Rajaseudun henki
Zane Grey (1872–1939)
Seikkailuromaani sijoittuu 1770-luvun Amerikan rajaseudulle ja kuvaa uudisasukkaiden vaarallista elämää tiettömissä erämaissa. Teos seuraa pioneereja, jotka taistelevat selviytymisestään keskellä intiaanisotia sekä lainsuojattomien hylkiöiden harjoittamaa väkivaltaa.
Zane Greyn 'Rajaseudun henki' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2134. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
RAJASEUDUN HENKI
Seikkailuja Amerikan erämaista
Kirj.
ZANE GREY
Englannin kielestä suomentanut ("The Spirit of the Border")
O. E. N.
Porvoo * Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1936.
JOHDANTO
Siitä, jota monet tämän kertomuksen lukijat voivat sanoa "raakuudeksi", ei tekijä aio esittää mitään anteeksipyyntöjä, vaan tahtoo pikemminkin painostaa, että kertomuksen raju henki oli Läntisen rajaseudun elämälle noin sata vuotta sitten jotakin aivan olennaista ja todellista.
Tekijällä on ollut onni saada haltuunsa mitä mielenkiintoisinta historiallista ainehistoa, jonka luotettavuudesta ei ole epäilystäkään, nimittäin eversti Ebenezer Zanen kauan kadoksissa ollut päiväkirja, jonka kirjoittaja oli Lännen asuttajien huomatuimpia.
Tuon myrskyisän ajan historia ansaitsee saada näkyvämmän paikan historiallisessa kirjallisuudessa, kuin mikä sillä on tähän saakka ollut, johtuen tämä viimemainittu seikka ilmeisesti siitä, ettei erämaan valloituksesta ole säilynyt mitään luotettavia aikamääriä. Uudisasukasten saavutusten historia on siihen katsoen, kuinka monta vuotta he taistelivat ja ponnistelivat Lännen rajoilla, suppea ja hämärä.
Kun vuodet kahdeksannen- ja yhdeksännentoista vuosisadan vaihteessa olivat Atlantin rannikolle asettuneille siirtolaisille mitä moninaisimpien seikkailujen aikaa, niin kuinka seikkailurikkaita niiden onkaan täytynyt olla noille melkein unohtuneille uudisasukkaille, jotka vaaroista ja rasituksista välittämättä tunkeutuivat tiettömiin erämaihin? Ei ollut ketään, joka olisi merkinnyt aikakirjoihin näiden laskevaa aurinkoa kohti pyrkivien jäyhien miesten taistelut. Heidän myrskyisän elämänsä, sankarillisuutensa ja tulevien sukupolvien hyväksi uhrautumisensa tarina on liian vähän tunnettu.
Tekijä on esi-isänsä muistiinpanojen nojalla sommitellut noista ajoista saamamme käsityksen selventämiseksi uuden ja todenmukaisen kuvan Läntisen rajan elämästä, kuvan, jonka pohjana on uudisasukkaan rajaton vapaudenrakkaus, tuo voimakas vaisto, joka vietteli niin monta tuntemattomaan hautaan, kuvan, joka esittää hänen elämäntyönsä, lemmentarinansa ja ne seikat, jotka tekivät hänen elämänsä niin kovaksi, kuvan sellaisen, jossa väärintuomittu indiaanikin on mukana. Vuoden 1777 vaiheilla synnytti Länsi niin hurjia valkoisia miehiä, että he olivat ihmisiä vain nimeltä. Nämä hylkiöt ja luopiot elivät indiaanien keskuudessa ja olivat kolmenkymmenen vuoden ajan rajaseudun kauhuna harjoittaen kaikkea ajateltavissa olevaa julmuutta uudisasukkaita kohtaan. Indiaanit, joita he johtivat, saivat kokea samaa, ja ollessaan verisen menestyksensä huipulla he tekivät tyhjäksi kristittyjen lähetyssaarnaajien pitkällisen ja vaivalloisen työn tulokset hävittämällä kristittyjen indiaanien rakentaman kauniin kylän nimeltä Gnadenhutten eli Rauhan kaupunki.
Mutta näiden hylkiöiden vastapainoksi kasvatti rajaseutu myös sellaisia miehiä kuin olivat Boone, Xanet, Mc Collochit ja Wetzel, tuo omituinen ja vaitelias mies, jonka urotöistä kuiskaillaan vieläkin seuduilla, joissa hän kerran samoili indiaanien ja luopioiden leppymättömänä vainoojana, ja joka oli vain ajan ja olosuhteiden tuote. Sivistys ei olisi voinut kehittää Wetzelin kaltaista miestä. Suuret mullistukset ja rajut ja ratkaisevat käännekohdat loivat miehetkin, joita tarvittiin.
Ja rajaseutu tarvitsi Wetzeliä. Uudisasukkaat olisivat saaneet ahertaa vuosia kauemmin pysyväisen kodin saamiseksi, ellei Wetzeliä olisi ollut. Hän ei ollut milloinkaan uudisasukas, vaan aina indiaanien väsymätön metsästäjä. Milloin hän ei ollut jonkun punaisen soturin jäljillä, oleskeli hän uudisasutuksilla silmät ja korvat aina herkkinä huomaamaan pienimmänkin merkin vihollisesta. Taikauskoisille indiaaneille hän oli aave, rajaseudun salaperäinen henki, joka huokui kuolemaa ja tuhoa metsien pimennoista. Uudisasukkaille hän oli vahva tuki, sopiva johtajaksi niille muutamille sitkeille ja vääjäämättömille uranuurtajille, jotka tekivät Lännen asuttamisen mahdolliseksi.
Ja jos tämä kertomus kuvaa hänet sellaiseksi, mitä hän todella oli, uudisasukasten rakastamaksi, indiaanien kunnioittamaksi ja pelkäämäksi ja luopioiden vihaamaksi, ja jos se hiukankin lieventää historian hänelle antamaa julmaa nimeä, ei tekijä pyydä mitään muuta.
Zane Grey.
I
"Nell, alan pitää teistä aivan mahdottomasti."
"Ilmeisesti, Joe, jos siitä on taikaa, että toistatte sen niin useasti."
Tyttö sanoi sanat luonnollisesti, eikä lainkaan veitikkamaisesti, mikä oli muuten hänelle ominaista. Leikkipuheet, iloiset hymyt ja keimailuun taipuvainen käytös olivat luonteenomaista Nellielle, mutta nyt oli äänensävy vakava ja katse melkeinpä surumielinen. Joe oli hämillään.
Pitkällä matkalla vuorten yli oli Nell ollut koko ajan iloinen ja hilpeä, mutta nyt, kun heidän oli todennäköisesti sanottava jäähyväiset toisilleen ehkäpä ainiaaksi, hän ilmaisi luonteensa syvemmän ja todellisemman puolen. Mikään ei olisi voinut sen tehokkaammin hillitä Joen ylimielisyyttä. Hän tunsi äkkiä, mitä naisen rakkaus todella merkitsee, kun se annetaan välittömästi, ilman ehtoja. Ajatuksen vaientamana, ettei hän ollut lopultakaan ymmärtänyt tyttöä oikein, ja tietoisena siitä, että kaikki oli ollut hänen puoleltaan osittain vain leikkiä, hän kääntyi katsomaan jylhää maisemaa heidän edessään.
Erämaan syvä rauha kietoi heidätkin tunnelmiinsa ja sai heidät entistä selvemmin käsittämään sen tosiasian, että he olivat nyt tuntemattoman Lännen kynnyksellä, ja että jossakin tuon alkeellisen uudisasutuksen takana, noiden koskemattomien metsien helmassa, jotka levisivät heidän edessään tummina ja äänettöminä, oli heidänkin tuleva kotinsa oleva.
Korkealta töyräältä, jossa he seisoivat, maa vietti alaspäin ja kapeni vähitellen, kunnes se muodosti terävän kärjen, viimeisen maakaistaleen Alleghany- ja Monongahela-jokien välillä. Siinä nämä vuolaat joet yhtyivät leveäksi Ohio-virraksi. Alusta alkaen mahtavana ja ylväänä, ikäänkuin se olisi ollut jo siinä tietoinen loppuun saakka kestävästä suurenmoisuudestaan, tämä uusi joki muodosti majesteetillisesti lavean mutkan ja sitten, aivankuin eksyen vehmaaseen metsään, hävisi näkyvistä.
Niemen kärjessä jokien yhtymäkohdassa oli pitkä ja matala rakennus, jota ympäröi nelikulmainen, tukeva paaluaitaus, kussakin kulmassa pieni puulinnake, jotka harjalle rakennettuina ulkonivat ulospäin ikäänkuin valvoakseen, mitä alhaalla oli tekeillä. Tämän rakennuksen tahi varustuksen suoraviivaisuus ja jykevyys, seinien paksut hirret ja niihin puhkaistut ahtaat ja mustilta näyttävät lävet antoivat sille uhkaavan ja järkähtämättömän näön.
Rannalla Nellin ja Joen alapuolella oli useita hirsimökkejä. Keltainen savi, jolla seinien raot oli tukittu, teki ne omituisen kirjaviksi. Näiden majojen vaiheilla oli liikettä ja hyörinää jyrkkänä vastakohtana ympäröivien salojen juhlalliselle äänettömyydelle, öljykankaalla katettujen vankkureiden ympärillä leikki kiharatukkaisia pienokaisia, hevoset oli päästetty maistelemaan kentän lyhyttä nurmea, ja kuusi punaista ja valkoista härkää pureskeli tyynesti eteen heitettyjä heiniä. Siellä täällä palavien nuotioiden ympärillä, joiden savu palloili korkealle tyyneen ilmaan, hääri päivänpaahtamia naisia höyryäviä kattiloita hämmentäen. Eräs mies heilutti jäntevällä kädellä kirvestä, jonka terävät iskut kajahtelivat raikkaasti kauas ympäriinsä; toinen takoi paaluja maahan keittokattilaa varten. Eräs turkiskauppias näytteli erään mökin seinustalla tavaroitaan kolmelle indiaanille neljännen kantaessa parhaillaan nahkakimppua rannalle vedetystä kanootista. Lähellä seisoskeli ryhmä miehiä, toiset välinpitämättöminä ja toiset silmäillen uteliaasti villejä. Pari pienokaista kurkisteli äitinsä hameen suojasta pelonsekaisen uteliaasti.
Tästä näystä, jonka merkitys oli hänelle juuri selvinnyt, Joe käänsi katseensa jälleen kumppaniinsa. Kasvot, jotka hän näki, olivat suloiset ja rauhalliset, mutta rauhallisuudessaankin aina hymyilevät. Siniset silmät eivät voineet kauan salata kirkasta hilpeyttään. Tyttö kääntyi ja hänen silmiinsä ilmestyi naisellisen lämmin loiste, kun hän kiinnitti katseensa nuorukaiseen. Häntä katselikin mielellään, sillä hartiat olivat leveät ja vartalo voimakas ja notkea kuin hirven pyydystäjällä.
"Kuulkaahan", lausui tyttö. "Olemme tunteneet toisemme vain kolme viikkoa, ja olen oppinut kunnioittamaan teitä, sillä olette ollut aina siitä lähtien, kun yhdyitte joukkoomme, minulle hyvin ystävällinen ja tehnyt tämän vaivalloisen ratsastuksen minulle siedettäväksi. Enempää – enempää en voi sanoa, vaikka tahtoisinkin. Kerroitte lähteneenne tiehenne kodistanne Virginiassa etsiäksenne seikkailuja rajaseuduilta, ja ettette tuntenut ketään täälläpäin. Sanoitte myös, ettette voinut ettekä tahtonutkaan ruveta maanviljelijäksi. Minä ja sisareni olemme ehkä yhtä sopimattomia tähän elämään kuin tekin, mutta meidän on seurattava setäämme, koska hän on ainoa sukulaisemme. Hän on tullut tänne liittyäkseen lähetyssaarnaajiin ja saarnatakseen evankeliumia näille indiaaneille. Hänen kotinsa on meidänkin kotimme, ja me autamme häntä, minkä voimme. Olette sanonut, että – että välitätte minusta hiukan, ja nyt, kun meidän on ehkä erottava, en – en oikein tiedä, mitä teille sanoisin. Luopukaa tuosta ajatuksestanne etsiä seikkailuja ja tulkaa mukaamme. Minusta tuntuu, ettei teidän tarvitse hakea täällä jännitystä; sitä saatte etsimättännekin."
"Toivoisin olevani Jim", virkkoi nuorukainen äkkiä.
"Kuka on Jim?"
"Veljeni."
"Kertokaa hänestä."
"Se on tehty parilla sanalla. Hän ja minä olemme aivan yhtä orpoja kuin te ja sisarenne Kate. Jim on saarnaaja ja maailman paras mies – hän, Jim, oli minulle hyvin rakas."
"Miksi sitten jätitte hänet?"
"Kyllästyin Williamsburgiin – jouduin siellä riitaan erään lurjuksen kanssa ja pieksin hänet pahanpäiväiseksi. Tahdoin sitäpaitsi nähdä Lännen, päästä metsästämään hirviä ja karhuja ja tappelemaan indiaanien kanssa. Pelkään, ettei minussa ole paljoakaan hyvää."
"Oliko Jim ainoa, josta välititte?" kysyi Nell hymyillen. Hän oli hämmästynyt nähdessään nuorukaisen vakavana.
"Kyllä, lukuunottamatta hevostani ja koiraani, jotka minun samoin oli jätettävä", vastasi Joe katsoen maahan.
"Olisitteko tahtonut olla Jim, koska hän on saarnaaja, voidaksenne auttaa setää käännyttämään indiaaneja?"
"Niin, osaksi senkin tähden, mutta pääasiallisesti siitä syystä, koska te – tuota noin – olette jotenkin käytöksellänne saanut minut välittämään teistä eri tavalla – olisin tahtonut olla sellainen, että ansaitsisin kunnioituksenne."
"Tuota en voi luullakseni uskoa, koska sanoitte, ettei teissä ole 'paljoakaan hyvää'", vastasi tyttö.
"Nell!" huudahti nuorukainen tarttuen kiihkeästi hänen käteensä.
Tyttö tempaisi kätensä irti ja hypähti pari askelta syrjään. Kasvot olivat nyt kirkkaat ja säteilevän iloiset.
"Kiltisti, herraseni!" Kasvoille valahtanut kastanjanruskea tukka heilahti taakse nopealla nykäisyllä, ja hän katsoi nuorukaiseen silmät hiukan ummessa. "Tuletteko Katen ja minun kanssa?"
Ennenkuin Joe ehti vastata, alkoi alhaalta kuulua huutoja, jotka saivat heidät kääntymään sinnepäin; silloin he näkivät toisen vankkurijonon saapuvan uudisasutukselle. Lapset huusivat ja mekastivat väsyneiden härkien ympärillä, ja miehet ja naiset kerääntyivät odottaviin ryhmiin.
"Varmaankin retkikunta, jota setä odotti. Laskeutukaamme alas", sanoi Nell.
Joe ei vastannut, vaan seurasi hänen jäljessään polkua alas. Heidän saavuttuaan pajukkoon mökkien lähellä hän kumartui ja tarttui tytön käteen. Katse oli vallaton ja häikäilemätön.
"Älkää. Näkevät", kuiskasi tyttö.
"Ellei teillä ole muita syitä, niin siitä tuskin välitän", vastasi Joe.
"Mitä tarkoitatte? En sanonut mitään – en mitään – oh! antakaa minun mennä!" pyysi Nell.
Hän koetti irroittaa kättänsä Joen leveästä kourasta, mutta turhaan; kuta enemmän hän riuhtoi, sitä lujemmaksi kävi ote. Nellin otsalle ilmestyi ryppy ja silmät säkenöivät. Hän näki turkiskauppiaan vaimon katsovan ikkunasta ja muisti, miten hän oli nauraen sanonut tuolle kunnon eukolle, ettei hän välittänyt nuorukaisesta rahtuakaan; hänen närkästyksensä tämän julkeuden johdosta johtuikin ehkä noiden terävien silmien pelosta. Hän avasi suunsa antaakseen Joelle ankarat nuhteet, mutta ei ehtinyt sanoa mitään; Joe kumartui ja sulki hänen huulensa pehmeällä suudelmalla.
Nell tuijotti häneen hetkisen aivan mykistyneenä ikäänkuin hämmästyksen kokonaan herpaisemana. Tavallisesti hän oli valmis antamaan sanan sanasta ja kaksi parhaasta ja liikkeissään nopea ja välitön, mutta nyt saivat suudelman aiheuttama hämminki ja erittäinkin se seikka, että kaikki oli tapahtunut kauppiaan vaimon nähden, hänet ymmälle. Sitten hän kuuli ääniä, ja kun Joe kääntyi hymyillen poispäin, alkoi hänen oudosti lämmennyt sydämensä kiihkeästi sykkiä.
Joen roteva vartalo eroittautui selvästi ympäristöstä, kun hän asteli huolettomasti lähestyvää vaunujonoa kohden taakseen katsomatta. Luoden hänen jälkeensä katseen, joka ei ennustanut hyvää, Nell juoksi mökkiin.
Kun hän astui kynnykselle, oli hän näkevinään, että ulkopuolella penkillä istuva harmaantunut metsästäjä hymyili ja iski silmää hänelle, ikäänkuin sanoakseen aikovansa säilyttää hänen salaisuutensa. Rouva Wentz, turkiskauppiaan vaimo, istui avonaisen, linnoitukseen päin olevan ikkunan ääressä. Hän oli roteva ja tarmokaspiirteinen nainen, olemuksessaan tuo lempeä ja ylevä tyyneys, ominainen ihmisille, jotka ovat eläneet kauan harvaanasutuilla seuduilla. Nell katsahti häneen salavihkaa ja luuli näkevänsä hymynhäivähdyksen harmaissa silmissä.
"Näin teidän kuhertelevan sydänkäpysenne keralla pajukon takana", virkkoi rouva Wentz asiallisella äänellä. "En käsitä, miksi teidän tarvitsisi salata sitä. Me täälläpäin näemme mielellämme nuorten ilakoivan. Ja mielitiettynne on oikein hienonnäköinen poika. Lize Davis sanoi nähneensä kaikesta, että hän on pihkaantunut teihin. Pidän hänen näöstään. Jake, ukkoni, sanoo hänestä tulevan teille hyvän miehen ja että hänellä on uudisasukkaan elämään yhtä kiivas veto kuin sorsalla veteen. Olen pahoillani, ettette viivy täällä kauemmin. Tyttöjä emme näe täällä montakaan ja harvoin niin kauniita kuin te, ja kuta kauemmaksi Länteen menette, sitä yksinäisemmäksi ja hiljaisemmaksi elämä käy. Jake tuntee Fort Henryn hyvin, ja Jeff Lynn, metsästäjä tuossa penkillä, on Eb ja Jack Zanen, Wetzelin ja kaikkien Fort Henryn miesten tuttava. Menette siellä varmaankin naimisiin, eikö niin?"
"Olette aivan väärässä", vastasi Nell, joka oli rouva Wentzin puhuessa käynyt yhä punaisemmaksi. "Välillämme ei ole –"
Nell epäröi ja vaikeni vihdoin. Hän näki, etteivät kiellot ja selitykset hyödyttäneet mitään; vaimo oli nähnyt suudelman ja tehnyt omat johtopäätöksensä. Fort Pittissä viettämänsä parin päivän aikana Nell oli oppinut ymmärtämään, että rajaseudun asukkaat pitivät kaikkea luonnollisena. Hän oli nähnyt heidän iloitsevan, mutta hämmästymistä, uteliaisuutta ja muiden ihmisten keskuudessa tavallisia äkillisiä mielijohteita hän ei ollut huomannut. Ja tämä oli Nellille jälleen uusi kokemus mieleen painettavaksi. Hän käsitti nyt olevansa siirtymässä elämään, joka erosi entisestä täydellisesti; ajatus sai hänet suhtautumaan pelolla edessä olevaan koetukseen. Mutta kaikki tulevaa kotia koskevat viittaukset, kertomukset indiaaneista, luopioista ja rajaseudun alkeellisesta ja hurjasta elämästä viehättivät häntä. Nämä erämaahan asettuneet ihmiset olivat koruttomia, rehellisiä ja urhoollisia; kaikkeen, mitä tapahtui, suhtauduttiin kuin selviöihin, ja kaikki, mikä näytti todelliselta, uskottiin. Turkiskauppiaan vaimo ja hänen kanssasisarensa olivat ilmeisesti muodostaneet oman mielipiteensä hänen suhteestaan nuorukaiseen.
Tämä päätelmä sai Nellin melkein kuohuksiin. Hän seisoi rouva Wentzin edessä kasvot poispäin; otsalle ilmestynyt pieni ryppy syveni, ja kengänkärki naputti kiivaasti permantoon.
"Missä on sisareni?" kysyi hän äkkiä.
"Hän meni katsomaan tulijoita. Kaikki ovat siellä."
Nell mietti hetkisen ja poistui sitten. Hän näki mökkien edessä useita öljykankaalla katettuja vankkureita. Lavetit olivat tomuiset ja pyörät yltäpäältä keltaisessa savessa. Nellille hymyillyt vanha metsästäjä puheli luodikkoonsa nojaten kolmen miehen kanssa, joiden tahriintuneet ja kuluneet kotikutoiset vaatteet kertoivat pitkästä ja vaivalloisesta matkasta. Vieraiden saapuminen oli saanut kaikki liikkeelle; tervehdyksiä vaihdettiin, vaunuista purettiin tavaroita, ja hevosia ja härkiä riisuttiin valjaista.
Nell katseli ympärilleen sisartaan etsien nähden tämän seisovan setänsä vieressä, joka puhutteli erästä ajajaa. Tyttö ei mennyt heidän luokseen, vaan etsi katseillaan erästä heistä; lopulta hän näki Joen, joka kanniskeli tavaroita eräistä vaunuista; nuorukainen seisoi häneen selin, mutta tyttö tunsi hänet heti leveistä hartioista. Hän ei nähnytkään ketään muita eikä välittänyt mistään muusta kuin omasta oikeutetusta närkästyksestään.
Kuullessaan hänen askeleensa nuorukainen kääntyi ja luoden häneen ihailevan katseen sanoi:
"Hyvää iltaa, neiti."
Nell ei ollut odottanut Joelta niin rauhallista tervehdystä. Tämän tyynillä kasvoilla ei näkynyt merkkiäkään katumuksesta, ja hän jatkoi työtään hätäilemättä.
"Ettekö ole pahoillanne, että kohtelitte minua siten?" tiuskaisi Nell.
Nuorukaisen tyyneys oli raivostuttava. Sen sijaan, että hän olisi ollut katuvainen ja esittänyt anteeksipyyntöjä, mitä Nell oikeudella odotti, hän aikoi ilmeisesti kiusoitella häntä, kuten hän oli ennenkin niin usein tehnyt. Hän hellitti käteen ottamansa huovan ja tuijotti kysyjään.
"Tätä en ymmärrä", sanoi hän vakavasti. "En ole nähnyt teitä milloinkaan ennen."
Tämä oli kuumaveriselle Nellille liikaa. Hän tunsi hämärästi päättäneensä antaa anteeksi toisen ensin rukoiltua sitä kyllin kauan, mutta uskoen nyt Joen tekevän pilkkaa hänestä, silloin kun hänen olisi pitänyt esittää anteeksipyyntöjä, hän unohti hyvät aikeensa, oikaisi kätensä ja iski häntä poskelle.
Nuorukainen karahti hehkuvan punaiseksi ja hoiperteli pari askelta takaisin painaen kädellään poskeaan. Samassa kuuli Nell selkänsä takaa tukahtuneen huudahduksen ja koiran riemuitsevan haukahduksen.
Kun hän kääntyi, näki hän hämmästyksekseen Joen seisovan vaunujen vieressä suuren, valkoisen koiran hyppiessä häntä vasten. Hänen päätänsä alkoi äkkiä huimata. Hän tuijotti ymmällään Joesta mieheen, jota hän oli juuri lyönyt, voimatta sanoa, kumpi näistä oli se, joka oli tehnyt hänelle rakkaudentunnustuksen.
"Jim! Tulit siis jäljessäni!" huudahti Joe syöksähtäen paikalle ja kietoen kätensä toisen ympärille.
"Niin, Joe, ja olen oikein hyvilläni löytäessäni sinut", vastasi nuori mies kasvoillaan omituisen lämmin ilme.
"Tekeepä hyvää nähdä sinut jälleen. Ja tässähän on vanha kunnon Mose-koiranikin! Mutta miten maailmassa osasit tulla tänne? Missä yhdytit jälkeni? Ja mihin aiot täällä ryhtyä? Kerro minulle kaikki. Mitä tapahtui lähdettyäni –"
Samassa Joe huomasi Nellin seisovan lähettyvillä, kalpeana ja onnettoman näköisenä, ja tunsi, että jotakin oli hullusti. Tyttö näytti merkillisen hätääntyneeltä, ja kun Joe katsahti veljeensä, oli tämäkin käynyt vakavaksi.
"Mitä ihmettä –? Nell tämä on veljeni Jim, josta juttelin. Jim, tämä on ystäväni, neiti Wells."
"Olen onnellinen saadessani tutustua neiti Wellsiin", sanoi Jim hymyillen, "vaikka hän antoikin minulle korvatillikan aivan suotta."
"Korvatillikan? Ja minkä tähden?" Samassa asia valkeni Joelle, ja hän nauroi niin, että kyyneleet kohosivat silmiin. "Hän luuli sinua minuksi! Ha, ha, ha! Suurenmoista!"
Nellin kasvot olivat nyt hehkuvan punaiset ja silmät kosteat, mutta hän koetti urhoollisesti säilyttää arvokkuutensa. Närkästys oli mennyt menojaan ja tilalle oli tullut syvä nöyryytyksen tunne.
"Olen – olen pahoillani, herra Downs. Luulin teitä häneksi. Hän – hän on loukannut minua." Hän kääntyi ja juoksi mökkiin.
II
Joe ja Jim olivat aivan toistensa näköiset. He olivat melkein samankokoiset, molemmat hyvin pitkät, mutta ruumiiltaan niin tanakoita, että he näyttivät keskikokoisilta. Harmaista silmistä ja varsinkin kasvojen puhtaista ja täysin yhtäläisistä piirteistä heidät tunsi heti veljeksiksi.
"Entiset kujeet jo mielessä?" kysyi Jim käsi Joen olkapäällä heidän katsoessaan Nellin jälkeen.
"Olen todella kiintynyt häneen, Jim, eikä tarkoitukseni ollut loukata häntä. Mutta kerrohan itsestäsi; mitä varten tulit Länteen?"
"Indiaaneja opettamaan. Ja seikka, että olit täällä, oli epäilemättä myös hyvin painava syy."
"Aiot käyttäytyä, kuten aina ennenkin – tehdä jonkin uhrauksen. Et ajattele milloinkaan itseäsi, vaan joko minua tahi jotakuta toista. Tällä kertaa on kysymys hengestäsi. Koettaa käännyttää indiaaneja ja taivuttaa minut hyvään on mahdotonta. Kuinka usein olenkaan sanonut, ettei minussa ole mitään hyvää! Indiaaneja tahdon tappaa, mutta en käännyttää, Jim. Olen iloinen nähdessäni sinut, mutta toivon, ettet olisi tullut. Tämä villi maa ei ole mikään paikka saarnaajille."
"Ehkäpä kuitenkin", sanoi Jim hiljaa.
"Mitä Rosasta – sinunhan piti mennä naimisiin hänen kanssaan?"
Joe katsahti veljeensä. Jim kalpeni hiukan ja kääntyi poispäin.
"Puhun hänestä vielä tämän kerran, mutta sitten en enää milloinkaan", vastasi hän. "Tunsit Rosan paremmin kuin minä. Koetit kerran selittää minulle, että hän oli liian ihailunhaluinen, ja minä nuhtelin sinua, mutta nyt käsitän, että laajempi kokemuksesi naisista oli opettanut sinulle asioita, joita minä en silloin ymmärtänyt. Hän oli uskoton. Lähdit Williamsburgista muka sen tähden, että olit pieksänyt Jewettin ensin hänen kanssaan pelattuasi, mutta minä en uskonut sitä. Ryhdyit tahallasi pelaamaan hänen kanssaan saadaksesi riidan alkuun ja kostaaksesi hänelle kaiken hänen konnamaisuutensa minua kohtaan. Nyt se kaikki on ohi. Hän jää eloon, vaikka runtelitkin hänet vaivaiseksi loppuiäkseen, niin että pelastuit tulemasta murhaajaksi, Jumalan kiitos. Kun kuulin sinun lähteneen, sain halun seurata jäljessäsi. Kohtasin erään saarnaajan, joka kertoi aikoneensa lähteä Länteen erään Wells-nimisen lähetyssaarnaajan keralla. Tarjouduin heti lähtemään hänen sijastaan ja tässä olen. Olen onnellinen löydettyäni sekä Wellsin että sinut."
"Vahinko, etten tappanut Jewettiä, kuten tarkoitukseni totisesti oli. Mutta onhan sekin jonkinlainen lohdutus, että tiedän merkinneeni hänet. Hän oli vaaleine hiuksineen ja kalpeine naamoineen luihu ja kylmäverinen lurjus, joka aina hiiviskeli tyttöjen ympärillä. Vihasin häntä ja annoin hänelle sen mukaan." Joe puhui tyynesti ja välinpitämättömästi, ikäänkuin miehen tappaminen olisi ollut aivan mitätön seikka.
"No niin, Jim, olet nyt täällä, eikä sille mitään mahda. Lyöttäydymme tämän lähetyssaarnaajan ja hänen veljentytärtensä seuraan. Ellet kovin paljon murehdi menneitä, niin kaikki voi vielä tulla sangen hyväksi. Omasta puolestani tunnen, että paikkani on täällä erämaassa. Mutta, Jim, anna nyt kerran elämässäsi minunkin neuvoa sinua. Olemme nyt Lännessä, jossa jokainen huolehtii itsestään. Saarnaaja-asemasi ei suojele sinua täällä, jossa jokainen mies kantaa puukkoa ja tapparaa, ja jossa useimmat heistä ovat valmiit mihin tahansa. Anna palttua lempeälle äänellesi, salaa sävyisyytesi ja ole hiukan enemmän veljesi kaltainen. Ole niin ystävällinen kuin tahdot ja saarnaa kenelle haluat, mutta kun joku noista säärystinniekoista aikoo tallata sinut jalkoihinsa, mitä ne varmasti tulevat yrittämään, niin pidä puolesi tavalla, jota et ole milloinkaan ennen koettanut. Minä sain oppia sen tuossa vaunuroikassa viitenä ensimmäisenä päivänä. Siihen tarvittiin neljä hyvää tappelua, mutta nyt on kaikki hyvin."
"En aio juosta, jos sitä tarkoitat, Joe", vastasi Jim nauraen. "Käsitän, että minulle alkaa täällä uusi elämä, ja olen tyytyväinen. Jos löydän työmaan ja saan olla luonasi, olen tyytyväinen."
"Ah! vanha Mose! Miten hauskaa saada nähdä sinut vielä kerran!" huudahti Joe suurelle koiralle, joka oli tullut häntä nuuskimaan. "Otit hänet mukaasi – toitko hevosetkin?"
"Katsohan vaunujen taakse."
Joe seurasi kehoitusta koira edellään hyppien ja löysi kaksi hevosta, jotka seisoivat vieretysten vaunuihin kiinnisidottuina. Eipä ihme, että hänen silmänsä säteilivät ilosta. Toinen oli kiiltomusta, toinen teräksenharmaa, molemmat jalomuotoisia eläimiä, joiden jäsenten siroudesta näki selvästi, että ne olivat täysiverisiä. Musta kohotti solakkaa päätään ja hirnahti, tummissa, pehmeissä silmissään lämmin loiste, mistä päättäen se ilmeisesti tunsi isäntänsä.
"Lance, ystäväni, kuinka saatoinkaan sinusta luopua!" mutisi Joe kiertäen kätensä kaarevan kaulan ympärille. Mose katsoi heihin häntäänsä heiluttaen, hänkin onnellisena siitä, että he, kolme vanhaa ystävystä, saivat jälleen olla yhdessä. Joella oli kyyneleet silmissä, kun hän vielä kerran lemmikkiään hyväiltyään kääntyi Jimiin.
"Menkäämme, vien sinut herra Wellsin luo."
He lähtivät pienen aukean poikki Mosen painuessa takaisin vaunujen alle, mutta kun Joe lausui sanan, kiiruhti se heti heidän luokseen astellen sitten tyytyväisenä heidän kintereillään. Aukean puolivälissä heitä kohden hoiperteli eräs kookas vaunujenajaja juopuneella äänellä jotakin lauleskellen. Hän oli ilmeisesti juuri eronnut indiaanien ympärille kerääntyneestä ryhmästä.
"En luullut näkeväni täällä juopottelua", lausui Jim matalalla äänellä.
"Sitä tulet näkemään usein. Näin tuon äijän eilen niin täynnä, ettei hän päässyt kävelemään. Wentz sanoi, että hän on sangen kiusallinen otus."
Ajaja huojui heitä kohden punakat kasvot hiestä märkinä. Hihat oli kääritty, niin että ruskeat ja lihaksiset käsivarret näkyivät selvästi, ja päästyään heidän luo hän suuntasi koiraan potkun, mutta Mose hypähti ketterästi syrjään välttäen raskaan saappaan. Se ei murissut eikä näyttänyt hampaitaan, iso valkoinen pää painautui vain hiukan eteenpäin ja jäntevä ruumis kyyristyi hyppyyn.
"Älkää koskeko koiraan; se repäisee säärenne irti!" huudahti Joe terävästi.
"Anteeksi, tule sitten ottamaan ryyppy", sammalsi mies hyväntahtoisesti hymyillen.
"En välitä", vastasi Joe lyhyesti ja jatkoi matkaansa.
Ajaja huusi jotakin, josta veljekset eroittivat selvästi vain sanan "pastori". Joe pysähtyi ja katsoi taaksensa. Hänen harmaat silmänsä näyttivät supistuvan, ne eivät leimahtaneet, vaan ikäänkuin tummenivat ja kovenivat. Jim näki muutoksen ja tietäen, mitä se merkitsi, hän tarttui Joen käteen ja veti hänet lempeästi mukaansa. Ajajan huutava ääni taukosi kuulumasta vasta sitten, kun he astuivat turkiskauppiaan mökkiin.
Eräs vanha mies, päässään leveälierinen hattu, jonka alta näkyi pitkä, valkoinen tukka, istui ovensuussa eräs rouva Wentzin pienokainen sylissään. Kasvot olivat syvien ryppyjen uurtamat ja vakavat. Mutta lempeiden, sinisten silmien ilme oli ystävällinen.
"Herra Wells, tämä on veljeni James. Hän on saarnaaja ja on tullut tänne sen miehen asemesta, jota odotitte Williamsburgista."
Vanhus nousi ja ojensi kätensä tarkastellen tulokasta hetkisen tutkivasti. Hän oli ilmeisesti tyytyväinen näkemäänsä, sillä hänen kasvoilleen levisi lämmin hymy.
"Herra Downs, olen iloinen saadessani tutustua teihin ja kuullessani, että olette valmis seuraamaan minua. Kiitän Jumalaa saadessani erämaahan seuralaisekseni miehen, joka on kyllin nuori jatkaakseen työtäni, kun olen päiväni päättänyt."
"Katson velvollisuudekseni auttaa teitä kaikessa, mihin suinkin kykenen", vastasi Jim vakavasti.
"Meillä on edessämme suuri työ. Olen kuullut monen pilkkaajan väittävän, että on enemmän kuin mieletöntä opettaa kristinuskoa näille verenhimoisille villeille, mutta minä tunnen sen olevan mahdollista, ja sydämeni vaatii minua ryhtymään työhön. En pelkää, mutta en tahdo silti salata teiltä, nuori mies, että oleskelu näiden vihamielisten indiaanien keskuudessa on tietysti hyvin vaarallista."
"Takaisin en aio kääntyä. Olen punaisen miehen ystävä. Minulla on ollut tilaisuus tutkia indiaanin luonnetta, ja uskon, että rotu on luontaisesti jaloa. Hänet on pakotettu sotimaan, ja minä tahdon opastaa hänet uusille teille."
Joe jätti miehet keskustelemaan ja kääntyi rouva Wentziin päin. Turkiskauppiaan vaimo aivan säteili ilosta. Hänellä oli käsissään muutamia vaatimattomia leluja, ja hän selitti kuuntelijalleen, eräälle nuorelle naiselle, että ne oli tuotu lapsille aina Williamsburgista saakka.
"Kate, missä Nell on?" kysyi Joe tytöltä.
Kate Wells oli sisarensa vastakohta. Hänen liikkeensä olivat verkkaiset ja rauhalliset ja täysin sopusoinnussa hänen kookkaan ja täyteläisen olemuksensa kanssa. Tukka ja silmät olivat ruskeat, mutta suurin ero sisarusten välillä oli siinä, että Nellin kasvot olivat vilkkaat ja täynnä nuoruuden kiihkoa, ja Katen rauhalliset kuin tyynenä päilyvän syvän järvenpinta.
"Tämä on Jim, veljeni. Tulemme mukaanne", sanoi Joe.
"Niinkö? Sepä hauskaa", vastasi tyttö katsahtaen nuoren saarnaajan kauniisiin ja vakaviin kasvoihin.
"Mutta veljennehän on ihan näköisenne", kuiskasi rouva Wentz.
"Niin, hän on näköisenne", sanoi Katekin hymyillen.
"Toisin sanoen ajattelette tahi toivotte, että siinä onkin sitten kaikki", virkkoi Joe nauraen. "Niin, Kate, siihen yhtäläisyytemme päättyykin, Jumalan kiitos Jimin puolesta."
Hän sanoi sen surullisella, katkeralla äänellä, mikä sai molemmat naiset katsahtamaan häneen kummissaan. Joe oli ollut heille aina täynnä yllätyksiä, mutta tähän saakka he eivät olleet vielä milloinkaan nähneet hänen kasvojaan surullisina. Tuvassa oli hetkisen hiljaista. Rouva Wentz katsoi hellästi leikkiviin lapsiin, ja Kate mietti nuorukaisen lausumia sanoja katsellen samalla tämän puolittain poispäin kääntyneitä kasvoja. Hän tunsi lämmintä myötätuntoa Joea kohtaan sen katseen johdosta, jonka tämä oli luonut veljeensä. Sen outo hellyys ei oikein soveltunut tämän hurjan ja huimapäisen pojan käytökseen. Katesta hän oli aina näyttänyt niin rohkealta ja kylmältä, ja aivan erilaiselta kuin muut miehet, mutta siitä huolimatta hän osoitti rakastavansa veljeään.
Ulkoa kuulunut huudahdus keskeytti samassa saarnaajien matalaäänisen keskustelun. Huutoa seurasi äänekäs ja raaka nauru ja sitten käheällä äänellä lausutut sanat:
"Siivosti, siivosti, kaunokaiseni!"
Joe harppasi parilla askeleella kynnykselle nähden Nellin ponnistelevan kaikin voimin juopuneen ajajan käsissä.
"Otan kuin otankin tältä tytöltä onnen suudelman", sopersi mies hyväntuulisesti.
Samassa Joe huomasi lähettyvillä kolme tyhjäntoimittajaa, jotka katselivat näytelmää naureskellen, harmaantuneen metsästäjän syöksähtäessä kiljahtaen paikalle.
"Päästäkää minut!" riehui Nell.
Mutta juuri kun ajaja oli vetänyt hänet luokseen ja painoi punakat ja märät kasvonsa hänen puoleensa, kiertyi kaksi jäntevää kättä lujasti hänen kaulansa ympärille. Hengen siten salpautuessa hänen suunsa aukeni, kieli valahti ulos, silmät näyttivät työntyvän ulos kuopistaan ja käsivarret pieksivät ilmaa. Sitten hänet riuhtaistiin koholle ja lennätettiin jymähtäen mökin seinää vasten, jonka juurelle hän lysähti kokoon jääden siihen makaamaan veren tihkuessa loukkaantuneesta ohimosta.
"Mitä tämä on?" huusi eräs mies käskevästi. Hän oli lähestynyt nopeasti ja pysähtyi metsästäjän eteen.
"Komea heitto, Wentz. Kiiruhdin paikalle samassa tarkoituksessa, mutta parempaan en olisi pystynyt", sanoi metsästäjä. "Leffler koetti suudella tyttöä. Hän on juopotellut pari päivää. Tuon tyttösen mielitietty näkyy olevan aika peijakas, annan siitä sanani."
"Leff on juovuksissa ollessaan aina pahanilkinen", vastasi turkiskauppias lisäten Joen puoleen kääntyen: "Jaloilleen päästyään hän kyllä muistaa teidät."
"Sanokaa hänelle, että tapan hänet, jos satun olemaan täällä, kun hän selviää tuosta!" huusi Joe kiukkuisesti. Hän katsahti kaatuneeseen ajajaan, ja hänen silmänsä nähtiin jälleen omituisesti supistuvan. Katse oli pistävä ja välähti terävästi kuin vanha harmaa teräs. "Nell, olen pahoillani, etten joutunut pikemmin", sanoi hän anteeksipyytävästi, ikäänkuin tapahtuma olisi ollut hänen syytänsä.
Kun he astuivat mökkiin, katsahti Nell häneen salavihkaa. Tämä oli kolmas kerta, kun Joe oli tapellut hänen tähtensä. Hän oli nähnyt jo useamman kerran tuon kylmän, teräksisen kiillon hänen silmissään, ja se oli aina täyttänyt hänen mielensä pelolla. Se oli kuitenkin hävinnyt heidän päästyään sisälle. Joe sanoi jotakin, jota Nell ei kuullut selvästi, mutta nuorukaisen tyyni ääni rauhoitti hänet. Hän oli ollut suutuksissa, mutta nyt hän tunsi närkästyksensä menneen menojaan. Joe oli puhunut niin ystävällisesti kiintymyksensä jälkeen. Eikö hän ollut osoittanut pitävänsä itseään hänen suojelijanaan ja lemmittynään. Outo liikutus, suloinen ja vieno kuin viinin tuoksu, värisytti häntä, hän oli ylpeä hänen voimastaan, mutta tuohon tunteeseen sekoittui samalla jonkinlaista pelkoakin. Joku toinen tyttö olisi ollut suunniltaan ihastuksesta sellaisesta sankarista, ja niin olisi hänkin siitä lähtien, sillä Joe oli mies, josta saattoi olla ylpeä.
"Nell, ette ole vieläkään sanonut minulle sanaakaan", lausui Joe äkkiä näyttäen oivaltavan, ettei Nell ollut omilta ajatuksiltaan edes kuullutkaan, mitä hän oli sanonut. "Oletteko vieläkin minulle vihainen?" jatkoi hän. "Nell, minä – minähän rakastan teitä!"
Tämä oli Joen mielestä niin pätevä syy, että se selitti kaikki, mitä hän oli tehnyt. Hänen äänensä hellä sointu voitti Nellin, joka kääntyi häneen punehtuvin poskin ja sädehtivin silmin.
"En ollut lainkaan vihainen", kuiskasi hän ja juoksi toiseen huoneeseen välttäen notkeasti toisen ojennetun käden.
III
Joe istui mökin kynnyksellä katsellen miettivästi kahta liikkumatonta olentoa, jotka lepäsivät erään vaahteran varjossa. Toinen oli indiaani, jonka kanssa Jim oli puhellut pitkän tovin saman päivän aamuna; metsien punainen poika nukkui. Hän oli asettanut päänsä alle moniraitaisen, kirjavan paidan, jonka nuori saarnaaja oli antanut hänelle, mutta nukkuessaan hän oli siirtänyt päänsä tältä tilapäiseltä pielukselta, niin että tuo kirjava vaatekappale oli siinä aivan irrallaan, silmää kiehtovana. Sen näkeminen oli varmaankin kylvänyt erään ajatuksen siemenen Joen vastaanottavaisiin aivoihin.
Toinen nukkuja oli lyhyt, tanakka mies, jonka Joe oli nähnyt monta kertaa ennenkin. Häntä pidettiin yleensä hiukan hassahtavana ollen sentähden kaikkien narrina, ja lapset sanoivat häntä "Jurrikaksi". Hän nukkui kuten indiaanikin edellisen yön huvitteluista väsyneenä.
Joe katseli heitä hetkisen ilmeellä, joka kertoi, että hän piti tilaisuutta kerrassaan oivallisena pilantekoon. Katsahtaen nopeasti ympärilleen hän hävisi mökkiin, ja kun hän ilmestyi takaisin ovelle, oli hänellä kädessään pieni ja merkeistä päättäen indiaanien tekemä kori. Se oli tehty palmikoiduista heinänkorsista ja sisälsi vain joitakin paloja pehmeätä, liitumaista kiveä, jota indiaanit käyttävät maalaukseen, minkä kokoelman Joe oli keksinyt turkiskauppiaan tavaroiden joukosta.
Hän katsahti vielä kerran aukealle nähden kaikkien syventyneen töihinsä ja tyrkkäsi sitten lyhyempää miestä nauraen, kun vastaukseksi kuului vain uninen murahdus. Ottaen indiaanin heleän paidan ja nostaen Jurrikan puolittain istumaan hän veti sen tämän ylle, pujotti kädet hihoihin ja napitti rintamuksen. Sitten hän kirjasi punakat ja pyöreät kasvot punaisella ja valkoisella värillä ja pisti indiaanin tukkalaitteesta varovasti ottamansa kotkansulan Jurrikan takkuiseen tukkaan. Kaikki oli tehty parissa silmänräpäyksessä, minkä jälkeen Joe vei korin paikoilleen ja lähti rantaan.
Hän oli sinä aamuna käynyt jo useamman kerran alkeellisella veistämöllä, jossa Jeff Lynn, sama harmaantunut ja vanha metsästäjä, valmisteli lauttamatkaa Ohio-virtaa alas.
Lynn oli palkattu opastamaan lähetyssaarnaajat Fort Henryyn, ja kun veljekset olivat ilmoittaneet hänelle aikeensa lähteä mukaan, oli hän rakentanut lautan heille ja heidän hevosilleen.
Joe hymyili nähdessään toisiinsa sidottujen hirsien päälle rakennetun kömpelön majantapaisen, joka olisi pitkällä matkalla heidän ainoa suojansa auringolta ja myrskyltä.
Joe huomasi kuitenkin, että suurempaa lauttaa tehtäessä oli hiukan ajateltu tyttöjen mukavuuttakin. Majan permanto oli niin korkealla, etteivät hirsiä huuhtelevat aallot voineet siihen ulottua. Katsahtaen sisälle hän oli tyytyväinen nähdessään, että tytöillä oli siellä hyvä olla myrskynkin riehuessa. Puhvelin talja ja pari punaista huopaa tekivät sisustan kodikkaaksi ja viihtyisäksi. Matkatavaroista oli jo osa paikalla.
"Milloin lähdemme?" kysyi hän.
"Aamun valetessa", vastasi Lynn lyhyesti.
"Sepä hauskaa. Kuta varhaisemmin, sitä parempi", sanoi Joe hilpeästi.
"Useimmilla idästä tulijoilla ei ole niinkään kiire joelle", vastasi Lynn katsoen nuorukaiseen terävästi.
"Joki on hyvin kaunis. Viilettäisin mielelläni alas aivan loppuun saakka, josta palaisin takaisin lähteäkseni uudelleen", virkkoi Joe lämmöllä.
"Lähteäksenne uudelleen? Kunhan saatte nähdä joitakuita rannan tiheiköissä hiiviskeleviä, notkeita, punaisia piruja, ja ehkä kuulla maaliinsa sattuvan luodin läjähdyksen, muutatte luultavasti mieltänne. Kenties toivotte illalla olevanne täällä jälleen."
"En", vastasi Joe kylmästi naurahtaen.
Vanha metsästäjä vyyhtesi verkalleen liotetusta lehmännahasta palmikoimansa köyden ja kaivaen sitten taskustaan vanhuuttaan mustuneen nysän hän otti nuotiosta hehkuvan hiilen ja pani sen kopan suulle. Hän imaisi rauhallisesti pari kertaa ja puhalsi sitten ilmaan paksun savupilven. Istuen hirren nokalla hän tarkasteli miettivästi nuorukaisen tukevia hartioita ja pitkiä, jänteviä raajoja, antaen nähtävästi täyden tunnustuksen niiden sopusuhtaisuudelle ja voimakkuudelle. Ketteryys, kestävyys ja rohkeus merkitsivät erämaan kävijälle enemmän kuin mikään muu; nämä seikat olivat siellä aina ratkaisevat vastatulleita arvioitaessa, ja heitä kunnioitettiin sen mukaan, missä määrin he omasivat nämä ominaisuudet.
Vanha Jeff Lynn, lautturi ja metsästäjä, poltteli verkalleen piippuaan ajatellen jotakuinkin tähän tapaan: "Ehkä erehdyn mielistyessäni näin äkkiä tähän nuorukaiseen. Ehkäpä se johtuu siitä, että pidän hänen kultatukkaisesta tytöstään, ja ehkäpä käyn vanhaksikin ja alan pitää nuorista enemmän kuin ennen. Luulen joka tapauksessa voivani uskoa, että kunhan tämä nuori mies on aikansa opetellut ja käynyt parikymmentä naulaa keveämmäksi, hän nujertaa vaikka lautallisen ilveksiä."
Joe käyskenteli ympäriinsä lautalla tarkastellen, miten hirret oli toisiinsa kiinnitetty, ja koetteli kerran pitkän ja kömpelön melan tehoa. Sitten hän istahti Lynnin viereen. Häntä halutti tehdä kysymyksiä, saada kuulla lautoista, joesta, metsistä, indiaaneista, kaikesta, mikä kuului tähän erämaan elämään. Mutta hän oli jo oppinut, että kyseleminen näiltä miehiltä oli varma keino saada heidät sulkemaan suunsa.
"Käsitellyt milloinkaan pitkää luodikkoa?" kysyi Lynn hetkisen kuluttua.
"Kyllä", vastasi Joe.
"Ampunut jotakin?" jatkoi metsästäjä vedettyään piipustaan pari kolme sauhua.
"Oravia."
"Hyvää harjoitusta, oravien ampuminen", murahti Lynn oltuaan vaiti kyllin kauan, että Joe olisi voinut puhua, jos olisi tahtonut. "Osutteko oravaan sanokaamme – sadan askeleen päästä?"
"Kyllä, mutta en aina päähän", vastasi Joe äänessään anteeksipyytävä sävy.
Molemmat istuivat jälleen äänettöminä Jeff kehitellen verkalleen ajatuksiaan. Joen viime vastauksen jälkeen hän oli pistänyt piipun taskuunsa ja vetänyt tupakkakukkaronsa esille, josta hän nyt väänsi hyppysiinsä aimo kasan ja paiskasi suuhunsa. Sitten hän ojensi kukkaron Joelle.
"Pankaahan poskeenne", kehoitti hän.
Tarjota tupakkaa jollekulle oli ehdottomasti metsämiehen parhain takuu hänen ystävyydestään asianomaista henkilöä kohtaan.
Jeff yski kaikuvasti ja päästeli mahtavia sylkyjä tähdäten parin askeleen päässä olevaa kiveä ja osuen joka kerta yhä lähemmäksi. Tämä oli mahdollisesti hänen tapansa voidella kielenkantimia; hän alkoi joka tapauksessa jutella.
"Veljenne aikoo ryhtyä saarnaamaan täällä, vai mitä? Hyvä asia, mutta kuinkahan oikein lienee sen indiaaneille saarnaamisen laita? Onhan heissäkin kunnon miehiä, ja tunnenhan minäkin montakin sellaista, niin että kukapa sen tietää. Entä te – maanviljelijäksikö?"
"En; siihen en luultavasti kelpaa."
"Länsi siis muuten vain houkutteli", ilostui Jeff.
"Tulin tänne, sillä olin kyllästynyt kotoisen elämän yksitoikkoisuuteen. Rakastan metsiä, tahdon kalastaa ja metsästää, ja luulenpa, että haluan nähdä indiaanejakin."
"Aivan niin", sanoi vanha metsästäjä nyökäyttäen päätään ikäänkuin hän olisi täydellisesti ymmärtänyt Joen mielen. "Indiaanien näkemiseen nähden teillä ei ole valinnan varaa, nuori mies. Tulette niitä näkemään ja tappelemaankin niiden kanssa. Täällä rajalla ovat ajat olleet jo kauan levottomat, ja pelkään, että pahin on vielä tulematta. Oletteko milloinkaan kuullut nimeä Girty?"
"Kyllä; hän on luopio."
"Niin, hän on petturi, joka ei tee veljiensä Jim ja George Girtyn
keralla muuta kuin yllyttää indiaaneja kaikenlaiseen pahuuteen. Simon
Girty on jo kyllin paha, mutta Jim on heistä pahin. Hänestä on
tietääkseni nyt tullut täysiverinen delaware, joka on aina
vaanimassa valkoisia naisia raahatakseen heidät tiipiihinsä. [Teepee
('tiipii')-indiaanin teltta.] Simon Girty ja hänen toverinsa, McKee ja
Elliott karkasivat juuri tältä asutukselta aivan julkisesti ja elelevät
nyt punanahkojen keskuudessa alhaalla Fort Henryn tienoilla koettaen
tehdä uudisasukasten elämän siellä mahdollisimman tukalaksi.""Onko Fort Henry indiaanialueen läheisyydessä?" kysyi Joe.
"Ohion varrella on Fort Henrystä alaspäin kaikkialla delawareja, shawneita ja huroneja."
"Onko tuo lähetysasema jossakin sielläpäin?"
"Onpa niinkin, nuori mies. Rauhan kaupunki, joksi indiaanit sitä sanovat, on aivan indiaanialueen sydämessä. Sinne lienee Fort Henrystä noin sadan penikulman matka."
"Tärkeä paikka tuo Fort Henry, vai mitä?"
"Enpä osaa muutakaan sanoa. Se on jokivarren asutuksista eteläisin ja kerrassaan vihoviimeinen paikka", vastasi Lynn kylmästi hymyillen. "Siellä on vain jykevä paaluvarustus ja kourallinen miehiä. Indiaanit ovat aina tämän tästä piirittäneet sitä, saamatta sitä kuitenkaan vielä hävitetyksi. Vain sellaiset miehet kuin eversti Zane, hänen veljensä Jack ja Wetzel ovat kyenneet puolustamaan sitä kaikki nämä veriset vuodet. Eb Zanella on käytettävänään vain joitakin miehiä, mutta hän osaa käyttää väkeänsä oikein, ja apunaan Jack Zanen ja Wetzelin kaltaiset tiedustelijat hän tietää aina, mitä indiaanien keskuudessa on tekeillä."
"Olen kuullut eversti Zanesta. Hän oli lordi Dunmoren upseereita. Metsästäjät täällä puhuvat usein Jack Zanesta ja Wetzelistä. Ketä he ovat?"
"Jack Zane on metsästäjä ja opas. Tunsin hänet hyvin joitakin vuosia sitten. Hän on hiljainen ja hyväntahtoinen mies, mutta suutuksissaan nopea kuin salama. Wetzel on indiaanien tappaja. Toiset sanovat päänahkojen pyydystämisen kehittyneen hänellä aivan hulluudeksi, mutta sitä en sentään usko. Olen nähnyt hänet pari kertaa. Asutuksilla hänet kohtaa vain harvoin, paitsi milloin indiaanit ovat sotapolulla. Hän on harvasanainen ja häviää tavallisesti yhtä odottamatta kuin on ilmestynytkin, näyttäytymättä uudelleen päiviin tahi viikkoihinkaan. Mutta hänen teoistaan puhutaan täällä kaikkialla. Olen esimerkiksi kuullut uudisasukkaista, jotka ovat aamulla ovensa avatessaan löytäneet pari kuollutta ja päänahkansa menettänyttä punanahkaa aivan majansa kynnykseltä. Kukaan ei tiedä, kuka heidät tappoi, mutta kaikki sanovat, että 'Wetzel'. Hän varoittaa aina uudisasukkaita, milloin näiden on paettava aseman turviin, eikä hän ole vielä milloinkaan erehtynyt, sillä mökit ovat olleet aina tuhkana omistajien palatessa. Ilman Wetzeliä ei näiden seutujen asuttamisesta tulisi mitään."
"Miltä hän näyttää?" kysyi Joe kiihkeästi.
"Wetzel on suora kuin tammi tuossa ja niin leveä, että hänen täytyisi mennä kylki edellä saadakseen olkapäänsä tuosta ovesta, mutta hänen jalkansa ovat nopsat ja keveät kuin hirvellä. Entä hänen silmänsä – nuori mies, tuskin voisitte katsoa niihin. Jos satutte joskus näkemään Wetzelin, tunnette hänet heti."
"Tahtoisin nähdä hänet", sanoi Joe nopeasti silmät innosta välähtäen. "Hän on varmaankin verraton tappelija?"
"Että onko? Meillä on täällä muutamia, jotka kyllä osaavat taidon, mutta Lew Wetzel on heistä etevin. Ollessani muutamia vuosia sitten alhaallapäin yhdyin erääseen joukkoon, joka oli lähtenyt joidenkin ilkivaltaa tehneiden punanahkojen jälkeen. Wetzel oli mukana. Pääsimme pian jäljille ja hetkistä myöhemmin näimme pahantekijät, joita oli kuitenkin paljoa enemmän kuin mitä oli ilmoitettu. Olimme kaikki sitä mieltä, että meidän oli viisainta kääntyä takaisin, kun meitä oli niin vähän. Lähtiessämme sitten liikkeelle näimme Wetzelin istuvan rauhallisesti eräällä kaatuneella rungolla. Kysyimme: 'Etkö aio tulla kotiin?' ja hän vastasi: 'Tulin tänne punanahkoja tapaamaan, ja koska olemme nyt löytäneet etsittävämme, en aio lähteä karkuun.' Jätimme hänet siihen istumaan. Wetzel on tappelija, jos kukaan!"
"Toivon saavani nähdä hänet", sanoi Joe vielä kerran kasvoillaan sama kiihkeä ilme, joka teki hänet niin poikamaisen näköiseksi.
"Ehkäpä saattekin. Punanahkoja ainakin tulette näkemään ja varmasti sellaisia, jotka eivät ole kesyjä."
Mökkien luota alkoi samassa kuulua kiivaita huutoja lopettaen heidän keskustelunsa. Joe näki väkeä rientävän suurta mökkiä kohti ja katoavan sen taakse. Hän hymyili ajatellessaan, että soturi oli varmaankin nyt herännyt.
Hän nousi ja lähti katsomaan nähden pian hälinän syyn. Joukko miehiä ja naisia, kaikki nauraen ja puhellen, oli kerääntynyt indiaanin ja hänen kumppaninsa ympärille. Joe kuuli jonkun vaikeroivan ja sitten syvän kurkkuäänen:
"Kalpeanaama – suuri varas – ugh! Indiaani suuttunut – vihainen – tappaa kalpeanaaman!"
Raivaten itselleen tien ryhmän keskelle Joe näki indiaanin pitelevän Jurrikkaa toisella kädellään ja iskevän häntä kylkeen toisella. Mies oli aivan kalpea, eivätkä edes värijuovatkaan voineet salata hänen pelkoaan ja hätäänsä. Hän oli niin kauhistunut, ettei hän voinut muuta kuin vaikeroida.
"Hopeakynsi ottaa kalpeanaaman päänahan. Ugh!" ärjyi soturi iskien Jurrikkaa toistamiseen, niin että tämä vääntelehti kivusta. Läsnäolijat suhtautuivat näytelmään kukin emalia tavallaan; miehet nauroivat, mutta naisten tuli miesparkaa sääli.
"Tämä ei ole lainkaan sukkelaa", lausui Joe tunkeutuen piirin keskelle. Hän ojensi pitkän kätensä, joka oli ruskea ja jäntevä kuin sepällä, ja tarttui indiaanin ranteeseen niin lujasti, että tämä hellitti heti otteensa Jurrikasta.
"Minä varastin paidan – leikkiä kaikki", sanoi Joe. "Nylkekää minut, jos välttämättä tahdotte nylkeä jonkun."
Indiaani loi nopean katseen hänen voimakkaaseen vartaloonsa ja väänsi kätensä irti.
"Suuri kalpeanaama hyvin sukkela – kuin akka", sanoi hän tuimasti. Samassa hän kääntyi tummat silmät uhkaavasti välähtäen ja poistui.
"Pelkään teidän saaneen hänestä vihamiehen", virkkoi Jake Wentz Joelle. "Hän katsoi kepposenne loukkaukseksi, eikä indiaani unohda sellaista milloinkaan. Hopeakynsi on ollut täällä ystävänä nahkojaan myymässä. Hän on shawneepäällikkö. Tuolla hän menee pajukon läpi."
Jim, Wells, rouva Wentz ja tytöt olivat tällöin tulleet hekin paikalle. Kaikki näkivät Hopeakynnen nousevan kanoottiinsa ja melovan tiehensä.
"Paha merkki", sanoi Wentz ja selitti asian muutamin sanoin Jeff Lynnille, joka oli myös yhtynyt joukkoon.
"En ole milloinkaan pitänyt Hopeakynnestä. Hän on viekas eikä milloinkaan luotettava", virkkoi Jeff.
"Hän on kääntynyt ja katsoo tänne", huomautti Nell.
"Niin on", vahvisti turkiskauppias.
Indiaani, jonka kanoottia virtava joki kiidätti nopeasti eteenpäin, oli lakannut melomasta. Aurinko paistoi heleästi hänen kotkansulkiinsa. Hän oli hetkisen aivan liikkumattomana, ja vaikka välimatka oli jo useita satoja metrejä, näkyivät hänen tummat ja synkkään ilmeeseen jäykistyneet kasvonsa aivan selvästi. Hän ojensi kätensä ja heristi sitä uhkaavasti.
"Ellette saa vielä kuulla tuosta punanahasta, ei Jeff Lynn tiedä kerrassaan mitään", virkkoi vanha metsästäjä rauhallisesti.
IV
Sitä mukaa kuin lautat etenivät virran vieminä, näkivät matkamiehet rannalle kerääntyneiden uudisasukasten vähitellen pienenevän ja menettäen lopulta ääriviivansa sulautuvan vain mustiksi läikiksi vehreätä taustaa vasten. Valkoiset liinat huiskuttivat pieninä pilkahduksina viimeiset jäähyväiset, ja lopulta näkivät matkamiesten kaipaavat katseet vain linnakkeen tummat ääriviivat, häviten nekin pian vehmaan harjanteen taakse, jonka rohkeasti esiintyöntyvä kärki pakotti joen tekemään lavean mutkan.
Korkeiden, metsäisten harjujen lomitse pujotellen Ohio polveili erämaan halki.
Näköala oli alituisesti vaihtuen mitä viehättävin, mutta samalla juhlallisen jylhä. Virran ja sen milloin rosoisiksi, harmaiksi kallioseinämiksi, milloin vehreiksi ja hymyileviksi rinteiksi kohoavien rantojen yllä lepäsi syvän rauhan – autiuden tuntu, rajoittaen jossakin määrin nautintoa, jonka näiden maalauksellisten maisemien katseleminen olisi muuten voinut tuottaa. Se sai matkamiehetkin, joille maa oli aivan vieras, kiinnittämään vähemmän huomiota heleävärisiin lintuihin ja hiljaa hiiviskeleviin eläimiin, joita nähtiin matkan varrella. Rannoilla liikkuvat villit eläimet eivät olleet lauttoja, niiden rauhan röyhkeitä häiritsijöitä kohtaan yhtä välinpitämättömiä. Mitään sanottavaa pelkoa ne eivät näyttäneet herättävän. Hietikolla asteleva kurki nosti pitkää kaulaansa tuon oudon esineen tullessa kohdalle ja seisoi sitten liikkumattomana kuin veistos, kunnes lautat olivat hävinneet näkyvistä. Särkillä seisoskelevat sinihaikarat koikkivat pitkin askelin kauemmaksi rannalle mahtavia siipiään levitellen, ja varikset kiertelivät matkamiesten ympärillä oudostellen, mutta ei vihamielisesti raakkuen. Pienempiä lintuja lensi pystytettyjen salkojen neniin, ja olivatpa toiset – yksi punarinta satakieli, paarmalintu ja peukaloinen – niinkin rohkeita, että tulivat aran varovasti nokkimaan tyttöjen niille heittämiä leivänmuruja. Veteen kahlanneet hirvet nostivat päätään ja jäykistyivät heti liikkumattomiksi ja valppaiksi. Silloin tällöin nähtiin joku rannan ruohikossa laiduntava puhvelikin, joka suurta päätään pudistellen ei näyttänyt oikein pitävän vieraiden tunkeutumisesta mailleen.
Lautat viilettivät koko päivän pysähtymättä ja nopeasti virtaa alas maalauksellisen ja aina muuttuvan maiseman halki, jossa oli tiheämetsäisiä harjanteita, äkkijyrkkiä, louhikkoisia kallionseinämiä, laella niukka, ikivihreä kasvillisuus, ja pitkiä, auringon paisteessa kultaisina kimmeltäviä hiekkarantoja. Ilma oli täynnä lintujen laulua, ja silloin tällöin kantautui rannan tiheiköstä metsien sarvipäisen samoilijan kumea mylvähdys.
Ylhäällä kaartuvan taivaan syvä sini alkoi vähitellen vaaleta, laskevan auringon vaipuessa yhä syvempään harjanteiden taakse. Lännessä ajelehtivat pilvenhattarat hehkuivat hetkisen kultaisina, muuttuivat sitten purppuranpunaisiksi, tummenivat ja menettivät loistonsa. Viimeiset punertavat säteet sammuivat äkkiä, mutta kukkuloiden takaa heijastui taivaalle vielä ruusuinen hohde, kunnes hämärän alkaessa hiipiä rinteitä alas nouseva kuu kurkisti taivasta vasten tummina häämöttävien latvojen lomitse.
"Eiköhän tuo jo pysyne", virkkoi Jeff Lynn vetäessään viimeisen solmun köyteen, jonka hän oli kietonut puun ympärille erään pienen saaren kärjessä. "Kaikki maihin nyt ja illallinen tulelle. Tuon väärän koivun alla on oivallinen lähde, ja tässä muhkea hirvenreisi. Nälkä, vai mitä, pikku raukka?"
Lauttojen ohjaaminen on raskasta työtä, ja hän oli seisonut melassa koko päivän, mutta siitä huolimatta oli Nell nähnyt hänen hymyilevän hänelle useamman kerran matkan varrella, ja olipa hänellä ollut aikaa järjestää hänelle aamulla varhain ennen lähtöä mukava istuinpaikkakin. Metsästäjän ääni soinnahti niin lempeästi, että Nell lämpeni.
"Olen aivan nälkään kuolemaisillani", vastasi hän iloisesti hymyillen. "Pelkään voivani syödä vaikka kokonaisen hirven."
He nousivat kaikki hiekkaista rinnettä ylös saaren laelle, jonka keskellä oli miellyttävä, koivujen ympäröimä aukea. Bill, toinen lautturi, juro ja harvasanainen mies, kävi heti kirveineen tulvaveden saarelle tuoman ajopuun kimppuun. Wells ja Jim kävelivät edestakaisin koivujen alla, ja Kate ja Nell istuivat ruohikossa katsellen huvitettuina vanhaa peränpitäjää, joka tuli rinnettä ylös ruskeat kädet ja kasvot niille annetusta perinpohjaisesta huuhtelusta kiiltäen. Nuotion sytyttäminen kävi häneltä käden käänteessä, ja ottaen esille illallisen valmistukseen tarvittavat harvat välineet hän virkkoi Joelle:
"Sanon teille suoraan, nuori mies, että taitamaton paloittaminen ja keittäminen on hyvän paistin haaskaamista. Leikkaatte liian paksuja viipaleita. Näin sen pitää käydä! Nyt suolaa päälle, ja sitten tuleen, mutta ei liekkiin; hiilos on paras."
Jeff pujotti viipaleet teroittamaansa oksaan ja paistoi niitä hetkisen pannen ne sitten Billin veistämille puhtaille tammilastuille. Yksinkertainen ateria, liha, leipä ja päälle kulaus lähteen raikasta vettä, maistui nälkäisille matkamiehille mainiosti. Kun se oli syöty, lisäsi Jeff puita nuotioon huomauttaen:
"Koska emme ole vielä indiaanien alueella, voimme pitää tulta. Lämmitelkää nyt hyvin, sillä jokiusva tekee yön kylmäksi ja kosteaksi."
"Kuinka pitkälti olemme kulkeneet tänään?" kysyi Wells aina kiihkeänä pääsemään perille saadakseen rakastamansa työn alkuun.
"Noin kolmisenkymmentä penikulmaa, arvelen. Eihän se ole paljon yhden päivän osalle, mutta tästä lähtien vauhtimme paranee. Virta kiihtyy, ja lautat on irroitettava toisistaan."
"Kuinka hiljaista!" huudahti Kate rikkoen metsästäjän sanoja seuranneen äänettömyyden.
"Kaunista!" sanoi Nell päättävästi katsahtaen Joeen. Harmaissa silmissä näkyi vastaukseksi vain paljonsanova välähdys, mutta hän ei puhunut mitään. Päivän kuluessa hän ei ollut sanonut Nellille montakaan sanaa, mutta hänen katseensa ilmaisi, kuinka iloinen hän oli siitä, että Nell ymmärsi tämän erämaan sulouden ja suurenmoisuuden.
"En ole ollut milloinkaan ennen erämaassa", lausui Jim vakavasti. "Yksinäisyyden tunne on melkein lamauttava. Olen aivan kuin eksyksissä ja tahtoisin pyrkiä kaikkien teidän lähelle. Mutta se on suurenmoista, juhlallista!"
"Täällä on luonto sellainen, joksi Jumala sen loi – tämä on luvattu maa", vastasi vanha saarnaaja hartaasti.
"Kertokaa jotakin", sanoi Nell metsästäjälle, joka oli istahtanut toisten joukkoon.
"Jottako kertoa? No, katsotaanhan", hymyili Jeff ottaen nuotiosta hiilen ja asettaen sen piippunsa kopalle. Sitten hän riisui pukinnahkaisen lakkinsa ja pani sen varovasti maahan päivänpaahtamat kasvot tytön pyynnön herättämästä mielihyvästä säteillen. Vetäisten mustasta piipustaan mahtavan savupilven hän kohensi miettivästi nuotiota ikäänkuin menneisyyden sammuneita kekäleitä valkeaan viritellen ja alkoi sitten verkkaiseen tapaansa:
"Olette nähneet tuon suuren, vääristyneen koivun tuolla, joka näyttää aivan kuin murehtivan. Ennen se oli suora ja muhkea. Olen tuntenut sen niin kauan kuin olen tätä jokea kulkenut, ja minusta näyttää luonnolliselta, että se on nyt kuihtumassa, sillä se varjoaa erään nuoren tytön hautaa, tytön joka oli yhtä suloinen ja kaunis kuin tekin, neiti Nell. Lautturit sanoivat tätä saarta Yrjön saareksi, koska Washington on kerran majaillut täällä, mutta sittemmin on nimi muuttunut. Nyt sanotaan vain: 'Koetamme ehtiä Millyn koivulle ennen iltaa', kuten Bill ja minä olemme tänään tehneet. Joitakin vuosia sitten olin paluumatkalla Fort Henrystä mukanani vanhassa ruuhessani eräs Milly-niminen tyttö – hänen toista nimeään emme milloinkaan kuulleetkaan. Hän tuli siellä puheilleni kertoen indiaanien tappaneen kaikki hänen omaisensa ja tahtoi päästä takaisin Fort Pittiin saadakseen tavata sulhastaan. Ensin sanoin jyrkästi, että 'Ei', mutta kun hän pujotti pienen kätensä kouraani siniset silmät kyynelissä, en raskinut enää kieltää, vaan äyhkäisin Jim Blairille: 'Hän tulee'. Matkalla tapahtui sitten juuri se, mitä saattoi odottaakin – indiaanit hyökkäsivät kimppuumme. Jim Girty oli saanut jostakin vihiä, että mukanamme oli tyttö, ja hän oli valmistanut meille väijytyksen tästä hiukan alempana. Se on paha paikka, nimeltä Shawneekallio; näytän sen teille huomenna. Siinä Jim Girty karkasi punaisine piruineen päällemme, ja meidän oli tapeltava aivan vimmatusti, ennenkuin selviydyimme heistä. Jim Blair kaatui, ja Milly sai luodin ruumiiseensa. Nähdessään, ettei hän saanut tyttöä käsiinsä, Jim Girty ampui hänet. Milly eli kuitenkin vielä pari kolme päivää ja oli koko ajan niin kärsivällinen, suloinen ja sankarillinen, ettei joukossamme ollut ainoatakaan, joka ei olisi tahtonut vaikka kuolla täyttääkseen hänen pyyntönsä saada vielä kerran nähdä lemmittynsä."
Kaikki istuivat vaiti vanhan metsästäjän tuijottaessa tuleen surun sumentamin silmin.
"Emme voineet tehdä mitään. Hautasimme hänet tuon koivun alle, jonka juurella hän veti viimeisen henkäyksensä vielä kuollessaankin surumielistä, suloista hymyään hymyillen. Siitä lähtien on joki alkanut syödä tätä saarta. Se on nyt puolta pienempi, mitä se kerran oli, ja ensi tulva riistää mukaansa koko särkän, nämä muutamat koivut ja – Millyn haudan."
Vanhan metsästäjän tarina oli tehnyt kaikkiin syvän vaikutuksen. Vanhempi saarnaaja painoi päänsä alas ja rukoili, ettei vain hänen veljentyttärilleen tapahtuisi mitään sellaista. Nuorempi katsahti jälleen, kuten hän oli tehnyt jo useasti sinä päivänä, Nellin miellyttäviin kasvoihin. Tytöt loivat surullisia katseita kuihtuvaan koivuun kirkkaat kyyneleet silmissä kimaltaen. Joen silmissä näkyi jälleen tuo teräksinen välähdys, ja kun hän käänsi katseensa yöhön häipyvälle, leveälle joelle, kävivät hänen kasvonsa kylmiksi ja uhkaaviksi.
"Olisinhan voinut kertoa jotakin iloisempaa, ja sen teenkin ensi kerralla, mutta tahdoin teidän kaikkien, varsinkin tyttöjen, saavan kuulla jotakin maasta, johon nyt tulette. Erämaa tarvitsee naisia, mutta juuri heitä se kohtelee kaikista pahimmin. Ja Jim Girty ja muut hänen kaltaisensa ovat vielä elossa."
"Miksi ei kukaan tapa heitä?" kysyi Joe tuimasti.
"Helpommin sanottu kuin tehty, nuori mies. Jim Girty on valkoinen luopio, mutta muuten viekas ja verenhimoinen kuin punanahka. Hän tuntee metsät yhtä tarkoin kuin varikset ja on aina varuillaan. Hän on sitäpaitsi saanut veljensä, Simon Girtyn, ja kokonaisen indiaaniheimon puolelleen. Indiaanit ottavat mielellään johtajakseen valkoisen miehen, joka on kääntynyt omaa kansaansa vastaan, eikä Jim Girtyä ole vielä saatu kertaakaan kiinni. Viimeksi Fort Henryssä käydessäni kuulin kuitenkin Wetzelin lähteneen hänen jäljilleen, joidenkin kolttosten takia, joita hän oli yritellyt sielläpäin. Ja jos niin on, että Lew Wetzel on hänen jäljillään, en anna hyppysellistä ruutia tuon valkoisen punanahan mahdollisuuksista elää vanhaksi."
Kukaan ei virkkanut mitään. Kopautettuaan piippunsa tyhjäksi Jeff meni lautalle palaten hetkisen kuluttua huopa käsivarrellaan. Hän levitti sen ruohikolle ja kietoutui siihen kokonaan lausuen sitten pukinnahkaisen lakkinsa alta:
"Olen pannut maata ja neuvon teitä kaikkia tekemään samoin."
Kaikki, paitsi Joe ja Nell, noudattivat kehoitusta. He istuivat vielä kauan yhdessä katsellen kuutamossa välkehtivää virtaa.
Yö oli viehättävä. Viileä tuulenhenki hyväili nuotion riutuvia kekäleitä ja häilytti hiljaa puiden lehtiä. Aikaisemmin oli jostakin kuulunut jonkun yksinäisen sammakon äännähdys, mutta nyt oli sekin vaiennut, ja rannalla juoksevan, illastamisessaan myöhästyneen heinäkurpan kaihoisa piipitys tuntui vain syventävän yön juhlallista hiljaisuutta.
Joen käsi oli Nellin vyötäisillä. Tyttö oli ensin vastustellut, mutta Joe ei välittänyt hänen heikosta vastarinnastaan, ja lopulta nojasi Nellin pää hänen olkapäähänsä. Sanat olivat tarpeettomat.
Hänen läheisyytensä tuntui Joesta mieluiselta samoin kuin hänen poskeaan vasten lainehtivan tukan vieno tuoksukin, mutta lemmenajatukset eivät olleet juuri silloin ylinnä hänen mielessään. Hän oli ollut jonkun selittämättömän tunteen pakotuksesta koko päivän vaitelias. Joku voima, jossa hän ei luullut Nellillä olevan mitään osaa, veti häntä vastustamattomasti puoleensa. Nell oli nyt alkanut heräävän lempensä voittamana luopua vastarinnastaan, mutta vaikka tämä tietoisuus kolkuttikin nuhtelevasti Joen omaatuntoa, ei hän voinut vastustaa kimaltelevan virran ja tummana seisovan metsän salaperäistä tenhoa.
Hän tunsi tytön hetkisen kuluttua kuin herpaantuvan, ja pian ilmaisi säännöllinen hengitys, että Nell oli vaipunut uneen. Joe naurahti. Kuinka nyrpeältä hän näyttäisikään aamulla Joen kiusoitellessa häntä siitä! Käsittäen sitten hänen olevan väsyneen pitkästä matkasta hän huomasi menettelevänsä sangen moitittavasti riistäessään häneltä tarpeellisen levon ja päätti kantaa hänet heti lautalle. Tilanne oli uutuudessaan kuitenkin niin miellyttävä, ettei hän lähtenytkään heti. Kuutamo hopeoi lainehtivassa tukassa suortuvan siellä toisen täällä, hyväili uinailevia kasvoja ja koetti hiipiä tummien ripsien alle.
Joe liikahti noustakseen, mutta samassa sopersi Nell joitakin epäselviä sanoja kuin puhellen jonkun kanssa. Joe muisti hänen kerran kertoneen, että hän puhui unissaan, minkä hän oli sanonut häntä suuresti harmittavan. Joe kuunteli. Hän saattoi saada äskeisen lisäksi vielä jotakin, millä tyttöä kiusoitella.
"Kyllä – setä – tulen – Kate, meidän täytyy – mennä..."
Sanat kävivät sekaviksi, mutta Joe eroitti oman nimensä, ja äkkiä lausui tyttö selvästi ikäänkuin johonkin kysymykseen vastaten:
"Rakastan häntä – niin, rakastan Joea – hän on voittanut minut. Toivoisin kuitenkin hänen olevan Jimin kaltaisen – Jimin, joka katsoi minuun – niin – syvillä silmillään – minä..."
Joe nosti hänet ylös keveästi kuin lapsen ja kantoi hänet lautalle laskien hänet varovasti nukkuvan sisarensa viereen.
Viattomat sanat, joita hänen ei olisi pitänyt kuulla, olivat kuin isku. Mitä tyttö ei olisi valveilla ollessaan milloinkaan sanonut, sen hän oli ilmaissut unissaan. Joe muisti Jimin katseen, joka oli usein seuraillut Nelliä sinä päivänä, ja hän ymmärsi.
Hän löysi saaren kärjestä suuren, sammaleisen kiven, jolle hän kiipesi istumaan kuutamossa unelmoidakseen. Synkistyneet kasvot lauhtuivat vähitellen katkerien tunteiden haihtuessa samalla hänen sydämestäänkin, ja hän vaipui jälleen hopeanhohtoisen virran, rannan karikossa lipattavien laineiden ja metsien omaa, salaperäistä kieltään puhuvan hiljaisuuden lumoihin.
Kun aamunkoiton ensimmäinen kalpea punerrus alkoi levitä taivaalle itäisten harjujen takaa, ja jokiusva harveni vähitellen valkoisiksi hattaroiksi, potkaisi Jeff Lynn huovan yltään, venytteli pitkiä raajojaan ja toivotti aamun hilpeällä huudahduksella sydämellisesti tervetulleeksi. Hänen aamutervehdyksensä herätti kaikki matkamiehet Joea lukuunottamatta, joka oli viettänyt yön kivellään valvoen ja varhaisen aamuhetken kalastaen.
"No helkkari!" huudahti Jeff nähdessään Joen. "Ylhäällä ennen minua ja vitsallinen kaloja jo kädessä."
"Mitä ne ovat?" kysyi Joe näyttäen nippuaan.
"Kuhia – mustia kuhia, ja tuo tuossa onkin aika otus. Miten saitte ne?"
"Onkimalla."
"Niin aina", ihasteli Jeff antaen jälleen myöten nuorukaista kohtaan tuntemalleen ihailulle. "Kuinka heräsitte niin varhain?"
"Olin ylhäällä koko yön. Kolme hirveä ui virran poikki, mutta muuta ei näkynyt."
"Perkatkaa ne nyt aamiaiseksi", sanoi Jeff ryhtyen puuhailemaan ateriaa. "Totisesti ihmeellinen! Hänestä puhutaan vielä näillä seuduilla, niin varmasti kuin olen vanha syntinen", mutisi hän itsekseen huojuttaen päätään omituiseen tapaansa.
Kun aamiainen oli syöty, talutti Jeff hevoset pienemmälle lautalle, jonka hän oli irroittanut omastaan, ja annettuaan joitakin ohjeita Billille lähti viilettämään virtaa alas herra Wells ja tytöt mukanaan.
Lautat pysyivät aluksi aivan lähekkäin, mutta sitä mukaa kuin virta kiihtyi, alkoi suurempi lautta taidokkaammin ohjattuna vähitellen etääntyä. He viilettivät koko päivän. Silloin tällöin heiluttivat Joe ja Jim kättään tytöille, mutta pääasiallisesti heidän oli kohdistettava huomionsa hevosten pitelemiseen. Mose, Joen valkoinen koira, painautui murheellisen näköisenä kojuun, jossa se nukkui ja valvoi vuorotellen; se ei pitänyt tämmöisestä matkustamisesta. Bill hoiti melaa koko päivän.
Iltapäivällä Joe huomasi harjujen käyvän louhikkoisemmiksi ja jyrkemmiksi, ja virtakin oli kiihtynyt. Hän tähysti valppaasti koko ajan nähdäkseen ajoissa kallioseinämän, joka varoitti vaaran paikasta alempana. Ja kun aurinko oli painunut harjujen taakse, näki hän edessäpäin harmaan kallion eroittautuvan metsän vihreydestä. Se oli korkea, äkkijyrkkä ja vaikutti virralta katsoen omituisen synkältä. Shawneekallio. Joe katseli sitä kauan ja ihmetteli, mahtoikohan reunalla kasvavien kuusien takana olla nytkin joku indiaanivakooja piilossa. Näkyvimmällä paikalla aivan kallion laella ojenteli korkea kuivettunut puu harmaita ja vääristyneitä oksiaan ilmaan.
Bill oli ilmeisesti myös huomannut maamerkin, sillä hän keskeytti yksitoikkoisen kävelynsä lautan syrjältä toiselle, painoi melan suoraan ja tähysteli toista lauttaa. Vanhan metsästäjän vartalo näkyi selvästi hänen käännellessään melaa.
Lautta alkoi kääntyä, ja samassa kun se hävisi näkyvistä mutkan taakse, näki Joe Nellin heiluttavan valkoista huivia.
Bill souti kömpelön lautan oikealle rannalle, jossa virta oli kiivain. Hän työnsi kaikin voimin, ja kun mela oli painettu niin kauas kuin se meni, juoksi hän takaisin uudistaakseen työnnön. Joe tarkasteli virtaa. Hän ei nähnyt mitään kuohuja, vaan muutamia rauhallisia pyörteitä pohjapaasien kohdalla. He olivat juuri siinä, missä uoma kapeni ja kaartui lähelle oikeata rantaa. Pajukon reunustaman pengermän alla oli hiekkasärkkä. Laskeminen siitä alas ei näyttänyt Joen mielestä lainkaan vaaralliselta.
"Paha paikka", sanoi Bill nähdessään Joen tarkastelevan väylää.
"Ei ainakaan siltä näytä", vastasi Joe.
"Lautta ei ole vene. Hirsien uittamiseen tarvitaan vettä, ja joki on jo tuntuvasti kuivunut. Veneen voisimme hoitaa sauvoimilla. Pelkään vain hevosten takia. Jos raapaisemme pohjaan, voivat ne ryöstäytyä irti."
Kun lautta solui mutkaan, otti se kiviin useamman kerran, mutta kääntyi vihdoin onnellisesti väylään, ja kaikki näytti käyvän hyvin.
Mutta Billin suureksi hämmästykseksi ei lautta enää totellutkaan peräsintä, vaan pyörähti ympäri, niin että mela viittasi suoraan vastakkaiseen rantaan. Vesi hulvahti puolinilkkaan hirsien yli.
"Pidelkää hevosia!" karjui Bill. "Jotakin on hullusti. En ole nähnyt tässä milloinkaan nystyrääkään."
Toisiinsa höllästi köytetyt, rajusti pyörähtelevät hirret asettuivat pian, mutta tämä lyhyt viivytys oli ollut ohjauslaitteelle kohtalokas.
Joen mielestä olisi tilanne ollut vaihteeksi mitä huvittavin, ellei hän olisi pelännyt hevosensa puolesta. Lancea oli vaikea hillitä. Ja kun Bill keskitti kaiken huomionsa melaan saadakseen hyvän vetäisyn, ei hän huomannut pitkää viiniköynnösrykelmää, joka ajelehti kuin ruskea käärme vedenpinnassa lautan alapuolella. Hämmingissään he eivät kuulleet Mosen haukkuvan eivätkä liioin huomanneet viiniköynnöksen jännittyvän, kun lautta ajautui sen päälle; mutta he tunsivat lautan tarttuvan kiinni ja pysähtyvän johonkin vedenalaiseen esteeseen. Se natisi ja rysähteli, ja vesi kuohui valkoisena vaahtona hirsien välissä.
Jimin tamma hyppäsi säikähtyneenä pystyyn, koetti riistäytyä irti ja loikkasi virtaan, mutta Jim ei hellittänyt marhamintaa senkään uhalla, että hevonen vetäisi hänetkin lautalta.
"Päästä! Se vie sinutkin!" ärjäisi Joe tarttuen Jimiin vapaalla kädellään. Lance vapisi ja kiskoi köydestä, jota sen isäntä pusersi kiinteällä kädellä.
Luodikon terävä pamahdus kajahti samassa veden loiskinnan yli, ja Bill lysähti ääntä päästämättä melaansa vasten pää melkein lautan hirsiä hipoen. Veteen ilmestyi tummanpunainen läikkä, ja hänen ruumiinsa luisui melan varrelta virtaan upoten heti.
"Jumalani! Hänet ammuttiin!" huudahti Jim kauhistuneesta
Hän näki valkoisen savuhattaran nousevan rannan pajukosta. Sitten oksat taivutettiin sivulle, ja näkyviin ilmestyi ryhmä tummia indiaanisotureita. Lähinnä seisovan luodikko savusi vielä keveästi, ja kyyristyen notkeasti kuin pantteri punanahka hyppäsi särkän kärjestä lautalle.
"Seis, Jim! Hellitä kirves! Olemme satimessa!" huusi Joe.
"Sehän on sama, jonka tapasimme asemalla!" ihmetteli Jim.
Roteva soturi oli todellakin Hopeakynsi. Mutta kuinka toisenlainen! Ilman huopaa, jossa hän oli esiintynyt asutuksella, yllään vain pukinnahkaiset kaatiot, niin että hänen täydellisen sopusuhtainen vartalonsa näkyi kaikessa jäntevässä kauneudessaan, ja tummilla, pahansuovilla kasvoillaan synkän suuttumuksen ilme hän näytti todellakin soturilta ja päälliköltä.
Hän vetäisi tapparansa ja katsahti uhkaavasti Joeen, mutta jos hän odotti näkevänsä pelkoa tämän kasvoilla, erehtyi hän; nuorukaisen katse oli teräksenkylmä.
"Kalpeanaama varasta paidan", lausui hän tuimasti. "Kalpeanaama houkka – tahto ilveillä – Hopeakynsi hyvä muisti."
V
Hopeakynsi kääntyi miehiinsä, antoi lyhyen käskyn ja hyppäsi maihin. Soturit kiiruhtivat lautalle, ja veljekset saivat kumpikin kaksi vartijaa, jotka kävivät kiinni heidän käsivarsiinsa, jäljelle jääneen indiaanin saadessa huolehtia hevosesta. Vangit vietiin rannalle, jossa Hopeakynsi odotti heitä.
Kun hevonenkin oli saatu onnellisesti maihin, mistä indiaaneilla oli melkoinen vaiva, tarttui päällikkö nyt selvästi näkyvään köynnökseen ja katkaisi sen tapparansa yhdellä iskulla. Lautta syöksähti kallistuen eteenpäin ja ajautui virtaa alas.
Sen mentyä Joe saattoi nähdä ovelasti viritetyn ansan, joka oli aiheuttanut Billin kuoleman ja hänen ja veljensä vangiksi joutumisen. Viekkaat indiaanit olivat hakanneet rannalta kuusituumaisen lepän, karsineet sen ja ankkuroineet tyvestä keskelle väylää, niin että latvapuoli häilyi vapaasti virrassa. Siihen oli köynnös sitten kiinnitetty. Kun lautta ajautui kohdalle, vetivät pajukkoon piiloutuneet indiaanit kaikin voimin tilapäisestä köydestä; lepän latva nousi ylös kiilautuen lujasti hirsien väliin ja pysähdyttäen lautan. Perämiehen surmaaminen oli myös kuulunut suunnitelmaan. Jos lautta olisikin sivuuttanut ansan onnellisesti, olisivat veljekset olleet siinäkin tapauksessa avuttomat, kun lauttaa ei voitu enää ohjata. Joe arveli kaiken tämän perusteella, ettei hän ehkä ollut niinkään väärässä, kun hän kuvitteli nähneensä indiaanin makaavan väijyksissä Shawneekallion suojassa, ja hän ihmetteli tätä ovelaa temppua, jolla heidät oli niin helposti vangittu.
Mutta tapahtumapaikan enempään tarkastelemiseen ei ollut enää aikaa. Hän ehti luoda vain silmäyksen joelle nähdäkseen, olisiko onnettoman lautturin ruumis ilmestynyt näkyviin. Sitä ei näkynyt. Virta oli kiivas ja kätki murhenäytelmän kaikki todisteet sileän pintansa alle. Kun lautalle tavaroita hakemaan mennyt soturi oli yhtynyt kumppaneihinsa, hoputtivat vartijat Joen törmää ylös toisten jälkeen.
Sinne päästyään Joe näki edessään tumman metsän. Sen reunassa indiaanit pysähtyivät köyttääkseen vankien kädet nahkahihnoilla. Sillä aikaa kuin pari soturia suoritti tehtävän, seisoi Hopeakynsi erääseen puuhun nojaten, kiinnittämättä vähintäkään huomiota veljeksiin. Kun heidät oli siten lujasti sidottu, lausui eräs soturi jotakin päällikölle, joka lähti heti kulkemaan länttä kohti metsän halki. Soturit seurasivat jäljessä toinen toisensa kintereillä, Joe ja Jim jonon keskellä. Viimeisenä tuleva indiaani koetti nousta Lancen selkään, mutta hevonen ei sietänyt häntä, ja usean turhan yrityksen jälkeen oli indiaanin tyydyttävä kävelemään. Mose seurasi vastahakoisesti hevosen jäljessä. Päällikkö oli ilmeissään ja käytöksessään koko ajan ylhäisen vakava, mutta hänen soturinsa eivät salanneet iloaan. He olivat riemuissaan urotyönsä johdosta, että heidän oli onnistunut vangita kalpeanaamat, ja löfpöttelivät taukoamatta. Joen kintereillä kävelevä indiaani tyrkki häntä alituisesti luodikkonsa perällä, ja aina, kun Joe kääntyi, irvisti hän ja murahti: "Ugh!" Joe huomasi, että tällä rotevalla soturilla oli leveät kasvot, väriltään vaaleammat kuin hänen kumppaneillaan. Tyrkkiminen huvitti häntä sangen suuresti ja oli ehkä tarkoitettu jonkinlaiseksi ystävällisyyden osoitukseksi, koska hän ei sallinut kenenkään toisen koskea vankiin, mutta tämän mielestä olisi ollut paljoa miellyttävämpää, jos hän olisi osoittanut ystävällisyyttään jollakin vähemmän tuntuvalla tavalla. Hän kantoi Joen varusteita ollen siitä hyvin mielissään, varsinkin kun toiset olivat ilmeisesti kateellisen uteliaita. Hän ei antanut kenenkään koskea niihin.
"Hupainen äijä", huomautti Joe Jimille.
"Ugh!" murahti indiaani surmaisten Joea luodikkonsa perällä.
Joe noudatti varoitusta eikä puhunut enempää. Hän kohdisti kaiken huomionsa suuntaan, johon he kulkivat. Tämä oli hänen ensimmäinen tilaisuutensa saada tietää jotakin indiaaneista ja näiden metsässäliikkumistaidosta. Hän päätteli, etteivät hänen vartijansa olisi niin iloisia ja huolettomia, elleivät he olisi tienneet olevansa turvassa takaa-ajolta, ja arveli jonkun indiaanikaupungin olevan päämaalina. Hän katseli notkeata olentoa edessään, ihmetteli nopeata askelta, joka oli keveä kuin putoava lehti, ja koetti astua yhtä pehmeästi. Hän huomasi kuitenkin, että indiaanin välttäessä oksat ja risut aivan vaivatta hänen oli mahdoton liikkua oksia katkomatta. Silloin tällöin hän katsahti ylös ja tarkasteli maisemaa edessäpäin, ja kun lähestyttiin kallioita tahi jotakin puuryhmää, katseli hän niitä kiinteästi muistaakseen niiden muodon ja ääriviivat. Hän koetti painaa mieleensä tämän metsätaipaleen osatakseen takaisin virralle, jos onni olisi hänelle niin suotuisa, että hän pääsisi pakenemaan. Samalla hän nautti näkemästään villistä luonnosta.
Tämä metsä olisi näyttänyt kauniilta sellaisenkin mielestä, johon koskemattomuuden viehätys ei tehonnut, ja Joe oli siitä kaukana. Se vaikutti häneen omituisen tenhoavasti, ja tämä tunne, jota hän ei kyennyt määrittelemään, laajeni ja kävi joka hetki yhä voimakkaammaksi. Hän koetti melkein vaistomaisesti päästä siitä selville, mutta tuloksetta. Hän kykeni yhtä vähän selittämään, mikä häntä viehätti, kuin käsittämään, mikä aiheutti aukeamien ja siimestöjen surumielisen hiljaisuuden. Hän oli kuvitellut oikean metsän aivan toisenlaiseksi. Täällä oli kostean sammalen peittämä ja heleän vihreiden sassafras-puiden reunustama pitkä kujanne; tuolla yksinäinen laakso sinne tänne siroiteltuine vaaleansinisine kukkineen, joita jättiläismäiset puuvillapuut suojelivat latvoillaan auringolta. Erillisinä ryhminä kasvavat pyökit hivelivät silmää sorjine oksineen; valkoiset koivut hohtivat hopeisina, missä vain auringonsädekään pääsi tunkeutumaan lehdistön läpi, ja tammet, metsän ruhtinaat, kohosivat kaikkien yläpuolelle, tummina, rosoisina, kuninkaallisina.
Joe käsitti pian, miksi he aina kulkivat avoimessa metsässä. Päällikkö, joka tuskin näytti poikkeavan askeltakaan suunnastaan, kaarsi louhikkoiset paikat, tiheiköt ja tuulenkaatamien muodostamat ryteiköt. Joe näki silloin tällöin vilahdukselta hämäriä notkelmia ja kuuli juoksevan veden solinaa; milloin nousi eteen korkea, villiviinin peittämä kallionseinämä, täynnä onkaloita ja halkeamia, milloin jyrkkä harjanne, rinteillä orjantappura- ja pähkinäpensaita tiheissä ryhmissä, mutta shawnee löysi aina mukavan polun.
Aurinko aleni latvojen taakse lännessä, ja varjot pitenivät aukeamilla; sitten puut sulautuivat toisiinsa yhtenäiseksi muuriksi; lehtikatoksen alle levisi punertava hämärä, ja ilta pakotti matkueen pysähtymään. Indiaanit leiriytyivät erään kukkulan suojaan, jonka juurella juoksi pieni puro. Paikalla oli nuotion jätteitä. Soturit olivat ilmeisesti levähtäneet siinä samana päivänä, sillä kekäleet hehkuivat vielä. Yhden soturin ryhtyessä virittämään tulta otti toinen vieressä kasvavan puun oksalta hirvenreiden, ja kun hiilokseen oli lisätty kuivia sytykkeitä, loimusi nuotio pian iloisesti, valaisten ympärille muodostunutta tummaa piiriä.
Siinä oli nyt kuva, jonka Joe oli niin monta kertaa nähnyt poikavuosiensa unelmissa, ja seikka, että hän oli nyt itsekin siinä mukana, sai hänet unohtamaan toivottoman tilanteen ja vihamielisen päällikönkin. Näyttipä melkein siltä, että hän oli iloinen tilaisuudesta saada katsella indiaaneja ja kuunnella heidän puhettaan. Hänet oli eristetty Jimistä, ja Joe huomasi veljeään kohdeltavan ylenkatseella, jota ei häntä kohtaan osoitettu. Hopeakynsi oli epäilemättä kertonut miehilleen Jimin olleen matkalla saarnaamaan indiaaneille valkoisen miehen jumalasta.
Jim istui allapäin ja surullisin kasvoin ollen ilmeisesti syvästi onneton vastoinkäymisen johdosta. Syötyään hänelle ojennetun lihaviipaleen hän paneutui pitkälleen selin tuleen.
Tässä ympäristössä Hopeakynsi näytti oikean luonteensa. Asutuksella hän oli vaikuttanut ystävälliseltä, mutta nyt hän oli kova ja taipumaton villi, erämaan poika, vapaa kuin kotka. Päällikkönä hän oli soturiensa yläpuolella. Vankeihin hän ei ollut kiinnittänyt mitään huomiota hyökkäyksen jälkeen, vaan oli kulkenut äänetönnä toisten edellä ja istui nytkin vaieten, tummilla silmillään järkähtämättä tuleen tuijottaen. Vihdoin hän liikahti. Hän katsahti isoon indiaaniin, viittasi vankeihin ja lausui yhden sanan paneutuen sitten lehdille pitkälleen.
Joe pani merkille, että toistenkin tummat kasvot olivat aina yhtä jäykät ja muuttumattomat kuin Hopeakynnen. Se teki häneen omituisen vaikutuksen. Kun he puhelivat pehmeillä kurkkuäänillään, nauroivat matalaa, sointuvaa nauruaan tahi tuijottivat nuotioon, näyttivät heidän kasvonsa aina samanlaisilta, yhtä tutkimattomilta kuin nyt yöhön häipyneen metsän pimennot. Erään seikan Joe pikemminkin tunsi kuin näki – nämä villit olivat julmia ja mahdottomia kesyttää. Hän oli pahoillaan Jimin takia, koska hän uskoi olevan yhtä helppoa opettaa pantteria säälimään saalistaan kuin juurruuttaa johonkin näistä villeistä uskoa Kristukseen.
Soturit odottivat mielenkiinnolla ja hyvillä mielin, mitä he mahtaisivat saada kääröstä, jota iso indiaani parhaillaan avasi. Tämän tästä hän pani leveän kätensä jonkun toverinsa olkapäälle ja tyrkkäsi tunkeilijan luotaan.
Vihdoin oli käärö avattu. Se sisälsi joitakin vaatekappaleita, saapasparin, piipun ja tupakkikukkaron. Jakaja otti tyytyväisesti murahtaen viimemainitun itselleen ja heitti saappaat ja vaatteet toisille. Niistä tuli heti riita. Eräs soturi sai hetkisen oteltuaan käsiinsä saappaat. Hän riisui heti mokkasiininsa ja veti valkoisen miehen jalkineet tilalle alkaen sitten tepastella pää pystyssä ympäriinsä. Mutta hänen ylpeä ryhtinsä masentui pian.
Lehmännahkaa ei voida pehmeydessä ja joustavuudessa verratakaan pukinnahkaan, ja saappaat likistivät kipeästi indiaanin jalkoja. Istuen maahan hän veti toisen jalastaan saaden ponnistella melkoisesti, sillä saappaat olivat märät, mutta toinen ei lähtenytkään. Tietäen toisten seuraavan hänen puuhiaan hillityllä iloisuudella hän tuumi hetkisen ja ojensi sitten jalkansa lähimmälle. Tämä sattui olemaan äskeinen jaon toimittaja, joka oli ilmeisesti leikkiäymmärtävä mies. Tarttuen saappaaseen molemmin käsin hän kiersi koko nuotion onnetonta soturia jäljessään raahaten, mutta sitten osat vaihtuivat. Vetäjä kiskaisi saapasta entistä kovemmin, jolloin se heltisi yhtäkkiä sillä seurauksella, että vetäjä, joka ei ollut sitä odottanut, suistui pitkin pituuttaan rinnettä alas melkein puroon saakka. Saapasta hän ei kuitenkaan hellittänyt, vaan toi sen mukanaan ylös ja sinkosi tuleen.
Soturit painautuivat sitten levolle ja nukahtivat pian, rotevan indiaanin, jolle päällikkö oli antanut lyhyen käskynsä, jäädessä vartioimaan vankeja. Huomatessaan Joen katselevan häntä, kun hän poltteli uutta piippuaan, hän hymyili ja virkkoi nuorukaisen melkoiseksi hämmästykseksi ymmärrettävällä englannin kielellä:
"Kalpeanaaman tupakka, – hyvin hyvää."
Nähden sitten, ettei Joe näyttänyt aikovan seurata veljensä esimerkkiä, sillä Jim nukkui jo sikeästi, hän viittasi lepääviin sotureihin ja lausui:
"Ugh! Kalpeanaama nukkua – indiaanin wigwamit – laskevan auringon lähellä."
Seuraavana aamuna Joe heräsi pistävään kipuun jaloissaan, jotka olivat olleet köytetyt koko yön. Hän oli iloinen, kun hihnat katkaistiin ja matkaa jatkettiin.
Indiaanit olivat nyt jonkun verran vaiteliaampia, mutta muuten aivan yhtä huolettomia kuin eilenkin: heillä ei ollut mitään kiirettä eivätkä he noudattaneet mitään erikoisempaa varovaisuutta, vaan kulkivat aina siitä, missä metsä oli harvin ja pääsy helpoin. Pysähtyivätpä he odottamaankin, kun joku heistä lähti vaanimaan laiduntavaa hirveä. Puolipäivän aikaan päällikkö pysähtyi juomaan eräästä lähteestä; soturit seurasivat esimerkkiä ja sallivat valkoisten vankienkin sammuttaa janonsa.
Kun he olivat lähtemäisillään jälleen liikkeelle, kuului kaukaa metsästä jonkin linnun kirkas äännähdys. Jos Joe olisi ollut vähemmän valpas, ei hän olisi sitä huomannutkaan. Hopeakynsi jäykistyi äkkiä kiinteästi kuuntelevaan asentoon, ja Joe asetti tämän seikan heti tuon kuulemansa omituisen äänen yhteyteen. Soturit huudahtivat hiljaa ja kurkottautuivat eteenpäin kuullakseen pienimmänkin risahduksen. Sointuva viserrys toistui pian taampana juoksevan puron solinan yli. Varmasti jokin lintu, ajatteli Joe, mutta indiaanien käytöksestä päättäen oli äännähdys merkillisen paljonsanova metsien laulajien yksinkertaiseen säveleeseen verrattuna. Hän kääntyi odottaen melkein näkevänsä jonkin puun latvassa linnun, joka oli aiheuttanut niin äkillisen muutoksen hänen vartijoissaan. Samassa kuului viserrys aivan läheltä, nyt kovemmin, mutta aivan yhtäläisenä kuin se, minkä Joe oli äsken eroittanut. Hopeakynsi oli vastannut merkkiin.
Joe oivalsi toisia villejä olevan metsässä; he olivat yhdyttäneet shawneiden jäljet ja ilmoittivat täten läsnäolonsa. Pian alkoi metsästä ilmestyä tummia olentoja; ne tulivat yhä lähemmäksi ja astuivat pian aukealle, jossa Hopeakynsi sotureineen odotti.
Joe laski tulijoita olevan kaksitoista ja huomasi heidän eroavan jossakin suhteessa hänen vartijoistaan. Hän ehti vain panna merkille, että tukkalaite oli toisenlainen samoinkuin maalauksenkin värit ja kuviot, kun hänen katseensa kiintyi pariin, joka tuli toisten edellä.
Toinen oli hyvin pitkä ja muhkea päällikkö, jota Hopeakynsi nyt kunnioittavasti lähestyi. Tämän indiaanin ryhdikkäässä vartalossa ja hänen vaskenpunaisissa, ankaroissa ja voimakkaissa kasvoissaan oli luontaista kuninkuutta. Syvälle painuneet silmät, jotka säihkyivät kauniisti kaartuvan otsan alta, jykevä leuka ja kopeiden kasvojen jokainen piirre puhuivat korkealle kehittyneestä älykkyydestä, mainehikkaan elämän tietoisuudesta ja voimasta ja vallasta, jotka ovat suuren päällikön tunnusmerkkejä.
Toinen oli päällikön vastakohtana yhtä silmiinpistävä. Heleistä koristuksistaan, maalauksestaan, ripsuilla reunustetuista pukinnahkaisista säärystimistään ja kaikista indiaanin tamineista huolimatta hänet olisi kaikkialla tunnettu valkoiseksi mieheksi. Hänen ihonsa oli paahtunut tummanruskeaksi, mutta siinä ei ollut indiaanin iholle ominaista punaista vivahdusta. Tämän valkoisen miehen kasvonpiirteet olivat sangen kummalliset. Otsa oli kapea ja kulmilta taakse kallistuva viitaten eläimellisiin vaistoihin. Silmät olivat lähellä toisiaan, väriltään kellertävänruskeat, ja liikkuivat omituisesti vavahdellen kuin navan kärjessä pyörähtelevä kompassineula. Nenä oli pitkä ja käyrä, ja huulten viiva ohut ja julma. Miehen ulkonäössä olivat välinpitämättömyys, turhamaisuus, viekkaus ja julmuus omituisesti yhtyneet.
Päälliköiden neuvotellessa keskenään tuli tämä indiaanina esiintyvä valkoinen mies puhuttelemaan veljeksiä.
"Kuka olette ja minne matka?" kysyi hän töykeästi Jimiltä.
"Nimeni on Downs. Olen saarnaaja ja matkalla Moravian lähetysasemalle indiaaneja opettamaan. Olette valkoinen; tahdotteko auttaa meitä?"
Jos Jim odotti selostuksensa olevan kysyjälle mieluisen, erehtyi hän.
"Vai niitä te olette? Tältä retkeltä palattuani teen totisesti jotakin hyväksenne. Revin sydämenne rinnastanne, hakkaan sen muruiksi ja siroittelen korppikotkien syötäväksi", lausui hän kiukkuisesti ja iski uhkauksensa painostamiseksi Jimiä päähän.
Joe kalpeni hirvittävästi tämän raukkamaisen teon nähdessään, ja hänen silmänsä supistuivat roiston katseen kohdatessaan teräksen hohtoisiksi ja koviksi ikäänkuin joku hänen sisimmässään valkohehkuisena kiehuva voima olisi heittänyt kajastuksensa pinnalle.
"Te ette ole saarnaaja?" kysyi mies nähden Joen katseessa jotakin, jota hän ei ollut huomannut Jimillä.
Joe ei vastannut, vaan tuijotti kysyjään kylmästi.
"Ennen nähnyt minut? Ennen kuullut Jim Girtystä?" tiedusteli mies kopeasti.
"Ennenkuin puhuittekaan, tiesin teidän olevan Girtyn", vastasi Joe tyynesti.
"Kuinka niin? Ettekö pelkää?"
"Ketä?"
"Minua!"
Joe nauroi luopiolle vasten kasvoja.
"Mistä tunnette minut?" karjui Girty. "Tämän jälkeen kyllä muistatte minut!"
"Päättelin, että näissä metsissä on vain yksi niin sanottu valkoinen mies, joka on kyllin raukkamainen lyödäkseen miestä, jonka kädet on köytetty."
"Olette liian röyhkeä, nuori mies, mutta minäpä tukin suunne." Girtyn käsi nousi, mutta ei sattunut milloinkaan maaliinsa.
Joen vartija oli noin tuntia aikaisemmin irroittanut hihnat jättäen jäljelle vain sen, joka oli sidottu Joen vasempaan ranteeseen. Niin ollen hän saattoi käyttää aivan vapaasti oikeata kättään, jonka hän ajetuksesta huolimatta pani toimimaan salamannopeasti.
Kun luopio iski häntä kohti, löi hän käden ylös, ja sen sijaan, että hän olisi iskenyt takaisin, hän sieppasi luopion käyrän nenän sormiensa lujaan puristukseen. Girty kirosi raivoisasti, vääntelehti kivusta, mutta ei voinut vapautua tuosta ruuvipuristimen tapaisesta likistyksestä. Hän veti tapparansa ja suuntasi tuiman iskun vastustajaansa, mutta ei osunut, sillä Hopeakynsi oli tullut väliin ja löi aseen syrjään. Tappara hipaisi kuitenkin Joea piirtäen tuskallisen, joskaan ei vaarallisen haavan.
Luopion nenä oli nahaton ja vuoti norosenaan verta. Hän itse oli aivan sokeana raivosta ja koetti päästä Joen kimppuun, mutta Hopeakynsi ei väistynyt vankinsa edestä, ennenkuin soturit olivat taluttaneet Girtyn metsään, jonne pitkä päällikkö oli jo hävinnyt.
Nenänpuristustemppu oli saanut shawneet, jotka olivat ilmeisesti hyvillään Girtyn onnettomuudesta, sangen hilpeälle tuulelle. He juttelivat keskenään ja nyökkäilivät hyväksyvästi Joelle, kunnes pari Hopeakynnen lausumaa sanaa aiheutti äkillisen muutoksen.
Joe ei ymmärtänyt sanoja, mutta hänen mielestään ne kuulostivat ranskalta. Hän hymyili jo pelkälle ajatuksellekin, että hän olisi kuullut villin indiaanin puhuvan jotakin vierasta kieltä. Mutta olivatpa sanat mitkä hyvänsä, niillä oli suuri merkitys. Indiaanit kävivät äkkiä vakaviksi, sieppasivat aseensa ja katselivat kiinteästi joka taholle. Vartijana toiminut roteva indiaani köytti Joen heti uudelleen, ja sitten kerääntyivät kaikki päällikön ympärille.
"Kuulitko, mitä Hopeakynsi sanoi, ja huomasitko, minkä vaikutuksen se teki?" kuiskasi Jim.
"Kuulosti ranskalta, mutta sitä se ei tietystikään ollut", vastasi Joe.
"Olipas. 'Le Vent de la Mort.'"
"Niinpä totisesti onkin. Mutta mitähän se merkitsee?" kysyi Joe, joka oli koulunkäymätön.
"Kuoleman tuuli."
"Tuo on englantia, mutta tähän en saa sitä sopimaan. Saatko sinä?"
"Epäilemättä joku indiaanien tunnussana."
Lopetettuaan lyhyen neuvottelunsa Hopeakynsi sitoi Joen hevosen ja koiran puuhun ja lähti jälleen kulkemaan edellä, mutta nyt hän vältti avointa metsää ja pysytteli alhaisemmalla maaperällä. Hän seurasi pitkän matkaa puron uomaa kahlaten siinä, missä vesi oli matalaa, ja astuen aina kohtiin, joihin jalka jätti mahdollisimman mitättömän jäljen. Sanaakaan ei puhuttu. Jos veljekset pudottivat kivenkään puroon tahi antoivat kuulua kahlatessaan pienimmänkään loiskahduksen, napautti kintereillä kulkeva vartija heti heitä päähän tapparansa varrella.
Sellaisissa kohdissa, joissa Hopeakynsi hiipi mitä varovaisimmin eteenpäin, kääntyi edessä kulkeva vartija vankeihin ja neuvoi, mihin heidän oli astuttava. Soturit kätkivät jälkiään. Hopeakynsi kiiruhti nopeasti kivikkoisten paikkojen poikki, kahlasi hitaasti vedessä ja näytti punnitsevan joka askeleen, kun heidän oli kuljettava pehmeällä maaperällä. Hän pysähteli usein seisoen sekunnittain aivan liikkumattomana.
Tätä jatkui koko iltapäivän. Aurinko laski, hämärä levitti harmaan vaippansa, ja pian oli metsässä aivan pimeätä. Indiaanit pysähtyivät, mutta eivät tehneet tulta; he istuivat lähekkäin kallioisen kummun laella, äänettöminä ja valppaina.
Kaikki tämä antoi Joelle paljon ajattelemisen aihetta. Pelkäsivätkö shawneet takaa-ajoa? Mitä oli päällikkö sanonut Hopeakynnelle? Hänen mielestään indiaanit käyttäytyivät kuin vihollinen olisi ollut joka taholla heidän ympärillään. Jälkien piilottamiseen oli ilmeisesti joku muukin syy, eikä vain takaa-ajon pelko.
Joe muistutteli mieleensä iltapäivän matkaa ja ihmetteli, mitähän indiaanien suuri varovaisuus oikein merkitsi. Hän ajatteli soturien kissamaisia askelia, epäluuloisesti tähyileviä tummia silmiä, jotka pälyivät valppaasti niin eteen kuin taaksekin, ja kasvojen alituisesti kuuntelemaan jännittynyttä ilmettä, mikä kaikki viittasi johonkin uhkaavaan, näkymättömään vaaraan.
Ja nyt, kun hän makasi kovalla kalliolla matkasta lopen uupuneena ja pakottavasta haavastaan kärsien, hänen rohkeutensa aleni hiukan; hän vapisi pelosta. Metsän syvä hiljaisuus ja pimeys, nuo julmat ja villit olennot, jotka nyt pakenivat jotakin vihollista aivan oman alueensa sydämessä, ja tuo kummallinen ranskalainen nimi, joka pyöri hänen mielessään, sysäsivät hänen mielikuvituksensa mitä herkimpään liikkeeseen. Siihen saakka hän ei ollut vielä koko elämänsä aikana pelännyt mitään; nyt hän pelkäsi pimeätä. Hämärästi häämöttävät puut tavoittelivat häntä pitkillä oksillaan, ja aavemaisia olentoja hiiviskeli ympärillä; jossakin tämän mustan pimeyden suojassa vaani tuo salaperäinen vihollinen – "Kuoleman tuuli".
Vihdoin hän kuitenkin nukahti. Matkaa jatkettiin aamun sarastaessa samaan suuntaan jo ennen auringon nousua. Kuljettiin koko päivä, ja vasta pimeän tullessa pysähdyttiin syömään ja levähtämään. Hopeakynsi ja eräs toinen indiaani jäivät vartioimaan.
Aamupuolella yötä Joe havahtui äkkiä. Yö oli pimeä, mutta sentään hiukan valoisampi kuin hänen nukahtaessaan. Kalpea, nouseva kuu paistoi himmeästi tumman pilviverhon takaa. Ilmassa ei tuntunut tuulen hengähdystäkään eikä mistään kuulunut pienintäkään risahdusta. Kaikkialla vallitsi haudan hiljaisuus.
Joe näki puuta vasten nojaavan vartijan vaipuneen uneen. Hopeakynsi oli hävinnyt. Hän kohotti päätään ja katseli ympärilleen päällikköä etsien. Jäljellä oli vain neljä indiaania, kolme maassa ja yksi puuta vasten seisoen.
Hän näki vaiheillaan jotakin valkoista, ja katseltuaan tarkemmin hän huomasi, että se oli kotkansulka, jota Hopeakynsi oli kantanut hiuksissaan. Se oli maassa puun juurella. Joe siirrähti hiukan, jolloin soturi heräsi. Indiaani ei liikauttanut lihastakaan, mutta pälyi joka taholle. Hänkin huomasi päällikön poistuneen.
Samassa kantautui metsästä syvä, vavahteleva huokaus kuin yötuulen valitus. Se nousi ja häipyi kuulumattomiin syventäen hiljaisuuden aivan kuin entistä painostavammaksi.
Joea värisytti. Hän tuijotti vartijaan kuin lumottuna. Indiaani henkäisi syvään ja tuijotteli hurjasti ympärilleen, sitten hän ojentautui hitaasti täyteen pituuteensa ja seisoi odottaen, kuunnellen. Tapparaa pitelevä tumma käsi vapisi niin, että kuunvalo välähteli aseen kirkkaalla terällä.
Kaukaa metsän syvyydestä kuului sama matala valitus:
"Umm-m-mm-voo-o-o-!"
Se alkoi matalana muminana, paisui pehmeäksi, mutta selkeästi kuuluvaksi syväksi valitukseksi, ja päättyi kuin kadotetun sielun vaikerrukseen.
Ääni vaikutti yön syvässä hiljaisuudessa sanomattoman kaamealta. Joe tunsi verensä jähmettyvän, kylmä hiki kihosi hänen otsalleen, ja hänestä tuntui kuin luinen käsi olisi kiertynyt hänen sydämensä ympärille. Hän koetti toistaa yhä uudelleen, että indiaanin osoittama pelko oli vain taikauskoa, ja että valittava ääni oli vain yötuulen huminaa.
Vartija seisoi tuon omituisen huudon vaiettua hetkisen kuin herpaantuneena ja katosi sitten äänettömästi ja nopeasti kuin aave pimeään metsään. Hän oli paennut kumppaneitaan herättämättä.
Valitus kuului vielä kerran vavahdellen murheellisesti yön tyynessä ilmassa. Nyt se oli aivan lähellä!
"Kuoleman tuuli!" kuiskasi Joe.
Haava ja rasitukset olivat uuvuttaneet hänet, ja parin edellisen päivän tapahtumat olivat järkyttäneet hänen henkisen tasapainonsa. Hänen voimansa pettivät ja hän menetti tajuntansa.
VI
Eräänä iltana useampia päiviä ennen veljesten vangiksi joutumista pysähtyi eräs yksinäinen metsästäjä joen rannalle aution mökin eteen, joka oli Ohio-virrasta noin viisikymmentä penikulmaa sisämaahan. Hienon tihkusateen synkistämä ilta pimeni nopeasti, ja viriävä tuuli ennusti myrskyistä yötä.
Vaikka metsästäjä näytti tuntevan paikan hyvin, liikkui hän varovasti ja epäröiden, ikäänkuin hän olisi ollut kahden vaiheella, etsiäkö suojaa autiosta mökistä, vai viettääkö yö ulkona sateesta tippuvien puiden alla. Tunnustellen nuttuaan hän totesi sen olevan märän. Tämä seikka sai ilmeisesti vaa'an kallistumaan mökin puolelle, sillä hän kumartui ja astui sisään. Mökissä oli pilkkopimeä, mutta kun hän oli ollut siellä ennenkin, ei hän kaivannutkaan valoa. Hän löysi helposti yliselle vievät tikkaat, nousi niitä ylös ja paneutui levolle.
Yöllä hän havahtui johonkin meluun, Hän kuunteli, mutta ei eroittanut ensin muuta kuin sateen rapinaa. Sitten kuului hiljaista puhetta ja sen jälkeen mokkasiinijalkojen pehmeitä askeleita. Hän tiesi erään indiaanikaupungin olevan kymmenen penikulman päässä poikkimaisin, ja arveli joidenkin metsästysretkellään myöhästyneiden soturien päättäneen poiketa mökkiin sateen suojaan.
Metsästäjä makasi aivan hiljaa odottaen tapahtumien kehitystä. Jos indiaaneilla oli piikiviä ja terästä ja jos he ottaisivat valkeata, huomattaisiin hänet melkein varmasti. Hän kuunteli heidän matalaa keskusteluaan ja ymmärsi kielestä heidän olevan delawareja.
Hetkistä myöhemmin hän kuuli lehtien kahinaa ja taittuvien risujen risahtelua ja sitten metallin kilahduksen jotakin kovaa esinettä vasten. Kilahdus toistui sähisevän äänen seuraamana, jonka hän tiesi lähtevän kuivan puun päällä palavasta ruudista, minkä jälkeen harvan laipion raoista alkoi näkyä valoa.
Metsästäjä painoi silmänsä erään raon lähelle ja laski yksitoista indiaania, kaikki nuoria sotureita, päällikköä lukuunottamatta. He olivat olleet metsästämässä, sillä heillä oli mukanaan hirvenreisiä, puhvelinkieliä ja useita kääröjä nahkoja. Toiset kuivailivat aseitaan, toiset heittäytyivät permannolle ryhtymättä mihinkään ja väsymystään salaamatta, ja kaksi viritteli tulta. Kosteat lehdet ja risut paloivat huonosti, mutta valaisivat kuitenkin niin paljon, että metsästäjä saattoi pelätä voivansa tulla huomatuksi. Nuorista sotureista arveli hän helpostikin suoriutuvansa, mutta tuo teräväkatseinen päällikkö oli vaarallinen.
Ja hän oli oikeassa. Ei kulunut kauan, ennenkuin päällikkö joko kuuli tahi näki vesipisaran tipahtavan laipiosta. Se oli lähtöisin metsästäjän kastuneesta nutusta. Melkein kuka hyvänsä toinen, paitsi indiaanitiedustelija, olisi katsonut sen tulleen katolta. Tähyillessään mökin joka soppeen oli hänen ilmeensä selvästi epäluuloinen. Hän tarkasteli kiinteästi märkää savipermantoa, mutta todennäköisesti tuloksetta, sillä indiaanit olivat tallanneet metsästäjän mokkasiinien jäljet näkymättömiin. Hänen epäluulonsa näyttivät haihtuneen.
Mutta päällikkö oli todellisuudessa indiaanien ihmeellisellä luontaisella älyllä pannut merkille seikkoja, joita nuorten soturien silmät eivät olleet lainkaan huomanneet, ja hän odotti nyt vanhan ja ovelan ketun lailla, mikä pennuista osoittautuisi nerokkaimmaksi ja valppaimmaksi. Heistä ei huomannut kuitenkaan ainoakaan mitään tavallisuudesta poikkeavaa. He istuivat tulen ympärillä syöden eväitään, lihaa ja paahdettua maissia, ja juttelivat vilkkaasti.
Päällikkö nousi ja mennen tikkaiden luo pyyhkäisi kädellään yhtä poikkipuuta.
"Ugh!" huudahti hän.
Hänen ympärillään oli samassa kymmenen kirkasta ja kiihkeätä silmäparia. Hän ojensi kämmenensä; se oli tahriintunut märkään saveen, samanlaiseen kuin hänen jalkojensa alla. Soturit sieppasivat hiljaa huudahdellen heti aseensa. He tiesivät vihollisen olevan yläpuolellaan, ja että se oli kalpeanaama, sillä indiaani olisi ilmaissut itsensä.
Nähtyään, että hänet oli huomattu, metsästäjä toimi vaarallisiin tilanteisiin täysin tottuneen henkilön salamannopealla päättäväisyydellä. Vetäen tapparansa ja astuen äänettömästi tikkaiden päähän hän loikkasi yhdellä hypyllä ällistyneiden indiaanien keskelle, ja kimmahtaen ylös kuin kumipallo hän piirsi pitkällä kädellään laajan, välähtelevän ympyrän, jonka tieltä soturit hajautuivat kuin säikähtyneet lampaat.
Hän syöksähti ovea kohti, ja niin uskomattomalta kuin se voinee tuntuakin, hänen liikkeensä olivat niin rajut ja nopeat, että hän olisi päässyt tiehensä aivan heidän keskeltään naarmuakaan saamatta, ellei hänelle olisi samassa tapahtunut jotakin aivan odottamatonta. Savipermanto oli märkä ja liukas; hän oli tuskin ehtinyt ottaa askeltakaan, kun jalat luiskahtivat, ja hän suistui suulleen pitkälleen.
Koko joukko karkasi riemusta kiljuen hänen kimppuunsa äheltäväksi, puoleen ja toiseen siirtyileväksi, kohoilevaksi ja laskevaksi rykelmäksi, josta kuului hetkisen kuluttua tuskallinen parahdus ja sitten joitakin hengästyneitä käskyjä. Kolme soturia hyppäsi heti ylös ja kiiruhti kääröilleen, joista he vetivät nahkahihnoja. Metsästäjä oli niin harvinaisen vahva, että häntä pitelemään tarvittiin kuusi indiaania, ennenkuin hänet saatiin köysiin. Sitten hänet tyrkättiin erääseen loukkoon tyytyväisten murahdusten ja naurunhykäysten saattelemana.
Lyhyessä ottelussa oli kaksi soturia saanut vammoja; toiselta oli olkapää vääntynyt sijoiltaan, ja toiselta oli taittunut käsi. Sen kaiken oli metsästäjä aikaansaanut ollessaan pari silmänräpäystä jalkeilla.
Ylinen tutkittiin ja huomattiin tyhjäksi. Sitten jännitys vähitellen laukesi ja soturit paneutuivat maata. Loukkaantuneet kärsivät kipunsa tunnusmerkillisen tyynesti; elleivät he nukkuneet, olivat he aivan hiljaa eivätkä huokaisseetkaan.
Yöllä tuuli kääntyi, myrsky tyyntyi, ja kun päivä koitti, oli taivas pilvetön. Auringon ensimmäiset säteet sattuivat avoimeen oveen ja valaisivat mökin sisustan.
Uninen indiaani, joka oli valvonut vartijana, venyttelihe ja haukotteli. Sitten hän katsahti vankiin nähden tämän istuvan nurkassaan. Toinen käsi oli vapaa ja toinen vähää vailla. Hän oli kehinyt melkein auki hihnat, joilla hänet oli köytetty; tuokio vielä ja hän olisi ollut vapaa.
"Ugh!" huudahti soturi herättäen päällikkönsä ja viitaten vankiin.
Päällikkö katsahti metsästäjään, kumartui lähemmäksi ja oli yhdellä ponnahduksella seisoallaan tappara kädessään. Hänen huuliltaan kajahti lyhyt, kimakka huuto. Samassa olivat soturitkin jalkeilla, kiihkeinä ja ketterinä. Päällikkö oli herättänyt heidät delawarein läpitunkevalla sotahuudolla.
Hän oli niin kiihtynyt kuin kypsyneen ja kokeneen päällikön suinkin sopi, ja viitaten metsästäjään hän lausui yhden ainoan sanan.
Puolipäivän aikaan indiaanit saapuivat maissiviljelyksille delawarein majapaikan laitamilla.
"Kol-loo – ko-loo – kol-loo!"
Pitkä merkkihuuto, joka ilmoitti metsästäjien palaavan tärkeitä sanomia tuoden, kajahti hiljaisen laakson halki, ja sen herättämä kaiku oli tuskin vaiennut, kun kylästä alkoi kuulua vastauksia.
Kun hiljaa lainehtiva maissi oli sivuutettu, näki metsästäjä vartijoidensa olkapäiden yli punaisten miesten kylän. Vihannoiva ruohorinne, joka vietti metsäiseltä harjulta loivasti laakson poikki mutkittelevaan jokeen, oli pähkinäpuineen ja pitkine, säännöllisine telttarivineen sangen kaunis. Monivärisiä huopia oli ripustettu ulos auringonpaisteeseen, ja siellä täällä leijaili majojen yläpuolella verkalleen kohoava, sininen savupatsas. Kokonaisvaikutus oli maalauksellinen ja lepoa täysi; heleät värit viittasivat indiaanin kiintymykseen väreihin ja koristeisiin, hiljaisuus ja tyhjyys hänen tapaansa viettää keskipäivän helteiset tunnit nukkumalla.
Äänekkäät huudot muuttivat hiljaisuuden äkkiä vilkkaaksi hälinäksi. Lapset kiiruhtivat ulos wigwameista, tyttöjä ja nuorukaisia kerääntyi sieltä ja täältä, vaimot havahtuivat torkuksistaan ja moni karski soturi jätti varjoisan lepopaikkansa. Ranskalaiset turkiskauppiaat tulivat uteliaina majoistaan, ja luopiot nousivat ketterästi ylös valmiina heti toimintaan tutun merkkihuudon hälyyttäminä.
Metsästäjä, jota tuotiin kujaa alas lähestyvää joukkoa kohti, käveli tyynesti ja pelottomasti. Kun indiaanit ympäröivät hänet, päästivät he raivoisan kiljunnan. Nuorukaisten kimakka ulina, tyttöjen vihlovat huudot, vanhojen vaimojen särisevät äänet ja soturien syvät sotahuudot sekoittuivat kaameaksi ulvonnaksi.
Metsästäjä oli usein kuullut indiaanien hänelle antaman nimen; hän oli ollut kylässä ennenkin, vankina; oli juossut kujaa samalla paikalla ja ollut sidottuna kidutuspaaluun majan edustalla, johon vartijat häntä nyt kuljettivat. Hän tunsi päällikönkin, Wingenundin, delawarein vanhimman. He olivat olleet siitä saakka, noin viisi vuotta sitten, jolloin Wingenund oli kiduttanut häntä, katkerimmat viholliset.
Kuuliko hän käheät huudot ja korviinsa sähistyt sanat, huomasiko hän vihasta liekehtivät katseet ja tämän indiaanin luonteelle oudon antautumisen hillittömän raivon valtaan, ja ymmärsikö hän läsnäolijoiden hurjasta riemusta sen, ettei hänellä ollut avun eikä armeliaisuuden toivoakaan, on vaikea sanoa. Jos hän tekikin sen, ei hän osoittanut sitä vähimmälläkään ilmeellä.
"Atelang! Atelang! Atelang!" toistui hänen outo indiaanienkielinen nimensä raivoisana huutona.
Oikeista indiaaneista kaikessa muistuttavat ranskalaiset kauppiaat juoksivat joukon mukana sulkakoristeet liehuen, maalaus loistaen kauas ja kasvoillaan yhtä kiihkeä ilme kuin indiaaneillakin, kun he huusivat omalla kielellään:
"Le Vent de la Mort! Le Vent de la Mort! Le Vent de la Mort!"
Metsästäjä näki jonkun askeleen päässä päällikön rotevan ja ryhdikkään vartalon ja hänen takanaan heimon ylimmät miehet. Hän tunsi hyvin heidät kaikki. Siinähän ne olivat: ovela Pipe ja hänen hurja kumppaninsa Half King, Shingiss, jolla oli vieläkin otsassaan hänen luotinsa piirtämä arpi, Kotoxen, Lynx, Misseppa, Source ja Winstonah, Sotapilvi, kaikki älykkäitä ja mainehikkaita päälliköitä. Kolme luopiota täydensi piirin, ja nämä kolme edustivat tekijää, jonka kymmenen vuoden aikana jättämä jälki oli kaamea ja verinen. Simon Girty, niin sanottu Valkoinen indiaani, älykkäillä ja käskevillä kasvoillaan nyt odottava ilme, Elliott, pieni hämähäkistä muistuttava mies, ja rajaseudun pahan hengen laiha ja tuhlaten koristeltu olemus – Jim Girty.
Kulkue pysähtyi heidän eteensä ja kaksi tummaa soturia tyrkkäsi metsästäjän esiin. Simon Girtyn kasvot ilmaisivat tyydytystä, Elliottin vilkkaat silmät välähtivät, ja toisen Girtyn tummat kasvot vääntyivät riemuitsevaan irvistykseen. Nämä lainsuojattomat olivat pelänneet tätä metsästäjää.
Wingenund vaati juhlallisella eleellä hiljaisuutta ja astui vangin eteen.
Veriviholliset olivat jälleen vastatusten. Päällikkö, jonka hiuksissa ei ollut nyt mitään koristeita, oli päätään pitempi kaikkia toisia, mutta hänen ei tarvinnut katsoa alas nähdäkseen suoraan metsästäjän silmiin. Hänen katseessaan oli kunnioitusta, ja sen metsästäjä todellakin ansaitsi. Hän seisoi siinä suorana ja jäntevänä kuin saarni muhkea yläruumis kaveten kiilan tavoin leveistä hartioista alaspäin. Voimakas kaula, kaartuva rinta, paljaan käsivarren kiinteät ja epätasaiset ääriviivat ja jalkojen täyteläiset kaaret – kaikki ilmaisi ihmeteltävään täydellisyyteen kehittyneen lihaksiston.
Voima, jota tämän miehen jäsenet ja vartalo osoittivat, näytti painaneen leimansa hänen muihinkin piirteisiinsä. Kasvot olivat kalpeahkot ja kylmät, leuka tasainen ja voimakas, ja tummat silmät melkein yli-inhimillisen kirkkaat. Hänen tukkansa, joka oli korpin siipiäkin mustempi, lainehti punoutuneena ja takkuisenakin melkein vyötäisille; jos se olisi suorittu kammalla selväksi, olisi se varmaankin ulottunut polviin saakka.
Wingenund tuijotti viholliseensa pitkän tovin mitään sanomatta. Sitten hänen sointuva äänensä kajahti joukon ylitse:
"Kuoleman tuuli kuolee päivän sarastaessa!"
Metsästäjä sidottiin puuhun ja jätettiin siihen kaikkien katseltavaksi. Lapset juoksivat pelokkaasti ohi, nuorukaiset katselivat pitkään rotunsa suurta vihollista, ja soturit sivuuttivat hänet synkästi vaieten. Kaikki pirullista kekseliäisyyttä osoittavat kidutustemput oli jyrkästi kielletty päivänkoittoon saakka, jolloin tuon vihatun pitkäpuukon oli kuoltava.
Vain yksi henkilö käyttäytyi loukkaavasti vankia kohtaan, ja hän oli tämän omaa rotua. Jim Girty pysähtyi hänen eteensä kellertävät silmät hehkuen kuin tiikerillä, huulet vääntyivät julkeaan ja ivalliseen irvistykseen, ja niiden välistä huokui turkiskauppiaiden inhoittavan rommin tuoksu.
"Olette pian korppikotkien ruokaa", pilkkasi hän käheällä äänellään. Hän oli niin usein syöttänyt noita haaskalintuja ihmislihalla, että sen ajatteleminenkin viehätti häntä. "Kuuletteko, päänahkojen pyydystäjä? Korppikotkien ruokaa!" Hän sylkäisi metsästäjää kasvoihin. "Kuuletteko?" toisti hän.
Metsästäjän silmien välähdys oli ainoa vastaus, mutta luopio ei nähnyt sitä, sillä hän ei kohdannut toisen leimuavaa katsetta. Häntä ei olisi saatu villien hevosten raastamanakaan metsästäjän eteen, jos tämä olisi ollut vapaa. Nytkin Girty tunsi kylmiä väreitä. Hänet valtasi hetkeksi salaperäisen kauhun tunne, ja häntä aivan herpaisi, kun hän ajatteli, millä tavalla metsästäjä mahtaisi kostaa, jos sellainen mahdollisuus olisi olemassa. Sitten hän karkoitti raukkamaisen pelkonsa. Hän oli vapaa, ja metsästäjän tuomio oli varma. Hänen kapeat kasvonsa vääntyivät jälleen ilkeään hymyyn, ja hän sylkäisi vielä kerran vangin päälle.
Mutta hän astui kiihkoissaan askeleen liikaa. Metsästäjä oli kiinni vyötäisistään ja käsistään, mutta hänen jalkansa olivat vapaat. Hänen jäntevä säärensä kohosi äkkiä ja oikeni samassa sattuen kaikella voimallaan Girtyä sydänalaan. Luopio lysähti ääntä päästämättä ja henkeään haukkoen maahan. Soturit kantoivat hänet pois. Heleät sulat lakaisivat hiekkaa, kädet roikkuivat hervottomina, ja kasvot olivat vääristyneet tuskasta.
Heimon tytöt osoittivat kuitenkin vankia kohtaan mielenkiintoa, jossa oli jonkinlaista salattua myötätuntoakin. Indiaanitytöt ihailivat aina valkoisia miehiä. Heidän ystävällisyydestään ja rakkaudestaan valkoisia vankeja kohtaan ja sankarillisuudesta, millä he näitä puolustivat, on paljon kertomuksia; ne ovat rajaseutujen synkän historian valokohtia. Tytöt kuljeskelivat metsästäjän ohitse kääntäen silmänsä toisaalle ollessaan hänen näkyvissään, mutta luoden sivusta salavihkaa monta pitkää katsetta hänen yleviin kasvoihinsa, ja miehekkääseen olemukseensa. Heidän joukossaan oli eräs, johon metsästäjän huomio kohdistui erikoisesti, koska tyttö tullessaan hänen kohdalleen ei kääntänyt päätään poispäin kuten toiset, vaan katsoi häneen pehmeillä, tummilla silmillään. Hän oli nuori ja kukkaansa puhjenneessa kauneudessaan raikas ja suloinen kuin villiruusu. Hänen ripsuilla, helyillä ja monilla, omituisilla tunnusmerkeillä koristeltu pukunsa ilmaisi hänen arvonsa – hän oli Wingenundin tytär. Metsästäjä oli nähnyt hänet lapsena ja tunsi hänet nyt. Hän tiesi, että Aolan, Kuiskaavan tuulen, kauneutta oli ylistetty lauluissa Ohiosta Suurille järville saakka.
Tyttö kulki iltapäivällä useamman kerran hänen ohitseen, ja kun soturit auringon laskiessa irroittivat hänet puusta ja veivät pois, yhdytti hän vielä kerran noiden suloisten silmien vakavan ja surumielisen katseen.
Sinä yönä hän makasi lujasti köytettynä erään majan nurkassa pitkien tuntien kuluessa verkalleen. Hän koetteli hihnojen kestävyyttä ja laati pakosuunnitelmia. Tämän miehen luonto ei ollut sellainen, että hän olisi antautunut epätoivoon; hän taisteli niin kauan kuin hän eli. Hän jännitti lihaksensa yhä uudelleen saadakseen märät hihnat heltiämään.
Yön pimeimmät hetket olivat vihdoin menneet, ulkoa ei kuulunut muuta kuin jonkun koiran etäinen haukunta ja majan edustalla vartioivan soturin yksitoikkoset askeleet. Aamun harmaa kajastus alkoi tunkeutua sisällekin. Päivänkoitto oli lähellä – hänen hetkensä oli pian lyönyt.
Äkkiä eroittivat hänen äärimmilleen herkistyneet korvansa heikon, tuskin kuuluvan äänen. Se tuli ulkopuolelta, majan vastakkaiselta seinältä. Nyt se kuului jälleen, heikko, kahiseva ääni, sellainen, jonka märkää nahkaa leikkaava veitsi synnyttää.
Joku viilsi auki teltan seinää.
Metsästäjä vieritti itsensä permannon poikki, kunnes hän lepäsi nahkoja vasten. Hämärässä hän näki kirkkaan kärjen viiltävän varovasti pingoitetun nahan puhki. Sitten työntyi aukosta pitkä puukko, jonka päätä hento, ruskea käsi piteli. Toinen pieni käsi seurasi jäljessä tunnustellen seinää ja permantoa ja haparoiden ilmaa kuin jotakin etsien.
Metsästäjä muutti asentoaan niin, että hän oli selin seinää vasten ranteet aukon kohdalla. Hän tunsi pienen käden käsivarrellaan; sitten se siirtyi ranteisiin. Kylmän teräksen kosketus sai hänen sydämensä sykähtämään ilosta. Hihnat heltisivät; hänen kätensä olivat vapaat. Hän kääntyi ja näki puukon permannolla. Pienet kädet olivat kadonneet.
Hän oli silmänräpäyksessä seisoallaan, hihnat poikki viillettyinä, asestettuna, hurjana. Seuraavassa hetkessä lepäsi eräs indiaani majan edustalla henkitoreissaan jonkun harmaan olennon hävitessä aavemaisen nopeasti aamuhämärään.
VII
Joe tunsi raskaan painostuksen helpottavan, ikäänkuin tukahduttava peite olisi nostettu hänen päältään; hänen silmänsä aukenivat, ja hän näki puut ja metsää kattavan hämärän; tilanne selvisi hänelle vähitellen.
Hän oli vanki ja lepäsi avuttomana nukkuvien vihollistensa keskellä. Hopeakynsi ja vartija olivat paenneet metsään tuon kummallisen vaikerruksen, jota he varmaankin luulivat kuolinlaulunsa kaiuksi, säikähdyttäminä. Ja Joe uskoi, että hän olisi itsekin tehnyt samoin, jos hän olisi ollut vapaa. Mistähän tuo ääni oli mahtanut johtua? Hän karkoitti kylmät väreet, jotka alkoivat jälleen karmia hänen selkäänsä. Hän oli nyt täysin valveilla, hänen päänsä oli selvä, ja hän päätti pysyä kylmänä. Hän todisteli itselleen, ettei tuossa metsästä kantautuneessa tuulen huminassa, valituksessa, tahi mitä se nyt oli, ollut mitään yliluonnollista.
Mutta hän ei voinut vapautua pelontunteestaan kaikista todisteluistaan huolimatta. Kuulemansa salaperäinen huuto ei antanut hänelle rauhaa. Indiaanisoturin ja vielä enemmän – taitavan ja kokeneen päällikön – pako oli seikka, joka antoi paljon ajattelemisen aihetta. Indiaanit olivat kotonaan näissä tiettömissä erämaissa. Tottuneina lapsuudestaan saakka vainuamaan vaaraa ja taistelemaan, kun voimasuhteet olivat tasaväkiset, he eivät olisi varmastikaan paenneet ilman pätevää syytä.
Joe tiesi, että noiden tummina häämöttävien puiden alla liikkui joku, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan, mikä. Se saattoi olla vain yötuulen liikettä, hiiviskelevä, saalista vaaniva, keveäjalkainen petoeläin, tahi noiden villien indiaanien joku vielä villimpi heimolainen. Jonkun linnun viserrys rikkoi hiljaisuuden. Yö oli väistynyt aamun tieltä. Tervehtien ilomielin valoa, joka karkoitti hämärän, Joe kohotti päätään huokaisten syvään helpotuksesta. Samassa hän huomasi erään pensaan heilahtavan, ja sitten näytti jokin varjo painautuvan maahan. Hän oli nähnyt jotakin, joka oli puita vaaleampi, mutta harmaata taustaa tummempi. Äskeinen ahdistava tunne, että läheisyydessä oli joku, värisytti häntä jälleen.
Hetket kuluivat – hänelle tuntien pituisina. Hän näki pitkän saniaisen vavahtelevan ja painuvan sivulle. Joku kaniini tahi käärme oli ehkä taittanut sen. Toisetkin saniaiset huojahtelivat, niiden latvat liikkuivat, ehkäpä hiljaisen tuulenhengen häilyttäminä. Ei, huojuminen tuli suoraan häntä kohti: se ei voinut olla tuuli; se osoitti jonkun äänettömästi hiipivän olennon kulkua. Siellä oli varmasti pantteri, joka ryömi yhä lähemmäksi.
Joe avasi suunsa herättääkseen indiaanit, mutta ei saanut äännähdystäkään kuuluviin; hänen sydämensä tuntui seisahtuneen. Parinkymmenen askeleen päässä saniaiset painuivat sivulle, ja näkyviin ilmestyivät valkoisen miehen kasvot, silmät säihkyen. Leveät hartiat oikenivat, ja samassa seisoi täysin näkyvissä pitkä ja jäntevä mies. Hän astui keveästi pienelle aukealle ja kumartui katsomaan nukkuvia indiaaneja. Pitkä terä välähti kolmasti; yksi soturi vavahti, toinen huokaisi raskaasti, ja kolmas liikautti kahta sormea – sitten he siirtyivät elämästä kuoleman kartanoihin.
"Wetzel!" huudahti Joe.
"Aivan", vastasi vapauttaja syvällä, rauhallisella äänellään, joka oli omituisesti erilainen, kuin mitä olisi voinut odottaa hänen ulkonäöstään päättäen. Nähdessään verta Joen päässä hän jatkoi: "Kykenettekö nousemaan?"
"Vain mitätön naarmu", vastasi Joe nousten, kun hihnat oli katkaistu.
"Veljeksiä, arvaan?" kysyi Wetzel kumartuen Jimin puoleen.
"Kyllä. Ylös, Jim, ylös! Olemme pelastetut!"
"Mitä? Kuka tuo on?" huudahti Jim kavahtaen istumaan ja tuijottaen Wetzeliin.
"Tämä mies on pelastanut henkemme! Katsohan, Jim, indiaanit ovat kuolleet! Hän on Wetzel, metsästäjä. Muistathan? Jeff Lynn sanoi, että tuntisin hänet, milloin vain hänet näkisin, ja –"
"Miten Jeffin kävi?" keskeytti Wetzel kääntyen.
"Hän oli ensimmäisellä lautalla, ja ellen erehdy, on hän nyt onnellisesti perillä Fort Henryssä. Lauttamiehemme ammuttiin, ja itse jouduimme vangeiksi."
"Onko shawneella jotakin erikoista teitä vastaan?"
"Kyllä, niin ainakin luulen. Ilveilin hänen kanssaan hiukan – otin hänen paitansa ja pujotin sen erään toisen päälle."
"Yhtä hyvin olisitte voinut potkaista häntä – indiaani ei ymmärrä leikkiä. Entä te? Mitä hänellä on teitä vastaan?"
"En tiedä. Ehkäpä hän loukkautui sanoistani, kun puhuin hänelle", vastasi Jim. "Olen saarnaaja ja olen tullut tänne opettaakseni evankeliumia indiaaneille."
"Nyt nuokin ovat hyviä indiaaneja", sanoi Wetzel viitaten kuolleisiin.
"Kuinka löysitte meidät?" tiedusteli Joe kiihkeästi.
"Yhdytin jälkenne pari päivää sitten."
"Ja olette koko ajan seurannut meitä?"
Metsästäjä nyökkäsi.
"Näittekö niitä toisia indiaaneja? Eräs pitkä päällikkö ja Jim Girty olivat heidän joukossaan."
"Ovat olleet perässäni jo kaksi päivää. Olin lähellänne, kun Hopeakynsi kohtasi Girtyn ja delawaret. Kookas päällikkö oli Wingenund. Näin, miten likistitte Girtyn nenää. Delawarein mentyä irroitin koiranne ja hevosenne ja lähdin jälkeenne."
"Missä delawaret nyt ovat?"
"Luultavasti jälkiäni etsimässä. Meidän täytyy heti lähteä, sillä arvelen Hopeakynnen olevan pian täällä lauma indiaaneja mukanaan."
Joen teki mieli kysyä metsästäjältä, mikä oli mahtanut säikähdyttää indiaanit, mutta kiihkeästä uteliaisuudestaan huolimatta hän ei kuitenkaan puhunut mitään.
"Girty oli vähällä tehdä teistä valmiin", huomautti Wetzel tutkiessaan Joen haavaa. "Hän on nyt sangen huonolla tuulella. Pari päivää sitten hän sai aimo potkun ja sitten hänen nenänsä litistettiin nahattomaksi. Joku saa sen varmasti kärsiä. Valitkaa nyt, pojat, tuosta luodikot itsellenne, ja sitten lähdemme taipaleelle."
Joea värisytti, kun hän kumartui kuolleiden yli ottaakseen ruuti- ja luotisarven. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt kuollutta indiaania, ja jäykistyneet kasvot ja rauenneet, elottomat silmät herättivät hänessä kauhua. Hän värisi toistamiseen nähdessään metsästäjän riistävä uhreiltaan päänahan. Ja hän kauhistui vielä kerran, kun Wetzel otti maasta Hopeakynnen kauniin ja valkoisen kotkansulan, kastoi sen verilätäkköön ja pisti puunkylkeen. Viehkeän kauneutensa menettäneenä ja hyytyvän veren alaspäin painamana pitkä sulka oli tuhoaennustava sanoma. Se oli ollut Hopeakynnen ylpeys; nyt se oli haaste, kuoleman edelläkävijä shawnee-päällikölle.
"Tulkaa", sanoi Wetzel lähtien edellä metsään.
Seuraavana päivänä hiukan jälkeen auringonnousun metsästäjä tunkeutui suoraan erään lepikön halki ja sanoi:
"Tuolla on Fort Henry."
Veljekset seisoivat erään vuoren huipulla, josta maisema vietti loivasti alaspäin kumpuilevina harjanteina ja viehättävinä laaksoina kuin viheriä, aaltoileva meri, kunnes se alkoi jälleen nousta kohoten äkkiä kukkulaksi, joka oli vieläkin korkeampi kuin se, jonka laella he olivat. Auringossa välkehtivä, leveä Ohio virtasi sen juurella.
Erämaan linnoitus oli jyrkänteen alla jokeen pistävällä korkealla niemekkeellä. Kuulakassa ilmassa se näkyi selvästi kaikkine ääriviivoineen. Siinä ei ollut muuta kuin korkean paaluvarustuksen ympäröimä, pieni matala rakennus, mutta sittenkin se näytti olevan maineensa veroinen. Nuo kylmästi tuijottavat ampuma-aukot ja seinien mustuneet, jykevät hirret kertoivat kymmenen pitkän ja verisen vuoden kokemuksista. Kokonaisvaikutus oli synkän uhkaava, ikäänkuin varustus olisi vannonut puolustavansa noita rinteelle ryhmittyneitä majoja koko erämaata uhmaillen.
"Mutta miten ihmeen tavalla pääsemme tuon leveän joen yli?" kysyi Jim.
"Kahlaamalla – uimalla", vastasi metsästäjä lyhyesti ja alkoi laskeutua rinnettä alas. Käveltyään reippaasti tunnin verran he seisoivat virran äyräällä. Piilottaen luodikkonsa pajukkoon ja kehoittaen veljeksiä tekemään samoin metsästäjä hyppäsi veteen toisten seuratessa jäljessä. Kahlattuaan noin sata metriä he pääsivät lähelle saarta, jonka taakse veljekset huomasivat asutuksen nyt hävinneen. Wetzel ui loppumatkan ja kiiveten rannalle katsahti taaksensa poikiin. Nämä olivat aivan hänen lähellään. Sitten hän meni saaren poikki, joka oli ehkä noin neljännespenikulman levyinen.
"Tässä meillä on pitkä uimamatka", virkkoi hän viitaten kädellään virran pääuomaan. "Pystyttekö?" kysyi hän Joelta, sillä Jimille ei ollut tapahtunut mitään vahinkoa lyhyen vankinaolonsa aikana ja hän oli niin ollen kestävämpi.
"Vaikka mihin", vastasi Joe kylmään tapaansa, johon Wetzelin huomio oli heti kiintynyt.
Metsästäjä loi tutkivan katseen nuorukaisen laihtuneisiin kasvoihin, loukkautuneeseen ohimoon ja verestä takkuiseen tukkaan. Lopullinen ja ratkaiseva arviointi. Jos nuori mies olisi tiennyt tuloksen, olisi hän ollut yhtä hyvillään kuin hämmästynytkin, sillä metsästäjä mutisi itsekseen: "Urhoollinen poika, ja erämaan kuume jo suonissaan."
"Pysytelkää kintereilläni", sanoi Wetzel heittäytyessään uimasilleen. Ylimeno suoritettiin onnellisesti.
"Näettekö tuon ison rakennuksen tuolla rinteellä? Mies, joka seisoo ovella, on eversti Zane", virkkoi Wetzel.
Kun he tulivat lähemmäksi, kerääntyi everstiksi sanotun henkilön ympärille useita miehiä. Nuorukaiset olivat ilmeisesti keskustelun aiheena. Eversti Zane erosi pian ryhmästä ja tuli heitä vastaan. Veljekset näkivät parhaimmassa iässään olevan, muhkean ja jäntevän miehen.
"Mitä uutta, Lew?" kysyi hän tervehtien Wetzeliä.
"Eipä juuri mitään. Kohtasin viisi punanahkaa, joista kaksi livisti", vastasi metsästäjä lähtien kävelemään varustukseen päin.
"Tervetuloa Fort Henryyn, pojat", sanoi eversti Zane veljeksiin kääntyen, tummilla kasvoillaan kirkas hymy. "Toiset matkatoverinne saapuivat tänne onnellisesti. He riemastuvat varmaankin rajattomasti nähdessään teidät."
"Eversti Zane, minulla oli teille kirje sedältäni, mutta indiaanit veivät sen samoin kuin kaikki muutkin tavaramme", sanoi Jim.
"Siitä ei väliä. Tunsin setänne ja isännekin. Käykää nyt sisään ja muuttakaa kuivaa yllenne. Entä te, poikaseni, teillähän on aika ruma kolo ohimossanne. Kuka sen antoi?"
"Jim Girty."
"Mitä?" huudahti eversti.
"Jim Girty sen iski. Hän oli delawarein mukana, jotka yhdytimme metsässä. Ne hakivat Wetzeliä."
"Girty delawarein parissa! Se piru aikoo maksaa nyt. Ja Wetzeliä ajamassa, sanoitte? Minun täytyy ottaa tästä selvä. Näyttää pahalta. Mutta kertokaahan, miten Girty tuli teitä lyöneeksi?"
"Väänsin häntä nenästä."
"Nenästä? Niinkö? Ha, ha, ha! Hyvä! Oikein hyvä!" nauroi eversti sydämellisesti. "No jopa jotakin, kautta Jupiterin! Kertokaahan – mutta odottakaa, kunnes olette hiukan huolehtinut omasta mukavuudestanne. Tavaranne tulivat Jeffin lautalla, ja löydätte ne sisältä."
Seuratessaan everstiä Joe kuuli jonkun huomauttavan:
"Toistensa näköiset kuin kaksi hernettä."
Hiukan kauempana hän näki erään indiaanin seisovan toisista erillään. Kuullessaan Joen hämmästyneen huudahduksen hän kääntyi näyttäen miehekkäät ja kauniit kasvot, joiden luonteenomaisena piirteenä oli tyyni arvokkuus. Hän ymmärsi nuorukaisen ajatukset.
"Ugh! Minä ystävä", lausui hän englannin kielellä.
"Hän on shawneeoppaani, Tomepomehala. Kunnon mies, vaikka Jonathan ja Wetzel väittävätkin, että vain kuolleet indiaanit ovat kunnollisia. Menkäämme tänne. Tuon tavaranne, ja oven ulkopuolelta löydätte vettä."
Niin sanoen eversti vei veljekset erääseen pieneen huoneeseen, toi matkatavarat ja poistui, palaten pian takaisin pari pehmeätä pyyhinliinaa käsivarrellaan.
"Nyt te pojat siistitte itseänne hiukan, ja sitten tulette ulos perheeseeni tutustumaan ja kertomaan meille koko seikkailunne juurta jaksaen. Siihen mennessä päivällinenkin joutunee."
"Eikös nuo pyyhinliinat muistuta kodista?" kysäisi Joe everstin mentyä. "Eversti Zane ei näytä sentään luopuneen ihan kaikista mukavuuksista täällä erämaassakaan. Hän teki hienon miehen vaikutuksen."
Veljekset olivat sangen hyvillään saadessaan vaihtaa indiaanien heille jättämät harvat vaatekappaleet toisiin, ja kun he olivat ajelleet partansa ja pukeutuneet puhtaisiin vaatteisiin, olivat he aivan toisennäköiset. He olivat jälleen kaksoisveljet, niin puvussa kuin piirteissäkin. Harjaamalla tukkansa ohimolle Joe koetti piilottaa rumentavan haavan.
"Olin tuolla näkevinäni erään sievän tytön", huomautti hän.
"Entä sitten, jos näitkin?" kysyi Joe melkeinpä ankarasti.
"Muuten vain – tuota noin – saanen kait minä ihailla kaunista tyttöä, jos haluan?"
"Et. Joe, eikö sinua mikään milloinkaan paranna? Luulin sinun ajattelevan netti Wellsiä niin –"
"Kuulehan, Jim; hän ei välitä minusta, ei ainakaan sanottavasti. Enkä – enkä ole sitäpaitsi hänen arvoisensakaan."
"Käänny ja katso minua silmiin", käski nuori saarnaaja tuimasti.
Joe totteli.
"Oletko leikitellyt hänenkin, kuten niin monen toisen kanssa? Sano suoraan. Tiedän, ettet valehtele."
"En."
"Mitä sitten tarkoitat?"
"Vain sitä, etten ansaitse hänen rakkauttaan, Jim. Tiedäthän, minkälainen olen; hänen pitäisi saada joku sinun – sinun kaltaisesi mies."
"Lorua. Ettes häpeä puhua noin."
"Minusta ei väliä. Sanohan, etkö sinä ihaile häntä?"
"Niin – kyllähän minä – tuota", sammalsi Jim punastuen korvia myöten suoran kysymyksen johdosta. "Kukapa ei häntä ihailisi."
"Sitähän minäkin. Ja hän ihailee sinua niiden ominaisuuksien takia, jotka minulta puuttuvat, tiedän sen. Nell on kuin hento viiniköynnös, joka alkaa juuri kiivetä ylöspäin jotakin vahvaa tukea etsien. Hän välittää minusta, mutta hänen rakkautensa on viinin kaltainen. Se voi koskea, jos siltä riistetään löytämänsä tuki, mutta se ei tapa häntä; hänen parhaakseen se lopulta koituu. Sinä tarvitset hyvän vaimon. Mitä minä naisella tekisin? Mene ja ota hänet, Jim."
"Uhraat jälleen itsesi puolestani, Joe!" huudahti Jim kalpein huulin. "Se on väärin sekä sinua että häntä kohtaan. Sanon sinulle –"
"Riittää!" Joen ääni oli kylmä ja käskevä. "Tavallisesti vaikutat minuun, mutta toisinaan et. Sanon sinulle: Nell on ajautuva syliisi niin totta kuin lehdet syksyllä varisevat. Se ei tuota hänelle mitään kärsimyksiä – on vain siunaukseksi hänelle. Muista, hän on nyt sinun voitettavanasi."
"Et sano mitään, koskeeko se sinuun", kuiskasi Jim.
"Tule, mennään eversti Zanen luo", sanoi Joe avaten oven. He astuivat käytävään, josta pääsi pihalle samoin kuin suuremmastakin huoneesta, jonka läpi eversti Zane oli ensin heidät opastanut. Kun Jim, joka oli hiukan Joen edellä, astui sisään, hypähti Nell samassa huoneeseen pihanpuoleisesta ovesta, rientäen suoraan häntä kohti punehtuvin poskin, silmät ilosta säteillen ja koko olemus tyttömäisen riemun kirkastamana.
"Oh, Joe!" kuiskasi hän vain. Mutta tuohon kuiskaukseen sisältyvää onnentunnetta ja sydämellisyyttä eivät olisi pitemmät puheet milloinkaan paremmin ilmaisseet. Sitten kohotti hän hiukan, vain hiukan, suloisia kasvojaan häntä kohti.
Kaikki tapahtui ajatuksen nopeudella. Jim ehti vain nähdä säteilevät kasvot, ojennetut kädet ja kuulla iloisen kuiskauksen. Hän tiesi Nellin jälleen luulevan häntä Joeksi, mutta vaikka hän olisi menettänyt henkensä, hän ei voinut nostaa päätään. Hän suuteli häntä, mutta tuntiessaan tytön huulien värähtelevän kosketuksen hän punastui petostaan häveten.
"Olette jälleen erehtynyt – olen Jim", kuiskasi hän.
He seisoivat silmänräpäyksen paikoillaan toistensa silmiin tuijottaen heräten vähitellen tietoisuuteen siitä, mitä todella oli tapahtunut, sydämessään omituisen elähdyttävä, suloinen tunne. Samassa he kuulivat eversti Zanen hilpeän äänen:
"Täällähän Nell ja veljenne ovatkin! No, pojat, sanokaa nyt minulle, kuka on kuka?"
"Tuo on Jim ja minä olen Joe", vastasi viimemainittu. Hän ei näyttänyt huomaavankaan veljeään ja tervehti Nelliä luonnollisesti ja sydämellisesti. Toisten huomio kiintyi hetkeksi tyttöön.
Joe huomasi kuuntelevansa ympärilleen ryhmittyneiden henkilöiden lausumia onnitteluja ja muisti kuulemiensa nimien joukosta rouva Zanen, Silas Zanen ja majuri McCollochin. Sitten hän huomasi katselevansa kauneinta tyttöä, minkä hän oli eläissään nähnyt.
"Ainoa sisareni, rouva Alfred Clarke – kerran Betty Zane, Fort Henryn sankaritar", esitteli eversti Zane ylpeästi käsi solakan, tummasilmäisen tytön vyötäisillä.
"Olisin valmis uhmailemaan indiaaneja ja erämaata vielä kerran tästä palkinnosta", lausui Joe ritarillisen kohteliaasti kumartuessaan puristamaan ystävällisesti ojennettua pientä kättä.
"Bess, onko päivällinen pöydässä?" kysyi eversti miellyttävältä vaimoltaan. Tämä nyökäytti päätään, ja eversti meni edellä viereiseen huoneeseen. "Pojat ovat varmasti nälkäiset kuin karhut."
Aterian aikana eversti Zane kyseli vierailtaan matkasta ja miten indiaanit olivat heitä kohdelleet. Hän hymyili nuoren lähetyssaarnaajan kiihkeydelle, kun puhe kohdistui indiaanien käännyttämiseen, ja nauroi vilpittömästi Joen sanoessa tulleensa länteen, "koska elämä kävi niin kuivaksi kotona."
"Olen varma, että jännityksen kaipuunne tulee pian tyydytetyksi, ellei jo olekin", huomautti eversti. "Mutta saako veljenne aikeensa toteutetuksi, on toinen asia. Moravian lähetyssaarnaajat ovat kieltämättä tehneet vallan ihmeitä indiaanien keskuudessa. Kävin hiljattain Rauhan kaupungissa – indiaanien paikalle antama nimi – ja minä hämmästyin nähdessäni siellä vallitsevan sopusoinnun ja ahkeruuden. Se oli todellakin Rauhan kaupunki. Ovatko saavutukset sitten pysyväisiä, on vielä liian varhaista sanoa. Indiaanin luonnetta on vaikea ymmärtää. Hän on luonnostaan liikkuvainen ja levoton, mikä kyllä voi johtua hänen tavastaan siirtyä paikasta toiseen aina metsästysmaiden hyvyyden mukaan. Uskon – vaikka minun on myönnettävä, etten ole vielä tavannut yhtäkään uudisasukasta, joka olisi samaa mieltä kanssani – että indiaanin luonteessa on kauniitakin puolia. Tiedän heidän käyttäytyneen monta kertaa ihailtavan jalosti, ja uskon heidän palkitsevan hyvän hyvällä, jos heitä kohdellaan rehellisesti ja hyvin. Joukossa on luonnollisesti huonojakin aineksia, mutta tämä pitkä sota on suurimmaksi osaksi ranskalaisten kauppiaiden ja Girtyn tapaisten miesten syytä. Jonathan ja Wetzel kertoivat shawneiden ja chippewain lähteneen jälleen sotapolulle. Ja seikka, että Girtyt ovat liittyneet delawareihin, on jo sinänsä sangen huolestuttava. Täällä on ollut viime aikoina verraten rauhallista. Saitteko tietää, pojat, mihin heimoon vangitsijanne kuuluivat? Eikö Wetzel sanonut?"
"Ei, Hän puhui hyvin vähän, mutta toimi sitä enemmän", vastasi Joe hymyillen.
"Wetzel taistelemassa indiaanien kanssa on näky, jota ei hevillä unohda", sanoi eversti jylhästi. "Sanokaa nyt, miten nuo indiaanit pitivät hiuksiaan?"
"Pää oli ajeltu melkein paljaaksi, lukuunottamatta pientä töyhtöä aivan päälaella. Se oli kierretty lujasti nauhoilla ja lävistetty parilla värjätyllä tikulla. Kun Wetzel riisti kuolleilta päänahat, irtausivat tikut, jolloin tarkastelin yhtä ja huomasin sen olevan luuta."
"Olette luotu metsämieheksi, se on varma", vastasi eversti. "Ahdistajanne olivat shawneita sotapolulla. Tässä on taas varmasti vakavat ajat edessä, ja kun ikävyydet uhkaavat punanahkojen taholta, tulevat ne tavallisesti hyvin äkkiä. Herra Wells näytti tahtovan jatkaa ensi tilassa matkaansa virtaa alas, mutta minä koetan taivuttaa hänet jäämään tänne vielä toistaiseksi. Ikävää, etten saa pitää teitä kaikkia täällä Fort Henryssä, varsinkin tyttöjä. Tarvitsemme nuorta väkeä, ja vaikka en tahdo pelästyttää naisia, pelkään, että heillä tulee olemaan muitakin vaaroja kuin kiljuvat indiaanit."
"Vaaroja emme ole ajatelleet", sanoi Kate rauhallinen hymynsä huulillaan. "Kotimme oli setämme luona, ja kun hän ilmoitti lähtevänsä länteen, katsoimme velvollisuudeksemme seurata häntä."
"Teitte oikein ja toivon teidän löytävän täältä uuden ja yhtä onnellisen kodin", lausui eversti Zane sydämellisesti. "Jos elämä indiaanien keskuudessa käy liian raskaaksi, olette tervetulleet tänne. Betty, näytä tytöille lemmikkisi ja indiaaneilta saamasi lelusi. Menen poikien kanssa Silasin mökkiin herra Wellsiä tervehtimään, ja sitten opastan heidät varustukseen."
Kun he astuivat ulos, näki Joe indiaanioppaan seisovan aivan samassa asennossa kuin äsken.
"Eikö tuo indiaani voi liikkua?" kysyi hän uteliaasti.
"Hän voi kulkea sata penikulmaa päivässä, jos haluaa", vastasi eversti. "Hän lepää nyt. Indiaanit seisovat tahi istuvat usein samassa asennossa tunnittain."
"Pulska mies", huomautti Joe lisäten itsekseen: "mutta en pidä hänestä. Pelkään jo saaneeni ennakkoluuloja."
"Opitte vielä pitämään Tomista, joksi häntä sanomme."
"Eversti Zane, haluaisin sytyttää piippuni. En ole saanut savuakaan sitten vangiksi jouduttuani. Se kirottu punanahka vei tupakkani, mutta onneksi minulla oli toisessa laukussa vielä jonkun verran jäljellä. Tahtoisin mielelläni kohdata hänet vielä kerran, samoin kuin Hopeakynnen ja sen Girty-roiston."
"Älkää lausuko sellaisia toivomuksia, nuori mies", sanoi eversti Zane vakavasti. "Ymmärrän kyllä tunteenne, mutta pelastuksestanne saatte kiittää vain hyvää onneanne. Minusta ei olisi mikään sen mieluisempaa kuin saada katsella Girtyä luodikkoni jyvän yli, mutta minä en etsi milloinkaan vaaraa, ja Girtyn etsiminen on kuoleman kosiskelemista."
"Mutta Wetzel –"
"Aivan niin, poikaseni; tiedän Wetzelin kuljeskelevan yksinään metsässä, mutta hän onkin erilainen kuin muut miehet. Ennenkuin lähdette, kerron teille hänestä kaikki."
Eversti Zane meni rakennuksen taakse ja palasi kantaen lastulla hehkuvaa hiiltä, jonka Joe asetti piippunsa kopalle astuen vinhaa tuulta välttääkseen seinän suojaan. Ollen valpas huomioidentekijä hän näki hirsissä paljon pieniä, pyöreitä reikiä. Pinta oli niitä ihan kirjavanaan, ja ne olivat niin lähellä toisiaan, että hän tuskin keksi kohtaa, mihin painaa peukalonsa, jotakin reikää peittämättä. Ensin hän luuli niitä toukkien tahi jonkun linnun tekemiksi, mutta lopulta hän päätteli niiden olevan luodinreikiä. Hän painoi veitsensä kärjen erääseen, ja ulos vierähti lyijyluoti.
"Olisinpa tahtonut olla täällä, kun nämä tehtiin", sanoi hän.
"Niin, minä taas toivoin silloin olevani kaukana Potomacissa", virkkoi eversti Zane.
He tapasivat vanhan lähetyssaarnaajan istumassa viereisen mökin kynnyksellä. Hän näytti alakuloiselta, kun eversti Zane tiedusteli hänen suunnitelmiaan, ja oli kärsimätön viivytyksen johdosta.
"Herra Wells, etteköhän mahdollisesti arvostele yritykseenne liittyvää vaaraa liian vähäpätöiseksi?"
"En pelkää ketään muuta kuin Jumalaa", vastasi vanhus.
"Ettekö pelkää seuralaistenne puolesta?" jatkoi eversti vakavasti. "Olen sieluineni ja ruumiineni mukana työssänne, mutta tahtoisin saada teidät uskomaan, ettei aika ole sovelias. Rauhan kaupunkiin on pitkä matka, ja taipale on täynnä vaaroja, joista teillä ei ole aavistustakaan. Ettekö tahdo jäädä tänne odottamaan vielä pariksi kolmeksi viikoksi, tahi ainakin, kunnes tiedustelijani palaavat?"
"Kiitän sydämellisesti, mutta haluan päästä matkalle."
"Siinä tapauksessa pyydän teitä viipymään täällä ainakin muutamia päiviä vielä, niin että voin lähettää veljeni Jonathanin ja Wetzelin teitä saattelemaan. Jos teidät ylimalkaan voidaan opastaa onnellisesti Rauhan kaupunkiin, niin he sen tekevät."
Tällöin Joe näki kahden miehen tulevan varustukselta päin ja tunsi toisen Wetzeliksi. Hän ei epäillytkään, etteikö toinen ollut lordi Dunmoren kuuluisa opas ja metsästäjä, Jonathan Zane. Hän oli everstin näköinen ja yhtä pitkä kuin Wetzel, mutta ei niin lihaksinen ja leveärintainen.
Joe tunsi ruumiissaan yhtäläisen väristyksen kuin Fort Pittissä metsästäjiä katsellessaan. Wetzel ja Jonathan sanoivat jotakin eversti Zanelle ja astuivat sitten sivulle jääden siihen seisomaan jäntevinä ja ryhdikkäinä indiaanin vaivattomaan ja miellyttävään asentoon.
"Otamme kaksi kanoottia kahden päivän kuluttua huomisesta lukien", sanoi Jonathan päättävästi eversti Zanelle. "Onko sinulla luodikko Wetzelille? Delawaret veivät hänen omansa."
Eversti vaipui mietteisiin. Rihlakoita oli varustuksessa runsaasti, mutta asetta, joka kelpasi Wetzelille, oli vaikea löytää.
"Metsästäjä ottakoon minun luodikkoni", sanoi vanha lähetyssaarnaaja. "En tarvitse asetta, jolla tuhotaan Jumalan luomia olentoja. Veljeni oli metsästäjä; perin luodikon häneltä. Muistan hänen sanoneen sen olevan ehdottomasti tarkan, jos vain osaa laskea oikein luodin painon ja ruutimäärän."
Hän meni mökkiin ja palasi pian kantaen kädessään pitkää liinariepuihin käärittyä esinettä. Hän irroitti päällyksen ja näkyviin tuli luodikko, jonka koko sai Jonathanin silmät säihkymään ja everstin huudahtamaan. Wetzel punnitsi asetta kädessään. Se oli täysin kaksi metriä pitkä; tumma teräs oli kirkkaan kiiltävä ja mustasta pähkinäpuusta tehty perä koristeltu hopeaupotuksilla. Käyttäen Jonathanin ruutisarvea ja luotikukkaroa Wetzel ryhtyi lataamaan. Hän kaatoi annoksen ruutia kämmenelleen tehden sen nopeasti ja kätevästi, mutta mittasi sen sitten niin hitaasti, että Joe ihmetteli, mahtoiko hän laskea jyväset. Sitten hän valitsi luodin. Jonathanilla oli niitä varalla kaksitoista, joista Wetzel otti yhden. Hän tarkasteli sitä joka puolelta ja koetteli vihdoin piippuun, mutta hän ei ollut ilmeisesti siihen tyytyväinen, koska hän otti toisen. Koeteltuaan sitä samalla tavalla hän otti veitsensä ja raapi sitä hiukan, minkä tehtyään hän asetti sen pienen liinatilkun keskelle ja painoi taitavasti piippuun. Hän korjasi piikiven asentoa, tipautti hyppysellisen ruutia alasimelle ja katsahti sitten ympärilleen jotakin maalia etsien.
Joe huomasi, että eversti ja metsästäjät seurasivat toimitusta vaieten ja vakavina, ikäänkuin jonkin tärkeän asian ratkaisu olisi ollut sen varassa, oliko ase tarkka vai ei.
"Tuolla, Lew, tuolla on hyvä pilkka. Matkaa on riittävästi teillekin, kun ette tunne pyssyä", sanoi eversti Zane viitaten joelle.
Joe näki noin miehen pään suuruisen hirrenpään pistävän ylös vedestä noin sadanviidenkymmenen metrin päässä. Olisipa se hieno laukaus, joka osuisi siihen, ajatteli hän, kuullen samassa suureksi hämmästyksekseen everstin selittävän joillekin joukkoon yhtyneille miehille, että Wetzel aikoi ampua kilpikonnaa hirren nokassa. Keskittäen katseensa maaliin hän eroitti vihdoin pienen täplän, jonka hän päätteli olevan kilpikonnan.
Wetzel astui askeleen eteenpäin; pitkä, musta luodikko kohosi verkalleen ja samalla, kun se pysähtyi vaakasuoraksi, leimahti piipusta punainen liekki omituisen kimakan pamauksen seuraamana.
"Osuiko hän?" kysyi eversti Zane poikamaisen kiihkeästi.
"Totta kait", vastasi Jonathan.
"Juoksen katsomaan", sanoi Joe. Hän kiiruhti törmää alas rannalle ja kahlasi hirren luo. Sen nenällä oli tavallisen kastikekupin suuruinen kilpikonna. Ottaen sen käteensä hän huomasi melkein kilven keskellä luodinreiän. Luoti oli lävistänyt kilpikonnan ja tappanut sen. Joe vei sen nähtäväksi.
"Sanoinhan minä", virkkoi Jonathan.
Wetzel tarkasteli kilpikonnaa ja kääntyi lähetyssaarnaajaan sanoen:
"Veljenne puhui totta, ja minä kiitän teitä luodikosta."
VIII
"Te siis haluatte kuulla Wetzelistä kaikki, mitä tiedän?" kysyi eversti Zane Joelta, kun he jätettyään Jimin ja Wellsin keskustelemaan palasivat everstin asuntoon.
"Niin, hän on tehnyt minuun sanomattoman syvän vaikutuksen", vastasi Joe.
"Se on selitettävissä. Tunnen Wetzelin ehkä paremmin kuin kukaan toinen, mutta olen vain harvoin puhunut hänestä. Hän ei pidä siitä. Hän on syntyisin virginialainen, ja, sanoisinko, noin neljänkymmenen ikäinen. Olen häntä pari vuotta vanhempi, ja tunsimme toisemme jo poikaiässä. Hän oli aivan samanlainen kuin me toisetkin pojat, paitsi että hän voitti voimissa meidät jokaisen. Kun hän oli noin kahdeksantoista vanha, tunkeutui joukko indiaaneja – delawareja, arvelen – hävitys- ja ryöstöretkelle rajan yli syvälle Virginiaan. He polttivat Wetzelien vanhan kodin ja murhasivat hänen isänsä, äitinsä, kaksi sisarta ja pienen, kehdossa makaavan veljen. Lewis oli kuolla surusta ja mielen järkytyksestä ja oli pitkän ajan hyvin sairas. Toivuttuaan hän lähti etsimään veljiään, Martin ja John Wetzeliä, jotka olivat metsästäjiä, ja toi heidät mukanaan hävitetyn kodin raunioille. Siellä veljekset vannoivat rakkaidensa haudalla ikuista ja sammumatonta kostoa. Vanhemmat veljet ovat olleet siitä lähtien, kaksikymmentä vuotta ja enemmänkin, indiaanien leppymättömiä vainoojia, mutta Lewisistä on tullut kaikkien punaisten miesten kauhu. Olette jo nähneet näytteen hänen urotöistään, ja haluatte kuulla enemmän. Hänen nimensä tunnetaan kaikkialla rajaseuduilla; se on taikasana. Hän on kymmenet kerrat pelastanut, henkilökohtaisesti pelastanut, tämän varustuksen ja asutuksen. Hän tuntee indiaanien tavat paljoa tarkemmin kuin Boone, McCollock, Jonathan tahi muut metsästäjät."
"Hän on sitten ottanut indiaanien metsästämisen elämäntehtäväkseen?"
"Niin on. Hän ei välitä mistään muusta. Hän on hyvin harvoin täällä keskuudessamme. Välistä hän viipyy jonkun päivän, kun häntä erikoisesti tarvitaan, mutta tavallisesti hän samoilee metsissä."
"Mitähän Jeff Lynn oikein tarkoitti sillä, kun hän sanoi, että toiset väittävät Wetzelin olevan mielipuolen?"
"Niitä on paljon, jotka luulevat häntä hulluksi, mutta minä tunnen hänet. Kun indiaanien metsästämisvimma tulee hänen päällensä, on hän hurja, melkein raivopäinen, niin, aivan järjiltään. Siinä välissä hän on täällä viivähtäessään hiljainen ja harvasanainen; puhuu tavallisesti vain silloin, kun häntä puhutellaan. Hän poikkeaa usein luokseni ja voi istua tulen vaiheilla tunnittain. Luulen, että hänestä on hupaista kuulla ystävien juttelevan ja nauravan. Hän rakastaa lapsia ja tekisi vaikka mitä sisareni Bettyn puolesta."
"Hänen elämänsä on varmaankin sangen yksinäistä ja ilotonta", huomautti Joe.
"Kaikkien metsäsissien elämä on sellaista, mutta varsinkin Wetzelin."
"Miksi indiaanit sanovat häntä?"
"He ovat antaneet hänelle nimen Atelang, englanniksi Kuoleman tuuli."
"Kautta Jupiterin! Juuri senhän Hopeakynsi lausui ranskaksi – 'Le Vent de la Mort'."
"Aivan niin. Eräs ranskalainen turkiskauppias antoi tuon nimen Wetzelille vuosi sitten. Indiaanit sanovat että Kuoleman tuuli puhaltaa metsässä, milloin vain Wetzel on heidän jäljillään."
"Eversti Zane, ehkä luulette minua taikauskoiseksi", kuiskasi Joe kumartuen lähemmäksi, "mutta minä kuulin tuon tuulen ulvovan metsässä."
"Mitä?" huudahti eversti Zane. Hän näki, että Joe oli tosissaan, sillä hän oli kalpea ja hiki helmeili otsalla. Noiden kaameiden hetkien muisto värisytti häntä vieläkin.
Joe selosti yön tapahtumat, ja kun hän oli lopettanut, istui eversti Zane vaiti ja mietteissään.
"Ettekö todellakaan usko, että se oli Wetzel, joka valitti?" kysyi hän vihdoin.
"En, sitä en usko", vastasi Joe nopeasti. "Kuulin sen yhtä selvästi kuin nyt äänenne, ja kaksi kertaa. Mitähän se oli?"
"Jonathan on kerran kertonut minulle samaa. Hän oli ollut metsästämässä Wetzelin keralla ja sitten eronnut tästä. Yöllä hän oli kuullut vaikerruksen ja yhdytti seuraavana päivänä surmansa saaneen indiaanin. Hän uskoo Wetzelin nostavan tuon huudon, ja samaa sanovat metsästäjätkin, mutta minä puolestani luulen sen olevan vain yötuulen vaikerrusta puiden oksissa. Olen kuullut sen pari kertaa itsekin."
"Koetin ajatella, että se oli tuulen huminaa puissa, mutta pelkään, etten siinä oikein onnistunut. Tunsin hänet joka tapauksessa heti, aivan kuten Jeff Lynn oli sanonut. Hän surmasi indiaanit silmänräpäyksessä; hänellä täytyy olla rautainen käsi."
"Voimassa ja nopeudessa Wetzel voittaa täällä kaikki, niin punaiset kuin valkoisetkin. Hän jättää jälkeensä Jonathaninkin, joka on yhtä nopea kuin indiaani. Ja mitä hänen voimaansa tulee, niin kerronpa teille erään tapauksen, joka muistui nyt mieleeni. Vanhan Hugh Bennetin vaunut olivat juuttuneet suosilmäkkeeseen alhaalla puron luona. Hugh koetti ja toiset koettivat saada pyörät nousemaan, mutta turhaan. Silloin tuli Wetzel paikalle, pyyhkäisi miehet tieltään ja nosti vaunut yksinään kuivalle. Hänestä riittäisi kertomista tunnittain. Lyhyesti, Wetzelillä on rajaseudun kaikkien tiedustelijoiden ja metsästäjien joukossa oma paikkansa. Ihmekös, että indiaanit pelkäävät häntä. Hän on nopea kuin kotka, jäntevä kuin saarni, ovela kuin kettu ja täysin väsymätön."
"Kuinka kauan olette ollut täällä, eversti Zane?"
"Neljättätoista vuotta, ja se on ollut yhtenäistä pitkää taistelua."
"Pelkään tulleeni liian myöhään päästäkseni mukaan leikkiin", sanoi Joe naurahtaen.
"Siihen saa kulua toiset kolmetoista vuotta, ennen kuin se on myöhäistä", vastasi eversti tutkien Joen kasvojen ilmettä. "Tullessani tänne olin yhtä seikkailunhaluinen kuin te nyt, mutta olen nyt jo tuntuvasti tasaantunut. Olen nähnyt monen reippaan nuorukaisen saavan saman kuumeen ja siihen sortuvan. Sallikaa minun antaa teille se neuvo, että menette jonkun kokeneen metsästäjän oppiin. Ehkäpä itse Wetzel ottaa teidät huostaansa. En välitä sanoa, että hän puhui teistä minulle äänilajissa, jota en ole hänen kuullut milloinkaan ennen käyttävän."
"Niinkö?" kysyi Joe kiihkeästi punastuen mielihyvästä. "Luuletteko hänen ottavan minut mukaansa? Tohtisinkohan kysyä häneltä?"
"Älkäähän hätäilkö. Ehkäpä voin sen asian järjestää. Menkäämme nyt Metzarin puheille. Haluan esitellä teidät hänelle. Nämä pojat ovat olleet hirsien kaadannassa ja tulleet juuri kotiin päivälliselle. Pysykää vain tyynenä ja olkaa kuin kotonanne, niin ei hätää."
Eversti Zane esitteli Joen viidelle rotevalle nuorukaiselle ja jätti hänet sitten heidän seuraansa. Joe istahti hirrelle mökin edessä ja katseli nuorukaisia rauhallisesti. He olivat kaikki jotakuinkin yhdennäköiset: jänteviä, olematta tanakoita, vaaleita ja päivänpaahtamia. He tarkastelivat vuorostaan Joea sangen tutkivasti. Idästä saapuvia tulokkaita katseltiin aina hiukan epäluuloisesti. Jos he odottivat Joen puhuvan paljon, erehtyivät he. Hän näytti hyväntahtoiselta, mutta ei liian ystävälliseltä.
"Korea ilma", sanoi Dick Metzar.
"Korea", myönsi Joe.
"Mieltynyt meikäläisten elämään?"
"Varmasti."
Seurasi hetken vaitiolo, mutta jää oli murrettu. Pojat odottivat vuoroaan päästäkseen pienen rahin luo, jolla oli sangossa vettä ja pesumalja.
"Kuulin teidän joutuneen joidenkin shawneiden kynsiin?" huomautti eräs hihojaan käärien. Kaikki katsoivat vieraaseen. Minkä käsityksen he saisivat hänestä, oli suuresti sen varassa, miten kysymykseen vastattaisiin.
"Kyllä; olin vankina kolme päivää."
"Nitistittekö yhtään punanahkaa?" Kysymys oli samalla taidokkaasti viritetty ansa. Rajaseudulla ei halveksita mitään niin suuresti kuin kerskailua, mutta Joe ei ollut sitä lajia.
"Olin melkein koko ajan puhumaton pelosta", vastasi Joe hymyillen.
"Siitä en jumaliste teitä moiti?" huudahti Will Metzar. "Olen ollut kerran itsekin siinä leikissä mukana, ja se kerta riittää."
Pojat nauroivat ja katselivat vierasta jo ystävällisemmin. Vaikka hän sanoi olleensa suunniltaan säikähdyksestä, puhui hänen kylmä ja huoleton käytöksensä toista. Joen matalassa äänessä ja kirkkaissa, harmaissa silmissä oli jotakin voimakasta ja puoleensavetävää, joka vaikutti kaikkiin, joiden kanssa hän joutui tekemisiin.
Kun hänen uudet ystävänsä olivat poistuneet päivälliselleen, meni Joe eversti Zanen luo, joka istui kotinsa kynnyksellä.
"No, kuinka tutustuminen luonnistui?" kysyi eversti.
"Hyvin, toivon. Kävisiköhän laatuun puhutella indiaaniopastanne, eversti Zane?"
Eversti huusi indiaanien kielellä pari sanaa oppaalle, joka tuli heti heidän luokseen. He juttelivat hetkisen ja lopuksi eversti viittasi nuorukaiseen.
"Kuinka voitte?" kysyi Tom ojentaen kätensä.
Joe hymyili ja vastasi ystävälliseen kädenpuristukseen.
"Shawnee – otta vangiksi?" kysyi indiaani murteellisella englanninkielellään.
Joe nyökäytti päätään eversti Zanen kertoessa tapahtuman indiaanin omalla kielellä ja selittäessä syyn Hopeakynnen vihamielisyyteen.
"Shawnee – päällikkö – hyvin paha indiaani", sanoi Tom vakavasti. "Hopeakynsi nyt hullu – ihan hullu. Saada kiinni kalpeanaama – päänahka pois – varmasti."
Annettuaan tämän varoituksen indiaani palasi entiselle paikalleen.
"Hän puhuu englantia aika hyvin, paljoa paremmin kuin se soturi, jonka kanssa koetin puhella toissapäivänä", huomautti Joe.
"Toiset indiaanit puhuvat sitä melkein sujuvasti", sanoi eversti. "Olisitte tuskin voinut eroittaa Loganin puhetta valkoisen miehen kielestä. Cornstalk puhuu myös hyvää englantia, ja samoin veljeni vaimo, eräs wyandotityttö."
"Onko veljenne naimisissa indiaanin kanssa?" kysyi Joe ilmeisesti hämmästyneenä.
"On kyllä ja kaunis vaimo hänellä onkin. Kerron teille Isakin tarinan joskus. Hän joutui wyandotien vangiksi kymmenen vuotta sitten. Päällikön tytär Myeraah rakastui häneen, varjeli hänet kidutukselta ja pelasti hänet lopulta kuolemasta."
"Olen hämmästynyt, mutta en oikein tiedä, miksi", sanoi Joe. "Missä veljenne nyt on?"
"Hän elää heimon keskuudessa. Hän ja Myeraah työskentelevät tarmokkaasti rauhan palauttamiseksi. Meidän ja wyandotien eli huronien, kuten heitä nimitämme, välit ovat nyt paremmat kuin konsanaan."
"Kuka tuo iso mies on, joka tulee tuolla varustukselta päin?" kysyi Joe, joka oli äkkiä huomannut erään rotevan metsästäjän lähestyvän.
"Majuri Sam McCollock. Olette jo tavannut hänet. Sama, joka hyppäytti hevosensa tuolta jyrkänteeltä."
"Jonathan ja hän muistuttavat suuresti toisistaan, käyntikin on samanlainen", huomautti Joe tulijaa tarkastellen. Metsästäjän vaalistunut, ripsuilla, napeilla, ja pauloilla varustettu pukinnahkainen puku oli samanlainen kuin everstin veljellä. Ruutisarvi ja luotikukkaro riippuivat olkapäältä nahkahihnassa. Takki oli auki, ja sen pitkien ripsutettujen liepeiden alta näkyi ohuemmasta ja pehmeämmäksi muokatusta nahasta tehty mekko. Vyössä, joka näkyi takin liepeiden kääntyessä sivulle hänen kävellessään, oli kaksi puukkoa, terät nahkatupessa, ja kirkas tappara, ja kainalossaan hän kantoi pitkää luodikkoa.
"Noilla metsästäjillä on kaikilla samanlainen pukinnahkainen puku", jatkoi Joe, "mutta heidän yhtäläisyytensä ei näytä sittenkään johtuvan vain siitä. Tavassa, jolla he seisovat, kävelevät ja toimivat, on jotakin erikoista, esimerkkinä Wetzel."
"Ymmärrän, mitä tarkoitatte. Säihkyvät silmät, valpas ja jäntevä asento ja joustava askel – ne tulevat, poikaseni, metsissä vietetystä elämästä. Niin, sitä elämää ei voida verrata muuhun, se on suurenmoista."
"Eversti, hevoseni ei ole oikein kunnossa", sanoi majuri McCollock astuen portaille. Hän kumarsi kohteliaasti Joelle.
"Olette nyt siis menossa Short Creekiin? Ottakaa joku minun hevoseni, mutta tulkaa ensin sisälle; tahdon hiukan neuvotella tehtävästänne."
Iltapäivä oli Joelle hiljainen ja yksitoikkoinen. Hänen veljensä ja Wells olivat syventyneet tulevaisuudensuunnitelmiinsa, Nell ja Kate lepäilivät. Hänen täytyi siis saada aikansa kulumaan joko varustuksessa tahi sen läheisyydessä, miten parhaiten taisi.
IX
Sinä iltana Joe meni levolle päätöksellä nousta varhain seuraavana aamuna, sillä häntä oli pyydetty olemaan läsnä "nostajaisissa", jolla tarkoitetaan uuden mökin pystyttämistä, mikä oli aina merkkitapaus uudisasukasten keskuudessa.
Aamulla hän pukeutui täydelliseen pukinnahkaiseen asuun, jonka hän oli vaihtanut hyvillä vaatteillaan. Hän ei ollut konsanaan tuntenut oloaan niin mukavaksi. Hänen teki mieli hyppiä, tanssia ja juosta. Pehmeäksi hierottu, parkitsematon pukinnahka oli yhtä sileä ja lämmin kuin silkkiplyyshi ja hämmästyttävän keveä, ja mokkasiinit niin sopivat ja miellyttävän mukautuvat, että hänen oli vaikea hillitä haluaan hypellä ja pyörähdellä kuin iloitteleva varsa.
Pukinnahkaisen asun, luodikon ja muiden mukana seuranneiden varusteiden omistaminen merkitsi viimeistä astetta Joen antautumisessa erämaan kuumeen valtaan. Äänettömät, varjoisat aukeat, metsien salamyhkäisyys, ja tämän villin ja vapaan elämän tuulahdus ottivat hänet siitä hetkestä lähtien kokonaan ja iäksi omakseen.
Kohdatessaan toiset hän oli kuitenkin täysin rauhallinen eikä ilmaissut pienimmälläkään ilmeellä sydämensä hurmiotilaa. Nell katsahti häneen arasti; Kate lausui hilpeästi jonkun ihailevan sanan, ja Jim oli veljellisen leikillinen, samalla sekä ihastunut että huvitettu, mutta eversti Zane, jonka sama hehkuva ja raju vapaudenkaipuu, joka nyt poltti nuorukaisen sydäntä, oli kerran voittanut, ymmärsi ja tunsi lämmintä myötätuntoa nuorukaista kohtaan. Hän ei sanonut mitään, mutta katsellessaan Joea olivat hänen silmänsä ystävälliset ja vakavat. Rajaseudulla jo kauan eläneenä, jossa monet päivät ovat yhtä sisältörikkaat kuin kokonaiset vuodet tavallisessa elämässä, hän oli nähnyt nuorukaisen toisensa jälkeen sortuvan tuohon erämaan kuumeeseen. Se oli välttämätön ja itsessään hyvä ja ilahduttava asia, koska asutusten itsenäisyyden säilyminen oli noiden hurjien ja nopsajalkaisten nuorukaisten varassa, mutta se teki hänet aina alakuloiseksi. Kuinka monta nuorukaista, hänen oma veljensä muiden muassa, nukkuikaan jo viimeistä untaan metsien tuoksuavan, havuneulojen kattaman kamaran alla!
"Nostajaiset" saivat koko asutuksen liikkeelle – naiset katselemaan ja juttelemaan, lapset leikkimään ja miehet selkä kumarassa raskaita hirsiä liikuttelemaan. He juhlivat uuden mökin pystyttämistä merkkitapauksena. Sillä on yhteiskunnallisen merkityksensä takia näkyvä paikka uudisasukasten juhlallisuuksien lyhyessä luettelossa.
Joe seurasi toimitusta yhtä hartaalla mielenkiinnolla ja nautinnolla kuin kaikkea muutakin, mikä kuului erämaan elämään.
Hänestä tämä hirsien nostaminen näytti mitä raskaimmalta työltä. Mutta kaikesta näkyi selvästi, etteivät nuo vakavat miehet, hiljaa puhelevat naiset ja iloisesti mekastavat lapset pitäneet tekeillä olevaa työtä vain mökin rakentamisena, vaan jonakin paljoa tärkeämpänä. Tilaisuuden merkitys selveni hänelle vähitellen. Uranuurtajien yhteenkuuluvaisuuden henki yhdisti heidät kaikki yhdeksi suureksi perheeksi. Tämä oli uusi mökki, uusi koti, uusi askel eteenpäin erämaan valloittamisessa, jonka hyväksi nämä urheat miehet ja naiset elivät. Kirkassilmäisten lasten riemussa, kun he taputtivat pieniä käsiään, Joe näki sivistyksen voimistumisen, etenemisen.
"Olen pahoillani, että lähdette luotamme tänä iltana", virkkoi eversti Zane Joelle, kun nuorukainen tuli paikalle, jossa hän vaimonsa ja sisarensa keralla katseli työtä. "Jonathan sanoi järjestäneensä niin, että lähtö tapahtuu auringon laskiessa."
"Tänä iltanako?"
"Aivan niin, poikaseni. Joella kyllä aivan vilisee indiaaneja, mutta uskon matkan sujuvan onnellisesti, kun teillä on Jack ja Lew melomassa. Ensin seuraatte koko yön eteläistä rantaa ja sitten ohjaatte toiselle puolelle paikkaan, jota sanotaan Girtyn niemeksi. Siinä pysyttelette piilossa valoisan ajan. Sitten melotte Keltaista puroa ja Tuscarawasia ylös, ja kun olette taivaltaneet vielä yön, olette perillä Rauhan kaupungissa."
Jim ja herra Wells veljentyttärineen yhtyivät nyt joukkoon, ja kaikki katselivat viimeisten hirsien paikoilleen sovittamista.
"Eversti Zane, olen ensi kerran mukana nostajaisissa ja tilaisuus on minulle opetus", sanoi Jim vakavaan tapaansa. "Tämä näky on täynnä elämää. En ole milloinkaan nähnyt moista sopusointua työtätekevien miesten keskuudessa. Katsokaa nyt tuota ruskeakätistä jättiläistä tuolla ylimmän hirren päällä. Kuinka iloisesti hän viheltelee kirvestä heiluttaessaan! Herra Wells, eikö tämä ole teistäkin jotakin erikoista?"
"Uranuurtajien täytyy olla veljiä eristetyn ja vaaranalaisen asemansa takia; olla veljiä on rakastaa toisiaan; rakastaa toisiaan on rakastaa Jumalaa. Näette tässä veljeydessä Jumalan. Ja minä tahdon nähdä saman kauniin sopusoinnun indiaanienkin keskuudessa."
"Olen nähnyt sen", sanoi eversti Zane vanhalle lähetyssaarnaajalle. "Kun tulin yksinäni tänne kolmetoista vuotta sitten, olivat indiaanit rauhallisia, ja jos uudisasukkaat olisivat ostaneet maan rehellisesti, kuten minä Cornstalkilta, ei täällä olisi milloinkaan ollut mitään sotia. Mutta niin ei käynyt; uudisasukkaat ottivat ryöstämällä, minkä vain saivat, ja silloin indiaanit nousivat vastarintaan. Girtyt ja heidän kaltaisensa liittyivät heihin, ja nyt on koko rajaseutu yhtenäinen, verinen sotapolku."
"Ovatko jesuiittalähetyssaarnaajat työskennelleet näiden sotaisten heimojen keskuudessa?" kysyi Jim.
"Ei; he ovat pääasiallisesti toimineet pohjoisten heimojen keskuudessa Detroitin lähistöllä. Nämä läntiset heimot, huronit, delawaret, shawneet ja muut ovat rappiolla, ja siihen on syynä ranskalaisten kauppiaiden rommi, ja Girtyt ja heidän luopionsa tekevät kaikkensa pysyttääkseen heidät vihamielisinä meitä kohtaan. Gnadenhuttenissa tulette toimimaan juuri näiden vihamielisten heimojen keskuudessa, joten yrityksenne on varmasti hyvin vaarallinen."
"Henkeni on Jumalan", lausui vanha lähetyssaarnaaja hiljaa. Mikään ei voinut horjuttaa hänen vuorenvankkaa uskoaan.
"Jim, etköhän mahtaisi vaikuttaa paremmin noihin eversti Zanen mainitsemiin indiaaneihin, jos sinullakin olisi tämmöinen asu puukkoineen ja tapparoineen", sanoi Joe hilpeästi. "Silloinhan voisit ottaa heiltä päänahan, ellet saisi heitä kääntymään."
"No niin, toivokaamme parasta", sanoi eversti Zane naurun tauottua. "Nyt menemme kaikki päivälliselle. Jonathan, hae Wetzel. Betty, koeta saada hänet tulemaan."
Joukon mennessä verkalleen everstin asuntoa kohti huomasivat Jim ja Nell kulkevansa vieretysten. He eivät olleet vaihtaneet sanaakaan, sitten kuin Jim oli suudellut häntä. Ujostellen katsoa toisiinsa ja keksimättä mitään puheenaihetta he seurasivat äänettöminä ja hämillään toisten mukana.
"Eikös Joe näytä muhkealta metsästyspuvussaan?" kysyi Jim äkkiä.
"En ole sitä vielä huomannutkaan. Kyllä, näyttää kyllä", vastasi Nell huolettomasti. Hän oli liian välinpitämätön ollakseen luonnollinen.
"Oletko vihainen hänelle?"
"En varmastikaan."
Jim oli aina koruton ja suora naisten kanssa seurustellessaan. Häneltä puuttui Joen rohkeus, itseluottamus ja kerkeä kieli, eikä hän tuntenut naisen luonteen monisokkeloisuutta.
"Mutta – minulle ainakin olette vihainen?" kuiskasi hän.
Nell karahti punaiseksi ja katsoi maahan mitään virkkamatta.
"Käyttäydyin kerrassaan kauheasti", jatkoi Jim sanoja tapaillen. "En käsitä, mikä minuun oikein meni, vaikka huomasin, että luulitte minua Joeksi. Jospa vain ette olisi ojentanut huulianne minulle. Ei, ei, – tarkoitan – sitä ette tietystikään tehnyt. Mutta en voinut sille mitään. Olen syyllinen. En ole voinut juuri muuta ajatellakaan. Oloni on tuntunut niin kummalliselta aina siitä –"
"Mitä on Joe minusta sanonut?" kysyi Nell silmät hehkuen kuin opaalit.
"Tuskin mitään", vastasi Jim pysähtyen. "Otin hänet kahdenkesken huomauttaakseni hänelle jostakin, jota pidin vääränä teitä kohtaan. Joe ei ole nimittäin ollut milloinkaan oikein tunnollinen nuorten naisten tunteiden suhteen, ja minä ajattelin – mutta eihän se ollut minun asiani. Hän tunnusti pitävänsä teistä rehellisesti, ja kertoi teidän osoittaneen hänelle, ettei hän ollut hyvän naisen arvoinen. Mutta siinä hän on väärässä. Joe on hurja ja uhkarohkea, mutta hänen sydämensä on puhtainta kultaa. Hän on kuin hiomaton timantti. Nyt hän on ihan vimmassa päästä metsästämään indiaaneja ja samoilemaan näihin metsiin, mutta kyllä se siitä taas tasaantuu. Toivoisin voivani kertoa teille, mitä kaikkea hän on hyväkseni tehnyt, kuinka häntä rakastan ja kuinka hyvin hänet tunnen. Hän ansaitsee vielä minkä naisen rakkauden hyvänsä. Tämä hänen seikkailunhalunsa ja huimapäisyytensä talttuu ajanoloon, ja sitten – tahdotteko auttaa häntä sitten?"
"Kyllä, jos hän vain sallii", kuiskasi Nell hiljaa Jimin äänessä soinnahtaneen, syvältä uhkuvan ja liikuttavan veljenrakkauden vastustamattomasti mukaansatempaamana.
X
Sinisenmustalla, selkeällä taivaalla tuikkivat jo lukemattomat tähdet, kun matkamiehet jälleen aloittivat keskeytyneen matkansa länteen uusien, mutta vilpittömien ystävien kuiskaamalla lausutut jäähyväiset vielä korvissaan rävähtäen. Ja kun ylhäältä häämöttävän varustuksen äänetön ryhmä häipyi vähitellen pimeään, tuntui kuin he olisivat menettäneet – ehkäpä ainiaaksi – voimakkaan suojelijan. Saatuaan oppailta, jotka näyttivät todellakin ryhtyneen vakavaan ja vaaralliseen tehtävään, tiukan määräyksen olla ehdottomasti vaiti he lepäsivät nyt kanooteissa ajatellen ja kuunnellen. Vesi liplatti pehmeästi nopeasti kiitävien kanoottien vanavedessä, ja tuo sointuva ääni oli ainoa, minkä he eroittivat. Meloja olisi voinut yhtä hyvin luulla varjoiksi, sillä niiden nopeat vetäisyt olivat täysin äänettömät hentojen alusten liukuessa vieretysten eteenpäin pimeässä rantaa reunustavan pajukon suojassa. Hetket pitenivät tunneiksi oppaiden meloessa väsymättä ikäänkuin heidän jänteensä olisivat olleet teräksestä.
Aamun harmaassa kajastuksessa kanootit laskettiin varovasti rannalle, ja kylmä aamiainen katettiin tiheikköön, jossa sitten lepäiltiin koko pitkä päivä indiaanitiedustelijoiden teräviltä katseilta piilossa ja yön kaikki kätkevää, ystävällistä katetta odotellen.
Tunnit kuluivat vähitellen, kunnes kanootit työnnettiin jälleen vesille, mutta nyt ei leveälle Ohio-virralle, vaan erääseen pieneen jokeen, joka mutkitteli pimeänä ja synkkänä tiheän lehtikatoksen alla.
Wetzelin ja Zanen jännittynyt ja valpas varovaisuus oli kärjistynyt niin äärimmilleen, etteivät matkamiehet kuiskailleet eivätkä puhuneet, tuskin hievahtivatkaan. Läpitunkemattomasta pimeydestä kuulunut pieninkin risahdus sai heidät pysähtymään. Sieltä saattoi milloin hyvänsä kajahtaa indiaanien kaamea sotahuuto. Jokainen sekunti oli pelon kyllästämä. Kuinka ihmeellisen äänettömästi ja varmasti nämä metsästäjät liikkuivatkaan pimeydestä huolimatta! Oliko heillä ilveksen silmät, vai vaistoko heitä johdatti. Mutta siitäkin yöstä, jonka kaameat tunnit merkitsivät kukin taivallettua penikulmaa, tuli vihdoin päivä, ja kun aurinko nousi hehkuvan punaisena, sujahdutti Wetzel kanoottinsa rantaan juuri erään jyrkän mutkan alapuolella.
"Nousemmeko tässä maihin?" kysyi Jim nähden Jonathanin seuraavan Wetzelin esimerkkiä.
"Kylä on tuolla mutkan takana", vastasi opas. "Wetzel ei tule sinne, joten otan teidät kaikki omaan kanoottiini."
"Siinä ei ole tilaa; minä odotan", virkkoi Joe hiljaa. Jim huomasi hänen katseensa – se oli päättäväinen ja outo – ja näki hänen sitten kääntyvän Nelliin ja seuraavan tätä katseillaan, kunnes kanootti häipyi vihreän niemen taakse.
Ympärillä näkyi nyt selviä merkkejä indiaaniasutuksen läheisyydestä. Puhtaaksi raivatulla rannalla oli kymmenkunta siroa tuohikanoottia, joen yli kaartui matala silta, ja taampaa loivasti nousevan törmän laelta näkyi indiaanien telttojen tankoja.
Kun kanootti karahti hiekkarannalle, kohotti matalassa vedessä kahlaileva pieni indiaanipoika päätään ja hymyili.
"Indiaanipoika", kuiskasi Kate.
"Miten herttainen pienokainen!" huudahti Nell.
Poika juoksi heidän luokseen tummat silmät luottavasti ja iloisesti säteillen. Lukuunottamatta lyhyitä pukinnahkahousuja hän oli aivan alaston sileä hipiä kiiltäen auringonpaisteessa kuin punertava pronssi. Hän oli todellakin harvinaisen kaunis lapsi.
"Minä – Benny", sopersi hän englanniksi ojentaen pienen kätensä Nellille.
Ele oli niin suloinen ja luottavainen, ettei valkoinen lapsi olisi voinut olla sen rakastettavampi. Jonathan Zane tuijotti pienokaiseen tummissa silmissään omituisen lempeä ilme, ja herra Wells ja Jim näyttivät melkein epäilevän omien silmiensä todistusta. Hän, tuo pieni indiaanipoika, todisti kumoamattomasti, että heidänkin villi luonteensa oli kesytettävissä ja sivistettävissä.
Nell kumartui hellästi huudahtaen lapsen yli ja suuteli häntä.
Jonathan Zane käänsi kanoottinsa virtaa alas noutaakseen Joen. Solakka alus hävisi nopeasti niemen taakse, mutta kun sen äkkiväärä, harmaa keula tuli hetkisen kuluttua jälleen näkyviin, ei siinä ollut muuta kuin yksi henki – opas.
"Missä veljeni on?" kysyi Jim kummissaan.
"Mennyt", vastasi Zane hiljaa.
"Mennyt! Mitä oikein tarkoitatte? Mihin? Ehkäpä erehdyitte paikasta, johon jätitte hänet."
"He ovat molemmat hävinneet."
Nell ja Jim katsoivat toisiinsa hitaasti kalpenevin kasvoin.
"Menkäämme, vien teidät kylään", virkkoi Zane nousten kanootistaan. Kaikki panivat merkille, että hän otti kaikki aseensa mukaansa.
"Ettekö voi selittää meille, mitä tämä – tämä katoaminen oikein merkitsee?" kysyi Jim matalalla ja tuskallisella äänellä.
"He ovat lähteneet tiehensä kanootteineen päivineen. Tiesin Wetzelin lähtevän, mutta pojasta en sitä arvannut. Kenties he menivät yhdessä, kenties eivät", vastasi opas harvakseen.
Kiihkeän odotuksen vallassa, ja ihmetellen, miltä kylä mahtoi näyttää, Jim unohti hetkeksi veljensä katoamisen, ja kun hän pääsi törmän päälle, katseli hän näkyä ihastuneesti. Mitä hän näki, voitti kaikki hänen kuvittelunsakin; Rauhan kaupungin, jonka häh oli mielikuvituksessaan hahmoitellut. Hänen edessään oli laaja tasainen aukea, keskellä hirsimökkien ympäröimä, suurehko matala rakennus, ja reunoilla indiaanien wigwameita. Joukko korkeita puita, enimmäkseen vaahteroita, täydessä lehdessä, varjosti aukeata. Kaikkialla parveili indiaaneja. Tulijat ensin nähneiden kimeät huudot olivat pian hätyyttäneet koolle joukon poikia, tyttöjä ja lapsia, jotka tulivat uteliaan ystävällisinä vieraita vastaan.
Jonathan Zane astui ison rakennuksen vieressä olevan mökin portaille ja huudahti jotakin avoimesta ovesta. Lyhyt ja kumaraharteinen valkoinen mies, yllään vaalistunut pellavapuku astui kynnykselle. Ryppyjen uurtamat kasvot olivat ylevät ja vakavat ja niiden ilme lempeä ja valoisa, mikä on useimmille evankeliumin opettajille tunnusmerkillistä.
"Herra Zeisberger, olen saatellut tänne erään seurueen Fort Henrystä", sanoi Zane viitaten seuralaisiinsa. Samassa hän kääntyi ja riensi kujaa alas indiaanien lomitse katsahtamatta kertaakaan puoleen tahi toiseen.
Nähdessään oppaan katoavan törmän alle Jim muisti eversti Zanen sanoneen, ettei Jonathan yhtä vähän kuin Wetzelkään sietänyt nähdä indiaaneja. Vuosia kestänyt sotatila ja verenvuodatus oli epäilemättä tehnyt nämä molemmat suuret metsästäjät koviksi ja katkeriksi. He eivät nähneet mitään eroa – indiaani oli indiaani.
"Tervetuloa Rauhan kaupunkiin, herra Wells!" huudahti herra Zeisberger puristellen vanhan lähetyssaarnaajan käsiä. "Vuodet eivät ole olleet niin pitkät, että olisin teidät unohtanut."
"Olen todellakin onnellinen ollessani perillä vaivalloisten ja vaarallisten matkojemme jälkeen", vastasi Wells. "Tässä ovat veljentyttäreni Kate ja Nell, jotka olivat lapsia, kun lähditte Williamsburgista, ja tämä nuori mies on James Downs, evankeliumin julistaja, luja uskossaan työmme menestymiseen."
"Niin, se on suuri ja ihana työ! Tervetuloa, tytöt, rauhaisaan kyläämme. Ja te, nuori mies, toivotan teidät tervetulleeksi sydämellisellä kiitollisuudella. Tarvitsemme nuoria voimia. Tulkaa sisään kaikki ja majoittukaa luokseni. Noudatan tavaranne tänne. Olen asunut tässä aivan yksinäni, mutta kun järjestelemme hiukan, apunamme naisten taikavoima kodin luomisessa, käy olomme mitä mukavimmaksi."
Herra Zeisberger luovutti oman huoneensa tytöille vakuuttaen hymyillen, että se oli koko kylän mukavin. Sisustuksena oli pöytä, tuoli ja indiaanien huovista ja puhvelintaljoista valmistettu vuode, sekä seinissä joitakin rakoihin kiilattuja nauloja. Niin niukat kuin mukavuudet olivatkin tekivät ne tyttöihin kodikkaan vaikutuksen. Ollen matkasta väsyksissä he paneutuivat lepäämään.
"Olen aivan virkeä", sanoi herra Wells vanhalle ystävälleen, "ja haluan kuulla teidän kertovan toiminnastanne, saavutuksistanne ja toiveistanne."
"Ihmeellinen menestyksemme on ylittänyt rohkeimmat unelmammekin", lausui herra Zeisberger, "Jumala on varmasti siunannut työtämme."
Lähetyssaarnaaja aloitti pitkän ja seikkaperäisen kertomuksen Moravian lähetyksen toiminnasta läntisten heimojen keskuudessa. Pääasiallisesti oli työskennelty delawarein keskuudessa, jotka olivat luonteeltaan yleviä, älykkäitä ja merkillisen vastaanottavaisia evankeliumin opetukselle. Itäisten delawarein keskuudessa, jotka asustivat Alleghany-vuoriston toisella puolella, olivat lähetyssaarnaajat onnistuneet käännyttämään monta, ja siitä, että kristinuskon opetus päätettiin ulottaa läntistenkin heimojen keskuuteen, saadaan pääasiallisesti kiittää Frederick Postin lännessä suorittamia tutkimuksia. Ensimmäiset yritykset käännyttää lännen indiaaneja tehtiin ylemmän Alleghanyn tienoilla, jossa monet, muiden muassa sokea delawarepäällikkö Allemewi, omaksuivat uskon. Toiminta päätettiin kuitenkin siirtää kauemmaksi länteen, koska indiaaneja oli siellä lukuisammin.
Huhtikuussa 1770, siis toistakymmentä vuotta ennen tämän kertomuksen aikaa, laski kuusitoista kanoottia, täynnä kääntyneitä indiaaneja, Alleghanyä alas Fort Pittiin, sieltä Ohioa myöten Suuren majavan suulle meloen sitä ylös syvälle Ohion erämaahan, johon asutus perustettiin erään Muskingongin sivujoen varrelle, nimeltä Tuscarawas.
Uutinen levisi lähelle ja kauas. Uudelle asutukselle kerääntyi punaisia miehiä kaikista heimoista. Kääntyneiden indiaanien uusi oppi veti puoleensa päälliköitä ja sotureita, vaimoja ja tyttöjä. Lähetyssaarnaajien sanat hämmästyttivät heitä. Monet epäilivät, toiset kääntyivät, kaikki kuuntelivat. Kun vanha Glickhican, delawarein Kilpikonnaheimon viisaimpia päälliköitä, kääntyi kalpeanaamojen uskoon, herätti se mitä suurinta huomiota.
Harrastus laajeni, ja muutamien vuosien kuluessa oli paikalle kasvanut kaunis ja hyvinvoipa kaupunki, joka sai nimen Rauhan kaupunki. Noiden sotaisten heimojen indiaanit sen antoivat. Laajat metsät olivat täynnä kaikenlaista riistaa; syvät, virtavat joet vilisivät kaloja. Lihaa ja viljaa ruoaksi ja nahkoja niin kesä- kuin talvivarusteiksi sai vähällä vaivalla runsain määrin. Ensin pystytettiin vain joitakin wigwameja, mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin raivion keskellä seisoi iso hirsirakennus, jota käytettiin kirkkona. Sitten seurasivat koulu, mylly ja paja. Ympärille raivattiin viljelysmaita ja alue ympäröitiin aidalla. Hevoset ja karja kävivät laitumella vihannilla tasangoilla yhdessä aran hirven kanssa.
Rauhan kaupunki kukoisti kuin ruusu. Huhu tässä kääntyneiden yhteiskunnassa vallitsevasta rakkaudesta ja onnesta levisi suusta suuhun, kylästä kylään ja kaupungista toiseen seurauksella, että uteliaita indiaaneja saapui joka taholta tätä taivasta katsomaan. Nähdessään veljissään tapahtuneen muutoksen olivat ystävälliset ja vihamieliset indiaanit yhtä hämmästyneitä. Kääntyneiden ahkeruudella ja keskinäisellä sopusoinnulla oli laaja ja ihmeellinen vaikutus. Ja yltäkylläisyyden merkkeinä todistivat laajat viljavainiot ja rinteillä käyskentelevien hevosten ja karjan runsaus ehkä pätevämmin kuin mitkään muut seikat vieraille kristittyjen hyvinvoinnista. Kuljeskelevia indiaaneja kohdeltiin siihen katsomatta, olivatko he vihamielisiä vai ei, vieraanvaraisesti eikä päästetty milloinkaan tyhjin käsin menemään. Yltäkylläisyys oli heitäkin varten, sanottiin, ja heitä kehoitettiin tulemaan takaisin.
Tekijöistä, joita asutus sai kiittää saavuttamastaan suosiosta, ei kirkonkello ollut suinkaan vähäpätöisin. Indiaanit rakastavat soitantoa, ja kello hurmasi heidät. Tyyninä iltoina saattoivat he etäisissäkin kylissä hämärän hiipiessä maille kuulla sen syvien ja pehmeiden kumahdusten kutsuvan uskovaisia iltajumalanpalvelukseen. Sen oudon juhlallinen, suloinen ja sointuva ääni kuulosti indiaanista kuin jonkun metsien jumalan kutsulta.
"Saavuitte hyvin sopivaan aikaan", jatkoi herra Zeisberger. "Edwards ja Young puuhailevat parhaillaan toisen lähetysaseman perustamista. Heckewelder on juuri täällä tästä laajennusyrityksestä neuvottelemassa."
"Kuinka pitkässä ajassa arvelette minun oppivan delawarein kielen?" kysyi Jim.
"Sen opitte pian. Eikä teidän sitäpaitsi tarvitse puhua indiaanien kielellä, sillä meillä on oivallisia tulkkeja."
"Meille puhuttiin sekä Fort Pittissä että Fort Henryssä niin paljon yrityksemme vaarallisuudesta ja hyödyttömyydestä", jatkoi Jim. "Uudisasukkaat selittivät meidän olevan matkallamme joka hetki verenhimoiselle viholliselle alttiina, ja jos kaikesta huolimatta onnistuisimme pääsemään perille Rauhan kaupunkiin, mikä ei ollut lainkaan todennäköistä, olisimme siellä vihamielisten heimojen auttamattomasti saartamat."
"Vihamielisiä indiaaneja on täällä tietysti runsaastikin, mutta me emme pelkää heitä. Me päinvastoin pyydämme heitä tulemaan luoksemme. Tehtävämme on käännyttää pahat, opettaa heidät elämään hyvin ja hyödyllisesti. Ja me onnistumme."
Jim ei voinut olla lämpenemättä vanhuksen järkähtämättömästä uskosta, hänen lujasta luottamuksestaan siihen, että Jumalan työ ei voinut raueta tyhjiin, mutta vaikka hän ei pelännytkään, vaan aikoi antautua työhön koko sydämellään, muisteli hän sittenkin levottomuudella eversti Zanen varoituksia. Hän ajatteli Jonathanin ja Wetzelin, jotka, jos ketkään, tunsivat indiaanien luonteen, äärimmäistä varovaisuutta ja hellittämätöntä valppautta, Saattoihan hyvinkin olla mahdollista, etteivät nämä kunnon lähetyssaarnaajat tienneet indiaanin luonteesta mitään muuta kuin sen puolen, jonka he olivat tulleet ahtaan toimintapiirinsä rajoissa tuntemaan. He olivat käännytystyöhönsä täydellisesti syventyneinä niin täynnä oppinsa henkeä, etteivät he luultavasti nähneetkään muuta. Jos uudisasukasten väitteet pitivät paikkansa, olivat lähetyssaarnaajat tuijottaneet silmänsä sokeiksi maaliinsa.
Jimillä oli jo jonkinlainen käsitys siitä, miten indiaaneja voitiin parhaiten opettaa. Hän päätti alkaa varovasti, perehtyä ensin punaisten miesten luonteeseen, eikä saarnata sanaakaan, ennenkuin hän hallitsi heidän kielensä täydellisesti ja kykeni tulkitsemaan heille totuuden oikein. Hän tahtoi tehdä kristinopin kuulijoilleen niin selväksi, että he ymmärtäisivät sen yhtä helposti kuin metsän sammaleeseen painuneen riistanjäljen.
"Kas siinähän te olette. Toivottavasti olette levänneet hyvin", lausui Zeisberger, kun tytöt tulivat huoneeseen hänen lopetellessaan pitkää kertomustaan.
"Kiitos, olomme tuntuu nyt paljoa paremmalta", vastasi Kate. Tytöt näyttivätkin todella virkistyneiltä. Matkalla tahriintuneet vaatteet oli vaihdettu puhtaisiin, ja muutos oli niin suuri, ettei vanhus voinut salata ihailuaan.
"Te lapsikullat!" huudahti hän katsellen hymyhuulin Nellin pirteätä kauneutta ja Katen hienopiirteistä ja tervettä olemusta. "Saadaanpa nähdä, eivätköhän Edwards ja Young pyydä aivan kerjäten saada jäädä tänne. Mutta menkäämme nyt katselemaan Rauhan kaupunkia."
"Ovatko kaikki nämä indiaanit kristittyjä?" kysyi Jim.
"Eivät, valitettavasti. Nämä tässä oikealla ja nuo tuolla varjossa ovat kyllä meille suopeita, mutta eivät kristittyjä. Holhokkimme työskentelevät viljelyksillä tahi verstaissa. Vilkaiskaamme ensin tänne. Täällä me saarnaamme iltaisin ja pahoilla ilmoilla. Kauniilla säällä kokoonnumme vaahteralehtoon tuolla."
Jim ja toiset katsoivat rakennuksen ovesta sisään. He näkivät suuren huoneen, permanto täynnä penkkejä ja toisessa päässä tilava koroke. Seinissä oli joitakin ikkunoita, joista tuli riittävästi valoa. Kaikessa tilavuudessaan se vaikutti suurelta ladolta, mutta katsottuna lähetyssaarnaajan innoituksen kirkastamilla silmillä se oli epäilemättä pyhässä tarkoituksessaan ihana ja suurenmoinen temppeli. Permannon kova savi oli hieno samettimatto, karkeat penkit pehmeät kuin haahkanuntuvat ja koroke valkoisesta tammesta tehtyine risteineen, alttari marmorista ja kullasta.
"Tässä on yksi työpajamme", sanoi Zeisberger mennen erääseen mökkiin. "Täällä teemme luutia, valjaita, peltokaluja – kaikkea hyödyllistä, mitä vain osaamme. Täällä on pajakin. Oletteko ennen nähneet indiaaniseppää?"
Mökin laveassa tuvassa oli parikymmentä indiaania ahkerassa työssä. Eräässä nurkassa taottiin parhaillaan punaisena hehkuvaa rautaa erään tumman nuorukaisen heiluttaessa moukaria. Säkenet sinkoilivat, ja alasin soi. Toisessa nurkassa istui ryhmä nuorukaisia keskellään kasa pitkiä, kuivia heiniä, joista he palmikoivat koreja ja vakkoja, ja huoneen keskellä työskenteli penkin ääressä kolme indiaania kirvesmiehinä veistäen ja sahaten. Nuoria poikia juoksi edestakaisin tarveaineita, lautoja ja pölkkyjä kantaen.
Jimin huomio kiintyi heti kahteen seikkaan. "Miksi kaikilla näillä indiaaneilla on pitkä tukka ilman mitään koristeita?"
"He ovat kristittyjä; he eivät pidä pääkoristetta, sotapäähinettä eivätkä tunnustöyhtöä", vastasi Zeisberger tiedottoman ylpeästi.
"En odottanut näkeväni alasinta täällä erämaassa. Mistä olette hankkinut nuo välineet?"
"Milloin mistäkin vuosien kuluessa. Toiset ovat tulleet Ohioa myöten ja toiset poikkimaisin Detroitista. Alasimella on oma tarinansa. Se oli kerran monta vuotta metsissä kadoksissa, kunnes eräät indiaanit löysivät sen jälleen. Sitä sanotaan soivaksi kiveksi, ja indiaanit tulevat penikulmien päästä sitä katsomaan."
Lähetyssaarnaaja vei vieraansa katsomaan tuleentuvia viljavainioita, ja osoitteli kädellään rinteille ja alankoihin, joissa näkyi laitumella muhkea karja, joukko kauniita hevosia ja lauma lihavia sikoja – kaikki todistaen Rauhan kaupungin kasvavasta hyvinvoinnista.
Paluumatkalla majapaikkaan Zeisbergerin puhellessa ja vastaillessa tehtyihin kysymyksiin Jim oli vaiti ja mietteissään, sillä hänen ajatuksensa olivat veljen luona.
Kävellessään myöhemmin Nellin kanssa rannalla hän alkoi puhua Joesta.
"Joe halusi niin mielellään päästä metsästämään Wetzelin kanssa. Hän tulee takaisin; varmasti hän palaa luoksemme saatuaan seikkailunhalunsa tyydytetyksi. Ettekö tekin usko niin?"
Jimin ääni oli melkein rukoilevan kiihkeä. Hän epäili sitä, mitä hän niin hartaasti toivoi – ettei Joelle tapahtuisi mitään pahaa; että hän palaisi heidän luokseen. Hän kaipasi rohkaisua toivonsa vahvistumiseksi.
"En", vastasi Nell vakavasti.
"Miksi – miksi sanotte niin?"
"Näin hänen katseensa, kun erositte – se oli niin syvä ja kiinteä, ja hän katsoi minuunkin niin pitkään. Oh! tunnen vieläkin sen. Hän ei palaa enää milloinkaan."
"Nell, ette suinkaan tarkoita hänen lähteneen tiehensä ehdoin tahdoin, koska – oh! En voi sanoa sitä."
"En; hän lähti vain siitä syystä, että erämaan ääni oli voimakkaampi kuin hänen rakkautensa teihin – tahi minuun."
"Ei, ei", epäsi Jim kasvot kalpeina. "Nyt ette ymmärrä. Hän rakasti teitä oikein todella – tiedän sen. Ja hän rakasti minuakin. Hän on mennyt, koska – en voi sanoa sitä."
"Oi, Jim, minä toivon – että hän rakasti – minua", nyyhkytti Nell purskahtaen itkuun. "Hänen kylmyytensä – ja välinpitämättömyytensä – minua kohtaan – näinä viime päivinä – koski minuun niin. Mutta jos hän – todellakin – välitti minusta, kuten sanotte – en – en tunne itseäni – niin – niin onnettomaksi."
"Olemme molemmat oikeassa – te sanoessanne, ettei hän palaa, ja minä sanoessani, että hän rakasti meitä molempia", lausui Jim surullisesti katkerasta totuudesta enää mihinkään pääsemättä.
Nellin hiljaa nyyhkyttäessä ja hänen tuijottaessa otsa rypyssä hämärtyvään metsään kuului äkkiä kirkonkellon syvä ja sointuva kumahdus. Se kuulosti erämaan illan hiljaisuudessa niin ihmeelliseltä, että he säpsähtivät molemmat ja tuijottivat ymmällään toisiinsa. Sitten he muistivat. Lähetysaseman kellohan se oli, joka kutsui kristittyjä indiaaneja iltajumalanpalvelukseen.
XI
Helteiset ja painostavat kesäpäivät kuluivat minkään odottamattoman tapahtuman häiritsemättä niiden hiljaista rauhaa. Elämä Rauhan kaupungissa oli viihtyisämpää, kuin mitä vieraat olivat konsanaan voineet uneksiakaan. Herra Wells ryhtyi heti työhön indiaanien keskuudessa saarnaten heille joka päivä tulkin välityksellä. Nell ja Kate, jotka saattoivat olla tuntikausia kaikista taloustoimista vapaina, käyttivät joutoaikansa uuden olinpaikkansa sulostuttamiseen, ja Jim koetti perehtyä indiaanien luonteeseen ja tapoihin. Tässä uudessa kodissaan olisivat nuoret olleet todellakin täysin onnelliset, jos vain Joe olisi palannut. Hänen katoamisensa ja jatkuva poissaolonsa antoivat aihetta moneen keskusteluun ja moniin kaihoisiin mietteisiin. Reippaalla ja miellyttävällä olemuksellaan hän oli voittanut kaikkien jakamattoman suosion. Vielä kauan sen jälkeen kuin hän oli lähtenyt, oli kaikella, mikä muistutti hänestä, oma viehätyksensä. Asemalle poikkeavista ystävällismielisistä indiaanitiedustelijoista ei ollut yksikään nähnyt hänestä jälkeäkään. Hän oli hävinnyt metsien äärettömyyteen, josta hänen etsimisensä olisi ollut yhtä turhaa kuin koettaa päästä lentävän pääskysen jäljille. Jäljelle jääneiden joukossa oli kaksi, jotka eivät häntä milloinkaan unohtaneet, ja joiden ajatukset seurasivat häntä hänen retkillään.
Jim ryhtyi tutkimustyöhönsä tarmolla ja antaumuksella. Hän seurusteli joka aamu tulkkien kanssa perehtyen heidän avullaan nopeasti delawarein kieleen. Hän oli indiaaneja kohtaan luottavainen ja luonnollisen ystävällinen koettaen voittaa heidän myötätuntonsa. Kaupungissa oleskeli aina viisikymmentä tahi sata vierailevaa indiaania, ja välistä, kun lähetyssaarnaajat olivat ilmoittaneet pidettäväksi jonkun suuremman kokouksen, saattoi vaahterien alle kokoontuneiden lukumäärä nousta viiteensataankin. Jimillä oli niin ollen erinomainen tilaisuus tutustua erämaan tummaan kansaan.
Hänellä oli onni päästä heti hyviin väleihin Glickhicanin, kääntyneen delawarepäällikön, kanssa. Älykkään indiaanivanhuksen ystävyys oli hänelle korvaamaton apu. Hän osoitti jo heidän tuttavuutensa ensi aikoina suurta kiintymystä nuorta saarnaajaa kohtaan ja puheli hänen kanssaan tuntikausia.
Häneltä Jim oppi tuntemaan indiaanien oikean luonteen. Tämän kunnon vanhuksen selitykset indiaanin vapaudenrakkaudesta ja kunniantunnosta ja vihasta sortoa ja vääryyttä kohtaan palauttivat hänen mieleensä elävästi eversti Zanen arvostelun indiaanin luonteesta. Kuten eversti oli sanonut oli indiaaneilla varmasti syytä vihata uudisasukkaita. Heille oli varmasti tehty vääryyttä.
Punaisten miesten oikeuksia on harvoin otettu huomioon. Uudisasukas tunkeutui eteenpäin astellen auransa perässä kuvaannollisesti sanoen luodikko kainalossa. Hän piti indiaania tuskin eläintä parempana; hänet oli helpompi tappaa kuin kesyttää. Kuinka vähän uudisasukas tiesikään siitä tietoisesta ja ylpeästä itsenäisyydenrakkaudesta, syvästä viisaudesta ja tahrattomasta kunniasta, jotka olivat niin monelle indiaanipäällikölle tunnusmerkilliset!
Punaiset miehet karkoitettiin tiettömiin erämaihin. Metsien vapaista miehistä ja rannattomien aavikoiden omistajista tuli omalla maallaan katkeroituneita pakolaisia. Oliko ihme, että he kävivät julmiksi siinä, missä he ennen olivat olleet lempeitä? Sotajuonet ja viekkaus, yölliset hyökkäykset ja päivällä väijytykset tulivat heidän ennen avoimen sodankäyntinsä tilalle. Heidän ritarillinen sankarillisuutensa, esivanhempien, jotka eivät olleet milloinkaan tunteneet kalpeanaamavihollista, ylevä perintö, aleni eläimelliseksi julmuudeksi.
Tämä kaikki oli Jimille hyvin mielenkiintoista, mutta häntä viehätti paljoa enemmän Glickhicanin eloisa kuvaus indiaanien kotoisesta elämästä ja hänen kertomiensa muistotietojen ja legendojen syvä ja kaunis runollisuus. Hän kuunteli ihastuksella tämän mielikuvitusrikkaan indiaanin opetusta. Näistä runollisista legendoista, sointuvista runoista ja ihmeellisistä taruista hän toivoi saavansa käsityksen indiaanien uskonnosta. Ne olivat suloisia ja viattomia kuin lasten unet nämä kauniit tarinat metsien hengettäristä, jotka saniaisten somistamissa laaksoissa asuen herättävät auringon noustessa kukat suuteloillaan, hengistä, jotka käyskentelevät metsien autioilla poluilla, humisevalle tuulelle salaisuuksiaan kertovista lehdistä, ja kallioissa asustavista indiaanien jumalista ja haltijoista, jotka kaitsevat valittujaan.
Glickhican aloitti pitkän luentonsa selittämällä, ettei hän ollut seitsemänkymmentä vuotta käsittävän elämänsä aikana milloinkaan valehdellut, varastanut, pettänyt, murhannut eikä tappanut, paitsi itsepuolustukseksi. Katsellen indiaanin yleviä piirteitä, jotka nyt tyyninä vieläkin kuvastivat menneitä myrskyjä, Jim uskoi hänen puhuvan totta.
Kun Jim ryhtyi tutkimaan kylään kokoontuneita vihamielisiä indiaaneja, ei hän saanut mitään lopullista selvyyttä heidän luonteestaan eikä mitään selvää käsitystä siitä, miten he sisimmässään suhtautuivat kalpeanaamojen uskontoon. Heidän suvaitseva, vaitelias ja arvoituksellinen salaperäisyytensä oli hämmästyttävä. Glickhican oli neuvonut häntä, miten päästä nuorukaisten suosioon, ja hän onnistuikin. Mutta vanhemmista hän ei tullut sen viisaammaksi. Kun hän antoi jollekulle soturille lahjan, ei hän ollut milloinkaan varma, oliko saaja siitä hyvillään. Hänen tuomansa jalokivet ja kulta kulkeutuivat ranskalaisille kauppiaille, jotka antoivat niistä leikkikaluja, koristeita ja aseita. Jim antoi lahjoja sadoittain. Hän meni rohkeasti sulkakoristeisten ja juhlapukuisten päälliköiden luo tarjoten heille puukkoja, tapparoita tahi hopeanauhoja. Välistä vastattiin hänen ystävälliseen tarjoukseensa kopealla ja jäykällä katseella, ja toisinaan otettiin hänen lahjansa vastaan kylmästi ja epäluuloisesti, ikäänkuin ne olisivat velvoittaneet saajan johonkin.
Valkoiselle miehelle oli unohtumaton kokemus nähdä kahdeksan tahi kymmenen tämmöistä tuimaa ja arvokkaasti astelevaa metsän kuningasta käyskentelevän kaikessa värikkäässä komeudessaan Rauhan kaupungin wigwamien vaiheilla. Sellainen kulkue sai Jimin aina tuntemaan kylmiä väristyksiä. Laulu, rukous ja saarna eivät tehneet heihin pienintäkään vaikutusta. Heidän pronssinvärisillä kasvoillaan ei näkynyt vähintäkään liikutusta; elleivät he olisi joskus räpäyttäneet silmiään, olisi heitä luullut kivipatsaiksi. Kun nämä päälliköt katsoivat kääntyneisiin, joiden joukossa oli heidän omia heimolaisiaankin, ilmaisi katseessa näkyvä ylenkatse, että he pitivät näitä kristittyjä indiaaneja johonkin vieraaseen rotuun kuuluvina.
Päälliköiden joukossa, joita Glickhican osoitti Jimille, olivat Wingenund, Tellane, Half King, Shingiss ja Kotoxen – kaikki delawarein Susiheimoa.
Glickhican ei laiminlyönyt selittää, että delawaret olivat jakautuneet Susi- ja Kilpikonnaheimoihin; edelliset olivat sotaisia ja jälkimmäiset rauhaarakastavia. Susista oli joitakin kääntynyt kristinuskoon ja joutuneet heimonsa vihoihin. Wingenund, delawarein mahtavin mies – hänen heimonsa oli lännen suurin – noudatti puolueettomuutta Rauhan kaupunkiin nähden, mutta yleisesti tiedettiin, että hänen lähimmät miehensä, Pipe ja Wishtonah, olivat järkähtämättömän vastustavalla kannalla.
Jim punnitsi mielessään kaikkea, mitä hän oli kuullut ja nähnyt, koettaen sovittaa osan siitä saarnaan, jonkamoista indiaanit eivät olleet milloinkaan kuulleet. Hänen tarkoituksensa oli puhua mahdollisimman helppotajuisesti pysytellä heidän omissa ihanteissaan, sillä hän piti niitä omiaan kauniimpina, ja opettaa heidän uskontonsa yksinkertaisia suuntaviivoja seuraten, voidakseen sitten, kuin hän oli saanut heidän mielenkiintonsa vireille, siirtyä siitä, minkä he tiesivät, valkoisen miehen heille tuntemattomaan oppiin.
Kerran, kun herra Wells oli sairas – hän oli työskennellyt liikaa – ja toiset lähetyssaarnaajat olivat poissa, hän joutui ensi kerran puhumaan indiaaneille. Hän ei ollut mielestään vielä lainkaan kypsä saarnaamaan, ja piti vain koruttoman, vakavan puheen, jossa hän pääasiallisesti selosti indiaanein keskuudessa saamiaan vaikutelmia ja niiden herättämiä mietteitä.
Hämmästys oli liian lievä sana kuvaamaan hänen tunteitaan, kun hän kuuli saarnansa tehneen erittäin syvän vaikutuksen kaikkiin kuulijoihin. Kääntyneet eivät säästelleet ylistäviä sanoja, ja toiset olivat vaiti ja mietteissään. Tahtomattaan hän tuli alottaneeksi opettajatoimensa jo kauan ennen, kuin oli aikonutkaan. Häntä pyydettiin joka päivä puhumaan yhä suuremmalle kuulijakunnalle, ja joka päivä lisääntyi kääntyneiden joukko vähintään yhdellä uudella jäsenellä. Vanhemmat lähetyssaarnaajat riemuitsivat; he pakottivat hänet esiintymään joka päivä, kunnes hän lopulta toimitti yksinään kaikki iltajumalanpalvelukset.
Uutinen levisi kuin siivillä; Rauhan kaupunkiin kerääntyi indiaaneja enemmän kuin konsanaan. Päivä päivältä saavutti uusi uskonto yhä lujempaa jalansijaa. Toiset kääntyneet joutuivat silloin tällöin jonkinlaiseen uskonnolliseen hurmiotilaan, joka vaikutti voimakkaasti kaikkiin epäilijöihin. Monet heistä melkein uskoivat Suuren Manitoun saapuneen.
Heckkewelder, Moravian läntisen lähetyksen johtaja, vieraili siellä siihen aikaan ja järjesti nuoren lähetyssaarnaajan menestyksen innoittamana kolme päivää kestävän evankeliumijuhlan. Sanansaattajia lähetettiin kaikkien heimojen luo, mutta hartaimmin odotetut ja erikoisesti kutsutut vieraat olivat wyandotit lännessä, shawneet etelässä ja delawaret pohjoisessa. Indiaaneja ei koetettu houkutella minkäänlaisella petoksella Rauhan kaupunkiin. Heitä pyydettiin vain saapumaan, ottamaan osaa juhlaan ja kuuntelemaan valkoisen miehen opetusta.
XII
"Lehdot olivat Jumalan ensimmäiset temppelit."
Aamuvarhaisesta puolipäivään saakka saapui indiaaneja joukottain Rauhan kaupunkiin. Satoja kanootteja tuli kiitäen virtaa alas kääntäen keulansa hiekkarannalle. Salojen syvyyksistä ilmestyi ratsastavia sotureita ryhmä toisensa jälkeen, vaimoja sylilapsineen, pajuvakkoja kantavia tyttöjä ja kömpelöillä leluillaan leikkiviä lapsia.
Aamun kuluessa jaettiin lahjoja, minkä jälkeen vieraita kestitettiin. Iltapäivällä kokoontuivat kaikki vaahteralehtoon saarnaa kuulemaan.
Paikasta, jossa jumalanpalvelus piti toimitettaman, saattoi sanoa, että luonto itse oli varannut sen juuri siihen tarkoitukseen. Puut olivat korkeita ja tuuheita ja etäällä toisistaan. Sammaleiset kivet ja lyhyt, tiheä nurmikko tarjosivat seurakunnalle mukavat istumapaikat.
Heckewelder – kookas ja solakka, hyväntahtoisen näköinen mies – järjesti kuulijakunnan. Hän asetti kääntyneet rinteelle puhujalle varatun paikan taakse ja eri heimojen päälliköt ja merkkihenkilöt vastapäätä keskelle puoliympyrään. Sitten hän piti lyhyen, indiaaninkielisen puheen, jossa hän selosti lähetystyötä, sen ihmeellisiä saavutuksia ja mihin se toivoi vielä pääsevänsä, lopettaen alkusanansa esittämällä nuoren lähetyssaarnaajan.
Jim, joka seisoi aivan Heckewelderin takana, katseli avajaispuheen aikana taajaa väkijoukkoa ajatellen, ettei hän tulisi sitä näkyä konsanaan unohtamaan. Hän huudahti tahtomattaan: "Suurenmoista!"
Katsomo, varjoisa tasanne, oli täynnä tummia, liikkumattomia kasvoja. Sadat kotkansulat häilyivät ja tuhannet heleäväriset koristehöyhenet liikahtelivat leppoisassa tuulessa. Vieraiden eriskummalliset hiuslaitteet ja koristeet erosivat räikeästi kääntyneiden indiaanien sileistä ja paljaista päistä. Nuo ylväät ja uhmailevat sulat osoittivat villin ja kristityn välistä eroa.
Puhujaa vastapäätä istui viisikymmentä päällikköä, tarkkaavaisina ja arvokkaina. Kaikki heimot aina Sciotoon saakka olivat siinä edustettuina. Siinä oli päälliköitä, jotka olivat kuuluisia urhoollisuudestaan, taitavuudestaan ja viisaudestaan. Heidän juhlallinen läsnäolonsa antoi kokoukselle kymmenkertaisen merkityksen. Jos heidät saatiin onnistumaan ja sulamaan, kävi koko läntisen indiaanimaailman sivistäminen mahdolliseksi.
Hepote, eräs maimeepäällikkö, josta kerrottiin, ettei hän ollut milloinkaan kallistanut korvaansa kalpeanaaman sanoille, istui piirin keskellä. Hänen oikealla ja vasemmalla puolellaan istuivat Shaushoto ja Pipe, molemmat valkoisen miehen leppymättömiä vihollisia. Jälkimmäisen ulkonäkö vastasi hänen mainettaan. Vaskenpunaiset, vastenmieliset kasvot herättivät pelkoa; ne henkivät kostonhimoa ja ilkeyttä. Hänelle oli tunnusmerkillistä, että hän oli aina, luultavasti kopeassa turhamaisuudessaan, kasvot sivuttain niihin, jotka katsoivat häneen. Niiden muoto olikin erikoinen. Taaksepäin kallistuva ääriviiva hiusrajasta vahvasti esiintyöntyvän leuan kärkeen oli melkein suora, muistuttaen hiukan hänen esi-isiltään perimänsä kuuluisan piikivipiippunsa leikkauksilla koristetusta kopasta. Siitä hän oli saanut nimensäkin. Hiuksissa oli vain yksi punakärkinen kotkansulka, jonka asento yhtyi kasvojen ääriviivaan.
Mutta kaikista näistä päälliköistä, niin valioväkeä kuin he olivatkin, oli Wingenund, delawarein vanhin, uljain.
Hän seisoi piirissä äärimmäisenä vasemmalla vaahteraa vasten nojaten. Hänellä oli ympärillään pitkä, lumivalkoisilla raidoilla kirjailtu, musta huopa, jota jäntevä, raskailla kultarenkailla koristettu, pronssinvärinen käsi piti paikoillaan. Hänen maahan ulottuva pääkoristeensa oli harvinaisen kaunis. Kotkansulat olivat tasan yhtä pitkät ja mustaa kärkeä lukuunottamatta hohtavan valkoiset.
Hänen tyttärensä, Kuiskaava tuuli, istui hänen jalkojensa juuressa hovineitojensa keskellä. Hän kohotti päätään ja katsoi nuoreen saarnaajaan pehmeissä, tummissa silmissään ihmeellinen loiste.
Päälliköiden rivin takana levisi indiaanien tiheä joukko tasanteen ulkopuolellekin. Puiden alla istui sotureita joka taholla ratsujensa selässä; toisia loikoi nurmikolla, ja monet kiipesivät vaahterien matalalla oleville oksille.
Kun Jim loi katseensa kasvomeren yli, hätkähti hän äkkiä. Hän oli tuntenut Hopeakynnen, shawneepäällikön, joka istui muhkean, mustan hevosen selässä. Hän hätkähti jälleen, sillä hevonen oli Joen täysiverinen, Lance. Mutta hänellä ei ollut enää aikaa ajatella Joen vihollista, sillä Heckewelder lopetti puheensa ja astui sivulle.
"Päälliköt, soturit, tytöt, metsien lapset, kuunnelkaa, eivätkä korvanne saa kuulla valheen sanoja. Olen tullut sieltä, missä aurinko nousee, kertomaan teille valkoisen miehen Suuresta hengestä.
"Monta, monta kuunkierrosta sitten, niin monta kuin tuolla tasangolla on ruohonkorsia, loi Suuri henki, josta nyt aion kertoa, maailman. Hän loi kirkkaat järvet, virtavat joet, suuret tasangot ja tiheät metsät, joiden yli hän pani auringon paistamaan ja sateen lankeamaan. Hän antoi hengen uljaalle hirvelle, viehkeälle kauriille, isolle puhvelille, karhulle, ketulle – kaikille eläimille, linnuille ja kaloille. Mutta hän ei ollut tyytyväinen; siitä, mitä hän oli luonut, ei ollut hänen silmissään mikään täydellistä. Hän loi valkoisen miehen omaksi kuvakseen, ja tämän ensimmäisen ihmisen kylkiluusta hän loi tälle kumppanin – vaimon. Sitten hän vei heidät erääseen kauniiseen metsään vapaina elämään.
"Elämä oli suloista siinä kauniissa metsässä. Aurinko paistoi aina, linnut lauloivat, vedet solisivat sointuvasti ja kukkien tuoksu täytti ilman. Tässä metsässä, jossa puut olivat aina kukassa, oli yksi puu, elämän puu, jonka omenaa heidät oli kielletty syömästä. Koko tässä kauniissa, yltäkylläisyyttä täynnä olevassa metsässä oli vain tämän yhden ainoan puun hedelmä heiltä kielletty.
"Mutta naisen keralla syntyi paha maailmaan. Käärme vietteli hänet syömään elämän puusta, ja hän miehen. Heidän syntinsä takia Suuri henki ajoi heidät pois kauniista metsästä ja tuomitsi käärmeen matelemaan ikuisesti vatsallaan. Heidän rangaistuksensa piti ulottuman heidän lapsiinsakin polvesta polveen aina aikojen loppuun saakka. He pakenivat kauas pimeisiin metsiin opetellakseen elämään, miten parhaiten taisivat. Heistä kaikki heimot polveutuvat. Maailma on avara. Soturi saisi juosta koko ikänsä, pääsemättä laskevan auringon maille, jossa keltaiset heimot asuvat, ja hänen pitäisi vaeltaa puolet elinajastaan saapuakseen mustien heimojen asuinpaikoille. Maailma täyttyi kaikenvärisillä ihmisillä. He eivät eläneet sovussa, vaan vihasivat toisiaan. He vuodattivat toistensa verta, ryöstivät toisiltaan maita, kultaa ja vaimoja. He tekivät syntiä.
"Suuri henki oli murheellinen nähdessään valitun heimonsa, kalpeanaamojen, elävän tietämättömyydessä ja synnissä. Hän lähetti ainoan poikansa vapahtamaan heidät kurjuudestaan ja sanoi, että jos he kuuntelevat ja uskovat ja opettavat muutkin heimot rakastamaan häntä, antaa hän heidän syntinsä anteeksi ja toivottaa heidät tervetulleiksi kauniiseen metsäänsä.
"Monta, monta kuunkierrosta sitten kalpeanaamakin tappoi veljiään kultaa ja maita himoiten ja pakotti ruoskimalla naisensa viljaansa kasvattamaan, mutta Suuren hengen ainoa poika avasi hänen silmänsä, ja hän näki, ymmärsi ja oppi. Suuri henki oli siitä niin hyvillään, että hän teki kalpeanaaman yhä viisaammaksi ja koko maailman herraksi. Hän käski heidän mennä kaukaisimpiinkin maihin tietämättömiä heimoja opettamaan.
"Siinä tarkoituksessa on nuori kalpeanaama tullut luoksenne nousevan auringon maasta. Hän ei halua maita eikä valtaa; hän on antanut pois kaikki, mitä hänellä oli. Hänellä ei ole luodikkoa eikä puukkoa keskellänne liikkuessaan. Hän ei pyydä mitään, vaan on sanomattoman onnellinen, jos hänen onnistuu avata punaisten miesten silmät.
"Suuri henki, josta opetan, ja Suuri Manitou, teidän jumaluutenne, ovat sama; indiaanin autuaat metsästysmaat ja kalpeanaaman kaunis metsä ovat sama, ja kalpeanaama ja punainen mies ovat sama. On vain yksi suuri henki, Jumala; vain yksi iäinen koti, taivas, ja vain yksi inhimillinen olento, ihminen.
"Indiaani tuntee majavan tavat, hän löytää tiensä synkkien korpien halki, hän laskee kanootillaan kuohuvat kosket, hän on rehellinen, urhoollinen, suuri, mutta hän ei ole viisas. Alkuperäinen synti samentaa hänen viisautensa. Hän elää laiskuudessa, maalaa kasvonsa, pakottaa vaimonsa tekemään työtä edestään, ja surmaa veljiään. Hän palvoo puita ja kallioita. Jos hän olisi viisas, ei hän tekisi jumalia nopeasti lentävästä nuolesta, kiitävästä kanootista, kukkivasta saarnista ja kipenöivästä piikivestä, sillä ne ovat elottomia kappaleita; niillä ei ole mitään henkeä. Hän näkee nuolen saavuttavan juoksevan kauriin ja kanoottinsa halkovan kirkkaita laineita; ne ovat hänen mielestään eläviä. Mutta kun hänen silmänsä oikein avautuvat, huomaa hän, ettei niillä ole mitään henkeä. Se on hänen omassa sydämessään. Hänen oma henkensä vie nuolen maaliinsa ja ohjaa kanootin kuohujen halki. Se saa hänet löytämään tien asumattomissa metsissä, tekemään urotöitä ja rakastamaan lapsiaan ja kunniaansa. Se saa hänet katsomaan vihollista silmästä silmään, ja jos hänen on kuoltava, antaa se hänelle voimaa kuolla – miehenä. Hänellä on henki ja sielu, ja siinä hän eroaa nuolesta, kanootista, kalliosta ja kaikista linnuista ja eläimistä. Sen on Suuri henki, kaiken luoja, antanut hänelle. Häntä teidän tulee rakastaa ja palvoa.
"Punaiset miehet, tämä rakkaus ja palvonta tyydyttää henkenne ja opettaa sen tekemään hyviä töitä. Sitä sanotaan kristinuskoksi. Kristinusko on rakkautta. Jos rakastatte Suurta henkeä, rakastatte vaimojanne, lapsianne, veljiänne, ystäviänne ja vihollisiannekin – rakastatte myös kalpeanaamoja. Talvia ette vietä sitten enää laiskuudessa ettekä kesiä sotimalla. Puukkoa ja tapparoita käytätte vain ravinnon hankkimiseksi. Te olette lempeitä, ystävällisiä, rakastavia ja hyveellisiä – teistä on tullut viisaita. Kun päivänne päättyvät, kohtaatte kaikki, joita rakastatte, siinä kauniissa metsässä. Siellä, jossa kukat kukkivat, hedelmät alituisesti kypsyvät, kirkkaat vedet sointuvasti solisevat ja kesätuulet suloisesti kuiskailevat, vallitsee ikuinen rauha.
"Ystävät, olkaa viisaita ja ajatelkaa vakavasti. Antakaa anteeksi pahalle kalpeanaamalle, sillä kalpeanaamojen joukossa on paljon sellaisia. He myövät tulivettä, joka on käärmeen myrkkyä, valehtelevat, varastavat ja tappavat. Näiden kalpeanaamojen silmät ovat vielä kiinni. Elleivät he avaa niitä, eivät he pääse milloinkaan siihen kauniiseen metsään. Teillä on paljon anteeksiannettavaa, mutta ne, jotka antavat anteeksi, miellyttävät Suurta henkeä; teidän täytyy rakastaa, mutta niitä, jotka rakastavat, rakastetaan; teidän täytyy tehdä työtä, mutta ne jotka tekevät työtä, ovat onnellisia.
"Katsokaa Rauhan kaupunkia! Alussa siinä oli vain muutamia asukkaita, nyt niitä on paljon. Siinä, missä synkkä metsä kerran peitti maan, näette majoja, viljelyksiä, hevosia ja karjaa. Kultaista viljaa lainehtivat aavat aukeat ovat siinä silmäinne edessä. Maa aivan tihkuu kukoistavaa yltäkylläisyyttä. Laiskotteleminen ja sotiminen eivät ole sitä aikaansaaneet. Usko synnytti rakkauden, rakkaus teki silmät viisaiksi, viisaat silmät ymmärsivät, ja katso, yltäkylläisyys tuli. Onnellisuus on rakkauden todistus. Ja nämä kristityt indiaanit ovat onnellisia. He elävät rauhassa niin punaisen miehen kuin kalpeanaamankin kanssa. He hoitavat peltoja ja työskentelevät pajoissa. Majat ja viljelykset ovat heidän. He kasvattavat lapsensa, ei metsien kätköissä sotapolulla kulkemaan, vaan elämään kalpeanaamojen kanssa käsi kädessä ja yhdenvertaisina.
"Avatkaa korvanne ja kuulkaa! Jumala puhuu teille; rauha odottaa teitä. Karkoittakaa katkeruus sydämistänne, sillä se on käärmeen myrkkyä; kun vihaatte, sulkee Jumala silmänsä surusta. Te olette suuria neuvotteluissa, sodassa ja rauhantoimissa; olkaa nyt suuria anteeksiantamisessakin. Antakaa anteeksi kalpeanaamoille, jotka ryöstivät teiltä maat. Silloin tulee rauha. Ellette tee sitä, jatkuu sota loppumattomiin; te menetätte kotinne ja kontunne ja sorrutte tuntemattomaan hautaan metsien kätköihin. Kosto on suloista, mutta ei viisasta. Koston hinta on veri ja henki. Reväiskää se sydämistänne. Rakastakaa näitä kristittyjä veljiänne, rakastakaa lähetyssaarnaajia, kuten hekin teitä rakastavat, rakastakaa kaikkia eläviä olentoja. Elinaikanne on lyhyt; sentähden lopettakaa viha ja riita. Sanokaamme yhdessä: 'Veljet, se on Jumalan tahto ja laki, että rakastamme kaikki toisiamme.' Veli, jos sanot sen vilpittömällä sydämellä, olet kristitty.
"Veljet, kalpeanaama-opettaja tahtoo vain parastanne. Älkää ajatelko tätä pitkää ja veristä sotaa, häväistyjä vainajianne, autioiksi jääneitä wigwamejanne, nimettömiä hautojanne ja kodittomia lapsianne. Ajatelkaa tulevaisuuttanne. Yhdellä sanalla palautatte rauhan kaikkialle. Kalpeanaaman täytyy kunnioittaa kristittyä. Hän ei voi varastaa kenenkään kristityn maita. Vaikka kalpeanaamoja on yhtä paljon kuin tähtiä taivaalla, eivät he tohdi tunkeutua vihollisina Rauhan kaupunkiin. Sillä Jumala hymyilee täällä. Kuulkaa hänen sanojaan: 'Tulkaa minun tyköni kaikki, jotka raskautetut olette, ja minä tahdon teitä virvoittaa.'"
Kuulijoiden joukossa vallitsi syvä ja juhlallinen hiljaisuus. Sitten nousi eräs vanha delawarepäällikkö, astui miettiväisin askelin päälliköiden piirin eteen ja kääntyi indiaaneihin lausuen:
"Netawatwees on melkein myöntyväinen rupeamaan kristityksi." Hän palasi paikalleen.
Jälleen oli aivan hiljaista. Vihdoin nousi eräs kunnianarvoisan näköinen päällikkö puhumaan:
"Valkosilmä kuulee korvissaan kaukaisten vetten kohinan ja hänen silmissään hämärtää. Valkosilmä on Lenni-Lenapen vanhin päällikkö. Hänen päivänsä on ollut pitkä, nyt se on täysi, se kallistuu hänen elämänsä iltaan; hän iloitsee, että viisaus tuli, ennenkuin hänen aurinkonsa meni mailleen.
"Valkosilmä uskoo nuoren valkoisen isän sanat. Suuren hengen tiet ovat yhtä monet kuin lepattavat lehdet, tuntemattomat ja salaiset kuin koskelon lento; Valkosilmä uskoo, ettei punaisen miehen tarvitse luopua autuaista metsästysmaistaan rakastaessaan kalpeanaamojen jumalaa. Kuten nuorukainen neuvottomuudessaan ponnistelee ja huohottaa ensimmäisellä metsästysretkellään, samoin varttunutkin soturi tuntee mitättömyytensä jumalaansa ajatellessaan. Hän hapuilee sokeasti pimeiden rotkojen halki.
"Valkosilmä on tänään oppinut viisautta ja hän tahtoo lausua kansalleen muutaman sanan: 'Kuulkaa valkoisen isän ääntä. Sota on pahasta, rauha on paras. Rakkaus on tie rauhaan. Kalpeanaama on askeleen lähempänä jumalaansa. Hän tekee työtä kotinsa hyväksi; hän elää rauhassa; hän tyytyy vähään; hän ei orjuuta naisiaan. Kalpeanaama on viisas. Valkosilmä on puhunut."
Vanha päällikkö astui hitaasti kääntyneiden indiaanien eteen. Hän hellitti puukkonsa ja tapparansa ja pani ne maahan ja riisui sitten kotkansulkansa ja pääkoristeensa ja istuutui kääntyneiden joukkoon, jotka alkoivat laulaa matalilla, sointuvilla äänillä.
Tätä suurimerkityksellistä tekoa seuranneen vaikuttavan hiljaisuuden vallitessa astui Wingenund juhlallisin askelin puhujarinnettä kohti. Hän oli näennäisesti tyyni, mutta hänen salamoiva katseensa, kun hän kääntyi kansansa puoleen, ilmaisi hänen kiihtymyksensä.
"Wingenundin korvat ovat herkät, ne kuulevat, kun sulka putoaa myrskyssä, nyt ne eroittavat rastaan hiljaisen viserryksen. Wingenund huutaa kansalleen, ystävilleen ja toisten heimojen päälliköille: 'Älkää haudatko tapparaa!' Nuoren valkoisen isän kieli on sileä ja taipuisa kuin virtaava vesi; se laulaa kuin puolisoaan kutsuva rastas. Kuunnelkaa, mutta odottakaa, odottakaa! Antakaa ajan näyttää, ovatko hänen kauniit sanansa tosia, antakaa kuunkierrosten liittyä toisiinsa Rauhan kaupungin ylitse.
"Wingenund ei pöyhkeile viisaudellaan. Hän on vanhentunut soturiensa keskellä; hän rakastaa heitä, pelkää heidän puolestaan. Kertomus kalpeanaamojen kauniista metsästä on kaunis uni, kimmeltävä kuin putouksien usvassa väikkyvä sateenkaari, liian ihana toteutuakseen. Ammoin sitten, jolloin Wingenundin esi-isät eivät kuulleet kalpeanaamojen kirveiden iskuja, he elivät rauhassa, rakkaudessa ja onnessa, sellaisessa, josta nuori valkoinen isä unelmoi. He eivät sotineet. Valkoinen kyyhkynen istui joka wigwamissa. Maa oli heidän, ja he olivat rikkaita. Kalpeanaama tuli heidän luokseen lyijyisen kuolemansa, kirvelevän tulivetensä ja kajahtelevan kirveensä keralla, ja punaisten miesten aurinko laski ainiaaksi.
"Wingenund ei yllytä sotureitaan vihaan. Hän on sairas verenvuodatuksesta – ei pelosta, sillä Wingenund ei voi tuntea pelkoa, ja hän pyytää kansaansa odottamaan. Muistakaa, että kalpeanaamojen lahjoihin on ollut aina myrkytetty nuoli kätkettynä. Wingenundin sydän on täynnä murhetta. Punaisen miehen päivät ovat luetut. Hänen aurinkonsa laskee. Wingenund tuntee jo illan harmaan hämärän."
Hän vaikeni ja seisoi kauan äänettömänä ikäänkuin kooten voimia vaikuttavaan loppuponteen. Sitten hän huusi jyrisevällä äänellä tehden voimakkaan eleen:
"Onko delaware hullu! Kun Wingenund voi kulkea aseetonna Suuren veden rannalle, muuttaa hän mielensä. Kun Kuoleman tuuli tyyntyy ja lakkaa punaamasta metsän sammalta verellämme, Wingenund uskoo."
XIII
Rauhan kaupungissa, valkoisten miesten perustamassa pienessä siirtokunnassa, työskenneltiin herkeämättä. Kesän loisto himmeni, sen surumielisen hiljaiset ja kirkkaat päivät kävivät yhä syksyisemmiksi, leppoisat illat kylmiksi ja kosteiksi.
Noin viisikymmentä indiaania, joukossa monta vaikutusvaltaista päällikköä, oli kääntynyt nuoren lähetyssaarnaajan ryhdyttyä saarnaajantoimeensa. Heckewelder ei voinut kyllin ihailla hänen opettajalahjojaan ja sanoi, että jos heidän toiminnallaan olisi edelleenkin yhtäläinen menestys, saisi kristinusko heimojen keskuudessa pian niin lujan jalansijan, ettei sitä enää voitaisi horjuttaa. Hän oli voittanut Rauhan kaupungin länsipuolella asuvien indiaanien myötätunnon siinä määrin, että hänen sallittiin perustaa kaksi uutta lähetysasemaa, toisen Goshockingin, erään delawarekaupungin lähelle, ja toisen Muskingongin, keskisen Ohion halki virtaavan joen, varrelle. Hän oli avustajiensa, Edwardsin ja Youngin, keralla käynyt tämän tästä näillä paikoilla, saarnannut, jakanut lahjoja ja neuvotellut päälliköiden kanssa kannatusta hakien.
Lähetysaseman vaihtelevaan elämään oli kuitenkin ilmestynyt eräs toinenkin sangen mielenkiintoinen tekijä, nimittäin Edwardsin ja Youngin kilvoittelu vanhemmasta neiti Wellsistä. Tavallisesti kiintyivät miehet herkemmin Nelliin kuin Kateen, mutta tässä tapauksessa nämä evankeliumin nuhteettomat julistajat rakastuivat molemmat Kateen, vaikka he ihailivatkin Nellin puoleensavetävää kauneutta. He olivat molemmat alle neljänkymmenen, rehellisiä ja kunnon miehiä ja innostuneita työhön, jossa heillä oli jo monivuotinen kokemus. Vaikka heidän sydämensä roihusi aivan ilmivalkeassa, eivät he olleet missään suhteessa entistä sulavampia. Kömpelömpiä miehiä olisi tuskin voinut löytää. Heidän antautumisensa lähetyssaarnaajan tehtävään oli sitäpaitsi eristänyt heidät oman rotunsa naisista, niin että heiltä puuttui käytöksen sulavuus, josta naiset pitävät. He olivat kulmikkaita ja neuvottomia. Hämminki tuskin vastasi heidän tunteidensa tilaa, kun he lämmittelivät Katen rauhallisen hymyn paisteessa, onnellisina, lapsellisina ja puhumattomina.
Oliko Kate siitä yhtä huvitettu kuin toisetkin – Heckewelder ja Nell eivät voineet salata iloisuuttaan – ei hän osoittanut vähimmälläkään tavalla. Hän oli aina yhtä tyyni ja rauhallinen, aina ystävällinen ja omalla tavallaan viehkeä ja täysin yhtäläinen molempia kosijoitaan kohtaan. Hän oli epäilemättä varma siitä, että kummallakin oli karkean kuorensa alla sydän kultaa.
Heckewelder, joka oli leikillinen mies, menetti tahi oli menettävinään eräänä päivänä malttinsa.
"Herrat ovat viime aikoina sen sijaan, että keskittäisitte huomionne hyödylliseen työhön, käyneet merkillisen koreileviksi", lausui hän teeskennellyn tuimasti. "Kaikki tuo pukujen muuttaminen, viiksien sulaminen ja kaunopuhelias huokaileminen ei näytä kuitenkaan tekevän mitään vaikutusta asianomaiseen nuoreen neitiin. Olen ajatellut lähettää teidät sadan penikulman päähän, maumeekaupunkiin. Tyttö on viehättävä, sen myönnän, mutta jos hän edelleenkin estää yhtä tuntuvasti Moravian lähetyksen toimintaa, täytyy minun puuttua asiaan. Ja jos vanhat merkit pitävät paikkansa, on minulla lupaavat mahdollisuudet. Olen yhtä nuori kuin tekin ja, voin onnitella itseäni, paljoa kauniimpi. Teille voi tähän ilmestyä pian hyvin vaarallinen kilpailija, ellette järjestä asiaa heti. Molemmat ette voi häntä saada, niin että alistakaa nyt kysymys ratkaistavaksi."
Nämä heidän tavallisesti niin lempeän johtajansa kiivaat sanat saattoivat vakavat ja yksitotiset ystävämme hirveään pulaan.
Saman päivän iltana, kun Heckewelder oli mennyt herra Wellsin keralla johonkin työpajaan, ja Nell ja Jim lähteneet soutelemaan, päättivät Edwards ja Young asiaa kauan ja hartaasti pohdittuaan mennä tuomiolleen.
Young oli kalpea, solakka mies ja hyvin vakava, paitsi hymyillessään. Hänen hymynsä ei vain rikkonut hänen kasvojensa yksitoikkoisuuden, vaan näytti karkoittavan kuulumattomiin kaikki totiset varjot päästäen hänen lempeän ja rakastettavan mielenlaatunsa selvästi näkyviin. Hän oli hermostunut ja käytöksessään arka. Edwards oli hänen vastakohtansa, roteva ja vahvarakenteinen mies, jonka voimakkaat kasvot ja tyyni esiintyminen olisivat jollakin toisella viitanneet suureen itseluottamukseen.
He olivat hyviä ja koeteltuja ystäviä.
"Dave, en voi kysyä häneltä", sanoi Young vavisten jo sitä ajatellessaankin. "Eikä minulla ole sitäpaitsi mitään toivoa. Tiedän sen. Mitä hyvää sellainen viehättävä olento näkisi minunlaisessani mitättömässä raukassa? Ei mitään. Sentähden pelkäänkin niin, etten tohdi mennä häneltä kysymään."
"Ethän sinä nyt ole todellakaan kauneudella pilattu, George, mutta naisista ei voi milloinkaan tietää", lohdutti Edwards. "Välistä he mielistyvät pieniinkin miehiin, niin että älä huoli pelätä, vaan rohkaise mielesi ja mene. Minä pääsen sitten niinkuin hiukan helpommalla. Voithan nimittäin sanoa hänelle samalla jotakin – minustakin – noin kautta rantain vähän tiedustella, niin minä – tuota noin –"
Hän oli sanonut sanottavansa eikä tiennyt, miten jatkaa. George oli masentunut. Hyvässä tarkoituksessaan rohkaista ystäväänsä Dave oli ampunut kokonaan yli maalin.
"Mahdotonta", huohotti George lysähtäen tuolille. Hän oli aivan kalpea. "Kun en kerran voi kysyä häneltä, huoliiko hän minusta, niin miten voisin kosia vielä toisen puolesta. Hän pitää sinusta enemmän. Sinut hän ottaa."
"Uskotko todella niin?" kuiskasi Dave hermostuneesti.
"Tiedän sen varmasti. Sinä olet niin muhkea ja komeavartaloinen mies. Olen siitä iloinen, sillä tämä epätietoisuus on vähällä vienyt minulta hengen. Tiedän hänen olevan hyvässä korjuussa sinun vaimonasi, ja onnenne on minunkin onneni. Mutta, Dave, lupaathan, että saan nähdä hänet silloin tällöin? Mene joutuin nyt!"
"Eihän siinä muu taida auttaa", huokaisi Dave nousten sitten päättävästi. Jos hänellä oli luontoa astua yhtä rohkeasti ja pystypäisenä lemmittynsä eteen, oli hän varmasti vastustamaton. Mutta ovelle päästyään hän jo pysähtyi neuvottomana.
"Oletko sinä ihan varma, että hän välittää minusta?" kysyi hän ainakin sadannen kerran. Hänen ystävänsä oli nytkin, kuten aina ennenkin, varma asiastaan.
"Olen, Kiiruhda nyt! En voi kestää tätä kauemmin", ärjäisi George tyrkäten hänet menemään.
"Etkö – etköhän sinä menisi ensiksi?" kuiskasi Dave takertuen ovipieleen.
"En mene ollenkaan. Enkä aiokaan kysyä – en tahdo häntä – lähde nyt jo!"
Dave lähti vastahakoisesti viereistä mökkiä kohti, jonka avonaisesta ikkunasta kuului sen neidon laulu, joka oli kaiken tämän sieluntuskan aiheuttanut. George heittäytyi vuoteelleen. Mikä helpoitus, että se oli kaikki ohi. Hän lepäsi siinä silmät kiinni, kuten hän itse luuli, monta tuntia. Jonkun ajan kuluttua Dave palasi. George hypähti ylös ja näki ystävänsä kompastuvan tuoliin. Hän ei ollut sen näköinen kuin tavallisesti. Hän näytti muuttuneelta, ikäänkuin kutistuneelta, ja hänen ilmeensä oli masentunut ja onneton.
"No?" huudahti George. Hän oivalsi kiihtymyksestään huolimatta, ettei toisen kurja muoto oikein sopinut onnelliselle kosijalle.
"Hän – hän antoi minulle rukkaset", sammalsi Dave. "Hän oli hyvin suloinen ja lempeä, puhui jotakin sisarena olemisesta – en – en oikein muista, mitä – mutta hän ei huolinut minusta."
"Mitä sitten sanoit hänelle?" kuiskasi George herääviltä toiveiltaan tuskin kyeten puhumaan.
"Kerroin – kerroin hänelle kaikki, mitä vain satuin muistamaan", vastasi Dave alakuloisesti. "Senkin, mitä sinä sanoit."
"Mitäkö sanoin? Dave, mitä sanoit hänelle minun sanoneen?"
"Jaa, mitäkö? Niin, että hän välittää minusta – että sinä tiedät sen ihan varmasti – ettet sinä tahdokaan häntä – minä –"
"Aasi!" ärjäisi George havahtuen surkeudestaan kuin leijona unestaan.
"Etkö – etkö sitten sanonut niin?" kysyi Dave heikosti.
"En! En! En! Senkin puupää!" Hän törmäsi ulos kuin raivopäinen ja seisoi seuraavassa silmänräpäyksessä hiukset hajallaan ja vimmoissaan Katen edessä. "Sanoiko se hullu, etten rakasta teitä?" hönkäisi hän.
Kate katsahti ylös hätkähtäen, mutta kun syy Georgen rajuun esiintymiseen samassa selvisi hänelle, rauhoittui hän heti. Katsahtaen vielä kerran kysyjään nähdäkseen, oliko tämä hurjasti tuijottava mies todellakin George, hän vastasi:
"Jos tarkoitatte herra Edwardsia, niin luulenpa hänen sanoneen jotakin sellaista. Käytöksestään päättäen hän näytti vallanneen yksinoikeuden kaikkeen rakkauteen Rauhan kaupungissa."
"Mutta se ei ole totta. Minä rakastan teitä ja olen rakastanut siitä saakka kuin teidät ensi kerran näin. Sen sanoin Davelle. Ja Heckewelder ja indiaanitkin tietävät sen", huusi George kieltäen närkästyneesti kaikki toiseen suuntaan viittailevat, halventavat puheet. Hän ei ollut lainkaan tietoinen siitä, että hän teki juuri mitä intohimoisinta rakkaudentunnustusta. Puhuttuaan itsensä aivan hengästyksiin hän istahti ja pyyhkäisi hikistä otsaansa.
Katen poskille kohosi heleä puna ja hänen silmänsä säteilivät, mutta George ei huomannut näitä suotuisia merkkejä.
"Luonnollisesti tiedän, ettette välitä minusta –"
"Sanoiko herra Edwards teille niin?" kysyi Kate katsahtaen nopeasti ylös.
"Kyllä hän on usein sanonut olevansa siinä käsityksessä. Hän on aina näyttänyt pitävän itseään haaveidenne onnellisena esineenä, ja minä uskoin niin olevankin."
"Mutta se ei ollut totta."
"Mitä?"
"Se ei ole totta."
"Mikä ei ole totta?"
"Oh – tuo – tuo minun tunteistani."
"Kate!" huudahti George kimmoten ylös. Hän kompastui kahteen tuoliin, mutta pääsi lopulta perille, ja suuteli Katen kättä vaipuen polvilleen.
"Hupsu mies! Sinähän se olet ollut koko ajan", kuiskasi Kate hiljaista hymyään hymyillen.
"Tulkaahan tänne, Downs. Katsokaapas tuonne", sanoi Heckewelder Jimille.
Heckewelderin vakavasta äänestä hiukan kummastuneena Jim nousi illallispöydästä ja katsoi ulos. Hän näki kahden rotevan indiaanin kävelevän edestakaisin vaahterain alla. Toinen oli melkein alaston, ja hänen tumman ja jäntevän vartalonsa kaunis sopusuhtaisuus erosi jyrkästi toisen laihasta ja turhamaisen koristeellisesta olemuksesta.
"Hopeakynsi ja Girty!" huudahti Jim hiljaa.
"Girtyn tunsin heti, mutta toisesta en ollut varma, oliko se sama shawnee, joka vangitsi teidät ja veljenne", vastasi Heckewelder vetäen Jimin toiseen huoneeseen.
"Mitähän he tarkoittavat tällä käynnillään?" kysyi Jim pelokkaasti. Aina kun hän kuuli Girtyn nimeä mainittavan tahi ajattelikaan häntä, muisti hän väristyksellä luopion korppikotkiin viittaavan uhkauksen. Milloin hän vain näki jonkun haaskalinnun liitelevän ilmassa, muistui luopio heti hänen mieleensä.
"En tiedä", vastasi Heckewelder. "Girty on käynyt täällä viime aikoina useat kerrat, ja Goshockingissa näin hänen neuvottelevan Pipen kanssa. Toivottavasti tässä ei ole mitään pahaa tekeillä. Pipe on kaikkien kääntyneiden leppymätön vihollinen, ja Girty on peto, hyena. Arvelen olevan viisainta, että te ja tytöt pysytte sisällä niin kauan kuin Girty ja Hopeakynsi viipyvät kylässä."
Sinä iltana oli lähetyssaarnaajien koko perhe koolla herra Wellsin huoneessa. Heckewelder kertoili muistelmiaan indiaaneista, Nell lauloi useita lauluja, ja Katella oli monta huvittavaa kaskua luokaltaan koulusta, mitä pienet indiaanipojat olivat sanoneet tahi tehneet. Ilta kului siten kaikilta rattoisasti.
"Ensi keskiviikkona meillä on siis suuri juhlatilaisuus", sanoi Heckewelder laskien kätensä lempeästi Youngin polvelle. "Silloin vietämme Rauhan kaupungissa ensimmäiset häät meidän valkoisten keskuudessa." Young katseli ujosti kenkiinsä, ja Edwards nosti jalkansa toiselle polvelle yskähtäen kuuluvasti hämminkiään salatakseen. Kate hymyili kuten aina, ja Nellin silmät välähtivät veitikkamaisesti. Hän aikoi juuri sanoa jotakin, mutta vaikeni nähdessään Heckewelderin häneen suuntautuneen hilpeän katseen.
"Ja niitä seuraa toivottavasti pian toiset", lisäsi Heckewelder hymyillen.
Tällä huomautuksella oli toisenlainen vaikutus kuin edellisellä. Nell karahti hehkuvan punaiseksi ja kääntyi katsomaan ulos ikkunasta, Jim synkistyi ja puraisi huultaan, Edwards purskahti nauruun, ja herra Wellsinkin vakaville kasvoille levisi hilpeä hymy.
"Tarkoitin vain, että olen löytänyt Davelle erään pienen ja suloisen delawaretytön", korjasi Heckewelder huomaten menneensä leikinlaskussaan jollakin tavalla liian pitkälle.
"Oh-h!" kirkaisi Nell äkkiä kauhusta vavahtaen. Kaikki katsoivat häneen kummastuneina. Viimeinenkin veripisara oli väistynyt hänen kasvoiltaan, jotka olivat nyt marmorinvalkeat. Silmät olivat kuin jähmettyneet äkillisestä kauhusta. Hänen kätensä heltisi samassa ikkunanpielestä ja hän vaipui tajutonna permannolle.
Heckewelder kiiruhti ovelle ja katsoi ulos toisten kumartuessa tiedottoman tytön yli koettaen palauttaa häntä tajuihinsa. Tummat silmäripset alkoivat pian värähdellä ja hetkisen kuluttua hän aukaisi suuret ja kauniit silmänsä tuijottaen ihmetellen ja kauhistuneesti puoleensa kääntyneisiin huolestuneisiin kasvoihin.
"Nell, rakkaani, älä pelkää. Mitä se oli? Mikä sinua niin säikähdytti?" kyseli Kate hellästi.
"Oh, se oli hirveätä!" kuiskasi Nell nousten istumaan. Hän takertui toisella kädellään sisareensa ja toisella Jimin hihaan.
"Kurkistaessani ulos pimeään näin äkkiä eräät kamalat kasvot!" huudahti hän silmät jälleen kauhusta laajeten. "Ne olivat aivan ikkunan edessä; olisin voinut vaikka koskea niihin. En voi sanoakaan, miten inhoittavat ja julmat ne olivat pitkine kyömynenineen! Ja silmät! Oh, ne silmät! En voi niitä milloinkaan unohtaa. Ne tekivät minut sairaaksi, hyydyttivät vereni. Ne eivät olleet indiaanin kasvot, vaan sen kauhean valkoisen miehen! En ole häntä milloinkaan nähnyt, mutta tunsin hänet heti."
"Se oli Girty", sanoi Heckewelder, joka oli tullut hiljaa sisään. "Hän kurkisti sisään, mutta poistui heti, niin että älä ole enää peloissasi, Nell."
Tapahtuma huolestutti heitä kaikkia ja teki Nellin hermostuneeksi moneksi päiväksi, mutta kun luopio oli mennyt matkoihinsa eikä hänestä kuulunut sen enempää, unohtui se vähitellen. Katen hääpäivä valkeni hymyilevänä ja aurinkoisena. Jim ja Nell olivat lähteneet heti päivällisen jälkeen Katen ja tämän sulhasen keralla metsään aivan raivion läheisyyteen poimimaan kukkia, joilla juhlahuone piti kaunistettaman.
"Ajattelemme kumpikin – häntä", virkkoi Jim Nellille heidän käveltyään jonkun matkaa äänettöminä.
"Niin", vastasi Nell.
"Toivon – rukoilen Joen palaavan, mutta ellei häntä kuulu, voisittekohan, Nell, välittää minusta hiukan?"
Nell kääntyi poispäin, eikä vastannut.
"Rakastimme häntä molemmat. Jos hän on mennyt jäädäkseen sille tielle, sitoo jo yhteinen rakkautemme häneen meidät toisiimme. Tiedän – tiedän hänen toivoneen sitä."
"Jim, älkää puhuko nyt minulle rakkaudesta", kuiskasi Nell kääntyen toisiin. "Tulkaa sukkelaan; täällä on kukkia niin mahdottomasti. Nyt saammekin niitä oikein paljon."
He olivat poimineet ihania kukkia niin suuret kasat, että tyttöjä tuskin näkyikään niiden takaa, kun samassa takaa kuuluvat pehmeät askeleet saivat heidät kaikki kääntymään hämmästyneinä ympäri. Kuusi indiaania seisoi vyötäisiä myöten pensaikossa, jossa he olivat olleet piilossa. Julmat, maalatut kasvot tuijottivat kohotettujen luodikoiden takaa.
"Älkää huutako!" varoitti käheä ääni englanniksi. Suunnalta, josta ääni oli tullut, kuului katkeilevien oksien ritinää, ja näkyviin ilmestyi kaksi miestä toisten lisäksi. Hopeakynsi ja Girty.
"Älkää huutako, tahi minä oikaisen teidät tähän korppikotkien ruoaksi", uhkasi luopio. Hän astui lähemmäksi ja kävi kiinni Youngiin lausuen jotakin indiaanien kielellä ja viitaten läheiseen puuhun. Luopio tahtoi omituista kyllä ilmeisesti välttää verenvuodatusta. Parin indiaanin alkaessa köyttää Youngia puuhun Girty kääntyi katsomaan tyttöihin. Hänen pienet, kellertävät silmänsä kiiluivat; hän siveli leukaansa luisevalla kädellään, ja hänen tummat, vastenmieliset kasvonsa vääntyivät kaameaan, inhoittavaan hymyyn.
"Olen pitänyt teitä silmällä", raakkui hän Nellille. "Te olette ehkä Bet Zanea lukuunottamatta kaunein tyttö, mitä olen täällä nähnyt. Häntä en onnistunut saamaan, mutta sainpas teidät. Kunhan olen ensin syöttänyt saarnaajanne linnuille, opitte ehkä rakastamaan minua."
Nell katsahti hirviön kasvoihin. Hänen kauhun jäykistämät silmänsä olivat säälittävät nähdä. Hän koetti puhua, mutta ääni petti, ja samassa hän sortui nurmikolle kuin isketty lintu.
XIV
Joidenkin penikulmien päässä Rauhan kaupungista kohosi säännöttömässä jonossa joukko harjanteita ja kukkuloita suuren Appalachian-vuoriston ensimmäisinä merkkeinä. Rinteitä peitti tiheä metsä, tammia, poppeleita ja pähkinäpuita, joukossa siellä ja täällä joku solakka, ikivihreätä latvaansa korkealle kohottava pinja. Harjanteissa oli syviä kuiluja ja ahtaita, jyrkkien kallioseinämien reunustamia solia, joiden pohjalla kirkkaat purot kuohuivat louhikkoisessa uomassaan mahtavan ja juhlallisen Ohion helmaan kiirehtien.
Eräs näistä kuiluista, joka oli niin kapea, että auringonsäteet pääsivät vain harvoin karkeloimaan pohjalla hilpeästi hyppelevässä purossa, pisti syvälle kallioiden väliin. Se kapeni perällä niin ahtaaksi, että seinämät melkein koskettivat toisiinsa, häipyen näkyvistä saniaisten kattamien kallioiden alle ylhäältä varjostavien kuusten pimentoon. Tämä yksinäinen ja eristetty paikka oli niin syvä, hämärä ja viileä, että siellä oli myöhäisestä kesästä huolimatta vielä varhainen kevät. Kaikkialla näkyvä vihreys loisti pehmeänä, raikkaana ja heleänä. Vanhat, harmaat kalliot olivat pukeutuneet maalaukselliseen saniais-, jäkälä- ja sammalvaippaan. Erään korkean, eteenpäin kallistuvan kallion alla, joka oli kostea ja ruskea ylhäältä tihkuvasta vedestä, kuilu laajeni kosteaksi tasanteeksi, johon aurinko ei ollut päässyt milloinkaan kurkistamaan. Iloisesti kohiseva puro viivähti siinä hetkisen kiertäen kallion rauhallisesti kauniisti kaartuvana polvekkeena ja riehahti jälleen solisevaan juoksuunsa.
Tämä kaunis ja melkein luoksepääsemätön paikka oli täynnä elämää. Puiden oksilla lenteli ja hyppeli pieniä ruskeita ja keltaisia lintuja, orava mennä vilisti lehtien peittämää maata pitkin kuin pieni tuulenpyörre, heittäytyi rohkeasti heilahtavalta oksalta toiselle ja tirskutti kuuluvasti korkealta istuimeltaan, ja siellä täällä hypähteli äänettömästi ja ketterästi joku puiden kuorta nakertava kaniini.
Eräs nuori mies asteli varovasti puron kukkaisrantaa pitkin luodikko kädessään ja ylhäällä kaartuviin oksiin tähystellen. Jotakin harmaata vilahti erään tammen runkoa ylös ja katosi tuuhean hännän heilahtaessa johonkin turvalliseen koloon, josta pieni, kirkas silmä epäilemättä seurasi valppaasti metsästäjän jokaista liikettä.
Luodikko kohosi, mutta laskeutui samassa. Metsästäjä kiersi puun toiselle puolelle eroittaen hetkisen katseltuaan latvassa erään pahkaisen oksan takana pienen harmaan nystyrän. Tarttuen alimpiin oksiin hän ravisti puuta voimakkaasti. Siitä säikähtyneenä orava unohti varovaisuutensa ja kurkisti oksan takaa. Samassa kajahti kimeä pamaus, puunkuoreen iskeytyneet terävät kynnet heltisivät, ja orava suistui hengetönnä maahan. Kun metsästäjä kumartui ottamaan saalistaan, osui lehtien lomitse pujahtanut auringonsäde hänen kasvoihinsa.
Metsästäjä oli Joe.
Hän oli nyt tyytyväinen, sillä pantuaan oravan takkinsa taskuun hän heitti luodikon olalleen ja kääntyi takaisin. Pian alkoi puron solinan ylitse kuulua kumeata kohinaa, joka kasvoi kuta kauemmaksi hän pääsi. Puron pinnalla hyppeli valkoisia vaahtoläikkiä. Kulkien äskeisen kosteudesta ruskettuneen seinämän alitse ja kääntyen sen takana kohoavan kallion taakse hän tuli samassa perille paikkaan, johon kuilu päättyi. Puro sai alkunsa onkalon perillä pauhaavasta korkeasta putouksesta, joka oli ylhäällä tummanruskea, oheni sitten heleänvihertäväksi murtuen alhaalla kimalteleviin kiviin hohtavan valkoisena vaahtona.
Kivellä niin lähellä ryöppyä, että pärskeet lensivät hänen päällensä, istui toinen metsästäjä. Putouksen pauhina hukutti kaikki muut äänet, mutta siitä huolimatta mies kääntyi, kun Joe ilmestyi kulman takaa.
"Kuulin neljä laukausta", virkkoi hän Joen tultua lähemmäksi.
"Niin; sain oravan jokaisella."
Wetzel nousi ja lähti kulkemaan edellä kapeata polkua seuraten, joka nousi vähitellen jyrkänteen reunalle jonkun matkan päässä putouksesta häipyen sitten takana alkavaan tiheikköön. Reunalle päästyään Wetzel pysähtyi ja tähysteli kiinteästi joka taholle. Näkyvissä ei ollut ainoatakaan elävää olentoa, kaikkialla vallitsi erämaan syvä ja häiriintymätön rauha.
Hän seurasi polkua tiheikköön ja seisoi äkkiä toisen kuilun reunalla ja katsoi alas. Vastakkainen seinämä oli vain parinkymmenen askeleen päässä ja jonkun verran alempana. Hänen asennostaan näytti kuin hän olisi aikonut hypätä yli. Monet indiaanit, jotka olivat ajaneet Wetzeliä takaa tähän kalliolinnoitukseen, olivat pysähtyneet samaan paikkaan ja todellakin uskoneet Wetzelin pelastuneen heidän kynsistään rohkealla hypyllä kuilun yli. Mutta todellisuudessa hän ei ollut tehnyt sitä milloinkaan. Hän tiesi, että se oli mahdotonta, eikä sellaiseen vaaraan antautuminen ollut välttämätöntäkään.
Nojautumalla reunan yli olisi kuka hyvänsä voinut nähdä noin viisi metriä alempana kapean tasanteen kallion kyljessä. Mitään poispääsyä ei näkynyt, joten pudottautumisen sille olisi voitu ajatella merkinneen joutumista ojasta allikkoon. Mutta Wetzel teki sen hetkeäkään epäröimättä, ja Joe seurasi esimerkkiä. Tasanteen toisessa päässä kasvoi tiheä pensas, jonka yläpuolella kituva kuusi ojentautui vaakasuorasti kuilun yli. Laskien luodikkonsa pensaan juurelle Wetzel tarttui tukevaan juureen, kyyristyi ja laski itsensä varovasti luisuen tasanteelta. Kun hänestä ei näkynyt mitään muuta kuin jäntevät sormet, hellittivät ne otteensa, tarttuivat luodikon perään ja vetivät sen samaa tietä. Joe iskeytyi samaan juureen, ja kun hän oli varovasti päästänyt itsensä täyteen pituuteensa, tunsi hän kiinteän kallion jalkainsa alla ja seisoi samassa turvallisesti ahtaan luolan suulla. Hän hellitti otteensa ja hapuili luodikon käteensä.
Wetzelillä oli monta piilopaikkaa, mutta tätä hän piti turvallisimpana. Hän oli löytänyt sen aivan sattumalta. Eräänä päivänä hän oli shawneiden kovasti ahdistamana päätynyt polkua seuratessaan tämän kuilun reunalle, josta hän oli sitten pudottautunut tasanteelle heittäytyäkseen puiden latvoihin hiukan alempana. Käyttäen hyväkseen pienintäkin seikkaa, josta saattoi olla apua, hän hinautui pensaasta kiinni pidellen varovasti reunan yli aikoen juuri hypätä, kun hän näki luolan suun ja sen edessä olevan kielekkeen aivan jalkojensa ulottuvilla. Luola oli pieni, mutta hänelle riittävän tilava, perillä johonkin vuoren halkeamaan avautuva aukko. Kättensä varassa ryömien Wetzel totesi, että sitä tietä pääsi ulos. Hänellä oli nyt piilopaikka, josta häntä oli melkein mahdoton löytää. Hän varasi sinne elintarpeita tullen aina sisään tasanteelta laskeutuen ja poistuen halkeaman kautta ryömien.
Wetzelin luonteen omituisuus ja hänen rakkautensa tähän yksinäiseen kotiinsa ilmenivät selvästi, kun hän uskoi salaisuutensa Joelle. Siinäkään tapauksessa, että Joe joutuisi kosketukseen muiden kanssa, ei todennäköisesti tarvinnut lainkaan pelätä hänen ilmaisevan kenellekään metsästäjän suosittua majapaikkaa seikkailujaan mahdollisesti selostaessaan. Mutta Wetzel ei tyytynyt tähän. Hän otti Joelta ehdottoman vaitiolon lupauksen, ikäänkuin metsä olisi ollut täynnä indiaaneja ja valkoisia, jotka kaikki koettivat päästä hänen salaisuutensa perille.
Joe oli kuin seitsemännessä taivaassa ja nautti vapaasta elämästään kuin hanhenpoikanen vedessä lupikoimisesta. Mikään paikka ei ollut häntä konsanaan niin viehättänyt kuin tämä hämärä ja hiljainen luola korkean kallion kyljessä. Hänen mielenkiintonsa Wetzeliä kohtaan muuttui ihailuksi ja syveni siitä rakkaudeksi.
Heidän todettuaan, että kaikki oli, kuten olla piti, Joe hellitti luodikkonsa ja alkoi vihellellen valmistaa illallista. Luola oli syvemmältä niin korkea, että hän saattoi seistä suorana, ja muutenkin mukavuuteen nähden kyllin tilava. Taempana oli kivinen liesi astioineen ja keittovehkeineen, jotka Wetzel oli vähitellen tuonut mukanaan. Eräässä nurkassa oli kasa polttopuita ja männynkäpyjä. Rakoihin kiilatuissa nauloissa riippui kuivattuja karhun ja puhvelin lihoja ja seinästä ulkonevalla kielekkeellä oli vakka paahdettua maissia ja toinen kuivattuja omenoita. Lieden vaiheilla näkyi ruutisarvia täynnä suolaa ja pippuria. Perälle avautuvassa halkeamassa kumpusi kylmä ja kirkasvesinen lähde.
Metsämies oli elämässään vaatimaton ja yksinkertainen. Ulkoilmassa liikkuminen antaa hyvän ruokahalun, eikä mikään juhla-ateria olisi maistunut Wetzelille ja Joelle sen paremmin kuin heidän itsevalmistamansa illallinen. Ja kun illan varjot alkoivat hiipiä luolaan, sytyttivät he piippunsa viettäen hämärän iltapuhteen hiljaa poltellen.
Niin kummalliselta kuin se ehkä näyttäneekin, sopivat tämä yksinäinen ja jäyhä indiaanien metsästäjä ja huimapäinen ja vilkas nuorukainen ihailtavan hyvin yhteen. Wetzel oli mieltynyt häneen jo silloin, kun hän saatteli veljekset Fort Henryyn. Myöhemmät tapaukset syventivät tätä kiintymystä, ja nyt, Joen seurattua häntä metsiin, oli heidän välilleen vähitellen kehittynyt luja ja lämmin ystävyys.
Wetzel ymmärsi Joen kiihkeän halun päästä metsiä samoilemaan, mutta samalla melkein odotti hänen pian kyllästyvän heidän kuljeksivaan elämäänsä, mitä ei kuitenkaan tapahtunut; oireet viittasivat päinvastoin aivan vastakkaiseen suuntaan. Metsästäjän tarkoitus oli ottaa nuorukainen pienelle metsästysretkelle ja palata hänen kanssaan sitten Fort Henryyn. He olivat nyt olleet metsissä viikottain, ja Joe oli osoittanut joka päivä jollakin tavalla, mitä ainesta hän oli. Lopulta oli Wetzel ilmaissut hänelle mieluisimman ja salaisimman piilopaikkansakin. Hän ei tahtonut loukata nuorukaista palauttamalla hänet asutukselle; hän ei yksinkertaisesti voinut lähettää häntä takaisin. Päivät, täynnä sisältöä ja elämää, kuluivat nopeasti, ja mies ja poika kiintyivät toisiinsa yhä läheisemmin ollen heidän ystävyytensä yhtä lämmin kuin harvinainenkin.
Tämä saattoi johtua kahdestakin seikasta. Sellaista tervettä inhimillistä olentoa ei ensinnäkään ole olemassa, joka ei kaipaisi seuraa vaikkapa aivan tietämättään. Erakkokin tuntisi jonkinlaista onnea, jos hänellä olisi joku kurjuuttaan jakamassa. Ja toiseksi, Joe oli mitä sopivin toveri indiaanienkin tappajalle. Wetzel oli siitä huolimatta, että hän oli eristäytynyt muista ihmisistä ja eli vain kostolleen, joka oli nyt ollut hänen ainoa vaikuttimensa kahdeksantoista pitkää vuotta, vielä valkoinen mies, ystävällinen ja lempeä rauhan hetkinään, ja sentähden vielä kiintymykselle altis, vaikka hän ei sitä itse tiennytkään. Hän ei ollut milloinkaan tuntenut nuoruutta; hänen miehuutensa oli ollut vannoutuneen vihollisen säälimätöntä tuhoamista, mutta kerran oli hänenkin murheen kovettama sydämensä lämmennyt ja silloin naista kohtaan, joka ei ollut häntä varten. Hänen elämällään oli vain yksi tarkoitus ja päämaali, ja se päämaali oli verinen. Mutta hänellä oli sydän, eikä hän voinut estää vilpitöntä lähentymistä herättämättä siinä vastakaikua. Ihminen on heikko vihaa vastaan; mitä hän voisi sitten rakkaudelle. Wetzelin suuren sydämen kammiot avautuivat päästäen tämän vieraan tutkimattomiin syvyyksiinsä, joiden siihen saakka toivottomassa yksinäisyydessä oli vain muinaisen lemmen kalpea muisto asustanut. Nyt sinne syttyi uusi rakkaus.
Toveruudentunne Joea kohtaan oli metsästäjän eläjässä jotakin aivan uutta. Hän oli kyllä metsästänyt Jonathan Zanen keralla ja ollut mukana retkillä, joilla hänen oli täytynyt nukkua yhdessä toisten kanssa, mutta toveria, saatikka ystävää, hän ei ollut milloinkaan tuntenut. Joe oli nuorukainen ja kotkaa huimempi, mutta hän oli mies. Hän oli onnellinen ja innostunut, mutta metsällä ollessaan hän käyttäytyi aina hillitysti. Hän ei tehnyt kysymyksiä, kuten vilkkailla luonteilla on tavallisesti tapana, vaan odotti, kunnes häntä puhuteltiin. Hän oli nerokas eikä unohtanut milloinkaan mitään, hänellä oli synnynnäisen metsämiehen silmä, ja lopuksi, mikä ehkä vaikutti Wetzeliin kaikista enimmän, hän oli voimakas ja notkea kuin ilves ja täydellisesti peloton.
Wetzel ja Joe viettivät illan tapansa mukaan poltellen, ennenkuin paneutuivat nukkumaan. Metsästäjä oli nyt tavallista vaiteliaampi ja nuorukainen päivän kuljeksimisesta niin väsynyt, että hän ojentautui pitkälleen tuoksuville lehdille.
Ympärillä oli aivan hiljaista. Linnut olivat lopettaneet viserryksensä ja tuuli oli tyyntynyt kuulumattomiin, ja kun ilta oli vielä liian varhainen haukahtelevan arosuden, vaikeroivan pantterin ja huutelevan huuhkajan lähteä yöllisille retkilleen, vallitsi kaikkialla syvä äänettömyys.
Wetzel istui tihenevässä hämärässä verkalleen poltellen. Hänen korvansa eroitti nuorukaisen syvän ja säännöllisen hengityksen, ja hän unohtui jälleen, kuten niin usein viime aikoina, pohtimaan tätä uutta tekijää, joka oli ilmestynyt hänen elämäänsä. Hän ei voinut olla huomaamatta, että Joe rakasti häntä. Yksinäisen indiaanien metsästäjän seura ja metsien vapaa, mutta vaarallinen elämä olivat olleet nuorukaiselle houkuttelevammat kuin rikkaus ja lempi. Wetzel tiesi eversti Zanen mieltyneen nuorukaiseen ja tarjonneen hänelle työtä ja kodin ja muisti Nellin ruskeissa silmissä näkemänsä lämpöisen loisteen. Kostaja unohti hetkeksi julmat pyyteensä. Hän tunsi outoa liikutusta. Ja kun hän kallisti päänsä lehtipielukselle, tunsi hän jonkinlaista iloa siitä, että hänellä oli yksinäisessä, kostolle pyhitetyssä elämässään kumppanina nuorukainen, joka rakasti häntä.
Orava, joka juoksi joka aamu vastakkaisen kallioseinämän poikki, herätti Joen iloisella ääntelyllään. Hän nousi ja meni luolan perälle, jossa Wetzel jo istui pitkää tukkaansa suorien. Nuorukainen upotti kätensä kylmään lähteeseen ja huuhteli kasvonsa tuntien koko ruumiissaan elähdyttävän väristyksen. Sitten hän otti hymyillen käteensä Wetzelin ojentaman jykevän kamman.
"Minun tukkani ei saata indiaaneja vielä kovinkaan suureen kiusaukseen", virkkoi hän katsellen ihaillen metsästäjän mustaa, olkapäille lainehtivaa tuuheata tukkaa.
"Se kasvaa", vastasi Wetzel.
Joe ei ihmetellyt huolellisuutta, jolla Wetzel hoiti tukkaansa, eikä ymmärtänyt väärin metsästäjän korutonta ylpeyttä. Wetzel oli hyvin arka luodikostaan samoinkuin koko olemuksestaan, piti asunsa aina puhtaana ja ehyenä ja puukkonsa ja tapparansa kirkkaan kiiltävinä, mutta kaikista enimmän hän huolehti tukastaan. Se vaatikin paljon hoitoa. Suoraksi kammattuna se ulottui vyötäisille saakka. Joe oli nähnyt hänen pitkältä metsästysretkeltä palattuaankin sukivan sitä puisella kammallaan kokonaisen tunninkin eikä hellittävän, ennenkuin pieninkin sotkeutuma oli selvitetty. Aamulla se kammattiin jälleen – luonnollisesti vain silloin, kun aikaa oli – ja kiinnitettiin ylös, niin ettei se haitannut metsässä liikkumista. Joe tiesi metsästäjän olevan siinä käsityksessä, että jos hän leikkaisi tukkansa, luulisivat indiaanit hänen ruvenneen pelkäämään heitä – sillä indiaanit olivat jo kauan himoinneet tuota hulmuavaa tukkaa ja vannoneet ottavansa sen. Se oli antanut heille aiheen moneen tarinaan ja teki ottajastaan, olipa se kuka hyvänsä, kuuluisan päällikön.
Kun aamiainen oli syöty, virkkoi Wetzel.
"Aion tästä tehdä pienen kierroksen nähdäkseni, ettei noiden puhvelien jäljessä, jotka eilen näimme, ollut vain ketään indiaaneja hiipimässä. Tulen pian takaisin, niin että olkaa te täällä, kunnes palaan teitä noutamaan. Jos hyvin käy, voimme saadakin puhvelin kaadetuksi."
Wetzel katosi halkeamaan luolan perällä. Käytävä oli kapea ja mutkikas, ja häneltä meni viisitoista minuuttia, ennenkuin hän oli ryöminyt päähän saakka. Vierittäen aukkoa peittävän kiven sivulle hän kurkisti ulos ja kuunteli. Kun ei mitään epäilyttävää näkynyt eikä kuulunut, kiipesi hän ylös, asetti kiven paikoilleen ja laskeutui metsäistä rinnettä alas.
Aamu oli kaunis. Kastepisarat kimaltelivat maassa, linnut livertelivät puissa ja aurinko paistoi heleästi. Metsästäjän mokkasiinit painuivat lehtien peittämään sammaleeseen yhtä äänettömästi ja keveästi kuin pantterin pehmeä käpälä. Hänen tottunut kuulonsa oli herkistynyt eroittamaan pienimmänkin oudon äänen, ja terävä katse tarkasteli ensin etäämmällä olevat aukeat kohdistuen sitten maahan hänen jalkojensa juureen. Punainen orava mennä vilahti piilopaikkaansa, pyy pyrähti lentoon ja katosi tiheikköön ja lehtiä nakerteleva kauris pakeni säikähtyneenä rinnettä alas valkoiset korvat pystyssä. Wetzel näki eläinten käyttäytymisestä, ettei niitä ollut sinä aamuna vielä kukaan häirinnyt. Muussa tapauksessa ei kauris olisi ollut syömässä, vaan maannut matalana jossakin tiheikössä. Punaista oravaa ei myöskään juuri häiritä kahdesti samana päivänä, sillä pelästyttyään nämä pienet eläimet, jotka ovat arempia kuin harmaat oravat, pysyvät piilossa tuntikausia, ja noustuaan kerran siivilleen pyy lentää tavallisesti verraten kauas.
Wetzel kiersi kukkulaa, tarkasteli maisemaa kauan erään korkean kallion laelta ja teki sitten tasangolle penikulmia pitkän kierroksen. Hän löysi puhvelilauman ja todettuaan tyydytyksellä, ettei lähellä ollut indiaaneja – koska eläimet söivät rauhallisesti – hän palasi luolalle. Heikko vihellys käytävän suulta ilmoitti Joelle metsästäjän odottavan.
"Reitti selvä?" kuiskasi nuorukainen työntyen ylös aukosta. Harmaat silmät loistivat kirkkaasti.
Metsästäjä nyökkäsi ja lähti rinnettä alas luodikko kainalossa. Joe seurasi aivan kintereillä koettaen, kuten Wetzel oli häntä neuvonut, astua tarkalleen metsästäjän jälkiin. Hän oli jo oppinut käymään pehmeästi ja keveästi kuin kissa. Rinteen puolivälissä Wetzel pysähtyi.
"Näettekö mitään?" kuiskasi hän.
Joe tähyili joka taholle. Monet erehdykset olivat opettaneet hänet varovaiseksi. Hän tiesi jo kokemuksestaan, että kun hän näki yhden eläimen, vahti ainakin kymmenen hänen jokaista liikettään. Nyt hän ei huomannut ainoata oravaakaan. Kaikkialla oli jykeviä tammia ja pähkinäpuita, vesakoita ja tiheitä pensaita ja aukeamilla sumakkiryhmiä. Lahoavia puunrunkoja makasi maassa, pitkien saniaisten taivutellessa notkeita latvojaan kaatuneiden jättiläisten ylitse. Joe ei eroittanut muuta kuin metsän tavalliset värit pohjana puidenrunkojen luoma harmaa hämy, joka sulautui etempänä viheriän lehdistön läpi tunkeutuvain auringonsäteiden kanssa pehmeän punertavaksi. Hän hymyili ja tunnusti metsästäjälle päätään pudistaen kykenemättömyytensä.
"Uudelleen! Suoraan edessäpäin!" yllytti Wetzel.
Joe kohdisti katseensa kiinteästi sassafrastiheikköön noin neljänkymmenen askeleen päässä ja tutki sen pala palalta, jokaisen varjon ja oksankin. Sitten hän siirsi katseensa hitaasti oikealle. Kaikki, mitä ihmissilmä suinkin saattoi nähdä, tarkastettiin huolellisesti. Hänen katseensa kiintyi äkkiä johonkin, joka pisti hiukan näkyviin erään pyökin takaa. Se oli suippo ja väriltään tummempi kuin pyökin harmaa kylki. Se olisi hyvin helposti voinut jäädä huomaamattakin, mutta nyt, kun nuorukainen näki sen, hän tiesi myös, mikä se oli.
"Kauriin korva", kuiskasi hän.
Hän oli tuskin saanut sen sanotuksi, kun Wetzel tahallaan polkaisi poikki jonkin risun. Tiheiköstä kuului rasahdus, oksat heilahtelivat ja pensaat kahisivat, ja aukealle syöksähti kookas kauris säikähdyksestä päristellen. Joen luodikko lennähti poskelle, mutta Wetzel löi sen samassa ylös.
"Älkää tappako vain tappamisen takia, nuori mies", lausui hän tyynesti. "Meillä on sitä lihaa tarpeeksi. Nyt emme välitä muista kuin puhveleista, sillä mieleni on jo kauan tehnyt saada oikein mehevä reisipaisti."
Puolta tuntia myöhemmin metsästäjät saapuivat aavalle ruohotasangolle. Se oli jonkinlainen kukkuloiden ympäröimä soikea laakso, joka oli muinoin ehkä ollut veden peitossa. Joe näki lauman suuria eläimiä käyskentelevän karjan tavoin laitumella eräässä matalassa notkelmassa. Hänen sydämensä sykähteli jännityksestä, sillä tähän saakka hän ei ollut vielä yhdyttänyt muita puhveleita kuin ne, jotka hän näki lauttamatkallaan Ohioa alas. Kunpa hän nyt vain pääsisi kyllin lähelle.
Wetzel käski hänen seurata tarkalleen hänen esimerkkiään, minkä jälkeen hän laskeutui polvilleen ja alkoi ryömiä nelinkontin korkean ruohikon halki. Se kävi metsästäjältä helposti, mutta oli nuorukaiselle sangen työlästä. Hänen onnistui kuitenkin pysytellä toverinsa näkyvissä, mikä oli sangen hyvä saavutus siihen nähden, että Wetzel ryömi melkein yhtä nopeasti kuin kävelikin. Hänen mielestään he olivat jo ryömineet tuskastuttavan kauan, kun metsästäjä vihdoinkin pysähtyi.
"Olemmeko jo kyllin lähellä?" kuiskasi hän.
"Emme vielä; kierrämme niitä parhaillaan. Tuulensuunta ei ole edullinen, ja minä pelkään niiden saavan vihiä meistä."
Wetzel kohottautui varovasti ja kurkisti heinikon yli. Sitten hän laskeutui jälleen polvilleen ja jatkoi ryömimistään.
Hän pysähtyi jälleen hetkisen kuluttua ja odotti Joea.
"Painakaa mieleenne, nuori mies, ettei hoppu ole milloinkaan hyväksi eikä kiire kunniaksi, paitsi tarpeen vaatiessa, jolloin taas on liikuttava kuin salama."
Siten jäähdytellen nuorukaisen intoa Wetzel hiipi edelleen. Se näytti käyvän häneltä aivan vaivattomasti. Joe ihmetteli, miten nuo leveät hartiat pujottautuivat heinikon läpi sitä edes huojuttamatta. Mutta niin se vain oli.
"Maahan nyt", kuiskasi Wetzel painaen leveällä kädellään Joen makuulle. "Tämä on teille hyvää harjoitusta. Sijoittakaa luodikko pitkin selkäänne – se ei luisu sivulle, jos olette varovainen – ja ojentakaa kätenne eteenne, kaivakaa sormenne syvään ja vetäkää itseänne eteenpäin."
Wetzel liukui edellä kuin pukinnahkainen jättiläiskäärme, mutta Joelta se kävi työläästi, vaikka hänellä oli valmis ura, jota seurata. Kuivat korret risähtelivät poikki ja heinikko huojahteli, mutta kun hän oli aikansa ahertanut, alkoi hän vähitellen oppia taidon. Edestäpäin kuului äkkiä kiivas sähähdys kumean iskun seuraamana. Kohottaen päätään hän kurkisti sinne nähden metsästäjän pyyhkivän tapparaansa ruohoon.
"Käärme", kuiskasi Wetzel.
Joe näki suuren, mustan käärmeen kiemurtelevan maassa pää poikki, ja ruohikosta kuuluva kahina ilmoitti, että toisia pakeni kiireimmiten paikalta. Kiiltävän mustia myyriä vilahteli reikiinsä, ja harmaa kaniini kavahti ylös pitkällä hypyllä.
"Nyt olemme kyllin lähellä", kuiskasi Wetzel pysähtyen erään pensaan suojaan. Hän kohottautui ja tarkasteli näköalaa viitaten sitten Joea katsomaan.
Joe nousi varovasti polvilleen, ja kun hänen kiihkeät silmänsä pääsivät latvojen tasalle, alkoi hänen sydämensä kiivaasti sykkiä. Vajaan viidenkymmenen askeleen päässä seisoi suuri ja tuuheaharjainen musta puhveli. Se oli lauman johtaja, ja nyt pahalla päällä, sillä se kuopi maata ja pudisteli mahtavaa päätään. Sen lähellä oli useita lehmiä ja keskikokoinen vasikka. Muu lauma oli taempana ulottuen niin kauas kuin Joe saattoi nähdä – leveä vyöhyke mustia selkiä.
"Tähdätkää tuota pikku miestä – tuota punertavanruskeata juuri lavan taakse. Ampukaa nyt tarkasti, sillä jos ammutte harhaan, ei ole sanottu, osunko minäkään, kun en ole tottunut noin pieniin maaleihin."
Wetzelin tummilla kasvoilla karehti hilpeä hymy. Hän olisi luultavasti ampunut vaikka kärpäsen härän sarvista, jos niikseen olisi tullut. Joe kohotti hitaasti luodikkonsa ja oli juuri painamaisillaan liipasinta, kun hän samassa huomasi jotakin, jota hänen kokemuksensa metsästäjänä ei lainkaan edellyttänyt.
"Jos ammun, voivat ne laukata meitä kohti", kuiskasi hän.
"Eikö mitä; poispäin ne painuvat", vastasi Wetzel ajatellen, että kaikki se huomaakin.
Joe tähtäsi nopeasti uudelleen ja laukaisi. Iso härkä hypähti kumeasti mylvähtäen kiivaaseen laukkaan, ja pian oli koko lauma huumaavasti meluten täydessä paossa länttä kohti kaartaen. Pitkäkarvaiset selät nousivat ja laskivat kuin lyhyet vihaiset aallot myrskyn myllertämällä merellä.
Joe ja Wetzel lähtivät piilopaikastaan ja löysivät vasikan heinikosta kuolleena.
"Olisitte voinut ampua paremminkin", huomautti Wetzel nähdessään, mihin luoti oli sattunut. "Tähtäsitte liian paljon taakse, mutta ehkäpä se johtui siitä, että vasikka astui eteenpäin samalla, kun laukaisitte."
XV
Aika kului siten nopeasti, melkein huomaamatta, ja Joe tunsi elämänsä käyvän päivä päivältä yhä viihtyisämmäksi. Kuukauden kuluttua hän oli yhtä taitava metsämies kuin monet uudisasukkaat, jotka olivat olleet rajaseudulla vuosikausia, mutta hänellä olikin heihin nähden se etu, että hänellä oli opettajana mies, joka voitti metsänkäyntitaidossa kaikki muut. Hän oli sitäpaitsi luonnostaan oppivainen, ja kun hän eli vain metsätietoon perehtyäkseen, ei ole ihmeellistä, että hän omaksui paljon Wetzelin taidosta. Hän ei ollut milloinkaan haluton, vaan aina valmis kaikkeen, josta vain saattoi jotakin oppia. Usein, kun he olivat penikulmien päässä luolasta, hän pyysi Wetzeliltä saada koettaa opastaa heidät sinne omin päin. Eikä hän eksynyt kertaakaan, vaikka hän ei kulkenutkaan aina suorinta tietä.
Joe kunnostautui erinomaisen hyvin, mutta häneltä puuttui, kuten melkein kaikilta valkoisilta miehiltä, se herkkä ja luontainen metsämiesten vaisto, jonka nojalla indiaani liikkuu metsässä yhtä tottuneesti kuin kotona wigwamissaan. Wetzelillä se oli korkealle kehittynyt. Se oli hänellä synnynnäinen. Metsässä elettyjen, indiaanien alituiselle ja leppymättömälle vainoamiselle omistettujen vuosien varrella hän oli perehtynyt erämaan salaisuuksiin niin täydellisesti, että se oli valkoisille miehille jotakin aivan käsittämätöntä ja hänen punaisille vihollisilleen yllättävää.
Joe näki Wetzelin käyttävän taitoaan, mutta mitä se oikein oli, siitä hän ei päässyt selville. Hän käsitti, ettei sitä voitu sanoilla tyydyttävästi selittää. Siihen vaadittiin ihmeellisen tarkkaa näköä, silmää, joka tunsi täydellisesti jokaisen eläimen, puun, kiven, pensaan, sanalla sanoen, kaiken, mikä luonnostaan kuului metsään; silmää, joka oli niin terävä, että se huomasi pienimmänkin ympäristölle vieraan piirteen. Kuulon täytyi olla herkkä kuin kauriilla, sillä kuta herkempi korva, sitä taitavampi metsämies. Ja sitten on olemassa eräs tunne, joka saa vanhan metsästäjän sanomaan jo aamulla: "Tänään saamme palata tyhjin käsin." Hänellä on joku vaisto, joka kuiskaa, kun hän näkee yöhaukan lentävän lähellä maata: "Huomenna myrskyää." Sen opastuksella indiaani liikkuu metsissä kuin kotonaan. Johtava tähti voi peittyä pilveen ja tuuli tyyntyä, puissa ei ehkä ole sammalta eikä kuoressa mitään merkkiä ilmansuunnan määrittelemiseksi, harjanteet ovat voineet häipyä näkyvistä ja kokonaan tasaantuakin aavoiksi tasangoiksi, eikä siellä ole mahdollisesti mitään vesistöjäkään, mutta indiaanisoturi kulkee wigwamiaan kohti yhtä suoraan kuin pääskynen lentää. Saman vaiston ohjaamana Wetzelkin aina tiesi, mihin suuntaan hänen oli mentävä kohdatakseen indiaanin, jonka jäljet häipyivät kivikoissa näkymättömiin.
Joe oli harjoitellut hirvien ja muiden suurempien eläinten jälkien seuraamista, kunnes hän oli siinä yhtä taitava kuin koira. Sitten hän opetteli seuraamaan inhimillistä olentoa metsien halki. Eräitä indiaanin jälkiä lukuunottamatta, jotka olivat niin vanhat, että sade oli huuhdellut ne melkein pois, hänellä ei ollut muita jälkiä etsittävänä kuin Wetzelin, ja niitä ei hevillä löytänyt. Pehmeällä maaperällä tahi kosteassa ruohossa, joita hän vältti milloin vain saattoi, Wetzel jätti heikot jäljet, mutta kovalla kamaralla oli melkein samantekevää, oliko hän siitä kulkenutkaan; painanteet olivat niin mitättömät.
Joe oli sitkeä eikä hellittänyt ja kuta useammin hän epäonnistui, sitä hartaammin hän yritti. Wetzelin mentyä hän pujahti usein ulos luolasta ja koetti seurata hänen jälkiään. Lyhyesti, hänestä tuli taitava metsästäjä, hyvä ampuja ja harras ja perinpohjainen erämaan tutkija. Hän rakasti metsiä ja kaikkea, mitä ne sisältivät. Hän perehtyi villieläinten tapoihin. Jokainen ampumansa kauris, orava ja lintu opettivat hänelle jotakin.
Hän oli aina ylhäällä päivän sarastaessa nähdäkseen auringon nousevan punaisena ja suurenmoisena itäisten harjujen takaa ja karkoittavan alhaalla laaksoissa leijailevan valkoisen usvan. Silloinkin, kun hän ei ollut metsästämässä tahi muuten kuljeksimassa, vaan pysytteli leiripaikalla Wetzelin määräyksestä tätä odotellen, hän oli aina tyytyväinen. Hän saattoi maata silloin tuntikausia liikkumattomana länsituulen pehmeätä suhinaa kuunnellen ja katse kiintyneenä etäältä siintäviin kukkuloihin, joiden rinteillä pilvien varjot purjehtivat hitaasti ja juhlallisesti kuin suuret laivat merellä.
Jos Wetzel ja Joe olivat luolastaan hyvin kaukana, kuten joskus kävi, yöpyivät he metsään, ja silloin Joe nautti täysin siemauksin. Nuotioille hiipivä hämärä, hohtava hiilos, kuivien puiden räsähtely, ja savun suloinen tuoksu puhuivat hänelle voimakkaasti omaa tenhoavaa kieltään.
Metsästäjä paistoi kauriinlihaa tahi peltokanaa, ja kun he olivat aterioineet, sytyttivät he piippunsa ja polttelivat illan vähitellen pimetessä. Varhaisen illan painostava äänettömyys herätti Joessa aina jonkinlaista kummallista pelkoa. Ensin hän päätteli sen johtuvan hänen tottumattomuudestaan tähän elämään, mutta kun tunne ei hävinnyt, vaan päinvastoin kävi ajanoloon voimakkaammaksi, ei hän voinut löytää siihen muuta syytä kuin luonnon välittömän läheisyyden. Hämärähetken juhlallisessa hiljaisuudessa ja syvässä rauhassa oli hänelle aina jotakin selittämättömän salamyhkäistä.
"Tunnetteko te milloinkaan tätä äänettömyyttä?" kysyi hän kerran Wetzelilta heidän istuessaan nuotionsa vaiheilla.
Metsästäjä veti piipustaan miettiväisesti pitkän sauhun ja näytti indiaanin tavoin ensin pohtivan kysymystä.
"Olen nylkenyt punanahkoja vuorokauden jokaisella tunnilla, mutta en iltahämärässä", vastasi hän.
Joe ei ihmetellyt enää, mahtoiko metsästäjä olla liian kovettunut tunteakseen tämän kaikki käsittävän ihanan rauhan. Tämä iltahetki, joka sai Wetzelinkin luopumaan hetkeksi ajojahdistaan, oli todellakin lumoava.
Aina kun Joe lepäsi leiripaikalla Wetzeliä odotellen, toivoi hän tämän palatessaan tuovan joitakin uutisia indiaaneista. Metsästäjä ei puhunut villeistä milloinkaan, ja jos hän ylimalkaan puhui jotakin, koski se jotakin päivän kuluessa sattunutta tapausta. Eräänä iltana hän palasi olkapäällään suuri musta kettu, jonka hän oli ampunut.
"Onpa sillä kaunis ja kiiltävä karva", sanoi Joe ihailevasti. "En ole milloinkaan ennen nähnyt mustaa kettua."
"Olen pitänyt tuota lurjusta jo kauan silmällä", vastasi Wetzel ryhtyen suorimaan tukkaansa. "Tässä aivan lähellä on eräs ontto puu, jonka vaiheilla näin joitakin päiviä sitten mustan käärmeen luovivan. Mitähän siellä mahtaa olla, tuumin, ja kun olin haeskellut hetkisen, löysin kaniinin makuupaikan täynnä pieniä poikasia. Tapoin käärmeen ja aloin pitää paikkaa silmällä. Ohitse kulkiessani katsahdin aina pesään, ja joka kerta huomasin jonkun ryöstäjän käyneen siellä saalistamassa. Ensin kaipasin yhtä poikasta, seuraavana päivänä toista ja niin edelleen, kunnes jäljellä oli vain yksi ainoa, kaikista pienin ja heikoin. Joku varasti niitä, ja se suututti minua. Makasin siellä väijyksissä eilen ja tänään ja lopulta sainkin tämän mustan varkaan nitistetyksi. Se on kyllä kaunis, mutta kaikessa komeudessaan suuri ilkiö. Nämä mustat ketut ovat suurempia, vahvempia ja ovelampia kuin punaiset. Joka poikueessa on yksi tumma, ja kun se kasvaa nopeammin kuin toiset ja ryöstää toisilta kaiken ruoan, ottaa emo sitä vihdoin niskavilloista ja sinkoaa sen ulos maailmaan omin neuvoin elämään. Ja siinä se tekee oikein."
Seuraavana aamuna Wetzel kertoi päättäneensä lähteä uusia metsästysmaita etsimään. He kävelivät reippaasti koko päivän päätyen illalla seutuun, joka ei ollut suinkaan vähemmän kaunis kuin se, josta he olivat tulleet. Maalaukselliset kalliot ja jylhät harjut olivat alentuneet loivasti kohoileviksi, vehmaiksi kummuiksi ja aavoiksi aukeamiksi, joiden lomitse ja halki risteilevät joet ja sieltä täältä pilkoittavat pienet järvet antoivat maisemille oman viehättävän leimansa.
Wetzel oli lausunut alueesta vain pari sanaa, mutta sekin riitti saamaan Joen mitä herkimpään vireeseen, sillä hän tiesi heidän nyt olevan seudulla, jonka halki indiaanit, varsinkin tiedustelijat ja pohjoisesta etelään samoilevat metsästysretkikunnat usein kulkivat. Metsästäjä selitti, että alueen poikki meni puhvelitie, jota indiaanit tavallisesti seuraavat, sillä puhveli valitsee aina suorimman, tasaisimman ja lyhyimmän tien laitumelta toiselle.
He yöpyivät erään joen rannalle, ja sillä aikaa kuin metsästäjä kyhäsi katettua, ympäristöön näkymätöntä nuotiota, tähyili nuorukainen salavihkaa ympärilleen melkein odottaen näkevänsä tummien haamujen hiipivän metsän halki. Wetzel oli äärimmäisen varovainen. Hän repi kaatuneista puista kuorta ja rakensi tulen päälle ja ympärille pienen katoksen. Sitten hän kaivoi taskuistaan palan taulaa, ripotteli sille hyppysellisen ruutia ja iski sitten tulta piikivellä ja teräksellä. Saatuaan tulen ilmiliekkiin hän korjaili katetta, niin ettei ulkopuolelle päässyt valonsädettäkään. Kun nuotio oli sortunut hehkuvaksi hiilokseksi, hajoitti hän suojuksen, ja paahtoi evääksi varatut lihaviipaleet.
Vuoteen he valmistivat lehdistä ja oksista erään maassa makaavan valtavan paksun puunrungon suojaan. Joe lepäsi kauan valveilla unta saamatta. Hän kuunteli tuulen huminaa lehdistössä ja muisteli väristyksellä ääntä, jonka hän oli kerran kuullut valittavan metsässä. Hän kääntyi toiselle kyljelleen lehtien hiukan kahahtaessa, jolloin Wetzel heti heräsi ja kohotti päätään kiinteästi kuunnellen ja sanoen sitten lyhyesti: "Nukkukaa", ja painautui takaisin lehdille. Joe pakottautui pysymään hiljaa, hellitti lihaksensa hervottomiksi ja nukahti pian.
Aamulla Wetzel lähti ottamaan selkoa metsästysmahdollisuuksista palaten puolen päivän tienoilla. Joe totesi hämmästyksellä, ettei metsästäjä ollut aivan entisellään. Hänessä oli tapahtunut jokin muutos, mutta mikä, sitä ei Joe voinut sanoa.
"Näin indiaanien jälkiä", virkkoi Wetzel, "ja ellen erehdy, ovat kulkijat olleet huroneja ja delawareja. Voimme törmätä niihin pahki milloin hyvänsä, niin että täällä emme voi metsästää. Arvelen olevan viisainta, että vien teidät takaisin asutukselle."
"Sanotteko tuon vain minun takiani?" kysyi Joe.
"Kyllä", myönsi Wetzel.
"Mitä tekisitte jos olisitte yksinänne?"
"Taitaisinpa lähteä jonkun punanahkaisen riistan ajoon."
Ratkaiseva hetki oli lyönyt. Joen sydän sykki kiivaasti. Hän ei voinut päästää tätä tilaisuutta käsistään; hänen täytyi seurata metsästäjää. Hän loi Wetzeliin lujan katseen.
"Asutukselle en lähde", lausui hän.
Metsästäjä seisoi mieliasennossaan pitkään luodikkoonsa nojaten mitään virkkamatta.
"En halua mennä", jatkoi Joe kiihkeästi. "Sallikaa minun jäädä luoksenne. Ellen jaksa seurata mukananne, tahi jos olen kerrankaan tiellänne, jättäkää minut silloin huolehtimaan itsestäni, mutta koetelkaa minua ensin. Antakaa minun jäädä."
Jokainen sana henki tulista rohkeutta, ja hänen harmaissa silmissään näkyi niille ominainen teräksinen välähdys. Tätä vaarallista maata hän ei ilmeisestikään pelännyt, ja jos hänen täytyi erota Wetzelistä, oli hän valmis kohtaamaan sen vaarat yksinäänkin.
Wetzel ojensi leveän kätensä ja loi kumppaniinsa läpitunkevan katseen. Sallia nuorukaisen jäädä nyt hänen luokseen oli enemmän kuin mitä hän oli konsanaan kenellekään toiselle luvannut, mutta hänen oli joka tapauksessa viisainta pysyttää nuorukainen suojeluksensa alaisena niin kauan kuin se vielä kävi päinsä, sillä Joe kääntyi nyt sotapolulle, jonka kulkijoille oli kaikille jossakin luoti, puukko tahi tappara varattuna. Wetzel näki Joen olevan siitä tietoisen; kalpeat kasvot ja harmaiden silmien luja katse ilmaisivat sen selvästi.
Siinä, mahtavan tammen varjossa, indiaanien tappaja otti nuorukaisen ystäväkseen ja kumppanikseen elämään, joka ei ollut enää leikkiä, vaan seikkailurikasta, jännittävää ja vaarallista.
"Olkoon niin, poika", vastasi hän kasvoillaan harvoin nähty hymynsä, joka kirkasti ne kuin auringonsäde. "Seurailemme noita koiria nyt pari päivää, mutta ensin otamme selville, mitä täällä oikein on tekeillä. Menkää nyt jokea alas jonkun matkaa ja kiertäkää sitten metsän kautta takaisin koko ajan tarkkaan tähystellen. Minä käyn sillä aikaa ylhäällä pienellä kierroksella. Liikkukaa nyt varovasti älkääkä jättäkö mitään huomioonottamatta."
Joe seurasi joen uomaa toista penikulmaa. Hän pysytteli pajukon suojassa eikä mennyt milloinkaan avonaisten paikkojen poikki ensin hetkisen odottamatta ja tähystelemättä. Hän tarkkasi kaikkia ääniä kuulematta mitään vierasta, ja tutki tarkoin rannan hietikot ja puiden alla kasvavan sammalen. Hän oli ollut jo kauan retkellään, minkä tähden hän poikkesi metsään kaartaakseen verkalleen takaisin leiripaikalle tullen siellä äkkiä kovaksi tallatulle polulle, joka mutkitteli metsän halki. Varmaankin joku puhvelinpolku, joista Wetzel oli maininnut, ajatteli hän ja kyyristyi tarkastamaan maata.
Samassa kuului laukaus, ja luoti sivuutti Joen niin läheltä, että hän tunsi ilmanpaineen poskellaan. Hän loikkasi notkealla hypyllä erään puun suojaan, jonka takaa hän kurkisti varovasti nähdäkseen, kuka oli häntä ampunut, ehtien juuri parhaiksi näkemään indiaanin tumman hahmon katoavan tiheikköön noin sadan askeleen päässä. Hän odotti näkevänsä toisiakin ja kuulevansa useampia laukauksia, mutta erehtyi. Villi oli ilmeisesti yksinään, sillä puu, jonka suojaan Joe oli hypännyt riitti tuskin peittämään hänen ruumiinsa näkyvistä, seikka, jota toiset indiaanit olisivat siekailematta käyttäneet hyväkseen.
Joe piti tarkoin silmällä paikkaa, johon hänen vihollisensa oli hävinnyt, ja eroitti pian tumman käden, sitten alastoman olkapään ja lopuksi luodikon latasinpuikon. Indiaani latasi asettaan, ja pian näkyikin luodikonpiippu työntyvän esiin puun takaa. Sydän hakaten kuin sepään moukari ja kasvolihakset jännittyneinä Joe koetti piilottautua parhaansa mukaan. Puu oli ohut, mutta peitti hänet sentään suurimmaksi osaksi. Hän laati nopeasti suunnitelman vihollisen tuhoamiseksi. Indiaani lymysi paksun tammen takana, rinnan tasalla jykevä oksa, jonka suojasta hän saattoi ampua täysin turvallisesti.
Indiaanin luodikko paukahti jälleen, ja luoti raapaisi puuta Joen kasvojen läheltä. Nuorukainen huudahti valittavasti, astui pari horjuvaa askelta ja lysähti polulle pitkälleen jääden siihen liikkumattomana makaamaan.
Punanahka kohotti riemuitsevan huudon ja nähden kaatuneen lepäävän hievahtamatta hän lähti tulemaan kohti vetäisten puukkonsa. Hän oli aivan nuori, nopea ja kiihkeä liikkeissään ja lähestyi ketterästi polkua pitkin ottamaan himoitsemaansa voitonmerkkiä, kalpeanaaman päänahkaa.
Joe hypähti äkkiä istumaan, kohotti luodikkonsa ajatuksennopeasti ja laukaisi suoraan indiaania kohti, mutta ampui harhaan.
Punanahka pysähtyi hämmästyneenä nähdessään vastustajansa heräävän henkiin niin äkkiarvaamatta. Huomaten sitten Joen laukauksen menneen harhaan hän syöksyi eteenpäin puukkoa heristäen ja raivoisasti kiljuen.
Joe hypähti seisoalleen luodikko valmiina iskuun.
Kun villi oli parinkymmenen askeleen päässä, niin lähellä, että hänen tummat, intohimon vääristämät kasvonsa näkyivät selvästi, kuului aivan Joen yläpuolelta omituinen viheltävä ääni ja taempaa samalla luodikon kimakka pamaus.
Indiaani pysähtyi aivankuin hän olisi kompastunut johonkin tielle ilmestyneeseen puuhun tahi kiveen. Painaen sitten kädellään rintaansa hän päästi omituisen huudon ja vaipui hitaasti nurmikolle.
Joe juoksi hänen luokseen ja kumartui katsomaan. Indiaania, joka oli solakka ja kaunis nuorukainen, oli ammuttu rintaan. Käsi painoi lujasti haavaa kirkkaan veren tihkuessa sormien lomitse ja virratessa kylkeä pitkin maahan.
Katse oli luja ja järkähtämätön. Vaikka hän tiesi kuolevansa, ei hänen tummissa silmissään näkynyt vähintäkään merkkiä antautumisesta – niistä leimusi vain sammumaton viha. Sitten silmät lasittuivat ja sormet taukosivat liikkumasta.
Joen edessä lepäsi kuollut indiaani.
Hänen mielessään välähti, että Wetzel oli luonnollisesti ehättänyt paikalle juuri yhdennellätoista hetkellä, mutta hän ei ajatellut sitä sen enempää, sillä tällainen väkivaltainen kuolema kauhistutti häntä, ei teko sellaisenaan, vaan vainajan ulkonäkö. Sydän sykki nopeasti ja sormet vapisivat, mutta muuten hän tunsi vain omituista kylmyyttä koko olemuksessaan. Indiaani oli tahtonut surmata hänet, ja ellei metsästäjän erehtymätön käsi olisi tullut väliin, olisi villi ehkä nyt parhaillaan pidellyt käsissään veristä päänahkaa.
Joe pikemminkin tunsi kuin kuuli jonkun lähestyvän. Hän kääntyi nähden Wetzelin lähestyvän polkua pitkin.
"Yksinäinen shawneetiedustelija", lausui metsästäjä katsellen kuollutta. "Hän koetti ansaita kotkansulkansa; näin teidät molemmat tuolta rinteeltä."
"Niinkö!" huudahti Joe. Sitten hän nauroi. "Se oli minun onneni. Yritin opettamaanne temppua, mutta innoissani epäonnistuin."
"Hätiköitte aivan suotta. Ensin olitte maltillinen, mutta sitten ammuitte harhaan, vaikka teillä oli tähtäämiseen riittävästi aikaa. Ellei minun olisi täytynyt ampua ylitsenne, olisin kaatanut hänet jo aikaisemmin."
"Missä olitte?"
"Tuolla sumakkien takana", ja Wetzel viittasi eräälle rinteelle, joka oli noin sadanviidenkymmenen askeleen päässä.
Joe ihmetteli, kumpiko luoti oli mennyt häntä lähempää, indiaanin, joka oli vaaninut hänen henkeään, vai Wetzelin tuhoisasta aseesta lähtenyt pelastuksen tuoja.
"Tulkaa", sanoi metsästäjä otettuaan indiaanilta päänahan.
"Entä tämä ruumis?" kysyi Joe, kun Wetzel lähti kulkemaan.
"Olkoon siinä."
He palasivat leiriin ilman muita seikkailuja. Sillä aikaa kuin metsästäjä kyhäsi heille tilapäistä sateensuojaa – pilvet näyttivät uhkaavilta – leikkasi Joe palan puhvelinlihaa ja lähti joelle vettä noutamaan. Hän palasi kiireesti takaisin ja lausui äänellä, jota hän turhaan koetti saada maltilliseksi:
"Tulkaa sukkelaan. Olen nähnyt jotakin, joka voi merkitä hyvinkin paljon."
Hän kiiruhti edellä jokirantaan.
"Katsokaa", kehoitti hän viitaten veteen.
Joki oli sillä kohdalla noin puolen metrin syvyinen ja ehkä parinkymmenen levyinen, eikä virtaa ollut juuri nimeksikään. Hiukan aikaisemmin se oli ollut kirkas kuin kesätaivas, mutta nyt se oli täynnä kuin kellertäviä pilviä, jotka lipuivat hitaasti virtaa alas laajeten ja häipyen sitä mukaa kuin vesi sameni. Pinnalla kellui puunkuoren siruja, joita pienet kalat ahnaasti tavoittelivat.
"Kauris ei sekoita vettä tuolla tavalla", huomautti Joe. "Mitähän se oikein merkitsee?"
"Indiaaneja, eikä kovin kaukanakaan."
Wetzel kiiruhti leiripaikalle ja hajoitti tekemänsä suojuksen jäljettömiin ja peitti nuotion pohjan tuuhealla oksalla. Nämä varovaisuustoimenpiteet tekivät paikan vaikeammaksi keksiä. Hän tiesi, ettei indiaanitiedustelija toimi milloinkaan pintapuolisesti; hänen pälyilevä katseensa tarkastelee näköalan kylläkin nopeasti, mutta samalla läpikotaisin. Pensaan tahi puun luonnoton asento aiheuttaa heti tutkimuksen.
Peitettyään siten kaikki jäljet metsästäjä tarttui Joen käteen ja vei hänet taempana kohoavalle kunnaalle, johon he piiloutuivat erään juurineen kaatuneen puun taakse. Wetzel oli tuskin ehtinyt antaa Joelle viimeiset ohjeet maata ehdottomasti hiljaa, kun ylhäältä verraten läheltä alkoi kuulua veden loisketta. Mitään ei näkynyt, sillä jokea reunusti kummallekin taholle tiheä pajukko, jossa oli juuri heidän kohdallaan kapea aukko. Ääni vain kuului yhä selvemmin.
Äkkiä Joe tunsi vieressään lepäävän voimakkaan vartalon omituisesti jännittyvän; lihaksissa tuntui suonenvedontapainen vavahdus kuin tiikerillä, joka juuri valmistautuu hyppyyn. Se oli niin välitön ja paljonsanova ilmoitus siitä, mitä tulossa oli, että nuorukainen tunsi sen itsekin kylmänä puistatuksena.
Kun he olivat odottaneet hetkisen henkeään pidätellen, ilmestyi näkyviin pitkä indiaanisoturi, joka kahlasi vedessä polvia myöten varovaisin, liukuvin askelin. Hänen koreileva, lipsutettu pukunsa näytti Joesta tutulta. Hän piti luodikkoa poikittain edessään ja eteni hitaasti joka taholle epäluuloisesti tähystellen. Nuorukainen luuli tuntevansa tuon pään mustine ja sotkuisine hiuksineen, ja kun hän näki miehen kääntyessä heihin päin tummat ja roistomaiset kasvot, huudahti hän: "Girty! niin totta –"
Wetzelin jäntevä käsi painoi hänet niin lujasti maahan, että hänen huudahduksensa keskeytyi, mutta hän näki vielä. Girty ei ollut kuullut mitään, sillä hän jatkoi hidasta kahlaamistaan, häviten pian näkyvistä. Kohdalle ilmestyi nyt toinen indiaani ja sitten kolmas, joiden välissä käveli eräs valkoinen mies kädet selän taakse sidottuina. Hetkisen kuluttua olivat hekin hävinneet pajukon suojaan.
Loiske jatkui – äänekkäämpänä kuin ennen. Näkyviin tuli ensin yksi soturi ja sitten toinen ja kolmas ja sitten vielä kaksi. He kuljettivat välillään hirsilauttaa, jolla lepäsi ääriviivoista päättäen kaksi inhimillistä olentoa.
Sen vierellä kahlaavat indiaanit olivat Joelle niin mielenkiintoiset, ettei hän nähnyt heidän saalistaan, mikä se sitten lienee ollutkin, muuta kuin vilahduksen. Viimeisenä kulki roteva soturi, jonka jäntevät käsivarret ja paljaiksi ajellun pään Joe muisti hyvin. Se oli shawneepäällikkö, Hopeakynsi.
Kun hänkin oli kadonnut näkyvistä pajukon taakse, tunsi Joe aivan vapisevansa. Hän kääntyi kiihkeästi Wetzeliin, mutta kavahti samassa takaisin.
Metsästäjässä oli tapahtunut peloittava muutos. Kalvakoilla kasvoilla kuvastui raju mielenkuohu, ja niiden tavallisesti rauhallinen ilme oli nyt uhkaava ja synkkä. Silmät näyttivät supistuneen kahdeksi leimuavaksi pisteeksi, ja katse oli niin hurja, läpitunkeva ja tuhoaennustava, ettei Joe voinut sitä kohdata.
"Kolme valkoista vankia, joukossa kaksi naista", mutisi metsästäjä ikäänkuin punniten mielessään tämän seikan merkitystä.
"Olivatko nuo lautalla naisia?" kysyi Joe, ja kun Wetzel vain nyökkäsi, jatkoi hän: "Eräs valkoinen mies, ja kaksi naista, kuusi soturia, Hopeakynsi ja se luopio, Jim Girty!"
Wetzel ei vastannut mitään Joen kiihkeisiin sanoihin, vaan tuijotti eteensä äänettömänä ja jännittynyttä asentoaan muuttamatta. Joe katsahti vielä kerran hänen tuimiin kasvoihinsa.
"Jos lähtisimme Girtyn ja hänen punanahkojensa jälkeen, kulkisimme todennäköisesti nopeammin kuin hän, heillä kun on nyt naisvankeja mukanaan, vai mitä?" Joe naurahti pahaenteisesti hammastensa välistä.
Nuorukaisen sydän paisui kiihkosta ja jännityksestä. Lännen seikkailurikas elämä oli ollut aina hänen ihanteensa, ja nyt hän oli aivan sen keskellä ja metsästäjän keralla, jonka pelkkä nimikin merkitsi indiaaneille kaikkea sitä, mikä oli kauheata.
Wetzel oli ilmeisesti jo päättänyt, mitä oli tehtävä, koska hän kehoitti parilla sanalla Joea leikkaamaan puhvelinreidestä niin paljon kuin he saivat taskuihinsa mahtumaan. Käskien sitten nuorukaisen seurata jäljessä hän kääntyi metsään ja kulki nopeasti eteenpäin välillä aina hetkeksi pysähtyen. Metsä harveni pian ja heidän eteensä levisi lavea tasanko, jota reunusti oikealla pitkä ja mutkitteleva, heleänvihreä pajukko osoittaen joen kulkevan sieltä. Tasangon reunaan päästyään Wetzel alkoi juosta pysähtyen aina noin sadan metrin päässä kuuntelemaan ja tähystelemään ollen samassa jälleen täydessä vauhdissa.
Tasangon puolivälissä Joe alkoi hengästyä, mutta pysyttelihe siitä huolimatta aivan metsästäjän kintereillä. Juostuaan noin neljä penikulmaa he lähestyivät tasangon toista reunaa. Nuorukaisesta tuntui kuin hänen päänsä olisi ollut halkeamaisillaan, kylkeen pisti kipeästi ja silmissä hämärsi punertava usva. Mutta hän ei hellittänyt, ja kun voimat vihdoin pettivät, lysähti hän maahan.
Kun hän joitakin minuutteja myöhemmin hiukan toinnuttuaan nousi, olivat he tasankoa reunustavassa pyökkimetsässä. Virtava joki juoksi aivan hänen edessään jakautuen kahtia erään kallioisen ja metsäisen niemen kärjessä. Hän luuli sitä ensin saareksi, mutta tarkkailtuaan virran juoksua hän totesi sen kuuluvan mantereeseen ja joen jatkuvan kahtena haarana melkein vastakkaisiin suuntiin.
Joe ihmetteli, olivatko he mahtaneet ehättää indiaanien edelle. Kyllin nopeasti he olivat ainakin juosseet. Hiki virtasi joka huokosesta. Hän katsahti Wetzeliin, joka seisoi lähellä. Leveä rinta kohoili hiukan nopeammin, mutta se olikin ainoa, mikä viittasi äskeiseen voimainkoetukseen. Nuorukainen käsitti sydämessään tuskallinen tunne, ettei hän pääsisi milloinkaan kumppaninsa tasalle, jos nimittäin tämä juoksu oli näyte nopeudesta ja kestävyydestä, jota häneltä vaadittiin.
"He ovat ennättäneet edellemme, mutta kumpaan suuntaan?" kysyi Wetzel kuin omia mietteitään selvitellen.
"Mistä tiedätte heidän jo menneen?"
"Meidän täytyi tehdä kierros", vastasi Wetzel pudistaen päätään ja viitaten pensaikkoon. Joe astui lähemmäksi ja kurkisti tiheikköön. Hän näki kasan kuihtuneita lehtiä ja risuja ja niiden takana pitkän pyöreän syvänteen kuin maassa kauan maanneen paksun puun jäljeltä. Pienet reiät, kapeat, mutkittelevat urat ja kuivat multakokkareet osoittivat, mihin toukat ja kuoriaiset olivat pesiään tehneet. Säikähtyneet hyönteiset juoksivat nyt neuvottomina sinne ja tänne.
"Mitähän tässä oli? Puuko?"
"Kanootti. Indiaanit ovat jatkaneet matkaansa jompaakumpaa haaraa pitkin."
"Mistä tiedämme, kumpaa?"
"Ehkäpä emme saakaan sitä selville, mutta koettaa ainakin aiomme. Kaivakaa joitakin toukkia, menkää tuon kielekkeen alapuolelle ja ryömikää niin lähelle törmän reunaa, että juuri voitte kurkistaa alas. Varokaa, ettette näytä nenänpäätännekään, älkääkä vierittäkö mitään veteen. Pitäkää silmällä taimenia. Katselkaa joka taholle ja pudottakaa aina silloin tällöin toukka veteen. Minä menen ja teen saman tempun toisen haaran suulla. Sitten palaamme tänne kertomaan, mitä kaloilla oli indiaaneista sanottavana."
Joe meni neuvottuun paikkaan ja laskeutuen polvilleen ryömi varovasti törmän reunalle. Hän painoi hiljaa heinänkorret sivulle voidakseen katsoa alas ja näki olevansa juuri erään syvänteen kohdalla, johon tuli kapea särkkä vastakkaiselta rannalta. Vesi oli niin kirkas, että hän näki karikkoisen pohjan kaikkialla aivan selvästi lukuunottamatta erästä tummaa syvännettä toisella rannalla. Vedessä ei näkynyt ainoatakaan elävää olentoa, ei äyriäistä, kilpikonnaa eikä edes sammakkoakaan. Hän katseli joka taholle ja pudotti sitten toukan. Syvänteestä vilahti ylös kellertävä, kimalteleva kala ja sieppasi toukan, mutta se ei ollut taimen. Wetzel oli sanonut, että näissä virroissa taimenet makailivat aina pohjalähteiden lähistöllä. Hän koetti toistamiseen, mutta nyt sai toukka purjehtia rauhassa ja kenenkään ahdistamatta matkoihinsa.
Kun Joen silmät olivat täydellisesti tottuneet pettäviin varjoihin ja valokohtiin, näki hän jonkun kalan makaavan liikkumattomana erään kiven kyljessä. Nuorukainen luuli tuntevansa sen, mutta ei nähnyt kyllin selvästi ollakseen varma. Hän ryömi hiukan alemmaksi, jossa reuna ulkoni lähemmäksi, ja kurkisti alas. Aivan oikein, hän oli keksinyt taimenen. Kuinka hyvin hän tunsikaan nuo sileät, hopeiset kyljet ja leveän ja voimakkaan pyrstön. Olisipa nyt onki ja siimaa, ajatteli hän unohtaen hetkeksi tehtävänsä kokonaan.
Havahtuen sitten ihailustaan hän pudotti suuren ja lihavan toukan juuri kalan yläpuolelle. Taimen ei hievahtanutkaan. Hän koetti jälleen, mutta samalla tuloksella. Kala ei ollut syöttiä näkevinäänkään. Joe palasi paikkaan, jossa hän oli eronnut metsästäjästä.
"En nähnyt mitään", virkkoi metsästäjä, joka odotti häntä. "Entä te?"
"Yhden ja oikein komean."
"Näkikö se teidät?"
"Ei."
"Nousiko se pinnalle?"
"Ei, mutta kaipa se ei ollut syönnillään", vastasi Joe, voimatta ymmärtää, mihin Wetzel oikein pyrki.
"Kertokaa yksityiskohtaisesti, mitä se teki."
"Siinäpä se pulma onkin, ettei se tehnyt niin mitään", vastasi Joe miettiväisesti. "Makasi vain kuin hako pohjassa eikä räpäyttänyt silmäänsäkään. Kylkievät vain lepattivat kuin haavan lehdet."
"Ne kylkievät kertovatkin juuri sen, mitä tahdoin tietää. Girty ja hänen punanahkansa ovat menneet tätä tietä", sanoi Wetzel varmasti. "Toinen haara vie huronien kaupunkeihin. Girtyllä on piilopaikka jossakin delawarein päämajan lähistöllä. Olen etsinyt sitä monta kertaa. Sinne hän on raahannut useamman kuin yhden valkoisen tytön, eikä kukaan ole niitä raukkoja enää sen jälkeen nähnyt."
"Ajatella jonkun valkoisen naisen, jonkun Nell Wellsin kaltaisen tytön joutuvan noiden punaisten pirujen armoille!"
"Nuori mies, älkää tehkö vääryyttä. Indiaanit ovat kylläkin pahoja, mutta en ole kuullut heidän milloinkaan kohdelleen valkoista naista siten kuin nyt ehkä tarkoitatte. Indiaanit ottavat heistä toisinaan vaimoja itselleen ja murhaavat heitä usein, mutta siinä onkin kaikki. Miehet meidän omaa väriämme, Girtyn kaltaiset luopiot, ne tekevät tekoja, jotka ovat murhaakin pahemmat."
Se, että Lewis Wetzel, indiaanien tunnettu ja säälimätön vainooja, saattoi lausua hyvän sanan vihollisistaankin, oli hänessä sangen merkillinen ja yllättävä piirre. Joe oli niin hämmästynyt, ettei hän koettanutkaan vastata.
"Tässä ne ovat nousseet kanoottiin. Vielä pieni silmäys, ja sitten lähdemme", sanoi Wetzel. Hän kulki edestakaisin hiekkaisella rannalla tarkastellen pajuja ja tutkien maata. Äkkiä hän kumartui ja sieppasi jotakin vedestä. Hänen terävä katseensa oli kiintynyt johonkin pohjassa kimaltelevaan valkoiseen esineeseen, tarkemmin tutkittaessa pieneen norsunluiseen solkeen, josta oli pala lohjennut pois.
"Taivaan tähden, Wetzel, sehän on Nell Wellsin kengänsolki! Olen nähnyt sen liian usein voidakseni erehtyä."
"Aavistin heti, ketä Girtyn vangit olivat, ja ellen erehdy, oli se kolmas veljenne. Jack Zane kertoi Girtyn kierrelleen kylän ympärillä, ja se merkitsi pahaa."
"Lähtekäämme! Tappakaamme se roisto!" huudahti Joe käheästi. Veri oli paennut hänen kasvoiltaan, niin että huuletkin olivat valkoiset.
"Arvelen heidän yöpyvän tästä noin penikulman päähän. Tunnen paikan. Siellä on hyvä lähdekin, mutta katsokaahan! Näettekö varisten kiertelevän tuon korkealatvaisen tammen kohdalla? Kuuletteko niiden raakkuvan? Voisi luulla niiden ahdistavan haukkaa, mutta asian laita on todellisuudessa siten, että ne näkevät indiaaneja."
"Niin?" vastasi Joe kärsimättömästi.
"Puoliyön mentyä tulee kuutamo. Lepällemme ja odotamme, ja sitten –"
Hampaiden kiivas helähdys, terävä kuin laukeavan terässatimen isku, lopetti lauseen. Joe ei puhunut mitään, vaan seurasi metsästäjää metsään. Pysähtyen erään kaatuneen puun lähelle Wetzel keräsi kasan lehtiä ja levitti ne maahan. Sitten hän taittoi oksia pyökeistä ja kyhäsi niistä jonkinlaisen katoksen maassa makaavan puun varaan kehoittaen nuorukaista ryömimään edellä suojukseen ja seuraten itse jäljessä luotuaan tutkivan silmäyksen vielä kerran joka taholle.
Metsässä oli vielä aivan valoisaa, joten tämä varhainen makuullemeno tuntui Joesta hyvin oudolta, mutta hän ajatteli, ettei heidän tarkoituksensa ollutkaan nukkua, vaan odottaa pitkien tuntien vähitellen kuluvan. Hän oli sentähden sangen kummastunut kuullessaan pimeän tultua Wetzelin nukkuvan. Hän päätti, ettei hän hämmästyisi enää kertaakaan, tekipä metsästäjä mitä hyvänsä. Usko, ettei Wetzelille ollut mikään mahdotonta, lujittui nyt kerta kaikkiaan vakaumukseksi. Mutta kuinka hän saattoi nyt nukkua? Mielessään tyttöjen säälittävä kohtalo, kiihkeänä näkemään Girtyn sydänveren, vihaten indiaaneja kaikesta sydämestään ja sielustaan ja matkalla otteluun, josta tuli varmasti verinen, ja johon oli vain joitakin tunteja, Wetzel paneutui rauhallisesti nukkumaan. Tietäen että metsästäjä oli verenhimoinen kuin tiikeri, Joe oli odottanut hänen rynnistävän siekailematta vihollistensa kimppuun, mutta ei; tämä kokenut ja tyynesti harkitseva mies tiesi, milloin oli hyökättävä; hän odotti aikaansa ja odottaessaan hän nukkui.
Joe ei voinut ummistaakaan silmiään. Tähdet tuikkivat oksien lomitse, pimeys syveni, ja lähellä kohoavan harjanteen ääriviiva häämötti tummana yöllistä taivasta vasten. Hetket venyivät tuntien pituisiksi. Hän eroitti yökehrääjän matalan ääntelyn, ja jostakin kuului huuhkajan yksitoikkoinen huuto. Joku hiiviskelevä eläin lähestyi hiljaa, pysähtyi nuuskimaan oksia, ja katosi kiireesti lehtien kahahdellessa. Sitten ei kuulunut enää mitään; kaikkialla vallitsi yön syvä rauha. Joe ei voinut enää ajatellakaan unta, vaan valvoi kaikki vaistot vireillä – sydän kuin tulessa. Nell oli pelastettava, koukkunenäinen luopio tapettava ja Hopeakynnen kanssa taisteltava, kunnes jompikumpi jäi paikalle!
Tunnit kuluivat, mutta Joen intohimoinen kiihko ei jäähtynyt. Kun hän vihdoin näki kuun kapean sirpin loistavan hopeanhohtoisena harjanteen puiden takaa, tiesi hän hetken olevan pian käsissä, ja hänen selkäänsä karmi väristys toisensa jälkeen.
XVI
Kun kuu oli noussut niin korkealle, että sen kalpea valo valaisi metsät ja aukeat, ilmestyi metsän pimennosta kaksi tummaa varjoa äänettömästi hiipien vaalean usvan kattamalla tasangolle.
Harmaa ja laiha arosusi tuli juosten kuono alhaalla. Outo haju sai sen äkkiä seisahtumaan. Kuono nousi tunnustellen ilmaa ja kirkkaat silmät välähtivät pimeässä. Kaksi ihmistä oli tunkeutunut hänen mailleen, ja haukahtaen lyhyesti ja paheksuvasti eläin katosi usvaan.
Varjot liukuivat eteenpäin nopein ja kuulumattomin askelin ja hävisivät pian äänettömästi kuin kummitukset. Korkea heinikko oli niellyt heidät.
Tasanko näytti jälleen aivan autiolta, niin sanomattoman tyhjältä. Ei risahdustakaan kuulunut, missään ei näkynyt elonmerkkiäkään; hämärään häipyvä, alakuloisen harmaassa valossa kylpevä aava aukea oli kuin kuollut.
Yön hetket kuluivat verkalleen.
Tasangon toisella puolella lähellä metsän reunaa heinikko jakautui hiljaa jonkun tumman olennon tieltä. Oliko se vain jonkun oksan luoma pettävä varjo? Se painui hitaasti takaisin ja hävisi. Harmaan heinikon hopeisena kimmeltävä, liikkumaton ääriviiva oli jälleen ehyt ja koskematon.
Vain yötuuli, joka hyväili nuokkuvia kukkia, tiesi kertoa kahdesta varjomaisesta olennosta, jotka liukuivat niin pehmeästi ja varovasti, mutta samalla niin varmasti, metsää kohti. Vain kuu ja kalpeat tähdet näkivät nämä hiipivät varjot.
Kuin kostajat he etenivät, matkalla tappamaan ja pelastamaan.
Nyt he tulivat metsään. He eivät vaihtaneet kuiskaustakaan eivätkä tehneet ainoatakaan epäröivää liikettä. Äänetön ja hitaudessaan varma eteneminen vain osoitti, millä asioilla he liikkuivat. Tuuma tuumalta he liukuivat jäljekkäin sammalen yli edellä olevan raivatessa tietä. Tämä hidas ryömiminen oli työlästä, ja rasittava tämä matka, jonka täytyi päättyä salamannopeaan toimintaan. Risukaan ei risahtanut eikä lehtikään kahahtanut heidän hiipiessä hitaasti eteenpäin äänettöminä kuin lähestyvä kuolema. Sekunnit pitenivät minuuteiksi, minuutit tunneiksi, ja kunakin tuntina kuljettu matka oli vain parikymmentä askelta.
Lopulta he pääsivät harjanteen laelle. Kostaja pani kätensä seuralaisensa olkapäälle. Voimakkaan kosketuksen tarkoitus oli muistuttaa, varoittaa ja rohkaista. Sitten hän liukui tiehensä kuin suuri käärme.
Jäljellejäänyt kohotti päätään nähdäkseen pienelle aukealle, jonka keskellä kirkas lähde päilyi. Paikkaa sanottiin Kauniin lähteen aukeaksi, ja se oli varsinkin kuutamossa nähtynä harvinaisen viehättävä. Indiaanivartija seisoi erästä kiveä vasten nojaten liikkumattomana kuin patsas. Toiset nukkuivat kylki kyljessä paljaat päät kiiltäen. Heidän lähellään lepäsi eräs koreilla sulilla ja helyillä koristeltu soturi vierellään huopa, jonka reunan alta näkyi kahdet surulliset ja kuun kalpeassa valossa lumivalkoiset kasvot.
Katsoja värisi nuo kalpeat kasvot nähdessään, mutta hänen täytyi odottaa ja malttaa mielensä, kunnes Kostaja oli päässyt perille, tappanut vartijan nopeasti ja äänettömästi ja vapauttanut vangit sotureita herättämättä. Jos tämä suunnitelma petti, oli hänen rynnättävä aukealle ja siepattava hälinän suojassa yksi vanki mukaansa.
Hän makasi kuunnellen ja odottaen, jokainen hermo äärimmilleen jännittyneenä ja jokainen lihas valmiina syöksyyn.
Vain yötuuli, joka suhahteli puiden latvoissa, lehtien heikko kahina ja virtaavan veden pehmeä solina todistivat hänelle, ettei edessä näkyvä kuva ollut ilkeätä unta. Hänen katseensa kiintyi toivehikkaasti vankeihin, viivähti tuhoaennustavasti nukkuvissa idiaaneissa ja leimahti synkästi heleäsulkaiseen soturiin kohdistuessaan. Sitten se siirtyi vartijan tummaan hahmoon kiven kupeella, viivähti hetkisen päätä koristavassa valkoisessa sulassa ja kiintyi lopulta poreilevaan lähteeseen. Se oli pyöreä, ehkä noin puolitoista metriä läpimitaten ja välkkyi kuin kiilloitettu kilpi, johon kuu, tuikkivat tähdet ja tummat puut kuvastuivat.
Katseleva mies tunsi äkkiä selittämätöntä kauhua. Hiukset nousivat pystyyn, ja kylmät puistatukset värisyttivät hänen ruumistaan. Oliko se koko yön kestäneen äärimmäisen kiihtymyksen seurausta, vai johtuiko se tietoisuudesta, että verinen ja ratkaiseva hetki oli pian käsissä? Oliko tuon kuutamossa kimmeltävän lähteen syvyyteen jokin salaisuus kätkettynä? Tiesivätkö nuo yksinäiset, varjoisat puut murheellisesti riippuvine oksineen jotakin, joka oli muilta salattu? Jos tällä hiljaisella aukealla oli tulevaisuudessa joku murhenäytelmä tapahtuva, saattoivatko pulpahteleva vesi ja kuiskailevat lehdet antaa siitä aavistuksen. Ei, ne olivat vaiti; luonnon arvoituksellinen salamyhkäisyys oli niiden ainoa salaisuus.
Odottava mies kirosi heikkouttaan, karkoitti lamauttavan tunteen ja terästi sydämensä. Tähänkö hänen raju innostuksensa saada jakaa Kostajan vaarat sammui? Ei! Hänen väkevä henkensä nousi sellaista ajatustakin vastaan. Hän oli jälleen jäntevä ja rohkea.
Hän loi leimuavan katseen sulkakoristeiseen vartijaan. Indiaanin huolettomassa asennossa kiveä vasten oli nyt jotakin jännittynyttä. Pää oli ojentunut hiukan eteenpäin kuin kuuntelevalla kauriilla. Valpas soturi vainusi vaaraa.
Jostakin aukean toiselta puolelta kantautui samassa hiljainen vaikeroiva huokaus, joka oli lähteenkin pehmeästi pulpahtelevaa ääntä heikompi.
"Woo-o-o-o!"
Vartija hätkähti, ojentautui suoraksi ja jäykistyi liikkumattomaksi; huopa luisui vähitellen hänen jalkoihinsa.
"Ah-oo-o!" suhahti tuuli puiden latvoissa.
Metsän tummista pimennoista kohosi syvä ja valittava huuto, paisui vavahdellen yön tyynessä ilmassa ja kuoli pois murheellisesti vaikeroiden.
"Um-m – mmwwoo-o-o-o!"
Vartija painui metsään äänettömästi kuin aave.
Toinen indiaani nousi nopeasti ja katsahti pelokkaasti ympärilleen. Sitten hän kumartui ja ravisti erästä toveriaan, joka nousi heti. Mutta hän oli tuskin päässyt seisoalleen, kun tiheiköstä lennähti joku musta hahmo ja paiskasi heidät kumoon. Kuutamossa välähti jotakin kirkasta ja heilahti taas piirtäen nopean, salamoivan kaaren. Lyhyt, tukahtunut kiljahdus herätti toiset soturit, jotka hyppäsivät ylös säikähtyneinä ja ymmällään. Varjo mellasti nyt aivan heidän keskellään liikkuen uskomattoman nopeasti ja riehuen kuin hornanhenki. Kumeat iskut, teräksen kilahtelu, vihaiset huudot ja tuskalliset kiljahdukset sekoittuivat sokean ja vimmatun riuhtoilemisen ja painiskelun keralla kaameaksi melskeeksi, josta ylinnä kuului kuin raivostuneen härän mylvinää. Ottelu päättyi yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin. Sotureita makasi liikkumattomina nurmikolla; toisia vääntelehti tuskissaan. Aukealta vievällä kujanteella vilahti tumma varjo häviten samassa.
Kolme soturia oli syöksähtänyt luodikoitaan tavoittamaan. Samalla leimahti tiheiköstä häikäisevänä salamana kirkkaasti kajahtava laukaus, ja lähin indiaani vaipui hengetönnä maahan. Toisia uhkasi jättiläismäinen varjo luodikko koholla. Katselija oli rynnistänyt aukealle. Hän seisoi erästä puuta vasten nojalleen pantujen luodikkojen edessä ja heilutti painavaa asettaan. Krash! Yksi soturi kaatui iskusta, mutta nousi jälleen. He peräytyivät ja alkoivat kierrellä hyökkääjän ympärillä.
Toisaalla riehunut taistelu päättyi. Aseilleen pyrkineiden kolmen soturin avuksi kiiruhti toisia. He koettivat päästä hurjasti temmeltävään viholliseensa käsiksi, mutta lyötiin takaisin. Eräs heitti välähtelevän puukon häntä kohti, toinen kiven, ja kolmas sinkosi tapparansa, joka iski säkeniä luodikon piipusta.
Hän torjui heidät luotaan. Niin kauan kuin vastustajat eivät käyttäneet ampuma-aseitaan, hän oli tilanteen herra. Hyvin tähdätyillä ja tuimilla iskuilla hän pirstasi piikiven toisensa jälkeen hyökkääjien pyssyistä, jotka oli siten pian tehty kaikki kelvottomiksi. Hän alkoi vähitellen pyrkiä kujannetta kohti, johon hän oli nähnyt kumppaninsa häviävän.
Hänen tarkoituksensa oli tehdä äkillinen hyökkäys pelastaakseen henkensä, sillä hän kuuli liikettä takaa ja muisti vartijan. Hän huomasi indiaanien tähyilevän sinnepäin ja tiesi vaaran uhkaavan selkäpuolelta, mutta ei voinut kääntyä. Sekunninkin viipyminen voisi käydä kohtalokkaaksi. Hän siirrähti pari askelta sivulle ja syöksyi sitten raivoisasti maalatun joukon keskelle. Luodikko piirsi lavean, suhahtavan kaaren pyyhkäisten indiaanit tieltään, mutta kaatuneet iskeytyivät häneen kiinni maasta käsin. Hän kirjaimellisesti sanoen kynti itselleen tien riuhtoilevan kasan halki torjuen lukemattomat iskut. Soturi toisensa jälkeen lennähti sivulle, kunnes kuutamoinen kujanne oli vapaana hänen edessään. Siellä odotti vapaus ja sinne hän syöksähti.
Kun hän kiiruhti kujanteelle, astui sulkakoristeinen vartija erään lähellä olevan puun takaa ja sinkosi tapparansa, joka lensi välähdellen kieppuen pakenijan jälkeen suoraan maaliinsa.
Kuutamoinen polku pimeni äkkiä juoksijan silmissä; hän näki miljoonien tähtien sinkoilevan ympärillään; viiltävä tuska lamautti hänet; hän vaipui hitaasti kuin pohjattomaan syvyyteen; sitten pimeni kaikki.
XVII
Joe heräsi kuin kaameasta painajaisesta. Palautuva tietoisuus herätti hänen mielessään ensin jonkinlaisen hämärän aavistuksen siitä, että hän oli uneksinut välähtelevistä aseista, kiljuvista indiaaneista ja jostakin taistelusta, jossa hän oli ollut jäntevien sormien puristuksessa. Ohimoita pakotti tuskallisesti, silmiä kaihti punertava usva, ja kihelmöivä puristus kahlehti hänen kätensä ja jalkansa. Varmaankin oli tämäkin unta, kuten koko taistelukin! Usva hälveni hänen silmistään. Hänen harhaileva katseensa näki säälimättömän todellisuuden.
Kastepisarat kimaltelivat lehdillä, ja aurinko paistoi kirkkaasti yöllisen murhenäytelmän näyttämölle. Hänen lähellään lepäsi eräs indiaani rauenneesta katseesta päättäen kuolleena. Taempana makasi neljä muuta, joiden jäsenten omituisen herpaantunut asento, sanoisimmeko, muodottomuus, ikäänkuin heidät olisi pudotettu jostakin hyvin korkealta, osoitti heidän myös päättäneen maallisen vaelluksensa. Joe ei katsellut heitä sen tarkemmin – ehti nähdä vain, että lähimmän päälaen oli tappara murskannut, kun hän kääntyi poispäin kuvottavin tuntein. Nyt hän muisti kaikki. Eteneminen, hyökkäys, taistelu – kaikki palautui mieleen. Hän näki jälleen Wetzelin tumman hahmon syöksähtävän pimennosta, kuuli jälleen jyrisevän huudon, jolla Kostaja säesti iskujaan. Hänen katseensa kiersi aukean, mutta metsästäjästä ei näkynyt jälkeäkään.
Hän näki Hopeakynnen ja erään toisen indiaanin hautovan Girtyn päätä, jossa oli haava. Luopio vääntelehti kivusta. Hänen lähellään lepäsi Kate kasvot kuolonkalpeina ja silmät kiinni. Hän oli tajuton tahi kuollut. Jim istui kumarassa puun alla, johon hänet oli köytetty.
"Joe, oletko pahasti haavoittunut?" kysyi hän huolestuneesti.
"En oikein tiedä; en ainakaan luule olevani", vastasi Joe. "Onko Kate parka kuollut?"
"Ei; hän on vain pyörtynyt."
"Missä Nell?"
"Poissa", vastasi Jim alentaen ääntään ja katsahtaen indiaaneihin, jotka olivat kuitenkin niin syventyneet Girtyn haavan hoitelemiseen, etteivät kiinnittäneet mitään huomiota vankeihinsa. "Se tuulispää oli Wetzel, eikö niin?"
"Kyllä, mutta mistä sen tiesit?"
"Minulla oli aivankuin jonkinlainen aavistus, että jotakin tulee tapahtumaan, ja se tunne oli niin painostava, etten voinut nukkua. Istuin koko ajan valveilla. Kuulin tuon tuulen puhaltavan metsässä, ja vereni tuntui ihan jähmettyvän. Ääntä voisi luulla yötuulen huminaksi, ellei se olisi paljoa voimakkaampi ja inhimillisempi. Puhua siitä kirkkaalla päivällä vaikuttaa taikauskoiselta, mutta kuulla se yön pimeydessä tällä autiolla salolla on kaameata! Pelkuri en ole, mutta sittenkin olin aivan kuolemaan saakka säikähtynyt. Eikä ihmekään! Katso noita indiaaneja. He kuolivat silmänräpäyksessä. Kuulin vaikerruksen, näin Hopeakynnen häviävän ja kahden soturin nousevan. Samassa syöksähti kalliolta joku tumma olento, soturien vaiheilla välähti jotakin kirkasta, he huudahtivat tukahtuneesti ja lysähtivät maahan enää nousematta. Epäilin heti että tuo salamannopeasti liikkuva, välkkyvää tapparaa heiluttava varjo oli Wetzel. Kun hän kävi toisten soturien kimppuun, eroitin hämärästi hänen kasvonsa ja näin, että hän oli kietonut jotakin ehkäpä takkinsa, vasemman kätensä ympärille oikean pidellessä tapparaa. Näin hänen iskevän tuota rotevaa indiaania, jonka pää on halki. Hänen käsittämätön rohkeutensa ja ketteryytensä näytti tyrmistyttävän villit. Hän pyyhkäisi heidät tieltään, sieppasi Nellin kainaloonsa, iski ohi syöksyessään hihnoihin, joilla minut oli sidottu, ja katosi, kuten oli ilmestynytkin. Vasta sitten, kuin sinut oli nujerrettu ja Hopeakynsi tuli luokseni, huomasin, että siteeni oli katkaistu. Wetzelin tappara oli viiltänyt ne poikki ja hipaissut kylkeenikin, josta vuosi verta. Olin esteetön auttamaan ja tappelemaan enkä sitä tiennyt. Aasi kuin olen!"
"Minä onneton pilasin koko asian", valitti Joe. "Mahtavatkohan indiaanit tietää, että se oli Wetzel?"
"Kyllä, siitä voit olla varma. Etkö kuullut heidän kiljuvan tuota ranskalaista nimeä. Mikäli tiedän, sai heistä vain kaksi heti surmansa. Toiset kuolivat yön kuluessa. Istuessani tässä köytettynä ja avuttomana kuulin heidän vaikeroivan ja henkitoreissaankin vielä toistelevan tappajansa nimeä. Kuoleman tuuli! Nimi on todellakin sattuva."
"Arvaan hänen iskeneen Girtyn melkein hengiltä."
"Nähtävästi, mutta paholainen varmaankin suojelee luopiota."
"Jim Girty on tuomittu", kuiskasi Joe synkästi. "Hän on nyt jo melkein kuin kuollut. Olen ollut kyllin kauan Wetzelin kanssa tunteakseni hänet. Hän kertoi, että Girty oli murhannut erään uudisasukkaan, heikon vanhuksen, joka asui poikansa kanssa Fort Henryn lähistöllä. Hän oli vannonut tappavansa luopion; mutta ota huomioon, sitä hän ei minulle sanonut. Näin sen hänen silmistään. En lainkaan hämmästyisi jos näkisin hänen hyppäävän noista pensaista milloin hyvänsä. Sitä odotankin. Jos hän tietää, että noista on vain kolme jäljellä, on hän kintereillämme kuin verikoira. Girtyn täytyy kiiruhtaa. Mihin hän vie sinua?"
"Delawarein kaupunkiin."
"Otaksun, ettei päällikkö salli sinulle mitään pahaa tehtävän, mutta minulle ja Katelle olisi parempi, jos olisimme kuolleet. Jos vain voisimme viivyttää kulkua, ehättäisi Wetzel varmasti avuksemme."
"Sh! Girty nousee!"
Luopio hoiperteli seisalleen ja nojasi shawneen käteen. Isku, jonka hän oli saanut, oli todennäköisesti ollut enemmän huumaava kuin vaarallinen. Korkeaksi kuhmuksi ajettuneesta, haavoittuneesta ohimosta vuotaneen veren tahrimana hän oli peloittavan hurjan näköinen.
"Missä se keltatukkainen tyttö on?" kysyi hän työntäen luotaan Hopeakynnen ystävällisen käden ja tähyillen ympärilleen. Shawnee sanoi hänelle jotakin, minkä jälkeen hän hoiperteli sinne ja tänne puiden alla kiroten huulet vaahdossa ja välillä aivan ulvoenkin kiukusta. Hän raivostui lopulta niin silmittömästi, että voimat pettivät, ja hänen täytyi istuutua.
"Hän on turvassa, senkin kirottu luopio!" huusi Joe.
"Vaiti, Joe! Älä ärsytä häntä. Sillä emme voita mitään", tyynnytteli Jim.
"Meille ei voi enää käydä tämän pahemmin", vastasi Joe.
"Hänestä en luovu, hänestä en luovu", läähätti Girty. "Etsin hänet käsiini toistamiseen, ja hän on rakastava minua!"
Kuulla tämän peräti turmeltuneen hylkiön puhuvan rakkaudesta, ja äänilajissa, kuin hän olisi kärsinyt suurta vääryyttä, oli niin uskomatonta ja luonnotonta, että Joe oli hetkisen aivan ymmällä.
"Te raukkamainen murhaaja!" ärjäisi Joe. "Maailmassa ei ole valkoista naista, joka ei ennemmin kuolisi tuhat kuolemaa ja palaisi miljoonia vuosia kadotuksessa kuin rakastaisi teitä!" Hän tiesi, ettei tämä riehahtaminen ollut suinkaan viisasta, mutta hän ei voinut sille mitään. Tuo lemmestä ruikuttava peto ihmishahmossa raivostutti hänet suunniltaan.
"Teen teistä korppikotkien ruokaa kuoltuanne paalussa armoa kerjäten", kiljahti luopio.
"Tappakaa minut sitten heti, sillä muuten voi pian käydä niin, ettei rakastamastanne korppikotkien ateriasta tulekaan mitään", huusi Joe pilkallisesti. "Hiipikää sitten takaisin luolaanne ja pysykää siellä. Wetzel on jäljillänne! Viime yönä pelastuitte, mutta vain tytön takia. Hän on kintereillänne, Girty; jonakin kauniina päivänä hän yhdyttää teidät, ja silloin –"
Girtyn mustanpuhuvat ja julmat kasvot valahtivat kuolonkalpeiksi. Joen ääni oli niin kiihkeä ja vakuuttava, että kaikki näyttivät uskovan Wetzelin syöksähtävän millä hetkellä hyvänsä aukealle ja kostavan hirmuisesti ryöstäjälle. Luopion raukkamaisessa sydämessä ei ollut mitään sellaista kuin rohkeus. Hän oli kuin susi, joka taistelee vain koko lauman tukemana. Siihen yhtäläisyys päättyykin, sillä saarrettu susikin näyttää hampaitaan, mutta Girty olisi toivottomaan tilanteeseen jouduttuaan kyyristynyt pelosta ja rukoillut armoa. Wetzelin pelkkä nimikin sai hänet vapisemaan.
"Juoksutan verenne kuiviin!" karjaisi hän siepaten tapparansa ja nousten.
Hopeakynsi astui väliin ja esti hyökkäyksen. Hän talutti Girtyn takaisin paikalleen ja puheli matalalla äänellä ilmeisesti koettaen rauhoittaa luopiota.
"Hopeakynsi, antakaa minulle tappara, niin että saamme selvittää välimme", pyysi Joe.
"Kalpeanaama urhoollinen – kuin indiaanipäällikkö. Kalpeanaama shawneen vanki – ei puhua enempää", vastasi Hopeakynsi kunnioittavasti.
"Oh, missä Nellie?"
Sanat kuiskattiin surullisesti ja toivottomasti. Jim kääntyi ja näki Katen suurien silmien kohdistuneen häneen kysyvästi.
"Nell on pelastunut."
"Jumalan kiitos!" kuiskasi tyttö.
"Ylös!" ärjäisi Girty käheästi ja riuhtaisi tytön käsipuolesta seisoalleen. Ottaen sitten luodikkonsa hän talutti hänet metsään. Hopeakynsi seurasi jäljessä Joen keralla toisen indiaanin vartioidessa Jimiä.
Delawarein tilavassa käräjätalossa pidettiin suurta neuvottelua, jossa puhuttiin paljon ja kaunopuheliaasti. Wingenund mittaili permantoa hitain, miettiväisin askelin. Hän oli viisas ja tahtoi kuulla toisten mielipiteet, ennen kuin hän päätti, mitä lähetyssaarnaajalle oli tehtävä. Veljekset oli viety päällikön puheille, joka oli heti kutsunut soturit koolle. Indiaanit istuivat puoliympyrässä seinän vierillä. Vangit, joita kaksi rotevaa soturia vartioi, seisoivat kädet selän taakse sidottuina eräässä nurkassa katsellen uteliaisuudella ja pelolla läsnäolijoiden tummaa joukkoa. Jim tunsi joitakin, mutta useimmat niistä, jotka esiintyivät kalpeanaamojen katkerina vihollisina, eivät olleet milloinkaan käyneet Rauhan kaupungissa. Melkein kaikki olivat delawarein Susi-heimoa. Jim tulkitsi kuiskaillen Joelle puheet, joissa ehdotettiin heidän surmaamistaan. Kaksi indiaanien asuun pukeutunutta valkoista miestä istui huomattavalla paikalla Wingenundin edessä. Toinen muistutti Jim Girtystä, ja veljekset päättelivät, että hän oli varmaankin Simon Girty, kuuluisa luopio, jota sanottiin valkoiseksi indiaaniksi. Toinen oli todennäköisesti Elliott, jonka kanssa Girty oli karannut Fort Pittistä. Jim Girtyä ei näkynyt. Hän oli kylän lähellä eronnut heistä ja hävinnyt erääseen rotkoon vieden vankinsa mukanaan.
Shingiss, joka vain harvoin kannatti väkivaltaisia toimenpiteitä vankeja kohtaan, vaati kaunopuheliaasti veljesten liittämistä heimoon. Monet suhtautuivat ehdotukseen myötätuntoisesti, mutta eivät esiintyneet niin päättävästi kuin hän. Kotoxen vaati kuolemantuomiota, ja Pipe ei sen vähempää kuin paalukidutusta. Kukaan ei ehdottanut lähetyssaarnaajan palauttamista kristittyjen indiaaniensa luo. Girty ja Elliott, joiden mielipidettä myös tiedusteltiin, vaikenivat pahaenteisesti.
Wingenund asteli neuvonantajiensa edessä kasvoillaan syvästi miettiväinen ilme. Hän oli kuullut päälliköidensä ja soturiensa kannan. Hänen sanansa oli ratkaiseva. Hänen kädenliikkeensä merkitsi vangeille joko vapautta tahi kuolemaa. Liikkumattomilla kasvoilla ei näkynyt pienintäkään merkkiä siitä, mitä oli odotettavissa. Vankien täytyi siis sykkivin sydämin odottaa, kunnes hän tavanomaisen vaitiolon jälkeen ilmotti päätöksensä.
"Wingenund on kuullut delawarein viisaiden miesten ja soturiensa mielipiteet. Valkoinen indiaani ei avaa suutansa; hänen vaitiolonsa ennustaa pahaa kalpeanaamoille. Kotoxen vaatii valkoisten miesten verta, shavneepäällikkö kidutuspaalua. Wingenund sanoo: valkoinen isä, joka ei tee kenellekään indiaanille pahaa, on vapaa. Wingenund ei kuule mitään pahaa hänen äänensä soinnussa. Valkoisen isän veli kuolkoon. Kuoleman tuulen kumppani ei voi odottaa armoa."
Tuimakatseisten päälliköiden ja soturien piiristä kuului valittavaa muminaa tuota pelättyä nimeä mainittaessa.
"Valkoinen isä on vapaa", jatkoi Wingenund. "Sanansaattajani saatelkoon hänet Rauhan kaupunkiin."
Eräs soturi astui esiin ja kosketti Jimiä olkapäähän. Jim pudisti päätään ja viittasi veljeensä. Soturi kosketti Joeen.
"Ei, ei. Minä en ole saarnaaja", huudahti Joe tuijottaen hätääntyneesti Jimiin. "Jim, oletko järjiltäsi?"
Jim pudisti surumielisesti päätään ja alkoi selittää Wingenundille delawarein kieltä pahasti murtaen, että hänen veljensä oli saarnaaja, joka tahtoi nyt hänen edestään uhrautumalla todistaa opettamastaan uskosta.
"Valkoinen isä on urhoollinen, mutta hänet tunnetaan", keskeytti Wingenund syvällä äänellä viitaten ovelle. "Hän palatkoon kristittyjen indiaaniensa luo."
Soturi katkaisi Joen siteet ja koetti työntää häntä ulos. Nuorukaisen kasvoilla kuvastui raivo ja hätä.
Hän tyrkkäsi soturin luotaan ja koetti kaikki muistamansa indiaanisanat yhteensovitellen selittää, ettei hän ollut saarnaaja. Hän pyysi Girtyäkin puhumaan puolestaan. Mutta kun luopio ei ollut häntä kuulevinaankaan, vaan istui välinpitämättömästi vaieten, menetti Joe malttinsa.
"Kirotut punanahat!" huusi hän. "Minä en ole mikään saarnaaja, vaan Kuoleman tuulen ystävä. Olin Le Vent de la Mortin mukana, ja minä se tapoin delawaren!"
Joen intohimoinen kiihtymys ja hänen leimuava katseensa herättivät kunnioitusta, mutta eivät saaneet läsnäolijoita uskomaan. He ravistivat päätään ymmärtäen veljesten, joista toinen oli kaikkien indiaanien ystävä ja toinen kaikkien vihollinen, ja molemmat halukkaat kärsimään hirveän kuoleman kidutuspaalussa, käytöksen johtuvan keskinäisestä rakkaudesta. Urhoolliset ja ritarilliset teot herättävät aina vastakaikua indiaanin sydämessä. Tahtoessaan kuolla veljensä edestä valkoiset miehet käyttäytyivät aivan punaisen miehen tavoin. Heidän osoittamansa kuolemanhalveksiminen herätti kaikkien ihailua.
"Valkoinen isä astukoon esiin", käski Wingenund tuimasti.
Noin sata tummaa silmäparia kohdistui vankeihin. Toisella oli pukinnahkainen takki ja toisella pellavainen puku, mutta mitään muuta eroa ei voinut huomata. Kummallakin oli sama jäntevä vartalo, samat kalpeat kasvot ja sama luja katse harmaissa silmissään – he olivat kaksoisveljet.
Wingenund aloitti jälleen kävelynsä äänettöminä istuvien päälliköidensä edessä. Tilanne oli pulmallinen. Hän ei tahtonut surmata molempia kalpeanaamoja. Hänen mieleensä johtui äkkiä jotakin.
"Tulkoon Wingenundin tytär tänne", määräsi hän.
Eräs solakka tyttö astui sisään. Se oli Kuiskaava tuuli. Hänen kauniit kasvonsa kirkastuivat, kun hän kuunteli isänsä sanoja.
"Wingenundin tyttärellä oli äitinsä silmät, jotka olivat lempeät kuin kyyhkysellä, terävät kuin haukalla ja kauasnäkevät kuin kotkalla. Osoittakoon delawaretyttö, kumpi on valkoinen isä."
Kuiskaava tuuli pani kätensä ujosti mutta empimättä Jimin käsivarrelle.
"Lähetyssaarnaaja, menkää!" käski päällikkö. "Kiittäkää Wingenundin tytärtä hengestänne, eikä kristittyjen jumalaa!"
Hän heilautti kättään sanansaattajalle. Soturi tarttui Jimin käteen.
"Hyvästi, Joe", sanoi Jim murtuneella äänellä.
"Hyvästi, vanha veikko", tuli vastaus.
He lausuivat toisilleen viimeiset jäähyväiset pitkällä, hellällä katseella, Jim varmana siitä, ettei hän näkisi veljeään enää milloinkaan. Joen silmissä näkyi entinen teräksinen välähdys; hän ei ollut vieläkään lannistunut – niin kauan kuin hän eli, oli toivoakin.
"Maalatkoon shawneepäällikkö vankinsa mustaksi", käski Wingenund.
Kun lähetyssaarnaaja poistui, oli Kuiskaava tuuli hymyillyt, sillä hän oli pelastanut valkoisen isän, joka puhui niin kauniisti, mutta kuullessaan nämä peloittavat sanat hän kalpeni. Musta väri merkitsee hirveätä kuolemaa. Tuomittu mies oli aivan valkoisen isän näköinen. Hän koetti irroittaa katseensa hänen kalpeista kasvoistaan, mutta kylmät, teräksiset silmät aivankuin lumosivat hänet.
Pelastamalla toisen hän oli sanellut toisen tuomion!
Hän oli aina tuntenut kiintymystä valkoisiin miehiin. Monta vankia hän oli pelastanut, ja vapauttanut kerran kansansa katkerimman vihollisenkin, Kuoleman tuulen. Hän oli kuunnellut innostuksella nuoren lähetyssaarnaajan opetusta; pelastanut hänet. Ja katsellessaan nyt tuon nuoren jättiläisen silmiin, jonka kohtalon hän oli tietämättään ratkaissut, hän päätti pelastaa hänet.
Hän oli ollut arka ja ujo eikä ollut juuri milloinkaan tohtinut katsoa kalpeanaamoja kasvoihin, mutta nyt hän katsoi vankiin lujasti ja pystyssä päin.
Kun hän astui vangin eteen ja tarttui tämän käteen, säteili hänen koko olemuksensa kuin tietoisuudesta, että hän saattoi vieläkin pelastaa. Kun hän suuteli vangin kättä ja polvistui hänen eteensä, teki hän sen hellivän nöyrästi.
Hän oli vedonnut indiaanitytön ehdottomaan oikeuteen; hän vaati, mitä ei kukaan indiaani rohjennut kieltää päällikön tyttäreltä; hän otti kalpeanaaman miehekseen.
Tekoa seurasi syvä ja painostava hiljaisuus. Kuiskaava tuuli oli edelleen polvillaan. Wingenund alkoi jälleen astella verkalleen edestakaisin. Hopeakynsi siirtyi paikalleen kasvot synkkinä. Toiset nyökäyttivät päätään ikäänkuin vahvistaen, että tytön askel oli peruuttamaton.
Päällikön sointuva ääni kajahti jälleen. Eräs vanha ja ryppyinen eriskummallisesti puettu indiaani astui sisään ja heilutti simpukankuorilla koristeltua sauvaansa. Hän mutisi outoja sanoja ja poistui jotakin yksitoikkoista laulua laulaen.
Kuiskaava tuuli nousi kasvoillaan kirkas hymy ja talutti Joen ulos wigwamien reunustamalle tielle äänettöminä seisovien indiaanien jakautuessa kahdenpuolen pitkäksi riviksi.
Joe kulki kuin unissaan odottaen joka hetki heräävänsä ja näkevänsä tähtien pilkoittavan lehtien lomitse. Samalla hän kuitenkin tunsi erään käden lämpöisen ja pehmoisen puristuksen. Tämä solakka, viehättävä olento oli ainakin todellinen.
Kuiskaava tuuli kehoitti häntä astumaan erääseen majaan, joka oli poikkeuksellisen tilava. Voimatta vieläkään sanoa mitään Joe totteli hämmästyneenä ja kiitollisena.
Tyttö kääntyi häneen alaspainunein päin. Ryhti oli vielä ylväs, mutta äskeinen varmuus oli kokonaan hävinnyt. Povi kohoili kiivaasti, huulet vavahtelivat, ja hän värisi kauttaaltaan kuin säikähtynyt kyyhkynen.
Pitkät silmäripset nousivat vihdoin. Joe näki kaksi sametinpehmeätä silmää, jotka katsoivat häneen arasti ja pelokkaasti, voimatta kuitenkaan kätkeä säteilevään syvyyteensä syttynyttä toivoa ja rakkautta.
"Kuiskaava tuuli – pelastaa – kalpeanaama", sanoi hän matalalla, värähtelevällä äänellä. "Pelkää – isää. Pelkää kertoa Wingenundille – kuiskaava tuuli – kristitty."
Jälkikesä, tuo heleiden värien tunnelmallinen aika, oli juuri viehkeimmillään. Metsät olivat syksyisessä värikkyydessään kuin tulessa, ja niityt ja aukeat kukoistivat vehmaimmillaan. Laaksoja kattoi päivillä punertava autere, joka muuttui illalla viileän hämärän hiipiessä maille valkoiseksi usvaksi. Puroa reunustavat asterit ojentelivat koko päivän kullalta hohtavia kukkiaan aurinkoon päin nauttiakseen viimeiseen saakka sen lämmittävästä hymystä. Aavikoilla ja metsissä vallitsi surumielinen rauha. Pitkää heinikkoa hyväilevä, kaihoisasti suhahteleva länsituuli kertoi vähitellen väistyvänsä vihollisensa, pohjatuulen, tieltä. Liikkumattomien puiden alta kuului putoilevien pähkinöiden risahtelua.
Joelle nämä päivät olivat onnen ja hurmion aikaa. Hänen raju sydämensä oli löytänyt puolisonsa. Hän oli nyt mielellään vankina. Hän rakasti indiaanimorsiantansa ja unohti kaikki menneisyyden muistot ja kaikki haaveensa muista naisista.
Kuiskaava tuuli viehätti silmää, mieltä ja sydäntä. Hänen kauneutensa näytti joka päivä uudelta. Hän oppi yhtä vikkelästi kuin hän käänsi mustanruskeata päätään, mutta hänen rakastava ja viaton sielunsa oli hänen suurin kauneutensa. Ollen puhdas kuin selkein lähde se oli hänen siveän ja koruttoman elämänsä kirkas kuvastin. Hän oli indiaani, rotua, jonka käsitteet ja tavat olivat vieraat hänen rakastamansa miehen rodulle, mutta hän olisi tuottanut kunniaa mainehikkaimmallekin nimelle.
Kun Kuiskaava tuuli kohotti tummat silmänsä, säteilivät ne kuin kointähti. Kun hän puhui, helkkyi hänen äänensä kuin vieno soitto.
"Rakkaani", kuiskasi hän eräänä päivänä Joelle, "opeta indiaanityttöä rakastamaan sinua vielä enemmän, kerro hänelle totuudesta ja Jumalasta, Kuiskaava tuuli tahtoisi mennä kristittyjen luo, mutta hän pelkää ankaraa isäänsä. Wingenund tahtoisi polttaa Rauhan kaupungin. Hänen vihansa ukkonen saa heimot vapisemaan. Mutta ole kärsivällinen, päällikköni. Aika muuttaa lehdet, ja samoin on soturien vihankin laita. Kuiskaava tuuli tahtoo vapauttaa sinut ja vapautua itsekin kulkeakseen kerallasi nousevaa aurinkoa kohti, jossa kansasi asuu. Hän rakastaa ja on uskollinen kuin pohjantähti. Hänen rakkautensa on ehtymätön lähde, jonka ympärillä kukat aina kukkivat tuoreina ja suloisina. Hän tahtoo rakastaa kansaasi, kasvattaa lapsistaan kristityitä ja aina istua kotisi kynnyksellä, jossa vain vieno länsituuli puhaltaa. Tahi jos päällikköni tahtoo, elämme indiaaneina, vapaina kuin kaksi kotkaa yksinäisellä kalliollaan."
Vaikka Joe nyt olikin kokonaan lempensä lumoissa, ei hän unohtanut Katen olevan luopion käsissä, ja että hänen oli pelastettava hänet. Tietäen Girtyn pitävän onnetonta tyttöä vankinaan jossakin delawarein kylän lähistöllä hän päätti löytää paikan. Hän laati kaikenlaisia suunnitelmia Kuiskaavan tuulen avulla. Löydettyään ensin luopion olinpaikan ja pelastettuaan Katen joko tappamalla luopion tahi muuten hän pakenisi Katen ja indiaanimorsiamensa keralla. Toivehikkuudestaan huolimatta hän käsitti täydellisesti yrityksen vaarallisuuden. Jos Kuiskaava tuuli petti kansansa, merkitsi se kuolemaa sekä hänelle että Joelle, ja Joe tahtoi tuhat kertaa mieluummin viettää koko loppuikänsä indiaanikylässä, kuin syöstä tytön, jonka rakkaus oli hänet pelastanut, turmioon. Hän uskoi kuitenkin kaiken käyvän onnellisesti ja kehitteli suunnitelmaa edelleen. Hänen rohkea ja pelkäämätön luonteensa oli yhä karaistunut Wetzelin seurassa.
Sillä välin hän seurusteli vapaasti indiaanien kanssa, eikä kestänyt kauan, ennenkuin hänen miellyttävä henkilöllisyytensä ja rehti käytöksensä vaikutti täälläkin sen, että hänestä alettiin pitää. Hän oli hyvissä väleissä Pipenkin kanssa. Mustaverinen sotapäällikkö piti Joesta, koska tällä oli aina joku kepponen Kuiskaavan tuulen entisten, nyt synkästi kyräilevien kosijoiden varalle. Joen kujeet nostattivat todellakin monta myrskyä, mutta nuoret soturit, jotka olivat kosiskelleet Wingenundin suloista tytärtä, pelkäsivät jäntevää kalpeanaamaa ja vielä enemmän vaaraa joutua heimon naurettavaksi, minkä tähden Joe sai olla rauhassa. Hänen tarkoituksensa oli saada villit uskomaan, että hän oli uudessa elämässään täysin onnellinen, ja hänen juonensa onnistukin. Hän olikin onnellinen, mutta ei vapaa. Ensin häntä vartioitiin huolellisesti, mutta sitten silmälläpito laimeni ja taukosi lopulta kokonaan.
Tämä viimemainittu seikka johtui epäilemättä siitä, että delawaret olivat äkkiä käyneet hyvin levottomiksi. Sanansaattajia tuli ja meni, ja käräjätalossa pidettiin neuvottelu toisensa jälkeen. Jotakin tärkeätä oli tekeillä.
Joe ei voinut käsittää, mitä se kaikki merkitsi, ja seikka, että Kuiskaava tuuli kävi päivä päivältä yhä surullisemmaksi ja alakuloisemmaksi, lisäsi hänen levottomuuttaan. Kun hän tiedusteli lemmikiltään, mikä häntä vaivasi, ei hän saanut vastausta. Ja hän oli sitäkin hämmästyneempi, kun Kuiskaava tuuli kuultuaan hänen pakosuunnitelmansa tahtoi lähteä viipymättä. Mutta niin paljon ajattelemisen aihetta kuin heimon keskuudessa vallitseva kummallinen levottomuus hänelle antoikin, ei se häirinnyt vähimmälläkään tavalla hänen omaa elämäänsä tahi suunnitelmiansa, vaan oli viimemainituille päinvastoin pikemmin edullinen. Hän ymmärsi, että Simon Girtyn, Elliottin ja eräiden toisten, hänelle tuntemattomien luopioiden läsnäolo oli jollakin tavalla yhteydessä indiaaneissa tapahtuneen muutoksen kanssa. Nämä pahanilmanlinnut kiertelivät aina kylästä toiseen indiaaneja sotaan kiihoittaen. Rauha merkitsi näille miehille kukistumista ja kuolemaa. He olivat liikkeellä aamuvarhaisesta myöhäiseen yöhön saakka. Joe kuuli usein Girtyn käheän äänen käräjätalosta. Pipe vaati järkähtämättä sotaa. Mutta hän ei saanut selville, ketä vastaan luopiot kiihoittivat indiaaneja sotaan.
Neuvottelujen kolmantena päivänä pysähtyi eräs ratsastaja Kuiskaavan tuulen majan edustalle. Mennen ovelle Joe näki valkoisen miehen, jonka tummat ja kaunispiirteiset kasvot näyttivät tutuilta. Hän tiesi kuitenkin, ettei hän ollut milloinkaan ennen nähnyt tätä ryhdikästä miestä.
"Vain pari sanaa kahdenkesken", virkkoi vieras. Ääni oli kopea ja käskevä kuin miehellä, joka on tottunut määräämään.
"Niin monta kuin haluatte. Kuka olette?"
"Isak Zane. Oletteko Wetzelin kumppani, vai luopio Deering?"
"En ole enemmän luopio kuin tekään. Eräs indiaanityttö pelasti henkeni ottamalla minut miehekseen", vastasi Joe kylmästi. Hän oli hämmästynyt eikä oikein tiennyt, mitä ajatella Zanen käytöksestä.
"Hyvä! Olen iloinen kohdatessani teidät", vastasi Zane ojentaen kätensä. "Tahdoin vain olla varma, sillä en ole milloinkaan nähnyt Deeringiä, joka on nyt täällä. Olen menossa wyandotien kaupunkiin ja paluumatkalla Fort Henrystä, jossa veljeni kertoi teistä ja lähetyssaarnaajista. Kuulin tarinanne Simon Girtyltä. Teidän on paettava täältä, jos vain suinkin pääsette. Ottaisin teidät mielelläni mukaani huronien luo, mutta se on mahdotonta. Lähtekää niin kauan kuin teillä on vielä aikaa."
"Kiitän teitä, Zane. Olen epäillyt jotakin olevan hullusti. Mitähän se mahtaa olla?"
"Pahemmin ei voisi olla", kuiskasi Zane katsahtaen varovaisesti ympärilleen. "Girty, Elliott ja tämä Deering ovat alkaneet pelätä kristinuskon indiaanien keskuudessa saavuttamaa vaikutusvaltaa. He vehkeilevät Rauhan kaupunkia vastaan. Tarhea, huronien päällikköä, on pyydetty yhtymään yleiseen nousuun uutta uskontoa vastaan, ja mikäli näyttää, kohdistuu luopioiden kiukku enemmän kääntyneisiin indiaaneihin kuin lähetyssaarnaajiin. He tietävät, että nämä menettävät saavuttamansa jalansijan ainiaaksi, jos kääntyneet surmataan. Pipe on aivan hulluna verenhimosta, ja nämä luopiot myrkyttävät vähitellen niidenkin harvojen päälliköiden mielen, jotka ovat suvaitsevaisia. Tämä näyttää hyvin, hyvin pahalta."
"Mitä voisin tehdä?"
"Paetkaa, jos vain pääsette, ja varatkaa luodikko mukaanne. Seuratkaa jokea alas Ohioon saakka ja pyrkikää sitten itään Fort Henryyn."
"Mutta minä tahdon pelastaa valkoisen tytön, jonka Jim Girty on kätkenyt tänne johonkin."
"Mahdotonta! Älkää yrittäkökään, jos henkenne on teille rakas. Korppikotka Jim, joksi häntä sanomme, on teurastaja; hän on todennäköisesti jo murhannut tytön."
"Koettaa ainakin aion. Ja sitten minulla on vaimoni, indiaanityttö, joka pelasti minut. Zane, hän on kristitty ja tahtoo tulla mukaani. En voi jättää häntä."
"Tarkoitukseni on vain varoittaa teitä. Jos olisin sijassanne, en liioin lähtisi koettamatta löytää valkoista tyttöä, enkä milloinkaan luopuisi indiaanimorsiamestani. Olen kokenut samaa. Olette varmaankin taitava metsämies, sillä muussa tapauksessa ei Wetzel olisi sallinut teidän jäädä luokseen. Odottakaa sopivaa hetkeä ja yrittäkää. Arvelen teidän saavan indiaanitytön neuvomaan, missä Girty piileksii. Hän tietää sen kyllä, mutta ei tohdi sanoa Girtyn pelosta. Ja ottakaa shawneelta koiranne ja hevosenne. Muhkea eläin, joka kiidättää teidät molemmat turvaan. Riistäkää se Hopeakynneltä ilman muuta."
"Miten?"
"Menkää hänen luokseen ja vaatikaa saada koiranne ja hevosenne. Nämä delawaret ovat sotaisuudestaan ja julmuudestaan huolimatta hyvin rehellisiä. He eivät välitä palauttaa hevostanne teille, mutta eivät varmastikaan puutu asiaan, kun todistatte olevanne sen omistaja ja vaaditte sitä haltuunne. He eivät sitäpaitsi pidä shawneesta. Ellei Hopeakynsi anna sitä heti, iskekää hänet maahan, ennenkuin hän ehtii käyttää aseitaan, ja peitotkaa hänet pehmeäksi. Olette kyllin vankka kyetäksenne siihen. Hän on Girtyn ystävä ja vetelehtii nyt sentähden täällä, se on varmasti paras keino, uskokaa minua. Tehkää se aivan avoimesti, eikä kukaan tule väliin."
"Totisesti, Zane, sen teen. Nytpä maksankin hänelle kaikki vanhat kalavelat koron kanssa."
"Minun täytyy mennä nyt. Lähetän jonkun wyandotin viemään sanaa veljellenne Rauhan kaupunkiin. Heitä on varoitettava. Hyvästi, ja hyvää onnea. Toivottavasti tapaamme toisemme toistekin."
Zane ratsasti nopeasti kujaa alas Joen katsoessa hänen jälkeensä, kunnes hän häipyi metsään. Kuiskaava tuuli ilmestyi ovelle. Joe meni hänen kanssaan sisään, ilmoitti lyhyesti, mitä hän oli kuullut neuvotteluissa käsiteltävän ja kertoi päättäneensä paeta viivyttelemättä pyytäen tyttöä ilmaisemaan Girtyn piilopaikan. Kuiskaava tuuli kietoi kätensä hänen kaulaansa ja selitti kiihkeästi olevansa valmis mihin hyvänsä hänen puolestaan. Hän sanoi tietävänsä, mistä päin Girty aina tuli kylään, ja uskoi löytävänsä hänen piilopaikkansa. Indiaanin luontaisella älykkyydellä hän laati samassa pakosuunnitelman, jonka Joe heti huomasi olevan kerrassaan oivallisen. Kun Joe oli saanut hevosensa, ratsastaisi Kuiskaava tuuli ympäriinsä kylässä ja poikkeaisi sitten metsään, johon hän jättäisi hevosen sanoen kylään palattuaan, että se oli karannut. Illalla he lähtisivät tapansa mukaan kävelemään joelle toivoen pääsevänsä pujahtamaan neuvottelujen aiheuttaman yleisen levottomuuden suojassa kenenkään huomaamatta tiehensä. Löydettyään hevosen he vapauttaisivat vangin ja painuisivat mahdollisimman nopeasti itään.
Joe lähti majasta ryhtyäkseen heti toimeen. Onni oli hänelle alusta alkaen suotuisa, sillä hän kohtasi Hopeakynnen käräjätalon edessä. Shawnee talutti Lancea, ja koira seurasi kintereillä. Mose oli täydellisesti masentunut. Koira poloinen! Joe ajatteli, että sitä oli pieksetty, kunnes se ei tohtinut heilauttaa häntäänsä vanhalle isännälleen. Hänen kiukkunsa kiehahti huippuunsa, mutta ulkonaisesti hän näytti aivan rauhalliselta.
Lähellä seisoi joukko indiaaneja odottaen neuvottelujen alkamista, ja kun Hopeakynsi oli päässyt heidän kohdalleen, astui Joe hänen tielleen.
"Hopeakynnellä on kalpeanaaman hevonen ja koira", sanoi hän jyrkästi.
Päällikkö loi häneen kopean silmäyksen toisten indiaanien siirtyessä lähemmäksi. He tiesivät jokainen, miten shawnee oli saanut eläimet, ja odottivat nyt jännittynein ilmein, mitä valkoisen miehen suora haaste aiheuttaisi.
"Kalpeanaama – suuri valehtelija!" ärjäisi indiaani. Hänen tummat silmänsä hehkuivat viekkaasti, ja hänen kätensä siirtyi kuin vahingossa tapparan varrelle.
Joen käsi heilahti ja hänen iso nyrkkinsä sattui shawneeta leukaan kaataen hänet kenttään. Kiljahtaen raivoisasti Hopeakynsi vetäisi aseensa ja koetti nousta, mutta silmänräpäys, joka häneltä oli mennyt tapparan paljastamiseen, kävi hänelle kohtalokkaaksi. Joe oli hänen kimpussaan nopeasti kuin tiikeri. Voimakas potku lennätti tapparan kieppuen pitkän matkan päähän ja toinen oikaisi shawneen takaisin tantereeseen. Hopeakynsi syöksähti ylös raivosta sokeana ja kävi aseetonna vastustajansa kimppuun, mutta hän ei ollut nyrkkeilijä eikä päässyt Joeen käsiksi, joka kieppui hänen ympärillään ketterästi ja notkeasti yhtä aikaa joka taholla. Kolme tuimaa iskua panivat Hopeakynnen hoipertelemaan, ja neljäs, jonka Joe antoi täydellä voimallaan, iski vertavuotavan indiaanin kolmannen kerran maahan, johon hän jäi pyörtyneenä makaamaan. Ympärillä seisoskelevat indiaanit katselivat voitettua shawneeta ja ilmaisivat tyydytyksensä tunnusmerkillisillä murahduksilla.
Joe palasi majalleen ylpeästi astelevaa Lancea taluttaen ja riemastunut Mose vierellään hypähdellen. Kuiskaava tuuli riensi häntä vastaan ilosta säteilevin kasvoin. Hän oli pelännyt rakastettunsa puolesta, eikä kukaan kuningatar ole konsanaan luonut voittajana palaavaan herraansa ylpeämpää ja hellempää katsetta kuin minkä indiaanityttö nyt loi lemmittyynsä.
Kuiskaava tuuli ilmoitti Joelle, että illalla pidettäisiin tärkeä neuvottelu. Heidän oli viisainta lähteä heti päälliköiden kokoonnuttua. Hän nousi siis Lancen selkään ja ratsasti edestakaisin tiellä katselevien indiaanien suureksi huviksi. Hän hajoitti nurmikoilla makailevat ryhmät, laukoitti kujaa ylös ja toista alas ja hävisi vihdoin näkyvistä joelle päin. Tottuneina hänen itsenäiseen esiintymiseensä eivät indiaanit nähneet siinä mitään sen merkillisempää, ja kun hän palasi tuntia myöhemmin tukka hajallaan ja puku epäjärjestyksessä, ei kukaan kiinnittänyt häneen erikoisempaa huomiota.
Illalla kävi kaikki yhtä onnellisesti. He poistuivat kylästä Mose edellään hyppien kenenkään huomaamatta, ja kun he olivat päässeet metsään, alkoi Kuiskaava tuuli kulkea nopeasti itää kohti. Heidän kiivettyä eräälle louhikkoiselle harjanteelle Kuiskaava tuuli viittasi tiheikköön alhaalla sanoen Girtyn majan olevan jossakin sielläpäin. Joe oli ensin kahden vaiheella, ottaisiko hän Mosen mukaansa. Koirasta saattoi olla paljon apua, mutta jos hänen täytyi paeta, ei Kuiskaava tuuli löytäisi hänen jälkiään ilman sitä. Mose sai sentähden jäädä tytön luokse.
Hän lähti hiipimään rinnettä alas eikä ollut kulkenut sataakaan askelta, kun hän näki jonkun mökin olkikaton pilkoittavan harmaiden kallioiden takaa. Paikka oli niin yksinäinen ja tiheikköjen saartama, ettei hän olisi mökkiä konsanaan huomannut, ellei häntä olisi opastettu juuri tälle harjanteelle.
Wetzelin antamat opetukset olivat nyt hyvät olemassa. Hän valikoi parhaimman tien lohkareiden lomitse ja tiheikköjen läpi pysytellen koko ajan huolellisesti piilossa. Jokainen askel oli varovainen ja harkittu, kuin olisi metsästäjä itse ollut hänen kintereillään. Hän oli pian tasaisella maalla. Tiheä pensaikko kätki mökin näkyvistä, mutta hän tiesi, missä se oli. Laskeutuen pitkälleen hän mateli pensaikon läpi varovasti mutta silti nopeasti, koska hän tiesi, ettei hänellä ollut hetkeäkään hukattavana. Lopulta oli mökin takaseinä hänen edessään.
Se oli tehty kömpelösti veistetyistä hirsistä, joiden rakoihin sivelty savi oli siellä täällä karissut pois jättäen seinään useampia pieniä aukkoja. Joe livahti kuin käärme seinustalle ja kurkisti sisään eräästä raosta, mutta kavahti samassa takaisin kauhusta väristen. Oli vähää vailla, ettei hän huudahtanut.
XVIII
Näky, jonka Joe oli nähnyt, tyrmistytti hänet hetkeksi aivan avuttomaksi. Hän makasi raskaasti huohottaen, hervotonna, ja raivosta tukehtumaisillaan. Sitten hän koetti kaikin voimin rauhoittua, harkita tilannetta ja varoa, ettei hän tekisi mitään tarpeetonta liikettä. Hän luuli melkein uneksivansa, mutta oksien lomitse siintävä taivas utuisine pilvineen, kahisevat lehdet ja visertelevät linnut todistivat hänen olevan valveilla. Hän oli löytänyt Girtyn luolan, johon oli raahattu niin monta valkoista naista heidän palaamatta enää milloinkaan omaistensa ja ystäviensä luo. Hän oli nähnyt luopion nukkuvan ja nukkuvan yhtä rauhallisesti kuin kuka hyvänsä toinen mies. Että se roisto saattoikin nukkua! Hän oli nähnyt Katen ja juuri se näky oli tyrmistyttänyt hänet. Ollakseen varma, ettei hän ollut erehtynyt, hän kohottautui jälleen kurkistamaan raosta. Sisältä kuului samassa heikko huudahdus.
Girty lepäsi puhvelintaljalla salvalla suljetun oven lähellä. Kate istui hänen takanaan maahan kyyristyneenä. Pitkä, seinähirteen sidottu nahkahihna oli solmittu hänen vyötäisilleen. Tukka oli hajallaan ja sotkeutunut ja kasvoissa ja käsivarsissa näkyi useita mustelmia. Ja mikä vielä pahempi, hänen heikko valituksensa, pään tarkoitukseton huojunta ja tylsä ilmeensä osoittivat hänen menettäneen järkensä. Hän oli mielipuoli. Tuskallisesta säälintunteestaan huolimatta, jonka yli hulvahti samassa melkein tukahduttava raivonaalto, Joe ei voinut muuta kuin kiittää Jumalaa siitä, että tyttö oli mielipuoli. Oh armeliasta, ettei Kate ollut enää kärsimyksistään tietoinen.
Joen kädet vapisivat kuin lehdet myrskyssä ja puristuivat niin lujasti, että kynnet tunkeutuivat lihaan. "Pysy kylmänä, pysy kylmänä", kuiskasi Wetzel hengessä koko ajan hänen korvaansa. Mutta hyvä Jumala! Kuinka hän voisi olla rauhallinen? Lennähtäen tiheiköstä kuin leijona hän paiskautui koko painollaan ovea vasten.
Krash! Ovi irtausi rysähtäen saranoiltaan.
Girty hypähti pystyyn säikähtyneesti huudahtaen ja paljasti samassa puukkonsa. Mutta se ei ehtinyt vielä noustakaan, kun Joe syöksyi toisella hypyllä, joka oli edellistäkin tulisempi, suoraan luopion kurkkuun. Heidän kaatuessaan Joe tarttui luopion ranteeseen otteella, joka melkein mursi luut. Puukko kirposi taistelijoiden saavuttamattomiin, jotka kierivät permannolla vimmatusti painiskellen. Luopio oli vahva, notkea ja liukas kuin ankerias ja kiemurtelihe kahdesti vihollisestaan erilleen. Hän kiristeli hampaitaan ja tappeli kuin hyena. Hän taisteli hengestään, joka ei ole kenellekään niin rakas kuin pelkurille ja murhaajalle. Hän luki tuomionsa Joen suurista silmistä, ja hätä pusersi hänen valkoisiksi valahtaneilta huuliltaan parkaisun toisensa jälkeen.
Taistelu oli kaamea, mutta lyhyt. Joella näytti olevan kymmenen miehen voima. Hän painoi Girtyn kahdesti maahan kuin susi kauriin päästen toisella kerralla puukon ulottuville. Iskien samalla luopion melkein tainnoksiin hän painoi toisen polvensa raskaasti hänen rinnalleen, sieppasi puukon ja heilautti sen korkealle. Maailma pyörähteli punaisena hänen silmissään eikä hän ajatellut mitään muuta kuin että nyt hän saisi vihdoinkin nähdä tuon hornanhengen sydänveren. Hän huudahti riemuitsevasti ja jännitti kätensä iskuun.
Mutta tämä silmänräpäyksen viivytys pelasti Girtyn hengen.
Puukko lyötiin Joen kädestä, ja kun hän kimmahti pystyyn, näki hän Hopeakynnen edessään. Päälliköllä oli kädessään tappara, jolla hän oli iskenyt aseen nuorukaisen kädestä, ja päättäen pistävästä katseesta ja pahaenteisestä hymystä hän aikoi upottaa sen nyt aseettoman kalpeanaaman päähän.
Joe tiesi Girtyn olevan juuri silloin vaarattoman ja näki, että Hopeakynsi oli varma kostostaan. Tilanne oli juuri sellainen, jolloin oli Wetzelin sanojen mukaan "liikuttava kuin salama".
Hyppy, joka lennätti hänet Hopeakynnen ohi ovelle, oli tuota ajatustakin nopeampi. Pako oli helppo, sillä ovi oli edessä ja shawnee takana, mutta Joe ei paennut. Hän sieppasi maasta puukangen, joka oli ollut oven salpana, ja syöksyi shawneen kimppuun. Seurasi kaksintaistelu, jossa indiaanin ketteryys ja taito voittivat valkoisen miehen voiman ja raivon. Hän väisti taitavasti Joen rajut iskut, eikä hyökännyt kertaakaan, vaan säästeli voimiaan, kunnes vastustaja väsyisi.
Vangiten lopulta kangen tapparansa kulmaan ja tehden siten iskun tehottomaksi hän painautui maahan ja iskeytyi notkeasti Joen sääriin kiinni. Hän oli hetkistä ennemmin vetänyt puukkonsa, jonka hän nyt iski nuorukaisen kylkeen.
Mutta hänen ovela temppunsa ei onnistunutkaan, kuten hän oli sen ajatellut, sillä Joe ei halunnut mitään muuta kuin päästä käsiksi shawneehen. Tuntien kaatuessaan pistävää kipua kyljessään hän ojensi kätensä taaksepäin ja tarttui Hopeakynnen ranteeseen, ja ponnistaen kaikki voimansa hän väänsi indiaanin kättä niin, ettei se ainoastaan lähtenyt sijoiltaan, vaan taittui.
Hopeakynsi huomasi tehneensä onnettoman erehdyksen, mutta ei äännähtänytkään. Vaikka hänen kätensä oli poikki, koetti hän rajusti riuhtoillen irtautua Joesta, mutta hän kiemurteli kuin jättiläisen käsissä. Nuorukainen likisti hänet säälimättömästi ja raivoisasti maahan, sieppasi puukon, jonka Hopeakynsi oli hellittänyt herpaantuneesta kädestään ja iski sen syvälle indiaanin kylkeen.
Hopeakynnen lihakset kävivät veltoiksi, ikäänkuin ankara jännitys olisi äkkiä lauennut. Jalat oikenivat hitaasti, käsivarret vierähtivät sivuille, ja kyljestä purskahti tumma suihku. Kasvoille levisi keveä varjo ja silmien palo sammui; ne eivät nähneet enää vihollista, vaan tuijottivat kuin kysyvästi johonkin etäälle ja raukenivat. Hopeakynsi kuoli kuten hän oli elänytkin – päällikkönä.
Joe katsahti ympärilleen Girtyä etsien. Tämä oli hävinnyt, pujahtanut tiehensä taistelun aikana. Nuorukainen kääntyi vapauttaakseen onnettoman vangin, mutta horjahti takaisin kauhusta kirkaisten. Kate makasi maassa suuressa verilätäkössä – kuolleena. Luopio oli paetessaan murhannut hänet arvatenkin peläten hänen pelastuvan.
Kauhusta melkein sokeana ja horjahdellen väsymyksestä Joe kääntyi lähteäkseen mökistä. Oivaltaen olevansa vakavasti ehkäpä kuolettavastikin haavoittunut hän katsoi olevan viisainta varata itselleen aseita. Hän oli heti pannut merkille naulan, jossa luopion luodikko riippui, ja oli koko ajan pysytellyt sen ja vihollistensa välissä. Hän otti luodikon sarvineen ja astui ulos luotuaan vielä kerran Kateen kauhistuneen silmäyksen.
Päässä läikähteli niin omituisesti, mutta mitään kipua ei tuntunut. Vaatteet olivat ryvettyneet kauttaaltaan vereen, mutta hän ei tiennyt, hänenkö, vai indiaanin. Hän ei nähnyt juuri mitään, vaan kulki pikemminkin vain vaistonsa opastamana. Voimat heikkenivät hetki hetkeltä, päätä alkoi rajusti huimata, mutta hän ei hellittänyt, vaan laahusti edelleen, tietäen henkensä ja vapautensa olevan kokonaan sen varassa, onnistuiko hän löytämään Kuiskaavan tuulen. Hän pääsi vihdoin harjanteen laelle. Silmissä hämärsi niin, että kaikki näytti pimeältä, ja voimat pettivät. Hän huusi ja suistui samassa suulleen kuullen hämärästi kuin jostakin hyvin kaukaa koiran vinkumista. Kasvoilla tuntui jotakin pehmeätä ja kosteata. Sitten hän menetti tajuntansa.
Kun hän virkosi, lepäsi hän saniaisvuoteella jonkun ulkonevan kallioreunan alla. Hän kuuli virtaavan veden solinaa ja lintujen laulua. Mose makasi hänen lähellään, ja takana kohosi pensaikko vehreänä seinänä. Kuiskaavaa tuulta ja hevosta ei näkynyt kumpaakaan. Hän tunsi uneliasta raukeutta. Hän oli väsynyt, mutta ei tuntenut mitään tuskia. Todettuaan kykenevänsä liikkumaan vaivattomasti hän päätteli heikkoutensa johtuvan enemmän verenvuodosta kuin vaarallisesta haavasta. Hän tunnusteli kädellään kohtaa, johon isku oli sattunut, ja tunsi pehmoisen ja lämmittävän kääreen, joka oli varmaankin tehty lioitetuista lehdistä. Joku oli avannut hänen paitansa, sillä nauhojen solmut olivat erilaiset kuin mitä hänellä oli tapana tehdä, ja sitonut haavan. Hetkisen mietittyään Joe oli varma siitä, että Kuiskaava tuuli oli löytänyt hänet ja tehnyt hänen olonsa mahdollisimman mukavaksi, minkä jälkeen hän oli jätettyään Mosen vartioimaan mennyt etsimään jotakin syötävää tahi palannut kylään. Hopeakynnen puukko ja Girtyn mökistä otettu luodikko olivat maassa hänen vieressään.
Maatessaan siinä Kuiskaavan tuulen paluuta odotellen eivät Joen mietteet olleet suinkaan iloiset. Hän oli ihme kyllä vielä hengissä, mutta hänellä ei ollut enää mitään toivoa paon onnistumisesta. Asianhaarat olivat nyt sitä vastaan. Girty usuttaisi delawaret hänen jäljilleen kuin nälkäisen susilauman. Hän ei voinut käsittää Kuiskaavan tuulen poissaoloa. Tyttö olisi ennen kuollut kuin jättänyt hänet oman onnensa nojaan. Girty oli ehkä vanginnut hänet ja samoili parhaillaan metsissä, häntä, Joea, etsien.
"Ensi kerralla meistä jää jompikumpi paikalle", mutisi Joe katkerasti. Hän ei voinut antaa itselleen anteeksi sitä, ettei hän ollut heti ottanut luopiota hengiltä.
Ajatus, kuinka vähän oli puuttunut, ettei hän tehnyt Girtyä ainiaaksi vaarattomaksi, palautti mieleen taistelun näyttämön. Hän näki jälleen Korppikotka Jimin raivon ja pelon vääristämät, eläimelliset kasvot. Tuossa lepäsi Hopeakynsi tummana ja jäykkänä ja tuossa Katen valkoinen olemus taustana mutkitteleva verijuova. Hän näki vieläkin selvästi tytön elottomat, murheelliseen ilmeeseensä jäykistyneet kasvot.
"Tyttö raukka, on parempi, että olet kuollut", mutisi hän. "Murhaajasi on jo tuomittu; hänen päivänsä ovat luetut."
Hänen ajatuksensa kohdistuivat tulevaisuuteen. Hänen ei tarvinnut pelätä nälkäänkuolemaa, sillä Mose oli taitava kaniinien pyydystäjä ja sieppasi linnunkin silloin tällöin. Kun lihaviipaleet, joita hän oli sullonut taskuihinsa, loppuivat, kyhäisi hän nuotion ja paistaisi Mosen tuomaa riistaa. Seikka, joka huolestutti häntä kaikista enimmän, oli takaa-ajon mahdollisuus. Vertavuotavana hän oli jättänyt mökistä poistuessaan jäljet, joita oli helppo seurata. Eikä hän tohtinut jatkaa matkaa, ennenkuin haava oli ehtinyt jonkun verran parantua. Ja jos hänen onnistuikin päästä Girtyn ja delawarein saavuttamattomiin, ei hänen tulevaisuutensa ollut valoisa. Viime päivien kokemukset olivat osoittaneet hänelle säälimättömän selvästi, mitä rajaseutujen elämä todellisuudessa oli. Huimapäisyydestään ja tulisuudestaan huolimatta hän ajatteli aina järkevästi. Ura, jolle hän oli antautunut nuoruutensa koko kiihkolla, vaati suurempaa kokemusta kuin mitä hänellä vielä oli. Hän tiesi kyllä, miten oli meneteltävä pulmallisissa ja nopeata päättäväisyyttä vaativissa tilanteissa, mutta hän ei ollut saanut kyllin kauan käytännössä kartuttaa ja vakiinnuttaa tietojaan.
Tutustuttuaan Wetzeliin hän oli joutunut moneen arveluttavaan tilanteeseen, ja hän muisteli nyt katkeralla mielipahalla, että hän oli suoriutunut onnellisesti vain yhdestä, nimittäin silloin, kun hän tappoi Hopeakynnen. Silmittömässä raivossaan hän oli silloin tapellut, kuten Wetzel joka kerta. Hän käsitti, että vain rohkeimmat ja kokeneimmat metsästäjät saattoivat menestyä rajaseuduilla, miehet, jotka liikkuivat metsissä yhtä tottuneesti kuin indiaanit, ja jotka halveksivat rasituksia ja kuolemaa. Pelko oli Joelle jotakin aivan vierasta, joten tämä itseluottamuksen häviäminen ei johtunut siitä, mutta hänellä oli terve järki. Hän käsitti, että hän olisi menetellyt paljoa viisaammin, jos hän olisi jäänyt Fort Henryyn. Eversti Zane oli oikeassa. Indiaanit olivat tiikereitä ja luopiot korppikotkia, turvapaikkanaan suuret metsät ja aavikot. Kymmenen vuotta kestänyt rauhattomuus oli tehnyt erämaasta paikan, jonka harvat eloonjääneet valkoiset miehet olivat tottuneet verenvuodatukseen ollen tuimia ja vakavia silloinkin, kun taistelu taukosi joksikin ajaksi, ja uhraten horjumatta kaikkensa tulevien sukupolvien hyväksi.
Mose alkoi samassa hiljaa murista keskeyttäen Joen mietteet. Koira oli kohottanut päänsä käpälältään ja nuuski ilmaa epäluuloisesti. Nuorukainen kuuli hiljaista kahinaa ja näki sitten suureksi riemukseen Kuiskaavan tuulen ilmestyvän tiheiköstä. Tyttö lähestyi nopeasti viehkein ja joustavin askelin ja polvistui hänen viereensä painaen helliä sanoja kuiskaillen lämpöisen suudelman hänen huulilleen.
"Kuiskaava tuuli, missä olet ollut?" kysyi Joe indiaanien ja englannin kielen sekaisella murteella, jolla he keskustelivat.
Hän kertoi koiran opastaneen hänet Joen luo toissa iltana. Joe oli ollut tajuton. Hän oli pessyt ja sitonut hänen haavansa ja ollut hänen luonaan koko yön. Kun hän oli seuraavana aamuna vielä sairas ja houraileva, päätti hän palata kylään, kävi miten kävi. Jos hänelle tehtäisiin kysymyksiä, selittäisi hän Joen karanneen. Sitten hän pujahtaisi jollakin syyllä takaisin metsään mukanaan parantavia yrttejä ja jotakin virkistävää juomaa. Mutta kuten hän oli pelännyt, oli Girty palannut kylään. Luopio oli ollut sangen kurjassa kunnossa ja pohjiaan myöten kuohuksissa. Hän oli mennyt suoraan Wingenundin luo ja syyttänyt julkisesti Kuiskaavaa tuulta siitä, että kalpeanaama oli päässyt pakenemaan. Wingenund kutsui tyttärensä puheilleen ja tiedusteli asiaa. Kuiskaava tuuli tunnusti isälleen kaikki.
"Miten on Wingenundin tyttärestä tullut kansansa pettäjä?" kysyi päällikkö.
"Kuiskaava tuuli on kristitty."
Uutinen oli Wingenundille kuin isku. Hän viittasi Girtylle ja sotureilleen jättämään heidät kahdenkesken, ja hänen tuimat kasvonsa olivat synkkääkin synkemmät, kun hän astui tyttärensä eteen.
"Wingenundin veri voi muuttua, mutta se ei petä milloinkaan. Wingenund on delawarein päällikkö. Mene, äläkä pimitä enää milloinkaan Wingenundin wigwamin ovea. Kuihtukoon delawarein kukka vierailla laitumilla. Mene. Kuiskaava tuuli on vapaa."
Tytön silmissä kimaltelivat kirkkaat kyyneleet, kun hän kertoi Joelle tarinaansa. Hän rakasti isäänsä eikä saisi häntä enää konsanaan nähdä.
"Kuiskaava tuuli on vapaa", kuiskasi hän. "Kun hänen herransa voimistuu, voi hän seurata häntä valkoisten miesten kaupunkeihin. Kuiskaava tuuli tahtoo elää elämänsä vain hänen hyväkseen."
"Meillä ei ole siis mitään pelättävää?" kysyi Joe.
"Ei ainakaan punaisten miesten taholta, kun shawneepäällikkö on kuollut."
"Mahtaako Girty hautoa takaa-ajoa? Mutta hän on pelkuri, eikä tohdi lähteä yksin."
"Valkoisen indiaanin veli on heinikossa piileksivä käärme."
Seurasi kaksi pitkää päivää, jotka he viettivät tarkoin piilossa pysytellen. Kolmannen päivän aamuna Joe tunsi olevansa niin reipas, että hän arveli heidän voivan lähteä pyrkimään Rauhan kaupunkiin. Kuiskaava tuuli talutti hevosen kiven viereen, jolla Joe seisoi, ja auttoi hänet selkään hypäten sitten hänen taaksensa.
Aurinko alkoi juuri punata taivaanrantaa, kun he tulivat metsästä aavalle tasangolle. Missään ei näkynyt elon merkkiäkään. Maa oli metsän reunassa tasaista ja hevosen helppo kulkea. Joe levähti aamun kuluessa useamman kerran laskeutuen varovasti jollekin sopivalle kivelle tahi jonkun kaatuneen puun rungolle. Iltapäivällä, kuljettuaan noin kolmekymmentä penikulmaa he menivät erään kapean ja virtaavan joen poikki, jonka kirkas vesi oli väriltään hieman ruskeata. Joen huomio kiintyi siihen heti, sillä melkein kaikki joet olivat vihertäviä, paitsi silloin, kun ne tulvivat. Hän muisti Wetzelin kanssa vaeltaessaan nähneensä kerran yhtäläisen ruskeavetisen joen, ja jos tämä oli sama, kuten hän toivoi, täytyi heidän indiaanitiedustelijoita välttääkseen tehdä verraten pitkä kierros.
Kun he ratsastivat erästä puiden ja pensasten peittämää matalahkoa kunnasta kohti, tunsi Kuiskaava tuuli kädellään jotakin lämmintä. Hän katsoi ja näki kauhukseen sen olevan kauttaaltaan veressä. Joen haava oli auennut. Hän sanoi, että heidän täytyi keskeyttää heti matkansa, kunnes Joen haava oli tullut kyllin terveeksi. Paikka oli verraten turvallinen, koska se oli indiaanien tiestä syrjässä ja penikulmien päässä delawarein kaupungista. Joe käsitti, ettei muuta neuvoa ollut, ja laskeutui siis maahan ja istuutui puunrungolle Kuiskaavan tuulen etsiessä sopivaa leiripaikkaa.
Joen harhaileva katse kiintyi erääseen puuhun, jossa oli alhaalla maanrajassa suuri pahka. Siinä ei ollut sinänsä mitään kummallista; olihan sellaisia puita paljonkin, mutta Joe tiesi nähneensä saman puun ennenkin. Hän ei unohtanut milloinkaan seikkoja, joihin hänen huomionsa oli metsässä kerrankaan kiintynyt. Hän silmäili ympärilleen joka taholle. Takana oli puiden välissä pieni aukko, josta häämötti muhkean, tuuheaoksaisen pyökin varjoama suuri kallionlohkare. Häntä värisytti. He olivat Kauniin lähteen aukealla, paikalla, jossa Wetzel oli pelastanut Nellin, tuon yöllisen taistelun näyttämöllä, jota Joe ei voinut konsanaan unohtaa.
XIX
Eräänä iltana viikkoa tahi paria myöhemmin, sen jälkeen kuin Jim ja tytöt olivat joutuneet Girtyn käsiin, istuivat lähetyssaarnaajat George Young ja David Edwards majansa portailla tuijottaen surumielisesti etäällä siintäviin harjanteisiin. He olivat nyt työskennelleet hellittämättä kymmenen pitkää vuotta indiaanien keskuudessa, mutta niin kovaa kuin elämä oli ollutkin, ei mikään ollut järkyttänyt heitä niin syvästi kuin tämä nuorten ystäviensä menettäminen.
"Dave, otaksumanne, että saamme vielä nähdä heidät, on mahdoton", virkkoi George. "En unohda milloinkaan Girtyn ilmettä, kun hän puhui Nellille. Tyttö poloinenhan käpertyi siihen paikkaan kuin kukka kulovalkeassa. En voi käsittää, miksi hän antoi minun mennä ja otti Jimin, ellei shawneella ollut asiassa jotakin tekemistä. Enpä ole milloinkaan toivonut niin hartaasti olevani metsästäjä. Olisin lähtenyt heti sen roiston jälkeen. Olette kuullut yhtä hyvin kuin minäkin hänen monista julmuuksistaan. Olisin mieluummin nähnyt Katen ja Nellin kuolleina kuin joutuvan hänen käsiinsä. Jos olisin voinut, olisin ennemmin itse surmannut heidät!"
Young oli vanhentunut huomattavasti. Ohimoilla risteilevät suonet näkyivät selvästi, kasvot olivat kapeammat ja kalpeammat ja katse surullinen ja kärsivä. Entinen rauhallinen ja kärsivällinen ilme, joka sopi hänelle niin hyvin, oli poissa.
"George, en voi mitään mielikuvilleni tahi tunteilleni", vastasi Dave. "Muussa tapauksessa minun olisikin ehkä parempi olla. Ajatukseni ovat viime aikoina kulkeneet niin omituisia teitä, enkä ole milloinkaan nähnyt niin kummallisia unia kuin nyt. Ehkäpä se on vain tämän onnettoman ja masentavan tapauksen aiheuttamaa hermostumista. En voi saarnata enkä tehdä työtä; olen aivan lamassa."
"Niin minäkin. Olemme molemmat yhtä järkytettyjä, mutta meidän on silti muistettava velvollisuutemme. Me emme saa väsyä emmekä murtua. Auringonsäde, joka karkoitti elämästämme hetkiseksi kaiken yksitoikkoisuuden, on nyt sammunut, mutta me emme saa olla katkeria ja tyytymättömiä."
"Kuinka julmaa tämä rajaseutujen elämä sentään onkaan!"
"Luonto on itsekin julma."
"Niin on. Siirtyessämme tänne tämän loppumattoman sodan jalkoihin luovuimme samalla kaikesta, mikä elämässä on miellyttävää, kodin onnesta, naisen lämmittävästä hymystä ja lasten hyväilyjen suomasta ilosta, ja vain sentähden, että noissa metsissä on kymmenen, parikymmentä tahi sata villiä, jotka mahdollisesti liittyvät joukkoomme."
"Aivan niin, ja se riittääkin. On kovaa nähdä rakastamansa naisen joutuvan sellaisen mustasieluisen luopion käsiin ja kohtalon omaksi, jonka pelkkä ajatteleminenkin hyydyttää vereni."
"Samoin on minunkin laitani. Olen aivan sairas kauhusta ja murheesta. Minusta tuntuu, että meitä kohtaa täällä jokin kaamea onnettomuus. En ole ollut milloinkaan taikauskoinen enkä anna mitään arvoa aavistuksille ja enteille, mutta viime päivinä olen tuntenut ahdistavaa, selittämätöntä pelkoa."
Wells ja Heckewelder ilmestyivät samassa viereisestä mökistä.
"Luonani oli tänään eräs luotettava sanansaattaja. Girtyä ja hänen vankejaan ei ole nähty delawarein kaupungissa", sanoi Heckewelder.
"On sangen epävarmaa, viekö hän heitä lainkaan näytteille", vastasi Edwards. "Mitähän varten hän otti Jiminkin?"
"Ehkäpä Pipen takia. Delawarein susi on kiihkein vastustajamme ja hioo aina hampaitaan. Mutta mitä tuo merkitsee?"
Jokitörmää reunustavasta pensaikosta kuului matala vihellys. Nuoremmat miehet kääntyivät mennäkseen katsomaan, mutta Heckewelder kielsi.
"Odottakaa", sanoi hän. "Emmehän tiedä, mitä se voi merkitä."
He odottivat jännittyneinä. Samassa vihellys toistui, ja hetkistä myöhemmin ilmestyi pensaikosta eräs roteva mies. Hän oli valkoinen, mutta siltä välimatkalta ei voitu tuntea, oliko hän joku ystävä vai vieras. Hän heilutti rauhoittavasti kättään ja kehoitti heitä tulemaan hänen luokseen.
He lähtivät pensaikkoa kohti, ja päästyään miehestä parin askeleen päähän huudahti Wells:
"Sehän on sama mies, joka opasti meidät tänne! Wetzel!"
Toiset lähetyssaarnaajat, jotka eivät olleet nähneet metsästäjää milloinkaan ennen, vaikka he luonnollisesti tunsivat hänet nimeltä, katsoivat häneen uteliaasti. Pukinnahkainen asu oli ryvettynyt ja repaleinen. Takissa näkyi tummia läikkiä, todennäköisesti veritahroja.
"Wetzel?" kysyi Heckewelder.
Metsästäjä nyökkäsi ja astui takaisin pensaikkoon. Hän kumartui ja nosti jotakin maasta. Se oli eräs tyttö, Nell! Hän oli hyvin kalpea, mutta hengissä. Heikko, iloinen hymy kirkasti hänen piirteensä. Kukaan ei virkkanut sanaakaan. Wells otti hänet hellällä ilmeellä syliinsä. Kaikki tuijottivat metsästäjään pelokkaasti ja kysyvästi, voimatta puhua mitään.
"Hänelle ei ole mitään pahaa tapahtunut", sanoi Wetzel lukien heidän ajatuksensa. "On vain väsynyt. Viimeisen taipaleen kannoin häntä."
"Jumala siunatkoon teitä, Wetzel!" huudahti vanha lähetyssaarnaaja. "Nellie, Nellie, voitko puhua?"
"Setä hyvä – voin oikein hyvin", vastattiin hiljaa.
"Entä Kate? kuinka – mitä hänestä?" kuiskasi George Young valkein huulin.
"Tein parhaani", vastasi metsästäjä koruttoman arvokkaasti. Nuoren miehen katse oli sanomattoman tuskallinen, eikä mikään muu olisikaan saanut Wetzeliä puhumaan urotyöstään.
"Kertokaahan", pyysi Heckewelder nähdessään, että George oli mykistynyt kauhusta.
"Kohtasimme rosvot sattumalta ja riistimme heiltä tämän kultatukkaisen tytön. Kun viimeksi näin Joen, tappeli hän kuin ilves selkä erästä kalliota vasten. Koetin katkaista Jimin köydet iskemällä niihin tapparani ohi juostessani. Pelkään veljeksille ja sille toiselle tytölle käyneen huonosti."
"Voisimmeko tehdä jotakin?" kysyi Wells.
"Ette."
"Wetzel, arveletteko James Downsin vangitsemisen tapahtuneen jossakin erikoisessa tarkoituksessa?" kysyi Heckewelder.
"Kyllä."
"Sanokaahan."
"Pipe ja hänen valkonahkaiset liittolaisensa ovat kristinuskoa vastaan."
"Luuletteko meidän olevan vaarassa."
"Kyllä."
"Minkä neuvon annatte?"
"Kerätkää laukkuihinne, mitä välttämättä tarvitsette, ja tulkaa mukaani. Saattelen teidät takaisin Fort Henryyn."
Heckewelder alkoi kävellä hermostuneesti edestakaisin. Young ja Edwards katsahtivat toisiinsa hämmästyneesti. Wells kääntyi kiivaasti puhujaan.
"Te kehoitatte meitä unohtamaan velvollisuutemme!" huudahti hän. "Palaamaan valkoisille asutuksille ja tunnustamaan, että pelkäsimme jatkaa evankeliumin julistamista indiaaneille! Ei kuunaan! Ette ymmärrä kristinuskoa, jos annatte sellaisen neuvon. Eikähän teillä olekaan mitään uskontoa! Tehän olette indiaanien tappaja!"
Metsästäjän kasvoille häivähtäneessä varjossa oli kuin jonkun sisäisen tuskan heijastusta.
"Niin, olen indiaanien tappaja enkä kristitty", vastasi Wetzel kumeassa äänessään outo sointu. "En tunne muuta kuin metsät ja niityt, ja jos minullakin on jumalani, on hän tuolla erämaan helmassa. Olette ensimäinen, joka syyttää minua pelkuruudesta, herra Wells, mutta minä en välitä sanoistanne katsantokantanne takia. Neuvoin teitä palaamaan Fort Henryyn, sillä ellette nyt lähde, ette pääse sinne todennäköisesti enää milloinkaan. Teidän kaltaisillanne miehillä ei ole metsissä mitään tekemistä, olkoonpa kristinusko kuinka hyvä asia tahansa."
"Kiitän neuvostanne ja siunaan teitä tämän lapsen pelastamisesta, mutta työtäni en voi jättää. En voi liioin käsittää, että kaikki se hyvä, mitä olemme täällä tehneet, olisi hyödytöntä. Olemme kääntäneet indiaaneja, pelastaneet heidän sielunsa. Eikö siitä ole sitten täällä mitään hyötyä, mitään hyvää?"
"Aina sen mukaan, miltä kannalta asiata katsellaan. Eihän tammikaan ole joka taholta yhtäläinen. Olen indiaanien vihaaja, mutta myönnän, että teidän sopii kyllä koettaa käännyttää heitä siitä huolimatta. Mutta nämä indiaanit eivät kärsi tätä Rauhan kaupunkia laveine viljavainioineen, pajoineen ja työskentelevine punanahkoineen. Se on vastoin heidän luonnettaan. Te vain uhraatte kristityt indiaaninne, sillä toimintanne ärsyttää vihamieliset sotaan."
"Mitä tarkoitatte?" kysyi Wells säpsähtäen.
"Sitä, mitä sanoin. Olen valmis saattelemaan teidät Fort Henryyn."
"Täältä en lähde."
Wetzel katsoi toisiin. Kaikkien täytyi nähdä, että hän tiesi jonkin hirveän vaaran uhkaavan Rauhan kaupunkia, eikä kukaan epäillyt hänen sanojaan.
"Kiitän tarjouksestanne, Wetzel, mutta minä en voi tulla", vastasi Heckewelder kalpein kasvoin.
"Jään tänne", sanoi George lujasti.
"Minä myös", lisäsi Dave.
Wetzel nyökkäsi ja kääntyi poistuakseen, mutta George tarttui hänen käsivarteensa. Nuoren lähetyssaarnaajan kasvot olivat laihat ja kalpeat. Hän katsoi metsästäjään kiihkeästi.
"Wetzel, kuulkaahan", ääni oli matala ja vapisi kiihtymyksestä. "Olen Jumalan sanan julistaja ja tehtävässäni yhtä harras kuin te omassanne. Kuolen tänne; hautaani ei tiedä ehkä kukaan, mutta parhaani tahdon aina yrittää. Tämän elämän on kohtalo minulle määrännyt ja minä tyydyn siihen, mutta tällä hetkellä antaisin niin saarnaaja kuin olenkin, kaikki mitä minulla on, jopa henkenikin, jos olisin sellainen mies kuin te. Tahtoisin kostaa naisen, jota rakastin. Kiduttaa, tappaa Girtyn! Nyt olen vain tämmöinen vähäväkinen raukka, joka eksyisi jo penikulman päässä tästä kylästä, ja jonka nuorinkin soturi voittaisi. Mutta teillä on voimaa, ja te tunnette metsät. Vapauttakaa rajaseudut tuosta hornanhengestä. Tappakaa hänet, Wetzel, tappakaa hänet! Rukoilen teitä jonkun suloisen tytön puolesta, joka voi olla juuri nyt matkalla tähän hirveään maahan, ja joka voi joutua täällä Girtyn käsiin – hänen tähtensä, Wetzel, tappakaa hänet. Seuratkaa häntä kuin verikoira, ja kun yhdytätte hänet, ajatelkaa murtunutta sydäntäni, ajatelkaa Nelliä, ajatelkaa, oh, Jumalani! ajatelkaa onnetonta Katea!"
Youngin ääni sortui ja tukahtui. Hän oli niin järkytetty, että hänen täytyi nojautua puuta vasten.
Wetzel ei virkkanut sanaakaan. Hän ojensi pitkän, jäntevän kätensä ja tarttui nuorta lähetyssaarnaajaa olkapäästä. Hänen sormensa puristivat lujasti. Niin koruton kuin ele olikin, ei se voinut olla paljoasanovampi. Kasvojen lauhkea ilme hävisi samalla vähitellen, piirteet kovettuivat, kunnes ne olivat lopulta kuin kiveen veistetyt.
Hän hellitti kätensä, astui puun ohi ja loikkasi parilla notkealla hypyllä joen poikki häviten pensaikkoon ketterästi kuin hirvi.
Herra Wells kantoi Nellin majaansa, jossa hän sitten lepäsi tuntikausia raukeana ja liikkumattomana. Hän nieli ravitsevan juoman, jonka eräs vanha indiaanivaimo kaatoi hänen suuhunsa, ja hän hymyilikin heikosti, kun lähetyssaarnaajat puhelivat hänelle, mutta ei virkkanut itse sanaakaan eikä näyttänyt tointuvan hirveästä mielenjärkytyksestään. Silmiä kaihti koko ajan kuin joku tumma varjo. Välistä hän unohti nykyisyyden kokonaan, ja hänen tuijottavasta katseestaan näki, että hän eli uudelleen seikkailunsa kaikki kauhut, minkä jälkeen hän vaipui jälleen tylsään välinpitämättömyyteensä.
"Dave, me menetämme Nellinkin. Hän kuihtuu päivä päivältä", sanoi George eräänä iltana joitakin päiviä sen jälkeen kuin tyttö oli palannut. "Wetzel sanoi, ettei hänelle ole mitään vahinkoa tapahtunut, mutta hän näyttää saaneen vamman, joka on ruumiillista paljoa vakavampi. Tarkoitan hänen järkeään. Ellemme saa häntä tavalla tahi toisella unohtamaan menneisyyttä, kuolee hän."
"Olemme tehneet kaiken voitavamme. Jospa hänet vain saataisiin havahtumaan tuosta tylsyydentilastaan. En voi enää katsoakaan hänen tuijottaviin silmiinsä. Nehän ovat kuin lapsella, joka on nähnyt ihmisiä murhattavan."
"Meidän täytyy koettaa saada hänet jollakin tavoin virkoamaan, ja minulla onkin eräs aate. Oletteko huomannut, että herra Wells on viime viikkoina huomattavasti vanhentunut?"
"Olen kyllä ja pelkään, ettei lopullinen luhistuminen ole enää kaukanakaan. Hän on laihtunut, syö vähän eikä saa unta. Hän on vanha eikä kestä tätä elämää innostuksestaan huolimatta."
"Luulen hänen tietävän sen itsekin, Dave. Kunnon vanhus parkaa! Hän ei puhu milloinkaan itsestään, mutta hänen täytyy tietää olevansa menossa alaspäin. Meille kait alkaa vähitellen itsekullekin tuo laskeutuminen, joka päättyy hautaan. Emmeköhän mahtaisi saada Nelliä jalkeille kertomalla, että herra Wellsin terveys on murtumassa."
"Koettakaamme."
Ovelta kuulunut kiireellinen koputus keskeytti heidän keskustelunsa.
"Sisään", sanoi Edwards.
Ovi aukeni, ja eräs mies astui kiireesti kynnyksen yli.
"Jim! Jim!" huudahtivat molemmat lähetyssaarnaajat heittäytyen syleilemään tulijaa.
Jim se todellakin oli, mutta hänen laihtuneilla ja surullisilla kasvoillaan ei näkynyt hymynhäivähdystäkään vastaukseksi toisten riemuun, kun hän puristi ystäviensä käsiä.
"Oletko haavoittunut?" kysyi Dave.
"En, olen terve."
"Kerrohan. Pääsitkö pakoon? Näitkö veljesi? Tiesitkö, että Wetzel pelasti Nellin?"
"Wingenund vapautti minut, vaikka monet vaativat kuolemaani. Joen hän piti vankinaan ja aikoo tappaa hänet, koska nuorukainen oli Wetzelin seuralainen. Näin metsästäjän syöksyvän aukealle, johon olimme yöpyneet, pyyhkäisevän indiaanit tieltään ja sieppaavan Nellin mukaansa."
"Entä Kate?" sammalsi Young kasvot kalpeina.
"George, kiittäisin Jumalaa, jos voisin kertoa teille, että hän on kuollut", vastasi Jim alkaen kävellä hermostuneesti edestakaisin. "Mutta hän oli hyvissä voimissa, kun viimeksi näin hänet. Hän kesti rasittavan matkan paremmin kuin Nell tahi minä. Girty ei ottanut häntä kylään, kuten Hopeakynsi minut ja Joen, vaan erosi meistä delawarein kaupungin lähellä häviten vankeineen erääseen louhikkoiseen rotkoon."
George lysähti penkille ja painoi kasvonsa käsiinsä.
"Onko Wetzel tuonut Nellin? Joe sanoi, että metsästäjällä on eräs luola, johon hän on voinut viedä Nellin, jos matka olisi ollut liian rasittava."
"Kyllä, Nell on täällä", vastasi Edwards harvakseen.
"Haluan nähdä hänet", sanoi Jim kiihkeästi. "Ei kait hän ole haavoittunut, loukkautunut tahi sairas?"
"Ei, ei mitään sellaista. Saamansa hermojärkytys ei vain ole vieläkään hellittänyt."
"Minun täytyy saada nähdä hänet", huudahti Jim mennen ovelle.
"Älkää menkö", esteli Dave asettuen hänen tielleen. "Odottakaa. Meidän täytyy olla mahdollisimman varovaisia. Odottakaa, kunnes Heckewelder tulee. Nell luulee teidän kuolleen, ja yllätys voisi vaikuttaa pahaa. Heckewelder tulee aivan heti."
Heckewelder tulikin samassa sisään ja pudisti sydämellisesti Jimin kättä.
"Delawaresaattajanne kertoi teidän olevan täällä. Olen sanomattoman iloinen siitä, että Wingenund vapautti teidät", sanoi lähetyssaarnaaja. "Sehän on mitä parhain enne. Olen kuullut Goshockingista ja Sanduskystä huhuja, jotka huolestuttivat minua, mutta tämä hyvä uutinen sovittaa pahatkin. Olen pahoillani veljenne puolesta. Oletteko itse terve?"
"Kyllä, mutta muuten kurjassa kunnossa. Haluaisin päästä Nellin puheille. Dave kertoi, ettei hän ole oikein sairaskaan, mutta ei liioin tervekään. Ehkäpä minun ei pitäisi mennä nyt hänen luokseen."
"Päinvastoin", vastasi Heckewelder; "se vaikuttaa häneen kuin ihmelääke, saattepa nähdä. Hän on hämmästyvä suunniltaan. Hän on, tyttö parka, ollut koko ajan masentunut ja aivan tylsäkin, ja vaikka kuinka koettaisimme, emme saa millään hänen mielenkiintoansa vireille."
Keckewelder oli tarttunut Jimin käteen ja kääntyi nyt ovelle, kun hän huomasi Youngin, joka istui kumarassa ja liikkumattomana penkillä. Hän kysyi kuiskaten:
"Mitä Katesta?"
"Girty ei ottanut häntä kylään", vastasi Jim hiljaa. "Toivoin hänen tekevän sen, sillä indiaanit ovat ystävällisiä, mutta hän vei Katen omaan piilopaikkaansa."
Samassa Young nosti päätään. Epätoivoinen ilme olisi saanut kivisydämenkin sulamaan. Kasvot olivat surkastuneet kuin vanhuksella.
"Jospa olisit sanonut hänen kuolleen", lausui hän Jimille. "Sen olisin ollut mies kestämään, mutta – tämä – tämä tappaa minut – en voi enää hengittää!"
Hän hoiperteli viereiseen huoneeseen ja heittäytyi vuoteelleen.
"Se on kovaa, eikä hän kestä sitä, kun on muutenkin heikko", kuiskasi Jim.
Heckewelder oli lempeä ja hurskas mies, jolle kiivaus oli jotakin aivan vierasta, mutta nyt huohahti hänenkin siihen saakka aina rauhallinen sydämensä. Hän kalpeni, ja kasvot vääntyivät raivosta.
"On jo kyllin paha, että nämä luopiot vehkeilevät ympärillämme, työskentelevät uskontoamme vastaan, kylvävät tyytymättömyyttä, levittävät valheita, uskottelevat indiaaneille meidän hiovan kirveitä ja koettavat kaikin tavoin estää menestystämme, mutta tuomita viaton valkoinen nainen pahempaan kuin kuolemaan! Miksi sanoisinkaan sitä!"
"Mitä voimme tehdä?"
"Tehdäkö? Sepä onkin kaikista pahinta, ettemme voi tehdä mitään, emme niin mitään. Emme tohdi liikahtaakaan."
"Eikö ole mitään toivoa saada Katekin pelastetuksi?"
"Ei. Sillä roistolla on indiaaninsa ympärillään. Hän on nyt jonkun aikaa alallaan. Tämmöisiä konnantöitä on täällä sattunut useitakin, mutta ei milloinkaan näin välittömässä läheisyydessäni. Kate Wells oli puhdas ja suloinen, kristitty nainen. Hän elää, tunnin, päivän, ehkäpä viikon tuon käärmeen kouristuksessa ja sitten hän kuolee. Jumalan kiitos!"
"Wetzel on lähtenyt Girtyn jäljille. Näin sen hänen ilmeestään, kun hän poistui", lausui Edwards.
"Wetzel voi kyllä kostaa, mutta ei milloinkaan pelastaa häntä. Se on nyt liian myöhäistä. Halloo –"
Huudahduksen aiheutti Young, joka ilmestyi samassa ovelle luodikko kädessään.
"George, mitä tarkoitatte?" kysyi Edwards tarttuen ystävänsä käsivarteen.
"Menen Katea etsimään", vastasi Young hurjasti. Hän horjahteli mutta riistäytyi erilleen Davesta.
"George, kuulkaahan, tulkaahan tänne", lausui Heckewelder tullen väliin. "Olette nyt järjiltänne surusta. Samoin olemme kaikki. Mutta rauhoittukaa. Tehän olette saarnaaja, ettekä metsästäjä. Eksyisitte, kuolisitte nälkään, ennenkuin olisitte päässyt puoliväliinkään indiaanikaupunkiin. Onhan tämä nyt jo kyllin surkeata, niin että älkää tehkö sitä pahemmaksi menettämällä itseänne. Ajatelkaa meitä, ystäviänne; ajatelkaa indiaaniholhokkejanne, jotka luottavat teihin niin lujasti. Ajatelkaa Rauhan kaupunkia. Voimme rukoilla, mutta emme estää näitä hirveitä rikoksia. Sivistys, leviävä kristinusko lopettaa ne vähitellen. Teidän on kestettävä tämä isku työnne takia. Muistakaa, että vain me voimme ehkäistä ja hävittää tämän raakalaisuuden. Mutta me emme saa taistella. Meidän on uhrattava kaikki, mikä ihmisille on rakasta, tulevaisuuden hyväksi."
Hän otti Georgelta luodikon ja talutti hänet takaisin viereiseen huoneeseen. Suljettuaan oven hän kääntyi Jimiin ja Daveen.
"Hänen laitansa on huonosti, ja meidän täytyy vartioida häntä huolellisesti pari päivää."
"Ajatella, että George aikoi lähteä Girtyä tappamaan!" huudahti Dave. "En ole milloinkaan ampunut laukaustakaan, mutta olisin tehnyt samoin."
"Sen tekisimme kaikki, jos kuuntelisimme sydämemme ääntä", vastasi Heckewelder kiivaasti. "Mies, meillä on kylä täynnä kristittyjä huolehdittavanamme! Kuinka heidän kävisi? Älkää unohtako, että noiden luopioroistojen loitollapitäminen ja voittaminen on tehtävä, joka vaatii kaiken älymme ja tarmomme. Simon Girty valmistelee turmiotamme. Kuulin sen tänään delawarelta, joka on ystäväni. Hän kadehtii vaikutusvaltaamme meidän pyrkiessä vain pelastamaan nämä indiaani raukat. Ja Jim Girty on vienyt onnemme. Voimmeko milloinkaan toipua tästä surusta, jonka Kate paran kohtalo on meille tuottanut?"
Lähetyssaarnaaja kohotti kätensä ikäänkuin vedoten johonkin voimaan ylhäällä.
"Kirous Girtyille!" huudahti hän samassa äkillisen vihanpuuskan vallassa. "Pitääkö meidän sortua kaikki esteet voitettuamme vain sen tähden, että eräät pahantekijät omaa rotuamme kääntyvät meitä vastaan? Oh, olkoot he kirotut!"
"Tulkaa", lisäsi hän sitten äänellä, jonka hän koetti kaikin voimin saada tyyneksi. "Nyt menemme Nellien luo."
He lähtivät kaikki kolme Wellsin asuntoon. Vanha lähetyssaarnaaja asteli huoneessaan edestakaisin pää kumarassa ja kädet selän takana. Hän tervehti Jimiä iloisesti hämmästyneenä.
"Tahtoisimme Nellin saavan nähdä hänet", kuiskasi Heckewelder. "Uskomme yllätyksen tekevän hänelle hyvää."
"Varmasti tekisikin."
"Jättäkää se minun huolekseni."
He seurasivat Heckewelderiä viereiseen huoneeseen. Uunin kömpelöllä reunustalla lepattava kynttilä valaisi heikosti. Ilta oli lämmin, ja avonaisesta ikkunasta tulevat leppoisat tuulahdukset saivat liekin palamaan milloin kirkkaammin ja milloin himmeämmin.
Nell lepäsi vuoteella. Silmät olivat kiinni, ja niiden pitkät, tummat ripset näyttivät mustilta marmorinvalkeata hipiätä vasten.
"Seisokaa takanani", kuiskasi Heckewelder Jimille.
"Nellie", sanoi hän sitten lempeästi, mutta vastauksena oli vain heikko värähdys silmäluomissa.
"Nellie, Nellie", toisti Heckewelder sointuva äänensä hellyydestä väreillen.
Tytön silmät aukenivat. Ne katsoivat Wellsiin vuoteen toisella puolella, Edwardsiin jalkopäässä ja Heckewelderiin, joka kumartui hänen puoleensa, mutta katse oli vieras ja välinpitämätön.
"Nellie, kuuletteko sanani?" kysyi Heckewelder pannen ääneensä henkensä koko voiman ja sydämensä kaiken hellyyden.
Tytön silmissä näkyi tuskin huomattava ymmärryksen pilkahdus.
"Kuulkaa. Teillä on ollut ankara mielenjärkytys, ja se on vaikuttanut mielentilaannekin. Mutta te erehdytte luuloissanne, siinä, mistä koko ajan uneksitte. Ymmärrättekö? Te olette väärässä."
Nellin katse oli nyt hämmästynyt ja kysyvä. Lähetyssaarnaajan vaikuttava, läpitunkeva ääni oli murtautunut perille hänen herpaantuneeseen tietoisuuteensa.
"Katsokaa, olen tuonut Jimin luoksenne!"
Heckewelder astui sivulle, kun Jim vaipui polvilleen vuoteen viereen. Nuorukainen otti tytön kylmät kädet omiinsa ja kumartui hänen puoleensa. Hän ei voinut puhua mitään.
Nellin katseessa näkynyt epäilys muuttui ihmetteleväksi riemuksi. Oli kuin sammumaisillaan ollut tuli: olisi virinnyt uudelleen liekkiin.
"Jim", kuiskasi hän.
"Niin, Nellie, Jim elävänä ja terveenä. Hän palasi luoksesi takaisin."
Tytön kalpeille kasvoille levisi vieno puna. Hän kietoi kätensä hellästi Jimin kaulaan ja painoi poskensa hänen poskeaan vasten.
"Jim", kuiskasi hän.
"Nellie, etkö tunne minua?" kysyi Wells kiihkeästi. Nämä olivat häneltä ensimmäiset sanat neljään päivään. "Setä!" huudahti tyttö. Hän päästi äkkiä Jimin, nousi istumaan ja tuijotti kummastuneesti toisiin.
"Oliko se kaikki vain pahaa unta?"
Wells tarttui rauhoittavasti hänen käteensä, mutta ei yrittänytkään vastata kysymykseen. Hän katsahti avuttomasti Heckewelderiin, joka tarkasteli kiinteästi Nellin kasvojenilmettä.
"Osa oli unta", vastasi Heckewelder tyynnyttävästi.
"Se kauhea mies ryösti siis minut mukaansa?"
"Niin."
"Oh-h! Mutta nythän olemme jälleen vapaat? Tämähän on oma huoneeni. Oi kertokaa minulle."
"Niin, Nellie, olette jälleen kotona ja turvassa."
"Sanokaa – kertokaa!" huusi tyttö nojautuen Jimiin ja kohottaen kalpeat, rukoilevat kasvot hänen puoleensa. "Missä Kate? Jim – sano, sano, ettei hän jäänyt Girtyn käsiin?"
"Kate on kuollut", vastasi Jim nopeasti. Hän ei voinut kestää katseessa kuvastuvaa kauhua. Hän valehteli aivan harkiten, kuten Heckewelderkin oli tehnyt.
Oli kuin Nellin hermojännitys olisi äkkiä lauennut. Pahimmasta pelosta vapautuminen oli niin suuri helpotus, ettei hänen mielessään ollut vielä tilaa muille vaikutteille. Hän oli hetkisen hiljaa ja purskahti sitten rajuun itkuun.
XX
Seuraavana päivänä ilmestyi Heckewelder ratsunsa selässä istuen jo varhain Edwardsin ovelle.
"Kuinka Georgen laita?" kysyi hän, kun Dave aukaisi.
"Yö oli huono, mutta hän nukkuu nyt. Arvelen hänen toipuvan vähitellen", vastasi Dave.
"Hyvä on, mutta pitäkää häntä joka tapauksessa silmällä vielä pari päivää."
"Kyllä."
"Dave, uskon nyt kaikki täällä teidän hoitoonne. Minun on lähdettävä Goshockingiin Zeisbergerin puheille. Meidän on viipymättä saatava selville, millä kannalla asiat siellä ovat."
"Kuinka kauan aiotte viipyä?"
"Joitakin päiviä, mahdollisesti viikonkin. Jos indiaanit kävisivät poikkeuksellisen levottomiksi, tahi jos Pipe heimoineen ilmestyisi tänne, lähettäkää heti sanansaattaja varoittamaan minua. Wingenundin suhtautuminen meihin on kyllä haihduttanut pelkoni melkein kokonaan. Seikka, että hän vapautti Jimin päällikköjensä vastalauseista huolimatta, on varma merkki ystävällisyydestä. Olen monet kerrat epäillyt hänen olevan myötätuntoisen kristinuskoa kohtaan. Hänen tyttärensä, Kuiskaava tuuli, oli kaikesta päättäen yhtä innostunut uskontoomme kuin kaikki kääntyneemme. Voihan olla, ettemme ole turhaan vedonneet Wingenundiin ja hänen tyttäreensä, vaikka heidän korkea asemansa heimonsa keskuudessa tekee mielenmuutoksen ilmaisemisen heille mahdottomaksi. Jos saisimme heidät puolellemme, kävisi pian koko heimonkin käännyttäminen mahdolliseksi. Saamme joka tapauksessa olla hyvin kiitollisia Wingenundin ystävyydestä. Meillä on nyt kaksi vaikutusvaltaista ystävää. Tarhe, wyandotien vanhin, on tosin vain puolueeton, mutta sehän on näissä oloissa täysin ystävyyden veroista."
"Minä myös suhtaudun tilanteeseen toivehikkaasti", vastasi Edwards.
"Luottakaamme sallimuksen johdatukseen ja tehkäämme parhaamme", sanoi Heckewelder kääntäen hevosensa. "Hyvästi."
"Jumala kanssanne", toivotti Edwards, kun hänen esimiehensä ratsasti pois.
Lähetyssaarnaaja oli valmistellut aamiaista ja jatkoi nyt työtään. Hän pysytteli koko päivän sisällä lukuunottamatta pikaista käyntiä Wellsin luona Nellin vointia tiedustelemassa. Uutinen, että tyttö oli paljoa reippaampi ja aikoi jo noustakin, ilahdutti häntä suuresti. Hän piti Youngia tarkoin silmällä. Hän kärsi itsekin samasta iskusta, joka oli herpaissut hänen ystävänsä, mutta hän oli ruumiillisesti ja henkisestikin niin voimakas, ettei hän masentunut siitä. Hän riemuitsi nähdessään Georgen toipuvan vähitellen.
Heckewelderin sydämeenkäypä rukous kääntyneiden indiaanien puolesta oli sittenkin ehkä tehnyt niin syvän vaikutuksen, että se auttoi Georgen pahimman ylitse. Mikään ei olisi voinut ollakaan sen vaikuttavampi kuin tuo viittaus noihin luottavaisiin ja turvattomiin kristittyihin. Kukaan ei voinut sen paremmin käsittää sitä lempeyttä, yksinkertaisuutta, uskoa ja hyvän ja todellisen elämän kiihkeätä toivoa, joka oli istutettu näiden indiaanien sydämeen, kuin lähetyssaarnaaja. Ajatus, mitä hän oli heille lähetyssaarnaajana ja opettajana, vapautti hänet puolesta taakastaan, ja saadakseen voimia kantaa jäljelle jääneen hän turvautui Jumalaan. Usko Jumalan apuun on suloinen palsami kaikelle sairaudelle ja kaikille kärsimyksille. Onni oli ilmestynyt Youngin elämään äkkiä kuin säihkyvä meteoori ja sammunut samassa kuin kynttilä tuulessa, mutta hänen työnsä ja velvollisuutensa pysyivät. Hänen koettelemuksensa opetti hänelle alistumisen välttämättömyyden. Hän ei kapinoinut enää luonnon salaperäisiä ja näennäisesti raakoja menettelytapoja vastaan; hän oli lakannut tekemästä kysymyksiä. Hän ei ihmetellyt enää sallimuksen ilmeistä välinpitämättömyyttä. Hänen ainoa toivonsa oli olla kutsumukselleen uskollinen ja opettaa uskoaan loppuun saakka.
Nell hillitsi surunsa ihmeteltävällä mielenlujuudella. Hänellä oli epäilemättä tukenaan se ihmeellinen ja armelias voima, joka saa ihmisen rakkaudesta toisiin kantamaan ristinsä ja torjumaan luotaan itsensä kuolemankin. Youngilla oli kirkassilmäiset indiaanipoikansa ja -tyttönsä, joille hän oli opettanut kristinuskon, ja joiden tulevaisuus oli hänen varassaan, ja Nellillä vanha ja heikko setänsä, josta huolehtia.
Jim oli ollut häntä kohtaan jo ennenkin kaikessa hyvin huomaavainen, mutta hänen kiintymyksensä kävi nyt niin ilmeiseksi, ettei siitä voinut erehtyä. Jim näytti jollakin tavalla muuttuneen, sitten kuin hän oli palannut delawarein luota. Hän kävi kyllä entisellä tarmokkuudellaan työhönsä käsiksi, mutta se ei edistynyt läheskään niin hyvin kuin ennen. Oliko se sitten hänen vikansa, vai ei, on mahdotonta sanoa, mutta se koski häneen joka tapauksessa syvästi. Hänen hellyydessään oli myös jotakin, joka teki hänet Nellille tavallaan yhtä läheiseksi kuin sedän. Jim nojautui puolestaan häneen, eikä Nell enää yrittänytkään karkoittaa häntä luotaan. Hän oli tietämättään ilmaissut sangen paljon jälleennäkemisen hetkellä, ja Jim muisti sen. Jim ei puhunut hänelle rakkaudesta, vaan antoi tuhansien pienten palvelusten toimia tulkkeina.
Heckewelderin lähdön jälkeiset päivät olivat monesta syystä poikkeukselliset. Vaikka ilmat olivat houkuttelevat, väheni vierailevien indiaanien lukumäärä tasaisesti. Kylässä ei näkynyt enää heimojen lähettämiä sanansaattajia, kunnes jumalanpalveluksessa ei ollut eräänä päivänä ainoatakaan indiaania muista kaupungeista.
Jim saarnasi tapansa mukaan joka päivä, mutta kun läsnä ei ollut useampaan päivään muita kuin kääntyneet, alkoi hän käydä levottomaksi.
Young ja Edwards eivät voineet selittää, mistä tämä tavallisuudesta poikkeava poissaolo mahtoi johtua, mutta mitään huolestumisen syytä he eivät siinä liioin nähneet. Olihan ennenkin sattunut useastikin, ettei Rauhan kaupungissa näkynyt vieraita moneen päivään. Jim meni lopulta Glickhicanin puheille. Delaware työskenteli perunamaalla, ja kun lähetyssaarnaaja lähestyi, laski hän kuokkansa ja kumarsi. Kunnioittava ja arvokas kohteliaisuus oli aina tunnusmerkillistä hänen käytökselleen nuorta valkoista isää kohtaan.
"Glickhican, voitteko sanoa, miksi indiaanit eivät ole käyneet täällä viime aikoina?"
Vanha päällikkö pudisti päätään.
"Tietääkö heidän poissaolonsa pahaa Rauhan kaupungille?"
"Glickhican näki mustan rastaan lentelevän kuun varjossa. Se liiteli Rauhan kaupungin yläpuolella, mutta ei laulanut."
Annettuaan tämän omituisen vastauksen vanha delaware jatkoi työtään.
Jim palasi asuntoonsa sangen huolestuneena. Hän ei pitänyt Glickhicanin sanoista. Ne näyttivät merkitsevän, että synkkä pilvi oli nousemassa Rauhan kaupungin kirkkaalle taivaalle. Hän uskoi huolensa Youngille ja Edwardsille, ja neuvoteltuaan hetkisen tilanteesta he päättivät lähettää sanan Heckewelderille. Hän oli lähetystoiminnan johtaja ja tunsi indiaanit paremmin kuin kukaan heistä. Jos tämä hiljaisuus lähetyksen siihen saakka niin vilkkaassa elämässä oli tyyntä myrskyn edellä, piti kokeneen ja vaikutusvaltaisen Heckewelderin olla heitä johtamassa ja neuvomassa.
"Heckewelder on melkein kymmenen vuoden ajan odottanut ikävyyksiä vihamielisten heimojen taholta", sanoi Edwards, "mutta tähän saakka hän on saanut ne torjutuksi. Kuten tiedätte, on hän pääasiallisesti pyrkinyt toistaiseksi vain siihen, että indiaanit suvaitsisivat meitä, olisivat meille ystävällisiä ja kuuntelisivat meitä. Lähettäkäämme hänelle heti sana."
Sanansaattaja lähetettiin Goshockingiin, ja kun hän palasi, toi hän sen merkillisen uutisen, että Heckewelder oli lähtenyt kylästä jo monta päivää sitten. Kaikki indiaanitkin olivat poistuneet kääntyneitä lukuunottamatta. Samoin oli ollut laita Sanduskyssä, lähimmässä kaupungissa, ja Zeisbergeristä oli ollut mahdoton saada mitään tietoja.
Lähetyssaarnaajat kävivät nyt todenteolla levottomiksi eivätkä tienneet, mitä tehdä. He salasivat asioiden todellisen laidan Nelliltä ja tämän sedältä tarkoituksella säästää heiltä kaikki murheet mahdollisimman kauan. Sinä iltana he menivät levolle raskain sydämin. Seuraavana aamuna Jim heräsi siihen, että joku huusi häntä ikkunasta. Hän nousi katsomaan ja näki aamuhämyssä Edwardsin seisovan ulkopuolella.
"Mikä hätänä?" kysyi hän nopeasti.
"Pukeudu sukkelaan, ja kun olet valmis, herätä varovasti Wells ja Nellie, mutta älä pelästytä heitä", vastasi Edwards.
"Mutta mistä sitten on kysymys?" tiedusteli Jim alkaen pukeutua.
"Indiaaneja virtaa kylään yhtä tiheästi kuin syksyllä varisee lehtiä."
Edwardsin liioittelevalta kuulostava ilmoitus oli melkein kirjaimellisesti totta. Nouseva aurinko oli tuskin ehtinyt karkoittaa usvan, kun sen valossa näkyi pitkät rivit marssivia ja ratsastavia sotureita ja sadoittain kuormahevosia, joka lähestyivät metsistä sukeltautuen. Kaikessa ilmenevä järjestys osoitti tulijoiden noudattavan jotakin määrättyä suunnitelmaa.
Lähetyssaarnaajat saattoivat tuskin hengittää; nuo tummat ja syvät rivit täyttivät heidän sydämensä ihmetyksellä ja pelolla. Kun tulijat olivat päässeet aukealle, irroitettiin kuormahevosten taakat. Pitkät telttarivit nousivat maasta kuin taikavoimalla. Indiaanit olivat tulleet jäädäkseen! Heitä virtasi kylään taukoamatta puoleen päivään saakka, jolloin eräät harvemmat ja pienemmät joukkueet osoittivat kulkueen vihdoinkin päättyvän. Huomattavin ja paljoasanovin piirre oli se, ettei tässä armeijassa näkynyt ainoatakaan lasta, tyttöä tahi vaimoa.
Jim arvioi lukumäärän noin kuudeksi tahi seitsemäksisadaksi, mikä oli enemmän kuin mitä Rauhan kaupungissa oli indiaaneja konsanaan yhtä aikaa vieraillut. He olivat enimmäkseen delawareja, mutta joukossa oli paljon shawneita ja huronejakin. Pian ilmeni kuitenkin, ettei indiaaneilla ollut ainakaan toistaiseksi tarkoitus panna toimeen mitään vihamielistä mielenosoitusta. He esiintyivät rauhallisesti ja puuhailivat telttojensa ja tuliensa vaiheilla, mutta eivät olleet lainkaan uteliaita, mikä oli ollut Rauhan kaupungissa aikaisemmin vierailleille indiaaneille tunnusmerkillistä. Jimin toverit kehoittivat häntä olemaan saarnaamatta sinä iltana, mutta mietittyään hetkisen hän katsoi, ettei hänellä ollut mitään syytä poiketa jokapäiväisestä järjestyksestään. Hän toimitti iltajumalanpalveluksen ja puhui suuremmalle seurakunnalle kuin mitä hänen edessään oli konsanaan istunut. Hän oli ymmällään huomatessaan, ettei saarna, joka oli ennen tehnyt indiaaneihin voimakkaan vaikutuksen, herättänyt nyt vähintäkään mielenkiintoa. Sitä seurasi painostava, pahaenteinen hiljaisuus.
Neljä indiaanien asuun pukeutunutta valkoista miestä oli tarkkaavaisimmat kuulijat. Hän tunsi heistä kolme, Simon Girtyn, Elliottin ja Deeringin, saaden kuulla Edwardsilta, että neljäs oli rajaseuduilla hyvin tunnettu McKee. Nämä kuljeskelivat kylässä ympäriinsä, kurkistelivat pajoihin ja mökkeihin ja esiintyivät kaikessa kuin miehet, jotka ovat tarkastuskäynnillä.
Heidän uteliaisuutensa oli niin tunkeilevaa, että Jim kiiruhti takaisin Wellsin asuntoon ja pysytteli siellä. Nell ja hänen setänsä olivat jo luonnollisesti tietoiset vihamielisten indiaanien läsnäolosta. He olivat säikähdyksissään eivätkä tahtoneet rauhoittua sittenkään, kun Jim vakuutti olevansa varma, ettei heitä uhannut mikään todellinen vaara.
Jim istui kynnyksellä Wellsin ja Edwardsin keralla, kun Girty tuli tovereineen heitä kohti. Luopioiden päällikkö oli roteva ja jäntevä mies, jonka voimakkaissa ja kovissa kasvoissa ei näkynyt merkkiäkään hänen veljelleen tunnusmerkillisestä raakuudesta ja julmuudesta. Simon Girty näytti nerokkaalta, tarmokkaalta ja käskevältä, mitä hänen täytyi epäilemättä ollakin, koska hän oli saavuttanut niin huomattavan valta-aseman yhtyneiden heimojen keskuudessa. Toiset olivat hänen täydellisiä vastakohtiaan. Elliott oli viekkaan ja julman näköinen vähäpätöinen mies; McKee vastasi täydelleen mainettaan, ja Deering oli poissaolevan Girtyn sovelias edustaja. Simon näytti todellakin mieheltä, jolla on jonkun verran älyä ja nerokkuutta; ala-arvoiseen asemaan kerran jouduttuaan hän keskitti kaikki voimansa tehdäkseen sen vaikutusvaltaiseksi. Toiset olivat hylkiöitä.
"Missä Heckewelder?" kysyi Girty lyhyesti, kun hän pysähtyi lähetyssaarnaajien eteen.
"Hän lähti Muskingongin indiaanikaupunkeihin", vastasi Edwards. "Emme ole kuulleet sanaakaan hänestä tahi Zeisbergeristä."
"Milloin odotatte hänen palaavan?"
"En osaa sanoa. Hän voi tulla huomenna, mutta saattaa viipyä yhtä hyvin vielä viikonkin."
"Hänellähän täällä on määräysvalta, vai mitä?"
"Kyllä, mutta lähtiessään hän uskoi lähetysaseman minun hoitooni. Voinko palvella teitä jollakin tavalla?"
"Ette", vastasi luopio kääntyen tovereihinsa. He keskustelivat hetkisen matalalla äänellä, minkä jälkeen McKee, Elliott ja Deering poistuivat äsken pystytetyille teltoille.
"Girty, onko teillä meitä kohtaan jotakin pahaa tekeillä?" kysyi Edwards vakavasti. Hän oli puhutellut luopiota monet kerrat eikä arkaillut kysyä häneltä.
"Sitä en oikeastaan voi sanoa", vastasi luopio. "Mutta minä en pidä tästä punanahoille saarnaamisesta enkä ole siitä milloinkaan pitänyt. Indiaanit ovat nyt aivan vimmoissaan, enkä tahdo väittää, että olisin koettanutkaan heitä rauhoittaa. Tämä lähetystyö on lopetettava tavalla tahi toisella. Muuten tahdoin sanoa teille vain sen, etten ole vielä kokonaan unohtanut olleeni kerran valkoinen; uskon teidän olevan rehellisiä miehiä. Tahdon auttaa teitä pääsemään täältä turvallisesti tiehenne."
"Tiehemme?" toisti Edwards.
"Niin juuri", vastasi Girty heittäen luodikkonsa olalleen.
"Mutta miksi? Olemmehan aivan vaarattomat; teemme vain hyvää, emmekä vahingoita ketään. Minkätähden meidän pitäisi mennä?"
"Koska täällä voi tapahtua ikävyyksiä", vastasi luopio merkitsevästi.
Edwards kääntyi hitaasti Wellsiin ja Jimiin. Vanha lähetyssaarnaaja vapisi, ja Jim oli kalpea, mutta enemmän vihasta kuin pelosta.
"Kiitän teitä, Girty, mutta me jäämme." Jimin ääni kajahti lujana ja kirkkaana.
XXI
"Jim, tulkaahan tänne", sanoi Edwards kurkistaen sisään Wellsin ikkunasta.
Nuorukainen nousi aamiaispöydästä ja avasi oven nähden ulkopuolella Edwardsin ja erään solakan ja jäntevän wyandotisoturin, jonka tunsi helposti sanansaattajaksi. Soturi ojensi hänelle pienen käärön. Jim avasi päällyksen, joka oli jonkinlaista öljyttyä nahkaa, ja löysi nelikulmaisen tuohilevyn, johon oli piirretty seuraavat sanat:
"Herra J. Downs. Tervehdykseni.
Veljenne elää ja on turvassa. Kuiskaava tuuli pelasti hänet
ottamalla hänet miehekseen. Lähtekää Rauhan kaupungista.
Girty on saanut Pipen ja Half Kingin puolelleen.
Zane.""Mitäs tästä ajattelette?" huudahti Jim ojentaen tuohen Edwardsille. "Jumalan kiitos, että Joe pelastui!"
"Zane? Varmasti sama Zane, joka nai Tarhen tyttären", sanoi Edwards luettuaan rivit. "Olipa hauskaa saada tietoja veljestänne."
"Joe naimisissa tuon kauniin indiaanitytön kanssa! No jopa jotakin", hymyili Jim. "Mitähän Nell sanonee?"
"Meille satelee varoituksia joka taholta. Käsitättekö tämän?" kysyi Edwards. "'Girty on saanut Pipen ja Half Kingin puolelleen.' Kirjoittaja on ilmeisesti sitä mieltä, ettei tuo lyhyt lause kaipaa selityksiä."
"Edwards, olemme saarnaajia, emmekä ymmärrä noita asioita. Opin kuitenkin joka päivä hiukan lisää. Eversti Zane kielsi meitä lähtemästä tänne, ja Wetzel sanoi: 'Palatkaa Fort Henryyn.' Girty varoitti meitä, ja nyt saamme tämän lyhyen käskyn Isak Zanelta."
"Niin?"
"Nämä rajaseudun miehet näkevät jotakin, joka on meiltä salattu, tahi jota emme myönnä näkevämme. Me saarnaajat olemme niin toivehikkaita ja luotamme niin lujasti Jumalaan, ettemme ymmärrä tämän elämän vaaroja. Pelkään työmme olleen turhan."
"Ei milloinkaan. Olemmehan jo pelastaneet monta sielua. Älkää menettäkö rohkeuttanne."
Sanansaattaja oli seisonut koko ajan heidän vieressään suorana kuin keihäs. Edwards huomautti, että wyandoti odotti varmaankin häneltä kysyttävän jotakin. Hän kysyikin indiaanilta, oliko tällä ehkä vielä jotakin ilmoitettavaa.
"Huroni – nähdä – kalpeanaamoja – juosta ohi." Hän nosti molemmat kätensä ja sulki sormensa useamman kerran ilmeisesti luetellen, kuinka monta valkoista miestä hän oli nähnyt. "Täällä – kun – korkea aurinko."
Hän hypähti keveästi heidän ohitseen ja juoksi pois tasaisin, joustavin askelin.
"Mitä hän tarkoitti?" kysyi Jim ollen melkein varma, että hän oli kuullut väärin.
"Hän ilmoitti, että joukko valkoisia miehiä saapuu tänne puolenpäivän tienoissa. En ole milloinkaan kuullut indiaanisanansaattajan tuovan vääriä tietoja. Hänellä oli hyviä uutisia veljestänne ja hyviä uutisia Rauhan kaupungille. Menkäämme kertomaan toisillekin."
Huroni oli puhunut totta. Hiukan ennen puoltapäivää ilmoittivat indiaanien tiedustelijat joukon valkoisia miehiä lähestyvän. Girtyn miehet tiesivät ilmeisesti jo edeltäpäin sen suuruuden, koska merkkihuudot eivät aiheuttaneet minkäänlaista hälinää. Sotureissa huomasi korkeintaan vain jonkinlaista laiskaa uteliaisuutta. Pian ilmestyi useita delawaretiedustelijoita, jotka saattelivat suurta metsästäjäjoukkoa.
Vieraat olivat, kuten pian saatiin tietää, kapteeni Williamsonin komennuskunta, joka oli ollut kurittamassa erästä ryöstelevää chippewa-heimoa. Tämä heimo oli hiljattain häirinnyt etäisempiä uudisasukkaita ja tehnyt kaikenlaisia ilkitöitä valkoisen asutuksen liepeillä. Komennuskunta oli muodostettu miehistä, jotka olivat palvelleet Fort Pittin varusväessä ja metsästäjistä Keltaisen joen ja Fort Henryn tienoilta. Kapteeni itse oli tyypillinen rajaseudun asukas, karski ja suorasukainen, rajaseudun elämässä karaistunut, joka ei pitänyt indiaania juuri käärmettä parempana. Hän oli joukkoineen yllättänyt pahantekijät ja surmannut melkein kaikki. Paluumatkalla itään hän oli kuullut Goshockingissa Rauhan kaupunkia uhkaavasta myrskystä ja oli nyt tullut sinne enemmän uteliaisuudesta kuin toivossa saada onnettomuus torjutuksi.
Niin monen metsästäjän saapuminen näytti huolestuneista ja tyrmistyneistä lähetyssaarnaajista Jumalan johdatukselta. He toivottivat vieraat mitä sydämellisimmin tervetulleiksi, luovuttivat uudet tuvat heidän käytettäväkseen ja huolehtivat kaikin tavoin heidän hyvinvoinnistaan. Edwards näytteli kapteeni Williamsonille työ- ja kouluhuoneet vanhan uudisasukkaan seuratessa häntä paikasta toiseen päivänpaahtamilla kasvoillaan huvittavan hämmästynyt ilme.
"Minut saa vaikka hirttää, jos milloinkaan uskoin saavani nähdä jonkun punanahan tekevän työtä", sanoi hän vain kierroksen päätyttyä.
"Girtyn ja hänen seuralaistensa ilmestyminen on tehnyt meidät sangen levottomiksi", sanoi Edwards. "Meitä on varoitettu ja kehoitettu lähtemään täältä, mutta ei vielä suoranaisesti uhattu. Mitä te ajattelette noiden vihamielisten indiaanien tännetulosta?"
"Teillä saarnaajilla ei luullakseni ole mitään pelättävää, mutta siitä ei ole epäilystäkään, etteivätkö he ole tulleet tänne kristittyjen indiaanien vihollisina."
"Miksi meitä on sitten kehoitettu lähtemään tiehemme?"
"Luonnollisesti sentähden, etteivät he kärsi saarnaamistanne."
"Mitä he aikonevat tehdä kääntyneille indiaaneille?"
"Vaikeata sanoa. Mahdollisesti heidän sallitaan palata heimojensa luo, mutta minusta tuntuu, etteivät nämä kunnon indiaanit lähde. Ja toiseksi, Girty pelkää kristinuskon leviämistä."
"Kääntyneistä tehtäisiin siis vankeja?"
"Todennäköisesti."
"Uskotteko tekin, että meidän olisi parasta lähteä?"
"Kyllä, varmasti. Jatkamme pian matkaamme Fort Henryyn. Teidän olisi viisainta lähteä mukaamme."
"Kapteeni Williamson, olemme päättäneet seistä paikoillamme horjumatta, tuli mitä tuli."
"Ei hyödytä mitään. Pipe ja Half King eivät siedä laulavia ja rukoilevia punanahkoja, eivät ainakaan sellaisia, joilla on näin paljon karjaa ja viljaa."
"Wetzel sanoi samaa."
"Oletteko nähnyt Wetzeliä?"
"Kyllä. Hän vapautti erään tytön Jim Girtyn käsistä ja palautti hänet luoksemme."
"Vai sillä tavalla? Kohtasin Wetzelin ja Jack Zanen parin penikulman päässä täältä. Heillä on varmasti jotain tekeillä, sillä he eivät tulleet mukaani, kun pyysin. Sanoivat vain olevansa tärkeillä asioilla, ja sen he olivat näköisiäkin. Wetzel ei ylimalkaan anna neuvoja, mutta jos hän tekee sen, jos hän kehoittaisi minua johonkin, jumaliste, minä tottelisin."
"Ihmisinä voisimme kyllä noudattaa saamiamme neuvoja, mutta saarnaajina olemme velvolliset pysymään täällä tehdäksemme kaiken voitavamme näiden kristittyjen indiaanien hyväksi. Vielä yksi asia: tahdotteko auttaa meitä?"
"Luultavasti jään katsomaan, mihin suuntaan asiat kehittyvät", vastasi Williamson hämärästi.
Jim oli sillä aikaa tutustunut erääseen nuoreen lähetyssaarnaajaan, nimeltä John Christy, joka oli yhtynyt Williamsonin joukkoon toivossa, että hänen ehkä onnistuisi pelastaa ryöstelevien chippewain käsiin joutunut morsiamensa.
"Kuinka kauan olette jo etsinyt häntä?" kysyi Jim.
"Noin neljä viikkoa. Hänet vietiin eilispäivästä lukien ummelleen viisi viikkoa sitten. Liityin Williamsonin joukkoon, joka riensi Short Creekille lähteäkseen pakenevien chippewain jäljille, mutta tytöstä ei näkynyt merkkiäkään. Walhondingin luona yllätettiin joukko punanahkoja, jotka tapettiin melkein kaikki. Eräältä haavoittuneelta indiaanilta kuulin, että joku luopio oli eronnut joukosta noin viikko sitten ja vienyt mukanaan erään valkoisen tytön. Ehkäpä juuri Lucy raukan!"
Jim selosti joutumisensa Jim Girtyn vangiksi, Nellin pelastumisen ja Katen surullisen kohtalon.
"Olisikohan Jim Girty ryöstänyt teidänkin lemmittynne?" kysyi hän lopuksi.
"Tuskinpa. Kuvauksenne Girtystä ei sovi henkilöön, josta puhuin. Tämä luopio oli lyhyt ja paksu ja varsinkin väkevyydestään tunnettu. Sellaisesta erikoispiirteestähän indiaani luonnollisesti ensin puhuu. Mutta näillä seuduillahan on kymmenen tahi kaksitoista luopiota, jotka ovat kaikki yhtä raakoja, Jim Girtystä puhumattakaan."
"Tämä tyttöjen ryöstäminen asutuksilta on siis verraten yleistä?"
"Niin on. Meille se on jotakin aivan käsittämätöntä, sillä eihän sellaisesta kuule missään muualla."
"Idässä ei lännestä tiedetä oikeastaan juuri mitään, lukuunottamatta huhuja sen satumaisista rikkauksista ja mahdollisuuksista."
"Olette oikeassa. Nuo huhut hedelmällisistä maista houkuttelevat tänne uudisasukkaan toisensa jälkeen. Hän muuttaa länteen koko perheineen, ja joka kymmenestä menettää ainakin kaksi päänahkansa, ellei useampikin. Vaimot, tyttäret ja lapset raastetaan vankeuteen. Olen ollut täällä kaksi vuotta ja tiedän, että jonkun vangin pelastuminen, kuten Wetzel vapautti ystävänne, on huomiotaherättävä poikkeus."
"Minkätähden olette sitten vieläkin noiden metsästäjien mukana, jos teillä on niin pienet toiveet rakastettunne pelastumisesta?"
"Kostaakseni!"
"Mutta tehän olette saarnaaja!" Jim ei voinut salata hämmästystään.
"Olin; nyt himoitsen vain kostoa", vastasi Christy synkästi. "Odottakaa, kunnes opitte tuntemaan, mitä rajaseudun elämä oikein on. Olette vastatullut, menestyksenne on hurmannut teidät; olette ollut vain lyhyen ajan tässä rauhallisessa kylässä, jossa elämä on ollut viime päiviin saakka tyyntä ja onnellista. Ette tiedä mitään taistelusta, taistelun välttämättömyydestä ja julmuudesta, joka on elämisen ehto täällä rajalla. Olen ollut täällä vain kaksi vuotta, mutta silläkin ajalla olen käynyt niin kovaksi, että himoitsen kuin janoon menehtyvä sen miehen verta, joka ryösti lemmittyni. Uudisasukkaan täytyy joko lannistua ja tuhoutua tahi raivata tiensä lihan ja luun läpi. Joko teidän tahi vihollisenne veri on vuotava; muuta valinnan varaa ei ole. Uudisasukkaat heittäytyvät aurankurjesta taisteluun, keskeyttävät elonleikkuun torjuakseen vainolaisen ja viettävät talven alituisessa taistelussa pakkasta ja puutetta vastaan, joka olisi vähemmän tuntuva, jos heillä olisi kesällä aikaa valmistautua talven varalle. Mutta niin ei ole, sillä punanahoilta saa tuskin kylvön tehdyksi. Kuinka moni uudisasukas onkaan lopulta masentunut ja palannut takaisin itään? Heidän joukossaan on tuskin ketään, joka ei olisi valmis lähtemään, jos vain voisi. Mahdollisuus saada oma koti ja päästä itsenäiseen asemaan houkuttelee heidät tänne, eikä heitä sitten pidätä täällä muu kuin toivo, niin heikko kuin se onkin, että he lopulta saavuttavat päämaalinsa. Hyvinvoinnin mahdollisuushan on aina olemassa, mutta tämä sukupolvi ei näe milloinkaan hyvinvointia ja onnea, vaikka se säilyisikin hengissä. Mitä tämä rajaseutujen elämä kasvattaa uudisasukkaista, jotka kestävät sen? Ei ainakaan kristityitä. Heistä kehittyy sotureita, valppaudessaan ja oveluudessaan tiheiköissä hiipivien punanahkojen vertaisia."
Rauhan kaupungin onnen päivät olivat siirtyneet menneisyyteen. Ranskalainen kulkukauppias, turmeltunut ja tunnoton olio, ilmestyi pian näyttämölle arvottoman rihkamansa ja kurjan viskynsä kera. Muuta ei tarvittukaan vieraiden kiihoittamiseksi. Siihen saakka he olivat olleet vain ylenkatseellisen kopeita, mutta nyt he kävivät julkeiksi ja loukkaaviksi. He kirosivat kristittyjä indiaaneja näiden puolueettomuuden takia, pilkkasivat heitä tämän tuntemattoman jumalan palvomisesta ja herjasivat uskontoa, joka teki jäntevistä miehistä akkoja.
Tuliveden vaikutukset alkoivat pian näkyä. Karjaa teurastettiin, sato hävitettiin ja viljavarastot ryöstettiin.
Sillä aikaa nähtiin Girtyn ja Elliottin usein neuvottelevan Pipen ja Half Kingin kanssa. Viimemainittu oli huronien päälliköistä ainoa, joka vastusti puolueettomuuden noudattamista Rauhan kaupunkia kohtaan, ollen, jos mahdollista, vihassaan Pipeäkin kiihkeämpi. Kristityn asutuksen kohtalo oli näiden kahden päällikön käsissä. Girty ja Elliott olivat ilmeisesti kaiken takana, hankkeensa tukena ja pohjana näiden kahden yksinkertaisen, mutta sotaisen päällikön jyrkkä kanta.
Huolestuneiden lähetyssaarnaajien suureksi helpoitukseksi Heckewelder palasi eräänä päivänä matkaltaan. Hän oli uupunut ja laihtunut, ja hänen tahriintunut ja repeytynyt pukunsa puhui työläistä taipaleista. Matkalla Goshockingiin oli hänen kimppuunsa hyökätty kolme kertaa. Sitten hän oli joutunut ryöstelevien chippewain vangiksi ja siten näiden kylään, jossa eräs luopio oli eronnut kumppaneistaan ja vienyt mukanaan erään valkoisen naisvangin. Heimot kylän länsipuolella olivat kaikki lähteneet sotapolulle. Zeisberger oli kuitenkin turvassa Salemissa, Goshockingista joitakin penikulmia länteen. Heckewelder oli luullut kaiken olevan ennallaan Rauhan kaupungissa, minkä tähden hän oli aivan ymmällä nähdessään vihamielisten indiaanien suuren armeijan. Päälliköt, jotka ennen olivat ojentaneet hänelle ystävällisesti kätensä, sanoivat nyt kopeasti:
"Washington on kaatunut. Amerikkalaisten armeijat on lyöty pirstoiksi. Pakoon päässeet, joita lienee pari kolme tuhatta, kerääntyvät parhaillaan Fort Pittiin ryöstääkseen indiaaneilta kaikki maat."
Heckewelder kielsi jyrkästi kaikki sellaiset väitteet tietäen niiden olevan Girtyn ja Elliottin keksintöjä. Hän koetti parhaan taitonsa mukaan ja kaiken kärsivällisyytensä jännittäen todistaa Pipelle, missä kohdissa tämä oli väärässä, mutta turhaan. Half Kingin olivat luopiot sokaisseet niin täydellisesti, että hän kieltäytyi kuulemastakin. Muut päälliköt olivat äänettömiä katselijoita, mutta hekin jäykkyydessään ja vaiteliaisuudessaan aivan luoksepääsemättömiä. Wingenund ei esiintynyt neuvotteluissa, mutta hänen läsnäolonsa saattoi tuskin merkitä muuta kuin että hän oli yhtynyt toisiin. Tulevaisuus näytti lohduttoman synkältä.
"Olen aivan lopussa", sanoi Heckewelder palatessaan illalla Edwardsin asuntoon. Hän lysähti tuoliin kuin henkilö, jonka voimat ovat kokonaan loppuneet, ja jonka tarmokas ja sitkeä henki on lopultakin murtunut.
"Menkää levolle", kehoitti Edwards.
"En voi. Kaikki näyttää niin synkältä."
"Nyt olette väsynyt ja masentunut, mutta huomenna voitte paremmin. Tilanne ei ole ehkä niinkään toivoton. Noiden metsästäjien läsnäolo merkinnee sentään jotakin."
"Mitäpä he voisivat tehdä?" kysyi Heckewelder katkerasti "En ole milloinkaan ollut tekemisissä niin synkkien ja jäykkien indiaanien kanssa. He käyttäytyvät aivankuin heillä olisi jo kaikki päätettynä, kuin miehet, jotka vain odottavat jotakin."
"Mitä?" kysyi Jim pitkän vaitiolon jälkeen.
"Jumala sen tietäköön! Ehkäpä sopivaa aikaa, jotakin lopullista päätöstä, tahi vain jotakin syytä, jonka pelkkä ajatteleminenkin saa minut pyörtymään."
"Sanokaahan, mitä oikein tarkoitatte," pyysi Jim, joka oli lähetyssaarnaajista aina rauhallisin.
"En huoli. Olen ehkä vain hermostunut, aivan hajoamistilassa ja tänä iltana valmis uskomaan mitä hyvänsä."
"Heckewelder, sanokaa meillekin, mitä pelkäätte", pyysi Jim vakavasti.
"Ystäväni, rukoilen, että olisin väärässä, mutta olkoon Jumala meille armollinen, jos aavistukseni toteutuu. Uskon, että indiaanit odottavat Jim Girtyä."
XXII
Simon Girty loikoili huovalla Half Kingin teltassa. Hän oli yksin ja odotti liittolaisiaan. Vaaleat savukiehkurat kohosivat verkalleen hänen huuliltaan, kun hän poltteli pitkää indiaanipiippua ja katseli raiviota, jolle Rauhan kaupunki oli rakennettu.
Tyynen veden sileänä päilyvässä pinnassa on jotakin, joka kertoo syvistä pohjavesistä, kätketyistä syövereistä, ja metsän tumma ääriviiva puhuu omaa kieltään villistä, alkuperäisestä luonnosta. Samoin ilmaisivat Girtyn kovat ja tummat kasvot hänen olemuksensa laadun. Hänen turmeltuneen veljensä piirteet olivat inhoittavat, mutta hänen omansa säännölliset ja miehekkäät; tuimaa ilmettään paitsi ne olisivat olleet jopa kauniitkin. Vuosia kestänyt kapinoitseminen, ainainen katkeruus ja hukkaan menneen elämän tietoisuus olivat uurtaneet syvät juovansa noihin vaskenruskeisiin, liikkumattomuudessaan naamiosta muistuttaviin kasvoihin. Ilme oli synkkä ja julma, kuin musta sielu olisi heittänyt varjonsa pinnalle saakka, mutta siitä huolimatta eivät kasvot olleet kauttaaltaan pahat. Niissä näkyi vieläkin heikkoja jälkiä luonteesta, jossa ystävälliset tunteet olivat kerran olleet etualalla.
Girty oli jostakin närkästyneenä karannut paikaltaan Fort Pittistä; hänestä oli tullut lainsuojaton aivan vapaaehtoisesti. Sitä ennen hän oli ollut taitava sotilas ja kunnon mies. Kun hän oivalsi askeleensa olevan peruuttamattoman, ja että hänen parhaat ystävänsäkin tuomitsivat hänet, alkoi hän viha ja epätoivo sydämessään sotia omaa rotuansa vastaan. Hänen molemmat veljensä olivat jo kauan olleet rajaseudun hylkiöitä, jotka säästyivät vimmastuneiden uudisasukasten kostolta vain piileksimällä vihamielisten heimojen etäisissä kylissä. George Girty oli yksilöllisestikin jo niin sulautunut indiaaneihin, ettei hän ollutkaan enää valkoinen mies. Jim Girty hiiviskeli ympäriinsä verisine tapparoineen irvistävää kuolemanhymyään hymyillen ja pitkä kätensä aina valmiina iskemään jonkun onnettoman valkoisen naispoloisen. He olivat kumpikin pahimpiakin indiaaneja paljoa alhaisemmalla tasolla, ja Simon Girtyn kaamea maine oli melkein kokonaan heidän rikostensa ansiota.
Valkoinen päällikkö, joksi Girtyä sanottiin, odotti miehiään. Permannon heikko tärähdys sai hänet katsahtamaan sivulle. Huronipäällikkö, Half King, oli tullut telttaan yllään koko loistava juhla-asunsa. Hän istahti erääseen nurkkaan, laski ison piippunsa kopan polviensa varaan ja poltteli vaieten. Viiston ja voimakkaasti eteenpäin työntyvän otsan synkät rypyt, mustien silmien välähtelevä katse, ulkoneva ja tiukasti sulkeutunut leuka, kaikki viittasivat luonteeseen, joka oli tavallaan yleväkin indiaanin ylpeydessä ja arvokkuudessaan, mutta kuolemaakin julmempi.
Toinen päällikkö astui sisälle ja istuutui. Pipe. Hänen kasvoillaan ei näkynyt merkkiäkään älykkyydestä, joka teki Wingenundin kasvot niin jaloiksi; piirteet olivat tylymmät kuin Half Ringilläkin, ja hänen silmänsä, jotka muistuttivat pimeässä hehkuvista hiilistä, leuan pitkä ja julma ääriviiva ja ohuet, lujasti yhteennipistetyt huulet, jotka näyttivät voivan avautua vain jonkin vihaisen käskyn ärjäisemiseen, osoittivat, että mies oli kavala ja raaka.
"Valkoinen päällikkö laiskottelee tänään", virkkoi Half King omalla kielellään.
"King, minä odotan. Girty on hidas, mutta asiastaan varma", vastasi luopio.
"Kotka liitelee hitaasti kierrostaan kiertäen ja nousee yhä korkeammalle, kunnes hän näkee kaikki, kunnes hän tietää aikansa; silloin hän sulkee siipensä ja iskee sinisestä korkeudesta alas kuin salama", sanoi Half King tehden juhlallisen eleen. "Samoin on Valkoisen päällikönkin laita. Mutta Half King on kärsimätön."
"Tänään ratkaistaan Rauhan kaupungin kohtalo", vastasi Girty tyynesti.
"Ugh!" murahti Pipe.
Half King ilmaisi tyydytyksensä samalla merkitsevällä äännähdyksellä.
Sitten kului noin tunti kaikkien poltellessa sanaakaan virkkamatta.
Eräs ratsastaja tuli teltan eteen, hyppäsi satulasta ja astui sisään. Se oli Elliott. Hän oli ollut poissa melkein koko vuorokauden. Pukinnahkaisessa asussa näkyi jälkiä kovasta ratsastuksesta tiheikköjen läpi.
"Halloo, Bill, mitä Jimistä?" tervehti Girty aseenkantajaansa.
"Ei niin mitään. Häntä ei ole näkynyt delawarein kylän tienoilla. Kuuluu lähteneen pojan jäljille, joka nai Kuiskaavan tuulen."
"Sitä aavistin. Mutta sitä poikaa ei niin vain nitistetäkään, jos hänellä on pieninkään mahdollisuus pelastua. Sen verran näin, kun hän otti hevosensa Hopeakynneltä. Lopulta hän nujersikin shawneen, ja Jim oli mennä samaa tietä. Pitäisihän Jimin älytä, ettei nyt ole sovelias aika henkilökohtaiselle kostolle." Girtyn kasvot eivät muuttuneet, mutta ääni oli vihainen. "Mutta eikö Jim sanonut olevansa tänään täällä?"
"Tänään ei ole sen pitempi kuin mitä suvaitsemme odottaa."
"Hän tulee kyllä. Missä Jake ja Mac?"
"Juomassa ja maaperää valmistelemassa."
Kaksi muuta luopiota ilmestyi samassa telttaan. He katsahtivat ympärilleen ja istuutuivat sitten maahan indiaanien tavoin. Pieni ja ryppynaamainen mies oli McKee; toinen oli luopioiden viimeksi saama avustaja, Jake Deering, karkuri, varas, murhaaja – kaikkea, mikä on pahaa. Hän oli keskikokoinen, mutta erittäin tukevarakenteinen ja ilmeisesti väkevä kuin härkä. Tukka oli punertava ja ruokkoamaton, silmät suuret ja tylsät ja leveiden ja latuskaisten kasvojen ilme eläimellinen. He olivat molemmat juovuksissa.
"Sopimaton aika juopotella", virkkoi Girty luoden heihin moittivan silmäyksen.
"Mitä se teitä liikuttaa?" ärjäisi Deering. "Olen tullut tänne työhönne, ja se käy minulta paremmin kun olen juovuksissa."
"Olkaa kuitenkin varuillanne", sanoi Girty vaarallisille miehille ominaisella kylmyydellä. "Kehoitan teitä vain katsomaan eteenne, sillä jos nuo metsästäjät saavat tietää teidän olevan saman, joka oli chippewain mukana ja ryösti heihin liittyneen nuorukaisen tytön, voitte pian joutua ikävyyksiin."
"Sitä ei saa kukaan selville."
"Missä tyttö on?"
"Poissa."
"Ehkäpä onkin niin parempi. Älkää nyt kuitenkaan juoko niin ylettömästi, että lörpöttelette liikoja. En välitä joutua riitaan Williamsonin miesten kanssa, sillä meillä on muutenkin kylliksi tekemistä. Bill, laske alas teltan liepeet niin aloitamme neuvottelun."
Elliott nousi täyttääkseen käskyn ja oli juuri irroittanut oviaukkoa sulkevat nahkakaistaleet, kun toinen niistä lennähti äkkiä sivulle Jim Girtyn samassa työntyessä sisään. Lukuunottamatta mustelmaa toisen silmän yläpuolella hän oli aivan entisensä näköinen.
"Ugh!" murahti Pipe ilostuneesti ystävänsä nähdessään.
Half King ilmaisi mielihyvänsä samalla tavalla.
"Halloo!" tervehti Simon Girty.
"Näyttää siltä kuin tulisin pitoihin juuri sopivaan aikaan", sanoi Jim Girty omituista hymyään hymyillen.
Bill Elliott sulki oviaukon annettuaan vartijalle määräyksen, ettei kukaan saanut tulla teltan lähelle.
"Kuulkaa", lausui Simon Girty matalasti delawarein kielellä, "Aika on kypsä. Olemme tulleet tänne murtaaksemme valkoisen miehen uskonnon vaikutusvallan ainiaaksi. Neuvottelut on jo pidetty; lähetyssaarnaajat karkoitetaan ja Rauhan kaupunki poltetaan."
Hän pysähtyi ja nojautui kiihkoissaan eteenpäin. Suonet olivat pullistuneet korkealle hänen tummissa kasvoissaan, ja tuo verinen hanke sai hänen koko olemuksensa jännittymään. Sitten hän sähähti hammastensa välistä: "Mitä teemme näille kristityille indiaaneille?"
Pipe kohotti sotanuijansa ja iski sen maahan ojentaen sen sitten Half Kingille.
Half King otti nuijan ja teki samoin.
He vaativat molemmat kuolemaa.
"Syöttäkää heidät korppikotkille", raakkui Jim Girty.
Simon Girty hieroi otsaansa miettiväisesti. Kysymys, mitä tehtäisiin kääntyneille, oli antanut hänelle paljon päänvaivaa.
"Ei", sanoi hän. "Karkoittakaamme lähetyssaarnaajat, polttakaamme kaupunki ja viekäämme indiaanit takaisin omiensa luo. Kyllä he pian unohtavat."
"Pipe ei huoli heistä", tiedoitti delaware.
"Kristityt indiaanit eivät lämmittele milloinkaan Half Kingin nuotiolla", huusi huroni.
Simon Girty tiesi ratkaisevan hetken tulleen. Hänen oli nyt päätettävä, mitä kristityille tehtäisiin, ja hän ajatteli kiinteästi. Hän ei himoinnut kristittyjen verta. Julmuudestaan ja rikoksistaan huolimatta hän oli vieläkin ihminen. Hän tahtoi polttaa kaupungin ja lopettaa lähetyssaarnaajien vaikutusvallan, mutta ilman verenvuodatusta, jos se vain kävi päinsä. Niin ei kuitenkaan valitettavasti ollut. Pipe ja Half King, päälliköt, jotka olivat lähinnä hänen vaikutusvaltansa alaiset, tekivät sen mahdottomaksi. Hän ei voinut murtaa kristinuskon vaikutusvaltaa ilman heidän apuaan. Näille miehille oli jokin asia joko oikea tahi väärä. Hän oli kylvänyt indiaanien keskuuteen vihan ja kateuden siementä ja hedelmänä oli vaatimus kristittyjen surmaamisesta. Pipen ja Half Kingin kanta oli siinä järkähtämätön.
Ellei hän taas tuhonnut Rauhan kaupunkia, saisivat lähetyssaarnaajat heimot pian niin valtaansa, ettei heidän asemaansa voisi mikään horjuttaa. Ja sitä hän ei voinut sallia, vaikka hänen täytyisi uhrata lähetyssaarnaajatkin holhokkiensa keralla, sillä hän näki tämän uskonnon voimistumisen koituvan hänen omaksi turmiokseen. Ellei rajaseutu ollut vihamielinen valkoisia kohtaan, ei se voinut enää olla hänen kotinsa. Hän oli auttanut englantilaisia vallankumousta vastaan ja tiesi saavansa heidän luonaan turvapaikan, mutta hän ei tyytynyt siihen.
Hänestä oli tullut hylkiö sentähden, ettei hän ollut päässyt himoitsemaansa sotilaalliseen asemaan. Hän ei ollut menestynyt oman kansansa keskuudessa, mutta hän oli päässyt korkeaan asemaan vieraan rodun keskuudessa ja hän rakasti valtaa. Hallita miehiä – indiaaneja parempien puutteessa – mielensä mukaan, kostaa kärsimänsä kuvitellut vääryydet, ja olla suuri oli päämaali, jolle hän oli pyhittänyt koko elämänsä. Hän tiesi, että hänen täytyi uhrata kristityt tahi kukistua itse. Hänellä ei ollut mitään vääriä käsityksiä kääntyneistä indiaaneista. Hän tiesi, että he olivat viattomia, tuhat kertaa parempia kuin pakanalliset indiaanit, ja etteivät he olleet milloinkaan tehneet eivätkä tulleet konsanaan tekemäänkään hänelle vähintäkään vahinkoa, mutta jos hän salli heidän levittää uskontoaan, oli Simon Girtyn ura myös lopussa.
Päätös, jonka hän nyt teki, oli hänelle tunnusmerkillinen. Hän oli valmis uhraamaan kaikki säilyttääkseen valta-asemansa ja oli tietoinen, että verilöylystä, josta Pipe ja Half King olivat todellisuudessa vastuussa, syytettäisiin vain häntä. Hänen nimensä nyt jo kaamea maine kävisi entistä hirveämmäksi; häntä muisteltaisiin aina mitä syvimmällä inholla ja leppymättömimmällä vihalla. Hän tiesi sen, ja hänen sydämensä syvyydessä värähti jokin inhimillisyyden jänne soimaan täyttäen hänen mielensä kummalla ahdistuksella. Mihin kamalaan tekoon hänen täytyikään antaa suostumuksensa säilyttääkseen valtansa! Mutta kaikista katkerin oli tietoisuus, että hänen oli pakko asemansa pysyttämiseksi tehdä teko, joka leimaisi hänet ainakin valkoisten keskuudessa pelkuriksi.
Hän loi lyhyen katsauksen levottomaan elämäänsä. Synnynnäisenä johtajana hän oli joidenkin vuosien kuluessa kohonnut mitä vaikutusvaltaisimpaan asemaan rajaseuduilla. Hän oli kaikkia päälliköitä mahtavampi. Hän olisi ilman nerokkuuttaankin saanut heimot puolelleen vain sen nojalla, että hän vastusti uudisasukasten tunkeutumista maahan. Mutta viha omaa rotuaan kohtaan, erehtymätön arvostelukyky, harvinainen taito johtaa sotaretkiä ja ainainen hyvä onni olivat kohottaneet hänet yhä ylemmäksi, kunnes hän oli sivuuttanut kaikki kilpailijansa. Hän oli mahtavin mies Alleghany-vuoriston länsipuolella, ja niin kuuluisa, että englantilaiset olivat pyytäneet häntä avukseen. Hän olikin useamman kerran toiminut englantilaisten joukko-osastojen päällikkönä.
Hänen nimensä oli kaameasta maineestaan huolimatta kuuluisa ja mainehikas. Hänen turmeltuneiden veljiensä omallatunnolla oli paljon inhoittavia rikoksia, joista monet pantiin hänen tililleen, mutta kaikesta siitä huolimatta, mistä häntä syytettiin, hän tiesi itse, ettei hän ollut milloinkaan tehnyt mitään raukkamaista. Juovuksissa tekemistään väkivaltaisuuksista hän syytti tulivettä eikä itseään. Hän rakasti valtaansa ja nimeänsä. Hänen vaiherikkaassa ja häpeällisessä elämässään ei ollut mitään, joka olisi kirvellyt häntä niin, kuin tämä kristittyjen teurastamisen hyväksyminen. Eroaminen omasta kansasta, kaamea maine, pyrkimys olla ensimmäinen villien keskuudessa ja kaikki sodissa tehdyt julmuudet näyttivät mitättömyyksiltä sen rinnalla. Vaikka hän olikin kostonhimoinen, häikäilemätön ja paha mies, ei hän ollut milloinkaan käyttäytynyt raukkamaisesti.
Half King odotti kauan, mitä Girtyllä olisi sanottavana, mutta kun luopio vaikeni, ehdotti huroni äänestystä.
"Polttakaamme Rauhan kaupunki, karkoittakaamme lähetyssaarnaajat ja viekäämme kristityt delawarein kaupunkiin – kaikki ilman verenvuodatusta", sanoi Simon Girty aikoen ajaa tahtonsa perille, jos vain suinkin mahdollista.
"Ehdotan samaa", lausui Elliott kieltäytyen ottamasta nuijaa, jota Half King tarjosi hänelle.
"Minä myös", kannatti McKee, joka ei ollut niin päihtynyt, ettei hän olisi huomannut Girtyn uhkaavasti välähtänyttä katsetta.
"Tapamme heidät kaikki, joka sorkan!" kiljaisi Deering raivoisasti. Hän otti nuijan ja iski sen maahan.
Pipe äänesti samoin kuin edelliselläkin kerralla ja Half King myös, minkä jälkeen viimemainittu ojensi mustan ja kyhmyisen kuolemansymboolin Jim Girtylle.
Kolme oli vaatinut kristittyjen säästämistä ja kolme heidän surmaamistaan.
Kuusi hehkuvaa silmäparia kääntyi katsomaan tuomion julistajaa.
Pipe ja Half King näyttivät välinpitämättömiltä, Deering joutui eläimellisen kiihkon valtaan ja McKee ja Elliott odottivat henkeään pidätellen. Nämä miehet olivat nyt kokoontuneet päättämään monen ihmisen elämästä tahi kuolemasta, ja tilanne oli heille mitä ratkaisevin, joskaan ei ennenkuulumaton heidän elämässään.
Simon Girty kirosi kaikki sattumat. Hän ei tohtinut avoimesti vastustaa äänestystä eikä liioin koettaa vaikuttaa veljeensä noiden julmien, mutta oikeamielisten päälliköiden läsnäollessa.
Kun Jim Girty tarttui nuijaan, luki Simon hänen kasvoistaan kääntyneiden tuomion ja mutisi itsekseen:
"Nyt vaviskaa, kristityt!"
Jim ei pitänyt kiirettä. Hän punnitsi nuijaa kädessään ja nosti sen hitaasti nauttien vallastaan silminnähtävästi. Hän leikki kuin kissa hiiren kanssa. Teltassa vallitsi kuolemanhiljaisuus. Sitten nuija jymähti äkkiä permantoon.
"Kristityt syötetään korppikotkille!"
XXIII
"Olen ollut täällä ennenkin", virkkoi Joe Kuiskaavalle tuulelle. "Muistan aivan selvästi tuon villiviinin kattaman kiven. Ryömimme sen yli, kun hyökkäsimme Girtyn ja Hopeakynnen kimppuun. Kunnas on tuolla ja juuri tällä paikalla osui jälkeeni heitetty tappara päähäni. Niin, ja lähdehän on tuossa. Miksi Wetzel sanoikaan tätä paikkaa? Annahan olla."
"Kauniin lähteen aukeaksi", vastasi tyttö.
"Aivan niin; kerrassaan sopiva nimi. Mikä viehättävä paikka!"
Luonto oli ollut tuhlaavainen tätä syrjäistä notkelmaa kaunistellessaan. Se oli noin kolmenkymmenen metrin laajuinen, kehyksenä matalat, metsäiset kunnaat ja suuri, sammaltunut kallionlohkare, jonka ulkonevan reunan alle jäi kohtalaisen tilava luolantapainen. Vaikka aurinko paistoi aukealle esteettömästi ja sateet huuhtelivat sen nurmikenttää, eivät tuulet päässeet sinne konsanaan puhaltamaan.
Paikan silmääkiehtova kauneus hurmasi Joen, vaikka hän oli niin heikko, että tuskin pysyi seisoallaan. Haava ei ollut tuskallinen, mutta hänen päätänsä huimasi niin, että hänestä tuntui kuin maa olisi noussut häntä kohti. Hän oli iloinen päästessään lepäämään sammalelle kallionkielekkeen alle.
Kun siteet irroitettiin, huomattiin, että haava oli auennut ja ruvennut uudelleen vuotamaan. Takkikin oli aivan verinen. Kuiskaava tuuli pesi haavan ja levitti sen päälle vilpoisia lehtiä sitoen sen sitten lujasti Joen nenäliinoista laatimillaan siteillä. Tehtyään Joen olon mahdollisimman mukavaksi hän keräsi kasoittain saniaisia ja alkoi palmikoida jonkinlaista mattoa, jonka piti suojella sairasta yökasteelta. Kun matto oli valmis, kyhäsi hän kivistä lieden. Kunnailta löytyi villiomenoita ja -luumuja ja jonkinlaisia mehuisia juuria, ja höysteeksi paahdettiin viipaleita mukaanotetusta paistista. Lance laidunti pitkässä heinikossa aukean lähettyvillä, ja Mose toi kaksi kaniinia. Kun ilta pimeni, houkutteli Kuiskaava tuuli koiran luolaan ja ripusti maton eteen.
Useita päiviä kului. Joe lepäsi koko ajan ja alkoi vähitellen voimistua. Aterioiden valmistusta lukuunottamatta ei Kuiskaavalla tuulella ollut muuta tekemistä kuin istua sairaan luona ja huvittaa tätä parhaansa mukaan, niin että haava sai rauhassa parantua.
He puhelivat tulevaisuuden mahdollisuuksista. Käytyään Rauhan kaupungissa he menisivät Fort Henryyn, josta Joe tiesi saavansa työtä. Heillä oli monta onnellista hetkeä uutta kotiaan suunnitellessaan, ja tupa, jonka he rakentaisivat, kävi yhä viehättävämmäksi. Joen kiintymys erämaahan ei ollut lainkaan vähentynyt, mutta tapparan isku päähän ja puukon pisto selkään olivat jäähdyttäneet hänen intoaan sikäli, että hän käsitti olevan turhaa uhrata elämänsä vain saadakseen samoilla tiettömissä metsissä. Olihan hänellä siihen muutenkin tilaisuus eikä vain antautumalla vaaraan tulla ammutuksi jokaisen puun takaa. Hän katsoi parhaaksi mennä vaimoineen Fort Henryyn, ruveta siellä työhön, ja käydä vapaa-aikoina metsästämässä.
"Ovatko kalpeanaamat ystävällisiä indiaanille, joka on oppinut rakastamaan heitä?" kysyi Kuiskaava tuuli pelokkaasti.
"Varmasti", vastasi Joe ja kertoi sitten Isak Zanen tarinan; kuinka hän oli vienyt indiaanimorsiamensa omaistensa luo ja kuinka tämä oli kauneudellaan ja suloudellaan pian voittanut kaikkien valkoisten rakkauden. "Ja samoin teet sinäkin, kultaseni."
"Kuiskaava tuuli tietää niin vähän", kuiskasi tyttö.
"Sinähän opit lisää joka päivä, ja ellei niin olisikaan laita, riittävät tietosi minulle aivan hyvin."
"Kuiskaava tuuli on arka; häntä peloittaa lähteä mukaasi."
"Olen iloinen päästessämme jälleen taipaleelle", sanoi Joe ollen kuten aina toiminnanhaluinen. "Milloin voimme lähteä?"
"Näin monen päivän päästä", vastasi Kuiskaava tuuli pitäen ylhäällä viittä sormea.
"Niinkö kauan vielä? Tahtoisin jo lähteä täältä."
"Kauniilta lähteeltäkö?"
"Niin. Pelkään tätä paikkaa, niin viehättävä kuin se onkin. En unohda milloinkaan yötä, jolloin näin lähteen ensi kerran. Katselin aukealle juuri tämän kiven suojasta. Lähde kimalteli kuutamossa, ja katsoessani sen tummaan syvyyteen tunsin äkkiä selittämätöntä kauhua. Nythän minulla ei pitäisi olla siihen mitään syytä, vai mitä? Mehän olemme turvassa nyt, eikö totta?"
"Niin olemme", sanoi Kuiskaava tuuli hiljaa.
"Ja kuitenkin minua värisyttää sama kummallinen pelko, milloin vain katson lähteeseen, ja kun viime yönä heräsin ja kuulin sen pehmeän pulpahtelun, tuntui oloni niin kaamealta, että sydämeni vallan jähmettyi. En ole pelkuri, mutta tuolle tunteelle en mahda mitään. Wetzelin kanssa viettämäni kamala yö ehkä vain kummittelee mielessäni vieläkin."
"Indiaanilla on sama tunne, kun hän joutuu tuntemattoman hautansa paikalle", vastasi Kuiskaava tuuli luoden häneen vakavan katseen. "Mutta nämä sinun mielialasi eivät miellytä minua lainkaan. Lähtekäämme heti kuin suinkin kykenemme. Olet jo melkein terve. Kuiskaava tuuli rakastaa sinua. Oi, jospa hän ei milloinkaan sinua menettäisi!"
"Ja minä rakastan sinua, kaunis villi kukkaseni", vastasi Joe hyväillen tummaa tukkaa, joka hipoi hänen omaansa, kasvoillaan hellä hymy. Samassa hän kuuli heikon risahduksen luolan edestä ja katsahtaen ylös hän näki jotakin, joka karkoitti hymyn silmänräpäyksessä.
"Mose!" huusi hän terävästi. Mutta koira oli kaniineja ajamassa.
Kuiskaava tuuli katsahti olkansa yli säikähtyneesti ja kirkaisi.
Noin metrin päässä hänen takanaan seisoi Jim Girty.
Luopion kasvot olivat hirveän näköiset riemuitsevassa julmuudessaan. Hänellä oli kädessään pitkä puukko ja muristen kuin hullaantunut susi hän syöksähti heitä kohti.
Joe hypähti ylös, mutta puukko upposi hänen rintaansa, ennenkuin hän ehti kohottaa kätensä puolustautuakseen.
Hän vaipui hitaasti takaisin vuoteelleen harmaissa silmissä hänelle ominainen teräksinen välähdys. Tahto ei ollut lannistunut, mutta voimat olivat menneet ainiaaksi.
"Tämän muistat vielä, Girty, murhaaja! Olen Wetzelin ystävä", hän huusi luoden murhamieheen sanoinkuvaamatonta vihaa uhkuvan katseen.
Harmaat silmät pehmenivät ja kääntyivät tyrmistyneen tytön kalvenneihin kasvoihin.
"Tuuli", sopersi hän heikosti.
Tyttö oli kuin jähmettynyt kauhusta.
Harmaat silmät katsoivat häneen liikuttavan hellästi ja raukenivat vähitellen.
Luopio kohotti verisen puukkonsa ja kumartui hänen ylitseen, mutta samassa syöksähti Kuiskaava tuuli hänen kimppuunsa kuin raivostunut naarasleijona. Girty kirosi karkeasti ja iski häntä kerran, kahdesti, kolmasti. Tyttö suistui rakastettunsa ruumiin päälle ja takertui siihen suonenvedontapaisesti.
Girty katsahti uhreihinsa ja kuivasi tyynesti verisen puukkonsa Kuiskaavan tuulen säärystimiin ja luoden sitten ympärilleen hätäisen ja pelokkaan katseen hän sukeltautui tiheikköön.
Noin tunti kului. Kallionkielekkeen alta pujottelihe tumma juova lähdettä kohti. Se punasi sammalen ja puista varisseet sinipunertavat, vihreät lehdet päätyen lopulta lähteen kirkkaaseen veteen vaaleansinisten kukkien lomitse. Pienoinen putous lähteen alapuolella ei ollut enää lumivalkoinen; veri oli värjännyt sen punaiseksi.
Aukealle ilmestyi koira. Se loikkasi purolle, seisoi hetkisen sen reunalla kuin empien ja nuuski sitten vettä, ollen samassa parilla hypyllä luolan edessä.
Pitkä, valittava ulvonta rikkoi erämaan hiljaisuuden.
Toinen tunti kului. Linnut olivat vaienneet eikä risahdustakaan kuulunut. Aurinko laskeutui metsän taakse, ja illan varjot alkoivat hiipiä aukealle.
Hetkisen kuluttua alkoivat aukean toista reunaa kattavat saniaiset huojahdella, ja sitten kuului kuivien lehtien hiljaista risahtelua. Koira vingahti ja yltyi haukkumaan. Eräs roteva mies nousi tiheiköstä ja astui aukealle katse kiintyneenä sammalessa näkyviin mokkasiinien jälkiin.
Jälki, jota hän oli seurannut, toi hänet tälle veriselle lähteelle.
"Olisihan minun pitänyt se tietää", mutisi hän.
Wetzel, sillä hän se oli, nojasi pitkään luodikkoonsa ja katseli ympärilleen ollen heti selvillä murhenäytelmän yksityiskohdista. Uikuttava koira, verensekainen vesi ja liikkumattomat, viimeiseen syleilyynsä jäykistyneet ruumiit kertoivat hänelle surullisen tarinansa.
"Joe ja Tuuli", mutisi hän.
Hän seisoi hetkisen murheellisissa mietteissä ja kääntyi sitten takaisin purolle. Hiekassa näkyi tuttu mokkasiininjälki, joka viittasi länteen. Hän tutki sen tarkoin.
"Pari tuntia kulunut", murahti hän. "Voin vielä saavuttaa hänet."
Hän hypähti vikkelästi metsän reunaan ja leikkasi tapparansa parilla iskulla pitkän viiniköynnöksen, jonka hän sitoi lujasti puron uomasta ottamansa raskaan kiven ympärille. Sitten hän kantoi Joen lähteen reunalle ja palasi noutamaan Kuiskaavaa tuulta, jonka hän sovitti rakastettunsa viereen. Sen tehtyään hän kietoi viiniköynnöksen toisen pään heidän ympärilleen ja työnsi ruumiit lähteeseen. Upotessaan vainajat kääntyivät, niin että tytön murheelliset kasvot näyttäytyivät ensin ja sitten Joen. Sitten he häipyivät näkyvistä. Pienet laineet murtuivat heikosti loiskahtaen reunoja vasten, pinta väreili hetkisen ja päilyi sitten jälleen kirkkaana ja sileänä.
Wetzel seisoi hetkisen tytön, joka oli pelastanut hänet, ja pojan, joka oli rakastanut häntä, haudan reunalla. Hänen vartalonsa suureni tihenevässä hämärässä jättiläismäiseksi, ja kun hän heristi nyrkkiään länttä kohti, oli hän kuin itse turmiota kuvaava jylhä veistos.
Hän loikkasi lähteen poikki ja usutti koiran Girtyn jäljille seuraten kiihkeätä eläintä melkein juosten. Kun hän hävisi metsään, kuului pimeydestä pitkäveteinen, murheellinen ääni kuin kaihoisasti suhahtelevan yötuulen huokaus.
XXIV
Kun nousevan auringon ensimmäiset säteet alkoivat punata idän taivasta, laskeutui Wetzel hitaasti erästä louhikkoista rinnettä alas kaukana Kauniin lähteen länsipuolella. Valkoinen koira, jonka jalat olivat pahoin heltyneet, ontui väsyneesti hänen rinnallaan. Kummastakin näki, että katkaistu taipale oli ollut sangen rasittava.
Metsästäjä pysähtyi tasanteelle erään kallionkielekkeen suojaan ja alkoi pantuaan luodikkonsa maahan kerätä risuja ja polttopuuta. Hän oli valinnassaan sangen tarkka ja potkaisi sivulle monta kelpo oksaa, jotka olisivat palaneet erinomaisesti; mutta kun hän sitten viritti valkean, oli liekki hyvin kuuma ja melkein savuton.
Otettuaan taskustaan joitakin lihaviipaleita hän pujotti ne tuoreeseen oksaan ja paahtoi ne. Mose oli kyyristynyt maahan ja makuutti päätään käpälällä, katsellen metsästäjää hievahtamatta ruskeilla silmillään, Wetzel ruokki sen ensiksi.
"Hän pääsi meistä liian kauaksi", virkkoi metsästäjä, ikäänkuin koira olisi ollut ihminen. Hän näytti kuin vastaavan noiden suurten ja surullisten silmien äänettömään kysymykseen.
Sitten hän sammutti tulen ja lähti etsimään jotakin suojaisempaa paikkaa löytäen sellaisen vihdoin samalta rinteeltä hiukan ylempää, josta oli hyvä näköala ympäristöön. Uupunut koira nukahti heti, ja Wetzel paneutui itsekin pitkälleen vaipuen pian unen helmoihin.
Hän heräsi puolenpäivän tienoissa, nousi, venyttelihe ja istahti tasanteen reunalle, josta hän saattoi katsella alas. Hän odotti ilmeisesti jotakin. Koira nukkui yhä. Oli keskipäivä, jolloin metsässä on melkein yhtä hiljaista kuin yöllä.
Wetzel kohentautui mukavaan asentoon pää kiveä vasten nojaten ja luodikko poikittain polvilla.
Hän tarkkaili nyt metsän ääniä. Leppoisasti humiseva tuuli, puusammakon äännähtely, varisten raakkuminen etäisiltä harjanteilta ja pikkulintujen suloinen visertely sulautuivat yhteen luonnolliseksi sopusoinnuksi.
Metsästäjä nosti äkkiä päätään. Alhaalta oli kuulunut viserrys, joka oli toisia syvempi ja hiukan liian voimakas, ja metsästäjän harjaantunut korva eroitti sen heti asiaankuulumattomaksi. Hän ei liikahtanut paikaltaan, vaan vastasi täysin samanlaisella viserryksellä, sillä ääni, jonka hän oli kuullut, oli merkki, jota hän odotti.
Kului hetkinen. Ääni ei toistunut. Muidenkin lintujen laulu oli tauonnut. Metsässä oli paitsi Wetzeliä eräs toinenkin vaeltaja.
Mose kohotti päätään ja murisi. Metsästäjä taputti sitä rauhoittavasti. Parin minuutin kuluttua ilmestyi eräs roteva mies tiheiköstä alhaalla. Hän pysähtyi katsahtaen tasanteelle ja kapusi sitten notkeasti ja äänettömästi Wetzelin luo. Tulija oli Jonathan Zane.
"Odotin sinua jo aikaisemmin", tervehti Wetzel.
"En päässyt pikemmin", vastasi Zane. "Erottuamme Williamsonista ja toisistamme minun täytyi tehdä pitkä kierros ehtiäkseni pois punanahkojen tieltä, joita oli menossa sadoittain Rauhan kaupunkiin. Sitten palasin, mutta en päässyt enää jäljille, joita olemme seurailleet, ja lähdin suorinta tietä tälle kohtauspaikallemme. Olen kulkenut noin kymmenen tuntia ja minulla on nälkä."
"Minulla on hiukan syömistä", virkkoi Wetzel ojentaen Zanelle joitakin lihaviipaleita.
"Mitä sinulle kuuluu?"
"Löysin Girtyn jäljet täältä noin parinkymmenen penikulman päässä ja seurailin niitä melkein delawarein kaupunkiin saakka. Ne olivat vanhat ja päättyivät erääseen syvään rotkoon. Tavallisesti en hämmästy, mutta silloin olin totisesti ymmällä. Löysin Kate Wellsin ruumiin, tytön, jota saattelimme Fort Henrystä. Surullinen juttu, mutta ihmeellisintä on se, että löysin samasta paikasta Hopeakynnenkin, shawneen, jota olen jo kauan vaaninut. Hän oli kuollut kuin kivi ja kylki auki. Mökissä on nähtävästi ollut joku kahakka. Arvelen, että Girty on murhannut Katen, mutta en voi käsittää, kuka tappoi Hopeakynnen, ellen tyydy siihen otaksumaan, että Girty on tehnyt hänestäkin selvän. Pidin paikkaa silmällä ja näin Girtyn poikkeavan sinne kymmenen punanahan keralla ja lähtevän sitten länteen. Seurailin heitä vähän matkaa, mutta kun mielestäni ei ollut viisasta antautua tekemisiin niin suuren joukon kanssa, jättäydyin jälkeen. Noin penikulman päässä Girtyn mökistä yhdytin hevosen jäljet seassa mokkasiinin painanteita, ja noin viidentoista penikulman päässä delawarein kaupungista Girty erosi miehistään ja lähti hevosen jälkeen. Käsitin heti hänen tarkoituksensa. Kiiruhdin poikkimaisin Kauniille lähteelle, mutta tulin liian myöhään. Löysin Joen ja indiaanitytön, Kuiskaavan tuulen, vielä lämpöiset ruumiit. Se käärme oli murhannut heidät."
"Arvaan, että Joe sai Kuiskaavan tuulen kokonaan puolelleen, pakeni hänen kanssaan delawarein luota, koetti pelastaa Katen ja tappoi Hopeakynnen syntyneessä taistelussa. Girty tuli todennäköisesti yllätetyksi ja pakeni murhattuaan tytön."
"Siltä näyttää. Joella oli kaksi haavaa, joista toinen vanha."
"Sanoit taistelun olleen tuiman?"
"On täytynyt olla. Mökissä oli kaikki hujan hajan ja pirstaleina. Kyllähän Joe osasi heilua kerran alkuun päästyään."
"Varmasti. Hän oli miellyttävin nuorukainen mitä olen pitkään aikaan nähnyt."
"Jos hän olisi saanut elää, niin hänestäpä olisi tullutkin metsästäjä ja soturi."
"Melkein liian tulinen. Ethän sinäkään kyennyt pitämään häntä aisoissa. Nuorukaisista, jotka ajautuvat tänne, ovat monet niin hurjapäisiä, ettei heitä taltuta mikään."
"Niinpä kyllä."
"Oliko sinulla aikaa haudata heidät?"
"En ehtinyt. Upotin heidät lähteeseen."
"Onhan se tavallisen syvä", virkkoi Zane miettivästi. "Sitten opastit koiran Girtyn jäljille, mutta et saavuttanut häntä. Hän on nyt toisten kaulanleikkaajaluopioiden ja satojen punanahkojen keralla Rauhan kaupungissa."
"Todennäköisesti."
Molemmat vaikenivat. Jonathan lopetti yksinkertaisen ateriansa, joi vettä kiven alta kumpuavasta lähteestä ja istahti koiran viereen alkaen silitellä sen silkinpehmoista turkkia.
"Lew, mehän olemme hyvät ystävät, eikö niin?" kysyi hän hetkisen kuluttua miettivästi.
"Minulla ei ole ollut milloinkaan muita ystäviä kuin sinä ja eversti, lukuunottamatta poikaa, joka lepää nyt hiljaa metsien helmassa."
"Tunnen sinut jotakuinkin hyvin. Olet usein jättänyt minut yksikseni ja hävinnyt omille teillesi yhdessä metsästäessämme, mutta siitä ei ole nyt tarkoitukseni puhua, vaan tuosta lemmon Girtystä."
"Niin?" sanoi Wetzel, kun Zane vaikeni.
"Viime vuosina olemme joutuneet kahdesti ajamaan samaa otusta, molemmat valkoisia pettureita. Muistathan? Toinen oli Miller, joka vainosi sisartani Bettyä, ja toinen Jim Girty, joka murhasi vanhan ystävämme, miehen niin kunnollisen, ettei mokkasiineissa ole parempaa konsanaan kävellyt. Kun Miller oli lähtenyt karkuun, seurasimme hänen jälkiään jokirantaan saakka. Minä viittasin toiselle rannalle ja kysyin: 'Sinäkö vai minä?' ja sinä sanoit: 'Minä.' Olit Bettyn ystävä, ja minä tiesin sinun kostavan. Miller lepää hiljaa metsissä, ja orvokit ovat kukkineet kahdesti hänen haudallaan. Et ole virkkanut siitä sanaakaan, mutta tiedän asian olevan niin, sillä tunnen sinut."
Zane katsoi vakavasti ystäväänsä toivoen ehkä saavansa suullisen vahvistuksen, että hän oli oikeassa. Mutta Wetzel ei virkkanut mitään, ja hän jatkoi:
"Verraten hiljattain seisoimme eräänä päivänä erään vanhan ystävän vieressä ja näimme hänen valkoisen tukkansa punoittavan hyytyneestä verestä. Hänet oli murhattu aivan syyttömästi. Jälleen lähdimme yhdessä murhaajan jäljille ja totesimme, että se oli Jim Girty. Tiesin sinun metsästäneen häntä jo vuosia ja sanoin: 'Lew, sinäkö vai minä?' ja sinä vastasit: 'Minä.' Luovutin hänet sinulle, sillä tiesin sinun olevan minua etevämmän enkä tahtonut tunkeutua väliinne. Siitä on jo kuukausia kulunut, ja Jim Girty elää vielä mellastaen entiseen tapaansa. Nyt hän on noiden saarnaajaparkojen kimpussa. En sano, Lew, etteikö sinulla olisi enemmän häntä vastaan kuin minulla, mutta anna minun metsästää kanssasi yhdessä. Hänellä on aina joukko punanahkoja mukanaan; pelkää kulkea yksinään. Muuten olisit jo aikoja sitten nujertanut hänet. Meillä on kahden suuremmat mahdollisuudet. Salli minun tulla mukaasi. Kun ratkaisun hetki tulee, olen vain sivustakatsoja. Olisi nautinto nähdä sinun halkaisevan hänet hartioista lanteisiin saakka. Kun hän lähtee Rauhan kaupungista, riennämme hänen jäljilleen ja seuraamme niitä, kunnes ne päättyvät hänen hautaansa."
Metsästäjä oli puhunut melkeinpä kiihkeästi. Molemmat nousivat ja katsoivat toisiinsa. Zanen ruskeaksi paahtuneet kasvot olivat kovat ja jännittyneet ja niiden ilme luja ja päättäväinen; Wetzelin kylmät ja uhkaavan synkät, ikäänkuin hänen valansa kostosta, jonka hän oli kerran vannonut, olisi ollut järkähtämätön kuin itse kohtalo. Suuret, kovettuneet kädet liittyivät toisiinsa lujaan puristukseen, mutta sanaakaan ei lausuttu.
Kaukana lännessä kulki eräs luopio turhamaisen koristeellisessa asussaan omaa tietään uusia rikoksia mustassa sielussaan hautoen ja ehkä jo tahrien kätensä entistä punaisemmiksi. Mutta nukkuipa hän tahi valvoi, tästä sopimuksesta, joka merkitsi hänen kuolemaansa, hän ei uneksinut.
Metsästäjät laskeutuivat rinteeltä ja suuntasivat kulkunsa länttä kohti. Pimeän tullessa he olivat pyssynkantaman päässä Rauhan kaupungista. Koiran ryömiessä heidän välissään he hiipivät paikkaan, josta he saattoivat auringon noustua nähdä vapaasti aukealle. Sitten he nukkuivat vuorotellen toisen aina vartioidessa.
Aamun sarastaessa he siirtyivät matalan, saniaisten reunustaman kallion laelle, josta he saattoivat seurata kaikkea, mitä kylässä tapahtui. He tähystelivät koko aamun ihmeellisellä kärsivällisyydellä, joka on ominaista odottamaan tottuneille miehille. Vieraat indiaanit olivat rauhassa, lähetyssaarnaajat kulkivat edestakaisin työhuoneiden ja mökkien välillä ja kristityt indiaanit olivat ahkerassa työssä viljelyksillä luopioiden vetelehtiessä erään muita suuremman teltan edustalla.
"Tämä hiljaisuus näyttää pahalta", kuiskasi Jonathan Wetzelille. Kylästä ei kuulunut huudahdustakaan, eikä ainoatakaan vihamielistä indiaania näkynyt liikkeellä.
"He ovat tehneet lopullisen päätöksen", kuiskasi Jonathan, ja Wetzel vastasi:
"Jos niin on laita, eivät kristityt tiedä siitä."
Tuntia myöhemmin rikkoivat kirkonkellon syvät kumahdukset hiljaisuuden. Kristityt indiaanit kokoontuivat miehissä suuren rakennuksen eteen ja lähtivät sitten riveihin järjestyneinä vaahteralehtoon, jossa jumalanpalvelus pidettiin aina kauniilla ilmalla. Siten he etääntyivät kalliosta, jonka suojassa Zane ja Wetzel makasivat piilossa, kolmen neljänsadan metrin päähän.
"Tuolla menee Heckewelder vanhan Wellsin kanssa", kuiskasi Jonathan. "Young ja Edwards seisovat tuolla, ja tuo tuossa on Joen veli. Minusta he menettelevät sangen typerästi kokoontuessaan jumalanpalvelukseen tuon joukon läsnäollessa."
"Varmasti", murahti Wetzel.
"Katsohan! No jumaliste! Niin totta kuin olen elävä syntinen kiiruhtavat vieraat punanahatkin sinne oikein joukolla. Kaikilla luodikot, ja kaikki täydessä sotamaalauksessa. Kylläpä näyttää pahalta! Tuosta joukosta on ystävällisyys kaukana."
"He eivät aiokaan olla rauhallisia."
"Olet oikeassa. Heistä ei käy yksikään istumaan. Joukossa näkyy olevan muutamia tuttujakin. Tuolla on Pipe, näen hänet selvästi, ja tuolla Kotoxen. Ja jumaliste, ellei tuo tuolla ole Shingiss; hän oli ennen aina ystävällismielinen."
"Heistä ei ole ainoakaan ystävällismielinen."
"Katsohan, Lew, katsohan! Näetkö tuon sotapäähineen juuri Pipen takana. Vanha ystäväsi Wingenund niin totta kuin elän. Luulenpa, että kaikki vanhat tuttavamme ovat täällä saapuvilla."
Metsästäjät makasivat hiljaa pitkien saniaisten suojassa ja seurasivat valppaasti tapahtumien kehitystä. Kääntyneet istuivat maahan korokkeen eteen, ja vieraat indiaanit saarsivat paikan, mutta eivät tulleet, omituista kyllä, sille puolelle, joka oli lähinnä metsän reunaa.
"Katsohan tuonne!" kuiskasi Wetzel viitaten lehdosta oikealle. Jonathan katsahti neuvottuun suuntaan ja näki kahden soturin hiipivän hiljaa puiden ja pensaiden lomitse. Päästyään eräälle matalalle kunnaalle, joka oli lehtoaukosta noin kuudenkymmenen metrin päässä, nämä epäilyttävät vakoojat pysähtyivät ja painautuivat maahan.
Wetzel hengähti syvään.
"Noilla piruilla on paha mielessä", kuiskasi Zane. "Kunpa he nyt vain pysyisivät poissa täältä."
Metsästäjät kohdistivat jälleen katseensa vaahteralehtoon.
"Ah, Simon, sinä valkoinen petturi! Katsohan, Lew, kuinka hän tulee tuolta kauniin seurueensa saattelemana", sanoi Jonathan. "Siinähän on rajaseudun haaskalintuja oikein valiokokoelma. Bill Elliott, McKee – kuka tuo on, joka kävelee Jim Girtyn vieressä? Varmaankin sama, jonka kuulin olleen chippewain mukana. Pahannäköinen otus ja sopiva kumppani Jim Girtylle."
"Nyt tapahtuu jotakin", kuiskasi Wetzel.
Jonathan pikemmin tunsi kuin näki Wetzelin vapisevan.
"Lähetyssaarnaajat neuvottelevat. Nyt erkani joukosta yksi. Kuka? Varmaankin Edwards. Mutta jumaliste, kuka tuo on, joka astui esiin noiden maalattujen pirujen rivistä? Nähtävästi joku suuri päällikkö. Half King, niin totta kuin elän!"
He näkivät päällikön heiluttavan kättään ja sanovan jotakin Edwardsille, joka kuitenkin meni korokkeelle ja kohotti kätensä puhuakseen kristityille.
Tiheiköstä pamahti samassa laukaus, ja painaen kätensä rintaansa vasten lähetyssaarnaaja horjahti taaksepäin, hoiperteli pari askelta ja kaatui.
"Toinen noista hiipivistä punanahoista ampui Edwardsin", virkkoi Zane. "Mutta hän ei olekaan kuollut! Hän nousee. Ehkäpä hän ei olekaan kuolettavasti haavoittunut. Mutta katsohan! Nyt menee Young varmaankin puhumaan. Voi noita hulluja!"
Young oli todellakin astunut esiin. Half King sanoi hänellekin jotakin, mutta Young ojensi kätensä ja alkoi puhua.
Toinen laukaus kajahti. Young heitti kätensä ylös ja kaatui raskaasti. Lähetyssaarnaajat syöksyivät hänen luokseen. Wells juoksi kahakäteen heidän ympärillään käsiään väännellen.
"Se luoti osui pahasti", sähähti Zane. "Näit sen tavasta, jolla hän kaatui."
Wetzel ei vastannut. Kasvot olivat marmorinvalkoiset ja koko ruumis jännittynyt.
"Tuossa tulee jälleen yksi nuori mies – Joen veli. Hänelle käy samoin", kuiskasi Zane enemmän itsekseen kuin kumppanilleen. "Eikö heillä nyt ole hituistakaan järkeä! Onhan jaloa kuolla uskontonsa puolesta, mutta nyt siitä ei ole mitään hyötyä. Heckewelder riuhtaisi hänet takaisin. Hyvä."
Half King astui kristittyjen eteen ja alkoi puhua heille kädessään musta sotanuija, jota hän heilutti sanojensa säestykseksi.
Jonathanin huomio kiintyi samassa metsästäjään hänen vieressään. Hän oli kuullut terävän näpsähdyksen, kun Wetzel viritti luodikkonsa hanan. Musta piippu kohosi hitaasti.
"Kuulehan, Lew. Tuo ei ole ehkä oikein järkevää. Matkaa on ainakin kolmesataa metriä, ja mehän olemme nyt Girtyä ajamassa."
"Olet oikeassa, Jack, olet oikeassa", vastasi Wetzel raskaasti huohottaen.
"Odottakaamme ja katsokaamme, mitä tästä lopuksi tulee."
"Mahdotonta, Jack. Tehtävämme käy ehkä vaikeammaksi, mutta minä isken luotini juuri huronin vasemman silmän yläpuolelle."
"Siitä ei tule mitään, Lew, ei mitään! Matka on liian pitkä mille pyssylle hyvänsä. Odota! Odota!" kuiskasi Zane pannen kätensä Wetzelin olkapäälle.
"Odota? Mies, etkö näe, mitä se roisto parhaillaan tekee?"
"Mitä?" Zane katsahti aukealle.
Kääntyneet istuivat päät painuksissa. Half King kohotti nuijan ja iski sen maahan heidän eteensä.
"Kuolemantuomio!" sähähti Wetzel.
Jonathan katsoi Wetzeliin. Sitten hän kohottautui polvilleen, kuten Wetzelkin oli tehnyt, ja veti vyönsä tiukemmalle. Hän tiesi heidän rientävän parin silmänräpäyksen kuluttua täyttä vauhtia tiehensä metsän läpi.
"Lew, luodikkoni ei kanna noin kauas, mutta sinähän tunnet omasi. Järkevää se ei ole, koska Simon ja Jim Girty, miehet, joiden ajoon olemme lähteneet, ovat molemmat siellä. Mutta anna mennä, Lew. Lävistä tuo raukkamainen punanahka!"
Wetzel nojautui toisen polvensa varaan ja pujotti luodikon piipun saniaisten lomitse. Se kohosi hitaasti ja pysähtyi sitten liikkumattomaksi kuin kivi.
Jonathan kiinnitti katseensa Half Kingin kopeisiin kasvoihin tämän seisoessa käsivarret ristissä ja halveksivan näköisenä kristittyjen edessä, jotka hän oli juuri tuominnut.
Kun Wetzelin luodikon kimeä pamaus rikkoi hiljaisuuden, ehti Jonathan vielä nähdä Half Kingin ylenkatseellisen ilmeen muuttuvan sanomattoman hurjaksi. Samassa indiaani kaatui käsivarret yhä ristissä jäykkänä ja raskaasti kuin mahtava puu.
XXV
"Älkää saarnatko tänään", sanoi Nell katsoen rukoilevasti Jimiin.
"Nellie, minun täytyy pitää jumalanpalvelus, kuten tavallisesti. En voi laiminlyödä velvollisuuttani enkä sallia noiden luopioiden tulla siihen luuloon, että pelkäisin heitä."
"Minulla on niin omituinen tunne. Pelkään. En tahdo jäädä yksikseni. Älkää poistuko luotani."
Jim käveli huoneessa hermostuneesti edestakaisin. Nellin surulliset kasvot, hänen rukoileva katseensa ja vapisevat kätensä liikuttivat häntä. Maailmassa oli tuskin mitään, jota hän olisi toivonut niin hartaasti kuin olla hänen mielikseen ja tukea häntä, mutta kuinka hän voisi laiminlyödä velvollisuutensa.
"Nellie, mitä oikeastaan pelkäätte?" kysyi hän ottaen tytön kädet omiinsa ja pusertaen niitä lujasti.
"En tiedä – kaikkea. Setä käy päivä päivältä yhä heikommaksi. Entä herra Young! Hän on vain varjo entisestään, ja tämä jännitys murtaa Heckewelderinkin. Hän on huolestuneempi, kuin mitä hän tohtii myöntääkään. Teidän ei tarvitse pudistaa päätänne, sillä minä tiedän kyllä. Ja sitten nuo indiaanit, jotka vain odottavat, odottavat – Jumala yksin tiesi, mitä! Ja mikä kaikista kamalinta, näin luopion, sen villipedon, joka murhasi Kate raukan!"
Nell purskahti itkuun ja painoi päänsä Jimin olkapäätä vasten.
"Nell, olen koettanut pysyä rohkeana vain sinun tähtesi", sanoi Jim äänellä, joka värähti hiukan.
Tyttö katsahti ylös. Hänen puoleensa kumartuneissa kalpeissa kasvoissa oli jotakin, joka ilmaisi, että nyt, jos milloinkaan, oli aika naisen unohtaa itsensä ja rohkaista ja innostaa niitä, jotka suojelivat häntäkin.
"Olen tuhma ja itsekäs!" huudahti hän kääntyen poispäin ja pyyhkäisten kyyneleet silmistään. "Ajattelen aina vain itseäni. Menkää ja tehkää velvollisuutenne, Jim; tahdon auttaa teitä sen minkä nainen voi."
Lähetyssaarnaajat neuvottelivat Heckewelderin tuvassa. Zeisberger oli palannut saman päivän aamuna, ja hänen toiminnanhaluinen ja pelkäämätön olemuksensa oli juuri se, mitä tarvittiin lähetyssaarnaajien masentuneen mielialan reipastuttamiseksi.
"Jumalanpalvelus pidetään", sanoi hän heilauttaen kättään. "Mitä sitten pelkäisimme?"
"En tiedä, en osaa sanoa", vastasi Heckewelder päätään pudistaen. "Sanoihan Girty minulle itse, ettei hän tahtonut meille mitään pahaa, mutta en oikein luota hänen sanoihinsa. Kaikki tuo toimettomuus, tuo pahaenteinen odotus panee minut aivan pyörälle."
"Velvollisuutemme on ainakin selvä", virkkoi Jim. "Nämä kristityt indiaanit luottavat meihin niin lujasti, etteivät he pelkää mitään. He uskovat Jumalaan ja meihin. Ja nuo vihamieliset vieraat ovat täydellisesti epäonnistuneet koettaessaan vaikuttaa heihin. Ellemme pidä jumalanpalvelusta, luulevat he meidän pelkäävän Girtyä, ja sillä voi olla hyvin huono vaikutus."
"Olen sitä mieltä, että meidän olisi viisainta siirtää jumalanpalvelus joitakin päiviä tuonnemmaksi. Pelkään Girtyn indiaaneja, en omasta, mutta näiden kristittyjen puolesta, joita rakastamme. Sanon vielä kerran, että pelkään heitä." Heckewelderin ilme oli sanomattoman tuskallinen.
"Olette johtajamme, ja meidän on toteltava", lausui Edwards. "Mutta minun kantani on se, että meidän on kääntyneidemme tähden jatkettava työtämme, kunnes se tehdään väkivallalla mahdottomaksi."
"Niin, mutta minkälaisella väkivallalla?" huusi Heckewelder kasvot luonnottoman kalpeina. "Ette tiedä, ettekä ehkä aavistakaan, mitä noilla indiaaneilla on mielessä!"
"Kuulkaahan, Heckewelder", sanoi Zeisberger lujasti. "Muistattehan aivan hyvin, että olemme olleet yhtäläisessä tilanteessa ennenkin. Vuonna '78 tuli Girty luoksemme kuin susi. Hänellä ei ollut mukanaan niin suurta joukkoa kuin nyt, mutta hän puhui meille puhumasta päästyäänkin ja koetti säikyttelemällä saada meidät ja kourallisen indiaanejamme lähtemään tiehemme. Mutta hän epäonnistui. Kestimme ja voitimme. Hän koettaa nyt samaa. Seiskaamme kannallamme ja pitäkäämme jumalanpalvelukset kuten tavallisesti. Turvamme on Jumalassa, ja meidän on luotettava siihen."
"Emme saa milloinkaan lannistua!" huudahti Jim.
"Olette oikeassa, ystäväni", lausui Heckewelder. "Saan hävetä, vaikka tunnenkin, että ymmärrän tilanteen ja sen kaameat mahdollisuudet paremmin kuin teistä yksikään. Mutta tuli mitä tuli, meidän on oltava paikallamme. Kiitän teitä siitä, että rohkaisitte minunkin raukkamaista luontoani. Jumalanpalvelus pidetään tänään kuten ennenkin, ja tehdäksemme sen vaikuttavammaksi on jokaisen esiinnyttävä."
"Ja jos niikseen tulee, annamme henkemme kristittyjemme puolesta", sanoi Young kalpeita kasvojaan kohottaen.
Kirkonkellon syvät ja metallikkaat kumahdukset herättivät ympäristön kaiut eloon. Sen sointuva ääni oli tuskin ehtinyt häipyä kuulumattomiin metsän vehmauteen, kun kirkon edustalta lähti joukko indiaaneja vaahteralehtoa kohti, miehiä, naisia, nuorukaisia, tyttöjä ja lapsia.
Glickhican, vanha delawarepäällikkö, kulki ensimmäisenä ryhdikkäänä ja pää pystyssä miehekkäillä kasvoillaan ylevän tyyni ilme. Hänen seuralaisissaan oli myös heidän järkähtämättömän uskonsa leima. Tytöt painoivat päänsä alas, mutta ei pelosta, vaan ujoudesta, ja lapset säteilivät ilosta tietäessään saavansa jälleen kuulla rakastettuja opettajiaan.
Kulkue meni vieraiden indiaanien lomitse, jotka seisoivat tien kahdenpuolen synkkinä ja liikkumattomina, käsivarret ristittyinä ja maalatuin kasvoin.
Heti kuin kristityt olivat päässeet lehtoon, alkoi joka taholta virrata vihamielisiä indiaaneja, jotka ryhmittyivät saarnaajille varatun matalan kunnaan läheisyyteen.
Heckewelderin uskolliset aseenkantajat odottivat häntä korokkeen lähettyvillä. Kääntyneet istuutuivat tapansa mukaan kunnaan juurelle, ja vihamieliset indiaanit kerääntyivät tiheisiin riveihin molemmin puolin. He olivat kaikki aseissa, ja heidän joukossaan vallitsi sama synkkä ja uhkaava äänettömyys kuin ennenkin. Mikään inhimillinen taito ei olisi voinut urkkia, mitä heillä oli mielessä. Tämä ynseys saattoi olla vain heidän tavallista jäykkyyttäänkin, mutta yhtä hyvin mitä hyvänsä muutakin.
Heckewelder tuli paikalle samalla, kun Simon Girtykin ilmestyi luopioineen. Pipe ja Half King olivat mukana seurueessa. Viimemainitut tulivat hitaasti aukean poikki ja pysähtyivät korokkeen lähettyville.
Heckewelder kiiruhti melkein juosten saarnaajiensa luo. Hän näytti äärimmäisen hätääntyneeltä ja sai vain vaivoin puhutuksi.
"Älkää saarnatko tänään. Minua on jälleen varoitettu", virkkoi hän hiljaa.
"Kiellättekö sen?" kysyi Edwards.
"En, en suinkaan. Eihän minulla ole siihen oikeutta. Minä vain pyydän. Odottakaa, kunnes indiaanit ovat suppeammalla päällä."
Edwards erkani ryhmästä ja astui korokkeelle kääntyen kuulijoihin päin.
Samassa astui Half King juhlallisin askelin oman joukkonsa eteen. Hänellä ei ollut muita aseita kuin musta ja kyhmyinen nuija. Soturien kiihkeä siirrähdys eteenpäin hänen takanaan osoitti häneen siltä taholta kohdistuneen mielenkiinnon välittömyyden. Hän pysähtyi kääntyneiden ryhmän ja korokkeen puoliväliin, loi synkän silmäyksen kristittyihin ja iski sitten katseensa Edwardsiin.
"Half Kingin käskyjä on toteltava. Pitäköön kalpeanaama suunsa kiinni", huusi hän omalla kielellään. Käsky tuli kuin ukkosenjyrähdys kirkkaalta taivaalta. Lähetyssaarnaajat Edwardsin takana olivat ymmällä eivätkä tienneet, mitä tehdä. Mutta Edwards kohotti hetkeäkään epäröimättä kätensä ja alkoi puhua.
"Rakkaat ystävät! Olemme jälleen kokoontuneet tähän sinitaivaan alle pyhää sanaa kuulemaan, ja meitä kaikkia elähdyttää toivo, että saamme kerran kohdata toisemme taivaan –"
Metsän reunasta pamahti samassa laukaus ja kaikki läsnäolijat kuulivat luodin sattuvan. Edwards horjahti, painoi kätensä kylkeänsä vasten ja kaatui raskaasti ääntä päästämättä.
Paikalla vallitsi kuolemanhiljaisuus, eikä kukaan hievahtanutkaan. Lähetyssaarnaajat olivat tyrmistyneet kauhusta, ja kääntyneet näyttivät kuin kivettyneiltä. Ympärille ryhmittynyt vihamielinen joukko seisoi yhtä äänettömänä kuin ennenkin.
"Hänet ammuttiin! Hänet ammuttiin! Oh, tätä juuri pelkäsin!" huusi Heckewelder juosten korokkeelle. Toiset saarnaajat seurasivat häntä. Edwards makasi selällään, verinen käsi kylkeä vasten painettuna.
"Dave, Dave, miten sinulle kävi?" kysyi Heckewelder vapisevalla äänellä.
"Ei luultavasti sen pahemmin kuin että kaikki voimani herpaantuivat", vastasi Edwards heikosti. "Antakaa minulle – vettä."
Hänet kannettiin korokkeelta nurmikolle erään puun alle.
Young puristi Edwardsin kättä mutisten samalla jotakin, joka kuulosti kuin rukoukselta, ja meni sitten suoraan korokkeelle kasvoillaan innoituksen palo.
"Kalpeanaama! Takaisin!" ärjäisi Half King nuijaansa heilauttaen.
"Sinä indiaanikoira! Vaikene!"
Youngin kirkas ääni kajahti tyynessä ilmassa niin voimakkaana ja käskevänä pyhässä vihassaan, että vihamieliset indiaanit tunsivat kauhua, kristittyjen mielen lämmetessä jälleen voimallisesta ja kunnioittavasta rakkaudesta.
"Rakkaat ystävät! Jos se on Jumalan tahto, että meidän on nyt kuoltava uskomme todistajina, teemme sen ilolla. Olemme opettaneet teille, miten tulee elää, ja me osaamme näyttää, miten tulee kuoliakin –"
Metsästä kajahti toinen laukaus, ja samassa kuului jälleen lihaan sattuneen luodin ilkeä jysähdys. Young kaatui korokkeelta selälleen. Saarnaajat kantoivat hänet Edwardsin viereen ja seisoivat sitten heidän ympärillään kauhusta väristen. Youngin kasvoille levisi valoisa hymy tumman verivirran pulpahtaessa hänen rinnastaan. Hän liikutti huuliaan kuiskaten: "Muuta en pyydäkään – Jumalan tahto." Jim katsahti alas saarnaajatovereihinsa ja lähti sitten menemään kasvot kalpeina, mutta päättäväisin askelin koroketta kohti.
Heckewelder kiiruhti hänen jälkeensä ja riuhtaisi hänet takaisin.
"Ei! ei! ei! Jumalan tähden, Jim! Tahdotteko menettää henkenne? Oh, minähän koetin estää tätä!" huusi Heckewelder käsiään väännellen.
Lehdosta kajahti pitkä ja riemuitseva ulvonta. Se kohosi noista siihen saakka vaiteliaista riveistä, rinnoista, jotka olivat vihasta paisuksissa; sillä tervehdittiin tuota tekoa merkkinä siitä, että lähetyssaarnaajat oli voitettu.
Kaikkien katseet kiintyivät Half Kingiin, joka käveli harkituin askelin edestakaisin kristittyjen indiaanien edessä.
Heissä ei näkynyt kenessäkään pelon merkkiäkään. Kaikki olivat nousseet ja seisoivat nyt, niin miehet, naiset ja lapsetkin, pystyssä päin ja säihkyvin silmin. Tuo mahtava päällikkö verenhimoisine seuralaisineen saattoi polttaa Rauhan kaupungin ja tuhota kristityt, mutta heidän luottamustaan Jumalaan ja autuuden toivoaan hän ei voinut konsanaan järkyttää.
"Te hullut!" huusi Half King. "Huroni on viisas eikä valehtele. Monta kuunkierrosta sitten hän sanoi kristityille, että he istuivat kahden vihaisen jumalan välissä, jotka seisoivat vastatusten suut auki ja katselivat julmasti toisiaan. Elleivät he kääntyneet takaisin tieltä, jonka olivat valinneet, murskautuivat he jommankumman hampaissa, tahi molempienkin. Half King kehoitti heitä lähtemään tiehensä, unohtamaan kalpeanaamojen jumalan, ottamaan hevosensa ja karjansa ja palaamaan koteihinsa. Kristityt eivät välittäneet huronin neuvosta. Rauhan kaupungin aurinko on laskenut. Aika on tullut. Pipe ja huroni ovat mahtavat. He eivät välitä kalpeanaamojen jumalasta. He tahtovat polttaa Rauhan kaupungin. Kuolema kristityille!"
Hän sinkosi mustan nuijansa rajusti maahan indiaanien eteen.
He kuulivat hänen sanansa silmää räpäyttämättä. Lapsetkin olivat vaiti. Kukaan ei luonut katsettaan maahan, eivätkä yhdetkään kasvot kalvenneet.
Half King oli sanonut sanottavansa. Tuomitut katsoivat häneen silmissään sanoinkuvaamaton viha ja ylenkatse.
"Jumalani! Voi Jumalani! Tämä on hirveämpää kuin mitä osasin ajatellakaan!" vaikeroi Heckewelder. "Ei ole enää pelastuksen toivoakaan. Heidät murhataan kaikki!"
Hän oli tuskin vaiennut, kun eräältä saniaisten kattamalta kalliolta metsän reunassa pölähti ilmaan ohut ja vaalea savuhattara. Kaikki kuulivat laukauksen ja huomasivat, että sen pamaus oli edellisiä kimeämpi ja omituisen tuikea. Kaikki kuulivat myös luodin vihellyksen, kun se mennä pyyhkäisi heidän ylitseen.
Eivät kuitenkaan kaikki. Eräs ei ehtinyt kuulla mitään. Hän, joka oli tämän järkyttävän kohtauksen keskeisin henkilö, hän, joka oli julistanut tuomion kristityille, näki ehkä savuhattaran, mutta ennenkuin pamaus ehti hänen korviinsa, ilmestyi hänen vasemman silmänsä yläpuolelle kuin taikavoimalla pieni, sinertävä reikä. Half King, mahtava ja julma päällikkö, seisoi hetkisen liikkumattomana kuin kivipatsas. Sitten ylpeä pää painui kumaraan, kasvot näyttivät menettävän tuiman ilmeensä, kauniit kotkansulat häilyivät hänen huojuessaan puoleen ja toiseen, ja hän kaatui kuolleena kääntyneiden eteen.
Kukaan ei liikahtanut, ja oli kuin kukaan ei olisi hengittänytkään. Taikauskoiset villit odottivat tyrmistyneinä toista laukausta, toista salamaa, toista näytettä kalpeanaamojen jumalan voimasta.
Mutta Jim Girty, joka oli pelkuruudessaan oppinut kiinnittämään huomionsa kaikkiin seikkoihin, oli tuntenut pamauksen. Luoti, jonka vihellyksen hän oli kuullut samoin kuin toisetkin, olisi yhtä hyvin voinut lävistää hänen aivonsa kuin Half Kingin. Hän oli ollut yhtä näkyvä maali kuin julma huronikin, mutta kostaja ei ollut valinnut häntä. Oliko hänelle varattu toisenlainen kohtalo? Oliko tämmöinen kuolema liian armelias rajaseudun murhanenkelille? Hän kiljahti raukkamainen sydämensä pelosta vavisten: "Le Vent de la Mort!" Tämän tunnetun ja pelätyn nimen mainitseminen havahdutti villit tyrmistyksestään. Ilmassa kajahti raivoisa kiljunta, ja tilanne muuttui silmänräpäyksessä.
XXVI
Lähetyssaarnaajat kantoivat Youngin ja Edwardsin melskeen keskeltä Wellsin mökkiin. Nellin kalpeat, mutta tyynet kasvot osoittivat hänen odottaneen jotakin sellaista, mutta hän oli heistä kaikista rauhallisin. Heckewelder jätti heidät sinne ja riensi neuvottelemaan kapteeni Williamsonin kanssa. Sillä aikaa kuin Zeisberger, joka oli taitava haavuri, hoiteli haavoittuneita, salpasi Jim oven, sulki ikkunoiden tukevat luukut ja teki majasta tilapäisen turvapaikan tunkeilevien villien varalta.
Ulkopuolella melske vain kiihtyi. Kimeitä kiljahduksia ja pitkiä, nousevia ja laskevia sotahuutoja kuului joka taholta. Mokkasiineilla varustettujen jalkojen tahdikas astunta, mökin ohi rientävien indiaanien kiivas meno, puihin iskettyjen tapparoiden kumeat jysähdykset – kaikki todisti villien kiihtymyksestä ja hirveän vaaran välittömästä läheisyydestä.
Edwards lepäsi vuoteella Wellsin mökin etuhuoneessa kasvot seinään päin ja kylki paljastettuna. Valkoisessa ihossa näkyi verinen reikä. Zeisberger etsi luotia. Hänellä ei ollut muita välineitä kuin parsinneuloja, joiden kärjet oli taivutettu mutkalle, ja ohueksi hiottu, pitkä veitsen terä.
"Siinä se on", virkkoi Zeisberger. "Nyt hiljaa, Dave. Kas niin!" Edwards valitti, kun Zeisberger veti haavasta verisen luodin. "Jim, pese ja sido haava. Se ei ole vaarallinen. Dave on parin päivän kuluttua jälleen jalkeilla. Mutta mitenkähän Georgen laita lienee?"
Hän kiiruhti toiseen huoneeseen. Young lepäsi hiljaa silmät ummessa ja hengitti heikosti. Zeisberger avasi hänen paitansa ja etsi haavan, joka oli rinnan oikealla puolella verraten ylhäällä. Nell, joka oli tullut hänen jäljessään ollakseen tarvittaessa apuna, näki hänen kumartuvan katsomaan haavaa ja kääntyvän sitten äkkiä poispäin kasvot kalpeina. Zeisberger oli harkitseva ja käytännöllinen mies, joten tämä äkillinen ja säikähtynyt liike oli paljonsanova. Sitten hän kumartui uudelleen Youngin ylitse ja työnsi veitsensä ohuen terän haavaan. Se upposi tuuman, kaksi, kolme ja neljä, haavoittuneen liikahtamatta tahi edes voihkaisemattakaan. Zeisberger pudisti päätään ja otti pois veitsensä. Hän kohotti Youngin olkapäätä nähden, että vuode oli aivan verinen. Luoti oli lävistänyt rinnan ja tullut ulos selästä. Zeisberger kääri liinakaistaleista pienoisia tyynyjä ja sitoi ne lujasti haavan päälle kummallekin puolelle.
"Kuinka hänen laitansa on?" kysyi Jim, kun Zeisberger palasi toisesta huoneesta ja ryhtyi pesemään käsiään.
Zeisberger pudisti päätään toivottomasti.
"Miten George voi?" kuiskasi Edwards, joka oli kuullut Jimin kysymyksen.
"Luoti on lävistänyt oikean keuhkon. Inhimillinen taito ei voi häntä auttaa. Vain Jumala voi hänet pelastaa."
"Olin kuulevinani kolmannenkin laukauksen", kuiskasi Dave luoden ympärilleen kysyvän, surullisen katseen. "Missä Heckewelder?"
"Turvassa. Hän meni Williamsonin puheille. Se kolmas laukaus kaatoi Half Kingin, juuri kuin hän risti käsivartensa ottaen ylpeän asennon julistettuaan kuolemantuomion kristityille. Luoti lävisti hänen otsansa vasemman silmän yläpuolelta."
"Jumalan tuomio!"
"Siltä näyttää, vaikka se tulikin lyijyluodin muodossa Wetzelin erehtymättömästä luodikosta. Kuuletteko tuota ulvontaa? Indiaanit ovat raivoissaan Half Kingin kuolemasta."
Ovelle koputettiin keveästi, ja sitten kuului Heckewelderin ääni: "Avatkaa".
Jim veti salvan sivulle. Heckewelder tuli sisään selässään taakka, joka näytti aivan jauhosäkiltä. Nuori Christy oli hänen mukanaan. Heckewelder laski säkin permannolle ja avasi sen. Säkissä oli pieni indiaanipoika. Lapsi katseli säikähtyneesti ympärilleen.
"Pelasta Benny! Pelasta Benny!" huudahti hän juosten Nellin luo, joka kietoi kätensä lujasti hänen ympärilleen.
Heckewelderin kasvot olivat marmorinvalkoiset, kun hän tiedusteli Edwardsin vointia.
"Ei mitään hätää", vastasi saarnaaja hymyillen.
"Entä George?" kuiskasi Heckewelder.
Kukaan ei vastannut. Zeisberger vain ojensi kätensä ylös. Kaikki menivät Heckewelderin jäljessä toiseen huoneeseen, jossa Young lepäsi aivan samassa asennossa, johon he olivat hänet jättäneet. Heckewelder katseli järkytettynä hänen liikkumattomia kasvojaan, joiden ilmeestä ei voinut erehtyä.
"Minä toin hänet tänne. Minä suostutin hänet lähtemään!" kuiskasi Heckewelder. "Oi, kaikkivaltias Jumala!" parahti hän. Hänen äänensä sortui ja hänen rukouksensa päättyi ristittyjen käsien ja ylöspäin kääntyneiden, pyytävien kasvojen mykkään kaunopuheliaisuuteen.
"Menkäämme", sanoi Zeisberger taluttaen hänet toiseen huoneeseen. Toiset seurasivat, ja Jim sulki oven.
"Mitä on tehtävä?" kysyi Zeisberger rauhalliseen ja käytännölliseen tapaansa. "Mitä Williamson sanoi? Kertokaahan kuulumisenne."
"Vain – hetkinen", kuiskasi Heckewelder istuutuen ja painaen kasvonsa käsiinsä. Huoneessa oli kauan hiljaista. Vihdoin hän kohotti kalpeita kasvojaan ja virkkoi tyynesti:
"Ystävät, Rauhan kaupunki on tuomittu. Rukoilin Williamsonia auttamaan meitä, mutta hän kieltäytyi. Sanoi, ettei uskaltanut. Pyysin häntä ainakin puhumaan Girtylle, mutta hän epäsi senkin."
"Missä kääntyneet ovat?"
"Vankeina kirkossa kaikki paitsi Benny. Kätkimme hänet Christyn kanssa jauhosäkkiin ja saimme hänet siten tänne. Hänet on pelastettava."
"Pelastettava?" toisti Nell katsoen Heckewelderistä vapisevaan lapseen.
"Nellie, villit ovat ajaneet kaikki kristittymme kirkkoon ja sulkeneet heidät sinne, kunnes Girty kätyreineen antaa lopullisen käskyn tuomion täytäntöönpanosta. Kääntyneillä oli vain yksi pyyntö – saada rukoilla tunnin ajan. Siihen myönnyttiin. Villit aikovat murhata heidät kaikki."
"Kauheata! Hirveätä!" huudahti Nell. "Kuinka he voivat olla niin petomaisia?" Hän nosti pojan käsivarrelleen. "Sinua he eivät ainakaan saa, kultaseni. Me – minä pelastan sinut!" Lapsi itki ja takertui hänen kaulaansa.
"Kristityitä etsitään parhaillaan kaikkialta. Kaikki mökitkin aiotaan tarkastaa."
"Tulevatko he tännekin?" kysyi Nell silmät leimuten.
"Epäilemättä. Meidän täytyy koettaa kätkeä Benny. Mutta mihin? Ullakolle ehkä. Siellähän on aivan pimeätä."
"Ei, ei!" huusi Nell.
"Pistämme Bennyn Youngin vuoteeseen", ehdotti Jim.
"Ei, ei!" kielsi Nell.
"Pankaa hänet sankoon ja laskekaa kaivoon", kuiskasi Edwards, joka oli seurannut väittelyä.
"Sen teemme", sanoi Heckewelder. "Mutta hän voi pudota ja hukkua."
"Sidomme hänet kiinni", vastasi Jim.
"Ei, ei!" huusi Nell.
"Mutta, Nellie, meidän täytyy keksiä jokin paikka ja sukkelaan."
"Minä pelastan hänet."
"Sinäkö? Tiedätkö, kenelle mökkien tutkiminen on uskottu? Jim Girtylle ja Deeringille. Heidän näkemisensä olisi sinulle varmasti liikaa. Voimasi pettäisivät."
"Oh! Uskon, että kuolisin siihen paikkaan! Hänkö tänne tulee? Se kauhea mies! Se villipeto!" Nell valahti kuolonkalpeaksi ja näytti olevan pyörtymäisillään. Ajatus, että hän joutuisi jälleen näkemään Girtyn, kauhistutti häntä. "Jumalan tähden, Heckewelder, älkää salliko hänen nähdä minua! Älkää laskeko häntä sisään! Älkää!"
Hänen rukoileva äänensä oli tuskin ehtinyt vaieta, kun ovi jysähti raskaasta iskusta.
"Kuka siellä?" kysyi Heckewelder.
Kukaan ei vastannut, mutta mökki tärähteli iskuista, niin että kattilat helähtelivät hyllyillä.
"Joutuin! Piilottakaa Benny!" kuiskasi Heckewelder. "Jos hänet löydetään täältä, olemme kaikki kuoleman omat." Hän kiiruhti ovelle lausuen rauhallisesti: "Heti paikalla, heti paikalla", ja kolisteli äänekkäästi salpaa avaten oven hetkisen viivyteltyään. Kun Jim Girty ja Deering astuivat sisään, kääntyi hän ystäviinsä päin epävarmoin ja pelokkain ilmein.
Edwards lepäsi vuoteellaan ja tuijotti tunkeilijoihin suurin silmin. Wells istui pää painuksissa, ja Zeisberger vuoli rauhallisesti jotakin tikkua. Jim seisoi pää uhmailevasti pystyssä ja silmät salamoiden.
Nell nojasi pöytään. Hänessä oli tapahtunut ihmeellinen muutos. Arasta, toisiin turvautuvasta ja pelon herpaisemasta tytöstä oli tullut äkkiä jäntevä ja rohkea nainen, jossa ei näkynyt mitään tavallisuudesta poikkeavaa, jännittynyttä katsetta ja kalvenneita poskia lukuunottamatta.
Benny oli hävinnyt!
Heckewelderin katse kääntyi takaisin tulijoihin. Hän ei muistanut milloinkaan nähneensä niin raakoja ja kaameita tyyppejä.
"Saarnaajien ei ole tapana valehdella. Oletteko nähnyt täälläpäin ketään kristittyä indiaania?" kysyi Girty raskasta moukaria kädessään punniten.
"Tänne emme ole ketään piilottaneet", vastasi Heckewelder tyynesti.
"Katsotaanhan kuitenkin", vastasi luopio silmäillen ympärilleen kuin tiikeri.
Deering oli niin juovuksissa, että hoiperteli, ja Girtykin löyhkäsi viinalle. Huone tarkastettiin perinpohjin. Vuoteet hajoitettiin ja uuninsoppeen pinotut halotkin potkittiin hajalle, minkä jälkeen roistot siirtyivät toiseen huoneeseen pannen melusta päättäen sielläkin toimeen yhtäläisen mullistuksen. Lopulta he palasivat etuhuoneeseen. Girty kehoitti kumppaniaan nousemaan ullakolle, mutta kun Deering oli päihtymyksensä takia siihen kykenemätön, meni hän itse. Hän viipyi siellä joitakin minuutteja.
"Luulenpa teidän puhuneen totta", lausui hän alastultuaan inhoittavaa hymyään hymyillen.
Deering oli tuijottanut koko ajan verestävin silmin Nelliin, ja kun he ulosmennessään sivuuttivat tytön, katsahti luopio Girtyyn ja nyökäytti päätään Nelliin päin. Hänen julkeissa kasvoissaan oli jotakin sanomattoman ilkeätä.
Girty ei ollut katsahtanut Nelliin muuta kuin sisään tullessaan, mutta nyt hän kääntyi ovensuussa ja katsoi häneen omituisella pistävällä tavallaan. Hänen ilmeensä oli sisältörikkaampi kuin mitkään sanat, ja hänen pelkkä läsnäolonsakin vaikutti lamauttavasti. Silmät kiiluivat ahnaasti, ja hän oli kerskailevan tietoinen mahdistaan. Pitkän katseen merkitys oli yhtä selvä kuin jos hän olisi ilmaissut sen sanoilla. Kuka hyvänsä olisi voinut tulkita sen.
Nell oli kerran ennenkin kohdannut saman ilmeen ja pyörtynyt, kun sen tarkoitus selveni hänelle. Mutta nyt hän vastasi siihen vihasta ja inhosta liekehtivällä tuijotuksella, joka oli täynnä ihmeellistä uhmaa.
Miehen julmat kasvot, hänen pöyhkeä ja raaka käytöksensä ja hänen synkkä ja verinen elämäntarinansa, jonka hänen läsnäolonsa palautti mieleen, olivat jo sinänsä kauhistuttavat, mutta Nell ei horjunut. Vaikka hän ymmärsikin selvästi katseen merkityksen, unohti hän itsensä kokonaan tosi naisen tavoin.
Girty ja Deering painuivat ulos. Heckewelder sulki oven ja solahdutti salvan paikoilleen.
Nell hengähti syvään ja lyyhistyi pöytää vasten. Sitten hän nosti toisella kädellään hameensa helmaa. Benny kömpi sen alta. Pojan silmät säteilivät. Tyttö painoi hänet rintaansa vasten ja juoksi sitten ikkunanpieleen.
"Tuolla hän menee! Oh, mikä hirveä peto! Jospa minulla olisi nyt pyssy, jota osaisin käyttää! Jospa olisin mies! Tappaisin hänet. Ajatella Kate parkaa! Hän aikoo minulle samaa!"
Samassa hän pyörtyi. Wells ja Jim nostivat hänet vuoteelle Edwardsin viereen, koettaen saada hänet virkoamaan. Hetkisen kuluttua hän avasikin silmänsä.
Jim istuutui vuoteen viereen Nellin kättä omassaan pitäen. Zeisberger jatkoi vuolemistaan, ja Heckewelder käveli edestakaisin. Christy seisoi taempana katsellen tätä masentunutta ryhmää syvällä osanotolla. Ulkona melske vain kiihtyi.
"Kuulkaahan!" huudahti Heckewelder. "Oletteko milloinkaan kuulleet tuollaista? Kaikki juovuksissa ja hulluina! Ranskalaisten kauppiaiden viina on juotu viimeiseen tippaan. Olkoot nuo kulkurit ikuisesti kirotut! Viina on tehnyt luopiot ja villit mielettömiksi. Minun viattomia kristittyparkojani!"
Heckewelder nojasi päänsä uuninreunustaa vasten. Hän oli lopultakin murtunut, ja hänen hartiansa nytkähtelivät pidätetyistä nyyhkytyksistä.
"Voitko hyvin jälleen?" kysyi Jim Nelliltä.
"Kyllä."
"Aion mennä ulos, ensin Williamsonin ja sitten kristittyjen luo", lausui Jim kalpeana, mutta tyynesti.
"Älkää menkö!" huudahti Heckewelder. "Olen jo yrittänyt kaikkea, mutta mistään ei ole apua."
"Menen joka tapauksessa", vastasi Jim.
"Niin, mene, Jim", kuiskasi Nell katsoen häntä silmiin. Vakavassa katseessa oli hiukan toivoa.
"Odottakaa, minä tulen mukaan", sanoi Heckewelder hellittäen äkkiä veitsensä ja tikun.
Astuessaan portaille he näkivät kaamean näyn. Aukealla aivan vilisi indiaaneja. Mutta minkälaisia indiaaneja? Maalattuja hornanhenkiä, hulluina viinasta. Eilen he olivat olleet vaiti ja alallaan, jos he olivat ylimalkaan lainkaan liikkuneet, oli se tapahtunut harkitusti ja arvokkaasti. Tänään he olivat kiljuva ja verenhimoinen, raivoisasti temmeltävä lauma.
"Hirveätä! Oletteko milloinkaan nähnyt noiden kaltaisia inhimillisiä olentoja?" kysyi Zeisberger.
"En konsanaan."
"Olen kerran ennenkin nähnyt samanlaisen näyn, mutta joukko oli tietysti paljon pienempi. Ja olen usein nähnyt indiaanien valmistautuvan sotapolulle, milloin valkoisia ja milloin omia heimolaisiaan vastaan, mutta en konsanaan tuossa tilassa. He olivat kyllä kuohuksissa, mutta sitä ei voi verratakaan tähän. Ja ajatelkaahan, että noista hurmahengistä on jokainen siinä käsityksessä, että kristittyjen murhaaminen on heidän velvollisuutensa! He toimivat kaikki hyvässä uskossa. Girty on pelannut taitavasti, ja nyt on hetki lyönyt päästää joukot irti."
"Meillä on siis kaikilla sama kohtalo edessämme?"
"En ajattelekaan enää pelastumista", vastasi Zeisberger kylmäverisesti, mikä oli ollut hänelle kylään palattuaan koko ajan tunnusmerkillistä. "Koetan päästä kirkkoon."
"Tulen sinne heti kuin olen tavannut kapteeni Williamsonin."
Jim meni nopeasti aukean poikki mökkiin, jossa metsästäjien päällikkö majaili. Miehet seisoskelivat edustalle ryhmittyneinä ja katselivat villejä kylläkin uteliaasti, mutta ei sanottavasti hämmästyneinä.
"Haluaisin puhutella kapteeni Williamsonia!" sanoi Jim metsästäjälle, joka vartioi ovea.
"Hän on sisällä", vastasi mies harvakseen.
Ääni tuntui Jimistä tutulta, ja kun hän katsahti mieheen tarkemmin, tunsi hän heti Jeff Lynnin, joka oli saatellut Wellsin seurueen Fort Henryyn.
"Tekö, Lynn! Hauskaa nähdä teidät", huudahti Jim.
"Minähän tässä", vastasi Jeff ojentaen turpean kouransa. "Kuinka veljenne voi, hän, jota sanottiin Joeksi?"
"En tiedä. Hän hävisi Wetzelin keralla, joutui sitten indiaanien vangiksi, ja kun viimeksi hänestä kuulin, oli hän nainut Wingenundin tyttären."
"Sitä poikaa!" Jeff pudisti harmaantunutta päätään ja löi reiteensä. "Tiesinhän minä, että hänestä saataisiin vielä kuulla."
"Minulla on kiire. Luuletteko, ettei kapteeni Williamson puutu asiaan, vaan sallii kaiken tämän tapahtua?"
"Niinpä taitaa olla."
Kapteeni oli ilmeisesti kuullut keskustelun, koska hän ilmestyi ovelle pitkää piippua poltellen.
"Kapteeni Williamson, olen tullut pyytämään teitä pelastamaan kristityt verilöylystä."
"En mahda mitään", vastasi Williamson ottaen piipun hampaistaan ja puhaltaen paksun savupilven.
"Teillähän on täällä kahdeksankymmentä miestä!"
"Jos pistämme nenämme tähän asiaan, syö Pipe meidät elävältä kolmessa minuutissa. Te saarnaajat ette käsitä tätä. Teillä on nyt Pipe ja Girty vastassanne. Ellette vielä tunne heitä, teette sen varmasti auringon laskiessa."
"Heistä en välitä. Se riittää, kun tiedän, että he ovat kaikki yhtäläisiä roistoja. Tahdotteko auttaa meitä? Olemme heimolaisianne ja pyydämme apuanne. Kieltäydyttekö?"
"Tämän asian kanssa en tahdo joutua mihinkään tekemisiin. Päälliköt ovat tuominneet kylän, ja se hävitetään. Jos olisitte olleet varovaisia, ei valkoista verta olisi lainkaan vuotanut. Neuvon teitä pysymään alallanne, kunnes se on ohi."
"Sallitteko minun puhua miehillenne ja koettaa saada heidät mukaani?"
"Heckewelder pyysi samaa. Kun hän ei hellittänyt, panin toimeen äänestyksen vain näyttääkseni hänelle, millä kannalla mieheni ovat. Kahdeksantoista sanoi seuraavansa häntä; muut kieltäytyivät."
"Kahdeksantoista!" toisti Jim. "Te olette valkoinen mies, ja kuitenkin aiotte sallia, että nuo viattomat ihmiset murhataan aivan silmäinne edessä. Eikö teillä ole lainkaan ihmisyyttä, miehuutta? Nämä kääntyneet indiaanit eivät ole enää villejä, vaan kristityitä. Heidän lapsensa ovat yhtä herttaisia ja viattomia kuin omannekin. Voitteko pysyä välinpitämättöminä ja nähdä, kun nämä pienokaiset murhataan?"
Williamson ei vastannut, ja ympärille kerääntyneet miehet seisoivat yhtä äänettöminä. Kukaan ei painanut katsettaan maahan. Toiset tuijottivat kiihkeään saarnaajaan, ja toiset katselivat indiaaneja, jotka mellastivat aukealla aseitaan heristäen. Jos joku tunsikin sääliä kristityitä kohtaan, ei hän näyttänyt sitä. He suhtautuivat tilanteeseen julmiin kohtauksiin tottuneiden miesten välinpitämättömyydellä.
Nähdessään kaikkien kasvoilla saman kylmän ja luoksepääsemättömän ilmeen Jim käsitti lopulta, ettei hänellä ollut mitään toivoa saada apua tältä taholta. Nämä metsästäjät olivat Wetzelin ja Jonathan Zanen kaltaisia. Vain kuollut indiaani oli kunnon indiaani. Rajaseudun kova elämä, vuosia kestänyt sota ja verenvuodatus ja indiaanien säälimätön julmuus olivat kasvattaneet näistä miehistä sellaisia, että heidän oli mahdotonta tuntea sääliä indiaania kohtaan.
Jim ei voinut enää hillitä itseään.
"Te olette metsästäjiä ja sotureita, mutta minun ja jokaisen tosimiehen ja Jumalan kannalta katsoen te olette tunteettomia raukkoja!" huusi hän valkoisin, vavahtelevin huulin. "Nyt käsitän. Te ette usko, että villistä voi tulla kristitty. Ette välitä, vaikka heidät murhattaisiin kaikki. Jos teidän joukossanne olisi yksikin mies – sanon mies – astuisi hän arvelematta noiden ulvovien paholaisten eteen ja kieltäisi jyrkästi kaiken verenvuodatuksen. Rohkea johtaja voisi päättäväisten miesten avulla estää tämän murhenäytelmän. Voisitte helposti säikähdyttää tuon juopuneen lauman. Kapteeni Williamson, olen tosin vain saarnaaja, enkä soturi ja johtaja, jollaisena te täällä esiinnytte, mutta minä sanon teille vasten naamaa, hyvä herra, että olette kurja raukka. Jos palaan täältä sivistyneille seuduille, tiedoitan tämän epäinhimillisen välinpitämättömyytenne ja tunnottomuutenne koko maailmalle häpeällisimpänä ja raukkamaisimpana tekona, mihin valkoinen mies on konsanaan tehnyt itsensä vikapääksi. Olette Girtyäkin kurjempi!"
Williamson kalpeni hirvittävästi ja tapaili tapparansa vartta, mutta ei vastannut sanaakaan. Ympärillä seisoskelevien ilmeissä ei näkynyt pienintäkään muutosta. Mitäpä he välittivät hullun saarnaajan riehumisesta!
Jim huomasi sen ja kääntyi poispäin neuvotonna, toivonsa menettäneenä ja katse kiukusta kipenöiden. Kun hän lähti, tarttui Jeff Lynn hänen käsivarteensa ja sanoi heidän päästyään metsästäjistä äänenkuulumattomiin.
"Kylläpä te annoitte hänelle, nuori mies. Ja ehkäpä olette oikeassakin teidän kannaltanne katsoen. Mutta te ette voi nähdä indiaaneja meidän kannaltamme. Meillä metsästäjillä ei ole paljoakaan tuota ihmisyyttä – siksihän te sitä sanoitte – mutta me olemme menettäneet niin monta ystävää ja omaista ja kuulleet niin monesta punanahkojen tekemästä murhasta, että pidämme heitä vain haaskaeläiminä, jotka on nähtäessä tapettava. Teitä ehkä huvittaa kuulla, että minä juuri panin toimeen äänestyksen, josta Williamson teille kertoi. Olin myös näkemässä, kun Edwards ja se toinen saarnaaja ammuttiin. Pidän urhoollisista miehistä, ja näin, että te olette kaikki sitä maata. Niin että kun Heckewelder tuli puhumaan pojille, koetin parhaani mukaan yllyttää heitä, mutta en saanut muuta kuin ne kahdeksantoista puolelleni. Hekin tulivat vain saadakseen tapella. Vanha Jeff on ystävänne, ja jos välitätte hänen neuvostaan, pysytte mökissänne, kunnes kaikki on ohi."
Jim kiitti vanhaa lautturia ja poistui, tietämättä oikein, mihin mennä. Hän päätti tehdä vielä yhden yrityksen ja meni aukean poikki luopioiden teltalle. McKee ja Elliott istuivat ulkopuolella hirren nokalla ja Simon Girty seisoi heidän vieressään synkän ja uhkaavan näköisenä. Jim huomasi hänen ilmeessään jotakin outoa; se oli villimpi kuin tavallisesti, ikäänkuin indiaanien raivo olisi äkkiä tarttunut häneenkin. Hän meni kuitenkin siitä huolimatta hänen luokseen.
"Girty, tulen –"
"Tiehenne siitä! Mokomakin lörpöttelevä saarnaaja!" kiljaisi luopio heristäen nyrkkiään Jimille. Simon Girty oli juovuksissa.
Jim kääntyi takaisin. Hän tiesi, ettei hänen henkensä merkinnyt noille miehille enempää kuin hyppysellinen ruutia.
"Kaikki mennyttä!" huudahti hän epätoivoisesti. Lähestyessään kirkkoa hän näki satojen indiaanien kiiruhtavan kiljuen ja aseitaan heiluttaen Girtyn teltalle, jonka ympärillä heitä parveili jo tiheä joukko. Kaikki juoksivat ja riensivät hyppien ja loikkien Jimin ohi kentän poikki ketterästi kuin kauriit.
Tummat silmät hehkuivat julmasta ja luonnottomasta kiihkosta, ja kauas loistavat, tiukasti yhteenpurrut hampaat saivat koko joukon muistuttamaan raatelevasta susilaumasta. Moni syöksyi niin läheltä hänen ohitseen, että hän tunsi kasvoillaan heidän huohottavan hengityksensä, ja useampi kuin yksi uhkasi häntä tapparallaan kaameasti kiljuen. He olivat kuin verenhimosta hullaantuneita tiikereitä.
Kirkon luona ei näkynyt ainoatakaan indiaania. Vartijatkin olivat menneet toisten mukana. Jim astui sisään, mutta pysähtyi ovensuuhun liikutettuna ja palvovan kunnioituksen tuntein. Kristityt lauloivat.
Niin kauhistunut kuin hän olikin, hän ei voinut ajatella muuta kuin että näky oli ainutlaatuisen suurenmoinen ja juhlallinen. Kuolemaantuomitut rohkaisivat mieltään laululla, eivätkä he olleet milloinkaan laulaneet niin tunteellisesti ja sointuvasti.
Kun virsi päättyi, avasi Zeisberger, joka seisoi korokkeella, raamatun.
"Vihani hetkellä minä peitin kasvoni sinulta, mutta ijankaikkisessa laupeudessani minä annan sinulle aina armon, sanoo Herra, sinun lunastajasi."
Kunnianarvoisa lähetyssaarnaaja aloitti matalalla ja värähtelevällä äänellä saarnansa.
Kuoleman varjo häilyi näiden kristittyjen marttyyrien yllä; se näkyi heidän tummissa silmissään, mutta kukaan ei ollut synkkä tahi masentunut. Lapset, jotka olivat liian pieniä ymmärtääkseen, mutta jotka tunsivat sen vaistomaisesti, painautuivat kiinni äiteihinsä.
Saarna oli lyhyt, mutta liikuttava ja vaikuttava. Kun se päättyi, nousi koko seurakunta ja kerääntyi hänen ympärilleen. Miehet puristivat hänen käsiään, naiset suutelivat niitä, ja lapset takertuivat hänen jalkoihinsa.
Glickhican, vanha delawarepäällikkö, astui äkkiä korokkeelle, nosti kätensä ja huudahti sanan omalla kielellään.
Lapset ja nuoremmat alkoivat valittaa hiljaa ja naiset painoivat hitaasti ja nöyrästi päänsä alas. Miehet seisoivat suorina ja ryhdikkäinä ja odottivat kuolemaa rotunsa luonteenomaisella tyyneydellä, uskollisina kristinuskolle, jonka he olivat omaksuneet.
Glickhican vetäisi kellonnuorasta.
Ylhäältä kuului syvä ja sointuva kumahdus.
Ääni ikäänkuin lumosi kristityt. Kukaan ei hievahtanutkaan.
Glickhican oli antanut merkin murhaajille, että kristityt olivat valmiit.
"Lähtekäämme Jumalan tähden!" huudahti Jim. "Emme voi jäädä tänne."
Mennessään he kääntyivät ovella ja loivat marttyyreihin viimeisen silmäyksen. Kellonkumahdus oli tuomituille Jumalan ääni. Miesten tuimat ja naisten suloiset ja alistuvat kasvot olivat kääntyneet ylös kuin hurmiossa. Ne säteilivät kuin Jumalan kasvojen kirkkautta heijastaen.
Kiiruhtaessaan aukean poikki Jim ja Zeisberger näkivät indiaanien seisovan tiheänä muurina Girtyn teltan ympärillä. Ulvonta ja hyppiminen olivat tauonneet.
Heckewelder avasi oven. Hän oli ilmeisesti odottanut heitä.
"Jim! Jim!" huudahti Nell, kun Jim astui sisään. "Oh, kuinka olin peloissani puolestasi! Katso, tämä ystävällinen indiaani on tullut auttamaan meitä."
Wingenund seisoi rauhallisena ja ryhdikkäänä ovensuussa.
"Päällikkö, mitä aiotte?"
"Wingenund tahtoo opastaa teidät suurelle virralle", vastasi päällikkö kumealla äänellään.
"Jottako pakenisimme? Ei konsanaan! Sehän olisi raukkamaista. Heckewelder, ette kait aio lähteä? Ettehän tekään, Zeisberger? Voimme ehkä vieläkin tehdä jotakin, pelastaa joitakin kristityltä."
"Pelastakaa Kultatukka", sanoi Wingenund lujasti.
"Oh, Jim, nyt et käsitä. Päällikkö on tullut varoittamaan minua Girtystä. Hän aikoo ryöstää minut, kuten hän on ryöstänyt monta muutakin, kuten hän ryösti Kate raukan. Etkö nähnyt hänen katsettaan tänään? Kuinka se poltti minua! Oh, Jim! vie minut pois täältä! Pelasta minut! Pelasta minut siitä kamalasta kohtalosta! Vie minut pois! Oh, Jim!"
"Varmasti, Nell", vastasi Jim tarttuen hänen käsiinsä.
"Rientäkää! Tässä käärössä on kaikki, mitä tarvitsette", hoputti Heckewelder. "Älkää hukatko hetkeäkään! Kuuletteko tuota? Taivaan Jumala, minkälainen ulvonta!" Heckewelder juoksi ovelle ja kurkisti ulos. "Nyt ne menevät kuin joukko paholaisia, kuin lauma nälkäisiä susia! Jim Girty on etunenässä. Kuinka hän loikkii moukariaan heiluttaen! Hän vie indiaaneja kirkkoa kohti. Loppu on käsissä! Voi, Jumala!"
"Benny? Missä Benny?" huusi Jim napittaen kiireesti takkia, jonka hän oli sivaltanut ylleen.
"Benny on turvassa. Olen piilottanut hänet. Toimitan hänet täältä", vastasi Christy. "Menkää nyt. On jo aika lähteä. Jumala kanssanne!"
"Olen valmis", lausui Wells. "Työni on – päättynyt."
"Wingenund menee jo! Hän juoksee! Pian hänen jälkeensä!" huusi Heckewelder. "Hyvästi! Hyvästi! Jumalan haltuun!"
Jim kiiruhti Nellin keralla tiheikköön, josta Wingenundin roteva vartalo vielä häämötti. Wells seurasi kintereillä. Metsän reunassa Jim ja Nell katsahtivat taakseen aukealle.
He näkivät indiaanien temmeltävän kirkon ympärillä tiheänä ja kiljuvana laumana.
"Oh, Jim, katso taaksesi, katso taaksesi!" hätäili Nell puristaen lujasti hänen kättänsä. "Katso, tuleeko Girty!"
XXVII
Metsän turviin päästyään pakolaiset saattoivat vihdoinkin hengittää vapaasti, mutta heillä oli nyt pitkä taival edessään. Opas ei virkkanut sanaakaan eikä katsahtanutkaan taaksensa, vaan riensi itää kohti pitkin askelin. Hänen seuralaistensa oli pakko melkein juosta pysyäkseen hänen näkyvissään. Hän oli odottanut heitä metsän reunassa ja otettuaan Jimiltä raskaan käärön, jonka hän heitti keveästi olalleen, hän lähti kulkemaan niin kovaa vauhtia, että toisten oli hyvin vaikea noudattaa sitä. Jim melkein kantoi Nellin kivien ja pahojen paikkojen yli. Wells koki tulla jäljessä.
"Katso taaksesi, katso taaksesi! Jim! Katso, ajetaanko meitä takaa!" huudahti Nell tämän tästä pälyillen pelokkaasti pensaikkoihin.
Indiaani kulki nähtävästi suorinta tietä metsien halki, purojen ja jokien yli, louhikkorinteitä ylös ja aukeiden poikki. Seikka, ettei hän välittänyt rahtuakaan jättämistään selvästi näkyvistä jäljistä, vaan kiiruhti taakseen katsomatta eteenpäin, osoitti, kuinka välttämättömänä hän piti sitä, että pakolaisten ja Rauhan kaupungin välillä oli mahdollisimman useita penikulmia. Heitä tultaisiin ilmeisesti ajamaan takaa, ja jälkien kätkeminen olisi ollut kalliin ajan tuhlausta. Maasto alkoi vähitellen muuttua, tie kävi työläämmäksi, mutta Wingenund ei hiljentänyt kulkuaan. Nell oli vahva ja sitkeä ja kepeäjalkainen. Hän kesti siinä, missä Jimkin, mutta heidän täytyi aina vähän väliä pysähtyä odottamaan hänen setäänsä. Kerran hän jo jäi kauas jälkeen. Wingenund odotti heitä erään korkean harjanteen laella, josta oli laaja näköala.
"Ugh!" murahti hän heidän päästyään ylös ja ojensi tummat silmät leimuten pitkän kätensä jo alenevaan aurinkoon päin.
Kaukana lännessä kohosi mustankellertävä savupilvi taivaalle. Se näytti nousevan metsästä ja riippuvan hetkisen matalalla puiden latvojen tasalla; sitten se palloili yhä korkeammalle ja oheni, kunnes sen selvät ääriviivat häipyivät ja sulautuivat taivaalla ajelehtiviin pilviin. Laskeva aurinko oli vielä verraten korkealla erään kukkulan yläpuolella ja kuulti veripunaisena tumman savupatsaan läpi.
"Onko se metsävalkea?" kysyi Nell pelokkaasti.
"Valkea kyllä, mutta –" Jim ei voinut sanoa peloltaan enempää, vaan katsahti tutkivasti Wingenundiin.
Päällikkö seisoi hetkisen vaiti, kuten hänellä oli puhuteltaessa tapana. Auringon punertava hehku kimmelsi hänen tummissa silmissään, jotka katsoivat kauas metsän yli.
"Aurinko laskee tänään Rauhan kaupungin tuhan yli", virkkoi hän juhlallisesti, ja oli kuin synkkä varjo olisi samassa häivähtänyt hänen vaskenpunaisilla kasvoillaan. "Valkea siellä."
Hän kääntyi ja alkoi laskeutua nopeasti rinnettä alas toisten seuratessa jäljessä taakseen katsomatta ja murheellisissa mietteissä. Nell pysytteli aivan Jimin rinnalla ja vanhus koki tulla jäljessä pää painuksissa. Aurinko laski, mutta Wingenund ei hiljentänyt käyntiään. Hämärä tiheni, mutta hän riensi vain eteenpäin.
"Indiaani, emme voi kulkea tänä iltana enää kauemmaksi; meidän täytyy levätä", huusi Jim, kun Nell horjahti häntä vasten ja Wellsin hengitys kävi yhä huohottavammaksi.
"Pian levätä", vastasi Wingenund pysähtymättä.
Metsässä oli jo aivan pimeätä, kun Wingenund vihdoin pysähtyi. Pakolaiset eivät nähneet juuri mitään, mutta kuulivat juoksevan veden solinaa ja tunsivat pehmeän sammalen jalkojensa alla.
He lysähtivät uupuneina eräälle ulkonevalle kivelle ja avasivat käärön, josta löytyi syötävää pariksi päiväksi. Sammutettuaan nälkänsä he paneutuivat levolle kiven viereen sammalelle, joka tuntui suloisen pehmoiselta heidän väsyneille raajoilleen, ja vaipuivat pian uneen. Wingenund jäi vartioimaan seisoen paikallaan äänettömänä ja liikkumattomana.
Jim luuli, että hän juuri oli sulkenut silmänsä, kun hän tunsi keveän puserruksen käsivarressaan.
"Päivä", lausui indiaani.
Jim avasi silmänsä ja näki auringon jo punaavan puiden latvoja. Hän kohottautui kyynärpäänsä varaan ja katsahti ympärilleen. Nell nukkui vielä, huopa vedettynä aivan leukaan saakka. Lainehtiva tukka oli hajallaan kuin koulutytöllä, ja hän näytti yhtä raikkaalta ja suloiselta kuin aamuhetki.
"Nell, herää", sanoi Jim ajatellen, kuinka mielellään hän olisi suudellut noita valkoisia silmäluomia.
Nell avasi silmänsä ja hymyili.
"Missä olen? Ah, nythän muistan", huudahti hän hypähtäen istumaan. "Näin niin kaunista unta, Jim. Olin kotona yhdessä äidin ja Katen kanssa. Että sen pitikin olla unta! Mutta mehän olemme nyt turvassa, eikö niin, Jim?"
"Vielä tämä päivä, niin sitten olemme."
"Lähtekäämme!" huudahti Nell hypäten ylös ja rypistynyttä hamettaan oikoen. "Setä, tulkaa!"
Wells lepäsi hiljaa ja hymyili. Hän ei liikahtanut eikä puhunut.
"Syökää, juokaa", sanoi Wingenund avaten käärön.
"Mikä viehättävä paikka!" huudahti Nell ottaen tarjotun leivän ja lihan. "Katsokaa noita ihania kukkia, monivärisiä lehtiä ja tätä heleän vihreätä sammalta ja noita jäkälän kattamia kiviä. Mutta mitä kummaa! Joku on majaillut täällä. Näettekö tuon pienen onkalon, saniaisista palmikoidun maton ja kivistä kyhätyn lieden?"
"Lähde ja nuo kauniisti kaartuvat oksat näyttävät minusta tutuilta", vastasi Jim.
"Kaunis lähde", virkkoi Wingenund.
"Niin, minäkin tunnen nyt tämän paikan", huudahti Nell kiihkeästi. "Muistan tämän aukean, vaikka olenkin nähnyt sen vain kuutamossa. Täällähän Wetzel pelasti minut Girtyn käsistä."
"Aivan niin", vastasi Jim. "Kummallinen johdatus, joka toi meidät vielä kerran tänne."
Todellakin kummallinen sallimuksen johdatus, joka oli saattanut heidät jälleen Kauniille lähteelle! Mutta tämä sammaleinen aukea oli määrätty heidän elämänsä suurien kohtausten näyttämöksi.
"Setä, nouskaa nyt, älkääkä enää laiskotelko", sanoi Nell äänessään entistä veitikkamaisuutta. Mutta Wells hymyili vain.
"Ettehän ole sairas?" huudahti Nell huomaten nyt vasta, kuinka kalpeaksi vanhus oli käynyt.
"En ole sairas, Nellie kulta. Minulla ei ole mitään kipuja, mutta teen kuolemaa", vastasi hän kasvoillaan sama outo ja suloinen hymy.
"Oh-h-h!" hengähti Nell heittäytyen polvilleen hänen viereensä.
"Ei, ei, herra Wells!" huudahti Jim. "Olette vain väsynyt, mutta reipastutte pian jälleen."
"Jim ja Nellie, olen tiennyt sen koko yön. Olen maannut koko ajan valveillani. Sydämeni on ollut aina heikko. Eilen se murtui kokonaan ja käy nyt hetki hetkeltä yhä heikommaksi. Painakaa kätenne rinnalleni. Siitä ei ole epäilystäkään, kuten tunnette. Elämäni liekki lepattaa sammumaisillaan. Mutta tapahtukoon Jumalan tahto. Olen tyytyväinen. Päivätyöni on päättynyt. Sitä vain pahoittelen, että toin sinut tähän hirveään maahan. Mutta en tiennyt. Jospa vain saisin nähdä sinut tämän erämaan vaaroilta turvassa, kotona, naimisissa, onnellisena!"
Nell kumartui hänen ylitseen, voimatta nähdä tahi puhuakaan kyyneliltään, ja tämän raskaan iskun kokonaan musertamana. Jim istui lähetyssaarnaajan toisella puolella pitäen häntä kädestä. Molemmat vaikenivat. He katselivat hänen kalpeita kasvojaan murheen murtamina ja odottivat henkeään pidätellen hänen jälleen hymyilevän tahi sanovan jotakin.
"Tulkaa", kehoitti Wingenund.
Nell viittasi setäänsä.
"Hän tekee kuolemaa", kuiskasi Jim indiaanille.
"Jättäkää minut", mutisi Wells. "Olette vielä vaarassa."
"Teitä emme jätä!" huudahti Jim.
"Ei, ei, ei", nyyhkytti Nell kumartuen suutelemaan vanhusta.
"Nellie, voisinko naittaa sinut Jimille?" kuiskasi Wells hänen korvaansa. "Hän on kertonut minulle kaikki. Hän rakastaa sinua, Nellie. Kuolisin onnellisempana tietäessäni jättäneeni sinut hänen huostaansa."
Nell punehtui, vaikka hänen sydämensä oli aivan murtumaisillaan.
"Nell, tahdotko tulla vaimokseni?" kysyi Jim hiljaa. Hän oli kuullut Wellsin sanat, niin hiljaa kuin ne oli lausuttukin.
Nell ojensi pienen ja vavahtelevan käden setänsä ylitse Jimille, joka sulki sen omaansa. Hän kohtasi Jimin katseen, ja hänen silmänsä säteilivät kyyneltenkin alta.
"Etsi kohta", sanoi Wells ojentaen Jimille raamatun, jota hän aina kantoi taskussaan.
Jim käänteli lehtiä vapisevin sormin. Vihdoin hän löysi paikan ja antoi kirjan takaisin vanhukselle.
Vihkimistoimitus oli koruton ja liikuttava, mutta samalla juhlallinen. Nell ja Jim olivat vastatusten polvillaan ja pitivät toisiaan käsistä Wellsin ylitse. Vanha lähetyssaarnaaja puhui melkein kuiskaten; Nell vastasi hiljaa, ja Jimin ääni värähti syvästä ja hellästä tunteesta. Wingenund seisoi heidän vieressään liikkumattomana ja uljaana.
"Kas niin! Jumala siunatkoon teitä!" kuiskasi Wells onnellisesti hymyillen ja sulki raamatun.
"Nell, vaimoni!" kuiskasi Jim suudellen Nellin kättä.
"Tulkaa!" keskeytti Wingenundin syvä ääni kumahtaen kuin kello.
Heistä ei ollut kukaan huomannut, että päällikkö oli jo hetkisen seisonut pää hiukan eteenpäin ojentuneena kuin hirvellä, joka tunnustelee ilmaa. Hänen terävä katseensa näytti tunkeutuvan metsän joka soppeen, ja hänen herkät korvansa näyttivät aivan ahmien tarkkailevan lintujen ääniä ja lehtien kahinaa. Villieläimetkään eivät olleet häntä valppaammat huomaamaan vihollisen lähestymisen, niin tottuneita kuin ne ovatkin metsän kaikkiin enteisiin ja merkkeihin. Tuulenhengessä oli ollut heikkoja, epäilyttäviä ääniä.
"Ottakaa – raamattu", kuiskasi Wells, "muistakaa – sen – käskyt." Käsi puserti Nellin kättä ja herpaantui äkkiä. Kalpeille kasvoille levisi valoisa hymy, joka hälveni vähitellen. Kunnianarvoisa pää vaipui sammalelle. Vanha lähetyssaarnaaja oli kuollut.
Nell suuteli valkoista, kylmenevää otsaa ja nousi väristen ja melkein kuin huumaantuneena. Jim koetti turhaan sulkea vainajan silmiä. Nell oli noustessaan joutunut aivan Wingenundin viereen. Tämä otti hänen hennot sormensa suureen käteensä lujaan ja lämpöiseen puristukseen. Nell katsahti häneen hämmästyneenä. Tummat kasvot ja metsään tähyilevät valppaat silmät olivat kuten aina tutkimattomat. Niissä ei näkynyt mitään osanottoa; nuo kylmät kasvot eivät ilmaisseet milloinkaan vähimmälläkään ilmeellä liikutusta, joka saattoi olla mahtavalle päällikölle sopimaton, mutta Nell tunsi, että hänen murheensa oli herättänyt hellää vastakaikua tämän indiaanin suuressa sydämessä, oli siitä niin varma, että hän nojasi päänsä Wingenundin rintaa vasten. Hän tiesi, että Wingenund oli hänen ystävänsä.
"Tulkaa", sanoi päällikkö vielä kerran. Hän työnsi Nellin lempeästi luotaan, ennenkuin Jim nousi.
"Emme voi jättää häntä hautaamatta", huomautti Jim.
Wingenund väänsi sivulle suuren kiven onkalon suulta ja tarttui sitten molemmin käsin erääseen melkein kokonaan maahan hautautuneeseen puunrunkoon ja nosti sen ylös kaikki voimansa jännittäen. Samassa kuului kumeata ritinää, onkaloon vierähti karkeata soraa, ja sitten raskas jysähdys, ja ennenkuin Jim ja Nell ehtivät käsittääkään, mitä oikein oli tapahtunut, oli kattona ollut lohkare sortunut ja peittänyt onkalon kokonaan. Wells oli haudattu. Suuri, sammaltunut kivi osoitti, missä vanha lähetyssaarnaaja lepäsi. Jim ja Nell tuijottivat siihen ihmeissään ja järkytettyinä.
"Ugh!" huudahti Wingenund katsoen aukealle johtavalle kujanteelle.
Jim ja Nell kääntyivät säpsähtäen ympäri ja tyrmistyivät kauhusta. Kujanteen suulla seisoi neljä maalattua indiaania luodikot koholla. Deering ja Jim Girty seisoivat heidän takanaan.
"Taivaan Jumala! Olemme mennyttä!" huudahti Jim, voimatta hillitä itseään. Hänellä ei ollut enää mitään toivoa.
Nellin valkoisilta huulilta ei kuulunut äännähdystäkään. Tämä lopullinen isku oli huumannut hänet. Hän oli jo kestänyt niin paljon, ettei tämä musertava vastoinkäyminen, ilmeisesti varma tuho, tuottanut hänelle enää mitään lisäkärsimyksiä. Outo ja lamauttava tunne herpaisi vain koko hänen olemuksensa.
"Ahaa! Luulitte pääsevänne käsistäni, vai mitä?" pilkkasi Girty astuen esiin, ja kun hän katsoi Wingenundiin, säkenöivät hänen pienet ja kellertävät silmänsä kuin piikivi. "Suosiiko susi Girtyn vankeja? Päällikkö, valmistitte minulle tiukan ajon."
Wingenund ei suvainnut vastata. Hän seisoi, kuten hänellä oli usein tapana, vaiti ja liikkumattomana, käsivarret ristissä. Katse oli ylevässä arvokkuudessaan jäätävän kylmä.
Indiaanit tulivat aukealle, ja eräs heistä sitoi vikkelästi Jimin kädet selän taakse. Ilme oli hurja ja eläimellinen, ja he olivat kaikki kuumeisen levottomuuden tilassa, joka lähenteli hulluutta. He eivät olleet silmänräpäystäkään alallaan, vaan juoksivat kahakäteen sinne ja tänne ilman mitään ymmärrettävää syytä; sydämessä vielä riehuva palo ei ehkä suonut heille rauhaa. Indiaanille tavallisesti luonteenomaisesta puhtaudesta ei heissä näkynyt jälkeäkään; pukinnahkaiset kaatiot olivat repaleiset ja tahriintuneet. He olivat vieläkin viinasta ja verenhimosta juovuksissa. Kiiluvat silmät uhkuivat murhaa.
"Jake, tulehan tänne", huusi Girty ystävälleen. "Eikö hän ole saalis?"
Girty ja Deering seisoivat tyrmistyneen tyttöraukan edessä ja ahmivat silmillään hänen kauneuttaan. Kaamea kohtalo, josta hän oli kerran jo vapautunut, ja jota hän oli nyt pakoon lähtenyt, oli jälleen saavuttanut hänet. Kalpeat kasvot olivat painuneet alas ja kädet puristuneet tiukasti yhteen hameen laskoksessa. Maailma ei ollut vielä milloinkaan nähnyt kahta niin julmaa ja raakaa hylkiötä kuin Deering ja Girty. Rajaseudullakin, jossa parhaatkin miehet ovat pahoja, he olivat pahimmat. Deering oli vielä juovuksissa, mutta Girty oli jo hiukan selvinnyt. Edellinen pyöritteli suuria silmiään ja nyökäytti pörröistä päätään. Hänenhän piti lausua mielipiteensä tytöstä.
"Onpa niinkin", vastasi hän irvistäen. "Pieni kaunotar, saamari soikoon! Voittaa kaikki ennen näkemäni."
Girty siveli terävää leukaansa likaisilla sormilla. Kellertävät silmät, ruskeaksi paahtunut iho, koukkunenä, ohuet huulet – hänen koko inhoittava naamansa näytti säteilevän julmasta riemusta. Katse, jonka hän nyt loi Nelliin, olisi riittänyt tekemään kenen hyvänsä naisen mielipuoleksi.
Valkoisissa kotkansulissa, pukinnahkaisessa takissa ja kaatioissa ja heleissä koristeripsuissa oli kaikkialla tummia tahroja, joilla oli oma kaamea merkityksensä. Veritahroja! Kristittyjen viaton veri punasi tätä luopiota, ja jokainen tumma läikkä huusi kostoa murhaajalle.
"Tyttö, poltin Rauhan kaupungin saadakseni sinut käsiini!" ärjäisi Girty. "Tule tänne!"
Roisto riuhtaisi hänet luoksensa otteella, joka repäisi hänen leninkinsä paljastaen valkoisen olkapään ja neitsyellisen poven. Hillitön riemu ja eläimellinen intohimo aivan jäykisti hänen piirteensä.
Deering katseli syrjästä juopuneesti hymyillen, kuinka hänen ystävänsä puristeli tyttöä, joka oli melkein enemmän kuollut kuin elävä. Indiaanit liikehtivät aukealla lyhyin askelin kuin häkkiin teljetyt tiikerit. Jim makasi maassa silmät ummessa. Nell Girtyn sylissä oli näky, jota hän ei voinut nähdä.
Kukaan ei kiinnittänyt mitään huomiota Wingenundiin, joka seisoi hieman taempana melkein piilossa riippuvien oksien alla. Tummat silmät välähtivät äkkiä, pää kääntyi tuskin huomattavasti sivulle ja seisoen ryhdikkäässä asennossaan, joka oli hänelle tavallinen, kun hän lepäsi, hän kuunteli kuin henkilö, joka eroittaa salaperäisiä ääniä. Hänen terävä katseensa kiintyi äkkiä saniaisiin kallion päällä. Hän oli nähnyt niiden latvojen huojahtavan. Niiden takaa tuiskahti samassa kaksi häikäisevää salamaa.
Kaksi laukausta kajahti, ja kaksi indiaania horjahti ja kaatui ääntä päästämättä.
Jättiläismäinen, keltainen ruho, raajat levällään kuin hyppäävällä pantterilla, lennähti jymähtäen Deeringin ja Girtyn niskaan. Tyttö singahti luopiosta pitkän matkan päähän tämän kaatuessa kimeästi kirkaisten ja vetäessä Deeringin mukaansa. Raivoisa taistelu, enimmäkseen riuhtoilevaa ja äheltävää painiskelua, oli samassa käynnissä.
Kalliolta loikkasi paria metriä kauempaa toinen keltainen olento vilahtaen alas, kimposi pystyyn ja hyökkäsi päin nopeasti kuin hirvi.
Jäljelläolevat indiaanit ehtivät tuskin vetäistä tapparansa, ennen kuin tämä jäntevä ja notkeasti liikkuva olento oli heidän kimpussaan. Kimeät kiljahdukset, käheät huudot, teräksen helähtely ja kumeat iskut sekoittuivat toisiinsa sekasortoiseksi melskeeksi. Toinen indiaani suistui tantereeseen, pyörähti kerran, kiemurteli ja makasi hiljaa. Toinen puolustautui hetkisen taitavasti mutta hoipertui äkkiä nurin iskusta, joka oli hänelle liian nopea. Hän koetti nousta, mutta samassa halkaisi verinen tappara hänen kallonsa. Voittaja syöksähti riuhtoilevan ryhmän luo. "Lew, ravista hänet irti! Päästä hänet!" kiljui Jonathan Zane veristä tapparaansa heiluttaen.
Zanen kiljuvan äänen, Deeringin karjahdusten ja kirousten ja Girtyn pelosta ja raivosta kimeiden kirkaissen yli kajahti taistelun koko melskeenkin voittaen syvä, jymisevä ärjyntä.
Se oli Wetzelin kaamea ja tärisyttävä kostonhuuto.
"Ravista hänet irti!" kiljui Jonathan.
Hän kierteli hurjassa kiihkossa painiskelijoiden ryhmää ja nosti tämän tästä verisen tapparansa, mutta laski sen jälleen. Hän ei saanut tilaisuutta iskeä. Girtyn aavemaiset kasvot vilahtivat näkyviin käsien, jalkojen ja vartaloiden sekasorrosta. Sitten niiden paikalle ilmestyivät Wetzelin tuimat kasvot raivosta hehkuvine silmineen väistyäkseen vuorostaan Deeringin leveiden piirteiden tieltä. Miesten pukinnahkaiset puvut olivat niin yhtäläiset ja heidän liikkeensä niin nopeat, ettei Zane päässyt auttamaan ystäväänsä.
Deering singahti äkkiä ryhmästä erilleen kuin heittokoneen paiskaamana. Hänen ruumiinsa oikeni pudotessaan maahan raskaasti jymähtäen. Zane loikkasi hänen kimppuunsa kissamaisen ketterästi. Verinen tappara heilahti jälleen korkealle, mutta laskeutui taas, sillä isku oli tarpeeton. Luopion kylki oli viilletty auki kainalosta lanteisiin saakka. Paksu verivirta vierähti sammalelle. Deering yskähti huulillaan verinen vaahto, ja sormet haparoivat ilmaa. Silmät pyörivät hetkisen hurjasti ja jäykistyivät sitten kaameaan tuijotukseen.
Tyttö, joka lepäsi niin liikkumattomana kaukana metsissä erään vanhan mökin läheisyydessä, oli kostettu.
Jonathan kääntyi jälleen Girtyyn ja Wetzeliin päin, ei auttaakseen metsästäjää, vaan nähdäkseen tappelun viimeisen vaiheen.
Kuinka surkean mitätön rajaseudun vainolainen olikaan ilman väkevän Deeringin apua Kostajan kourissa!
Girtyn tappara lennähti yhtäälle ja puukko toisaalle. Hän kiemurteli turhaan Wetzelin rautaisessa otteessa.
Metsästäjä nousi seisoalleen halliten Girtyä vasemmalla kädellään, joka oli paljastunut taistelussa, takin rintamuksesta. Hän puolittain raahasi ja puolittain kantoi luopion aukean reunaan ja riuhtaisi hänet yksinäistä pyökkiä vasten pidellen häntä siinä.
Valkoinen koira loikki muristen ja hampaat irvissä heidän ympärillään.
Girty repi ja väänsi jäntevää kättä, joka likisti häntä pyökkiä vasten. Rautainen käsi, ruskeaksi paahtunut ja peloittavan paksu korkealle kaartuvine, kyhmyisine ja kivikovine lihaksineen; mahtava käsi, väkevä kuin vanhurskas oikeus, jonka välikappale se nyt oli.
"Girty, juoksusi on juostu!" Wetzelin ääni rikkoi hiljaisuuden kuin ruoskansivallus.
Hirveä, säälimätön hymy ja vihasta liekehtivät silmät näyttivät kirjaimellisesti jähmetyttävän luopion. Metsästäjän oikea käsi kohosi hitaasti. Puukko, jota se piteli, vapisi kuin kiihkosta. Pitkä terä, josta Deeringin veri vielä tipahteli, viittasi puiden latvoihin taempana kohoavan kunnaan laella.
"Katso tuonne! Näetkö? Siellä ovat ystäväsi!" ärjyi Wetzel..
Erään korkean ja kuihtuneen puun latvassa istui joukko suuria ja tummia lintuja liikkumattomina ikäänkuin odottaen.
"Korppikotkia!" sähähti Wetzel.
Girtyn kalvenneet kasvot muuttuivat hirveän näköisiksi. Inhimilliset piirteet eivät ole milloinkaan ilmaisseet sellaista kauhua, sellaista pelkoa, sellaista tuskaa. Suu kävi vaahtoon ja hän riuhtoili ja kiemurteli. Kauhusta laajentuneet silmät tuijottivat vavahtelevaan ja vertatippuvaan puukkoon kuin hirveän lumouksen vallassa.
Wetzelin käsi heilahti taaksepäin ja iski sitten alas kuin välähtävä tähdenlento. Puukko lävisti Girtyn vyötäisten kohdalta ja tunkeutui syvälle puuhun. Hän naulitsi luopion pyökkiin hitaasti kuolemaan.
"Ah-h! Ah-h! Ah-h!" parkui Girty. Hän repi ja väänsi puukkoa, mutta ei saanut sitä irti. Hän löi rintaansa ja raastoi tukkaansa. Kaiku vastasi hänen huutoihinsa kuin ivaten kunnaiden rinteiltä.
Valkoinen koira seisoi hänen edessään äristen ja selkäharjakset pystyssä.
Tummat linnut istuivat kuihtuneilla oksilla kunnaan laella ikäänkuin juhla-ateriaansa odottaen.
XXVIII
Zane kääntyi ja katkaisi Jimin siteet. Jim kumartui maassa makaavan Nellin puoleen ja kohotti hellästi hänen päätään mainiten häntä nimeltä ja toistellen, että he olivat pelastuneet. Zane hautoi vedellä tytön kasvoja. Hetkisen kuluttua Nell huokasi ja avasi silmänsä.
Zane nousi. Hänen katseensa kiintyi ensin Wingenundiin, joka seisoi tavallisessa ryhdikkäässä asennossaan silmät etäisyyteen tuijottaen, ja kääntyi sitten Wetzeliin, joka katseli kiemurtelevaa ja vaikeroivaa luopiota käsivarret ristissä.
"Lew, katsohan", virkkoi Zane viitaten päällikköön.
Wetzel vavahti, ikäänkuin hän olisi saanut tuiman piston ja loikkasi sitten puron yli tappara ylhäällä ja silmät leimuten.
"Lew, maltahan vähän!" kiljahti Zane.
"Wetzel! Kuulkaa! Älkää!" huusi Jim tarttuen metsästäjän käteen, mutta se lennätti hänet sivulle, kuten tuuli ruohonkorren.
"Wetzel, odottakaa! Jumalan tähden, Wetzel!" kirkaisi Nell, joka oli noussut Zanen huudosta säikähtyneenä ja näki nyt Wetzelin raivostuneen katseen. Hän heittäytyi empimättä metsästäjän tielle eikä välittänyt, vaikka tämä olisi sokeassa vimmassaan voinut polkea hänet jalkoihinsa, vaan takertui epätoivoisesti ja kaikin voimin häneen ja hänen käteensä kiinni.
Wetzel pysähtyi; hän ei voinut tehdä mitään vahinkoa naiselle, niin raivostunut kuin hän olikin vihollisensa nähdessään.
"Tyttö, päästä!" huohotti hän leveä rinta rajusti kohoillen.
"Ei, ei, ei! Kuulkaa, Wetzel, ette saa tappaa tätä päällikköä. Hän on ystävä."
"Mutta minun katkera viholliseni!"
"Kuulkaa, oh! olkaa nyt niin kiltti ja kuulkaa!" rukoili Nell. "Hän tuli varoittamaan minua Girtystä ja tarjoutui opastamaan meidät Fort Henryyn. Hän on pelastanut henkeni. Minun tähteni, Wetzel, älkää tappako häntä! Laskekaa kätenne, Wetzel, ja hellittäkää tappara. Jumalan laupeuden tähden, älkää vuodattako enempää verta. Wingenund on kristitty!"
Wetzel peräytyi askeleen. Hän hengitti raskaasti, ja hänen kasvonsa olivat marmorinvalkoiset. Nuo hänen käsivarttaan pitelevät hennot kädet saivat hänet epäröimään miehen edessä, jota hän oli vuosikausia vainonnut.
"Voisitteko tappaa kristityn?" kysyi Nell värähtelevällä äänellä.
"En, mutta tuo indiaani ei ole kristitty", vastasi Wetzel harvakseen.
"Pankaa pois tapparanne. Antakaa se minulle. Kuulkaa nyt, mitä kerron teille kiitettyäni ensin teitä pelastuksestamme. Tiedättekö, että olen naimisissa? Tulkaahan, niin kerron. Unohtakaa hetkeksi vihanne. Oh, teidän pitää olla armelias! Urhoolliset miehet ovat aina armeliaita!"
"Indiaani, oletteko kristitty?" kysyi Wetzel kumeasti.
"Tiedän sen! Tiedän sen ihan varmasti!" huusi Nell hypäten uudelleen Wetzelin ja päällikön väliin.
Wingenund ei virkkanut sanaakaan pelastaakseen henkensä. Valkoiseen viholliseen kohdistunut katse oli tyyni ja kylmä.
"Sanokaa hänelle, että olette kristitty!" huusi Nell juosten hänen luokseen.
"Kultatukka, delaware ei petä kansaansa." Hän lausui sanat lempeästi tummilla kasvoillaan ylevän arvokas ilme.
"Indiaani, soturienne piiskojen arvet näkyvät vielä selässäni!" ärjäisi Wetzel astuen jälleen lähemmäksi.
"Kuoleman tuuli, arpesi ovat syvät, mutta delawaren ovat syvemmät", vastattiin tyynesti. "Wingenundin sydämessä on kaksi arpea. Hänen poikansa lepää sammalen ja saniaisten alla; vain Kuoleman tuuli tietää hänen hautansa. Wingenundin tytär, hänen vanhuutensa ilo, vapautti delawarein suuren vihollisen ja petti isänsä. Voiko kristittyjen jumala kertoa Wingenundille, missä hänen lapsensa on?"
Wetzel vavahti kuin puu vihurissa. Indiaani puhui totta. Wetzel koetti rauhoittua.
"Delaware, tyttärenne lepää tuossa rakastettunsa keralla", lausui hän tuimasti ja viittasi lähteeseen.
"Ugh!" huudahti Wingenund ja kumartui lähteen yli. Hän katseli kauan sen tummaan syvyyteen ja painoi sitten kätensä veteen tunnustellen hetkisen.
"Kuoleman tuuli ei valehtele", virkkoi hän sitten tyynesti ja viittasi Girtyyn. Luopio oli lakannut riuhtomasta; pää oli vaipunut rinnalle. "Tuo valkoinen käärme on pistänyt delawarea."
"Mistä on kysymys?" huudahti Jim.
"Joe-veljenne ja Kuiskaava tuuli lepäävät lähteessä", vastasi Zane. "Girty murhasi heidät, ja Wetzel hautasi ruumiit lähteeseen,."
"Oh, aivanko totta?" kuiskasi Nell.
"Totta, tyttöseni", lausui Jim murtuneella äänellä ja ojensi kätensä Nellille. Tämä katsahti väristen lähteeseen ja kätki sitten kasvonsa miehensä povelle.
"Delaware, olemme vannoutuneita vihollisia!" huusi Wetzel.
"Wingenund ei pyydä armoa."
"Oletteko kristitty?"
"Wingenund on kansalleen uskollinen."
"Delaware, menkää! Ottakaa tuosta aseita ja menkää. Kun varjonne on lyhyimmillään, lähtee Kuoleman tuuli jälkeenne."
"Kuoleman tuuli on suuri valkoinen päällikkö; hän on indiaanien suuri vihollinen, hän on notkea kuin pantteri ja nopea kuin kotka. Wingenund ei ole milloinkaan pelännyt." Päällikön sointuva ääni kajahti aukealla. "Jos Kuoleman tuuli janoaa Wingenundin verta, vuodattakoon hän sen nyt, sillä kun delaware häipyy metsään, katoavat hänen jälkensäkin."
"Pois!" ärjäisi Wetzel, jonka veri alkoi jälleen kiehua.
Wingenund otti kaatuneilta joitakin aseita ja poistui arvokkaasti.
"Kiitoksia, Wetzel! Tiesinhän –" Nellin lause jäi kesken, kun hän katsahti metsästäjään. Mies oli niin muuttunut, että hän kavahti kauhistuneena takaisin.
"Lähtekäämme", sanoi Zane. "Vien teidät Fort Henryyn." Hän otti käärön ja painui metsään Jim ja Nell kintereillään.
Aukean reunassa molemmat kääntyivät ja katsahtivat vielä kerran taakseen painaakseen mieleensä lähtemättömästi tämän viehättävän paikan äänettömine vainajineen, pyökkiin naulittuine luopioineen ja tummine, salamyhkäisine lähteineen, jonka lähettyvillä Wetzel seisoi varjoonsa tuijottaen.
Kun Wetzelkin oli poistunut, oli aukealla enää jäljellä vain kaksi elävää olentoa – tuomionsa saanut luopio ja valkoinen koira, joka vartioi miestä nälkäisin, hehkuvin silmin.
Metsästä kuului pitkä ja valittava ääni. Se paisui murheellisesti vaikertaen ja häipyi kuulumattomiin. Tuomittu kuuli sen. Hän kohotti päätään ja näytti virkoavan tajuttomuuden tilastaan. Harhaileva katse kiintyi kuolleisiin indiaaneihin, Deeringin veriseen ruumiiseen ja koiran leimuaviin silmiin.
Elämä näytti ruvenneen sykkimään hänessä jälleen voimakkaasti.
"Helvetin voimat! En ole vielä valmis", huohotti hän. "Tämä kirottu puukko ei voi tappaa minua! Kiskaisen sen irti!"
Hän väänsi sitä rajusti kiroillen ja sadatellen, mutta terä ei hievahtanutkaan. Kostajan tuomio oli järkähtämätön.
Tumma varjo liiteli samassa hänen ohitseen aurinkoisen aukean poikki. Hän katsahti ylös ja näki suuren linnun liitelevän korkealla yläpuolellaan. Hän näki toisen vielä korkeammalla ja sitten kolmannen. Hän katsahti kunnaan laelle. Liikkumattomina istuneet, mustat linnut olivat kohonneet siivilleen. Ne liitelivät nyt hitaasti ja juhlallisesti suurissa kaarissa yhä korkeammalle. Hän katseli niiden kevyttä lentoa ja muisti ihailleensa niitä jo lapsena, silloin, kun hänelläkin oli koti. Missä se olikaan? Pitkät ja pahat vuodet häipyivät olemattomiin. Nuoruuden aika, jonka pahuus oli peittänyt näkymättömiin, palautui hänen mieleensä. Hän näki pienen kylän kaukana vanhassa Virginiassa, näki äitinsä ja veljensä.
"Ah-h!" Viiltävä tuska raastoi hänen sydäntään. Hän nojautui raskaasti puukon varaan. Kipu palautti hänet todellisuuteen, mutta menneisyys oli edelleenkin yhtä selvästi hänen edessään. Hän näki kuin välähdyksessä koko nuoruutensa ja koko miehuutensa ajan. Hänen lukemattomien rikostensa paljous lamautti hänet kuin raskain taakka.
Suuri, musta lintu pudottautui äkkiä latvojen tasalle kuin nuoli, ja sen siipien terävä suhahdus sai hänet hätkähtämään. Ensimmäistä seurasi toinen, kolmas ja sitten koko lauma. Hän näki niiden paljaan rinnan ja koukkunokan.
"Korppikotkia", mutisi hän luoden synkän silmäyksen kuolleisiin. Haaskalinnut kerääntyivät juhlanviettoon.
"Jumalani!" kiljahti hän samassa. "Hän naulitsi minut tähän korppikotkien syötäväksi! Ah-h! Ah-h! Ah-h! Joutua elävältä korppikotkien saaliiksi! Ah-h! Ah-h! Ah-h!"
Hän kirkui, kunnes ääni sortui.
Linnut laskeutuivat yhä alemmaksi nyt jo puiden oksia siivillään hipoen. Yksi, joka oli jo vanhuuttaan harmaa, istahti tammeen aukean reunassa ja ojenteli pitkää kaulaansa. Toisia laskeutui sen viereen.
Johtaja leväytti siipiään ja pudottautui maahan Deeringin ruumiin viereen. Se oli julmine nokkineen ja kylmine silmineen kaamea otus, väriltään harmahtava, lukuunottamatta kapeata valkoista reunusta pitkän ja alastoman kaulan juuressa.
Käänneltyään hetkisen päätään joka taholle se iski mahtavat kyntensä kuolleen miehen rintaan.
"Ah-h! Ah-h!" parkui Girty.
Korppikotka heilautti siipiään ja kohosi ilmaan mutta palasi heti takaisin aterialleen. Toiset seurasivat jäljessä johtajan esimerkin rohkaisemina. Niiden mustat sulat kimaltelivat auringossa. Ne hyppelivät sammalella, ojentelivat pitkää kaulaansa ja kääntelivät päätään.
Girty hikoili verta. Hänen toisille valmistamansa kauhut ja kärsimykset eivät olleet mitään siihen verraten, jonka vallassa hän nyt itse kiemurteli. Hän, luopio ja murhamies, rajaseudun kauhu, rukoili huohottaen armeliasta kuolemaa.
Iso korppikotka, lauman johtaja, kohotti äkkiä harmahtavaa päätään. Se näki puuhun naulitun miehen, käänteli päätään kuin harkiten ja kohosi keveästi siivilleen alkaen kierrellä äänettömästi laveassa kehässä lähteen, äheltävien kumppaniensa ja tuomitun luopion yläpuolella. Suuret siivet tuskin liikahtivatkaan. Se lensi pois mutta palasi aivan Girtyn vierestä pyyhkäisten.
Girty koetti iskeä sitä, mutta käsi oli voimaton. Hän koetti huutaa, mutta ääni petti.
Korppikotkien kuningas liiteli suuressa kehässä aukean ympäri ja sivuutti luopion joka kierroksella yhä lähempää.
Se ojenteli kaulaansa ja iski äkkiä alas keveästi ja nopeasti kuin haukka. Leveät siivet pieksivät hetkisen ilmaa, pyökin lehdet kahahtivat, ja samassa iskeytyivät terävät kynnet säälimättömästi tuomitun miehen rintaan.
XXIX
Wetzelin hetkellinen mielenmaltti oli väistynyt vuosien tottumuksen tieltä. Rajaseudun ilkiön tuhoaminen oli ollut jo kauan hänen intohimoinen pyyteensä. Nyt, kun se oli tyydytetty, kääntyi hänen kostonhimonsa tavalliseen uomaansa, ja hänestä tuli jälleen indiaanien leppymätön vainooja.
Hän tunsi kiihkeätä, hivelevää riemua lähtiessään delawaren jälkeen. Wingenund oli tuskin yrittänytkään peitellä jälkiään, jotka viittasivat suoraan luoteeseen delawarein kaupunkia kohti. Hänen lähdöstään oli kulunut noin tunti, ja delawarein kaupunkiin oli kuuden tunnin matka, nopeasti kulkien.
"Luultavasti suorinta tietä kotiin", mutisi Wetzel seuratessaan jälkiä mahdollisimman nopeasti.
Metsästäjällä oli oma tapansa seurata indiaaneja. Vaisto oli siinä yhtä tärkeä tekijä kuin näkökin. Hän näytti aina olevan selvillä uhrinsa aikeista. Päästyään kerran jäljille häntä oli yhtä vaikea eksyttää kuin verikoiraa. Jälkien näkyväisyys ei ollutkaan hänelle pääasia, vaan niiden suunta.
Seurattuaan delawaren selviä jälkiä noin puolipenikulmaa hän pysähtyi tarkastelemaan metsää edessään. Sitten hän poikkesi alkuperäisestä suunnastaan ja alkoi juosta nopeasti ja äänettömästi kuin hirvi. Juostuaan noin neljännespenikulman hän pysähtyi jälleen kuuntelemaan. Kaikki näytti olevan hyvin, koska hän lähti rauhallisesti eteenpäin sammalta ja lehtiä tarkastellen, tullen hetkisen kuluttua pienelle aukealle, jossa näkyi useita paljaita, hiekkaisia läikkiä. Hän kyyristyi ja nousi äkkiä. Hän oli jälleen yhdyttänyt indiaanin jäljet. Hänen liikkeensä olivat nyt äärimmäisen varovaiset, ja hän pysähtyi melkein joka askeleella kuuntelemaan. Lukemattomilla retkillään indiaanien ajossa hän ei ollut milloinkaan joutunut näiden viekkaimman ja vaarallisimman tempun, väijytyksen, uhriksi. Herkän kuulonsa nojalla hän tiesi aina, milloin vihollinen oli läheisyydessä. Metsän villieläimet olivat hänen tiedoittajiaan. Kuullessaan tahi nähdessään niissä jotakin tavallisuudesta poikkeavaa hän kävi heti yhtä näkymättömäksi ja kuulumattomaksi kuin hiipivä käärme.
Delawaren jäljet veivät eräälle louhikkoiselle harjanteelle ja hävisivät. Wetzel ei yrittänytkään etsiä niitä kallioiselta maaperältä, vaan pysähtyi hetkeksi katselemaan ympärilleen. Harjanteen toisella puolella oli syvä rotko ja toisella tumma ja tiheä metsä. Hän päätteli löytävänsä delawaren jäljet kaukaa rotkon toiselta puolelta. Indiaanien metsässäliikkumistaito on kuitenkin aina miestä myöten, niin ihmeteltävän korkealle kuin se onkin heillä kehittynyt. Villit eivät ole, kuten muutkaan ihmiset, kaikki yhtäläisiä. Toista voi seurata helposti metsien halki, kun taas toinen jättää tuskin huomattavan jäljen, ja kolmas, joka on heitä taitavampi ja ovelampi, voi kulkea niin varovasti, että saattaa otaksua hänen yhtä hyvin lentäneen. Mutta vuosien kokemus oli opettanut Wetzelille metsässäliikkumisessa samat menettelytavat, joita indiaanit noudattivat traditionsa nojalla.
Varmana siitä, että hänen otaksumansa oli oikea, Wetzel laskeutui rotkoon ja alkoi jälleen juosta. Hän hyppi keveästi ja varmasti kuin kauris kiveltä toiselle, puunrunkojen yli ja solisevan puron poikki, pysähtyen kuuntelemaan rotkon joka käänteessä ja joka aukealla.
Päästyään päähän saakka hän alkoi kavuta vastakkaista rinnettä ylös tarkkaillen lintujen ääniä ja tutkien sammalta ja saniaisia. Hän oli laskenut löytävänsä jäljet juuri siltä paikalta, mutta niistä ei näkynyt pienintäkään merkkiä. Hän palasi samaa tietä takaisin ja tutki maan tuuma tuumalta. Mutta turhaan. Wingenund oli alkanut näyttää taitoaan. Kukaan ei ollut pystynyt kilpailemaan hänen kanssaan hänen soturivuosinaan. Hän oli aina ylpeillyt siitä, että hänen jälkensä katosivat sammalikkoon ja saniaisiin, kun häntä ajettiin takaa.
Wetzel ei hätäillyt, vaan pysähtyi hetkeksi miettimään. Delaware ei ollutkaan laskeutunut rotkoon. Hän oli ollut kyllin ovela saattaakseen takaa-ajajansa siihen luuloon. Metsästäjä kiiruhti nopeasti takaisin harjanteelle kohtaan, johon delawaren jäljet olivat päättyneet, mutta hän ei löytänyt ainoatakaan murtunutta lehteä, taittunutta ruohonkortta tahi katkennutta risuakaan. Mutta mitä tuo oli? Hiukan kallelleen taipunut saniainen, latvan kastepisarat poissa! Wetzel kyyristyi ja tarkasteli ruohoa sen alla ja vierellä, mutta siihen ei oltu koskettu. Saniaisen alta näkyi matala kukka, jonka pienet, kolmikulmaiset lehdet kasvoivat aivan maan rajassa. Wetzel taittoi yhden ja tarkasteli sen nurjaa puolta. Tiheä, hopealta kimmeltävä untuvapeite oli särkynyt. Wetzel tiesi, että indiaani voi astua lehtiä murtamatta, mutta noiden lehtien nurjassa puolessa näkyy aina, jos joku on niitä liikuttanut. Wetzelin kädessä oleva lehti ilmaisi, että pehmeä mokkasiini oli painunut sen päälle. Wetzel oli löytänyt jäljen, mutta ei ollut vielä selvillä sen suunnasta. Hän ryömi hitaasti eteenpäin saniaisia ja lehtiä tunnustellen ja löysi vihdoin sammalesta erään kiven vierestä mokkasiinin painanteen. Se viittasi itään. Delaware oli kulkenut juuri päinvastaiseen suuntaan, kuin mitä Wetzel oli otaksunut. Hän osoitti todellakin ihmeteltävää taitoa jälkiensä kätkemisessä. Wetzeliä se ei kuitenkaan huolestuttanut. Delawarelta oli kulunut ainakin yhtä paljon aikaa, ellei enemmänkin, jälkiensä salaamiseen kuin häneltä niiden löytämiseen. Wetzel totesi pian, että hän oli nyt tavannut vertaisensa. Hän ei luottanut enää vaistoonsa, vaan seurasi jälkiä uskollisesti ja sitkeästi kuin nälkäinen susi saaliinsa hajua.
Delawaren jäljet veivät puunrunkojen, kivien ja kallioiden yli, painuivat syviin rotkoihin ja nousivat louhikkorinteitä ylös. Vanha päällikkö pani nyt kaiken taitonsa liikkeelle. Sammalella ja hiekkaisella maaperällä, jossa jälki näkyi selvästi, hän kulki takaperin; kun eteen tuli jyrkänne, kiipesi hän johonkin reunalta ojentuvaan puuhun ja pudottautui alas oksista pidellen, ja jos rotkojen pohjalla solisevien purojen pohja oli kova, kahlasi hän pitkät matkat. Hän hyppi halkeamien yli ja taas takaisin, ja meni monen tiheämetsäisen paikan poikki puusta toiseen heittäytymällä.
Wetzel seurasi tätä vähitellen häipyvää jälkeä luonteensa koko hellittämättömällä itsepintaisuudella ja sitkeydellä. Hänen täytyi kulkea hetki hetkeltä yhä hitaammin nähdäkseen, mistä hänen vihollisensa oli mennyt. Eräs seikka hämmästytti häntä. Wingenund kaarsi vähitellen lounaaseen, suuntaan, joka vei hänet yhä etäämmälle delawarein kaupungista.
Wetzel tuli lopulta siihen käsitykseen, ettei delawarella ollut tähän kaartelemiseen muuta syytä kuin saada ylpeillä sillä, että hän oli eksyttänyt delawarein vihollisen ja pitänyt tätä narrinaan. Hän tahtoi nähtävästi osoittaa Kuoleman tuulelle, että indiaanien joukossa oli ainakin yksi, joka kykeni siihen. Wetzelin veri kiehui. Hänen tummat silmänsä tutkivat ruohon ja sammalen julman kiinteästi. Mutta suuttumuksestaan huolimatta, joka yltyi pian kipenöiväksi kiukuksi, hänet valtasi vähitellen outo ja selittämätön tunne. Hän muisti, että delaware oli tarjonnut hänelle henkeään. Hän kulki hitaasti harjanteita ylös ja alas, rotkojen, purojen ja aurinkoisten aukeiden poikki – jälki aina näkyvissään ja äänettömästi kuin varjo. Eräässä paikassa, jossa metsävalkea oli jolloinkin tuhonnut pensaat ja hennommat puut, hän tuli vihdoin kohtaan, johon delawaren jälki päättyi.
Pehmeässä, mustassa mullassa oli mokkasiinin painanne. Metsä oli harva ja valoisa, lähellä ei ollut kiviä eikä puunrunkoja, mutta indiaanin jäljet olivat sittenkin häipyneet olemattomiin.
Ne katosivat, kuten Wingenund oli sanonutkin. Wetzel tutki palaneen kamaran mahdollisimman tarkasti polvillaan kontaten. Seikka, että toinen jälki viittasi itään ja toinen länteen osoittaen delawaren pyörtäneen takaisin, oli merkillisintä, mitä metsästäjä oli konsanaan kokenut.
Hän oli moneen vuoteen ensi kerran epäonnistunut. Häviölle joutuminen koski häneen kovasti, sillä hän oli alkanut pitää itseään ainaisen menestyksensä nojalla melkein voittamattomana, ja koska hän oli nyt menettänyt tilaisuuden tappaa suuren vihollisensa. Vihassaan hän kirosi heikkouttaan, että oli antanut naisen rukouksen vaikuttaa itseensä hetkellä, jolloin hän olisi saavuttanut elämänsä päämaalin.
Hän lähti kulkemaan länteen päin pää kumarassa ja hitain, laahustavin askelin. Ympäristö oli hänelle outo, mutta hän tiesi vaeltavansa tuttuja seutuja kohti. Polttava palo hänen suonissaan alkoi vähitellen sammua.
Hän pysähtyi erään korkean harjanteen laelle nähdäkseen, missä hän oikein oli, ja hämmästyi todetessaan, että hän oli kulkenut ympyrässä. Noin penikulman päässä näkyi mahtava tammi, jonka hän tunsi Kauniin lähteen tunnusmerkiksi.
Ajatellen jotakin sinnepäin, että indiaaneilta sopisi nyt käydä riistämässä päänahat, hän lähti kulkemaan suoraan tammea kohti, oikaisi nopeasti tasangon poikki, joka eroitti harjanteen Kauniin lähteen lehdosta, ja alkoi nousta kunnasta ylös aukean lähellä.
Samassa hän pysähtyi. Hänen herkkä tunteensa metsän tavallisesta sopusoinnusta lukemattomine hiljaisine äänineen oli vakavasti häiriintynyt. Hän painautui maahan, kuunteli ja hiipi lähemmäksi. Epäluulo vahvistui varmuudeksi. Kertun äännähdys varoitti häntä ja ilmoitti, että jossakin lähellä oli ihminen.
Wetzelistä tuli jälleen tiikeri, joka ryömi hiljaa ja äänettömästi saalistaan kohti. Hän liukui tiheikköjen läpi, keltaisia lehtiä täynnä olevien syvänteiden poikki ja kivien yli saniaisten kattamalle kalliolle aukean reunassa, johon päästyään hän taivutti saniaiset hiukan sivulle ja kurkisti alas kiiluvin silmin.
Hän ei nähnyt päilyvää lähdettä, punoittavaa sammalta eikä verisiä luita – siinä kaikki, mitä korppikotkat olivat jättäneet vainajista jäljelle – vaan erään yksinäisen indiaanin, joka seisoi lähteen lähettyvillä.
Siinä, hänen luodikkonsa kantavuuden ulottuvilla, oli hänen suuri indiaanivihollisensa, Wingenund.
Wetzel painautui saniaisten taakse pohjiaan myöten kuohuksissa kiihkosta, joka oli vallannut hänet samassa kun hän huomasi uhrinsa. Hän hengitti raskaasti ja puristi tiukasti luodikkoa koettaen kaikin voimin rauhoittua, sillä jos hän ampui harhaan, johtui se tästä mielenkuohunnasta.
Tämä oli nyt kolmas kerta, jolloin indiaanin henki oli hänen käsissään, hänen elämänsä kolmas suuri hetki. Hän oli jo kerran ennen katsellut noita tummia ja voimakkaita kasvoja luodikkonsa jyvän yli, mutta silloin hän ei ollut voinut ampua, koska laukaus oli määrätty toiselle. Sen jälkeen oli tuo roteva ja ryhdikäs olento seissyt toistamiseen hänen edessään tyynenä, ylenkatseellisena ja arvokkaana, mutta silloin hän oli antanut myöten naisen rukoukselle.
Delawaren henki oli jälleen hänen otettavissaan, ja hän vannoi ottavansa sen! Hän vapisi kiihkosta; suuret lihakset värisivät ja vavahtelivat aivan hänen tahtomattaan. Sitten hänen kiihtymyksensä asettui. Kostonhimo oli niin voimallinen, että hän kykeni pakottamaan sydämensäkin melkein seisahtumaan saadakseen kätensä kyllin vakavaksi, kun hän ojensi tuhoisan aseensa. Hän kohottautui hitaasti, silmissään teräksenkylmä kiilto, ja nosti mustan luodikkonsa.
Wingenund seisoi tavallisessa ryhdikkäässä ja arvokkaassa asennossaan käsivarret ristissä, mutta hänen katseensa oli, sen sijaan, että se olisi kiintynyt etäältä siintäviin harjanteisiin, painunut maahan.
Eräs indiaanityttö, kylmä kuin marmori, lepäsi hänen jalkojensa juuressa. Puku oli märkä ja kääriytyi tiukasti solakan vartalon ympärille. Murheellisten kasvojen jähmettynyt ilme oli puhdas ja harras. Hänen vieressään oli vasta kaivettu hauta. Luodikon jyvä oli tuskin kohonnut päällikön tummien kasvojen tasalle, kun Wetzel huomasi nämä yksityiskohdat. Hänen huomionsa oli kohdistunut tilanteeseen niin täydellisesti, ettei hän ollut tullut ajatelleeksikaan, minkä tähden päällikkö oli oikeastaan mahtanut palata Kauniille lähteelle.
Hänen etusormensa oikeni hitaasti, ja luodikko laskeutui.
Wingenund oli palannut Kuiskaavaa tuulta hautaamaan.
Wetzelin hampaat pureutuivat yhteen; hänen sydämessään riehui tuima taistelu. Luodikko nousi jälleen hitaasti, vavahti ja laskeutui. Nousi taas, vavahti ja painui alas. Hän ei ollut entisellään; sydämessä tuntui jotakin outoa, joka ahdisti ja herpaisi niin kummallisesti.
Wingenund ei ollut pitänyt häntä narrinaan. Delaware oli juoksuttanut häntä pitkän matkan ja eksyttänyt hänet jäljiltään, ei siitä kerskaillakseen, vaan ehtiäkseen antaa tyttärelleen kristillisen hautauksen.
Wingenund oli kristitty.
Karkoitettuaan tyttärensä luotaan hän ei olisi enää konsanaan katsellut tämän kasvoja, ellei asia olisi ollut siten.
Wingenund oli kansalleen uskollinen, mutta samalla kristitty.
Wetzelin sydämessä riehuva taistelu taukosi äkkiä. Hän laski luodikkonsa ja loi vielä kerran pitkän silmäyksen päällikön tummiin ja voimakkaisiin kasvoihin.
Sitten Kostaja pakeni paikalta kuin varjo.
XXX
Eräs ilta Fort Henryssä. Punertava aurinko oli jo painunut metsäisen harjanteen taakse, ja puiden pitkät varjot kävivät yhä pitemmiksi vehreällä aukealla linnakkeen edessä.
Eversti Zane seisoi kotinsa portailla tähyillen kiihkeästi joelle. Hiukan ennemmin oli eräs mies ilmestynyt saaren kärkeen ja huutanut jotakin. Eversti oli lähettänyt veljensä Jonathanin tiedustelemaan, mitä vieras tahtoi. Viimemainittu oli jo soutanut yli, ja hetkisen kuluttua vene lähti paluumatkalle, vieras kokassa istuen.
"Mahtaisikohan se olla Wetzel", mutisi eversti, "mutta eihän Lew ole milloinkaan ennen venettä huutanut."
"Halloo! Nuori Christyhän se on!" huudahti hän samassa, kun miehet nousivat jokitörmää ylös. Hän kiiruhti vastaan ja ojensi sydämellisesti kätensä. "Hauskaa nähdä teidät! Missä Williamson? Mikä toi teidät näille main?"
"Kapteeni Williamson menee miehineen virran yli noin kymmenen penikulmaa ylempänä", vastasi Christy. "Tulin tänne tiedustelemaan, miten ystävilleni Rauhan kaupungista mahtoi käydä, ja suureksi ilokseni kuulin Jonathanilta, että he suoriutuivat kaikesta onnellisesti."
"Niin tekivät, Jumalan kiitos. Mutta tulkaahan istumaan. Jäätte luonnollisesti tänne yöksi. Näytätte sangen väsyneeltä. Eikä ihmekään, kun ajattelee, mitä kaikkea saitte nähdä. Teidän täytyy kertoa siitä. Tapasin eilen Sam Bradyn, ja hän sanoi nähneensä teidät siellä. Hän kertoikin jo koko joukon. Mutta siinähän Jim onkin!"
Nuori lähetyssaarnaaja oli tullut ovelle, ja molemmat nuorukaiset tervehtivät toisiaan sydämellisesti.
"Kuinka vaimonne voi?" kysyi Christy.
"Nell alkaa vähitellen toipua järkytyksestä. Hän ilostuu nähdessään teidät."
"Jonathan kertoi, että avioliittonne solmittiin Kauniilla lähteellä vähää ennen Girtyn tuloa."
"Aivan niin. Ihmeellinen tarina, mutta tosi, vaikka en sitä vielä itsekään oikein usko. Näytätte väsyneeltä ja laihtuneelta. Kun viimeksi näin teidät, olitte täysissä voimissa."
"Ne kaameat päivät tekivät minut aivan sairaaksi. Jouduin tahtomattani näkemään koko verilöylyn, enkä saa sitä konsanaan mielestäni. Näen vieläkin murhaajien juoksevan ympäriinsä heimolaistensa verisiä päänahkoja heristäen. Laskin kuolleet, ja niitä oli neljäkymmentäyhdeksän aikuista ja kaksikymmentäseitsemän lasta. Tunnin kuluttua teidän lähdettyänne kirkko oli tuhkana; ruumiit näin seuraavana päivänä. Sitä kaameata näkyä! Se kummittelee aina mielessäni. Se hirviö, Jim Girty, tappoi moukarillaan neljätoista kristittyä."
"Oletteko kuullut hänen kuolemastaan?" kysyi eversti.
"Kyllä. Totisesti sopiva loppu sille roistolle."
"Sellaisen koston keksiminen on juuri Wetzelin tapaista."
"Onko Wetzel näyttäytynyt täällä sittemmin?"
"Ei. Jonathan kertoi hänen lähteneen Wingenundin jälkeen, eikä kukaan voi sanoa, milloin hän palaa."
"Toivon hänen säästävän delawaren."
"Ettäkö Wetzel säästäisi jonkun indiaanin!"
"Niin, päällikkö oli ystävä. Hän pelasti tytön ihan varmasti."
"Olen itsekin siitä pahoillani, sillä Wingenund oli jalo indiaani. Mutta Wetzel on leppymätön."
"Nell ja rouva Clarke!" huusi Jim. "Tulkaa ulos."
Nell ilmestyi ovelle everstin sisaren keralla. Suloiset kasvot olivat kalpeat ja laihtuneet, ja silmiä kaihti kuin tumma varjo. He astuivat portaille ja tervehtivät vierasta.
"Olen niin iloinen, että pääsitte sieltä – että pääsitte tänne onnellisesti", lausui Christy lämpöisesti.
"Kertokaa jotakin Bennystä", pyysi Nell hiljaa. "Missä hän on."
"Kyllä, olin aivan unohtaa. Benny on turvassa ja voi hyvin. Hän oli ainoa, joka pelastui verilöylystä. Heckewelder piti häntä piilossa, kunnes kaikki oli ohi. Hän aikoo kouluuttaa pojan."
"Jumalan kiitos!" kuiskasi Nell.
"Entä saarnaajat?" kysyi Jim kiihkeästi.
"He olivat kaikki hyvissä voimissa, kun lähdin, Youngia tietysti lukuunottamatta. Hän teki kuolemaa. Toiset aikovat jäädä sinne ja koettaa päästä uudelleen alkuun, mutta pelkään sen olevan mahdotonta."
"Aivan niin. Ei sen puolesta, etteivät indiaanit tahtoisi omaksua kristinuskoa, mutta ainakin niin kauan kuin Girtyn kaltaiset miehet ovat vallassa. Kauniin Rauhan kaupungin tuhoutumisesta saamme kiittää luopioita", lausui eversti Zane painokkaasti.
"Kapteeni Williamson olisi voinut estää verilöylyn", huomautti Jim.
"Mahdollisesti. Tilanne oli hänelle kyllä mitä pulmallisin, mutta sittenkin katson hänen tehneen väärin, kun hän ei edes yrittänytkään."
"Halloo!" huudahti Jonathan Zane hypähtäen ylös portailta, jossa hän oli istunut keskustelua kuunnellen.
Jokirannasta nousevalta polulta kuului mokkasiinien pehmeitä, tuttuja askeleita. Kaikki kääntyivät nähden Wetzelin tulevan hitaasti heitä kohti. Pukinnahkainen asu oli repaleinen ja tahriintunut, ja hän näytti itsekin väsyneeltä, mutta tummat silmät olivat tyynet. Wetzel, jota he kaikki rakastivat. He tervehtivät häntä sydämellisesti. Nell ojensi hänelle molemmat kätensä, ja katsoi häntä hymyillen silmiin.
"Olen niin iloinen, että palaatte terveenä", virkkoi hän
"Kaikin puolin hyvässä kunnossa, tyttö, ja iloisena nähdessäni teidän voivan hyvin", vastasi metsästäjä pitkään luodikkoonsa nojaten ja katsoen vuorotellen Nelliin ja eversti Zanen sisareen. "Betty, olen aina antanut sinulle ensimmäisen paikan rajaseudun tytöistä, mutta tässä on yksi, joka voi haastaa sinut tiukkaan kilpailuun." Tummille kasvoille levisi niillä harvoin nähty valoisa hymy.
"Lew Wetzel lausuu kohteliaisuuksia! Onko kummempaa kuultu?" huudahti everstin sisar.
Jonathan Zane katsoi metsästäjään kiinteästi. Huomatessaan veljensä tutkivan katseen eversti arvasi syyn ja kysyi:
"Lew, kerrohan meille, näitkö Wingenundin luodikkosi jyvän takaa?"
"Kyllä", vastasi metsästäjä huolettomasti.
Kaikki vaikenivat. Tuo lyhyt vastaus merkitsi niin paljon. Nell painoi päänsä murheellisesti alas, ja Jim pyörähti poispäin huultaan puraisten. Christy tuijotti joelle. Eversti Zane kumartui ja otti maasta kourallisen pieniä kiviä ja heitti ne lujasti seinään. Jonathan kääntyi ja poistui sisälle.
Mutta everstin sisar katsoi Wetzeliin tiukasti suurilla ja mustilla silmillään.
"Niin?" kysyi hän tuimasti.
Wetzel oli hetkisen vaiti ja katsoi kysyjään silmissään entinen tutkimaton hymynsä. Hänen kasvoillaan häivähti keveä varjo.
"Betty, ammuin ohi", lausui hän sitten rauhallisesti heittäen luodikon olalleen ja poistui.
Nell ja Jim kävelivät jokeen viettävällä, korkealla harjanteella. Ilta alkoi hämärtyä. Lännen taivaalle kajastuva punertava hohde aleni vähitellen kukkuloiden taakse.
"On siis päätetty, että jäämme tänne?" sanoi Nell.
"Niin, kultaseni. Eversti Zane on luvannut minulle työtä ja aikoo rakentaa kirkonkin. Olemme hyvin onnelliset, emmekä voi pyytää enempää. Mieleni käy kuitenkin aina surulliseksi, kun ajattelen – häntä, Joe parkaa!"
"Ajatteletko jolloinkin, että – että olisimme menetelleet väärin häntä kohtaan?" kuiskasi Nell.
"Ei, emme suinkaan. Rakastimme häntä ja teimme, mitä hän toivoi."
"Niin, rakastin häntä – rakastin teitä molempia", sanoi Nell hiljaa.
"Ajatelkaamme siis häntä aina, kuten hän toivoi."
"Häntä en milloinkaan unohda. Muistelen häntä talvella, keväällä ja kesällä, mutta enimmän syksyllä. Silloin näen selvimmin tuon viehättävän aukean heleine väreineen ja puiden varjossa päilyvän lähteen, jossa hän nukkuu viimeistä untaan."
Vuodet kuluivat vaihtuvine vuodenaikoineen, ja kukat kukkivat joka syksy Kauniin lähteen aukealla moniväristen lehtien putoillessa keveästi ja äänettömästi pehmeälle sammalelle.
Indiaanit eivät leiriytyneet sinne enää; he karttoivat paikkaa ja sanoivat sitä Aaveiden lähteeksi. He kertoivat valkoisen koiran haamun juoksentelevan siellä öisin ja Kuoleman tuulen käyvän siellä suremassa.
Eräs roteva ja ryhdikäs indiaani ilmestyi silloin tällöin aukealle ja seisoi sen reunassa kauan vaiti ja liikkumattomana.
Ja välistä, kun iltarusko alkoi tummua, pujahti tiheiköstä äänettömästi kuin varjo eräs jäntevä metsästäjä, seisahtui lähteen reunalle ja katseli pitkään ja mustaan luodikkoon nojaten surumielisesti sen tummaan syvyyteen puron murheellista solinaa kuunnellen. Hämärä tiheni hänen ympärillään, puut pudottelivat lehtiään, ja kehrääjälintu äänteli jossakin alakuloisesti. Pimeästä metsästä kuului syvä huokaus, joka paisui vavahdellen tyynessä ilmassa ja kuoli pois kuin yötuulen valitus. Lempensä ja henkensä erämaalle uhranneen nuorukaisen kostealla haudalla vallitsi jälleen syvä hiljaisuus.