[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fK-uyXkvDsja3dZ5rh2W7W95L0HpMn9a_OgCyO6lkNGs":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},2130,"Yksin elämässä","Wilkuna, Kyösti",1879,1922,"2130-wilkuna-kyosti-yksin-elamassa","2130__Wilkuna_Kyösti__Yksin_elämässä","Novelleja","romaani",[],[],"fi",1908,null,25678,166863,false,13593,[23],"Finnish fiction",[25],"Novels","\"Yksin\" by Juhani Aho is a novel written in the early 20th century. The narrative revolves around themes of solitude, longing, and emotional disconnect, focusing on the experiences of the unnamed protagonist as he prepares to leave his homeland for abroad, reflecting on relationships he leaves behind, particularly with a woman named Anna.  The opening of \"Yksin\" introduces the protagonist after a dinner with his family, highlighting an atmosphere of discomfort and tension. As he prepares to depart, he observes Anna, who he desires for a deeper connection but feels is emotionally distant. Their farewell is marked by formalities that deepen his feelings of solitude and rejection. With an inner turmoil of jealousy and sadness for the life he is leaving behind, he feels a mix of regret and a need for independence. The scene transitions from a sense of longing in familiar surroundings to a resolve to embrace the unknown future, setting the stage for his journey both geographically and emotionally. (This is an automatically generated summary.)",[],598,"Novellikokoelma sisältää kertomuksia yksinäisyydestä ja ihmiskohtaloista 1900-luvun alun Suomessa. Tarinat kuvaavat muun muassa väsynyttä arkkitehtia, vanhaapoikaa ja naapurusten välisiä suhteita, keskittyen hahmojen mielentiloihin ja arjen havaintoihin.","","YKSIN ELÄMÄSSÄ\n\nNovelleja\n\n\nKirj.\n\nKYÖSTI WILKUNA\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1908.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Väsyneitä.\n Vanhapoika.\n Hiiri.\n Naapurien kesken.\n Oikeudessa.\n Erään huvila-asukkaan huomioita.\n Erään vainajan kirjeistä.\n Yksin elämässä.\n\n\n\n\nVÄSYNEITÄ\n\n\n    Der Tod, das ist die kühle Nacht,\n    Das Leben ist der schwüle Tag.\n    Es dunkelt schon, mich schläfert,\n    Der Tag hat mich müd gemacht.\n\n                            Heine.\n\nHerra Launola istui yksin arkkitehtitoimistossaan ja kumartui sitä\nlähemmäs piirustuksiaan kuta sankempana syksymyöhäisen iltapäivän\nhämärä tunkeusi isoruutuisista ikkunoista sisään. Vaikka hänen edessään\nlaajan työpöydän nurkalla oli viheriäkupuinen sähkölamppu, ei hän\nnäyttänyt joutavan hellittämään kynää kädestään niin kauaksi että olisi\nsen palamaan vääntänyt, vaan työskenteli hermostuneella kiiruulla\nedelleen.\n\nMutta kun hän yhä alemmas kumartuneena tähysti papereihinsa, kihosi\nhänen ylenmäärin ärtyneisiin silmiinsä vettä, jolloin viivat hänen\nedessään taittuivat ja kaikki meni sekaisin. Silloin heitti hän kynän\nkädestään ja ojentui suoraksi. Mutta vain pari sekuntia oli hän tuossa\nasennossa. Kohoten puoleksi tuolilta veti hän ikkunaverhon alas,\nnapsautti sähkölampun palamaan ja tarttui uudelleen piirustimeen.\n\nHuoneeseen syntyneessä vihertävässä valossa näyttivät hänen\nhienopiirteiset ja parrattomat kasvonsa luonnottoman kalpeilta.\nSuuret ja kosteat silmät olivat kuin ulospullistuneet ja suun\nsekä silmäkulmien seutuvilla liikkui lakkaamatta hermoväreitä.\nTavaton hermostuneisuus näkyi myöskin siitä kärsimättömästä tavasta\nmillä hän liikutti kynää tai vaihtoi pöydällä hujanhajan olevia\npiirustusvehkeitä. Kaikki hänen kasvoissaan ja käytöksessään todisti\nintensiivistä nautintoelämää. Aina tavantakaa pysähtyi hän, laski\npäänsä vasemman käden varaan ja lepäsi siten liikkumatta ja hervotonna.\nMutta yhtäkkiä hän havahtui äkkinäisen liikkeen tehden ja ryhtyi\ntyötään jatkamaan, muistuttaen siten noilla pysähdyksillä ja niitä\nseuraavilla havahtumisilla lopen väsynyttä hevosta, joka vastamäkeen\nkuormaa vetäessään uupuneena seisahtuu kohta taas ajajan huudosta\nliikkeelle säikähtyäkseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun hän oli lampun sytytettyään työskennellyt noin pari tuntia, tärähti\npöydällä oleva telefoni yhtäkkiä soimaan, tylyllä kilinällään ilkeästi\nkeskeyttäen huoneessa vallinneen hiljaisuuden. Herra Launola säpsähti\nepämieluisasti, viskasi kynän kärsimättömästi pöydälle ja katsoi\ntuskastuneena ja vihaisesti puhelimeen. Mutta sen sijaan että olisi\ntarttunut kuulotorveen, väänsi hän lampun sammuksiin aivankuin tahtoen\nkätkeytyä soittajalta ja poistui nopeasti pöydän luota. Toimistosta\njohti ovi hänen yksityishuoneeseensa, jonne tultuaan hän valkeaa\nsytyttämättä painui pehmeään nojatuoliin, tuki pään käsiinsä ja jäi\nsiten pimeän ja hiljaisuuden keskelle istumaan.\n\nMutta nyt ei hän voinut estää tulvimasta esiin niitä ajatuksia ja\nmielikuvia, joita hän kuumeenomaisella työllä oli koko päivän luotaan\npidättänyt. Näitä yksinäisiä ja hiljaisia iltahetkiä oli hän aina\npelännyt ja karttanut. Joka ainoan illan olikin hän toistakymmenen\nvuoden mennessä viettänyt joko jossakin tanssiaisissa tai toverien\nseurassa kapakassa. Mutta häntä oli alkanut jo kaikki kyllästyttää.\nEi ainoastaan nautintoja vaan koko elämäänsä katsoi hän työläällä\nvastenmielisyydellä kuin sairas sille tarjottuja herkkuja.\n\nToimistossa herahti taas telefoni soimaan ja lakkasi sitte yhtä äkkiä\nkuin oli alkanutkin. Se vaikutti niin ilkeästi aivankuin hän koko ajan\nsen soidessa olisi ollut tuskallisen hermokidutuksen alaisena. Hän\ntiesi että ne olivat tovereita, jotka kapakasta hänelle soittelivat,\nsillä tähän aikaan heidän oma pöytäseurueensa alkoi olla täysilukuisena\ntavalliseen illanviettoonsa kokoontuneena. Niin kauan kuin telefoni oli\nauki soitettuna, vaivasi häntä siellä jossakin langan toisessa päässä\nkuunteleva korva ja hänestä tuntui kuin telefonin kautta olisi tänne\nhänen huoneisiinsa levinnyt tympäsevä ravintolatuulahdus: pihvin käryä,\nsikarinsavua, punssin tuoksua ja äänten sorinaa. Hän yritti lähteä\nsulkemaan kokonaan telefonin, mutta teki sen sijaan vain kädellään\nykskaikkisen liikkeen pimeässä ja painui entiseen asentoonsa, kädet\nohimoille painettuina. Hänen ympärillään oli täydellinen hiljaisuus,\njostain ylhäältä kuului vain kiviseinäin takaa kuin aavistuksena\nkehtolaulun hiukeneva sävel.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMitä varten elää? kohosi hänen eteensä vanha kysymys, mutta tällä\nkertaa paljon selvempänä ja vaativampana kuin ennen. Elämä ei\nvoi tarjota enää mitään uutta. Se on tyhjäksi kaluttu eikä siitä\nvoi enää mitään nautinnonlähdettä puhjeta. Ei työnteollakaan ole\nentistä viehätystä, se on vain keino jolla päivän pitkään voi\ntorjua luotaan kalvavat ajatukset. Eikä tämä ollut enää kuten ennen\nohimenevää reaktsionia, jota saattoi seurata uuden elämän ja uusien\nnautintojen kausi. Tämä oli jo, sen hän tunsi, sitä lopullista ja\nkestävää reaktsionia, jota täytyi seurata kuoleman. Kaikki oli kuin\nkuloksipalanutta hänen ympärillään, ei missään koskematonta, vihantaa\nhohtaa. Se oli tullut minkä hän jo kauan oli kammoksuen tuntenut\nlähestyvän: hän tunsi olevansa impotentti -- impotentti koko elämään\nnähden.\n\nEikö silloin ollut parasta muodollisestikin erota elämästä, kun kuolema\nitse asiassa oli jo tapahtunut, kun elämällä ei enää ollut mitään\nantaa. Olihan hänen elämänsä enää vain varjoelämää ja liikkuihan hän\nkuin konkurssintehnyt toimeliasten liikemiesten keskellä. Eikä häntä\nsitonut tänne niin mikään, hänellä ei ollut enää elossa läheisempiä\nomaisia eikä saamamiehiä, jotka jäisivät häntä kiroilemaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän istui kauan alallaan, silloin tällöin vain nytkähdellen ja kädet\nsilmillä, sillä häntä pelotti katsoa pimeään huoneesensa, jossa monina\nunettomina öinä olivat hänen hermojaan kaikenlaiset hallusinatsionit\nkiduttaneet. Mutta lopulta tuskastutti häntä kuunnella oman sydämensä\nsäännötöntä lyöntiä ja ohimoiden jyskytystä. Hän oihkasi, kohotti\npäänsä ja hapuili kuin vaistomaisesti pöytälaatikkoa, veti sen auki\nja otti sieltä revolverin käteensä. Hän säpsähti hiukan sen kylmästä\nkosketuksesta ja muisti samalla, kuinka hän pari vuotta sitte sitä\nostaessaan oli tullut ajatelleeksi, että sillä hän kerran vielä\npäivänsä päättää. Nyt viime aikoina oli hän yhä useammin tullut\nrevolveriaan muistaneeksi ja tänään oli hänet kerran työn lomassa\nvallannut tunne, että illalla se tapahtuu, kun hän istuu yksin pimeässä\nhuoneessaan ja kuulee sen vienon värinän etäisestä kehtolaulusta.\n\nKuin koetteeksi asetti hän revolverin suun oikeata ohimoaan vasten.\nKylmä rauta synnytti hänessä puistutuksia ja sydämessä tuntui\ntavallista voimakkaampi sykähdys. Hän uudisti muutamia kertoja saman\ntempun ja tunsi kuin jonkinlaista nautintoa noista puistutuksista\nja sydämen lyönneistä. Sitte sulki hän silmänsä ja koetti kuvitella\nkuinka se tapahtuisi. Hän asettaisi revolverin ohimolleen ja painaisi\npeukalolla liipasinta, huumaava pamaus ja samalla kuin murskaava\nsalaman isku aivoihin, jonka jälkeen hän sammuvana vaipuisi kokoon ja\nkaikki olisi lopussa.\n\nMutta eikö hänen pitäisi jättää jälkeensä jonkunlainen selitys\nkuolemastaan, ettei sanomalehtireportterien tarvitsisi kuolinuutisen\nperään liittää omia tyhmiä arveluitaan? Hän teki liikkeen noustakseen\nja sytyttääkseen lampun, mutta se kaikki tuntui niin vastenmieliseltä,\nettä hän painui uudelleen istumaan. Eikä hän oikeastaan tuntenut mitään\ntarvetta jättää edes lähimmille tovereilleenkaan mitään selitystä\ntai viime tervehdystä. Hän tunsi olevansa kaikista niin etäällä ja\nyksinään. Kaikkea kohtaan tunsi hän vain rajatonta kyllästystä, ja\ninhoa.\n\nMutta miksi hän viivyttelee? Vai onko häneltä jo kaikki tarmo niin\nlopussa, ettei hän kykene muuta kuin tylsänä tässä paikallaan istumaan?\n\nHänessä heräsi jonkunlainen katkera vihantunne itseään kohtaan ja\näkkinäisellä liikkeellä tarttui hän revolveriin. Kun hän nosti sen\nohimolleen, rupesi hänen sydämensä äkkiä tavattoman rajusti lyömään ja\nsilloin tunsi hän varmasti, että nyt hän laukasee revolverin. Mutta\nennenkuin hän ehti asettaa peukaloaan liipasimelle, alkoi telefoni\ntoisessa huoneessa taas soida. Se soi pitkään ja kiivaasti ja revolveri\nohimolle kohotettuna kuunteli hän rävähtämättömin silmin, ja kun se\nlakkasi soimasta, kuuli hän sydämensä kumeat lyönnit. Silloin tuli\näkkiä hänen mieleensä, että se on hänen äitinsä, joka juuri on tullut\nkaupunkiin ja nyt soittaa hänen luokseen. Mielikuva oli niin elävä\nettä hän oli ilmetyisenä näkevinään äitinsä jossakin telefonikaapissa,\nkuulotorvi korvalle nostettuna ja jännittynyt ilme kasvoillaan.\nHänet valtasi kauhu ja heittäen revolverin kädestään sieppasi hän\npäällystakkinsa ja syöksyi ulos.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKadulle tultuaan selkeni hänelle vasta täydellisesti mielikuvansa\nepätodellisuus ja että äiti oli jo kaksi vuotta ollut kuollunna.\nMutta takaisin asuntoonsa ei hän tuntenut voivansa palata, häntä\nvärisytti vieläkin ja hän lähti kävelemään pitkin katua. Mereltä oli\nnoussut sankka sumu, joka pehmeänä ja liikkumatonna lepäsi korkeiden\nkivirakennusten välissä. Pimeyden ja usvan keskeltä pilkottivat\nkatulyhdyt kuin kuumesairaan silmät ja kadulla kulkevain miesten\nsikarit ja paperossit olivat kuin tulisilmiä, jotka yksinään pimeässä\nliikkuivat, suurenivat ja taas pienenivät. Hänestä tuntui kuin kaikkien\nniiden elämä olisi riippunut noista tulipisteistä, joita risteili\nkaikkialla sumun seassa ja joita ne intohimoisella epätoivolla\nimeskellen koettivat vireillä pitää. Häntä inhotti ja kyllästytti\nyhä enemmän ja vetäen päänsä kauluksen sisään kulki hän sivuilleen\nkatsomatta katua edelleen.\n\nHetken käveltyään päätti hän mennä parhaan toverinsa, säveltäjä\nKivimäen luo, ja jäädä sinne odottamaan, jollei Kivimäki olisi kotona,\nsillä omaan asuntoonsa ei hän tuntenut voivansa yöksi mennä.\n\nHän tapasi ihmeekseen Kivimäen kotona, jossa tämä loikoili leposohvalla\npalavan pesän edessä.\n\n-- Sinäkään et siis ole ulkona? -- sanoi hän.\n\n-- En. Minua miellytti kotoinen takkavalkea enemmän. Sitäpaitsi\nodottelen tietoja äidistäni, joka on hyvin sairaana. Mutta kuinka sinä\ntulit tänne tulleeksi?\n\n-- Minä pakenin kotoa, en voi siellä yötäkään olla. Minä... ooh, minua\ntämä elämä niin kyllästyttää, kaikki kyllästyttää... Tiedätkö, minä\npidin äsken kotona istuessani jo revolveria kädessäni...\n\nYstävä kääntyi nopeasti ja katsoi häntä tarkasti silmiin.\n\n-- Ethän... niinkö pitkällä sinä jo olet?\n\n-- ... mutta silloin soitti joku telefonia ja minä olin ensi hetkenä\nvarma, että se on äitini, kaksi vuotta sitte kuollut äitini, joka\nsiellä soittaa. Minut valtasi kauhu ja minä pakenin ulos.\n\n-- Totta puhuakseni ei kaikki tuo ole minullekaan outoa. Mutta nyt\nsinä jäät yöksi tänne minun luokseni, sillä yksinäisyys tuossa sinun\nmielentilassasi on sietämätöntä. -- Sinä kai olet hyvin väsyksissäkin?\n\n-- Aivan äärimmäisyyteen. Olen koko päivän yhtä menoa työskennellyt,\nkarkottaakseni kaikenlaisia kalvavia ajatuksia. Onko sinulla täällä\nkenties mitään... sydämeni lyö niin säännöttömästi ja muutoinkin on yhä\nniin tukala olla.\n\nHerra Kivimäki haki säiliöistään alotetun konjakkipullon ja laittoi\nsitte sohvalle makuutilan. Launola maistoi vähän konjakkia ja laittausi\nlepäämään. Kun Kivimäki oli hänet huolellisesti viltillä peittänyt\nja sitte istunut entiselle paikalleen pesän ääreen, valtasi Launolan\njonkunlainen rauhottava turvallisuuden ja kodikkuuden tunto. Hän\nkatseli ystäväänsä, joka istui pesän edessä selin häneen, nojaten\nleukaansa käteen. Hän näki vinosti hänen oikean ohimonsa, jolla\nvärjyivät levottoman pesävalkean luomat varjot. Kulma oli rypyssä ja\nalaspäin vetäytynyt, kuten ainakin synkissä mietteissä istuvalla. Ja\nkun Launola siirsi katseensa hänen epäjärjestyksessä olevaan tukkaansa\nja sitte alas tuon kumaran asennon takia köyristyneeseen selkään,\nunhotti hän melkein oman tilansa ja rupesi säälivällä myötätunnolla\najattelemaan ystävänsä asemaa. Hänen halutti puhutella Kivimäkeä ja\nhetken mietittyään lausui hän:\n\n-- Sinä sanoit muistaakseni, että odotat tietoja sairaasta äidistäsi?\n\n-- Niin.\n\n-- Mutta mikset ole matkustanut kotiin? Kivimäki oli vaiti ja\nLaunolasta näytti hän kyyristyvän vielä kumarampaan. Hän alkoi jo\npelätä loukanneensa toveriaan ja mietti sanoilleen jotakin perustusta,\nkun Kivimäki samalla lausui alakuloisesti:\n\n-- En töiltäni oikein jouda... ja... on siihen tärkeämpikin syy.\n\nHän kääntyi Launolaan ja katsoi tätä suoraan silmiin, jatkaen:\n\n-- Tiedätkö, minä pelkään että läsnäolollani tärvelisin äidin viime\nhetket. Minusta tuntuu että kaikilla, ja varsinkin äiteillä, kirkastuu\nkatse kuoleman edellä niin että he näkevät paljon syvemmälle kuin\nmuut. Eikä ainoastaan tunnu, vaan minä olen ihan varmakin, että äitini\nnäkisi minua katsellessaan koko menneen elämäni ja... käsitäthän\nkyllä, että minä en sitä voi äidin silmille paljastaa... Olen tässä\njuuri muistellut, kuinka äiti minun nuorempana ollessani aina unelmoi\nminiästä ja koetti varovasti tiedustella, enkö ollut jo johonkin\nneitoseen vakavammin kiintynyt ja... nyt näkisi hän tuon äidillisen\ntoiveensa auttamattomasti sammuneen. Olen syyksi ilmottanut työni,\nvaikka tosiasiassa minulla on syynä tämä pelkoni äidille näyttäytyä.\n\nHän kääntyi taas entiseen asentoonsa ja tuijotti pesään. Launola tunsi\nniin hyvin käsittävänsä ystäväänsä ja pelkästä myötätuntoisuudesta\npysyi hän vaiti.\n\nHetkisen kuluttua muistui hänen mieleensä toinen toverinsa, toimittaja\nLindroth, joka vuosikausia oli kolmantena miehenä kuulunut heidän\nsuletuimpaan piiriinsä ja ollut mukana kaikissa heidän nuorenmiehen\nnautinnoissaan. Hän kohotti päätään tyynyltä ja sanoi:\n\n-- Kuule, missähän Erkki polonen mahtanee harhailla? Eiköhän meidän\nolisi hänetkin saatava tänne?\n\n-- Niin olisimme kaikin kolmin yhdessä. Minä ajattelin juuri samaa. Hän\nistuu tietysti kapakassa ja odottaa meitä. Kutsunko hänet tänne?\n\n-- Kutsu.\n\nKun Kivimäki läheni telefonia, nosti Launola uudelleen päänsä ja sanoi:\n\n-- Kuulehan, kun soitat, niin paina sormellasi sitä... sitä kilistintä,\ntiedäthän...\n\nSen sanottuaan painui hän kiiruusti tyynylle ja veti viltin\nhartioilleen. Sen läpi kuuli hän sen mykän tutinan, joka syntyi\nKivimäen telefonia vääntäessä, ja sitte hänen huutonsa puhelimeen.\nKuten äsken kotonaankin, oli hän tuntevinaan huoneeseen telefonin\nkautta leviävän vastenmielisen ravintolatuoksun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHetkisen kuluttua saapui herra Lindroth. Sohvalta nousematta\ntarkasteli Launola häntä, kun hän keskilattialla seisoen kuivasi\nsilmälasejaan. Kun hän siiristellen tirkisteli tovereitaan, näyttivät\nhänen silmänsä niin oudoilta ja kiillottomilta. Ja Launolasta näytti\nhän entisestäänkin kutistuneen ja kalvenneen ja hänenkin kulmiensa ja\nsuunsa ympärillä liikkui lakkaamatta hermoväreitä. Kun hän oli saanut\nsilmälasit paikalleen, katsahti hän kumpaankin toveriinsa ja ikäänkuin\nolisi nyt vasta heidät tuntenut, lausui hän:\n\n-- Odotin teitä kapakkaan tuleviksi ja kun teitä ei näkynyt, valtasi\nminut omituisen kolkko tunne. Liityin kyllä erääseen tuttuun\npöytäseuraan, mutta teidän poissaolonne vaivasi sittekin. Olin\nnäkevinäni siinä jonkinlaisen ennemerkin, viittauksen siitä että\nmeidän paikkamme ovat kohta kaikkialla elämässä omistajiaan vailla. Ja\nkun minua kutsuttiin telefoniin, heräsi minussa omituinen mielikuva.\nKävellessäni salin läpi telefonin luo, tuli äkkiä mieleeni, että te\nolette jo aikoja sitte kuolleet... Älkää naurako (kukaan ei ollut\nyrittänytkään nauraa)!... ja nyt sieltä haudan takaa annatte minulle\ntietoja...\n\nHän vaikeni ja katseli vuoron perään tovereitaan kuin varmistuakseen\nettä hän todellakin istui heidän keskellään.\n\n-- Eiköpä se kohta niin lienekin, -- sanoi Launola, -- ainakin minä\ntunnen olevani loppuun elänyt mies.\n\nHän tuntui sanoneen sen kuin kaikkien puolesta, sillä sen jälkeen\nolivat he pitemmän aikaa vaiti.\n\n-- Toivotonta se on, -- alkoi Kivimäki hetken kuluttua, -- että\nparhaassa iässä ollessa elämä sillä tavoin edestämme sulkeutuu. Mikään\nei enää vedä puoleensa... ja tässä sitte istumme ja värjötämme yhdessä\nkuin lapset, jotka yksin kotiin jätettyinä pelkäävät pimeätä.\n\n-- Haaveiltiinhan sitä joskus ennen omasta kodistakin ja\nperhe-elämästä, -- lausui Lindroth alakuloisesti, -- mutta olisikopahan\nmeistä enää siitäkään laidasta alkamaan?\n\nKun kukaan ei vastannut, jatkoi hän Launolaan kääntyen ja ikäänkuin\ntahtoen väkisinkin saada keskustelun käyntiin:\n\n-- Ja etkö se sinä Yrjö juuri viimeksi sellaista suunnitellut?\nOdottihan jo moni sinun menevän neiti Rönnholmin kanssa naimisiin.\n\n-- Niin, se oli silloin, -- sanoi Launola vastenmielisesti ja päätään\ntyynyltä nostamatta. -- Mutta sen on käynyt kuten niin monen muun\nnaissuhteen sitä ennen... Hänen kanssaan minä todellakin kerran uskoin\nmeneväni naimisiin. Kun häneen ensi kerran tutustuin, niin silloin se\ntuli mieleeni. Ja omituista, se oli hänen oikea käsivartensa, joka\nsai ensi kerran intohimoni leimahtamaan. Hän kirjotti pikimmältään\njotakin, kuittia tai sen semmoista, ja minun katseeni kiintyi hänen\npyöreään, valkoiseen ja voimakkaaseen käsivarteensa. Siinä oli\njotakin niin sensualista, samaa mitä heti jälkeen huomasin hänen\nleuassaan, poskissaan ja koko olennossaan. Silloin tunsin jotakin\nväkevätä vetovoimaa häneen ja aloin ahkerasti seurustella hänen\nkotonaan. Mutta se meni pian ohi. Minulla, ja niin kai teilläkin, on\nvähitellen kehittynyt taipumus katsella kaikkia asioita kyynillisesti,\nniiden viheliäisimmässä alastomuudessa -- eikä se kai oikeastaan ole\nkatselemista, vaan tahdotonta näkemistä. No niin, ja kerran minä\nhuomasin niin vääjäämättömän selvästi, kuinka tytön äiti pitää häntä\nkuin syöttiä edessäni ja tekee laskuja minun vuosituloistani ja kuinka\ntyttö itse kiemailee ja vetoaa aistillisuuteeni. Siitä hetkestä minua\nalkoi perinpohjin kyllästyttää ja seurustelenkin nyt enää vain muodon\nvuoksi heidän perheessään.\n\n-- Perheitä perustamaan! Siihen meistä ei totta tosiaan enää ole,\n-- jatkoi hän hetkisen kuluttua katkerasti. -- Ja olisiko meillä\noikeuttakaan jatkaa kuolemaan tuomittua sukuamme? Ja viihdyttäisiköhän\nmeitä perhe-elämä, kun ympärillämme saisimme nähdä sairaita ja rampoja\njälkeläisiä?\n\nHän tunsi tätä sanoessaan jonkunlaista pirullista nautintoa ja\nodotettuaan jonkun aikaa vastausta, lausui hän vielä:\n\n-- Meidän ruveta perhe-elämästä suojaa hakemaan olisi yhtä kuin\nheittäytyä Skyllasta Karybdikseen. Sillä me olemme ehdottomasti\nmenneitä miehiä.\n\nToiset istuivat sohvan edessä kahden puolen pöytää eivätkä puhuneet\nmitään. Lindroth vihelteli hiljaa ja Kivimäki naputti sormellaan tuolin\nnojapuuta ja tuijotti eteensä.\n\nUlkona oli alkanut sataa ja pehmeästi valellen viruttelivat sadekuurot\nakkunaruutuja. Kattorännistä kuului taukoamatta ja omituisesti hermoja\njäytävä veden solina. Noita erilaisia ääniä kuunnellen vaipui Launola\njonkunlaiseen unenhorrokseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPuoliyön seuduissa hän heräsi hänelle tavalliseen puistutukseen. Kun\nhuoneessa paloi vielä lamppu, kohousi hän kyynärpäänsä varaan ja\nnäki molempien toveriensa istuvan ennallaan, päät käsien varassa.\nEnsin luuli hän heidän nukkuvan, mutta tarkemmin katsoessaan huomasi\nhän, että kumpikin itkeä nyyhkytti. Ison aikaa silmäili hän vuoroin\nkumpaakin kuin lapsi, joka huomatessaan vanhempainsa itkevän on\ntäydellisen neuvottomuuden vallassa ja valmiina seuraamaan heidän\nesimerkkiään. Sitte huomasi hän pöydällä auki revästyn sähkösanoman.\nSe oli osotettu Kivimäelle ja siinä oli sanat: \"Viimeinen tervehdys\näidiltä. Nukahti rauhallisesti tänä aamuna. Joudu hautajaisiin. Isä.\"\n\nHän laski sähkösanoman hiljaa pöydälle, painausi kiiruusti suulleen\nsohvalle ja veti viltin päänsä yli. Viltin alta näkyi kuinka hänen\nhartiansa värähtelivät. Huoneessa ei kuulunut muuta kuin lampun\ntasainen sihinä ja sade veden jorotus kattorännistä.\n\n\n\n\nVANHAPOIKA\n\n\n    Ket' ei näkö pettää voi,\n    Oikean se valikoi.\n\n                   Shakespeare.\n\nRouva Ström, muutaman virkamiehen leski, oli eräälle huvila-alueelle\nlähelle Helsinkiä perustanut pienen täysihoitolan. Kesän tullen\nhajaantuivat hänen hyyryläisensä ympäri maaseutua, joten meitä erään\nkesäkuun alussa oli jälellä vain kaksi uskollista, jotka kodittomina\njäimme koko kesäksi rouva Strömin äidilliseen huomaan. Eikä meillä\nollut syytä olla kohtaloomme tyytymättömiä, sillä rouva Ström ei\nravinnut meitä ainoastaan maallisilla hyvyyksillään, vaan sivistyneenä\nnaisena osasi hän laittaa olomme henkisestikin miellyttäväksi. Hän\ntaisi soittaa hyvin pianoa ja keskustella mistä asioista hyvänsä.\nVarsinkin muodostuivat tuona kesänä lauantai-illat hupaisiksi, sillä\nsilloin saapui kaupungista huvilaamme iltaa viettämään pieni seurue,\njohon kuului rouva Strömin kaksi miessukulaista sekä toisen sukulaisen\nrouva ja kaksi tytärtä.\n\nKun iltahämy pehmoisena laskeutui maille, kokoonnuimme me aina teetä\njuomaan balkongille, joka teatterinäyttämön tavoin muodosti syvennyksen\nulkoseinään. Sinne saattoi metsien yli nähdä osan kaupunkia, josta\nkuului vain etäinen häipyvä kohina ja jonka sähkövalot illoin panivat\nkoko eteläisen taivaanrannan hohtamaan. Kun huvilaamme ympäröivässä,\nomiin unelmiinsa vaipuneessa lehtimetsässä lauloi rastas ja kukkulan\njuurta kiertävä pieni joki hopeanvälkkyisenä uomassaan uinui, silloin\nolivat nuo lauantaiset teeillat siellä balkongilla todellisia\nnautinnonhetkiä. Kaupungista tulleet vieraamme vakuuttivatkin niiden\nhetkien muistoilla elävänsä aina koko seuraavan viikon kaupungin\npölyssä ja melussa.\n\nIllat kuluivat nopeasti keskustelujen vaihdellessa tai rouva Strömin\nja edellä mainittujen neitien soittaessa viereisessä huoneessa\nolevaa pianoa. Eräänä iltana kertoi rouva Ström yhden lukemattomista\nja hauskoista anekdoteistaan. Hänen sukulaisensa rouva vastasi\nsamanlaisella ja niin virisi siitä kuten tavallista henkilöstä toiseen\nsiirtyvä kertoilu, kunnes jälellä oli enää toinen rouva Strömin\nmiessukulaisista, asessori S. Hän oli pieni ja vaitelias mies, jolla\noli lyhyeksi leikatut, kankeat ja jo harmahtavat viikset ja jonka\nsilmät kultasankaisten lasien takaa katselivat ystävällisesti ulos\nmaailmaan. Noissa iltaseuroissa istui hän aina sikaria poltellen\nmukavassa asennossa, nojaten oikeaa kylkeään balkongin rintasuojukseen.\nKeskusteluihin otti hän osaa vain silloin tällöin lausutulla\nleikinlaskulla, jonka vaikutusta aina tuntuvasti lisäsi se, että hän\ntavallisesti sanoi sen hiljaa hymisevällä äänellä.\n\nKun nyt jokainen oli omalla kertomuksellaan iltaa lyhentänyt, lausui\nrouva Ström asessorin puoleen kääntyen:\n\n-- Kuulepas, sinä vanha nuorimies, nyt on sinunkin välttämättä jotakin\nkerrottava.\n\nAsessori joutui hiukan hämilleen, kun kaikkien huomio yhtäkkiä kääntyi\nhäneen.\n\n-- Mitäpäs minä yksinäinen vanhapoika osaan kertoa, -- sanoi hän, --\nminä mieluummin kuuntelen muita.\n\n-- No kerro esimerkiksi, minkä vuoksi sinä valitsit itsellesi\nvanhanpojan elämän, vaikka kerran olit jo kihloissakin, -- jatkoi rouva\nStröm.\n\nAsessorin viikset alkoivat pöyhistyä aivankuin niiden alla olisi\njotakin liikkunut ja molemmat neidit, jotka tämän nähdessään vainusivat\nsukkeluutta, purskahtivat jo edeltäpäin nauramaan. Mutta asessori\nvirkkoi vain, silmäillen veitikkamaisesti kutakin vuoroonsa:\n\n-- Ennenkuin tuo kihlaukseni ehti kiinteämmäksi suhteeksi muuttua,\nrakastuin minä toiseen, erääseen mieheen nimittäin, ja siinä syy\nvanhaksipojaksi jääntiini.\n\nRouva Ström heilutti vakavuutta teeskennellen päätään ja naputti\nsormellaan pöytään. Sitte sanoi hän:\n\n-- Mutta rangaistukseksi häijyydestäsi sinun täytyy sittekin kertoa,\nkuinka tuo kihlauksesi purkautui.\n\n-- Olkoon menneeksi, jos minut sillä vapautetaan koko kesäksi\nkertomisvelvollisuudestani. Muutoin siinä ei ole mitään erinomaista.\n\nHän hymähti ja alkoi sitte hiljaisella äänellä kertoa:\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Opiskelin viimeisiä lukukausia yliopistossa, tehden ahkerasti\ntyötä ja viettäen lepohetket morsiameni seurassa. Olin nimittäin\nylioppilaaksi päästyäni mennyt kihloihin tytön kanssa, johon olin\nkoulukaupungissani tutustunut ja joka nyt orvoksi jouduttuaan asui\nHelsingissä yksinäisen ja varakkaan tätinsä luona.\n\nEräänä syyspäivänä palasin yliopiston kirjastosta asuntooni, jossa\nhuomasin kirjotuspöydälläni paperilapun, mihin oli kirjotettu: \"Saavuin\ntänään kaupunkiin Hanneksen kanssa, joka tuli tänne lääkäriin. Asumme\n------ hotellissa, numero 8:ssa. Pentti N.\"\n\nIlostuin tavattomasti tästä odottamattomasta löydöstä, sillä veljekset\nN. olivat samasta pitäjästä kuin minäkin ja parhaita tovereitani.\nHe olivat erään etevän, mutta häviöön joutuneen ja nyt äskettäin\nkuolleen liikemiehen poikia ja oli heistä vanhempi, tuo kirjelipussa\nmainittu Hannes, toiminut jo useita vuosia maanmittarina. Nuorempi,\nPentti, joka oli minun ikuiseni, palveli silloin apteekkialalla täällä\nEtelä-Suomessa. Hän oli peräti herkkäsydäminen, vilkas ja avomielinen\nmies, jonka kanssa minä olin monta hurjaa unelmaa haaveillut ja muun\nmuassa tehnyt erään lukemamme romanin perusteella muu tämänlaisen\nveriveljesliiton ja muuta semmoista. Hannes taas oli vaitelias ja tyyni\nmies, kulmikas käytöksessään ja perki vaatimaton, joka vältti meluisia\nseuroja, tyytyi pariin hyvään toveriin ja teki tavattoman ahkerasti\ntyötä. Velvollisuudentunto ja sen kanssa läheisessä yhteydessä oleva\nhienotunteisuus olivat hänessä äärimmilleen kehittyneet. Kun hän oli\nminua koko joukon vanhempi, opin häntä ja näitä hänen ominaisuuksiaan\nvasta myöhään tuntemaan.\n\nKerran kun minä vielä olin lyseossa ja hän työskenteli jo\nvaramaanmittarina, kirjotin minä hänelle jostakin vähäpätöisestä\nasiasta. Hän vastasi viipymättä pitkällä ja huolellisesti kirjotetulla\nkirjeellä, mikä sai minut häpeämään omaa huolimatonta kirjelippuani.\nKun hän myöhemmin eräänä kevätkesänä oli lähdössä maanmittaustöihin\nLappiin, halutti minunkin lähteä sinne seikkailemaan, jonka vuoksi\ntiedustelin eikö hänellä olisi ollut antaa minulle siellä jonkunlaista\ntyötä, vaikkapa vitjanvetäjän tai linjanhakkaajan. Mutta hän ei sanonut\nvoivansa antaa minulle minkäänlaista työtä, jonka vuoksi suunnitelmani\nraukesi. Mutta Lappiin päästyään lähetti hän minulle pitkän kirjeen,\njossa selitti että hänellä olisi kyllä ollut melkoisen hyväpalkkaista\nja minulle sopivaa työtä, jota paitsi hän olisi minut kovin mielellään\nottanut toverikseen sinne Lapin yksinäisyyteen, mutta niiden tukalien\nolojen ja monien vaikeuksien vuoksi, joissa siellä täytyy elää, ei hän\nkatsonut hennoneensa minua sinne houkutella.\n\nNo niin, mainitsin vain nuo pari pikku seikkaa osotukseksi hänen\nluonteestaan. Nyt oli hän siis tullut Helsinkiin, arvatenkin suoraa\nLapista, jossa hän viimeksi erottuamme oli lähes vuoden päivät\ntyöskennellyt. Lähdin juoksujalassa kirjeessä mainittuun hotelliin,\netsin heidän hallussaan olevan numeron ja syöksyin sisään. Molemmat\nveljekset olivat kotona. Minut nähtyään riensi Pentti riemuhuudoin\nvastaani. Hänen rajuista tervehdysmenoistaan vapauduttuani käännyin\nvanhemman veljen puoleen, joka istui huoneen perällä olevalla sohvalla.\nSydämeni vavahti, sillä niin muuttunut hän oli. Silmät olivat painuneet\nsisään, iho muuttunut keltaisen kalpeaksi ja rinta painunut entistä\nenemmän olkapäiden väliin. Ääni oli käynyt niin käheäksi että hänen\nvaivaloista puhettaan tuskin saattoi kuulla. Sitäpaitsi oli hän sakean\nja punertavan partansa antanut kasvaa täydessä vapaudessaan, mikä\nmyöskin osaltaan lisäsi hänen koko olemuksessaan ilmenevää jäytävän\nsairauden leimaa. Hän oli Lapissa saanut kurkkutuberkulosin ja raskas\ntyö, huonot asunnot ja peräti puutteellinen ravinto olivat tavattoman\nnopeasti edistäneet tuon vaarallisen taudin työtä.\n\nOn aina lämmittävää ja liikuttavaa nähdä kuinka tuollaisten\nhienotunteisten ja itseensäsulkeutuneiden miesten kasvoille oikein\npuustavillisesti leviää ilonhohde, kun he tapaavat toverin, josta\npaljon pitävät. Olin monesti nähnyt hänen ilosta jopa punastuvankin,\nkun kotikylässämme joululupien alussa odottamatta ilmestyin hänen\nyksinäiseen huoneeseensa, missä hän karttojensa ja laskujensa ääressä\nahersi. Monia muistoja herätti sen vuoksi mielessäni ilme mikä hänen\nsairauden runtelemilla kasvoillaan kuvastui, kun hän vaivaloisesti\nkohosi sohvalta ja kävi minua tervehtimään.\n\nOlen usein jälestäpäin hävennyt riehakkaa käytöstäni tuossa\ntapaamisessamme. Aivankuin olisin ollut maailman keskipiste, aloin minä\ntuolla kihloissa olevain sokealla ja vastenmielisellä itsekkyydellä\nkuvailla morsiantani, kertoa päättyvistä luvuistani ja pikaisesta\nnaimisiinmenostani, mitä kaikkea veljekset hienotunteisuudessaan\npitivät velvollisuutenaan, osanotolla kuunnella, niin paljon vakavammat\nasiat kuin heillä itsellään olikin.\n\nKun hiukan myöhemmin tulin uudelleen heidän luokseen, olivat he\njo käyneet lääkärin luona. Kummankin kasvoista näin heti sisään\nastuessani, minkä tuomion lääkäri oli julistanut. Mitään paranemisen\ntoivoa ei enää ollut, sairaan oli palattava kotiin kuolemaa odottamaan.\nOli enemmän kuin liikuttavaa nähdä noiden miehekkäiden veljesten siinä\nhartiat kyyryssä istuvan lääkärin kyynillisesti julistaman tuomion\npainamina.\n\nPentti veljen tuli samana iltana matkustaa toimipaikkaansa, hänellä kun\noli ollut vain muutaman päivän loma, mutta Hannes jäi huomiseen saakka\nkaupunkiin, käydäkseen nuoremman veljensä kehotuksesta vielä toisenkin\nspesialilääkärin luona. Olihan siten edes yhdeksi päivää vielä heikko\ntoivonkipinä jälellä.\n\nOdotellessamme aikaa, jolloin Pentin tuli lähteä, ei vaihdettu juuri\nmontakaan sanaa. Vihdoin tuli veljesten sanoa hyvästit toisilleen.\nPuristaessaan toisiaan kädestä koetti nuorempi veli lausua rohkasevia\nsanoja, mutta yhtäkkiä valtasi kummankin varma tunto siitä, että\nhe viime kerran näkevät toisiaan, ja kumpikin purskahti itkuun. On\naina syvästi mieltä järkyttävää nähdä karastuneiden ja miehekästen\nmiesten itkevän. Silloin on ikäänkuin kosketuksissa elämää johtavien\nvoimien kanssa ja tajuaa niin selvästi ihmiselämän kohtalokkuuden.\nJotain tuollaista eepoksissa esiintyväin sankarien tapaista oli siinä,\nkun nuo viime kerran eroavat veljekset itkien puristivat toistensa\nkäsiä, peittäen vapaalla vasemmalla kädellä silmiään. Ja itsestään\nymmärrettävää on, etten minä, joka syrjempänä seisoin tuon kohtauksen\näänetönnä todistajana, voinut lopulta paljonkaan eteeni nähdä.\n\nPentin mentyä vietin minä koko seuraavan yönseudun Hanneksen luona.\nKoetin kaikin tavoin pitää yllä hänen rohkeuttaan ja toivoaan, vaikka\ntunsinkin sanani ontoiksi ja tehottomiksi. Hän koetti hymyillä ja\nkeskustella minkä mistäkin, vaikka kaiken alla näkyikin selvästi se\ntoivoton murtuneisuus, minkä lääkärin tuomio oli hänessä saanut aikaan.\n\nSeuraavana päivänä sammutti sitte toinen lääkäri senkin ainoan\ntoivonkipinän, mikä meissä vielä saattoi olla jälellä. Saman päivän\niltana oli Hanneksen lähdettävä kotiinsa Pohjanmaalle. Mikäli omilta\nasioiltani suinkin joudin, olin hänen luonaan ja tulin sinne nytkin\nennen junalle lähtöä. Asemalta minun oli sitte kiiruhdettava morsiameni\nluo, jonka kanssa minun oli määrä mennä teatteriin. Silloin oli\npremieri-ilta ja morsiameni oli innokas teatterissa kävijä. Sitäpaitsi\noli hänelle vasta valmistunut silkkinen teatteripuku, jota hän oli\neilen minulle näyttänyt ja jonka takia hän kahta kiihkeämmin odotti sen\nillan näytäntöä. Ei minustakaan suinkaan ollut vastenmielistä esiintyä\nhänen kanssaan sinä iltana teatterissa, sillä tuo puku oli todellakin\naistikas ja soveltui hänelle mainiosti.\n\nMutta Hanneksen oli lähdettävä asemalle. Hänellä oli kolmannen\nluokan piletti ja kun vielä istuimme hänen huoneessaan, kehotin minä\nhäntä kaikin mokomin ostamaan lisäpiletin, joka oikeuttaisi hänet\nmatkustamaan toisessa luokassa, ja hän piti sitä itsekin viisaimpana.\nSitä seuranneen äänettömyyden aikana alkoi hän levottomasti nykiä\nviiksiään, josta minä tiesin hänellä olevan mielessä jotakin mitä hänen\non hyvin vaikea sanoa. Hetken kamppailtuaan saikin hän sen vihdoin\nujosti esitetyksi. No niin -- hän pyysi vain minua puolestaan ostamaan\ntuon lisäpiletin, sillä hänen itsensä oli äänen käheyden takia vaikea\nsitä toimittaa!\n\nAsemalle tultuamme ja lisäpiletin saatuamme saatoin minä hänet sitte\nmuutamaan toisen luokan vaunuun. Kun hänen piti melkein yhtä menoa\nyskiä ja sylkeä, näytti hän kovin arkailevan ympäristöään. Hetken\nistuttuamme tuli viereiseen osastoon äänekkäästi puhua parpattaen\nlaukkuineen ja paketteineen pari tukholmalaisen hattumodistin\nnäköistä, lihavan puoleista, leveähattuista ja vahvasti parfymoitua\nrouvasihmistä. Kuullessaan Hanneksen yskivän, kurkistivat he\nvuorotellen ovelta, miineilivät paheksivasti ja raivasivat sitte\nvälioven kiinni. Heti jälkeen asettui viereiselle penkille muuan\nkiveräviiksinen herrasmies, näköjään kauppamatkustaja, joka lakkaamatta\nvenytteli kaulaansa ikäänkuin saadakseen sen paremmin soveltumaan\ntavattoman korkean kauluksensa sisään. Antaen katseensa hitaasti\nliukua Hanneksen päästä jalkoihin ja sen jälkeen vielä heittäen\njonkunlaisen tuomarillisen yleissilmäyksen hänen kasvoihinsa, otti\nhän matkalaukkunsa hyllyltä ja siirtyi toiseen osastoon. Tämä kaikki\nvaikutti Hannekseen kuin piiskaniskut. Hän kyyristyi mahdollisimman\nahtaalle penkin kulmaan ja silmäili minua avuttomasti. Ollen säälistä\nja harmista pakahtumaisillani olisin jossakin toisessa tilaisuudessa\nollut valmis hyökkäämään tuon herrasmiehen kimppuun. Mutta sen sijaan\nsain nyt paljon onnellisemman päähänpiston, jonka heti panin toimeen.\n\nKello oli jo kahdesti soinut, kun minä hyökkäsin junasta\npilettiluukulle ja ostin itselleni piletin kotiasemalle. Juna lähti\njuuri liikkeelle, kun minä palasin vaunuun ja kerroin Hannekselle\npäätöksestäni seurata häntä kotiin. On mahdoton kuvata hänen neuvotonta\nhämmästystään ja iloaan sen johdosta. Huolestuneena valitti hän, kuinka\nminun asiani joutuvat tämän äkkinäisen matkan takia kärsimään ja\nmiten minä voin morsiamelleni selittäytyä. Vaikka minä hänet hellällä\nväkivallalla pakotinkin siitä asiasta vaikenemaan, näin kuitenkin tämän\nseikan huolettavan häntä koko sen ajan mikä meidän oli suotu vielä\nyhdessä olla. Mutta toiselta puolen oli hän tuosta odottamattomasta\nmatkatoveruudestani niin iloinen, että hän ensi aluksi huomattavasti\nvirkistyi ja minä saatoin jo jonkun aikaa uskoa hänen voivan vielä\nparantua.\n\nEnsimäisellä asemalla pistin kirjelaatikkoon pari postikorttia, joissa\nkortteerini rouvalle ja morsiamelleni lyhyesti ilmotin matkastani. Ja\nniin minä sitte sairasta toveriani holhoen seurasin häntä kotikyläämme\nsaakka.\n\nAsemalta oli vielä melkoinen taival ajettavana hänen kotiinsa.\nAlakuloinen lokakuun päivä alkoi hämärtää ja haikea tuuli lennätteli\nkulottuneen lakeuden yli kellastuneita lehtiä, kun minä tuon kuolemaa\nlähestyvän mutta äänettömästi kohtaloonsa alistuvan toverini rinnalla\najoin lokaista maantietä. Ja silloin tunsin minä katsovani elämää\ntoiselta kannalta kuin pääkaupungin humussa ja omien pikku opintojeni\nääressä. Kylmänä ja lyijynkarvaisena vieri talvilevolle riisuutuneen\nmaiseman halki joki, jonka rannalla olevassa pienessä ja köyhässä\nkodissa Hanneksen vanhaan sivistyssukuun kuuluva ja monien elämän\nkolhujen rypistämä äiti eli. Sellaisissa ahtaissa kodeissa, joissa\nkärsimysten syventämä perheenäiti liikkuu kuin menneiden aikojen unelma\nparempain päiväin häviöstä pelastuneiden ja haaksirikon merkkejä\nkantavien huonekalujensa keskellä, on aina oma erikoinen viehätyksensä,\nmikä sellaiset kodit tekee monin verroin arvokkaammiksi kuin loistavat\nnousukaskodit. Saattaessani Hanneksen tuohon hänen pieneen kotiinsa,\njossa minullekin oli vanhastaan kaikki niin tuttua ja rakasta, lähtien\nsuuresta vanhanaikaisesta piirongista, rouvan sedän, erään kuuluisan\ntiedemiehen muotokuvasta ja tutusta heliotroopin tuoksusta aina Pentin\npiirustamaan Wilhelm von Schwerinin muotokuvaan, joka vuosikausia oli\nsalin oviseinällä uunin vieressä riippunut, tunsin etten voi Hannesta\nvieläkään jättää.\n\nEikä hän elänytkään enää kuin kaksi viikkoa, jona aikana minä harvoin\npoistuin hänen vuoteensa luota. Silloin minä sain nähdä yhä syvemmälle\nhänen sydämeensä, jota tahtoisin sanoa totisen miehen sydämeksi, missä\neheinä asuivat Platonin neljä päähyvettä. Kuinka minä tuona lyhyenä\naikana ikäänkuin kasvoin kiinni häneen, sen huomasin vasta oikein\nseisoessani hänen avonaisen hautansa äärellä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTähän päästyään vaikeni asessori pitemmäksi aikaa, jolloin alkoi\nerikoisen selvästi kuulua joen rannalla olevasta lehdosta rastaan\nhelkkyvä liverrys. Vedettyään muutaman savun sikaristaan jatkoi hän:\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Kun sitte palasin Helsinkiin, tunsin tuona lyhyenä aikana eläneeni\npitkän ja sisällökkään taipaleen elämää. Olipa aluksi ikäänkuin\nvastenmielistä ryhtyä jatkamaan omaa yksityistä elämääni siitä mihin\nsen parisen viikkoa sitte olin keskeyttänyt.\n\nEnsimäiseksi palattuani menin tietysti morsiameni luo. Hänet nähdessäni\ntunsin omituista vieraantumista itsessäni. Tuntui kuin siitä olisi\nkulunut hyvin pitkä aika, kun häntä viimeksi näin. Vasten tahtoanikin\ntunsin jonkunlaista ujoutta häntä tervehtiessäni ja minun täytyi\noikein vakuuttamalla vakuuttaa itselleni, että viime näkemästämme ei\nollut kahta viikkoa enempää kulunut. Sitäpaitsi huomasin heti sisään\nastuessani, että hän oli minulle ankarasti vihoissaan.\n\nHän istui sohvan nurkassa vastapäätä minua ja kun minä aloin\nodottamatonta poistumistani perustella lähemmin kuin mitä tuossa\nkortissa sekä sen jälkeen lähettämässäni kirjeessä saattoi tapahtua,\nkatsoi hän muualle ja hengitti kuohuisasti, joten hyvin näin hänen\ntahtovan minua perusteellisesti kurittaa. Jatkoin alakuloisen tyynesti\nkertomustani, kunnes hän keskeytti minut sanomalla:\n\n-- Niinkö vähän sinä todellakin minusta piittaat, että voit sanaa\npuhumatta moneksi viikkoa hävitä näkyvistäni?\n\n-- Mutta hyvä Martta, -- vastasin minä, -- etkö sinä nyt kirjeestäni\ntai ainakin tästä yksityiskohtaisesta selityksestäni ymmärrä, että minä\n_en voinut_ muuten tehdä ja että kenen hyvänsä olisi ollut velvollisuus\nniin tehdä. Ja ymmärrätkinhän sinä, jos vain tahdot, tiedänhän minä sen.\n\n-- Josko tahdon? Sinä siis väität että minä vasten tahtoani ja\nymmärrystäni sinua syytän!\n\n-- Enhän minä mitään väitä, sanon vain että sinun pitäisi hyvin\nkäsittää ja suoda minulle anteeksi tämä poistumiseni.\n\nKoetin jatkaa kuvaustani Hanneksesta ja hänen sairaudestaan, mutta\nhän ei kuunnellut minua, vaan purskahti itkuun ja jatkoi tyrskivällä\näänellä:\n\n-- Sinä vain _vaadit_ minua suomaan anteeksi etkä edes pyydäkään!\n\nTäti oli osanotolla kuunnellut kertomustani ja sanoi nyt morsiamelleni\nnuhtelevalla äänensävyllä:\n\n-- Kuulehan nyt, lapsi kulta, toki loppuun saakka ja tuomitse sitte.\n\nMutta hän itki edelleen ja puhui katkonaisesti jotakin teatterista\nja odotuksesta, josta minä huomasin kuinka hän oli katkeroitunut\nsiitä, ettei tuona edellämainittuna iltana päässytkään minun kanssani\nteatteriin pukuaan uudistamaan.\n\nSiinä hämilläni ja neuvotonna istuessani näin mielikuvituksessani\nelävästi Hanneksen sellaisena kuin hän kädet suoriksi ojennettuina ja\nsyvä levontunto piirteissään makasi kirstussaan. Ja nähdessäni samalla\nmorsiameni yhä vain itkevän ja, kuten minusta näytti, sormiensa lomitse\ntarkastelevan sen vaikutusta minuun, tuntui minusta kuin tuo oikullinen\ntyrskinä häiritsisi ystäväni lepoa, ja minussa alkoi viha saada vallan.\nTunsin kasvoni pahaenteisesti punastuvan, ja täti joka sen huomasi,\nkatsoi huolestuneena meihin kumpaankin ja koetti uudelleen tyynnyttää\nMarttaa. Mutta hän ei nyt kerran tahtonut kuulla muuta kuin minun\nanteeksipyyntöjäni.\n\nMinussa viha yhä kohosi ja samalla minä ikäänkuin siirryin hänestä yhä\nkauemmas, jotta hän lopulta näytti minusta kovin pieneltä, vieraalta ja\nvastenmieliseltä. Ja yhtäkkiä tunsin niinä vastustamatonta halua huutaa\nhänelle jotakin hirveän loukkaavaa. Onneksi minä kuitenkin hillitsin\nitseni, nousin ääneti ylös ja laskien sormukseni pöydälle lähdin mitään\npuhumatta ja kiiruusti pois.\n\n-- Joitakin kuukausia sen jälkeen huomasin sanomalehdistä, että hän oli\nmennyt uudestaan kihloihin. Mutta minä sen sijaan jäin vanhaksipojaksi,\n-- lopetti asessori keveämmällä äänellä ja hymähti kuten kertomaan\nalkaessaankin.\n\n\n\n\nHIIRI\n\n\n    Traurig wird in dieser Stunde\n    Selbst der Liebe süsstes Pfand,\n    Kalt der Kuss von deinem Munde,\n    Matt der Druck von deiner Hand.\n\n                          Göthe.\n\nOli ankara syystalven pakkanen, jonka lisäksi Helsingin katuja lakasi\nmereltä tuleva kostea ja kylmästi pureva tuuli. Ihmiset, joiden\noli pakko ulkona liikkua, kulkivat turkkeihinsa ja kauluksiinsa\nvetäytyneinä kiirein askelin katuja eikä kukaan näyttänyt vähääkään\nvälittävän lähimmäisestään. Pohjois-Esplanadin keikaritkin, jos niitä\ntällaisella ilmalla yleensä oli päiväkävelyllä, eivät oman ruumiinsa\nsuojelemiselta joutaneet heittämään silmäyksiä vastaan tuleviin naisiin.\n\nKenenkään huomiota kiinnittämättä kulkikin neiti Aurén mainitun kadun\npäästä päähän, pysähtyen vain kuin vanhasta tottumuksesta kurkistamaan\njonkun myymälän ikkunaan. Näädänpäällä varustettu boa tiukasti kaulan\nympärillä ja muftiin pistetyt kädet rinnan alle painettuina kulki hän\nhoikkana ja hentosena kiiruusti eteenpäin aivankuin eteläsatamasta\npuhaltava tuuli olisi häntä edellään kiidättänyt Hänen suuret silmänsä,\njoissa oli tuntuva kärsineisyyden leima, olivat kylmästä käyneet\ntavallistakin kosteammiksi ja hänen hienoihoisilla ja kalvakoilla\nkasvoillaan oli ikävystynyt ilme.\n\nTänään kahdesta kolmeen hänen olisi pitänyt antaa sairasvoimistelua\neräälle Kruununhaassa asuvalle rouvalle, mutta hänet oli anteeksi\npyytäen palautettu ovelta, sillä rouvalla ei tänään ollut tilaisuutta\nhänen hoitoonsa antautua. Eräs toinen hänen hoidokkaistaan oli\naamupäivällä ollut määräaikana kokonaan poissa kotoa, joten hänellä\ntällaisen muutenkin ikävän päivän osalle oli kaksi turhaa käyntiä. Hän\ntunsi mielessään katkeruutta, jota lisäsi vielä kodittomuuden tunne.\n\nEsplanadin päähän tultuaan pysähtyi hän ja mietti hetkisen, lähtisikö\ntakaisin ja menisi erään Kluuvikadulla asuvan perheen luo, joka\noli hänelle hiukan sukua ja johon hänellä oli tilaisuus mennä\npäivälliselle. Toiselta puolen halutti hänen pelkästä katkeruudesta\nmennä ja sulkeutua koko iltapäiväksi omaan yksinäiseen ja kylmään\nasuntoonsa. Kun hän näki Esplanadia pitkin tulevan muutaman vanhan\nherran, joka aina vastaan tullessaan katsoi häneen hyvin julkeasti\nja jota kohtaan hän tunsi suurta vastenmielisyyttä, antoi hän tuon\npikku asian ratkasta, kuten on tavallista tuollaisissa ykskaikkisissa\ntaitekohdissa. Hän kääntyi ympäri ja lähti kulkemaan Antinkadulle,\njonka länsipäässä hän asui.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTultuaan huoneeseensa, joka yhdeltä seinältään porraskäytävään\nrajottuen oli tällaisella ilmalla tavattoman kylmä ja epäkodikas,\nistui hän nojatuoliin akkunan luo ja jäi tuijottamaan autiolle\nkadulle. Vastapäätä toisella puolen katua oli suuri rakennuksen\nalainen tiilimuuri, jota ympäröivässä aidassa tuuli yksitoikkoisesti\nremputti irtaantunutta laudankappaletta. Aidan takaa näkyi rakennuksen\nvartian piippua poltteleva pyöreä pää, joka katsoi kohtisuoraa hänen\nakkunaansa. Muulloin tuo humoristinen ukonpää olisi häntä huvittanut,\nmutta nyt sen yksitotinen tuijotus kyllästytti ja vaivasi niin että hän\nveti uutimen alas ja sytytti lampun, vaikkei ulkona ollutkaan vielä\nkovin pimeä.\n\nHänen halutti itkeä, sillä tuollaisina iltoina kävi yksinäisyyden ja\nkodittomuuden tunne aina kovin painostavaksi. Mutta ainoastaan pari\nkirpeää kyyneltä kihosi silmiin eivätkä ne lievennystä tuottaneet.\nKädet silmille painettuina koetti hän elää yhä uudelleen ne muistot,\njoita hänellä oli kodistaan. Mutta noiden muistojen keskeltä esiintyi\nhänen mieleensä aina voimakkaimpina kaksi tapausta, jotka yhä vielä\nsaivat hänet värisemään, kuten silloin niiden tapahtuessakin. Ne\nmolemmat keskittyivät hänen isäänsä, jota hän muistikin vain noiden\ntapausten nojalla.\n\nHän oli silloin vielä pieni tyttönen vanhempainsa kodissa eräässä\nmaaseutukaupungissa. Muutamana syyskesän aamuna heräsi hän aikaisin\nja kun hänen kotiopettajattarensa toisessa vuoteessa vielä nukkui,\navasi hän akkunan pihalle, jossa paistoi päivä ja josta leyhähti\nvahva saunakukkien tuoksu, mikä on niin ominaista elokuulle ja\npikkukaupungeille. Kun hän juuri kurottausi uutimien välitse ulos,\nkuuli hän toisesta huoneesta isänsä äänen. Isä oli kuten hänelle\nvasta paljon myöhemmin selveni, ollut yön ulkona ja tuli nyt vasta\nkotiin, puhuen iloisella ja rennolla äänellä. \"Katsos, Amalia, mitä\nminä sinulle tuon,\" kuuli hän isänsä sanovan ja sitte kuului äidin\nvihaista mutta häädettyä puhetta. Siinä ikkunan luona seisoessaan ja\nkuunnellessaan piirtyi hänen mieleensä varma kuva isästä ja hänen\nhalutti pian päästä näkemään isää, aivankuin tarkistaakseen tuota kuvaa.\n\nMyöhemmin päivällä hän sen sitte saikin tehdä. Hän meni äidin jälessä\npihan perällä olevaan makasiiniin ja sieltä löysivät he hiiren, joka\noli mennyt satimeen. Häntä huvitti ja pelotti tuo pieni, mustasilmäinen\nja vapiseva elukka, joka säikkyen hyppi rautalankaverkon sulkemassa\nvankilassaan. Kun hän henkeään pidätellen ja vuoroin huudahtellen\nkantoi sen pihalle, tuli isä hihasillaan ja haukotellen ulos.\nNähdessään satimen otti isä sen häneltä, tarkasteli sitä hetkisen\nja etsi sitte ison rautanaulan, jolla alkoi rautalankojen välitse\ntavotella hiirtä. Hän seisoi syrjässä ja äidin hameesta pidellen\nseurasi henkeä pidättäen isän käden liikkeitä. Kuullessaan kuinka\nrautanaula kalahteli satimen pohjaan ja hiiri hätääntyneenä heittelehti\nympäri ahdasta vankilaansa, alkoi hän yhtäkkiä huutaa ja hyppiä\npaikallaan. Silloin käänsi isä käherän täysiparran peittämät kasvonsa\nja sanoi kylmällä äänellä: \"Mitä se tyttö siinä parkuu?\" Hän hillitsi\nitkunsa ja näki kuinka isän jäntevälihaksinen käsi teki äkkiliikkeen.\nSamalla kuului satimesta rusahdus ja isän paksulle kalvoselle ruiskahti\nverta.\n\nKun isä puoli vuotta sen jälkeen loukkausi tehtaassaan ja kannettiin\nverissään ja kuolevana kotiin, valtasi hänet samanlainen kauhu ja\näitiinsä tarttuen huusi hän: \"Hiiri, hiiri!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKarkottaakseen noista muisteluista syntyneen piinaavan mielialan, otti\nhän pöydältä sulhasensa valokuvan ja vaipui sitä katselemaan. Hän oli\nviime kevännä lyhyen tutustumisen jälkeen mennyt kihloihin muutaman\nnuoren maisterin kanssa, joka nykyään oli lehtorin sijaisena eräässä\nmaaseutukaupungissa. Vuoden kuluttua olivat he päättäneet perustaa\nkodin ja olivat nyt keskenään vilkkaassa kirjevaihdossa.\n\nMutta kuinka tänään näyttäysikin kaikki niin vieraassa valossa. Noissa\nhänen Kaarlonsa piirteissäkin ilmeni jotakin mitä hän ei ennen ollut\nhuomannut, ei ainakaan niin itsetietoisesti kuin nyt. Kasvoissa, vaikka\nne olivatkin säännölliset ja hyvin muodostuneet, oli jotakin paksua ja\nviljelemätöntä. Silmät olivat tuollaiset rehelliset siniset silmät,\nmutta ei mitään muuta. Vaalea pystyyn kammattu tukka antoi kasvoille\nyksinkertaisen ja hiukan avuttoman ilmeen.\n\nMutta minähän olen tänään ihan häijy, ajatteli hän, siirsi valokuvan\nsyrjään, ummisti silmänsä ja koetti loihtia eteensä Kaarlon kuvaa\nkokonaisuudessaan. Mutta silloin ei hän voinut olla entistä selvemmin\ntuntematta sitä vastenmielistä painostusta, jota hänessä oli aina,\nvaikka ennen tosin epäselvemmin, synnyttänyt Kaarlon tukeva vartalo ja\nkoko hänen olemuksestaan uhkuva vahva hyvinvointi. Ja niin sukeltausi\nhänen mieleensä elävänä se hetki, jolloin he viime kevännä kerran\nravintolassa söivät illallista ja Kaarlo syömästä lakattuaan nojausi\nmukavaan asentoon, levitti heidän välilleen sanomalehden ja alkoi\nhampaitaan kaivellen uutisia katsella. Silloin oli hänen mieleensä\nvarastautunut kysymys, tuleeko hän Kaarlon kanssa onnelliseksi ja\ntahtomattaan oli hän hänen tilalleen kuvitellut hentoa, kalvakkaa ja\nsyväkatseista miestä ja oli tuntenut etäistä onnentunnetta ajatuksesta\nsaada sellaista hoitaa ja vaalia.\n\nMutta miksi hänen mieleensä tulvivat tänään kaikki kiusalliset\nmielikuvat! Kuin Kaarloa hyvittääkseen otti hän piirongin päältä\nlippaan, jossa hän säilytti tältä tulleet kirjeet, otti sieltä\npäällimmäisen ja alkoi sitä lukea. Kaarlo kertoi siinä ikävästään ja\ntulevan kodin kaipuustaan, teki selkoa uusista tuttavuuksistaan ja\nruokapaikkansa viimeisestä päivällisestä, josta hän oli tullut hiukan\npahoinvoivaksi. Sitte kertoi hän edellisenä sunnuntaina käyneensä\neräällä kauniilla näköpaikalla. \"Näköala oli todellakin hurmaava.\nSiellä yksin seisoessani muistin Sinua ja sitä iltaa, jolloin me\nyhdessä istuimme Tähtitornin mäellä.\" Sen jälkeen oli kirjeessä\nvedetty ajatusviivoja kaksi yli sivun ylettyvää riviä ja hänellä\nvilahti mieleen, että nuo viivat on pantu siihen peittämään ajatusten\nja mielikuvituksen köyhyyttä. Mutta hän karkotti nopeasti sellaisen\najatuksen ja luki edelleen: \"Lopetin juuri kirjottamaan ryhtyessäni\noppilasten ainevihkojen korjauksen ja tunnen sen vuoksi itseni\nväsyneeksi. Sitäpaitsi on jo lähdettävä illalliselle. Lopetan siis\ntällä kertaa tähän. Voi paksusti, pusuja monia! piirsi Kaarlosi.\"\n\nHän säpsähti niin että tunsi sydämensä alkavan tavallista kiivaammin\nlyödä. Oliko siinä todellakin sillä lailla? \"Voi paksusti, pusuja\nmonia!\" Niin siinä oli selvin kirjaimin. Mutta kuinka hän sen olikaan\nensi kerralla lukenut, huomaamatta ollenkaan noita sanoja. Hän oli\nitkuun purskahtamaisillaan, sulki kirjeen lippaaseen ja nosti sen\ntakaisin piirongin päälle.\n\nKoko kirje ja vallankin viime lause sopi niin kiusallisesti yhteen\nniiden piirteiden kanssa, joita hänelle juuri oli sulhasestaan\nselvinnyt. Mutta eikö tämä kaikki johtunut vain hänen satunnaisesta\nmielentilastaan? Mitä sitte jos tuo kirje hiukan tuoksahtikin\nylioppilasten osuusruokalalle, eihän siinä vielä tarvinnut mitään\npahaa olla. Rehellisessä poikamaisuudessaan käytti Kaarlo noita\nylioppilaskielen sanoja, jotka häneen toverien seurassa olivat\njuurtuneet. Ja eikö häntä Kaarlossa alkuaan ollutkin miellyttänyt juuri\ntuo koristelematon poikamaisuus?\n\nRauhottuakseen koetti hän kuvitella heidän tulevaa kotiaan jossakin\nrauhallisessa pikkukaupungissa, jossa lauantai-illoin kirkonkello\nilmottaa lepopäivän tuloa ja työmiehet vihta kainalossa vaeltavat\nsaunaan. Kaarlo on lehtorina kaupungin lyseossa ja he asuvat omassa\ntalossaan: pitkä valkoinen puurakennus tontin kulmassa vastapäätä\npuistoa. Mutta sitte tuli kuin syrjästä työnnettynä hänen mieleensä\nsyyskesäinen päivä, jolloin saunakukat heidän pihallaan väkevästi\ntuoksuvat. Hän on pikku tyttärensä, oman kihara tukkansa kanssa\nlöytänyt hiiren satimesta, Kaarlo tulee hihasillaan ja unisena\npäivällislevolta, ottaa satimen ja alkaa rautanaulalla tavotella hiirtä\nja silloin kiharatukka hänen hameeseensa tarttuen alkaa hätääntyneenä\nhuutaa...\n\nTällä kertaa purskahti hän todellakin hillittömään itkuun, sillä tuo\nmielikuva tuntui niin todelliselta ja samalla niin toivottomalta tuo\nmenneen palautuminen uuden sukupolven mukana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTyynnyttyään ja kyynelet kuivattuaan otti hän esille käsityönsä, pienen\nkankaan palasen, jolle hän brodeerasi eräänlaista alankomaalaista\nmaisemaa. Siitä piti tulla taulu Kaarlon huoneen seinälle. Mutta kun\nhän hetken oli työskennellyt jäi kangas polvelle lepäämään, hänen\ntuijottaessaan miettivänä eteensä. Sitte siirsi hän sen kokonaan\nsyrjään, istui pöydän ääreen ja otti paperia ja kynän esille.\n\n\"Hyvä Kaarlo,\" kirjotti hän, mutta jäi taas pitkäksi aikaa miettimään.\nSitte kastoi hän uudelleen kynän ja kirjotti nopeasti ja tylyin\nkynänliikkein: \"Tahdon kiertelemättä sanoa sen, mihin vakaumukseen olen\nnykyään meidän suhteestamme tullut, ja se on: Olemme olleet lapsellisia\nja harhanäyillä pettäneet itseämme. Me olemme liiaksi erilaista ainesta\nemmekä siis sovi toisillemme. Avioliitostamme ei voisi lähimainkaan\nmuodostua sellainen ihanneyhdistys, josta olemme haaveilleet. Tällainen\nvakaumus on minussa horjumattomaksi varmistunut ja toivoakseni selvenee\nse joskus Sinullekin. Suo anteeksi että näin jyrkässä muodossa\nesitän tämän, mutta minun oli ikäänkuin pakko tehdä se, päästäkseni\nsisälliseen tasapainoon. Jos tämä tulee Sinulle kovin odottamatta\nja masentavana, niin toivon Sinun miehen tavalla sivuuttavan sen.\nToivottaen Sinulle kaikkea menestystä piirrän ystävällisesti Anna\nAurén.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäätettyään kirjeen istui hän hetkisen mietteissään ja ikäänkuin\nkuunteli, eikö hänen sisältään nousisi joku ääni vastustamaan tätä\ntekoa. Mutta hänen sydämessään oli kaikki äänetöntä ja niin sulki hän\nkirjeen ja vei heti lähimpään postilaatikkoon.\n\nPalattuaan pyysi hän palvelustytön virittämään pesään tulen, siirsi\nnojatuolin valkean eteen ja ottaen kirjelippaan syliinsä alkoi hän\nheitellä siinä olevia kirjeitä yksitellen pesään. Hänen huulillaan\noli itkevää hymyä ja silmistä kuvastui pelonsekaista ihmettelyä kuin\nlapsella, joka heittelee särkyviä korukaluja lattialle.\n\nKun viimeinen kirje oli hiiltynyt, laski hän tyhjän lippaan polvelleen\nja istui hiilokseen tuijottaen. Ja hänestä tuntui ettei hänen ollut\nhyvä eikä paha olla -- enemmän kenties hyvä.\n\n\n\n\nNAAPURIEN KESKEN.\n\nPikku palanen arkielämää.\n\n\n    Tunnolle kapalo kaavan,\n    tuskalle kapulavyö,\n    näyttämätöntä haavan\n    ei susi sutta syö.\n\n                O. Manninen.\n\nKello oli puoli kahdeksan aamulla. Auringon synnyttämä ikkunan kuva\noli kerinnyt jo hiljaa väristen hiipiä yli kyökin lattian ja pistäysi\njuuri avoimesta ovesta kamariin, jonka punaiseksi lakatulle lattialle\nse muodottomaksi venähtäen jäi virumaan.\n\nIkkunan alta asfalttipihalta kuului käsikärryjen hyrinää ja sitte\nvahva miehen ääni, joka sieltä alhaalta umpinaisesta pihasta kaikui\nvenytettynä ja laulavana:\n\n-- Mu-unia, mu-unia, ostaka'mu-unia! -- sekä pienen väliajan jälkeen\nhiukan toiseen äänilajiin: -- färskiä munia.\n\nSilloin koputettiin hiljaa kyökin ovelle. Herra Saarela, joka oli juuri\nvuoteesta noussut mutta ei vielä täysin pukeutunut, raotti ovea, ja\nrouva joka makasi vielä vuoteessa veti peitteen silmilleen.\n\nHe olivat keväällä sen jälkeen kuin herra Saarela oli pienten\nriitaisuuksien vuoksi eronnut sanomalehdestä, jossa hän oli\naputoimittajana palvellut, muuttaneet menoja vähentääkseen tänne\nsuureen työväen kasarmiin, mistä olivat vuokranneet itselleen kyökin\nja kamarin. Edellisestä oli särmillä erotettu yksi osa makuuhuoneeksi,\njälkimäisen ollessa miehen työ- ja samalla vierashuoneena. Rouva hoiti\nitse heidän pienen taloutensa ja kaksi lastaan, sillä ne pienet tulot\njoita herra Saarela hankki käännöstöillä ja sanomalehtiin kirjottamalla\neivät sallineet heidän pitää palvelustyttöä.\n\nKun herra Saarela oli vetäytynyt syrjään, ilmestyi ovenrakoon\nvanhanpuoleisen naisen kasvot, jotka likaisen ruskeina ja ryppyisinä\nmuistuttivat päiväpaisteessa näivettynyttä omenaa. Vähitellen tulivat\nnaisen muutkin ruumiinosat ovenraosta esiin. Hän oli pieni ja laiha\nihminen, yllään rinnankohdalta yhdellä napilla kiinnitetty karttuuninen\naamunuttu ja jalassa paksupohjaiset kirjavat tohvelit.\n\n-- Ai, rouva nukkuu vielä, -- sanoi hän ja yritti palaamaan takaisin.\n\n-- Ei se mitään, enkä minä enää nuku, -- sanoi rouva Saarela, joka oli\ntuntenut äänen ja noussut vuoteessa istualleen.\n\n-- Ovatko lapset nukkuneet, koska ei ole ääntä kuulunut? -- kysyi\nnainen, jonka epämääräisen mustat, pienet ja vilkkaat silmät eivät\nkertaakaan pysähtyneet puhuteltuun vaan luiskahtivat aina ohi jonnekin\nmuualle.\n\nHän kumartui pienen rautasängyn puoleen, jonka toisessa päässä nukkui\nkaksivuotias tyttö, toisessa istui vielä nuorempi poika ja koputteli\nrutistuneella teerasialla sängyn päärautaa.\n\n-- Mu-unia, mu-unia... -- kuului taas pihalta.\n\n-- Pitää lähteä munia valitsemaan... eikö rouvallekin osteta? -- kysyi\nnainen ja siirtyi ovelle.\n\n-- Ei... on vielä entisiäkin, -- vastasi rouva viivytellen ja silmäsi\nmiestään pikaisesti kuin säikähtyneenä.\n\nEnempää kyselemättä meni nainen ulos.\n\nHän oli vastapäätä samassa porraskäytävässä asuvan kirvesmies\nKankkusen vaimo ja oli hän Saarelain tänne muutettua asettunut heihin\nnähden alunpitäin ystävälliselle ja suojelevalle kannalle. He olivat\nhyvinvoipaa väkeä, jolla oli oma osake huoneisiinsa ja rahoja vähän\nsäästössä. Vaimo pistäysi tuhkatiheään uusien naapuriensa kyökkiin ja\nnäytti hän vallankin näiden lapsiin mieltyneen.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Kuule, mitä varten se nytkin tänne tuli, eihän sillä ollut\noikeastaan mitään asiaa? -- sanoi herra Saarela naapurittaren mentyä\nvaimolleen.\n\nKun tämä ei vastannut mitään, jatkoi hän: -- Minä en voi häntä oikein\nkärsiä... En tiedä miksi, mutta minä tunnen joka kerta hermostumista\nkun hän tänne tulee.\n\n-- Mutta ajattelepas, hyvä ystävä, miten minä olisin tänä kesänä tullut\nnoiden lasten kanssa toimeen ilman häntä.\n\n-- Niin, mutta sittekin... -- yritti mies väittää vastaan, mutta\nvaikeni kesken kun ei löytänyt sopivaa vastaväitteen aihetta.\n\n-- Ja hän pitää niin kovin tuosta pojasta, -- jatkoi rouva\npuolustustaan, -- että aina heti hyökkää tänne kun kuulee sen itkevän.\n\n-- No, en minä hänestä muuten, mutta nyt kun meiltä on raha kaikki...\nja kohta ruokakin kaikki, niin... tuntuu niin ilkeältä että hän käy\ntäällä kurkistelemassa.\n\n-- Onhan se kyllä minuakin näinä päivinä vähän vaivannut, --\nmyönnytteli rouva. -- Eilenkin sattui kaksi kertaa tulemaan juuri\nsilloin kun minä syötin lapsille marjasoppaa. Kyllä kai hän siitä\nhuomasi, ettei meillä ole maitoa. Ja eilen minun täytyi myöskin lainata\nhäneltä kolme markkaa, kun silittäjältä tuotiin ne sinun kauluksesi...\nSaisi sen nyt vain pian maksetuksi.\n\n-- Tänään minä viimeistäänkin toivon saavani vähän rahaa. Ja ei kai se\nnyt satunnainen puute hänellekään niin kumma asia liene, -- sanoi herra\nSaarela kuin vaimoaan tyynnytellen.\n\n-- Mutta kuulehan nyt, -- sanoi vaimo taas hetkisen kuluttua ja\nkeskeyttäen pukemisensa istui kuin lamautuneena vuoteen reunalle. --\nTänään tulee taas maitokuski maalta -- eikö nyt kello alakin olla jo\nyhdeksän, niin, ja Kankkusen rouva menee taas hakemaan siltä maitoa ja\ntulee ottamaan meidänkin kannun niinkuin ennenkin. Mitä sille kehtaa\nsanoa, kun ei ole penniäkään rahaa?\n\nHän istui jännittyneenä kuin joka hetki peläten oven aukeavan ja\näskeisten, näivettynyttä omenaa muistuttavien kasvojen ilmestyvän\nsiihen uudelleen.\n\n-- Sanoo, ettemme tarvitse maitoa, ja sillä hyvä! -- vastasi mies\nkärsimättömästi ja heilautti päätään kuin merkiksi että asia oli\nhänestä hyvin vähäpätöinen.\n\nHän huomasi kuitenkin, ettei hän sillä saanut vaimonsa\nhuolestuneisuutta karkotetuksi. Hetkisen kuluttua sanoi hän sen vuoksi\nreippautta teeskennellen:\n\n-- Minä käyn maitopuodista noutamassa... pyydän iltaan tai huomiseen\nasti velaksi, ja kun hän tulee kannua ottamaan, niin sinä saatat sanoa\nettä me olemme ehtineet jo maitopuodista ottaa.\n\nVaimo tuntui kuin vapautuvan jännityksestään ja rupesi pukeutumistaan\njatkamaan. Mies otti porsliinisen maitokannun ja lähti ulos.\n\nPalattuaan asetti hän täysinäisen kannun pöydälle.\n\n-- Siinä on maitoa, ja sitte minä lähden rahaa tekemään, -- sanoi\nhän iloisena, kun oli onnistunut hämilleen joutumatta ja aivan\nluonnollisena asiana ottamaan velaksi maitoa.\n\nJuuri herännyttä tyttöä käsillään heijaten jatkoi hän reippaasti:\n\n-- Sitte saat maksaa ne pikku velkasi, Kankkusen rouvalle ja muille...\nja sitte, tiedätkös, otamme palvelustytön että sinäkin saat vähän\nhengähtää ja minä rauhassa työskennellä... ja sitte se käy taas kuin\nvoideltu, hei vaan!\n\nKyökin ovelle koputettiin taas. Se oli Kankkusen vaimo, joka pisti\nkuten äskenkin päänsä sisään ja sanoi:\n\n-- Siellä on maitokuski portilla. Antakaahan astia, niin minä otan\nsamalla teillekin.\n\nHerra Saarela oli mennyt kamariin ja kuuli vaimonsa sanovan:\n\n-- Emme nyt tarvitsekaan... kerkesimme jo puodista ostaa.\n\n-- Vaikka, kyllä te lapsille enemmänkin tarvitsette... ja maalta tuotu\nmaito on aina parempaa. Antakaahan vain kannu, niin mä tuon samalla\nkertaa.\n\n-- Kyllä me tulemme nyt tämän päivän tälläkin toimeen... eikä tässä ole\nastiaakaan käsillä, -- koetti rouva Saarela vältellä, mutta Kankkusen\nvaimo näki pöydällä tyhjän läkkiastian, otti sen ja vakuutti ulos\nmennessään:\n\n-- Kyllä se tulee lapsille tarvituksi.\n\n-- Hyväinen aika, nyt se kuitenkin tuo sitä, ja milläs me maksamme,\neikö sinulla ole yhtään penniä? -- hätäili rouva, kun mies tuli\ntakaisin kamarista.\n\n-- Ei. Ja mikset jyrkemmin kieltänyt, -- sanoi mies ja palasi ärtyneenä\nkamariin.\n\nHän tunsi kuitenkin itsensä levottomaksi ja pysähtyi kuin vasten\ntahtoaan kuuntelemaan, kun Kankkusen vaimo toi maitoastiaa.\n\n-- Kun teillä on entistäkin, niin minä otin vain yhden litran, -- sanoi\nhän ja laski astian pöydälle.\n\nRouva Saarela puetti juuri tyttöä ja kumartui vuoteen alta hakemaan\ntämän kenkiä, vaikka hän tiesikin niiden olevan selkänsä takana\ntuolilla. Ja kun Kankkusen vaimo viipyi vielä ovella, huusi hän\nmiehelleen toiseen huoneeseen:\n\n-- Näkyykö siellä kamarissa pikku Liinan kenkiä?\n\nSillä aikaa kerkesi Kankkusen vaimo lähteä ja rouva Saarela sanoi\nmiehelleen, joka taas ilmestyi kyökkiin:\n\n-- Nyt hän varmastikin huomasi, ettei meillä ole rahaa, mutta oli siksi\nhienotunteinen ettei puhunut mitään siitä mitä maito maksoi.\n\n-- Noh, tänään hän saa kuitenkin rahat. Lähden heti syötyäni liikkeelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivällisen aikaan palasi herra Saarela kaupungilta. Hän ei ollut\nsaanut käsiinsä sen sanomalehden taloudenhoitajaa, jolta hänen\nolisi pitänyt rahaa saada. Kärsimättömän eleen tehden heittäysi hän\nväsyneesti sohvalle eikä puhunut mitään.\n\n-- Et saanut rahaa? -- kysyi rouva varovasti. Mies murisi jotain\nepäselvästi ja sitten olivat he pitemmän aikaa ääneti, kunnes vaimo\ntaas virkkoi:\n\n-- Mitäs me syömme päivälliseksi?\n\nMies liikahti, mutta ei vieläkään puhunut mitään, katseli vain\nitsepintaisesti tapetinkuvioita.\n\n-- ... kun leipäkin on kaikki, -- jatkoi vaimo.\n\n-- Keitä puuroa... vai onko ryynitkin kaikki? -- sanoi vihdoin mies ja\nalkoi vihellellä.\n\n-- Niin, siihen saatkin nyt tyytyä, -- ja rouva lähti kyökkiin.\n\nHetkisen perästä palasi hän kamariin ja sanoi hätääntyneenä:\n\n-- Voi hyvä jumala, kun nyt kaljakuskikin tulee! Mitä me sille osaamme\nsanoa?\n\n-- Äsh, sekin tähän nyt vielä... sano, ettemme ota kaljaa tällä kertaa,\nettä on vielä entistäkin... ja huonoahan tuo onkin sen tehtaan kalja...\n\n-- Mene sinä nyt kerrankin, ettei minun aina tarvitse... kuuletko, nyt\nse on jo käytävässä!\n\n-- Olkoon... hitto! -- ja mies heilautti ärtyneesti kättään.\n\nRouva riensi kyökin kautta porraskäytävään, mutta mies istui pöydän\nääreen, laski kyynärpäät pöydälle ja asetti nyrkit korvilleen, kohta\ntaas ne poistaakseen ja jännittyneenä kurottautuakseen kyökkiä kohti.\n\nRouva palasi taas kamariin ja istui sohvalle, ottaen nuoremman lapsen\nsyliinsä. Kun hän ei puhunut mitään, kysyi mies arasti ja uskaltamatta\nkatsoa häneen:\n\n-- Sinä et tietysti ottanut kaljaa?\n\n-- Otinpahan.\n\n-- Kankkusen rouva maksoi.\n\n-- Äsh, taasko sen piti siihen ehättää!\n\n-- Hän oli käytävässä kun ajuri tuli, ja kun minä sanoin etten voi\ntällä kertaa ottaa kaljaa, käski hän vain ottaa ja haki rahat... Ei\nkai se ainakaan pahasti ollut, kun hän kerta tietää että meillä tällä\nkertaa sattuu olemaan rahanpuute.\n\n-- Tiesi hänen -- murahti mies, mutta mielessään täytyi hänen myöntää\nvaimonsa olevan oikeassa.\n\nSitte he olivat vaiti, söivät päivälliseksi puuroa ja aamulla lähti\nmies uudelleen rahaa tavottelemaan. Puolenpäivän seudussa hän palasi\nja heti hänen sisään astuessaan näki vaimo että asia oli tällä kertaa\nonnistunut.\n\nMies asetti pöydälle muutamia pieniä paketteja, seisahtui juhlallisesti\nvaimonsa eteen ja pudisti vasenta liivintaskuaan.\n\n-- Kuulehan tätä.\n\n-- Mitähän tuo nyt on... pari kymmenpennistä helisee ja... -- mutta\nvaimokaan ei voinut olla hymyilemättä.\n\n-- Pari kymmenpennistä! Sanotko sinä niin? Mikä kuulumaton loukkaus!\nMutta odotahan sinä!\n\nHän tempasi tuolin, istui vaimoaan vastapäätä ja alkoi juhlallisin\nelein vedellä taskustaan rahoja, jotka hän yksitellen laski vaimonsa\nhelmaan, ensin kuparikolikoita, sitte hopearahoja pienemmästä isompaan\nja lopuksi seteleitä samalla tavoin ylenevässä järjestyksessä.\n\n-- Mitäs sanot? -- ja hän katsoi voitonriemulla vaimoaan silmiin.\n\n-- Ja entäs täällä, -- jatkoi hän ja alkoi paketteja aukoa, -- juustoa,\nmakkaraa, munia, hei, ja savustettua siikaa... Pistäysin saman tien\nhallissa, että pikemmin saadaan syödä. Ja nyt joutuin munat kiehumaan,\nsillä aikaa käyt maksamassa lähimmät pikku velat ja sitten elämme taas\nilossa ja riemussa herkullisesti kuin rikas mies ennen!... Eikö sillä\nsentään ole hyvätkin puolensa tuolla köyhyydellä? Syntyy sellainen\nkatkelma kuin meillä juuri oli, on hermostunut ja ahdistuksissaan ja\nsitte kun siitä pääsee... ja ainahan sitä pääsee, tietysti, niin hei\nvaan, elämä tuntuu paljon keveämmältä kuin koskaan ja ruokakin maistuu\nparemmalta, kun on pikku paastolla valmistunut sitä vastaan ottamaan.\n\n-- Noita sinun puheitasi! -- sanoi vaimo, johon yhä enemmän alkoi\ntarttua miehensä keveä mieliala.\n\n-- Ja sitten, kuulehan, -- jatkoi mies näppiä lyöden, -- kävin\nmyös pistämässä sanomalehteen ilmotuksen: nuori siisti tyttö saa\npalveluspaikan pienessä perheessä, katu ja numero, toinen kerros, ovi\noikealle, ja siitä niitä huomenaamuna tulee, ettei muuta kuin ota ja\nvalitse vain... Niin, tässä täytyy vähitellen ruveta elämään suuremmin,\nsanalla sanoen rikastumaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIllalla kun he olivat jo makuulla, sanoi rouva:\n\n-- Miksikähän siitä tuosta Kankkusen rouvasta on niin vastenmielistä,\nettä me otamme palvelustytön?\n\n-- Kuinka niin, mistä sinä sellaista päätät?\n\n-- Kun puhuin hänelle äsken, että meille pitäisi huomenna tulla\npalvelijan, sanoi hän että me sen suotta otamme elättääksemme ja\nsamoin hän tätäkin ennen hankasi vastaan kun meillä oli aikomus ottaa\npalvelustyttö.\n\n-- Mitä se sitte hänelle kuuluu?\n\n-- Minä luulen että hän pitää noista lapsista niin että hän on\ntavallaan mustasukkainen ja pelkää palvelijan tultua niiden\nvieraantuvan hänestä.\n\n-- Niinkö lie, -- sanoi mies unisena, käänsi kylkeä ja nukkui.\n\nAamulla he sitte saivat palvelustytön ja lähtivät illalla yhdessä\nkäymään eräiden tuttavainsa luona, jättäen lapset tytön huostaan.\n\nSeuraavana aamuna istui herra Saarela pöytänsä ääressä ja kuuli\nporraskäytävästä kiivasta puhetta. Kohta sen jälkeen tuli hänen\nvaimonsa hyvin kuohuissaan sisälle.\n\n-- Kuulitko sinä... En olisi uskonut kun alkoi sättiä että jätetään\nlapset kotiin huutamaan ja ihmisiä häiritsemään ja itse lähdetään koko\nyöksi kylää laukkaamaan... Sanoi että hän olisi poliisin lähettänyt\nhakemaan, jos olisi tiennyt missä me olimme. Niin, ja kun minä sanoin\nettä kello oli vasta yhdeksän kun me palasimme ja että lapset jo\nnukkuivat silloin, sanoi hän että minä valehtelen, että me emme tulleet\nvielä silloin... Ajatteles, kun sanoi että minä valehtelen.\n\nSyvästi hengittäen ja suurin säikähtynein silmin katsoi rouva Saarela\nmiestään ikäänkuin hän olisi vasta ollut putoamaisillaan johonkin\npimeään kuiluun ja viime hetkessä siitä pelastunut.\n\n-- No sepäs... mikä siihen nyt on mennyt? -- sanoi mies, hänkin yhtä\nhämmästyneenä.\n\n-- No, kai hän ennen pitkää huomaa itsekin sopimattoman käytöksensä ja\npyytää anteeksi, -- jatkoi hän neuvottoman äänettömyyden kuluttua kuin\nsillä tuon odottamattoman kohtauksen synnyttämää kiusallista mielialaa\nhälventääkseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun herra Saarela illalla palasi kaupungilta asioiltaan, istui hänen\nvaimonsa kamarissa ja näytti itkeneen.\n\n-- No, mikäs nyt pikku äitiä on kohdannut? Joko taas Kankkusen\nnaapuritar vai?\n\n-- Niin, nyt se kävi anteeksi pyytämässä? Tuli tänne ja haukkui mitä\nhävittömimmin.\n\n-- Mitä varten? -- kysyt mies kiristyvällä äänellä.\n\n-- Kun poika nukutettaessa itki, niin tuli ja alkoi huutaa, että me\nnälällä ja kaikella lapsia rääkkäämme ja itketämme, etteivät ihmiset\nmuka saa nukkua... Pauhasi niin että tuolla seinän takana lakkasivat\nsoittamasta ja herkesivät kuuntelemaan....\n\n-- Ja sinä annoit sen täällä suutaan soittaa! Mikset osottanut kohta\novelle?\n\n-- En minä voinut muuta kuin itkeä, -- sanoi vaimo masentuneesti, --\nteki mielelleni niin pahaa, kun saa yöt päivät noiden lapsi polosten\nhyväksi puuhata, ja sitte tullaan syrjästä sillä tavoin... ettei niitä\nmuka hoideta.\n\n-- Eikä se siinä vielä kaikki ole, -- jatkoi hän ja hänen poskilleen\nilmausi punaisia täpliä. -- Äsken alhaalla maitopuodissa käydessäni\nkuulin myyjättäreltä, kuinka hän on pitkin kesää puhunut yhdelle ja\ntoiselle tämän talon asukkaista, ja muun muassa myöskin maitopuodissa,\nkuinka me piinaamme nälällä lapsiamme ja kuinka ne ilman häntä olisivat\nnälkään kuolleet...\n\nMies tuijotti sanatonna vaimoonsa ja tämä jatkoi melkein itkuun\npurskahtamaisillaan:\n\n-- Ja nyt minä aivankuin uudessa valossa näen monta muutakin seikkaa,\njoita en luottavaisuudessani heti käsittänyt. Heti maitopuodista\npalattuani välähti sekin mieleeni, kun hän keväällä poikansa\nnimipäivänä tuli lapsiamme noutamaan heidän puolelleen. Ne olivat\nvielä pukematta ja pesemättä... poika vasta kastellutkin itsensä, niin\nminä en luvannut viedä, kun siellä oli juuri joitakin vieraita heillä.\nMutta hän sanoi vievänsä vain kyökkiin ja niin otti ne kiellostani\nhuolimatta mukaansa. Varotin vielä jälkeen, ettei saa kamariin\nviedä... ja yhtäkkiä kuulenkin seinän läpi niiden äänen kamarista.\nMuistan kuinka säpsähdin ja aavistin jo silloin jotakin ilkeää, mutta\nnyt vasta selvästi käsitän, että hän tahallaan vei ne siinä asussa\nsinne, ikäänkuin näyttääkseen että hän on puhunut totta... Oh, tunnen\nihan puistutuksia kuvitellessani siellä olleiden akkojen vihjauksia\ntoisilleen, kun he lapsiamme osottelivat... Ja nyt olen varma siitäkin\nettä hän näinä päivinä on vain urkkiakseen tänne alinomaa pistäytynyt\nja tungeksinut auttamaan saadakseen siitä sitte puhua...\n\n-- Kylläpäs se... Semmoinenko se pohjaltaan olikin! -- puhkesi mies\nkuin yksinään sanomaan.\n\nSitte he vaikenivat ja ikäänkuin häpesivät katsoa toisiaan silmiin.\nKummallakin oli samanlainen tunne kuin ihmisellä, joka unissaan on\nolevinaan alastomana suuren juhlapukuisen kansajoukon keskellä, tai\njoka päiväpaisteisella nurmikolla nukuttuaan herää siitä, että kylmä\nsammakko on livistänyt vaatteiden alle ja hyppiä loiskii pitkin ihoa.\n\nPitkän äänettömyyden perästä virkkoi rouva: -- Mutta kuinka tämä\nsittekin on mahdollista? Kun sitä pysähtyy ajattelemaan, niin tuntuu\nse väkisinkin pahalta unelta, jota on vaikea todeksi uskoa. En voi\nmitenkään itselleni selittää, että sen kaiken hyväntahtoisuuden\npohjalla onkin ollut katalaa ilkeyttä...\n\nHän vaikeni taas ja katsoi mieheensä avuttomasti ja värähdellen vielä\näskeisistä mielenliikutuksista.\n\n-- Todellakin tämä on ollut meille alennuksen aikaa, -- sanoi mies,\n-- me olemme ehkä liiaksi luonnonlapsia... ja olemme muita pitäneet\nsamanlaisina. Onnellisimmin kai sitä elää lähimmäistensä parissa se,\njoka elää enimmän, erilleen vetäytyneenä.\n\n-- Niinkö se lie? -- huokasi vaimo alakuloisesti ja ikäänkuin äskeistä\najatusjuoksuaan jatkaen lisäsi hän:\n\n-- Ja tiedätkö, minua on ruvennut niin inhottamaan se ihminen. Kun näen\nhänet tuolla porraskäytävässä, niin on kuin olisin käärmeen päälle\nastumaisillani. En tahtoisi nähdä häntä enää... enkä muistaakaan.\n\nMies nousi kävelemään ja muutamia kertoja lattian yli kulettuaan\npysähtyi hän vaimonsa eteen ja ikäänkuin koettaen väkivoimin mielialaa\nkohottaa lausui teennäisellä reippaudella:\n\n-- Mutta nyt muutammekin kurssia. Haemme uuden asunnon emmekä päästä\nketään lähellemme. Ihan huomenna ryhdymme huoneita etsimään!\n\nMutta kun hän ei tuntenut itsekään ikävästä, mielialasta vapautuneensa,\nistui hän uudelleen ja jäi katsomaan vaimoaan, jonka kasvoilla, näkyi\nyhä jonkunlainen säikähtynyt ilme.\n\n\n\n\nOIKEUDESSA.\n\n\n    Oikeuden majesteetti kaikessa mahtavuudessaan lepää jokaisessa\n    tuomiossa, jonka tuomari julistaa täysivaltiaan kansan nimessä.\n\n    Anatole France.\n\nOdotushuoneen seinällä oleva kello oli juuri päässyt lyömästä puoli\nyhtä, kun oikeussalin ovet avautuivat ja käsillä olleen jutun\nasianomaiset astuivat ulos. Keltaiseksi maalatulla halkoarkulla istuva\nmies, joka ajatuksiinsa vaipuneena oli nojannut uunin kylkeen, teki\nlevottoman liikkeen ja jäi tuijottamaan oveen. Hän oli lyhyen vanttera\nmies, jonka pyöreistä, lyhyeksi leikatun parran reunustamista kasvoista\nsaattoi heti päättää, että niissä ilmenevä huolestuneisuus oli vain\nväliaikaisesti anastanut tilan niillä tavallisesti majailevalta\nhyväntuulisuudelta.\n\nOikeussalin ovi avautui uudelleen ja virallisuutta tavottelevalla\näänellä kutsui vahtimestari kuorma-ajuri Antti Kaakista vastaamaan\njutussaan. Uunin luona istuva mies ponnahti ylös ja astui ponnistetulla\npäättäväisyydellä sisään. Hän koetti pakottaa kasvoilleen leikillistä\nilmettä, mutta se onnistui perin huonosti. Kotoa lähtiessään oli hän\nkumonnut muutamia ryyppyjä, kyetäkseen suuremmalla ponnella lyömään\nkaikki leikiksi, näyttämään että asia, josta häntä syytettiin, oli\nhänen puoleltaan ollut sulaa leikintekoa. Mutta saadessaan tuntikauden\nodottaa esiinhuutoa, oli noiden ryyppyjen vaikutus ehtinyt haihtua, ja\nmiettiessään ehtisikö hän ennen jutun alkua pistäytyä Suurosen matamin\nluona lisää itseään vahvistelemassa, oli hänen jännityksensä käynyt\nvain sen kiusallisemmaksi.\n\nSisään tultuaan pysähtyi hän epävarmana oven lähelle ja teki\ntuomaripöytää kohti tervehtivän liikkeen. Vahtimestarin viittauksesta\nastui hän sitte keskelle avaraa salia ja pysähtyi vastapäätä\noikeudenpuheenjohtajaa, joka istui pitkän viheriäverkaisen pöydän\ntakana erikoisella korokkeella. Toisessa päässä pöytää istui\npöytäkirjuri, tummaverinen ja laiha lakitieteen ylioppilas, joka\npapereitaan järjestellen hiljaa ryiskeli. Toisessa päässä nojaili\ntuoleihinsa muutamia äänettömiä raatimiehiä. Salin vasemmalla\nsivustalla istui pienen pöydän takana yleinen syyttäjä ja oikealla\nhäntä vastapäätä jonkun sanomalehden kertoja, joka lyijykynä sormiensa\nvälissä katsoi tarkkaan Kaakiseen, aivankuin aikeissa ruveta hänen\nmuotokuvaansa piirustamaan edessään oleville paperiliuskoille.\n\nKaakinen tunsi hyvin viskaalin, mutta koskaan ei tuo lihavakasvoinen ja\nkaljupäinen ukko ollut hänestä näyttänyt niin pelottavalta ja vieraalta\nkuin täällä, tässä avarassa ja äänettömässä salissa, jossa yksin\ntuolla viheriäverkaisella pöydällä ja korkeaselkäisillä tammipuisilla\ntuoleillakin tuntui olevan syyttäjän ilme. Puheenjohtajan nuorekkaat\nkasvot tummine ja likinäköisine silmineen näyttivät nojatuolin korkeata\nselustaa vasten kylmiltä ja ilmeettömiltä ja kuin apua anoen käänsi\nKaakinen katseensa yleisölle varattuja tuoleja kohti, jossa oli vain\nyksi kuulija. Se oli asioitsija Telin, joka ajettavanaan olevan\njutun esiinhuutoa odotellessaan oli tullut muiden asiain käsittelyä\nseuraamaan. Hän käytti aina ruskettunutta hännystakkia ja oli kaikkien\nkaupunkilaisten tuttava, joka kaduilla ja torilla pysähtyi nuuskaa\ntarjoten jokaisen luo, vaihtaakseen ystävällisen sanan ilmoista\nja yleisistä asioista. Hänet nähdessään koetti Kaakinen hymyillä\nkuin löydöstään ilostuneena. Mutta Telinin suu oli tiivisti yhteen\nnipistettynä ja nuuskarasiansa kantta etusormen kynnellä naputtaen\nkatsoi hän Kaakisen ohi jonnekin sinne salin perälle.\n\nSilloin tunsi Kaakinen olevansa ypöyksinään vihamielisten voimain\nsaartamana. Mielessään kutistui hän siinä keskilattialla seisoessaan\nyhä pienemmäksi ja vilahduksena kävi hänen mielessään katumus, ettei\nhän sittekin ollut pistäytynyt Suurosen matamin luona.\n\nViskaali alkoi isosta paperiarkista lukea syytöstään yksitoikkoisella\nja rämähtelevällä äänellä, jonka jokaisessa väreessä tuntui Kaakisen\nmielestä olevan salattua ilkeyttä. Syytöksessä kerrottiin kuorma-ajuri\nAntti Kaakisen juovuspäissään häirinneen katurauhaa käymällä käsiksi\nhänen ohitsensa kulkeneeseen patruuna Isak Rönnbergiin, jota hän ensin\noli lyönyt olkapäälle sekä sitte tästä kiellettynä tarttunut mainittua\npatruuna Rönnbergiä rinnuksiin, pudistaen siitä niin että palttoosta\noli nappi irtautunut. Tämän johdosta vaati syyttäjä vastaaja Kaakiselle\nerinäisten rikoslain pykäläin nojalla edesvastausta juopumuksesta,\nrauhan häiritsemisestä yleisellä paikalla ja pahoinpitelystä sekä\nilmottaen asiaan kaksi todistajaa.\n\nKun syyttäjä oli lopettanut, kääntyi oikeudenpuheenjohtaja syytetyn\npuoleen ja kysyi mitä hänellä oli puolustuksekseen esiintuotavana.\n\nKaakinen oli viskaalin puhuessa koettanut sonnustaa vaipuvaa ryhtiään\nja saatuaan suurella ponnistuksella vaisun naurunilmeen kasvoilleen,\nryhtyi hän puolustautumaan. Nieleskeltyään ensin hetkisen tyhjää alkoi\nhän:\n\n-- ... olin ollut vähän niinkuin ilottelemassa sinä päivänä ja kun\nsitte pitkin kirkkokatua palailin kotiin, niin näin Römperin patruunan\ntulevan vastaan... ja kun me olemme vanhoja tuttuja -- minähän olin\nrenkinä patruunan pappa vainajalla ja yhdessä Iikan kanssa tehtiin\nsilloin monta kujetta -- niin minä, kun näin Iikan tulevan vastaan,\nlöin olalle ja sanoin että: terve, Iikka! Ja kun se ei tuntunut\ntuntevan muuta kun karjasi vain että: huuti, mies! niin minä tartuin\nhäntä rintapielistä ja pudistin, että etkö sinä Iikka minua tunne,\nKaakisen Anttihan minä...\n\nKaakinen nauroi ja teki nyrkeillään pudistavan liikkeen. Sitte pisti\nhän kädet housuntaskuihin ja yritti kiikkua jalkaterillään, kuten hänen\ntapansa oli tehdä tuttavajoukossa rentoillessaan. Mutta kun hän näki\nympärillään yhä vain totisia kasvoja ja uhkaavia silmäpareja, kävi hän\nuudelleen levottomaksi ja jatkoi epävarmemmin:\n\n-- Enkähän minä sillä mitään pahaa tarkottanut, noin vain\nleikinvarjolla pudistin, että etkö muista Iikka miten sitä ennen...\n\n-- Vastaaja myöntää siis ensinnäkin olleensa juovuksissa tuossa\ntilaisuudessa? -- keskeytti puheenjohtaja.\n\nKaakinen siristi toisen silmänsä pienemmäksi ja katsoi viekkaasti\npuheenjohtajaan ikäänkuin tutkaillen piilikö tuossa kysymyksessä joku\nsalainen koukku.\n\n-- Niin no, enhän minä nyt oikeastaan juovuksissa muuta kuin noin\niloisimmillaan... eikähän sitä niin paljon ryypättykään, mitä häntä nyt\noli pari kolme lämmintä ja jokunen kylmä ryyppy siihen nokkaan... Niin\netten minä sen päähän sitä tehnyt, vaan kuten jo sanoinkin, tuttavuuden\nnimessä ja noin vain leikinvarjolla...\n\nNyt pyysi syyttäjä puheenvuoroa ja tahtoi painostaa erikoisesti sitä\nseikkaa, että patruuna Rönnbergin palttoosta oli tuossa tilaisuudessa\nlähtenyt nappi, mikä seikka hänen mielestään päivän selvästi puhui sitä\nvastaan, että kohtaus syytetyn puolelta olisi mitenkään leikinvarjolla\ntapahtunut.\n\n-- Nappiko? -- puuttui Kaakinen viskaalin vaiettua puolustustaan\njatkamaan. -- Jos lie nappi lähtenyt, en minä häntä niin huomannut...\nja eikähän ne napit aina niin lujassa...\n\nHän olisi vielä jatkanut ja koettanut saada oikeudenjäsenet\nvakuutetuiksi, että se totisesti oli vain leikkiä, mutta hän ei\nlöytänyt mielestään kyllin tehovia sanoja. Hän vaikeni ja kulmat\nrypistettyinä katsoi eteensä lattiaan kuin ajatuksiaan kooten.\n\nVahtimestari kutsui nyt puheenjohtajan viittauksesta todistajat\nsisään. Toinen niistä, poliisikonstaapeli, kertoi tavanneensa\nvastaajan kirkkokadulla pitelemässä patruuna Rönnbergiä rinnuksista\nsekä ottaneensa miehen, joka oli juovuksissa, haltuunsa. Toinen\ntodistaja, muuan muotikaupan myyjätär, kertoi ohikulkiessaan nähneensä\nvastaajan näköisen miehen -- hän silmäili tarkkaan Kaakista -- pitävän\nrinnuksista muuatta herrasmiestä.\n\nTodistajain poistuttua otti syyttäjä taas puhevuoron ja sanoi asian\ntulleen tarpeeksi toteennäytetyksi sekä vaati vastaajalle rangastusta\nsyytöksessä mainitsemainsa lainkohtain nojalla.\n\nSyyttäjän jälkeen sai vastaaja vielä puhevuoron. Viskaalin rämähtelevä\nääni oli saanut hänet taas epävarmaksi ja sen vuoksi käytti hän vielä\nviimeistä tilaisuutta hyväkseen, saadakseen oikeudenjäsenet ymmärtämään\nasian oikealta kannalta.\n\n-- ... tuota, kyllä minä pysyn sanassani, ettei siinä minun puoleltani\nollut mitään pahaa tarkotusta... ja ymmärtäähän sen nyt toki oikeuskin,\nettei sitä selvällä päivällä ja keskellä katua tartuta toisen rintaan\nmuuten kuin leikinvarjolla, nimittäin tuttavuuden nimessä minä\ntarkotan... ja kun ei siinä sen pahemmin päissäänkään oltu, niin...\nymmärtäähän oikeus ettei...\n\nHän hymyili epävarmasti ja vaikeni. Kun hän ei enää jatkanut, sai hän\npoistua ja oikeus rupesi päätöstä harkitsemaan.\n\nSitä ei kestänyt kauan. Kymmenisen minutin kuluttua sai Kaakinen\nuudelleen astua saliin ja hänen pysähdyttyä entiselle paikalleen luki\noikeudenpuheenjohtaja päätöksen: Oikeus oli harkinnut asiaa ja katsonut\ntulleen toteennäytetyksi, että vastaaja kuorma-ajuri Antti Kaakinen\ntästä kaupungista oli tehnyt itsensä syypääksi juopumukseen, rauhan\nhäiritsemiseen yleisellä paikalla sekä toisen lievempään pahoinpitelyyn\nja katsoi oikeus sen johdosta mitä oli tullut toteennäytetyksi oikeaksi\ntuomita vastaajan rikoslain 21 luvun 12 §:n sekä saman lain 43 luvun 6\n§:n nojalla ja lieventäväin asianhaarain vallitessa -- vastaaja kun ei\nollut ennen ollut syytteessä -- sadan markan sakkoihin, jotka varain\npuutteessa oli kuitattava 20 vuorokauden vankeudella.\n\nVastaaja tuijotti suu puoliavoinna puheenjohtajaan ja kun tämä oli\nlukenut päätöksen loppuun, kohotti hän oikean kätensä korvalliselle ja\nvirkkoi:\n\n-- Mutta kyllä se nyt tuli aivan syyttömästi se sakko... Eihän sitä\nnyt leikistä... sillä kyllä se vain minun puoleltani oli koko ajan\nleikkiä...\n\nPuheenjohtaja luki nyt päätöksen loppuun kuuluvan valitusosotuksen,\nlaski paperin kädestään ja nojausi tuolinselustaan. Kaakinen, joka\nkäsitti että juttu oli nyt ainakin siinä paikassa päättynyt, kääntyi\novea kohti, mutta epäröi hetken ja kysyi uudelleen puheenjohtajaan\nkääntyen:\n\n-- Tuota, miten pian se on sitte maksettava?\n\nPuheenjohtaja oli hetkisen vaiti kuin harkiten, sopiko hänen vastata\ntuohon kysymykseen, joka ei kuulunut enää asiaan, mutta virkkoi sitte\nkuitenkin:\n\n-- Kuuden kuukauden kuluessa ovat sakot viimeistään maksettavat.\n\nKaakinen seisoi vielä hetkisen alallaan ja näytti mielessään laskevan,\nvoisiko hän sen kuuden kuukauden kuluessa suorittaa. Saatuaan\nlaskunsa suoritetuksi, pudisti hän päätään ja lausui ulos mennessään\nalakuloisesti:\n\n-- Kyllä kai sitä sitte täytyy käydä istumassa.\n\n\n\n\nERÄÄN HUVILA-ASUKKAAN HUOMIOITA.\n\n\n      Naturam expelles furca,\n    tamen usque recurret.\n\n              Latin. sananl.\n\n[Hätyytä vaikka kuinka luontoa, kuitenkin se kaikkialla ottaa\noikeutensa takaisin.]\n\nKun syyskuun kuluessa kesäasukkaat muuttavat kaupunkiin, kun puistot ja\nlehdot ensin kellastuvat ja sitte kokonaan riisuutuvat kesäverhoistaan\nja kasvitarhoissa ylösalaisin mulistetut penkit ja käytävillä\najelehtivat mädät kasvienvarret enää muistuttavat kesästä, silloin me\nvakinaiset huvila-asukkaat sulkeudumme ikäänkuin koteroihin. Teillä ja\nkujanteilla, joiden yli säleaidasta piittaamatta pihlajat nojautuvat\nkuin paisuvan punaisina hohtavain marjaterttujensa painamina, ei\nnäy enää iltahämyssä porttien luona tai aitojen yli keskustelevia\npalvelustyttöjä, ei viheriän kuulakan lehtiverkon alla keinuvissa\nriippumatoissa kirja silmillä uneksivia kesäluvan viettäjiä, ja puiden\nkeskeltä vilkkuvat keinut ovat pitkäksi aikaa pysähtyneet tai autioksi\njätetyn huvilan avaralle verannalle nostetut. Kiiruusti ja itseensä\nsulkeutuneina kulkevat ne uskolliset, jotka ovat huvilakaupunkiin\ntalveksi jääneet, asemalle ja sieltä ostoksineen tai kirjoineen\ntakaisin, kätkeytyäkseen taas päiväkausiksi puiden keskellä ja\npensasaitojen takana lymyäviin huviloihin.\n\nMutta kesäkuun alussa taas kaikki muuttuu, puistot ja kentät pukeutuvat\nkiiruusti kesäväreihinsä ja päivänsäteet pujotteleivat vereksen\nlehtiverkon läpi tunnustelemaan huvilain valkoisia, vihreitä ja\nkeltaisia seiniä ja laskemaan vallatonta leikkiä puutarhapeilien\nkanssa. Huonekaluvaunuja mennä notkuilee pitkin mutkittelevia\npuistokujia ja kaikkialta kuuluu lasten ja lintujen keväistä ilonpitoa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinulla, piinttyneellä vanhallapojalla, on omat merkkini, joista\npäättelen vuodenaikojen vaihtumiset. Tarvitsematta täältä toisessa\nkerroksessa olevasta huoneestani minnekään poistua ja yleensä\najankulusta mitään tietää, näen minä sesonkimme alkaneeksi seuratessani\nliikettä pihalla olevan kaivon ympärillä, mikä on kohtisuoraan ikkunani\nedessä. Heti muuttopäivistä alkaen vallitsee sen ympärillä vilkas\nliike. Kun useista naapurihuviloista puuttuu kokonaan kaivo tai sattuu\nse toisissa olemaan kelpaamattomassa kunnossa, saa meidän huvilamme\nkaivo runsaasta ja kristallikirkkaasta sisällöstään täyttää ne ämpärit,\npesukannut ja karahvit, joita päivän pitkään ympäristön naisväen\nsaattamana sen luo vaeltaa.\n\nJo monena kesänä on minulle tuottanut huvia täältä työpöytäni takaa\nkätköstä tarkastella noita monia naisia ja heidän erilaisia liikkeitään\nja asentojaan, kun he tulevat kaivolle, laskevat astian maahan,\nottavat pitkän varren päässä olevan kiulun ja upottavat sen kaivoon.\nParhaasta päästä ne ovat palvelustyttöjä, mutta usein, vallankin\nmuuttoselkkausten aikana, käy siellä rouvia ja neitejä. Avopäin ja\nkotoisessa puvussa ne tulevat eivätkä näytä aavistavankaan, että\nerään akkunan takana yksinäinen vanhapoika seuraa heidän pienimpiäkin\nliikkeitään. Mutta välistä minä sentään karkaan lymypaikastani\nesiinkin. Kun joku hento tyttönen turhaan ponnistelee ja jännittää\nruumistaan, saadakseen raskaan kiulun paikalleen kaivonkannen harjalle,\nsilloin minä tohvelit jalassa juoksen ulos auttamaan häntä ja olen\ntyytyväinen palkaksi saamastani kainosta punastuksesta ja sirosta\nniiauksesta.\n\nJos niillä jokaisella onkin omat eri liikkeensä ja asentonsa,\nniin kaikille niille on sentään ominaista välttää joka tilassa\nepämiellyttäviä asentoja, olipa sitten etteivät he luule kenenkään\nheitä tarkastelevankaan. Aivankuin se pieni tyttö pahanen,\njoka eräässä Gallenin porilaisista freskoista seuraa uteliaana\nlinnunampumista, näyttää päinvastoin kuin kulmikas ja yksistään\ntuohon linnuntähystämiseen kaikki sielunvoimansa keskittänyt pikku\nveljensä joka hetki kuin vaistomaisesti huolehtivan asentonsa ja\nkasvonilmeidensä miellyttävyydestä, muistavat nuo kaivollamme käyvät\nrouvat ja neitoset alas kumartuessaan tai vettä astiaan kaataessaan\nalati olla varuillaan, että vartalon ääriviivojen pyöreys ilmenisi\nmahdollisimman edullisena. On välistä sula nautinto nähdä, kuinka\nsirosti ja miellyttävästi jotkut hoikat ja notkeavartaloiset neitoset\nsuoriutuvat kaikista noista veden ottamisessa esiin tulevista\nliikkeistä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViime kevännä huomasin veden noutajien joukossa erään nuoren naisen,\njota en ollut ennen nähnyt. Hento mutta hyvin muodostunut vartalo ja\nkäytöksessä neitseellinen arkuus ja huolellisuus pienimpiä seikkoja\nmyöten kiinnittivät hänessä heti huomiotani. Hän tuli avopäin ja ruskea\ntukka kiersi kahtena palmikkona ohimoita, josta se kiertyi niskassa\nolevalle solmulle. Palvelustytöltä ei hän puvustaan ja käytöksestään\npäättäen näyttänyt.\n\nUtelen usein ruokarouvaltani noita kaivollamme kulkevia naisia ja\nsallin hänen sen johdosta kernaasti laskea kustannuksellani leikkiä.\nHän kyllä pitää huolen siitä, etteivät huvilayhteiskuntaamme\nilmestyneet henkilöt jää hänelle tuntemattomiksi. Ja mielellään hän\naina minullekin jakaa runsaista tietovaroistaan.\n\n-- Kuulkaas, rouva, näittekö tuota naista, joka juuri nouti vettä\nkaivostamme? Kuka hän on? En ole häntä täällä ennen nähnyt.\n\n-- Ja sekö, jolla oli tukka otsalle palmikoitu? Hän on erään\nkonttoristin rouva. Ovat kuulemma vasta menneet naimisiin ja tulleet\nkesän ajaksi tänne.\n\n-- Hän on siis naimisissa! Ja näytti niin tyttömäiseltä.\n\nPidin sen jälkeen aina varalla, milloin hän tuli kaivollemme, mutta\nkertaakaan en saanut tilaisuutta juosta häntä auttamaan, niin\nmielelläni kuin olisin sen tehnytkin. Sen sijaan tutustuin häneen\nvallan toisissa oloissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViereiseen huvilaan oli kaupungista tullut, kaksi nuorta avioparia\nkesäänsä viettämään. Kesäkuun keskivaiheilla sai toinen rouvista eräänä\npäivänä ankaran vetotaudin yhteydessä ennenaikaisen synnytyskohtauksen.\nKätilö ja lääkäri, jotka telefonoitiin paikalle, eivät voineet\nmitään, kehottivat vain kiiruusti toimittamaan sairaan kaupunkiin\nsynnytyslaitokseen, ja sielläkään arvelivat he häntä tuskin voitavan\npelastaa.\n\nHänet oli vietävä paareilla ensimäiseen junaan, joka puolen tunnin\npäästä meni kaupunkiin. Mutta miehiä ei ollut saapuvilla, sillä\nympäristön miesväki oli päivän toimissaan kaupungissa tai muualla.\nSilloin hyökkäsi sairaan sisar itkeneenä ja hätääntyneenä minun\nluokseni, pyytäen minua avuksi kantamaan sairasta. Käsitin että siellä\noli tosi hätä ja vetäen kiiruusti kengät jalkaani riensin paikalle.\nJostakin kivilouhokselta olivat he toiseksi kantajaksi saaneet muutaman\nvanhan kivimiehen. Kätilön ja muiden saapuvilla olevain naisten piti\nauttaa lisäksi.\n\nSairas oli iso ja lihavanpuoleinen nainen ja nyt hän oli lisäksi\najettunut yli ruumiin. Vaikka hän olikin tajutonna, huusi ja valitti\nhän lakkaamatta, kun hänet asetettiin paareille jotka asemalta oli\nnopeasti hankittu. Viltteihin käärittynä ja hihnoilla paareihin\nkiinnitettynä lähdimme häntä sitte kiiruusti kulettamaan asemaa kohti.\nKivimies kantoi edestä ja minä takaa, joten sairaan kasvot olivat\naivan minun edessäni. Ne olivat muodottomiksi ajettuneet ja suu puoli\navoinna ahmi hän valitushuutojen lomassa raikasta ilmaa. Tämä kaikki\nteki minuun hyvin tuskallisen vaikutuksen, jopa niin että minä tunsin\nepämääräistä vihaa.\n\nEteenpäin kulkiessamme sattui omituinen tapaus, joka minuun vaikutti\nkerrassaan symbolisesti. Kuten jo sanoin auttoivat meitä kantamisessa\nkätilö ja pari kolme muuta sairaan luona ollutta naista. Mutta tien\nvarrella olevista huviloista ja metsiköistä liittyi kulkueeseemme\nnainen toisensa jälkeen. Osa niistä oli näköjään neulojattaria ja\nkesälomaa viettäviä myyjättäriä, jotka tänne huvila-alueen metsiin\nolivat valkoisiin kesäpukuihin puettuina tulleet kaunista kesäpäivää\nviettämään. Heittäen kokoamansa kukat ja lehvät käsistään riensivät\nhe äänettöminä luo ja tarjoutuivat vuorottamaan käsiä meidän entisten\nkantajain kanssa. Lopulta heitä karttui niin paljon, että he\nympäröivät joka puolelta paarit ja työnsivät kokonaan erilleen minut\nja kivimiehen, kuten valkeat verisolut poistavat ruumiista sinne\nilmestyneen liian ainehitusen. He näyttivät äänettömästä sopimuksesta\ntunnustavan sairaan asian sukupuolensa omaksi ja meitä he tuntuivat\nkohtelevan mykällä vihamielisyydellä.\n\nNiin tuo matkue kulki nopeasti, puolijuoksua eteenpäin mutkaista\nhuvilakaupungin raittia. Vauhtia pysäyttämättä vaihtoivat naiset käsiä,\njoten aina osa kulki ympärillä joutilaana. Äänettömyyttä keskeyttivät\nvain sairaan valitukset ja hiekan kirskuminen askelten alla. Niin tuo\nomituinen kulkue, minun ja kivimiehen harppaillessa perässä, saapui\nasemasillalle juurikuin sen laiteeseen porhalsi kitkerää kivihiilen\nsavua tupruttava juna.\n\nKun sitte junan lähdettyä yksin ja mietteissäni palailin asemalta\nkotiin, kiintyi huomioni edelläni kulkevaan naiseen. Hän oli\nhentorakenteinen ja käveli hiukan väsyneesti. Välistä pisti näkyviin\nmustan sukan verhoama erinomaisen siro pohkio ja vasemman kenkänsä\noli hän polkenut hiukan kallelleen, mikä seikka yhdessä sen kanssa\nettä hänen hiuksensa olivat auenneet solmusta -- hän oli nimittäin\navopäin -- ja riippuivat pitkänä palmikkona alas, antoi hänelle niin\ntyttömäisen ja samalla hiukan avuttoman leiman.\n\nSiinä hänen jälessään astellessani huomasin sitte yhtäkkiä, että hän\noli juuri se nuori konttoristin rouva, jonka kaivolla käyntiä minä\naina olin odottanut. Ja nyt muistin että hän oli ollut siellä sairaan\nluona sekä sitte kantamassa häntä, vaikken silloin ehtinytkään sitä\nerikoisesti merkille panemaan.\n\nKatsellessani hänen hentoa vartaloaan ja tyttömäisiä piirteitään tuli\nminulle äkkiä tuon äskeisen vihaisen mielialani johdosta omituinen\nhalu jollakin tavoin kiduttaa häntä. Kun me olimme yhdessä olleet\nsairasta kantamassa, sopi minun ilman muuta antautua keskusteluun hänen\nkanssaan, minkä askeleitani jouduttaen ja hänen rinnalleen päästyäni\nteinkin. Hän näytti hyvin itkeneeltä ja alakuloiselta, mikä minussa yhä\nvain kiihotti tuota omituista haluani. Vaihdettuamme muutamia sanoja,\njoista sain tietää hänen olevan sairaan hyvän ystävättären, lausuin\nminä lyhyen äänettömyyden jälkeen äkkiä ja kyynillisesti:\n\n-- Eikö tunnu tuollaista kokiessaan sentään masentavalta olla nainen?\n\nHän katsahti minuun kuin säikähtyneenä ja yrittäessään sanomaan minulle\njotakin, huokasi hän ainoastaan ja vaikeni. Minua jo kaduttivat sanani,\nmutta ikäänkuin haluten samalla itseänikin kiduttaa jatkoin tylysti:\n\n-- Minä ainakin tunnen tämän jälkeen itseni tyytyväiseksi, että olen\nmies ja lisäksi yksinäinen mies.\n\nTällä kertaa hän ei katsahtanut minuun, mutta minusta näytti hän olevan\naivankuin itkuun purskahtamassa.\n\nErottuani hänestä asuntoni portilla tunsin jo suurta katumusta ja\nomantunnonsoimauksia. Kenties turmelin häneltä noilla töykeillä\nsanoillani iäksi avio-onnen, syyttelin minä itseäni. Koetin seuraavina\npäivinä vartoa sopivaa tilaisuutta, voidakseni jollakin tavoin\nperuuttaa nuo sanani ja vahvistaa hänen lapsellista luottamustaan\nelämään. Mutta en nähnyt häntä ennenkuin seuraavana sunnuntaina.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSilloin oli tavattoman kaunis päivä ja kuten tavallista lähdin minä\naamukahvin juotuani joelle uimaan. Tapani mukaan poikkesin minä rantaan\njohtavalta polulta syrjään ja kulin omia teitäni, voidakseni siellä\ntiheän viidakon keskellä, päivän kuumasti paahtaessa ja hyönteisten\nsuristessa kuvitella olevani tropikkimaiden ihminen.\n\nEteenpäin kulkiessani ja oksia syrjään taivuttaessani aukeni sieltä\nvillin pensaston keskeltä eteeni tosi idyllinen taulu. Ruohikossa\nolevan öljykeittiön päällä porisi kirkkaaksi kiillotettu kahvipannu,\nmaahan levitetyllä liinalla oli leipäkori ja kupit ja niiden vieressä\nistui hihasillaan oleva mies, polvellaan nuori nainen. Yritin kiiruusti\npalata takaisin, mutta tuntiessani samalla tuon tyttömäisen pikku\nrouvan, viivähdin kuin tahtomattani pienen hetken paikallani.\n\nHe eivät huomanneet minua. Mies piti kohotetussa kädessään sokeripalaa,\njota pieni ja tuuheakarvainen koira kahdella jalalla tanssien koetti\ntavotella. Rouva nauroi iloisesti ja kun mies pudotti sokeripalan\nkoiran suuhun, kietoi hän kätensä miehen kaulaan ja katsoi häntä\nhellästi silmiin, jonka jälkeen kumpikin varustausi kaikesta päättäen\npitkään suudelmaan. Minä annoin syrjään työntämäni pensaanoksan vaipua\nhiljaa paikalleen ja pujottelin toisen kautta rantaan.\n\n\n\n\nERÄÄN VAINAJAN KIRJEISTÄ\n\n\n    Kuka onnellinen on? Onko se hän, joka saa kuolla, vai hän, joka\n    elämään jää? Jos minä antaisin ensimmäisen liikutuksen kauniin\n    kielen puhua, vastaisin, hän joka kuolla saa, on onnellisempi.\n    Mutta minä tahdon olla rehellisempi, enkä vastaa niin, sillä\n    elämäkin on ihana elää.\n\n    Volter Kilpi.\n\nHyvä veli!\n\nOlen pitkään vaiennut ja kun nyt vihdoinkin ryhdyn sinulle\nkirjottamaan, niin vaivaa mieltäni epävarmuus ja tuntuu kovin vaikealta\nsaada sanotuksi se, mikä minut on velvottanut tätä kirjettä kyhäämään.\nTuntuu myöskin kuin kavalasti käyttäisin hyväkseni sinun etäällä\noloasi, sillä tiedänhän että sinä kaikin mokomin estäisit minua\npanemasta päätöstäni toimeen, ja onpa aivankuin tätä kirjottaessani\nnäkisin sinut edessäni, kasvot jännittyneinä ja silmäterät\nlaajentuneina sekä kuulisin sinun sanovan: \"Mutta oletko sinä ihan\nhullu!... Eihän nyt missään nimessä!\" j.n.e.\n\nMutta mitäkö tämä kaikki on? Kuinka vaikea minun onkaan kirjottaa\nnäitä sanoja, joita tiedän sinun parin päivän kuluttua tuskallisesti\njännittyneenä lukevan ja kuinka harras halu minulla olisikaan säästää\nsinua kaikesta tästä, mutta sitä en voi! Mihinkäkö tämä kaikki sitte\ntähtää? kuulen sinun kärsimättömästi huudahtavan. Kaiketi sinä jo\narvaatkin, sillä tiedäthän minun monesti jo olleen sangen lähellä\nelämän viimeistä rajaa.\n\nSitä se siis on! Oh, elä ota sitä niin kovin raskaasti! Koeta näitä\nsanoja lukiessasi tempautua irti hetken vaikutelmasta ja katsoa\nasiaa laajalti, yhtenä tapauksena lukemattomien muiden tapausten\nyhteydessä, seikkana joka kerta tapahduttuaan vaikutuksiltaan ja\nseurauksiltaan yhä laimenee ja laimenee, kunnes kokonaan häipyy\nunhotuksiin. Mielihyväkseni muistan tällä hetkellä, kuinka sinä\nitsemurhasta keskustellesamme parikin kertaa olet lausunut siitä\npuolustavia mielipiteitä, pitäen sitä kunkin yksilön täytenä oikeutena.\nJohdonmukainen ollaksesi täytyy sinun voida sovittaa se minuunkin. Vai\nolenko minä perheen jos monilla muillakin siteillä elämään kytkettynä\nmielestäsi poikkeusasemassa? Ehkä niin, mutta siltipä tunnenkin\npakottavaa tarvetta koettaa tässä lyhyesti motivoida päätöstäni.\n\nTapaus, että nuori perheellinen mies, jolla näköjään olisi paljonkin\nelämältä odotettavana, poistuu vapaehtoisesti elämästä, näyttää\ntietysti sellaisenaan katsottuna kovin kevytmieliseltä teolta\nja pakottanee monen turvautumaan m.m. tuohon yksinkertaiseen ja\nmielivaltaiseen selitykseen: \"Teko lienee tapahtunut mielenhäiriössä.\"\nItse asiassa minulle onkin vallan yhdentekevää miten sitä tullaan\nselittämään ja miten minua tuomitsemaan. Sinulle vain tunnen tarvetta\nselittäytyä ja siten helpottaa sinulle tekoni käsittämistä. Vaikka moni\nseikka näyttäneekin sinusta kovin fantastiselta, luulen sinun sentään\nvoivan minua ymmärtää, sillä tunnethan sinä minut siksi tarkoin. Ja se\njo suuresti huojentaa minua, kun tiedän sinua edes _ymmärtävän_ tekoni,\nvaikket sitä sitte hyväksyisikään.\n\nJa hyväksynkö minä edes itsekään sitä? Tavallaan en, sillä minä\nkuolen tietoisena siitä, että teen väärin. Olen näinä uupumuksen ja\näärimmäisen kyllästyksen päivinä koettanut rehellisesti tuota asiaa\nharkita. Olen esimerkiksi päätellyt itsekseni näin: Jos olisin aivan\nypöyksin maailmassa, ilman vaimoa, lasta, sukulaisia, ystäviä --\njoita viimemainittuja minulla totta tosiaan ei monta olekaan -- ja\nyleensä vailla kaikkia toisiin ihmisiin sitovia suhteita ja niin ollen\nvaeltaisin johonkin autioon erämaahan ja siellä päättäisin elämäni\ntuottamatta siis muille edes hautaamisvaivoja, niin olisinko niin ollen\noikeutettu elämästä eroamaan? Ja minun on täytynyt vastata itselleni,\netten olisi. En olisi oikeutettu jättämään paikkaani elämässä, niin\nraskas ja tukala kuin tuo paikka olisikin. Sitä vähemmän voin minä\nnyt, monilla siteillä elämään kiinnitettynä, itselleni myöntää olevan\noikein nuo siteet väkivalloin katkoa. Olen siis selvillä siitä että\nteen väärin. Ja kuitenkin olen elämässäni saapunut sellaiseen kohtaan,\njolloin ikäänkuin tunto tuosta väärinteosta sekin osaltaan vain\nkiihottaisi ja varmentaisi minua päätöksessäni.\n\nMitään moraalista syytä tässä ei ole -- ja et kai sellaista\npelännytkään? \"Syynä tuohon epätoivoiseen tekoon lienee ollut\ntaloudellinen ahdinko,\" tullee luultavasti myöskin olemaan yhtenä\nselityksenä tapauksen johdosta kiertävien sanomalehtiuutisten\nlopussa. Ja siinä he ovatkin oikeassa, mutta vain näennäisesti, sillä\npohjimmaiset syyt ovat aivan psykologista laatua. Mutta kukapa niistä\nselon ottaisi -- eikä tarvitsekaan. Minulle riittää, kunhan sinä vain\nolet niistä selvillä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun silmään taaksepäin viimeisten kolmen tai neljän kuukauden\naikaa, niin näyttää se yhdeltä ainoalta värähtämättömän helteiseltä\npäivältä, johon pieninkään tuulen leyhkä ei ole vaihtelua luonut\nja jonka jokainen hetki on ollut edeltäjäänsä tukalampi. Kuten\nmuistat oli minulla viimeksi erotessamme tekeillä erään kauppias\nI:n muotokuva. Olen muistaakseni jossakin kirjeessä maininnut,\nettei sen valmistumisesta tullut mitään. Tuo mies oli, kuten pian\nopin tuntemaan, sivistymätön ja töykeä nousukas, joka ei tuntunut\npitävän minua juuri sen kummempana kuin käsityöläistä, jonka hän\ntilaa esimerkiksi korkkimattoja lattioihinsa kiinnittämään. Kun hän\nkerran työskennellessäni hänen luonaan lausui joitakin aasinpäisiä\nmielipiteitä työstäni, kehittyi välillämme kiivas sananvaihto, joka\npäättyi niin että minä keskeytin työni -- oikeastaan siten että\nkiiruusti sivelin pari aasinkorvaa hänen muotokuvaansa -- ja heitin\nhänelle ikuiset hyvästit. Siten minä menetin sievosen summan, sillä\nmuotokuva oli aivan valmistumassa ja etukäteen en ollut penniäkään\nottanut. Olin juuri niihin aikoihin kipeässä rahantarpeessa ja hetkisen\njo kaduinkin tuota tuittupäisyyttäni.\n\nSen jälkeen koetin eräältä varakkaalta sukulaiseltani saada pienosta\nlainaa, mutta vastoin odotustani -- hän oli kerran lupaillut minulle\nrahallista apuaan -- ei hän sitä antanutkaan. Mutta eihän tämä kaikki\nvielä mitään, ovathan nämä vain pieniä vastoinkäymisiä, jommoisia\nvastaan usean täytyy taistella! Niin kyllä, eivätkä ne yksistään\nolekaan minua saaneet nykyiseen mielentilaani, josta päätökseni on\nesiin kasonnut.\n\nNykyään olen ollut lähes kolme kuukautta melkein mitään tekemättä.\nSinä et ole sellaista kokenut ja siis tuskin voit käsittääkään, mitä\nsieluelämälle merkitsee olla niin kauan työhön kajoamatta ja kärsiä\nalinomaisia itsesoimauksia. Koko olemukseni on ollut ikäänkuin kahtena,\njoista toinen on syyttänyt ja ruoskinut toista, toinen uhitellen\nvaiennut ja pysynyt alallaan. Se on mitä vaarallisin tila ihmiselle ja\nminulla se ei suinkaan ole ensi kertaa, vaikka paikalleen turtumista\nei ennen olekaan näin pitkään kestänyt. Turtumista -- sellaista se\njuuri on, henkistä turtumista. Ei saa mitenkään itseään liikkeelle,\nvaikka tietääkin että paikallaan pysyminen vain pahentaa asiaa. Unissa\ntapahtuvaan painajaisen ahdistukseen sitä ehkä voisi verrata.\n\nKun tuota lainaa pyysin, oli minulla tekeillä se samainen maisema,\njonka luonnoksen sinäkin keväällä näit. Minulla oli jo ostajakin\ntiedossa ja sillä päätin ansaita sen mitä menetin tuon muotokuvan\nkeskeytymisen takia. Mutta saatuani tuolta sukulaiseltani kieltävän\nvastauksen, tunsin minä alussa sellaista katkeruutta, etten voinut\nmitenkään työskennellä. Vietin useita päiviä harhailemalla jouten\nulkona metsissä ja niityillä. Kun sitte vähitellen koetin itseäni\npalauttaa työhön, en siinä onnistunut. Siirsin jos jollakin tekosyyllä\ntyöhön ryhtymisen aina seuraavaan päivään, vaikka tunsinkin siten\ntekeväni työn ääreen palautumisen yhä vaikeammaksi. Ja niin se on\nsiirtynyt jo kolmen kuukauden ajan! Sen kuluessa on taloudellinen\ntilani käynyt päivä päivältä yhä tukalammaksi. Pienillä lainauksilla\nolen aina pahimman pulan päältäni torjunut -- saadakseni sitte taas\njonkun aikaa rauhassa murjottaa. Olen koettanut päästä edes siitä\nselville, mistä tämä tällainen vastenmielisyys työhön ja toimintaan\njohtuu. Ehkä se onkin vain tavallista banalia laiskuutta? Laiskaksi\nminua ainakin kuka hyvänsä sanoisi, joka elämääni näinä kuluneina\nkuukausina olisi syrjästä seurannut. Mutta ei, ei se ole sitä. Sillä\ntästähän minä kärsin, se kiduttaa ja kalvaa minua, jota vastoin\ntyö minua aina huvittaa. Sitäpaitsi jos pysähdyn muistelemaan\nkutakin kulunutta päivää erikseen, tunnen niin selvästi jokaisella\nhetkellä olleen oman varman motivinsa, joka on estänyt minua työhön\nryhtymästä. Sisälläni on tapahtunut jonkunlainen patoutuminen, joka\nvastustamattomasti estää kaiken liikunnon. Ehkä sinä suunnilleen minua\nkäsität, vaikka minun onkin vaikea sitä tarkemmin määritellä.\n\nSaada tuo patoutuma purkautumaan, siinä olisi pelastukseni, ja olen\nsitä koettanutkin, olen etsinyt sensatsioneja ja tehnyt hurjia\nponnistuksia saadakseni taas kaikki liikkeelle, mutta turhaan. Mistä\ntähän aikaan sensatsioneja herää, nyt jolloin kaikki kuorsaavat\nkesälevollaan. Kuinka olenkaan ruvennut kesääkin vihaamaan, jolloin\nmeillä täällä pohjolassa on otettu tavaksi heittäytyä puolitajuttomaan\nlepotilaan ja parhaasta vuodenajasta tehty aika, jolloin ei tapahdu\nmitään ja jolloin päivät seuraavat toisiaan samanvärisinä.\n\nToisinaan olen päättävästi tarttunut siveltimeen ja koettanut\ntyötäni jatkaa, mutta yhtäkkiä on se aina käynyt niin toivottoman\nvastenmieliseksi, että olen heittänyt taas siveltimen kädestäni\nja katsellut tuota keskeneräistä taulua vihamielisesti. Ja noin\nkatsellessani on se alkanut näyttää kovin avuttomalta ja kömpelöltä\nja niin minä olen alkanut epäillä omaa kykyänikin. Nykyään en usko\nsiihen enää ollenkaan. Ja kaiken lisäksi on tuo taipumukseni kaikkia\nasioita suurentaa tässä nykyisessä ärtyneessä mielentilassani käynyt\nkaksinkertaiseksi. Kun esimerkiksi otin viimeksi pensselin käteeni ja\nyritin maalaamaan, sattui teline hiukan tärisemään sen johdosta että\nviereisessä huoneessa joku käveli -- lattiat miten lienee laitettu niin\nettä liikunta tuntuu toisesta huoneesta toiseen -- ja tuo itsessään\nvähäpätöinen seikka sai minut aivan epätoivoon. Minua on asuntoni\nmuutoinkin vaivannut ja nyt tuli niin katkerana mieleeni, että tuon\nainaisen ja kirotun köyhyyden takia olen sidottu tähän asuntoon -- olen\nnäet hyyryvelkaa --, jossa en kunnollisesti voi työskennellä. Mutta\nkohta noin ajateltuani tuli mieleeni itsesyytös, että tuonhan otit\nvain tekosyyksi, saadaksesi työn keskeyttää ja heittäytyä joutilaaseen\njurotukseen. Ja niin kävi katkeruuden ja itsesoimausten ristituli\nsielussani yhä pahemmaksi.\n\nToisinaan taas kun en ole voinut pikku velkojani säntillisesti maksaa,\nolen kuvitellut mitä tavattomimpia seurauksia. Ja koko tämä nykyinen\ntilani on ruvennut näyttämään sellaiselta, josta minun on mahdoton\nmitenkään pelastua, vaan joka välttämättömyyden pakosta yhä vain\npahenee, kunnes yhtäkkiä tapahtuu joku hirveä katastrofi. Olen kyllä\nkoettanut vakuuttaa itselleni, että tämä kaikki mikä minusta nyt\nnäyttää niin suurelta, muuttuukin pieneksi ja vähäpätöiseksi, jahka\nminä jonkun onnellisen käänteen kautta pääsen tästä kurimuksesta ylös.\nMutta vaikka kuinka koettaisin itselleni terottaa, että siten on aina\nennenkin käynyt, että minun tarvitsee vain tehdä voimakas yritys ylös\npäästäkseni, niin kaikki turhaan.\n\nEntä kuinka kiusallisia ovatkaan olleet ne hetket, joina olen itseni\ntavannut haaveilemasta suuria rikkauksia -- samalla kuin puute on\nirvistellyt joka nurkasta vastaan! Olen voinut viettää pitkiä hetkiä\nkuvittelemalla kuinka käyttäisin niin ja niin suuren rahasumman, jos\nsen yhtäkkiä saisin, kuinka laittaisin itselleni muhkean huvilan\nsuurine atelierineen, kuinka sen sisustaisin j.n.e. Jopa olen\nuseammin kuin kerran ryhtynyt oikein kuumeenomaisella kiihkolla\npiirustelemaan huvilarakennusta, puutarhan pohjakarttaa ja uusia\nomatyylisiä huonekaluja aivankuin niiden tilaamisella olisi ollut\nhyvin kiiru, kunnes olen havahtunut todellisuuteen ja raivostuneena\nrepinyt nuo piirustukset ja paennut ulos, tavatakseni hetken perästä\nitseni jossakin metsässä seisomassa ja mitään ajattelematta eteeni\ntuijottamassa.\n\nJa kuinka taikauskoiseksi minä olenkaan käynyt! Itsepintaisesti\nsaatan minä toisinaan uskoa tapahtuvaksi jotakin odottamatonta, joka\nminusta yhtäkkiä tekee riippumattoman ja rikkaan miehen. Kaikenlaiset\nitsessään hyvin vähäpätöiset seikat suurenevat silmissäni ja näyttävät\ntärkeiltä ennemerkeiltä ja kohtalon viittauksilta. Esimerkiksi muutama\nviikko sitte näin unta isävainajastani. Hän oli kuolinvuoteella ja\nantoi minulle isomman rahasumman, sanoen sen minua varten erikoisesti\nsäästäneensä. Kun uni oli hyvin selvä ja kun isääni, johon aina olin\nhyvin vieraassa suhteessa, en ennen ollut unissani nähnyt, sai tuo\nunennäkö mielikuvituksessani vallan erikoisen merkityksen. Uskoin kohta\ntapahtuvaksi jonkun aavistamattoman ja minulle onnellisen seikan,\nsaavani periä jonkun sukulaisen jonka olemassaolosta en tähän saakka\nole mitään tiennyt tai muuta sellaista yhtä odottamatonta, kunnes\nolen taas havahtunut ja alkanut soimata itseäni lapsellisuudesta ja\nmielettömästä taikauskosta.\n\nMutta mikä minua on kaikista enimmän katkeroittanut, on köyhyyden\ntuottama alennus ja nöyryytys. Eihän köyhyys itsessään vielä mitään,\npäinvastoin se voisi jossakin tapauksessa olla intresantimpaakin kuin\nsuuri rikkaus, mutta se on juuri tuo sitä seuraava nöyryytyksen tunne,\njoka sen tekee jokaiselle katkeraksi. Kouriin tuntuvimmin sain sitä\nkokea tässä joku aika takaperin. Olin taas vaikeassa rahapulassa ja\nkuleskelin neuvotonna ja päämäärätönnä, mistä saada hiukan lainata.\nSilloin tapasin erään vanhan koulutoverin, joka on hyvissä varoissa\nmutta jota en ole koskaan voinut oikein kärsiä ja jota en kaikiste\ntavatessani ole viitsinyt tervehtiäkään. Ja nyt alennuin häneltä\nlainaamaan! Häpesin ja soimasin itseäni, mutta tein sen kuitenkin. Kun\nolin esittänyt pyyntöni, toivoin kohta perään että hän kieltäisi. Mutta\nhän antoi kohteliaasti ja ilkeän disharmonisin tuntein palasin kotiin.\nHäpesin silloin niin etten kehdannut vastaantuleviin katsahtaa ja\nyksinäisyyteen päästyäni kiristin raivosta hampaitani.\n\nTuollaisina hetkinä minä olen rajattomasti vihannut kaikkia! Itseäni\nja muita! On kummallista kuinka viime aikoina on sieluuni syöpynyt\ntuollainen anarkistinen tunto kaikkea kohtaan. Välistä se voi mennä\nniin pitkälle, että minä mielikuvituksessani voin asettaa loppumattoman\njoukon antipatisia ihmisiä mitä erilaisimpain kidutusten alaiseksi.\nOllessani tässä eräänä päivänä yksinäisillä kävelyretkilläni, kulki\nedelläni muuan nuori herrasmies. Kaikki hänessä, käynnin tapa, puku\nja kepin heiluttaminen kiihotti minun vastenmielisyyttäni ja vihaani\nsiinä määrin, että yhtäkkiä tunsin halua -- purra häntä! Ja sen jälkeen\non minulla melkein joka päivä uusiintunut tuo halu purra ketä hyvänsä\nihmisiä. Luulenpa että olen sinuakin joskus purrut, sillä _kaikkia_\nkohtaan olen tuntenut vihaa. Ja tunnen edelleenkin. Ja kaikista enin\nvihaan epäkäytännöllistä, umpimielistä ja kömpelöä itseäni. Olen tullut\nsyvästi vakuutetuksi mahdottomuudestani.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuistelen kerran puhelleeni kanssasi siitä, kuinka minun mielessäni\non lapsuudesta saakka vuorotellut kaksi jumala-käsitettä. Hyvinä\nja onnellisina hetkinä on mieleeni aina kuvastunut jonkunlainen\nuniversalinen, kaikkia asioita hellästi huolehtien johtava elämän\nisä, mutta päinvastaisissa tapauksissa eräänlainen äärellinen ja\nahdasmielinen olento, jota kohtaan tunnen vihaa ja vastustamisen halua.\nNykyään minulla on aivan häviämättömästi mielessäni tuollainen vanha,\nitara ja tihrusilmäinen ukko, josta on nautintoa kiduttaa ihmisiä ja\nvallankin minua.\n\nTämä kai kuuluu sinusta hyvin lapselliselta ja fantastiselta,\nmutta niin se sittekin on. Ja tuota ukkoa -- lähes joka hetki näen\nhänet nykyään edessäni -- minä katkerasti vihaan, ja jos luulen\njollakin teolla, olkoon se itselleni kuinka vahingollinen hyvänsä ja\nvahingollinen se tavallisesti onkin, voivani hänen suunnitelmiaan\npilata, niin teen sen mielihyvällä. Minä voin syytää solvauksia hänelle\nja pudistaa hänelle yksinäisyydessä nyrkkejäni. Silloin taas kun vihani\nkääntyy itseäni kohtaan, silloin tunnen vihlovaa nautintoa nähdessäni\nhänen itseäni kiduttavan ja ruoskivan. Niin, elä yritäkään sanoa --\nkyllä minä sen itsekin tiedän, että tämä kaikki on mielikuvitusta, että\ntuo ukko samoinkuin monet muutkin seikat on vain nykyisen mielentilani\nheiastusta ja että kaikki häviäisi kuin pois puhallettuna niin pian\nkuin minä pääsisin uusille vesille. Niin kyllä, mutta nyt se on niin ja\nminä en voi sille mitään.\n\nOlenhan tehnyt epätoivoisia yrityksiä päästäkseni tästä. Mutta\nympärilläni on yhä kuollut autius kuin hieta-aavikon yli matkustavalla\nja turhaan etsivät tulehtuneet silmäni kosteikkoa. Aamuisin nousee\nhelteinen aurinko valasemaan yhtä toivottoman liikkumatonta päivää\nkuin eilinenkin, ja niin aamusta aamuun jo viikkojen ja kuukausien\npituudelta. Mitään ei tapahdu. Tartun ahnaasti ja taikauskoisella\njännityksellä päivän sanomalehteen, toivoen sieltä jo takin mielen\nvirikettä, mutta eivät nekään ole koskaan niin tyhjinä ja mitättöminä\nsaapuneet kuin nykyään. Kirjeitä ei tule mistään, sillä en itsekään\nole kenellekään kirjottanut. Mutta eipäs, tulihan sentään. Tuo\ntihrusilmäinen ukko näet heittää joskus almun kidutettavilleen. Viime\nviikolla oli minulla eräänä aamuna varma tunto, että sinä päivänä\ntapahtuu jotakin. Mielikuvani suuntausivat sen päivän postiin ja\nhermostuneella jännityksellä postinkantajaa odottaessani kerkesi\nmielikuvitus tahdostani piittaamatta rakentaa jos mitä ilmalinnoja.\nLevotonna kätkeysin muutamaan sopukkaan pitämään silmällä poikkeaako\npostinkantaja meille. Hän poikkesi ja minä näin hänen antavan jotakin\nvaimolleni. En uskaltanut mennä katsomaan, vaan istuin huoneessani\nja odotin, vaikka kärsimättömyydestä värisinkin. Kun vaimoni tuli,\nen ollut mistään tietävinäni, vaan tirkistelin muka jotakin kirjaa,\nistuen selin häneen. Olkapääni yli ojensi hän minulle jotakin ja meni\npois. Tartuin siihen vapisevin käsin. Se oli maisemakortti muutamalta\ntuttavaltani ja siinä oli sanat: \"Tervehdys täältä Punkaharjulta.\nSaavuin tänne tänään ja jatkan illalla matkaani Savonlinnaan. Oi kuinka\nihanaa täällä on! Hauskaa kesän jatkoa!\"\n\nTuona hetkenä minä painuin askelta syvemmälle tässä mielentilani\nkurimuksessa. Minusta alkoi tuntua ihan peruuttamattomalta totuudelta,\nettä elämä on ilkeä voima, joka meitä uhrinaan kiduttaa ja kidutusten\nlomassa vielä mitä pirullisimmin ilkkuu. Ja elämän symboli, tuo itara,\npahansuopa ukko nauraa hytisee kyynillisesti ja on varma kahleidensa\nkestävyydestä. Mutta kestääkö ne, eikö moni Kullervo ole niitä jo\nrikkonut? Kullervo, niin, minä tunnen nykyään niin hyvin käsittäväni\nkaikki Kullervo-ilmiöt.\n\nLapsellisuutta, sattumaa! Elä huudakaan, kyllä minä olen sitäkin\npuolta ajatellut, jota paitsi minä tätä nykyä kaikista vähimmän kärsin\ntuollaisia malli-ihmisten aina valmiita tuomiolauseita! Siinä kylliksi,\nettä minä tahdon rikkoa nämä kirotut kahleet, ja minä teen sen hekumaa\ntuntien, koston ja kiusanteon hekumaa aivankuin näkisin tuon ukon\nhölmistyvän ja kauhusta jähmettyvän, nähdessään suunnitelmansa menevän\nmyttyyn. Mitä, elä sinä luule, että minä tässä hourailen ja että -- ei,\nkäsitäthän kai, että tuo ukko on minulla vain kuvannollinen ilmiö, että\nelämä sen muodossa minulle ilmenee?\n\nVaihtelua, vaihtelua, pois tästä tukaluuden pätsistä! En ajattele\nenää mitään enkä tee mitään laskuja. Pois minä vain tahdon. Ja\nkuolema tuo joka tapauksessa suuren käänteen. Seuratkoon sitä sitte\nvaikka vieläkin tukalampaa, niin vaihtelua se on sittekin. Muistan\ntässä kuinka minä kerran, siitä on jo useita vuosia, vietin erään\nihanan kesäisen sunnuntain mitä kurjimmassa mielentilassa eräällä\nkaupungin ulkopuolella olevalla metsäisellä kalliolla. En voinut\nsielunpoltteissani hetkeäkään istua alallani, vaan kiertelin koko\nhelteisen päivän ympäri kalliota, toistellen tolkuttomasti mielessäni\nmuuatta runonsäettä. Kun silloin ajattelin kuolemaa, tuntui se aivan\nsietämättömältä. Tuntui niin ehdottoman varmalta, että jos olisin\npäättänyt elämäni siinä kalliolla, olisi sieluni iänkaiken täytynyt\nsamalla kalliolla välttämättömyyden pakosta harhailla ja kärsiä\nsamoja tuskia. Ja se teki silloin pelkän ajatuksenkin itsemurhasta\nsietämättömäksi. Mutta nyt minua ei sekään kammota. Kaikki muu näyttää\nvähäpätöisiltä syrjäseikoilta, pääasia vain päästä pois, saada\nvaihtelua.\n\nTiedänhän minä kyllä, että tämä tulisi muuttumaan, ettei tätä ikäänsä\njatkuisi ja että minä ajan oloon ja monien nöyryytyksien jälkeen\njoitakin minulle nykyään näkymättömiä syrjäkäytäviä myöten ehkä\npääsisin uusille kulkuväylille. Mutta mitä siitä! Nyt en näe mitään\nja tiedänhän sitä paitsi senkin, että pian taas vaipuisin uudelleen\nsamaan tilaan. Ei tämä ole ensi kertaa elämässäni, vaikka kidutusta\nonkin nyt kestänyt pitempään kuin koskaan ennen. Tahdon niistä kerta\nkaikkiaan päästä. Ei, paremminkin minä tahdon kostaa, tuottaa ikävän\nyllätyksen kiduttajalleni. Ja olen minä ennenkin ollut ulospääsyä\netsiessäni lähellä epätoivoista tekoa ja olen tehnytkin sellaista mikä\non ollut käsittämätöntä itselleni ja vielä enemmän muille. Tehnyt\nvain ulos päästäkseni ja saadakseni hitusen raitista ilmaa. Nyt teen\nsen, joka minut päästää tästä ja kaikista vastaisista kidutuksista ja\ntuskallisista ulos hapuilemisista. Lyön aukon nuotanperään ja ulos!\nTaikka enhän minä sitä lyö enkä tee, en ainakaan vapa tahtoisesti,\nvaikka olenkin tässä ehkä käyttänyt sanoja \"tahdon\" ja \"päätän\".\nVälttämättömyys minua vetää siihen, minun on _pakko_ niin tehdä,\naivankuin savuun tukehtuvan ajaa raittiin ilman himo ulos. Ja eikö se\nole paras ratkasu kaikille Kullervo-tyypeille? Sitenhän ne estyvät\njollakin toisella ja vaarallisemmalla keinolla ulospääsyä etsimästä. Ja\nsellainen minä nyt kerta kaikkiaan olen, sellainen jonka on kuoleman\nkautta päästävä ulos itsestään.\n\nMitä, vaimoniko ja lapseni! En ajattele, karkotan kaikki sellaiset\najatukset pois! Jos pikimmältään vilahtaa mielessäni tekoni seuraukset\nhäneen nähden, niin silitän sen yhdellä pikaisella mielikuvalla, johon\nsisältyy ensin katkera epätoivo ja sitte ajan tuottama lievennys.\nJa niinhän se on käypäkin. Ja eikö hänkin ole kärsinyt, onhan\numpimielisyyteni ja katkeruuteni tarttunut häneenkin, olemmehan tämän\najan olleet kuin vieraita toisillemme. Ulospääsyä kai hänkin kaipaa\nja ehkä tämä on hänellekin onnellisin ratkasu. Ja ehdottomasti se\nniin onkin! Kun nimittäin katsoo asiaa laajemmin eikä hetken pikku\nvaikutelmain kannalta. Ei, ei, poikki kaikki siteet, jotka tähän\ntukaluuteen kiinnittävät!\n\nTämä kirje on viimeinen voimanponnistukseni. Tukala ja vaikea sitä\non ollut kirjottaa ja sekavakin se kai on tullut. Mutta toivoakseni\nsinä suunnilleen olet minua käsittänyt, ettet tekoni johdosta langeta\nnoita tusinaihmisten tuomioita: \"mieletön teko\", \"kevytmielinen mies\"\nj.n.e. Ja kunhan sinä minua hiukan ymmärrät, on siinä minulle kylliksi.\nSanokoot muut sitte mitä ikinä sylky heidän suuhunsa tuo, se ei minua\nyhtään liikuta.\n\nNiin, pian se tapahtuu, pysy sinä vain luettuasi alallasi ja ota asia\nlaajasti. Kaikki minä, olen jo valmiiksi suunnitellut ja harkinnut,\ntunnen vain kuinka se lähenee ja lähenee. Mutta minun sydämessäni\non kaikki puristunut kylmäksi jähmetykseksi ja tuntuu kuin tuo ukko\ntirkistelisi minua tällä hetkellä pelokkaalla epäluulolla. Tirkistele\nvain!\n\nEhkä sinä kovin vihastut minulle ja tuomitset minua yksistään senkin\ntakia, että minä pitkäksi aikaa teen elämäsi ikäväksi ja synkäksi.\nMutta kuule, minä en välitä nyt vähääkään siitä, en yhtään! Ja nyt\nlopetan tämän ilman mitään tunteilemisia lyhyesti tähän, piirtäen\nveljellisesti -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaksi päivää myöhemmin kirjottaa hän:\n\nHyvä veli!\n\nNyt se on siis ratkastu ja minä olen taas kerran päässyt \"ulos\",\nvaikkei se tapahtunutkaan tavalla, josta edellistä kirjettä\nkirjottaessani olin niin vakuutettu. Hyvä veli, ethän ole\nvihastuksissasi että minä sillä tavoin mielenrauhaasi järkytin? Pyydän\nsitä vilpittömästi anteeksi. Mitään pilaa tämä ei ole ollut, et kai\nsellaista ajattelekaan ja näkyy kai se edellisestä kirjeestäkin, että\nsiitä oli pila kaukana. Enhän ainakaan sinulle rupeaisi niin pitkälle\nmenevää, ja kelvotonta pilaa laskettelemaan.\n\nElämä ei siis vielä vapauttanut minua, vaikka muutamina hetkinä\nluulinkin olevani jo niin lähellä sen rajaa, että ikäänkuin näin sinne\ntaakse. Ei, kurimuksesta vapauduin minä toisella, lopultakin sangen\nyksinkertaisella tavalla. Ja riennän nyt oikopäätä purkamaan sen\nedellisen kirjeeni vaikutusta ja koska nyt on vielä useita tunteja\nsinne kulkevan junan lähtöön, niin käytän tuota aikaa kertoakseni\nyksityiskohtaisemmin kuinka kaikki tapahtui. Olisin tosin ehtinyt jo\neilenkin lyhyen kirjeen lähettää ja velvollisuuteni olisi ollutkin\nniin tehdä, sillä varmaankin olet tuon edellisen kirjeeni saatuasi\nelänyt mitä kiusallisimmassa mielentilassa, mutta eilen minun oli\nsula mahdottomuus pysähtyä edes yhtä kunnollista sanaa kirjottamaan,\nsillä lopullisen \"ratkasun\" tapahduttua elin sellaisessa kuumeessa\nja sekaannuksessa kuin ainakin vasta elämään herännyt ihminen. Ja\nvallattomasti kirmaten liikkuvat vielä nytkin päässäni ajatukset ja\nmielikuvat, mutta väkistenkin koetan sen verran keskittyä, että saan\nedes jotakuinkin tolkullisesti asiain kulun sinulle kerrotuksi. Koska\nluulen sinun mieltäsi kiinnittävän kuvauksen eri mielentiloistani\nnoina hetkinä, niin koetan sen tehdä mikäli tässä kiiruussa ja\ntunnekuohunnassa siihen kykenen. Toivon sillä edes hitusen korvaavani\nsitä ikävyyttä mitä sinulle edellisellä kirjeelläni tuotin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun olin tuon kirjeen lopettanut, tunsin jonkinlaista virkistyneisyyttä\nja ikäänkuin taipumusta sovintoon elämän kanssa, mikä tietysti johtui\nmieleni purkamisesta sekä siitä työstä, joka minulla oli tuon kirjeen\nkirjottamisesta. Panin jonkunlaisella suuttumuksella merkille tuon\nsarastavan tyytyväisyyden tunteen, ollen näkevinäni siinä kaikessa vain\nelämän juonittelua. Kaduin että olin tuon kirjeen kirjottanutkaan ja\nhetkisen olin jo halukas sen hävittämään, päätellen poistua elämästä\nkenellekään tekoani motivoimatta. Siten minä ikäänkuin kiihotin\nkatkeruuttani ja koetin hävittää tuon toisen tunteen. Istuen pöydän\nääressä ummistetuin silmin kävin minä läpi koko kuluneiden kuukausien\nelämäni ja koetin joka puolelta tarkastaa nykyistä asemaani. Silloin\nkohosi sielustani taas tuo epätoivon vimmainen huuto: ulos tästä\nahdingosta, kahleet poikki ja ulos!\n\nSulin kirjeen nopeasti ja lähdin sitä heti postiin viemään, ikäänkuin\npeläten omasta sielustani kohoavan viimeistä päätöstäni heikontavia\ntunteita. Kun sitte laskin kirjettä laatikkoon, tuntui minusta kuin\nheittäisin arpanappulan, joka ratkasee kohtaloni. Viivytin hetkisen\nkirjettä kädessäni ennenkuin pudotin sen alas ja menin vielä pikaisesti\nläpi kuluneen elämäni, ja nyt varsinkin tuntuu minusta että tuossa\nsalamannopeassa entisyyden tarkastelussa ikäänkuin tahallani vedin\netualalle kaikki varjokohdat, siten itseäni kiihottaakseni.\n\nKun kirje kumahtaen putosi laatikon pohjalle, säpsähdin minä, mutta\nsamalla vilahti, pikimmältään mielessäni, että kenties tässä ei\nsittekään vielä ole loppu käsissä. Tuo mieleenvälähdys katkeroitti\nminua kuitenkin suunnattomasti. Piilosillako sinä tässä vain oletkin,\ntuon ukon kanssa, aloin minä itseäni soimata, etkö sinä sitte\ntotta tarkotakaan, vaan ikäänkuin koetat häntä pelottelemalla ajaa\nmyönnytyksiin!\n\nTuollaisten itsesoimausten ahdistamana kulin takaisin kotiinpäin.\nSilloin huomasin sattumalta etäämpänä tiellä tulevan hitaasti kävellen\nvastaani tilanomistaja P:n. Lienenkö edellisessä kirjeessäni maininnut,\nettä se on hän joka minulta tilasi tuon maisemataulun? Aika jonka\nkuluessa sen lupasin valmistaa oli jo kauan sitte kulunut umpeen ja\nminä olin kaikin tavoin välttänyt häntä, uskaltamatta esimerkiksi\nkoskaan tehdä kävelyretkiäni sille suunnalle, missä tiesin olevan\nmahdollisuuden häntä tavata.\n\nTuntunee sinusta vähintäänkin omituiselta ja niin se melkein minusta\nitsestänikin nyt jälestäpäin tuntuu, että minä hänet nähdessäni\nhirveästi säikähdin ja kun näin hänen katsovan alas tielle eikä\nsiis vielä minua huomanneen, hyökkäsin minä äkkiä syrjään tieltä ja\npiilottausin tiheäin pensasten taakse. Se tapahtui niin nopeasti, etten\nehtinyt mitään päättää enkä ajatella kuinka häpeällistä ja alentavaa\nse todellakin oli. Minä siirryin vain kuin vieraan voiman tempasemana\ntieltä pois. Vasta pysähdyttyäni aloin hävetä itseäni, mutta siitä\nhuolimatta minulla ei ollut voimaa palata tielle, vaan seisoin alallani\nja kahden lehtevän oksan välitse katsoin hänen lähestymistään.\nKohdalle tultuaan pysähtyi hän ja etsi nähtävästi tulitikkulaatikkoaan\nsytyttääkseen sikarinsa. Minulla jylähti mieleen, että hän sittekin\nhuomasi minun poikkeavan tänne ja nyt rupesi minua kiusatakseen tuossa\nviivyttelemään ja sikaria sytyttelemään ja ehkä hän vielä sanookin\nminulle tänne jotakin.\n\nKun hän raapasi tulta, putosi hänen keppinsä tielle ja minä ajattelin:\ntahallaan pudotti! Saatuaan sikarin palamaan kumartui hän sitä ottamaan\nja suoraksi ojentuessaan katsahti hän minua kohti. Vaikka aukko josta\nminä häntä tarkastelin olikin hyvin pieni, tuntui minusta tuona hetkenä\nettä hän näki minut, jopa katsoi suoraa silmiini, ja minä tuijotin\njäykistyneenä vastaan. Sitte tuntui hän itsekseen hymähtävän, heitti\nsikarinpään tiepuoleen ja jatkoi matkaansa. Mutta tuo hymähdys ja\nsikarin heittäminen olivat minusta kuin puhuttuja sanoja ja tuona\njännityksen hetkenä minä ikäänkuin _kuulinkin_ ne sanoina: On siinäkin\nmiestä!\n\nSeisoin hänen mentyään hyvän aikaa raukeana alallani ja minut valtasi\nuusi tunne. Yhtäkkiä ja vakuuttavalla voimalla kävi minulle selväksi,\nettä se mitä kirjelaatikon luona seisoessani välähti mieleeni,\nolikin totta, että minä siis tähän saakka olin vain uhitellut kuin\npahankurinen lapsi, mutta että pohjimmaltaan en ollutkaan pitänyt\nkuolemaa vielä välttämättömänä. Nyt sitä vastoin laskeutui päälleni\nraskaana tunto siitä, että minun on välttämättä kuoltava. Katselin\nsiinä ikäänkuin syrjästä itseäni ja näin että sillä pensaan takana\nhäpeissään värjöttävällä mies polosella ei ollut enää muuta tehtävänä\nkuin poistua elämästä. Tunsin nyt vasta oikein todenteolla solahtaneeni\näärimmäiseen nuotan perukkaan, jossa ei ollut muuta kuin tukehtuminen\nvarana. Ja tuo tunto yhä vahvistui tai oikeammin sai uuden luonteen\neräästä pikku tapauksesta, joka minulle sattui kotiin mennessäni.\n\nKun minä tuolta lymypaikastani vihdoin lähdin, kulin minä suoraa\nmetsän läpi kotiinpäin. Mielessäni oli jähmettyneenä vain yksi asia:\npanna kiiruusti kaikki täytäntöön. Ja minä riensin melkein juoksemalla\neteenpäin, ikäänkuin tahtoen välttää jotakin epämääräistä tarttumasta\nitseäni takinliepeeseen ja sanomasta: kuulehan, mitä sinä nyt --?\nVaikka kulin nopeasti ja koko sieluntoiminta piukkaan kiertyneenä tuon\nyhden asian ympärille, huomaan minä nyt jälestäpäin kuinka tuolla\nlyhyellä matkalla kaikenlaiset pikku seikat hyvin elävästi painuivat\nmieleeni. Muistan tarkoin niiden sammaltuneiden kivien muodon joiden\nyli harppailin ja puunjuuret, joihin olin kompastua.\n\nLähellä asuntoani on metsän keskellä pieni mökki -- olemme kerran\nyhdessä kulkeneet sen ohi. Näen vieläkin niin elävästi mielessäni,\nkuinka siitä ohi rientäessäni istui portaalla pari vanhaa vaimoihmistä,\njoiden jaloissa kaakerteli kana ja syrjempänä vinkui porsas, jonka\ntoinen takajalka oli ruuhessa, mistä hän koetti sitä saada pois. Vaimot\nistuivat selin minuun ja keskustelivat jostakin hyvin vilkkaasti. Juuri\nohi mennessäni kuulin toisen sanovan: \"Jöss' sentään toisenkin kerran!\nMutta eihän tuo nyt tahallaan liene itseään hukuttanut?\"\n\nEteenpäin rientäessäni pysähdyin äkkiä hämmästyneenä, sillä eräs uusi\nasia pisti mieleeni noiden koneellisesti kuulemaini sanojen johdosta.\nTässä täytyy minun poiketa hiukan syrjään ja mainita, että itsemurhan\nolin jo hyvän aikaa sitte suunnitellut revolverilla suorittavani.\nKolmisen viikkoa sitte muistui näet eräänä hetkenä mieleeni, kuinka\nmuuan tuttavani näytti minulle kerran pientä revolveriaan ja lupasi\nmyydä sen halvasta. Menin silloin hänen luokseen ja pyysin ostaa\nsen. Se oli hänellä vielä tallella ja kaupat tehtiin, jonka jälkeen\nhän laski leikkiä, että on hiukan uskallettua luovuttaa revolverinsa\ntällaiselle taiteilijasielulle, eihän sitä muka tiedä mitä siitä\nvielä seuraa, mihin minä vastasin samoin jollakin leikinlaskulla,\nvaikka mielessäni olikin että tällä minä vielä ammun itseni. Näinpä\nsiinä samalla paikankin missä sen teen. Se oli metsässä täällä\nasuntoni lähistössä eräs sammaleinen kallio, jonka kupeella on mukava\nlepopaikka. Kerran siinä loikoessani tuli mieleeni, että siinä sekin\nvoisi tapahtua ja nyt leikkiä laskiessamme tuli se jälleen mieleeni.\nKävin sitte revolverin saatuani siellä uudelleen ja tunnustelin sen\nkykyä ampumalla petäjänkylkeen. Siitä pitäin oli revolveri ollut\nkätkössä pöytälaatikossani ja tarkoin olin jo kuvitellut, kuinka\nse kaikki tulee tapahtumaan. Nyt siinä metsän läpi kulkiessani oli\nminulla koko ajan liikkumatonna mielessäni häämöttänyt revolveri ja tuo\nsamainen paikka siellä kallion kupeella, kunnes nuo kuulemani sanat\ntoivat mieleeni uuden ajatuksen.\n\nKuten jo sanoin, pysähdyin minä hämmästyneenä, kun nuo sanat olivat\nehtineet syvemmälle tietoisuuteeni kaivautua: minunhan tarvitsi vain\nhukkua ja siten häviäisi teostani se painostava ja kaamea sivutunto,\nmikä itsemurhalla omaisiin nähden aina täytyy olla. Minä menen vain\njärven rantaan uimaan kuten joka päivä pitkin kesää olen tehnyt, uin\nniin kauas selälle etten jaksa takaisin palata, ja siinä se sitte on.\nSehän oli niin yksinkertaista ja kuitenkaan se ei ollut ennen mieleeni\njuolahtanut, tai jos olikin, niin olivat ajatukseni kuin jostakin\nennakkopäätöksestä olleet revolveriin kiintyneinä. Tapaushan tulisi\nkulkemaan onnettomuuden nimellä, sillä pitkin kesäähän sanomalehdet\novat sisältäneet uutisia hukkumisista uimaretkellä.\n\nMutta noiden muiden edellä käyneiden tapausten yhteydessä ei näyttänyt\nenää mitenkään tavalliselta sattumalta, että minä olin ohi rientäessäni\nnuo sanat kuullut ja siten saanut siis ikäänkuin viittauksen, kuinka\nminun oli meneteltävä. Ja niin minulle selveni yhtäkkiä, että minä en\nollut ainoastaan itse pitänyt välttämättömänä kuolla, vaan että sen oli\nkohtalokin tehnyt -- \"ukon\" kuva oli mielestäni hävinnyt siellä pensaan\ntakana seisoessani ja sijalle tullut jonkunlainen ankara, hellittämätön\nja jääkylmä kohtalonvaltias --. Tunsin tuolloin että se on minut\nkykenemättömänä tuominnut kuolemaan ja julistanut minulle päätöksensä\nmahdollisimman selvästi. Raskaana laskeutui päälleni tunto siitä ja\nhitaasti kulin minä lopun matkasta kotiin. En ajatellut juuri mitään ja\nomituista on että tuolta loppumatkalta minä en muista mitään seikkaa.\nEn ollenkaan tiedä mistä kautta minä tulin ja ketä mahdollisesti\npihalla kohtasin. Nyt enää tunnen vain hämärästi että minun oli hyvin\nvaikea kulkea, jopa vaikea hengittääkin ja että minä liikuin kuin\nsumun keskellä tai kuin unissakävijä. Kaikki sieluntoimintani olivat\nkeskittyneet tai paremminkin jähmettyneet yhden asian ympärille: panna\ntuo tuomio mitä kiiruimmin täytäntöön.\n\nHeti sisälle tultuani etsin pyyheliinan ja saippuan ja lähdin kuten\ntavallista rantaan. Nyt jälestäpäin tuntuu minusta, että vaimoni istui,\npoika sylissään jossakin ulkona ja sanoi: \"isä menee tuolla uimaan\",\njohon poika perässä kerraten sanoi: \"ishä -- mennee -- uimaan\". Mutta\nnuo sanat kuuluivat minulle kuin jostakin kaukaa sumun takaa ja\nsynnyttivät kurkussani vain muutamia katkeria kuristuksia.\n\nSen sijaan minä ennen rantaan tuloani sain erään hyvin elävän\nmielikuvan. Mieleeni kohosi kaikkia pikku seikkojaan myöten eräs\nhetki kouluajoiltani. Olin vasta tullut kesäluvalle kotiin, loikoilin\naamulla vuoteellani ja minun oli kovin hyvä olla. Keittiöstä kuului\nkahvikuppien kalinaa, aukioleva akkuna narahteli hiljaa saranoillaan\nkuin hyvänmielensä osotteeksi ja pihalta kuului pääskysten\nluritus. Viereisen huoneen ovi oli auki ja siellä keskusteli äiti\nmatalalla äänellä jonkun vanhemman naisihmisen kanssa. Äidin joka\nsanasta värähteli hyvä mieli ja tyytyväisyys, kun hän kertoi minun\nkotiintulostani ja miten hänestä aina lasten maailmalla ollessa\ntuntuu kuin olisi joku osa omasta ruumistaan poissa. Ja nyt siinä\nkävellessäni tuli minulle kiduttava mielikuva siitä, kuinka äiti on\nmenettämäisillään yhden osan itsestään. Tunsin siitä jonkunlaista\ntukehuttavaa kuristusta, koetin torjua sitä pois mielestäni ja\nraskaasti raahaten astelin rantaan.\n\nIstuin kappaleen aikaa rannalla enkä ajatellut mitään. Päivä oli\nharvinaisen kaunis. Kohtisuoraa edessäni järvenselällä oleva lehtosaari\nkuvastui kokonaisuudessaan tyynen veden pinnan alapuolella, jostakin\nniityltä kuului laulua ja kaikkialla ympärilläni loistivat kesäiset\nvärit ja ilakoivat pääskyset, jotka kylästä tänne lennellen livahtivat\nvedenpinnalla itseään virkistämässä. Mutta tuo kaikki tuntui minusta\nniin etäiseltä ja vieraalta. Kerran vain tuli mieleeni, että kaunis\ntämä maailma sentään on, mutta heti sen jälkeen aloin minä riisuutua,\ntuntien taas kurkussani noita äskeisiä kuristuksia.\n\nKun olin täysin riisuutunut, menin kiiruusti ja suoraa veteen. Ja\nminusta tuntui kuin koko luonto ympärilläni olisi äänettömäksi\nherkistyneenä seurannut tuota veteen menoani. Juhlallisesti ja\nkankeasti minä laskeusin jalat edellä järveen ja kun raikas vesi\nkohosi polviin, vyötäisiin, rintaan, ajattelin minä vilaukselta, että\nnäinköhän se sitte minun elämäni päättyy. Kun vetelin ensimäisiä vetoja\neteenpäin, en ajatellut mitään, koetin vain hengittää tasaisesti ja\npysyä tyynenä, aivankuin minulla olisi ollut hyvinkin pitkä matka\nuitavana.\n\nKun olin siten etääntynyt jonkun matkaa rannasta, varastausi äkkiä\nmieleeni ajatus, että onkohan minun sitte todellakin pakko uida kauas\nselälle ja hukkua, vai eikö ole aivan omassa vallassani kääntyä\ntakaisin ja uida rantaan. Mutta silloin tuntui minusta, että takanani\njossain hyvin kaukana ja korkealla tarkastelee menoani rävähtämättä\nkaksi totista ja ankaraa silmää ja että minä en niiden takia kehtaisi\nkääntyä takaisin. Niin, todellakin se oli sinä hetkenä jonkunlainen\nhäpeän tunne joka minua esti palaamasta jos olisin halunnutkin. Ja\nniin minä uin edelleen, katsoen jäykästi suoraa eteeni. Vaikka en\nkiinnittänyt mihinkään huomiotani enkä mitään ajatellut, näin kuitenkin\nkaikki niin erikoisen selvästi: saaren kaukana edessäni, koivun lahden\nvasemmalla rannalla ja hyönteisten survonnan lähellä vedenpintaa. Ja\nnuo näkemäni väreilivät ja heiastelivat omituisesti tajuntani pinnalla,\nvaikka itse varsinainen ajatustoiminta olikin pysähdyksissä. Niinpä\nmuistan nyt jälestäpäin kuinka esimerkiksi mielessäni liikkui jotakin\nsellaista kuin että olisi hyvin mieltäkiinnittävää tavotella sattuvaa\nvärisävyä maalatessaan tuollaisen pienen lehtosaaren vedenpinnan alta\nnäkyvää kuvajaista, sillä kun on pääasiallisesti samat värit kuin\nitse saarellakin, mutta lisäksi vielä tuon vedestä heiastumisen luoma\nhienon hieno erikoissävy. Miksenkähän ole siihen koskaan huomiotani\nkiinnittänyt ja samoin tuuheaan lehtipuuhun, kun sen läpi paistaa päivä\nsärkyen lukemattomiksi välkepinnoiksi ja lehtien väri käy samalla niin\nkuulakan viheriäksi, kuten tuon koivun tuolla lahden rannalla? Tuon\ntapaisia ajatusväreilyjä liikkui tajuntani laiteilla. Ne liikkuivat\ntavattoman kerkeästi, vaikka olenkin tarvinnut näin monta sanaa\nkuvatakseni niistä pientä osaa. Niiden toimintaa voisi ehkä suunnilleen\nverrata siihen, kun syyskesällä välkehtii salamoita ympäri taivaan\nrantaan, vaikka ei olekaan varsinaisesti ukonilma. Ja ne kiusasivat\nminua omituisesti. Tieto siitä etten kyennyt niitä hillitsemään\nikäänkuin herpautti voimiani ja hetken oli minulla jo tunto siitä, että\nminä tuossa tuokiossa vaivun pohjaan, mikä pakotti minut hengittämään\nmahdollisimman säästeliäästi etten hätääntyisi, sillä tuo alkuperäinen\nmielikuvani järvenselälle uimisesta ja sinne vaipumisesta ikäänkuin\nveti minua eteenpäin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinä lähdin uimaan asuntoamme kohti pistävän lahden -- muistat kai sen?\n-- pohjukasta ja suuntasin matkani selälle, ulos lahdesta. Kun olin\ntullut lähelle lahden suuta, pistäysi vasemmalta näkyviini vene, jota\nsouti vanha ukko, ja perässä istui pikku poikanen vetäen uistinta.\nMinä käännyin oikeaan välttääkseni heitä. Vaikka he eivät olleetkaan\nlähellä, kuului heidän keskustelunsa hankasten kitinän lomasta pitkin\nvedenpintaa selvästi. Puhuessaan jostakin suuresta hauesta, jonka\nkanssa hän oli saanut \"puolen päivää vehtailla\", vaikeni ukko kesken\nlauseen ja kuului sitte sanovan: \"Näkyy maar tuolla olevan muuan\nuimamieskin\", mihin poika hetken kuluttua kuului vastaavan: \"Minäpä\nnäin sen jo ennemmin ja tunnenkin sen. Se on herra M., taidemaalari,\njoka maalaa papalle suurta taulua. Hän näkyykin olevan täällä, vaikka\npappa on sanonut hänen olevan jossakin matkoilla\".\n\nSanoin jo kuinka varsinainen ajatustoimintani oli pysähdyksissä.\nNyt jäivät nuo pojan sanat mieleeni ja ajatukseni kiertyivät\nliikkumattomiksi niiden ympärille. Liikkumattomiksi siten, että\nminä en tehnyt noista sanoista mitään johtopäätöksiä mielessäni,\nvaan koetin estää ajatuksiani niihin lähemmin kajoamasta tai niitä\ntunkeutumasta syvemmälle tajuntaani. Koetin niitä ikäänkuin pidättää\nkorvissani, jossa ne yhä edelleen kuulin. Mutta siitä huolimatta ne\ntunkeutuivat syvemmälle ja saivat minussa aikaan omituisen muutoksen.\nTahtomattani huomasin itsessäni alkaneen saman kaksinaisuuden, joka\nminussa oli vallinnut siihen saakka kuin seisoin lymyssä siellä tien\nvarrella, nimittäin sellaisen, että toinen osa koetti tekosyillä pettää\nminuuttani, toisen vaatiessa rehellistä peliä. Kun nyt jälestäpäin luon\nkatsauksen tuon \"kuolemanuintini\" loppuosaan, käsitän selvästi kuinka\ntuo itseni nenästä vetäminen ilmeni.\n\nEnsinnäkin minulta oli hävinnyt usko siihen että minun nyt\n_välttämättä_ täytyi kuolla. Toiselta puolen koetin siitä kyllä\npitää kiinni, mutta se oli nyt enää teennäistä, tuollaista uhmailua\nkuin ennenkin. Kuten jo saroin, käännyin minä veneen huomatessani\noikealle. Siten tuli suoraan edessäni olemaan lahden suussa oleva,\noikeasta rannasta ulkoneva pieni niemeke. Vilahdukselta minä sen\nnäin, mutta en ollut siitä tietävinäni, katsoin vain edessäni olevaa\nlähintä veden pinnan osaa ja uskottelin uivani yhä vain selälle päin.\nVasta kun minä lähelle nientä ehdittyäni aloin väsyä, täytyi minun\nrehellisesti tunnustaa itselleni pyrkiväni maalle, sillä nyt aloin minä\nepätoivoisesti ponnistellen pyrkiä rantaa kohti.\n\nKun viimeisiä voimiani ponnistaen vihdoinkin sain pohjan jalkaini\nalle, valtasi minut sinä hetkenä ääretön helpotuksen tunne, niin että\nminä pitkän aikaa seisoin alallani ja syvästi hengittäen nautin tuosta\ntunteesta. Jollei se sinusta tuntuisi kovin suurelliselta, vertaisin\nsitä siihen mitä kuolemaantuomittu tuntenee, kun hänet viime hetkenä\narmahdetaan ja hänelle sanotaan: Olet vapaa ja saat mennä mihin tahdot!\n\nMaalle noustuani istuin kauan alastomana rantanurmikolla ja luonto\nympärilläni näytti taas niin tutulta, ikäänkuin lähemmäs siirtyneeltä.\nKaikki värit, valot ja varjot kävivät jälleen tuttavallisiksi\nja vilkuttivat minulle tervehdykseksi silmää. Istuttuani hetken\nerikoisesti mitään ajattelematta, rupesin lähemmin selvittelemään mitä\noli tapahtunut. Nyt täytyi minun myöntää itselleni, että ne olivat\njuuri nuo pojan sanat, jotka minun olivat maalle saattaneet, että minä\nniissä luin ikäänkuin peruutuksen sille kuolemantuomiolle, jonka olin\nuskonut tulleen julistetuksi siellä tien varrella pensasten takana.\n\nMutta eikö tämä pohjaltaan ollut vallan merkityksetön tapaus, koetin\nsiinä itseäni vastaan väittää, oliko mitään järjellistä syytä noiden\nsanojen johdosta perääntyä päätöksestäni? Koetin vetää taas \"ukkoa\"\nesille -- ennenhän hän oli kuvastunut mieleeni ilman vetämättä -- ja\nnähdä siinä hänen juoniaan sekä soimata itseäni, että olin kyllin\nraukka tarttuakseni tuollaiseen kurjaan syöttiin, jolla hän minut\ntakaisin elämään kiskoi. Muistuipa siinä mieleeni vielä eräs pikku\ntapaus, joka minulle sattui ollessani piirustuskoulussa. Minulta\nolivat rahat kaikki -- olin ne kevytmielisesti hävittänyt -- ja mikäli\nvuokranmaksuaika läheni, sikäli suureni asia silmissäni niin että sen\nedellisinä päivinä koetin kaikin mokomin välttää kortteerini rouvaa. En\nollut silloin vielä tottunut tovereilta lainailemaan ja äärimmäisellä\nepätoivolla odotin kuukauden viimeistä päivää. Kun se tuli ja\nminä joka hetki pelkäsin rouvan tulevan vuokrasta muistuttamaan,\nnousi hätäni huippuunsa ja lopulta en tiennyt muuta keinoa kuin --\nkarkaamalla pelastua häpeästä! Vein parhaan pukuni panttiin matkarahoja\nsaadakseni ja menin sen jälkeen erääseen kahvilaan, jossa meidän\npiirustuskoululaisten oli tapana käydä, ja ryhdyin siellä kirjottamaan\nparia kirjettä, joista toisessa selitin asuin toverilleni poistumiseni\nsekä toisessa rouvalle, ilmottaen hänelle maksavani heti kun siihen\nkykenen. Kun olin kirjeet kirjottanut ja pistänyt taskuuni sekä\nistuin asemaani miettien, tuli kahvilaan muuan koulutoverini ja istui\nrinnalleni juttelemaan. Kun hän oli tuollainen aina laverteleva mies,\nen häntä kuunnellut, jota paitsi en ollut siinä mielentilassakaan.\nMutta vaistomaisesti jäivät sentään hänen laverteluistaan mieleeni\nsanat: \"Oleks' Iikkaa nähnyt, hän sai eilen rahakirjeen. Pitäisi lähteä\nvippaamaan\". Tuo, Iikka oli lähimpiä tovereitani ja yhtäkkiä tuli\nmieleeni, että miksen voi mennä häneltä lainaamaan vuokranmaksuun. Ja\nsamalla tuntui minusta perin luonnolliselta asialta pikku lainaaminen,\nvaikka se ennen olikin ollut niin tavattoman vaikeata. Jopa alkoi tuo\ntapaus suureta mielessäni kuten äsken rahapula, ja lopuksi olin varma\nettä itse kohtalo oli tuollaisella hienotunteisella tavalla neuvonut\nminulle keinon. Menin ja sain Iikalta rahat ja niin pelastuin.\n\nTuon pikku tapauksen muistettuani ja asetettuani tämän rinnalle, koetin\n\"ukkoa\" ajatellen kiihottaa viimeaikojen katkeruuttani uuteen paloon,\nsoimaten itseäni että olin aina kyllin raukka tarttumaan tuollaisiin\nkurjiin syötteihin. Mutta itsekiihotuksessani en onnistunut. Tunne\nsen tuomion peruutuksesta, jonka alaiseksi siellä tienvieressä luulin\njoutuneeni, oli siksi liian vahva ja samoin sitä seurannut elämänhalu,\njonka tunsin kaiken alta alkavan voimakkaana esiin kuohua. Ja vielä\neräs toinen asia, joka oikeastaan kuuluikin tuohon edelliseen.\nNiemenkärkeä kohti uidessani ja nuo pojan lausumat sanat korvissani\noli minulla hämärästi ja pikimmältään vilahtanut mielessä, että voisin\nmennä tilanomistaja P:n luo ja pyytää häneltä etukäteen sen suuruista\nrahasummaa, jommoista välttämättä tarvitsin ja joksi viime aikoina\n\"ukon\" kanssa kamppaillessani olin vaatimukseni supistanut. Nyt\ntunnustin itselleni rehellisesti, että se oli todellakin mielessäni\nkäynyt ja että se seikka se tässä lopulta kaikki ratkaseekin. Ja\nomituista, tuo avomielisyyteni synnytti minussa jonkinlaista hellää\nmyötätuntoisuutta itseäni kohtaan. Samalla minussa heräsi halu mitä\nkiiruimmiten päästä herra P:n luo. Tunsin voivani hyvin luonnollisesti\nesittää hänelle asiani enkä pelännyt enää ollenkaan häntä tavata.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNo niin, kotona käytyäni riensin oikopäätä hänen luokseen. Tapasin\nhänet kotona ja hän otti minut erinomaisen ystävällisesti vastaan. Hän\nkyseli mielenkiinnolla suunnitelmistani ja kertoi erään tuttavansa,\nmuutaman virkamiehen kaupungista, jolle kerran maalasin pari\nakvarellia, puhuneen kiittäen minusta. \"Vallan mielellään\" suostui hän\npyyntööni ja antoi minulle heti mainitsemani rahasumman.\n\nKuinka ja mitä tietä sieltä palasin, en voi ollenkaan sanoa, sillä\nkoko matkan ja koko eilisen päivän ja viime yön on minussa raivonnut\nsellainen idea-kuohunta, etten ole voinut muuta kuin heittäytyä sen\nvaltoihin ja hengessäni hekumoida yhdellä kertaa koko kuluneen ja\nhelteisen kesän edestä. Ja tuntuu kuin koko luontokin olisi käynyt\nsamojen sielullisten vaiheiden läpi, sillä tähän asti on viikkokausia\nkestänyt tukahuttavaa poutasäätä ja vasta tänään on ensi kerran\nsatanut. Kirjotan tätä avonaisen ikkunan ääressä ja tunnen kuinka\nkaikkialla edessäni tapahtuu virkeä eloon havahtuminen. Sade heikkenee\njuuri ja tuolla kohtisuoraa edessäni olevan kukkulan takaa työntää\nilta-aurinko repaleiksi vuotaneiden pilvien lomitse säteensä esiin,\nnäkyen tänne kastepisaroista välkkyvän puiston keskellä olevaan\nasuntooni kuin hymyilevä silmä kyynelisten silmäripsien välistä.\nHeittäessäni ahnaita silmäyksiä tuonne ulos, tulee yhtäkkiä mieleeni\nne Göthen säkeet, joita sinä kerran eräänä keväisenä päivänä lausuit,\nkatsellessamme huoneesi akkunasta ulos:\n\n    Was zieht mir das Herz so?\n    Was zieht mich hinaus?\n    Und windet und schraubt mich\n    Aus Zimmer und Haus?\n    Wie dort sich die Wolken\n    Um Felsen verziehen!\n    Da möcht' ich hinüber,\n    Da möcht' ich wohl hin!\n\nJa minä saan väkevän halun heittäytyä kylpemään ja hekumoimaan noissa\nraikkaissa tuoksuissa ja väreissä! Ja työni odottaa tuossa, sekin\nikäänkuin hymyilee minulle, tuo keskeneräinen maalaus, jota pitkät ajat\nolen vihamielisesti katsellut ja välistä halunnut kokonaan tärvellä,\nmutta jota minä nyt himoitsen päästä valmistamaan, tuntien halua oikein\nMichel Angelo'maisella raivolla käydä siveltimineni sen kimppuun.\n\nEntä \"ukko?\" Hänen kuvansa on mielestäni haihtunut kuin savu ilmaan,\nsamoinkuin koko kuluneiden kuukausien tuskallinen ja itsekiduttava\njurotuselämänikin, joka nyt enää tuntuu vain pahalta unennäöltä ja joka\nsaa minut vain ihmettelemään, etten siitä osannut ennen ulos astua,\nkoska se lopultakin niin yksinkertaisesti tapahtui. \"Ukon\" tilalla\nkuvastuu mielessäni taasen tuo universalinen ja hellästi lapsistaan\nhuolehtiva elämän isä. Ja hänen suhteensa minuun tuntuu tällä hetkellä\nsamanlaiselta kuin vanhimman lapseensa, jota hänen on oikuttelujen\ntakia täytynyt hieman piiskata ja jolle hän sen jälkeen leppeästi\nhymyillen sanoo: No niin, osaathan sinä sentään olla kilttikin! Ja\nhetken juoniteltuaan ja tyrskittyään alkaa lapsi kyyneltensä lomasta\nhymyillä ja rientää leikkiään jatkamaan.\n\nMutta täytyy lopettaa. En tiedä mitä kaikkea tähän lienee tullutkaan ja\nminua melkein alkaa hävettää tämän lähettäminen. Mutta sen edellisen\ntakia minun täytyy se tehdä ja sulenkin tämän kiiruusti kuoreen,\nhuolimatta sitä kritikini alle alistaa. Ajattelen vain huolettomasti,\nettä menköönpähän nyt siinä asussa kuin se hetken vaikutelmasta on\nesiin vuotanut.\n\nPian kai sinä taas ilmestyt näille main? Odotan sinua hartaasti,\nsillä silloin saamme taas yhdessä \"siunata elämää\", kuten sinulla\ntoissa kevännä oli tapana sanoa. Piirränkin siis tähän vain: pikaisiin\nnäkemiin -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nVähän yli kolme vuotta edellisen jälkeen kirjottaa herra M.\nkuolinvuoteellaan samalle toverille kirjeen, josta seuraavassa on muuan\nkohta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaivaloisesti kirjotan tätä lyijykynällä vuoteessani maaten. Aina\nväliin täytyy levähtää, sillä voimani ovat perin lopussa. Tuskin\nminulla on enää montakaan päivää jälellä, sen tunnen selvästi. Keuhkoni\nalkavat olla lopussa ja hiljainen sammuminen tapahtuu yli ruumiini.\nToisinaan kun makaan suorana peitteen alla enkä tunne mitään kipua ja\nkun ympärilläni on niin hiljaista ja minä katson liikahtamatta ylös\nkattoon, tuntuu kuin ruumiistani ei olisi enää jälellä muuta kuin\nsilmät, joiden läpi luon viimeisiä katsauksia tähän maailmaan. Välistä\ntuo tunne käy niin eläväksi, että minun täytyy liikuttaa peitteen alla\nkäsiäni tai jalkojani, tullakseni vakuutetuksi että nekin ovat vielä\nmukana. Ja tämä kirjottaminen tuntuu hyvin omituiselta. Lyijykynän\nkahina paperilla kuuluu kuin jostakin vieraasta maailmasta, ja\nkirjaimet, joita hitaasti syntyy, kynä ja sitä hallitseva laiha käteni\nnäyttävät niin etäisiltä ja oudoilta, että se toisinaan saa minut\nmelkein hymyilemään.\n\nOlen näinä viime aikoina menneisyyttä silmäillessäni usein muistanut\nsitä hetkeä, jolloin, minä todenteolla valmistausin omin valtoini\nelämästä eroamaan. Tietysti kai muistat ne silloiset kirjeeni? Nyt\ntuntuu minusta että jos silloin todellakin olisin tunkeutunut ulos\nelämästä, minä sieltä rajan takaa yhtä suurella epätoivolla olisin\nalkanut pyrkiä takaisin tälle puolen. Sillä ainoastaan nyt tunnen minä\narvokkaalla tavalla voivani tuon rajan yli kulkea.\n\nEikä se kuten tiedät ollut viimeinen umpisokkelo, johon elämä minut\nsaattoi tai johon paremminkin itse kietouduin. Monen ahtaan raon\nkautta minun on täytynyt senkin jälkeen kulkea. Ja nyt yleissilmäystä\nkulettuun taipaleeseen heittäessäni näyttää siitä verrattomasti suurin\nosa kulkeneen elämän varjopuolia. Siellä ja täällä vain pimeän keskellä\nvalokohta kuin lepopaikkana.\n\nMutta kummallisesti tässä kuoleman kynnyksellä asiat luonnettaan\nvaihtavat. Minä tajuan nyt niin selvästi, että ne ovat juuri nuo\nkärsimysten pimentämät taipaleet elämälleni sisällyksen antaneet, että\nne ne oikeastaan ovatkin oleellinen osa elämästäni ja että ilman niitä\nminä eroaisin nyt kovin köyhänä elämästä.\n\nNyt sitä vastoin tunnen viimeisen rajan yli astuvani kuin työmies, joka\nväsymyksestä raskain askelin ja tehdyn työn tunnosta vakavoitunein\nkasvoin käy ehtoolla pellolta kotiin. Ja minusta on kuin näkisin tuon\nelämän isän itsensä seisovan edessäni ja avaavan minulle porttia ja\nsanovan vakavalla lempeydellä: No niin, poikaseni, sinä olet välistä\nomin lupisi ja ennen aikojasi yritellyt tästä läpi, mutta etkö nyt\nhuomaa paremmaksi, että minä sen sinulle aukasen? Ja minä nyökäytän\nhänelle myöntävästi päätäni ja käyn tyytyväisenä portin läpi. -- -- --\n\n\n\n\nYKSIN ELÄMÄSSÄ\n\n\n    Katso, sun rintasi rauhassa menneet kevähät nukkuu,\n    Katso, sun rakkahat riemus ja tuskas on poissa, on poissa.\n    Viileä onni sun ohimoillasi asuu, syysöiden onni.\n\n                                            V.A. Koskenniemi.\n\nPalattuani taas kesän loputtua tänne yksinäiseen asuntooni suuren\nkivitalon viidennessä kerroksessa olen jo viikon päivät viettänyt\nmelkein täydellisessä yksinäisyydessä. Ja mitäpä minulla olisikaan\nenää muiden ihmisten kanssa tekemistä. Kun katselen ympärilläni noita\ntuttuja esineitä: valkoisella raidilla peitettyä vuodettani, leveätä\nnahkasohvaani, jonka päällys on sieltä ja täältä ohueksi kulunut,\nhyllyllä olevia kirjarivejä tai tuota hiukan pölyttynyttä vesikarahvia\nyöpöydällä -- kun katselen niitä, tuntuvat ne minusta vähintäänkin\nyhtä läheisiltä kuin kuka hyvänsä noista ulkopuolellani häärivistä\nihmisistä. Niihinhän minua eivät kiinnitä minkäänlaiset siteet, ei\nedes kaikkein ulkonaisimmatkaan, sillä elänhän minä täällä komerossani\npienen pääomani jätteillä kenestäkään riippumatta ja vaimoni sekä\nkaikki muut läheisimmät omaiseni lepäävät jo nurmen alla, jonne tästä\nminäkin kai pian siirryn. Kun ympärilläni on hiljaista ja minä pysähdyn\nkuuntelemaan uuninolalla olevan kellon säntillistä ja lakkaamatonta\ntikutusta, tuntuu kuin elämästäni joka naksaukselta lohkeaisi tuntuva\npala pois ja että sitä enää on hyvin vähän jälellä.\n\nEikä se minussa synnytä pelkoa eikä kauhua, päinvastoin minä ihmettelen\nettei tuntilasini ole jo ennen tyhjiin juossut. Sillä jos kukaan\nniin kyllä kai minä olen valmis täältä pois siirtymään. Olenhan minä\nkuin hyvin järjestetystä kellokoneistosta syrjään ja joutilaaksi\ntyöntynyt ratas, jota kosketus toisiin rattaisiin ei enää liikkeeseen\npane. Varsinkin valtaa minut sellainen tunne asettuessani iltapäivin\nakkunani ääreen ja katsellessani ihmisvilinää alhaalla Esplanadilla.\nSiellä kävelee, kiertää, soluu tai paikalleen pysähtyneenä juttelee\nnuoria ja vanhoja, miehiä ja naisia kaikista yhteiskuntaluokista, ja\nkaikki ne tuntuvat toisiaan tarvitsevan ja olevan toisiinsa jollakin\ntavoin sidottuja, ja kun ne hajaantuvat koteihinsa, niin on siellä\nvastassa uusia individejä, joihin ne liittyvät ja jatkavat tuota samaa\nhyörinää. Mutta minä tunnen luisuneeni elämän ulkopuolelle ja katselen\nihmishyörinään tuolla alhaalla kuin jostakin toisesta maailmasta.\nJa ympärilläni on niin viileä ja rauhallinen tuntu ja on kuin nuo\nohimoillani vaalenneet hiukset olisivat alkua siitä lumesta, joka minut\nkai pian kokonaan peittää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTällaisina hiljaisina iltoina kuin nytkin, jolloin lamppu hiljaa\nsihisten palaa pöydälläni, kello uuninolalla jatkaa herkeämätöntä\ntikutustaan ja ylhäältä uutimien lomasta pilkistää tänne joku\nviluinen tähti, lasken minä kirjan kädestäni ja istun pitkät hetket\nalallani enkä ajattele mitään, katselen vain. Katselen kun mennyt\nelämäni siirtyy kuin kuvasarja sisäisen näkemykseni editse. Ja noin\nkatsellessani on minulle selvinnyt monta seikkaa, jotka silloin niihin\nkiinni eläytyneenä ollessani tuntuivat milloin selittämättömiltä,\nmilloin tuskallisilta.\n\nTajuan nyt niin selvästi, kuinka ja mitä teitä tuo erilleen luisumiseni\non tapahtunut. Monta sidettä siinä on ratkennut ja kipeästi se\naikanaan on koskenut. Tuntuu kuin ympärilläni olisi alkujaan ollut\njonkunlainen romantisuuden harso, jonka elämä on vähitellen risoiksi\nrepinyt ja tuuleen hajottanut, pakottaen minun katsomaan todellisuutta\nsellaisenaan. Enkä minä voi sanoa, oriko tuon elämää kaunistelevan\nharson häviäminen ollut minulle onneksi vai onnettomuudeksi, yhtä\nvähän kuin kykenen määrittelemään, olenko tässä nykyisessä tilassani\nonnellinen vai onneton. Totuttuani lopulta katsomaan elämää sen\nrealisessa todellisuudessa ovat sammuneet ne intohimot ja lakanneet ne\nmonet tuskat, jotka ennen tekivät sydämeni levottomaksi kamppaillessani\ntuolla elämän hyörinässä. Mutta samalla on minussa ikäänkuin katkennut\nelämän valtasuoni, jonka sykähtelyä en enää itsessäni tunne,\nälyllisesti vain käsitän sen tuolla ulkopuolellani sykkäilevän. Ja\nsiten minä olen kulkeutunut elämän ulkopuolelle, jossa ei voi sanoa,\nonko olo onnellista vai onnetonta, sillä kauan olen minä jo Faustin\nkanssa voinut sanoa:\n\n    Entschlafen sind nun wilde Triebe\n    Mit jedem ungestümen Thun.\n\nMonta seikkaa siihen on ollut vaikuttamassa, tuohon elämästä pois\nluisumiseen, mutta nyt antaessani kuluneen taipaleen uudelleen ja\nuudelleen katseeni ohi liukua, esiintyy sieltä monien tapausten\njoukosta vallankin kolme momentia, jotka voimakkaimmin ja toinen\ntoistaan perusteellisemmin ovat tuohon irtautumiseen vaikuttaneet.\nNyt kun niiden tuottamat tuskat ovat aikoja laanneet, saatan minä\nniitä tyynesti tarkastella ja selvitellä. Vaikka ne ensi katsaukselta\nnäyttävätkin niin vähäpätöisiltä, ovat ne sentään elämälleni merkinneet\npaljon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlin silloin kahdeksankolmatta vuoden ijässä sekä ollut jo muutamia\nvuosia naimisissa ja minulla oli eräs hyvä ystävä, itseäni paljon\nnuorempi mies, joka lueskeli ensi vuosiaan yliopistossa. Kerran\ntutustutin minä hänet muutamaan nuoreen ja harvinaisen lahjakkaaseen\nnaiseen, jonka itse olin aikasemmin tullut tuntemaan. Aivankuin\nkokeilija seurasin minä huvitettuna syrjästä, minkä vaikutuksen he\ntoisiinsa tekevät.\n\nVarsin pian huomasin minä heidän suhteensa kehittyneen sille asteelle,\njota ranskalainen kirjailija Stendhal nimittää kristallimuodostumaksi,\njolloin molemmat näkevät toisissaan pelkkiä hyviä ja kauniita\nominaisuuksia. Vanhemman ja tyyntyneemmän henkilön on aina hauska\nsyrjästä seurata sellaisten ensi hurmiossaan olevain nuorten\nsilmänluonteja ja kainoja lähentelemisyrityksiä. Kumpikin piti minua\nuskottunaan ja kertoi minulle toisistaan saamiaan vaikutelmia.\n\nEräänä iltana heidän tutustumisensa ensi aikoina olimme taas kolmisin\nyhdessä -- kahden he sitä ennen tuskin lienevät olleet -- ja menimme\nsyömään illallista erääseen rauhalliseen ravintolaan. Saimme siellä\nhaltuumme yksinäisen sopen, joka oli raskailla oviverhoilla erotettu\nmuusta huoneustosta. Puhelimme iloisesti ja puolivallattomasti sitä\nja tätä ja kun toverini piti vähän ajan kuluttua rientää asemalle\nmuuatta sukulaistaan vastaan, uhkasin minä häntä kiusotellakseni\njäädä vielä ravintolaan ja pyysin neitiä seurakseni. Hän tarttuikin\nheti juoneeni ja lupasi jäädä, sanoen erinomaisesti viihtyvänsä minun\nseurassani. Ja kun hän toverini huolestuneista silmäyksistä huomasi\nmaaperän tunnustelussa tulleensa hyviin tuloksiin, innostui hän\nedelleenkin vakuuttamaan, kuinka hauska, hänellä on minun seurassani.\nMinä vakuutin samaa itseeni nähden ja mitä enemmän toverini synkkeni,\nsitä iloisemmalta näytti neitonen. Toverini pyysi meitä lähtemään pois\nyhdessä hänen kanssaan, mutta me vakuutimme lujasti jäävämme, vaikka\ntosiasiassa kai meillä kummallakin oli aikomus lähteä hänen mukanaan.\n\nKesken kiistelyämme pistäysin minä toisessa huoneessa ja kun sieltä\nhetkistä myöhemmin palasin takaisin, huomasin heti sisään astuessani,\nettä molemmat olivat siirtyneet lähemmäs toisiaan ja vaikka kumpikin\nsisään astuessani oli vaiti, huomasin heidän vielä toisiaan kohti\nkumartuneista asennoistaan, että he olivat hiljaa puhelleet, jopa\ntoverini kasvonilmeistään päättäen erikoisen kiihkeästi.\n\n-- No, kai sinun on jo aika lähteä, että me saamme häiritsemättä jatkaa\nillanviettoa? -- sanoin minä äskeistä nuottia jatkaen toverilleni.\n\n-- Kyllä niinkin, -- vastasi hän ja katsahti kysyvästi naistoveriimme,\njoka oli nojautunut sohvan selustaan. Siitä asennostaan virkkoi hän\nykskaikkisesti!\n\n-- Kai me nyt lähdemme kaikin pois. Minä olen niin väsyksissä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTässä kaikessahan ei ollut mitään erinomaista, sillä olihan oma\ntarkotuksenikin ollut että me lähtisimme yhdessä pois. Mutta siltikin\nminä nuo heidän sanansa kuullessani säpsähdin ja minun tuli tavattoman\ntukala olla.\n\n-- Ei -- ei, kuten sanottu, minä jään vielä tänne, -- vastasin minä\nluonnottoman iloisesti ja tunsin samalla kuinka minun toinen suupieleni\nväkivaltaisesti värähti aivankuin lapsella, joka koettaa estää\nloukkautuneisuuttaan itkuksi muuttumasta.\n\nMinä en uskaltanut katsoa heihin, vaan tähystin eteeni pöydänkanteen\nja pelkäsin sanojani seuranneen lyhyen äänettömyyden aikana, että he\novat huomanneet mitä minun sisälläni liikkui. Mutta he eivät olleet\nsitä huomanneet ja kuinkapa se olisi mahdollista ollutkaan, sillä\ntäytyihän minun itsenikin myöntää että tämä kaikki mitä tapahtui oli\nvarsin luonnollista. Mutta minä joka olin esiintynyt heidän seurassaan\njonkunlaisena isällisenä opastelijana ja havainnontekijänä, olin\näkkiä muuttunut kuin lapseksi, joka odottaa isommilta palveluksia\nja hemmottelua. Odotin että he olisivat pyytäneet minuakin\nlähtemään, mutta sitä he eivät tehneet, vaan heittivät minulle hyvin\nluonnollisesti hyvästi ja lähtivät, jolloin minä taasen tunsin\nsuupielessäni tuota lapsenomaista värähtelyä, mikä huomio minua yhä\nenemmän katkeroitti.\n\nNaistoverimme meni viimeisenä ja kun hänen vaaleansinisen pukunsa\nhelmusta oli luikahtanut oviverhojen välitse ja viimemainitut\nvalahtaneet entiseen asentoonsa, vaikutti se minuun aivankuin ne\nolisivat sulkeneet minut kokonaan muista ihmisistä erilleen. Istuin\nalas ja koetin vakuuttaa itselleni, että tämä kaikkihan oli itsessään\nniin vähäpätöistä ja luonnollista, mutta katkeruutta en saanut\nmielestäni karkotetuksi. Päinvastoin alkoi tuo tapaus silmissäni\nsuureta ja saada yhä laajakantoisemman merkityksen.\n\nToverini oli minun läheisin ystäväni, meillä ei ollut juuri mitään\nsalaisuuksia ja avomielisesti oli hän kertonut minulle nopeasti\ntapahtuneesta kiintymyksestään tuohon naiseen. Ja nyt hän yhtäkkiä\nalkoi pelätä minua (minusta tuntui niin varmalta että asia oli juuri\nsillätavoin) ja oli valmis selkäni takana kiihkeästi vaatimaan tuota\nnaista pois minun seurastani ja nainen puolestaan oli valmis tekemään\nsen. En voinut mitenkään heitä kumpaakaan tuomita, sillä täytyihän\nminun myöntää että itse samoissa oloissa olisin tehnyt aivan samoin.\nMutta se seikka, että ulkoapäin oli tullut vieras voima, lemmenvietti,\njoka hajottavana tunkeusi minun ja toverini väliin, se saattoi sinä\nhetkenä koko elämän silmissäni näyttämään sattuman leikiltä ja puhalsi\nrintaani katkeran turvattomuuden tunnon.\n\nMinä istuin pitkän hetken liikkumatta alallani ja tuijotin mitään\najattelematta eteeni. Kaasulamppu pääni yllä sihisi ja ritisi hiljaa\nja jostain etäämpää kuului hiljaista puhelua sekä pöytäastiain\nkalinaa. Minun oli yhä tukalampi olla ja hetkisen tunsin ikäänkuin\nvastenmielisyyttä kulkea noiden samojen oviverhojen välitse, joiden\ntaakse toverini oli hävinnyt.\n\nMutta lopuksi tunsin minä itsessäni voimakasta ihmisnälkää, lähdin\nnopeasti pois ja etsin ympärilleni muutamia tuttavia, joiden kanssa\nmenin toiseen ravintolaan illan loppua viettämään.\n\nOlin koko ajan heidän seurassaan remuavan iloinen, mikä herätti\nheidänkin huomiotaan ja sai heidät vainuamaan jotakin outoa tuon iloni\nalla. Mutta jos he vaanivat minua, vaanin minäkin heitä, sillä heti\nalunpitäin näytti minusta luonnottomalta ja huonosti motivoidulta,\nettä me istuimme yhdessä, pidimme ääntä ja puristelimme toistemme\nkäsiä, vaikka meillä pohjaltaan ei olisi pitänyt olla mitään yhteistä.\nKatsellessani siinä ikäänkuin syrjästä pöytäseuraamme, itsekin siihen\nluettuna, heräsi minussa mielikuva kellokoneistosta, jossa kaikki\nrattaat koskettavat toisiinsa ainoastaan äärimmäisellä periferiallaan,\nmutta keskukset eivät koskaan voi tulla tekemisiin toistensa kanssa.\nSamoin kuin me tässä pöydän ympärillä juttelemme, nauramme ja pidämme\ntoisiamme ystävinä, samoin kieppuu kaikkialla ihmisiä toistensa\nympärillä ja kaikki tai ainakin useimmat ne luulevat olevansa niin\nlähellä toisiaan ja kuitenkin he pohjaltaan ovat luoksepääsemättömiä\ntoisilleen.\n\nEikä tuo mielikuva jättänyt minua koko aikana minkä heidän seurassaan\nistuin. Minä näin tuttavuussuhteemme kuin uudessa valossa, tunsin siitä\njonkunlaista ilkkuvaa mielihyvää ja naurun räjähdystemme keskeltä\nkajahti korviini oma ääneni viiltävän räikeältä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavina päivinä elin omituisessa mielentilassa. Väliin tunsin\nminä kohonneeni jonkunlaiselle ylemmälle tasolle, josta saattoi\nsilmätä syvemmälle ihmisten välisiin suhteisiin, ja siitä tunsin minä\nylemmyyden varmuutta itsessäni. Väliin taas valtasi minut sama orpouden\nja turvattomuuden tunto, joka siellä ulkoravintolassa minuun ensi\nkerran iski, ja tämän jälkimmäisen vallassa olin minä paljon useammin.\nMielikuva kellonrattaista säilyi yhä mielessäni ja tahtomattani\npaljastui minulle yhä useammin, kuinka yksin me lopultakin elämme\nja kuinka me toistemme kanssa olemme tekemisissä vain ulkonaisten\nitsekästä laatua, olevien seikkojen kautta. Mutta kuinka tuskallisia\nnuo huomiot alussa olivatkaan.\n\nErikoisen uteliaasti tarkastelin tuon illan jälkeen sitä ihmistä,\njonka ainakin ulkonaisesti olisi pitänyt olla minua lähinnä, vaimoani.\nHän oli luonteeltaan vaitelias, sulkeutunut ja velvollisuuksistaan\näärimmäiseen saakka kiinni pitävä -- yksi noita naisia, jotka\nkamppailujaan muille paljastamatta ja vaieten mukautuvat karun\ntodellisuuden lakeihin. Niin ollen hän jo pelkällä olemuksellaankin\nvahvisti mielessäni heränneitä epäilyksiä ihmisten auttamattomasta\nyksinäisyydestä.\n\nKun minä eräänä iltana istuin työpöytäni ääressä jotakin kirjettä\nkirjottaen, tuli vaimoni ompeluksineen huoneeseeni ja istui\nkeinutuoliin taakseni. Tunsin että hänellä oli jotakin sanottavaa\nsydämellään, sillä sellaisissa tapauksissa oli hänellä tapana\nkäsitöineen tulla läheisyyteeni ja hetkisen vaiettuaan alottaa\nkeskustelu suoraan asiasta, ilman mitään valmisteluja, ikäänkuin hän\nolisi jo itsekseen jutellut alkuosan ja sitte vain ääneensä jatkanut\nsamaa asiaa. Laskin kynän pois ja nojausin tuolinselustaan.\n\n-- Kuules, eihän sitä rakkautta ole olemassakaan, -- sanoi hän hetkisen\nkuluttua ja mikäli minusta tuntui hyvin tyynesti.\n\nMutta minä säpsähdin enkä tuntenut uskaltavani kääntyä häneen päin.\n\n-- Mitä... kuinka sinä... mistä sinä nyt sellaista? -- änkytin minä\nvihdoin vastaukseksi.\n\n-- Niin vain, olen tullut tässä itsekseni sellaisiin tuloksiin.\n\n-- Tai oikeastaan me olemme Sofian kanssa, (se oli hänen paras\nystävättärensä, myöskin naimisissa oleva) siitä useinkin keskustelleet\nja viimeksi tänään, -- lisäsi hän hetken kuluttua.\n\n-- Mutta kuinka sinä sillä lailla? Mikä se sitte esimerkiksi meidätkin\non yhteen saattanut? -- sanoin minä ja käännyin katsomaan häntä suoraa\nsilmiin.\n\n-- Mikäkö? Onpahan vain...\n\nHän sanoi tuon kaiken hyvin rauhallisesti, ripsautti siinä välissä\nlangan poikki ja jatkoi neulomista toisesta kohti. Minä käännyin taas\npöytää kohti ja otin kynän käteeni, mutta en voinut kirjottaa. Tunsin\nvielä itseni niin säikähtyneeksi ja samalla taas niin turvattomaksi.\nVaimoni oli siis omia teitään ja kaikessa hiljaisuudessa tullut\nsamanlaatuisiin tuloksiin kuin minäkin ja hän tuntui sen ottavan vain\nnoin tyynesti, tai jos hän siitä kärsikin, niin en minä ainakaan siitä\ntiennyt, mikä oli juuri omiaan minussa vahvistamaan uskoani siitä, että\nmekin pohjaltaan elimme hyvin erillämme.\n\nJa tämän jälkeen minä ikäänkuin syrjästä tarkastelin ja vaanin itseni\nja vaimoni välistä suhdetta ja tunsin havaintojeni johdosta vuoroin\nkokeilijan itsekästä tyydytystä, vuoroin taas katkeraa tuskaa. Usein\nnäin kaikenlaiset pikku seikatkin, joihin en ennen ollut osannut\nmitään huomiota kiinnittää, uudessa valossa ja erikoisen tärkeinä.\nKun esimerkiksi kuukauden lopulla alkoi talouskassamme olla lopussa\nja meidän piti supistaa välttämättömiäkin menoja pisti nykyään vallan\nuudella tavalla silmääni, että vaimoni oli silloin nyreä ja saattoi\nhelposti minua loukata. Kun taas kuukauden viime päivänä toin palkkani\nja laskin setelipinkan hänen helmaansa, oli hän kovin ystävällinen ja\njakeli minulle ylimääräisiä hyväilyjä.\n\nMonta kidutusta tuottivat minulle tuontapaiset havainnot. Minä en olisi\ntahtonut niitä mielelläni huomata, mutta sittekin veti minua kuin\njonkunlainen askeesin himo katsomaan asioita luonnollisessa valossaan.\nJa tuota askettista tunnetta lisäsi vielä enemmän se seikka, että\nvaimoni näytti tuosta kaikesta olleen jo aikoja selvillä ja silmäsi\nminua väliin kuin tahtoen sanoa: niinhän se nyt kerta on, asiat tulee\nottaa sellaisina kuin ne ovat.\n\nVäkevimmin valtasi minut orpouden tuska silloin, kun minä pari\nvuotta noiden edellä kerrottujen pikku tapausten jälkeen seisoin\nsairashuoneessa vaimoni kuolinvuoteen äärellä. Kun hän oli viime\nkerran ummistanut silmänsä, rinta lakannut elämää huokumasta ja hän\nlepäsi suorana ja liikkumatonna valkoisten lakanain keskellä, valtasi\nminut äänetön tuska ja häntä katsellessani en minä voinut olla --\najattelematta, että me olemme niin monta vuotta eläneet yhdessä ja\nkuitenkin olleet toisillemme vieraita kuin kaksi matkustajaa, jotka\nyhdessä hevosessa matkustavat muutamia kievarin välejä ja joilla ei\nole sen enempää yhteistä kuin sopia kyytimaksuista ja muista matkaa\nkoskevista seikoista.\n\nVaimoni kuoleman jälkeen elin minä kummallisen sekasortoisessa\nmielentilassa. Vaikka minulle olikin viimeksi hänen kuolinvuoteensa\nääressä niin vakuuttavasti selvinnyt että me olimme eläneet yhdessäolon\naikamme toisillemme vieraina, painoi minua nyt hänen pois mentyään\nyksinäisyydentunto entistä raskaammin. Toisinaan tuntui minusta,\nettä ainakin meidän olisi pitänyt päästä lähelle toisiamme, jos vain\nolisimme oikein tahtoneet, ja silloin minä ikäänkuin soimasin häntä\nsiitä että hän oli niin vain poistunut ennenkuin olimme ehtineet\ntoisiimme tutustua.\n\nSuhteissani toisiin ihmisiin jatkoin minä samoja huomioita kuin\nennenkin ja vetäydyin ylimalkaan yhä enemmän itseeni, vaipuen toisinaan\npitkiksi ajoiksi liikkumattomaan raskasmielisyyteen. Harso ympärilläni\noli pahoin repeytynyt, mutta minä kärsin siitä vielä ja koetin pitää\nkiinni viimeisistä repaleista. Vieläpä minä kudoin hetkeksi aivan\nuudenkin sellaisen ympärilleni ja katselin onnellisena sen läpi\nmaailmaa.\n\nMikäli aika etäännytti minua vaimoni kuolemasta ja heikensi sen\nsynnyttämiä suoranaisia vaikutelmia, sikäli alkoi minussa päästä\nvaltaan vakaumus, että jos me olimmekin pohjaltaan olleet vieraita\ntoisillemme, niin saattoi silti maailmassa löytyä joku toinen ihminen,\njonka kanssa minä voisin täydellisesti sukulaistua ja päästä hänen\nkanssaan äärimmäisen lähelle toinen toistamme Kun jouduin tekemisiin\nnaisten kanssa, jotka herättivät minussa myötätuntoa ja mieltymystä,\nalkoi tuo usko minussa orastaa ja samalla minä tunsin vaistomaisesti\nikäänkuin siirtyväni taapäin kehityksessä. Monesti nuo illusionit\nvähänkin lähemmästä kosketuksesta särkyivät ja hajosivat, mutta uusia\nsyntyi tilalle ja viimeinen niistä oli pitkäaikaisempi ja kestävämpi.\n\nOn omituista kuinka pitkällisen henkisen nääntymyksen alta voi yhtäkkiä\nluonnonvoiman tavoin riehahtaa esille se, minkä luulee itsessään\njo tukahtuneen ja sammuneen Siten tuo viimeinen suhteeni naiseen\nherätti minussa pitemmäksi aikaa eloon saman virvatulimaailman, joka\nvarhaisimman nuoruuteni päiviä oli värittänyt, ja kääri minut vielä\nkerran eheään romanttisuuden harsoon, päästääkseen minut siitä sitte ja\nkaikista tuskista ainaiseksi vapauteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMatkustin eräänä syksyisenä päivänä rautateitse Helsingistä sisämaahan\npäin. Istuin toisen luokan vaunussa ja silmäilin sanomalehteä. Sitä\ntehdessäni tuli junan seisoessa muutamalla maaseudun asemalla samaan\nvaunuosastoon eräs rouvasihminen ja sijottaen kapineensa hyllylle istui\nminua vastapäätä. Minä silmäsin häntä pikimmältään ja huomasin hänen\nolevan noin kolmenkymmenen vuotiaan, solakan ja hillitysti täyteläisen\nnaisen. Hän oli puettu hyvin aistikkaasti ja silmillään oli hänellä\nharso. Pikimmältään katsahti hän minuun ja jäi sitte omiin ajatuksiinsa\nvaipuneena tuijottamaan ulos vaununikkunasta.\n\nSilmäiltyäni lehden läpi laskin minä sen syrjään ja aloin velttoon\nasentoon nojautuneena katsella myöskin ulos, jossa kellastuneet\nmetsiköt ja kulottuneet maisemat siirtyivät kuin kuvasarjat ohitsemme.\n\nHetkisen katseltuani siirsin minä kuin silmiä lepuuttaakseni katseeni\nvastapäätä istuvaan naiseen ja kun hän katseli yhä ulos oli minun\nhyvä häntä tarkastella. Hänessä oli jotakin Tizianin naisille hyvin\nominaista: hänen aistikas pukunsa, asentonsa ja koko olemuksensa\nloi hänen ympärilleen kylmän ja selkeän ilmapiirin, hän ei elänyt\nenää keväässä, mutta ei myöskään vielä syksyssä, vaan oli täyteen\nkypsyyteensä ehtinyt nainen, jonka viileän tyyneyden alla näytti asuvan\nverevä intohimoisuus. Hänen suuret siniset silmänsä näyttivät mustan\nharson takaa ensi katsauksella tummilta ja kun hän herkeämättä katsoi\nulos, oli niissä jotakin raskasilmeistä.\n\nKun hän katsoi vinosti ulos, näyttämättä siellä erikoisesti mihinkään\nhuomiotaan kiinnittävän, annoin minä katseeni kiintyä pitemmäksi\naikaa hänen silmiinsä. Vihdoin hän tunsi katseltavan itseään, teki\nkuin unesta vapautuvan liikkeen ja siirti katseensa minuun. Nyt aloin\nminä vuorostani katsoa vinosti ulos, huomaten samalla kuinkahan\nkäsilaukustaan nenäliinaa etsiessään tarkasteli minua. Mutta siinä\nulos katsellessani kohosi vuosien takaa mieleeni eräs pikku tapaus\nensimäisen ylioppilaskesäni ajoilta.\n\nKotikaupungissani asui isäni naapurina muuan köyhissä oloissa elävä\nsuuriperheinen virkamies. Yksi hänen pojistaan oli minun luokkatoverini\nläpi lyseon ja sen vuoksi kävin minä usein hänen kotonaan. Kun hän\nei ollut mitään läheisempiä tovereitani, kävinkin hänen luonaan\npääasiallisesti hänen nuoremman sisarensa, Esterin, takia, joka silloin\nkävi tyttökoulua ja jota minä tiheistä käynneistäni huolimatta sain\naniharvoin nähdä, sillä hän oli kovin kaino ja vältteliäs. Koulussa\noli hän hyvin etevä ja kun häntä ei juuri koskaan nähnyt kelkkamäessä\ntai muualla pikkukaupungin koululaisten huvitilaisuuksissa, erosi\nhän jo varhain mielikuvituksessani erikoiseksi olennoksi muiden\nnaiskoulunoppilasten joukossa. Ja mitä vähemmän minulla oli tilaisuutta\ntavata häntä, sitä lujemmaksi kävi kiintymykseni. Sitä lisäsi myöhemmin\nsekin seikka, että tiesin hänen kotiolojensa takia kärsivän ja olevan\nonnettoman. Hänen vanhin veljensä oli nimittäin joutunut hunningolle ja\nperheen rauhaa muutoinkin järkyttivät eräänlaiset uskonnolliset häiriöt.\n\nKoulun päätettyään eli Esteri kotonaan entistä eristyneempänä ja\nminä en onnistunut pääsemään hänen kanssaan lähempiin tekemisiin\nkuin ennenkään ja vain kerran sain sattumalta hitusen kurkistaa\nhänen sieluelämäänsä, josta tiesin hänen olevan onnettoman. Kerran\nollessani hänen veljensä luona, sain käteeni muutaman hänen nimellään\nvarustetun romanin jonka reunoihin hän oli lyijykynällä kirjotellut\nkaikenlaisia huomautuksia. Viime sivulle oli hän kirjan päähenkilöön\nviitaten kirjottanut: \"Sama epätoivon sävel soi minunkin rinnassani ja\nonnettomuuteen se on tieni johtava, siitä tunnen jo aavistusta\".\n\nEnsimäisenä ylioppilaskesänäni tapasin hänet jonkun kerran, mutta\nmitenkään lähemmäs en silloinkaan päässyt. Kuvitteluni hänen\nerikoisuudestaan oli tehnyt itsenikin ujoksi, joten välillämme ei\ntahtonut syntyä juuri minkäänlaista keskustelua, hän punastui, minä\nolin hämilläni ja niin me neuvottomina vaikenimme. Samana kesänä\nvähää ennen Helsinkiin lähtöäni näin hänet viime kerran. Istuin\neräänä päivänä puolista odotellessani pihallamme olevassa pienessä\npuutarhassa. Naapurin pihassa, jonka erotti meidän puolelta korkea\nlauta-aita, asettelivat palvelustytöt pesuja nuorille kuivamaan ja\nyhtäkkiä kuulin minä sieltä Esterin äänen. Minä lähenin aitaa ja\ntirkistin pienestä oksanreiästä sille puolen. Esteri seisoi siinä aivan\nlähellä, puolittain minuun päin kääntyneenä ja katsoi palveliattarien\ntyötä. Tarkastelin häntä hyvän aikaa kaikessa rauhassa, kunnes hän\nkäänsi katseensa aitaa kohti, jolloin minä hiljaa poistuin. --\n\nTuon vastapäätäni istuvan naisen silmäin asento hänen katsoessaan\nvinosti minun ohitseni ulos, nosti vuosien takaa eteeni Esterin\nkatseen, sellaisena kuin sen silloin aidanreiästä tirkistellen viimeksi\nnäin. Käänsin uudelleen katseeni häneen ja kun hänen silmänsä tällä\nkertaa olivat pysähtyneet johonkin vaunun keskustassa, saatoin minä\ntaas häntä hetkisen tarkastella. Ja omituisesti tuon täysikypsyneen ja\nraskasilmeisen rouvan olemuksesta selkeni minulle piirre piirteeltä\nEsteri sellaisena kuin hänet viimeksi näin kaksitoista vuotta sitte.\nTuo mikä häneen oli lisäksi tullut ja mikä minulta ensin Esterin\npeitti, oli siis kymmenen vuoden työtä!\n\nTunnettuani hänessä entisen koulupoikaihanteeni minä hiukan säpsähdin\nja siirsin nopeasti katseeni ulos, aivankuin olisin liikkunut\nluvattomilla aloilla. Hän nähtävästi huomasi säpsäykseni, sillä\nhän käänsi nopeasti silmänsä minuun ja alkoi taas vuorostaan minua\ntarkastella. Minä katsoin koko ajan herkeämättä ulos, mutta en\nhuomannut silti muuta kuin että hän tarkasteli minua. Yhtäkkiä teki\nhänkin säpsähtävän liikkeen, muutti asentoa ja alkoi katsella taas\nvaunun keskukseen. Kun pikimmältään silmäsin häntä, huomasin hänen\nsilmistään ja koko olennostaan hävinneen äskeisen raskasilmeisyyden ja\nhänen käyneen sen sijaan rauhattomaksi. Hänkin oli siis tuntenut minut.\n\nPäästyäni täyteen varmuuteen siitä että hän oli todellakin Esteri ja\nettä hänkin oli minut tuntenut, tuli ensimäisenä mieleeni nousta häntä\ntervehtimään. Mutta minä en saanut sitä tehdyksi. Omituisesti valtasi\nminut samanlainen ujous kuin ennenkin hänen läheisyydessään ollessani,\njopa tunsin sydämenikin alkavan levottomasti lyödä, aivankuin entisyys\nolisi tahtonut kaikkine piirteineen vielä kerran eloon havahtua.\nMielessäni olivat jo valmiina sanat, joilla häntä puhuttelisin, mutta\nkun minä silmäsin häneen ja katseemme osuivat vastakkain, säpsähdimme\nme kumpikin uudelleen ja aloimme katsella toisaalle. Ja mitä enemmän\naikaa kului, sitä vaikeampi oli minun panna päätöstäni toimeen. Asemani\ntuntui samanlaiselta kuin ensimäisenä ylioppilaskesänäni kerran Esterin\nkotona ollessani. Esteri istui yksinään ottamatta keskusteluun osaa ja\nminä aioin nousta ja siirtyä hänen luokseen, alottaakseni puhelun hänen\nkanssaan, mutta päätöstäni en saanut toimeen, istuin vain rauhatonna ja\nhaudoin mielessäni niitä sanoja, joita aioin hänelle puhua.\n\nEräälle kaupunkiasemalle pysähtyessämme nousi sitte Esteri paikaltaan,\nkokosi kapineensa ja ikäänkuin välttäen minuun katsomasta valmistausi\njunasta lähtemään. Kun vaunusta oli paljon ulosmenijöitä, pysähtyi hän\nhetkeksi vartomaan ja siinä lähelläni selin minuun seisoessaan tuntui\nminusta koko hänen olennossaan olevan epäröimistä ja odotusta ja minun\nvaltasi vielä kerran voimakas halu ryhtyä häntä puhuttelemaan. Mutta\nsilloin tyhjeni oviaukko ja Esteri meni ulos.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMonesti kaduin ja soimasin sen jälkeen itseäni, etten tuolla\njunamatkalla ollut häntä lähentynyt. Sillä lakkaamatta palasivat\najatukseni häneen, ne muodostelivat ja täydensivät hänen kuvaansa\nja yksinäisinä hetkinä saatoin minä pitää pitkiä keskusteluja hänen\nkanssaan ja tunkeusin yhä syvemmälle hänen sieluunsa. Ja niin valtasi\nminut vähitellen varma usko, että hän on juuri se ihminen, jonka\nkanssa minä täydellisesti voisin sukulaistua. Uskottelinpa itselleni\nhyvin tärkeäksi seikaksi sitäkin, että hän oli ollut ensimäisen ja\npuhtaimman ja siis myöskin kirkasnäköisimmän lemmentunteeni esineenä.\nJa toisaalta tulin minä yhä enemmän vakuutetuksi, että hänkin ajatteli\nja tunsi samoin ja että minä olin muodostunut hänen mielikuvamaailmansa\nkeskustaksi aivan samoin kuin hän minun.\n\nVaikka minua kouluaikanani olikin aina vaivannut epäilys, ettei hänellä\nole minuun nähden samoja tunteita kuin minulla häneen, pidin minä nyt\npäinvastoin hyvin varmana, että hän oli jo silloin rakastanut minua\nsekä sen jälkeen uskollisesti ja vaieten säilyttänyt minut mielessään.\nMinä muistelin tarkoin hänen käytöstään ja kasvonilmeitään niinä\nkertoina, jolloin minä olin pikimmältään joutunut hänen kanssaan\ntekemisiin, ja kaikki minusta näytti puhuvan tuon vasta syntyneen\nvakaumukseni puolesta. Ja vaikka täysikypsynyt mies minussa säälivästi\nhymyilikin tällaisille lapsellisuuksille ja koetti minua vapauttaa\nniiden vallasta, pidin minä kuvitteluistani kuitenkin lujasti kiinni.\n\nTäten olin minä yks-kaks joutunut saman \"kristallimuodostuman\"\nalaiseksi kuin vuosia aikaisemmin tuo ystäväni, jonka lemmenvaiheita\nminä tyyntyneen miehen ylemmyydellä olin syrjästä seurannut. Kuten\nlehdetön ja kuivunut oksa vanhan suolakaivoksen pohjalla täyttyy\ntuhansilla kimmeltävillä pikku kristalleilla, niin minunkin\nmielikuvitukseni lisäili lakkaamatta Esteriin kaikkia ajateltavissa\nolevia hyviä ominaisuuksia ja koristeli kuviteltua sukulaisuuttamme\nlukemattomilla mielikuvituksen timanteilla. Ja noin häntä\nmuodostellessani valtasi minut usein polttava ikävä ja ahnaasti minä\nhäntä silloin mielikuvituksessani syleilin.\n\nTuollaisissa romanttisissa lemmenvaiheissa kului koko seuraava talvi,\nminun saamatta uudelleen Esteriä tavata tai muutoin hänestä mitään\nkuulla. En tiennyt edes hänen olinpaikkaansakaan, hämärästi vain\nmuistelin joskus kuulleeni, että hän oli aikoinaan mennyt naimisiin\njonkun rautatievirkamiehen kanssa.\n\nSeuraavana kesänä matkustin minä kesälomaani viettämään muutamalle\nidyllisessä sisämaan seudussa olevalle terveyslähteelle, jossa kerran\nolin veljeni seurassa ollut ja johon silloin erikoisesti miellyin.\nSiellä tapasin aivan odottamatta Esterin.\n\nOltuani viikon päivät paikkakunnalla tuli hän eräänä iltapäivänä\nlähteelle rakennetun hotellin käytävässä vastaani; Kumpikin me\npysähdyimme yhtaikaa ja tervehdimme toisiamme iloisesti vaikka\ntosin hyväsesti hämillämme, aivankuin olisimme tarvinneet koko ajan\ntuosta rautatiematkasta lähtien tullaksemme varmuuteen vanhasta\ntuttavuudestamme.\n\nHän oli seurannut tänne äitiään, jonka lääkäri oli määrännyt\nkivennäisvettä juomaan. He olivat vasta tulleet, ja kun hotellissa ei\nollut vapaita huoneita, asettuivat he asumaan erääseen torppaan noin\nkilometrin päähän lähteeltä ja hotellista, jossa minulla oli asunto.\n\nTapasimme sen jälkeen joka päivä toisemme ja melkein joka kerta\nsaatoin minä häntä torpalle, johon johti hauska jalkapolku pienen\njärvenlahden ympäri. Hänen äidiltään sain minä ennen pitkää kuulla,\nettä Esteri oli ollut hyvin onneton avioliitossaan, josta hän toista\nvuotta sitten oli kuitenkin vapautunut. Hänen miehensä oli nimittäin\ntehnyt jonkun kavalluksen ja joutunut vankeuteen, jonka jälkeen Esteri\noli hakenut avioeron, eläen sen jälkeen enimmiten vahempainsa luona.\nSen kuullessani läikähti minun sisälläni riemukas tunne ja minusta\nnäyttivät kaikki seikat järjestyvän ihmeelliseksi ketjuksi, joka johti\nsiihen että minä vihdoinkin olisin löytävä ihmisen joka kuului yksin\nminulle.\n\nEsteri itse oli kuten ennenkin vaitelias ja itseensä sulkeutunut.\nMutta se lisäsi vain minun uskoani siihen että hänessä kätkeytyi rikas\nmaailma samalla kuin minusta tuntui niin varmalta, että minä voin\ntuohon maailmaan tunkeutua ja tulla osalliseksi sen rikkauksista.\n\nTuollaisiin unelmiin vaipuneena vietin minä erään yön valvoen ikkunani\nääressä, katsellen lahdesta kohonneeseen sumuun kätkeytynyttä torppaa\nkohti, jossa Esteri äitineen asui. Ja minulle tuli polttava halu päästä\nmitä pikimmin hänen olemukseensa tunkeutumaan.\n\nKun hänen äitinsä oli yöllä tullut hiukan kipeäksi, en tavannut Esteriä\nennenkuin iltapäivällä, jolloin hän tuli lähteellä käymään. Saatoin\nhäntä asuntoonsa ja vietin siellä muutaman hetken. Kun sitte lähdin\ntakaisin, tuli Esteri vielä hiukan kävelemään. Keskustelumme johtui,\ntai oikeammin sanoen minä johdin sen siihen kuinka erillään me usein\nlähimpäin omaistemmekin parissa elämme ja kuinka paljon orpouden tuskaa\nsen takia vallankin herkkätuntoiset ihmiset saavat kärsiä. Puhelumme\nkestäessä kävi Esteri yhä avomielisemmäksi. Hän oli tullut samanlaisiin\nhuomioihin kuin minäkin ja kertoi sen takia paljon kärsineensä. Ensi\nkerran puhui hän minulle avioliitostaankin ja vaikka hän kajosikin\nsiihen vain muutamalla sanalla, paljastivat ne minulle pitkän rivin\nkärsimyksiä.\n\nKun hän matalalla äänellä puhuen ja kertaakaan minuun katsahtamatta\nkulki siinä rinnallani, tuntui hän joka sanalta käyvän minulle yhä\nläheisemmäksi. Puolitiessä torpasta lähteelle oli aita, jonka yli\nkulettiin paria porraspuuta myöten. Kun minä olin kiivennyt aidan yli,\njäi Esteri toiselle puolen aikoen nähtävästikin palata siitä takaisin.\nMutta kun keskusteluamme jatkui vielä, jäimme me seisomaan vastapäätä\nmolemmin puolin aitaa. Oltuamme hetkisen vaiti jatkoin minä kysymällä:\n\n-- Uskotteko sitte että on olemassa ihmisiä jotka ovat henkisesti\nsukulaisia keskenään ja jotka voivat päästä yhä lähemmäs ja lähemmäs\ntoisiaan, niin että lopulta tuntevat olevansa turvassa tuota orpouden\ntunnetta vastaan?\n\nKysymykseni kuullessaan hän hiukan värähti, aivankuin se olisi sattunut\nhäntä arkaan kohtaan. Luomatta minusta kuitenkaan katsettaan vastasi\nhän hiljaa:\n\n-- Uskon kyllä, -- ja hetken kuluttua lisäsi hän kuin epäröiden: --\nvaikka elämässäni onkin ollut monesti hetkiä, jolloin en ole sitä enää\nuskonut.\n\nHän näytti tahtovan vielä jatkaa, mutta joutui hämilleen aivankuin hän\nolisi uskaltanut liian paljon, loi silmänsä alas ja vaikeni.\n\nMinun lävitseni värähti lämmin aalto ja kun Esteri nosti jälleen\nsilmänsä minuun, aloin minä jonkunlaisella hillityllä kiihkolla\npuhua, kuinka minäkin olin aikoinani tuntenut tuskaa ja ahdistusta\nhuomatessani olevani niin kovin vieras muille ihmisille, mutta kuinka\nminussa sen jälkeen oli vähitellen alkanut eheytyä ja varmistua usko\nnuoruuden aikaisiin ihanteihin henkisestä läheisyydestä ihmisen\nja ihmisen välillä ja kuinka monet seikat olivat järjestyneet\nloogilliseksi ketjuksi tätä käsitystäni tukemaan.\n\nPuhuessani tunsin minä jonkunlaista ristiriitaa mielessäni, aivankuin\nkypsyneempi ja kriitillisempi aines minussa olisi ironisesti hymyillen\nkuunnellut puhettani. Tukahduttaakseni tuon tunteen puhuin minä yhä\nsuuremmalla kiihkolla ja katsoin Esteriä koko ajan silmiin. Hän kastoi\nmyöskin minuun ja puhuessani näyttivät hänen silmäteränsä laajenevan ja\nhän tuntui ikäänkuin tietämättään kumartuvan aidan yli lähemmäs minua.\nSilloin valtasi minut palava halu kietoa käteni hänen ympärilleen ja\nvetää hänet luokseni sekä tuntea hänen täydellistä läheisyyttään.\nMutta samalla heräsi minussa myöskin omituinen saituruuden tunne, halu\nsäästää sitä hetkeä ja saada henkisesti hekumoida tietoisuudesta, että\nse on vielä edessäpäin. Ja kenties siihen yhtyi myöskin jonkunlainen\nitsetiedoton pelko siitä, että lähempi kosketus särkisi illusionini.\n\nJa niin minä yhtäkkiä vaikenin ja siirryin hiukan taaksepäin, jolloin\narkielämän sävelet, niittokoneen rätinä ja heinäväen hoilaukset\nläheiseltä niityltä tunkeusivat ilmapiiriimme ja rikkoivat välillemme\nsyntyneen jännityksen. Esterikin vetäytyi taaksepäin ja näytti kuin\nkutistuvan pienemmäksi. Hän katsoi minua samalla pitkään ja siinä\nkatseessa näytti olevan avuttomuutta ja soimausta, mikä taas minussa\nsynnytti pikaisen vihlasevan nautinnontunteen.\n\nHämillään ollen ja kokonaan toiseen äänilajiin vaihdoimme sen jälkeen\nmuutamia sanoja seuraavasta tapaamisestamme ja erosimme sitte kumpikin\ntahollemme. Enkä sinä kesänä enää Esteriä nähnyt.\n\nSeuraavana aamuna lähdin minä nimittäin lähimpään kaupunkiin, jossa\nminulla oli muutamia asioita suoritettavana, ja kun sieltä parin\npäivän mentyä palasin takaisin, oli Esteri äitineen matkustanut pois.\nMinulle oli hän edellisenä päivänä jättänyt pienen kirjelapun, johon\noli kirjotettu: \"Kun äitini sairaus uhkaa käydä vakavammaksi, päätimme\nme lähteä viivyttelemättä kotiin. Lähdemme jo tänä iltana, joten en\nole tilaisuudessa Teille tämän läheisempiä hyvästejä heittämään. Olen\nTeille kiitollinen monesta hyvästä hetkestä. Olisin iloinen tavatessani\nTeidät taas joskus jälleen. Monin terveisin meiltä molemmilta piirrän\nkiitollisesti kättänne puristaen Esteri S.\"\n\nTunsin tästä hänen odottamattomasta poistumisestaan itseni hyvin\nmasentuneeksi niinkuin se joka huomaa laskuissaan pahasti erehtyneensä.\nJa pettymyksen tunteitani lisäsi vielä tuo kirje, joka oli minusta\nkovin tavallisin sanoin kirjotettu. Vaikka kuinka vakuutinkin\nitselleni, ettei se mitenkään voinut toisellainen olla, kiusasi se\nminua sittekin \"Olisin iloinen tavatessani\" j.n.e., sehän oli kovin\ntavallisesti ja tyynesti sanottu. Kirje oli tosin suuressa kiireessä\nkirjotettu ja parissa kohti oli pyyhitty yli joku puolinainen sana,\nminkä johdosta saatoin vakuuttaa itselleni, että hän oli ensi\nvälittömyydessään yrittänyt käyttämään avomielisempiä sanoja, mutta\ntarkemmin harkittuaan puhunutkin tavallisempaa kieltä. \"Olisin iloinen\"\nsanojen välissä oli o ja sen perässä suunnilleen n:n tapainen kirjain,\njotka oli hyvin huolellisesti pyyhitty yli, niin että ainoastaan\nvaivalla saattoi niistä saada selkoa. Hän oli siis todennäköisesti\nollut kirjottamaisillaan: \"Olisin onnellinen\" j.n.e. ja sehän olisi jo\nollut paljon enempi kuin mitä hän todella katsoi soveliaaksi sanoa.\n\nTällaisilla pikku uskotteluilla viihdyttelin itseäni kuin\nkärsimättömäksi käynyttä lasta. Mutta kaikissa tapauksissa vaikutti\nEsterin äkkinäinen poismeno minuun hyvin masentavasti. Kirjeen\nmuutamaan kertaan luettuani ja jokaisen siinä olevan jos olemattomankin\nsanan erikseen punnittuani lähdin kävelemään torpalle johtavaa polkua,\njonka yllä tuntui olevan oma erikoisesti tuoksuva ilmansa. Muistelin\nerikseen kaikkia niitä hetkiä, jotka olimme yhdessä viettäneet. Kun\nseisoin aidan nojalla, jossa viimeksi olimme yhdessä olleet, ja annoin\nkatseeni siirtyä pitkin pensasten välitse luikertelevaa polkua, jota\npitkin olin niin usein nähnyt Esterin kulkevan ja seurannut häntä\nsilmilläni niin kauan kuin pensasten keskeltä vähänkin vilkkui hänen\nhattuaan ja vaaleaa puseroaan, puristi taas sydäntäni yksinäisyyden\ntuska kovemmin kuin pitkiin aikoihin.\n\nEn tuntenut enää viihtyväni paikkakunnalla ja seuraavana päivänä\nlähdinkin takaisin Helsinkiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraava aika oli rikas epäilyksistä, itsesoimauksista ja riemukkaasta\nlemmenhurmasta, mitkä vuorotellen mielialaani hallitsivat. Kypsyneempi\nminuuteni syyteli itsesoimauksia siitä, että olin heittäytynyt\nlapsellisten haaveilujen maailmaan, että tämähän oli mitä tavallisinta\nlemmenhurmausta ja oikein ehta kristallimuodostumaa ja että minulla\ntosiasiallisesti ei ollut mitään varmuutta siitä, että Esteri olisi\nminulle sen sukulaisempi kuin kuka muu nainen hyvänsä. Tuollaiset\najatukset olivat hyvin tuskallisia ja tavallisesti minä karkotin ne\nvihaisesti luotani, toistellen kärsimättömästi mielessäni sanoja: \"ei\nse ole niin, ei, ei, ei!\" kuten naiset tekevät epämieluisia tosiasioita\nkuullessaan. Ja kun minä sain nuo ajatukset mielestäni karkotetuksi\nja Esterin kuva oli eheänä ja säteilevänä asettunut haavemaailmani\nkeskustaan, oli minun taas hyvä olla kuin lapsen, joka on saanut\nmielihalunsa tyydytetyksi.\n\nUsein minä silmät ummessa unelmoiden muistelin viimeistä kohtaustamme\nsiellä aidan luona, elin sen yhä uudelleen läpi ja nautin niistä\nhermoväreilyistä joita se herätti. Ja sellaisina hetkinä saatoin\nlujasti uskoa, että Esterikin samalla tavoin eli mielikuvituksessaan\nyhä uudelleen tuon hetken ja salassa ikävöi sen uudistumista\nperinpohjaisemmassa muodossa. Mutta noita kuvitteluja seurasi\ntaas vuorostaan epäilys siitä, että minä Esteriin nähden siinä\nsuhteessa kokonaan erehdyn ja että Esteri ei lainkaan himoitse minun\nläheisyyttäni. Silloin valtasi minut polttava halu kirjottaa hänelle\nja päästä kerta kaikkiaan noista epäilyksistä, jotka olivat vielä\ntuskallisempia kestää kuin itsesoimaukset lapsellisesta haaveilusta.\n\nMutta kuitenkaan en minä hänelle kirjottanut, sillä, ajattelin minä,\njos hän todellakin ikävöi minun läheisyyteeni yhtä väkevästi kuin minä\nhänen, on parempi että minä pysyn passiivisena ja annan tapausten sekä\nhänen oman ikävöimisensä kuletella hänet uudelleen tielleni. Silloin\non tuo uneksittu yhtymisemme hetki oleva kahta tenhoisampi. Sitäpaitsi\ntuo saituruuden tunne, jota olin ensi kerran siellä aidan luona\ntuntenut, esti minua myöskin kirjottamasta. Sillä niin kauan kuin asia\noli lopullisesti ratkasematta, saatoin minä pelkästä viivyttelystäkin\nnauttia, joskin sen hintana olivat nuo epäilykset ja itsesoimaukset,\njota vastoin siinä tapauksessa että olisin Esterin suhteen erehtynyt ja\nhän kirjeessään sen minulle paljastanut, olisin auttamattomasti tullut\nviskatuksi karuun todellisuuteen. Ja sitä minä nykyään pelkäsin enemmän\nkuin koskaan.\n\nSillä tavoin kului aika kevättalveen. Silloin huomasin eräänä päivänä\nsananomalehdestä, että Esterin äiti oli kuollut. Sen johdosta kirjotin\nminä Esterille lyhyen kirjeen, jossa pääasiallisesti vain ilmasin\nosanoton tunteeni hänen suruunsa. Toukokuun lopulla kirjotti hän\nminulle sitte vastauksen.\n\nTuntiessani kirjekuoressa Esterin käsialan valtasi minut iloinen\nhämmästys ikäänkuin tuo odotettu hetki olisi lähentynyt aivan eteeni.\nPelonsekaisella jännityksellä avasin sen ja aloin lukea. Se oli pitkän\npuoleinen kirje, jossa Esteri kertoi tarkemmin äitinsä sairaudesta\nja kuolemasta sekä yhtä ja toista omasta elämästään ja entisen\nkotikaupunkini kuulumisista.\n\nVaikka koetinkin vakuuttaa itselleni, etteihän minun sopinut mitenkään\ntältä kirjeeltä odottaa sitä jota salaisuudessa olin toivonut, tunsin\nminä kuitenkin pettymystä ja pientä katkeruutta, seuratessani rivi\nriviltä noita asiallisia tiedonantoja, joita Esterin kirje sisälsi,\nmutta jotka eivät tuntuneet minua lainkaan liikuttavan.\n\nAivan kirjeen lopussa ilmotti Esteri tulevansa kesää viettämään\nHelsingin saaristoon, missä eräs hänelle sukua oleva perhe omisti\nhuvilan. Yhtäkkiä läikähti minussa tämän luettuani tavaton ilo ja\nminusta tuntui ihan varmalta, että Esteri oli juuri tämän seikan takia\nkoko kirjeenkin kirjottanut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKesäkuun alussa kävin kirjeessä mainitulla saarella, jossa\nhöyrylaivalaiturin läheisyydessä oli metsän keskellä siellä ja täällä\nmuutamia huviloita sekä merenpuoleisella rannalla, noin kilometrin\npäässä huviloista, muutamia pieniä kalastajain taloja. Yhdestä niistä\nvuokrasin itselleni vinttikamarin kesäasunnoksi, johon minun oli määrä\ntulla asumaan vasta heinäkuun alussa, sillä silloin alkoi kesälomani.\n\nEsterin tiesin muuttaneen saarelle kesäkuun puolivälissä, mutta minä\nen ilmottanut hänelle itsestäni mitään (tuohon toukokuussa saamaani\nkirjeeseensäkään en ollut vastannut) enkä päätöksestäni tulla samalle\nsaarelle kesää viettämään. Vaikka ikäväni päästä hänen läheisyyteensä\nkävikin päivä päivältä yhä polttavammaksi, sain minä kuitenkin itseni\npidätetyksi antamasta hänelle mitään tietoja, saadakseni yllätyksenä\ntapahtuvan kohtaamisemme sitä sisällökkäämmäksi.\n\nTuskin koulupoika on koskaan sen kiihkeämmin kesälupaansa odottanut\nkuin minä heinäkuun alkua. Kun se vihdoinkin tuli riensin minä\nsuoraapäätä saarelle.\n\nKohtaamatta Esteriä laivasillan läheisyydessä kulin minä asuntooni ja\nvietin ensimäiset pari päivää ollenkaan liikkumatta huvila-alueella\npäin ja nauttien tietoisuudesta, että Esteri asuu ja liikkuu\nläheisyydessäni eikä tiedä minusta mitään.\n\nTalonväeltäni sain tietooni Esterin sukulaisten omistaman huvilan ja\nkolmantena päivänä ulotin kävelyretkeni sille kulmalle saarta. Kulin\nhitaasti astellen huvilan ohi johtavaa polkua ja kertaakaan sinne päin\nkatsomatta, mutta tuntien kuitenkin jännitystä ikäänkuin Esteri olisi\njostakin ikkunasta hämmästyneenä minua katseellaan seurannut. Kun olin\nehtinyt huvilan sivu tunsin jonkunlaista pettymystä ja palasin toisen\nkautta asuntooni.\n\nSeuraavana päivänä kulin samaa tietä ja samalla tavoin. Tapaamaan\nEsteriä asunnossaan en vieläkään päättänyt mennä. Mutta kun olin\njuuri sivuuttamaisillani huvilan, kuulin pensasten keskeltä huvilaa\nympäröivän aidan takaa mainittavan nimeäni. Jotakin sellaistahan olin\nsalaa odottanutkin ja kuullessani tuon tutun äänen minä värähdin ja\nkäännyin kohti.\n\nSiinä oli siis Esteri edessäni ja väkisinkin tunsin minä jonkunlaista\nhämillisyyttä käydessäni häntä tervehtimään.\n\nHän ihmetteli kovin tavatessaan minut täällä niin odottamatta,\nsanoi olevansa siitä kovin iloinen, kyseli olinko minä täällä kesää\nviettämässä ja kuinka minä olin voinut viime tapaamisemme jälkeen.\n\n-- Erinomaisen hauskaa, että tekin olette tänne kesäksi asettunut.\nTäällä on niin vilpoisaa ja raikasta, -- lopetti hän.\n\nMinä tunsin noiden sanojen johdosta masentavaa pettymystä aivankuin\njotakin olisi ollut käsistäni pois luisumassa. Varsinkin kiusasi minua\nse, että hän tuntui niin luonnollisesti sanovan olevansa iloinen minun\ntapaamisestani. Vastatessani hänelle jotakin ylimalkaista katsoin minä\nhäntä tutkivasti silmiin. Ja siellä syvällä luulinkin näkeväni jotakin\nvärähtelevää odotusta ja neitseellistä arkuutta.\n\nSen huomatessani kävin minä tavattoman iloiseksi ja aloin vuorostani\nkertoa hyvin luonnollisesti ja keveästi, kuinka täällä oli hauska\nkesäänsä viettää, kuinka minä olen täällä kerran ennenkin asunut\n(mikä ei ollut lainkaan totta) ja kuinka meri-ilma on vahvistavaa\nj.n.e. Silloin katsoi Esteri minua pitkään ja näytti vuorostaan\ntuntevan pettymystä. Mutta minä kävin yhä iloisemmaksi ja kerroin\npurjehdusretkistäni, jommoiselle voisimme joskus yhdessäkin lähteä,\nvesilinnun metsästyksistäni ynnä muusta sellaisesta. Ja kuta pitempään\nhän minua katsoi, sitä iloisemmaksi tunsin itseni. Lopuksi heitin\nkohteliaat hyvästit ja lähdin riemuitsevin mielin edelleen kulkemaan.\n\nSeuraavan päivän pysyttelin omalla kulmallani ja sitä seuraavana\nnäin ikkunastani Esterin vaalean päivänvarjon liikkuvan läheisellä\nrantakalliolla. Minä säpsähdin ilosta, sillä jotakin sellaistahan olin\nodottanutkin. Hän istahti hetkeksi kallion laella olevalle paadelle.\nKertaakaan ei hän katsahtanut taloja kohti ja siitä minun iloni\nyhä kasvoi. Ensin päätin rientää suoraapäätä hänen luokseen, mutta\nsitte sai minussa taas saituruus vallan ja minä pysyin sisällä ja\nhyväntunnosta hytisten seurasin katseellani Esteriä, kun hän hitaasti\nkävellen kulki kallion toiselle puolen ja hävisi näkyvistäni.\n\nSen jälkeen seurasi pari myrskysateista päivää, jolloin meri pauhasi\nmustana ja vaahtoisena ja vettä tuli aamusta iltaan ja läpi öiden.\nNoina pitkinä ja ikävinä päivinä painui mielialani maan rajaan ja\nsielussani alkoivat taas risteillä epäilykset ja itsesoimaukset.\n\nKun ilma vihdoin kolmantena päivänä selkeni ja aurinko iltapuoleen oli\nehtinyt kuivata kostean maan, lähdin minä kävelemään pitkin rantaa\nhuviloille päin.\n\nPuoli taipaleessa minä pysähdyin iloisesti hämmästyen, sillä Esteri\nistui muutamalla rantapaadella ja katsoi ulapalle, missä mainingit\nraskaasti ajoivat toisiaan.\n\n-- Esteri! -- huudahdin minä iloisesti ja riensin hänen luokseen sekä\nottaen häntä kädestä jatkoin:\n\n-- Tiedätkö, kotoa lähtiessäni minä vaistomaisesti tunsin, että\ntapaisin sinut jossakin täällä!\n\nMe emme olleet ennen toisiamme varsinaisesti sinutelleet, mutta nyt\ntuntui minusta niin luonnolliselta asialta puhutella häntä Esteriksi ja\nsanoa sinuksi.\n\nHän kohosi nopeasti seisomaan ja minä ehdin nähdä vain häipyvän\nvarjon siitä alakuloisesti ilmeestä, mikä hänen kasvoillaan oli vasta\nasunut mutta mikä nyt nopeasti teki tietä ilonhohteelle. Hän yritti\nsanomaan jotakin, mutta vaikeni kesken ja katsoi vain minua, silmissään\nhyväilevä ilme.\n\n-- Ja sinäkin olet aavistanut minun tulevan tänne, eikö totta? --\npuhuin minä kiihkeästi edelleen pitäen häntä molemmista käsistä.\n-- Ethän loukkaannu, että niin sanon, sillä minä olen jo kauan\ntuntenut meidän välillämme vallitsevan henkisen yhteyden? Tiedätkö,\nminä jo koulupoikana ikävöin ja pyrin sinun läheisyyteesi ja sitte\nvuosien mennessä on minussa vallinnut sama pyrkimys vaikkakin\nitsetiedottomasti. Silloin junamatkalla, muistathan, selveni se minulle\nja tällä hetkellä olen siitä aivan vakuutettu. Ja tuon matkan jälkeen\nolen minä kokonaan elänyt sinussa, vain sinussa, ja ikäväni sinuun\njokaisen epäilyksen hetken jälkeen on käynyt yhä polttavammaksi.\nSillä sinussa olen nähnyt ja tuntenut sen ihmisen, jonka läheisyys\ntuntuu poissa ollessakin. Mitä epäilyksiä ja mitä riemua minä olenkaan\nnäinä lähes parina vuotena tuntenut! Nyt viimeksi näinä sadepäivinä\nahdistivat minua epäilykset ja pelko, mutta tänä aamuna laikahti\nminussa riemukas tunto sinun läheisyydestäsi ja kun näin sinut täällä,\ntuntui minusta kuin vuosien tuskat ja kamppailut olisivat olleet\nvalmistusta juuri tälle hetkelle --\n\nKatsoen häntä silmiin puhuin minä yhä kiihkeämmin ja vaikenin sitte\näkkiä. Puhuessani tuntuivat hänen silmäteränsä, kuten siellä aidan\nluonakin, laajenevan ja hän itse vetäytyvän minun puoleeni. Hänellä oli\nsuu puoliavoinna ja kun minä vaikenin, liikutti hän huuliaan.\n\n-- Antero! -- lausui hän vihdoin puoleksi kuiskaten ja painausi\nluokseni.\n\nÄänessä millä hän nimeni lausui tuntui kätkeytyvän sama vuosikausien\nkamppailu ja ikävöiminen, josta itseeni nähden juuri olin puhunut. Minä\nkiedoin käteni hänen ympärilleen ja vedin hänet kiihkeästi, melkein\nhurjasti syliini ja painausin häntä suutelemaan suoraa huulille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kun hän oli niin lähelle minua painautuneena ja kun minä tunsin\nhänen rintansa, polviensa ja huuliensa kosketuksen itseeni, valtasi\nminut uusi ja odottamaton tunne. Minusta oli kuin jotakin vierasta\nja kylmää olisi tunkeutunut itseni ja sen Esterin väliin, joka näinä\nvuosina oli yhä selventyen ja kaunistuen hallinnut mielikuvamaailmani\nkeskustassa ja jonka mantteliin minä olin liittänyt yhden kimaltavan\ntimantin toisensa jälkeen.\n\nMinussa tuntui jotakin vääntyvän ja pyrkivän särkymään ja suudellessani\nhäntä kiintyi katseeni hänen ummistettuihin silmiinsä ja ne muutamat\nhienon-hienot rypyt, joita oli silmäin alla ja jotka näin läheltä\nsaattoi hyvin huomata, vahvistivat tuota rikkovaa ja masentavaa\ntunnetta. Mitä kokemuksia ja sielullisia prosesseja noiden ryppyjen\ntaakse kätkeytyy, siitähän minä en tiedä mitään enkä voi koskaan tulla\ntietämään! -- jotakin sellaista liikkui tuskallisesti mielessäni.\n\nKiihkeä suudelmani yhtäkkiä ikäänkuin jähmettyi. Esteri avasi silmänsä\nja kun hän katsoi minuun, näytti hän ikäänkuin aavistuksena käsittävän\nmitä minun mielessäni liikkui, sillä hänen katseessaan kuvastui kysyvää\npelkoa.\n\nMinun käteni hänen ympärillään herpausivat ja yhtäkkiä luisui hän\nsyleilystäni pois, painui alas paadelle ja kumartaen päänsä käsiin\nalkoi hiljaa mutta hillittömästi itkeä.\n\nNähdessäni kuinka hänen hartiansa värähtelivät olisin niin mielelläni\nsanonut hänelle jotakin, mutta puhekykyni ja ääneni olivat painuneet\nniin syvälle lähteisiinsä, että minä en jaksanut saada niitä esille.\nSekasortoisin mielin tirkistelin minä eteeni ja hetki hetkeltä tuli\nminun yhä pahempi olla. Minuakin ikäänkuin joku veti painumaan alas\nkivelle, itkeäkseni siinä hänen rinnallaan. Mutta siihenkään en\ntuntenut kykeneväni, seisoin vain ja tuijottelin eteeni...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavat tunnit muodostavat muistossani hyvin sekavan kuvan. Kauan\nminä harhailin metsässä; kiipeilin kallioita ja sammaltuneita paasia\nylös ja toisia alas, istahdin jollekin kaatuneelle puunrungolle\nja pureskelin jotakin risua, viskasin sen kohta taas pois ja ylös\nponnahtaen jatkoin levotonta ja sekavaa harhailuani...\n\nIllan tullen alkoi sitte sekasortoinen mieleni vähitellen selkeentyä.\nYhtenäisemmin muistan taas niin sisäiset kuin ulkonaisetkin vaiheeni\nsiitä hetkestä lähtien, jona seisoin keskellä metsää nojaten vasenta\nolkapäätäni petäjän kylkeen. Sivullani kahahti ja risahti jotakin\nja kun käännyin katsomaan, näin siitä lähitseni ketun loikkaavan.\nSe pysähtyi hetkeksi ja katsoi minuun terävillä ja viekkailla ketun\nsilmillään, joissa näytti olevan halveksivaa ivaa minua kohtaan, teki\nsitte tarpeettoman korkean hypyn muutaman puunjuuren yli, liehautti\nhäntäänsä ja katosi hämyyn pensasten keskelle.\n\n\"Näin sitä minä, mutta entäs sinä polonen?\" tuntui se tuolla kaikella\nsanovan, ja hymähtäen resignoidun katkerasti lähdin minä taas\nliikkeelle ja kiipesin muutaman kallion laelle, jossa istuin pitkän\nhetken erikoisesti mitään ajattelematta. Tunsin vain kuinka mieleni\npohjalle vähitellen raskaana kerroksena laskeutui elähtänyt tyytymys.\n\n\n\n"]