[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fvBvhzOu434uNFSLJ-zF9bkoAcDFSpAE8l9epxvgRMPY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},2131,"Runoja Herkules uroosta","Dahlberg, T. J.",1836,1870,"2131-dahlberg-t-j-runoja-herkules-uroosta","2131__Dahlberg_T._J.__Runoja_Herkules_uroosta",null,"runous",[],[],"fi",1862,15311,104918,false,13099,[22],"Finnish poetry -- 20th century",[24],"Poetry","\"Runoja\" by Aaro Hellaakoski is a collection of poems written in the early 20th century, specifically in 1916. This literary work encapsulates various themes related to nature, love, and human emotions, often intertwining personal reflections with broader existential musings. The collection showcases Hellaakoski's mastery in using vivid imagery and expressive language, a hallmark of early modernist poetry.  The poems in \"Runoja\" delve into a range of experiences and sentiments, featuring motifs of longing, the passage of seasons, and the complexity of human relationships. For instance, the poem \"Kaipuumme\" expresses a deep sense of yearning, comparing it to various natural forces, while \"Tuhlaajapoika\" reflects on the theme of squandering one's life in pursuit of freedom rather than material wealth. Through recurring symbols such as the moon, the changing seasons, and elements of Finnish nature, Hellaakoski invites readers to explore both personal and collective experiences, resonating with feelings of nostalgia and existential contemplation. The collection is rich in lyrical beauty and emotional depth, making it a significant contribution to Finnish literature. (This is an automatically generated summary.)",[],556,"Kalevala-mittainen runoteos kertoo antiikin Kreikan tarunomaisen Herkules-uroon elämänvaiheista ja hänen kahdestatoista uroteostaan. Kokoelma yhdistää klassisen mytologian suomalaiseen kansanrunousperinteeseen ja kieleen.","T. J. Dahlbergin 'Runoja Herkules uroosta' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2131. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","RUNOJA HERKULES UROOSTA\n\nRunoillut\n\nT. J. Dahlberg, ylioppilas\n\n\nYliopiston Konsistoriumi palkitsi nämä runot kilvoitelmakirjoituksena\nkehoitusrahalla.\n\n\n\n\n\nTurussa,\nJ. W. Lilljan kirjapainossa,\n1862.\n\n\n\n\n\n\n        Imprimatur: C.R. Lindberg.\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nAlkulause.\nHerkule'n synty.\nHerkule'n kasvatos.\nHerkules teiden haarassa.\nHerkulen ensimäiset työverot.\nHerkules sotii väkituriloita vastaan.\nHerkules joutuu heimolaisensa kuningas Eurystheyksen palvelukseen.\nEnsimäinen uro-työ.\nToinen uro-työ.\nKolmas uro-työ.\nNeljäs uro-työ.\nWiides uro-työ.\nKuudes uro-työ.\nSeitsemäs urotyö.\nKahdeksas uro-työ.\nYhdeksäs uro-työ.\nKymmenes uro-työ.\nEurystheyksen estelmys.\nYhdestoista uro-työ.\nKahdestoista uro-työ.\nHerkules ja Megara eroavat toisistansa.\nHerkules ja Eurytos.\nHerkules ja Admetos.\nHerkules surmaa vahingossa ystävänsä Iphito'n.\nHerkules Omphale kuninkaattaren palveluksessa.\nHerkules uudellensa uro-töillä.\nHerkules ja Deianira.\nHerkules ja Nessus.\nHerkule'n viimeiset retket.\n\n\n\n\nAlkulause\n\n\nSuomen kieltä tutkiessani ja Wäinämöisen kummallisia retkiä\nkatsellessani Kalevalasta johtui kerran mieleeni muukalainenki uros\nHerkules. Minä ajattelin, että Suomen rahvaskin ehkä mielellänsä\nkatseleisi jotaki kertomusta tästä mainiosta Kreikan uroosta, joka\noli maailman voimallisin mies. Hänen syntymisensä tapahtui noin\ntoista tuhatta vuotta ennen Kristuksen syntymistä. Kansakunnat\nelivät vielä silloin pakanallisuuden pimeydessä ja palvelivat\nsiis epäjumalia, joilla kansan papit ja päämiehet sanoivat olevan\njnmalallisia omaisuuksia, mutta kumminki silmät, korvat ja kaikki\nmuut jäsenet, niinkuin ihmisilläki sekä siihen vielä ihmisen luonnon\nheikkouksiakin. Kun papit (oppineet) ja muut päämiehet kuuluttivat\nkansalle esimerkiksi, että sillä ja sillä jumalalla tahi jumalattarella\noli niin ja niin monta poikaa tahi tytärtä, ja siihen sitte osasivat\njutella pitkät junat kummallisia tarinoita näistä jumalista tahi\njumalattarista; niin kansan täytyi uskoa kaikki todeksi, vaikka\njutteliat olisivat kuinki mahdottomia tarinoineet; sillä mistäpäs se\nsivistymätöin kansa paremman tiedon sai. Tällä keinoin saattoivat nämä\njutteliat syyttää omia heikkouksiansaki näkymättömien jumalien päälle,\njotka kumminki heidän tarinoissansa usein olivat näkyväisiäkin. Jos\njoku mainiompi mies sattui löytymään, kas siitä oli näillä juttelioilla\nkohta koko tarut. Ne eivät suinkaan jättäneet pois mitään kummempaa\ntapausta sen elämästä, elleivät vaan liene kertoneet koumin koristusten\nkanssa. Kyllähän vanhat muistomerkit, sota-aseet ja sen semmoiset\ntosin näyttävätkin, että ennemmäiset ihmiset ovat olleet paljoa\nvoimakkaampia, kuin nykyiset, ja tottahan siis vanhoissa tarinoissa sen\naikuisten ihmisten ihmetöistä lienee perääkin. Siihen aikaan tapeltiin\nsodissakin käsikähmässä, ilman ruutien avutta, jousilla, keihäillä,\nviskimillä j.n.e. eikä niin kuin nykyjään tykillä, kiväärtillä j.n.e.,\nsillä silloin ei vielä tietty mitään koko ruutien jutusta.\n\nWanhojen tarinoiden mukaan oli Herkules kuulu ihmeellisen voimansa,\nkummallisen sukuperäsyydensä ja sadunmoisien retkiensä tautta.\n\nKoska Herkule'n somat retket siis johtuivat mieleeni Suomen\nkieltä tutkiessani, ja kun niistä tiedäkseni ennestänsä ei ole\nvarsinaista tarinata Suomeksi; niin minä rupesin opetellessani niitä\nkirjoittelemaan. Mutta kun Herkule'n (niin kuin Wäinämöisenki)\nelämänkertomuksessa tavataan monta ylenluontoista seikkaa, niin minä\nkatsoin soveliaammaksi kertoa niitä runoilemalla kuin suorasanaisesti\nkirjoittamalla. Lieneekö runoilemiseni onnistunut tahi ei, sitä en\nkykene sanomaan. Kun raudan sepän oppipoika tekee ensimäisen kalun\nraudasta, niin sitä ei -- luullakseni -- kovin paljon toruta, josko\nkalu onki vähäkelpoisempi kun mestarin omatekemänsä; lieneekö runosepän\nensikertalaisella oppipojalla semmoista armoa vai ei?\n\nOhjeena tähän teokseeni on mulla ollut paraastansa. \"Den klassiska\nfornålderns Hjeltesagor af Gustaf Schwab\", mutta sitä en ole kumminkaan\njokapaikassa seurannut, sillä \"Allmän Mytholigi af C. Deleen\" ja eräs\n\"Konversationslexikon\" ovat monessa kohti olleet johtonani.\n\nEnin osa Suomen kansasta, ei varmaankaan tiedä mitään Kreikalaisten\njumalais-sadustosta; senpä tautta seuraa tässä lyhykäinen selittely\nsekä niistä jumalista että monjaista muistaki nimistä, joita näissä\nrunoissa tavataan.\n\n\n\nSelittelö.\n\n\n_Akeloos_, muuan virran jnmala eli haltia. Sen vanhemmat sanottiin\nolleen Oceanus ja Thetys.\n\n_Alkmene_, kuningas Elektryonin ja Lydiken tytär, tuli kuningas\nAmphitryon kanssa naimiseen sillä välipuheella, että tämä kostaisi\nTeledoailaisia Alkmenen tapetun veljen tautta. Amphitryo meni\nkostamaan, mutta sillä aikaa kävi Jupiter Amphitryon näköissä Alkmenen\nluona yöjalassa. Amphitryon kuoltua tuli Alkmene toiseen naimiseen\nRhadamantus-nimisen tuomarin kanssa.\n\n_Amatsonit_, eräs sotaisa vaimokansa. Niitä sanotaan olleen monessakin\nmaassa, mutta ne Amatsonit, joita vastaan Herkules soti, asuivat\nPontus maalla Wähässä Asiassa. Miehet olivat niiltä ensin kuolleet\nsodassa melkein kaikki, ja kun niistä, mitä vielä oli jäänyt jälelle,\nkumminkaan ei ollut paljon turvaa; niin ne tappoivat itse viimeisetkin\nja laittoivat omituisen valtionsa, jossa asujamet olivat ainoastansa\nvaimonpuolia, ja jota eräs kuninkaatar hallitsi. Amatsonit olisivat\nkumminki luonnon mukaisesti miehittä hävinneet peräti, mutta ne kävivät\njoka vuosi parvittain liki valtakunnissa miehien kisassa ja pitivät\nsitte ainoastansa tyttölapset itse, mutta pojat löivät he hengettömiksi\ntahi lähettimet isien luokse. Kahdeksan vuoden vanhasta poltettiin\nnäiden tyttölasten oikean puoleista rintaa, jotta se ei pääsisi\nneitojen aikaihmiseksi tullessa kasvamaan semmoiseksi pullukaksi kun\nvasemman puoleinenki, sillä se olisi ollut sotiessa haittana, muka\njousen pannen tiellä jousen jänttä jännittäissä, ja jousella sotiminen\noli kumminki koko kansan paras sotimakeino. Siitä syystä kutsuttiinki\nniitä (Kreikan kielellä) Amatsoniksi, joka merkitsee rinnatointa.\n\n_Amor_ (latinainen nimitys), rakkauden jumala. Sen Kreikalaiset\nnimet olivat Himeros ja Eroos. Hänellä sanottiin olevan kultaiset\nsiivet, hyvä jousi ja viinellinen teräviä rakkauden nuolia, joista\nkultakärkiset pystyivät, mutta lyijykärkiset kimposivat takasi.\n\n_Amphitryo_, Thiryns-nimisen kaupungin kuningas. Hänen isänsä nimi oli\nAlkeys. Hän sattui vahingossa tappamaan setänsä Elektryonin ja muutti\nsen jälkeen Thehen kaupunkiin, jossa hän sai Elektryonin tyttären\nAlkmenen puolisoksensa. Hän oli silloin sotimassa Teleboailaisia\nvastaan, kun Jupiter rakastuneena kävi hänen näköisenä Alkmenen luona\nyöjalassa.\n\n_Anttäus_, eräs jättiläinen Libyan erämaalla, sai taistellessansa\nHerkule'n kanssa silloin aina uutta voimaa, kun jalkansa hipasivat\nmaata, mutta Herkules kouristi hänet kohona kuoliaksi.\n\n_Apollo_ (Phoebos) Jupiterin ja Latonan poika. Hän oli niin kaunis\nja selväpäinen, että häntä kutsuttiin auringoksi. Hänen sanottiin\nkeksineen jousella-ampumakeinon, ennustamisen, harpulla eli kanteleella\nsoitannon ja vieläpä laulujen tekemisenki. Apollon kuuluisin\nennustus-paikka (Orakeli) oli Delphin kaupungissa. Tämän jumalan\nsanottiin Pythialle ilmoittavan ennustuksia, joita Pythia ilmoitti\ntemppelin papille ja papit vasta kysyjille.\n\n_Atlas_, eräs jättiläinen, Japeto'n poika, oivallinen tähteinselittäjä;\nlienee siitä sanottukin hänen kannattelevan taivaan vaskikantta. Hänen\nsanottiin seisovan taivas hartioilla sillä vuorella Afrikassa, jota\nvieläkin kutsutaan Atlas-vuoreksi.\n\n_Bistonit_, eräs kansakunta Thrakeiassa.\n\n_Delphi_, muuan kaupunki Phokis maalla. Tämän kaupungin luulivat\nKreikalaiset olevan maailman navalla; ehkä siitä syystä, kun se\noli rakennettu korkean kunnahan kukulle, ja kun siinä oli Apollon\nOrakeli ja sen ennustustemppeli, joka oli rakennettu semmoisen\nvuorenrotkon päälle, josta sanottiin nousevan pyhää ennustushöyryä.\nSekä Kreikalaiset että muukalaiset, ylhäiset ja alhaiset, riensivät\nlahjoinensa tätä Orakelia kysymään. Sillä keinoin sai Orakeli niin\npaljon hyvyyttä, että sen omaisuutta verrattiin Persian kuninkaan\ntavaroihin.\n\n_Epimetheys_, Japeto'n poika, jonka sanottiin luoneen huikentelevaisia\nja tuhmia ihmisiä samate kuin veljensä Prometheys nerokkaita ja\nviisaita. Hänen tyttärensä Pyrrha ja Prometheyksen poika Deukalion\nolivat Hellenin vanhemmat, jonka pojista taas Kreikan kuuluisimmat\nsukukunnat sikisivät.\n\n_Hebe_, nuoruuden ja kauneuden jumalatar, Jupiterin ja Junon tytär,\njonka Herkules sai taivaasen päästyänsä morsiameksensa.\n\n_Herakleides_ (Herakeäs) merkitsee Herkule'n poikia ja muita perillisiä.\n\n_Hesione_, Trojan kuninkaan Laomedonin tytär, jonka Herkules vapautti\nmeren pedosta, ja jonka tautta perijuuriansa Trojan kuulu sotakin vielä\nsyttyi.\n\n_Hesperidet_, kolme jumalallista impeä, jotka asuivat Atlantin meren\npuoleisella Afrikan rannalla. Niiden nimet olivat Aegele, Arethusa ja\nHesperethusa. Morsiamena ollessansa lahjoitti Juno Jupiterille kolme\nomenapuuta, jotka kasvoivat kultakuorisia omenoita. Nämä puut istutti\nJupiter Hesperidien yrttitarhaan ja niiden vartiaksi pantiin satapäinen\ntultasuitsuava lohikäärme.\n\n_Hippolyta_, Amatsonien kuninkaatar, jonka kullasta ja päärlyistä\ntehdyn, kalliin miekanhankkiluksen Herkules suurella vaivalla hankki\nkuningas Eurystheykselle. Hippolyta joutui viimein Kreikan maalle\nTheseus uroon puolisoksi.\n\n_Japetos_, eräs jättiläinen, Uranus-jumalan poika, Kreikalaisten\nkuuluisammien kansakuntien esi-isä.\n\n_Jolas_ (Jolaus), Iphikle'n poika, Herkule'n ohillinen ja sotakumppali.\n\n_Iphikles_, kuningas Amphitryon ja sen puolison Alkmenen poika,\nHerkule'n kaksoispuoli. Iphile'n olisi luonnon mukaisesti pitänyt\nsyntyä kolmea kuukautta ennen Herkulesta, mutta Jupiterin sanottiin\ntahtoneen säästää Alkmeneä sillä keinoin, että hän salli oman\npoikansakin Herkule'n syntyä yksin ajoin Iphikle'n kanssa.\n\n_Juno_, jonka vanhemmat olivat Saturnus ja Rhea, oli rikkauden ja\nyltäkylläisyyden jumalatar, Jupiterin sisar ja puoliso ja siis\nylimäinen jumalatar. Jupiterin sanottiin kosineen Junoa käkenä, mutta\nvähäpä tuosta; häät pidettiin sitä suuremmat Enosialaisten maalla,\nTherenus-virran luona. Kaikki jumalat ja kaikki ihmiset kutsuttiin\nhäihin. Muut kaikki tulivat mutta impi Kelone ei tullutkaan. Tämä\nnauroi vaan koko näillä häillä ja sanoi Merkurius-nimiselle kutsujalle\nsitä tätä esteeksi, jonka tautta hän ei ollut pääsevinänsä kotoansa.\nJupiter närkästyi immen ylpeydestä ja käski Merkuriuksen viskaamaan\nkoko immen huoneinensa virtaan. Kelone muuttui virrassa kilpikonnaksi,\njoka sittämöiten kantaa huonettansa selässänsä ja saapi pahan kielensä\ntautta olla aivan äänetöinnä. Tämä jumalallinen parikunta ei kumminkaan\nelänyt hyvässä sovussa; riita ja tora ei loppunut paljon milloinkaan.\nJuno nenittelikse usein Jupiterille kuolevaisten kauniittarien luona\nkäymisestä ja Jupiter juonitteli taas milloin mistäkin Junolle sekä\nrankasikin toisinansa. Juno kiusasi niitä lapsia, joita Jupiterilla oli\nkuolevaisten kauniittarien kanssa ja laittoi kerran suuren tuuliaisen\nHerkulestakin hukuttaaksensa, mutta silloinpa Jupiter suuttui ja pani\nJunon riippumaan kaulastansa pitkien kultaketjujen nenään taivaan\nja maan välille, ja ripusti hyvin suuret summattomat pajanalaisimet\nkumpaiseenki jalkaan painamaan. Vulkanus yritti päästämään äitiänsä\nsiitä piinasta, mutta Jupiter tarttui Vulkanuksen jalkaan ja viskata\nrutkautti hänet taivaasta alas. Wiimeinki päästi hän itse Junon\nirti, mutta Juno ei koskaan unhottanut sitä leikkiä ja yllytti vielä\nJupiterin pojat sotimaan isäänsä vastaan.\n\n_Jupiter_, Saturnuksen ja Rhean poika, monen vanhan aikuisen kansan\nylimäinen jumala, muiden jumalien kuningas ja koko luonnon herra,\njonka sanottiin päätänsä nyökäyttämällä saaneen taivaan ja maan\njärisemään. Ukkoisen tulet ja nuolet olivat hänen vallassansa ja niillä\nhän rankaisi ketä hän tahtoi. Hänen sanottiin voittaneen kaikki muut\nveljensä sodassa, mutta Neptunus ja Pluto jäivät voittamatta. Hän jakoi\nvallan näiden kanssa. Omaksi osaksensa sai hän taivaan, ja jumalien\nkuninkaan nimen. Neptunus sai meret ja Pluto Manalan.\n\nJupiteria palveltiin yleisemmästi kun muita jumalia, ja hänelläkin\noli monta nimikko Orakelia, esim. Dodona, Ammon Libyassa, Trophono'n\nrotko j.n.e. Hänen sanottiin usein käyvän maallakin milloin missäkin\nhaamussa, esim. kuningas Amphitryon näköissä Alkmenen luona yöjalassa.\n\n_Jättiläiset_ (Wäkiturilaat) olivat Uranus-jumalan ja Manalan akan\npoikia, jotka usein sotivat jumalia vastaan. Ne olivat hirveitä kaikin\npuolin; monjailla oli 100 kättä ja 50 päätä. Herkuleskin soti niitä\nvastaan jumalien apuna. Siinä sodassa kaatui jättiläiset Argius,\nAleoneys, kaksi Aloides-nimistä, Klytius, Enkelados, Ephialtes,\nEurytos, Hippolytos, Othos, Pallas, Polybetes, Porphyrion, Thaon,\nTityos ja Typhon, joka oli julmin koko jättiläis joukosta ja peloitti\njumalia enemmän kuin kaikki muut jättiläiset yhteensä.\n\n_Kreon_, Theben kaupungin kuningas, Herkule'n Megara-nimisen puolison\nisä.\n\n_Laomedon_, Trojan kaupungin kuningas. Hänen vanhempansa olivat Julus\nja Erydike. Hän hallitsi 29 vuotta, teetti muurit Trojan ympärille ja\nsatamaan vahvat varustukset vihollisia vastaan.\n\n_Megara_, kuningas Kreonin tytär, ensimältä Herkule'n puoliso, mutta\nne eroisivat toisistansa vapatahtoisesti ja Megara tuli sitte Herkulen\nsotakumppalin ja heimolaisen Jola'n puolisoksi.\n\n_Merkurius_ (latinainen nimitys) Kreikalaisten Hermes, Jupiterin\nja Maijan poika, kaunopuheliaisuuden, matkamiesten, kauppamiesten,\nystävyyden ja rauhan jumala, jumalien (varsinki Jupiterin) lähettiläs,\ntulkki ja palvelia, jonka tautta hänellä oli yötä päivää enemmän\ntyötä tuin muilla jumalilla kellään. Hällä oli aina leveäliepeinen,\nsiipiniekka matkalakki päässä, kahdesta käärmestä tehty siipiniekka\nmatkasauva kädessä ja hyvin pitkät mustat siivet kantapäissä. Lakin\nsiivet olivat valkeat ja sauvan toiset siivet mustat, toiset valkeat.\nMustilla siivillä lenteli hän Manalassa ja valkeilla taas joka paikassa\nmuualla.\n\n_Minerva_, Jupiterin tytär, viisauden, taidon, tieteiden ja sodan\njumalatar. (Nimitykset Pallas ja Athene merkitsevät samaa jumalatarta.)\nMinervan sanottiin syntyneen sillä lailla, että Jupiter ensin nieli\nelävältä Metis-nimisen immen, jonka jumalien Orakeli oli sanonut\nsynnyttävän semmoisen pojan, joka veisi Jupiterilta vallan; nieltyänsä\nalkoi hänen päätänsä kivistää ja hän meni Vulkanus-nimiseltä pojaltansa\nneuvoa kysymään, sillä Vulkanus oli jumalien seppä, ja vieläpä\njonkullainen pappakin. Vulkanus otti silloin hyvin suuren summattoman\npiilun ja päräytti sillä Jupiterin pään kahtia; aivosta nousi nyt\nMinerva-jumalatar täysikasvuisena ja täydessä sotapuvussansa. Jupiterin\npää kupsahti kiini ennallensa ja Minerva lähti paikalla isänsä kanssa\nsotaan jättiläisiä vastaan.\n\n_Neptunus_ (Poseidon), Saturnus-jumalan ja Rhean poika, oli meren\njumala. Hänellä sanottiin olevan kolmihaarainen torrakka kädessä, jolla\nhän pani meret meuruamaan.\n\n_Nessus_, eräs ihmishevoinen, Iksionen ja Pilven poika, yritti\nryöstämään Herkule'n puolisota Deianiraa, mutta Herkules ampui\nmyrkytetyn nuolen hänen sydämensä lävitse.\n\n_Orakeli_ oli semmoisen paikan nimi, jossa ennustuksia ilmoitettiin ja\nvieläpä ennustuksiakin kutsuttiin orakeliksi. Orakelin ennustaminen\noli kaikkein juhlallisin ennustus-keino, mitä vanhan aikuisilla\nkansoilla lie ollut. Pakanallisuuden monijumalaisuus antoi petturille\nhyvän tilaisuuden jumalien nimessä pettää ihmisiä ennustamisillansa\nja sillä keinoin laiskana pitää hyviä päiviä muiden vaivannäöstä;\nsillä ennustusta saamaan tullessa piti kysyjillä oleman hyvät lahjat\nennustuksen antajoille, ennen kun tohtivat toivoakkaan ennustusta\nsaavansa. Ennustajat taas ilmoittivat ennustuksensa semmoisilla\nsanoilla ja niin epätietoisesti, että ennustus näytti käyvän toteen,\njosko kysymyksessä oleva seikka tapahtuiki niin eli näin, joko niin\nkuin kysyjä toivoi tahi aivan toisin. Sillä keinoin tuli sivistymätöin\nkansa helposti petetyksi. Ihmiset eivät pitäneet siitä mitään, jos\nne kantoivat kultansa, hopeensa ja mitä parasta heillä vaan oli\nennustajoille, kunhan saivat kuulla monjaita epätietoisia sanoja,\njoita sitte saivat miettiä ja aprikoin, mitä ne merkitseisivät. Jos\nasia tapahtuikin aivan toisin kuin kysyjä ennustuksen mukaan luuli sen\ntapahtuvan, ja jos hän siitä meni valittamaan ennustajoille, niin ne\nsitte vasta selittivät ennustuksensa sillä keinoin, että se kumminki\nnäytti todemmoiselta. Orakelia oli jokaisen jumalan osaksi, muutamilla\nusiampiaki; vieläpä paraimmille uroillekin annettiin semmoinen kunnia\nkuoltua, että niilläkin oli nimikko Orakelinsa, esim. Herkule'n Orakeli\nAthenin kaupungissa.\n\n_Pallas_ sama kun Minerva. Paitsi tätä Pallas-jumalatarta oli muitakin\nsaman nimellisiä, esim. jättiläinen Pallas ja muuan Herkule'n\npojistakin oli Pallas-niminen.\n\n_Poseidon_, Neptunus-jumalan Kreikalainen nimitys.\n\n_Priamos_, Laomedonin poika, oli Trojan sodan aikaan Trojalaisten\nkuningas. Hänen nimensä Priamos (ostettu) tuli siitä, että sisarensa\nHesione osti hänen Herkule'n vallasta, silloin kun Herkules kävi\nLaomedonia kostamassa Hesionen vapahtamapalkan maksamattomuudesta.\nHerkules tappoi kostosodassa Laomedonin ja hänen muut poikansa,\nmutta Podarkes (Priamos) jäi sisarensa Hesionenen kanssa vangiksi.\nHerkules antoi Hesionen sotakumppalinsa Telamonin puolisoksi, mutta\nHesione heitti kultakorunsa Herkule'lle veljensä vapahtimeksi.\nTelamon vei Hesionen Kreikan maalle matkassansa, mutta Priamos jäi\nTrojan kuninkaaksi. Herkule'n hävittämän Trojan kaupungin rakenti\nPriamos uudellensa vielä kauniimmaksi kuin ennen oli ollutkaan ja\nvalloitti Trojalaisille lisämaitakin. Hänellä oli 50 poikaa ja iso\njoukko kauniita tyttäriä. Paris-nimisen poikansa laittoi hän Kreikan\nmaalle hakemaan Hesionea takasi, mutta Paris ryöstikin siihen siaan\nkuningas Menelauksen ihmeen kauniin puolison Helenan ja vei sen Trojan\nkanpunkiin muka puolisonansa. Kreikkalaiset tulivat siitä syystä\nsuurella sotajoukolla hakemaan Helenaa takasi. Heidän laivastossansa\noli 1200 laivaa, joilla ne nyt tulivat meren yli Trojan kaupungin\nrantaan. Trojalaiset eivät kumminkaan heittäneet hyvällä Helenaa\nMenelaukselle takasi ja siitä syystä syttyi nyt Trojan kuuluisa\nkymmenvuotinen sota, jossa Kreikalaiset viimein polttivat Trojan,\nsitte kuin Trojalaiset itse ensin hinasivat parikymmentä Kreikalaista\nsuuren summattoman puuhevoisen sisässä kaupunkiinsa. Muut Kreikalaiset\nolivat purjehtivinansa pois koko Trojan rannoilta, mutta menivätkin\nainoastansa Tenedos saaren suojaan piiloon ja heittivät Sinonin\nulkopuolelle hevoista. Kun Trojalaiset juosta kahittivat rantaan,\nniin ne eivät enää nähneet yhtään vihollisista, mutta se hirmuinen\npuuhevoinen, joka oli karvaisilla hevoisen nahoilla kaunisteltu, seistä\nkonotti rannalla. Likemmäksi tultuansa näkivät Trojalaiset kumminki\nSinonin hevoisen alla, hirsien välissä, muka piilossa ja vetivät\nhänen sieltä esiin. Sinon valehteli nyt, että Kreikalaiset olivat\nrakentaneet hevoisen muutaman sotiessa suututtamassa jumalan kuuniaksi\nja sovintouhriksi, muka sen tautta niin suuren, että Trojalaiset eivät\nsaisi sitä kaupunkiinsa, ja sanoi Kreikalaisten ruvenneen uhraamaan\nhäntä itseänsäkin samalle jnmalalle, mutta hän oli toki päässyt karkuun\nja piilotellut ensin tiheessä ruohokossa kaulaansa myöten vedessä ja\nsieltä sitte päässyt tämän pyhän hevoisen alle. Trojalaiset uskoivat\nviimein Sinonia, repivät kaupunkinsa mnuriin ison aukun, jonka kautta\nhe hinasivat tämän _pyhän_ hevoisen kaupunkiinsa _pyhälle_ alttarille;\njoivat ja iloitsivat sitte puolen yöhön asti, mutta nukkuivat viimein\njuovuksissa raskaasen uneen. Sinonki oli ollut juopinansa, mutta hän\nmeni nyt ilmoittamaan tulirompsulla Kreikalaisille Tenedos saareen,\nettä petos jo oli onnistunut; juoksi sitte sanomaan hevoisen mahassa\noleville kumppalillensa, että Trojalaiset jo makasivat juovuksissa.\nKreikalaiset laskeusivat hevoisesta alas ja alkoivat tappaa makaavia\nTrojalaisia. Toisetkin Kreikalaiset, jotka saaren suojassa olivat\npiilotelleet, joutuivat kohta tappamaan ja sytyttelivät viimein koko\nkaupungin tuleen. Troja paloi tukkunansa ja Priamos sortui koko suurine\nperheinensä. Hän oli juuri Jupiterin alttarilla rukoilemassa, kun\nNeoptolemus (Pyrrhos) surmasi hänen.\n\n_Prometheys_, jättiläisparikunnan Japeto'n ja Klymen poika, joka\ntaikakeinoillansa loi ihmisiä ja pilkkasi Jupiteria kolineillansa.\nJupiterpa suuttui viimein ja tuomitsi hänen rautakahleilla sidottavaksi\nKaukasusvuoren kallioon, ja tuomio oli vielä niin kova, että hänen\npitäisi olla iankaiken niillä raudoilla Kaukasusvuoreen kytkettynä.\nHirvittävä korppikotka lenti joka päivä repimään ja syömään hänen\nmaksaansa, mutta se kasvoi aina uudellensa. Herkules ampui kotkan\nmyrkytetyllä nuolella ja päästi Prometheyksen irti sekä käski hänen\nottamaan pienen jytyisen Kaukasuksen kalliosta mukaansa, särki yhden\nraksin samoista rautakahleista ja käski Prometheyksen teettämään siitä\nraksin raudasta sormuksen ja panettamaan sen mainitun kiven jytyisen\nsormukseen niinkuin muun koristuskiven, jotta Jupiter saattaisi sanoa,\nettä Prometheys vieläkin oli samalla raudalla Kaukasuksen kallioon\nkytketty.\n\n_Pyrrha_, Emimetheyksen ja Pandoran tytär, Deukalionin puoliso ja\nHellenin äiti. Kreikalaisilla oli samallainen historia Deukalionista ja\nPyrrhasia, kun Moseksella Noachista ja sen perheestä.\n\n_Pythia_, Apollon Orakelin nais-pappi Delphin kaupungissa. Delphin\nennustus-temppeli rakennettiin semmoisen vuoren rotkon päälle, josta\nsanottiin nousevan pyhää, jumalallista ennustushöyryä. Rotkon ympärille\nlaitettiin alttari ja aivan halkeeman yli hyvin iso, kolmijalkainen\nkultakattila, jonka sisästä Pythia ilmoitti ennustuksiansa. Orakelin\npapit valitsivat ensin Pythia immeksi nuoria, hyvin kauniita, neitoja;\nmutta kun muuan Thessalonialainen nuorukainen kerran ryösti Pythian,\nniin sittämöiten piti Pythiaksi valittavan immen oleman varsinki\nviidenkymmenen vuoden vanhan eli sitä vanhemmanki.\n\n_Uranus_ (Ouranos), Ilman ja Päivän poika, sanottiin olevan monen\njumalan ja vieläpä jättiläistenki isä.\n\n_Vulkanus_, Jupiterin ja Junon poika, jumalien seppä ja rumin jumala\nkoko taivaassa. Silloin kun Vulkanus yritti päästämään äitiänsä taivaan\nja maan väliltä riippumasta, niin Jupiter tarttui hänen jalkaansa ja\nviskata rutkautti hänet taivaasta alas. Vulkanus sattui putoomaan\nLemnos-nimisen saaren maalle ja putosiki niin pahasti että hänen\ntoinen jalkansa taittui ja hänen täytyi sittämöiten liikata kentustaa.\nSaaren asujamet ottivat hänen hoitaaksensa, mutta viimein pääsi hän\ntaivaasen takasi Bacchus-jumalan rukoilemalla. Jupiter rakastui kerran\nVenus-jumalattareen, mntta Venus ei pitänyt hänestä paljon mitään.\nTämäpä kävi Jnpiterin läylälle ja hän tuomitsi, että Venuksen (joka\noli rakkauden ja lempeyden jnmalatar ja siihen vielä kauniin kaikista\njumalattarista) piti ottaa Vulkanus puolisoksensa, vaikka tämä oli\nliikkaava kentos ja siihen vielä rumin jumalista. Tämä tuomio oli kyllä\nkova, mutta minkäpäs sille teki; Jupiter oli itse jumalien kuningas ja\nhänen tuomionsa olivat muka peruuttamattomia.\n\n_Zeys_ eli Zan, Zas, Zes j.n.e. nimityksiä, joita Kreikalaiset antoivat\nJupiter-jumalalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTästä selittelystä nähdään, missä hirvittävässä pimeydessä pakanalliset\nkansakunnat ovat vaeltaneet ja vielä nytkin vaeltavat. Ne raukat eivät\nole koskaan palvelleet sitä oikeata, ainoata ja elävätä Jumalata, jota\nKristinopin sulosanomat opettavat ja kehoittavat palvelemaan. Kuinka\ntärkeätä eikö siis Kristinopin ja sivistyksen valo ole pakanoille!\nSe onki jokaisen Kristillisen velvollisuus että niin paljon kuin\nmahdollista kokea auttaa Kristinopin levittämiseen pakanoiden seassa,\njotka vielä nytkin vaeltavat samallaisessa pimeydessä. Olkoon nyt tämä\nteokseni muutamana _esimerkkinä_ pakanallisten ja sivistymättömien\nkansakuntien surkuteltavasta tilaisuudesta. Joska muutamatkaan\ntätä teostani katsellessansa tulisivat miettimään, kuinka hekin\nosaltansa saattaisivat auttaa Kristinopin levittämiseen pakanallisten\nkansakuntien seassa, ja panisivat pienenkään lantin siihen kukkaroon,\njolla kerätään rahaa lähetyssaarnaajoiden varustamiseksi; niin minä en\nluulisi turhaan työtä tehneeni tätä teostani laatiessani.\n\nHelsingissä 26 p. Huhtikuuta 1861.\n\nT. J. Dahlderg.\n\n\n\n\nEsilause laululleni\nRuvetessani runolle.\n\n\n    Laatisinpa laulujaki,\n    Kyntäisinpä kynälläni,\n    Kun ei kukana toruisi,\n    Tuota kovin tuomitseisi.\n    Tosin olen tottumatoin\n    Lapsi laulun laatiaksi,\n    Mutta tottahan ei toki\n    Tunnotointa tuomittane.\n    Kyllä kieltäni kiverrän,\n    Sormiani suorittelen,\n    Lausehia latomahan\n    Runorullani riville,\n    Waan en tuosta vielä tunne\n    Enkä tiedä eiltäkäsin,\n    Kyvenneekö kynäseni\n    Pitemmältä piirtämähän.\n    Yhtähyvin yrittelen\n    Laulua nyt laatimahan\n    Uljahimmasta uroosta,\n    Miehestä mitä paraasta,\n    Tahi tarkemmin sanoen:\n    Herkuleksen hilskehistä,\n    Mennehistä melskehistä,\n    Sotaretkistä somista.\n    Wirteni on vierahasta,\n    Ulkolaisesta uroosta,\n    Eikä Suomen sankarista,\n    Sotamiesten metelistä;\n    Waan ei tuosta toki tulle\n    Syytä kovin synkeätä,\n    Jahka saattaisin sanella\n    Kaunihisti kaikuvasti.\n    Jos ma Suomelle suloksi,\n    Kansakunnalle koruksi,\n    Saisin virren virumahan\n    Sopivaisilla sanoilla,\n    Siitä seuraisi minulle\n    Itselleni suurin ilo,\n    Ehkä muille muutamille\n    Wielä vähä viihykkiä.\n\n                    T.J.D.\n\n\n\n\nHerkule'n synty.\n\n\n    Kreikan maalla mainiolla,\n    Walistuksen valkamilla\n    Oli kuuluisa kuningas\n    Amphitryo aikanansa,\n    Jonka valta vaan ulottui\n    Tiryns kanpungin tiloille,\n    Mut hän muutti viimeiseltä\n    Theben kaupunkiin talonsa.\n    Siis ei voima häntä voinut\n    Eikä mahti ensinkänä\n    Kohotella korkealle,\n    Mainioksi maailmassa.\n    Waan ken onni ohjelevi,\n    Hyvä lykky lykkelevi,\n    Siitä kuuluvat sanomat,\n    Wiestit kauvas vierähtävät.\n    Ukko pilvien pitäjä,\n    Itse Jupiter jumala,\n    Astui alas taivahasta\n    Maalle muuna matkamiesnä,\n    Keksi kuninkaan kupeella\n    Kävellessänsä kaduilla\n    Kuninkaattaren komean\n    Alkmenen on astumassa,\n    Joll' oli huulet hunajasta,\n    Kasvot ruusun kukkasista,\n    Silmät vähän sinertävät\n    Suloisuudesta sulavat.\n    Silloin ampui Amor nuolen,\n    Kipinänä kiidätteli,\n    Joka sattui jumalahan,\n    Jupiterihin jumahti,\n    Alkoi poltella povea,\n    Sytyttipä sydämenki\n    Rakkaudella räykeällä,\n    Suloisella suosiolla.\n    Koska Amphitryo kohta\n    Meni itse metelihin\n    Teleboailaisten tautta\n    Kosto sotahan kovahan;\n    Tuli pilvien pitäjä,\n    Rakastunut ukko raiska\n    Kuninkahan kaltaisena\n    Kuninkaattaren kotihin.\n    Wirui sitte vieretysten\n    Kanssa kaunihin kanansa\n    Kolme yötä kerrassansa\n    Paitsi päivän paistamatta.\n    Mutta poies mennessänsä\n    Antoi hän Alkmenen tiedä,\n    Kenen kanssa tämä oli\n    Kolme yötä kutkattanut\n    Siitä Herkules sikisi,\n    Syntyi suuri sankarimme,\n    Uros uhkean tapainen,\n    Miehistä mitä parahin.\n    Kun hän oli kulkemassa,\n    Päivähän jo pääsemässä\n    Pimeästä piilolasta,\n    Mustan-moisesta majasta,\n    Niinpä Jupiter jyrisi,\n    Urahteli ukkosena,\n    Iski itse ilmitulta,\n    Kalkutteli kauheasti\n    Jotta vuoret vapisivat,\n    Kummut kaikki kumisivat,\n    Meret aavat meurusivat,\n    Umpilammit lainehtivat.\n    Sekä tällä tärinällä\n    Että muilla merkkilöillä\n    Ilmoitti isä Jupiter\n    Pohlun poikansa tuloa.\n    Alkmene nyt ajatteli,\n    Mihin poikansa panisi,\n    Jott'ei Juno jumalatar\n    Wihojansa viskeleisi\n    Puolisonsa pojan päälle\n    Tahi äitiä toruisi\n    Kamalasti kadehtien\n    Kuolevaisen kunniata.\n    Alkmenepä antoi viedä\n    Poika paran parkuvaisen\n    Tasaiselle tanterelle\n    Kumppalitta kuolemahan.\n    Siihen kurja oisi kuollut\n    Kenenkänä keksimättä,\n    Ellei viejänsä vetänyt\n    Junoa jumalatarta\n    Tämän lapsen tienoille,\n    Potkivaisen pojan luokse,\n    Kunne kaunis kumppalinsa\n    Minervakin silloin meni.\n    Kumpainenki katselevi\n    Kaunokaisen kasvon päitä\n    Kuin ne kuuti kuulakalta\n    Puolipäivän paistehessa.\n    Tämä helle poltti heitä,\n    Wari vaivaksi rupesi\n    Sekä lasta lepyttäissä\n    Maahan istumaan manasi.\n    Juno lasta liekutteli,\n    Helmassansa heilutteli,\n    Mutta nukkui nurmikolle\n    Lapsen kanssa leikitellen.\n    Silloin poika polvillansa,\n    Neljän kontan kourillansa\n    Riensi Junon rinnan luokse,\n    Muka mesimättähille,\n    Koppoi tissin kourihinsa,\n    Nännin näppinsä välihin,\n    Siitä sunhunsa sujautti,\n    Maistoi mammia vähäisen.\n    Koska nälkä häntä näykki,\n    Niin hän näykki nännin päätä,\n    Waan jo viimein vihoissansa\n    Puri kovin koskevasti.\n    Siitä suuttui jumalatar,\n    Närkästyi unen näkiä,\n    Heitti siihen Herkuleksen,\n    Poika rukan rutkahutti.\n    Mutta Minervapa otti\n    Löytölapsen laupiasti,\n    Kantoi Theben kaupunkihin,\n    Antoi Alkmenen käsihin.\n    Tämä tunsikin ilolla\n    Hetimiten hertaisensa\n    Sekä pani paikalla sen\n    Kätkyehen kupsahutti.\n    Herkules sai hörpätyksi\n    Jumalallista jaloutta\n    Imemällä itsellensä\n    Juno jumalataresta.\n    Tämä harmilla havaitsi,\n    Kuka hänt' oli kupannut\n    Sekä katui katkerasti\n    Sitä sitten itseksensä,\n    Ettei tuolta turkaselta\n    Niskoja jo nitistänyt,\n    Silloin kun se kumminki jo\n    Raatoi hänen rintojansa.\n    Juno koitui kostajaksi,\n    Wastaiseksi vastukseksi,\n    Kävi kyllä kamalasti\n    Herkuleksen hengen päälle:\n    Laittoi kaksi kauheata\n    Käärmettä sen kätkyelle,\n    Mutta poikanen puristi\n    Kumpaisenki kuoliaksi.\n    Isäpuolensa iloinen\n    Amphitryo ajattel:\n    \"Tuosta pojasta tulevi\n    Kuninkaita kuuluisampi\";\n    Puhui poppaukollensa\n    Tiresias tietäjälle:\n    \"Saatatko sinä sanoa,\n    Mikä pojasta panekse?\"\n    Poppa-äijä ääntelikse,\n    Ukko sokea saneli:\n    \"Tiedän toki tarkoillensa\n    Tämän seikan säntillensä.\"\n    Silloin kaikki kuuntelivat,\n    Hipohiiskumattomina,\n    Tokko tuosta poikasesta\n    Saataisiin sota-urosta.\n    Tiresias virkkoi viimein,\n    Lausui lapsen elämästä,\n    Kertoi kaikki kannallensa,\n    Joka seikan säntillensä;\n    Kuinka monta kummitosta,\n    Metsän pahinta petoa\n    Poika kerran kellistääpi\n    Kurikallansa kumohon;\n    Siihen vielä senki sodan,\n    Senki melkoisen metelin,\n    Jossa Herkuleksen jousi\n    Sekä nuolensa nopeat\n    Woitti väkiturilahat,\n    Jäyräpäiset jättiläiset,\n    Kun ne ruojat ryykäsivät\n    Olymposta ottamahan,\n    Sekä vielä viimeiseksi,\n    Että Hebe Herkulesta\n    Outti Tuonelan tuvassa\n    Tahi taivahan talossa.\n\n\n\n\nHerkule'n kasvatos.\n\n\n    Nämä kummat kuultuansa\n    Tiresias tietäjältä\n    Kutsui Amphitryo kohta\n    Koko kansakunnastansa\n    Uljahimmat urohista,\n    Peluristakin paraimmat,\n    Herkulesta hoitamahan\n    Wiisahaksi veitikaksi.\n    Linus neuvoi lukemahan\n    Sekä viulun-soitantahan\n    Joihin Herkules hyvästi\n    Oppi mielin opettaisin;\n    Waan kun Linus liijemmasti\n    Pieksi poikasta pahasti\n    Ilman syyttä synkeättä,\n    Paitsi pahan tekemättä;\n    Niin se nakkas' navakasti\n    Soittimellansa somalla\n    Harmaapäisen, halliparran,\n    Kurittajan kuoliaksi.\n    Waikka Herkules vapisi,\n    Murhatyöstänsä murehti,\n    Sekä katui katkerasti\n    Koko tätä kähäkkätä;\n    Niin ne käskettivät kohta\n    Poikaparan keräjähän\n    Tuomarin on tutkittaaksi,\n    Rhadamantuksen manata.\n    Tämä tuomaripa oli\n    Luonnoltansa lauhallainen\n    Sekä päästi poika paran\n    Wapahaksi valloillensa.\n    Amphitryo ajatteli,\n    Pelon potkassa polonen,\n    Että tämä poika-puoli,\n    Weitikka kovin väkevä,\n    Tuota tehden turmeleisi\n    Ehkä kerran koko kansan;\n    Pani pojan paimeneksi\n    Karjallensa kaitsiaksi.\n    Jupiterin julma poika\n    Oli kaunis katsannolta,\n    Kuuttatoista korttelia\n    Kantapäästä päälaelle.\n    Hänen nuolensa nopeat,\n    Keihäät, viskimet vireät,\n    Sattui aivan aina siihen,\n    Kuhun nuita nuijahutti.\n    Weitikkamme vellivati,\n    Paimenpojan pahkakuppi,\n    Oli vähän laajan lainen,\n    Syvä purtilo sisältä;\n    Siihen sopi suurin sonni,\n    Kerrassansa keitettynä,\n    Maksoinensa, moukkuinensa,\n    Leppinensä, lieminensä.\n    Poika pisti partahansa,\n    Lippoi liemen leukahansa\n    Tähtehiä tekemättä,\n    Jahka nälkä näpisteli.\n    Painoi pullokin vähäisen,\n    Pikarikin pikkuruisen,\n    Koska tuossa tyhjänäkin\n    Oli kahden kanneksia,\n    Poika pisti pullollisen\n    Lieppihinsä livauhtti,\n    Jotta viina virtanansa\n    Kerran kurkussa kurahti\n    Eikä toki tarvinnunna\n    Kahden käden kannatella\n    Pikaria pivossansa\n    Kukkurana kuljettaissa.\n\n\n\n\nHerkules teiden haarassa.\n\n\n    Weitikkammepa vetäysi\n    Poies karjan kaitsennasta,\n    Kulki yksin kummukoita,\n    Lepiköitä leuhutteli,\n    Arvellen ja aprikoien,\n    Huolissansa huokaellen:\n    \"Minnekkähän minä mennen,\n    Kunne kurja kulkenenki?\"\n    Tällöin tuli kaksi tietä,\n    Kaksi naista kaunokaista,\n    Toinen oli oiva tyttö,\n    Toinen portto potkittava.\n    Oiva tyttöpä oliki,\n    Puhtahassa puvussansa,\n    Kyllä kaunis kaikin puolin,\n    Puhdasposkinen, punakka.\n    Toinen lyllykkä lihava,\n    Katsannoltansa kavala,\n    Keikkelikse käydessänsä\n    Harvoissa hamehissansa.\n    Tämä juoksi tultuansa\n    Heti luokse Herkuleksen,\n    Surkutteli suloisesti,\n    Wiekoitteli viekkahasti:\n    \"Kyllä Herkules havaitsen,\n    Mitä mielesi tekevi,\n    Tule tänne tälle tielle,\n    Ota minut ohjaksesi;\n    Minä vien sun vii'akosta,\n    Korven keskestä kotihin,\n    Ilman suuretta surutta,\n    Paitsi mielettä pahatta;\n    Annan sulle syötävätä,\n    Mahamäärällä makeeta,\n    Kannan mettä kannulliset,\n    Mahalata maljalliset.\n    Et sä tarvitse tapella\n    Etkä sortua sodassa\n    Asu aina huoletoinna\n    Kaunihissa kaammarissa,\n    Joss' on istuimet iloiset,\n    Kiikkutuolit tuutivaiset\n    Wuotehet viruaksesi,\n    Kanssani kamutaksesi.\"\n    Koska Herkules sen kuuli,\n    Kysäsi hän kummastellen:\n    \"Kukas olet kumma nainen?\n    Sano paikalla sukusi!\"\n    Nainen sanoi naurusuulla:\n    \"Minä olen _Onnellisuus_,\n    Mutta minun moittiani\n    Haukkuvat mua _Himoksi_.\"\n    Toinen tyttö sanoi silloin,\n    Tuonnempata tultuansa:\n    \"Kuunteleppas poika kulta,\n    Mitä minäki sanelen;\n    Minä tiedän tarkoillensa,\n    Aivan alkaen alusta,\n    Miten synnyit, kuten kasvoit,\n    Kussa sittemmin kuleksit,\n    Sekä mitkä luonnonlahjat\n    Sinulle on siunattunna:\n    Seuraa siis nyt _Siveyttä_,\n    Aja _Avua_ jälestä.\n    Mut et sinä muuten tule\n    Kumminkana kunniahan;\n    Ellet tahdo työtä tehdä,\n    Sotaretkillä samata.\n    Jos sä tahdot Jumalalta,\n    Anot ukolta apua;\n    Antaa ukko armostansa,\n    Kun sä häntä kunnioitat.\n    Jos sä tahdot jonkun kanssa\n    Tulla vahvaksi tutuksi;\n    Auta häntä asiassa,\n    Puolla joka pulakassa.\n    Jos sä vaadit valtiolta\n    Warsinaista varjelusta;\n    Tee sä sille tienestiä,\n    Palvele kun pahin orja.\n    Jos sä mielit mainioksi\n    Kansan kummeksittavaksi;\n    Raivaa silloin rasitukset,\n    Katko kansan paulat poikki.\n    Jos sä tahdot tappelussa\n    Woiton kanssa kuljeskella;\n    Opi silloin ovelasti\n    Sotatemput tekemähän.\n    Waan jos vaadit virkeyttä,\n    Ruumiillista ripeyttä;\n    Totta taivuta tapasi,\n    Totu työtä tekemähän.\"\n    Mutta _Himo_ sanoi siihen,\n    Lausui tuohon tuolla lailla:\n    \"Kuulet sen nyt kultaiseni,\n    ymmärrät hyvin hyvästi,\n    Mitä tämä tarinoipi\n    Loruaapi loppumatta.\n    Kuinka ilo ihmisille\n    Oisi vainen vaivaloista;\n    Waan kun tulet turvihini,\n    Kuljet mulla kumppalina,\n    Niin on vainen virvoitusta\n    Riemua ja rikkautta.\"\n    _Avu_ alkoi uudellensa,\n    Sanoi vähä vihaisesti:\n    \"Etkös vainen valehtele,\n    Kehu kehno nähtävästi;\n    Sull' on suussasi simoa,\n    Huulillasi hunajata,\n    Mutta murha mielessäsi,\n    Myrkky myötänsä muassa.\n    Mulla taas on taitavia\n    Ystäviä ympärillä,\n    Joita minä johdattelen,\n    Holhoan ja huvittelen.\n    Minä rauhat rakentelen\n    Waltakuntien välillä,\n    Ajan vihan armattoman\n    Sotamiesten sydämistä;\n    Olen sitte omituisna\n    Ystävyyden yhdysmiesnä,\n    Rakentelen rakka'uden,\n    Pysyväisimmän perustan.\n    Minä katson mielelläni,\n    Huvituksella havaitsen,\n    Kuinka kaikki kumppalini\n    Riemuitsevat rinnatusten.\n    Uljahimmatkin urohot\n    Käyvät aina tätä tietä;\n    Seuraa sinäki _Siveyttä_,\n    Kylläs tulet kunniahan.\"\n\n\n\n\nHerkule'n ensimäiset työverot.\n\n\n    Onni ohjeli urosta,\n    Tempasi hyvälle tielle,\n    Jota lähti juoksemahan\n    Ihmisyydelle iloksi.\n    Kotihin kerittyänsä,\n    Tuttaviinsa tultuansa\n    Kuuli Herkules sen kumman,\n    Seikan semmoisen havaitsi,\n    Että julma jalopeura\n    Oli ottanut olonsa\n    Kithäronin kunnahalle,\n    Korkealle kukkulalle,\n    Jonka vuoren vierustalla\n    Amphitryo antoi käydä\n    Karjojansa kaitsemassa,\n    Sonniansa syöttämässä.\n    Uros meni uhkaellen\n    Killin kiljuvan kisahan,\n    Woitti konnan voimallansa,\n    Keihäällänsä kellahutti,\n    Nylki nahan nuljahutti,\n    Kääri taljan takiksensa,\n    Kyhäilipä kypäriäi\n    Jalopeuran lekaluista.\n    Tuolta tieltä tultuansa\n    Sattui Herkules sotahan\n    Minyeläisten miesten kanssa,\n    Jotka vaativat veroa.\n    Mutta Minervapa auttoi\n    Thebeläisiä nyt toki,\n    Antoi sota-asehensa\n    Herkule'lle heilutella;\n    Mutta muilta kumppalilta,\n    Herkuleksen hankkimilta,\n    Puuttui vielä sotapuku,\n    Keihäät, kilvet ja kypärit.\n    Mitäs huoli huima kansa\n    Tuosta nuoriso nureksi,\n    Jos se sotisopansaki\n    Sai nyt sattumaisiansa.\n    Pojat pistihet pajahan,\n    Theben temppelin sisähän,\n    Saivat sieltä sapelia,\n    Keihäitä ja kypäriä,\n    Joita ennen esi-isät\n    Ripustivat riippumahan\n    Tultuansa tappelusta,\n    Wihollisten voittelosta.\n    Semmoisilla sotimilla,\n    Wanhoilla varustimilla,\n    Menivät ne metelihin,\n    Kävelivät kähäkkähän.\n    Kohta kaatui kuningaski\n    Wihollisten väestöltä,\n    Joka joutui turmiolle\n    Tämän päivösen perästä.\n    Mutta voitto maksoi markan\n    Woittavienki väelle,\n    Sillä Amphitryo sortui\n    Tappelussa tanterelle.\n    Tämän tappelun perästä\n    Riensi uros rinnustellen\n    Ottamaan Orkomenosta\n    Sekä sitä polttamahan.\n    Ihmiskunta ihmetteli\n    Tuommoisia työveroja\n    Sekä piti sankaria\n    Korkeassa kunniassa.\n    Theben kaupungin kuningas,\n    Koko Kreikan kukka Kreon,\n    Salli sievän tyttärensä\n    Megaran nyt mennä hälle.\n    Tämä pulska puolisopa\n    Synnyttiki sankarille\n    Herttaisia hedelmiä,\n    Kolme poikaista koreeta.\n    Koko kansakunta kantoi\n    Wielä voitonruhtinalle\n    Kupilliset kultiansa,\n    Wadilliset vaskiansa.\n    Jupiterin poika pääsi\n    Kohta siihen kunniahan,\n    Jotta jumalatkin hälle\n    Lähettivät lahjojansa.\n    Merkurius laittoi miekan,\n    Antoi nuolia Apollo,\n    Vulkanus toi nuoliviinen,\n    Sotisopansa Minerva.\n\n\n\n\nHerkules sotii väkituriloita vastaan.\n\n\n    Siinä suuressa sodassa,\n    Kapinassa kamalassa,\n    Jossa jätit jäyräpäiset,\n    Wäkiturilaat väkevät,\n    Ryykäsivät ryöstämähän\n    Olymposta omaksensa,\n    Osotti hän oivalailla,\n    Näytti silmin nähtävästi,\n    Jotta hänki jumaloille\n    Kantoi kerran kiitoksensa\n    Lahjain lähettämisestä,\n    Antimien annannasta.\n    Woipa kuitenki kuroinen,\n    Nälän kaima kaiveroinen,\n    Mikä tuprakka nyt tuli\n    Jättiläisten joukon kanssa.\n    Nämä viisikymmenpäiset,\n    Satakätiset soturit,\n    Näyttivätkin näöksiltä,\n    Korpikuusen kaltaisilta:\n    Naamoiltansa naavaisilta,\n    Tukiltansa turrukoilta,\n    Hartioilla heiluvilta\n    Hapsiltansa harrukoilta.\n    Heillä oli hivuksina\n    Sekä partoina pahoilla\n    Käärmehien kärryköitä,\n    Kyitä kyllin kiiluvia,\n    Siihen vielä säärivarret\n    Sekä polvet pohkehetkin\n    Kaikki lohikäärmehien\n    Purstopuolista kudotut.\n    Tämä kansa kauhistava,\n    Julma jättiläisten joukko,\n    Syntyi Uranus ukolle\n    Muinoin Manalan akasta.\n    Mutta Manalanpa akka\n    Sattui siitä suuttumahan\n    Jumalien joukkiolle\n    Tahi taivahan väelle,\n    Että uusi ilman ukko,\n    Tahi Jupiter jumala,\n    Otti vallan veljiltänsä\n    Tuolla Tuonelan talossa,\n    Joka olikin Olympos,\n    Tahikka se vuoritalo,\n    Johon jumalat jo ennen\n    Ottivat olostansa.\n    Siitä syystä ajoi akka\n    Poikaparven kostamahan\n    Tuonne Tuonelan tuvalle,\n    Korkealle kukkulalle.\n    Nyt ne jätit jäyräpäiset,\n    Hiiden turjakkeet, tulivat\n    Rynnäköllä ryöstämähän\n    Tuota Tuonelan taloa.\n    Tuli tuska Tuonelahan,\n    Tuho Tuonelan tupahan,\n    Sillä Orakeli sanoi\n    Eiltäkäsin ennustaen:\n    \"Kun ei liene kuolevaista,\n    Miestä maalla syntynyttä,\n    Matkassanne metelissä,\n    Niin on toivo toitualla.\"\n    Mutta silloin seisoi suoja\n    Herkules jo heidän luona\n    Jousinensa, jänsinensä,\n    Nuolinensa, nuijinensa.\n    Kohta kaikki kynttäkantta,\n    Jopa joka jumalainen,\n    Tuolta Tuonelan tuvasta\n    Hiiden kimppuhan hitisti.\n    Siitä syttyi suurin sota,\n    Pahin pauhina paneutui,\n    Kuin on kuultu kuuna pänä,\n    Kuuna kullan valkeana.\n    Luonto nousi nujakkahan,\n    Wuoret vieryivät vilisten,\n    Päivä ei pääsnyt paistamahan\n    Eikä kuu kumottamahan.\n    Jättiläiset jäyräpäiset,\n    Wiholliset, viskelivät\n    Koko vuoren kappaleilla\n    Aivan koppi kohdastansa.\n    Herkules ei häpsähtänyt\n    Eikä pötkinyt pakohan,\n    Waikka vihollisten silmät\n    Kiiluivat kun kissan päässä,\n    Mutta nauroi muutamille\n    Kumppalillensa kuhotti:\n    \"Kappas noita kiiluvivia,\n    Mitä nuill' on nuolillemme.\"\n    Silloin nuolia sirisi\n    Jättiläisten jänttyröihin\n    Sekä siihen monta muuta\n    Kolahusta korvuksille.\n    Kumman kansan kauhistavin\n    Typhon niminenki tursas\n    Kaatui tässä kahakassa\n    Kumppaliensa keralla.\n\n\n\n\nHerkules joutuu heimolaisensa kuningas Eurystheyksen palvelukseen.\n\n\n    Itse Jupiter isänsä,\n    Tahi taatto taivahinen,\n    Sääti sitte Herkuleksen\n    Eurystheyksen palveluhun;\n    Sillä Orakeli sanoi\n    Siten Delphin temppelistä,\n    Että Herkules ei ennen\n    Taida tulla Tuonelahan,\n    Kuin hän saisi kymmenkunnan\n    Uro-työtä tehneheksi,\n    Joita Jupiter nyt pani\n    Eurystheyksen teettämähän.\n    Siitä Herkules nyt huoli,\n    Siitä suuresti sureksi,\n    Niin että hän hullutteli,\n    Riehui raukka riivattuna.\n    Taudin kourissa kovissa,\n    Hulluna humutessansa,\n    Ampui hän nopein nuolin\n    Omat lapsensa lävitse\n    Siinä luulossa lujassa,\n    Aivan siinä aatoksessa,\n    Että vekaransa vielä\n    Tähti jätin jänttyröitä.\n    Mutta kun hän kumminki jo,\n    Monen mylläkän perästä,\n    Tuli taase tolkkuhunsa\n    Hourauksensa hoijakasta;\n    Niin hän katui katkerasti,\n    Mitä hän oli humunnut,\n    Tunnotoinna tuprutessa,\n    Mieletöinnä myrytessä.\n    Aika alkoi lievitellä\n    Tätä sankarin surua\n    Sekä saattoi hälle vielä\n    Urhoollisen, uuden mielen.\n    Wiho viimein päätti uros\n    Taivon taattoa totella\n    Sekä käydä kepotteli\n    Eurystheystä etsimähän.\n    Tämä kuuluisa kuningas,\n    Mykenestä muinaisesta,\n    Oli kuullut, kuinka paljon\n    Kansa kiitti Herkulesta.\n    Siitä syystä pelkäsi hän,\n    Että Herkules häneltä\n    Wielä kerran voisi viedä\n    Waikka koko valtakunnan;\n    Sillä sankarimme oli\n    Hälle liki heimolainen,\n    Jonka kuuluisuutta hän jo\n    Kaiken ikänsä kadehti.\n    Saatuansa sankarimme\n    Kerran palkka-pojaksensa\n    Tointoi Enrystheys nyt toki\n    Saavansa sen sorretuksi.\n    Tämä ilkeä isäntä\n    Hääti kohta Herkulesta\n    Kahakoihin kauheoihin,\n    Metsän petojen pelihin.\n    Mutta niistä melskehistä\n    Tuli Herkules takasi\n    Aina kahta kuulumpana,\n    Woiton virttä veisaellen.\n    Kaikki kansat, kaikki kielet,\n    Kuuluttivat kummastellen,\n    Kuinka Herkules hyvästi\n    Täytti nämä uro-työnsä.\n\n\n\n\nEnsimmäinen uro-työ.\n\n\n    Metsän kauhea kuningas,\n    Hyvin julma jalopeura,\n    Asuskenteli ahoilla,\n    Liehakoitsi laitumilla,\n    Jott'ei neiet Nemeassa\n    Eikä paimen-pojatkana\n    Tämän pahan pedon tautta\n    Käyneet karjan kaitsennassa.\n    Kuningas käski Herkuleksen\n    Tappamahan tämän pedon\n    Sekä merkiksi mukamas\n    Tuoda taljan tullessansa.\n    Uros teki uuden nuijan\n    Jalopeuran päätä vasten\n    Korpikuusen korrukasta,\n    Jonka repi juuriltansa.\n    Wuoli vielä veitsellänsä,\n    Tammen juuresta jukerti,\n    Wiinellisen vasamoita,\n    Nuolia koko koteron.\n    Pitkä pönttö jutketuinen,\n    Nuoliviini niskoillansa\n    Sekä kurikka kädessä,\n    Jousi jäykkä kainalossa,\n    Meni Herkules metälle\n    Otustansa ottamahan\n    Ihan ipo itseksensä,\n    Aivan kenenkään avutta.\n    Päästyänsä niille paikoin,\n    Niille synkille saloille,\n    Josta pedon pesäpaikan\n    Luuli kohta löytävänsä,\n    Katseli hän kuikistellen\n    Aivan yltä-ympäritse,\n    Ettei leijona lymystä\n    Hyppäisi havaitsematta.\n    Päiväkauden kokonansa\n    Uurti uros tällä lailla,\n    Waan ei löytänyt lymyä,\n    Jossa otus oisi ollut.\n    Päivä alkoi jo pimitä,\n    Metsä muuttui mustemmaksi,\n    Metsämiehen mylhästäissä,\n    Kummukaissa kuhjastaissa.\n    Wiho viimein keksi uros,\n    Hämärässäkin havaitsi,\n    Kuinka julma jalopeura\n    Kinttutietä kitvotteli\n    Pahateosta palanneena,\n    Luolahansa luitivana,\n    Weri suuna, veri päänä,\n    Wielä veriharjanakin.\n    Uros poikkesi uralta,\n    Pistihempä piilompahan,\n    Pienen pajupehkon taakse\n    Otustansa outtamahan.\n    Otti jousen ovelasti,\n    Kainalostansa kavalti,\n    Jännittipä jäykän jousen\n    Wikkelästi vireellensä;\n    Otti sitte olaltansa\n    Nuoliviinestä vasaman,\n    Jonka juonelle asetti\n    Walmihiksi jo varuille.\n    Tätä tässä toimittaissa\n    Tuli leijona likemmä,\n    Jotta Herkules jo saattoi\n    Lau'asta sen lapaluuhun.\n    Mutta mitäs siitä lähti,\n    Jos hän järähyttelikin,\n    Koska nuolet kimposivat\n    Niin kuin kivestä takasi.\n    Jalopeura pöyhistihen\n    Kiivahasti kiljuvana,\n    Harja pystöhön pemahti,\n    Selkä kääntyi köykyrälle.\n    Kiljuen ja kilmuellen,\n    Hirmu hammasta hioen,\n    Piitti peto pehkon taakse\n    Herkulesta tappamahan.\n    Mutta Herkules mutasi\n    Kurikalla kauhealla\n    Pedon pahan penkerelle,\n    Tainnuksihin tanterelle.\n    Jätti poies jäykän jousen,\n    Nuoliviinen maljassakin,\n    Ettei häntä tässä työssä\n    Liiat painot painelisi;\n    Kierti sitte sievimmiten,\n    Kaarratellen, kaulan luokse,\n    Kännähtipä käsin kiini\n    Kurkkua kuristamahan.\n    Siten lähti leijonalta\n    Henki hangelle hyvästi\n    Eikä tullunna takasi\n    Sinä ilmoisna ikänä.\n    Nyt oil nahka nyljettävä,\n    Weitsen kanssa vedettävä,\n    Waan ei puukko pystynynnä\n    Tahkoomatta taljan alle.\n    Mutta viisas veitikkamme\n    Keksi kohta kelpo keinon;\n    Otti kynnet otukselta\n    Nylki niillä niin kuin herra.\n    Nakkais nahan niskoillensa\n    Woiton merkiksi mukamas\n    Sekä piti sittämöiten\n    Tämän taljan takkinansa.\n\n\n\n\nToinen uro-työ.\n\n\n    Herkules hävitti sitte\n    Jolas kumppalinsa kanssa\n    Hyvin snuren summattoman\n    Lernan lohikäärmehenki,\n    Joka metsässä maleksi\n    Kaiken kansan kauhistusna,\n    Sillä se oli suurin surma\n    Lernalaisten laitumilla.\n    Sille mustalle mörölle\n    Yleni yheksän päätä,\n    Joka päähän pörhö korvat\n    Sekä suuret suut ja silmät.\n    Mutta Herkules hitisti\n    Sotavaunuilla somilla\n    Tämän pedon tienoille,\n    Lernalaisten laitumille;\n    Keksi kohta kummituksen\n    Wuoren rotkossa viruvan\n    Sekä silloin seisahutti\n    Älehetkin äytärinsä.\n    Otti kurikan käteensä,\n    Nuoliviinen niskoillensa,\n    Alkoi astua kololle,\n    Kussa käärme kääntelihen.\n    Päästyänsä luolan luokse\n    Alkoi uros uuvutella\n    Lohikäärmettä lymyhyn\n    Nuijapäillä nuolillansa.\n    Mutta musta mörkö pötki\n    Piilopaikasta pakohon\n    Aivan ampujan etehen\n    Joka suullansa suhisten.\n    Weitikkamme vetäsi nyt\n    Tapparansa tupestansa\n    Sekä lipsi liukkahasti\n    Pedon päitä penkereelle.\n    Mutta kusta miekan terä\n    Oli kaulat katkonunna,\n    Siihen kasvoi kaksi päätä,\n    Kaksi kauloa yleni.\n    Uros hakkasi uhalla\n    Mörön päitä miekallansa,\n    Mutta kyllä tätä työtä\n    Koitui kahta kauheammin.\n    Urohomme uupumatoin\n    Keksi kohta kumman keinon,\n    Joka oli oivallinen\n    Tässä pulassa pahassa.\n    Käski kuskin, kumppalinsa\n    Jolan, Iphikle'n pojan,\n    Tulisena tuikkavalla\n    Kekäleellä korvennella\n    Paikalla ne pahat paikat,\n    Joista kaulat katkoi poikkoi\n    Tältä mustalta möröltä,\n    Pööltä pahan näköiseltä.\n    Tämä keino, kelpo neuvo,\n    Auttoi aivanki hyvästi\n    Päitä ei kaksin kasvanunna\n    Eikä edes yksinkänä.\n    Keskimäistä päätä kesti\n    Uljahimmanki urohon\n    Miekan terällä mitellä,\n    Kaputella kalvallaki;\n    Sillä kyllähän se sieti\n    Kaikellaiset kamahukset,\n    Koska koko käärme oli\n    Kuolettamatoin katala.\n    Herkules ei toki heitä\n    Käärmettä nyt käsistänsä\n    Kovin kiukuisna kululle,\n    Laitumille liehumahan;\n    Mutta painoi pedon päätä\n    Wasten maata manteretta\n    Sekä katsoi, kuinka vielä\n    Weri juosta jollotteli;\n    Weti sitte viinestänsä,\n    Koppoi nuoli kontistansa,\n    Kaikki nuolet nuijapäiset,\n    Warmat sulitnt vasamat;\n    Ryvetti ne ryömisiksi,\n    Myrkkyisiksi mehuisiksi,\n    Pedon peivelin veressä,\n    Lohikäärmeen kähyssä.\n    Näitä myrkkymehuisia,\n    Nnijapäitä nuoliansa\n    Oli sankarilla sitte\n    Aivan aina matkassansa.\n    Uros käski kumppalinsa\n    Iphikle'n pojan Jola'n\n    Kaivamahan kummukkohon\n    Silloin hyvin syvän haudan,\n    Johon pedon pötkähytti,\n    Mörön mustan mötkähytti,\n    Kantoi kauheita kiviä,\n    Ison raunion ranasi,\n    Pani haudan partahalle,\n    Reunalle revityn reijän\n    Siitä kuoppahan sysäsi,\n    Wähitellen vieretteli,\n    Suuret paadet summattomat,\n    Raskahimmat rauniosta,\n    Kiviröykkiön kylestä,\n    Liuskapaikan liepehestä.\n\n\n\n\nKolmas uro-tyä.\n\n\n    Silloin eli emähirvi,\n    Kerynitis nimeltänsä,\n    Arkadian mäki-mailla,\n    Kunnahilla, kukkuloilla.\n    Tämä hirvi hienokarva\n    Eleskeli enimmiten\n    Suuren vuoren vierustalla,\n    Mänalos mäen sivulle.\n    Sillä oli suuret sarvet,\n    Kultaringillä kudotut,\n    Sekä sorkatki soreat,\n    Wallan vaskesta valetut.\n    Diana ei ennen toki\n    Hirveä hävittänynnä,\n    Sillä se oli hänestä\n    Kovin kaunis kuolemahan.\n    Tämän hirven hiihtäminen,\n    Elävänä noutaminen,\n    Heitettihin Herkule'lle\n    Isännältä ilkeältä.\n    Waikka tämä vasikainen,\n    Tämä hieho hienokarva,\n    Oli liukas liikennöltä,\n    Kavioiltansa kepeä,\n    Jotta sitä juoksemalla\n    Hyväkänä hitistäjä\n    Saanut ilmoisna ikänä\n    Köysin kiini kytkettääksi;\n    Ajoi uros uupumatta\n    Tätä hirveä hitisti,\n    Wuosikauden kokonansa\n    Pitkin maita piirrätellen;\n    Sai sen viimeinki vikahan\n    Nopealla nuolellansa,\n    Josta raukka rampiutui\n    Eikä päässynnä pakohon.\n    Siten sai nyt sankarimme\n    Uuvuttamalla uhalla\n    Hillimättömänki hirven,\n    Waski-sorkkaisen vasikan.\n\n\n\n\nNeljäs uro-työ.\n\n\n    Kuningaspa käski sitte\n    Herkulesta hetimiten\n    Menemähän metsätöitä\n    Uudellensa uurtamahan:\n    Ajamahan ansahansa,\n    Panemahan paulohinsa\n    Metsäsian melletyistä\n    Erymanthus vuoren eistä;\n    Sillä tämä sika teki\n    Wäijyissänsä vuoren päällä\n    Kurjammoista kukistusta,\n    Sangen suurta surkeutta.\n    Uros meni uinakasti\n    Metsäsian metelihin,\n    Puki sille päitset päähän,\n    Kaulakahlehet sitasi,\n    Rautariimuista rumista,\n    Waskivitjoista kovista,\n    Joilla sonnusti somasti\n    Pahan porsahansa kärsän.\n    Kuljetti nyt kuninkaalle,\n    Talutteli taitavasti,\n    Suuren sian summattoman,\n    Katseltavaksi katalan.\n    Koska kuningaski kurja\n    Keksi kerran sian silmät,\n    Niin hän meni niskoillensa\n    Takaperin tanhualle;\n    Mutta keksi kohta kurja\n    Keitto kattilan kedolla,\n    Maljan mainion avaran,\n    Wadin vaskesta valetun;\n    Siihen hyppäsi sisähän,\n    Maljan pohjahan pakohon,\n    Kyykistihi kyykyllensä,\n    Hyvin hyypynyisillänsä.\n\n\n\n\nWiides nro-tyä.\n\n\n    Eräs karjakas kuningas,\n    Ahne Augias, eleli\n    Ennen Elis kaupungissa\n    Kreikan vanhan vallan alla.\n    Hänellä oli ololta\n    Ravittuja raavahia,\n    Lypsylehmät lihavia\n    Kaikki härät kaunihia.\n    Niistä koitui koko karja,\n    Paisui paimenten avulla,\n    Nautalauma ja lavea,\n    Koko kolmi tuhansinen.\n    Karjakkaalla kuninkaalla\n    Oli läävän lätykkätä,\n    Jossa koko karja seisoi\n    Joka päivä joutilasna;\n    Sekä sonnit sorkkinensa,\n    Härät kaikki häntinensä,\n    Että muut elätti mullit,\n    Lehmät lama lautaisetki.\n    Kolmekymmentä keseä\n    Tahi talvea paremmin\n    Seisoi talli tanterella,\n    Lahoi läävä luomatoinna.\n    Nautojen navetta lanta,\n    Sonnien sakea sonta,\n    Koitui kovin korkealle,\n    Kasvoi kattojen tasalle.\n    Eurystheys nyt esitteli\n    Herkulesta herjaellen,\n    Että Herkules sen loisi\n    Yhen päivän päätyessä.\n    Herkulespa meni heti\n    Aivan Augia'n etehen\n    Sekä sanoi saattavansa\n    Luoda läävän päivyessä.\n    Kuningas katselee kauvan\n    Ulkolaista uskotellen,\n    Itseksensä ihmetellen,\n    Arvellen ja aprikoien:\n    \"Kuinkahan tuo kaunokainen\n    Ottaisi nyt orjan työtä,\n    Tahikka hän tahtoneeki\n    Saada suurta palkintoa;\n    Waan ei tuo nyt tuosta saane\n    Kovin suuria kokoja,\n    Sillä se ei taida tulla\n    Täysin määrin täytetyksi.\"\n    Sanoi sitte suorastansa\n    Korvin kuullen Herkuleksen:\n    \"Kuuleppas nyt kaunokainen,\n    Uros uljas ulkolainen!\n    Jos sä päivyessä saatat\n    Luoda lannan läävästäni,\n    Niin mä annan sulle siitä\n    Kymmenekset karjastani.\"\n    Herkulespa loi nyt läävän\n    Lätykäisen lapiotta\n    Päivyessä puhtahaksi\n    Sillä keinoin kepeästi,\n    Kuin hän sulki suuren virran\n    Alpheuksen aijaksilla,\n    Johti juovan juoksemahan\n    Läävän likeisen lävitse,\n    Josta joki juoksevainen,\n    Wirran vesi vieryväinen,\n    Pesi kaiken pahan siivon\n    Joutuisasti juovahansa.\n    Mutta koska nyt kuningas\n    Augias ei aikonunna\n    Raavaan jakohon ruveta\n    Kera Herkule'n hyvällä;\n    Niimpä Herkules hotaisi\n    Palkastansa pettäväisen\n    Kuninkahan kuoliaksi\n    Korvatällillä kovalla.\n\n\n\n\nKuudes uro-työ.\n\n\n    Arkadiassa asusti\n    Riettalinnun ryökäleitä,\n    Kaikki kurjen kokosta,\n    Mutta kyllin kauheita.\n    Niillä oli olopaikka\n    Stymphalos lammin liepehillä,\n    Jossa ne jo joka päivä\n    Tuottivat tuhat tuhoa\n    Rautaisilla siivillänsä,\n    Kynsillänsä, kynillänsä,\n    Suurilla teräs-sulilla,\n    Teräs-nokan nuokkuroilla.\n    Nämä raadot rasittivat,\n    Hävittivät hirveästi,\n    Sekä maalla matavia\n    Että ilman eläviä,\n    Sillä niiden rauta-sulat,\n    Teräs-kärkiset terävät,\n    Kiitivät kun noijan nuolet,\n    Tulisesti tuijottivat,\n    Putosivat päätä kohti,\n    Ajajoiden aivohinki,\n    Tahi silmiä tavaten\n    Sutkahtivat sydämehen.\n    Nepä lemmot lentelivät\n    Parvissa pahan teossa\n    Sekä syödä rohmusivat\n    Kaikki ruoat kulkkuhunsa,\n    Siihen sitte syötyänsä\n    Pilasivat joka paikan,\n    Jotta niiden jälki sitte\n    Haisi hyvin happamelta.\n    Nämä närkästyttäväiset\n    Rietalinnut, liehuvaiset,\n    Ajoi uros ulkomaille,\n    Karkotteli kaukaisille,\n    Walu vaskesta tehyillä,\n    Kovin kummilla koneilla,\n    Päristimillä pahoilla,\n    Rämisevillä rätyillä,\n    Jotka antoi jumalatar,\n    Wiisa'uden vallitsija,\n    Minerva sotien suoja,\n    Pallas kutsuttu paremmin.\n\n\n\n\nSeitsemäs uro-työ.\n\n\n    Minos kuuluisa kuningas,\n    Kreikan saaren vanha valta,\n    Ryösti juhdan jumalalta\n    Poseidonilta polonen,\n    Josta syystä sonni suuttui,\n    Härkä raivohan rupesi,\n    Wimmattuna veen emolta,\n    Neptnuuksen noijuttua.\n    Tämä härkä hillimätöin,\n    Suulta tulta suitsuava,\n    Poltti kaupungit poroksi,\n    Kyläkunnat kypeniksi,\n    Hirsimetsät hiiliköiksi,\n    Sydämmaitakin sysille\n    Wiinapuut ja elinpaikat\n    Kaikki mustalle murulle.\n    Uros lähti murtamahan,\n    Laivallansa laskemahan,\n    Selän saarehen sotahan,\n    Härän heittiön hakuhan.\n    Meren poikki päästyänsä,\n    Saaren maalle saatuansa,\n    Keksi Herknles kedolla\n    Kummituksen kulkemassa,\n    Jonka turpa tulta tunki\n    Sekä sieramet savua,\n    Niskat nurin, silmät samoin,\n    Kynnet kyntivät vakoja.\n    Uros ryyhtyi rynnäköllä\n    Käsin kiini keppelästi\n    Mörköhän mörisevähän,\n    Julman juhdan juntturahan.\n    Piti sitte kun pihillä\n    Kiini kourilla kovilla\n    Härän häijyn sarviloista,\n    Sonnin sotakeihäksistä.\n    Weitikkamme venytti nyt,\n    Jälessänsä jänttyröitti,\n    Mullin mustan, muljasilmän,\n    Tuliturvan, tuhkivaisen,\n    Laviahan laivahansa\n    Purren putketuisehensa,\n    Kytki kiini kytkyellä,\n    Waski vitjoilla vatusti,\n    Laivan lankku lattialle,\n    Silitetylle sialle;\n    Pani puista paksut parret\n    Seinät seivästi sivulle,\n    Sillä jos se siitä pääsi\n    Laajemmalta liehumahan,\n    Oman valtansa varassa\n    Pitkin purtta piirtämähän,\n    Niin se puski purjemiehet,\n    Laivan laskiat, lakohon,\n    Nurin nurkkahan nutisti,\n    Kolmin kerroin kontallensa.\n    Oisikohan se jo siitä\n    Lakastunut liehumasta,\n    Jos jo laittoi laivamiehet\n    Menemähän manalahan?\n    Wielä vähä veikkoseni,\n    Lukiani, laulajani!\n    Wai se siitä ilostuisi,\n    Herkieisi heilumasta.\n    Nyt se puita puskemahan,\n    Mastojakin murtamahan,\n    Puski purren perän puhki,\n    Laski läpi laivan laijat,\n    Tuohoi tulta turvastansa,\n    Sieramistansa savua,\n    Sekä poltti purtensa ja\n    Kytkyensä kypeniksi.\n    Tuolla lailla oisi tullut\n    Meren aavan aaltoloilla\n    Kokko kauhean kamala,\n    Nuotta nuotion veroinen.\n    Mutta nyt se musta mulli,\n    Tuli turpainen vasikka,\n    Pantihinki partehensa\n    Paksuhin perustimihin.\n    Siinä tuli tämä suuri\n    Saaren härkä, hävittävä,\n    Kreitan maalta Kreikan maalle,\n    Eurystheyksen edustalle.\n\n\n\n\nKahdeksas uro-työ.\n\n\n    Muinaisessa Thrakeiassa\n    Eli ennen Diomedes,\n    Kovin kopea kuningas\n    Bistonien päälikkönä.\n    Hänellä oli hepoja,\n    Tammoja tavattomia,\n    Jotka rauta raksissansa\n    Söivät väski soimistansa.\n    Nämä äytärit älehet,\n    Hillimättömät hevoiset,\n    Söivät vierasten lihoa,\n    Miesten muka muukalaisten,\n    Joita kuningas kukisti\n    Tavattomasti tapatti,\n    Koko valtakunnastansa\n    Aina armon antamatta.\n    Eurystheys pakotti ensin\n    Ilman ilkeyksissänsä\n    Herkulesta hakemahan\n    Niitä hepoja hänelle.\n    Kun kuningas Diomedes\n    Käski käskyläisiänsä\n    Heittämähän Herkulesta\n    Hepojansa herkutella;\n    Niinpä Herkules näpisti\n    Kuningasta korvuksista\n    Sekä viskasi vihalla\n    Aivan koppikohdastansa\n    Tämän kuulun kukistajan,\n    Muukalaisten murhamiehen\n    Ruman ruumen-ruuhen alle\n    Syöttilästen syötäväksi.\n    Weipä sitte veiterästi,\n    Talutteli taitavasti,\n    Nämä hirveät hevoiset\n    Mykenähän muassansa.\n\n\n\n\nYhdeksäs uro-työ.\n\n\n    Wähän Asian ahoilla,\n    Pontus maalla mainiolla\n    Eli eräs neitokansa\n    Amatsonit nimeltänsä.\n    Niillä oli omituinen\n    Warsinainen valtionsa;\n    Siinä sitte Hippolyta\n    Kansan kuninkaattarena.\n    Nämä neiet nännittömät,\n    Rintapuolta puuttuvaiset,\n    Ampuivatkin ankarasti,\n    Haavoittivat hirveästi,\n    Kiireesti kiitäessä,\n    Nuijapäillä nuolillansa\n    Wihollisensa vikohin,\n    Kutistajansa kumohon.\n    Näiden neitojen neroa,\n    Tyttärien työveroa,\n    Mainitahan maailmassa\n    Iankaiken ihmetellen;\n    Kun ne kulta kunnahansa,\n    Metisimmät mättähänsä,\n    Kaiken kauneimmat korunsa,\n    Rakkauden rakentajat,\n    Rintapuolensa repivät\n    Poies polttivat pakotta\n    Siitä syystä, kun ne kakut,\n    Wehnäleivät vereltänsä,\n    Tullut tielle ampuessa,\n    Sotaretkillä soluivat\n    Piilipyssyn ponnen päähän\n    Jousen jänttä jännittäissä.\n    Kuninkaattaren kupeella,\n    Hippolytan hamehella,\n    Riippui miekka ristikahva,\n    Keihäs kultainen kekotti\n    Kulta kahlekantimella,\n    Wiilekkeellä, vyölle vyötty,\n    Jonka sodan suoja kerran\n    Laittoi lahjaksi hänelle.\n    Tätä kultakannatinta,\n    Päärlykäistä perustinta,\n    Oli Herkules hakija\n    Uros tuoja ulkomaalta.\n    Hänpä kutsui kaikki koolle,\n    Jotka tahtoivat tapella,\n    Lähti sitte laivallansa\n    Meriä myöten menemähän.\n    Pääsi viimein tiensä päähän,\n    Monen melskeen perästä,\n    Termodonin tienoille,\n    Ison virran vierymille,\n    Jossa Amatsonit asui\n    Themiskyran kaupungissa,\n    Kussa Hippolyta häntä\n    Wastaan otti vierahana.\n    Herkule'npa hyvä puhe\n    Sekä kaunis katsantokin\n    Täyttivät tämän sydämen\n    Suloisella suosiolla.\n    Uros haastavi hänelle\n    Kohta kielellä kepeellä,\n    Kuka häntä tänne hääti\n    Sekä mitä mieli saada.\n    Hippolyta hyvä impi,\n    Kukoistava kuninkaatar,\n    Aikoi heti antamahan\n    Kultakahlekantimensa.\n    Saip' on siitä saattamahan\n    Sankaria satamahan\n    Sekä sanoi suloisesti\n    Säysällä sävelillä:\n    \"Kyll' on kulta kantimeni\n    Rakas minun mielestäni,\n    Sillä minä sain sen muinoin\n    Sodan suojan suosiosta;\n    Mutta sinä uros uljas\n    Out kun oma kulta mulle,\n    Siis mä kannan kantimeni.\n    Aivan laivahasi asti;\n    Ota sitte omakseni,\n    Pane vaikka pantiohon,\n    Mutta muista minuaki,\n    Koskas tulet kotihisi.\"\n    Tuolla lailla lausui neiti,\n    Kuninkaatar kaunis impi,\n    Herkule'n hyvän keralla\n    Rantotietä tepotellen.\n    Mutta silloin sattui seikka,\n    Este ennätti etehen,\n    Joka velloi vellivadin,\n    Perin pohjin pengosteli.\n    Amatsonit arvelivat\n    Sekä luulivat lujasti\n    Herkulesta heittiöksi,\n    Ryöstäväksi ryökäleeksi,\n    Joka heiltä Hippolytan\n    Weisi viekottelemalla,\n    Koska se nyt kuiskutteli\n    Tuolla tavoin tämän kanssa.\n    Noapa nostivat napinan,\n    Sodan suuren summattoman,\n    Muukalaista mokomata\n    Muokataksensa mukamas.\n    Koko neitokansakunnan\n    Halvemmat ja heikot neiet,\n    Sotivat nyt sankarimme\n    Matkakumppalien kanssa,\n    Mutta muut jalommat neiet\n    Wapasukuiset, valitut,\n    Kokivat nyt nuollillansa\n    Urostamme uuvutella.\n    Tämä tappoi jo tusinan\n    Niitä neitoja, nitisti,\n    Mutta kun jo kolmastoista,\n    Melanippe nimeltänsä,\n    Tuli hänen huomahansa,\n    Tahi valtansa varahan,\n    Niin ne toiset neiet pötki\n    Pelon potkassa pakohon.\n    Melanippe oli muka\n    Koko parvesta parahin,\n    Kun se oli sotajoukon\n    Jousiniekka johdattaja.\n    Hippolyta heitti silloin\n    Kultakahlekantimensa,\n    Mutta tahtoi Melanipen\n    Tätä vastahan takasi.\n    Siten sai nyt sankarimme\n    Kultakahlekannattimen,\n    Jonka kantoi omin käsin\n    Aivan laivahansa asti.\n    Silloin seilit auvottihin,\n    Purjennuorat purettihin,\n    Laiva lähti luistamahan\n    Tuulen käsissä tutisten.\n    Herkulespa päästi vielä\n    Tällä tiellä tullessansa\n    Laumedonin tyttärenki\n    Waivapaikasta pahasta.\n    Tämä tyttö Hesione\n    Riippui raukka rautasella\n    Kalliohan kytkettynä\n    Meren mörön syötäväksi.\n    Meren mörkö, musta murri,\n    Konna kauhean kamala,\n    Kohosi nyt neljänkontan,\n    Ryömi ruma rannikolle.\n    Mutta kun sen kummituksen\n    Leukaluut jo levisivät,\n    Niin että se oli aivan\n    Neittä nielemäisillänsä;\n    Niinpä sankari sujahti\n    Pedon peivelin kitahan\n    Sekä särki sisälmykset\n    Puukollansa, perkosteli.\n    Tuli toki takasiki\n    Woiton virttä veisaellen,\n    Waikka joka henki hänen\n    Luuli sinne sortuanki.\n    Kun ei Laomedon laita\n    Luvattuja lahjojansa,\n    Niinpä uros uhkaeli:\n    \"Muista murrin syntymistä!\"\n    Laski siitä laivallansa,\n    Koitui kotirannallensa\n    Sekä kantoi kuninkaalle\n    Hankkimansa hankkiluksen.\n\n\n\n\nKymmenes uro-työ.\n\n\n    Ennen oli Erythia,\n    Saari suuri Spaniassa;\n    Siinä eli eräs jätti,\n    Euryones kolmipäinen.\n    Hällä oli hyvin paljon\n    Karjoja ja kaunihia,\n    Joita toinen jättiläinen,\n    Paimenpoika, paimenteli\n    Kaksipäisen koiran kanssa,\n    Haukun harmahan keralla,\n    Jolla juuttahalla oli,\n    Kahdet silmät, kahdet korvat.\n    Eurystheyksen teki mieli,\n    Syttyi himo sydämessä,\n    Saada Geryonein karjat\n    Itsellensä ilmaiseksi.\n    Hänpä hääti Herkulesta,\n    Palkkalaistansa pakotti,\n    Lähtemähän länsimaalle\n    Näiden härkien hakuhan.\n    Herkulesp' on hetimiten\n    Länsimaalle lähtemässä,\n    Haminassa haahdessansa,\n    Satamassa soutamassa.\n    Tällöin tuli tuuliainen\n    Iästä iso vihuri,\n    Joka puita pemisteli,\n    Muutti meren myrskyiseksi.\n    Mutta tämä tuulen puuska\n    Puhui seilit pullukalle,\n    Laittoi laivan lentämähän,\n    Länttä kohti luistamahan.\n    Waan ei tätä viuhakkata\n    Kovin kauvan kestänynnä,\n    Sillä iso itätuuli\n    Kääntyi perin pohjaiseksi.\n    Tämä tuulen tuppurainen\n    Työnti laivan toitualle\n    Sekä saattoi sankarimme\n    Erämaalle Libyassa.\n    Täällä asui Anttäus jätti,\n    Joka tuli taisteluhun,\n    Mutta sankarimme sorti\n    Tämän konnan kourimalla.\n    Monen melskehen perästä\n    Sekä mailla ja merillä\n    Souti uros simpukalla\n    Sotasaaren rantaselle.\n    Siitä hyppäs' sankarimme\n    Herkules nyt hietikolle,\n    Jossa jätti juuri juotti\n    Kaunokaista karjaansa.\n    Tuossa tuprukka tulevi,\n    Koituvi kuvan kapina,\n    Sillä paimenpoika aikoi\n    Herkulesta hirttämähän.\n    Mutta uros ulkolainen,\n    Pikku veitikka verevä,\n    Antoi jätin jänttyrälle\n    Heti kohta korvatällin\n    Jättiläisen juonet loppui\n    Kohta aivan kokonansa,\n    Sillä kuusinen kurikka\n    Teki tällöinki tuhoa.\n    Konna kaatui kahakassa\n    Kehuvine kielinensä\n    Sekä konnan kumma koira\n    Hirmuisine hampainensa.\n    Lehmät juosta leppasivat,\n    Härkälaumat laukkasivat,\n    Menemässä jo merille\n    Silloin sankarimme kanssa;\n    Koska Geryones keksi\n    Miehen muka muukalaisen\n    Karjojansa kaitsemassa,\n    Nautojansa näpsimässä.\n    Kolmet silmät, kolmet korvat,\n    Kolme suuta kauheata,\n    Kolmet kädet, kolmet jalat,\n    Kolme koko ruumistaki\n    Oli tällä jättiläällä,\n    Kauhealla kolmipäällä,\n    Joka juoksi nyt jälestä\n    Sekä kiljui kiivahasti,\n    Tahtoi tulla tukkapäähän,\n    Käydä kiini kääpiöhön,\n    Kuusin käsin kourimahan\n    Kerin kauloa katalan.\n    Mutta Herkulespa mutki\n    Kurikalla kauhealla\n    Geryonen kolmipäisen\n    Leukaluihin lujimpihin.\n    Leukaluista lähti lihat,\n    Palat poskista putosi,\n    Kamalanki konnan korvat\n    Soivat tilliä somasti\n    Sekä siihen silmät suuret\n    Iskivät kun ilmi tulta,\n    Halliparran hampahatki\n    Kuuntelivat kulkkulaissa.\n    Kohta kaatui konnamainen,\n    Mötkähti mokoma mörkö,\n    Ruma ruoja rymäkällä,\n    Pahulainen pauhinalla,\n    Jotta vuoret vapisivat,\n    Tunturitki tutisivat,\n    Korvet kaukana kolisi,\n    Laaksot luona laulelivat.\n    Siihen jäi nyt jättiläinen,\n    Kumma konna kuollehena,\n    Syöpäläisten syötäväksi,\n    Manteren makumujuksi.\n    Uros uljas ulkolainen,\n    Wanha veitikka väkevä,\n    Silpoi sitte sulallansa,\n    Taittoi tapparan terällä,\n    Lepän lyhkäisen lehosta,\n    Koivu kepin kummukosta\n    Pitkän pajuisen potukan,\n    Hoikan haapaisen hotakan,\n    Joilla alkavi ajella,\n    Johdatella joutuisasti,\n    Lihavata laumoansa,\n    Kaunokaista karjoansa,\n    Läpi maiden mainioiden,\n    Wastaisia vuoriteitä,\n    Aina Alpien ylitse,\n    Sekä vielä virtojenki\n    Italian ihanaisen\n    Pitkän niemekkeen nenähän,\n    Jossa asui jättiläinen\n    Kakus niminen kamotti.\n    Kakus katsoi kalliolta,\n    Pilkisteli piilostansa,\n    Kuinka Herkules nyt heitti\n    Lehmilaumansa levolle\n    Paimen pojatta pahatta,\n    Ihan ilman kaitsiatta,\n    Sekä nukkui nurmikolle\n    Syrjällensä syötyänsä.\n    Kakus kulki kalliolta,\n    Hiipsi hiisi hiljallensa,\n    Warpaillansa varoitellen\n    Liki lehmileteriä;\n    Otti sitte ovelasti,\n    Weipä ruoja viekkahasti,\n    Koko karjasta koreimmat,\n    Rasvaisimmat raavahista;\n    Härät hännistä venytti,\n    Takaperin talutteli,\n    Louhiluolansa lomahan,\n    Wuoren rinta rotkohonsa;\n    Sulki suurella kivellä,\n    Kalliolla kauhealla,\n    Luojan luoman laajan luukun,\n    Aukun aavalta avaran.\n    Herkules ei hädistänsä,\n    Lihavista lehmistänsä,\n    Tiennyt tarkkoa tiliä,\n    Saanut selveä lukua;\n    Mutta alkoi jo ajella,\n    Juohatella juhtiansa,\n    Levänneitä lehmiänsä,\n    Ravituita raavaitansa,\n    Kun hän kuuli ammumisen,\n    Wuoren rotkosta volinan,\n    Näki härkänsä häkissä\n    Kivi kirkon lukkarina,\n    Kakus kakotti katolla,\n    Wuoren reunalla vokotti,\n    Tunki tulta turvastansa,\n    Sieramistansa savua.\n    Herkules ei häpsähtänyt,\n    Säikähtänyt, säpsähtänyt,\n    Tämän miehen metelistä,\n    Tulen, savun tungennasta,\n    Karkas' päälle kerrassansa\n    Armottomilla aseilla,\n    Sekä suurilla kivillä\n    Että puilla paksummilla.\n    Kun ne semmoiset kurikat\n    Kolahtivat päätä kohti,\n    Silloin loppui lappaminen,\n    Suusta tulen tunkeminen,\n    Kakus kaatui kalliolle,\n    Tuuskahti jo turvallensa,\n    Rutkahtipa ruoja viimein\n    Wuoren louhien lomahan.\n    Herkules nyt helkytteli,\n    Kivikantta kalkutteli,\n    Muserti muruiksi kiven,\n    Kallionki kappaleiksi,\n    Oli aukkua oveksi\n    Hätäisillenki härille,\n    Jotka juosta luppasivat\n    Muiden mullien mukahan.\n    Uros uljas ulkolainen,\n    Itse härkien isäntä,\n    Wei nyt karjansa vetehen\n    Aivan aaltojen varahan;\n    Uipa maastaki ulomma,\n    Niinpä viisas viehkuroiki,\n    Ettei härät hävinnynnä,\n    Mullit mennynnä Manalle,\n    Skyllan kallion kylessä,\n    Louhiluotojen lomissa,\n    Tahi kaivohon Karybdi'n,\n    Häränsilmähän häijyhyhyn.\n    Lehmät nousivat leholle,\n    Härät kaikki hietikolle,\n    Messinanki salmen suusta,\n    Waarapaikasta pahasta,\n    Sikelian saarekkeelle,\n    Maalle kolmikolkkaiselle,\n    Jossa outti oma laiva\n    Herkulesta haminassa.\n    Herkulespa vei nyt härät\n    Sekä lehmät laivahansa\n    Sarvista sujuttamalla\n    Kynttäkantta kantturoien.\n    Laiva tuuti lainehilla,\n    Meren aaltojen muassa,\n    Kunnes tuli myötä tuuli,\n    Nousi hirmuinen nujakka,\n    Joka työnti joutuisasti\n    Karjan kaitsijan kotiinsa\n    Kreikan maalle mahtavalle\n    Kuninkaansa kummeksia.\n\n\n\n\nEurystheyksen estelmys.\n\n\n    Tuolla tavoin täytti uros\n    Koko kymmenkunnan töitä,\n    Joita Orakeli oli\n    Ennen hälle esitellyt.\n    Waan ei Eurystheys nyt vielä\n    Tähän täysin tyytynynnä,\n    Sillä hän sanoi olevan\n    Siinä syytä kyllitellen,\n    Kun Jolas oli ollut\n    Herkulella kumppalina,\n    Silloin koska hän kukisti\n    Lernan lohikäärmettä;\n    Alpheus virran vesi taase\n    Augiasta auttaessa\n    Lannan lapioimisessa\n    Lehmiläävän lätykästä.\n    Eurystheys nyt esitteli\n    Wielä kaksi vaikeata\n    Uro-työtä tehtäväksi,\n    Täysin määrin täytettääksi.\n\n\n\n\nYhdestoista uro-työ.\n\n\n    Hesperidien hyvien,\n    Ilman impien pyhien,\n    Yrttitarhan tarrukassa,\n    Aina asti Afrikassa,\n    Kasvoi kultakuorisia\n    Oiva onnen omenia\n    Kolmessa ja kaunihissa\n    Omenapuussa puuhkeassa,\n    Jotka Jupiter jumala\n    Oli itse istuttanut\n    Saatuaan ne sulhaisena\n    Juno jumalattarelta.\n    Immet vartioivat vielä\n    Yhä yrttitarhaansa\n    Satapäisen tulisuisen\n    Lohikäärmehen keralla.\n    Nuita kultakuorisia\n    Oiva onnen omenia\n    Oli Herkules hakija\n    Aina asti Afrikasta.\n    Tiellä tänne tullessansa,\n    Pitkin maita maleksien\n    Yhtyi uros yhtenänsä\n    Pulakasta pulakkahan,\n    Eräs jätti Japetos\n    Eli ennen eukkonensa,\n    Kanssa kaunihin Klymenen,\n    Tytön väkiturilaisen,\n    Tämä parikunta koitui\n    Maailmassa mainioksi,\n    Kolmen veljen vanhemmiksi,\n    Kolmen kuuluisan urohon.\n    Atlas ensin esikoinen,\n    Talon kannen kannattaja,\n    Toinen taase Epimetheys\n    Tahi tytön Pyrrhan isä,\n    Kolmas pahnan pohjimainen,\n    Kuopus kutsuttu Prometheys,\n    Koitui kerran Kreikan kansan\n    Kuuluksi esi-isäksi,\n    Prometheys loi loitsemalla\n    Saoin miehiä savesta,\n    Teki tyttöjä tuhansin\n    Sanan voimalla samate,\n    Puhui heihin henkeäkin\n    Eli elämän tulesta,\n    Jot'ei itse iskenynnä,\n    Takonunna taulahansa,\n    Mutta luoma lausehilla,\n    Loitsijoiden luottehilla,\n    Tahtoi taivahan ukolta,\n    Kaiken luonnon laatialta.\n    Senpä tähden tämä noita,\n    Tämä poppa vanha velho,\n    Wietiin vnorelle mäkisen,\n    Kaukasuksen kukknlalle,\n    Jonne taivahan takoja,\n    Kaiken luonnon kalkuttaja,\n    Itse Jupiter jumala\n    Panetti sen paulohinsa\n    Kahlehilla ja kovilla,\n    Jalkaraudoilla jaloilla,\n    Siitä syystä kun se oli\n    Luojan töille tungetellut.\n    Haukat hakkasivat häntä,\n    Korppikotkat kiusasivat,\n    Rinnan rikki jo repivät,\n    Maksan mettä maistelivat.\n    Nämä rietat raatelevat,\n    Korppikotkat kanhistavat,\n    Ajoi Herkules hitolle\n    Tahi tappoi nuolillansa;\n    Ratkoi rautaraksit rikki,\n    Paksut paulat paukutteli,\n    Päästi miehen pälkähästä,\n    Waivapalkasta vapahti.\n    Semmoinenpa seikka sattui\n    Uroholle uljahalle\n    Matkalla jo mennessänsä\n    Omenoita ottamahan.\n    Monta muuta mylläkkätä\n    Sattui sitte sillä tiellä,\n    Mutta viho viimein oli\n    Uros tarhan tienoilla.\n    Hänpä kiipesi nyt kohta\n    Korkealle kukkulalle,\n    Jossa Atlas jättiläinen\n    Taivon kantta kannatteli.\n    Uros häneltä uteli,\n    Tultuansa tutkaeli,\n    Kuinka kultaiset omenat\n    Somimmasti saataisihin,\n    Ett'ei neitoset näkisi,\n    Hesperidit havaitseisi,\n    Eikä peto pelottaisi\n    Tarhan vahti tavottaisi.\n    Atlas itse aikoi mennä,\n    Hiisi hiihteä lupasi\n    Omenoita noutamahan\n    Lohikäärmetten lomitse,\n    Jos hän oisi joutavana,\n    Wapaana vaeltavana,\n    Ettei kuorma kurittaisi,\n    Raskahasti rasittaisi.\n    Herkulesp' on sanoi siihen,\n    Uros kerran kerskaeli:\n    \"Kyllä minäki kykenen\n    Taivon kantta kantamahan,\n    Kun sä kultaiset omenat\n    Kannat mulle kaunihisti\n    Tuolta tunturin takoa,\n    Kultatarhan tarrukasta.\"\n    Atlas lähti länttä kohti,\n    Meni meren rantaselle\n    Omenoita ottamahan\n    Yrttitarhan tarrukasta.\n    Noukki nuoret nuppulatki,\n    Kultakuoriset kukisti,\n    Kokosi ne konttihinsa,\n    Latoi laukkunsa sisähän.\n    Alkoi käydä käpsytellä,\n    Hiljallensa hipsutella,\n    Konttinensa koikulella,\n    Laukkunensa lötkytellä;\n    Mutta kuuliki kuhinan,\n    Hesperidien helinän,\n    Lohikäärmetten kähinän,\n    Siipiniekkojen sirinän;\n    Neiet nuista nuhtelivat,\n    Naiset nuoret napisivat,\n    Lohikäärmeet kävivät\n    Jättiläistä jäytämähän.\n    Waan ei väkiturilaamme,\n    Rosvo rohkea roveelta,\n    Kuunnellunna kurinata,\n    Käärmehien käräjätä;\n    Mutta tulla törkötteli\n    Entisille sioillensa,\n    Jossa Herkules jorotti\n    Taivon kantta kannatellen.\n    Atlas puisti pussistansa,\n    Kopisteli kontistansa,\n    Kultakuoriset omenat\n    Uhalla uroon eteen,\n    Hiiskui sitte hiijemmoinen\n    Herkuleksen korvin kuullen;\n    \"Min' en ota olalleni\n    Tästä lähin taivon kantta;\n    Kanna sinäki nyt kerran\n    Wuorostasi vaski-kantta,\n    Sillä kyllä minä muistan,\n    Kuinka paljon taivas painoi.\n    Näin on hyvä heiluani,\n    Tanssiani, tarsiani,\n    Kun ei kupari-kypäri\n    Paina pahoin korvillani.\"\n    Atlas aikoi tuolla tavoin\n    Poika paran pettämähän,\n    Mutta poika petti hänen,\n    Wiisahasti viekotteli.\n    \"Weikko velikultaiseni!\"\n    Sanoi Herkules hänelle,\n    \"Kanna häntä vielä kerran!\n    Ota kerran olallesi!\n    Että minä ensin saisin\n    Pehmikettä pääni päälle,\n    Jott'ei taivon kova kansi\n    Aivojani ahdistaisi;\n    Kyllä minä sitte kannan\n    Ihan ilmoisen ikäni\n    Taivon kaarta kaunokaista,\n    Ilman pieltä ihanaista.\"\n    Tämä pulska puhe toki\n    Auttoi tässä asiassa;\n    Atlas otti olellensa\n    Taivon kannen kalkutetun.\n    Waan kun uros uudellensa\n    Pääsi valtansa varahan,\n    Meniki hän matkahansa\n    Kulta omenien kanssa.\n    Tuolla tavoin täytti uros\n    Senki ison ihmetyönsä\n    Sekä kantoi kultakontin\n    Eurystheyksen edustalle.\n\n\n\n\nKahdestoista uro-työ.\n\n\n    Koska kuningas jo keksi\n    Ettei uros uuvu maalla,\n    Häätävi hän Herkulesta\n    Menemähän Manalahan.\n    Siellä haukkui kumma koira,\n    Julma juutas jumputteli,\n    Jotta vuorten rotkot raikui,\n    Kalliotki kajattivat,\n    Konnan koiran haukunnasta,\n    Ärripurrin ärinästä,\n    Kuni ukkosen käsissä,\n    Kaikkivallan kalkuttaissa.\n    Senpä koiran kolmipäisen,\n    Konna Kerberos nimisen,\n    Oli Herkules hakeva\n    Manalasta Mykenähän.\n    Kerbero'lta kolmipäältä\n    Walui vaahti leukaluilta,\n    Waan se ei ollut valko vaahti,\n    Mutta musta myrkkymehu.\n    Koiran karvoinakin oli\n    Sekä päässä ja selässä\n    Käärmehiä kamaloita,\n    Eläviä vankuroita.\n    Tämän häijyn häntä oli\n    Wielä kahta kauheampi,\n    Sillä se ol' suomuksinen\n    Lohikäärme kokonansa,\n    Jolla oli purston päässä,\n    Wiimeisessä vipukassa,\n    Pitkä pistin piippulainen,\n    Myrkkymehuinen nenäke.\n    Manalahan mennäksensä\n    Sekä sieltä tullaksensa\n    Kävi Herkuleski kerran\n    Poppa-ukkojen puheella.\n    Saipa toki tarkat tieot,\n    Josko tarkat tarvitsiki,\n    Eumolpus ennustajan,\n    Welhon viisahan pajasta.\n    Meni tuosta tietoinensa\n    Matkohinsa Manalahan,\n    Sattui siellä virran suuhnu\n    Akeronin rantaselle.\n    Täällä koira terhentävi,\n    Kumma konna korsoavi,\n    Muka maalta tullehelle\n    Wierahalle vihoissansa.\n    Waan ei vieras vapissunna,\n    Tuosta kovin tutissunna,\n    Josko koira konnamainen\n    Hänelle nyt härisikin.\n    Uros pani pahulaisen\n    Kolme päätä kourillansa\n    Wäkisellä vääntämällä\n    Polvi-pihtinsä välihin;\n    Sitoi sitte kaikki kaulat\n    Waski-vitjan silmukkahan,\n    Jotta koira ei kyennyt\n    Kuhunkana kulkemahan.\n    Mutta mörkö köytti tällöin\n    Myrkky-mehu pistimellä\n    Herknlesta hetimiten\n    Ohimoihin ohuihin.\n    Ei tuo toki turmellunna,\n    Kovin pahoin koskennunna,\n    Sillä sankarimme oli\n    Loitsijalta lumoittunna.\n    Uros otti ovelasti\n    Waski-vitjat kätehensä,\n    Weti sitte vintturoitti\n    Koiran maalle Manalasta.\n    Mutta koska Kerberos nyt\n    Pääsi päivä paistehesen,\n    Niin sen kolmesta kidasta\n    Alkoi vaahtea valua.\n    Siitä kasvoi myrkkymarjat\n    Sekä kaikki myrkkykasvit,\n    Mitä nytki nurmikoilla\n    Kukoistaapi kukkasina.\n    Weitikkamme venytti nyt,\n    Koko matkan kantturoitti,\n    Kumman koiran kuninkaalle,\n    Eurystheyksen edustalle.\n    Koska kuningaski kerran\n    Keksi Kerbero'n kamalan,\n    Pyörtyiki hän pyllyllensä\n    Kauhistuksesta kovasta;\n    Mutta siitä selittyä\n    Sanovi hän sankarille;\n    \"Mene minne itse mielit\n    Poies palveluksestani.\"\n    Uros käski koiran kohta\n    Loitsemalla Manalahan,\n    Jossa vielä vinkuneeki\n    Pahnlaisna parkuvana.\n    Sitte heilui Herkules jo\n    Oman valtansa varassa\n    Eikä tarvinnut totella\n    Muita koko maailmassa.\n    Eurystheys ei kumminkana\n    Kuollut aivan kostamatta,\n    Josko jäikin Herkulelta\n    Kokonansa kostamatta;\n    Sillä kun hän Herkuleksen\n    Kuoltuaki vielä koki\n    Saada sankarin sukua\n    Sotimalla sorretuksi;\n    Saivat Herakleidit hänen\n    Sotasvangiksi somasti\n    Sekä sitte surmasivat\n    Kirveellä kostavalla.\n\n\n\n\nHerkules ja Megara eroavat toisistansa.\n\n\n    Koska uros viho viimein\n    Monen melskeen perästä\n    Pääsi palveluksestansa\n    Wapaana vaeltamahan;\n    Lähtevi hän lippomahan\n    Theben kaupunkiin takasi,\n    Jossa pulska puolisonsa\n    Toivoi häntä tulevaksi.\n    Mutta tänne tullessansa\n    Tahtoi uros ensin tiedä,\n    Jos hän oisi onnellinen\n    Edeskäsin eläissänsä.\n    Sitä vasten vaelti hän\n    Ensin Delphin temppelihin,\n    Jossa oli Orakeli\n    Kultaisessa kattilassa.\n    Tultuansa temppelihin,\n    Joka hohti hopealta,\n    Käydä kepotteli uros\n    Pyhän Pythian etehen.\n    Tämä impi istui itse\n    Kultaisessa kattilassa,\n    Joka kolmella jalalla\n    Seisoi tässä temppelissä.\n    Uros lausui lattialta,\n    Kultakattilan kupeelta;\n    \"Ilmoitappas pyhä impi,\n    Sano selvillä sanoilla;\n    Mikä onni minulla on,\n    Kuin mä tulen kotihini\n    Sekä vielä sittemiten\n    Koko elin kautenani.\"\n    Luonto nousi neitosella,\n    Impi tuli intohonsa,\n    Jotta joka hivuskarva\n    Päässä pystöhön pemahti.\n    Tuommoisena tuppurina,\n    Pöyrypäänä pörretyisnä,\n    Ilmoitti nyt pyhä impi,\n    Pyhä Pythia puheli;\n    \"Ei sun ole onnestasi\n    Koko elinkautenasi,\n    Jos sä elät edeskäsin\n    Entisine eukkonesi.\"\n    Sillä lailla lausui impi,\n    Pyhä Pythia puheli,\n    Mutta lopetti lorunsa,\n    Waikka uros utelikin\n    Kun ei impi ilmoittanut,\n    Enempätä ennustanut,\n    Lähti uros nyt uhalla\n    Temppelistä telmehellä.\n    Kivi-lattia lotisi,\n    Hopeutettu seinä heilui,\n    Kumu kullattu kumisi,\n    Kultakattila kalisi.\n    Uros riipasi rivasta,\n    Kultaoven koukkurasta,\n    Mutta tämä töpsähtiki\n    Poikki hänen pivohonsa.\n    Katsomatta kourahansa,\n    Kuinka tulta koukku kiilti,\n    Nakkasi hän navakasti\n    Koukun kattilan kupeesen.\n    Kattilassa kakottava\n    Pyhä impi pyllähtävi\n    Kamahusta kauhistuen\n    Pyörtyneenä pyllyllensä.\n    Oven vartija ei ollut\n    Päästää poies Herkulesta\n    Rivan rikki revittyä,\n    Pyhän immen pyörryttyä;\n    Mutta sankari sotalas\n    Tarttui miehen tukkapäähän\n    Sekä laittoi seinamälle\n    Koko vartijan kolisten.\n    Kun ei ovi kuitenkana\n    Auvennunna avaimetta\n    Sulin käsin kiskomalla\n    Repimällä, reutomalla;\n    Otti uros olaltansa\n    Kohta kuulun kurikansa\n    Sekä ruhtoi, ruskutteli,\n    Koko oven kappaleiksi.\n    Siitä lähti sankarimme\n    Kotihinsa kulkemahan\n    Itseksensä ihmetellen\n    Pyhän immen ilmoitusta.\n    Mutta kun hän kuitenki nyt\n    Arveli ja ajatteli,\n    Miten Megarasta voisi\n    Olla hälle onnen haitta;\n    Alkoi hän jo aprikoia,\n    Ett'ei muuten mitenkänä,\n    Jos ei hälle juolahtaisi\n    Megarasta mielehensä\n    Sekä hulluuden humakka\n    Että poikansa poloset,\n    Sillä silloin hän ei oisi\n    Ollenkana onnellinen.\n    Kotihin kerittyänsä\n    Luokse aino armahansa\n    Kertoi Herkules nyt kaikki\n    Melskehensä Megaralle.\n    Koska Megaraki kuuli\n    Pyhän immen ilmoituksen\n    Sekä mitä sankarimme\n    Siitä sittemmin jo mietti;\n    Sanoi hän nyt suloisesti\n    Lemmityistänsä lohutti:\n    \"Kuulepas nyt kultaiseni,\n    Mitä mull' on mielessäni;\n    Meill' on oma valta vielä\n    Tehdä mitä mielinemme,\n    Ett'ei ennustus tulisi\n    Pahoin puolin täytetyksi.\n    Ero ei nyt ehkä oisi\n    Meille mitä hulluimpia\n    Sillä sull' ei sitte oisi\n    Minun tauttani muretta\n    Niistä muinoin murhatuista\n    Polosista pojistamme,\n    Jotka hullunna humuten\n    Nuolin lasketit lävitse.\"\n    Koska Herkules havaitsi\n    Tämän mielen Megaralla,\n    Ihastui hän iloiseksi\n    Sekä lausui lemmellensä;\n    \"Mull' on muinoinen toveri,\n    Jolas Iphikle'n poika,\n    Joka sankari sotalas\n    Oisi sulle sovelias;\n    Mieltynet sä menemähän\n    Tämän pojan puolisoksi,\n    Ottavi se omaksensa\n    Sinut suurella sulolla.\"\n    Koska Jolas sen kuuli,\n    Että sankarimme soisi\n    Megaran menevän hälle\n    Kainulaiseksi kanaksi;\n    Lankesi hän lattialle\n    Maahan Megaran etehen\n    Sekä sanoi suloisesti\n    Säyseillä sävelillä;\n    \"Kuinkahan ma kurja voisin\n    Rukoilla niin rakkahasti,\n    Ettet armas antaisi mun\n    Nousta tästä toivotoinna!\"\n    Jolas ei ennättänyt\n    Sitä enemmän sanella,\n    Kun jo morsian Megara\n    Sulki sulhon sylihinsä.\n    Tuolla tavoin tuli niistä\n    Heti pulska parikunta,\n    Jonka häissä joka henki\n    Wiinoissansa viipotteli.\n    Herkules ei herennynnä\n    Eukotoinna elämähän,\n    Mutta alkoi ajatella,\n    Mistä saisi morsiamen.\n\n\n\n\nHerkules ja Eurytos.\n\n\n    Euboean saaressa ja\n    Oikalian kaupungissa\n    Oli impi ihanainen,\n    Kuninkahan kuulu tytär.\n    Tätä Euryton tytärtä,\n    Iolea ihanata,\n    Kiitti kaikki Herkule'lle\n    Kaunihiksi kukkaiseksi.\n    Kuningas aikoi antamahan\n    Tämän immen ihanaisen\n    Sille sota-sankarille\n    Tahi tarkka ampujalle,\n    Joka oisi ovelampi,\n    Jousi-kiistassa jalompi,\n    Kun hän vielä vanhanakin,\n    Tahi poikansa parahat.\n    Eurytos olikin ennen\n    Ollunna opettamassa\n    Herkulesta juuri jousin\n    Ankarasti ampumahan.\n    Kuultuansa kuulutoksen\n    Iolesta ihanasta\n    Oli Herkuleskin heti\n    Jousikkaiden joukkiossa.\n    Kohta alkoi ampuminen,\n    Kosioiden kilvoittelo,\n    Jossa jousi-jyräkässä\n    Herkules oli ovelin.\n    Eurytoski keksi kerran\n    Wielä vähä veiterämmän,\n    Kun hän oli kuullutkana\n    Maailmassa mainittavan,\n    Sekä alkoi ajatella\n    Sulhopoikasta peläten,\n    Että se vävynä vielä\n    Woisi viedä vallan hältä.\n    Koska Herkules kysäsi,\n    Tokko hälle heitetähän\n    Woiton palkkoa parasta,\n    Ihanata Iolea;\n    Esteli nyt immen isä\n    Sekä sanoi sitä syyksi,\n    Että morsian mukamas\n    Oli liian nuori lapsi.\n    Iphitos, Iolen veli,\n    Koki kyllä puhutella\n    Kuningasta kuulemahan\n    Rakastavan rukousta.\n    Kuningas käski kosijata\n    Wierassansa viipymähän,\n    Mut ei lastansa luvannut\n    Kuitenkaan sen kumppaliksi.\n    Uros uljas väsyi viimein\n    Tyhjän toimituksehensa,\n    Kun ei saanut kumminkana\n    Morsianta mukahansa,\n    Sekä lähti suruisena\n    Menemähän matkohinsa\n    Siltä meren saaren maalta\n    Kotihinsa Kreikan maalle.\n    Mutta menemäisillänsä\n    yhytti hän ystävänsä\n    Iphito'n, Iolen veljen,\n    Joka juoksi jälempätä,\n    Siinä se nyt saattoi hälle\n    Lemmen lahjasen lehessä,\n    Jonka impi itse laittoi\n    Suruiselle sulhollensa.\n    Impi oli itsestänsä\n    Iphitolle ilmoittanut,\n    Että hän ei Herkulesta\n    Laske poies lahjasetta\n    Sekä silloin sätkittänyt\n    Tuuheasta tukastansa\n    Kiiltomustan kiehkuraisen\n    Tällä tavalla sanoen;\n    \"Minä laitan lahjaseni,\n    Lemmen lehessä lähetän,\n    Uroholle uljahalle,\n    Sulhaiselle surevalle;\n    Juokse veikko joutuisasti\n    Heitä tämä Herkulelle\n    Sekä sano sen olevan\n    Multa muistiksi hänelle.\"\n    Koska ihanan Iolen\n    Lemmen lehti lahjoinensa\n    Pääsi Herkule'n povelle,\n    Sankarimme sydämelle;\n    Kiitti tämä tuomamiesta\n    Sekä lahjan laittajata,\n    Mutta murhe murti sitte\n    Molempien miesten mieltä.\n    Kädet yhtyi vielä kerran,\n    Jäähyväiset jätettihin,\n    Mutta sitten matkustavi\n    Kumpainenki kotihinsa.\n\n\n\n\nHerkules ja Admetos.\n\n\n    Muuan mainio Admetos,\n    Pheren kaupungin kuningas,\n    Eli tällöin Thessalian\n    Hyötymaalla mainiolla.\n    Jupiter ajoi Apollon\n    Jumalien joukkiosta\n    Alas hovihin Admeto'n\n    Lehmikarjan kaitsijaksi.\n    Admetos piti Apollon\n    Niin kun pappinsa parahan,\n    Jonka tautta tää Jumala\n    Hovin varjona vaelti.\n    Koska tämä kuningas jo\n    Kitui kuoleman käsissä\n    Sekä _Surma_ surpetuinen\n    Outti häntä jo ovella;\n    Anoi jumala Apollo\n    Kuninkaalle kuolevalle\n    Tuonelaisten laupiutta\n    Surman viitaketta vasten.\n    Tuonelaisten tuomiopa\n    Oli kuitenki kamala,\n    Sillä siinä ei luvattu\n    Muulla lailla laupiutta,\n    Ellei kuninkahan eistä\n    Joku mene Surman myötä,\n    Mutta kukas tahtoi mennä\n    Toisen tautta Tuonelahan;\n    Eipä edes vanhempansa\n    Wanhat vatuiset kapiskot,\n    Waikka ne jo vapisivat\n    Kaksi sauvassa kävellen.\n    Ainoastansa Alkeste,\n    Kukoistava kuninkaatar,\n    Sanoi silloin saattavansa\n    Kuolla kuninkahan eistä.\n    Hätänäpin olivat ne\n    Sanat suusta solunehet,\n    Kun jo Surma seisoi siinä\n    Wäärän viitakkeensa kanssa,\n    Sillä se jo ennestänsä\n    Tiesi aivan tarkoillensa\n    Eiltäkäsin ennustetun\n    Kuninkahan kuoluhetken.\n    Kukoistava kuninkaatar,\n    Ihana Alkeste alkoi\n    Laittautua lähtemähän\n    Surman myötä menemähän.\n    Pesi päänsä puhtahaksi,\n    Puna-posket paistaviksi,\n    Wirran veillä vieryvillä,\n    Kosken kuohun kummaskalla;\n    Pukeusiin pyhä pukuunsa,\n    Päärlyt päähänsä ripusti,\n    Astui kuninkaan kupeella,\n    Lapsilaumansa keralla,\n    Siihen suojahan sisälle,\n    Jossa Surma jo odotti.\n    Otti sitte omiltansa\n    Juhlalliset jäähyväiset\n    Sulki lapset sylihinsä\n    Sekä lempi lämpimästi\n    Antoi suuta suloisesti\n    Wielä kerran kullalleenki;\n    Waan kun Surma silloin juuri\n    Wiitakettansa vilautti,\n    Niinpä kuninkaatar kurja\n    Wirkki viimein kuninkaalle:\n    \"Minä menen, kultaiseni!\n    Kohta Surman kumppaliksi,\n    Mutta henkesi on mulle\n    Kallihimpi kun omani;\n    Sillä sinun kuoltuasi\n    Min' en voisi mitenkänä\n    Nähdä lapsi laumoamme\n    Isätöinnä itkevänä.\n    Sinä olet siihen vielä\n    Koko valtakunnallemme\n    Tarpehellisempi turva,\n    Kuni minä kurja oisin.\n    Mutta sen mä sanon sulle\n    Wielä viho viimeiseksi;\n    Älä ota äitipuolta\n    Pieniämme pieksämähän!\"\n    Kuningas vannoi vesi silmin\n    Kuolevalle kullallensa,\n    Että hän ei eläissänsä\n    Huoli muuta morsianta.\n    Kohta heitti heikko henki\n    Kuninkahan kultaisenki,\n    Sillä Surma säälimätöin\n    Niitti hengen heinän poikki.\n\n           *   *   *\n\n    Kahen, kolmen päivän päästä\n    Tuli Herkules hovihin,\n    Jossa joka henki juuri\n    Heilui huolivaattehissa.\n    Koska nyt Admetos kuuli\n    Hänen tulleen hovihin,\n    Wiepi hän nyt vierahansa\n    Kaunihisen kammarihin\n    Sekä tuotti sinne sitte\n    Mehua mitä makeinta,\n    Jota itsekin iloisna\n    Joi ja juotti vierahalla.\n    Uros keksi kuitenkin nyt,\n    Ett'ei kuningas kävellyt\n    Ilman suuretta surutta,\n    Paitsi mielettä pahatta,\n    Sekä kysäsikin siitä\n    Kuninkaalta kummeksien,\n    Mitä se muka murehti,\n    Haikeasti huokaeli.\n    Kuningas ei knitenkana\n    Hämmästytä Herkulesta\n    Huoliansa haastamalla\n    Aivan alkaen alusta.\n    Mutta muuan palvelija\n    Sattui viimein sanomahan,\n    Mikä murhe heillä oli\n    Joka hengellä hovissa.\n    Palvelija kertoi kaikki\n    Kuninkahan kuulematta,\n    Sillä se ei silloin ollut\n    Koko siinä kammarissa.\n    Kertomuksen kuultuansa\n    Lähti Herkules hovista\n    Alkesteä auttamahan\n    Surman kynsistä kotiinsa.\n    Uros etsi ensimältä\n    Kuolemata kamalata\n    Tuolta Tuonelan tuvasta,\n    Jumalien joukkiosta;\n    Mutta kun ei Kuolemata\n    Ollut Tuonelan tuvassa,\n    Tuli Herkules takasi\n    Tyhjän toimitettuansa.\n    Tuonelasta tultuansa\n    Meni uros Manalahan\n    Josta kerran jo kuletti\n    Konnan koiran kahlehissa.\n    Sama koira kolmipäinen\n    Oli vielä vartiana,\n    Waan ei virkkanut mitänä\n    Lumojalle luonnokkaalle.\n    Tällä tavoin tuli uros\n    Kenenkänä keksimättä\n    Kohta Kuoleman kupeelle,\n    Surman kamalan sivulle.\n    Herkules sitasi Surman\n    Kahleella kiiluvilla,\n    Jotka Jupiter jumala\n    Oli tehnyt timantista.\n    Uros kiinnitti kovasti\n    Kahlehia kiiluvia,\n    Kunnes Surma viimein suostui\n    Päästämään Alkesten poies.\n    Herkules tuli takasi\n    Kohta kotihin Admeto'n,\n    Mutta häll' oli muassa\n    Aivan elävä Alkeste.\n    Kuninkaattarella oli\n    Pieni peitto pään ylitse,\n    Ett'ei kuningas kotona\n    Woisi tuntea vähällä.\n    Kuningas sattui suruissansa\n    Itseksensä istumahan,\n    Koska uros uudellensa\n    Tuli hänen hovihinsa.\n    Herkules sanoi hänelle,\n    Lausui tuolla lausehella;\n    \"Kuules kuningas Admetos,\n    Mitä mull' on sanomista!\n    Tämän tytön voitin minä\n    Wiimeisessä voittelossa;\n    Ota se nyt suojahasi,\n    Huostahasi, hoitohosi!\n    Sillä minä itse menen\n    Muille maille kaukaisille\n    Enkä jouda ensinkänä\n    Häntä hyvin hoitamahan.\"\n    Admetos ei aikonunna\n    Huolimahan huostahansa\n    Tyttölasta liiatenki\n    Näinä aikoina apeina.\n    Waan kun Herkules hujautti\n    Peiton neitosen nenältä,\n    Niin ei tässä tarvittunna\n    Kuningasta kumarrella.\n    Admetos näki Alkesten\n    Elävänä edessänsä\n    Eikä uskonut esinnä\n    Olevansa valvehilla;\n    Waan kun uros kertoi kaikki,\n    Mitenkä hän Manalassa\n    Sitoi Surman kahlehilla\n    Sekä kiinitti kovasti,\n    Kunnes Surma viimein suostui\n    Antamaan Alkesten hälle;\n    Tunsi kuningaski toki\n    Warmahanki valvovansa.\n    Kiitellen sanoi kuningas\n    Sitten onnensa sepälle;\n    \"Sen mä sanon selvillensä,\n    Waikka vielä kenen kuullen,\n    Että minä edeskäsin\n    Olen onnellisimpia\n    Mitä maalla matelevi,\n    Taivon kansi kattanevi.\n    Sinä suurin sankarista,\n    Uljahin on urohista,\n    Loit minulle lohdutuksen,\n    Huolissani huojennuksen.\n    Siis mä kiittelen sinua,\n    Jupiterin jalo poika,\n    Kun sä Manalan majasta\n    Toit Alkesteni takasi.\n    Joka henki, piika, renki,\n    Koko valtakunnassani\n    Auttakoot minua aina\n    Kuuluttahan kunniaasi.\"\n\n\n\n\nHerkules surmaa vahingossa ystävänsä Iphito'n.\n\n\n    Admeto'lle annettua\n    Eukon entisen takasi\n    Lähti Herkules hovista\n    Muille maille menemähän.\n    Monen melskehen perästä\n    Maita maleksiessansa\n    Taukousiin hän Tirynsihin,\n    Kuuluisahan kaupunkihin.\n    Täällä tapasi hän toki\n    Wielä yhden ystävänsä\n    Iphito'n, Iolen veljen,\n    Josta jo on juteltunna.\n    Iphitos ihana poika\n    Sanoi sanan-lennättäjän\n    Tulleen Euryto'n etehen\n    Semmoisen sanoman kanssa,\n    Että varas oli vienyt\n    Kuninkahan lehmikarjan\n    Eikä paimenet parahat\n    Woineet vorolle mitänä.\n    Waikka tämä varas oli\n    Wanha voro Autolykos,\n    Joka taisi kaikki karjat\n    Muuttaa monen näköisiksi;\n    Luuli Eurytos lujasti\n    Sitä heti Herkule'ksi\n    Sekä sanoi suuttuneena\n    Tällä lailla lasketellen;\n    \"Sillä keinoin kostelevi\n    Herkules nyt siitä syystä,\n    Kun en lastani luvannut\n    Heittää hälle heittiölle.\"\n    Iphitos koki isäänsä\n    Saada sitä luulemasta,\n    Sillä hän ol' saanut kuulla,\n    Missä Herkules maleksi.\n    Iphitospa lähti itse\n    Herkulesta hakemahan,\n    Jonka kanssa katseleisi,\n    Missä lehmät mellastavat.\n    Kun Iphitos kerran pääsi\n    Herkuleksen huonehesen,\n    Selitti hän sankarille\n    Joka seikan säntillensä.\n    Herkules piti hyvänä\n    Iphitosta ihmetellen\n    Sekä sanoi lähtevänsä\n    Kaunokarjan katseluhun.\n    Miehet etsivät esinnä\n    Sekä mailta että soilta,\n    Mutta tulivat takasi\n    Tyhjän toimitettuansa.\n    Kun ne sitte kamusivat\n    Kivikirkonki katolle,\n    Että he nyt helpommasti\n    Kanuokarjan keksisivät;\n    Oli Iphitos jo ihan\n    Koko katolta kolista,\n    Mutta pääsi kynsin kiini\n    Herkuleksen hartioihin.\n    Herkules ei ennättänyt\n    Muuta miettiä mitänä,\n    Kuni että kumppalinsa\n    Tuppi häntä tahallansa.\n    Siitä syystä surmasi hän\n    Iphitosta itseänsä,\n    Niin että se nurin niskoin\n    Kiiti kalloin kalliohon.\n\n\n\n\nHerkules Omphale kuninkaattaren palveluksessa.\n\n\n    Katumus jo kauhistava\n    Särki sankarin sydäntä,\n    Siitä kun hän kurja oli\n    Kumppaninsa kuolettanut.\n    Huolissansa uurti uros\n    Pappikuninkaiden luona\n    Puhdistusta pyytämässä\n    Murhatyönsä tehtyänsä.\n    Niistä oli nimituten:\n    Peleys, Pylos saaren pappi,\n    Toinen taase Hippokoon\n    Spartan kanpungin kuningas.\n    Kolmas, kuningas Deiphobos\n    Amyklestä antoi viimein\n    Herkulelle huolivalle\n    Lohdutusta laupiasti.\n    Murhan tautta murehtien\n    Kääntyi uros kipeäksi,\n    Mutta meni vielä vaivoin\n    Pyhän Pythian puheelle.\n    Pyhä impi ilmoittava\n    Muisti muinaisen metelin\n    Eikä aijo antamahan\n    Ennustusta ensinkänä.\n    Sankarimme kantoi silloin\n    Kultakattilan kedolle\n    Sekä laittoi sinne sitte\n    Omituisen Orakelin.\n    Delphin temppelin jumala,\n    Aina ankara Apollo,\n    Waati häntä siitä syystä\n    Kahenkynnen kahakkahan.\n    Mutta tällöin tuli toki\n    Ukon-kynsi kolmanneksi,\n    Jonka Jupiter jumala\n    Wiskas' veljesten välille.\n    Sitte saapi sankarimme\n    Toki tämän ennustuksen;\n    \"Et sä uros ennen taida\n    Tulla aivan terveheksi,\n    Kun sä orjana oleksit\n    Kolme vuotta kokonansa,\n    Eli ellet Eurytolle\n    Heitä hintarahojasi.\"\n    Tauti kuritti kovasti\n    Herkulesta hankkimahan\n    Terveyttänsä takasi,\n    Waikka vielä vaikeammin.\n    Mnuan mainio Omphale,\n    Lydian leskikuninkaatar,\n    Tarjos' kuunetta tuhatta\n    Hopeeruplissa hänestä\n    Sekä sai nyt sankarimme\n    Orjaksensa ostamalla,\n    Mutta orjan hinta meni\n    Ensimältä Eurytolle,\n    Joka jätti hinnan heti\n    Poikansa perillisille,\n    Siitä syystä kun ne kurjat\n    Olivat nyt orpanoita.\n    Omphalelle ollessansa\n    Tuli uros terveheksi\n    Sekä kävi sieltä jaloin\n    Melskehissä melkosissa.\n    Kekropien vorokansa\n    Epheso'n on edustalta\n    Käväsi hän kopsimassa\n    Kurikallansa kumohon.\n    Yksi ylpeä Syleos\n    Wietti viinatarhohinsa\n    Matkamiehet muukalaiset\n    Tarhan työtä tekemähän,\n    Mutta maksoi matkamiehen\n    Päiväpalkan iltamassa\n    Miekallansa mutkimalla,\n    Tapparalla tappamalla.\n    Herkules hotasi häntä\n    Lapiolla lapaluuhan,\n    Niin että se nurin niskoin\n    Kuntsahti nyt kuoliaksi.\n    Kiskoi sitte sulin käsin\n    Wielä viinaturhastaki\n    Wiinamarjapuut ja pehkot\n    Jokahisen juuriltansa.\n    Mutta vielä oli muuan\n    Lytierses Lydiassa,\n    Joka vanha voro oli\n    Rosvojoukon johdattaja.\n    Sankarimme tappoi tämän\n    Johdattajan joukkonensa\n    Sekä viskoi vorot vielä\n    Kosken kovan kuohumahan.\n    Koska kuninkaatar keksi\n    Urohomme uljahaksi,\n    Otti hän sen orjan töiltä\n    Hovihinsa huviksensa.\n    Herkulespa herkesi nyt\n    Aivan akkojen varahan\n    Waimoväen vaattehissa\n    Wärttinätä vääntämähän.\n    Uros kertoi ketrulina\n    Naikkosille nauraville,\n    Missä hän on miilustanut\n    Koko elinkautenansa;\n    Kuinka hän on kukistanut\n    Metsän pedot pahimmatki,\n    Kuljetellut Kerberosta\n    Sekä Surmanki sitonut.\n    Mutta koska kolme vuotta\n    Oli mennynnä ohitse,\n    Heitti Herkules hitolle\n    Wärttinätä vääntämisen\n    Sekä otti Omphalelta\n    Taljatakkinsa takasi,\n    Heitettyänsä hänelle\n    Kultakorut kulmiltansa.\n    Jupiterin julma poika\n    Oli uljas uudellensa\n    Sekä lähti sotimahan,\n    Kostajana kulkemahan.\n\n\n\n\nHerkules uudellensa uro-töillä.\n\n\n    Paitsi monta muuta miestä,\n    Joita kohti kosto kävi,\n    Oli Laomedon ensin,\n    Josta jo on juteltuki.\n    Tämä Trojan rakentaja\n    Sekä kuuluisa kuningas\n    Antoi ensin veen emännän\n    Rakennella rantaselle\n    Kivimuurin mahottoman\n    Wihollistansa vasten,\n    Mutta jätti maksamatta\n    Wanhan veen emännän vaivat.\n    Waan se vanha veen emäntä\n    Laittoi meren mustan mörön\n    Trojan maalle marrimahan,\n    Kostajana konkimahan.\n    Meren mörkö musta murri,\n    Peto peivelin näköinen,\n    Saattoi suurta surkeutta\n    Joka jumalainen päivä.\n    Laomedon laittoi viimein\n    Ennustusta etsimähän\n    Tuolta Delphin temppelistä\n    Pyhän immen istuimelta.\n    Pyhä Pythia puheli\n    Tällä tavalla sanoen;\n    \"Peto paha marri maalle\n    Muurin tekopalkan tautta;\n    Mutta menevi merehen\n    Toiste tulemattomaksi,\n    Jahka joku jalo neiti\n    Syöksetään sen syötäväksi.\"\n    Koska Laomedon kuuli,\n    Että peto pakeneisi\n    Trojan maalta marrimasta,\n    Jos se saisi jalon neien.\n    Kutsutti hän koko kansan\n    Tulemahan tuumimahan,\n    Mistä joku jalo neiti\n    Saataisihin pedon suuhun.\n    Kun ei kukana nyt muuten\n    Pannut lastansa pedolle,\n    Päätettihin viimein panna\n    Arpa-liput liikkehelle.\n    Joka jalon neien nimi\n    Pantiin pienelle lipulle,\n    Liput sitte lippahasen,\n    Waskisehen vakkasehen.\n    Muuan liikutti lipasta,\n    Waskikantta vaaputteli,\n    Jotta liput liikkuisivat\n    Arpavakan kannen alla.\n    Pikku poika otti sitte\n    Yhen lipun lippahasta,\n    Siinä seisoi \"Hesione\",\n    Kuninkahan kannis tytär.\n    Hesione heitettihin\n    Kalliohon kytkettynä\n    Meren mörön syötäväksi,\n    Waikka kuningas valitti.\n    Laomedon keksi laivan\n    Tällöin toki tulevaksi\n    Sekä siinä sankarimme,\n    Uljahimman urohista.\n    Tämä oli tulemassa,\n    Kotihinsa kulkemassa,\n    Neitokansan napinasta\n    Kultakannattimen kanssa.\n    Kuningas huuti huilotteli\n    Herkulestä hädässänsä\n    Tulemahan tytärtänsä\n    Pelastamahan pedolta.\n    Uros tappoi tämän pedon,\n    Päästi tytön pälkähästä\n    Siten kun on kerrottunna\n    Tuolla toisessa tarussa.\n    Mutta kun ei kuningas nyt\n    Heittänynnä Herkule'lle\n    Sotahepojaan hyviä\n    Waikka vannoen lupasit;\n    Lähti uros uhkaellen\n    Poies päästöpalkattansa,\n    Mutta tuli toisen kerran\n    Kostajana kauheana.\n    Sankaria seurasi nyt\n    Kuusi suurta sotapurtta\n    Sekä niissä sotioita,\n    Miehiä mitä paraita.\n    Näistä sotasankarista\n    Oli Telamon ovelin,\n    Jolle Hesione joutui\n    Tapeltua toveriksi.\n    Tultuansa Trojan maalle\n    Heitti Herkules vahiksi\n    Sotalaivojensa luokse\n    Oikleonin, oiva miehen;\n    Mutta Laomedon laittoi\n    Sinne suuren sotajoukon,\n    Joka sorti surkeasti\n    Wäkevätki vahtimiehet.\n    Kuninkahan kansa oli\n    Tulemassa jo takasi,\n    Mutta silloin syttyi sota,\n    Kiihtyi kauhea kahakka.\n    Sankarimme sotaväki\n    Kierti kuninkahan kansan\n    Sekä tappoi tanterelle\n    Joka miehen myttyrähän;\n    Kävi kohti kaupunkia,\n    Murti Trojan muurin rikki,\n    Mutta Telamonpa meni\n    Ensi miesnä muurin yli.\n    Toki toisena urosna\n    Juoksi Herkules jälestä,\n    Mutta alkoi ajatella\n    Kumppania kadehtien;\n    \"Nyt mä neän ensikerran\n    Jälemmäksi jääneheni,\n    Mutta mull' on vielä miekka\n    Sekä kostava kurikka.\"\n    Sitä siinä ajatellen\n    Tempasi hän tupestansa\n    Murhamiekan hirvittävän\n    Tappaaksensa Telamonin;\n    Mutta koska tämä keksi,\n    Että uros uhkaeli,\n    Alkoi hän nyt ahkerasti\n    Koota kiviä kadulta.\n    Koska Herkules havaitsi\n    Hänen kiviä kokoovan,\n    Kysäsi hän kummeksien;\n    \"Mitä sinä siinä laait?\"\n    Silloin sanovi Telamon\n    Tällä tavoin taitavasti;\n    \"Uutta uhri-alttaria\n    Sulle voiton sankarille.\"\n    Koska Herkules havaitsi,\n    Että Telamon ei tahdo\n    Wiedä voittoa häneltä,\n    Lauhtuvi hän lempeäksi.\n    Sittämöiten sotivat he\n    Wieretysten veljeksinä\n    Sekä saivat valtahansa\n    Kuninkahan kansoinensa.\n    Kuninkahan poika-parvi\n    Kaatui tässä tappelussa,\n    Paitsi Podarkes niminen,\n    Joka joutui Herkule'lle.\n    Pedosta pelastamansa\n    Kuninkahan kuulun tytön\n    Hesionen heitti uros\n    Telamonin toveriksi.\n    Tyttö heitti Herkule'lle\n    Kultakorut kaulaltansa\n    Weljensä vapahtimeksi,\n    Podarke'n pelastimeksi.\n    Priamos pantihin pojalle\n    Siitä syystä nyt nimeksi,\n    Jolta sitä joka kansa\n    Kutsui Trojan kuninkaana.\n    Siten loppui Laomedon,\n    Walapattoinen pakana,\n    Waikka kerran kerskaellen\n    Herkulesta herjaeli.\n    Sillä lailla liehuttua\n    Lähti uros laivoinensa\n    Meren vettä viilemähän,\n    Kotihinsa kulkemahan.\n    Mutta meri meuruaapi\n    Junon käskystä kovasti,\n    Kunnes Jupiter jumala\n    Käänti kaikki tuulen kourat.\n    Wiho viimein päästyänsä\n    Kreikan maalle mahtavalle\n    Laittoi uros Olympian,\n    Kuulun kilvoittelo paikan.\n    Isä, Jupiter jumala,\n    Tuli tänne taivahasta\n    Poikinensa painisille,\n    Kera Herkule'n kisahan.\n    Kun ei Jupiter jumala\n    Piisannuuna pojallensa,\n    Kiitteli hän Herkuleksen\n    Jumalallista jaloutta.\n    Waan ei Herkules herennyt\n    Olemaan Olympiassa,\n    Mutta meni kostamahan\n    Pykos saaren Peleystä,\n    Joka muinoin hääti häntä\n    Poies puhdistamatoinna,\n    Waikka kohta katuvaisna\n    Murhatyönsä tehtyänsä.\n    Herkulespa hävitti nyt\n    Kuninkahan kaupunginki\n    Sekä häntäki hotasi\n    Kostavalla kourallansa.\n    Tappoi sitte tappelussa\n    Peleyksen poika-parven,\n    Josta hälle oisi ollut\n    Kymmenkunta kostajia.\n    Mutta vielä oli muuan,\n    Jota kohti kosto kävi,\n    Nimituten Hippokoon,\n    Spartan kaupungin kuningas.\n    Herkules ol' hänelleki\n    Wielä siitä vihoissansa,\n    Kun se kanssa hääti häntä\n    Poies puhdistamatoinna.\n    Pylosta palattuansa\n    Hankki uros uudellensa\n    Hyvin suuren sotajonkon\n    Tätä vihollista vasten.\n    Hippokoon keksi kohta\n    Sankarimme sotajoukon\n    Sekä tuli tappeluhun\n    Suuren sotaväen kanssa.\n    Herkuleksen kumppalista\n    Kaatui kuningas Kepheos\n    Koko kaksikymmenisen\n    Poikaparvensa keralla;\n    Mutta kostajan kurikka\n    Teki tällöinki tuhoa,\n    Sillä Hippokoon kaatui\n    Koko poika-parvinensa.\n    Sitten oli sota vielä\n    Kahta mointa kauheampi,\n    Siinä soturit sotivat\n    Wiimeiseltä vimmatuina.\n    Tässä kahakassa kaatui --\n    Paitsi monta muuta miestä --\n    Sankarimme soturista\n    Wielä veljensä Iphikles.\n    Mutta Herkulespa mätki\n    Kurikalla kauhealla\n    Wiholliset viimeiseltä\n    Joka kynnen kyntsällensä;\n    Woitti sitte valtahansa\n    Koko Spartan kaupunginki,\n    Jonka hän nyt heti jätti\n    Tyndareykselle takasi.\n    Tällä tavoin tuli tämä\n    Wielä valta-istuimelle,\n    Jolta hänet Hippokoon\n    Oli syyttä syöstänynnä.\n\n\n\n\nHerkules ja Deianira.\n\n\n    Monta muuta uro-työtä\n    Tehtyänsä tuli uros\n    Esinnä Etoliahan\n    Kalydonin kaupunkihin.\n    Oineys oli Kalydonin\n    Kanpungissa kuninkaana;\n    Deianira taase tämän\n    Kuninkahan kuulu tytär.\n    Tämä tyttö, kaunis kukka,\n    Kärsi sitä surkeutta,\n    Että hällä oli eräs\n    Kumman kaltainen kosija.\n    Deianira eli ensin\n    Pleyronin kaupnngissa,\n    Jossa oli oppihuone\n    Knninkaiden tyttärille.\n    Täällä alkoi Akeloos,\n    Wanhin virran haltioista,\n    Kolmellaisna kosijana\n    Tätä tytärtä kosia.\n    Deianira kulki kerran\n    Kaunokumppaliinsa kanssa\n    Puolipäivän paistaessa\n    Tyynen virran vierymätä.\n    Koska Akeloos keksi\n    Kaunokaisen kulkevaisen\n    Syttyi hänen sydämensä\n    Rakkaudesta rähinästä;\n    Mutta kun hän kumminki jo\n    Oli ihan ikivanha,\n    Alkoi hän nyt aprikoida,\n    Tokko tyttö tulis' hälle,\n    Jos hän vanhana vatuisna\n    Koitteleisiki kosia,\n    Waikka kohta hänki kuului\n    Jumalien joukkiohon.\n    Siitä syystä sukeusiin hän\n    Walkoiseksi vasikaksi\n    Sekä käydä keikutteli\n    Tyttöparven tienoille.\n    Koska neitoset näkivät\n    Wailan valkosen vasikan,\n    Joka heille hyvillänsä\n    Ystävänä ynähteli;\n    Kahittivat ne nyt kaikki\n    Juoksemalla joutuisasti\n    Sitä silitteleämähän\n    Tahi taputtelemahan.\n    Deianira sanoi silloin\n    Mullin kaulassa kamuten;\n    \"Woi! jos minä saisin sinun\n    Ihanaisen itselleni.\"\n    Mutta mullipa mölähti\n    Siihen selvillä sanoilla;\n    \"Kyllä sinä saatkin minun,\n    Jahka minä saanen sinun.\"\n    Siitä neiet säikähtivät\n    Sekä pötkivät pakohan\n    Tätä heti tätillensä\n    Kummastellen kertomahan.\n    Mutta Akeloos muuttui\n    Härän haamusta takasi,\n    Loihe lohikäärmeheksi,\n    Sinisuomu-selkäiseksi;\n    Tuli sitte toisen kerran\n    Deianiran tienoille\n    Suomuisena sulhaisena,\n    Wiekkahana vonkurana.\n    Deianira näki toki\n    Sen jo pitkän matkan päähän\n    Sekä arvaten asian\n    Pötki paikalla pakohon.\n    Eikä jäänyt ensinkänä\n    Koko oppikaupunkihin,\n    Mutta pyrki heti poies\n    Kalydonin kaupunkihin.\n    Akeloos arvasi nyt,\n    Minne tyttö oli mennyt,\n    Sillä hän ei nähnyt sitä\n    Muiden neitien muassa.\n    Madon haamnn heitettyä\n    Arvelee Akeloos,\n    Mimmoisena hän menisi\n    Kolmannesti kosimahan.\n    Meni ruoja viho viimein\n    Muuten miehen muotoisena\n    Mutta hällä oli härän\n    Paksu pää ja suuret sarvet.\n    Kun se sulho poika kulki\n    Kalydonin kaupungissa,\n    Niinpä koko kansakunta\n    Piti häntä perkeleenä.\n    Kaikki vahit karkasivat\n    Porttiin pielistä pakohon,\n    Kun ne keksi kummitoksen\n    Heitä kohti kahittavan.\n    Tällä tavoin tuli tämä\n    Kenenkänä kieltämättä\n    Kuninkaalle kertomahan,\n    Mikä hän ol' miehiänsä.\n    Waikka kuningas nyt kuuli,\n    Että sarvipäinen sulho\n    Oli muuan muinoisesta\n    Jumalien joukkiosta;\n    Ei hän ensin ajatelet\n    Panna tälle tytärtänsä,\n    Sillä tämä sulho näytti\n    Pahulaista pahemmalta;\n    Mutta pelkopa pakotti\n    Oineystä olemahan\n    Kosijalle kohtelias\n    Tässä tilaisuudessansa.\n    Akeloos ajatteli\n    Sekä luuli jo lujasti,\n    Ett'ei sitä sankaria\n    Tule tämän ilman alta,\n    Joka tällöin taisi tulla\n    Hälle hangoitteliaksi;\n    Mutta hänen miettiessä\n    Tuli Herkules hovihin.\n    Sankarimme oli saanut\n    Kerran kuulla kiitettävän\n    Tämän kuninkahan tytön\n    Ihmeellistä ihanuutta.\n    Kun ei hällä kuitenkana\n    Ollut muuta morsianta\n    Sittämöiten kun Megara\n    Jäi Jolan toveriksi;\n    Alkoi hän jo ajatella,\n    Että hän nyt ehkä saisi\n    Tästä kuulusta tytöstä\n    Deianirasta toverin.\n    Hänp' on otti olallensa\n    Nemean jalopeuran nahan,\n    Nuoliviinen niskoillensa,\n    Jousen jäykän kynkkähänsä;\n    Koppoi vielä kourahansa\n    Kuparisen kurikkansa\n    Sekä lähti semmoisena\n    Koreata kosimahan;\n    Sillä hällä oli siitä\n    Ennakolta entehensä,\n    Ett'ei mointa morsianta\n    Saada aivan sulin käsin.\n    Koska Akeloos keksi\n    Sotasankarin tulevan,\n    Puisteli hän härän päätä,\n    Härän hammasta hiasi;\n    Sillä hälle syttyi heti\n    Musta ave aivohonsa,\n    Että tämäkin tulee\n    Kaunokaista kosimahan.\n    Akeloos arvasiki\n    Seikan aivan säntillensä,\n    Sillä sankari kysäsi\n    Kuningasta kumartaen;\n    \"Heitätkö sä Herkule'lle\n    Deianiran tyttäresi\n    Poleseksi puolisoksi,\n    Kainaloiseksi kanaksi?\"\n    Oineys rukka oli silloin\n    Sanan suuhun saamatoinna,\n    Sillä sarvipäisen silmät\n    Katselivat karsahasti;\n    Mutta kun hän katselee\n    Sankarin sota-aseita,\n    Näytti nuija sekä nuolet\n    Kostavaisilta koneilta.\n    Jos hän lapsensa lupaisi\n    Herkule'lle herttaiseksi\n    Oisi Akeloos ollut\n    Hälle siitä suutuksissa;\n    Tahi jos hän taas sen jätti\n    Akeloon armahaksi,\n    Oisi Herkule'lla ollut\n    Kovin kostava kurikka;\n    Jos hän käski kumpaisenki\n    Morsiametta menemähän,\n    Oisi kumpiki kosija\n    Koitununna kostajaksi.\n    Tässä tarkassa tilassa,\n    Asemassa ahtahassa,\n    Täytyi hänen siis sanoa\n    Kosteiden korvin kuullen;\n    \"Teit' on kaksi kosijata,\n    Kaksi uljasta urosta,\n    Mutta mull' on yksi tytär,\n    Ainokainen annettava;\n    Kumpi teist' on ovelampi,\n    Painin-lyönnissä parempi,\n    Sep' on sulho saakohonki\n    Deianiran toveriksi.\"\n    Kumpainenki kosijoista\n    Tyytyi tähän tuomiohon,\n    Siinä sarvipääkin sulho\n    Toivoi toki voittavansa.\n    Kuningas ja kuninkaatar\n    Toivat tällöin tyttärensä\n    Katsomahan kosijoiden\n    Kaksin-kimppu kahakkata.\n    Koska tämä neiti nuori,\n    Impi ihmehen ihana,\n    Deianira näki näiden\n    Sulhaistensa silmäykset;\n    Kajahtivat kasvot ensin\n    Liki lumivalkoisiksi,\n    Mutta muuttuivat jo heti\n    Ruusunkukan kaltaisiksi;\n    Siinä tämä tyttö parka\n    Säikähti nyt sarvipäätä,\n    Mutta katsoi mielellänsä\n    Herkulesta hempeätä.\n    Nämä immen ihanaisen\n    Punaposket purppuraiset\n    Kehoittivat kosijoita\n    Panemahan parastansa.\n    Herkules jo heilutteli\n    Kurikkata kauheata,\n    Jousen jänsi järähteli,\n    Nuolet kiiti nopeasti;\n    Mutta sarvipäisen sulhon\n    Niska kesti nuijaroia\n    Eikä nuoletkaan nopeat\n    Pystyneet härän päähän.\n    Akeloos alkoi silloin\n    Sarvillansa survimalla\n    Saada sankarin sivuhin\n    Kuolettavia koloja.\n    Tällöin tuli tappelusta\n    Soturien sylipaini,\n    Jok' ei ollut lasten leikki,\n    Poikasien painin-lyönti.\n    Kumpainenki koki toista\n    Käsivarsin varnistella\n    Tahi paiskata pahasti\n    Jalkakammilla kumohon.\n    Hiki juoksi jo jokina\n    Pitkin kinttuja pirisi\n    Painin-heittäjien päistä,\n    Jäsenistä jäntevistä.\n    Kumpainenki kahistaja\n    Ähki, puhki, älähteli,\n    Niin kun pahan pieksettävät\n    Tauvin kourissa kovissa.\n    Wiho viimein voitti toki\n    Jupiterin jalo poika\n    Sekä paiskata päräytti\n    Sarvipäisen pitkällensä.\n    Tämä muodostui nyt muuksi,\n    Loihe lohikäärmeheksi,\n    Mutta Herkulespa muisti\n    Lohikäärmehen lumoja,\n    Sekä oli sulin käsin\n    Kuristaa sen kuoliaksi,\n    Ellei tämä ennättänyt\n    Taase muuksi muotostua.\n    Akeloos ahdistettu\n    Muuttui mustaksi häräksi,\n    Jolla oli suuret sarvet\n    Sekä sangen suuret silmät;\n    Mutta Herkules havaitsi,\n    Mistä musta mulli marri,\n    Sekä tarttui tanakasti\n    Sonnin sotakeihäsehen,\n    Josta kerran kiepsahutti\n    Hangoittelevaisen härän\n    Pitkin sotapenkerettä\n    Kolmin kerroin kivikkohon.\n    Sankarille jäi se sarvi\n    Katkenneena kourahansa,\n    Josta mullin muljasilmän\n    Pyörähytti pyllyllensä.\n    Tällöin täytyi Akeloo'n\n    Tunnustaa jo tapanneensa\n    Sekä armoa anoa\n    Herkulelta hädässänsä;\n    Sillä hän ei sarvipuolla\n    Sinä ilmoisna ikänä\n    Tainnut tulla ennallensa\n    Härän haamusta takasi.\n    Silloin sanoi sankarimme,\n    Wirkki voiton-ruhtinaana;\n    \"Lupaatko sinä lujasti,\n    Wahvistatko valallasi,\n    Ettet ilmoisna ikänä,\n    Kuuna kullan valkeana,\n    Minun mieltäni pahoita\n    Ilveilläsi ilkehillä?\"\n    Akeloos sanoi siihen,\n    Härän huulilla vokelti;\n    \"Minä lupoan lujasti\n    Walallani vahvistaen,\n    Etten ilmoisna ikänä,\n    Kuuna kullan valkeana,\n    Sinun mieltäsi pahoita\n    Ilmeilläni ilkehillä.\n    Minä annan mielelläni\n    Morsiamen mennä sulle,\n    Mutta anna sinä mulle\n    Suuri sarveni takasi!\"\n    Uros kiusasi uhalla\n    Sarvipäistä sulhaismiestä\n    Tällä tavoin taitavasti\n    Hänelle nyt haastamalla;\n    \"Kyllä sinä muuten saisit\n    Suuren sarvesi takasi,\n    Mutta mitäs minä pidän\n    Wasta voiton-merkkinäni?\"\n    Akeloos sanoi siihen,\n    Lausui tuohon tuolla lailla;\n    \"Minä annan voiton-merkin\n    Wielä paljoa paremman;\n    Sillä kuin mä kerran kävin\n    Kreikan kuninkahan luona,\n    Antoi muine Amalthea,\n    Kuninkahan kaunis tytär,\n    Hyvin suuren summattoman\n    yltäkylläisyyden sarven,\n    Jok' on aina täpö täynnä\n    Hedelmiä hyvimpiä;\n    Minä jätän sen nyt sulle\n    Makeine marjoinensa,\n    Syöös siitä sen ikäsi,\n    Milloin mielesi tekevi;\n    Mutta jos sä jätät mulle\n    Sarven sarvesta takasi,\n    Niin mä kiitän siitä sua\n    Tuonelaanki tultuamme.\"\n    Uros täytti tällöin toki\n    Akeloo'n anomuksen,\n    Jahka tämä jätti hälle\n    Yltäkylläisyyden sarven.\n    Akeloos alkoi sitte\n    Mennä poies matkohinsa,\n    Mutta Herkulespa meni\n    Deianiran teivintähän.\n    Kohta juoksi joka kynsi,\n    Piiat, pojat, pienet, suuret,\n    Koko kuninkaan hovissa\n    Heille häitä häärimässä.\n    Siitä pidot pidettihin,\n    Wihkiäiset vietettihin,\n    Wanhat otellen olutta,\n    Nuoret taase tanssimalla.\n    Siten sai nyt sankarimme\n    Deianiran toveriksi,\n    Mutta oli vielä muuten\n    Hyvin huikentelevainen;\n    Mellasteli melskehissä,\n    Käyskenteli kähäköissä\n    Yhtähyvin yhtenänsä\n    Totutulla tavallansa.\n    Armahansa asui vielä\n    Kauvan koti-talossansa\n    Pikkusine poikinensa,\n    Kera Hyllus hedelmänsä.\n    Uros uurti tänne toki\n    Rauhan rakkahan ajoilla\n    Herttaistansa, Hyllustansa,\n    Lämpimästi lempimähän.\n    Mutta melkosesta kerran\n    Tuprakasta tultuansa\n    Ihan yltä-ympäritse\n    Wihollistensa verissä,\n    Pani uros passar'pojan\n    Pesumaljan pitäjäksi\n    Saadaksensa somemmasti\n    Wettä kaulan kammaskalle.\n    Passar'poika parka piti\n    Pesuvatia vapisten\n    Sekä sattui kaatamahan\n    Siitä sankarin jalalle.\n    Uros piti poika paran\n    Heti huolimattomana\n    Sekä sormipaukullansa\n    Pojan otsahan pamautti.\n    Tuosta poika pykertyvi\n    Pyörtyneenä pyllyllensä,\n    Pesukuppi kumollensa,\n    Wesilampi lattialle.\n    Deianirakin tulevi\n    Kammarista kahittavi\n    Katsomahan, kuulemahan,\n    Mitä täällä telmetähän.\n    Passar'poika pötköttävi\n    Aivan henki hieverinä\n    Lattialla lammikossa,\n    Kupin kumotun kupeella.\n    Wiho viimein kuuluvi nyt\n    Kerran kurkusta kurahus,\n    Mutta siten muuttuikin\n    Poika potkimattomaksi.\n    Kuningas ei kuitenkana\n    Sattununna saapuille,\n    Niin että hän oisi nähnyt\n    Passar'poikansa pulakan.\n    Uros kertoi kohta kaikki\n    Deianiralle todella,\n    Miten passar'poika hälle\n    Pesu-kuppia piteli,\n    Sekä mitenkä hän sitä\n    Kynnellänsä kopsahutti,\n    Kun se katsomattomana\n    Kaatoi hänen kengillensä.\n    Deianira alkoi toki\n    Puolisollensa puhua;\n    \"Paetkaamme poikinemme\n    Koko isäni kotoa;\n    Sillä koska ukko kerran\n    Saapi tiedä tappaneisi\n    Hovipoikansa parahan,\n    Niin se siitä närkästyvi.\n    Kenpä tiesi tarkoillensa,\n    Tahi kenpä taisi taata,\n    Tokko sinäkänä taidat\n    Ihan ilman suuttumatta\n    Kuulla isän iankaiken\n    Passaristansa puhuvan\n    Eli syyttävän sinua\n    Tahallasi tappaneisi.\"\n    Tämä neuvopa näytti nyt\n    Herkuleestakin hyvältä,\n    Sillä mitenkäs hän muuten\n    Pääsi tästä pulakasta.\n    Herkule'lla oli Hyllus,\n    Pieni poika pullukkansa,\n    Sekä kaunis kultaisensa\n    Deianira toverina,\n    Kun hän lähti kulkemahan\n    Kalydonin kaupungista\n    Keyks kuninkahan luokse,\n    Tuonne Traki'n kanpunkihin.\n\n\n\n\nHerkules ja Nessus.\n\n\n    Pakolaiset pääsivät jo\n    Evenos virran vierymälle,\n    Josta heidän piti päästä\n    Wielä virran ylitsekin.\n    Mutta täällä oli muuan,\n    Joka kantoi kulkevia\n    Wirran yli vikkelästi\n    Pienen kanto-palkan eistä.\n    Tämä kantaja katala,\n    Kummallainan kulettaja,\n    Oli häijy ihmis-hepo,\n    Nessus mainiten nimeltä.\n    Nessus oli nivuisihin\n    Asti aivan miehen moinen,\n    Mutta muuten alapuolin\n    Häijy hännäkäs hevoinen.\n    Herkules ei itse huoli\n    Kaalaajata kantamahan,\n    Sillä hän ja Hyllus pääsi\n    Hyvin hänen avuttansa,\n    Mutta maksoi yhtähyvin\n    Kantopalkan kaunihisti,\n    Että Nessus näppärästi\n    Kantais' kultaista urohon.\n    Herkule'lla oli Hyllus,\n    Käsivarrella kökötti,\n    Joen poikki polkatessa,\n    Avojaloin astuessa.\n    Nessus otti ovelasti,\n    Keppelästi keikahutti\n    Deianiran kynkällensä\n    Niin kun piijun pikkuruisen;\n    Kävi sitte källeröitti,\n    Wirran vettä viipotteli,\n    Kaunihine kuorminensa,\n    Poikki joen päästäksensä;\n    Mutta ihmehen ihanan\n    Kannettavan kauneuspa\n    Wimmasikin viemämiehen\n    Suloisella suosiolla.\n    Kaalattuansa keselle\n    Wirran vettä vieryvätä\n    Alkoi Nessus näpillänsä\n    Helmuksissa haamuilla.\n    Deianira huuti heti\n    Hädässänsä Herkulesta,\n    Joka Hyllusta hyväillen\n    Oli pääsnyt mäen päälle.\n    Uros kääntyi katsomahan,\n    Miksi kultaisensa kirkui,\n    Sekä näki, mitä Nessus\n    Oli tälle tekemässä.\n    Otti silloin olaltansa\n    Nuoliviinestä vasaman,\n    Jonka juonelle asetti,\n    Jousellensa johdatteli.\n    Nessus nousua tekevi\n    Kaunihine kuorminensa\n    Wirran veistä vieryvästä\n    Rantaiselle santaiselle.\n    Mutta myrkytetty nuoli\n    Lenti silloin jo siristen\n    Wäkivallan tekiähän,\n    Selän kautta sydämehen.\n    Deianira pääsi poies\n    Kumman kantajan käsistä\n    Sekä lähti luistamahan\n    Heti luokse herttaisensa.\n    Herkules havaitsi hänen\n    Pääsnehen jo pälkähästä,\n    Waan ei tällöin vielä tullut\n    Nessusta nutistamahan;\n    Sillä kun hän katsahtaa,\n    Missä Hyllus mellastaa,\n    Niin ei poikasta näkynyt\n    Koko sillä seutualla.\n    Herkules ei voinut häntä\n    Pitää silloin sylissänsä,\n    Kun hän jousta jännitteli\n    Sekä ampui ankarasti.\n    Mutta poika päästyänsä\n    Oman valtansa varahan\n    Piristikin pajukkohon\n    Pitkin nurmi penkerettä.\n    Keksittyänsä kultaisensa\n    Pääsnehen jo pälkähästä\n    Etsi Herkules nyt ensin\n    Poikastansa pajukosta.\n    Mutta sepä maksoi vielä\n    Kerran hälle kaunihisti,\n    Että hän ei ensin mennyt\n    Nessusta nutistamahan;\n    Sillä tämä turkanenpa\n    Ajatteli aivossansa\n    Wielä henki-heitoillaanki\n    Kostoa jo kauheata.\n    Deianira tahtoi juosta\n    Pälkähästä päästyänsä\n    Luokse aino armahansa,\n    Herkuleksen herttaisensa;\n    Mutta Nessus virkkoi vielä\n    Kamalalla kielellänsä;\n    \"Oi sä ihmehen ihana!\n    Kuules vielä kuolevaista!\n    Minä kadun katkerasti\n    Riettahasti rikkoneeni,\n    Siinä kuin mä kurjamainen\n    Kovin kiusasin sinua,\n    Jotta sinun silloin täytyi\n    Pahoin parkua käsissä,\n    Kuin et mua kuitenkana\n    Woinna muuten vastustella;\n    Waan jos huolit hyvän neuvon\n    Kaunokainen korvihisi,\n    Muistelet sä maailmassa\n    Hyvin mielin minuaki.\n    Katsos kuinka kauheasti\n    Weri virtana valuvi\n    Sydämeni sopukoista\n    Hienon hietikon hyviksi;\n    Mutta minä tunnen toki,\n    Etten tätä kauvan kestä,\n    Sillä voimani verenä\n    Nuolen nenästä valuvi.\n    Jos sä sitte, kuin mä kuolen,\n    Kuin ei veri vuodakana,\n    Kokoat ne kokkarehet,\n    Wiho viimeiset pisarat,\n    Jotka silloin jähmettyvät\n    Haavan suulle hyytyneinä,\n    On se hyytynyt hytelmä\n    Sulle tarkka taika-voide;\n    Mutta pidä pimennossa,\n    Päivän paistamattomassa,\n    Tahi kaukana tulesta,\n    Helteestä, hiiloksesta.\n    Jospa sinä jolloin kulloin\n    Kenenkänä keksimättä\n    Pyyhit puolisosi paidan\n    Tällä taika voitehella;\n    Ei se elinkautenansa\n    Huoli muita herttaiseksi,\n    Kuni sinun kultaisensa,\n    Ainokaisen armahansa.\"\n    Saatuansa sanotuksi\n    Kielin kavalat sanansa\n    Kaatui Nessus nenällensä\n    Hengetöinnä hietikolle.\n    Deianira näki miten\n    Weri hyytyi hytelmäksi,\n    Sekä alkoi aprikoia,\n    Mitä Nessus muka neuvoi.\n    Hän ei luullut hertaisensa\n    Rakkautta rauenneeksi,\n    Mutta kuitenki keräsi\n    Weren tilkat vakkaseensa.\n    Nousi sitte nopeasti\n    Wirran viereltä mäelle\n    Katsomahan kadonneita\n    Hyllusta ja Herkulesta,\n    Jotka juuri joutuisasti,\n    Käsitysten kaunihisti,\n    Tulla tepottelivat jo\n    Pajukosta palanneina.\n    Maita, soita maleksien\n    Kumppaliensa keralla\n    Pääsi uros tiensä päähän\n    Keyks kuninkaan hovihin.\n\n\n\n\nHerkuleen viimeiset retket.\n\n\n    I.\n\n    Herkulesta hakartavi,\n    Että Eurytos ol' jäänyt\n    Häntä herjaeltuansa\n    Kokonansa kostamatta.\n    Eurytos ei esinnäkin\n    Heittänynnä Herkule'lle\n    Iolea ihanata\n    Kainaloiseksi kanaksi;\n    Waikka kohta uros voitti\n    Jousikiistassa kovassa,\n    Jonka ehdon isä itse\n    Pani kosioiden päälle;\n    Sekä sitte syyttömästi\n    Sanoi tätä sankaria\n    Raavahien ryöstäjäksi,\n    Warastavaksi voroksi,\n    Josta Herkuleski juuri\n    Waikka kohta vahingossa\n    Tappoi yhen ystävänsä\n    Iphito'n, Iolen veljen.\n    Tämän murha-työnsä tautta\n    Täytyi uljahan uroomme\n    Kumarrella kuninkaita\n    Sekä olla orjanaki.\n    Kaikki nämä kärsimykset,\n    Nämä pahat parsaukset,\n    Waati kostoa kovoa,\n    Hävitystä hirveätä.\n    Kohta kului kuusi vuotta\n    Sekä vuotta seitsemänki\n    Herkulelta harmissansa\n    Keyks kuninkaan hovissa.\n    Hyllus kasvoi kaunihiksi\n    Werevine veikkoinensa\n    Sekä sai jo sisarenki\n    Makarian mainittavan.\n    Saatuansa värvätyksi,\n    Hankituksi, haalituksi,\n    Hyvin suuren sotajoukon,\n    Poikaparven, parahimman,\n    Heitti uros herttaisensa\n    Lapsinensa laulamahan\n    Sekä lähti sotimahan\n    Eurytosta etsimähän.\n    Tämä kopea kuningas\n    Euboeassa elävä\n    Oli vielä Oikalian\n    Kaupungissa kaunihissa\n    Kolmen poikansa keralla\n    Kanssa kaiken perehensä\n    Hovissansa hohtavassa,\n    Kivilinnassa komeessa.\n    Onni oli uroholla\n    Matkassansa metelissä,\n    Sillä poikaparvi purki\n    Kivilinnan kokonansa;\n    Mutta itse mötki uros\n    Kurikalla kauhealla\n    Kuninkahan kuoliaksi,\n    Pojat pitkin penkereitä.\n    Tuli poltti tuprakassa\n    Koko kaupungin poroksi\n    Joka nurkan nuuskimalla,\n    Joka hökkelön hakien.\n    Impi ihana Iole,\n    Jonka tautta tapeltiinki,\n    Oli vielä kumman kaunis,\n    Kypsimmällänsä kukoisti.\n    Herkules sai haltuhunsa\n    Tämän ihanan Iolen\n    Sekä saalihitki suuret,\n    Kullat kaikki kaupungista.\n\n\n    II.\n\n    Deianira itki illat\n    Huolissansa huokaellen,\n    Kun ei kuulu kultaistansa,\n    Herkulesta hertaistansa.\n    Mutta viho viimein kaikui\n    Koko kuninkahan hovi\n    Ilo-äänestä isosta,\n    Riemuhuudon huminasta.\n    Läähättäen lenti muuan\n    Sanansaattaja salihin,\n    Joka itkiän iloksi\n    Kertoi kielellä kepeellä;\n    \"Riemuitse nyt ruhtinaatar!\n    Pyyhi poskilta pisarat!\n    Sillä sinun puolisosi\n    Elää vielä vammatoinna\n    Sekä ompi onnellisna\n    Tulemassa jo takasi,\n    Mutta laativi lavoa,\n    Poltto-uhrin perustata.\"\n    Likas lähettilähänsä\n    Kuuluttavi kansalleki\n    Tuolla nurmi tanterella\n    Woiton suurta sanomata;\n    Waan hän itse viipyvi nyt,\n    Niin kun mie jo mainitsinki,\n    Kenäumin niemekkeellä,\n    Euboean nenäkkeellä,\n    Uhri-lavan laainnassa,\n    Rankoja rovitsemassa,\n    Jotta Jupiter ei jäisi\n    Kokonansa kiittämättä.\n    Likas lähettiläs tuli\n    Kohta kanssa kartanohon\n    Sekä hänen seurassansa\n    Sotavangit suruisina.\n    \"Terve! terve! ruhtinaatar!\n    Sankarimme aino armas!\"\n    Lausui lähettiläs heti\n    Deianiran nähtyänsä:\n    \"Eipä onnen ohjeliat\n    Tuolla Tuonelan tuvassa\n    Kuuna kullan valkeana\n    Rakastele rikoksia.\n    Sankarimme sota tuli\n    Syistä sangen synkeistä,\n    Senpä tautta seurasiki\n    Häntä siunaus sodassa.\n    Nyt ne kerskailiat kaikki\n    Korskeine kielinensä\n    Ovat mennynnä Manalle\n    Pitkin sota-penkereitä;\n    Waan kuitenki kaikitenki\n    Sanottaa nyt sankarimme\n    Minun suullani sinulle,\n    Rakastettu ruhtinaatar;\n    Säästä sinä säälimällä\n    Sydämellä suopeasti\n    Näitä tänne tuomiamme\n    Wankia ja vanhuksia,\n    Jotka ovat Oikalian\n    Kaupungista kadonneesta,\n    Mutta jotka minä jätän\n    Sotasaalisna sinulle;\n    Paitsi muita parkasia,\n    Poikasia, piikasia,\n    Säästä tätä siveätä,\n    Nuorta neittä, onnetointa,\n    Joka juuri jalkohisi\n    Lattialle lankeaa\n    Armostasi avarasta\n    Laupiutta löytämähän.\"\n    Deianira tähystävi\n    Säälivillä silmillänsä\n    Nuorta neittä kaunokaista,\n    Impyettä ihanaista.\n    Nostaa nyt nuoren neien\n    Ylös niin kun ystävänsä\n    Tällä tavoin surkutellen\n    Lauhkealla lausehella;\n    \"Niin on niin nyt neitoseni!\n    Ynnä tekin ystäväni!\n    Se on sangen surullista,\n    Minuaki murtavaista,\n    Kuin mä neän, kuinka juuri\n    Jalot neiet, naimattomat,\n    Ollen orjien osalla\n    Saavat kärsiä kovuutta,\n    Tahi kuinka kunnottomat\n    Wanhuksetki vangituina\n    Lasten lastensa keralla\n    Muilla mailla maleksivat.\n    Zeys! taivahan takoja,\n    Kaiken luonnon kolkuttaja,\n    Ellös koskana kurita\n    Sukuani sillä lailla!\n    Mutta kukas sinä kurja\n    Impi ihanainen olet?\n    Eli lienet joku jalo\n    Naittamatoin neiti parka?\n    Sinäpä sen Likas saatat\n    Selittääki säntillensä,\n    Kenen tämä neiti nuori,\n    Impi ihanainen onpi!\"\n    \"Mistäpä sen minä tiennen?\"\n    Sanoi Likas liukkahasti,\n    Mutta vähän viivyttyvä\n    Pitkitti hän puhettansa;\n    \"Kyllä se ei kuitenkana\n    Mahda olla Oikalian\n    Huonnoimmista huonehista,\n    Pahimmista perehistä.\"\n    Koska impi parka itse\n    Huokaeli hiiskumatta,\n    Niin ei ruhtinaatar raahi\n    Tarkemmasti tutkaella,\n    Mutta vietti viipymättä\n    Likas lähettilähällä\n    Tämän immen ihanaisen\n    Kaunihisen kammarihin.\n    Koska Likas lähettiläs\n    Meni tätä tekemähän,\n    Tuli sanan saattajoista\n    Ensin tullut toisen kerran\n    Hiljallensa hiipetellen\n    Deianiran tienoille\n    Sekä sopotti supalta,\n    Muka muiden kuulematta;\n    \"Älä rakas ruhtinaatar\n    Usko tuota toista miestä!\n    Sillä se ei sano sulle\n    Totta tässä asiassa.\n    Minä kuulin korvillani,\n    Kun se itse kuulutteli\n    Tuolla keskellä ketoa\n    Korvin kuullen kymmenien,\n    Että Herkules hävitti\n    Oikalian kaupungin ja\n    Kuninkahan kivilinnan\n    Tämän nuoren neien tautta,\n    Joka onki Oikalian\n    Kuninkahan kuulu tytär,\n    Itse ihana Iole,\n    Ennen kilpa kosittava.\n    Herkuleskin oli ollut\n    Kerran tällä kosiana,\n    Mutta morsiamen isä\n    Eurytos ol' estellynnä.\n    Puheen-parsikin puhuvi,\n    Sanan-laskukin sanovi;\n    '_Wanha rakkaus ei ruostu\n    Kuuna kullan valkeana_.'\n    Havaitsethan siitä hyvin,\n    Miksi puolisosi meni\n    Tätä neittä naimatointa\n    Orjaksensa ottamahan;\n    Pidä vaan kun pivossasi,\n    Että Herkules ei heitä\n    Iolea ihanata\n    Aivan orjien osalle.\"\n    Tämän tuhman tarun tautta\n    Pisti pahan-luulon piikki\n    Deianiran rinnan rikki\n    Niin kun neulan nenäkkeellä.\n    Wesipisarat pirisi\n    Kohta silmistä koreista\n    Pitkin punaposken päitä\n    Hienoisille helmuksille.\n    Deianira kutsui toki\n    Likas lähettilähän nyt\n    Kahen kesken kammariinsa\n    Tarkemmasti tutkittaaksi.\n    Likas vannoi vaikeasti\n    Siinä totta sanoneensa,\n    Että hän ei ensinkänä\n    Tiennyt tytön vanhempia.\n    Deianira torui tällöin\n    Siitä Likasta lujasti,\n    Kun se vannoi vaikeasti,\n    Waikka vasten tietoansa;\n    Sanoi sitte suorastansa,\n    Että hän jo tiesi tämän\n    Immen olevan Iolen,\n    Kuninkahan kuulun tytön,\n    Jota Herkuleskin juuri\n    Oli käynyt kosimassa,\n    Mutta että hän ei muka\n    Wihaa neittä siitä syystä.\n    Koska Likas kerran kuuli\n    Aivan niitä asioita,\n    Juuri juttuja samoja,\n    Joita itsekin julisti\n    Tuolla nurmi-tanterella,\n    Tuolla keskellä ketoa;\n    Tunnusti hän tietävänsä,\n    Kenen tämä tyttö oli;\n    Mutta sanoi siitä syystä\n    Puhuneensa toisin puolin,\n    Että Herkules ei hänen\n    Käskenynnä kertomahan\n    Puolisonsa korvin kuullen\n    Muuta tästä tyttärestä,\n    Kun että ne kaikki sitä\n    Pitäisivät paremmasti;\n    Sillä siitä oisi ollut\n    Sankarille suuri ilo,\n    Kun hän oisi omin kielin\n    Saanut ilmaista Iolen.\n    Deianira sanoi sitte\n    Likas lähettilähälle,\n    Että hänki Herkule'lle\n    Lähettävi jonkun lahjan,\n    Siitä koska sankarikin\n    Laittoi hänen huomahansa\n    Sotavangit, vanhat, nuoret,\n    Sekä kultakorujakin;\n    Mutta laittoi lahjan viejän\n    Sitte salihin takasi\n    Lahjan-laittama-ajaksi\n    Oven suussa outtamahan.\n\n\n    III.\n\n    Deianira parka piti\n    Niin kun Nessus hälle neuvoi\n    Wielä verivoidevakan\n    Piilopaikassa piimeessä.\n    Ruhtinaatar rukka luuli,\n    Että tämä myrkky-mehu\n    Oli tarkka taika voide\n    Eikä myrkky ensinkänä.\n    Senpä tautta toivoi hän nyt,\n    Että tämä voide voisi\n    Saada hänet Herkule'lle\n    Ainoaksi armahaksi;\n    Sillä Iole ihana\n    Oli kovin kaunis orja,\n    Ettei Herkules hänehen\n    Woisi vielä mielistyä.\n    Tässä toivossa hyvässä\n    Aukasi hän arkun kannen,\n    Jossa tarkka taika-voide\n    Oli vielä vakkasessa.\n    Otti sitten ovelasti\n    Lukokkaasta laatikosta\n    Herkuleksen heleimmän\n    Puna paidan purppuraisen,\n    Johonka hän kulta-kuvat\n    Oli itse ommellunna\n    Hienoisilla, huippuisilla,\n    Soreilla sormillansa.\n    Otti vielä villavakan,\n    Wallan maalatun vetäsi,\n    Josta valko villatukon\n    Hyppysiinsä hivutteli;\n    Pisti valko villatukon\n    Werivoidevakkasehen\n    Sekä pyyhki sillä sitte\n    Puolisonsa puna paidan;\n    Mutta viskasi nyt villat\n    Lattialle lautaselle,\n    Kun ei niitä kumminkana\n    Enää tässä tarvittunna.\n    Laittoi sitte laskoksille,\n    Koukuroille kaunihille,\n    Koko kullalla kudotun\n    Kaunokaisen kenkkikalun.\n    Otti sitte olallisen\n    Waski-vöisen vakkasensa,\n    Johon pani puna paidan\n    Kannen alle kirjavaisen.\n    Kantoi viimein kirjo kannen\n    Likas lähettilähälle\n    Sekä sanoi selvitellen,\n    Wakavasti varoitellen;\n    \"Täss' on paita purppurainen\n    Puolisolleni punainen,\n    Johon minä kulta kuvat\n    Olen itse ommellunna.\n    Kanna Likas lippahalla,\n    Waski-vyöllä vakkasella\n    Tämä lahja laittamani\n    Puolisolleni puhasna;\n    Mutta muistakin sanoa,\n    Että hän ei ennen pidä\n    Purppuraista paitoansa,\n    Kuin on uhri uhrattava.\n    Wie sä vielä hälle tämä\n    Sinettinen sormukseni,\n    Että hän ei epäileisi\n    Minun lahjan laittaneini.\"\n    Likas lupasi lujasti\n    Wiedä kaikki kaunihisti\n    Sekä lähti luistamahan\n    Kenäumin niemekkeelle.\n    Deianira laittoi toki\n    Hyllus poikansa perästä,\n    Jotta Hyllus Herkulesta\n    Kiirehtisi kotihinsa.\n    Tuli sitte taase siihen\n    Kaunihisen kammariinsa,\n    Jossa oli puna paidan\n    Woitehella voidellunna;\n    Mutta keksi kohta, miten\n    Walko villatukko oli\n    Mustununna, muuttununna,\n    Lattialla lautaisella.\n    Walko villatukko oli\n    Mennyt möyhyksi, muruiksi,\n    Sekä sihisi sinisnä\n    Puolipäivän paistehessa.\n    Deianira näki tästä\n    Walko villan muutunnasta,\n    Että verivoide oli\n    Kaikki myrkkyistä mehua.\n    Häntä aavisti nyt heti\n    Sydäntänsä särkemästä\n    Ettei hyvä hyyrrä siitä\n    Puna paidan pyyhinnästä.\n    Murhe murti päätä puhki,\n    Suru täytti sydämehen,\n    Niin että se kurja kiiti\n    Kammarista kammarihin.\n\n\n    IV.\n\n    Wiho viimein tuli Hyllus\n    Herkulesta hakemasta,\n    Mutta ilman isättänsä,\n    Paitsi valta vanhempaansa.\n    \"Ai! jos äiti\", huuti Hyllus,\n    \"Oisit ollut syntymättä,\n    Eli ellet ensinkänä\n    Oisi ollut äitinäni,\n    Tahi joska taivahasta\n    Oisi suotunna sinulle\n    Toinen mieli, toinen kieli,\n    Aivan toiset ajatukset!\"\n    Ruhtinaatar rukka tahtoi\n    Paikallensa pakahtua,\n    Koska poika siten puhui\n    Tanterelta tultuansa.\n    \"Kuules lapsi kultaiseni!\n    Minkäs tautta moitit mua?\"\n    Kysäsi hän kummastellen\n    Lapseltansa lauhkeasti.\n    \"Minä kävin Kenäumin\n    Pitkän niemekkeen nenässä\",\n    Sanoi poika itkusuulla,\n    Wesisilmänä valitti,\n    \"Sinä surmoat isäni\n    Lailla kovin kauhealla,\n    Jot'ei ilmoisna ikänä\n    Ole nähty näillä mailla.\"\n    Deianira kävi tällöin\n    Aivan kalman kalveaksi,\n    Mutta rohkaisikse sitte\n    Wielä kerran kysymähän;\n    \"Kuka kurja sitä sanoi\n    Sulle, poikani polonen,\n    Että minä millonkana\n    Woisin tehdä tuolla lailla?\"\n    Poika puhui pitemmältä\n    Surullisilla sanoilla;\n    \"Ei ou syrjäinen sanonut,\n    Wennon vieras valittanut;\n    Omat silmäni olivat\n    Kauhistusta katsomassa\n    Kenäumin niemekkeellä,\n    Uhrikunnahan kukulla.\n    Uhrihärkiä hyviä,\n    Mullia mitä paraita\n    Oli ladottu lavalle\n    Kaksitoista kallotoinna.\n    Likas toi nyt laittamasi\n    Puna paidan purppuraisen\n    Waskivyöllä vakkasella\n    Isälleni itsellensä.\n    Isä ottikin iloisna\n    Päällensä punaisen paidan\n    Sekä kiitti kaunihiksi\n    Kulta-koruja koreita.\n    Tuohoi sitte jo tulia\n    Tervaksisilla tikuilla\n    Alle puiden petäjäisten,\n    Päälle alttarin arinan.\n    Isä rukka nyt rukoili\n    Ensin alttarin edessä\n    Sekä kiitti sinuaki\n    Lahjasesi laittamamasta.\n    Waan kun uhrin liekki löi jo\n    Kohti taivasta koreesti,\n    Syttyi tuli toisellainen\n    Heti isäni ihossa.\n    Hiki vieryi virtanansa\n    Pitkin partoa piristen,\n    Puna paita poltti häntä\n    Niin kun turkasen tulella.\n    Isä repi riekaleiksi\n    Kenkkikalusi kirotun,\n    Mutta murha-myrkky poltti\n    Häntä kahta kauheammin.\n    Hirveästi huuti hän nyt\n    Likas lähettilästänsä,\n    Joka myrkkymehu-paidan\n    Oli hälle heittänynnä;\n    Juoksi sitte sen jälestä,\n    Tarttui jalkahan takoa\n    Sekä viskasi vihalla\n    Kurjan kohti kallioita,\n    Joita meren aallot aina\n    Rantasella räiskyttävät,\n    Niin että se kurja niistä\n    Meren pohjahan putosi.\n    Sotamiehet säikähtivät,\n    Pojat parkuivat pahasti,\n    Nähdessänsä, kuinka kauvas\n    Likas lenti kalliohon.\n    Joka jumalaisen miehen\n    Täytyi pötkiä pakohan,\n    Sillä kaikki kauhistuivat\n    Wimmattua voimakasta.\n    Isä parka piehtaroi nyt\n    Ensin pitkin penkerettä,\n    Mutta hyppi sitten maasta\n    Ylös koppikohdastansa\n    Sekä karjui kauheasti\n    Tuskan tulen polttaessa,\n    Jotta vuoret volisivat,\n    Laaksot pahoin laulelivat.\n    Kiivahasti kirosi hän\n    Siitä sua äiti parka,\n    Kun sa kuoleman kipuhin\n    Saatit hänen syyttömästi.\n    Wiimein huuti hän minua\n    Surkeilla sävelillä;\n    '_Hyllus! poikani polonen,\n    Ainokainen auttajani!\n    Jos sä sydämestä säälit\n    Ihan syytöintä isääsi\n    Tässä kuoleman kivussa,\n    Murha-myrkyn polttaessa;\n    Niinpä laita mulle laiva,\n    Etten kurja köntistyisi\n    Tälle meren saaren maalle,\n    Walkamalle vierahalle_.'\n    Koska minä tämän kuulin,\n    Laitoin minä hälle laivan,\n    Jolla hänet toimme tänne\n    Kivuissansa kiljuvana.\n    Kohta sinä saat sen nähdä,\n    Kannettavan kammariinsa,\n    Ehkä vielä elävänä\n    Eli ehkä kuollehena.\n    Tämä on nyt tekemäsi\n    Aivan alkaen alusta,\n    Uljahimman urohista\n    Saatit sinä surman suuhan.\"\n\n\n    V.\n\n    Deianira jätti tällöin,\n    Sanaakana sanomatta,\n    Lapsen lohduttamattoman,\n    Hyllus paran huolihinsa\n    Sekä lähti lapsen luota\n    Lohdutusta löytämähän\n    Katumuksen kauhistavan\n    Sydäntänsä särkiessä.\n    Poika katsoi kohta ylös\n    Itkusohvan sopukasta,\n    Mutta äiti oli mennyt\n    Toiste tulemattomaksi.\n    Hovin hyvä vanha piika\n    Seisoi samalla sialla,\n    Jossa äiti äsken seisoi\n    Hyllus pojan haastaessa.\n    Wanha piikapa valitti\n    Hyllukselle huolissansa,\n    Että ruhtinaatar rukka\n    Oli itse ilmoittanut,\n    Miten Nessus häntä neuvoi\n    Kuollessansa kavalasti\n    Tekemähän tuolla lailla\n    Kun hän kurja oli tehnyt.\n    Hyllus hyppäsi nyt ylös\n    Katkerasti katuvaisna\n    Äsken äijän äitiänsä\n    Syylliseksi syyttämästä;\n    Kiiti sitte suruissansa\n    Luokse valta vanhempansa\n    Anteheksi anomahan\n    Pahoin puhumisestansa.\n    Koska nyt ei kuitenkana\n    Äitin ääntä kuulununna\n    Hovin suurissa salissa,\n    Huonehissa hohtavissa,\n    Katsoi poika parka kerran\n    Sänky-suojanki sisähän\n    Sekä äkkäsikin äitin\n    Sängyn päällä pötköttävän;\n    Mutta miekka hirvittävä,\n    Kaksiteräinen terävä,\n    Seisoi äitin sydämessä\n    Weren vielä vuotaessa.\n    Hyllus halasi nyt vielä\n    Runneltua ruumistaki\n    Waikeasti valittaen\n    Malttamattomuudestansa.\n    Poika pyöri polvillansa\n    Kuolleen äitinsä kupeella,\n    Kunnes isän iso ääni\n    Havahutti hänet ylös.\n    \"Hyllus!\" huuti Herkules nyt,\n    \"Tule tänne turvakseni!\n    Mutta missäs sinä olet,\n    Kun en sua keksikkänä?\n    Ahaa armas! joko kuulit?\n    Koska tunnut jo tulevan,\n    Tule tänne turvakseni!\n    Auta mua armiasti!\n    Tempaise nyt tapparasi!\n    Säilä rautasi sivalla!\n    Sekä lyödä läjähytä!\n    Kaulahani kamahuta!\n    Jotta kaula katkiavi,\n    Pääni poikki pyörähtävi,\n    Etten tässä tuskassani\n    Kovin pitkältä kituisi;\n    Älä arvele kun akat!\n    Älä vapise kun vaimot!\n    Mutta armahda minua\n    Tällä tavoin tekemällä!\n    Sillä muuten täytyvi mun,\n    Uljahimman urohista,\n    Nyyhkiä kun nuoren neien\n    Iankaiken itkevänä.\"\n    Kivuissansa katsoi hän nyt\n    Siinä seisovien päälle\n    Sekä levitti sylensä\n    Tällä tavalla sanoen:\n    \"Katsokaapa käsieni\n    Jäseniä jänteviä,\n    Kuinka ne jo kuivettuvat,\n    Surkeasti surkastuvat;\n    Waikka niillä Nemeassa\n    Tapoin julman jalopeuran,\n    Joka paimenpoikasille\n    Oli hirmu hirvittävin;\n    Waikka niillä vielä voitin\n    Lernan lohikäärmehenki,\n    Mustan mörön, myrkyllisen,\n    Monipäisenki mokoman;\n    Nämä ovat samat sormet\n    Samat kädet, samat kourat,\n    Joilla köytin Kerbero'nki,\n    Tapoin jätit jäyräpäiset.\n    Ei ou sitä sankaria\n    Tullut tämän ilman alta,\n    Jonka keihäs jonkun kerran\n    Oisi mua murrellunna.\n    Mutta muuan murha-käsi\n    Laittoi mulle myrkky-lahjan,\n    Tämä myrkky murti minut,\n    Tuotti tuskan sydämeeni.\n    Katkaise nyt Hyllus kulta\n    Tämä tuska tukkunansa,\n    Sillä keinoin että sinä\n    Kerran kättä kiepsahutat!\n    Mutta muista vielä vasta\n    Myrkky-lahjan laittajata!\n    Sillä sydämeni kipu\n    Ansaitsevi kovan koston.\"\n    Waan kun Hyllus vannoi hälle,\n    Että ruhtinaatar rukka\n    Oli pettynyt peräti\n    Nessus ruojan neuvomasta,\n    Sekä sitte saatuansa\n    Tiedä pahoin tehnehensä\n    Sovinnoksi survaissunsa\n    Murhamiekan sydämeensä;\n    Niinpä Herkuleski heti\n    Lauhtui aivan laupiaksi\n    Sekä tahtoi kohta tiedä,\n    Missä ruumis mötköttävi.\n    Hyllus vei nyt Herkuleksen\n    Makaus-suojan sängyn luokse\n    Jossa Iolekin itki\n    Waikeasti valittaen.\n    Sekä tuskan tulen liekki\n    Että suru mitä suurin\n    Särki sankarin sydäntä\n    Kielin kertomattomasti.\n    Mutta vielä verivallan\n    Waimo vainajansa luona\n    Löysi uros lohdutuksen\n    Lapsiansa lempimällä;\n    Pani poikansa polosen\n    Sekä itkevän Iolen\n    Kädet kohta käsihinsä\n    Tällä tavalla sanoen:\n    \"Lapset raukat rakkahani!\n    Sydämelleni suloiset,\n    Siinä sinäkin Iole\n    Olet minulle kun oma;\n    Kuolema jo kaivelevi\n    Sydäntäni surkeasti,\n    Mutta mull' on vielä muuan\n    Lohdutus nyt lapsistani.\n    Antakaatte armahani\n    Tulla toivoni todeksi\n    Siten ettette eroa,\n    Tästälähin toisistanne!\"\n    Sillä lailla lopetti nyt\n    Uros uljas itkusuulla\n    Sekä liitti lempeästi\n    Kaksi nuorta käsitysten.\n    Tällöin tuli lähettiläs\n    Tuolta Delphin temppelistä,\n    Joka kertoi kielellänsä\n    Pyhän immen ilmoituksen:\n    \"Tuolla Tuonelan tuvassa,\n    Kaikkivallan kammarissa,\n    On se päätös päätettynnä\n    Perki peruuttamattomaksi,\n    Että Herkule'n elämän\n    Sammumisen sia onpi\n    Oetan vuoren viimeisellä\n    Kukkulalla, korkealla.\"\n    Koska Herkules sen kuuli,\n    Jätti hän jo jäähyväiset\n    Sulavalla sydämellä\n    Lapsiansa lempimällä.\n    Wietti sitte viimeiseksi\n    Tuskan kovan tungetessa\n    Itsensä kannin-istuimella\n    Oetan kunnahan kukulle;\n    Teetti sinne suuren lavan,\n    Rankarion rakennutti\n    Sekä könti kivuissansa\n    Rankarion reunamalle.\n    Rion päälle päästyänsä\n    Käski uros kumppaliinsa\n    Tuoda tulta tervaksihin,\n    Rankarovion rakohin;\n    Waan ei sitä sankaria,\n    Sitä yhtä ystävätä,\n    Tullut tällöin toverista,\n    Joka oisi tuonut tulta.\n    Mutta koska uros kurja\n    Tuskan kovan kouriessa\n    Rukoillen ja ruikuttaen\n    Waati tulta valittaen;\n    Taipui toki Philoktetes\n    Armon tulta antamahan,\n    Sillä sankarimme kipu\n    Näytti kovin kauhealta.\n    Tämän yhden ystävänsä\n    Nöyryydestä näytetystä\n    Heitti Herkules hänelle\n    Kiitokseksi, kunniaksi,\n    Sekä nuolensa sulitut,\n    Kaikki varmat vasamansa,\n    Että jäykän jousensa ja\n    Kostavaisen kuokkansa.\n    Tuli alkoi tuikahella\n    Rankarovion raoista,\n    Liekki löi jo leimahellen\n    Kohti taivasta kovasti.\n    Ukko pilvien pitäjä,\n    Isä Jupiter jumala,\n    Keksi kohta poikasensa\n    Pitkitellen paistuvaksi\n    Sekä silloin sävähytti\n    Tulen nuolen taivahasta,\n    Joka poltti pikemmästi\n    Rankarion ratisevan.\n    Kaikki katsojat näkivät,\n    Kuinka muuan musta pilvi\n    Laskeutui nyt laveana\n    Polttorovion poroille;\n    Kuinka Jupiter jyristen\n    Antoi poikansa polosen\n    Nousta pilven naulakkeella\n    Tuonne Tuonelan tupahan.\n    Koska kumppalit menivät\n    Tulen liekin loputtua\n    Muka luita löytämähän\n    Polttorovion poroilta;\n    Niin ei täällä nähtykkänä,\n    Hakemallakaan halittu,\n    Yhen yhtä nikamata,\n    Luuta aivan ainoata.\n    Nyt ne muisti, mitä tästä\n    Uljahimmasta uroosta\n    Oli ennen ennustettu\n    Tiresias tietäjältä;\n    Nimittäen nämä sanat;\n    \"Että Hebe Herkulesta\n    Outti Tuonelan tuvassa\n    Tahi taivahan talossa.\"\n    Aina armias Minerva\n    Otti Tuonelan ovelta\n    Herkuleksen hetimiten\n    Jumalien joukkiohon.\n    Koska Juno jumalatar\n    Näki sankarimme siellä,\n    Lauhtui hänki laupiaksi\n    Uljaimmalle uroholle\n    Sekä sääti tyttärensä\n    Heben heti Herkule'lle\n    Ihan iankaikkiseksi\n    Morsiameksi mukamas.\n    Koko Kreikan kansakunta\n    Uhrasikin uroholle\n    Kohta kiitos-uhrit niin kun\n    Jollekulle jumalalle.\n    Herkulesta jäi jälelle\n    Iso parvi poikasia,\n    Joiden pojanpojanpojat\n    Wiho viimein valloittivat\n    Koko Kreikan kansakunnan\n    Asuin paikat parahimmat,\n    Jotka sitälyytä jäivät\n    Herakleidien hyviksi.\n\n\n\n"]