytyyttää, ja luolan suun tarkkaan tukkii, niin ei pääse\nhajukaan mistään halkeimesta sisälle...\n\nKumma, ettei ollut jo ennen tämä mieleen juolahtanut! Vaan hyvä oli\nvieläkin! Sinne kerää kapineensa ja evästä... Jos tämä pirtti palaakin,\nniin kärventyvät Ulla ja Einokin... ja myllyt ja muut... Ehkäpä talot,\njotka olivat aivan jokirannalla, pelastuisivat...\n\nMikko tuli kuin rauhallisemmaksi, kun pelastuksen paikan oli hoksannut.\n\nEi sanaakaan puhu hän kenellekään eikä ilmaise piilopaikkaansa...\nHakekoot kukin turvaansa mistä tahtovat, mutta toimettomana tässä ei\nsovi olla, kun henki ja elämä on kysymyksessä...\n\nMutta sitten johtui mieleen, että väärin taisi olla, kun Ullan ja Einon\njättäisi tänne paistumaan, vaikka pelastaa voisi...\n\nNäkyihän selvästi Ullastakin, että murheessa eli ja kuolemaa pelkäsi,\nvaan taisi olla Ullallakin semmoista jälkeä takanapäin, ettei ollut\nhelppo selvitä. -- Kuka käski ottamaan toisen omaa, ja eikö liene\nhuoruuden syntiäkin, luulen, enemmältä... Olen minä nähnyt, että Ulla\ntunnonvaivoissa on, ja jos anteeksi pyytää ja katuvaisena kaulaan\nlankeaa, niin saakoon anteeksi minun puolestani... onpa hän itsensä\nruokkinut, niinkuin puhe oli vihille mennessä, ja Einonkin elättänyt...\nja saattaisin minä sille sitten paikankin ilmoittaa -- viime hädässä...\n\nMitä hänen omaan uskoonsa tuli, niin hyvät välit hänellä aina oli ollut\nJumalansa kanssa... Mitä se kuului ihmisiin, miten hän eli ja oli...\nkunhan eli eikä ollut kenenkään vaivana eikä vastuksena... Eikähän sitä\nvielä mitään hätää ollutkaan... Aikaa ja evästä oli vielä toukokuuhun,\nja siihen mennessä ehtisi vaikka mitä...\n\nPahempi oli Ojalaisen ja monen muun, jolla oli joukko perässä ja\nnaukuvia sikiöitä... Mihinkäpä pakenisivat semmoisen lauman kanssa --\ntuo Virnemäen Heikkikin ja Apunlaakson väki...\n\nNiin hän mietiskeli.\n\nJa aamupuoleen yötä hän nukkui.\n\nAamusella hän usein aikoi aloittaa keskustelua Ullan kanssa ja omista\narveluistaan tuumailla, mutta kun ei Ulla aloittanut, niin ei hänkään.\n\n-- Palakoon sitten tähän, -- päätti Mikko.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKevättalvella läksivät Apunlaakson miehet... Olivat sanoneet, että\nmenevät tukinhakkuuseen, mutta tulikin tietoja jälkeenpäin, että\nJällivaarassa oli nähty. Mikko arvasi heti, että pakoon lähtivät\nApunlaakson miehet, vaikkeivät lähtiessään tunnustaneet. Pelkopa oli!\n\nEräänä päivänä katosi Virnemäen Heikkikin, eikä kukaan tiennyt, mihin\npäin oli lähtenyt. Kun Mikko tiedusteli Heikin vaimolta, Kaijalta,\nmihin Heikki oli mennyt, niin Kaija vastasi:\n\n\"Puulaakin töihin aikoi, ja kun työpaikan löytää, niin lupasi\nkirjoittaa.\"\n\nMikko kertoi Ullalle kuulemansa ja arveli omasta puolestaan, että\nHalleyn tähteä pelkäsivät ja siirtyivät ajoissa pois.\n\n\"Vaikka lapsellistahan sitä on pelätä... Kohtaahan se kuolema ihmisen\nmissä hyvänsä\", puheli hän Ullalle, ikäänkuin lohduttaen.\n\nMutta Ulla näkyi itkevän.\n\nEräänä päivänä Mikko viipyi koko päivän koululla, koska opettajalla\nsattui olemaan ylimääräisiä töitäkin, ja palasi mökilleen vasta myöhään\nillalla.\n\nKun hän pirtin eteen tuli, huomasi hän tuomisen tikun olevan\nsinkilässä, -- joka oli merkki, ettei ollut ketään kotona.\n\n-- Mihinkähän ne nyt molemmin ovat menneet? -- ihmetteli Mikko.\n\nMutta kun hän sisälle meni, havaitsi hän, että Ullan villahuivi oli\npoissa, samoin uudet kengät, jotka orren naulassa olivat riippuneet. Ja\nkun ullakkoon kiipesi, näki, että Ullan pyhävaatteetkin olivat\nkadonneet. Jauhoastiassakaan ei ollut jauhon pölyä, ja kadonnut oli\npiimäpyttykin pöydän alta. Einon kapineita ei ollutkaan muuta kuin\nkarvalakki, joka oli orsinaulassa ollut, mutta kadonnut oli sekin.\nMikolle juolahti mieleen, että pakoon ovat lähteneet.\n\nMutta mihinkä?\n\nHän tarkasteli kaikki omat kapineensa, olivatko tallella. Paikoillaan\nolivat kaikki. Pikilankakappale ja äimä, jonka aamulla oli akkunan\nvälipuuhun pistänyt, oli poissa. Mutta äimä olikin Einon kinnas-äimä,\njonka Ojalaisen piika oli syksyllä riihten aikana lahjoittanut...\n\n-- Ne ovat yhteen puhuneet, Ulla ja poika, ja luulevat, että minä tähän\njään kärventymään... Mutta mihinkä he ovat menneet? Sitä en ymmärrä...\n\nMutta hätä tuli Mikollekin. Ne olivat pakoaan miettineet hekin,\nniinkuin hänkin... Ja lähteneetkin ajoissa ja kelin aikana\nliikkeelle...\n\nMikko pyörähteli kahakäteen eikä päässyt selville, mihin ensiksi\nryhtyisi...\n\nMutta siksi sydämikkö hän on, ettei hän keneltäkään kysy, onko Ullaa ja\nEinoa näkynyt... Menkööt vaikka helvettiin... niin ei kysy...\n\nMutta kun hän hetken perästä meni Apunlaaksoon ja istui alakuloisena\npenkillä, eikä emäntäkään näyttänyt tietävän Ullan ja Einon menosta\nmitään, virkkoi hän puheen aluksi:\n\n\"Onko kuulunut teidän miehistänne mitään?\"\n\n\"Ei ole kuulunut\", huokaili emäntä. \"Niin tässä on kuin tuomiota\nodottaessa... Toiset huutavat, ettei se tähti tulekaan, ja toiset taas,\nettä tulee kyllä ja hävittää hirveästi... Niin ne huutavat... Ja kummaa\non, etteivät ihmiset usko...\"\n\n\"Toiset uskovat, toiset eivät. Eikä niistä saa selvää noista\nlehdistäkään, tuleeko se tähti vai eikö. Muutamissa lehdissä kuuluu\nolevan, ettei ole pelkoa, toisissa taas, että varmaan koskee maahan\nkahdeksastoista päivä toukokuuta...\"\n\nTuli muitakin ihmisiä Apunlaaksoon, tuli suntiokin, Männeliini, ja\nkauhistuksissaan oli. Ja hätä siinä tuntui olevan itsekullakin.\n\n\"Ojalainen se vaan nauraa ja ilvehtii koko asialle\", tiesi Männeliini\nkertoa.\n\n\"Taitaa Ojalainenkin vähemmän nauraa, kun aika lähestyy\", sanoi Mikko.\n\nMutta Ullasta ja Einosta ei kukaan maininnut mitään. Eikä Mikkokaan\nkeneltäkään kysynyt, vaikka mieli teki.\n\n-- Mitäpä minä heistä, -- mietti hän kotia mennessään.\n\nMutta koko seuraavan yön hän tuumi, miten menettelisi, että kenenkään\nhuomaamatta saattaisi kapineensa ja eväänsä siirtää Jylyvaaran\nluolaan...\n\nEi hän oikein tiennyt miten menetellä. Jos alkaisi laukku selässä sinne\nhiihdellä, herättäisi se huomiota, ja Ojalainen saisi taas ilvehtimisen\naihetta.\n\nJos kuitenkin uskaltaisi jättää tähän kaikki -- niin pirtin kuin\nkapineetkin -- ja ottaisi vain evästä laukkuuni sen verran, että päivän\nkaksi eläisi... Nyt ensiksi piti siellä käydä tarkastamassa ja miettiä,\nmiten luolan suun tukkisi... Puilla ja sammalilla taitaisi olla\nparasta... Ja kun seuraavana aamuna oli mainio suksikeli, läksi Mikko\ntalvitietä pitkin hiihtelemään. Ei ottanut matkaansa muuta kuin kirveen\nolalleen.\n\nMutta kun hän oli päässyt Repovaaran toiselle puolelle, tuli Kaivosojan\nluona Ojalainen hevosineen ja puukuormineen vastaan.\n\n-- Perkelekö sen tuon Ojalaisen aina satuttaa minun tielleni, -- kirosi\nMikko sydämessään.\n\nHän koetti hiihtää näreikköön, mutta Ojalainen huomasi hänet ja huusi:\n\"Mihin Mikko on menossa?\"\n\n\"Täällä käyn Kaivosojalla.\"\n\nMutta Ojalainen heti epäili, että Mikolla oli joku muu asia mielessä,\nkun ei kelkkaakaan ollut perässä. Ja tiettyä oli, ettei Mikko urheilun\nvuoksi käynyt aamuhiihdolla.\n\n\"Mitäs Kaivosojalla?\"\n\nOjalainen naureskeli.\n\n\"Mitäpä minun siitä tarvitsee tiliä tehdä\", vastasi Mikko ja hiihteli\nmenemään.\n\nMutta Ojalainen hymähteli ja katseli Mikon jälkeen.\n\nKun hän illalla palasi, poikkesi hän ensiksi Apunlaaksoon.\n\nEmännällä oli uutisia, tiesi kertoa, että Ulla ja Eino olivat menneet\nJärvikylään kylästelemään. Sieltä oli ollut eräs poromies kirkolla\nkäymässä, ja sen matkassa oli Ulla terveiset emännälle lähettänyt. Oli\nkäskenyt tavallisella aikaa panna hänenkin perunansa itämään, -- hän ei\nluultavasti palaisi ennenkuin venekyydillä. Ullallahan oli velimies\nJärvikylässä. Eino kuului olevan töissä.\n\nMikko kuunteli ihmeissään, mutta ei sanallakaan ilmaissut\nhämmästystään.\n\nMutta hetken kuluttua hän kuitenkin kysyi:\n\n\"Mainitsiko se poromies mitään, pelätäänkö siellä Halleyn tähteä?\"\n\n\"Samaa se on siellä kuin täälläkin. Toiset uskovat, toiset eivät...\"\n\n\"Eivät ne uskoneet Noan aikanakaan, ennenkuin sitten vasta kun oli\nliika myöhäistä.\"\n\nSiitä taas alkoivat pyrstötähdestä puhua. Ja Mikko ilmoitti nyt, että\nuskoi Ullan ja pojan henkeään pelastaakseen Järvikylään menneen.\n\n\"Löyhä se on Ullankin usko, jos kuolemaa pakoon on lähtenyt...\"\n\nMutta kun Mikko tuli kotia, alkoi hän koota laukkuunsa jo minkä mitäkin\nkapinetta, siten sopivana hetkenä hiihtääkseen Jylyvaaran luolalle.\n\nKun hän viikon päästä sinne läksi, oli pyry entisen ladun puhaltanut\numpeen, niin ettei taajassa metsässäkään kuumottanut.\n\nJa kun Jylyvaaraan ehti ja hiihteli luolan suulle, näki hän, että\nluolan suulle oli pantu lumivalkoinen vaate, joka näytti kuin\nkuolinliinalta...\n\nSemmoinen kauhea pelko tapasi Mikon, että hän vapisi kuin kahila, ja\nkun kykeni kääntymään takaisin, niin lähti hiihtämään kuin hullu\nrantaan päin.\n\n-- Siinä ovat haltiat Jylyvaarassa... haltiat ovat... Niin oli sanonut\nOlli vainajakin... Eivät ne sallineet syntisiä ihmisiä luolaansa,\nennenkuin tietäisi ja osaisi ne lepyttää niinkuin Jouni vainaja oli\nosannut -- joka Lapin noidalta oli sanat saanut...\n\nKauhistuksissaan Mikko hiihti mökilleen. Pani oven pönkkään ja vapisi\nja pelkäsi koko yön. Eikä hän enää yrittänytkään Jylyvaaran luolalle.\n\n\n\n\nIX\n\n\nKevättalvi oli vielä oikullisempi kuin syyspuoli.\n\nIhmiset ennustivat korkeaa tulvaa ja rajua jäänlähtöä, ja siihen\nlisäksi kertoivat sanomalehdet myötäänsä Halleyn pyrstötähdestä.\nHalleyn tähden syyksi pantiin tämä joutava talvenkulku ja epävakaiset\nilmat. Myöhään keväällä tuli semmoisia lumipyryjä ja rajuja tuulia,\netteivät vanhatkaan ihmiset moisia muistaneet. Mutta sitten kun äkkiä\nalkoi suveta, niin vettä vihmoi yöt päivät. Ja merkillisintä oli, että\nvaikka tuuli puhalteli pohjoisesta, suoraan tuntureilta, niin ei ollut\nkylmä eikä pureva niinkuin ennen, ja vettä satoi sieltäkin. Sitä ei\nkukaan muistanut ennen tapahtuneen, mutta Repo-ojan varrella arveltiin,\nettä lähestyvä Halleyn tähti sen vaikutti. Se se tullessaan lämmitti\ntuulenkin ja lumen vedeksi sulatti. Saattoi olla jo hyvinkin likellä,\nkoska ylen suojailmoja riitti.\n\nMuutamat vanhat ennustivat kevätkylmiä ja teräshankia, mutta niitä ei\nkuulunut. Ilmat pysyivät lämpiminä, ja vettä satoi harva se päivä.\n\nKuin taikavoimalla lähestyi kevät, korkeat kinokset hupenivat\nkyynärittäin vuorokaudessa, ja yhtäkkiä alkoivat purot liristä.\n\nRepo-ojassa pauhasi vesi jo huimaa vauhtia, vaikka lumi vielä peitti\nvainioitakin ja metsissä oli melkein liikkumaton talvi. Myllyt olivat\nvielä panteessa, mutta yli jäisten panteiden pauhasi vesi kuin villinä,\nja Yrjänän myllystä virtasi yli vesikaton, niin että tuohia kiskoi\nirti.\n\nJa yhä näytti lisääntyvän vesien valtava voima. Mikon pirtin editse\njuoksi pitkin myllytietäkin, kun ei ojaan mahtunut. Apunlaakson piha\noli järvenä, ja Virnemäessä oli kova koski keskellä pihaa. Vesi huilasi\nnavettaan ja kellariin, ja näytti hätä tulevan jo ennenkuin\ntähtipäivässä ollaankaan.\n\nMikko jyysti ja ohjaili veden kulkua pirttinsä editse, ettei päässyt\nporstuaan eikä parren alle, kävi Apunlaaksossakin vedelle viemäriä\ntekemässä.\n\n\"Tämä vasta kevättä on\", sanoi Apunlaakson emäntä.\n\n\"Ei ole tämmöistä ollut, vaikka tässä olen kuusikymmentä vuotta\nasunut\", sanoi Mikko.\n\nSuurta tulvaa oli ennustettukin, ja niin näytti tulevan. Etelämpänä,\njossa suuret joet jo olivat jäänsä laskeneet, oli ollut hätä kädessä\nmonessa kylässä, ja ihmiset olivat paenneet metsiin. Ja suuria\nvahingoita oli tulva tehnyt.\n\n\"Kummat se tekee täälläkin, jos näin yhtä menoa kesään menee\", sanoivat\nihmiset.\n\nMikko eli kuin tulisten hiilten päällä. Ei ollut yön eikä päivän\nrauhaa.\n\nMuut toimittelivat niinkuin ennenkin! Eivät murehtineet, vaikka tähti\nsaattoi tulla minä hetkenä hyvänsä...\n\nApunlaakson emännästä ei ollut ihmettäkään, joka oli uskovainen ihminen\nja valmis kuolemaan milloin hyvänsä. Mutta muut!\n\nOjalainenkin oli pannut perunat itämään ja puheli jo myllynkäytöstä ja\nmuista kevättöistä. Herrala ja Metsämaakin olivat jo myllyillään\nkäyneet -- aivan niinkuin ei mitään tapahtuisi tai tulisi tapahtumaan.\n\n-- \"Söivät ja joivat siihen päivään asti, jona...\" --, muisteli Mikko.\n\nHänet oli Jylyvaarassa näkemänsä ihme, se valkoinen kuolinliina luolan\nedessä, niin säikäyttänyt, ettei hän ensi päivinä tiennyt, oliko\nelävänä vai kuolleena.\n\nYhden yön hän rukoili polvillaan ja lupasi tästäpuolin ruokkia Ullankin\nja olla muutenkin kiltti -- jos nimittäin nyt säästyisi pirtti ynnä\nmuut Halleyn tähden hävitykseltä.\n\nMutta ei hän luottanut oikein rukouksiinsakaan. Mietti pelastustaan ja\nyhä suurempaan hätään tuli, kuta likemmäksi tähden tulopäivä läheni.\n\nEräänä päivänä hän kuitenkin selkeni pelostaan sen verran, että saattoi\nperunanjäännökset panna itämään. Silloin oli vielä vähän toivoa, että\nehkä pelastus jostakin tulisi..,\n\nMutta hänen ottaessaan perunoita parren alta juolahti hänen mieleensä\nonnellinen ajatus...\n\nHän kaivaa perunakuoppaa vähän laajemmaksi ja syvemmäksi, tekee\nlaudoista katon päälle ja sinne pakenee piiloon...\n\n-- Antaapa sitten koettaa rytistää... ja jos hajunkin hännästään\njättää, niin määrä se on, mitä pirttiin pääsee, ja vielä vähemmän\npirtistä kellariin...\n\nSillä voipi käydä hyvinkin niin, että jos keskeltä Repovaaran lakea\nnuuhkii ja vieriää menemään, niin ei paljaalle kalliolle mitään voi,\neikä tuoreeseen kevätmetsään syty kulovalkea kovin äkkiä... Niin on!\n\nApunlaakson emännän pyytää leipää leipomaan ja kerää piimää omansa ja\nEinon pytyn täyteen, että saapi vaikka viikon olla kellarissa...\n\nHän pääsi taas rauhoittumaan eikä puhunut koko tähdestä mitään, jos\neivät muut ensiksi aloittaneet.\n\nMutta kevättulva nousi. Suurella ryskeellä läksivät talviset, paksut\njäät paikoiltaan, ja tulva kuljetti niitä talojen rantaan ja\nvainioillekin. Suurelta järveltä näytti joen uoma, ja heinälatoja\najelehti jäiden seassa.\n\nOjalaisen riihessä jo oli tulvavesi partten päällä, ja Ojalaisella oli\ntyö ja tuska pelastaessaan tulvan kynsistä halkojaan ja muuta\npuutörkyä, joita tulva rantavainioilta vaaniskeli.\n\nJoka talossa hätyytteli tulva, ja siitä karttui töitä niin paljon,\nettei kukaan muistanut Halleyn tähteä pariin viikkoon eikä siitä kukaan\nenää puhunutkaan. Oli muuta nyt ajattelemista.\n\nMutta Mikko täältä korkean Repovaaran laidasta katseli kuin Mooses\nvuorelta ihmisten hommia tulvan käsissä ja ajatteli, että nyt ne siellä\npelastavat ja puuhaavat eivätkä aavista, onnettomat, että suurempi hätä\non edessä. Ja se suuri päivä lähenemistään läheni. Mikko oli\nalmanakkaansa vetänyt nokisella tulitikun päällä suuren ristin\nErkinpäivän kohdalle, merkiksi... kuoleman merkiksi.\n\nIltaa ennen hän laittoi kellariin leipänsä ja molemmat piimäpytyt.\nLeikkasi lehtitupakkaa molemmat kukkarot täyteen ja varusti\ntulitikkuja.\n\nSe häntä mietitytti, miten saada tuominen tikku ulkopuolelle\novensäppiin, jotta näyttäisi siltä kuin hän ei olisi kotona. Keksi\nviimein siihen keinon. Irroitti porstuan seinästä, joka oli laudoista\ntehty, yhden laudan -- siitä aukosta menisi sitten sisälle, kun ensin\noli tuomisen tikun paikalleen pannut... Kaikki oli siis selvänä.\n\nErkinpäivän aamuna näkyivät ihmiset vielä puuhailevan tulvan parissa,\nveneitä souteli pitkin rantoja, jokunen lauttakin jo oli menossa\nalaspäin, eikä mitään oudompaa näkynyt maassa eikä taivaalla, kun Mikko\npirttinsä päästä alas kylään katseli.\n\nJos kävisi vielä Repovaaran laessa... ja katselisi pohjoiseen,\nnäkyisikö erinomaisempaa romotusta... Pitäisi se jonkunlainen romotus\nnäkyä...\n\nMikko sulki ovensa, tikun säppiin pisti ja lähti painumaan metsään\nsuoraan pirtiltään.\n\nIhme, ettei mikään vielä näyttänyt entistään kummemmalta. Linnut\nlauloivat, Repo-oja pauhasi ja näytti kuin ikävöisi jo myllymiehiä.\nPoikasia näkyi pikku puroissa laittelemassa sahamatteja, ja ylipäässä\nkylää näkyi joku karhitsevan kauramaata...\n\nMutta Mikko nousi vaaran laelle ja kauan sieltä pohjoiselle\ntaivaanrannalle tähysteli...\n\nKun hän palasi, näki hän vaaran laidasta mökilleen ja huomasi, että\nHerralan isäntä siinä pirtin edessä käveli kahakäteen ikäänkuin\nvartoen. Mikko taitteli muutamia männynoksia ja mietti, että sanoo\nHerralalle käyneensä uunihakoja tuosta vaaran laidasta noutamassa.\n\nPian hänet Herrala huomasikin, kun risujen katkeilemisen kuuli.\n\nMyllyturkki oli yllään, vaikka oli lämmin paiste.\n\n\"Mikko se ei ole täällä tulvan jaloissa\", sanoi Herrala. \"Meillä siellä\non ollut kova koplakka, kun tulva on tahtonut viedä käsistä kaikki\", --\ntuumaili Herralan isäntä, kun Mikko tuli likemmäksi.\n\n\"Joo\", sanoi Mikko ja käveli männynhakokimppu kainalossa pirtin päähän.\n\n\"Myllynjauhatuskin on jäänyt tuon tulvan takia. Et sinä taitaisi joutua\nkiviä teroittamaan\", puheli Herrala.\n\n\"Tässä taitavat tulla eri takomiset\", vastasi Mikko.\n\nHerrala katsoi Mikkoon pitkään. Kovinpa oli mies laihtunut ja näytti\nsairaaltakin.\n\n\"Taidat kipeä olla\", arveli Herrala.\n\nMutta Mikko ei vastannut mitään, pirttiin meni ja veti oven lujasti\nkiinni.\n\nHerrala lähti köpittämään myllylleen päin ja arveli, että joko oli\nMikko jostakin hänelle suuttunut taikka oli järkeen vika tullut.\n\nMutta kun Mikko oli päässyt taas pirttiinsä eikä enää osannut ajatella\npaljon mitään, kiepsahti Ojalainen sisälle, naurusuin.\n\n\"Sinä se täällä elät kuin Mooses vuorella, vaan meillä on ollut eri\ntappelu tulvaa vastaan. Mutta nyt on vesi kääntynyt menemään... Mitä\nsitä on muuta kuulunut...?\"\n\nOjalainen naureskeli ja katseli Mikkoon hieman veitikkamaisesti.\n\n\"Mitä kuulunee tänä päivänä\", sanoi Mikko ja loi julman vihaisen\nkatseen Ojalaiseen.\n\n\"Nyt ei enää kuulu muuta kuin rauhaa, Mikko. Tulva on laskemassa, ja\npyrstötähteä ei ole kuulunut\", sanoi Ojalainen ja pani piippuunsa.\n\n\"Ei ole lopussa vielä tämä päivä\", sanoi Mikko arasti.\n\n\"Toissapäivänähän sen olisi pitänyt tulla, mutta eipä kuulunut eikä\nnäkynyt...\"\n\n\"Tänäänhän Erkinpäivä on!\" tokaisi Mikko kalpeana.\n\n\"Toissapäivänä Erkinpäivä oli\", vakuutti Ojalainen.\n\nMutta vaikka Mikko tunsi rajatonta riemua, ei hän iloansa ilmaissut\neikä ollut vielä oikein varmakaan asiasta.\n\nHän tähtäsi Ojalaista silmiin, saadakseen selville, valehteliko tämä\nvai puhuiko totta.\n\nMutta sen pirun ketunkasvoista ei saanut selvää.\n\n\"Sinä olet erehtynyt, Mikko. Toissapäivänä kahdeksastoista päivä\ntoukokuuta oli.\"\n\nJa taas Ojalainen nauraa virnisteli.\n\nMutta Mikossa nousi uusi epäilys, ja vihan vimmassa hän huusi:\n\n\"Painu helvettiin minun huoneestani... senkin... senkin...\"\n\nJa Mikko kaappasi jo hiilihangon loukosta.\n\n\"Elä, veli kulta! Elä, veli kulta!\" rukoili Ojalainen ja riensi minkä\nehti ulos, mutta Mikko kuuli hänen nauraa hohottavan, kun hän käveli\nApunlaaksoon päin.\n\nMutta Ojalaisen mentyä Mikko otti almanakan käteensä ja alkoi laskea.\nOnneksi hän muisti, missä oli minäkin päivänä ollut, ja niin hän sai\nkun saikin selville, että Erkinpäivä todella olikin ollut jo\ntoispäivänä.\n\nEnsiksi hän tunsi kipeätä nälkää, ja sitten hänestä näytti, kun silmäsi\nakkunasta ulos, että koko maailma oli kaunistunut.\n\nHän otti kellarista eväänsä, paistoi silakoita ja rupesi syömään.\n\nSyötyään oikein kelpomiehen aterian hän läksi Apunlaaksoon.\n\nEmäntä sattui olemaan kahvinkeitossa.\n\nHeti tuli puheeksi Halleyn tähti.\n\n\"Muuta en uskokaan kuin että nuo sanomalehdet ovat koko jutun\nvalehdelleet\", sanoi Apunlaakson emäntä. \"Eihän Jumalan sana totta\nolisi, jos ihmiset maailman lopun tietäisivät.\"\n\n\"Niin, ja pitäisi sitä raamatun mukaankin vielä olla aikaa vajava sata\nvuotta\", sanoi Mikko.\n\nNyt hän vasta uskoi ja ilostui niin, että alkoi omia aikojaan nauraa\nräkättää.\n\nApunlaakson emäntä tarjosi kahvitkin, ja elämä tuntui kuin nuorena\nennen, jolloin ei mitään murhetta ollut.\n\nPitkin päivää Mikko käveli edestakaisin. Myllyillä kävi ja tarkasteli.\nRepo-ojassakin olivat panne ja jäätiköt sulaneet ja vesi asettunut\njuoksemaan entistä kivistä ja jyrkkää uomaansa myöten.\n\nMyllyvesi oli nyt parhaillaan, kun alusvesi ei enää siipiin vastaisi...\n\nHauskalta tuntui olo. Myllymiehiä ei näkynyt, eikä Herralan myllykään\nollut käynnissä. Mutta alkaa taas kohta kuulua sauvakkojen kolina ja\nalkaa Mikollakin jauhoja tulla... viimeiset leivät olivatkin\nkulumassa...\n\n-- Sammunut se saatanan tähti on pohjoisessa, kun tuntureita joutui\nkiertämään, -- mietiskeli Mikko hyvillään, kun koko ympäristö oli\nsamanlaisena kuin ennenkin. -- Jo minä arvasin ja sanoin minä\nmuistaakseni opettajallekin, että jos vaan maihin laskee Lapissa, niin\nsinne jääpi iäksi päiväksi eikä ole enää koskaan ihmisiä\npelottamassa... ryökäle... Hulluiksi tahtoi ihmiset tehdä...\n\nHän kävi Virnemäessäkin, puheli ja naureskeli ja opasti poikasia\nsahamattien teossa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVasta illalla myöhään hän meni mökilleen. Oli käynyt opettajaakin\npuhuttelemassa ja oli nyt varma asiasta.\n\nMutta kun pääsi Virnemäkeen, havaitsi hän, että hänen pirttinsä\nsavupiipusta nousi musta sauhu.\n\n\"Kuka perr...?\"\n\nMutta sitten muisti, että olisiko Ulla ja Eino... Ja muisti senkin,\nettä oli rukouksessaan luvannut minkä mitäkin Ullallekin, jos Jumala\ntämän kerran hengen pelastaisi...\n\nJos ei lupausta pitäisi, saattaisi muuten rangaista... Nyt ensiksi\nainakin täytyi ruokk... Mutta ehkäpä Ullalla olikin evästä itsellään...\nJa mitäpä nyt heti paikalla kertomaan mitä rukouksissaan, kun oli\nhengen hätä, oli mennyt lupaamaan.\n\nUlla oli kahvin keitossa, ja pöydällä näkyi olevan vehnäsiäkin ja iso\nsokerikappale.\n\nEino istuskeli pöydän päässä sikaari suussa.\n\nEi sanaakaan puhuttu, mutta kun Ulla vilkaisi Mikkoon ja näki, ettei\ntämä ollut pahalla kiirillä, niin sanoi, Einoon kääntyen:\n\n\"No, tarjoa isällesikin sikaari... sillä välin kun tässä saan kahvin\nvalmiiksi...\"\n\nEino tarjosi. Hyvillään näytti Mikko olevan, kun sytytti.\n\n\"Poika ansaitsi hyvän palkan enonsa luona\", puheli Ulla. \"Uudet\nvaatteetkin on säkissä porstuassa...\"\n\nMikko pyörähteli tyytyväisenä.\n\n\"Siellä on -- siinä minun vakkasessani -- Mikollekin tuliaiset. Eino,\nnouda sisälle\", toimitteli Ulla, kiehuttaen kahvia.\n\nMikko ei osannut ihmeissään mitään puhua.\n\nEino veti vakasta uudet harmajat sukat ja ihka uudet vasikannahkaiset\nkintaat ja Mikolle ojensi...\n\nMikko tunnusteli ja jo viimein sanoi:\n\n\"No, terveinä siellä ihmiset Järvikylässäkin olivat...?\"\n\nÄänessä oli kiitollisuutta ja ihmettelyä.\n\n\"Eipä kuulunut miltään suunnalta, että olisi kulkutautiakaan ollut\nliikkeellä\", selitteli Ulla.\n\nJa kun hän oli kahvin keittänyt, niin pöydän päähän piti Mikon istua ja\nvehnäsen kanssa topata, topata kolme kuppia yhteen menoon...\n\n\"Einoa oikein tahtoi enonsa koko kesäksi, vaan minä sanoin, että kun\ntulee myllynjauhatuksen aikakin, niin isänsä apuna tarvitsee...\"\n\n\"Oikein oli, ettet jäänyt... kylvöt tekemättä ja kaikki\", puhui Mikko,\nsuu täynnä nisua.\n\nJa niin sovinnossa juttelivat ja hyvillä nimillä toisiaan mainitsivat.\nEikä halkaistua sanaa puhunut yksikään Halleyn pyrstötähdestä.\n\nEikä ole koskaan ollut onnellisempaa ja tyytyväisempää perhettä kuin\nolivat Ollin-Mikko, Aapon-Ulla ja Ullan-Eino tänä hauskana, tyynenä ja\nvaloisana toukokuun iltana pienessä mökissään Repovaaran laidassa.\n\n\n\n\nX\n\n\nTaas on hauskaa Repo-ojan myllyillä.\n\nEtevänä, toimellisena ja tärkeänä myllärinä keikkuu Mikko myllyltä\nmyllylle, ylpeästi on lakinlippa niskan takana ja naama jauhoissa. Vesi\npauhaa, sauvakat takovat tahtia, myllymiehiä tulee ja menee, ja Mikolta\nneuvoja kysytään.\n\nAivan niinkuin entisinäkin keväiminä!\n\nLinnut laulavat Repovaaran laidassa, ja kylvön aika on käsissä. Kiire\non kaikilla ja jauhojen tarve joka talossa.\n\nEino takoo ja teroittaa kiviä, ja niin on hoppu, ettei tahdo syömään\njoutaa, ja nukkumisesta ei ole puhettakaan.\n\nMutta Mikko on kuin nuoret miehet vikkelä vielä, ärähtää ensin, kun\nneuvoja ja apua tullaan pyytämään, mutta lupaa tulla korjaamaan.\n\nOjalaisen kanssa ovat välit olleet kireät, eikä Mikko ole ollut\nhelpolla lepytettävä, sillä Mikolle on joku kuiskannut, että Ojalainen\noli talvella tainnut siellä Jylyvaaran luolan suulla käydä...\n\nMutta Ojalainen on luvannut parasta peltoaan perunamaaksi ensi kesäksi,\nantanut melkein terveet kengät, uuden piipun ja kukkaron, ja kun sitten\nvielä kerran myllyssä käydessään korttelin hyvää tislattua antoi\naamuryypyiksi -- niin sovinnon on Mikko tehnyt...\n\nJa nyt hoitaa Ojalaisen myllyäkin niinkuin on hoitanut jo monta\nkymmentä vuotta.\n\nTulee rovastikin taas Mikon puheille ja pitkän aikaa tarinoipi.\n\n\"No, Einosta taitaa kehittyä mylläri\", arvelee.\n\n\"No, aika tarkka on jo. Jos minun luontoinen tulee, niin saapi sille\nuskoa myllynjauhatuksen ja avaimetkin... Ei toisen omaan koske...\"\n\n\"Sepä on hauskaa\", sanoo rovasti. \"Kun Mikon kerran kuolema kutsuu,\nniin silloin on Einon vuoro...\"\n\n\"Niinpä tietenkin. Mutta vielä minä olen mies parhaissa voimissani,\nvaikka olen kuudenkymmenen...\"\n\nJa Mikko pyörähtelee kuin nuoret poikaset.\n\nHymähtää rovasti ja nyökäyttää päätänsä.\n\nMutta ihme nähdään myös nyt Repo-ojan varrella. Nähdään, että Ulla,\ntoimeliaana kävellen, viuhtoo mennä myllylle, jossa Mikko ja Eino\nviljan ja jauhon pölyssä hääräävät. Ja on Ullalla kuuma kahvipannu\ntoisessa kädessä ja toisessa kahvikupit ja sokerit.\n\nMyllymiehille on Ulla kahvia viemässä!\n\nSitä ei koskaan ole ennen elettyinä keväiminä tapahtunut.\n\nKummissaan katselee sitä Apunlaakson emäntä ja kummissansa Virnemäen\nKaija, keskelle pihaa töksähtäen seisomaan.\n\nMutta Herralan myllyn päivänpaisteisille portaille istahtaa Ulla\nkahvivehkeineen, ja pian saapuvat siihen Mikko ja Eino, kumpikin\npäivänpaisteeseen istuen. Ja tarjoaa Ulla väkevää, tervanruskeaa kahvia\nkupin Mikolle ensin, sitten Einolle ja niin vuorotellen, kunnes\nkorkearintainen, jalkaniekka kahvipannu on tyhjäksi juotu...\n\nJa ihmeissään sitä ihmiset katsovat ja toisiltaan kysyvät, mistä on\nsyttynyt suuri rakkaus toraiseen perheeseen ja mistä ihana sovinto\nsaanut.\n\nMutta jotkut epäilevät, ettei se mahda pitkällistä olla tälläkään\nkertaa, toiset taas, että kyllä kestää.\n\nJa myllyt käyvät, sauvakat hyppivät tahdissa, vesi pauhaa ja vaahtoaa,\nja ylpeänä myllärinä pyörähtelee Mikko Repo-ojan varrella, samoin kuin\non koko ikänsä pyörähdellyt.\n\n\n\n"]