Aliisa serkku

ALIISA SERKKU

Englanninkielestä suomensi H. F. [Hanna Favorin]

Raittiuden Ystävät, Helsinki, 1891.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Erään likaisen talon portailla Gray Inn kadun varrella, istui pieni, noin neljän vuoden ikäinen, tyttö; hänen jalkansa olivat paljaat, ja hänellä oli tuskin mitään muuta verhoa yllä kuin likainen ja rikkinäinen hame. Siellä oli harvoja ohikulkijoita ja tyttö näytti vuoronperään katselevan kadun-kulmassa olevaan kapakkaan meneviä ja sieltä tulevia vaimoja, joilla oli pienet lapsensa mukana, sekä pantinlainaajan puodin ulkopuolella riippuvia hameita, housuja ynnä muita vaatekappaleita, jotka heiluivat ja liehuivat tuulessa. Oli kylmä Joulukuun päivä; jalkamiehet kulkivat kyyryssä ja omnibusin katolla istujat olivat korvia myöten kääriytyneet talvivaatteihin. Lasta värisytti vähän väliä, ja hän koetti kääriä pienet punaset käsivartensa rikkinäisen hameensa liepeesen.

"Mitä sinä siellä istut rappusilla pakkasessa?" kysyi hyväntahtoisen näköinen vanhanpuoleinen mies, joka kulki ohi; "lapsi parka", jatkoi hän, "mene kotiin äitisi luo."

"Mutta äiti on haudattu", sanoi lapsi surullisesti ja jatkoi sitten, "minä toivoisin että hän ei olisi haudattu."

"0n parasta että juokset kotiin", sanoi vieras huomaten, "nyt alkaa sataa lunta."

"Mutta minä en saa mennä ennenkuin isä tulee; sillä hän lyö minua niin että luuni musertuvat, jos menen."

"Mitä joutavia! Oletko ollut paha?"

"En, minä en ole ollut paha, mutta kun hän on juovuksissa lyö hän minua, vaikka en ole ollut paha."

"Oletko milloinkaan kuullut jotakin Jumalasta ja taivaasta?" kysyi vieras.

"Hän on tehnyt taivaan, ja virran, ja kuun", vastasi tyttö, ikäänkuin koettaen mieleensä muistuttaa unohtuneita asioita.

"Kuka sinulle on kertonut siitä?"

"Äiti kertoi ennenkuin hän kuoli."

"Veikö äitisi sinua koskaan kirkkoon?"

Tyttö katsoi kysyjään ikäänkuin hän ei oikein olisi käsittänyt kysymystä, ja vastasi sitten hitaasti, niinkuin joku hauska asia olisi muistunut hänen mieleensä: "Siellä soitettiin."

"Tule pois, Aliisa!" huusi vanha vaimo, joka seisoi kadun toisella puolella, äänellä, joka muistutti koiran murinaa, ja samassa hän tuli kadun poikki, kaappasi tyttöä kädestä ja veti häntä epätasaisen katukivityksen poikki huoneesen.

"Onko isä jo mennyt?" kysyi pieni tyttö, jonka nimitämme Aliisaksi, kun he astuivat portaita ylös.

"On, on, tule pois vain."

"Minä en ole nähnyt hänen tulevan ulos."

"Hän on ulkona Will Feltonin kanssa, niin että sinun ei tarvitse pelätä."

"Minä en tahdo mennä makaamaan, Maggy, nyt on valoisa vielä."

"Nyt mennään sisään, ja sinä et virka sanaakaan enää", sanoi Maggy, vetäen saalin korvillensa ja raapaisten kasvonsa neulalla sitä tehdessään.

"Mutta eihän nyt vielä ole pimeä."

"Minä lähden pois, ja sinun pitää panna maata kiltisti, kuuletkos? Etkö näe että isäsi on tuonut tuoreita heiniä vuoteellesi?"

"Mutta minä en ole saanut mitään ruokaa", sanoi Aliisa.

"Noh, hyväinen aika, pari tuntia sittenhän sinä söit leipää; ehtimiseen sinä söisitkin, kiukkupussi."

"Niin, mutta minun on nälkä taas; minun on niin kova nälkä, minun on – se oli niin pieni palanen, minä –"

Maggy keskeytti häntä antamalla hänelle aika lämäyksen korville, niin että hän heti vaikeni ja tunsi lämpimän värähdyksen läpi viluisen ruumiinsa.

"Minä en vielä ole rukoillut", sanoi Aliisa vapisevalla äänellä, kun Maggy työnsi häntä vuoteelle, joka oli suuren tavaralaatikon kaltainen, ja kyyneleet valuivat hänen pesemättömiä poskiansa alas.

"Rukoile vuoteellasi; aina sinä pidät tuollaista melua rukouksestasi; ja muista se, että jos sinä vaan itkeä piipatat, kun minä olen mennyt, niin Mörö tule sinua ottamaan."

Kun Maggy oli pannut hatun päähänsä ja mennyt, nousi Aliisa vuoteeltaan, laski polvilleen vuoteen viereen, pani kätensä ristiin ja sanoi;

    "Jesus hyvä, lempeä,
    Pientä lasta sääli sä,
    Katso minun puoleeni,
    Suo mun päästä luoksesi."

Ja sitten hän toisti minkä hän muisti Isämeidän rukouksesta, jotenkin tähän tapaan: "Isä meidän joka olet taivaissa – olkoon sinun nimesi – valtakunta tulkoon – tulee tapahtumaan – valta ja kunnia – ijankaikkisesta ijankaikkiseen, Amen." Sitten hän suurella vaivalla kapusi vuoteelleen, kääri karkean peitteen-tapaisen hentojen jäseniensä ympärille, ja, hiukan peläten "Möröä" hän vihdoin nukkui.

Ja hän nukkui sikeästi, eikä herännyt rauhallisesta unestaan, vaikka isä keskiyön aikana tuli kotia ja lyödä lämäytti rikkinäistä pöytää niin että se tärisi, sekä huusi kovalla äänellä – "Minä olen herrasmies minä".

Luulet varmaankin että Aliisan isä oli hyvin paha ja julma mies, ja epäilemättä hän olikin sellainen. Meidän ensimmäiset tunteemme juomarin suhteen ovat tavallisesti vastenmielisyys ja inho. Mutta onko se oikein? Eikö juomarin ennen kaikkia muita, tulisi herättää meissä sääliä? Robert Fearnea oli petetty, vietelty. Hänen pienenä lapsena ollessaan, kun hänen pienet kätensä tuskin kykenivät nostamaan lasia suulle, oli tuo vaarallinen himo hänessä herätetty, ja alussa se huusi heikosti "anna, anna", mutta vihdoin yhä voimakkaammin, kunnes hän tämän himon tyydyttämiseksi oli uhrannut luonteensa jalouden, omaisuutensa, perheellisen onnensa – kaikki, kaikki. Mutta himo kiihottui, ja sen tyydyttämiseksi vietiin raamattu hyllyltä, kengät jalasta, viimeinen penni, viimeinen ystävä – mutta kaikki oli turhaa. Hän oli löytänyt ainoastaan sen hirviön, joka häntä vainui, joka "puree kuin käärme ja pistää kuin kyykäärme". Usein, varsin usein, kun hän katseli pikku Aliisaa, hän oli vähällä joutua raivoon muistaessaan mennyttä elämäänsä; hän ryntäsi silloin kurjasta asunnostaan, ja joi lasin toisen perästä, kauheata kyytiä, toivoen voivansa omaatuntoaan viinalla kuolettaa. Mutta omaatuntoa ei voi milloinkaan kuolettaa – se saapi joka siemauksesta uutta voimaa kiusataksensa uhriansa. Me puhumme neekerien orjuudesta kauhistuksella; mutta juomarin kahleet ovat paljon raskaammat kuin orjan. Hänen sydämensä ei milloinkaan iloitse, raamatussa ei ole yhtään sanaa, joka voisi häntä lohduttaa, ja hän ei voi toivoa rauhaa ijankaikkisuudessa, joka on niin suurena lohdutuksena onnettomille. Hänellä ei ole jäljellä muuta kuin kauhea tuomion pelko.

Mutta neekeriorjan ja juomari-orjan välillä on se erotus että jälkimmäinen voipi murtaa kahleensa. Yritys on hirveän vaikea, sillä niitä siteitä, joita tapa on takonut, ei käy milloinkaan viilaaminen, ne ovat yhdellä iskulla katkaistavat; tai toisin sanoen, ihminen joutuu juomariksi vähitellen, mutta hän ei voi heretä olemasta juomarina vähitellen, vaan hänen on jyrkästi lakkaaminen juomisesta. Mutta tahdot kenties kuulla enemmän Aliisasta.

Kun hän seuraavana aamuna heräsi, satoi lunta, ja hän makasi hetken aikaa katsellen lumihiuteita, jotka tupruelivat ikkunaruutuja vasten ja sitten luistivat hiljakseen alas, ja kuunteli veden räiskinää ja sorinaa, jota tuuli ajoi rikkinäisten ikkunain läpi sisään. Maggyn vanha yömyssy, yksi sukka ja pesurätti, jota paitsi varsinaiseen tarkoitukseen, käytettiin uunin lakaisemista ja kynttiläjalan puhdistamista y.m. varten, oli pistetty muutamaan ikkunan reikään, joka oli syntynyt siten että Robert oli viskannut nuuskarasiansa ikkunasta ulos sentähden että "yöllä ei saanut nuuskaa, ja mitäpä hyötyä nuuskarasiasta sitten on, sillä ei ollut niin mitään virkaa", ja rasia lensi ulos. Yömyssyn, sukan ja pesurätin toimi oli yhteensä estää tuulen ja kylmän tunkemista sisään, mutta oikeastaan ne eivät tätä virkaa toimittaneet. Sukka riippui sisäpuolella ikkunaa pitkän matkaa ja Maggyn yömyssyn reunat liehuivat sinne tänne ikäänkuin koettaen karttaa yhteyttä pesurätin kanssa, jota vastoin pesurätti yksin suuremman painonsa johdosta näytti olevan liikkumaton, vaikka sen uskollisuudesta huolimatta tuulen oli varsin hyvä tilaisuus päästä tunkemaan sisään.

Maggy istui matalalla tuolilla köyryssä ja veteli savuja lyhyestä piippu-nysästä, hänen myssynsä nauhat riippuivat alaspäin takana, jotenkin samaan tapaan kuin palmikko – syystä että hänellä ei ollut nuppineulaa millä sitä kiinnittää eikä riihmaa millä niitä olisi sitonut. Huoneessa vallitsi epäjärjestys kaikkialla. Pöytä, jonka Robert oli särkenyt edellisenä yönä, oli sidottu kokoon tavalla joka osoitti jotenkin suurta kekseliäisyyttä, vanha rautaristikko uunin edessä on asetettu ylös-alasin, ja koristus uuninreunuksella kuvasi päätöntä kosijaa, joka oli polvillaan tytön edessä, jolta puuttui molemmat kädet. Pöydällä oli aamiaisruoka, perunoita, leipäpalanen, kastiketta ostronakuoressa, hiukan tupakkaa paperissa, ja moniaita muita paperitötteröitä, joissa oli sokeria ja teetä, posliininen teekannu sekä kahvikupit, jotka ihme kyllä olivat ihkasen eheät.

"Voi, onko meillä kahvia?" huudahti Aliisa iloisesti.

"On, saat nousta nyt, jos tahdot."

"Missä on isä?

"Hän on mennyt työhön".

Aliisa juoksi tulen ääreen alushame kädessä, ja koetti turhaan panna sen päälleen.

"Tässä on hameesi", sanoi Maggy, "minä olen pessyt sen."

"Mutta se on niin märkä", sanoi Aliisa, kun hän otti sen käteensä.

"Eikä ole; se on kuiva kuin luu, pane se päällesi."

"Minä kuivatan sen ensin, se tuntuu niin kylmältä. Se ei ole kuiva."

"Mokomakin kiusallinen otus", sanoi Maggy, pitäen höyryävää hametta tulen edessä.

"Oi, se on niin lämmin ja hyvä nyt", sanoi Aliisa, jonka käsiin Maggy viskasi hameen katseella, joka ilmoitti että hän mielestään oli tehnyt liiallisen hyvän työn.

"Mutta olkaa hyvä ja korjatkaa se", jatkoi lapsi, "se pistää olkapäätäni, minun olkapääni on niin kipeä, katsokaa."

"Minulla ei ole neulaa eikä rihmaa, voisinhan tuota sitoa kiinni, jos mistä löydät nuoraa."

Aliisa haki turhaan hetken aikaa, ja kysyi vihdoin Maggylta, saisiko hän repiä palasen uutimesta, "koska se on ennestään jo rikki."

Maggy lupasi ja Aliisa oli pian valmiiksi puettuna ilman neulan apua.

"Tuossa on aamiaisesi", sanoi Maggy, työntäen pienen tuolin tytölle; "nouse tuolille syömään."

"Saanko itse ottaa ruokaa?" kysyi Aliisa innokkaasti.

"Saat, mutta älä ota paljon sokeria, sinä et tarvitse sitä ensinkään", sanoi Maggy, ottaen piipun suustaan.

"Mutta saanko minä sentään ottaa pienen palasen?"

"Ota, ota, kunhan et vaan jupata."

Aliisa söi ahnaasti. Olikin niin ihmeen hauskaa kaataa kahvia kuppiin, vaikka hän poltti sormensa aika lailla sitä tehdessään. Jos oikein toden mukaan asia on kerrottava, niin hiukan epäilen oliko hän niin säästäväinen sokerin suhteen kuin hänen olisi pitänyt oleman. Tuntui hiukan epäiltävältä se seikka, että hän niin tarkkaan piti silmällä Maggya joka kerta kuin hän pisti lusikkansa sokeripussiin. Maggy sillä väliin ääneti veteli savuja piipustaan ja silloin tällöin aukaisi toisen silmänsä katsellakseen asiain menoa, sillä Aliisan käytös suoraan sanoen antoi aihetta epäluuloon.

"Minä olen kylläinen", sanoi vihdoin Aliisa, tyytyväisesti huoaten. Jos hän ei olisi ollut kylläinen, niin sille ei olisi mitään voinut, sillä kaikki oli lopussa, kahvi, leipä, kastike – kaikki, paitsi pienen pieni sokeripalanen, jonka hän suurella vaivalla koetti saada esille pussista, huomauttaen samalla että hän "ei ollut kaikkia syönyt."

Maggy nousi nyt ja alkoi korjata pöydältä, eikä ollut näkevinään miten asiat olivat. Aliisa tarkasti vähän aikaa hänen kasvojansa, ja sitten hän, ikäänkuin hyvillään siitä että kaikki oli hyvin, asettui ikkunan ääreen istumaan.

Saman päivän iltapäivällä Aliisa lähetettiin kapakkaan, välkkyvä hopearaha ja pieni pullo kädessä, viinan ostoon. Hän ei ollut saanut lupaa mennä ulos päivän kuluessa sitä ennen, ja hän oli varsin iloissaan kun tarjoutui tilaisuus päästä kadulle; hän käydä tallusteli avoin jaloin kurassa ja sateessa ja astui kapakkaan varsin iloisella mielellä. Oli niin hauskaa nähdä noita mukavia ihmisiä ja "kauniita pikkulapsia." Siellä oli jo sellainen jupakka että ei kukaan kuullut vaikka Aliisa nakutti pienellä hopearahalla pöytään; ja hänen pienet kasvonsa ulottuivat töintuskin kauppapöydän laitaan, kun hän varpaillaan seisoi, niin ett'ei kukaan häntä huomannut. Odotettuansa kauan aikaa alkoi hän pelätä että Maggy suuttuisi, jos hän viipyisi kauemmin, koska hän oli käskenyt hänen tulla heti takaisin. Mutta melu yhä vaan kiihtymistään kiihtyi, ja kun kaikki hänen pyyntönsä olivat turhat, päätti hän vihdoin seurata muiden esimerkkiä ja alkoi huutaa voimiensa takaa ja koroitti äänensä niin kimakkaaksi että se tavan takaa kuului keskellä sitä kauheata hälinää ja rähinää mikä huoneessa vallitsi.

"Mitä tuo pentu tuolla kiljuu?" huusi mies, jolla oli päässä repaleinen, omituisen muotoinen hattu. Aliisa herkesi heti huutamasta ja hieroi silmiään likaisella hameellaan, kunnes hänen kasvonsa olivat miltei yhtä mustat kuin nuohojan luuta. Aamulla oli tapahtunut julkinen mestaus, jossa muutamat läsnä-olijoista olivat olleet saapuvilla, ja tämä mies kiinnitti useain huomiota kertomalla kuinka likeisessä tuttavuudessa hän oli ollut tuon onnettoman miehen kanssa. "Hän ei ikinä olisi vaimoa murhannut jos hän olisi ollut selvänä; mutta hän ei 'sietänyt' väkeviä, vaan joutui hutikkaan kolme korttelia juotuaan; oli paljoa pahempi murha hirttää häntä. Sen avomielisempää miestä ei ole ollut. Raittiusmiehet olivat ahdistaneet häntä kovasti ja hän oli vähällä yhtyä heihin pari kuukautta sitten. Kovin surkea oli tuo tapaus; mutta yhtä hyvin häntä olisi voinut paikalla hirttää kuin tuolla tavalla rääkätä. Dick parka! Hän oli kauan aikaa kuolemaisillaan. Hän luultiin jo kuolleeksi, ja sitten vähitellen alkoi hän uudelleen liikkua, hän potki kauheasti."

"Niin", vastasi toinen, "mutta kun Jack Ketch tarttui hänen jalkoihinsa, asettui hän. Dick parka!"

Eräs nuori nainen istui kaiken aikaa muutamassa nurkassa, eikä näyttänyt välittävän vähääkään siitä mitä hänen ympärillään tapahtui. Hän joi vahvasti. Hänen pukunsa oli siisti. Hänellä oli yllä tumma villainen hame ja musta röijy. Hän oli aivan valkoverinen ja hänen vaalea tukkansa oli huolimattomasti taaksepäin kammattu. Koko aikana hän ei ainoatakaan kertaa luonut silmiänsä maasta.

"Kukapa olisi voinut aavistaa semmoista näkevänsä!" sanoi repaleinen, siivottoman näköinen nainen, päätään heitellen. "Enpä olisi luullut häntä niin huonoksi", sanoi toinen; "niin halpamieliseksi, hänhän on olevinaan muka parempia ihmisiä"; mutta yhtäkkiä kaikkein huomio kääntyi toisaalle.

"No! nytpä minä tahdon kostaa, vaikka joutuisin hirteen siitä!" huusi inhottavan näköinen vaimo sisään tullessaan, kun hän näki ko'okkaan, muhkeasti puetun tytön, joka seisoi kauppapöydän ääressä juomassa. Vaimo sitten vallan tyyneesti otti korvarenkaat tytön korvista sekä kaulanauhan hänen kaulastaan ja pisti ne taskuunsa.

"Olkaa hyvä ja menkää kadulle, jos on aikomus tappeluksi panna", sanoi lyhyenläntä, tanakka mies, joka kaatoi viinaa muutamille nuorukaisille, jotka vastikään piiput suussa olivat tulleet kapakkaan. Mutta ennenkuin hän oli lopettanut kohteliaan kehotuksensa, olivat naiset jo täydessä tappelussa ja kourallinen irtonaista tukkaa lensi ilmassa. Molemmat olivat laattialle kaatuneet ja yltympärillä kaikui naurua ja pilkkapuhetta. Tyttö oli joutunut alle ja hän oli pahemmassa pulassa, sillä hänen voimakas vihollisensa paiskasi hänen päätään kivistä laattia vasten. Äkkiä hän kuitenkin nousi ja raivoisana kuin tiikeri sieppasi hän ison tinaisen vesisangan käteensä.

"Ottakaa se pois häneltä, joku teistä, ottakaa!" huusi kapakan isäntä hämmästyneenä. "Minun astiani eivät ole tehdyt pään iskemistä varten."

Mutta eipä tuosta hyötyä ollut. Ennenkuin isäntä oli lopettanut, oli vaimo saanut iskun semmoisen että hän tunnottomana kaatui maahan, ja veri pirskui hänen kasvoistaan hirvittävällä tavalla. Kaksi poliisia tuli nyt sisään ja murhaaja ja hänen verinen vihollisensa vietiin pois.

Aliisa ei ollut millänsäkään tästä; hän oli tottunut näkemään poliisien vievän pois kapakassa tappelevia ihmisiä, ja sellaisia siellä usein oli.

Kun hälinä oli hiukan asettunut, tuo hiljainen nurkassa istuva vaimo nousi, mutta hän töin tuskin pysyi pystyssä. Astuttuansa muutaman askeleen kaatui hän laattialle ja häntä täytyi kantaa kotiin.

"Kovin nyt näyttää olevan mieli murtunut", sanoi eräs vanha vaimo. "En voi ymmärtää mikä Tettyä vaivaa. Hän on ollut vallan alla päin siitä saakka kuin hänen miehensä joutui vankeuteen. Luulisipa hänen olevan hyvillään siitä että on hänestä päässyt, mokomasta rehjanasta, joka oli hänelle niin tyly ja paha."

"Mutta hänpä ei vaan tyytyväinen ole; hän vallan riutuu surusta", vastasi toinen.

"Kuka? Tetty Whiteko?" kysyi uusi tulokas, eräs nuori tyttö.

"Niin juuri."

"Noh kummako se", sanoi tyttö ollen varsin mahdikkaan näköinen, "ettekö ole kuulleet?"

"Kuulleet mitä?" kysyi moni yhtaikaa.

"Noh, näette, se oli sillä lailla että Tetty sai paikan päiväläisenä – hän näetten ei ansaitse suolaa ruokaansa käsityöllä – ja silloin hän jätti molemmat lapsensa Peggy Macbrairin hoitoon ja lupasi maksaa hänelle runsaan maksun, jos hän heitä hyvin vaalisi, eikä antaisi heidän itkeä; hän hemmottelee lapsiaan ja tärvelee heitä jos jollakin tavoin ja pitää heitä niin hienoissa vaatteissa kuin olisivat parempien ihmisten lapsia ikään. Se osoittaa kuinka ylpeä hän on; hän on aina pitänyt itseään naapureitansa parempana ja –"

"Hyvä, mutta mikä rangaistus tästä sitten oli?" kysyi eräs, häntä keskeyttäen.

"Niin, nähkääs, Peggy on hiukan viinaan menevä, ja hän oli lähtenyt väkeviä hankkimaan; ehkäpä hän jäi johonkin sitä ryyppäämään, vaikka hän ei sitä myönnä; oli miten oli, lapset jäivät kotiin ja pääsivät tulen kanssa leikkimään ja syttyivät palamaan. He huusivat kauheasti ja Mattyn Joe mursi oven auki; mutta tulta ei saatu sammutetuksi ja kun Tetty illalla tuli kotia, olivat molemmat lapset kuolleena. Minä kyllä sätin heitä siitä että eivät toimittaneet sanaa hänelle siitä, jotta se olisi hänelle lievempi ollut; mutta he eivät näy ajatelleen sitä."

Samassa Maggy astui sisään, ja vilahtaen ympärilleen, heti äkkäsi Aliisan tyynenä istumassa eräässä nurkassa laattialla.

"Sinä sen siunatun sikiö!" kirkasi hän ja läheni tyttöä, "mitä sinä täällä teet, hääh? Miksi et ole tuonut mitä pyysin sinun tuomaan?"

"Mies ei antanut minulle, vaikka niin monta, monta kertaa häneltä pyysin", sanoi Aliisa ojentaen pullon Maggylle.

"Missä raha!"

"Minä en ole sitä hävittänyt, en suinkaan", sanoi Aliisa, etsien kadotettua rahaa. "Tuossa se on", jatkoi hän, nähdessään rahan laattialla vieressään. "Sanoinhan minä ett'en sitä ole hävittänyt."

Maggy meni viinaa pyytämään, ja saatuansa sitä lähti hän pois vetäen perässään Aliisaa, uhaten antaa hänelle "aika löylytyksen" jahka kotiin päästään. Aliisa, jolla oli kokemus siitä mitä "löylytys" oli, pani vastaan niin että Maggy ei saanut häntä eteenpäin mukaansa. Hän riuhtoi ja ponnisti vastaan minkä jaksoi tavalla joka osoitti että hän kyllä tiesi miten asiat oli. Hän huomasi että Maggy jo oli pienessä hutikassa ja arveli että tämä pullollinen tekisi hänet kykenemättömäksi kaikkeen, ainakin siihen määrään että hän itse ihan rohkeasti voisi mennä kotia vähän ajan kuluttua. Maggy näet ei milloinkaan joutunut raivoon viinasta, vaan ylipäänsä vaipui jonkinmoiseen horrostilaan, ja laskeutui uunin viereen maata, kunnes taas virkosi. Sellaisissa tilaisuuksissa Aliisa anasti itselleen kaikkea syötävää mitä talossa sattui olemaan; sitten hän pani nenälleen Maggyn silmälasit, avasi hänen nuuskarasiansa, ja teki mitä ikinä päähän pisti. Yhtenä päivänä hän meni jauhoastian luo, ja leipoi kakkuja takalla, jotka hän sitten söi suuhunsa varsin halukkaasti, vaikka luulen että harvat teistä, hyvät lukijani, olisivat ottaneet osaa hänen ateriaansa, johon Aliisa epäilemättä varsin kernaasti olisi teitä kutsunut.

Minun on vielä kertominen, ennenkuin tämän luvun lopetan, että pari päivää sen jälkeen kun Aliisa oli kapakassa käynyt, eräs ilmoituslippu monen muun joukossa oli naulattu Old Streetin posti-aseman kohdalla, jossa oli luettava seuraava ilmoitus:

"Ruumis löydetty – naisen. Nähtävästi 24 vuoden ikäinen. Puku – tumma villainen hame; musta nuttu. Tuntomerkit – syvä arpi vasemman silmän alla, ja samallainen otsassa oikealla puolella j.n.e."

Vaimo, joka oli istunut kapakassa, jonka mies oli vankeudessa, jonka pienet lapset olivat saaneet surmansa tulipalossa, muistuu varmaankin mieleenne. Hän on tehnyt itsemurhan heittäymällä Blackfriar sillalta jokeen.

"Heidän loppunsa on kuolema."

TOINEN LUKU.

Muutamia kuukausia kului siten, ja tuo ikävöitty kesä oli taas tullut, vaikka se pieni lapsi raukka, josta olen teille kertonut, ei tietänyt mitään muuta erotusta kesän ja talven välillä kuin että kesällä oli kuuma ja talvella kylmä. Eräänä helteisenä Heinäkuun päivänä istuivat Aliisa ja Maggy tuossa kolkossa huoneessa kahden kesken, edellinen katseli kärpäsiä, jotka näyttivät olevan varsin halukkaita maistelemaan sokeripalasta, jota vastikään oli tuotu pöytään teetä varten. Väliin Aliisan onnistui ajaa kaikki kärpäset pois ja silloin syntyi aika suhina ja hyrinä, ikäänkuin olisivat koettaneet oikeuksiaan puolustaa, jonka jälkeen ne kaikki taas kokoontuivat kielletyn herkun ympärille. Maggy veteli savuja piippunysästä tapansa mukaan; hän oli hiukan pahalla päällä, syystä että häneltä puuttui se, mikä hänelle oli ainoa tarpeellinen, hän kun vielä ei ollut viikon maksua saanut. Hän näet hoiti "taloustoimet", ja "huoneen siivona pitämisestä", "Aliisan vaalimisesta", "ruoan laittamisesta" y.m. palveluksista, joita hän Robert Fearnelle teki, sai hän vapaan asunnon tilavassa tuvassa. Nämä hänen velvollisuutensa olivat varsin helpot, siihen tapaan katsoen millä hän niitä täytti. Aliisa kävi omin päin aina Clerkerwell Greenillä saakka, jossa hän kuunteli niiden hyvien miesten puhetta, jotka sattumalta väliin asettuvat sinne lukemaan ja selittämään raamattua taitamattomalle ihmisjoukolle, jolloin usein saavat paljon pilkkaa ja ivaa kärsiä. Aliisan äiti oli hänelle kertonut Jumalasta ja taivaasta ja siitä syystä hän mielellään kuuli näitä puheita. Usein hän pannessaan maata pienelle vuoteelleen, itsekseen mietiskeli mitä hän oli kuullut, mutta hän ei ymmärtänyt sitä. Edellisenä iltana hän oli kuullut puhuttavan "Jesuksesta ja ylösnousemisesta", ja kun Maggy oli peittänyt sokerin tyhjällä tupakkalaatikolla, muistui Aliisan mieleen nämä asiat.

"Maggy", sanoi hän hetken aikaa aprikoittuansa, "naulasivatko he Jesuksen puuhun nauloilla?"

"Jotakin sen tapaista muistelen kuulleeni; niin, isällä oli kuva siitä, mutta se särkyi."

"Kuinka hän salli heidän sitä tehdä?"

Maggy pudisti päätään eikä tiennyt mitä vastata.

"Eivätkö nuo ihmiset olleet pahoja?"

"Olivat."

"Olivatko juovuksissa?"

"Älä nyt!"

Maggy yhä piipustaan savuja veteli.

"Mutta eikö Jesus uudestaan ruvennut elämään? Eikö hän nyt ole taivaissa? Niin tuo herra sanoi."

"Niinhän nuo sanovat – taitaa olla", vastasi Maggy.

"Niin, ja me tulemme kaikki elämään taas sen jälkeen kuin olemme olleet haudassa. Minun äitinikin – eikö se ole hauskaa? – ja sitten me emme enää kuole, vai kuolemmeko?" jatkoi tyttö innokkaasti ja meni Maggyn luo.

"Ole vaiti!" sanoi Maggy, pani piippunsa pois, meni sytyttämään tulta ja pani kattilan tulelle. Aliisa oli varsin hyvillään kun näki Maggyn ottavan leivän korista, sillä hänen oli hyvin nälkä, hän kun tuskin oli maistanut muuta ruokaa koko päivänä, kuin yhden pennin korpun; hän siirsi tuolinsa lähelle pöytää varsin tyytyväisenä, sillä hän näki että oli varsinainen ateria odotettavissa. Juuri kun Maggy kaatoi teetä Aliisan tuoppiin, joku koputti ovea, ja sitten ovi avattiin ja roteva vaimo lapsi sylissä astui sisään.

"Onko Robert kotona?" sanoi hän ja löi samassa lasta ja katseli ympärilleen, olisiko sopivata istumapaikkaa missä.

"Ei ole", sanoi Maggy hiukan nyreästi, ja näytti olevan varsin vähän huvitettu vieraasta; "voit kääntää vuonan karsinan ylösalasin, jos tekee mielesi painaa puuta hiukkasen."

"Ei, minä panen lapsen siihen." Ja sen sanottua hän levitti pienen lakanarepaleen heinien päälle ja laski lapsen sinne.

"Tuossa se on nyt, minä olen saanut kylläkseni siitä", sanoi hän. Sitten hän kääntyi Maggyyn, joka seisoi teekuppi kädessä eikä kyennyt sitä nostamaan suulleen, ja sanoi: "Minä olen hoitanut tämän lapsen siitä saakka kuin sen äiti kuoli, yhdeksän kuukauden ajan; pelkkää kiusaa siitä on ollut yöt päivät, ja kaikesta vaivastani en ole saanut kuin kaksi puntaa ja kuusitoista killinkiä, – voitte sentähden sanoa Robertille että hankkikoon toisen hoitajan pennulleen siitä hinnasta. Hän lupasi maksaa minulle kuusi killinkiä viikossa säännöllisesti, ja sekin on kovin niukka maksu; mutta hän on aina keksinyt jos jonkimoisia verukkeita, ja lopulta, siitä on jo kuusi viikkoa, hän ei ole silmiään näyttänyt – ja –"

"Mutta ei sitä synny tännekään heittää", sanoi Maggy, keskeyttäen häntä ja laskien kuppinsa teevadille.

"Kuinka muuten", sanoi vaimo arvokkaasti; "hoitakoon sitä itse nyt. Minä olen puolestani kyllin tehnyt, ja olen velvollisuuteni tehnyt myöskin, se on vissi se. Hän voi kyllä maksaa. Tiedän että hän viime viikolla ansaitsi likemmäs kaksi puntaa. Frans kertoi minulle että hänellä oli ollut hyvät tulot, ja minä vartosin häntä konttorin luona, ja sanoin hänelle että tarvitsen rahaa, ja ahdistin häntä kauan aikaa."

"Noh, eikö hän mitään antanut?" kysyi Maggy, tuskin tietäen mitä hän puhui, sillä hän oli vallan hämillään.

"Antanutko? Antoi kai! Hän antoi tämän. Kuulkaas", sanoi hän, "jos mielitte molemmat silmänne pitää eheänä, niin korjatkaa luunne täältä mitä pikemmin sitä parempi! Mutta voitte hänelle sanoa että minulla ei ole aikomus asiata sikseen heittää. Kyllä minä voin häntä pakottaa maksamaan – hän ansaitsee paljon rahaa ja minä tahdon omani. Sanokaa se hänelle." Ja sitten hän, ikäänkuin miettien olisiko tarpeellista enempää sanoa, heitti maahan mytyn, jossa oli vähän lapsen vaatteita.

"Minä en ole niitä pessyt", lisäsi hän kotvasen vaiti oltuansa. Ja sitten hän odottamatta vastausta Maggylta, joka oli vallan kuin puusta pudonnut, jätti hyvästi ja meni tiehensä. Maggy nyt ryyppäsi hiukan teetä, ja sitten hän otti piippunsa, nakutti tupakan pesästä, ja pisti siihen uutta. Hän kömpi uunin luo ja sytytti piippunsa hiiluksessa, ja työnsi tuoliaan, ikäänkuin se olisi syypää tähän ikävään seikkaan, käänsi sen pöytää kohden ja alkoi vedellä savuja mitä suurimmalla hartaudella, tauoten ainoastaan väliin jupistaakseen itsekseen – että "Johan se kertoi Robertille", – "se ei häntä koske", – "se ei hänen asiansa ole", j.n.e.

"Jääkö tämä lapsi tänne? Onko se minun pieni veljeni?" kysyi Aliisa, jolle koko tämä asia oli aivan salaperäinen.

"Ei, ei se tänne jää", vastasi Maggy ottamatta piippua suustaan.

"Eikö se olekaan sitten minun veljeni?"

"On se. Mutta se ei tule täällä olemaan." Sitten Maggy meni tuota kiusallista lasta katsomaan; se nukkui, ja Maggy näytti olevan hyvillään huomatessaan että se oli niin kuihtunut, että oli miltei luurangon kaltainen.

"Se ei kauan hengissä pysy kuitenkaan", sanoi hän, vaipuen uudelleen tuolilleen istumaan. Tämä ajatus näytti rauhoittavan häntä, sillä hän laski piippunsa syrjään ja ryhtyi uudelleen te'en juontiin.

Kun Aliisalle selveni että hänen pieni veljensä uudelleen oli ruvennut elämään, oli hän hyvin iloinen. Hän joi kiireesti teensä loppuun, ja pitkä leipäpalanen kädessä hän nosti tuolinsa nukkuvan lapsen viereen ja istui siellä kärsimättömänä odottamassa sen heräämistä. Vihdoin hän alkoi käydä levottomaksi, ja meidän on kertominen totuus, kun Maggy oli lähtenyt pulloineen viinaa hankkimaan, niin Aliisa nosti pienokaisen vuoteelta, ravisti sitä hiukkasen, aukaisi sen silmäluomia, ja koetti toisia samankaltaisia keinoja jotka kuitenkin kaikki olivat yhtä turhat, sillä lapsi ei herännyt.

"Herää jo, kaunis pienokaiseni, herää ja katsele minua", sanoi hän pannen suunsa lähelle lapsen korvaa, mutta tämä yhä nukkui. Pikkuisen se väliin liikahti, mutta heti taas hengitys oli yhtä tasainen ja rauhallinen kuin ennen.

"Mitä? Herätätkö sinä häntä?" sanoi Maggy kiivaasti, kun hän sisään tullessaan näki Aliisan puuhat lapsen kanssa.

"En minä häntä herätä, minä vaan – vaan – minä tiedän että hänen on nälkä", änkytti Aliisa, joka näytti siltä kuin hän odottaisi aika sivalluksen.

"Jos sinä häntä herätät, niin tiedät kyllä mikä seuraus siitä sinulle on."

Aliisa istui yhä pienen veljensä vieressä tuntikausia, ja kuitenkin tämä yhä vaan nukkui; vihdoin tyttö alkoi haukottaa ja lopulta hänen päänsä painui alas, ja hän nukkui.

Hetken kuluttua hän kaatui laattialle, ja löi päänsä vanhaan, rikkinäiseen piippuun, joka oli laattialla. Hän heräsi heti, ja surkeasti valittaen hän painoi pienen kätensä otsaa vasten, josta veri tippui hänen sormiensa välitse. Nähdessään veren säikähti hän entistä enemmän – hän kirkui ääneen, ojensi kätensä ja loi katseensa Maggyyn, ikäänkuin apua ja sääliä pyytäen; sitten hän muisti että sellaista ei ollut odotettavana ja kapusi itkien ja väristen vuoteellensa surkeasti vaikeroiden. Kun vaiva hiukan alkoi helpottaa, kiersi hän käsivartensa pienen veljensä ympärille ja suuteli häntä hellästi, sillä hän ei tarvinnut pelätä herättävänsä häntä. "Voi, pikku kaunis veljeni, pieni armas kultaseni", sanoi hän. Lapsi näytti vastaavan hiljaa vikisemällä, ja pieni Aliisa parka oli vallan ihastuksissaan tästä myötätuntoisuudesta. Hän oli vihdoin viimein saanut jonkun, jota hän voi rakastaa – tämä ainakaan ei kohtelisi häntä tylysti. Ennen hän oli osottanut hellyyttään pientä kissaa kohtaan, jonka joku hyyryläinen oli taloon jättänyt; mutta se oli kerran maistellut maitoa, joka ei ollut sitä varten hankittu, ja Maggy tappoi sen, ja kun Aliisa tuli sitä hakemaan, näki hän sen riippumassa oven ulkopuolella kuolleena. Se oli kova suru Aliisalle, sillä hän oli kantanut sitä sylissään miltei kaiket päivät, hän oli puhunut sen kanssa ja kertonut sille huolensa, eikä näyttänyt milloinkaan epäilevän tokko tuo ymmärtää kaikkia. Toisinaan kissa nuoli hänen käsiään ja poskiaan, ja silloin hän hyväili ja suuteli sitä mitä suurimmalla hellyydellä. Sen jälkeen kuin hän kadotti kauniin kissansa, piti hän ystävänään pientä tuolia; hän sitoi sen ympärille vanhan ryysyn, ja piti sitä nukkenaan, kapalovauvanaan; mutta nyt hänellä oli oma pieni veli. Hän oli nähnyt tämän ainoastaan yhden kerran ennen, samana päivänä kun hänen äitinsä kuoli; silloin hänelle kerrottiin että Jumala oli antanut hänelle pienen veljen, jota hänen tuli rakastaa ja hyvänä pitää. Hän sai pitää tämän sylissään "siunaaman hetken." Sitten tuli kuolema; äiti kuoli huonoon hoitoon ja kurjuuteen, sillä hänen miehensä oli täydelleen juoppo, ja hän ei saanut kunnollista hoitoa eikä ruokaa. Eräs köyhä vaimo, joka oli yhtä köyhä kuin hän itse, hankki hänelle vähän ruokaa ja lämmitti huoneen; hänen sydämensä oli murtunut, ja niin hänen lapsensa joutuivat juopon isän armoille. Pieni lapsi toimitettiin heti pois kotoa, Aliisa ei tiennyt mihin, ja tyttö uskottiin Maggyn hoitoon, joka ei välittänyt mistään muusta kuin viinasta. Aliisa oli monta monituista kertaa kysynyt missä hänen pieni veikkonsa oli, mutta ei milloinkaan saanut siitä selkoa, ja hän alkoi vallan unohtaa koko veikkoa; mutta nyt hänellä oli tämä sylissään ja hän oli varsin iloinen ja tyytyväinen. Pian hän vaipui uneen sillä uni ei luovu lapsista heidän surussaan, niinkuin usein aika-ihmisten on laita. Pikku Aliisan otsa oli veressä, mutta hänen kasvoillaan asui hymy, ikäänkuin hän olisi hauskaa unta nähnyt. Ja siellä istui Maggy piippu suussa; hän alkoi käydä melkein liian juopuneeksi pysyäkseen tuolilla istumassa. Vihdoin piippu putosi hänen suustaan, ja hän hankkiutui panemaan laattialle maata, mutta töytäsi samassa pöytää, niin että teekannu kaatui ja särkyi ja kannun palaset ja te'en jäännös vieri hänen päänsä päälle. Siinä nukkuivat lapset, viattomat mutta kurjat raukat, ja siinä makasi vanha vaimo kohmelossa. Mikä vastakohta! Ja kuitenkin tämä vanha vaimo kerran oli ollut pieni lapsi, yhtä viaton kuin nämä. Hän ei ollut milloinkaan saanut äidin hoitoa ja opetusta; hellää kehtolaulua ei oltu laulettu hänen kehtonsa ääressä; ei kukaan ollut koskaan rukoillut hänen edestään. Hän oli kasvanut kurjissa oloissa, missä juoppous vallitsi, ja hän tietysti oppi elämään samalla tavalla kuin ne, joiden parissa hän eli. Väliin on vaikeata olla nauramatta juopuneiden puheille ja toimille, mutta on hyvin tuhmaa ja sydämetöntä tehdä pilkkaa heistä; ei ketään niin suuressa määrässä tule sääliä kuin näitä onnettomia raukkoja. Moni heistä olisi kenties tullut viisaaksi ja hyväksi ihmiseksi, jos häntä olisi kasvatettu ja totutettu raittiuteen. Ja koska tavallisesti sellaisten tapojen perustus lasketaan jo nuoruudessa, niin on varsin tärkeätä että nuoret ovat varoillansa, ett'eivät joudu siihen onnettomaan paulaan, josta harvat pelastuvat. Ei kukaan pelkää vaaraa niin vähän kuin he. Itseensä-luottamus sekä sellaisten ihmisten neuvojen ylönkatse, jotka tarkoittavat ainoastaan hyvää, ovat varmimmat enteet häpeään ja kurjuuteen.

Varhain aamulla Aliisa heräsi siitä että lapsi valitti ja vaikeroi surkeasti. Hän nousi ja koetti rauhoittaa ja viihdyttää sitä kaikin tavoin, mutta se jatkoi itkemistään taukoamatta.

"Voi, voi!" sanoi hän vihdoin Maggylle, joka kokoili särkyneen teekannun sirpaleita ja ravisti te'en lehtiä myssystään, ähkien jörösti itsekseen, "hän ei herkiä itkemästä; minä en saa häntä asettumaan."

"Anna hänen huutaa", vastasi Maggy. "Annas olla", jatkoi hän kuitenkin, "ehkä hänen on vatsa kipeä, minä annan hänelle lusikallisen viinaa", ja hän kaatoi teelusikkaan viinaa ja vei sen lapsen luo. "Älä nosta häntä, anna hänen maata, minä annan hänelle sitä; ehkä hän ei kuitenkaan huoli siitä." Hän kyllä huoli, aivan kuin hän olisi ollut siihen tottunut; sillä on paljon ymmärtämättömiä ihmisiä, jotka antavat lapsilleen viinaa heti paikalla kuin lasta näkyy jotakin vaivaavan, ja tietysti sellaisilla pienillä lapsilla aina on jokin vaiva. Mutta lapsi rauhoittui ja nukkui uudelleen ja Aliisa arveli että viina on varsin hyvä ravinto lapsille, ja senjälkeen hän aina kun lapsi vaikeroi, pyysi Maggyn antamaan sille "pienen tilkan, ainoastaan pienen tilkan" – pyyntö, jota Maggy oli hiukan vastahakoinen täyttämään, hänkun itse tarvitsi niin paljon sitä nestettä; mutta hän ei sietänyt kuulla lapsen vinkumista ja siitä syystä hän oli valmis jakamaan lapsen kanssa viinansa.

Oli varsin ihmeellistä nähdä kuinka kärsivällinen ja kiltti Aliisa oli pientä veikkoansa kohtaan. Hän hoiti sitä ja kantoi sylissään, jotta käsivarret olivat katketa. Hän syötti sille osan siitä niukasta ruoasta minkä hän itse sai, jakoi sen kanssa jok'ainoan leipäpalan, kasteli ensin joka palan teehen, kahteen jopa kolmeenkin kertaan, sillä hän huomasi että hänen pieni veikkonsa, niinkuin enimmät lapset yleensä, rakasti sokeria; ja kun lapsi joskus hymyili, oli Aliisa niin ihastuksissaan, että hän unohti kaikki huolet. Hän jutteli ja jokelsi pienokaisen kanssa ja suuteli häntä, nimitti häntä "kultusekseen", "omaksi pikku veikokseen", "kauniiksi kapalovaavakseen", kunnes Maggy käski hänen olla vaiti, sanoen että Aliisa teki hänet kuuroksi melullaan, ja silloin Aliisa kuiskasi lempeitä hyväilysanoja pienokaisen korvaan, sanoja, joita ei Maggy kuullut eikä lapsi ymmärtänyt.

Kun lapsi oli ollut viikon päivät kotona, tuli isä ensi kerran selvänä kotiin. Hän oli kyllä käynyt kotona pari kolme kertaa ennen, mutta hän oli tuskin vilaissut lapseen, oli vaan ohimennen virkannut että se oli "hiukan kasvanut", että pitäisi käydä kuulustamassa "ottaisiko Sally Thrope hänen hoidettavakseen", että se oli "pieni kiusankappale", ja muuta siihen tapaan. Mutta nyt hän otti lapsen Aliisan sylistä, ja näytti hämmästyvän kun näki minkä näköinen se oli.

"Kuulkaas, Maggy", sanoi hän, "ettekö ole antanut lapselle yhtään ruokaa sillä aikaa kuin se on täällä ollut?"

"Ei, minä olen sitä syöttänyt", sanoi Aliisa, "se syö väliin minun leipääni ja perunani, mutta tänään se ei ole mitään syönyt, sillä minulla ei ole ollut mitään syödä, ja minun on niin nälkä, isä."

"Menkää ostamaan maitoa ja leipää, jotain lapselle sopivata", sanoi isä ja viskasi puolenkruunun rahan Maggylle. "Mihin olette panneet ne rahat, jotka annoin teille toissa päivänä? Voinpa kyllä arvata sen. Ja ettekö milloinkaan lasta pese? Pitää saada muutos toimeen tässä. Täytyy tiedustaa ottaisiko Sally molemmat lapset vaaliakseen, niin saatte hankkia itsellenne asunnon toisaalla."

Maggy läksi kiukuissaan ulos. Hän "ei aikonut aikaansa käyttää tuollaisen pennun hoitamiseen, eikö mitä! Hänellä oli kauhea päänsärky tuosta lapsen alituisesta huutamisesta. Mokoma kiusantekijä; eihän se mitään syö, koetti vaikka miten, ja hän ei voi alinomaa sille ruokaa tyrkyttää." Tämän hän pani arvaamalla, sillä hän ei ollut ainoatakaan kertaa koettanut sitä tehdä. Hän oli toden perään pysynyt ensimmäisessä päätöksessään ett'ei hän ensinkään siitä väliä pidä, paitsi että hän antoi sille viinaa.

Nyt hän kuitenkin laittoi lapselle ruokaa, ja olipa hän pessyt kahvikupin ja lusikan, joita hän ei ollut kolmeen kuukauteen puhdistanut, hän kun oli sitä mieltä ettei tule tehdä enemmän kuin mitä välttämättömästä on pakko tehdä; ja hänestä oli kyllin että hän joskus huuhtoi kupin vesitilkassa, jonka sitten viskasi ulos ikkunasta tai tuleen.

"Semmoista se on! Sanoinhan minä että sille ei ruoka kelpaa", sanoi Maggy ilkkuen, kun isä ei saanut lasta syömään tarjottua ruokaa. "0n vallan turhaa sille ruokaa tyrkyttää; sillä tavoin vaan hyvää Herran viljaa tuhlataan." Isä ei vastannut mitään tähän puheesen. Hän katseli ympärilleen huoneessa, jossa kurjuus ja epäjärjestys vallitsi, ja sitten hän huoaten pani lapsen kurjalle vuoteelle ja lähti huoneesta.

Vähän aikaa sen jälkeen Maggykin meni ulos, ottaen korin ja pullon mukaansa. Hän viipyi kauan poissa. Lapsi makasi yhä vuoteellaan, nähtävästi rauhallisesti nukkuen. Aliisa, joka oli väsynyt ja uupunut alituisesta lapsen hoitamisesta, nukkui hänkin. Kun hän heräsi pari tuntia myöhemmin, Maggy ei vielä ollut palannut ja lapsi vaikeroi niinkuin se tavallisesti teki.

Kaikki heidän ympärillään tuntui kolkolta ja autiolta. Aliisa huokasi ja alkoi vihdoin katkerasti itkeä. Jos häneltä olisi kysynyt syytä itkuun, niin hän luultavasti ei olisi voinut vastata siihen. Hän ei itkenyt sentähden että hänen oli nälkä, mikä usein tapahtui, eikä siitä että hänen oli uni, vaan hän itki, luullakseni, syystä että se oli luonnollisin asia minkä hän voi tehdä.

Minä olen varma siitä että sinäkin itkisit, nuori lukijani, jos sinut jätettäisiin moneksi tunniksi yksin kolkkoon huoneeseen jos sinun isäsi olisi juomari niinkuin hänen isänsä oli, jos sinun pieni veikkosi tai sisaresi makaisi vaikeroiden heinillä täytetyssä sälylaatikossa, ilman muuta peitettä kuin likainen repale ja sinulla ei olisi äitiä tai ystävää, joka sinua hoitaisi ja sinulle ruokaa hankkisi. Tämmöinen oli pikku Aliisan kohtalo, ja kaikkeen tähän oli yksi ainoa surullinen syy. Ilman sitä syytä Robert Fearne olisi ollut kunnollinen, joskaan ei varakas mies; sillä hän oli saanut hyvän kasvatuksen ja oli osakkaana suuressa ja edullisessa liikkeessä. Ilman sitä hänen vaimonsa ei olisi vaipunut aikaiseen hautaan, murtuneena ja kurjana, eivätkä lapsi raukat olisi jätetyt juopon vanhan vaimon huostaan, joka ei voinut hoitaa sitä ainoata elävää olentoa, jota hän rakasti, – pientä lintua, – vaan antoi sen kuolla nälkään. Voi, kukapa voipi kertoa puoliakaan siitä kurjuudesta, jota tuo ainoa seikka synnyttää – nimittäin väkijuomain himo! Kuka voi kertoa kaikkea sitä surua, minkä juomari tuottaa viattomalle perheellensä? Se on totta että seuraukset tästä juomareille itselle ovat kauheat. He täyttävät meidän sairashuoneitamme; eikä milloinkaan ole tutkittu kuinka paljon verta on vuotanut, kuinka moni on joutunut raajarikoksi juomisen johdosta, kuinka moni hirvittävä tauti on ollut seurauksena juoppoudesta. Juomarit raivoavat meidän hulluinhuoneissamme, niiden hirttämistä käy katsomassa suuri joukko ihmisiä, jotka ovat siihen määrään paatuneet että sellaisia näytelmiä rakastavat ja joiden joukossa tavallisesti on sellaisia, jotka ovat olleet tuon onnettoman uhrin tovereita. Mutta oletko milloinkaan tullut ajatelleeksi että jokainen näistä kurjista rikollisista, joista kuulet puhuttavan, on poika, veli, aviomies tai isä? tai ehkä on se sisar, tytär tai isä? Kenties – ja minä olen taipuvainen sitä uskomaan – suurimmat vaikeudet, minkä juoppous tuottaa, kohtaa viinan-orjain omaisia. Minä en milloinkaan voi unohtaa erästä äitiä, jonka ainoa poika tuotiin kotiin kuolleena; hän oli humalassa ollessaan pudonnut Humberjokeen. Hänen valituksensa oli niin sydäntä vihloova, ett'en ole ikinä kuullut mitään sen vertaista: siinä oli mitä suurin tuska ja epätoivo, joka kauhistutti minua. Ja keskellä tätä surkeutta, tuon hengettömän ruumiin ääressä, yksi miehistä, joka oli ruumista kotiin kantanut, ihan kylmästi väänsi veden sen hiuksista ja pyysi "lasillisen jotakin"; ja kun kysyttiin mitä hän tahtoi, vastasi hän "viinaa." Niin voimallinen on tottumus, niin yleinen on tämä tapa, että läsnäolijat eivät olleet millänsäkään siitä että sellaisessa tilaisuudessa juotiin viinaa. Rakas nuori ystäväni, etkö tahdo sellaisesta tavasta luopua, etkö tahdo päättää ett'et sellaisiin puutu?

Pieni Aliisa raukka istui laattialla, itkien. Hän oli ikävissään hänellä kun ei ollut ketään, jonka kanssa olisi voinut jutella, – hän kaipasi "leikkitoveria", niin hän sanoi eräälle vaimolle, joka kurkisti ovesta kysyäkseen mikä oli hätänä, ja tuo hyvä vaimo lähetti pienen poikansa sisään Aliisan luo, sillä aikaa kuin hän itse oli kaupungilla ompelemassa. Mutta ei kumpikaan lapsista osannut leikkiä. Aliisa vilkaisi ympärilleen ja huokasi.

"Ruvetaanko sokkosille?" kysyi hän.

"Ei huolita, minun särkee päätäni", sanoi poika ja hän painoi kätensä otsaansa vasten.

Aliisa huokasi toistamiseen ja alkoi miettiä jotain muuta.

Lapsi parat! He eivät tienneet miten leikkiä. "Johnny" oli kolme vuotta vanhempi Aliisaa, ja aivan erilainen häntä; hän oli puhdas ja siisti. Hänen äitinsä oli hyvin kunnollinen nainen ja hän elätti itseänsä sekä poikaansa ompelemalla muille; mutta heillä oli ruoan-saanti yhtä niukka kuin Aliisalla. Poika ei ollut saanut mitään ruokaa koko päivänä, vaikka kello jo oli viisi iltapäivällä; voitte arvata siitä ett'ei hänen tehnyt mieli leikkiä. Olet ehkä kuullut kuinka köyhät enimmät ompelijattaret ovat, kuinka vähästä palkasta he tekevät työtä ja kuinka rasittava heidän työnsä on; tuhansia heistä kuolee nälkään, vaikka tekevät työtä aamusta iltaan jopa öisinkin. Minä kuitenkin luulen että syynä siihen on juoppous. Minä en usko että nuo vaimo raukat itse ovat juoppoja, mutta heidän omaisensa ovat vähitelleen heitä kurjuuteen saattaneet. Minä tunnen monta sellaista naista. Lontoossa on tuhansia vaimoja, jotka neulojina hankkivat itselleen elatuksensa, joiden miehet tai isät ansaitsevat kyllin hankkiakseen heille kaikkea mitä tarvitsevat, joll'ei usein kaikki rahat menisi kapakkaan tai olutmyymälään, eikä milloinkaan tuoda kotiin.

"Eikö olisi parempi ettemme olisi elämässä?" sanoi Aliisa hetken aikaa vaiti oltuansa. "Emmekö toivoisi että olisimme taivaissa?"

"Kyllä", sanoi Johnny; "mutta minä en tahtoisi kuolla kun äitini elää. Jos minä olisin iso – ja olisin herra", lisäsi hän miettiväisesti.

"Niin", sanoi Aliisa innolla, ja pani kasvonsa aivan lähelle Johnnyn kasvoja. "Jos molemmat olisimme herrasväkeä. Jos minä – jos sinä olisit herra ja minä olisin rouva – silloin", ja hän odotti että Johnny jatkaisi tätä hauskaa ainetta.

"Meillä olisi silloin niin paljon ruokaa kuin vaan voisimme syödä", sanoi Johnny surullisesti.

"Piiraita ja kahvia ja vehnäsiä", jatkoi Aliisa ihastuksissaan.

"Äiti asuisi silloin minun luonani eikä enää tarvitsisi ommella", sanoi Johnny.

"Ja me tappaisimme tuon pahan miehen, joka saattaa häntä itkemään", sanoi Aliisa.

"Ei, silloin meidät hirtettäisiin; me panisimme hänet vankilaan."

"Niin, sen tekisimme", sanoi Aliisa, ja hän teki mitä kummallisimman irveen, osoittaakseen kuinka suuresti hän vihasi kysymyksessä olevaa miestä.

Mutta nyt kuului raskaita askeleita portaissa, ja molemmat lapset menivät katsomaan mikä se oli. Se oli Maggy joka tuotiin kotia, sillä hän oli juonut niin ettei hän pysynyt pystyssä; hän oli tietysti arvellut että tuo puolenkruunun raha, jonka Robert Fearne oli hänelle antanut, oli liian suuri summa yksistään ruoan ostoon.

"Lasketaan hänet tänne", sanoi toinen miehistä, kun he tulivat huoneesen.

"Ei, kyllä on parempi että panemme hänet tuonne nurkkaan", sanoi toinen, laahaten häntä olkapäästä, sillä toinen oli laskenut häntä irti heti kun huoneesen astuivat.

"Aika hutikassa tuo vanha piika onkin tällä kertaa", sanoivat miehet ilkeästi nauraen. "Lähetään pois nyt. Miten ne rahat helisee? Tules, lähetään koettamaan miltä kuuluu", ja he menivät meluten ja räyhäten kurkkuaan viinalla kostuttamaan.

"Kuuleppas! mene sisään mummoasi hoitamaan", sanoi toinen heistä Aliisalle, kun tämä seisoi katselemassa miten he portaita alas menivät.

"Ei se mummoni ole; se on Maggy", huusi Aliisa.

"Voi, älä mene pois!" jatkoi hän Johnnylle, joka aikoi paeta.

"Mutta minä en uskalla jäädä", sanoi poika, katsellen arasti Maggya.

"Ei hän voi sinulle mitään tehdä", sanoi Aliisa. "Minä uskallan"; ja hän nipisti Maggya nenästä ja potkasi häntä pienellä paljaalla jalallaan, näyttääkseen kuinka täydellisesti kykenemätön tämä oli pahaa tekemään.

"Mutta ehkä hän herää."

"Ei, hän on vaan juovuksissa; hän ei herää isoon aikaan. Tule katsomaan häntä; katsos!"

Johnny läheni Maggya samalla tavalla kuin ihminen lähenee nukkuvaa tiikeriä, jos joku ihminen sellaista lähenisi. Minä toivoisin että kaikki lapset pelkäisivät juomista yhtä paljon kuin tiikeriä; olisi kyllin syytä sitä tehdä.

"Minä en ikinä juomaan rupea", sanoi Johnny, kääntyen Maggyn luota.

"Etkö rupea kun tulet isoksi?" sanoi Aliisa.

"En, sillä minä kuulun 'Toivon seuraan'."

"Mikä on 'Toivon seura'?"

"Se on suuri joukko pieniä poikia ja tyttöjä, jotka pitävät vettä parhaimpana juomana, eivätkä tahdo juomarein juomia juoda."

"Sepä kummaa!"

"Ja he tekevät huviretkiä Erithiin. Voi, se on niin hauskaa! He menevät veneellä."

"Minun tekisi mieleni mennä mukaan; minä tahtoisin olla –"

"Niin, mutta sinulla ei ole pyhävaatteita".

"Mutta", sanoi Aliisa katsellen rikkinäisiä vaatteitaan, "minä voin paikata tämän."

"Ei; sehän on liian vanha."

"No, mutta minä voin ostaa uuden."

"Sinulla ei ole rahaa."

"Mutta minä voin saada vielä."

"Et voi, sillä ei kukaan anna sinulle rahaa?"

"Isäni lupasi kerran ostaa minulle uuden hameen", sanoi Aliisa huoaten.

"Hän on juomari, ja he eivät milloinkaan sellaista te'e."

Nyt Johnnyn äiti tuli kotia; hän kurkisti varovaisesti ovesta ja käski poikansa tulla pois – ja Aliisa jäi pimeään huoneesen yksin. Hän katseli Johnnyn jälkeen ikäänkuin hän olisi toivonut että häntä pyydettäisiin tulemaan tämän kanssa heidän huoneesensa. Mutta ovi suljettiin. Ei pyydettykään. Aliisa huokasi. Hän toivoi että hänellä olisi samallaiset kengät kun Johnnyllä, ja yhtä "sievä koti" kuin heillä, sillä hänestä heidän pieni pimeä huoneensa oli "sievä" verrattuna hänen omaan kurjaan kotiinsa. Hän kävi usein Johnnyn luona leikkimässä tämän kanssa, ja hän istui vallan hiljaa, kun Johnny opetteli tavaamaan, joka hänelle oli ihmeellinen salaisuus ja hänestä Johnny oli hyvin oppinut ja hyvin taitava. Ja poika olikin todella kiltti poika, ja ylimalkaan tottelevainen, mutta hänellä oli paha vika. Hän väliin kiusasi äitiänsä pyytämällä sellaista, jota äidin oli mahdoton hänelle hankkia; eikä hän hellittänyt vaikka äiti usein oli niin heikko ja huono että hän tuskin jaksoi hänelle vastata. Tämä oli hyvin ajattelematonta, jopa oli se julmaakin.

"Äiti, saanko minä pienen kaniinihäkin?" sanoi hän heti kun olivat omaan huoneesen tulleet, ja hänen äitinsä väsyneenä ja nälkäisenä alkoi ruokaa laittaa.

"Et, kultaseni. Meillä ei ole missä pitää semmoista."

"Mutta tehän lupasitte että saisin kaniinihäkin kerran kun pyysin sitä, äiti."

"Ei, lapseni, en ole semmoista luvannut."

"Mutta te sanoitte että saadaan nähdä miten käy."

"Elikä sanoin; mutta älä nyt kiusaa minua, me saamme heti niin hyvää teetä."

"Jemmy Hurstilla on kaniinihäkki, äiti, äiti."

"Onko hänellä?"

"On."

"Koska en saa kaniinihäkkiä", jatkoi poika, "saanko sitten pienen häkin, jossa voin pitää pientä valkoista hiirtä? Ne maksavat ainoastaan kolme penseä kappale."

"Minulla ei ole liikaa rahaa."

"Mutta minä juuri näin teillä olevan rahaa".

"Ne ovat hyyryn maksamista varten; ole vaiti nyt."

"Minä voisin laatikosta saada kaniinihäkin, ja minä voisin naulata laudanpätkän etupuolelle. Niin on Jemmy Hurst tehnyt."

Sillä tavoin tuo pieni kiusantekijä väliin mankui kunnes hänen äitinsä oli vallan hermostunut, sillä hänellä oli paljon tekemistä ja hän oli ahkerassa työssä, ja sitä paitsi hänellä oli monta huolta ja surua, joista Johnny ei mitään tiennyt.

Aliisa palasi pienen veikkonsa luokse heti Johnnyn mentyä; tämä hengitti aivan rauhallisesti, ja Aliisa katseli häntä vähän aikaa ja toivoi että hän heräisi, jotta hän saisi häntä vaalia. Vihdoin hän, arvellen että hän tarvitsi jotakin työtä, nosti hänet vuoteelta.

"Hiljaa pieni kaunis vaavani", sanoi hän, koettaen lasta viihdyttää, kun se alkoi itkeä. Hän kiikutti sitä polvillaan ja se nukkui pian uudelleen. Aliisaa alkoi nukuttaa, ja hetken kuluttua hän laski pikku veikkonsa vuoteelle takaisin, ja pani pitkäkseen hänen viereensä riisumatta.

Hän nousi varhain seuraavana aamuna, ja hänen oli kovin nälkä, sillä hän ei edellisenä iltana ollut syönyt illallista, eikä juuri paljon mitään koko päivänä. Nähdessään puita nurkassa, koetti hän sytyttää tulta, mutta poltettuaan pieniä sormiaan monta monituista kertaa, jätti hän koko yrityksen sikseen. Maggy yhä nukkui sikeästi; mutta Aliisa näki tuon vanhan korin pöydällä; hän avasi sen, ja löysi sieltä leipää, voita ja yhtä ja toista muuta, niin että hän omin neuvoin varusti itselleen aamiaista. Kannussa oli hiukan kahvia, hän kaatoi sitä kuppiin ja pani sokeria sekaan; sitten hän istui Maggyn tuolille ja söi aimo aamiaisen yksikseen – hän söi melkein kaikki mitä kopassa oli, ja oli vaan pahoillaan siitä että hänellä ei ollut lämmintä maitoa pikku veikolleen, joka heittihe vuoteellansa sinne tänne nälissään, niinkuin Aliisa arveli. Hän liotti kuitenkin leipäpalan kylmään kahviin, ja oli juuri viemäisillään sitä lapselle, kun Maggy heräsi ja kysyi äkäisesti mitä Aliisa puuhaili näin varhain aamulla "ennenkuin kukaan oli noussut." Aliisa katseli arasti Maggya ja tyhjää koria, ja sitten hän sanaakaan sanomatta istui tuolilleen lapsen viereen, peläten mitä nyt mahtoi seurata. Maggy suurella vaivalla nousi ja pääsi vihdoin seisomaan; hän meni heti pöydän luo tarkastamaan kopan sisältöä, mutta joutui vallan hämilleen kun se oli tyhjä. Hän ei Aliisaa epäillyt, vaan arveli että joku kapakassa oli ottanut hänen ruokatavaransa kopasta; ja hän alkoi jupisten ja mutisten hääriä huoneessa, mutta ei virkannut mitään Aliisalle, joka nyt alkoi rauhoittua ja uskalsi huomauttaa että "lapsen oli nälkä, että se ei isoon aikaan ollut saanut maitoa."

Maggy vastasi että hän tekee tulta, ja sitten hän menee kuulustamaan lainaisiko Molly Pearson hänelle muutaman pennin, jotta saataisiin jotakin aamiaiseksi, sillä hän arveli että kenties Aliisan isä sattuu tulemaan kotiin, koska hän on työssä eräässä laivassa ja hänellä on tavaransa naapuri Princen luona. Hän teki tulta, ja lähti lainamaan Mollylta vähän rahaa ostaakseen leipää ja voita, ja sitten hän vapisevin käsin sytytti piippunsa ja istui tuolilleen miettimään. Hän veteli savuja pitkän aikaa, ja Aliisa oli uudelleen nukahtanut, sillä hän oli ollut valveilla siitä saakka kuin päivä alkoi koittaa, ja tyydytettyään nälkänsä nukkui hän rauhallisesti. Kun hän heräsi oli Maggy syönyt, ja aurinko paistoi ikkunasta hyvin kirkkaasti. Tuo kurja huone näytti kahta kurjemmalta kun aurinko valaisi noita tomuisia ja rikkinäisiä huonekaluja ja muita esineitä; ja kuitenkin se Aliisan mielestä tuntui hauskalta, kun oli valoisa ja hän muisti kuinka pimeä oli ollut hänen aamiaista syödessään. Hän nosti tuolinsa pöydän ääreen varsin päättäväisesti ja ojensi tuoppinsa Maggylle saadakseen lämmintä kahvia. Se oli Aliisan onni että Maggy oli tällaisella päällä, sillä muuten hänessä olisi voinut syntyä epäluulo Aliisaa kohtaan kun tämä ei huolinut leivästä, jonka Maggy työnsi hänelle, sillä Maggy tiesi että tyttö ei ollut illallista saanut edellisenä iltana; mutta Maggy ei puhunut mitään – hän näet ei tullut ajatelleeksi sitä että Aliisa oli ylhäällä kun hän heräsi.

"Kaatakaa hiukan maitoa tähän vielä", sanoi Aliisa tyhjennettyään tuoppinsa, "pikku veikko tahtoo myös ruokaa."

"Eihän hän ole valveilla", sanoi Maggy.

"Vaikka ei, kaatakaa kuitenkin tänne. Se jähtyy siinä, nyt se on liian kuumaa. Maito kiehuu nyt, ja kun se yhä kiehuu, niin se menee maahan."

Maggy kaatoi hiukan kiehuvaa maitoa torvettomasta tinaisesta kannusta, ja Aliisa pani maitotuopin päälle rikkinäisen lautasen, ja meni taas nukkuvaa lasta katsomaan.

"Voi, Maggy!" huusi hän äkkiä, "tulkaa katsomaan! Hänen kasvonsa ovat niin kovat ja hänen kätensä eivät aukene – tulkaa katsomaan!"

"Hiljaa nyt! kyllä hän pian maitoa ottaa; mutta älä herätä häntä nyt."

"Mutta tulkaa toki katsomaan! Hänen silmänsä eivät mene kiinni – hänen kasvonsa ovat niin kovat ja niin kylmät – hän ei liiku vaikka minä pistän sormeni hänen silmiinsä – minä en usko että hän elää!"

Maggy nousi tuoliltaan, ja hoiperteli vuoteen luo. Hän seisoi hetken aikaa tupruttaen tupakan savua suustaan, eikä näyttänyt oikein tietävän mitä ajatella. Sitten hän otti piipun suustaan ja viskasi sen vuoteelle.

"Voi, piipussa on tulta!" sanoi Aliisa. "Se sytyttää vuoteen palamaan", ja hän sieppasi piipun pois.

Maggy ei tätä kuullut, vaan nosti tylysti kankean ruumiin vuoteelta ja tarkasti sitä, ikäänkuin saadakseen varmuutta sitä oliko se toden perään kuollut.

"Onko hän kuollut, Maggy?" kysyi Aliisa huolestuneena.

"Kuollut! on kyllä kuollut, siltä näyttää", vastasi vanha vaimo. "Kai tässä nyt pitää ryhtyä jonkinlaiseen toimeen sen johdosta. Kyllä minä parastani koetin tuon hoitamisessa", jupisi hän itsekseen. "Sitä ei ollut pakko tänne heittää; sille olisi ollut hankittava hoito. Kenties se kuoli kovaan kohtaukseen, siltä näyttää, kun silmätkin ovat noin selällään; sen minä sanon kuoleman syyksi." Ja hän tarttui piippuunsa, ja hoiperteli tuolinsa luo, mutisten itsekseen vähän väliä että "se ei ollut hänen syynsä, hän oli parastaan tehnyt, hän ei siitä sen enempää välitä" j.n.e. Kuitenkin hän näytti hiukan levottomalta; hän lähti ulos, mutta palasi pian takaisin sanomalehti kädessä, jonka hän levitti laattialle, sitten hän alkoi pestä lasta ensi kertaa, ja pani sen sitten laattialle sanomalehden päälle. Aliisa sillä aikaa istui laattialla vaikeroiden ja itkien; hän selitti että hän ei olisi suonut pienen veikkonsa kuolevan. Maggy ei ollut häntä kuulevinaan, sanoi vaan kun hän oli työnsä lopettanut ja alkoi aamiaista puuhata isälle, että se "oli kumminkin lapselle parasta; se oli parempaan maailmaan mennyt."

Robert Fearne ei sinä päivänä kotosalla käynyt, ja muutamat naapurit, joille Aliisa oli surunsa kertonut, sanoivat että olisi lähetettävä sana hänelle lapsen kuolemasta. Häntä ei tavattu läheisissä kapakoissa, eikä ollut ketään, joka olisi katsonut velvollisuudekseen lähteä häntä hakemaan.

Seuraavana aamuna, kun Maggy istui piippu suussa tapansa mukaan, koputettiin ovea, mikä oli varsin tavatonta tässä talossa. Hän meni avaamaan, ihmetellen kuka siellä mahtoi olla, ja poliisi seisoi hänen edessään. Maggy joutui hiukan ymmälle, ja kiiruhti takaisin tuolinsa luo tervehtimättä vierasta.

"Onko täällä lapsi kuollut?" kysyi poliisi.

"On", vastasi Maggy katsomatta häneen.

"Missä se on?"

"Tuolla se on nurkassa. Minä heitin nenäliinan sen päälle – jotta eivät kärpäset pääsisi siihen kajomaan."

Poliisi otti nenäliinan lapsen kasvoista ja vaikka hän oli tottunut näkemään monellaista kurjuutta, niin hän säpsähti. Auki olevat silmät ja suu sekä koko ruumiin asento oli varsin kauhistuttava.

"Hän kuoli noin yhteen myttyyn, niinkuin näette. Minä en saanut häntä ojennetuksi mitenkään; ruumis näet oli käynyt kankeaksi ennenkuin tiesin että se oli kuollut", sanoi Maggy, joka tarkasteli poliisia olkapäänsä yli.

"Milloinka hän kuoli?" kysyi poliisi, levittäen nenäliinan uudelleen lapsen päälle.

"Toissa iltana", vastasi Maggy lyhyesti, ottamatta piippua suustaan.

"Mihin tautiin hän kuoli?" poliisi kysyi ja otti kirjan taskustaan.

"En voi sanoa; se aina valitti."

"Mikä lääkäri teillä oli?"

"Täällä ei ole mikään lääkäri käynyt", sanoi Maggy; ja sitten hän, ikäänkuin rohkaisten mieltänsä, lisäsi: "Mitenkä meikäläinen köyhä kansa voisi lääkärinapua hankkia? Sitä paitsi minulla ei ollut ketään lähettää sellaista hakemaan. Ehkä se kuoli hammastautiin."

"Mikä hänen nimensä on?"

"En tiedä."

"Ette tiedä hänen nimeään!" sanoi poliisi ihmeissään. "Tietysti hän on kirkonkirjoihin pantu."

"Noh, se vaimo, joka sitä hoiti, ehkä voi sanoa." Sitten hän vastasi muutamiin kysymyksiin, joita poliisi teki tuon vaimon suhteen.

"Missä on lapsen isä?"

"En tiedä."

"Hänen nimensä on Robert Fearne, eikö niin?"

"Niin on."

Poliisi pisti kirjan taskuunsa.

"Te ette saa häntä haudata", sanoi hän; "siitä on tutkimus tehtävä."

"Haudatako häntä!" sanoi Maggy vihaisesti. "Tekisipä mieleni tietää mistä siihen rahat saataisiin! Mutta tietysti se kuitenkin on haudattava", jatkoi hän matalammalla äänellä.

Poliisi lähti. Maggy istui aprikoiden tuolillaan. Hän tiesi kyllä mikä tutkimus oli. Kun hänen miehensä kuoli, niin pidettiin sellainen, sillä tämä oli kuollut sen johdosta että hän tappelussa oli saanut vamman; samoin oli hänen veljensä kuoleman johdosta tutkimus tehty, hän kun oli löydetty kuolleena vuoteeltaan. Maggy ei tutkimusta pelännyt; mutta hänen olisi pakko vastata moneen kysymykseen, hän ei saisi tupakoida, eikä kääntyä selin herroja kohti, niinkuin hänen oli tapa kun keskustelu ei ollut hänelle mieluinen. Tutkimuksen hän kesti hyvin. Kävi selväksi että lapsi oli kuollut "luonnollisesta syystä" – varsin mukava päätös. Isä oli saapuvilla, vaan hän ei ollut ihan selvänä ja puhua rupatti kaikellaista; mutta eipä ollut oikein varma oliko toinen herroista ihan selvä hänkään. Oli miten oli, mutta hän ainakin katsoi tarpeelliseksi lausua samaa asiaa uudelleen moneen kertaan tavalla, joka tuntui hiukan epäiltävältä. Mutta tietysti ei kukaan sitä merkille pannut.

Ja lapsi haudattiin. Surusaattoa ei ollut, eikä mitään kirkollisia hautausmenoja; se ei ollut kastettu, eikä sen nimestä saatu selkoa, sillä vaimo, joka oli sitä hoitanut, oli unohtanut miksi hän oli sitä nimittänyt, hän muisteli sanoneensa sitä "Villeksi" tai "Joosepiksi", mutta ei sattunut olemaan kumpikaan, vaan se oli "Yrjö."

KOLMAS LUKU.

Aliisa oli terve, punaposkinen tyttö ennen äitinsä kuolemaa. Äiti oli häntä suojellut isän julmuutta vastaan, ja mitä suurimmalla huolella häntä hoitanut ja varjellut. Usein tyttö sai kärsiä nälkää ja kylmää; mutta äidin hellä suutelo ja "hauskat jutut" lievensivät tällaisia hetkiä tavallisesti. Neula ja langanpätkä sekä pieni tilkku olivat varsin suuresta hyödystä sellaisissa tilaisuuksissa; ja vaikka Aliisan ompeleminen ei ollut muuta kun tilkun kokoon-rypyttämistä, ja vaikka äidin alinomaa oli pujottaminen lanka uudelleen neulan silmään, tai hakeminen neula, kun se putosi lapsen sormista, niin äiti aina kiitteli tyttönsä ahkeruutta, ja äidin hymyily voi suurimmatkin huolet karkoittaa.

Mutta kun äiti kuoli, kävi Aliisan tila varsin kurjaksi; ei ollut ketään, jolle hän olisi voinut lapselliset huolensa uskoa, joka olisi häntä nostanut kun hän lankesi, tai sitonut kengännauhat, kun ne olivat auki. Hän itki väliin tuntikausia, kun ei "kukaan sitonut riepua hänen sormeensa", kun hän oli satuttanut sen, tai muuten häntä auttanut, niinkuin ainoastaan äidit kymmeniä kertoja päivässä ovat valmiit tekemään. Ja Aliisan pienet kasvot alkoivat laihtua, sinisten silmäin iloinen loiste oli kadonnut, ja sijaan oli tullut surullinen juonne, joka oli surkeata nähdä lapsen kasvoissa. Pienen veljensä kuoltua Aliisa ei paljon itkenyt, mutta hänen oli niin ikävä ja hän tunsi itsensä niin yksinäiseksi että oikein kävi häntä sääli. Maggy oli häntä pelottanut kertomalla että poliisi tulee häntä ottamaan, niin että hän ei uskaltanut kadulle mennä, vaan käveli rappusissa edes takaisin, tai katseli ikkunasta, josta hän ei nähnyt muuta kuin savupiippuja. Mutta näkyihän kuitenkin tuo kaunis sininen taivas; ja tyttö katsellessaan noita alati vaihtelevia hopeapilviä ihmetteli itsekseen "kuinka ihmiset, jotka menivät taivaasen, pääsivät noin korkealle."

Hän oli oppinut laulamaan:

    "Tuolla puolen pilvien
    Taivas ompi suloinen,
    Jossa lapsi kuoltuaan
    Asua saapi ainiaan."

Ja väliin hän pilvien hajotessa koetti tarkkaan taivasta katsella, ikäänkuin hän olisi luullut mahdolliseksi saada vilahdukselta nähdä äitiään tai pikku veikkoaan.

"Mene noutamaan minulle kortteli viinaa kapakasta", sanoi Maggy hänelle muutamana aamuna, kun hän seisoi ikkunassa pilviä tähystelemässä. Oli satanut monta päivää perätysten; sade oli lyönyt ikkunaa vasten, ja vettä oli tunkenut sisään seinistä, niin että Aliisan pieni vuode oli vallan märkä; siitä syystä tyttö oli vilustunut ja oli kuumeessa ja alla päin. Mutta aurinko taas pilkisti esiin, ja iloisia ääniä kuului kadulta, johon iloisesti visertämällä vastasi kaksi varpusta, jotka syystä tai toisesta olivat asettuneet elämään savun ja savupiippujen kesken. Maggykin puuhaili huoneessa siivoten ja astioita järjestäen. Aliisa yksin oli surullinen ja miettiväinen.

"Mutta ehkä kapakassa on joku poliisi; heitä on usein ovella, valmiina ottamaan kiinni juopuneita, jotka tappelevat, ja minä pelkään että ottavat minut", sanoi Aliisa vastaukseksi Maggyn käskyyn.

"Eivät he sinuun kajoo, joskin heitä on siellä", sanoi Maggy.

"Mutta en minä uskalla mennä."

"Sinun on pakko mennä, sinä et saa pelätä. Minä sanoin heille että sinä olet kiltti tyttö nyt, ja siksi he eivät sinuun kajoo. No, lähde nyt!"

Aliisaa ei näyttänyt tämä vakuutus oikein tyydyttävän, mutta hän kuitenkin lähti. Ovella hän varovaisesti katseli kadulle olisiko joku poliisi näkyvissä, mutta ei ketään sellaista ollut lähellä ja hän päätti juosta minkä jalat kantoivat kapakalle; mutta vähän matkaa juostuansa hän kiireissään kompastui vanhaan tynnyrin-vanteesen, tai muuhun sentapaiseen, joka sattui hänen tiellensä, lankesi suulleen, ja särki pullon sekä loukkasi käsivartensa pahasti. Hirveästi peläten että poliisi oli hänen kintereissään nousi hän, ja juuri samassa hän näki isänsä tulevan katua myöten –ihan selvänä.

"Mitäs, onko tämä oma tyttöseni?" huudahti hän, rientäen Aliisan luo, ja hän sitoi nenäliinansa tämän verta vuotavan käsivarren ympärille. Tyttö ensin näytti pelkäävän, mutta pian hän huomasi että ei ollut mitään pelkäämisen syytä.

"Älä pelkää, lapsi kulta", sanoi isä, ja koetti häntä rauhoittaa, sillä hän vapisi ja itki ääneen. "Mitä sinä olet tehnyt? Mihin sinä olet menossa?" jatkoi isä, ottaen häntä syliinsä ja suudellen häntä hellästi.

"Minun piti mennä Maggylle viinaa ostamaan. Älkää antako hänen lyödä minua siitä että minä pullon särin, ettehän anna?" pyysi hän silmiään pyyhkien ja koettaen rauhoittua.

"En anna, en; kyllä siitä huolta pidän että hän ei sinua saa lyödä."

Tytön huoli haihtui pian – ystävällinen kohtelu oli saattanut hänen unohtamaan vaivansa ja huolensa.

"Te rakastatte minua kun olette selvänä, ettekö rakasta?" sanoi hän suudelleen isää kerta toisensa perään.

"Kyllä, minä rakastan sinua, pieni armas lapseni", ja syvä huokaus pääsi isän rinnasta.

"Ja minä rakastan sinua. Ehkä sinä et juokaan tänään?" sanoi hän katsellen tutkivasti isää silmiin.

Tämä huokasi; vaan nyt he saapuivat kotiin, ja Aliisa tahtoi antaa isälle "satakaksikymmentä suukkosta"; hän kietoi käsivartensa isän kaulan ympärille, jotta tämä oli vähällä tukehtua, ja suuteli häntä voimiensa takaa koko matkan heidän rappusia ylös noustessaan kunnes hän oli varma siitä että nuo "satakaksikymmentä suukkosta" oli annettu. Nyt hän alkoi tuumailla mitä Maggy hänen onnettomuudestaan arvelisi, ja tokko tämä häntä rankaisisi isän pois mentyä. Maggy joutui vallan hämilleen nähdessään Aliisan isän sylissä, ei sentähden ett'ei hän ollut sellaista ennen nähnyt, sillä isä oli aina hyvä ja hellä, kuten sanottiin, kun hän ei ollut humalassa, vaan sentähden että isä ei moneen aikaan ollut selvällä päällä ollut, ja Maggy ei ollut tarvinnut pelätä että hänen pienet petoksensa tulisi ilmi. Hänellä oli ollut monta hyvää tilaisuutta tyhjentää Robertin taskuja, ja ottaa niistä niin paljon rahaa kuin niissä kulloinkin oli – ja usein niissä oli melkoisia summia – sillä mies oli tavalla tai toisella hankkinut itselleen työtä, vaikka hänellä paha kyllä oli yksi ainoa päämäärä silmällä – saada rahaa viinaan. Maggy sattui olemaan pahalla päällä tällä hetkellä, ja hän suuttui vielä enemmän, kun hän kuuli että Aliisa oli isälleen kertonut mihin hän oli menossa; sillä Maggy oli kieltänyt Aliisaa sanomasta isälleen että hän kävi Princen kapakassa. Robert Fearne ja Prince olivat riitautuneet syystä että jälkimmäinen oli Fearnelta ottanut kahden killingin rahan yhden killingin asemesta, minkä erehdyksen jälkimmäinen kyllä huomasi vaikka olikin juovuksissa. Prince ei suostunut antamaan sitä takaisin, ja tappelu syntyi; mutta Prince oli väkevämpi, ja Fearne harmistuneena ja nöyrtyneenä uhkasi vasta kostaa tästä.

Aliisan isä ei puhunut paljon mitään Maggylle kun hän tuli sisään; kenties arveli hän että suurin syy oli hänessä itsessä. Hän pyysi vettä ja alkoi hautoa Aliisan haavoitettua käsivartta ja sitoi sitten huolellisesti kääreen siihen.

"Miksi sinun kätesi vapisee noin, isä?" kysyi Aliisa, kun isä päätti työnsä.

Isä ei vastannut mitään. Hän kyllä tiesi vallan hyvin mikä oli syynä siihen – se oli väkijuomat, ja kuitenkin hän tälläkin hetkellä sitä himosi. Voi, nuoret ystäväni, juomarien tila on varsin kauhistavainen; te luulette ehkä että he helposti voivat siitä tavasta luopua, mutta te ette tiedä mitä heidän on kestäminen ennenkuin ovat niin pitkälle päässeet; te ette tiedä mimmoinen hirveä himo se on. Eräs kääntynyt juomari sanoi kerran tästä asiasta puhuessaan: "Onko teidän koskaan ollut jano?" "On." "Niin jano että olette halunnut vesitippaa ennen kaikkea maailmassa?" "Kylläpä luulen joskus olleeni sellaisessa tilassa." "Hyvä", sanoi hän, "joka on kovaa janoa kärsinyt, hän ehkä voi käsittää mimmoinen viinan-himo on; pankaa se mieleenne, että jok'ainoa viinan tilkka, sen sijaan että se sammuttaisi tämän polttavan janon, tekee sen kahta kauheammaksi, niin voitte saada käsityksen juomarin kurjasta tilasta." Niin, olkaa vakutetut siitä, että nälkä ja jano, olkoot ne kuinka kovat tahansa, eivät ole vaikeampia kestää kuin juomari raukan kauhea himo.

Mutta minun on palaaminen kertomukseeni. Voitteko uskoa että Robert Fearne samana iltana tuli kotiin kuin hullu mies? – että hän sieppasi onnettoman pikku Aliisan vuoteelta ja viskasi häntä toiselta puolen huonetta toiseen tavalla, jommoisella toivon ett'ette kissaakaan viskaisi; ja tyttö parka, joka oli vallan kauhistuneena pelosta, lensi toiselta puolen huonetta toiseen, kunnes eräs naapuri, joka kuuli hänen huutonsa, tuli apuun ja vei hänen toiseen huoneesen, peläten että isä häntä vallan tärvelisi hurjuudessaan? Niin se kuitenkin oli. Minä olen usein nähnyt sen pienen tytön, jonka Aliisaksi nimitän, ja hänellä oli tavallisesti mustelmia päässä ja hartioissa, ikäänkuin joku kovalla kädellä olisi häneen tarttunut ja lyönyt häntä pahanpäiväisesti. Ensi kerralla, kun hänet näin, juoksi hän katua pitkin, ja minä sanoin eräälle vanhalle vaimolle, joka seisoi ovensa edustalla ja jota olin käynyt tapaamassa: "Kuinka kaunis lapsi tuo on!" Lähellä seisova vaimo sanoi siihen: "Niinhän se on, lapsi raukka; mutta hän saapi useammin selkäänsä kuin hän saa ruokaa." Minä en tähän mitään vastannut; mutta kun lapsi tuli takaisin, huomasin että hänellä oli syvä haava leu'assa, ja kun kysyin miten hän oli leukaansa loukannut, vastasi hän: "Isä sen on tehnyt; hän heitti osterinkuoren minun päälleni."

Seuraavana päivänä Robert kuitenkin taas oli selvänä, ja korjaili muutamaa purjetta; sillä hän osasi tehdä mitä tahansa, kun oli rahan tarpeessa. Hänen työskennellessään koputettiin ovea, ja kun Maggy avasi, astui vieras sisään, joka näytti hieman herrasmaiselta. Robert tunsi hänen heti; se oli hänen vaimo-vainajansa veli, herra Alfred Bennett, joka oli haavalääkärinä ja asui S:t John Woodin tienoilla.

Hän ei ollut ensinkään välittänyt sisarestaan siitä asti kuin tämä meni naimisiin Robert Fearnen kanssa, eikä tietänyt hänen kuolemastaan ennenkuin vasta sen jälkeen kuin hän oli haudattu. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä missä he asuivat, eikä hän milloinkaan ollut heidän lapsiaan nähnyt, ei edes tiennyt että niitä oli olemassa, ennenkuin hän sattumalta muutamalta tuttavalta kuuli että poika oli kuollut. Kun hän samalta henkilöltä sai kuulla että oli pieni tyttö elossa, heltyi hänen sydämmensä. Häneltä itseltään oli hiljattain kuollut ainoa tytär, joka oli ollut Aliisan ikäinen, ja hän sanoi vaimolleen että hän oli tuumannut ottaa sisarensa tyttö heille ja kasvattaa häntä yhdessä heidän omien lastensa kanssa. Rouva Bennettin mielestä se oli varsin hyvä tuuma, ja päätettiin heti panna se toteen. Herra Bennett tuli nyt lankonsa luo pyytämään tyttöä kasvatikseen.

Kun Robert hänet näki, kävi hän ensin tulipunaiseksi, mutta kalpeni heti ja loi odottamattomaan vieraasen ylpeän ja uhkaavan katseen.

"Mikäs nyt tämmöisen kunnian tälle talolle tuottaa?" kysyi hän äänellä, joka saattoi vieraan hämille, jotta hän ei heti kyennyt vastaamaan.

"No, taivaan tekijä"! jatkoi Fearne, "nyt muistuu mieleeni; niin, sinä tulet arvattavasti pyytämään apua jotakin hyväntekeväisyys-laitosta varten – uutta kirkkoa varten tai jotain siihen suuntaan?"

Herra Bennett katseli ympärilleen olisiko istumapaikkaa missä, sillä hän oli väsynyt. "Ei", sanoi hän, "asiani ei ole juuri sitä laatua; minä tulin katsomaan sinun pientä tyttöäsi; olen kuullut että sinulla on pieni tyttö."

"Mistä ihmeestä olet sen tiedon saanut? Niin, onhan minulla tyttö. Aliisa", sanoi hän, "tule tänne! Tämä on enosi."

"Mikä eno on?" kysyi tyttö viattomasti, tullen isänsä luo.

"Tämä on siis Fannyn tyttö!" sanoi vieras katsellen likaista pientä tyttö parkaa.

"Niin on, ja kaunis lapsi se on, jos vaan häntä likemmältä katselet; hän on vaan pesemisen puutteessa", sanoi isä, ja siirsi kädellään takkuisen tummanruskean tukan tytön silmistä, jotta kasvot paremmin esiintyisivät.

"Niin, minä näen että se on Fannyn lapsi, samat silmät, sama otsa, suu, kaikki", sanoi vieras huoaten. "Antaisitko hänet meille? Vaimoni on hyväluontoinen. Meillä hänellä olisi yhtä hyvä kuin sinun luonasi, uskallanpa sanoa – ehkä parempikin. Mitä siihen sanot?"

Robert ei virkannut mitään. Hänen sydäntään vihlasi. Mitä? Eikö hän tahtonut erota Aliisasta, jota hän oli niin julmasti pidellyt, ja eikö hän soisi tytön mennä sinne, missä hän saisi hyvän hoidon ja kasvatuksen? Ei, ei se sitä ollut; syy oli se että tyttö oli hänen ainoa ilonsa, hänen rakkautensa, ainoa rakkaus mikä hänellä oli maan päällä, ja pienen lapsen rakkaus on erinomaisen suloinen. Tyttö oli ainoa tähti hänen kolkolla tiellään; ja hänestä tuntui että jos tämä tähti häneltä riistettäisiin, hänen kohtalonsa olisi kahta kamalampi kuin ennen. Mutta hän ajatteli tytön tulevaisuutta, ja hän teki päätöksensä. Hän piti itsensä jo menneenä kaluna, mutta pikku Aliisan kohtalo suretti ja huolestutti häntä.

"Mitä sinä asiasta arvelet?" kysyi uudelleen herra Bennett, kotvasen vaitiolon jälkeen.

"Tietysti minä en pane vastaan – minä en toivo että hän minua seuraa sillä tiellä, jota minä kuljen."

"Hyvä, Martha tulee siis huomenna häntä hakemaan; minä lähetän vaunut; Martha tuo vaatteita myös pienelle alastomalle raukalle, ja ehkä te", sanoi hän kääntyen Maggyyn, "olette hyvä ja pesette häntä hiukkasen."

"Enpä luule että taloudenhoitajani semmoiseen pystyy, mutta kyllä minä hankin jonkun joka pientä neekeriämme puhdistaa", sanoi Robert.

"Noh, eihän tuo niin kovin tärkeätä ole" sanoi herra Bennett; ja sitten hän katsoi suoraan Robertia silmiin ja jatkoi: "Eläimet metsässä, ilman linnut, jopa sudet ja ketutkin ruokkivat ja suojelevat pentujaan; juomari yksistään laiminlyö velvollisuutensa lapsiaan kohtaan."

Robert oli koko ajan työskennellyt purjeen paikkaamisessa; mutta nyt hän viskasi työn syrjään, ja loi vakavan katseen herra Bennettiin. "Onpas tuokin puhetta!" sanoi hän. "Minä olin kerran kunnon nuorukainen, ja minulla oli enemmän toivon aihetta ja olin lahjakkaampi kuin sinä, sen kyllä tiedät; minä olin samalla luokalla koulussa kuin sinä, istuimmepa samalla penkilläkin. Tyhmä olin kun seurasin sinun neuvojasi silloin. Kuka houkutteli minua juomaan ensi kertaa elämässäni? Alfred Bennett. Kuka ivasi minua, kun tuumasin raittiusmieheksi ruveta, ja teki minut pilan esineeksi kumppanien kesken, väittäen että hän ei vesipoikien seuraa rakasta, olkoonpa vaikka hänen oma isänsä vesipoika? Alfred Bennett. Ja sitten kun minusta tuli juomari, kuka käänsi selkänsä väärälle tielle joutuneelle toverille ja omalle sisarelleen, syystä että tämä toivoi minusta vielä kalua syntyvän, eikä tahtonut purkaa kihlaustamme? Alfred Bennett. Ja nyt sinä tulet minulle luonnonhistoriallista luentoa pitämään – susista ja ketuista ja linnuista, jotta minä esiintyisin pahimpana petona, niinkuin en itse sitä tietäisi olevani. Tietysti olen huonompi kuin kukaan, pahempi petojakin, sen tiedän vallan hyvin; mutta älä unohda sitä, että sinä olet osaksi syypää siihen että olen näin suureen kurjuuteen joutunut."

Herra Bennettin kasvot lensivät tulipunaisiksi Robertin puhuessa. "Minä en ole tullut riitelemään sinun kanssasi, Robert", vastasi hän vitkallisesti. "Minä, minulla oli ainoastaan yksi asia – se on nyt toimitettu."

"Ennenkuin menet", sanoi Robert, ottamatta varteen herra Bennettin huomautuksen, "niin tahtoisin pyytää sinua ett'et vastedes vaikutusvaltaasi käyttäisi sellaisten suhteen, jotka eivät erittäin väkeviä rakasta, houkuttelemalla heitä juomaan. Älä riistä mieheltä hänen inhimielisyytensä, älä houkuttele häntä sellaiselle tielle, missä hän helposti menettää sen, mutta jos sen teet, niin mene paremmin hänen luokseen ja kerro hänelle susista ja ketuista ja kaikesta tuosta – mikä ei ole miellyttävää."

Herra Bennett ei tiennyt mitä vastata, ja siksi hän ei puhunut mitään.

"Olen monta kertaa ajatellut", jatkoi Robert, vetäen suunsa hymyyn, "että te herrasmiehet, jotka voitte heretä juomasta kuin olette puoleksi hutikassa, olette yhtä huonot kuin me. Me turmelemme itsiämme – te saatatte muita turmioon. Sinä panet satimen raittiin nuorukaisen tielle, joka kenties ei kykene sitä karttamaan niin hyvin kuin sinä. Sinä olet samallainen kuin käärme Edenin puutarhassa, ja kun minä tulen 'tiliä tekemään', niinkuin minulle kirjoitit hyvästijättökirjeessäsi, niin kenties tulen sanomaan: 'Käärme petti minun, ja minä join;' ja kukaties sinulle silloin sanotaan: 'Koska sen teit!'"

"Voi, Robert, kuinka tuhmasti sinä puhut! Sinä luulet voivasi sinun rikoksiasi minun oveni eteen laskea, mutta ei se käy laatuun. Minun neuvoni on, että kerrassaan jätät juomisen pois; voit ehkä vielä parempiin oloihin päästä."

"Noh, hyvä, minä noudatan sinun neuvoasi", sanoi Robert. "Minä heitän juomisen kokonaan; minä rupean ehdottomaksi raittiusmieheksi, jos sinäkin rupeat."

"En minä ehdottomaksi raittiusmieheksi rupea", sanoi herra Bennett päättävästi.

"No, tietysti et rupea; tiesinhän minä ett'et rupeaisi, ilman en olisi sitä sanonutkaan, sillä minä en aijo juomisesta luopua – nyt on liian myöhäistä koettaa. Nuoruudessa, lapsuudessa se on tehtävä. Raittiusmiehet ovat oikean keinon keksineet kun kehoittavat lapsia raittiina pysymään. Alfred, minä soisin että Aliisa ei milloinkaan siilien kajoisi."

"Jos sinä et lakkaa juomasta, niin joudut hunningolle; mutta mitä varten minä sinun lääkettäsi käyttäisin? Ehdoton raittius on sinun ainoa pelastuksesi. Minussa ei ole sama tauti kuin sinussa, enkä aijo käyttää sinua varten määrättyjä lääkkeitä. Terveet eivät tarvitse lääkäriä, vaan sairaat."

"Sinussako ei ole sama tauti kuin minussa!" sanoi Robert ivallisesti. "Sinä kai tarkoitat että et kylläksi väkeviä rakasta, eikö niin?"

"Niin oli tarkoitukseni."

"Etkä kuitenkaan luovu juomisesta pelastaaksesi minua ruumiillisesti ja henkisesti! Älä kehu, sinussa on sama tauti."

"Voit ruveta vesipojaksi, jos tahdot; sinulla ei olisi mitään hyötyä siitä että minä siksi rupeaisin. Mutta tämmöinen puhe on pelkkää suun pieksemistä", sanoi Mr Bennett, tarttuen hattuunsa ja kääntyen Aliisaan.

"Anna kättä enollesi", sanoi hän, ojentaen kätensä tytölle.

Aliisa meni lähemmäksi enoaan ja ojensi vasemman kätensä.

"Toinen käsi."

Aliisa ojensi oikean käden.

"Nyt sinä tulet minun luokseni asumaan ja saat leikkiä minun pienten poikieni kanssa. Sinä tahdot olla kiltti tyttö, eikö niin?"

"Tahdon; ja tuleeko isä mukaan, ja Maggy?"

"Eivät tule; mutta voit sinä ilman heitä tulla, vai mitä arvelet?"

Aliisa näytti epäilevän.

"Hyvästi nyt, Robert", sanoi hän, ojentaen langolleen kätensä ja sääliväisesti häntä katsellen.

"Hyvästi, Alfred; mutta olin vähällä unohtaa Fannyn terveiset. Hän pyysi minun sanomaan sinulle, jos sattuisin sinua näkemään vielä, että hän oli antanut sinulle anteeksi ja hän lähetti sinulle rakkaat terveiset."

Herra Bennett ei mitään vastannut, vaan kääntyi selin Robertiin, kyyneleitään kätkeäkseen – ja lähti. Olivatko ne katumuksen kyyneleet?

Moniaita minuutteja myöhemmin Robert, joka oli istunut kuin lumottuna paikallaan koko ajan, nousi, pani purjeen kokoon, otti hattunsa ja hankki uloslähtöä. "Ettekö lopeta työtänne?" sanoi Maggy; "minä luulin sillä olevan kiire."

"En lopeta sitä", sanoi Robert, ottaen Aliisan syliinsä ja suudellen häntä monta kertaa hellästi. "Hyvästi, pieni kultaseni", sanoi hän ja ryntäsi huoneesta.

"Nyt ei ole muu edessä kun panna jotakin pantiksi", sanoi Maggy, joka oli toivonut saavansa Robertilta rahaa jahka tämä olisi purjeen korjannut, sillä talossa ei ollut minkäänlaista suuhun pantavaa. "Nyt hän ei pariin päivään silmiään näytä, sen minä takaan, ja mistä nyt on ruokaa saatava, sen Herra tiesi." Ja Maggy kokoili vanhoja kenkiä ja muita vaatteita, joita eräs hyvä rouva oli Aliisalle antanut, ja lähti mytty kädessä ulos – pantti-lainakonttooriin tietysti – ja Aliisa jäi yksin kotiin. Hän ei ollut edellisenä yönä nukkunut juuri ollenkaan, isä kun oli ollut niin hurja ja pitänyt niin kauheata elämää; siksi hän vähän aikaa istuttuaan ja mietittyään mitä oli tapahtunut ja ihmetellen mitä se mahtoi merkitä, alkoi käydä uniseksi. Hän haukotti, ja ojensi itsensä, ja pani sitten pitkäkseen pienelle vuoteelleen viimeisen kerran, ja vaipui pian sikiään uneen.

Maggy palasi viinapullo ja leipä muassaan, jotka hän asetti uunin yläpuolella olevalle hyllylle, ja sitten hän sytytti piippunsa. Mutta tavalla tai toisella hänen vaatteensa syttyivät tuleen. Hän sammutti ne leveällä kämmenellään. Hän olisi voinut palaa kuoliaaksi, jos hän ei heti olisi huomannut vaaraa ja sammuttanut tulen. Sitten hän istui tuolilleen vallan tyynenä kun ainakin; ja sinne hän jäi istumaan palaneet vaatteet yllään, ja vasta kun viimeinen viinatilkka oli juotu ja viimeinen tupakan hiukkanen poltettu, laskeutui hän kohmeloisena ja väsyneenä levolle. Hänen unensa oli levoton ja hän näki kauheita unia; rumannäköisiä haahmoja liiteli hänen ympärillään, ja kaiken yötä hän jupisi ja houraili unessa. Sellainen on juomarin uni!

NELJÄS LUKU.

Me olemme nyt seuranneet pikku Aliisaa useissa elämänvaiheissa ja kohtauksissa, jotka ovat aivan tavallisia juomarin perheessä, ja jommoisia miltei jokapäivä tapahtuu melkein ulkopuolella meidän oviamme. Nyt tulemme näkemään häntä vallan toisellaisissa oloissa. Kun hän heräsi seuraavana aamuna, hämmästyi hän hiukan nähdessään sievästi puetun vanhanpuoleinen vaimon istuvan hänen vuoteensa vieressä, ja hän joutui vielä enemmän hämille kun vieras kumartui hänen luokseen ja suuteli häntä hellästi. Martha Norris, tämä oli vieraan nimi, oli hoitanut Aliisan äitiä tämän lapsuudessa, ja oli rakastanut häntä kuin omaa lastaan; ja kun tämä kasvoi suureksi, jäi hän kuitenkin perheesen. Hän oli kovin pahoillaan kun Aliisan äiti meni naimisiin Robert Fearnen kanssa, sillä tiedettiin että hän joi – vaikka hän muuten oli tunnettu luonteensa puolesta kunnon mieheksi ja hänen käytöksestään ei voinut mitään pahaa sanoa. Martha ei milloinkaan aavistanut minkälaiseen kurjuuteen Fanny parka miehensä kautta oli joutunut; häntä oli kielletty pitämästä minkäänlaista yhteyttä hänen kanssaan; mutta jos hän olisi tietänyt missä he asuivat, niin hän varmaankin olisi käynyt heidän luonaan, kiellosta huolimatta. Kun hän näki Aliisan, heräsi hänessä tuo entinen rakkaus äitiä kohtaan. Hän otti tuon vielä unen horroksissa olevan pienen olennon syliinsä, huolimatta siitä että hän oli kovin likainen, ja suuteli häntä kerta toisensa perästä. Maggy oli vallan pois suunniltaan levottomuudesta; hän ajatteli aivan oikein, että kun Aliisa joutuu kotoa pois, niin Robert ei enää häntä tarvitse; ja hän kammoksui kauheasti köyhäinhuonetta, ja kuitenkaan hänellä ei muuta neuvoa ollut kuin sinne joutuminen. Maggy raukka, kovin hänen tilansa oli sääliä herättävä. Olihan tuo jo surkeata että hän väkeviä rakasti; mutta siitä huolimatta hän olisi voinut hyvissä oloissa elää, sillä eräs etäinen sukulainen oli aikonut hänelle testamentissa määrätä pienen omaisuuden, mutta kun hän kuuli Maggyn muutenkin huonosti elävän, niin hän teki erään uskollisen vanhan palvelijan perillisekseen.

"Onko sinun nälkä, lapsi kulta?" kysyi Martha Aliisalta.

"On, minun on hyvin nälkä", oli vastaus.

Martha alkoi puuhata aamiaista tytölle. Hän kaatoi maitoa tuoppiin ja pani maitoon hyvää leipää lisäksi, ja oli milt'ei ihmeissään kun näki miten ahnaasti lapsi parka söi.

"No totta tosiaankaan en eläissäni ole nähnyt lapsen noin ahmivan", sanoi Maggy, omaa aamiaistaan mutustaen; "en ymmärrä mistä se tuollaisia tapoja on oppinut; sille kelpaa mitä ikinä syötävän tapaista on, niin ahnas se on."

Martha ei ollut kuulevinaan tätä puhetta, hymyili vaan ystävällisesti Aliisalle, ja Aliisa hymyili hänelle takaisin, ja rohkeni vielä pyytää voileipää, kun oli leivän ja maidon syönyt; Martha antoi hänelle sitä ja alkoi sitten puuhata pesuvettä ja muuta Aliisan pesemistä varten. Mistä hän kaikkia tarpeita tähän sai, sitä ei Maggy voinut käsittää; ja tyttö itse näytti kummeksivan sitä yhtä paljon. Marthalla oli siis muassaan tavaroita, joita molemmat nyt alkoivat likemmin tarkastella.

"Toivon että kiltisti annat pestä", sanoi Martha, kun kaikki varustukset oli tehty ja Aliisa oli aamiaisensa lopettanut.

"Hän huutaa kuin mikähän riiviö", sanoi Maggy; "minä annan hänen itse pestä; parasta on opettaa heitä omin neuvoin toimeen tulemaan."

Aliisa oli kuitenkin aivan kiltti; hän ei kiukkuillut, vaikka Martha oli hyvin perinpohjainen työssään: ja toden perään kärsivällisyyttä kysyikin kestää kaikkea pesemistä, kuivaamista ja varpaiden-kynsien leikkaamista (hänen sormikyntensä eivät leikkauksen tarpeessa olleet, sillä minun täytyy kertoa että hänellä oli paha kyllä tapana pureskella kynsiänsä) y.m. Mutta kaikista pahin oli kuitenkin kestää tuota jotenkin kovakouraista päänharjaamista. Tyttö parka kysyi jo varsin nöyrästi pariin kertaan joko Martha oli valmis työssään, ja selitti että hänen "tukkansa oli aivan kuiva", tai ehdotti että hän itse saisi sitä kuivata. Maggy näytti olevan vallan kyllästynyt koko puuhaan ja kääntyi selin heihin; kun oltiin päästy pesemisestä, hän töin tuskin viitsi antaa heille alusvaatteet, jotka riippuivat tulen ääressä, ja oli vähällä heittää ne vesikalhoon; sen jälkeen Martha tietysti ei enää pyytänyt häneltä apua, vaan koetti omin neuvoin toimeen tulla.

Kun puhdistus oli tehty, tuskin kukaan, joka ennen oli Aliisaa nähnyt, olisi häntä tuntenut, niin vallan toisen-näköinen hän oli. Hän oli hyvin ihastuksissaan kun Martha pani puhtaat valkoiset sukat sekä kengät hänen jalkaansa, ja malttoi tuskin mieltänsä kunnes sai kaikki sievät vaatteensa ylleen. Lapsi raukka, hän ei tiennyt mitkä vaatekappaleet olivat ensin päälle pantavat, mitkä viimeksi, niin tottumaton hän oli kunnollisiin vaatteihin.

Vihdoin viimein hän oli ihkasen valmiina, puettuna pienen serkku vainajansa vaatteihin, joka oli ollut hänen ikäisensä kuollessaan.

"Kauniit sulat tekevät linnun kauniiksi", sanoi Maggy, katsellen Aliisassa tapahtunutta muutosta; ja hän jupisi jotakin itsekseen että kyllä "tuo pian hienoine hetaleineen rypee katurännissä, jos ei häntä silmällä pidetä, ihan turhaa on yrittääkään pitää tuollaista porsasta puhtaana."

Aliisa ei Maggyn jupinasta ollut millänsäkään; hän vaan käveli edes takaisin katalassa huoneessa, katsellen kenkiään ja koettaen saada niitä narisemaan niin kovasti kuin suinkin.

"Onko tuo minun hattuni?" huudahti hän iloisesti, kun hän näki Marthan ottavan korista hatun, jossa oli valkoinen sulka.

"On se sinun", sanoi Martha. "Pienellä serkullasi oli se yllä vaan yhden ainoan kerran ennenkuin hän kuoli; hän oli kiltti tyttö, ja minä toivon että sinusta tulee hänen kaltaisensa."

"Onko hän mennyt taivaasen?"

"On; ja kaikki hyvät lapset menevät sinne kun kuolevat."

"Niin, ja minun äitini on siellä, ja pikku veikkoni; hän tapaa heidät siellä."

"Olenko minä nyt hieno neiti?" kysyi Aliisa, äkkiä ryhtyen toiseen aineeseen, kun Martha sitoi hatun hänen päähänsä.

"Et ole. Hienot vaatteet eivät te'e ihmistä hienoksi; sen tekee hyvä käytös."

"Sepä kummaa."

"Tule nyt tänne", sanoo Martha, kun Aliisa taas juoksi hänen luotaan; minä panen hansikkaat käteesi, ja sitten meidän täytyy lähteä."

"Mihin me menemme?"

"Me menemme St. Johnin Woodiin, jossa enosi ja tätisi asuvat; sinä tulet asumaan heidän luonaan. Sinulla on siellä serkkujakin, Walter ja Frid ja pikku Edward, joiden kanssa voit leikkiä."

"Ja te asutte myöskin siellä, niinkö?" kysyi Aliisa, joka vähän pelkäsi tulla niin monen vieraan ihmisen kanssa yhteyteen ja joka jo oli Marthaan mieltynyt.

"Kyllä, minä tulen asumaan siellä myös."

"Se on hauskaa", sanoi Aliisa.

Hansikkaiden paneminen lasten käteen on tavallisesti hankalaa ja hidasta työtä. Jokainen tietää että etusormi aina pyrkii peukalon mukaan, tai on kahta sormea vaikea saada eroitetuksi toisistaan. Kesti kotvasen aikaa ennenkuin Aliisan sormet saatiin kukin oikeaan paikkaansa, mutta tämä vaikea toimi onnistui kuitenkin vihdoin viimein, ja hän oli valmis. Aliisa käskettiin pysymään alallaan sillä aikaa kuin Martha varustautui matkaa varten; ja todella hänen valkoinen palttoonsa olisi vallan tärveltynyt, jos hän olisi istunut jollekin tuolille, sillä hänen oma pieni tuolinsa oli likainen sekin. Aliisa näytti ymmärtävän miksi häntä oli käsketty seisomaan, ja hän seisoi liikkumattomana kuin kuvapatsas, jotta hän ei vaatteitaan likaisi.

"Nyt sanon teille hyvästi", sanoi Martha lähestyen Maggya ja ojentaen hänelle kätensä, valmiina lähtöön. "Aliisa", jatkoi hän, "sano nyt hoitajallesi hyvästi."

Se oli kolkko hyvästijättö; toinen ei tiennyt mitä toiselle sanoa. Aliisa sanoi nopeasti: "Hyvästi", ja näytti hartaasti toivovan poislähtöä; mutta Martha piti hetken aikaa Maggyn kädestä kiinni.

"Meillä molemmilla ei enää ole pitkää elonaikaa jäljellä", sanoi hän vihdoin; "ajatteletteko te koskaan sitä, joka tulee tämän jälkeen?" Maggy ei ymmärtänyt mitä näillä sanoilla tarkoitettiin ja hän loi puhujaan kysyvän katseen.

"Ajatteletteko koskaan mihin teidän sielunne joutuu kuoleman jälkeen?" sanoi Martha, toivoen että häntä nyt ymmärrettäisiin.

"Kyllä", sanoi Maggy, "minä luulen että me – minä luulen että minä joudun kadotukseen; mutta se on Kaikkivaltiaan kädessä. Eihän sitä kannata huolehtia, – kun se on niin sallittu, niin ei sille mitä voi."

"Ei", sanoi Martha, "ei tässä sallimuksesta kysymys ole. Jos me kadumme syntejämme ja luovumme pahuudesta, niin emme joudu kadotukseen; mutta jos me edelleen jatkamme syntistä elämää, emmekä milloinkaan ajattele sielumme tilaa, niin meillä ei mitään toivoa ole."

Maggya tämä asia ei yhtään näyttänyt miellyttävän, ja hän nykäsi kätensä irti milt'ei vihaisesti.

"Hyvästi, minä toivon teille kaikkea hyvää", sanoi Martha huokaen; sitten hän tarttui Aliisan käteen ja lähti.

"Varo ett'et likaa vaatteitasi", sanoi Martha lempeästi, kun Aliisa juoksi pimeitä ja likaisia portaita alas. "Odotas, minä kannan sinua", ja hän otti lapsen syliinsä, ja parin minuutin kuluttua he ajoivat pois vaunuissa. Juuri Orchard-kadun käänteessä Aliisa näki isänsä, jota kaksi poliisia talutti. Hän peljästyi kovin, ja alkoi itkeä; mutta Martha lohdutti häntä vakuuttamalla että poliisit eivät te'e isälle pahaa, ja sai hänet vihdoin asettumaan. Martha kertoi vielä että Aliisan isä oli nauranut, joka olikin totta, ja joka hiukan lohdutti tyttöä, sillä hän rakasti todella isäänsä, vaikka tämä usein oli häntä pahoin pidellyt.

Tyttö oli vähän alakuloinen koko loppumatkan, vaikka Martha koetti huvitella häntä näyttämällä hänelle kauniita puoteja, ja kaikkea muuta minkä hän luuli voivan häntä huvittaa. Vihdoin he pysähtyivät sen talon edustalle, joka tuli vastaisuudessa olemaan Aliisan kotina, ajuri avasi vaunujenoven ja he astuivat vaunuista. Ensimmäisen minkä Aliisa näki, oli pieni lapsi, joka istui hoitajansa sylissä auki olevassa ikkunassa; lapsi huusi iloisesti, vaan luulen että tämä huuto ei ollut mikään tervehdys uudelle tulokkaalle, vaan se tarkoitti hevosta, johon lapsi oli hyvin mieltynyt, sillä kun hevonen ja vaunut poistuivat, kävi pienokainen paikalla totiseksi.

Aliisa kiiruhti rappusia ylös; hän ihastui suuresti nähdessään tuon pienen vaavan; mutta hän äkkiä pysähtyi, kun oven edustalla äkkäsi kaksi kivistä jalopeuraa.

"Purevatko ne? Ei, eihän ne olekaan eläviä, näemmä", sanoi hän, mutta kulki kuitenkin varovaisesti jalopeurain ohi pitäen Marthan kädestä kiinni.

Martha soitti kelloa, ja heti avattiin ovi ja he astuivat sisään. Martha kuuli ääniä arkihuoneessa, ja hän vei Aliisan lastenkammariin, jossa pieni lapsi oli, joka juuri oli satuttanut itsensä ja huusi täyttä kurkkua; melua lisäsi vielä hoitaja, joka kalisti suurta leikkikalulaatikkoa lapsen korvan kohdalla.

"Hän kolautti päänsä vasten –" ja hoitaja keskeytti puhettaan katsellakseen "Aliisa serkkua". Lapsikin herkesi huutamasta, ja kurotti kysyväisesti kaulaansa, ikäänkuin kysyen: "Kuka sinä olet?" ja poskilla kiilsi vielä suuria kyyneliä.

Martha otti taskustaan omenan ja antoi lapselle, suuteli sitä samalla hellästi ja pyyhki kyyneleet sen kasvoista. Lapsi tarttui innolla omenaan, ja näytti olevan aikeissa pistää se kokonaisena suuhunsa, jos mahdollista; mutta se ei ollutkaan mahdollista, ja Aliisa nauroi ääneen pienokaisen tempuille; tämä puolestaan pudotti omenan ja näytti ihmetellen kysyvän: "Miksi minulle naurat?" – ainakin Aliisa sen niin selitti. Martha riisui Aliisalta hatun ja palttoon, ja lupasi tytön hartaasta pyynnöstä että hän saisi pitää pienen pojan sylissään "vaan minuutin ajan"; mutta tämä pörrytti hänen tukkaansa, nipisti häntä poskeen, repi palasen hänen hameestaan ja vihdoin solui hänen sylistään laattialle, jossa makasi potkien ja huutaen ilossaan, mikä hyvin hoitajaa huvitti; mutta Aliisa parka oli vallan hämillään ja pahoillaan tästä, eikä uskaltanut pitkään aikaan ottaa poikaa syliinsä.

"Minun pikku veikkoni ei koskaan noin tehnyt", sanoi tyttö peloissaan, katsellen rikkinäistä hamettaan, kun hoitaja oli herennyt nauramasta ja nostanut pienen vastaan ponnistelevan kapinoitsian laattialta.

"Älä ole milläsikään", sanoi Martha; "näethän että hän on liian iso sinun hoidettavaksesi. Katsos tätä", jatkoi hän ottaen suuren vaha-nuken eräästä laatikosta, "tämän sinä voit pitää, jos mielit sitä hoitaa." Aliisa huusi ilosta nähdessään nuken, jonka Martha lupasi hänelle omaksi, jos hän sen tahtoo. Hän tarkasteli sitä ihastuneena, ja suuteli sitä kerta toisen perästä ja puhui sille ääneen; sillä hän oli nyt unohtanut ujoutensa ja häntä ympäröiviä outoja esineitä. Hän unohti lapsenkin, joka pienillä käsillään pyydyskeli kärpäsiä ikkunalta, ja kirkui ja huusi noille suriseville kiusantekijöille.

"Varo ett'ei hän ikkunaa säre", sanoi Martha ystävällisesti. Tämä varoitus oli kyllä tarpeen, sillä poika oli jo ennen särkenyt pari ruutua, ja hän löi päätään ikkunaa vasten ikäänkuin tunnustellen meneekö tuo rikki, joka olisi hänelle ollut suuri ilo.

Samassa punainen pää näkyi ovessa, ja sen omistaja ilmoitti Marthalle että Liisan pitää viedä pikku Edward arkihuoneesen.

"Pane puhdas esiliina hänen päällensä", sanoi Martha, "ja kenties pitää panna hänelle toiset sukatkin."

"Toiset sukat!" huudahti Liisa. "Johan nämä ovat kolmannet sukat tänä aamuna! Mokomaa poikaa en ole ikipäivinäni nähnyt – häntä ei voi puhtaana pitää viisi minuuttia – ei vaikka mitä tekisi!"

Edward katseli aivan rauhallisena kuinka sientä, vettä, hiusharjaa y.m. tuotiin pöydälle; hän kyllä tiesi mitä kaikki nämä puuhat tarkoittivat, vaan hän ei millään muotoa aikonut rauhallisesti antaa pestä itsensä. Kun peseminen oli alkanu, sieppasi hän sienen ja viskasi sen hoitajansa pään yli ja samassa hän jalallaan työnsi vesi-astian kumoon ja soljui hoitajansa sylistä laattialle.

"Eihän tämän kanssa tule toimeen kukaan", sanoi Liisa kun Martha tuli huoneesen. Martha ryhtyi nyt pojan pesemiseen ja monen mutkan ja metkun päästä päästiin vihdoin niin pitkälle että hän selitti Edwardin olevan mitä kaunein, jopa parahin poika maailmassa. Sitten hän suuteli häntä pari kertaa ja lähetti hänet näytettäväksi arkihuoneesen.

Puolen tunnin päästä poika tuotiin takaisin; hän nojasi Liisan käsivarteen melkein torkkuen. Liisa pani hänet hänen omaan pieneen vaunuunsa, jossa hän pari tuntia veteli unta ja kokosi voimia uusia ponnistuksia varten.

"Missä on mamma?" huusi toinen pieni herrasmies, noin yhdeksän vuoden ikäinen, joka ryntäsi huoneesen. "Ah, onko tuo Aliisa serkku?" kysyi hän samassa.

Häntä seurasi toinen poika, noin kolme vuotta häntä vanhempi, joka näytti hyvin nyreältä. Hän katsoa tuijotti Aliisaan ja aikoi sitten mennä tiehensä.

"Tule puhuttelemaan serkkuasi", sanoi Martha hänelle kun hän oli pois menossa.

"Minä haen mammaa", vastasi Alfred, tai "Fred", joksi häntä tavallisesti sanottiin.

Valter oli heti kätellyt Aliisaa, mutta Fred vaan meni vähän lähemmäksi puhumatta mitään.

"Hän on saanut kaikki Jessien tavarat; tuo on Jessien vyö, ja tuo oli hänen nukkensa", sanoi tuo paha poika. "Hänen isänsä on köyhä, pappa sanoi niin, ja –"

"Etkös häpeä!" sanoi Martha keskeyttäen häntä; "onko tuo nyt laitaa tuolla tavalla puhutella pientä serkkuaan!"

Valter, joka kaikin puolin oli aivan toisellainen kuin veljensä, tarjosi Aliisalle omenansa ja alkoi ystävällisesti jutella hänen kanssaan, ja heistä tuli pian hyvät ystävät.

Fred virui mukavasti tuolissa ja katseli suuria vesipisaroita, jotka alkoivat ikkunaa vasten kimmota.

"Alituiseen nyt sataa", sanoi hän; "emme koskaan voi olla ulkona."

"Onko sinulla pappaa?" kysyi Valter serkultaan.

"Ei; mutta minulla on isä; ja – ja minulla on Maggy."

"Kuka Maggy on?"

"Se on – se on meidän Maggy."

Fred purskahti suureen nauruun.

"Sinä et saa nauraa", sanoi Valter, kääntyen veljeensä. "Älä hänestä välitä", jatkoi hän Aliisalle, "hän nauraa kaikelle."

Keskustelu keskeytyi nyt, sillä huoneesen astui rouva, joka oli hyvin kalpea ja surupuvussa.

"Kuulkaa, mamma", sanoi Valter, "antakaa minulle kynä että saan kirjoittaa koulukirjoitukseni."

Rouva Bennett ei heti vastannut, vaan meni Aliisan luo, suuteli häntä hellästi ja otti hänet syliinsä.

"Mihin se kynä on joutunut, jonka minä annoin sinulle toissa päivänä?"

"Kyllä minä muistan panneeni sen laatikkooni, mutta se ei ole siellä nyt."

"Sinä muistelet panneesi sen sinne, lapseni."

"Niin, mutta antakaa nyt toinen kynä minulle, – minä tarvitsen sen kun pitää kirjoittaa koulukirjoitus."

"Ehkä Martha on hyvä ja antaa sinulle kynänpätkän; tuolla hyllyllä on niitä pienessä laatikossa."

"Niin, mamma, minä en ymmärrä läksyäni ja Fred ei auta minua vaikka hän kyllä osaisi."

"Sinähän et ole kiltti", sanoi rouva Bennett nuhtelevaisesti Fredille.

"Enhän minä hänelle voi ruveta kaikkea selittämään – hän aina kiusaa minua", sanoi Fred.

Rouva Bennett huokasi ja rupesi Valteria auttamaan.

"Ja korjaatteko, mamma, takkiani? En tiedä ensinkään miten se on repeytynyt", sanoi Valter luoden hiukan pelonalaisen katseen äitiinsä ja samalla näyttäen isoa reikää kyynärpäässä.

"Kyllä, minä tai Martha paikkaa sen", sanoi rouva Bennett hymyillen poikansa monille vaikeuksille.

Valter lensi äitinsä kaulaan ja suuteli häntä, ja sitten hän ryhtyi läksynsä lukemiseen.

Rouva Bennett ei ollut vielä Aliisaa puhutellut; vaan hän oli ystävällisesti puristanut tytön kättä ja sinisillä silmillään niin hellästi häntä katsellut että tämä jo oli häneen mieltynyt; ja kun rouva Bennett oli päässyt kynän ja rikkinäisen takin puuhista kääntyi hän tyttöön ja tämä sanoi yksinkertaisesti: "Minä rakastan teitä." Ja todella olikin mahdotonta olla häntä rakastamatta.

"Vai niin, ja sinä näet että minä myöskin rakastan sinua", sanoi Aliisan täti, "ja niin on kaikki hyvin."

"Ja minä saan aina olla teidän luonanne", sanoi Aliisa, pannen erityisen painon sanaan "aina."

"Niin, ehkä saat; ja tahtoisitko oppia lukemaan?"

"Kyllä tahtoisin."

"Ja tahdot varmaan myös oppia muutamia kauniita lauluja. Sinun pieni serkkusi Jessie osasi useita lauluja, ja hän ei ollut sinua vanhempi. Voisitko oppia pienen runon?"

"Voin kyllä; minä osasin ennen 'Kuulkaa! Paimen Israelin'; mutta olen sen unohtanut."

Rouva Bennett loi häneen oudon katseen.

"Kuka sinulle sen kauniin laulun opetti?" kysyi hän.

"Äitini; hän opetti sen minulle kun hän eli."

"Sinun pitää oppia se uudelleen", sanoi rouva Bennett, sääliväisesti orpoa katsellen. "Luulenpa voivani sen sinulle opettaa:

    Kuulkaa! Paimen Israelin
    Lampaat kutsuu luoksensa.
    Vuonot ottaa sylihinsä
    Kantaa heidät kotiinsa."

"Oliko se tämä laulu?" kysyi rouva Bennett.

"Oli, juuri se."

"Kenties voit meille kertoa kuka Israelin paimen on?" kysyi täti.

"Olen unohtanut Hänen nimensä", sanoi Aliisa, "se on Hän, joka kuoli ristillä."

"Hänen nimensä on Jesus", vastasi hänen tätinsä, "Hän on hyvä paimen. Mutta voitko minulle sanoa kutka ovat vuonot?"

"En tiedä."

"Pienet lapset ovat Jesuksen vuonot; Hän pitää yöt päivät huolta hyvistä lapsista. Kerran kun Hän eli täällä maan päällä ja kun Hän puhui opetuslastensa kanssa, toivat muutamat äidit pienet poikansa ja tyttönsä Hänen luokseen; he tahtoivat että Hän heitä siunaisi, mutta opetuslapset eivät sitä suoneet, ja he sanoivat: 'Viekää pois lapset; me emme kärsi heitä täällä; teidän ei olisi pitänyt heitä tänne tuoda.' Mutta Jesus sanoi: 'Sallikaa lasten tulla minun tyköni ja älkää kieltäkö heitä, sillä senkaltaisten on Jumalan valtakunta.' Sillä ymmärretään että taivaissa on hyvin paljon lapsia, ja että Jesus tahtoo vastaanottaa ja siunata kaikkia, jotka Hänen luoksensa tulevat."

"Mutta kuinka me voimme mennä Hänen luoksensa?" kysyi Aliisa.

"Me menemme Jesuksen luo kun rukoilemme Häntä, ja kuoleman jälkeen pääsemme Hänen luokseen taivaasen ja saamme aina olla Hänen kanssansa."

"Jos olemme kilttiä,"

"Olenko minä kiltti?"

"Minä toivon että sinä koetat olla kiltti tyttö; vaan sinä tiedät että sinulla on paha sydän – tahi etkö usko että sydämmesi on paha?"

"En tiedä."

"Etkö väliin ole tottelematon ja paha, ja etkö milloinkaan ole ylpeä? Nämä syntiset ajatukset ja tämä syntinen mieli tulevat sydämmestä, ja osottavat että sydän on paha ja tarvitsee puhdistusta – tarvitsee tulla hyväksi ja puhtaasti."

"Mikä on olla ylpeä?"

"Ylpeä on ihminen kun rakastaa koreita vaatteita, jotta ihmiset häntä ihailisivat, kun pitää itseänsä parempana muita, ja toivoo että muutkin häntä semmoisena pitäisivät."

"Olenko minä ylpeä?"

"Kun sinä sait valkoisen vyön yllesi ja sievän sulalla koristetun hatun päähäsi, etkö silloin tuntenut jotakin sellaista sydämmessäsi?"

"Kyllä, minä olin ylpeä silloin", sanoi Aliisa ja pisti sormensa vyön alle. "Minun pitää ottaa se päältäni, koska se tekee minua ylpeäksi, enkö pidä?"

"Ei ole tarvis; vyö ei sinua ylpeäksi tee; se on sydämmesi, eikä vyö."

Aliisa ei käsittänyt tätä.

"Sinun tulee rukoilla Jesusta antamaan sinulle uuden sydämmen, niin Hän kyllä antaa", sanoi täti.

Heidän puhettaan keskeytti nyt punatukkainen palvelustyttö, joka tuli sanomaan että "rouvaa odotettiin alakerrassa."

"Päivällisen jälkeen sinä pääset katsomaan meidän sievää puutarhaamme, ja ehkä menemme ajelemaan tänään iltapäivällä", sanoi rouva Bennett, pani tytön istumaan pienelle tuolille ja pani nuken hänen syliinsä. "Valter tulee tänne pian leikkimään sinun kanssasi."

"Minä takaan ett'ei ajelemisesta mitään tule tänään", sanoi Fred, joka oli kaiken aikaa istunut pilviä tarkastamassa.

Fred oli kyllä oikeassa; mutta hänellä ei ollut mitään syytä olla pahalla päällä. Se ei ollut kenenkään syy, ja hän unohti ett'ei kukaan muu ollut huonolla tuulella kuin hän.

Aliisa söi päivällistä Marthan kanssa sinä päivänä, ja hänen teki kovin mieli syödä enemmän kuin hän olisi voinut. Hän ei ollut koskaan syönyt niin hyvää putinkia, ja herneitä hän tosin oli nähnyt ennen, mutta ei milloinkaan sellaisia maistanut. Päivällisen jälkeen tuli rouva Bennett hakemaan Aliisaa ruokahuoneesen jälkiruokaa saamaan. Tyttö oli vallan hämillänsä nähdessään sitä komeutta mikä siellä vallitsi; siellä oli näet punaisella kankaalla päällystetyt tuolit, mahdottoman iso (Aliisalta niin tuntui) pöytä, jolla oli monenlaisia mitä ihanimpia hedelmiä ja moniaita viinipulloja; sitä paitsi pähkinöitä ja rusinoita y.m. Seinissä oli kuvia; ja eräässä ikkunassa oli kaunis oleanderipuu, joka ulottui melkein kattoon asti, täynnä kukkia, jotka levittävät suloisen tuoksunsa huoneesen. Rouva Bennett pani tytön istumaan tuolille, jolle oli asetettu iso kirja, jotta se oli korkeampi, ja istui sitten itse hänen viereensä.

"Fred, mene sanomaan että Janne tuo tänne pullon ranskan viiniä", sanoi herra Bennett ja heitti avaimen pojalleen.

Fred sieppasi avaimen käsiinsä ja meni ovea kohti.

"Pitääkö hänen au'aista pullo?" kysyi hän, kääntyen isäänsä.

"Ei ole tarvis, tuo se tänne – minä avaan sen", sanoi herra Bennett.

"Osaako pieni tyttöni juoda viiniä?" sanoi hän vastapäätä häntä istuvalle Aliisalle.

"Minusta on parasta ett'ei hänelle anneta viiniä, hän ei ole siihen tottunut", sanoi Aliisan täti.

"Mitä joutavia, anna hänen juoda: ei se häntä vahingoita", sanoi herra Bennett, kaasi viiniä lasiin ja ojensi tytölle.

Aliisa maisteli sitä ja näytti siltä kun hän ei oikein olisi selvillä siitä oliko se hänestä hyvää vai ei.

"Jätä sinä viini", sanoi hänen tätinsä; "tuossa on kaunis päärynä, se on varmaankin sinusta hyvä."

"Oletko nähnyt jonkun, joka on tuon näköinen?" kysyi herra Bennett, osoittaen muotokuvaa, joka riippui seinässä – "tuon rouvan näköinen, joka näyttää sinua katselevan."

Aliisa katseli tarkasti kuvaa. Hänestä tuntui kuin olisi hän nähnyt jonkun, joka oli sen näköinen, vaan hän ei muistanut kuka se oli.

"Hän tuntee sen", sanoi herra Bennett, nähdessään kuinka vakaaksi tyttö kävi.

"Se on – äitini – näköinen", sanoi Aliisa vihdoin.

"Se on äitisi kuva", sanoi rouva Bennett kyyneleet silmissä. "Kun sinä tulet isoksi, antaa enosi ehkä sen sinulle omaksi."

Aliisa yhä katseli kuvaa; se oli kauniin nuoren neiden kuva. Se oli ollut muutamassa ullakkohuoneessa kauvan aikaa ja vasta moniaita päiviä sitten tuotu tänne. Herra Bennett oli heti sisarensa naimisen jälkeen ottanut hänen kuvansa seinästä pois, mutta hänen vaimonsa oli pannut sen talteen jotta se oli hyvästi säilynyt. Rouva Bennettistä tuntui ikäänkuin olisi vainaja lempeillä silmillään suruisena katsellut viinipulloja pöydällä, ja omaa rakasta lastansa, kun lasi pantiin tämän heikkoon käteen. Hänestä se oli ikäänkuin vastaväitös haudasta.

Mutta nyt palasi Fred viinipullo kädessä. "Kuulkaas, isä", sanoi hän, "te lupasitte että minä saisin jonakin iltana mennä Andersonin luokse, tahtoisin nähdä hänen tekevän temppujansa, varsinkin 'pullokonstia'," ja hän paiskasi viinipullon pöydälle niin että pamahti.

"Kyllä pääset ennenkuin hän lähtee pois, anna tänne korkkivääntiö."

"Pääsenkö minäkin – enkö pääse?" sanoi Walter.

"No, saamme sitte nähdä", sanoi isä kaataen viiniä lasiin.

Fred ojensi lasinsa isälle imartelevan näköisenä.

"Tämä ei ole sinua varten, nassikka", sanoi hänen isänsä; "juo sinä hedelmäviiniä".

"En minä huoli, yhtä hyvin juon vettä."

"No, anna sitten tänne lasisi; voisit tyhjentää vaikka koko pullon, norvehtija."

Fred tyhjensi lasinsa, mutta ei ollut tyytyväinen, vaan täytti sen uudelleen isän huomaamatta.

Hänen äitinsä kyllä huomasi sen, mutta Fred antoi leikillisellä tavallaan merkin että hän olisi vaiti, ja äiti ei puhunut mitään.

"Fred, Fred! Heitä nyt tuo, sinä et saa enää ottaa!" sanoi hän, kun poika muutaman minuutin kuluttua uudisti temppunsa. "Vallan on hirveätä nähdä miten paljon sinä juot."

"Ei se mitään, äiti; en ole juonut ainoatakaan pisaraa ennen koko päivänä. Ranskan viini ei minkään veroista ole."

Herra Bennett ei virkannut mitään, vaan pani tyynesti korkin pullon suulle.

Fred alkoi nyreissään kuoria omenaa, ja vähän ajan päästä hän tarttui hedelmäviinipulloon.

"Sinä olet juonut kylläksi viiniä tänään, lapseni", sanoi rouva Bennett ystävällisesti.

"Niin, mutta tämä on vaan hedelmäviiniä."

"Minä kyllä tiedän sen."

Fred pujahti ulos huoneesta.

"Etköhän sinä joisi vähän viiniä, ystäväni" sanoi herra Bennett, "sinä olet niin kalpea että oikein käy huolekseni".

"Siihen ei ole syynä se ett'en viiniä juo", vastasi vaimo; "vaan kenties se että ne, jotka ovat minulle rakkaat, nauttivat sitä siihen määrään että –"

"Älä nyt joutavia puhu, Emma, sinä olet hermoheikko, kultaseni; ehkäpä on se seurauksia perjantai-illan tapauksesta."

"Eikä ole; mutta minua huolestuttaa nähdä kuinka mieltynyt Fred on viiniin. Voi, ystäväni, minä tahtoisin että kieltäisit häntä kokonaan juomasta. Minä pelkään että siitä on huonoja seurauksia."

"Mitä turhia, kyllä minä varalla pidän ett'ei se veitikka saa liian paljoa juoda; mutta kokonaan kieltää häntä juomasta – sitä en voi."

"Miks'et voi? Minusta juominen on suuri kirous."

Herra Bennett katseli suurin silmin hiljaista vaimoaan, kun kuuli hänen noin rohkeasti puhuvan. "No, no, ystäväni, älä nyt noin hurjasti raittiusasiaa aja; voisi luulla sinun ehdotonta raittiutta puolustavan."

"Niin te'enkin."

"Siinä tapauksessa", sanoi herra Bennett, ankarasti, "sanon suoraan että ei yksikään minun lapsistani koskaan saa tehdä itseänsä pilkan alaiseksi. Melkeinpä minä yhtä kernaasti olen tekemisissä juoppojen kuin noiden sileänaamaisten vesipoikien kanssa. Älä yritäkään puhua minulle raittiuslupauksista tai sen semmoisista, äläkä lapsille myöskään."

"En ole puhunutkaan heille mitään siihen suuntaan", sanoi rouva Bennett; "mutta tosiaankin", lisäsi hän vapisevalla äänellä, "olisi se anteeksi annettava että minä koetan estää lapsiani väkeviin mieltymästä; minulla on toden totta ollut surua kyllin sellaisista asioista".

"No niin, onhan se kyllä totta, – että jotkut ystävistäsi ovat – ovat –, mutta kyllä minä pidän poikia silmällä. Jos vaan huomaan että Fred saapi pahoja tapoja, niin panen häntä kovalle, se on varmaa."

"Minä näen", jatkoi herra Bennett hetken kuluttua, "että viime perjantai-illan tapaukset sinua huolettavat; mutta kukapa täällä on niin täydellinen, ett'ei hän olisi hiukan liikutettu silloin tällöin?"

Rouva Bennett katsoi Walteriin, sillä osoittaen että keskustelu olisi keskeytettävä – poika oli näet kuullut "perjantai-illasta" puhuttavan ja kuunteli uteliaasti keskustelua.

"Vai vesipoikia puolustat!" huudahti herra Bennett ivallisesti.

Fred tuli juuri samassa sisään, hyväillen isoa koiraa, jota hän meluten ja reuhaten kuletti sisään. Hän oli kuullut sanan "vesipoikia".

"Minä toivoisin että kaikki vesipojat lähtisivät juhlasaatossa johonkin asumattomaan saareen, ja että kaikki juopot seuraisivat heitä; luulen että juomarit näyttäisivät hyvin hullunkurisilta. Voi, kuinka hauskaa olisi heitä nähdä! Vanhain vaatteiden kokoojat kai juoksisivat heidän jälessään toivoen saavansa heidän rääsyjään", ja Fred nauroi omalle sukkeluudelleen.

"En usko", sanoi Walter, "että ihmiset voivat jalan kulkea saareen, ja jos se olisi mahdollista, niin kenties sinun jonakin kauniina päivänä olisi pakko sinne lähteä. Sitä paitsi on paljon juomareja, jotka eivät sellaiseen tilaan joudu, että heidän on tarvis vaatteensa myydä."

Aliisa ei tätä puhetta ymmärtänyt; mutta hän vallan hyvin tiesi mikä juomari oli, ja kysyi viattomasti oliko "eno koskaan ollut juovuksissa". Hetkisen levoton hiljaisuus seurasi tätä kysymystä, ja sitten hän itse vastasi omaan kysymykseensä: "Ei, minä tiedän että hän ei ole ollut."

"Ihmisten pitäisi toki tietää milloin ovat juoneet kylläksi", sanoi herra Bennett käännellen itseään tuolillaan.

"Milloinka on sitten juonut kylläksi?" kysyi Walter.

Ei kuulunut mitään vastausta.

"Milloin on kylläksi juonut?" toisti hän.

"Se riippuu henkilöstä", sanoi herra Bennett; "vaan minä olen kyllästynyt tähän ikävään aineesen. Fred, mene noutamaan tuo hakasilla varustettu pieni musta kirja kirjaston pöydältä."

"Minun täytyy lähteä", jatkoi hän, "minulla on paha luurikko hoidettavana. Muuan tuhmeliini –" ja hän keskeytti itsensä. Hän oli aikeissa sanoa että muuan tuhmeliini oli humalapäissään noussut korkeille telineille, oli pudonnut niistä ja miltei musertanut päänsä mäsäksi; vaan hänen ei tehnyt mieli uudelleen ruveta puhumaan juomareista. "Hän ei elä kauvan", sanoi hän ottaen kirjan Fredin kädestä; "vaan minä tulin luvanneeksi hänen vaimolleen että käyn parin tunnin päässä häntä katsomassa – vaimo parka on vallan epätoivossaan – hänellä on kuusi lasta kotona – vanhin on raajarikko."

Rouva Bennett huokasi ja herra Bennett hankki pois menoa.

Häntä esti kuitenkin hänen poikansa Edward, joka ääneen vaati jäähyväissuukkosta, jonka hän palkitsi repimällä isää parrasta ja raapimalla häntä kasvoihin.

"Hän on särkenyt uuden saippua-astian", sanoi Liisa, antaen pojan äidin syliin.

"No jopa nyt! Miten se kävi?" kysyi äiti vakaasti.

"Hän ei anna harjata tukkaansa eikä mitään; ja hän oli vähällä kaataa koko pesukaapin; hädin tuskin sain vesiastian pelastetuksi; semmoinen hän on, rouva, aina kun hän on pestävä; hän käy päivä päivältä yhä pahemmaksi."

"Voi, voi, Edward!" sanoi hänen äitinsä katsellen vakaasti häntä kasvoihin, "kuinka paha poika sinä olet!"

Edward jupatti pitkän jutun tuntemattomalla kielellä puolustuksekseen, mikä tosin ei ollut omiaan todistamaan että hän oli viaton, mutta joka kuitenkin saattoi äidin kasvot selkenemään, ja tämä suuteli hellästi pienen kapinoitsijan kasvoja.

Poika näytti nyt ymmärtävän että asia oli ratkaistu, ja hän käänsi huomionsa pöydällä oleviin herkkuihin. Hän kurotti käsiään ikäänkuin toivoen että kaikki nuo herkut siirrettäisiin niin lähelle että hän niihin ulottuisi. Hän pettyi tässä toivossaan, sillä äiti heti paikalla siirsi kaikki niin etäälle kuin suinkin hänestä, jolloin hän alkoi ruikuttaa ja hieroa nenäänsä sekä muulla tavalla ilmoittaa paheksumistaan ja tyytymättömyyttään. Lopulta hän teki aika voimanponnistuksen ja koppasi omenan käteensä, minkä hän sai pitää. Kun hän toisella puolen pöytää äkkäsi Mustin, päästi hän huudon, jonka Musti heti näytti ymmärtävän, sillä se tuli hyvin tottelevaisesti pöydän ympäri hänen luokseen häntäänsä heiluttaen. Edward tarjosi sille osan voittosaaliistaan, josta Musti ei kumminkaan huolinut, vaikka se ihmeellisellä kärsivällisyydellä kesti Edwardin rääkkäämisiä, poika kun pisti sormensa sen korviin, repi sen silmiä y.m.

Herra Bennett palasi tunnin päästä, nähtävästi hyvin kiihkoisessa mielentilassa.

"Kuulkaa, lapset, menkää kaikki lastenkamariin; minä en kärsi teitä täällä nyt. Emma hyvä, soita Liisa tänne", sanoi hän; "ja sinä, Fred, mene tiehesi."

"Voi, pappa, enkö saa olla täällä?" sanoi Fred loukkaantuneen näköisenä.

Herra Bennett vastasi antamalla hänelle korvapuustin.

Rouva Bennett antoi lapsen sekä Aliisan Liisan huostaan, ja pojat lähtivät tiehensä.

"Sinä palasit aikaisemmin, kuin aijoit", sanoi rouva Bennett, tuskin tietäen mitä hän puhui.

"Niin", vastasi hänen miehensä, "minä en mennytkään tuon sairaan miehen luo, sillä kuulin että hän oli kuollut – tänä aamuna. Kyllä minä arvasinkin että niin kävisi."

Rouva Bennett loi kysyväisen katseen mieheensä, ja tämä vihdoin yhä levottomana ollen istui tuolille.

"Minulta on kuollut sairas", sanoi hän ja nousi samassa tuoliltaan ja meni kaapin luo, josta hän otti esille viinapullon. "Rouva Husst, tuo tuhma hoitaja – mokoma aasi – menee antamaan sairaalle vaimolle viinaa. Se on suora murha – tuo tyhmeliini olisi vedettävä oikeuteen siitä. Minä olin ankarasti kieltänyt sitä antamasta. Sen kautta suurempi luku sairaita menettää henkensä, kuin minkä kaikki lääkärit voivat pelastaa!" ja hän joi lasillisen viinaa yhdellä siemauksella ja istui sitten uudelleen.

Rouva Bennettin koko ruumista värisytti, kun hän näki miehensä juovan; mutta hän näki että tämä oli sellaisessa mielentilassa, ett'ei kannattanut ruveta häntä vastustamaan.

"Mokoma hoitaja!" toisti mies itsekseen.

"Väliin sairaat sitä pyytävät", sanoi hänen vaimonsa. "Kukaties se ei aina ole hoitajan syy."

"Mutta minä pahoin pelkään että niin on. Rouva West kyllä 'rakasti virvoitusjuomaansa', – sen tiedän; mutta hänen ei olisi pitänyt sitä saada – muutamissa tapauksissa se on kuin myrkkyä."

"Olenhan kieltänyt vanhan Thorntoninkin väkeviä nauttimasta", jatkoi herra B. kotvasen vaiti oltuansa; "mutta minä tiedän että hän kuitenkin juo – sitä ei ole epäilemistä – hän juo oikein vahvastikin; mutta seuraukset eivät sentään kovin pahoja ole. Hän tulee olemaan vuoteen omana noin kolme kuukautta kauemmin kuin hän muuten olisi ollut – siinä kaikki; mutta hän kuitenkin voi parantua, ja koska hän tekee sen vastoin minun määräyksiäni, niin se ei ole minun asiani. Mutta tämän rouva Westin laita on toisin."

"Onhan tuo ikävä asia, ystäväni", sanoi rouva Bennett; "mutta älä nyt tuota sentään niin pahaksesi pane – ethän sinä ole siihen syypää." "Sinä puhut kuin –"

Rouva Bennett kumartui ja kokoili laattialta murusia, joita Edward oli sinne pudottanut. Hän ei tietänyt miten hänen tuli kohdella miestään tällaisissa tilaisuuksissa, mitkä eivät kuitenkaan olleet aivan tavallisia. Hän olisi mielellään nuhdellut häntä siitä että hän itse joi viinaa, mutta arveli että siitä ei mitään hyötyä olisi, koska hänen miehensä ei kärsinyt kuulla siitä puhuttavan. Epäilemättä herra Bennett kyllä tiesi tekevänsä väärin siinä, mutta hän, samoin kuin monet muut, kovin pelkäsi että hänen heikkouksiaan paljastettaisiin, ja jos se tapahtui, suuttui hän silmittömästi sen sijaan että hän olisi koettanut itseään puolustaa. Sellaiset ihmiset eivät kärsi nuhdetta, vaikka toiselta puolen hiljainen käytös heitä vielä enemmän harmittaa. Herra Bennett sentähden katsoi parhaimmaksi vetäytyä omaan huoneesensa, jossa hän sai rauhassa jatkaa juomistansa ja pääsi näkemästä vaimonsa surullista katsetta, joka häntä suututti.

VIIDES LUKU.

Viikkoja ja kuukausia kului, ja Aliisa kehittyi ja edistyi ihmeellisesti tätinsä kasvattamana. Hän osasi nyt lukea hyvin sievästi pieniä häntä vasten ostettuja kirjoja, ja Walter selitti hänelle vaikeimpia kohtia. Aliisa oli kaikkein lemmikki. Pikku Edwardkin tahtoi mielellään olla Aliisan hoidettavana; hän oli jo iso poika, vaikka hän ei vielä kyennyt omin neuvoin kävelemään; ja "tädin lemmikki" jäi kotiin, tai meni ulos serkkujensa kanssa, ja teki mitä vaan Martha tai täti häntä pyysivät tekemään, nurisematta. Hän sai aina olla sisällä kun oli vieraita, sillä hän oli niin kiltti – hän ei milloinkaan puhunut, jollei häntä puhuteltu; hän leikki nukkensa kanssa tai istui tuntikaudet Walterin kanssa piirustaen ja kuvia katsellen. Kerran hän kuitenkin kovasti suututti enoansa. Eräs herra – pappi – istui muutamana iltana enon kanssa viiniä juomassa, ja otti Aliisan syliinsä, jota hän usein oli tehnyt.

"Minä kuulen että sinä osaat raamatun historiaa", sanoi pappi, annettuaan Aliisan juoda omasta lasistaan.

"Kyllä minä osaan vähän", oli vastaus.

"Voitko sanoa minulle kuka oli ensimmäinen mies"?

"Adam ja Eva."

Eno ja pappi nauroivat ääneen tälle vastaukselle.

"Adam oli ensimmäinen mies – kuka oli toinen?"

Aliisa oli vaiti; hän ei tietänyt oliko se Kain vai Abel.

"Abel – Kain oli – hän tappoi veljensä; eikö se ollut paha että Abel sen teki?"

"Se oli Kain, joka sen teki", sanoi Aliisa ja katsoi vakaasti opettajaansa silmiin.

"Niin oli; se oli Kain; enkö minä sanonut Kain?"

"Ette; te sanoitte että Abel teki väärin."

"Sinä olet hyvä pieni tyttö, no, ehkä voit minulle kertoa kuka meni taivaasen kuolematta, tulisissa vaunuissa?"

"Se oli Moses; ei, se oli Elias."

"Niin oli; ja kuka vielä?"

"Ei kukaan."

"Kyllä."

"En tiedä."

"Se oli Enok."

"Menikö hänkin tulisissa vaunuissa?"

"Ei – hän muuttui; hän meni taivaasen – kuolematta. Menikö joku vielä samalla tavalla taivaasen?"

"Kyllä, Jesus."

"Hyvä, pikku tyttöseni. Kuka oli Vapahtajan äiti?"

"Maria."

"Niin. Ja tiedätkö kuka kulki punasen meren läpi veden seisoessa muurina molemmin puolin?"

"Israelin lapset."

Pappi suuteli tyttöä.

"Oliko merellä laivoja silloin kun vesi nousi muuriksi heidän molemmin puolin?" kysyi Aliisa.

Herrat nauroivat taas.

"Omituinen tuuma tuo", sanoi herra Bennett.

"Niin tosiaankin", oli toisen vastaus.

"Oliko?"

"Ei suinkaan, en luule sitä."

"Ne olisivat hukkuneet, jos olisi ollut, eikö niin?"

"Arvattavasti olisivat."

"Oletteko juovuksissa?" kysyi Aliisa viattomasti ja katseli tutkivaisesti pappia silmiin.

Herra Bennett kävi tulipunaiseksi ja rouva Bennett joutui vallan hämilleen.

"Sinä olet paha tyttö – mene paikalla lastenkamariin! Kuinka uskallat!" huusi hänen enonsa.

Aliisa rupesi itkemään.

Rouva Bennett vei häntä lastenkamariin.

"Minä tiedän – että hän – että hän on juovuksissa – hänen hengityksestään sen tuntee; se ei ole valetta", nyyhkytti Aliisa.

"Ei, lapseni, ei se valetta ollut", sanoi hänen tätinsä ja otti hänet syliinsä ja koetti häntä viihdyttää; "vaan sinä tiedät että pienen tytön ei sovi sanoa semmoista herralle; mutta älä siitä välitä – älä itke – toiste sinä et semmoista sano herralle, ethän sano?"

"En sano", vastasi Aliisa hiukan rauhoittuneena.

"Huomenna sinä pääset minun kanssani kylään", sanoi hänen tätinsä suudellen häntä; "minä menen huomenna erään perheen luo, jossa on pieniä tyttöjä, joiden kanssa saat leikkiä. Martha", jatkoi hän, kääntyen Aliisan vanhaan ystävään, "anna Aliisalle tuo uusi vahanukki; hän saa pitää sen tänä iltana, mutta varo vaan ettei Edward sitä käsiinsä saa; anna tytölle palanen sokerikakkua."

Rouva Bennett suuteli hellästi Aliisaa ja palasi sitten herrojen luo.

Aliisa ei näyttänyt kovinkaan ihailevan uutta vahanukkeansa, vaikka niin olisi luullut; ja kun Martha tarjosi hänelle kakkua, joutui tämä milt'ei hämille kun tyttö sanoi: "Ei, kiitoksia, Martha." – "Lapsi ei ole terve", sanoi Martha; "älä nyt noin pahaksi pane enosi torumista; ei hän enään ole suuttunut sinuun; tule nyt kakkua syömään."

"Ei, kiitoksia, Martha, en tahdo."

Martha pani kakun pöydälle ja katseli levottomana pientä lemmikkiänsä.

"Oletko kipeä?" kysyi hän tunnustellen tytön kuumaa ja polttavaa otsaa.

"Olen, tästä koskee niin", sanoi tyttö osoittaen kurkkuansa.

Martha otti hänen polvelleen ja alkoi kiikuttaa häntä keinutuolissa.

Niin vähän Aliisa välitti nukestaan, että hän painoi päänsä hoitajansa rintaa vasten, huomaamatta että hän piti nukkea alassuin riippumassa jalat ylöspäin.

"Pannaanko nukki pois?" sanoi Martha.

"Pannaan vaan", sanoi Aliisa, ja hän laski nuken pöydälle, mutta pyysi kuitenkin seuraavana päivänä saada pitää sitä.

Hän vaipui pian uneen. Ensimmäinen lumi alkoi juuri peittää maan, ja Martha istui hiljaisessa lastenkamarissa katsellen kuinka nuo isot, hiljaiset lumihiuteet tulla liitelivät ikkunaa vasten ja muistuttivat häntä siitä että kesä oli mennyt ja että tuo kaunis syksykin oli loppunut. Ja hän ajatteli elämäänsä – sen kesä oli sekin mennyt; syksy oli juuri poistumaisillaan antaakseen sijaa vanhuuden talvelle; harmaat hapset peittivät hänen päänsä, mutta hän ei tulevaisuutta kammoksunut. Hän rukoili hänen sylissään nukkuvan pienokaisen edestä, että Jumala häntä varjelisi niistä vaaroista, jotka olivat häntä itseä uhanneet. Hän aavisti että tämä perhe tulee onnettomuuksia kokemaan – hän näki pilven taivaan rannalla. Tuo hyvä rouva Bennett oli joskus lausunut sanan tai pari, jotka saattoivat Marthan pelkäämään että joku vaara uhkasi.

Herra Bennettin tavat eivät olleet samat kuin ennen. Hänellä oli paljon muita toimia, paitsi virkaan kuuluvat, joiden johdosta hän tuli olleeksi paljon poissa kotoa; ja sitten hänellä oli paljon vieraita, ja Martha tiesi että heidän varansa eivät olleet riittävät niin suurelliseen elämään; vaan hän ei puhunut mitään tästä asiasta. Martha rukoili lasten edestä, ett'eivät he ainakaan lapsuudessaan oppisi sellaisia tapoja, joita hän näki kaikkialla ympärillään; mutta hän pelkäsi kovin heidän puolestaan. Hän katseli nukkuvaa tyttöä ja ajatteli sitä kurjuutta, josta tämä oli pelastunut. Aliisan isä oli, tai oikeastaan oli ollut, erittäin rehellinen ja kunnon mies, kykenevä mihin toimeen hyvänsä, vaan häntä oli häviöön vienyt juuri sama pahe, joka nyt näytti kietovan pauloihinsa hänen lankonsa, Marthan isännän; ja lapset sekä rouva Bennett, Marthan rakas emäntä, miten hän voisi kestää mitä häntä odotti, jos Marthan epäilykset toteutuisivat! Hän huokasi itsekseen. Hänen oma lemmikkinsä Fanny, Aliisan äiti, oli kuollut kurjuuteen, – sydän oli murtunut; ja nyt samallainen kohtalo odotti hänen jo ennestään heikkoa ja hentoa emäntäänsä; tämä koski kovasti hänen sydämmeensä ja hän itki hiljaa ja katkerasti.

Häntä keskeytti äkkiä Walter, joka meluten ja reuhaten tuli sisään, kuten pojat ainakin.

"Martha, minä –"

"Älä herätä serkkuasi", sanoi puhuteltu ystävällisesti; "hän ei ole terve."

"Eikö hän ole?" sanoi poika ja meni lähemmäksi. "Mikä häntä vaivaa, Martha? Miksi te itkette? Eihän Aliisa ole vaarallisessa taudissa, eihän?"

"Ei, ei, hän on vaan vähän heikko."

"Miksi te sitten itkette? Missä on äiti?"

"Hän on arkihuoneessa isäsi ja erään vieraan herran kanssa."

Walter ei voinut käsittää syytä Marthan suruun, vaan arveli olevan parasta olla siitä sen enempää kysymättä.

"Kuulkaa nyt, Martha", sanoi poika surullisesti, "isä sanoo että minä en saa tulla teidän kanssa raittiuskokoukseen, ja hän sanoo ett'en saa mennä 'Toivon Seuran' jäseneksi. Eikö se ole ikävää?"

"Onhan se ikävää; mutta ei sinun kumminkaan tarvitse juoda viiniä, jos et tahdo."

"Niin, mutta hän on niin suuttunut minulle; hän käskee minun juoda, ja äiti sanoo että on ehkä parasta että juon, jotta hän ei suutu. Mutta minä tahtoisin ruveta 'Toivon Seuran' jäseneksi."

"No, älä nyt ajattele sitä; kenties isäsi sitten suostuu siihen jahka odotamme vähän aikaa."

"En minä usko että hän koskaan suostuu."

"Vaikk'ei, älä kumminkaan äitiäsi kiusaa nyt", sanoi Martha. "Hän ei ole oikein terve tähän aikaan – jätä nyt koko tuuma tällä kertaa."

Walter ei puhunut mitään, vaan alkoi tarkastaa vahanukkea, joka oli pöydällä.

"Älä nyt riko tuota", sanoi Martha; "äitisi olisi siitä kovin pahoillaan."

Walter pani nuken takaisin pöydälle. "Martha, miksi te itkitte?" kysyi hän hetken kuluttua. "Oliko se äidin takia, tai meidän? Eikö teillä ole yhtään ystävää, eikö?"

"Ei ole, poikaseni, ei ole; älä siitä välitä."

"Mutta minä välitän – se on minusta ikävää."

"Jahka minä tulen isoksi", jatkoi poika, "niin te saatte asua parhaimmassa huoneessa minun talossani."

"Mutta minunhan piti asua Fredin luona."

"Niin, mutta ei hän nyt siitä piittaa, isä on antanut hänelle vitsaa. Ja sitä paitsi, eilenhän hän heitti tyynyn teidän päällenne! Ei, tulkaa minun luokseni asumaan."

"No, saamme sitten nähdä. Mutta mitä Fred tekee?"

"Hän vaan kiusaa äitiä."

"Vaan, sehän on pahasti tehty. En ole ensinkään pahoillani, jos hän sen takia sai vitsaa", sanoi Martha "Tottelemattomuus vanhempia kohtaan, varsinkin äitiä kohtaan, on kaikkea muuta pahempi."

"Fred sanoo ett'ei hän siitä välitä. Hän sanoi äitiä 'vanhaksi piiaksi', kun hän lähti huoneesta. Hän meni makuukamariin; isä oli niin kovasti suutuksissaan."

"Oikein minun on paha mieleni siitä että Fred on niin paha poika. Pane se mieleesi, Walter, että vanhempien kunnioittamisesta riippuu suuressa määrässä ihmisten tuleva menestys elämässä. Minä olen nähnyt sellaisten, jotka ovat kohdelleet vanhempiansa hyvin, ja jotka ovat antaneet suurimman osan ansioistansa heille, menestyvän ja edistyvän kaikin puolin; ja minä olen nähnyt useitten, jotka ovat olleet vanhemmilleen tottelemattomia, joutuvan puutteesen ja kurjuuteen."

"Aliisa serkku on enin tottelevainen meistä kaikista – eikö teistäkin?" sanoi Walter.

"Hän on hyvin kiltti ja tottelevainen tyttö", sanoi Martha ja loi huolestuneen katseen Aliisaan, joka näytti levottomalta ja oli kuumeessa.

"Minä toivon että minäkin olen tottelevainen – vai enkö ole teidän mielestänne?" kysyi poika vakavasti.

"Olet kyllä, en voi muuta sanoa, poikaseni. Minua usein ilahduttaa nähdä että sinä te'et kaikkea mitä äitisi pyytää sinua tekemään – semmoinen teko tulee aina palkituksi. Kun tekee sitä mikä on oikein, niin itsensä kieltäminenkin on hauskaa!"

"Tuolla on isä luultavasti"; sanoi Walter, juosten ikkunan luo. "Niin onkin, ne ovat hänen vaununsa, ja Janne. Nyt sataa lunta. Se on minusta hauskaa. Toivoisin että sataisi jalan paksulta, Martha."

Martha hymyili vaan.

"Äiti on pyytänyt isän ostaa meille luistimet tänä talvena. Kun nyt vaan tulisi jalan paksuinen jää ja aika kova pakkanen."

Rouva Bennett astui sisään juuri kun hänen poikansa lausui toivomuksiaan; hän ei kuitenkaan puhunut mitään, vaan näytti hyvin surulliselta.

"Aliisa nukkuu, näemmä!" sanoi hän hiukan ihmeissään. "Lapsi parka!" lisäsi hän, "anna hänet minulle, niin saat mennä illalliselle."

Marthan ei juuri tehnyt mieli ruokaa; mutta hän antoi Aliisan rouva Bennettille. Hän ei tahtonut että rouva huomaisi kuinka suruisella mielellä hän oli.

"Eiköhän olisi parasta panna hänet vuoteelle?" sanoi hän; "hän on niin raskas että väsytte pitämästä häntä sylissä."

"En minä väsy; anna vaan minun häntä pitää."

Martha lähti huoneesta, ja Walter seurasi häntä, sillä hän oli luvannut antaa pojalle jotakin hyvää jahka hän menee kyökkiin – ja jokainen tietää että pojat eivät unohda mitä heille on luvattu, olkoon sitten lupaus annettu toden perään vai leikillä. Tällä kertaa ei kuitenkaan ollut leikinteko kysymyksessä, sillä Martha ei milloinkaan luvannut lapsille mitä hän ei aikonut heille antaa.

Kun rouva Bennett jäi yksin huoneesen, antoi hän valtaa surulliselle tunteillensa. Hän oli vast'ikään vanhinta poikaansa nuhdellut mitä hellimmällä tavalla ja koettanut selittää hänelle kuinka pahoin hän oli tehnyt; mutta poika oli kovasydämminen ja äidin sanat eivät mitään vaikuttaneet. Kuinka kiittämätön sentään tämä poika oli! Ja hän oli ollut mitä lempein äiti – milt'ei liiankin myöntyväinen. Kaikkia pojan oikkuja oli suvaittu ja kaikkia hänen toivomuksiaan toteutettu.

Äiti parka itki katkerasti, hillitsemättömästi, hetken aikaa, kunnes Aliisa heräsi ja saattoi häntä unohtamaan surunsa.

"Täti, itkettekö te?" sanoi hän ja koetti vetää nenäliinan pois tätinsä silmistä.

"En minä nyt itke, kultaseni; oletko nukkunut hyvästi?"

"Olen. Huomenna minä pääsen teidän kanssa kylään, pääsenhän?"

"Pääset, jos minä menen."

"Niin. Minkänäköiset enkelit ovat?" kysyi hän muutaman minuutin mietittyänsä.

"En voi sanoa, lapseni. He ovat hyvin kauniit – hyvin puhtaat ja kirkkaat."

"Onko heillä siivet?"

"On, raamatussa sanotaan että heillä on siivet."

"Valkoiset siivet, niinkö?"

"Ehkä; miksi sitä kysyt?"

"Minä näin enkeleitä nukkuessani, ne olivat niin valkoisia, niin kauniita! Minä näin unta, nä'ette, täti."

"Niin, niin, kultaseni, se oli kaunis uni, olihan?"

"Oli. Laulavatko he aina taivaissa?"

"En tiedä, lapseni. He ovat täydellisesti onnelliset. He laulavat usein. Muistatko mitä minä sinulle luin tuosta 'uudesta laulusta'?"

"Muistan, mutta eivätkö väsy alituisesta laulamisesta?"

"Eivät, he eivät milloinkaan väsy", sanoi Aliisan täti vakavasti.

"He laulavat luultavasti sentähden että se on heistä hauskaa."

"Niin tekevät. He laulavat siksi että he ovat niin onnelliset."

"Me tulemme myöskin onnellisiksi kun menemme sinne", sanoi Aliisa haaveksivasti. "Minun äitini on siellä ja pieni veikkoni. Minä en tiedä mikä hänen nimensä on – hänellä ei taitanut ollakaan nimeä; vaan hän on nyt enkelinä."

"Niin, ja pikku serkkusi Jessie on myöskin siellä. Hän lauloi usein pienen laulun 'ihanasta maasta'."

"Voi, täti, onkohan pitkä aika vielä siksi kun me sinne menemme? Minä tahtoisin päästä sinne."

"Mitä! Tahtoisitko mennä minun luotani, jättää tätisi yksin tänne?"

"En tahtoisi. Minä tahtoisin teitä mukaani. Kuinka hauskaa se olisi!"

"Olisihan se; minä niin kernaasti sinun kanssasi menisin siihen onnen maahan; mutta mitenkä pikku Edward ja Walter ja Fred tulisivat toimeen ilman äitiä?"

"Martha kyllä hoitaisi Edwardia, ja Jumala pitää huolen heistä kaikista."

Jonkun aikaa tämän jälkeen rouva Bennett muisti nämät sanat, kun kuolema korjasi rakastetun olennon; ja ne lievensivät hänen suruansa.

Aliisa painoi kuuman päänsä tätinsä rintaa vasten; ja täti nyt vasta huomasi että tyttö oli huonon näköinen; hän peljästyi ajatellessaan että lapsen toivomus ehkä toteutuu, sillä hän piti Aliisaa hyvin rakkaana. Hän nousi ja vei Aliisan ikkunan luo, koettaen saada häntä unohtamaan suruaan enon tylyn kohtelun johdosta. Se oli ensimmäinen kerta kun eno oli tyttöä kovasti puhutellut, ja tämä oli kovin arka ja pelkuri – mikä tuntui hiukan oudolta, hän kun oli tottunut kodissaan niin kovaan kohteluun.

Satoi yhä lunta; ja ihmiset, jotka kulkivat kadulla, olivat ihan valkoisina, ikäänkuin valkoiseen vaippaan verhotut. Aliisa näytti tarkoin katselevan köyhiä, jotka silloin tällöin kulkivat ohi huonoissa vaatteissa ja jotkut ilman jalkineita.

"Minulla ei ollut kenkiä, kun olin kotona", sanoi tyttö; "Maggylla oli kyllä kengät, ja hänellä oli hattukin, mutta se oli hyvin vanha, eikä siinä ollut nauhoja ensinkään."

"Maggy parka!" sanoi rouva Bennett. "Onko enosi kertonut sinulle että hän on palanut?"

"Minun Maggyni, minun toisessa kodissani?" sanoi Aliisa hämmästyneenä.

"Niin; hän oli juovuksissa, ja joutui jollakin tavalla lähelle tulta, ja paloi niin pahasti että hän kuoli sen johdosta."

"Voi, Maggy raukkaa! Menikö hän taivaasen?" kysyi Aliisa sääliväisesti.

"Minä epäilen sitä."

Aliisa huokasi ja näytti miettiväiseltä.

"Kuka sitte laittaa ruokaa isälle kun hän tulee kotiin, ja kuka tekee tulta uuniin?"

"Sinun isäsi ei asu siellä enää, minun luullakseni."

"Missä hän sitten asuu? Minä tahtoisin häntä nähdä; mutta en tahtoisi enää mennä sinne asumaan – en milloinkaan", tuumasi Aliisa, totisen näköisenä.

"Ei sinun tarvitse sinne mennä. Minä en laske sinua sinne", lausui täti lempeästi.

"Mutta missä isä asuu nyt?"

"En tiedä, kultaseni; enosi ei sitä tiedä."

"Toivoisin että hän olisi herra, ja että hän ei joisi", sanoi Aliisa surullisesti. "Minä rakastan häntä; hän on minun isäni; ja hän oli hyvä minulle väliin, kun hän oli selvänä."

"Ehkä hän vielä heittää juomisen ja muuttuu kunnon mieheksi; hän ei ole semmoinen paha mies, kun moni muu on; kenties hänestä tulee hyvä ihminen vielä."

"Minä toivoisin että hänestä semmoinen tulisi, sillä tahtoisin että hän pääsisi taivaasen. Juopot eivät pääse taivaasen, eihän, täti?" kysyi Aliisa suruisesti.

"Eivät pääse. Mutta katsotaan nyt kuvia", sanoi rouva Bennett, sillä hän näki että tyttö oli kovin alakuloinen, ja hän tahtoi johtaa hänen ajatuksiansa toisaalle.

"Katsos tuota hullunkurista miestä", sanoi hän avattuaan ison kuvakirjan ja näyttäen erästä kuvaa. Aliisa nauroi. "Hänellä on lakki kädessä, katsokaa! Ja kas, mimmoinen tukka hänellä on!" ja Aliisa nauroi.

"Katsotaan nyt toista", jatkoi hän sitten ja auttoi tätiänsä kääntämään lehtiä.

"Voi. tässä on pieni nuohooja raukka – mahtaa olla hyvin ikävää olla nuohoojana!" sanoi Aliisa sääliväisesti.

Katsottuaan kuvakirjaa vähän aikaa, Aliisa meni tätinsä kanssa illalliselle; Walter ei tullut pöytään heidän kanssaan; hän oli syönyt Marthan kanssa, mikä hänestä oli erittäin hauskaa, ja Fred oli tietysti poissa. Aliisa ei syönyt mitään ja valitti pahoinvointia. Hänen tätinsä pani hänen sohvalle lepäämään ja joi ihan yksin teensä.

Yöllä Aliisa kävi huonommaksi. Martha hämmästyi kovin kun kuuli hänen raskasta hengittämistään. Hän hyvin tunsi lasten taudit, ja aavisti että tässä oli vaarallinen tauti tulossa, siksi hän meni herättämään Aliisan enoa. Lapsi raukan täytyi ottaa pahanmakuisia lääkkeitä ja hänen rintaansa pantiin laasteria. Mutta vaikka hän vapisi tuskasta, niin ei vähintäkään valitusta kuulunut hänen suustaan.

Kaikki oli kuitenkin turhaa; lääkkeet eivät auttaneet. Tauti kiihtyi yhä, ja pelättiin että hän tukehtuisi. Hänen tätinsä valvoi yöt päivät hänen pienen vuoteensa vieressä, hoitaen häntä hellästi. Walter oli aivan hämmästynyt, kun hän pääsi serkkuansa katsomaan, pari päivää senjälkeen kun tämä oli sairastunut; Aliisa oli niin muuttunut. Mutta hän hymyili kuitenkin kun Walter tuli hänen luokseen, vaikka hänellä juuri vast'ikään oli ollut kova hengenahdistus, ja hän sen johdosta oli kovin heikko. Tällaisia kohtauksia alkoi tulla yhä useammin ja vihdoin rouva Bennettin oli niin vaikea nähdä lapsen kärsivän niin hirveästi, että hän sulki silmänsä kun kohtaus alkoi. Muutamana aamuna oli sairaalla taas niin kova hengen ahdistus että kuului toiseen huoneesen kun hän tuskissaan vaikeroi.

"Ehkä enkelit pian tulevat tänne", sanoi hän kun vähän alkoi helpottaa. Hänen puheestaan huomasi, että hän odotti joukon hyviä henkiä häntä taivaasen saattamaan. Hän ei luullut parantuvansa, eikä sitä toivonutkaan.

"Ehkä ne tulevat", sanoi rouva Bennett.

"Siellä on niin hauskaa, niin ihanaa!" sanoi tyttö hehkuvin silmin. "Siinä onnellisessa maassa, jossa ei ole lunta eikä pakkasta, vaan kukkia – ja päiväpaistetta."

"Niin, taivaassa ei ole talvea", vakuutti hänen tätinsä.

Walter ja Fred nyt tulivat hiljaa hänen vuoteensa luo, ja hän ojensi heille kätensä.

"Minä menen taivaasen, Walter; minä menen taivaasen, Fred, kohtaamaan äitiäni ja pientä veljeäni. Eikö se ole ihanaa!"

"Mutta minä en soisi sinun kuolevan", sanoi Walter; "minä soisin sinun paranevan – meille tulee niin ikävä."

"Ei sinun tule ikävä."

"Ja äiti tulee sinua kaipaamaan", sanoi Fred, joka tuntui hiukan liikutetulta. "Sinä olet vähän parempi tänään, Aliisa serkku."

"Voi, en minä parempi ole. Minun pitää mennä taivaasen enkelein kanssa, kun he tulevat", sanoi hän ja sulki silmänsä.

Hänen tätinsä huomasi että puhuminen rasitti häntä ja hän käski Fredin ja Walterin mennä pois huoneesta. He tottelivat, mutta vastahakoisesti, sillä he molemmat pitivät Aliisaa hyvänä, niinkuin ylipäätään kaikki tekivät.

"Tulettehan pian takaisin?" kysyi Aliisa, joka oli pahoillaan siitä että he lähtivät pois.

"Kyllä he tulevat, kun sinä vähän paranet", sanoi hänen tätinsä. "Koeta nyt nukkua."

Mutta Aliisa ei voinut nukkua. Hän näki kauniita näkyjä ja joutui väliin ikäänkuin haltioihinsa.

"Te tulette pian taivaasen myös, täti, eikö niin?" sanoi hän kuiskaen.

"Kenties tulen, kultaseni. Sinä menet nyt ensiksi sinne", sanoi hänen tätinsä.

"Niin, minä menen ensiksi. Minä menen Jesuksen luo – suoraan ylös Hänen luokseen. Ehkä minä saan pitää Hänen kädestään kiinni. Hän rakastaa pieniä lapsia – niinhän sanotaan raamatussa."

"Niin, Hän rakastaa pienokaisia, ja Hän on nyt kutsunut sinua tulemaan luokseen."

"Eikö Hän ole hyvä?" sanoi Aliisa.

"On Hän hyvä", myönsi täti surullisesti.

Hänestä tuntui kovin katkeralta kadottaa pientä lemmikkiänsä. Hän ei niin kovin surrut omaa pientä tyttöänsä, sillä Aliisa oli häntä korvannut, ja hän tuskin rakasti omaa lastaan enemmän kuin Aliisaa.

"Älkää olko noin surullinen, täti", sanoi Aliisa, kun hän näki tätinsä huolestuneet kasvot.

Rouva Bennett huokasi, ja hetken aikaa vallitsi hiljaisuus, joll'aikaa sairaan hengenahdistus taas näkyi kiihtyvän. Aliisa huomasi sen itse ja sanoi kärsivällisesti: "Nyt tuntuu taas niin vaikealta"; ja sitten hän, ikäänkuin unohtaen vaivansa, kääntyi tätiinsä ja sanoi iloisesti: "Minä tulen olemaan niin iloinen – niin iloinen – kun te tulette. Minä tulen teidän luoksenne kun näen teidät – ja minä näytän teille taivaan."

Kauhea kouristus pani koko hänen pienen ruumiinsa värisemään, hänellä oli hirveä tuska muutaman minuutin ajan; sitten hän taas hengitti rauhallisemmin. Rouva Bennett oli ummistanut silmänsä tuon kovan kohtauksen kestäessä. Oli niin sydäntä vihloovaa nähdä noita hirveitä vaivoja, voimatta millään tavalla niitä huojentaa. Mutta sairas oli nyt taas aivan rauhallinen, ja hänen tätinsä pyyhki hien hänen otsaltaan. Silmäluomet sulkeutuivat; taistelu oli päättynyt; ja enkelit, joita kauvan aikaa oli odotettu, veivät onnellisen sielun autuaasen kotiin, jossa hän sai tavata ne, jotka ennen häntä olivat sinne menneet.

Pienen vuoteen ympärillä seisoivat surevat omaiset itkien ja vaikeroiden. Kylmä tuuli raivosi ulkona ja ravisti kovasti ikkunoita; mutta nuo suloiset, lempeät kasvot eivät muuttuneet – ikuinen rauha kuvastui näissä. Ja usein tämän hiljaisen kamarin ovi avattiin ja Walter astui varovaisin, juhlallisin askelin vainajan vuoteen luo. Hän seisoi pitkät ajat siinä pitäen vainajan pientä kylmää kättä omassaan; mutta Fred kammoi kovasti kuolinhuonetta, ja kun hän kulki tämän oven ohi, pelkäsi hän niin, että tuskin uskalsi hengittää. Seuraava päivä ja yö olivat varsin surulliset koko talon väelle; herra Bennettkin näytti olevan liikutettu; ja hän olikin todella suruissaan, sillä hän oli hellästi rakastanut pientä sisaren tytärtään, ja luuli voivansa korvata tylyyttänsä sisartansa kohtaan pitämällä huolta hänen lapsestansa. Mutta seuraavana päivänä aivan odottamaton vieras tuli tähän huoneesen käymään. Se oli Aliisan isä. Hän oli muuttunut mies, hän joka jo itsekin oli luullut olevansa sielun ja ruumiin puolesta vallan häviöön joutunut. Hän oli eräänä päivänä tavannut entisen juomatoverin, joka oli ruvennut raittiusseuran jäseneksi, ja nyt jälleen kunnollista elämää vietti, ja tämän kehoituksesta hän oli päättänyt koettaa – vakaasti koettaa – olla juomatta; hän kirjoitti nimensä raittiuslupauskirjaan. Hän sai nyt monta ystävää jotka häntä auttivat, ja hän oli päässyt hyviin varoihin, taitava työntekijä kun oli. Nyt hän oli tullut lastansa katsomaan; mutta surukseen hän sai kuulla että tämä oli kuollut. Rouva Bennett vei hänet kuolinhuoneesen, jossa hänen lapsensa hengetön ruumis lepäsi. Hän kumartui sen yli sanatonna tuskasta. Siinä tyttö lepäsi kädet ristissä, ikäänkuin rukoillen, taivaallinen hymy huulilla; kauniit vaaleet hiukset olivat kammatut molemmin puolin otsaa, jossa näkyi haavan arpi. Jos salama olisi iskenyt häneen, niin hän tuskin olisi enemmän hämmästynyt, kuin tätä haavaa nähdessään. Hän muisti vallan hyvin että hän itse omalla kädellään oli lyönyt lasta päähän juomapäissään ollen, ja että tämä makasi kotvasen aikaa verisenä ja tunnottomana laattialla. Voi, hän muisti tämän kaiken, ja tällä hetkellä hänen milt'ei teki mieli leikata tuo julma oikea käsi poikki. Hän pyysi saada yksin jäädä kuolinhuoneesen ja laski surunsa oikein valloilleen. Hän tuumasi tällä katkeralla hetkellä että olisi ehkä parasta palata tuon kirotun viettelijän luo, joka oli syypää kaikkeen hänen pahoihin tekoihinsa; mutta samassa tuli rouva Bennett hänen luokseen, lohdutti häntä kuni sisar ainakin, ja koetti kaikin tavoin rohkaista hänen mieltänsä. Hän kertoi kuinka hänen vaimonsa ja tyttärensä taivaissa iloitsevat hänen kääntymisestään, ja kuinka hän saisi heitä tavata siellä kuoleman jälkeen. Ja tuo ajatus vahvisti surullista isää ja hän päätti pysyä lujana. Hän ei tahtonut sielunsa autuutta menettää. Maailmassa hänellä ei enää ollut iloa tai onnea odotettavana, mutta hän päätti etsiä "parempaa maailmaa", ja koettaa tehdä mitä hän voi saattaakseen muita jättämään juomisen, jotta karttaisivat sen kauheita seurauksia.

Ja Aliisa haudattiin. Robert Fearne oli hautajaisissa mukana – vallan surun ja katumuksen valtaamana. Kesti monta päivää ennenkuin hän toipui surustaan. Eikä hän koskaan siitä oikein toipunut. Aika kului ja Aliisa serkkua muistivat vaan silloin tällöin muutamat hänen entisistä omaisistaan; he huokasivat silloin, mutta unohtivat hänen taas heti. Niin pian moni unohtaa sellaisiakin tapauksia, kun kuolema; mutta oli toisia, jotka eivät unohtaneet Aliisaa, joiden muistossa hän yhä vielä eli.

Ja talvi päättyi ja kevät astui sijaan; ja satakaunet aukaisivat silmiään ja orvokit levittivät suloisen tuoksunsa keväiseen ilmaan; ja koko luonto pukeutui kaikkialla ihanaan vihannuuteen; mutta oli yksi olento, jota kevään sulo ei voinut virkistää. Rouva Bennettin terveys yhä huononemistaan huononi. Tämä heikkous oli niin silmiin pistävä että hänen miehensäkin alkoi käydä hiukan levottomaksi, ja ehdotti että hän lähtisi matkalle, arvellen että ilman muutos ehkä häntä vahvistaisi, ja hän itsekin arveli että se tekisi hänelle hyvää. Martha yksin käsitti miten asiat oli. Hän oli huomannut että parantumaton tauti rouva Bennettin elinvoimia kulutti. Vähitellen sairas kävi yhä heikommaksi, ja nyt ehdotettiin että hän matkustaisi Cornevalliin. Vaan hän ei enää kyennyt liikkumaan huoneestaan, ja hänen miehellensä vihdoin kävi selväksi että henki oli kysymyksessä. Kuitenkin päätettiin että hän vietäisiin Cornevalliin. Eräänä ihanana Huhtikuun aamuna Martha oli täydessä puuhassa lähtöä varten. Sairas makasi omassa huoneessaan ja oli juuri nukkunut. Hän tuntui hiukan paremmalta – ainakin hänen miehensä mielestä – ja tämä oli varsin iloinen siitä. Marthakin alkoi hiukan toivoa, kun näki miehen ilon.

"Nyt ei pidä häiritä häntä, Martha", sanoi herra Bennett lähtiessään muutaman sairaan luokse. "Hän nukkuu niin rauhallisesti, ja hän ei ole koko yöhön saanut unta silmiinsä."

Martha ei hetken aikaan mennyt sairaan luo, vaan toimiskeli hiljaa viereisessä huoneessa. Jonkun ajan päästä hän hiljaa hiipi huoneesen arvellen että sairas ehkä olisi hereillä. Mutta hän yhä nukkui. Martha istui ikkunan ääreen ja katseli alas kadulle, jossa oli vilkasta liikettä. Komeita vaunuja ajoi ratisten pitkin katuja ja hienosti puettuja naisia käyskenteli katukäytävillä raitista kevät-ilmaa hengittämässä. Kaikkialla tuntui olevan eloisuutta ja iloa. Mutta tämä hellä hoitaja ei ottanut osaa tähän yleiseen iloon. Hänen sydäntään kalvoi huoli. Kello löi ja häntä alkoi sairaan pitkällinen uni huolestuuttaa. Hän meni vuoteen luo häntä katsomaan ja kauhu valtasi hänen mielensä. Siinä lepäsi hänen emäntänsä liikkumattomana: kädessä hänellä oli pieni rukouskirja, josta hänen oli tapa lukea pieni pätkä joka aamu. Kuolema oli tullut ja mennyt niin hiljaa, että se ei ollut herättänyt häntä unesta; se oli ainoastaan sulkenut hänen väsyneet silmänsä sikeään uneen, jota ei mikään suru enää voinut häiritä. Mahdotonta on tässä kuvata hänen miehensä hämmästystä, hänen lastensa ja palvelijain surua, ja etenkin hänen vanhimman poikansa tunnonvaivoja. Mutta kuolema oli tehnyt hyvän työn kärsivälle vaimolle, kun korjasi hänet tulevia huolia kokemasta.

Herra Bennett on vielä niin sanoaksemme "pystyssä". Hän on hiljan perinyt joltisenkin omaisuuden, mutta hänen neuvoansa haava-lääkärinä ei enää kysytä niin paljon kun ennen, ja hän on tunnettu epäraittiiksi mieheksi. Joku aika sitten puhuttiin että hän oli vähällä tehdä vararikko, vaan tavalla tai toisella hän tällä kertaa sai velkojain suut tukituksi, ja he suostuivat odottamaan. Mutta jokaisella kukkarolla on kuitenkin pohjansa; ja herra Bennettin elämäntavoista päättäen, hän pian tulee huomaamaan että hänenkin kukkarollaan on semmoinen. Muuten talossa nykyään kaikki on jotenkin entisellään. Martha on taloudenhoitajana; mutta hyvin luultava on että hän joutuu talosta pois, jos se on tosi, mitä olemme kuulleet asiasta. Hän usein puhuu pojille heidän äidistään, ja koettaa terottaa hänen periaatteensa heidän mieleensä ja pitää hänen esimerkkiänsä tuoreessa muistissa heissä. Ja usein kun Walter ja Fred menevät kouluun, luovat he surullisen silmäyksen hautausmaata kohden, jossa lepää vierekkäin heidän rakastettu äitinsä ja Aliisa serkku.