[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fuvZRslf88haEHGid3TzNXuJ2RjFlK04FMR0GEyEHmIM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},2133,"Outo intohimo","Hoffmann, E.T.A.",1776,1822,"2133-hoffmann-e-t-a-outo-intohimo","2133__Hoffmann_E.T.A.__Outo_intohimo","Kertomus Ludvig XIV:n ajalta","romaani",[],[],"fi",1819,1914,19045,128810,false,52705,[23,24,25],"Jewelry -- Fiction","Paris (France) -- Fiction","Robbery -- Fiction",[27,28],"Historical Novels","Novels","\"Outo intohimo: Kertomus Ludvig XIV:n ajalta\" by E. T. A. Hoffmann is a historical fiction novel written in the early 20th century. The story unfolds in the time of King Louis XIV, exploring themes of mystery, desire, and the supernatural as it follows the protagonist, Miss Magdalena Scuderi, a well-known poet who finds herself entangled in a dark and dangerous plot.  The opening of the novel introduces us to Miss Scuderi's quiet home, which is disturbed by an urgent and frantic knocking late at night. When her only companion, the maid Martinière, finally opens the door, a mysterious and distressed young man bursts in, claiming he needs to speak with Miss Scuderi urgently. He carries a concealed dagger, suggesting danger, and amidst the chaotic confrontation, he leaves behind a small box filled with exquisite jewelry after quickly fleeing from the entrance when he hears the approach of law enforcement. The tension sets the stage for a tale filled with intrigue, exploring the connections between art, morality, and the depths of human passion. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Eteläpää, J. E.",285,"Ludvig XIV:n aikaiseen Pariisiin sijoittuva kertomus käsittelee salaperäisiä ryöstömurhia ja kultaseppä Cardillacin outoa suhdetta koruihinsa. Neiti de Scudéri ryhtyy selvittämään tapausta, jossa intohimo kauneuteen kietoutuu synkkään rikollisuuteen.","E. T. A. Hoffmannin 'Outo intohimo' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2133. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","OUTO INTOHIMO\n\nKertomus Ludvig XIV:n ajalta\n\n\nKirj.\n\nE. T. A. HOFFMANN\n\n\nSuom. J. E. Eteläpää\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1914.\n\n\n\n\n\n\nE. T. A. HOFFMANN\n\n\n_Ernst Theodor Amadeus Hoffmann_, esillä olevan teoksen kirjoittaja, on\nsyntynyt tammikuun 24 päivänä 1776 ja kuollut heinäkuun 24 päivänä\n1822. Kotoisin oli hän Königsbergistä, mutta kuoli berliniläisenä. Hän\non omituisimpia kirjailijapersoonallisuuksia mitä koskaan on elänyt.\n\nHänen \"virallinen\" elämäntarinansa on lakimiehen. Tutkittuaan\nlakitiedettä kotikaupungissaan, palveli hän vuodesta 1796 Grossglogaun\nyliamtivirastossa, vuodesta 1798 Berlinin kamarioikeudessa, ja vuodesta\n1800 asessorina Posenin maakuntahallituksessa. Eräitten hänen\nesimiestensä mielestä liian pisteliäitten pilapiirustusten vuoksi\nsiirrettiin hänet täältä v. 1802 Plozk'iin ja v. 1803 Warsovaan.\nRanskalaisten tulon jälkeen jäi hän sitten v. 1806 paikattomaksi,\nkunnes pelastui v. 1808 Bambergin uuden teatterin kapellimestariksi.\nTätä tointa ei kuitenkaan kestänyt kauan, vaan sai hän viettää vuosia\nsuuressa kurjuudessa, m.m. kuljeksivan teatteriseurueen, tosin vähän\nparemman, soitonjohtajana. Vuonna 1816 sai hän vihdoin neuvoksen paikan\nBerlinin kamarioikeudessa, mutta tuskallinen selkäydintauti himmensi\nnäidenkin hänen jälellä olevien päiviensä onnen. Lakimiehenä on hän\nosoittanut voivansa pelottomasti puolustaa sitä, minkä oli huomannut\noikeaksi.\n\nMutta kuka muistaa enää, että Hoffmann oli lakimies? Hyvin harvat,\nmutta yhä useammat sen, että Hoffmann oli taiteilija, jolle olivat yhtä\ntuttuja nuotit kuin kynä ja siveltimet, harvinaisen monipuolinen\ntaiteilijapersoonallisuus, johon nykyinen kirjallishistoriallinen\ntutkimus on ruvennut sangen suurella kunnioituksella huomiota\nkääntämään.\n\nMusiikkimiehenä Hoffmann tunnetaan kapellimestarina ja säveltäjänä sekä\n-- jos se alaan kuuluu -- etevänä musiikkiarvostelijana. Paitsi\nsävellyksiään eräisiin pieniin näytelmiin, on hän vielä säveltänyt m.m.\noopperat \"Der Kanonikus von Mailand\", \"Liebe und Eifersucht\" ja\n\"Undine\". Musiikkimiehenäkin hän on se, mikä on hänen pääleimansa\nkirjailijana, -- romantikko, ja vielä lisäksi romantisen oopperan\nperustaja. Hänen teoksissaan esiintyy itsenäinen ja aivan erikoinen\nmakusuunta, jopa siten, että häntä mainitaan tavallaan Richard Wagnerin\nedelläkävijäksi. Hän oli myös ensimäisiä, joka täysin ymmärsi\nBeethovenin suuruuden.\n\nKirjailijanakin hän käsittelee mielellään musiikkiaiheita. Mutta hänen\nerikoinen kirjailija-ominaisuutensa on ymmärrettävissä ainoastaan ajan\nomaa kirjallista taustaa ja suuntaa vastaan kuvastuvana.\n\nKun romantiikka 1700-luvun jälkipuoliskolla vihdoin pääsi Englannissa\nja sitten Saksassa, vuosikymmeniä kestäneen \"romantisen levottomuuden\"\njälkeen, täydellä todella puhkeamaan, saattoi siinä jo alusta saakka\nhuomata kaksi eri pääsuuntaa, mitä aiheitten valintaan ja\nkäsittelytapaan tulee: n.s. kauhuromantiikan, jonka tehtäväksi tuli\ntärisyttävin kauhunkuvin järkyttää lukijan mielikuvitusta ja saada\n\"kirjallinen\" voitto äärimmilleen kehitetyllä jännittävällä juonella;\nja n.s. \"luonnon ja sydämen romantiikan\", jos sitä vapaasti uskaltaisi\nsiksi sanoa, joka luonnon ja rakkauden milloin ihannoivalla, milloin\nvoimakkaan todelliselta tuntuvalla, milloin liikuttavan tunteellisella\nkäsittelyllä koetti herättää niitä tunteita ja mielialoja, jotka\njokainen tietää \"romantisiksi\". Nämä kaksi eri pääsuuntaa eivät\ntietenkään ole mitenkään jyrkästi erillään, vaan horjahtavat ne\nsekaisinkin. Kauhuromantiikan piiriin tuli siten ensiksikin kuulumaan\nkoko se suunnaton kirjallisuuden määrä, joka Englannin kirjallisuuden\nhistoriassa tunnetaan \"saksalaisten kauhujen\" nimellä ja johon kuuluvat\nkaikki tämän ajan ritari-, aave- ja rosvoromaanit; mutta sen lisäksi\nsiihen kuuluvat sellaiset kauhukertomukset kuin -- ottaaksemme\nhelppotajuisuuden vuoksi esimerkin oman maan kirjallisuudesta --\nTopeliuksen \"Linnaisten kartanon vihreä kamari\" tai -- mennäksemme\njälleen ulkomaille -- Edgar Allan Poen, kuulun amerikalaisen\nkirjailijan useimmat kertomukset. Päämääränä on kauhun, jännityksen ja\nyleensä salaperäisen tunnelman ja tunteen herättäminen, ja keinoina --\nniin, ne ovat liian moninaiset tässä lueteltaviksi. Mainitsemme vain,\nettä voidaan kuvata jotakin kauheaa ulkopuolella henkilön, mutta myös\njotakin kauheaa hänen sielunelämässänsä.\n\nKirjailija, joka paljastaa jonkun oudon ja kaamean miellesarjan\nkehittymisen kuvattavansa sielunelämässä, on juuri E.T.A. Hoffmann. Hän\nyhdistää kauhuromantikon tehtävän hienoon kirjalliseen aistiin ja\nkuvauskykyyn, lisää siihen vielä viehättäviä puolia tuosta \"luonnon ja\nsydämen\" romantiikasta, kuulee outoja näkyjä näkevässä sielussaan\nylimaailmallisen musiikin sointuja ja herättää vihdoin lukijassa hänen\ntietämättään salaperäisen, kauhun ja kaihon sekaisen tunnelman,\nepävarmuuden aistimusten todellisuudesta. Tämän kaiken tekee hän ilman\nmitään liikaa tunteellisuutta, tarvitsematta liioin ylenmäärin vanhoja\nlinnoja tai muita sellaisia aaveitten asuinsijoja. Päinvastoin, hän\nmieluimmin sijoittaa toiminnan rehelliseen saksalaiseen tai sitten joka\ntapauksessa todellisuuden valaistuksessa olevaan seutuun, jossa\nainoastaan hänen mahtava mielikuvituksensa voi vähitellen saattaa\nlukijan ja kertomuksen henkilöt epätodellisen hurman valtaan, ja tekee\ntämän kaiken keveällä, leikittelevällä, useinpa ikäänkuin ivaan\nvivahtavalla tyylitaidolla. Toisin sanoen: hän on kirjailija, joka\nmestarillisella tavalla yhdistää mielikuvitelmat todellisuuteen.\n\nHänen teoksensa ovat liian monilukuiset tässä lueteltavaksi.\nMainittakoon niistä kuitenkin hänen \"mielikuvittelunsa\", joita on\nnelisen nidettä, hänen kamala romaaninsa \"Saatanan eliksiiri\", ja hänen\nmerkillinen oma elämäkertansa, jonka hän on kutonut yhdeksi romaaniksi\nMurr-nimisen kissan vaiheitten kanssa. Kirjan nimi on \"Murr-kissan\nmaailmankatsomus ynnä kapellimestari Johannes Kreislerin elämäkerta,\nkerrottu hajanaisissa makulatuuripapereissa\". Nimet \"Kaksoisolio\",\n\"Yötutkielmia\", \"Erään teatterinjohtajan harvinaiset kärsimykset\" y.m.\nosoittavat tämän kirjailijan erikoista makua. Ja esillä olevassa\nromaanissaan hän osoittaa voimaansa aivan suorastaan mielipuolen\nintohimojen kuvaajana.\n\nVielä oli Hoffmann, kuten on mainittu, kuvaavakin taiteilija. Mutta\nsiinäkin osoitti hän erikoisuuttansa harrastamalla pilakuvaa,\nkarrikatyyriä. Maalaukseen ja piirustukseen oli hän jo nuorena\ninnostunut, mutta ei hän tällä alalla ole kuitenkaan mainetta\nsaavuttanut.\n\nKotimaassaan ei Hoffmann saanut kirjailijana tunnustusta, ja silloin\njulkisuudessa esiintyneet ymmärtämättömät arvostelut ovat vielä\nvuosikymmeniä jälkeenpäin olleet tämän kieltämättä harvinaisen\nlahjakkaan kirjailijan mainetta himmentämässä. Vasta myöhempinä aikoina\non tutkimus ja ajan hengen puolueeton arviointi myöntänyt hänelle sen\nsijan, minkä ranskalaiset jo kauan sitten ovat hänelle ilman ehtoja\nmääritelleet, sijan Saksan kirjallisuuden klassikkojen vierellä.\n\n\n\n\nOUTO INTOHIMO\n\n\nPienessä talossa St. Honoré-kadun varrella asui neiti Magdalena\nScuderi, joka oli tunnettu sievistä runoistaan ja nautti kuningas\nLudvig XIV:n ja markiisitar Maintenonin suurta suosiota.\n\nMyöhään keskiyön aikaan -- tämä tapahtui syksyllä 1680 -- kolkutettiin\nhänen talonsa ovelle niin kovasti ja kiivaasti, että koko eteinen\nkaikui. Baptiste, joka neidin pienessä taloudessa edusti sekä\nkeittäjää, palvelijaa että ovenvartijaa, oli herrasväkensä luvalla\nmatkustanut maalle sisarensa häihin. Talon vartiaksi oli jäänyt\nainoastaan kamarineiti Martinière. Kun tämä nyt vielä valveilla ollen\nkuuli yhä uudistuvia iskuja, johtui hänen mieleensä kohta, että\nBaptiste oli matkustanut pois ja että hän oli jäänyt neidin kanssa\nkahden kesken ilman muuta turvaa. Kaikki murtovarkaudet, ryöväykset ja\nmurhat, mitä Parisissa koskaan oli tapahtunut, muistuivat nyt hänen\nmieleensä ja hän oli pian aivan vakuutettu siitä, että ulkona oven\nedessä mellasti joukko roskaväkeä, joka tiesi talon yksinäisyyden ja\naikoi sisään päästyään panna toimeen jonkun konnan työn herrasväkeä\nvastaan. Pelosta vavisten jäi hän sen vuoksi huoneeseensa sadatellen\nBaptistea ja erittäinkin hänen sisarensa häitä.\n\nSillä välin jyrisivät iskut yhä kiivaammin ovelle ja Martinière oli\nkuulevinansa huutoja: Avatkaa, Kristuksen tähden, avatkaa toki!\n\nYhä lisääntyvän kauhun valtaamana otti Martinière vihdoin palavan\nkynttilän ja riensi eteiseen. Täällä kuuli hän aivan selvästi\nkolkuttajan äänen: \"Kristuksen tähden, avatkaa!\"\n\n\"Totta tosiaan\", ajatteli Martinière, \"noin ei ainakaan puhu mikään\nryöväri ja kukapa tietää, ehkä joku vainottu etsii suojaa emäntäni\nluota, joka aina on valmis tekemään hyvää. Mutta olkaamme varovaisia!\"\n\nHän avasi ikkunan ja koettaen muuttaa luonnostaankin matalan äänensä\nmahdollisimman miesmäiseksi kysyi hän kovalla äänellä, kuka näin\nmyöhään yöllä sillä tavoin mellasti ihmisten ovella ja herätti kaikki\nunestaan.\n\nSynkkien pilvien lomasta pilkistävän kuun valossa näki hän samassa\npitkän, heleänsiniseen vaippaan kääriytyneen olennon, joka oli painanut\nleveän hatun syvään silmilleen. Martinière huusi nyt niin kovalla\näänellä, että alhaalla olevan henkilön täytyi se kuulla:\n\n-- Baptiste, Claude, Pierre nouskaa ja tulkaa katsomaan, minkälainen\nheittiö tahtoo murtaa ovemme!\n\nMutta silloin kuului ulkoa hiljainen, melkein vaikeroiva ääni: -- Oi,\nMartinière, tunnen teidät kyllä, hyvä rouva, vaikka koetattekin muuttaa\nääntänne, minä tiedän kyllä, että Baptiste on mennyt maalle ja että te\nolette emäntänne kanssa yksin kotona. Avatkaa minulle huoletta, älkää\npelätkö mitään. Minun täytyy ehdottomasti saada puhua neitinne kanssa\nvielä tällä hetkellä.\n\n-- Mitä ajattelette, vastasi Martinière, tahdotteko puhua emäntäni\nkanssa keskellä yötä? Ettekö tiedä, että hän nukkuu jo aikoja sitten,\nenkä minä mistään hinnasta herätä häntä ensimäisestä suloisesta unesta,\njota hänen ikäisensä hyvin tarvitsee!\n\n-- Minä tiedän, vastasi mies ulkona, tiedän, että neiti on juuri pannut\nKlelia-nimisen romaninsa käsikirjoituksen syrjään ja kirjoittaa nyt\nvielä muutamia runoja, jotka hän aikoo huomenna lukea markiisitar de\nMaintenonin luona. Rukoilen teitä, rouva Martinière, olkaa armollinen,\navatkaa ovi! Siten te pelastatte erään onnettoman turmiosta, tästä\nhetkestä, jolloin pyydän puhutella emäntäänne, riippuu erään ihmisen\nkunnia, vapaus, vieläpä henkikin. Ajatelkaa, että armollisen\nvaltiattarenne viha tulisi leppymättömänä kohtaamaan teitä, jos hän\nsaisi tietää, että juuri te julmasti karkoitatte hänen oveltaan\nonnettoman, joka on tullut rukoilemaan häneltä apua.\n\n-- Mutta minkä tähden sitten anotte emäntäni apua näin tavattomaan\naikaan vuorokaudesta, tulkaa huomenna hyvissä ajoin uudestaan, --\nlausui Martinière. Mutta ulkoa vastattiin:\n\n-- Katsooko kohtalo, kun se tuhoa tuottavana kuin kuolettava salama\niskee uhriinsa, katsooko se aikaa ja hetkeä? Kun pelastus on enää vain\nsilmänräpäyksen mahdollinen, voidaanko silloin apu lykätä tuonnemmaksi?\nAvatkaa minulle ovi, älkää pelätkö onnetonta, joka turvatonna, koko\nmaailman hylkäämänä, kauhean kohtalon vainoamana ja ahdistamana tahtoo\nrukoilla emännältänne pelastusta uhkaavasta vaarasta!\n\nMartinière kuuli, kuinka mies nämä sanat lausuessaan voihki ja vaikeroi\ntuskasta, ja hänen äänensä, joka oli nuorukaisen ääni, sai samalla\npehmeän sävyn ja tuntui ikäänkuin tulevan rinnan pohjasta. Martinière\njoutui kokonaan liikutuksen valtaan ja enempää miettimättä otti hän\navaimen esiin.\n\nMutta tuskin oli hän avannut oven, kun vaippaan kääriytynyt olento\ntunkeutui melkein väkivallalla sisään ja rientäen Martinièren ohitse\neteiseen huusi raivoisalla äänellä:\n\n-- Viekää minut neitinne luokse!\n\nPelästyneenä kohotti Martinière kynttilän ja sen valossa näki hän\nkuolonkalpeat, kamalasti vääristyneet nuorukaisenkasvot. Martinière oli\nsäikähdyksestä lyyhistyä lattialle, kun mies nyt avasi vaippansa ja\nhänen rintamuksestaan pisti esiin välkkyvä tikarinkahva. Mies tuijotti\nhäneen säkenöivin silmin ja huusi vieläkin rajummalla äänellä kuin\nennen: -- Viekää minut neitinne luokse, kuuletteko!\n\nNyt luuli Martinière mitä suurimman vaaran uhkaavan neitiä ja rakkaus\nkallista emäntää kohtaan, jota hän samalla kunnioitti hurskaana,\nuskollisena äitinä, leimahti nyt voimakkaampana hänen sydämessään ja\nhän osoitti aivan uskomatonta rohkeutta. Hän sulki nopeasti auki\njääneen huoneensa oven, astui sen eteen ja lausui lujalla, päättävällä\näänellä:\n\n-- Teidän mieletön esiintymisenne tässä talossa sopii tosiaankin\nhuonosti yhteen ulkona lausumainne ruikuttavien sanojen kanssa, jotka,\nkuten nyt huomaan, herättivät myötätuntoni aivan sopimattomaan aikaan.\nNeitiäni ette nyt saa ettekä voi puhutella. Jollei teillä ole mitään\npahaa mielessä, niin miksikä kammoksutte päivänvaloa, tulkaa huomenna\ntoimittamaan asianne! Mutta nyt suoriutukaa ulos!\n\nMies huokasi raskaasti, tuijotti Martinièreen kauhistunein katsein ja\ntarttui tikariinsa. Martinière jätti hiljaisuudessa sielunsa Herran\nhuomaan, mutta pysyi kuitenkin lujana, katsoi miestä rohkeasti silmiin\npainautuen yhä lujemmin sitä ovea vastaan, josta tuon kauhean miehen\npiti mennä päästäkseen hänen neitinsä luokse.\n\n-- Päästäkää minut neitinne luokse! Kuuletteko! -- huusi mies vielä\nkerran.\n\n-- Tehkää mitä tahdotte, -- vastasi Martinière, -- minä en väisty\npaikaltani, suorittakaa vain alkamanne ilkityö, mutta tekin\nsaatte kärsiä tuskallisen kuoleman Grève-torilla [Parisin vanha\nraatihuoneentori, jossa ennen mestaukset toimitettiin], kuten teidän\nkirotut toverinnekin.\n\n-- Ahaa, huudahti mies, te olette oikeassa, Martinière! Olen asestettu,\nolen todellakin kunniattoman ryövärin ja murhaajan näköinen, mutta\nminun toverini eivät ole mestatut, he eivät ole mestatut! -- Ja\nheittäen myrkyllisiä silmäyksiä puolikuolleeksi säikähtäneeseen naiseen\ntempasi hän tikarin huotrastaan.\n\n-- Jeesus! -- parkasi Martinière odottaen kuolettavaa iskua, mutta\nsamalla hetkellä kuului kadulta aseiden helinää ja hevosenkavioiden\nkapsetta.\n\n-- Santarmit -- santarmit! Auttakaa, auttakaa! -- huusi Martinière.\n\n-- Kirottu nainen, tahdot syöstä minut turmioon -- kaikki on lopussa,\nkaikki on lopussa! Ota, ota, anna tämä neidille vielä tänään --\nhuomenna, jos tahdot!\n\nLausuessaan nämä sanat hiljaa muristen oli mies siepannut kynttilän\nMartinièren kädestä ja sammuttanut sen pistäen samalla hänen käteensä\npienen rasian.\n\n-- Sielusi autuuden tähden, anna tämä rasia neidille! -- huusi mies\nvielä kerran ja syöksyi sitten ulos talosta.\n\nMartinière oli lyyhistynyt lattialle, vaivoin nousi hän ylös ja hapuroi\npimeässä huoneeseensa, jossa hän aivan voimatonna vaipui nojatuolille.\nNyt kuuli hän jonkun kiertävän avainta, jonka hän oli unhottanut\nulko-ovelle. Ovi sulkeutui ja hiljaisin, epävarmoin askelin lähestyi\njoku huonetta, jossa Martinière istui. Hän oli kuin kiinni naulattu ja\nkykenemättä liikahuttamaan jäsentäkään odotti hän mitä kauheinta. Mutta\nmiten olikaan, kun ovi avautui, tunsi hän kohta ensi silmäyksellä\nyölampun himmeässä valossa Baptisten rehelliset kasvot. Viimemainittu\noli kalpea kuin ruumis ja näytti aivan murtuneelta mieheltä.\n\n-- Kaikkien pyhimysten nimessä, puhkesi hän puhumaan, -- kaikkien\npyhimysten nimessä, mitä on tapahtunut, kertokaa rouva Martinière. Tuo\npainajainen, painajainen! En tiedä, mikä minulle tuli, mutta minun\ntäytyi ikäänkuin pakosta lähteä pois häistä eilen illalla! Saavun\nkaupunkiin. Rouva Martinière, ajattelin, nukkuu keveästi, hän kuulee\nkyllä, jos hiljaa ja varovasti koputan ulko-ovelle, ja päästää minut\nsisälle. Silloin kohtaan vahvan osaston ratsu- ja jalkamiehiä,\nhampaisiin saakka asestettuina. He pidättävät minut eivätkä tahdo\npäästää minua menemään. Mutta onneksi on santarmiluutnantti Desgrais\nmukana, hän tuntee minut hyvin ja pitäen lyhtyä nenäni edessä sanoo:\nAha, Baptiste, mistä sinä tulet tähän aikaan yöstä? Sinun täytyy pysyä\nkiltisti kotona ja vartioida taloa. Täällä ei ole kaikki hyvin, me\naiomme vielä tänä yönä pyydystää hyvän saaliin. -- Ette voi uskoa,\nrouva Martinière, kuinka nämä sanat koskivat sydämeeni. Kun sitten\nastun portaille, syöksyy talosta vastaani vaippaan kääriytynyt mies,\nvälkkyvä tikari kädessä ja sysää minut kumoon -- ovi on auki, avain\npistettynä lukkoon -- sanokaa, mitä tämä kaikki merkitsee?\n\nToinnuttuaan kauhustaan kertoi Martinière, mitä oli tapahtunut.\nMolemmat menivät sitten eteiseen ja löysivät sammutetun kynttilän\nlattialta, jonne tuo outo mies oli sen paetessaan heittänyt.\n\n-- On aivan varmaa, lausui Baptiste, että hän aikoi ryövätä ehkäpä\nmurhatakin neitimme. Mies tiesi, kuten olette kertoneet, että te olitte\nkahden kesken neidin kanssa, jopa senkin, että neiti vielä valvoi\nkirjoituspöytänsä ääressä. Hän oli varmaankin yksi noista lurjuksista\nja heittiöistä, jotka tunkeutuvat ihmisten asuntoihin urkkien tietoonsa\nkaikki, mitä tarvitsevat pirullisia juoniaan toteuttaakseen. Ja tuon\npienen rasian, rouva Martinière, sen heitämme luullakseni Seine-virran\nsyvimpään poukamaan. Kukapa takaa, ettei joku kirottu paholainen väijy\nhyvän neitimme henkeä ja ettei hän avatessaan laatikon kaadu kuolleena\nmaahan, kuten vanha markiisi de Tournay avatessaan tuntemattoman\nkädestä saamansa kirjeen! --\n\nKauan neuvoteltuaan päättivät uskolliset palvelijat lopulta kertoa\nseuraavana aamuna neidille juurtajaksain koko tapahtuman ja antaa\nhänelle tuon salaperäisen rasian, joka voitiin ehkä avata suurella\nvarovaisuudella. Molemmat harkitsivat tarkoin jokaista seikkaa tuon\nepäilyttävän muukalaisen esiintymisessä ja arvelivat, että kysymyksessä\noli varmaankin joku salaisuus, jota he eivät voineet ominpäin\nratkaista, vaan joka oli jätettävä neidin paljastettavaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nBaptisten pelko oli täysin oikeutettu. Juuri siihen aikaan oli Parisi\nmitä julmimpien hirmutöiden näyttämönä, juuri siihen aikaan oli eräs\npirullinen keksintö antanut helvetin voimille mitä helpoimmat keinot\nniiden suorittamiseen.\n\nEräs saksalainen apteekkari Glaser, aikansa paras kemisti, harrasti,\nkuten hänen tieteensä edustajat tavallisesti, alkemistisiä kokeita. Hän\noli päättänyt keksiä viisaidenkiven. Häneen liittyi eräs italialainen\nnimeltä Exili. Mutta viimemainitulle oli kullantekotaito ainoastaan\ntekosyynä. Hän tahtoi vain oppia sekoittamaan, keittämään ja\nsublimoimaan niitä myrkkyaineita, joista Glaser toivoi löytävänsä\nonnensa, ja hän onnistuikin vihdoin valmistamaan hienon myrkyn, joka\nollen hajuton ja mauton tappoi joko heti paikalla tai kuoletti hitaasti\njättämättä ihmisruumiiseen minkäänlaisia merkkejä. Lääkärien tieto ja\ntaito oli näin ollen avuton tätä myrkkyä vastaan ja he pitivätkin sen\naiheuttamia kuolemantapauksia luonnollisten syiden seurauksena.\n\nMutta vaikka Exili toimi mitä suurimmalla varovaisuudella, alettiin\nhäntä kuitenkin epäillä myrkynmyynnistä ja hänet suljettiin Bastilleen\n[Parisin tunnettu vankila]. Samaan koppiin suljettiin pian sen jälkeen\nkapteeni Godin de Sainte Croix. Viimemainitulla oli kauan ollut\nmarkiisitar de Brinvillierin kanssa rakkaussuhde, joka oli\nhäpeäksi koko Brinvillierin perheelle, mutta kun markiisi pysyi\nvälinpitämättömänä puolisonsa rikollisuuteen nähden, katsoi\nmarkiisittaren isä, Parisin sivililuutnantti Dreux d'Aubray, olevansa\npakoitettu erottamaan tämän rikollisen parin vangituttamalla kapteeni\nSainte Croixin. Tämä oli intohimoinen, turmeltunut, tekopyhä ja\njo nuoruudestaan saakka taipuvainen kaikellaisiin paheisiin,\nmustasukkainen ja raivoon saakka kostonhimoinen. Exilin pirullinen\nsalaisuus oli hänelle hyvin tervetullut, sillä se antoi hänelle keinon\ntuhota kaikki vihamiehensä. Hänestä tuli Exilin innokas oppilas ja pian\nhän oli opettajansa veroinen myrkynvalmistustaidossa, niin että hän\nBastillesta päästyään voi toimia täysin itsenäisesti.\n\nMarkiisitar Brinvillier oli turmeltunut nainen, mutta Sainte Croixin\nvaikutuksen alaisena hänestä tuli kerrassaan hirviö. Rakastajansa\nyllytyksestä hän myrkytti ensin isänsä, jonka luona hän asui\nteeskennellen häntä kohtaan tyttären hellyyttä, sitten molemmat\nveljensä sekä lopuksi sisarensa. Isänsä hän murhasi kostosta, veljensä\nja sisarensa saadakseen heidän suuren perintönsä.\n\nOn olemassa useita esimerkkejä siitä, kuinka tällainen rikollisuus voi\nmuuttua vastustamattomaksi intohimoksi. Ilman mitään tarkoitusta,\npelkästä murhanhalusta, kuten kemisti tekee kokeita huvikseen, ovat\nmyrkkymurhaajat usein surmanneet ihmisiä, joiden elämästä tai\nkuolemasta heille ei voinut olla vähintäkään hyötyä tahi vahinkoa.\n\nKun hotelli Dieu'ssa kerran kuoli äkkiä useita köyhiä, alettiin\nmyöhemmin epäillä, että ne leivät, joita markiisitar Brinvillier\ntavallisesti joka viikko jakoi siellä köyhille, jotta ihmiset olisivat\npitäneet häntä hurskauden ja hyväntekeväisyyden perikuvana, olivat\nmyrkytettyjä. Varmaa on ainakin, että hän tarjosi kerran vierailleen\nmyrkytettyjä leivoksia. Ritari du Guet ja useat muut henkilöt joutuivat\ntämän helvetillisen aterian uhreiksi.\n\nSainte Croix ja hänen apurinsa Chaussée ja Brinvillier osasivat kauan\naikaa verhota kamalat tekonsa läpinäkymättömään salaperäisyyden\nvaippaan. Mutta suurinkaan viekkaus ei voi pelastaa rikollisia ihmisiä\ntaivaan ikuisten valtain tuomiosta, joka kohtaa heitä useimmiten jo\ntäällä maan päällä.\n\nSainte Croix'in valmistamat myrkyt olivat niin hienoja, että jos\nmyrkkyjauho (poudre de succession, kuten parisilaiset sitä nimittivät)\noli valmistettaessa avonaisessa astiassa, voi yksi ainoa hengähdys\ntuottaa silmänräpäyksessä kuoleman. Työskennellessään piti Sainte Croix\nsen tähden hienosta lasista valmistettua naamiota kasvoillaan. Kun\nhän eräänä päivänä sekoitti juuri valmistamaansa myrkkypulveria\npitkäkaulaisessa laboratoriopullossa, putosi naamio vahingossa hänen\nkasvoiltaan ja hän kaatui heti kuolleena maahan temmattuaan siemauksen\nmyrkkytomua keuhkoihinsa. Kun hän kuoli perillisettömänä, riensivät\noikeusviranomaiset ottamaan hänen omaisuuttaan takavarikkoon. Eräästä\nlaatikosta löydettiin tällöin täydellinen myrkkyvarasto, jota Sainte\nCroix oli käyttänyt pirullisiin tarkoituksiinsa, mutta samalla\nlöydettiin myöskin markiisitar Brinvillierin kirjeet, joista hänen\nrikollisuutensa kävi selvästi ilmi. Markiisitar onnistui kuitenkin\npakenemaan belgialaiseen kaupunkiin Liègeen, jossa hän sulkeutui\nerääseen luostariin. Parisin poliisilaitoksen virkamies Desgrais\nlähetettiin ajamaan häntä takaa. Munkin valepuvussa saapui hän\nluostariin, onnistui solmimaan salaisen rakkaussuhteen tämän kamalan\nnaisen kanssa ja houkutteli hänet erääseen kaupungin yksinäiseen\npuistoon. Mutta tuskin oli markiisitar saapunut kohtauspaikalle, kun\nDesgrais'in apulaiset ympäröivät hänet, tuo hengellinen rakastaja\nmuuttui äkkiä poliisivirkamieheksi ja pakotti hänet nousemaan puiston\nreunassa odottaviin vaunuihin, jotka poliisimiesten vartioimina\nlähtivät nyt kiitämään suoraa päätä Parisia kohti. Chaussée oli jo\naikaisemmin mestattu, markiisitar Brinvillier sai nyt kärsiä saman\nkuoleman, jonka jälkeen hänen ruumiinsa poltettiin ja tuhka sirotettiin\ntuuleen.\n\nKoko Parisi huokasi nyt helpotuksesta, kun nuo ihmishirviöt, jotka\nvoivat rankaisematta tähdätä salaisen murha-aseen niin vihamiestä kuin\nystävääkin kohti, oli saatettu pois maailmasta. Pian saatiin kuitenkin\nkokea, että kirotun Sainte Croixin kamala taito oli siirtynyt perintönä\njollekin tuntemattomalle. Kuin näkymätön haamu hiipi murhanenkeli\nsuljetumpiinkin seurapiireihin, joita ainoastaan sukulaisuus, rakkaus\nja ystävyys voivat muodostaa, ja iski varmasti ja nopeasti onnettomiin\nuhreihinsa. Henkilö, joka tänään oli kukoistava kuin itse terveys,\nhorjui jo huomenna sairaana ja kuihtuvana eikä mikään lääkärintaito\nvoinut pelastaa häntä varmasta kuolemasta. Rikkaus, hyväpalkkainen\nvirka, kaunis, nuori vaimo -- kaikki nämä olivat riittäviä syitä\nmurhaajan vainohimolle. Mitä tuskallisin epäluulo ratkoi pyhimmätkin\nsiteet. Aviomies pelkäsi vaimoansa, isä poikaansa, sisar veljeänsä.\nKoskemattomiksi jäivät ruuat ja viinit aterioilla, joita ystävät\ntoisilleen tarjosivat, ja missä ennen ilo ja leikki vallitsivat,\nvainusivat nyt kauhuiset katseet valepukuista murhaajaa. Perheenisien\nnähtiin ostavan elintarpeita kaupungin syrjäisimmistä seuduista ja\nvalmistavan niitä omin neuvoin jossakin likaisessa ravintolakeittiössä,\npeläten kotonansa väijyvää vaaraa. Ja kumminkin oli usein suurinkin\nvarovaisuus turhaa.\n\nHillitäkseen tätä yhä vain lisääntyvää kurittomuutta asetti kuningas\nerityisen tuomioistuimen, joka sai tehtäväkseen yksinomaan näiden\nsalaperäisten rikosten tutkimisen ja tuomitsemisen. Tämä tuomioistuin\n-- n.s. Chambre ardente -- piti istuntojaan Bastillen läheisyydessä ja\nsen puheenjohtajana toimi ankaruudestaan tunnettu Regnie. Kauan aikaa\nolivat Regnien innokkaat ponnistukset turhia, vaikka viekas Desgrais\nsai tehtäväkseen tutkia Parisin salaisimmatkin rikoksenpesäpaikat.\n\nSaint Germainin esikaupungissa asui eräs vanha nainen, Voisin\nnimeltään, joka harjoitti ennustamista ja henkien manausta.\nApulaistensa Sagen ja Vigoureuxin avulla hän osasi herättää pelkoa ja\nhämmästystä sellaisissakin henkilöissä, joita muuten ei juuri voitu\nsanoa heikoiksi tai herkkäuskoisiksi. Mutta eipä siinä kyllin. Ollen\nExilin oppilas, kuten Croix, valmisti hänkin tuota hienoa, hajutonta ja\nmautonta myrkkyä ja auttoi halpamaisia poikia pääsemään tavallista\naikaisemmin käsiksi isänperintöön, turmeltuneita vaimoja saamaan\nnuorempia puolisoita. Desgrais pääsi hänen salaisuutensa perille, hän\ntunnusti kaikki, Chambre ardente tuomitsi hänet roviolla poltettavaksi\nja hän kärsi tämän rangaistuksen Grève-torilla. Hänen asunnostaan\nlöydettiin luettelo niistä henkilöistä, jotka olivat käyttäneet hänen\napuaan. Mestaus seurasi nyt toistaan ja monet korkea-arvoiset henkilöt\njoutuivat raskaan epäluulon alaisiksi. Niinpä luultiin, että kardinali\nBonzy oli saanut vaimo Voisinilta keinon, jonka avulla hän lyhyessä\najassa toimitti manalaan kaikki ne henkilöt, joille hänen Narbonnen\narkkipiispana täytyi maksaa eläkettä. Niinpä syytettiin Bouillonin\nherttuatarta ja Soissons'in kreivitärtä, joiden nimet löydettiin\nmainitusta luettelosta, suhteista tuohon pirulliseen naiseen eikä edes\nFrançois Henri de Montmorencia, Luxemburgin herttuata, valtakunnan\npääriä ja marsalkkaa säästetty. Peloittava chambre ardente vainosi\nhäntäkin. Hän saapui itse vapaaehtoisesti Bastillen vankilaan, jossa\nhänet suljettiin kuusi jalkaa pitkään komeroon. Kuukausia kului, ennen\nkuin saatiin täysin selville, että herttuan rikos ei ollut rangaistava.\nHän oli kerran tilannut Sagelta ennustuspeilin.\n\nChambre ardenten puheenjohtajan Regnien sokea into vei toiselta puolen\nväkivaltaisuuksiin ja julmuuksiin. Tuomioistuin sai kerrassaan\ninkvisitsionin luonteen. Pieninkin epäluulo oli riittävä aihe mitä\nankarimpaan vankeuteen ja vain sattuma pelasti usein viattoman\nkuolemantuomiosta. Sen ohessa oli Regnie julmannäköinen ja luonteeltaan\nviekas, niin että hän joutui pian kaikkien niiden vihoihin, joiden\nkostajana tahi suojelijana hänen tuli olla. Kun hän kuulustellessaan\nBouillonin herttuatarta kysyi häneltä, oliko hän nähnyt paholaista,\nvastasi herttuatar: Luulen näkeväni hänet tällä hetkellä!\n\nSillä välin kun sekä syyllisten että epäluulonalaisten veri virtanaan\nvuosi Grève-torilla, ja salaperäiset myrkkymurhat vihdoin alkoivat\nkäydä yhä harvinaisemmiksi, ilmaantui pian toisenlaatuinen vitsaus,\njoka levitti ympärilleen uutta kauhua. Joku rosvojoukko näytti\npäättäneen koota kaikki jalokivet huostaansa. Niin pian kuin joku oli\nostanut kallisarvoisen koristeen, katosi se käsittämättömällä tavalla,\nvaikka sitä kuinka olisi säilytetty. Mutta vielä pahempi oli, että\njokainen, joka vain uskalsi iltaisin pitää jalokiviä mukanaan, joutui\navoimella kadulla tai talojen pimeissä käytävissä ryövärien käsiin,\nvieläpä usein menetti henkensä salamurhaajan käden kautta. Ne, jotka\ntällaisesta seikkailusta pääsivät hengissä, kertoivat saaneensa\npäähänsä nyrkiniskun ja kaatuneensa kuin salaman iskeminä maahan, ja\nkun he sitten heräsivät tainnoksista, huomasivat he olevansa aivan\ntoisessa paikassa ja putipuhtaaksi ryöstettynä. Murhatuilla, joita\nmelkein joka aamu löydettiin kaduilta ja käytävistä, oli kaikilla sama\nkuolettava haava, tikarinpisto sydämessä. Lääkärien lausunnon mukaan\noli tällainen pisto niin nopeasti ja varmasti tappava, että\nhaavoittunut kaatui varmaankin ääntä päästämättä maahan.\n\nKukapa Ludvig XIV:n loistavassa hovissa ei olisi ollut kietoutunut\nsalaisiin rakkaussuhteisiin ja hiipinyt myöhään yöllä rakastettunsa\nluokse vieden usein kallisarvoisia lahjoja mukanaan. Mutta ikäänkuin\nnuo rosvot olisivat olleet henkien kanssa liitossa, niin tarkoin he\ntiesivät, milloin tällainen lemmenkohtaus tapahtui. Usein ei onneton\nrakastaja ennättänyt edes sen talon luo, jossa hän toivoi saavansa\nnauttia lemmenriemua, usein kaatui hän portaille, vieläpä rakastettunsa\noven eteen, josta tämä sitten löysi hänen verisen ruumiinsa.\n\nTurhaan vangitutti Parisin poliisiministeri Argenson kaikki vähänkin\nepäilyttävät henkilöt kaupungissa, turhaan raivosi Regnie koettaen\npakoittaa uhrejaan tunnustamaan, turhaan lisättiin vartioita ja\nsotilaspatrulleja, ilkityöntekijäin jälkiä oli mahdoton löytää.\nAinoastaan sellaiset varokeinot kuin olla hampaisiin saakka asestettuna\nja antaa palvelijan kantaa lyhtyä edessään, takasivat jossain määrin\nkulkijan turvallisuuden, mutta usein tapahtui, että nuo konnat\npeloittivat kiviä heittämällä palvelijat pakenemaan ja murhasivat ja\nryöstivät samassa silmänräpäyksessä heidän herransa.\n\nHuomiota herätti myöskin se seikka, että vaikka kaikkialla, missä vain\njalokivikauppaa harjoitettiin tai luultiin harjoitettavan, pidettiin\nankaraa valvontaa ja toimitettiin tarkkoja tutkimuksia, ei pienintäkään\nryöstetyistä kalleuksista ilmestynyt kauppaan, joten tältäkään taholta\nei löydetty mitään jälkiä, jotka olisivat voineet johtaa rikollisten\nilmisaamiseen.\n\nDesgrais hikoili raivosta nähdessään, että nuo roistot osasivat välttää\nhänenkin viekkautensa. Sitä kaupunginosaa, missä hän kulloinkin\noleskeli, säästettiin, mutta toisissa kaupunginosissa, missä ei mitään\npahaa aavistettu, korjasi ryöstömurhaaja runsaita uhreja.\n\nDesgrais keksi juonen. Hän hankki itselleen useita apulaisia, jotka\nkäynniltään, ryhdiltään, puhetavaltaan, vartaloltaan ja ulkonäöltään\nolivat siinä määrin hänen kaltaisiaan, että poliisitkaan eivät\ntienneet, kuka heistä oli oikea Desgrais. Sillävälin hiiviskeli ja\nväijyi hän yksin oman henkensä uhalla salaisimmissakin sopukoissa ja\nlymypaikoissa, seurasi kaukaa milloin mitäkin henkilöä, joka hänen\ntoimestaan kantoi mukanaan kallisarvoista koristetta. Näitä henkilöitä\nei ahdistettu. Rosvot tunsivat siis tämänkin juonen. Desgrais joutui\nepätoivon valtaan.\n\nEräänä aamuna saapui Desgrais Regnien luokse kalpeana, murtuneena,\nepätoivoisena.\n\n-- Mitä uutisia te tuotte? Oletteko löytänyt jäljet? -- huutaa\noikeudenpuheenjohtaja hänelle tervehdykseksi.\n\n-- Oi, armollinen herra, -- lausuu Desgrais raivosta änkyttäen, -- oi,\narmollinen herra -- viime yönä -- Douvren lähellä hyökättiin markiisi\nde la Faren päälle minun silmieni edessä.\n\n-- Taivas ja maa, huudahti Regnie riemusta, -- he ovat käsissämme!\n\n-- Ah, kuulkaa, jatkoi Desgrais katkerasti hymyillen, -- kuulkaahan\nensin, kuinka tämä kaikki tapahtui. Minä seisoin siis Douvren luona ja\nodottelin noita paholaisia, jotka halveksivat minua. Silloin saapui\neräs olento epävarmoin askelin, yhä vilhuen taakseen, ja meni ohitseni\nnäkemättä minua. Kuun valossa tunsin hänet markiisi de la Fareksi. Minä\nodotin häntä, sillä tiesin kyllä, minne hän hiipi. Mutta tuskin oli hän\nkulkenut kymmenen, kaksitoista askelta ohitseni, kun ikään kuin maasta\nkohoten hyökkäsi esiin eräs mies, iski hänet maahan ja heittäytyi hänen\nkimppuunsa. Hämmästyneenä tästä äkillisestä kohtauksesta, joka voi\nsaattaa murhaajan käsiini, huudahdin ajattelematta ja tahdoin yhdellä\nhyppäyksellä hyökätä lymypaikastani hänen niskaansa. Silloin kompastuin\nvaippaani ja kaaduin. Näin miehen ikäänkuin tuulen siivillä kiitävän\npois, kompuroin ylös ja lähdin juoksemaan hänen jälkeensä. Juostessani\npuhallan torveeni, -- kaukaa vastaavat poliisien pillit, syntyy yleinen\nmelu -- aseiden kalinaa, hevosten kavioiden kapsetta kuuluu kaikilta\npuolilta. Tänne päin, tänne -- Desgrais -- Desgrais! huudan, että kadut\nkaikuvat. -- Yhä vielä näen edessäni miehen kirkkaassa kuunvalossa\nhänen koettaessaan eksyttää minua kääntymällä milloin toiselle, milloin\ntoiselle kadulle. Saavumme Nicaisekadulle, hänen voimansa näyttävät\nväsyvän, minä ponnistan omiani kaksin verroin -- hän on enää\nkorkeintaan viisitoista askelta minusta edellä --\n\n-- Te otatte hänet kiinni, voitatte hänet, poliisit saapuvat! -- huutaa\nRegnie silmät säkenöiden ja tarttuu Desgraisin käsivarteen ikäänkuin\nhän olisi tuo pakeneva murhamies.\n\n-- Viisitoista askelta, -- jatkaa Desgrais kumealla äänellä ja\nraskaasti hengittäen -- viidentoista askelta edelläni hyppää mies\nsivulle muurin varjoon ja katoaa -- muurin läpi.\n\n-- Katoaa? -- muurin läpi! Oletteko pähkähullu! -- huutaa Regnie astuen\npari askelta taaksepäin ja lyöden kätensä yhteen.\n\n-- Sanokaa minua, -- jatkaa Desgrais hieroen otsaansa kuin pahojen\najatusten vaivaamana, -- sanokaa minua, armollinen herra, vaikka\npähkähulluksi, narrimaiseksi henkiennäkijäksi, mutta asia on, kuten\nolen Teille kertonut. Tyrmistyneenä seison muurin edessä, kun paikalle\nsaapuu hengästyneinä useita poliiseja ja heidän mukanaan myöskin\nmarkiisi de la Fare, joka on tointunut saamastaan iskusta, pitäen\npaljastettua miekkaa kädessään. Me sytytämme tulisoihdut, kuljemme\nmuurin sivua edes ja takaisin. Ei mitään merkkiä ovesta, ikkunasta tai\nmuusta aukosta. Vain luja kivimuuri, joka erottaa kadusta talon, jonka\nasukkaita ei vähääkään voida epäillä. Tänään olen tutkinut paikan vielä\ntarkemmin. Itse piru se ilvehtii kanssamme.\n\nDesgraisin seikkailu tuli yleisesti tunnetuksi Parisissa. Ihmisten päät\nolivat täynnä kertomuksia Voisinin, Vigoureuxin ja kuuluisan pappi\nSagen noituudesta, henkienmanauksesta ja liitoista paholaisen\nkanssa. Ja kun yleensä oli ihmisluonnon mukaista, että taipumus\nyliluonnollisuuteen ja ihmeelliseen voittaa kaiken järjen, niin\nuskottiin pian epäilemättömänä tosiasiana, että paholainen todellakin\nsuojelee rikoksellisia ihmisiä, jotka ovat myyneet hänelle sielunsa. On\nsanomattakin selvää, että Desgraisin kertomusta kaunisteltiin mitä\nhullunkurisimmilla lisäyksillä. Kaikissa kadunkulmissa myytiin pian\npainettua kertomusta, joka oli varustettu sen kamalannäköisen\npaholaisen kuvalla, joka oli vajonnut maan sisään hämmästyneen\nDesgraisin silmien edessä. Tämä oli tietysti omiaan yhä enemmän\npeloittamaan kansaa ja riistämään rohkeuden poliiseiltakin, jotka nyt\npelosta vavisten harhailivat öisin kaduilla lyhdyillä varustettuina ja\nvihkivedellä siunattuina.\n\nKun poliisiministeri Argenson näki Chambre ardenten ponnistukset\nturhiksi, ehdotti hän kuninkaalle, että näitä uusia rikoksia varten\nperustettaisiin tuomioistuin, jolle myönnettäisiin vieläkin laajempi\nvalta vainota ja rangaista rikollisia. Mutta kuningas, joka mielestään\noli antanut Chambre ardentelle jo liian suuren vallan ja jota Regnien\ntoimeenpanemat lukemattomat mestaukset olivat kauhistuttaneet, hylkäsi\njyrkästi Argensonin uuden ehdotuksen.\n\nMutta silloin keksittiin uusia keinoja kuninkaan taivuttamiseksi asian\npuolelle.\n\nMarkiisitar de Maintenonin huoneissa, jossa kuningas oleskeli\niltapäivisin, vieläpä usein työskenteli ministeriensä kanssa myöhäiseen\nyöhön, jätettiin kuninkaalle eräs runoelma vainottujen rakastajien\npuolesta, jotka valittivat vaaranalaista asemaansa. Jos kohteliaisuus\nvaati heitä viemään rakastetulleen kallisarvoisia lahjoja, täytyi\nheidän aina panna henkensä alttiiksi, sanottiin runossa. Kunnia ja ilo\nolisi vuodattaa vertaan rakastettunsa puolesta ritarillisessa\ntaistelussa, mutta toinen oli asian laita murhaajan kavaliin\nhyökkäyksiin nähden, joita vastaan aseetkin olivat turhat. Kuningas\nLudvig, tuo kaiken rakkauden ja kohteliaisuuden loistava pohjantähti,\nhajoittakoon kirkkaalla valollaan yön pimeyden ja paljastakoon siinä\npiilivän synkän salaisuuden. Tämä jumalallinen sankari, joka lyö\nmurskaksi kaikki vihollisensa, tarttukoon nytkin voitokkaasti\nsäkenöivään säiläänsä ja taistelkoon kuten Herkules Dernan käärmettä,\nkuten Theseus Minotaurusta, tuota uhkaavaa petoa vastaan, joka turmelee\nkaiken lemmenilon ja muuttaa kaikki riemut tuskaksi ja lohduttomaksi\nmurheeksi.\n\nNiin vakava kuin asia olikin, ei runosta kuitenkaan puuttunut henkeviä\nja sukkelia käänteitä, varsinkin kun siinä kuvattiin, miten levottomina\nrakastajain täytyy hiipiä lemmittyjensä luokse, kuinka pelko ja kauhu\ntukahuttaa jo alkuunsa kaiken rakkauden ja kauniit lemmenseikkailut.\nKun lisäksi runon loppuun oli liitetty lennokas ylistyslaulu Ludvig\nXIV:lle, niin luki kuningas epäilemättä tämän runoelman ilmeisellä\nmielihyvällä. Luettuaan runon loppuun kääntyi kuningas, siirtämättä\nsilmiään paperista, nopeasti markiisitar Maintenonin puoleen, luki\nrunoelman vielä kerran ääneen ja kysyi sitten viehättävästi\nhymyillen, mitä hän piti ahdistettujen rakastajain toivomuksista?\nVakavan mielenlaatunsa mukaisesti ja hänelle aina ominaisella\nhurskasmielisyydellä vastasi markiisitar, että salaiset kielletyt\nretket eivät juuri ole erityisen suojeluksen arvoisia, mutta että\njulmien rikoksentekijäin hävittämiseksi olisi kyllä ryhdyttävä\nerityisiin toimenpiteisiin. Tyytymättömänä tähän epämääräiseen\nvastaukseen taittoi kuningas paperin kokoon ja aikoi palata viereisessä\nhuoneessa työskentelevän valtiosihteerinsä luokse, kun hän samalla\nkatsahtaessaan sivulleen huomasi neiti Scuderin, joka oli istuutunut\npieneen nojatuoliin aivan markiisitar Maintenonin lähelle. Kuningas\nkääntyi nyt hänen puoleensa. Tuo miellyttävä hymy, joka ensin oli\nleikkinyt hänen huulillaan ja poskillaan, mutta sitten kadonnut, pääsi\nnyt taas voitolle ja asettuen aivan neiti Scuderin eteen sekä aukaisten\njälleen paperin, lausui kuningas lempeästi:\n\n-- Markiisitar ei nyt kerta kaikkiaan näytä tietävän mitään meidän\nrakastuneiden herrojemme lemmenseikkailuista ja puhuu minulle retkistä,\njotka ovat kerrassaan kiellettyjä. Mutta te, neiti, mitä te pidätte\ntästä runollisesta anomuskirjasta?\n\nNeiti Scuderi nousi kunnioittavasti nojatuoliltaan, heikko puna peitti\niltaruskon tavoin tuon vanhan arvokkaan naisen kalpeat kasvot, kun hän\nhitaasti kumartaen ja silmät alas luotuina lausui:\n\n    Un amant, qui craint les voleurs,\n    n'est point digne d'amour.\n\n[Rakastaja, joka pelkää rosvoja, ei ansaitse rakkautta.]\n\nAivan hämillään näiden sanojen ritarillisesta hengestä, sanojen, jotka\nkokonaan musersivat tuon runon metrinpituisine säkeineen, huudahti\nkuningas silmät loistaen:\n\n-- Pyhän Dionysiuksen kautta, olette oikeassa, neiti! Vapautta ei sovi\nsuojella ajattelemattomilla toimenpiteillä, jotka voivat kohdata\nviatonta syyllisen ohella. Argenson ja Regnie tehkööt tehtävänsä. --\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaikki nämä sen ajan kauhujutut kuvasi Martinière vilkain värein, kun\nhän seuraavana aamuna kertoi neiti Scuderille, mitä yöllä oli\ntapahtunut, ja antoi hänelle kauhusta vapisten tuon salaperäisen\nrasian. Sekä hän että Baptiste, joka aivan kalpeana seisoi nurkassa ja\npeukaloiden yömyssyä käsissään kykeni tuskin puhumaan, rukoilivat\nneitiä mitä hartaimmin kaikkien pyhimysten tähden avaamaan rasian\nainoastaan mitä suurimmalla varovaisuudella. Punniten ja koetellen\nsuljettua salaisuutta kädessään lausui neiti Scuderi naurahtaen:\n\n-- Te molemmat näette kummituksia! Etten ole rikas, ettei minun luonani\nole saatavissa mitään murhan arvoisia aarteita, sen tietävät nuo\ninhottavat salamurhaajat, jotka, kuten te itse sanotte, tuntevat\ntalojen sisimmätkin salaisuudet. Vai väijyisivätkö he ehkä minun\nhenkeäni? Mutta kukapa tahtoisi murhata 73 vuotta vanhan henkilön,\njoka ei ole vainonnut ketään muita kuin romanien peikkoja ja\nrauhanhäiritsijöitä, jotka hän itse on luonut, joka kirjoittaa\nkeskinkertaisia runoja, jotka eivät voi herättää kenenkään kateutta,\njoka ei jätä jälkeensä muuta perintöä kuin vanhan hovineidin talouden\nja pari tusinaa hyvin sidottuja kirjoja. Ja vaikkapa sinä, Martinière,\nkuvaisit tuon oudon miehen esiintymistä kuinka peloittavin värein\nhyvänsä, niin en kuitenkaan voi uskoa, että hänellä olisi ollut jotakin\npahaa mielessään.\n\nNo niin! Katsokaammepa!\n\nMartinière ponnahti kolme askelta taaksepäin ja Baptiste oli melkein\nkaatua polvilleen, kun neiti painoi rasian laidasta ulkonevaa\nteräsnappulaa ja kansi raksahti auki.\n\nOn vaikea kuvitella neiti Scuderin hämmästystä, kun hän näki rasiassa\nparin kultaisia, runsaasti jalokivillä koristettuja rannerenkaita ja\nsamallaisen kaulakoristeen. Hän otti nämä koristeet käteensä ja hänen\nihaillessaan kaulakoristeen ihmeellistä tekotapaa, tarkasteli\nMartinière kallisarvoisia rannerenkaita huudahtaen tuontuostakin, ettei\nedes turhamaisella Montespanilla ollut tällaisia koristeita. Mutta mitä\ntämä merkitsee? ihmetteli neiti Scuderi! Samassa huomasi hän rasian\npohjalla pienen, kokoonkäärityn paperilapun. Se varmaankin sisälsi\nsalaisuuden selityksen. Mutta tuskin oli hän lukenut sen sisällön, kun\npaperi putosi hänen vapisevista käsistään. Hän loi rukoilevan katseen\ntaivasta kohti ja vaipui puolitainnuksissa nojatuoliinsa. Säikähtäneenä\nriensivät Martinière ja Baptiste hänen luoksensa.\n\n-- Oi! huudahti neiti Scuderi kyynelten tukahuttamalla äänellä. Mikä\nloukkaus, mikä häväistys! Täytyykö minun kokea tällaista vielä vanhalla\niälläni! Olenko kevytmielisyydessäni tehnyt syntiä kuin joku\najattelematon hupakko? Oi Jumalani, voidaanko puoleksi leikillä\nlausutut sanat tulkita niin kauhealla tavalla. Tehdäänkö minut, joka\nlapsuudestani alkaen olen pysynyt uskollisena hyveelle ja hurskaudelle,\ntehdäänkö minut osalliseksi tuon pirullisen liiton rikoksiin?\n\nNeiti painoi nenäliinan silmilleen ja itki niin katkerasti, että\nMartinière ja Baptiste joutuivat aivan hämilleen eivätkä hädissään\ntienneet, kuinka olisivat auttaneet emäntäänsä hänen suuressa\nsurussaan.\n\nMartinière oli nostanut tuon onnettomuutta tuottavan paperin lattialta.\nSiihen oli kirjoitettu:\n\n    Un amant, qui craint les voleurs,\n    n'est point digne d'amour.\n\n'Teidän terävä järkenne, korkeasti kunnioitettava neiti, on pelastanut\nmeidät suuresta vaarasta, meidät, jotka heikkoudesta ja pelkuruudesta\nkäytämme vahvemman oikeutta ja anastamme aarteita, jotka muutoin\narvottomalla tavalla tuhlattaisiin. Todistukseksi kiitollisuudestamme\nottakaa hyväntahtoisesti tämä koriste. Se on kallisarvoisin,\nmitä pitkiin aikoihin olemme voineet hankkia, vaikka Teidän\nkaunistukseksenne, arvoisa neiti, olisikin pitänyt olla paljon\nkauniimpi taideteos kuin tämä. Pyydämme, ettette kieltäisi meiltä\nystävyyttänne, vaan säilyttäisitte meidät armollisessa muistissanne.\n\n                                             Näkymättömät.'\n\n-- Onko tämä mahdollista, -- huudahti neiti Scuderi jonkun verran\ntoinnuttuaan, -- voiko hävytön julkeus ja julma iva todellakin mennä\nniin pitkälle?\n\nAurinko paistoi kirkkaasti heleänpunaisten silkkiuutimien läpi ja\navoimen rasian vieressä pöydällä olevat jalokivet säkenöivät\nveripunaisina. Tämän nähdessään peitti neiti Scuderi kauhistuneena\nkasvonsa ja käski Martinièrea viemään heti pois nämä kauheat koristeet,\njotka olivat tahritut murhattujen ihmisten verellä. Suljettuaan\nkaulakoristeen ja rannerenkaat kiireimmiten rasiaan arveli Martinière,\nettä olisi ehkä viisainta jättää nämä jalokivet poliisiministerille ja\nselittää hänelle juurtajaksain, kuinka tuo nuori mies oli ilmestynyt ja\njättänyt taloon tämän rasian.\n\nNeiti Scuderi nousi ja käveli vaieten edes takaisin huoneessaan\nikäänkuin miettien, mitä oli tehtävä. Hän käski sitten Baptistea\nnoutamaan kantotuolin, joka Martinièren oli pantava kuntoon, sillä\nneiti tahtoi heti lähteä markiisitar de Maintenonin luokse.\n\nNeiti Scuderi saapui markiisittaren luokse juuri siihen aikaan\npäivästä, jolloin viimemainittu tavallisesti oleskeli yksin\nhuoneissaan. Jalokivirasian oli neiti ottanut mukaansa.\n\nMarkiisitar hämmästyi kovin nähdessään neiti Scuderin, tämän arvokkaan\nja korkeasta iästään huolimatta herttaisen ja mielevän naisen astuvan\nsisään kalpeana, murtuneena ja horjuvin askelin.\n\n-- Kaikkien pyhimysten nimessä, mitä Teille on tapahtunut? -- huudahti\nhän tuolle huolestuneelle naiselle, joka vaivoin hilliten itseään ja\ntuskin pysyen jaloillaan kiirehti mitä pikimmin istuutumaan\nnojatuoliin, jonka markiisitar tarjosi hänelle. Kun neiti Scuderi\nvihdoin kykeni puhumaan, kertoi hän minkä katkeran loukkauksen se\najattelematon pila, jolla hän oli vastannut vainottujen rakastajain\nanomukseen, oli nyt hänelle tuottanut.\n\nKuultuaan neiti Scuderin seikkaperäisen kertomuksen tapauksesta arveli\nmarkiisitar, että neiti oli ottanut tämän kummallisen tapahtuman liian\nvakavalta kannalta, että turmeltuneen roskaväen pilkka ei koskaan voi\nloukata hurskasta ja jaloa mieltä, ja lopuksi pyysi markiisitar saada\nnähdä koristeet.\n\nNeiti Scuderi antoi hänelle rasian. Kun markiisitar näki\nnuo kallisarvoiset taideteokset, ei hän voinut pidättää\nihmetyksenhuudahtusta. Hän otti kaulakoristeen ja rannerenkaat rasiasta\nja meni ikkunan luo, jossa hän vuoroin antoi jalokivien säteillä\nauringonvalossa, vuoroin tarkasteli niitä huolellisesti oikein\nnähdäkseen, millä ihmeellisellä taidolla näiden kiemuraisten ketjujen\npieninkin rengas ja hakanen oli valmistettu.\n\nÄkkiä kääntyi markiisitar neiti Scuderin puoleen huudahtaen:\n\n-- Tiedättekö, neiti, näitä rannerenkaita ja tätä kaulakoristetta ei\nole voinut valmistaa kukaan muu kuin René Cardillac?\n\nRené Cardillac oli siihen aikaan Parisin etevin kultaseppä, aikansa\ntaitavimpia, mutta samalla kummallisimpia ihmisiä. Ollen kooltaan\npikemmin pieni kuin suuri, mutta leveäharteinen ja ruumiinrakenteeltaan\nvoimakas ja jäntereinen oli Cardillacilla vielä nuorukaisen voimat ja\nnotkeus, vaikka hän oli jo lähes viidenkymmenen vanha. Hänen voimaansa\ntodisti tavallaan myöskin hänen paksu, kiharainen, punertava tukkansa\nja litteät, sileät kasvonsa. Jollei koko Parisi olisi tuntenut\nCardillacia mitä rehellisimmäksi kunnon mieheksi, joka oli epäitsekäs,\nvilpitön ja aina valmis antamaan tarvitseville apua, niin olisi hänen\npienten, syvällä kuopissaan säkenöivien, vihreälle vivahtavien\nsilmiensä sangen omituinen katse saattanut hänet varmaankin epäluulon\nalaiseksi salaisesta ilkeydestä ja pahuudesta. Kuten sanottu, Cardillac\noli ammatissaan koko Parisin, ehkäpä koko sen ajan etevin taituri.\nTuntien hyvin erilaisten jalokivien laadun ja luonteen osasi hän\nkäsitellä niitä sellaisella mestaruudella, että moni koriste, jota oli\npidetty arvottomana, lähti Cardillacin työpajasta täydessä loistossaan.\nJokaiseen tehtävään hän ryhtyi palavalla innolla ja suoritti sen niin\nalhaisesta hinnasta, ettei se näyttänyt olleen missään suhteessa\ntyöhön. Työ ei antanut hänelle mitään lepoa, päivin ja öin kuultiin\nhänen takovan työpajassaan. Ja sattuipa usein, että kun työ oli jo\nmelkein valmis, sen muoto ei täydellisesti miellyttänyt häntä tahi hän\nepäili jalokivien kiinnityksen siroutta tai jonkun hakasen somuutta,\nniin oli tämä hänelle riittävänä syynä heittääkseen koko teoksen\ntakaisin sulattimeen ja alkaakseen uudestaan. Näin tuli jokaisesta\nhänen teoksestaan todellinen, verraton mestariteos, joka saattoi\ntilaajan hämmästymään. Mutta kun työ oli valmis, oli melkein mahdotonta\nsaada hänet luovuttamaan se tilaajalle. Sadoilla tekosyillä\nvitkasteli hän viikkoja, jopa kuukausia. Turhaan tarjottiin hänelle\nkaksinkertaista maksua. Hän ei tahtonut ottaa penniäkään enemmän, kuin\nsovittu hinta oli. Kun hänen sitten vihdoin täytyi taipua tilaajan\nhartaisiin pyyntöihin ja luovuttaa koriste, niin ei hän voinut salata\nsyvän surun, vieläpä sisäisen, kuohuvan raivon selviä merkkejä. Jos\nhänen oli täytynyt luovuttaa käsistään erityisen kallisarvoinen teos,\nniin juoksenteli hän kuin mieletön kiroten työnsä ja kaikki, mitä\nympärillään näki, alimpaan hornankattilaan. Mutta kun joku lähestyi\nhäntä sanoen: \"René Cardillac, tahdotteko valmistaa kauniin\nkaulakoristeen morsiamelleni, -- rannerenkaat tytölleni -- j.n.e.\",\npysähtyy hän äkkiä, tuijottaa puhujaan pienillä silmillään ja kysyy\nkäsiänsä hykerrellen: \"Mitä teillä on sitten?\" Kun vieras ottaa esiin\naarteensa ja lausuu: \"Tässä on jalokiviä, mitään erikoisia ne eivät\nole, aivan halpahintaista rojua, mutta teidän käsissänne\" -- Cardillac\nei anna hänen puhua loppuun, vaan sieppaa rasian vieraan kädestä, ottaa\njalokivet, jotka todellakaan eivät ole arvokkaita, pitää niitä valoa\nvasten ja huudahtaa riemastuneena: \"Ohoo, halpahintaistako rojua?\nEipähän, -- kauniita kiviä, ihania kiviä, antakaa minun vain tehdä! Ja\njollette sääli muutamia markkoja, niin panen lisäksi vielä pari kiveä,\njotka säteilevät silmissänne kuin ihana aurinko itse.\" -- Vieras\nlausuu: \"Tehkää, kuten haluatte, mestari René, minä maksan, mitä\ntahdotte!\"\n\nJa välittämättä siitä, onko vieras rikas porvari vai ylhäinen\nhoviherra, heittäytyy Cardillac nyt hillittömänä hänen kaulaansa,\npuristaa ja suutelee häntä, sanoen olevansa nyt taas täysin onnellinen\nja lupaa valmistaa työn viikon kuluessa. Hän rientää suoraa päätä\nkotia, työpajaansa, rupeaa heti takomaan ja viikon kuluttua on\nmestariteos valmis. Mutta kun tilaaja saapuu maksaakseen sovitun\nvähäisen hinnan ja saadakseen valmiin taideteoksen mukaansa, on\nCardillac kohta pahalla tuulella, raaka ja töykeä.\n\n-- Mutta, mestari Cardillac, ajatelkaa, huomenna ovat hääni!\n\n-- Mitä teidän häänne minua koskevat, tulkaa kahden viikon kuluttua\nuudestaan!\n\n-- Koriste on valmis, tässä ovat rahat, minun täytyy saada se.\n\n-- Mutta minä sanon teille, että minun on vielä tehtävä monta korjausta\nteokseen, enkä voi sitä tänään antaa teille.\n\n-- Ja minä sanon teille, että jollette hyvällä anna minulle koristetta,\njosta kaikissa tapauksissa maksan kaksinkertaisen hinnan, niin saavun\ntänne kohta Argensonin palvelusintoisten käskyläisten kanssa!\n\n-- Saatana teitä kiduttakoon sadoilla hehkuvan kuumilla pihtimillä ja\nripustakoon kolmen sentnerin painon kaulakoristeeseen, niin että se\nkuristaa morsiamenne!\n\nNäin lausuen pistää Cardillac koristeen sulhasen povitaskuun, tarttuu\nhäntä käsivarteen, heittää ovesta ulos, niin että hän kaatuen kumoon\nvierii portaita alas. Ja pirullisesti nauraen katsoo Cardillac\nikkunasta, kuinka mies-parka hoipertelee pois talosta painaen\nnenäliinaa veristä nenäänsä vasten.\n\nAivan selittämätöntä oli myöskin, että Cardillac usein, ryhdyttyään\ninnolla johonkin työhön, alkoi yhtäkkiä hyvin kiihtyneessä\nmielentilassa, vieläpä kyyneleet silmissä ja huokaillen rukoilla, että\ntilaaja pyhän Neitsyn ja kaikkien pyhimysten nimessä ottaisi alotetun\ntyön keskeneräisenä takaisin. Monet kuninkaan ja kansan suuresti\nkunnioittamat henkilöt olivat turhaan tarjonneet suuria rahasummia\nsaadakseen vaikka kuinka pienen teoksen Cardillacin kädestä. Hän\nheittäytyi kuninkaan jalkoihin ja rukoili armoa, ettei hänen tarvitsi\nmitään valmistaa hänen majesteetillensa. Niinikään kieltäytyi hän\nottamasta mitään tilauksia vastaan markiisitar de Maintenonilta.\nKauhulla hylkäsi hän markiisittaren pyynnön, että hän valmistaisi\npienen, taiteen merkkikuvalla koristetun sormuksen, jonka markiisitar\nolisi antanut Racinelle.\n\n-- Lyönpä vetoa, -- sanoi sen vuoksi markiisitar de Maintenon, --\nlyönpä vetoa, että jos lähetän noutamaan Cardillacia tänne saadakseni\nainakin tietää, kenelle hän on tämän koristeen valmistanut, hän\nkieltäytyy saapumasta, sillä hän pelkää tilausta eikä tahdo valmistaa\nminulle mitään. Tosin hän näyttää joku aika sitten luopuneen tästä\nitsepäisyydestä, sillä mikäli kerrotaan, työskentelee hän nykyään\nahkerammin kuin koskaan ennen ja jättää valmistamansa esineet\ntilaajille määräajallaan, vaikkakin yhä suurella surulla ja kasvot pois\nkäännettyinä.\n\nNeiti Scuderi, joka välttämättömästi tahtoi toimittaa koristeen\nmahdollisimman pian oikean omistajan haltuun, arveli, että tuolle\nmestari Kummalliselle voitaisiin sanoa suoraan, ettei häneltä vaadita\nmitään työtä, vaan ainoastaan lausuntoa jalokivistä. Markiisitar oli\nsamaa mieltä. Lähetettiin noutamaan Cardillacia, ja ikäänkuin hän olisi\nollut jo matkalla, astui hän muutaman minuutin kuluttua markiisittaren\nhuoneeseen.\n\nHuomatessaan neiti Scuderin näytti hän hämmästyvän ja kuten henkilö,\njoka äkkiä kohtaa jonkun odottamattoman, unhoittaa hetken vaatimukset,\nkumarsi hän ensin syvään ja kunnioittavasti tälle arvokkaalle naiselle\nja kääntyi vasta sen jälkeen markiisittaren puoleen. Ottaen käteensä\nkoristeet, jotka säteilivät tumman vihreällä veralla päällystetyllä\npöydällä, kysyi markiisitar häneltä yhtäkkiä, olivatko ne hänen\ntyötänsä? Cardillac tuskin katsahti niihin ja tuijottaen markiisitarta\nsilmiin pisti rannerenkaat ja kaulakoristeen nopeasti rasiaan sekä\nsysäsi sen kiivaasti luotansa. Ilkeä hymy punertavilla kasvoillaan\nlausui Cardillac:\n\n-- Rouva markiisitar, täytyypä todellakin tuntea huonosti René\nCardillacin työtä, voidakseen hetkeäkään luulla, että joku muu\nkultaseppä maailmassa voisi valmistaa tällaisia koristeita. Ne ovat\ntietysti minun työtäni.\n\n-- Sanokaa sitten, -- jatkoi markiisitar, kenelle olette valmistaneet\nnämä koristeet?\n\n-- Vain itselleni, -- vastasi Cardillac, -- niin, teistä se voi, --\njatkoi hän, kun molemmat naiset katsahtivat häneen aivan hämillään,\nmarkiisitar de Maintenon epäluuloisena, neiti Scuderi odottaen\nlevottomana, minkä käänteen asia nyt saisi, niin, teistä se voi tuntua\nkummalliselta, rouva markiisitar, mutta asian laita on kuitenkin niin.\nValmistaakseni oikein kauniin teoksen valikoin parhaimmat jalokiveni ja\ntyöskentelin ahkerammin ja huolellisemmin kuin koskaan ennen. Mutta\njoku aika sitten katosi koriste käsittämättömällä tavalla työpajastani.\n\n-- Jumalan kiitos! -- huudahti neiti Scuderi silmät riemusta säteillen\nja nousi reippaasti kuin nuori tyttö nojatuolistaan, astui nopeasti\nCardillacin luo, pani molemmat kätensä hänen olkapäälleen ja lausui:\n\n-- Ottakaa, mestari René, ottakaa omaisuutenne, jonka kirotut heittiöt\nteiltä ovat varastaneet.\n\nNeiti Scuderi kertoi sitten seikkaperäisesti, kuinka koristeet olivat\njoutuneet hänen haltuunsa. Cardillac kuunteli vaieten ja silmät maahan\nluotuina. Ainoastaan silloin tällöin pääsi häneltä epämääräinen\nhuudahtus: hm! -- niinkö! oi, ahaa! -- ja hän pani välistä kädet\nselkänsä taakse, välistä hiveli leukaansa ja poskiansa.\n\nKun neiti Scuderi oli lopettanut kertomuksensa, näytti Cardillac\ntaistelevan jonkun itsepintaisen ajatuksen kanssa, joka sillävälin oli\nherännyt hänen mielessään ja josta hän ei näyttänyt pääsevän varmaan\npäätökseen. Hän hieroi otsaansa, huokasi syvään, vei käden silmilleen\nikäänkuin pyyhkiäkseen kyyneleitä. Vihdoin tarttui hän rasiaan, jonka\nneiti Scuderi hänelle tarjosi, laskeutui toiselle polvelleen ja lausui:\n\n-- Teille, jalo ja kunnioitettava neiti, on kohtalo määrännyt tämän\nkoristeen. Nyt vasta sen tiedän, että sitä valmistaessani ajattelin\njuuri teitä ja työskentelin teitä varten. Älkää halveksiko pyyntöäni,\nvaan ottakaa vastaan ja käyttäkää tätä koristetta, joka on paras, mitä\npitkiin aikoihin olen tehnyt.\n\n-. Oi, ei, -- vastasi neiti Scuderi suloisesti hymyillen, -- mitä\najattelette, mestari René, sopiiko minun ikäiseni naisen koreilla\nloistavilla jalokivillä? Ja mikä saattaa teidät antamaan minulle niin\nkallisarvoisen lahjan? Ei, ei, mestari René, jos olisin kaunis kuin\nmarkiisitar de Fontange ja rikas, niin en todellakaan päästäisi tätä\nkoristetta käsistäni, mutta mitä tekevät nämä kuihtuneet käsivarret\nturhamaisella loistolla, mitä tämä kaula upeilla koristeilla?\n\nMenettäen kokonaan malttinsa lausui Cardillac tarjoten yhä rasiata\nneiti Scuderille:\n\n-- Olkaa minulle armollinen, neiti, ja ottakaa tämä koriste! Ette voi\nuskoa, kuinka suuresti kunnioitan teidän hyveitänne ja ansioitanne!\nOttakaa vastaan vähäpätöinen lahjani vain sen vuoksi, että sen kautta\ntahdon osoittaa teille sisimmän mielenlaatuni!\n\nKun neiti Scuderi yhä vielä epäröi, otti markiisitar de Maintenon\nrasian Cardillacin kädestä sanoen:\n\n-- Mutta, hyvä neiti, aina te puhutte korkeasta iästänne. Mitä meillä,\nminulla ja teillä on vuosien kanssa tekemistä! Älkää olko kuin nuori\nhemmoteltu tyttöriepu, joka kernaasti ottaisi tarjotun makean hedelmän,\njos se vain kävisi päinsä sormeakaan nostamatta. Älkää hylätkö kunnon\nmestari Renén tarjousta saadessanne vapaaehtoisena lahjana sen, mitä\ntuhannet muut eivät voi saada kullalla, rukouksilla eikä kyyneleillä.\n\nNäin puhuessaan oli markiisitar pakoittanut neiti Scuderin ottamaan\nkoristerasian. Silloin heittäytyi Cardillac polvilleen, suuteli neiti\nScuderin vaatteita ja käsiä, voihki, huokaili ja itki, hypähti sitten\nylös ja syöksyi mielettömän raivon valtaamana ulos huoneesta kaataen\nmennessään tuolit ja pöydät.\n\nAivan säikähtyneenä huudahti neiti Scuderi:\n\n-- Kaikkien pyhimysten nimessä, mikä tuota miestä vaivaa!\n\nMutta markiisitar remahti heleään nauruun ja lausui:\n\n-- Tämäpä on somaa, neiti, mestari René on teihin mielettömästi\nrakastunut ja alkaa yleisen tavan ja koetellun suunnitelman mukaan\npiirittää teidän sydäntänne kallisarvoisilla lahjoilla.\n\nMarkiisitar jatkoi leikinlaskua ja varoitti neiti Scuderia olemasta\nliian julma tälle epätoivoiselle rakastajalle. Tämä vallaton mieliala\ntarttui myöskin neiti Scuderiin ja houkutteli hänet lausumaan monta\niloista sutkausta. Hän arveli, että koska asiat nyt kerran olivat\ntällä kannalla, ei hän enää voinut perääntyä, vaan oli pahoitettu\nesittämään maailmalle 73-vuotiaan kultasepänmorsiamen moitteetonta\naatelissukua. Markiisitar lupasi sitoa hänelle morsiuskruunun ja\nopettaa hänelle hyvän emännän velvollisuuksia, joista noin nuorella\ntytönheikaleella ei voinut olla suurtakaan käsitystä.\n\nMutta kun neiti Scuderi vihdoin nousi lähteäkseen markiisittaren luota,\nvaltasi hänet jälleen kaikista pilapuheista huolimatta vakava mieliala.\nOttaessaan koristerasian käteensä lausui hän:\n\n-- Näitä koristeita, rouva markiisitar, en kuitenkaan koskaan tule\nkäyttämään. Ne ovat kaikissa tapauksissa olleet noiden heittiöiden\nkäsissä, jotka paholaisen julkeudella, ehkäpä liitossa hänen kanssansa,\nryöstävät ja murhaavat. Minä kauhistun verta, jolla nämä säkenöivät\nkoristeet näyttävät olevan tahritut. Ja itse Cardillacin käytöksessä\noli mielestäni jotakin tuskallista ja epämiellyttävää. En voi\nkarkoittaa mielestäni hämärää aavistusta, että kaiken tämän takana\npiilee joku kauhea, pelottava salaisuus. Mutta vaikka ajattelen asiaa\nyhä uudestaan, en kuitenkaan voi käsittää, mikä tämä salaisuus on ja\nkuinka rehellinen, kunnon mestari René, hyvän ja hurskaan kansalaisen\nperikuva, voisi ylimalkaan olla tekemisissä minkään pahan ja\nrangaistavan kanssa. Mutta varmaa on kuitenkin, etten koskaan tule\nkäyttämään näitä koristeita.\n\nMarkiisittaren mielestä neiti Scuderi meni liian pitkälle\nepäluuloissaan. Mutta kun viimemainittu pyysi markiisitarta omantunnon\nmukaan vastaamaan, mitä hän tässä asemassa tekisi, vastasi hän\nvakavasti ja empimättä:\n\n-- Mieluummin heittäisin koristeet Seine-virtaan, kuin koskaan\nkäyttäisin niitä.\n\nUseita kuukausia oli kulunut ylläkerrotuista tapahtumista, kun neiti\nScuderi eräänä päivänä sattumalta ajoi Montansierin herttuattaren\nlasivaunuissa Pontneuf-sillalla. Nämä sirot lasivaunut olivat siihen\naikaan vielä niin uusi ilmiö, että kun tällaiset ajopelit ilmestyivät\nkadulle, tungeskeli niiden ympärillä aina suuret joukot uteliaita\nihmisiä. Niinpä ympäröivät uteliaat väkijoukot nytkin Pontneuf-sillalla\nherttuattaren vaunut sulkien niiltä melkein kokonaan tien. Äkkiä kuuli\nneiti Scuderi haukkumasanoja ja kirouksia sekä huomasi erään miehen\nnyrkeillään ja kyynärpäillään raivaavan itselleen tietä taajan\nväkijoukon läpi vaunuja kohti. Kun mies oli saapunut lähemmäksi, näki\nneiti Scuderi kuolonkalpeat, tuskanvääristämät nuorukaisen kasvot.\nKääntämättä katsettaan neidistä murtautui nuori mies yhä lähemmäksi, ja\nkun hän oli saapunut vaunujen luokse, tempasi hän salamannopeudella\nvaunujen oven auki, heitti paperilapun neiti Scuderin syliin ja katosi\nväkijoukkoon samalla tavalla kuin oli tullutkin. Kauhusta huudahtaen\noli Martinière, joka istui emäntänsä vieressä, kaatunut tajuttomana\nvaununnurkkaan nähtyään nuoren miehen vaununovella. Turhaan koetti\nneiti Scuderi saada ajomiestä pysähyttämään vaunut. Kuin pahojen\nhenkien vainoamana piiskasi hän hevosia, jotka vaahdossa suin nousivat\npystyyn ja laukkasivat pillastuneina yli sillan. Neiti Scuderi valeli\nhajuvedellä pyörtyneen kamarineitinsä kasvoja. Martinière avasi vihdoin\nsilmänsä, tuska ja kauhu kuvastuivat hänen kasvoistaan ja pelosta\nvavisten tarttui hän suonenvedon tapaisesti kouristunein käsin\nemäntäänsä. Voihkien sai hän vihdoin sanotuksi: -- Pyhän Neitsyn\ntähden, mitä tahtoi tuo kauhea mies? Ah, juuri hän, juuri hän toi\nteille tuona hirveällä yönä koristerasian.\n\nNeiti Scuderi rauhoitti pelästynyttä naisparkaa selittäen, ettei mitään\npahaa ollut tapahtunut ja että heidän tarvitsi vain ottaa selville,\nmitä kirjelappu sisälsi. Hän avasi paperin ja luki:\n\n\"Onneton kohtalo, jonka Te voitte torjua, uhkaa syöstä minut\nperikatoon! Minä rukoilen Teitä kuin poika rakastettua äitiänsä, viekää\nminun kauttani saamanne kaulakoriste ja rannerenkaat jollakin\ntekosyyllä -- antaaksenne esim. tehdä niihin joitakin korjauksia tai\nmuutoksia mestari René Cardillacille! Siitä riippuu koko onnenne ja\nelämänne. Jollette tee sitä ennen ylihuomenta, tunkeudun asuntoonne ja\nmurhaan itseni Teidän edessänne!\"\n\n-- Nyt olen aivan varma siitä, -- lausui neiti Scuderi luettuaan nämä\nrivit, -- tuolla salaperäisellä miehellä, kuulukoonpa hän kirottuun\nvaras- ja ryöväriliitoon tai ei, ei ainakaan ole mitään pahoja\naikomuksia minua kohtaan. Jos hän olisi tuona yönä onnistunut pääsemään\nluokseni, kukapa tietää, minkä kummallisen salaisuuden olisin saanut\ntietää, salaisuuden, josta nyt turhaan koetan mielessäni saada\npienintäkään aavistusta. Olkoonpa asianlaita nyt kuinka hyvänsä, tulen\nkaikissa tapauksissa tekemään sen, mitä minulta tässä kirjeessä\npyydetään, jo yksistään sen vuoksi, että vihdoinkin pääsisin noista\nonnettomuutta tuottavista koristeista. Vanhan tapansa mukaan ei\nCardillac varmaankaan tule niitä niin hevillä luovuttamaan minulle\ntakaisin.\n\nJo seuraavana päivänä aikoi neiti Scuderi viedä koristeet kultasepälle.\nMutta kaikki Parisin kaunosielut näyttivät tänä päivänä liittoutuneen\nneiti Scuderia vastaan pommittaakseen häntä varhaisesta aamusta alkaen\nrunoilla, näytelmäkappaleilla ja tarinoilla, kuullakseen niistä hänen\nhyväksyvän lausuntonsa. Päivä kului näin iltapuoleen, neiti Scuderin\ntäytyi mennä Montansierin herttuattaren luokse ja käynti mestari René\nCardillacin luona lykkäytyi seuraavaan päivään.\n\nNeiti Scuderia kiusasi omituinen levottomuus. Sielunsa silmien edessä\nnäki hän alituisesti tuon oudon nuorukaisen ja hänen mielessään väikkyi\nhämärä muisto, ikäänkuin hän olisi joskus, kauan aikaa sitten nähnyt\nnuo samat kasvot, nuo piirteet. Hänen pienintäkin lepoansa häiritsivät\nrauhattomat unet. Hänestä tuntui, kuin olisi hän kevytmielisesti ja\nrikollisesti laiminlyönyt auttaa onnetonta ihmistä, joka turmioon\nvajotessaan oli kurottanut hänelle kätensä, vieläpä hänestä tuntui,\nkuin olisi hän voinut ehkäistä jonkun turmiollisen tapahtuman, julman\nrikoksen.\n\nJo varhain aamulla pukeutui hän nopeasti ja lähti koristerasia mukanaan\nkultasepän luokse.\n\nNicaise-kadulla, jossa Cardillac asui, tulvi suuri väkijoukko, joka\nhuutaen ja meluten kokoontui Cardillacin talon edustalle. Suurella\nvaivalla onnistuivat santarmit estämään sen murtautumasta taloon.\nKuului uhkaavia huutoja: repikää kappaleiksi, musertakaa kurja\nmurhaaja!\n\nVihdoin saapuu luutnantti Degsrais suuren santarmiosaston kanssa ja\npiirittää talon. Ovi avautuu ja kahleisiin kytketty mies laahataan\nkadulle hurjistuneen väkijoukon kirousten ja uhkausten kaikuessa.\n\nSamalla hetkellä, kun neiti Scuderi säikähdyksestä puolipyörryksissä ja\npeloittavien aavistusten valtaamana näkee kaiken tämän, tunkeutuu hänen\nkorviinsa kimakka valitushuuto.\n\n-- Eteenpäin, ajakaa eteenpäin! -- huudahtaa neiti Scuderi maltittomana\najurille, joka taitavalla ja rivakalla käänteellä pakoittaa väkijoukon\ntekemään tietä, ja vaunut pysähtyvät aivan Cardillacin talon oven\neteen. Neiti Scuderi huomaa samassa Desgraisin ja hänen jalkainsa\njuuressa nuoren kauniin tytön, joka tukka hajallaan, puolialastomana,\nkasvot tuskan ja epätoivon vääristäminä syleilee hänen polviansa ja\nhuutaa sydäntä särkevällä äänellä: -- Hän on viaton, hän on viaton!\n\nTurhaan koettavat Desgrais ja hänen miehensä irroittaa häntä ja nostaa\nhänet maasta. Vihdoin tarttuu eräs voimakas, raaka mies kömpelöillä\nkäsillään onnettomaan tyttöön, irroittaa hänet väkivallalla\nDesgrais'ista, kompastuu ja päästää tytön irti, joka kaatuu kivisiä\nportaita vasten jääden näennäisesti kuolleena makaamaan kadulle.\nKauemmin ei neiti Scuderi voinut pidättyä.\n\n-- Kristuksen nimessä, mitä on tapahtunut, mitä täällä on tekeillä? --\nhuudahtaa hän, avaa nopeasti vaununoven ja astuu kadulle.\n\nKunnioittavasti väistyy väkijoukko tämän arvokkaan naisen tieltä.\nNähdessään kahden säälivän naisen nostavan tyttöä kadulta, asettavan\nhänet portaille ja valelevan hänen otsaansa kylmällä vedellä, lähestyy\nneiti Scuderi luutnantti Desgraisiä ja toistaa kiivaalla äänellä\näskeisen kysymyksensä.\n\n-- Täällä on tapahtunut kauhea teko, -- vastaa Desgrais, -- René\nCardillac löydettiin tänä aamuna murhattuna tikariniskulla. Hänen\nkisällinsä Olivier Brusson on murhaaja. Hänet vietiin juuri vankilaan.\n\n-- Ja tuo tyttö...? huudahti neiti Scuderi.\n\n-- ... on Madelon, Cardillacin tytär, -- jatkoi Desgrais. -- Tuo\nkurja mies oli hänen sulhasensa. Nyt itkee tyttö ja vakuuttaa\nvakuuttamistaan, että Olivier on viaton, aivan viaton. Itse\nasiassa tietää tyttö rikoksen ja minun täytyy korjata hänetkin\ntutkintovankilaan!\n\nNäin sanoen heitti Desgrais tyttöön ilkeän, vahingonilosta välähtävän\nsilmäyksen, joka saattoi neiti Scuderin vapisemaan.\n\nTyttö alkoi samassa hengittää heikosti, mutta jäi edelleen makaamaan\näänettömänä, liikkumattomana ja suljetuin silmin. Poliisimiehet\nepäröivät, mitä hänelle tehdä, kantaako hänet taloon vaiko antaa maata,\nkunnes hän tulisi tuntoihinsa.\n\nSyvästi liikutettuna ja kyynelsilmin katseli neiti Scuderi tätä\nviatonta enkeliä, ja hän kauhistui mielessään ajatellessaan, että tuo\ntyttö joutuisi Desgrais'in ja hänen apuriensa käsiin. Portailta kuului\nnyt raskaita askelia, sieltä kannettiin Cardillacin ruumista. Nopean\npäättäväisesti huudahti neiti Scuderi:\n\n-- Minä otan tytön mukaani, huolehtikaa te muusta, Desgrais!\n\nKumea hyväksymisen sorina kulki läpi väkijoukon. Naiset nostivat tytön\nmaasta, kaikki tunkeutuivat esiin, sadat kädet riensivät heitä\nauttamaan, ja korkealle ilmaan kohotettuna kannettiin tyttö vaunuihin.\nKaikkien huulilta kuului siunauksia tälle kunnianarvoiselle naiselle,\njoka pelasti viattoman verenhimoisen tuomioistuimen käsistä.\n\nParisin kuuluisin lääkäri Seron onnistui vihdoin herättämään tajuihinsa\nMadelonin, joka tuntikausia makasi tiedottomana. Neiti Scuderi täydensi\nlääkärin alkamaa työtä valamalla tytön sieluun toivonsäteitä, kunnes\näkillinen kyynelvirta lievensi hänen tuskaansa. Valtavan surun silloin\ntällöin tukahuttaessa hänen sanansa nyyhkytyksiin voi Madelon vihdoin\nkertoa, kuinka kaikki oli tapahtunut.\n\nHän oli herännyt puoliyön aikaan siihen, että joku kolkutti hiljaa\nhänen makuukamarinsa ovelle. Hän oli tuntenut Olivierin äänen, kun tämä\nrukoili häntä nousemaan kiireimmän kautta ylös, koska hänen isänsä muka\noli kuolemaisillaan. Kauhistuneena oli hän hypännyt vuoteeltaan ja\navannut oven. Kalpeana, murtuneena ja tuskanhikeä valuen oli Olivier\nmennyt kynttilä kädessä horjuvin askelin työpajaan ja Madelon oli\nseurannut häntä. Siellä oli isä maannut tuijottavin silmin ja\nkuolonkamppailussa koristen. Ääneensä itkien oli Madelon heittäytynyt\nisänsä päälle ja vasta tällöin huomannut, että hänen paitansa oli\nverinen. Olivier oli hellästi työntänyt hänet syrjään ja koettanut\nsitten pestä haavapalsamilla isän rinnan vasemmalla puolella olevaa\nhaavaa ja sitoa sen. Sillä välin oli isä tullut jälleen tajuihinsa,\nlakannut korisemasta, katsonut ensin Madeloniin, sitten Olivieriin\nlempein silmin, tarttunut Madelonin käteen ja pannut sen Olivierin\nkäteen sekä puristanut kiihkeästi heidän molempien käsiä. He olivat\nlangenneet polvilleen isän viereen, hän oli kohottautunut ylös päästäen\nsydäntä viiltävän huudahtuksen, mutta retkahtanut hervottomana takaisin\nlattialle ja kuollut syvään huokaisten. Nyt he molemmat olivat itkeneet\nja valittaneet ääneen. Olivier oli kertonut, kuinka mestari oli\nmurhattu hänen silmiensä edessä eräällä käytävällä, jonne Olivierin oli\nmestarin käskystä täytynyt yöllä seurata häntä, ja kuinka hän oli\nsuurimmilla voimanponnistuksilla kantanut kotiin tuon raskaan miehen,\njota hän ei luullut kuolettavasti haavoittuneeksi. Aamun valjetessa\nolivat talon muut asukkaat, joiden huomiota oli herättänyt yöllinen\nkolina, äänekäs itku ja valitus, saapuneet työpajaan ja löytäneet\nheidät yhä vielä polvistuneina isän ruumiin ääressä. Syntyi yleinen\nmelu, santarmit tunkeutuivat sisään ja syyttäen Olivieria mestarinsa\nmurhasta veivät hänet vankilaan.\n\nMadelon kuvasi sitten liikuttavalla tavalla rakastetun Olivierinsa\nhyvyyttä, hurskautta ja uskollisuutta. Kuinka hän oli kunnioittanut\nmestariansa kuin omaa isäänsä, kuinka viimemainittu oli täydellisesti\nvastannut Olivierin rakkauteen, kuinka mestari oli valinnut hänet\nvävykseen hänen köyhyydestään huolimatta, sillä hän oli yhtä taitava\nammatissaan kuin uskollinen ja jalomielinen käytöksessään.\n\nKaiken tämän kertoi Madelon mitä vilpittömimmällä tavalla ja lopetti\nkertomuksensa vakuutuksella, että vaikka hän olisi omin silmin nähnyt\nOlivierin iskevän tikarin hänen isänsä rintaan, niin pitäisi hän sitä\npikemmin saatanan silmänkääntötemppuna kuin uskoisi, että hänen\nOlivierinsa voisi tehdä niin kauhean julman rikoksen.\n\nMadelonin suuri suru liikutti syvästi neiti Scuderin mieltä ja hän oli\ntaipuvainen pitämään Olivier-parkaa aivan viattomana. Tiedusteltuaan\nasiaa eri henkilöiltä sai neiti varman vakaumuksen, että Madelonin\nkertomus mestarin ja hänen kisällinsä kotoisista suhteista oli kaikin\npuolin oikea. Talon muut asukkaat, Cardillacin naapurit ylistivät\nyksimielisesti Olivierin mallikelpoista siveellisyyttä, hurskautta,\nuskollisuutta ja uutteruutta, kukaan ei tiennyt kertoa hänestä mitään\npahaa, mutta kun tuli puhe tuosta kamalasta teosta, kohauttivat kaikki\nolkapäitään arvellen, että siinä oli jotakin käsittämätöntä.\n\nAsetettuna \"chambre ardente\"-tuomioistuimen eteen kielsi Olivier, kuten\nneiti Scuderille kerrottiin, mitä jyrkimmin ja rohkeasti syyllisyytensä\ntekoon, josta häntä syytettiin, ja väitti, että hänen mestarinsa päälle\noli hyökätty kadulla hänen läsnä ollessaan ja murhattu hänet, että hän\noli kantanut haavoittuneen mestarinsa vielä hengissä kotiin, jossa tämä\nkuitenkin oli pian kuollut. Madelonin kertomus oli siis tässä suhteessa\ntäysin yhtäpitävä.\n\nNeiti Scuderi johti yhä uudestaan mieleensä tuon pelottavan tapahtuman\npienimmätkin yksityisseikat. Hän tutki tarkoin, oliko mestarin ja\nkisällin välillä koskaan ollut mitään riitaa, oliko Olivier vapaa\näkkipikaisuudesta, joka usein valtaa hyväluontoiset ihmiset kuin sokea\nraivo ja saattaa heidät tekoihin, jotka ovat kokonaan heidän tahtonsa\nvastaisia. Mutta kuta innostuneemmin Madelon puhui siitä tyynestä\nkotionnesta, jota nämä kolme ihmistä vilpittömän rakkauden yhdistäminä\nolivat nauttineet, sitä enemmän katosi pieninkin epäluulon varjo\nmurhasta syytettyä Olivieria vastaan.\n\nHarkiten tarkoin kaikki ja edellyttäen, että Olivier kaikesta siitä\nhuolimatta, mikä selvästi puhui hänen viattomuutensa puolesta, olisi\nkuitenkin Cardillacin murhaaja, ei neiti Scuderi voinut keksiä mitään\njärjellistä syytä tekoon, joka kaikissa tapauksissa oli turmeleva\nOlivierin onnen.\n\nHän on köyhä, mutta taitava, ajatteli neiti Scuderi. Hänen on\nonnistunut voittaa kuuluisimman mestarin suosio, hän rakastaa\nmestarinsa tytärtä, mestari antaa suostumuksensa heidän rakkaudelleen,\nhänelle avautuu tie onneen ja varallisuuteen koko elinajakseen.\n\nMutta jos nyt, Jumala tiesi, millä tavoin kiihtyneenä, Olivier olisi\nvihanvimmassa hyökännyt hyväntekijänsä, isänsä päälle ja murhannut\nhänet, niin mitä pirullista teeskentelytaitoa vaadittaisiinkaan, jotta\nrikollinen voisi käyttäytyä tällaisen teon jälkeen niin kuin Olivier on\nkäyttäytynyt.\n\nOllen nyt varmasti vakuutettu Olivierin syyttömyydestä päätti neiti\nScuderi pelastaa tämän viattoman nuorukaisen, maksoi se mitä maksoi.\n\nHänestä näytti kuitenkin viisaimmalta, ennen kuin hän anoisi itse\nkuninkaalta armoa, kääntyä ensin oikeuden puheenjohtajan Regnien\npuoleen, kiinnittää hänen huomiotansa kaikkiin niihin seikkoihin, jotka\nepäilemättä puhuivat Olivierin viattomuuden puolesta, ja siten ehkä\nsaada aikaan oikeuden puheenjohtajassa syytetylle edullinen sisäinen\nvakaumus, joka samalla vaikuttaisi edullisesti oikeuden muihin\njäseniin.\n\nRegnie otti neiti Scuderin vastaan sillä korkealla kunnioituksella,\njota tämä arvokas, kuninkaankin suuresti kunnioittama nainen täydellä\nsyyllä voi vaatia. Hän kuunteli tyynesti kaikkea, mitä neidillä oli\nsanomista tuosta kamalasta teosta, Olivierin olosuhteista ja hänen\nluonteestaan. Hieno melkein ivallinen hymy oli ainoa, millä hän\ntodisti, etteivät neiti Scuderin vakuutukset ja runsaiden kyynelten\nsäestämät kehoitukset, ettei hän, kuten yleensä tuomarit, olisi\nsyytetyn vihamies, vaan ottaisi myöskin huomioon kaiken sen, mikä puhui\nsyytetyn puolesta, kaikuneet aivan kuuroille korville.\n\nKun neiti Scuderi nyt vihdoin aivan väsyneenä ja kuivaten kyyneleitä\nsilmistään lakkasi puhumasta, lausui Regnie:\n\n-- On täydellisesti teidän hyvän sydämenne mukaista, arvoisa neiti,\nettä te nuoren rakastuneen tytön kyynelistä heltyneenä uskotte kaikki,\nmitä hän teille esittää, niin, vieläpä sekin, ettette voi käsittää\ntämän kauhean rikoksen mahdollisia syitä. Mutta toisin on asianlaita\ntuomariin nähden, joka on tottunut paljastamaan julkean tekopyhyyden.\nEi ole virkani mukaista, selittää jonkun rikosjutun kulkua jokaiselle,\njoka sitä minulta kysyy. Arvoisa neiti, minä täytän velvollisuuteni,\nmaailman tuomiosta välitän vähät! Vaviskoot rikolliset Chambre ardenten\nedessä, joka ei tunne muuta rangaistusta kuin veren ja tulen. Mutta\njotta te, arvoisa neiti, ette pitäisi minua kovaluontoisena ja julmana\nhirviönä, sallikaa minun muutamin sanoin selittää teille tämän nuoren\npahantekijän rikollisuuden laatua. Teidän terävänäköisyytenne tulee\nvarmaankin sen jälkeen halveksimaan sitä hyväntahtoisuutta, joka on\nteille kunniaksi, mutta joka ei ollenkaan sovi minulle. Kuulkaa siis!\n\nAamulla löydetään René Cardillac murhattuna tikarinpistolla. Hänen\nluonansa ei ole ketään muita kuin hänen kisällinsä ja tyttärensä.\nOlivierin kamarista löydetään m.m. tuoreella verellä tahrattu tikari,\njoka sopii tarkalleen murhatun haavaan.\n\n\"Cardillac\", selittää Olivier, \"murhattiin yöllä minun silmieni\nedessä.\"\n\n\"Aiottiinko hänet ryöstää?\"\n\n\"Sitä en tiedä!\"\n\n\"Sinä kävelit hänen kanssansa, etkä voinut pidättää murhaajaa, ottaa\nhäntä kiinni, huutaa apua?\"\n\n\"Mestari kulki viidentoista tai kahdenkymmenen askeleen päässä minun\nedelläni, minä seurasin häntä.\"\n\n\"Mutta minkä tähden niin kaukana?\"\n\n\"Mestari tahtoi niin.\"\n\n\"Mitä oli mestari Cardillacilla muuten niin myöhään kadulla tekemistä?\"\n\n\"Sitä en voi sanoa.\"\n\n\"Mutta muulloin hän ei koskaan ole lähtenyt kotoaan klo 9 jälkeen\nillalla?\"\n\nTässä Olivier takertuu, hän hämmentyy, voihkii, heltyy kyyneliin ja\nvakuuttaa kaiken pyhän nimessä, että Cardillac todellakin lähti ulos\nmainittuna yönä ja sai surmansa.\n\nMutta huomatkaa, neiti! On aivan varmasti todistettu, ettei Cardillac\ntuona yönä poistunut asunnostaan. Olivierin väite, että he olisivat\ntodellakin lähteneet yhdessä ulos, on siis julkea valhe. Talon ulko-ovi\non varustettu raskaalla lukolla, joka avattaessa ja suljettaessa pitää\naika melua. Ja sitä paitsi narisevat ja ulvovat portin saranat aivan\nkauheasti, niin että, kuten nyt kokeiltaessa on todennettu, siten\nsyntynyt melu kuuluu aina talon yläkerrokseen saakka. Alakerrassa,\nsiis aivan ulko-oven vieressä, asuu vanha mestari Claude Patru\nemännöitsijänsä kanssa, joka viimemainittu on tosin lähes 80-vuotias,\nmutta vielä sangen reipas ja ketterä ihminen. Nämä molemmat henkilöt\nkuulivat, kuinka Cardillac kyseenalaisena iltana täsmälleen kello 9\ntuli portaita alas, sulki ja lukitsi oven suurella kolinalla, nousi\njälleen ylös asuntoonsa, luki ääneen iltarukouksensa ja, mikäli ovien\nkäynnistä voi päättää, meni makuukamariinsa. Mestari Claudea vaivaa\nunettomuus, kuten tavallisesti vanhoja ihmisiä. Mainittuna yönä ei hän\nvoinut nukkua hiventäkään. Emännöitsijä sytytti sen vuoksi noin kello\n10 aikaan kynttilän ja istuutui mestari Clauden luokse pöydän ääreen\nlukemaan. Ajatuksiinsa vaipuneena vanhus milloin istuutui nojatuoliin,\nmilloin taas nousi ja käveli hiljaa ja hitaasti edestakaisin huoneessa\nkoettaen siten tyynnyttää hermojaan.\n\nPuoliyöhön saakka vallitsi talossa täydellinen hiljaisuus. Silloin\nkuulivat he toisesta kerroksesta raskaita askelia, kovan kolauksen,\nikäänkuin joku raskas esine olisi pudonnut lattialle, ja heti\nsenjälkeen kumeata voihkinaa. Molemmat valtasi omituinen levottomuus ja\nsydämenahdistus. Juuri tapahtuneen kamalan rikoksen kauhut kulkivat\nheidän ohitsensa. Aamun valjetessa tuli pimeyden työ sitten\npäivänvaloon.\n\n-- Mutta, -- ehätti neiti Scuderi keskeyttämään hera Regnien\nkertomusta, -- mutta kaikkien pyhimysten nimessä, voitteko te,\nottamalla huomioon kaikki ne olosuhteet, joista juuri olen\nseikkaperäisesti kertonut, voitteko keksiä jonkun syyn tähän kamalaan\ntekoon?\n\n-- Sehän on selvää, vastasi Regnie, -- Cardillac ei ollut köyhä,\nhänellä oli mainioita jalokiviä.\n\n-- Mutta, -- jatkoi neiti Scuderi, -- tytärhän peri tietysti kaikki?\n\n-- Te unhotatte, että Olivierista oli tuleva Cardillacin vävy. Hänen\ntäytyi ehkä jakaa saalis tahi tehdä murha kokonaan toisten hyväksi,\nlausui Regnie.\n\n-- Jakaa, murhata toisten hyväksi? -- kysyi neiti Scuderi\nhämmästyneenä.\n\n-- Olkaa varma siitä, jatkoi oikeuden puheenjohtaja, -- olkaa varma\nsiitä, neiti Scuderi, että Olivier olisi jo aikoja sitten vuodattanut\nverensä Grève-torilla, jollei hänen rikoksensa olisi tuon hämärän\nsalaisuuden yhteydessä, joka tähän saakka on pitänyt koko Parisia\nkauhun vallassa. Olivier kuuluu ilmeisesti siihen julmaan\nrosvojoukkoon, joka uhmaillen tuomioistuinten valppautta, ponnistuksia\nja tutkimuksia on osannut varmasti ja rangaistusta välttäen suorittaa\nkonnantekojaan. Hänen kauttaan saadaan, -- on saatava kaikki selville.\nCardillacin haava oli aivan samallainen kuin kaikkien muittenkin\nkaduilla ja taloissa murhattujen ja ryöstettyjen. Mutta ratkaisevin\ntodistus on se, että koko sinä aikana, minkä Olivier Brusson on istunut\ntelkien takana, ei ole tapahtunut ainoatakaan murhaa eikä ryöväystä.\nKadut ovat nyt yhtä turvallisia yöllä kuin päivälläkin. Tämä todistaa\nselvästi, että Olivier on luultavasti ollut tuon murhaajaliiton\njohtajana. Hän ei vielä tahdo tunnustaa, mutta meillä on kyllä keinoja\nsaada hänet puhumaan vastoin tahtoansakin.\n\n-- Entä Madelon, -- huudahti neiti Scuderi, -- Madelon, tuo uskollinen,\nviaton kyyhkynen?\n\n-- Turhia, -- lausui Regni myrkyllisesti hymyillen, -- kuka takaa,\nettei hän ole osallisena jutussa.\n\n-- Mitä sanotte? -- voihkasi neiti Scuderi. -- Se on aivan mahdotonta.\nIsänsäkö? Tuo tyttöraukka!\n\n-- Oi, kyllä, -- jatkoi Regnie. -- Muistakaa vain Brinvillieriä!\nSuonette minulle anteeksi, jos piakkoin katson tarpeelliseksi riistää\nteiltä turvattinne ja sulkea hänet vankilaan.\n\nNeiti Scuderia värisytti tämä kauhea epäluuloisuus. Hänestä tuntui,\nettei mikään uskollisuus, mikään hyve voinut löytää armoa tämän\npeloittavan miehen edessä, että hän vainusi murhaa ja veritöitä\nsisimmissä, salaisimmissakin ajatuksissa.\n\nNeiti Scuderi nousi. \"Olkaa inhimillinen\", se oli ainoa, mitä hän\nraskaasti hengittäen sai sanotuksi. Kun hän juuri aikoi laskeutua\nportaita alas, jonne herra Regnie kursailevan kohteliaasti oli\nsaattanut häntä, heräsi hänessä omituinen ajatus.\n\n-- Sallittaisiinko minun ehkä nähdä onnetonta Olivier Brussonia? --\nkysyi hän äkkiä kääntyen oikeuden puheenjohtajalta.\n\nHerra Regnie katsahti häneen epäröivästi, mutta sitten vetäytyivät\nhänen kasvonsa niille ominaiseen vastenmieliseen hymyyn.\n\n-- Te varmaankin, sanoi hän, te varmaankin tahdotte nyt, arvoisa neiti,\ntutkia Olivierin syyllisyyttä tai syyttömyyttä luottaen enemmän omaan\ntunteeseenne, sielunne sisäiseen ääneen kuin siihen, mitä me olemme\nnähneet. Jollette kammoksu rikollisten kolkkoa olinpaikkaa, jollei\nteitä inhota nähdä turmellusta sen kaikilla eri asteilla, niin ovat\nvankilan ovet teille avoinna parin tunnin kuluttua. Ja teille esitetään\nOlivier Brusson, jonka kohtalo niin suuressa määrin herättää teidän\nmyötätuntoanne.\n\nNeiti Scuderi ei todellakaan voinut tulla vakuutetuksi tämän nuoren\nmiehen syyllisyydestä. Kaikki puhui Olivieria vastaan ja mikään tuomari\nmaailmassa ei olisi voinut näin ratkaisevien tosiasiain vallitessa\nmenetellä toisin kuin Regnie. Mutta se perheonnen sopusointuisuus, jota\nMadelon niin elävästi oli kuvannut neiti Scuderille, himmensi kaikki\npahat epäluulot, ja näin ollen uskoi hän mieluummin selittämättömän\nsalaisuuden kuin sitä, jota koko hänen sisäinen olemuksensa jyrkästi\nvastusti.\n\nHän päätti vielä kerran kuulla Olivierin suusta tarkan kertomuksen tuon\nonnettoman yön tapahtumista ja, mikäli mahdollista, päästä sen\nsalaisuuden perille, joka ehkä tuomareilta jäisi selittämättä, koska\nheidän mielestään oli ehkä hyödytöntä huolehtia siitä sen enempää.\n\nKun neiti Scuderi oli saapunut vankilaan, vietiin hänet suureen,\nvaloisaan odotushuoneeseen. Pian kuuli hän kahleiden kalinaa. Olivier\nBrusson tuotiin huoneeseen, jossa neiti odotti. Mutta samalla kun\nOlivier näyttäytyi kynnyksellä, vaipui neiti Scuderi pyörtyneenä\nmaahan. Kun hän jälleen tointui, oli Olivier kadonnut. Hän tahtoi heti\npäästä vaunuihinsa, pois näistä rikollisuuden saastuttamista huoneista.\n\nHeti ensimäisellä silmäyksellä oli hän tuntenut Olivier Brussonin\nsamaksi nuorukaiseksi, joka Pontneuf-sillalla oli heittänyt kirjelapun\nhänen vaunuihinsa ja joka oli tuonut hänelle jalokivirasian. Kaikki\nepäilykset olivat nyt haihtuneet, Regnien kauhea epäluulo oli saanut\nvahvistuksensa. Olivier Brusson kuului pelättyyn murhaajaliittoon, hän\nvarmaankin oli murhannut myöskin mestari Cardillacin.\n\nEntä Madelon?\n\nTuntien katkeraa pettymystä ja ankaraa mielenahdistusta alkoi neiti\nScuderi epäillä kaikkea. Hänen sieluunsa hiipi kauhea epäluulo\nMadelonia kohtaan. Ehkä hänkin kuului salaliittoon ja oli syyllinen\ntähän hirmuiseen verityöhön. Kun ihmisen sielussa syntyy joku kuva,\nhakee ja löytää hän värejä maalatakseen sen yhä räikeämmäksi.\nNiin myöskin neiti Scuderi, harkitessaan uudestaan tapahtuman\nyksityisseikkoja ja pienimpiäkin piirteitä Madelonin käyttäytymisessä,\nlöysi nyt paljon sellaista, joka tuki tätä epäluuloa. Monet seikat,\njotka tähän saakka olivat hänen mielestään todistaneet viattomuutta ja\npuhtautta, näyttivät nyt synnillisen pahuuden ja harkitun teeskentelyn\nvarmoilta merkeiltä. Sydäntäsärkevät valitukset, katkerat kyyneleet,\nnehän voivat aiheutua kuolemanpelosta, kauhusta saada nähdä\nrakastettunsa mestattuna, vieläpä itse kaatua pyövelin käden kautta.\nVarmasti päättäen heti karkoittaa luotansa tuon käärmeen, jota hän oli\npovellaan vaalinut, astui neiti Scuderi vaunuista. Kun hän astui\nhuoneeseensa, heittäytyi Madelon hänen jalkainsa juureen. Nostaen\nihanat silmänsä hyväntekijänsä puoleen, pusertaen käsiään aaltoilevaa\npoveansa vastaan, rukoili hän apua ja lohdutusta. Vaivoin hilliten\nitsensä ja koettaen antaa äänellensä mahdollisimman vakavan ja\nlevollisen sävyn lausui neiti Scuderi:\n\n-- Mene! Mene! Sure vain murhaajaa, joka odottaa häpeällisen tekonsa\nansaittua rangaistusta. Pyhä Neitsyt varjelkoon, ettei sinua itseäsi\nsyytetä raskaasta rikoksesta.\n\n-- Ah, kaikki on nyt hukassa!\n\nKimakasti parkaisten kaatui Madelon pyörtyneenä lattialle. Neiti\nScuderi käski Martinièren huolehtia tytöstä ja poistui itse toiseen\nhuoneeseen.\n\nSisäisesti raadeltuna ja kyllästyneenä kaikkeen maalliseen toivoi neiti\nScuderi pääsevänsä pois tästä pahuuden maailmasta. Hän kirosi kohtaloa,\njoka katkeraa ivaa tehden oli suonut hänelle niin pitkän iän\nvahvistaakseen uskoansa hyvään ja oikeaan, mutta nyt vanhuuden päivillä\nhävitti tämän kauniin kuvan, joka oli luonut valoa hänen elämäänsä.\n\nHän kuuli, kuinka Martinière vei pois Madelonin, joka huokaili ja\nvalitti hiljaa: -- Ah hänetkin -- hänetkin ovat nuo julmurit\nvillinneet. Voi, minua kurjaa! Oi, onnetonta Olivieria!\n\nNämä valitukset tunkeutuivat neiti Scuderin sydämeen ja uudestaan alkoi\nhänen sielussaan herätä aavistus tuntemattomasta salaisuudesta, usko\nOlivierin viattomuuteen. Ristiriitaisten tunteiden ahdistamana, aivan\nmielettömänä huudahti Scuderi:\n\n-- Mikä helvetillinen voima on sekoittanut minut tähän ilettävään\njuttuun, joka maksaa ehkä henkeni!\n\nSamassa astui Baptiste sisään kalpeana ja pelästyneenä ilmoittaen, että\nsantarmiluutnantti Desgrais odotti oven ulkopuolella. Voisinin\nilettävän jutun jälkeen pidettiin Desgraisin ilmestymistä johonkin\ntaloon varmana enteenä kiusallisista syytöksistä. Siitä johtui\nBaptisten pelko ja sen vuoksi kysyi neiti häneltä lempeästi hymyillen:\n\n.- Mikä sinua vaivaa, Baptiste? Olikohan Scuderin nimi Voisinin\nluetteloissa?\n\n-- Kristuksen tähden! -- vastasi Baptiste kokonaan vavisten, -- kuinka\nvoitte edes lausua jotain sellaista. Mutta Desgrais -- tuo kauhea\nDesgrais tekeytyy niin salaperäiseksi, tahtoo ollenkaan odottamatta\npäästä puheillenne!\n\n-- No, kunnon Baptiste, -- lausui Scuderi, tuokaa vain kohta sisälle\ntuo mies, joka teistä näyttää niin pelottavalta, mutta joka ei\nlaisinkaan huolestuta minua!\n\n-- Oikeuden puheenjohtaja Regnie, -- lausui Desgrais astuttuaan\nhuoneeseen, -- on lähettänyt minut teidän luoksenne, arvoisa neiti,\nesittämään erään pyynnön, jonka täyttämistä hän ei suinkaan voisi\ntoivoa, jollei hän tuntisi teidän hyvyyttänne, teidän rohkeuttanne,\njollei viimeinen keino julman verityön selville saamiseksi olisi juuri\nteidän kädessänne, jollette te itse jo olisi ottanut osaa tuohon\nilettävään juttuun, joka pitää Chambre ardentea ja meitä kaikkia\nsuuressa jännityksessä. Sen jälkeen kun Olivier Brusson näki teidät, on\nhän ollut puolihulluna raivosta. Oltuaan jo hyvin taipuvainen\ntunnustamaan, vannoo hän nyt uudestaan Kristuksen ja kaikkien\npyhimysten nimessä olevansa aivan viaton Cardillacin murhaan, niin\nkernaasti kuin hän tahtookin kärsiä kuolemanrangaistuksen, jonka hän on\nmuka ansainnut. Huomatkaa, neiti, tuo viimeinen lisäys viittaa\nilmeisesti muihin rikoksiin, jotka painavat hänen omaatuntoaan. Turhia\novat kuitenkin olleet kaikki ponnistuksemme saada hänet lausumaan\nsanaakaan, ei edes uhkauksemme kiduttaa häntä ole auttanut. Hän\nrukoilee ja vannottaa meitä, että antaisimme hänen keskustella teidän\nkanssanne, ainoastaan teille tahtoo hän tunnustaa kaikki. Alennutteko,\narvoisa neiti, kuulemaan Brussonin tunnustusta?\n\n-- Kuinka! -- huudahti neiti Scuderi vihanvimmassa. -- Tuleeko minun\ntoimia kuolemanrikoksia käsittelevän tuomioistuimen apurina, pitäisikö\nminun väärin käyttää tuon onnettoman miehen luottamusta saattaakseni\nhänet mestauslavalle. Ei, herra Desgrais! Vaikkapa Brusson olisikin\nkurja murhaaja, en kuitenkaan voisi kavaltaa häntä niin halpamaisesti.\nEn halua tietää mitään hänen salaisuuksistaan, jotka kumminkin pyhänä\ntunnustuksena sulkisin sydämeeni.\n\n-- Ehkäpä kuitenkin, -- lausui Desgrais viekkaasti hymyillen, ehkäpä\nkuitenkin, arvoisa neiti, muutatte mielenne, kun olette kuulleet, mitä\nBrussonilla on sanomista. Tehän itse pyysitte oikeuden puheenjohtajaa\nolemaan inhimillinen? Hän noudattaa pyyntöänne suostuessaan Brussonin\nmielettömään toivomukseen ja tahtoo täten koetella vielä viimeistä\nkeinoa, ennen kuin hän ryhtyy kidutukseen, jota Brusson muuten jo kauan\nsitten olisi ansainnut.\n\nNeiti Scuderi hätkähti vaistomaisesti.\n\n-- Katsokaas, arvoisa neiti, -- jatkoi Desgrais, teidän ei suinkaan\ntarvitse vaivautua toistamiseen noihin synkkiin vankilahuoneisiin,\njotka herättävät teissä kauhua ja inhoa. Yön hiljaisuudessa, huomiota\nherättämättä tuodaan Olivier Brusson kuin vapaa mies teidän luoksenne\nkotia. Kenenkään kuulematta, mutta hyvin vartioituna voi hän sitten\nvapaasti tunnustaa teille kaikki. Ettei teidän tarvitse pelätä mitään\ntuon onnettoman puolelta, siitä vastaan teille omalla hengelläni. Hän\npuhuu teistä vilpittömällä kunnioituksella. Hän vannoo, että ainoastaan\nkova kohtalo, joka on estänyt häntä tapaamasta teitä aikaisemmin, on\nsyössyt hänet kuolemaan. Ja onhan teillä sitten täysi vapaus ilmaista\nsiitä, mitä Brusson teille kertoo, niin paljon kuin itse haluatte.\nEihän teitä voi pakoittaa puhumaan enempää.\n\nNeiti Scuderi vaipui syviin mietteisiin. Hänestä tuntui kuin olisi\nhänen täytynyt totella korkeampaa voimaa, joka vaati häneltä jonkun\nkauhean salaisuuden paljastamista, ikäänkuin hän ei enää voisi vapautua\nsiitä ihmeellisestä tapahtumain vyyhdestä, johon hän tahtomattansa oli\nsekaantunut. Nopeasti päättäen lausui hän arvokkaasti:\n\n-- Jumala antakoon minulle lujuutta ja kestävyyttä! Tuokaa Brusson\ntänne, tahdon puhutella häntä.\n\nSamoin kuin silloin, kun Brusson oli tuonut jalokivirasian,\nkolkutettiin nytkin yöllä neiti Scuderin talon ovelle. Baptiste,\njolle oli ilmoitettu odotetusta käynnistä, avasi oven. Neiti Scuderi\ntunsi kylmää väristystä kuullessaan hiljaisista askeleista ja\npuheenmuminasta, että Brussonia saattaneet vartiat hajautuivat talon\nkaikille käytäville.\n\nHuoneen ovi avautui hiljaa. Desgrais astui sisään, häntä seurasi\nOlivier Brusson kahleista vapaana, siististi puettuna.\n\n-- Arvoista neiti, tässä on Brusson, -- lausui Desgrais kohteliaasti\nkumartaen ja poistui kohta huoneesta.\n\nBrusson vaipui polvilleen neiti Scuderin eteen, rukoilevasti kohotti\nhän ristiin pannut kätensä, samalla kun vuolaat kyyneleet valuivat\nhänen silmistään.\n\nNeiti Scuderi katsoi häneen kalpeana, voimatta lausua sanaakaan. Vaikka\nnuorukaisen kasvot olivat kauhun ja tuskan vääristämät, loisti niistä\nkuitenkin rehellisen sielun puhdas ilme. Kuta kauemmin neiti Scuderi\nkatseli Brussonia, sitä elävämpänä heräsi hänessä muisto jostakin\nrakkaasta henkilöstä, jota hän ei nyt kuitenkaan voinut selvästi\nmuistaa. Kauhun tunne katosi kokonaan, hän unhotti, että hänen edessään\noli Cardillacin murhaaja, ja hänelle ominaisella hyväntahtoisen\nlempeällä äänellä lausui hän:\n\n-- No, Brusson, mitä teillä on minulle sanomista?\n\nOllen yhä vielä polvistuneena pääsi Olivierilta syvän, vilpittömän\nmurheen huokaus, kun hän lausui:\n\n-- Oi, arvoisa, korkeasti kunnioitettava neiti, onko pieninkin muisto\nminusta jo haihtunut?\n\nKatsellen häntä vieläkin tarkkaavammin vastasi neiti Scuderi, että\nhänen piirteensä muistuttivat kyllä jotakin rakastettua henkilöä ja\nettä Olivier sai kiittää tätä yhdennäköisyyttä, jos hän voi voittaa\nsyvän inhonsa murhaajaa kohtaan ja kuunnella häntä tyyneesti.\n\nKovin loukkaantuneena näistä sanoista nousi Brusson nopeasti ja luoden\nsynkistyneen katseensa lattiaan astui askeleen taaksepäin. Sitten\nlausui hän kolkolla äänellä:\n\n-- Oletteko siis kokonaan unhottanut Anna Guiot'in? Hänen poikansa\nOlivier, -- poika, jota te olette keinutelleet polvellanne, seisoo\nedessänne!\n\n-- Kaikkien pyhimysten tähden! -- huudahti neiti Scuderi peittäen\nkasvonsa käsillään ja vajoten hervottomana sohvatyynyjä vastaan.\n\nHänen kauhistumisensa oli kyllä ymmärrettävä. Anna Guiot, köyhän\nporvarin tytär, oli pienestä pitäen asunut neiti Scuderin luona, joka\nhellän äidin tavoin kasvatti häntä kaikella hartaudella ja huolella,\nkuten omaa lastansa. Kun tyttö oli tullut täysikasvuiseksi, kosi häntä\neräs kaunis, siveellinen nuorukainen Claude Brusson. Kun tämä oli\ntaitava kelloseppä, joka varmaankin tuli hyvin toimeen Parisissa, ja\nkun Annakin rakasti häntä sydämellisesti, niin antoi neiti Scuderi\nempimättä suostumuksensa kasvattityttärensä avioliittoon Brussonin\nkanssa. Nuoret perustivat kodin, elivät hiljaisessa onnessa ja heidän\nrakkausliittonsa kävi vielä lujemmaksi, kun heille syntyi kaunis poika,\njoka oli kuin armaan äitinsä kuva.\n\nNeiti Scuderi jumaloi pikku Olivieria, anasti hänet usein äidiltä\ntuntikausiksi, vieläpä kokonaisiksi päiviksikin hyväilläkseen ja\nhemmotellakseen häntä. Poika tottui näin häneen täydellisesti ja oli\nyhtä mielellään hänen kuin äitinsä luona. Kolme vuotta kului\nonnellisesti, kunnes Brussonin virkaveljet ammattikateudesta saivat\naikaan sen, että hänen työnsä alkoi vähentyä päivä päivältä, niin että\nhän lopulta tuskin voi elättää itseänsä. Lisäksi tuli ikävä ihanaan\nkotikaupunkiin Genèveen ja eräänä kauniina päivänä lähtikin pieni perhe\nmatkalle välittämättä neiti Scuderin estelyistä, ja vaikka hän lupasi\nkaikkea mahdollista avustusta. Vielä pari kertaa kirjoitti Anna\nkasvattiäidilleen, mutta sitten hän vaikeni ja neiti Scuderi otaksui,\nettä onnellinen elämä Brussonin kotiseudulla saattoi heidät unhottamaan\nentisyyden.\n\nSiitä oli nyt kulunut tasan 23 vuotta, kun Brusson vaimoineen ja\nlapsineen jätti Parisin muuttaakseen Genèveen.\n\n-- Oi, kauheata, -- huudahti neiti Scuderi vähän toinnuttuaan, -- oi,\nkauheata! Sinäkö Olivier? Annani poika! Ja nyt!\n\n-- Tuskinpa koskaan, -- lausui Olivier tyynesti ja hillitysti, --\ntuskinpa koskaan olisitte voineet aavistaa, että poikanen, jota te\nhemmottelitte kuin armahin äiti, jonka suuhun te, häntä sylissänne\nkeinutellen, pistitte makeisen toisensa jälkeen, jolle te annoitte\nmonenmoisia hyväilynimiä, että tämä poika kerran nuorukaiseksi\nkasvaneena seisoisi edessänne syytettynä mitä kauheimmasta verityöstä.\nEn ole moitteeton, Chambre ardente voi kyllä syyttää minua rikoksesta,\nmutta niin totta kuin toivon kuolevani autuaana, vaikkapa sitten\nmestaajan käden kautta, olen vapaa kaikista veritöistä, onneton\nCardillac ei kaatunut minun käteni kautta.\n\nNämä sanat lausuessaan alkoi Olivier vapista ja horjua. Vaieten osoitti\nneiti Scuderi Olivierin vieressä olevaa pientä tuolia. Hän laskeutui\nhitaasti istumaan.\n\n-- Minulla oli kyllin aikaa, -- jatkoi Olivier, -- valmistautua tähän\nkeskusteluun, jota pidän armeliaan taivaan viimeisenä lahjana minulle,\nja koota koko mielenmalttini kertoakseni teille kauhean, sanomattoman\nonnettoman kohtaloni tarinan. Olkaa armollinen ja kuulkaa minua\ntyynesti, vaikkakin sen salaisuuden paljastaminen, josta teillä ei voi\nolla vähintäkään aavistusta, voi hämmästyttää teitä, vieläpä saattaa\nteidät kauhistumaan.\n\n-- Oi, jospa onneton isäni ei koskaan olisi jättänyt Parisia! -- Niin\nkauan kuin muistini ulottuu Genèvessä oloaikaamme, näen aina itseni\ntoivottomien vanhempieni kyynelten kostuttamana. Itsekin hellyin usein\nkyyneliin heidän valituksiaan kuullessani, vaikka en niitä\nymmärtänytkään. Vasta myöhemmin selvästi tajusin sen ahdistavan\npuutteen ja syvän kurjuuden alastoman todellisuuden, jossa vanhempani\nelivät. Isäni oli pettynyt kaikissa toiveissaan. Syvän surun murtamana\nja ahdistamana kuoli hän samalla hetkellä, kun hän oli onnistunut\nhankkimaan minulle oppilaanpaikan erään kultasepän luona. Äitini puhui\npaljon teistä, hän tahtoi valittaa teille onnettomuuttaan, mutta\nkurjuuden synnyttämä pelkuruus valtasi sitten hänet. Tämä sekä ehkä\nmyöskin väärä häveliäisyys, mikä usein kalvaa runneltuja sydämiä,\npidätti hänet panemasta toimeen tätä päätöstä. Muutamia kuukausia isäni\nkuoleman jälkeen seurasi äitikin häntä hautaan.\n\n-- Anna-parka, Anna-parka! -- huudahti neiti Scuderi tuskan valtaamana.\n\n-- Kiitetty ja ylistetty olkoon ikuinen taivas, että hän on poissa,\nettei hänen tarvitse nähdä rakkaan poikansa kuolevan häväistynä\nmestauslavalla! -- huudahti Olivier kovalla äänellä luoden kauhistuneen\nkatseen korkeutta kohti. Oven ulkopuolella kuului liikettä ja\nlevottomia askeleita.\n\n-- Ahaa, -- sanoi Olivier katkerasti hymyillen, -- Desgrais pitää\napulaisensa valveilla, ikäänkuin minä voisin paeta täältä. Mutta\neteenpäin!\n\n-- Mestarini kohteli minua ankarasti, vaikka pian olin paras hänen\ntyömiehistään, vieläpä lopulta voitin mestarinikin. Kerran saapui\ntyöpajaamme eräs muukalainen ostaakseen muutamia takeita. Kun hän näki\nminun valmistamani kauniin kaulakoristeen, taputti hän minua\nystävällisesti olkapäälle ja silmäillen koristetta lausui:\n\n-- Hyvä, hyvä, nuori ystäväni, tämähän on vallan oivallista työtä. Enpä\ntodellakaan tiedä, kuka muu olisi teitä etevämpi kuin René Cardillac,\njoka varmaankin on maailman paras kultaseppä. Hänen luoksensa teidän\npitäisi mennä. Ilolla hän ottaisi teidät työpajaansa, sillä te voisitte\nauttaa häntä hänen taiteellisessa työssänsä ja ainoastaan häneltä olisi\nteillä vielä jotakin oppimista.\n\nVieraan sanat painuivat syvälle sydämeeni. Minä en saanut enää mitään\nrauhaa Genèvessä, sisäinen pakko ajoi minua pois sieltä. Vihdoin\nonnistuin pääsemään vapaaksi silloisen mestarini palveluksesta. Saavuin\nParisiin.\n\nRené Cardillac otti minut kylmästi ja töykeästi vastaan. Minä olin\nhellittämätön, hänen täytyi antaa minulle työtä, niin vastenmielistä\nkuin se hänestä olikin. Sain valmistaakseni pienen sormuksen. Kun jätin\ntyön valmiina hänelle, tuijotti hän minuun säkenöivillä silmillään,\nikäänkuin katsoakseen sieluni sisimpään. Hän lausui:\n\n\"Olet kunnollinen työmies, voit muuttaa luokseni ja auttaa minua\ntyöpajassa. Maksan sinulle hyvin, tulet olemaan minuun tyytyväinen.\"\n\nJa Cardillac piti sanansa. Olin ollut jo useampia viikkoja hänen\npalveluksessaan näkemättä Madelonia, joka muistaakseni oleskeli silloin\nmaalla jonkun naispuolisen sukulaisen luona. Vihdoin saapui hän. Oi\ntaivas, mitä tapahtuikaan minulle nähdessäni tuon enkelin! Onko kukaan\nrakastanut niin kiihkeästi kuin minä? Ja nyt! Oi Madelon!\n\nMielenliikutuksesta ei Olivier voinut jatkaa. Hän painoi molemmat\nkätensä kasvoilleen ja nyyhkytti katkerasti. Voittaen vihdoin tuskansa\njatkoi hän:\n\n-- Madelon loi minuun ystävällisiä silmäyksiä. Hän kävi yhä useammin\ntyöpajassa. Ihastuksekseni huomasin hänen rakastavan minua. Vaikka isä\nvartioi meitä ankarasti, onnistuimme usein salavihkaa puristamaan\ntoistemme käsiä äänettömästi solmitun liittomme merkiksi. Cardillac ei\nnäyttänyt huomaavan mitään. Minä aioin kosia Madelonia vasta sitten,\nkun ensin olin saavuttanut hänen isänsä suosion ja ansainnut\nmestarinarvon. Kun eräänä aamuna aioin ryhtyä työhöni, astui Cardillac\nluokseni silmät leimuavina vihasta ja ylenkatseesta.\n\n\"En tarvitse enää työtäsi, alkoi hän, -- saat poistua talostani vielä\ntällä hetkellä, äläkä koskaan enää näyttäydy edessäni. On tarpeetonta\nsanoa, miksi en voi sinua enää sietää luonani. Makea hedelmä, jota sinä\nköyhä raukka kurottaudut ottamaan, on liian korkealla!\"\n\nTahdoin puhua, mutta hän tuuppasi minua nyrkillään ja heitti minut\novesta ulos. Kaatuessani loukkasin pahasti pääni ja käsivarteni.\nKiihtyneenä ja tuskan murtamana lähdin talosta ja löysin vihdoin St.\nMartinin esikaupungin äärimmäisestä perukasta erään tuttavan, joka otti\nminut luoksensa asumaan kolkkoon kellarikamariin. Minulla ei ollut\nrauhaa, ei lepoa. Öisin hiiviskelin Cardillacin talon ympärillä\nkuvitellen mielessäni, että Madelon kuulisi huokaukseni ja valitukseni,\nettä saisin ehkä puhutella häntä ikkunan kautta kenenkään kuulematta.\nAivoissani liikkui kaikellaisia sekavia suunnitelmia, joiden\ntoteuttamiseen toivoin voivani valmistaa häntä.\n\nCardillacin taloon liittyi Nicaise-kadun puolella korkea muuri, jossa\noli vale-ikkunoita ja puoleksi särkyneitä kivestä hakattuja korkokuvia.\nEräänä yönä seisoin erään tällaisen kivikuvan vieressä ja katselin\ntalon pihanpuoleisiin ikkunoihin; muuri, joka ympäröi koko pihaa, esti\nminua pääsemästä lähemmäksi. Äkkiä huomasin valoa Cardillacin\ntyöhuoneen ikkunassa. Oli puoliyön aika. Ennen ei Cardillac koskaan\nollut valveilla tähän aikaan vuorokaudesta. Hänellä oli tapana mennä\nlevolle täsmälleen kello 9 illalla. Sydämeni pamppailee pelokkaasta\naavistuksesta. Ajattelen mahdollisuutta pujahtaa pihalle. Pian katoaa\nkuitenkin valo. Minä painaudun kivikuvaa vasten, vale-ikkunan komeroon.\nPelästyneenä ponnahdan kuitenkin takaisin tuntiessani kuvan\nliikahtavan, ikäänkuin se olisi saanut hengen. Yön hämärässä huomaan\nnyt kiven hitaasti liikkuvan ja sen takaa astuu esiin tumma olento,\njoka lähtee äänettömin askelin kulkemaan katua alaspäin. Riennän\ntakaisin kivikuvan luokse: se on kovasti muurissa kiinni kuten\nennenkin. Vaistomaisesti, ikäänkuin sisäisen voiman pakosta hiivin\npoistuvan olennon jälestä. Muurissa olevan Mariankuvan kohdalla\nkatsahtaa olento ympärilleen. Kuvan edessä palavan lampun kirkas valo\nsattuu suoraan hänen kasvoihinsa. Se on Cardillac! Kuvaamaton pelko,\nepämiellyttävä kauhuntunne valtaa minut. Ikäänkuin taikavoiman ajamana\ntäytyy minun rientää eteenpäin tuon aavemaisen yökulkijan perään.\nVihdoin katoaa Cardillac sivulle varjoon. Hiljaisesta, minulle hyvin\ntutusta yskäisystä huomaan, että hän on mennyt erään talon käytävään.\nMitä tämä merkitsee, mitä hän aikoo? Kysyn itsekseni hämmästyneenä ja\npainaudun seinää vasten. Hetken kuluttua saapuu talosta laulaen ja\nrallattaen eräs mies loistava höyhentöyhtö hatussa, kilisevin\nkannuksin. Kuin tiikeri saaliinsa kimppuun syöksyy Cardillac\nlymypaikastaan miehen päälle, joka silmänräpäyksessä kaatuu koristen\nmaahan. Kauhusta huudahtaen riennän paikalle, Cardillac on kumartuneena\nmaassa makaavan miehen yli. \"Mestari Cardillac, mitä te teette?\" huudan\nkovasti. \"Kirottu!\" murahtaa Cardillac, syöksyy salamannopeudella\nohitseni ja katoaa yöhön. Aivan mielettömänä, tuskin pysyen jaloillani\nlähestyn kaatunutta. Polvistun hänen viereensä tarkastaakseni, olisiko\nhän ehkä vielä pelastettavissa, mutta ruumiissa ei ole enää\nelonmerkkiäkään.\n\nKuolemankauhun valtaamana tuskin huomasin, että poliisit olivat\nympäröineet minut.\n\n\"Taas nuo pirut ovat pistäneet jonkun kuoliaaksi. Ahaa, nuori mies,\nmitä täällä teet? Oletko rosvoliiton jäsen? Ylös mies!\" huusivat\npoliisit yhteen ääneen ja tarttuivat minuun. Voin tuskin änkyttää,\netten suinkaan kykenisi tekemään moisia kauhuntöitä ja että he\nantaisivat minun mennä rauhassa tieheni. Eräs heistä tarkastaa sitten\nlyhdyn valossa kasvojani ja huudahtaa:\n\n\"Sehän on Olivier Brusson, kultasepänkisälli, joka työskentelee\nrehellisen mestarimme René Cardillacin luona! Tuollainen nulikka murhaa\nmuka ihmisiä kadulla, senpä olet näköinenkin, ja onhan murhamiesten\ntapaista, että he ruikuttavat ruumiin ääressä ja antavat vangita\nitsensä. Kuinka kaikki tapahtui, poika? Kerro nopeasti!\"\n\n\"Aivan minun edessäni, -- sanoin minä, hyökkäsi eräs mies tuon päälle,\npisti hänet kuoliaaksi ja pakeni salaman nopeudella, kun minä\nhuudahtin. Tahdoin vain katsoa, olisiko kaatunut ollut vielä\npelastettavissa.\"\n\n\"Ei, poikaseni, lausuu eräs miehistä, jotka nostavat ruumista maasta,\n-- mennyttä kalua, tikarinpisto on, kuten tavallisesti, osunut\nsydämeen.\"\n\n\"Piru vieköön, lausuu toinen, -- tulimmeko taaskin liian myöhään, kuten\ntoissa päivänäkin.\"\n\nNäin huudahtellen poistuvat he ruumiin kanssa.\n\nMielentilaani on mahdoton kuvata. Tunnustelin päätäni, olinko nähnyt\npahaa unta. Minusta tuntui, kuin olisin juuri herännyt, ja kummastelin\ntätä järjetöntä harhakuvaa. Cardillac, Madelonini isä -- kurja\nmurhaaja!\n\nOlin vaipunut voimattomana erään talon kiviportaille. Aamu alkoi yhä\nenemmän sarastaa. Runsaasti sulilla koristettu upseerinhattu oli\nedessäni katukäytävällä. Cardillacin verityö, joka oli tapahtunut\nsamalla paikalla, missä istuin, johtui nyt elävästi mieleeni.\nKauhistuneena riensin pois paikalta.\n\nHyvin sekavassa mielentilassa, melkeinpä tunnottomana istuin\nkamarissani, kun ovi yhtäkkiä avautui ja sisään astui René Cardillac.\n\"Kristuksen tähden! Mitä tahdotte?\" huudahtin hänet nähdessäni. Hän\nastui luokseni tyynesti ja ystävällisesti hymyillen, mikä vielä enemmän\nlisäsi inhontunnettani. Hän otti vanhan raihnaisen tuolin ja istuutui\nviereeni. Minä en kyennyt nousemaan olkivuoteeltani.\n\n\"No Olivier\", alkoi hän, \"kuinka voit, poika parka? Menettelin\ntodellakin ajattelemattomasti ajaessani sinut talostani. Kaipaan sinua\nnyt kaikkialla. Minulla on parhaillaan tekeillä työ, jota en voi\nvalmistaa sinun avuttasi. Mitähän, jos uudestaan työskentelisit\npajassani? -- Sinä vaikenet? Ymmärrän kyllä, olen sinua loukannut. En\ntahtonut salata sinulta, että kuhertelusi Madelonin kanssa suututti\nminua. Vasta jälkeenpäin olen asiaa oikein harkinnut ja tullut siihen\nvakaumukseen, että niin taitava, ahkera ja uskollinen kuin olet, en voi\ntoivoa saavani parempaa vävypoikaa kuin sinä olet. Tule siis kanssani\nja koeta osoittaa, ansaitsetko Madelonin vaimoksesi!\"\n\nCardillacin sanat viilsivät sydäntäni. Minua pöyristytti hänen\npahuutensa, en voinut lausua sanaakaan.\n\n\"Mitä epäröit\", jatkoi hän terävällä äänellä lävistäen minut\nsäkenöivillä silmillään, \"mitä epäröit? Et ehkä vielä tänään voi tulla\nluokseni, sinulla on ehkä muita asioita toimitettavana! Ehkäpä tahdot\nkäydä Desgraisin luona tahi ruveta suorastaan Argensonin tai Regnien\npalvelukseen. Varo, poika, etteivät ne kynnet, joita tahdot houkutella\nesiin toisten turmioksi, tartu sinuun itseesi ja revi sinua\nkappaleiksi.\"\n\nKiihtynyt mielentilani purkautui nyt yhtäkkiä sanoiksi: \"Pelätkööt ne\",\nhuusin minä, \"pelätkööt ne, joiden omallatunnolla on hirmutöitä, juuri\nmainitsemianne nimiä, minulla ei ole niiden kanssa mitään tekemistä\".\n\n\"Oikeastaan\", jatkoi Cardillac, \"on sinulle kunniaksi, Olivier,\ntyöskennellä minun, aikansa kuuluisimman mestarin luona,\njota kaikkialla kunnioitetaan taiteensa, rehellisyytensä ja\noikeudenmukaisuutensa vuoksi, niin että jokainen ilkeämielinen solvaus\ntulee ankarasti kohtaamaan itse solvaajaa. -- Mitä Madeloniin tulee,\nniin täytyy minun tunnustaa, että saat kiittää myöntyväisyydestäni\nyksinomaan häntä. Hän rakastaa sinua kiihkeydellä, jota en ollenkaan\nolisi voinut luulla tuosta hennosta lapsesta. Heti kun olit poistunut\ntalostani, lankesi hän jalkojeni eteen, syleili polviani ja tunnusti\nkyyneliä vuodattaen, ettei hän voi elää ilman sinua. Luulin hänen vain\nhulluttelevan, kuten tavallisesti nuoret rakastuneet hupakot, jotka\novat valmiit kuolemaan kohta, kun ensimäinen maitoparta suo heille\nystävällisen silmäyksen. Mutta Madelon todella sairastui ja alkoi\nkuihtua, ja kun koetin saada häntä järkiinsä ystävällisellä puheella,\nhuusi hän yhtä mittaa vain sinun nimeäsi. Mitä voin siis tehdä, enhän\ntahtonut saattaa häntä epätoivoon. Eilen illalla lupasin hänelle\nsuostua kaikkeen ja noutaa sinut takaisin. Yön aikana hän on ruvennut\nkukoistamaan kuin ruusu, ja odottaa nyt sinua aivan mielettömänä\nlemmenkaipuusta.\"\n\nTaivas suokoon minulle anteeksi, mutta aivan tietämättäni, kuinka se\ntapahtui, huomasin yhtäkkiä olevani Cardillacin kotona.\n\n\"Olivier, Olivier! Rakkaani, puolisoni!\" huudahti Madelon hillittömänä\nrientäen luokseni, syleili minua ja puristi minua rintaansa vasten,\nniin että suurimman onnen tunteen valtaamana vannoin pyhän Neitsyn ja\nkaikkien pyhimysten kautta, etten koskaan enää häntä jättäisi.\n\nTätä ratkaisevaa hetkeä muistellessaan joutui Olivier mielenliikutuksen\nvaltaan ja hänen täytyi keskeyttää kertomuksensa. Kuullessaan, että\nmies, jota hän oli pitänyt hyveen ja oikeuden mukaisuuden perikuvana,\noli tehnyt moisia hirmutöitä, tunsi neiti Scuderi kauhunväristyksiä ja\nhuudahti:\n\n-- Kauheata! René Cardillac kuului siis tuohon murhaajaliittoon, joka\njo kauan sitten on tehnyt hyvän kaupunkimme ryövärienluolaksi.\n\n-- Mitä sanotte, neiti? -- lausui Olivier, Liittoon? Mitään sellaista\nliittoa ei koskaan ole ollut olemassakaan. Cardillac yksin on\nharjoittanut kirottua toimintaansa kaikkialla kaupungissa saavuttaen\nvarmasti uhrinsa. Juuri sen vuoksi, että hän toimi yksin, voi hän\nsuorittaa konnantyönsä sellaisella varmuudella, että poliisin oli aivan\nmahdoton päästä murhaajan jälille.\n\nMutta sallikaa minun jatkaa, niin saatte tietää mitä turmeltuneimman,\nmutta samalla onnettomimman ihmisen elämänsalaisuuden. -- On helppo\nymmärtää, kuinka kiusalliseen asemaan nyt jouduin mestarini luona.\nMutta ratkaiseva askel oli otettu, en voinut enää peräytyä. Välistä\ntuntui minusta, kuin olisin ollut Cardillacin rikostoveri. Ainoastaan\nMadelonin rakkaus saattoi minut unhottamaan sisäisen tuskani, vain\nhänen läheisyydessänsä voin tukahuttaa äärettömän suruni.\nTyöskennellessäni vanhuksen kanssa työpajassa en voinut katsoa häntä\nsilmiin. Tuskin voin lausua sanaakaan vavisten kauhusta tämän hirmuisen\nmiehen läheisyydessä, joka täytti uskollisen, armaan isän ja hyvän\nkansalaisen kaikki velvollisuudet, samaan aikaan kuin yö kätki\nvaippaansa hänen hirmutyönsä. Tuo hurskas, puhdas lapsi, Madelon, oli\nkiintynyt häneen jumaloivalla rakkaudella. Sydäntäni kouristi\najatellessani, että jos kosto kerran kohtaa tätä konnaa, murtuu tuo\nviaton enkeli mitä kauheimman epätoivon ja pettymyksen uhrina. Jo tämä\nsulki minun suuni, niin etten olisi ilmiantanut mestariani, vaikka\nminun olisi sen tähden täytynyt kärsiä rikoksentekijän kuolema. Mutta\nvaikka olin poliisien puheista ymmärtänyt yhtä ja toista, pysyivät\nCardillacin hirmutyöt, niiden syyt ja suoritustapa minulle kuitenkin\nsalaisuutena. Pian sain kuitenkin selityksen.\n\nCardillac, joka työskennellessään oli tavallisesti mitä iloisimmassa\nmielentilassa, laski leikkiä ja naureskeli, oli eräänä päivänä hyvin\nvakava ja mietiskelevä. Äkkiä heitti hän tekeillä olevan taideteoksen\nsyrjään, niin että jalokivet ja helmet sinkuivat sinne tänne, nousi\nnopeasti istuimeltaan ja lausui:\n\n\"Olivier! Meidän suhteemme ei kauemmin voi olla tällainen, tämä käy\nminulle sietämättömäksi. Mitä Desgraisin ja hänen apuriensa suurinkaan\nviekkaus ei ole voinut paljastaa, on sattuma ilmaissut sinulle. Sinä\nolet nähnyt minut yöllisessä työssä, johon paha tähteni minua\nvastustamattomalla voimalla pakoittaa. Ja sinun onneton tähtesi saattoi\nsinut seuraamaan minua, verhosi sinut läpinäkymättömään vaippaan, teki\naskeleesi niin keveiksi, että kuljit hiljaa ja äänettömästi kuin pienin\nelukka, etten minä, joka yön pimeydessä näen selvästi kuin tiikeri,\njoka pitkän matkan päästä kuulen pienimmänkin risahduksen, hyttysenkin\nhyminän, huomannut sinua. Sinun onneton kohtalosi on tuonut sinut minun\nluokseni. Nykyisessä asemassasi et enää voi ajatellakaan ilmi antaa\nminua. Sen vuoksi saat tietää kaikki.\"\n\n\"En koskaan enää tahdo seurata sinua, kurja roisto! -- tahdoin huutaa\nhänelle, mutta sisäinen kauhu, joka oli vallannut minut Cardillacin\npuhetta kuullessani, kahlehti kurkkuni. Sanojen asemasta voin päästää\nainoastaan käsittämättömän huudahduksen. Cardillac istuutui uudestaan\ntyötuoliinsa. Hän kuivasi hikeä otsaltaan. Menneisyyden muistot\nnäyttivät kovasti liikuttavan hänen mieltänsä, vaivoin voi hän hillitä\ntunteitansa. Vihdoin alkoi hän:\n\n\"Viisaat miehet puhuvat paljon omituisista vaikutteista, joille naiset\nraskaudentilassa ovat alttiina, ja tällaisten äkillisten, tahdosta\nriippumattomien ulkonaisten vaikutteiden ihmeellisestä vaikutuksesta\nlapseen. Äidistäni kerrottiin minulle kummallinen tarina. Kun hän\nensimäistä kuukautta kantoi minua kohdussaan, oli hän toisten naisten\nseurassa katsomassa loistavaa hovijuhlaa, jota vietettiin Trianonissa.\nHänen katseensa kiintyi erääseen ritariin, jolla oli espanjalainen puku\nyllä ja loistava jalokiviketju kaulassa. Voimatta kääntää katsettaan\ntästä koristeesta valtasi äitini himo saada nuo säkenöivät kivet, jotka\nhänen mielestään olivat jotakin yliluonnollisen kaunista. Sama ritari\noli useita vuosia aikaisemmin, äitini vielä ollessa naimaton, vainonnut\nhänen neitseellistä hyvettään, mutta äitini oli inholla torjunut hänet\nluotansa. Äitini tunsi hänet jälleen, mutta nyt tuntui hänestä, kuin\nolisi tuo halpamainen mies säteilevien jalokivien loisteessa ollut joku\nkorkeampi olento, kaiken kauneuden olemus. Ritari huomasi äitini\nhimoitsevan, tulisen katseen. Hän toivoi nyt olevansa onnellisempi kuin\nedellisellä kerralla. Varovaisesti hän lähestyi äitiäni, vieläpä\nonnistui houkuttelemaan hänet tuttaviensa luota yksinäiseen paikkaan.\nSiellä sulki hän äitini himokkaasti syleilyynsä. Äitini tarttui tuohon\nkauniiseen ketjuun, mutta samassa silmänräpäyksessä kaatui ritari\ntemmaten äitini mukanaan. Hän oli kuollut, nähtävästi äkillisen\nsydämenhalvauksen kohtaamana. Turhaan koetti äitini vapautua\nkuolinkamppailun jäykistämän ruumiin käsivarsista. Hänen hätähuutonsa\nkuulivat vihdoin muutamat ohikulkijat, jotka riensivät paikalle ja\npelastivat hänet tuon kamalan rakastajan syleilystä. Kauhun tärisyttämä\näitini sairastui kovasti. Luultiin hänen menettävän minut, mutta hän\nparantui kumminkin ja synnytys oli onnellisempi kuin odotettiinkaan.\nMutta tuon hirmuisen hetken kauhut olivat kohdanneet minua. Minun paha\ntähteni oli noussut ja lähettänyt kipinän, joka sytytti minussa mitä\noudoimman ja turmiollisimman intohimon.\n\n\"Jo lapsena olivat loistavat timantit ja kultaesineet minulle kaikki\nkaikessa. Sitä pidettiin tavallisena lapsenmielitekona. Mutta myöhemmin\nhuomattiin, että tämä taipumus oli aivan tavatonta laatua, sillä jo\npienenä poikana minä varastelin kultaa ja jalokiviä, missä vain niitä\nkäsiini sain. Kuten tottunut tuntija eroitin minä vaistomaisesti\njäljitellyt kultaesineet oikeista. Vain viimemainitut houkuttelivat\nminua. Isän ankarinkin kuritus oli turha tätä synnynnäistä himoa\nvastaan. Saadakseni käsitellä kultaa ja jalokiviä opettelin\nkultasepänammatin. Minä työskentelin kuumeentapaisella innolla ja\nminusta tuli pian etevin mestari alallani. Ja nyt alkoi ajanjakso,\njolloin siihen saakka hillitty synnynnäinen vietti purkautui\nväkivaltaisena esiin ja kasvoi kaikki tuhoavaksi voimaksi. Kun olin\nvalmistanut ja luovuttanut tilaajalle jonkun taidetakeen, valtasi minut\nlevottomuus, toivottomuus, joka riisti minulta unen, terveyden ja\nelämänhalun. Henkilö, jolle olin valmistanut jonkun teoksen, kummitteli\nyötä päivää silmieni edessä koristettuna minun valmistamallani\nesineellä, ja salaperäinen ääni kuiskasi korvaani: Sehän on sinun,\nsehän on sinun, ota vaan, mitäpä kuollut tekee jalokivillä! -- Silloin\nrupesin vihdoin varkaaksi. Minulla oli vapaa pääsy ylhäisten taloihin,\nkäytin nopeasti jokaista tilaisuutta hyväkseni, mikään lukko ei voinut\nvastustaa minun taitavuuttani ja pian oli valmistamani koriste jälleen\nhallussani.\n\n\"Mutta tämäkään ei enää tyynnyttänyt levottomuuttani. Tuo kamala ääni\nkuului yhä korvissani, se pilkkasi minua huutaen: oi, voi, sinun\nkoristettasi kantaa kuollut! -- Huomaamattani aloin suunnattomasti\nvihata niitä, joille valmistin koristeita. Vieläpä sydämeni syvyydessä\naloin tuntea murhanhimoa, joka saattoi minut vapisemaan.\n\n\"Siihen aikaan ostin tämän talon. Olin sopinut omistajan kanssa\nkauppahinnasta, istuimme juuri tässä huoneessa tyytyväisinä kaupan\nsyntymisestä ja joimme pullon viiniä. Oli jo yö käsissä, minä aioin\nnousta lähteäkseni, silloin lausui myyjä:\n\n\"'Kuulkaapas, mestari René, ennen kuin menette, täytyy minun\ntutustuttaa teidät tämän talon salaisuuteen.'\n\n\"Näin sanottuaan avasi hän tuon seinään liitetyn kaapin, työnsi\ntakaseinän syrjään, astui pieneen huoneeseen, kumartui ja nosti ylös\nlattialuukun. Jyrkkiä kapeita portaita astuimme alas, saavuimme\nkapealle portille, jonka hän avasi, ja astuimme ulko-ilmaan, talon\npihamaalle. Vanha herra meni nyt pihamuurin luo, painoi erästä vain\nvähän muurista ulkonevaa rautaa ja heti avautui kappale muuria\nmuodostaen aukon, josta ihminen mukavasti voi pujahtaa kadun puolelle.\nSinun, Olivier, pitää kerran saada nähdä tämä sukkela laitos, jonka\nluultavasti tässä talossa muinoin sijainneen luostarin viekkaat munkit\novat teettäneet voidakseen salaa hiipiä ulos ja sisälle. Se on\npuukappale, joka ainoastaan päältä on rapattu ja valkaistu ja jonka\nkadunpuoleiseen sivuun on kiinnitetty kuvapatsas, sekin vain puuta,\nmutta aivan kiven näköinen. Tämä puukappale ja siihen kiinnitetty\nkuvapatsas kiertyvät muurin sisään kätketyillä saranoilla.\n\n\"Mielessäni syntyi hämäriä ajatuksia, kun näin tämän laitoksen, minusta\ntuntui, kuin tämä kaikki olisi ollut valmistusta tekoihin, jotka vielä\nolivat minulle salaisuus. Olin juuri tehnyt eräälle hoviherralle\nkallisarvoisen koristeen, jonka hän aikoi lahjoittaa eräälle\noopperatanssijattarelle. Kiusaaja ei jättänyt minua, haamu seurasi\nminua yhä, saatana kuiskutteli korvaani.\n\n\"Muutin taloon. Tuskanhikeä valuen kimmurtelen yöllä unettomana\nvuoteellani. Näen hengessä tuon miehen hiipivän tanssijattaren luokse\nminun tekemäni koriste mukanaan. Raivostuneena hypähdän ylös, heitän\nvaipan hartioilleni, astun salaisia portaita alas ja läpi muurin\nNicaisekadulle. Hän saapuu, minä hyökkään hänen kimppuunsa, hän\nhuudahtaa, mutta tarttuen häneen takaapäin isken tikarin hänen\nsydämeensä -- koriste on minun!\n\n\"Tämän tehtyäni tunnen sielussani sellaista rauhaa ja tyytyväisyyttä,\njota en koskaan ennen ollut tuntenut. Haamu oli kadonnut, saatanan ääni\nvaikeni. Nyt tiesin, mitä paha tähteni tahtoi. Minun täytyi totella\nsitä tai menehtyä!\n\n\"Nyt sinä käsität koko minun toimintani ja elämäni, Olivier! Älä luule,\nettä minulta sen vuoksi, että teen, mitä en voi olla tekemättä, puuttuu\nkokonaan ihmisluonteelle ominainen säälin- ja armeliaisuuden tunne.\nTiedäthän, kuinka vaikea minun on luovuttaa käsistäni valmis koriste,\nkuinka en ollenkaan valmista mitään useille henkilöille, joita en\nmistään hinnasta tahdo tappaa.\"\n\nNäin puhuttuaan vei Cardillac minut tuohon salaiseen holvikammioon ja\nnäytti minulle koko jalokivivarastonsa. Kuninkaallakaan ei ole\nrikkaampaa aarretta. Jokaiseen koristeeseen oli kiinnitetty pieni\nlappu, johon oli merkitty, kenelle koriste oli valmistettu, milloin se\noli saatu varkauden, ryöväyksen tai murhan kautta.\n\n\"Hääpäivänäsi, -- lausui Cardillac kolkosti ja juhlallisesti, --\nhääpäivänäsi saat sinä, Olivier, käsi ristiinnaulitun kuvalla vannoa\nminulle pyhän valan luvaten, että niin pian kuin minä olen kuollut,\nhävität kaikki nämä rikkaudet tuhaksi keinoilla, jotka sinulle\nmyöhemmin ilmoitan. En tahdo, että kukaan ihmisolento, kaikista\nvähimmän Madelon ja sinä saisitte haltuunne tämän verellä ostetun\naarteen.\"\n\nTähän rikosten luolaan vangittuna, rakkauden ja inhon, riemun ja kauhun\neri tahoille raastamana olin kadotetun ihmisen kaltainen, jolle\nsuloinen enkeli lempeästi hymyillen viittoo kädellään, mutta jota\nsaatana hehkuvilla pihdeillään pitää vallassaan, ja tuon lempeän\nenkelin hymy, jossa koko taivaan autuus kuvastuu, muuttuu hänelle\njulmimmaksi kidutukseksi.\n\nMinä ajattelin pakoa, itsemurhaa, -- mutta Madelon! Moittikaa minua,\nmoittikaa minua vaan, arvoisa neiti, että olin liian heikko voittamaan\nintohimoa, joka sitoi minut rikollisuuteen. Mutta senhän saan sovittaa\ntuskallisella kuolemalla?\n\nEräänä päivänä saapui Cardillac kotia tavattoman iloisena. Hän hyväili\nMadelonia, loi minuun ystävällisiä silmäyksiä, joi pöydän ääressä\npullon hyvää viiniä, mikä muuten tapahtui ainoastaan suurissa\njuhlatilaisuuksissa, lauleli ja riemuitsi. Madelon oli jättänyt meidät\nkahden kesken, tahdoin lähteä työpajaan.\n\n\"Istu vain, poikani, -- huudahti Cardillac, tänään ei enää\ntyöskennellä, juokaamme malja Parisin arvokkaimman, parhaimman naisen\nonneksi!\"\n\nKun olin kilistänyt lasia hänen kanssaan ja hän yhdellä siemauksella\noli tyhjentänyt täyden viinilasin, lausui hän: \"Sanoppa, Olivier,\nmiellyttävätkö sinua nämä säkeet:\n\n    \"Un amant, qui craint les voleurs,\n    n'est point digne d'amour.\"\n\nHän kertoi nyt, mitä markiisitar Maintenonin huoneissa oli tapahtunut\nteidän ja kuninkaan välillä ja lisäsi, että hän on aina kunnioittanut\nteitä enemmän kuin ketään muuta ihmistä ja että te, teidän suuren\nhyveenne tähden, joka saattaa hänen pahan tähtensä voimattomaksi, ette\nkoskaan voisi herättää hänessä pahoja aaveita ja murha-aikeita, vaikka\nkantaisitte kauneinta hänen valmistamaansa koristetta.\n\n\"Kuules, Olivier, mitä olen päättänyt! -- jatkoi hän. Useita vuosia\nsitten piti minun valmistaa Englannin prinsessalle Henriettelle\nkaulakoriste ja rannerenkaat sekä hankkia itse sitä varten tarvittavat\njalokivet. Työ onnistui minulle paremmin kuin koskaan ennen, mutta\nsydäntäni kirveli ajatellessani, että minun täytyisi luopua tästä\nkoristeesta, johon olin kiintynyt koko sielullani. Sinähän tiedät, että\nprinsessa sai sitten surmansa salamurhaajan kädestä. Minulla on tämä\nkoriste hallussani ja nyt tahdon lähettää sen neiti Scuderille\nkunnioitukseni ja kiitollisuuteni osoitukseksi tuon vainotun\nrosvoliiton nimessä. Samalla kun neiti Scuderi saa selvän voitonmerkin,\nteen ansaittua pilaa Desgrais'ista ja hänen apureistaan. -- Sinun tulee\nviedä koriste neidille!\"\n\nNiin pian kuin Cardillac oli maininnut teidän nimenne, neiti, tuntui\nminusta, kuin musta harso olisi temmattu pois, ja onnellisen, varhaisen\nlapsuuteni kaunis, valoisa kuva väikkyi mielessäni kirkkaana ja\nloistavana. Sieluuni valui ihmeellinen lohdutuksentunne, toivonsäde,\njoka pakoitti synkät varjot katoamaan. Cardillac näytti huomanneen\nsanojensa vaikutuksen, mutta selitti sen omalla tavallaan.\n\n\"Ehdotukseni näyttää miellyttävän sinua, sanoi hän. Voin tunnustaa,\nettä sisällinen ääni, aivan toisellainen kuin se, joka julman\npetoeläimen tavoin vaatii minulta veriuhreja, kehoittaa minua\nmenettelemään näin. Usein valtaa minut omituinen mielentila, sisäinen\nkauhuntunne, pelko jotakin kauheata kohtaan, jonka väristykset\nvirtaavat kaukaisesta ikuisuudesta ajallisuuteen ja valtaavat minut.\nSilloin tuntuu minusta, kuin voitaisiin kuolematonta sieluani, jolla ei\nole mitään osaa hirmutöissäni, syyttää siitä, mitä paha tähteni on\nminussa alkanut. Tällaisessa mielentilassa päätin kerran valmistaa\nkauniin timanttikruunun St. Eustachen kirkon pyhälle Marialle. Mutta\ntuo käsittämätön kauhuntunne valtasi minut aina voimakkaampana, milloin\nvain tahdoin alkaa tämän työn ja sen vuoksi jätin sen kokonaan. Nyt\ntuntuu minusta, kuin kantaisin itse hyveelle ja hurskaudelle nöyrän\nuhrini ja palavan esirukoukseni, lähettämällä neiti Scuderille\nkauneimman koristeen, mitä koskaan olen tehnyt.\"\n\nTuntien tarkoin teidän elämäntapanne, neiti, neuvoi Cardillac sitten,\nmillä tavoin ja milloin minun piti viedä perille koriste, jonka hän\nsulki sievään rasiaan. Koko olemukseni valtasi sanomaton ihastus, sillä\nrikollisen Cardillacin kautta osoitti taivas minulle pelastuksentien\nsiitä helvetistä, jossa minä, onneton syntinen, näännyin. Näin\najattelin. Ja vastoin Cardillacin tahtoa halusin päästä teidän\nluoksenne keskellä yötä. Anna Brussonin poikana, teidän kasvattinanne\naioin heittäytyä eteenne ja paljastaa kaikki. Se kauhea onnettomuus,\njoka uhkasi viatonta Madelon-parkaa, jos hänen isänsä kauhea salaisuus\ntuli ilmi, olisi varmaankin liikuttanut teidän jaloa mieltänne ja\npakoittanut teidät vaikenemaan, mutta teidän terävä älynne olisi kyllä\nkeksinyt keinoja Cardillacin kirotun toiminnan ehkäisemiseksi\nilmiantamatta hänen salaisuuttaan. Älkää kysykö, minkälaisia näiden\nkeinojen olisi pitänyt olla, minä en tiedä sitä. Mutta sielussani olin\nlujasti vakuutettu siitä, että te pelastaisitte Madelonin ja minut. Te\ntiedätte, neiti, että aikomukseni tuona yönä epäonnistui. Toivoin\nkuitenkin toiste onnistuvani paremmin.\n\nMutta yht'äkkiä katosi Cardillacin iloinen mielenlaatu. Hän hiiviskeli\nsynkkänä, tuijotti eteensä, murisi käsittämättömiä sanoja, huitoi\nkäsiään ikäänkuin torjuen vihollista luotansa, pahat ajatukset\nnäyttivät kiusaavan hänen mieltänsä. Näin oli hän viettänyt koko\naamupäivän. Vihdoin istuutui hän työpöytänsä ääreen, nousi\ntyytymättömänä ylös, katseli ikkunasta kadulle, lausui vakavasti ja\nsynkällä äänellä: \"Tahtoisin kuitenkin, että Englannin prinsessa\nHenriette olisi saanut pitää koristeen!\" -- Nämä sanat täyttivät minut\nkauhulla. Tiesin, että ilettävä murhanenkeli oli taas vallannut hänen\nharhailevan sielunsa, että saatanan ääni kaikui taas hänen korvissaan.\nMinä huomasin salamurhaajan uhkaavan teidän henkeänne. Jos Cardillac\nvain olisi saanut koristeensa takaisin, olisitte ollut pelastettu. Joka\nhetki lisääntyi vaara. Silloin kohtasin teidät Pontneuf-sillalla,\ntunkeuduin vaunujenne luokse, heitin teille kirjelapun, jossa rukoilin\nteitä mahdollisimman pian toimittamaan saamanne koristeen Cardillacille\ntakaisin. Teitä ei kuulunut. Minun pelkoni muuttui epätoivoksi, kun\nCardillac seuraavana päivänä ei puhunut mistään muusta kuin yöllä\nunessa näkemästään kallisarvoisesta koristeesta. Minä luulin unen\ntarkoittaneen teidän koristettanne, ja minä olin vakuutettu siitä, että\nhän hautoi jotakin murhasuunnitelmaa, jonka hän varmasti oli päättänyt\npanna toimeen jo seuraavana yönä. Tahdoin pelastaa teidät, vaikkapa se\nolisi maksanut Cardillacin hengen. Kun Cardillac iltarukouksen jälkeen\ntapansa mukaan oli sulkeutunut huoneeseensa, astuin minä ikkunasta\npihalle, hiivin muurinaukosta kadulle ja asetuin läheisyyteen muurin\nvarjoon odottamaan. Vähän ajan kuluttua tuli Cardillac ulos ja lähti\näänettömin askelin kulkemaan pitkin katua. Minä hiivin hänen perässään.\nSaavuimme St. Honorée-kadulle, sydämeni alkoi vapista. Äkkiä Cardillac\nkatosi näkyvistäni. Päätin asettua teidän talonne ovelle.\n\nKohta saapui laulaen ja rallattaen kuten silläkin kerralla, kun\nsattumalta jouduin Cardillacin murhatyön näkijäksi, eräs upseeri katua\npitkin ja meni ohitseni huomaamatta minua. Mutta samalla hetkellä\nhyökkäsi musta olento esiin ja kävi hänen kimppuunsa. Se oli Cardillac.\nTahtoen estää ainakin tämän murhan hyppäsin kovasti huudahtaen parilla\nkolmella askeleella paikalle -- mutta ei upseeri, vaan Cardillac vaipui\nnyt kuolettavan iskun kohtaamana koristen maahan. Upseeri heitti pois\ntikarinsa, tempasi miekan tupesta ja asettui taisteluasentoon minua\nvastaan luullen minua nähtävästi murhaajan apuriksi. Mutta huomattuaan,\nettä minä vähääkään hänestä välittämättä aloin tutkia ruumista, riensi\nhän nopeasti pois paikalta. Cardillac eli vielä. Pistettyäni upseerin\npudottaman tikarin vyöhöni, nostin Cardillacin harteilleni ja laahasin\nhänet vaivaloisesti kotia, kantaen hänet salaisen käytävän kautta\ntyöpajaan, hopun te tunnette.\n\nKuten näette, arvoisa neiti, olen syyllinen ainoastaan siinä suhteessa,\netten ilmi antanut Madelonin isää oikeusviranomaisille ja siten tehnyt\nloppua hänen hirmutöistänsä. Olen viaton veritöihin. Mitkään kidutukset\neivät voi pakoittaa minua paljastamaan Cardillacin ilkitöiden\nsalaisuutta. Minä en voi sallia, että vastoin korkeimman tahtoa, joka\nsalasi isän verityöt hänen viattomalta tyttäreltänsä, koko menneisyyden\nkurjuus, Cardillacin rikollinen elämä vielä nyt kohtaisi musertavasti\nhänen tytärtänsä, että maailman kosto nyt vielä kaivaisi hänen\nruumiinsa maasta, että pyöveli vielä nyt häpeällä leimaisi vainajan\nluut. Ei! Sydämeni lemmitty tulee itkemään minua kuin viattomana\nkaatunutta sankaria, aika lieventää hänen tuskansa, mutta hän sortuisi\nsurusta ja tuskasta saadessaan tietää rakkaan isänsä kauheat teot. --\n\nOlivier vaikeni. Mutta vuolas kyynelvirta tulvi nyt hänen silmistään ja\nhän lankesi neiti Scuderin jalkain juureen rukoillen hartaasti:\n\n-- Te olette vakuutettu viattomuudestani, eikö totta? Olettehan!\nArmahtakaa minua, sanokaa, kuinka Madelon voi?\n\nNeiti Scuderi kutsui Martinièren sisälle ja muutaman silmänräpäyksen\nkuluttua lepäsi Madelon Olivierin kaulassa.\n\n-- Nyt on kaikki taas hyvin, kun sinä olet täällä, -- tiesinhän, että\ntämä jalomielinen nainen pelastaisi sinut! -- huudahti Madelon kerta\ntoisensa perästä ja Olivier unhotti kohtalonsa ja kaiken mikä häntä\nuhkasi, hän tunsi olevansa vapaa. Mitä liikuttavimmalla tavalla\nkertoivat molemmat, kuinka he olivat toistensa puolesta kärsineet,\nsyleilivät yhä uudestaan toisiansa ja itkivät jälleennäkemisen ilosta.\n\nJollei neiti Scuderi jo ennestään olisi ollut vakuutettu Olivierin\nviattomuudesta, niin olisi hän nyt varmasti uskonut sen nähdessään,\nkuinka molemmat nuoret vilpittömimmän rakkauden onnessa unhottivat koko\nmaailman ja sen kurjuuden sekä omat kärsimyksensä.\n\n-- Ei, huudahti hän, vain puhdas sydän voi unhoittaa kaikki!\n\nAamun kirkkaat säteet murtautuivat sisään ikkunasta. Desgrais koputti\nhiljaa ovelle muistuttaen, että oli aika viedä pois Olivier Brusson,\nsillä myöhemmin se ei voinut tapahtua huomiota herättämättä.\nRakastavien täytyi siis erota.\n\nNe hämärät aavistukset, jotka olivat vaivanneet neiti Scuderin mieltä\nsiitä lähtien, kun Olivier oli ensimäisen kerran käynyt hänen\ntalossaan, olivat nyt muuttuneet peloittavaksi todellisuudeksi. Hänen\nrakkaan Annansa poika oli syyttömästi sekautunut tähän juttuun ja\nnäytti melkein mahdottomalta pelastaa häntä häpeällisestä kuolemasta.\nHän kunnioitti nuorukaisen sankarillisuutta, kun tämä tahtoi mieluummin\nkuolla syytettynä, kuin paljastaa salaisuuden, joka olisi tuottanut\nhänen Madelonillensa kuoleman. Hän ei voinut keksiä mitään mahdollista\nkeinoa tämän onnettoman pelastamiseksi julman tuomioistuimen käsistä.\nJa kuitenkin päätti hän tehdä kuinka suuria uhrauksia hyvänsä\nestääkseen tapahtumaisillaan olevan huutavan vääryyden.\n\nHän vaivasi päätänsä kaikellaisilla ehdotuksilla ja suunnitelmilla,\njotka hänen täytyi kuitenkin mahdottomina kohta hylätä. Pieninkin\ntoivonkipinä näytti katoavan ja hän oli joutumaisillaan epätoivoon.\nMutta Madelonin vilpitön, lapsellinen luottamus ja toiveikas riemu,\njolla hän puhui rakastetustaan, jota hän nyt pian saisi muka syleillä\npuolisonaan, vapautettuna kaikista syytöksistä, rohkaisi neiti Scuderia\nyhtä paljon, kuin se liikutti hänen sydäntään.\n\nTehdäkseen jotakin kirjoitti neiti Scuderi vihdoinkin Regnielle pitkän\nkirjeen, jossa hän selitti oikeuden puheenjohtajalle, että Olivier\nBrusson oli mitä uskottavimmalla tavalla todistanut hänelle täydellisen\nsyyttömyytensä Cardillacin murhaan, ja että ainoastaan sankarillinen\npäätös viedä mukanaan hautaan eräs salaisuus, jonka paljastaminen\nsyöksisi turmioon mitä viattomimman olennon, pidätti häntä tekemästä\noikeudelle tunnustusta, joka ei ainoastaan vapauttaisi häntä kauheasta\nepäluulosta, jonka nojalla häntä syytetään Cardillacin murhasta, vaan\nmyöskin syytöksistä, että hän muka kuuluisi kurjaan murhaajaliittoon.\nKoko hehkuvan innostuksensa ja henkevyytensä voimalla oli neiti Scuderi\nkoettanut pehmittää Regnien kovaa sydäntä.\n\nMutta muutaman tunnin kuluttua vastasi Regnie, että hän iloitsisi\nvilpittömästi siitä, jos Olivier Brusson olisi korkea-arvoisen ja\nkunnioitettavan suojelijattarensa luona todellakin puhdistautunut\nkaikista syytöksistä. Mitä tuli Olivierin sankarilliseen päätökseen\nviedä mukaansa hautaan salaisuus, joka on suhteessa kyseenalaiseen\nrikokseen, niin valitti hän, ettei Chambre ardente voinut kunnioittaa\ntällaista sankarillisuutta, vaan että sen täytyi koettaa mitä\nankarimmilla keinoilla murtaa se. Kolmen päivän kuluttua toivoi hän\npääsevänsä tuon harvinaisen salaisuuden perille, mikä todennäköisesti\noli saattava todellisia ihmeitä päivänvaloon.\n\nNeiti Scuderi tiesi liiankin hyvin, mitä hirmuinen Regnie tarkoitti\nniillä keinoilla, joilla hän aikoi murtaa Brussonin sankarillisuuden.\nOnnetonta nuorukaista odottivat nyt varmasti kidutuksen kauhut. Neiti\nScuderin mieleen johtui vihdoin, että jonkun lakimiehen neuvo voisi\nolla eduksi, jotta kidutustoimenpiteet saataisiin edes lykätyksi.\nPierre Arnaud d'Andilly oli siihen aikaan Parisin kuuluisin asianajaja.\nHän oli yhtä tunnettu laajoista tiedoistaan ja teräväjärkisyydestään\nkuin oikeamielisyydestään ja hyveistään. Hänen luoksensa meni nyt neiti\nScuderi ja kertoi hänelle kaikki, mikä vain oli mahdollista Brussonin\nsalaisuutta paljastamatta. Hän luuli Andillyn ilolla ottavan\npuolustaakseen onnetonta Olivieria, mutta hän pettyi katkerasti\ntoiveissaan.\n\nAndilly oli kuunnellut tyynesti hänen kertomustaan, mutta vastasi\nsitten hymyillen käyttäen Boileaun sanoja: Le vrai peut quelque fois\nn'être pas vraisemblable. [Välistä totuus ei ole todennäköinen.] Hän\ntodisti neiti Scuderille, että kaikki ilmeisimmät epäluulot ja\ntodisteet olivat Brussonia vastaan, ettei Regnien menettelyä suinkaan\nvoitu pitää julmana eikä virkaintoisena, vaan että se oli päinvastoin\ntäysin laillista, sillä laiminlyömättä tuomarin velvollisuuksia ei\nhän voinut toisin menetellä. Herra Andilly ei uskonut voivansa\ntaitavimmallakaan puolustuksella pelastaa Brussonia kidutuksesta.\nAinoastaan Brusson itse voi sen tehdä joko tunnustamalla vilpittömästi\nkaikki tai ainakin selittämällä tarkoin Cardillacin murhan yhteydessä\nolevat seikat, jotka sitten ehkä voisivat antaa aihetta uusiin\ntoimenpiteisiin.\n\n-- Siinä tapauksessa polvistun kuninkaan eteen ja rukoilen armoa, --\nlausui neiti Scuderi toivottomana kyynelten tukahuttamalla äänellä.\n\n-- Herran nimessä, älkää tehkö sitä, neiti! huudahti Andilly. Säästäkää\ntätä viimeistä keinoa, sillä jos se kerran pettää, ette koskaan voi\nsitä enää käyttää. Kuningas ei koskaan armahda rikollisia, jotka ovat\nvaarallisia yleiselle turvallisuudelle, sillä kansan katkera suuttumus\nkohtaisi häntä. Ehkäpä Brusson voi vielä torjua häntä vastaan tähdätyn\nepäluulon joko paljastamalla salaisuutensa tai muulla keinolla. Silloin\nvasta on oikea aika anoa armoa kuninkaalta, joka ei tule kysymään, mitä\noikeudessa on todistettu ja mitä ei, vaan ratkaisee asian oman sisäisen\nvakaumuksensa mukaan.\n\nNeiti Scuderin täytyi vastoin tahtoaankin noudattaa kokeneen Andillyn\nneuvoa. Kovin huolissaan ja yhä vain miettien, mihin toimenpiteisiin\nhän nyt ryhtyisi onnettoman Brussonin pelastamiseksi, istui neiti\nScuderi myöhään illalla kamarissaan, kun Martinière astui sisään ja\nilmoitti kuninkaallisen kaartin överstin, kreivi Miossensin, joka\nvälttämättömästi kalusi puhutella neitiä.\n\n-- Suokaa anteeksi, -- lausui Miossens kumartaen sotilaan tavoin, --\nsuokaa anteeksi, neiti, että vaivaan teitä näin myöhään ja\nsopimattomaan aikaan. Me sotilaat emme muuten tee näin, ja sen vuoksi\npyydän teiltä tuhannesti anteeksi. Olivier Brusson tuo minut teidän\nluoksenne.\n\nSuurella jännityksellä odottaen, mitä hän nyt taas saisi tietää,\nhuudahti neiti Scuderi:\n\n-- Olivier Brusson? Tuo onnettomin ihminen? Mitä teillä on hänen\nkanssaan tekemistä?\n\n-- Olin varma, -- jatkoi Miossens hymyillen, -- että teidän turvattinne\nnimi olisi riittävä suositus taivuttamaan teidät kuulemaan, mitä\nminulla on sanottavaa. Koko maailma on vakuutettu Brussonin\nsyyllisyydestä. Tiedän, että te olette toista mielipidettä, joka\nkuitenkin nojautuu ainoastaan syytetyn vakuutuksiin, kuten minulle on\nsanottu. Minun laitani on toinen. Kukaan ei voi olla enemmän vakuutettu\nkuin minä Brussonin syyttömyydestä Cardillacin kuolemaan.\n\n-- Puhukaa, oi, puhukaa! -- huudahti neiti Scuderi silmät ilosta\nloistaen.\n\n-- Minä, -- lausui Miossens painavasti, -- niinä juuri pistin vanhan\nkultasepän kuoliaaksi St. Honorée-kadulla teidän talonne läheisyydessä.\n\n-- Kaikkien pyhimysten nimessä, tekö -- tekö! -- huudahti neiti\nScuderi.\n\n-- Ja minä vakuutan teille, neiti, että olen ylpeä teostani, -- jatkoi\nMiossens. Olkaa varma siitä, että Cardillac oli mitä paatunein,\nulkokullatuin konna, että juuri hän öisin murhasi ja ryösti ihmisiä,\nonnistuen niin kauan välttämään kaikki ansat. En tiedä, kuinka minussa\nheräsikään sisäinen epäluulo tuota vanhaa roistoa kohtaan, kun hän\nsiveellisen levottomuuden vallassa antoi minulle tilaamani koristeen,\nkun hän tarkoin tiedusteli, kenelle olen koristeen tilannut, ja kun hän\nsangen viekkaalla tavalla oli kysellyt kamaripalvelijaltani, milloin\nminulla oli tapana käydä erään naisen luona. Jo kauan oli herättänyt\nhuomiotani, että tuon inhottavimman ryöstöhimon onnettomilla uhreilla\noli kaikilla samallainen kuolettava haava. Olin vakuutettu, että\nmurhaaja oli harjaantunut antamaan tuon silmänräpäyksessä tappavan\niskun ja että hän luotti siihen. Jos se petti, niin syntyi taistelu\nmies miestä vastaan. Tämän johdosta käytin erästä varokeinoa, joka on\nniin yksinkertainen, etten voi ymmärtää, kuinka muut jo aikoja sitten\neivät ole keksineet sitä ja pelastaneet siten henkeänsä tuolta\nkavalalta murhamieheltä. Minä panin keveän rintahaarniskan liivieni\nalle. Cardillac hyökkäsi päälleni takaa päin. Hän tarttui minuun\njättiläisvoimin, mutta varmasti tähdätty isku kilpistyi takaisin\nraudasta. Samassa käännyin ympäri ja iskin tikarini, joka oli valmiina\nkädessäni, hänen rintaansa.\n\n-- Ja te vaikenette, -- kysyi neiti Scuderi, ettekö ole ilmoittanut\ntuomareille tapahtumasta?\n\n-- Sallikaa minun huomauttaa, neiti, -- vastasi Miossens, -- että\ntällainen ilmoitus, jollei suorastaan syöksisi minua turmioon, ainakin\nsekoittaisi minut tuohon ilettävään juttuun. Olisiko Regnie, joka\nkaikkialla vainuaa rikoksia, ollenkaan uskonut minua, jos olisin\nsyyttänyt murhayrityksestä rehellistä Cardillacia, hurskauden ja hyveen\nperikuvaa? Entä jos oikeuden miekka olisi kääntänyt kärkensä minua\nitseäni vastaan?\n\n-- Se olisi ollut mahdotonta, -- huudahti neiti Scuderi, -- teidän\nsyntyperänne, teidän säätynne --\n\n-- Mitä vielä, -- jatkoi Miossens, -- muistakaa vain Luxemburgin\nherttuata, jonka pieni päähänpisto tilata Sagelta ennustuspeili saattoi\nBastilleen epäiltynä myrkkymurhasta. Ei pyhän Dionysiuksen kautta, en\ntuntiakaan vapaudestani, en hiuskarvaanikaan pane alttiiksi raivoavalle\nRegnielle, joka kernaasti asettaisi miekkansa meidän kaikkien kaulalle.\n\n-- Mutta näin te saatatte viattoman Brussonin mestauslavalle? --\nkeskeytti neiti Scuderi.\n\n-- Viattoman? -- vastasi Miossens. -- Sanotteko viattomaksi tuon\nkirotun Cardillacin toveria, joka auttoi häntä veritöissä ja joka jo\nsata kertaa olisi ansainnut kuoleman? Eihän toki, hän vuodattaa verensä\nsyystä. Olen paljastanut teille, kunnioitettava neiti, asian todellisen\nlaidan sillä edellytyksellä, että te, jättämättä minua Chambre ardenten\nkäsiin, osaisitte kuitenkin jollakin tavoin käyttää minun salaisuuttani\nturvattinne hyväksi.\n\nSydämmessään iloiten siitä, että hänen vakaumuksensa Brussonin\nviattomuudesta oli saanut näin ratkaisevalla tavalla vahvistuksensa,\nkertoi neiti Scuderi nyt kreiville, joka jo tunsi Cardillacin\nrikollisuuden, kaikki mitä Olivier oli hänelle kertonut, ja kehoitti\nkreiviä lähtemään asianajaja Andillyn luokse. Vaiteliaisuuslupauksen\nnojalla oli Andillylle paljastettava koko salaisuus ja hänen tuli\nsitten neuvoa, mitä oli tehtävä.\n\nKun neiti Scuderi oli kertonut mitä tarkimmin Andillylle koko jutun,\ntiedusteli hän vielä pienimpiäkin yksityisseikkoja. Erityisesti kysyi\nhän kreivi Miossensilta, oliko hän varmasti vakuutettu siitä, että\njuuri Cardillac oli hyökännyt hänen päällensä, ja voisiko hän tuntea\nOlivier Brussonin samaksi mieheksi, joka kantoi ruumiin pois\nmurhapaikalta.\n\n-- Paitsi sitä, -- vastasi Miossens, -- että kuunvalossa aivan hyvin\ntunsin kultasepän, olen myöskin Regnien luona nähnyt sen tikarin, jolla\nCardillac oli pistetty kuoliaaksi. Se on minun tikarini, joka on helppo\ntuntea taiteellisesti koristetusta kahvastaan. Seisten vain askeleen\npäässä nuorukaisesta, joka oli pudottanut hattunsa, näin selvästi hänen\npiirteensä ja tuntisin hänet siis varmasti.\n\nAndilly katsoi hetkisen vaieten eteensä ja lausui sitten:\n\n-- Tavallisilla keinoilla ei Brussonia missään tapauksessa voida\npelastaa oikeuden käsistä. Hän ei tahdo Madelonin tähden sanoa\nCardillacia ryöstömurhaajaksi. Hän voi kyllä menetellä niin, sillä\nvaikkapa hän paljastamalla salaisen käytävän ja ryöstettyjen\nkalleuksien varaston onnistuisikin todistamaan Cardillacin\nsyyllisyyden, tuomittaisiin hänet kuitenkin kuolemaan kultasepän\nrikostoverina. Sama olisi asianlaita, vaikka kreivi Miossens\npaljastaisi tuomarille kohtauksensa kultasepän kanssa ja sen todelliset\nseuraukset. Jutun lykkäys on ainoa, mitä tällä hetkellä voimme saada\naikaan. Kreivi Miossens menee vankilaan, pyytää saada nähdä Olivier\nBrussonia ja todistaa hänet samaksi mieheksi, joka kantoi pois\nCardillacin ruumiin. Sitten rientää hän Regnien luokse ja sanoo\nhänelle: St. Honorée-kadulla näin eräänä yönä murhatun miehen, seisoin\naivan ruumiin vieressä, kun eräs toinen mies riensi paikalle, kumartui\nruumiin puoleen, ja huomattuaan haavoittuneen vielä olevan hengissä,\nnosti hänet harteilleen ja kantoi pois. Olivier Brussonin olen tuntenut\nsamaksi mieheksi. -- Tämä lausunto aiheuttaa Brussonin uudistetun\nkuulustelun kreivi Miossensin läsnä ollessa. Tämä ehkäisee kidutuksen\nja tutkimusta jatketaan. Silloin vasta on aika kääntyä kuninkaan\npuoleen. Teidän älykkäisyytenne asiaksi, neiti, jää tämän suorittaminen\ntaitavimmalla tavalla. Minun mielestäni olisi parasta kertoa\nkuninkaalle koko salaisuus. Kreivi Miossensin lausunto tukee Brussonin\ntunnustuksia. Lisävahvistusta saataisiin vielä toimeenpanemalla\nsalainen tutkimus Cardillacin talossa. Olivier Brussonin vapauttaminen\nei voi tapahtua oikeuden päätöksen nojalla, vaan kuninkaan ratkaisun\nkautta, joka perustuen sisäiseen tunteeseen antaa armon siinä, missä\ntuomarin täytyy rangaista.\n\nKreivi Miossens noudatti tarkoin Andillyn neuvoa ja tapahtui\ntodellakin, kuten viimemainittu oli ennustanut.\n\nNyt oli siis käännyttävä kuninkaan puoleen, mutta se oli sangen vaikea\ntehtävä, sillä kuningas, joka piti Brussonia yksin sinä kamalana\nryöstömurhaajana, joka niin pitkät ajat oli pitänyt koko Parisia pelon\nja kauhun vallassa, tunsi häntä kohtaan niin suurta inhoa, että jos\njoku sanallakaan muistutti tuosta kuuluisasta jutusta, leimahti hänessä\nmitä ankarin viha.\n\nPysyen uskollisena periaatteellensa olla koskaan puhumatta\nkuninkaalle epämiellyttävistä asioista, kieltäytyi Maintenon jyrkästi\nvälittäjäntoimesta. Brussonin kohtalo oli siis kokonaan neiti Scuderin\nkädessä. Pitkän miettimisen jälkeen teki hän päätöksensä ja pani sen\nnopeasti täytäntöön. Hän pukeutui mustaan silkkipukuun, koristi itsensä\nCardillacin kallisarvoisilla lahjoilla, ripusti pitkän, mustan harson\npäähänsä ja ilmestyi tässä asussa markiisitar Maintenonin huoneistoon\njuuri siihen aikaan kuin kuningas oleskeli siellä. Neiti Scuderin jalo\nulkomuoto herätti näissä pukimissa suurta kunnioitusta kaikissa ja kun\nhän astui markiisitar Maintenonin asuntoon, nousi kuningaskin\nkummastuneena ja tuli häntä vastaan. Kaulakoristeen ja rannerenkaiden\nkallisarvoiset timantit välähtivät nyt kuninkaan silmissä ja hän\nhuudahti:\n\n-- Taivaan nimessä, nehän ovat Cardillacin valmistamat koristeet! -- Ja\nkääntyen sitten markiisittaren puoleen lisäsi kuningas hymyillen:\n\n-- Katsokaa, rouva markiisitar, kuinka kaunis morsiamemme suree\nsulhastaan.\n\n-- Ah, armollinen herra, -- puuttui neiti Scuderi puheeseen ikäänkuin\njatkaen pilantekoa, -- kuinka sopisi surevan morsiamen koristaa itsensä\nnäin loistavasti? Ei, olen jo aikoja sitten jättänyt tuon kultasepän,\nenkä enää ajattelisi häntä, jollei mieleeni aina muistuisi se\nvastenmielinen kuva, kun näin häntä murhattuna kannettavan ohitseni.\n\n-- Kuinka sanotte, -- kysyi kuningas, kuinka? Oletteko nähnyt tuon\nonnettoman?\n\nNeiti Scuderi kertoi nyt lyhyesti, kuinka hän sattumalta oli osunut\nCardillacin talon edustalle juuri kun hänen murhansa oli huomattu.\n(Brussonista ei neiti vielä maininnut mitään.) Hän kuvasi Madelonin\nsuurta surua, mainitsi, kuinka syvän vaikutuksen tämä viaton lapsi\nhäneen teki ja kuinka hän kansanjoukon osoittaessa suosiotaan oli\npelastanut onnettoman tyttö-raukan Desgraisin käsistä. Yhä suuremmalla\nmielenkiinnolla kuvasi hän sitten kohtauksensa Regnien, Desgraisin ja\nlopuksi Brussonin kanssa. Neiti Scuderin eloisa ja innostusta hehkuva\nkuvaus tempasi kuninkaan mukaansa, niin ettei tämä edes huomannut, että\npuhe oli hänen inhoamansa Brussonin ilettävästä jutusta. Kuningas ei\nvoinut lausua sanaakaan, hänen sisäistä liikutustansa ilmaisi silloin\ntällöin vain pieni huudahtus. Aivan hämmästyneenä kuulemastaan ei hän\nvielä ennättänyt tointua, kun neiti Scuderi äkkiä polvistui hänen\neteensä ja rukoili armoa Olivier Brussonille.\n\n-- Mitä te teette, -- huudahti kuningas, tarttuen häneen molemmin käsin\nja pakoittaen hänet istumaan, -- mitä te teette, neiti! Te yllätätte\nminut omituisella tavalla! Se oli kauhea kertomus! Mutta kuka takaa\nBrussonin satumaisen kertomuksen todenmukaisuuden?\n\nNeiti Scuderi huudahti kiihkeästi:\n\n-- Kreivi Miossensin todistus, tutkimus Cardillacin talossa, sisäinen\nvakaumus -- ah, Madelonin puhdas sydän, joka näki Brussonissa yhtä\nsuurta puhtautta ja hyvettä!\n\nKuningas aikoi vastata jotakin, mutta kääntyi kuullessaan takanaan ovea\navattavan. Viereisessä huoneessa työskennellyt Louvois katsahti sisään\nhuolestuneen näköisenä. Kuningas nousi ja lähti Louvoisin seurassa\nhuoneesta. Neiti Scuderi ja markiisitar Maintenon pitivät tätä\nkeskeytystä vaarallisena, sillä kerran yllätettynä voi kuningas nyt\nolla varuillaan ja välttää viritettyä ansaa. Muutamien minuuttien\nkuluttua palasi kuitenkin kuningas, käveli nopeasti pari kertaa\nedestakaisin huoneessa, pysähtyi sitten kädet selän takana aivan neiti\nScuderin eteen ja lausui, katsomatta häneen, ikäänkuin ajatuksissaan:\n\n-- Tahtoisinpa nähdä teidän Madeloninne! -- Neiti Scuderi vastasi\nihastuneena:\n\n-- Oi, armollinen herra, kuinka suuren onnen suotte onnettomalle\nlapsi-raukalle! Ah, teidän tarvitsee antaa vain vihjaus, niin saatte\nnähdä tuon tyttösen jalkainne juuressa.\n\nNäin sanottuaan meni neiti Scuderi nopeasti ovelle ja huusi, että\nkuningas tahtoi ottaa vastaan Madelon Cardillacin, ja palasi takaisin\nitkien ja nyyhkien ilosta ja liikutuksesta.\n\nNeiti Scuderi oli aavistanut tämän ja ottanut sen vuoksi mukaansa\nMadelonin, joka sillä välin oli odotellut markiisittaren kamarineidin\nluona Andillyn laatima lyhyt anomuskirja kädessä. Hetken kuluttua\nmakasi hän äänettömänä kuninkaan jalkain juuressa. Pelko, hämmästys,\nnöyrä kunnioitus, rakkaus ja suru saattoivat veren yhä nopeammin\nkuohumaan hänen suonissaan. Hänen poskensa hehkuivat, silmänsä\nloistivat täynnä kirkkaita kyynelhelmiä, jotka silloin tällöin\nputosivat hänen silkinhienoilta silmäripsiltään kauniille\nliljanväriselle povelleen. Tytön ihmeellinen kauneus näytti syvästi\nvaikuttavan kuninkaaseen. Hän kohotti tytön hiljaa ylös, teki liikkeen\nikäänkuin suudellakseen hänen kättänsä, päästi kuitenkin käden jälleen\nirti ja katsoi tuota suloista lasta kyyneltynein silmin, mikä todisti\nsyvää sisäistä liikutusta.\n\nMarkiisitar Maintenon kuiskasi hiljaa neiti Scuderille:\n\n-- Eikö hän ole aivan Vallièren näköinen, tuo pikku olento? Kuningas on\nsuloisten muistelmain vallassa. Te olette voittanut pelin.\n\nVaikka Maintenon sanoikin tämän hyvin hiljaa, näytti kuningas kumminkin\nkuulleen sen. Hieno puna nousi hänen kasvoillensa, hän vilkaisi\nohimennen Maintenoniin, luki anomuskirjan, jonka Madelon oli ojentanut\nhänelle ja lausui sitten lempeästi ja hyväntahtoisesti:\n\n-- Uskon kyllä, että sinä, rakas lapsi, olet vakuutettu rakastettusi\nviattomuudesta, mutta meidän on myöskin kuultava, mitä Chambre ardente\nsanoo.\n\nLempeällä kädenliikkeellä jätti hän hyvästi tytölle, joka oli hukkua\nkyyneleihinsä.\n\nNeiti Scuderi huomasi kauhukseen, että Vallièren muisto, niin\nedullisesti kuin se alussa näyttikin vaikuttaneen, muutti kuninkaan\nmielen, niin pian kuin Maintenon oli maininnut hänen nimensä. Ehkä\nkuningas täten tuli muistaneeksi, että hän oli uhraamaisillaan ankaran\noikeuden kauneuden hyväksi, tahi ehkä hänelle kävi kuten uneksijalle,\njoka kuullessaan kovan huudon menettää kauniit utukuvat mielestään.\nEhkäpä hän ei nyt enää nähnyt sielunsa silmäin edessä Vallièrea, vaan\najatteli laupeudensisar Louisea (Soeur Louise de la miséricorde,\nVallièren nunnanimi Carmelitiluostarissa), joka kiusasi häntä\nhurskaudellaan ja katumuksellaan. -- Nyt ei ollut siis muuta tekemistä,\nkuin odottaa tyynesti kuninkaan päätöstä.\n\nKreivi Miossensin todistus Chambre ardenten edessä oli sillä välin\ntullut tunnetuksi, ja kuten kansanjoukot tavallisesti viehättyvät\nhelposti menemään toisesta äärimmäisyydestä toiseen, niin kävi\nnytkin. Olivier Brussonia, jota ensin oli kirottu kurjimpana\nmurhamiehenä ja uhattu repiä kappaleiksi, ennen kuin hän oli noussut\nmestauslavallekaan, pidettiin nyt julman tuomioistuimen viattomana\nuhrina. Nyt vasta muistivat naapurit hänen siveellisen käytöksensä,\nhänen suuren rakkautensa Madelonia kohtaan, hänen uskollisuutensa ja\nkiintymyksensä vanhaan kultaseppään. Suuria kansanjoukkoja kokoontui\nusein uhkaavalla tavalla Regnien palatsin edustalle huutaen: Antakaa\nmeille Olivier Brusson, hän on viaton! Vieläpä särettiin kivillä hänen\ntalonsa ikkunat, niin että Regnien täytyi turvautua santarmien apuun\nsuuttunutta rahvasta vastaan.\n\nUseita päiviä oli kulunut. Neiti Scuderi ei ollut kuullut mitään\nOlivier Brussonin jutusta. Aivan epätoivoisena hän meni markiisitar\nMaintenonin luokse, joka kuitenkin vakuutti, että kuningas vaikeni koko\nasiasta ja ettei suinkaan olisi eduksi huomauttaa hänelle siitä.\nMarkiisittarelta ei neiti Scuderi siis voinut toivoa mitään apua.\n\nVihdoin sai hän asianajaja Andillyn avulla tietää, että kuninkaalla oli\nollut pitkä salainen keskustelu kreivi Miossensin kanssa. Edelleen\nkerrottiin hänelle, että kuninkaan luotetuin kamaripalvelija ja\nasiamies Bontems oli käynyt vankilassa ja puhutellut Brussonia, sekä\nettä Bontems oli eräänä yönä useiden muiden henkilöiden kanssa käynyt\nCardillacin talossa ja viipynyt siellä kauvan. Talon alakerran asukas\nClaude Patru vakuutti, että koko yön kuului hänen yläpuolellaan kolinaa\nja että Olivier oli varmasti ollut mukana, sillä vanhus oli muka\nselvästi kuullut hänen äänensä. Oli siis ainakin varmaa, että kuningas\nitse antoi tarkoin tutkia asian todellisen laidan. Käsittämätöntä oli\nainoastaan päätöksen tavaton viipyminen. Regnie ponnisti varmaankin\nkaikki voimansa pitääkseen kynsin hampain kiinni uhristaan, jota\nhäneltä koetettiin riistää.\n\nLähes kuukausi oli kulunut edellä kerrotuista tapahtumista, kun\nmarkiisitar Maintenon ilmoitti neiti Scuderille, että kuningas tahtoi\nnähdä hänet samana iltana markiisittaren huoneissa.\n\nNeiti Scuderin sydän sykki kiivaasti, hän tiesi, että Brussonin kohtalo\noli saava ratkaisunsa. Hän sanoi sen onnettomalle Madelonille, joka\nrukoili hartaasti pyhää Jumalan äitiä ja kaikkia pyhimyksiä, että he\nherättäisivät kuninkaan sydämessä vakaumuksen Brussonin viattomuudesta.\n\nMutta kuningas näytti unhottaneen koko asian, sillä keskustellen\niloisesti Maintenonin ja Scuderin kanssa ei hän sanallakaan maininnut\nBrusson-parkaa. Vihdoin saapui Bontems, lähestyi kuningasta ja lausui\nhänelle muutamia sanoja niin hiljaa, etteivät naiset ymmärtäneet\nmitään. Neiti Scuderin sydän vapisi. Äkkiä nousi kuningas, astui\nScuderin luokse ja lausui säteilevin silmin:\n\n-- Onnittelen teitä, neiti! Turvattinne, Olivier Brusson on vapaa!\n\nKyyneleet tulvivat virtanaan neiti Scuderin silmistä ja voimatta lausua\nsanaakaan tahtoi hän heittäytyä polvilleen kuninkaan eteen, mutta tämä\nesti sen sanoen:\n\n-- Menkää, menkää, hyvä neiti! Teidän pitäisi olla\nparlamenttiasianajaja ja ajaa minun oikeusasioitani, sillä,\npyhän Dionysiuksen kautta, kukaan ei voi vastustaa teidän\nkaunopuheisuuttanne. Todellakin, -- lisäsi kuningas vakavasti, -- eikö\nhän, jonka itse hyve on ottanut turviinsa, eikö hän ole suojattu\nkaikilta ilkeiltä syytöksiltä, Chambre ardentelta ja kaikilta maailman\ntuomioistuimilta?\n\nNeiti Scuderi puhkesi nyt vihdoin puhumaan lausuen hehkuvin sanoin\nkiitoksensa kuninkaalle, mutta tämä keskeytti hänet sanoen, että kotona\nneiti Scuderia odotti lämpimämmät kiitokset, kuin kuningas voi häneltä\nvaatia, sillä tällä hetkellä onnellinen Olivier varmaankin jo syleili\nMadeloniansa. Kuningas lopetti puheensa seuraavin sanoin:\n\n-- Bontems maksaa teille 100 louisdoria, antakaa ne minun puolestani\nmorsiuslahjaksi pikku Madelonille. Menköön hän naimisiin Brussonin\nkanssa, joka tosin ei ollenkaan ansaitse sellaista onnea, mutta sen\njälkeen on molempien lähdettävä Parisista. Se on tahtoni.\n\nMartinière tuli ovella neiti Scuderia vastaan, häntä seurasi Baptiste,\nmolemmat ilosta loistavin kasvoin, riemuiten ja huutaen: Hän on täällä,\nhän on vapaa! Voi noita onnellisia nuoria ihmisiä!\n\nOnnellinen pari lankesi Scuderin jalkojen juureen.\n\n-- Oi, tiesinhän, että te, vain te voitte pelastaa puolisoni! --\nhuudahti Madelon.\n\n-- Luottamukseni teihin, armas äiti, oli lannistumaton! -- huudahti\nOlivier.\n\nMolemmat suutelivat neiti Scuderin käsiä vuodattaen kuumia kyyneleitä.\nSitten syleilivät he taas toisiaan ja vakuuttivat, että tämän hetken\nääretön onni korvasi kaikki menneiden päivien suuret kärsimykset. Ja he\nvannoivat ikuista uskollisuutta toisillensa. Vain kuolema oli heidät\neroittava.\n\nMuutaman päivän perästä vahvistettiin heidän liittonsa\npapinsiunauksella. Vaikka kuningas ei olisikaan käskenyt heitä\npoistumaan Parisista, ei Brusson missään tapauksessa olisi voinut jäädä\nkaupunkiin, jossa kaikki muistutti hänelle Cardillacin hirmutöiden\nkauheita aikoja, jossa sattuma voi saattaa ilmi hänen ikävän\nsalaisuutensa, jonka jo nyt useammat henkilöt tunsivat, ja ainaiseksi\nturmella hänen rauhallisen elämänsä. Kohta häiden jälkeen matkusti hän,\nneiti Scuderin siunausten saattamana, nuoren vaimonsa kanssa Genèveen.\nKäyttäen hyväkseen Madelonin runsaita myötäjäisiä, ollen itse taitava\nammatissaan sekä kaikin puolin kunnon kansalainen, hankki hän siellä\nperheelleen onnellisen ja huolettoman toimeentulon. Hän toteutti kaikki\nne toiveet, jotka niin katkerasti olivat pettäneet hänen isänsä.\n\nNoin vuosi sen jälkeen, kun Brusson perheineen oli matkustanut\nParisista, julkaistiin Parisin arkkipiispan Harloy de Chanvalonin ja\nparlamenttiasianajaja Pierre Arnaud d'Andillyn allekirjoittama\nvirallinen tiedonanto, jossa ilmoitettiin, että eräs katuvainen\nsyntinen oli rippisalaisuuden nojalla luovuttanut kirkolle rikkaan\nkokoelman ryöstettyjä jalokiviä ja kultaesineitä. Kaikkia niitä, joilta\nennen vuoden 1680 loppua oli ryövätty kulta- ja jalokivikoristeita,\npyydettiin ilmoittautumaan asianajaja Andillyn luona, jolta he voivat\nperiä menettämänsä esineet, jos voivat antaa tarkan kuvauksen niiden\nlaadusta sekä muuten todistaa olevansa asianomaisen koristeen oikeita\nomistajia. Monet Cardillacin uhreista, jotka olivat päässeet hengissä\nhänen käsistään, saapuivat vähitellen asianajajan luokse ja saivat\nhäneltä suureksi ihmeekseen ryöstetyt kalleutensa takaisin. Ne\narvoesineet, joille omistajaa ei löytynyt, joutuivat St. Eustachen\nkirkon rahastolle.\n\n\n\n"]