[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f_jj_F-ookDB0ri8NQYuM2lamm8aJLd5kjhbsf3y8mjQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":7,"genre":10,"themes":11,"origin":12,"language":13,"yearPublished":14,"yearPublishedTranslation":15,"wordCount":16,"charCount":17,"usRestricted":18,"gutenbergId":7,"gutenbergSubjects":19,"gutenbergCategories":20,"gutenbergSummary":7,"gutenbergTranslators":21,"gutenbergDownloadCount":7,"aiDescription":22,"preamble":23,"content":24},213,"Aliisa serkku","N. N. (tekijä tuntematon)",null,"213-n-n-aliisa-serkku","213__N._N.__Aliisa_serkku","romaani",[],[],"fi",1883,1891,20470,117432,false,[],[],[],"Lontooseen sijoittuva opettavainen kertomus pienen Aliisa-tytön karusta elämästä alkoholisoituneen isän varjossa. Teos on raittiusliikkeen julkaisema ja se painottaa kristillistä lähimmäisenrakkautta sekä vakaumuksen merkitystä vaikeissa olosuhteissa.","'Aliisa serkku' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 213. E-kirja on public\ndomainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ALIISA SERKKU\n\nEnglanninkielestä suomensi H. F. [Hanna Favorin]\n\n\nRaittiuden Ystävät, Helsinki, 1891.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\n\nErään likaisen talon portailla Gray Inn kadun varrella, istui pieni,\nnoin neljän vuoden ikäinen, tyttö; hänen jalkansa olivat paljaat, ja\nhänellä oli tuskin mitään muuta verhoa yllä kuin likainen ja\nrikkinäinen hame. Siellä oli harvoja ohikulkijoita ja tyttö näytti\nvuoronperään katselevan kadun-kulmassa olevaan kapakkaan meneviä ja\nsieltä tulevia vaimoja, joilla oli pienet lapsensa mukana, sekä\npantinlainaajan puodin ulkopuolella riippuvia hameita, housuja ynnä\nmuita vaatekappaleita, jotka heiluivat ja liehuivat tuulessa. Oli kylmä\nJoulukuun päivä; jalkamiehet kulkivat kyyryssä ja omnibusin katolla\nistujat olivat korvia myöten kääriytyneet talvivaatteihin. Lasta\nvärisytti vähän väliä, ja hän koetti kääriä pienet punaset käsivartensa\nrikkinäisen hameensa liepeesen.\n\n\"Mitä sinä siellä istut rappusilla pakkasessa?\" kysyi hyväntahtoisen\nnäköinen vanhanpuoleinen mies, joka kulki ohi; \"lapsi parka\", jatkoi\nhän, \"mene kotiin äitisi luo.\"\n\n\"Mutta äiti on haudattu\", sanoi lapsi surullisesti ja jatkoi sitten,\n\"minä toivoisin että hän ei olisi haudattu.\"\n\n\"0n parasta että juokset kotiin\", sanoi vieras huomaten, \"nyt alkaa\nsataa lunta.\"\n\n\"Mutta minä en saa mennä ennenkuin isä tulee; sillä hän lyö minua niin\nettä luuni musertuvat, jos menen.\"\n\n\"Mitä joutavia! Oletko ollut paha?\"\n\n\"En, minä en ole ollut paha, mutta kun hän on juovuksissa lyö hän\nminua, vaikka en ole ollut paha.\"\n\n\"Oletko milloinkaan kuullut jotakin Jumalasta ja taivaasta?\" kysyi\nvieras.\n\n\"Hän on tehnyt taivaan, ja virran, ja kuun\", vastasi tyttö, ikäänkuin\nkoettaen mieleensä muistuttaa unohtuneita asioita.\n\n\"Kuka sinulle on kertonut siitä?\"\n\n\"Äiti kertoi ennenkuin hän kuoli.\"\n\n\"Veikö äitisi sinua koskaan kirkkoon?\"\n\nTyttö katsoi kysyjään ikäänkuin hän ei oikein olisi käsittänyt\nkysymystä, ja vastasi sitten hitaasti, niinkuin joku hauska asia olisi\nmuistunut hänen mieleensä: \"Siellä soitettiin.\"\n\n\"Tule pois, Aliisa!\" huusi vanha vaimo, joka seisoi kadun toisella\npuolella, äänellä, joka muistutti koiran murinaa, ja samassa hän tuli\nkadun poikki, kaappasi tyttöä kädestä ja veti häntä epätasaisen\nkatukivityksen poikki huoneesen.\n\n\"Onko isä jo mennyt?\" kysyi pieni tyttö, jonka nimitämme Aliisaksi, kun\nhe astuivat portaita ylös.\n\n\"On, on, tule pois vain.\"\n\n\"Minä en ole nähnyt hänen tulevan ulos.\"\n\n\"Hän on ulkona Will Feltonin kanssa, niin että sinun ei tarvitse\npelätä.\"\n\n\"Minä en tahdo mennä makaamaan, Maggy, nyt on valoisa vielä.\"\n\n\"Nyt mennään sisään, ja sinä et virka sanaakaan enää\", sanoi Maggy,\nvetäen saalin korvillensa ja raapaisten kasvonsa neulalla sitä\ntehdessään.\n\n\"Mutta eihän nyt vielä ole pimeä.\"\n\n\"Minä lähden pois, ja sinun pitää panna maata kiltisti, kuuletkos? Etkö\nnäe että isäsi on tuonut tuoreita heiniä vuoteellesi?\"\n\n\"Mutta minä en ole saanut mitään ruokaa\", sanoi Aliisa.\n\n\"Noh, hyväinen aika, pari tuntia sittenhän sinä söit leipää; ehtimiseen\nsinä söisitkin, kiukkupussi.\"\n\n\"Niin, mutta minun on nälkä taas; minun on niin kova nälkä, minun on --\nse oli niin pieni palanen, minä --\"\n\nMaggy keskeytti häntä antamalla hänelle aika lämäyksen korville, niin\nettä hän heti vaikeni ja tunsi lämpimän värähdyksen läpi viluisen\nruumiinsa.\n\n\"Minä en vielä ole rukoillut\", sanoi Aliisa vapisevalla äänellä, kun\nMaggy työnsi häntä vuoteelle, joka oli suuren tavaralaatikon kaltainen,\nja kyyneleet valuivat hänen pesemättömiä poskiansa alas.\n\n\"Rukoile vuoteellasi; aina sinä pidät tuollaista melua rukouksestasi;\nja muista se, että jos sinä vaan itkeä piipatat, kun minä olen mennyt,\nniin Mörö tule sinua ottamaan.\"\n\nKun Maggy oli pannut hatun päähänsä ja mennyt, nousi Aliisa\nvuoteeltaan, laski polvilleen vuoteen viereen, pani kätensä ristiin ja\nsanoi;\n\n    \"Jesus hyvä, lempeä,\n    Pientä lasta sääli sä,\n    Katso minun puoleeni,\n    Suo mun päästä luoksesi.\"\n\nJa sitten hän toisti minkä hän muisti Isämeidän rukouksesta, jotenkin\ntähän tapaan: \"Isä meidän joka olet taivaissa -- olkoon sinun nimesi --\nvaltakunta tulkoon -- tulee tapahtumaan -- valta ja kunnia --\nijankaikkisesta ijankaikkiseen, Amen.\" Sitten hän suurella vaivalla\nkapusi vuoteelleen, kääri karkean peitteen-tapaisen hentojen jäseniensä\nympärille, ja, hiukan peläten \"Möröä\" hän vihdoin nukkui.\n\nJa hän nukkui sikeästi, eikä herännyt rauhallisesta unestaan, vaikka\nisä keskiyön aikana tuli kotia ja lyödä lämäytti rikkinäistä pöytää\nniin että se tärisi, sekä huusi kovalla äänellä -- \"Minä olen\nherrasmies minä\".\n\nLuulet varmaankin että Aliisan isä oli hyvin paha ja julma mies, ja\nepäilemättä hän olikin sellainen. Meidän ensimmäiset tunteemme juomarin\nsuhteen ovat tavallisesti vastenmielisyys ja inho. Mutta onko se\noikein? Eikö juomarin ennen kaikkia muita, tulisi herättää meissä\nsääliä? Robert Fearnea oli petetty, vietelty. Hänen pienenä lapsena\nollessaan, kun hänen pienet kätensä tuskin kykenivät nostamaan lasia\nsuulle, oli tuo vaarallinen himo hänessä herätetty, ja alussa se huusi\nheikosti \"anna, anna\", mutta vihdoin yhä voimakkaammin, kunnes hän\ntämän himon tyydyttämiseksi oli uhrannut luonteensa jalouden,\nomaisuutensa, perheellisen onnensa -- kaikki, kaikki. Mutta himo\nkiihottui, ja sen tyydyttämiseksi vietiin raamattu hyllyltä, kengät\njalasta, viimeinen penni, viimeinen ystävä -- mutta kaikki oli turhaa.\nHän oli löytänyt ainoastaan sen hirviön, joka häntä vainui, joka \"puree\nkuin käärme ja pistää kuin kyykäärme\". Usein, varsin usein, kun hän\nkatseli pikku Aliisaa, hän oli vähällä joutua raivoon muistaessaan\nmennyttä elämäänsä; hän ryntäsi silloin kurjasta asunnostaan, ja joi\nlasin toisen perästä, kauheata kyytiä, toivoen voivansa omaatuntoaan\nviinalla kuolettaa. Mutta omaatuntoa ei voi milloinkaan kuolettaa -- se\nsaapi joka siemauksesta uutta voimaa kiusataksensa uhriansa. Me puhumme\nneekerien orjuudesta kauhistuksella; mutta juomarin kahleet ovat paljon\nraskaammat kuin orjan. Hänen sydämensä ei milloinkaan iloitse,\nraamatussa ei ole yhtään sanaa, joka voisi häntä lohduttaa, ja hän ei\nvoi toivoa rauhaa ijankaikkisuudessa, joka on niin suurena lohdutuksena\nonnettomille. Hänellä ei ole jäljellä muuta kuin kauhea tuomion pelko.\n\nMutta neekeriorjan ja juomari-orjan välillä on se erotus että\njälkimmäinen voipi murtaa kahleensa. Yritys on hirveän vaikea, sillä\nniitä siteitä, joita tapa on takonut, ei käy milloinkaan viilaaminen,\nne ovat yhdellä iskulla katkaistavat; tai toisin sanoen, ihminen joutuu\njuomariksi vähitellen, mutta hän ei voi heretä olemasta juomarina\nvähitellen, vaan hänen on jyrkästi lakkaaminen juomisesta. Mutta tahdot\nkenties kuulla enemmän Aliisasta.\n\nKun hän seuraavana aamuna heräsi, satoi lunta, ja hän makasi hetken\naikaa katsellen lumihiuteita, jotka tupruelivat ikkunaruutuja vasten ja\nsitten luistivat hiljakseen alas, ja kuunteli veden räiskinää ja\nsorinaa, jota tuuli ajoi rikkinäisten ikkunain läpi sisään. Maggyn\nvanha yömyssy, yksi sukka ja pesurätti, jota paitsi varsinaiseen\ntarkoitukseen, käytettiin uunin lakaisemista ja kynttiläjalan\npuhdistamista y.m. varten, oli pistetty muutamaan ikkunan reikään, joka\noli syntynyt siten että Robert oli viskannut nuuskarasiansa ikkunasta\nulos sentähden että \"yöllä ei saanut nuuskaa, ja mitäpä hyötyä\nnuuskarasiasta sitten on, sillä ei ollut niin mitään virkaa\", ja rasia\nlensi ulos. Yömyssyn, sukan ja pesurätin toimi oli yhteensä estää\ntuulen ja kylmän tunkemista sisään, mutta oikeastaan ne eivät tätä\nvirkaa toimittaneet. Sukka riippui sisäpuolella ikkunaa pitkän matkaa\nja Maggyn yömyssyn reunat liehuivat sinne tänne ikäänkuin koettaen\nkarttaa yhteyttä pesurätin kanssa, jota vastoin pesurätti yksin\nsuuremman painonsa johdosta näytti olevan liikkumaton, vaikka sen\nuskollisuudesta huolimatta tuulen oli varsin hyvä tilaisuus päästä\ntunkemaan sisään.\n\nMaggy istui matalalla tuolilla köyryssä ja veteli savuja lyhyestä\npiippu-nysästä, hänen myssynsä nauhat riippuivat alaspäin takana,\njotenkin samaan tapaan kuin palmikko -- syystä että hänellä ei ollut\nnuppineulaa millä sitä kiinnittää eikä riihmaa millä niitä olisi\nsitonut. Huoneessa vallitsi epäjärjestys kaikkialla. Pöytä, jonka\nRobert oli särkenyt edellisenä yönä, oli sidottu kokoon tavalla joka\nosoitti jotenkin suurta kekseliäisyyttä, vanha rautaristikko uunin\nedessä on asetettu ylös-alasin, ja koristus uuninreunuksella kuvasi\npäätöntä kosijaa, joka oli polvillaan tytön edessä, jolta puuttui\nmolemmat kädet. Pöydällä oli aamiaisruoka, perunoita, leipäpalanen,\nkastiketta ostronakuoressa, hiukan tupakkaa paperissa, ja moniaita\nmuita paperitötteröitä, joissa oli sokeria ja teetä, posliininen\nteekannu sekä kahvikupit, jotka ihme kyllä olivat ihkasen eheät.\n\n\"Voi, onko meillä kahvia?\" huudahti Aliisa iloisesti.\n\n\"On, saat nousta nyt, jos tahdot.\"\n\n\"Missä on isä?\n\n\"Hän on mennyt työhön\".\n\nAliisa juoksi tulen ääreen alushame kädessä, ja koetti turhaan panna\nsen päälleen.\n\n\"Tässä on hameesi\", sanoi Maggy, \"minä olen pessyt sen.\"\n\n\"Mutta se on niin märkä\", sanoi Aliisa, kun hän otti sen käteensä.\n\n\"Eikä ole; se on kuiva kuin luu, pane se päällesi.\"\n\n\"Minä kuivatan sen ensin, se tuntuu niin kylmältä. Se ei ole kuiva.\"\n\n\"Mokomakin kiusallinen otus\", sanoi Maggy, pitäen höyryävää hametta\ntulen edessä.\n\n\"Oi, se on niin lämmin ja hyvä nyt\", sanoi Aliisa, jonka käsiin Maggy\nviskasi hameen katseella, joka ilmoitti että hän mielestään oli tehnyt\nliiallisen hyvän työn.\n\n\"Mutta olkaa hyvä ja korjatkaa se\", jatkoi lapsi, \"se pistää\nolkapäätäni, minun olkapääni on niin kipeä, katsokaa.\"\n\n\"Minulla ei ole neulaa eikä rihmaa, voisinhan tuota sitoa kiinni, jos\nmistä löydät nuoraa.\"\n\nAliisa haki turhaan hetken aikaa, ja kysyi vihdoin Maggylta, saisiko\nhän repiä palasen uutimesta, \"koska se on ennestään jo rikki.\"\n\nMaggy lupasi ja Aliisa oli pian valmiiksi puettuna ilman neulan apua.\n\n\"Tuossa on aamiaisesi\", sanoi Maggy, työntäen pienen tuolin tytölle;\n\"nouse tuolille syömään.\"\n\n\"Saanko itse ottaa ruokaa?\" kysyi Aliisa innokkaasti.\n\n\"Saat, mutta älä ota paljon sokeria, sinä et tarvitse sitä ensinkään\",\nsanoi Maggy, ottaen piipun suustaan.\n\n\"Mutta saanko minä sentään ottaa pienen palasen?\"\n\n\"Ota, ota, kunhan et vaan jupata.\"\n\nAliisa söi ahnaasti. Olikin niin ihmeen hauskaa kaataa kahvia kuppiin,\nvaikka hän poltti sormensa aika lailla sitä tehdessään. Jos oikein\ntoden mukaan asia on kerrottava, niin hiukan epäilen oliko hän niin\nsäästäväinen sokerin suhteen kuin hänen olisi pitänyt oleman. Tuntui\nhiukan epäiltävältä se seikka, että hän niin tarkkaan piti silmällä\nMaggya joka kerta kuin hän pisti lusikkansa sokeripussiin. Maggy sillä\nväliin ääneti veteli savuja piipustaan ja silloin tällöin aukaisi\ntoisen silmänsä katsellakseen asiain menoa, sillä Aliisan käytös\nsuoraan sanoen antoi aihetta epäluuloon.\n\n\"Minä olen kylläinen\", sanoi vihdoin Aliisa, tyytyväisesti huoaten. Jos\nhän ei olisi ollut kylläinen, niin sille ei olisi mitään voinut, sillä\nkaikki oli lopussa, kahvi, leipä, kastike -- kaikki, paitsi pienen\npieni sokeripalanen, jonka hän suurella vaivalla koetti saada esille\npussista, huomauttaen samalla että hän \"ei ollut kaikkia syönyt.\"\n\nMaggy nousi nyt ja alkoi korjata pöydältä, eikä ollut näkevinään miten\nasiat olivat. Aliisa tarkasti vähän aikaa hänen kasvojansa, ja sitten\nhän, ikäänkuin hyvillään siitä että kaikki oli hyvin, asettui ikkunan\nääreen istumaan.\n\nSaman päivän iltapäivällä Aliisa lähetettiin kapakkaan, välkkyvä\nhopearaha ja pieni pullo kädessä, viinan ostoon. Hän ei ollut saanut\nlupaa mennä ulos päivän kuluessa sitä ennen, ja hän oli varsin\niloissaan kun tarjoutui tilaisuus päästä kadulle; hän käydä tallusteli\navoin jaloin kurassa ja sateessa ja astui kapakkaan varsin iloisella\nmielellä. Oli niin hauskaa nähdä noita mukavia ihmisiä ja \"kauniita\npikkulapsia.\" Siellä oli jo sellainen jupakka että ei kukaan kuullut\nvaikka Aliisa nakutti pienellä hopearahalla pöytään; ja hänen pienet\nkasvonsa ulottuivat töintuskin kauppapöydän laitaan, kun hän\nvarpaillaan seisoi, niin ett'ei kukaan häntä huomannut. Odotettuansa\nkauan aikaa alkoi hän pelätä että Maggy suuttuisi, jos hän viipyisi\nkauemmin, koska hän oli käskenyt hänen tulla heti takaisin. Mutta melu\nyhä vaan kiihtymistään kiihtyi, ja kun kaikki hänen pyyntönsä olivat\nturhat, päätti hän vihdoin seurata muiden esimerkkiä ja alkoi huutaa\nvoimiensa takaa ja koroitti äänensä niin kimakkaaksi että se tavan\ntakaa kuului keskellä sitä kauheata hälinää ja rähinää mikä huoneessa\nvallitsi.\n\n\"Mitä tuo pentu tuolla kiljuu?\" huusi mies, jolla oli päässä\nrepaleinen, omituisen muotoinen hattu. Aliisa herkesi heti huutamasta\nja hieroi silmiään likaisella hameellaan, kunnes hänen kasvonsa olivat\nmiltei yhtä mustat kuin nuohojan luuta. Aamulla oli tapahtunut julkinen\nmestaus, jossa muutamat läsnä-olijoista olivat olleet saapuvilla, ja\ntämä mies kiinnitti useain huomiota kertomalla kuinka likeisessä\ntuttavuudessa hän oli ollut tuon onnettoman miehen kanssa. \"Hän ei\nikinä olisi vaimoa murhannut jos hän olisi ollut selvänä; mutta hän ei\n'sietänyt' väkeviä, vaan joutui hutikkaan kolme korttelia juotuaan; oli\npaljoa pahempi murha hirttää häntä. Sen avomielisempää miestä ei ole\nollut. Raittiusmiehet olivat ahdistaneet häntä kovasti ja hän oli\nvähällä yhtyä heihin pari kuukautta sitten. Kovin surkea oli tuo\ntapaus; mutta yhtä hyvin häntä olisi voinut paikalla hirttää kuin\ntuolla tavalla rääkätä. Dick parka! Hän oli kauan aikaa\nkuolemaisillaan. Hän luultiin jo kuolleeksi, ja sitten vähitellen alkoi\nhän uudelleen liikkua, hän potki kauheasti.\"\n\n\"Niin\", vastasi toinen, \"mutta kun Jack Ketch tarttui hänen\njalkoihinsa, asettui hän. Dick parka!\"\n\nEräs nuori nainen istui kaiken aikaa muutamassa nurkassa, eikä\nnäyttänyt välittävän vähääkään siitä mitä hänen ympärillään tapahtui.\nHän joi vahvasti. Hänen pukunsa oli siisti. Hänellä oli yllä tumma\nvillainen hame ja musta röijy. Hän oli aivan valkoverinen ja hänen\nvaalea tukkansa oli huolimattomasti taaksepäin kammattu. Koko aikana\nhän ei ainoatakaan kertaa luonut silmiänsä maasta.\n\n\"Kukapa olisi voinut aavistaa semmoista näkevänsä!\" sanoi repaleinen,\nsiivottoman näköinen nainen, päätään heitellen. \"Enpä olisi luullut\nhäntä niin huonoksi\", sanoi toinen; \"niin halpamieliseksi, hänhän on\nolevinaan muka parempia ihmisiä\"; mutta yhtäkkiä kaikkein huomio\nkääntyi toisaalle.\n\n\"No! nytpä minä tahdon kostaa, vaikka joutuisin hirteen siitä!\" huusi\ninhottavan näköinen vaimo sisään tullessaan, kun hän näki ko'okkaan,\nmuhkeasti puetun tytön, joka seisoi kauppapöydän ääressä juomassa.\nVaimo sitten vallan tyyneesti otti korvarenkaat tytön korvista sekä\nkaulanauhan hänen kaulastaan ja pisti ne taskuunsa.\n\n\"Olkaa hyvä ja menkää kadulle, jos on aikomus tappeluksi panna\", sanoi\nlyhyenläntä, tanakka mies, joka kaatoi viinaa muutamille nuorukaisille,\njotka vastikään piiput suussa olivat tulleet kapakkaan. Mutta ennenkuin\nhän oli lopettanut kohteliaan kehotuksensa, olivat naiset jo täydessä\ntappelussa ja kourallinen irtonaista tukkaa lensi ilmassa. Molemmat\nolivat laattialle kaatuneet ja yltympärillä kaikui naurua ja\npilkkapuhetta. Tyttö oli joutunut alle ja hän oli pahemmassa pulassa,\nsillä hänen voimakas vihollisensa paiskasi hänen päätään kivistä\nlaattia vasten. Äkkiä hän kuitenkin nousi ja raivoisana kuin tiikeri\nsieppasi hän ison tinaisen vesisangan käteensä.\n\n\"Ottakaa se pois häneltä, joku teistä, ottakaa!\" huusi kapakan isäntä\nhämmästyneenä. \"Minun astiani eivät ole tehdyt pään iskemistä varten.\"\n\nMutta eipä tuosta hyötyä ollut. Ennenkuin isäntä oli lopettanut, oli\nvaimo saanut iskun semmoisen että hän tunnottomana kaatui maahan, ja\nveri pirskui hänen kasvoistaan hirvittävällä tavalla. Kaksi poliisia\ntuli nyt sisään ja murhaaja ja hänen verinen vihollisensa vietiin pois.\n\nAliisa ei ollut millänsäkään tästä; hän oli tottunut näkemään poliisien\nvievän pois kapakassa tappelevia ihmisiä, ja sellaisia siellä usein\noli.\n\nKun hälinä oli hiukan asettunut, tuo hiljainen nurkassa istuva vaimo\nnousi, mutta hän töin tuskin pysyi pystyssä. Astuttuansa muutaman\naskeleen kaatui hän laattialle ja häntä täytyi kantaa kotiin.\n\n\"Kovin nyt näyttää olevan mieli murtunut\", sanoi eräs vanha vaimo. \"En\nvoi ymmärtää mikä Tettyä vaivaa. Hän on ollut vallan alla päin siitä\nsaakka kuin hänen miehensä joutui vankeuteen. Luulisipa hänen olevan\nhyvillään siitä että on hänestä päässyt, mokomasta rehjanasta, joka oli\nhänelle niin tyly ja paha.\"\n\n\"Mutta hänpä ei vaan tyytyväinen ole; hän vallan riutuu surusta\",\nvastasi toinen.\n\n\"Kuka? Tetty Whiteko?\" kysyi uusi tulokas, eräs nuori tyttö.\n\n\"Niin juuri.\"\n\n\"Noh kummako se\", sanoi tyttö ollen varsin mahdikkaan näköinen, \"ettekö\nole kuulleet?\"\n\n\"Kuulleet mitä?\" kysyi moni yhtaikaa.\n\n\"Noh, näette, se oli sillä lailla että Tetty sai paikan päiväläisenä --\nhän näetten ei ansaitse suolaa ruokaansa käsityöllä -- ja silloin hän\njätti molemmat lapsensa Peggy Macbrairin hoitoon ja lupasi maksaa\nhänelle runsaan maksun, jos hän heitä hyvin vaalisi, eikä antaisi\nheidän itkeä; hän hemmottelee lapsiaan ja tärvelee heitä jos jollakin\ntavoin ja pitää heitä niin hienoissa vaatteissa kuin olisivat parempien\nihmisten lapsia ikään. Se osoittaa kuinka ylpeä hän on; hän on aina\npitänyt itseään naapureitansa parempana ja --\"\n\n\"Hyvä, mutta mikä rangaistus tästä sitten oli?\" kysyi eräs, häntä\nkeskeyttäen.\n\n\"Niin, nähkääs, Peggy on hiukan viinaan menevä, ja hän oli lähtenyt\nväkeviä hankkimaan; ehkäpä hän jäi johonkin sitä ryyppäämään, vaikka\nhän ei sitä myönnä; oli miten oli, lapset jäivät kotiin ja pääsivät\ntulen kanssa leikkimään ja syttyivät palamaan. He huusivat kauheasti ja\nMattyn Joe mursi oven auki; mutta tulta ei saatu sammutetuksi ja kun\nTetty illalla tuli kotia, olivat molemmat lapset kuolleena. Minä kyllä\nsätin heitä siitä että eivät toimittaneet sanaa hänelle siitä, jotta se\nolisi hänelle lievempi ollut; mutta he eivät näy ajatelleen sitä.\"\n\nSamassa Maggy astui sisään, ja vilahtaen ympärilleen, heti äkkäsi\nAliisan tyynenä istumassa eräässä nurkassa laattialla.\n\n\"Sinä sen siunatun sikiö!\" kirkasi hän ja läheni tyttöä, \"mitä sinä\ntäällä teet, hääh? Miksi et ole tuonut mitä pyysin sinun tuomaan?\"\n\n\"Mies ei antanut minulle, vaikka niin monta, monta kertaa häneltä\npyysin\", sanoi Aliisa ojentaen pullon Maggylle.\n\n\"Missä raha!\"\n\n\"Minä en ole sitä hävittänyt, en suinkaan\", sanoi Aliisa, etsien\nkadotettua rahaa. \"Tuossa se on\", jatkoi hän, nähdessään rahan\nlaattialla vieressään. \"Sanoinhan minä ett'en sitä ole hävittänyt.\"\n\nMaggy meni viinaa pyytämään, ja saatuansa sitä lähti hän pois vetäen\nperässään Aliisaa, uhaten antaa hänelle \"aika löylytyksen\" jahka kotiin\npäästään. Aliisa, jolla oli kokemus siitä mitä \"löylytys\" oli, pani\nvastaan niin että Maggy ei saanut häntä eteenpäin mukaansa. Hän riuhtoi\nja ponnisti vastaan minkä jaksoi tavalla joka osoitti että hän kyllä\ntiesi miten asiat oli. Hän huomasi että Maggy jo oli pienessä hutikassa\nja arveli että tämä pullollinen tekisi hänet kykenemättömäksi kaikkeen,\nainakin siihen määrään että hän itse ihan rohkeasti voisi mennä kotia\nvähän ajan kuluttua. Maggy näet ei milloinkaan joutunut raivoon\nviinasta, vaan ylipäänsä vaipui jonkinmoiseen horrostilaan, ja\nlaskeutui uunin viereen maata, kunnes taas virkosi. Sellaisissa\ntilaisuuksissa Aliisa anasti itselleen kaikkea syötävää mitä talossa\nsattui olemaan; sitten hän pani nenälleen Maggyn silmälasit, avasi\nhänen nuuskarasiansa, ja teki mitä ikinä päähän pisti. Yhtenä päivänä\nhän meni jauhoastian luo, ja leipoi kakkuja takalla, jotka hän sitten\nsöi suuhunsa varsin halukkaasti, vaikka luulen että harvat teistä,\nhyvät lukijani, olisivat ottaneet osaa hänen ateriaansa, johon Aliisa\nepäilemättä varsin kernaasti olisi teitä kutsunut.\n\nMinun on vielä kertominen, ennenkuin tämän luvun lopetan, että pari\npäivää sen jälkeen kun Aliisa oli kapakassa käynyt, eräs ilmoituslippu\nmonen muun joukossa oli naulattu Old Streetin posti-aseman kohdalla,\njossa oli luettava seuraava ilmoitus:\n\n\"Ruumis löydetty -- naisen. Nähtävästi 24 vuoden ikäinen. Puku -- tumma\nvillainen hame; musta nuttu. Tuntomerkit -- syvä arpi vasemman silmän\nalla, ja samallainen otsassa oikealla puolella j.n.e.\"\n\nVaimo, joka oli istunut kapakassa, jonka mies oli vankeudessa, jonka\npienet lapset olivat saaneet surmansa tulipalossa, muistuu varmaankin\nmieleenne. Hän on tehnyt itsemurhan heittäymällä Blackfriar sillalta\njokeen.\n\n\"Heidän loppunsa on kuolema.\"\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\nMuutamia kuukausia kului siten, ja tuo ikävöitty kesä oli taas tullut,\nvaikka se pieni lapsi raukka, josta olen teille kertonut, ei tietänyt\nmitään muuta erotusta kesän ja talven välillä kuin että kesällä oli\nkuuma ja talvella kylmä. Eräänä helteisenä Heinäkuun päivänä istuivat\nAliisa ja Maggy tuossa kolkossa huoneessa kahden kesken, edellinen\nkatseli kärpäsiä, jotka näyttivät olevan varsin halukkaita maistelemaan\nsokeripalasta, jota vastikään oli tuotu pöytään teetä varten. Väliin\nAliisan onnistui ajaa kaikki kärpäset pois ja silloin syntyi aika\nsuhina ja hyrinä, ikäänkuin olisivat koettaneet oikeuksiaan puolustaa,\njonka jälkeen ne kaikki taas kokoontuivat kielletyn herkun ympärille.\nMaggy veteli savuja piippunysästä tapansa mukaan; hän oli hiukan\npahalla päällä, syystä että häneltä puuttui se, mikä hänelle oli ainoa\ntarpeellinen, hän kun vielä ei ollut viikon maksua saanut. Hän näet\nhoiti \"taloustoimet\", ja \"huoneen siivona pitämisestä\", \"Aliisan\nvaalimisesta\", \"ruoan laittamisesta\" y.m. palveluksista, joita hän\nRobert Fearnelle teki, sai hän vapaan asunnon tilavassa tuvassa. Nämä\nhänen velvollisuutensa olivat varsin helpot, siihen tapaan katsoen\nmillä hän niitä täytti. Aliisa kävi omin päin aina Clerkerwell\nGreenillä saakka, jossa hän kuunteli niiden hyvien miesten puhetta,\njotka sattumalta väliin asettuvat sinne lukemaan ja selittämään\nraamattua taitamattomalle ihmisjoukolle, jolloin usein saavat paljon\npilkkaa ja ivaa kärsiä. Aliisan äiti oli hänelle kertonut Jumalasta ja\ntaivaasta ja siitä syystä hän mielellään kuuli näitä puheita. Usein hän\npannessaan maata pienelle vuoteelleen, itsekseen mietiskeli mitä hän\noli kuullut, mutta hän ei ymmärtänyt sitä. Edellisenä iltana hän oli\nkuullut puhuttavan \"Jesuksesta ja ylösnousemisesta\", ja kun Maggy oli\npeittänyt sokerin tyhjällä tupakkalaatikolla, muistui Aliisan mieleen\nnämä asiat.\n\n\"Maggy\", sanoi hän hetken aikaa aprikoittuansa, \"naulasivatko he\nJesuksen puuhun nauloilla?\"\n\n\"Jotakin sen tapaista muistelen kuulleeni; niin, isällä oli kuva siitä,\nmutta se särkyi.\"\n\n\"Kuinka hän salli heidän sitä tehdä?\"\n\nMaggy pudisti päätään eikä tiennyt mitä vastata.\n\n\"Eivätkö nuo ihmiset olleet pahoja?\"\n\n\"Olivat.\"\n\n\"Olivatko juovuksissa?\"\n\n\"Älä nyt!\"\n\nMaggy yhä piipustaan savuja veteli.\n\n\"Mutta eikö Jesus uudestaan ruvennut elämään? Eikö hän nyt ole\ntaivaissa? Niin tuo herra sanoi.\"\n\n\"Niinhän nuo sanovat -- taitaa olla\", vastasi Maggy.\n\n\"Niin, ja me tulemme kaikki elämään taas sen jälkeen kuin olemme olleet\nhaudassa. Minun äitinikin -- eikö se ole hauskaa? -- ja sitten me emme\nenää kuole, vai kuolemmeko?\" jatkoi tyttö innokkaasti ja meni Maggyn\nluo.\n\n\"Ole vaiti!\" sanoi Maggy, pani piippunsa pois, meni sytyttämään tulta\nja pani kattilan tulelle. Aliisa oli varsin hyvillään kun näki Maggyn\nottavan leivän korista, sillä hänen oli hyvin nälkä, hän kun tuskin oli\nmaistanut muuta ruokaa koko päivänä, kuin yhden pennin korpun; hän\nsiirsi tuolinsa lähelle pöytää varsin tyytyväisenä, sillä hän näki että\noli varsinainen ateria odotettavissa. Juuri kun Maggy kaatoi teetä\nAliisan tuoppiin, joku koputti ovea, ja sitten ovi avattiin ja roteva\nvaimo lapsi sylissä astui sisään.\n\n\"Onko Robert kotona?\" sanoi hän ja löi samassa lasta ja katseli\nympärilleen, olisiko sopivata istumapaikkaa missä.\n\n\"Ei ole\", sanoi Maggy hiukan nyreästi, ja näytti olevan varsin vähän\nhuvitettu vieraasta; \"voit kääntää vuonan karsinan ylösalasin, jos\ntekee mielesi painaa puuta hiukkasen.\"\n\n\"Ei, minä panen lapsen siihen.\" Ja sen sanottua hän levitti pienen\nlakanarepaleen heinien päälle ja laski lapsen sinne.\n\n\"Tuossa se on nyt, minä olen saanut kylläkseni siitä\", sanoi hän.\nSitten hän kääntyi Maggyyn, joka seisoi teekuppi kädessä eikä kyennyt\nsitä nostamaan suulleen, ja sanoi: \"Minä olen hoitanut tämän lapsen\nsiitä saakka kuin sen äiti kuoli, yhdeksän kuukauden ajan; pelkkää\nkiusaa siitä on ollut yöt päivät, ja kaikesta vaivastani en ole saanut\nkuin kaksi puntaa ja kuusitoista killinkiä, -- voitte sentähden sanoa\nRobertille että hankkikoon toisen hoitajan pennulleen siitä hinnasta.\nHän lupasi maksaa minulle kuusi killinkiä viikossa säännöllisesti, ja\nsekin on kovin niukka maksu; mutta hän on aina keksinyt jos\njonkimoisia verukkeita, ja lopulta, siitä on jo kuusi viikkoa, hän ei\nole silmiään näyttänyt -- ja --\"\n\n\"Mutta ei sitä synny tännekään heittää\", sanoi Maggy, keskeyttäen häntä\nja laskien kuppinsa teevadille.\n\n\"Kuinka muuten\", sanoi vaimo arvokkaasti; \"hoitakoon sitä itse nyt.\nMinä olen puolestani kyllin tehnyt, ja olen velvollisuuteni tehnyt\nmyöskin, se on vissi se. Hän voi kyllä maksaa. Tiedän että hän viime\nviikolla ansaitsi likemmäs kaksi puntaa. Frans kertoi minulle että\nhänellä oli ollut hyvät tulot, ja minä vartosin häntä konttorin luona,\nja sanoin hänelle että tarvitsen rahaa, ja ahdistin häntä kauan aikaa.\"\n\n\"Noh, eikö hän mitään antanut?\" kysyi Maggy, tuskin tietäen mitä hän\npuhui, sillä hän oli vallan hämillään.\n\n\"Antanutko? Antoi kai! Hän antoi tämän. Kuulkaas\", sanoi hän, \"jos\nmielitte molemmat silmänne pitää eheänä, niin korjatkaa luunne täältä\nmitä pikemmin sitä parempi! Mutta voitte hänelle sanoa että minulla ei\nole aikomus asiata sikseen heittää. Kyllä minä voin häntä pakottaa\nmaksamaan -- hän ansaitsee paljon rahaa ja minä tahdon omani. Sanokaa\nse hänelle.\" Ja sitten hän, ikäänkuin miettien olisiko tarpeellista\nenempää sanoa, heitti maahan mytyn, jossa oli vähän lapsen vaatteita.\n\n\"Minä en ole niitä pessyt\", lisäsi hän kotvasen vaiti oltuansa. Ja\nsitten hän odottamatta vastausta Maggylta, joka oli vallan kuin puusta\npudonnut, jätti hyvästi ja meni tiehensä. Maggy nyt ryyppäsi hiukan\nteetä, ja sitten hän otti piippunsa, nakutti tupakan pesästä, ja pisti\nsiihen uutta. Hän kömpi uunin luo ja sytytti piippunsa hiiluksessa, ja\ntyönsi tuoliaan, ikäänkuin se olisi syypää tähän ikävään seikkaan,\nkäänsi sen pöytää kohden ja alkoi vedellä savuja mitä suurimmalla\nhartaudella, tauoten ainoastaan väliin jupistaakseen itsekseen -- että\n\"Johan se kertoi Robertille\", -- \"se ei häntä koske\", -- \"se ei hänen\nasiansa ole\", j.n.e.\n\n\"Jääkö tämä lapsi tänne? Onko se minun pieni veljeni?\" kysyi Aliisa,\njolle koko tämä asia oli aivan salaperäinen.\n\n\"Ei, ei se tänne jää\", vastasi Maggy ottamatta piippua suustaan.\n\n\"Eikö se olekaan sitten minun veljeni?\"\n\n\"On se. Mutta se ei tule täällä olemaan.\" Sitten Maggy meni tuota\nkiusallista lasta katsomaan; se nukkui, ja Maggy näytti olevan\nhyvillään huomatessaan että se oli niin kuihtunut, että oli miltei\nluurangon kaltainen.\n\n\"Se ei kauan hengissä pysy kuitenkaan\", sanoi hän, vaipuen uudelleen\ntuolilleen istumaan. Tämä ajatus näytti rauhoittavan häntä, sillä hän\nlaski piippunsa syrjään ja ryhtyi uudelleen te'en juontiin.\n\nKun Aliisalle selveni että hänen pieni veljensä uudelleen oli ruvennut\nelämään, oli hän hyvin iloinen. Hän joi kiireesti teensä loppuun, ja\npitkä leipäpalanen kädessä hän nosti tuolinsa nukkuvan lapsen viereen\nja istui siellä kärsimättömänä odottamassa sen heräämistä. Vihdoin hän\nalkoi käydä levottomaksi, ja meidän on kertominen totuus, kun Maggy oli\nlähtenyt pulloineen viinaa hankkimaan, niin Aliisa nosti pienokaisen\nvuoteelta, ravisti sitä hiukkasen, aukaisi sen silmäluomia, ja koetti\ntoisia samankaltaisia keinoja jotka kuitenkin kaikki olivat yhtä\nturhat, sillä lapsi ei herännyt.\n\n\"Herää jo, kaunis pienokaiseni, herää ja katsele minua\", sanoi hän\npannen suunsa lähelle lapsen korvaa, mutta tämä yhä nukkui. Pikkuisen\nse väliin liikahti, mutta heti taas hengitys oli yhtä tasainen ja\nrauhallinen kuin ennen.\n\n\"Mitä? Herätätkö sinä häntä?\" sanoi Maggy kiivaasti, kun hän sisään\ntullessaan näki Aliisan puuhat lapsen kanssa.\n\n\"En minä häntä herätä, minä vaan -- vaan -- minä tiedän että hänen on\nnälkä\", änkytti Aliisa, joka näytti siltä kuin hän odottaisi aika\nsivalluksen.\n\n\"Jos sinä häntä herätät, niin tiedät kyllä mikä seuraus siitä sinulle\non.\"\n\nAliisa istui yhä pienen veljensä vieressä tuntikausia, ja kuitenkin\ntämä yhä vaan nukkui; vihdoin tyttö alkoi haukottaa ja lopulta hänen\npäänsä painui alas, ja hän nukkui.\n\nHetken kuluttua hän kaatui laattialle, ja löi päänsä vanhaan,\nrikkinäiseen piippuun, joka oli laattialla. Hän heräsi heti, ja\nsurkeasti valittaen hän painoi pienen kätensä otsaa vasten, josta veri\ntippui hänen sormiensa välitse. Nähdessään veren säikähti hän entistä\nenemmän -- hän kirkui ääneen, ojensi kätensä ja loi katseensa Maggyyn,\nikäänkuin apua ja sääliä pyytäen; sitten hän muisti että sellaista ei\nollut odotettavana ja kapusi itkien ja väristen vuoteellensa surkeasti\nvaikeroiden. Kun vaiva hiukan alkoi helpottaa, kiersi hän käsivartensa\npienen veljensä ympärille ja suuteli häntä hellästi, sillä hän ei\ntarvinnut pelätä herättävänsä häntä. \"Voi, pikku kaunis veljeni, pieni\narmas kultaseni\", sanoi hän. Lapsi näytti vastaavan hiljaa\nvikisemällä, ja pieni Aliisa parka oli vallan ihastuksissaan tästä\nmyötätuntoisuudesta. Hän oli vihdoin viimein saanut jonkun, jota hän\nvoi rakastaa -- tämä ainakaan ei kohtelisi häntä tylysti. Ennen hän oli\nosottanut hellyyttään pientä kissaa kohtaan, jonka joku hyyryläinen oli\ntaloon jättänyt; mutta se oli kerran maistellut maitoa, joka ei ollut\nsitä varten hankittu, ja Maggy tappoi sen, ja kun Aliisa tuli sitä\nhakemaan, näki hän sen riippumassa oven ulkopuolella kuolleena. Se oli\nkova suru Aliisalle, sillä hän oli kantanut sitä sylissään miltei\nkaiket päivät, hän oli puhunut sen kanssa ja kertonut sille huolensa,\neikä näyttänyt milloinkaan epäilevän tokko tuo ymmärtää kaikkia.\nToisinaan kissa nuoli hänen käsiään ja poskiaan, ja silloin hän hyväili\nja suuteli sitä mitä suurimmalla hellyydellä. Sen jälkeen kuin hän\nkadotti kauniin kissansa, piti hän ystävänään pientä tuolia; hän sitoi\nsen ympärille vanhan ryysyn, ja piti sitä nukkenaan, kapalovauvanaan;\nmutta nyt hänellä oli oma pieni veli. Hän oli nähnyt tämän ainoastaan\nyhden kerran ennen, samana päivänä kun hänen äitinsä kuoli; silloin\nhänelle kerrottiin että Jumala oli antanut hänelle pienen veljen, jota\nhänen tuli rakastaa ja hyvänä pitää. Hän sai pitää tämän sylissään\n\"siunaaman hetken.\" Sitten tuli kuolema; äiti kuoli huonoon hoitoon ja\nkurjuuteen, sillä hänen miehensä oli täydelleen juoppo, ja hän ei\nsaanut kunnollista hoitoa eikä ruokaa. Eräs köyhä vaimo, joka oli yhtä\nköyhä kuin hän itse, hankki hänelle vähän ruokaa ja lämmitti huoneen;\nhänen sydämensä oli murtunut, ja niin hänen lapsensa joutuivat juopon\nisän armoille. Pieni lapsi toimitettiin heti pois kotoa, Aliisa ei\ntiennyt mihin, ja tyttö uskottiin Maggyn hoitoon, joka ei välittänyt\nmistään muusta kuin viinasta. Aliisa oli monta monituista kertaa\nkysynyt missä hänen pieni veikkonsa oli, mutta ei milloinkaan saanut\nsiitä selkoa, ja hän alkoi vallan unohtaa koko veikkoa; mutta nyt\nhänellä oli tämä sylissään ja hän oli varsin iloinen ja tyytyväinen.\nPian hän vaipui uneen sillä uni ei luovu lapsista heidän surussaan,\nniinkuin usein aika-ihmisten on laita. Pikku Aliisan otsa oli veressä,\nmutta hänen kasvoillaan asui hymy, ikäänkuin hän olisi hauskaa unta\nnähnyt. Ja siellä istui Maggy piippu suussa; hän alkoi käydä melkein\nliian juopuneeksi pysyäkseen tuolilla istumassa. Vihdoin piippu putosi\nhänen suustaan, ja hän hankkiutui panemaan laattialle maata, mutta\ntöytäsi samassa pöytää, niin että teekannu kaatui ja särkyi ja kannun\npalaset ja te'en jäännös vieri hänen päänsä päälle. Siinä nukkuivat\nlapset, viattomat mutta kurjat raukat, ja siinä makasi vanha vaimo\nkohmelossa. Mikä vastakohta! Ja kuitenkin tämä vanha vaimo kerran oli\nollut pieni lapsi, yhtä viaton kuin nämä. Hän ei ollut milloinkaan\nsaanut äidin hoitoa ja opetusta; hellää kehtolaulua ei oltu laulettu\nhänen kehtonsa ääressä; ei kukaan ollut koskaan rukoillut hänen\nedestään. Hän oli kasvanut kurjissa oloissa, missä juoppous vallitsi,\nja hän tietysti oppi elämään samalla tavalla kuin ne, joiden parissa\nhän eli. Väliin on vaikeata olla nauramatta juopuneiden puheille ja\ntoimille, mutta on hyvin tuhmaa ja sydämetöntä tehdä pilkkaa heistä; ei\nketään niin suuressa määrässä tule sääliä kuin näitä onnettomia\nraukkoja. Moni heistä olisi kenties tullut viisaaksi ja hyväksi\nihmiseksi, jos häntä olisi kasvatettu ja totutettu raittiuteen. Ja\nkoska tavallisesti sellaisten tapojen perustus lasketaan jo\nnuoruudessa, niin on varsin tärkeätä että nuoret ovat varoillansa,\nett'eivät joudu siihen onnettomaan paulaan, josta harvat pelastuvat. Ei\nkukaan pelkää vaaraa niin vähän kuin he. Itseensä-luottamus sekä\nsellaisten ihmisten neuvojen ylönkatse, jotka tarkoittavat ainoastaan\nhyvää, ovat varmimmat enteet häpeään ja kurjuuteen.\n\nVarhain aamulla Aliisa heräsi siitä että lapsi valitti ja vaikeroi\nsurkeasti. Hän nousi ja koetti rauhoittaa ja viihdyttää sitä kaikin\ntavoin, mutta se jatkoi itkemistään taukoamatta.\n\n\"Voi, voi!\" sanoi hän vihdoin Maggylle, joka kokoili särkyneen\nteekannun sirpaleita ja ravisti te'en lehtiä myssystään, ähkien jörösti\nitsekseen, \"hän ei herkiä itkemästä; minä en saa häntä asettumaan.\"\n\n\"Anna hänen huutaa\", vastasi Maggy. \"Annas olla\", jatkoi hän kuitenkin,\n\"ehkä hänen on vatsa kipeä, minä annan hänelle lusikallisen viinaa\", ja\nhän kaatoi teelusikkaan viinaa ja vei sen lapsen luo. \"Älä nosta häntä,\nanna hänen maata, minä annan hänelle sitä; ehkä hän ei kuitenkaan huoli\nsiitä.\" Hän kyllä huoli, aivan kuin hän olisi ollut siihen tottunut;\nsillä on paljon ymmärtämättömiä ihmisiä, jotka antavat lapsilleen\nviinaa heti paikalla kuin lasta näkyy jotakin vaivaavan, ja tietysti\nsellaisilla pienillä lapsilla aina on jokin vaiva. Mutta lapsi\nrauhoittui ja nukkui uudelleen ja Aliisa arveli että viina on varsin\nhyvä ravinto lapsille, ja senjälkeen hän aina kun lapsi vaikeroi, pyysi\nMaggyn antamaan sille \"pienen tilkan, ainoastaan pienen tilkan\" --\npyyntö, jota Maggy oli hiukan vastahakoinen täyttämään, hänkun itse\ntarvitsi niin paljon sitä nestettä; mutta hän ei sietänyt kuulla lapsen\nvinkumista ja siitä syystä hän oli valmis jakamaan lapsen kanssa\nviinansa.\n\nOli varsin ihmeellistä nähdä kuinka kärsivällinen ja kiltti Aliisa oli\npientä veikkoansa kohtaan. Hän hoiti sitä ja kantoi sylissään, jotta\nkäsivarret olivat katketa. Hän syötti sille osan siitä niukasta ruoasta\nminkä hän itse sai, jakoi sen kanssa jok'ainoan leipäpalan, kasteli\nensin joka palan teehen, kahteen jopa kolmeenkin kertaan, sillä hän\nhuomasi että hänen pieni veikkonsa, niinkuin enimmät lapset yleensä,\nrakasti sokeria; ja kun lapsi joskus hymyili, oli Aliisa niin\nihastuksissaan, että hän unohti kaikki huolet. Hän jutteli ja jokelsi\npienokaisen kanssa ja suuteli häntä, nimitti häntä \"kultusekseen\",\n\"omaksi pikku veikokseen\", \"kauniiksi kapalovaavakseen\", kunnes Maggy\nkäski hänen olla vaiti, sanoen että Aliisa teki hänet kuuroksi\nmelullaan, ja silloin Aliisa kuiskasi lempeitä hyväilysanoja\npienokaisen korvaan, sanoja, joita ei Maggy kuullut eikä lapsi\nymmärtänyt.\n\nKun lapsi oli ollut viikon päivät kotona, tuli isä ensi kerran selvänä\nkotiin. Hän oli kyllä käynyt kotona pari kolme kertaa ennen, mutta hän\noli tuskin vilaissut lapseen, oli vaan ohimennen virkannut että se oli\n\"hiukan kasvanut\", että pitäisi käydä kuulustamassa \"ottaisiko Sally\nThrope hänen hoidettavakseen\", että se oli \"pieni kiusankappale\", ja\nmuuta siihen tapaan. Mutta nyt hän otti lapsen Aliisan sylistä, ja\nnäytti hämmästyvän kun näki minkä näköinen se oli.\n\n\"Kuulkaas, Maggy\", sanoi hän, \"ettekö ole antanut lapselle yhtään\nruokaa sillä aikaa kuin se on täällä ollut?\"\n\n\"Ei, minä olen sitä syöttänyt\", sanoi Aliisa, \"se syö väliin minun\nleipääni ja perunani, mutta tänään se ei ole mitään syönyt, sillä\nminulla ei ole ollut mitään syödä, ja minun on niin nälkä, isä.\"\n\n\"Menkää ostamaan maitoa ja leipää, jotain lapselle sopivata\", sanoi isä\nja viskasi puolenkruunun rahan Maggylle. \"Mihin olette panneet ne\nrahat, jotka annoin teille toissa päivänä? Voinpa kyllä arvata sen. Ja\nettekö milloinkaan lasta pese? Pitää saada muutos toimeen tässä. Täytyy\ntiedustaa ottaisiko Sally molemmat lapset vaaliakseen, niin saatte\nhankkia itsellenne asunnon toisaalla.\"\n\nMaggy läksi kiukuissaan ulos. Hän \"ei aikonut aikaansa käyttää\ntuollaisen pennun hoitamiseen, eikö mitä! Hänellä oli kauhea päänsärky\ntuosta lapsen alituisesta huutamisesta. Mokoma kiusantekijä; eihän se\nmitään syö, koetti vaikka miten, ja hän ei voi alinomaa sille ruokaa\ntyrkyttää.\" Tämän hän pani arvaamalla, sillä hän ei ollut ainoatakaan\nkertaa koettanut sitä tehdä. Hän oli toden perään pysynyt ensimmäisessä\npäätöksessään ett'ei hän ensinkään siitä väliä pidä, paitsi että hän\nantoi sille viinaa.\n\nNyt hän kuitenkin laittoi lapselle ruokaa, ja olipa hän pessyt\nkahvikupin ja lusikan, joita hän ei ollut kolmeen kuukauteen\npuhdistanut, hän kun oli sitä mieltä ettei tule tehdä enemmän kuin mitä\nvälttämättömästä on pakko tehdä; ja hänestä oli kyllin että hän joskus\nhuuhtoi kupin vesitilkassa, jonka sitten viskasi ulos ikkunasta tai\ntuleen.\n\n\"Semmoista se on! Sanoinhan minä että sille ei ruoka kelpaa\", sanoi\nMaggy ilkkuen, kun isä ei saanut lasta syömään tarjottua ruokaa. \"0n\nvallan turhaa sille ruokaa tyrkyttää; sillä tavoin vaan hyvää Herran\nviljaa tuhlataan.\" Isä ei vastannut mitään tähän puheesen. Hän katseli\nympärilleen huoneessa, jossa kurjuus ja epäjärjestys vallitsi, ja\nsitten hän huoaten pani lapsen kurjalle vuoteelle ja lähti huoneesta.\n\nVähän aikaa sen jälkeen Maggykin meni ulos, ottaen korin ja pullon\nmukaansa. Hän viipyi kauan poissa. Lapsi makasi yhä vuoteellaan,\nnähtävästi rauhallisesti nukkuen. Aliisa, joka oli väsynyt ja uupunut\nalituisesta lapsen hoitamisesta, nukkui hänkin. Kun hän heräsi pari\ntuntia myöhemmin, Maggy ei vielä ollut palannut ja lapsi vaikeroi\nniinkuin se tavallisesti teki.\n\nKaikki heidän ympärillään tuntui kolkolta ja autiolta. Aliisa huokasi\nja alkoi vihdoin katkerasti itkeä. Jos häneltä olisi kysynyt syytä\nitkuun, niin hän luultavasti ei olisi voinut vastata siihen. Hän ei\nitkenyt sentähden että hänen oli nälkä, mikä usein tapahtui, eikä siitä\nettä hänen oli uni, vaan hän itki, luullakseni, syystä että se oli\nluonnollisin asia minkä hän voi tehdä.\n\nMinä olen varma siitä että sinäkin itkisit, nuori lukijani, jos sinut\njätettäisiin moneksi tunniksi yksin kolkkoon huoneeseen jos sinun isäsi\nolisi juomari niinkuin hänen isänsä oli, jos sinun pieni veikkosi tai\nsisaresi makaisi vaikeroiden heinillä täytetyssä sälylaatikossa, ilman\nmuuta peitettä kuin likainen repale ja sinulla ei olisi äitiä tai\nystävää, joka sinua hoitaisi ja sinulle ruokaa hankkisi. Tämmöinen oli\npikku Aliisan kohtalo, ja kaikkeen tähän oli yksi ainoa surullinen syy.\nIlman sitä syytä Robert Fearne olisi ollut kunnollinen, joskaan ei\nvarakas mies; sillä hän oli saanut hyvän kasvatuksen ja oli osakkaana\nsuuressa ja edullisessa liikkeessä. Ilman sitä hänen vaimonsa ei olisi\nvaipunut aikaiseen hautaan, murtuneena ja kurjana, eivätkä lapsi raukat\nolisi jätetyt juopon vanhan vaimon huostaan, joka ei voinut hoitaa sitä\nainoata elävää olentoa, jota hän rakasti, -- pientä lintua, -- vaan\nantoi sen kuolla nälkään. Voi, kukapa voipi kertoa puoliakaan siitä\nkurjuudesta, jota tuo ainoa seikka synnyttää -- nimittäin väkijuomain\nhimo! Kuka voi kertoa kaikkea sitä surua, minkä juomari tuottaa\nviattomalle perheellensä? Se on totta että seuraukset tästä juomareille\nitselle ovat kauheat. He täyttävät meidän sairashuoneitamme; eikä\nmilloinkaan ole tutkittu kuinka paljon verta on vuotanut, kuinka moni\non joutunut raajarikoksi juomisen johdosta, kuinka moni hirvittävä\ntauti on ollut seurauksena juoppoudesta. Juomarit raivoavat meidän\nhulluinhuoneissamme, niiden hirttämistä käy katsomassa suuri joukko\nihmisiä, jotka ovat siihen määrään paatuneet että sellaisia näytelmiä\nrakastavat ja joiden joukossa tavallisesti on sellaisia, jotka ovat\nolleet tuon onnettoman uhrin tovereita. Mutta oletko milloinkaan tullut\najatelleeksi että jokainen näistä kurjista rikollisista, joista kuulet\npuhuttavan, on poika, veli, aviomies tai isä? tai ehkä on se sisar,\ntytär tai isä? Kenties -- ja minä olen taipuvainen sitä uskomaan --\nsuurimmat vaikeudet, minkä juoppous tuottaa, kohtaa viinan-orjain\nomaisia. Minä en milloinkaan voi unohtaa erästä äitiä, jonka ainoa\npoika tuotiin kotiin kuolleena; hän oli humalassa ollessaan pudonnut\nHumberjokeen. Hänen valituksensa oli niin sydäntä vihloova, ett'en ole\nikinä kuullut mitään sen vertaista: siinä oli mitä suurin tuska ja\nepätoivo, joka kauhistutti minua. Ja keskellä tätä surkeutta, tuon\nhengettömän ruumiin ääressä, yksi miehistä, joka oli ruumista kotiin\nkantanut, ihan kylmästi väänsi veden sen hiuksista ja pyysi \"lasillisen\njotakin\"; ja kun kysyttiin mitä hän tahtoi, vastasi hän \"viinaa.\" Niin\nvoimallinen on tottumus, niin yleinen on tämä tapa, että läsnäolijat\neivät olleet millänsäkään siitä että sellaisessa tilaisuudessa juotiin\nviinaa. Rakas nuori ystäväni, etkö tahdo sellaisesta tavasta luopua,\netkö tahdo päättää ett'et sellaisiin puutu?\n\nPieni Aliisa raukka istui laattialla, itkien. Hän oli ikävissään\nhänellä kun ei ollut ketään, jonka kanssa olisi voinut jutella, -- hän\nkaipasi \"leikkitoveria\", niin hän sanoi eräälle vaimolle, joka kurkisti\novesta kysyäkseen mikä oli hätänä, ja tuo hyvä vaimo lähetti pienen\npoikansa sisään Aliisan luo, sillä aikaa kuin hän itse oli kaupungilla\nompelemassa. Mutta ei kumpikaan lapsista osannut leikkiä. Aliisa\nvilkaisi ympärilleen ja huokasi.\n\n\"Ruvetaanko sokkosille?\" kysyi hän.\n\n\"Ei huolita, minun särkee päätäni\", sanoi poika ja hän painoi kätensä\notsaansa vasten.\n\nAliisa huokasi toistamiseen ja alkoi miettiä jotain muuta.\n\nLapsi parat! He eivät tienneet miten leikkiä. \"Johnny\" oli kolme vuotta\nvanhempi Aliisaa, ja aivan erilainen häntä; hän oli puhdas ja siisti.\nHänen äitinsä oli hyvin kunnollinen nainen ja hän elätti itseänsä sekä\npoikaansa ompelemalla muille; mutta heillä oli ruoan-saanti yhtä niukka\nkuin Aliisalla. Poika ei ollut saanut mitään ruokaa koko päivänä,\nvaikka kello jo oli viisi iltapäivällä; voitte arvata siitä ett'ei\nhänen tehnyt mieli leikkiä. Olet ehkä kuullut kuinka köyhät enimmät\nompelijattaret ovat, kuinka vähästä palkasta he tekevät työtä ja kuinka\nrasittava heidän työnsä on; tuhansia heistä kuolee nälkään, vaikka\ntekevät työtä aamusta iltaan jopa öisinkin. Minä kuitenkin luulen että\nsyynä siihen on juoppous. Minä en usko että nuo vaimo raukat itse ovat\njuoppoja, mutta heidän omaisensa ovat vähitelleen heitä kurjuuteen\nsaattaneet. Minä tunnen monta sellaista naista. Lontoossa on tuhansia\nvaimoja, jotka neulojina hankkivat itselleen elatuksensa, joiden miehet\ntai isät ansaitsevat kyllin hankkiakseen heille kaikkea mitä\ntarvitsevat, joll'ei usein kaikki rahat menisi kapakkaan tai\nolutmyymälään, eikä milloinkaan tuoda kotiin.\n\n\"Eikö olisi parempi ettemme olisi elämässä?\" sanoi Aliisa hetken aikaa\nvaiti oltuansa. \"Emmekö toivoisi että olisimme taivaissa?\"\n\n\"Kyllä\", sanoi Johnny; \"mutta minä en tahtoisi kuolla kun äitini elää.\nJos minä olisin iso -- ja olisin herra\", lisäsi hän miettiväisesti.\n\n\"Niin\", sanoi Aliisa innolla, ja pani kasvonsa aivan lähelle Johnnyn\nkasvoja. \"Jos molemmat olisimme herrasväkeä. Jos minä -- jos sinä\nolisit herra ja minä olisin rouva -- silloin\", ja hän odotti että\nJohnny jatkaisi tätä hauskaa ainetta.\n\n\"Meillä olisi silloin niin paljon ruokaa kuin vaan voisimme syödä\",\nsanoi Johnny surullisesti.\n\n\"Piiraita ja kahvia ja vehnäsiä\", jatkoi Aliisa ihastuksissaan.\n\n\"Äiti asuisi silloin minun luonani eikä enää tarvitsisi ommella\", sanoi\nJohnny.\n\n\"Ja me tappaisimme tuon pahan miehen, joka saattaa häntä itkemään\",\nsanoi Aliisa.\n\n\"Ei, silloin meidät hirtettäisiin; me panisimme hänet vankilaan.\"\n\n\"Niin, sen tekisimme\", sanoi Aliisa, ja hän teki mitä kummallisimman\nirveen, osoittaakseen kuinka suuresti hän vihasi kysymyksessä olevaa\nmiestä.\n\nMutta nyt kuului raskaita askeleita portaissa, ja molemmat lapset\nmenivät katsomaan mikä se oli. Se oli Maggy joka tuotiin kotia, sillä\nhän oli juonut niin ettei hän pysynyt pystyssä; hän oli tietysti\narvellut että tuo puolenkruunun raha, jonka Robert Fearne oli hänelle\nantanut, oli liian suuri summa yksistään ruoan ostoon.\n\n\"Lasketaan hänet tänne\", sanoi toinen miehistä, kun he tulivat\nhuoneesen.\n\n\"Ei, kyllä on parempi että panemme hänet tuonne nurkkaan\", sanoi\ntoinen, laahaten häntä olkapäästä, sillä toinen oli laskenut häntä irti\nheti kun huoneesen astuivat.\n\n\"Aika hutikassa tuo vanha piika onkin tällä kertaa\", sanoivat miehet\nilkeästi nauraen. \"Lähetään pois nyt. Miten ne rahat helisee? Tules,\nlähetään koettamaan miltä kuuluu\", ja he menivät meluten ja räyhäten\nkurkkuaan viinalla kostuttamaan.\n\n\"Kuuleppas! mene sisään mummoasi hoitamaan\", sanoi toinen heistä\nAliisalle, kun tämä seisoi katselemassa miten he portaita alas menivät.\n\n\"Ei se mummoni ole; se on Maggy\", huusi Aliisa.\n\n\"Voi, älä mene pois!\" jatkoi hän Johnnylle, joka aikoi paeta.\n\n\"Mutta minä en uskalla jäädä\", sanoi poika, katsellen arasti Maggya.\n\n\"Ei hän voi sinulle mitään tehdä\", sanoi Aliisa. \"Minä uskallan\"; ja\nhän nipisti Maggya nenästä ja potkasi häntä pienellä paljaalla\njalallaan, näyttääkseen kuinka täydellisesti kykenemätön tämä oli pahaa\ntekemään.\n\n\"Mutta ehkä hän herää.\"\n\n\"Ei, hän on vaan juovuksissa; hän ei herää isoon aikaan. Tule katsomaan\nhäntä; katsos!\"\n\nJohnny läheni Maggya samalla tavalla kuin ihminen lähenee nukkuvaa\ntiikeriä, jos joku ihminen sellaista lähenisi. Minä toivoisin että\nkaikki lapset pelkäisivät juomista yhtä paljon kuin tiikeriä; olisi\nkyllin syytä sitä tehdä.\n\n\"Minä en ikinä juomaan rupea\", sanoi Johnny, kääntyen Maggyn luota.\n\n\"Etkö rupea kun tulet isoksi?\" sanoi Aliisa.\n\n\"En, sillä minä kuulun 'Toivon seuraan'.\"\n\n\"Mikä on 'Toivon seura'?\"\n\n\"Se on suuri joukko pieniä poikia ja tyttöjä, jotka pitävät vettä\nparhaimpana juomana, eivätkä tahdo juomarein juomia juoda.\"\n\n\"Sepä kummaa!\"\n\n\"Ja he tekevät huviretkiä Erithiin. Voi, se on niin hauskaa! He menevät\nveneellä.\"\n\n\"Minun tekisi mieleni mennä mukaan; minä tahtoisin olla --\"\n\n\"Niin, mutta sinulla ei ole pyhävaatteita\".\n\n\"Mutta\", sanoi Aliisa katsellen rikkinäisiä vaatteitaan, \"minä voin\npaikata tämän.\"\n\n\"Ei; sehän on liian vanha.\"\n\n\"No, mutta minä voin ostaa uuden.\"\n\n\"Sinulla ei ole rahaa.\"\n\n\"Mutta minä voin saada vielä.\"\n\n\"Et voi, sillä ei kukaan anna sinulle rahaa?\"\n\n\"Isäni lupasi kerran ostaa minulle uuden hameen\", sanoi Aliisa huoaten.\n\n\"Hän on juomari, ja he eivät milloinkaan sellaista te'e.\"\n\nNyt Johnnyn äiti tuli kotia; hän kurkisti varovaisesti ovesta ja käski\npoikansa tulla pois -- ja Aliisa jäi pimeään huoneesen yksin. Hän\nkatseli Johnnyn jälkeen ikäänkuin hän olisi toivonut että häntä\npyydettäisiin tulemaan tämän kanssa heidän huoneesensa. Mutta ovi\nsuljettiin. Ei pyydettykään. Aliisa huokasi. Hän toivoi että hänellä\nolisi samallaiset kengät kun Johnnyllä, ja yhtä \"sievä koti\" kuin\nheillä, sillä hänestä heidän pieni pimeä huoneensa oli \"sievä\"\nverrattuna hänen omaan kurjaan kotiinsa. Hän kävi usein Johnnyn luona\nleikkimässä tämän kanssa, ja hän istui vallan hiljaa, kun Johnny\nopetteli tavaamaan, joka hänelle oli ihmeellinen salaisuus ja hänestä\nJohnny oli hyvin oppinut ja hyvin taitava. Ja poika olikin todella\nkiltti poika, ja ylimalkaan tottelevainen, mutta hänellä oli paha vika.\nHän väliin kiusasi äitiänsä pyytämällä sellaista, jota äidin oli\nmahdoton hänelle hankkia; eikä hän hellittänyt vaikka äiti usein oli\nniin heikko ja huono että hän tuskin jaksoi hänelle vastata. Tämä oli\nhyvin ajattelematonta, jopa oli se julmaakin.\n\n\"Äiti, saanko minä pienen kaniinihäkin?\" sanoi hän heti kun olivat\nomaan huoneesen tulleet, ja hänen äitinsä väsyneenä ja nälkäisenä alkoi\nruokaa laittaa.\n\n\"Et, kultaseni. Meillä ei ole missä pitää semmoista.\"\n\n\"Mutta tehän lupasitte että saisin kaniinihäkin kerran kun pyysin sitä,\näiti.\"\n\n\"Ei, lapseni, en ole semmoista luvannut.\"\n\n\"Mutta te sanoitte että saadaan nähdä miten käy.\"\n\n\"Elikä sanoin; mutta älä nyt kiusaa minua, me saamme heti niin hyvää\nteetä.\"\n\n\"Jemmy Hurstilla on kaniinihäkki, äiti, äiti.\"\n\n\"Onko hänellä?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Koska en saa kaniinihäkkiä\", jatkoi poika, \"saanko sitten pienen\nhäkin, jossa voin pitää pientä valkoista hiirtä? Ne maksavat ainoastaan\nkolme penseä kappale.\"\n\n\"Minulla ei ole liikaa rahaa.\"\n\n\"Mutta minä juuri näin teillä olevan rahaa\".\n\n\"Ne ovat hyyryn maksamista varten; ole vaiti nyt.\"\n\n\"Minä voisin laatikosta saada kaniinihäkin, ja minä voisin naulata\nlaudanpätkän etupuolelle. Niin on Jemmy Hurst tehnyt.\"\n\nSillä tavoin tuo pieni kiusantekijä väliin mankui kunnes hänen äitinsä\noli vallan hermostunut, sillä hänellä oli paljon tekemistä ja hän oli\nahkerassa työssä, ja sitä paitsi hänellä oli monta huolta ja surua,\njoista Johnny ei mitään tiennyt.\n\nAliisa palasi pienen veikkonsa luokse heti Johnnyn mentyä; tämä\nhengitti aivan rauhallisesti, ja Aliisa katseli häntä vähän aikaa ja\ntoivoi että hän heräisi, jotta hän saisi häntä vaalia. Vihdoin hän,\narvellen että hän tarvitsi jotakin työtä, nosti hänet vuoteelta.\n\n\"Hiljaa pieni kaunis vaavani\", sanoi hän, koettaen lasta viihdyttää,\nkun se alkoi itkeä. Hän kiikutti sitä polvillaan ja se nukkui pian\nuudelleen. Aliisaa alkoi nukuttaa, ja hetken kuluttua hän laski pikku\nveikkonsa vuoteelle takaisin, ja pani pitkäkseen hänen viereensä\nriisumatta.\n\nHän nousi varhain seuraavana aamuna, ja hänen oli kovin nälkä, sillä\nhän ei edellisenä iltana ollut syönyt illallista, eikä juuri paljon\nmitään koko päivänä. Nähdessään puita nurkassa, koetti hän sytyttää\ntulta, mutta poltettuaan pieniä sormiaan monta monituista kertaa, jätti\nhän koko yrityksen sikseen. Maggy yhä nukkui sikeästi; mutta Aliisa\nnäki tuon vanhan korin pöydällä; hän avasi sen, ja löysi sieltä leipää,\nvoita ja yhtä ja toista muuta, niin että hän omin neuvoin varusti\nitselleen aamiaista. Kannussa oli hiukan kahvia, hän kaatoi sitä\nkuppiin ja pani sokeria sekaan; sitten hän istui Maggyn tuolille ja söi\naimo aamiaisen yksikseen -- hän söi melkein kaikki mitä kopassa oli, ja\noli vaan pahoillaan siitä että hänellä ei ollut lämmintä maitoa pikku\nveikolleen, joka heittihe vuoteellansa sinne tänne nälissään, niinkuin\nAliisa arveli. Hän liotti kuitenkin leipäpalan kylmään kahviin, ja oli\njuuri viemäisillään sitä lapselle, kun Maggy heräsi ja kysyi äkäisesti\nmitä Aliisa puuhaili näin varhain aamulla \"ennenkuin kukaan oli\nnoussut.\" Aliisa katseli arasti Maggya ja tyhjää koria, ja sitten hän\nsanaakaan sanomatta istui tuolilleen lapsen viereen, peläten mitä nyt\nmahtoi seurata. Maggy suurella vaivalla nousi ja pääsi vihdoin\nseisomaan; hän meni heti pöydän luo tarkastamaan kopan sisältöä, mutta\njoutui vallan hämilleen kun se oli tyhjä. Hän ei Aliisaa epäillyt, vaan\narveli että joku kapakassa oli ottanut hänen ruokatavaransa kopasta; ja\nhän alkoi jupisten ja mutisten hääriä huoneessa, mutta ei virkannut\nmitään Aliisalle, joka nyt alkoi rauhoittua ja uskalsi huomauttaa että\n\"lapsen oli nälkä, että se ei isoon aikaan ollut saanut maitoa.\"\n\nMaggy vastasi että hän tekee tulta, ja sitten hän menee kuulustamaan\nlainaisiko Molly Pearson hänelle muutaman pennin, jotta saataisiin\njotakin aamiaiseksi, sillä hän arveli että kenties Aliisan isä sattuu\ntulemaan kotiin, koska hän on työssä eräässä laivassa ja hänellä on\ntavaransa naapuri Princen luona. Hän teki tulta, ja lähti lainamaan\nMollylta vähän rahaa ostaakseen leipää ja voita, ja sitten hän\nvapisevin käsin sytytti piippunsa ja istui tuolilleen miettimään. Hän\nveteli savuja pitkän aikaa, ja Aliisa oli uudelleen nukahtanut, sillä\nhän oli ollut valveilla siitä saakka kuin päivä alkoi koittaa, ja\ntyydytettyään nälkänsä nukkui hän rauhallisesti. Kun hän heräsi oli\nMaggy syönyt, ja aurinko paistoi ikkunasta hyvin kirkkaasti. Tuo kurja\nhuone näytti kahta kurjemmalta kun aurinko valaisi noita tomuisia ja\nrikkinäisiä huonekaluja ja muita esineitä; ja kuitenkin se Aliisan\nmielestä tuntui hauskalta, kun oli valoisa ja hän muisti kuinka pimeä\noli ollut hänen aamiaista syödessään. Hän nosti tuolinsa pöydän ääreen\nvarsin päättäväisesti ja ojensi tuoppinsa Maggylle saadakseen lämmintä\nkahvia. Se oli Aliisan onni että Maggy oli tällaisella päällä, sillä\nmuuten hänessä olisi voinut syntyä epäluulo Aliisaa kohtaan kun tämä ei\nhuolinut leivästä, jonka Maggy työnsi hänelle, sillä Maggy tiesi että\ntyttö ei ollut illallista saanut edellisenä iltana; mutta Maggy ei\npuhunut mitään -- hän näet ei tullut ajatelleeksi sitä että Aliisa oli\nylhäällä kun hän heräsi.\n\n\"Kaatakaa hiukan maitoa tähän vielä\", sanoi Aliisa tyhjennettyään\ntuoppinsa, \"pikku veikko tahtoo myös ruokaa.\"\n\n\"Eihän hän ole valveilla\", sanoi Maggy.\n\n\"Vaikka ei, kaatakaa kuitenkin tänne. Se jähtyy siinä, nyt se on liian\nkuumaa. Maito kiehuu nyt, ja kun se yhä kiehuu, niin se menee maahan.\"\n\nMaggy kaatoi hiukan kiehuvaa maitoa torvettomasta tinaisesta kannusta,\nja Aliisa pani maitotuopin päälle rikkinäisen lautasen, ja meni taas\nnukkuvaa lasta katsomaan.\n\n\"Voi, Maggy!\" huusi hän äkkiä, \"tulkaa katsomaan! Hänen kasvonsa ovat\nniin kovat ja hänen kätensä eivät aukene -- tulkaa katsomaan!\"\n\n\"Hiljaa nyt! kyllä hän pian maitoa ottaa; mutta älä herätä häntä nyt.\"\n\n\"Mutta tulkaa toki katsomaan! Hänen silmänsä eivät mene kiinni -- hänen\nkasvonsa ovat niin kovat ja niin kylmät -- hän ei liiku vaikka minä\npistän sormeni hänen silmiinsä -- minä en usko että hän elää!\"\n\nMaggy nousi tuoliltaan, ja hoiperteli vuoteen luo. Hän seisoi hetken\naikaa tupruttaen tupakan savua suustaan, eikä näyttänyt oikein tietävän\nmitä ajatella. Sitten hän otti piipun suustaan ja viskasi sen\nvuoteelle.\n\n\"Voi, piipussa on tulta!\" sanoi Aliisa. \"Se sytyttää vuoteen palamaan\",\nja hän sieppasi piipun pois.\n\nMaggy ei tätä kuullut, vaan nosti tylysti kankean ruumiin vuoteelta ja\ntarkasti sitä, ikäänkuin saadakseen varmuutta sitä oliko se toden\nperään kuollut.\n\n\"Onko hän kuollut, Maggy?\" kysyi Aliisa huolestuneena.\n\n\"Kuollut! on kyllä kuollut, siltä näyttää\", vastasi vanha vaimo. \"Kai\ntässä nyt pitää ryhtyä jonkinlaiseen toimeen sen johdosta. Kyllä minä\nparastani koetin tuon hoitamisessa\", jupisi hän itsekseen. \"Sitä ei\nollut pakko tänne heittää; sille olisi ollut hankittava hoito. Kenties\nse kuoli kovaan kohtaukseen, siltä näyttää, kun silmätkin ovat noin\nselällään; sen minä sanon kuoleman syyksi.\" Ja hän tarttui piippuunsa,\nja hoiperteli tuolinsa luo, mutisten itsekseen vähän väliä että \"se ei\nollut hänen syynsä, hän oli parastaan tehnyt, hän ei siitä sen enempää\nvälitä\" j.n.e. Kuitenkin hän näytti hiukan levottomalta; hän lähti\nulos, mutta palasi pian takaisin sanomalehti kädessä, jonka hän levitti\nlaattialle, sitten hän alkoi pestä lasta ensi kertaa, ja pani sen\nsitten laattialle sanomalehden päälle. Aliisa sillä aikaa istui\nlaattialla vaikeroiden ja itkien; hän selitti että hän ei olisi suonut\npienen veikkonsa kuolevan. Maggy ei ollut häntä kuulevinaan, sanoi vaan\nkun hän oli työnsä lopettanut ja alkoi aamiaista puuhata isälle, että\nse \"oli kumminkin lapselle parasta; se oli parempaan maailmaan mennyt.\"\n\nRobert Fearne ei sinä päivänä kotosalla käynyt, ja muutamat naapurit,\njoille Aliisa oli surunsa kertonut, sanoivat että olisi lähetettävä\nsana hänelle lapsen kuolemasta. Häntä ei tavattu läheisissä kapakoissa,\neikä ollut ketään, joka olisi katsonut velvollisuudekseen lähteä häntä\nhakemaan.\n\nSeuraavana aamuna, kun Maggy istui piippu suussa tapansa mukaan,\nkoputettiin ovea, mikä oli varsin tavatonta tässä talossa. Hän meni\navaamaan, ihmetellen kuka siellä mahtoi olla, ja poliisi seisoi hänen\nedessään. Maggy joutui hiukan ymmälle, ja kiiruhti takaisin tuolinsa\nluo tervehtimättä vierasta.\n\n\"Onko täällä lapsi kuollut?\" kysyi poliisi.\n\n\"On\", vastasi Maggy katsomatta häneen.\n\n\"Missä se on?\"\n\n\"Tuolla se on nurkassa. Minä heitin nenäliinan sen päälle -- jotta\neivät kärpäset pääsisi siihen kajomaan.\"\n\nPoliisi otti nenäliinan lapsen kasvoista ja vaikka hän oli tottunut\nnäkemään monellaista kurjuutta, niin hän säpsähti. Auki olevat silmät\nja suu sekä koko ruumiin asento oli varsin kauhistuttava.\n\n\"Hän kuoli noin yhteen myttyyn, niinkuin näette. Minä en saanut häntä\nojennetuksi mitenkään; ruumis näet oli käynyt kankeaksi ennenkuin\ntiesin että se oli kuollut\", sanoi Maggy, joka tarkasteli poliisia\nolkapäänsä yli.\n\n\"Milloinka hän kuoli?\" kysyi poliisi, levittäen nenäliinan uudelleen\nlapsen päälle.\n\n\"Toissa iltana\", vastasi Maggy lyhyesti, ottamatta piippua suustaan.\n\n\"Mihin tautiin hän kuoli?\" poliisi kysyi ja otti kirjan taskustaan.\n\n\"En voi sanoa; se aina valitti.\"\n\n\"Mikä lääkäri teillä oli?\"\n\n\"Täällä ei ole mikään lääkäri käynyt\", sanoi Maggy; ja sitten hän,\nikäänkuin rohkaisten mieltänsä, lisäsi: \"Mitenkä meikäläinen köyhä\nkansa voisi lääkärinapua hankkia? Sitä paitsi minulla ei ollut ketään\nlähettää sellaista hakemaan. Ehkä se kuoli hammastautiin.\"\n\n\"Mikä hänen nimensä on?\"\n\n\"En tiedä.\"\n\n\"Ette tiedä hänen nimeään!\" sanoi poliisi ihmeissään. \"Tietysti hän on\nkirkonkirjoihin pantu.\"\n\n\"Noh, se vaimo, joka sitä hoiti, ehkä voi sanoa.\" Sitten hän vastasi\nmuutamiin kysymyksiin, joita poliisi teki tuon vaimon suhteen.\n\n\"Missä on lapsen isä?\"\n\n\"En tiedä.\"\n\n\"Hänen nimensä on Robert Fearne, eikö niin?\"\n\n\"Niin on.\"\n\nPoliisi pisti kirjan taskuunsa.\n\n\"Te ette saa häntä haudata\", sanoi hän; \"siitä on tutkimus tehtävä.\"\n\n\"Haudatako häntä!\" sanoi Maggy vihaisesti. \"Tekisipä mieleni tietää\nmistä siihen rahat saataisiin! Mutta tietysti se kuitenkin on\nhaudattava\", jatkoi hän matalammalla äänellä.\n\nPoliisi lähti. Maggy istui aprikoiden tuolillaan. Hän tiesi kyllä mikä\ntutkimus oli. Kun hänen miehensä kuoli, niin pidettiin sellainen, sillä\ntämä oli kuollut sen johdosta että hän tappelussa oli saanut vamman;\nsamoin oli hänen veljensä kuoleman johdosta tutkimus tehty, hän kun oli\nlöydetty kuolleena vuoteeltaan. Maggy ei tutkimusta pelännyt; mutta\nhänen olisi pakko vastata moneen kysymykseen, hän ei saisi tupakoida,\neikä kääntyä selin herroja kohti, niinkuin hänen oli tapa kun\nkeskustelu ei ollut hänelle mieluinen. Tutkimuksen hän kesti hyvin.\nKävi selväksi että lapsi oli kuollut \"luonnollisesta syystä\" -- varsin\nmukava päätös. Isä oli saapuvilla, vaan hän ei ollut ihan selvänä ja\npuhua rupatti kaikellaista; mutta eipä ollut oikein varma oliko toinen\nherroista _ihan_ selvä hänkään. Oli miten oli, mutta hän ainakin katsoi\ntarpeelliseksi lausua samaa asiaa uudelleen moneen kertaan tavalla,\njoka tuntui hiukan epäiltävältä. Mutta tietysti ei kukaan sitä merkille\npannut.\n\nJa lapsi haudattiin. Surusaattoa ei ollut, eikä mitään kirkollisia\nhautausmenoja; se ei ollut kastettu, eikä sen nimestä saatu selkoa,\nsillä vaimo, joka oli sitä hoitanut, oli unohtanut miksi hän oli sitä\nnimittänyt, hän muisteli sanoneensa sitä \"Villeksi\" tai \"Joosepiksi\",\nmutta ei sattunut olemaan kumpikaan, vaan se oli \"Yrjö.\"\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\nAliisa oli terve, punaposkinen tyttö ennen äitinsä kuolemaa. Äiti oli\nhäntä suojellut isän julmuutta vastaan, ja mitä suurimmalla huolella\nhäntä hoitanut ja varjellut. Usein tyttö sai kärsiä nälkää ja kylmää;\nmutta äidin hellä suutelo ja \"hauskat jutut\" lievensivät tällaisia\nhetkiä tavallisesti. Neula ja langanpätkä sekä pieni tilkku olivat\nvarsin suuresta hyödystä sellaisissa tilaisuuksissa; ja vaikka Aliisan\nompeleminen ei ollut muuta kun tilkun kokoon-rypyttämistä, ja vaikka\näidin alinomaa oli pujottaminen lanka uudelleen neulan silmään, tai\nhakeminen neula, kun se putosi lapsen sormista, niin äiti aina kiitteli\ntyttönsä ahkeruutta, ja äidin hymyily voi suurimmatkin huolet\nkarkoittaa.\n\nMutta kun äiti kuoli, kävi Aliisan tila varsin kurjaksi; ei ollut\nketään, jolle hän olisi voinut lapselliset huolensa uskoa, joka olisi\nhäntä nostanut kun hän lankesi, tai sitonut kengännauhat, kun ne olivat\nauki. Hän itki väliin tuntikausia, kun ei \"kukaan sitonut riepua hänen\nsormeensa\", kun hän oli satuttanut sen, tai muuten häntä auttanut,\nniinkuin ainoastaan äidit kymmeniä kertoja päivässä ovat valmiit\ntekemään. Ja Aliisan pienet kasvot alkoivat laihtua, sinisten silmäin\niloinen loiste oli kadonnut, ja sijaan oli tullut surullinen juonne,\njoka oli surkeata nähdä lapsen kasvoissa. Pienen veljensä kuoltua\nAliisa ei paljon itkenyt, mutta hänen oli niin ikävä ja hän tunsi\nitsensä niin yksinäiseksi että oikein kävi häntä sääli. Maggy oli häntä\npelottanut kertomalla että poliisi tulee häntä ottamaan, niin että hän\nei uskaltanut kadulle mennä, vaan käveli rappusissa edes takaisin, tai\nkatseli ikkunasta, josta hän ei nähnyt muuta kuin savupiippuja. Mutta\nnäkyihän kuitenkin tuo kaunis sininen taivas; ja tyttö katsellessaan\nnoita alati vaihtelevia hopeapilviä ihmetteli itsekseen \"kuinka\nihmiset, jotka menivät taivaasen, pääsivät noin korkealle.\"\n\nHän oli oppinut laulamaan:\n\n    \"Tuolla puolen pilvien\n    Taivas ompi suloinen,\n    Jossa lapsi kuoltuaan\n    Asua saapi ainiaan.\"\n\nJa väliin hän pilvien hajotessa koetti tarkkaan taivasta katsella,\nikäänkuin hän olisi luullut mahdolliseksi saada vilahdukselta nähdä\näitiään tai pikku veikkoaan.\n\n\"Mene noutamaan minulle kortteli viinaa kapakasta\", sanoi Maggy hänelle\nmuutamana aamuna, kun hän seisoi ikkunassa pilviä tähystelemässä. Oli\nsatanut monta päivää perätysten; sade oli lyönyt ikkunaa vasten, ja\nvettä oli tunkenut sisään seinistä, niin että Aliisan pieni vuode oli\nvallan märkä; siitä syystä tyttö oli vilustunut ja oli kuumeessa ja\nalla päin. Mutta aurinko taas pilkisti esiin, ja iloisia ääniä kuului\nkadulta, johon iloisesti visertämällä vastasi kaksi varpusta, jotka\nsyystä tai toisesta olivat asettuneet elämään savun ja savupiippujen\nkesken. Maggykin puuhaili huoneessa siivoten ja astioita järjestäen.\nAliisa yksin oli surullinen ja miettiväinen.\n\n\"Mutta ehkä kapakassa on joku poliisi; heitä on usein ovella, valmiina\nottamaan kiinni juopuneita, jotka tappelevat, ja minä pelkään että\nottavat minut\", sanoi Aliisa vastaukseksi Maggyn käskyyn.\n\n\"Eivät he sinuun kajoo, joskin heitä on siellä\", sanoi Maggy.\n\n\"Mutta en minä uskalla mennä.\"\n\n\"Sinun on pakko mennä, sinä et saa pelätä. Minä sanoin heille että sinä\nolet kiltti tyttö nyt, ja siksi he eivät sinuun kajoo. No, lähde nyt!\"\n\nAliisaa ei näyttänyt tämä vakuutus oikein tyydyttävän, mutta hän\nkuitenkin lähti. Ovella hän varovaisesti katseli kadulle olisiko joku\npoliisi näkyvissä, mutta ei ketään sellaista ollut lähellä ja hän\npäätti juosta minkä jalat kantoivat kapakalle; mutta vähän matkaa\njuostuansa hän kiireissään kompastui vanhaan tynnyrin-vanteesen, tai\nmuuhun sentapaiseen, joka sattui hänen tiellensä, lankesi suulleen, ja\nsärki pullon sekä loukkasi käsivartensa pahasti. Hirveästi peläten että\npoliisi oli hänen kintereissään nousi hän, ja juuri samassa hän näki\nisänsä tulevan katua myöten --ihan selvänä.\n\n\"Mitäs, onko tämä oma tyttöseni?\" huudahti hän, rientäen Aliisan luo,\nja hän sitoi nenäliinansa tämän verta vuotavan käsivarren ympärille.\nTyttö ensin näytti pelkäävän, mutta pian hän huomasi että ei ollut\nmitään pelkäämisen syytä.\n\n\"Älä pelkää, lapsi kulta\", sanoi isä, ja koetti häntä rauhoittaa, sillä\nhän vapisi ja itki ääneen. \"Mitä sinä olet tehnyt? Mihin sinä olet\nmenossa?\" jatkoi isä, ottaen häntä syliinsä ja suudellen häntä\nhellästi.\n\n\"Minun piti mennä Maggylle viinaa ostamaan. Älkää antako hänen lyödä\nminua siitä että minä pullon särin, ettehän anna?\" pyysi hän silmiään\npyyhkien ja koettaen rauhoittua.\n\n\"En anna, en; kyllä siitä huolta pidän että hän ei sinua saa lyödä.\"\n\nTytön huoli haihtui pian -- ystävällinen kohtelu oli saattanut hänen\nunohtamaan vaivansa ja huolensa.\n\n\"Te rakastatte minua kun olette selvänä, ettekö rakasta?\" sanoi hän\nsuudelleen isää kerta toisensa perään.\n\n\"Kyllä, minä rakastan sinua, pieni armas lapseni\", ja syvä huokaus\npääsi isän rinnasta.\n\n\"Ja minä rakastan sinua. Ehkä sinä et juokaan tänään?\" sanoi hän\nkatsellen tutkivasti isää silmiin.\n\nTämä huokasi; vaan nyt he saapuivat kotiin, ja Aliisa tahtoi antaa\nisälle \"satakaksikymmentä suukkosta\"; hän kietoi käsivartensa isän\nkaulan ympärille, jotta tämä oli vähällä tukehtua, ja suuteli häntä\nvoimiensa takaa koko matkan heidän rappusia ylös noustessaan kunnes hän\noli varma siitä että nuo \"satakaksikymmentä suukkosta\" oli annettu. Nyt\nhän alkoi tuumailla mitä Maggy hänen onnettomuudestaan arvelisi, ja\ntokko tämä häntä rankaisisi isän pois mentyä. Maggy joutui vallan\nhämilleen nähdessään Aliisan isän sylissä, ei sentähden ett'ei hän\nollut sellaista ennen nähnyt, sillä isä oli aina hyvä ja hellä, kuten\nsanottiin, kun hän ei ollut humalassa, vaan sentähden että isä ei\nmoneen aikaan ollut selvällä päällä ollut, ja Maggy ei ollut tarvinnut\npelätä että hänen pienet petoksensa tulisi ilmi. Hänellä oli ollut\nmonta hyvää tilaisuutta tyhjentää Robertin taskuja, ja ottaa niistä\nniin paljon rahaa kuin niissä kulloinkin oli -- ja usein niissä oli\nmelkoisia summia -- sillä mies oli tavalla tai toisella hankkinut\nitselleen työtä, vaikka hänellä paha kyllä oli yksi ainoa päämäärä\nsilmällä -- saada rahaa viinaan. Maggy sattui olemaan pahalla päällä\ntällä hetkellä, ja hän suuttui vielä enemmän, kun hän kuuli että Aliisa\noli isälleen kertonut mihin hän oli menossa; sillä Maggy oli kieltänyt\nAliisaa sanomasta isälleen että hän kävi Princen kapakassa. Robert\nFearne ja Prince olivat riitautuneet syystä että jälkimmäinen oli\nFearnelta ottanut kahden killingin rahan yhden killingin asemesta,\nminkä erehdyksen jälkimmäinen kyllä huomasi vaikka olikin juovuksissa.\nPrince ei suostunut antamaan sitä takaisin, ja tappelu syntyi; mutta\nPrince oli väkevämpi, ja Fearne harmistuneena ja nöyrtyneenä uhkasi\nvasta kostaa tästä.\n\nAliisan isä ei puhunut paljon mitään Maggylle kun hän tuli sisään;\nkenties arveli hän että suurin syy oli hänessä itsessä. Hän pyysi vettä\nja alkoi hautoa Aliisan haavoitettua käsivartta ja sitoi sitten\nhuolellisesti kääreen siihen.\n\n\"Miksi sinun kätesi vapisee noin, isä?\" kysyi Aliisa, kun isä päätti\ntyönsä.\n\nIsä ei vastannut mitään. Hän kyllä tiesi vallan hyvin mikä oli syynä\nsiihen -- se oli väkijuomat, ja kuitenkin hän tälläkin hetkellä sitä\nhimosi. Voi, nuoret ystäväni, juomarien tila on varsin kauhistavainen;\nte luulette ehkä että he helposti voivat siitä tavasta luopua, mutta te\nette tiedä mitä heidän on kestäminen ennenkuin ovat niin pitkälle\npäässeet; te ette tiedä mimmoinen hirveä himo se on. Eräs kääntynyt\njuomari sanoi kerran tästä asiasta puhuessaan: \"Onko teidän koskaan\nollut jano?\" \"On.\" \"Niin jano että olette halunnut vesitippaa ennen\nkaikkea maailmassa?\" \"Kylläpä luulen joskus olleeni sellaisessa\ntilassa.\" \"Hyvä\", sanoi hän, \"joka on kovaa janoa kärsinyt, hän ehkä voi\nkäsittää mimmoinen viinan-himo on; pankaa se mieleenne, että jok'ainoa\nviinan tilkka, sen sijaan että se sammuttaisi tämän polttavan janon,\ntekee sen kahta kauheammaksi, niin voitte saada käsityksen juomarin\nkurjasta tilasta.\" Niin, olkaa vakutetut siitä, että nälkä ja jano,\nolkoot ne kuinka kovat tahansa, eivät ole vaikeampia kestää kuin\njuomari raukan kauhea himo.\n\nMutta minun on palaaminen kertomukseeni. Voitteko uskoa että Robert\nFearne samana iltana tuli kotiin kuin hullu mies? -- että hän sieppasi\nonnettoman pikku Aliisan vuoteelta ja viskasi häntä toiselta puolen\nhuonetta toiseen tavalla, jommoisella toivon ett'ette kissaakaan\nviskaisi; ja tyttö parka, joka oli vallan kauhistuneena pelosta, lensi\ntoiselta puolen huonetta toiseen, kunnes eräs naapuri, joka kuuli hänen\nhuutonsa, tuli apuun ja vei hänen toiseen huoneesen, peläten että isä\nhäntä vallan tärvelisi hurjuudessaan? Niin se kuitenkin oli. Minä olen\nusein nähnyt sen pienen tytön, jonka Aliisaksi nimitän, ja hänellä oli\ntavallisesti mustelmia päässä ja hartioissa, ikäänkuin joku kovalla\nkädellä olisi häneen tarttunut ja lyönyt häntä pahanpäiväisesti. Ensi\nkerralla, kun hänet näin, juoksi hän katua pitkin, ja minä sanoin\neräälle vanhalle vaimolle, joka seisoi ovensa edustalla ja jota olin\nkäynyt tapaamassa: \"Kuinka kaunis lapsi tuo on!\" Lähellä seisova vaimo\nsanoi siihen: \"Niinhän se on, lapsi raukka; mutta hän saapi useammin\nselkäänsä kuin hän saa ruokaa.\" Minä en tähän mitään vastannut; mutta\nkun lapsi tuli takaisin, huomasin että hänellä oli syvä haava leu'assa,\nja kun kysyin miten hän oli leukaansa loukannut, vastasi hän: \"Isä sen\non tehnyt; hän heitti osterinkuoren minun päälleni.\"\n\nSeuraavana päivänä Robert kuitenkin taas oli selvänä, ja korjaili\nmuutamaa purjetta; sillä hän osasi tehdä mitä tahansa, kun oli rahan\ntarpeessa. Hänen työskennellessään koputettiin ovea, ja kun Maggy\navasi, astui vieras sisään, joka näytti hieman herrasmaiselta. Robert\ntunsi hänen heti; se oli hänen vaimo-vainajansa veli, herra Alfred\nBennett, joka oli haavalääkärinä ja asui S:t John Woodin tienoilla.\n\nHän ei ollut ensinkään välittänyt sisarestaan siitä asti kuin tämä meni\nnaimisiin Robert Fearnen kanssa, eikä tietänyt hänen kuolemastaan\nennenkuin vasta sen jälkeen kuin hän oli haudattu. Hänellä ei ollut\naavistustakaan siitä missä he asuivat, eikä hän milloinkaan ollut\nheidän lapsiaan nähnyt, ei edes tiennyt että niitä oli olemassa,\nennenkuin hän sattumalta muutamalta tuttavalta kuuli että poika oli\nkuollut. Kun hän samalta henkilöltä sai kuulla että oli pieni tyttö\nelossa, heltyi hänen sydämmensä. Häneltä itseltään oli hiljattain\nkuollut ainoa tytär, joka oli ollut Aliisan ikäinen, ja hän sanoi\nvaimolleen että hän oli tuumannut ottaa sisarensa tyttö heille ja\nkasvattaa häntä yhdessä heidän omien lastensa kanssa. Rouva Bennettin\nmielestä se oli varsin hyvä tuuma, ja päätettiin heti panna se toteen.\nHerra Bennett tuli nyt lankonsa luo pyytämään tyttöä kasvatikseen.\n\nKun Robert hänet näki, kävi hän ensin tulipunaiseksi, mutta kalpeni\nheti ja loi odottamattomaan vieraasen ylpeän ja uhkaavan katseen.\n\n\"Mikäs nyt tämmöisen kunnian tälle talolle tuottaa?\" kysyi hän äänellä,\njoka saattoi vieraan hämille, jotta hän ei heti kyennyt vastaamaan.\n\n\"No, taivaan tekijä\"! jatkoi Fearne, \"nyt muistuu mieleeni; niin, sinä\ntulet arvattavasti pyytämään apua jotakin hyväntekeväisyys-laitosta\nvarten -- uutta kirkkoa varten tai jotain siihen suuntaan?\"\n\nHerra Bennett katseli ympärilleen olisiko istumapaikkaa missä, sillä\nhän oli väsynyt. \"Ei\", sanoi hän, \"asiani ei ole juuri sitä laatua;\nminä tulin katsomaan sinun pientä tyttöäsi; olen kuullut että sinulla\non pieni tyttö.\"\n\n\"Mistä ihmeestä olet sen tiedon saanut? Niin, onhan minulla tyttö.\nAliisa\", sanoi hän, \"tule tänne! Tämä on enosi.\"\n\n\"Mikä eno on?\" kysyi tyttö viattomasti, tullen isänsä luo.\n\n\"Tämä on siis Fannyn tyttö!\" sanoi vieras katsellen likaista pientä\ntyttö parkaa.\n\n\"Niin on, ja kaunis lapsi se on, jos vaan häntä likemmältä katselet;\nhän on vaan pesemisen puutteessa\", sanoi isä, ja siirsi kädellään\ntakkuisen tummanruskean tukan tytön silmistä, jotta kasvot paremmin\nesiintyisivät.\n\n\"Niin, minä näen että se on Fannyn lapsi, samat silmät, sama otsa, suu,\nkaikki\", sanoi vieras huoaten. \"Antaisitko hänet meille? Vaimoni on\nhyväluontoinen. Meillä hänellä olisi yhtä hyvä kuin sinun luonasi,\nuskallanpa sanoa -- ehkä parempikin. Mitä siihen sanot?\"\n\nRobert ei virkannut mitään. Hänen sydäntään vihlasi. Mitä? Eikö hän\ntahtonut erota Aliisasta, jota hän oli niin julmasti pidellyt, ja eikö\nhän soisi tytön mennä sinne, missä hän saisi hyvän hoidon ja\nkasvatuksen? Ei, ei se sitä ollut; syy oli se että tyttö oli hänen\nainoa ilonsa, hänen rakkautensa, ainoa rakkaus mikä hänellä oli maan\npäällä, ja pienen lapsen rakkaus on erinomaisen suloinen. Tyttö oli\nainoa tähti hänen kolkolla tiellään; ja hänestä tuntui että jos tämä\ntähti häneltä riistettäisiin, hänen kohtalonsa olisi kahta kamalampi\nkuin ennen. Mutta hän ajatteli tytön tulevaisuutta, ja hän teki\npäätöksensä. Hän piti itsensä jo menneenä kaluna, mutta pikku Aliisan\nkohtalo suretti ja huolestutti häntä.\n\n\"Mitä sinä asiasta arvelet?\" kysyi uudelleen herra Bennett, kotvasen\nvaitiolon jälkeen.\n\n\"Tietysti minä en pane vastaan -- minä en toivo että hän minua seuraa\nsillä tiellä, jota minä kuljen.\"\n\n\"Hyvä, Martha tulee siis huomenna häntä hakemaan; minä lähetän vaunut;\nMartha tuo vaatteita myös pienelle alastomalle raukalle, ja ehkä te\",\nsanoi hän kääntyen Maggyyn, \"olette hyvä ja pesette häntä hiukkasen.\"\n\n\"Enpä luule että taloudenhoitajani semmoiseen pystyy, mutta kyllä minä\nhankin jonkun joka pientä neekeriämme puhdistaa\", sanoi Robert.\n\n\"Noh, eihän tuo niin kovin tärkeätä ole\" sanoi herra Bennett; ja sitten\nhän katsoi suoraan Robertia silmiin ja jatkoi: \"Eläimet metsässä, ilman\nlinnut, jopa sudet ja ketutkin ruokkivat ja suojelevat pentujaan;\njuomari yksistään laiminlyö velvollisuutensa lapsiaan kohtaan.\"\n\nRobert oli koko ajan työskennellyt purjeen paikkaamisessa; mutta nyt\nhän viskasi työn syrjään, ja loi vakavan katseen herra Bennettiin.\n\"Onpas tuokin puhetta!\" sanoi hän. \"Minä olin kerran kunnon\nnuorukainen, ja minulla oli enemmän toivon aihetta ja olin lahjakkaampi\nkuin sinä, sen kyllä tiedät; minä olin samalla luokalla koulussa kuin\nsinä, istuimmepa samalla penkilläkin. Tyhmä olin kun seurasin sinun\nneuvojasi silloin. Kuka houkutteli minua juomaan ensi kertaa\nelämässäni? Alfred Bennett. Kuka ivasi minua, kun tuumasin\nraittiusmieheksi ruveta, ja teki minut pilan esineeksi kumppanien\nkesken, väittäen että hän ei vesipoikien seuraa rakasta, olkoonpa\nvaikka hänen oma isänsä vesipoika? Alfred Bennett. Ja sitten kun\nminusta tuli juomari, kuka käänsi selkänsä väärälle tielle joutuneelle\ntoverille ja omalle sisarelleen, syystä että tämä toivoi minusta vielä\nkalua syntyvän, eikä tahtonut purkaa kihlaustamme? Alfred Bennett. Ja\nnyt sinä tulet minulle luonnonhistoriallista luentoa pitämään --\nsusista ja ketuista ja linnuista, jotta minä esiintyisin pahimpana\npetona, niinkuin en itse sitä tietäisi olevani. Tietysti olen huonompi\nkuin kukaan, pahempi petojakin, sen tiedän vallan hyvin; mutta älä\nunohda sitä, että sinä olet osaksi syypää siihen että olen näin suureen\nkurjuuteen joutunut.\"\n\nHerra Bennettin kasvot lensivät tulipunaisiksi Robertin puhuessa. \"Minä\nen ole tullut riitelemään sinun kanssasi, Robert\", vastasi hän\nvitkallisesti. \"Minä, minulla oli ainoastaan yksi asia -- se on nyt\ntoimitettu.\"\n\n\"Ennenkuin menet\", sanoi Robert, ottamatta varteen herra Bennettin\nhuomautuksen, \"niin tahtoisin pyytää sinua ett'et vastedes\nvaikutusvaltaasi käyttäisi sellaisten suhteen, jotka eivät erittäin\nväkeviä rakasta, houkuttelemalla heitä juomaan. Älä riistä mieheltä\nhänen inhimielisyytensä, älä houkuttele häntä sellaiselle tielle, missä\nhän helposti menettää sen, mutta jos sen teet, niin mene paremmin hänen\nluokseen ja kerro hänelle susista ja ketuista ja kaikesta tuosta --\nmikä ei ole miellyttävää.\"\n\nHerra Bennett ei tiennyt mitä vastata, ja siksi hän ei puhunut mitään.\n\n\"Olen monta kertaa ajatellut\", jatkoi Robert, vetäen suunsa hymyyn,\n\"että te herrasmiehet, jotka voitte heretä juomasta kuin olette\npuoleksi hutikassa, olette yhtä huonot kuin me. Me turmelemme itsiämme\n-- te saatatte muita turmioon. Sinä panet satimen raittiin nuorukaisen\ntielle, joka kenties ei kykene sitä karttamaan niin hyvin kuin sinä.\nSinä olet samallainen kuin käärme Edenin puutarhassa, ja kun minä tulen\n'tiliä tekemään', niinkuin minulle kirjoitit hyvästijättökirjeessäsi,\nniin kenties tulen sanomaan: 'Käärme petti minun, ja minä join;' ja\nkukaties sinulle silloin sanotaan: 'Koska sen teit!'\"\n\n\"Voi, Robert, kuinka tuhmasti sinä puhut! Sinä luulet voivasi sinun\nrikoksiasi minun oveni eteen laskea, mutta ei se käy laatuun. Minun\nneuvoni on, että kerrassaan jätät juomisen pois; voit ehkä vielä\nparempiin oloihin päästä.\"\n\n\"Noh, hyvä, minä noudatan sinun neuvoasi\", sanoi Robert. \"Minä heitän\njuomisen kokonaan; minä rupean ehdottomaksi raittiusmieheksi, jos\nsinäkin rupeat.\"\n\n\"En minä ehdottomaksi raittiusmieheksi rupea\", sanoi herra Bennett\npäättävästi.\n\n\"No, tietysti et rupea; tiesinhän minä ett'et rupeaisi, ilman en olisi\nsitä sanonutkaan, sillä minä en aijo juomisesta luopua -- nyt on\nliian myöhäistä koettaa. Nuoruudessa, lapsuudessa se on tehtävä.\nRaittiusmiehet ovat oikean keinon keksineet kun kehoittavat lapsia\nraittiina pysymään. Alfred, minä soisin että Aliisa ei milloinkaan\nsiilien kajoisi.\"\n\n\"Jos sinä et lakkaa juomasta, niin joudut hunningolle; mutta mitä\nvarten minä sinun lääkettäsi käyttäisin? Ehdoton raittius on _sinun_\nainoa pelastuksesi. Minussa ei ole sama tauti kuin sinussa, enkä aijo\nkäyttää sinua varten määrättyjä lääkkeitä. Terveet eivät tarvitse\nlääkäriä, vaan sairaat.\"\n\n\"Sinussako ei ole sama tauti kuin minussa!\" sanoi Robert ivallisesti.\n\"Sinä kai tarkoitat että et kylläksi väkeviä rakasta, eikö niin?\"\n\n\"Niin oli tarkoitukseni.\"\n\n\"Etkä kuitenkaan luovu juomisesta pelastaaksesi minua ruumiillisesti ja\nhenkisesti! Älä kehu, sinussa on sama tauti.\"\n\n\"Voit ruveta vesipojaksi, jos tahdot; sinulla ei olisi mitään hyötyä\nsiitä että minä siksi rupeaisin. Mutta tämmöinen puhe on pelkkää suun\npieksemistä\", sanoi Mr Bennett, tarttuen hattuunsa ja kääntyen\nAliisaan.\n\n\"Anna kättä enollesi\", sanoi hän, ojentaen kätensä tytölle.\n\nAliisa meni lähemmäksi enoaan ja ojensi vasemman kätensä.\n\n\"Toinen käsi.\"\n\nAliisa ojensi oikean käden.\n\n\"Nyt sinä tulet minun luokseni asumaan ja saat leikkiä minun pienten\npoikieni kanssa. Sinä tahdot olla kiltti tyttö, eikö niin?\"\n\n\"Tahdon; ja tuleeko isä mukaan, ja Maggy?\"\n\n\"Eivät tule; mutta voit sinä ilman heitä tulla, vai mitä arvelet?\"\n\nAliisa näytti epäilevän.\n\n\"Hyvästi nyt, Robert\", sanoi hän, ojentaen langolleen kätensä ja\nsääliväisesti häntä katsellen.\n\n\"Hyvästi, Alfred; mutta olin vähällä unohtaa Fannyn terveiset. Hän\npyysi minun sanomaan sinulle, jos sattuisin sinua näkemään vielä, että\nhän oli antanut sinulle anteeksi ja hän lähetti sinulle rakkaat\nterveiset.\"\n\nHerra Bennett ei mitään vastannut, vaan kääntyi selin Robertiin,\nkyyneleitään kätkeäkseen -- ja lähti. Olivatko ne katumuksen kyyneleet?\n\nMoniaita minuutteja myöhemmin Robert, joka oli istunut kuin lumottuna\npaikallaan koko ajan, nousi, pani purjeen kokoon, otti hattunsa ja\nhankki uloslähtöä. \"Ettekö lopeta työtänne?\" sanoi Maggy; \"minä luulin\nsillä olevan kiire.\"\n\n\"En lopeta sitä\", sanoi Robert, ottaen Aliisan syliinsä ja suudellen\nhäntä monta kertaa hellästi. \"Hyvästi, pieni kultaseni\", sanoi hän ja\nryntäsi huoneesta.\n\n\"Nyt ei ole muu edessä kun panna jotakin pantiksi\", sanoi Maggy, joka\noli toivonut saavansa Robertilta rahaa jahka tämä olisi purjeen\nkorjannut, sillä talossa ei ollut minkäänlaista suuhun pantavaa. \"Nyt\nhän ei pariin päivään silmiään näytä, sen minä takaan, ja mistä nyt on\nruokaa saatava, sen Herra tiesi.\" Ja Maggy kokoili vanhoja kenkiä ja\nmuita vaatteita, joita eräs hyvä rouva oli Aliisalle antanut, ja lähti\nmytty kädessä ulos -- pantti-lainakonttooriin tietysti -- ja Aliisa jäi\nyksin kotiin. Hän ei ollut edellisenä yönä nukkunut juuri ollenkaan,\nisä kun oli ollut niin hurja ja pitänyt niin kauheata elämää; siksi hän\nvähän aikaa istuttuaan ja mietittyään mitä oli tapahtunut ja ihmetellen\nmitä se mahtoi merkitä, alkoi käydä uniseksi. Hän haukotti, ja ojensi\nitsensä, ja pani sitten pitkäkseen pienelle vuoteelleen viimeisen\nkerran, ja vaipui pian sikiään uneen.\n\nMaggy palasi viinapullo ja leipä muassaan, jotka hän asetti uunin\nyläpuolella olevalle hyllylle, ja sitten hän sytytti piippunsa. Mutta\ntavalla tai toisella hänen vaatteensa syttyivät tuleen. Hän sammutti ne\nleveällä kämmenellään. Hän olisi voinut palaa kuoliaaksi, jos hän ei\nheti olisi huomannut vaaraa ja sammuttanut tulen. Sitten hän istui\ntuolilleen vallan tyynenä kun ainakin; ja sinne hän jäi istumaan\npalaneet vaatteet yllään, ja vasta kun viimeinen viinatilkka oli juotu\nja viimeinen tupakan hiukkanen poltettu, laskeutui hän kohmeloisena ja\nväsyneenä levolle. Hänen unensa oli levoton ja hän näki kauheita unia;\nrumannäköisiä haahmoja liiteli hänen ympärillään, ja kaiken yötä hän\njupisi ja houraili unessa. Sellainen on juomarin uni!\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\nMe olemme nyt seuranneet pikku Aliisaa useissa elämänvaiheissa ja\nkohtauksissa, jotka ovat aivan tavallisia juomarin perheessä, ja\njommoisia miltei jokapäivä tapahtuu melkein ulkopuolella meidän\noviamme. Nyt tulemme näkemään häntä vallan toisellaisissa oloissa. Kun\nhän heräsi seuraavana aamuna, hämmästyi hän hiukan nähdessään sievästi\npuetun vanhanpuoleinen vaimon istuvan hänen vuoteensa vieressä, ja hän\njoutui vielä enemmän hämille kun vieras kumartui hänen luokseen ja\nsuuteli häntä hellästi. Martha Norris, tämä oli vieraan nimi, oli\nhoitanut Aliisan äitiä tämän lapsuudessa, ja oli rakastanut häntä kuin\nomaa lastaan; ja kun tämä kasvoi suureksi, jäi hän kuitenkin perheesen.\nHän oli kovin pahoillaan kun Aliisan äiti meni naimisiin Robert Fearnen\nkanssa, sillä tiedettiin että hän joi -- vaikka hän muuten oli tunnettu\nluonteensa puolesta kunnon mieheksi ja hänen käytöksestään ei voinut\nmitään pahaa sanoa. Martha ei milloinkaan aavistanut minkälaiseen\nkurjuuteen Fanny parka miehensä kautta oli joutunut; häntä oli\nkielletty pitämästä minkäänlaista yhteyttä hänen kanssaan; mutta jos\nhän olisi tietänyt missä he asuivat, niin hän varmaankin olisi käynyt\nheidän luonaan, kiellosta huolimatta. Kun hän näki Aliisan, heräsi\nhänessä tuo entinen rakkaus äitiä kohtaan. Hän otti tuon vielä unen\nhorroksissa olevan pienen olennon syliinsä, huolimatta siitä että hän\noli kovin likainen, ja suuteli häntä kerta toisensa perästä. Maggy oli\nvallan pois suunniltaan levottomuudesta; hän ajatteli aivan oikein,\nettä kun Aliisa joutuu kotoa pois, niin Robert ei enää häntä tarvitse;\nja hän kammoksui kauheasti köyhäinhuonetta, ja kuitenkaan hänellä ei\nmuuta neuvoa ollut kuin sinne joutuminen. Maggy raukka, kovin hänen\ntilansa oli sääliä herättävä. Olihan tuo jo surkeata että hän väkeviä\nrakasti; mutta siitä huolimatta hän olisi voinut hyvissä oloissa elää,\nsillä eräs etäinen sukulainen oli aikonut hänelle testamentissa määrätä\npienen omaisuuden, mutta kun hän kuuli Maggyn muutenkin huonosti\nelävän, niin hän teki erään uskollisen vanhan palvelijan\nperillisekseen.\n\n\"Onko sinun nälkä, lapsi kulta?\" kysyi Martha Aliisalta.\n\n\"On, minun on hyvin nälkä\", oli vastaus.\n\nMartha alkoi puuhata aamiaista tytölle. Hän kaatoi maitoa tuoppiin ja\npani maitoon hyvää leipää lisäksi, ja oli milt'ei ihmeissään kun näki\nmiten ahnaasti lapsi parka söi.\n\n\"No totta tosiaankaan en eläissäni ole nähnyt lapsen noin ahmivan\",\nsanoi Maggy, omaa aamiaistaan mutustaen; \"en ymmärrä mistä se\ntuollaisia tapoja on oppinut; sille kelpaa mitä ikinä syötävän tapaista\non, niin ahnas se on.\"\n\nMartha ei ollut kuulevinaan tätä puhetta, hymyili vaan ystävällisesti\nAliisalle, ja Aliisa hymyili hänelle takaisin, ja rohkeni vielä pyytää\nvoileipää, kun oli leivän ja maidon syönyt; Martha antoi hänelle sitä\nja alkoi sitten puuhata pesuvettä ja muuta Aliisan pesemistä varten.\nMistä hän kaikkia tarpeita tähän sai, sitä ei Maggy voinut käsittää; ja\ntyttö itse näytti kummeksivan sitä yhtä paljon. Marthalla oli siis\nmuassaan tavaroita, joita molemmat nyt alkoivat likemmin tarkastella.\n\n\"Toivon että kiltisti annat pestä\", sanoi Martha, kun kaikki\nvarustukset oli tehty ja Aliisa oli aamiaisensa lopettanut.\n\n\"Hän huutaa kuin mikähän riiviö\", sanoi Maggy; \"minä annan hänen itse\npestä; parasta on opettaa heitä omin neuvoin toimeen tulemaan.\"\n\nAliisa oli kuitenkin aivan kiltti; hän ei kiukkuillut, vaikka Martha\noli hyvin perinpohjainen työssään: ja toden perään kärsivällisyyttä\nkysyikin kestää kaikkea pesemistä, kuivaamista ja varpaiden-kynsien\nleikkaamista (hänen sormikyntensä eivät leikkauksen tarpeessa olleet,\nsillä minun täytyy kertoa että hänellä oli paha kyllä tapana pureskella\nkynsiänsä) y.m. Mutta kaikista pahin oli kuitenkin kestää tuota\njotenkin kovakouraista päänharjaamista. Tyttö parka kysyi jo varsin\nnöyrästi pariin kertaan joko Martha oli valmis työssään, ja selitti\nettä hänen \"tukkansa oli aivan kuiva\", tai ehdotti että hän itse saisi\nsitä kuivata. Maggy näytti olevan vallan kyllästynyt koko puuhaan ja\nkääntyi selin heihin; kun oltiin päästy pesemisestä, hän töin tuskin\nviitsi antaa heille alusvaatteet, jotka riippuivat tulen ääressä, ja\noli vähällä heittää ne vesikalhoon; sen jälkeen Martha tietysti ei enää\npyytänyt häneltä apua, vaan koetti omin neuvoin toimeen tulla.\n\nKun puhdistus oli tehty, tuskin kukaan, joka ennen oli Aliisaa nähnyt,\nolisi häntä tuntenut, niin vallan toisen-näköinen hän oli. Hän oli\nhyvin ihastuksissaan kun Martha pani puhtaat valkoiset sukat sekä\nkengät hänen jalkaansa, ja malttoi tuskin mieltänsä kunnes sai kaikki\nsievät vaatteensa ylleen. Lapsi raukka, hän ei tiennyt mitkä\nvaatekappaleet olivat ensin päälle pantavat, mitkä viimeksi, niin\ntottumaton hän oli kunnollisiin vaatteihin.\n\nVihdoin viimein hän oli ihkasen valmiina, puettuna pienen serkku\nvainajansa vaatteihin, joka oli ollut hänen ikäisensä kuollessaan.\n\n\"Kauniit sulat tekevät linnun kauniiksi\", sanoi Maggy, katsellen\nAliisassa tapahtunutta muutosta; ja hän jupisi jotakin itsekseen että\nkyllä \"tuo pian hienoine hetaleineen rypee katurännissä, jos ei häntä\nsilmällä pidetä, ihan turhaa on yrittääkään pitää tuollaista porsasta\npuhtaana.\"\n\nAliisa ei Maggyn jupinasta ollut millänsäkään; hän vaan käveli edes\ntakaisin katalassa huoneessa, katsellen kenkiään ja koettaen saada\nniitä narisemaan niin kovasti kuin suinkin.\n\n\"Onko tuo minun hattuni?\" huudahti hän iloisesti, kun hän näki Marthan\nottavan korista hatun, jossa oli valkoinen sulka.\n\n\"On se sinun\", sanoi Martha. \"Pienellä serkullasi oli se yllä vaan\nyhden ainoan kerran ennenkuin hän kuoli; hän oli kiltti tyttö, ja minä\ntoivon että sinusta tulee hänen kaltaisensa.\"\n\n\"Onko hän mennyt taivaasen?\"\n\n\"On; ja kaikki hyvät lapset menevät sinne kun kuolevat.\"\n\n\"Niin, ja minun äitini on siellä, ja pikku veikkoni; hän tapaa heidät\nsiellä.\"\n\n\"Olenko minä nyt hieno neiti?\" kysyi Aliisa, äkkiä ryhtyen toiseen\naineeseen, kun Martha sitoi hatun hänen päähänsä.\n\n\"Et ole. Hienot vaatteet eivät te'e ihmistä hienoksi; sen tekee hyvä\nkäytös.\"\n\n\"Sepä kummaa.\"\n\n\"Tule nyt tänne\", sanoo Martha, kun Aliisa taas juoksi hänen luotaan;\nminä panen hansikkaat käteesi, ja sitten meidän täytyy lähteä.\"\n\n\"Mihin me menemme?\"\n\n\"Me menemme St. Johnin Woodiin, jossa enosi ja tätisi asuvat; sinä\ntulet asumaan heidän luonaan. Sinulla on siellä serkkujakin, Walter ja\nFrid ja pikku Edward, joiden kanssa voit leikkiä.\"\n\n\"Ja te asutte myöskin siellä, niinkö?\" kysyi Aliisa, joka vähän pelkäsi\ntulla niin monen vieraan ihmisen kanssa yhteyteen ja joka jo oli\nMarthaan mieltynyt.\n\n\"Kyllä, minä tulen asumaan siellä myös.\"\n\n\"Se on hauskaa\", sanoi Aliisa.\n\nHansikkaiden paneminen lasten käteen on tavallisesti hankalaa ja\nhidasta työtä. Jokainen tietää että etusormi aina pyrkii peukalon\nmukaan, tai on kahta sormea vaikea saada eroitetuksi toisistaan. Kesti\nkotvasen aikaa ennenkuin Aliisan sormet saatiin kukin oikeaan\npaikkaansa, mutta tämä vaikea toimi onnistui kuitenkin vihdoin viimein,\nja hän oli valmis. Aliisa käskettiin pysymään alallaan sillä aikaa kuin\nMartha varustautui matkaa varten; ja todella hänen valkoinen palttoonsa\nolisi vallan tärveltynyt, jos hän olisi istunut jollekin tuolille,\nsillä hänen oma pieni tuolinsa oli likainen sekin. Aliisa näytti\nymmärtävän miksi häntä oli käsketty seisomaan, ja hän seisoi\nliikkumattomana kuin kuvapatsas, jotta hän ei vaatteitaan likaisi.\n\n\"Nyt sanon teille hyvästi\", sanoi Martha lähestyen Maggya ja ojentaen\nhänelle kätensä, valmiina lähtöön. \"Aliisa\", jatkoi hän, \"sano nyt\nhoitajallesi hyvästi.\"\n\nSe oli kolkko hyvästijättö; toinen ei tiennyt mitä toiselle sanoa.\nAliisa sanoi nopeasti: \"Hyvästi\", ja näytti hartaasti toivovan\npoislähtöä; mutta Martha piti hetken aikaa Maggyn kädestä kiinni.\n\n\"Meillä molemmilla ei enää ole pitkää elonaikaa jäljellä\", sanoi hän\nvihdoin; \"ajatteletteko te koskaan sitä, joka tulee tämän jälkeen?\"\nMaggy ei ymmärtänyt mitä näillä sanoilla tarkoitettiin ja hän loi\npuhujaan kysyvän katseen.\n\n\"Ajatteletteko koskaan mihin teidän sielunne joutuu kuoleman jälkeen?\"\nsanoi Martha, toivoen että häntä nyt ymmärrettäisiin.\n\n\"Kyllä\", sanoi Maggy, \"minä luulen että me -- minä luulen että minä\njoudun kadotukseen; mutta se on Kaikkivaltiaan kädessä. Eihän sitä\nkannata huolehtia, -- kun se on niin sallittu, niin ei sille mitä voi.\"\n\n\"Ei\", sanoi Martha, \"ei tässä sallimuksesta kysymys ole. Jos me kadumme\nsyntejämme ja luovumme pahuudesta, niin emme joudu kadotukseen; mutta\njos me edelleen jatkamme syntistä elämää, emmekä milloinkaan ajattele\nsielumme tilaa, niin meillä ei mitään toivoa ole.\"\n\nMaggya tämä asia ei yhtään näyttänyt miellyttävän, ja hän nykäsi\nkätensä irti milt'ei vihaisesti.\n\n\"Hyvästi, minä toivon teille kaikkea hyvää\", sanoi Martha huokaen;\nsitten hän tarttui Aliisan käteen ja lähti.\n\n\"Varo ett'et likaa vaatteitasi\", sanoi Martha lempeästi, kun Aliisa\njuoksi pimeitä ja likaisia portaita alas. \"Odotas, minä kannan sinua\",\nja hän otti lapsen syliinsä, ja parin minuutin kuluttua he ajoivat pois\nvaunuissa. Juuri Orchard-kadun käänteessä Aliisa näki isänsä, jota\nkaksi poliisia talutti. Hän peljästyi kovin, ja alkoi itkeä; mutta\nMartha lohdutti häntä vakuuttamalla että poliisit eivät te'e isälle\npahaa, ja sai hänet vihdoin asettumaan. Martha kertoi vielä että\nAliisan isä oli nauranut, joka olikin totta, ja joka hiukan lohdutti\ntyttöä, sillä hän rakasti todella isäänsä, vaikka tämä usein oli häntä\npahoin pidellyt.\n\nTyttö oli vähän alakuloinen koko loppumatkan, vaikka Martha koetti\nhuvitella häntä näyttämällä hänelle kauniita puoteja, ja kaikkea muuta\nminkä hän luuli voivan häntä huvittaa. Vihdoin he pysähtyivät sen talon\nedustalle, joka tuli vastaisuudessa olemaan Aliisan kotina, ajuri avasi\nvaunujenoven ja he astuivat vaunuista. Ensimmäisen minkä Aliisa näki,\noli pieni lapsi, joka istui hoitajansa sylissä auki olevassa ikkunassa;\nlapsi huusi iloisesti, vaan luulen että tämä huuto ei ollut mikään\ntervehdys uudelle tulokkaalle, vaan se tarkoitti hevosta, johon lapsi\noli hyvin mieltynyt, sillä kun hevonen ja vaunut poistuivat, kävi\npienokainen paikalla totiseksi.\n\nAliisa kiiruhti rappusia ylös; hän ihastui suuresti nähdessään tuon\npienen vaavan; mutta hän äkkiä pysähtyi, kun oven edustalla äkkäsi\nkaksi kivistä jalopeuraa.\n\n\"Purevatko ne? Ei, eihän ne olekaan eläviä, näemmä\", sanoi hän, mutta\nkulki kuitenkin varovaisesti jalopeurain ohi pitäen Marthan kädestä\nkiinni.\n\nMartha soitti kelloa, ja heti avattiin ovi ja he astuivat sisään.\nMartha kuuli ääniä arkihuoneessa, ja hän vei Aliisan lastenkammariin,\njossa pieni lapsi oli, joka juuri oli satuttanut itsensä ja huusi\ntäyttä kurkkua; melua lisäsi vielä hoitaja, joka kalisti suurta\nleikkikalulaatikkoa lapsen korvan kohdalla.\n\n\"Hän kolautti päänsä vasten --\" ja hoitaja keskeytti puhettaan\nkatsellakseen \"Aliisa serkkua\". Lapsikin herkesi huutamasta, ja kurotti\nkysyväisesti kaulaansa, ikäänkuin kysyen: \"Kuka sinä olet?\" ja poskilla\nkiilsi vielä suuria kyyneliä.\n\nMartha otti taskustaan omenan ja antoi lapselle, suuteli sitä samalla\nhellästi ja pyyhki kyyneleet sen kasvoista. Lapsi tarttui innolla\nomenaan, ja näytti olevan aikeissa pistää se kokonaisena suuhunsa, jos\nmahdollista; mutta se ei ollutkaan mahdollista, ja Aliisa nauroi ääneen\npienokaisen tempuille; tämä puolestaan pudotti omenan ja näytti\nihmetellen kysyvän: \"Miksi minulle naurat?\" -- ainakin Aliisa sen niin\nselitti. Martha riisui Aliisalta hatun ja palttoon, ja lupasi tytön\nhartaasta pyynnöstä että hän saisi pitää pienen pojan sylissään \"vaan\nminuutin ajan\"; mutta tämä pörrytti hänen tukkaansa, nipisti häntä\nposkeen, repi palasen hänen hameestaan ja vihdoin solui hänen sylistään\nlaattialle, jossa makasi potkien ja huutaen ilossaan, mikä hyvin\nhoitajaa huvitti; mutta Aliisa parka oli vallan hämillään ja pahoillaan\ntästä, eikä uskaltanut pitkään aikaan ottaa poikaa syliinsä.\n\n\"Minun pikku veikkoni ei koskaan noin tehnyt\", sanoi tyttö peloissaan,\nkatsellen rikkinäistä hamettaan, kun hoitaja oli herennyt nauramasta ja\nnostanut pienen vastaan ponnistelevan kapinoitsian laattialta.\n\n\"Älä ole milläsikään\", sanoi Martha; \"näethän että hän on liian iso\nsinun hoidettavaksesi. Katsos tätä\", jatkoi hän ottaen suuren\nvaha-nuken eräästä laatikosta, \"tämän sinä voit pitää, jos mielit sitä\nhoitaa.\" Aliisa huusi ilosta nähdessään nuken, jonka Martha lupasi\nhänelle omaksi, jos hän sen tahtoo. Hän tarkasteli sitä ihastuneena, ja\nsuuteli sitä kerta toisen perästä ja puhui sille ääneen; sillä hän oli\nnyt unohtanut ujoutensa ja häntä ympäröiviä outoja esineitä. Hän unohti\nlapsenkin, joka pienillä käsillään pyydyskeli kärpäsiä ikkunalta, ja\nkirkui ja huusi noille suriseville kiusantekijöille.\n\n\"Varo ett'ei hän ikkunaa säre\", sanoi Martha ystävällisesti. Tämä\nvaroitus oli kyllä tarpeen, sillä poika oli jo ennen särkenyt pari\nruutua, ja hän löi päätään ikkunaa vasten ikäänkuin tunnustellen\nmeneekö tuo rikki, joka olisi hänelle ollut suuri ilo.\n\nSamassa punainen pää näkyi ovessa, ja sen omistaja ilmoitti Marthalle\nettä Liisan pitää viedä pikku Edward arkihuoneesen.\n\n\"Pane puhdas esiliina hänen päällensä\", sanoi Martha, \"ja kenties pitää\npanna hänelle toiset sukatkin.\"\n\n\"Toiset sukat!\" huudahti Liisa. \"Johan nämä ovat kolmannet sukat tänä\naamuna! Mokomaa poikaa en ole ikipäivinäni nähnyt -- häntä ei voi\npuhtaana pitää viisi minuuttia -- ei vaikka mitä tekisi!\"\n\nEdward katseli aivan rauhallisena kuinka sientä, vettä, hiusharjaa y.m.\ntuotiin pöydälle; hän kyllä tiesi mitä kaikki nämä puuhat tarkoittivat,\nvaan hän ei millään muotoa aikonut rauhallisesti antaa pestä itsensä.\nKun peseminen oli alkanu, sieppasi hän sienen ja viskasi sen hoitajansa\npään yli ja samassa hän jalallaan työnsi vesi-astian kumoon ja soljui\nhoitajansa sylistä laattialle.\n\n\"Eihän tämän kanssa tule toimeen kukaan\", sanoi Liisa kun Martha tuli\nhuoneesen. Martha ryhtyi nyt pojan pesemiseen ja monen mutkan ja metkun\npäästä päästiin vihdoin niin pitkälle että hän selitti Edwardin olevan\nmitä kaunein, jopa parahin poika maailmassa. Sitten hän suuteli häntä\npari kertaa ja lähetti hänet näytettäväksi arkihuoneesen.\n\nPuolen tunnin päästä poika tuotiin takaisin; hän nojasi Liisan\nkäsivarteen melkein torkkuen. Liisa pani hänet hänen omaan pieneen\nvaunuunsa, jossa hän pari tuntia veteli unta ja kokosi voimia uusia\nponnistuksia varten.\n\n\"Missä on mamma?\" huusi toinen pieni herrasmies, noin yhdeksän vuoden\nikäinen, joka ryntäsi huoneesen. \"Ah, onko tuo Aliisa serkku?\" kysyi\nhän samassa.\n\nHäntä seurasi toinen poika, noin kolme vuotta häntä vanhempi, joka\nnäytti hyvin nyreältä. Hän katsoa tuijotti Aliisaan ja aikoi sitten\nmennä tiehensä.\n\n\"Tule puhuttelemaan serkkuasi\", sanoi Martha hänelle kun hän oli pois\nmenossa.\n\n\"Minä haen mammaa\", vastasi Alfred, tai \"Fred\", joksi häntä\ntavallisesti sanottiin.\n\nValter oli heti kätellyt Aliisaa, mutta Fred vaan meni vähän lähemmäksi\npuhumatta mitään.\n\n\"Hän on saanut kaikki Jessien tavarat; tuo on Jessien vyö, ja tuo oli\nhänen nukkensa\", sanoi tuo paha poika. \"Hänen isänsä on köyhä, pappa\nsanoi niin, ja --\"\n\n\"Etkös häpeä!\" sanoi Martha keskeyttäen häntä; \"onko tuo nyt laitaa\ntuolla tavalla puhutella pientä serkkuaan!\"\n\nValter, joka kaikin puolin oli aivan toisellainen kuin veljensä,\ntarjosi Aliisalle omenansa ja alkoi ystävällisesti jutella hänen\nkanssaan, ja heistä tuli pian hyvät ystävät.\n\nFred virui mukavasti tuolissa ja katseli suuria vesipisaroita, jotka\nalkoivat ikkunaa vasten kimmota.\n\n\"Alituiseen nyt sataa\", sanoi hän; \"emme koskaan voi olla ulkona.\"\n\n\"Onko sinulla pappaa?\" kysyi Valter serkultaan.\n\n\"Ei; mutta minulla on isä; ja -- ja minulla on Maggy.\"\n\n\"Kuka Maggy on?\"\n\n\"Se on -- se on meidän Maggy.\"\n\nFred purskahti suureen nauruun.\n\n\"Sinä et saa nauraa\", sanoi Valter, kääntyen veljeensä. \"Älä hänestä\nvälitä\", jatkoi hän Aliisalle, \"hän nauraa kaikelle.\"\n\nKeskustelu keskeytyi nyt, sillä huoneesen astui rouva, joka oli hyvin\nkalpea ja surupuvussa.\n\n\"Kuulkaa, mamma\", sanoi Valter, \"antakaa minulle kynä että saan\nkirjoittaa koulukirjoitukseni.\"\n\nRouva Bennett ei heti vastannut, vaan meni Aliisan luo, suuteli häntä\nhellästi ja otti hänet syliinsä.\n\n\"Mihin se kynä on joutunut, jonka minä annoin sinulle toissa päivänä?\"\n\n\"Kyllä minä muistan panneeni sen laatikkooni, mutta se ei ole siellä\nnyt.\"\n\n\"Sinä muistelet panneesi sen sinne, lapseni.\"\n\n\"Niin, mutta antakaa nyt toinen kynä minulle, -- minä tarvitsen sen kun\npitää kirjoittaa koulukirjoitus.\"\n\n\"Ehkä Martha on hyvä ja antaa sinulle kynänpätkän; tuolla hyllyllä on\nniitä pienessä laatikossa.\"\n\n\"Niin, mamma, minä en ymmärrä läksyäni ja Fred ei auta minua vaikka hän\nkyllä osaisi.\"\n\n\"Sinähän et ole kiltti\", sanoi rouva Bennett nuhtelevaisesti Fredille.\n\n\"Enhän minä hänelle voi ruveta kaikkea selittämään -- hän aina kiusaa\nminua\", sanoi Fred.\n\nRouva Bennett huokasi ja rupesi Valteria auttamaan.\n\n\"Ja korjaatteko, mamma, takkiani? En tiedä ensinkään miten se on\nrepeytynyt\", sanoi Valter luoden hiukan pelonalaisen katseen äitiinsä\nja samalla näyttäen isoa reikää kyynärpäässä.\n\n\"Kyllä, minä tai Martha paikkaa sen\", sanoi rouva Bennett hymyillen\npoikansa monille vaikeuksille.\n\nValter lensi äitinsä kaulaan ja suuteli häntä, ja sitten hän ryhtyi\nläksynsä lukemiseen.\n\nRouva Bennett ei ollut vielä Aliisaa puhutellut; vaan hän oli\nystävällisesti puristanut tytön kättä ja sinisillä silmillään niin\nhellästi häntä katsellut että tämä jo oli häneen mieltynyt; ja kun\nrouva Bennett oli päässyt kynän ja rikkinäisen takin puuhista kääntyi\nhän tyttöön ja tämä sanoi yksinkertaisesti: \"Minä rakastan teitä.\" Ja\ntodella olikin mahdotonta olla häntä rakastamatta.\n\n\"Vai niin, ja sinä näet että minä myöskin rakastan sinua\", sanoi\nAliisan täti, \"ja niin on kaikki hyvin.\"\n\n\"Ja minä saan aina olla teidän luonanne\", sanoi Aliisa, pannen\nerityisen painon sanaan \"aina.\"\n\n\"Niin, ehkä saat; ja tahtoisitko oppia lukemaan?\"\n\n\"Kyllä tahtoisin.\"\n\n\"Ja tahdot varmaan myös oppia muutamia kauniita lauluja. Sinun pieni\nserkkusi Jessie osasi useita lauluja, ja hän ei ollut sinua vanhempi.\nVoisitko oppia pienen runon?\"\n\n\"Voin kyllä; minä osasin ennen 'Kuulkaa! Paimen Israelin'; mutta olen\nsen unohtanut.\"\n\nRouva Bennett loi häneen oudon katseen.\n\n\"Kuka sinulle sen kauniin laulun opetti?\" kysyi hän.\n\n\"Äitini; hän opetti sen minulle kun hän eli.\"\n\n\"Sinun pitää oppia se uudelleen\", sanoi rouva Bennett, sääliväisesti\norpoa katsellen. \"Luulenpa voivani sen sinulle opettaa:\n\n    Kuulkaa! Paimen Israelin\n    Lampaat kutsuu luoksensa.\n    Vuonot ottaa sylihinsä\n    Kantaa heidät kotiinsa.\"\n\n\"Oliko se tämä laulu?\" kysyi rouva Bennett.\n\n\"Oli, juuri se.\"\n\n\"Kenties voit meille kertoa kuka Israelin paimen on?\" kysyi täti.\n\n\"Olen unohtanut Hänen nimensä\", sanoi Aliisa, \"se on Hän, joka kuoli\nristillä.\"\n\n\"Hänen nimensä on Jesus\", vastasi hänen tätinsä, \"Hän on hyvä paimen.\nMutta voitko minulle sanoa kutka ovat vuonot?\"\n\n\"En tiedä.\"\n\n\"Pienet lapset ovat Jesuksen vuonot; Hän pitää yöt päivät huolta\nhyvistä lapsista. Kerran kun Hän eli täällä maan päällä ja kun Hän\npuhui opetuslastensa kanssa, toivat muutamat äidit pienet poikansa ja\ntyttönsä Hänen luokseen; he tahtoivat että Hän heitä siunaisi, mutta\nopetuslapset eivät sitä suoneet, ja he sanoivat: 'Viekää pois lapset;\nme emme kärsi heitä täällä; teidän ei olisi pitänyt heitä tänne tuoda.'\nMutta Jesus sanoi: 'Sallikaa lasten tulla minun tyköni ja älkää\nkieltäkö heitä, sillä senkaltaisten on Jumalan valtakunta.' Sillä\nymmärretään että taivaissa on hyvin paljon lapsia, ja että Jesus tahtoo\nvastaanottaa ja siunata kaikkia, jotka Hänen luoksensa tulevat.\"\n\n\"Mutta kuinka me voimme mennä Hänen luoksensa?\" kysyi Aliisa.\n\n\"Me menemme Jesuksen luo kun rukoilemme Häntä, ja kuoleman jälkeen\npääsemme Hänen luokseen taivaasen ja saamme aina olla Hänen kanssansa.\"\n\n\"Jos olemme kilttiä,\"\n\n\"Olenko minä kiltti?\"\n\n\"Minä toivon että sinä koetat olla kiltti tyttö; vaan sinä tiedät että\nsinulla on paha sydän -- tahi etkö usko että sydämmesi on paha?\"\n\n\"En tiedä.\"\n\n\"Etkö väliin ole tottelematon ja paha, ja etkö milloinkaan ole ylpeä?\nNämä syntiset ajatukset ja tämä syntinen mieli tulevat sydämmestä, ja\nosottavat että sydän on paha ja tarvitsee puhdistusta -- tarvitsee\ntulla hyväksi ja puhtaasti.\"\n\n\"Mikä on olla ylpeä?\"\n\n\"Ylpeä on ihminen kun rakastaa koreita vaatteita, jotta ihmiset häntä\nihailisivat, kun pitää itseänsä parempana muita, ja toivoo että muutkin\nhäntä semmoisena pitäisivät.\"\n\n\"Olenko minä ylpeä?\"\n\n\"Kun sinä sait valkoisen vyön yllesi ja sievän sulalla koristetun hatun\npäähäsi, etkö silloin tuntenut jotakin sellaista sydämmessäsi?\"\n\n\"Kyllä, minä olin ylpeä silloin\", sanoi Aliisa ja pisti sormensa vyön\nalle. \"Minun pitää ottaa se päältäni, koska se tekee minua ylpeäksi,\nenkö pidä?\"\n\n\"Ei ole tarvis; vyö ei sinua ylpeäksi tee; se on sydämmesi, eikä vyö.\"\n\nAliisa ei käsittänyt tätä.\n\n\"Sinun tulee rukoilla Jesusta antamaan sinulle uuden sydämmen, niin Hän\nkyllä antaa\", sanoi täti.\n\nHeidän puhettaan keskeytti nyt punatukkainen palvelustyttö, joka tuli\nsanomaan että \"rouvaa odotettiin alakerrassa.\"\n\n\"Päivällisen jälkeen sinä pääset katsomaan meidän sievää puutarhaamme,\nja ehkä menemme ajelemaan tänään iltapäivällä\", sanoi rouva Bennett,\npani tytön istumaan pienelle tuolille ja pani nuken hänen syliinsä.\n\"Valter tulee tänne pian leikkimään sinun kanssasi.\"\n\n\"Minä takaan ett'ei ajelemisesta mitään tule tänään\", sanoi Fred, joka\noli kaiken aikaa istunut pilviä tarkastamassa.\n\nFred oli kyllä oikeassa; mutta hänellä ei ollut mitään syytä olla\npahalla päällä. Se ei ollut kenenkään syy, ja hän unohti ett'ei kukaan\nmuu ollut huonolla tuulella kuin hän.\n\nAliisa söi päivällistä Marthan kanssa sinä päivänä, ja hänen teki kovin\nmieli syödä enemmän kuin hän olisi voinut. Hän ei ollut koskaan syönyt\nniin hyvää putinkia, ja herneitä hän tosin oli nähnyt ennen, mutta ei\nmilloinkaan sellaisia maistanut. Päivällisen jälkeen tuli rouva Bennett\nhakemaan Aliisaa ruokahuoneesen jälkiruokaa saamaan. Tyttö oli vallan\nhämillänsä nähdessään sitä komeutta mikä siellä vallitsi; siellä oli\nnäet punaisella kankaalla päällystetyt tuolit, mahdottoman iso\n(Aliisalta niin tuntui) pöytä, jolla oli monenlaisia mitä ihanimpia\nhedelmiä ja moniaita viinipulloja; sitä paitsi pähkinöitä ja rusinoita\ny.m. Seinissä oli kuvia; ja eräässä ikkunassa oli kaunis oleanderipuu,\njoka ulottui melkein kattoon asti, täynnä kukkia, jotka levittävät\nsuloisen tuoksunsa huoneesen. Rouva Bennett pani tytön istumaan\ntuolille, jolle oli asetettu iso kirja, jotta se oli korkeampi, ja\nistui sitten itse hänen viereensä.\n\n\"Fred, mene sanomaan että Janne tuo tänne pullon ranskan viiniä\", sanoi\nherra Bennett ja heitti avaimen pojalleen.\n\nFred sieppasi avaimen käsiinsä ja meni ovea kohti.\n\n\"Pitääkö hänen au'aista pullo?\" kysyi hän, kääntyen isäänsä.\n\n\"Ei ole tarvis, tuo se tänne -- minä avaan sen\", sanoi herra Bennett.\n\n\"Osaako pieni tyttöni juoda viiniä?\" sanoi hän vastapäätä häntä\nistuvalle Aliisalle.\n\n\"Minusta on parasta ett'ei hänelle anneta viiniä, hän ei ole siihen\ntottunut\", sanoi Aliisan täti.\n\n\"Mitä joutavia, anna hänen juoda: ei se häntä vahingoita\", sanoi herra\nBennett, kaasi viiniä lasiin ja ojensi tytölle.\n\nAliisa maisteli sitä ja näytti siltä kun hän ei oikein olisi selvillä\nsiitä oliko se hänestä hyvää vai ei.\n\n\"Jätä sinä viini\", sanoi hänen tätinsä; \"tuossa on kaunis päärynä, se\non varmaankin sinusta hyvä.\"\n\n\"Oletko nähnyt jonkun, joka on tuon näköinen?\" kysyi herra Bennett,\nosoittaen muotokuvaa, joka riippui seinässä -- \"tuon rouvan näköinen,\njoka näyttää sinua katselevan.\"\n\nAliisa katseli tarkasti kuvaa. Hänestä tuntui kuin olisi hän nähnyt\njonkun, joka oli sen näköinen, vaan hän ei muistanut kuka se oli.\n\n\"Hän tuntee sen\", sanoi herra Bennett, nähdessään kuinka vakaaksi tyttö\nkävi.\n\n\"Se on -- äitini -- näköinen\", sanoi Aliisa vihdoin.\n\n\"Se on äitisi kuva\", sanoi rouva Bennett kyyneleet silmissä. \"Kun sinä\ntulet isoksi, antaa enosi ehkä sen sinulle omaksi.\"\n\nAliisa yhä katseli kuvaa; se oli kauniin nuoren neiden kuva. Se oli\nollut muutamassa ullakkohuoneessa kauvan aikaa ja vasta moniaita päiviä\nsitten tuotu tänne. Herra Bennett oli heti sisarensa naimisen jälkeen\nottanut hänen kuvansa seinästä pois, mutta hänen vaimonsa oli pannut\nsen talteen jotta se oli hyvästi säilynyt. Rouva Bennettistä tuntui\nikäänkuin olisi vainaja lempeillä silmillään suruisena katsellut\nviinipulloja pöydällä, ja omaa rakasta lastansa, kun lasi pantiin tämän\nheikkoon käteen. Hänestä se oli ikäänkuin vastaväitös haudasta.\n\nMutta nyt palasi Fred viinipullo kädessä. \"Kuulkaas, isä\", sanoi hän,\n\"te lupasitte että minä saisin jonakin iltana mennä Andersonin luokse,\ntahtoisin nähdä hänen tekevän temppujansa, varsinkin 'pullokonstia',\"\nja hän paiskasi viinipullon pöydälle niin että pamahti.\n\n\"Kyllä pääset ennenkuin hän lähtee pois, anna tänne korkkivääntiö.\"\n\n\"Pääsenkö minäkin -- enkö pääse?\" sanoi Walter.\n\n\"No, saamme sitte nähdä\", sanoi isä kaataen viiniä lasiin.\n\nFred ojensi lasinsa isälle imartelevan näköisenä.\n\n\"Tämä ei ole sinua varten, nassikka\", sanoi hänen isänsä; \"juo sinä\nhedelmäviiniä\".\n\n\"En minä huoli, yhtä hyvin juon vettä.\"\n\n\"No, anna sitten tänne lasisi; voisit tyhjentää vaikka koko pullon,\nnorvehtija.\"\n\nFred tyhjensi lasinsa, mutta ei ollut tyytyväinen, vaan täytti sen\nuudelleen isän huomaamatta.\n\nHänen äitinsä kyllä huomasi sen, mutta Fred antoi leikillisellä\ntavallaan merkin että hän olisi vaiti, ja äiti ei puhunut mitään.\n\n\"Fred, Fred! Heitä nyt tuo, sinä et saa enää ottaa!\" sanoi hän, kun\npoika muutaman minuutin kuluttua uudisti temppunsa. \"Vallan on hirveätä\nnähdä miten paljon sinä juot.\"\n\n\"Ei se mitään, äiti; en ole juonut ainoatakaan pisaraa ennen koko\npäivänä. Ranskan viini ei minkään veroista ole.\"\n\nHerra Bennett ei virkannut mitään, vaan pani tyynesti korkin pullon\nsuulle.\n\nFred alkoi nyreissään kuoria omenaa, ja vähän ajan päästä hän tarttui\nhedelmäviinipulloon.\n\n\"Sinä olet juonut kylläksi viiniä tänään, lapseni\", sanoi rouva Bennett\nystävällisesti.\n\n\"Niin, mutta tämä on vaan hedelmäviiniä.\"\n\n\"Minä kyllä tiedän sen.\"\n\nFred pujahti ulos huoneesta.\n\n\"Etköhän sinä joisi vähän viiniä, ystäväni\" sanoi herra Bennett, \"sinä\nolet niin kalpea että oikein käy huolekseni\".\n\n\"Siihen ei ole syynä se ett'en viiniä juo\", vastasi vaimo; \"vaan\nkenties se että ne, jotka ovat minulle rakkaat, nauttivat sitä siihen\nmäärään että --\"\n\n\"Älä nyt joutavia puhu, Emma, sinä olet hermoheikko, kultaseni; ehkäpä\non se seurauksia perjantai-illan tapauksesta.\"\n\n\"Eikä ole; mutta minua huolestuttaa nähdä kuinka mieltynyt Fred on\nviiniin. Voi, ystäväni, minä tahtoisin että kieltäisit häntä kokonaan\njuomasta. Minä pelkään että siitä on huonoja seurauksia.\"\n\n\"Mitä turhia, kyllä minä varalla pidän ett'ei se veitikka saa liian\npaljoa juoda; mutta kokonaan kieltää häntä juomasta -- sitä en voi.\"\n\n\"Miks'et voi? Minusta juominen on suuri kirous.\"\n\nHerra Bennett katseli suurin silmin hiljaista vaimoaan, kun kuuli hänen\nnoin rohkeasti puhuvan. \"No, no, ystäväni, älä nyt noin hurjasti\nraittiusasiaa aja; voisi luulla sinun ehdotonta raittiutta\npuolustavan.\"\n\n\"Niin te'enkin.\"\n\n\"Siinä tapauksessa\", sanoi herra Bennett, ankarasti, \"sanon suoraan\nettä ei yksikään minun lapsistani koskaan saa tehdä itseänsä pilkan\nalaiseksi. Melkeinpä minä yhtä kernaasti olen tekemisissä juoppojen\nkuin noiden sileänaamaisten vesipoikien kanssa. Älä yritäkään puhua\nminulle raittiuslupauksista tai sen semmoisista, äläkä lapsille\nmyöskään.\"\n\n\"En ole puhunutkaan heille mitään siihen suuntaan\", sanoi rouva\nBennett; \"mutta tosiaankin\", lisäsi hän vapisevalla äänellä, \"olisi se\nanteeksi annettava että minä koetan estää lapsiani väkeviin\nmieltymästä; minulla on toden totta ollut surua kyllin sellaisista\nasioista\".\n\n\"No niin, onhan se kyllä totta, -- että jotkut ystävistäsi ovat -- ovat\n--, mutta kyllä minä pidän poikia silmällä. Jos vaan huomaan että Fred\nsaapi pahoja tapoja, niin panen häntä kovalle, se on varmaa.\"\n\n\"Minä näen\", jatkoi herra Bennett hetken kuluttua, \"että viime\nperjantai-illan tapaukset sinua huolettavat; mutta kukapa täällä on\nniin täydellinen, ett'ei hän olisi hiukan liikutettu silloin tällöin?\"\n\nRouva Bennett katsoi Walteriin, sillä osoittaen että keskustelu olisi\nkeskeytettävä -- poika oli näet kuullut \"perjantai-illasta\" puhuttavan\nja kuunteli uteliaasti keskustelua.\n\n\"Vai vesipoikia puolustat!\" huudahti herra Bennett ivallisesti.\n\nFred tuli juuri samassa sisään, hyväillen isoa koiraa, jota hän meluten\nja reuhaten kuletti sisään. Hän oli kuullut sanan \"vesipoikia\".\n\n\"Minä toivoisin että kaikki vesipojat lähtisivät juhlasaatossa johonkin\nasumattomaan saareen, ja että kaikki juopot seuraisivat heitä; luulen\nettä juomarit näyttäisivät hyvin hullunkurisilta. Voi, kuinka hauskaa\nolisi heitä nähdä! Vanhain vaatteiden kokoojat kai juoksisivat heidän\njälessään toivoen saavansa heidän rääsyjään\", ja Fred nauroi omalle\nsukkeluudelleen.\n\n\"En usko\", sanoi Walter, \"että ihmiset voivat jalan kulkea saareen, ja\njos se olisi mahdollista, niin kenties sinun jonakin kauniina päivänä\nolisi pakko sinne lähteä. Sitä paitsi on paljon juomareja, jotka eivät\nsellaiseen tilaan joudu, että heidän on tarvis vaatteensa myydä.\"\n\nAliisa ei tätä puhetta ymmärtänyt; mutta hän vallan hyvin tiesi mikä\njuomari oli, ja kysyi viattomasti oliko \"eno koskaan ollut\njuovuksissa\". Hetkisen levoton hiljaisuus seurasi tätä kysymystä, ja\nsitten hän itse vastasi omaan kysymykseensä: \"Ei, minä tiedän että hän\nei ole ollut.\"\n\n\"Ihmisten pitäisi toki tietää milloin ovat juoneet kylläksi\", sanoi\nherra Bennett käännellen itseään tuolillaan.\n\n\"Milloinka on sitten juonut kylläksi?\" kysyi Walter.\n\nEi kuulunut mitään vastausta.\n\n\"Milloin on kylläksi juonut?\" toisti hän.\n\n\"Se riippuu henkilöstä\", sanoi herra Bennett; \"vaan minä olen\nkyllästynyt tähän ikävään aineesen. Fred, mene noutamaan tuo hakasilla\nvarustettu pieni musta kirja kirjaston pöydältä.\"\n\n\"Minun täytyy lähteä\", jatkoi hän, \"minulla on paha luurikko\nhoidettavana. Muuan tuhmeliini --\" ja hän keskeytti itsensä. Hän oli\naikeissa sanoa että muuan tuhmeliini oli humalapäissään noussut\nkorkeille telineille, oli pudonnut niistä ja miltei musertanut päänsä\nmäsäksi; vaan hänen ei tehnyt mieli uudelleen ruveta puhumaan\njuomareista. \"Hän ei elä kauvan\", sanoi hän ottaen kirjan Fredin\nkädestä; \"vaan minä tulin luvanneeksi hänen vaimolleen että käyn parin\ntunnin päässä häntä katsomassa -- vaimo parka on vallan epätoivossaan\n-- hänellä on kuusi lasta kotona -- vanhin on raajarikko.\"\n\nRouva Bennett huokasi ja herra Bennett hankki pois menoa.\n\nHäntä esti kuitenkin hänen poikansa Edward, joka ääneen vaati\njäähyväissuukkosta, jonka hän palkitsi repimällä isää parrasta ja\nraapimalla häntä kasvoihin.\n\n\"Hän on särkenyt uuden saippua-astian\", sanoi Liisa, antaen pojan äidin\nsyliin.\n\n\"No jopa nyt! Miten se kävi?\" kysyi äiti vakaasti.\n\n\"Hän ei anna harjata tukkaansa eikä mitään; ja hän oli vähällä kaataa\nkoko pesukaapin; hädin tuskin sain vesiastian pelastetuksi; semmoinen\nhän on, rouva, aina kun hän on pestävä; hän käy päivä päivältä yhä\npahemmaksi.\"\n\n\"Voi, voi, Edward!\" sanoi hänen äitinsä katsellen vakaasti häntä\nkasvoihin, \"kuinka paha poika sinä olet!\"\n\nEdward jupatti pitkän jutun tuntemattomalla kielellä puolustuksekseen,\nmikä tosin ei ollut omiaan todistamaan että hän oli viaton, mutta joka\nkuitenkin saattoi äidin kasvot selkenemään, ja tämä suuteli hellästi\npienen kapinoitsijan kasvoja.\n\nPoika näytti nyt ymmärtävän että asia oli ratkaistu, ja hän käänsi\nhuomionsa pöydällä oleviin herkkuihin. Hän kurotti käsiään ikäänkuin\ntoivoen että kaikki nuo herkut siirrettäisiin niin lähelle että hän\nniihin ulottuisi. Hän pettyi tässä toivossaan, sillä äiti heti paikalla\nsiirsi kaikki niin etäälle kuin suinkin hänestä, jolloin hän alkoi\nruikuttaa ja hieroa nenäänsä sekä muulla tavalla ilmoittaa\npaheksumistaan ja tyytymättömyyttään. Lopulta hän teki aika\nvoimanponnistuksen ja koppasi omenan käteensä, minkä hän sai pitää. Kun\nhän toisella puolen pöytää äkkäsi Mustin, päästi hän huudon, jonka\nMusti heti näytti ymmärtävän, sillä se tuli hyvin tottelevaisesti\npöydän ympäri hänen luokseen häntäänsä heiluttaen. Edward tarjosi sille\nosan voittosaaliistaan, josta Musti ei kumminkaan huolinut, vaikka se\nihmeellisellä kärsivällisyydellä kesti Edwardin rääkkäämisiä, poika kun\npisti sormensa sen korviin, repi sen silmiä y.m.\n\nHerra Bennett palasi tunnin päästä, nähtävästi hyvin kiihkoisessa\nmielentilassa.\n\n\"Kuulkaa, lapset, menkää kaikki lastenkamariin; minä en kärsi teitä\ntäällä nyt. Emma hyvä, soita Liisa tänne\", sanoi hän; \"ja sinä, Fred,\nmene tiehesi.\"\n\n\"Voi, pappa, enkö saa olla täällä?\" sanoi Fred loukkaantuneen\nnäköisenä.\n\nHerra Bennett vastasi antamalla hänelle korvapuustin.\n\nRouva Bennett antoi lapsen sekä Aliisan Liisan huostaan, ja pojat\nlähtivät tiehensä.\n\n\"Sinä palasit aikaisemmin, kuin aijoit\", sanoi rouva Bennett, tuskin\ntietäen mitä hän puhui.\n\n\"Niin\", vastasi hänen miehensä, \"minä en mennytkään tuon sairaan miehen\nluo, sillä kuulin että hän oli kuollut -- tänä aamuna. Kyllä minä\narvasinkin että niin kävisi.\"\n\nRouva Bennett loi kysyväisen katseen mieheensä, ja tämä vihdoin yhä\nlevottomana ollen istui tuolille.\n\n\"Minulta on kuollut sairas\", sanoi hän ja nousi samassa tuoliltaan ja\nmeni kaapin luo, josta hän otti esille viinapullon. \"Rouva Husst, tuo\ntuhma hoitaja -- mokoma aasi -- menee antamaan sairaalle vaimolle\nviinaa. Se on suora murha -- tuo tyhmeliini olisi vedettävä oikeuteen\nsiitä. Minä olin ankarasti kieltänyt sitä antamasta. Sen kautta\nsuurempi luku sairaita menettää henkensä, kuin minkä kaikki lääkärit\nvoivat pelastaa!\" ja hän joi lasillisen viinaa yhdellä siemauksella ja\nistui sitten uudelleen.\n\nRouva Bennettin koko ruumista värisytti, kun hän näki miehensä juovan;\nmutta hän näki että tämä oli sellaisessa mielentilassa, ett'ei\nkannattanut ruveta häntä vastustamaan.\n\n\"Mokoma hoitaja!\" toisti mies itsekseen.\n\n\"Väliin sairaat sitä pyytävät\", sanoi hänen vaimonsa. \"Kukaties se ei\naina ole hoitajan syy.\"\n\n\"Mutta minä pahoin pelkään että niin on. Rouva West kyllä 'rakasti\nvirvoitusjuomaansa', -- sen tiedän; mutta hänen ei olisi pitänyt sitä\nsaada -- muutamissa tapauksissa se on kuin myrkkyä.\"\n\n\"Olenhan kieltänyt vanhan Thorntoninkin väkeviä nauttimasta\", jatkoi\nherra B. kotvasen vaiti oltuansa; \"mutta minä tiedän että hän kuitenkin\njuo -- sitä ei ole epäilemistä -- hän juo oikein vahvastikin; mutta\nseuraukset eivät sentään kovin pahoja ole. Hän tulee olemaan vuoteen\nomana noin kolme kuukautta kauemmin kuin hän muuten olisi ollut --\nsiinä kaikki; mutta hän kuitenkin voi parantua, ja koska hän tekee sen\nvastoin minun määräyksiäni, niin se ei ole minun asiani. Mutta tämän\nrouva Westin laita on toisin.\"\n\n\"Onhan tuo ikävä asia, ystäväni\", sanoi rouva Bennett; \"mutta älä nyt\ntuota sentään niin pahaksesi pane -- ethän sinä ole siihen syypää.\"\n\"Sinä puhut kuin --\"\n\nRouva Bennett kumartui ja kokoili laattialta murusia, joita Edward oli\nsinne pudottanut. Hän ei tietänyt miten hänen tuli kohdella miestään\ntällaisissa tilaisuuksissa, mitkä eivät kuitenkaan olleet aivan\ntavallisia. Hän olisi mielellään nuhdellut häntä siitä että hän itse\njoi viinaa, mutta arveli että siitä ei mitään hyötyä olisi, koska hänen\nmiehensä ei kärsinyt kuulla siitä puhuttavan. Epäilemättä herra Bennett\nkyllä tiesi tekevänsä väärin siinä, mutta hän, samoin kuin monet muut,\nkovin pelkäsi että hänen heikkouksiaan paljastettaisiin, ja jos se\ntapahtui, suuttui hän silmittömästi sen sijaan että hän olisi koettanut\nitseään puolustaa. Sellaiset ihmiset eivät kärsi nuhdetta, vaikka\ntoiselta puolen hiljainen käytös heitä vielä enemmän harmittaa. Herra\nBennett sentähden katsoi parhaimmaksi vetäytyä omaan huoneesensa, jossa\nhän sai rauhassa jatkaa juomistansa ja pääsi näkemästä vaimonsa\nsurullista katsetta, joka häntä suututti.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\nViikkoja ja kuukausia kului, ja Aliisa kehittyi ja edistyi\nihmeellisesti tätinsä kasvattamana. Hän osasi nyt lukea hyvin sievästi\npieniä häntä vasten ostettuja kirjoja, ja Walter selitti hänelle\nvaikeimpia kohtia. Aliisa oli kaikkein lemmikki. Pikku Edwardkin tahtoi\nmielellään olla Aliisan hoidettavana; hän oli jo iso poika, vaikka hän\nei vielä kyennyt omin neuvoin kävelemään; ja \"tädin lemmikki\" jäi\nkotiin, tai meni ulos serkkujensa kanssa, ja teki mitä vaan Martha tai\ntäti häntä pyysivät tekemään, nurisematta. Hän sai aina olla sisällä\nkun oli vieraita, sillä hän oli niin kiltti -- hän ei milloinkaan\npuhunut, jollei häntä puhuteltu; hän leikki nukkensa kanssa tai istui\ntuntikaudet Walterin kanssa piirustaen ja kuvia katsellen. Kerran hän\nkuitenkin kovasti suututti enoansa. Eräs herra -- pappi -- istui\nmuutamana iltana enon kanssa viiniä juomassa, ja otti Aliisan syliinsä,\njota hän usein oli tehnyt.\n\n\"Minä kuulen että sinä osaat raamatun historiaa\", sanoi pappi,\nannettuaan Aliisan juoda omasta lasistaan.\n\n\"Kyllä minä osaan vähän\", oli vastaus.\n\n\"Voitko sanoa minulle kuka oli ensimmäinen mies\"?\n\n\"Adam ja Eva.\"\n\nEno ja pappi nauroivat ääneen tälle vastaukselle.\n\n\"_Adam_ oli ensimmäinen mies -- kuka oli toinen?\"\n\nAliisa oli vaiti; hän ei tietänyt oliko se Kain vai Abel.\n\n\"Abel -- Kain oli -- hän tappoi veljensä; eikö se ollut paha että Abel\nsen teki?\"\n\n\"Se oli Kain, joka sen teki\", sanoi Aliisa ja katsoi vakaasti\nopettajaansa silmiin.\n\n\"Niin oli; se oli Kain; enkö minä sanonut Kain?\"\n\n\"Ette; te sanoitte että Abel teki väärin.\"\n\n\"Sinä olet hyvä pieni tyttö, no, ehkä voit minulle kertoa kuka meni\ntaivaasen kuolematta, tulisissa vaunuissa?\"\n\n\"Se oli Moses; ei, se oli Elias.\"\n\n\"Niin oli; ja kuka vielä?\"\n\n\"Ei kukaan.\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"En tiedä.\"\n\n\"Se oli Enok.\"\n\n\"Menikö hänkin tulisissa vaunuissa?\"\n\n\"Ei -- hän muuttui; hän meni taivaasen -- kuolematta. Menikö joku vielä\nsamalla tavalla taivaasen?\"\n\n\"Kyllä, Jesus.\"\n\n\"Hyvä, pikku tyttöseni. Kuka oli Vapahtajan äiti?\"\n\n\"Maria.\"\n\n\"Niin. Ja tiedätkö kuka kulki punasen meren läpi veden seisoessa\nmuurina molemmin puolin?\"\n\n\"Israelin lapset.\"\n\nPappi suuteli tyttöä.\n\n\"Oliko merellä laivoja silloin kun vesi nousi muuriksi heidän molemmin\npuolin?\" kysyi Aliisa.\n\nHerrat nauroivat taas.\n\n\"Omituinen tuuma tuo\", sanoi herra Bennett.\n\n\"Niin tosiaankin\", oli toisen vastaus.\n\n\"Oliko?\"\n\n\"Ei suinkaan, en luule sitä.\"\n\n\"Ne olisivat hukkuneet, jos olisi ollut, eikö niin?\"\n\n\"Arvattavasti olisivat.\"\n\n\"Oletteko juovuksissa?\" kysyi Aliisa viattomasti ja katseli\ntutkivaisesti pappia silmiin.\n\nHerra Bennett kävi tulipunaiseksi ja rouva Bennett joutui vallan\nhämilleen.\n\n\"Sinä olet paha tyttö -- mene paikalla lastenkamariin! Kuinka\nuskallat!\" huusi hänen enonsa.\n\nAliisa rupesi itkemään.\n\nRouva Bennett vei häntä lastenkamariin.\n\n\"Minä tiedän -- että hän -- että hän on juovuksissa -- hänen\nhengityksestään sen tuntee; se ei ole valetta\", nyyhkytti Aliisa.\n\n\"Ei, lapseni, ei se valetta ollut\", sanoi hänen tätinsä ja otti hänet\nsyliinsä ja koetti häntä viihdyttää; \"vaan sinä tiedät että pienen\ntytön ei sovi sanoa semmoista herralle; mutta älä siitä välitä -- älä\nitke -- toiste sinä et semmoista sano herralle, ethän sano?\"\n\n\"En sano\", vastasi Aliisa hiukan rauhoittuneena.\n\n\"Huomenna sinä pääset minun kanssani kylään\", sanoi hänen tätinsä\nsuudellen häntä; \"minä menen huomenna erään perheen luo, jossa on\npieniä tyttöjä, joiden kanssa saat leikkiä. Martha\", jatkoi hän,\nkääntyen Aliisan vanhaan ystävään, \"anna Aliisalle tuo uusi vahanukki;\nhän saa pitää sen tänä iltana, mutta varo vaan ettei Edward sitä\nkäsiinsä saa; anna tytölle palanen sokerikakkua.\"\n\nRouva Bennett suuteli hellästi Aliisaa ja palasi sitten herrojen luo.\n\nAliisa ei näyttänyt kovinkaan ihailevan uutta vahanukkeansa, vaikka\nniin olisi luullut; ja kun Martha tarjosi hänelle kakkua, joutui tämä\nmilt'ei hämille kun tyttö sanoi: \"Ei, kiitoksia, Martha.\" -- \"Lapsi ei\nole terve\", sanoi Martha; \"älä nyt noin pahaksi pane enosi torumista;\nei hän enään ole suuttunut sinuun; tule nyt kakkua syömään.\"\n\n\"Ei, kiitoksia, Martha, en tahdo.\"\n\nMartha pani kakun pöydälle ja katseli levottomana pientä lemmikkiänsä.\n\n\"Oletko kipeä?\" kysyi hän tunnustellen tytön kuumaa ja polttavaa otsaa.\n\n\"Olen, tästä koskee niin\", sanoi tyttö osoittaen kurkkuansa.\n\nMartha otti hänen polvelleen ja alkoi kiikuttaa häntä keinutuolissa.\n\nNiin vähän Aliisa välitti nukestaan, että hän painoi päänsä hoitajansa\nrintaa vasten, huomaamatta että hän piti nukkea alassuin riippumassa\njalat ylöspäin.\n\n\"Pannaanko nukki pois?\" sanoi Martha.\n\n\"Pannaan vaan\", sanoi Aliisa, ja hän laski nuken pöydälle, mutta pyysi\nkuitenkin seuraavana päivänä saada pitää sitä.\n\nHän vaipui pian uneen. Ensimmäinen lumi alkoi juuri peittää maan, ja\nMartha istui hiljaisessa lastenkamarissa katsellen kuinka nuo isot,\nhiljaiset lumihiuteet tulla liitelivät ikkunaa vasten ja muistuttivat\nhäntä siitä että kesä oli mennyt ja että tuo kaunis syksykin oli\nloppunut. Ja hän ajatteli elämäänsä -- sen kesä oli sekin mennyt; syksy\noli juuri poistumaisillaan antaakseen sijaa vanhuuden talvelle; harmaat\nhapset peittivät hänen päänsä, mutta hän ei tulevaisuutta kammoksunut.\nHän rukoili hänen sylissään nukkuvan pienokaisen edestä, että Jumala\nhäntä varjelisi niistä vaaroista, jotka olivat häntä itseä uhanneet.\nHän aavisti että tämä perhe tulee onnettomuuksia kokemaan -- hän näki\npilven taivaan rannalla. Tuo hyvä rouva Bennett oli joskus lausunut\nsanan tai pari, jotka saattoivat Marthan pelkäämään että joku vaara\nuhkasi.\n\nHerra Bennettin tavat eivät olleet samat kuin ennen. Hänellä oli paljon\nmuita toimia, paitsi virkaan kuuluvat, joiden johdosta hän tuli\nolleeksi paljon poissa kotoa; ja sitten hänellä oli paljon vieraita, ja\nMartha tiesi että heidän varansa eivät olleet riittävät niin\nsuurelliseen elämään; vaan hän ei puhunut mitään tästä asiasta. Martha\nrukoili lasten edestä, ett'eivät he ainakaan lapsuudessaan oppisi\nsellaisia tapoja, joita hän näki kaikkialla ympärillään; mutta hän\npelkäsi kovin heidän puolestaan. Hän katseli nukkuvaa tyttöä ja\najatteli sitä kurjuutta, josta tämä oli pelastunut. Aliisan isä oli,\ntai oikeastaan oli ollut, erittäin rehellinen ja kunnon mies, kykenevä\nmihin toimeen hyvänsä, vaan häntä oli häviöön vienyt juuri sama pahe,\njoka nyt näytti kietovan pauloihinsa hänen lankonsa, Marthan isännän;\nja lapset sekä rouva Bennett, Marthan rakas emäntä, miten hän voisi\nkestää mitä häntä odotti, jos Marthan epäilykset toteutuisivat! Hän\nhuokasi itsekseen. Hänen oma lemmikkinsä Fanny, Aliisan äiti, oli\nkuollut kurjuuteen, -- sydän oli murtunut; ja nyt samallainen kohtalo\nodotti hänen jo ennestään heikkoa ja hentoa emäntäänsä; tämä koski\nkovasti hänen sydämmeensä ja hän itki hiljaa ja katkerasti.\n\nHäntä keskeytti äkkiä Walter, joka meluten ja reuhaten tuli sisään,\nkuten pojat ainakin.\n\n\"Martha, minä --\"\n\n\"Älä herätä serkkuasi\", sanoi puhuteltu ystävällisesti; \"hän ei ole\nterve.\"\n\n\"Eikö hän ole?\" sanoi poika ja meni lähemmäksi. \"Mikä häntä vaivaa,\nMartha? Miksi te itkette? Eihän Aliisa ole vaarallisessa taudissa,\neihän?\"\n\n\"Ei, ei, hän on vaan vähän heikko.\"\n\n\"Miksi te sitten itkette? Missä on äiti?\"\n\n\"Hän on arkihuoneessa isäsi ja erään vieraan herran kanssa.\"\n\nWalter ei voinut käsittää syytä Marthan suruun, vaan arveli olevan\nparasta olla siitä sen enempää kysymättä.\n\n\"Kuulkaa nyt, Martha\", sanoi poika surullisesti, \"isä sanoo että minä\nen saa tulla teidän kanssa raittiuskokoukseen, ja hän sanoo ett'en saa\nmennä 'Toivon Seuran' jäseneksi. Eikö se ole ikävää?\"\n\n\"Onhan se ikävää; mutta ei sinun kumminkaan tarvitse juoda viiniä, jos\net tahdo.\"\n\n\"Niin, mutta hän on niin suuttunut minulle; hän käskee minun juoda, ja\näiti sanoo että on ehkä parasta että juon, jotta hän ei suutu. Mutta\nminä tahtoisin ruveta 'Toivon Seuran' jäseneksi.\"\n\n\"No, älä nyt ajattele sitä; kenties isäsi sitten suostuu siihen jahka\nodotamme vähän aikaa.\"\n\n\"En minä usko että hän koskaan suostuu.\"\n\n\"Vaikk'ei, älä kumminkaan äitiäsi kiusaa nyt\", sanoi Martha. \"Hän ei\nole oikein terve tähän aikaan -- jätä nyt koko tuuma tällä kertaa.\"\n\nWalter ei puhunut mitään, vaan alkoi tarkastaa vahanukkea, joka oli\npöydällä.\n\n\"Älä nyt riko tuota\", sanoi Martha; \"äitisi olisi siitä kovin\npahoillaan.\"\n\nWalter pani nuken takaisin pöydälle. \"Martha, miksi te itkitte?\" kysyi\nhän hetken kuluttua. \"Oliko se äidin takia, tai meidän? Eikö teillä ole\nyhtään ystävää, eikö?\"\n\n\"Ei ole, poikaseni, ei ole; älä siitä välitä.\"\n\n\"Mutta minä välitän -- se on minusta ikävää.\"\n\n\"Jahka minä tulen isoksi\", jatkoi poika, \"niin te saatte asua\nparhaimmassa huoneessa minun talossani.\"\n\n\"Mutta minunhan piti asua Fredin luona.\"\n\n\"Niin, mutta ei hän nyt siitä piittaa, isä on antanut hänelle vitsaa.\nJa sitä paitsi, eilenhän hän heitti tyynyn teidän päällenne! Ei, tulkaa\nminun luokseni asumaan.\"\n\n\"No, saamme sitten nähdä. Mutta mitä Fred tekee?\"\n\n\"Hän vaan kiusaa äitiä.\"\n\n\"_Vaan_, sehän on pahasti tehty. En ole ensinkään pahoillani, jos hän\nsen takia sai vitsaa\", sanoi Martha \"Tottelemattomuus vanhempia\nkohtaan, varsinkin äitiä kohtaan, on kaikkea muuta pahempi.\"\n\n\"Fred sanoo ett'ei hän siitä välitä. Hän sanoi äitiä 'vanhaksi\npiiaksi', kun hän lähti huoneesta. Hän meni makuukamariin; isä oli niin\nkovasti suutuksissaan.\"\n\n\"Oikein minun on paha mieleni siitä että Fred on niin paha poika. Pane\nse mieleesi, Walter, että vanhempien kunnioittamisesta riippuu suuressa\nmäärässä ihmisten tuleva menestys elämässä. Minä olen nähnyt\nsellaisten, jotka ovat kohdelleet vanhempiansa hyvin, ja jotka ovat\nantaneet suurimman osan ansioistansa heille, menestyvän ja edistyvän\nkaikin puolin; ja minä olen nähnyt useitten, jotka ovat olleet\nvanhemmilleen tottelemattomia, joutuvan puutteesen ja kurjuuteen.\"\n\n\"Aliisa serkku on enin tottelevainen meistä kaikista -- eikö\nteistäkin?\" sanoi Walter.\n\n\"Hän on hyvin kiltti ja tottelevainen tyttö\", sanoi Martha ja loi\nhuolestuneen katseen Aliisaan, joka näytti levottomalta ja oli\nkuumeessa.\n\n\"Minä toivon että minäkin olen tottelevainen -- vai enkö ole teidän\nmielestänne?\" kysyi poika vakavasti.\n\n\"Olet kyllä, en voi muuta sanoa, poikaseni. Minua usein ilahduttaa\nnähdä että sinä te'et kaikkea mitä äitisi pyytää sinua tekemään --\nsemmoinen teko tulee aina palkituksi. Kun tekee sitä mikä on oikein,\nniin itsensä kieltäminenkin on hauskaa!\"\n\n\"Tuolla on isä luultavasti\"; sanoi Walter, juosten ikkunan luo. \"Niin\nonkin, ne ovat hänen vaununsa, ja Janne. Nyt sataa lunta. Se on minusta\nhauskaa. Toivoisin että sataisi jalan paksulta, Martha.\"\n\nMartha hymyili vaan.\n\n\"Äiti on pyytänyt isän ostaa meille luistimet tänä talvena. Kun nyt\nvaan tulisi jalan paksuinen jää ja aika kova pakkanen.\"\n\nRouva Bennett astui sisään juuri kun hänen poikansa lausui\ntoivomuksiaan; hän ei kuitenkaan puhunut mitään, vaan näytti hyvin\nsurulliselta.\n\n\"Aliisa nukkuu, näemmä!\" sanoi hän hiukan ihmeissään. \"Lapsi parka!\"\nlisäsi hän, \"anna hänet minulle, niin saat mennä illalliselle.\"\n\nMarthan ei juuri tehnyt mieli ruokaa; mutta hän antoi Aliisan rouva\nBennettille. Hän ei tahtonut että rouva huomaisi kuinka suruisella\nmielellä hän oli.\n\n\"Eiköhän olisi parasta panna hänet vuoteelle?\" sanoi hän; \"hän on niin\nraskas että väsytte pitämästä häntä sylissä.\"\n\n\"En minä väsy; anna vaan minun häntä pitää.\"\n\nMartha lähti huoneesta, ja Walter seurasi häntä, sillä hän oli luvannut\nantaa pojalle jotakin hyvää jahka hän menee kyökkiin -- ja jokainen\ntietää että pojat eivät unohda mitä heille on luvattu, olkoon sitten\nlupaus annettu toden perään vai leikillä. Tällä kertaa ei kuitenkaan\nollut leikinteko kysymyksessä, sillä Martha ei milloinkaan luvannut\nlapsille mitä hän ei aikonut heille antaa.\n\nKun rouva Bennett jäi yksin huoneesen, antoi hän valtaa surulliselle\ntunteillensa. Hän oli vast'ikään vanhinta poikaansa nuhdellut mitä\nhellimmällä tavalla ja koettanut selittää hänelle kuinka pahoin hän oli\ntehnyt; mutta poika oli kovasydämminen ja äidin sanat eivät mitään\nvaikuttaneet. Kuinka kiittämätön sentään tämä poika oli! Ja hän oli\nollut mitä lempein äiti -- milt'ei liiankin myöntyväinen. Kaikkia pojan\noikkuja oli suvaittu ja kaikkia hänen toivomuksiaan toteutettu.\n\nÄiti parka itki katkerasti, hillitsemättömästi, hetken aikaa, kunnes\nAliisa heräsi ja saattoi häntä unohtamaan surunsa.\n\n\"Täti, itkettekö te?\" sanoi hän ja koetti vetää nenäliinan pois tätinsä\nsilmistä.\n\n\"En minä nyt itke, kultaseni; oletko nukkunut hyvästi?\"\n\n\"Olen. Huomenna minä pääsen teidän kanssa kylään, pääsenhän?\"\n\n\"Pääset, jos minä menen.\"\n\n\"Niin. Minkänäköiset enkelit ovat?\" kysyi hän muutaman minuutin\nmietittyänsä.\n\n\"En voi sanoa, lapseni. He ovat hyvin kauniit -- hyvin puhtaat ja\nkirkkaat.\"\n\n\"Onko heillä siivet?\"\n\n\"On, raamatussa sanotaan että heillä on siivet.\"\n\n\"Valkoiset siivet, niinkö?\"\n\n\"Ehkä; miksi sitä kysyt?\"\n\n\"Minä näin enkeleitä nukkuessani, ne olivat _niin_ valkoisia, _niin_\nkauniita! Minä näin unta, nä'ette, täti.\"\n\n\"Niin, niin, kultaseni, se oli kaunis uni, olihan?\"\n\n\"Oli. Laulavatko he aina taivaissa?\"\n\n\"En tiedä, lapseni. He ovat täydellisesti onnelliset. He laulavat\nusein. Muistatko mitä minä sinulle luin tuosta 'uudesta laulusta'?\"\n\n\"Muistan, mutta eivätkö väsy alituisesta laulamisesta?\"\n\n\"Eivät, he eivät milloinkaan väsy\", sanoi Aliisan täti vakavasti.\n\n\"He laulavat luultavasti sentähden että se on heistä hauskaa.\"\n\n\"Niin tekevät. He laulavat siksi että he ovat niin onnelliset.\"\n\n\"Me tulemme myöskin onnellisiksi kun menemme sinne\", sanoi Aliisa\nhaaveksivasti. \"Minun äitini on siellä ja pieni veikkoni. Minä en tiedä\nmikä hänen nimensä on -- hänellä ei taitanut ollakaan nimeä; vaan hän\non nyt enkelinä.\"\n\n\"Niin, ja pikku serkkusi Jessie on myöskin siellä. Hän lauloi usein\npienen laulun 'ihanasta maasta'.\"\n\n\"Voi, täti, onkohan pitkä aika vielä siksi kun me sinne menemme? Minä\ntahtoisin päästä sinne.\"\n\n\"Mitä! Tahtoisitko mennä minun luotani, jättää tätisi yksin tänne?\"\n\n\"En tahtoisi. Minä tahtoisin teitä mukaani. Kuinka hauskaa se olisi!\"\n\n\"Olisihan se; minä niin kernaasti sinun kanssasi menisin siihen onnen\nmaahan; mutta mitenkä pikku Edward ja Walter ja Fred tulisivat toimeen\nilman äitiä?\"\n\n\"Martha kyllä hoitaisi Edwardia, ja Jumala pitää huolen heistä\nkaikista.\"\n\nJonkun aikaa tämän jälkeen rouva Bennett muisti nämät sanat, kun\nkuolema korjasi rakastetun olennon; ja ne lievensivät hänen suruansa.\n\nAliisa painoi kuuman päänsä tätinsä rintaa vasten; ja täti nyt vasta\nhuomasi että tyttö oli huonon näköinen; hän peljästyi ajatellessaan\nettä lapsen toivomus ehkä toteutuu, sillä hän piti Aliisaa hyvin\nrakkaana. Hän nousi ja vei Aliisan ikkunan luo, koettaen saada häntä\nunohtamaan suruaan enon tylyn kohtelun johdosta. Se oli ensimmäinen\nkerta kun eno oli tyttöä kovasti puhutellut, ja tämä oli kovin arka ja\npelkuri -- mikä tuntui hiukan oudolta, hän kun oli tottunut kodissaan\nniin kovaan kohteluun.\n\nSatoi yhä lunta; ja ihmiset, jotka kulkivat kadulla, olivat ihan\nvalkoisina, ikäänkuin valkoiseen vaippaan verhotut. Aliisa näytti\ntarkoin katselevan köyhiä, jotka silloin tällöin kulkivat ohi huonoissa\nvaatteissa ja jotkut ilman jalkineita.\n\n\"Minulla ei ollut kenkiä, kun olin kotona\", sanoi tyttö; \"Maggylla oli\nkyllä kengät, ja hänellä oli hattukin, mutta se oli hyvin vanha, eikä\nsiinä ollut nauhoja ensinkään.\"\n\n\"Maggy parka!\" sanoi rouva Bennett. \"Onko enosi kertonut sinulle että\nhän on palanut?\"\n\n\"Minun Maggyni, minun toisessa kodissani?\" sanoi Aliisa hämmästyneenä.\n\n\"Niin; hän oli juovuksissa, ja joutui jollakin tavalla lähelle tulta,\nja paloi niin pahasti että hän kuoli sen johdosta.\"\n\n\"Voi, Maggy raukkaa! Menikö hän taivaasen?\" kysyi Aliisa sääliväisesti.\n\n\"Minä epäilen sitä.\"\n\nAliisa huokasi ja näytti miettiväiseltä.\n\n\"Kuka sitte laittaa ruokaa isälle kun hän tulee kotiin, ja kuka tekee\ntulta uuniin?\"\n\n\"Sinun isäsi ei asu siellä enää, minun luullakseni.\"\n\n\"Missä hän sitten asuu? Minä tahtoisin häntä nähdä; mutta en tahtoisi\nenää mennä sinne asumaan -- en milloinkaan\", tuumasi Aliisa, totisen\nnäköisenä.\n\n\"Ei sinun tarvitse sinne mennä. Minä en laske sinua sinne\", lausui täti\nlempeästi.\n\n\"Mutta missä isä asuu nyt?\"\n\n\"En tiedä, kultaseni; enosi ei sitä tiedä.\"\n\n\"Toivoisin että hän olisi herra, ja että hän ei joisi\", sanoi Aliisa\nsurullisesti. \"Minä rakastan häntä; hän on minun isäni; ja hän oli hyvä\nminulle väliin, kun hän oli selvänä.\"\n\n\"Ehkä hän vielä heittää juomisen ja muuttuu kunnon mieheksi; hän ei ole\nsemmoinen paha mies, kun moni muu on; kenties hänestä tulee hyvä\nihminen vielä.\"\n\n\"Minä toivoisin että hänestä semmoinen tulisi, sillä tahtoisin että hän\npääsisi taivaasen. Juopot eivät pääse taivaasen, eihän, täti?\" kysyi\nAliisa suruisesti.\n\n\"Eivät pääse. Mutta katsotaan nyt kuvia\", sanoi rouva Bennett, sillä\nhän näki että tyttö oli kovin alakuloinen, ja hän tahtoi johtaa hänen\najatuksiansa toisaalle.\n\n\"Katsos tuota hullunkurista miestä\", sanoi hän avattuaan ison\nkuvakirjan ja näyttäen erästä kuvaa. Aliisa nauroi. \"Hänellä on lakki\nkädessä, katsokaa! Ja kas, mimmoinen tukka hänellä on!\" ja Aliisa\nnauroi.\n\n\"Katsotaan nyt toista\", jatkoi hän sitten ja auttoi tätiänsä kääntämään\nlehtiä.\n\n\"Voi. tässä on pieni nuohooja raukka -- mahtaa olla hyvin ikävää olla\nnuohoojana!\" sanoi Aliisa sääliväisesti.\n\nKatsottuaan kuvakirjaa vähän aikaa, Aliisa meni tätinsä kanssa\nillalliselle; Walter ei tullut pöytään heidän kanssaan; hän oli syönyt\nMarthan kanssa, mikä hänestä oli erittäin hauskaa, ja Fred oli tietysti\npoissa. Aliisa ei syönyt mitään ja valitti pahoinvointia. Hänen tätinsä\npani hänen sohvalle lepäämään ja joi ihan yksin teensä.\n\nYöllä Aliisa kävi huonommaksi. Martha hämmästyi kovin kun kuuli hänen\nraskasta hengittämistään. Hän hyvin tunsi lasten taudit, ja aavisti\nettä tässä oli vaarallinen tauti tulossa, siksi hän meni herättämään\nAliisan enoa. Lapsi raukan täytyi ottaa pahanmakuisia lääkkeitä ja\nhänen rintaansa pantiin laasteria. Mutta vaikka hän vapisi tuskasta,\nniin ei vähintäkään valitusta kuulunut hänen suustaan.\n\nKaikki oli kuitenkin turhaa; lääkkeet eivät auttaneet. Tauti kiihtyi\nyhä, ja pelättiin että hän tukehtuisi. Hänen tätinsä valvoi yöt päivät\nhänen pienen vuoteensa vieressä, hoitaen häntä hellästi. Walter oli\naivan hämmästynyt, kun hän pääsi serkkuansa katsomaan, pari päivää\nsenjälkeen kun tämä oli sairastunut; Aliisa oli niin muuttunut. Mutta\nhän hymyili kuitenkin kun Walter tuli hänen luokseen, vaikka hänellä\njuuri vast'ikään oli ollut kova hengenahdistus, ja hän sen johdosta oli\nkovin heikko. Tällaisia kohtauksia alkoi tulla yhä useammin ja vihdoin\nrouva Bennettin oli niin vaikea nähdä lapsen kärsivän niin hirveästi,\nettä hän sulki silmänsä kun kohtaus alkoi. Muutamana aamuna oli\nsairaalla taas niin kova hengen ahdistus että kuului toiseen huoneesen\nkun hän tuskissaan vaikeroi.\n\n\"Ehkä enkelit pian tulevat tänne\", sanoi hän kun vähän alkoi helpottaa.\nHänen puheestaan huomasi, että hän odotti joukon hyviä henkiä häntä\ntaivaasen saattamaan. Hän ei luullut parantuvansa, eikä sitä\ntoivonutkaan.\n\n\"Ehkä ne tulevat\", sanoi rouva Bennett.\n\n\"Siellä on niin hauskaa, niin ihanaa!\" sanoi tyttö hehkuvin silmin.\n\"Siinä onnellisessa maassa, jossa ei ole lunta eikä pakkasta, vaan\nkukkia -- ja päiväpaistetta.\"\n\n\"Niin, taivaassa ei ole talvea\", vakuutti hänen tätinsä.\n\nWalter ja Fred nyt tulivat hiljaa hänen vuoteensa luo, ja hän ojensi\nheille kätensä.\n\n\"Minä menen taivaasen, Walter; minä menen taivaasen, Fred, kohtaamaan\näitiäni ja pientä veljeäni. Eikö se ole ihanaa!\"\n\n\"Mutta minä en soisi sinun kuolevan\", sanoi Walter; \"minä soisin sinun\nparanevan -- meille tulee niin ikävä.\"\n\n\"Ei sinun tule ikävä.\"\n\n\"Ja äiti tulee sinua kaipaamaan\", sanoi Fred, joka tuntui hiukan\nliikutetulta. \"Sinä olet vähän parempi tänään, Aliisa serkku.\"\n\n\"Voi, en minä parempi ole. Minun pitää mennä taivaasen enkelein kanssa,\nkun he tulevat\", sanoi hän ja sulki silmänsä.\n\nHänen tätinsä huomasi että puhuminen rasitti häntä ja hän käski Fredin\nja Walterin mennä pois huoneesta. He tottelivat, mutta vastahakoisesti,\nsillä he molemmat pitivät Aliisaa hyvänä, niinkuin ylipäätään kaikki\ntekivät.\n\n\"Tulettehan pian takaisin?\" kysyi Aliisa, joka oli pahoillaan siitä\nettä he lähtivät pois.\n\n\"Kyllä he tulevat, kun sinä vähän paranet\", sanoi hänen tätinsä. \"Koeta\nnyt nukkua.\"\n\nMutta Aliisa ei voinut nukkua. Hän näki kauniita näkyjä ja joutui\nväliin ikäänkuin haltioihinsa.\n\n\"Te tulette pian taivaasen myös, täti, eikö niin?\" sanoi hän kuiskaen.\n\n\"Kenties tulen, kultaseni. Sinä menet nyt ensiksi sinne\", sanoi hänen\ntätinsä.\n\n\"Niin, minä menen ensiksi. Minä menen Jesuksen luo -- suoraan ylös\nHänen luokseen. Ehkä minä saan pitää Hänen kädestään kiinni. Hän\nrakastaa pieniä lapsia -- niinhän sanotaan raamatussa.\"\n\n\"Niin, Hän rakastaa pienokaisia, ja Hän on nyt kutsunut sinua tulemaan\nluokseen.\"\n\n\"Eikö Hän ole hyvä?\" sanoi Aliisa.\n\n\"On Hän hyvä\", myönsi täti surullisesti.\n\nHänestä tuntui kovin katkeralta kadottaa pientä lemmikkiänsä. Hän ei\nniin kovin surrut omaa pientä tyttöänsä, sillä Aliisa oli häntä\nkorvannut, ja hän tuskin rakasti omaa lastaan enemmän kuin Aliisaa.\n\n\"Älkää olko noin surullinen, täti\", sanoi Aliisa, kun hän näki tätinsä\nhuolestuneet kasvot.\n\nRouva Bennett huokasi, ja hetken aikaa vallitsi hiljaisuus, joll'aikaa\nsairaan hengenahdistus taas näkyi kiihtyvän. Aliisa huomasi sen itse ja\nsanoi kärsivällisesti: \"Nyt tuntuu taas niin vaikealta\"; ja sitten hän,\nikäänkuin unohtaen vaivansa, kääntyi tätiinsä ja sanoi iloisesti: \"Minä\ntulen olemaan niin iloinen -- niin iloinen -- kun te tulette. Minä\ntulen teidän luoksenne kun näen teidät -- ja minä näytän teille\ntaivaan.\"\n\nKauhea kouristus pani koko hänen pienen ruumiinsa värisemään, hänellä\noli hirveä tuska muutaman minuutin ajan; sitten hän taas hengitti\nrauhallisemmin. Rouva Bennett oli ummistanut silmänsä tuon kovan\nkohtauksen kestäessä. Oli niin sydäntä vihloovaa nähdä noita hirveitä\nvaivoja, voimatta millään tavalla niitä huojentaa. Mutta sairas oli nyt\ntaas aivan rauhallinen, ja hänen tätinsä pyyhki hien hänen otsaltaan.\nSilmäluomet sulkeutuivat; taistelu oli päättynyt; ja enkelit, joita\nkauvan aikaa oli odotettu, veivät onnellisen sielun autuaasen kotiin,\njossa hän sai tavata ne, jotka ennen häntä olivat sinne menneet.\n\nPienen vuoteen ympärillä seisoivat surevat omaiset itkien ja\nvaikeroiden. Kylmä tuuli raivosi ulkona ja ravisti kovasti ikkunoita;\nmutta nuo suloiset, lempeät kasvot eivät muuttuneet -- ikuinen rauha\nkuvastui näissä. Ja usein tämän hiljaisen kamarin ovi avattiin ja\nWalter astui varovaisin, juhlallisin askelin vainajan vuoteen luo. Hän\nseisoi pitkät ajat siinä pitäen vainajan pientä kylmää kättä omassaan;\nmutta Fred kammoi kovasti kuolinhuonetta, ja kun hän kulki tämän oven\nohi, pelkäsi hän niin, että tuskin uskalsi hengittää. Seuraava päivä ja\nyö olivat varsin surulliset koko talon väelle; herra Bennettkin näytti\nolevan liikutettu; ja hän olikin todella suruissaan, sillä hän oli\nhellästi rakastanut pientä sisaren tytärtään, ja luuli voivansa korvata\ntylyyttänsä sisartansa kohtaan pitämällä huolta hänen lapsestansa.\nMutta seuraavana päivänä aivan odottamaton vieras tuli tähän huoneesen\nkäymään. Se oli Aliisan isä. Hän oli muuttunut mies, hän joka jo\nitsekin oli luullut olevansa sielun ja ruumiin puolesta vallan\nhäviöön joutunut. Hän oli eräänä päivänä tavannut entisen juomatoverin,\njoka oli ruvennut raittiusseuran jäseneksi, ja nyt jälleen\nkunnollista elämää vietti, ja tämän kehoituksesta hän oli päättänyt\nkoettaa -- vakaasti koettaa -- olla juomatta; hän kirjoitti nimensä\nraittiuslupauskirjaan. Hän sai nyt monta ystävää jotka häntä auttivat,\nja hän oli päässyt hyviin varoihin, taitava työntekijä kun oli. Nyt hän\noli tullut lastansa katsomaan; mutta surukseen hän sai kuulla että tämä\noli kuollut. Rouva Bennett vei hänet kuolinhuoneesen, jossa hänen\nlapsensa hengetön ruumis lepäsi. Hän kumartui sen yli sanatonna\ntuskasta. Siinä tyttö lepäsi kädet ristissä, ikäänkuin rukoillen,\ntaivaallinen hymy huulilla; kauniit vaaleet hiukset olivat kammatut\nmolemmin puolin otsaa, jossa näkyi haavan arpi. Jos salama olisi\niskenyt häneen, niin hän tuskin olisi enemmän hämmästynyt, kuin tätä\nhaavaa nähdessään. Hän muisti vallan hyvin että hän itse omalla\nkädellään oli lyönyt lasta päähän juomapäissään ollen, ja että tämä\nmakasi kotvasen aikaa verisenä ja tunnottomana laattialla. Voi, hän\nmuisti tämän kaiken, ja tällä hetkellä hänen milt'ei teki mieli leikata\ntuo julma oikea käsi poikki. Hän pyysi saada yksin jäädä\nkuolinhuoneesen ja laski surunsa oikein valloilleen. Hän tuumasi tällä\nkatkeralla hetkellä että olisi ehkä parasta palata tuon kirotun\nviettelijän luo, joka oli syypää kaikkeen hänen pahoihin tekoihinsa;\nmutta samassa tuli rouva Bennett hänen luokseen, lohdutti häntä kuni\nsisar ainakin, ja koetti kaikin tavoin rohkaista hänen mieltänsä. Hän\nkertoi kuinka hänen vaimonsa ja tyttärensä taivaissa iloitsevat hänen\nkääntymisestään, ja kuinka hän saisi heitä tavata siellä kuoleman\njälkeen. Ja tuo ajatus vahvisti surullista isää ja hän päätti pysyä\nlujana. Hän ei tahtonut sielunsa autuutta menettää. Maailmassa hänellä\nei enää ollut iloa tai onnea odotettavana, mutta hän päätti etsiä\n\"parempaa maailmaa\", ja koettaa tehdä mitä hän voi saattaakseen muita\njättämään juomisen, jotta karttaisivat sen kauheita seurauksia.\n\nJa Aliisa haudattiin. Robert Fearne oli hautajaisissa mukana -- vallan\nsurun ja katumuksen valtaamana. Kesti monta päivää ennenkuin hän toipui\nsurustaan. Eikä hän koskaan siitä oikein toipunut. Aika kului ja Aliisa\nserkkua muistivat vaan silloin tällöin muutamat hänen entisistä\nomaisistaan; he huokasivat silloin, mutta unohtivat hänen taas heti.\nNiin pian moni unohtaa sellaisiakin tapauksia, kun kuolema; mutta oli\ntoisia, jotka eivät unohtaneet Aliisaa, joiden muistossa hän yhä vielä\neli.\n\nJa talvi päättyi ja kevät astui sijaan; ja satakaunet aukaisivat\nsilmiään ja orvokit levittivät suloisen tuoksunsa keväiseen ilmaan; ja\nkoko luonto pukeutui kaikkialla ihanaan vihannuuteen; mutta oli yksi\nolento, jota kevään sulo ei voinut virkistää. Rouva Bennettin terveys\nyhä huononemistaan huononi. Tämä heikkous oli niin silmiin pistävä että\nhänen miehensäkin alkoi käydä hiukan levottomaksi, ja ehdotti että hän\nlähtisi matkalle, arvellen että ilman muutos ehkä häntä vahvistaisi, ja\nhän itsekin arveli että se tekisi hänelle hyvää. Martha yksin käsitti\nmiten asiat oli. Hän oli huomannut että parantumaton tauti rouva\nBennettin elinvoimia kulutti. Vähitellen sairas kävi yhä heikommaksi,\nja nyt ehdotettiin että hän matkustaisi Cornevalliin. Vaan hän ei enää\nkyennyt liikkumaan huoneestaan, ja hänen miehellensä vihdoin kävi\nselväksi että henki oli kysymyksessä. Kuitenkin päätettiin että hän\nvietäisiin Cornevalliin. Eräänä ihanana Huhtikuun aamuna Martha oli\ntäydessä puuhassa lähtöä varten. Sairas makasi omassa huoneessaan ja\noli juuri nukkunut. Hän tuntui hiukan paremmalta -- ainakin hänen\nmiehensä mielestä -- ja tämä oli varsin iloinen siitä. Marthakin alkoi\nhiukan toivoa, kun näki miehen ilon.\n\n\"Nyt ei pidä häiritä häntä, Martha\", sanoi herra Bennett lähtiessään\nmuutaman sairaan luokse. \"Hän nukkuu niin rauhallisesti, ja hän ei ole\nkoko yöhön saanut unta silmiinsä.\"\n\nMartha ei hetken aikaan mennyt sairaan luo, vaan toimiskeli hiljaa\nviereisessä huoneessa. Jonkun ajan päästä hän hiljaa hiipi huoneesen\narvellen että sairas ehkä olisi hereillä. Mutta hän yhä nukkui. Martha\nistui ikkunan ääreen ja katseli alas kadulle, jossa oli vilkasta\nliikettä. Komeita vaunuja ajoi ratisten pitkin katuja ja hienosti\npuettuja naisia käyskenteli katukäytävillä raitista kevät-ilmaa\nhengittämässä. Kaikkialla tuntui olevan eloisuutta ja iloa. Mutta tämä\nhellä hoitaja ei ottanut osaa tähän yleiseen iloon. Hänen sydäntään\nkalvoi huoli. Kello löi ja häntä alkoi sairaan pitkällinen uni\nhuolestuuttaa. Hän meni vuoteen luo häntä katsomaan ja kauhu valtasi\nhänen mielensä. Siinä lepäsi hänen emäntänsä liikkumattomana: kädessä\nhänellä oli pieni rukouskirja, josta hänen oli tapa lukea pieni pätkä\njoka aamu. Kuolema oli tullut ja mennyt niin hiljaa, että se ei ollut\nherättänyt häntä unesta; se oli ainoastaan sulkenut hänen väsyneet\nsilmänsä sikeään uneen, jota ei mikään suru enää voinut häiritä.\nMahdotonta on tässä kuvata hänen miehensä hämmästystä, hänen lastensa\nja palvelijain surua, ja etenkin hänen vanhimman poikansa\ntunnonvaivoja. Mutta kuolema oli tehnyt hyvän työn kärsivälle vaimolle,\nkun korjasi hänet tulevia huolia kokemasta.\n\nHerra Bennett on vielä niin sanoaksemme \"pystyssä\". Hän on hiljan\nperinyt joltisenkin omaisuuden, mutta hänen neuvoansa haava-lääkärinä\nei enää kysytä niin paljon kun ennen, ja hän on tunnettu epäraittiiksi\nmieheksi. Joku aika sitten puhuttiin että hän oli vähällä tehdä\nvararikko, vaan tavalla tai toisella hän tällä kertaa sai velkojain\nsuut tukituksi, ja he suostuivat odottamaan. Mutta jokaisella\nkukkarolla on kuitenkin pohjansa; ja herra Bennettin elämäntavoista\npäättäen, hän pian tulee huomaamaan että hänenkin kukkarollaan on\nsemmoinen. Muuten talossa nykyään kaikki on jotenkin entisellään.\nMartha on taloudenhoitajana; mutta hyvin luultava on että hän joutuu\ntalosta pois, jos se on tosi, mitä olemme kuulleet asiasta. Hän usein\npuhuu pojille heidän äidistään, ja koettaa terottaa hänen periaatteensa\nheidän mieleensä ja pitää hänen esimerkkiänsä tuoreessa muistissa\nheissä. Ja usein kun Walter ja Fred menevät kouluun, luovat he\nsurullisen silmäyksen hautausmaata kohden, jossa lepää vierekkäin\nheidän rakastettu äitinsä ja Aliisa serkku.\n\n\n\n"]