[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f5VAsSDrOvacYpZZOVt3A9Qi-AiRni6dIaOiFeMjAxVM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},2135,"Pieni italialainen","Spyri, Johanna",1827,1901,"2135-spyri-johanna-pieni-italialainen","2135__Spyri_Johanna__Pieni_italialainen",null,"lastenkirja",[],[],"fi",1882,1911,25436,148913,false,60843,[23,24],"Italy -- Juvenile fiction","Switzerland -- Juvenile fiction",[26,27],"Children & Young Adult Reading","Novels","\"Pieni italialainen\" by Johanna Spyri is a novel written in the early 20th century. The story centers around a young boy named Riko, who is the son of an Italian man living in a secluded village in the Upper Engadine. The narrative unfolds against a backdrop of nature and simple village life, exploring themes of childhood, friendship, and the search for identity and belonging.  The opening of the book introduces the reader to a quiet village named Sils and paints a vivid image of Riko's humble home and his strong bond with his father, \"the Italian.\" Their daily life is structured around the father's work and Riko's innocent explorations and interactions, especially with a girl named Stineli, who becomes his close friend. As the narrative progresses, Riko's fascination with music blooms, spurred by his father's singing and playing, epitomizing the tender moments of their family life. However, the tranquility is disrupted by a tragic event, setting the stage for Riko's journey of growth and self-discovery amidst loss and yearning for something beyond his immediate world. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Granfelt, Mandi",105,"Lämminhenkinen kertomus orvosta Rico-pojasta, joka asuu Sveitsin Alpeilla mutta kaipaa isänsä kotimaahan Italian Gardajärvelle. Poika lähtee etsimään juuriaan ja uutta kotia mukanaan vain isältään peritty viulu.","Johanna Spyrin 'Pieni italialainen' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2135. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","PIENI ITALIALAINEN\n\nKirj.\n\nJohanna Spyri\n\n\nSuomensi\n\nMandi Granfelt\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1911.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n 1. Hiljaisessa talossa.\n 2. Koulussa.\n 3. Vanhan opettajan viulu.\n 4. Kaukainen, kaunis, nimetön järvi.\n 5. Surutalo; mutta järvellä on nimi.\n 6. Rikon äiti.\n 7. Kallisarvoinen testamentti ja kallisarvoinen \"Isä meidän\".\n 8. Sils-järven rannalla.\n 9. Salaperäinen tapaus.\n10. Pitkä matka.\n11. Kuljetaan eteenpäin.\n13. Kaukaisen, kauniin järven rannalla.\n14. Uusia ystäviä eikä vanhojakaan unohdeta.\n15. Silvio toivoo oikein pontevasti.\n16. Neuvo, joka oli monelle iloksi.\n17. Vuorien poikki takaisin.\n18. Kaksi iloista matkamiestä.\n19. Pilviä kauniilla Gardajärvellä.\n20. Vihdoin kotona.\n21. Päivänpaistetta Gardajärvellä.\n\n\n\n\nENSIMÄINEN LUKU.\n\nHiljaisessa talossa.\n\n\nYlä-Engadinissa, Malojaan vievän tien varrella on yksinäinen, pieni,\nSils-niminen kylä. Kun sen kohdalla poiketaan tieltä kedon poikki\nmennen, tullaan aivan vuorten juurelle pieneen paikkaan, jota sanotaan\nSils-Mariaksi. Hiukan erillään, keskellä ketoa, seisoi kaksi mökkiä\nvastakkain. Kummassakin oli ikivanhat, puiset ovet ja hyvin pienet\nikkunat syvällä kiviseinissä. Toiseen niistä liittyi pienoinen\nkasvitarha, jossa kasvoi vihanneksia ja sitä paitsi neljä kukkivaa\npensastakin; mutta nämä näyttivät laihoilta ja hinteliltä samaten kuin\nmuutkin kasvit. Toiseen ei kuulunut muuta kuin sivuseinustalla pieni\nkoppeli, josta kaksi kanaa asteli ulos ja sisään. Tämä mökki oli vielä\ntuota toista melkoista pienempi ja sen puuovi vanhuuttaan aivan\nmustaksi painunut.\n\nJok'ainoa aamu aivan samaan aikaan astui tästä ovesta suuri mies, jonka\noli pakko kumartua päästäkseen ulos. Suurella miehellä oli kiiltävän\nmusta tukka, mustat silmät, ja heti hienopiirteisestä nenästä lähtien\nalkoi niin tuuhea, musta parta, ettei kasvoista paljon muuta näkynyt\nkuin valkoiset hampaat, jotka parran seasta välkähtelivät, kun mies\njoskus puhui; mutta hän puhui ani harvoin. Kaikki silseläiset tunsivat\nhänet; kukaan ei kuitenkaan maininnut häntä nimeltä, vaan kaikki\nsanoivat häntä \"Italialaiseksi\". Hän läksi tavallisesti astumaan pitkin\nkaitaista polkua Silseä kohti ja sieltä sitten ylöspäin Malojaan.\nMalojassa tehtiin paljon maanteitä, ja siellä \"Italialainenkin\" oli\ntyössä. Mutta toisinaan hän ei lähtenytkään ylöspäin, vaan kääntyi St.\nMauritzin kylpypaikkaan vievälle tielle. Siellä usein rakennettiin\ntaloja, ja niin hänkin taas sai työtä. Hän viipyi siellä koko päivän ja\npalasi mökillensä vasta illalla.\n\nKun mies aamuisin astui mökkinsä ovesta, seurasi häntä tavallisesti\npieni poika. Hänen mentyään asettui tämä kynnykselle seisomaan ja\nseurasi suurine, mustine silmineen isänsä kulkua; tai oikeastaan ei\nkukaan voinut sanoa mitä hän siinä katseli. Nuo mustat silmät näyttivät\nkatsovan ohi kaiken sen, mikä oli nähtävissä, johonkin, mitä ei kukaan\nmuu voinut nähdä.\n\nMonesti sunnuntai-iltapuolin tulivat molemmat mökistä ja läksivät\nyhdessä kulkemaan ylöspäin vievää tietä. Kun he noin astelivat\nrinnakkain, huomasi selvästi kuinka yhdennäköisiä he olivat; poika oli\nihan kuin isästä pienennetty. Mustaa partaa hänellä tietystikään ei\nollut, mutta sen sijaan pistivät näkyviin kapeat, kalpeat kasvot,\nkaunismuotoinen nenä ja niin surumielinen suu kuin ei se laisinkaan\nosaisi nauraa. Isästä sitä ei voinut parran takia erottaa.\n\nKun molemmat näin kulkivat rinnakkain, eivät he sanoneet toisilleen\nsanaakaan. Enimmäkseen isä hyräili hiljaa jotain säveltä; toisinaan\ntaas hän lauloi kovempaa, ja pikku poika kuunteli aina tarkoin. Jos\nsunnuntaisin satoi, istui isä kotimökissään penkillä ikkunan edessä ja\npikku poika hänen vieressään, mutta eivät he nytkään puhelleet\nkeskenään. Isä veti esille huuliharpun ja soitteli sillä säveleen\ntoisensa jälkeen, ja poika kuunteli hartaasti. Toisinaan otti isä\nkamman, tai lehden puusta, ja pani ne soimaan, tai leikkasi hän\npuupalikasta jonkinmoisen pillin, jolla soitteli. Sitä esinettä tuskin\ntuntui olevan, josta hän ei olisi saanut ääntä. Mutta kerran hän toi\nkotiin viulun, johon poika ihastui niin, ettei koskaan voinut sitä\nunohtaa. Isä oli soittanut sillä monta sävelmää ja laulua ja pikku\npoika ei ollut ainoastaan kuunnellut, vaan myöskin liikahtamatta\nkatsellut. Ja kun isä oli pannut pois viulun, oli poika ottanut sen ja\nhiljaa koettanut miten sillä saadaan säveleitä syntymään. Luultavasti\nei soittaminen käynyt varsin huonosti, sillä isä oli nauranut ja\nsanonut: \"Tulepas tänne!\" Ja isä oli pannut vasemman kätensä suuret\nsormet pojan pienien sormien päälle ja omalla oikealla kädellään\ntarttunut pojan oikeaan käteen ja siten kuljettanut jousta, ja niin he\nolivat kauan soittaneet kaikellaisia säveleitä.\n\nSeuraavana päivänä isän poissa-ollessa oli poika yhtä mittaa koettanut\nsoittaa viulua, kunnes hän vihdoinkin sai siitä oikean säveleen. Mutta\nsitte viulu hävisi eikä myöhemmin enää tullut näkyviin. Toisinaan, kun\nhe sittemmin istuivat yhdessä, oli isä ruvennut laulamaan, ensin hiljaa\nhyräillen, mutta sitte yhä selvemmin. Silloin lauloi poika mukana, ja\nkun hän ei oikein osannut sanoja, lauloi hän vain säveleen. Isä, näet,\nlauloi aina italiankielellä, ja poika kyllä ymmärsi siitä paljon, mutta\nei oikein osannut laulaa sitä. Yhden laulun hän osasi kaikkia muita\nparemmin. Se oli pitkä, rattoisa kertomaruno, jonka isä satoja kertoja\noli laulanut, ja se alkoi näin:\n\n    \"Una sera\n    In Peschiera --\"\n\nSen sävel oli vienosti surumielinen ja miellytti poikaa suuresti,\njonkatähden hän aina iloisesti ja hartaasti lauloi sitä. Ja kauniilta\nse kuuluikin, sillä pojalla oli heleä, puhdas ääni, joka suli kauniisti\nisän voimakkaaseen bassoon. Aina kun tämä laulu oli lopussa, taputti\nisä ystävällisesti poikaa olkapäähän ja sanoi: \"Bene, Enrico, va bene!\"\nIsä yksin sanoi poikaa Enricoksi, muut kaikki vain \"Rikoksi\".\n\nTalossa oli myöskin täti, joka paikkaili ja keitti ja piti kaikki\njärjestyksessä. Talvella hän istui kehräämässä uunin luona, ja Rikon\ntäytyi silloin aina tarkoin tuumailla miten olla kuin eleä; sillä niin\npian kun hän aukaisi oven, sanoi täti: \"Jätäpäs kerrankin ovi rauhaan,\ntupahan tulee ihan kylmäksi.\" Riko oli niihin aikoihin pitkät ajat\nkahdenkesken tädin kanssa. Isä oli näet työssä laaksossa ja yhtä mittaa\nmonet viikot poissa kotoa.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\nKoulussa.\n\n\nRiko oli kohta yhdeksän vanha ja kaksi talvea oli hän jo käynyt koulua;\nkesällä vuoristossa tietystikään ei sellaista pidetty. Silloin\nopettajakin viljeli peltoaan ja teki heinää, niinkuin kaikki muut; ei\nsilloin kukaan ennättänyt kouluun. Mutta ei Rikon silti ollut ikävä;\nhän osasi huvitella omalla tavallaan. Kun hän aamuisin oli asettunut\nkynnykselle, seisoi hän siinä liikahtamatta ja katseli haaveilevin\nsilmin eteensä. Näin voi hän seisoa tuntikausia, jos ei vain\nvastapäisen mökin ovi avautunut ja kynnykselle ilmestynyt pieni tyttö,\njoka naurusuin katseli poikaa. Silloin Riko heti juoksi poikki tien;\nlapsille oli taas karttunut paljon puhelemista eilis-illasta, jolloin\nhe viimeksi tapasivat toisensa ennenkuin Stineliä huudettiin tupaan.\nTytön nimi oli näet Stineli ja hän oli juuri Rikon ikäinen. He olivat\nyhdessä alkaneet koulunkäyntinsä ja olivat samalla luokalla. Sitä\nennenkin he olivat aina olleet yhdessä, sillä heidän kotiensa\nvälillähän oli vain kaitainen tie; ja he olivat erittäin hyviä ystäviä.\n\nRikolla olikin vain tämä ainoa ystävä, sillä poikien joukossa ei\nhänellä ollut ketään ystävää. Kun pojat antoivat toisilleen selkään ja\nvieriskelivät maassa ja asettuivat päälleen seisomaan, silloin Riko\nläksi pois eikä edes katsonut taakseen. Mutta kun pojat huusivat:\n\"Annetaanpas nyt kerran Rikolle selkään\", silloin hän jäi seisomaan,\nojensihe suoraksi eikä tehnyt niin mitään; katsoi vain mustine\nsilmineen heitä niin oudosti, ettei kukaan koskenut häneen.\n\nMutta Stinelin seurassa oli hänen hyvä olla. Tytöllä oli niin hauska\npystynenä ja sen yläpuolella kaksi ruskeata silmää, jotka aina\nnauroivat, ja pään ympärille oli kierretty kaksi paksua, ruskeata\npalmikkoa, jotka aina näyttivät hyvin siisteiltä, sillä Stineli oli\ntoimekas tyttö, joka osasi hoitaa ulkoasuaan; hän kävikin joka päivä\nhyvää koulua. Eihän Stineli vielä ollut edes yhdeksän vuotias, mutta\nhän oli vanhin tytär ja hänen piti kaikessa olla äitinsä apuna, ja\nkotona oli paljon työtä. Sillä Stineliä nuorempia lapsia oli koko\njoukko: Trudi ja Sami ja Peterli ja Ursli ja Anna-Deteli ja Kunsli ja\nviimeisenä vielä kastamaton pienokainen. Yhtä mittaa huudettiin\nStineliä joka puolelta, ja hän oli sentähden oppinut niin sukkelaksi,\nettä kaikki työ sujui häneltä kuin itsestään. Aina hän ennätti saada\nlapsille kolme sukkaa ja kaksi kenkää jalkaan vedetyiksi ja kiinni\nsidotuiksi, ennenkuin Trudi sai hänen autettavansa pienokaisen jalat\nedes oikeaan asentoon. Ja juuri kun pienokaiset tuvasta ja äiti\nkyökistä kilvan huusivat Stineliä apuun, alkoi isäkin tallista huudella\nja Stinelin oli autettava häntäkin. Isältä oli milloin lakki hävinnyt,\nmilloin piiska sotkeutunut, ja tyttö löysi lakin heti paikalla, sillä\nse oli tavallisesti rehulaatikon päällä, ja hänen notkeat sormensa\nsaivat piiskan siimat pian selvitetyiksi. Näin sai Stineli yhtä mittaa\njuosta ja toimia; mutta sitä tehdessä hän oli aina iloinen ja hilpeä.\nTalvella hän iloitsi koulunkäynnistään, sillä silloin hän sai kulkea\nkouluun ja sieltä kotiin Rikon seurassa, ja välitunneillakin\nhe saivat aina olla yhdessä. Kesällä taas hän iloitsi ihanoista\nsunnuntai-iltapäivistä, jolloin hän pääsi ulos. Silloin hän lähti\nhuvittelemaan Rikon kanssa, joka jo kauan oli odotellut oven edustalla.\nKäsi kädessä he juoksivat suuren niityn poikki metsäiselle kukkulalle,\njoka saaren tavoin pistäysi kauas järveen. Ylhäälle päästyään he\nistahtivat petäjien juurelle, ja katselivat vihertävän järven\nsyvyyteen. Paljon oli heillä toisilleen juteltavaa ja paljon\nkyseltävää, ja niin hauskaa oli, että Stineli kaiken viikkoa iloitsi\nsitä muistellessaan; sillä ainahan oli uusi sunnuntai odotettavissa.\n\nMutta mökissä asui vielä eräs henkilö, joka myöskin tuon tuostakin\nhuusi Stineliä luoksensa, nimittäin vanha mummu. Mutta mummu ei\nhuutanut Stineliä saadakseen hänkin tytöltä apua, vaan antaakseen\nhänelle pienen rahan tai mitä muuta hyvää hänellä sattui olemaan; sillä\nStineli oli mummun silmäterä, ja tämä huomasi paremmin kuin kukaan muu,\nkuinka paljon työtä lapsen täytyi tehdä, vaikka hän oli noin nuori,\npaljon enemmän kuin useimpain muiden lasten. Sentähden mummu mielellään\nantoi tytölle pieniä rahoja, jotta hänkin, niinkuin muut lapset, saisi\nostaa itselleen markkinoilta punaisen nauhanpätkän, neulakotelon tai\nmuuta mieleistään. Rikollekin oli mummu aina hyvä ja salli mielellään,\nettä lapset seurustelivat keskenään. Monesti hän piti huolta siitä,\nettä Stineli sai viipyä Rikon kanssa ulkona vähän pitempään.\n\nKesä-iltoina istui mummu aina pölkyllä oven ulkopuolella, ja usein\nseisoivat Stineli ja Riko hänen vieressään ja vanhus kertoi heille\njotain hauskaa. Kun sitte pienen tornin rukouskello soi, sanoi mummu:\n\"Nyt on jokaisen rukoiltava 'Isä meidän'. Älkää, lapset, milloinkaan\nunohtako sitä, että iltaisin on aina rukoiltava tämä rukous. Juuri\nsitävartenhan iltaisin soitetaan kelloa, että muistaisimme rukoilla.\"\n\n\"Ja nähkääs, lapset\", sanoi mummu tuon tuostakin uudestaan, \"minä olen\nelänyt kauan ja nähnyt paljon, mutta en tunne ketään, joka ei joskus\neläissään olisi tarvinnut 'Isä meidän' rukousta; sitävastoin olen\ntuntenut monta, jotka hädän hetkenä ovat tuskaa täynnä etsineet, mutta\neivät enää ole löytäneet sitä\". Silloin seisoivat Stineli ja Riko\nhartaina, ja jokainen saneli hiljaa \"Isä meidän\" rukouksensa.\n\nNyt oli toukokuu, ja koulussa käytiin vielä; mutta kauan tuota ei enää\nvoinut kestää, sillä maa jo viheriöi puiden juurilla ja suuret alat oli\nlumesta vapaina päivinä. Riko oli jo kauan seisonut mietteissään oven\nedustalla. Tuon tuostakin hän katsoi eikö vastapäinen ovi jo avautuisi.\nNyt se aukeni, ja Stineli juoksi ulos.\n\n\"Joko olet kauan seisonut tuossa? Ja joko taas olet tuumaillut, Riko?\"\nhuusi hän nauraen. \"Näetkös, nyt on vielä varhaista ja voimme siis\nkävellä hiljalleen.\"\n\nNyt he ottivat toisiaan kädestä ja alkoivat kulkea kouluun.\n\n\"Vieläkö sinä aina ajattelet tuota järveä?\" kysyi Stineli kävellessä.\n\n\"Tietysti\", vakuutti Riko vakavan näköisenä, \"ja usein näen siitä unta.\nNäen suuria, punaisia kukkasia ja kauempana sinerviä vuoria.\"\n\n\"Oi, ei unista ole mihinkään\", sanoi Stineli vilkkaasti. \"Minäkin\nkerran näin unissani, että Peterli kiipesi yksin kaikkein korkeimman\nhongan latvaan ja istui ylimmälle oksalle; mutta sitte hän muuttui\nlinnuksi ja huusi sieltä: 'Stineli, vedä sukka jalkaani'. Siitä näet,\nettei uniin ole luottamista.\"\n\nRiko alkoi vakavasti tuumailla asiaa; ehkä hänen unensa sittenkin\nolivat tosia, koska hän unissaan näki samaa, mitä valveilla alituisesti\nmietti.\n\nMutta nyt he lähestyivät koulua, ja sen edustalla melusi jo suuri\nlapsijoukko. Kaikki lähtivät sitte sisään, ja kohta tuli opettajakin,\nTämä oli vanha mies, jolla oli ohut, harmaa tukka; siliä hän oli ollut\nopettajana niin kauhean kauan, että hiukset olivat ennättäneet\nharmaantua ja pudota pois. Nyt hän ryhtyi ankaraan tavaus- ja\nluku-opetukseen, sitte seurasi kertomataulu ja viimeiseksi laulua.\nSilloin haki opettaja vanhan viulunsa, viritti sen, ja nyt alkoivat\nkaikki täyttä kurkkua lautaa:\n\n    \"Hoi, lampahat pienet,\n    pois vuorelta vaan\",\n\nja opettaja säesti viulullaan.\n\nMutta nyt katsoi Riko niin tarkkaan viulua ja opettajan sormia, kun ne\nkoskettelivat sen kieliä, että laulu häneltä tykkänään unohtui eikä hän\npäästänyt enää ääntäkään. Samassa aleni koko laulukunnan laulu puoli\nääniaskelta ja viulunkin soitto kuului epävarmalta; siitä laulu aleni\nyhä enemmän ja ties kuinka paljon se olisikaan vielä alentunut -- mutta\nnyt viskasi opettaja viulun pöydälle ja huusi vihaisena: \"Onpa tämäkin\nlaulua! Senkin hurjat huutajat! Jospa vain tietäisin, kuka teistä\nlaulaa noin väärin ja hämmentää koko laulun!\"\n\nSilloin sanoi pieni poika, joka istui Rikon vieressä: \"Minäpä tiedän\nmiksi näin kävi. Laulu käy aina huonosti, kun Riko lakkaa laulamasta.\"\n\nOpettajakin oli pannut merkille, että viulu aina soi parhaiten, kun\nRiko lauloi kovalla äänellä.\n\n\"Riko, Riko, mitä kuulenkaan\", sanoi hän vakavasti ja kääntyi pojan\npuoleen. \"Olethan sinä tavallisesti tarkkaavainen poika, mutta nyt\nnäet, että huolimattomuus on paha vika. Yksi ainoa epätarkka oppilas\nvoi turmella koko laulun. Nyt alamme uudestaan ja koeta nyt parastasi,\nRiko.\"\n\nNyt lauloi Riko kovalla, kirkkaalla äänellä ja viulu säesti somasti ja\nlapset lauloivat mukana kaikin voimin, niin että sitä lopulta oli\nvarsin kaunista kuulla. Silloin oli opettaja tyytyväinen, hykersi\nkäsiään, kosketteli jousella pari kertaa voimakkaasti viulun kieliä ja\nsanoi hyvillään: \"Oivallinen onkin soittokone!\"\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\nVanhan opettajan viulu.\n\n\nHeti oven ulkopuolelle päästyään erosivat Stineli ja Riko toisista\nlapsista ja läksivät kahden kotimatkalle.\n\n\"Pelkän tuumailun takiako sinä et muistanut laulaa, Riko?\" kysyi\nStineli heti. \"Joko tuo järvi taas johtui mieleesi?\"\n\n\"En minä järveä tuumaillut, vaan muuta\", sanoi Riko. \"Nyt tiedän kuinka\nsoitetaan 'Hoi lampahat pienet'. Ollapa minullakin viulu!\"\n\nTämä toivomus mahtoi kovin raskaasti painaa Rikon sydäntä, sillä\nhäneltä pääsi syvä huokaus.\n\nStineli oli heti täynnä osanottoa ja käytännöllisiä tuumia.\n\n\"Mepä ostamme yhdessä viulun\", huusi hän suuresti iloissaan tästä\nhyvästä tuumasta. \"Minulla on hyvin monta rappenia, jotka olen saanut\nmummulta; taitaa olla kaksitoista. Paljonko rahaa sinulla on?\"\n\n\"Ei ollenkaan\", sanoi Riko murheissaan. \"Antoihan isä lähtiessään\nminulle muutamia rappenia. Mutta täti sanoi minun käyttävän niitä\ntarpeettomiin ja otti ne pois, ja pani ne pieneen rasiaan kaapin\npäälle; en minä enää saa niitä käsiini.\"\n\nMutta Stinelin rohkeus ei niin vähästä masentunut. \"Ehkä meillä jo\nonkin tarpeeksi rahaa\", lohdutteli hän. \"Ja mummu antaa minulle aina\nvähän lisää. Tiedätkö, Riko, ei sellainen viulu voi maksaa kovin\npaljon. Sehän on vain vanhaa puuta, jonka päälle on pantu neljä kieltä;\nei se maksa paljon. Huomenna on sinun kysyttävä opettajalta mitä viulu\nmaksaa ja sitte me haemme viulun ostaaksemme.\"\n\nNäin asia päätettiin ja Stineli tuumasi, että nyt hän taas tekee kotona\nmitä suinkin voi: hän nousee aamulla anivarahin ja tekee tulen\nennenkuin äiti ennättää nousta, ja kun hän sitte on toimessa aamusta\niltaan saakka, pistää mummu taas niinkuin ennenkin hänen kukkaroonsa\npienen rahan.\n\nSeuraavana päivänä läksi Stineli koulutuntien jälkeen yksin ulos ja jäi\nseisomaan kouluhuoneen nurkalle halkopinon taakse. Siellä hän odotti\nRikoa, jonka nyt piti kysyä opettajalta viulun hintaa. Riko viipyi\nkauan ja Stineli alkoi jo tuskastua ja kurkisti tuon tuostakin\nhalkopinon takaa ovelle; mutta muita poikia siellä vain kulki. Mutta\nnyt -- niin, oikein -- Riko tuli. Nyt hän jo ennätti pinon taakse.\n\n\"Mitä hän sanoi? Mitä se maksaa?\" huusi Stineli henkeään pidätellen\npelkästä odotuksesta.\n\n\"En minä tohtinut kysyä\", vastasi Riko allapäin.\n\n\"Sepä ikävää!\" sanoi Stineli ja seisoi aivan hämmästyksissään; mutta\npian hän tuosta tointui. \"Samapa se\", sanoi hän taas iloisesti, tarttui\npojan käteen ja läksi kotimatkalle. \"Sinä voit kysyä huomenna. Tänä\naamuna sain taas rappenin mummulta, koska olin kyökissä ennenkuin hän\nkerkesi sinne.\"\n\nMutta seuraavanakin päivänä kävi Rikon yhtä huonosti ja samoin\nkolmantena. Hän seisoi noin puoli tuntia opettajan asunnon oven\nedustalla, mutta ei tohtinut mennä sisään kysymään. Silloin Stineli\nsalaa mietti mielessään: \"Jos Riko vastakaan ei tohdi kysyä, niin kysyn\nminä.\" Mutta neljäntenä päivänä, kun Riko taas miettivänä ja\npelonalaisena seisoi oven takana, avautui tämä äkkiä, opettaja astui\nkiireesti ulos ja töytäsi niin rajusti vasten poikaa, että Riko, joka\noli kevyt kuin höyhen, lennähti hyvän matkaa ovelta. Hämmästyneenä ja\nharmistuneena seisoi opettaja siinä. \"Mitä tämä on, Riko?\" kysyi hän\nheti, kun poikanen taas oli päässyt pystyyn. \"Minkätähden tulet oven\neteen, etkä koputa, jos sinulla on asiaa? Ja mikset lähde kotiin, jos\nsinulla ei ole asiaa? Mutta jos sinulla on jotain sanottavaa, niin voit\nilmoittaa sen tässä. Mitä tahdot?\"\n\n\"Mitä viulu maksaa?\" huusi hädissään Riko täyttä kurkkua.\n\nOpettajan hämmästys ja tyytymättömyys lisääntyi nähtävästi. \"Riko, mitä\nminun tulee ajatella?\" sanoi hän ankarasti, \"tuletko sinä opettajasi\novelle tekemään hyödyttömiä kysymyksiä? Vai onko sinulla joku tarkotus?\nMitä sinä oikeastaan kysymykselläsi tarkotat?\"\n\n\"En mitään\", sanoi Riko ujosti. \"Tahdoin vain kysyä, mitä viulu\nmaksaa.\"\n\n\"Sinä et ymmärrä minua, Riko. Kuule nyt tarkkaan mitä sanon: Kun\nihminen puhuu jotain, ajattelee hän samalla mitä sanat tarkoittavat,\ntai hän ei puhuessaan ajattele mitään ja silloin syntyy hyödyttömiä\nsanoja. Sano nyt, Riko, oletko sinä kysynyt ilman tarkotusta, vaiko\nvain uteliaisuudesta, vai onko joku toinen, joka kernaasti tahtoisi\nostaa viulun, lähettänyt sinut kysymään sen hintaa?\"\n\n\"Minä tahtoisin kernaasti itse ostaa viulun\", sanoi Riko hiukan\nrohkeammin, mutta hän säikähtyi suuresti, kun opettaja vihan vimmassa\nhuusi: \"Mitä? Mitä sanot? Tuollainen turvaton, typerä, italialainen\npoikapahanenko ostaisi viulun? Tiedätkö edes mikä viulu onkaan?\nTiedätkö miten vanha minä olin, ja mitä kaikkea olin oppinut, ennenkuin\nvoin hankkia itselleni viulun? Opettaja olin, valmis opettaja,\nkahdenkolmatta vanha, virassa oleva opettaja! Ja sinä olet vasta poika,\npieni poikapahainen! ja kun minä nyt sanon sinulle mitä viulu maksaa,\nniin älyät ehkä oman typeryytesi. Kaksitoista kovaa frangia olen\nmaksanut viulustani. Onkohan sinulla niin paljon rahaa? Lasketaanpa\nnyt, paljonko se on pienemmissä rahoissa, jos yksi frangi on 100\nrappenia, niin kaksitoista frangia on 12x100 rappenia, joka on yhtä\nkuin? -- Yhtä kuin? -- No Riko, osaathan sinä tavallisesti laskea, --\nyhtäkuin?\"\n\n\"Yhtäkuin 1200 rappenia\", jatkoi Riko hiljaa, sillä kauhu tukehutti\nhäneltä äänen, kun tuo suunnaton summa hänelle selvisi ja hän vertasi\nsiihen Stinelin kahtatoista rappenia.\n\n\"Ja sitte, poikaseni\", jatkot opettaja yhteen menoon, \"mitä arvelet?\nArveletko, ettei muuta tarvita kuin että ottaa viulun käteensä ja\nsoittaa? Tarvitaan toki muutakin, ennenkuin niin pitkälle päästään.\nTulepa tänne huoneeseen\" -- ja opettaja aukaisi oven ja otti viulun\nseinältä -- \"tuosta saat, otapa se toiseen käteesi ja jousi toiseen,\nnoin ikään, poikaseni, jos nyt soitat sillä c d e f, niin annan sinulle\nkokonaisen frangin.\"\n\nRiko otti viulun käteensä; hänen silmissään välähti tulta. C d e f\näänet soitti hän kovaa ja aivan puhtaasti.\n\n\"Tuli ja leimaus!\" huusi opettaja hämmästyneenä, \"mistä sinä tuon olet\noppinut? Kuka sinua on opettanut? Miten voit tavata oikeat äänet?\"\n\n\"Osaan minä muutakin, jos vain rohkenen soittaa\", sanoi Riko ja katseli\nhalukkaasti viulua kädessään.\n\n\"Soita!\" käski opettaja. Nyt soitti Riko varmasti ja ilosta loistavin\nsilmin:\n\n    \"Hoi, lampahat pienet,\n    pois vuorelta vaan,\n    jo aurinko armas\n    käy sammumaan!\"\n\nOpettaja oli heittäytynyt tuolille istumaan ja asettanut silmälasit\nnenälleen. Hän katsoi tarkasti ensin Rikon sormia, sitte hänen\nloistavia silmiänsä ja sitte taas sormia. Riko lakkasi soittamasta.\n\n\"Tule tänne, Riko!\"\n\nOpettaja tempasi tuolinsa lähemmäksi valoa ja Riko asettui hänen\neteensä.\n\n\"No, nyt minun täytyy puhua vähän sinun kanssasi. Sinun isäsi, Riko, on\nitalialainen, ja siellä tapahtuu kaikellaista, josta me täällä\nvuoristossa emme tiedä mitään. Katso minua nyt silmiin ja sano suora\ntotuus: kuinka sinä olet oppinut soittamaan tämän säveleen\nvirheettömästi viulullani?\"\n\nRiko katsoi opettajaa perin rehellisin silmin ja sanoi: \"Olen oppinut\nsen teiltä laulutunnilla, jolloin lauletaan niin paljon.\"\n\nNämä sanat antoivat asialle aivan toisen käänteen. Opettaja nousi ja\nalkoi kulkea edestakaisin huoneessa. Hän itse oli siis syypää tähän\nihmeelliseen asiaan; ei tässä taikatemppuja käytetty. Leppyneenä veti\nhän esiin kukkaronsa. \"Tuossa saat, Riko, frangin; sinulla on täysi\noikeus siihen. Pidä vastakin tarkasti silmällä viulunsoittoa, niin voit\nkoulussa käydessäsi oppia jotakin ja noin kahdentoista tai neljäntoista\nvuoden päästä hankkia itsellesi viulun. Nyt saat lähteä.\"\n\nRiko loi silmänsä vielä kerran viuluun; sitte hän läksi pois ääretön\nsuru sydämessä.\n\nStineli tuli juosten halkopinon takaa. \"Tällä kertaa viivyit kauan;\noletko nyt kysynyt?\"\n\n\"Kaikki on mennyttä\", sanoi Riko, ja mielipahasta vetäytyivät hänen\nkulmakarvansa niin lähelle toisiaan, että silmien yli näytti kulkevan\nyksi ainoa paksu musta viiva. \"Viulu maksaa yksituhatta kaksisataa\nrappenia ja neljänkolmatta vanhana voin ostaa viulun, sitä ennen ei ole\ntoivoa; mutta kukahan neljänkolmatta vanhana enää elää! Tuosta saat,\nminä en siitä huoli.\" Ja hän pisti frangin rahan Stinelin käteen.\n\n\"Yksituhatta kaksisataa rappenia\", kertoi Stineli hämmästyksissään.\n\"Mutta mistä sinä sait näin paljon rahaa?\"\n\nRiko kertoi nyt kaikki mitä opettajan luona oli tapahtunut ja sanoi\ntaas haikeasti valitellen: \"Kaikki on mennyttä!\"\n\nStineli koetti edes tyrkyttää hänelle frangia jonkinmoiseksi pieneksi\nlohdutukseksi, mutta Riko oli niin julmistunut viattomalle rahalle,\nettei hän tahtonut nähdäkään sitä.\n\nSilloin sanoi Stineli: \"Minä panen sitte tämän omien rahojeni joukkoon\nja sitte pidämme kaikki rahat yhteisinä ja jaamme ne joskus.\"\n\nTällä kertaa oli Stinelikin hyvin allapäin; mutta kun he sitte lähtivät\nkotimatkalle ja tulivat kedolle, oli pienoinen polkutie päivänpaisteen\nkuivaama aina kotiovelle saakka, ja kotimäkikin heloitti tuolla ihan\nkuivana ja kauniina. Ja Stineli huusi:\n\n\"Katso, katso, nyt tulee kesä, Riko, ja me voimme taas mennä metsään;\nole sinäkin taas iloinen. Joko menemme ensi sunnuntaina?\"\n\n\"Ei se minua ensinkään ilahuta\", sanoi Riko; \"mutta jos sinä tahdot\nmennä, tulen minäkin mukaan.\"\n\nOven edustalla sitte päätettiin lähteä ensi sunnuntaina metsämäelle, ja\nStineli tuli siitä taas iloiseksi. Kaiken viikkoa teki hän sitte kotona\nmitä ikään voi, ja paljon työtä olikin; sillä Peterli ja Sami ja Ursli\nsairastivat tuhkarokkoa ja navetassa makasi sairas vuohi, jolle\ntuontuostakin täytyi viedä lämmintä vettä, Heti koulusta tultua täytyi\nStinelin juosta milloin sinne, milloin tänne ja joka paikassa piti\nhänen olla apuna. Ja lauantaina kesti työtä kaiken päivää ihan\nmyöhäiseen iltaan asti, sillä silloin hänen vielä täytyi puhdistaa\nnavettaämpäri. Mutta illalla sanoi sitte isä: \"On tuo meidän Stineli\naika toimelias tyttö!\"\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\nKaukainen, kaunis, nimetön järvi.\n\n\nKun Stineli sunnuntai-aamuna avasi silmänsä, oli hän hyvin iloinen,\nvaikkei ensin muistanut mistä syystä; mutta sitte johtui hänelle\nmieleen, että nyt oli sunnuntai ja että mummu edellisenä iltana oli\nsanonut: \"Huomenna saat viettää sunnuntaita; saat olla vapaa kaiken\niltapäivää.\"\n\nKun päivällinen oli syöty, kaikki astiat pantu paikoilleen ja pöytä\npesty, huusi Peterli: \"Tule minun luokseni, Stineli!\" Ja toiset sairaat\nhuusivat kumpikin vuoteestaan: \"Ei, tule minun luokseni!\" ja isä sanoi:\n\"Stinelin on mentävä katsomaan vuohta.\"\n\nMutta silloin meni mummu kyökkiin ja viittasi Stinelin luoksensa.\n\"Lähde sinä vain matkoihisi\", sanoi hän. \"Minä kyllä hoidan vuohen ja\nlapset. Tulkaa vain kauniisti kotiin, kun rukouskello soi.\" Mummu kyllä\ntiesi, että heitä oli kaksi menemässä.\n\nNyt Stineli riensi pois niinkuin lintu, jonka häkin ovi on avattu, ja\nulkona seisoi Riko, joka jo kauan oli odottanut. He juoksivat poikki\nniityn ja alkoivat kavuta metsäkukkulalle. Aurinko paistoi vuorille ja\ntaivas kaarteli sinisenä niiden yllä. Varjopaikoissa täytyi heidän\ntoisin kerroin vähän astua lumeen; mutta huipulle päästyään he näkivät\ntoisella puolella auringon, joka loi välkettään yli järven. Rinteellä,\njoka jyrkästi vietti järvelle päin, oli kauniita kuivia paikkoja, ja\nsinne kävivät lapset istumaan. Kukkulalla puhalsi tuima tuuli, joka\nhumisi heidän korvissaan. Stineli oli pelkkää iloa ja ihastusta. Tuon\ntuostakin hän huusi:\n\n\"Katso, Riko, katso aurinkoa! Katso kuinka kaunista! Nyt tulee kesä!\nKatso kuinka järvi kimaltelee. Tätä kauniimpaa järveä ei voi olla koko\nmaailmassa!\" sanoi hän vihdoin päättävästi.\n\n\"Kaunis se on, Stineli, mutta näkisitpä kerran sen järven, jota minä\naina ajattelen.\" Ja Riko tähysteli lakkaamatta järven toiselle\npuolelle, ikäänkuin hänen ikävöimänsä paikka olisi ollut siellä, minne\nei katse enää yltänyt.\n\n\"Näetkös, siellä ei ole näin tummia havupuita; siellä on kiiltäviä,\nvihreitä lehtiä ja suuria, punaisia kukkia, eivätkä vuoret ole näin\nkorkeita ja mustia eikä näin lähellä, vaan ne ovat kaukana ja\nsinipunervia, ja taivas ja järvi ovat ihan kuin kullasta, ja siellä on\nniin hiljaista ja lämmintä. Siellä ei tuuli tohise noin eivätkä jalat\nole näin lumiset; siellä voi aina istua päivänpaisteisella nurmella\nkatselemassa kaikkea tuota ihanuutta.\"\n\nStineli oli heti täynnä innostusta. Hän näki selvästi\nmielikuvituksessaan punaiset kukat ja kultaisen järven. Mahtoi se olla\nkaunista!\n\n\"Ehkä sinä joskus vielä voit mennä katsomaan järveäsi ja tuota\nkaikkea\", sanoi hän. \"Tiedätkö, mitä tietä sinne mennään?\"\n\n\"Täältä mennään Malojaan. Siellähän olen usein käynyt isän kanssa. Hän\nnäytti minulle tien, joka kiemurrellen vie aina vain alaspäin; ja\nkaukana alhaalla on se järvi, mutta se on niin etäällä, että sinne\ntuskin voi mennä.\"\n\n\"Oi, sinne on helppo mennä\", arveli Stineli. \"Kuljet yhä vain alaspäin,\nniin tulet varmaan lopulta perille.\"\n\n\"Mutta isä on vielä sanonut minulle jotain. Näetkö, Stineli, kun kulkee\npitkin tietä ja sitte menee ravintolaan ja syö ja nukkuu siellä, niin\ntäytyy aina maksaa siitä ja siihen tarvitaan taas rahaa.\"\n\n\"Oi, meillähän on nyt paljon rahaa\", riemuitsi Stineli. Mutta Riko ei\nriemuinnut.\n\n\"Meidän rahamme ovat tyhjänveroiset; senhän huomasin, kun oli puhe\nviulusta\", sanoi hän suruissaan.\n\n\"Jää sitte kernaimmin kotiin, Riko; onhan täällä kotonakin kaunista.\"\n\nVähän aikaa istui Riko mietteissään; pää oli vaipunut kättä vasten ja\nkulmakarvat olivat taas ihan kiinni toisissaan. Sitte kääntyi hän\nStineliin päin, joka sillä välin oli pehmeästä, vihertävästä\nsammaleesta laittanut vuoteen tyynyineen, peitteineen viedäkseen sen\nsairaalle Urslille tuliaisiksi. \"Sinä sanot, Stineli, että minun on\nvain jäätävä kotiin\", sanoi hän otsa rypyssä, \"mutta tiedätkö, tuntuu\nikäänkuin en tietäisi missä minun kotini oikeastaan on\".\n\n\"Voi mitä puhut!\" huusi Stineli ja heitti hämmästyksissään koko\nkourallisen sammalia luotansa. \"Täällähän on sinun kotisi tietysti!\nSiellähän on koti, missä on isä ja äiti.\" -- Tässä tyttö äkkiä vaikeni.\nRikollahan ei ollut äitiä ja isäkin oli harvoin kotona. Entä täti? --\nStineli ei koskaan mennyt lähelle tätiä, sillä tämä ei ollut\nmilloinkaan sanonut hänelle hyvää sanaa. Tyttö ei laisinkaan enää\ntiennyt mitä sanoa. Mutta Stineli ei voinut kauan olla noin epävarmana.\n\nRiko oli taas vaipunut mietteihinsä, mutta Stineli tarttui häntä\nkäsivarteen ja huudahti:\n\n\"Olisipa hauska tietää, mikä tuon järven nimi on.\"\n\nRiko tuumasi hetken. \"Sitä en tiedä\", sanoi hän sitte, itsekin\nihmetellen tietämättömyyttään.\n\nSilloin Stineli ehdotti, että he kuulustelisivat järven nimeä; sillä\nkun Rikolle kerran karttuu paljon rahaa ja hän voi lähteä matkalle, on\nhänen tietysti kyseltävä tietä, ja silloin hänen täytyy tietää järven\nnimi. Nyt alkoivat he neuvotella, keltä voisivat kysyä, opettajaltako\nvai mummulta. Mutta Riko tuli ajatelleeksi, että isähän varmaan tietää\ntämän asian kaikkein parhaiten, ja häneltä hän päätti kysyä niin pian\nkuin isä vain tulisi kotiin.\n\nSillä välin oli aika kulunut ja äkkiä kuulivat lapset kaukaa hiljaista\nkellonsoittoa. He tunsivat äänen; rukouskello soi. He hypähtivät heti\npystyyn ja juoksivat käsi kädessä risukon ja lumen läpi rinnettä alas\nja poikki niityn; eikä aikaakaan niin he jo seisoivat oven edessä,\nmissä mummu oli heitä odottamassa.\n\nStinelin oli heti mentävä sisään ja mummu sanoi kiireisesti Rikolle:\n\"Mene sinäkin heti sisään, Riko, älä enää jää tähän oven edustalle\nseisomaan.\"\n\nNäin ei mummu koskaan ennen ollut sanonut Rikolle, vaikka tämä aina oli\njäänyt siihen seisomaan, sillä häntä ei milloinkaan haluttanut mennä\ntupaan. Mutta hän totteli mummua ja lähti heti sisään.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\nSurutalo; mutta järvellä on nimi.\n\n\nTäti ei ollut tuvassa, sentähden meni Riko taas ulos ja aukaisi kyökin\noven. Siellä seisoikin täti; mutta ennenkuin Riko oli ennättänyt astua\nsisään, nosti täti varottaen sormensa ja sanoi: \"Hys! hys! älä aukaise\nkaikkia ovia äläkä melua niinkuin teitä olisi neljä. Mene tupaan ja ole\nhiljaa. Isä makaa ullakkokamarissa. Hänet tuotiin rattailla kotiin; hän\non sairas.\"\n\nRiko meni tupaan, istahti penkille seinän viereen ja istui siinä\nliikahtamatta. Kului noin puoli tuntia; täti liikkui kaiken aikaa\nkyökissä. Silloin Riko päätti hiipiä kamariin katsomaan; ehkä isä\nhaluaa vähän ruokaa, sillä ammoinhan oli illallisaika. Hän pujahti\nhiljaa uunin takaa kulkevia portaita myöten ullakolle ja hiipi isän\nhuoneeseen. Vähän ajan päästä hän tuli takaisin, meni heti kyökkiin ja\nasettui ihan tädin eteen. Sitte hän sanoi hiljaa: \"Tulkaa, täti!\"\n\nTäti oli juuri aikeessa torua häntä taas; mutta samassa hän tuli\nkatsoneeksi pojan kasvoja: kaikki puna oli hävinnyt niistä, posket ja\nhuulet olivat valkeat kuin palttina ja silmät niin mustat, että täti\nihan kauhistui.\n\n\"Mitä on tapahtunut?\" kysyi hän kiivaasti ja lähti heti pojan mukana.\n\nRiko nousi hiljaa portaita ja meni kamariin. Siellä makasi isä\nsammunein silmin vuoteellaan; hän oli kuollut.\n\n\"Herra Jumala!\" huusi täti ja juoksi meluten ulos ovesta, joka toiselta\npuolelta huonetta johti käytävään, riensi alas portaita ja suoraan\nvastapäiseen mökkiin, jossa huusi naapurin isää ja mummua katsomaan\nmitä oli tapahtunut, ja sitte hän heti juoksi opettajan ja seurakunnan\nesimiehen luo.\n\nIhmisiä tuli toinen toisensa jälkeen hiljaiseen huoneeseen, siksi\nkunnes se lopulta oli täynnä väkeä; sillä ulkona he olivat kuulleet\ntoisiltaan mitä oli tapahtunut.\n\nJa keskellä tungosta ja naapurien voivotuksia seisoi Riko äänettömänä\nja liikkumatta vuoteen ääressä ja katseli isää. -- Koko sen viikon\nkuluessa tuli joka päivä ihmisiä, jotka tahtoivat nähdä isää ja tietää\nkuinka kaikki oli tapahtunut, ja siten Riko sai moneen kertaan kuulla\nsaman kertomuksen: Isä oli ollut St. Gallenissa rautatietyössä.\nKalliota särjettäessä oli hän saanut syvän haavan päähänsä, ja kun hän\nei siksi voinut olla työssä, päätti hän lähteä kotiin parantelemaan\nitseään. Mutta hän ei kestänyt pitkää matkaa, jonka hän osaksi kulki\njalan, osaksi ajoi epämukavilla rattailla. Sunnuntai-iltana hän tuli\nkotiin ja laskeutui vuoteelle, jolta hän ei enää noussut. Ei kukaan\nollut saapuvilla, kun hän kuoli; sillä Riko oli tavannut hänet kylmänä\nja kankeana vuoteessaan.\n\nSeuraavana sunnuntaina haudattiin mies. Riko oli ainoa omainen, joka\nseurasi ruumisarkkua; muutamia hyviä naapureita oli kuitenkin liittynyt\nsurusaattoon, joka kulki Silseen. Siellä kuuli Riko, kuinka pastori\nluki kirkossa kovalla äänellä: \"Vainajan nimi oli Enrico Trevillo ja\nhän oli syntyisin Peschierasta Gardajärven tienoilta.\"\n\nSilloin tuntui Rikosta ikäänkuin hän olisi kuullut jotain, jonka hän\nvarsin hyvin tiesi ennestäänkin. Ainahan tuo järvi oli johtunut hänen\nmieleensä, kun hän isän kanssa oli laulanut:\n\n    \"Una sera\n    In Peschiera.\"\n\nMutta sitä hän ei enää tiennyt, miksi hän sen juuri silloin muisti.\nHiljaa hän kertoi näitä nimiä mielessään ja samalla johtui mieleen koko\njoukko vanhoja lauluja.\n\nKun Riko yksikseen kävellen tuli kotiin, näki hän mummun istuvan\npölkyllä oven edustalla ja Stinelin seisovan hänen vieressään. Mummu\nviittasi pojan luokseen. Sitte hän pisti Rikon taskuun palan\npäärynäleipää, samanlaisen kuin Stineli vastikään oli saanut omaan\ntaskuunsa. Ja sitte mummu käski heidän lähteä kävelylle; sillä eihän\nRikoa tällaisena päivänä voinut jättää yksikseen.\n\nYhdessä lapset lähtivät ja mummu jäi pölkyllensä istumaan. Säälien hän\nkatseli mustakiharaista poikaa niin kauan kuin lapset olivat näkyvissä.\nSitte hän hiljaa sanoi:\n\n    \"Niin, Hänen kaikki aikeensa\n    ne parhaan lopun saa!\"\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\nRikon äiti.\n\n\nSilsestä päin tulla astuskeli tietä pitkin opettaja sauvansa nojassa.\nHänkin oli ollut läsnä hautajaisissa. Pahasti hän ryki ja läähätti, ja\nkun hän oli saapunut mummun luo ja lausunut \"hyvän illan\", sanoi hän:\n\"jos suvaitsette, naapuri, istahdan hetkeksi tähän viereenne, sillä\nkovin ahdistaa kurkkuani ja rintaani. Mutta mitäpä minusta, joka kohta\nolen seitsemänkymmenen ikäinen, kun hautaan lasketaan sellaisiakin kuin\nse tämänpäiväinen vainaja. Mies oli tuskin viidenneljättä vanha ja\nvahva kuin hirsi.\"\n\nOpettaja oli istahtanut mummun viereen.\n\n\"Sitäpä minäkin ajattelen\", sanoi tämä, \"että minä, viidenkahdeksatta\nvanha mummu jään elämään, ja tuon tuostakin otetaan täältä nuoria\nihmisiä, jotka olisivat kylläkin tarpeellisia paikallaan\".\n\n\"Ovathan vanhatkin tarpeellisia. Kukahan muuten olisi hyvänä\nesimerkkinä nuorille?\" huomautti opettaja. \"Mutta mitä arvelette,\nnaapuri, miten nyt käynee vainajan pienen pojan?\"\n\n\"Niin, miten käynee pienen pojan?\" sanoi mummukin. \"Sitä minäkin olen\nkysynyt, ja jos vain katson ihmisiin, niin en saa vastausta. Mutta\nonhan meillä Isä taivaassa, jonka silmä seuraa hyljättyjä lapsukaisia.\nHän kyllä osaa ohjata tämän pienokaisen hyvälle tolalle.\"\n\n\"Kertokaapa kerran minulle, naapuri, miten 'Italialainen' tuli\nsaaneeksi vaimokseen naapurinne tyttären tästä vastapäätä. Eihän kukaan\nvoi tietää, mistä nuo tuollaiset vieraat ihmiset tulevat ja minkälaisia\nhe ovat.\"\n\n\"Kävi, niinkuin tavallisesti. Tiedättehän, naapuri, että vanhalta\ntuttavaltani Anna-Deteltä oli kuollut lapset, samoin kuin mieskin, ja\nhän asui mökissä tässä vastapäätä ainoan tyttärensä Mari-Seplin kanssa,\njoka oli iloluontoinen tyttönen. Siitä voi olla noin yksitoista tai\nkaksitoista vuotta, kun Trevillo ensi kerran tuli tänne. Hän oli työssä\nMalojassa ja tuli tuon tuostakin tänne kumppaneineen, ja tuskin\nMari-Sepli ja hän olivat nähneet toisensa, kun he jo päättivät mennä\nnaimisiin. Ja se täytyy sanoa Trevillosta, ettei hän ainoastaan ollut\nkaunis mies, joka miellytti kaikkia, vaan oli myöskin siivo ja kunnon\nihminen, josta Anna-Detekin piti paljon. Hän olisi vain suonut, että\nnuoret olisivat jääneet asumaan hänen luoksensa mökkiin, ja siihen\nolisi Trevillokin kernaasti suostunut, sillä hän tuli hyvin toimeen\näidin kanssa ja Mari-Seplin tahtoa hän kaikessa noudatti. Nuoret\nlähtivät usein yhdessä kävelylle Malojaan asti, ja mies oli näyttänyt\ntytölle tien, joka sieltä lähtee eteläänpäin ja joka näkyy aina kauas\nlaaksoon saakka, ja kertonut minkälaista hänen kotipuolellaan on. Ja\nsilloin oli Mari-Sepli saanut päähänsä, että sinne hän tahtoo, eikä\nauttanut, vaikka äiti kuinka paljon rukoili ja vaikeroi ja sanoi,\netteivät he siellä voi tulla toimeen. Mutta silloin oli Trevillo\nsanonut, ettei äidin siitä tarvitse huolehtia, sillä hänellä,\nTrevillolla, on siellä kotipuolella oma pieni maapaikka ja pieni\nasuinrakennus, vaikka häntä huvitti lähteä maailmaa katsomaan. -- Pian\nsai hän Mari-Seplin puolelleen, ja heti paikalla häiden jälkeen tahtoi\ntämä lähteä vuoristosta. Tuon tuostakin kirjoitti hän sitte äidilleen,\nettä he menestyvät hyvin ja että Trevillo on paras mies koko\nmaailmassa.\n\n\"Mutta noin viisi tai kuusi vuotta takaperin astui Trevillo eräänä\npäivänä Anna-Deten luokse tupaan; pientä poikaa hän talutti kädestä ja\nsanoi: 'Tämä, äiti, on ainoa, mitä minulla Mari-Seplistä on jäljellä;\nhän itse lepää haudassaan toisten lapsukaistensa vieressä. Tämä oli\nhänen ensimäisensä ja rakkaimpansa.'\n\n\"Tämän kaiken on Anna-Dete minulle kertonut. Ja sitte oli Trevillo\nistuutunut samalle penkille, missä hän ensin oli nähnyt Mari-Seplin ja\nsanonut haluavansa pienen poikansa kanssa jäädä tänne asumaan, jos äiti\nvain suostuisi siihen; sillä tuolla alhaalla hän ei enää jaksanut elää.\n\n\"Tämähän oli Anna-Detelle samalla iloksi ja suruksi. Pikku Riko oli\nsilloin noin neljän vuoden vanha, hiljainen ja miettiväinen lapsi, joka\nei melunnut eikä juonitellut. Mutta viimeinen ilo se oli Anna-Detelle,\nsillä vuoden päästä hän jo kuoli, ja ihmiset neuvoivat Trevilloa\nottamaan Anna-Deten sisaren hoitamaan taloutta ja lasta.\"\n\n\"Vai niin, vai niin\", sanoi opettaja, kun mummu oli lopettanut\nkertomuksensa, \"tätä kaikkea en ole tiennyt. Ehkä vielä joskus ilmestyy\nTrevillon sukulaisia, joita voimme pyytää tekemään jotain pojan\nhyväksi.\"\n\n\"Sukulaisia!\" huokasi mummu. \"Onhan tämä tätikin sukulainen, mutta ei\npoika häneltä saa montakaan hyvää sanaa vuodessa.\"\n\nOpettaja nousi vaivoin seisomaan. \"Alaspäin olen minäkin menossa\",\nsanoi hän päätään pudistaen; \"en tiedä, mihin voimani ovat hävinneet\".\n\nMummu koki lohduttaa häntä ja sanoi: \"Tehän olette vielä nuori mies\nminun rinnallani.\" Mutta ihmetellen hän sittenkin jäi katselemaan,\nkuinka hitaasti opettaja jatkoi matkaansa.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\nKallisarvoinen testamentti ja kallisarvoinen \"Isä meidän\".\n\n\nNyt tuli kauniita kesäpäiviä, ja mummu koetti niin paljon kuin\nmahdollista hankkia Stinelille tuon tuostakin jonkun vapaahetken; mutta\nkodissa karttui työtä yhä enemmän. Riko seisoi pitkät ajat kotinsa\nkynnyksellä ja katseli vastapäistä ovea, odotellen, että Stineli pian\ntulisi.\n\nSyyskuussa, kun ihmiset usein istuivat asuntojensa edustalla iloiten\nviimeisistä lämpimistä illoista, istui opettajakin joskus oman ovensa\nluona; mutta hän näytti laihtuneelta, ja henkeä ahdisti yhä enemmän.\nEräänä aamuna, kun hän aikoi nousta vuoteeltaan, eivät voimat\nriittäneetkään, ja hän vaipui takaisin päänalukselleen. Siinä hän sitte\nmakasi aivan hiljaa ja alkoi ajatella miten kävisi, kun hänen täytyi\nkuolla. Hänellä ei ollut lapsia, ja hänen vaimonsa oli aikoja sitten\nkuollut; taloutta hoiti vain vanha palvelija. Pääasiallisesti hän\ntuumaili, mihin hänen tavaransa joutuisivat, kun häntä ei enää olisi,\nja kun hän tuli katsoneeksi viuluaan, joka riippui seinällä aivan\nvastapäätä, sanoi hän itsekseen: \"Tuokin minun täytyy jättää.\" Ja hänen\nmieleensä muistui se päivä, jolloin Riko oli seisonut hänen edessään\nviulua soittamassa, ja hän olisi paljon kernaammin suonut viulunsa\npojalle kuin eräälle kaukaiselle sukulaiselle, joka ei lainkaan osannut\nsoittaa. Sitte hän ajatteli, että ehkäpä Riko voisi ostaa viulun, jos\nse olisi saatavissa huokealla hinnalla; ehkä isä sittekin oli jättänyt\npojalle hiukan peruja. Mutta sitte hän taas tuli ajatelleeksi, että jos\nhänen kerran on luovuttava viulusta, ei hänellä rahoistakaan enää ole\nhyötyä. Mutta voiko hän noin vaan ilmaiseksi lahjoittaa pois\nsoittokoneen, joka oli hänelle maksanut kaksitoista hohtavaa\nhopearahaa? Näin hän yhä tarkemmin tuumaili, miten tässä olisi\nmeneteltävä; kuinka mahdotonta hänen oli ihan ilmaiseksi antaa pois\nviulunsa ja kuinka siitä toki olisi jotakin saatava. Mutta lopulta\nselvisi aina, että mihin ei voinut viedä viulua mukanaan, sinne ei\nvoinut viedä muutakaan tavaraa, vaan kaikki oli jätettävä tänne.\n\nSillä välin oli kuume noussut nousemistaan ja kaiken iltaa ja koko yön\nvaivasivat kaikellaiset ajatukset häntä ja mieleen muistui vanhoja\nasioita, jotka hän jo aikoja sitten oli unohtanut, ja ne ahdistivat\nhäntä niin, että hän aamulla oli lopen väsynyt ja hautoi vain yhtä\najatusta: hän tahtoi kernaasti tehdä jotain hyvää; heti paikalla hän\ntahtoi tehdä jonkun hyvän työn.\n\nHän koputti sauvallansa seinään, kunnes vanha palvelija astui\nhuoneeseen, ja tämän hän lähetti mummun luo pyytämään vanhusta tulemaan\nkoululle; mutta hänen oli tultava heti.\n\nPian mummu saapuikin sairaan luo; mutta ennenkuin hän ennätti\nkuulustella tämän vointia, sanoi opettaja: \"Olkaa hyvä ja ottakaa tuo\nviulu seinältä ja viekää se pienelle orpopojalle; minä lahjoitan sen\nhänelle; hänen on vain hoidettava sitä hyvin.\"\n\nMummu oli hyvin ihmeissään ja tuon tuostakin hän huudahti: \"Mitähän nyt\nRiko tekee? Mitähän Riko sanoo?\"\n\nSitte mummu huomasi, että opettaja näytti hiukan levottomalta,\nikäänkuin asialla olisi ollut kiire. Sentähden mummu heti heitti\nhyvästi ja riensi lahja kainalossa kedon poikki niin kiireesti kuin\npääsi. Hän tuskin itse malttoi odottaa hetkeä, jolloin Riko saisi\ntietää onnestaan.\n\nTuolla Riko seisoikin ovensa edustalla; mummu viittasi häntä luokseen,\nja hän juoksi vanhusta vastaan.\n\n\"Katsopas, Riko\", sanoi mummu ja näytti hänelle viulua, \"tämän lähettää\nopettaja sinulle lahjaksi; se on nyt sinun\".\n\nRiko seisoi kuin unta nähden, mutta totta se sittekin oli; mummu\ntodella ojensi hänelle viulua.\n\n\"Ota se, Riko, se on nyt sinun\", sanoi mummu taas.\n\nVapisten ilosta ja liikutuksesta tarttui Riko viuluunsa, laski sen\nkäsivarrelleen ja katsoi siihen yhtä mittaa ikäänkuin peljäten, että se\nvielä voisi hävitä häneltä, jos hän vain hiukan liikahtaisi.\n\n\"Sinun on myöskin hoidettava sitä hyvin\", täydensi mummu saamaansa\ntehtävää; mutta hänen täytyi samalla nauraa, niin turhalta tuntui\nhänestä tämä varoitus. \"Ja, Riko, muista myöskin opettajaa äläkä\nmilloinkaan unohda mitä hän on tehnyt sinulle; hän on nyt hyvin\nsairas.\"\n\nNyt mummu meni tupaansa, ja Riko riensi aarteineen ullakkokamariinsa,\nmissä hän aina sai olla yksin.\n\nSinne hän istuutui ja soitti soittamistaan ja unohti tykkänään syömisen\nja juomisen ja ajan kulun. Vasta kun alkoi hämärtää, nousi hän ja meni\nportaita alas. Täti tuli kyökistä ja sanoi: \"Huomenna saat syödäksesi,\ntänään olet käyttäytynyt niin, ettet saa mitään ruokaa.\"\n\nRikon ei ollut vähintäkään nälkä, vaikkei hän ollut syönyt sittekuin\naamulla aikaisin. Ei hän nytkään olisi muistanut ruokaa ja meni\nsentähden varsin iloisena naapuriin, missä pujahti kyökkiin; hän etsi\nnyt mummua. Stineli seisoi uunin vieressä tulta sytyttämässä. Kun hän\nnäki Rikon, alkoi hän heti riemusta huutaa, sillä siitä saakka kun\nmummu oli kertonut mitä oli tapahtunut, oli lattia kaiken päivää\npolttanut hänen jalkojaan; hän olisi halunnut ulos ilmaisemaan iloaan\nRikolle; mutta hän ei voinut päästä pois silmänräpäykseksikään. Nyt hän\noli aivan kuin suunniltaan ja huusi yhtä mittaa: \"Nyt se on sinun! Nyt\nse on sinun!\"\n\nMelun kuultuaan tuli mummu tuvasta, ja Riko meni heti hänen tykönsä ja\nsanoi: \"Mummu, voinko mennä kiittämään opettajaa, kun hän on niin\nsairas?\"\n\nMummu mietti hetkisen, sillä opettaja oli jo aamulla näyttänyt kovin\nsairaalta; sitte sanoi hän: \"Odota hiukan, Riko, minä tulen mukaasi\",\nja meni panemaan yllensä puhtaan esiliinan. Sitte he yhdessä läksivät\nkoulutalolle. Mummu meni ensin opettajan huoneeseen, sitte Riko tuli\nhiljaa jäljestä, viulu kädessä; sillä siitä saakka kun hän sen sai, ei\nhän silmänräpäykseksikään ollut laskenut sitä luotaan.\n\nOpettaja makasi hyvin heikkona; Riko astui vuoteen viereen ja katsoi\nviuluaan; hän ei saanut sanaa suustansa, mutta hänen silmänsä loistivat\nniin, että opettaja varmaankin ymmärsi hänet. Hän katsoi iloisesti\npoikaa ja nyykäytti päätään. Sitte hän viittasi mummua luokseen. Riko\nastui syrjään ja opettaja sanoi heikolla äänellä: \"Mummu, minulle olisi\nmieleistä, jos rukoilisitte 'Isä meidän'; minua niin peloittaa.\"\n\nSamassa kuuluikin rukouskellon soitto. Riko pani heti kätensä ristiin,\nsamoin teki mummukin ja rukoili \"Isä meidän\". Sitte oli huoneessa ihan\nhiljaista. Mummu kumartui hiukan ja painoi vanhan naapurinsa silmät\numpeen; sillä hän oli kuollut. Sitte hän tarttui Rikon käteen ja läksi\nhiljaa hänen mukanaan huoneesta.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\nSils-järven rannalla.\n\n\nSulasta ilosta ei Stineli päässyt tasapainoon koko viikkona; hänestä\ntuntui aivan kuin tässä viikossa olisi ollut kymmenen päivää, sillä\nsunnuntai vain ei ottanut tullakseen.\n\nMutta kun se vihdoinkin tuli ja kultainen päivänpaiste valaisi\nsyksyisiä vuoria, ja kun hän taas pääsi Rikon kanssa kukkulalle honkien\nalle ja kimalteleva järvi oli heidän edessään, silloin oli hän niin\ntäynnä iloa, että hänen täytyi hyppiä sammalikossa ja huutaa riemusta.\nJa sitte hän istui jyrkänteen äärimäiselle reunalle voidakseen oikein\nnähdä kaiken tämän ihanuuden: päivänpaisteiset kukkulat ja järven ja\navaran sinitaivaan.\n\nSiinä hän huusi: \"Tule, Riko, nyt me laulamme, kauan, oikein kauan!\"\n\nSilloin Riko asettui istumaan Stinelin viereen ja viritti viulunsa;\nsillä se oli tietysti otettu mukaan.\n\nSitte alkoivat lapset laulaa:\n\n    \"Hoi, lampahat pienet,\n    pois vuorelta vaan\" --\n\nKaikki värssyt he lauloivat; mutta Stineli ei vieläkään saanut\nkyllikseen.\n\n\"Lauletaan vielä\", sanoi hän ja alkoi itse sepittää:\n\n    \"Hoi, vuorelle, lampaat,\n    nyt joutuisaan;\n    Jo aurinko nousi,\n    käy tuulemaan!\"\n\nRikokin lauloi mukana ja oli iloinen ja sanoi: \"Laula vielä.\"\n\nStineli oli aivan haltioissaan ilosta; hän katseli ylöspäin ja alaspäin\nja lauloi taas:\n\n    \"Te lampaat, te lampaat --\n    sinitaivahan nään\n    ja nurmella niityn\n    punakukkasen pään.\"\n\nJa Riko soitti viulua ja lauloi mukana ja sanoi: \"Laula vielä!\"\n\nSilloin katseli Stineli nauraen Rikoa ja lauloi:\n\n    \"Tyttö naurua täysi,\n    poika murheissaan. --\n    No, järvi kuin järvi,\n    se vettä on vaan!\"\n\nJo nauroi Rikokin ja lauloi ja sanoi: \"Laula vielä!\"\n\nSilloin Stineli taas alkoi ja Riko soitti viuluaan. Ja Stineli lauloi:\n\n    \"Kas lampaat, kas lampaat,\n    ne hyppielee --\n    vaan riemunsa syytä\n    ken ymmärtänee?\n\n    Ja poika ja tyttö\n    ne rannalla on. --\n    Ken mitään ei mieti,\n    on murheeton!\"\n\nSitte he taas alkoivat alusta, lauloivat kaikki värssyt perättäin ja\nolivat hyvin mieltyneitä lauluunsa; ja kun se oli lopussa, alkoivat he\njälleen alusta, sitte vielä kerran, ja niin kymmeniä kertoja, ja jota\nuseammin he sitä lauloivat, sitä enemmän he siihen mieltyivät.\n\nSitte Riko vielä soitti muutamia säveleitä, jotka hän oli oppinut\nisältään, mutta vähän ajan päästä he tarttuivat taas omaan lauluunsa.\n\nKesken kaikkea herkesi Stineli laulamasta ja huusi: \"Nyt johtui\nmieleeni miten sinä voit mennä katsomaan sitä omaa järveäsi, vaikkei\nsinulla olekaan rahaa.\"\n\nRiko herkesi äkkiä soittamasta ja katsoi uteliaasti Stineliä.\n\n\"Näetkös\", jatkoi tyttö innokkaasti, \"nyt sinulla on viulu ja nyt sinä\nosaat laulun. Kun näet ravintolan, täytyy sinun asettua oven\nulkopuolelle laulamaan lauluasi |a soittamaan viuluasi; silloin ihmiset\nantavat sinulle ruokaa ja yösijaa, sillä he näkevät, ettet ole\nkerjäläispoika. Sillä tavalla voit kulkea aina järvelle saakka ja\nkotimatkalla voit taas tehdä samalla tavalla.\"\n\nRiko kävi hyvin miettiväiseksi; mutta Stineli ei antanut hänelle\ntuumaamisen aikaa, sillä hän tahtoi heti laulaa vielä kerran.\n\nLaulaessaan he eivät kuulleet rukouskellon soittoa, ja vasta kun alkoi\nhämärtää, huomasivat he, että oli aika mennä kotiin; jo kaukaa he\nnäkivätkin mummun, joka huolissaan odotteli heitä.\n\nMutta tällä kertaa oli Stineli niin innostunut, ettei huolet häntä\nmasentaneet. Hän juoksi mummun luo ja huusi: \"Ette usko, mummu, kuinka\nhyvin Riko osaa soittaa viulua. Ja meillä on nyt oma laulu, ihan oma.\nMe laulamme sen heti teille.\"\n\nJa ennenkuin mummu sai sanaakaan suustansa, lauloivat he helein äänin\nviulun säestäminä koko laulunsa alusta loppuun, ja mummu kuunteli\nkernaasti lasten raikkaita ääniä. Hän oli taas istuutunut pölkylleen,\nja kun lapset olivat lopettaneet, sanoi hän: \"Tule tänne, Riko, nyt\nsinun vielä on soitettava minulle laulunen ja me laulamme sen kaikki\nyhdessä. Osaatko sinä laulun: 'Nyt mielin, kielin laulamaan'?\"\n\nRiko sanoi ehkä joskus kuulleensa sen, vaan ei oikein muistavansa;\nmutta jos mummu kerran laulaa sen, niin koettaa hän hiljaa soittaa\nsäveltä viulullaan, ehkä hän sitte jo osaakin.\n\n\"No, minä, vapiseva-ääninen, rupean sitte esilaulajaksi\", sanoi mummu;\nmutta hän lauloi kuin lauloikin vallan hyvillään yhden värssyistä, ja\nvaikka ääni vapisikin, oli sävel aivan oikea, ja Riko oppi sen pian,\nsillä hän oli tosiaan jo ennen sen kuullut.\n\nNyt he pääsivät alkamaan, ja värssy värssyltä lausui mummu lapsille\nensin sanat, ja sitte he kaikki iloisesti lauloivat:\n\n    \"Nyt mielin, kielin laulamaan\n    käyn Luojan kiitosta.\n    Min Herrastani tiedän vaan\n    sen tahdon kertoa!\n\n    Mä tiedän, kallis Herramme\n    on ikiarmon vuo,\n    mi myöhään, varhain kaikille\n    niin paljon hyvää suo.\n\n    Kuin nurkua siis sydän voi,\n    yöt, päivät surra vaan,\n    kun Herra, joka meidät loi,\n    on altis auttamaan!\n\n    Ei erhetysten pelkoa,\n    kun Herra johdattaa.\n    Niin, Hänen kaikki aikeensa\n    ne parhaan lopun saa.\n\n    Siis taivu Herran johtohon\n    sa hiljaa vaieten,\n    niin osanasi rauha on\n    ja riemu ijäinen.\"\n\n\"Kas niin\", sanoi mummu tyytyväisenä, \"se oli oikea iltasiunaus; nyt,\nlapset, voitte lähteä rauhassa levolle\".\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\nSalaperäinen tapaus.\n\n\nKun Riko saapui kotiinsa tavallista myöhemmin -- sillä laulun jälkeen\nhän oli vielä viipynyt ulkona noin puoli tuntia -- syöksähti täti hänen\neteensä.\n\n\"Joko sinä taas alat elää entiseen tapaasi?\" huusi hän. \"Ruoka odotti\npöydällä koko tunnin; nyt se on viety pois. Mene heti huoneeseesi ja\njos sinusta tulee maankulkuri ja renttu, niin ei se ole minun syyni.\nKernaimmin tekisin vaikka mitä, kuin hoitaisin sinun kaltaistasi\npoikaa.\"\n\nRiko ei milloinkaan ollut vastannut halaistua sanaa, kun täti häntä\nsoimasi; mutta tänä iltana hän katsoi häntä silmiin ja sanoi: \"Voinhan\nminä väistyä teidän tieltänne, täti.\"\n\nTäti työnsi säpin ulko-oven eteen niin että paukahti; sitte hän töytäsi\ntupaan ja paiskasi oven kiinni. Riko kapusi pimeään huoneeseensa. --\n\nSeuraavana päivänä, kun naapurin koko suuri perhe, vanhemmat, mummu ja\nkaikki lapset istuivat iltasta syömässä, tuli täti juosten ja huusi\ntuvan ovelta, että tiedetäänkö täällä missä Riko on? Hän ainakaan ei\ntiedä pojasta mitään.\n\n\"Kylläpä tuo tulee, kun illallisaika on käsissä\", sanoi isä\nlevollisesti.\n\nMutta nyt täti tuli järkiään tupaan; hän näet oli vain aikonut huutaa\npoikaa pois sieltä, sillä siellähän tämä muka tietysti oli! Nyt hän\nkertoi, ettei Riko ollut tullut aamiaista syömään eikä päivällistäkään,\neikä hän viime yönä ollut maannut vuoteessaan, sillä se oli aivan\nsamassa kunnossa kuin eilen illalla, ja hän, täti, uskoi varmasti, että\npoika jo ani varhain aamulla oli lähtenyt tyhjänpäiväisille retkilleen,\nsillä kun hän aikoi avata ovea, oli säppi vedetty pois sisäpuolelta;\nmutta hän oli ensin arvellut, että ehkä hän itse vihoissaan oli\nunohtanut lukita oven, sillä ei kukaan ihminen tiennyt, kuinka paljon\nharmia hänellä oli pojasta.\n\n\"Hänelle on jotain tapahtunut\", arveli isä. \"Ehkä hän on pudonnut\nrotkoon ylhäällä vuorilla; sellaista sattuu usein pienille pojille,\njotka kiipeilevät kaikkialle. Teidän olisi pitänyt ilmoittaa tämä vähän\naikaisemmin\", jatkoi hän hitaasti. \"Häntä on etsittävä, mutta yöllä ei\nnäe mitään.\"\n\nMutta nyt suuttui täti ja nosti kauhean melun. Jo hän oli arvannutkin,\nettä häntä tästä vietä soimataan; mutta niinhän aina käy, kun\nvuosikausia vain kärsii eikä edes valita.\n\n\"Ei kukaan ihminen usko\", huusi hän -- ja lausui suoraan totuuden --\n\"miten salakavala, petollinen ja paatunut tuo poika on ja kuinka\nraskaaksi hän on tehnyt elämäni näinä neljänä vuotena; kulkuri hän on,\nmaankiertäjä ja pahanpäiväinen renttu.\"\n\nMummu oli jo aikoja sitten lakannut syömästä. Hän oli noussut pöydästä\nja asettunut tädin eteen, joka yhä vielä pauhasi.\n\n\"Lakatkaa jo, naapuri, lakatkaa\", oli mummu jo pariin kertaan sanonut,\nennenkuin sai toisen vaikenemaan. \"Minäkin tunnen Rikon ja olen\ntuntenut hänet aina siitä saakka, kun hän pienenä poikana tuotiin\nmummunsa luokse. Teidän sijassanne en enää sanoisi sanaakaan, vaan\nkävisin hiukan miettimään, eikö poika, jota tapaturma on voinut kohdata\nja joka ehkä tällä hetkellä seisoo Jumalan kasvojen edessä, eikö hän\nsiellä voisi syyttää erästä, joka huolimattomuutensa lisäksi vielä\npahoilla puheillaan tekee hänelle suurta vääryyttä.\"\n\nTädin mieleen oli jo monesti johtunut kuinka Riko edellisenä iltana oli\nkatsonut häneen ja sanonut: \"Voinhan minä väistyä teidän tieltänne.\"\nUnohtaakseen tämän oli hän juuri melunnutkin niin kauheasti. Nyt ei hän\nrohjennut katsoa mummua silmiin, sanoi vaan lähtevänsä pois; ehkä Riko\njo oli tullut kotiin, jota hän nyt todella hartaasti toivoi.\n\nSiitä päivin ei täti koskaan sanonut mummulle pahaa sanaa Rikosta, eikä\nmuutenkaan puhunut pojasta hänelle. Hän uskoi, niinkuin kaikki muutkin,\nettä poika oli kuollut, ja oli hyvillään siitä, ettei kukaan tiennyt\nmitä tämä oli sanonut hänelle viimeisenä iltana.\n\nSeuraavana päivänä Rikon häviämisen jälkeen meni Stinelin isä tarhasta\nhakemaan seivästä. Hän oli sanonut pyytävänsä pari naapuria mukaansa\nhakemaan Rikoa vuorilta ja jäätiköiltä.\n\nStineli oli hiipinyt isän luokse ja tämä sanoi: \"Hyvä on, tule sinä\nvain mukaan hakumatkalle; sinä voit paremmin kuin minä pujahtaa joka\nsoppeen.\"\n\nVasta kun isä oli saanut käsiinsä pitkän papuseipään, sanoi Stineli:\n\"Mutta isä, jos Riko onkin lähtenyt kävelemään pitkin maantietä, niin\nei suinkaan hän sitte ole voinut pudota rotkoihin?\"\n\n\"Ehkä hän sittekin on voinut pudota\", sanoi isä. \"Tuollaiset\nymmärtämättömät pojat voivat poiketa tieltä, ja huomaamattaan joutua\nvaaranpaikkoihin; ja Riko kulki aina niin mietteissään.\"\n\nStineli tiesi kyllä tämän paremmin kuin kukaan muu ja siitä saakka hän\njoutui suureen sydäntuskaan, ja tämä tuska yltyi päivä päivältä, niin\nettei hän lopulta voinut syödä eikä nukkua, ja kaikki toimensa hän\nsuoritti ikäänkuin hän ei itse olisi ollut niissä mukana.\n\nRikoa ei löytynyt, ei kukaan ollut häntä nähnyt. Häntä ei enää etsitty\nja ihmiset koettivat lohduttautua sanomalla: \"Parasta se olikin\norpopojalle. Turvaton raukka hän oli, jolla ei ollut ketään omaisia.\"\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\nAlkaa hiukan selvitä.\n\n\nMutta Stineli tuli päivä päivältä hiljaisemmaksi ja laihemmaksi. Pikku\nlapset huusivat: \"Ei Stineli enää kerro meille satuja, eikä hän enää\nnaura.\" Äitikin sanoi isälle: \"Etkö sinä sitte huomaa? Eihän tuo ole\nensinkään entisellään.\" ja isä sanoi: \"Siitähän se tulee, kun hän\nkasvaa niin rajusti. Hänelle on aamuisin annettava lämmintä\nvuohenmaitoa.\"\n\nMutta kun kolme viikkoa oli näin kulunut, otti mummu eräänä iltana\nStinelin huoneeseensa ja sanoi: \"Kuulehan Stineli, minä huomaan hyvin,\nettet sinä voi unohtaa Rikoa; mutta sinun on muistettava, että hyvä\nJumala on ottanut hänet pois, ja koska Jumala on tehnyt sen, niin se\nihan varmasti on Rikolle hyväksi, sen me vielä kerran tulemme\nnäkemään.\"\n\nSilloin Stineli alkoi itkeä niin katkerasti, ettei mummu milloinkaan\nennen ollut nähnyt hänen noin itkevän, ja hän nyyhkytti ääneen: \"Ei\nhyvä Jumala sitä ole tehnyt, minä sen olen tehnyt, mummu; sentähden\ntäytyy minun ihan kuolla tuskasta, sillä minähän kehoitin Rikoa\nlähtemään järveään katsomaan ja nyt hän on pudonnut rotkoon ja kuollut,\nja häneen on koskenut hyvin kipeästi, ja se on kaikki minun syyni.\" Ja\nStineli itki ja nyyhki niin, että sitä kävi sääliksi katsella.\n\nMummusta tuntui ikäänkuin raskas taakka olisi pudonnut hänen\nsydämeltään; hänkin oli uskonut, että Riko oli kuollut, ja häntä oli\nalituiseen vaivannut se ajatus, että huono kohtelu oli saanut\npoikapoloisen juoksemaan pois kotoaan ja että hän nyt ehkä makasi\nkuolleena järven pohjassa tai oli saanut surmansa metsässä. Nyt hänessä\nsyttyi uusi toivo.\n\nHän sai Stinelin siihen määrin rauhoitetuksi, että tämä voi kertoa\nkaikki mitä tiesi järvestä, josta mummu itse ei tiennyt mitään; kuinka\nRiko alituisesti oli puhunut järvestä, joka aina veti häntä puoleensa\nja kuinka Stineli oli keksinyt miten sinne voisi päästä. Tyttö oli\naivan varma siitä, että Riko oli lähtenyt tälle matkalle, mutta isän\npuhe rotkoista oli vienyt häneltä kaiken toivon.\n\nMummu tarttui lapsen käteen ja veti hänet luoksensa: \"Tule tänne,\nStineli\", sanoi hän hellästi, \"minun täytyy selittää sinulle asia.\nMuistatko mitä sanotaan siinä vanhassa laulussa, jonka viimeisenä\niltana lauloimme Rikon kanssa?\"\n\n    \"Niin, Hänen kaikki aikeensa\n    ne parhaan lopun saa!\"\n\n\"Näetkös, vaikka emme voi huomata, että hyvä Jumala itse olisi tehnyt\ntämän, niinkuin huomaisimme sen, jos hän olisi antanut Rikon heti\nkuolla vuoteessaan, niin on hänen kätensä kuitenkin ohjannut asiain\nmenoa, ja vaikka sinä oletkin menetellyt hiukan nurinpäin, niin voi hän\nkuitenkin ohjata tällaisen pienen Stinelinkin toimia. Kaiken ikäsi on\nsinun nyt pidettävä mielessäsi tämä väärä menettelysi ja kuinka käy,\nkun lapset lähtevät pois avaraan maailmaan ja ryhtyvät asioihin, joista\neivät ymmärrä mitään, eivätkä hiisku sanaakaan vanhemmille eikä\nmummulle, jotka kuitenkin tarkottavat heidän parastaan. Mutta nyt on\nhyvä Jumala antanut tapahtua näin, ja niin voimme varmasti toivoa, että\nkaikki vielä päättyy hyvin.\n\n\"Pidä kaikki tämä mielessäsi, Stineli, äläkä milloinkaan unohda mitä\nnyt olet oppinut. Mutta kun sinun taas tulee oikein ikävä, niin saat\nrukoilla hyvää Jumalaa kääntämään hyväksi sen pahan, minkä sinä ja Riko\nolette tehneet. Sitte sinä taas saat olla iloinen, ja minäkin tahdon\nolla iloinen, sillä minä uskon varmasti, että Riko vielä elää, ja ettei\nhyvä Jumala ole hyljännyt häntä.\"\n\nSiitä päivin oli Stineli taas iloinen, ja vaikka hän joka askeleella\nkaipasi Rikoa, ei entinen tuska eivätkä omantunnon soimaukset enää\nvaivanneet häntä, ja joka päivä hän katseli tietä pitkin, odotellen\nettä Riko tulisi Malojasta päin. Näin kului aika, mutta Rikosta vain ei\nkuulunut mitään.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\nPitkä matka.\n\n\nRiko oli tuona sunnuntai-iltana istuutunut tuolille pimeässä\nhuoneessaan. Siinä päätti hän istua siksi, kunnes täti oli mennyt\nnukkumaan.\n\nStinelin keksimä matkustustapa oli tuntunut Rikosta hyvin helpolta, ja\nhän alkoikin heti tuumata, milloin olisi paras lähteä matkalle, sillä\nhän aavisti, ettei täti päästäisi häntä menemään, vaikka hän samalla\ntiesi, ettei häntä suurestikaan kaivattaisi.\n\nKun hän sitte kotiin tullessaan sai noin kovat nuhteet, ajatteli hän:\n\"Minäpä lähden heti paikalla, kun täti vain on mennyt vuoteeseen.\"\n\nPimeässä huoneessa istuissaan hän tuli ajatelleeksi, kuinka hauskaa\nolisi, jos ei moneen päivään tarvitsisi kuulla tädin torumisia ja\nkuinka hän kotiin tullessaan toisi Stinelille suuren vihkon punaisia\nkukkia. Samassa hän taas näki selvästi edessään päivänpaisteisen rannan\nja sinervät vuoret, ja niitä ihaellen hän nukkui.\n\nMutta hän ei ollut varsin mukavassa asennossa, sillä hän piti vielä\nviulua kädessään; sentähden hän heräsi, kun vielä oli aivan pimeä. Nyt\nhänelle kerrassaan selvisi miten oli meneteltävä. Hänellä oli vielä\nyllään pyhänuttu; sehän oli hyvä. Lakkikin oli vielä päässä. Viulun hän\npisti kainaloonsa ja hiipi hiljaa alas portaita, veti säpin ovesta ja\nastui ulos kylmään aamu-ilmaan.\n\nVuoren yläpuolella näkyi jo vieno päivän sarastus ja Silsessä\nkaakottivat kanat. Hän käveli reippaasti eteenpäin, jotta pian pääsisi\nohi talojen ja joutuisi kylästä suurelle tielle. Nyt hän jo saavuttikin\nsen ja kulki sitte tyytyväisenä eteenpäin; kaikki oli niin tuttua,\nsillä hän oli usein käynyt täällä isän kanssa. Ei hän oikein tiennyt\nkauanko kesti, ennenkuin hän saapui Malojaan, mutta pitkältä matka\ntuntui; ehkä hän oli hyvinkin astunut pari tuntia.\n\nMutta nyt oli vähitellen tullut kirkas päivä ja kun hän vihdoin saapui\nMalojan ravintolan edustalle, mistä hän isän seurassa usein oli\nkatsellut alaspäin vievää tietä, silloin aamu-aurinko valaisi vuoria,\nja honkien latvat olivat kuin kultaa.\n\nRiko istahti maantien viereen. Hän oli hyvin väsynyt, ja vasta nyt\ntuntui, ettei hän ollut syönyt sitte kuin eilen sai päivällistä. Mutta\nei hän siltä ollut allapäin, sillä täältähän matka vei alaspäin ja\ntästä puoleen siis järvi voi milloin tahansa sukeltaa esiin. Hänen\nsiinä istuissaan tulla rämistivät suuret kyytivaunut ylös mäkeä. Riko\noli jo monesti nähnyt nämä vaunut, kun ne kulkivat Silsen läpi ja aina\nhän oli silloin arvellut, että kuski varmaankin on onnellisin ihminen\nmaailmassa, hän kun saa piiska kädessä istua korkealla istuimellansa ja\nsieltä hallita viittä hevostaan. Nyt hän kerran sai nähdä tämän\nonnellisen miehen aivan läheltä, sillä kyytivaunut seisahtuivat\nravintolan edustalle. Riko ei siirtänyt silmiään tästä merkillisestä\nmiehestä, joka astui alas korkealta istuimeltaan ja meni sisään. Pian\nhän palasi, kädessään suunnattoman suuri kappale ruisleipää, jonka\npäällä oli tavattoman paksu juustokimpale.\n\nNyt veti ajaja esille terävän veitsen; sillä hän alkoi leikellä leipää\nkappaleiksi, joista sitten pisteli vuoron perään hevostensa suuhun.\nTuon tuostakin tuli hänen omakin vuoronsa, mutta hänen leipäpalaselleen\nosui aina mehukas juustosirpale. Kun he nyt siinä tyytyväisinä syödä\nmukelsivat, katseli ajaja hiukan ympärilleen ja samassa hän huusi:\n\"Hei, pieni soittaja, tahdotko sinäkin osasi? Tulepas tänne\nlähemmäksi?\"\n\nVasta nähdessään muiden syövän oli Riko tuntenut kuinka kova nälkä\nhänen oli. Mielihyvällä noudatti hän kutsua ja meni ajajan luokse. Tämä\nleikkasi hänelle hämmästyttävän suuren juustopalasen, jonka hän pani\nvielä paljon suuremmalle leipäpalaselle, niin että Riko tuskin tiesi\nmiten siihen oli ryhdyttävä.\n\nHänen täytyi laskea viulunsa hetkeksi maahan. Ajaja katseli\nmielihyvällä kuinka Riko haukkasi aamiaistaan, ja samalla kun hän itse\njatkoi tointaan, sanoi hän:\n\n\"Sinä näytät olevan pieni viulunsoittaja. Osaatko sinä myöskin soittaa\njotain?\"\n\n\"Osaan, kaksi laulua ja sitten vielä yhden isältä oppimani.\"\n\n\"Vai niin, ja mihin sinä nyt olet menossa pienine jalkoinesi?\" jatkoi\najaja kuulusteluaan.\n\n\"Peschieraan Gardajärven rannalle\", vastasi Riko totisesti.\n\nNyt pääsi ajajalta niin suuri nauru, että Riko hämmästyneenä katsoi\nhäneen.\n\n\"Olet sinä hyvä matkamies\", nauroi ajaja, \"et taida tietää kuinka pitkä\nmatka sinne on, ja että tuollainen pieni soittoniekka saa juosta\nkenkänsä anturat puhki, ennenkuin on saanut nähdä tippaakaan\nGardajärven vettä? Kuka lähettää sinut tuonne kauas?\"\n\n\"Minä läksin vain itsestäni\", sanoi Riko.\n\n\"Tuollaista poikaa en ole ennen tavannut\", nauroi hyväluontoinen ajaja.\n\"Mistä sinä, soittaja, olet kotoisin?\"\n\n\"Sitä en oikein tiedä; ehkä Gardajärven tienoilta\", vastasi Riko hyvin\ntotisena.\n\n\"Onpa sekin vastaus!\" Ajaja katsoi tarkoin poikaa. Karanneelta\nkerjäläispojalta Riko ei ensinkään näyttänyt. Mustakiharainen,\npyhäpukuinen lapsi näytti oikein komealta; hienopiirteisissä,\nvakavasilmäisissä kasvoissa oli niin jalo leima, ettei voinut muuta\nkuin mielihyvällä katsella häntä.\n\nNiin kävi varmaan ajajankin, sillä hän katsoi ensin kauan Rikoon ja\nsitte vielä kerran oikein tarkoin ja sanoi sitte lopuksi\nystävällisesti: \"Sinulla on passisi kasvoissasi, poikaseni, eikä se\nolekaan huono passi, jos kohta et tiedä mistä olet kotoisin. Mitä annat\nminulle, jos nostan sinut ajaja-istuimelle ja vien sinut tuonne alas?\"\n\nRiko hämmästyi. Ihanko tosissaan tuo mies lupasi viedä hänet korkeissa\nvaunuissaan alas laaksoon? Sellaista onnea ei hän koskaan ollut\najatellutkaan. Mutta mitä voi hän antaa ajajalle?\n\n\"Ei minulla ole mitään muuta kuin tämä viulu ja tätä en voi antaa\",\nsanoi hän suruissaan, vähän aikaa mietittyään.\n\n\"Ja mitäpä minä tuolla tekisinkään\", nauroi ajaja. \"Mutta nyt me\nnousemme istuimelle -- ja sinä saat matkalla hiukan soitella minulle.\"\n\nRiko tuskin uskoi korviaan; mutta toden totta! Ajaja nosti hänet yli\npyörän korkealle istuimelle ja kapusi itse jäljestä. Matkustajatkin\nolivat taas nousseet vaunuihin, ovi oli suljettu ja nyt mentiin tietä\nmyöten alaspäin, samaa tuttua tietä, jota Riko niin usein oli katsellut\nylhäältäpäin ja jota myöten hän oli halunnut päästä kulkemaan. Nyt tuo\ntoivo oli toteutunut ja tällä tavoin vielä! Korkealla taivaan ja maan\nvälillä Riko kiiti ja voi tuskin todeksi uskoa, että hän itse nyt tässä\nkulki.\n\nMutta nyt ajajakin rupesi miettimään, kenenkä poikaa hän siinä mahtoi\nkiidättää eteenpäin.\n\n\"Sanopa minulle, sinä pieni matkamies, missä sinun isäsi on?\" kysyi hän\nja lyödä läimäytti lujasti hevosia piiskallaan.\n\n\"Hän on kuollut\", vastasi Riko.\n\n\"Vai niin, ja missä on äitisi?\"\n\n\"Hän on kuollut.\"\n\n\"Vai on, mutta onhan sinulla kuitenkin iso-isä ja iso-äiti. Missä he\novat?\"\n\n\"He ovat kuolleet.\"\n\n\"Vai niin, vai niin, mutta onhan sinulla varmaan veli tai sisar; missä\nne ovat?\"\n\n\"He ovat kuolleet\", oli Rikon yksitoikkoinen, surullinen vastaus.\n\nKun ajaja huomasi että kerrassaan kaikki olivat kuolleet, ei hän sen\nenempää kysellyt pojan sukulaisia, vaan virkkoi nyt: \"Mikä oli isäsi\nnimi?\"\n\n\"Enrico Trevillo Peschierasta Gardajärven tienoilta\", vastasi Riko.\n\nAjaja alkoi mielessään punnita näitä asioita ja ajatteli sitte: Poika\npoloinen on jollain tavalla joutunut tänne vuoristoon ja hyvä on, kun\nhän pääsee takaisin kotipuolelleen. Ja silleen se asia sitte jäi.\n\nKun sitte oli kuljettu ensimäinen, jyrkästi viettävä taival\nvuoristotiestä ja tie oli muuttunut tasaisemmaksi, sanoi ajaja:\n\"Kuulehan, soittaja, nyt saat soittaa meille oikein iloisen laulun.\"\n\nSilloin Riko veti esille viulunsa ja iloisena istuessaan siinä\nkorkealla istuimella ja sinitaivaan alla kiitäessään eteenpäin, alkoi\nhän helein äänin kaikin voimin laulaa:\n\n    \"Hoi, lampahat pienet,\n    pois vuorelta vaan!\"\n\nMutta vaunujen katolla istui kolme ylioppilasta, jotka olivat lähteneet\nhuvimatkalle; ja kun Riko iloissaan ja innossaan soitteli ja lauloi\nkaikki Stinelin sepittämät värssyt, alkoi vaunujen katolta kuulua kovaa\nmelua ja naurua, ja ylioppilaat huusivat: \"Hoi, viuluniekka, alahan\nlaulusi alusta; mekin tahdomme laulaa kanssasi!\"\n\nSilloin Riko taas alkoi alusta, ja ylioppilaat yhtyivät lauluun ja\nlauloivat täyttä kurkkua:\n\n    \"Te lampaat, te lampaat --\"\n\nAina välillä he nauroivat niin tavattomasti, ettei Rikon soitosta\nkuulunut vähääkään. Sitte he taas yhtyivät lauluun, ja yksi heistä\nlauloi yksin:\n\n    \"Ken mitään ei mieti,\n    on mnrheeton!\"\n\nSitte toiset taas yhtyivät häneen ja lauloivat niin kovaa kuin ikänä\njaksoivat:\n\n    \"Te lampaat, te lampaat --\"\n\nSiten jatkettiin pitkät ajat, mutta kun Riko vihdoin lakkasi\nsoittamasta, huusivat ylioppilaat: \"Jatka, viuluniekka, älä lakkaa!\" ja\nviskasivat hänelle pieniä rahoja, joita Rikolle karttui lakkiin koko\nkasa.\n\nVaunuissa istuvat matkustajat avasivat kaikki vaunujen ikkunat ja\npistivät ulos päänsä kuullaksensa iloista laulua. Silloin Riko taas\nalkoi laulunsa alusta ja ylioppilaat lauloivat mukana. Yksi lauloi\njuhlallisesti sooloa:\n\n    \"No, järvi kuin järvi,\n    se vettä on vaan!\"\n\nJa sitte taas:\n\n    \"Ken mitään ei mieti,\n    on murheeton!\"\n\nJa sillä välillä lauloivat toiset kuorona kaikin voimin:\n\n    \"Te lampaat, te lampaat --\"\n\nJa sitte he taas nauroivat ihan kuollakseen, niin etteivät pitkään\naikaan naurultaan voineet laulaakaan.\n\nMutta vihdoin ajaja seisautti vaunut, sillä nyt oli levähdettävä ja\nsyötävä päivällistä. Kun Rikon oli laskeuduttava maahan, piti ajaja\nhuolellisesti hänen lakkiaan kädessään, sillä siinähän oli kaikki hänen\nsaamansa rahat, ja Rikolla oli kyllin tekemistä viulunsa hoitamisessa.\n\nAjaja oli varsin tyytyväinen, kun hän laski lakin Rikon käteen ja\nsanoi: \"Sepä hyvä, että nyt voit saada päivällisen.\"\n\nYlioppilaatkin hyppäsivät toinen toisensa jälkeen vaunujen katolta, ja\nkaikki tahtoivat nyt nähdä viuluniekkaa, sillä he eivät oikein selvästi\nvoineet nähdä häntä ylhäiseltä istuinpaikaltaan, ja kun he nyt näkivät\nhinterän miehenalun, syntyi entistä suurempi ihmettely ja ilo; hyvästä\nlauluäänestä päättäen olivat he luulleet laulajaa paljon suuremmaksi;\nja nytpä vasta syntyi aika ilonpito. He ottivat pojan keskellensä ja\nastuivat laulaen ravintolaan. Kauniisti katettuun ruokapöytään\nistutettiin Riko kahden ylioppilaan välille, ja he sanoivat pitävänsä\nhäntä vieraanaan. Kaikki kolme latoivat kilvan makupaloja hänen\nlautaselleen, sillä ei toinen tahtonut olla toista tarkempi, ja\nsellaista päivällistä ei Riko ikänään ennen ollut syönyt.\n\n\"Keltä sinä, pikku viuluniekka, olet oppinut kauniin laulusi?\" kysyi\nmuuan ylioppilaista.\n\n\"Stineliltä; hän on itse sepittänyt sen\", sanoi Riko totisesti.\n\nNuo kolme katsoivat toisiinsa ja taas syntyi uusi, äänekäs\nnaurunrähäkkä.\n\n\"Onpa se Stineli aika näppärä\", huusi eräs, \"nyt me huudamme 'eläköön!'\nja juomme hänen terveydekseen.\"\n\nRikon täytyi kilistellä lasiaan heidän kanssansa ja ilomielin hän\ntekikin sen Stinelin terveydeksi.\n\nNyt oli lepoaika kulunut, ja kun taas seisottiin vaunujen vieressä,\ntuli Rikon luo mies, jolla oli kädessään niin suunnattoman suuri sauva,\nettä olisi luullut hänen repäisseen maasta nuoren, kasvavan puun.\nYllään hänellä oli paksu keltaisenruskea vaatepuku.\n\n\"Tule tänne, pienokainen\", sanoi hän. \"Sinähän olet laulanut varsin\nkauniisti. Minäkin kuulin laulusi tuonne vaunuihin, ja minä olen myös\ntekemisissä lammasten kanssa, niinkuin sinäkin. Näetkös, minä olen\nlammaskauppias, ja koska sinä olet laulanut niin kauniisti lampaista,\ntäytyy sinun saada jotain minultakin.\" Näin sanoen pisti hän kauniilla\nhohtavan hopearahan Rikon käteen, sillä lakki oli jo tyhjennetty ja\nrahat pantu taskuun.\n\nSitte nousi mies vaunuihin, ajaja nosti Rikon taas entiselle paikalleen\nja kohta lähdettiin ajamaan.\n\nKun vain ei kuljettu varsin kovaa vauhtia, tahtoivat ylioppilaat aina\nkuulla soittoa ja Riko soitti kaikki sävelmät, mitkä ennen oli isältään\noppinut, ja viimeiseksi hän soitti:\n\n    \"Nyt mietin, kielin laulamaan!\"\n\nTätä säveltä kuunnellessaan olivat ylioppilaat varmaankin makeasti\nnukahtaneet, sillä oli syntynyt hiljaisuus. Leppoisa iltatuuli humisi\nja tähtiä alkoi ilmestyä taivaalle, kunnes niitä tuikki kaikkialla\nmihin ikään Riko käänsi silmänsä. Poika ajatteli Stineliä ja mummua ja\nheidän hommiaan, ja hänen mieleensä johtui, että näihin aikoihinhan\nrukouskello soi ja nuo molemmat rukoilevat \"Isä meitää\". Niin hänkin\ntahtoi tehdä; silloin tuntui ikäänkuin hän olisi ollut heidän luonansa.\nHän pani kätensä ristiin ja saneli tähtien tuikkeessa hartaasti \"Isä\nmeidän\" rukouksen.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\nKuljetaan eteenpäin.\n\n\nRikokin oli nukahtanut. Hän heräsi siitä, että ajuri tarttui häneen\nnostaakseen hänet alas. Nyt astuivat kaikki muutkin vaunuista ja nuo\nkolme ylioppilasta tulivat Rikon luo, pudistivat hänen kättänsä ja\ntoivottivat hänelle onnellista matkaa. Eräs heistä huusi: \"Sano\nystävälliset tervehdyksemme Stinelille!\"\n\nSitte he hävisivät tien mutkaan ja Riko kuuli kuinka he vieläkin kerran\nlauloivat:\n\n    \"Te lampaat, te lampaat --\"\n\nSiinä nyt Riko seisoi yön pimeydessä eikä aavistanut missä hän oli tai\nmitä nyt oli tehtävä. Silloin hän muisti, ettei hän edes ollut\nkiittänyt ajajaa, joka oli antanut hänen ajaa näin kauas, ja hän tahtoi\nheti sen tehdä.\n\nMutta ajaja hevosineen oli hävinnyt ja ylt'ympärillä oli pilkkopimeätä;\nkaukaa vain loisti lyhdyn valo, ja sitä kohden meni Riko. Lyhty riippui\ntallin ovella, ja hevoset oli viety talliin. Oven edustalla seisoi tuo\nvahvasauvainen mies ja näytti hänkin odottavan ajajaa. Rikokin asettui\noven edustalle odottamaan.\n\nLammaskauppias ei nähtävästi ensin pimeässä tuntenut poikaa, mutta\nsitte sanoi hän hämmästyksissään: \"Mitä! Oletko sinäkin, pienokainen,\ntäällä? Missä aiot viettää yösi?\"\n\n\"En tiedä\", vastasi Riko.\n\n\"Jopa jotakin! Tuollainen pieni pojannassikka kello yhdentoista aikaan\nyöllä ja vieraalla maalla --\"\n\nLammaskauppiaan täytyi suorastaan puhaltaa sanat suustansa, sillä\nmielenliikutus salpasi häneltä hengen. Mutta hän ei tullut päättäneeksi\nlausettaan, sillä ajaja tuli samassa tallista ja Riko juoksi hänen\nluoksensa ja sanoi: \"Minä haluaisin vielä kiittää teitä, kun otitte\nminut mukaanne.\"\n\n\"Hyvä on, että vielä tulit; hevosia korjatessani unohdin sinut äsken,\nmutta haluaisin kuitenkin jättää sinut jonkun tuttavan turviin. Teiltä,\nhyvä ystävä, tahtoisin kysyä\", jatkoi ajaja kääntyen lammaskauppiaan\npuoleen, \"ettekö tahtoisi ottaa poikaa mukaanne, koska kuitenkin\nlähdette Bergamoon. Hän on matkalla Gardajärven tienoille, jonnekin;\nhän on noita, jotka kulkevat sinne tänne -- ymmärrättehän.\"\n\nLammaskauppiaan mieleen johtui kaikenmoiset kertomukset varastetuista\nja hukkuneista lapsukaisista; lyhdyn valossa hän katseli säälien Rikoa\nja sanoi puoliääneen ajajalle: \"Näyttääkin siltä kuin tuo ei olisi\noikeassa kuoressaan. Herraskaapu hänelle oikeastaan kuuluu. Minä otan\nhänet mukaani.\"\n\nSitte kun hän vielä oli keskustellut ajajan kanssa eräästä\nlammaskaupasta, jättivät he toisilleen hyvästit, ja kauppias viittasi\nRikoa tulemaan mukanaan.\n\nVähän aikaa astuttuaan meni mies erääseen taloon ja suoraan suureen\nravintolahuoneeseen, jonne asettui Rikon kanssa istumaan.\n\n\"Katsotaanpa nyt paljonko rahaa sinulla on mukanasi, jotta tietäisimme\nmihin varat riittävät. Mihin paikkaan olet menossa?\"\n\n\"Peschieraan Gardajärven rannalle\", vastasi Riko niinkuin ennenkin. Hän\notti nyt esille kassansa, jossa oli koko joukko pieniä rahoja ja yksi\nsuurempi hopearaha.\n\n\"Onko sinulla vain yksi ainoa suurempi raha?\" kysyi kauppias.\n\n\"On tämä, jonka sain teiltä\", vastasi Riko.\n\nMiestä näytti miellyttävän, että hän yksin oli antanut suuremman rahan,\nja että poika sen hyvin muisti; hänessä heräsi halu antaa hänelle\nlisää. Kun sitte oli tuotu ruokaa pöytään, nyykäytti hyvinvoipa mies\npienelle kumppanilleen ja sanoi: \"Tämän minä maksan ja yösijan myöskin,\nniin tulet huomenna paremmin omillasi toimeen.\"\n\nRiko oli niin väsynyt kaikesta laulamisesta, soittamisesta ja\nmatkustamisesta, jota oli kestänyt koko päivän, että hän tuskin jaksoi\nsyödä, ja tuskin oli hän tullut suureen huoneeseen, jossa hän\nsuojelijansa kanssa vietti yönsä, ja päässyt vuoteeseen, ennenkuin hän\nvaipui raskaaseen uneen.\n\nVarhain seuraavana aamuna ravisti voimakas käsi Rikon hereille. Poika\nhyppäsi kiireesti vuoteestaan. Hänen kumppaninsa seisoi vieressä\nmatkapuvussa ja sauva kädessä. Ensin he menivät ravintolahuoneeseen,\njossa kauppias huusi kahvia. Sitte kehotti hän poikaa nauttimaan sitä\nrunsaasti, sillä nyt oli lähdettävä pitkälle matkalle, ja vieläpä\nsellaiselle, joka antoi ruokahalua.\n\nKun tämä toimi oli tyydyttävästi suoritettu, lähtivät matkustajat pois\nja jonkun matkaa astuttuaan ja tehtyään eräässä nurkkauksessa äkki\nkäänteen, ilmestyi heidän eteensä suuri, välkkyvä järvi. Nytkös Rikon\nsilmät repesivät suuriksi ja liikutettuna hän huusi: \"Gardajärvi!\"\n\n\"Ei vielä pitkiin aikoihin, poikaseni. Tämä on vasta Comojärvi\",\nselitti hänen suojelijansa. Nyt he menivät laivaan ja kulkivat monta\ntuntia järvellä, Riko katseli milloin päivänpaisteisia rantoja, milloin\nsiintäviä aaltoja, ja hänestä tuntui niin kodikkaalta. -- Sitte laski\nhän hopearahansa pöydälle.\n\n\"Mitä, mitä, onko sinulla rahaa liiaksi?\" kysyi kauppias, joka molemmin\nkäsin sauvaansa nojautuen katseli pojan hommia.\n\n\"Tänäänhän minun on itse maksettava\", sanoi Riko. \"Niinhän te eilen\nsanoitte.\"\n\n\"Sinä, näemmä, otat huomioon, mitä sinulle sanoo, ja se on hyvä; mutta\nei ole tapana noin vain laskea rahaa pöydälle. Anna se minulle.\"\n\nSitte kauppias nousi ja lähti suorittamaan maksua laivamatkasta. Mutta\nkun hän veti esiin pullean nahkakukkaronsa, joka oli aivan täynnä\nsamanlaisia rahoja, -- sillä hän oli kauppamatkalla -- niin ei hän\nhennonut antaa pois pojan ainoata hopearahaa, vaan toi sen hänelle\ntakaisin, samalla kuin antoi hänelle matkalipun ja sanoi:\n\n\"Tuossa saat rahasi; ehkä hyvinkin tarvitset sen huomenna. Tänään olet\nvielä minun luonani, mutta ei tiedä kuinka sinun sitte käy. Kun saavut\nperille enkä minä enää ole luonasi, niin tiedätkö taloa, minne mennä?\"\n\n\"En\", vastasi Riko.\n\nKauppiaan valtasi suuri hämmästys, ja pojan kohtalo tuntui hänestä\nhyvin salaperäiseltä. Mutta hän ei virkkanut mitään eikä kysynyt sen\nenempää; hän näet arveli, ettei hän siten kuitenkaan pääse asioista\nselville. Postivaunun ajaja saa joskus selittää kaikki; hän varmaan\ntietää asiat paremmin kuin pikku poika itse. Poikapoloista hän suuresti\nsääli, sillä pian tämän oli jäätävä yksikseen.\n\nKun laiva seisahtui rantaan, tarttui mies Rikoa käteen ja sanoi: \"Nyt\nen heitä sinua, jotta et jäisi jälkeen; täytyy kulkea joutuisasti,\nsillä uusi hevonen ei odota meitä.\"\n\nRikolla oli täysi työ juostessaan miehen rinnalla. Ei hän ennättänyt\nkatsoa oikealle eikä vasemmalle, ja pian saavuttiinkin paikalle, missä\nseisoi jono kummallisia vaunuja. Pieniä portaita myöten hän nousi\nkauppiaan kanssa erääseen niistä, ja nyt Riko ensi kerran eläissään\najoi rautatiellä. Kun oli kuljettu noin tumiin verran, nousi kauppias\nja sanoi: \"Nyt minä olen perillä, sillä kohta tulemme Bergamoon; mutta\nsinä saat istua rauhallisesti, siksi kunnes tullaan viemään sinua ulos,\nsillä minä olen pitänyt huolta kaikesta. Silloin astut pois junasta ja\nolet perillä.\"\n\n\"Olenko silloin Peschierassa Gardajärven rannalla?\" kysyi Riko. Mies\nmyönsi. Silloin Riko hartaasti kiitti suojelijaansa, sillä hän oli\nhyvin ymmärtänyt, kuinka paljon hyvää tämä oli hänelle tehnyt. Sitte he\nerosivat toisistaan, ja ikävältä tuntui kumpaisestakin.\n\nRiko istui aivan hiljaa nurkassaan; miettimiseen hänellä oli kyllin\naikaa, sillä ei kukaan välittänyt hänestä vähääkään. Liikkumattomana\nhän istui ainakin kolme tuntia, kunnes juna taas seisahtui, niinkuin\nmonta kertaa ennenkin.\n\nSamassa astui eräs junailija vaunuun, otti Rikoa käsipuolesta, veti\nhänet kiireesti ulos ja ohjasi alas portaita. Sitte hän viittasi\nläheistä ylänköä kohden ja sanoi \"Peschiera\" ja samassa oli hän taas\nvaunusillalla, ja juna lähti jyristen eteenpäin.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\nKaukaisen, kauniin järven rannalla.\n\n\nRiko siirtyi muutamia askeleita rakennuksista, joiden edustalla juna\noli seisonut, ja katseli ympärilleen. Nämä valkoiset rakennukset, tämä\naukea paikka, tuo supisuora, kauas etenevä tie, kaikki oli hänelle\naivan vierasta; sitä hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt, ja hän\najatteli itsekseen: \"En ole tullut oikeaan paikkaan.\" Suruissaan hän\nkulki eteenpäin puiden reunustamaa tietä; mutta nyt se teki\näkkikäänteen, ja Riko jäi siihen paikkaan seisomaan kuin unta nähden\neikä enää liikahtanut. Hänen edessään välkkyi kirkkaassa\npäivänpaisteessa taivaansininen järvi lämpimine, hiljaisine rantoineen,\nsen takana kohosivat kaukaiset vuoret, tuossa keskellä oli\npäivänpaisteinen lahdelma ja ystävälliset talot sen rannoilla hohtivat\ntänne saakka. Tämän kaiken tunsi Riko, tämän hän oli ennen nähnyt.\nTuossa hän oli seisonut, juuri tuossa, nämä puut hän tunsi; mutta missä\noli pieni kotitalo? Tuossa sen pitäisi olla, juuri tuossa. Mutta sitä\nei ollut siinä.\n\nMutta alhaalla kulki vanha tie, oi, sen hän hyvin tunsi. Ja tuolla\nloistivat suuret, punaiset kukkaset vihertävien lehtiensä keskestä.\nTuolla, tuolla aivan järven taskukohdalla oli varmaankin se kaitainen\nkivisilta, jota myöten hän niin usein oli kulkenut; mutta täältä sitä\nei voinut nähdä.\n\nÄkkiä juoksi Riko, ikäänkuin polttavan kaipuun ajamana, tielle ja sitä\nmyöten eteenpäin. Niin, tässä oli pieni silta, hän tunsi sen; juuri\ntämän sillan yli oli hän kulkenut ja joku piti häntä kädestä -- äiti se\noli.\n\nSamassa hän näki aivan selvästi äitinsä kasvot, selvemmin kuin moneen,\nmoneen vuoteen; tuossa oli äiti seisonut hänen vieressään ja hellin\nsilmin katsellut häntä, ja Rikoon se vaikutti valtavammin kuin\nmilloinkaan ennen koko elämässä.\n\nPienen sillan läheisyydessä heittäytyi hän maahan ja itki ja nyyhki\nääneen: \"Oi äiti, missä sinä olet? Missä on minun kotini, äiti?\"\n\nNäin makasi hän kauan ja itki ilmoille suuren surunsa; tuntui ikäänkuin\nsydän olisi ollut pakahtumaisillaan ja ikäänkuin nyt kerrankin saisi\nilmaista tuskan, joka näihin saakka oli tehnyt hänet mykäksi ja\njäykistyneeksi.\n\nKun Riko vihdoin nousi, oli aurinko paljon alentunut, ja iltarusko\nkultasi järven. Vuoret näyttivät nyt sinipunervilta ja punerva utu\nrusotti rantamilla. Sellaisena oli Riko säilyttänyt järvensä\nmuistossaan, sellaisena oli hän nähnyt sen unissaan ja vielä paljon\nkauniimpaa oli kaikki nyt, kun hän taas näki sen silmillään. Ja kun hän\nsiinä istui ja katsomistaan katseli ja ihaili tätä kauneutta, ajatteli\nhän yhtä mittaa: \"Kunpa vain voisin näyttää tämän kaiken Stinelille!\"\n\nNyt oli aurinko laskeutunut ja valo ylt'ympäriltä sammunut. Riko nousi\nja alkoi kulkea tietä myöten sinnepäin, missä oli nähnyt punaisten\nkukkasten kasvavan. Rantatieltä poikkesi sinne kaitaisempi polku.\nTuolla ne kasvoivat, pensas pensaan vieressä, mutta paikka näytti\npuutarhalta. Sen ympärillä kulki jonkinmoinen aitaus ja puutarhassa\nkasvoi sekaisin kukkia, puita ja viiniköynnöksiä.\n\nPuutarhan perällä oli kaunis talo, jonka ovi oli auki ja puutarhassa\nkulki nuorukainen, joka sieltä täältä viiniköynnöksistä leikkasi\nsuuria, kullankeltaisia rypäleterttuja ja sitä tehden vihelsi laulun\nsäveltä.\n\nRiko katseli kukkasia ja ajatteli: \"Kunpa Stineli voisi nähdä nämä!\" ja\nliikahtamatta hän seisoi kauan aitauksen luona.\n\nNyt katsoi nuorukainen häneen ja huusi: \"Tulepas sisäpuolelle,\nviuluniekka, ja soita kaunis laulu, jos osaat!\"\n\nTämän lausui nuorukainen italiankielellä ja Rikosta tuntui hyvin\nkummalliselta: hän ymmärsi mitä kuuli; mutta hän ei olisi osannut puhua\nsitä kieltä. Hän meni puutarhaan, ja nuorukainen alkoi puhutella häntä,\nmutta kun hän huomasi, ettei Riko osannut vastata, viittasi hän kohden\navonaista ovea ja selitti, että siellä tuli Rikon soittaa.\n\nRiko lähestyi ovea, joka vei suoraan asuinhuoneeseen. Siellä oli pieni\nvuode ja sen ääressä istui rouva, joka valmisti jotain punaisesta\npunonnaisesta. Riko asettui oven edustalle ja alkoi soittaa ja laulaa\nmielilauluaan:\n\n    \"Hoi, lampahat pienet!\"\n\nKun hän oli lopettanut, kohosi vuoteesta pienen pojan kalpea pää, ja\nääni huusi:\n\n\"Soita vielä!\"\n\nRiko soitti toisen sävelmän.\n\n\"Soita vielä!\" kuului taas vuoteesta.\n\nNäin kävi viisi, kuusi kertaa ja aina vain kuului vuoteesta: \"Soita\nvielä!\"\n\nNyt ei Riko enää osannut mitään uutta. Hän otti viulun käteensä ja\naikoi lähteä pois. Mutta silloin alkoi pienokainen huutaa: \"Älä mene,\nsoita vielä, soita vielä!\" Rouva nousi ja tuli Rikon luo. Hän pisti\njotain Rikon käteen, mutta poika ei ymmärtänyt mitä rouva tahtoi.\nSamassa hän kuitenkin muisti mitä Stineli oli sanonut: \"Kun sinä soitat\nviulua oven edustalla antavat ihmiset sinulle jotain.\" Sitte rouva\nystävällisesti kysyi mistä poika oli ja mihin hän oli menossa? Riko ei\nosannut vastata. Rouva kysyi taas oliko hän tullut tänne vanhempiensa\nkanssa? Riko pudisti kieltäen päätänsä. Oliko hän sitte yksin? Riko\nnyökäytti myöntäen päätänsä. Mihin hän aikoo mennä yöksi? Riko pudisti\ntaas surullisena päätään. Silloin rouva sääli pientä muukalaista; hän\nhuusi luokseen nuorukaista ja käski hänen viedä Riko \"Kultainen\naurinko\" nimiseen ravintolaan. Isäntä ehkä ymmärtää pienen soittoniekan\npuhetta, sillä hänkin on ollut kaukaisissa maissa. Isännälle olisi\nsanottava, että hän antaisi yösijan pojalle, niin rouva sen kyllä\nmaksaa. Ja aamulla hänen pitäisi neuvoa pojalle tie sinne, minne tämä\non maikalla, sillä poikahan on vielä niin nuori -- \"vain muutamia\nvuosia minun poikaani vanhempi\" -- jatkoi rouva säälien -- ja ruokaakin\nolisi pojalle annettava.\n\nMutta pienokainen huusi taas vuoteestaan: \"hänen täytyy vielä kerran\nsoittaa!\" eikä hän herennyt huutamasta, ennenkuin äiti sanoi: \"Tuleehan\nhän uudestaan huomenna, mutta nyt hänen täytyy mennä nukkumaan,\nniinkuin sinunkin.\"\n\nNuorukainen lähti nyt Rikon edellä, ja tämä tiesi hyvin mihin mentiin,\nsillä hän oli ymmärtänyt rouvan puheen.\n\nPieneen kaupunkiin oli täältä noin kymmenen minuutin matka. Siellä\npoikkesi nuorukainen kaitaisen kadun varrella olevaan taloon ja meni\nsuoraan ravintolahuoneeseen, joka oli täynnä tupakansavua ja jossa\njoukko miehiä istui pöytien ympärillä.\n\nNuorukainen toimitti asiansa ja isäntä sanoi: \"Hyvä on.\" Samassa tuli\nsiihen emäntäkin ja molemmat tarkastivat Rikoa kiireestä kantapäähän.\nMutta kun lähimmän pöydän ääressä istuvat vieraat näkivät viulun,\nhuusivat monet heistä: \"Nytpä saamme soittoa\", ja muuan huusi:\n\"Soitapas, pienokainen, jotain iloista!\" Ja näin he huusivat kilvan,\njotta isäntä tuskin pääsi kysymään mitä kieltä Riko puhui ja mistä hän\ntuli. Riko vastasi nyt omalla kielellään, että hän oli tullut yli\nMalojan ja että hän ymmärsi kaikki, mitä täällä puhuttiin, mutta ei\nosannut puhua tätä kieltä. Isäntä ymmärsi hänen kieltänsä ja kertoi\nitsekin olleensa vuoristossa, ja sanoi vasta puhelevansa pitemmältä\nRikon kanssa, mutta nyt tulisi pojan soittaa viuluaan, sillä vieraat\nyhä huusivat haluavansa soittoa.\n\nRiko totteli ja alkoi nyt niinkuin ainakin soittaa ja samalla laulaa\nomaa lauluaan. Mutta vieraat eivät ymmärtäneet siitä sanaakaan, ja\nsävel tuntui heistä kovin yksinkertaiselta. Toiset alkoivatkin rupattaa\nja meluta, toiset taas huusivat tahtovansa kuulla jotain muuta,\ntanssisäveltä tai muuta kaunista.\n\nSiitä välittämättä lauloi Riko laulunsa loppuun, sillä kun hän kerran\noli pannut sen alulle, tahtoi hän myöskin laulaa sen kokonaisuudessaan.\nKun se oli tehty, alkoi hän tuumailla. Tanssi-säveltä ei hän voinut\nsoittaa, sillä hän ei osannut sellaisia; mummun laulu oli soitettava\nvieläkin hitaammassa tahdissa, eivätkä nämä ymmärtäisi senkään sanoja.\nMutta nyt hän muisti ja alkoi laulaa:\n\n    \"Una sera\n    In Peschiera --\"\n\nTämän sulosointuisen laulun ensimäiset säveleet olivat tuskin\nkajahtaneet, ennenkuin syntyi täydellinen hiljaisuus ja samalla alkoi\nsieltä täältä ja vihdoin joka pöydän äärestä ääniä yhtyä lauluun ja\nsyntyi niin kaunis kuoro, ettei Riko moista milloinkaan ennen ollut\nkuullut; hän joutuikin aivan haltioihinsa ja soitti yhä tulisemmin ja\nmiehet lauloivat yhä innokkaammin, ja kun yksi värssy loppui, alkoi hän\nvoimakkaasti soittaa toista, sillä hän oli isältä oppinut milloin laulu\npäättyi. Ja kun vihdoin loppu tuli, syntyi kauniin laulun jälkeen\nsellainen melu, ettei Riko sellaistakaan ollut milloinkaan kuullut.\nKaikki ihmiset huusivat ja rähisivät kilvan ja puivat pelkästä ilosta\nnyrkkiä pöytään, ja sitte he kaikki lasit kädessä töytäsivät Rikon luo,\nja joka lasista täytyi hänen juoda ja kaksi pudisti häntä kädestä\nja yksi hartioista ja kaikki huusivat kilvan, saaden pelkällä\nilon-vimmallaan Rikon pelon ja tuskan valtaan, niin että hän\nkävi yhä kalpeammaksi. Mutta hänpä olikin soittanut heidän oman\nPeschieralaulunsa, joka kuului yksinomaan heille, ja jota ei yksikään\nmuukalainen voinut oppia, ja hän oli soittanut sen voimakkaasti ja\npuhtaasti ikäänkuin hän olisi ollut peschieralainen; tätä nämä\nvilkasluontoiset peschieralaiset eivät voineet kyllin ihailla, eikä\nkyllikseen iloita tästä ihmeellisestä viuluniekasta, jonka kanssa he\nnyt tahtoivat juoda veljenmaljoja.\n\nMutta samassa tuli emäntä kädessä lautanen täynnä riisiä ja ylinnä\nsuuri kimpale kananlihaa. Hän viittasi Rikon luoksensa ja vieraille hän\nsanoi, että poika on jätettävä rauhaan; hänen täytyi nyt päästä\nsyömään, sillä hän, raukka, on aivan kalpea pelkästä ponnistuksesta.\nSitte hän asetti lautasensa nurkkapöydälle ja istui itse pojan viereen\nja kehotti häntä syömään vahvasti, sillä niin laihalle pojalle se tekee\nvain hyvää.\n\nRikolle maistuikin illallinen mainion hyvältä, sillä siitä saakka kun\nhän ani varhain aamulla oli juonut kahvia, ei hän ollut muruakaan\nnauttinut, ja tänään oli hän kuitenkin paastonsa ohessa kokenut varsin\npaljon.\n\nKun lautanen oli tyhjä, painuivatkin hänen silmänsä väsymyksestä\numpeen. Isäntäkin oli tullut pöydän luokse ja kiitti Rikon soittoa ja\nkysyi kenen poika hän oli ja mihin hän oli menossa. Riko, vaivoin\nkokien pitää silmiänsä auki, sanoi, ettei hänellä ollut ketään omaisia\nja ettei hän aikonut mennä mihinkään.\n\nSilloin rohkaisi isäntä ystävällisesti poikaa ja arveli että nyt on\nvain huoletta mentävä nukkumaan. Huomenna voi hän uudestaan mennä rouva\nMenotin luo, joka oli lähettänyt hänet tänne; tämä rouva on varsin hyvä\nja voi ehkä ottaa hänet juoksupojakseen, koska hän ei tiedä mihin olisi\nmentävä.\n\nMutta emäntä nykäisi kaiken aikaa miestään käsipuolesta ikäänkuin\nestääkseen häntä puhumasta. Isäntä puhui kuitenkin asiansa selville,\nsillä hän ei ymmärtänyt mitä toinen tahtoi.\n\nNyt miehet pöytien äärestä taas alkoivat meluten huutaa, että he\ntahtoivat uudestaan kuulla laulunsa. Mutta emäntä huusi: \"Ei, ei, vasta\nsunnuntaina se soitetaan. Eihän poika pelkästä väsymyksestä enää pysy\npystyssä.\" Sitte tarttui hän Rikon käteen ja vei hänet suureen\nhuoneeseen. Siellä riippui valjaita seinillä, ja erääseen nurkkaan oli\nlevitetty viljaa ja toisessa oli vuode. Ei aikaakaan niin lepäsi Riko\nvuoteessa ja nukkui raskaasti ja makeasti.\n\nMyöhemmin, kun talossa vallitsi hiljaisuus, istui isäntä sen pienen\npöydän ääressä, missä Riko oli syönyt, ja emäntä seisoi hänen\nvieressään -- sillä hän siivosi parastaikaa -- ja puhui innokkaasti:\n\"Tätä poikaa et saa lähettää pois rouva Menotin luokse; juuri sellaisen\npojan minä tarvitsisin kaikenmoisiin toimiin. Etkö huomannut, kuinka\nhyvin hän soittaa viulua? Kaikkihan olivat ihan hurjia ihastuksesta.\nPane vain merkille, tästä tulee vielä parempi viulunsoittaja kuin ne\nkolme, jotka meillä on nykyään. Tanssisäveleitä hän pian oppii\nsoittamaan, niin että saat hänestä ilmaiseksi soittajan kaikkia\ntanssipäiviä varten ja voit vielä vuokrata hänet muillekin. Tätä et\nenää saa päästää käsistäsi, hän näyttää siivolta ja miellyttää minua;\nme pidämme hänet.\"\n\n\"On se minustakin parasta\", sanoi mies. Hän älysi heti, mitä etua\nvaimon esityksestä tulisi olemaan.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\nUusia ystäviä eikä vanhojakaan unohdeta.\n\n\nSeuraavana aamuna seisoi emäntä ulko-ovella ja tarkasteli ilmaa ja mitä\nyön kuluessa oli tapahtunut. Silloin tuli rouva Menotin nuori palvelija\npitkin tietä; hän oli samalla isäntä ja renki rouvan kauniilla,\nhedelmärikkaalla maatilalla, -- hän oli, näet, perehtynyt puutarha- ja\npeltotyöhön. Hän hallitsi ja vallitsi ja piti huolta kaikesta ja hänen\noli hyvä olla. Sentähden hän yhtä mittaa viheltelikin.\n\nKun hän nyt saapui emännän eteen, herkesi hän hetkeksi viheltämästä ja\nsanoi, että jos tuo eilinen nuori soittoniekka ei vielä ole lähtenyt\npois, saisi hän taas tulla rouva Menotin luo, sillä pikku poika\ntahtoisi vielä kuulla hänen soittoaan.\n\n\"Voihan poika tulla, kun ei rouva Menotti vain liikoja vaadi\", sanoi\nemäntä ja pani samalla molemmat kätensä puuskaan ikäänkuin merkiksi\nsiitä, ettei tässä kovin suurta kiirettä pidetä. \"Parastaikaa makaa\nsoittoniekka tuolla ylhäällä hyvässä vuoteessaan ja ottaa makeita unia,\nja minä suon mielelläni hänelle sen levon. Voitte sanoa rouva\nMenotille, että vielä minä hänet sinne lähetän; hän ei lähde täältä\npois, sillä minä olen ottanut hänet turviini. Hän on turvaton\norpopoika, joka ei tiedä mihin hänen on mentävä, ja nyt hänestä on\npidetty huolta.\"\n\nNuorukainen läksi näine tietoineen.\n\nEmäntä antoi Rikon nukkua kyllikseen, sillä hän oli hyväluontoinen\nnainen; tosin ajatteli hän aina ensin omaa etuaan, mutta sitte myöskin\ntoisten. Kun Riko vihdoin itsestään heräsi, oli hän nukkunut pois\nkaiken väsymyksen, ja tuli nyt reippaana alas. Silloin emäntä viittasi\nhäntä kyökkiin ja asetti suuren maljan kahvia hänen eteensä pöydälle ja\nviereen kauniin, keltaisen maissileivän. Sitte hän sanoi: \"Tällaista\nvoit saada joka päivä, jos vain tahdot, ja päivälliseksi ja\nillalliseksi vielä paljon parempaa, sillä missä keitetään vieraille,\nsiellä jää aina tähteitä. Sitte saat vain juosta minun asioillani, ja\nsen ohessa tarvittaissa soittaa viulua. Meillä saat kodin ja oman\nhuoneen eikä sinun enää tarvitse kiertää maailmaa. Nyt saat vain sanoa,\ntahdotko jäädä tänne.\"\n\nSilloin Riko tyytyväisenä vastasi: \"Tahdonhan minä jäädä\", sillä niin\npaljon hän toki osasi emännän kieltä.\n\nSitte emäntä heti kuljetti häntä läpi koko talon, käytti vajassa ja\ntallissa, kasvitarhassa ja kanapihassa, ja joka paikasta näytti hän\npojalle ympäristöä ja selitti mistä mentiin kauppapuotiin, mistä\nsuutariin ja muiden tärkeämpien ihmisten luokse. Riko kuunteli\ntarkasti, ja koetellakseen häntä, lähetti emäntä hänet kohta kolmeen,\nneljään eri paikkaan hakemaan kaikenlaista tavaraa, kuten olutta,\nsaippuaa ja lankaa sekä noutamaan suutarista korjattavaksi lähetetyn\nsaappaan; sillä hän oli huomannut, että Riko kyllä osasi lausua\nyksityisiä sanoja.\n\nRiko toimitti kaikki asiat oikein; tämä miellytti emäntää suuresti ja\nillemmällä hän sanoi: \"Nyt saat mennä viuluinesi rouva Menotin luo ja\nolla siellä koko illan.\"\n\nSiitä Riko tuli hyvin iloiseksi, sillä nyt hän taas sai kulkea pitkin\njärven rantaa, ja mennä sinne, missä kauniit kukkaset kasvoivat.\n\nJärven luokse tultuaan juoksi hän jälleen pienelle sillalle ja istui\nvähäksi aikaa sen läheisyyteen, sillä siellä levisi taas kaikki entinen\nihanuus hänen eteensä; vesi ja vuoret olivat nytkin hienon kulta-udun\nverhoamia, ja Riko tuskin malttoi lähteä paikaltaan.\n\nMutta joka tapauksessa hän jatkoi matkaansa, koska hän tiesi, että nyt\noli noudatettava emännän käskyä, sillä sitä vartenhan hän sai asua\nravintolassa.\n\nKun hän tuli puutarhaan, kuuli hän heti pikku pojan äänen -- ovi näet\noli aina auki -- ja tämä huusi: \"Tule taas soittamaan!\"\n\nRouva Menotti tuli ulos, antoi ystävällisesti Rikolle kättä ja vei\nhänet huoneeseen. Se oli avara sali ja suuresta ovesta näkyi kaunis\npuutarha kukkasineen. Sairaan pojan pieni vuode oli asetettu aivan\nvastapäätä ovea, ja sen ohessa oli huoneessa vain pöytiä ja tuoleja ja\nkauniita kirstuja, mutta ei toista vuodetta; sillä yöksi vietiin pieni\nsänky viereiseen huoneeseen, jossa äidinkin vuode oli, Aamulla vietiin\npoika vuoteineen taas kauniiseen, iloiseen saliin, missä aurinko joka\npäivä loi loistavan valojuovan lattialle ja siten ilahutti pikku\nsairaan sydäntä. Pienen vuoteen vieressä oli kaksi kainalosauvaa, ja\ntuontuostakin nosti äiti pienokaisen vuoteesta ja kuljetti häntä\nsauvojen nojassa ympäri huonetta, sillä hän ei osannut kävellä eikä\nseisoakaan yksikseen; hänen jalkansa olivat halvaantuneet eikä hän\nollut milloinkaan niitä käyttänyt.\n\nKun Riko astui huoneeseen, ponnahti pikku poika istumaan pitkän nuoran\navulla, joka vuoteen kohdalla riippui katosta; sillä omin voimin ei hän\npäässyt istumaan. Riko meni vuoteen luo ja katseli ääneti pientä\nsairasta. Hänellä oli hentoiset käsivarret, pienet, laihat kätöset, ja\nniin pienet kasvot, ettei Riko milloinkaan ennen ollut niin pieniä\npojankasvoja nähnyt, ja niissä oli kaksi suurta silmää, jotka terävästi\nkatselivat Rikoa; sillä pieni sairas, joka harvoin pääsi näkemään\njotain uutta tai outoa, mutta joka aina kovin halusi nähdä sellaista,\nkatseli hyvin tarkoin kaikkea, mikä sattui hänen yksinäiselle tielleen.\n\n\"Mikä sinun nimesi on?\" kysyi pikku poika ensin.\n\n\"Riko\", oli vastaus.\n\n\"Minun nimeni on Silvio. Kuinka vanha sinä olet?\" jatkoi hän kyselyään.\n\n\"Kohta yhdentoista.\"\n\n\"Kohta minäkin olen yhtä vanha\", kertoi poika.\n\n\"Voi, Silvio, mitä puhut\", sanoi siihen äiti. \"Sinähän täytät vasta\nneljä vuotta. Ei ne vuodet niin pian kulu.\"\n\n\"Soita taas!\" sanoi nyt pikku Silvio.\n\nÄiti istui paikalleen vuoteen viereen, ja Riko asettui vähän etäämmälle\nja alkoi soittaa viuluaan. Silvio ei tuntunut saavan siitä kyllikseen;\nniin pian kun Riko oli saanut kappaleen soitetuksi, kuului vuoteesta\ntaas: \"Soita vielä!\"\n\nNäin soitti Riko kaikki kappaleensa ainakin kuuteen kertaan; sitte\nlähti äiti pois, ja kun hän tuli takaisin, toi hän mukanaan\nlautasellisen kullankeltaisia viinirypäleitä ja sanoi, että nyt on\nRikon levättävä ja istuttava tuolille vuoteen viereen ja syötävä\nrypäleitä Silvion seurassa.\n\nSitte äiti läksi hetkeksi puutarhaan katsomaan kasvejaan, ja oli varsin\nhyvillään siitä, että kerrankin voi poistua pienokaisen vuoteen\näärestä; tavallisesti ei hän voinut mennä mihinkään, sillä Silvio ei\nhäntä päästänyt luotansa, vaan alkoi heti surkeasti huutaa, jos äiti\nvähänkin jätti hänet yksikseen.\n\nSillä aikaa molemmat lapset tulivat mainiosti toimeen keskenään; sillä\nSilvion kysymyksiin osasi Riko varsin hyvin vastata; sitäpaitsi sai hän\nhelposti Silvion ymmärtämään itseään silloinkin, kun ei tiennyt oikeita\nsanoja, ja tällainen seurustelu oli pikku sairaalle suureksi\nhauskuudeksi. Äiti sai käydä katsomassa ei vain kukkamaitaan, vaan\nmyöskin viiniköynnöksiään, kauniita viikunapuitaan ja kaikkea muuta\nsekä puutarhassa että pellolla, ilman että Silvio kertaakaan oli\nhuutanut häntä.\n\nKun hän taas tuli huoneeseen, ja kun alkoi hämärtää ja Riko nousi\nlähteäkseen, nosti Silvio kovan melun, piti molemmin käsin kiinni Rikon\nnutusta eikä tahtonut päästää häntä irti, ennenkuin tämä olisi luvannut\ntulla takaisin huomenna ja joka päivä. Mutta rouva Menotti oli\nvarovainen nainen; hän oli kyllä ymmärtänyt, mitä emäntä\ntervehdyksellään oli tarkottanut. Sentähden koetti hän rauhoittaa\nSilviota ja lupasi heti seuraavina päivinä mennä puhuttelemaan\nemäntää ja pyytää häneltä Rikolle lupaa; sillä ei Riko itse voinut\nmitään luvata, hänen täytyi totella emäntäänsä.\n\nVihdoin päästi pienokainen irti nutun, antoi Rikolle kättä, ja tämä\nlähti vastenmielisesti pois. Paljon mieluummin hän olisi jäänyt tänne,\nmissä oli niin hiljaista ja niin kaunista ja Silvio ja äiti niin\nystävällisiä hänelle. --\n\nMuutamien päivien päästä tuli rouva Menotti pyhävaatteisiinsa puettuna\nillalla \"Kultaiseen aurinkoon\", ja emäntä juoksi häntä vastaan ja vei\nhänet yläkerran saliin. Sitte rouva Menotti kohteliaasti kysyi, olisiko\nemännälle siitä haittaa, jos Riko noin pari iltaa viikossa tulisi hänen\npoikansa luokse, sillä hän osasi niin hyvin huvittaa pikku sairasta;\nhän, rouva Menotti, olisi valmis palkitsemaan tämän avun sillä tavalla\nkuin emäntä vain suvaitsisi määrätä.\n\nEmäntää miellytti suuresti, että arvoisa rouva Menotti näin tuli\npyytämään häneltä palvelusta, ja heti tehtiin sellainen sopimus, että\nRiko saisi viettää siellä kaikki vapaat iltansa ja korvaukseksi rouva\nMenotti pitäisi huolta Rikon puvusta. Tähän oli emäntä varsin\ntyytyväinen; sillä nyt ei hänellä ollut pojasta edes penninkään menoja,\npuhdasta voittoa vain. Siten molemmat rouvat kaikessa ystävyydessä\nerosivat. --\n\nNäin kului Rikolta aika. Pian hän osasi italiankieltä niin sujuvasti\nkuin olisi hän aina sitä puhunut. Pienenä hän olikin jo puhunut sitä;\nsentähden se sana sanalta vaivatta muistui hänen mieleensä, ja kun\nhänellä oli hyvä korva, puhui hän pian yhtä puhtaasti kuin\nsyntyperäinen italialainen, niin että kaikki ihmiset ihmettelivät.\n\nEmäntä voi käyttää häntä apunaan paremmin kuin ikänään oli voinut\ntoivoa, sillä hän suoritti työnsä näppärämmin ja kunnollisemmin kuin\nemäntä itse, joka oli luonteeltaan kärsimätön. Ja kun oli varustettava\njuhlia joskus häitäkin varten, niin oli Rikon ryhdyttävä työhön, sillä\nhän tiesi mikä oli kaunista ja osasi koristaa. Kun hänet lähetettiin\nasioille, tuli hän takaisin ennen kuin emäntä osasi aavistaakaan, sillä\nhän ei turhia vitkastellut. Kun joku alkoi kysellä hänen asioitaan,\njätti hän kysyjän siihen paikkaan, ja riensi pois. Kun emäntä tuli\ntämän perille, miellytti se häntä suuresti, ja hän rupesi siihen määrin\nkunnioittamaan pojan arkatuntoisuutta, ettei hän itsekään tiedustellut\nhänen entisiä olojaan, ja siitä johtui, ettei oikeastaan kukaan tiennyt\nkuinka hän oli tullut Peschieraan. Siellä oli yleisesti levinnyt\nsellainen käsitys, että Riko oli turvaton orpopoika, jota vuoristossa\noli huonosti hoidettu ja pahasti kohdeltu, jonkatähden hän oli karannut\npois ja pitkällä matkallaan joutunut monenmoisiin vaaroihin, mutta\nvihdoin saapunut tänne, missä ihmiset eivät ole niin raakoja kuin\nvuoristossa ja missä hän viihtyy hyvin. Ja kun emäntä kertoi tämän\nkertomuksen, lisäsi hän aina lopuksi, että Riko olikin sellainen poika,\njonka sieti käydä hyvin ja saada suojaa hyvän emännän katon alla.\n\nKun ensimäinen tanssisunnuntai tuli, kokoontui \"Kultaiseen aurinkoon\"\nniin tavattoman paljon väkeä, että tuskin tiedettiin, mihin kaikki\nsaataisiin mahtumaan, sillä jokainen tahtoi nähdä ja kuulla pientä\nsoittoniekkaa, ja ne, jotka ensimäisenä iltana olivat kuulleet häntä,\ntulivat ensimäisinä ja tahtoivat heti kuulla oman laulunsa.\n\nEmäntä juoksi edestakaisin tulisessa touhussa, kasvot niin loistavina\nkuin hän itse olisi muuttunut \"kultaiseksi auringoksi\", ja aina kun hän\ntapasi miehensä, sanoi hän voitonriemuisena: \"Enkö sanonut sitä\nsinulle?\"\n\nRiko kuunteli ensin, kuinka kolme tilattua viulunsoittajaa soitti\ntanssisävelmää. Sävel tarttui heti hänen korviinsa ja sormiinsa, ja\npian hän osasi soittaa mukana, ja siitä pitäen hän osasi sen. Ja kun\ntanssi myöhään illalla lakkasi, oli hän oppinut kaikki tanssisävelmät,\nsillä niitä oli tietysti moneen kertaan soitettu.\n\nLopuksi oli Peschieralaulu taas laulettava, ja Riko säesti. Jos melu\nkyllä kaiken iltaakin oli ollut suuri, tulistuivat mielet laulettaessa\nsiihen määrin, että Riko jo pari kertaa ajatteli: \"Nyt he karkaavat\ntoistensa kimppuun ja tappavat toisensa.\" Mutta kaikki tämä oli vain\nystävyyden ilmaisua. Hänen osakseen tuli niin korvia särkevä\nmielenosoitus, että Riko aina vain ajatteli: \"Jospa nuo pian\nvaikenisivat!\" Sillä Rikolle ei mikään ollut niin vastenmielistä kuin\nsuuri melu.\n\nIllalla sanoi emäntä isännälle: \"Oletko huomannut? Ensi kerralla\ntarvitsee meidän tilata vain kaksi soittajaa.\"\n\nIsäntä oli varsin tyytyväinen ja sanoi: \"Meidän täytyy antaa pojalle\nvähän rahaa.\"\n\nKahden päivän päästä oli tanssijaiset Desenzanossa ja Riko lähetettiin\nsinne toisten kanssa; nyt hänet voi jo lähettää soittamaan maksun\nedestä. Siellä oli samanlaista melua ja hälinää, ja vaikka siellä ei\nlaulettukaan Peschieralaulua, oli melske kuitenkin yhtä rajua, ja Riko\najatteli alusta loppuun: \"Jospa tämä vain pian loppuisi!\"\n\nHän toi koko taskullisen rahaa kotiin, ja heti palattuaan hän rahoja\nlukematta tyhjensi taskunsa pöydälle, sillä emännän rahojahan ne\nolivat. Ja emäntä kiitti ja ylisti häntä ja toi hänelle kauniin\nomenakakkukimpaleen.\n\nSeuraavana sunnuntaina oli taas tanssijaiset Rivassa ja tällä kertaa\nRiko iloitsi niistä, sillä Riva oli järven toisella puolella, siellä,\nmissä järvi Peschierasta nähden muodosti päivänpaisteisen lahdelman,\njonka rantamilta ystävälliset, valkoiset talot loistivat aina\nPeschieraan saakka.\n\nIltapäivällä lähti hän soittajien seurassa veneellä yli kultaisen\njärven sinitaivaan heloittaessa, ja Riko ajatteli: \"Jospa saisin kulkea\ntästä yli Stinelin seurassa! Kylläpä hän ihmettelisi tätä järveä, jonka\nolemassaoloa hän ei edes uskonut!\"\n\nMutta sielläkin alkoi entinen melu, ja Riko toivoi taas pääsevänsä pian\npois, sillä oli paljon kauniimpaa hiljaisuudessa katsella Rivaa\nihanassa iltavalaistuksessa toiselta rannalta, kuin olla täällä\nkeskellä melskettä.\n\nMutta kun ei ollut tanssipäiviä, sai Riko aina iltaisin mennä pikku\nSilvion luokse ja viipyä siellä kauan, sillä emäntä tahtoi olla rouva\nMenotille avulias. Sinne meni Riko mielellään ja oikein ilolla. Kun hän\nkulki järven ohi, poikkesi hän aina pienelle kivisillalle ja istui\nhetkeksi maahan; tämä oli, näet, ainoa paikka, missä hän tunsi ehkä\nolevansa kotona. Silloin muistui hänen mieleensä elävimmin, miten\nkaikki oli silloin, kun hänellä tosiaan oli koti täällä. Sillä minkä\nhän nyt näki, sen hän oli silloinkin nähnyt, ja täällä hän kaikkein\nselvimmin voi nähdä äitinsäkin. Tuossa rannalla oli äiti seisonut ja\npessyt jotain, tuontuostakin katsonut Rikoaan ja lausunut hänelle\nrakkaita sanoja, ja nyt hän istui juuri samalla paikalla, missä oli\nistunut silloinkin. Tämän kaiken hän tiesi tarkoin. Sitten hänen täytyi\nriistäytyä irti ja mennä pois, sillä hän tiesi Silvion odottavan. Rouva\nMenotti oli tavallaan ystävällisempi hänelle kuin kukaan muu, sen hän\nhyvin tunsi; hän sääli suuresti turvatonta \"orpoa\", joksi hän aina\nnimitti Rikoa; sillä hänkin oli kuullut kerrottavan pojan\npakenemisesta. Hän ei koskaan tiedustellut Rikolta hänen mennyttä\nelämäänsä vuoristossa, sillä hän pelkäsi sen herättävän surullisia\nmuistoja. Hän tiesi myöskin, ettei Riko nyt saanut sitä hoitoa, minkä\nhänen ikäisensä tyyniluontoinen lapsi olisi tarvinnut; mutta kun hän ei\nvoinut auttaa asiaa, koetti hän vain pitää Rikoa luonaan niin paljon\nkuin mahdollista. Useasti laski hän kätensä Rikon pään päälle ja sanoi\nsäälien: \"Orporaukka!\"\n\nPienelle Silviolle tuli Riko päivä päivältä yhä tarpeellisemmaksi. Jo\naamulla alkoi hän ruikuttaa ja ikävöidä häntä, ja kun tuskankohtaukset\nsattuivat, huusi hän kahta kauheammin eikä ottanut rauhoittuakseen,\njollei Riko vain voinut tulla. Sillä siitä saakka kun Riko oli oppinut\npuhumaan sujuvasti, oli Silviolle avautunut ehtymätön ilonlähde: Rikon\nkertomukset.\n\nRiko oli ruvennut kertomaan Silviolle Stinelistä, ja kun aine häntä\nitseään miellytti ja hän kertoi koko sydämestään, niin hän kertoissaan\nmuuttui niin hilpeäksi ja huvittavaksi, että häntä tuskin enää voi\ntuntea. Hän osasi satoja kertomuksia Stinelistä: kuinka hän kerrankin\nsieppasi kiinni Sami-veikkonsa säärestä, kun tämä oli pudota syvään\nvesilätäkköön, ja kaikin voimin kannatti siitä poikaa, samalla huutaen\napua, ja kuinka Samikin parkui lätäkössä, kunnes isä vihdoin\nrauhallisesti kävellen tuli paikalle; sillä isä otaksui aina, että\nlapset huutavat vain huvikseen eikä hädissään. -- Ja kuinka Stineli\nPeterli-veikolleen saksilla leikkasi ihmisiä ja eläimiä ja\nUrsli-siskolle laittoi huonekaluja jos jostakin aineesta, niinkuin\npuusta, sammalista ja ruohonkorsista. -- Ja kuinka kaikki lapset\nsairaina ollessaan huusivat Stineliä luokseen, koska unohtivat kipunsa,\nkun Stineli huvitteli heitä. Sitte kertoi Riko, kuinka hän Stinelin\nkanssa lähti huvimatkoille ja kuinka hauska heillä silloin oli, ja\nhänen silmänsä loistivat, ja koko Riko oli niin hämmästyttävän eloisa,\nettä pikku Silviokin joutui ihan haltioihinsa ja yhä tahtoi kuulla\nlisää. Ja kun Riko vihdoin herkesi kertomasta, huusi Silvio heti:\n\"Kerro vielä Stinelistä!\"\n\nEräänä iltana kiihtyi Silvio ihan suunniltaan, kun Riko aikoi\nlähteä pois ja samalla kertoi, ettei hän voi tulla huomenna eikä\nsunnuntainakaan. Silvio ratkesi huutamaan äitiä, ikäänkuin talo olisi\nollut ilmitulessa ja hän itse liekkien keskellä. Kun äiti kauhistuneena\nsyöksyi puutarhasta sisään, huusi poika yhtä mittaa: \"Riko ei enää saa\nlähteä ravintolaan; hänen on jäätävä tänne! Hänen on aina oltava\ntäällä! Sinun täytyy olla täällä! Sinun täytyy, Riko, sinun täytyy!\"\n\nSilloin sanoi Riko: \"Olisinhan minä kernaasti, mutta minunhan täytyy\nmennä.\"\n\nRouva Menotti oli varsin neuvoton. Hän tiesi hyvin, minkä arvoinen Riko\noli ravintolanpitäjille, tiesi etteivät nämä millään ehdoin tahtoneet\nluopua pojasta. Hän koetti sentähden rauhoittaa Silviota, ja Rikon hän\nveti luokseen ja sanoi säälien: \"Voi sinua orporaukkaa!\"\n\nSilloin Silvio vihoissaan huusi: \"Mikä se orpo on? Minäkin tahdon olla\norpo!\"\n\nMutta nyt rouva Menottikin kiihtyi ja huusi: \"Voi Silvio, älä puhu noin\npahasti! Näetkös, orpo on sellainen lapsiraukka, jolla ei ole isää eikä\näitiä eikä hänellä missään koko maailmassa ole kotia.\"\n\nRiko katsoi rouvaan tummin silmin, jotka tulivat yhä synkemmiksi, mutta\nrouva ei sitä huomannut. Hän ei vähääkään ollut muistanut Rikoa, kun\nhän liikutettuna oli selittänyt asiaa Silviolle. Riko hiipi hiljaa\novelle ja riensi pois. Rouva Menotti ajatteli, että hän hävisi noin\nhiljaa, jottei pienokainen uudestaan tulisi pahoilleen, ja se oli\nrouvasta hyvä. Hän istahti pienen vuoteen viereen ja sanoi: \"Kuulehan,\nSilvio, minä selitän sinulle tämän asian ja sitte sinä et enää saa\nmeluta. Näetkös, poikia ei voi noin vain ottaa toiselta; sillä jos minä\nyrittäisin ottaa emännältä Rikon, voisi hän tulla ja ottaa minulta\nSilvioni. Silloin et koskaan enää saisi nähdä puutarhaa ja kukkia ja\nsinun täytyisi maata yksin huoneessa, missä riippuu valjaita seinillä\nja minne Rikokin menee niin vastenmielisesti ja josta hän jo monesti on\nkertonut sinulle. Mitähän sinä sitte tekisit?\"\n\n\"Tulisin kotiin takaisin\", sanoi pienokainen arvelematta. Mutta hän oli\nsiitä saakka siivosti ja laskeutui hiljaa levolle.\n\nRiko kulki läpi puutarhan ja pitkin maantietä järven rantaan. Siellä\nhän istahti tavalliselle paikalleen, laski päänsä käsiensä varaan ja\nlausui toivottomasti: \"Nyt sen tiedän, äiti; koko avarassa maailmassa\nei minulla ole missään kotia, ei missään!\"\n\nNäin istui hän suuressa surussaan aina yöhön saakka, ja kaikkein\nmieluimmin hän olisi jäänyt siihen ainiaaksi istumaan; mutta vihdoin\nviimein täytyi hänen kuitenkin nousta ja mennä huoneeseensa.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU.\n\nSilvio toivoo oikein pontevasti.\n\n\nPikku Silvion kiihtynyttä mieltä kesti yhä edelleen, ja kun hän nyt\ntiesi, ettei Riko kahteen päivään voisi hetkeksikään tulla, alkoi hän\njo ani varhain aamulla tuskitella ja valittaa: \"Nyt ei Riko tulekaan!\nNyt ei Riko tulekaan!\" Tätä hän pitkitti kaiken päivää aina iltaan\nasti, ja aikaisin seuraavana päivänä alkoi sama valitus. Kolmantena\npäivänä oli hän pelkästä ikävöimisestä niin kiihdyksissä, että hän oli\nkuin kuiva heinätukko, jonka pieni kipinä saa syttymään ilmiliekkiin.\n\nIllemmällä tuli sitte Riko vielä täynnä inhoa edellisten iltojen\ntanssimelskeestä. Siitä saakka kun hän sai tietää, ettei hänellä ollut\nmissään kotia, oli hän yhä useammin tullut ajatelleeksi Stineliä ja\ntuumi itsekseen: \"Koko avarassa maailmassa ei ole ketään muuta kuin\nStineli, jonka oma olisin tai joka välittäisi minusta.\" Ja hänet\nvaltasi suuri kaipuu Stinelin luo. Tuskin oli hän sitte istuutunut\nSilvion vuoteen viereen, kun hän sanoi: \"Näetkö, Silvio, Stinelin luona\nvain on hyvä olla, mutta ei missään muualla.\" Tuskin oli hän lausunut\nnuo sanat, kun pienokainen samassa ponnahti istumaan ja huusi kaikin\nvoimin: \"Äiti, minä tahdon tänne Stinelin! Stinelin pitää tulla tänne;\nvain Stinelin luona on hyvä olla, mutta ei missään muualla!\"\n\nÄiti tuli vuoteen viereen, ja kun hän usein oli suurella mielihyvällä\nkuullut Rikon kertovan Stinelistä ja hänen pienistä siskoistaan ja\nveikoistaan, tiesi hän heti mistä oli puhe ja sanoi: \"Niin, niin,\nolisihan se minullekin mieleistä, jos saisin tänne sellaisen Stinelin\nauttamaan sinua ja minua; mutta mistäpä sen saisin!\"\n\nMutta tällaiseen epämääräiseen lausuntoon ei Silvio ottanut\ntyytyäkseen; hän oli itse pelkkää tulta ja innostusta.\n\n\"Nythän voit saada Stinelin\", huusi hän taas. \"Rikohan tietää missä hän\non; Rikon on mentävä hakemaan häntä; minä tahdon Stinelin tänne\nkaikiksi päiviksi ja ainiaaksi. Huomenna on Rikon lähdettävä tuomaan\nhäntä.\"\n\nKun äiti huomasi pienokaisen ihan tosissaan miettivän asiaa ja toivovan\nsen toteuttamista, koki hän kaikin tavoin saada häntä luopumaan\ntuumastaan; sillä hän oli monet kerrat kuullut kerrottavan, kuinka\narvaamattoman suuriin vaaroihin Riko oli joutunut matkallaan; kuinka\noli ilmeinen ihme, että hän elävänä oli saapunut Peschieraan ja kuinka\nhirveän hurja vuoriston kansa oli. Sentähden hän otaksui, ettei kukaan\nihminen voisi lähteä hakemaan tyttöä sieltä, ei ainakaan sellainen\nhentoinen poika kuin Riko. Moisella matkalla voisi poika poloinen\nihan joutua surman suuhun, ja hän, rouva Menotti, saisi sen\nomalletunnolleen. Sitä hän ei millään muotoa tahtonut; hänellä oli jo\nennestään kyllin syntiä omallatunnollaan.\n\nÄiti selitti Silviolle, kuinka mahdoton asia oli, ja kertoi hänelle\nmonta kauhistuttavaa tapausta ja kuinka pahat ihmiset voisivat ajaa\ntakaa Rikoa ja surmata hänet. Mutta tällä kertaa ei mikään auttanut.\nAsia oli tarttunut lujemmin pikku Silvion päähän kuin konsanaan mikään\nmuu; sillä vaikka äiti olisi kuinkakin puhunut ja vaikka hän pelkästä\nhuolesta joutui aivan kiihdyksiin, aina Silvio vain sanoi: \"Rikon\ntäytyy hakea tänne Stineli; Riko tietää missä hän on.\"\n\nSilloin sanoi äiti: \"ja vaikka hän tietäisikin, niin luuletko Rikon\ntahtovan antautua vaaroihin ja siten kiusata Jumalaa, nyt kun hänen\ntäällä on hyvä olla eikä hänen enää ole pakko mennä pahojen ihmisten\nluo?\"\n\nSilloin katsoi Silvio Rikoa ja kysyi: \"Tahdotko mennä hakemaan Stineliä\nvai etkö?\"\n\n\"Tahdon\", sanoi Riko päättävästi.\n\n\"Voi toki, mikä tästä tuleekaan! Nyt on Rikokin yhtä järjetön!\" huusi\nrouva Menotti varsin säikähtyneenä. \"Mikä tässä nyt neuvoksi tulee.\nOta, Riko, viulusi ja ala soittaa ja laulaa; minun on mentävä\npuutarhaan\", ja rouva Menotti juoksi kiireesti hedelmäpuittensa luo,\nsillä hän otaksui, että Silvio parhaiten unohtaisi oikkunsa, kun hän ei\nenää voisi kärttää siitä äidillensä.\n\nMutta nuo hyvät ystävykset eivät soittaneet eivätkä laulaneet, he vain\nkuumeisella innolla puhelivat siitä, kuinka Stineli oli haettava ja\nkuinka kaikki sitte oli asetettava, kun hän tulee. Riko ihan unohti\nlähteä pois, vaikka oli tullut pimeä; ja rouva Menotti ei tahtonut\ntulla huoneeseen, sillä hän toivoi Silvion sitä ennen nukkuvan. Vihdoin\nhän kuitenkin tuli sisään ja Riko lähti heti pois; mutta Silvion kanssa\nsai äiti vielä kestää vaikean hetken. Poika ei millään ehdoin tahtonut\nsuikea silmiänsä, ennenkuin äiti lupaisi, että Rikon on haettava\nStineli. Sitä äiti ei voinut luvata, ja Silvio ei ottanut\nrauhoittuakseen, ennenkuin äiti sanoi: \"Ole nyt vain hyvällä mielellä;\nyön kuluessa kaikki kyllä selviää!\" Sillä äiti ajatteli, että hän nyt,\nkuten monesti ennen, yön kuluessa unohtaa toivomuksensa ja joku muu\nasia juolahtaa hänelle mieleen.\n\nSilvio tyyntyikin ja nukkui. Mutta äiti oli erehtynyt. Tuskin oli poika\nseuraavana aamuna herännyt, kun hän jo huusi vuoteestaan: \"Onko kaikki\nselvinnyt, äiti?\"\n\nKun ei äiti parhaalla tahdollaankaan voinut sitä vakuuttaa, nosti\nSilvio sellaisen mellakan, ettei äiti milloinkaan ennen ollut nähnyt\nhäntä niin suunniltaan. Tätä meteliä kesti kaiken päivää aina iltaan\nasti ja seuraavana aamuna hän jatkoi taas eilistä elämöimistään.\n\nNäin itsepintaisesti ei Silvio milloinkaan ennen ollut pysynyt\nvaatimuksissaan. Pojan meluamiset voi äiti vielä kestää; mutta\nvaikeampaa oli, kun pienokainen sai kovat tuskankohtauksensa ja silloin\nyhtä mittaa vaikeroiden uikutti: \"Stinelin luona vain on hyvä olla,\nmutta ei missään muualla!\"\n\nTämä vihlaisi äidin sydäntä ja tuntui ikäänkuin moitteelta, koska hän\nmuka ei tahtonut toimittaa sairaalle tätä lievitystä. Mutta miten voisi\nhän edes ajatella koko asiaa? Olihan hän itse kuullut, kuinka Silvio\nkysyi Rikolta: \"Tiedätkö oikean tien Stinelin luo?\" Ja kuinka Riko\nvastasi: \"En tiedä, mutta saan minä sen selville.\"\n\nPäivä päivältä toivoi äiti, että joku uusi vaatimus juolahtaisi Silvion\nmieleen, sillä näin kauan ei mitään mielitekoa ollut kestänyt. Äiti oli\nnäet huomannut, että jos poika terveempänä ollessaan oli jotain\nhalunnut, unohtui se aina, kun tuskanpuuska tuli. Mutta tällä kertaa\nkävi toisin, ja siihen olivat syynä Rikon kertomukset Stinelistä. Rikon\nylistyspuheet olivat saaneet herkkämielisen, sairaan Silvion siitä\nlujasti vakuutetuksi, että kaikki hänen tuskansa loppuisivat, jos\nStineli vain olisi hänen luonansa. Sentähden kesti Silvion\nvaikeroimista päivä päivältä, eikä hänen äitinsä lopulta tiennyt mikä\nneuvoksi tulisi.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU.\n\nNeuvo, joka oli monelle iloksi.\n\n\nNäinä levottomuuden aikoina tunsi rouva Menotti todellista lohdutusta,\nkun hän taas kerran monesta ajasta näki pitkään, mustaan nuttuun puetun\nmiehen astuvan puutarhan käytävää. Se mies oli hyväntahtoinen, vanha\npastori, joka tuon tuostakin kävi pientä sairasta tervehtimässä. Rouva\nhypähti tuoliltaan ja huusi iloisesti: \"Katsopas, Silvio, tuolla tulee\nhyvä herra pastori!\" ja meni vierasta vastaan. Mutta Silvio, joka yhä\nvielä oli huonolla tuulella, huusi niin kovaa kuin jaksoi: \"Minusta\nolisi hauskempaa, jos Stineli tulisi!\"\n\nMutta sitte poika kiireesti sukelsi peitteen alle piiloon, jottei\npastori tietäisi mistä ääni tuli. Äiti oli hyvin kauhistunut, ja kun\npastori astui huoneeseen, pyysi äiti, ettei tämä suinkaan panisi\npahakseen vastaanottoa; eihän poika tosissaan tuollaista puhunut.\nSilvio ei liikahtanut peittonsa alla, sopersi sieltä vain hiljaa:\n\"Puhuin minä sittekin tosissani.\"\n\nPastori nähtävästi aavisti mistä ääni tuli, sillä hän meni suoraan\nvuoteen luo, ja vaikkei hän nähnyt hituistakaan koko Silviosta, sanoi\nhän: \"Jumala antakoon hyvän päivän, poikaseni. Miten on terveytesi\nlaita? Ja miksi piilottelet maanalaisissa lokeroissa niinkuin mikäkin\npikku myyrä? Tulepa sieltä esiin ja selitä minulle: mitä sinä\nStinelillä tarkotat?\"\n\nNyt Silvio kömpi esille, sillä hän tunsi kunnioitusta herra pastoria\nkohtaan, kun tämä oli näin lähellä. Hän ojensi heti vanhukselle pienen,\nlaihan kätensä ja sanoi: \"Rikon Stineliä.\"\n\nNyt täytyi äidin ruveta selittämään, sillä herra pastori pudisti\nhämmästyneenä päätänsä istuutuessaan Silvion vuoteen viereen. Äiti\nkertoi vieraalle kaikki mitä Stinelistä tiesi ja kuinka pikku Silvio\nnyt oli saanut päähänsä, ettei hänen koskaan enää tulisi hyvä olla, jos\nei Stineli tule hänen luoksensa, ja kuinka Rikokin oli tullut niin\ntyperäksi, että luuli voivansa tuoda tytön, vaikkei tiennyt edes tietä\nkaukaiseen vuoristoon, missä tyttö asui ja minne ei kukaan voinut\nlähteä, koska ei oikein tiedetty minkälaista kauheata kansaa siellä\neleli. Mutta arvaahan sen, ettei siellä kunnon väkeä ole, koska noin\nhentoinen poika kuin Riko kernaammin antautui matkan suuriin vaaroihin\nkuin jäi sellaisten ihmisten pariin. Jos asiat muuten olisivat oikealla\ntolalla -- lisäsi rouva Menotti -- olisi hän valmis maksamaan vaikka\nkuinka paljon saadakseen tytön tänne Silviolle mieliksi ja itselleen\navuksi pojan hoidossa; sillä monesti karttui hänelle aivan liian paljon\ntyötä eikä tätä tällaista menoa voinut kauemmin jatkua. Riko, joka\nmuuten oli varsin järkevä, arveli ettei kukaan muu kuin Stineli voisi\nolla hänelle niin hyväksi avuksi. Riko varmaankin tunsi tytön hyvin, ja\njos tämä oli sellainen, joksi häntä oli kuvattu, olisi se hänellekin\nhyväksi, kun pääsisi pois vuoristosta. Mutta rouva Menotti vain ei\ntiennyt kuka sellaisen hyvän työn ottaisi tehdäkseen.\n\nPastori oli varsin vakavana kuunnellut eikä itse sanonut sanaakaan,\nennenkuin rouva Menotti oli puhunut puhuttavansa. Ei hänen olisikaan\nollut varsin helppoa saada puheenvuoroa, sillä rouva, joka ei pitkään\naikaan ollut purkanut sydäntään, jutteli niin kiivaasti, että oli\ntukehtua omaan sanatulvaansa.\n\nKun hän nyt lopulta vaikeni, otti herra pastori ensin hyppysellisen\nnuuskaa ja sanoi sitte levollisesti:\n\n\"Hm, hm, rouva Menotti, minä luulen, että teillä on liian kamalat\najatukset vuoriston kansasta; on sielläkin kristityitä, ja senjälkeen\nkun on keksitty kaikellaisia kulkuneuvoja, joiden avulla voi päästä\nkauas, on käynyt mahdolliseksi matkustaa vaaratta vuoristoonkin. Tästä\nolisi vain hankittava tietoja, ja asiaa on mietittävä.\"\n\nTässä täytyi herra pastorin uudestaan vahvistuksekseen turvautua\nnuuskarasiaansa; mutta sitte hän jatkoi: \"On olemassa kaikellaisia\nkauppiaita, lammaskauppiaita ja hevoskauppiaita, joita tulee\nvuoristosta Bergamoon; he varmaan tuntevat tiet. On ensin kuulusteltava\nja sitte vasta päätettävä asiasta; tottahan keksitään joku keino, jos\nte, rouva Menotti, pidätte asian tärkeänä, voisin ehkä minäkin olla\navuksi; käyn vuosittain kerran tai kahdesti Bergamossa ja silloinhan\nvoisin kenties ryhtyä hommiin.\"\n\nRouva Menotti oli niin suuresti kiitollinen pastorille, ettei\nlaisinkaan tiennyt miten ilmilausua tunteensa. Näin hän kerrassaan\nvapautui raskaista ajatuksista, jotka olivat vainonneet häntä monet\npäivät ja yöt ja käyneet sitä sotkuisemmiksi, jota enemmän hän niitä\nmielessään hautoi, niin että lopulta tuntui ikäänkuin hän ei enää olisi\nvoinut selviytyäkään tästä pulmasta. Nyt oli pastori ottanut koko\ntaakan niskoilleen, ja pastorin puoleen hän voisi tästälähin neuvoa\nSilviotakin kääntymään toivomuksineen.\n\nKoko puhelun ajan oli Silvio jännitetyin mielin terävästi katsonut\npastoria harmaine silmineen. Kun tämä nyt nousi ja hyvästiksi ojensi\npienokaiselle kätensä, paiskasi tämä siihen lujasti omansa ikäänkuin\nolisi sanonut: \"Nämä tuumat minä hyväksyn.\" Pastori lupasi ilmoittaa\nasiasta niin pian kuin oli päättänyt kuulustelunsa ja saanut selville\noliko tuuma toteutettavissa vai oliko Silvion luovuttava\nvaatimuksistaan.\n\nNyt kului viikko viikolta, mutta Silvio pysyi yhä rauhallisena. Hän eli\ntoivossa, ja sitä paitsi oli Riko kerrassaan muuttunut vielä entistään\nhuvittavammaksi ja vilkkaammaksi. Aina siitä saakka kuin hän oli\nkuullut mitä pastori oli luvannut, oli häneen lentänyt kuin sytyttävä\nilonkipinä ja hän eli kuin uutta elämää. Hän osasi kertoa Silviolle\nentistä enemmän, ja kun hän tarttui viuluunsa, lähti siitä niin sydäntä\nvirkistäviä säveleitä ja lauluja, ettei rouva Menotti enää hennonut\nlähteä huoneesta eikä kyllin voinut ihmetellä mistä Riko tuon kaiken\noli oppinut.\n\nAinoastaan tässä talossa olikin Rikolla tosi-iloa viulustaan; avarassa,\nkorkeassa huoneessa kaikui soitto niin ihanalta; täällä oli niin\nhiljaista ja ilmavaa, täällä ei ollut tupakansavua eikä ihmishälinää,\neikä hänen tarvinnut soittaa yksinomaan tanssisävelmiä, vaan sitä, mikä\nmilloinkin oli hänelle itselleen iloksi. Päivä päivältä palasikin Riko\nyhä mieluummin tähän huoneeseen, ja usein sinne tullessaan hän\najatteli: \"tältä varmaankin tuntuu, kun tulee kotiinsa\". Mutta tämähän\nei ollut hänen kotinsa, hän sai vain tulla sinne pariksi tunniksi, ja\nsitte oli aina lähdettävä pois.\n\nMutta viime aikoina oli Riko muuttunut tavalla, joka sai hänen\nemäntänsä suuresti ihmettelemään. Kun emäntä joskus laski solkkuisen,\nrikkinäisen likaämpärin hänen eteensä ja sanoi: \"Viepäs, Riko, tämä\nkanoille!\" -- silloin vetäytyi Riko hiukan syrjään, asetti kädet\ntaaksensa ikäänkuin merkiksi siitä, ettei hän voinut koskea ämpäriin,\nja sanoi tyynesti: \"Minusta olisi hauskempaa, jos joku toinen veisi\nsen!\"\n\nJa kun emäntä toi vanhat kenkänsä ja tahtoi antaa ne Rikon käteen,\njotta tämä veisi ne paikattaviksi, teki Riko taas samalla tavalla ja\nsanoi: \"Minusta olisi hauskempaa, jos joku toinen veisi ne.\"\n\nMutta emäntä oli ymmärtäväinen nainen, jonka silmä näki mitä ympärillä\ntapahtui, ja hän oli kyllä huomannut kuinka Riko viime aikoina oli\nmuuttunut ja miltä hän nyt näytti. Rouva Menotti oli pitänyt Rikon\nhyvissä vaatteissa aina siitä saakka kuin hän otti tämän tehtävän\nhuolekseen. Ja kun kaikki kaunisti Rikoa ja hän yhä enemmän alkoi\nnäyttää herraspojalta, niin rouva Menotti ilomielin hankki hänelle\nhyvää kangasta puvuiksi ja Riko puolestaan piti vaatteitaan siististi\nja huolellisesti, sillä häntä miellytti kaikki, mikä oli kaunista, ja\nlikaisuus ja epäjärjestys oli hänelle yhtä vastenmielistä kuin melu.\nTämän kaiken oli emäntä huomannut, ja sitäpaitsi hän hyvin tiesi, että\nRiko yhä vielä, niinkuin ensi kerrallakin tanssihuveista palatessaan,\ntyhjensi hänelle taskunsa ja antoi pois kaikki rahat, eikä milloinkaan\nnäyttänyt vaativan niistä osaansa.\n\nHän toikin kotiin yhä suurempia rahamääriä, siliä hän ei soittanut vain\ntanssisävelmiä niinkuin muut, vaan tanssin jälkeen pyydettiin häneltä\naina lauluja ja mitä muuta hän osasi. Sentähden tahtoi emäntä kernaasti\npitää Rikon luonaan, ja siksi kanat ja vanhat kenkärajat saivat hänen\npuolestaan jäädä rauhaan ja muiden hoidettaviksi.\n\nNäin oli kulunut kolme vuotta siitä, kun Riko tuli Peschieraan. Hän oli\nnyt neljäntoista vanha nuorukainen, ja kuka vain hänet näki, se mieltyi\nhäneen.\n\nTaas loisti kultainen syyspäivyt yli Gardajärven ja sininen taivas\nkaareili yli hiljaisen aallokon. Puutarhassa riippui köynnöksissä\nkultaisia rypäleitä ja punaiset oleanderikukkaset helottivat kirkkaassa\npäivänpaisteessa. Silvion huoneessa vallitsi hiljaisuus, sillä äiti oli\nmennyt puutarhaan poimimaan rypäleitä ja viikunoita illalliseksi.\nSilvio kuunteli Rikon askeleita, sillä tähän aikaan hänen oli määrä\ntulla. Nyt narisi portti; Silvio kiepsahti istumaan. Pitkä, musta\nkauhtana näkyi käytävällä; tulija oli herra pastori. Tällä kertaa\nSilvio ei piiloutunut; hän ojensi kätensä niin kauas kuin voi pastoria\nvastaan, vaikka tämä vielä oli kaukana puutarhan käytävällä. Tämä\nvastaanotto miellytti vierasta; vaikka hän kyllä näki äidin etäämmällä\npuutarhassa, tuli hän heti huoneeseen Silvion vuoteen viereen ja sanoi:\n\"Oikein tehty, poikani! Miten on terveytesi laita?\" -- \"Hyvin\", vastasi\nSilvio nopeasti. Suuresti jännitettynä hän katsoi herra pastoria ja\nkysyi sitte hiljaa: \"Milloin voi Riko lähteä?\"\n\nPastori istuutui vuoteen viereen ja sanoi juhlallisella äänellä:\n\"Huomen aamulla kello 5 lähtee Riko, pikku poikani.\"\n\nSamassa tuli rouva Menottikin huoneeseen ja alkoi innokkaasti kysellä\nja ihmetellä; pastori töin tuskin sai hänet niin paljon vaikenemaan,\nettä häiritsemättä sai ruveta kertomaan mitä oli saanut toimitetuksi.\nVihdoin se kuitenkin onnistui, ja heti jutun alusta kiinnitti Silvio\nkatseensa kertojaan kuin pieni varpusenpoika.\n\nHerra pastori tuli juuri Bergamosta, jossa oli ollut kaksi päivää.\nSiellä hän oli erään ystävänsä avulla tavannut hevoskauppiaan, joka\nnoin 30 vuoden kuluessa on joka syksy tullut Bergamoon, ja tuntee\nvuoriston kaikki tiet ja paikkakunnat, vieläpä paljon etäämmätkin kuin\nse, jonne Rikon oli mentävä. Hän tiesi myöskin miten vuoristoon on\nmatkustettava yhtä painoa tarvitsematta koko matkalla astua\najoneuvoista tai etsiä yösijaa. Tällaiselle matkalle lähtee kauppias\nitse ja on luvannut ottaa Rikon mukaansa, jos tämä huomen aamuna saapuu\nBergamoon ensimäisellä junalla. Tämä mies tunsi myöskin kaikki ajajat\nja junailijat ja lupasi pyytää näitä ottamaan pojan ja hänen\nmatkakumppaninsa suojaansa ja hoitoonsa myöskin paluumatkalla, niin\nettä he voivat kulkea aivan turvallisesti.\n\nPastorin mielipide oli siis, että nyt voitiin rauhallisella mielellä\nlähettää Riko menemään, ja hän puolestaan antoi hänelle siunauksensa\nmatkalle.\n\nMutta kun hän sitte lähti ja oli jo ennättänyt puutarhaportille,\nkääntyi rouva Menotti, joka oli saattanut häntä, vielä kerran hänen\npuoleensa ja kysyi huolestuneena: \"Voi, herra pastori, eihän Riko vain\nmahda joutua hengenvaaraan matkalla tai eksyä noilla monimutkaisilla\nteillä ja niin jäädä harhailemaan jylhään vuoristoon?\"\n\nPastori koetti vielä kerran rauhoittaa rouvaa, ja tämä palasi\nhuoneeseen ja alkoi ajatella millä tavalla Rikoa nyt oli varustettava\nmatkalle. Samassa Rikokin astui puutarhaan, ja Silvio tervehti häntä\nsellaisella ilohuudolla, että Riko hämmästyneenä riensi vuoteen ääreen\nkatsomaan mikä oli tapahtunut.\n\n\"Mikä sinulle tuli? Mikä sinulle tuli?\" kysyi Riko hätäytyneenä, ja\nSilvio taas huusi minkä jaksoi: \"Minä tahdon kertoa! Minä tahdon\nkertoa!\" Sillä hän pelkäsi, että äiti ehtisi ennen häntä kertoa tuon\nsuuren uutisen. Mutta äiti jätti pojat kahdenkesken iloitsemaan ja\nlähti omiin toimiinsa, sillä nepä nyt olivatkin tärkeimmät. Hän haki\nesille matkalaukun ja pisti pohjalle suunnattoman suuren kappaleen\nsavustettua lihaa ja leipäpuolikkaan ja suuren käärön kuivattuja\nluumuja ja viikunoita. Sitte tuli laukkuun vaatteita: kaksi paitaa,\nsukka- ja kenkäpari ja nenäliinoja. Matkalaukkua sääliessään tuntui\nrouva Menotista kuin olisi Riko lähdössä maailman etäisimpään\nmaanosaan, ja nyt hän vasta huomasi kuinka rakas Riko oli hänelle, niin\nettä hän tuskin tuli toimeen ilman häntä.\n\nKesken työtään täytyi hänen tuon tuostakin istuutua ja ajatella: \"Jospa\ntästä vain ei koituisi onnettomuutta!\"\n\nNyt toi hän laukun Rikolle ja neuvoi häntä heti menemään ravintolaan ja\ntarkoin kertomaan emännälle kaikki ja pyytämään häneltä lupaa lähteä\nmatkalle; laukun voisi hän sitte heti viedä rautatieasemalle.\n\nRiko hämmästyi suuresti näistä matkatavaroistaan; mutta hän totteli\nheti ja läksi emännän luokse. Hän kertoi tälle, että hänen oli\nmatkustettava vuoristoon noutamaan Stineliä, ja että pastori oli\nesittänyt, että hänen olisi lähdettävä jo huomenaamuna kello viideltä.\n\nKun emäntä kuuli, että pastorillakin oli tämän asian kanssa tekemistä,\ntuli hän heti myöntyväiseksi. Hän halusi vain tietää kuka Stineli oli,\nja minkälainen; hän ajatteli heti, että ehkä tuo olisi hänelle sopiva.\nMutta hän sai heti tietää että Stineli oli tyttö, jonka nimi oli\nStineli ja että hän oli tuotava rouva Menotin apulaiseksi. Silloin hän\nsuostui asiaan, sillä rouva Menottia hän ei tahtonut vastustaa; hän\noli, näet, hyvillään siitä, että tämä antoi hänen pitää Rikoa\npalveluksessaan. Hän otaksui Stinelin olevan Rikon sisaren, vaikkei\npoika sitä sanonut; mutta eihän tämä muutenkaan koskaan puhunut\nperhe-oloistaan.\n\nSamana iltana kertoikin emäntä kaikille vierailleen, että Riko\nseuraavana aamuna lähtee hakemaan sisartaan, sillä hän on tullut\nhuomaamaan, kuinka täällä on hyvä olla.\n\nNyt hänkin puolestaan tahtoi näyttää kuinka hyvää hän soi Rikolle. Hän\ntoi ullakolta suuren kopan ja ahtoi sen aivan täyteen makkaroita ja\njuustoa ja munia ja leipäpilppuja, joiden väliin pani sormenpaksulta\nvoita. Rikolle hän sitte sanoi: \"Et sinä saa nähdä nälkää matkalla, ja\nloput saat syödä perillä; siellä taidat tavata tyhjänpuoleiset paikat\nja kotimatkalla tarvitset myöskin hiukan evästä. Sillä tulethan sinä,\nRiko, aivan varmasti takaisin?\"\n\n\"Tulen\", sanoi Riko. \"Viikon päästä olen taas täällä.\"\n\nNyt Riko vielä vei viulunsa rouva Menotin luo, sillä muiden hoitoon ei\nhän sitä olisi uskonut, ja sitte hän heitti heidät viikoksi hyvästi;\nsillä jos kaikki kävi hyvin, toivoi hän palaavansa sen kuluttua.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU.\n\nVuorien poikki takaisin.\n\n\nSeuraavana aamuna seisoi Riko rautatieasemalla jo kauan ennen kello\nviittä ja tuskin malttoi odottaa junan lähtöä. Nyt hän taas oli\nvaunussa, aivan kuin kolme vuotta takaperin. Silloin hän pelonalaisena\nistua kyyrötti viuluineen nurkassa; nyt hän oli ottanut haltuunsa koko\npenkin; sillä hänen vieressään oli matkalaukku ja koppa, ja ne veivät\nsuuren tilan. Bergamossa hän tapasi välipuheen mukaan hevoskauppiaan,\nja nyt he yhdessä jatkoivat matkaa ensin hyvän aikaa samassa vaunussa\nja sitte laivalla yli järven. Sitte he astuivat maihin ja lähtivät\nerääseen ravintolaan; sen edustalla oli suuret postivaunut, hevoset\ntäysissä valjaissa. Rikon mieleen muistui selvästi kuinka hän oli yöllä\nseisonut täällä ypö yksin sitte kun ylioppilaat olivat lähteneet\nastumaan tuonne poispäin. Ja tuolta kauempaa näkyi tallin ovi, mistä\nlyhdyn valo oli loistanut, ja missä hän oli uudestaan tavannut\nlammaskauppiaan.\n\nNyt oli jo ilta ja kohta noustiin vaunuihin ja lähdettiin kulkemaan\nvuoristoa kohden. Tällä kertaa matkusti Riko kumppaninsa kanssa itse\nvaunuissa. Tuskin hän oli päässyt mukavasti istumaan nurkkaansa, kun\nhänen silmänsä painuivat umpeen, sillä mielenliikutukseltaan hän ei\nedellisenä yönä ollut nukkunut vähääkään. Nyt tämä vahinko oli\nkorvattava; ja kertaakaan heräämättä nukkui Riko nukkumistaan, kunnes\naurinko oli noussut korkealle ja vaunut kulkivat hyvin hiljaa.\nKun Riko pisti päänsä ulos ikkunasta, huomasi hän sanomattomaksi\nhämmästyksekseen, että vaunut kulkivat sitä polveilevaa tietä, joka vei\nylös Malojaan ja jonka hän niin hyvin tunsi.\n\nIkkunasta ei hän voinut nähdä paljoa, senverran vain, että tie tuon\ntuostakin teki äkkikäänteen; mutta hän olisi kernaasti tahtonut nähdä\nkoko seudun. Nyt vaunut seisahtuivat; oli saavuttu kukkulalle. Tuossa\noli ravintola; tuossa tiepuolessa hän oli istunut ja puhellut ajajan\nkanssa. Kaikki matkustajat astuivat hetkeksi vaunuista, hevosia\nsyötettiin. Rikokin astui vaunuista; hän meni ajajan luo ja kysyi\nnöyrästi: \"Saisinkohan ajaa teidän kanssanne ajaja-istuimella Silseen\nsaakka?\"\n\n\"Totia kai\", sanoi ajaja.\n\nJa nyt nousivat kaikki taas vaunuihin ja iloista kyytiä kuljettiin\nensin alas ja sitten tasaista tietä eteenpäin. Nyt näkyi järvi. Tuolla\noli metsäinen niemi ja tuolla -- tuolla näkyivät Silsen valkoiset talot\nja taustassa Sils-Maria. Pieni kirkko loisti aamuauringon valossa ja\nvuoren juurella näkyivät molemmat pienet mökit.\n\nRikon sydän alkoi sykkiä rajusti. Missähän Stineli oli? Vielä muutamia\naskeleita, ja postivaunut pysähtyivät Silseen.\n\nRikon katoamisen jälkeen oli Stineli kokenut monta kovaa päivää. Lapset\nolivat varttuneet suuremmiksi, työtä oli karttunut yhä enemmän ja\nsuurin osa siitä joutui Stinelin suoritettavaksi; sillä hän oli\nlapsista vanhin ja aikaihmisistä nuorin. Sentähden sanottiin aina:\n\"Stineli tehköön tämän; johan hän on siksi vanha\"; ja kohta senjälkeen\ntaas: \"Tämän voi Stineli tehdä, koska hän vielä on niin nuori.\" Siitä\nsaakka kuin Riko joutui pois, ei hän enää voinut oikein jakaa\niloaankaan kenenkään kanssa, jos joku lyhyt vapaahetki joskus olisikin\nsattunut hänen osalleen.\n\nEdellisenä vuonna oli hyvä mummu kuollut, ja siitä saakka ei Stinelin\nosalle tullut vapaahetkiä ensinkään; sillä aamusta iltaan oli niin\npaljon työtä, ettei sitä milloinkaan saatu loppumaan, vaan täytyi aina\nolla samassa työtouhussa.\n\nMutta Stineli oli säilyttänyt reippaan mielensä, vaikka hän olikin\nhartaasti itkenyt mummua ja vieläkin monesti joka päivä tuli\najatelleeksi: \"Ilman mummua ja Rikoa ei tämä maailma enää ole niin\nkaunis kuin kerran ennen.\"\n\nPäivänpaisteisena lauantai-aamuna tuli hän ladosta suuri olkitukko pään\npäällä; hän aikoi ruveta tekemään hyviä olkihuiskuja iltapäivän\nsiivousta varten. Päivä paistoi ihanasti Silseen vievälle kuivalle\ntielle, ja tyttö jäi seisomaan ja katselemaan. Silsestä päin tuli\nnuorukainen, jota Stineli ei tuntenut; sen hän toki heti huomasi, ettei\nse ollut silseläinen. Kun nuorukainen tuli lähemmäksi, jäi hän\nseisomaan ja katsoi Stineliä, ja tämäkin katsoi tulijaa ja näytti\nhämmästyneeltä. Mutta samassa tyttö heitti olkitaakkansa kauas luotansa\nja juoksi seisovan nuorukaisen luo ja huusi: \"Oi Riko, elätkö sinä\nvielä? Oletko tullut takaisin? Mutta suureksipa olet kasvanut, Riko!\nEnsin en ollut tuntea sinua, mutta kun näin kasvosi, tunsin sinut heti;\neihän kellään ihmisellä ole sellaisia kasvoja kuin sinulla!\"\n\nJa Stineli seisoi ilosta hehkuvan punaisena Rikon edessä, ja Riko\nseisoi liikutuksesta valkeana kuin palttina eikä aluksi saanut sanaa\nsuustansa, katsoi vain katsomistaan Stineliä. Sitten sanoi hän:\n\"Sinäkin olet kasvanut suuremmaksi, Stineli, mutta muuten sinä olet\naivan samanlainen kuin ennen. Jota lähemmäksi kotianne tulin, sitä\ntuskallisemmalta tuntui, kun pelkäsin sinun tulleen toisenlaiseksi.\"\n\n\"Oi, kuinka hauskaa, Riko, kun taas olet täällä!\" riemuitsi Stineli.\n\"Voi, jospa mummu tietäisi! Mutta sinun on tultava sisään, Riko;\nkylläpä nyt kaikki hämmästyvät!\" Stineli juoksi edeltä ja avasi oven ja\nRiko astui tupaan. Lapset pujahtivat heti piiloon toistensa taakse ja\näiti nousi ja tervehti Rikoa kuin vierasta ainakin ja kysyi mitä hän\nhalusi. Sillä ei äiti eikä yksikään lapsista tuntenut Rikoa. Samassa\ntulivat myös Trudi ja Sami ja tervehtivät hekin ohimennen.\n\n\"Ettekö sitte tunne häntä?\" huusi Stineli; \"Rikohan tämä on!\"\n\nNytkös kaikki rupesivat ihmettelemään, ja samassa tuli isäkin ruualle.\n\nRiko meni häntä vastaan ja ojensi kätensä. Isä tarttui siihen ja katsoi\nnuorukaista.\n\n\"Nyt ei isäkään tunne häntä\", sanoi Stineli hiukan loukkautuneena.\n\"Sehän on Riko, isä.\"\n\n\"Niinkö? Aivan oikein!\" sanoi isä ja katseli häntä uudestaan kiireestä\nkantapäähän; sitte sanoi hän taas: \"Sinua tosiaan kannattaa katsella;\noletko opetellut jotain ammattia? Tule istumaan kanssamme ruoalle ja\nkerro mitä sinulle on tapahtunut.\"\n\nRiko ei käynyt istumaan, katseli vain yhtä mittaa ovelle päin; vihdoin\nhän kysyi empien: \"Missä mummu on?\" Isä kertoi, että mummu lepää\nSilsessä, vanhan opettajan läheisyydessä. Riko oli tuskin uskaltanut\nkysyä tätä, sillä hän pelkäsi vastausta, kun ei mummua missään näkynyt.\nNyt hän istui ruoalle toisten kanssa; mutta aluksi oli hän aivan\nääneti, eikä voinut syödäkään, sillä mummu oli ollut hänelle hyvin\nrakas.\n\nMutta nyt halusi isä kuulla mihin hän oli joutunut silloin, kun häntä\ntäällä etsittiin vuoren rotkoista, ja mitä hänelle tuolla kaukana oli\ntapahtunut. Silloin Riko kertoi kaikki ja pääsi piankin puhumaan rouva\nMenotista ja Silviosta ja selvitti nyt minkätähden hän oikeastaan oli\ntullut ja kuinka hän Stinelin kanssa aikoi palata Peschieraan, jos isä\nja äiti vain suostuisivat siihen. Stineli kuunteli Rikon kertomusta\nsilmät pystyssä, sillä olihan tämä kaikki hänellekin uutta. Sydämessä\nleimahti kuin ilonliekki: Rikon kanssa hänen kauniin järvensä rannalle,\njoka päivä olemaan hänen seurassaan hyvän rouvan ja sairaan Silvion\nluona, joka niin suuresti toivoi häntä luoksensa!\n\nIsä oli ensin jonkun aikaa aivan ääneti, sillä hän ei koskaan liikoja\nhätiköinyt; sitte hän sanoi: \"Hyvä on; kun pääsee vierasten luo, oppii\naina jotakin. Mutta Stineli ei voi lähteä; siitä ei kannata puhua.\nHänet tarvitsemme täällä kotona. Mutta voihan joku toisista lähteä,\nehkäpä Trudi.\"\n\n\"Niin, niin, sehän on parempi\", sanoi äiti. \"Ilman Stineliä minä en\ntule toimeen.\" Silloin Trudikin nosti päätään ja sanoi: \"Niin on\nminustakin parempi; eihän täällä kotona milloinkaan ole muuta kuin\nlastenhuutoa.\"\n\nStineli ei sanonut sanaakaan, katsoi vain jännityksellä Rikoa:\nSanoisikohan tämä vielä jotain, kun isä noin jyrkästi oli kieltänyt,\nvai suostuisikohan hän ottamaan Trudin mukaansa? Mutta Riko katsoi isää\nrohkeasti silmiin ja sanoi:\n\n\"Ei se niinpäin sovellu. Sairas Silvio tahtoo ainoastaan Stineliä\nluokseen eikä ketään toista, ja hän kyllä tietää mitä tahtoo; hän\nlähettää Trudin heti paikalla kotiin ja tämä saa tehdä matkansa aivan\nturhanpäiten, Sitte on rouva Menotti myöskin sanonut: Jos Stineli tulee\nSilvion kanssa hyvin toimeen, saa hän joka kuukausi lähettää kotiin\nkymmenen frangia, jos vanhemmat sitä vaativat. Ja kyllähän Stineli\nhyvin tulee Silvion kanssa toimeen, sen tiedän niin varmasti kuin\nolisin jo nähnyt sen.\"\n\nIsä työnsi lautasensa pois ja pani lakin päähänsä. Hän oli lopettanut\nsyömisensä ja piti kernaasti lakkia päässään, kun oli tarkkaan\nmietittävä; ajatukset tuntuivat siten pysyvän paremmin koossa.\n\nNyt hän punnitsi mielessään miten paljon hän sai ahertaa, ennenkuin sai\nansaituksi yhdenkään frangin ja sitte hän ajatteli: \"Kymmenen\nfrangia jok'ainoa kuukausi tuohon käteen, tarvitsematta liikuttaa\nsormeaankaan.\" Sitte hän työnsi lakin ensin toiselle ja sitte toiselle\nkorvalle ja sanoi: \"Menköön sitte; ehkäpä joku toinenkin voi tehdä\njotain täällä kotona.\"\n\nStinelin silmät loistivat. Mutta äiti katsoi hiukan huokaillen kaikkia\nnoita pieniä päitä ja lautasia; kukahan tästä puoleen auttaa näiden\npuhtaana pitämisessä? ja Trudi töykkäsi Peterliä kyynärpäällään ja\nsanoi: \"istuhan kerrankin hiljaa!\" vaikka tämä tällä kertaa söi\npapujaan aivan ääneti.\n\nMutta isä oli vielä kerran korjannut lakkiaan; eräs asia oli taas\njohtunut hänen mieleensä. \"Mutta eihän Stineli vielä ole käynyt\nrippikoulua\", sanoi hän. \"Minusta hänen pitäisi ensin suorittaa se\nasia.\"\n\n\"Vastahan minun kahden vuoden päästä oli määrä käydä rippikoulua\",\nsanoi Stineli innoissaan. \"Voinhan varsin hyvin lähteä kahdeksi\nvuodeksi ja sitte taas tulla kotiin.\"\n\nSe oli hyvä ehdotus, ja nyt olivat kaikki tyytyväisiä. Isä ja äiti\najattelivat: \"Vaikka kaikki Stinelin lähdettyä kävisikin hullusti, niin\neihän tuota ainaisesti kestä; lähteköön nyt ja tulkoon sitte takaisin.\"\n-- Ja Trudi ajatteli: \"Kun Stineli tulee takaisin, lähden minä, ja\nsittepähän nähdään, milloin minä tulen takaisin.\" Mutta Riko ja Stineli\nkatsoivat toisiaan, ja puhdas ilo loisti heidän silmistään.\n\nKun isä nyt piti asian päätettynä, nousi hän pöydästä ja sanoi:\n\"Huomenna voitte lähteä, niin tiedämme millä kannalla asiat ovat.\"\n\nMutta silloin alkoi äiti surkeasti vaikeroida ja sanoi, ettei heidän\ntoki niin pian tulisi lähteä, ja niin kauan hän voivotteli, kunnes isä\nsanoi: \"Menkööt sitte vasta maanantaina\", sillä kauemmaksi ei isä\ntahtonut lähtöä siirtää, koska hän hyvin tiesi suruvirsien soivan\nsiksi, kunnes matkalle oli lähdetty.\n\nStinelillä oli nyt paljon tehtävää; Riko ymmärsi sen hyvin ja sentähden\nhän kääntyi Samin puoleen ja kertoi lähtevänsä katsomaan oliko\nSils-Mariassa kaikki entisellään, ja koska hän aikoi Silsestä tuoda\nmatkalaukun ja kopan, pyysi hän Samia mukaansa kantamaan toista niistä.\nYhdessä he sitte lähtivät matkalle. Ensin jäi Riko seisomaan entisen\nkotimökkinsä edustalle; siinä hän katseli vanhaa ulko-ovea ja\nkanakoppelia. Hän kysyi Samilta kuka siellä asui ja elikö täti siellä\nyksikseen. Mutta täti oli aikoja sitte muuttanut pois, Silvaplanaan,\neikä kukaan ollut häntä sittemmin tavannut, sillä ei hän milloinkaan\nenää käynyt Sils-Mariassa.\n\nMökissä asui nyt väkeä, jota Riko ei ensinkään tuntenut. Joka paikassa\nmihin Riko tuli, näki hän vanhoja, tuttuja taloja, mutta ikkunoista\nkurkisti outoja ihmisiä; ei kukaan tuntenut häntä. Kun he sitte\nillemmällä tulivat Silseen, poikkesi Riko hautuumaalle, sillä hän\nhalusi käydä mummun haudalla, mutta Sami ei varmasti tiennyt missä se\noli.\n\nMatkalaukkua ja koria kantaen he palasivat hämärissä kotiin. Siellä\nseisoi Stineli vielä kaivon luona ja puhdisti navettasankoa viimeistä\nkertaa, ja kun Riko jäi hänen viereensä seisomaan, sanoi hän ilosta ja\nsiivoamisinnosta loistavana: \"Tuskin vielä voin uskoa sitä todeksi,\nRiko.\"\n\n\"Mutta minä uskon\", sanoi Riko niin varmasti, että Stineli\nhämmästyneenä jäi katsomaan häneen. \"Mutta, näetkös, Stineli, sinä et\nolekaan yhtä kauan ajatellut tätä asiaa kuin minä.\"\n\nMutta Stinelin täytyi vielä pitempäänkin ihmetellä sitä, että Riko noin\nvarmasti voi sanoa sanottavansa; sitä hän ei ennen osannut tehdä.\n\nRikolle oli tehty vuode ullakkohuoneeseen; sinne vei hän tavaransa,\nsillä vasta huomenna aikoi hän purkaa esille tuomisensa. Seuraavana\naamuna, joka oli kirkas, kaunis sunnuntaipäivä, tuli Riko kun kaikki\nistuivat ruokapöydässä ja latoi ihan Urslin ja Peteriin eteen niin\nsuuren kasan luumuja ja viikunoita, etteivät nämä olleet mokomaa\nmilloinkaan nähneet, ja viikunoita he eivät ennen olleet edes\nmaistaneetkaan. Keskelle pöytää latoi Riko suuret määrät makkaroita ja\nlihaa ja munia. Kun suuri hämmästys hiukan oli asettunut, alkoivat\nsellaiset pidot, ettei niiden vertaisia ennen oltu tässä talossa\npidetty, ja ihan iltaan saakka syödä nakertelivat lapset mielihyvällä\nmakeita viikunoita.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU.\n\nKaksi iloista matkamiestä.\n\n\nMaanantaina oli vasta illalla lähdettävä matkalle, sen oli\nhevoskauppias aivan selvästi ilmoittanut Rikolle, niin että tämä\nvarmasti tiesi kuinka oli meneteltävä silloin ja koko matkalla. Kun\nsiis oli heitetty hyvästit, lähtivät Riko ja Stineli astumaan Silseen,\nja kodin edustalla seisoi äiti ja kaikki pienet lapsukaiset hänen\nympärillään katsomassa poislähteviä. Sami kulki heidän rinnallaan ja\nkantoi päänsä päällä matkalaukkua; koria kantoivat Riko toiselta ja\nStineli toiselta puolelta. Molemmat olivat Stinelin vaatteita täynnä.\n\nSilsen kirkon luona sanoi Stineli: \"Jospa mummu nyt voisi nähdä meidät!\nMeidän on sanottava hänelle hyvästi, eikö niin, Riko?\" Riko suostui\nsiihen kernaasti ja kertoi Stinelille käyneensä täällä jo eilen,\nvaikkei löytänyt paikkaa. Mutta Stineli tiesi hyvin missä mummu lepäsi.\n\nKun postivaunut tulivat ja seisahtuivat, huusi ajaja korkeudestaan:\n\"Onko täällä ne kaksi matkustajaa, jotka aikovat Gardajärvelle?\nKuulustelin heitä jo eilen!\"\n\nHevoskauppias oli näet suositellut heitä, ja nyt ajaja taas huusi:\n\"Nouskaahan tänne! Muita matkustajia palelee, vaunu on täysi ja te\nolette nuoria.\"\n\nSitte hän auttoi heitä istuimelle, joka oli vaunun katolla,\najaja-istuimen takana, otti esille paksun hevosloimen, jolla peitti ja\nkääri heidät hyvin, ja niin lähdettiin eteenpäin.\n\nEnsi kerran pitkästä ajasta istuivat Riko ja Stineli nyt kahden kesken\nja saivat rauhassa kertoa kaikesta, mitä heille kolmen pitkän vuoden\nkuluessa oli tapahtunut. Sydämen halulla he puhuivatkin kaikki ihan\nalusta alkaen. Tähtien tuikkeessa he kulkivat eteenpäin eivätkä koko\nyönä voineet nukkua vähääkään pelkästä ilosta ja tyytyväisyydestä.\nAamulla he saapuivat järven rantaan, juuri samaan aikaan kuin Rikokin\nkolme vuotta takaperin oli tullut Peschieraan, ja lähtivät heti\nastumaan järvelle päin. Mutta Riko ei tahtonut että Stineli näkisi sen\nennenkuin saavuttiin hänen omalle paikalleen. Sentähden hän kuljetti\nStineliä puiden välitse siksi kunnes tultiin rantaan aivan pienen\nsillan luo.\n\nSiinä oli heidän edessään ilta-auringon valaisema järvi, ja Riko ja\nStineli istuutuivat alimmalle rantatörmälle sitä ihailemaan. Kaikki oli\njuuri sellaista kuin Riko oli kuvaillut, paljon kauniimpaa vain, sillä\ntällaisia värejä ei Stineli milloinkaan ennen ollut nähnyt. Hän katseli\njoka puolelle, katseli sinipunervia vuoria ja kultaista aallokkoa ja\nhuusi vihdoin täynnä ihastusta: \"On tämä vielä paljon kauniimpi kuin\nSilsjärvi!\"\n\nEi Rikokaan ollut milloinkaan nähnyt järveä niin kauniina kuin nyt, kun\nhän Stinelin kanssa istui sen rannalla.\n\nKaikessa hiljaisuudessa kantoi Riko mielessään vielä toistakin iloa --\nsitä, kuinka hän hämmästyttää Silviota ja hänen äitiään! Ei kukaan\nosannut arvata, että hän näin pian voisi tulla takaisin. Ei kukaan\nodottanut häntä ennenkuin viikon päästä, ja nyt he jo istuivat järven\nrannalla! Auringon laskuun asti he jäivät törmälle. Rikon täytyi\nnäyttää Stinelille, missä äiti seisoi pestessään vaatteita rannassa ja\nmissä hän itse istui odotellen, ja hänen täytyi kertoa kuinka he\nyhdessä kulkivat yli pienen sillan ja kuinka äiti talutti häntä\nkädestä.\n\n\"Mutta minne hän sitte meni?\" kysyi Stineli. \"Etkö milloinkaan ole\nlöytänyt taloa, johon hän meni?\"\n\n\"En\", sanoi Riko. \"Kun lähden täältä rannasta rautatielle päin, tuntuu\nkuin olisin seisonut juuri niillä paikoin äidin kanssa ja istunut talon\nportailla nähden edessämme punaiset kukkaset, mutta siellä ei enää ole\ntaloa, enkä tunne tietä, joka vei sinne; en ole milloinkaan sitä\nnähnyt.\"\n\nVihdoin he nousivat ja lähtivät puutarhaan päin. Riko kantoi laukkua ja\nStineli koppaa. Kun he astuivat puutarhaan, täytyi Stinelin huutaa\nääneen: \"Oi, kuinka kaunista! Oi, kuinka kauniita kukkia!\"\n\nSilloin Silvio äkkiä ponnahti istumaan. Hän huusi kaikin voimin: \"Riko\ntulee Stinelin kanssa!\"\n\nÄiti luuli kuumeen taas ahdistavan poikaa; hän viskasi kaikki tavaransa\nsikin sokin kirstuun, jossa hän parastaikaa oli myllännyt, ja tuli\njuosten apuun.\n\nMutta samassa silmänräpäyksessä astui Riko ilmielävänä huoneeseen, ja\nhämmästyksestä ja ilosta oli hyvä rouva miltei kaatua; sillä tähän\nhetkeen saakka oli häntä yhtä mittaa vaivannut salainen pelko, että\nRiko tällä matkalla heittää henkensä.\n\nRikon takaa ilmestyi huoneeseen tyttö, jolla oli niin ystävälliset\nkasvot, että rouva Menotti heti paikalla mielistyi häneen, sillä hän\noli hyvin herkkätunteinen. Mutta pelkästä ilosta täytyi hänen ensin\nmolemmin käsin tarttua Rikon käteen, ja sillä välin meni Stineli pienen\nvuoteen luo tervehtimään Silviota. Hän kietoi käsivartensa pienen pojan\nhentosen vartalon ympärille ja katsoi häntä hyvin ystävällisesti\nsilmiin, ikäänkuin he jo kauan olisivat olleet hyvät tuttavat, ja\nSilvio otti heti tyttöä kaulasta ja veti hänet puoleensa. Sitte laski\nStineli vuoteelle lahjan, jonka hän oli pistänyt taskuunsa, jotta se\nolisi käsillä. Se oli taideteos, joka aikoinaan oli tuottanut\nPeterlille suurempaa iloa, kuin mikään muu lelu: petäjänkäpy, näet,\njossa jokaisesta pienestä aukosta, joita on kovien suomujen välissä,\noli pujotettu hieno lanka, joka langan päähän oli kiinnitetty korkista\nvalmistettu, hullunkurisen näköinen pieni nukke. Kaikki nämä pienet\nnuket hyppelivät vastatusten ja kumarsivat toisilleen niin mukavasti,\nja niillä oli kaikilla punamaalilla ja hiilellä niin lystikkäästi\nmaalatut kasvot, että Silvio nauroi nauramasta päästyäänkin.\n\nSillä välin oli äiti lyhimmittäin Rikolta kuullut kuinka hyvin ja\nonnellisesti matka oli käynyt. Nyt hän kääntyi Stinelin puoleen ja\ntervehti häntä ystävällisesti, ja Stineli vastasi enemmän\nystävällisillä silmillään kuin suullaan; sillä hän ei osannut italian\nkieltä ensinkään, vaan hänen täytyi käyttää omaansa. Mutta Stineli ei\njuuri ottanut asioita raskaasti ja mukautui heti olosuhteisiin, niin\nettä kun hän ei osannut puhua, selitti hän asiat sormillaan ja\nkaikenmoisilla merkeillä, jotka olivat Silviosta niin huvittavia, että\nkaikki oli hänestä kuin hauskaa leikkiä vain, jossa yhtä mittaa oli\njotain arvattavaa.\n\nNyt meni rouva Menotti kaapin luo, jossa oli kaikki mitä ateriaa varten\ntarvittiin: lautaset ja pöytäliina ja kylmää kanaa ja hedelmiä. Kun\nStineli sen huomasi, juoksi hän heti paikalla apuun, kattoi pöydän ja\ntoi kaikki ruuat ja oli niin hämmästyttävän sukkela toimissaan, ettei\nrouva Menotti ennättänyt muuta kuin ihmetellen katsella tätä menoa; ja\nennenkuin rouva ennätti tuumata mitä nyt olisi tehtävä, oli Silviolla\njo kaikki tarjottimella edessään ja ruuat valmiiksi leikattu ja\nsievästi valmistettu. Tämä nopea tarjoilu oli Silviolle hyvin mieleen.\n\nSilloin istui rouva Menotti ruokapöydän ääreen ja sanoi: \"Näin mukavaa\nelämää ei minulla milloinkaan ennen ole ollut; mutta tulehan sinäkin,\nStineli, nyt istumaan meidän kanssamme ruualle.\"\n\nNyt istuivat he kaikki iloisina pöytään ja söivät yhdessä, ja tuntui\nkuin he olisivat kaiken ikänsä olleet toistensa kanssa ja tästä\npuoleenkin aina kuuluisivat samaan perheeseen. Sitte alkoi Riko kertoa\nmatkan vaiheita, ja Stineli nousi hiljaa ja raivasi kaikki paikoilleen\nkaappiin, sillä hän tiesi jo missä mitäkin tavaraa pidettiin. Sitte\nistui hän aivan lähelle Silvion vuodetta, ja alkoi notkeilla sormillaan\nmuodostaa kuvioita, joista syntyi varjokuvia seinälle, ja Silvio nauroi\nyhtä mittaa ihan ääneen ja huusi: \"Jänis! Sarviniekka eläin!\nPitkäkoipinen hämähäkki!\"\n\nNäin kului ensimäinen ilta niin nopeasti, ettei kukaan voinut ymmärtää\nmihin aika oli vierähtänyt, kun kello löi kymmenen. Riko nousi, sillä\nhän tiesi, että hänen nyt oli lähdettävä pois; mutta hänen kasvojaan\nsynkisti kolkko pilvi. Hän sanoi jyrkästi: \"Hyvää yötä!\" ja läksi.\nMutta Stineli juoksi hänen jälessään, ja puutarhassa hän tarttui hänen\nkäteensä ja sanoi: \"Nyt et saa olla murheissasi, Riko; täällähän on\nniin kaunista, enkä voi sanoa, kuinka tämä kaikki miellyttää minua ja\nkuinka iloinen olen, ja kaikesta tästä saan kiittää sinua, ja huomenna\nsinä taas tulet tänne ja joka päivä. Etkö iloitse siitä, Riko?\"\n\n\"Iloitsen\", sanoi Riko ja katsoi tyttöön synkästi. \"Mutta joka ilta,\nkun on kaikkein hauskinta, on minun lähdettävä pois, minähän en kuulu\nkenellekään.\"\n\n\"Voi, et saa ajatella noin\", sanoi Stineli rohkaisevasti. \"Mehän olemme\naina kuuluneet yhteen. Kolme pitkää vuotta olen ilolla ajatellut sitä\naikaa, jolloin taas tapaisimme toisemme. Ja kun elämä kotona monesti\noli sellaista, että kernaimmin olisin lähtenyt pois, silloin ajattelin\naina: jos vielä kerran saisin olla Rikon kanssa, jaksaisin tehdä vaikka\nmitä. Ja nyt on kaikki muuttunut niin hauskaksi, etten voi ajatella\ntämän suurempaa iloa, etkä sinä sittekään tahdo iloita kanssani, Riko!\"\n\n\"Tahdonhan minä\", sanoi Riko ja katsoi iloisempana Stineliä. Olihan\nhänelläkin siis joku omainen. Stinelin sanat olivat taas saaneet hänet\ntasapainoon. Vielä kerran he antoivat toisilleen kättä, ja sitte Riko\nlähti puutarhasta.\n\nKun Stineli taas tuli huoneeseen ja äidin kehoituksesta sanoi Silviolle\n\"hyvää yötä\", alkoi poika jälleen riidellä. Hän ei millään ehdolla\ntahtonut päästää Stineliä luotansa ja huusi yhtä mittaa: \"Stinelin\ntäytyy olla minun luonani ja aina istua vuoteeni vieressä, hän sanoo\nniin lystillisiä sanoja ja nauraa silmillään.\"\n\nEi mitkään neuvot auttaneet, kunnes äiti vihdoin sanoi: \"No, pidä sitte\nStinelistä kiinni koko yön äläkä päästä häntä nukkumaan; aamulla hän\nsitte on sairas niinkuin sinäkin eikä voi nousta vuoteeltaan, etkä sinä\nsaa nähdä häntä moniin aikoihin.\" Silloin päästi Silvio irti Stinelin\nkäden, johon hän oli tarttunut lujasti, ja sanoi:\n\n\"Mene nukkumaan, Stineli, mutta tule takaisin aamulla ani varahin!\"\n\nSen Stineli lupasi, ja nyt vei rouva Menotti hänet sievään, pieneen\nhuoneeseen, joka oli puutarhaan päin, ja jonne suloinen kukkain tuoksu\ntunkeutui avonaisen ikkunan kautta.\n\nPäivä päivältä tuli Stineli yhä välttämättömämmäksi pikku Silviolle;\nkun tyttö meni vain ovelle, piti Silvio jo sitäkin onnettomuutena. Hän\nolikin aina siivo ja hyvä, kun Stineli oli hänen luonansa ja teki\nkaikki, mitä tyttö vain pyysi, eikä ensinkään enää vaivannut äitiään\nkärttämisillään. Näytti siltä kuin hermostunut pikku poika Stinelin\ntulon jälkeen olisi päässyt suurista tuskistaan vapaaksi, sillä hän ei\nollut kertaakaan valitellut kipujaan, vaikka jo oli kulunut monta\npäivää siitä illasta, jolloin tyttö taloon ilmestyi.\n\nStinelillä olikin loppumaton määrä huvituskeinoja, ja kaikki mitä hän\nvain otti käteensä tai mitä hän teki ja sanoi, oli Silviolle kuin\nmiellyttävintä huviketta, sillä Stineli oli pienestä saakka saanut\nhoitaa pieniä lapsia ja aina vain miettiä miten heitä huvittaa ja pitää\ntyytyväisinä sanoin, käsin, silmäyksin, liikkein ja jos jollakin\nkeinoin.\n\nSiten tuotti Stinelin koko olo ja olento hänen tietämättään parasta\nhuvitusta tälle pienelle, herkkätunteiselle, sairasvuoteeseen\nkytketylle poikaselle. Pian oli teräväpäinen Stineli oppinut Silviolta\nitalialaisia sanoja ja jutteli vallan rohkeasti hänen kanssaan; ja kun\nhän tuon tuostakin vielä käytti niitä nurinkurisesti, huvitti se\nSilviota suuresti ja koko asia oli hänestä kuin vartavasten hänen\nhauskuudekseen keksitty.\n\nJoka kerta kun äiti näki Rikon astuvan puutarhaan, täytyi hänen aina\nkiirehtiä tätä vastaan, sillä nythän hän saattoi juosta mihin vain\ntahtoi ja milloin häntä halutti; ja aina hänen täytyi viedä Riko\nhetkeksi syrjään ja vielä kerran kertoa minkä aarteen tämä oli taloon\ntuonut; kuinka onnellinen ja iloinen pikku Silvio oli, iloisempi kuin\nmilloinkaan ennen koko kurjan elämänsä aikana, ja kuinka hän ei\nlaisinkaan voinut käsittää, että tuollainen tyttö oli todella olemassa:\nSilvion seurassa hän oli aivan lapsellinen, ja näytti siltä kuin kaikki\nleikit, mitkä hän Silvion huviksi keksi, olisivat olleet hänelle\nitselleenkin mitä suurimmaksi iloksi; mutta hänen, äidin kanssa voi hän\npuhua niin järkevästi, ja kaikkiin töihin ja askareihin oli hän\nperehtynyt enempi kuin moni perheenemäntä. Siitä saakka kuin Stineli\ntuli taloon kävi kaikki kuin itsestään, ja joka päivä oli heille kuin\nsunnuntai. Lyhyesti sanottuna, rouva Menotti ei löytänyt sanoja kyllin\nkiitelläkseen ja ylistääkseen Stineliä ja kaikkia hänen hyviä\nominaisuuksiaan, ja Riko kuunteli kernaasti tällaista puhetta.\n\nKun he sitte kaikki yhdessä istuivat huoneessa ja katselivat\nystävällisesti toisiaan, ikäänkuin ei kukaan heistä enää olisi voinut\nerota toisistaan, silloin täytyi väkisinkin ajatella, että olisi kaukaa\nsaanut etsiä sen onnellisempia ihmisiä, joilta ei enää mitään puuttunut\nMutta ilta illalta, kellon lyödessä kymmenen, kävi Rikon otsalla pilvi\nyhä synkemmäksi ja mustemmaksi, ja vaikkei rouva Menotti omalta\niloltaan sitä huomannut, näki Stineli sen kuitenkin varsin hyvin, ja\nhuolissaan hän ajatteli itsekseen: \"Näyttää ihan siltä kuin raju-ilma\nolisi tulossa.\"\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU.\n\nPilviä kauniilla Gardajärvellä.\n\n\nTuli kaunis syksyinen sunnuntai, ja Rivassa piti illalla olla tanssit.\nRikon oli mentävä sinne soittamaan. Tätä päivää hän siis ei saanut\nviettää Stinelin ja toisten seurassa; asiasta oli jo monet kerrat\npuhuttu pitkin viikkoa, sillä kaikista oli hyvin ikävää kun Riko ei\nvoinut tulla. Stineli puolestaan koki kaikin tavoin esittää asian\nhauskojakin puolia. \"Sinä lähdet kauniissa päivänpaisteessa yli järven\nja palaat tähtien tuikkeessa ja me ajattelemme sinua kaiken aikaa\", oli\nhän sanonut Rikolle jo silloin, kun tämä ensi kerran kertoi seuraavana\nsunnuntaina olevan tanssit.\n\nRiko tuli lauantai-iltana viuluineen, sillä Stinelin suurin ilo oli\nkuulla hänen soittavan, Riko soitti kauniita lauluja, toisen toisensa\njälkeen, mutta ne olivat kaikki surullisia; ehkä ne tekivät hänet\nitsensäkin alakuloiseksi, sillä hän katseli viuluaan niin murhemielin\nkuin olisi se tuottanut hänelle suurinta tuskaa.\n\nMutta sitte hän äkkiä laski pois viulunsa, vaikkei kello vielä ollut\nläheskään kymmenen ja sanoi: \"Nyt minä lähden.\"\n\nRouva Menotti pyysi häntä viipymään, sillä hän ei ensinkään käsittänyt\nmikä Rikolle tuli. Stineli oli Rikon soittaessa kaiken aikaa pitänyt\nhäntä silmällä. Nyt hän vain sanoi: \"Minä lähden saattamaan sinua vähän\nmatkaa.\"\n\n\"Älä lähde!\" huusi Silvio. \"Älä lähde pois! Jää tänne, Stineli!\"\n\n\"Jää vain, Stineli\", sanoi Rikokin. \"Jää tänne ja anna minun mennä!\"\n\nNäin sanoessaan hän näytti juuri samanlaiselta kuin silloin, kun hän\ntuli opettajan luota halkopinon taakse ja sanoi: \"Kaikki on mennyttä!\"\n\nStineli meni Silvion vuoteen luo ja sanoi hiljaa: \"Ole nyt kiltti,\nSilvio. Huomenna kerron sinulle kaikkein hauskimmat kertomukseni\nPeterlistä, jos vain et nyt melua.\"\n\nSilvio ottikin ollakseen aivan hiljaa, ja Stineli lähti Rikon kanssa.\nKun he sitte seisoivat puutarhan aituuksen luona, kääntyi Riko, osoitti\nvalaistua taloa, joka täältä puutarhasta näytti niin miellyttävältä ja\nsanoi:\n\n\"Mene takaisin, Stineli; sinne sinä kuulut, ja siellä on kotisi; minun\nkotini on maantie. Minähän olen ja tulen aina olemaan koditon; anna\nminun sentähden mennä menojani.\"\n\n\"En anna, en, en, näin en voi päästää sinua menemään, Riko. Mihin sinä\nnyt olet menossa?\"\n\n\"Järven rantaan\", sanoi Riko ja lähti sillalle päin. Stineli lähti\nhänen mukaansa. Kun he saapuivat äyräälle, kuulivat he aaltojen\nhiljaista loisketta, jota kuuntelivat hetkisen. Sitte sanoi Riko:\n\"Näetkös, Stineli, jos sinä et olisi täällä, lähtisin pois, kauas pois,\nvaikka en tiedäkään minne. Minunhan täytyy aina olla koditon raukka, ja\nkaiken ikäni soittaa ravintoloissa, missä ihmiset meluavat ikäänkuin\nolisivat hulluja, ja nukkua huoneessa, johon mieluummin en enää\nmilloinkaan palaisi. Sinun kotisi on noiden luona, jotka asuvat tuossa\nkauniissa talossa, mutta minulla ei ole kotia missään. Ja tiedätkö, kun\nkatson alas syvyyteen, ajattelen: jospa äitini ennen kuolemaansa olisi\nheittänyt minut tuonne, niin minusta ei olisi tullut tällainen koditon\npoika poloinen.\"\n\nStineli oli sydämen surulla kuunnellut Rikon puhetta; mutta samalla kun\nhän lausui viimeiset sanansa, valtasi tytön suuri kauhu ja hän huusi:\n\"Voi, Riko, et saa puhua tuollaista! Sinä et varmaankaan ole pitkiin\naikoihin rukoillut 'Isä meitääsi'. Sentähden on sinussa herännyt näin\npahoja ajatuksia.\"\n\n\"En olekaan enää rukoillut sitä, enkä edes enää osaa sitä.\"\n\nTämä oli Stinelistä ihan kauheata.\n\n\"Voi Riko, tietäisipä vain mummu tämän\", vaikeroi hän, \"niin kyllä\nolisi hän kovin pahoillaan sinusta. Tiedätkö kuinka mummu sanoi: 'Joka\nunohtaa 'Isä meitänsä', hänen käy huonosti!' Oi, Riko, sinun täytyy\noppia se uudestaan, minä opetan sen sinulle heti. Kyllä sinä pian opit\nsen.\"\n\nJa Stineli ryhtyi heti toimeen, ja sydämensä lämpimällä osanotolla hän\nsaneli kahdesti perättäin \"Isä meidän\" rukouksen. Kun tyttö nyt\nsyvätunteisesti lausui nuo sanat, huomasi hän kuinka paljon lohdutusta\nniissä oli juuri Rikon varalta, ja kun oli päästy loppuun, sanoi hän:\n\n\"Näetkös, Riko, koska koko valtakunta on hyvän Jumalan oma, niin voihan\nhän löytää sinullekin kodin, ja koska hänen on voima, niin hän myöskin\nvoi antaa sen sinulle.\"\n\n\"Mutta, Stineli\", vastasi Riko, \"jos hyvällä Jumalalla on minulle koti\nvaltakunnassansa ja myöskin voimaa antaa se minulle, niin näethän,\nettei hän siis tahdo antaa.\"\n\n\"Mutta sinun tulee ajatella\", jatkoi Stineli, \"että hyvä Jumala voi\nsanoa itsekseen: 'Jos Riko tahtoo minulta jotakin, niin voihan hän\njoskus pyytää sitä minulta ja ilmoittaa asiansa'.\"\n\nSiihen ei Riko voinut vastata mitään. Hän oli hetkisen ääneti, sitte\nhän sanoi:\n\n\"Lausuppa minulle vielä kerran 'Isä meidän'. Minä tahdon oppia sen\nuudestaan.\"\n\nStineli toisti sen vielä kerran, ja sitte Riko jo osasikin sen aivan\noikein. Nyt he läksivät kotiin, kumpainenkin omalle taholleen, ja Rikon\ntäytyi yhtä mittaa ajatella valtakuntaa ja voimaa.\n\nMutta illalla, kun hän oli hiljaisessa huoneessaan, rukoili hän\nnöyrtynein sydämin; sillä hän tunsi selvästi kuinka väärin oli odottaa,\nettä Jumala antaisi hänelle hänen tarpeensa, vaikkei hän milloinkaan\nollut Jumalalta niitä rukoillut.\n\nStineli astui miettiväisenä puutarhaan. Hän tuumaili mielessään,\nvoisiko puhua kaikesta tästä rouva Menotille; ehkä tämä voisi hankkia\nRikolle toisen toimen, koska ravintoloissa soittaminen oli hänelle niin\nvastenmielistä. Mutta kun hän tuli huoneeseen, huomasi hän heti, ettei\nhän nyt voinut vaivata rouva Menottia kertomalla omista asioistaan.\nSilvio lepäsi hehkuvan punaisena vuoteellaan ja hengitti raskaasti ja\nepätasaisesti, ja vuoteen vieressä istui äiti ääneen itkien. Silviolla\noli taas pitkästä ajasta ollut tautikohtaus ja hän oli kärsinyt suuria\ntuskia. Kuumekin oli noussut vain siitä syystä, että Stinelin poissaolo\noli saanut hänet suuttumaan. Stineli ei vielä milloinkaan ollut nähnyt\näitiä noin masentuneena. Kun tyttö vihdoin sai hänet hiukan tointumaan,\nsanoi hän: \"Tule, Stineli, istumaan tähän viereeni, minun täytyy kertoa\nsinulle jotain. Näetkös, minulla on niin raskas taakka sydämelläni,\nettä toisinaan tuntuu ikäänkuin en enää jaksaisi kantaa sitä. Sinä olet\ntosin nuori, mutta sinä olet ymmärtäväinen tyttö, olet jo nähnyt\npaljon, ja minun mieltäni ehkä keventäisi, kun saisin puhua sinulle\ntästä asiasta. Sinähän näet, miten Silvion, ainoan pienen poikani laita\non. Mutta nyt minä en kärsi vain hänen tautinsa takia, joka on\nparantumaton, vaan minun täytyy usein itsekseni sanoa: ehkä tämä on\nJumalan lähettämä rangaistus siitä, kun me vääryydellä olemme pitäneet\nja nauttineet toisen omaisuutta, jos kohta emme olisi tahtoneetkaan\nanastaa ja pitää sitä. Mutta minä kerron sinulle asian ihan alusta.\n\n\"Kun me, Menotti ja minä, menimme naimisiin -- hän oli tuonut minut\ntänne Rivasta, missä isäni vielä elää -- oli Menotilla täällä hyvä\nystävä, joka halusi päästä heti pois täältä; tämä seutu oli käynyt\nhänelle vastenmieliseksi, sillä hänen vaimonsa oli kuollut. Hänellä oli\ntäällä pieni tila rakennuksineen, peltoineen, päivineen; varsin hyvää\nmaa ei ollut laadultaan, mutta alaltaan jotakuinkin suuri. Lähtöä\ntehdessään ystävä pyysi miestäni ottamaan tuon kaiken hoitoonsa; maa ei\npaljon tuota, sanoi hän, mutta hoitaahan sitä pitäisi ja rakennusta\nsamoin, siksi kunnes hän parin vuoden päästä tulisi takaisin. Tällaisen\nsopimuksen tekivät ystävät keskenään, sillä he pitivät toisistaan;\nvuokrasta ei tehty sopimusta. Mieheni sanoi: 'Saat omaisuutesi\ntakaisin, milloin palaat.' Hän aikoi hoitaa kaikkea hyvin, sillä hän\noli maanviljelykseen perehtynyt. Sen hänen ystävänsäkin tiesi ja\nsentähden hän heitti kaikki hänen hoitoonsa. Mutta seuraavana vuonna\nalettiin rakentaa rautatietä. Rakennus oli siirrettävä pois ja\nrautatiekiskot kulkevat nyt pellon poikki. Mieheni sai maasta suuremman\nkorvauksen kuin sen oikea arvo olikaan, ja hän osti täällä alempana\nhyvää maata ja puutarhan ja rakensi tämän rakennuksen, kaikki noilla\nsaamillaan rahoilla. Tämä maa on antanut kahta paremmat sadot kuin tuo\nentinen. Minä kyllä sanoin monesti miehelleni: 'Eihän tämä ole meidän\nomaisuuttamme, toisen omaa käyttämällä me elämme ylellisyydessä. Jospa\nvain tietäisimme, missä hän on!' Mutta mieheni rauhoitti minua ja\nsanoi: 'Minähän hoidan tätä hyvin; kun hän palaa, saa hän omansa\ntakaisin, ja voitosta, jonka panen säästöön, tulee hänkin saamaan\nosansa.'\n\nSitte saimme Silviomme, ja kun huomasin, että poika oli tällainen\nvaivainen, täytyi minun tuontuostakin sanoa miehelleni: 'Me elämme\ntoisen tavarasta, ja tämä on rangaistus siitä.' Monesti tuntui elämä\nminusta niin raskaalta, ja paljon kernaammin olisin tahtonut olla köyhä\nja koditon. Mutta mieheni lohdutti minua ja sanoi: 'Saatpa nähdä,\nkuinka tyytyväinen hän on minuun, kun hän kerran palaa.' Mutta hänpä ei\npalannutkaan. Noin neljä vuotta takaperin kuoli mieheni. Voi, sitä\ntuskaa, mitä olen siitä saakka kärsinyt! Ja yhtä mittaa täytyy minun\najatella: mitenkähän voisin päästä vapaaksi tästä toisen tavarasta;\ntäytyyhän minun hyvin hoitaa tätä, siksi kunnes ystävä palaa. Ja sitte\ntaas ajattelen: ehkä hän elää köyhyydessä ja kurjuudessa ja minä elän\nyltäkylläisyydessä hänen varoillaan enkä tiedä hänestä mitään.\"\n\nStineli sääli suuresti rouva Menottia, sillä hän käsitti hyvin miltä\ntuntui rouvasta, jonka täytyi syyttää itseään epärehellisyydestä, mutta\nei kuitenkaan voinut muuttaa oloja. Hän lohdutti rouvaa ja sanoi\nhänelle: Kun emme tahdo tehdä väärin, vaan mielellämme tahtoisimme\nsovittaa tekemämme pahan, silloin saamme luottamuksella rukoilla\nhyvältä Jumalalta apua, sillä hän voi kääntää hyvin päin senkin, jonka\nme olemme tehneet pahasti, ja hän tahtookin tehdä sen, jos vain olemme\noikein pahoillamme teostamme. Tämän kaiken sanoi Stineli oppineensa\nmummulta, kun hän itse kerran joutui suureen tuskaan eikä kyennyt\nauttamaan itseään.\n\nSitte kertoi Stineli järvestä, jota Riko aina muisteli, ja kuinka hän\noli syypää siihen, että Riko lähti pois kotoaan, ja kuinka hän pelkäsi\npojan joutuneen surman suuhun. Hän kertoi myöskin kuinka hänen mielensä\noli rauhoittunut, kun hän oli rukouksessa jättänyt koko asian hyvän\nJumalan hoitoon. Nyt tulisi rouva Menotin tehdä samoin, siliä se\nkeventäisi suuresti hänen sydäntään ja hän saisi aina ilomielin\najatella: \"Nyt on hyvä Jumala ottanut tämän asian ajaaksensa.\"\n\nStinelin puhe lohdutti suuresti rouva Menottia ja hän sanoi nyt\nlähtevänsä rauhassa levolle, sillä Stinelin luottamus oli tehnyt\nhänelle hyvää.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU.\n\nVihdoin kotona.\n\n\nKun kultainen sunnuntai-aamu heloitti yli puutarhan ja sen punaisien\nkukkien, astui rouva Menotti ulos ja kävi istumaan turvepenkille\naituuksen viereen. Hän katseli ympärilleen ja omituisia ajatuksia\nliikkui hänen mielessään. Tässä oli oleanderikukkia ja niiden takana\nlaakeripensasto, tuolla viikunapuita hedelmiä täynnä ja niiden välillä\nkultaisia viiniköynnöksiä. Silloin sanoi hän hiljaa itsekseen: \"Jumala\ntietää kuinka iloinen olisin, jos pääsisin vapaaksi omantunnon\nsoimauksista; mutta toista näin kaunista paikkaa en mistään löydä.\"\n\nSamassa tuli Riko puutarhaan; hänenhän oli tänään iltapäivällä\nlähdettävä pois. Mutta ei hän kuitenkaan jaksanut kaiken päivää olla\nkäymättä täällä. Kun hän nyt oli menossa suoraa päätä huoneeseen, huusi\nrouva Menotti häntä ja sanoi:\n\n\"Istu vähän aikaa tässä luonani; kuka tietää kauanko saatamme istua\nvieretysten!\"\n\nRiko pelästyi.\n\n\"Kuinka niin, rouva Menotti? Ettehän te toki lähde pois?\"\n\nNyt täytyi rouva Menotin kääntää puhe toisaalle, sillä eihän hän voinut\nkertoa Rikolle huoltansa. Hän muisti mitä Stineli eilen illalla oli\nkertonut Rikosta, mutta hänen mielensä oli silloin niin täynnä omia\nhuolia, ettei hän ollut oikein päässyt tytön kertomuksesta selville.\nNyt häntä hiukan oudostutti, kun asia taas johtui hänen mieleensä.\n\n\"Kerropas minulle, Riko\", alkoi hän, \"oletko joskus ennen ollut täällä\nPeschierassa, koska sinä uudestaan halusit nähdä tätä järveä? Stineli,\nnäet, kertoi siitä minulle eilen illalla.\"\n\n\"Olinhan täällä pienenä ollessani\", sanoi Riko. \"Sitte jouduin pois\ntäältä.\"\n\n\"Kuinka sinä pienenä ollessasi sitte jouduit tänne?\"\n\n\"Minä olen täällä syntynyt.\"\n\n\"Mitä? Täällä syntynyt? Mikä sinun isäsi sitte oli, koska hän tuli\ntänne vuoristosta?\"\n\n\"Ei hän ollut vuoristosta. Äiti vain oli sieltä.\"\n\n\"Mitä puhut, Riko?\" huusi rouva. \"Ei suinkaan isäsi ollut täältä\nkotoisin?\"\n\n\"Olipa niinkin!\"\n\n\"Tätä kaikkea et ole milloinkaan kertonut, ja se on kuitenkin hyvin\nmerkillistä! Eihän sinulla edes ole meikäläistä nimeä. Mikä oli isäsi\nnimi?\"\n\n\"Sama kuin minunkin: Enrico Trevillo.\"\n\nRouva Menotti syöksähti penkiltään ikäänkuin joku äkkipuuska olisi\nhäntä kohdannut.\n\n\"Mitä sanot, Riko?\" huusi hän. \"Mitä sanoit äsken?\"\n\n\"Mainitsin isäni nimen\", sanoi Riko tyynesti.\n\nMutta rouva Menotti ei sitä enää kuullut; hän oli jo juossut ovelle.\n\n\"Stineli, tuo minulle huivi!\" huusi hän ovelta. \"Minun on heti paikalla\nmentävä pastorin luo. Joka jäseneni vapisee.\"\n\nHämmästyneenä toi Stineli huivin,\n\n\"Tule vähän matkaa saattamaan minua, Riko\", sanoi rouva Menotti\nlähtiessään. \"Minulla on vielä vähän kyselemistä sinulta.\"\n\nRikon oli vielä kaksi kertaa sanottava mikä hänen isänsä nimi oli, ja\nkolmannen kerran kysyi rouva Menotti vielä pastorin portailla, tiesikö\nhän tämän asian ihan varmasti. Sitte hän meni sisään. Riko lähti pois\nja ihmetteli suuresti rouva Menotin kiihtymystä.\n\nRiko oli tuonut viulun mukanaan, sillä hän tiesi Stinelin aina olevan\nhyvillään soitosta. Kun hän nyt saapui Silvion huoneeseen, tapasi hän\nsekä tämän että Stinelin mitä parhaimmalla tuulella. Lupauksensa mukaan\noli Stineli kertonut kaskuja Peterlistä ja siten saanut sekä itsensä\nettä kuuntelijansa varsin iloiselle mielelle. Kun Silvio nyt näki\nviulun, huusi hän heti: \"Nyt me laulamme, nyt me laulamme Stinelin\nkanssa: 'Hoi, lampahat' --.\"\n\nStineli ei ollut kuullut lauluaan siitä saakka kuu hän sen sepitti,\neikä hän ollut edes muistanut koko laulua, sillä Riko soitti nykyään\nniin paljon muuta kaunista. Sentähden olikin Stineli ihmeissään, kun\npikku Silvio tahtoi laulaa tätä saksankielistä laulua, sillä eihän hän\nvoinut tietää, että Riko kolmena vuonna oli satoja kertoja laulanut sen\nSilviolle. Stinelille oli suureksi iloksi, kun vielä kerran sai laulaa\nvanhan laulunsa Rikon kanssa. Alettiin, ja kas: Silvio lauloi kaikin\nvoimin mukana; vaikkei hän ymmärtänyt yhtä ainoata sanaa, oli hän\nkuitenkin oppinut kaikki värssyt. Mutta tällä kertaa oli Stinelin vuoro\nnauraa, sillä Silvio äänsi ne niin hullunkurisesti, ettei tyttö\nnaurultaan voinut ensinkään laulaa. Ja kun Silvio näki Stinelin\nnauravan naaman, nauroi hänkin mukana, ja lauloi sitte taas entistään\nselvemmin ja kovemmin, jotta Stinelin täytyi nauraa vieläkin\nsydämellisemmin, ja Riko soitti voimainsa takaa: \"Hoi, lampahat\" --.\n\nMoinen laulu ja nauru kajahti kaukaa rouva Menottia vastaan, kun hän\nlähestyi puutarhaansa. Hänen oli vaikea käsittää, kuinka näin tärkeällä\nhetkellä voitiin pitää tuollaista melua. Kiireesti kulki hän läpi\npuutarhan ja astui huoneeseen; mutta hänen täytyi heti istahtaa\nlähimmälle tuolille, sillä säikähdys ja ilo ja juoksu ja odotettavissa\nolevat asiat olivat niin vallanneet hänet, että hänen täytyi ensin\nsaada tointua. Laulajat hämmästyivät ja katsoivat ihmeissään äitiä. Nyt\nhän olikin jo tointunut.\n\n\"Riko\", sanoi hän tavallista juhlallisemmalla ääneltä. \"Riko, katso\nympärillesi! Tämä rakennus, tämä puutarha, tämä pelto, kaikki minkä\nnäet ja mitä et voi nähdä on katosta lattiaan asti sinun; sinä olet sen\nomistaja; se on kaikki isäsi jättämää perintöä. Tämä on sinun kotisi.\nSinun nimesi on kastekirjassa. Sinä olet Enrico Trevillon poika, ja hän\noli mieheni paras ystävä.\"\n\nEnsimäiset sanat kuultuaan oli Stineli jo käsittänyt koko asian, ja\nsanomaton ilo kuvastui hänen kasvoissaan. Riko istui kuin kivettyneenä\ntuolillaan, eikä saanut sanaa suustansa. Mutta Silvio, joka nähtävästi\naavisti, että tästä vielä voi syntyä suurtakin hauskuutta, alkoi\nriemuita ja huusi:\n\n\"Nyt tämä talo on kerrassaan Rikon. Missä hänen täytyy nukkua?\"\n\n\"Täytyy? Täytyy? Silvio!\" sanoi äiti. \"Hän saa olla kaikissa huoneissa\nmissä vain tahtoo. Hän voi vielä tänä päivänä ajaa meidät kaikki kolme\nulos, jos häntä vain haluttaa ja jäädä tänne ypö yksikseen.\"\n\n\"Silloin minäkin mieluimmin lähtisin ulos teidän luoksenne\", sanoi\nRiko.\n\n\"Oi sinua, hyvää Rikoa!\" huudahti rouva Menotti. \"Jos sinä tahdot pitää\nmeidät täällä, niin jäämmehän me mielellämme! Tiedätkö, kotimatkalla\nminä jo hiukan suunnittelin miten ehkä voisimme järjestää asiat. Minä\nvoisin antaa sinulle puolet tästä rakennuksesta ja samoin puutarhasta\nja koko alueesta. Siten tulisi puolet kaikesta olemaan sinun ja toinen\npuoli Silvion omaisuutta.\"\n\n\"Sitte minä annan osani Stinelille!\" huusi Silvio.\n\n\"Hänelle minäkin annan osani\", sanoi Riko.\n\n\"Ohoh! Nyt on sitte kaikki Stinelin omaa\", nauroi pienokainen\niloisesti, \"puutarha ja rakennus ja kaikki mitä siinä on: tuolit ja\npöydät ja minä ja Riko ja hänen viulunsa. Nyt on meidän taas\nlaulettava.\"\n\nMutta Riko ei voinut pitää asioita niin pian päätettyinä kuin Silvio.\nHän oli tällä välin mielessään miettinyt rouva Menotin sanoja, ja nyt\nhän arasti kysyi:\n\n\"Mutta miten voi Silvion isän talo joutua minulle, vaikka isäni olikin\nhänen ystävänsä?\"\n\nNyt vasta tuli rouva Menotti ajatelleeksi, ettei Riko vielä tiennyt\nmitään asiain menosta, ja hän alkoi heti kertoa koko tapausta alusta\nalkain ja vielä paljoa laveammin kuin eilen illalla Stinelille. Kun hän\noli lopettanut, olivat kaikki kolme täydellisesti käsittäneet asian, ja\nääretön riemu valtasi heidät, sillä eihän mikään estänyt Rikoa heti\npaikalla muuttamasta taloonsa asumaan ja ikipäiviksi jäämästä sinne.\n\nMutta keskellä riemuhuutoja sanoi Riko:\n\n\"Jos kaikki on näin, rouva Menotti, niin eihän minkään siltä tarvitse\nmuuttua talossa; minäkin tulen vain tänne ja tämä on minunkin kotini,\nja näin me saamme olla yhdessä ja te olette meidän äitimme.\"\n\n\"Oi Riko, että tämä joutuikin juuri sinulle! Onpa hyvä Jumala johtanut\nkaikki hyvin! Nyt saan antaa tämän kaiken sinulle ja kuitenkin hyvällä\nomallatunnolla jäädä tänne! Minä tahdon mielelläni olla äitisi, Riko;\nolenhan jo kauan rakastanut sinua kuin omaa lastani. Tästä puoleen on\nsinun sanottava minua äidiksi ja samoin Stinelin ja me olemme\nonnellisin perhe koko Peschierassa.\"\n\n\"Nyt meidän on laulettava laulumme loppuun\", huusi Silvio, joka tahtoi\nsävelissä päästää ilonsa ilmoille; ja Riko ja Stineli yhtyivät\nsuurimmalla ilolla uudestaan laulamaan, sillä heidänkin sydämensä oli\nriemua täynnä. Kun he pääsivät loppuun, sanoi Stineli:\n\n\"Nyt tahtoisin laulaa toisenkin laulun sinun kanssasi, Riko; tiedätkö\nminkä?\"\n\n\"Tiedän\", vastasi Riko, \"ja sen minäkin lautan mielelläni. Alotamme\nsuoraan mummun mielivärssystä.\" Hän pani sävelen alulle ja lauloi\nkauniimmin ja hartaammin kuin milloinkaan ennen. Stineli yhtyi häneen\nkaikesta sydämestään:\n\n    \"Ei erhetysten pelkoa,\n    kun Herra johdattaa.\n    Niin, Hänen kaikki aikeensa\n    ne parhaan lopun saa.\n\n    Siis taivu Herran johtohon\n    sa hiljaa vaieten,\n    niin osanasi rauha on\n    ja riemu ijäinen!\"\n\nMutta Rivaan ei Riko lähtenyt sinä päivänä. Äiti Menotti neuvoi häntä\nheti menemään emännän luo kertomaan muuttuneista olosuhteistaan,\npyytämään häntä lähettämään toisen viulunsoittajan Rivaan, ja vielä\ntänään muuttamaan taloonsa asumaan. Tämä ehdotus miellytti Rikoa ja hän\nriensi heti pois. Emäntä kuunteli suurimmalla hämmästyksellä Rikon\ntiedonantoja. Kun Riko oli lopettanut kertomuksensa, huusi emäntä\nmiestänsä saapuville, osoitti suurta iloa ja toivotti Rikolle\nkaikenpuolista siunausta talossaan, ja tekikin sen täydestä sydämestä.\nHän olisi hyvin kernaasti edelleenkin pitänyt Rikoa luonaan, ja viime\naikoina hän oli hautonut mielessään sellaista epäluuloa, että \"Kolmen\nkruunun\" emäntä tavoitteli Rikoa itselleen ja koki tehdä tämän\nnurjamieliseksi emäntäänsä kohtaan; ja sitä ei emäntä voinut sietää.\nNyt nämä tuumat ainakin raukesivat tyhjiin, ja kernaasti hän soi\nRikosta tulevan maatilanomistajan; sillä emäntä oli aina suonut hänelle\nkaikkea hyvää. Mies puolestaan iloitsi erityisesti tästä, sillä hän oli\ntuntenut Rikon isän eikä nyt laisinkaan voinut käsittää miksei hän jo\nennen ollut huomannut kuinka Riko oli hiuskarvalleen isänsä näköinen.\nNäin Riko ystävällisesti erosi tästä talosta, ja kun emäntä vielä\nkerran oven edustalla antoi hänelle kättä, suositteli hän itseään\nRikolle siltä varalta, että tämä ehkä tulevaisuudessa viettäisi jotain\njuhlaa oman kotinsa ulkopuolella. Vielä samana iltana tiesi koko\nPeschiera Rikon elämäntarinan; kuinka emäntä oli pitänyt hänestä huolta\nja paljon muuta sen lisäksi. Jokainen soi kernaasti Rikolle tämän\nonnen, ja he sanoivat toinen toiselleen: \"Hän sopiikin pienen\nmaatilansa haltijaksi niin hyvin kuin hän olisi juuri sitä varten\nluotu.\"\n\nMutta äiti Menotti ei oikein tiennyt kuinka hän olisi järjestänyt talon\nkyllin hyvin uutta omistajaa varten. Hän pani häntä varten kuntoon\nyläkerrassa suuren huoneen, jonka molemmat ikkunat olivat puutarhaan ja\njärvelle päin. Huoneen seiniä kaunistivat sievät, pienet, valkoiset\nmarmorikuvat, pöydälle pantiin hyvältä tuoksuava kukkavihko. Koko huone\noli niin soman ja juhlallisen näköinen, että Riko hämmästyneenä jäi\novelle seisomaan, kun hän Stinelin saattamana tuli yläkertaan, missä\näiti Menotti oli häntä vastaanottamassa. Mutta kun tämä otti häntä\nkädestä ja vei ikkunan luo, josta hän näki välkkyvän järven ja\nsinipunervat vuoret sen taustassa, tuli Rikon sydän niin tulvilleen\niloa ja kiitollisuutta, ettei hän voinut kuin hiljaa sanoa:\n\n\"Oi, kuinka kaunista! Nyt saan vihdoinkin olla kotona!\"\n\nAlakerran miellyttävässä huoneessa, jonka avonainen ovi johti\npuutarhaan, vallitsi siitä illasta asti, kun Riko muutti taloonsa,\nsellainen ilo ja puhdas onni, ettei yksikään sen neljästä asukkaasta\nhuomannut kuinka nopeasti aika kului.\n\nPäivällä kulki Riko viheltävän palvelijansa mukana katsomassa\nviikunapuita ja maissipeltoja, sillä hänen täytyi oppia hoitamaan\nviljelyksiään. Silloin palvelija ajatteli itsekseen: \"Minäpä osaan\nenemmän kuin herrani\", ja ylpeys nousi hänelle hieman päähän. Mutta\niltaisin kuului valaistusta huoneesta puutarhaan niin kauniita,\nliikuttavia säveleitä, että palvelija nojautui aitausta vasten ja\nkuunteli tuntimääriä; hän piti, näet, soitosta enemmän kuin mistään\nmuusta. Silloin hän sanoi itsekseen: \"Minun herrani osaa kuitenkin\nenemmän kuin minä\", ja hän alkoi suuresti kunnioittaa herraansa.\n\n\n\n\nYHDESKOLMATTA LUKU.\n\nPäivänpaistetta Gardajärvellä.\n\n\nNäin oli kaksi vuotta lentämällä kulunut, toinen päivä aina toistansa\nhauskempana. Silloin tiesi Stineli,. että nyt oli hänen lähdettävä.\nKovin täytyi hänen ponnistella alakuloisuutta vastaan, sillä hyvin\nraskasta oli ajatella lähtöä kotiin, josta ehkei enää saisi palata\ntänne. Rikokin tiesi, minkä nyt täytyi tapahtua ja moneen päivään hän\nei puhunut muuta kuin kaikkein välttämättömimmistä asioista. Tämä\ntuntui äiti Menotista varsin salaperäiseltä, ja hän alkoi tiedustella\nsyytä, sillä hän oli aikoja sitten unohtanut koko Stinelin rippikoulun.\nKun tuo huolestuttava asia tuli ilmi, sanoi rouva Menotti rauhoittaen:\n\"Varmaan voimme odottaa vielä vuoden.\" Ja niin elettiin iloisesti vielä\nvuosi eteenpäin.\n\nMutta kolmantena vuonna tuli Bergamosta sana, että sinne oli saapunut\nvuoristosta muuan, joka oli saanut toimekseen viedä Stineli mukanaan\nkotiin. Nyt täytyi lähdön tapahtua. Pikku Silvio käyttäytyi kuin hullu,\nmutta ei mikään auttanut; kohtaloa hän ei voinut muuttaa. Äiti Menotti\nsanoi kolmen viimeisen päivän kuluessa yhtä mittaa: \"Tule vain\ntakaisin, Stineli; lupaa isälle mitä ikänä hän tahtoo, kun hän vain\nlaskee sinut tulemaan.\"\n\nRiko ei sanonut sanaakaan. Sitte lähti Stineli matkoihinsa, ja siitä\npäivin tuntui kuin taloa olisi varjostanut harmaa, raskas pilvi, vaikka\npäivä paistoi ulkona yhtä kauniisti kuin ennenkin. Tätä kesti\nmarraskuusta aina pääsiäiseen saakka, jolloin kaikki ihmiset pitivät\nilojuhlaa; mutta ystäviemme talossa vietettiin hiljaista elämää, Kun\njuhla oli ohi ja koko puutarha kukki ja tuoksui vielä entistä\nihanampana, istui Riko eräänä iltana Silvion vieressä ja soitteli\nkaikkein surullisimpia säveleitään, joista pikku Silvio tuli varsin\nalakuloiseksi. Mutta samassa kuului puutarhasta ääni: \"Riko, Riko, eikö\nsinulla ole iloisempaa vastaanottoa minua varten?\"\n\nSilvio parkaisi kuin olisi ollut suunniltaan. Riko viskasi viulunsa\nvuoteelle ja juoksi ulos. Äiti syöksyi säikähtyneenä huoneeseen.\nSilloin ilmestyi ovelle Riko Stinelin kanssa. Ja kun Stinelin silmät\ntaas hymyilivät huoneessa -- silloin palasi kadoksissa ollut\npäivänpaiste ja jälleennäkemisen ilo oli suurempi kuin yksikään heistä\nolisi eronhetkenä voinut edes aavistaa. Siinä he taas istuivat pöydän\nympärillä Silvion vuoteen vieressä, ja nyt kyseltiin ja kerrottiin ja\njuteltiin ja yhä uudestaan riemuittiin, kun raskas eron aika oli\npäättynyt. Ja siitäpä syntyi juhla-ilta sellainen, että olisi voinut\nluulla näiden neljän ihmisen saavuttaneen maailman korkeimman onnen.\nMutta Rikosta tuntui toisin. Keskellä toisten riemua hän alkoi taas\nmiettiä niinkuin muinoin; ei sitä kuitenkaan kestänyt niin kauan kuin\nsilloin. Nähtävästi hän jotakuinkin pian tuli tyydyttävään\nlopputulokseen, sillä äkkiä miettiminen loppui, ja hyvin päättävästi\nhän lausui:\n\n\"Stinelin täytyy heti paikalla ruveta minun vaimokseni, muuten hän\nvielä kerran lähtee luotamme, ja sitä me emme kestä.\"\n\nSilvio joutui aivan haltioihinsa tästä ehdotuksesta, eikä kestänyt\nkauan ennenkuin kaikki olivat yksimielisiä siitä, että niin oli asia\njärjestettävä eikä toisin. --\n\nIhanana toukokuun päivänä kulki pitkä juhlasaattue kirkosta kohden\n\"Kultaista aurinkoa\". Etunenässä asteli komea, pitkä Riko ja hänen\nrinnallaan ilosilmäinen Stineli tuore kukkaseppele päässä. Sitte tuli\nkahden peschieralaisen pojan vetämissä, pehmeiksi päällystetyissä\nvaunuissa pikku Silvio, ilosta loistavana niinkuin mikäkin\nvoitonsankari ja hänen jäljessään kulki kahisevassa juhlapuvussaan äiti\nMenotti hyvin liikutettuna. Hänen takanaan astui palvelija suuren, koko\nrintaa peittävän kukkavihkon koristamana, ja sitte seurasi koko\nPeschiera äänekkäin myötätunnon osoituksin, sillä kaunista pariskuntaa\ntahtoi jokainen nähdä ja juhlia. Koko Peschieran väestöllä oli kuin\nyhteinen perhejuhla, kun kadonnut ja takaisin tullut Peschieran poika\nnyt perusti oman kodin omalla synnyinseudullaan.\n\nMahdotonta on kuvailla \"Kultaisen auringon\" emännän voitonriemua, kun\nhän näki kulkueen tulevan taloonsa! Milloin ikään sittemmin oli puhe\nmuiden, joko ylhäisten tai alhaisten, häistä, silloin emäntä aina sanoi\nhalveksivasti:\n\n\"Tuo kaikki ei ole mitään Rikon häiden rinnalla, jotka vietettiin\n'Kultaisessa auringossa'.\"\n\nKukkatarhatalosta ei päivänpaiste sittemmin koskaan kadonnut; mutta\nStineli pitikin huolta siitä, ettei \"Isä meidän\" rukousta siellä\nmilloinkaan unohdettu, ja joka sunnuntai-ilta soi \"mummun laulu\"\nheleänä yli puutarhan.\n\n\n\n"]