[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fu-c7oOt5ytL8uGMSO3foMesOIwpdjWy-JA1tuxFMrGY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},2136,"Suomalaisia kohtaloita","Wilkuna, Kyösti",1879,1922,"2136-wilkuna-kyosti-suomalaisia-kohtaloita","2136__Wilkuna_Kyösti__Suomalaisia_kohtaloita",null,"tietokirja",[],[],"fi",1913,33532,230063,false,60835,[22,23,24],"Finnish fiction -- 20th century","Historical fiction","Short stories, Finnish",[26,27],"History - European","History - Medieval/Middle Ages","\"Suomalaisia kohtaloita\" by Kyösti Wilkuna is a historical account written in the early 20th century. The book appears to explore various narratives and episodes from Finnish history, highlighting pivotal moments and the fates of individuals within that context. It sets the stage for a deep dive into cultural identity, historical struggles, and the intertwined fates of people against the backdrop of Finland's past.  At the start of the work, we are introduced to a somber scene in 1450, where an elderly bishop named Maunu Tavast reflects on his life and the solitude that now encircles him in a small house near the Naantali monastery. He grapples with feelings of detachment from his past self and the turmoil of personal and political dilemmas he faced in his youth, which culminated in his decision to resign from his bishopric. As he engages in quiet contemplation, he seeks to rediscover the purity of heart he possessed in his youth, praying for the restoration of his spirit before he meets his end. The narrative hints at deeper themes of introspection, the search for identity, and the impact of one's decisions over a lifetime. (This is an automatically generated summary.)",[],151,"Historiallisia henkilökuvauksia sisältävä teos tarkastelee suomalaisten elämänvaiheita eri vuosisadoilla. Kokoelma esittelee kohtaloita muun muassa keskiaikaisesta Naantalin luostarista, hakkapeliittojen sota-ajasta ja karoliinien retkistä, keskittyen historian käännekohtiin ja merkittäviin yksilöihin.","Kyösti Wilkunan 'Suomalaisia kohtaloita' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2136. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","SUOMALAISIA KOHTALOITA\n\nKirj.\n\nKyösti Wilkuna\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1913.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n 1. Itseään etsivä vanhus.\n 2. Jöns Maununpojan urotyö.\n 3. Päivätyön päättyessä.\n 4. Vallanpitäjä.\n 5. Sukuhaaransa viimeinen.\n 6. Hakkapeliitat.\n 7. Kaupunkitulijainen.\n 8. Karoliinin korvapuusti.\n 9. Neljäntoista sadan retki.\n10. Viimeiseen mieheen.\n11. Häviön jälkeen.\n12. Revontulten alla.\n13. Poloinen papintytär.\n14. Kukin kohdaltansa.\n15. Kotiin!\n16. Viimeinen koetus.\n\n\n\n\nITSEÄÄN ETSIVÄ VANHUS.\n\n\nOli oikea lokakuun iltapäivä vuonna 1450. Harmaana rykelmänä ja sateen\ntummentamin lautakatoin kohosivat Tuulensuunlahden rannalla noin\nviitisen vuotta sitten valmistuneet Naantalin luostarin rakennukset.\nMunkkien puutarhaa ympäröivä muuri ei ollut vielä täysin valmis ja sen\ntakaa näkyi rakennusten välistä muutamia kellastuneita lehtipuita.\nMuurinrakentajat olivat vetäytyneet sateensuojaan eikä luostarin\nlähistöllä näkynyt yhtään elävätä olentoa.\n\nJo lähes tunnin ajan oli piispa-vanhus kävellyt huoneessaan\nedestakaisin ja joka kerta kun hän pysähtyi luostarin puoleisen ikkunan\neteen, näki hän tuon saman, syksyisen ja lohduttoman taulun edessään.\n\nKun hän väliin teki poikkeuksen kävelylinjaltaan ja seisahtui hetkeksi\ntoisen, Lemunselälle antavan ikkunan ääreen, aukeni hänen eteensä\nvieläkin apeampi näköala. Vesihöyryjen täyttämä taivas ja samanvärinen\nmeri olivat kuin samaksi sumuharmaaksi kaaokseksi yhtyneet. Vettyneinä\nja turvattomina uiskentelivat sen keskellä pienet luodot. Äsken oli\nlahden suulla näkynyt kalastaja verkkoaan nostamassa, mutta nyt oli\nsekin vetääntynyt matalaan tölliinsä Kailon saarella.\n\nVanhuksen pehmeät kartuaanikengät eivät synnyttäneet kävellessä mitään\nääntä. Hiljaisuutta häiritsi ainoastaan sateen ropina ja se vähäinen\nsihinä, jonka seinään pöydän kohdalle kiinnitetty tiimalasi sai aikaan.\n\nPalattuaan keväällä Ruotsista, jossa hän yhdeksästäkymmenestä kolmesta\nikävuodestaan huolimatta oli vielä ottanut osaa valtaneuvoston\nkokouksiin sekä rauhanneuvotteluihin Tanskan kanssa, oli Maunu Tavast\njuhlallisesti eronnut piispanvirastaan. Kolme kuukautta oli hän nyt\nmelkein täydessä yksinäisyydessä viettänyt täällä pienessä talossaan,\njonka hän oli rakennuttanut niemekkeelle vastapäätä luostaria. Hänen\nainoana toverinaan oli iäkäs, puolikuuro palvelijatar, joka äänetönnä\naskaroitsi keittiössä.\n\nHuone hämärtyi yhä enemmän ja vanhus jatkoi kävelyään. Hänen kookas\nja muinoin niin voimakas vartalonsa oli rapistunut ja ikäänkuin\nkokoon painunut. Kasvot olivat syvien ryppyjen uurtamat, parta ja\nmustan kalotin alta näkyvä tukka lumivalkoiset. Mutta viisaat ja\nlempeät silmät olivat vielä kirkkaat ja todistivat, etteivät hänen\nhengenvoimansa olleet kuihtuneet yhtä rintaa ruumiin kanssa.\n\nPöydällä oli raskas, hopeasilainen Vulgata avattuna Salomonin\nSaarnaajan kohdalta. Vanhus oli ennen kävelemään ryhtymistään lukenut\nsiitä pienen palasen ja toisti nyt hiljaa mielessään: \"Minä saarnaaja\nolin Israelin kuningas Jerusalemissa. Ja minun sydämeni pyysi etsiä\nja viisaasti tutkia kaikkea, mitä taivaan alla tapahtuu. Senkaltaisen\nviheliäisen vaivan on Jumala antanut ihmisten lapsille, että he siinä\nitseänsä vaivaisivat. Minä katsoin kaikkia töitä kuin auringon alla\ntehdään, ja katso, se oli kaikki turhuus ja hengen vaiva.\"\n\n\"Turhuus ja hengen vaiva\", toisti hän hetken kuluttua huoaten ja\npysähtyi taas ikkunan eteen. Sieltä häämötti pienen lahden takaa\nhämärän ja sateen keskeltä luostari, yksi hänen monien puuhiensa\nnäkyvä tulos. Mutta niin omituisesti oli hän siitäkin jo ehtinyt\nloitontua. Näinä kolmena kuukautena oli hän ikäänkuin vuorenrinnettä\nyhtämittaa kohonnut ylös. Kuta ylemmäs hän nousi, sitä pienemmiltä ja\nvähäpätöisemmiltä näyttivät hänen monet ja loistavat elämäntyönsä.\nMutta samalla alkoi niiden takaa, hyvin kaukaa, yhä selkeämpänä näkyä\nhänen varhaisin nuoruutensa.\n\nJa sitä hän ikävöitsi jälleen, ei suinkaan saadakseen uudelleen\nelämänsä elää, vaan voittaakseen takaisin puhtaan nuorukaissydämensä,\ntavatakseen jälleen oman itsensä. Sillä sikäli kuin hän maailman\nturulla liikkuessaan oli vieraantunut nuoruutensa herkästä puhtaudesta,\nsikäli oli hän tuntenut eksymistään eksyvänsä omasta itsestään. Mitä\nmuuta olivat hänen väsymättömät toimensa kirkon ja valtion asioissa\nolleet kuin yhtämittaista kaupanhierontaa, tinkimistä, punnitsemista ja\ntuulensuuntain levotonta vakoilemista. Pala palalta se oli hajottanut\nhänen persoonallisuuttaan ja hänen ympärilleen oli vähitellen\nkasvanut kuin kuonakerros. Hän oli kyllä pitkin matkaa tuntenut\ntämän ja kaivannut yksinäisyyden puhdistavaa voimaa, ja kerran hän\nkesken kiihkeintä toimintaansa oli lähtenyt pitkälle ja vaivaloiselle\nmatkalle pyhään maahan, vain saadakseen olla yksin oman itsensä kanssa.\nMutta sitten oli taas alkanut sama levoton hyörintä ja itsestään\nvieraantuminen.\n\nMuut eivät olleet koskaan nähneet tätä hivutusta hänen sisällään. He\ntunsivat hänet vain \"_et re et nomine magnus_\" -- töiltään ja nimeltään\nsuurena. Mutta hänelle itselleen olivat yhä syvemmässä merkityksessä\nselvinneet pyhän kirjan sanat: \"Mitä se ihmistä auttaa, jos hän kaiken\nmaailman voittaisi ja saisi sielullensa vahingon.\"\n\nOlivatko hänen tekonsa sitten olleet itsekkäitä? Kaukana siitä! Sillä\nolihan hän suuret rikkautensa jakanut köyhille ja apua tarvitseville\nja olivathan kaikki hänen toimensa tähdänneet isänmaan, kansan ja\nkirkon parasta. Eikä hän sittekään ollut voinut olla sovinnossa\nitsensä kanssa. Sillä hän oli suorittanut nuo työnsä valtiomiehenä\neikä profeettana. Ja tätä jälkimmäistä hän kuitenkin oli nuoruudessaan\nuneksinut. Mutta valtiomiehen liukkailla poluilla oli hän eksynyt\nnuoruudestaan ja sen mukana omasta itsestään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPing-pang-ping-pang! alkoi äkkiä kuulua lahden takaa sateen ja hämärän\nkeskeltä. Se oli ehtoo-soitto luostarista.\n\nPiispa meni makuuhuoneeseensa ja polvistui pieneen rukoustuoliin.\n\"Herra, ennenkuin kutsut minut pois, anna minulle nuoruuteni puhdas\nsydän ja luo minuun uusi, vahva henki!\" rukoili hän hiljaa.\n\nHänen palatessaan arkihuoneeseen oli vanha palvelijatar sytyttänyt\nkynttilän ja viritti juuri tulta suureen, avosuiseen uuniin. Kun hän\nsen tehtyään poistui ikkunaluukkuja sulkemaan, istui piispa pesän\nedessä olevaan suureen, nahalla vuorattuun nojatuoliin, jonka jaloissa\noli karhuntalja. Hän tunsi jäsenissään suurta raukeutta pitkän kävelyn\njälkeen ja kauan istui hän mitään ajattelematta.\n\nPuut räiskyivät pesässä, kynttilä ritisi pöydällä ja sade ropisi\nikkunaluukkuihin. Ja ajan järkähtämätöntä kulkua osottaen sihisi hiekka\nhiljalleen tiimalasissa.\n\n\"Jumalan rauha, isä!\" kuului ovensuusta.\n\n\"Ah, sinäkö se olet, poikani?\" sanoi piispa havahtuen ja ojensi kätensä\ntulijan suudeltavaksi.\n\nSe oli nuori, kirkassilmäinen mies, puettuna birgittalaismunkin\nharmaaseen mantteliin. Vasemmassa rintapielessä näkyvä punainen\nristi osotti hänen olevan pappisveljen. Luostaritoimiensa ohella\npalveli hän piispalla kirjurina. Tämä hänen viimemainittu virkansa\nrajottui kuitenkin pääasiallisesti siihen, että hän iltasin kävi\nlukemassa vanhukselle. Sillä viime vuosina oli piispaa alkanut haitata\npitkänäköisyys, joten hänen oli vaikea varsinkin tulenvalolla lukea.\n\nKun nuori munkki oli kertonut luostarin niukat kuulumiset siltä\npäivältä, otti hän esiin kirjan, josta hän edellisinä iltoina oli\nlukenut. Se oli \"Sermones Jacobi de Lausanno\". Mutta piispa ei nyt\nkuunnellut Jakob Lausannelaisen oppineita raamatunselityksiä, sillä\nhänen ajatuksensa liikkuivat kokonaan toisaalla.\n\nHän muisteli, kuinka hän viime huhtikuulla eräänä iltana istui\nnäin pesän edessä majatalossaan Halmstadissa, jossa hän toisten\nvaltaneuvosten mukana oli neuvottelemassa Tanskan edustajien\nkanssa Kaarlo Knuutinpojan ja Kristian Oldenburgilaisen välisistä\nriitakysymyksistä. Silloin ilmestyi odottamatta huoneeseen -- aivan\nkuten nuori munkki äsken -- yksi neuvotteluihin osaa ottavista\nRuotsin herroista, kuninkaan sukulainen Maunu Green. Hänellä oli\nilmotettavanaan eräs sangen tärkeä ja arkaluontoinen asia, mutta\nennenkuin hän saattoi piispan tehdä siitä osalliseksi, tuli tämän\npyhästi luvata ehdotonta vaitioloa. Hän lupasi kunniansa kautta\nja herra Maunu Green ilmaisi asian, joka sai piispa-vanhuksen\nhämmästyksestä kalpenemaan. Muutamat kokouksessa olevat Ruotsin\nherrat olivat yhdessä tanskalaisten kanssa tehneet salaliiton, jonka\ntarkotuksena oli kukistaa Kaarlo Knuutinpoika ja toimittaa hänen\nkruununsa Kristianille. Luottaen hänen antamaansa juhlalliseen\nvaitiololupaukseen esitti Maunu Green valtiokeikaussuunnitelman\nyksityiskohdat sekä jätti hänet sitten miettimään, tahtoiko hän\ntulla osalliseksi liittoon. Koko yön vietti piispa sitten ankarassa\nsisällisessä taistelussa ja meni aamun tullen kuninkaansa luo sekä\nilmaisi häntä uhkaavan vaaran.\n\nTämä oli viimeinen niitä ikäviä ristiriitoja, joiden puristukseen\njulkinen elämä oli niin usein hänen omantuntonsa asettanut. Kohta sen\njälkeen oli hän palannut kotimaahan, jättänyt piispanvirkansa sekä\nvetäytynyt tänne yksinäisyyteen. Mutta viimeisenä ja pahimpana jäyti\nhänen mieltään tuo Halmstadin tapaus eikä hän ollut sitä vielä saanut\nitselleen selväksi.\n\nHermostuneesti sormieli hän kauhtanaansa kiinnittävän nauhan päitä,\nkeskeytti äkkiä lukemisen ja lausui:\n\n\"Kuulehan, poikani! Mieleeni johtui eräs arvotus, joka minulle kerran\nannettiin vastattavaksi. Se oli tämmöinen: oli kerran kaksi ystävystä,\nnuorempi ja vanhempi. Mutta nuoremmalla oli salaisia vihamiehiä ja\nhe tulivat vanhemman luo sekä vaativat tältä vaitiolon lupauksen,\nilmaistakseen hänelle tärkeän asian. Hän lupasi kunniansa kautta olla\nvaiti ja nyt hän sai kuulla salaliitosta, jonka tarkotuksena oli\nvahingoittaa hänen ystäväänsä. -- Sanopas nyt, poikani, kuinka sinä\nolisit menetellyt tuon vanhemman ystävän sijassa.\"\n\n\"Minä en, isä, olisi ensinkään antanut vaitiolon lupausta, ennenkuin\nolisin ollut selvillä asian laadusta\", vastasi nuori luostariveli\nhetken mietittyään.\n\nItse asiassa tiesi vanhus, että munkki vastaisi juuri siten, ja\nitsekseen ajatteli hän: \"Autuaat ovat puhtaat sydämestä, sillä he\nsaavat nähdä Jumalan.\"\n\nKun munkki oli lähtenyt, istui vanhus vielä kauan riutuvan pesävalkean\nääressä.\n\nSyyttikö hän itseään siitä, että oli kuninkaalle ilmaissut sen,\nmitä oli vaitiolon lupauksella kuullut? Ei, sillä olihan se hänen\nvelvollisuutensa laillista hallitsijaansa kohtaan, johon häntä sitoi\naikaisempi vala Mutta ah! jos hän noilla valtiomiehen liukkailla\npoluilla olisi voinut säilyttää nuoruutensa puhtauden ja kirkkaan\nSalomoni-vaiston, niin hän olisi tämänkin asian ratkaissut niinkuin tuo\nnuori munkki.\n\nKun piispa-vanhus yksinkertaisen illallisen syötyään asettui levolle\nja uni kauan pakeni hänen silmiään, johtui hänen mieleensä äkkiä\nkiirastuli. Kuinka hän olikin aina käsittänyt sen puustavillisesti\nja kaavamaisesti! Mutta tämähän oli juuri kiirastulta, jossa pala\npalalta kulutettiin hänestä se elämän tartuttama kuona, joka peitti\nhäneltä oman puhtaan ja alkuperäisen itsensä -- ja samalla Jumalan. Ja\nnyt saattoi hän siunata näitä yksinäisyytensä raskaita hetkiä, jotka\nhiljalleen puhdistivat häntä ja askel askeleelta palauttivat häntä\nalkuperäänsä: Jumalaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä oli laannut satamasta ja kun luostarin\nkellokastarista kuuluivat tertian sävelet, pilkisti aurinko piispan\nhuoneeseen. Tuntien itsensä tavallista virkeämmäksi kietoi hän kaapun\npäälleen ja lähti poukaman ympäri kiertävää polkua astelemaan luostarin\nkirkkoon, missä hän nöyrästi munkkien joukossa suoritti aamuhartautensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta sateisia iltoja ja myrskyisiä päiviä seurasi vielä monta,\njolloin piispa-vanhus käyskeli yksinäisessä huoneessaan ja teki\ntiliä elämästään. Vasta puolentoista vuoden päästä sai hän tilinsä\npäätökseen. Eräänä kirkkaana maaliskuun aamuna, juuri kun luostarin\nkellot soivat matutinaan, päätti hän viittä vaille satavuotisen\nvaelluksensa. Ja kun vanha palvelijatar primasoiton aikana astui\nhänen makuuhuoneeseensa, näki hän hänen kasvonsa onnellisen hymyn\nkirkastamina kuin olisi hän viimeksi kuiskannut: \"Minä olen löytänyt\nitseni ja palaan Jumalaan.\"\n\n\n\n\nJöns Maununpojan urotyö.\n\n\n\"Heh, heh, hee!\" kaikui leveä naurun remakka Viipurin linnan vanhassa\nritarisalissa, jossa eräänä maaliskuisena iltana v. 1555 oli joukko\nherroja ryhmittynyt juomapöydän ympärille pesävalkean ääreen.\n\nKaikista leveimmin hohotti muuan täyteläinen, parrakas ja iloisen\nnäköinen mies, joka äänekkyytensä ja sukkeluuksiensa takia oli heti\nalussa päässyt seuran keskukseksi, vaikka joukossa olikin useita\nhäntä arvossa ylempiä. Hän oli vallan nuorta rälssiä, nimeltään Jöns\nMaununpoika, Kelkkalan tilan haltia Viipurin pitäjästä. Tämän lisäksi\noli hän äsken saanut kuninkaalta valtuuden Kivennavan ja Äyräpään\nvoudinvirkaan.\n\n\"Syököön minut seitsemän ryssää, ellei se äijä vielä vanhoillaankin ole\novelampi kuin me kaikki yhteensä -- niin, itse herra Klauskin mukaan\nlaskettuna\", huudahti hän naurunpuuskan tauottua.\n\nHymyillen katsahtivat kaikki Klaus Kristerinpoikaan, jonka tarmokkaat,\nmutta samalla kettumaiset kasvonpiirteet selvästi ilmaisivat älyä ja\nviekkautta. Mutta asianomainen ei ollut tietävinään tästä likimenevästä\nleikinlaskusta, vaan kääntääkseen keskustelun takaisin kuninkaan\nkirjeeseen kysyi rauhallisesti: \"Ihanko tosissaan hän kirjottaa\nsellaista ja lupaa oikein reininviiniä meille lähettää?\"\n\n\"No, saatte itse nähdä ja kuulla\", lausui Ahtisten herra, Maunu\nNiilonpoika, joka nykyään hoiti linnan päällikkyyttä, ja pöydästä\nnousten poistui huoneesta.\n\nKun hän hetken kuluttua palasi, oli hänellä kädessään\nKustaa-kuninkaalta saapunut kirje. Näytettyään kaikille\ntuttua allekirjotusta \"Göstavus\", joka vankoin ja täsmällisin\ngoottilaiskirjaimin oli piirretty hiukan vinoon tekstin alle, levitti\nhän paperin eteensä pöydälle ja alkoi hymyään hilliten lukea:\n\n\"Ja muutoin meistä tuntuu viisaimmalta, että meidän väkemme saapi\njoitakin väkeviä juotavia, joko paloviinaa, reininviiniä, simaa tahi\npryssinkiä niin paljon että kukin saa hyvän humalan, jotta he sitten,\nkun joudutaan taisteluun vihollisen kanssa, olisivat sitä kärkkäämmät\nja rohkeammat käymään kimppuun.\"\n\n\"He he he... hah hah haa!\" vyöryi naurun jyrinä ympäri pöydän.\n\n\"Ukko näkyy tietävän, mikä voima viinassa asuu\", lausui Kivennavan\nvouti. \"Mutta hänen olisi myöskin pitänyt toimittaa sitä ainetta\nriittämiin asti -- aivan yhtä riittävästi kuin tuolla itäkulmilla\npiisaa koirankuonolaislaumoja, joita vastaan meidät on tänne vartioiksi\nasetettu.\"\n\n\"Elähän nurise, veli Kivennapa\", vastasi linnanpäällikkö, \"sillä näiden\nsarkkojen sisällys on juuri Kyösti-ukon toimittamaa tavaraa. Toissa\npäivänä saapui näet Turusta kuninkaan laskuun kokonaista neljätoista\naamia reininviiniä.\"\n\n\"No ei sitten muuta kuin: eläköön vanha Kyösti-kuningas!\" huudahti\nherra Jöns. \"Mutta entäs paloviina ja pryssinki?\"\n\n\"Niitä meillä on ennestään jonkun verran tallella -- ainakin parin\nkolmen tappelun varalle.\"\n\n\"Entäs onko ruutia, kuulia ja pyssyjä yhtä riittävästi varastossa?\"\nkysyi Niilo Boije.\n\n\"Luulenpa niitäkin olevan meillä tarpeellisen määrän\", ilmotti Maunu\nNiilonpoika, \"vallankin mitä ruutiin tulee, sillä viime tammikuussahan\nme pääsimme vihollisista parin ruutitynnyrin hinnalla.\"\n\n\"Niiden kävi kuin faaraon sotajoukon ennen, upposivat mereen koko\nkymmentuhantinen joukko\", arveli Kelkkalan herra. \"Kyllä maar ensi\nkesänä saadaan silakat ja turskat lihavina.\"\n\n\"Oliko siinä jotakin sotajuonta teidän puoleltanne vai itsestäänkö meri\nheidät nieli?\" uteli Niilo Boije, joka vasta äsken oli Länsi-Suomesta\ntänne saapunut.\n\n\"Omasta itsestään meille Viipurinlahti sen palveluksen teki\", virkkoi\nlinnanpäällikkö, \"jää yksinkertaisesti murtui heidän allaan, kun he\nyhteen läjään ahtautuneina kokoontuivat Revonhännän selälle. Ja olipa\ntodentotta sitä molskahusta nautinto katsella täältä linnan muureilta,\nkun tiesi niiden pakanain taas tulella ja miekalla maakunnassa\nriehuneen, ryöstäen, kiduttaen, naisia raiskaten ja lapsia surmaten,\nkuten heidän tapansa on aina ollut.\"\n\n\"Kymmenentuhatta partaa yhdellä iskulla -- kiitos sinulle,\nViipurinlahti!\" lausui herra Jöns ja tyhjensi sarkkansa. \"Mutta olikos\nsiellä kuninkaan kirjeessä muita yhtä otollisia ja maistuvia keinoja\nvihollisen vastustamiseksi?\"\n\n\"Kyllä, vaikk'ei niin makua hiveleviä\", vastasi herra Maunu, jonka\nedessä kuninkaan kirje oli vielä levällään.\n\nHetken sitä selailtuaan luki hän:\n\n\"Levittäkää myöskin väestön keskuuteen sellaisia tietoja, että ne\nsuomalaiset ratsumiehet, jotka ovat olleet vankeudessa Venäjällä, ovat\ntulleet niin julmasti ja armottomasti kohdelluiksi, että kunniallinen\nmies haluaa mieluummin kuolla kuin joutua sellaisen piinan uhriksi.\nTämänkaltaisten tietojen kautta käyvät sotilaamme tarpeen tullessa sen\nkiukkuisemmin ryssien kimppuun ja kaatuvat mieluummin kuin haluavat\nvangeiksi antautua.\"\n\n\"Kas, kas, äijää, kun osaa olla ovela\", naurahti Klaus Kristerinpoika.\n\"Mutta aivan liian varovaiseksi, etten sanoisi araksi, hän on\nvanhoillaan käynyt.\"\n\n\"Ja itaraksi, joll'emme nyt tahdo noita neljäätoista reininviini-aamia\nottaa lukuun\", lisäsi Jöns Maununpoika.\n\n\"Hän vastustaa kynsin hampain meidän suomalaisten pyrkimyksiä päästä\nantamaan ratkaiseva isku\", jatkoi Klaus-herra vakavasti. \"Hän\nkuvittelee vaaran suuremmaksi kuin se onkaan ja antaa soveliaan hetken\nluisua käsistä. Ja kun yli koko maamme nykyään oltaisiin alttiita\nsuureen sotaretkeen moskovalaisia vastaan! Emmekä me ilman sellaista\nsaa taas pitkiin aikoihin täällä rauhassa elää.\"\n\n\"Niin, oikein perinpohjin ruhjova ja maan tasalle masentava sotaretki!\"\nlisäsi Niilo Boije intohimoisesti. \"En epäile ollenkaan, ettemmekö\nsiinä onnistuisi.\"\n\n\"Varmasti, sillä meillä on tätä nykyä siksi hyvät varustukset ja kansan\nmieli viimeisistä vihollisen hävityksistä siksi kiihdyksissä\", vakuutti\nKlaus-herra. \"Ja me, jotka ryssän kanssa olemme saaneet olla paljon\nlähemmissä tekemisissä kuin kuningas, tiedämme, ettei hänen mieslukunsa\nniinkään suuria merkitse.\"\n\n\"Omituista, että ne siellä Ruotsissa yleensä pelkäävät moskovalaisia\npaljon enemmän kuin me, jotka täällä heitä lähinnä elämme ja olemme\naina vaaralle alttiina\", arveli Maunu Niilonpoika.\n\n\"Niinhän se aina on\", vastasi Klaus-herra, \"että vaara kaukaa katsoen\nnäyttää pelottavammalta, mutta pienenee sikäli, kuta lähemmäs tullaan.\nJa me olemme jo kyllä ehtineet havaita, että tuolla Neva-joen\ntakaisella jättiläisellä on jalat savesta kuten muinoin siinä\nNebukadnesarin unennäössä.\"\n\n\"Niin ettei muuta kuin voimakas potku koiville ja koko kuvatus lysähtää\nläjään kuin lumiukko keväällä\", tarttui Jöns Maununpoika ja teki\njalallaan vahvistavan eleen.\n\n\"Niin, pudottaa se läjään, ihan vakavasti puhuen, silloin vasta me\nsaamme rauhassa elää. Jos me olisimme tavallisten ihmisten kanssa\ntekemisissä, kuten lännen puolella, niin silloinhan kyllä tavalliset\nrauhansopimuksetkin jotakin merkitsisivät. Mutta moskovalaisen kanssa\n-- ei niist' mitään! He voivat tänään ristin suutelemisella vakuuttaa\nikuista rauhaa ja jo huomenna murhaten ja polttaen karata rauhaan\nluottavan naapurinsa rajojen sisälle. Sanottu sana ja tehdyt lupaukset\novat heille kuin tyhjää ilmaa. Merkillisen niljakasta ja epäluotettavaa\nkansaa! Niin, koko Moskovan valtakunta on kuin pohjaton suo, josta\nmyrkylliset usvat ja alituiset hallat uhkaavat meidän viljelyksiämme.\"\n\n\"Ja ilmaa pimittävät heinäsirkkaparvet\", lisäsi Jöns Maununpoika,\n\"pajarien ja knääsien johdolla liikkuvat heinäsirkkaparvet. Milloin\nhyvänsä voimme sieltä taas saada kuuron niskaamme. Mutta vanhan Knuutti\nPossen ja hänen kruutitynnyriensä nimessä minä laitan asiat niin, että\nmoskovalainen lyö nenänsä Iittiin sitä kivistä napaa vasten, mikä minun\nvoutikuntani on.\"\n\nToisten nauraessa vahvisti Jöns-herra sanojaan kuvaavalla eleellä,\nkohotti sitten kannunsa ja vaati pöytäseuruetta juomaan Suomen\nkaakkoisimman voutikunnan maljan.\n\nLeikillisten ja vakavien keskustelujen vuorotellessa jatkui sitten\njuominkia pitkälle yön selkään.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Ylös, herra Jöns! Herätkää ja nouskaa ylös, herra Jöns!\"\n\nSe oli nuorenpuoleinen mies kevätahavan tummentamin kasvoin, joka\nseuraavana aamuna ani varhain koetti kiskoa Jöns Maununpoikaa unettaren\nhelmoista, jonne tämä viinin raskauttamana oli ehtinyt juuri parahiksi\nja mukavimmilleen vaipua. Hyvän aikaa sai hän riuhtoa punottavaa\nvoutia, ennenkuin sai hänen raskaan kuorsauksensa katkeamaan ja\nmuuttumaan jonkunlaiseksi puheenärinäksi, josta saattoi erottaa sanat:\nKivennapa, moskovalaiset, reininviini ja pryssinki.\n\nNuori mies korotti ääntään ja melkein huusi hänen korvansa juuressa:\n\n\"Nouskaa, herra Jöns, sillä vihollinen on tullut rajan yli!\"\n\n\"Häh, vihollinenko?\" ärähti vouti, kavahti istualleen ja avasi\nverestävät silmänsä selko selälleen. Nyt vasta tunsi hän oman\nkirjurinsa. \"Kautta kaikkien reininviinitynnyrien, kuinka sinä täällä\nolet ja mitä varten olet jättänyt virka-asemasi Kivennavalla?\" huudahti\nhän.\n\n\"Ettekö kuullut, että vihollinen on ilmestynyt taas rajalle\nkolmenkymmenen tuhannen miehen voimalla\", kertoi kirjuri. \"Lennossa\nkiidätin minä kahden kivennapalaisen talonpojan kanssa läpi yön tänne,\ntuomaan sanaa teille, kuten lähtiessänne määräsitte. Tontteriin ja\nMustapohjaan oli eilen iltapäivällä saapunut pakolaisia ja lähtiessämme\nloimotti eteläisellä taivaanrannalla useita tulipaloja.\"\n\n\"Kyllä minä ne sen tulen vietävät korvennan!\" huusi Jöns Maununpoika.\n\"Mutta toimita minulle kaikista ensimäiseksi ja ilman siekailuja\nkannullinen pryssinkiä, sillä täällä pääkopassani takoo ja surisee kuin\nkimalaispesässä. Vai kolmenkymmenen tuhannen miehen voimalla, senkin\nvietävät! Mutta vartokoot, kyllä minä niille Kivennavalla nostan tien\npystyyn.\"\n\nTyhjennettyään sarkallisen vaahtoavaa ja raikasta pryssinkiä,\nkohentausi hän jalkeilleen ja oli tuota pikaa täydessä toimessa. Tällä\nvälin oli myöskin linnanpäällikkö sekä toiset herrat saatu hereille ja\nJöns Maununpojan kirjurin tuoma uutinen oli nopeasti saattanut heidät\njalkeille.\n\n\"No nyt me taas saimme parven niskaamme ja kokonaista kolmekymmentä\ntuhatta pitkäkauhtanaista Iivanaa\", huusi herra Jöns, kun kaikki olivat\nkokoontuneet neuvottelemaan. \"Kuinka paljon teillä on varaa luovuttaa\nminulle sotilaita, sillä lähden oitis lennossa Kivennavalle?\"\n\n\"Linnan varusväestä me tuskin uskallamme luovuttaa enempää kuin\nkorkeintaan kolmisen ruotua ratsuväkeä ja viisi jalkaväkeä\", vastasi\nMaunu Niilonpoika.\n\n\"Hm, siis sataviisikymmentä miestä. Tosin se ei ole järin paljo\nkolmeakymmentä tuhatta vastaan, mutta yrittänyttä ei laiteta.\nKuulehan sinä, Joensuun herra, joka olet parempaa oppia saanut ja\nkirjoja viljellyt, etkös sinä illalla puhunut jostakin kreekiläisten\nkuninkaasta...\"\n\n\"Niin, Leonidaasta\", hymähti Klaus Kristerinpoika.\n\n\"Aivan niin, ja hän seisoi...\"\n\n\"Seitsemän sadan kreikkalaisen kanssa toista miljoonaa persialaista\nvastaan.\"\n\n\"Niin juuri, ja voitti.\"\n\n\"Olisi kenties voittanut, ellei olisi ilmestynyt kavaltajaa.\"\n\n\"No, jos siis tämä kreekiläiskuningas -- mikä sen nimi nyt taas olikaan\n-- voitti seitsemällä sadalla miehellä toista miljoonaa persialaista,\nniin totta totisesti Jöns Maununpojan silloin täytyy sadalla\nviidelläkymmenellä suomalaisella hajottaa tuuleen kolmekymmentä tuhatta\nmoskovalaista.\"\n\n\"Mutta Leonidaspa seisoi miehineen ahtaassa vuorensolassa.\"\n\n\"Yks kaikki, sillä seisonhan minä sen sijaan kiven navalla. Mutta\npuoli tusinaa nikhakoja teidän on minulle lainattava sekä yhtä monta\ntaitavinta tykkimestarianne. Ja jalkamiehistä pitää ainakin puolet olla\npyssyniekkoja. Viidelläkymmenellä tuliluikulla minä jo poltankin heiltä\nparrat hyvänpäiväisiksi. Ja ryssä ilman partaa -- eihän se ole enää\nmistään kotoisin.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuota pikaa hankkiusi Jöns Maununpoika taipaleelle. Linnanpihalla\nsijotettiin rekiin kiiltäviä nikhakoja ja kaupungista hankittiin lisää\nhevosia, sillä matkan jouduttamiseksi sovitettiin kaikki jalkamiehet\nrekiin. Hevosen selkään noustuaan ja viiskymmenmiehisen ratsujoukkonsa\netupäähän asettuessaan lausui Jöns Maununpoika linnanpihalle\nkerääntyneille herroille:\n\n\"Muutaman päivän kuluttua minä palaan tänne pitoja jatkamaan ja silloin\nte näette minun vyössäni voitonmerkkinä puolikymmentä pajarin partaa.\"\n\nHän kannusti hevostaan ja onnentoivotushuutojen kaikuessa lähti pieni\njoukkue pyrynä liikkeelle.\n\n\"Saapas nähdä, kuinka se huimapää selviää\", virkkoi Maunu Niilonpoika\nhuolestuneena partaansa sivellen.\n\n\"Tuollainen mies selviää mistä hyvänsä\", arveli siihen Niilo Boije,\ntähystellen menevien jälkeen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLevottomuudella ja jännityksellä odoteltiin Viipurissa tietoja\nvihollisesta, samalla kun kuumeisesti varustauduttiin häntä vastaan\nottamaan. Porvarit kaupungissa ja sotilaat linnassa olivat yötä\npäivää toimessa. Ampuma-aseita laitettiin kuntoon ja muonavaroja\nkerättiin muurien sisälle ja edellistä pelastusta muistaen sahautti\nlinnanpäällikkö laajalti kaupungin ja linnan ulottuvissa olevia\njäätiköitä. Jöns Maununpojan odotettiin vihollisen edellä peräytyvän\ntakaisin linnan suojaan ja toivottiin ainoastaan, ettei hän menettäisi\nkaikkia miehiään ja kallisarvoisia ampuma-aseita.\n\nParin päivän kuluttua hän iltahämärissä palasikin. Linnanpäällikkö\nsekä toiset herrat olivat päivätyönsä päätettyään kokoontuneet\njälleen pesävalkean ääreen. Silloin kajahti muureilta vahtisotilasten\ntorventoitotukset ja kohta sen jälkeen tömisyttivät linnansiltaa\nlukuisat hevoskaviot.\n\n\"Jöns Maununpoika varmaan?\" virkkoi linnanpäällikkö ja aikoi lähteä\nulos. \"Hänellä on varmaankin vihollinen kintereillään.\"\n\nToiset kavahtivat myöskin seisaalleen aikeissa seurata häntä. Portaita\npitemmälle eivät he kuitenkaan ehtineet, sillä siellä tunkihe Jöns\nMaununpoika jo heitä vastaan huutaen:\n\n\"Takaisin, takaisin, hyvät veljet! Ei mitään hätää, sillä häntä suorana\npakenee vihollinen takaisin Moskovaa kohti!\"\n\nKun oli palattu takaisin sisälle, heitti Jöns Maununpoika\nmatkaturkkinsa nurkkaan lavitsalle ja pyylevän asennon ottaen osotti\nvyötään, jossa roikkui puolikymmentä eriväristä karvatukkoa.\n\n\"Viiden pajarin parrat, kuten lähtiessäni lupasinkin\", virkkoi hän ja\nalkoi viskellä partoja vyöstään pöydälle.\n\n\"Tämä ruskea ja kaikista tuuhein koristi vielä toissapäivänä\nheidän ylimmän päällikkönsä, pajari tai ruhtinas Iivana Bibikoffin\nleukapieliä. Ja noiden toisten entiset omistajat -- mene ja tiedä\nheidän nimensä, jotakin -koffeja, -jeffejä ja -noffeja ne olivat, mutta\ntäysiä pajareita joka tapauksessa, sen voivat vankimme todistaa.\"\n\n\"Mutta... oletko sinä todellakin ollut taistelussa moskovalaisten\nkanssa...?\" sai Maunu-herra vihdoin lausutuksi.\n\n\"Ja ajanut ne hiiteen, tietysti!\" täydensi Jöns Maununpoika.\n\n\"Mutta kuinka se on tapahtunut? Kerrohan lähemmin.\"\n\n\"Kuivin suinko?\" vastasi Jöns-herra, silmäillen kysyvästi ympäri\npöydän. \"Luulenpa että nyt olisi parempi syy pitää kemuja kuin pari\npäivää sitten. Vai oletteko sen kuninkaan lähettämän reiniläisen\nlipittäneet loppuun sill'aikaa kun minä olin noita partoja\npyydystämässä?\"\n\n\"Missä ja kuinka suuri voimaisena sinä kohtasit vihollisen?\" kysyi\nherra Maunu Niilonpoika, kun viiniä oli tuotu ja Jöns Maununpoika\nsaanut alotteeksi hyvän kulauksen.\n\n\"Kivennavan Joutselässä. Niitä oli kolmetoista tuhatta partaa tai\nainakin niille paikoin. Alkuaan se oli ollut kolmenkymmenen tuhannen\njoukko, kuten sanantuojat kertoivat, mutta rajalla se oli jakaantunut\nkolmeksi joukkueeksi. Tämä, jonka minä Joutselässä hajotin tuuleen, oli\nniistä suurin ja sitä johti juuri tuon halliparran entinen omistaja.\nToinen joukkokunta oli liikkeessä Uudellekirkolle ja kolmas Muolaaseen\npäin. Niiden oli tietysti tarkotuksena ryöstäen ja polttaen samota\ntänne Viipuriin, mutta pääjoukon häviöstä säikähtyneinä pötkivät nuo\ntoisetkin kiiruunkaupalla takaisin ja nyt ne ovat tipotiessään. Niin\nettä Kivennavan malja, hyvät herrat!\"\n\n\"Jöns Maununpojan malja!\" huudahti Klaus-herra sarkkaansa kohottaen.\n\"Mutta kerrohan nyt lähemmin taistelusta. Kai sinä ensinnäkin sait\nKivennavalla vahvistusta pienelle joukollesi?\"\n\n\"Sain kyllä. Nelisensataa talonpoikaa oli Kivennavalle saapuessani\nkokoontunut kirkolle ja minä jaoin heille voudinkartanosta aseita.\nLähes kuudensadan miehen voimalla lähdimme sitten lentomarssissa\netelää kohti. Joutselässä tapasin tiedusteluretkelle lähettämäni\nsuksimiehet, jotka ilmottivat vihollisen olevan jo aivan lähellä.\nAsetin kiiruusti väkeni rintamaan pienelle harjanteelle, jonka kahden\npuolen on ennen kaadetut laajat murroshakkiot. Ratsumiehet sijotin\noikealle, suksimiehet vasemmalle ja keskelle pyssyniekat sekä nikha'at.\nNäiden viimemainittujen eteen levitin pari riviä keihäillä ja jousilla\nvarustettuja talonpoikia, niin että tuliaseemme olivat aluksi kokonaan\npiilossa.\n\n\"Tuskin oli kaikki saatu järjestykseen, kun vihollinen tuli\nnäkyviin. Meidän pienen joukkomme nähdessään päästivät he sellaisen\nnaurunrähäkän, että kymmenentuhatta harakkaa ei olisi heille vertoja\nvetänyt. Antaapa heidän nyt nauraa, sanoin minä miehilleni, tuolla\nlailla se Goljatkin varmaan röhötteli kun Daavidia läheni, mutta\nDaavid-poikapa se sittenkin oli joka viimeksi nauroi.\n\n\"No niin, sitä peliään pitäen he tulla tollakoitsivat ihan nenämme\neteen ja minä olin jo antamaisillani käskyn talonpojille avata rivinsä,\nettä nikhakamme saisivat sylkäistä tervetuliaisensa, mutta samassa\nheidän päällikkönsä antoi pysähtymismerkin. He olivat jo niin lähellä,\nettä huoleti saattoi kuulla tavallisen puheen. Bibikoff, heidän\nylipäällikkönsä, joka oli puettu kalliisiin turkiksiin ja ratsasti\nhopeahelyihin hankitulla hevosella, ajoi joukkonsa etupäähän ja alkoi\npuhua posmittaa. Kirjurini, joka taitaa jonkun verran heidän kieltään\nja joka oli siellä mukanani, tulkitsi minulle hänen sanansa. Hän\nteki kaikenlaisia ivallisia kysymyksiä, että onko tässä koko Suomen\nsotajoukko ja mitä varten me olemme siihen tien tukkeeksi asettuneet.\nHän oli ehdottavinaan välirauhaa, ettei verenvuodatus muka kovin\nylenpalttiseksi kävisi ja pyysi sen jälkeen saada juoda minun maljani.\nHänelle tuotiin viinaa pienellä tinakannulla, jonka hän tyhjensi minun\nterveydekseni ja heitti sitten astian maahan koko joukkokunnan nauraa\nrähistessä.\n\n\"'Vastamaljasi Iivana Bibikoff!' huusin minä ja hyppäsin samalla\nhevosen selästä alas, komensin talonpojat sivulle ja siepaten palavan\nluntun laukasin yhden nikha'an häntä kohti No, siinä ei käynyt sen\nhullummin kuin että äijä meni keskeltä miltei poikki ja mötkähti alas\nsatulasta. Samalla hetkellä antoivat tulta toisetkin nikha'at sekä\npyssymme, niin että kaikki muutkin päälliköt sekä kolme-, neljäkymmentä\nalempiarvoista kieri hangessa. Vilauksessa olin minä jälleen hevosen\nselässä ja huikean sotahuudon päästäen karahutimme me viisikymmentä\nratsumiestä kuin hurtat päälle. Odottamattomasta kuulatuiskusta ja\npäällikköjensä kaatumisesta menetti vihollisjoukko kaiken ällinsä\nja tuossa tuokiossa olivat he sekaisin kuin pyöräpäiset lampaat.\nPuolelle päivin ajoimme heitä takaa ja ainakin puolitoista tuhatta\nhakkasimme heistä maahan sekä otimme kolmesataa vankia. Mutta ainakin\nyhtä paljon he itse surmasivat toisiaan, sillä takimmaiset meidän\nahdistaminamme kävivät kuin hullut etummaisten kimppuun, jotka eivät\nkyllin nopeasti antaneet heille tietä. Pari kertaa he tosin yrittivät\nvastarintaa, mutta ratsumiesteni käydessä sen tiukemmin päälle ja\nsuksimiesteni ahdistellessa heitä kupeilta, hajaantuivat he lopulta\npieninä joukkokuntina joka ilmansuunnalle. Ennen iltaa heistä oli joka\nsorkka hävinnyt rajan taakse. Muutamia vangeistani lähetin sen jälkeen\nniiden toisten joukkokuntien luo kertomaan, miten pääjoukon oli käynyt,\nja siitä oli seurauksena se, että huomenissa nekin olivat kääntäneet\nnenänsä takaisin itää kohti. Siinä koko lorun loppu!\"\n\n\"Loistavin voitto, mitä tässä maassa lienee koskaan voitettu!\" huudahti\nNiilo Boije, joka silmät kiiluen oli seurannut Jöns Maununpojan\nkertomusta. \"Ajatelkaas, kuusisataa miestä lyö pakoon kolmetoista\ntuhatta! Maljasi, veli Jöns! Tästä pitää kuninkaan saada nopeasti\ntieto.\"\n\n\"Mutta kuinka suuret olivat omat tappiosi?\" kysyi Maunu Niilonpoika.\n\n\"He, neljä kaatunutta, minkä lisäksi kymmenkunnalla ratsumiehellä\nlienee nahka sieltä täältä rikki. Mutta niiden korvaukseksi -- niin,\nlähdetäänkö tässä ryypyn välissä katsomaan sotasaalistani, jotta\nnäkisitte, etten minä tässä istu päättömiä leksottelemassa.\"\n\nHe tulivat alas linnanpihalle, jossa rekien ympärillä kuhisi\niloisesti meluavia sotamiehiä. Jöns Maununpoika ryhtyi näyttelemään\nvoittosaalistaan ja selville kävi, että hän oli viholliselta anastanut\nyhdeksänkolmatta lippua, viisisataa hevosta, parintuhannen miehen\nasestuksen sekä parisataa kuormallista muonaa ja kaikenlaista muuta\ntavaraa.\n\n\"Sinä olet totinen sankari, Jöns Maununpoika!\" puhkesi Niilo Boije\nsanomaan, kun he palasivat takaisin sisälle.\n\n\"Istuhan tuohon kuningastuoliin, niin kannamme sinua aluksi\njuhlakulussa ympäri huoneen\", jatkoi hän huoneeseen tultua.\n\nIloisesti remuten kantoivat he Jöns Maununpoikaa useita kertoja ympäri\nhuoneita. Ja sitten jatkettiin kemuja aamuun saakka. Koko linnan väestö\nja kaupungin porvarit viettivät sen yönseudun iloisessa humussa ja\nkaikkien huulilla oli Jöns Maununpojan nimi.\n\nMutta ylen varovaiseksi ja epäluuloiseksi käynyt Kustaa-kuningas, jolle\nvoitosta toimitettiin pikainen viesti, ei ottanut sitä uskoakseen,\nvaan kirjotti Maunu Niilonpojalle narisevan kirjeen, jossa hän väitti\nJöns Maununpojan voittoa kokonaan liiotelluksi sekä varotti vasta\npäästämästä häntä omin päinsä vihollisten kanssa mekastamaan. Suomessa\nsen sijaan osattiin Jöns Maununpojalle ja hänen urotyölleen antaa täysi\narvo ja tunnustus. Ja häntä usein kutsuttiinkin sen jälkeen Kivennavan\nLeonidaaksi, joksi Klaus Kristerinpoika oli hänet ristinyt noissa\nvoiton kunniaksi vietetyissä kemuissa.\n\n\n\n\nPäivätyön päättyessä.\n\n\nKun Kustaa Vaasan lähettämät rauhanhierojat, paluumatkallaan\nMoskovasta, olivat lähteneet liikkeelle Gorankylästä, nukahti piispa\nAgricola reessään ja näki seuraavanlaisen unen:\n\nHän oli olevinaan hento poikanen ja souti yksinään isänsä suurta\nvenettä, joka oli puolillaan kaloja. Joka suunnalta nousi synkkiä\npilviä, myrsky tohisi ja meri kävi korkeana. Veneeseen alkoi\nvirrata vettä ja soutaminen kävi yhä työläämmäksi. Kalat rupesivat\nsätkyttelemään ja puikkelehtivat vedessä hänen jalkojensa ympärillä.\nVene vajosi yhä syvempään, kuoleman tuska ahdisti hänen rintaansa ja\nvoimiensa takaa kiskoi hän airoista. Ilma kävi yhä synkemmäksi hänen\nympärillään ja sitten tuli pitkin kuohuvia aaltoja ulvoen ja meuruten\ntuulenpyörre, joka tempasi uppoavan veneen ja heitti sen pauhinalla\nrantakalliolle.\n\nHuudahtaen heräsi piispa unestaan ja silmiään räpytellen katseli\nkummeksien ympärilleen. Pitkä matkareki keinahteli kevättalven\nnietoksissa ja hänen rinnallaan istui matkaturkkeihinsa kääriytyneenä\narkkipiispa Laurentius. Heidän edellään ajoi valtaneuvos Steen\nLejonhufvud ja perässä seurasi kolmas reki, jonka parihevoset huokuivat\nheidän päittensä yli väkevätä kaura-appeen tuoksua.\n\nAgricola tunsi ruumiinsa hikiseksi ja raukeaksi sekä päätään\nomituisesti pyörryttävän.\n\n\"Jumala yksin tietää, pääsenkö minä tältä taipaleelta enää elävänä\nkotiin\", virkkoi hän arkkipiispalle, joka hänen huudahduksensa johdosta\noli kääntynet puolittain häntä kohti. \"Mutta mistä juuri tällä hetkellä\nsellaiset aavistukset?\" kysyi jälkimmäinen huolestuneena.\n\n\"Tunnen itseni sairaaksi ja tiedän, ettei minun ole suotu siitä\nparantua\", vastasi Agricola. \"Mutta tapahtukoon Jumalan tahto.\" Sitten\nkertoi hän arkkipiispalle unensa ja kuinka hän elämänsä varrella oli\nkahdesti ennen nähnyt saman unen ja kummallakin kertaa vaarallisesti\nsairastunut. Ensi kerran se oli tapahtunut Wittenbergissä ja sen\njälkeen Turussa, hänen ollessaan koulurehtorina ja lopettaessaan\nraamatunsuomennosta.\n\nAgricola vetäytyi jälleen turkinkauluksensa suojaan ja vaipui omiin\najatuksiinsa.\n\nTämä oli ainoa kerta, jolloin hänen oli täytynyt ottaa osaa\nvaltiollisiin toimiin, ja se oli avannut hänelle tärkeitä näköaloja.\nItäinen naapurimaa oli hänen mielessään tähän saakka kuvastunut\nhämäränä raakalaisalueena, josta ei kannattanut suuria välittää. Sieltä\noli kyllä tuon tuostakin vuosisatojen kuluessa tehty hävitysretkiä.\nhänen isänmaahansa, mutta ne oli aina verrattain helposti lyöty\ntakaisin ja saatu sitten elää rauhassa. Ne olivat loiskahtaneet kuin\nhyökyaallot kalliota vasten ja sitten särkyneenä hajonneet takaisin\näärettömille ulapoilleen eikä niistä oltu sen enempää piitattu. Mutta\ntällä matkallaan hän oli tullut huomaamaan, että täällä oli syntymässä\nja lujittumassa mahtava valtakunta. Se oli vasta päässyt tatarien\nikeestä ja kokoontui nyt oman ruhtinaansa valtikan alle.\n\nKuinka suuresti tämä lukuisa kansa erosikaan hänen omastaan ja yleensä\nkaikista lännen kansoissa. Eikä ainoastaan kielen puolesta. Sillä\nolihan ruotsalaisillakin kokonaan eri kieli, mutta silti he olivat\nsuomalaisille täysiä hengenheimolaisia ja veljiä. Mutta täällä oli\nvieraan kielen lisäksi toinen uskonto, toiset tavat -- niin, kansan\nsielu kokonaisuudessaan oli toinen.\n\nNäiden vastakohtien valossa hän niin selvästi tajusi, mikä vaara\ntäältä idästä päin tuli alati hänen isänmaataan uhkaamaan. Ja tästä\npuolin paljon pelottavampana kuin ennen. Tulisiko halla kokonaan\nturmelemaan sen työn, jota hän Wittenbergistä palattuaan oli kansansa\nvalistamiseksi ja kohottamiseksi uupumatta tehnyt? kysyi hän itseltään.\nTuntien tarvetta antautua jälleen sananvaihtoon esimiehensä kanssa\nvirkkoi hän tähän kääntyen:\n\n\"Minä pelkään, että meitä, ja ennen kaikkea Suomea, tulee täältäpäin\nuhkaamaan entistä suurempi vaara.\"\n\nArkkipiispa käänsi häntä kohti avuttomat ja pelästyneet vanhan miehen\nkasvonsa ja lausui:\n\n\"Niin, niin, Jumala varjelkoon meitä näistä moskovalaisista! Me\nruotsalaiset kuitenkin kaikeksi onneksi asumme heistä tarpeeksi etäällä\nja lisäksi on meri välillämme.\"\n\nHän vetäytyi takaisin matkaturkkinsa sisään kuin piiloutuakseen\nkaikilta idän vaaroilta.\n\nAgricola tunsi tällä hetkellä entistä selvemmin, kuinka yksinään hän\nja koko hänen kansansa lopultakin seisoi kohtalonsa edessä. Vasta\npäätetyssä sodassa oli kuningas jättänyt suomalaiset omin neuvoinsa\nselviämään vihollisesta, ja sen he olivat tehneetkin. Ja ilman hänen,\nAgricolan, ponnistuksia olisi rauhansopimuskin saanut Suomelle paljon\nepäedullisemman muodon.\n\nIlta pimeni hiljalleen ja he yöpyivät muutamaan pieneen kyläpahaseen.\nKun he olivat astuneet sisälle kylänvanhimman taloon, tunsi Agricola\nsairauden herkistämine aistimineen tänään entistä voimakkaammin\nsen tjoktista, öljystä, likaisuudesta ja monesta muusta seikasta\naiheutuneen hajun, joka on niin ominaista kaikelle venäläiselle.\nTällä kertaa vaikutti se häneen erikoisen ärsyttävästi ja koti-ikävää\nkiihdyttävästi.\n\nJa nuo ristinmerkkejä tekevät ja pyhäinkuvia kumartelevat ihmiset\nsitten? Kuinka hän ikävöikään jo niiden keskeltä omien kansalaistensa\npariin! Ne olivat kyllä vierasvaraisia ja nuolevan kohteliaita, mutta\nluottaa heihin ei voinut ollenkaan. Matkansa alussa he olivat tulleet\nsen kalliisti kokemaan. Heitä oli petetty monella tavoin ja varastettu\nmissä ikinä siihen tilaisuutta tarjoutui. Varasteleminen, pettäminen ja\nvalehteleminen näytti täällä olevan niin yleistä, ettei niitä tunnuttu\npitävän edes minään paheinakaan. Ne miltei kuuluivat heidän uskontoonsa.\n\nEntä heidän hallitsijansa? _Talis rex, qualis grex!_ oli\nAgricola heidän Moskovassa ollessaan erään kerran tuskastuneena\nlausunut Lejonhufvudille, kun he palasivat suuriruhtinaan luota\nrauhanneuvotteluista. Kuinka tavattoman tukalaa hänen kanssaan olikaan\nollut neuvotella! Milloin oli hän ollut mitä mukautuvin ja suopein,\npelkkää hunajaa ja päiväpaistetta koko mies, milloin taas oikullinen\nja juonitteleva kuin hemmoteltu naikkonen. Toisin vuoroin hän oli taas\nyhtäkkiä ja odottamatta joutunut silmittömän raivon valtaan. Heidän\noli täytynyt oppia kokonaan uusi menettely asiansa ajamiseksi, sillä\nrauhanneuvotteluissa ei täsmällisillä keskusteluilla päästy mihinkään.\nSe oli ollut yhtä piilosilla-oloa, tosiasiain sotkemista ja mahdotonta\ntinkimistä. He olivat tulleet tarpeeksi asti huomaamaan, että totuus\nja sanassaan pysyminen olivat täällä ylhäisimmillekin yhtä köykäisiä\nasioita kuin liassa ja pimeydessä eläville maakylien mushikoille.\nTäällä oli kaikki omituisen venyvää ja niljakasta.\n\nAlussa tuo venäläisen elämän leveys, pehmeä mukautuvaisuus ja huoleton\nantaa-mennä-vain -ominaisuus oli heitä uutuudellaan viehättänyt. Mutta\npian heidän silmänsä olivat auenneet ja he olivat alkaneet katsella\nsitä kokonaan toiselta kannalta. Ja silloin kotimaa ja kotimaan olot\nolivat ikäänkuin kirkastuneet heidän silmissään.\n\n\"Eikö rehellisyys sekä lujuus sanoissa ja lupauksissa ole valtiotaidon\nensimäisiä ehtoja?\" kysyi Agricola heidän illastaessaan.\n\n\"On, epäilemättä\", vastasi Lejonhufvud.\n\n\"Kuinka tärkeinä pitivät esimerkiksi roomalaiset näitä hyveitä ja\nsiksipä heidän valtiorakennuksestaan syntyikin niin luja\", jatkoi\nAgricola.\n\nTähän virkkoi arkkipiispa:\n\n\"Hm, näissä moskovalaisissa ei juuri voi ajatella olevan sellaisia\nmiehiä kuin esimerkiksi konsuli Regulus, jonka karthagolaiset\nlähettivät Roomaan taivuttamaan kansalaisiaan rauhaan, kun hän ensin\nkunniasanallaan oli luvannut palata takaisin vankeuteensa. Hän tuli\nRoomaan ja yllytti siellä päinvastoin jatkamaan sotaa ja vaikka\nhän tämän johdosta tiesikin Karthagossa saavansa kärsiä kamalan\nkidutuskuoleman, palasi hän sinne kuitenkin uskollisena sanalleen.\"\n\n\"Niin, sellaista esiintymistä moskovalaisten puolelta meidän on\ntodellakin vaikea kuvitella, mikäli heitä tällä matkalla olemme\noppineet tuntemaan\", virkkoi Lejonhufvud. \"Kun meillä ja muissa\nläntisissä maissa kaikki on rakennettu roomalaiselle pohjalle, ovat he\nkokonaan sen ulkopuolella. Siitä kai, lukuun ottamatta heidän omituista\nluonnettaan, johtuu se suuri juopa, mikä on meidän ja heidän välillä.\"\n\n\"Jos siis rehellisyys on se pohja, jolle valtio voidaan pysyvästi\nrakentaa\", jatkoi Agricola äskeistä ajatustaan, \"niin eikö silloin\nvaltakunta, joka rakennetaan valheille ja petoksille, ole tuomittu\nennen pitkää luhistumaan kokoon?\"\n\nKaikki käsittivät, mitä hän sanoillaan tarkotti ja hetken kuluttua\nlausui Lejonhufvud varoen:\n\n\"Mutta joka tapauksessa meillä on syy olla varuillamme moskovalaisia\nvastaan. Tämä on kovin laaja ja hedelmällinen maa... ja väkirikas. He\nlisääntyvät kuin sienet.\"\n\n\"Sienet tosiaankin!\" virkahti lähetyskunnan sihteeri, Olavi\nLaurinpoika. \"Minä puolestani vertaisin heitä myöskin sammaleen, joka\ntiheänä ja matalana hiipii viljelyksen äärillä, tahtoen vallottaa koko\nmaailman ja muuttaa viljelykset jälleen metsäksi.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nOltiin jälleen matkalla ja matkapeitteihinsä huolellisesti\nkääriytyneenä istui Agricola arkkipiispan rinnalla reen perässä. Hän\noli tuskin ollenkaan saanut yöllä unta ja tunsi itsensä sairaammaksi\nkuin eilen. Tuntematta mitään halua keskusteluun vastaili hän\nyksikantaan kieltäen tai myöntäen arkkipiispan jutteluihin, kunnes tämä\njätti hänet kokonaan rauhaan.\n\nSaiko hänen isänmaansa sekä sen alulle pantu viljelys rauhassa\ntältä idän raakalaisuudelta kehittyä edelleen, se oli se kysymys,\njonka ympärillä hänen kuumeiset ajatuksensa yhä pyörivät. Hän oli\ntäysin vakuutettu siitä, mitä hän illalla oli sanonut, että tämä\nsuuri valtakunta tulisi kerran romahtamaan omaan siveelliseen\nmahdottomuuteensa. Mutta vuosisadat eivät ole pitkiä historiallisessa\nkehityksessä ja useinhan sai pahakin Jumalan erityisiä tarkotuksia\nvarten viivähtää maailmassa pitempään kuin mitä ihmissilmälle nähden\noli suotavaa. Joka tapauksessa saattoi täältä päin uhkaava vaara häälyä\nvielä vuosisatoja Suomen yllä. Kun hän ajatteli, että ne tokeet,\njotka hänen ja toisten lähettilästen ponnistuksilla oli vasta saatu\npystytetyksi Venäjää vastaan, jälleen murtuisivat -- minkä venäläisten\nominaisuuksia muistaen saattoi odottaa milloin hyvänsä tapahtuvan --\nja kaikki se raakuus, juoppous, vääryys, lika ja pimeys, jota täällä\nkaikkialla kohtasi, alkaisi sakeana virtana painua Suomeen, niin\nhäntä puistatti kuin horkassa. Miten kävisi silloin Suomen kansan ja\nhänen oman elämäntyönsä, joka vasta oli ehtinyt hennolle oraalle? Ne\ntallattaisiin maahan ja häviäisivät siihen pimeyteen, joka leviäisi yli\nmaan!\n\n\"Herra, auta minua epäuskon suosta!\" vaikeroi hän hiljaa, tuntiessaan\ntaas joutuneensa sellaiseen mielentilaan, jolloin elämä kaikkine\npuuhineen ja ponnistuksineen näytti turhalta ja järjettömältä, vain\nsokeiden sattumain sekamelskalta. Itsensä ja oman kansansa tunsi hän\nniin vähäiseksi ja yksinäiseksi tämän kaaoksen keskellä. Yhtä vähän\nkuin tuo arkkipiispa, joka puoli nukuksissa istui hänen rinnallaan,\nkykeni häntä auttamaan sairaudessa ja sielunhädässä, yhtä vähän\nsaattoi tai tahtoi arkkipiispan kansa hädässä auttaa hänen kansaansa.\n\"Auttakoot suomalaiset itseään!\" oli kuningas viimeisen sodan aikana\nlausunut -- sama kuningas, joka vähää ennen oli Ruotsin tarpeihin\nanastanut kirkkojen kalleudet Suomesta. Yksin oli suomalaisten\nseisottava tai kaaduttava -- yksin, Jumala vain turvanaan. Mutta\nmihin oli Jumala kätkenyt kasvonsa, kun hän ei saanut vastausta\navunhuutoonsa? Oliko hän ainiaaksi kääntänyt kasvonsa hänestä ja hänen\nkansastaan?\n\n       *       *       *       *       *\n\nIlta alkoi jälleen hämärtää ja sen mukana rupesi satamaan märkää\nlumiräntää. Agricolaa puistattivat vuoroin kylmän, vuoroin kuuman\nväreet ja aika-ajoin vaipui hän houretilaan, jolloin kaikenlaiset\nkirjavat kuvat eletystä elämästä häilyivät silmien edessä. Milloin hän\nnuorena teininä kamppaili Donatuksen latinan kieliopin kanssa, milloin\nväitteli vanhojen, katolilaisuuteen juurtuneiden pappien kanssa. Nyt\nhän on taas Wittenbergissä ja istuu itse Lutherin pöydässä päivällistä\nsyömässä. Hänen rinnallaan istuu Melanchton ja vastapäätä on muuan\npitkäkaulainen böhmiläinen ylioppilas. Itse suuri reformaattori istuu\npöydän päässä ja Katharina-rouva ankarine piirteineen ja hiukan vinoine\nsilmineen tarjoilee perheenäidin huolekkuudella ruokiaan. Luther puhuu\ntällä kertaa yksilöiden ja kansojen kasvatuksesta, pöytävierasten\ntarkkaavasti kuunnellessa. \"Aivan samoin kansoja, joilla on suuri\ntulevaisuus edessään, valmistetaan siihen tuskallisen kasvatuksen\nja kurin kautta\", puhuu hän. \"Sellaisen on aina aikanansa elettävä\nsuuressa ahdingossa ja taisteltava onnettomuuksia ja vaaroja vastaan.\"\n\nKuinka nuo sanat löytävätkään vastakaikua hänessä, Agricolassa. Ne\novat juuri kuin hänelle ja hänen kansalleen puhutut. Hän lämpenee ja\ninnostuu... ja havahtuu samassa todellisuuteen.\n\nRäntää tippui vasten hänen kasvojaan, hän hieroi kuumaa otsaansa\nja koetti ponnistaa ajatuksiaan, tajutakseen missä hän oli ja\nmitä hän vasta oli kuullut. Niin, niin, sehän oli Wittenbergissä\nLutherin pöydässä eräänä sunnuntaina... ja nyt sai hän kiinni niistä\nsanoistakin, joita reformaattori oli puhunut. Ja omituista, kuinka ne\nnytkin kykenivät vaikuttamaan häneen virkistävästi ja lohduttavasti,\naivankuin ne olisi juuri ikään todellisuudessa hänelle lausuttu.\nVaikka pahoinvointi olikin yltymässä, tunsi hän kuitenkin mielialansa\nkeveämmäksi.\n\n\"Kansaa, jolla on suuri tulevaisuus edessään, valmistetaan siihen\nankaran kasvatuksen ja kurin kautta\", toisti hän itsekseen suuren\nopettajansa sanoja, \"se on sanottu juuri minun kansalleni.\"\n\n\"Mitä lausuit, veljeni?\" kysyi arkkipiispa, joka puheen hyminää\nkuullessaan havahtui omista ajatuksistaan ja kääntyi matkatoverinsa\npuoleen.\n\nAgricola toisti hänelle Lutherin sanat ilman mitään selityksiä.\n\n\"Niin, niin, epäilemättä se niin on\", hymähteli arkkipiispa, ihmetellen\nitsekseen, mitä varten Agricola juuri tällä hetkellä noita sanoja\nmuisteli.\n\nPimeässä saapuivat he majapaikkaan. Agricolaa täytyi kahden hengen\ntaluttaa sisälle, sillä hän tunsi itsensä jo siksi heikoksi.\nRiisuttuaan ja makuutilalle päästyään pyysi hän arkkipiispaa antamaan\nherranehtoollista, sanoen tuntevansa lopun olevan lähellä.\n\nSuurimman osan yötä pysyi hän täydellä tajullaan, mutta unta hän ei\nsaanut. Toisten matkatoverien nukkuessa lepäsi hän himmeässä kynttilän\nvalossa avoimin silmin ja ajatteli haikein mielin, että hänen nyt jo\ntäytyi poistua työmaaltaan ja jättää kaikki niin keskeneräiseksi. Mutta\nomaksi ja kansani parhaaksi se on, vaikka minä en sitä tällä haavaa\nkykenekään käsittämään, myönsi hän itselleen nöyrästi.\n\nSitten alkoi hän muistella, kuinka hän kerran Wittenbergissä\ntovereineen oli elatuksen puutteesta ollut syvän epätoivon vallassa,\nmutta kuinka hän oli siitä vapautunut niin pian kun hänen sisäiselle\nkatseelleen oli selvinnyt oma kutsumuksensa sekä jumalallinen johto\nhänen siihenastisessa elämässään. Niin saattoi hän taas tällä hetkellä\nnähdä jumalallisen johdon viisautta ja tarkotuksenmukaisuutta\nmyöskin kansansa vaiheissa. Aivankuin Israelin kansan muinoin\noli Jumala johdattanut suomalaiset kaukaa Aasian pimennoista ja\nosottanut heille oman erikoisen maan, jossa he olivat päässeet\nlännestä tulevan kristinopin ja valistuksen yhteyteen. Ja kuinka\nviisaasti asiat siinäkin suhteessa olivat järjestyneet, että noista\nkahdesta veljesheimosta karjalaiset olivat asettuneet juuri idän\npuolelle ja hämäläiset taas lännen puolelle. Jos järjestys olisi\nollut päinvastainen, niin heitä erikoisena kansana tuskin olisi enää\nolemassakaan. Herkät ja mukautuvat karjalaiset olisivat lännessä\nhelposti ruotsalaistuneet ja jäykkien hämäläisten ollessa rajakkain\nvenäläisten kanssa olisi kitka näiden välillä käynyt niin suureksi,\nettä verinen sota ei olisi lakannut, ennenkuin hämäläiset paljon\nvähälukuisempina olisivat hävinneet maan pinnalta. Mutta nyt olikin\nruotsalaista lujuutta vastaan asettunut hämäläinen jäykkyys, samalla\nkun karjalainen luonne idän puolella esti rotukitkaa kovin tulen araksi\nkäymästä.\n\nOmituista, ettei hän tuota seikkaa ollut ennen tullut juuri tässä\nvalossa huomanneeksi tai ajatelleeksi. Siinäkin näkyi niin selvästi\nJumalan viisas ja suomalaisten parasta tähtäävä johdatus. Kaikessa\nnäki hän taas niin selvän tarkotuksen, että suomalaiset, asetettuina\nasumaan kahden itseään lukuisamman ja tuiki erilaisen kansan väliin\nsekä maahan, joka oli juuri kuin heitä varten muodostettu, oli määrätty\nsäilymään, kasvamaan ja kehittymään omaa erikoista tarkotusperäänsä\nvarten. Sitä edistämään hänetkin oli työhön kutsuttu ja tyytyväisenä\nsaattoi hän nyt poistua työmaaltaan, kun hänellä kerran oli vakaumus,\nettei hän ollut hukkaan työtä tehnyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamun lähetessä yltyi sairaus ja hetkittäisin vaipui Agricola jälleen\nhourioon. Hän ei itse tiennyt mitään siitä, kun hänet puetettiin ja\nautettiin rekeen. Vasta matkan alussa heräsi hän hetkeksi täyteen\ntajuntaan sekä tiedusteli, joko pian ehditään Suomen rajojen sisälle.\nKun arkkipiispa ilmotti heidän kerkiävän jo puolenpäivän tienoissa\nrajalle, lausui hän tyytyväisyytensä siitä, ettei hänen vieraalla\nmaalla tarvinnut elämästä erota. Kohta sen jälkeen vaipui hän\nhorrosmaiseen uneen, josta hän vasta illan suussa havahtui.\n\nMenomatkalla oli hän kerran Suomen ja Venäjän naapuruutta ajatellessaan\nverrannut itseään puutarhuriin, jonka tuli kasvipenkkejään hoitaa\näärettömän, hallaisen metsän reunassa. Nyt palautui se unikuvana\njälleen hänen mieleensä. Rikkaruohoja kitkien, harvennellen, kastellen\nja vakoja puhdistellen hääri hän pienessä kasvitarhassa, joka oli\nihan suuren ja pimeän erämaan reunassa. Sieltä kuului lakkaamatta\nhiipimistä ja tassuttelemista sekä väliin murinata ja kiljuntaa.\nPensasten välistä kiilui verenhimoisia silmiä ja välähteli teräviä\nhammasrivejä. Yhä pahemmin ahdisti pelko ja epätoivo hänen mieltään ja\nlopuksi istuutui hän kivelle kasvitarhan laitaan sekä alkoi ääneensä\nnapista taivaan herraa vastaan, joka ei ollut edes pientä virtaa\nasettanut hänen kasvitarhansa ja erämaan välille. Silloin risahtelivat\noksat ja joukko petoja karkasi hänen saralleen. Tuskan vallassa painoi\nhän kasvonsa käsiin ja kuuli, kuinka hauraat kaalinpäät rusentuivat\npetojen jaloissa. Mutta silloin kuului pelottava jyräys taivaalta ja\nkun hän säikähtyneenä nosti silmänsä, oli keskelle taivasta auennut\nkuin akkuna, jossa näkyi suuret ja kirkkaudesta paistavat kasvot\nvihasta salamoivin silmin, samalla kun metallin kirkas, luita ja\nytimiä vavisuttava ääni huusi: \"Älkää tallatko minun kasvimaatani!\"\nNurinniskoin loikkasivat silloin pedot takaisin metsään, joka kävi\näänettömäksi kuin hauta. Mutta uudestaan jyrähtäen sulkeusi akkuna\ntaivaalla ja vavisten ajatellessaan, että se oli totisesti isä, jota\neivät ole nähneet muut kuin poika, havahtui Agricola unestaan.\n\nIlta oli alkanut jälleen hämärtää ja sää oli kuivan sees. Silmiään\nräpytellen veti Agricola keuhkonsa ilmaa täyteen ja unen vaikutelmista\ntäysin toinnuttuaan virkkoi arkkipiispalle:\n\n\"Tunnen ilmasta, että olemme jo Suomessa.\"\n\n\"Niin olemme\", vastasi arkkipiispa ilostuneena, kuullessaan sairaan\nmatkatoverinsa äänen. \"Mutta onpas sinulla, veljeni, tarkka vainu, kun\ntunnet isänmaasi ilmankin.\"\n\n\"Kuinkas minä en tuntisi sitä, jota olen syntymästäni saakka\nhengittänyt. Jumalan kiitos, että olemme kotona! Ja tuolla on merikin,\nrakas Suomenlahteni!\"\n\nVasemmalla laajeni luminen ulappa silmän kantamattomiin, yhtyen\netäisyydessä teräksen värisen iltataivaan kanssa. Rajajoen suulta\naikain he olivat ajaneet pitkin merenrannikkoa kulkevaa talvitietä,\njonka Viipurissa liikkuvat novgorodilaiset kauppiaat olivat\nmuodostaneet.\n\n\"Jumalan kiitos!\" lausui Agricola vielä kerran ja vaipui jälleen\npitkälleen reen perään, sillä raikas ilma ja tuo lyhyt keskustelu\nuuvuttivat häntä kovin. Hän ummisti silmänsä ja muisteli omituista\nuntaan.\n\nNiin, se oli ainoastaan unta, mutta sittekin terveellinen muistutus\nhänelle, joka oli hetkisen uskaltanut epäillä Jumalan johdatusta. Nyt\nhän ei sitä enää tehnyt, vaan oli vakuutettu kansansa tulevaisuudesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMeren ulapalla näkyi vielä pakenevan päivän kajastus, kun matkue saapui\nKyrönniemelle ja pysähtyi ensimäisen talon pihalle. Kun muut olivat\nnousseet reestä, lausui Agricola Olavi Laurinpojalle, joka oli tullut\nhänen vointiaan tiedustamaan:\n\n\"Auttakaahan minua sisälle, että saan nähdä vielä kansalaisiani ja\nkuulla suomenkieltä.\"\n\nHän teki liikkeen kohotakseen reestä, mutta silloin hänen sisällään\njotakin ikäänkuin ratkesi ja hervotonna vaipui hän entiseen asentoonsa.\nNähdessään hänen liikuttavan huuliaan kumartui Olavi Laurinpoika aivan\nlähelle ja kuuli hänen kuiskaavan:\n\n\"Jumala siunatkoon ja varjelkoon kansaani!\"\n\n\"Herra piispa, minä autan teidät ylös reestä\", virkkoi Olavi\nLaurinpoika hätääntyneenä ja työntäen toisen kätensä hartiain taakse\nkoetti nostaa häntä ylös. Mutta piispa jäi aivan hervotonna hänen\nkäsivarrelleen ja pää painui varattomasti taaksepäin. Olavi Laurinpojan\npiirteet häipyivät hänen silmistään, mutta sijalle ilmestyi samalla\ntoinen henkilö. Se oli puoleksi niinkuin Kristus ja puoleksi se vanha\nlempeäkatseinen munkki, joka sauva kädessä ja virsut jalassa eräänä\nkesäpäivänä kauan sitten oli ilmestynyt hänen syntymäkotinsa pihalle\nja saanut hänen isänsä taivutetuksi lähettämään hänet kouluun. Se\ntarttui häntä hellästi kädestä ja lausuen: \"katso!\" viittasi sauvallaan\netäisyyteen. Ja leimauksena aukenivat silloin vuosisadat ja hän\nsai silmätä kauas siihen aikaan, jolloin hänen kansansa suuresti\nlisääntyneenä, yksimielisenä, vapaana ja valistuneena asui isiensä\nmaata sillä henkisellä perustalla, minkä hän oli sille luonut. Näky\nhävisi samassa, mutta hän tunsi Kristus-munkin ohjaavan itseään kädestä\nja sydämessään suloinen tyytymys sekä omituisten sävelten soidessa\nkorvissaan keinui hän pois äärettömyyksien ulapalle...\n\nToiset matkueen jäsenet olivat tällä välin kerääntyneet reen ympärille\nja tallin luota läheni lyhty kädessä talon isäntä.\n\n\"Hän on varmaankin jo jättänyt tämän elämän\", lausui Olavi Laurinpoika.\n\nKun isäntä valaisi lyhdyllään rekeä, kumartuivat kaikki piispan\npuoleen, joka silmät ummistettuina lepäsi sijallaan, pää kallistuneena\ntoisen olkapään varaan. Hänen kasvoilleen oli jäänyt se onnellinen\nhymy, jonka hänen viimeinen näkynsä elämästä erotessa oli niille\nloihtinut.\n\n\n\n\nVallanpitäjä.\n\n\nTurun syysmarkkinat, jotka vanhastaan pidettiin Maarian syntymäpäivänä\neli syyskuun kahdeksantena, muodostuivat vuonna 1596 tavallista\nvilkkaammiksi ja väkirikkaammiksi. Pitempään kestäneet kauniit ilmat\nolivat houkutelleet kaupunkiin väkeä läheltä ja kaukaa. Joki oli\nsulloutunut niin täyteen aluksia, että Katinhännän poikaviikarit\njuosta vilistivät niitä myöten Samppalinnan alta Aningaisten puolelle.\nKauempana linnan alla liehuivat niiden uusien sota-alusten viirit,\njotka marski muutama päivä sitten oli tuonut Pikkalasta tänne. Siellä\npeilailivat Auran veteen vasta tervattuja kylkiään amiraalilaivat\n\"Suomen Jalopeura\" ja \"Suomen Joutsen\", kaleerit \"Lohikäärme\",\n\"Merenneito\" ja \"Karhu\", \"Flemingin parkki\", \"Innamaan haaksi\" y.m.,\nja rannalla linnan ulkovarustusten edessä tungeskeli niitä ihailemassa\nparvi joutilaampaa markkinarahvasta.\n\nVilkkain oli liike ja hyörinä kuitenkin ahtaalla kauppatorilla sekä\nrannassa sillan kummallakin puolen. Harmaakuosisen talonpoikameren\nkeskellä vilahteli siellä mustapukuisia pappeja, töyhtöpäähineisiä\nvapaakartanoiden isäntiä sekä nahkahousuisia, ylimielisesti teiskuvia\nsotilaita. Viimemainittuja olikin nykyään kaupungissa tavallista\nenemmän, sillä marski oli koonnut heitä tänne kokonaista kolme\njoukkokuntaa, jotka oli leiritetty kaupungin lähimpään ympäristöön.\n\nTorin kulmassa, lähellä sillankorvaa, oli Sihveri Porsaanjalan lesken\navara krouvitupa, jonka ovensaranat kitisivät yhtä menoa, alemman\nmarkkinarahvaan suoltuessa sisään ja ulos. Siellä tyhjennettiin\npienistä tinakulhoista viime vuosikymmeninä käytäntöön tullutta\npaloviinaa, samalla kun kymmenissä katajahaarikoissa läikähteli vanha\nTurun olut. Huoneen täytti korvia huumaava äänten sorina. Tuolla\njuteltiin markkinakaupoista ja täällä kiisteltiin valtakunnan asioista:\ntoiset, etupäässä vakaisemmat talonpojat, pitivät ääntä Kaarlo-herttuan\npuolesta, samalla kun huovit ja löysäläisväki esiintyivät tulipunaisina\nkuninkaan miehinä.\n\nMutta yhtäkkiä vaimentui rähinä ja kaikki kääntyivät kuulemaan erästä\nhuovinpukuun puettua nuorta miestä, joka oli hypännyt lavitsalle\nseisomaan ja kilistäen kookasta rahakukkaroa huusi:\n\n\"Hei miehet, täss' on poika, joka kykenee tarjoamaan jokaiselle puoli\ntusinaa viinaryyppyjä ja pari haarikallista olutta päälle! Ei muuta\nkuin ojentakaa astianne muorille täytettäviksi!\"\n\nToiset tuijottivat häneen epäillen, toisten huutaessa:\n\n\"No tuo joltakin kuuluu!\" -- \"Onpas siinä reilu poika!\" -- \"Se mies ei\nolekaan Kitulasta kotoisin!\"\n\nHuovi hyppäsi lavitsalta alas ja maksoi kukkarostaan krouvarimuorille\nsikäli kuin astiat täyttyivät. Silloin lähenivät myymäpöytää\nepäilevimmätkin.\n\nMutta huovi oli jälleen noussut lavitsalle, josta hän täysi\noluthaarikka kädessään puhui:\n\n\"Ja nyt me juomme kuningas Sigismundin ja vanhan katolisuskon maljan.\nEläköön Sigismund ja katolinusko!\"\n\n\"Eläköön! eläköön!\" hoilasi joukko hänen perässään.\n\n\"Ja nyt marskin malja!\" huusi huovi ja rahakukkaroaan helistäen riensi\nhän jälleen maksamaan täyttyviä tuoppeja.\n\nKun kaikki olivat osansa saaneet, juotiin marskin malja huutaen ja\nhoilaten.\n\n\"Eikö teidän, miehet, täydy tunnustaa, että vanha usko, jota Herrassa\nkuollut kuningasvainaja sekä nyt hänen poikansa, jalo Sigismund, ovat\nkoettaneet jälleen voimaansa saattaa, on paljon parempi kuin tämä uusi\nkerettiläissotku? Laulakaapas suunne puhtaaksi, miehet! Mutta sitä\nennen ryyppy viinaa ja uudet oluthaarikat.\"\n\nKunkin saatua osansa huudettiin jälleen entistä innokkaammin vanhan\nkatolisuskon hyväksi. Kun pahin remakka oli vaiennut, kuului torilta\nkapakan edustalta torventoitotusta. \"Kuuluttaja! Avatkaahan, miehet,\novi, että mekin saamme kuulla, mitä siellä julistetaan\", huusi huovi.\n\nKun ovi oli työnnetty auki, kuului karkea miehen ääni, joka puhui kuin\nulkoa opittua läksyä:\n\n\"Klaus Fleming, Viikin vapaaherra ja Ruotsin valtakunnan neuvos,\nvaltakunnan marski ja yliamiraali sekä kenraali-sotaeversti ynnä\nkäskynhaltia yli kaiken Suomenmaan kutsuu täten kaikkia läsnäolevia,\nniin ylhäisiä kuin alhaisia, niin vapaamiehiä ja hengellisen säädyn\njäseniä kuin porvareita ja talonpoikiakin nyt heti saapumaan\nkapitulihuoneelle, lukeakseen ja selittääkseen siellä kaikille hyville\nmiehille erinäisiä kuninkaalta saapuneita kirjeitä.\"\n\nJälleen kuului torventoitaus ja kuuluttaja etääntyi torilta.\n\n\"Vielä kerran haarikat täyteen ja sitten miehissä kapitulihuoneelle\nkuulemaan, mitä kuningas meille kirjottaa\", huusi huovi.\n\nItse asiassa oli hän saapunut kapakkaan vartavasten värväämään väkeä\ntuohon marskin kuuluttamaan kokoukseen sekä valmistamaan viinalla ja\noluella markkinarahvaan mieltä. Hän oli vasta Pohjanmaan voudiksi\nnimitetyn Abraham Melkiorinpojan miehiä ja oli isäntänsä toimesta\ntullut markkinarahvasta yllyttämään. Nyt saattoi hän olla varma\nherransa kiitoksesta, sillä muutamia varakkaamman näköisiä isäntiä\nlukuunottamatta lähtivät kaikki kapakassa olleet meluten hoippumaan\nhänen jälessään kapitulitaloa kohti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMarski oli vasta saapunut kapitulihuoneeseen parin seuralaisen kanssa,\njoista toinen oli Abraham Melkiorinpoika. Hän oli näiden kanssa\njuuri tehnyt ratsastusretken kaupungin ulkopuolelle sijotettujen\nsotaväkiosastojen luoksi ja sen vuoksi hänellä oli jalassaan raskaat ja\npölyiset ratsusaappaat. Ruoskansa hän oli viskannut pöydälle sekä sen\nviereen mustan nahkalippaan, jossa oli kuninkaalta saapuneita kirjeitä.\n\n\"Hö', hö'!\" -- naurahti hän yht'äkkiä lyhyeen ja karkeaan tapaansa,\nlyöden samalla kämmenensä pöytään, \"saapas nähdä, minkä karvaista\nkansaa sieltä sinun huovisi tänne raahaa!\"\n\n\"Käskin hänen kerätä mahdollisimman oikeita talonpoikia\", vastasi\nAbraham-herra hiukan pelästyneenä, \"ja uskon, että hän siinä suhteessa\ntäyttää toiveemme, sillä ei hän ole ensi kertaa...\"\n\nHän keskeytti lauseensa ja kurottausi ahtaaseen ikkunakomeroon ja alkoi\ntirkistellä ulos.\n\n\"Sieltä tulee, luulen minä, hengellisten herrain pää ynnä joukko muita\npienempiä hengellisiä\", jatkoi hän hetken päästä.\n\n\"Hyvä on, kyllä minä heidän käpälänsä kuumennan\", murahti marski ja\nkourasi pari kertaa mustaa leukapartaansa.\n\nTuokion kuluttua astui sisään iäkäs Turun hiipan haltia, Ericus Erici\nSorolainen. Hänen laiha ja kumaraan painunut vartalonsa peittyi mustan\nkauhtanan poimuihin ja hänen parrattomat kasvonsa näyttivät valkoista\nröyhelökaulusta vasten kalpeilta ja riutuneilta, kirkkaat, harmaat\nsilmänsä kiinnitti hän hitaalla varovaisuudella ensin marskiin ja\nsitten hänen seuralaisiinsa, minkä jälkeen hän tervehti:\n\n\"Jumalan rauha, jalot herrat!\"\n\n\"Jumalan rauha!\" kuului marskin parrasta murahdus.\n\nPiispan mukana saapui huoneeseen kolme tuomiokapitulin jäsentä sekä\npuolikymmentä maalaispappia. He sijottuivat istumaan esimiehensä\nympärille päinvastaiselle puolelle pöytää kuin missä marski istui.\n\nSyntyi kiusallinen äänettömyys, jonka kestäessä marski, saappaan\nkärkeensä tuijottaen, naputti oikean käden pikkusormella pöydän reunaan\nja Abraham Melkiorinpoika hiiviskeli kuin kissa varpaillaan akkunan\nluota toisen luo.\n\nAsentoaan muuttamatta ja päätään kääntämättä katsoa mulautti marski\npiispaa. Heidän katseensa yhtyivät pikimmältään, piispa vilkasi\npöydällä olevaa ruoskaa ja nosti jälleen katseensa marskiin, jolloin\nhänen silmänsä pohjalla vilahti kaukainen hymy. Marski tuhahti\nsieramiinsa ja alkoi jälleen tuijottaa saappaansa kärkeen.\n\nUlko-oven takaa rupesi tällöin kuulumaan sekavia ääniä, askelten\ntöminää ja häijynkurista rykimistä. Hetken päästä nykäistiin ovi\nepävarmasti auki ja näkyviin tulivat markkinarennosti puetun rengin\njuopuneet kasvot. Kun hänen sinne tänne harreilevat silmänsä\npysähtyivät huoneen perällä olevaan seurueeseen, yritti hän vetäytymään\ntakaisin. Mutta nähtävästikin häntä työnnettiin takaapäin sisälle,\nsillä vastaanpanostaan huolimatta retvalehti hän kynnyksen yli, samalla\nkun hänen takaansa tulivat näkyviin yhdet juopuneet kasvot toisensa\njälkeen. Koko joukko, jonka keskellä Abraham Melkiorinpojan huovi\npuikkelehti, sijottui rykien, lakkireuhkojaan käännellen ja oluen\nkatkua huokuen yhteen ryhmään lähelle ovea.\n\nIlmettään muuttamatta silmäili heitä marski eikä Abraham-herra kyennyt\nhänen katseestaan lukemaan, mitä hän pohjaltaan ajatteli noista hänen\nesiin loihtimistaan \"kansan miehistä\".\n\n\"Hyvät ystävät, piispa, papit ja te rahvaan miehet!\" katkaisi\nmarskin karkea basso äkkiä hiljaisuuden, \"kun viime aikoina on esiin\ntullut kaikenlaisia häiriöitä ja kinasteluja uskonasioissa ja kun\nminun luonani juoksee lakkaamatta valittajia niin puolelta kuin\ntoiseltakin, niin olen minä kutsunut teidät koolle, tulkitakseni teille\nkuninkaalta äsken saapuneen kirjeen, joka sisältää ohjeita juuri näihin\nriitakysymyksiin nähden. Ja kun meillä kenelläkään, olimme sitten\npiispoja tai vaikka suorastaan herttuoita (tässä kohti heitti marski\nnopean syrjäkatseen pappeihin päin), ei ole mitään oikeutta juonitella\nhänen majesteettinsa kuninkaan selviä käskyjä vastaan, niin toivon\nminä, että kaikki kinat ja valitukset tämän jälkeen lakkaavat.\"\n\nHän silmäsi ympäri huonetta, otti sitten lippaasta kuninkaan kirjeen\nja levitti sen auki, niin että nauhasta riippuva vahasinetti kalahteli\npöydän laitaan.\n\n\"Ensinnäkin ilmottaa täällä kuninkaallinen majesteetti\", jatkoi\nhän kirjettä silmäillen, \"että hän ei ole käskenyt vähentää niitä\nkirkonmenotapoja ja käytöksiä, jotka vanhastaan ovat tässä maassa\nolleet käytännössä, ja että mitä siinä suhteessa on päätetty Upsalan\nkokouksessa, se on tapahtunut vastoin hänen tahtoaan.\"\n\n\"Mutta Upsalan kokouksen päätöstä tekemässähän ovat olleet kaikki\nvaltakunnan säädyt ja itse kuninkaallinen majesteetti on vahvistanut\nsaman päätöksen\", keskeytti piispa yhtäkkiä marskin.\n\nMarski kääntyi häntä kohti äkkiä ja vihaisesti, niin että tuoli\nrisahti, mutta samassa aukeni ulko-ovi jälleen ja sisään astui kolme\naatelismiestä. Etummainen heistä, huolella puettu, viittäkymmentä\nalotteleva mies, jonka ryhdissä ja käytöksessä ilmeni sekä oppineen\narvokkuutta että hovimiehen siroutta, oli marskin sukulainen ja kaima,\nKlaus Fleming nuorempi, Kaskisten herra. Häntä seurasivat hänen\nveljensä, Louhisaaren herra Lauri sekä lankonsa, Kankaisten herra\nKaarlo Horn.\n\nKaimansa nähdessään synkkeni marskin katse huomattavasti. Oli yleisesti\ntiettyä, ettei hän voinut sietää tätä sukulaistaan ja siihen vaikutti\nosaltaan se, että Kaskisten herra veljineen oli, samoinkuin Kankaisten\nHornitkin, lähempänä Kaarlo-herttuan leiriä, osaksi taas se, että tuon\nhänen kaimansa ulkomainen oppineisuus ja hieno käytöstapa omituisella\ntavalla ärsyttivät marskia. Sen vuoksi hän aina, milloin he sattuivat\nsamaan seuraan, tahallaan käyttäysi tavallistakin töykeämmin ja\nraaemmin, ikäänkuin osottaakseen, että hänen ei tarvitse ketään\nkursastella.\n\nFleming-veljesten ja Hornin sisään astuessa nielasi marski alas\npiispalle aikomansa sapekkaan vastauksen. Sen sijaan rykäsi hän tuolla\nyli valtakunnan kuululla tavallaan, niin että seinät kajahtivat ja\narkahermoisimmat läsnäolijoista hätkähtivät, minkä jälkeen hän sormin\nniisti nenänsä, viskasi hyppystensä sisällön viereensä lattialle ja\nhuitasi samettisen mekkonsa hihalla nenänsä alustaa. Vasta tämän\njälkeen ärähti hän piispalle:\n\n\"Mutta kun kuninkaallinen majesteetti kerran tässä kirjeessään sanoo\nniin ja niin, niin sen pitää oleman niin, olkoot sitten säädyt ja\nUpsalan kokoukset päättäneet mitä tahansa. Vai mitä yhteisen kansan\nmiehet tähän sanovat?\"\n\nTässä kääntyi marski silmäilemään ovinurkkaan ryhmittynyttä miesjoukkoa.\n\n\"Niin on!\" -- \"Kyllä me ollaan kuninkaan ja marskin puolella!\" --\n\"Vanhan Ruotsin uskon me tahdomme pitää!\" -- kuului joukosta rähiseviä\nääniä.\n\nMarski silmäili jälleen kirjettä ja puhui:\n\n\"Edelleen ilmottaa täällä kuninkaallinen majesteetti, että jos täällä\nSuomessa on muutettu vanhoja uskonnon menoja, niin hän suvaitsee, että\nsellaiset muutokset peruutetaan.\"\n\n\"Koska kuninkaallisen majesteetin kirje sisältää niin tärkeitä ja\nseurakuntamme elinkysymyksiä koskevia asioita, niin rohkenen minä\npyytää kopiota siitä\", lausui piispa, joka nähtävästi alkoi epäillä,\nettä marski lasketteli omiaan kirjettä vapaasti tulkitessaan.\n\n\"Joka ei usko minun tulkintaani, hän saa milloin hyvänsä itse lukea\nkuninkaan kirjeen\", mörähti marski, mutta ei kuitenkaan tehnyt\npienintäkään liikettä, jättääkseen kirjettä käsistään.\n\n\"Kyllä se uskotaan sillä, mitä marski sanoo!\" -- \"Papit ilman vain\njuonittelevat!\" -- kuului rahvaan joukosta rähinää.\n\nPiispa ja Kaskisten herra katsahtivat toisiinsa ja tästä katseesta\nrohkaistuneena lausui edellinen:\n\n\"Kun nyt kerran on kysymys kirkkoa ja papistoa koskevista seikoista,\nniin katson minä soveliaaksi saattaa maamme ylimmän käskynhaltian\ntietoon sen raa'an häväistyksen, joka viime sunnuntaina on kohdannut\nRantamäen kirkkoherraa, jonka joukko kirkkopihassa juopuneina reuhaavia\nhuoveja oli viskannut muurin yli, kun hän saapui heidän jumalatonta\nmenoansa asettamaan. Harras ja oikeutettu toivomukseni on, että herra\nmarski saattaa syylliset rangaistukseen, jotta sellaiset väkivallanteot\neivät vasta uusiinnu.\"\n\nPiispan puhuessa kuului rahvasjoukosta naurun rähinää ja huudahduksia:\n\"Olipa ne poikia!\" -- \"Ei muuta kuin yli muurin vain!\"\n\nKaskisten herra kavahti vihaisesti seisoalleen ja lausui tulisella\nkiivaudella:\n\n\"En voi kauemmin olla minäkin puolestani tähän seikkaan sekaantumatta\nja lausumatta julki, kuinka tuiki sopimatonta on, että huuditonta\nroskaväkeä ja juopuneita tyhmyreitä haalitaan kokoon häväisemään\nsielunpaimeniamme ja oppi-isiämme ja väittelemään muka uskonnon\nasioista. Tällaiselle kokoukselle minä en tunnusta minkäänlaista arvoa!\"\n\n\"Olen täydellisesti yhtä mieltä veljeni kanssa!\" huudahti Louhisaaren\nherra heti perään.\n\n\"Ja minä!\" lisäsi Kankaisten herra.\n\nSyntyi hetken kestävä äänettömyys. Sitten naurahti marski\nväkinäisesti ja aivankuin ei olisi lainkaan kuullut sukulaisensa\npaheksumislausuntoa, vastasi hän piispan kanteluun:\n\n\"Siihen asiaan minä en totisesti tiedä parempaa keinoa kuin että\nasianomainen pappi viskataan muurin yli takaisin kirkkopihaan ja\nentistä lujemmin.\" Aivan kuin merkin saatuaan rähähti rahvasjoukko\nnauramaan.\n\n\"No se oli paikalleen sanottu! Niin sitä, pojat, pitää tehdä!\" --\nkuului huutoja.\n\n\"On itsensä alentamista viipyä hetkeäkään kauemmin tällaisessa\nkokouksessa!\" huudahti Kaskisten herra.\n\nHän nousi ja lähti vihaisesti huoneesta. Hänen veljensä ja Kankaisten\nherra seurasivat hänen kintereillään.\n\nKun ovi oli sulkeutunut heidän jälkeensä, nousi piispakin paikoiltaan\nja lausuen: \"Pidän turhana pitemmät keskustelut tällä kertaa\", --\nlähti marskille kumarrettuaan huoneesta. Kaikki papit seurasivat hänen\nesimerkkiään.\n\nHeidän mentyään tuhahteli marski hetken aikaa sieramiinsa ja tuijotti\nsaappaansa kärkeen. Sitten kääri hän kuninkaan kirjeen kokoon, pisti\nsen takaisin lippaaseen ja sen tehtyään ärähti vihaisesti ovinurkan\njoukolle:\n\n\"Ei teitä täällä enää tarvita!\"\n\nPelästyneinä alkoivat silloin \"kansan miehet\" sulloutua ovesta ulos.\n\n\"Vietävän risajaakot!\" murahti marski itsekseen, työnsi kirjelippaan\nvyönsä alle ja ruoskaansa tarttuen lähti astua tömistelemään ulos.\n\nKirkkotorilla piteli ratsurenki suitsista marskin kuuluisaa mustaa\noritta, joka levotonna pärskähteli sieramiinsa ja kuopi etukavioillaan\nmaata. Ähkäisten nousi marski rengin avulla satulaan ja lähti\nKirkkokatua pitkin ratsastamaan kauppatorille.\n\n\"Tehkää tietä, marski tulee!\" kuului markkinaväen keskeltä häädettyjä\nhuudahduksia.\n\nKansanjoukon keskelle aukeni laaja kuja sikäli kuin Musta notkuvin\nseljin kuletti herraansa eteenpäin. Mutta marski ei katsonut\nsivuilleen eikä ollut tietävinään, kun lakit molemmin puolin kujaa\nlensivät miesten päästä. Tömisten ajoi hän sillan yli Aningaisten\npuolelle, räpsäytti piiskalla oritta ja alkoi hattutöyhdön liehuessa\nhölkkäjuoksua ratsastaa alas linnaa kohti.\n\n\n\n\nSukuhaaransa viimeinen.\n\n\nKun keskiviikkona, 7 p. marraskuuta 1599 oli Turun raastuvassa luettu\nkuolemantuomio Arvid Stålarmille ja muille Turun linnan toistamiseen\nantautuessa vangiksi joutuneille Suomen herroille, kirjotti Juhana\nFleming perjantaina vankihuoneessaan sisarelleen seuraavan kirjeen:\n\n    \"Rakkaalle sisarelleni, jalosyntyiselle neitsyelle Katariina\n    Flemingille.\n\n    Rauhaa ja terveyttä Jumalalta kaikkivaltiaalta! Rakas sisko! Kun\n    tiedän sinua rakkaan äitimme ja Hebla-siskomme kanssa pidettävän\n    vartioituina siellä Tukholmassa, niin epäilen suuresti, ettet ole\n    vielä saanut kuulla meidän lailliselle kuninkaalle uskollisten\n    suomalaisten lopullisesta kohtalosta. Mutta luulen kuitenkin,\n    että te kerkeätte siitä jonkunlaisen tiedon saada ennenkun\n    Olavi-vanhus, joka kaikissa näissä vaiheissani on uskollisesti\n    minua palvellut, ehtii tämän kirjeen perille saattaa. Sen vuoksi\n    rohkenen kertoa asiat peittelemättä, tarvitsematta pelätä niiden\n    äkkiyllätyksenä teitä saavuttavan.\n\n    Tiedä siis, että alun toista kuukautta sitten täytyi meidän\n    jättää Turun linna herttualle sekä itse heittäytyä hänen\n    armoilleen. Siitä saakka olemme olleet suljettuina linnaan,\n    jonka porteilla ja käytävissä herttuan nihdit vartioivat.\n    Ainoastaan kerran olemme olleet muurien ulkopuolella, nimittäin\n    toissapäivänä, jolloin meidät vietiin kaupungin raastupaan, missä\n    meidän kanssamme käytiin oikeutta. Vaikka eihän se ollut mitään\n    laillista oikeudenkäyntiä, jota meitä kohtaan harjotettiin;\n    ainakaan me itse emme sitä siksi tunnustaneet, sillä eihän meidän\n    hyvin perusteltuja puolustuksiamme otettu ollenkaan huomioon\n    ja kaikesta näki, että herttua oli jo ennalta päättänyt meidän\n    kuolemamme ja oikeutta istuttiin vain näön vuoksi. Ainakin\n    näkyy herttua päättäneen maanpinnalta hävittää isämme suvun.\n    Tosin hän kaksi viikkoa sitten, jolloin minut täällä linnassa\n    saatettiin hänen puheilleen, tarjosi minulle armoa, jos luopuisin\n    kuninkaasta ja rupeaisin hänen palvelukseensa. Mutta kun minä en\n    siihen suostunut ja lisäksi notkistin hänen edessään vain toisen\n    polveni, sanoen täyden polvistumisen säästäväni Jumalalle ja\n    kuninkaalle, julmistui hän uudelleen ja sanoi näkevänsä, että\n    minussa elää isäni henki. No niin, siitä hänen todistuksestaan\n    olen ylpeä ja käyn tyynenä kuolemaan, kun tiedän sen tekeväni\n    isäni poikana. Kuolemaan -- sillä samana päivänä julistettiin\n    meille kuolemantuomio ja tänä aamuna kävi herttuan tallimestari\n    vankihuoneissamme ilmottamassa, että tuomio pannaan huomenna\n    täytäntöön.\n\n    Kuinka monet muistot täyttävätkään päivittäin mieleni, sillä\n    onhan vankihuoneenani äitimme entinen arkihuone, lounaiskulman\n    holvikammio -- lapsuutemme leikkisija pitkinä talvipuhteina;\n    viereisessä tornikammiossa vartioidaan Arvid Stålarmia ja Akseli\n    Kurkea ja sen takana, Juhana-herttuan entisissä huoneissa, ovat\n    velipuoleni Olavi sekä muut osatoverini. Kuinka alastomaksi tämä\n    ennen niin kotoisa huone onkaan linnan monissa viime vaiheissa\n    riisuttu. Verhoton makuutila, pari jakkaraa ilman patjoja ja\n    pieni pöytä, jonka ääressä tätä kirjotan -- siinä kaikki! Mutta\n    uuniseinällä näkyvät vielä ne koukeroiset nimet ja vaakunat,\n    joita me kerran väriliidulla muovailimme. Näkyypä siellä vielä\n    se kruunukin, jonka sinä piirsit minun nimikirjainteni päälle.\n    Kruunu, hm! Mutta se tuo niin elävänä mieleeni lapsuutemme\n    ajoilta erään tapauksen, jota aamulla herättyäni niinikään\n    muistelin. Mutta tahdonpa kertoa asiat järjestyksessään ja\n    juurtajaksain, sillä onhan tämä viimeinen kerta, jolloin edes\n    hanhensulan välityksellä saan sinulle jutella.\n\n    Kuten tiedät, vietin viime talven osaksi Kuitiassa, osaksi\n    Suitiassa ynnä muilla tiloillamme sekä väliin vierailuilla\n    Turussa. Kesäkuun alkupuolella alkoivat asiani olla jo siksi\n    kunnossa, että saatoin ajatella matkaa takaisin Puolaan sekä\n    sitten edelleen lännen maihin näkemään ja oppimaan. Niin\n    laskeusin eräänä iltana juhannuksen alla levolle siinä mielessä,\n    että vietän sillä kertaa viimeisen yöni rakkaassa, nyt miltei\n    autioksi jääneessä Kuitian linnassa. Kauan sain kuitenkin vartoa\n    unta, sillä oudot aavistukset ja omituinen surkumieli täyttivät\n    sydämeni ja kun viimeinkin nukahdin, vaivasivat minua levottomat\n    unet. Ainakin pariin kertaan luulen nähneeni isä-vainajamme, joka\n    kulmat uhkaavasti rypistettyinä kohotti minua kohti varottaen\n    sormeansa.\n\n    Kun aamulla Malina-muori laittoi viimeisiä matkakapineitani\n    kuntoon, istuin minä kuninkaan kammion ikkunakomerossa ja\n    katselin ulos salmelle, samalla kun moninaiset lapsuuden muistot\n    tulvivat mielessäni. Silloin näin erään purjealuksen, Turun\n    suunnalta tullen, laskevan Kuitian laituriin. Siitä nousi maalle\n    pari vallasmiestä, joista toisen kohta tunsin Arvid Stålarmiksi.\n    Hän tuli minua tapaamaan ja hänen asianaan oli saada minut\n    jäämään tänne siksi kuin Suomen kohtalo saadaan ratkaistuksi.\n    Aluksi olin kerrassaan taipumaton hänen tuumiinsa, mutta kun hän\n    vetosi siihen, että minun läsnäoloni on ehdottomasti hyödyksi\n    kuninkaan asialle, sillä Fleming-nimellä on Suomen aateliston\n    kesken siksi mahtava ja kokoava vaikutus, myönnyin minä vihdoin.\n    Siten tuli minun kohtaloni ratkaistuksi ja elämäni polku kääntyi\n    tuona aamuna kulkemaan mestauslavaa kohti.\n\n    Lähdin kohta Arvid Eerikinpojan seurassa Turkuun, missä\n    sittemmin olen ollut tähän saakka. Alussa, kuten koko viime\n    talvenkin, tunsin minä täällä itseni orvoksi ja vieraantuneeksi\n    karkeapintaisten ja jäykkien Suomen herrain parissa, sillä\n    olinhan jo ehtinyt perehtyä kokonaan toisenlaisiin tapoihin\n    iloisessa Puolan hovissa. Mutta ennen pitkää minä kuitenkin\n    pääsin heitä lähemmäs ja aloin samalla tuntea suurta mieltymystä\n    heihin sekä lämmintä turvallisuutta heidän seurassaan. Minusta\n    ikäänkuin pala palalta lohkeili pois muukalainen verho, samalla\n    kun alkuperäinen suomalaisuuteni otti oikeutensa takaisin.\n    Kun nyt muistelen puolalaisia ja muita, joiden seurassa elin\n    kuninkaan hovissa, tuntuvat he minusta kovin vierailta, ja\n    jos asiamme täällä olisivat päättyneet toisin, niin tuskinpa\n    olisin sinne enää palannutkaan. Täällä olisin elänyt isäni\n    perillisenä ja ajan pitkään kenties muuttunut yhä enemmän hänen\n    kaltaisekseen. Sillä tässä Suomen luonnossa ja kansan luonteessa\n    on jotakin, joka tekee ihmiset karkeiksi ja koviksi, mutta\n    säilyttää ne sydämeltään lämpiminä ja rehellisinä. Niin että kuka\n    vain jaksaa kaivautua meidän paksun kuoremme läpi, tulee aina\n    viihtymään meidän parissamme.\n\n    Minä jäin siis tänne Suomeen, vaikuttaakseni vointini mukaan\n    kuninkaan asian hyväksi, ja se tuli merkitsemään nuoren\n    elämäni pikaista päättymistä. Kuinka raskaalta tuntuikaan\n    alussa tietoisuus, että minun on yhtäkkiä jätettävä kaikki ne\n    elämän riemut ja ihanuudet, joista yhdessä olimme uneksineet!\n    Pari ensimäistä päivää minä elin mitä synkimmän epätoivon ja\n    ihmisvihan vallassa. Mutta kuinka pian sitä ihminen tottuukaan\n    mihin hyvänsä! Nyt olen jo täydellisesti alistunut Jumalan\n    tahtoon sekä siinä määrin perehtynyt kuoleman ajatukseen,\n    että tieto eloon jäämisestäni tuntuisi oudolta, melkein\n    vastenmieliseltä. Eilen minua vielä elämä kangastuksillaan\n    houkutteli ja silloin minä pyysin sukulaistamme, kreivi\n    Maurits Leijonhufvudia, joka on yksi herttuan lähimpiä miehiä,\n    rukoilemaan herttualta minun henkeäni. Hän täyttikin pyyntöni,\n    mutta ilman mitään tuloksia; herttua oli pysynyt järkähtämätönnä.\n    No niin, nyt en siinä suhteessa enää mitään odota, vaan koetan\n    valmistautua autuaalliseen kuolemaan.\n\n    Viime yönä näin unissani teidät kaikki ynnä isä-vainajamme.\n    Olimme Kuitiassa ja siellä vietettiin ikäänkuin hääjuhlaa. Kun\n    sitten aamulla herättyäni muistelin tätä unta, palautui äkkiä\n    mieleeni eräs hetki, jolloin me kaikki, paitsi Hebla-siskoamme,\n    olimme koolla tässä samassa huoneessa. Isämme oli jo silloin\n    Suomen ylimmäinen käskynhaltia ja hänen sekä herttuan välit\n    olivat niihin aikoihin alkaneet kiristyä. Hän oli juuri palannut\n    Pikkalasta uutta laivastoansa tarkastamasta ja päivällisen\n    jälkeen tuli meidän pariimme hetkeksi juttelemaan, sillä jostakin\n    syystä hän oli tavallista paremmalla tuulella. Elävänä palautui\n    mieleeni hänen ja äitimme välinen keskustelu, vaikka minä en\n    sitä erikoisesti kuunnellutkaan, vaan istuen jakkaralla äitimme\n    jalkojen juuressa autoin sinua nukkesi pukemisessa.\n\n    \"Mitä sinä lopultakin arvelet nuoresta kuninkaastamme?\" kysyi\n    äitimme ja hetken kuluttua vastasi siihen isä aivankuin itsekseen\n    puhellen: \"Hm, totta puhuakseni minä en anna hänelle kovinkaan\n    suurta arvoa; hän on saamaton ja nahjus. Toista on miehekseen\n    hänen setänsä, herttua\". -- \"Ja kuitenkin sinä olet jyrkästi\n    asettunut häntä vastaan\", huomautti äitimme. Kireämmällä\n    äänellä vastasi tähän isä: \"Miksi hän tahtoo sekaantua meidän\n    suomalaisten asioihin! Me tahdomme hoitaa täällä itse omat\n    asiamme ja tehdä niistä tilin ainoastaan kuningas Sigismundille,\n    kunnes --\". Isä vaikeni siinä äkkiä ja äitimme käänsi nopeasti\n    kuin säikähtyneenä katseensa häneen. Tällöin kohotin minäkin\n    pääni ja katsoin ylös heidän puoleensa. Isän silmissä paloi\n    omituinen tuli, joka yhtäkkiä tarttui äidinkin silmiin, samalla\n    kun hän minun tukkaani silittäen lausui: \"Niin, Klaus, miksi se\n    ei voisi istua tässäkin!\"\n\n    Silloin en käsittänyt heidän silmäyksiään enkä äitini sanoja,\n    kunnes nyt aamulla tuota kohtausta muistellessani minulle\n    yhtäkkiä selvisi, että he tarkottivat kuningaskruunua, itsenäisen\n    Suomen kuningaskruunua. Oli kuin se hehkuva innostus, mikä tuona\n    hetkenä varmaankin oli syttynyt vanhempaimme sielussa, olisi\n    yhtäkkiä tällä myöhäisellä hetkellä tarttunut minuunkin, sillä\n    rintaa avartavina alkoivat omituiset tunteet myllertää mielessäni\n    ja voimakas elämänhalu leimahti vielä kerran liekkiin. Mutta --\n    juuri silloin astui herttuan tallimestari huoneeseen ja ilmotti,\n    että kuolemantuomio pannaan huomenna täytäntöön!\n\n    Mutta minun täytyy rientää lopettamaan, sillä luokseni\n    saapui juuri mestari Gregorius ja minun on valmistautuminen\n    ripitykseen. Viimeinen hyvästijättöni äidillemme sisältyy\n    testamenttiini, jonka Olavi-vanhus on Jumalan avulla toimittava\n    perille samoinkuin tämän kirjeen ynnä sormukseni. -- Niin totta\n    kuin tiedän sinun rukoilevan minun sieluni autuuden puolesta,\n    niin totta pyydän nyt sinua olemaan liioin murehtimatta, vaan\n    muistamaan että minä kuolen isämme poikana ja että me saamme\n    kerran vielä tavata. Siinä toivossa ja Vapahtajaansa turvaten\n    lausuu sinulle hyvää yötä\n\n                                            veljesi Juhana.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiltä ajalta säilyneiden kertomusten mukaan oli tapausten kulku tuomion\ntäytäntöönpanopäivänä seuraava:\n\nLauantaina, marraskuun 10 p:nä v. 1599 oli tyyni ja kirkas ilma.\nYöllä oli ollut joltinenkin pakkanen, niin että Aurajoki ja\nlinnan selkä kimaltelivat ohuessa jäässä. Puihin ja nurmikoille\noli asettunut kuuraa, mikä auringon yletessä kuitenkin suli pois.\nKullattu pallo tuomiokirkon tornin huipussa loisti ja välkehti kuin\nsula metalli, Kakolanvuoren ja Luostarimäen tuulimyllyt ojentelivat\nsiipiään kuin jotakin odottaen ja Korpolaisvuorella, edellisen\npiirityksen jäleltä jääneen patterin harjalla näkyivät seivästen\nneniin pistettyinä Kastelholman päällikön Salomon Illen ja hänen\nkuuden onnettomuustoverinsa kelmentyneet päät; ne oli jo toista\nkuukautta sitten asetettu sinne kamotteeksi Arvid Stålarmille ja hänen\nmiehilleen, jotka urheasti puolustivat linnaa. Kaikki arkitoimet\nnäyttivät kaupungissa pysähtyneen ja odottelevia väkijoukkoja liikehti\nlinnan ja kaupungin välisellä tiellä.\n\nKun auringon asema ilmotti päivän yhdennentoista hetken alkaneen,\naukeni linnanportti rämisten ja narahdellen ja ulos marssi\nlippukunnallinen sotilaita herttuan tallimestarin, Anders Niilonpojan\njohdolla. Sotilasten keskellä astelivat kuolemaan tuomitut Suomen\nherrat, jotka olivat matkalla surmapaikalleen kaupungin torilla.\nEtummaisena kulki marskivainajan ainoa aviopoika, vapaaherra Juhana\nFleming. Hänen jälessään seurasivat Hämeenlinnan isäntä Steen Fincke,\nJuhana-herran velipuoli Olavi, Vuolteen herra Hartikka Henrikinpoika\ny.m., kaikkiaan lähes parikymmentä miestä. Maan ylimpiä päälliköitä,\nArvid Stålarmia ja Akseli Kurkea ei näkynyt heidän joukossaan; heidät\noli määrätty lisätutkimuksia varten vietäviksi Ruotsiin.\n\nVäkijoukkojen huomio kiintyi melkein yksinomaan Juhana Flemingiin. Tuo\nyksikolmatta vuotias, hoikka ja siro nuorukainen oli puettu kiinteään\nsamettijakkuun, jonka päällä oli polviin ulottuva flanderin-verkainen\nkappa, mikä leuan alta oli kiinnitetty hopeasoljella. Päässään hänellä\noli tumma töyhtöbaretti. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, mutta muutoin\nhän oli aivan tyyni ja astui varmasti, tervehtien tuon tuostakin\nhattuaan kohottaen tien varrelle kerääntyneitä turkulaisia.\n\nHänen toisella sivullaan kulki Turun kirkkoherra, mestari Gregorius\nTeitti ja toisella hänen iäkäs palvelijansa Olavi. Kumpikin saattajista\noli syvän liikutuksen vallassa, puhjeten tuon tuostakin itkuun, jolloin\nJuhana-herra puhui heille lohdutuksen sanoja. Heidän liikutuksensa\ntarttui väkijoukkoihinkin, joista alkoi kuulua itkunnyyhkytyksiä ja\näänekkäitä säälinosotuksia. Niin kulki saattue eteenpäin ja sotilasten\npertuskat ja leveäteräiset hilporit välkehtivät auringossa.\n\nKun saattue läheni Aningaisten siltaa, veti Juhana-herra sormestaan\nkultaisen kantasormuksen ja ojensi sen Olaville, lausuen:\n\n\"Olin kokonaan unhottaa tämän. Anna se äidilleni ja sano hänelle minun\nviimeisten terveisteni ohella, että koska minä en voi hänelle mitään\nkalliimpaa muistolahjaa lähettää, niin pyydän minä häntä kantamaan\ntätä sormusta minun muistonani. Ja kertoessasi tästä minun viimeisestä\nmatkastani rouva äidilleni ja siskoilleni, sano minun viimeisen\npyyntöni olleen, etteivät he antautuisi ylenmääräisen surun valtaan.\nSillä minä kuolen mielelläni ja iloisena ja astun tätä taivalta kuin\nse, joka työstä väsyneenä kiiruhtaa lepoonsa, ja minä uskon vakaasti,\nettei tämä ole minulle mikään kuolema, vaan ainoastaan kaikkien\nmaallisten vaivojen loppu sekä pääsy iäiseen iloon, jossa minä toivon\nrakkaan äitinikin sekä siskoni vielä kerran tapaavani.\"\n\nAningaisten silta kumisi raskaiden askelten alla, kun saattue kulki\njoen yli. Tori oli täpösen täynnä kaiken kirjavaa kansaa ja lisää\nahtautui saattueen jälestä. Kauppakojujen ja talojen katoille oli\nkiivennyt parvittain teinejä ja muita kaupungin poikasia. Torin\nkummallakin sivulla olevien talojen ikkunoissa näkyi kalpeita ja\nitkettyneitä naiskasvoja; ne olivat etupäässä kuolemaan tuomittujen\nomaisia ja sukulaisia. Raatihuoneen avonaisella ovella, portaalla ja\nikkunoissa näkyi raadin jäseniä, jotka herttuan käskystä olivat olleet\nmukana istumassa oikeutta näitä kuoloon kulkevia vastaan.\n\nKulkue eteni tungoksessa hitaasti ja saapui viimein raatihuoneen\nedessä olevan lavan luo, jolla suureen lyömämiekkaan nojaten seisoi\npunamekkoinen, luiseva ja mustapintainen pyöveli. Sotilaat tunkivat\nkansaa ulommas ja ympäröivät tiheänä ketjuna lavan. Juhana-herra riisui\npäältään kapan ja ojensi sen ynnä barettinsa Olaville sekä puristi\njäähyväisiksi hänen, mestari Gregoriuksen ja toisten kohtalotoveriensa\nkättä, minkä jälkeen hän varmoin askelin kulki piirin keskelle ja nousi\nylös lavalle. Silmättyään ympärilleen väkijoukkoon alkoi hän puhua\nseuraavasti:\n\n\"Te jalosukuiset herrat aatelismiehet, samoin te urheat sotilaat,\nhengellisen säädyn jäsenet, porvarit ja rahvaan miehet! Tahdon teille\nlausua, että siihen kuolemaan, jonka olen kohta kärsivä, tiedän minä\nhengellisessä suhteessa olevani vikapää ja Jumalan edessä tunnustan\nminä olevani suuri syntinen sekä hyvin ansainneeni tämän kuoleman;\nmutta maallisessa suhteessa tiedän minä itseni niin Jumalan kuin\nihmistenkin edessä syyttömäksi. Eikä tähän minun kuolemaani ole mitään\nmuuta syytä kuin herttuan viha ja kostonhalu isääni kohtaan, ja niinpä\nhän onkin nyt onnistuva pyrkimyksessään hävittää maanpäältä isäni\nsuvun.\"\n\nTässä keskeytti hänen puheensa tallimestari Anders Niilonpoika, joka\njuoksi esille ja huusi:\n\n\"Ette te, Juhana Fleming, ole syytön, vaan olette te juonitellut minun\nruhtinaallista armoani vastaan, minkä Jumala kuitenkin on kääntänyt\nteidän omaksi turmioksenne.\"\n\n\"Milloin minua on kuulusteltu ja onko minusta todistettu sitä, mitä te\nväitätte?\" kysyi Juhana herra. \"Ja onko minut laillisesti tuomittu?\nEn minä ainakaan ole kuullut sellaista, vaan raastuvassa luettiin\nainoastaan julki syytöspykälä, että minä olisin kantanut nurjaa\nkilpeä isänmaatani vastaan, mutta mitään laillista tutkimusta ja\noikeudenkäyntiä ei pantu toimeen.\"\n\nEnempää hän ei saanut puhutuksi, kun sotamiehet alkoivat meluta ja\njotkut heistä huusivat, että hänet olisi vietävä ulos piirin keskeltä\nsekä sitten jälleen sisälle niiden sanojen johdosta, joita hän juuri\noli käyttänyt herttuasta. Tähän vastasi Juhana-herra:\n\n\"Minä olen käynyt tänne omin jaloin, mutta niiden avulla minä en täältä\ntakaisin palaa. Sillä kun minut kerran on aiottu ja määrätty kuolemaan,\nniin tahdon minä kuolla tyynin mielin, jättäen asiani Jumalan haltuun.\nHän tuomitkoon minun ja niiden välillä, jotka minut ovat kuolemaan\nmääränneet.\"\n\nTämän jälkeen teki hän kohteliaita kumarruksia ikkunoissa näkyville\nnaisille ja torilla seisoville tuttavilleen, viitaten toisille\nkädellään sekä toivottaen kaikille hyvää yötä. Sen jälkeen kääntyi hän\nhieman ja riisui päältään samettiröijynsä. Ojentaen pyövelille pienen\nkukkaron, jossa oli yksitoista unkarilaista kultarahaa, lausui hän:\n\n\"Tee mitä virkaasi kuuluu, mutta älä anasta vaatteitani, vaan jätä ne\npalvelijani huostaan.\"\n\nTämän jälkeen laskeutui hän polvilleen pienelle neliskulmaiselle\nmatolle, joka oli häntä varten lavalle asetettu. Kääntäessään päätään\nhiukan taaksepäin näki hän pyövelin kohottaneen raskaan miekkansa\nlyömäasentoon, jolloin hän nopeasti ojensi päänsä suoraan ja ummisti\nsilmänsä. Seurasi parin silmänräpäyksen kestävä, mutta sitä kaameampi\näänettömyys, minkä jälkeen miekka suhahtaen halkasi ilmaa -- ja\nFleming-suvun vanhin haara oli miehiseltä kannaltaan sammunut.\n\nSeuraavana iltana hämärän langetessa lähti Aningaisten sillan\nalapuolelta pieni alus liukumaan jokea alas. Olavi-ukon ohjaamana\nkuletti se mustaa ruumiskirstua, jossa viimeisen Viikin vapaaherran\nmaalliset jäännökset olivat matkalla Paraisiin, haudattavaksi isänsä\nrautamarskin rinnalle. Mutta toisten telotettujen ruumiit oli asetettu\nteilirattaisiin Kerttulinmäelle ja heidän päänsä olivat rautaporien\nnenässä rivissä raatihuoneen harjalla.\n\n\n\n\nHakkapeliitat.\n\n\nElettiin tulossa olevan suuren taistelun aattopäivissä, mutta siitä\nhuolimatta vallitsi Stålhandsken ratsuväkirykmentissä nurpea,\näkämystynyt mieliala. Itse Hanski pysytteli enimmäkseen teltassaan\nkuin Akilles Troijan edustalla ja miehistö vetelehti halutonna ja\nkyräilevänä pieniin joukkueisiin hajaantuneena. Kukaan ei pelannut\ntäärninkiä ja iloisimmatkin velikullat antoivat tänään laulujensa\nvaieta. Yksinpä hevosiinkin näytti yleinen mieliala tarttuneen, eikä\nihmekään, sillä ovathan ratsuväessä mies ja hevonen siksi läheisiä\nkohtalotovereita.\n\nSyy tähän eversti Stålhandsken ja hänen suomalaistensa myrtyneisyyteen\nselviää seuraavasta.\n\nKustaa Adolfin sotajoukot olivat jo pari päivää oleskelleet Dübenissä,\nkolmen penikulman päässä Breitenfeldin lakeuksilta, jonne Tilly\noli keisarillisen armeijan kanssa leiriytynyt. Eilen oli Saksin\nvaaliruhtinas, Juhana Yrjö, tuonut sotajoukkonsa Dübeniin, sillä\nmuutama päivä sitten oli Wittenbergissä vihdoinkin tehty liitto hänen\nja Kustaa Adolfin välillä. Saksilaisen sotaväen tarkastukseen oli\nkutsuttu kuningas, joka sitten vuorostaan kutsui Juhana Yrjön ynnä\nmuut saapuvilla olevat saksalaiset ruhtinaat ja ulkomaisten valtojen\nasiamiehet näkemään oman armeijansa tarkastusta. Sen jälkeen pidettiin\nsotaneuvottelu, jossa päätettiin marssia Tillyä vastaan, ja sitten\npantiin toimeen loistavat pidot. Iloista seurustelua viinimaljain\nääressä jatkui myöhään ja kuningas joi veljenmaljan Juhana Yrjön\nkanssa, joka tästä kunniasta joutui aivan haltioihinsa.\n\nStålhandske oli tietysti mukana pidoissa. Everstit, majurit ja\nratsumestarit olivat ryhmittyneet omaan huoneeseensa ja vanhan kotoisen\ntavan mukaan joi Stålhandske itsensä ennen pitkää täyteen humalaan.\nJa sitten hän tuli äänekkääksi ja meluisaksi. Vasta käytäntöön tullut\npiippynysä hampaissaan hän rehenteli miehillään ja hevosillaan,\njoille hänen vakuutustensa mukaan ei mikään maailmassa kyennyt\nvertoja vetämään. Ja jos toisten joukko-osastojen upseerit yrittivät\nmiehistöjään korottaa hänen ratsujoukkonsa verroille, vaiensi hän\nheidät heti äänekkäästi muistuttamalla, että kuningas oli Werbenissä\njulkisesti luvannut suomalaisille ratsumiehille kunniasijan Ruotsin\narmeijassa.\n\n\"Sanokaapas\", huusi hän, \"sanokaapas, mikä merkitys on sillä\nratsujoukolla, joka taistelussa seisoo oikean siiven äärimmäisellä\nnokalla? Sillä on juuri prikusta prikkuun sama merkitys kuin teräksellä\nkirveen terässä tai miekan käressä. Se se on, joka ensimäisenä\npuree vihollisen rintamaa ja avaan tien muille. Ja tämän meidän\nprotestanttisen armeijamme kärkiteräksen muodostavat juuri minun\nsuomalaiseni.\"\n\nNämä hänen ylvästelynsä alkoivat harmittaa ylpeätä Hepburnia,\nskottilaisten palkkasoturien päällikköä, ja he vaihtoivat jo muutamia\nkiivaita sanoja, mutta sitten Stålhandske jätti hänet yhtäkkiä rauhaan\nja alkoi herjata saksilaisia.\n\n\"Olitteko tänään tarkastuksessa näkemässä niitä mamselleja?\" puhui\nhän ivallisella äänellä. \"Sellaisia koreasti puettuja ja rusoposkisia\nteikkareita, aivankuin heitä olisi kuukauden päivät lihotettu ja\nputsattu sotaan vietäviksi, heh heh hee! Ja entä huomasitteko heidän\nkäännöksiään ja marssiaan? Aivan kuin hanhet, näin.\"\n\nHän nousi pöydästä ja teki muutamia liiotellun hullunkurisia liikkeitä,\nniin että tuima Hepburnkin räjähti nauramaan.\n\n\"Kyllä totisesti niistä miehistä on meille sangen pieni apu ja samalla\nyhtä pieni vastus Tillylle\", jatkoi hän. \"Jo pelkkä kroatien kiljunta\nheidät ajaa käpälämäkeen.\"\n\nJuomaseurassa oli muutamia saksilaisiakin upseereita, joita Stålhandske\nei ollut huomaavinaan, ja luonnollisesti nämä perinpohjin sydämistyivät\nhänen ivastaan. He saivat kannattajia muutamista Stålhandskea\nkadehtivista ruotsalaisista ja skotlantilaisista ja kiivas sananvaihto\nsyntyi, minkä kestäessä Stålhandske löi pari kertaa nyrkkinsä pöytään,\nniin että juomamaljat sinkoilivat ympäri.\n\nSilloin ehätti viereisestä salista paikalle muuan kuninkaan\nkamariherroista, joka valtiaansa käskystä alkoi hillitä melua. Kuningas\noli upseeriensa ja sotilastensa käytöksestä hyvin arka. Olivathan nuo\n\"pohjan barbaarit\", kuten heitä oli pilkallisesti nimitetty, ensi\nkertaa astuneet suuremmalle näyttämölle koko Europan tarkasteltaviksi.\nJa paljon oli katsojain joukossa pahansuopia ja kademieliä, jotka\nolivat valmiit iloitsemaan jokaisesta näiden voitollisten tulokasten\nheikkoudesta tai vastoinkäymisestä. Heidän sivistystään mielellään\nvähäksyttiin ja itse kuningasta nimittivät hänen vihamiehensä\nhalveksien ruotsalaiseksi talonpojaksi.\n\nKamariherra sai melun hetkeksi asettumaan, mutta hänen mentyään\nalkoi uudelleen sinkoilla ilmassa myrkyllisiä sanoja. Riita kiihtyi\nkiihtymistään ja kun eräs saksilaisista käytti nimeä Stallhans\n-- Tallijussi --, joksi saksalaiset häijysti olivat vääntäneet\nStålhandsken nimen, sai hän yhtäkkiä vasten kasvojaan Stålhandsken\npuhvelinnahkaisen hansikkaan. Miekat lensivät tupestaan ja alkoivat\nsamassa tuokiossa kalskua toisiaan vastaan, mutta silloin astui\nhuoneeseen itse kuningas. Hänen vihansa oli kuohahtanut yli äyräittensä\n-- mikä muutoin saattoi usein ja helposti tapahtua -- ja koko\nkipenöivän suuttumuksensa vuodatti hän Stålhandsken yli, komentaen\nhänet lopuksi lähtemään paikalla pidoista ja menemään leiriin\nrykmenttinsä luo. Ja harminsa niellen täytyi Stålhandsken lähteä,\nsaksilaisten ja skottilaisten vahingoniloisesti irvistellessä hänen\njälkeensä.\n\nPidoista palaavien ratsumestarien välityksellä tuli tapaus pian koko\nrykmentin tietoon. Se nostatti kaikissa pahaa verta. Ajatella nyt,\nettä heidän omaa Hanskiaan, armeijan mainehikkaimman joukko-osaston\nmainehikasta päällikköä, oli sillä tavoin häväisty! Ja päälle\npäätteeksi muutamain jonnijoutavain saksilaisteikkarien tähden,\njoille Hanski oli sanonut vain muutamia totisia sanoja! Että kuningas\nolikin saattanut menetellä siten sen sijaan että hänen olisi tullut\najaa saksilaiset pellolle! Mokomatkin saksilais-jänikset, joilla oli\nruhtinaanakin saamaton ja pelkuri oluttratti!\n\nKoko rykmentti otti hartaasti ja näkyvästi osaa päällikköään\nkohdanneeseen loukkaukseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPuolen päivän jälkeen saivat sotajoukot käskyn lähteä liikkeelle\nLeipzigiä kohti, missä huomenna oli käytävä taisteluun keisarillisten\nkanssa. Iloisesti hälisten marssivat joukot eteenpäin ja missä kuningas\nseuralaisineen ratsasti jonkun joukkokunnan ohi, siellä kajahtivat\nilmoille valtavat eläköön- ja hurraahuudot. Mutta suomalaiset rakuunat\nratsastivat äänettöminä ja nurpeina ja heidän tervehdyshuutonsa oli\ntällä kertaa vaisu ja hillitty.\n\nIllan suussa saapuivat joukot Wolken kylän luo, lähelle Breitenfeldiä.\nArmeijan oli sijotuttava yötä viettämään siinä järjestyksessä, jonka\nkuningas oli laatinut huomista taistelua varten.\n\nKun järjestäytyminen oli tapahtunut, ratsasti kuningas pitkin rivejä,\npuhuen ystävällisiä ja kehottavia sanoja eri joukoille. Niin saapui\nhän lopulta oikean siiven päähän, jossa suomalainen ratsuväki nyt\nensi kertaa oli asettunut sille kunniasijalle, minkä se Demminissä,\nWerbenissä ja Burgstallissa oli itselleen ansainnut.\n\nKuningas muisti vallan hyvin illallisen kohtauksen Stålhandsken kanssa\nja päivällä oli hän pannut merkille suomalaisten vaisun eläköönhuudon.\nNyt päätti hän hyvittää ennalleen uljaan ratsueverstin ja hänen yhtä\nuljaat miehensä sekä saada tuon taistelussa niin ylen tärkeän rykmentin\nmielialan kohoamaan. Hän ratsasti ihan Stålhandsken viereen ja ojensi\nhänelle kätensä.\n\nEnempää ei tarvittu ja huudot: eläköön kuningas! kaikuivat jälleen\nentisellä ponnella.\n\n\"Suomalaiset!\" puhui kuningas, \"teillä on nyt ensi kertaa\ntaistelurintamassa se tärkeä ja kunniakas sija, jonka te\ntähänastisissa taisteluissa osottamallanne verrattomalla uljuudella\nolette ansainneet. Kun me huomenna käymme taistelemaan vihollisen\nkanssa, joka tähän saakka on tottunut aina voittamaan, niin muistakaa,\nettä te miekkojenne käressä kannatte vihollisemme tähän asti\nsaavuttamia voittoja. Meidän voittomme ja koko sen kalliin asian\nmenestys, jota varten me olemme tänne vieraalle maalle saapuneet,\nriippuu suureksi osaksi juuri teistä. Minä luotan täydellisesti\nteidän ja teidän uljaan everstinne miehuuteen ja tiedän teidän ilman\nminun kehotuksiani tekevän huomenna tehtävänne niinkuin ainoastaan\nsuomalaiset ratsumiehet sen pystyvät tekemään. Jumala kanssanne!\"\n\nUudet, äskeistä raikkaammat eläköön-huudot kajahtivat kuninkaan\nratsastaessa takaisin keskustaa kohti.\n\nHämärä oli jo langennut maille ja sen keskeltä kaikuivat pitkin\nrintamaa virren sävelet, kun sotajoukko ryhtyi iltahartautta pitämään.\nSotapapit lukivat, kukin rykmenttinsä keskellä, ehtoorukouksen\nja sen jälkeen tuikahtivat leirinuotiot palamaan. Täydessä\ntaistelujärjestyksessä asettuivat sotilaat yötä viettämään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRuotsin armeijan kulkiessa Lober-puron yli, oli keisarillinen\nsotajoukko sijottunut jo taisteluasentoon idästä länteen kulkevalle\nmatalalle harjanteelle, noin kolmen kanuunankantaman päähän purosta.\nAamu oli kirkas ja ylikulkupaikalle saattoi selvästi erottaa\nkeisarillisten eri joukot ja tunnetuimmat päälliköt. Keskustassa näkyi\npienen harmaan kimonsa selässä seitsenkymmenvuotias Tilly, joka kerran\noli itsestään lausunut, ettei hän ole koskaan maistanut viiniä, ei\nhyväillyt naista eikä kärsinyt yhtään tappiota. Mutta tällä hetkellä\ntäyttivät hänen sielunsa pimeät aavistukset, sillä kerrotaan hänen,\nnähdessään sen ankaran järjestyksen, jolla Ruotsin armeija suoritti\nylimenonsa sekä asettui rintamaan, käyneen kalpeaksi ja unhottaneen\nvastata ympärillään olevien kenraalien kysymyksiin.\n\nEtelästä kävi navakka tuuli, joka sai keisarillisten sadat liput\nja standaarit virkeästi hulmuamaan. Nuo Tillyn armeijassa vielä\nkäytännössä olevat lähes parinkymmenen jalan pituiset piikit ojentuivat\nsankkana metsänä taivasta kohti ja niiden terät kimaltelivat nousevan\nauringon säteissä. Musketöörit olivat lyöneet tukihaarukat eteensä\nmaahan ja harjanteella rintaman takana ojenti ruotsalaisia kohti\nneljäkymmentä kanuunaa ammottavat kitansa.\n\nKun Kustaa Adolf oli keskirintaman edessä, miekan kärki alas laskettuna\nja pää paljastettuna, kuuluvalla äänellä lukenut lyhyen rukouksen,\nseurasi muutaman hetken kestävä, paljon merkitsevä hiljaisuus.\nEuropan kaksi pelottavinta armeijaa ja etevintä sotapäällikköä seisoi\nvastatusten ja äänettömällä uhkalla tarkasti toisiansa, ikäänkuin\ntahtoen kauas kantavan ratkaisun lykätä vielä moniaan hetken\ntuonnemmaksi. Kuului vain satojen eriväristen viirien hulmuaminen\nsekä liekkien humina palavasta Podelwitzin kylästä, jonka Tilly oli\nsytyttänyt ruotsalaisten ylikulkua häiritäkseen. Taistelukentän\nlaiteilla olevien tuulimyllyjen ikkunaluukuissa ja turvekattoisten\nvajojen katoilla näkyi pää pään vieressä uteliaita seudun talonpoikia,\njotka olivat hiipineet näkemään tulossa olevaa mahtavata näytelmää.\n\nKun kuninkaan lähettämä airut oli palannut, tuoden Kustaa Adolfin\ntaisteluhaasteeseen Tillyn vastauksen, antoi kuningas miekallaan merkin\nja koko rintama alkoi raskaasti liikehtiä eteenpäin. Etummaisena kulki\nTorstensonin johtama tykistö. Se pysähtyi kanuunan kantomatkan päähän\nkeisarillisista ja sen taakse sijottui muu armeija.\n\n\"Tarkatkaahan, pojat, mitä tervehdyslaukaukset kummallakin puolen\nsaavat aikaan\", lausui Stålhandske lähimmille miehilleen. \"Kummalta\npuolen ensinnä mies kaatuu, sen perii häviö.\"\n\nSamalla jyrähti keisarillisten tykistöstä kolme perättäistä laukausta\nja kolme terässinistä viivaa kulki kohti ruotsalaisten keskustaa. Mutta\nkuulat mennä pyyhälsivät vahinkoa tekemättä rivien välitse ja kappaleen\nmatkaa rintaman takana pelmuuttivat ne ilmaan turpeita ja multaa.\n\nNyt antoi Torstenson merkin ja kolme ruotsalaista kanuunaa lähetti\nsamassa vastatervehdyksen. Vasemmalla siivellä, vastapäätä suomalaisia,\nojensi muuan korkea-arvoisempi upseeri suonenvetoisesti kätensä ylös ja\ntuiskahti sitten suinpäin satulasta alas. Se oli eversti Baumgarten,\njoka ensimäisestä ruotsalaisten ampumasta kanuunankuulasta siten sai\nsurmansa.\n\n\"Hurraa! voitto on meidän!\" huusi Stålhandske.\n\nHänen perässään alkoi koko rykmentti hurrata, toiset joukko-osastot\nnoudattivat esimerkkiä ja yks kaks vieri iloinen hurraaminen aaltoina\npitkin rintamaa aina vasemman siiven nokalle, vaikka läheskään kaikki\neivät olleet nähneet tuon ensimäisen laukauksen vaikutusta eivätkä siis\ntienneet syytä hurraamiseen.\n\nPian olivat kummallakin puolen kaikki tykit äänessä. Seudun täytti\nyhtämittainen valtava jyrinä ja yhä sankempaan savupilveen peittyivät\nsotajoukot. Kanunoimista kesti yhtä menoa kaksi tuntia, jolla aikaa\nkumpikaan rintama ei liikahtanut alaltaan.\n\nVaikka tykkituli oli suomalaistenkin keskuudesta korjannut saaliikseen\nmistä miehen, mistä hevosen, seisoi rykmentti alallaan järkähtämättä\nja täydessä järjestyksessä. Nuo lujahartiaiset ja kulmikkaat miehet\nistuivat näköjään rauhallisina ja tyyninä kotoisten Ruunikkojensa,\nPunnojensa ja Pokujensa selässä. Ne olivat keisarillisten ratsuihin\nnähden huomattavan pieniä, mutta omistajainsa tavalla sitä kestävämpiä,\nuskollisia ja viisassilmäisiä eläimiä.\n\nSatulassaan kurkottaen tähysti Stålhandske mikäli ruudinsavulta kykeni,\nvihollisen vasemmalle siivelle ja huusi sitten miehilleen:\n\n\"Pojat, valmiina iskemään, sillä kohta saamme pappenheimarit niskaamme.\nTarkastakaa vielä kerran panokset karpiineissanne ja pitäkää sitten\nkieli suorana suussa!\"\n\nStålhandsken joukossa oli totuttu vapaille tavoille ja riveistä kuului\ntuttavallisia huutoja: \"Valmiita ollaan, antaa tulla vain!\" -- \"Vastaan\nminä sylkäsen, niin että tuntuu!\" -- \"Tulkoon nyt vaikka itse keisari\nja kaikki jesuviitat lisäksi!\"\n\n\"Elkää kerskuko, pojat, kyllä kohta saatte työtä tosissannekin!\"\nvarotteli Stålhandske.\n\n\"Ei kai Hanskia ala jänistää?\" kuului rivistä ja sitten tuttavallista\nnaurun hörötystä.\n\nKuningas, joka koko ajan oli ollut oikealla siivellä, oli myöskin\nhuomannut, että vihollisen vasemmalla siivellä varustettiin hyökkäystä.\nHän ratsasti suomalaisten luo ja huusi:\n\n\"Pojat, elkää suotta kalsotko miekkojanne vihollisten rautapaitoihin,\nvaan surmatkaa ensin hevonen, niin sitten te kyllä selviätte\nratsastajastakin.\"\n\nJa ratsuväen väliin sijotetuille musketööreille huusi hän:\n\n\"Pysykää tyyninä elkääkä laukaisko, ennenkun vihollinen on niin\nlähellä, että te näette hänen silmävalkuaisensa.\"\n\nStålhandske kuuli takaansa seuraavan sananvaihdon:\n\n\"Olisi se sentään luontevampaa upottaa tuo lyömärautansa mieheen kuin\nhevoseen. Vaikka onhan se toisekseen niinkin kuin kuningas sanoi, että\nsuotta niitä toisen rautapaitaa vastaan kalsoaa.\"\n\n\"Mutta kun tähtää iskunsa rautapaidan liitoksiin, kaulan tai nivusten\nkohdalle, niin kyllä tuupertuu mies. Niin kai minä aina olen tehnyt.\"\n\n\"Ollapa meilläkin rautapaidat! Vaikka kyllähän sitä oikeastaan on\ntappelussa paljon kevelämpi liikkua näin sarkatamineissa.\"\n\n\"On. Mutta mitähän varten se tuo Hanski yhä käyttää rautapaitaa, vaikka\nkuningaskin on siitä jo luopunut?\"\n\n\"Muistona Puolan sodasta\", lausui Stålhandske kääntyen juttelijoita\nkohti ja osottaen sormellaan rintahaarniskassa näkyvää musketinkuulan\njättämää lovea.\n\nTykinjyskeestä syntyneen tärinän keskeltä erottui samalla kokonaan\ntoisen luontoinen maapohjan täriseminen, joka hetki hetkeltä kävi\ntuntuvammaksi, samalla kun ruudinsavun seasta kajahti keisarillisten\ntaisteluhuuto: \"Jeesus-Maaria!\"\n\n\"Valmiit!\" hihkasi Stålhandske niin että se kuului yli rykmentin ja\nseitsemänsataa säilää lennähti samalla tupesta, välähtäen savupilven\nkeskeltä kuin terävät salamakielekkeet.\n\n\"Jeesus-Maaria!\" kajahti yhä lähempää ja savun keskeltä tuiskahtivat\nesille Pappenheimin valloonilaisten ratsumiesten tiheät rivit.\n\n\"Hakkaa päälle!\" karjahti ensimäisen rivin miehistö ja samassa\ntuokiossa miekkain kalske, päällikköjen kehotushuudot ja rautapukujen\nrämähtely sekaantui muskettien ja karpiinien paukkeeseen, hevosten\nkorskunaan ja kuolevien voihkauksiin.\n\nMutta tuota vimmattua sekamelskaa kesti ainoastaan parisen minuuttia,\nminkä jälkeen vihollinen hävisi takaisin savupilveen samalla nopeudella\nkuin oli tullutkin.\n\n\"Rivit järjestykseen ja valmiina ottamaan vastaan uutta rynnäkköä!\"\nhuusi Stålhandske, \"sillä sen verran kuin minä Pappenheimia tunnen, ei\nhän niin vähällä meitä jätä.\"\n\nJa tuskin oli haavottuneet keretty auttaa rintaman taakse ja rivit\nuudelleen ojentuneet, kun sama hurja kamppaus uudistui yhtäläisenä.\nMutta suomalaisten rivit eivät horjuneet ja heidän keskelleen\nasetettujen musketöörien tuli oli siksi tuhoisa, että pappenheimarit\npäällikköjensä vihaisesta karjunnasta huolimatta hajosivat uudelleen\npakoon. Heidän kaikkia vaaroja halveksiva päällikkönsä, vaikka itsekin\njo yltäpäältä verissään, järjesti yhä uudelleen joukkonsa ja vei ne\nnoita järkkymättömiä suomalaisia vastaan. Kokonaista seitsemän kertaa\nuudistui sama verinen näytös, mutta seitsemännen rynnäkön jälkeen eivät\nylpeät valloonit enää palanneet. Kintereillään pelko ja kauhistus\nhajaantuivat he ympäri kentän eikä epätoivoinen Pappenheim kyennyt\nheitä rukouksilla paremmin kuin uhkauksillakaan saamaan järjestykseen.\n\nTällä välin olivat kummankin armeijan keskustat sekä idänpuoliset\nsiivet käyneet myöskin taisteluun mies miestä vastaan. Saksilaiset,\njotka uloinna vasemmalla muodostivat erikoisen armeijan, joutuivat\nkohta villien kroatien ensi hyökkäyksistä epäjärjestykseen, lähtien\nsitte suinpäin pakoon. Vasta Eulenburgissa, parin penikulman päässä\ntaistelukentältä, uskalsi heidän ruhtinaansa pysähtyä ja virkistää\nitseänsä kannullisella olutta.\n\nTämän jälkeen sai ruotsalaisten vasen siipi, jota johti suomalainen\nKustaa Horn, ottaa vastaan koko keisarillisen armeijan keskustan ja\noikean siiven yhteisen painon. Se oli joka hetki vaarassa joutua\nsaarroksiin, mutta järkähtämättömällä tyyneydellä johti Horn\njoukkojaan, antaen heidän hiljalleen ja täydessä järjestyksessä\nperäytyä taaksepäin, kunnes kuningas ehti keskustasta ja oikealta\nsiiveltä lähettää apujoukkoja. Miekoin, piikein ja musketinperin\ntaisteltiin siellä mies miestä vastaan elämästä ja kuolemasta. Ratsu-\nja jalkaväkirykmentit sekaantuivat toisiinsa villissä sekasorrossa.\nTuuli ajoi kaiken ruudinsavun sekä taistelukentästä irtautuneen\npölyn tänne, joten taistelevia ympäröi miltei läpinäkymätön pimeys.\nHepburn lyötätti rumpaleillaan Skotlannin marssia, etteivät hänen\nmiehensä pimeydessä eksyisi toisistaan ja hajaantuisi. Ruotsalaiset\nja suomalaiset taasen yhtä mittaa toistivat taisteluhuutoaan \"Jumala\nkanssamme!\" välttyäkseen siten käymästä toistensa kimppuun.\n\nKoko laaja taistelurintama oli kääntynyt ikäänkuin navan ympäri,\nsillä Ruotsin armeijan oikea siipi oli työntynyt eteenpäin ja vasen\nsitävastoin taaksepäin. Tämän muutoksen kautta oli Stålhandsken joukko\ntullut sen hiekkaharjanteen kupeelle, jossa Tillyn rintama alkuaan oli\nseisonut.\n\nKeisarillisten vasen siipi oli nyt täydellisesti hajallaan ja kunnaan\nlaella oleva Tillyn tykistö oli joutunut verrattain suojattomaksi.\nSen huomatessaan karkuutti Stålhandske vasemmalle siivelle etsimään\nkuningasta ja pyytämään häneltä lupaa tykistön vallottamiseen.\n\n\"Jumalan nimessä, käykää kimppuun vaan!\" vastasi kuningas Stålhandsken\nehdotukseen.\n\nKuin leimaus oli Stålhandske takaisin joukkonsa etunenässä. Miekkaansa\nheiluttaen huusi hän:\n\n\"Hei, pojat, nyt on meidän vuoromme rynnätä ja vihollisen vartoa.\nNuo kanuunat tuolla kunnaalla saavat kohta vaihtaa omistajia. Ja nyt\nkannukset hevosten nivusiin ja mies se, joka ensimäisen kanuunavartian\nalas hakkaa!\"\n\nRaskaasti maata tömisyttäen lähti rivi riviltä liikkeelle Stålhandsken\nkuuluisa ratsurykmentti, samalla kun taistelukentän yli alkoi kaikua\nheidän pelottava hyökkäyshuutonsa: \"Hakkaa päälle! hakkaa päälle!\"\n\nTällöin suomalaiset ratsumiehet saivat kuuluisan hakkapeliitta-nimensä,\njoka vielä tänäkin päivänä elää saksalaisten muistossa. Tuo heidän\nraskaina rytmeinä lainehtiva sotahuutonsa havahutti nimittäin\ntainnoksista muutaman kuolevan pappenheimarin, joka kauhistuneena\nkohosi ryntäilleen ja huudahti:\n\n\"Was für Menschen sind diese schrecklichen Hackapeliten?\"\n\nStålhandske, joka itse oli asettunut ensi rivin ensimäiseksi mieheksi\noikealta lukien, nelisti juuri haavottuneen ohi ja kuuli hänen\nhuutonsa. Ohjakset löysinä eteenpäin karkuuttaessaan huusi hän vastaan\npoikamaisella intomielellä:\n\n\"Wir sind Finnen! Wir sind Finnen!\"\n\nJa ikäänkuin itsetiedottomasti ensi kertaa erikoisena kansakuntana\nesittäytyen Europalle, huusi koko rykmentti tuulispään voimalla\neteenpäin pyyhkästessään:\n\n\"Me olemme suomalaisia! Hakkaa päälle! hakkaa päälle!\"\n\nTykistön suojaksi jätetty joukkokunta ei kestänyt tuota ruhjovaa\nhyökkäystä, vaan hajosi kuin akanat tuuleen. Hetkistä myöhemmin olivat\nkanuunat täydessä toimessa huokuen tulta ja kuolemaa Tillyn omia\njoukkoja vastaan.\n\nTämä ratkaisi pian taistelun, sillä kahden tulen väliin joutuneena\neivät keisarillisten rivit voineet kestää. Hurjan sekasorron\nvallassa alkoivat ne paeta joka suunnalle, kuuntelematta enää vanhaa\npäällikköään, joka uhaten ja rukoillen koetti saada heitä pysähtymään\nja lopuksi, nähdessään voiton auttamattomasti vääntyvän käsistään,\npurskahti hermostuneeseen itkuun.\n\nNopeasti asetti kuningas joukot uudelleen rintamaan siltä varalta,\nettä vihollinen kokoaisi voimansa uuteen yritykseen. Kun koko Ruotsin\narmeija siten täydessä järjestyksessä huoahti raskaan päivätyön\njäleltä, nähtiin keisarillisten ydinjoukon, Cronbergin rakuunain, jotka\näärimmäisenä vasemmalla olivat taistelleet viimeiseen saakka, täydessä\njärjestyksessä ja liehuvin lipuin ratsastavan ruotsalaisen rintaman ohi\nikäänkuin osottaakseen, että he eivät suinkaan olleet voittamattomuuden\nmainettaan menettäneet. Skotlantilaisten palkkajoukkojen ohi\nkulkiessaan tervehtivät he näitä yhteislaukauksella, minkä jälkeen\nhe hätäilemättä ratsastivat edelleen. Heillä oli keisarillisten\narmeijassa sama sija kuin suomalaisilla ratsumiehillä Kustaa Adolfin\nsotajoukossa ja kun he olivat ehtineet oikean siiven kärjelle näiden\nviimemainittujen kohdalle, tähystivät kummankin vihollispuolen\nmainehikkaimmat joukot toisiaan jännittyneellä uteliaisuudella. Ylväinä\nistuivat kokonaan rautaan puetut cronbergarit kookasten ratsujensa\nselässä, ajaen hiljalleen Leipzigiä kohti.\n\n\"Noiden kanssa meidän kannattaa vielä mitellä miekkojamme\", lausui\nStålhandske muutamille lähellään oleville upseereille.\n\nMelkein tasalleen vuotta myöhemmin toteutui tämä Stålhandsken\ntoivomus. Silloin oli Kustaa Adolfin voitokas armeija siirtynyt jo\nEtelä-Saksaan, ja Nürnbergin luona oli hänen ja Wallensteinin joukkojen\nvälillä käynnissä vimmattu taistelu. Ylväinä ja voitokkaina, kuten\naina, ajoivat Cronbergin rautapukuiset ratsurit edellään saksalaisia.\nHessenin maakreivi alkoi sitä nähdessään nurista kuninkaalle, että\nhän säästää ruotsalaisiaan ja lähettää saksalaiset etummaisina surman\nkitaan.\n\n\"Hyvä\", vastasi kuningas, \"minä lähetän suomalaiset tuleen ja saammepas\nnähdä, eikö miesten muutos tuo mukanaan myöskin onnen muutoksen.\"\n\nStålhandske sai käskyn rynnätä Cronbergin kimppuun ja kohta olivat\nhakkapeliitat täydessä lennossa kohti vihollista. Ja lakealla niityllä,\nkummankin sotajoukon jännittyneenä päältä seuratessa, iskivät molempain\npuolten kärkijoukot hurjalla pauhinalla toisiaan vastaan. Kun se\npyörryttävä kaaos, johon kumpikin joukko oli hävinnyt, alkoi vihdoinkin\nhiukan selvitä, nähtiin Cronbergin \"voittamattomat\" päällikkönsä\nmenettäneinä ensi kertaa hurjassa paossa, suomalaisten jäädessä\nvoittajina tantereelle.\n\n\n\n\nKaupunkitulijainen.\n\n\nOli ani varhainen lauantai-aamu joulun edellä v. 1642, Kukon aamuvirsi\noli vasta kajahtanut tyyneen pakkasilmaan ja itäisellä taivaan rannalla\nvilkutteli vielä kointähti.\n\nTeppolan talon pihamaalta kuului kuitenkin jo liikettä. Renki siellä\nkopisteli rekiä eilen pyrynneestä lumesta ja ryhtyi niihin aitasta\nnostelemaan valmiiksi mitattuja kaurasäkkejä, jotka hänen tuli tänään\nviedä isännän kanssa Turkuun. Äskettäin oli nimittäin kirkossa\nkuulutettu, että Turussa tarvittiin heiniä ja kauroja ratsuväkeä\nvarten, jota oli koottu kaupunkiin vietäväksi Saksan sotaan.\n\nIsäntä istui pirtissä pesän edessä ja veti jalkaansa illalla voideltuja\nja yön vetäneitä saappaitaan. Hän oli niin varallisuuden kuin\nvalistuksensakin puolesta ensimäinen talonpoika Piikkiössä, samalla\nkertaa sekä lautamies että kirkonisäntä. Hän oli taitava kirjamies ja\nvielä siitä merkillinen, että hän tarvittaessa kykeni itse kirjottamaan\nnimensä asiakirjain alle. Eikä hän tämän maailman hyvyyttä kätkenyt\nvaskiplootuina ja hopeataalereina yksistään aitan ylisille kuten niin\nmonet rikkaat talolliset tekivät, sillä vierastuvan nurkkahyllyllä\nnähtiin yhdessä ukkovaarilta perityn hopeakannun kanssa muutamia\nkirjoja. Siellä oli lähes satavuotias Agricolan Uusi Testamentti ja\nRukouskirja sekä Sorolaisen postillan ensimäinen nide ynnä Sorolaisen\npikku katkismus. Nuorena miehenä oli isäntä kerran kyydinnyt\npiispa-vainajaa Piikkiöstä Turkuun ja sillä retkellä hän oli innostunut\nostamaan nuo kaksi viimemainittua kirjaa. Toiset hän oli myöhemmin\nhankkinut.\n\nKun renki palasi kuormia laittamasta, kysyi isäntä, oliko tappovasikka\njo saanut sijansa reessä. Oli kyllä. Se oli nimittäin vietävä Martinus\nStodiukselle, joka oli raamatun kielten professorina äsken perustetussa\nyliopistossa.\n\nAamiaisen haukattua lähti renki hevosia valjastamaan ja sillaikaa antoi\nisäntä, turkkia päälleen vetäen, viimeisiä ohjeita päivän varalle.\n\n\"Muistakaa katsoa tulen perään eikä avainta saa unohuttaa aitan suulle.\nSauna pankaa tavalliseen aikaan lämmitä, että heti tultua pääsee\nkylpyyn. Ja kuulehan...\"\n\nIsäntä mietti hetkisen ennenkun jatkoi:\n\n\"... lähetä sana naapureille ja kummankin torpparin väelle, että\ntulevat kylvyn jälkeen meille.\"\n\n\"No mitä varten?\" ällistyi emäntä.\n\n\"Kylläpähän kerkeät sinäkin sitten nähdä\", vastasi isäntä ja läheni\novea.\n\nHän ei kuitenkaan mennyt pihalle, vaan poikkesi toisella puolen\nporstuaa olevaan vierastupaan. Kun hän sieltä palasi, sattui hän\nporstuassa yhteen emännän kanssa, joka palava päre kädessään oli\nviemässä sianruokaa navettaan. Isännän kainalossa oli hurstikääreinen\nlitteä mytty, jonka muodosta sekä sisältä kuuluvasta kilahtelusta\nemäntä kohta päätti, että siellä oli plootun rahoja.\n\n\"Mutta mitä sinä niillä teet, kun vasikasta ja kauroista muutenkin\ntulee rahaa?\" ei hän voinut olla kysymättä.\n\nMutta isäntä antoi yhtä vähän selittävän vastauksen kuin äsken tuvassa:\n\n\"Kylläpähän sitten kerkeät nähdä.\"\n\nSen enempää selittelemättä työntäysi hän pihalle, sijotti myttynsä\nomaan rekeensä, tarttui suitsiin ja kuormalle nousten komensi hevosen\nliikkeelle.\n\nMitähän sillä nyt oikeastaan on mielessä, mietti emäntä navettaa kohti\nkävellessään. Se onkin ollut niin miettiväinen koko yön ajan, ettei\nsiltä ole kunnollista vastaustakaan saanut. Ja mitähän se niistä\nnaapureistakin nyt, eihän meillä tähän aikaan ole mitään pitoja pantu\ntoimeen... eikähän tässä ole sellaisia varten varustuksiakaan tehty.\nMutta jotakin sillä vain on mielessä, mitä sitten lieneekin eilen\npappilassa käydessään saanut päähänsä.\n\nVainion perältä kuului vielä kaupunkiin menijäin tiuvunhelinä ja\nreen narina ja saamatta asiaa mielessään selväksi sammutti emäntä\npäresoihdun lumihankeen ja pistäysi navettaan, jossa piiat juuri\nlopettelivat aamulypsyä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivää ei tähän aikaan vuodesta ollut enää jälellä muuta kuin kapea\nkaistale kahden laajan pimeän välissä. Toinen pimeä oli jo hyvän aikaa\nsitten levittänyt huntunsa tienoon yli, kun reen narina Teppolan\npihalla ilmaisi, että kaupunkimiehet ovat palanneet.\n\nEmännän jännitys nousi nousemistaan, mutta isännän tarkotuksista ei\nhän vieläkään saanut selkoa. Jälkimäinen vei kyllä jonkun raskaalta\nnäyttävän kantamuksen vierastupaan, mutta kun emäntä hetkistä myöhemmin\npistäysi sinne, ei kantamusta näkynyt siellä missään. Isäntä oli siis\nselvästikin kätkenyt sen suureen kirstuunsa. Mikähän se viho viimeinkin\noli? Emäntä tiedusteli sitä jo salavihkaa rengiltäkin, mutta tällä\nei ollut asiasta yhtään parempaa selkoa, oli vain nähnyt isännän\nkaupungilta kantavan sitä kortteeritaloon ja peittävän rekeensä.\n\nNo, tottapa kai sitten kylvyn jälkeen nähtänee, lohduttelihe emäntä.\n\nSaunasta päästyä kokoontui todellakin naapurien ja lähitorppain\nväkeä Teppolan pirttiin, joka oli siivottu pyhäasuun ja jota valaisi\nliedessä loimuava pystyvalkea. Isäntä istui lavitsalla pöydän edessä\nja suki kylvyn jäleltä vielä kosteita hiuksiaan. Hänen käskystään\njakoi tytär vieraille ryyppyjä ja sitten keskusteltiin harvakseen\nkaupunkikuulumisista. Ne eivät olleet tavallista merkillisempiä:\nkauroista oli maksettu kohtalainen hinta, sodan päättymisestä ei ollut\nmitään tietoa, kreivi oli juuri palannut Viipurista j.n.e.\n\nMutta kaupunkikuulumisista juteltiinkin vain sivumennen kuin jotakin\ntärkeämpää odotellessa. Tuon tuostakin syntyi pitempi äänettömyys\nja kaikki silmäilivät salakähmää isäntää. Kun tämä oli vihdoinkin\nsaanut pitkän tukkansa kammatuksi, jota hän oli tehnyt hitaalla\nperusteellisuudella, lausui hän leveätä sarvikampaa pyyhkien\nemännälleen:\n\n\"Haepas kolmihaarainen kynttilä ja pane se palamaan tuohon pöydän\nnokalle.\"\n\n\"Joulukynttiläkö?\" kysyi emäntä ihmeissään.\n\n\"No, sopiihan tässä jo alotella joulujuhlaakin\", vastasi isäntä\ntyynesti ja kaikki hymähtivät ihmeissään.\n\nEmäntä riensi täyttämään käskyä ja isäntä itse poistui vierastupaan.\n\n\"Jotakin erinomaisempaa sillä on mielessä\", supisivat pirttiin jääneet.\n\nKun kolmihaarainen joulukynttilä sorvatussa puujalassaan paloi\nhonkapöydän nokalla, palasi isäntä pirttiin, kainalossaan hurstiin\nkääritty esine, joka muistutti suuren puoleista lipasta. Isäntä laski\nkantamuksensa pöydälle. Itse asettui hän pöydän taakse, ryhtyen\nhitaasti ja ääneti päästelemään kääreistään tuota salaperäistä\nesinettä. Kukaan ei hiiskunut sanaakaan ja kaikkien silmät seurasivat\nisännän käden liikkeitä.\n\nKun viimeinen solmu kääreestä aukesi, tuli näkyviin tavatonta kokoa\noleva kirja. Poikittain pöydällä maaten ulottui se toisesta reunasta\ntoiseen. Sen tukevat vaskihelahaat kimmelsivät kynttilän valossa\nja lähes puolen tuuman vahvuisten puukansien päärmäpeite loisteli\nuutuuttaan.\n\n\"No kirjako tuo nyt on vai...?\" katkasi emäntä ensimäisenä\näänettömyyden.\n\n\"Kirja. Siinä on nyt koko pyhä raamattu suomenkielellä\", lausui isäntä\narvokkaasti ryhtyen hakasia avaamaan.\n\nNipp! Napp! äänsivät ne auetessaan raikkaasti ja isäntä käänsi\nnimilehden näkyviin. Kaikki lähenivät henkeään pidättäen pöytää\naivankuin käsillä olisi ollut tilaisuus saada kurkistaa johonkin\nihmeellisiä asioita sisältävään lippaaseen.\n\n\"Vai tuommoinen se nyt on!\" -- \"No onpa se!\" -- \"On totisesti siinä\nkirjaa!\" -- kuului katkonaisia lauseita ja kaikki sulloivat päänsä\nyhteen nähdäkseen paremmin nimilehden koukeroisia kuvioita.\n\nKaikilla heillä oli kyllä tieto, että suomenkielinen raamattu oli\ntulossa, sillä olihan heidän oma kirkkoherransa, Gregorius Favorinus,\nyksi sen suomentajista. Mutta kukaan ei ollut osannut sitä vielä\nodottaa. Vasta eilen oli Teppolan isäntäkin pappilassa käydessään\nkuullut, että se on ihan juuri präntistä päässyt. Itse kirkkoherrakaan\nei ollut ehtinyt sitä vielä saada ja sitä oli Teppolainen koko\neilisillan miettinyt, että jokohan hän hankkiikin kaikista ensimäisenä\nraamatun Piikkiöön. Ja sitä varten oli hän aamulla ottanut mukaansa\nne vaskiplootut siltä varalta, ettei kaurojen ja juottovasikan hinta\nsattuisi sen lunnaiksi riittämään.\n\n\"Olisipa sitä soma kuulla luettavankin, kun se nyt kerran on omalle\nkielelle saatu\", virkkoi vanhin naapurin isännistä, kun enin\nuteliaisuus oli tyydytetty ja kaikki vetäytyneet takaisin istumaan.\n\n\"No niin, luetaanpas sitten ja aletaan aivan alusta\", sanoi isäntä.\n\nHän käänsi esille ensimäisen Mooseksen kirjan ensimäisen luvun.\nHetkisen tirkisteli hän tuuheiden kulmainsa alta ääneti kirjaan\nikäänkuin perehtyäkseen tuohon uuteen pränttiin, karasi kurkkuaan ja\nluki sitten harvakseen ensimäiset sanat:\n\n\"Alussa loi Jumala taivaan ja maan.\"\n\nNuo sanat kajahtivat niin ihmeellisesti äänettömässä pirtissä.\nIkäänkuin niiden kaikua kuullakseen keskeytti isäntäkin hetkeksi\nlukemisen ja noista vasta saunassa puhdistetuista kuulijoista tuntui\nväkisinkin, että taivas ja maa ovat juuri vasta luodut, että kaikki on\nsiis ihan alussaan ja että he ovat juuri-ikään saaneet omituisen kielen\nymmärtääkseen ihmeellisiä asioita.\n\n\"Ja maa oli autio ja tyhjä ja pimeys oli syvyyden päällä\", jatkoi\nisäntä lukemista, mutta aina muutaman lauseen perästä hän pysähtyi ja\nikäänkuin kuunteli. Eikä kukaan kuulijoista häirinnyt kysymyksillään\ntai huomautuksillaan näitä vaitiolon hetkiä. Sillä tavoin jatkoi hän\nensimäisen luvun loppuun sekä vielä toisen ja kolmannenkin ja kun hän\nvihdoinkin lopetti, viittasi Otavan pyrstö jo etelää kohti.\n\n\"Huomennapa tuota sopii jatkaa\", lausui isäntä, kääntäen kirjan kiinni\nja napsauttaen hakaset paikoilleen.\n\n\"Ihmeellisiä asioita siellä on\", sanoi äskeinen naapuri ja siihen\narveli toinen:\n\n\"Aina se tuo maailma vain menee eteenpäin, kun me piikkiöläisetkin\nnyt saamme omalla kielellämme raamatuita tutkia. Kyllä kaiketi se ei\nhukkaan mennyt, että sinne Turkuun laitettiin se viisauskoulu. Ei minua\nnyt ollenkaan kaduta, että minäkin annoin roponi sen hyväksi.\"\n\nKiitellen hyvästelivät naapurit ja tyytyväisenä kantoi isäntä aarteensa\nvierastuvan hyllylle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä levisi kulovalkeana ympäri Piikkiötä tieto, että\nTeppolaisella on koko pyhä raamattu suomenkielellä, niin että kuka\nhyvänsä piikkiöläinenkin kykenee sitä ymmärtämään. Ja kirjan valtavasta\nkoosta saivat kaikki havainnollisen käsityksen, kun uutisen mukana\nseurasi erään eilenillalla Teppolassa olleen arvelu, että \"se on niin\nsuuri ja vahvakantinen, että sillä huoleti nuijaisi vaikka minkälaisen\nhärän kuoliaaksi\".\n\nJälkeen puolisten oli Teppolan pirtti sulloutunut väkeä täyteen ja\nhartaasti paljastivat kaikki päänsä, kun isäntä, kantoi raamatun\npöydälle ja alkoi lukea kertomusta ensimäisestä veljesmurhasta.\n\n\n\n\nKaroliinin korvapuusti.\n\n\nMarraskuun auringon ensimäiset säteet valaisivat jäätyneitä kenttiä,\nkun sotajoukot alkoivat tarkastusta varten kokoontua loivasti viettävän\nlaakson rinteelle, vastapäätä Heilsbergin piispanlinnaa. Simuna\nAntinpoika, kersantti Turunläänin ratsuväessä, oli ehtinyt jo järjestää\nruotunsa ja istui raudikkonsa selässä jäykkänä ja liikkumatonna,\nsininen univormu tiukasti napitettuna ja raskas miekka riippuen alas\nhevosen vasenta kylkeä. Hänen oikean poskensa poikki kulki punertava\nmiekanarpi ja vasemman silmäkulman päällä näkyi karteshisirpaleen\njälki. Huulet oli tiukasti yhteen näpistetty ja harmaat silmät\ntähystivät piispanlinnaa kohti, jonka tiilikatot punersivat\naamuauringon valossa. Hänen koko olennossaan ilmeni jotakin salattua\nvoimaa, kulmikasta ja raskaasti ruhjovaa.\n\nPitkin rintamaa kuului rummunpärrytystä, komentohuutoja ja\nkaviontöminää, kun myöhästyneemmät osastot asettuivat paikoilleen.\nTeillä ja peltojen välisillä poluilla näkyi preussilaista maalaisväkeä,\njota ympäröivistä kylistä kerääntyi katsomaan sotaväen tarkastusta,\nsaadakseen samalla tilaisuuden nähdä Ruotsin Kaarle-kuninkaan, jonka\nnimi eli kaikkien huulilla ympäri Europan, hänet, joka kolmen vuoden\nkestäessä kuuluisan Narvan tappelun jälkeen oli kulkenut voitosta\nvoittoon, saaden itse keisarinkin pelosta vapisemaan. Nyt oli hän\narmeijoineen asettunut talvileiriin tänne puolalaiseen Preussiin,\nmajaillen itse Heilsbergin piispanlinnassa. Uudet voittoretket\nkangastelivat hänen mielessään ja eilen, tuomiosunnuntaina, oli hän\nsotapappien antanut saarnata tekstistä: \"Ja niin Herra ajaa teidän\nedestänne suuren ja väkevän kansan ulos, niinkuin yksikään ei ole\nkestänyt teidän edessänne tähän päivään asti. Yksi teistä ajaa tuhatta\ntakaa: sillä Herra teidän Jumalanne itse sotii teidän edestänne,\nniinkuin hän teille sanonut oli.\"\n\nLinnan portti aukeni naristen ja koko sotajoukon katseet kääntyivät\nsiihen hoikkaan nuorukaiseen, joka korkean ratsun selässä jäykkänä\nistuen ajoi porttiholvista ulos. Elostuneesti nytkäytti kersantti\nSimuna Antinpojan raudikko päätänsä ylemmäs ja liikautti kuin\ntervehdykseksi korviaan, samalla kun kersantti itse, vetäen tulossa\nolevan eläköön huudon varalta keuhkonsa ilmaa täyteen, jännitti leveät\nhartiansa pystyiksi ja ryhdikkäiksi. Seurassaan kreivi Piper, Pikku\nPrinssi ja muutamia kenraaleja läheni kuningas vasenta rintamaa ja\nhartaalla ihailulla seurasivat tuhannet silmät tuota miestä, joka oli\npuettu yhtä yksinkertaiseen siniseen takkiin, leveään taljavyöhön ja\nsuuriin saappaisiin kuin kaikki muutkin armeijan jäsenet.\n\n\"Eläköön kuningas!\" kajahti rintaman vasemmasta päästä ja aaltomaisesti\nvierivät tervehdyshuudot pitkin riviä sikäli kuin kuningas hitaasti\nratsastaen ja huomautuksiaan tehden eteni vasemmalta oikealle.\n\nKersantti Simuna Antinpoika piti itseään kuninkaan erikoisena\ntuttavana, oli siitä ylpeä ja hänen mukanaan koko hänen ruotunsa.\nHän oli nimittäin Narvan tappelussa parin rakuunatoverinsa kera\nosunut parahiksi paikalle, kun kuningas eteenpäin lennättäessään oli\nkaulaa myöten uponnut suohon, sekä yhdessä kamariherra Aksel Hårdin\nkanssa auttanut hänet jälleen kuivalle maalle. Sen johdosta oli hän\nsaanut korpraalin arvon. Ja Klissovin taistelussa oli kuningas osunut\nnäkemään, kuinka hän puolenkymmenen rakuunansa kanssa oli puhdistanut\nvihollisista muutaman tykkipatterin. Se oli tuottanut hänelle kersantin\narvon. Siksipä kajahuttikin Simuna Antinpojan ruotu eläköönhuutonsa\ninnolla ja täysin keuhkoin, kun kuningas oli ehtinyt kohdalle.\n\nMyhähtäen nyökäytti kuningas sotilaille päätään ja kun hänen katseensa\nsattui kersanttiin, joka varmana ja voimakkaana istui satulassaan,\nrehelliset harmaat silmänsä pelottomasti häneen kiinnitettyinä ja\nmiekallaan kunniaa tehden, muistui hänen mieleensä äkkiä Parisissa\nolevan lähettiläänsä, vapaaherra Sparren viimeinen kirje. Siinä\noli ollut seuraava jälkikirjotus: \"Täkäläisissä hovipiireissä ovat\nTeidän Majesteettinne loistavat voitot yhtenään puheenaineena. Eräs\nkorkeammista hovinaisista pyysi minulta viimeisten hovitanssiaisten\naikana, että koska heillä ei ollut toivoa koskaan saada nähdä\nTeidän Majesteettianne itseä, minä toimittaisin heidän nähtäväkseen\nyhden niistä urhoista, joiden kanssa Teidän Majesteettinne niittää\nvoitonseppeleitä. Kun useat muutkin hovissa ovat lausuneet saman\ntapaisia toivomuksia, niin rohkenen tässä nöyrimmästi ehdottaa,\nettä Teidän Majesteettinne joskus kuriirina lähettäisi luokseni\nmahdollisimman tyypillisen sotilaan voitokkaasta armeijastanne.\nSellaisen näkeminen tuottaisi varmaan suurta tyydytystä sekä\nHänen Majesteetilleen Ranskan Kuninkaalle että hänen iloiselle\nhoviseuralleen.\"\n\nKirjeen luettuaan oli kuningas hiukan suutuksissaan lausunut Piperille:\n\"Eivät minun siniset poikani ole mitään näytetavaraa!\"\n\nMutta nyt, kersantti Simuna Antinpoikaa silmäillessään, tuli hän\najatelleeksi: \"Miks'ei, kyllä näitä kehtaa ranskalais-teikareille\nnäyttää.\" Ja kreivi Piperiin kääntyen kysyi hän, olivatko vapaaherra\nSparrelle menevät paperit jo kunnossa. Saatuaan myöntävän vastauksen\nlausui hän kersantille lyhyellä ja tylyllä tavallansa:\n\n\"Iltapäivällä kello kolme minun luokseni!\"\n\n\"Ymmärrän, Teidän Majesteettinne\", vastasi Simuna Antinpoika pahasti\nmurtavalla ruotsillaan, jota hän vasta täällä sotaretkeltä oli\njonkunverran oppinut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun kersantti Simuna Antinpoika iltapäivällä poistui Heilsbergin\npiispanlinnasta, oli hänellä povessaan Ruotsin Parisissa olevalle\nlähettiläälle osotettu kirjesalkku ja taskussaan passi sekä\ntarpeelliset matkarahat. Annettuaan miehilleen määräykset vähäisen\nomaisuutensa huolehtimisesta sekä ilmaistuaan heille muutamalla sanalla\nlähtevänsä Ranskan maalle kuninkaan asioille, nousi hän viivyttelemättä\nraudikkonsa selkään ja ohjasi suuntansa lounaaseen, Thornin kaupunkiin\nvievälle tielle.\n\nHänen matkansa määränä oli siis Parisi, jonne Heilsbergistä linnuntietä\nlaskien oli puolitoista sataa penikulmaa. Mitä vastuksia kohdaten\nja mitä seikkailuja kokien hän tuon vierasten maiden halki vievän\nmatkansa suoritti, siitä ei jälkimaailmalle ole tietoja säilynyt.\nMutta kun kolmisen viikkoa oli kulunut hänen lähdöstään, ratsasti hän\neräänä kauniina joulukuun päivänä sisälle Parisin kaupunkiin ja ryhtyi\naitosuomalaisella itsepintaisuudellaan etsimään hotellia, jossa Ruotsin\nlähetystö majaili. Muutaman tunnin kuluttua hän sen löysikin, ajaa\ntömisti portista sisälle ja laskeusi satulasta. Saatuaan raudikkonsa\nhiukan korjuuseen työntäysi hän matkapölyineen suoraan pääkäytävästä\nsisälle. Kun ranskalainen lakeija ei ottanut häntä ymmärtääkseen,\nvaan tahtoi tukkia häneltä tien, tarttui hän tätä kursailematta\nkaulukseen ja heitti sivulle. Virastohuoneisiin tultuaan ei hän\nsuostunut papereitaan jättämään sihteerille, vaan tahtoi antaa ne itse\nministerille, jolle ne oli osotettu. Eikä hän tyytynyt, ennenkun seisoi\nitse hänen excellensinsä, vapaaherra Sparren edessä. Nyt otti hän\nkolmikolkkahattunsa päästä ja pisti sen vasempaan kainaloonsa, kuten\noli nähnyt itse kuninkaankin juhlallisemmissa tilaisuuksissa tekevän,\notti kirjesalkun poveltaan ja lähettiläälle ojentaen virkkoi:\n\n\"Hänen Majesteetiltaan kuninkaalta.\" Vapaaherra Sparre tarkasteli häntä\nkiireestä kantapäähän, alkoi sitten tyytyväisesti hymyillä ja taputti\nkersanttia ystävällisesti olkapäälle.\n\n\"Nyt teidän on muutamia päiviä levähdettävä matkan vaivoista, kunnes\nHänen Majesteetilleen menevä raportti ehtii valmiiksi\", lausui hän.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPari päivää sen jälkeen kun kersantti Simuna Antinpoika oli saapunut\nParisiin, kulki hän illan hämärässä erään Ruotsin lähetystön nuoremman\nvirkamiehen opastamana pitkin Seinen rantaa Tuilerioita kohti. Raskaita\nkaroliinisaappaitaan tömistellen ja kilkkavin kannuksin asteli hän\nhätäilemättä opastajansa jälessä vanhan kuningaspalatsin monimutkaisia\nkäytäviä, olematta millänsäkään ihmeissään töllistelevistä\nvahtisotilaista ja lakeijoista. Eikä hän osottanut mitään typertymisen\noireita, kun hän koreapukuisen lakeijan avaamasta ovesta astui saliin,\njonka loisto sekä sen kiiltävällä permannolla liihotteleva seura ihan\nsilmiä häikäsi.\n\nSiellä sirkutteli kokonainen liuta keveäpukuisia, enkelikoreita\nnaisia, jotka leyhyvine viuhkoineen olivat kersantista kuin\nsuuria, loistavasiipisiä perhoja. Ja heidän keskellään liikkui\nsirosti kumartelevia, silkkisääryksisiä ja peruukkipäisiä herroja\npitsihihaisine ja monikirjavine mekkoineen. Muutaman vahvasti\npuuteroidun peruukin sisältä näkyivät hänen ranskalaisen majesteettinsa\npöhöttyneet ja väsähtäneet kasvot pitkine burbonilaisnenineen. Hän\nistui tuttavallisesti hoviherrojensa keskellä, joiden joukossa näkyi\nRuotsin lähettiläskin.\n\nSimuna Antinpoika ei kuitenkaan kiinnittänyt heihin mitään huomiota,\nvaan varovaisen tanakasti astuen, ettei kompastuisi liukkaalla\npermannolla, eteni hän jonkun matkaa ovesta ja asettui sitten\nsotilaallisessa asennossa odottamaan, mitä hänellä täällä tehtäisiin.\nNiin suuresti kuin häntä huvittivatkin nuo liukastelevat herrat ja\npaljasrintaiset perhosnaiset, säilyttivät hänen arvekkaat kasvonsa\nkuitenkin tavallisen tuiman ja sulkeutuneen ilmeensä.\n\n\"_Quel ours!_ -- millainen karhu!\" kuului naisten joukosta.\n\"Tuollaisiako he lienevät kaikki?\"\n\nKaroliinikersantti toimitettiin istumaan taburetille pienen pöydän\nääreen. Köykäinen istuin rasahti arveluttavasti hänen sijottuessaan\nsiihen. Raskaan miekkansa sovitti hän hajallaan olevien jalkojensa\nväliin niin että huotra rämähti parkettipermantoon ja nojasi vasemman\nkätensä sen kahvaan, joka ulottui hänen rintansa tasalle. Oikean\nkyynärpäänsä asetti hän pöydälle ja alkoi tarkastella vastapäisellä\nseinällä olevaa, monikoristeista uunia. Edessään olevasta loistavasta\nseurueesta ei hän näyttänyt olevan millänsäkään. Ja mitäpä hänen, joka\noli ollut mukana Narvan, Väinän ja Klissovin voitoissa ja joka liikkui\ntäällä kuninkaansa asioilla, tarvitsi piitata mokomista nukkeihmisistä.\n\nHäntä läheni sipsuttavin askelin lakeija, laskien pöydälle tarjottimen,\njossa oli viinipullo ja lasi sekä kaikenlaisia pieniä leivoksia.\n\n\"_S'il vous plait, monsieur_\", lausui hän kumartaen.\n\nKun hän oli sipsuttanut tiehensä, rykäsi Simuna ja katsahti\nsyrjäsilmällä pöydälle. Hän antoi hetkisen silmäinsä kulkea\nedestakaisin leivosten ja viinipullon väliä, rykäsi uudelleen ja siirsi\noikealla kädellä vasempaan kouraansa kasan leivoksia, jotka hän rusenti\nmuruiksi ja tyhjensi sitten suuhunsa.\n\n\"_Magnifique_!\" kuului hoviseurasta ihastuneita huutoja.\n\n\"Ihan täydellinen karhu!\"\n\n\"Entä näittekö, kuinka mahtava suu hänellä oli?\"\n\n\"Mutta katsokaamme, miten hän menettelee viinin kanssa!\"\n\nNieltyään yhden kourallisen leivosrusennoksia alkoi Simuna tähystää\nviinipulloa. Hän otti sen käteensä, käänteli sitä hetken aikaa ja,\nnenänsä pullon suulle lähentäen, tunnusteli sen hajua. Viinin tuoksu\nteki häneen nähtävästi edullisen vaikutuksen, sillä hän kohotti pullon\nhuulilleen eikä hellittänyt ennenkun viimeinenkin pisara oli norahtanut\nalas.\n\nHoviseurasta kaikui iloinen nauru ja hilpeitä sukkeluuksia lasketeltiin\ntuosta kursailemattomasta miekkasankarista. Mutta Simuna laski tyhjän\npullon rauhallisesti pöydälle, pyyhki suunsa ja entisen asentonsa\nottaen kiinnitti katseensa jälleen uunin kuvioihin. Pullon sisältö\nalkoi, hänellä nähtävästi kihota kulmiin, sillä hänen ilmeensä muuttui\nhieman lauhemmaksi.\n\n\"Mutta kuinkahan hän käyttänee tuota julmaa asettaan?\" virkkoi muuan\nnaisista. \"Se mahtaa olla hirveätä!\"\n\n\"Olisi kauhean intresanttia nähdä hänen miekkailevan\", arveli eräs\ntoinen hovin kaunottarista. \"Pyytäkääpäs te, monsieur de Rossignac,\nhäntä miekkailemaan kanssanne\", kääntyi hän erään lähellään seisovan\nkavaljeerin puoleen.\n\n\"Mutta pyytäkää samalla, ettei hän heti ensi otteella halkaise teidän\npäätänne, sillä sitä me emme mielellämme näkisi\", lisäsi kolmas\nnaisista.\n\n\"Jos teistä, kaunottareni, todellakin on huvittavaa nähdä, että\nminä tällä (hän laski kätensä pienen ja siron hovimiekkansa\nkultakoristeiselle kahvalle) lävistän tuon kömpelön Pohjolan karhun,\nniin olen valmis palvelukseenne\", vastasi kavaljeeri kumartaen.\n\n\"Ei, ei!\" huudettiin naisjoukosta, \"vaan floretit kummallekin, sillä\nmuutoin te tuon sukkapuikkonne kanssa käytte heti ensi otteessa\nkykenemättömäksi.\"\n\n\"No niin, kuten käskette\", vastasi kavaljeeri, joka oli tunnettu hovin\ntaitavimmaksi miekkailijaksi.\n\nHetken kuluttua toi lakeija kaksi florettia ja ojensi ne monsieur de\nRossignac'ille. Tyytyväisenä siitä, että näin omituisissa oloissa sai\nkaikkien hovin kaunottarien läsnäollessa näyttää miekkataitoaan, astui\ntämä floretit kädessä kersanttimme luo. Hän teki tälle ivallisen syvän\nkumarruksen, mikä sai vapaaherra Sparren hiukan rypistämään kulmiaan,\nja lausui:\n\n\"Monsieur, nämä kaunottaret haluavat nähdä teidän monissa voitoissa\nkoeteltua miekkataitoanne. Suvaitsetteko tehdä heille sen palveluksen\nja hieman miekkailla minun kanssani?\"\n\nUudelleen kumartaen ojensi hän toista florettia Simunalle. Mutta\ntämä ei luonnollisesti ymmärtänyt sanaakaan hänen ranskankielisestä\npuheestaan eikä ottanut florettia vastaan, vaan asentoaan muuttamatta\nkatsoi hänen ohitsensa uunin kylkeen.\n\n\"Hän ilmeisesti halveksii teidän puikkojanne!\" huudettiin naisjoukosta\nvallattoman naurun kaikuessa.\n\nMonsieur de Rossignac joutui huomattavasti hämilleen ja alkoi\nkatseellaan etsiä Ruotsin lähettilästä ikäänkuin anoen häntä\nvälittäjäkseen. Mutta nauruaan hilliten oli vapaaherra Sparre\nkatselevinaan muualle.\n\nMonsieur de Rossignac tunsi arvonsa olevan pelissä ja päätti pelastua\nikävästä asemastaan hinnalla millä hyvänsä. Hän laski kersantille\ntarjoamansa floretin pöydälle, peräytyi muutamia askelia ja alkoi tämän\nedessä tehdä miekkailuliikkeitä, saadakseen hänet siten ymmärtämään\ntarkotuksensa. Hän innostui tekemään mitä notkeimpia ja vikkelimpiä\nhyökkäys- ja väistöliikkeitä, kiemurtaen lopulta kuin käärme Simuna\nAntinpojan edessä. Mutta kerran häneen syrjäsilmällä vilkaistuaan\nantoi tämä katseensa pysyä entisessä suunnassaan. Yhä hilpeämmät\nnaurunpurkaukset kajahtelivat salissa. Näytös oli saanut kerrassaan\nkoomillisen luonteen. Se muistutti elävästi pennun ja vanhan koiran\nvälistä kohtausta, jossa edellinen hyppien ja räyskien koettaa\njälkimäistä saada leikkiin yllytetyksi.\n\nMonsieur de Rossignac tunsi joutuvansa peräti naurunalaiseksi. Hänen\nkorvansa kuumenivat ja hän päätti tuolle karhulle tehdä tuntuvammalla\ntavalla tarkotuksensa selväksi. Siirtyen askelta lähemmäs teki hän\nuuden hyökkäysliikkeen ja pukkasi floretin kärellä Simunaa rintaan.\nTämä vilkasi häneen jälleen syrjäsilmällä ja hänen suupielensä\nvärähtivät, samallakun hänen kasvonsa saivat entisen tuiman ilmeen.\nMutta muutoin pysyi hän entisessä liikkumattomassa asennossaan.\n\n\"Varokaa, monsieur de Rossignac, varokaa, karhu lähtee kohta\npesästään!\" huusi naurava ja soinnukas naisen ääni.\n\nMutta monsieur de Rossignac teki uuden, tavattoman vikkelän liikkeen\nja satutti floretinkärellä kersantti Simuna Antinpoikaa nenän päähän,\njohon syntyi pieni, mutta huomattava naarmu.\n\nTämä oli jo liikaa. Seuraavassa tuokiossa osotti tuo juro ja kulmikas\nsoturi sellaista, hänen ulkonaiseen olemukseensa nähden odottamatonta,\nsalamanomaista nopeutta ja raivokasta voimaa, että se kerrassaan\ntyrmistytti hienon katsojajoukon. Tuohon pari silmänräpäystä\nkestäneeseen loppukohtaukseen sisältyivät seuraavat seikat: Simuna\nAntinpoika kavahti seisoalleen niin että taburetti lensi nurin,\nsylkäsi oikeaan kämmeneensä ja, samallakun hänen suustaan kahahtivat\nläsnäolijoille käsittämättömät sanat: \"s-saatanan liero!\" antoi hän\nhovin miekkataiturille sellaisen korvapuustin, että tämä kieri kuin\nväkkärä vastakkaiseen salin seinään, josta hän pompahti takaisin ja\nputosi pitkälleen lattialle, mihin jäi liikkumatonna makaamaan.\n\nSalissa syntyi täydellinen sekamelska. Naisten joukosta kuului\nhysteerisiä kiljahuksia ja muutamat saivat pyörtymiskohtauksia. Ruotsin\nlähettiläs kalpeni ja yritti jotakin änkyttäen lähestyä kuningasta,\njohon muutkin ympärillä olevista herroista säikähtyneinä kiinnittivät\nkatseensa.\n\nMutta omituinen ilme kasvoillaan ja suu puoli avoinna tuijotti\nkuningas karoliinikersanttiin. Hän oli heti miehen saliin ilmestyessä\nkatsellut häntä tarkkaavasti ja kokonaan omiin ajatuksiinsa vaipuneena.\nHän vertasi tuota karhumaista olentoa omiin alamaisiinsa, joista\nkuorma-ajurit ja maaseutujen talonpojatkin osottivat suurempaa\nvilkkautta ja käytöksen siroutta, mutta joilta kuitenkin tyystin\npuuttui tuossa miehessä ilmenevä raskas voima ja pelottava itseensä\nsulkeutuneisuus. Ja hänen mieleensä kangastuivat yhtäkkiä ne Aithikos\nIstrialaisen kertomukset eräästä salaperäisestä, taikataitoisesta\nja lauluvoimaisesta Pohjan kansasta, josta hän varhaisimmassa\nnuoruudessaan oli opettajansa kanssa lukenut. \"Silloin kun me olemme\nosamme loppuun näytelleet, joudumme me heidän hallittavikseen\", oli\nhänen opettajansa kerran lausunut. Nuo sanat palautuivat nyt nopeana\nvälähyksenä kuninkaan mieleen ja tuo raivostunut Pohjolan sotilas\nyksinkertaisessa univormussaan kasvoi hänen säikähtyneissä silmissään\nyhtäkkiä kammottavaksi symbooliksi siitä salaperäisestä tulevaisuuden\nkansasta. Ja tuon näkemyksensä johdosta alkoi hän yhtäkkiä nauraa\nvanhan elostelijan hysteeristä naurua, mikä teki kaamean vaikutuksen\nhänen ympärilleen ryhmittyneisiin herroihin.\n\n\"Toimittakaa se mies mahdollisimman nopeasti pois Parisista!\" lausui\nhän sitten yhtäkkiä nauramasta lakaten, nousi ja enempää puhumatta\njätti huoneen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana iltapäivänä ratsasti kersantti Simuna Antinpoika ulos\nParisin kaupungista. Antaen hevosensa kulkea käyden palautteli hän\nmieleensä harvat Parisi-kokemuksensa. Kauimmin antoi hän ajatustensa\nviipyä illallisessa kohtauksessa. Hänen kasvonsa vetäysivät yhä\ntuimempiin ryppyihin, muistellessaan niitä nukkien tavalla puettuja,\nteikkaroivia miehiä ja paljasrintaisia perhosnaisia. Ne synnyttivät\nhänen mielessään hiukaa muistuttavan ikävän kotimaata, leiriä ja\nsotatovereita kohtaan.\n\nMuistelonsa lopetti hän sanoihin: \"Hyi hitto!\" minkä jälkeen hän\nkohentausi satulassa, sylkäsi vasemmalle sivulleen ja kannusti\nraudikkonsa juoksuun.\n\n\n\n\nNeljäntoista sadan retki.\n\n\nKukaan armeijassa ei tiennyt hänen oikeata nimeään, vaan kaikki\nkutsuivat häntä Ukoksi. Yhtä vähän tiedettiin hänen ikäänsä,\nmutta vanha hän joka tapauksessa oli, sillä kerran oli hän\ntullut maininneeksi olleensa mukana jo Lundin tappelussa. Kaarle\nkahdennentoista retkillä oli hän seurannut Narvasta aikain. Hän palveli\nPorin rykmentissä ja hänellä tiedettiin aikoinaan olleen korpraalin\narvokin, vaikka hän oli menettänyt sen jonkun virkavirheen takia.\n\nHän oli pitkä ja luiseva, mutta kokoon painunut ja ryhditön. Siitä\nhuolimatta oli hän kuitenkin sitkeä ja uupumaton marsseilla. Koskaan ei\nhän ollut valittanut paremmin nälkää kuin kylmyyttä tai väsymystäkään.\nEikä hän yleensäkään puhunut juuri mitään. Leirissä oltaessa vietti\nhän lomahetket ryypiskellen, nukkuen tai tupakoiden nuotion äärellä,\njolloin hänen pienet silmänsä tuuheiden kulmain alta herkeämättä\ntuijottivat liekkeihin. Hänestä tuoksui aina väkevä paloviinan ja\ntupakin katku.\n\nHänen rykmenttinsä kuului nykyään Lewenhauptin armeijaosastoon, jonka\nsuurine kuormastoineen tuli yhtyä kuninkaaseen Mohilevin tienoilla\nja sitten yhdessä pääarmeijan kanssa jatkaa matkaa Moskovaa kohti.\nSanomattomia vaivoja kestäen oli tuo kymmentuhantinen armeija jo\nkuukausia laahustanut eteenpäin halki Liettuan erämaiden, missä tiet\nloputtomien sateiden vuoksi olivat lionneet pohjattomaksi savivelliksi.\n\nKun armeija viimeinkin läheni Dnieperiä, oli kuningas jo ehtinyt\nsiirtyä Mohilevista kauas Sosch-joen taakse. Äärettömät metsät,\nrämeiköt ja vihollisjoukot ympäröivät Lewenhauptia joka taholla. Ja\nniin tuli syyskuun 29 päivä, jolloin hänen nääntynyt armeijansa sai\nLiesnan lakeuksilla koko päivän kestää kolmikertaisen vihollisvoiman\nhyökkäyksiä, joita itse tsaari johti. Lewenhaupt piti kuitenkin\ntaistelutantereen hallussaan, lähtien vasta yöllä pimeän suojassa\nmarssimaan eteenpäin.\n\nSe yö muuttui hajaannuksen, sekamelskan ja suurien onnettomuuksien\nyöksi. Tykistö ja kuormasto täytyi hävittää ja vetojuhdat\ntehtiin, kulkua jouduttaakseen, ratsuhevosiksi. Pimeässä eksyivät\njoukko-osastot toisistaan ja kuri lakkasi. Erään aution talon luona\ntapasi joukko suomalaisia osan hyljättyä kuormastoa. He vierittivät\npaloviinatynnyrit esiin ja sytytettyään talon palamaan alkoivat\njuoda ja mässätä. Tulipalon loimu houkutteli paikalle nuuskimassa\nliikkuvan kasakkajoukon. Kaikessa ystävyydessä tarjoutuivat aronpojat\nottamaan osaa kemuihin, mutta siihen eivät suomalaiset suostuneet,\nvaan musketteihinsa tarttuen järjestyivät taisteluasentoon. Ja niin he\ntulipalon sysimustaa kenttää valaistessa, paloviinakipot kupeellaan,\nraivoisasti taistellen kaatuivat viimeiseen mieheen.\n\nUkko ei ollut tässä joukossa. Kumarana ja äänetönnä kuten aina marssi\nhän sysimustassa yössä pysähtymättä eteenpäin ja äänistä ympärillään\ntunsi hän olevansa vielä porilaisten keskellä. Mutta minne kuljettiin\nja mitä huominen päivä oli mukanaan tuova, siitä ei kenelläkään ollut\ntietoa. Läpäisemätön pimeys kätki kaikki verhoonsa, savi litkui satojen\naskelten alla, aseet kalahtelivat toisiinsa, kuului kirouksia ja\nhevosten korskuntaa ja silloin tällöin pamahti etäämpänä laukaus.\n\nVaisu ja sumuinen päivä valkeni tuskallisen hitaasti. Kun tuli\nsiksi valoisa, että saattoi erottaa toistensa kasvot, pysähtyi se\njoukkokunta, jonka keskellä Ukko laahusti eteenpäin. Heitä oli\nsatakunta porilaista, loan tahrimia, tuhkan harmaita, epätoivoisia\nmiehiä. He olivat kulkeneet kapeaa, tuntematonta metsätietä eikä heillä\nollut aavistustakaan ilmansuunnista eikä missä muu armeija liikkui.\n\nHe olivat eksyksissä.\n\nMutta samanlaisia eksyneitä joukkokuntia, rippeitä eri rykmenteistä\nharhaili useita noiden rannattomien metsien keskellä. Aamun kuluessa\nheitä kerääntyi vähitellen yhteen tuhat neljäsataa suomalaista.\nSiinä oli jalan ja ratsain kulkevia miehiä Porin, Turun ja Uudenmaan\nrykmenteistä, Karjalan kolmannusrakuunoita ja Viipurin hevosväkeä.\nKenelläkään ei ollut tietoa matkan suunnasta. Upseerit, joiden joukossa\neräs majuri edusti korkeinta arvoluokkaa, pitivät neuvottelun.\nPäätettiin marssia eteläistä suuntaa, sillä siellä oli toivo tavata\njoko kuningas tai Lewenhaupt.\n\nKun oli haukattu leipää rensseleistä, hetki levähdetty ja aseet\ntarkastettu, lähdettiin majurin johdolla marssimaan eteenpäin kohti\ntuntematonta tulevaisuutta. Väsähtämättä, ääneti ja kasvoilla epätoivon\nuhma tarpoivat he eteenpäin koko lyhyen syksyisen päivän. Mutta kun he\nyön tullen pysähtyivät leiriytyäkseen, huomasivat he olevansa samalla\npaikalla, josta aamulla oli marssiin lähdetty.\n\nPohjaton epätoivo ja kauhu valtasi silloin kaikkien mielet. Päivän\nkuluessa olivat he useamman kerran nähneet etäämpänä vainuavia kasakka-\nja kalmukkijoukkoja ja he tunsivat olevansa perikatoon tuomittuja.\nVartioiksi määrätyt eivät totelleet käskyjä ja mistään piittaamatta\nheittäysivät sotamiehet pitkäkseen kosteaan sammalistoon, siihen mihin\nkukin oli sattunut pysähtymään, vaipuen kohta kuolon kaltaiseen uneen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun eräs Porin rykmentin mies aamun koitteessa havahtui kylmän\npuistatukseen ja kohotti päänsä mättäältä, kiintyi hänen ihmettelevä\nkatseensa pitkäksi aikaa Ukkoon. Tämä istui jo valveella ja\nsotamiehestä näytti, että hän oli käynyt peseytymässä, sillä\nmonikuukautinen lika- ja törkykerros hänen kasvoillaan oli ohentunut\nja hänen takkuinen partansa oli suittu. Ja mikä ihmeellisintä: ukko\nluki rukouskirjaa! Se oli vanha ja pahoin tahraantunut kirja, jonka\npuukannet olivat monesta kohti halkeilleet ja ties kuinka kauan se oli\nsaanut koskematonna levätä äijän viittakulun povitaskussa tai risaisen\nrensselin lokeroissa yhdessä leipäkannikkain ja viinapullon kanssa.\nAinakaan ei kukaan rykmentissä ollut koskaan nähnyt sitä Ukon kädessä.\n\nHiljaa hymisten ja sanoja katkoen luki hän: \"O sinä kaikkivaltias ja\nlaupias Jumala! Sinun nimees minä alotan tämän matkan! Anna sinun pyhän\nenkelis saattaa minua niinkuin Tobiasta; anna hänen matkalla varjella\nminua niinkuin Eliasta; suojella oudoilla teillä niinkuin Hagaria;\nyöllä matkassa virvoittaa niinkuin Jakobia; yöllä ja päivällä johdattaa\nniinkuin Israelin lapsia heidän vaeltaissansa Egyptistä Kaanaan maalle.\"\n\nTässä kohotti Ukko katseensa kirjasta ja asettaen luisevat kätensä\nkömpelösti ristiin jatkoi omin sanoin: \"Sinun huomaas, Isä Jumala,\nannan minä itseni, päällikköni ja toverini, jotka olemme eksyneet tähän\nkuoleman korpeen, missä kavalat ja verenhimoiset viholliset meidän\nhenkeämme väijyvät. Johdata meidät, o laupias Isä, tästä onnettomuuden\nsijasta takaisin kotimaahamme, amen!\"\n\nUkko vaikeni ja omituinen kiilto silmissään tähtäsi jonnekin kauas,\nhuomaamatta ollenkaan, kuinka sotamiehet yksi toisensa jälkeen\nkohosivat kylmiltä vuoteiltaan ja heittivät häneen ihmetteleviä\nsilmäyksiä. Kukaan ei puhunut mitään ja katseessa synkkä tuijotus\nryhtyivät he kaluamaan leipäkannikoita, joita he häviöön tuomitusta\nkuormastosta olivat rensseleihinsä ahtaneet.\n\nKuin apua etsien käänteli majuri päätään joka suunnalle, välttäen\nkuitenkin huolellisesti toisten upseerien katseita. Kun hänen silmänsä\nsattuivat Ukkoon, tärähti tämän pää, samalla kuin hän näytti palaavan\ntodellisuuteen. Hän kömpi hitaasti seisaalleen ja ojensi itsensä niin\nsuoraksi, että hän kaikista sotamiehistä näytti pitemmältä kuin koskaan\nennen. Hitaasti läheni hän majuria ja lausui:\n\n\"Minä olen vanhin mies tässä joukossa ja kantanut sinistä univormua\nsiitä saakka, kun autuaasti kuolleen kuningas-vainajan johdolla Lundin\nluona tanskalaista kuritettiin. Jos annatte minun johtaa, niin minä\nvien miehistön takaisin kotimaahan, sillä kuninkaan luo meiltä on tie\nkatkaistu.\"\n\n\"Tehkää se Jumalan nimeen!\" sanoi majuri käheällä äänellä.\n\nHän veti syvään henkeään, ikäänkuin hänen hartioiltaan olisi\nvierähtänyt raskas taakka ja hänen silmänsä kostuivat. Mutta tuo taakka\nnäytti uudelleen asettuvan Ukon hartioille, sillä kun hän hetkistä\nmyöhemmin asettui miehistön etupäähän ja kädellään viitaten lähti\nastumaan eteenpäin, painui hänen laiha vartensa entiseen köyryyn.\n\nÄäneti ja taakseen katsomatta kulki hän tietöntä erämaata ja pysähtyi\nainoastaan kerran päivän kuluessa, haukatakseen hiukan leipää ja\njuodakseen vettä lähimmästä turpeenkolosta. Mutta kun pimeän langettua\nasetuttiin yön viettoon, huomasi jokainen oltavan toisella seudulla.\nSilloin syttyi kaikissa uusi toivon kipinä ja luottavaisina lähtivät he\nseuraavana päivänä marssimaan Ukon jälissä.\n\nHe olivat linnuntietä laskien kahdensadan virstan päässä Riiasta,\nlähimmästä ruotsalaisten vallitsemasta paikasta. Mutta veikö Ukko heitä\nsinne vai jonnekin muualle, siitä he eivät tienneet, sillä lausuttuaan\nmajurille nuo harvat sanat, oli hän jälleen vaipunut entiseen\näänettömyyteensä. Hänen silmänsä olivat saaneet aivan toisenlaisen\nilmeen kuin ennen: näytti kuin hänen katseensa olisi lakkaamatta ollut\nkiintyneenä johonkin hyvin kaukaiseen esineeseen, jota vastoin hän ei\nkoskaan näyttänyt huomaavan mitä hänen lähellään tapahtui.\n\nHeikommat miehistä olivat nääntyä tähän yhtämittaiseen samoamiseen,\nmutta kukaan ei uskaltanut napista tai vaatia pitempiä levähdysaikoja.\nVasta pimeän tultua pysähtyi Ukko, söi muutaman suupalan ja levottoman\nlinnun unen nukuttuaan kavahti ensimäisessä aamunkoitteessa ylös,\nviittasi kädellään ja lähti eteenpäin. Ja silloin ehättivät nääntyneet,\nviluiset ja unipohmeloiset miehet hänen jälkeensä.\n\nMelkein joka päivä näkivät he taampana kasakka- ja kalmukkijoukkoja,\njotka seurailivat heidän sivuillaan ja kintereillään. Vaikka he\nalati pitivätkin aseensa taisteluvalmiina, eivät he kertaakaan\njoutuneet kosketuksiin vihollisen kanssa. Ja kun he noilla tiettömillä\ntaipalillaan kohtasivat silmänkantamattomia soita ja paisuneita\nvirtoja, sattuivat he aina kohtaan, josta he onnellisesti pääsivät\nyli. Eikä Ukko kertaakaan osottanut neuvottomuutta tai pysähtynyt\nhellittämättömässä kulussaan, miettiäkseen matkan suuntaa.\n\nSinä syksynä tuli talvi aikaisin ja se tuli niin kylmä, että\nJuutinrauma jäätyi ja yksin Parisissakin kuoli ihmisiä viluun. Jo\nlokakuun alussa peitti lumi ne Liettuan erämaat, joiden läpi Ukko johti\nmiehiään takaisin kotimaahan.\n\nViikko jälkeen Liesnan tappelun olivat he saapuneet Beresina-joen\nlatvoille.\n\nTänne, erään soisen aavikon reunaan oli Moskovasta tsaarin vainoja\npaennut raskolnikki Sergei Mihailovits munkkitovereineen asettunut\nerakkoelämää viettämään. He olivat rakentaneet itselleen pienen\nkappelin ja muutamia majoja, viettivät päivänsä rukouksissa\nja kirosivat tsaaria ja hänen uudistuksiaan, kutsuen häntä\nAntikristukseksi.\n\nHeidän luokseen ilmestyi eräänä päivänä kasakkajoukko ja pelästyneet\nmunkit pakenivat kappeliinsa jumalankuvien turviin. Mutta kasakat\nselittivät tulleensa tänne väijymään Liesnassa eksyneitä suomalaisia,\njotka kaiken todennäköisyyden mukaan tulisivat kulkemaan siitä ohi. Ja\nhe majottuivat munkkien luo ja alkoivat aikansa kuluksi ryypiskellä ja\npelata korttia.\n\nSeuraavana iltana, kun täysikuu helotti lumisen ja aution tienoon\nyli, nähtiin aavikon halki lähestyvän tuhantisen miesjoukon. Silloin\nvarustausivat kasakat hyökkäykseen, pysytellen hevosineen piilossa\nkappelin ja majojen varjossa.\n\nMutta kun suomalaiset olivat ehtineet lähemmäs ja kasakat jo\nkärsimättöminä odottivat päällikkönsä käskyä, astui Sergei Mihailovits\nulos kappelista, missä hän tovereineen oli ollut suorittamassa päivän\nviimeisiä rukousmenoja. Hän pysähtyi portaalle ja katsoi kauan\nsuomalaisjoukkoa, noita eteenpäin kumartuneita miehiä, jotka pakkasen\nhuurtamin parroin ääneti huojuivat kuutamoisen lakeuden yli, edellään\npitkäraajainen, köyryselkäinen vanhus. Ja juuri kun kasakkapäällikkö\naikoi antaa hyökkäysmerkin, päästi isä Sergei omituisen äänen, löi\nrintaansa ja huudahti:\n\n_\"Katsokaa, Liesnassa kaatuneiden suomalaisten henget palaavat\nkotimaahansa!\"_\n\nHetken heitä ääneti tuijotettuaan lisäsi hän, kädellään itää kohti\nhuitasten:\n\n\"Ja voi sinua, Antikristus, silloin kun he palaavat kostamaan!\"\n\nLiesnassa kaatuneet suomalaiset paluumatkalla kotimaahansa! Nuo sanat\nherättivät taikauskoista kauhua kasakkajoukossa. He eivät olisi enää\ntotelleet päällikkönsä hyökkäyskäskyä, jos tämä olisi sen antanutkin.\nMutta vanhan munkin sanat tyrehyttivät käskyn päällikön huulille ja\npimennostaan liikahtamatta tuijottivat kasakat, kammo sydämessään,\nohitse samoavia suomalaisia, jotka mitään sivuillaan huomaamatta\nkiitivät eteenpäin kuin unissakävijät. Kaikki tuossa tuhantisessa\njoukossa olivat ääneti, ainoastaan lumi heidän jalkojensa alla\nnarahteli, miekkojen olkanauhat kitisivät ja joskus kilahti pari\nmuskettia toisiaan vasten.\n\nVasta pitkän aikaa siitä kun suomalaiset olivat hävinneet näkyvistä,\nlähtivät kasakat heidän jälkiään seuraamaan, sillä heillä oli tsaarin\nankara käsky tuhota heidät. Mutta hyökkäystä he eivät uskaltaneet\ntehdä, vaan seurailivat heidän takanaan tai sivuillaan. Ja heidän\nkauttansa levisi halki Liettuan kaamea uutinen siitä, että Liesnan\nluona kaatuneiden suomalaisten henget ovat paluumatkalla kotimaahansa\nja että eräs hurskas erakko on ennustanut heidän kerran vielä palaavan\nkostoretkelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAikakirjat eivät kerro, mitä teitä ja mistä elatuksensa saaden nuo\nneljätoista sataa suomalaista onnistuivat pääsemään noilta kolkoilta\nseuduilta ja vihollisjoukkojen miehittämästä maasta, suorittaen\nurotyön, jolle ainoastaan Xenofonin ja hänen kymmenentuhantensa retki\nkykenee vertoja vetämään. Se vain on varmaa, että ennen joulua saapui\nRiian kaupungin portille vilun, nälän ja ponnistusten näännyttämä\njoukko suomalaisia, joita johti köyryselkäinen äänetön vanhus.\n\nMutta kohta kun miehet olivat päässeet muurien suojaan ja ystävällisten\nihmisten keskelle, kaatui vanhus maahan ja hänet oli kannettava\nhospitaaliin. Yhtä äänetönnä makasi hän seuraavaan päivään, jolloin\nhän, vähää ennen kuolemaansa, ojensi kätensä ylös ja hymyili, aivankuin\nhän nyt vasta olisi tavottanut sen kaukaisen maalin, johon hän\nLiesnasta lähdettyä oli koko ajan katseensa kiinnittänyt.\n\nMaine hänen teostaan oli tuossa tuokiossa levinnyt ympäri kaupungin, ja\nkun ruumispaareja kannettiin hospitaalista hautausmaalle, seurasi niitä\nneljäntoistasadan suomalaisen lisäksi koko Riian varustusväki sekä\nsuuri joukko kaupunkilaisia. Ja majuri pystytti haudalle yksinkertaisen\npuuristin, johon oli leikattu sanat:\n\n         Tässä lepää suomalainen Ukko,\n    joka kaukaa vihollismaasta ja tiettömien\n      taipalien takaa jumalallisen ihmeen\n        kautta johti neljätoistasataa kansalaistaan\n              takaisin ystävien luo.\n\n\n\n\nViimeiseen mieheen.\n\n\nI.\n\nValjulla helmikuun taivaalla syttyi tähti toisensa jälkeen ja täysikuu\nkohosi juuri Ilmajoen metsien takaa taivaanrannalle. Verhottomien\nikkunain läpi ojensi se esteettömästi kelmeät säteensä Isonkyrön\npappilan vierastupaan, jossa tupakoiden ja hiljaa jutellen istui\npuoliväliin toistakymmentä soturipukuista miestä. Ne olivat Porin\nrykmentin upseereita, jotka päällikkönsä, eversti von Essenin,\nkutsumuksesta olivat tänne kokoontuneet. Oli torstai-ilta, helmikuun\n18 päivä v. 1714, ja tiistaista saakka oli viisituhatmiehinen Suomen\narmeija täydessä taistelujärjestyksessä odottanut vihollista. Napuen\nkylän aukeilla. Vähää ennen kuin eversti von Essen kutsui rykmenttinsä\nupseerit koolle pappilaan, oli Napuelle saapunut ylioppilas\nGabriel Peldan, joka kymmenkunnan suksimiehen kanssa oli ollut\ntiedusteluretkellä, ja ilmottanut ruhtinas Galitzinin 15-tuhat-miehisen\narmeijansa kanssa olevan täydessä marssissa Ilmajoelta Isoonkyröön.\nRatkaiseva taistelu oli siis tapahtuva huomenna.\n\nTaistelusuunnitelma oli tehty tiistaina, jolloin ylempi päällystö\noli pitänyt sotaneuvottelun tässä samassa vierastuvassa. Kokous\noli silloin muodostunut hieman myrskyisäksi. Eversti von Essen\noli ehdottanut peräydyttäväksi Vöyrille, missä metsäiset tienoot\ntarjoaisivat suomalaisten paljon vähälukuisammalle armeijalle\nedullisemman puolustusaseman kuin aavat Kyrön lakeudet. Ratsuväen\npäällikkö, kenraalimajuri de la Barre, oli päinvastoin ehdottanut\nmarssittavaksi vihollista vastaan Ilmajoelle, viittaillen samalla\nsiihen, että Essenin ehdotus oli pelkuruudesta lähtenyt. Voitolle oli\nlopulta päässyt ylikomentajan, kenraalimajuri Armfeltin mielipide, että\ntaisteluun oli ryhdyttävä Napuenkylän aukealla. Sen mukaan oli sitten\ntaistelujärjestys laadittu ja kaksi päivää olivat nyt Suomen joukkojen\ntähteet paljaan taivaan alla tulipalopakkasessa odottaneet ratkaisun\nhetkeä. --\n\nEversti von Essen istui, synkkä ilme korkealla ja miehekkäällä\notsallaan, pesän edessä ja tuijotti hiilokseen. Kun puheen sorina\nhänen ympärillään vaikeni, niin että pöydällä palavien talikynttiläin\nritinä alkoi huomattavasti kuulua, havahtui hän mietteistään, kopisti\ntuhkan hollantilaisesta piipustaan, nousi seisoalleen ja upseereihinsa\nkääntyen puhui: \"Te tiedätte, toverit, että tiistaillisessa\nsotaneuvottelussa vihjailtiin pelkureiksi meitä, jotka tahdoimme\nperäydyttäväksi Vöyrille ja valittavaksi sieltä taistelupaikan. Kun nyt\npäätökseksi kuitenkin tuli, että taisteluun ryhdytään täällä Kyrössä,\nniin seisokaamme kuin miehet alallamme ja näyttäkäämme, ettemme\nainakaan pelkureita ole. Me olemme kaikki Suomen lapsia, jota vastoin\nusea niistä, jotka meitä pelkureiksi viittailivat, ovat Pohjanlahden\ntuolta puolen. He eivät katsele tätä maata ja kansaa samoilla silmillä\nkuin me, he pitävät itseään täällä vieraina ja siksi minä uskon, että\nmeistä jokainen lopputingassa kestää paikallaan kauemmin kuin he, jotka\nsotaneuvotteluissa loistavat urhoudellaan. Mutta se sikseen. Huomisesta\ntaistelusta riippuu kaikki. Jos se menetetään, niin mitä on meillä\nsilloin jälellä? Kotimme, perheemme, koko isänmaamme joutuu avutonna\nraa'an vihollisen tallattavaksi. Siksi meidän on säilytettävä paikkamme\nviimeiseen mieheen. Yhdyttekö, toverit, siihen, että ainakaan Porin\nrykmentti ei jätä taistelutannerta?\"\n\n\"Me tahdomme taistella viimeiseen mieheen!\" huudahti kapteeni Hinnel ja\nseisoalleen kavahtaen paljasti miekkansa.\n\nToiset upseerit seurasivat hänen esimerkkiään ja kuunsäteet leikkivät\ntoistakymmenen kunnia-asentoon kohotetun miekan terällä. Everstin ääni\nvärähteli, kun hän puhui edelleen:\n\n\"Viimeiseen mieheen, niin juuri! Kun patruunat loppuvat, niin silloin\nme tartumme miekkoihin ja pistimiin ja taistelemme mies miestä vastaan\nniin kauan kuin kätemme jaksaa asetta kohottaa.\"\n\n\"Hurraa!\" huudahti yhtäkkiä nuori vänrikki Gisselkors, joka ei voinut\nenää tunteitaan hallita.\n\nJotkut upseereista yhtyivät huutoon. Se kajahti matalassa salissa\nkumeasti ja soinnahti enemmän kuoloon marssivien kuin voittoon aikovien\nhuudolta. He kilahuttivat miekkojaan toisiinsa ja pistivät ne sitten\ntuppeen.\n\nHuoneessa oli koko ajan ollut saapuvilla talon isäntä, kirkkoherra\nAejmelaeus. Upseerien noustessa oli hänkin noussut ja seisoi,\nliikutuksesta silmiään räpytellen, ääneti pöydän nojalla. Essen astui\nnyt hänen eteensä ja kaivaen taskustaan rahakukkaron, kellon ja\nmuutamia papereita lausui:\n\n\"Minä uskon nämä teidän huostaanne, kirkkoherra, ja pyydän teitä\netsimään taistelutantereelta minun ruumiini sekä toimittamaan sen\nperhehautaani Hollolan kirkkomaassa.\"\n\n\"Mutta, herra eversti...\" yritti kirkkoherra, vaan liikutus sai hänet\nsamassa keskeyttämään lauseensa. Eikä Essen antanut hänelle tilaisuutta\njatkaa, vaan puristi ääneti hänen kättään, painoi lakin päähänsä\nja lähti huoneesta. Ja yhtä äänettöminä seurasivat kaikki upseerit\npäällikkönsä esimerkkiä.\n\nKun kirkkoherra hetkistä myöhemmin seisoi akkunan ääressä ja katsoi\nkuutamoiselle lumilakeudelle, jonka halki Porin rykmentin upseerit\nratsastivat Napuenkylää kohti, virkkoi hän hiljaa vaimolleen, joka\nsoturien lähdettyä oli hiipinyt huoneeseen ja asettunut hänen\nrinnalleen ikkunan ääreen: \"Raskaat aavistukset täyttävät mieleni\nja huomenillalla me tiedämme paljon enemmän kuin nyt. Mutta kuinka\nkäyneekin, ainakin noilla miehillä on sydän paikallaan, ja kansa,\njolla on sellaisia poikia, ei voi olla perikatoon tuomittu Herra heitä\ntukekoon huomisen päivän vaiheissa.\"\n\n\nII.\n\nKun eversti von Essen upseereineen läheni Napuen kylää, tuikki heitä\nvastaan pitkä rivi leirinuotioita, joiden ympärillä kuhisi sotilaita.\nVähäisellä kukkulalla taistelulinjan edustalla olivat Napuen kylän\ntalot. Sieltä kuului pakkasilman tukahuttamia kirveeniskuja ja\nhirsisahojen kitinää, kun sotilaat kuunvalossa viimeistelivät kylän\neteen rakennettuja hirsivallituksia, joiden rakennusaineiksi oli revitty\njoukko talojen ulkohuoneita.\n\n\"Tunnussana?\"\n\n\"Jumala kanssamme!\" ja upseerit ratsastivat taistelulinjan sisälle sekä\nkäyden ajaen kohosivat kylään, jossa heillä oli kortteerinsa muutamassa\npirtissä. Syötyään vaatimattoman illallisensa ei Essen tuntenut vielä\nhalua käydä levolle, vaan pukeutuen turkisviittaansa lähti ulos ja\njätti upseeritoverinsa juttelulla kuluttamaan talvista iltapuhdetta.\n\nHitaasti käyden laskeusi hän alas joen jäälle ja lähti astelemaan\nsille suunnalle, josta vihollista odotettiin. Kuta pitemmälle hän\ntuli kylästä, sitä hiljaisemmaksi kävi hänen ympärillään. Kuuran\nkiteistä kimmeltelevän lumivaipan verhoomat pellot ja niityt levisivät\ntasaisena lakeutena kahden puolen jokea ja niiden rajana olevat metsät\nkuvastuivat liikkumattomana harjanteena kelmeätä taivasta vasten. Kuin\nhätähuutoonsa jähmettyneiltä näyttivät matalat niittyladot avoimine\novineen ja pitkin jokea luikertava, hämärän verhoon häipyvä ajotie\nlisäsi omalta osaltaan autiuden tuntua.\n\nTuo talvinen tie ja täytenä pyörylänä kumottava valju helmikuu palautti\nEssenin mieleen elävinä kuvasarjoina hänen varhaisimman poikuutensa\najat isänsä puustellissa Hollolassa. Juuri tällaisena helmikuun\niltana, kuun noin täytenä loistaessa ja lumilakeuden kimmeltäessä\noli hän kerran isän ja äidin kanssa palannut syntymäpäiviltä jonkun\npunanenäisen sotakarhun luota. Hän makasi isän ja äidin välissä\nrekipeite nenään saakka vedettynä ja hymyili itsekseen, kun äiti\nhuomautti hiljaa isälle, että Reinhold nukkuu jo. Hän tarkasteli\nkuuta, joka uskollisesti seurasi reen kohdalla ja jossa vaari ja muori\ntervakippoineen näkyivät niin selvästi, aivankuin nytkin. Ja lopuksi\nnukahti hän tiukujen helinään, pää nojautuneena äidin povelle. Tuon\ntiukujen helinän kuuli hän nytkin niin elävästi ja tunsi, kuinka äidin\npovi tyynesti huokui.\n\nIhmeellistä, kuinka elävästi mennyt elämä tänä iltana kuvastuikin hänen\nmieleensä. Nopeasti toisiaan seuraavissa kuvasarjoissa eli hän sen\nuudelleen läpi, tuntien sydämessään apeaa kaihomieltä. Mennyt elämä\ntuntui niin lyhyeltä ja mitättömältä. Kuin unennäkö oli se vilahtanut\nohi. Ja huomennako sitten oli kaikki ohi? Niin, hän tunsi sen varmasti\nitsessään ja kotiaan, vaimoaan ja lapsiaan muistellessaan valtasi hänet\nentistä apeampi surkumieli.\n\n\"Tunnussana?\"\n\n\"Jumala kanssamme!\"\n\nHän oli huomaamattaan kävellyt aina etuvartiain luo saakka ja havahtui\ntunnussanavaatimukseen. Hänen edessään seisoi päällisettömään\nturkkikuluun kääriytynyt sotilas, joka paksujen villalapasten\nverhoamilla käsillään piteli muskettia. Yltäpäätä huurtuneena näytti\nhän pikemmin takajaloilleen nousseelta jääkarhulta kuin sotilaalta.\nSyrjempänä rantaäyrään suojassa paloi nuotio ja sen äärellä näkyi\nlämmittelemässä toisia vahtisotilaita.\n\n\"Mitä kuuluu?\" virkkoi Essen jotakin sanoakseen.\n\n\"Kaikki hyvin, herra eversti!\" vastasi vahtisotilas opittuun tapaansa.\n\n\"Ja huomenna sitten viimeinkin saadaan taistella.\"\n\n\"Niin, herra eversti, ja hyvää se tässä pakkasessa tekeekin.\"\n\n\"Oman lämpimäsi vuoksiko sinä vain toivotkin taistelua?\" kysyi Essen\nkulmiaan rypistäen.\n\n\"Omani, vanhempieni, vaimoni ja lasteni vuoksi\", luetteli sotamies\nrauhallisesti.\n\n\"Niin, ja koko onnettoman isänmaan vuoksi\", jatkoi eversti, \"aivan\nniin, ja nyt Jumalan haltuun.\"\n\nHän kääntyi ja lähti astelemaan takaisin kylään. \"Huomenna tällä aikaa\ntiedän minä jo paljon enemmän\", ajatteli hän kävellessään. \"Punaisia\nruusuja kylvää huominen päivä näille kinoksille ja tuhansia kylmenneitä\nruumiita valaisee huomisillan kuu tällä lakeudella.\"\n\nKylään palattuaan teki hän vielä kierroksen oman rykmenttinsä\nleirinuotioille, joiden ääressä toiset sotilaista yrittelivät nukkua,\ntoisten koettaessa telmimällä ja tanssimalla pysytellä lämpiminä.\nEversti puhutteli tuolla ja täällä miehiään ja kaikkia heitä elähytti\ntieto, että huomenna vihdoinkin saadaan käydä rehelliseen taisteluun\nvihollisen kanssa.\n\nKortteeriin palattuaan tapasi eversti pirtin pimeänä. Toiset upseerit\nolivat asettuneet jo levolle ja vaippoihinsa kääriytyneinä loikoivat\nlattialle levitetyillä olilla. Essen hapuili pimeässä ja löydettyään\ntyhjän tilan asettui siihen pitkäkseen, levittäen viittansa peitteeksi.\n\nMutta uni ei ottanut tullakseen, sillä monenkarvaiset ajatukset\nliikkuivat raskaina hänen mielessään. Ne kohdistuivat kaikki huomiseen\ntaisteluun. Hänestä tuntui kuin juuri huomispäivänä ratkaistaisiin\nikiajoiksi isänmaan ja sen asujanten kohtalo. Ja kun hän tähän vertasi\nsitä tunnettaan, että he huomenna varmasti joutuvat tappiolle, tuli\nhänen suunnattoman vaikea olla. Kuin hukkuva oljenkortta tavotellen\nhapuili hän pimeässä kädellään ja satutti sen lähinnä makaavan upseerin\nkasvoihin.\n\n\"Nukutko jo, toveri?\" kuiskasi hän toivossa saada puhekumppanin.\n\n\"En, uni ei tahdo tulla\", kuiskasi toinen ja Essen tunsi hänet äänestä\nkapteeni Hinneliksi.\n\n\"Miltä sinusta tuntuu?\" jatkoi Essen hetken kuluttua. \"Onko sinulla\nmitään aavistuksia huomispäivään nähden?\"\n\n\"Pimeältä tuntuu\", vastasi Hinnel alakuloisesti, \"enkä minä mitenkään\njaksa kuvitella huomista päivää voiton päiväksi.\"\n\n\"Vaikka joka ainutta miestä armeijassamme elähyttää taistelun\nhalu\", lausui Essen ikäänkuin tahtoen toveriltaan tinkiä pienenkään\nmyönnytyksen voiton mahdollisuuteen.\n\n\"Sen minä kyllä tiedän... mutta siitä huolimatta\", puhui Hinnel\nkatkonaisesti... \"kun ajattelen esimerkiksi, miten nurinkurisesti\nmeillä kaikki asiat ovat kulkeneet, niin... Ylipäällikkönä ensin\npitkät ajat sellainen mies kuin Lübecker... ja sitten vitkastelua,\nlaiminlyöntejä ja pitkäpiimäisyyttä joka asiassa... ja eripuraisuutta.\nSiitä minä kyllä olen varma, että meistä jokainen taistelee huomenna\nkuin leijona pentujensa puolesta, mutta... maa on kaivettu meidän\njalkojemme alta, sitä on jo vuosikaudet kaivettu... ja siksi meillä ei\nole muuta edessä kuin pudota kuoppaan.\"\n\nHänen jokainen sanansa oli kuin piikki Essenin sydämeen, sitäkin\nenemmän, kun hän itse oli harkinnut asioita juuri samaan suuntaan.\n\nKun Hinnelin viime sanojen jälkeen oli pitkän aikaa kestänyt\ntuskallista äänettömyyttä, kuiskasi Essen vapisevin huulin:\n\n\"Onko tämä kansa sitten kokonaan häviöön tuomittu?\"\n\nPimeästä huolimatta oli hän näkevinään, kuinka Hinnel avasi suunsa\nvastatakseen, mutta sulki sen jälleen äkkiä, käänsi hiljaa ähkäisten\nkylkeään ja veti viitan korviinsa kuin kätkeytyäkseen omilta pimeiltä\naavistuksiltaan. Essen ei enempää häirinnyt häntä kysymyksillään, vaan\ntuijotti valppain silmin nokisella seinällä näkyvään kuun kuvajaiseen\nsekä kuunteli ulkoa kaikuvaa koiran luksutusta ja vahtisotilasten\nyksitoikkoisia merkkihuutoja. Mutta hänen sisäisen katseensa edessä\noli vaativana kuin tulikirjaimilla piirrettynä tuo samainen kysymys,\njonka hän äsken oli upseeritoverilleen kuiskannut. Löytämättä sille\ntyydyttävää vastausta risti hän lopuksi kätensä rinnan yli ja alkoi\nsana sanalta muistella äidin opettamaa ehtoorukousta.\n\n\nIII.\n\nYhdeksästoista päivä valkeni harmaana ja raskasilmaisena, mikä ennusti\nlumipyryä. Kun eversti von Essen astui kortteeritupansa portaalle,\ntalutti ratsurenki juuri tallista hänen hevostaan, vanhaa uskollista\nSukkajalkaa, joka oli kasvanut hänen kotonaan ja ollut mukana sodan\nalusta saakka, niin että hän täydellä syyllä saattoi verrata sitä\nkuninkaan kuuluisaan Brandklippariin. Isäntänsä nähdessään nosti se\npäänsä ja hörhötti tervehdykseksi. Vanhasta tottumuksesta sukelsi\nsilloin Essenin käsi viitantaskuun, josta hän veti esiin leivänkannikan\nja alkoi syöttää sitä Sukkajalalle, samalla kun hän silitteli ja oikoi\ntämän otsaharjaa.\n\n\"Tänään me sitten eroamme toisistamme\", puheli hän sitä tehdessään\nhevoselleen, \"tai ehkemme eroakaan, vaan kuljemme yhdessä varjojen\nmaahankin.\"\n\nKuolaimiaan kalistellen vilkui hevonen häneen viisailla silmillään.\nTaputettuaan sitä kaulalle ja tapansa mukaan silmättyään, olivatko\nkaikki vyöt ja soljet kunnossa, pisti Essen jalkansa jalustimeen ja\nnousi satulaan. Ajettuaan portista ulos kuuli hän pitkin taistelulinjaa\nrummunpärrytystä, joka kutsui sotilaita jumalanpalvelukseen. Lumi\nnarskui tuhanten askelten alla ja niityllä joen takana liikkui\nsikinsokin satuloituja hevosia, joita oikean siiven rakuunat, suitsista\ntaluttaen, käyttelyttivät vahvassa lumessa, ja Sukkajalan hirnuntaan\nvastasi sieltä kymmenkunta samanlaista. Joelta, taistelulinjan takaa\nkuului suksien suihketta ja reen ratinaa, kun talonpoikaisjoukkoja\npyssyineen, karhukeihäineen ja kirveineen saapui armeijalle apuaan\ntarjoamaan.\n\nSuomalaisten taisteluasema ulottui poikki joen lähes virstan pituisena\nlinjana. Sen edessä oli Napuenkylä hirsivallituksineen, jonka\nsuojelukseksi oli asetettu kaksi kenttätykkiä ja viisisataa sotamiestä.\nTaistelulinjan keskustan muodosti jalkaväki, jota vastoin ratsuväki\noli jaettu kahtia kummallekin siivelle. Jalkaväen taakse ja osaksi\nsen keskelle oli sijotettu talonpoikaisjoukkoja. Koko sotajoukko\nnousi viiteentuhanteen mieheen, lähestyvän vihollisen muodostaessa\nkolminkertaisen ylivoiman.\n\nNelisatamiehinen Porin rykmentti oli saanut sijansa joen jäällä, ihan\ntaistelulinjan keskustassa. Kun Essen kylästä viertävää rinnettä\nlaskeusi jäälle, huomasi hän etempänä molempain ylimpien päällikköjen,\nArmfeltin ja de la Barren kylmästi tervehtien sivuuttavan toisensa.\n\"Tuo ei ennusta hyvää\", ajatteli hän synkistyvin mielin. \"Mutta sehän\non tiedetty jo kauan, että Barre kadehtii Armfeltin päällikkyyttä ja\nselvimmin hänen mielensä nähtiin viime sotaneuvottelussa. Suokoon\nJumala, ettei hän tämän päivän vaiheissa rupeaisi eripuraisuuden köyttä\nvetämään.\"\n\nPorilaiset tervehtivät päällikköään reippaasti, mikä sai Essenin\nmielialan hieman valoisammaksi. Joukot järjestyivät parasta aikaa\njumalanpalvelusta varten kolmeen suureen neliöön, joiden keskelle\nylemmät upseerit ja sotapapit asettuivat. Essen istui satulassa avoimin\npäin ja paljastetun miekan kärki maata kohti ojennettuna, tarkastellen\nlyhyen saarnan kestäessä mies mieheltä uskollisia sotilaitaan, joista\nuseiden kasvoilla näkyi arpia entisistä taisteluista. Ja kun he\nsaarnan jälkeen, tukka pakkasviimassa liehuen, yhtenä miehenä yhtyivät\nvirteen: \"Meidän linnam' on Jumal' taivaast'\", tunsi hän sydäntä\navartavaa, hellää myötätuntoa noita repaleihin puettuja, kulmikkaita\nmiehiä kohtaan, joiden kodit ja omaiset olivat jääneet kauas lumisten\nkenttien taakse, vihollisen valtaamalle alueelle, ja joiden verestä\nnämä lumilakeudet tänään tulisivat punertamaan. Ennen ei hän ollut\nkoskaan siinä määrin tuntenut, kuinka hänen sydämensä sykki niin samaan\ntahtiin heidän kanssaan. Että hän ennen iltaa tulisi verisellä hangella\nlepäämään heidän keskellään, tuntui hänestä tällä hetkellä niin\nluonnolliselta.\n\n    \"Meidän vihollisem' on hirmuinen,\n    Neuvoiss' moniss', pahoiss' juoniss'\n    Ei löydy hänen vertaans'\",\n\nkaikuivat edelleen virren sävelet ja kostunein silmin sekä mielessään\nomituinen rauha yhtyi Essen veisuuseen.\n\n\nIV.\n\nOikealta siiveltä tullen ratsasti kenraalimajuri Armfelt adjutanttinsa\nseurassa alas joelle ja porilaisten eteen pysähtyen alkoi puhua:\n\n\"Porin rykmentin miehet! Minä käsitän, millä tunteilla te olette\njättäneet kotiseutunne vihollisen valtaan ja uskon, että te tänään,\nkun me vihdoinkin saamme käydä taisteluun tuon vanhastaan kammotun\nvihollisemme kanssa, ilman minun kehotuspuheitani osotatte monesti\nkoeteltua suomalaista sotakuntoanne ja lisäätte esi-isien mainetta\nomilla urotöillänne.\"\n\nTässä pysähtyi Armfelt äkkiä, tuntien kuinka huonosti nuo koreat\nparaatisanat soveltuivat lausuttaviksi juuri tässä tilaisuudessa.\nRepaleisiin univormuihin kääriytyneinä seisoi hänen edessään joukko\nkarheita miehiä, jotka sama järkkymätön velvollisuudentunto oli koonnut\ntänne lumen ja pakkasen keskelle iskemään iskunsa kodin ja isänmaan\npuolesta ja iskemään sen ilman voiton tai tappion laskelmia. Tyyni\nuskollisuus loisti jokaisen katseesta eikä yhdessäkään saattanut\nhuomata pelkoa paremmin kuin epätoivon uhmaakaan, vaan kaikkien\nkasvoille oli kuin kirjotettuna järkähtämätön päätös taistella tänään\nviimeiseen mieheen.\n\nSilmäillessään heitä mies mieheltä valtasi Armfeltin sama hellä\nyhteenkuuluvaisuuden tunne kuin Essenin äsken virttä veisattaessa.\nÄänessään lämmin sävy jatkoi hän kuin yhteisiä ajatuksia tulkiten:\n\"Nääntyvä isänmaamme katsoo apua anovin silmin meihin eikä meistä\nkenelläkään voi tällä hetkellä olla muuta kuin yksi tunne: voittaa tai\nkuolla!\"\n\n\"Eteenpäin! Hurraa!\" puhkesi porilaisten riveistä aivankuin kenraali\nnoilla vaatimattomilla sanoillaan olisi avannut jonkun näkymättömän\nsulun.\n\n\"Minun on turhaa jatkaa\", puhui Armfelt edelleen. \"Tuntiessani teidän\nurhoollisuutenne ja lujuutenne, minä en tällä hetkellä tunne rahtuakaan\nepäilystä, vaikka meidän onkin tänään otettava vastaan monikertainen\nvihollinen. Jumala kanssamme!\"\n\nUusi voimakas hurraa-huuto vyöryi rivejä pitkin, Armfeltin ratsastaessa\neteenpäin toisten joukko-osastojen luo.\n\nKun viimeiset hurraa-huudot vasemmalla siivellä olivat juuri lakanneet\nkaikumasta, kohosi kylästä, hirsivarustusten luota, ilmaan raketti. Se\noli merkki siitä, että vihollinen lähestyi. Rummut alkoivat jälleen\npäristä pitkin linjaa, kutsuen joukkoja järjestykseen. Ratsumiehet\nkohentausivat satulassaan, jalkasotilaat tarkastivat viimeisen kerran\nmuskettiensa sankkipannuja ja upseerit harppoivat lumessa kahlaten\npitkin rivejä.\n\nVihdoinkin, vihdoinkin saatiin käydä taisteluun ja tehdä loppu\nalituisesta peräytymisestä ja uuvuttavasta odotuksesta! Vilun, nälän ja\nloppumattomien marssien uuvuttaman sotajoukon valtasi yhtäkkiä levoton\ntaistelukuume ja kaikki katseet tähystelivät kaakkoa kohti, josta\nvihollisen piti tulla näkyviin.\n\nJa pian ilmestyikin joen mutkaan, noin puolen virstan päähän kylästä,\ntiheä kolonna vihollisen jalkaväkeä, joka marssi pitkin virranuomaa\neteenpäin. Melkein samalla hetkellä tuli Valtarilan talon luona\nnäkyviin sankat joukot venäläisiä rakuunoita ja kasakoita, jotka paksun\nlumen takia lähenivät hitaasti ja yhtä rintaa jalkaväen kanssa.\n\nKun vihollisen kolonnat olivat ehtineet Mustanojan kohdalle, jymähti\ntoinen Napuenkylän hirsivallituksella olevista kenttätykeistä ja\nkuin kaikuna seurasi tuokion kuluttua toisen tykin ääni. Etumaisen\nviholliskolonnan keskustassa syntyi häiriötä ja kaikki pysähtyivät.\nSitten alkoivat he joukko joukon perästä marssia ylös pohjoiselle\njoen äyräälle, minne myöskin kasakat heitä seurasivat, muun ratsuväen\nlevittäytyessä rintamaksi poikki joen.\n\nKun vihollinen oli ehtinyt saada muutamia kanuunia ampumakuntoon,\njatkui muutaman hetken yksitoikkoista tykinjymähtelyä, jolla aikaa\nsuomalainen jalka- ja ratsuväki seisoi odotuksen jännittämänä alallaan.\n\nPitkin linjaa ajaa lennätti Armfeltin adjutantti. Hän toi ilmotuksen,\nettä venäläinen jalkaväki ja kasakat koettavat kiertää vasenta\nsivustaa, jonka takia koko taistelurintaman tuli suorittaa puolikäännös\nvasemmalle sekä asettua uuteen linjaan pitkin joen etelärantaa.\nAinoastaan oikean sivustan ratsuväki sai seisoa entisessä asemassaan\nvihollisen ratsuväkeä vastassa. Vasemmalta siiveltä komennettiin\nneljä eskadroonaa Viipurin rakuunoita oikean siiven vahvistukseksi ja\nnäiden tilalle vasemmalle siivelle sai Porin rykmentti käskyn marssia.\nPuolessa tunnissa oli rintaman muutos suoritettu.\n\nEssen istui satulassa rykmenttinsä edessä ja ääneti tarkasteli\nvastakkaisella puolen jokea levenevää niittyä, jossa venäläinen\njalkaväki parastaikaa valmistausi hyökkäykseen. Heidän kymmenkunta\npientä kenttätykkiään olivat jo täydessä toimessa, mutta niiden\nlennättämät kuulat putoilivat vahinkoa tuottamatta joelle. Sen johdosta\nkuuli Essen takanaan lasketeltavan sukkeluuksia \"harakoille heitetyistä\nmustikoista\".\n\nJuuri kun venäläinen jalkaväki alkoi marssia joen äyrästä kohti,\npurkautui raskashuurteinen ilma lumipyryksi, jonka koillinen ajoi\nmelkein kohtisuoraan suomalaisten silmille.\n\n\"Tuo ei ennusta hyvää\", kuuli Essen takanaan jonkun matalalla äänellä\nlausuvan. \"Narvassa pyrysi lumi vasten venäläisen silmiä, mutta\nPultavasta lähtien näkyy tuuli muuttuneen.\"\n\nEversti käännähti satulassaan ja huomasi puhujan aliupseeri Antti\nMatinpojaksi, joka oli ollut mukana Narvasta aikain, joutunut sitten\nPultavassa vangiksi, mutta karannut, ja kotimaahan palattuaan liittynyt\nPorin rykmenttiin. \"Eihän meidän miehuutemme toki liene tuulensuunnista\nriippuva\", virkkoi eversti, johon aliupseerin sanat kaikesta huolimatta\nolivat tehneet ikävän vaikutuksen.\n\n\"Niin, herra eversti, kyllä porilaiset iskevät -- yhtä lujasti, kävi\ntuuli edestä tai takaapäin\", vastasi Antti Matinpoika sovittavasti.\n\nLumentulo ei ollut vielä erikoisen vahvaa, joten joen takaa saattoi\nselvästi erottaa venäläisten lähenevät rivit. Rits! rits! rits!\nalkoi siellä samalla räiskyä, aivankuin valtavaa päretukkua olisi\nhitaasti taitettu kahtia. Ilmassa kuului jokaiselle tuttua surinaa ja\nvihellystä. Äkkiä kavahti Sukkajalka takajaloilleen ja putosi sitten\nhervottomasti polvilleen. Essen irtausi nopeasti satulasta ja astui\nhevosensa pääpuoleen. Silloin kaatui Sukkajalka kylelleen ja ojentautui\nsuoraksi. Se oli saanut musketinkuulan rintaansa.\n\n\"Sinä siis ensiksi\", virkkoi Essen ja taputti kaulalle uskollista\nratsuaan, joka sammuvilla silmillään katsoi häneen kuin anteeksipyytäen\nja koetti turhaan kohottaa päätään.\n\nKun Essen ojentui suoraksi, seisoi ratsuaan suitsista pidellen hänen\nrinnallaan de la Barren adjutantti, joka virkkoi:\n\n\"Minä tuon herra everstille päällikköni käskyn, että vasemman siiven on\nturhan verenvuodatuksen välttämiseksi peräydyttävä ja pyrittävä Vöyrin\ntielle.\"\n\n\"Onko kenraalimajuri de la Barrelia ylipäällikkyys?\" kivahti Essen\ntuimasti.\n\n\"Ei, mutta herra eversti tiennee, että vasen siipi kokonaisuudessaan on\nhänen komennossaan.\"\n\n\"Hyvä, mutta tällaisissa asioissa minä tottelen ainoastaan\nkenraalimajuri Armfeltin käskyjä!\" vastasi Essen ja kääntäen selkänsä\nadjutantille komensi hän: \"Pojat, valmiit ampumaan!\"\n\n\nV.\n\nVihollisen etummaiset rivit olivat jo ehtineet alas joelle, kun\nsuomalaisten vasemmalta siiveltä alkoi muskettituli räiskyä heitä\nvastaan. Tuota pikaa kääriytyi porilaisten joukko ruudinsavuun ja\ntaistelun melskeeseen. Essen tempasi itsekin eräältä jalkojensa juureen\nkaatuneelta sotilaalta musketin ja alkoi ampua vihollista, joka\nsuomalaisten tulesta huolimatta tunkeusi yhä lähemmäs.\n\n\"De la Barre on ratsuväen kanssa jättänyt taistelutantereen\", kuuli\nEssen selkänsä takana kapteeni Hinnelin huohottavalla äänellä lausuvan.\n\n\"Se roisto, ranskalais-kerskuri!\" vastasi siihen jonkun toisen raivosta\nkäheä ääni.\n\n\"Ainoastaan kaksi eskadroonaa Turun rakuunoita ei ole totellut hänen\nkäskyään\", jatkoi Hinnel. \"He hyökkäävät juuri joelle.\"\n\nVasemmalta kuuluikin ruudinsavun ja lumituiskeen seasta suomalaisten\nratsumiesten sitten kolmikymmenvuotisen sodan tavallinen hyökkäyshuuto:\n\"Hakkaa päälle! Hakkaa päälle\" sekä tuttua maankamaran tärinää, joka\nsyntyy aina ratsuväen täyttä karkua hyökätessä.\n\nTällä välin oli myöskin oikean siiven ratsuväki, jonka oli määrä\nsuojella jalkaväkeä venäläisen hevosväen hyökkäyksiltä, lähtenyt\njoko de la Barren käskystä tai muutoin tämän esimerkkiä seuraten\nainuttakaan laukausta ampumatta peräytymisretkelle. Siitä tiedon\nsaatuaan ja voimatta sitä enää estää, komensi raivostunut Armfelt\nsytyttämään tuleen Napuenkylän talot ja hirsivarustukset, suojatakseen\nsiten jalkaväen oikeata kylkeä. Samalla lähetti hän käskyn kaikkien\njoukkokuntien päälliköille, että pitkin rintamaa oli käytävä\npajunettihyökkäykseen joen yli pyrkivää vihollista vastaan.\n\n\"Hoi! pojat, pajunetit tanaan ja eteenpäin mars!\" huusi Essen Armfeltin\nkäskyn saatuaan, paljasti miekkansa ja syöksyi itse ensimäisenä joen\näyrästä alas. \"Eteenpäin myrskyä ja verivihollista vastaan!\"\n\nRajusti hurraten syöksyivät porilaiset vihollisen tulesta huolimatta\neteenpäin. Ne pari eskadroonaa Turun rakuunoita, jotka muuatta hetkeä\naikaisemmin olivat hyökänneet joelle, olivat tällä välin urhoollisen\ntaistelun jälkeen tulleet kokonaan hajotetuiksi ja vihollinen oli yhä\nenemmän lähentynyt suomalaisten vallitsemaa rantaa. Niin itsepäisesti\nkuin venäläiset usein saattoivatkin edetä kuulatuiskussa, niin\nsuomalaisten pajunettihyökkäystä he eivät koskaan kestäneet, sillä\nsiinä oli aina jotakin silmittömästi läpitunkevaa ja raivokkaasti\nmusertavaa, ikäänkuin tuo sukupolvi sukupolvelta periytynyt ja veriin\nsyöpynyt viha tämän maan ainaista viljelyksen tallaajaa vastaan olisi\nnoissa hyökkäyksissä saavuttanut huippukohtansa. Ja vallankin tällä\nkertaa oli suomalaisten rynnäkössä niin hillittömän murtavaa, että\nvihollisen rivit heti ensi rysyssä joutuivat epäjärjestykseen ja\nalkoivat peräytyä, ja ruhtinas Galitzin kertoi myöhemmin, ettei hän\nollut kokenut niin raivokasta tappelua sitte Pultavan päivien.\n\nKoko kymmentuhatmiehinen venäläisten jalkaväki joutui tuossa tuokiossa\nepäjärjestykseen ja alkoi villin sekasorron vallassa paeta takaisin\njoen pohjoispuolisille vainioille ja niityille. Jyrisevin voittohuudoin\najoivat heitä suomalaiset takaa ja valtasivat kymmenen vihollisen\nkanuunaa, jotka tämä paetessaan oli kuitenkin ehtinyt häthätää naulata.\n\nMutta kesken tätä suomalaisten voitokasta takaa-ajoa saapui Armfeltille\nsanoma, että vihollisen ratsuväki oli kiertänyt palavan Napuenkylän ja\nvarustausi parasta aikaa hyökkäämään suomalaisten selkään. Ja samalla\nilmotettiin toisaalta, että kasakat olivat pohjoispuolisen metsän\nkautta tehneet suuren kierroksen ja lähenivät nyt suomalaisten vasenta\nkylkeä. Essen porilaisineen ja Peldan-veljesten johtamat talonpojat,\njotka puutteellisista varustuksistaan huolimatta olivat uljaasti\nottaneet osaa taisteluun, saivat käskyn kiiruusti kääntyä näitä\nviimemainittuja vastaan. Itse Armfelt vei muun jalkaväen takaapäin\nuhkaavaa vihollista vastaan.\n\nRaivokas hyökkäys kasakoita vastaan päättyi siihen, että nämä villisti\nkirkuen ja ohjakset löysinä pakenivat kirkonkylää kohti oleville\nkummuille, jossa he alkoivat ryöstää sinne jätettyjä talonpoikain rekiä\nsekä keihästellä yksinäisiä pakoretkelle harhautuneita suomalaisia.\n\nKun Essen komensi joukkonsa pysähtymään, saattaakseen sen uudelleen\ntäyteen järjestykseen, tunsi hän äkkiä jaloissaan omituista\nherpoutumista. Vasta nyt huomasi hän, että molemmat saapasvarret\nolivat repelöityneet ja verissä. Hän oli siis juuri päättyneessä\ntemmellyksessä saanut karpiininkuulan kumpaankin jalkaansa. Hän\nistuutui kaatuneen kasakkahevosen kyljelle, veti saappaat jalastaan ja\nreväisten kaulahuivinsa kaistaleiksi antoi lähimmän miehen sitoa haavat.\n\nTuskin oli sitominen suoritettu ja saappaat suurella vaivalla saatu\ntakaisin jalkaan, kun lumituiskun seasta alkoi paukkua kiivas\nmuskettituli ja kuulat vinkua heidän ympärillään. Vihollisen jalkaväki\noli nimittäin tällä välin saanut hyvän tilaisuuden järjestyä sekä\nläheni uudelleen suomalaisia.\n\nArmfelt oli juuri lyönyt ratsuväen hyökkäyksen takaisin, saaden siis\nsamalla palata joen yli jalkaväkeä vastaan. Kuin yltyvä tulvavesi\nsaarsi ylivoimainen vihollinen suomalaisten harventuneet joukot.\nVenäläisten kuulat, lumituisku ja kitkerä savu palavista Napuen\nja Laurolan taloista löivät vasten suomalaisia, jotka paikaltaan\nväistymättä epätoivon vimmalla taistelivat lähes joka puolelta\npäälletunkevaa vihollista vastaan.\n\nEssen komensi ampumaan, mutta ainoastaan harvat piilukot antoivat tulta\nja hänen lähellään seisovat upseerit ilmottivat, että miehiltä puuttuu\npatruunia.\n\n\"No siispä pajunetit tanaan ja eteenpäin mars!\" huusi hän ja\nyritti kohoamaan seisoalleen. Mutta kun haavottuneet jalat eivät\ntotelleet hänen tahtoaan, komensi hän kaksi miestä taluttamaan\nitseään kainaloista ja niin mentiin eteenpäin verisessä lumessa,\nyli kaatuneiden ja haavottuneiden, kuulien joka puolella soittaessa\nkaameata säveltään.\n\n\"Eteenpäin, Jumala kanssamme!\" hoputti Essen käheällä äänellä, ja\nkun toinen hänen taluttajistaan viholliskuulan satuttamana kaatui\nnurinniskoin, käski hän toisen tarttua pajunettiinsa ja hyökätä\neteenpäin, koettaen yksinään miekkaansa nojaten pysytellä pystyssä.\nMutta jalkoja särki armottomasti, niin että hänen oli pakko laskeutua\nlumeen polvilleen. Miekan pisti hän eteensä kinokseen ja ryhtyi\nampumaan pistooleillaan.\n\n\nVI.\n\nYhä lähemmäs tunki vihollinen ja Essenin ympärillä kävi vimmattu\ntaistelu. Iskettiin miekoilla, musketinperillä ja nyrkeillä. Haavojensa\npainosta maahan sortuneet koettivat vielä kangistuvin kourin tarttua\nvihollisensa jalkoihin ja vetää häntä alas. Essen sai kuulan vasempaan\nkäsivarteensa sekä pistimenhaavan kaulaansa ja olkaansa, mutta oikealla\nkädellään kykeni hän vielä polvillaan ollen heiluttamaan miekkaa.\n\n\"Porilaiset! porilaiset!\" hoki hän voipuvalla äänellä ja yhä\nharventuvat porilaiset taistelivat hänen ympärillään yliluonnollisella\nvimmalla, niin että vihollisen täytyi särkynein rivein väistyä heidän\nedestään. Mutta hetken kuluttua ilmestyi heitä lumiryöpyn mukana\nentistä sankempi joukko.\n\n\"Kuin suuri heinäsirkkain paljous itäiseltä maalta lankeavat he meidän\nylitsemme\", lausui Essen itsekseen, muistamatta ollenkaan, missä ja\nmilloin tuo lause oli hänen mieleensä jäänyt.\n\nTuossa tuokiossa oli uusi, äskeistä vimmatumpi käsirysy käynnissä hänen\nympärillään. Mutta vielä tälläkin kertaa löivät porilaiset vihollisen\ntakaisin.\n\nEssen oli jo yltäpäätä veressä eikä hän tiennyt enää haavojensa\nlukumäärää. Työläästi pysyi hän enää polvillaankaan ja hänen päätään\npyörrytti, niin että hän hetkittäin ei tajunnut ollenkaan, missä hän\noli. Sellaisessa unheen tilassa kohosi hänen sisäisen näkönsä eteen\nsama kysymys, johon hän yöllä vastausta saamatta oli tuijottanut: Onko\ntämä kansa kokonaan tuomittu häviöön?\n\nHavahtuessaan kuuli hän vierellään puuskuttavaa hengitystä ja\nverestävät silmänsä sille suunnalle kääntäessään tunsi hän aliupseeri\nAntti Matinpojan. Hän viittilöi tätä lähemmäs ja Antti Matinpoika\nkumartui silloin aivan hänen eteensä, kuullakseen paremmin, mitä\neverstillä oli sanottavana. Mutta jälleen unheeseen vaipuen tuijotti\nEssen häntä pitkän tuokion silmiin ja virkkoi sitten voipuneella\näänellä:\n\n\"Onko tämä kansa kokonaan häviöön tuomittu?\"\n\nHämmästyneenä ja neuvotonna tuijotti aliupseeri vastaan, osaamatta\nlausua sanaakaan tuohon odottamattomaan kysymykseen. Vaistomaisesti\nhaparoi hän sen sijaan lunta kouraansa ja siveli sillä päällikkönsä\notsaa. Eversti havahtui nyt täyteen tietoisuuteen ja kysyi:\n\n\"Missä rykmentin upseerit ovat?\"\n\n\"Kaikki kaatuneet, herra eversti!\" vastasi Antti Matinpoika, \"eikä\nsotamiehiäkään koko rykmentistä ole jälellä muuta kuin nämä tässä\nympärillämme, kolmisenkymmentä miestä. Muut ovat tuolla ja tuolla\nja...\", sanoi hän ruumisröykkiöihin viitaten.\n\n\"Monta hetkeä en enää kestä\", lausui Essen, \"komenna sinä sitten\nrykmenttiä ja muista...\"\n\nMitä hän aikoi lisäksi sanoa, sitä ei Antti Matinpoika saanut koskaan\ntietää, sillä everstin pää valahti rinnalle, miekka herposi hänen\nkädestään ja hän kaatui suulleen lumeen. Hänen ruumiissaan olevien\nkolmenkymmenenyhden haavan lisäksi oli hän uudelleen lähenevän\nvihollisen kuulista saanut yhden suoraan sydämeensä.\n\nAntti Matinpoika käänsi hänet selälleen ja koetti auttaa istualleen,\nmutta huomasi hänet jo kuolleeksi. Samassa saarsi heidät vihollinen\njoka taholta.\n\nAntti Matinpoika tarttui veriseen miekkaansa ja huusi:\n\n\"Vielä kerran, porilaiset, eteenpäin! Raivatkaamme tie itsellemme ja\nkostakaamme päällikkömme kuolema! Armoa emme ano emmekä anna!\"\n\nHirveällä voimalla iski tuo pieni joukko ympärilleen ja avasi\nvihollismetsän läpi itselleen verisen vanan. Kuin yltyvään tulvaveteen\nhukkuvina taisteli samanlaisia rykmentin jäännöksiä ympäri\ntaistelukentän. Vähäisen joukko-osaston etunenässä taisteli miekka\nkädessä itse Armfeltkin ja pelastausi lopuksi Laihian puoleisiin\nmetsiin. Aliupseeri Antti Matinpojan komennossa oli kokonaista kolmen\nrykmentin tähteet, hänen päästessään viimeinkin ulos vihollismerestä.\nJa lumipyryssä tiettömiä metsiä harhaillessaan kuulivat nuo eri\nsuunnille eksyneet Suomen armeijan tähteet, kuinka vihollinen Napuella\nampui voittolaukauksia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin päättyi onneton Napuen päivä.\n\nViivyttyään joitakin päiviä Isossakyrössä ja ryöstettyään mitä\nryöstettävää löytyi sekä pitäjästä että taistelutantereen kaatuneilta,\npoistui vihollinen Vaasaan.\n\nKolkkona ja autiona levisi luminen Napuen lakeus hiiltyneine\ntalonraunioineen ja kinoksiin kangistuneine, alastomiksi ryöstettyine\nruumiineen. Ja kun poistuvien vihollisten äänet olivat vaienneet,\nlähenivät lakeuden äärillä vaanineet petolinnut raskain siivenlyönnein,\nkaartelivat himokkaina ilmassa ja laskeusivat ympäri kentän,\nalottaakseen yltäkylläisen aterian.\n\nVasta lähes kuukausi taistelun jälkeen ilmestyi seudulle pieni\nsuomalainen tiedustelujoukko. Sen päällikkö, kapteeni Colling-le-Clair,\nkirjotti 16 p:nä maaliskuuta Isonkyrön nimismiehen talossa Armfeltille\nraportin, jossa hän muun muassa kertoo:\n\n\"Niinä kahtena päivänä, jotka me olemme täällä viipyneet, olemme\nolleet taistelutantereella tarkastamassa meikäläisiä kaatuneita.\nNiiden joukosta löysimme vasemmalla siivellä Herra Eversti von Essenin\nruumiin, joka alastomana ja pahoin runneltuna makasi rykmenttinsä\nkaatuneiden keskellä. Minä otin ruumiin ja ostin sille kirstun sekä\naion huomenna, jos Jumala suo, toimittaa sen Uuteen Kaarlepyyhyn,\nhaudattavaksi sikäläiseen kirkkoon. Olisimme kernaasti korjanneet\nuseampiakin kaatuneiden upseeriemme ruumiita, mutta me emme voineet\nheitä enää tuntea, sillä ruumiit ovat sangen pahoin runnellut,\nsinettyneet ja alastomiksi ryöstetyt, minkä lisäksi linnut ovat jo\nehtineet raiskata niiltä silmät.\"\n\n\n\n\nHäviön jälkeen.\n\n\nNaarajoen vanha Markus, kuuluisa tietäjä, oli aamusta aikain istunut\nhievahtamatta uunin edessä nojaten käsiään polviin ja sokeat silmänsä\ntuuheiden kulmakarvain kätkössä. Muori ja miniä näkivät, että hänen\nhenkensä oli vaelluksella, he liikkuivat sentähden hiljaa askareillaan\neivätkä häirinneet häntä kysymyksillään.\n\nPuolenpäivän tienoissa, kun ulkona puhkesi lumimyrsky, kävi vaari\nyhtäkkiä levottomaksi. Hänen kasvojensa rypyt alkoivat elää ja\nsammuneet silmät vilahtivat tuon tuostakin näkyviin siipimäisten\nkulmakarvojen alta. Muori ja miniä tarkkasivat häntä huolestuneina ja\nodottivat, mitä sanomia vaari heille kohta ilmaisisi. Sillä vaari sai\naina tiedon tulipaloista ja muista onnettomuuksista samana hetkenä kuin\nne sattuivat etäisissäkin kylissä. Ja samoin tiesi hän aina edeltäpäin\ntarkoin määritellä ne avunetsijät, joita saapui tänne hänen yksinäiseen\nuutistaloonsa Isonkyrön ja Laihian välisellä sydänmaalla.\n\nMutta hetkien hitaasti kuluessa kävi vaari yhä levottomammaksi. Hän\nnosti oikeata kättään kuin jotakin torjuakseen ja piti sitä naisten\nmielestä tuskallisen kauan kohotettuna, samallakun hänen kasvonsa\nvääntyivät kuin sisällisestä kivusta. Lopulta ei muori enää voinut\npidättyä kuiskaamasta:\n\n\"Mitä sinä näet, Markus? Onko vihollinen tänne tulossa?\"\n\nMutta vaari ei kuullut hänen kysymystään, sillä koko hänen\nhuomiokykynsä näytti olevan suunnattuna johonkin kauempana tapahtuvaan.\nRypyt hänen kasvoissaan elivät ja hän hengitti vaikeasti. Lopuksi laski\nhän kohotetun kätensä raskaasti polvelle ja voihkasi ääneensä, samalla\nkun hänen päänsä painui alas.\n\n\"Mitä se oli? Mitä sinä näit, Markus?\" kysyi muori jälleen itkevällä\näänellä, saamatta nytkään mitään vastausta.\n\n\"Minä kuulin ammuntaa Napuelta ja näin siellä verisesti taisteltavan\",\nlausui vaari pitkän ja painostavan äänettömyyden jälkeen. \"No?\"\nkuiskasivat muori ja miniä pelon ja jännityksen vallassa.\n\n\"Ryssä on voittanut\", vastasi vaari kumeasti.\n\n\"Herra Jumala!\" huudahti muori.\n\nSitten taas vallitsi painostava äänettömyys, kunnes vaari sen katkasi\nlausumalla:\n\n\"Me saamme vieraita illaksi, pakolaisia. Laittakaa kaikki kuntoon, niin\nettä he saavat ruokaa ja muuta hoitoa.\"\n\nHän vaipui jälleen omiin maailmoihinsa, mutta muori ja miniä alkoivat\nliikkua tavallisissa askareissaan. Edellinen ryhtyi leipomaan ja\nlaittamaan uuniin naurishaudikkaita, jälkimmäisen puuhatessa saunaa\nlämpiämään.\n\n\"Haavansiteitä myöskin tarvitaan\", virkahti vaari illan suussa ja\nnapisematta ryhtyi muori leikkaamaan kaistaleiksi pellavalakanaa.\n\nUlkona pauhasi myrsky ja kasvatti kinoksia seinustoille, mutta sisällä\nNaarajoen tuvassa oli lämmintä ja kodikasta. Siellä oli kaikki\nlaitettuna kuin ainakin vierasten vastaanottamiseksi. Uunissa paloi\npystyvalkea, lattialla oli paksu kerros olkia ja vasta paistetut leivät\nlevittivät raikasta tuoksua.\n\nVaari nosti jälleen päätään ja herkistyi kuuntelemaan. Hetken kuluttua\nkuulivat muori ja miniäkin ulkoa lumen narinaa ja laahustavia askelia.\nKohta sen jälkeen tempaistiin ovi auki ja toisiaan tyrkkien sulloutui\nsisään toistakymmentä nääntymyksestä hoippuvaa, lumista miestä. He\nvalahtivat oljille uunin ympärille ja ojentelivat paleltuneita käsiään\ntulta kohti.\n\nNe olivat aliupseeri Antti Matinpoika ja hänen viimeiset miehensä,\njotka Napuella vihollisen keskeltä pelastuttuaan olivat osuneet tänne.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAntti Matinpoika ei pohjaltaan missään suhteessa eronnut tavallisesta\naliupseerista. Hänen harrastustensa ainoana päämääränä oli ollut\noman ruotunsa mahdollisimman mallikelpoinen harjottaminen. Komentaa:\nmusketti olalle! tai: käännös oikeaan! tai: eteenpäin mars! oli hänelle\nollut tärkeintä elämässä sekä samoin astua ruotunsa etupäässä suorana\nja jäykkänä niin leiriharjotuksissa kuin taistelussakin. Isänmaa oli\nhänelle ollut sama kuin oma ruotunsa tai korkeintaan oma rykmenttinsä.\nMitä sen ulkopuolella oli, siihen nähden hän saattoi suhtautua\njokseenkin yksikaikkisesti.\n\nVasta Pultavan tappelun jälkeen vankeuteen jouduttuaan hänelle oli\nkäsite isänmaa selvinnyt laajemmassa ja syvemmässä mielessä kuten\nkaikille hänen onnettomuustovereilleenkin. Kun hän oli kaukana\nvihollismaan sydämessä saanut elää kituuttaa vierasten ihmisten ja\noutojen olojen keskellä, oli kotimaa omine oloineen ja ihmisineen\nkohonnut ihanana kangastuksena hänen mieleensä. Sen siintävät\njärvet ja loivat kunnaat, joiden rinteillä elokuhilaat syyskuun\nauringossa puunsivat, savuavat riihet, kaivonvintit ja jyrkkäkattoiset\nkirkot pihlajain siimeksessä, sen harvasanaiset ja vakavat mutta\nlämminkouraiset ihmiset olivat tällöin näyttäytyneet hänelle uudessa\nvalaistuksessa. Silloin hänessä oli syttynyt väkevä ikävä kotimaahan.\nHän oli karannut vankeudestaan ja sanomattomien vaikeuksien läpi\nvaeltanut takaisin synnyinmaahansa. Mutta sekin oli jo suurelta osalta\nehtinyt joutua vihollisten valtaan ja miltei kaikkialla kohtasi häntä\nhävityksen autius. Hän oli uudelleen astunut sotariviin taistellakseen,\nei nyt enää itse taistelun vuoksi ja viran puolesta, vaan kärsivän\nkotimaan puolesta.\n\nKun sitten Napuella Porin rykmentin tähteet sekä vielä parin muun\nrykmentin jäännökset joutuivat hänen johdettavikseen, tunsi hän\nyhtäkkiä kuin kasvaneensa ja laajentuneensa. Kuin paimenetta jääneet\nlampaat ryhmittyivät nuo vihollismerestä pelastuneet miehet hänen\nympärilleen ja johtaja-aseman velvotuksesta marssi hän heidän edellään,\nvaikka hänellä ei ollutkaan selvillä, minne oli kulettava ja vaikka hän\nhaavojensa painosta oli joka hetki sortua maahan. Umpimähkään samosi\nhän eteenpäin halki metsien ja soiden, myrskyn vinkuessa korvissa ja\nlumituiskeen soentaessa silmiä. Melkein kaikilla heistä oli haavoja ja\nyksi toisensa jälkeen sortui miehistä hankeen. Mutta pysähtymättä ja\nkeltään neuvoa kysymättä samosi Antti Matinpoika eteenpäin.\n\nTaistelutantereen jätettyään oli hänen mielessään alkanut elää\npäällikkönsä kysymys: \"Onko tämä kansa kokonaan häviöön tuomittu?\"\nYlenmääräisen nääntymyksensä painamana olisi hän niin mielellään\nheittäytynyt pitkälleen ja hautautunut pehmeään lumeen, mutta tuo\ntulikirjaiminen kysymys pidätti häntä siitä. Hänestä tuntui, että jos\nhän heittäytyy hankeen, silloin on tuo kysymyskin ratkaistu: Suomen\nkansa on häviöön tuomittu! Pimeydestä, myrskystä ja uupumuksesta\nhuolimatta tarpoi hän pysähtymättä eteenpäin, sillä hän tunsi\nhartioitaan painavan koko Suomen kansan kohtalon.\n\nKuinka kauan ja mihin suuntaan he olivat kulkeneet, siitä kenelläkään\nheistä ei ollut aavistusta. Antti Matinpojan katse oli koko ajan ollut\nsuoraan eteenpäin terotettuna ja vihdoin näki hän pimeyden keskeltä\ntulen vilkkuvan. \"Tuli!\" huudahti hän ja \"tuli! tuli!\" toistivat hänen\nmiehensä ponnistaen viimeiset voimansa sitä saavuttaakseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAntti Matinpojasta ja hänen miehistään tapahtui kaikki kuin sadussa.\nKun he luulivat olevansa jo tuomitut menehtymään lumikinoksissa,\nlöysivät he lämpimän tuvan, jossa oli juuri kuin heitä varten levitetty\nolkia lattialle ja jossa heitä odotti lämminleipä, naurishaudikkaat\nja kylpy. Ja kun tulen loimossa lumi ja jää oli sulanut heidän\nvaatteistaan ja haavoja alkoi kirvellä, nosti vaari esiin tukun\nvalmiiksi leikeltyjä haavansiteitä ja kopeloitsi nurkkakaapistaan\nkaikenlaisia lievittäviä voiteita ja salvoja.\n\nKun he olivat syöneet, kylpeneet ja haavansa hoitaneet, heittäytyivät\nmiehet oljille toinen toisensa viereen ja vaipuivat kohta kuoleman\nkaltaiseen uneen. Mutta Antti Matinpoika valvoi vielä, istuen uunin\nvieressä, mihin vaari tuon tuostakin lisäsi puita. Ulkona vinkui vielä\nmyrsky ja miehet valittelivat unissaan, mutta Antti Matinpoika tunsi\nmielessään harvinaista tyytyväisyyttä ja onnea. Hänestä oli kuin olisi\nhän omalla pelastumisellaan samalla pelastanut koko Suomen kansan\nhäviöstä.\n\nHän ei ollut montakaan sanaa vaihettanut vaarin kanssa, joka yhä\nedelleen istui rahilla uunin pielessä, kyynärpäät polviin nojaten\nja kasvoillaan järkkymätön rauha. Antti Matinpoika tunsi hänen\nläheisyydessään olonsa lapsenomaisen turvalliseksi. Vaari esiintyi\nhänelle aivan erikoisessa valossa kuten kaikki muukin tänä merkillisenä\npäivänä. Hän näki hänessä kansansa menneiden sukupolvien edustajan,\nsamoinkuin hän äsken lumipyryssä eteenpäin hoippuessaan oli tuntenut\nitsessään kantavansa koko nykyisen sukupolven kohtaloa. \"Kaikki on siis\ntäksi kertaa menetetty?\" katkaisi vaari vihdoin äänettömyyden.\n\nHän sanoo: _täksi kertaa_, ajatteli Antti Matinpoika ja vastasi:\n\n\"Kaikki! En tiedä edes, onko koko armeijastamme muita jälellä kuin me,\nlukuunottamatta ratsuväkeä, jonka Barre vei heti taistelun alussa pois.\"\n\n\"Hm, minä näin sen kaiken päivällä\", lausui vaari eikä Antti Matinpoika\nollenkaan kummastellut hänen sanojaan. \"Silloin minä tunsin sydämessäni\nsuurta tuskaa, mutta ennen teidän tuloanne minä kerkesin siitä jo\npäästä.\"\n\nAntti Matinpoika kertoi nyt taistelun päätöksestä sekä mitä hänen\npäällikkönsä vähä ennen kuolemaansa oli häneltä kysynyt.\n\n\"Mitä te siinä suhteessa uskotte?\" kysyi hän lopuksi vaarilta.\n\"Olemmeko me häviöön tuomittu kansa?\"\n\n\"Emme ole\", vastasi vaari empimättä ja niin tyynellä luottamuksella,\nettä yksin hänen äänensä sävy ja kasvojensa ilme riitti Antti\nMatinpojalle vakuuttamaan hänen sanojensa pätevyyden. \"Emme suinkaan!\nSillä jos meidät olisi häviöön määrätty, niin kyllä meillä sodan ja\nhävityksen sijasta olisi hyvät päivät ja kaikkinainen myötäkäyminen.\nNiitä me emme ole tottuneet kestämään, ne meistä piankin lopun\ntekisivät. Mutta sota ja nälkä ovat meidän vanhoja tuttujamme eivätkä\nne kykene meitä maanpinnalta lakaisemaan. Ne ovat vain kasvatuskeinoja\nHerran kädessä nämä tällaiset ajat, sillä hän on aikonut tehdä jotakin\nkansastamme. Jota Herra rakastaa, sitä hän rankaisee.\"\n\n\"Mutta tämä rankaiseminen tuntuu ihmissilmällä nähden ylen kovalta\",\nvirkkoi Antti Matinpoika, \"niin ettei ole ihme, jos moni epätoivossaan\nkyselee, kuten eversti-vainaja tänään, kykenemmekö me lainkaan näitä\nkoettelemuksia kestämään. Ensin kamalat nälkävuodet ja sitten sota,\njolle ei loppua tunnu tulevankaan.\"\n\n\"Kovalle se tuntuu ja kovaa se onkin, mutta kyllä vitsan käyttäjä\ntietää, mitä me kestämme ja milloin hänen on vitsa pantava pois.\nSaammepas nähdä, jos meillä elonpäiviä riittää, että... mutta otahan\nraamattu tuolta nurkkakaapista, siellä on paremmin sanottuna se, mitä\nminun mielessäni juuri pyörii.\"\n\nKun Antti Matinpoka oli täyttänyt käskyn, kehotti vaari:\n\n\"Haehan sieltä Hesekielin kuudesneljättä luku ja lue\nkolmannestaneljättä värssystä. Siellä on ne sanat, jotka minun äsken\npiti sanoa.\"\n\nAntti Matinpoika etsi neuvotun kohdan ja luki:\n\n\"Näin sanoo Herra, Herra: sinä päivänä, kuin minä olen teitä puhdistava\nkaikista teidän rikoksistanne, niin minä taas tahdon panna asujat\nkaupunkeihin, ja autiat pitää taas rakettaman. Ja hävitetty maa pitää\nkynnettämän, että se oli turmeltu, kaikkien ohitsekäyväisten silmäin\nedessä. Ja heidän pitää sanoman: tämä maa oli turmeltu, ja se on\nnyt niinkuin Edenin ilotarha; ja nämät kaupungit olivat kukistetut,\njaotetut ja autiat, ja ovat nyt vahvat ja niissä asutaan.\"\n\n\"Niin, niin... niin se on oleva\", hymisi vaari. \"Kansamme laita on niin\nkuin teidän tänään, jotka vaivan ja kuoleman hädän jälkeen löysitte\ntäällä lämpimän pirtin, ruokaa ja siteitä haavoillenne.\"\n\n\"Niin\", virkahti Antti Matinpoika, joka ajatteli juuri samaa asiaa.\n\"Mutta kesken ei saa uupua.\"\n\n\"Ei, uupua ei saa... ja jos toiset uupuvatkin, niin toiset kyllä\njatkavat taivalta siksi kuin helpotuksen hetki koittaa. Ja nämä ne taas\npanevat elämän uudestaan alkuun.\"\n\n\"Ja he ovat juuri ne, jotka ovat pahan ajan yli säilyttäneet kansansa\nytimen\", lausui Antti Matinpoika, mielessään riemukas tunto kuin olisi\nhän tehnyt jonkun onnellisen löydön.\n\n\"Niin juuri!\" vahvisti vaari.\n\nHiilos uunissa oli jo tummunut ja kumpikin asettui levolle. Mutta sivu\npuoliyön makasi Antti Matinpoika vielä valveella ja kuunteli, kuinka\nheikkenevä myrsky vihelteli uuninpiipussa. Vaikka hänen jäseniään\npakottikin ja haavoja kirveli, tunsi hän mielialansa sitä ehyemmäksi ja\nterveemmäksi.\n\nSeuraavana päivänä oli myrsky kokonaan lakannut ja aurinko punasi\nlumisia metsiä. Niin tarpeeseen kuin päivän tai parin lepo olisi\nollutkin Antti Matinpojalle ja hänen miehilleen, hankkiusi hän\nkuitenkin heti aamiaisen jälkeen taipaleelle.\n\n\"Ei saa uupua eikä paikalleen jäädä\", hymähti hän vaarin kieltelyille\n\"Armeijamme on pirstaleina, mutta se on jälleen saatava kokoon. Meidän\ntäytyy rientää toisia etsimään.\" Kun hän hyvästiksi puristi vaarin\nkättä, lausui tämä:\n\n\"Teillä on vielä monta kovaa edessänne, sillä eilinen ei ollut\nvielä viimeinen, mutta sittenkin... minä tahdon taas panna asujat\nkaupunkeihin ja autiat pitää jälleen rakettaman, sanoo Herra.\"\n\nHetken kuluttua kahloi tuo pieni joukko syvässä lumessa matkalla\nLaihian kirkonkylää kohti. Yksin jäätyään virkahti vaari muorille ja\nminiälle:\n\n\"Paljon meiltä tänä aikana kysytään, mutta paljoa me olemme luodut\nkestämäänkin.\"\n\n\n\n\nRevontulten alla.\n\n\nTasainen lakeus ulottui joka suunnalle silmän kantamattomiin. Lännessä\nse yhtyi meren aavaan, joka nyt tammikuisen taivaan alla pohotti yhtä\nvalkoisena kuin metsätön mannerkin. Millään suunnalla ei näkynyt\nihmisasuntoja, sillä vihollinen oli hävittänyt kaikki talot Limingan\nlakealta.\n\nIlta alkoi hämärtää ja pohjoisella taivaan ranteella syttyivät\nrevontulet liekehtimään. Nuo pitkät valokielekkeet hulmahtelivat idästä\nlänteen ja kurkottuivat yhä korkeammalle keskitaivasta kohti. Niiden\nkaameassa valaistuksessa sai lumiaavikko viheriälle vivahtavan hohteen.\n\nKumarana ja huurtuneena ponnisteli lakeuden halki yksinäinen suksimies.\nHän piti suuntaansa itäpohjoista kohti, sillä siellä toivoi hän\npikimmin pääsevänsä metsien helmaan ja erilleen vainoojistaan.\nNeljännesvirstan päässä hänen takanaan ratsasti nimittäin satamiehinen\nkasakkalauma, joka aamusta alkain oli syvässä lumessa seuraillut tuota\nyksinäistä hiihtäjää. Aina kun välimatka hetkeksi lyheni hiihtäjän ja\nkasakkain välillä, kajahti jälkimmäisten parvesta joukko laukauksia.\nHyristen ja vinkuen sinkoilivat kuulat hiihtäjän ympärillä ja hänen\npuvullaan näkyvät jäätyneet verijuovat osottivat, että hän oli saanut\njo useita haavoja.\n\nHän tunsi voimainsa nopeasti heikkenevän, hänen päätään huimasi ja\njäsenet pyrkivät nääntymyksestä notkahtelemaan. Hänellä oli jälellä\nyksi ainoa luja ajatus, jonka nojalla hän pysyi pystyssä ja liikkui\neteenpäin: olla elävänä antautumatta vihollisten valtaan. Hän toisti\nsitä lakkaamatta itselleen, painaltaen turtuneena ja koneellisesti\neteenpäin. Taakseen vilkaisematta hän oli ponnistanut halki tiettömän\nlumiaavikon ja ainoastaan takanaan kaikuvasta raa'asta ärjynnästä ja\nsilloin tällöin pamahtavista laukauksista tiesi hän, että vihollinen\noli vielä kintereillä.\n\nMutta kun revontulten loimut olivat taivaankannella saavuttaneet\nkorkeimman kohtansa, lakkasivat kasakkain äänet ja laukaukset\nkuulumasta. Hän ponnistausi vielä kappaleen matkaa eteenpäin, pysähtyi\nsitte ja katsahti taakseen. Kasakkajoukkoa ei ollut enää näkyvissä, ne\nolivat jättäneet takaa-ajon toivottomana sikseen ja palanneet äskeisiä\njälkiään myöten takaisin.\n\nMutta hiihtäjä ei kyennyt enää liikkumaan eteenpäin eikä hän sitä\ntahtonutkaan, sillä hän tunsi kuoleman nopeasti lähenevän. Hänen\npolvensa hervahtivat ja raskaasti vaipui hän hangelle pitkälleen.\nKorvissa humisi ja himmenevässä silmäkalvossa pitivät revontulten\nloimut villiä leikkiään. Nopeina ja häälyvinä kuvina siirtyi kulunut\nelämä hänen sisäisen näkönsä ohi.\n\nKuuluisana ja hurjana sissinä, kansalaistensa turvana ja vihollisten\nkauhuna oli hän viime vuodet kierrellyt Keski-Pohjanmaata. Sodan\nalkaessa oli hän nuorena isäntänä asunut kotitaloaan, Revolahden\nNissilää, eläen vasta naidun kauniin nuorikkonsa kanssa onnellisena ja\nmuusta maailmasta piittaamatta. Sillä välin sodan hävitykset lähenivät\nyhä uhkaavampina heidänkin kotiseutuaan ja pakolaisia virtasi yhtä\nmittaa pohjoista kohti. Mutta Nissilän haltiaväki pysyi kotonaan ja\nnautti nuoresta onnestaan.\n\nKotikonnuiltaan häätyneistä katkerista miehistä syntyi partiojoukkoja,\njotka kävivät sotaa omiin nimiinsä ja tuhosivat vihollisia missä\nsuinkin voivat. Ne houkuttelivat joukkoonsa voimistaan kuulua\nNissiläistäkin, mutta hän ei hennonnut jättää kotiaan ja nuorta\nvaimoaan. Hän ei tuntenut mitään sisäistä tarvetta lähteä sotateille,\nsillä isänmaa -- sehän oli hänen kotinsa ja se oli saanut olla\nrauhassa. Niinhän oli useimpain muidenkin sissien laita. Kodin rauhassa\nasuen he olivat pysyneet kokonaan passiivisina sotaan nähden ja vasta\nsitten, kun vihollinen oli astunut heidän kotipiiriinsä, kun heidän\npersoonallinen rauhansa oli tullut häirityksi, olivat he hurjistuneet\nja heittäytyneet sodan pyörteisiin.\n\nJa niin kävi Nissilänkin isännän. Hänen kotoinen itsekkyytensä tuli\nankarasti kostetuksi.\n\nEräänä syyspäivänä löysi pienempi vihollisjoukko tiensä Nissiläänkin.\nHe sitoivat isännän, teurastivat karjan, ryöstivät ja mellastivat\ntalossa. Nuoren emännän kauneus ei jäänyt heiltä huomaamatta ja he\nalkoivat häntä julkeasti hyväillä. Miehissä raahasivat he hänet saunaan\npihan perälle ja ryhtyivät väkivaltaan. Isäntä kuuli hänen surkeat\navunhuutonsa tupaan, minne hänet oli sidottuna jätetty.\n\nTuskan vimmalla hän silloin riuhtasi kahleensa poikki ja törmäsi ulos\npelottavana kostajana. Pihan laidalta kahmasi hän hirren ja nosti sen\npönkäksi saunan ovelle. Sitten hän sen enempää harkitsematta sytytti\nsaunan palamaan.\n\nSydän turtuneena ja mieli sekavana hän seisoi siinä syysillan\nhämärtyessä ja tuijotti humiseviin liekkeihin, joiden keskeltä kuului\nvihollisten rääkynää sekä hänen oman vaimonsa vihlovat hätähuudot.\nMutta ne sammuivat liekkien huminaan ja hiiltynyt rakennus romahti\nhetken kuluttua alas.\n\nSilloin vavahti isäntä, kääntyi ja jätti ainaiseksi kotinsa. Hänen\nelämänsä oli siitä päivin pyhitetty yksinomaan sodalle.\n\nHänen vaimonsa viimeiset avunhuudot kaikuivat senjälkeen lakkaamatta\nhänen korvissaan ja ajoivat häntä hänen verisellä polullaan yhä\neteenpäin. Nähdessään vilahdukseltakaan venäläisiä, kuullessaan heidän\nsuhahtelevaa kieltään tai tuntiessaan sieramissaan heidän omituisen\nhajunsa, joutui hän aina silmittömän raivon valtaan ja karkasi\nmiesluvusta piittaamatta murhanenkelinä heidän keskelleen.\n\nHän keräsi ympärilleen kaikista hurjimmat ja pelottomimmat sissit,\njoita ajoivat eteenpäin samanlaiset kostonhenget kuin häntä itseäänkin.\nKuin verenhimoinen ilves väijyi hän heidän kanssaan vihollista,\nilmestyen aina sinne, missä häntä vähimmin odotettiin. Raivoisana ja\nruhjovana riehui hän taisteluissa kuin muinaisten viikinkien berserkit,\nraivotappelijat, ja kuten näistäkin, uskottiin hänestäkin vihollisten\nkesken, etteivät häneen pysty tuli eikä rauta. Kuin myrkyllisiä\nitikoita surmasi hän vihollisia, antamatta koskaan armoa tai vihansa\nkoskaan heltiämättä.\n\nNiin oli hän vuosia liikkunut ympäri vihollisten kauhuna kuin iäti\nnälkäinen susi. Hänen päästään oli luvattu suun palkinto ja kaikkialla\nvainuilivat häntä vahvat kasakkajoukot. Tänään hänet sitten oli\nkohtalonsa vihdoinkin saavuttanut. Kaikki toverit hänen ympäriltään\nolivat kaatuneet epätasaisessa taistelussa ja itse hän haavottuneena\noli joutunut hiihtämään loputtoman lakeuden halki, kintereillään\nkostonhimoa puuskuttava kasakkajoukko.\n\nMutta elävänä hän ei ollut antautunut veriviholliselleen. Kasakat\nolivat kääntyneet takaisin ja silloin saattoi hän turvallisena\nheittäytyä kinokselle kuolemaan.\n\nHetkisen oli hän vielä kuulevinaan korvissaan vaimonsa hätähuudot,\nmutta sitten sekaantui kaikki ja hän ojentui kuolleena hangelle\nsuksiensa ja aseidensa viereen. Revontulten roihut heiastelivat hänen\nlasittuneissa silmissään ja autiona ja viluisena levisi joka suunnalle\nvihreähohtoinen lumiaavikko.\n\n\n\n\nPoloinen papintytär.\n\n\nKesäkuun 16 päivänä 1714 ei Raahen raatihuoneella ollut mikään\ntavallinen raastuvanoikeuden tai maistraatin istunto, sillä pöydän\ntakana istui tällä kertaa kenraalimajuri Armfelt, joka Napuella\nhajotetun ja jälleen kokoontuneen Suomen armeijan jäännösten kanssa\noli maaliskuusta saakka majaillut kaupungissa. Itse pormestari, herra\nGabriel Corte, istui nyt salin sivuseinällä, johon myöskin ikäänkuin\nlautakunnaksi oli asettunut Raahen kirkkoherra, Martinus Peitzius, sekä\nmuutamia upseereita. Pöydän edessä seisoi kuulusteltavana eräs sotaväen\nhevosseppä, keski-ikäinen, iloisen näköinen mies.\n\nHevosseppä jatkoi kertomustaan: \"Kun minä sitten kolmatta päivää\nolin ryssän vankina, tuli vartiakseni nuori ja parraton rakuuna.\nKatsopas nyt, Jyrki, eteesi, tuon poikanulikan hyppysistä sinä\nhelposti pääset livistämään, sanoin minä itselleni, ja aloin siinä\nmielessä hangata ystävyyttä miehen kanssa, sillä hän näytti tavallista\nhyvänsävyisemmältä. Mutta kyllä maar minä ällistyin, kun hän yhtäkkiä\nkysyi selvällä suomenkielellä, että mistä minä olen kotoisin. Kun minä\nolin siinä aikani ihmetellyt ja jahkaillut, niin kertoi hän olevansa\noikea suomalainen ja väkisin joutuneensa ryssän soltuksi. No se on\nselvää, että minä nyt aloin häntä hartaasti houkutella päästämään minut\npakoon. Mutta hänpä ei sanonut mitenkään uskaltavansa sitä tehdä, sillä\nsilloin hänet hirtettäisiin tai ainakin armottomasti ruoskittaisiin.\nLopulta hän kuitenkin suostui avaamaan minun siteeni, kun minä lupasin\nolla samassa asennossa kuin sidottunakin ja vasta toisen vartian aikana\nyrittää karkaamista. Minä koetin kyllä houkutella häntäkin karkaamaan\nyhdessä minun kanssani, mutta hän ei uskaltanut sitäkään yrittää.\nMuuten tuntui hän minusta olevan noin niinkuin hieman sekaisin täältä\n(seppä koputti etusormella otsaansa), ainakin toisin vuoroin. No niin,\nkun toinen vartia oli tullut hänen tilalleen, ja se oli väärentämätön\nryssä, nujersin minä hänet hengiltä, otin jalat alleni ja pääsin\nkunnialla koko pelistä, vaikka puolen tiiman ajan vinkuikin kuulat\nkorvieni ympärillä.\"\n\n\"Ja missä sinä sitten sen jälkeen jouduit hänen kanssaan tekemisiin?\"\nkysyi Armfelt, kun seppä hetkeksi vaikeni.\n\n\"Se tapahtui Pieksämäellä. Minä olin Pohjanmaata kohti harhaillessani\nja vihollisia piileskellessäni yhtynyt puoleenkymmeneen sissiin ja\nnäiden kanssa makailin minä muutaman keväisen päivän Mikkelistä\nPieksämäelle vievän maantien varressa, vaaniskellen jotakin napattavaa.\nJa eipäs ollakaan, niin jo iltapäivällä lähenee kolme venäläistä\nrakuunaa. No, me käymme kimppuun ja yksi heistä oli tuo entinen\nsuomalainen vartiani. Oli tosiaan onni hänelle, että minä hänet ajoissa\ntunsin, sillä muuten hänen olisi käynyt niinkuin toveriensakin. Hän\nseurasi meitä mielellään ja Viitasaarella vein minä hänet nimismiehen\nluo ja kysyin, mitä minun pitäisi hänelle tehdä. Nimismies kuulusteli\nhäntä hiukan ja kehotti sitten minua kuljettamaan hänet tänne\npääkortteeriin.\"\n\n\"Hän on siis täällä nyt?\"\n\n\"On, hän on tallessa tuolla kaupungin korttikaarissa ja...\"\n\nSeppä näytti haluavan sanoa vielä jotakin mutta keskeytti empien, minkä\njohdosta Armfelt kysyi, mitä hänellä vielä olisi kerrottavana. Ääntään\nalentaen virkkoi silloin seppä:\n\n\"Ja minä olen ruvennut epäilemään, että hän onkin naisihminen.\"\n\n\"Kuinka niin?\" hymähti Armfelt.\n\n\"No hän on oikeastaan aivan naisen näköinen jo kasvoiltaankin ja\nsitten... kun me pari kertaa tänne tulomatkalla saimme saunata, niin\nhän ei suostunut yhdessä muiden kanssa tulemaan kylpyyn.\"\n\n\"Hm! No minkä hän on nimekseen sanonut?\"\n\n\"Eerik Benjamininpoika, mutta varmastikaan se ei ole hänen oikea\nnimensä.\"\n\nTehtyään sepälle vielä muutamia kysymyksiä niiden seutujen tilasta,\njoiden läpi hän oli harhaillut sekä vihollisten liikkeistä siellä,\nviittasi Armfelt tätä poistumaan. Sen jälkeen käski hän ovenpielessä\nseisovan korpraalin hakea vangitun venäläisen rakuunan sisälle.\n\nUteliaina kiintyivät muutaman hetken perästä kaikkien katseet siihen\nolentoon, joka korpraalin saattamana astui raatitupaan. Hän oli\nhintelävartaloinen nuorukainen, päällään venäläisen rakuunan lopen\nkulunut puku ja tukka aikoinaan lyhyeksi keritty, mutta nyt jo ehtinyt\nkasvaa pitemmäksi ja epätasaiseksi. Kasvot olivat aivan parrattomat,\nkalpeat ja tyttömäiset ja suurissa, harmaissa silmissä oli pelästynyt\nja harhaileva ilme. Huomatessaan niin monta katsetta itseensä\nkiinnitettävän, punastui hän ja painoi päänsä alas. Siinä asennossa\nteki hän vieläkin tyttömäisemmän vaikutuksen.\n\n\"Sinä puhut suomea?\" kysyi Armfelt.\n\n\"Kyllä\", vastasi rakuuna, vilkaisten kysyjään sekä lisäten hetken\npäästä hiljaa: \"Se onkin minun äidinkieleni.\"\n\n\"Siis synnynnäinen suomalainen. Entä mikä on nimesi?\"\n\nKuulusteltava kohotti uudelleen katseensa ja vastasi epävarmalla\näänellä:\n\n\"Eerik Benjamininpoika.\"\n\n\"Kuinka? Eihän se ole mikään naisen nimi!\" ja Armfelt pani ääneensä\nhieman ankaruutta.\n\nKuulusteltava hätääntyi nyt kokonaan ja purskahti sitten äkkiä itkuun,\npeittäen käsillä silmänsä. Nyt ei ollut enää epäilystäkään, ett'eikö\nhän ollut nainen.\n\n\"No, no, elähän itke, vaan ilmaise oikea nimesi, ei sinulle siitä\nmitään pahaa seuraa, päinvastoin\", koetti Armfelt puhella hänelle\nlempeästi.\n\n\"Annikka minun oikea nimeni on\", niiskutti tyttö, \"Annikka Swahn.\"\n\n\"Annikka Swahn\", toistivat kaikki hämmästyneinä, vaikka he sepän\nkertomuksesta ja kuulusteltavan ulkomuodosta ja käytöksestä olivatkin\ntulleet kutakuinkin vakuutetuiksi, että hän oli nainen. Muissa oloissa\nolisi saanut kerrassaan koomillisen luonteen se seikka, että venäläinen\nrakuuna ilmotti nimekseen Annikka Swahnin, mutta tässä tapauksessa\nilmeni kaikki niin traagillisena, että jokaisen kasvoilla kuvastui syvä\nsääli ja osanotto. Kukaan ei epäillyt kuulusteltavan ilmaisseen oikean\nnimensä.\n\n\"Mutta mistä sinä poloinen olet syntyisin ja kutka ovat sinun\nvanhempasi?\" kysyi Armfelt heltyneellä äänellä.\n\n\"Minä olen syntynyt Joutsenon pitäjässä, jossa isäni, Benjamin Swahn,\noli kappalaisena\", vastasi rakuunatyttö kyyneliään kuivaten.\n\n\"Hyvä Jumala, siis papin tytär!\" pääsi välittömästi kirkkoherra\nPeitziukselta.\n\n\"Mutta kuinka herran nimessä sinä olet joutunut vihollisen\nsotamieheksi?\" kysyi Armfelt. \"Kerrohan nyt meille kaikki alustapitäin.\"\n\nHuomatessaan, että tytön oli vaikea siinä seisoa useiden silmäparien\ntähysteltävänä, käski Armfelt korpraalin tuoda hänelle istuimen\nAnnikka asettui tuolinnurkalle syrjittäin kuulijoihin, niin että hän\nkokonaisuudessaan saattoi nähdä vain Armfeltin.\n\n\"Kasakat ottivat minut metsästä, ollessani neljäntoista vanha ja\nveivät Piiterburgiin. Siellä minut sitten viime vuoden alussa monen\nmuun suomalaisen kanssa pistettiin väkisin sotaväkeen\", kertoi tyttö\njalkoihinsa tuijottaen.\n\n\"Venäläisten riveissä on siis useampiakin kansalaisiamme!\" huudahti\nArmfelt.\n\n\"Niin, mutta kaikki he ovat vasten tahtoaan\", kiiruhti tyttö\nselittämään.\n\n\"Mutta kerropas nyt oikein juurta jaksain, kuinka kaikki on tapahtunut\nja mitä kaikkea sinä tiedät näistä kaameista asioista. Sinä jouduit\nsiis metsässä kasakkain käsiin?\" hoputteli Armfelt.\n\n\"Niin. Minä olin juhannusviikolla kymmenen muun tytön kanssa metsässä\nvastaksia hakemassa. Me olimme noin virstan päässä Joutsenon kirkolta\nja juuri kun me olimme taakkoinemme tulleet tielle, alkoi maa tömistä\nja ennenkuin me kerkesimme mitään päättää, tulla kohahti paikalle\nkasakkalauma.\"\n\n\"Maltas nyt, kuinka kauan tästä tapauksesta on kulunut?\" keskeytti\nhänet Armfelt.\n\nTyttö mietti hetken ja vastasi sitten:\n\n\"Tänä kesänä tulee siitä tasan neljä vuotta.\"\n\n\"Jahah, se tapahtui siis juuri Viipurin vallotuksen aikana. Mutta\nkerropas nyt edelleen.\"\n\n\"Me emme ehtineet säikäyksestämme tointua, kun olimme jo kasakkain\nvankina. Minut kaappasi joukon johtaja kiinni ja nosti eteensä\nsatulaan. Minä itkin ja huusin ja koetin riuhtoa itseäni irti, mutta\nkasakkapäällikkö vain nauroi ja puristi minua sen lujemmin. Lopulta\nminä paljosta itkusta ja pelosta menin tajuttomaksi, josta virkosin\nvasta Viipurissa venäläisten leirissä. Siellä näin paljon muitakin\nsuomalaisia vankina, sekä miehiä että naisia ja lapsiakin. Viipurista\nmeidät kaikki sitten muutaman päivän kuluttua vietiin Piiterburgiin,\njossa minä sain olla kolme vuotta.\"\n\n\"Kuinka siellä vangittuja kohdeltiin ja mitä heidän täytyi tehdä?\"\ntiedusteli Armfelt.\n\n\"Meidät sullottiin likaisiin ja kosteisiin parakkeihin ja syödä saimme\npuolikypsää limppua ja kaalikeittoa. Mutta hyvin usein puuttui sitäkin\nja monta meistä kuoli nälkään ja tauteihin. Miehet saivat aamusta\niltaan olla raskaassa työssä kaupungin rakennuksilla ja meidän naisten\ntäytyi samoin aamusta iltaan olla pesemässä sotamiesten vaatteita.\nUsein olin minä sairaana, kerran kolerassakin, mutta kuolema ei tullut,\nvaikka minä olisin kuinkakin hartaasti sitä rukoillut. Kymmenittäin\najelehti kurjuuteen ja rääkkäyksiin nääntyneiden suomalaisten ja\nruotsalaisten vankien ruumiita pitkin teitä ja syrjäisempiä katuja,\njoista niitä aika-ajoin viskeltiin Nevaan tai peruskivien alle. Ani\nharva sai osakseen oikean hautauksen.\"\n\nKertojan ääni sortui sortumistaan, kunnes kyyneleet uudelleen täyttivät\nhänen silmänsä. Hiukan tyynnyttyään jatkoi hän katkonaisella äänellä:\n\n\"Minä sentään Jumalan avulla vältyin pahimmasta, mikä kohtasi useimpia\nonnettomuus-sisariani, heidän joutuessaan sotamiesten väkivallan\nuhriksi. Karkaamista me emme uskaltaneet ajatellakaan, sillä monet\nmiehistä, jotka sitä yrittivät, saatiin kiinni ja silloin heidät\nruoskittiin ja merkittiin poltinraudalla tai silvottiin korvat ja\nsieramet.\"\n\n\"Oih, sitä raakalaisuutta!\" voihkasi kirkkoherra, kasvoillaan syvä\ninhon ilme.\n\n\"Sellaista elämää me saimme viettää kolme vuotta\", jatkoi rakuunatyttö\njälleen tasaisella ja harmaalla äänellä. \"Sitten alkoi kierrellä huhu,\nettä tsaari lähtee suuren sotajoukon kanssa vallottamaan Suomea.\nSilloin meidät suomalaiset vangitkin, niin miehet kuin naisetkin, jotka\nvain olivat voimissaan, pantiin väkisin sotaväkeen. Jotka kieltäysivät\ntottelemasta, ne hirtettiin. Ensin meidät kuitenkin väkipakolla\nkastettiin ryssänuskoon ja annettiin uudet nimet. Se tapahtui\nloppiaisena puolitoista vuotta sitten ja minulle annettiin silloin nimi\nUlliana. Minut ja viisikymmentä muuta suomalaista tyttöä raahattiin\nVologdan rakuunain kasarmiin, puettiin sotamiehen vaatteisiin ja\nopetettiin ruoskan uhalla ratsastamaan ja ampumaan. Ja sotamiehet\nsaivat kenenkään estämättä tehdä meille mitä tahtoivat\" Kertojan\nääni oli taas alenemistaan alentunut, kunnes hän kokonaan vaikeni ja\nmielipuolen omituisuudella tuijotti eteensä. Kuulijat oli vallannut\nsyvä sääli ja kirkkoherra toisteli hiljaa: \"Kauheata! kauheata!\"\n\nVihdoin havahutti Armfelt kuulusteltavan virkkamalla:\n\n\"Ja sitten te saitte seurata armeijaa Suomeen. Onko teidän täytynyt\ntaisteluissakin olla mukana?\"\n\nTyttö nosti säikähtyneenä katseensa ja Armfeltin täytyi toistaa\nkysymyksensä, ennenkun hän ryhtyi jatkamaan kertomustaan.\n\n\"On kyllä, kaikissa taisteluissa me olemme olleet mukana, Porvoossa,\nPälkäneellä ja Isossakyrössä. Meidän taaksemme asetettiin venäläisiä,\njoiden oli määrä ampua meidät heti, jos emme kävisi eteenpäin tai\nmuuten yrittäisimme jotakin salajuonta. Mutta me olimme hiljaisuudessa\nkeskenämme päättäneet ampua aina yli eikä satuttaa omia kansalaisiamme,\nvaikka moni saikin surmansa heidän kuulistaan. Minäkin sain Pälkäneellä\nhaavan käsivarteeni.\"\n\n\"Ja Isossakyrössä teitä myöskin oli mukana?\" keskeytti hänet Armfelt.\n\"Kuinkahan paljon suunnilleen ja missä vihollisen taistelulinjan osassa\nte olitte?\"\n\n\"Meitä oli kaikkiaan noin tuhannen paikkeille ja joukossa oli useita\nsiunatussa tilassa olevia naisiakin. Kun venäläiset alottivat\nhyökkäyksen, asetettiin meidät kaikki eturintaan ja takanamme oli taas\npaljon suurempi joukko venäläisiä, joiden tuli ampua meitä, ellemme\nvikuroimatta kävisi päälle.\"\n\n\"Ja joukossa siunatussa tilassa olevia naisiakin!\" huudahti Armfelt\nja löi rajusti kämmenensä pöytään. \"Se jalosydäminen ja sivistynyt\nGalitzin!\"\n\n\"No, ehkä hän sittenkin muihin venäläisiin nähden on jalosydäminen ja\nsivistynyt\", huomautti yksi upseereista kuivan ivallisesti.\n\n\"Mutta voitko sinä muistaa, työnnettiinkö teidän joukkonne keskustaa\nvai vasenta siipeä vastaan?\" kääntyi Armfelt, taas tytön puoleen.\n\nTämä muisteli hetkisen ja vastasi sitten:\n\n\"En minä voi sitä niin tarkalleen sanoa, sillä silloinhan oli lumipyry\nja varsinkin me naiset pois suunniltamme. Sen minä vain muistan, että\nme lähelle suomalaisia tultuamme huusimme, että he säästäisivät meitä,\nsillä me olemme heidän kansalaisiaan.\"\n\n\"Mitä!\" kavahti yhtäkkiä majuri Schulman, joka Isonkyrön taistelussa\noli vasemmalla siivellä johtanut viisikäs-pataljoonaa ja joka levotonna\noli kuunnellut tytön viime kertomusta. \"Juuri kun minä komensin mieheni\npajunettihyökkäykseen, kuulin minä vihollisen rintamasta huutoja:\n'säästäkää, me olemme suomalaisia!' Mutta minä huusin miehilleni,\njotka hämmästyneinä olivat pysähtyneet, että se on petkutusta kaikki\ntyyni. Ja niin me säälimättä hyökkäsimme eteenpäin ja hakkasimme maahan\nkaikki, jotka tiellemme sattuivat. Niin, Herra meidän erehdyksemme\nparatkoon, mutta emmehän me mitenkään voineet käsittää, että\nvihollisten joukossa olisi omia kansalaisiamme.\"\n\nKarkean soturin ääni värähteli hänen tätä puhuessaan.\n\n\"Niin, suurin osa meistä kaatui taistelussa\", kertoi tyttö, kiinnittäen\npelästyneet silmänsä majuriin. \"Minä ja kaksi muuta tyttöä pelastuimme\npiilottumalla. Kiivaimman kahakan aikana hyppäsimme me satulasta ja kun\nsiinä lähellä sattui olemaan korkea lumikinos, peittäysimme me siihen\nja kyyrötimme siellä aina iltapäivään saakka. Mutta kun me sitten\nkylmän ja nälän hätyyttäminä kohosimme piilostamme, huomasivat meidät\nheti taistelutantereelle kaatuneita ryöstämään hajaantuneet venäläiset,\nottivat meidät kiinni ja veivät everstin luo ja...\"\n\nHän keskeytti lauseensa, punastui ja suupielten värähdellessä painoi\npäänsä syvään alas.\n\n\"No, teitä varmaan rangaistiin?\" virkkoi Armfelt.\n\n\"Niin, me saimme viisikymmentä raipaniskua paljaaseen selkäämme\", sanoi\ntyttö mahdollisimman hiljaa, samallakun kyyneleet alkoivat uudelleen\ntippua hänen silmistään.\n\n\"Tyttö parka!\" huoahti Armfelt. \"Ja sitte sinä sait parin venäläisen\nrakuunan kanssa viedä jotakin julistusta Pieksämäen papille?\"\n\n\"Niin. Minut pantiin mukaan tulkiksi ja sillä retkellä minä viimeinkin\njouduin suomalaisten vangiksi, jota olin alunpitäin toivonut.\"\n\n\"Jumala paratkoon, kyllä siinä on kohtaloa kahdeksantoistavuotiaan\npapintyttären osaksi. Vanhemmistasi sinulla ei luonnollisesti ole näinä\nvuosina ollut mitään tietoa?\"\n\n\"Ei\", nyyhkytti tyttö vastaukseksi. \"Isäni on ollut jo toistakymmentä\nvuotta kuolleena, mutta äitini ja siskoni elivät vielä, kun kasakat\nminut ryöstivät. Ja siitä minä niin hartaasti tahtoisin saada selvän,\nelävätkö he vielä ja missä he ovat.\"\n\n\"No nyt sinä itse kuitenkin olet turvassa, kun olet päässyt\nmaanmiestesi pariin\", koetti Armfelt häntä lohduttaa, \"ja ehkäpä\nJumalan avulla saamme vielä omaisistasikin selvän. Mahdollisesti ovat\nhe monien muiden pakolaisten mukana kulkeutuneet Ruotsiin, jossa he\nkyllä ovat turvassa. Toimitamme ensimäisen hyvän tilaisuuden sattuessa\nsinutkin sinne. Mutta nyt sinun täytyy ensiksi saada kunnollista hoitoa\nsekä sukupuolellesi kuuluva puku.\" Viimeisiä sanoja puhuessaan katsahti\nArmfelt kirkkoherra Peitziukseen, joka kohosi paikaltaan ja tyttöä\nlähestyen virkkoi:\n\n\"Lapsi parka, lähde nyt aluksi minun kotiini saamaan hoivaa. Sieltä\nkyllä löydämme jonkunlaisen puvunkin sinulle, ettei sinun tarvitse\nnoita kovanonnen vaatteita kauemmin kantaa.\"\n\nOttaen tyttöä lempeästi kädestä lähti kirkkoherra salista.\n\nArmfelt nousi paikaltaan, käveli omiin mietteisiinsä vaipuneena\nmuutaman kerran yli lattian, pysähtyi sitten akkunan eteen ja avasi sen\nikäänkuin saadakseen huoneesta haihtumaan sen painostavan mielialan,\njonka tytön kertomus oli synnyttänyt. Ulkona oli mitä herttaisin\nkesäpäivä. Raatihuoneen nurkalla kasvavassa pihlajassa sirkutteli\nparvi pikkulintuja, kaduilla ja pihoilla näkyi päivää paistattelevia\nsotilaita ja torilta kuului rummunpärrytystä, kun talonpoikaisille\nsotilastarjokkaille opetettiin sotaliikkeitä. Mutta Armfelt tätä\nkaikkea tuskin huomasikaan. Oikea käsi poveen pistettynä, pää syvään\nalas painuneena ja kasvoillaan synkkä ilme tuijotti hän ulos.\nPormestari ja upseerit vaihtoivat kuulemansa johdosta matalalla äänellä\nsanan silloin, toisen tällöin.\n\nKun Armfelt vihdoin palasi pöydän ääreen, virkkoi hän:\n\n\"No, tällaiseenhan meitä itäinen naapurimme on jo vuosisatoja\ntotuttanut. Ja nyt ryhtykäämme keskustelemaan sotaväen muonituksesta.\nHerra pormestari, pyydän teitä esittämään suunnitelmanne.\"\n\n\n\n\nKukin kohdaltansa.\n\n\nMetsien helmassa ei tiennyt mitään siitä hävityksestä ja surkeudesta,\njota oli nähtävänä kaikkialla kylissä ja kaupungeissa. Syyskuisen\npäivän kuulautta ei sumentanut mikään kauhunnäytös eivätkä hiljaisuutta\nrikkoneet raa'at äänet tai surkeat valitushuudot. Pihlaja ahon reunalla\nlevitti kaikessa rauhassa päivänsäteille lehtevät haaransa, joiden\nvälissä tiaiset pelmastivat veripunaisten marjaterttujen kimpussa.\nJa puolitorkuksissa istui poutahaukka läheisen kuusen latvassa,\npiittaamatta tämän ihanan päivän kunniaksi mitään pikku linnuista. Se\nkäänsi laiskasti päätään vasta sitten, kun ahon alla, suon reunassa\nkasvava tiheä viidakko alkoi rytistä ja huojua, aivankuin äkämystynyt\nhärkä olisi työntäytynyt sen läpi.\n\nMikään härkä ei viidakossa kuitenkaan möyrästänyt, vaan leveähartiainen\nja järeäleukainen mies, joka puvultaan oli puoleksi sotilas, puoleksi\ntalonpoika. Päällään hänellä oli karoliinien sininen univormu, joka\noli vyötäreiltä kiristetty leveällä taljavyöllä, mutta jalassa oli\nharmaasarkaiset housut ja talonpoikaiset pikisaumasaappaat. Hattu\noli myöskin selvästi talonpoikaista alkuperää, vaikka siitä neulan\nja langan avulla olikin koetettu muovata kolmikolkkaista. Mutta\nkupeella riippuva raskas miekka ja pari vyössä kiiluvaa pistoolia\nosottivat kuitenkin epäämättömästi, että mies oli kiireestä kantapäähän\nsodankävijä.\n\nHän ei ollut sen enempää eikä vähempää kuin itse Taneli Luukkonen,\njoka milloin hyvänsä saattoi povitaskustaan vetää epäilijän nähtäväksi\nkuninkaallisen majurin valtakirjan. Pälkäneen metsiä tänä ihanana\nsyyspäivänä oli hän joutunut ypö yksinään samoilemaan seuraavista\nsyistä.\n\nJalkarakuunoineen oli hän useampia päiviä vainustellut erästä suurempaa\nvenäläistä kuormastoa, jota piti kuletettaman Hämeenlinnasta pohjoiseen\npäin. Eilen illalla he olivat asettuneet väijyksiin Kostianvirran\nläheisyyteen ja tänään aamunkoitteessa oli tehty hyökkäys ohi kulkevan\nkuormaston kimppuun. Mutta sen saattoväki olikin ollut paljon\nlukuisampi kuin mitä Luukkonen oli otaksunut, ja raivoisan tappelun\nperästä oli hänen pieni joukkonsa kokonaan hajotettu. Tällaisen\ntapauksen varalta oli Luukkonen ennen tappelua määrännyt miehilleen\nkokoontumispaikaksi Taurialan kylän.\n\nSinne oli hän itse parasta aikaa matkalla.\n\nTultuaan suon yli aikoi hän viidakon läpi tunkeutua aholle. Mutta\nvesakko kävi ihan läpipääsemättömäksi. Ylenmäärin ärtyneenä\naamullisesta tappiostaan tempasi hän suuren säilänsä ja alkoi sillä\nhutkia oksia tieltään. Hän kuvitteli raivaavansa tietä vihollisjoukon\nhalki, ja joka kerta kun hän huitasi miekalla pääsi hänen suustaan\nvihainen: htsch!\n\nMuutama päivä sitten oli hän miehineen eräässä hävitetyssä kylässä\nnähnyt muun muassa aidanseipääseen keihästetyn lapsen, joka pienet\nsormet harallaan oli kangistunut siihen luonnottomaan sijaan kuin\nviluun kuollut linnunpoikanen. Tuota kamalaa näkyä muistellen yltyi\nhänen vihansa yhä, ja vimmoissaan toivoi hän, että nuo hänen tietään\nsalpaavat pensaat olisivat olleet venäläisiä.\n\nYhä pahemmin ryskyi viidakko ja poutahaukka kuusenlatvassa alkoi käydä\njo todella levottomaksi. Se pöyhisteli kaulahöyheniään, ja samalla kun\närtynyt miekkamies astui ulos pensasten kätköstä, kohahti se lentoon.\n\nAhon rinteelle päästyään pani Luukkonen merkille kuusen, jonka\npoutahaukka juuri jätti, sekä päätti kiivetä sen latvaan, ottaakseen\nselvän matkan suunnasta, sillä viidakossa möyriessään oli hän joutunut\nhiukan kuin pyörälle. Heittäen hattunsa ja miekkansa kuusen juurelle\nalkoi hän rivakasti tunkea tiheän oksaston läpi latvaa kohti. Tultuaan\ntarpeeksi korkealle pääsi hän pian selville seudusta ja huomasi\nilokseen noin virstan päässä Dunderinmäen, josta ei ollut enää pitkälti\nkylään.\n\nMutta mitäs tuo oli?\n\nHänen tarkat ilveksensilmänsä keksivät Dunderinmäen rinteeltä kohoavan\nilmaan hienonhienon savupatsaan. Oliko joku hänen miehistään ehtinyt\njo sinne vai oleiliko siellä paikkakunnan pakolaisia? Tai olisiko joku\npienempi vihollisjoukkue asettunut sinne jotakin väijymään? Viimeinen\notaksuma sai hänet puremaan vihaisesti hampaansa yhteen.\n\nNo, pianpa hän oli saava siitä selon.\n\nHän alkoi nopeasti laskeutua alas ja hetken päästä oli hän jälleen\nmatkalla Dunderinmäkeä kohti.\n\nKun hän saapui mäen juurella kasvavaan lepikkoon, hiljensi hän kulkuaan\nja eteni ainoastaan varovasti hiipien. Terävästi tähyilevine silmineen\nja jännittyneine liikkeineen muistutti hän saalista vaanivaa petoa.\nVarovasti työnsi hän päänsä oksien välitse ja kurkisti mäenrinteessä\nolevalle pienelle aukeamalle, josta savu nousi.\n\nNäky, joka sieltä hänen eteensä aukeni, oli kaikkea muuta kuin\npelottava. Suuren vierinkiven suojaan oli kyhätty pieni, turvekattoinen\npirtti. Sen edustalla, päiväpaisteessa, istui pitkään ruskeaan\nkauhtanaan puettu kaljupäinen mies ja meisselin tapaisella aseena\nnäperteli sileäksi höylättyä leppälaudan palaa. Välistä pyyhkäsi hän\nhikeä otsaltaan ja oli muutoin työhönsä niin syventynyt, ettei hän\nnäyttänyt huomaavan mitään ympärillään. Hiukan sivulle oli parin kiven\nväliin tehty tuli pienen padan alle, jota iäkkään puoleinen nainen\nhämmensi.\n\nKun Luukkonen varovaisuudestaan luopuen astui rennosti aukeamalle,\nhuudahti nainen ja mies pudotti laudan kädestään sekä yritti karkaamaan\nylös. Kohta hän kuitenkin rauhottui huomatessaan, että tulija oli\nyksinään ja että hänellä lisäksi oli sininen univormu.\n\n\"Ystäviä ollaan!\" tervehti Luukkonen, mihin toinen vastasi toivottaen\nHerran rauhaa.\n\nLähelle tultuaan silmäili Luukkonen tutkivasti miestä ja virkkoi\nhämillään:\n\n\"Mutta mitä? Eikö se ole Taneli-mestari Viipurista?\"\n\n\"Olen kyllä\", vastasi puhuteltu, \"ja luulenpa siinä seisovan toisen\nTanelin.\"\n\nHe kättelivät ja Luukkonen jatkoi:\n\n\"Mutta kuinka ihmeessä te olette tänne Pälkäneen sydänmaille joutunut?\"\n\n\"Onpahan niitä tänä aikana tapahtunut kummempiakin siirtoja\", vastasi\ntoinen levollisesti. \"Sota ja vihollisen hävitykset ne tietysti\nkarkottivat minut Viipurista ja niin jouduin minä tänne Pälkäneelle.\nEnsinnä asustin vaimoineni Taurialan kylässä, mutta kun sielläkään ei\najan oloon tuntunut turvalliselta, kyhäsin minä majan tänne metsään.\nTäällä olenkin saanut vielä toistaiseksi rauhassa työskennellä.\"\n\n\"Työskennellä? Ette kai entistä ammattianne täällä voi harjottaa?\"\nkysyi Luukkonen.\n\nVastauksen asemesta ojensi Taneli-mestari hänelle laudankappaleen,\njota hän äsken oli näperrellyt. Sen yläreunaan oli kohoksi veistetty\nkirjainten tapaisia koukeroita. Seuraten niitä sormellaan oikealta\nvasemmalle tavasi Luukkonen vaivaloisesti kokoon sanat: \"Valvo, Herra,\nrakas taivaalli...\" Sen pitemmälle ei laudalla ollut valmista.\n\n\"Mitä... tuleeko tästä aapelus, vai?\" kysyi Luukkonen neuvotonna.\n\n\"Jotakin sinnepäin\", vastasi toinen hymähtäen. \"Kun Viipurista\npaetessani otin mukaani jonkun verran paperia ja väriaineita, niin\npäätin täällä ruveta valmistamaan aapisia, ettei valistus ja Herran\nsanan tieto kansasta kokonaan häviäisi tänä koettelemusten aikana. Minä\nleikkasin tällaisille laudanpaloille aapisen sivut, mutta saatuani\nmuutamia kappaleita painetuksi, tärveltyi yksi laudoista, johon oli\nleikattu tämä ehtoorukous. Sen vuoksi ryhdyin sitä äsken uudesta\nmuovaamaan.\"\n\nTämän sanottuaan pistäysi hän majaan ja tuli hetken kuluttua takaisin,\nkädessään pari puukansiin kömpelösti sidottua, ohkaista kirjaa, jotka\nhän ojensi Luukkoselle. Tämä avasi toisen ja tavasi ensi lehden\nomituisesti koukeroisista kirjaimista kokoon sanat: \"ABC-kirja, joka\nsen suuren tarpeen tähden on Pälkäneellä Taurialan kylässä prändätty\nDaniel Medelplanilta.\"\n\n\"Hm -- mym\", hymähteli Luukkonen hämillään ja käänteli kirjan lehtiä.\n\n\"Ottakaa ne mukaanne\", sanoi Taneli-mestari, \"ja kun tapaatte metsiin\npaenneita kansalaisiamme, niin antakaa enimmän tarvitseville. Pian\nminä saan uusia valmiiksi ja silloin saatte lisää jaettavaksi, jos\nsatutte tämän kautta kulkemaan. -- Näinhän me kukin kohdaltamme tuemme\nnääntyvää isänmaatamme, te miekalla ja minä aapiskirjoillani\", jatkoi\nhän hetken kuluttua ja ryhtyi jälleen kaivertamaan kirjaimia lautaan.\n\nKarhea sissisoturi, joka katseli hänen työtään, tunsi mielessään\nomituista ja aniharvoin ilmenevää liikutusta. Ja kun hän iltapäivällä,\njaettuaan Taneli-mestarin ja hänen muorinsa kanssa heidän vaatimattoman\npäivällisateriansa, lähti jatkamaan matkaansa Taurialan kylään,\nkääntyi hän aukeaman reunassa vielä taakseen katsomaan, ja nähdessään\ntuon kaljupäisen vanhuksen jälleen kumartuneena työnsä yli, tunsi\nhän silmissään jotakin kosteata. Hänen mieleensä muistuivat äkkiä\nHuoneentaulun sanat: \"Jotka sanalla neuvotaan, jakakoot kaikkea hyvää\nniille, jotka heitä neuvovat.\" Kiiruusti otti hän kukkaronsa esille ja\nkaivoi sieltä kaikki harvat hopearahansa. Varpaillaan hiipien palasi\nhän takaisin ja asetti kummankaan huomaamatta rahat majan kynnykselle\nsekä palasi kiiruusti takaisin metsään.\n\n\n\n\nKotiin!\n\n\nEveliina huuhtoi karsinassa astioita ja Katri istui kynnyksellä\npuhdistaen hunajaa, jota hän juuri oli käynyt mehiläiskeoista\nanastamassa. Pölyistä kylänraittia pitkin asteli punapaitainen kylän\nvanhin ja kysyi ohi mennessään Katrilta miesten töitä. Jostain etäämpää\nkuului riutuva balalaikan ääni sekä lasten riitelyä. Kun kylänvanhin\noli hävinnyt näkyvistä, vaikenivat äänet ja silloin kävi hyönteisten\nsurina ja lintujen laulu kuuluvammaksi.\n\nKuivattuaan astiat tuli Eveliina istumaan kynnykselle sisarensa\nrinnalle, joka hänkin juuri lopetti työnsä. Kädet helmassa jäivät he\nääneti tuijottamaan läntistä taivaanrannetta kohti, jonne aurinko oli\njo painumassa.\n\nSilloin alkoi yhtäkkiä Eveliina, silmissään uneksiva ilme, hyräillä\nlaulua:\n\n    \"Tuoll' on mun kultani, ain yhä tuolla,\n    kuninkahan kultaisen kartanon puolla;\n    voi minun lintuni, voi minun kultani,\n    kun et tule jo!\"\n\nSiskonsa laulun kuullessaan säpsähti Katri kuin unesta havahtuen ja jäi\nhämmästyneenä häneen tuijottamaan, samalla kuin rypyt hänen silmiensä\nympärillä alkoivat vilkkaasti elää. Mutta hetken päästä yhtyi hänkin\nlauluun ja kun he olivat päässeet värssyn loppuun, vaikenivat he ja\nkasvonsa vyöliinaan kätkien purskahtivat itkuun.\n\nTuo laulu oli temmannut sijaltaan sen hunnun, jonka taakse he olivat\nmenneisyytensä kätkeneet, ja he tunsivat yhtäkkiä siirtyneensä\nviisikolmatta vuotta ajassa taapäin. Silloin seisoivat he nuorina\nneitosina, sirpit kädessä, kaurahalmeella Paloisjärven rannalla\nkotipitäjässään Iisalmella. Päivä oli silloinkin ollut länteen\npainumassa ja sulhastaan muistellen, joka oli Kaarlo-kuninkaan mukana\nvierailla mailla, oli Eveliina-purkanut sydämensä kaihon lauluun:\n\"Tuoll' on mun kultani, ain' yhä tuolla.\" Katri oli silloinkin yhtynyt\nsiskonsa lauluun, mutta juuri kun he olivat päässeet ensimäisen\nvärssyn loppuun, oli metsänrannasta tulla pöllähtänyt halmeelle joukko\nPohjanmaalta palaavia venäläisiä rakuunoita. Ne olivat ympäröineet\ntyrmistyneet sisarukset, temmanneet heidät ylös satulaan ja rientäneet\ntuulena matkaansa.\n\nRiehuvien sotilasten mukana he olivat saaneet vaeltaa viikkoja\nja kuukausia, ohi lukemattomien vinorististen pyhäkköjen ja\nsipulikattoisten kirkkojen, kylien ja kaupunkien, kunnes olivat\npäätyneet tähän pieneen maalaiskylään kaukana Moskovan takana. Täällä\nhe olivat sitten eläneet ryöstäjäinsä, kahden veljeksen, vaimoina\nvuosia puoliväliin kolmekymmentä. Ja koko tuon ajan he olivat olleet\nkuin syvässä unheessa. Vieras kieli, vieras haju, vieraat värit ja\ntavat olivat heitä ympäröineet joka puolelta ja kuin unissakävijät he\nolivat niihin mukautuneet, vaikka sydän olikin kaukana poissa. Tässä\nympäristössä he olivat ikäänkuin kainoksuneet omaa äidinkieltään ja\nniin se oli heiltä keskenäänkin jäänyt käytännöstä pois. Ainoastaan\najatuksissaan he olivat sitä käyttäneet sekä iltasin lukiessaan\näänettömän ehtoorukouksensa.\n\nMitään sanoja eivät sisarukset nytkään laulun tauottua äidinkielellään\nvaihtaneet, mutta se oli havahuttanut heidän koti-ikävänsä täyteen\ntietoisuuteen ja ikäänkuin ruumiillistuttanut sen. Heidän katseeseensa\noli syttynyt omituinen loiste, joka ei miehiltäkään jäänyt huomaamatta,\nkun he illalla palasivat työmaalta. Mutta mitään eivät sisarukset\nvirkkaneet paremmin miehille kuin toisilleenkaan, vaan liikkuivat\näänettöminä ilta-askareissaan.\n\nPuoliyön aikana, kun nukkuvain huounta ja sirkkain siritys täyttivät\nhuoneen, kohosi Eveliina hiljaa vuoteestaan ja alkoi pukeutua. Katri,\njoka oli avoimin silmin maannut omalla tilallaan, seurasi sisarensa\nesimerkkiä. Yhtään sanaa he eivät nytkään vaihtaneet, mutta ymmärsivät\nsilti täydellisesti toisensa. Niin, heille oli jo illalla Eveliinan\nlaulaessa selvinnyt kaikki.\n\nKun he parhaillaan säälivät evästä kokoon, havahtui yksi miehistä ja\nsisarten puuhat nähdessään sekä muistaessaan illallisen omituisen\nloisteen heidän silmissään, aavisti hän jotakin. Hän kavahti\nvuoteesta ja hälytti toisetkin hereille. Mutta salamannopeasti, kuin\nennen tehdystä sopimuksesta, tarttuivat sisarukset seinällä oleviin\naseisiin ja surmasivat miehet, joiden vaimoina ja äiteinä he olivat\nyli kaksikymmentä vuotta eläneet. He tekivät sen ääneti ja ilman\ntunnonvaivoja, aivankuin matkalle lähtijä pudistaa vaatteistaan\narkielämän tartuttamat rikat.\n\nJa sitten he lähtivät tiettömille taipalille.\n\nMitä suuntaa heidän oli kulettava, osuakseen kerran syntymäsijoilleen?\nRuotsissa päivä laskee ja Venäjältä nousee, muistivat he vanhain ennen\nsanoneen ja niin suuntasivat he alati kulkunsa päivänlaskua kohti.\nHalki rannattomien metsien ja yli äärettömien soiden he samosivat\nvarmoina siitä, että he kerran vielä osuisivat synnyinseudulleen. Kun\neväät loppuivat, ravitsivat he itseään marjoilla ja sienillä tai osui\nheidän tielleen metsälintuja.\n\nKuukausia olivat he siten hellittämättä eteenpäin samonneet, kun he\neräänä päivänä lopen uupuneina ja nälkäisinä uskalsivat lähestyä\nihmisasuntoja. Sieltä kuulivat he kaikuvan vastaansa suomenkielen.\nSilloin he itkivät ilosta, huomatessaan vihdoinkin päässeensä\nisänmaansa rajojen sisälle.\n\nVahvistunein mielin jatkoivat he matkaa syntymäseutuaan kohti ja niinpä\nhe muutamana kuulaana syyspäivänä huomasivat seisovansa Paloisjärven\nrannalla. Silloin he jälleen puhkesivat itkuun ja syleilivät toisiaan.\n\nMutta kaurahalmeen sijalla, josta heidät viisikolmatta vuotta sitten\noli raahattu vieraalle maalle, oli tällä välin kasvanut suuri metsä.\nKun he kyyneleisin silmin käyskelivät siinä nuoruutensa työmaalla,\nkilahti jotakin sammalessa. Eveliina kumartui alas ja veti turpeen\nkätköstä esiin kaksi läpiruostunutta sirppiä.\n\nHeidän omat sirppinsä! Kyllähän he ne tunsivat, sillä kummankin\nvarressa häämöttivät vielä tutut merkit.\n\n\"Nyt viimeiselle taipalelle kotiin!\" virkkoi vihdoin Eveliina, asetti\nsirpin olalleen kuten ennenkin leikkopellolta palattaessa ja lähti\nastelemaan Vieremän kylää kohti. Ja äänetönnä, sirppi olalla, seurasi\nKatri hänen kintereillään.\n\nKun he lähenivät kotitaloansa, Vieremän Jaakkolaa, alkoi Eveliina\nkirkkain äänin laulaa ehtoovirttä: \"Jo joutui päivä armas\", kuten\nhe nuoruudessaan olivat niin usein tehneet iltasin työmaalta tai\nkarjanhausta palatessaan. Ja kun talon rakennukset alkoivat petäjien\nvälitse pilkottaa, yhtyi Katrikin virteen.\n\nSilloin Jaakkolan vanha, upposokea muori, joka asusti saunassa ja\njota pidettiin hupelona, astua lyykkäsi sauvaansa nojaten pihalle ja\nsisäisen ilon kirkastaessa hänen ryppyisiä kasvojaan lausui:\n\n\"Nyt tyttäret palaavat! Enkös minä ole aina sanonut, että vielä ne\nkerran palaavat!\" Ja kun hetken kuluttua astui metsästä pihalle kaksi\noutoa ja elähtänyttä vaimoa, ruostuneet sirpit olallaan, ja kävivät\nsuoraapäätä äitinään tervehtimään sokeata mummoa, ei kukaan pihalle\nkerääntyneistä epäillyt, että nyt vihdoinkin olivat palanneet Jaakkolan\nsisarukset, jotka viisikolmatta vuotta sitten olivat kaurahalmeelta\ntiettömiin kadonneet.\n\n\n\n\nViimeinen koetus.\n\n\nTydalenin pienen tunturikylän asukkaat olivat odottamatta saaneet\njouluvieraita. Kun Trondhjemin ympäristöllä oleville suomalaisille\njoukoille oli joulukuun ensi päivinä saapunut sanoma kuninkaan\nkuolemasta, oli eri joukko-osastojen, tiedustelu- ja muonan\nhankintaretkillä olevien komennuskuntien käsketty kokoontua Tydaleniin,\njosta armeijan oli määrä marssia suorinta tietä tunturien yli\nJämtlantiin ja niin edelleen kotimaahan.\n\nSana \"kotiin!\" synnytti liikettä ja elämää niskottelevassa\narmeijassa, josta päällystön oli vähää ennen täytynyt kapinaliikkeen\ntukahuttamiseksi hirtättää muutamia vastahakoisimpia. Hitaasti\nedistyvät piiritystyöt katkesivat siinä tuokiossa aivankuin joku\narmeijaa pingottanut, näkymätön valtahermo olisi yhtäkkiä hervahtanut\npoikki. Vallinluojat viskasivat käsistään lapiot ja tykkimiehet\nsytyttimensä. Laihat ja takkuiset hevoset valjastettiin kanuuna- ja\nkuormarekien eteen ja samallakun Trondhjemin valleilla sytytettiin\nilotulia, hävisi rääsyinen Suomen armeija vuorten taa.\n\nJoulunaattona saapuivat ensimäiset joukkokunnat Tydaleniin, joka oli\nviimeinen kylä Norjan puolella. Ensimäinen Ruotsin puolella, Handöliin\nkylä, oli yhdeksän penikulman päässä tunturiselänteen takana.\n\nIlma oli kostea ja koko päivän oli satanut räntää, joka maahan tultuaan\nmuuttui likaiseksi sohjuksi. Kylän harvojen talojen välissä liikkui\nmiehiä ja yhä uusia saapui pitkin alhaalta johtavia vuorisolia. Kun\nhe olivat aseensa laskeneet käsistään, eivät he juuri sotilailta\nnäyttäneet, vaan paremmin nälistyneiltä kulkureilta. Harvoilla\noli enää jälellä jonkunlaisia jätteitä sinisestä univormusta.\nUseimmilla oli suojanaan erivärisiä talonpoikaisnuttuja, kuluneita ja\npaikattuja herraskauhtanoita tai päällisettömiä lammasnahkaturkkeja.\nToisten rajottuneet ja lähes pohjattomiksi kuluneet saappaat olivat\nhajoamistilassa, muutamilla oli jaloissaan heinillä täytettyjä\nlapikkaita ja poronnahkaisia kallokkaita ja muutamilla taas\ntoisessa jalassa joku jalkineen tapainen, toinen kääritty rääsyillä\nmuodottomaksi tonkiksi.\n\nIllan suussa saapui Hämeenläänin jalkaväenrykmentistä Rautalammin\nkomppanian kolmisenkymmentä jälellä olevaa miestä kapteeni von der\nPahlenin johdolla. Kun he eivät enää sopineet asuinhuoneisiin,\ntyhjensivät he olista erään matalan vajan, jonka lautakatolla oli\npainona raskaita laakakiviä. Vajan maalattialle laitettiin tuli ja sen\nympärille ryhmittyivät miehet jalkarisoja kuivatakseen. Oven edessä\njyrsi komppanian kuormahevonen kalsusti olkivihkoa ja kenttävääpeli\nTuomas Kokko jakoi miehistölle illallisateriaksi kovia leivänkannikoita.\nVajan nurkassa olivat miesten muskelit pystyssä.\n\nKenttävääpeli oli kookas ja juro mies. Hänellä oli vasemman silmän alta\nleukaan ulottuva punainen miekanarpi, jonka vuoksi komppanian miehet\nkeskenään nimittivät häntä viirunaamaksi. Arpia hänellä oli muuallakin\nruumiissaan ja hänen vasen jalkansa, jonka polvi oli Puolan retkillä\nhaavottunut, oli viime aikoina alkanut jäykistyä. Hän oli ollut\nsotavankina Venäjällä, mutta karannut sieltä parin toverin kanssa ja\npäässyt monia vaiheita kokien kotimaahan. Mennen sen jälkeen Lybeckerin\narmeijaan oli hän kenttävääpeliksi korotettuna liikkunut viimeisen\nväenoton aikana värvääjänä kotiseudullaan. Silloin oli hän muun muassa\ntuonut armeijaan nuorimman veljensä, seitsentoista vuotiaan Laurin,\njoka oli ollut mukana tällä onnettomalla Norjan retkellä.\n\nLauri istui kyyryssä olkitukon päällä lähellä nuotiota ja jyrsi\nleipäkannikkaa. Hän oli parraton ja kalvistunut nuorukainen, jonka\nposket olivat sisään painuneet. Vaaleilla silmillään tuijotti hän\ntuleen ja hänen leukarustonsa liikkuivat tasaisesti, kun hän pureskeli\nleipää. Kun se oli loppunut, alkoi hän kuivata kintaitaan. Ne olivat\nlammasnahkaiset käsineet, joissa oli villapuoli sisälläpäin. Syksyllä\noli hän kerran ollut muonanhankintaretkellä veljensä ja muuta main\ntoisten miesten kanssa. Kun he olivat käyneet eräässä talossa, oli\nhän nähnyt lammasnahkakintaat seinällä naulassa. Ulos tultaessa oli\nveli antanut hänelle kintaat ja sanonut: \"Pidä nuo tallessasi, kyllä\nniitä talvella vielä tarvitset!\" -- Hänestä oli tuntunut vaikealta\nniitä ottaa ja hän oli lohduttanut itseään sillä, että nythän ollaan\nvihollismaassa. Mutta muistaessaan, kuinka ne riippuivat siellä\nrauhallisen tuvan naulassa, häntä aina kintaita pidellessään ikäänkuin\nhävetti omasta ja vanhemman veljen puolesta.\n\nTuomas tuli vajaan kädessään vihko kuivia heiniä.\n\n\"Suoltakaapa noita kenkiinne, niin tarkenette paremmin\", sanoi hän\nheittäen heinävihkon lattialle.\n\n\"Otahan sinäkin, poika, ei se haitaksi ole\", lisäsi hän veljelleen.\n\nTuomas oli yli kaksikymmentä vuotta Lauria vanhempi ja tämä oli\nkutsunut häntä aina teiksi. Lauri oli koko sotaretken ajan tuntenut\nlähellään Tuomaan suojelevan käden, mutta muutoin oli vanhin veli\nhänelle melkein tyly, ei katsonut juuri koskaan silmiin ja kutsui häntä\naina \"pojaksi\". Taistelussa oli hän usein tuupannut Laurin selkänsä\ntaakse ja ärähtänyt vihaisesti: \"Pysy siellä, poika!\"\n\nHe olivat varakkaan talollisen poikia ja heidän välillään oli ollut\nkaksi veljeä sekä muutamia siskoja. Toinen näistä veljistä oli ollut\nitäistä rajaa vartioimassa ja kaatunut yhdessä päällikkönsä ja\nkuudensadan toverinsa kanssa Lipolan tappelussa, kun venäläinen ensi\nkerran tunki Suomen rajojen sisälle. Toinen veli oli kaatunut Isonkyrön\ntaistelussa ja jälellä olivat vain he, vanhin ja nuorin.\n\nKun Tuomas oli tullut sotaväen ottoon, eivät he enää silloin asuneet\nkotitalossa, jonka vihollinen oli polttanut, vaan metsäpirtillä pakoon\npäässeiden naapurien kanssa. Isän ja Tuomaan välillä oli syntynyt\nankara riita hänestä. Isä ei olisi tahtonut laskea häntä, mutta hänessä\nitsessään oli syttynyt omituinen halu seurata vanhinta veljeään\narmeijaan, ja niin he olivat lähteneet isän huutaessa kovia sanoja\nheidän jälkeensä.\n\nHän oli ollut nyt viidettä vuotta poissa vanhempain luota. Vieläköhän\nhe ja siskot olivat elossa? Kenties olivat koirankuonolaiset löytäneet\ntien metsäpirteille? Hän ei uskaltanut ajatella, mitä silloin olisi\nsaattanut tapahtua. Muutamat Viipurin rykmentin miehet olivat kerran\nleirinuotiolla kertoneet, miten venäläiset olivat Karjalan puolessa\nmenetelleet, kuinka he olivat hiljaisella tulella paistaneet ihmisiä\ntai toisinaan ripustaneet koko talon väen käsistä tuvan kattoon,\nsitoneet pitkän tangon heidän jalkainsa väliin ja asettaneet sen\nmolempiin päihin rakuunoita kiikkumaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMyöhemmin illalla saapuneiden oli täytynyt virittää nuotioita ulos ja\nruveta niiden ääressä yötään viettämään. Lähellä vajaa olevan tulen\näärestä alkoi kuulua miehen ääni, joka luki evankeliumia. Se oli\nsotapappi Idman, joka raamattuineen oli seurannut armeijaa kaikissa\nsen vaiheissa, pitänyt säännöllisesti jumalanpalveluksia, ripittänyt\nkuolevia ja lohduttanut epätoivoisia. Kyyryllään nuotion ääressä\nja suojaten kirjaa lumihiutaleilta luki hän: \"Mutta tämä on kaikki\ntapahtunut, että täytettäisiin, kuin Herralta on sanottu propheetan\nkautta, joka sanoo: Katso, neitseen pitää raskaaksi tuleman ja\nsynnyttämän pojan, ja hänen nimensä pitää kutsuttaman Emmanuel: se on\nniin paljo sanottu, Jumala meidän kanssamme.\"\n\nKun pappi herkesi lukemasta, sanoi muuan vajassa olevista miehistä kuin\nitsekseen:\n\n\"Se on nyt joulunaatto.\"\n\nKukaan ei vastannut ja kaikki tuntuivat raskasmielisesti muistelevan\nentisiä jouluiltoja etäisissä kodeissa, joita tuskin enää oli olemassa.\n\nKun Lauri ummisti silmänsä, näki hän elävästi olilla peitetyn\ntuvanlattian ja kolmihaaraisen kynttilän pöydän päässä. Saankohan enää\nkoskaan sellaisessa olla, ajatteli hän haikeasti ja muisti samalla,\nettä tuvan olivat viholliset polttaneet. Tuomaan kanssa he olivat\nsotaan lähtiessään kulkeneet hävitetyn kodin ohi. Kumpikaan heistä ei\nollut puhunut mitään eikä edes katsonutkaan sivulleen. Mutta siitä\nhuolimatta oli hänen mieleensä painunut, että pelloilla rehotti tiheä\nrikkaruoho, että ojat olivat umpeen valumaisillaan, että palamatta\njääneen saunan ovi ammotti mustana ja että kaivonpylväs oli kallellaan\nja ämpäri heilui ja vingahteli tuulessa. Nyt mahtoi jo ojien kohdalla\nja tuvan raunioilla kasvaa korkeita pajupehkoja.\n\nKun hän ajatteli kovaksi tallattua polkua, joka vei tuvasta aittaan,\nnäki hän äitinsä jauhovakka kainalossa kävelevän sitä pitkin kumarana\nja toimeliaana. Mutta kun hänen mieleensä tuli, että polkukin nyt on\nruohottunut ja hävinnyt näkyvistä, tuntui hänestä, ettei äitiäkään voi\nenää olla olemassa ja että maailma on juuri sen polun häviämisen takia\njotenkin luonnottomasti sijoiltaan kallistunut. Hänen mieltään väänsi\nja kurkusta tunkeusi väkivaltainen, itkua ja tukehtumista muistuttava\ntyrskäys.\n\n\"Poika!\" äsähti Tuomas ja katsoi häneen vihaisesti.\n\nSäpsähtäen silmäsi Lauri ympärilleen ja näki joka puolella synkkiä\nja vihaisia katseita. Hän kyyristyi kokoon ja painoi päänsä alas.\nKukaan ei puhunut mitään, nuotio savusi ja kihisi hiljalleen ja ulkona\nläiskyivät kylään saapuvien sotilasten askeleet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPitkin seuraavata viikkoa kokoontui Tydaleniin armeijan\njäännösjoukkoja. Uudenvuoden aattona saapui de la Barre ratsuväen\npääosaston kanssa. Muutamina viime päivinä oli ollut pakkasia ja\nuudenvuoden aamu valkeni kylmänä ja selkeänä. Uhkaavana ja painostavana\nkohotti vaalenevaa itätaivasta vasten kaljua lakeaan tunturiselänne,\njonka yli armeijan oli kulettava etäistä kotimaata kohti. Kylästä\noli saatu kaksi norjalaista oppaiksi tunturiharjanteen yli ja tietä\ntallatakseen lähti ratsuväki heti aamuhämärissä liikkeelle. Heitä\nseurasi kuormasto ja tykistö. Viimeisenä alkoi jalkaväki pitkissä,\nsäännöttömissä kolonneissa kiivetä rinnettä ylös. Etummaisena kulki\nTurunläänin jalkaväenrykmentti ja sen edessä ajoi kenraali Armfelt\nkapeassa, keltaiseksi maalatussa reessään.\n\nPuolenpäivän tienoissa ehti hämäläisrykmentin jälkipäässä kulkeva\nRautalammin komppania ylös tunturinlaelle. Heidän eteensä aukenivat\nsilmän kantamattomat lumiaavikot, joilla ei näkynyt puuta ei pensasta.\nKuin jättiläissuuri musta käärme liikehti armeija valkeanhohtavalla\npinnalla hitaasti eteenpäin. Taivaanrannalla punottavan auringon\nvalossa kimaltelivat musketinpiiput ja pajunetit ja hauras lumi narskui\ntuhanten jalkojen sitä tallatessa. Pakkanen oli pureva ja idästä kävi\nraudankylmä viima. Heti suusta tullen muuttui hengitys valkoiseksi\nhöyryksi ja kaikkien kulmakarvat, parrat ja korvalliset olivat vahvan,\nvalkoisen kuurakerroksen peitossa. Kumarassa ja päät syvälle hartiain\nväliin vedettyinä huojui miehistö ääneti eteenpäin. Joskus kilahtivat\nolkapäillä roikkuvat musketit vastakkain ja sieltä ja täältä kuului\nväliin äkäinen kirous, kun joku oli kiväärinsä perällä satuttanut\nvieressään kulkevaa jäätyneeseen korvaan.\n\nIltapuolella päivää kiihtyi viima tuuleksi ja samalla alkoi pyryyttää.\nLumituprut soentivat silmiä ja vaistonsa ohjaamina raahustivat miehet\ntoistensa jälessä. Vihaisen tuulen ajama lumi tunkeusi joka paikkaan,\nsitä tarttui vaatteisiin, kasvoihin, päähineisiin. Yltäpäätä valkeina,\nhuohottavina hahmoina kulkivat he eteenpäin itää kohti.\n\nPimeän tultua tapahtui armeijan etupäässä seisahdus ja toistensa\nkantapäitä poleksien pysähtyi vähitellen rykmentti toisensa jälkeen\nja kaikki jäivät tylsinä ja tutisten paikalleen seisomaan. Sitten\nalkoi kuulua komennushuutoja, jotka siirtyivät eturinnasta pitkin\nrykmenttejä aina jälkipäähän saakka, ja joukot alkoivat vaivaloisesti\nlumessa kahlaten siirtyä toistensa ohi yhteiselle yöpaikalle. Oli\ntultu loivassa tunturinotkelmassa olevalle pienelle Öisandjärvelle,\npuolenkolmatta penikulman päähän Tydalenista. Tuuli ja lumituisku ei\ntäällä järven rannalla ollut niin ankara, mutta sen sijaan tuntui\npakkanen kiihtyvän.\n\nPuita ei ollut missään näkyvissä, ainoastaan vaivaiskoivun latvoja\npistihe siellä ja täällä lumesta esiin. Silloin alkoivat Pohjanmaan\nrykmentin miehet särkeä muskettejaan, kolhien niitä vastakkain. Tukit\nja perät kokosivat he kasoihin ja virittivät nuotioita. Upseereista\npiittaamatta seurasivat toiset heidän esimerkkiään. Joka suunnalta\nkuului pauketta ja irtaantuneiden kiväärinpiippujen kilahtelua.\nLumiryöpyn keskeltä vilahteli palavia kekäleitä, joilla kuletettiin\ntulta nuotiosta toiseen. Lumisina ja värjöttävinä, toisiaan tyrkkien,\närjyen ja kinaten tungeskelivat miehet pienten nuotioiden ympärille,\njoita oli yhtä mittaa viriteltävä ja kohennettava, ettei tuuli\nniitä olisi tyyten sammuttanut. Ne, jotka eivät lähelle päässeet,\ntyönsivät toisten olkapäiden yli punottavia ja turvonneita käsiään\ntulta kohti tai kurkottivat pajunetin kärkeen pistettyjä jäätyneitä\nleipäkannikoita, saadakseen ne hiukan sulamaan.\n\nLauri kyyrötti polvillaan rautalampilaisten nuotiolla ja tunsi\nruumiissaan jonkunlaista lämpöä. Tuomas oli pakottanut hänet hieromaan\nkorviaan ja käsiään lumella ja hänen takanaan oli toisia miehiä\ntiheänä seinänä. Jyrsittyään palan tulessa sulatettua leipää, jonka\nTuomas oli hänelle ojentanut, rupesi häntä raukasemaan. Yhtämittaa\ntorkahteli hänen päänsä alas ja hän meni toisinaan jonkunlaiseen\nunenhorrokseen. Silloin näki hän aina mustan saunanoven, kallellaan\nolevan kaivonpylvään ja kuuli tuulessa heiluvan ämpärin vingahtelevan.\nJa joka kerta kun tämä kuva palautui hänen silmiinsä, ihmetteli hän\nsitä, miksei kaivonpylväs kaadu.\n\nMutta kiväärinperiä ei kauan riittänyt polttaa. Aamuyöstä alkoivat\nnuotiot riutua ja sammua. Epätoivossaan työntelivät miehet palelevia\nkäsiään mustuvaan hiilokseen ja saivat ihoonsa rakkoja ja palohaavoja,\njotka pakkasessa kirvelivät tulisesti. Enimmät koettivat pitää itseään\nlämpiminä, tai paremmin sanoen, estää itseään jäätymästä, tömistämällä\njalkojaan, hakkaamalla käsiään rinnan yli ja toisiaan kumoon\ntyrkkimällä. Pimeydestä kantoi tuuli valitusta ja parkunaa. Ne olivat\nhaavottuneita, jotka olivat kulkeneet kuormastossa ja joiden tuskat\npakkasessa olivat käyneet kaksinkertaisiksi.\n\nVihdoin alkoi päivä hämärtää. Aamuyöstä oli Tuomas vähän päästä\ntyrkännyt Lauria kylkeen ja komentanut pysymään liikkeessä. Ne jotka\nolivat tylsinä väristen asettuneet yhdessä kohti kyyröttämään, olivat\npäivän vaietessa kontistuneet liikkumattomiksi. Koko armeijasta\nhuomattiin siten paleltuneen muutamia satoja kuoliaaksi. Samoin\nmakasi joukko hevosia jäätyneinä hangella. Osalta miehiä olivat\nyön aikana paleltuneet jalat, joten he eivät omin neuvoin kyenneet\nmatkaa jatkamaan. Heidät sijotettiin rekiin, mutta kaikki matkalle\nkykenemättömät eivät niihin sopineet. Hangella vilunpuistatuksissa\nmaaten ja houraillen saivat he jäädä jälelle, kun armeija ikäänkuin\nheidän huutojaan paeten lähti nopeasti liikkeelle ja katosi lumipyryyn.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTiheänä ryhmänä kulki Rautalammin komppania rekensä ympärillä, jossa\nkyyrötti kolme marssimaan kykenemätöntä toveria. Kun oli tultu ylös\njärvenlaaksosta, puhalsi lunta ryöpyttävä jäinen itätuuli kahta\nvimmatummin vastaan. Se hakkasi silmät sameiksi ja verestäviksi,\npöhötti kasvot ja kivisti päätä. Miesryhmät hajaantuivat ja\nsekaantuivat toisiinsa ja ennenpitkää huomasi Laurikin laahustavansa\neteenpäin tuntemattomien miesten keskellä. Mutta hän ei siitä ollut\nmillänsäkään, seurasi vain pyörryttävin päin edessänsä huojuvan\nmiehen askelia. Kun mies tuupertui hankeen ja jäi siihen makaamaan,\npysähtyi hänkin hetkeksi, mutta tuntiessaan kuinka jäätävä kylmyys\nalkoi heti hänen jäseniään kangistaa, lähti hän jälleen vaistomaisesti\nhoippumaan eteenpäin. Hän ei ajatellut ollenkaan minnepäin hän kulki ja\npysähtyi taas kuullessaan edestään ikäänkuin reen ratinaa. Lumiryöpyn\nkeskeltä tuli näkyviin yltäpäätä kuurottunut ja lumettunut hevonen,\njoka hitaasti ponnistellen kulki poikki hänen kulkusuuntansa. Se veti\nperässään reellä olevaa kanuunaa, jonka päällä kahareisin istui ajaja.\nMutta tämän pää oli painunut rinnalle ja suitsia pitelevät kädet\nolivat jäykistyneet sivuille. Lauri lähti seuraamaan kanuunahevosta,\nmutta käsittämättä milloin ja miten hän oli siitä eronnut, huomasi hän\nkulkevansa taas yksin. Tavan takaa kompastui hän lumeen puolittain\nhautautuneihin hevosiin ja miehiin, mutta ponnistausi aina ylös ja\nkoetti raahustaa eteenpäin. Kerran kulki hänen ohitsensa puoli juoksua\npitkäkasvuinen upseeri, joka häneen katsomatta käheällä äänellä\nyksinään toisteli: \"Suomalaiset! suomalaiset!\" ja katosi taas pyryyn.\n\nSen jälkeen pysähtyi hänen eteensä yhtäkkiä mies, jonka muodottomiksi\npöhöttyneiden kasvojen keskellä näkyi nenä veripunaisena, päärynän\nmuotoisena tonkkina. Pienillä verestävillä silmillään, joiden ripset\nolivat yhteen jäätyneet, tuijotti se häneen ja mitään ajattelematta\ntuijotti hän vastaan. Miehen suu oli puoliavoinna ja sinettyneiden\nhuulten välistä näkyivät hampaat Hetken tuijotettuaan alkoi mies\nhitaasti kallistua häntä kohti. Kammoksuen tyrkkäsi silloin Lauri\nhäntä rintaan ja ääneti kaatui mies kinokseen. Yrittäessään matkaa\njatkamaan kompastui Lauri hänen jalkoihinsa ja kaatui itsekin. Hän\noli hetkisen liikkumatta siinä asennossa mihin oli kaatunut ja meni\njonkunlaiseen unheeseen. Silloin näki hän taas saunanoven ja kaivon ja\nalkoi ihmetellä, miksei pylväs kaadu. Mutta kun vilu puistatti hänet\nhorroksistaan selville, karkasi hän äkkiä pystyyn ja alkoi juosta\neteenpäin.\n\nHän oli taas yksinään, hänen päätään huimasi ja ympärillä myrsky vonkui\nja ulvoi. Sen keskeltä tuntui joka suunnalta kuuluvan ihmisäänen\nvaikerrusta, huokauksia ja hihkasuja. Ja yhtäkkiä sai hänkin halun\nruveta huutamaan, mutta ääni oli kuin jonnekin syvälle painunut eikä\nhän saanut sitä esille. Sitten oli hän kuulevinaan yhä selvempiä\nihmisääniä edestään ja kappaleen aikaa kulettuaan näki hän äkkiä\nedessään maassa joukon miehiä, aivankuin kokonainen komppania olisi\nyhtaikaa suistunut kinokseen. Toiset makasivat liikkumattomina ja\nkangistuneina, toiset heittelehtivät ja hourivat ja yksi veisasi\nsuurella äänellä: \"Jo joutuu armas aika ja suvi suloinen.\" Laurin\ntakaa lumipyrystä tuli juosten mies, jolla oli yli oikean posken ja\nohimon puoleksi umpeen mennyt haava, jonka päältä hän nähtävästi oli\nkadottanut siteen. Haava pöhötti veripunaisena ja ärtyneenä. Kättään\nhuiskuttaen kiroili mies synkeästi Jumalaa, kuningasta, kenraaleja ja\nkoko maailmaa, ja hyppien maassa makaavien yli karkasi hän eteenpäin.\n\nLauri lähti horjumaan hänen jälkeensä, mutta kadotti hänet pian\nnäkyvistään. Sen jälkeen raahusti hän pitkän ajan yksinään tylsässä\nturtumuksessa, kunnes havahtui siitä, että aivan hänen takanaan\nhirnahti hevonen. Se oli hänen oman komppaniansa vetojuhta, joka ilman\najajaa, pää riipuksissa mennä nyyhersi eteenpäin. Reessä makasivat\nkangistuneina ne kolme miestä, jotka siihen aamulla lähdettäessä oli\nsovitettu. Heidän sinipunerviksi pöhöttyneet kasvonsa lasittuneine\nsilmineen näkyivät rekeen ajautuneen lumen alta.\n\nLauri lähti tallustelemaan hitaasti etenevän reen perässä. Kun\nhevonen tavan takaa pysähtyi, suistui hän aina suulleen rekeen.\nSilloin havahtui hevonen liikkeelle ja Lauri kömpi omille jaloilleen.\nHorjahdellen ja yhä hitaammin kulki hevonen, kunnes sen etujalat\npettivät kokonaan ja se putosi polvilleen. Turpa lumessa ja takaruumis\nylhäällä jäi se liikkumattomaksi paikalleen, Laurin huojuessa sen ohi\neteenpäin. --\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän oli mielestään raahustanut lumessa kokonaisen iankaikkisuuden,\nkun hän kuuli edestään myrskyn keskeltä saarnaavan äänen. Sitä kohti\nvaistomaisesti kulkien tapasi hän joukon miehiä, jotka säretyn reen\nkappaleista koettivat virittää nuotiota. Mutta kohta kun tulenliekkiä\nvähän näkyi, sammutti sen myrsky. Siitä huolimatta jatkoivat miehet\nitsepintaisesti ja ääneti virityspuuhiaan. Viereen oli pysähtynyt muuan\nkanuunahevonen, joka oli pudonnut omituiseen istuvaan asentoon. Se\nheitteli päätään herkeämättä ylös ja alas ja sen pitkiksi puikoiksi\njäätyneet turpakarvat kilahtelivat. Mutta kanuunan päälle oli asettunut\nseisomaan muuan Uudenmaan rykmentin mies, jota armeijassa oli sanottu\npapiksi, siksi että hänellä seurasi repussaan aina raamattu, jota\nhän leiritulilla oli usein tovereilleen lukenut. Mielipuolisesti\npöllötellen turvonneilla silmillään ja kiivaasti käsiään huitoen\nhuusi hän saarnaavalla äänellä: \"Huuto idästä, huuto lännestä, huuto\nkaikesta neljästä ilmansuunnasta... Voi, sinä ihmisen lapsi, näin\nsanoo Herra, Herra, Israelin maasta: loppu tulee; koko neljän maan\näären loppu tulee. Kaikki sinun vihollises ammottelevat suutansa sinua\nvastaan, vihertelevät sinua ja kiristävät hampaitansa ja sanovat: me\nolemme hänen hukuttaneet. Tämä on se päivä, jota me halasimme, me\nolemme sen saaneet ja nähneet.\"\n\nLauri pysähtyi ja tuijotti tylsästi saarnaajaan. Ja pyryn keskeltä\nilmestyi mies toisensa jälkeen ja väristen sekä loksavin leuoin\npysähtyivät he kaikki, aivankuin tässä olisi ollut jotakin hyvin\ntärkeätä tekeillä.\n\nYhtäkkiä ilmestyi siinä Laurin eteen Tuomas.\n\n\"Poika!\" ärjäsi hän ja tyrkkäsi hänet vihaisesti liikkeelle.\n\nLauri lähti taas huojumaan eteenpäin ja Tuomas seurasi hänen\nkintereillään. Mutta montakaan askelta ei Lauri ehtinyt kulkea, kun\nhän suistui maahan. Silloin tempasi Tuomas hänet ylös ja ravisteli\nhäntä hurjasti. Mutta nähdessään, kuinka Lauria puistatti läpi ruumiin,\nriisui hän äkkiä päältään univormukulunsa ja alkoi sitä kiskoa veljensä\nylle. Itsellään oli hänellä univormun alla lyhyt, napiton takki.\nTuuli riuhtasi sen levälleen sekä samoin hänen kuluneen ja likaisen\npellavapaitansa rintamuksen. Nähdessään hänen paljaan rintansa sekä\nsiinä punottavan pajunetinarven, havahtui Lauri selvään todellisuuteen.\nEnsi kerran vanhinta veljeään sinutellen sanoi hän:\n\n\"Sinähän palellut itse, en minä tätä ota!\" ja alkoi kiivaasti riuhtoa\nunivormua yltään.\n\n\"Huuti, nulikka, äläkä sinuttele esimiestäsi!\" karjasi Tuomas ja kiskoi\nviitan takaisin Laurin olkapäille. Sitten vyötti hän sen kiinni omalla\nvyöllään.\n\n\"Mars eteenpäin!\" komensi hän ja työnsi veljensä liikkeelle.\n\nTahdottomasti alkoi silloin Lauri siirrellä jalkojaan pöpperöisessä\nlumessa. Väkivaltaisin heitoin laahaten jäykkää jalkaansa ontui Tuomas\nhänen kintereillään. Kouristaen Lauria käsivarresta ja siten estäen\nhäntä lumeen kompastumasta puhui hän läähättäen:\n\n\"Etkö sinä ymmärrä, poika, että sinun täytyy päästä kotimaahan ja panna\nsiellä talo taas pystyyn?\"\n\nÄänettöminä raahustivat he sitten pitkän aikaa kahden eteenpäin\nja Tuomas piteli yhä Lauria käsivarresta. Viimein illan hämärässä\nlaskeusivat he jotakin rinnettä alaspäin ja tulivat pienen joen\nuomalle. Siellä ei pyryyttänyt niin tuimasti ja etäämpänä näkyi uomaa\npitkin kulkevan alaspäin joukko miehiä ja muutamia hevosia. Tuomas\npysähtyi äyräälle ja sanoi:\n\n\"Laskeu tuonne uoman pohjaan ja marssi kiiruusti noiden toisten jälkeen\nja kun tulet kotiin, niin...\"\n\nHän keskeytti lauseen ja kääntyi palatakseen.\n\n\"Minne sinä... etkö sinä tulekaan?\" huusi Lauri murtunein äänin.\n\n\"Huuti, poika!\" ärjäsi Tuomas. \"Elä sinä neuvo esimiehiäsi! Minä palaan\nmiehiäni kokoamaan, sillä kapteeni ja vänrikki ovat hukkuneet myrskyyn\nja komppania on minun vastuullani. Ymmärrätkö? Mars!\"\n\nLauri lähti menemään, mutta uoman pohjalle tultuaan pysähtyi hän ja\nkääntyi nähdäkseen vielä kerran vanhinta veljeään. Tuomas seisoi\näyräällä ja huomatessaan Laurin pysähtyvän, lähti hän nyrkki pystyssä\nontumaan kohti.\n\n\"Etkö sinä, sen nulikka, aio totella esimiestäsi!\" karjui hän.\n\nSilloin kääntyi Lauri ja lähti läähättäen juoksemaan edessään\nhäämöttävien miesten perään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKesä alkoi olla kukkeimmillaan, kun Lauri kohta rauhanteon jälkeen\npalasi kotinsa raunioille. Paljon siellä ei ollut entisestä jälellä.\nMutta kaivonpylväs, joka siellä Norjan tuntureilla unenhoureissa oli\nniin itsepintaisesti hänen mieleensä palannut, seisoi vielä pystyssä,\nvaikkakin pahasti kallellaan. Ämpäri riippui niinikään entisellä\nsijallaan, mutta läpi lahonneena ja sammaltuneena. Sauna ja aitta\nilman ovia olivat myöskin jälellä, mutta muista huoneista ainoastaan\nkivijalat sekä kasa sammaltunutta tuhkaa. Pihamaalla kasvoi ruoho\nkorkeana ja koskematonna ja pelloilla ylenivät rehevinä pajupensaat.\nAitan kynnyksen alla kasvoi tuuheita horsmia ja tupaan vievästä polusta\nei ollut haamuakaan jälellä.\n\nNiin, se polku, jota hän varhaisesta lapsuudestaan oli äidin nähnyt\nkumarana ja toimeliaana astelevan, se oli hävinnyt, kuten kaikki\nmuukin! Ja äiti itse? Hävinnyt teille tietämättömille, kuten toisetkin\nomaiset! Piilopirtistäkin olivat vain rauniot jälellä, joten vihollinen\noli sinnekin tiensä löytänyt.\n\nKun olisi edes äiti ollut vielä elossa, niin tämän ylimenon olisi\njaksanut paremmin kestää! Hän oli nuorin lapsiparvesta ja siis lähinnä\näitiä. Miksi hän ei saanut kuolla sinne tuntureille, jonne Tuomaskin\njäi satojen muiden suomalaisten kera?\n\nMieli mustana istui hän kaivon vierellä ja painoi päänsä alas. Hän\nolisi halunnut itkeä, hartaasti ja sydämen pohjasta, kuten poikasena\njotakin vääryyttä kärsiessään, mutta itku ei puhjennut lähteistään ja\nniin hän äänetönnä ja synkkänä tuijotti eteensä.\n\nMutta hänen ympärillään soivat kesäiset äänet, täynnä hedelmöittymisen\nja kasvamisen riemua. Aurinko paistoi niin rehevästi ja herttaisesti\nkuin ei koskaan ennen, metsä oli tulvillaan lintujen laulua ja kukkivat\nkedot hyönteisten surinaa. Pihakoivu näytti tuuheammalta kuin koskaan\nennen ja aivankuin tuota murehtivaa miestä uuteen elämään kutsuakseen\nasettui sen latvaan käki ja kukkui niin helisevän riemuisasti kuin ei\nse kyllikseen olisi voinut rauhan päivää ylistää.\n\nLauri oli liian nuori pysyäkseen kuurona näille houkutteleville kesän\näänille. Hän nosti päänsä ja ensimäisenä sattui hänen katseensa\ntyttöön, joka istui maassa häntä vastapäätä ja levotonna kaivoi\nsormellaan hiekkaa, ikäänkuin odotellen häntä vapautuvaksi synkkyyden\nvallasta. Se oli koditon neitonen, vailla kaikkia omaisia kuten hänkin.\nRuotsista palatessaan oli Lauri tavannut hänet Tornion tienoilla\nsuuressa kotimaahan pyrkivien pakolaisten joukossa. Vaistomaisesti\nolivat he silloin lyöttäytyneet toistensa seuraan. Käytyään ensin\ntytön kotiseudulla, jossa he eivät tavanneet ketään tämän omaisia eikä\nsukulaisia, olivat he yhdessä vaeltaneet Laurin syntymäsijoille.\n\nKun he nyt pitkään ja ääneti katsoivat toisiinsa, vihkiytyivät he\nsamalla toisilleen, alkaakseen uutta elämää miehenä ja vaimona. Se\noli sananmukaisesti tyhjästä alkamista, kuten oli laita tuhansien\nmuidenkin kotien raunioilla. Kuinka jokapäiväinen elämä silloin kaiken\npuuttuessa saatiin uudelleen tavallista uraansa kulkemaan, sitä on\nmyöhempien, rauhassa ja hyvinvoinnissa kasvaneiden sukupolvien työläs\nkäsittää. Mutta ne harvat, jotka tuon koettelemusten ajan kestäen\nolivat säilyneet sodan, kylmän, nälän ja kulkutautien kourilta, kävivät\ntyöhön täynnä uskoa ja tulevaisuuden luottamusta. Ja koko luonto, joka\näsken oli liittoutunut vihollisten kanssa, koetellakseen tulevaisuuden\nvaralle, kuinka paljon tämä kansa kykeni kestämään ja oliko siitä\ntäyttämään historiallista kutsumustaan, palkitsi nyt, ikäänkuin\ntyytyväisenä kokeilujensa tuloksiin, entistä suopeammin ja runsaammin\nihmisten työn. Harvoin on nähty niin hedelmällistä aikaa kuin nuo\nisonvihan jälkivuodet. Kilvan kantoivat silloin hedelmää vaimot ja\npellot, ja niin kohosivat kodit jälleen raunioistaan, vuosi vuodelta\nlaajenivat viheriöivät vainiot, metsistä kaikuivat jälleen karjojen\nkellot yhdessä paimentorvien kanssa ja tanhuilla leikkivät taajat\nlapsilaumat.\n\nUudelleen rakennetussa kotitalossaan eli Lauri lukuisilla perillisillä\nja monilla satoisilla kesillä siunattuna parhaita miehuusvuosiaan, kun\njälleen puhkesi sota Venäjää vastaan. Tällöin saattoi Lauri jo lähettää\nvihollista vastaan vanhimman poikansa, joka kaatui Lappeenrannan luona.\nMutta sotaa ei kestänyt kauan ja jälleen jatkuivat rauhanvuodet. Niiden\nkuluessa vaurastui ja lisääntyi Lauri yhä, niin että hänen kotinsa\nympärille vähitellen yleni kokonainen kylä, jossa asui pelkästään hänen\nheimolaisiaan ja jälkeläisiään. Kuin vanhan testamentin patriarkka\neli hän heidän keskellään ja saavutti sangen korkean iän. Hän oli jo\ntäyttänyt yhdeksänkymmentä vuotta, kun jälleen alkoi idästä päin sodan\nvaara maata uhata.\n\nSilloin, kesäisenä sunnuntai-iltana, istuskeli lukuisa heimo kantatalon\npihalla, keskustellen ajan kuulumisista sekä kuunnellen vaaria, joka\ntuvanportaalla istuen kertoili heille kokemuksiaan pitkän elämänsä\nvarrelta. Kun he päivittelivät tulossa olevia vaikeita aikoja, lausui\nvaari:\n\n\"Mitä te luulette toden tullessa kestävänne, kun jo kuulopuheista\nvaikertelette? Jollei meillä olisi vastamäkiä noustavana, niin\nhukkaanhan me silloin joutuisimme.\"\n\n\"Mutta jos tulee taas sellaiset ajat kuin isonvihan aikana, niin mikä\nmeidät silloin periikään!\" lausui yksi vaarin vanhimmista miniöistä.\n\n\"Jos tulisi, niin kestettävä se olisi niinkuin on ennenkin kestetty\",\nvirkkoi siihen vaari. \"Mutta tuskinpa sellaista aikaa on minkään kansan\nelämässä muuta kuin yhden kerran. Niin minä ainakin uskon. Kyllä\nsilloin tuli itse Jumalakin näkemään, että tämä kansa kestää.\"\n\nJa ikäänkuin hän, joka oli kovan ajan yli elänyt, olisi itsessään\ntuntenut kaiken sen teräksisen tarmon ja sitkeän juurevuuden, jonka\nnojalla Suomen kansa oli siihen päivään säilynyt, kasvanut ja\nlisääntynyt, lausui hän hetken kuluttua painokkaasti:\n\n\"_Ei tätä kansaa hävitetä_!\"\n\nTuuheiden kulmainsa alta tähysti hän terävästi lukuisaa\njälkeläisjoukkoaan ja vaieten tunnusti jokainen mielessään, että\nhänellä, jos kellään, oli oikeus niin sanoa.\n\n\n\n"]