Kyösti Wilkuna ihmisenä -- kirjailijana -- itsenäisyysmiehenä

KYÖSTI WILKUNA IHMISENÄ -- KIRJAILIJANA -- ITSENÄISYYSMIEHENÄ

Kirj.

Eino Railo

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1930.

SISÄLLYS:

Edellinen osa

I. Kotiseutu, suku ja kotipiiri.

II. Lapsuus ja kouluaika.

III. Vaikean tien alku.

IV. Markus Kaarlela ylioppilaana.

V. Monivaiheinen mies.

VI. Infernokesä 1906.

VII. "Novelleja".

VIII. Arkityötä ensi teoksen jälkeen.

IX. "Yksin elämässä".

X. Jatkuvia elämänkohtaloita.

XI. "Aikakausien vaihteessa".

XII. Arkityötä ja aikomuksia.

XIII. Kyösti Wilkuna rakentaa huvilan.

XIV. "Tapani Löfvingin seikkailut Isonvihan aikana". "Suomalainen

        linnanneiti, josta tuli kuningatar". "Viimeiset

luostariasukkaat".

XV. "Haaksirikkoiset".

XVI. "Tulkohon sota!" -- "Suomalaisia kohtaloita".

Jälkimmäinen osa

XVII. Kohtalokkaan käänteen lähestyessä.

XVIII. "Riennon toimitus". "Vaikea tie". "Aikojen yöstä".

        "Erämaan lapset".
   XIX. Toiminta värvärinä.
    XX. Shpalernaja, vanki n:o 219.
   XXI. Toiminta itsenäisyysaatteen hyväksi kesällä ja syksyllä 1917.
  XXII. Kirjallisia töitä ja aikeita vankilassa ja kotiin päästyä.
        "Suomalaisia sankareita", ensimmäinen sikermä. "Kahdeksan
        kuukautta Shpalernajassa".
 XXIII. "Kun kansa nousee".
  XXIV. Taistelua rauhan aseilla. – Aunuksen-retki.
   XXV. Leberecht Hühnchen jälleen tilanomistajana. "Miekka ja sana".
        "Lähimmäisiäni". "Suomalaisia sankareita", toinen sikermä.
  XXVI. Puheita, ponsia ja sanomalehtikirjoituksia.
 XXVII. Kyösti Wilkuna näytelmäkirjailijana.

XXVIII. Kyösti Wilkunan viimeiset ajat.

XXIX. Kyösti Wilkunan kuolema.

XXX. Loppusanat.

Selityksiä ja viittauksia lähteisiin.

I

KOTISEUTU, SUKU JA KOTIPIIRI

1

Kalajoen laakson väestö on ollut aikoinaan kuuluisa villistä luonteestaan. V. 1533 he surmasivat pappinsa Ericus Mathaein tämän omassa rannassa, Tavastin talon luona, n.s. "Papinkivellä", jonne pappi oli tullut perimään mereltä palaavilta hylkeenpyytäjiltä kymmenyksiään. Oltuaan tämän jälkeen jonkin aikaa ilman sielunpaimenta, koska kukaan ei uskaltanut "kalajokisten" papiksi ruveta, heille lähetettiin sielunhoitajaksi eräs rappiolle joutunut Turun teini nimeltä Gregorius Henrici Keiraskius. "Porvarit mielissään siitä, että kaupunki vihdoinkin pääsi hänestä ainaiseksi, keräsivät keskuudestaan hänelle joltisenkin rahasumman matkavaroiksi. Niillä hankki dominus Gregorius tuliluikun, puolikymmentä suurta ja äkäistä susikoiraa, palkkasi hartevan rengin ja lähti niin matkalle etäiseen seurakuntaansa". Kuinka hän siellä ahneudellaan ja väkivaltaisuudellaan suututti seurakuntalaisensa ja sai hyvin ansaitsemansa selkäsaunan, on kaikki tarkoin kuvattu Wilkunan kertomuksessa Uusi sielunpaimen, josta ylläoleva lainaus on otettu.

Tämän itsenäisen luonteensa ja hurjuutensa kalajokelaiset säilyttivät erikoisominaisuutenansa aina niihin aikoihin saakka, jolloin laestadiolaisuus ja herännäisyys levisivät heidän keskuuteensa. Viimemainitun uskonnollisen liikkeen osuus kansamme kasvattamisessa sivistyskelpoiseksi on ollut Kalajoen laaksossa samoin kuin muuallakin, missä se on päässyt laajemmalta vaikuttamaan, perustavaa ja ratkaisevaa laatua. Tyytymättä pintapuoliseen tunne- ja näkökristillisyyteen se asetti kannattajilleen tinkimättömän elämänpuhtauden ja ahkeruuden vaatimuksen, josta oli seurauksena vähitellen tapahtuva taloudellinen voimistuminen ja lähtö yleisen edistyksen tielle. Kun siihen pian yhtyi alkavan koulun työskentely muine uuden ajan kehittävine ilmiöineen, ja kun itse seutu luontaisella hedelmällisyydellään kernaasti palkitsi tunnollisen työn, kehittyi Kalajoen laakso pian siksi, miksi se nyt tunnetaan – Keski-Pohjanmaan parhaiten viljellyksi, valistuneimmaksi, varakkaimmaksi ja yritteliäimmäksi seuduksi. Se aika, jolloin Kalajoen puukkojunkkarit olivat vielä kuuluisat koko Pohjanmaalla, ja peläten mainitut kaikilla markkinoilla, kuuluu jo menneisyyteen, siihen aikakauteen, jolloin kalajokelaisen rippikoulupojan mukaan "kuolema oli yhdeksänlainen". Papin tätä koskevaan kysymykseen hän nimittäin vastasi: "Kuolema on yhdeksänlainen – puukko, piilu ja pannunjalka, kuokka, vasara ja aisansakara, sekä hengellinen, ruumiillinen ja iankaikkinen".

Kalajoen laakson väestön luonteessa ja kehityksessä voi siis huomata samat piirteet kuin usein Etelä-Pohjanmaalla: hurjuus ja elämäntapojen raakuus vaihtuu järeäksi, ahtaaksi, usein raskasmieliseksi uskonnollisuudeksi, josta seurauksena oleva tunnollisuus ja ahkeruus pian vaikuttaa perinpohjin kohentavasti yleiseen taloudelliseen tilaan, luoden perustan sivistystyön menestykselle. Kansanluonne osoittaa tässä sekä syvyyttä että lahjakkuutta: tietämättä paremmasta se aikoinaan purki voimakkaan elämänhalunsa hurjiin tekoihin, jopa rikoksiinkin, koska se vilkkaudessaan janosi vaihtelua elämänsä ja lakeuksiensa harmaaseen yksitoikkoisuuteen; masennuttuaan sitten maahan saakka ajan henkeen kuuluvan uskonnollisen hyökylaineen yllättämänä se suuntaa henkisen kaipuunsa siihen luonteensa kaikella perusteellisuudella, muodostaa maakuntaansa todellisen harmaan "körttiarmeijan", ja käy sekä sanoin että teoin tinkimättömään sotaan tuota kammottavaa ja salaperäistä "saatanaa" vastaan, jonka ansiota kaikki paha on. Ja jouduttuaan näin uuden kehitysuran alkupäähän tämä armeija marssii raskaasti ja jykevästi eteenpäin, kohottaa seutunsa taloudellista tilaa, valitsee uuden ajan aseista ne, mitkä sopiviksi huomaa, ja kohoaa näin vähitellen siksi, mikä se nyt on – kansamme ydinainekseksi. Nekin, jotka olivat sen uskonnollisuudesta syrjässä, se tempasi mukaansa, saaden ja antaen vaikutteita.

Nämä luonteenominaisuudet, jotka tuossa kehitysviivassa kuvastuvat, ovat tavattavissa Kalajoen laaksossa vieläkin: hurjuus on joko muuttunut vilkkaaksi yritteliäisyydeksi maanviljelyksen, kaupan ja teollisuuden alalla, tahi ei vieläkään halua tyytyä rauhalliseen kotilakeuteen, vaan purkautuu m.m. jatkuvana siirtolaisuutena kaukaisiin maihin; raskasmielinen kaiho muodostuu voimakkaaksi uskonnollisuudeksi. Huolimatta rauhallisesta ulkonäöstään Kalajoen laakson asukas on voimaihminen, joka ei hyväksy elämän ainaista harmautta, vaan joskus, kuten jokensakin kevättulvalla, riehahtaa tavallisten partaiden yli. Hän saattaa olla vuosikausia hiljainen ja saamaton, kuten Pietari Päivärinnan kuvaama Laarila, kunnes hän jossakin elämän solmukohdassa, jolloin kaikki muut seisovat rannalla neuvottomina ja hätäytyneinä, herääkin tavattomaan voimaan ja toimeliaisuuteen, tekee melallaan kuohuvassa kevätkoskessa todellisen mestarikiepauksen, ja pelastaa ne, jotka jo olivat kuoleman kidassa.

Aikain kuluessa asutus levisi Kalajoen latvapuolellekin, sille lakeudelle, jossa on pienehkö Pidisjärvi ja jota nyttemmin sanotaan Nivalaksi; kaikki se, mitä edellä on sanottu kalajokelaisista, sopii varsin hyvin nivalaisiinkin. "Nivalaiset", kertoo Wilkuna novellissaan Kova kovaa vastaan, – "hämäläis-savolais-kainulainen villi sekarotu – olivat tulleet laajalti kuuluisiksi hurjuudestaan. Heidän avara saviperäinen lakeutensa olisi voinut olla pienoispohjalainen Niilinlaakso, sillä sitä kostuttivat vuosittain Kalajoen mahtavat tulvat, mutta kaikki sai heillä olla ennallaan ja rappeutua. Sillä vaimot keittivät viinaa ja miehet joivat, tappelivat ja tekivät partioretkiä... Puukkojokelaisiksi ja Nivalan metsärosvoiksi heitä kutsuttiin Oulua ja Kajaania myöten. Sillä vuosittain, ennen niitynaikaa, muodostivat isännät renkineen ja mökkiläiset poikineen partiojoukkoja, jotka kiertelivät rosvoilemassa ympäristöllä... Heidän sielunpaimenensa oli samassa tasossa laumansa kanssa. Kun hän ennen jumalanpalvelusta siunasi viikolla kuolleiden hautoja, oli hänen kummallakin sivullaan mies varomassa, ettei hän suistuisi alas hautaan, sillä siksi täyteen oli hän jo sunnuntaiaamusella ehtinyt itsensä naukkailla..." Tällainen oli Nivalan seurakunnan tila aina 1830-luvulle saakka, jolloin Niilo Kustaa Malmberg tuli Kalajoen papinapulaiseksi aloittaen Nivalassakin herätystyönsä, josta mainittu novelli niin kuvaavasti kertoo. Seurakunnan siveellisen kunnon ja taloudellisen tason kohoaminen alkaa noista vuosista rinnan herännäisyyden kanssa ja sen kautta. Kun kulkija nyt saapuu lännestä, Ylivieskasta päin, pitkin Kalajoen viljeltyä vartta ja väliin alakuloisten metsien halki, aukeaa hänen saapuessaan Nivalaan nähtäväksi lakeus, jonka laajat viljelykset ja vankat talot sekä "körttiset" osoittavat totisen ja vilpittömän, suhteellisesti vauraissa oloissa elävän kansan asuttamaksi. Lakeuden pohjoisreunassa, viljelysten ja tumman metsän rajalla, yksinäisellä paikalla ja puiden ympäröimänä, on Wilkunan talo, – kolmen kilometrin päässä kirkonkylästä, joka tiheänä rypäänä on pappiloineen, kauppiaineen ja muine taloineen ryhmittynyt kirkon ympärille, Kalajoen syrjäjoen, Malisjoen molemmille puolille.[1]

2

Kyösti Wilkunan esi-isät ovat olleet Kalajoen laakson viljelijöitä sukupolvi toisensa jälkeen, astuen syntymästä hautaan saakka auran jäljessä. Muuta mainetekoa ei heidän kohdalleen ole merkittävänä. Ja hänen esi-äitinsä ovat vaeltaneet heidän rinnallaan kuluttaen elämänsä velvollisuuksien täyttämisessä aamusta iltaan, kunnes kuolema lopetti työn. Siinä on heidän mainetekonsa. Mutta juuri näiden hiljaisten ja unohtuneiden hautojen päällä versoo maamme viljelys yhä vehmaampana sikäli kuin uusi sukupolvi liittää työnsä edellisen saavutuksiin.

Esi-isien alkupäähän asettuu Harju-nimisellä tilalla Sarjankylässä asunut Tuomas Juhonpoika, joka on syntynyt heinäk. 13 p. 1699 ja kuollut jouluk. 12 p. 1781. Mitään merkintää ei hänestä ole säilynyt, eivätkä Harjun pellot kerro hänen askeleistaan. Hänen poikansa, Tuomas hänkin, syntyi elok. 4 p. 1732, mutta poismenosta ei ole merkintää; tämän Tuomaan vaimo oli nimeltään Liisa, joka oli syntynyt tammik. 23 p. 1739; hänen kuolemastaan ei ole merkintää. Ja minkäpä paremman nimen kuin Tuomas hekään olisivat voineet valita pojalleen: tämä kolmannen polven Tuomas syntyi helmik. 14 p. 1758 ja kuoli toukok. 15 p. 1796. Hän meni kotivävyksi Kaarlenkaski-nimiseen taloon samassa kylässä, josta nai Margareta Mikontyttären (syntynyt elok. 12 p. 1758). Heillä oli viisi poikaa ja kaksi tytärtä. Toiseksi vanhin oli Kaarle Tuomaanpoika, joka oli syntynyt maalisk. 23 p. 1785. Hänen vaimonsa oli Maria Matintytär Härström (sotilaan tytär), joka oli syntynyt huhtik. 11 p. 1779; heidän häänsä olivat jouluk. 31 p. 1806. He muuttivat takaisin Harjun tilalle 1826. Kaarle Tuomaanpojan sanotaan olleen "vähänäköinen ja sekavakielinen". Kolmen varhaisimman Tuomaan perintöä lienee suvun kunnioitettu, vielä Kyösti Wilkunan isän käyttämä puumerkki, joka muistuttaa T-kirjaimesta.

Kaarle Tuomaanpojalla oli viisi lasta. Vanhin, Efraim, oli syntynyt toukok. 8 p. 1811, Hänen vaimonsa oli Anna Greta Juhontytär Ylivieskan Vähäkankaalta (syntynyt lokak. 17 p. 1807). Häät vietettiin Ylivieskassa huhtik. 14 p. 1830, ja asettui Efraim aluksi Vähäkankaalle kotivävyksi. V. 1833 he muuttivat Ylivieskan Juolaan, jossa asuivat kaksi vuotta, muuttaen 1835 takaisin Nivalaan, Vilkulan taloon, joksi sitä vielä silloin sanottiin. Häneen ja hänen vaimoonsa ulottuvat jo suvun perintötiedot, kuvaten häntä sangen elävästi.[2]

Efraim Kaarlenpoika on ollut keskikokoinen, vaaleaverinen mies, luonteeltaan vilkas ja kiivas. Olipa häntä kerran sakotettukin 2 ruplaa 88 kop. "pienemmästä tappelusta ja pahoinpitelystä". Pelkäämättömän luonteensa vuoksi häntä käytettiin puhetorvena varsinkin silloin, kun "herroille" piti sanottaman "totuus". Niinpä hän oli pitäjäläisten puhemiehenä kuntakokouksessa, jossa kuvernööri Alfthanin johdolla keskusteltiin kansakoulun perustamisesta. "Herra kuvernööri", kerrotaan hänen sanoneen, "sellaisia laitoksia, joissa laiskoja ja herroja kouluutetaan, ei täällä tarvita. Kuokan ja kirveen varteen olen tottunut ja niihin totutan lapsenikin. Kun isä uurtaa astioita ja poika näyttää valkeaa, niin siinä on paras koulu. Kun hyvin oppisimme aapiskirjan, katkismuksen ja virsikirjan, riittäisi se kyllä". Kuvernööri kiivastui tästä ja – niin kertoo tarina – ärjäisi suuttuneena: "Onko verot maksettu?" – "On!" – "No, miten tuon miehen kimppuun päästään?" Kansakoulujen perustamistahan monet aikoinaan maaseudulla vastustivat, mutta silti ei ole sanottu, että nämä vastustajat olivat mitään huonoja aineksia enempää kuin heidän perustelunsakaan siveellisesti tuomittavia.

"Eppo", joksi häntä yleisesti sanottiin, olikin voimainsa päivinä pitäjänsä kunnollisimpia miehiä. Hän oli tarmokas maanviljelijä, ahkera työmies ja varsinkin kova korvenraataja, raivaten uupumatta uusia peltoja. Raivaustyöhön uhrattiin kaikki – myytiinpä kerran emännän toinen hamekin kuokkamiehen palkaksi, kun ei muualta rahaa saatu. V. 1866:n paikkeilla Eppo osti naapuritalot Viljamaan ja Hautalan, yhdistäen ne Vilkulaan ja maksaen hinnan kahdessa vuodessa. Niinpä suurina "hiukavuosina" 1865-1867 hänen talossaan tultiinkin toimeen omalla viljalla. Kaikille neljälle vävylleen hän myös hankki oman talon. Erikoisesti mainittakoon hänen ankara järjestyksenhalunsa.

Efraim-isännän muuttaessa Vilkulaan oli Niilo Kustaa Malmberg Nivalassa pappina, ja tämän voimakkaan herätyssaarnaajan sana sattui häneenkin. Hänestä tuli kiihkeä pietisti ja Vilkulasta seurojen pitotalo. Paavo Ruotsalainen kävi talossa kaksi kertaa. Eräänä lauantai-iltana, emännän ollessa karjakeittiössä astioita pesemässä, ilmestyi ovelle itse Ukko-Paavo ja kysyi: "Oletko talon emäntä?" – "Onko sinulla viinaa? Loppui viina, eikä tule toimeen pitkillä matkoilla ilman sitä". Emäntä täytti Paavon pullon. Eppo oli läheinen ystävä pietistisaarnaaja Vilhelm Niskasen kanssa, joka usein kävi Vilkulassa seuroja pitämässä. Hänen luonnettaan kuvaavana mainittakoon, että hän ystävällisyytensä ylenpalttisuudessa laskeutui Niskasen tullessa kontalleen kärryjen viereen, että tulijan olisi helpompi astua kärryistä alas. Voimainsa päivinä häntä käytettiin kirkollisissa luottamustoimissa. Vanhuuteen saakka hän kehoitteli karttamaan "maailman turmelusta", vihasi "ulkokullatuita" ja "kiiltopyhiä" ihmisiä, ja kaiholla muisteli Malmbergin ja Ruotsalaisen saarnoja. Papeilla ei hänen mielestään senjälkeen ollut "nuhteen sanaa syntiä vastaan". Puvun piti olla niin yksinkertainen, ettei hän voinut sietää edes vaatimatonta lippalakkia.

Mutta tämän vilkkaan miehen luonne – hän saattoi innostuksissaan joskus lyödä lakkinsa lattiaan ja hypähtää – ei herännäisyydestä huolimatta aina ottanut pysyäkseen aisoissa, Hänen harhansa oli sama kuin Ukko-Paavonkin: viina, tuo paholaisen onki, jolta herännäisyyskään ei ole kyennyt kärkeä katkaisemaan. Kuin Jukolan Simeoni, Eppokin keski-iällään erehtyi viinan pariin, jopa siinä määrin, että eräänä kesänä vietti viinamäen työssä kokonaista kahdeksan viikkoa. Hänen tasainen ja pitkämielinen vaimonsa sieti tätä näin kauan, mutta lopetti sitten juhlimisen kätkien viinat. Tämä sekä Epon luonteen ilmeinen epätasaisuus muutenkin osoittaa hänen olleen henkisesti jonkin verran rauhallisen tasapainotilan ulkopuolella, mikä selittänee sen, että hän jo verraten aikaisin heikkeni ruumiin- ja sielunvoimiltaan. Talonsa hän luovutti pojalleen jo 56 vuoden ikäisenä, eläen sen jälkeen syytinkivaarina. Efraim Kaarlenpoika kuoli 1887, siis 76 vuoden vanhana.

Hänen vaimonsa Anna Greta Juhontytär Vähäkangas oli harvinaisen tarmokas, ahkera, säästäväinen ja järjestystä rakastava ihminen, joka pitkämielisyydellään ja rauhallisella viisaudellaan tasoitteli miehensä pikaisuutta. Erikoisesti mainitaan se, että hän säästäväisyydestään huolimatta piti talonsa väelle hyvän ruoan, huolehtien alaisistaan äidillisesti joka suhteessa. Tässä hän tuli sukuunsa, joka – alkuaan Iistä, Käyrän talosta, lähtöisin – oli aina ollut tunnettu ahkeruudestaan ja kunnostaan, Varhain hänkin liittyi heränneisiin, säilyttäen siitä alkaen sydämessään herkkää ja arkaa synnintuntoa. "Mahtaako tulla yhtään ihmistä autuaaksi, jos Jumala menettelee oikeuden eikä armon mukaan?" – niin hän usein kysyi raadollisuutensa tunnossa. Hänen mielikirjojaan olivat Lyhy ja arvaamatoin armon aika, Berghin postilla ja Katumusvirret,[3] joita kaikkia hän ahkerasti luki ja luetutti itselleen. Hän kuoli 84 vuoden ikäisenä.

Efraim Kaarlenpojan eläessä nimi "Vilkula" muuttuu "Wilkunaksi" sen johdosta, että kansa käytti tätä muotoa yleisesti. V. 1869 esiintyy asiakirjoissa vielä edellinen, mutta 1873 jo Wilkuna, joka niihin aikoihin tulee kirkonkirjoihin, ja siis "kallelaisten", joiksi Wilkunoita myös yleisesti sanottiin, vakiintuneeksi sukunimeksi. Jääköön väittämättä, sisältyykö muotoon "Wilkuna" mitään kansanomaista, Epon vilkkaudesta ja pikaisuudesta johtunutta liikanimen tavoittelua, ja onko nimi "Wilkuna" alkuaankin ollut oikea ja vanhempi.[4] Vilkulan talo, jonka siis Eppo kohotti suvun varsinaiseksi päätaloksi, on suuruudeltaan 1/4 manttaalia ja mainitaan verotalona jo 1802; aikaisemmin se on ollut pitäjän ensimmäisen papin Simeliuksen lesken talona. Epon eläessä, marrask. 30 p. 1875, maksettiin hypoteekkilainan viimeinen erä; velkakirjan on omakätisesti kuitannut Joh. Vilh. Snellman.

3

Efraim Kaarlenpojalla oli kaikkiaan yhdeksän lasta, joista kaksi tytärtä kuoli nuorena. Neljäs lapsi oli poika, joka syntyi maalisk. 1 p. 1839. Kasteessa hän sai nimen "Gustaf", kuten kirkonkirjoihin on merkitty, mutta vaelsi elämänsä läpi nimellä "Kustaa" tahi "Kusti". Hän on nyt se vieläkin koko Nivalassa kuuluisa, aikoinaan pelätty ja kunnioitettu "Wilku-Kusti", Kustaa Wilkuna, josta tuli kirjailijan isä ja perheensä patriarkkamainen, ankara päämies.

Kustaa Wilkuna näyttää perineen kaikki isänsä ja äitinsä hyvät ominaisuudet ja vain vähän heidän heikkouksiaan. Hän oli lapsuudesta saakka mitä ahkerin ja hellittämättömin työmies, vaatien itseltään ja muilta siinä suhteessa jopa liikaakin. Hän oli erittäin etevä töiden järjestämisessä, mikä tuotti hänelle tinkimätöntä isännän arvovaltaa, ja oli järjestyksen vaatimisessa ja perusteellisuudessa pikkumaisuuteen saakka ankara. Työtaidoltaan hän oli erittäin kykenevä, tehden kaikkea maanviljelyksestä alkaen aina kengänpaikkuuseen, puu- ja rautasepän työhön saakka. Olemukseltaan hän oli karkeatekoinen, harvasanainen, säädytöntä puhetta ja käytöstä vihaava, mutta kun hän kerran sai sanoiksi, oli hänen puheensa ytimekästä ja voimallista, alkuperäisessä tuoreudessaan hyvin sattuvaa. Uumoillen kerran, että hänen epäiltiin jossakin menetelleen väärin, hän kiivastuen jyrähdytti tulemaan: "Tietäkää se, ettei minun talossani ole väärin saatua rahaa, eikä huorin tehtyä pahaa!" Pilaa omalla kustannuksellaan hän ei sietänyt ollenkaan, mikäli sitä joku hurjapää joskus yritti, mutta piti silti säädyllisestä kokkapuheesta ja opettavista kaskuista, nauraen niille sydämellisesti ja ilostuneesti.

Niin pian kuin kynnelle kykeni, Kustaa Wilkuna rupesi tarmolla ottamaan osaa kotitalonsa töihin, ja ennenpitkää hänen vallanhimonsa ja voimaluonteensa saattoi hänet erimielisyyteen isä Epon kanssa. Huomatessaan isänsä voimain heikkenevän ja mielestään talon asioiden rupeavan menemään laskusuuntaan hän jo nuorukaisena teki tosiasiallisesti vallankaappauksen, saaden 28 vuoden ikäisenä tälle hallitsija-asemalleen isältänsä muodollisenkin vahvistuksen. "Miten vanhana tulitte isännäksi?" kysyi häneltä kerran hänen poikansa August ja sai vastaukseksi: "Melkein poikasesta vallitsin muita ja melkein liian aikaisin otin vallan isältäni. Se täytyi kuitenkin tehdä, koska talon meno näytti niin lapselliselta, vaikka myöhemmin huomasinkin kaiken olleen harkittua ja tarkoittaneen talon parasta".

Talonsa hallituksessa Kustaa Wilkunalla oli oivat ja terveet periaatteet, tunnuslauseena usein käyttämänsä kaunis sana: "Maa vakavin, Jumala totisin". Maanviljelijänä hän uhrasi uupumattomasti työtä peltojen parantamiseen ja uusien alojen raivaamiseen, omaksuen ennakkoluulottomasti, mikäli itse ne otollisiksi ymmärsi, käytäntöön uuden ajan tapoja. Vanhan kansan miehenä hän ei kuitenkaan horjahtanut, vaikka agronoomit siihen menneinä vuosikymmeninä kovin kehoittelivatkin, vähäksymään viljan- ja suosimaan heinänviljelystä, vaan pysyi uskollisesti rukiin, Suomen kansan voima-aineen kasvattajana. Metsänsä hän tutki tarkoin, karsi puita, kokosi pois risut ja lahot, ja ojitti suomaita metsänkasvua edistääkseen. Koska hänen aikanaan vielä Nivalan seuduilla oli vaikeahko saada maanviljelystuotteista talon tarpeisiin riittävästi rahaa, ja koska hän oli jyrkästi päättänyt olla myymättä metsäänsä, pitäen täydellä syyllä silloisia hintoja liian alhaisina ja ilmeisesti tuntien samaa omistajan suojelevaa, hellää sääliä puitakin kuin eläimiä kohtaan, hän aina erikoisella tarmolla, muun varsinaisen työn lomassa, otti ulkoa rahanansiota m.m. suorittamalla urakkatöitä. Hänellä täytyi aina olla käteistä tuhantinen, toista, voidakseen olla levollinen. Jos summa rupesi siitä kovin pienenemään, hän ryhtyi heti lujiin toimenpiteisiin vajauksen peittämiseksi. Niinpä hän hoitikin talonsa raha-asiat aivan esimerkiksi kelpaavalla tavalla.

Vieraalleenkaan hän ei tarjonnut muuta tupakkaa kuin omia kasvattamiaan "kessuja"; vasta 1905 hän erehtyi ostamaan yhden savukelaatikon, mutta se jäikin hänen elämänsä ehkä ainoaksi "herraskomeudeksi". Varjopuolena hänellä, kuten talonpoikaisella väestöllä koko maailmassa, oli tässä se, että välttämättömyyden kasvattama säästäväisyys vähitellen kehittyi suoranaiseksi saituudeksi, mikä myöhemmin painoi hänen huoneenhallitukseensa ja varsinkin poikien, erittäinkin koulussa olevan Kyöstin elämään ikävää ja nöyryyttävääkin tuntua. Tällaisessa johdossa Wilkunan talo paisui sikäläisiin oloihin nähden omavaraiseksi ja hyvin toimeentulevaksi, todennäköisesti Nivalan rikkaimmaksi siihen aikaan.

Ylläsanotusta on jo saattanut arvata, että Kustaa Wilkunan luonteen eräänä puolena oli ilmeisesti koko sukuun kuuluva kiivaus. Rohkea mies oli se, joka röyhisti rintansa tämän toisen Jukolan Tuomaan edessä. Saatuaan huuleensa syövän hänet lopuksi suostuteltiin matkustamaan Helsinkiin leikattavaksi. Mutta tuskin se oli ehditty kirurgissa toimittaa, kun Kustaa Wilkuna jo puolestaan ehti kyllästyä "herrojen metkuihin", suuttua ja lähteä tiehensä – luultavasti hän poistui lupaa kysymättä. Tavattuaan sitten tuttavansa, valtiopäivämies Paavo Niskasen, kadulla – harvinainen sattuma muuten niin kaukaa tulleelle – hän pyysi konjakkia ja selitti: "En ruvennut olemaan talossa, jossa ei ollut saatavana muuta kuin vettä ja puukkoja!" Päästyään Helsinginmatkaltaan kotiin tuo taipumaton mies itki ilosta.

Kiivauden rinnalla esiintyi hänen luonteessaan Aaroni Perttilän tapaista talonpojan jäyhää ylpeyttä, jolla varsinkin kohteenaan olivat nuo talonpoikaisen kansamme ammoisista ajoista kiihkeästi vihaamat "herrat". Kustaa Wilkuna vihasi "herroissa" sitä, jota elämässäkin, s.o. hänellä oli perintökäsityksenä se, että n.s. "herrat" ovat "kansan" hartioilla eläviä tyhjäntoimittajia, joiden tehtävänä vain oli – milloin talonpojan pettämiseltä ja kettämiseltä ehtivät – juopottelu ja muu huono elämä. Koska Kustaa Wilkuna vihasi tällaista elämää, vihasi hän "herrojakin", joiden uskoi moista menoa ylläpitävän – käsitys, joka ei ollutkaan niin varsin väärä, sillä kansasta eristäytyneen, enimmäkseen ruotsinkielisen ja virkavaltaisen säätyläisluokan elämä oli usein näinä vuosikymmeninä monilla maaseudun perukoilla kaikkea muuta kuin siveellisyydestään ja kunnostaan mainittavaa. Mutta heti kun hän pääsi kunnollisten sivistyneiden tuttavuuteen ja oppi heidät tuntemaan, hän oli ensimmäinen suomaan heille kunnioituksensa ja arvonantonsa, mennen jopa niin pitkälle, että avusti heitä aineellisestikin, joskus rahalainallakin.

Kaiken tämän perusteella joutuisi helposti otaksumaan, että tämä jyrkkä ja kova mies olisi ollut kokonaan vailla hellempiä tunteita. Se otaksuma olisi kuitenkin väärä, sillä karhean kuoren alla sykki Kustaa Wilkunalla kaikesta päättäen lämmin sydän, vaikka se harvoin pääsikin näkyviin. Kotoisessa elämässä hänen raskasta kättänsä ohjasi tinkimätön oikeudentunto, joka tuotti hänelle kaikkien alaistensa kunnioituksen ja pelkäävän rakkauden. Suomalainen rahvaanmies on hidas ja kömpelö ulkonaisiin hellyydenosoituksiin; siinä missä toinen kansallisuus on ylitsevuotava rakkautensa näyttämisessä, suomalainen saattaa tulkita tunteensa olemalla vaiti. Silti ei hänen tunteensa ole vähäisemmäksi arvioitava. Ja Kustaa Wilkunan persoonalliseen tyyliin olisi kaikki tällainen ulkonainen pehmeys sopinut vielä vähemmän kuin muille suomalaisille, eikä hän sellaista tarvinnutkaan. Voi olla, että hänen vaimonsa ja lapsensa jäivät tässä suhteessa paljosta osattomiksi – he kuitenkin tunsivat isänsä heitä alituisella huolenpidolla ajattelevan.

Tämän tunnepuolensa Kustaa Wilkuna ilmaisi avonaisesti ja esteettömästi ollessaan luonnon parissa, jonka kauneudelle ja viehätykselle hänen mielensä ilmeisesti oli hyvin avoin. Siinä hän siis edukseen poikkesi monesta vertaisestaan, joilla kyky tajuta luonnon kauneutta ei ole erittäin kehittynyt eikä yleinen. Kustaa Wilkuna ihaili lintujen laulua ja kukkien kauneutta sekä tuoksua, vaali erikoisesti pääskysiä, valmistaen niille pesänsijoja ja häätäen pois tungettelevia varpusia, teki metsään pitkiä kävelyretkiä vain luonnon ihailun tarkoituksessa, kielsi ankarasti lintujen pesäin hävittämisen ja istutti talonsa ympärille lintujen laulupuita. Hänen mielikirjojaan oli vanha Antero Wareliuksen Enon opetuksia luonnon asioista,[5] ja luonto oli hänelle ehtymätön ilon lähde. "Jumala on luomistyössään monipuolinen, ei yksitoikkoinen", hän vakaasti selitti pojilleen. Kun pitkän poudan jälkeen saatiin sadetta, sanoi hän sitä evankeliumiksi maalle, ja nautti siitä aivan erikoisesti. Kalastusta, mikäli siihen tällä vähävetisellä seudulla tilaisuutta oli, hän harjoitti ahkerasti, ja syksyn tullen oli metsästys sekä ansoilla että pyssyllä hänen mielihuviaan. Hän rakensi ansansa ja loukkunsa pitkän "ansatien" varteen, ja otti kauniin sään sattuessa kokemaretkelle mennessään mukaan hyvän evään, vaimonsa ja lapsensa, pannen täten toimeen reippaan ja raikasta onnen tunnetta herättävän huviretken. Jos lintu oli ampumalla surmattava, hän karsi itselleen ensin selvän ampumalinjan, mikäli se suinkin kävi päinsä, sillä mitään hutiloimista hän ei näissäkään valmisteluissa voinut sietää! Eläimiä kohtaan hän yleensä oli erittäin helläluontoinen. Hevoset hän hoiti ehkä joskus paremmin kuin poikansa, puhutteli niitä kömpelön herttaisella lapsenkielellä, ja säästi niitä liikarasitukselta. Pihasta lähdettäessä oli hevosen kyllä pantava parasta juoksuaan, mutta monta sataa metriä ei ajettu, ennenkuin vauhti sai hiljentyä hevosen itsensä riittäväksi katsomaan hölkkään.

On selvää, että Kustaa Wilkuna kuului heränneisiin, sillä olihan hän kiihkeän pietistin poika. Ja heränneet eivät olleet enää hänen mieheksi vartuttuaan vain seutukunnan uskovaista kansaa, vaan he olivat jo muuttumassa kansan paremmiston muodostamaksi, merkityksestään tietoiseksi erikoissäädyksi, joka ei välittänyt "suruttomain" pilkasta. "Suruton" henkilö oli heidän mielestään sekä henkisesti että aineellisesti epävarmalla pohjalla, kun sitävastoin herännyt oli hoitanut asiansa hyvin. Härkämäen isäntä, joka istui kirkossa Jukolan Juhanin vieressä karautellen kurkkuansa, ei ollut niitä uskovaisia, joihin maailman pilkka uskalsi kohdistua, vaan seutunsa napaisäntiä, joita oli parasta kohdella kaikella kunnioituksella. Kustaa Wilkuna oli, kuten sanottu, herännyt nuoruudesta saakka. Käytyään rippikoulun hän kuitenkin ikäänkuin nuoren voimansa tunnossa heitti körttinutun nurkkaan ja oijenteli muutaman vuoden "vapaana miehenä" suruttomain joukossa, käyden tansseissakin ja viljellen viinaksia maan yleisen tavan mukaan. Tämän muutoksen ehkä osaltaan vaikutti sekin, että hän rakastui suruttoman talon tyttäreen, jonka sulhasena ei mielellään körttipoikaa suvaittu. Mutta vähitellen herännyt ympäristö vei hänet jälleen mukaansa, maailmallinen tyyli karisi pois hänen takistaan, sen kaulus kohosi pystyyn, ja selkään ilmestyivät "körtit". Ja kun Kustaa Wilkuna kypsyneemmällä iällään uudelleen liittyi heränneisiin, teki hän senkin tavallisella perinpohjaisuudellaan.

Siitä hetkestä alkaen loppui Wilkunan talosta kaikki turha maailmallisuus. Miesten pukuna oli körttitakki, pieksut ja musta huopahattu. Takissa ei saanut olla kirkkaita nappeja eikä muita suruttomuuden merkkejä; sen piti olla tiukasti napitettu ylös saakka; kauluksen piti olla pysty ja korkea. Hiuksia lyhennettiin tasaamalla ne kauluksen kohdalta. Partaa ei pidetty. Naisten pukuna oli tumma, "mörkki", villahame ja -röijy, päähineenä "mörkki" huivi. Mitään kirjavaa ei puvussa saanut olla: kun poika Augustin palttooseen oli sattunut kirjavahko vuori, tuli siitä ankara tutkinto ja vuori oli muutettava; huomatessaan vanhimman poikansa, Arvidin, kaulassa vaalean- ja mustankirjavan huivin, isä tempasi sen pois ja leikkeli puukolla kappaleiksi. Ollessaan kerran poikainsa seurassa Sievissä herännäishäissä hän ja muut heränneet huomasivatkin siellä, että monen nuoren pojan takissa oli kiiltävät napit – muitta mutkitta ne juhlapaikalla leikeltiin pois. Seuroissa Kustaa Wilkuna kävi ahkerasti, pitäen aina jotakuta pojistaan mukanaan. Perillä hän istui järkähtämättä ja jykevänä penkillään seuraten sanan selitystä kiinteällä tarkkaavaisuudella, ja pojan oli istuttava koko aika hänen vieressään – ulos sai mennä vain erikoisesta pyynnöstä. Hartaudenharjoitukset kotona olivat kaikille perheen jäsenille yhtä velvoittavia.

Mutta herännäisyydessäkin Kustaa Wilkuna piti oman voimapäänsä sortuen sen vuoksi joskus erimielisyyteen uskonveljiensä kanssa. Niinpä hän kerran jostakin syystä joutui silloin Nivalan seuduilla tunnetun ja vaikutusvaltaisen herännäissaarnaajan Taneli Rauhalan tuomion alaiseksi, mikä katkeroitti ja loukkasi häntä kovasti. Ilmestyipä hänelle silloin lohduttaja, toinen herännyt, herttainen ja sydämellinen Jaakko Koutonen, ja siitä alkaen oli Koutonen Wilkunan ylin ystävä, jota hän ei milloinkaan lakannut kiittämästä.

Tätä elämänsä ankaraa siveellisyyttä ei Kustaa Wilkuna, enempää kuin pietistit yleensäkään, ulottanut viinaan nähden sen pitemmälle kuin mikä koski sen ilmeistä väärinkäyttöä. Elämän yksitoikkoisuus, joka väliin yllättää parhaankin joukosta, sai hänet joskus, ja varsinkin hänen ollessaan 50 ja 60 ikävuoden välillä, pistäytymään viinamäkeen, josta hän palasi iloisena ja kovaäänisenä, pasteeraillen teerevänä pirttinsä permannolla. Mutta jos hän sattui kotona viinaa käyttämään eivätkä osatoverit ottaneet täyttääkseen emännän asettamaa kohtuuden mittapuuta, tiesi tämä muuten lempeä ja hiljainen ihminen sangen pian tehdä leikistä lopun, ja siihen alistui nöyrästi itse mahtava Wilku-Kustikin. Jouluna hän tarjosi ryypyn koko miesväelle, istuen kulmikkaana pirttinsä pöydän takana ja kaadellen laseihin suuresta pullosta.

Lukemisessaan Kustaa Wilkuna ei suinkaan rajoittunut yksinomaan hartauskirjallisuuteen, vaikka toiselta puolen ei ennen hänen poikansa kirjailijatyötä tiedetä ainoatakaan tapausta, jolloin varsinainen kaunokirjallinen teos eli n.s. "lorukirja" olisi eksynyt hänen käteensä. Aikaisemmin mainittiin Enon opetukset; sen rinnalla on muistettava Maamme-kirja ja Saara Wacklinin Satanen muistelmia Pohjanmaalta, joita Kustaa Wilkuna yhä uudelleen hartaasti tutki. Hän oli Kyläkirjaston Kuvalehden ja Kyläkirjaston,[6] noiden molempien muistossa mainioiden kansanjulkaisujen vakinainen tilaaja, lukien ne aina tarkoin ja paljon niiden avulla laajentaen tieto- ja näköpiiriään. Terveydenhoitolehteä hän tilasi myöskin. Isänmaan maantiedettä hän luki mielellään ja tunsi Suomen paremmin kuin moni vertaisensa. Mutta pääosana hänen maailmallisessa lukemisessaan oli sittenkin sanomalehti, Oulussa kolme kertaa viikossa ilmestyvä, maisteri K.F. Kivekkään perustama ja etevästi toimittama Kaiku.

Kaiku oli Oulun maakunnan suomalaisuustaistelun johtaja, kansan herättäjä ja sen oikeuksien puolustaja. Ja kun suomalaisuus niinä aikoina merkitsi myös kansan pyrkimystä muussakin suhteessa omavaraiseksi, saattaa ymmärtää, kuinka läheiseksi tuo lehti voi tulla monelle lukijalleen, ainakin niille, jotka omasta kokemuksestaan tiesivät, kuinka katkeralta tuntuu huomata äidinkielensä ja sikäli myös ihmis- ja kansalaisarvonsa sekä oikeutetut etunsa halveksituiksi ja syrjäytetyiksi. Kaiun kylvö lankesi erittäin suotuisaan maaperään tuottaen runsaan hedelmän, joskin ehkä, kuten myöhempi aika on osoittanut, joissakin suhteissa toisenkinlaisen kuin mitä kylväjä hyvässä tarkoituksessaan oli aavistanutkaan. Kaiun saapuminen Wilkunaan oli isännälle aina mieluinen vaihtelu viikon töiden varrella. Näitä hän ei kuitenkaan keskeyttänyt, vaan saattoi ne loppuun tavallisessa tahdissa, kunnes vihdoin oli tullut lepohetki ja niin myös tilaisuus lehden lukemiseen. Sijoittaen vakavin ja harkituin liikkein silmälasit nenälleen ja avaten lehden huolellisesti ja siististi, hän aloitti lukemisen ensin pääkirjoituksesta, siirtyen sitten muuhun tekstiin, järjestyksessä, hätäilemättä, tuolla kiinteällä tarkkuudella ja perinpohjaisuudella, jolla harvoin lukeva kansanmies tämän tehtävän suorittaa. Tällöin oli ympäristön oltava hiljaa, ettei lukijaa olisi häiritty, mikä olisi saattanut antaa aihetta karmeaan kohennukseen. Luettuaan tekstin Wilkuna tutki tarkkaan kaikki ilmoituksetkin, joita maaseutulainen pitää usein yhtä tärkeinä kuin varsinaista tekstiä. Kun tämä toimitus, johon kului hyvä aika, oli vihdoin lopetettu, oli lehti muidenkin käytettävissä. Silmälasit pantiin takaisin koteloon ja suopean mielialan vallitessa saattoi joskus luetun johdosta syntyä keskusteluakin.

Tästä kuvauksesta selviää, että Kustaa Wilkunalla oli määrätty poliittinen kantansa. Se voidaan tyhjentävästi tulkita kahdella otsakkeella: suomalaisuudella ja venäläisvihalla. Suomalaisuuden taistelua hän oli tarkoin seurannut Kaiku-lehdestä ja hyväksyi sen täydelleen, saaden sille myös vahvistusta joka kerta, kun itse sattui joutumaan tekemisiin ruotsinvoittoisten virkamiesten kanssa; hän kelpaa ehkä esimerkiksi siitäkin, kuinka tämä niin välttämätön herääminen kansalliseen itsetietoisuuteen siinä sivussa toi mukanaan sitä, jota se sellaisenaan ei tahtonut lietsoa – herravihaa yleensä. Se, että joku "herra" sattui olemaan suomenmielinen suomalainen, ei pelastanut häntä Kustaa Wilkunan epäluuloisuudelta. Kustaa Wilkuna luonnollisesti kuului vanhaan suomalaiseen puolueeseen, jonka ohjelma muutenkin, varsinkin mitä tulee usein alleviivattuun erikoistehtävään "isiltä perityn uskonnon" säilyttämisessä, miellytti häntä. Silloisessa poliittisessa elämässä niin tärkeään ja suurinta hajaannusta ja ristiriitaa aiheuttaneeseen kysymykseen menettelytavasta isänmaan puolustamisessa ei Wilkuna todennäköisesti välittänyt syventyä. Hänen linjansa oli yksinkertainen ja selvä: suomalaisuus oli saatettava sille kuuluvaan asemaan ja venäläiset oli ajettava Suomesta pois! Tämä ei ollut hänestä mikään erikoisemman mutkallinen kysymys – tarvittiin vain yksimielisyyttä. Johtavana voimana tässä taistelussa oli hänen mielestään luonnollisesti oleva vanha suomalainen puolue, joka oli kohottanut kansamme ymmärtämään merkityksensä ja tehtävänsä; ne, jotka olivat eri mieltä kuin se, olivat väärässä. Varsin ankarana kohtasi Kustaa Wilkunan arvostelu nuorsuomalaista puoluetta. Tästä ryhmästä oli Nivalankin heränneisiin piireihin saapunut levottomuutta herättäviä sanomia: se edusti jotakin suuntaa, jota sanottiin "vapaamielisyydeksi", mikä ilmeisesti hipoi jumalankieltämistä ja oli kaiken pahan alkuna; sen piiriin kuuluivat useimmat kirjailijat, ne, jotka kirjoittivat n.s. lorukirjoja, "romaaneja" (mikä peloittava sana!); ja se puuhasi joitakin ennenkuulumattomia ja tarpeettomia "yhteiskunnallisia uudistuksia", jotka ilmeisesti uhkasivat mullistaa kaikki. Lyhyesti sanoen: Kustaa Wilkuna tuomitsi koko ryhmän niiden joutilaiden tyhjäntoimittaja-herrain hommaksi, joita hän vihasi kansan hartioilla keikkuvina syöpäläisinä. Se, että hänen rakas Kaikunsakin oli joitakin vuosia nuorsuomalaisuuden lumoissa, koska tämä tuon puolueen jyrkemmän kieli- ja uudistusohjelman vuoksi sopi Oulun silloisissa oloissa paremmin kuin vanhan suomalaisen puolueen eräässä vaiheessa hiukan verettömäksi käynyt suunta, lienee jäänyt häneltä kokonaan huomaamatta.

Yhtä yksinkertainen ja selvä oli Kustaa Wilkunan ohjelma venäläisiin nähden. Maamme-kirjan poliittisena kasvattina hän oli isänmaamme menneisyyden ja tulevaisuuden ihannoija, joka ei silmänräpäystäkään epäröinyt asettaessaan Venäjän ja Suomen välille jyrkkää ja ylipääsemätöntä muuria; sen yli ei ollut asiaa sieltä tänne eikä täältä sinne. Venäläiset olivat Kustaa Wilkunan mielestä jonkinmoisia hämäräperäisiä olioita, jotka kateudesta ja ilkeydestä olivat vuosisatojen kuluessa alituisesti tuppautuneet rajan tälle puolelle häiritsemään peltoansa rauhallisesti kyntävää Suomen talonpoikaa. Nytkin ne tekivät samaa, vieläpä enemmänkin: pyrkivät anastamaan Suomen pellot ja metsät kokonaan omikseen. Se oli yritys, joka sai Kustaa Wilkunan kiivaat veret todelliseen kalajokelaiseen vauhtiin. On vaikea sanoa, mikä haahmo venäläisellä oli hänen mielikuvituksessaan, mutta pahoin ei ehkä erehtyisi, jos väittäisi, että Kustaa Wilkuna liitti mielessään venäläisen koristeeksi kaikki ne mainesanat, joilla heränneiden kirjallisuus ja mehevästi kansanomainen saarna kuvaili pimeyden pääruhtinasta.

Tämän poliittisen uskonsa Kustaa Wilkuna säilytti koskemattomana kuolemaansa saakka. Hän ei kallistanut korvaansa puolueeseensa kohdistuvalle arvostelulle, olipa se sitten oikeutettua tahi ei, vaan leimasi sen yksinkertaisesti parjaukseksi. Sortovuosien kiihkeimpänä puoluekautena, jolloin Kaiku vähitellen menetti arvovaltaansa ja asemaansa, hän oli lehdelleen järkkymättömästi uskollinen. Hän oli niitä suomalaisia, jotka kenties voi poistaa kerran valitun ja omaksutun puolueen riveistä ampumalla, mutta ei muuten.

Kustaa Wilkuna oli kaikessa elämässänsä oma itsensä, erehtymättömästi ja empimättä, monessa suhteessa sellainen vanhankansan suomalainen, joista kerrotaan, mutta joita ei enää ole. Kello 4:ltä viimeistään olivat kaikki hänen talossaan jalkeilla, kokoontuen pirttiin, jossa isäntä itse piti aamuhartauden. Luettiin psalmi, joita hän ja August-poika osasivat paljon ulkoakin, ja laulettiin vanhasta virsikirjasta. Kustaa Wilkunan mielivirsi oli n:o 349:

    Sydämmest' muistaa mahdan
    Ain' Herran hyvyyttä,
    Kiittää kuin parhain taidan
    Hänt' armons' edestä;
    Kuin sangen suuri on,
    Auttaa minua muistaa ain';
    Siis hänen kiitos olkoon,
    Nyt niin iäisiin aikoin!

Hartauden päätyttyä ja kun aamiainen oli syöty, alkoi päivän varsinainen työ. Elias-ukko (josta myöhemmin) etunenässä ja isäntä itse jälkijoukossa – "Elias-ukko vetäen ja isäntä työntäen", kuten kylällä sanottiin – sekä pojat ja rengit keskirintamassa tartuttiin kiinni ja leveä syntyi jälki. Näin ponnistettiin koko pitkä päivä, keskeytyksenä vain päivällinen, kunnes toivottu ilta rupesi lähestymään. Mutta kauan antoi yrmeä isäntä odottaa lähtömerkkiä, uurastaen väsymättä illan viimeiseen mahdolliseen hetkeen saakka, eikä kukaan voinut lopettaa työtään ennen isännän lupaa. Mutta tulihan vihdoin ilta, tuli heinä- ja riihiaikana jokailtaisine saunoineen, joka muulloinkin lauantaisin ja juhlapäiväin aattona leppoisasti sulki väsyneen raatajan kosteaan ja kuumaan syleilyynsä. Sauna oli Kustaa Wilkunan ihannoima paikka, tämä savuntuoksuinen, kiiltokarstainen, sisäänlämpiävä kansallislaitos, jonka hyviä puolia hän ei väsynyt luettelemaan. Kauan hän ja Elias-ukko puolustivat sisäänlämpiävää saunaa poikain uudistuspyrkimyksiä vastaan, suostuen uudenaikaiseen kiukaaseen vasta sitten, kun vanhuus jo oli heidän tahtoansa herpaissut, mutta sittenkin he kerran, poikain poissa ollessa, vanhan kaihonsa vietteleminä, erehtyivät lämmittämään uuden saunan entisellä taatulla tavalla, s.o. pellit kiinni. Poikien murahtelut ja moitteet uuden saunan pilaamisesta he mitään vastaamatta kuittasivat nautintorikkaalla, esi-isien ja menneiden aikojen ihanalla, taas kerran uudistuneella saunatunnelmalla. Saunan jälkeen sitten seurasi iltahartaus, illallinen ja tervetullut lepo. "Syvällä hartaudella, kasvoilla vankka totisuus ja suuria virsikirjoja tukevasti kourassaan halliten veisasivat nuo päivän raadannasta väsyneet ja kuuman saunan raukaisemat ihmiset ehtoovirttään:

    "'Nyt päivä edeskulun' on,
    Sull' kiitoksen mä, Herra, tuon,
    Ett's synnist', tuskast', vaarasta
    Mun varjelit ain' armosta'" –

kertoo kirjailija novellissaan Lapsentyttö, joka antaa hiukan karmivan kuvan tämän kodin järeästä uskonnollisuudesta. Mutta yölläkin tarmokas isäntä valvoi alaistensa parasta. Niinpä hän lauantai-yönä usein meni tarkastamaan pihan toisella sivulla olevaa palvelijattarien huonetta nähdäkseen, oliko tytöillä yövieraita. Ja olihan niitä joskus, kuten maakunnan tapa salli, ja silloinpa kuului pian kujalta askelten töminää, kun rakastuneet pojat painelivat tiehensä kiukkuisesti manaten yrmeätä Wilkunan isäntää.

Mutta voipa isäntä joskus jäädä työjoukosta poiskin, uskoen sen johdon Elias-ukon kokeneisiin käsiin, ja askarrella kotona jotakin tarpeellista. Silloin saattoi hänet tavata pajasta, joka oli saunan rinnalla hänen toinen pyhä paikkansa; joku nuoremmista pojista sai tällöin olla lietsojana. Tai puuhaili hän höyläpenkkinsä ääressä, tehden milloin mitäkin. Poikien täyttäessä 21 vuotta hän lahjoitti kullekin omantekemänsä lukollisen arkun, ikäänkuin merkiksi siitä, että heillä oli nyt, tultuaan lailliseen ikään, oikeus hallita erikoista omaisuutta. Talonkirjojen, verokuittien y.m. talonpojan pyhien papereiden säilytyspaikkana hänellä oli yhdestä puusta koverrettu, "Epon" tekemä purtilomainen laatikko, jonka kansi liukui paikoilleen ja pois sisäreunassa olevia uurteita myöten. Ylipäätänsä Kustaa Wilkuna oli tekevä, mutta ehkä ei erikoisemman kätevä – s.o. hänen tuotteensa olivat hiukan kömpelöitä ja karkeapintaisia, kuten hän itsekin. Kaiken minkä hän teki, hän myös tosisuomalaiseen tapaan tervasi, sillä hänellä oli tähän aineeseen yhtä järkkymätön luottamus kuin saunaan ja viinaan; nämä kolme asiaa olivatkin m.m. koko hänen lääkinnällisen elämänymmärryksensä perustana ja tärkeimpänä sisältönä. Tämä askartelu ja melkeinpä sairaalloiseksi kehittynyt järjestyksenhalu antoi kaikille hänen joutohetkillensä runsaasti sisältöä. Hänen tultuaan vanhemmaksi nuoret veitikat käyttivät tätä ukon ominaisuutta hyväkseen m.m. siten, että he heittivät hänen kulkuteilleen rikkinäiset saappaansa tai jonkin särkyneen työkalun, tietäen, ettei vanha isäntä mitään rikkinäistä siedä. Ja aivan oikein: huomattuaan edessään lattialla esim. saappaat ukko heti otti ne käteensä, tarkasti, olivatko ne eheät, ja elleivät olleet, murahdellen korjasi – ja tervasi sekä pani kuivamaan! Kyösti Wilkuna kertoi kerran isänsä perusteellisuudesta seuraavan kuvaavan tapauksen: isännän ja emännän sekä Kyöstin, joka vielä silloin oli pieni poika, piti lähteä häihin. Emäntä ja Kyösti olivat jo päällyspukeissaan – oli talvi – ja emäntä kiirehti hätäillen miestään, joka tyynesti askaroitsi höyläpenkkinsä ääressä. Lopuksi hänkin pukeutui, veti reslareen vajasta ja rupesi valjastamaan hevosta. Mutta siinäpä hän huomasikin, että aisat olivat oikeastaan liian lyhyet. Huolimatta emännän vastalauseista hän nyt vei hevosen takaisin talliin, irroitti aisat, vei ne pirttiin ja rupesi niitä jatkamaan. Emäntänsä hätäilyihin hän kelloon vilkaisten tyynesti vastasi, että vihkimishetkeksi kyllä ehdittäisiin perille. Perusteellisesti työskennellen hän sitten liitti aisoihin jatkokappaleet ja – tervasi ne sekä mustasi hiilellä. Sitten valjastettiin hevonen ja ajoissa oltiin perillä.

Talvikauden pitkiä puhteita ei Wilkunassa vietetty jouten, vaan ahkerasti työskennellen. Miehet korjailivat työkalujaan tai tekivät uusia, ja kaikkea talossa tarvittavaa tavaraa olikin aina varastossa runsaasti. Pojat saivat olla tulennäyttäjinä, milloin pystyvalkea tahi tuijulamppu ei ruvennut riittämään. Milloin ei hengellistä lukemista ja keskustelua viljelty, silloin saatettiin kuluttaa aikaa vanhaan suomalaiseen tapaan, m.m. arvuutusleikillä. Ja silloinpa, jos isäntä ja emäntä sattuivat olemaan poissa, Elias-ukkokin joskus katkaisi vaitiolonsa ja lausui julki arvoituksen, joka aiheutti miesväen joukossa naurua ja tarkoittelevaa murahtelua, mutta jota naisväki karsinanpuolella ei muka ollenkaan ollut ymmärtävinään. Sellaisia arvoituksiahan kansallamme on muun runoutensa rinnalla paljon.

Näin eli ja vaelsi Kustaa Wilkuna syntymästä hautaan saakka, pysyen loppuunsa saakka uskollisena omalle erikoisluonteelleen. Luovutettuaan vanhuuden tultua isännyyden poikansa käsiin hän yhä enemmän syventyi rakkaisiin askarteluihinsa alasimen, ruuvi- ja höyläpenkin ääressä. Vanhemmuuten hän lienee saanut jonkin vakavamman terveysvian, luultavasti syövän, koskapa hän kuoli verensyöksyyn. Tämä tapahtui seuratilaisuudessa Haikaran talossa lokak. 8 p. 1906. Kirjailija Wilkuna oli veljensä Arvidin ja muiden läsnäolleiden kuvauksesta muodostanut oman mielikuvan isänsä kuolinhetkestä. Vaikka se ei liene aivan totuuden mukainen, ei se siitä paljon poikennekaan, ja on erinomaisen kuvaava. Kun hänet verensyöksyn saatuaan oli riisuttu vuoteeseen ja hänen harhaileva katseensa hetken perästä oli osunut sängyn jalkapäässä hiukan epäjärjestyksessä oleviin vaatteisiin, sai poika Arvid – muuten ikämies jo – niin pian kuin sairas kykeni puhumaan, tiukan ojennuksen siitä, että – vaatteita ei oltu laskostettu sievään järjestykseen. Sitten sairas antoi määräyksiä, kuinka hänet oli vietävä kotiin, "kun hän nyt tässä kuolee". Ruumis oli m.m. jotenkuten sovitettava niille kiesikärryille, joilla seurataloon oli saavuttu, ettei "turhan tähden" tarvitsisi hakea kotoa saakka lavakärryjä. Ja kun poika Arvid tähän huomautti, että "mitä isä nyt semmoisista huolehtii", sai hän taas kuulla tiukan ojennuksen: "Etkö sinä, poika, tottele!" Pian oli vanhus tämän jälkeen siinä maassa, jonka lujasti oli aina uskonut tulevaksi lepopaikakseen ja jossa ajalliset järjestyshuolet eivät häntä enää vaivanneet. Hänen rakkaaseen Kaikuunsa kirjoitti pitäjän rovasti Josef Cajan seuraavat muistosanat:

"Vainaja oli paikkakunnan suurimpia ja onnistuneimpia maanviljelijöitä eikä lyönyt laimin henkisiäkään pyrinnöitä. Harvinaisen eheänä ja voimakkaana luonteena, joka ei koskaan sallinut vähääkään tingittävän periaatteistaan, hän oli puhuva esimerkki siitä, mitä horjumattomalla tahdolla voidaan aikaansaada. Siksi yleisesti tunnettu oli hänen ankara järkähtämättömyytensä joka asiassa, etteivät esim. yllyttäjät koskaan uskaltaneet sanallakaan kajota hänen puolueperiaatteisiinsa, ja niinpä hän jonkun aikaa routavuosina oli melkein ainoa 'Kaiku'-lehden kannattaja kotikunnassaan. Maanviljelys oli hänelle kaikki kaikessa. Niinpä hänen mielilauseensa olikin: 'Maa vakavin ja Jumala totisin', sekä ihanteensa vapaa pohjalainen talonpoika. Sydämestään liittyneenä paikkakunnan herännäisyyteen, kohtasi häntä kuolemakin heränneiden hartausseuratilaisuudessa".

Kustaa Wilkunalle, hänen mielilauseelleen ja ihanteelleen, suomalainen tekee kunniaa.

4

Kirjailijan isästä on edellisessä annettu laajahko kuvaus, koska hänen tuntemisensa on välttämätöntä kirjailijan oman elämän ja luonteenkin ymmärtämiseksi. Samasta syystä ja varsinkin hänen luonteensa valaisemiseksi on tärkeätä saada vielä mielikuva hänen äidistään, sekä lisäksi niistä muista henkilöistä, joihin kirjailija oli lapsuudenkodissaan kiintynyt. Sillä kaikesta huolimatta lapsuudenkoti oli Kyösti Wilkunalle hänen elämänsä keskeinen paikka, jonne hän "maailmanrannalta" usein kaipasi, vaikka sinne päästyään yhtä usein pyrki sieltä pois, ja joka monilla eri tavoilla, tietoisesti ja tietämättä, aina ylläpiti vaikutustaan hänen sielunelämäänsä.

Kyösti Wilkunan äiti oli vanhaa nivalaista, ymmärryksestään ja viisaudestaan kuulua Kaarlelan sukua, nimeltään Liisa (Elisabeth), kotoisin Korpelan talosta, syntynyt lokak. 9 p. 1837.[7] Kun hänen kosijakseen ilmestyi körttinuorukainen, herätti se suvun puolelta vastustusta, mutta Kustaa Wilkuna ei, kuten edellä on nähty, vastuksia pelännyt. Se, että hän riisui körttitakkinsa – mikäli se nyt tapahtui morsiamen tähden –, osoittaa, ettei hän vielä silloin ollut kehittynyt myöhempään tinkimättömyyteensä. Tahtonsa hän vei perille joka tapauksessa, mutta jotakin vastustusta lienee morsiamen kotona ylläpidetty, koskapa häät vietettiin Wilkunassa, eikä Korpelassa.

Kaarlelan suvussa ei heränneitä ole ollut lainkaan, vaan ovat sen jäsenet suunnanneet henkiset lahjansa maailmallisemmille aloille. Juhani Kaarlela, kirjailijan äidin setä, oli kuulu hyvästä muististaan, ja kirjailijan eno Alarik Kaarlela oli kylässänsä ensimmäisiä kirjoitustaitoisia; tämän taitonsa hän muuten oli saanut eräältä Israel Karvosenojalta, joka aikoinaan oli käynyt oppikoulua ja työskenteli sitten Nivalan kunnankirjurina, tehden noin 30 vuoden aikana Nivalan kaikki, sekä kunnan että yksityisten asiakirjat. Kaarlelat olivat – se heistä vieläkin mainitaan – tunnettuja kiihkeästä lukuhalustaan ja harvinaisen sujuvasta lukutaidostaan. He olivat vilkkaita ja tunteellisia ihmisiä, vaihtuen herkästi mielialasta toiseen, ilosta alakuloisuuteen. Sanaseppyys, kielen mehevyys, kuvaamisen ja kertomisen selvyys ja eloisuus oli heille luontaista.

Häät, kuten sanottu, vietettiin Wilkunassa marrask. 19 p. 1858. Kun talo oli herännyt, syntyi epätietoisuutta siitä, oliko sallittu tanssia, jota tietenkin suruton häärahvas hartaasti halusi. Sulhasesta ei ollut estettä, sillä hänhän oli riisunut körttitakkinsa, mutta mitä sanoisi itse isäntä, ankara körttiläinen Eppo? Mentiin pyytämään lupaa, ja vihdoin isäntä sen antoikin nähtyään nuorten halun, mutta – poistui itse koko talosta. Morsian oli puetettu kruunulla, kuten pohjalaisissa häissä ainakin, ja kaikki pitivät häntä kauniina. Viinaa luonnollisesti tarjottiin, mutta silti oli meno hyvin sievää; kuokkamiehet panivat kuitenkin saunassa toimeen tappelun, joka ei loppunut, ennenkuin sulhanen itse meni paikalle ja heitti tappelijat nurinniskoin saunasta ulos, kieltäen karmeasti sitä enää jatkamasta. Näin tuli Liisa Kaarlela Wilkunaan emännäksi.

Liisa-emäntä alistui ennenpitkää miehensä mukana körttiläisyyteen, olematta sitä silti ankarimman hengen mukaan. Luonteeltaan hän oli lempeä ja tasainen, koettaen ilahduttaa murheellisia, jos huomasi niitä ympäristössään. Kuitenkin valtasi hänet itsensä joskus raskasmielinen alakuloisuus, josta vapautuminen vaati aikansa. Silloin hän oli hiljainen ja harvasanainen. Tasaisella mielellä ollessaan hän oli, kuten sanottu, iloisuutta rakastava, sanaseppä puheissaan, ja erittäin naseva moitteissaan, kun niikseen tuli. Ja sitäkin sattui, sillä Liisa-emäntä oli hyvin jyrkkä siinä, ketä hän suosi ja ketä syrji: ihmiset olivat hänelle joko hyvin vastenmielisiä tahi hyvin mieluisia; siltä väliltä ei ollut ketään. Emännyytensä hän hoiti moitteettomasti, mutta ei ehkä kaikissa suhteissa täyttänyt miehensä ankaria vaatimuksia. Niinpä hänellä ei ollut varsin tarkkaa järjestyksen aistia, ja saattoi hän joskus siirtää töitänsä päivästä toiseen, viimeiseen nipukkaan saakka. Raskasmielisyyden hetkinä hän saattoi mennä nukkumaan kesken tärkeitäkin töitä. Näin eli elämäänsä Liisa-emäntä, liikkuen kiivaan ja kovan miehensä rinnalla lievittävänä rauhantekijänä ja poikainsa välittäjänä sekä suojelijana ankaran isän edessä. Helppo on tästä havaita, kuinka kaksi aivan erilaista ja monessa kohden vastakkaistakin sukuluonnetta oli Kustaa Wilkunassa ja hänen vaimossaan yhtynyt elämään rinnakkain. Eräs heidät hyvin tuntenut henkilö[8] on kuvannut heitä seuraavasti: "Isä oli kylmän jylhä pinnaltaan, kuin salamoiva laki, jota täytyi lähestyä suurella kunnioituksella ja alistuvaisuudella; äiti oli aivan kuin rauhan evankeliumi, jolle voi kaikki asiansa vapaasti kertoa". Miten nämä eri luonteet ilmenivät Kyösti Wilkunassa, tulee tuonnempana monessa kohdassa selvitettäväksi.

Liisa Wilkuna kuoli ennen puolisoansa, marrask. 6 p. 1904. Nivalan kauniilla hautausmaalla, vähän matkaa portista, on kuusien keskellä Wilkunain sukuhauta, jonne, maan sisässä olevan hirsilattian alle, suvun vainajat on kätketty. Siellä lepää nyt Wilku-Kusti, yhäkin kaikkien kunnioittamana ja pelkäämänä heimonsa päällikkönä, ja siellä on hänen rinnallaan Liisa Wilkuna, yhäkin kaikkien rakastamana ja kaipaamana heimonsa äitinä.

Wilkunaan tullessaan Liisa-emäntä toi mukanaan kaksi henkilöä, jotka siitä pitäen eroamattomasti kuuluivat talon piiriin. Toinen niistä oli hänen isäpuolensa Elias Kaarlela, koko paikkakunnalla tunnettu, kaikkien kunnioittama ja Kyösti Wilkunan sydämestään rakastama Elias-ukko. Toinen oli hänen jo mainittu enonsa Alarik Kaarlela, joka tuli Wilkunaan torppariksi. Nämä molemmat miehet olivat kirjailijalle hyvin läheisiä.

Elias-ukko oli tavallaan Wilkunan talon isäntärenki, vaikka ei nauttinutkaan palkkaa. Hän kuului perheeseen ja oli sen mukana osallisena kaikessa, mitä ylläpitoa ja hoitoa talosta perheen jäsenille tuli. Hän oli herpautumattoman ahkera ja tunnollinen työmies, taitava ja kaikessa talon puolta pitävä; hänen erikoisina luottamustoiminaan olivat tuulimyllyn käyttö ja tervanpoltto. Jos joku toinen erehtyi näihin puuhiin sekaantumaan, loukkautui siitä Elias-ukko kovasti. Luonteeltaan hän oli tasainen ja rauhallinen, puheeltaan harvakseen haasteleva, mälliä kääntäen suomalaisesti aprikoiva. Hän ymmärsi leikkiä, yrittäen sitä itsekin, ja saattoi joskus hämmästyttää ympäristönsä sanalla ja teolla, jota ei oltu osattu häneltä odottaa. Niinpä hän kerran kirkkomatkalla, muun väen uimataidon puutteessa epäröidessä, mennäkö uimaan vai ei, tyynesti riisuutui ja lähti uimaan joen poikki niin rauhallisesti ja varmasti kuin ei olisi milloinkaan muuta tehnytkään. Kukaan ei ollut siihen asti tiennyt, että Elias-ukko edes osasi uida. Hänen mielijuomaansa oli kahvi, mutta sitä hän ei juonut sokerin, vaan suolan kanssa: kolminäppisellä suolaa kuppiin, kahvia siihen, ja miehen juoma oli valmis. Viinaa hänellä oli aina tilkkanen takanaan, mutta käytti hän sitä äärimmäisen kohtuullisesti, vanhuksena, asuessaan omassa huoneessaan pihan syrjärakennuksessa, usein lämmittäväksi aamuryypyksi. Hän ei ollut körttiläinen, mutta alistui talon hengen mukaan sen pukuun ja tapoihin. Isännän kanssa hän ei täysin sointunut yhteen, mutta välit olivat silti hyvät; yhteisharrastuksiin kuului kova löyly ja kessujen viljely. Isäntä, samoin kuin kaikki muukin väki, kohteli Elias-ukkoa suurella kunnioituksella, mikä näkyy Wilku-Kustin säilyneestä testamenttiluonnoksestakin, jossa hän erikoisella pykälällä piti huolta hänen vanhuudenpäivistään.[9] Tämä juureva ja sitkeä pohjalainen työmies, josta kirjailija saattoi jutella ystävilleen loppumattomasti ja herkemmällä sydämellä kuin isästään, eli kauemmin kuin isäntänsä, kuollen helmikuussa 1915. Hänelle pidettiin suuret hautajaiset, ja lepää hän nyt vakaana ja tanakkana isäntänsä rinnalla sukuhaudassa, oman kivisen patsaansa kohdalla. Jalompaa viljelyksen rivimiestä ei pohjolan lakeus liene kamarallansa nähnyt monta. Vanhuksen loppuajoista mainittakoon, että hän näytti Heikki-isännän erottua Wilkunasta hiukan katkeralta, koska joutui loppuiäkseen jäämään Augustin luo, josta hän vähimmän piti. Pian kuitenkin ukon mieli tasoittui, kun hän huomasi, ettei häntä pyritty "orjuuttamaan", kuten hän ehken oli pelännyt. Tervanpolton ja myllyssäkäynnin hän piti yksinoikeutenaan kuolemaan saakka. Hengenahdistuksen käydessä pahemmaksi lähdettiin joskus ukolta salaa myllyyn; kerran ukko tällaisen petoksen huomasi ja otti sen kovin pahakseen. Tervaa ei voitu salaa polttaa, mutta siitä selviydyttiin siten, että lähetettiin mies avuksi, joka ukon neuvojen mukaan sai suorittaa koko työn.

Elämänillan lähetessä ukko kävi huomattavasti uskonnolliseksi. Säännöllinen kirkossakäynti jatkui aivan poikkeuksitta; mutta sen lisäksi tavattiin hänet useinkin lukemassa Lutherin Huonepostillaa[10] tai veisata hyräilemässä. Kiroileminen häneltä jäi tykkänään, ellei sattunut jotakin tavallista järkyttävämpää, kuten kerran, kun hevonen pillastui pihalla ja ukko putosi väen nähden liisteiltä; silloin kuori puhkesi ja kirousryöppy pääsi ilmoille.

Hengenahdistus paheni vähitellen. Eräänä yönä saapui sitten kuolema vieraaksi, tavaten ukon istualta keinutuolista.

Alarik Kaarlela, kirjailijan eno ja ystävä, eli tätä kirjoitettaessa torpassansa vielä, yhä vilkkaana ja puheliaana sanaseppänä, ja murheella muistellen manalle mennyttä sisarenpoikaansa, jonka kanssa hänellä tarina sujui. Sunnuntaina hän pani päähänsä kirjailijan lahjoittaman koppahatun.

Kustaa Wilkunalla oli viisi poikaa ja yksi tytär, Ida, joka oli vanhin. Ida oli syntynyt 1861; hän joutui jo 19-vuotiaana naimisiin Nivalan Malilaan, Näsälän taloon, ja kuoli jo 1889. Vanhin poika, Arvid, oli syntynyt 1869. Hän oli perinyt kodistaan ankaran uskonnollisuuden, lukien paljon hartauskirjoja. Isän kuoltua hän siirtyi isännäksi yhteisviljelyksessä olleeseen Seppälän taloon, jota hoiti tarmokkaasti kuolemaansa saakka; kuolema tapasi hänet äkkiä 1920. Seuraava on August, syntynyt 1871, se veljessarjasta, joka oli kirjailijaveljeänsä lähinnä, ja joka nyt vanhana isäntänä hallitsee Wilkunan taloa.

August eli "Aaku", joksi häntä kodin piirissä sanottiin, on veljeksistä se, joka ilmeisesti on perinyt Kaarlelan suvun tunneherkkyyden ja vilkkauden täydessä mitassa. Kun tämä on yhtynyt hartaaseen uskonnollisuuteen, herännäisyyteen, saa hänen puheensa ja olemuksensa erikoista yksilöllistä leimaa. Hänen puheensa on "kaarlelaisesti" kuvarikasta ja mehevää, sanakäänteet usein vanhemman hartauskirjallisuuden ja Raamatun värittämiä. Hän ei ole käynyt mitään koulua, joten hänen kirjoitus- ja lukutaitonsa on omaa hankkimaa. Sellaiseksi August Wilkuna onkin lukenut mies. Hänen luontaista lahjakkuuttaan todistaa sekin, että hän on suorittanut tuomiokapitulissa maallikkosaarnaajan kokeen ja hoitanut jonkin aikaa Nivalan kappalaisen saarnavuoroja. Kunnan vaivaishoidon esimiehenä hän on myöskin ollut, saaden silloin taloudellisuudellaan vaivaismenot vähenemään. Maatyömiehenä hän on perinyt isän ahkeruuden, viipyen nuorempana vainioilla myöhäisimpään mahdolliseen hetkeen saakka. Herkkäluontoisena ja säälivänä hän joutui olemaan kirjailijaveljelleen melkein isän asemassa, lepyttäen ja sovittaen puolin ja toisin.

Seuraava veli on Heikki, syntynyt 1874, joka nyt hallitsee ostamaansa Onnelan tilaa. Hän on perinyt sukunsa tyynet, tasapainoiset puolet, ollen maanviljelijää ja miestä kiireestä kantapäähän. On kunnan toimissa paljon käytetty. Hiljaisempana ja sulkeutuneempana hän ei ehkä ollut kirjailijaveljelleen niin läheinen kuin August, vaikka silti kyllä uskollinen auttaja ja rohkaisija. Hänkin kuuluu heränneisiin.

Heikin jälkeen on veljesrivissä kirjailijan paikka, ja nuorimpana rivin päättää Taneli, syntynyt 1881, tunnettu seurakunnallisissa piireissä diakonina, pyhäkoulumiehenä ja uskonnollisena kirjailijana.[11]

5

Ajatellessa tätä maanviljelijäsukua Kustaa Wilkunaan saakka, sen työtarmoa, ilmeistä lahjakkuutta muistin ja ymmärryksen puolesta, luonteen ehkä ahdasta voimaa ja kiivautta, sielunelämän ilmenemistä raskaana uskonnollisuutena, täsmällisiksi ja erikoisiksi kehittyneitä kotitapoja, ylpeätä tietoisuutta omasta asemasta ja merkityksestä, itsenäisyyttä ajattelussa ja elämässä, täytyy tehdä se loppupäätelmä, että tässä on kysymys vanhan talonpoikaiskulttuurin saavutuksesta, ihmisistä, jotka ovat vanhan suvun loppupäässä, tuloksina lukemattomista aikain varrella vaikuttaneista voimista. Kustaa Wilkuna oli jo linjansa äärimmäisyys, josta ei enää voinut sellaisenaan mennä eteenpäin; se, minkä hänen voimakas päänsä kesti vahingotta, esim. kiivaus, itsepäisyys ja suvussa joskus esiintyvä taipumus väkijuomiin, saattoi koitua hänen jälkeläisilleen, elleivät voimakkaat vastapainopuolet myös periytyneet riittävässä määrässä, arveluttavaksi luonteen rasitukseksi ja heikkoudeksi. Ja noiden voimapuolten periytyminen Kustaa Wilkunasta eteenpäin ei voinut tapahtua eheästi ja häiriöttä, sillä hänen lapsiinsa yhtyi toisen talonpoikaiskulttuurisuvun, Kaarlelain, ominaisuuksia, eräänlaista pehmeämpää ainesta, joukossa, kuten on nähty, suoranaista raskasmielisyyttäkin. On muistettava, että puhe "vanhoista" suvuista, jolla tavallisimmin tarkoitetaan sivistyssukuja, on yksipuolista; sama erikoisten sukuominaisuuksien ilmeneminen, jatkuminen, muuttuminen, sama kehittyminen äärimmäistuloksiin: korkeimpiin saavutuksiin ja rinnalla esiintyviin heikkouksiin, on tietenkin huomattavissa kaikissa suvuissa, niin työmiehissä ja talonpojissa kuin herroissakin.

Kustaa Wilkuna oli sukunsa äärimmäisyystulos vielä sitenkin, että se tiedonjano, jota koko suvussa ja hänessä itsessään esiintyi, ei voinut enää hänen jälkeensä tyytyä niihin muruihin, joilla hän oli henkeänsä ravinnut. Hänen kolme vanhinta poikaansa ei saanut käydä edes kansakoulua, jonka oppimäärä tuli vasta kahden nuorimman osaksi, mutta silti he opinhalunsa kehoittamina hankkivat omin neuvoin oloihinsa katsoen kunnioitettavan tietomäärän. Kustaa Wilkuna edusti toisin sanoen sitä polvea, jonka jälkeläisten kuin luonnon pakosta täytyi lähteä säätykierron alkuun; suvun henkinen kehitys oli saapunut hänen lapsissaan siihen kohtaan.

Kaikesta edellä sanotusta on toivottavasti käynyt selville, että jos Kustaa Wilkunan pojat jaksoivat kaikessa alistua isänsä tahtoon, heillä oli turvallista, joskaan ei helppoa elää hänen alammaisinansa. Mutta jos he rupesivat kehittymään omaan suuntaansa, pyrkien noudattamaan omaa tahtoansa, kävi asema vaikeaksi. Ja niissä oloissa, joihin heidän nuoruutensa sattui, jolloin uusi aika kaikkine aatteineen ja pyrkimyksineen rupesi houkuttelemaan nuoria Kustaa Wilkunalle vastenmieliseen suuntaan, sattuikin tietysti paljon, mikä nosti isän poikaa ja pojan isää vastaan.

II

LAPSUUS JA KOULUAIKA

1

Kyösti Wilkuna syntyi toukok. 4 p. 1879. Kasteessa hän sai nimen Kustaa Felix. Häntä sanottiin lapsena kotiväen kesken yleisimmin "Veeliksi", mutta hän jätti koulun yläluokilla toisen nimensä kokonaan pois, käyttäen ensimmäisestä muotoa "Kyösti". Lähimpien toveriensa joukossa hän kuitenkin kernaasti totteli liikanimeä "Festus", jonka hän sai lyseon viidennellä luokalla Apostolien teoissa mainitun Festuksen mukaan. Sukunimensä hän myöhemmin aina kirjoitti W:llä, sillä V oli hänen mielestään "voimaton".

Hänen lapsuus-ajaltaan ei ole erikoisempaa mainittavaa, vaan kului se onnellisesti ja häiriöittä. Hänen sieluunsa oli piirtynyt eräs aurinkoinen kuva, josta hän joskus tuli kodistaan kertoessaan maininneeksi: kesäinen sunnuntairauha, kirkas, sininen taivas, ruohoinen piha, kaukaa kumahtelevat kirkonkellot, pääskyset pihan yllä kilvan kiitelemässä ja visertelemässä, ja hän itse ruohikossa maaten tuijottamassa taivaan sineen ja tätä kaikkea huomioimassa. Ilmeisesti jo varhaisessa lapsuudessa hänen sieluunsa painui tällaisia ja muita kuvia hänen ympäristöstään ja siinä esiintyvistä henkilöistä, jotka myöhemmin puhkesivat esiin kirjallisina näkyinä hänen tuotannossaan. Hänen vähän vartuttuaan alkoivat lapsuuden hartaat ystävyysliitot, jotka saattavat kestää koko elämän ajan; m.m. kirkonkylässä asuvan kauppias Martikaisen pojat, etupäässä Toivo, olivat hänen ylimpiä ystäviään; viimemainitun kanssa hän myöhemmin teki villikansojen tapaan todellisen "veriveljeysliiton", joka ei konsanaan rikkoutunutkaan. Tästä on säilynyt hänen oma muistiinpanonsa, joka kuuluu:[12]

"Vuonna 1898, elokuun 27:nnen ja 28:nnen päivän välillä klo 12 yöllä, tulimme Toivo Martikainen ja allekirjoittanut veriveljiksi. Veljesliitto toimitettiin seuraavasti: kumpainenkin leikkasi terävällä veitsellä toisensa käteen ristihaavan vasemman kyynärpään alapuolelle, josta vuotavaa verta kumpikin imi kolme kertaa; sitten kolmikertainen voimakas syleily ja samoin kolmikertainen veljellinen suutelo. Nivala 28 p. elok. v. 1898. Kyösti Felix Vilkuna".

Toivo Martikainen on kertonut tästä yhteisestä lapsuusajasta seuraavaa:[13]

"Ystävyytemme Kyösti-veljen kanssa oli todella syvää, veljellistä ja aivan vilpitöntä. Hän oli jo lapsena hiljainen, hienotunteinen ja terävästi arvostelukykyinen. Jylhän isänsä ja hiljaisen, vaatimattoman ja ystävällisen äitinsä kanssa, tavallisesti pörröinen Ressu (josta kirjailija kertoo 'Novelleissaan') mukana, hän kävi pienenä körttipoikana kotonani vieraisilla. Ei hän ollut tunkeileva eikä anastushaluinen yhdessä leikkiessämme, vaan mitä toverillisin ja hyväntahtoisin. Vastavierailuillamme hän näytteli ison kotikartanonsa joka sopen, tervanpolttohaudasta ja tukevien petäjien väliin rakennetusta, heilutettavasta puukellosta alkaen aina huimia keinahduksia antavaan kiikkuun saakka. Retket Kyöstin kotiin, jonne kirkonkylän sivistyneistö saattoi kesäisin mennä monin perhein, olivat mitä hupaisimpia. Siellä oltiin koko päivä, marjailtiin, ja nautittiin talon pitkässä pöydässä pitoruokia; me poikanaskalit haeskelimme haukan, variksen ja harakan pesiä ja olimme piilosilla navetan ja tallin monissa sopukoissa. Monet yöt ja päivät olimme sitten nuorukais-iässämme Kyöstin kanssa yhdessä, ja aina oli hupaista kuunnella hänen vilkkaan mielikuvituksen värittämiä kertomuksiaan milloin mistäkin. Väliin rupesimme väittelemäänkin, jolloin hän joskus ikäänkuin koetteli puolustustaitoani, varsinkin uskonnollisissa kysymyksissä, asettuen kannalle, jota tosiasiassa ei itsekään hyväksynyt. Hyvinä tovereina teimme kerran hänen kanssaan veriveljeysliiton, johon kuului avuliaisuus ja vilpitön ystävyys, vieläpä lupaus kuoleman jälkeen tulla jollakin tavalla ilmoittamaan olemassaolostaan sille meistä, joka jää tänne viimeiseksi. Eräänä päivänä kouluaikanani, ollessani kesälomalla, halusin tavata Kyöstiä. Nousin kotikartanoni aidalle ja katsoen Kyöstin kotiin päin ajattelin kiinteästi, että hänen oli nyt tultava meille. Muutaman minuutin kuluttua näinkin hänen ilmestyvän noin kilometrin päässä olevasta metsästä ja tulevan meille päin hattuaan heiluttaen. Metsän takana niityllä ollessaan hän oli äkkiä tuntenut halua tulla käymään meillä".

Kyösti Wilkunan lapsuutta ja nuoruutta koskevista kuvauksista käy selville, että hänellä oli jo silloin sama harvinainen ja elämässä kallisarvoinen – joskus vaarallinenkin – ominaisuus kuin myöhemmälläkin iällään: kyky saavuttaa ystäviä. Samalla kuin hänestä uhoi itselleen vastenmielisiksi vaistoamiaan henkilöitä kohtaan kylmä poistyöntötuuli, hänen sielunsa oli hänelle sympaattisia henkilöitä kohtaan avoin ja kutsuva kuin lämmin kotiliesi. Silloin ilmeni tuota aavistetun sielunläheisyyden "outoa voimaa, pakkoa sisäistä", joka toista toisen puoleen taivuttelee, ja sellaiselle henkilölle Kyösti Wilkunan sielu avautui kaikessa rikkaudessaan ja eräänlaisessa inhimillisessä, syvän huumorin ja elämänymmärryksen lämmittämässä kodikkuudessa, jota on vaikea sanoilla tulkita ja joka on elämässä kultaa kalliimpaa. Mutta tämä ominaisuus on, kuten sanottu, joskus vaarallinen, sillä se voi tuoda ystäväpiiriin sellaisiakin, jotka vain ottavat, mutta joilla ei ole itsellään mitään annettavaa.

Neljäntoista vuotiaana Wilkunalle sattui sellainen tapaturma, että rakennuksella oltaessa hirsi vyörähti hänen rintansa päälle rusentaen häntä arveluttavasti.

Samaan aikaan hän tuli pistäneeksi nenäänsä herneen – sellaistakin saattaa joskus tapahtua, vaikka se tuntuukin uskomattomalta – ja kun sitä ei saatukaan pois, vaan se rupesi turpoamaan, ei auttanut muu kuin toimittaa poika Ouluun lääninsairaalaan. Siellä asia korjattiin, mutta seurauksena oli ulkomuodon turmeltuminen sikäli, että nenänvarsi painui sisään. Kotiinsa hän kirjoitti (tammik. 27 p. 1893) kirjeen, joka on säilynyt[14] ja ansaitsee leikillisen sävynsä ja eräänlaisten kaunokirjallista käsittelyä hipovien piirteidensä vuoksi tulla otetuksi tähän kokonaisuudessaan:

"Maanantai iltana sipullin minä juuri nisua maitokeittoon ja satun silmäämään ovelle päin jossa näin Antin (sotaväessä oleva Wilkunan renki) lyhyen vartalon tuossa harmaassa viitassa painetti tupen kans rinnakkaa. Hän ojenti mulle kirjan joka suuresti huvitti minua minulla ei oo enää yhtään ikävä lukemisesta tahtoo olla vain puute keskiviikkona ja lauvantaina käypi tällä puolen tohtori, aina kello puoli yhten aikana kun me kahtomme akkunasta ulos niin vosikka ajaa portaan eteen ja sen perässä näkyy Fieantin mahtava varsi ja majavan nahka kaulustan välistä kiiluu vihanen silmä pari ja aatelisten suora nenä (ei kuitenkaan ruma) kaikki siukat rientävät vuoteensa viereen seisomaan hän kävelee tavallisesti minun tykö ensin ja sanoo hyvää päivää mitenkäs poika parka on voinu kahtoo nenään ja sanoo paraneepahan näimmä ja kyllä nenä onki paljo parannu leuvalle ei oo tehty vielä mitään sitte ku nenä on terve leikataan mutta molempia ei passa yhtaikaa parantaa kyllä minä tuun kauan täälä olemaan mutta mittäpä siitä vaikka vuojen makais ku ei mee Maksua kyllä täälä toimeen tulee ja varsinki minä jollon hyvä ruoka halu.

Täälä on korvissa aina yksi melske tehtaan kolke ja piipaus sekä merikosken mahtava pauhina. Jos menee portaalle ja katselee ulos niin idän puolella ovat ooströmin tehtaat korkeine savu piipuneen niiten yli kohoaa vankilan katto tornineen. Lasareetin toinen rakennus peittää näköalan kasarmille päin lännen puolelta näkyy merikosken synnyttämä höyrypilvi ja lätistynyt skrööterin talo jota tuskin maan pinnasta erottaa itän puolelta kulkee maan tie josta kulkee kahenlaisia poro laumoja toisia ohjaa ylimaan ukot ja toiset ovat nuita kasarmin harmaatakkeja joita vilisee koko seutu täynnä mutta minun täytyy lopetta jo tällä kertaa koska piikat jo kantaa herne saaveja syötäväksi.

                                               Tilan omistaja
                                                     K F Wilkuna"

Kirjeensä loppuun on "tilanomistaja K. F. Wilkuna" piirtänyt veljeänsä "Danelia" varten kuvan "skrööterin talosta lasareetin puolelta katsottuna"; reunakirjoituksena on uhkaus: "varokoon vain heikki ja anna ku minä täältä pääsen".

2

Kirjeestä puhuu hyväntuulinen nuorukainen, joka on oppinut tuntemaan rahan ja ruoan arvon ja tekemään huomioita ympäristöstään. Antti-renki ja tohtori on kuvattu sattuvasti muutamalla piirteellä. Tohtori ei ilmeisesti olekaan niin ankara kuin ulkopiirteistä luulisi. Vielä näkyy kirjeestä, että "tilanomistaja" oli hyvin lukuhaluinen.

Siinä seitsemän, kahdeksan vuotiaana Kyösti Wilkunan lapsuudenleikit olivat keskeytyneet sikäli, että Wilku-Kusti oli itse ruvennut opettamaan häntä "kirjalle". Muistettuaan eräänä päivänä – niin on kirjailija myöhemmin, ehkä hiukan liioitellen, tätä elämänsä tärkeätä käännettä kuvannut –, ettei Veeli vielä osannut lukea, Wilku-Kusti keskeytti höyläystyönsä, haki hyllyltä aapisen, hairasi poikaa niskasta kiinni ja talutti hänet pöydän ääreen. Siinä hän korkeimman omakätisesti osoitti tukevalla etusormella kaikki aakkoset, lausuen niiden nimet jykevästi ja mieleenpainuvasti. Kun oli päästy loppuun, rupesi ankara opettaja heti kuulustelemaan vasta läpikäytyä "tekstiä", ja jokaisen aakkosen kohdalla, jota oppilas ei sattunut muistamaan, seurasi tukkamylly. Wilku-Kustin opetusmenetelmä veikin nopeasti päämäärään: aakkoset piirtyivät heti poloisen oppilaan mieleen kuin tulikirjaimet.

Onneksi ei Kyöstin tukka tarvinnut tässä asiassa useasti myllärin hyppysiä, sillä lukeminen rupesi häneltä luistamaan pian ja hyvin. Ennenpitkää hänelle avautui se tenhoisa maailma, jota kirjallisuus lapsen ja nuoren mielelle merkitsee. Kaikista niistä rajattomista onnen tunteista, joita lapsuus sisältää ja jotka enimmäkseen katoavat sen mukana, on korkeimpia ja kauneimpia ensimmäisten luettujen kirjojen tuottama lumous. Kuinka tarkoin ne luetaan, kuinka lähtemättömästi kaikki kuvat, näyt, seikkailut ja henkilöt painuvat mieleen, kuinka aurinkokirkkaiksi sumentumaton mielikuvitus loihtii kaikki, kuinka herkästi antaudutaan luetun valtaan – se on kauttaaltaan jotakin niin tuoretta, turmeltumatonta, virkistävää ja hurmaavaa, että siihen on myöhemmällä iällä mahdoton päästä – sitä muistaa vain sanomattomalla kaiholla. Ja parhaiten tuon kykenemättömyyden toteaa silloin, kun tuon kaiken houkuttelemana erehtyy uudelleen lukemaan nuo samat kirjat: useimmissa tapauksissa ne silloin hajoavat harmaiksi mitättömyyksiksi.

Kyösti Wilkunan poikasena ja nuorukaisena lukemista kirjoista voi saada jokseenkin tarkan selon hänen myöhemmin morsiamelleen kirjoittamistaan kirjeistä.[15] Niissä hän nimittäin suosittelee tälle erinäisiä kirjoja luettaviksi, ja kun joukossa m.m. esiintyvät nuo monen silloisen pojan hartaudella tutkimat teokset Hatanpään Heikki ja hänen morsiamensa, Muuan suomalainen soturi Kristiina kuningattaren aikakaudelta, Hovin Inkeri, Väsyneen haudalla (varustettu huomautuksella "hyvin kaunis"), Juho Vesainen, Anna Fleming, Helenan perhe, Ben Hur, Alkuperäisiä suomalaisia uuteloita, Pietolan tytöt, Pohjan piltti, Härkmannin pojat, Tähtien turvatit, Ututarinoita, Välskärin kertomukset, Salojärven kukkanen, Päivärinnan teokset, Kruunu ja okaita, Karhu-Antin Anni ja Aino,[16] saattaa hyvällä syyllä otaksua m.m. useimpien niistä olleen varhaisimpia historiallisia ja muita kertomuksia, jotka Kyösti Wilkuna on lukenut. Veljien muiston mukaan oli lisäksi m.m. Paavo Nissinen, G.H. Mellinin pieni kertomus Suomen sodan ajoilta, Kyöstin mielikirjoja. Joella hän leikki amiraali Rothia ja kenraali Spoofia, ja saattoi pihalla äkkiä pysähdyttää August-veljensä ja sanoa koomillisen vakavasti: "Talonpoika, neuvo minulle lyhin ja suorin tie majuri Ekin talolle!" Niin vaatimaton kuin tämä pieni kertomus onkin ja vailla kirjallisia ansioita, oli sillä kuitenkin aikoinaan, jolloin Suomen sotaa käsittelevää kaunokirjallisuutta, "Vänrikin tarinoita" lukuunottamatta, oli perin vähän, tehtävänsä nuorison isänmaanrakkauden elvyttäjänä ja sen kannan lujittajana periviholliseen nähden.

Pian tuli Kyösti Wilkunasta, kuten niin monista muistakin suomalaisista kansannuorukaisista, ahkera kirjallisuuden viljelijä. Hän luki kaikki, mitä sai käsiinsä, eroituksetta, lukuunottamatta hengellistä kirjallisuutta, josta hän sai kotihartaudessa tarpeekseen. Katsellessa 90-luvun kirjaluetteloja täytyy myöntää, että olihan silloin jo suomenkielistä kaunokirjallisuutta jonkin verran, mutta eipä kuitenkaan sen enempää, ettei sitä olisi kohtuullisella vaivalla saanut tärkeimmiltä osiltaan, käännöksetkin huomioon otettuina, läpiluetuksi. Ja tämän Kyösti Wilkuna tuli vähitellen tehneeksi, vieläpä siten, että hänellä oli lukemisestaan hyötyä. Vielä miehenä, jolloin paljon lukeneille tutustuminen kaunokirjallisuuteen on monta kertaa enemmän rasitusta kuin nautintoa, hänellä oli kyky tyynesti ja tarkoin lukea valitsemansa teos ja syventyä sen sisältöön. Tämän lukemisensa joukosta hän jo aikaisin valitsi mielialakseen historian, sotakuvaukset ja historialliset kertomukset.

Kansakoulussa ollessaan Kyösti-poika järjesti sotaretken n.s. Koljosen kuusikkoon ollen hyökkäävän joukon johtajana; tällöin hän loukkasi jalkansa niin pahoin, että hänet täytyi kantaa kotiin suksisauvoista tehdyillä paareilla, mistä hän sai aiheen huomauttaa Kaarle XII:sta, jota samoin taistelukentällä paareilla kannettiin. Hän vuoleksi pyssyjä, varusti ne paineteilla ja hyökkäili hurjasti veljiensä kimppuun. Linnoitusten rakentelu ja niiden valloittaminen oli hänen mielileikkiänsä. Erikoisesti hän piti eräänlaisesta keilaleikistä, jossa vastakkaisiin rintamiin asetetut keilat koetettiin heittää kepeillä kumoon. Kaikesta tästä voi tehdä sen johtopäätöksen, että Kyösti Wilkuna joutui jo lapsena sen sankari-isänmaallisen tunnelman lumoihin, jota historiamme sotaiset vaiheet ihanteellisesti tulkittuina ovat omiaan herättämään nuoressa ja kiihkeässä mielessä.

3

Huomattuaan August-poikansa lukuhalun Kustaa Wilkunalla oli herännyt ajatus viedä hänet kansakouluun, ja hän kävikin erään kevätlukukauden alussa tarjoamassa häntä sinne.. Opettaja kuitenkin piti parempana aikeen siirtämistä syksyyn. Mutta silloin ei isä enää puhunutkaan koko asiasta ja siihen jäi Augustin kouluun meno. Kun sitten "Veeli" rupesi osoittautumaan ehkä vielä paremmaksi lukijaksi ja innokkaasti pyrki kouluun, rupesi August äidin kanssa isää suostuttelemaan, ja niin Kyösti Wilkuna pääsi kansakouluun. Sen kurssin hän suoritti tavallista lyhyemmässä ajassa.

Mutta päästyään opin alkuun Kyösti olisi hartaasti tahtonut jatkaa pitemmälle. Se oli kuitenkin suunnitelma, joka oli Kustaa Wilkunalle varovasti esitettävä. Rupeaisiko hän, joka vihasi ja halveksi "herroja", kasvattamaan tähän tarpeettomaan säätyyn poikaansa, siitä oli kysymys. Hän ei nähnyt mitään syytä, jolla olisi voinut perustella maanviljelijän itsenäisen ja kunniakkaan aseman vaihtamista esim. nimismiehen tahi jonkun muun näköpiirissänsä olevan virkamiehen toimeen. Ainoa poikkeus, jonka hän oli taipuvainen hyväksymään tästä säännöstään, oli pappi. Tosin niidenkin joukossa oli sellaisia, joita Kustaa Wilkuna ei hyväksynyt, tuskin pitäen heitä "kristittyinäkään", saati sitten soveliaina jumalansanan julistajina, mutta silti oli virka hänestä hyvä ja välttämätön. Tämä oli hänen heikko kohtansa ja siihen kohdistivat äiti ja August-veli hyökkäyksensä. Kangastus omasta pojasta saarnatuolissa, tuo näky, joka on ollut niin monen Suomen talonpojan kunnianhimon korkeimpana päämääränä, voitti Kustaa Wilkunan ennakkoluulot, ja Kyösti sai luvan yrittää Oulun lyseoon. Päätökseen vaikutti myös se, että kirkonkylän kansakoulun opettaja O.R. Haartman ja pitäjän kirkkoherra G. Pettersson, jotka olivat huomanneet pojan hyvälahjaisuuden ja lukuhalun, hartaasti kehoittivat isää toimittamaan hänet oppikouluun. Rippikoulunsa Kyösti muuten kävi Paavolassa, jonka kirkkoherra Malmberg (sittemmin Malmivaara) isän tahdosta oli valittu hänen rippi-isäkseen.

Kyösti Wilkuna oli tämän päätöksen kypsyessä jo kuusitoistavuotias sekä siksi kehittynyt ja tietorikas, että katsottiin hänen pitävän pyrkiä toiselle luokalle. Ylemmäksi esti yrittämästä ruotsin- ja latinankielen taidon puute. Luettuaan lyseon yläluokilla olevan Juho Martikaisen johdolla sitä, mikä tiedoista puuttui, Kyösti Wilkuna lähti keväällä 1895 Ouluun tiedustelemaan rehtori Mauno Rosendalilta kouluun pääsyn mahdollisuutta. Hän sai lähteä retkelleen yksin, sillä ei isä eivätkä veljet joutaneet häntä saattelemaan. Hän voi kuitenkin olla jo edeltäpäin varma hyvästä vastaanotosta, sillä Mauno Rosendal, heränneiden johtomies, joka yleensäkin jalosti suosi kansannuorukaisten opintielle antautumista, teki sitä tiettävästi vielä enemmän, kun hänen arvoisan tuttavansa Kustaa Wilkunan poika oli kyseessä. Näistä hyvistä edellytyksistä huolimatta Kyöstin tie kuitenkin nousi pystyyn: hän oli Rosendalin mielestä liian vanha toiselle luokalle, vaikka kouluasetus olikin siinä suhteessa sanoissaan hiukan ylimalkainen, nimenomaan sitä iän vuoksi estämättä. Mutta Rosendal neuvoi pyrkijää yrittämään Raahen kolmiluokkaiseen alkeiskouluun, arvellen, että tuon pienen ja vähäoppilaisen, syrjäisen koulun hyväntahtoinen rehtori A.H. Ingman ehkä katsoisi Kyöstin papinkirjaa ja kouluasetusta sormiensa läpi. Niin kävikin ja Kyösti Wilkuna aloitti koulunsa Raahessa syksyllä 1895 toisen luokan oppilaana. Tällöin itse isä ja äiti kävivät viemässä hänet perille ja sijoittamassa asuinpaikkaan, joka saatiin neiti Anna Jurveliukselta.

Mutta ennenkuin näin pitkälle päästiin, oli voitettavana muitakin pieniä hankaluuksia. Kyösti oli ollut tähän ikään saakka körttipuvussa, hiukset pitkinä, niskasta tasaiseksi leikattuina. Ensimmäinen kapinanyritys tässä suhteessa oli se, että Kyösti koetti itse leikata tukkaansa mieleisemmäkseen. Mutta se onnistui huonosti, ja syvällä inholla katselivat häntä isä ja saarnaaja Rissanen, jälkimmäisen moittiessa: "On kuin pirun pää!" Veli August koetti puolustaa Kyöstiä, mutta sai siitä ankarat nuhteet. Mutta kouluun Kyösti ei enää suostunut körttipuvussa lähtemään, vaan vaati samanlaista takkia kuin muillakin pojilla. Seurasi kova yhteenotto, jolloin isän suusta jo jyrähti: "Joko körttitakissa tahi ei ollenkaan!" mutta äidin ja Augustin houkuttelut saivat hänet vihdoin myöntymään. Uusi kääntökaulustakki tehtiin veljen vaimon päällysnutusta. Kun pitkä tukka tipahti lattialle saman tien, saattoi Kyösti ilmestyä kouluun tavallisessa siviilipuvussa, joutumatta körttiensä vuoksi toverien pilkattavaksi. Näin hän siis astui sen kujan alkupäähän, jonka lujatahtoinen isä oli alunperin tietoisesti suunnannut tulevaisuudessa häämöittävää kirkonristiä ja saarnatuolia kohden, ja jota Kyösti Wilkuna itsekin monet vuodet kiltisti vaelsi. Mutta tästä hetkestä alkaen, jolloin hän joutui kodin vaikutuspiirin ulkopuolelle, uusien tuulien ja suuntien pideltäväksi, avautui hänelle toinen maailma – parempiko kuin entinen, jääköön sanomatta. Pilttuussa ruokittu varsa kirmaa vauhkona kedolle päästyään ja ihastelee vapauttansa tietämättä, että se on vaarallinen ja viisaasti käytettävä lahja.

4

Tulo kouluun vanhempana kuin ne toverit, joiden joukkoon joutuu, ei aina ole eduksi. Oppiaineissa voi kypsyneempi käsityskyky tuottaa suurtakin helpotusta, mutta eräässä suhteessa tuo "isommuus" monesti vaikuttaa vahingollisesti. Pojissa luonnollinen halu näyttää "miehekkäältä" ja "aikaiselta" tulee suuremmaksi silloin, kun tovereina on vain "pikku poikia". Yhä miehekkäämmän vaikutuksen aikaansaamiseksi tulee silloin omistaneeksi sellaisiakin miesten tapoja, jotka eivät ole tarpeellisia eivätkä suositeltavia. Ja jos tämä vanhemmuuden, miehekkyyden ja kokeneisuuden itsetunto jatkuu ja kasvaa, voi pitkän kouluajan kuluessa käydä niinkin, että halu päästä maailmalle saattaa koulutyön näyttämään mitättömältä ja vähäpätöiseltä, ja aiheuttaa liian varhain hyppäyksen elämään, jota varten ei ole varustautunutkaan tarpeellisilla aseilla.

Kyösti Wilkuna oli kouluun tullessaan tällainen vanhempi, silloin jo melkein täyteen pituuteensa kasvanut, tukevahartiainen ja toveriensa rinnalla karhuvoimainen nuorukainen, jolle esim. poikain ensimmäinen kiusaus, tupakka, oli jo tullut välttämättömäksi päivän tarpeeksi. Ja samalla tulkoon sanotuksi sekin, että tupakan rinnalle liittyi joskus vanhempain koulupoikain silloinen toinen kiusaus, makea ja halpa punssi, jota oli muutamilla kymmenillä penneillä helposti saatavissa. Tätähän ei ole syytä millään tekopyhällä paheksumisella mainita, sillä ei kumpikaan nautinnonhaara koitunut Wilkunan koulunkäynnille mitenkään haitaksi eikä häiriöksi; se täytyy merkitä muistiin varsinaisesti vain sen vuoksi, että ilmeisesti etupäässä tupakkamenot osaltaan aloittivat hänen elämässään sen puolen, jota tavallisesti sanotaan "alituiseksi rahapulaksi" ja joka ei loppunut hänen kohdallaan koko hänen elämänsä aikana.

Isän rahalähetykset oli mitattu ensi sijassa silmälläpitäen asuntomaksun suorittamista; sen yli liikeni rahaa erinomaisen niukasti, jopa niin vähän, että ankarimmankin sparttalaisen olisi ollut vaikea, jopa mahdotonkin, pitää menojansa niiden sallimissa rajoissa. Kotona ei aina osattu laskea esim. koulutarpeiden vaatimia summia, jotka usein saattoivat olla siihen tarkoitukseen aiottua määrärahaa suuremmat; helppo on näin ollen ymmärtää, minkälaisen tuntuvan vajauksen kassaan silloin teki esim. se ylellisyys, jota yksi savukelaatikko edustaa. Kyösti Wilkuna ei ollut tuhlaavainen, vaan päinvastoin erittäin säästäväinen, ja olikin nyt koulussa, joka oli omiaan vaatimaan häneltä rahan käytössä mitä suurinta tarkkuutta. Kun hän siis joskus osti savukkeita, olivat ne hänelle niin kallista nautintoa, että hän käytti niitä mahdollisimman säästeliäästi. Näiltä ajoilta varmaankin periytyi se häneen juurtunut vaistomainen tapa, jonka saattoi myöhemmin huomata, että hän usein, ottaessaan laatikosta tahi kotelosta savukkeen, tuli samalla pikaisesti laskeneeksi, montako niitä vielä sinne jäi.

Lokak. 19 p. 1895 hän kirjoitti veljelleen Augustille, jolle – ei isälleen – hän yleensä koko kouluaikanansa uskoi huolensa, m.m. näin: "Niin, minulla ei ole lanttia, vaan minun täytyy lähettää tämä kirje portolla. Kaksikymmentä penniä minulla juuri on, mutta ne minä tarvitsen moneenkin kertaan... Pyytäisin, että te sieltä panisitte kirjeen sisään muutamia 25 pennin lantteja tarverahaksi. Talvilakkikin olisi kohta tarpeen, kun ei sitä tullut otetuksi kotoa; mutta ehkäpä saan täältä lainaksi jonkun reuhkan, ettei tarvitse ostaa". Ja huhtik. 25 p. 1896 hän kirjoitti: "Viimen kun lähetitte rahaa, näin heti, ettette vielä olleet saaneet kirjettäni ja ettei siinä ollutkaan muuta kuin kuukausimaksu. Sitten huomasinkin lopussa muistutuksen, että mukana on minulle 5 mk tarverahaksi. Olin siis taas pelastettu".

Tätä rahanpuutetta ei kuitenkaan ole millään kirjailijan nuoruuden aikaan kohdistuvalla tunteellisella säälillä ajateltava. Kyösti Wilkunalla oli Raahessa huoleton olo, mikäli hän ei itse hankkinut itselleen rahapulaa, eikä kukaan isä ole velvollinen ottamaan toisella luokalla olevan koulupojan menoarviossa huomioon savukkeita, puhumattakaan punssista. Hän oli hyvässä asemassa verrattuna niihin moniin samanaikaisiin koulupoikiin esim. Oulussa, jotka kärsivät puutetta ruoan ja hoidon puolesta, joille kirjeessä "tarverahoiksi" tuleva 5-markkanen saattoi kyllä olla kaunista unta, mutta ylen harvoin todellisuutta, ja joiden nautintojen korkeinta määrää edusti joskus saatu puolimätä omena, viiden pennin lakritsitanko ja muutama pahainen, itsepäisesti sulamasta kieltäytyvä kivikova karamelli. Eikä Kyösti Wilkuna itsekään tästä rahattomuudestaan sen murheellisemmaksi heittäytynyt, vaan oli iloinen ja reipas, kuten hänen ikäänsä kuuluu.

5

Kyösti Wilkunalla oli Raaheen tullessaan tarkoituksena ponnistella niin, että hän pääsisi kevätlukukauden alussa siirtymään kolmannelle luokalle, Ensinmainitussa kirjeessään (19/10 95) hän kertoo tätä varten päntänneensä latinaa ja venäjää koko sunnuntain, ja pyytää isää ostamaan Mantilan Tanelilta "Jometrian"; "se on tyyris kirja", hän selittää, "joten sen saisi sieltä paljon helpommalla kuin täältä kirjakaupasta". Tästä aikeesta ei kuitenkaan tullut mitään. Koulustaan hän kertoo m.m.: "Kello viiden aikana pitää mennä jälleen kouluun, voimistelemaan. En ole mikään hyvä voimistelija, enkä viitsi opetella voimistelutunnilla temppuja ollenkaan. Wangel (voimistelun opettaja) sanoo aina, että kyllä sillä miehellä on voimaa ja pituutta varressa, kun se viitsisi opetella. Minä opettelenkin kotona erästä temppua, jota täällä sanotaan 'kipiksi', ja opittuani sen hämmästytän Wangelia käsivoimillani". Ja toisessa mainitussa kirjeessä (25/4 96) hän sanoo: "Kaikissa aineissa olen suoriutunut jokseenkin hyvin. Olin kerran arestissa puoli tuntia; maisteri Lindeqvist antoi sen, kun tahallani hiljastuin hänen tunniltaan. Lindeqvist on väliin latinan tunnilla käskenyt minun mennä kotiin, sanoen: 'Mitä sinä täällä teet, kun osaat kuitenkin; muita vain estät oppimasta'. Minä olen puhunut aina sen tunnilla. Kyllä hän kuitenkin minusta enimmän pitää, eikä hän ole antanut muille kymmentä kuin minulle". Latina ja historia olivat hänen lempiaineitaan, joita hän ahkerasti luki, varustaen kirjeensä veljelleen mielellään latinankielisellä otsakkeella; matematiikassa hän myöskin oli etevä, mutta ruotsi ja varsinkin d:n ja t:n sijoittaminen oikeaan paikkaan tuotti vaikeuksia. Syyslukukauden lopussa oli arvosana käytöksessä, ahkeruudessa, uskonnossa, latinassa, maantieteessä ja historiassa 10, geometriassa, laskennossa, kasvi- ja eläintieteessä 9, suomen- ja ruotsinkielessä 8, kaunokirjoituksessa 7. Kevätlukukauden lopussa oli uskonto alentunut 9:ksi, suomenkieli kohonnut 9:ksi, ruotsinkieli alentunut 7:ksi, geometria kohonnut 10:ksi, eläintiede samoin, kaunokirjoitus alentunut 6:ksi ja voimistelu kohonnut 9:ksi. Muut aineet olivat ennallaan, paitsi – käytöstä, joka oli alentunut 8:ksi!

Tämä ikävä asia ei kuitenkaan, sitä tarkemmin tutkiessa, anna aihetta varsin kovaan moitteeseen. Koulu oli yhteiskoulu ja muuan kolmasluokkalainen oli kerskaillut Wilkunalle suhteistaan erääseen tyttöön, jonka maine kärsi tästä toverien silmissä. Suuttuneena Wilkuna kahden toverinsa kanssa kirjoitti tytölle nimettömän varoituskirjeen, käyttäen siinä sopimattomia sanoja; jos kirje olisi kirjoitettu toisin eikä siitä olisi käynyt ilmi se, että kirjoittajat uskoivat nuo juorut tosiksi, ei tässä pohjaltaan oikeista vaikuttimista lähteneessä teossa olisi ollut mitään rangaistavaa. Nyt sattui kirje joutumaan tytön äidin käsiin, joka ilmoitti asian rehtorille. Seurasi tutkimus, joka lopuksi päättyi siten, että Wilkuna omisti koko asian yksin omaksi syykseen, koettaen pelastaa tovereitansa, mikä ei kuitenkaan onnistunut. Rangaistuksena oli Wilkunalle karsseria ja kaikille alennettu käytös. Saattaa ymmärtää, että Wilkunan oli sangen vaikeata viedä muuten loistavaa todistustansa ankaran isän ja yhtä ankaran rehtori Rosendalin käteen.[17]

Noissa mainituissa kirjeissään Wilkuna ei puhu mitään siitä opettajastaan, jota hän kouluajoistaan kertoessaan myöhemmin kunnioittavasti muisteli, nimittäin rehtori Ingmanista, uskonnonopettajastaan. Tämä tukeva, kookas mies, joka oli Raahen suomenmielisten johtajia ja nautti paikkakunnalla suurta arvonantoa, oli tehnyt Wilkunaan erikoisen vaikutuksen hyvällä opetuksellaan, tinkimättömällä, ankaralla oikeamielisyydellään, ja eräillä juhlallisesta silinterihatusta, kävelykepistä ja aina kintereillä olevasta "Sellu"-koirasta johtuvilla ääriviivoillaan, jotka tuntuivat Wilkunasta humoristisilta. Karsseripäivän tukaluus sai lievitystä Ingmanin isällisestä, mutta nauramattomasta, erikoisiin mukavuuksiin saakka ulottuvasta huolenpidosta, ja uskontotunnit hiukan kaameaa tunnelmaa sellaisista syvämietteisistä kysymyksistä kuin esim.: "Mitenkähän olisi käynyt, jos Jeesus olisikin viime hetkellä kieltäytynyt lunastuskuolemasta ja mennytkin taivaaseen niine hyvineen?" Kolkko, jännittävä hiljaisuus, peloittavat aavistukset siitä, mitenkähän tosiaankin ihmiskunnan olisi silloin käynyt, ja vihdoin tunnelman lievittäjänä rehtorin rauhallisesti ja lohduttavasti selittävä ääni: "Jumala olisi tietenkin keksinyt jonkin toisen keinon ihmiskunnan syntien sovittamiseksi!" Siitä tavasta, jolla Wilkuna muisteli rehtori Ingmania, saattoi huomata, että tämä opettaja oli tehnyt häneen unohtumattoman vaikutuksen ja että rangaistus hänen kädestään oli koskenut.

Kevätlukukaudella (1896) Wilkuna asui merimies Pramilla, jonka poika, Walter, oli hänen luokkatoverinsa. Jo silloin hänellä oli sama toveriensa mielisuosio kuin myöhemminkin, ja paljon heitä kävi hänen luonaan; tovereilleen hän oli hyvin avulias sekä sanoin että töin, niin paljon kuin kykeni. Siihen seurusteluun luultavasti lahoi hänen aikeensa siirtyä kolmannelle luokalle. Kävijäin joukossa oli m.m. kolmannen luokan oppilas Juho Klemetti (sittemmin Jousimaa) Vihannin Alpuan kylästä, erittäin lahjakas poika, jonka uran ylioppilasvuosina keuhkotauti katkaisi. Hänpä oli jo selvillä poliittisistakin asioista, selitellen "nuorsuomalaisuutta" ja "vanhasuomalaisuutta", ja ilmoittaen ehdottomasti kuuluvansa jälkimmäisiin. Mutta kirjallisuudesta ja sanomalehdistä Wilkunakin oli jo näitä asioita uumoillut ja ilmoitti puolestansa jyrkästi lukeutuvansa edellisiin.

Wilkuna lukikin Raahessa ollessaan enemmän muuta kuin läksyjään, joiden valmistaminen ei tuottanut hänelle suurta vaivaa. Hän käytti erittäin ahkerasti kaupungin lainakirjastoa, lukien mieluimmin historiallisia kirjoja. Suomalaisuuden asia oli hänelle selvinnyt. Kun ruotsinmieliset voittivat Raahen valtuuston vaaleissa, piirusti Wilkuna silloin välitunnilla liidulla mustalle taululle ukkoja piirileikkiin, kirjoittaen reunaan: "Raahen viikingit riemutanssissa voitostaan". Opettaja Wangel, joka oli kiihkeä ruotsinmielinen, ei kuitenkaan asiasta välittänyt – antoipahan vain pyyhkiä taulun puhtaaksi.

Toverillisen tarinoimisen lahjat olivat Wilkunalla jo tähän aikaan huomattavat. Kerran hän jutteli seuraavan, kuten sanoi, oman keksimänsä filosoofisen tarinan:

"Olipa kerran markkinat ja paljon kansaa oli koolla. Silloin eräs mies pystytti torille taulun, jossa oli kirjoitus: 'Mikä on totuus?' Vastauksia tuli monenlaisia, mutta ei taulun pystyttäjä hyväksynyt niistä ainoatakaan. Ihmiset aprikoivat kysymystä yhä enemmän, väittelivät keskenään, kiihtyivät ja rupesivat riitelemään. Tällöinpä järjestysvalta puuttui asiaan ja rupesi tutkimaan riidan syytä. Lopputuloksena oli, että taulun pystyttäjä korjattiin putkaan julkisen pahennuksen aiheuttamisesta. Ja se on totuuden etsijäin kohtalo vieläkin".

Niinpä kului vihdoin kevätlukukausi 1896 loppuun ja Wilkuna sai todistuksensa. Asuntomaksua varten kotoa lähetetyt rahat oli tullut käytetyksi muuhun ja kova pulma nousi siitä, miten saada asuntovelka suoritetuksi. Pelastavana enkelinä saapui silloin häntä hakemaan kotiin August-veli, jolle asia täytyi tunnustaa. Ja veli maksoi velan kaikessa hiljaisuudessa, luvaten olla puhumatta isälle mitään. Olihan Kyösti hänen holhokkinsa, josta hän toivoi paljon ja joka oli häntä aina suuresti huvittanut, m.m. lopettamalla kerran kirjeensä sanoilla: "Felix, syntynyt 1879, kuollut 1942 Elimäen rovastina". Koko suvun unelman täyttymys kangasti hauskasti ja lupaavasti tuosta allekirjoituksesta.

6

Oulun suomalainen klassillinen lyseo oli näinä vuosina sellaisessa johdossa ja kunnossa, että olo sen oppilaana silloin säilyy unohtumattomana muistona. Rehtorina oli Mauno Rosendal, mies, jossa harvinaisiin opettajan lahjoihin yhtyi intomielinen ihanteellisuus kaikissa elämän oloissa, eräänlainen koko persoonallisuuden suurenmoisuus, jolla on vähän vertaisiansa. Hänen palava uskonnollisuutensa, loistavat puhujalahjansa, hieno sivistyksensä, jylhä, kuin Siinailta jyrisevä kiivautensa, huumorillekin altis lempeytensä, kaikki uhraava, laskelmia halveksiva, uskonnon suoruuskäskyä noudattava isänmaanrakkautensa, erikoisesti massiivinen ja raskas ulkonainen olemuksensa – kaikki teki hänestä persoonallisuuden, jonka kulmilla viivähti jonkinmoista Michel Angelon Mooses-haahmoa. Hänen vastustajainsa oli helppo luetella hänessä pieniä varjopuolia – kiivautta, epäkäytännöllisyyttä, ehkä jonkinmoista teatraalisuutta, täysin kypsän harkinnan puutetta poliittisissa asioissa –, mutta nuo viat häipyvät näkymättömiin kaiken sen suuren rinnalla, jota hänessä oli. Hänen oppilaansa, jotka kunnioituksella, pelolla ja rakkaudella, jonkinmoinen pyhän arkuuden tunne mielessään, kuuntelivat hänen jylhän-yleviä esityksiään historian suurista persoonallisuuksista, esimerkiksi Martti Lutherista, ja jotka näinä alkavan poliittisen sorron vuosina saivat läheltä nähdä sen intomielisen, kaikkensa uhraavan isänmaallisuuden, jota Rosendal osoitti, ovat kypsyneinä miehinä ensimmäiset myöntämään, ettei heidän kohdalleen ole sittemmin sattunut toista suomalaista, jonka voisi nuorison kasvattajana, isänmaan ystävänä ja kaiken jalon ja korkean harrastuksen herättäjänä asettaa hänen rinnalleen.

Ja mitäpä siitä, jos Rosendal olikin, kuten on sanottu, ehkä hiukan epäkäytännöllinen, niin kuin sopiikin miehelle, joka vain toisella kädellä hoiti rehtorin käytännöllisiä tehtäviä, toisen piirtäessä paperille mielikuvitusrikkaan ja runollisen sielun uskonnollis-isänmaallisia ajatuksia siitä, "sureeko Suomi Jumalan mielen mukaan",[18] Olihan tälläkin Mooseksella rinnallaan Aaron, kätevä ja käytännöllinen, harvinaisen toimitarmoinen ja elämäntaitoinen vararehtori Sakari A. Westerlund, joka hänkin oli tavattoman etevä opettaja, ehkä metoodinsa tarkkuudessa ja tulosten täsmällisyydessä vielä etevämpi kuin Rosendal. Rinnastettuina nämä kaksi miestä olivat samaa kuin aate ja käytäntö ovat elämässä: aate on runoutta, aina jonkin verran todellisuuden yläpuolella, nähden suuret ääriviivat ja kauas; käytäntö on elämän todellisuutta, joka riisuu aatteen kotkalta liian löyhässä olevat höyhenet; molemmat ovat elämän sotapäälliköitä, edellinen ylimmässä esikunnassa, jälkimmäinen rintamalla.

Eräät muutkin Oulun suomalaisen lyseon opettajat ansaitsevat Wilkunan elämäkerran yhteydessä muistamista. Ensimmäisenä heistä mainittakoon lehtori Konstantin Hämäläinen, suomenkielen tutkija ja runoilija, jonka pienessä ja heikossa ruumiissa hänen oppilaidensa mielestä asui sankarin henki, ja joka varsinkin etevällä historianopetuksellaan vaikutti herättävästi ja sytyttävästi. Laajasti lukeneena, sivistyneenä ja harvinaisen kielitaitoisena miehenä – hän taisi sujuvasti suomea, ruotsia, saksaa, ranskaa ja venäjää – tämä pienikokoinen ja kiivasluontoinen lehtori esiintyi oppilailleen jonkunmoisena sivistyksen ja kulttuurin huippusaavutuksena, johon suhtauduttiin erinomaisen suurella, pienen koomillisen mielikuvan höystämällä kunnioituksella. Hänen rinnallaan esiintyy toinen pienikokoinen, mutta vantterampi mies, matematiikan lehtori I.A. Rosenqvist, joka sittemmin tuli tunnetuksi innokkaana Turun yliopiston perustajamiehenä. Hänkin kelpasi todistukseksi siitä, että pienikokoiset miehet usein ovat kipenöitsevän kiivaita. Jäykällä, määräperäisellä hellittämättömyydellä hän ajoi matematiikan kurssin uhriensa päähän, ellei hyvällä, niin pahalla. Klassillisen filologian rauhallinen maailmankatsomus oli taas saanut edustajansa hyväntahtoisessa, suurikokoisessa ja komean näköisessä lehtori Anton Oskar Forsmanissa, joka päätyönään opetti kreikkaa ja huvitti oppilaitaan joviaalisella toveruudella ja tosihomeerisilla vitseillä. Hänen rinnallaan työskenteli toinen klassikko, latinan lehtori Victor Nordlund, joka ainaisen leikin ja pohjalla piilevän tuiman ja armahtamattoman toden avulla ajoi roomalaisten uljasta kieltä oululaispoikain päähän. Saksankieli oli neiti Maria Ryselinin hallussa, painuen uuraan opettajattaren helliitämättömyyden avulla poikien tajuntaan syvästi ja perusteellisesti, huolimatta alituisista kurinpitojutuista. Ranskankieltä opetti neiti Nanny Lilius, oppilaiden mielestä lehtori Hämäläistä vastaava kulttuurisaavutus opettajahuoneen karsinan puolella, hieno "ranskatar", jonka jäätävä iva tehosi paremmin kuin koululain synkimmät rangaistuspykälät. Ja ruotsinkieltä opetti lehtori K.E. Auer, koulun pisin mies, joka vaarui alituisesti leikin ja hermostuneen kiivauden välillä, ja jonka voimakas ääni kuului kaikkialle milloin mistäkin luokasta.

Jääköön tämä opettajien luonnehtiminen tähän. Jokainen koulujemme historiaa ja niiden opettajavoimia tunteva tietää jo yllämainittujen nimien perusteella sanoa, että Oulun suomalaisella lyseolla oli näinä vuosina harvinaisen hyvät opettajat, jotka taisivat hallita ja ohjata runsaan oppilasjoukon parhaalla mahdollisella tavalla.

7

Syksyllä 1896 saattoivat sitten entiset oppilaat nähdä, että kolmannelle luokalle oli ilmestynyt uusi mies, päätä pitempi tovereitaan, puettuna ruskeanharmaaseen kotitekoiseen, ylähuulella jo kadehdittavan suuret viiksien alut. Hän oli kulmikas ja harteikas, pää pyöreä ja pienehkö, suu suurehko, huulet paksut, nenänvarsi pamahtanut liian syvälle. Silmissä, jotka olivat hiukan kostean loistavat, oli rauhallinen, tyynesti tarkasteleva katse, josta väliin saattoi kuultaa ikävystyminen ja alakuloisuuskin. Pian levisi hänestä tovereiden keskuuteen tietoja ja kokemuksia. Saatiin yleiseksi hämmästykseksi nähdä, kuinka tämä uusi mies välitunnilla pihalla voimisteltaessa mitään sanomatta riisui takkinsa, astui vaatimattomasti rekin ääreen ja – heitti komean jättiläisheiton, jollaiseen ylen harvat siihen aikaan kykenivät. Ja "isolla pallolla" oltaessa saattoi olla varma, että hän perisi voiton omalle puolueelleen, koskapa vastapuolueella ei ollut miestä, joka olisi kyennyt heittämään raskasta palloa sellaisella voimalla ja ottamaan vastaan sen läjähtävää iskua niin pelottomasti ja tyynesti kuin hän. Ja neljäsluokkalaisten oli syytä antaa kolmasluokkalaisten olla rauhassa, sillä muussa tapauksessa saattoi tämä uusi mies ilmestyä näyttämölle ja lujalla kädellä ja järkkymättömällä tyyneydellä opettaa häiriön tekijöille parempia tapoja. Mutta mitä varsinaiseen vihapäässä tapahtuvaan tappeluun tulee – sellainen ei ollut Oulun lyseossa silloin mikään harvinainen tapaus, päinvastoin alaluokkalaisten kesken jokapäiväinen ja asiaankuuluva ristiriitojen ratkaisukeino – ei hän siihen tiettävästi milloinkaan antautunut, paitsi jos pienempiä tovereita oli suojeltava. Silloin hän heti malttiaan menettämättä alistui velvoittavaan toverilojaalisuuteen, osoittaen uhrautuvaa auttavaisuutta niin tässä kuin muissakin suhteissa. Ja toveriensa yksimielisen koulupoikaihailun hän saavutti lopuksi sillä, että uskalsi tehdä tepposen itselleen Westerlundille, pelätylle Sakelle, mikä oli ennenkuulumatonta. Järkähtämättömän tyynen ja vilpittömän näköisenä hän nimittäin soitteli latinantunnilla pulpetin laitaan pistämiään kynänterän kappaleita, Saken voimatta tarkimmallakaan kuuntelulla päästä selville, mistä tuo ääni tuli, toverien jännittyneen kauhun vallassa odottaessa, mihin tämä lopuksi päättyisi. Soittajaa ei saatu ilmi, eikä viisas Westerlund välittänyt ruveta asiaa sen enempää penkomaan. Kun vielä lisätään, että tulokas piakkoin joutui kiinni tupakanpoltosta, jolloin itse Mauno-rehtori jylisten häntä kovisteli, ovatkin kaikki tärkeimmät piirteet Kyösti Wilkunan tulosta Oulun kouluun luetellut. Se vain on vielä mainittava, että tupakanpolttojupakan yhteydessä Rosendal tuli sanoneeksi luokan kuullen, että jos hän olisi huomannut alennetun käytösnumeron Wilkunan Raahen-todistuksessa, hän ei olisi häntä kouluun ottanut. Niin helposti Wilkuna oli siis tulopäivän kiireessä rehtorin hajamielisyyden vuoksi tuosta kiusallisesta pykälästä suoriutunut.

Wilkuna asui aluksi kätilö Anna Jarvan luona, mutta muutti sittemmin saman Itäissyrjäkadun varrella (n;o 18) asuvan merimies Abraham Mattilan kotiin. Sekä ukko Mattila että varsinkin hänen emäntänsä Liisa olivat ankaria heränneitä ja siitä syystä Wilkunat mielellään toimittivat Kyöstin heidän luokseen; he olivat myös Wilkunain tuttavia. Sittemmin Wilkuna asui jonkin aikaa sukulaisensa asemamies Antti Kaarlelan (Kauppureinkatu 20), ja muutaman lukukauden n.s. "Perttusen puulaakissa", erään vanhan rouva Perttusen luona, joka piti koululaisia täyshoidossa. Viimeisen koulutalvensa (1902-3) hän asui rakennusmestari Kronholmin talossa Kuusiluodossa, harvinaisen pienessä kamarissa, jonka lattialla mahtui ottamaan korkeintaan pari, kolme askelta. Kaikki nämä asunnot – Mattilan vinttikamari, Perttusen puulaaki ja Kronholmin pieni komero – olivat erittäin mieluisia käymäpaikkoja, joissa nautittiin isännän toveruutta henkivästä olemuksesta, hänen terävistä ja arvostelevista huomautuksistaan ja vuosi vuodelta yhä enemmän kehittyvistä kertojanlahjoistaan, jotka kuitenkin esiintyivät vain silloin, kun seurassa ei ollut ketään hänelle vastenmielistä henkilöä. Nämä paikat olivat myös joskus sattuvien punssikekkerien näyttämönä, jolloin osanottajina oli vain niitä Wilkunan tovereita, jotka halusivat olla yhtä "miehekkäitä" ja "kokeneita" kuin hänkin. Eräs Wilkunan toveri on kuvannut näitä yhteisiä aikoja seuraavasti:[19]

"Varhaisin muistoni Kyösti Wilkunasta on, että hän kouluaikana alaluokilla esiintyi hyvin vaatimattomasti pukuunsa ja muuhun nähden, oli hiljainen, ja keskiluokilla erinomainen voimistelija. Esim. hänen erikoisliikkeensä rekillä, 'svunginsa', herätti yleistä ihailua. Hänellä oli tapana tulla kouluunkin syksyisin pienet tohvelit jaloissaan, voidakseen paremmin välitunneilla voimistella lyseon pihalla olevissa voimistelutelineissä, erityisesti renkaissa ja tangossa, joksi silloin rekkiä sanottiin.

"Ensimmäinen Wilkunan persoonaa kuvaava tapaus sattui jo 4:nnellä luokalla oltaessa. Oli n.s. 'paha juttu' luokalla ja m.m. Wilkuna joutui yhdeksi syntipukiksi. Silloinen vararehtori, pikainen luonteeltaan (vaikka aina kuitenkin oppilaittensa parasta tarkoittava), tuli m.m. sanoneeksi Wilkunaa 'mätämunaksi'. Mutta tätä ei olisi pitänyt tehdä, sillä siitä Wilkuna suuttui niin, että huudahti vararehtorille vasten silmiä: 'Vastaatteko puheenne!' Tämä oli meistä tovereista suoraa puhetta ja siitä hetkestä lähtien Wilkuna kohosi silmissämme jonkunmoiseksi sankariksi. Pikainen, mutta viisas vararehtori selvitti asian näppärästi, mutta oli Wilkuna sitä ennen kirjoittanut vararehtorille kirjeen.

"Kouluaikana annetaan suuri arvo rohkeudelle ja sille, joka uskaltaa 'riskeerata'. Eikä se riski lyseossa niin pieni ollutkaan. Erottaminen, pahimmassa tapauksessa ainaiseksi, valtion kaikista kouluista, siis koko kuvitellun kauniin tulevaisuuden romahdus, saattoi olla tuollaisen 'riskin' seurauksena. Mutta tämä se lähensi tovereita toisiinsa. Siinä oppi luottamaan toiseen tiukassakin paikassa. Ja tällaisena riskitoverina on Wilkuna säilynyt muistossani kirkkaana ja eheänä. Kerran sattui eräs paha juttu. Syyllisiä koetettiin saada selville erityisissä tutkinnoissa, mutta asia ei selvinnyt. Opettajakunta kutsui usein erään oppilaan luokseen kuulusteltavaksi, sillä tiedettiin, että tämä varmasti tiesi syyllisen. Mutta hän ei koko tiukan tutkinnon aikana antanut muuta vastausta kuin että hän kyllä tiesi syylliset, mutta ei tule koskaan niitä ilmaisemaan. Tämän hän teki siitä huolimatta, että hänet uhattiin erottaa koulusta. Hän ei siis valehdellut, mutta ei ilmaissut toveriaankaan. Syyllisiä ei saatu selville. Mutta ellen erehdy, ilmoittivat syylliset sitten itse jälestäpäin tekonsa. Tätä tapausta Wilkuna ihaili usein sekä koetti analyseerata meille tuon ryhtinsä säilyttäneen koulupojan sielunelämää kovan tutkinnon aikana.

"Yksi tavallisimmista 'riskeistä' kouluaikana oli tupakanpoltto. Tästä muistan erikoisen mielenkiintoisen tapauksen, joka kuvaa Wilkunan luonnetta ehkä paremmin kuin pitkät kirjoitukset. Kävelin Wilkunan kanssa syrjäkadulla ja keskustelumme koski maaseudulla yleisesti esiintyvistä haamu- ja kummitusjutuista tehtäviä päätelmiä. Molemmilla meillä oli paperossit, 'armirot', suussa ja juuri tupakanpolton takia poikkesimme syrjäkadulle, saadaksemme rauhassa keskustella. Jo etäämpää huomasimme vastaamme tulevan erään ankaranpuoleisen opettajamme, jolloin aivan vaistomaisesti pistimme paperossit taskuumme ja sivuutimme hänet onnellisesti. Mutta Wilkunalle tuli äkkiä kuin suuttumuksen puuska ja pysähtyen hän selitti, että oli raukkamaista näin pistää paperossit taskuun ja siten orjailla opettajan edessä ja samalla pettää häntä. Hän suoraan sanoen kimmastui ja niin teimme yhteisen päätöksen kävellä palavat paperossit suussa läpi Kirkkokadun, jossa siihen aikaan illalla koko koulunuoriso oli kävelyllä ja varmasti opettajiakin. Se oli 'riskiä', mutta niin oli päätetty. 'Ravanderin nurkassa' sytytettiin paperossit ja niin käveltiin, tupakoitiin ja sauhuutettiin koko Kirkkokatu pitkin pituuttaan välittämättä mistään mitään. Varmasti yksi opettaja, ei aivan ankarimpia, huomasi meidät, mutta ei hänkään, ehkä röyhkeydestämme hämmästyneenä, puhunut meille mitään. Riski oli sivuutettu, sekavin tuntein tosin, ja Wilkuna oli saanut taasen mielenrauhansa. Istahdimme sitten puiston penkille, jossa Wilkuna makeasti nauroi tälle tupakka-kujanjuoksulle ja huomautti, että oli siinä kerraksi riskiä".

Lyseon rangaistuskirjassa on Wilkunan kohdalla kaksi merkintää: kolmannella luokalla (26/11 96) "sopimaton käytös ja valhe, 2 t. jälki-istuntoa", ja neljännellä luokalla (22/10 97) "petos, 2 t. jälki-istuntoa". Pahasti ei osune harhaan se selitys, että näissä rikkomuksissa kuvastuu tuo yllä esitetty Wilkunan käsitys sekä "riskistä" että varsinkin "toveruuden vaatimuksista".

8

Wilkuna oli lahjakas oppilas, jolle ei koulunkäynti Oulussakaan tuottanut mitään vaikeuksia, Hänen ensimmäinen lukukautensa päättyi todistukseen, jonka keskiarvo oli 8,5; hänellä on siinä arvosanoina m.m. suomenkielessä, latinassa ja aritmetiikassa 10; uskonnossa, historiassa ja eläintieteessä 9; ruotsinkielessä 5 ja kasvitieteessä 6. Nämä viimemainitut aineet siis tarvitsivat parantamista, ja kevätlukukauden todistus (1897) osoittaakin, että oppilas oli kiinnittänyt asiaan huomiota: edellisessä hänellä on arvosanana 8, jälkimmäisessä 7. Kun muistaa, mitä vaikeuksia ruotsinkieli tuotti niin supisuomalaisille pojille kuin Wilkunakin oli, ja vielä lisäksi sen, kuinka ankara vaatimuksissaan ja niukka arvosanoissaan tämän kielen silloinen opettaja Anton Karsten (ennen mainittu Auer tuli myöhemmin) oli, täytyy Wilkunan saavutusta pitää huomattavana; sitä korkeamman arvosanan saattoi ylipäänsä saada vain oppilas, joka käytännöllisesti edes jonkin verran osasi ruotsia. Mitä kasvioppiin tulee, ei toisesta koulusta saapunut ja siis maisteri Antti Helaakosken antamaa, perusteellista, erikoisen opetusmenettelyn kautta rakennettua pohjaa vailla oleva oppilas voinut siinä menestyä – saipa olla kiitollinen, jos selvisi edes jotenkuten niistä alituisista kasvianalyyseistä, joilla Antti-maisteri enimmäkseen kolmannella luokalla piti poikia kireällä. Se, että arvosana siinäkin aineessa nousi, osoittaa vakavaa harrastusta. Historia on kohonnut 10:ksi, mutta aritmetiikka on laskenut 8:ksi; uusi aine, geometria, on arvosteltu 9:llä, voimistelu 10:llä. Keskiarvo on 8,9.[20]

Neljännen luokan kevättodistus (1898) osoittaa yhä jatkuvaa ja kiihtyvää harrastusta, kuten seuraava Wilkunan papereissa säilynyt "lupauskirja" todistaa:[21]

"Oulussa, 14 p. huhtik. v. 1898. Tänä torstai-iltana, 14:nä p:nä tätä huhtikuuta, vannon minä Kyösti Felix Wilkuna kaiken sen kautta, mikä minulle on pyhintä ja kalleinta tässä maailmassa, että minun on ponnistettava koko voimani ja pinnistettävä henkiset kykyni L.B. Bergdahlin syrjäyttämiseksi primuksen paikalta sekä itseni siihen asettamiseksi. Tähän on tämän jäljellä olevan lukukauden aikana minun uhraaminen ja käyttäminen kaikki neuvoni, kaikki voimani, kaikki kykyni ja kaikki, mikä voi olla hyödyksi sen asian edistämisessä. Ja tänä iltana heitän tupakanpolton pois. Kaikkien aatosteni päämaalina ja pyrintöjeni tarkoituksena olkoon primuksen paikka ja Bergdahlin syrjäyttäminen. Jolleivät nämä pyrinnöt toteudu, niin minussakaan ei ole enää elämisen varaa. Jos pyrintöni toteutuu, jonka kovan onnen uhallakin uskon tapahtuvaksi, niin on tämä avattava tutkintopäivänä klo 7 illalla A. Annalan, J. Klemetin ja Y. Heilalan läsnä ollessa. Huom.! Silloin on myös pidettävä pienet kekkerit. Kyösti Felix Wilkuna."

Tämän jylhän lupauksensa, johon kiihoittimena ei niin paljon ollut oma kunnianhimo kuin toverien vaatimus, että Wilkunan oli näytettävä, mihin hän todella kykenee, hän sulki kirjekuoreen, kirjoittaen päälle: "Avattava tutkintopäivänä klo 7 i. v. 1898". Ja myöhemmin lupaustaan katsellessaan hän kirjoitti samaan paperiin seuraavat ylpeät sanat: "Tämä toivo toteutui – kaunis todistus siitä, mitä voi saada aikaan, kun todella tahtoo. Oulu, 7/12 1899". Todistuksen keskiarvo onkin 9,4; ruotsinkielikin on arvosteltu 9:llä ja kasvitiede 8:lla, mikä on alin numero. Viidessä pää-aineessa on korkein arvosana.

Tämä jäi Wilkunan parhaimmaksi koulusaavutukseksi, sillä viidennen luokan aikana, vv. 1898-99, hänen luonteensa irtautui siihen saakka kestäneestä kodinvaikutuksesta vieden miehensä vaikeisiin ristiriitoihin ja kouluetevyyden vähäksymiseen. Hänen miellyttävä toverinsa L.B. Bergdahl otti tyynesti paikkansa takaisin, eikä Wilkuna välittänyt enää tehdä sitä riidanalaiseksi. Päästötodistuksessa viidenneltä luokalta keskiarvo on 7,8, kuudennelta 7,3 ja seitsemännen luokan syyslukukaudelta, jonka jälkeen hänen koulunkäyntinsä keskeytyi, 7,5. Kaikkina näinä vuosina hänellä on suomenkielessä kiittävä arvosana, ja samoin ainekirjoituksessa, paitsi yhtä kertaa, jolloin se on 8. Historiassa on arvosana koko ajan kiittävä. Muissa aineissa on yleisin arvosana tyydyttävä, ruotsinkielessä kerran välttävä. Päästötodistuksessa kuudennelta luokalta on saksankielessä arvosana 4, eli siis ehdot. Opettajatar Maria Ryselin ei parhaista tarkoituksistaan eikä etevästä opetuksestaan huolimatta onnistunut aina saamaan kurinpitoa tyydyttävälle kannalle, mistä oli seurauksena se, että pääasiaksi oppilaille väkisinkin tahtoi tulla kaikkinainen kujeilu, oppimisen jäädessä sivuasiaksi. Kun Wilkuna syksyllä 1900 ilmestyi seitsemännelle luokalle, ei neiti Ryselin häntä sinne hyväksynyt, koska Wilkuna ei ollut tyydyttävästi tehnyt tiliä tuosta nelosestaan. Väkivaltaisesti Wilkuna kuitenkin piti paikkansa, suostumatta menemään takaisin kuudennelle luokalle, ja tähän neiti Ryselin vihdoin tyytyi. Tässä menettelyssään Wilkunalla muuten oli tukenaan rehtori Rosendalin hiljainen kannatus. Tällä lukukaudella Wilkuna sitten paransi käytöstään neiti Ryseliniä kohtaan ansaitsemalla häneltä tyydyttävän arvosanan. Kuten myöhemmin nähdään, tuli saksankieli Wilkunalle omituisella tavalla kohtalokkaaksi.

Kuten sanottu, hänen todistuksensa viidenneltä luokalta alkaen osoittavat hänen luopuneen kouluetevyyden laakerien saavuttamisesta. Siihen saakka se ja kirjallisuuden lueskelu sekä tavallinen, iloinen ja huoleton koulupoika-elämä olivat häntä tyydyttäneet, ja asiaa omasta puolestaan harkitsematta hän oli vastaväitteittä alistunut isän suunnitelmaan papiksi rupeamisesta. Mutta viidennellä luokalla hän jo oli yhdeksäntoista vuoden vanha, oli lukenut paljon ja tunsi mielessään levottomuutta ja kapinallisuutta. Se aika, jolloin hän kodin piirissä hartaana körttipoikana oli unessaan nähnyt isoisänsä ja Lutherin, ja innostuen ajatellut papin uraa, jopa pitänyt joskus rippikouluakin, oli nyt häipynyt menneisyydeksi, jonka ajatuksia ja naivin hartaita, kritiikittömiä uskonnollisia tunnelmia hän ei enää hyväksynyt. Tällainen kapinallisuus on nuoruuden murrosiässä hyvin yleistä, ja kuta voimakkaampi tunteiltaan ja intohimoiltaan luonne on, sitä tiukempi on tämä elämän ensimmäisessä käänteessä tapahtuva taistelu, Kyösti Wilkuna oli tätä ennen ollut yleensä rauhallinen ja sopuisa; iloisuus ja huumori sekä – mieluisessa seurassa varsinkin – vilkas puheliaisuus olivat olleet hänelle kuvaavia ominaisuuksia, joskin väliin alakuloinen, murjova mietiskelykin sai vallan. Mutta yläluokilla alkoivat erikoisuudet yhä enemmän esiintyä: iloisuus, puheliaisuus ja huumori säilyivät ja kehittyivät, mutta rajoittuivat yhä enemmän ilmenemään vain hänelle täysin mieluisessa seurassa; vaistomainen vastenmielisyys eri henkilöitä kohtaan, hänen usein voimatta tarkemmin sen syytä selittää, kehittyi jyrkäksi ja hyvin kuvaavaksi piirteeksi, samalla kuin ystävyyden tunteet mieluisia tovereita kohtaan vastapainoksi yhä herkistyivät; taipumus alakuloiseen masentuneisuuteen ja saamattomuuteen sai yhä suuremman vallan, alkaen usein aivan mitättömistä ja hänelle itselleenkin käsittämättömistä syistä; luonteen tyyneys pysyi näennäisesti vallalla, mutta pohjalla asui ankara kiivaus, joka vastenmielisen seikan tahi henkilön liikkeelle panemana saattoi puhjeta räjähdysmäiseen suuttumukseen. Tietoisuus omasta älystä ja usko sen terävyyteen, voimistelun ja kesäisin harjoitetun ruumiillisen työn ja uinnin karaisema ruumis ja sen animaalinen elämänhalu yhtyneenä uusiin tietoihin ja mielikuvituksen maalailemiin tulevaisuudennäkyihin, kasvava, kodin ahtauden yhä lisäämä vapauden vaatimus, kokonaan muuttunut ajatustapa uskonnon asioissa, kiihkeä rakastuminen – kaikki tämä synnytti hänessä ikävöivän ja kaipaavan levottomuuden, joka teki hänet kärsimättömäksi ja malttamattomaksi, Tämän tunnelman vallassa hän yläluokilla kirjoitti seuraavan itsetunnustuksen tapaisen palasen, jossa voi olla jonkin verran pojilla hyvinkin yleistä hurjuusteeskentelyä, mutta joka silti on kuitenkin pohjaltaan totta:[22]

"Hurja minä olen ja hurjaksi minua sanotaankin. Miksi Luoja loi minut niin hurjaksi, niin tuntehikkaaksi, minun ajatukseni niin ylen korkeiksi, ettei niillä ole äärtä eikä rajaa? Vaikka tunnen sydämessäni mitä syvintä rakkautta kallista isänmaatani kohtaan ja mitä suurinta inhoa ja vihaa sen sortajia vastaan, niin kuitenkin halajaa mieleni maailmalle, kauas, kauas pois täältä, maailman tuulien tuuditeltavaksi, maailman aaltojen ajeltavaksi. Kuin koski kalliota vastaan kuohuu minun hurja mieleni. Koskeksi olen luotu, enkä taida tyynenä lampena levätä. Kuin höyhen tuulessa, joka kulkee ilman mitään suuntaa tai päämäärää, on myös minun mieleni. Se tahtoo nähdä maailman joka puolelta, se tahtoo katsoa sitä ja tulevaisuutta silmiin, se tahtoo kulkea meriä, joiden rajana on Okeanon kolkko virta, ja lopuksi kaikkea, mitä maailma voi tarjota; se tahtoo maailman opettajakseen, haluten siitä vastinetta ja tyydykettä itselleen. Ja jollei se sitä löydä, niin se kiroo koko maailman yhden ainoan hetken tähden..."

9

Wilkunan luonteen kehittyminen edellä kuvatulla tavalla tuotti hänelle kouluaikana muutakin vahinkoa kuin arvosanojen alenemisen. Pitäen itseään jo täytenä miehenä hän elämässään halusi käyttää miesten kaikkia vapauksia, oivaltamatta kuitenkaan, mitä vaaroja noihin vapauksiin sisältyi. Hänen suhteensa nuorempiin tovereihin oli hyvä, mutta siinä ohessa silti jollakin tavalla ikäänkuin tekovanhasti isällinen ja hymähdellen ymmärtävä. Tästä oli seurauksena, että hän vähitellen tuli ottaneeksi arvostelevan ja ivallisenkin kannan asioissa ja yrityksissä, joissa ei mitään ivattavaa ollut. Näin hän esim. konventissa tuli esiintyneeksi syrjemmässä pysyvänä arvostelijana, kooten ympärilleen ne, jotka samalla tavalla tahtoivat osoittaa miehekkyyttään jonkinmoisella varhaisvanhalla kyynillisyydellä. Täten hänen läheisimmäksi toveripiirikseen tulivat ne, joiden kanssa hänellä pohjaltaan oli hyvin vähän yhteistä, ja täten hän usein surmasi itseltään monet kohottavat ja innostavat hetket, koululaisten ensimmäiset aatteellisesti kirkkaat elämännousut, joita kyllä voi sanoa naiveiksi ja lapsellisiksi, mutta jotka silti ovat kasvattavia ja jalostavia. Esimerkkinä tästä kielteisyydestä voidaan mainita m.m. se pilkka, jota eräiden konventtilaisten muodostama n.s. puhujayhdistys sai näiden kyynikoiden puolelta osakseen. Koska Oulun lyseossa ei ainakaan siihen aikaan annettu minkäänlaista opetusta oikeassa lukemisessa ja julkisessa esittämistaidossa, olivat muutamat oppilaat, kummastuksekseen huomattuaan, kuinka esim. konventin vieraina olleet Limingan kansanopistolaiset kykenivät hyvin ja johdonmukaisesti väitteensä esittämään, perustaneet yhdistyksen, jossa vuorotellen lukivat, lausuivat runoja ja pitivät puheita, koettaen niitä arvostelemalla kehittää oikeata taitoa. Mutta tämä tunnahti toisista oppilaista itserakkaalta ja naurettavalta, ja seurauksena oli alituinen iva. Yhdistykseen kuuluminen vaatikin itsenäisyyttä ja luonteenlujuutta. Tällä älköön sanottako, että Wilkuna olisi ollut erikoisemman huomattava pilkkaaja, sillä niin ei ollut, mutta silti tunnettiin hänenkin kuuluvan n.s. "vällöttäjiin", eli tovereihin, jotka kernaasti naureskelivat tällaisille suurellisille puuhille.

Konventin lehteen, Valon Terhoon, Wilkuna kirjoitteli kaunokirjallisia ja aatteellisia paloja, (joista myöhemmin), sekä lisäksi kerran poleemisen kirjoituksen. Väittely koski itse lehteä, s,o. sitä, miten saada siihen kirjoituksia. Nykyinen pappi Johan Leonard Seppänen ehdotti syyslukukaudella 1900, että koska lehdessä käsitellyt aiheet olivat useimmiten samanlaisia, mikä osoitti, ettei niitä osattu valita, kunkin toimitusosaston piti esimiehensä johdolla pitää kokous, jossa jokainen osaston jäsen saisi tehtäväkseen kirjoittaa jonkin pätkän siltä alalta, minkä hän katsoisi sopivaksi ja mihin hänellä itsellään olisi halua. Koska kirjoitusten julkinen, konventissa tapahtuva arvostelu oli monelle yrittäjälle kovin masentava, kirjoittaja kehoitti alistamaan "pätkät" ensin puhujayhdistyksen käsiteltäviksi ja antamaan sille määräysvallan, oliko ne lähetettävä Valon Terhoon vai ei. Tässä sinänsä käytännöllisessä ja hyvää tarkoittavassa ohjelmassa oli nyt jotakin, joka ilmeisesti loukkasi Wilkunan vapaudentunnetta. Hän ei hyväksynyt siinä esiintyvää ajatusta aiheiden jonkinmoisesta "määräämisestä", vaan tahtoi säilyttää kirjoittajain oman valintavapauden. "Tottakai jokainen parhaiten tietää, miltä alalta hän parhaiten pystyy kirjoittamaan... Siihen, että kirjoituksesta sattuu tulemaan mitätön, ei suinkaan ole syynä se, että aihe olisi huonosti valittu, vaan kirjoittajan huono kynäkyky. Terveellisintä siis on, että aineen valitseminen on kunkin oma asia", Puhujayhdistystä koskevasta ehdotuksen kohdasta kirjoittaja, joka käyttää nimimerkkiä "Sepeteus", lausuu m.m.: "Mahtaneeko olla oikeutettua, että P.Y., jonka kokouksissa tavallisesti on noin puolikymmentä jäsentä kerrallaan saapuvilla, asettuu jonkinlaiseksi auktoriteetiksi konventin suhteen? Ainakin tämän kirjoittajan mielestä on konventin arvoa loukkaavaa, että sen sanomalehteen tulevat pätkät ovat P.Y:n punaisella musteella korjatut..."

Ahkerammin kuin Valon Terhoon, Wilkuna kirjoitteli Veitikkaan, konventin pilalehteen. Tämän julkaisun päätehtävänä oli ivailla opettajia sekä runo- että suorasanaisessa ja näytelmämuodossa. Tavallisesti nämä sepustukset olivat sellaisia, että lehti luettiin vasta kuraattorin, Westerlundin, poistuttua. Wilkuna otti ahkerasti osaa Veitikan toimittamiseen kirjoitellen siihen m.m. näytelmiä Maijasta (neiti Ryselin), Moonikasta (rehtori Rosendal), Sessasta (neiti Lilius) j.n.e. Veitikan kirjoituksia ei liene säilynyt. Oi te onnelliset poikuuden ajat! tekee mieli huudahtaa ajatellessa noita talvisia iltahetkiä, jolloin suloisessa toveruudessa istuttiin yhdessä ja kuunneltiin Veitikan silloin niin verrattomilta tuntuvia vitsejä, käytiin pimeässä luokkahuoneessa salaa tupakoimassa, samalla kuin Saken ankara haahmo kummitteli mielessä aiheuttaen selkäpiissä nautintorikasta, kauhunsekaista jännityksen tunnetta... ja jolloin lopuksi painuttiin peräpohjolan hirmuiseen pyry-yöhön tahi alakuloiseen kuutamoon, kiertämään "serenaadille"...

10

Valtiollisen sorron alkuvuodet sattuivat Wilkunan kouluaikaan. Jo sen ensimmäiset merkit herättivät Oulun lyseossa aivan erikoista mieltenkuohua, sillä asettuihan rehtori Rosendal Pohjois-Pohjanmaalla passiivisen vastarinnan johtoon, ruveten persoonallisuutensa koko intomielisellä voimalla ja arvovallalla herättämään kansalaisia isänmaalliseen tietoisuuteen. Hänen esiintymisensä ei ollut politiikkaa sen sanan tavallisessa eikä varsinkaan nykyaikaisessa merkityksessä, vaan suoraa ja avointa nousua sortajaa vastaan jonkinmoisessa profeetallisessa, israelilaisessa hengessä. Rehtori Rosendalin aseina olivat laki, oikeus ja jumalansana, ja luottaen niihin kuin kallioon hän kuvaannollisesti sanoen ilmestyi kuin Israelin profeetta jumalattoman Ahabin hoviin, singotakseen vääryydentekijää vastaan varoituksen, uhkauksen ja tulevaisen koston nuolia.

Kun tiedot ensimmäisistä jyrkistä sortotoimenpiteistä, esim. helmikuun manifestista, saapuivat Ouluun, ne vaikuttivat aivan tyrmistyttävästi. Ihmisten mielentila oli silloin erikoinen, jopa eriskummallinen. Siihen saakka oli eletty rauhassa ja tuudittauduttu vuosikymmenien kasvattamaan turvallisuudentunteeseen. Mitään korkeampaa poliittista ohjelmaa ei ollut: toivomusten ylin raja oli saada edelleenkin olla rauhassa; oltiin vaatimattomia ja nöyriä, kuten virressä sanottiin: "Vähäinen meidän kansa on, maailman silmiss' arvoton". Kun sitten ensimmäiset iskut tulivat, oli ensin seurauksena tuskan ja epävarmuuden tunne, johon sekaantui jonkinmoista hurskasta oikaisun ja koston odotusta "iankaikkisten voimien" puolelta; pian liittyi tähän hienoa ja viehättävää marttyyriuden makua, ja lopuksi kaukaista, vaistomaista ylpeydenkin tunnetta siitä, että oltiin valtiollisen sorron alaisina. Tästä rupesi hiljalleen heräämään uutta poliittista itsearviointia: ehkäpä siis emme olekaan niin vähäpätöisiä, koska meitä kerran kannattaa sortaakin? Tottumattomuus toimimaan tällaisissa oloissa oli ilmeinen, arkuus aivan hämmästyttävä: yksi santarmi ja yksi ilmiantaja kykenivät terrorisoimaan kymmenet tuhannet. Satapäinen huhu ja juoru aloitti työnsä.

Tämä sähköinen tunnelma kuvastuu eräästä Wilkunan kirjekatkelmasta August-veljelleen.[23] Hän kertoo siinä m.m.:

"Eilen saapui tänne Ouluun huhu, että arkkipiispa Johansson on vangittu rohkeutensa tähden. Mutta myöhempien tietojen mukaan siinä ei ole perää; kaikissa tapauksissa Johansson on joka hetki vaarassa, sillä hänen ylevän jäykkä, isänmaallinen mielensä on tunnustettu, ja sanotaan hänen päättäneen henkeen ja vereen asti puolustaa oikeaa asiaa, sekä tehneen jo testamenttinsa sattuvien tapahtumien varalta. Nämä ovat tietysti huhuja, joihin ei kovinkaan ole luottamista... Nuuskijoita kuuluu liikkuvan joka nurkassa, niin ettei kolme henkilöä uskalla vapaasti puhella valtio-asioista... Tänne Ouluunkin on varmasti saapunut venäläisiä nuuskijoita, niin ettei tiedä, milloin alkaa miehiä kadota... Malmbergin Väinö oli äsken täällä ja kun puheltiin, niin piti jo kurkistaa ikkunasta ulos, etteihän siellä vain nuuskija liiku. Kun tuli sähkösanoma, että keisari on peruuttanut perustuslait, niin olivat rehtori Rosendal ja Kaiun toimittaja Kivekäs yhdessä itkeneet. Ne ovat semmoiset isänmaan miehiä! Vielä eräs seikka, josta ei sanaakaan kellekään. Rehtori oli muutamana päivänä siepannut isällisessä vihassa keisarin kuvan, repinyt sen palasiksi ja paiskannut takkaan. Tämä asia on yleisenä puheena kaupungilla ja koska täällä on venäläisiä nuuskijoita, niin on syytä pelätä, että rehtori vangitaan ehkä vielä, josta kuitenkin Jumala häntä varjelkoon. Huom.! Ei sanaakaan näistä asioista kodin ulkopuolella. Ei tiedä, mitä voi sattua".

Kirjeessä on seuraavat reunakirjoitukset: "Alas Bobrikoff! Eläköön Suomi! Saisi repiä keisarin kuvat seiniltä pois. Eläköön isänmaa, eläköön!!!!!! Ensimmäisenä minäkin olen taistelussa, jos sota leimahtaa. Eläköön isänmaa, kuolkoot sortajat!"

Silloisten nuorukaisten ensimmäinen vakava ristiriita sortajavallan kanssa, asevelvollisuus, ei sattunut Wilkunan kohdalle, sillä vanhempana hän joutui viimeiseen lailliseen kutsuntaan, tullen hyväksytyksi ja päätyen niiden joukkoon, joiden olisi tullut mennä Lappeenrannan rakuunarykmenttiin. Kutsuntalakkojen aikana hän otti osaa toimintaan laittomia kutsuntoja vastaan kotiseudullaan. Hänen koulussa ollessaan ei puolueristiriita vielä päässyt ulottumaan erikoisemman syvälle nuorisoon, jonka mielialaa kuvaa parhaiten hehkuva venäläisviha. Kuinka muuten olisi voinut ollakaan, varsinkin tässä koulussa, jonka kunnioitettu ja rakastettu rehtori pian eroitettiin virastaan ja lopuksi karkoitettiin maanpakoon.

Ylläkerrotun yhteydessä mainittakoon muutama sana Wilkunan kotiseudulla näinä vuosina ilmenneestä "aktivismista", koska se ennustavasti viittasi tulevaisuuteen ja oli varmaan Wilkunalle hyvin läheinen asia.

Vuoden 1900 tienoilla – buurisodan innoittamana – perustettiin Nivalaan ampumaseura, jonka "salaisena tarkoituksena oli harjoittaa jäseniään ampumaan yhtä tarkasti ryssiä kuin buurit englantilaisia". Seuran johtajina toimivat nimismies E. Petterson sekä kauppiaat H. Väänänen ja P. Korva; mukana olivat myös silloisen kirkkoherran, Kl. E. Hohenthalin pojat, joista myöhemmin Lennart-niminen tuli erikoisesti kuuluisaksi prokuraattori Soisalon-Soinisen ampujana. Seura osti hankkimillaan varoilla metsästyskivääreitä, joita sitten annettiin palkintoina parhaille ampujille. Ampumaharjoituksia seuralla oli ainakin kahtena kesänä sunnuntai-illoin milloin milläkin syrjäkylällä ja pitäjänkulmalla. Parhaana ampujana tuli maineeseen seppä Jaakko Pyy. Kuvaavana piirteenä seuran toiminnasta ja mielenlaadusta mainittakoon seuran ensimmäisten asevelvollisuuslakkojen aikana v. 1902 järjestämä mielenosoitus "sotakomisariukselle", joka oli matkalla pitäjän läpi Haapajärvelle kutsuntaa toimittamaan. Seura oli kokoontunut Karvoskylälle Palosaaren pihaan, ja kun komisarius ajoi talon kohdalla, alettiin kilvan ampua maaliin. Kerrotaan komisariuksen hermostuneena tiedustelleen ampumisen syytä hiukan yksinkertaiselta kyytimieheltään ja saaneen vastaukseksi: "Ne opettelevat puureiksi".[24]

11

Wilkuna kirjoitti kotiinsa harvoin ja haluttomasti. Kun August-veli häntä siitä nuhteli, hän vastasi (7/3 1898):

"Vasta viime nipukassa on tapani huikata... Koulussa on mennyt kaikki hyvin, kuten sopii odottaakin. Haiskahtanee tässä hieman oma kiitos, mutta itsepä hänet parhaiten tiennen. Raha-asioissa myös olen voinut, kuten minulta sopii odottaa. Kun saan rahakirjeen kotoa, niin maksan heti Mattilaan, koska en ollenkaan voi mennä takuuseen itsestäni ja hatarasta rahamassistani. Tunnen siis itseni siinäkin asiassa perinpohjin. Niin, sitten kun olen tehnyt suorituksen ulosteoistani, kannan hyvällä omallatunnolla laihaa kukkaroani, jossa ainoastaan pieni penninhyrrä pitää hiljaista rapinaa, tuo kunnon penni, joka muiden rahojen pois luisuessa aina jää jäljelle. Tehneekö hän sen sitten ystävyydestä minuun, vai oman pienuutensa häveliäisyydestä, siitä en ole varma".

Hänen rahapulansa olikin vakinainen; jos joku hänen yhtä rikas toverinsa sattui pyytämään häneltä joskus pientä lainaa, hän vastasi järkähtämättömän tyynesti: "Saccus meus plenus est areanarium" – "Kukkaroni on täynnä hämähäkinverkkoja".

Toisen kerran hän saattaa kertoa kotiväelle hauskojakin asioita, kuten esim. Elias-ukon tulosta Ouluun:

"Viime pyhä iltana menin asemalle ilman vaan katsomaan, kun tuli markkinamiehiä... Ja – tuolta tulee Elias-ukko, etukumarassa, laukku selässä, ja käynnissä sama tahti, joka hänellä on tervahytillä ja tiiliuunilla. Hän huomaa minut ja kaukaa ojentaen kätensä lausuu: 'Terveisiä Nivalasta. Lähdin junakyytiä ottamaan niin'. Otan korin käteeni ja niin mennään Mattilaan. Porstuassa tuli emäntä vastaan. Ukko sanoi terveiset Nivalasta ja kysyi heti: 'Saisikohan talossa olla kortteeria?' ja sen enempää emännän porinoita kuuntelematta kapusi jäljestäni vinttikamariin. Siellä istui hän tuolille ja sytytti piipun, tuon pitkävartisen pyhäpiipun, joka on aina arjet sängyn alla tupakkipöntössä. Sitten hän asettuu kyynärpäät polvien nojassa pahalta kärähtäviä kessuja vetelemään ja puhuu harvakseensa: 'Kylläpähän se oli kovaa tuloa niin'. Minä istun pöydän päähän ja nautin ylenmäärin tuosta näystä... Olen siis tänä syksynä saanut nauttia kahdesta, isästä ja ukosta, jotka ovat liian kankeita muuttaakseen tapojaan kaupunkiin tullessa".

August-veli kirjoittaa hänelle syysk. 25 p. 1900 hiukan alakuloisesti ja tosiasioita koruttomasti todeten:[25]

"Olen odottanut sinulta kirjettä, mutta turhaan; lieneekö entinen synkkämielisyys taas sinut vallannut vai missä vika...? Kotokuulumista en tiedä mitään tavallisuudesta poikkeavaa, paitsi että äsken, noin tunti sitten, löin kirveellä jalkaani, säärivarteen, koko kirveen terän levyisen ammottavan haavan... Tätä kirjoittaessani kuuluu tuvasta paljosanainen ja vähäsisältöinen vaimoväen porina..."

Kesät Wilkuna vietti kotonansa ottaen osaa talon töihin ja mielellään seurustellen työväen ja varsinkin jollakin tavalla erikoisten vanhusten kanssa. Kaupungissakin hänellä oli tällaisia vaatimattomia ystäviä. Eräältä sellaiselta hän sai Oulusta 1898 kirjeen, jonka laitaan (7/12 99) hän kirjoitti:[26] "Sinäkin, kunnon ystävä, olet nyt kaukana minusta, olet valtameren takana. Jumala – jos semmoista on – varjelkoon sinua elämäsi retkillä. Monta hauskaa hetkeä olen seurassasi viettänyt. Siitä syystä toivoisin sinulle kaikkea hyvää". Nivalan nuorisoseuran toimintaan hän myöhemmin, yläluokilla ja ylioppilaana, otti osaa, olematta kuitenkaan erikoisemmin etualalla; sen vuosijuhlassa elok. 4 p. 1901 hän piti puheen innostuksen merkityksestä aatteiden toteuttamiselle käytännössä; hän kirjoitteli seuran lehteen, Säkeneeseen, ja esiintyi kerran (1904) näyttelijänä seuran iltamassa, nimittäin Tolarina Teuvo Pakkalan näytelmässä Tukkijoella. Seuran esimies, hänen ystävänsä Kyösti Kallio, on myöhemmin kertonut, ettei hän ole sittemmin nähnyt eikä voi kuvitellakaan parempaa Tolarin osan esittäjää kuin Wilkuna; tämän ulkomuoto, ääni, ja se intohimoinen lemmenhätä, jonka hän osasi sisällyttää nimeen "Maija", olivat olleet kertojan mielestä harvinaisen oikeaan osuvia. Nuorisoseuran näyttämöä varten hän kirjoitti näytelmän nimeltä Viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi, josta myöhemmin. Paitsi Kyösti Kalliota, on hänen ystävistään vielä muistettava ennenmainitut Toivo Martikainen ja Juho Klemetti Vihannista, jonka viimemainitun luo hän eräänä kesänä teki polkupyöräretken. Hänen tovereihinsa kuului myös Yrjö Heilala, jonka kanssa hän eräänä kesänä oli läsnä Herättäjän vuosikokouksessa. Heidän piti olla yötä samassa talossa kuin Vilh. Malmberg, mutta he pujahtivatkin ulos ja viettivät kesäisen yön kisaillen ja korttia pelaten suruttomassa naapuritalossa; aamulla he juuri ehtivät pujahtaa takaisin, kun Malmberg astui huoneestaan ja kysyi juhlalliseen tapaansa, miten pojat olivat nukkuneet. Pojat ilmoittivat nukkuneensa hyvin. Usein kesäisen lakeuden ja elämän hiljainen yksitoikkoisuus rupesi Wilkunaa painostamaan aiheuttaen alakuloista mieltä; silloin hän saattoi esim. kiihkeästi toivoa kovaa ukonilmaa, jonka voimasta ja jylhyydestä hän nautti erikoisesti.

Mutta tärkein näiltä kesiltä muistettava asia on se kireä suhde, johon Wilkuna vähitellen joutui isänsä kanssa. Ennen on jo viitattu siihen, että hänen elämänkäsityksessään tapahtui 1898:n jälkeen muutos, jota ajatellen hän myöhemmin kertoi romaanissaan Vaikea tie: "Pojassa oli jo aikaisin herännyt ankara vastustuksen halu uskontoa, kirkkoa ja pappeja vastaan, ja hänessä olivat löytäneet kiitollisen maaperän ateismi ja yleensä mitkä aatteet hyvänsä, jotka vain olivat sotakannalla sitä uskonsuuntaa vastaan, johon hänen omaisensa kuuluivat". Markus Kaarlelan isä "oli ankarasti uskonnollinen ja muutoin talonpoika vanhaa juurta. Samoin kuin Aaroni Perttilä tahtoi pojastaan tehdä joko talonpojan tai kuninkaan, samoin piti Kaarlelankin pojasta tulla joko pappi tai talonpoika, sillä kaikki muunlajiset ihmiset edustivat vain suuremmassa tai pienemmässä määrin välttämätöntä pahaa". Kun isä ja veli pitivät hänen papinuraansa selvänä ja päätettynä asiana, aiheutti jo se Wilkunan luonteen mukaisesti vastustusta, sillä hän tunsi siinä vapautensa rajoittamista, olkoonpa että hän olisi muuten tuohon uraan tyytynytkin. Nyt tulivat lisäksi hänen uudet radikaalit mielipiteensä, jotka vähitellen saattoivat hänet halveksimaan ja vihaamaan uskontoa ja ahdasta körttiläisyyttä sekä joksikin ajaksi vierautumaan kodistaan. Nämä seikat kuvastuvat selvästi eräistä hänen myöhemmistä kirjeistään. Morsiamelleen hän kirjoitti joulukuun 12 p. 1901 (Kolarista) m.m.:

"Viime keskiviikkona sain kotoakin kirjeen. Siellä elää kituutetaan samaa ahdasta elämää kuin ennenkin. Isä toimittaa ja kärisee, miniät alituisessa epäsovussa, Arvi pitää iltaisin tuvassa ankaroita parannussaarnoja ja kamarissaan tingillä äänellä veisata kiskoo Siionista. Lieneekö synti, että ihminen kylmenee kodilleen, mutta minä en voi sille mitään, ettei minulla ole ikävä kotiin".

Ja August-veljelleen hän kirjoitti tammik. 21 p. 1902 m.m.:

"Muuten on minulla peräti synkkä muisto kodista. Sinä tietysti sanot, että itse olen siihen syynä. Minä puolestani en taas kokonaan itseäni siitä syytä. Vahva aikomuksenihan oli Oulusta viime talvena tultuani ruveta innolla lukemaan, mutta ne tunkkaiset olot perin masensivat herkän luonteeni... Opi minunkin tulevaisuudestani ajattelemaan, että tapahtukoon Jumalan tahto eikä sinun tahtosi. Muista, että minäkin olen ajatus- ja harkintakyvyllä varustettu itsenäinen olento, joka itse olen Jumalan edessä vastuunalainen toimistani, enkä suinkaan sinun, paremmin kuin kenenkään muunkaan määrättävä. Vai olisiko niin, että Jumala vain sinulle ilmoittaisi tahtonsa, mikäli se minua koskee? En sitäkään usko".

Tällainen oli Wilkunan mieliala silloin ja olivat nämä tunnelmat hänelle sillä hetkellä täysin todellisia ja vilpittömiä. Hän ei tiennyt olevansa sen kuvittelun vallassa, joka niin usein veti häntä elämässä harhaan, ei tiennyt, ettei hänellä tosiasiassa ollut mitään synkkää muistoa kodista. Myöhemmällä iällään hän saattoi tuntikausia huvittaa ystäviään kertomuksilla isästään, veljistään, koko kotipiiristään, eikä hänessä silloin ollut havaittavissa vähintäkään katkeruutta eikä vihaa – päinvastoin rakkautta, kunnioitusta ja ylpeyttä. Mutta kodin elämän arvo valkeni hänelle vasta myöhemmin – nyt hän oli täynnä liian aikaisin muodostettuja, täsmällisiä ja jyrkkiä mielipiteitä uskonnosta ja elämästä, oli liian "viisas ja kokenut", ja yhtä paljon vailla sovittavaa, laajakatseista ja ymmärtävää elämisentaitoa kuin isänsäkin. Seurauksena ei voinut olla muu kuin yhteentörmäys. Markus Kaarlela itse kertoo siitä seuraavasti: "Kun isä... oli vaatinut suoraa vastausta, tuleeko hänestä pappia vai ei, oli hän vastannut kieltävästi... Silloin isä oli tehnyt asian taloudellisesta puolesta lyhyen selvän: 'Ei penniäkään!' Ja isän takana oli seisonut vanhempi veli yhtä ankarana ja tinkimättömänä".

Tämän kohtauksen kertoma yhteentörmäys, joka siinä on kohdistettu papinuraan, mutta joka todellisuudessa tarkoittaa isän ja pojan riitaista suhdetta yleensä, oli ilmeisesti uusiutunut useita kertoja, kunnes se saavutti huippujyrkkyytensä talvella 1900-1901, jolloin siihen yhtyi eräitä muita ratkaisevia seikkoja. Wilkunan veljen, Augustin, esitys näistä asioista on seuraava:[27]

"Tultuaan pääsiäislomalle 1901 Kyösti sairastui ankaraan keuhkokuumeeseen, jossa hän viikon päivät hoippui elämän ja kuoleman välillä, taudin ollessa niin ankaraa, että kuume väliin nousi 41 asteeseen. Tästä hän heikontui siihen määrään, että hänen oli mahdoton mennä päättämään jäljellä olevaa lukukautta. Sairautensa aikana hän lisäksi lopullisesti rakastui hoitajattareensa Johanna Niskalaan, ja oli siinä määrin rakkautensa lumoissa, ettei hän senkään vuoksi lähtenyt lukukauden viimeisiä viikkoja päättämään. Nyt seurasi ikävä ja ristiriitainen kesäkausi. Kun perheen muut jäsenet eivät Kyöstin vaalia suosineet, antoivat he siitä hänelle huomautuksia sekä sopivissa että mahdollisesti myös sopimattomissakin tilaisuuksissa, mutta turhaan, sillä Kyösti ei yleensä antanut itseänsä oikaista. Näin muodostui kesä 1901 epämääräiseksi oleskeluksi ja välikohtauksiksi isän kanssa, joka tiukkana järjestyksen miehenä ei suvainnut vastarintaa eikä mitään epäsäännöllisyyttä talossaan. Tästä kaikesta johtui se mielentila, joka sai Kyöstin kesän lopulla hakemaan opettajaksi Kolariin. Isä ei kieltänyt koulunkäyntiä, sillä olihan hän siksi periaatteen mies, että mihin ryhtyi, sen myös täytti. Eikä isä liioin kieltänyt koulukustannuksia. Viimeiseen asti oli isän ja veljien ajatus, että Kyöstistä tulisi pappi, ja koulussa alkuaikoina oli hänellä itselläänkin se mieli. Mutta silloinen henki oppikouluissa ja oppikoulujen toveripiireissä oli vastakkaista tälle ajatukselle. Kaikista häiriöistä huolimatta oli isällä ja veljillä kuitenkin loppuun saakka se toivo, että Kyöstistä tulisi ylioppilas, eikä kysymys papiksi rupeamisesta loppujen lopuksi ollut varsinaisena riidan ja hajaannuksen aiheena; isä ja veljet olivat tulleet huomaamaan, että heidän toivomuksensa ei siinä asiassa toteutuisi".

Puolueeton lukija voi kaikesta edellä esitetystä selvitellä esiin syyt Wilkunan koulunkäynnin keskeytymiseen. Vaikka kotiväen ahtaissa näkökannoissa ja elämäntaidon sekä joustavuuden puutteessa saattoi ollakin vikaa tähän asiaan, pääsyy kuitenkin – sitä lienee vaikea kieltää – lankeaa Kyösti Wilkunalle itselleen. Hän oli muka liian vanha ja viisas käydäkseen enää koulua, ja tätä miehekkyyden harhaa oli omiaan lisäämään hänen rakastumisensa, joka sai hänet vain kiihkeästi ajattelemaan omaa kotia.

Alakuloisena ja vihamielisenä hän murjotti kotonaan, voimatta, kuten aikoi, jatkaa lukujaan omin neuvoin. Hänellä oli pitkiä synkkämielisyyden kausia, joista hän ei mitenkään tahtonut voida irtautua. Erään kerran äiti pyysi häntä mukaansa ehtoolliselle, mutta Kyösti kieltäytyi jyrkästi. Kun keskustelua jatkui, hän lopuksi kiivastui, tarttui tuoliin ja iski sen lattiaan sirpaleiksi. Tämän jälkeen hän makasi viikon synkkämielisenä nousematta ollenkaan ylös; ruoka tuotiin hänelle vuoteen viereen. Näihin aikoihin kuulunee seuraavakin kohtaus: Kyösti valmistaa toisen tuvan puolella jonkinmoista taulua, jonka avulla aikoi isänsä pyynnöstä laskea erään kotinsa torpparin maiden pinta-alan, torpparilla kun oli siitä asiasta isännän kanssa erimielisyyttä. Isäntä tulee tupaan ja tiuskaten kysyy, mitä Kyösti teki. Tämä selittää, mutta isä pitää taulua tarpeettomana, sieppaa sen hänen kädestään ja viskaa uuniin. Silloin Kyösti kiivastuu, kaappaa isä-ukkonsa vankkaan syleilyynsä ja kantaa hänet pihalle, isän haastaessa toisia katsomaan, minkälainen poika hänellä oli!

Näin kasvoi Kyösti Wilkunassa se uhma, joka ajoi hänet ensi kerran maailmanrannalle.

III

VAIKEAN TIEN ALKU

1

Siihen suunnitelmaan, jonka isä oli laatinut Kyösti-poikansa tulevaisuudesta, kuului ilmeisesti myös avioliitto. Isä ja veli eivät tosin olleet toimittaneet mitään varmaa morsiamen vaalia, eivätkä he edes ajatelleet rikkautta eikä kunniaa, kuten näissä asioissa tavallisesti tehdään, mutta he odottivat kuitenkin, että Kyösti, joka tunsi hyvin heidän mielipiteensä tässäkin suhteessa, olisi suunnannut tunteensa ja kosintansa tämän mukaan ja määrätylle taholle. Niinpä he olisivat mielellään hyväksyneet Kyöstin morsiameksi talossa palvelevan Ottiliana Keckmanin, joka oli alkuaan sivistynyttä sukua ja muuten heille mieluinen. Mutta jo tämän suunnitelman olemassaolo oli omiaan nostamaan Wilkunan vastarintaan ja tukahduttamaan kaikki sellaiset ajatuksetkin, mikäli hänellä niitä olikaan.[28] Hänen oli ylipäätään mahdotonta koko elämänsä aikana kulkea mitään toisten suunnittelemia polkuja, vaan olivat ratkaisut ja tiet aina hänen omiansa.

Vuodesta 1891 alkaen oli Wilkunan talossa ollut palvelijattarena eräs naapuriston köyhä tyttö Johanna Niskala, syntynyt heinäk. 2 p. 1877. Eräässä hänen kirjoittamassaan runontapaisessa[29] Wilkuna itse kuvaa, kuinka hänen alussa kylmä ja ylimielinen, rikkaan talon pojan suhtautumisensa köyhään palvelijattareen vähitellen muuttui lämpimäksi, kiihkeäksi rakkaudeksi. Kun Wilkuna sitten kevättalvella 1901 sairastui ja Johanna sai muiden töiden lomassa häntä hoitaa, kypsyi tämä tunne täydelleen ja tuli Wilkunan elämälle tärkeäksi ja ratkaisevaksi. Vanha suomalainen romantiikka: rikkaan talon poika ja köyhä palvelijatar, ilmestyi taas Wilkunan elämään. Ja hänet tuntien täytyy sanoa, että jos hän olisi sattunut rakastumaan rikkaaseen, hän todennäköisesti silloin olisi tehnyt lopun tunteistaan, sillä luonteensa omituisen itsekidutusvaiston mukaan hän olisi ruvennut epäilemään itseään huonoista vaikuttimista. Nyt ei häntä kukaan voinut sellaisista syyttää.

Tämä lemmentarina on nyt hänen elämänsä kiihkeimpänä sisältönä vuoden 1901 keväällä ja kesällä, samalla kuin se tuottaa hänelle uusia huolia ja, kuten edellä on kerrottu, lisääntyvää epäsopua kotona. Vaikka isä ja veljet, tuntien Johanna Niskalan vakavaksi, kunnolliseksi ja ahkeraksi tytöksi, sangen pian luopuivatkin tätä avioliittoajatusta vastustamasta, he eivät kuitenkaan voineet eivätkä tahtoneetkaan salata pettymystään. Kaiken tämän johdosta kävivät olot ja suhteet Wilkunassa kiusallisiksi ei ainoastaan Kyöstille, vaan erikoisesti myös Johannalle. Tämä luopuikin elokuussa paikastaan matkustaen Tammisaareen, palvelijattareksi neiti N. Odenvallille, joka oli kotoisin Nivalasta ja toimi Tammisaaressa käsityökoulun johtajattarena. Tällainen on Kyösti Wilkunan lemmentarinan ensimmäinen vaihe. Elok. 29 p. (1901) hän jo kirjoittaa morsiamelleen: "Nyt on torstai ja siitä on vain pari päivää, kun sinä läksit... Koti tuntuu niin autiolta ja kylmältä. Äiti on toki tullut entistä hellemmäksi, niin että se vielä heikkona säikeenä minua kotiin kiinnittää..."[30]

2

Hänen omassakin elämässään oli aivan samoihin aikoihin tapahtuva väliaikainen käänne. Kevään ja kesän kuluessa huomattuaan, ettei hänellä tulisi luvuista mitään, hän rupesi miettimään, miten voisi saada ansiotyötä, päästäkseen olemasta kotona tiellä ja rasituksena. Sanomalehti-ilmoituksen johdosta hän sitten haki opettajaksi Kolarin kirkonkylän kansakouluun, ja valitsikin johtokunta hänet elok. 26 p. (1901). Syysk. 3. p, tarkastaja Onni Nykopp (Rauhamaa) ilmoitti hänelle asian ja niin hänelle tuli mitä kiireellisin lähtö tuohon kaukaiseen Tornionjokivarren pitäjään. Isäkin leppyi tästä onnellisesta käänteestä niin paljon, että antoi matkarahoiksi 100 mk – tosin vain lainaksi hyvillä takuilla. Wilkuna kertoo tästä kirjeessään Kyösti Kalliolle lokak. 25 p:ltä:[31] "Kun tuli kutsumus tänne Kolariin, heltyi isäukonkin rautainen sydän ja katso, hän tavoitteli taskuhunsa, kulki kukkaroisehensa, ja antoi sata markkaa matkarahoiksi, kuitenkin sillä ankaralla vaatimuksella, että ne ovat mitä pikimmin takaisin maksettavat tahi muuten –!" Mutta hyvä niinkin. Matka Nivalasta Kolariin – johon sisältyi myös käynti Aavasaksan huipulla – tuli siihen aikaan maksamaan "vähän päälle 40 mk", kuten Wilkuna kirjoitti morsiamelleen syysk. 18 p,, kuvaten uutta toimipaikkaansa seuraavasti:

"Kolarin kirkonkylä on hyvin rauhallinen paikka. Vuorien ja rämeiden keskellä on Wilkunan Kortesuon laajuinen aukko, jossa on kirkonkylä: kymmenkunta pienoista taloa... Kirkko on Nivalan uuden hautuumaan ruumishuoneen kokoinen, näköinen ja tyylinen, paitsi että siinä on neljä akkunaa ja porstua. Vieressä on Wilkunan ison aitan näköinen kellotapuli... Mutta talot, vaikka ovatkin pieniä, ovat paljon siistimpiä kuin esim. Nivalassa... Onpa niin hupanen, kun on varma rahantulo, ettei tarvitse olla kenenkään orja... Tämä opettajan virka vaikuttaa minuun hyvin kasvattavasti. Minä toivon itselleni mitä parasta täällä olostani".

Koulua pidettiin pappilan vanhassa rakennuksessa, jossa Wilkunalla oli asunto. Taloudenhoitajattarena hänellä oli eräs vanha Tiina-niminen leski. Seurapiirinä olivat paikkakunnan muutamat virkamiesperheet, etupäässä kuitenkin Kolarin silloinen pastori I.R. Heikel, joka kiintyi Wilkunaan isällisellä ystävyydellä; hänen naivit tuumailunsa maailman menosta, hänen herttainen suhteensa puolisoonsa, heidän rauhallinen, raamatullisessa koruttomuudessa ja lapsellisuudessa kuluva elämänsä – kaikki painui Wilkunan mieleen huvittavina ja miellyttävinä kuvina, joista hän myöhemmin usein kertoili. Toiminnastaan opettajana hän kertoo kirjeessään morsiamelleen (1/10 01) m.m.:

"Minä olen hyvin onnellinen opettaja: lapset rakastavat ja kunnioittavat minua rajattomasti. Olen heille hyvin leikillinen ja toisinaan taas, jos niin tarvitaan, ankara kuin ukkonen, niin että vallattominkin poika vavahtelee... Muuten pitävät kaikki minua hyvin käypänä miehenä ja niinhän minä olen aina itsekin sanonut – – –

Vasta kävin ostamassa kolmatta markan edestä lakeria, yhden tangon joka oppilaalle. Panen ne kaikki yhteen nippuun ja nuoralla selkääni ja vien sitten koulusaliin ja jaan heille. Se suuresti huvittaa heitä. Lapset pitävätkin minusta tavattoman paljon ja kertovat kummallisia juttuja muille – – –.

Eilen oli minun nimipäiväni. Oppilaat lauloivat aamulla ja sitten illalla pidin heille nimipäivää. Oppilailta sain lahjaksi kaksi paitaa, sukat, viilekkeet ja kaksi paperossilaatikkoa – – –".

Alussa varsinkin hän oli hyvin innostunut tehtäväänsä, opettaen esim. historiaa laajemmin ja perinpohjaisemmin kuin kansakouluissa tavallisesti. Lahjakkaimmat oppilaat saivat iskeä päähänsä paljon kaikenlaisia Wilkunasta tärkeitä tapauksia ja lisätietoja, joita oppikirjassa ei mainittu, ja loistaa niillä tutkinnossa. Kolarista poistuttuaan Wilkuna sai oppilailtaan kirjeitä,[32] joissa nämä ilmaisevat kaipauksensa: "Ikävällä muistan entistä opettajaa, vaikka ei tämäkään ole niin kovin paha"; "olisi vieläkin hauskempaa, jos minäkin saisin entiseltä opettajaltani valokuvan muistoksi... minä usein olen muistanut niitä leikkejä, joita leikimme, mutta pallo se oli kaikista hauskinta..."; "meillä on taas uusi opettaja täällä koululla – joka on erilainen – minä jäin kaipaamaan opettajaa"; "en joutanut käydä sanomassa hyvästiäkään ja kiittämässä teitä kaiken rakkautenne edestä, jota minulle osoittaneet olette", j.n.e. Kirkkoherran lasten suosion hän myöskin saavutti täydelleen, josta on todistuksena herttainen ja lasten avomielistä kaipausta uhkuva kirje.

Mutta tämä innostus laimeni sikäli kuin toimen arkiset puolet pääsivät enemmän vaikuttamaan. Hän kirjoitti huhtik. 2 p. 1902 tästä morsiamelleen seuraavaa:

"Olen jo kyllästynyt tähän opetustoimeenkin. Kyllä tämä muuten menisi, vaan kun seassa on laiskoja ja huonopäisiä. Nytkin istuu edessäni puolikymmentä oppilasta laiskanläksyllä, joukossa yksi pikkunen, mutta pahankurinen poika, jonka aion piiskata, kun saan tämän kirjoitetuksi... En tiedä vaikka menisin Amerikkaankin ensi kesänä..."

Omasta voinnistaan hän lausuu kirjeessään m.m.:

"Olen tullut tavattoman reippaaksi ja väkeväksi sen jälkeen, kun heitin tupakanpolton pois. Joka päivä käyn hiihtelemässä ja voimistelen kovasti. Voima oikein pakottaa hartioissa. Haluttaa niin kovasti tapella, vaan eihän sitä näin opettajana viitsi ruveta reuhaamaan... Olen hiihtänyt, opettanut, huutanut ja reuhannut koko päivän enkä siltikään ole väsyksissä. Olen ollut pikkuisen päissänikin, vaan eihän N. siitä suutu, sillä ei minusta juomaria kumminkaan ikinä tule".

Opettajatyön rinnalla Wilkunalla oli päätehtävänä ahkera kirjallisuuden lukeminen ja kirjeiden kirjoittelu Johanna Niskalalle, jolle hän uskoi kaikki huolensa. Kypsyvä miehuudentunto ja itsenäinen opettajan työ sai hänet yhä kiihkeämmin toivomaan omaa kotia ja sikäli myös tointa, uraa, joka mahdollisimman lyhyessä ajassa johtaisi tuohon onnelana siintävään päämäärään.

Hänen suhteensa kotiin oli tänä aikana, kuten ennen kerrotusta on voinut arvatakin, kylmä, ja hän kirjoitti omaisilleen harvoin. Jouluk. 1 p. (1901) kirjoittamassaan kirjeessä August-veli nuhtelee häntä tästä, sanoen viisaasti: "Hyvätkin asiat turmeltuvat huonolla hoidolla, hyvätkin sydämet vierautuvat, jos ei niitä alituiseen hoideta rakkauden lämmöllä". Mutta kun August ei voinut luopua rakkaasta papin uraa koskevasta suunnitelmastaan, oli seurauksena ennen mainittu Kyöstin vakava kirje omasta oikeudestaan ja vastuunalaisuudestaan, ja välit pysyivät kylminä. Helmik. 2 p. 1902 Wilkuna kirjoitti Augustille ajatellen seuraavaa kesää m.m.:

"Mielelläni kai olisin kotona kesän, jos siellä vain olisi semmoista soppea, jossa voisi olla. Mutta en missään tapauksessa voi ruveta tylsistymään kotona entisissä olosuhteissa. Joko laitetaan se vinttikamari (kotiin) tai sitten, mikä on parempi, Seppälään siinä tapauksessa, että joku velimies menee sinne kesäksi. Silloinhan ei tarvitsisi joka hetki vapista isän (jos sitä kullanhimoista 'Larssonia' voi siksi sanoa) silmätikkuna".

Tämä huolestunut sävy johtuu muustakin kuin isän ja tiellä-olon pelosta. Koko Kolarin talven Wilkuna ahdistuneella mielellä ajatteli tulevaisuuttansa, harkiten, mille uralle hän antautuisi ja mitä tietä hän pääsisi nopeimmiten kiinni leipään ja omaan kotiin. Jouluk. 7 p. hän kirjoitti Johanna Niskalalle m.m.: "Olen tällä viikolla monesti miettinyt, minkä valitseisin elämänurakseni. Tuntuu kaikki niin rumalta ja synkältä. En voi kouluanikaan jatkaa, kun puuttuu rahoja... Olen taas ruvennut ajattelemaan sitä merelle lähtöä". Ja tammik. 22 p. (1902) hän kirjoittaa samalle: "Tulevaisuus tuntuu minusta niin hämärältä, kun en tiedä, minkä toimen itselleni valitsisin... En pidä ollenkaan tästä opettajankaan ammatista... Olen aikonut vähin sinne sotaankin, jota käydään siellä Etelä-Afrikassa". Tässä tarkoituksessa hän kirjoittaa eräälle liikealalla palvelevalle tuttavalleen August Arnheimille Hampuriin, mutta saa tältä järkevän ja jäähdyttävän neuvon: "Mitä Transvaaliin tulee, en kehoita sinua menemään sinne ainakaan tänä aikana, jolloin sota parhaimmillaan raivoaa, enkä myöskään, ellet tyydyttävästi osaa englanninkieltä".[33]

Yhä uhmansa vallassa Wilkuna siis hautoi mitä hurjimpia suunnitelmia. Ensimmäisenä kajasteli merimiehen ura, tuo haave, joka kerran esiintyy melkein jokaisen koulupojan elämässä, samoin kuin sairaanhoitajattaren ammatti koulutytöillä; toiseksi johtuu mieleen Amerikka, jossa moni on työllään voinut hankkia oman kodin; ja kolmanneksi esiintyy romanttinen ajatus lähteä Transvaaliin taistelemaan buurien puolesta! Ottaen huomioon, että Wilkuna oli tällöin kahdenkolmatta ikäinen, täytyy sanoa, että nämä suunnitelmat olivat hänen ikäiselleen miehelle lapsellisia; niissä esiintyy ensi kerran hänen kykenemättömyytensä eläytyä täydelleen tilanteen kylmiin tosiseikkoihin ja alistua niistä seuraaviin johtopäätöksiin, antautumatta haaveiden ja kestämättömien kuvittelujen valtaan. Pakko on sitäpaitsi huomauttaa, että hän itsekin oli tajunnassaan selvillä tällaisten puuhien mahdottomuudesta, mutta siitä huolimatta, ikäänkuin uhmaten omaa järkevyyttään, hautoi niitä ja romanttisen itsekidutuksen vallassa kuvitteli niiden seurauksia, nauttien tästä, kuten uhmapäisten ja kiivasluonteisten nuorukaisten usein tiedetään tekevän.

3

Kolarissa ollessaan Wilkuna ryhtyi pitämään pientä päiväkirjaa, aloittaen sen jouluk. 21 p. (1901).[34] Silloin hän kirjoitti siihen m.m. seuraavaa:

"Toissa päivänä Pajalan markkinoilla ostoksia tehdessäni huomasin tämän taskukirjan ja mieleeni juolahti kauan sitten aikomani tuuma ruveta päiväkirjaa pitämään. Ja niin ostin tämän sitä tarkoitusta varten, aikomuksella tähän omia pikku tunnelmia tulkita. Alun ainakin olen jo tehnyt. Jos joku vieras henkilö sattuu joskus muun puutteessa näitä rivejä katselemaan, niin pyydän hänen suomaan anteeksi esitykseni katkonaisuuden... Älköön kukaan myöskään säikähtäkö niitä ehkä kovin kummallisia ja jyrkkiä mielipiteitä, joita 'itsetuntijana' tiedän kylläkin tähän tulevan. Täten sulkeutuen niiden harvojen arvoisain lukijain suosioon, jotka ehken joskus näitä rivejä, kuten sanoin, muun huvin puutteessa, sattuvat silmäilemään, aloitan tämän 'päiväkirjani'".

Seuraavat otteet valaisevat Wilkunan elämää, mielialoja ja ajatuksia Kolarin talvena:

Jouluk. 22 p. "Sain siis N:lta kirjeen. En ole sitä raskinut vielä avata. Maatapannessani sen vasta teen..."

23 p. "Illalla luin N:n kirjeen. Se oli terveellinen lääke sairaalle sielulleni. Tänään olen ollut hyvin tyynellä mielellä".

25 p. "Joulupäivä. Illalla klo 1/2 6. Yksinäistä ja ikävää, autiota ja epämääräistä. Enkä silti tiedä, mihin ja keneen ikäväni kohdistuu. N:nkin kuva väikkyy epäselvänä sieluni silmäin edessä. Kunpa tulisi joku yksinäisen iltani iloksi! Mutta kenelläpä lie tarvetta tulla, sillä kukin pysytteleikse kotonaan omaistensa luona. Ja nyt on 'joulu', tuo muka juhlista jaloin. Olin aamulla kirkossa, mutta luottamuksella en voinut joulutekstiä seurata. Kovin matalalta ja aistillisen alkuperäiseltä tuntuivat kertomukset semmoiset kuin: 'Hän tuli raskaaksi pyhästä hengestä' y.m. Koskahan saavuttanen vakaumuksen, vankan ja horjumattoman, näissäkin kysymyksissä, vai turhaanko iäti saa järkeni ponnistella vanhaa maailmankatsomusta vastaan! Tukalaa on olla ilman pohjaa jalkainsa alla".

Kirjeessään Kyösti Kalliolle tammik. 25 p:ltä 1902 hän kirjoittaa uskonnollisesta vakaumuksestaan:

"Olen jo itseni kanssa täysin selvillä seikoista sellaisista kuin: Mitään absoluuttista ja persoonallista pahaa ei ole olemassa. Perisynti on olemassa sen luonnonlain perusteella, että sikiö perii siittäjänsä ominaisuudet ja taipumukset, mutta sen (perisynnin) voi kasvatuksen kautta (ja kasvatuksen tulee alkaa jo silloin, kun lapsi on äitinsä kohdussa) kokonaan ehkäistä. Jumala on yksi ja jakamaton. (Kolminaisuusoppi on kirkkoisäin saivartelua.) Lunastus ja sakramentit ovat joutavia, koska ihminen voi oman tahtonsa voimalla, hyveitä noudattaen, tulla autuaaksi. Rukous on hyvä siksi, että se yhä uudestaan herättää eloon meihin kätketyn jumalallisen voiman. Paras jumalanpalvelus on se, minkä Jaakob epistolassaan lausuu: 'Käydä leskiä ja orpoja oppimassa heidän murheissaan ja itsensä maailmassa saastatonna pitää'. Raamattu kokonaisuudessaan ei sovi uskon auktoriteetiksi. Kristus oli suuri ihminen. Hän oli Joosepin poika tahi yhtä hyvin, kuten eräs vanha legenda kertoo, roomalaisen sotilaan. (En ole lukenut Järnefeltin Mariaa, kuten tästä ehkä luulet; hänen kirjansa, jonka nykyisin olen lukenut, on Puhtauden ihanne, ja käsittelee sukuvietin väärinkäytöstä.)"

Päiväkirja jatkuu:

Jouluk. 28 p. "Tulen juuri matkalta. Eilen läksin viskaali S:n[35] kanssa ajelemaan pari penikulmaa etelään päin olevaan Sieppijärven kylään, jossa viivyimme yötä. Tuo pieni matka oli terveellinen virkistys yksitoikkoiseen elämääni..."

29 p. "On sunnuntai, viimeinen tällä vuodella. Tavattoman ikävä ja pitkä päivä. Lukeminenkaan ei aina huvita. Tuntuu melkein kuin olisin suljettu vangiksi tähän yksinäiseen pikku kamariini. Tyytyisin kylläkin tähän 'vankeuteen', jos käytettävänäni olisi tyhjentymätön kirjasto sekä alati luonani oma N:ni, joka karkoittaisi minusta pahat henget, samoin kuin Kaarina Maununtytär Erik XIV:sta, joiden surullista historiaa olen juuri lukenut".

Tammik. 1 p. 1902. "Tätä kirjoittaessani lyöpi kello juuri 12 yöllä. Uusi vuosi on alkanut! Mitä on se tuopa mukanaan? En voi vähääkään aavistaa! Yhtä mustan verhon peitossa on tulevaisuuteni kuin tuo pohjolan talviyö, joka ikkunasta sisään irvii. Fatalistin tyyneydellä tahdon kumminkin eteenpäin astua, kuinka epävarmalta sitten näyttäneekin. Luodessani silmäyksen kuluneen vuoden elämään en voi suinkaan olla tyytyväinen itseeni. Mustimpana varjona on käytökseni N:naa kohtaan sekä ne pari ikävää kohtausta isäni kanssa. Paljon olen kokenut ja monessa suhteessa kehittynytkin 1901 vuoden kuluessa. En voinut viime vuodenkaan ensi hetkinä aavistaa, missä ja millaisissa olosuhteissa seuraavaa vuotta tulisin alkamaan, ja mitä vaiheita sille välille sisältyy. Toivon tämän vuoden lopussa saavani paremmat tulokset elämääni tilittäessäni. – Ensimmäinen ajatukseni on N:ssa. Olkoon samoin alkaneen vuoden viimeinenkin mielikuva Häneen punoutunut. Sydämeni syvyydestä toivotan Hänelle onnea ja Jumalan siunausta juuri alkaneelle vuodelle. Vieköön se meitä yhä lähemmäs toisiamme, ainakin henkisesti!"

Uuden vuoden päivänä klo 7 i. "Mutta nyt on mielialani synkkä kuin yö. Tunnen itseni niin heikoksi ja yksinäiseksi. Tällä hetkellä tunnen epäluottamusta itseäni ja koko maailmaa kohtaan. Tämä on taas muuan 'pimeyden hetki', jommoiset eivät ole niinkään harvinaisia elämässäni. Mistä aiheutuu taas tämäkin synkkyys, on minulle kokonaan tuntematonta. Vaikuttiko sen ehkä se, etten saanut syyslukukauden palkkaa, jonka olisin välttämättä tarvinnut, ja että minun sen takia täytyy taas tulla sanani syöjäksi! Oh, kuinka mielelläni eroaisin koko maailmasta, jos sallimus olisi tämän hetken eloni rajaksi määrännyt! Mustina peikkoina hiipivät taasenkin itsemurha-ajatukset mieleeni. Mutta sitä en kumminkaan tehne niin kauan kuin normaalina pysyn. Jolleivät muut siteet, niin ainakin N. ja äiti pidättävät minua semmoisesta hurjuudesta..."

2 p. "Huoneella olen pysynyt koko päivän. Ikävää, synkkää mielialaa yhä jatkuu. Lohdutusta, pelastusta ei kuulu mistään. Kuolisin niin mielelläni; olisihan sekin jonakin vaihteluna tässä äärettömässä yksitoikkoisuudessa. Väkisten en kumminkaan tahdo elämästä erota".

9 p. "Mielialani ei tosin enää ole niin synkän toivoton kuin vuoden ensi päivinä, vaan yksitoikkoista sentään on tämä elämäni. Kaksi päivää on jo koulua ollut tällä lukukaudella. Kaikki oppilaani eivät ole saapuneet. Olletikin on mieleni paha, että miellyttävin kaikista, Lempi T., on jäänyt pois. Olisin niin mielelläni nähnyt hänen suuret, totisen uteliaat silmänsä oppilasjoukossa!"

15 p. "Tänään sain N:lta kirjeen ynnä nimipäiväkortin, sekä samanlaisen serkku J. H:lta. – Mielialani näihin aikoihin tyytyväinen. – Tupakkaa en ole polttanut. Tuntuu hupaiselta itsensä voittaminen".

31 p. "Pariin viikkoon siis en ole kajonnut tähän päiväkirjaani. Elämäni onkin kulkenut jokseenkin tyynesti eteenpäin. On joskus ollut sentään hyvinkin ankaroita kiusauksia, jotka kumminkin olen voittanut. N:lle olen tätänykyä usein kirjoittanut... Niin, nyt on siis tammikuu lopussa. Jokseenkin tyytyväinen olen itseeni tätä kuuta lopettaessani".

Helmik. 11 p. "On laskiais-ilta. Viime päivät olen viettänyt tavattoman kaljua elämää. Elämä on tuntunut taakalta, jota on työläs kantaa. – Tänään olin porolla ajelemassa. Se virkisti hiukan ja antoi taas elämän-intoa. Alan taaskin tuiman taistelun pahaa vastaan. Ja – minun täytyy voittaa! Sanon: täytyy, sillä minulla on vapaa tahto, joka voi valita aina hyvän. Tupakkaa en ole toista kuukauteen polttanut ja nyt tein päätöksen, että alkoholijuomia ei tästä hetkestä alkaen ole suuhuni tuleva. Jolleivät mainitut juomat muuten turmelisikaan, niin ainakin siten, että ne kiihoittavat kaikkia intohimoja ja heikontavat pahan vastustuskykyä. Luonnollisesti on taisteluni oleva kuumin sukuviettiä vastaan. Tässä on juuri ajatusten puhtaina säilyttäminen sangen edullista..."

17 p. Luttusen kievarissa, 12 km Kolarin kirkolta pohjoiseen. "Kl. 1/2 10 illalla. Tänään kello 3 annoin oppilailleni kolmen päivän luvan ja lähdin täkäl. poliisin Simo Luttusen kanssa poroilla ajaa viilettämään Yllästunturin juurella pidettävään 'poropykälykseen'. Virkistävä kaikin puolin oli matka tähän saakka. Huomen-aamulla jatkamme matkaa eteenpäin".

18 p. "20° pakkanen. Mainiolla tuulella jatkamme matkaa Äkäsjoen suuhun, jossa neljä muuta pykälykseen matkaajaa liittyy seuraamme. Pyrynä kiidämme yli vaarojen ja läpi autioiden jänkien. Hetkisen pysähdys Hannukaisen kurjassa ja likaisessa mökissä. Illan pimetessä saavumme Luosujärven taloon".

19 p. "Lompolovaaran porokaarteella. Istun suuren hongan tyvellä nuotion edessä. Ympärilläni lainehtii tuhanteen nouseva porolauma. Suopungit vinkuvat ilmassa, kun poroja vangitaan merkittäväksi; toisia eroitellaan lahtieläimiksi, ajohärjiksi y.m. Tuolla heittää taitava lappalainen suopunkinsa poron sarviin, kaataa tuon uhkean sarviniekan selälleen ja puree... kakistellen sitten verta ja karvoja suustaan. – Reen laidalla, toisella puolen nuotiota, istuu kaunis, mustasilmäinen pohjolan tytär; hän on täällä kahvinkaupalla. Tätä kirjoittaessani nousee juuri vaisu talviaurinko Lompolovaaran yli ja valaisee oikealla kädellä olevan Yllästunturin majesteetillista lakea. Kullankellertävänä hohtaa nousevan auringon valossa vaaran rinteellä oleva hongikko.

Illan pimeässä lähden toverini kanssa poroinemme kolmen neljänneksen päässä olevaan Ylläsjärven taloon. Mikä Lapin matka! Taivaalla kumottaa täysikuu, peittyen väliin tunturien taakse sikäli kuin matkamme kuluu. Etäältä kuuluu suden ulvonta; korviaan höristäen porot porhaltavat täyteen laukkaan. Väliin pulkka tekee huimaavia ilmahyppyjä, kun matka sattuu kulkemaan kaatuneen hongan yli. Onnellisesti ja hyvällä humöörillä saavumme perille Ylläsjärven taloon, jossa talon patriarkkaalisen vaarin kanssa antaumme vilkkaaseen keskusteluun buurisodasta".

20 p. "Istun Ylläsjärven tuvassa ikkunan ääressä ja katselen Yllästunturia, joka pelottavan vakaisena kohottaa lumista lakeaan pilvien yläpuolelle. Talon tytär, yksinkertainen, täyteläinen ja ystävällinen sydänmaan lapsi, osoittaa minulle tunturin eri huippuja, luetellen samalla niiden nimet. Eineen syötyämme lähdemme ajamaan Lompolovaaraan, josta taas illan hämärtyessä lähdetään kotiin.

Paloselän alustan multakodassa klo 8 illalla. Istun maan sisään kaivetun, hirsistä salvetun kodan makuulavan reunalla, lekuttavan honkavalkean ääressä. Mutkaista ja kaitaa poronpulkan jälkeä olemme Luosujärvestä tänne yön pimeimpänä aikana ajaneet. Sitä matkaa! Väliin myötämäessä otti poroni, minun edellä ajaessani, niin tulisen laukan, ettei auttanut muu kuin heittää sielunsa Jumalan haltuun ja pysytellä pulkassa niin hyvin kuin äkkikäänteissä ja poikkiteloin olevain honkain yli kiidettäessä suinkin oli mahdollista.

Vietettyämme yön mainitussa multakodassa jatkoimme matkaa Jokijalkaan, johon aamun koitteessa onnellisesti saavuimme".

4

Tämän jälkeen Wilkuna unohtaa päiväkirjansa tehden siihen seuraavan merkinnän vasta toukok. 31 päivänä (1902), koulun lopettajaisten jälkeen. Silloin hän kirjoittaa:

"Nyt on siis tämä opetusvuoteni päättynyt. Tänään on ollut tutkinto. Kyselin käsiteltäviä aineita tyynesti ja arvokkaasti. Kuulijoita oli koko joukko. Kuten kuulin, he pääsivät hyvään käsitykseen tämänvuotisesta opetustoiminnasta. Pidin lopuksi lyhyen puheen, joka vaikutti valtavan itkun oppilaissa sekä myöskin joissakin saapuvilla olleissa vanhemmissa ihmisissä. Nyt olen heittänyt hyvästit noille rakkaille oppilailleni ja istun yksinäni tässä tutussa kamarissani, kirjoitellen tähän päiväkirjaani. Tämä on saanutkin olla pitkät ajat rauhassa kynältäni. Olenhan viettänytkin jokseenkin yksitoikkoista elämää. Olen sentään sitten poropykälysretken saanut yhdessä neiti Palon kanssa aikaan nuorisoseuran. Se on tarjonnut minullekin hiukan vaihtelua".

Nuorisoseuran perustamisesta hän kertoo tarkemmin kirjeessään Kyösti Kalliolle maalisk. 22 p:ltä (1902):

"Täältä kirkolta puolen penikulman päässä olevassa Saaren kylässä on tämän talvea ollut Peräpohjolan talousseuran käsityönopettajatar, neiti Palo, ja hän on pitkin syksyä pitänyt pikku iltamia Saaren nuorison keskuudessa. Helmikuun lopulla menin minäkin sellaiseen. Ällistykseni ei ollut vähäinen, kun äkkäsin pirtin olevan täynnä kylän nuorisoa, ja tyttöjen (joista muutamat hyvin sieviä) suorittavan reippaasti ohjelmaa, johon kuului vuorokeskusteluja, runonlausumista ja kertomuksen lukemista. Sain inspiratsioonin ja pidin puheen, kehoittaen perustamaan järjestetyn nuorisoseuran. Tuumaan suostuttiin, pöytäkirja tehtiin ja minä otin laatiakseni säännöt. Parin viikon perästä pidettiin taas iltama, jossa esitettiin kokonaista kolme kuvaelmaa y.m. Lopuksi pidin minä (omasta mielestäni) hyvin säkenöivän puheen, kehoittaen runsaasti saapuvilla olevaa nuorisoa ja vanhempaa väkeä liittymään seuraan... Valittiin sitten johtokunta ja virkailijat... Rahastossakin on jo pohjarahat minun ynnä poliisi Luttusen lahjoituksesta... Ensi tilassa lainakirjasto... Pääsiäismaanantaina on taas iltama, jossa esitetään 'Syteen taikka saveen', minä tietysti Peräkorpena ja neiti Palo kylä-Maijana..."

Kesäk. 11 p. hän merkitsee päiväkirjaansa olevansa Orajärven kestikievarissa matkalla kotiin, ja jatkaa: "Olen viettänyt koko illan talon Iida-nimisen, iloisen ja siveän tytön seurassa. Se on virkistänyt minua ja saattanut jälleen uskomaan, että maailmassa on vielä viattomia neitoja, minkä uskon Kolarissa kadotin". Kesäk. 18 p. hän kirjoittaa:

"Nyt siis olen monien vaiheiden jälkeen jälleen kotona. Kohtaus isän kanssa oli sangen kylmä ja ylen masentava. Se puserti kyyneleet silmistäni. Ensi vaikutus kodista oli yleensä hyvin ikävä". Samaa hän valittaa kirjeessään morsiamelleen kesäk. 20 p:ltä: "Koti tuntuu niin kauhean ikävältä. Isä oli niin kylmä ja tyly..." Apea mieliala, jota morsiamen ikävöinti vielä lisää, jatkuu päivästä toiseen. Kesäk. 25 p. hän merkitsee taas päiväkirjaansa: "Istun yksinäni tässä samassa yliskamarissa, jossa viime kesänä N:n kanssa niin monta hetkeä yhdessä vietimme. Niin, tässä istun, 'miel' ei tervoa parempi, sydän ei syttä valkeampi'. Oi, kun loppuisivat nämä tukaluuden päivät!"

Ne loppuivatkin sikäli, että hän pian pääsi sen toiveensa perille, joka oli ratkaisevasti viime aikoina vallinnut hänen tunnelmiaan, nimittäin tapaamaan morsiantansa. Heinäk. 3 p. hän saapuu Tammisaareen, jossa virkistyy ja nauttii niistä onnen tunteista, jotka tähän asiaan kuuluvat. Johanna Niskala erosi neiti Odenvallin palveluksesta heinäk. 1 p., matkustaen jo 4:s päivä uuteen palveluspaikkaansa, Karjan aseman majataloon. Vietettyään sunnuntain Tammisaaressa Wilkunan seurassa hän tuli maanantaina 7 p. tämän kanssa takaisin Karjalle. Silloin elämän todellisuus alkaa päästä voitolle ja Wilkuna kirjoittaa päiväkirjaansa: "Tuntuu hieman ikävältä supi ruotsalaisessa talossa. Kävimme N:n kanssa kävelemässä. Mutta huolimatta seudun kauneudesta ja N:n läsnäolosta, on mielialani hyvin apea. Sen vaikuttanee tietymätön tulevaisuus. Kun saisin jonkunkaanlaisen toimen, että voisin N:lleni puutteettoman kodin valmistaa. Se on hartain toivoni. Huomen-aamulla aion matkustaa Turkuun, tarkoituksessa sieltä saada jotakin tointa..." Ja seuraavana päivänä hän kirjoittaa Turussa apeasti: "Istun Sätrin majatalossa. Olen väsyksiin saakka kierrellyt kaupungilla. Mieleni on alakuloinen ja synkkä. En tiedä, mitä lähinkin tulevaisuus on mukanaan tuopa. Huomenna aion ryhtyä toimipaikkaa etsimään..."

Mitään tointa hän ei Turussa saanut, ja ikävä sekä epätoivo houkuttelivat hänet hakemaan lievitystä lasista. Katkerissa tunnonvaivoissa ja hajanaisessa tilassa hän heinäk. 13 p. lähti Tampereelle, kirjoittaen junassa Toijalan ja Viialan välillä päiväkirjaansa murheellisia sanoja ja turvaten rakkauteensa kuin hukkuva. Oma koti kajastaa hänelle sinä rauhan satamana, josta hän voi löytää turvan ja onnen. Tampereella käynti oli luonnollisesti tulokseton, ja niin hän matkusti tiistaina, heinäk. 15 p., Helsinkiin. Nyt alkoivat ne viikot, joiden kuluessa hän ensi kertaa elämässään sai maistaa todellisen kurjuuden ja nöyryytyksen maljasta. Siitä hän itse tekee tiliä päiväkirjassaan, joka siis saakoon ensiksi puheenvuoron.

Heinäk. 19 p. "On lauantai-iita. Olen jo tiistaista saakka ollut täällä maamme pääkaupungissa. Mitään toimipaikkaa en vielä ole saanut. Enkä liioin ole etsinytkään, sillä tavattoman tylsä toimettomuus rasittaa minua, etten voi juuri mihinkään ryhtyä. Mielelläni erkanisinkin tästä elämästä. Kuolema tuntuisi lepoon pääsemiseltä. Mutta se yksi pidättää minua vielä ja pakottaa hiukan vakavammin tulevaisuudestani ajattelemaan..."

Heinäk. 31 p. eli siis parisen viikkoa myöhemmin seuraa toinen tilinteko:

"Mitä olen toiminut niiden parin viikon ajalla, jotka täällä pääkaupungissa olen viettänyt? En niin mitään! Aikani on kulunut pelkässä tyhjäntoimituksessa. Olen paikanvälitystoimistosta odottanut jotain tietoa, mutta sieltä ei kuulu niin mitään. Sitä mukaa kuin aika kuluu, olen käynyt yhä synkkämielisemmäksi. Lakkaamattomana vieraana asustaa päässäni tuo onneton itsemurha-ajatus. Mutta N–! Kuinka mielelläni eläisin ja tekisin työtä hänen tähtensä. Mutta kaikki, taivaskin, näkyvät hyljänneen minut, heittäneen minut oman onneni nojaan. Ja kuinka aikaansaamaton nahjus minä todella olenkaan tämmöisinä synkän toimettomuuden aikoina; olen yhtä saamaton kuin toisella kertaa reipas. Oi, jospa vieläkin saisin voimakkaan sysäyksen toimeliaaseen elämään! Kuinka kauan pitää kestää tätä musertavan ikävää tylsyyden aikaa? Eikö enää päivä valkenekaan? Tänään loppuu jo heinäkuu. Alkaakohan elokuu yhtä sumean toivottomana? Oi!"

Elokuun 6 päivän kohdalla päiväkirja sitten vastaa tähän epätoivoiseen kysymykseen seuraavasti:

"Viikko on kulunut siitä, kun viime rivit kirjoitin. Mikä kamala viikko! Missä kurjuudessa se onkaan kulunut! Samana päivänä, jolloin kirjoitin edellisen päiväyksen, tapasin muutaman vanhan koulutoverini, nykyisen ylioppilaan. Se oli sangen iloinen sattuma. Luulin tulevaisuuteni vihdoinkin valkenevan. Mutta sen kautta sain välillisesti sysäyksen yhä suurempaan kurjuuteen. Muutin hänen luokseen asumaan ja innostuneena hänen Helsingin elämää koskevista kuvauksistaan heittäysin –. Vähät rahani loppuivat pian. Vein toistamiseen kelloni panttilaitokseen. Samana päivänä loppui siitäkin saamani raha. Nyt ei ole penniäkään taskussani ja toista vuorokauteen en ole syönyt muruakaan. Ihme sentään, ettei minulla ole kovinkaan pahoin nälkä. Kaiken tämän lisäksi on paikanvälitystoimitsija suuri lurjus, joka on käyttänyt vain hyväkseen antamani ilmoitusrahat, ryhtymättä lainkaan mihinkään toimenpiteisiin. Ystäväni ylioppilas on puolestaan hyvin raukkamainen. Olen pyytänyt häneltä lainaksi hiukan rahaa, vaan hän ei antanut, vaikka hänellä on ja tietää kyllä puutteeni, ja vaikka hän on monenmonta kertaa nylkyrin tavoin käyttänyt hyväkseen minun auliuttani. Kolarista ei myöskään kuulu rahoja, vaikka niiden pitäisi jo olla täällä. Kaikki on siis sangen pimeää ja ikävää ympärilläni. Yksin N:n kuvakin häämöttää epäselvänä sielussani..."

Tilinteko keskeytyy tähän, sillä päiväkirjasta on seuraava lehti revitty pois. Miten Wilkunan elämä tästä edelleen jatkui, siitä kertoo syysk. 6 p:n kohdalle tehty merkintä:

"Kuukausi siis on kulunut siitä, kun viime rivit" (ne ovat: "Oh, en jaksa enempää. Oi, kuinka synkkää! Itkisinkin, jos vain voisin. Tekee mieleni kirota kaikkia!") "kirjoitin. Mitään muutosta elämässäni ei ole tapahtunut. Yhä samaa kurjaa toimettomuutta jatkuu. Näyttää kuin kohtalo olisi kokonaan minut hyljännyt. Elämäni tätä kirjoittaessani on taas tuiki tukalaa, helvetillistä. Mitä tästä todellakin lopuksi tullee!"

Syysk. 18 p. "Suurempia muutoksia ei tilassani ole tapahtunut. Kumminkin olen paljon virkeämmällä ja toivorikkaammalla mielellä. Veli Toivo (Martikainen) tuli viime viikolla tänne, joten minulla on ollut hänestä hupaista seuraa. Sitäpaitsi olen toivossa saada ensi viikolla rahoja, että voin N:llekin ostaa edes jonkin kirjan. Ensi lauantaina toivon pääseväni häntä taas tapaamaan..."

Mutta tämä unelma petti. Syysk. 20 p. hän kirjoittaa päiväkirjaansa katkeria sanoja sen johdosta, ettei rahanpuutteen vuoksi päässytkään matkustamaan morsiamensa luo. "Tämä pettymys, tämä turhaan rauennut toivo, on pakoittanut minut itkemään, vuodattamaan katkeruuden suolaisia kyyneleitä, jota ei ole pitkiin aikoihin tapahtunut. Tätä kirjoittaessanikin himmensi runsas kyyneltulva silmäni. Oi elämän katkeruutta! Oi pettymysten tuskaa!..."

Syysk. 24 p. hän kirjoittaa, että kaikki hänen suunnitelmansa näyttävät pettävän. "En tiedä, mikä lienee Jumalan tahto tulevaisuuteeni nähden. Lähden tänään N:n luo..." Mutta ollessaan siellä hän seuraavana päivänä merkitsee päiväkirjaansa: "En täälläkään tunne itseäni täysin onnelliseksi ja kuinkapa voisin tunteakaan, kun ei huomisesta ole vähääkään tietoa. Tylsänä vain elän hetkestä toiseen". Morsiamensa luona hän viipyi syysk. 29 p. saakka, jolloin päiväkirjaan on merkitty seuraava:

"Maantien vieressä, metsässä, lähellä Svartån asemaa. Olen paluumatkalla N:n luota. Hiljastuin junasta ja toista junaa odotellessani läksin kävelemään tänne. Neljättä penikulman kävelystä ovat jalkani ihan turtana, niin että ainoastaan suurella vaivalla ja ankaraa tuskaa tuntien saan ne liikkeelle".

5

Mutta Wilkunan päiväkirja ei kerro kaikkea, mihin tuhlaajapoika sai Helsingissä ollessaan alistua. Alituisessa rahapulassaan hänen täytyi pyytää rahaa köyhältä morsiameltaankin, joka uskollisesti lähetti hänelle kaikki, mitä sai vähäisestä palkastaan riittämään, lisäksi tukien ja lohduttaen häntä parhaan taitonsa mukaan. Järkevänä henkilönä ja hyvin tietäen, että Wilkunan olisi onnistunut, jos olisi tahtonut, nöyrtymisellä ja suopeudella helposti lepyttää kotiväkensä, tarvitsematta silti kieltää omaa oikeuttaan määrätä tulevaisuudestaan, Johanna Niskala jo kirjeessään elokuun 17 p. antoi Wilkunalle sen ainoan ja oikean neuvon, jota tämä tarvitsi, neuvon matkustaa viipymättä kotiin. Mutta tätä hänen ei olisi pitänyt tehdä, sillä juuri sitä neuvoa ei Wilkuna, joka itsekin tiesi sen ainoaksi oikeaksi, uhmassaan ja ylpeässä sisukkuudessaan mitenkään tahtonut noudattaa. Elok. 18 p. hän kirjoitti morsiamelleen kiukkuisen ja myrkyllisen kirjeen, sanoen siinä m.m.:

"Vielä kiitollisempi olen kumminkin 'hyvästä neuvostasi', nimittäin että minun pitää palata kotiin. Ihme, etten ole sitä ennen hoksannut! Hupsu, kun olenkaan täällä vetelehtinyt, vaikka siellä 'isän kodissa' on 'ruokaa ja rahaa'. Sinne täytyy kiireimmiten palata ja nöyränä, katuvaisena tunnustaa syntinsä ja pyytää turvaa. Kuinka ihanaa on sitten elää siellä, jossa on paljon muitakin. Ja kasvattaa pitkä tukka ja peltihousut jalassa seuroihin lenkuttaa! Hupainenhan sinunkin on siellä viidentenä miniänä hääriä ja olla niin paksussa mörkissä, että haisee kilometrin päähän. On niin ihanaa olla körtti-miniänä! Saapi niin paljon niitä lapsiruokiakin! Minäkin saan niitä puuroja ja ankastokkia syödä! Oi autuutta! Ja sitten, kun 'Malaperi' tai 'Lunkvisti' tulee seuroja pitämään, niin kuinka hauskaa meidän on yhdessä ajaa Vuolteeseen tai Vähälle-aholle seuroihin, punainen raanu peittona... Niin, tätä kaikkea ihanuutta en ole älynnyt, vaikka Hakalan Maijakin kesällä koetti sitä minun ahtaaseen päähäni tyrkätä. Olen siis äärettömän kiitollinen neuvostasi. Mutta se vain on paha, etten ole oppinut vieläkään nöyrtymään, enkä siis vielä aivan heti luule palaavani. Se vain on paha, että sinun täytyy kärsiä suurin syy siitä, että minusta ei miestä tullutkaan. Ehkä on parasta erota semmoisesta heittiöstä..."

Kuten näkyy, tästä sydämettömästä kirjeestä kuultaa selvästi se, että kirjoittaja koko ajan tuntee morsiamensa olleen oikeassa, mutta paaduttaa sydäntänsä silti yhä enemmän. Tämä oli Wilkunan itse-uskottelua ja tekovimmaa, jossa hänen syvempi minuutensa ei ollut osallisena muuten, kuin varoittavana omanatuntona. Saatuaan morsiameltaan vastauksen, jossa tämä murheissaan pyytää anteeksi, Wilkunan omatunto pääsee voitolle; hän kirjoittaa morsiamelleen elok. 20 p. sanoen siinä m.m.:

"Minun velvollisuuteni on oikeastaan pyytää anteeksi, sillä kirjeeni oli siksi ilkeä ja raaka. Tosin minua kovin suututti se ehdotus, että menisin kotiin, sillä tiedäthän ennestään, että se ei tule kysymykseenkään, vaikka minulla muualla ei olisi muuta valittavana kuin hirsipuu. Tiesin kyllä, ettei tarkoituksesi ollut sellainen, jollaiseksi minä sen kuvasin viime kirjeessäni, mutta minulla halutti niin kovin purkaa pahaa sydäntäni johonkin, ja niin julmasti kuin se olikin, työnsin ilkeyteni sinun päällesi, sinun, joka niin hellästi ja uskollisesti kumminkin minua rakastat... Olen kirjoittanut Viljamaan Mannalle ja pyytänyt häneltä pilettiä, sillä aion mennä Ameriikkaan. Mitäpä tässä muutakaan enää on edessä. Siihen asti, kun piletti joutuu, luen englanninkieltä täällä Helsingissä. Rahat minulta ovat kohta taas lopussa. Pyydän sentähden, että lähettäisit ne vaatteet heti tänne, että saan myydä ne juutalaiselle. Sitten saan kotoa hiukan rahaa: kirjoitan tänä päivänä sinne..."

Hän kirjoitti kotiin Amerikkaan menostaan ja sai vastauksen heti. Heikki-veli kirjoittaa elok. 23 p.[36] tyynesti ja asiallisesti kertoen vuodentulon toiveista ja lähettäen "velkansa", jonka luulee "olevan hyvään tarpeeseen". Hän lopettaa: "Jää todella hyvästi, Jumalan huolenpitoon, jää hyvästi! Näemmekö enää toisiamme, vaikka olemme veljet?" August-veli kirjoittaa 24 p. Heikin kirjeen lisäykseksi, lyhyesti ja ikäänkuin tunteitaan pidätellen:

"Lienee tarpeetonta minun lisätä mitään siihen, mitä Heikki on sinulle kirjoittanut. Mutta ollen aina rakasna veljenä minulle, piirrän jonkin tervehdyssanan. Tiedän kyllä, ettei sanoillani ainakaan tällä erää ole sijaa sinussa, jos nimittäin tahtoisin kurottaa veljellisen käteni tukeakseni sinua ohjatessasi elämäsi rataa siihen suuntaan, johon oma onnesi, lähimmäisen paras, ja isänmaan tosi hyöty velvoittaa... Terveisiä siis minulta, niin sydämellisiä kuin ne konsanaan olla saattavat semmoiselta, joka yhden isän kupeista tullut on... Terveisiä vanhalta äidiltä. Isä on käynyt hyvin riutuneeksi ja ontuu. Jää hyvästi! Herra saattakoon vielä kerran suruni iloksi, itkuni nauruksi. Kirjoita minulle yksi kirje. Tätä pyytää veljesi August".

Äiti liitti lähetykseen 5 mk ja tuliaiskäärön. Kotona, isossa Wilkunassa, vallitsi hiljainen suru, joka kalvoi veljiä ja vanhuksia, riuduttaen salaa jyrkän ja taipumattoman isän voimia ja tehden äidin askeleet yhä väsyneemmiksi ja raskaammiksi, Mutta vaikka tuulahdus tästä murheesta saapui täten Wilkunallekin, ei hänen uhmansa lieventynyt eikä sisunsa taittunut, vaan hän jäi edelleen Helsinkiin odottamaan Amerikan-pilettiä. Ja jos Manna Viljamaa, joka oli hänen serkkunsa isän puolelta, olisi lähettänyt sen, Kyösti Wilkuna olisi varmasti mennyt Amerikkaan, häipyäkseen silloin, mikäli inhimillisesti voi arvostella, ikiteilleen. Syysk. 9 p. hän kirjoittaa morsiamelleen olleensa taas "viime viikon lopulla kolmisen päivää syömättä", mutta pysyy siitä huolimatta 15 p. kirjoittamassaan kirjeessä yhtä taipumattomana kuin ennenkin:

"Lyseoon en mitenkään enää voi mennä. Tiedän jo tarpeeksi, että se heidän (kotiväen) auttamisensa on hyvin niukkaa. Amerikkaan menen ja siellä joko hyvin onnistun tai lopen häviän. Tuhlaajapoikana ja armon kerjäläisenä en kotiin palaa... Vaikka köyhäkin, niin kuitenkin ylpeä..."

Hänen sisunsa kesti vielä syysk. 29 päivään, jolloin tuo neljättä penikulman pituinen kävelymatka, Helsingissä odottava jatkuva kurjuus, ja ehkäpä myös oleskelu raittiissa ilmassa, morsiamen ja Toivo Martikaisen uudistuneet pyynnöt ja kehoitukset, vihdoinkin auttoivat hänen terveen järkensä, hänen turtuneena olleen paremman olemuksensa voitolle. Sisu taittui, kodin kaipuu valtasi voimakkaana mielen, kaikki uhma ja koko kesän seikkailu tuntui yhtäkkiä siltä, mitä hän aina oli tiennyt sen olevankin: lapselliselta järjettömyydeltä. Hän teki ruton päätöksen lähteä kotiin.

Lokak. 7-8 p. hän kirjoitti Johanna Niskalalle, joka nyttemmin oli palveluksessa Tammisaaren köyhäintalolla, m.m. seuraavaa:

"Niin, täällä minä nyt taas olen, täällä vanhassa kodissa. Isä otti minut hyvin vastaan, samoin muutkin. Tervehdin kaikkia, paitsi Niikaa.

En tiedä kuinka kauan tulen täällä viipymään, sillä Oulusta ei vielä ole tullut mitään tietoa. Ehkä tämän viikon lopulla kumminkin menen, jos kerta meno tulee. En tule sitten kotona käymään, ennenkuin ensi kesänä, jos Jumala niin suo. Rupean lukemaan yötä päivää, että saisin sen toivoni toteutetuksi. Mielelläni teenkin työtä vaikka hengen edestä, kun tiedän, että saan tehdä sitä sinun tähtesi ja sinun hyväksesi. Täällä kotona on kaikki ennallaan. Samaa tuhertelemista on elämä kuin ennenkin. Tuntuu se toisinaan hyvin tympeältä, vaan koetan kumminkin kärsiä, kun tiedän, ettei se ole pitkäaikaista ja että sen hauskempi on sitten omassa kodissa elää... Tympeältä tuntuu tuo Arvinkin alituinen 'sanan viljely'. Oh, kuinka minä taas vihaan kaikkia körttiläisiä... Olen minä yhdesti itkenytkin oikein katkerasti täällä kotona. Meillä oli Aakun kanssa riita minun tulevaisuudestani ja Aaku tahtoi minusta kaikin mokomin pappia, jos kerta ylioppilaaksi pääsen... Riita kiihtyi niin, että minulta pääsi itku ja olin pois lähdössä koko kodista, vaan saivat pidätetyksi ja nyt on taas kaikki hyvin. Enhän voi mitenkään ajatella papiksi lukemista, kun menisi viisi vuotta vielä ja velkaa tulisi paljo ja sinä saisit ikävissäsi kitua koko ajan... Vaan kansakoulunopettajana minä pikimmin saan pienen, rauhaisan ja vaatimattoman kodin, jommoista luulen sinunkin haluavan".

Tuhlaajapoika oli tullut kotiin, jossa isä varmaankin oli muistanut tuhlaajapojan isän menettelyä ottaessaan hänet vastaan. Ukko askarteli pajassa, jonne Kyösti saapui häntä tervehtimään. Ukon ensimmäiset sanat olivat: "Sieltäpä se tuhlaajapoika tulee!" Ja samalla hän oli, ehkä todellakin sanoistaan muistaen, kuinka Raamatun isä otti poikansa vastaan, pehmennyt ja tervehtinyt Kyöstiä liikutettuna. Suomalaisittain voisi hyvin asiallisesti sanoa, että routa oli ajanut porsaan kotiin. Maailma oli ottanut vastaan sen haasteen, jonka Wilkuna oli sille muutamaa vuotta aikaisemmin antanut, ja näyttänyt hänelle osan tuosta haaveksitusta ihanuudesta.

Lokak. 1 p. Wilkuna oli kirjoittanut Ouluun rehtori Westerlundille tiedustellen, voisiko hän päästä lyseon kahdeksannelle luokalle yksityisoppilaaksi. Ja sieltäkin tuulahti tuhlaajapoikaa vastaan ystävällistä ymmärtämystä. Rehtori vastasi lokak. 4 p. toivottaen hänet tervetulleeksi ja sanoen usein kummastelleensa sitä, että Wilkuna oli jättänyt lukunsa kesken. Ja 9 p. Wilkuna matkusti Ouluun, jossa 11 p. kirjoitti päiväkirjaansa seuraavan loppukatselmuksen:

"Kuten näkyy on parisen viikkoa kulunut siitä, kun kurjassa tilassa ollen viime rivit (Svartån luona) kirjoitin. Isohko muutos on sittemmin elämässäni tapahtunut. Edellä kerrotulta matkalta Helsinkiin palattuani läksin kotiin Nivalaan, jossa isä ja muut omaiseni ottivat minut lämmöllä vastaan. Viikon kotona oltuani tulin tänne Ouluun privatistina ylioppilastutkintoa suorittamaan. Asuntonani on pienen pieni kamari rauhaisassa Kuusiluodossa. Tässä istun ensi iltaa kirjoituspöytäni ääressä. N:n vakava muoto edessäni olevassa valokuvassa kehoittaa minua ahkeruuteen ja säntillisyyteen. Ulkona on oikein lokakuun ilma: räntää sataa ja maa on loan vallassa. Kaikki luonnossa näyttää niin kuolleelta. Mutta minun sisälläni on uuden elämän kajastus. Suokoon Jumala minulle voimia täyttämään, mitä nyt olen alkanut!"

Samana päivänä hän kirjoittaa morsiamelleen:

"Kuten näet, olen jo Oulussa. Perjantaina tulin tänne ja nyt on pyhä-aamu... Aukusti saattoi... Isä ei kotoa lähtiessäni antanut penniäkään rahaa, vaikka muuten kyllä suosiolla erosimme. Se vaari-parka on muuttunut kovin itaraksi. Ei raaski miehille kenkiä teettää, vaikka on yli yhdeksänkymmentä paria kengäksiä kassassa, eikä muutoinkaan anna rahaa mihinkään tarpeisiin. Pojat kumminkin hommaavat minulle rahaa, että saan täällä lukea".

Ja 18 p. hän jälleen kirjoittaa samalle:

"Nyt on lauantai-ilta. Istun lampun valossa lämpimässä kamarissani viikon työn päätettyäni. Omatuntoni on niin rauhallinen kuin konsanaan sillä voi olla, joka tietää velvollisuutensa tehneensä. Olen sangen tyytyväinen elämääni tätä nykyä. Aineellinen toimeentuloni on puutteeton ja työtä yllinkyllin; sitäpaitsi siintää tulevaisuus kirkkaampana kuin koskaan ennen. Paljon olen oppinut niistä kurjista kokemuksista, joita tein siellä Helsingissä ollessani, vaikkakin se elämäni siellä tuntuu nyt enää vain pahalta unennäöltä".

6

Kyösti Wilkunalla oli nyt edessään se aika, joka tavallisesti muuttuu elämän ihanimmaksi muistoksi. Ylioppilaskokelaissa ei yleensä liene paljon surullisia sieluja ja mikäli niitä on, on kyseessä sielun sairaus. On murheellista todeta, ettei tuo alakuloisuuden demooni, joka oli Wilkunan sielun vihollinen jo melko varhaisesta nuoruudesta, tämänkään toivorikkaan talven aikana jättänyt häntä rauhaan, vaan täytti hänen pienen lukukammionsa synkällä varjollaan. Päiväkirjamerkintä marrask. 24 p:n kohdalta kertoo siitä:

"Sisälläni uuden elämän kajastus!! Niinpä tosiaankin, kun nyt toista kuukauden kuluttua taas tähän kirjoittelen, saatan pilkallisesti huudahtaa. Sillä kun uutuuden viehätys oli taas kadonnut, muutuin samaksi saamattomaksi nahjukseksi kuin ennenkin. Oh! Ei mikään maistu enää! Lopetan tämänkin".

Sitten demooni taas pakenee, työt sujuvat, tulee vuosi 1903. Jouluk. 18 p. hän matkusti kotiin, josta tammik. 2 p. meni Juho Klemetin luo Vihannin Alpuaan, saadakseen opetusta matematiikassa. Sieltä hän lähti 16 p., mutta ei päässytkään Vihannin asemalta eteenpäin, kun August ei ollut muistanut lähettää rahaa. Vasta parin päivän perästä paikalle saapuva Klemetti pelasti hänet. Tammik. 23 p. (1903) hän kirjoittaa taas päiväkirjaansa:

"Sitten viime marraskuun en ole kajonnut tähän päiväkirjaani. Kuten näkyy, olin silloin ylen pessimistisellä humöörillä. Niin, sellaistahan on koko elämäni ollutkin. Se on tulen kaltaista, joka väliin on ihan sammumaisillaan, mutta tuossa tuokiossa taas leimahtaa korkealle roihuvaksi liekiksi. Monesti olen viimeisenkin päiväyksen jälkeen ollut 'sammumaisillani' ja yhtä monta kertaa taas 'leimahtanut' innostuksen hehkuun.

Tentit ovat tästä 'aaltovaelluksestani' huolimatta menneet tavallista vauhtia. Tänään oli uskonnon tentti. Se meni hyvin, ja sepä innostustani taaskin herätti, niin että tuli tämäkin esille otetuksi.

Uusi vuosikin on taas alkanut. En tullut vuoden viimeisinä hetkinä tehneeksi 'tiliä' viime vuoden elämästäni, syystä, että sain viettää joulujuhliani niin masentavan ikävissä olosuhteissa kuin nykyiset kotoiset oloni tarjoavat. Ainakin on viime vuosi vienyt minua lähemmäksi Häntä, joka on koko elämäni harrastusten sisällys. Olen oppinut pitämään Häntä yhä suuremmassa arvossa, yhä enemmän olen Hänestä hyviä puolia löytänyt.

Oma sisällinen kehitykseni ei ole juuri huomattavasti edistynyt. Kokemuksia kaikenlaisia olen kumminkin saanut runsaasti viime vuoden kuluessa... Mitä tämä vuosi mukanaan tuonee, sen tietää yksin Jumala. Hänestäpä myöskin riippuu, saanko toteutetuksi nykyisen suunnitelmani tulla ylioppilaaksi".

Maalisk. 25 p. hän saattoi merkitä tämän toivonsa toteutuneeksi:

"Ylioppilaskirjoitukset ovat ohi. Olen kunnialla suoriutunut niistä. Nyt ovat tentit edessä. Mutta taas olen koko mies ihan lamassa. Tuntuu niin sumealta kaikki. Saa nähdä, milloin taas valkenee? Kunpa tätä ei kestäisi kauemmin! Kunpa kunnialla pääsisin ensi kesään!"

Kirjoituksissa Wilkunalla oli laudatur ainekirjoituksessa ja muissa aineissa cum laude. Päästötodistuksessa oli: uskonto 8, logiikka 8, suomenkieli 10, ruotsinkieli 7, saksankieli 8, latinankieli ja -kirjoitus 8, kreikankieli 7, historia 9, luonnonhistoria 10, luonnonoppi 7, matematiikka 7; edistyksen keskiarvo oli 8,3.

Toukok. 25 p. August-veli lähetti hänelle matkarahoiksi 130 mk, aloittaen kirjeensä sanoilla: "Tällä erää mieltäni runsaasti virvoittava veli!" Helsinkiin Wilkuna matkusti kesäk. 1 p., ennen kuin toverinsa, ollen heitä asemalla vastassa. Lauantaina, 6 p., hän matkusti laivalla Tammisaareen morsiantaan tapaamaan, palasi sieltä junalla sunnuntaina, ja painoi maanantaina, 8 p., päähänsä valkolakin, Ylioppilaskirjan arvosana on laudatur.

Seuraavana iltana hän matkusti kotiin.

IV

MARKUS KAARLELA YLIOPPILAANA

1

"Olen siis taas kotona täällä kuivassa Nivalassa... Aaku oli asemalta noutamassa. Hyvässä sovussa kuljimme kotiin. Hän kyseli Sinustakin ja minä kerroin kaikki. Ei hän enää tahdo vastustaa meitä eivätkä juuri muutkaan täällä kotona. Kyllä kai he ovat jo nähneet, että 'työläs on potkia tutkainta vastaan'. Kotiin tulo oli hyvin mieltä masentavaa. Isä oli takoa naputtelemassa ruuvipenkin ääressä, kun tulin tupaan. Ei hän tahtonut juuri kättä antaa ja sanoi vain, että herra tulee taas kotiin. Se tuntui niin katkeralta, että minulta pääsi itku. Kyllä hän katui sitten ja koetti sovittaa eikä meillä ole sen enempää puhetta sitten ollutkaan. Muuten olen koettanut olla niin tyytyväinen kuin suinkin täällä kotona. Kesäksi jään tänne ja menen Seppälään asumaan".

Tätä kesäk. 13 p, 1903 morsiamelleen aloittamaansa kirjettä hän jatkaa 15 p. m.m. seuraavasti:

"Äsken muutin tänne Seppälään, jossa tulen kesääni viettämään. Asuntonani on nurkkakamari entisessä Knookan tupalaitoksessa. Sain juuri kapineitani hiukan reilatuksi ja rupesin sitten tätä kirjettä jatkamaan. Sinun kuvasi pystytin ensimmäiseksi tähän pöydälleni...

Ei tämä Nivala juuri minua miellytä. Mielelläni olisin mennyt kesäksi johonkin toimeen, vaan en päässyt sinne Ouluunkaan. Kyllä kai minä nyt jotenkuten tulen kesäni toimeen täällä Seppälässä. Onhan täällä nyt hiukan vapaampi kuin kotona ja lähempänä kirkonkylää. Siellä Wilkunassa minulla oli jokseenkin ikävä kuten ennenkin... Ei minusta tosiaankaan ole enää talonpoikaiselämään; se tuntuu niin perin kuolettavalta. Toista on, kun me yhdessä saamme järjestää taloutemme ja elämämme niin mukavaksi kuin suinkin..."

Nytkin kirje jäi viemättä postiin, "siitäkin syystä, kun ei ole taas penniäkään rahaa". 17 p. hän taas jatkaa sitä kertoen:

"Muuten olen niin veltolla tuulella, etten viitsi tehdä muuta kuin syödä ja loikoa päiväpaisteessa kedolla... Elämääni olen jokseenkin tyytyväinen tätä nykyä, mutta päivä minua laulaa niin, etten viitsi juuri puhuakaan kenenkään kanssa..." Juhannusaattoiltana morsiamelle kirjoitettu kirje kuvastaa viihtymystä ja tyytyväisyyttä:

"Olen niin tyytyväinen tällä hetkellä. Koko päivän olen ollut puuhassa: olen laatinut voimistelutelineitä ja sitten voimistellut. Vasta ikään kylvin ja nyt istun täällä, kamarissani, suloinen tunne ruumiissani, kuten aina saunan jälkeen. Tunnen itseni niin terveeksi ja voimakkaaksi, että nostaisin Sinutkin kuin höyhenen käsivarsilleni. Ympärilläni on nyt niin hiljaista; täällä on vain äiti nyt minun luonani – hän laittelee juuri teetä minulle ja käskee sanoa hyvin paljon terveisiä Sinulle. Aurinko on jo lännen rannalla..."

Tämä kaikki kuvastaa jonkinmoista onnen ja viihtymyksen tunnetta sekä myöskin halua välttää riitoja kotiväen kanssa. Soisi kuitenkin, että jokin suurempi, saavutetun ylioppilastutkinnon perusteella mahdolliseksi käynyt päämäärä kuvastaisi hänen kirjemietteistään ja selostuksistaan, mutta sellaista ei ole huomattavissa. Ainoa päämäärä, joka nyt kangastelee hänen mielessään, on oma koti; muut aikeet saavat alistua palvelemaan sen nopeata saavuttamista.

2

Tämä näin rauhallisesti ja viihtyisästi alkanut kesä ei kuitenkaan jatkunut tämän suunnitelman mukaan, vaan sai heti viimemainitun kirjeen jälkeen käänteen. Heinäk. 1 p. morsiamelleen Oulusta kirjoittamassaan kirjeessä Wilkuna kertoo siitä itse:

"Olin jo kerennyt kotiutua siellä Seppälässä, kun täältä Oulusta, Kaleva-lehden toimistolta, tuli yhtäkkiä ilmoitus, että saan nyt kesän aikana tointa Kaleva-lehdessä. Läksin heti tänne iloisena siitä, että sain vaihtaa joutilaisuuden työhön sekä hyvän tilaisuuden perehtyä sanomalehtitoimiin, jolle alalle aion antautuakin... Palkkaa saan kuukaudessa noin 130 mk. Ei siitä suuria ulotu säästöön, kun asunnosta ja ylöspidosta menee 65 mk. kuussa, enkä sitäpaitsi jouda olla tässä toimessa kuin kaksi kuukautta, kun pitää sitten lähteä Helsinkiin. Asuntoni on täällä pienoinen vinttikamari neiti Gummeruksen luona... On toki hyvä, että minulla on nyt työtä, joka vaatii kaiken huomioni puoleensa, ettei tarvitse lakkaamatta Sinua muistella ja ahdistavaa ikävää kärsiä..."

Lehti, jonka palvelukseen Wilkuna tällöin tuli, oli Kaiusta eronneen toimittajan, ent. pohjalaisen ylioppilaan Juho Raappanan perustama ja toimittama. Se oli rohkea yritys varsinkin sikäli, että se rupesi heti alusta alkaen ilmestymään joka arkipäivä, mikä siihen aikaan oli Pohjanmaalla vielä uutta, ja myös sikäli, että Oulun molemmat muut lehdet, Kaiku ja Louhi, olivat silloin kutakuinkin elinvoimaisia. Kaikua toimitti vanhalla särmikkyydellään K.F. Kivekäs, joka oli tehnyt lehdestänsä vanhasuomalaisten politiikan kannattajan; Louhea toimitti Gust. Stenvik (Kivistö) nuorsuomalaisten ohjelman mukaisesti. Päästäkseen nyt sanomaan jotakin hänkin, Raappana heti alusta antoi lehdelleen kansanomaisen, työväen ja muiden vähäväkisten asioita puoltavan ja harrastavan leiman, alaotsakkeena "Kansan kaikuja Oulusta ja Oulun läänistä", pysyen valtiollisessa taistelussa perustuslaillisten ohjelman kannalla. Tämä oli viisaasti harkittu, sillä Oulussa ei ollut vielä silloin työväen omaa lehteä, joten Raappanan onnistui kansanomaisuudellaan ja hyvänahkaisuudellaan päästä pikkuväen erikoiseen suosioon. Tähän vaikutti vielä sekin, ettei Kivekkäästä enää pidetty; hänen politiikkaansa vierottiin ja häntä sanottiin kovaksi ja saidaksi mieheksi, joka muka oli kohdellut Raappanaa huonosti. Kun tämä oli rampa molemmilta jaloiltaan, päästen kulkemaan vain kepin varassa mitä vaivalloisimmin kompuroiden, ja myöhemmin, opittuaan ajamaan polkupyörällä, etupäässä vain sen turvin, painellen poikimia tyynellä jos tuiskullakin, herätti hänen Kivekästä vastaan nostamansa "kapina", joksi se yhteisen kansan mielessä kuvastui, jonkinmoista ihailua. Kaleva siis perustettiin onnellisella hetkellä, ja siitähän sen jatkuva kehityskin on hyvänä todistuksena. Yhdistipä se itseensä vanhoja Pohjanmaan kirjapainollisia perintäolojakin sikäli, että Raappana osti lehteänsä varten Christian Ew. Barckin kirjapainon, joka oli Oulun seudun vanhimpia "graafillisia laitoksia" ja oli vuosikymmenien kuluessa uskollisesti painanut ne hengelliset kirjaset ja virret sekä maalliset arkkiveisut, joita ihmiskunta näilläkin "raukoilla rajoilla" tarvitsi. Barckin käsinväännettävällä koneella, vääntäjänä tavallisimmin eräs vähämielinen mies, yleisimmin tunnettu nimellä "Nuusku-Frekke", Kaleva siis ensin painettiin, nuuska aivan välttämättömänä käyttövoimana.

Puolueettomasti sanoen täytyy tunnustaa, että maisteri Kivekkäällä ilmeisesti oli pätevät syynsä olla Raappanalle niin ankara kuin oli. Viimemainittu oli nimittäin liiaksi väkijuomiin menevä. Tämä oli asia, jota Raappana ei mitenkään salannut, suinkaan siitä silti ylpeilemättä; hän esitti osuutensa tässäkin sanomalehtimiehille usein niin luonteenomaisessa elämänpiirteessä tavallisella nöyryydellään ja hyvänahkaisuudellaan, mikä taittoi tuomion kärjen melkein kaikilta muilta paitsi Kivekkäältä. Niinpä Kaleva tuli hänen aikanaan toimitetuksi miten sattui, riippuen avustajista ja päätoimittajan pään terveydestä – kaikki asioita, joista lukija voi saada, jos haluaa, erittäin todenmukaisen kuvauksen Wilkunan kirjasesta Riennon toimitus. Raappanan osuutta Kalevan toimittamiseen kuvaa sekin, ettei Wilkuna tule ollenkaan maininneeksi häntä veljelleen kirjoittamassaan, alempana olevassa kirjeessä. Lopuksi sanottakoon kuitenkin se, että näistä vioista huolimatta kaikki myönsivät Raappanan lahjakkaaksi ja hyväsydämiseksi, mikä riittää ihmisen hautakirjoitukseksi.

Heinäk. 17 p. 1903 Wilkuna kertoili August-veljelleen seuraavaa:

"Päivän toimeni on seuraava: aamulla klo 7 tuo piika kahvia, jonka jälkeen heti lähden toimistoon. Tervo tulee samaan aikaan ja niin ryhdytään rakentamaan sen päivän numeroa. Pöydällä on iso pakka maaseudulta saapuneita kirjeitä. Ne auotaan ja korjataan virheet sekä pyyhitään yli arvottomat paikat (aivan arvottomat työnnetään kokonaan paperikoriin). Sitten aletaan penkoa muita sanomalehtiä, joita on illallisessa postissa saapunut. Niistä Tervo leikkelee tärkeimmät uutiset, samalla kuin minä suomentelen ruotsalaisista lehdistä toisia uutisia, semmoisia kuin: Vallat ja Turkki, Paavin sairaus, Saksan valtiopäivät y.m. Kello puoli kymmenen lähden eineelle ja palaan kohta taas toimistoon, jossa järjestän lehteen pantavaksi lääninhallituksesta saapuneet uutiset semmoiset kuin: Immissionikirjan..., Tuberkuliinitarkastus y.m., sekä raastuvasta saapuneet tiedot sakotetuista ja konkurssihakemuksista. Tiistaina käyn itse hakemassa rahatoimikamarista nuo kuivat uutiset Tuiran ja Laanilan maan torppareista y.m. kaupungin hallintoa koskevista asioista. Kolmen aikana joudun päivälliselle eikä sen jälkeen enää tarvitsekaan toimistoon mennä. Iltapäivän suomentelen novellinpätkiä tai kyhäilen niitä itse. Lauantain numerossa on aina Oulun kirje, jossa rähistään yhteiskunnan epäkohdista. Huomiseen Oulun kirjeeseen aion valmistaa pätkän Karoliina Utriaisesta, joka taas on täällä saarnaamassa ja rahaa kokoamassa. Tällä viikolla oli täällä Pohjalaisen Osakunnan kesäjuhlat, joihin minäkin otin osaa. Toissa päivänä tehtiin m.m. retki Utajärvelle, Pyhäkosken niskaan, josta seuraavana aamuna laskettiin yhdeksällä veneellä koskea alas. Siitä matkastani on tämän päivän Kalevassa kirjoittamani kertomus. Viime pyhänä oli kansanjuhla Hietasaaressa; minä pidin siellä innokkaan puheen isänmaalle, kohottaen lopuksi kolminkertaisen eläköönhuudon. Tätä kirjoittaessani istun juuri toimistossa. Edessäni on pitkä pöytä, jolla ajelehtii papereita, sanomalehtiä, pitkät sakset, joilla uutisia leikellään, kirjoitusvehkeitä, telefooni, y.m. Kummallakin seinällä on isot hyllyt, täynnä sanomalehtiä y.m. Tätä kirjoittaessani puhelee Tervo telefoonissa rehtori Rosendalin kanssa Muhokselle. Rosendalin talossa täällä Oulussa pidetään kohta, kuten on saatu kuulla, kotitarkastus. Rehtori pyysi ilmoittamaan pojalleen, että olla kotona hänen, sillä äitinsä tulee tänä iltana Muhokselta kotiin. Minä juoksin tässä välissä ilmoittamassa sen maisteri Rosendalille. Siellä oli koolla nuoria maistereita ja varatuomareita, jotka kiihkeällä jännityksellä odottivat, mitä oli tuleva... Lopetan jo tähän ja pyydän sanomaan paljon terveisiä isälle, äidille y.m. Sano erityisesti isälle. Mattilan emäntä (joka juuri oli saapunut Nivalasta) kertoi hänen olleen suopeampana ja siitä syystä olisi hyvä saada aikaan lähentymistä".

Heinäk. 29 p. Augustille kirjoittamassaan kirjeessä hän jo saattoi kertoa, mitä Rosendalille lopuksi oli tapahtunut:

"Viime viikolla lähti täältä rehtori Rosendal ulkomaille. Hänen karkoituksensa tuli aivan odottamatta ja syynä lie ollut se, että tahdottiin siten estää häntä pääsemästä kirkolliskokoukseen. Liikuttava oli hänen lähtönsä. Kevytmielisinkin siinä tuhansiin nousevassa saattojoukossa vuodatti kyyneleitä, nähdessään tuon horjumattoman totuudenmiehen murtuneena ja itkien huiskuttavan jäähyväisiä poiskiitävän junan portaalla".

Kuvaavaa tällöin vallitsevan poliittisen sorron ajalle on, ettei Rosendalin karkoituksesta ole mainittu Kalevassa sanaakaan ja ettei lehdessä näiden kahden kuukauden aikana ollut ainoatakaan poliittista pääkirjoitusta.

3

Tätä kesää koskee seuraava erään Wilkunan toverin [nimismies H.W. Claudelin] kuvaus, joka saakoon tässä sijansa:

"Asuin erään kesän maalla, ei aivan lyhyen rautatiematkan päässä kaupungista. Sain Wilkunalta, joka silloin oli kaupungissa sanomalehden kesätoimittajana, lyhyen kirjeen, jossa 'käskettiin' laittaa 'kaikki kuntoon', sillä hän ja pari muuta kaupungin 'nuorta herraa' tulee luokseni maalle 'iloitsemaan'. Laitoin kaikki kuntoon ja mielestäni erinomaiseen 'kuntoon', ja niin nämä herrat, nuoria ylioppilaita, tulivatkin kolmikannassa maalle. Kestitys oli oivallinen ja meidän nuorten 'iloisuus' aivan 'yli oivallisen', kuten sotilaskielessä sanotaan. Ilta kului rattoisasti ja seuramme houkutteli siihen liittymään joitakin paikkakuntalaisia nuoria; eräs vanha pappa tuli myöskin mukaan. Mutta illempänä, maantiellä käveltäessä, sattui vakava tapaus. Seurassa oli eräs aivan liian raju ja kuumaveriseksi tunnettu nuorukainen. Hänessä oli oikeata unkarilaista luonnetta, kun hän sattui tulistumaan. Tämä nuorukainen suutahti Wilkunaan aivan hulluuteen asti. Kysymyksessä oli ikävä väärinkäsitys. Nuorukainen vaati Wilkunaa heti kaksintaisteluun ja kun Wilkuna tähän haasteeseen vastasi vain naurahtamalla, loppui nuorukaiselta järki kokonaan ja hän sieppasi silmänräpäyksessä jahtitikarinsa ojentaen sen iskeäkseen Wilkunaa rintaan. Tilanne oli kriitillinen, sillä tämä 'eteläverinen' nuorukainen ei ensi kertaa elämässään ojentanut tikariansa. Kun käsi oli jo putoamassa, syöksähdin kiinni nuorukaiseen; nähtävästi en voinut harkita liikkeeni voimakkuutta, koska hän lensi suinpäin syvään maantienojaan. Vaara oli vältetty, mutta ei ollut vielä lopussa. Wilkuna poistui ja nuorukainen kömpi ojasta. Mutta hämmästyksemme oli suuri, kun nuorukaisen äskeinen oikeanpuoleinen lyömäkäsi oli edelleen ylös kohotetussa asennossa ja miehellä itsellä vesi silmissä kovista tuskista. Tarkastettaessa havaittiin, että käsi oli jäänyt pystyasentoon jouduttuaan pois sijoiltaan. Tilanne oli tragikoomillinen. Kun selvittiin ensi hämmästyksestä, teetettiin nuorukaisella ensin oikein roomalainen vala (käsi edelleen kohotettuna ylöspäin roomalaisessa vannomisasennossa) siitä, ettei hän sillä kädellä enää koskaan lyö toista ihmistä. (Eikä hän ole sitä sittemmin tehnytkään, päinvastoin se on muuttunut lähimmäisiä auttavaksi kädeksi). Sitten haettiin kaikki kylän hierojat ja poppa-akat panemaan kättä paikoilleen ja vihdoin se parin tunnin kovan työskentelyn jälkeen onnistuikin eräälle akalle, joka oli kuuluisa 'luunkorjaaja'. Mutta nuorukaisraukka sai kärsiä kovia tuskia ja monesti uudistaa maantiellä tekemänsä valan. Wilkuna itse lopetti tämän monessa suhteessa koomillisista seikkailuista rikkaan kesäyön huumorilla: hän kirjoitti aamulla, heti kaupunkiin palattuaan, lehteensä uutisen, jossa moitittiin kaupungista tulleiden nuorukaisten liian iloista elämää sillä ja sillä paikkakunnalla".

Tämän kuvauksen kanssa ei yhden sanan kohdalla oikein pidä yhtä Raappanan kesän lopussa, syysk. 3 p., Wilkunalle antama todistus, joka kuuluu:

"Että ylioppilas Kyösti Wilkuna on ollut sanomalehti Kalevassa kesällä v. 1903 aputoimittajana kahden kuukauden ajan ja on sillä ajalla osoittanut hyvää taipumusta ja kykyä toimitustehtäviin ja on käytökseltään säännöllinen sekä raitis, todistan täten".

Kirjoittaessaan tähän sanan "raitis" vanha leijona oli ilmeisesti ummistanut silmänsä niille punssikekkereille, joita nuori leijonanpenikka joskus tovereineen pani toimeen. Siinä hän kyllä teki oikein, sillä niiden leimana olikin vielä nuorten ylioppilaiden kokematon vallattomuus eikä viinanhimo.

Wilkuna matkusti Nivalaan elok. 31 p. ja sieltä Helsinkiin syysk. 10 p. Oulussa vietetty kesä 1903 oli säännöllisellä työllä pitänyt häntä virkeässä vireessä, poistaen aina uhkaavan alakulon syrjemmäksi. Siitä, mitä hän Kalevaan kirjoitti, tulee puhuttavaksi tuonnempana.

4

Kun Wilkuna oli tullut ylioppilaaksi, toi isä hänen käteensä hänen henkivakuutuskirjansa, käskien hänen nyt itse hoitaa asiansa. Mutta Wilkuna ei saanut säästetyksi pienestä palkastaan, joka maksettiinkin hänelle vain vähittäin, sikäli kuin Kalevan kassaan rahaa ilmestyi, niin paljoa, että olisi saanut vakuutusmaksut suoritetuksi, ja niin pääsi vakuutus menemään mitättömäksi. Kun hänen nyt piti lähteä Helsinkiin, nousi kysymys siitä, mistä saataisiin opintorahat. Isä kieltäytyi jyrkästi antamasta penniäkään, joten oli veljien avulla ruvettava miettimään lainaa. Sekään ei ollut niin heti järjestettävissä, joten Wilkuna lähti matkalle Augustin antamalla pienellä summalla. Asunnon hän sai Iso-Robertink. 3 D, asuintoverina ylioppilas Erkki Bergroth; huoneesta ja aamukahvista toverukset maksoivat kumpikin 28 mk kuukaudessa. Toivo Martikainen oli myös Helsingissä proviisoriopintojansa jatkamassa.

Lauantaina 12 p. Wilkuna matkusti morsiamensa luo Tammisaareen, jossa Johanna Niskala taas oli palveluksessa. Ilmoittaessaan tulostaan Wilkuna kirjoitti hänelle m.m.; "Niin, koeta nyt laittaa niin, että saisit pyhäpäivän olla yksinäsi, kenenkään häiritsemättä, minun tarvitsematta pötkiä sinne vaatekaappiin", mikä herättää koomillisen mielikuvan niistä pakkotilanteista, joihin rakastavien usein täytyy alistua tutkimattomilla teillään toistensa luo. Tämän jälleennäkemisen hauskuus tukahtui kuitenkin pian rahahuoliin, jotka aiheuttivat apeata mieltä ja toivottomuutta. Kirjeessään morsiamelleen syysk. 30 p:ltä hän kertoo:

"Syitä nykyiseen mustaan mielialaani on useitakin. Tärkein niistä on tuo vanha painajainen, rahapula. Kotoa lähtiessä minulla näet oli vain siksi, että alkuun pääsin. Toista viikkoa sitten täytyi minun jo lainata Toivolta ja Klemetiltä. Mutta nekin loppuivat aikanansa. Toissa päivänä minua taas uhkasi paasto, vaan onneksi saapui silloin kotoa 50 mk. Ne olivat Aakun rahoja, kuten matkarahanikin. Mutta samassa kirjeessä Aaku ilmoitti, että hänen on kovin vaikea saada rahaa mistään... Kun raha-asiani ovat tällä kannalla, niin ei ole kummakaan, jos herkkä mieleni käy synkäksi. Mutta ei tässä vielä kyllin. Olen ollut jo viikon päivät hyvin sairas. Minua on vaivannut jonkinlainen lentsunsekainen tauti... Näiden ikävien seikkojen lisäksi on minua rasittanut synkkä toivottomuus tulevaisuudestamme. Kaikki tuntuu niin pimeältä ja kuolettavalta... Omaiseni elävät ja ajattelevat niin kokonaan eri tavalla, ettei heistäkään ole turvaa. He toivovat minun vain toteuttavan heidän ihannettaan, nim. tuloa papiksi, jota kumminkaan en voi tehdä, sillä tiedäthän, etten voi hyväksyä kirkkomme oppia semmoisenaan... Tästä alituisesta synkkämielisyydestä on ollut seurauksena, että myötäänsä olen hautonut päässäni itsemurha-ajatusta. Eilen jo ajattelin ostaa revolverin ja tulla sinne Sinun luoksesi, että yhdessä pakenisimme tästä kirotusta maailmasta".

Ja lokak. 21 p. hän piirtää päiväkirjaansa seuraavat katkerat rivit:

"Olen jo ollut toista kuukautta täällä. Mikä onneton aika! En ole tehnyt juuri mitään työtä, rahaa vain kuluttanut. Ja mikä tähän ainaiseen kurjuuteen on syynä? Osaksi on siihen mielestäni syynä tuo korjaumattoman ikävä suhde kodin kanssa, joka minua tylsistyttää ja lamauttaa, osaksi oma heikkouteni".

On masentavaa lukea näistä alituisista rahahuolista ja niitä seuraavista apeamielisyyden kohtauksista varsinkin siksi, ettei voi olla arvostelematta Wilkunan omaa menettelyä. Tultuaan Oulusta kotiin hänen olisi pitänyt jäädä Nivalaan siksi, kunnes itse olisi saanut hankituksi lainan; hänen olisi pitänyt itse pyytää takuumiehet ja tiedustella rahapaikka, ja tarmokkaasti menetellen hän varmasti olisi siinä onnistunut, sillä olihan esim. hänen ystävänsä Kyösti Kallio säästöpankin johtajana ja olihan hänellä, paitsi veljiänsä, jotka kyllä olivat takuuseen sekä kelpaavia että halukkaita, paikkakunnalla paljon ystäviä. Mutta tähän tärkeimpään tehtäväänsä hänellä ei ole aikaa, vaan hän jättää kaikki Augustin huoleksi, päästäkseen mitä pikimmin tapaamaan morsiantaan. Täten hänen rakkautensa viekoittelee hänet toisen kerran epävarmalle pohjalle, vaikeaan tilanteeseen, joka hermostuttaa hänet ja tekee hänet kykenemättömäksi edes aloittamaan mitään johdonmukaista lukuohjelmaa. Ja ajattelipa hän mitä luku-uraa hyvänsä, ne kaikki tuntuvat hänestä toivottoman pitkiltä, sillä rakkaus ja oman kodin kaipuu tekevät hänet äärimmäisen malttamattomaksi. Täytyy sanoa, ettei Wilkuna tässä osoita ei miehekkyyttä eikä kypsää, tulevaisuudelleen edesvastuuntuntoista harkintaa, vaan esiintyy sairaalloisen haparoivana ja hetken mielialoista riippuvana. Kuinka hän kuvaakaan Markus Kaarlelan ensimmäisiä ylioppilasaikoja:

"Pääkaupungin elämään jouduttuaan hän oli ollut kuin juuriltaan temmattu puu, vailla varmaa tukikohtaa ja alttiina jokaiselle tuulenpuuskalle. Ketään sukulaisia tai tuttavia ei ollut opastamassa, kuinka elämänsä ja opintonsa noissa uusissa oloissa oli viisainta järjestää. Ja yksin oli vaikea saada asian päästä kiinni. Luennoilla hän oli alkanut käydä, mutta mitään mielenkiintoa ne eivät olleet hänessä kyenneet herättämään, ja yliopisto, missä vallitsi vieras kieli ja hengetön kaavamaisuus, teki pimeine ja kolkkoine käytävineen häneen kylmän ja luotaan työntävän vaikutuksen. Parin lähimmän toverin seurassa hän oli viettänyt apaattista ja vegeteeraavaa elämää. Ruokalassa ja kahviloissa viivyttiin mahdollisimman kauan ja iltaisin mentiin usein kapakkaan. Varsinkin syyskauden kylmiä ja sateisia iltoja tuntui mahdottomalta viettää muualla kuin ravintolan valoisissa ja lämpimissä suojissa, missä alkoholi ja musiikki ympäröivät lamautuneen mielen kuin pehmeillä untuvilla.

Osakunta, josta hän koulupoikana oli joidenkin kansallisen herätyksen aikuista osakuntaelämää koskevien kuvausten kautta saanut niin ylevän käsityksen, ei myöskään kyennyt mitenkään innostavasti ja kohottavasti vaikuttamaan... Osakunta oli suuri, kaksikielinen, ja sen henkinen elämä ilmeni pikkumaisissa puoluekinasteluissa..."

Tämä kuvaus on tosi, mutta siihen on huomautettava, että vika ei niin paljon ollut Wilkunan ulkopuolella kuin hänessä itsessään. Häneltä puuttui näinä aikoina tarmokas, kestävä toimeliaisuus, joka olisi saattanut maailman näyttämään toisenlaiselta. Hänellä ei ollut tarmoa edes alustaviin lukuihin – esim. saksankielen pro exercitiota hän ei saanut suoritetuksi – ja luennoilla käyminen oli satunnaista. Hajanainen muistiinpanovihko estetiikan luennoilta on tältä syksyltä säilynyt.[37] Tulevaisuus oli hämärä, mikään varsinainen opillinen ura ei näytä häntä viehättäneen; joskus vain leimahtaa eteen kuin näky, kuten seuraavasta kirjeestä marrask. 8 p:ltä (Hanna Niskalalle) selviää:

"On omituista, että minä toisinaan tunnen itseni niin onnelliseksi, tunnen täydellistä sopusointua melkein koko maailman kanssa. Sellaisen puhtaan ja rauhallisen mielialan sain tänäkin iltana. Kun äsken palasin lukusalista yksin katua kävellen ja katsellen päälläni kaareutuvaa yötaivasta ja täysikuun hopeoimia utupilviä, tunsin mielialani niin jaloksi lämpenevän, tunsin Jumalan, tuon suuren rakkauden Isän läsnäoloa, ja tunsin, että voisin Häntä taas pitkien aikojen takaa lapsen tavoin lähestyä... Ja mistä tämä sisällinen rauhan tunne minulle nyt tuli, nyt, vaikka minulla rahahuolien (noiden ainaisten) takia pitäisi olla kyllin syytä epäsointuiseen mielialaan? Niin, syyn tähän mielialaani kyllä tiedän. Olen viime päivinä lukenut kahden etevän kirjailijan, nim. englantilaisen Hall Cainen ja Arvid Järnefeltin jaloaatteisia teoksia. Niiden nimet ovat: 'Kristitty', edellisen kirjoittama, sekä 'Veljekset', jälkimmäisen... Tänä iltana, tämän ylevän tunteen valtaamana, tunnen entistä selvemmin, että kirjailijan toimi on oleva minun elintehtäväni. Siihen, jos mihinkään, on Jumala minut kutsunut. Sitä varten Hän on sallinut minun niin monia ja kovia taisteluita ja kärsimyksiä kokea, että sitten runsailla kokemuksilla varustettuna voisin tajuttavasti ja taiteellisesti esittää ihmiselämän moninaisia ilmauksia...

Omasta elämästäni, suhteistani omaisiini, kehityksestäni ja niistä ristiriidoista, joita veljistäni jyrkästi eroava kehityskantani on synnyttänyt, olen saava ensimmäisen ja sisältörikkaan aiheen laajaan kirjateokseen".

5

Markus Kaarlela jatkaa edellä aloittamaansa kuvausta osakunnasta eli siis silloisesta jakamattomasta Pohjalaisesta Osakunnasta:

"Jos vanhojen fennojen puolelta tehtiin joku ehdotus, kuinka viatonta laatua tahansa, pitivät nuoret velvollisuutenansa tappaa sen, ja päinvastoin. Siitä, ketä julkisia henkilöitä piti osakunnan juhliin kutsuttaman ja ketkä siitä kunniasta osattomiksi jätettämän, riitti kinasteluja, äänestyksiä ja ovien läpi marssimista aivan loppumattomiin.

Puolue-elämän alallakaan hänellä ei ollut tähän saakka ollut mitään varmaa pohjaa tukenansa. Hän oli häälynyt vanhain ja nuorten keskivälillä ja kärsinyt siitä, ettei voinut, kuten monet lahjattomammatkin toverit – ja varsinkin juuri ne, kuten hän oli merkille pannut – varmasti kirjoittautua johonkin puolueeseen. Yksinään ja muista erillään ei hänestä taas ollut elämään, sillä hänellä oli kaikki laumaeläjän vaistot ja ominaisuudet. Tunteiden ja mielialojen ohjaamana, kiihkeänä ja uhkarohkeisiin tekoihin taipuvana, hän oli lähempänä vastarinnan miehiä ja nuoriin hänet yleensä luettiinkin. Mutta siellä olivat vastassa ruotsalaiset, joita kohtaan hänellä oli synnynnäinen ja kiihkeä vastenmielisyys..."

Osakuntaa koskevasta kuvauksesta täytyy sanoa, että se on varsin pinnallinen, Vaikka se muodollisesti onkin tosi, jättää se ottamatta huomioon sen, että noissa äänestyksissä oli pohjavaikuttimena vaikea ja suuri kysymys menettelytavasta isänmaan puolustamisessa; ne nuoret, jotka ottivat näihin äänestyksiin osaa, olivat ratkaisseet kantansa tässä asiassa ja toimivat sen mukaan. Tämä kannan ratkaisu ei ollut helppo ja tuotti monille syvemmille luonteille vaikeita ristiriitoja, joskin pinnallisemmat sielut usein menivät harkitsematta ympäristönsä mukana. Siveellistä lujuutta ja periaatteellista uskollisuutta vaadittiin molemmin puolin: nuorsuomalaiset joutuivat ristiriitaisuuksiin suhteensa vuoksi ruotsinkielisiin, vanhasuomalaiset taas valitsemansa vaarallisen ja ylenmäärin arkaluontoisen politiikan vuoksi. On vaikeata sanoa, kummalla puolella nuorukaiset joutuivat kovempaan siveelliseen taisteluun, mutta sitä väitettä, että se sittenkin koitui katkerimpana vanhasuomalaisten osaksi, voi sangen hyvillä syillä perustella.

Markus Kaarlelan kuvaus kykenemättömyydestään valita ratkaisevasti puolueiden välillä on tosi ja huomattava. Syksyllä 1903 ja yhä lisääntyen seuraavina vuosina oli ainakin pohjalaisten ylioppilaiden joukossa useita sellaisia, joilla ei ollut halua tehdä jyrkkää ratkaisua. Toisilla heistä heräsi vastenmielisyys sitä vihan henkeä vastaan, joka levisi toveripiireihinkin, ja he kieltäytyivät jonkinmoisesta itsesäilytysvaistosta uskomasta kaikkea sitä, mitä omista kansalaisista sanottiin. Ja toisilla, kuten esim. Wilkunalla, joka ei harkinnut, vaan tunsi ja vaistosi, oli sielun pohjalla jonkinmoinen hämärä ja itsetiedoton aavistus siitä, ettei isänmaata kuitenkaan voitu tällä taistelulla pelastaa, että täytyi tulla jotakin muuta – mitä, sitä ei luonnollisesti osattu sanoa. Tämä intuitiivinen aavistus ja äänetön odotus kasvoi hiljaisuudessa vuosi vuodelta, kunnes se jo maailmansodan vuosien lähestyessä, kun viralliset puolueet yhä polkivat entisillä sijoillansa, oli hapattanut koko nuorison, saanut sen hylkäämään entiset puolueensa ja yhä yksimielisemmin ja kiihkeämmin vartomaan jotakin, jonka viima jo tuntui ilmassa. Tämä puoluekykenemättömyyden tunnustus, joka Wilkunan silloisessa toveripiirissä tiedettiin todeksi, ei ole hänelle siis ansion vähennystä. Kuinka hän siitä huolimatta joutui myöhemmin toimimaan kiihkeän näköisenä puoluemiehenäkin, ja kuinka hänen siinä kävi, tulee selvitettäväksi tuonnempana.

6

Augustin lähettämillä varoilla Wilkuna oleili Helsingissä joulukuulle saakka, palaten kotiin 8:nnen päivän seuduilla. Hän meni asumaan Seppälään, jonne vanhin veli, Arvid, nyt oli vakinaisesti muuttanut. Isäänsä hän ei tavannut jouluun mennessä ollenkaan. Apealla mielellä hän kirjoittaa morsiamelleen:

"On jouluilta. Hyvin ikävää! Mikä kohtalon oikku siinä on, että minulla aina on ikävä ja onneton joulu, joulu, jonka tulisi olla kotoisen onnen ja ilon juhla... Yksinäni istua köllötän kamarissani pitkää, pimeää jouluiltaa kulutellen, seuranani synkät aatokseni... Mutta miksi minulla sitten on ikävä? Olenhan kotonani. Kotona kyllä, vaan mikään kodikkaisuus ei minua lämmöllään silti ympäröi... Tätäpaitsi oli minulla taas aamupäivällä Aakun kanssa ikävä riita tulevaisuudestani. Papiksi, papiksi! Se oli ytimenä Aakun puheessa... Niin, ja nyt tunnen itseni niin hermostuneeksi... Kuoleman ajatus tunkee taas väkistenkin mieleeni.."

Tulevaisuus askarruttaa hänen ajatuksiaan. Luku-urasta hän juuri oli sekä saanut että antanut näytteen, eikä ilmeisesti tunne siihen innostusta. Maanviljelijänkin ala häämöittää hänen mielessään, koskapa hän näyttää kirjoittaneen siitä asuintoverilleen Erkki Bergrothille. Joulunpyhinä pidetyssä nuorisoseuran iltamassa hän pitää puheen, ja Kaikuun hän kirjoittaa pari kirjoitusta, joista huokuu pappisvastainen henki, toisesta rovasti Hohenthalia, toisesta Malmbergia vastaan. Tällaista hajanaista olotilaa kestää koko tammikuun 1904, hänen yrittämättäkään ruveta tarmolla ja voimalla järjestämään raha-asioitaan ja vastaista oleskeluaan Helsingissä. Helmikuun ensi viikolla saapui sitten kirje toimittaja Raappanalta, joka taas pyysi häntä avukseen Kalevaan, Ja sinne Wilkuna matkustikin heti, ollen iloinen saadessaan toimen ja palkkaakin 150 mk kuukaudessa, Helmik. 11 p. hän kirjoitti tästä morsiamelleen, ilmoittaen saavansa toimittaa lehteä aivan yksin, kun Jaakko Tervo oli lähtenyt pois ja "kun Raappanalta menee aika juopotellessa". Tänne hän siis taas joutui, liimapullon ja saksien ääreen, "Rientoa" toimittamaan.

Pääsy jälleen säännölliseen työhön virkistää häntä ja pitää apeamielisyyden loitolla. Hänellä ei ole aikaa paljon turhia pohtia, sillä jokapäiväisen, vaikka pienenkin lehden toimittaminen yksin pitää kyllä miehen lujilla, samalla kuin syttynyt Venäjän-Japanin sota antaa työlle jännitystä ja sisältöä sekä toiveille siivet. Wilkuna ei näytä itse huomanneenkaan, että hän nyt teki aivan karhun työn. Paitsi tavallista uutis- ja maaseutukirje- sekä muuta palstantäyttöaineistoa, jonka hän kaiken itse hankki, hän piti myös huolen sotaosaston toimittamisesta, ehtien siinä ohessa kirjoitella jonkin pienen kertomuksenkin. Poliittisia artikkeleja ei voitu julkaista ainoatakaan, ja pakinaosastoa ei Oulun lehdissä vielä tunnettu. Maaliskuulla hänen oli hoidettava teatteriarvostelukin, sillä Kaarle Halmeen johtama Maaseututeatteri vieraili silloin Oulussa, esittäen m.m. Nummisuutarit, Daniel Hjortin, Maria Stuartin ja Yli voimain. Tämä työn vaatimus piti häntä, kuten sanottu, hyvässä vireessä. "Muutoin olen voinut sangen hyvin ja ollut ylimalkaan erinomaisen virkeänä ja hyvällä tuulella", hän kirjoittaa morsiamelleen maalisk. 9 p. Terveyttään hän hoitaa perusteellisesti tehden pitkiä hiihtoretkiä ja käyden uimassa Linnansaaren saunan uima-altaassa kahdesti viikossa. Vasta keväämmällä, kun työn rasitus alkoi tuntua ja kun palkkaa ei tahtonut Kalevan tyhjästä kassasta enää ollenkaan löytyä, hän tuli alakuloiseksi, kirjoittaen morsiamelleen toukok. 5 p. m.m.: "Olen ollut jokseenkin alakuloisella mielellä tätä nykyä, ehkä siksi, etten tahdo saada palkkaani ulos, kun Raappanalla on niin peräti huonot raha-asiat. Ihmeellistä, että minä aina alakuloisella mielellä ollessani muistan itsemurhaa. Ehkä se olisikin kaikkein viisain teko!" Saman kuukauden 20 p. hän matkusti jo Nivalaan, asettuen nyt asumaan Wilkunaan.

Oulussa olon ajalta ansaitsevat seuraavat otteet Augustin kirjeestä hänelle ja kahdesta hänen kirjeestään morsiamelleen huomiota, sillä ensinmainittu häntä varmaankin huvitti, ja viimemainituissa tämä äskeinen "ateisti", joka kuitenkin aina hädässään turvasi Jumalaan, selittää laajasti uskonnollisia mielipiteitään.

August kirjoitti maalisk. 15 p. 1904:

"Lienet jo ikävällä odottanut kirjettä kotoa. Vaan kun ei ole mitään erityisempää tapahtunut, ei ole tullut ryhdytyksi kirjoittamaan... terveys on kodissamme yleensä hyvä... Tanelin Annassa on kyllä ollut sairautta, vaan kun se on niin yhteistä kaikille Eevan tyttärille, joidenka tahto on miehen ala annettu, niin siitäkään ei olisi paljon muuta sanomista, ellei se sairaus olisi lisännyt taloon miestä; poikanen lienee noin kolmen viikon vanha. Reino Valio on ollut kovasti sairaana viime lauantaista asti; tauti katkaisi hänen elämänsä langan tänä aamuna... Kyllä siellä Oulussa näytetään osaavan Kristuksen kärsimysviikkoja pyhittää. Tuskin sitä lehteä ilmestyy, joka ei tietäisi ilmoittaa illanvietosta taikka teatterista j.n.e.... Toivoisin, että sinä pyhittäisit jäljellä olevan elämäsi kärsivälle Kristukselle. Lienet kai jo nähnyt, mitä tällä luodulla aistimaailmalla on antamista, joten sopisi toistakin puolta hakea. Kun olet kokenut jotakin siitä, mitä elämä Kristuksen jäljessä on, ja ellei se vie kannattaviin tuloksiin, niin ilmoita siitä minulle. Voisin ehkä antaa joitakin käytännöllisiä ohjeita. Nykyaika on kaikilla aloilla siitä omituinen, että nyt tieto kulkee liian paljon kokemusten edellä. Ei ole sitä asiaa, joka ei olisi valmiiksi purtu, ennenkuin se on vielä tapahtunutkaan... Maailma on joutilaita tyhjän tuteeraajia täynnä..."

Maalisk. 24-26 p. Wilkuna kirjoitti morsiamelleen m.m.:

"Äsken oli täällä tovereitani ja me väittelimme kiivaasti uskonnon asiasta. Minä puolustin omaa käsitystäni, nimittäin ettei ole iankaikkista helvettiä eikä Jumalan kolminaisuutta, vaan yksi Jumala, suuri rakkauden isä, jonka lapsia me kaikki olemme ja jonka kanssa me kaikki voimme päästä seurusteluun. Minä olen niin vakuutettu tästä käsitykseni oikeudesta, että se tekee minut ihan onnelliseksi. Kaikki tuntuu sen valossa niin toivorikkaalta ja eloisalta".

Toinen, huhtik. 8 p:ltä oleva kirje on kirjoitettu sen johdosta, että hänen uskonnollinen, pietistinen morsiamensa oli äitinsä sairauden johdosta epäillyt äitinsä autuusvarmuutta, kun tämä ei ollut "herännyt". Wilkuna kirjoittaa:

"Kerrot, kuinka äitisi on kuolemaisillaan sairaana ja että sinä olet huolissasi hänen sielunsa tilasta... Äitisi on elänyt täällä maailmassa noin 60 vuotta. Tuo aika on ollut hänelle työn ja tuskan aikaa, katkeamaton ketju vaivoja. Nuorena hän on joutunut naimisiin, estyen maailman viettelyksistä, ja elänyt sitten yksinkertaisissa, puutteenalaisissa oloissa. Ihmiskuntaa hän on lisännyt kymmenkunnalla lapsella, joita hän kykynsä ja ymmärryksensä mukaan on kokenut kasvattaa kunnon ihmisiksi. Tätä suurilukuista perhettään, jopa raihnaista miestäänkin, elättäen ja hoitaen hän on elonsa päivät kuluttanut, siinä uhrautuvassa toimessa raihnaisen vanhuutensa saavuttanut. Kaikessa elämässään hän on ollut tosi rehellinen ja suora. Häntä on moitittu kiukkuisuudesta – se on ollut hänen luonteensa, eikä hänen tahtonsa vika. Jos hän nyt elämänsä aikana ei ole sattunut saamaan 'herätystä' ja syventymään kirkonoppimme monimutkaisiin koukkuihin, ei ole muistanut 'tehdä parannusta', niin hän joutuu kuolemansa jälkeen iankaikkisiksi ajoiksi sellaisiin vaivoihin, joita järki tuskin pystyy kuvittelemaan – ja tämä sen vuoksi, ettei hän tämän 60-vuotisen elonsa ajalla... ole joutanut käyttämään aikaansa muuhun kuin toisten ihmisten hyväksi eikä ole sääntöjen mukaan osannut tunnustaa 'itseään vikapääksi niihinkin synteihin, joita emme tunne emmekä tiedä'! Niin, eikö sinun järkesi ja omatuntosi sano, että se olisi hirveä vääryys, jos niin tapahtuisi? Eikö Jumala kieltämättä tuntuisi mitä ilkeimmältä julmurilta, jos hän sellaista tekisi sen vuoksi, että heikko ihmislapsi täällä puutosten ja vajavaisuuksien maassa ei ole voinut elää niinkuin enkeli, vaikka onkin parhaan vointinsa ja ymmärryksensä mukaan koettanut elää oikein. Vaikka siis meidän korkein jumalallinen ominaisuutemme, nimittäin järki, todistaa moisen uskon järjettömäksi, niin miksi uskotaan sellaista perkeleellistä oppia, jonka mukaan Jumala on sydämetön tyranni! Miksi emme usko pikemmin, että Jumala haudankin takana tahtoo pelastaa ihmisiä ja saattaa lopulta kaikki luotunsa onnellisiksi? Siksikö, että papit ja heidän sokeat seuraajansa ihmisten kirjoittamain kirjain perusteella opettavat toisin? Mutta papit, nuo mustatakkiset peikot, ovat kautta maailman aikojen olleet pikemmin pimeyden kuin Jumalan palvelijoita, joiksi he itseään kerskaavat! Minä uskon... että suuren rakkauden Jumalan tarkoitus on, että lopulta kaikki muuttuu hyväksi, että ihmishengellä on rajaton tilaisuus kehittyä yhä korkeammalle, yhä lähemmäs Luojaansa. Äitisi ja minun äitini ovat kuoleman kynnyksellä, kuoleman, joka on vain ovi uuteen onnellisempaan elämään. He ovat kumpikin olleet niitä yksinkertaisia sieluja, joiden elämä on ollut pelkkää uhrautumista toisten hyväksi. Jumalisiksi, heränneiksi y.m. itseään kerskaavien koukkuja ja jaaritteluja he eivät ole voineet käsittää, mutta niitä he eivät ole tarvinneetkaan. Ilman niitä he kuoltuaan astuvat huolista vapaaseen, onnekkaampaan elämään yhtä astetta lähempänä iankaikkista rakkauden isää. Se on minun järkähtämätön luottamukseni..."

Lopuksi hän jäljentää kirjeeseensä Severi Nymanin (Nuormaan) runon Jumala-ajatuksia.

Jumala- ja sallimus-ongelma askarruttaa häntä usein. Heinäkuulla tapahtui Wilkunassa sellainen onnettomuus, että veli Heikin pieni, kuudennella vuodella oleva poika Aukusti, johon Kyösti oli kovin mieltynyt ja jonka kanssa hän saattoi pitkät tovit leikkiä täydellä antaumuksella kuin lapsi, joutui niittokoneen terän tielle sillä seurauksella, että toinen jalka leikkautui nilkasta melkein poikki. Kertoen tapahtumasta morsiamelleen (elok. 8 p.) Wilkuna lausuu: "Tapauksen syytä en ole, vaikka olen paljonkin sitä miettinyt, voinut vielä selittää. Olen lähes alkanut uskoa, ettei mitään Jumalaa olekaan, vaan että täällä maailmassa vallitsee sokea sattumus".

7

Kesä 1904 oli Wilkunalle ylipäätään onnellinen, varsinkin sen vuoksi, että keväämpänä vallinnut kireä suhde isään vähitellen hellitti. Isä lupautui hänelle takaajaksikin, Petter Niskala (Ekdahl) tuli toiseksi, ja niin hän sai säästöpankista 3000 mkn opintolainan. Hän otti osaa nuorisoseuran toimintaan, esiintyen, kuten jo on kerrottu, kesäk. 19 p. hyvällä menestyksellä Tolarina. Kesän kuluessa hän kirjoitteli Työmieheen. Kotoa hän erosi tyytyväisenä ja sovinnossa, muistellen sitä kirjeessään Augustille (lokak. 6 p.) seuraavasti:

"Muutoin oli se loppuosa kesää siellä kotona sekä kotoa lähtö paljon valoisampi kuin koskaan ennen koko kouluajallani ja se ei suinkaan ole ollut minuun vaikutustaan tekemättä. Paljon mieluummin palaan taas joulun ajaksi sinne kotiin".

Syysk. 7 p. hän matkusti Helsinkiin, sijoittui asumaan Annank. 3 A, ja kävi 9-10 p. Tammisaaressa morsiantaan tervehtimässä. Hän aloitti lukukautensa kivittäen vaikean tiensä hyvillä päätöksillä, mutta armoton elämä ei silti säästänyt häntä lankeemuksilta. Hän kertoo siitä itse (kirjeessään morsiamelle lokak. 16 p.) seuraavalla avomielisellä ja rehellisellä tavalla:

"Olen juonut monta päivää! Miksi? Eläimellisestä halusta vaan! Ja sellaisessa tilassahan en ole voinut muuta kuin kauhistuen itkeä, muistaessani sinua, jota olen kehdannut suojelusenkelikseni kutsua.

Mutta nyt?

Nyt olen tänä varhaisena sunnuntai-aamuna tehnyt jyrkän lupauksen olla tästä lähin väkijuomia maistamatta. Olen sen luvannut itselleni Jumalan ja sinun edessäsi ja minä tunnen, että voin sen lupaukseni pitää pyhänä.

Tiedän, kuinka katkerasti sinä olet kärsinyt siitä tiedosta, että minä käyn kapakoissa. Muistan, kuinka sinä nytkin viime kerran siellä luonasi ollessani melkein toivottomuudella vastasit minun kevytmieliseen pyyntööni, että saanko käydä vastakin kapakassa: 'Käythän sinä, lupasin minä tai ei'.

Älä ole enää toivoton siitä asiasta! Minä en käy enää kapakassa!!!!!!

Pyyhi pois ne sanattoman tuskan kyyneleet, joita ensi sivulla oleva kalju tunnustukseni on silmistäsi pusertanut! Tiedän, että sinä rajattomassa rakkaudessasi vieläkin annat minulle anteeksi ja toivot parasta. Ja sinun tähtesipä juuri minäkin alan uutta ja puhdasta elämää, sillä sinähän olet, kuten niin monesti olen sanonut, se 'johtotähti', joka kurjinakin hetkinä on minua ylöspäin viittaillut, on epätoivon äänellä sydämessäni huutanut, kehoittaen tekemään tämän ratkaisevan päätöksen, jonka nyt olen tehnyt".

Näinä aikoina monet ylioppilaat joivat paljon, ja monen ura ja elämä meni siinä karille. Kuohuva elämän- ja seikkailunhalu pursusi väkisinkin tekoihin, joita tyyni harkinta ja omatunto ei hyväksynyt. Toiset kestivät kohmelonsa miehuullisesti ja kaunistelematta, saaden kokemusta ja karaistuen, toiset löivät pintapuolisesti asian leikiksi; Wilkunan kirjeestä näkyy, miten hän kokemuksiinsa suhtautui, Markus Kaarlelan historiassa Wilkuna valaisee tätä sielullista taistelua ja vihdoin tapahtuvaa tasapainon saavuttamista seuraavasti:

"Tultuaan asuntoonsa, josta hän koko yön ajan oli ollut poissa, sai hän ympärilleen silmäillessään omituisen ja vierastavan tunteen, aivan kuin hän olisi saapunut paikkaan, joka on hyvin pitkiä aikoja ollut asujametonna. Hän seisoi liikkumatonna keskellä lattiaa, kasvoillaan tympeä ilme, kunnes alkoi hitaasti kiskoa palttoota päältään. Sen jälkeen hän kurkisti arastellen peiliin, sillä kadulla oli häntä koko ajan vaivannut tunne kuin olisi hänen kasvoissaan mustelmia sekä lisäksi vahva likakerros. Mitään erikoisempaa hän ei niissä kuitenkaan huomannut, silmät ainoastaan hieman verestivät. Se jonkun verran rauhoitti häntä. Likaisuuden tunne vaivasi kuitenkin edelleen ja hänen halutti perinpohjin peseytyä sekä harjata vaatteensa. Mutta pesukaappia lähestyessään sai jokin askeettinen päähänpisto hänet kuitenkin yhtäkkiä peräytymään aikeestaan ikäänkuin hän olisi tuntenut ulkonaisen olemuksensa olevan puhdistamatonna paremmassa sopusoinnussa sisällisen ihmisensä kanssa.

Sohvaa lähestyessään hän huomasi pöydällä kirjeen... Säikähtyneenä hän viskasi kirjeen takaisin pöydälle, heittäysi raskaasti ähkäisten sohvalle ja veti viltin korviinsa aivan kuin joltakin piiloutuakseen...

Eilen hän oli lojunut tällä samalla paikalla synkkänä ja itseään repelöivänä. Tänään hän tunsi tilansa vielä sitäkin pahemmaksi, kun sisäisen lamaannuksen lisäksi oli tullut ulkonainen häpeä... Päivän hetket kuluivat suunnattoman hitaasti ja Markuksen ajatukset kiersivät samaa ahdasta kehää. Hän ei saanut niitä temmatuksi irti kuluneen vuorokauden pimeistä muistoista. Ja jos hän koettikin siirtää ajatuksiaan muihin asioihin, pakenivat ne sieltä heti kammoksuen takaisin... Hän ei liikahtanut koko päivänä sijaltaan, vaan makasi vilttiin kääriytyneenä kuin karhu pesässään. Tupakka ei enää maistunut ja häntä alkoi vaivata kipeä nälkä, mutta tavalliseen ruokapaikkaan meno tuntui aivan mahdottomalta..."

Illalla tulee Markuksen luo hänen paras ystävänsä, jolle Markus ripittäytyy:

"Joitakin hetkiä sitten olisi hänestä tuntunut tuiki mahdottomalta paljastaa muille yön loppuvaiheita, kaikista vähimmin hienorakenteiselle Veljelle. Mutta nyt hänen mielialansa oli ehtinyt lämmitä, hän oli jossakin määrin etääntynyt kokemuksistaan ja alkoi jo nähdä ne keveämmässä valossa. Samalla hän tunsi pakottavaa tarvetta kertoa niistäkin Veljelle ja siten ikäänkuin ripittää itsensä parhaalle toverilleen sekä keventää mieltään... Hän tyhjensi nyt itsensä kokonaan... Hänen silmänsä kostuivat tuontuostakin, sillä hän tunsi itsensä nyt kokonaan keventyneeksi. Viimeöisten kokemusten rumat puolet olivat yhtäkkiä hävinneet näkyvistä, hän saattoi jo nauraa itselleen ja seikkailuilleen sekä katsoa niitä kokonaan humoristisessa valossa. Hänen oli kevyt ja hyvä olla kuin sen, joka juuri on päässyt pahasta painajaisesta. Samalla hän tunsi suoniinsa virtaavan uutta rohkeutta ja toimitarmoa kuin jostakin syvyyden kaivosta".

Tällainen oli Wilkunan lankeemuksen ja nousun kulku, niinkuin se hänen toveripiirissään hyvin tunnettiin. Valitettavasti hän ei ajoissa päässyt selville siitä, ettei alkoholi ollut häntä varten. Näinä aikoina rupesi ilmenemään, että sillä oli hänen terveestä ja voimakkaasta ruumiistaan huolimatta hänen herkkään hermostoonsa ja jossakin määrin sairaalloiseen sieluunsa aivan erikoinen vaikutus: vähänkin runsaammin nautittuna se aiheutti hänen sielussansa pimeän tilan, "kompliseeratun humalan", jolloin muisti saattoi kadota ja tapahtua tekoja, joista hän ei ollut vastuunalainen. Hänen luonteensa hillitön kiivaus saattoi silloin purkautua hurjiin, epäterveisiin tekoihin. Selviytymisen jälkeen hänen henkinen masennuksensa ja tuskansa oli surkuteltava, ja jos hänen mieli siitä pelastua, hänen täytyi ripittäytyä jollekin ystävälleen ja saada lohdutusta. Ja sitä tehdessään hän ikäänkuin ulkoni omasta itsestään, katsellen koko tapahtumasarjaa kuin vieraana henkilönä, ja paljastaen armottoman ja säälimättömän rehellisesti kaikki. Mutta tässä kuvailussa vähitellen hänen harvinaiset suullisen kertojan lahjansa pääsivät oikeuksiinsa, samalla kuin hänen suuri humoristinen kykynsä sai hänet pian näkemään koko seikkailun groteskina kuvasarjana niistä kommelluksista, joita ihmispoloisille useinkin sattuu. Tällaisen tunnustuskertomuksen jälkeen hän huoahti helpotuksesta ja saattoi jälleen ruveta elämään. Tulkoon sanotuksi kertakaikkiaan, että tämä lankeemus kulkee Wilkunan elämässä loppuun saakka murheellisena mustana kuteena, vihollisena, jota vastaan hän aina yhä uudelleen nousi taisteluun, mutta joka kavalasti vartoen heikkouden hetkeä aina uudelleen hänet langetti.

8

Paitsi yllä kerrotunlaisia kokemuksia, esiintyi Helsingissä syksyllä 1904 muutakin, joka vaikutti Wilkunan hermostoon ärsyttävästi tehden säännöllisen lukutyön vaikeaksi. Jo yliopiston avajaisissa sattui kiihkeä kohtaus, josta Wilkuna kertoo kirjeessään Kyösti Kalliolle syysk. 15 p:ltä:

"Kun rehtori oli lopettanut avauspuheensa, nousi eräs viipurilainen nuori maisteri, Sarvi nimeltään, ja pyysi saada lukea erään kirjoituksen. Rehtori kielsi sen ja käski vasta jumalanpalveluksen jälkeen kokoontumaan juhlasaliin, jossa puheena olevan kirjoituksen sitten saisi lukea. Siitä huolimatta ja vaikka suurin osa professoreja ynnä rehtori lähtivät pois, Sarvi luki kirjelmän, joka sisälsi ankaran vastalauseen sen johdosta, että laittomasta arvannostosta poissa olleita ylioppilaita viime keväänä erotettiin yliopistosta ja että nyt kesällä on vangittu ja Venäjälle viety muutamia yliopiston miehiä. Heti perään luki saman kirjelmän ruotsiksi eräs maisteri Söderhjelm, jonka ohessa näitä painettuja kirjoituksia tuiskuna jaettiin ympäri juhlasalia. Lukemista seurasivat kaikuvat hurraahuudot ja jalkojen tömistykset. Jumalanpalveluksen jälkeen kokoonnuttiin uudelleen juhlasaliin, jossa rehtori ja Danielsson pitivät puheen, moittien ylioppilaiden loukkaavaa käytöstä ja valittaen, kuinka he sen kautta olivat saattaneet sekä heidät että koko yliopiston tukalaan asemaan.,."

Koko poliittinen ilmapiiri oli tullut herkemmäksi ja toivorikkaammaksi. Sen jälkeen kun Schauman edellisenä keväänä oli ampunut Bobrikoffin ja sotasanomat Itä-Aasiasta olivat saaneet yhä edullisemman sisällön, olivat ryssien suunnitelmat hiukan hidastuneet, samalla kuin suomalaisten mieli oli virkistynyt ja vastarinnan halu taas kiihtynyt. Vapaammiksi käyneet sanomalehtiolot olivat myös omiaan lietsomaan isänmaallista henkeä. Ylioppilasnuoriso tunsi tämän kaiken hyvin herkästi, politikoiden kiihkeästi ja hakien tilaisuutta mielialansa ilmaisuihin. Kun sillä esim. ei ollut muuta vastustajaa käden ulottuvilla, sen huomio vähitellen kiintyi Helsingin rappiolle joutuneeseen poliisiin, jonka miehistön joukossa oli kaikenlaisia kätyripuuhiin antautuneita olioita. Wilkuna oli tässä sydämestään mukana, ja jouduttuaan kerran pakotetuksi vieraaksi poliisikamariin sai ikäänkuin käsin todettavan esimerkin kansamme alennustilasta: "Konstaapeleista puhuivat useimmat keskenään venäjää ja vironmurteista suomea. Ne olivat raakoja ja kiroilevia miehiä ja kaikkialla siellä pisti nenään vahva tökötinhaju". Komisarius, jonka eteen hänet oli ensimmäisenä kutsuttu, "oli pitkäkasvuinen ja parraton mies kellertävin ihoin ja tummin silmänalustoin. Tukka oli pomadalla voideltu kiiltäväksi ja hänestä levisi venäläiseen tapaan ellottavan sakea hajuvesien tuoksu". Tästä persoonallisesta sortajan heitukkain näkemisestä Wilkunan venäläisviha, joka lapsuudesta saakka oli raskaana ja anteeksiantamattomana asunut hänen sielunsa pohjalla, ikäänkuin puhkesi kuoren alta ja rupesi ilmenemään vähäisimmänkin aiheen sattuessa. Niinpä hän, varsinkin jos sattui olemaan hiukankaan viinapäässä, saattoi ärjäistä poliisille: "Ryssä perkele!" joutuen siitä, kuten hän Vaikeassa tiessä aivan totuudenmukaisesti kertoo, rehtorinkin nuhdeltavaksi. Aivan sairaalloisesti hän vihasi ilmiantajia ja nuuskijoita, joita siihen aikaan luultiin olevan ehkä enemmän kuin olikaan. Jos ravintolassa oltaessa joku tuntematon henkilö sattui liian uteliaasti tuijottamaan Wilkunaan ja tämä sen huomasi, oli johtopäätös valmis: mies oli "spiooni!" Toveriseuran oli silloin toimittava pohjalaisella päättäväisyydellä ja häikäilemättömyydellä, jos mieli saada vältetyksi molemminpuoliset ikävät seuraukset. Wilkunan äkkiä riehahtava suuttumus, melkoiset voimat ja salamannopeat liikkeet loivat joskus tilanteita, joista pelastuminen oli enemmän yhteisen hyvän onnen kuin järkevyyden ansiota.

Ei ole siis kummasteltava, ettei Wilkunan luvuista tänä syksynä hyvistä aikeista huolimatta tullut erikoisempaa valmista. Ne eivät luonnistuneet monelle muullekaan. Aika ei suosinut niitä, ollen täynnä yhä kasvavaa odotusta ja suunnaten vaativan katseen juuri ylioppilaihin. He olivat kansansa elohopeana, joka näytti ilman paineen, ja he tunsivat sen. Wilkunan muistiinpanoista[38] näkyy, että hän tänä syksynä kuunteli E. Aspelinin luentoja draamallisen runouden teoriasta; Vaikeassa tiessä hän mainitsee Markus Kaarlelan käyvän kansantalouden luennoilla. Muuna hänen lukemisenaan olivat, paitsi kaunokirjallisuutta, Schopenhauerin teokset Die Welt als Wille und Vorstellung ja Parerga und Paralipomena sekä Renanin Jeesuksen elämä saksalaisena käännöksenä. Tämän ohella hän harrasti omintakeista kirjoittelua, valmistaen muutamia kertomuksia. Näistä ja entisistä, Kalevassa olleista ja edellisenä kesänä kirjoittamistaan, hän muodosti kokoelman Novellikokeita, jättäen sen Pohjalaiselle osakunnalle palkinnon toivossa. Marrask. 15 p. hän sitten saattaakin kirjoittaa morsiamelleen:

"Samana iltana (9 p.) kun sain sinun kirjeesi ynnä tiedon äidin kuolemasta, kohtasi minua onnikin. Silloin sain nimittäin toisen palkinnon Pohjalaisen osakunnan kirjallisuuskilpailussa. Kilpailussa oli minulta kahdeksan novellia, joiden joukossa oli muutamia ennen Kalevaan kirjoittamiani sekä joukko uusia, jotka kesällä kotona kirjoitin. Viimemainittujen joukossa oli novelli nimeltä 'Kaksi kirjettä'. Siinä kerrottiin ensin tytön kirje, jossa valitetaan pelkoa kuolemaisillaan olevan äidin autuaaksi tulemisesta. Toisessa kirjeessä poika selittää ajatustapaansa... Kuten helposti huomaat, on tässä novellissa aihe meidän suhteistamme... Saamani palkinnon suuruus oli 125 mk, siis nätti raha ja lisäksi pieni maine siitä ynnä tieto, että minullakin on sentään taipumusta kirjailemaan..."

Äidin kuolemasta hänelle ilmoitti August-veli kirjeellään marrask. 7 p:ltä:

"Rakas veli! Piirrän jonkun rivin tässä paljojen toimien ohessa. Olen täällä kirkolla äiti-vainajan ruumiin ja sitä koskevien tarpeiden tähden viettänyt tämän päivän. Soitin kuolinkelloja, ostin käärinliinoja y.m. Äiti vaipui kuolon uneen eilen klo 2 i.p. Loppu oli jotenkin rauhallinen... Se on tässä asiassa merkillistä, että äidin kuolema sattui juuri hänen ja isän hääpäivän kohdalle, josta on nyt kulunut 46 vuotta".

Tähän Kyösti vastaa 13 p.:

"Tiesin heti, ennenkuin kirjeen avasinkaan, että se sisältää semmoisen tiedon. En juuri erikoisesti tunne surua, sillä tapahtuihan äidin kuolema niin soveliaaseen aikaan kuin ihmiselle suinkin voi. Olihan hän jo korkeassa iässä, elämästä väsynyt, ja elämäntehtävänsä tunnollisesti täyttänyt. Olisin kuitenkin suonut hänen elävän edes jouluun asti, että olisin saanut vielä nähdä hänet. Sääli on minunkin isä parkaa. Tunnen selvästi, miltä hänestä nyt tuntuu. Ja kyllä kai minäkin tästä puolin joudun kotona turvattomammaksi kuin ennen".

Kyöstille jäi äidin muistoksi ja ainoaksi perinnöksi tuohinen nuuskarasia. Hautajaisiin hän ei mennyt.

Kotiin hän saapui jouluk. 13 p:n vaiheilla. Johanna Niskala oli mennyt marrask. 1 p. Limingan kansanopistoon ja tuli hänkin joululomaksi Nivalaan. Wilkunan olo kotona olisi näin ollen tullut hyvinkin viihtyisäksi, ellei hän pahaksi onneksi olisi sairastunut keuhkokuumeeseen. Tauti oli kuitenkin lievää ja nauttikin Wilkuna toipuvan rauhaisesta levosta asuessaan Elias-ukon toverina hänen huoneessaan ja tarkkaillessaan iäkkään ystävänsä erikoisia tapoja ja tuumailuja.

9

Kevätlukukaudelle hän saapui tammik. 24 p. (1905). Toivorikas poliittinen tunnelma oli vallalla. Valtiopäivät oli kutsuttu koolle edellisen vuoden jouluk. 6 p:ksi, ja oli Wilkunan matkatoverina nyt hänen ystävänsä Kyösti Kallio, joka oli ensi kertaa edustajana valtiopäivillä ja aloitti siis tällöin poliittisen uransa. Asunnon Wilkuna sai Vuorikadun 6:ssa, jossa silloin vielä oli yksikerroksinen puurakennus. Joku vanha herrasmies piti siinä ruokatarjoilua, vuokraten myös kahta huonetta, joista toiseen osui Wilkuna, saaden asuintoverikseen erään teol. ylioppilaan. Jo 26 p. hän kiiruhti kertomaan veljelleen Augustille seuraavaa:

"Tiistai-iltana pani työväestö toimeen rauhallisen mielenosoituksen, kulkien pitkin katuja ja laulaen lauluja. Mutta myöhemmällä ryhtyivät järjestyneeseen työväkeen kuulumattomat vallattomuuksiin, särkien lukuisien kapakkain ja ravintolain ikkunat. Ankarampia yhteentörmäyksiä ei vielä sattunut ihmisjoukkojen ja poliisin kesken. Paljon vakavampaa laatua olivat jo kohtaukset keskiviikkoiltana, jolloin jo vertakin vuoti. Samanlainen mielenosoitusjoukko joutui Senaatintorilla ja sen lähistöllä taisteluun poliisivoiman kanssa, jolloin viimemainitut paljastetuin miekoin hyökkäsivät väkijoukon kimppuun. Ollen itsekin tuossa väkijoukossa olin tilaisuudessa näkemään, kuinka nuo roistomaiset Helsingin poliisit hutkivat aseettomia ihmisiä raivoisina kuin vesikauhuiset koirat. Jo kajahti laukauskin yhdellä taholla ja sitä seurasi kymmenkunta muuta kumeaa pamausta ja ilmassa tuntui ruudin savua. Tuntui hiukan omituiselta kuulla ensi kerran eläissään laukauksia ihmisjoukkoja vastaan. Laukausten vaihdossa ei kumminkaan haavoittunut muita kuin yksi poliisi sekä samoin yksi nuori poika väkijoukosta, saaden revolverin kuulan kupeeseensa. Mutta sapeliniskuista haavoittui sensijaan useita, toiset hyvinkin pahoin. Pitkin iltaa liikkui sitten poliisijoukkoja kaduilla ajaen ihmisiä edellään ja pieksäen jopa naisiakin. Niin, olipa pastori Hymanderkin, joka väkijoukkoja oli kehoittanut tyyntymään ja siinä tarkoituksessa juuri ollut ulkona, joutunut noiden raakalaispoliisien kynsiin, jotka olivat häntä pahoin rääkänneet muutamassa porttikäytävässä, huolimatta hänen selityksistään ja vastalauseistaan. Kun minäkin myöhemmällä yritin portista ulos, kun asuntomme edustalta kuului kovaa melua, ajoi minut muuan raakalainen sapeliaan heiluttaen takaisin pihalle. Tämän päivän Hufvudstadsbladet tiesi kertoa, että Viaporin lähimmän varustuksen kanuunat olivat olleet kaupunkia kohti käännettyinä; luultavasti on Obolenski pelännyt yleistä kapinaa ja ryhtynyt varokeinoihin. Sotaväkeä oli myöskin liikkeessä ja kasakat ratsastivat pitkin iltaa kaduilla tyhjennellen niitä ihmisistä.

Pietarista saapuu jos minkälaisia tietoja suuresta kapinasta. Kerrotaan keisarin paenneen sieltä sotajoukon turvissa. Ja täällä Helsingissä on sähköä ilmassa. Kerrotaan ihmisten hankkivan aseita ja uhkailevan tänään torstai-iltana kostaa poliisin raakuuksia. Jos tätä vielä jatkuu, niin täällä voi syntyä hyvinkin verisiä näytelmiä.

Tänään palasivat maastakarkoitetut kotimaahan ja saapuivat junalla tänne Helsinkiin. Kun riensin muutamain toverien kanssa asemalle, täytti asematorin kymmeniintuhansiin nouseva ihmisjoukko ja kauas kaikui Rosendalin tuttu ääni. Juna oli jo kerennyt tulla. Maastakarkoitetut seisoivat aseman portailla, josta Rosendal puhui, kuten pelkäämätön mies puhuu totuuden puolesta. Hän kehoitti jatkamaan pontevasti työtä sortovallan hävittämiseksi. Innokkailla eläköön- ja hurraahuudoilla saattoi kansanjoukko maastakarkoitetut Patrian hotelliin. Pikku yhteentörmäyksiä syntyi nytkin poliisin kanssa. Rosendal on käynyt harmaatukkaiseksi, mutta on muuten yhtä jykeä kuin ennenkin. Pelkään, että hän taas joutuu tekemisiin hallitusmahdin kanssa jo yksistään tuon asemalla pitämänsä puheen takia. Hyvinkään asemalla olivat santarmit jo vanginneet kaksi palaavaa maastakarkoitettua, nimittäin kreivit isä ja poika Creutzin, huolimatta siitä, että toiset maanpakolaiset olivat puolisen tuntia taistelleet vastaan. Paitsi Rosendalia saapuivat tänne Pekka Aulin, Jonas Castrén y.m."

Kirjeen lopussa hän kysyy: "Valittiinko kuntakokouksessa lisäjäseniä kutsuntatoimistoon?"

Tähän August vastasi helmik. 5 p. m.m.: "Kuvernööri Savander kävi täällä viime viikolla, ja oli hän vaatimalla vaatinut kunnan hallitusta kuuluttamaan uuden kuntakokouksen ja sakon haastolla valitsemaan mainitut jäsenet. Saa nähdä, kuinka siinä käypi; eivät ne ainakaan niitä hevillä valitse".

Näihin tapauksiin liittyy erään Wilkunan toverin [nimismies H.W. Claudelin] seuraava muistelma:

"Levisi tieto, että aikaisemmin maasta karkoitetut olivat juuri palanneet. Karkoitettujen joukossa oli myöskin Leo Mechelin. Innostuen lähdettiin Kauppatorille, joka oli täynnä juhlivaa yleisöä. Erästä karkoitettua lähti väkijoukko saattamaan hänen asuntoonsa. Me olimme tässä joukossa. Mutta silloin ei Wilkuna enää voinut hillitä ylitsepursuavaa isänmaallista tunnettaan, vaan huudahti väkijoukossa: 'Alas santarmit ja ryssän valta ja keisari!' Ja jotain vielä sinnepäin, sanoja en enää muista. Tämä herätti liian suurta huomiota. Kun Wilkuna edelleen jatkoi huudahduksiaan ja kun huomasin erään epäilyttävän venäläisen viittaavan syrjään toverilleen ja seuraavan meitä silmillään, huomasin ajanhetken tulleen ryhtyä toimimaan. Poistuimme torilta joutuen vihdoin vanhan tuttavamme Münchener Ölhallin kohdalle, johon laskeuduttiin kadulta alaspäin johtavia portaita, nykäisin Wilkunan mukaani, ja suljettuani varmasti ulko-oven hävisimme niin ravintolan komeroihin ja sieltä edelleen muualle. Olimme yhdessä sitten koko illan ja Wilkuna selitti saaneensa jonkinmoisen kiihtymyksen kohtauksen. Wilkuna itsekin ihmetteli, että juttu painui siihen".

Eipä siis kumma, etteivät luvut taaskaan tahtoneet luonnistua, kun poliittinen tausta ja ilmapiiri oli tällainen. Lisäksi Wilkunan asunto sattui olemaan vakaville harrastuksille sangen epäedullinen. Viereisessä ruokasalissa parveili alituiseen ylioppilaita, farmaseutteja ja konttoristeja, joukossa usein Wilkunan ja hänen asuintoverinsa tuttavia. Mikäpä siis sen hauskempaa, kuin syötyä mukavasti siirtyä Kyöstin "boksiin", kuuntelemaan aina meheviä ja humoristisia "Festuksen tarinoita". Ja kun lähdettiin ulos, veti jo paljas myötämäki keskikaupungille päin, jonne automaattisesti tuli valuneeksi, kunnes ilman varsinaista päätöstäkin herättiin siihen, että taas istuttiin Rikhardin- ja Kasarminkadun kulmassa olevassa Münchener Ölhallissa, oluttuopit kourassa, politiikka hampaissa. Turhaan ponnisteli tätä vastaan teologian ylioppilas, joutuen päinvastoin itsekin väliin uimaan virran mukana ja toisten riemuksi hämillään omatekoisella ruotsinkielellä selittämään Ölhallin hymyilevälle neidille: "Vi ha dobeskat hela dagen". (Suomalainen sana "topeska" – humala.) Näin kävi siitä huolimatta, että Wilkuna oli lujasti päättänyt elää "niinkuin pyhäin tulee".

10

Edellä on mainittu Wilkunan kirjoittaneen Työmieheen elokuulla 1904. Näitä kirjoituksia on kaikkiaan viisi: Ruumiillinen työ ja korkeampi koulusivistys, Palvelijain olosuhteista, Luottamustoimista maalaiskunnissa, Eräs puoli raatajattarien asemassa, ja Epäinhimillistä menettelyä, kaikissa nimimerkkinä K.W.[39] Tätä sosialistikautensa kehittymistä hän itse kuvaa Vaikeassa tiessä seuraavasti:

"Kuluneena suvena (tarkoittaa kesää 1903) hän oli ollut pari kuukautta kesätoimittajana muutamassa pienessä maaseutulehdessä (Kalevassa, Oulussa). Kaupungin työväenyhdistys oli rakentanut uutta, muhkeata taloa, ja kun se oli kohonnut harjapääksi, oli hän saanut toimekseen kirjoittaa rakennuksesta ja sen vaiheista kertomuksen lehteen. Hän oli käynyt tutkimassa taloa ja kirjoittanut siitä sekä yleensä työväen pyrinnöistä lämpimin ja ylistelevin sanoin. Sen johdosta hänet oli kutsuttu työväentalolle harjannostajaisiin. Sinne oli kokoontunut työmiehiä vaimoineen yksinkertaiseen perheiltamaan ja noiden vaatimattomien, vakaisten ihmisten parissa oli hänet vallannut lämmin turvallisuuden tunne. Ylioppilaana ja ylimalkaan ainoana 'herraskaisena' oli hän ollut joukossa kuin harvinainen korukalu, jota kohdeltiin ujolla huomaavaisuudella. Esimies oli tullut esittämään itsensä ja pyytänyt häntäkin pitämään puheen. Hän oli kieltäytynyt aluksi, sillä hän oli vähän esiintynyt puhujana eikä koskaan valmistumatta. Mutta kun hän oli yhä enemmän lämmennyt sekä saanut kiinni eräästä aatteesta, oli hän yhtäkkiä voittanut ujoutensa ja noussut puhumaan. Hän oli verrannut työväentaloa, joka matalan esikaupungin keskeltä nosti uljaasti harjaansa, todistuksen majaan, joka oikeuksiinsa pyrkiviä työväenjoukkoja oli pitävä koolla ja kohottava heidän oman voiman tuntoaan. Puhe oli otettu sangen suosiollisesti vastaan ja hän oli tuntenut itsensä yhä kotiutuneemmaksi. Täällähän hän oli oikealla pohjalla ja tänne häntä talonpojanpoikana sitoivat jo alaluokkavaistotkin. Sitäpaitsi tuossa alkuperäisessä, maailmaavalloittavassa liikkeessä oli jotakin salaista tenhoa, joka vahvasti veti puoleensa.

Loppukesän (1904) hän oli viettänyt kotonaan ja kirjoitellut Työmieheen, johon hänet mielihyvin oli otettu avustajaksi. Muutamia hänen pitempiä kirjoituksiaan oli ollut ensimmäisellä sijalla lehdessä ja ylimalkaan hän tunsi suurta tyydytystä, saadessaan nimittää itseään sosialistiksi. Yksin tuossa nimessäkin oli jo jotakin punaista, vihlovaa ja huumaavaa. Se oli maaseudulla vielä aivan outoa ja vain hämärästi tajusivat kaikki, että siihen kätkeysi jotakin uutta, peloittavaa ja pakanallista. Kun hänen puoluekantaansa tiedusteltiin ja hän itsetietoisesti selitti olevansa sosialisti, räpyttivät ihmiset epäröiden silmiään, aivan kuin hänen, Kaarlelan Markuksen, ympärille olisi äkkiä tullut jotakin outoa punerrusta".

Toisessa paikassa hän kertoo vielä;

"Viime kesän kuluessa minä kirjoitin Työmieheen puolikymmentä artikkelia ja nyt olen sen vakinaisia avustajia. Tullessani kävin Työmiehen toimituksessa ja tutustuin muun muassa Valppaaseen. Olivat hyvin mielissään siitä, että ylioppilaita alkaa liittyä heidän puolueeseensa. Toistaiseksi minä olenkin miltei ainoa".

Kaikki tämä on totta, vaatien vain syventämistä ja leventämistä, että asia esiintyisi oikeassa valossaan. Kuten ennen on kerrottu, oli Wilkunalle ylioppilaaksi tultuaan mahdotonta valita aivan jyrkkää puoluekantaa. Hän lukeutui kyllä nuorsuomalaisiin, mutta oli samalla kansallisuuskysymyksessä vanhasuomalaisten ystävä. Siitä pitäen, kun hän rakastui kotinsa palvelijattareen ja joutui kireihin väleihin isänsä kanssa, hän luonnollisesti tunsi yhä suurempaa lämpöä työväenasiaa kohtaan. Tähän tuli lisäksi se, että vuosina 1903-4 etupäässä vanhasuomalaisten ylioppilaiden keskuudessa alkoi ilmetä kasvavaa mielenkiintoa työväenasiaa ja yhteiskunnallisia oloja kohtaan, mikä lopuksi johti siihen, että 1905 perustettiin Ylioppilaiden Sosialidemokraattinen Yhdistys, ja siihen, että monet silloiset vanhasuomalaiset ylioppilaat[40] ratkaisevasti siirtyivät sosialistien leiriin, kulkien aluksi n.s. kravattisosialistien nimellä. Tämä harrastus taas johtui pohjimmaltaan, paitsi työväen silloin alkaneen "liikehtimisen" omasta vetovoimasta ja tarjoamista mahdollisuuksista, myös siitä, että keskenään taistelevat porvarilliset valtapuolueet rupesivat tavallaan kilpailemaan, kumpaan leiriin työväestö lopuksi saataisiin. Nuorsuomalaiset perustivat tässä tarkoituksessa "Perustuslaillisen työväenpuolueen" ja vanhasuomalaiset "Suomalaisen työväenliiton". Jonkinmoinen haave, että mahdollisesti tämä uutuudellaan ja voimaeleillään yllättävä kansainvälinen työväenliike merkitsisi tulevaisuudessa isänmaalle pelastusta, saattoi myös monen suhtautumaan siihen myötämielisesti. Lopuksi oli koko Helsinki, sellaisena kuin se esiintyi Wilkunalle, koruttomalle ja monessa suhteessa proletäärin vaistoilla varustetulle kansannuorukaiselle, omiaan lähentämään häntä niihin, jotka hänen mielestään varsinaisesti edustivat "oikeata kansaa".

Nämä seikat ne saattoivat Wilkunan kirjoittelemaan proletäärisiä kirjoituksia Työmieheen. Tässä on kysymys hapuilevasta myötämielestä kovaosaisia kohtaan, uhmasta isää vastaan, mieluisesta erikoisasenteesta, eikä suinkaan harkinnan ja elämän lakien tutkimisen aiheuttamasta maailmankatsomuksesta. Nuoret ovat mielellään radikaaleja, mikä laki on melkein poikkeukseton tuleviin kirjailijoihin nähden. Niinpä Wilkuna itse kertoikin, että Valpas oli suoraan lausunut epäilyksensä hänen sosialisminsa kestävyydestä, huolimatta siitä, että Wilkuna saattoi sanoa perehtyneensä sosialismin teorioihin Kautskyn ja Bebelin teoksista. Siltasaaren hämähäkillä oli sillä hetkellä terävä ja oikeaan osuva silmä.

Toveripiirissä Wilkuna avoimesti selitteli sosialistisia mielipiteitään, mutta häntä ei oikeastaan otettu vakavasti. Hän istui toveriensa kanssa Ylä-Brondinilla kaahlaten sosialismissa, "kagalismissa", Goethessä, maailmankirjallisuudessa, teosofiassa, seksuaalisissa kysymyksissä, väitellen ja puolustautuen, hyökäten ja peräytyen, niin että hänen seurueensa herätti ulkopuolistenkin huomiota. Joku hänen tovereistaan on muistavinaan hänen kerran esiintyneen punainen kravatti yllä, mutta se ei ole aivan varmaa. Punaista kravattia nuoret silloin käyttivät yhtä ratkaisevana ulkonaisena merkkinä kuin sileää sormusta vasemman nimettömässä.

11

Wilkuna itse antoi parhaan osoituksen siitä, ettei hänen sosialisminsa ollut mitään maailmankatsomusta. Helmikuun loppupäivinä 1905 nimittäin tämän kirjoittaja, jonka on tässä pakko puhua itsestään, saapui Vuorikadun 6:teen, jossa tapasi sekä Wilkunan että hänen asuintoverinsa mitä parhaimmassa kunnossa ja kodikkaimmassa asussa, molemmilla kreikankielinen Uusi Testamentti kädessä, Teoloogi-asuintoveri oli liittänyt vaikutuskykynsä isän ja veljen hartaaseen toivomukseen ja saanut papin kutsumuksen ja rauhallisen, nimenomaan myös kirjailijan työlle edullisen maalaispappila-elämän kuvastumaan Wilkunan sielussa aivan toisena kuin tähän saakka ja kuin mitä varsinkin Työmiehen avustajalle ja sosialistille sopii. Kirjeessään helmik. 5 p:ltä August oli m.m. kertonut:

"Löysin äsken muistikirjastani erään merkillisen muistiinpanon, joka oli päivätty 29 p. tammik. 1895, ja siis nyt ummelleen kymmenen vuoden vanha. Lehdet oli yhteen liimattu ja aukesivat tapaturmassa. Kirjoitus on kokonaisuudessaan seuraava: 'Jos Sallimus suo, että nämät lehdet aukeevat vielä, jotka minä nyt yhteen liitän, niin sinä, joka nämät rivit luet, muista silloin minua, että olenko minä saavuttanut pääpyrintöni, nimittäin päästä Papiksi. Muista myös, onko maailma sama kuin silloin, kun näitä kirjoitin. Kenties olen minä sinulle, joka luet tätä, setä taikka veli, taikka miehesi veli. Näytä tämä silloin veljilleni. Sarjanperältä halolta tullessani vuonna 1895 29/1. Gustaa Feelix Wilkuna, s. 1879 – k. 19..'".

Tämäkin vanha lupaus ehkä teki vaikutuksensa. Herkkänä kuvittelemaan ja alttiina vaikutuksille Wilkuna nyt ilmeisesti haaveili morsiamensa ympärille jonkinmoista ihanaa pappila-idylliä, ja eli rauhallisessa lepotunnelmassa, silti kuitenkaan hylkäämättä Schopenhaueriaan ja Renaniaan.

Elämän kovuus särkee idyllit. Helmikuun viimeisenä päivänä Wilkuna vietti luokkatovereineen Alppilassa "penkinpainajaisten" muistojuhlaa, innostuen tekemään sen niin perinpohjaisesti, että hänen sielussaan seuraavana päivänä taas vallitsi murheellinen lamaannus. Sekä hän että asuintoveri ymmärsivät, että Vuorikatu 6:n "puulaaki" oli mitä kiireimmiten hajoitettava, sillä siinä ei ilmeisesti syntynyt edellytyksiä hedelmälliselle työlle. Tähän päätökseen yhtyivät mielellään ne kaksi muuta pohjalaista ylioppilasta, jotka asuivat pihanpuoleisessa huoneessa ja jotka omista "penkinpainajaisistaan" aikoinaan varhain aamulla kotiutuessaan unohtivat öljylampun palamaan; lamppu rupesi savuuttamaan, korventaen koko huoneen ja tehden asianomaisista niin öljyisen mustia, ettei heistä mikään saippua tahtonut saada valkoista näkyviin; hermostuneena "puulaakin" ylin isäntä vaati nyt moisia asukkaita kiireesti muuttamaan.

Mutta Wilkuna oli taas perinpohjin kyllästynyt Helsingin elämään ja halusi rauhallisempiin oloihin. Kirjoittaja, joka asui tämän kevätlukukauden Sipoossa, Söderkullan kauniissa kartanossa, valmistellen vanhan ajan historian tenttiä, pyysi häntä mukaansa sinne, ja niin Wilkuna saapui Söderkullaan, saaden täysihoidon eräässä Rauhanmäki nimisessä pienessä huvilassa muutaman vanhan neidin luona. Sinne hän nyt majoittui kodikkaasti ja tyynesti, siirsi päättävällä ilmeellä Uuden Testamentin syrjään, asetti ulottuvilleen Schopenhauerin, ja rupesi harrastamaan mielityötään, novellien sepittelyä. Näissä harrastuksissa, lukemisen, kirjoittelun ja ulkona olon vaihdellessa, lomassa päivittäinen pikku vierailu minun kammiooni ja siihen kuuluva leikinlasku, filosofeeraus ja kiihkeä väittely, kului tämä nuoruuden ihanana muistona kuvastuva kevätkausi. Siinä oli myös vaihteena joskus tapahtuva käynti Helsingissä, johon saatiin aihetta jos mistä, muun puutteessa uudistuneista poliisimellakoista, kirjallisuuden hankkimisesta ja tietysti vapunvietosta. Tämä viimemainittu aihe taas riipaisi Wilkunan valitettavan hurjaan seikkailuun, jonka selvittäminen toverihengen tinkimättömien velvoitusten vuoksi joutui minulle, ja jossa vilahtelee murheellisen koomillisina kuvina iso särkynyt ikkuna, yöllinen remuava vappuyleisö, hirveästi kiukustunut talonmies, suuri määrä vappuhumalaisia ja sikäli myös odottamattoman suopeita poliiseja, Wilkunan aina sopimattomalla ja epädiplomaattisella hetkellä ilmaantuva venäläisviha, ja lopuksi seuraavana aamuna – putkassa Wilkunan ei tarvinnut olla — itse silloin hyvin kuuluisa poliisikomisarius Anatol Paulutski, öljyttynä, suittuna ja koreana kuin karamellipurkin kyljessä oleva kuva. Selvittiinhän siitäkin ja painuttiin taas Sipooseen, jossa Wilkuna upotti murheensa Söderkullan maalla olevaan sievään metsäjärveen, ruveten uimaan jo toukok. 19 p. Kevät tuli 1905 sangen aikaisin ja muodostui peräpohjalaisille pojille unohtumattomaksi elämykseksi, sillä kevät täällä oli voimakkaampi ja rehevämpi kuin heidän kotiseudullaan. Wilkunan elämäniloa ja pursuavaa voimaa on vaikea kuvata – hänen fyysillinen kuntonsa ja sielunvirkeytensä oli ensiluokkainen. Seurueeseen oli toukokuulla liittynyt eräs kolmas pohjalainen, jota luonto oli ruumiinrakennuksen puolesta kohdellut ynseästi, lahjoittaen hänelle kuitenkin korvaukseksi seikkailunhaluisen ja aloiterikkaan sielun. Kun nyt Wilkuna ja hän esim. uintiretkellä viehättyivät leikkimään indiaaneja, juosta roikotellen ilkialastomana rannan synkässä kuusikossa, risu puukkona hampaissa, toinen kädessä tomahawkina, naama hirveässä irvistyksessä, kiljuen sotahuutoa ja tanssien kamalaa pääkallotanssia, toinen sopusuhtaisena ja norjana, toinen kyttyräselkäisenä ja hinteläsäärisenä, rupesi katsojalla sitä nähdessä pöyristävä tunne karsimaan selkäpiitä. Tätä kaikkea on turha enempää kuvata, sillä kokenut lukija voi ilmankin kuvitella, minkälaiset vinkeet vapauteen päästetyillä orivarsoilla on.

Siltä varalta, että aiottu tentti onnistuisi, olin luvannut itselleni palkinnoksi vapaan kesän, ja olin päättänyt lähteä Venäjän Karjalaan jalkapatikassa, katsomaan, minkälaista siellä olisi. Ja kun toukok. lopussa silloisen dos. Gunnar Palanderin ihmisystävälliset vaatimukset tulivatkin tyydytetyiksi, saatettiin jo aikaisemmin aloitetut varustukset lopullisesti täydentää. Wilkuna oli omaksunut aatteen innostuen ja valmistui toteuttamaan sitä hartaana ja odottavana. Muutettiin Helsinkiin, pantattiin kaikki tarpeettomat tavarat matkakassan vahvistamiseksi, ja käytiin asioilla kumpikin omalla tahollaan. Kesäk. 2 p:n iltana lähdettiin Helsingin asemalta Sortavalaan, seurana kirjava joukko venäläisiä sotilaita ja muuta rahvasta, Wilkuna väkevällä tuulella ystäviensä seurassa kumoamiensa lähtöryyppyjen johdosta. Seurasi vaiherikas matka, kuluen Wilkunaa hillitessä, sotilaan laulaessa kirkkaalla tenorilla surumielisesti hyväileviä venäläisiä lemmenlauluja, ja juutalaisen rukoillessa auringon noustessa, otsassa nelikulmainen puukapula ja vasen käsi kyynärvartta myöten nauhoilla kiedottuna. Tultiin Sortavalaan, tultiin Pitkäänrantaan, siitä Koirinojaan, ja siitä jalkapatikassa pitkin maantietä Suojärvelle, Annantehtaalle ja Kaitajärven kylään, Wilkunan astellessa vakaasti, katsellessa arvostelevasti "näitä Karjalan laulumaita" ja kiroillessa yhä enemmän kipeytyviä koipiaan. Ja Kaitajärven kylästä, kolmen penikulman päästä Venäjän rajasta, hänen täytyi kääntyä takaisin. Synkän näköisenä hän istahti kärryille, joita laiha hevonen lähti vetää junnaamaan Värtsilää kohti. Sieltä hän aikoi mennä Joensuuhun, jossa hänen veljensä, Sortavalan diakonikoulusta äsken päässyt Taneli, oli kunnalliskodin hoitajana, ja sieltä vihdoin Savon kautta kotiin. Kirjoittaja puolestaan painui rajan taakse, mikä ei enää kuulu tähän.

12

Tällaiset olivat Kyösti Wilkunan varsinaiset ylioppilasvuodet ja tähän ne loppuivat. Seuraava syksy tempasi hänet lopullisesti pois kaikista tutkintoajatuksista, antaen hänelle kokonaan muita tehtäviä ja huolia. Hänestä ei ollut, kuten on nähty, pakollisten ja määrättyjen tutkintolukujen suorittajaksi; levoton hermosto ei sietänyt niitä ja malttamattomasti omaa kotia halajava mieli piti tutkintopäämäärää kovin kaukaisena. Hukkaan eivät hänen ylioppilasvuotensa kuitenkaan menneet; vaikka hän ei voinutkaan lopullisen vakavasti kiintyä mihinkään, ei voinut omaksua mitään "varmaa kantaa", merkitsivät nämä vuodet silti uupumatonta, joskin hajanaista lukemista, totuuden haeskelemista ja aavistelua, tyytymätöntä etsimistä ja ajattelemista, monenlaista kokemusta, sellaistakin, josta sananlasku sanoo: "Kokenut kaikki tietää – vaivainen kaikki kokee". Näyttää siltä, kuin elämä valitsisi tulkitsijansa jo syntymästä saakka, kasvattaisi heidät aivan erikoisten ohjelmien mukaan, piirtäisi säälimättä heidän sieluunsa kaikki valonsa ja varjonsa, iskisi sinne parantumattomia haavoja ja sammumattomia säihkypisteitä – että he kerran tämän vaivaisen koulun käytyään voisivat sydänverellään todistaa: "Näin on, minä tiedän sen, olen kokenut kaikki!"

V

MONIVAIHEINEN MIES

1

Ollessaan kolmannella luokalla Wilkuna vaihtoi muutaman kirjeen raahelaisen luokkatoverinsa Aino Heikkilän kanssa.[41] Hän näkyy jo silloin kuvitelleen kirjailijan uraa, koskapa Aino Heikkilä kirjoittaa hänelle huhtik. 13 p. 1898: "Minusta oli niin hauskaa kuulla sinun aikovan kirjallisuuden alalle. Se olisi todella jotain ihailtavaa... Olisi sitten niin hauska lukea Kyöstin sepittämiä kertoelmia". Veljien muistelun mukaan hän jo alaluokilla yritteli sommitella kirjallisia kuvia kotiseutunsa erikoisista luonteista, ja oli hänellä tällaisia käsikirjoituksia jo viidennellä luokalla. Niiden aiheet ovat todennäköisesti uudistuneet hänen myöhemmässä tuotannossaan. Näihin aikoihin ilmeisesti kuuluu se kirjoitus, josta hän puhuu Augustille kirjeessään huhtik. 9 p:ltä, mainitsematta vuotta: "Olen kirjoittanut puolitiehen erästä novellia: 'Kuvauksia talonpoikaispidoista Kalajokivarrella'. Aiheena siihen ovat pääasiallisesti ne Alatalon tytön läksiäiset, joissa minä en ollut hyvinkään hyvällä tuulella. Uskallanko panna sen Louheen, siinä kun näet kosketellaan vähän körttisiä?" Sen lisäksi, mitä ennen on kerrottu hänen kirjoituksistaan konventin lehteen, Valon Terhoon,[42] on vielä mainittava vuodelta 1899 seuraavat: Pari suurta miestä ihmiskunnan kehitystä jarruttamassa ja Kesäinen tunnelma (molemmat syysk. 23 p.), ja vuodelta 1900 Kertausten aikana (toukok. 20 p,). Näistä ansaitsee Kesäinen tunnelma julkisuuden, sillä siinä on ikäänkuin siirtymistä oman sielun ulkopuolelle objektiivisesti tarkastamaan, kuinka ulkomaailman kuvat siihen heijastuvat. Olkoon se myös näytteenä Wilkunan silloisesta kielenkäytöstä.

"On täytynyt pari päivää viettää sisällä, kun on sateinen sää ollut. Mutta nyt sunnuntaiksi ovat pilvet poistuneet taivaalta ja aurinko pääsee loistamaan täydeltä terältä. Lähden ulos kävelemään. Ei ole mitään matkan määrää, ja mitäpä sillä; yhdentekeväähän tuo, missä käveli, onhan kaikkialla sama kesäinen kukoistus, minne vaan menenkin. Astelen pitkin ruispellon piennarta, laskeun siitä alavalle niitylle, ja lehikkolehdon läpi oikaisten osun jokirantaan tulemaan. Siinä on maalle vedetty venonen. Sen vesille työnnän, perään istuen kuljen verkkaan meloskellen pitkin vainioiden ja niittyjen läpi luikertelevan joen pintaa. Ympärilläni vallitsee tyyni, suvinen sunnuntairauha. Lämpimästi paistaa heloittaa kesäkuun aurinko. Väliin vaan sen valoa heikentää joku hailea pilvenhattara, joka taivaan sinilakea ikäänkuin huvikseen leijaillessaan sattuu sen eteen osumaan. Ruispellon välistä kohoaa leivo kohtisuoraan ylös, päästää mennessään virkeän, kesäisen liverryksen, kohoaa yhä korkeammalle, kunnes hupenee tuonne taivaan sineen – liverrys vaan enää ilmoittaa sen siellä liitelevän. Ruohikossa jokiahteella sipittää heinäsirkka, vaikenee hetkeksi, mutta jatkaa jo tuokion kuluttua toisessa paikassa tuota väsyttävää sipitystään. Vesirajassa kierii sääskiparvi ja rannempana kaislikossa porahtaa hauki tyytyväisyyttään. Siitä leviää rengasmaisia perättäisiä aaltoja, jotka panevat lumpeenlehden vapajamaan.

Ympäristöstäni nauttien melon yhä eteenpäin. Kokka halkaisee tyyntä veden pintaa, ja jälkeen jää kaksi toisistaan erkanevaa ja rantaa kohti kierivää lainetta. Joki laajenee pieneksi niittylammeksi. Nousen maalle ja nyhdän rannasta sylösen hajuheiniä, ja ne veneeseen vieden melon keskelle lampea. Heitän veneen omaan varaansa ja heittäyn selälleni heinille loikomaan. Näköpiirinäni on vaan veneen reunojen rajottama osa selkeän sinistä taivaan lakea. Pääskyparvi lentää näköpiirini sisälle. Turiit, turiit, ja livahtavat samalla toisesta laidasta ulos. Etäältä kuuluu kirkon kellojen kaiku. Kumisten vierivät ääniaallot ylitseni, vieden tuonne etäisiin sydänmaankyliin sunnuntaitunteen. Mutta sitten vaikenevat nekin; kaikki on niin hiljaista. Lämmin ilma väräjää, aurinko paahtaa niin raukaisevasti ja heinät allani tuoksuvat. Hiljaisuuskin tuntuu soivan korvissani, ja sitä kuunnellen vaivun puolinukuksiin. Koko elontoimintakin tuntuu kuin lakkaavan, tunnen vaan olevani. – Kunpa saisi aina näin loikoa, vapaana arkielämän ikävistä touhuista. Olla kuin vaahtokupla, joka kosken keskellä kierivästä vaahtopyörteestä on päässyt erilleen liukumaan, ja jatkaa nyt tyynemmässä paikassa, niemen kainalossa, omaa vähäistä rataansa. Mutta virta on vienyt venettä, ja rannan kahilikkoon kaapsahtaen se herättää minut mielikuvituksestani. Nousen peräteljolle ja alan meloa takaisin kotiin, muistellen tuota suvisen sunnuntaipäivän rauhaisaa hetkeä".

Tässä pienessä palassa kuudennen luokan oppilas kieltämättä oli tavannut tunnelman, jonka rauhallinen luonnontarkkailu saattaa olla tiedotonta kaikua Savosta päin. Tämä sävy on Wilkunan myöhemmälle kirjailijaluonteelle vieras, toistuen hänellä harvoin. Seuratessa edelleen hänen ensimmäisiä yrittelyjään tullaan Kolarin talveen. Olisi luullut, että Lapin luonto ja yksinäisyys olisi haltioittanut hänet yrittämään jotakin suurempaa alalla, jolta myöhemmin on niin monta kirjallista aihetta saatu, mutta niin ei käynyt. Pohjolan jylhä talvi kyllä vaikutti häneen, kuten näkyy hänen päiväkirjansa lyhyydessään ja sattuvaisuudessaan etevästä matkakuvauksesta, jolla hän ensi kerran Kesäisen tunnelman jälkeen tuli osoittaneeksi taiteilijan kykyä, hänen ensimmäisen painetun kirjansa muutamista Lapin-aiheisista kertomuksista, ja Porokaarteella nimisestä katkelmasta, jonka hän julkaisi Ajassa, merkiten sen osaksi pitemmästä kertomuksesta, Mutta Kolarin talvi ei silti merkitse hänelle syvempää kirjallista herätystä, vaan ovat, kuten on nähty, muut harrastukset ja muun elämänuran ajatukset vallitsevina. Nivalan nuorisoseuran lehteen hän lähettää Kyösti Kallion pyynnöstä jonkin pienen palan. Seuraava kurjuuskesä Helsingissä ja ylioppilaaksitulon talvi Oulussa eivät suoneet hänelle tilaisuutta kirjoitteluun, eikä kirjailijan ura näytä askarruttaneen hänen ajatuksiaan. Hän kirjoittaa kyllä morsiamelleen runojakin, jotka ovat säilyneet kirjeessä maalisk. 23 p:ltä 1902 (Löysin aarteen, Ikävissäni, Nannan kuva, Autuuteni ja Nanna-Kyösti), mutta hän lausuu niistä itse: "Ei ne runopukuunsa nähden ole juuri mistään kotoisin, sillä minulla ei ole runoilijan lahjoja tai kumminkaan en ole niitä harjoitellut" – arvostelu, joka osuu aivan oikeaan. Vasta kesä 1903 herättää hänen kirjallisen suonensa jonkinmoiseen eloon.

Tultuaan kotiin ylioppilaana hän Seppälässä asuessaan kirjoitti nuorisoseuraa varten näytelmän "Viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi".[43] Se on nelinäytöksinen ja ilmeisesti sepitetty hyvin lyhyen ajan kuluessa – hänhän ei tällöin viipynytkään Nivalassa kuin rapean kaksi viikkoa. Kirjoittaja oli merkinnyt nimekseen "Lallukka". Vanhoillinen ja sukuylpeä rovasti (jossa on osuutta sekä Nivalan entisellä rovastilla Hohenthalilla että myös Wilkunan isällä) vastustaa ylioppilaspoikansa Veikon (s.o. Kyöstin) toimintaa nuorisoseurassa ja hänen liittoaan talollisentytär Suoma Saarelan (s.o. Johanna Niskalan) kanssa. Nuorisoseuraa johtaa innokas nuori talollinen Kalle Anttila (s.o. Taneli Mantila tahi Kyösti Kallio). Veikko ei suostu luopumaan morsiamestaan, jolloin isä hylkää hänet. Mutta Veikko on saanut pääkaupungissa sanomalehtimiehen toimen ja aikoo lähteä sinne varustamaan kotia valitulleen. Alkuvuorosanoissa on valtiollinen sorto ollut puheenaiheena ja Veikon loppusanoissa kuvastuva toivo kohdistuu sekä isänmaan että omaan onneen: "... Synkkä on aika isänmaallamme. Kamalana hirviönä uhkaa idän jättiläinen sen kokonaan tukehuttaa ahnaaseen syleilyynsä. Mutta näissäkin oloissa tulee meidän työskennellä kansamme onnen eteen. Ja siinäpä kansan silmien avaamisessa meillä on paras toivo uuden ajan koittamiseen. Kääntyköön taivas vaikka vieläkin synkempiin pilviin, ja iskekööt vihan salamat entistä tuimemmin, niin työskennelkäämme vain horjumatta me, varmasti toivoen, että 'viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi!'"

Näytelmästä kuvastuu sortovuosien alkuaikoina vallinnut ihanteellinen käsitys kansan valistamisen ja herättämisen merkityksestä valtiollisessa taistelussamme. Siinä on myös ennakkoluulojen vastustamaa nuorten rakkautta ja tämän seurauksena ja näytelmän huippuna kiivas kohtaus isän ja pojan välillä; siinä on onnistuneita tyyppejä, vilkasta ja sujuvaa vuoropuhelua, ja "sopivissa paikoissa" isänmaallisia lauluja. Sen on siis täytynyt nuorisoseuran näyttämöltä silloisissa oloissa ja silloisen alttiin ja turtumattoman mielialan vallitessa hyvin tehota. Näinä aikoina ilmestyi painostakin paljon huonompia näytelmäkyhäyksiä.

Wilkunan ensimmäinen sanomalehtikirjoitus oli Sananen hautausmaan-riidasta Nivalassa, pitkänpuoleinen riitakirjoitus, joka julkaistiin Kaiussa kevättalvella 1895. "Sen jälkeen kirjoitin", hän kertoo omissa muistiinpanoissaan [viite 39], "v. 1898 – olin silloin neljännellä luokalla lyseossa – ensimäisen kaunokirjallisen pätkän sanomalehteä varten. Meitä oli kolme toverusta, jotka perustimme kortti-yhtiön ja kortit saimme ostetuksi siten että möimme 'Oulun Ilmoituslehteen' alakerran. Minä sanelin, toinen kirjotti ja kolmas vei sen mainitun lehden toimitukselle, joka maksoi siitä pyytämämme summan – 3 Smk. Tuota kirjotusta en ole koskaan nähnyt enkä tiedä tuliko sitä julkaistuksikaan. Kevätlukukauden lopulla samana vuonna kirjotin nimimerkillä Kyösti W. kaunokirjallisen pätkän – nimeä en enää muista – ja vein sen 'Louhi'-lehdelle. Se julastiin seuraavana kesänä ja siitä luvattiin 5 mk, jota en ole koskaan saanut – en nimittäin älynnyt periä".

Kolarista hän kirjoitti ystäväänsä J. Sjöblomia puolustaakseen Vielä muutaman sanan "Joulujuhlista Perä-Pohjolassa", joka julkaistiin Kaiussa.

Kesällä 1903 Wilkuna julkaisi Kalevassa m.m. seuraavat kirjoitelmat: Nokkanen ja Naulanen, kuvia pikku kauppiasten maailmasta (13/7); Pyhäkoskea laskemassa, matkakuvaus (13/7); Hänen ensimmäinen hattunsa (21/7); Kunnantuvalla (19/7); Hassusti kävi (30/7); On se sydän vanhoilla pojillakin (4/8); Tuokko (11/8); ja sitäpaitsi erään kirjoituksen perinnönjaosta talonpoikaisen väestön keskuudessa, suurimman osan lehden Oulun kirjeistä, jotka julkaistiin lauantaisin, mahdollisesti kirjoituksen Kirkonkokous (10/8, nimimerkki "– –s"), ja humoreskin Maanviljelys (20/8, ilmoitetaan mukaelmaksi). Nimimerkkinä oli "Festus".

Kaikki ovat ilmeisen kiireesti, jopa hutiloidenkin kyhättyjä, lyhyitä paloja, kieliasultaankin huolimattomia, mikä johtuu siitä, että hänellä toimensa vuoksi todellakin oli sangen vähän aikaa niihin uhrata. Niiden tarkoitus on etupäässä humoristisen vaikutuksen aikaansaaminen, mikä onnistuu harvoin, oikeastaan vain kertomuksessa Hassusti kävi, jossa aiheena on veli Augustin epäonnistunut yöjalkaretki. Mitään syvempää käsitystä siitä, mitä "novelli" oikeastaan on, ne eivät ilmaise, enempää kuin mitään tietoista taiteellistakaan pyrkimystä.

Syksyllä 1903 leimahtaa hänelle, kuten aiemmin on mainittu, kirkkaana näkemyksenä kirjailijakutsumuksen korkea tehtävä, ja samalla syntyy ajatus suuresta teoksesta, joka sisältäisi kuvauksen kaikesta siitä, mikä häntä tähän saakka oli ympäröinyt. Se oli kuitenkin vain tulevaisuuteen kohdistuva haave, jota hän ei vielä yrittänytkään toteuttaa. Keväällä 1904 hän taas jatkaa harjoitelmiensa julkaisemista Kalevassa, ehtimättä niitä suuren työtaakkansa vuoksi kirjoittamaan kolmea useampia. Ne ovat: Lapsentyttö (23/3), Ainakin yksi (30/3), ja Yksinäinen (21/4); Oulun kirjeet tänä aikana ovat Wilkunan kirjoittamia; hän käytti nyt nimimerkkiä "Kössi" – erästä niistä lukuisista lempimuodoista, joita nimi "Kustaa" on kansaltamme saanut. Jos tahtoisi tehdä vertailuja edellisen kesän yrityksiin, täytyisi sanoa, että edistystä on huomattavissa. Silloin ei vielä ainoassakaan esiinny pyrkimystä perustaa kertomus sielunelämän kuvaamiseen; nyt on Lapsentyttö nimenomaan rakennettu sen varaan. Sen aiheena on tositapaus Seppälästä, jossa ankaran jumalinen Arvid Wilkuna hallitsi, ja jossa lapsentyttö sai helvetinpelosta kouristuskohtauksen; kun Wilkuna sisällytti sen hiukan korjattuna ja siloiteltuna ensimmäiseen painettuun kertomuskokoelmaansa, on siihen paras tarkemmin syventyä sen yhteydessä.

Kirjoittelusta Työmieheen ja novelliharjoitelmista kesällä 1904 on jo mainittu, samoin kuin siitä, että hän sai Novellikokeistaan Pohjalaiselta osakunnalta toisen luokan palkinnon. Osakunnan palkintolautakuntaan kuuluivat Z. Castrén, Eino Leino, I.A. Heikel, Alexander Slotte ja Fr. Äimä; sen lausunto sisältyy osakunnan pöytäkirjaan marrask. 14 p:ltä ja kuuluu seuraavasti:

"Novellikokeiden esitystapa on tosin paikoittain epätasaista, ja henkilökuvaus jää toisinaan, esiteltävien ajatusten painosta, liiaksi syrjään, mutta toiselta puolen osoittavat nämä kokeet tekijässään lämmintä tunnetta ja harrasta mieltä, samoin kuin sangen hyvää huomiokykyä, tarkkaa yksityisseikkain havaitsemista sekä melkoista sommittelutaitoa".

Ei ole tietoa siitä, mitä nämä novellit olivat, mutta ennen sanotusta on käynyt selville, että joukossa oli Kaksi kirjettä ja todennäköisesti myös Lapsentyttö. Viimemainittu riittää todistamaan, ettei lautakunnan lausunto ole kiitoksessaan liioitteleva. Samalla kertaa sai palkinnon myös V.A. Koskenniemi (silloin vielä Forsnäs) runokokoelmastaan Tunnelmia ja tuulentupia, joihin sisältyi myös Heine-suomennoksia. Tämä tulevien kirjailijatoverusten yhteinen ensimmäinen menestys aiheutti pienen haltioitumisen ja onnellisia unelmia kirjailijan korkeasta kutsumuksesta.

Sipoossa ollessaan Wilkuna yhä jatkoi novelliharjoitelmiaan saaden valmiiksi melkoisen kokoelman, jolle antoi nimeksi Uuteloita. Sen hän syksyllä 1905 jätti Kustannusosakeyhtiö Otavalle, mutta se ei tullut hyväksytyksi. Otavan lausunto, joka on ilman allekirjoitusta, kuuluu:

"Kysymyksessä olevat uutelot todistavat tekijällänsä olevan hyvän havaintokyvyn, mutta häneltä puuttuu esitystavan elävyyttä, stiilin eheyttä. Monet novelleista ovat tarkalla silmällä elämästä otettuja, mutta kirjoittajalta on varsin useissa tapauksissa puuttunut kyky valaa niihin oman persoonallisen elämänsä kirkastava valaistus. Laajassa kokoelmassa on kyllä muutamia tyyliltänsä eheitä, aiheeltaan intressantteja ja – kuten tuntuu – tekijänsä ilonlapsia, mutta parasta lienee antaa näiden muutamien vielä odottaa uusia tulokkaita siskosarjaan, jotta ne muodostaisivat eheämmän, elämänhaluisemman perheen".

Tämä lausunto, jossa kiellon kärki on voideltu hunajalla – kuten ajattelevat kustantajat aina tekevät – ei Wilkunaa masentanut. Täydellä syyllä hän tunsi, että kustantaja oli oikeassa sekä moitteessaan että kiitoksessaan; sitäpaitsi hän oli itsekin tänä syksynä korottanut vaatimuksiaan taiteellisessa suhteessa. Kuitenkin hän lähetti kokoelmansa Werner Söderström O.Y:llekin koetellakseen, mitä siellä asiasta arveltaisiin. Maisteri J. Jäntin allekirjoittama vastaus oli seuraava:

"Emme ole nyt halukkaat painattamaan uutelojanne. Sellaiset pikku palaset eivät paljoa jätä lukijan mieleen. Mielestämme niitä on turha painattaa, jollei niissä esiinny jokin vallan erikoinen kertomataito ja jossakin määrin omintakeinen elämänkäsitys. Teidän kertoelmanne eivät sellaisia vaatimuksia täytä. Tahdomme kuitenkin uskoa, että Te voitte onnistua laatimaan yhtenäisenkin kuvauksen kansanelämästä, jolla jo sellaisenaan olisi suurempi arvo".

Näin pitkälle Wilkuna siis oli päässyt kirjailijana 1905 syksyyn mennessä.

2

Karjalan-matkaltaan Wilkuna koteutui kesäkuun loppupuolella, viivyttyään jonkin aikaa Joensuussa, Taneli-veljensä luona. Isä, joka kaipasi pojassaan omaa, asettamiinsa päämääriin sitkeästi pyrkivää luonnettansa, ei voinut olla moittimatta häntä siitä, että tämäkin yritys lahoi tyhjiin, mikä jälleen teki heidän suhteensa jäykäksi ja tympeäksi. Kansanopistosta päästyään Johanna Niskala tuli Nivalaan, jossa oli kotonansa heinäkuun loppupuolelle saakka; silloin hän matkusti Taneli Wilkunan luo Joensuuhun. Kirjeessään elok. 12 p:ltä 1905 hänelle Wilkuna kuvaa elämäänsä m.m.:

"Kovinhan yksinäistä ja painostavaa on elämäni täällä kotona. Päivät päästään nuhjotan yksinäni täällä kamarissani, tietämättä väliin, kuinka aikansa saada kulumaan, kun luku ja kirjoittaminenkaan ei maistu. Aaku täällä vain toisinaan käy ikäviä esitelmiään pitämässä ja nuhtelemassa minua 'turri-elämästä', joka hänen väitteensä mukaan johtuu minun jumalattomuudestani ja uskottomuudestani. Kovin on elämä kaljua ja epäkodikasta, vaikken siitä juuri erikoisesti ketään kotolaisista voikaan syyttää, pikemminkin olosuhteita. Äidin eläessä oli minunkin siedettävämpi olla, vaikkei sille silloin huomannutkaan niin isoa arvoa antaa... Mutta pyhäpäivät ne vasta ikäviä ovat täällä kotona. Esim. toissa pyhänä... oli minulla ikävää riittämään asti. Oli niin sateinen päivä, ettei voinut juuri mihinkään lähteä – täytyi vaan olla kamariinsa suljettuna. Arkena on edes työntouhua ja liikettä, mutta pyhäisin nukkua kuorsaavat useimmat tai lukevat postilloitaan ja raamatuitaan, jotka... eivät minua juuri huvita. Ainoaa hauskutusta tarjoavat minulle lapset, joiden kanssa 'jyryämään' minä tuontuostakin täältä kamaristani lähden. Kun nyt ensi kuun alussa lähden täältä kotoa, niin lähden luullakseni pitemmäksi aikaa".

Tämän kesän (1905) varrelta ei ole mitään erikoista Wilkunan kohdalle mainittavana; heinäkuun 16 p. hän piti nuorisoseurassa esitelmän körttipuvun alkuperästä; ilman varsinaisia lähteitä, oman arvelunsa mukaisesti, hän sanoi sitä aikoinaan yleisesti, varsinkin Savossa, käytetyksi kansanpuvuksi, jolla alkumallinaan on ehkä ollut jonkin aikakauden käyttämä herrasväen muotipuku, Syyskuulla hän ensin matkusti Joensuuhun Johanna Niskalan luo ja sieltä Helsinkiin, jossa sai asunnon Rauhankatu 15:sta. "Siellä asui isonlaisessa huoneistossa kolme iäkkäämpää neitiä, jotka puhuivat surkean huonosti suomea", ja siellä häneltä heti kysyttiin: "Oleko te suometariaani?"

Pian tämän jälkeen Wilkuna sai paljon puuhia.

3

Se yhteiskunnallinen harrastus, jonka edellisessä luvussa sanottiin vv. 1903-4 ruvenneen leviämään varsinkin vanhasuomalaisten ylioppilaiden keskuudessa, tuli yhä innokkaammaksi viimemainitun vuoden lopulla. Käytännöllisenä seurauksena siitä oli, että perustettiin yhteiskunnallisesti radikaalinen viikkolehti nimeltä Raataja, ensimmäisenä toimittajana Juho Torvelainen. Ensimmäinen näytenumero ilmestyi jo 1904 syksyllä ja mainittiin ohjelmassa työväenliike, raittius-, nais- ja siveellisyyskysymykset, osuustoiminta ja kunnallinen sosialismi, maatalouspoliittiset kysymykset, tilattoman väestön aseman parantaminen, nuorisoseuraliike ja kasvatus, kauppa ja teollisuus, kirjallisuus, tiede ja taide – ei siis niin varsin vähän. Työn jatkoa nimisessä johtavassa kirjoituksessa osoitettiin, kuinka "kansamme sivistynyt nuorukaisjoukko" seisoo tienhaarassa nyt samoin kuin Snellmanin herätyshuudon kaikuessa, kuinka sen on nyt valittava, elääkö itsekkäässä mukavuudessa vai antautuako "suurten, epäitsekkäiden, työtä ja vaivaa vaativien tehtävien palvelukseen kansan hyväksi". Työväenliikettä tarkoittaen kirjoituksessa sanottiin m.m.: "Se liike, joka nyt Suomessa pohjakerrosten joukossa näytäikse, on vaan ilmaus sen suuren kehityksen välttämättömyydestä, joka kaikkialla maailmassa paraikaa tapahtuu. Kansamme on ylpeä ja onnellinen siitä, että se jo aikojen aamuna pääsi länsieurooppalaisen sivistyspiirin yhteyteen. Nytkö se tahtoisi luotansa torjua tämän sivistyksen mahtavat aallot, kun ne hyökyvät rannoillemme uuden ajan yhteiskunnallisen liikkeen muodossa?" Tämä kirjoitus, jonka tekijä oli toimittaja Torvelainen ja jolle antoi lopullisen sisällön ja muodon esittelijäsihteeri A. Lilius (Listo),[44] kuvastaa hyvin sitä jonkinmoista mystillistä kunnioitusta, jota silloin tunnettiin sosialismia kohtaan luonnostaan vanhoillisissakin piireissä; sen vaatimuksissa, mikäli ne koskivat yhteiskunnallisten olojen parantamista, huomattiin olevan oikeutettua pohjaa; sen uskontoa muistuttava yhteinen innostus ja laaja kansainvälisyys sekä sen useimmiten tietopuolisesti aivan oppimattomien kirjoittajien ja puhujien häikäilemättömyys ja kansanomaisesti dialektinen nokkeluus herättivät pelonsekaista kunnioitusta; ja sen todellista kykenemättömyyttä joukkonsa johtoon yhteiskunnalle terveellistä tietä ei tunnettu vielä. Niinpä sisältää Raatajan viides näytenumero Työmiehen kymmenvuotisjuhlan johdosta kirjoituksen, jossa m.m. sanotaan; "Voimme mairittelematta väittää, että se verrattain korkea henkinen pääoma ja vakava itsetietoisuus kansalaisarvostaan, jonka maamme järjestynyt työväestö omaa, on suureksi osaksi 'Työmiehen' ansioksi luettava. Voimme myös avonaisesti tunnustaa, että moni nyt päiväjärjestyksessä olevista yhteiskunnallisista kysymyksistä on käynyt polttavaksi etupäässä 'Työmiehen' huutavien palstojen pakotuksesta". Juhlapuhe, jonka K.N. Rantakari piti Suomalaisen Nuijan kokouksessa Vilhon päivänä 1905, ja joka julkaistiin Raatajan ensimmäisessä varsinaisessa numerossa (n:t 9-10), sisälsi myös seuraavat sanat: "Turpeenpuskijat, maanmuokkaajat, tehtaalaiset, käsityöläiset, sanalla sanoen kaikki ruumiillisen työn tekijät ja ne, joilla ei aina työtäkään ole, ei isän perintöä, ne, joilla leipä on kovimman kynnen takana – ne ovat kansan enemmistö peittelemättä, kursailematta sanottuna". Se aate, jonka puhujan mukaan tuli nuorisoakin innostuttaa, oli "sorrettujen luokkavapautusaate".

Mutta tätä näin ojennettua kättä ei Valpas ottanut vastaan, vaan kohteli Raatajaa epäluuloisesti ja ynseästi, samoin kuin niitäkin, jotka vanhasuomalaisesta nuorisosta pian kokonaan siirtyivät sosialistien leiriin. Ja pian rupeaa Raatajassa näkymään merkkejä siitä, että on päästy tästä ja oman ohjelman liiallisesta radikaalisuudesta selville. N;ssa 23 & 24 (heinäk. 7 p. 1905) nimimerkki "K." julkaisee kirjoituksen nimeltä Kravattisosialistit, jossa kyllä myönnetään porvarillisen vapaamielisyyden tarpeellisuus vanhoillisten ja sosialistien välittäjänä, mutta sanotaan sitten: "Työmies ja sen nuoret avustajat, 'porvaris-ylioppilaat', haluavat pauhata vain ylimalkaan kaikkea vastaan, mikä eteen sattuu... Aatteen lippua kannettakoon korkealla, mutta päästettäköön järkeä ja elämänkokemusta mukaan. Sillä jollei meillä aatteen lippuna ole muuta kuin suuret sanat ja – punainen kaularöyhelö, niin olemme todellakin 'kravattisosialisteja!'" Näinpä lehti, vaikka sen joulunumeron kansi 1905 onkin vielä veripunainen, kadottaa vähitellen yhteiskunnallisen ja radikaalisen – nykyisin sanottaisiin "sosialistisen" – leimansa, ottaen suurlakon jälkeen tunnussanakseen "pois etuoikeudet – valta kansalle" ja muuttuen lopuksi ruotsinmielisiä vastaan taistelevan vanhasuomalaisen ylioppilasnuorison kielipoliittiseksi julkaisuksi.

Raataja ilmestyi toimittaja Torvelaisen nimissä vuoden 1905:n loppuun, mutta oli hän todellisuudessa luopunut lehdestään jo aikaisemmin. Lehti sairasti toimittajan puutetta, kunnes V.A. Forsnäs esitti siksi ystäväänsä Wilkunaa, joka hyväksyttiinkin. Tämä tapahtui lokakuulla 1905. Jo ennen kerrotusta on käynyt selville, että Raatajan yhteiskunnallisen radikalismin täytyi olla mieluista Wilkunalle, joka oli ruvennut "tuntemaan sosiaalisesti", jopa liittyen ylioppilaiden sosialidemokraattiseen yhdistykseenkin. Sikäli tämä siirtyminen vanhasuomalaisen nuorison leiriin ei merkinnyt mielipiteiden muutosta, mikä ei tullut kysymykseen kieliasiassakaan, sillä siinähän Wilkuna oli "kagaalikautenaankin" vanhasuomalaisten toveriensa kannalla. Mitä sitten vanhasuomalaisten valtiolliseen ohjelmaan tulee, ei se oikeastaan ollut Raatajan piirissä ylinnä, eikä Wilkuna todennäköisesti milloinkaan siinä suhteessa mielipiteitään tarkistanut muiksi kuin mitä ne hänen tavallaan rakennetulla miehellä olivat: hän ei kyennyt ymmärtämään taktiikan ja diplomatian tarkoituksia eikä tarpeellisuutta, vaan oli luonnostaan Sven Dufvan suoran toiminnan kannalla, s.o., silloin kun "viisaus" kehoitti peräytymään, hän "laski painetin". Tästä huolimatta kuitenkin se tosiasia, että hän oli joutunut ratkaisevasti vanhasuomalaisten piiriin, aiheutti sen, että hän pian rupesi toimimaan tämän puolueen palveluksessa muuallakin kuin Raatajan toimittajana.

Wilkuna oli niin herkkä ja ystäviensä vaikutuksille altis luonne, että tässä hänen siirtymisessään vanhasuomalaisten leiriin täytyy totuuden mukaisesti nähdä enemmän V.A. Forsnäsin kuin yhteiskunnallispoliittisen vakaumuksen vaikutusta. Innokkaana suomenmielisenä Forsnäs jo kouluaikanaan lukeutui vanhasuomalaisiin, koettaen luonnollisesti saada ystäväänsäkin vakuutetuksi perustelujensa oikeudesta. "Markus saattoi välistä miltei kadehtia ystävänsä varmaa kantaa, jota hän näihin saakka ei ollut onnistunut omaksumaan". Tämä erottava seinä kumoutui nyt ystävysten väliltä siten, että Wilkuna ja Forsnäs saivat yhteiskunnallisesta radikalismista ja suomenmielisyydestä yhteisen pohjan, joka sitten vei Wilkunan Raatajaan. Juuri siksi, että Forsnäs oli hänen saattelijansa tähän uuteen piiriin, tämä askel tuli Wilkunalle hyvin tärkeäksi — ei siis poliittisista syistä, vaan siksi, että varsinaisesti tästä hetkestä alkaa Wilkunan kouliintuminen taidekirjailijaksi. Kiellettävissä ei myöskään ole, että vanhasuomalaisten ylioppilaiden joukossa oli silloin sekä luontaiselta lahjakkuudeltaan että harrastustensa innolta ja vilpittömyydeltä huomattavia ja eteviä voimia, joiden piiriin joutuminen oli hyödyksi kenelle tahansa.

Tähänastisissa harjoitelmissaan Wilkuna oli kirjoittanut ikäänkuin ummessasilmin, vain luontaisen vaistonsa ohjaamana, olematta teoreettisesti ollenkaan selvillä siitä, mitä kaikkia vaatimuksia kirjallinen taide asettaa; novellikokeet osoittavat, että hän oli sangen vähän tietoinen tämän kertomuksen muodon perusvaatimuksista, oikeasta rakenteesta ja suurista vaikeuksista, kirjoittaen ne vielä ikäänkuin "kansankirjailijan" luontaisella, mutta aivan kouliintumattomalla kynällä. Forsnäsin erikoisuus kirjailijana on taas ensimmäisistä, Oulun lyseon konventin lehdessä julkaistuista runoista alkaen ollut ehdoton ja tinkimätön pyrkimys korkeaan taiteellisuuteen ja kaikkeen siihen, mitä se sisältää: ajatuksen syvyyteen ja yleisinhimilliseen pätevyyteen, muodon hioutuneeseen kirkkauteen ja runokuvien hienoon aateluuteen. Tämä synnynnäisesti korkea runoilija-asenne sai hänet jo alusta alkaen sotajalalle kaikkea sitä vastaan, mikä runoudessamme vähänkään vivahti rahvaanomaiselta ja helppohintaiselta, kansanlaulun laskuun luistavalta sanahelinältä. Kun nyt Wilkuna Raatajassa ollessaan tuli ystävälleen aivan jokapäiväiseksi seuralaiseksi, saattaa ymmärtää, kuinka terveellisesti Forsnäsin terävä arvostelu ja taiderunouden alalla yhä korkeammalle suuntautuva pyrkimys häneen vaikutti.

4

Raatajan merkitystä yhteiskunnallisena ja poliittisena julkaisuna ei liene arvioitava sanottavaksi; siinä suhteessa se ansaitsee nykyisin huomiota vain sen ajan virtausten ilmiönä. Kirjallisuuden historia tulee sen muistamaan: V.A. Forsnäs julkaisi siinä ensimmäiset runonsa ja toimi sen teatteriarvostelijana; sen yhteiskunnallisen radikalismin huomataan ehkä kerran piilevän hienona alakulon ja kapinallisuuden vivahduksena hänen ensimmäisten runojensa tunnelmapohjalla. Wilkunalle ei lehdellä ole tätä ensimmäisen kanavan merkitystä, mutta kirjallisen kouluutuksen aiheuttajana ja välillisenä syyllisenä mitä tärkeimpään elämänkäänteeseen Raataja oli hänelle huomattava tekijä.

Wilkunan ensimmäinen kirjoitus Raatajassa (lokak. 20 p. 1905, n:t 32 & 33) on Nälän pakko, lyhyt ja katkera kuvaus vanhasta ukosta, joka Ylioppilastalon portaiden vieressä pyytelee almuja ylioppilailta; yhteiskunnallinen näkökanta on se, että ukko on elämäntyöllään hankkinut muille pääomaa, jota päinvastoin ylioppilaat vain kuluttavat. Samassa numerossa on häneltä vielä kertomus Suutari Kinnusen perhe, räikeän realistinen kuvaus suutarista, joka työttömyyden, köyhyyden ja häädön vuoksi surmaa lapsensa ja itsensä; kertomuksessa ei ole ainoatakaan sovittavaa piirrettä, vaan on se hengeltään äärimmäisen agitatoorinen. Numerossa 35 & 36 (marrask. 10 p. 1905) on humoristiseen sävyyn piirrelty Pikakuvia lakkoviikolta sekä jo ennen julkaistu Kunnantuvalla. Marrask. 25 p:n numerossa (38 & 39) hän nimimerkillä "Keino Koutonen" julkaisee kuvauksen Kärsivällisyys lopussa, kertoen siinä vähämielisestä "Tökerö-Veelistä", joka päättää antaa eukkoansa selkään. Jouluk. 8 p:n numerossa (41 & 42) hän julkaisi kertomuksen Sotaa paossa, humoristisen kuvauksen yksinkertaisesta Tanelista, joka nähtyään naapurin mökin oven päällä nimilapun "Soda" luuli sodan tulevan ja piiloutui. Joulunumerossa on pala Ostakaa postikortteja, kuvaus kaupustelevista lapsista, joiden pyytelyt "ovat kylmiä henkäyksiä parempiosaisia ympäröivästä kurjuudesta", sekä vielä kertomukset Ressu ja Mustan kosto. Vuoden viimeisessä numerossa (47 & 48) on Festuksen kirjoittamia Pilkistyksiä Säätytalolta sekä kertomus Ameriikamies.

Vuoden 1906:n alussa merkittiin otsikkoon toimittajaksi Kyösti Wilkuna. Ohjelmakirjoituksessa, jonka tekijän nimimerkki on J.V., sanotaan m.m.: "Yhteiskunnallisissa kysymyksissä Raataja hyväksyy sosialidemokraattisen puolueen ohjelman kaikkialla, missä se tarjoaa edistykselle laajimman ja varmimman kannatuksen". Numero 2 osoittaa halua ymmärtää punakaartin tarkoituksen ja toiminnan paremmaksi kuin miksi porvarilliset sen yleensä selittivät. Numerossa 4 & 5 Wilkuna (K.V., kirjoituksessaan Yhteiskunnalliseen valistustyöhön) osoittaa kyllästymistä puoluekinasteluun, lausuen: "Suunnattakoon vain voimat puoluekinasteluista ja muusta turhanpäiväisestä tosiperäiseen työhön". Samassa numerossa on päätoimittajaksi merkitty Gunnar Palander (Suolahti), Wilkunan jäädessä toimitussihteeriksi. Tämän jälkeen Raatajassa pääsee voitolle sivistyksellis-kansallinen leima, yhteiskunnallisen puolen jäädessä syrjemmälle. Entinen katsantokanta esiintyy tosin joskus, kuten esim. Hakaniemen torin kahakan johdosta kesällä 1906, jolloin lehti leimasi (kirjoituksessa Väärällä lipulla, n:o 31 & 32) silloisen suojeluskaartin, Suomen ensimmäisen suojeluskunnan, ruotsinmielisten puoluearmeijaksi, mutta yleensä, kuten esim. Wilkunan kirjoituksessa Toista tietä (n:o 36), on asenteen muutos selvä; tuossa kirjoituksessaan Wilkuna puhuu silloisista villiintymisilmiöistä, osoittaen päässeensä ymmärtämään sosialismikiihoituksen oikean merkityksen ja arvon. Wilkunan nimi häviää otsikosta keväällä 1906; seuraavan vuoden alusta lehden päätoimittajaksi tuli Antti Tulenheimo ja Suomalainen Nuija otti virallisesti ja asiallisesti lehden kokonaan haltuunsa.

Wilkunan kaunokirjallinen osuus oli vuoden 1906:n kuluessa seuraava:

Ensimmäisessä n:ssa on kertomus Suutari-Kallen mökissä, kuvaus juoposta suutarista, jota vaimonsa Leena yrittää parantaa jumalansanalla ja hyvyydellä; suutari nukahtaa kesken saarnaa. Kolmannessa n:ssa on Pilkistyksiä. Numeroissa 4 & 5, 7 ja 8 on kuvitelma Malakias Mönkkösen tulevaisuuden seikkailuja. Helsingissä vuonna 2000, kepeä kirjoitelma Bellamyn silloin hyvin muodissa olevan kirjan tapaan. Kuudennessa n:ssa on kertomus Jätkä, jossa Kolarista saatu kokemuspiiri kuvastuu. Numeroissa 9 ja 10 & 11 on kertomus Eräs järvenkuivaushanke, n:ssa 12 Kovan onnen retki, joka on sama kuin ennen julkaistu Hassusti kävi. N:ssa 14-16 on ennen julkaistu kertomus Ensimmäinen hattu, n:ssa 17 Reformi, kuvaus hänen veljensä lapsuudessa sattuneesta pietistisestä napinratkomistilaisuudesta, ja n:ssa 18 & 19 (Snellman-numerossa) ennen julkaistu kertomus Lapsentyttö. N:ssa 23 & 24 on Wilkunan paras saavutus tänä aikana, kuvaus Äidistä erotessa, n:ssa 25 kuvaus Yöpoikia, ja n:ssa 27 & 28 (heinäk. 13 p.) kertomus Isänmaan puolesta, pilaileva jutelma pastorin rouvasta, joka tahtoi viettää helmikuun manifestin vuosipäivää saattamalla koko kylän jylhään pimeyteen, missä puuhassa onnistuikin muuten, paitsi että itse pastori sytytti lamppuunsa tulen kuten tavallisestikin. Samassa numerossa on vielä ennen julkaistu kertomus On se sydän vanhoillapojillakin sekä suopea arvostelu Väinö Katajan teoksesta Varavallesmannina. N:ssa 30 on kirjoitus Urheiluako vai raakuutta?, jossa tuomitaan vesilintujen metsästys. N:ssa 31 & 32 on julkaistu Vastuksien päivä, kuvaus pikkukaupungin sanomalehtioloista, ja n:ssa 35 kertomus Kesken jäänyt. N:ssa 50 & 51 Wilkuna julkaisi arvostelun V.A. Koskenniemen ensimmäisestä runokokoelmasta Runoja, joka ilmestyi jouluksi 1906.

Vaikka Wilkuna julkaisi Raatajassa joitakin entisiä kertomuksiaan, täytyy silti sanoa, että hän kirjoitteli lehteensä jokseenkin ahkerasti, valmistaen paitsi yllämainittuja kaunokirjallisia ja muita paloja, myös tavallista nimimerkitöntä tekstiä. Lehden avustajakunta ei aina hankkinut palstojen täyttöä läheskään riittävästi, joten toimitussihteerillä oli kyllä puuhaa ja kiirettä. Tämä kiire tuntuu hänen kaunokirjallisissa sepitelmissään, joista yleensä puuttuu syvällisempi ote ja taiteellinen määrätietoisuus; niitä on edelleen pidettävä harjoitelmina, joissa kirjoittaja etsii omaa ilmaisutapaansa ja joihin ei tule sovittaa vaativan arvostelun mittapuuta. Väliin hän kuitenkin, ehkä sitä itsekään huomaamatta, tulee löytäneeksi sävelen, jossa on totuuden voima, ja jonka hän tulee esittäneeksi askeettisella koruttomuudella ja luonnollisuudella. Tällaisia ovat Kesken jäänyt, josta tulee puhe myöhemmin, ja Äidistä erotessa, jonka sisältämä itserippi ja viiltävä totuus ei jättäne koskettamatta ainoatakaan äidistään eronnutta. Sitä voi Kesken jääneen ohella pitää Wilkunan Raataja-kauden korkeimpana saavutuksena, ja tulkoon se siis unhosta pelastetuksi.

ÄIDISTÄ EROTESSA.

Olen lähdössä taasen maailman markkinoille... Enhän iäksi sentään lähde, vaan palaanhan vielä ja piankin ehkä palaan... Mutta paljonhan voi silläkin aikaa tapahtua, minkä soisi kokonaan tapahtumattomaksi...

Hevonen on jo pihalla valjaissa, kiiruhtaa täytyy!

Menen sanomaan äidille hyvästi. Hän on sairaana. On jo useita viikkoja huojunut elämän ja sairasvuoteen välillä...

Ikkunan eteen tuolille on hän haalautunut, nähdäkseen taas poikansa maailmalle lähtöä.

Pysähdyn hänen eteensä ja näen paljon. En ainoastaan tuota tuolin selustaan kyljittäin nojaavaa, vuosien köyristämää, ryppykasvoista vanhusta – vaan paljon muutakin... Näen ne vuosikymmenien vaivat ja kärsimykset ja unettomat yöt, jotka hän on saanut vuodesta vuoteen läpikäydä, hoitaessaan suurta taloutta ja lukuisia lapsiaan. Ja ne vaivat ja kärsimykset ja unettomat yöt ja monet huokaukset – ne ovat nyt kuin kirjoitettuina noissa kasvojen rypyissä, kumaraan painuneissa hartioissa ja vaalenneissa hiuksissa... Ja on niissä vielä muutakin kirjoitettuna, näen sen, vaikken tahtoisikaan. Ovathan siinä edessäni luettavanani ne monen monet laiminlyömiset, tottelemattomuudet ja loukkaukset, joilla hänen vaivansa olen palkinnut. Siinä ne ovat... näen ne noissa väsyneen hellissä silmissäkin ja ne todistavat minua vastaan...

Siinä hän istuu ja katsoo minuun kuin pidättää tahtoen. Siuhoten kulkee henki ahdistavassa rinnassa ja kumarat hartiat nousevat ja laskevat hengityksen mukaan...

Mutta joutua täytyy...

– Hyvästi nyt äiti! – kuulen itseni sanovan, samalla kuin ojennan hänelle käteni.

Hän tarttuu siihen väsyneesti ja jää pitelemään, kuin ei hennoisi siitä hellittääkään.

Tuo kättäni pitelevä käsi, luiseva ja ryppyinen, jonka selkää suonet korkeina, sinisinä viiruina risteilevät, kuinkahan monesti sen olenkaan nähnyt matkakapineitani laittelevan ja huolella kopeloivan ja tunnustelevan, onko kaikki niin kuin ollakin pitää!... Siinäkin siis jotakin minulle kirjoitettuna...

Tunnen tavatonta hellyyttä, katumuksen ja surun sekaista hellyyttä.

– Miksikähän en ole koskaan voinut osoittaa oikeaa lapsen rakkautta äitiäni kohtaan? – tulee siinä mieleeni. – Olenhan häntä kyllä tavallani rakastanut ja ikävöinyt aina maailmalla ollessani, mutta sitten palattuani olen ollut kylmä ja tyly. – Hän on minua palvellut ja hemmotellut ja koettanut oloni mukavaksi saattaa... on joka kerta puolille yötä valvonut minun kotiin saapuessa, ollakseen vastaan ottamassa ja hoitelemassa... Ja minä en ole koskaan osoittanut hellää kiitollisuutta – vaikka koetan, en yhtään sellaista tapausta muista!

Tekisinkö sen nyt, kun kentiesi viimeisen kerran hänet näen? Mutta miksikähän se tuntuu niin kovin vaikealta?... Siksiköhän, etten sitä koskaan ole tehnyt, että se on niin uutta ja outoa minulle?

Kuinkahan hän mahtaisikaan tuntea salaista onnellisuuden riemua, jos nyt, kerran elämässäni, oikein lapsen rakkaudella häntä syleilisin... ja kiittäisin kaikesta!

Mutta siinä on välissä joku ylipääsemätön...

– Hyvästi nyt... vielähän te elätte, kun palaan?

Näihin lähes tylyihin sanoihin supistuvat kaikki hellät tunteeni!

– Jumala tiennee...

Ja hän herahtaa itkuun. Kätensä, joka siihen saakka on kättäni pidellyt, laukeaa irti kuin suonen vetämänä ja putoaa hervotonna helmalle...

Käännyn, lähden... en voi viipyä... tunteitaniko sitten pelännen...

Rattaat vierivät pihasta. Solalta katsahdan viimeisen kerran siihen ikkunaan. Hän on kuivannut kyyneleensä ja kuroittautunut lähtöäni näkemään...

– Soisipa Jumala hänen elävän siksi, kuin palaan, tunnen ajattelevani. – Ehkä silloin osaan rakkauttani ja kiitollisuuttani paremminkin kuin vain ajatuksissani osoittaa.

Kun sitten palasin, ei äitiä enää ollutkaan!

5

Tällävälin oli Wilkunan yksityisessä elämässä tapahtunut ratkaiseva käänne. Tulo Raatajaan ja siitä koituva pieni palkka antoi hänelle rohkeutta ryhtyä toteuttamaan unelmaa, jota hän kiihkeästi oli hautonut keväästä 1901 saakka – avioliittoon menoa. Kylmän ulkokohtaisesti ja järkevästi ajattelevalle se askel olisi hänen asemassaan ollut mahdoton; hän ei ollut saanut suoritetuksi, eipä sanottavasti alullekaan, mitään yliopistotutkintoa, joka olisi taannut hänelle kohtuullisen toimeentulon; hänen kirjailijauransa oli vielä haaveiden ja toiveiden varassa; hänen toimensa Raatajassa oli vähäpätöinen ja epävarma; hänen sanomalehtimiesuransa aivan alkavalla asteella. Kuinka olisi vakavasti edesvastuuntuntoinen mies voinut näissä oloissa ajatellakaan avioliittoa, varsinkin jos hän tunsi itsensä niinkin hyvin kuin Wilkuna – tiesi vaaralliset synkän alakulon hetket, toisaalta tulisen riehakkuuden, taipumuksen etsiä lasista lohdutusta, ja herkkyyden vaihtaa tämän päivän suunnitelmat jo huomenna uusiin? Tähän on vastattava, että Wilkuna kyllä oli tuosta kaikesta selvillä, mutta että vastustamaton onnen kaipuu, usko ja toivo kumosivat nämä epäilykset. Hän oli jo ehtinyt kokea olevansa liian orpo sielu elämään yksin; hänen henkensä tarvitsi aina ympärillään ystävyyttä ja rakkautta, jos sen mieli palaa ja elää virkeänä; hän kärsi vieraasta ympäristöstä, johon hän ei mitenkään voinut kotiutua; hän uskoi vilpittömästi, että rakastetun henkilön jokapäiväinen tuki ja toveruus tuottaisi hänelle sen johdonmukaisen vakavuuden ja järkähtämättömyyden, jota häneltä puuttui; ja hänen rakkautensa kiihkeys auttoi luonnollisesti joka kohdassa epäilyksien kumoutumista. Huolimatta ylioppilastutkinnostaan Wilkuna ajatteli ja tunsi talonpoikaisen kansan tapaan, ja tämä kansamme osahan ei ole milloinkaan elämää pelännyt eikä sallinut minkään taloudellisten tahi muiden epäilysten estää avioliittojaan, jotka se liiankin usein on solminnut Jumalan siunauksen ja hyvän onnen varaan. "Kaikkea muuta katuu, vaan ei nuorra naimistaan" – siinä kansamme elämänviisaus tästä asiasta ja sillä Wilkunakin lopuksi päätöksensä perusteli.

Lokak. 11 p. 1905 Wilkuna kirjoitti morsiamelleen Joensuuhun: "Minua on kohdannut pikkuinen onni, joka tekee meille mahdolliseksi oman pesän perustamisen lähimmässä tulevaisuudessa. Taivaasta tosin ei ole pudonnut 10,000 markan seteliä, kuten olen odottanut, mutta olen sensijaan saanut pienoisen sivutoimen, josta saan 200 mk kuussa palkkaa. Se on erään kerta viikossa ilmestyvän aikakauslehden, nimeltä 'Raataja', toimittajan virka. Tämä toimitustehtävä ei vaadi minulta kovin suurta työtä, joten huoleti voin ohella hoitaa yliopistollisia opinnoita ja suorittaa lopulta maisterin tutkinnon, siten yhä vakaannuttaen tulevaisuuttamme". Ja saman kuukauden 22 p. hän lohdutti morsiantaan, joka ollen vailla sulhasensa toivorikasta mielikuvitusta pysytteli paremmin maajalassa ja lienee lausunut joitakin epäilyksiä liiton taloudellisista perusteista, seuraavin sanoin: "Vaikka olemmekin rahoista köyhiä, niin olemmehan ylen rikkaita rakkaudesta ja luottamuksesta tulevaisuuteen". Tämä on tietenkin perustelu, jonka edessä inhimillinen järkeily vaikenee, Marrask. 28 p. hän kirjoitti jälleen luottavaisena ja onnellisena: "Kaikissa tapauksissa me tulemme viettämään joulua omassa kodissamme. Minulla ei vielä kertaakaan ole ollut oikeaa onnellista joulua ja tuskinpa sinullakaan, Mutta ensi joulusta me laitamme ihanan kotijuhlan, jonka kahden onnellisina vietämme". Ja seuraavana päivänä hän lisää samaan kirjeeseen: "Hurraa! Äsken vuokrasin asunnon ja ostin osan huonekalujakin. Se on vain yksi tilava ja valoisa, pienellä hällällä, vesijohdolla ja kaasuvalolla varustettu huone. Minä muutan sinne ensi viikon alussa ja ryhdyn kalustamaan aivan kuin lintu pesäänsä. Siellä asumme sitten kuin lintupari lämpöisessä pesässään". Lainastansa hänellä oli vielä jäljellä 110 mk, jotka Raatajasta tulevan palkan avulla saivat riittää kodin perustamiseen. Heikki-veli, jota hän käytti tässä asiassa uskottunaan, puuhasi tarpeelliset paperit, ja niin vihittiin Kyösti Wilkuna ja Johanna Niskala avioliittoon Joensuun köyhäintalolla sunnuntaina jouluk. 17 p. 1905. Seuraavana tiistaina he olivat jo kotonansa Helsingissä, Neitsytpolku 12 E., jonne Kyösti vei vaimonsa tämän tällöin vielä tietämättä, missä heidän asuntonsa olikaan. Kyöstiä näet huvitti pitää häntä täten jännityksessä viimeiseen saakka. Nivalassa hän oli koettanut pitää avioliittoaan salassa, mutta tulivat hänen aikeensa siellä Tanelin kirjeistä tunnetuiksi.

6

Raatajan toimittamisen ja avioliittoaikeiden lisäksi Wilkunan elämään näinä aikoina vaikutti tärkeästi marraskuun suurlakko, josta hän Vaikeassa tiessä antaa laajahkon kuvauksen ja johon hän ylioppilastoveriensa kanssa otti osaa valkokaartilaisena. Leijonalipun ilmestyminen senaatintalon katolle sai Markuksen sydämen kiivaasti sykkimään ja hän tunsi "outoa huumausta".

"Ja samalla heräsi mielessä kummia aavistuksia sekä aukeni sielunsilmäin eteen päätä pyörryttäviä näköaloja tulevaisuutta kohti. Kuin lumottuna tähysti hän lippua tuntien itsessään heräävän eloon jotakin, mikä siihen saakka oli uinunut heikkona itiönä... Markus oli joutunut omituisen kansallisen haltioitumisen tilaan. Sellaisina hetkinä hän hengessään ikäänkuin syleili koko Suomen kansaa, poissulkematta mitään sen huonoimmistakaan ominaisuuksista. Hän näki sen kuin yhtenä, moniosaisena henkilönä, jonka yhden jäsenen hän itse muodosti, tunsi sitä kohtaan palavaa, miltei aistillista rakkautta, jonka hurmaamana hän hoki sanoja: – suomalaiset! suomalaiset!"

Suurlakon päivinä Wilkuna – ja monet muutkin – elivät siinä uskossa, että kansaa rasittanut puoluetaistelu nyt loppuisi, koskapa syvimmän eripuraisuuden syy, venäläinen sortovalta, oli saatu pois, mutta ei edes sovinnon merkkiäkään näkynyt.

"Oli touhinaa, ääntä ja kiirettä, kun 'uutta Suomea' rakennettiin. Ennenkaikkea kuitenkin ääntä, sillä kaiken karvaisia kokouksia pidettiin yhtä mittaa ympäri maan ja joka päivä pantiin pystyyn uusia yhdistyksiä ja seuroja. Yhtäkkiä saavutettu rajaton sananvapaus vaikutti, että jokainen tahtoi saada ajatuksensa julkisuuteen ja äänensä kuuluville. Koko maa oli kuin suuri lastenkamari, jossa vanhoja huonekaluja kaadettiin kumoon, kiskottiin toisiaan tukasta, huudettiin, kiljuttiin ja piipitettiin mitä erilaisimmissa äänilajeissa. Päätään pudistellen, neuvottomina ja huolestuneina seisoivat ne, jotka olivat kasvaneet kiinni vanhaan ja koeteltuun. Se mikä vielä eilen oli ollut kiellettyä ja pyhää, siihen saivat tänään kaikki käydä käsiksi, sillä lait ja tavat, jotka ennen olivat kieltäneet pyhyydenloukkauksen, olivat tänään voimattomina vaienneet. Viime aikojen suuret tapaukset olivat meuroneet perustuksiaan myöten Suomen kansan ja nostaneet pinnalle ennen aavistamatonta pohjasakkaa. Suomalaisen Matin leveät, hyvänsuovat ja rehelliset kasvot olivat yhtäkkiä vaihtaneet ilmettä: näkösälle oli tullut piirteitä, joita ei vielä eilen oltu uskottu olevan olemassakaan".

Kaikki tämä vaikutti Wilkunaan päinvastoin kuin niihin sosialistiylioppilaihin, jotka ratkaisevasti siirtyivät toimivien sosialistien leiriin. Wilkunan aavistus sanoi, että hän oli ollut menossa väärälle tielle: "Ne patriarkkaalis-pietistiset vaistot, jotka hänelle olivat perinnöllisiä, mutta jotka tähän saakka olivat uinuneet myrsky- ja kiihkokauden vaahtoon peittyneinä, olivat alkaneet kohota näkösälle, hänen itsensäkään olematta siitä vielä täysin selvillä". Wilkunassa tapahtui näinä aikoina, aivan niin kuin hän Vaikeassa tiessä kertoo, eräänlainen syventyminen ja kypsyminen. Se oli vielä hiljaista ja muilta peitossa, ja vielä hetkiseksi hän saattoi, kuten tuonnempana nähdään, heittäytyä kiihkeään puoluetaisteluun, mutta se oli joka tapauksessa nyt tullut hänen elämänymmärryksensä pohjaksi: "Täysi-ikäisen miehen varmuudella hän tunsi ja tunnusti nyt omikseen ne isiltä perityt patriarkkaalis-pietistiset vaistot, joiden olemassaoloa hän viime aikoina oli alkanut yhä selvemmin aavistaa. Nyt hän tunsi olevansa siitä selvästi tietoinen ja samalla hän tunsi jalkainsa alla lujan pohjan".

Suurlakko oli ensimmäinen tällä vuosisadalla maatamme pyyhkäissyt maailmanpolitiikan maininki. Se opetti laajat piirit ymmärtämään, että maamme kohtalo saattoi olla riippuvainen suuremmista tekijöistä kuin siihen saakka oli osattu ajatella. Wilkunalle se merkitsi sykähdyttävää heräämistä uuteen yhteenkuuluvaisuuteen sen Suomen kansan kanssa, josta hän itse oli lähtöisin ja johon hän nuoruuden ylimielisyydessä oli usein ollut kyllästynyt. Jotakin oli tapahtunut, joka sai hänet aavistelemaan ja toivomaan suurta, joka yhtäkkiä muutti hänen tympeytymisensä ja kyllästymisensä romanttiseksi rakkaudeksi. Silloin kun ulkoiset tapahtumat suurlakkoa seuranneina aikoina olivat omiaan antamaan kansastamme epämiellyttävän kuvan, Wilkuna rupesi tämän romanttisen rakkautensa käskystä kansamme puolustajaksi meidän itsemme edessä, säilyttääkseen osaltaan oman ja meidän uskomme tulevaisuuden varalle.

Eräänä suurlakkoyönä joutui kirjoittaja, joka kuului samaan valkokaartikomppaniaan kuin Wilkuna, tämän kanssa vartioksi Yliopiston portille. Oli koleaa ja pimeää, venäläisten sotalaivojen valonheittäjät valaisivat silloin tällöin taivasta, ja punakaartilaisosastoja marssi joskus vaiteliaina ja synkkinä ohitsemme. Wilkuna oli mainiolla tuulella ja huvitti kirjoittajaa värikkäillä historiallisilla kuvitelmilla, kuinka helposti esim. saattoi ajatella olevansa ristiretkien aikaisessa Parisissa, jonne kalpea ja fanaattinen Pietari Erakko juuri johtaa uskonvimmaisia laumojaan – "juuri tuollaisia kuin nuo punakaartilaiset".

7

Se vieras, joka ensimmäiseksi tuli nuorikkojen onnea häiritsemään, oli kyllä entuudesta hyvin tuttu, mutta siitä huolimatta erittäin vastenmielinen – puute. Wilkunan pieni palkka ei tahtonut riittää, ja aika, jota olisi ollut ulotettava myös opintojen hoitamiseen, tuhrautui huoliin ja lisän hankkimiseen. Ajatellen lukujaan Wilkuna silloin päätti ottaa uuden lainan, 2000 mk, jonka v:n 1906:n alussa saikin Nivalan säästöpankista. Maksettuaan samaan paikkaan pari pienempää lainaa, yhteensä 390 mk, hänelle jäi siis käytettäväksi 1610 mk, Nivalan pankkiin hänellä siis oli nyt velkaa 5000 mk; kun siihen lisätään Pohjalaisten lainarahastosta saatu 200 mk, ja jokunen pienempi käteislaina, on yleiskatsaus hänen velkapuoleensa selvä. Summa oli siihen aikaan huomattava, mutta hyvällä hoidolla ja säännöllisesti jatkuvilla, vaikkapa pienemmilläkin tuloilla se olisi voinut vähitellen pienentyäkin.

Eikä sovi sanoakaan, etteikö Wilkuna olisi yrittänyt parastansa. Hän oli jo saavuttanut sanomalehtimiehenä jonkinmoista mainetta, minkä vuoksi hänelle vuoden vaihteessa tarjottiin Kaiun päätoimittajan paikkaa, palkkana 4200 mk. vuodessa. Lukuajatuksiinsa kiintyneenä hän ei kuitenkaan ottanut tointa vastaan, vaan rupesi sensijaan lehden Helsingin-kirjeenvaihtajaksi. Tammik. 22 p. 1906 Kaiku julkaisi nimimerkki "Luopion" kirjoituksen: Nimiperustuslaillisuuden päätuntomerkit ja vähän muutakin. Tämä kirjoitus on lähtöisin Wilkunan kynästä, sielullisesta tarpeesta perustella itselleen ja muille siirtymistänsä vanhasuomalaiseen puolueeseen. Mutta Wilkunahan ei ollut henkilö, joka ohjaa elämäänsä johdonmukaisen järkeilyn, pätevien perustelujen ja niistä tehtyjen johtopäätösten mukaan, ja niinpä tämä kirjoitus jääkin siltä puolelta hataraksi. Olisi väärin haastaa häntä siitä tilille nyt, sillä kukapa meistä, jotka silloin, tuona vimmaisimpana puoluekiihkon aikana, mikä milloinkaan on maassamme vallinnut – punaista aikaa lukuunottamatta – kirjoittelimme sanomalehtiin puolueasioista, ottaisi niistä ja niiden totuudesta vastataksensa tahi haluaisi niistä edes huomautettavankaan. Ne kuvastavat hyvin harvoin sitä, mikä niiden kirjoittajain pohjaluonne oli, tiimellyksen kuumuudessa syntyneitä kun useimmiten olivat. Wilkunan perustelut tuskin tyydyttivät häntä itseäänkään ja niinpä hän loppukappaleessa ikäänkuin huomaamattaan tulee palanneeksi entiselleen:

"Olen ollut passiivisen vastarinnan kannattaja ja ehdottomasti kannattaisin sitä vastakin, jos olot palautuisivat kerta vielä sitä vaativalle kannalle. Samoin olen vastustanut arvannostoa laittoman asevelvollisuusasetuksen aikana, mutta tämä kaikki ei ole estänyt minua antamasta arvoa toisin ajattelevillekin eikä saattanut heitä parjaamaan, niin kauan kuin olen ollut varma heidän rehellisestä isänmaallisuudestaan. Enkä nyt katso voivani lukeutua tuohon päämäärättömään ja haja-ohjelmaiseen puolueeseen, joka tätänykyä 'perustuslaillisuuden' lipun alla ajelehtii, kaikkia muita tuomiten ja sättien. Paikkani on siinä joukossa, joka Snellmanin ohjelman takana seisoo ja taistelee tuon ohjelman täysin toteuttamiseksi, sillä perille se ei ole viety, niin kauan kuin meillä on vieraskielinen yläluokka ja niin kauan kuin suomen ja ruotsin kieli ei ole kaikilla aloilla saatettu molempien kansallisuuksien lukumäärää vastaavaan suhteeseen".

Kaikuun Wilkuna kirjoitti kesällä 1906 arvostelun Koskenniemen Runoista, huomauttaen, ettei niitä "voi ajatella minkä hyvänsä tuulikanteleen hymistyksiksi", mikä oli taas letkaus Eino Leinolle. Heinäk. 18 p. on päivätty Kirjekortti Helsingistä. Lehterihavaintoja toisesta ja kolmannesta säädystä, jotka on kirjoittanut "Naku", on kahdessa numerossa, ja saman nimimerkin Talonpoikaissäädyn lehteriltä yhdessä. Tässä hän luonnehtii säädyn silloisia jäseniä, m.m. ystäväänsä Kyösti Kalliota, antaen hänestä edullisen kuvan. "K.W." on merkitty kuvauksen Viaporin kapinan päiviltä kirjoittajaksi, mutta "Naku" on taas nimimerkkinä Kirjeessä Helsingistä elok. 9 p:ltä. Artikkelit Mietteitä politiikan pyörteissä I ja II on kirjoittanut "i.a." Nämä ovat vahvasti puoluehenkisiä, etupäässä nuorsuomalaisia vastaan tähdättyjä sepustuksia. Elok. 9 p:n Helsingin kirjeessä hän m.m. puhuu Hakaniemen mellakasta lausuen seuraavan päätelmän: "Hakaniemen katutaistelua ei siis ole katsottava järjestysvallan taisteluksi järjestyksen häiritsijöitä vastaan, jolta se tosin ensi silmäyksellä näyttää, vaan hallituspuolueeseen kuuluvan vanhoillisimman yläluokan osan taisteluksi alaluokkaa vastaan".

Säätyvaltiopäiväin aikana ja varsinkin uuden eduskunnan alkuaikoina, jolloin kansa vielä ajatteli eduskuntaa ja edustajia kunnioittavasti, asettaen ne jokseenkin samalle romanttisen ihailun tasolle kuin oman saunansa, josta kaikki hyvä lähtee, nämä lehterikatsaukset olivat sanomalehtien halutuimmin luettua sisältöä, sillä kansa tahtoi tietää, kuinka "löylyä lyötiin" ja "vastoilla hutkittiin". Elleivät lehdet onnistuneet saamaan niitä Helsingistä, tehtiin ne itse selostusten mukaan, kuten esim. kirjailija Maiju Lassila Satakunta-lehden toimittajana ollessaan. Kun todellisuus ei tässä tapauksessa asettanut mielikuvitukselle varsin ahtaita rajoja, onnistuivat nämä kuvitellut lehterikatsaukset ensiluokkaisesti, ja lukijat olivat tyytyväisiä.[45]

Wilkunan ansiot Kaiusta, jonka taloudellinen asema sen jälkeen, kun Kivekäs oli sen myynyt, oli arveluttavalla tavalla ruvennut luisumaan alaspäin, eivät siis voineet olla sanottavat, joten hänen talouspuolensa sai v. 1906:n alkukuukausina pääasiallisesti nojautua Raatajaan ja ennen mainittuun uuteen lainaan. Kun tämä orsi oli hiukan kapeahko mukavasti istuttavaksi – varsinkin kahden hengen –, täytyi aina ajatella lisäansioita, mikä häiritsi johdonmukaista ja tarmokasta lukutyötä. Sellaisiakin henkilöitä on, jotka tyydyttävästi kuljettelevat useampiakin tehtäviä yhtaikaa eteenpäin, saattaen ne aikanaan kaikki loppuun, mutta Wilkunalla ei ollut siihen välttämätöntä, itsepäistä sisua eikä kärsivällisyyttä, ja niin hän jälleen rupesi katselemaan ympärilleen, näkyisikö mitään. Näköpiiriin ilmestyivät silloin Mikkelin Sanomat, jonka päätoimittaja ja silloinen omistaja Väinö Andelin (Hämeen-Anttila) oli muuttanut Helsinkiin, uskoen toimitustyön Jaakko Tuomikoskelle ja Heino Huhanantille – molemmat v. 1904:n pohjalaisia ylioppilaita ja aloittamassa täten sanomalehtimiesuraansa. Kun Tuomikoski helmikuun lopussa muutti Helsinkiin, lupautui Wilkuna hänen sijaansa, eli siis tosiasiallisesti lehden päätoimittajaksi. Mutta ennen lähtöään, joka tapahtui maaliskuun puolivälissä, hän kerkesi ottamaan osaa Folkteatterin vihellysjuttuun maalisk. 6 p, yhdessä muiden vanhasuomalaisten ylioppilaiden kanssa.

Kuten tunnettua, tämä mielenosoitus aiheutui siitä, että mainitussa teatterissa esitetyssä "revyyssä" käsiteltiin henkilöitä ja asioita tavalla, joka oli suomalaisista sopimatonta ja loukkaavaa. Keskeyttäen vihellyskonsertilla näytöksen ylioppilaat saivatkin aikaan sen, että "revyyn" esittäminen ennenpitkää lopetettiin. Luonnollista oli, että Helsingin ruotsinkieliset sanomalehdet tuomitsivat ylioppilaiden menettelyn, samalla löytäen "revyyn" puolustukseksi lieventäviä asianhaaroja. Silloin kun melua ja muuta ulkonaista hyvien tapojen vastaista häiriötä tapahtuu, on sen tuomitseminen sivistymättömäksi ja sopimattomaksi tietysti oikeutettua, mutta se on samalla usein myös pintapuolisin tapa, millä asian ytimeen suhtaudutaan. Syvempi arvostelu kysyy heti, mikä on melun aiheuttanut, ja jos se aiheuttaja todella on johonkin syypää, koituu pohjimmainen siveellinen edesvastuu sille.

Lopuksi mainittakoon, että Heikki Wilkuna kävi Kyöstin luona Helsingissä helmikuulla 1906. Matkan aiheuttivat pääasiassa ennen mainitut velka-asiat Nivalan säästöpankkiin; myös oli tarkoituksena kehoittaa Kyöstiä jatkamaan lukuja. Kyösti oli koko ajan synkkä kuin ukonpilvi, makasi sängyssään päivät päästään eikä vaihtanut montakaan sanaa veljensä kanssa. Ei hän liioin lähtenyt kaupungille veljeänsä opastamaan. Hänen vaimonsa sensijaan oli koko ajan ystävällinen emäntä ja opasteli lankoansa kaupungilla minkä ehti.

VI

INFERNOKESÄ 1906

1

Wilkuna matkusti Mikkeliin aluksi yksin, asuen ystävänsä Toivo Martikaisen luona siksi, kunnes sai vuokratuksi huoneiston; Martikainen työskenteli Mikkelissä proviisorina. Huhtikuulla hänellä jo oli kotinsa kunnossa ja hän saattoi siis hyvin omistautua tehtäväänsä. Hänen toimintansa loppui kuitenkin jo huhtikuun loppupäivinä nöyryyttävästi ja masentavasti; hän pakeni suinpäin Helsinkiin, palaamatta enää Mikkeliin takaisin. Hänet ilmoitettiin toimittajaksi ensi kerran lauantaina, maalisk. 17 p, (n:ssa 32), ja hänen nimensä on viimeisen kerran toimittajan paikalla huhtik. 26 p. (n:ssa 48).

Mikkelin Sanomiin Wilkuna kirjoitti ainakin seuraavat artikkelit: Pois kukkarokanta!, jossa hän kehoittaa varakkaita kuntalaisia vapaaehtoisesti luopumaan etuoikeuksistaan; Yhäkö sitä vaaditaan? – suomalainen puolue on valmis sovintoon, mutta sille ei ole asetettava nöyryyttäviä ehtoja; Ruunun syöttiläät – niitä ovat – hirvet, joita on turha pitää rauhoitettuina muualla kuin kruununpuistoissa; Vieläkin kaupunkimme ruotsalaisesta yhteiskoulusta – hyökkäilyä tätä sitkeähenkistä koulua vastaan; Kuvernöörinimitykset – näihin virkoihin on nimitettävä vain sellaisia, jotka ovat syvästi perehtyneet sosiaalisiin, hallinnollisiin ja kunnallisiin asioihin; Epäjohdonmukaista menettelyä käsittelee silloin esiintyneitä vaatimuksia hallituksen erosta; Asemamies (kirjoittanut "Kullervo") on Wilkunan jo Sipoossa sepittämä kertomus siitä, kuinka harjoittelija vietteli asemamiehen morsiamen ja kuinka asemamies antoi hänelle selkään; Viime vuosien opetus on se, että sivistyneen luokan tulee ymmärtää velvollisuutensa, riisua pois vieras verho, ja pukeutua kansallisiin muotoihin; Aarteet esille I ja II, – kysymys on kansassa uinuvista henkisistä aarteista, joiden esille kaivaminen on sivistyneen luokkamme velvollisuus; arvostelu Sakarias Pyysalon runokokoelmasta Ihmisen poika; 2 viikkokronikkaa Timoteuksen kirjeitä; pari pakinaa: Arvon herroja asiamiehinä ja Kielikysymys. Kun otetaan huomioon kaikki muu työ, saattaa myöntää, että Wilkuna koetti Mikkelissäkin uutterasti täyttää velvollisuuttansa.

Vasta toukokuun lopussa Wilkuna sai Arvid-veljensä avulla Nivalasta lainansa jäännöksen, jonka isä oli pidättänyt korkoja varten, ja toimitetuksi vaimonsa ja tavaransa Helsinkiin, uuteen huoneistoon Katajanokalle, Vyökatu 9. Tämä kesä oli Wilkunalle mitä raskain sekä sielullisesti että aineellisesti saattaen hänet ja vaimon kurjuuden partaalle; elleivät hänen veljensä olisi häntä henkisesti ja aineellisesti tukeneet ja rohkaisseet, masennus olisi ehkä vienyt hänet perikatoon. Mutta samalla tämä infernokesä oli hänelle mitä kasvattavin, opettaen hänet nöyrtymään ja luopumaan siitä uhmasta, joka yhäkin joskus hänen ajatuksiaan ja tekojaan ohjasi. Kun tämä nöyrtyminen ja sielullinen syventyminen käy liikuttavan inhimillisellä tavalla ilmi hänen kirjeestään elok. 7 p:ltä 1906 August-veljelle, olisi väärin koettaa maailman pintapuolisen tuomion pelosta peitellen näitä asioita sivuuttaa. Hän kirjoitti:

"Kovin vaikea on minun ryhtyä tätä kirjettä kirjoittamaan, mutta täytymyksen järkähtämätön laki pakoittaa siihen. Minun täytyy nöyrtyä vieläkin kerran kotoa apua pyytämään. Mutta tahdonpa alustukseksi tunnustaa suoran totuuden, kuvata hiukan lähintä entisyyttä, joten nykyinen tilanne käy paremmin selväksi. Pyydän kuitenkin tyynesti ja kovin säikähtymättä lukemaan, ehkä kuvauksessani tuleekin esiintymään hieman synkkiäkin kohtia.

Ensinnäkin teistä on luonnollisesti tuntunut kovin kummalliselta ja kevytmieliseltä menettelyni, että Mikkelistä niin pian lähdin pois muka sillä syyllä vain, että 'kaupunki oli ikävä ja että minulla tuli riita virkatoverini kanssa'. Ei se suinkaan ollut yksinomaisena syynä. Syy oli seuraava: Eräänä päivänä huhtikuun lopulla rupesin ryypiskelemään lehden taloudenhoitajan kanssa. Päissäni minä olen tullut useimmiten aivan isän kaltaiseksi, nim. sellaiseksi kuin isä päissään: ylpeäksi ja hurjaksi. Niinpä nytkin tulin aivan villiksi, jommoisena en koskaan ole ollut. Aivan muistamattomaksi juopuneena olin sitten illalla mennyt, en tiedä itsekään, mistä se lie päähäni pälkähtänyt, poliisikamariin ja alkanut hyvin törkeästi haukkua Mikkelin poliiseja. Kun he olivat toimittaneet ja pyytäneet minua kotiin, en minä ollut lähtenyt, vaan jatkanut metelöimistä ja käskenyt panna putkaan, jos uskaltavat. Viimein he olivat sen tehneetkin, jolloin minun väitettiin ylikonstaapelia lyöneen. Putkassa sytytin sitten juopuneessa raivossani seinän palamaan, josta ei kuitenkaan suurempaa vaaraa tullut. Asia olisi nyt kumminkin voinut hautautua siihen pelkästään sillä, että minä olisin maksanut ne vähäiset vahingot, mitä poliisikamarissa sain aikaan. Mutta poliisimestarille, joka oli kuvernööri von Knorringin vävypoika, oli tietysti iloinen asia, että Mikkelin Sanomain toimittaja joutui kiikkiin, sillä useita kiivaita kirjoituksia kirjoitin aikanani kuvernööristä ja muistakin sen puolueen herroista. Niinpä sain seuraavana päivänä, kun masentuneena, henkisesti ja ruumiillisesti sairaana, makasin kotona, haasteen raastuvanoikeuteen. Halusin tällöin mitä pikimmin päästä pois Mikkelistä, sillä pelkäsin jutun tuossa pienessä ja muutoinkin pikkumaisessa kaupungissa tulevan yleisesti tiedoksi ja että 'perustuslailliset', joita enin osa mikkeliläisistä on, tekevät siitä oikean makupalan. Ainoa, joka Hannaa lukuunottamatta tuli vuoteeni ääreen minua lohduttamaan ja kehoittamaan miehekkäästi paikalleni jäämään, oli Toivo Martikainen. Mutta toimitustoverini —- näki ajan tulleeksi, jolloin minut sopi raivata tieltä. Kauemmin aikaa Mikkelin Sanomissa olleena hän oli hyvin kateellinen siitä, että minä tulin määrääväksi mieheksi lehteen sekä sain enemmän palkkaa. Hän kiiruhti päätoimittaja Andelinille ilmoittamaan asian suurennettuna ja lisättynä sekä samalla uskotteli minulle, kuinka koko kaupunki puhuu siitä ja kuinka minun on parasta mitä kiiruimmiten lähteä kaupungista pois. Tämä ei luonnollisesti voinut olla vaikuttamatta silloiseen mielentilaani katsoen muutoin, kuin kiiruhtamalla pois lähtöäni. Andelin kyllä kirjoitti minulle lohduttavan kirjeen, jättäen omasta vallastani riippuvaksi, jäädäkö vai lähteä. Puolisairaana lähdin sitten Helsinkiin, kiiruhtaen pois, ennenkuin juttu tulisi raastuvanoikeuteen, jonne toimitin asiamiehen... No, ilman mitään kaunisteluja, minä sain sakkoja ja tulin masentuneena miehenä tänne H:kiin. Andelin toimitti minulle sitten paikkaa Hämeenlinnassa, Hämeen Sanomissa, mutta – minä en uskaltanut lähteä, sillä herkkämielisyydessäni pelkäsin, että kun nähdään minun äkkiä muuttaneen toiseen lehteen, lähtee 'perustuslaillisissa' lehdissä kiertelemään pahanilkinen pikku-uutinen tuosta Mikkelinjutusta, joka onneksi kuitenkin jäi julkisuuteen tulematta... Päätin siis jotenkuten kitkuttaa tämän vuoden loppuun, jolloin voin taas ruveta 'Raatajan' toimittajaksi, sillä nykyinen toimitussihteeri on ainoastaan tämän vuoden loppuun. Niin olemme sitten kesäkuun alusta suurta puutetta kärsien elää kitkutelleet täällä Helsingissä. Minä olen kirjoitellut Raatajaan ja nyt myöhemmin Kaikuun, mutta suuriahan sillä ei ansaitse, vallankaan köyhästä Raatajasta. Niinpä ei väliin ole ollut syödä muuta kuin vettä ja leipää, ja on Hannan sormuksetkin täytynyt viedä panttilainastoon. Mutta kärsivällisesti olen koettanut kantaa omaa hankkimaani kuormaa ja ottaa opiksi tuosta vastoinkäymisestä sekä väkistenkin kohota uutta tulevaisuutta kohti. Ryyppäämisen olen luonnollisesti kerrassaan jättänyt pois j.n.e. Viime kuun puolivälissä pyysin Hannan sisarelta Hilmalta lainaksi vähän rahaa, sillä kun hän oli täällä käymässä heinäkuun alussa, sain kuulla, että hänellä on jonkin verran säästöjä. Pyysin häntä lähettämään heinäkuun lopuksi saadakseni sen kuun vuokran siten maksetuksi. Ei kuulunut mitään vastausta vielä viime päiväksi. Tuskastuneina odotimme seuraavana päivänä – yhtä turhaa, ja niin päivä päivältä koko tämä kulunut viikko. Paitsi vuokraa oli näinä päivinä maksettava myöskin eräs pikku velka, 13 mk. Rahaa ei kuulunut eikä ollut edes syötävääkään. Raatajan taloudenhoitajakin on ollut koko kesän maalla, joten ei sinnekään ollut turvaa. Epätoivomme nousi kukkuroilleen, kun useita päiviä oli jo kulunut yli vuokranmaksupäivän ja oli joka hetki pelättävissä isännän ilmaantuminen uhkaavana vuokrankiskojana. Mahdoton on minun tässä sanoin kuvata, mitä näinä päivinä olen tuntenut, kun ei ainoastaan nykyinen hätä ja huutava pula, vaan entisetkin hairahdukset ja niitä seuranneet kärsimykset astuivat uudestaan esiin. En missään nähnyt pelastuksen tietä. Olin kuin umpinaiseen aitaukseen ahdistautunut elukka, joka ei missään huomaa aukkoa, ja jota ruoskat joka suunnalta uhkaavat. En voinut olla eilen kotona, jossa Hanna yhtenään itki, vaan harhailin metsissä sanattomassa ja synkässä tuskassa. Olen monesti saanut Jumalalta selviä viittauksia, mitä tehdä hädästä päästäkseen, jopa toisinaan kerrassaan hämmästyttävän selviä, kuten kerran Oulussa, mutta nyt tuntui kaikki kuolleelta. Vaivautuneet aivoni eivät löytäneet mitään veräjää, jonka kautta pelastua. Pidin itseäni menneenä miehenä ja kuoleman ajatus pysyi minussa itsepintaisesti kiinni. Elämänhalukin oli toiselta puolen suuri: tuntui kurjalta kuolla maineettomasti, asiain huonoimmalla kannalla ollessa, ja halutti niin kovin päästä vielä taistelemaan ja kirjoittelemaan, saada edes vielä yksi Helsingin-kirje Kaikuun kirjoittaa. Siksipä illalla väsyneenä kotiin hiipiessäni toivoin pelon ohella, että päivän kuluessa on ilmennyt kotona jokin pelastuksen mahdollisuus. Mutta ei – tapasin vain Hannan toivotonna itkemässä. Nyt tuntui kaikki menneeltä, niin toivottomalta ja kolkolta. Ja, suoraan sanoakseni, oli hyvin lähellä, että olisin yöksi avannut kaasujohdon ja niin olisimme kuolleet kaasumyrkytykseen. Mutta kovin tuntui sekin kauhealta tuossa kolkon toivottomuuden tilassa. Elämänhalu pakoitti odottamaan vielä aamuun, jos edes silloin, aamupostin aikana, koittaisi loppu tälle synkeälle epätoivolle. Turhaan! Silloin itkin! Itkimme yhdessä. Mutta se helpotti ja nöyryytti. Lähdin liikkeelle ja menin pastori Hymanderia tapaamaan, päättäen paljastaa hänelle toivottoman tilamme ja pyytää tilapäistä apua. Hän ei ollut kotona, luultavasti maalla! Palasin kotiin, mutta lähdin taas liikkeelle ja menin lähimpään puotiin, josta telefoonasin useampaan paikkaan – ei yksikään kysymistäni henkilöistä ollut kaupungissa! Taas kotiin ja jos mahdollista entistäkin enemmän lamassa. Viimeisen, riutuvan toivoni perustin kahden aikana kannettavaan postiin, jolloin m.m. Pohjanmaalta tulevat kirjeet kannetaan kotiin. Toivoin, että eräs oululainen toverini lähettäisi velkansa, josta olin jo muistuttanutkin. Päättelin, että se olkoon merkkinä siitä, että Jumala ei ole perin vielä minua hyljännyt ja että siitä virkistyneenä voin mennä talonomistajan luo pyytämään lykkäystä vuokranmaksulle, samalla kuin sillä saisin kuitatuksi tuon 13 mkn velan, jota kuuden aikana piti tultaman perimään. Hengitystä pidättäen ja hiukset pystyssä odotin kahden postia. Jo kuului kopsaus etehisestä. Menen jännittyneenä apajaa kokemaan. Siellä on vain – Kaiku kuivine uutisineen maantiensuunnan tangoituksista ja tuberkuliinitarkastuksista. Ajatukseni ovat kuin pysähtyneet, kerran vain leimahtaa kuin synkkänä salamana, että minun täytyy lähteä ulos, metsään ja... Mutta sitten tuli mieleeni, että on väärin minun asettaa ehtoja ja odottaa mitään merkkejä Jumalalta, sillä itse syypäänä tähän tilaan on velvollisuuteni ryömiä tästä umpikujasta ulos matalimman veräjäpuun alitse. Mahdottomalta sekin tuntui, mutta elämänhalu pakoitti siihenkin. Rohkaisin siis itseni ja menin talonomistajan luo pyytämään lykkäystä vuokranmaksulle. Hän suostui sillä ehdolla, että tämän kuun puolivälissä sitten maksan samalla tämänkin kuun vuokran. Vielä oli jäljellä tuo 13 mkn velka, mikä piti tänä iltana maksaa. Muistin vielä erään tuttavan, jolta lähdin lainaamaan. Tapasinkin hänet – ja sain! Täten ryömin aitauksesta ulos ja sain hiukan hengähtää. Se antoi myöskin rohkeutta vielä kerran kääntymään kodin puoleen ja ilmoittamaan kaikki. Olen kyllä kesän kuluessa ajatellut monestikin kotia, kun on ollut kovin hätä, mutta avunpyyntö on tuntunut mahdottomalta, sillä olettehan siksi paljon saaneet puolestani uhrauksia tehdä ja minun puoleltani tylyyttä kokea, jotapaitsi olen tahtonut välttää antamasta aihetta siihen, tavallaan kylläkin oikeutettuun luuloon, ettei minusta koskaan 'tule miestä', kun yhä vieläkin tuollaisia tapahtuu, kun mies kannosta päästyään yhä uudestaan kantoon ajaa ja liekona tiepuolessa makaa. Mutta kun minulla itselläni on vahva luottamus uuteen tulevaisuuteen ja varma vakuutus siitä, että minä kykenen vielä iloakin teille tuottamaan, niin uskallan puoleenne kääntyä. Ja kun silmään takanani olevaan kehityskauteeni, niin huomaan siinä kaikesta huolimatta hiljaista kohoamista. Periaatteeni ja mielipiteeni ovat monessa asiassa kehittyneet terveeseen ja vakavaan suuntaan. Ja lienettepä tekin jotain semmoista huomanneet. Varsinkin naimisiinmenoni on ollut omiaan vaikuttamaan siihen suuntaan. Hanna kyllä kauhistui, kun selitin avunpyynnöllä kääntyväni kodin puoleen, peläten, että nykyinen tilanne voidaan selittää hänen syykseen. Sitä en teidän kumminkaan usko tekevän, sillä kyllä päinvastoin hän on saanut kärsiä minun tähteni, vaikkakin hän on tehnyt sen nurisematta ja minua sanallakaan soimaamatta. Asiani olisivat ilman Hannaa epäilemättä paljon hullummin kuin ne nyt ovatkaan, sillä luonnollisesti aviomiehen asemani on pakoittanut minut viimeiseen saakka taistelemaan, ja se myös on pakoittanut tähän tunnustukseenkin. Ryypiskelyhalunikin hän sai rajoitetuksi melkein vähiin alituisilla pyytelemisillään, vaikkakin tosin tuo Mikkelin juttu vielä sattui, tehden, joskin liian kouriintuntuvalla tavalla, kokonaan lopun ryypiskelyistäni. En siis soisi, että Hannalle ollaan vähääkään katkeramielisiä, päinvastoin. Eivätkä taloudelliset menoni ole yhtään lisääntyneet naimisiin menomme jälkeen... Vaikea minun on tämä pyyntöni esittää, sillä tiedänhän, kuinka vaikea sielläkin on yhtäkkiä rahoja kopata, mutta edellisestähän käynee jo selville, että se on äärimmäinen täytymys, joka minua tähän pakoittaa, masentuminen ja nöyrtyminen, joka suinkaan ei ole helpolla tapahtunut, vaan on vaatinut ankaraa järistystä. Pyytäisin teitä myös vieläkin luottamaan tulevaisuuteeni ja uskomaan, että minullakin on suoritettavana määrätty osani täällä maailmassa ja että minä sen vielä suoritankin kaikesta huolimatta, ja että nämä kokemukseni, niin kalliita kuin ovatkin, ovat kasvatusta siihen. Ainakin itse sen varmasti tunnen ja olen vakuutettu, ettei minulle enää voi mitään pahempaa haaksirikkoa tapahtua.

Kalliolta kuulin, että isä on heikkona, joten hän ei enää kauan eläne. Olen monestikin ajatellut kirjoittaa hänelle ja tulkita pojan kunnioittavaa rakkautta, jota kaikesta huolimatta olen aina tuntenut häntä kohtaan. Näin kodin piiristä poissa ollen unohtaa helposti hänen huonot puolensa ja muistaa vain hyvät. Paljonhan minäkin olen häneltä perinyt hyviä jos huonojakin luonteenominaisuuksiani. Niinpä tarkan oikeudentunnon ja – törkeäsanaisuuden. Viimemainitun ominaisuuden vaikutusta on kieltämättä suuri taipumukseni kirjoituksissa käyttämään suolaisia sanoja. No niin, kun isä ei juuri lue kirjeitä, jos hänelle lähettäisikin, niin pyydän sinua sanomaan terveiseni ja ilmoittamaan, että olen monestikin tuntenut katumusta käytökseni johdosta häntä kohtaan ja että rakkaudella häntä muistelen. Rahanpyyntöäni en soisi hänelle esitettävän, sillä luulenpa hänellä olevan yhä entiset ominaisuutensa siinä suhteessa..."

Tähän kirjeeseen vastasi August-veli elok. 13 p. seuraavasti:

"Suora, ahdingon alta tehty tunnustus vaikuttaa liikuttavasti ja osanottoa herättävästi sellaiseen mieleen ja sydämeen, joka on jotain kokenut ja kärsinyt. Kyynelsilmin, työläästi valtaitkua pidättäen, luimme Heikin kanssa kirjettäsi. Nyt lähden hommaamaan pankista rahan ja panen sen heti tänään postiin. Otan sen omaan nimeeni.

Et tarvitse olla lainkaan huolissasi siitä, että sinun tahi vaimosi kunnia olisi tämän tunnustuksesi kautta vähääkään vaarassa, sillä olemmehan me, Heikki ja minä, siksi paljon vaivoja kokeneet ja toisaalta paljon Jeesuksen hyvyyttä nauttineet, ettemme pintapuolisten ja vaivattomien ihmisten kanssa ole valmiit ajattomiin tuomioihin ja vääriin arvosteluihin.

Niinkuin jo mainitsin, otan pankista tilapäisen lainan omaan nimeeni, sillä isälle ei viitsi mennä puhumaan mistään raha-asioista. Ne vain raskauttavat hänen sairasta mieltään.

Sinun terveisesi hän otti niin suosiollisesti ja hyvillä mielin vastaan, kuin se vain isän laiselle luonteelle on mahdollista. Oikein minua huvitti tyytyväisyyden myhäily isän kasvoilla, kun ilmoitin hänelle, että Feeliks muistaa isää ja tuntee katumusta siitä, ettei ole ollut aina tarpeeksi kuuliainen isälle. Hän sanoi mielellänsä lukevansa, jos vain sinä kirjoittaisit...

Sano Hannalle, ettei hän katsoisi niin suurella kammolla entistä kasvatuskotiaan. Jos täällä on pahaakin, niin täällä on hyvääkin. Täällä tarttui Jumala ensi kerran Hannankin käteen. Ja sama Jumala tahtoo nyt vieläkin palauttaa hänet vastoinkäymisten kautta siihen uskoon, joka hänellä alussa oli. Täällä sykkii rehellisiä sydämiä kaikkia vaivatuita kohtaan. Mutta suuressa huoneessa on ei ainoastaan kalliit astiat, vaan myöskin puiset ja kiviset. Sentähden etsikäämme mekin kallis helmi monen pahennuksen keskeltä...

Rohkaise itsesi, pitäy totuuteen, niin Israelin vartija valvoo ylitsesi! Amen".

2

Tämän infernokesän tapahtumat kuvastuvat eloisasti myös elok. 2 p. aloitetusta ja 9 p. lopetetusta kirjeestä Toivo Martikaiselle:[46]

"Ryhdynpä nyt kaikkein ensimmäiseksi kertomaan kokemiani ja näkemiäni näistä pääkaupunkimme suurista viime tapauksista, nim. venäläisten sotilaiden kapinasta... Talomme, Vyökatu 9, on äärimmäinen sivilitalo Katajanokan perukalla, ja meidän huoneemme keittiö, kamari, eteinen ja W.C., ovat kaikista äärimmäisinä siipirakennuksessa. Huoneemme ovat ensi kerroksessa, mutta silti noin pari syltä kasarmin maaperää ylempänä, samoin kuin asfalttipihakin, jolta rauta-aidan yli on mukava katsella merelle ynnä kasarmialueelle. Huoneistamme näkee keittiön sekä toisen kamarin ikkunasta suoraan alas kasarmille.

Maanantai-iltana... noin klo 11 aikana, kun vielä valveilla ollen puhelimme, alkoi Viaporista päin kuulua kumeita tykinlaukauksia, joita säestivät säännöttömät yhteislaukaukset kivääreistä. Ihmettelin, miksi siellä pimeän päässä ammutaan, ja päättelin olevan jotakin tekeillä. Hetkisen kuunneltuani ampumista avonaisen akkunan äärestä, panin kuitenkin nukkumaan, kun lähin ympäristö uinui tyynnyttävässä yölevossaan. Aamulla, kun siinä uinailin vielä vuoteellani ja eukko juuri nouseskeli kahvinkeittoon, alkoi ikkunamme takaa kasarmin alueelta räsähdellä kiväärin ja revolverin laukauksia. Kapsahdin kuin vieterillä pystyyn, hieraisin unen silmistäni ja riensin kasarmin puoleiseen ikkunaan. Kasarmirakennusten välissä näin juoksentelevan merisotilaita savuavat kiväärit kädessä ja naisia sekä lapsia kiiruhtavan pakoon. Yöllisen ampumisen muistaen arvasin kapinan olevan vireillä. Sivalsin vaatteet päälleni ja tuntien levottoman vereni taas pitkistä ajoista olevan oikein omassa elementissään riensin ulos. Vyökadun talomme puoleiseen päähän oli patoutunut ihmisiä, jotka jännittyneinä tähystelivät Katajanokan sivulla, merikasarmin kohdalla, ankkurissa oleviin sotalaivoihin. Sain kuulla, että Viaporissa on syntynyt kapina, johon merikasarmikin on yhtynyt. Lahdella olevat laivat olivat vielä sentään hallituksen puolella ja niistä alettiin kuularuiskuilla sorvata kapinallisten hallussa olevaa kasarmia. Kuularuiskujen nenämme edessä rätistessä joimme sitten aamukahvia. Mutta sitten alettiin laivoista ampua tykeillä kasarmia, niin että ovet ja akkunat rämisivät. Jyry ympärillämme oli hetken aikaa aivan helvetillistä. Eukko pillahti hysteeriseen itkuun. Tyynnytin häntä ja lähdin sitten kiireesti saattamaan häntä kaupungille turvaan. Pari tuntia kaupungilla viivyttyämme ja kun Katajanokalla ampuminen oli vaimentunut, uskalsimme palata takaisin einettä laittamaan. Huoneeseen astuttuamme oli keittiön lattia katosta ja seinistä varisseen rappauksen peitossa kuin muurarien jäljeltä. Seinässä vuoteen yläpuolella oli pyöreä kolo. Mitä se tietää?... Ahaa! Lattialla vuoteen vieressä on litistynyt kuularuiskun kuula, joka venttiilistä on tullut sisään ja kaivanut kolon vastapäiseen seinään. Ulkopuolella näkyy pari tuumaa akkunan pielestä myös kuulan kaivama kolo sekä kolmas puolisen kyynärää akkunasta alaspäin. Kuularuiskut räsähtelevät yhä laivoilla ja eukko on taas kauhun vallassa. Juoksen näyttämään kuulaa talonomistajalle, mutta hän on jo lähtenyt pois talosta. Juoksen talonmiehen asuntoon, jossa emäntä lyö kapineita kapsäkkiin ja itkumielin kehoittaa meitäkin lähtemään pois, sillä poliisimestari on käskenyt asukkaiden muuttaa Katajanokalta. Lähden siis eukkoa taas kiiruusti turvaan saattamaan. Luotsikatu on täynnä pakolaisia. Kadun päässä, Luotsi- ja Kauppiaskadun kulmassa, näemme joukon aseellisia merisotilaita sekä samoin aseistettuja siviilipukuisia miehiä. Niistä satakunta metriä eteenpäin, Rahapajan ja venäläisen kirkkokallion välisessä solanteessa, on ketjussa kaupungista tuotua jalkaväkeä. Siinä silmiemme edessä seisovat kapinalliset ja hallituksen joukot vastakkain, valmiina milloin hyvänsä alkamaan tulen. Molempien joukkojen välitse täytyy meidän katajanokkalaisten pujotella kaupunkiin. Niin kuljemme kuin Lotin joukko Sodomasta, ja vähinkin vitkastelu tietää suolapatsaaksi muuttumista. Kun olemme pujotelleet Kauppatorilla ratsastelevien ja nagaikkojaan heiluttelevien kasakoiden välitse, niin silloin olemmekin jo täydessä turvassa. Vien eukon Bulevardille, Kestilän rouvan luo, jossa sittemmin olemme asustaneet. Kuten lehdistä olen nähnyt, ei uhkaavasta yhteentörmäyksestä K:nokalla sentään tullut mitään, sillä merisotilaat peräytyivät, vaihtoivat siviilipuvut päälleen ja jättäen kasarmin tyhjäksi puikkivat jalkasotilasten ketjun läpi aseettomina ja kaikessa rauhassa kaupunkiin, josta sitten vähitellen punakaartilaisten avustamina kapinallisten toveriensa luo Viaporiin. Kasarmi on nyt toistaiseksi hallituksen joukkojen vallassa. Keskiviikkona, siis seuraavana päivänä siitä, kun merikasarmissa kapina puhkesi, oli pääsy K:nokalle taas vapaata, joten mekin palasimme kotiin. Mutta Viaporista kuuluva tykinjyske piti eukkoa yhä levotonna, kunnes me ruutikellarin kello viiden aikoihin räjähdettyä taas näimme parhaaksi palata Kestilään. Ruutikellarin räjähdyksestä syntynyt tärähdys oli niin ankara, että minäkin olin pudota sohvalta, jossa juuri uneen päässeenä makasin. Eilen illalla klo 8 aikaan alkoi Viaporista kuulua entistä intensiivisempi tykinjyske. Riensin Kaivopuistoon, jossa kukkulat Harakkaa vastapäätä olivat mustanaan uteliasta väkeä. Näky oli suurenmoinen. Taivaanlaen peitti synkkä ukonpilvi, josta tiheään välähti kumean jyrinän seuraamia salamoita. Kaikista Viaporin varustuksista leimahteli, kuin vastaukseksi taivaan salamoille, kirkkaita leimauksia, joita seurasivat maata tärisyttävät jymähdykset. Etäällä ulapan äärellä näkyivät illan hämyssä kolmen Räävelistä saapuneen panssarilaivan jättiläishaahmot, joista yhtäpäätä leimahteli kirkkaita salamoita ja kuului kumeita jymähdyksiä. Ne olivat kuin tulipunaisia jättiläissilmiä, jotka siinä ukonpilven luomassa kaameassa iltahämyssä raskaasti aukeilivat, kohta taas sulkeutuakseen. Pommeja putoili tuolla ja täällä veteen, nostaen ilmoille tornin korkuisia vesisuihkuja. – Viime yön nukuimme taas Kestilässä. Aamulla tulin yksinäni tänne kotiimme odottamaan, toisiko posti rahakirjettä. Tässä odotellessani aloitin sitten tämän kirjeen. Viaporissa, samoin kuin kasarmilla tuossa edessäni ynnä lahdella olevilla laivoilla tuntuu nyt olevan tyynempää. Ainoastaan Viaporista jysähtää silloin tällöin laukaus, kuin varoitukseksi kaupungille, ettei kovin luotettaisi näennäiseen rauhaan. Lähden nyt kaupungille tietoja urkkimaan...

Amen – sillä kaikki on sen kummemmitta loppukohtauksitta päättynyt – ainakin toistaiseksi. Kaupungille palattuani kuulin, että kapina Viaporissa on kukistettu, minkä seikan myöhemmät tiedot varmistavat... Itkettävä sääli minulla vain on kapinallisia kohtaan, jotka nyt joutuvat sotaoikeuden tuomittaviksi, ja sitten toiset ammuttaviksi, toiset pakkotyöhön ja toiset rangaistuspataljooniin. Olen aina tuntenut suurta myötätuntoisuutta noita siistin ja reippaan näköisiä merisotilaita kohtaan ja sydämestäni toivoin menestystä heidän kapinalleen – ja kukapa sitä ei olisi toivonut. Surettava ilmiö oli tuokin Suomen kansalaisten keskeinen verinen kohtaus. Saatiinhan siinä niittää luokkavihan ja puoluevainon verisiä hedelmiä. Eihän ihme ollutkaan, jos se silmitön kiihoitus, viha ja vääristely, joka maassamme on ollut vallalla, kerran puhkesikin tuollaiseksi – joksi se vähemmässä määrin on jo ennenkin puhjennut.

Mutta puhunpa jo hiukan rauhallisistakin asioista. Elämämme on muuten kesän kuluessa ollut tyyntä, vaikka ei suinkaan mitään ruusujen ja kukkasten päällä tanssimista. Monesti olen haikeudella ajatellut, kuinka hupainen kesä meillä olisi ollut siellä Mikkelissä, kun meilläkin oli jo tiedossa asunto niin kauniilla paikalla siellä kaupungin ulkopuolella, ja kuinka miehissä olisi saatu tehdä veneretkiä kahvipannu mukana. Eihän ole kumma, että näin ollen on useasti mieleeni hiipinyt katumus siitä, että sittenkin tuli sieltä lähdetyksi... Ainoa, millä olen voinut itseäni lohduttaa, on se, että tämäkin on jollakin tavoin hyväksi kehitykselleni, vaikkakin se, kuten kaikki kokemuksen kautta saadut opetukset, on käynyt kovin kalliiksi.

9 p. elok.

Kokonaisen viikon on tämä kirje joutunut valmiiksi kirjoitettuna pöydälläni makaamaan. Syynä on ollut se, ettei ole ollut meillä – rahaa sen lähettämiseen... Jos edellisellä viikolla sattui järisyttäviä tapauksia ulkopuolella, tapahtui kuluneella viikolla sisällisessä henkielämässäni vieläkin järisyttävämpiä. Koetan mitä lyhimmästi kuvata niiden syytä. Kuten arvannet, on elämämme ollut täällä köyhyyden kanssa taistelemista, sillä eipähän tällainen vapaa kirjoitteleminen sanomalehtiin juuri suuria tuo. No, eletty kuitenkin on ja vähäänkin oltu tyytyväisiä, mutta nyt kuluneella viikolla näytti kuin täytyisi – kuolla. Viime kuun lopussa minulle piti tulla pieni rahalähetys eräästä paikasta, jotta saisimme sen kuun vuokran ynnä muita tärkeimpiä maksuja suoritetuksi. Sitä juuri olin odottamassa täällä kotona pommituksen aikana – Mutta rahaa ei kuulunut! Kului päivä, kului toinen – kokonainen viikko kului ja sitä yhä ei kuulunut! Epätoivomme oli sanomaton, alituinen pelko vaivasi, milloin isäntä tulee ankarana karhuna, ja kun ovikello milloin kilahti, oli se kuin olisi sattunut suoraan sydämeen; vavisten, tukka pystyssä, menin aina aukaisemaan. En mistään saanut tilapäisesti rahaa, kotona en tavannut ketään, ja jonka tapasin, sillä ei ollut. En saattanut syödä, en tehdä mitään, harhailin kuin hyypiö hävitetyssä kaupungissa, supisin itsekseni ja olin kuin pöllö. Eukko kotona itki ja huokaili ja lisäsi siten kaksinkerroin tuskaani. Olen usein tuntenut Jumalan auttavaa läsnäoloa tuollaisissa tiloissa, mutta nyt ei – tuntui kuin ei Häntä olisi ollut olemassakaan. Ja silloin – olimme vähällä – viime tiistai-iltana – avata yöksi kaasujohdon ja niin kuolla. Eukko epätoivoissaan oli siihen jo aivan valmis. Mutta – en voinut sitä, tuntui niin kamalalta ja elämänhalu oli vieläkin voimakas, halu päästä vieläkin kamppailemaan ja kirjoittelemaan...

... Jälkiä jättämättä ei tuo kulunut kauhun viikko mennyt. Paljon se minulle opetti ja paljasti omaa itseäni, paljasti näkemään suuria vikojani, kuten ylpeyttäni ja kevytmielisyyttäni ennenkaikkea, sekä antoi tuntuvan sysäyksen innokkaaseen raadantaan uuden tulevaisuuden luomiseksi. Olen eukolle leikillä sanonut, että kun Jumala vetää minua tukasta, minä itse käsin ja jaloin autan, ja eukko pitää minua takin helmasta, niin siten pääsemme vähitellen ylös tästä ahdingon kuilusta, johon minä olen kevytmielisyyteni kautta meidät syössyt. Tunnen itseni nyt niin rauhalliseksi ja sisällisesti rikkaaksi sekä varmaksi uudesta tulevaisuudesta. 'Työ' on tunnussanani sekä 'etsikäät ensin Jumalan valtakuntaa'".

3

Kiitollisena Wilkuna otti vastaan veljiensä avun. Kirjeessään elok. 17 p:ltä hän kiitostensa jälkeen siirtyy puhumaan seuraavaa:

"Tunnen entistä selvemmin, että kutsumukseni on kynämieheksi, kirjailijaksi. Pelkään, että tämä synnyttää epäluuloa, sillä olettehan tottuneet pitämään kirjailijoita kevytmielisinä pakanoina, joiden työstä ei ole mitään hyötyä... Ajattelepas laajemmin, kuinka suuri vaikutus kirjailijoilla on aikansa ja jälkimaailman henkisiin virtauksiin... Vaikka kirjailijat teoksissaan kuvaavatkin vain elämää sellaisenaan, ovat he samalla saarnamiehiä, antaen kirjassa ilmenevien tapausten puhua niiden aatteiden puolesta, jotka kirjailijaa innostuttavat. Ja on muistettava, että useat maailman suurimmat kirjailijat ovat olleet, elleivät aina uskonnollisia, niin kumminkin uskontoa kunnioittavia. – Tuollaiset pienet novellinpätkät, joita tähän saakka olen kirjoitellut, eivät tietysti ole mitään; ne ovat vain kuin harjoitelmia taiteellisen aiheen käsittelyyn sekä kunnolliseen kielenkäyttöön. Tänä kesänä minulla on ollut mielessäni kypsymässä aihe laajahkoon yhteiskuntaromaaniin, jonka johtavana aiheena tulisi olemaan: 'Autuaat ovat siveät, sillä he saavat maan periä'! Olen siitä neuvotellut Koskenniemen kanssa ja ehkäpä saan vielä tilaisuuden ruveta sitä valmistelemaan. Mutta tästä et tietysti saa puhua kenellekään syrjäiselle, eikä minua myöskään saa kirjailijaksi 'karahteerata', ennenkuin olen kokonaisen teoksen julkaissut. – Niin, tiedäthän kyllä, että kynällä nykyisessä maailmassa saadaan paljon aikaan sekä hyvän että pahan palveluksessa... Aluksi turvaan aineellisen toimeentuloni sanomalehtimiehenä. Ensi vuoden alusta minulla on taas tilaisuus päästä Raatajan toimittajaksi..."

Ylläoleva maininta Koskenniemestä kuvastaa sitä suhdetta, joka ystävysten välillä kirjallisissa asioissa vallitsi. Saadakseen valaisevaa arvostelua Wilkuna selosti Koskenniemelle romaanisuunnitelmansa ja sai terveellisen opastuksen. Tämä lausunto on säilynyt, ja lienee sen julkaiseminen kokonaisuudessaan paikallaan. Koskenniemi kirjoitti Oulujoen Erkkolasta elok. 6 p.:[47]

"Koskapa siellä suuressa maailmassa taas tuntuu tyyntyvän ja hiljenevän, rohkenen toivoa, että heikko ääneni saapuu veljen kuuluville. Olisi niin paljon keskusteltavaa ja filosofeerattavaa kanssasi, etten todellakaan tiedä, millä alkaisin.

Luin suurella osanotolla kertomuksesi viime vaiheistasi ja kadehdin sinulta filosoofista mielialaasi ja etenkin loppupäätelmääsi: Katsokaa taivaan lintuja j.n.e. Olen varma siitä, että olet elänyt sitten viime näkemämme rikkaampaa ja 'tiheämpää' elämää kuin minä, joka en muista minulle persoonallisesti tällä ajalla tapahtuneen mitään, mikä olisi voinut piirtää pienintä viiruakaan 'sieluuni'. Olen niihin määrin elänyt kaiken todellisen elämän 'ulkopuolella', etten voi olla edes kunnollinen pessimisti – sillä sekin edellyttäisi kosketuksia vastuksien ja vaikeuksien kanssa, joita minulla ei ole ollut. Odotan Helsinkiin tuloa ja syksyä. Syksyllä ovat – se on minun kokemukseni – ajatukset selkeimmät ja elämäntoiminta tihein. Syksy on myöskin vuodenajoista kirjallisesti tuotteliain. Toivon voivani ensi syksynä kanssasi Helsingin ympäristössä filosoofisesti samoskellen taasen vakuuttaa: 'Tänä päivänä voin minä siunata j.n.e.!'

Mutta käännynpä puhumaan asiasta, joka tätä kirjoittaessani ennen kaikkea on sydämelläni: romaanin suunnitelmastasi. Olen sitä paljon miettinyt. Olen vuoroin antautunut sen ohjattavaksi, vuoroin koettanut tarkastella sitä kylmän kriitillisenä. Yritän seuraavassa tehdä lyhyesti selkoa niistä vaikutuksista, joita romaanisi suunnitelmasta ja perusideasta olen ottanut vastaan.

Sanon heti alussa, että suunnitelma ja käsittelytapa, johon 'piirustuksesi' viittaavat, vastaa täydellisesti minun persoonallisia mielihalujani, s.o., jos olisin kertojakyky, kävisin erittäin mielelläni käsiksi juuri tuollaiseen aiheeseen. Erittäinkin innostuttaa minua juonen leveä ja hedelmällinen perusajatus – ankara siveellisyyden vaatimus –, joka loogillisten tapahtumasarjain rinnalla niin sanoakseni kohoo esitetyistä elämänkuvista kaikille ajoille ja kaikille yksilöille iäisesti pätevänä samalla tapaa – vaikka tietysti myös aivan toisin – kuin kuoro kreikkalaisessa näytelmässä vyörytteli esiin tapahtumain näyttämöllä vaihtuessa iäisiä, järkähtämättömiä totuuksiaan. Romaanin perusidea ei ole mikään 'intressantti' psykolooginen ongelma à la Henrik Ibsen, vaan pikemmin kansantajuinen, tukeva yleisaate, joka tuskin voi kohota ibseniläiseen draamalliseen jännittäväisyyteen, mutta sen sijaan sopii mielestäni sitä paremmin verkallensa eteenpäin soluvan kertomuksen tyynempään esitystapaan. Lisäksi antaa aineen kollektiivinen käsittely – kahden ihmisryhmän suhtautuminen toisiinsa – romaanille uusaikaisen leiman, nykyaika kun mielellään näkee yksityisen indiviidin n.s. järjestyvän suvun, heimon tai jonkun erityisen ihmisryhmän alle. Esityksessäsi tulet tietysti käyttämäänkin hyväksesi sellaisia tunnustettuja tieteellisiä totuuksia kuin oppia perinnöllisyydestä, atavismista, ja yleensä fysioloogisia ja psykoloogisia tosiseikkoja. Ymmärtääkseni onkin suunnitelmassasi viittaus siihen suuntaan.

Suurin vaara, mikä voi sinua uhata käydessäsi 'piirustustesi' mukaan romaanin juonta sommittelemaan, on ymmärtääkseni siinä, että tuo moraalinen perusaate voi käydä ylivoimaiseksi ja sitoa tapausten luonnollisen kulun joihinkin sovinnaisiin muotoihin. Tiedän kyllä, että itsekin vihaat tarkoitusperäisyyttä, joka pyrkii vaikuttamaan taiteellisuuden kustannuksella, enkä siis sen tähden ota asiaa puheeksi, vaan ainoastaan siksi, että minusta romaanin suunnitelmasi on tavallaan omiaan johtamaan tahdottomaan tendenssiin, ellei joka hetki ole varuillaan tuota salakavalaa vihollista vastaan. Minusta tuntuu nim. siltä, että jo noiden kahden suvun – siveellisesti vahvan ja siveellisesti heikon – rinnakkain asettamisessa ja niiden kohtaloiden vertaamisessa toisiinsa piilee ainainen mahdollisuus ja kiusaus tarkoitusperäisyyteen ja opettavaisuuteen. Sitäpaitsi jos tahtoo kaiken aikaa ehdottomasti pitää kiinni siitä, että siveelliselle käy hyvin ja siveettömälle huonosti, katoaa juonesta kaikki draamallinen jännitys, koska kerran toisella puolella on hetki hetkeltä kasvava ylivoima (valloittajasuku), ja toisella puolella hetki hetkeltä heikkoneva vastustus (degenereerautuneet yksilöt ja suvut). Ei voi nim. ajatella niiden välillä mitään voimakkaampaa konfliktia – kaikkihan on ikäänkuin iankaikkisen armopäätöksen nojalla jo edeltäpäin määrätty: siveellisesti voimakkaat valtaan ja rikkauteen, siveellisesti heikot kurjuuteen ja kuolemaan.

Miten tästä vaarasta, jonka suuruutta olen kenties liioitellut, kunnialla voi suoriutua, on minun vaikea sanoa. Kertojakyvyn ammattisalaisuus on ja siksi jää taito saada esitykseen sitä verevää todellisuutta ja elävää tuntoa, joka ikäänkuin yhdellä iskulla tekee tyhjäksi kaikki syytökset tarkoitusperäisyydestä ja opettamisen halusta. Tiedän, että sinulla niitä kykyjä juuri on ja vetoankin niihin. Kun lähtökohtanasi on todellinen elämä – näkemäsi ja kokemasi – eikä abstraktiset teoriat tai ilmassa riippuvat mielikuvat, on sinun varmaankin helppo välttää kaikkia häiritseviä vaikutuksia.

Minun nähdäkseni on työsi samanlainen kuin oli aikoinaan Jerusalemin muurien rakentaminen: toisessa kädessä sinulla on taltta, toisessa miekka. Taltalla rakentelet sinä taideteosta, joka on tullut pyhäksi velvollisuudeksesi itseäsi ja kansaasi kohtaan, ja miekalla torjut aina luotasi kaikki ne viholliset, – niiden lukumäärä on legio –, jotka koettavat estää sinua rauhallisessa (taiteellisessa) rakentelemisessasi.

Valitan, että voin niin kovin vähässä olla sinulle hyödyksi tässä työssäsi, jota jännityksellä ja osanotolla seuraan. Kun tulen sinne Helsinkiin – ensi kuun alussa luultavasti –, voinemme ehkä yhdessä keksiä joitakin uusia näkökohtia, joita voit sitten käyttää hyväksesi".

Tuonnempana saan aiheen tarkemmin selostaa, mikä Wilkunan romaanisuunnitelma oli. "Übermensch", joksi Wilkuna yleensä leikillisen kunnioittavasti ystäväänsä sanoi, antaa tässä, kuten saattaa huomata, viisaita ja tarpeellisia neuvoja. Niiden ydin on siinä kohdassa, jossa hän puhuu asetetun teeman kaavamaisuudesta eli siis Wilkunan aiheen kirjallisesta hedelmättömyydestä; tämän varmaan Wilkunakin huomasi, yrittämättäkään tässä vaiheessa toteuttaa ajatustaan sen pitemmälle. "Autuaat ovat siveät" – se lause toteaa kaiken maallisen ulkopuolella olevan sielunrauhan; sitä ei voi ulottaa yksilöä pitemmälle eikä se merkitse kunniallisen maallisen menestyksen tahi menestymättömyyden myöntämistä eikä kieltämistä. Wilkunan omat kokemukset ja rauhankaipuu olivat saaneet tuon lauseen kaikumaan hänen sielussaan, ja siitä hän johtui tähän aiheeseen, tulematta kuitenkaan ajatelleeksi sitä syvällisemmin.

Wilkunan ei muuten enää tarvinnut erikoisesti päättää kirjailijaksi rupeamistaan, koskapa hän jo auttamattomasti ja peruuttamattomasti oli kirjailija, s.o., hän ei mitenkään enää voinut vapautua ajattelemasta itseään tulevana kirjailijana eikä voinut olla kirjoittelematta. Mutta kun leipävarras pysytteli niin korkealla, ettei hänen kynänsä mitenkään tahtonut yltää siihen, hän ajatteli myös n.s. leipätoimia, joiden ohessa voisi harjoittaa kirjallista työtä. Sellaisena hän äskeisessä kirjeessään mainitsi sanomalehtimiehen työn, ja sellaisena rupeaa taas hänen mielessään kuvastelemaan papin ura. Marrask. 8 p. hän kirjoitti Augustille seuraavan kuvitelman:

"Olen nykyään kypsynyt sille kannalle, että olen omasta halustani päättänyt ruveta suorittamaan papintutkintoa. Ei minussa ole tapahtunut mitään entistä jyrkempää käännettä uskonnolliseen suuntaan, ainoastaan hiljoittainen kehitys vakavampaan ja syvempään elämänkäsitykseen. Kuten ennen olen selittänyt, tähtäävät taipumukseni ja lahjani kirjailijaksi. Mutta nyt olen mietiskellyt, että kirjailijan toimen ja papinviran voi vallan mainiosti yhdistää toisiinsa, samalla kuin aineellinen toimeentulo, joka tässä maailmassa sentään on niin perin tärkeä, on kaksinverroin taatumpi. Missä on oivallisempi tilaisuus kirjalliseen toimintaan kuin rauhallisissa ja runollisissa pappiloissamme, samalla kuin papinvirka on kaikista kiitollisin ihmistutkimuksille, mikä taas on perin välttämätöntä tosi kirjailijalle. Huomasin siis olevan viisainta ruveta pyrkimään suorinta tietä kirkkoherraksi, sitä enemmän kuin tunnen pystyväni saarnaajanvirkaankin. Olen ensi aluksi neuvotellut asiasta erään toverini, jumaluusopin ylioppilaan J.T:n kanssa, ja hän se pitkin matkaa on minua tähän kehoittanutkin. Hän arveli minun voivan kahdessa vuodessa suorittaa papintutkinnon ja olen nyt papintutkinnon vaatimuksia tutkittuani itsekin laskenut voimieni siihen riittävän. Mutta tämä edellyttäisi ankaranlaista lukemista, joten minun olisi sitä varten saatava laina, sillä ansaitsemisesta ei tuona aikana voisi olla puhettakaan. Arvelen kolmentuhannen markan lainan ainakin välttämättömäksi tämän suunnitelman suorittamiseksi.."

Augustin vastaus marrask. 13 p:ltä kuvaa sitä iloa, minkä tämä suunnitelma veljissä herätti. Hän kirjoittaa:

"Ihastukseni, iloni ja hämmästykseni oli luonnollisesti suuri, niin kuin kaikkien meidän. Ja miksi ei olisi ilon syytäkin, koska niin kauan hartaasti toivottu asia näyttäisi vihdoinkin rupeavan toteutumaan. Kuvaavaa sille, millä tunteilla kirjeesi otettiin vastaan, on seuraavakin: Täällä kylässä oleva Hankalan Iida-täti oli sattunut tulemaan hiljaa minun kamariini ja huomaamattani istunut pallirahille vuoteeni päähän, kun luin ja puhuin sinun kirjeesi johdosta. Silloin hän ilmaisee tunteensa itkuna ja nauruna, sanoen, että kunpa Jumala soisi hänen niin kauan elää, että hän saisi kuulla sinun yhdestikään saarnaavan. Sitten hän mielellään kuolisi. Heikki ei ollut kotona, kun kirjeesi tuli. Kun hän sitten oli saanut siitä tiedon ja ensi hämmästyksestä selvinnyt, hän oli huudahtanut: 'Eivät mitkään uhraukset nyt tunnu raskailta!' Ja saman tunteen elähdyttämänä minäkin voin siihen yhtyä".

Lyhyesti vain sitten mainittakoon, että veljet lopuksi onnistuivat tuon lainan hankkimaan, vaikka siinä kuluikin jonkin verran aikaa. Sitä odotellessaan Wilkuna hylkäsi hänelle tarjotun sanomalehdentoimittajan paikan Joensuussa. Lähettäessään hänelle rahaa (Smk 1600: –) tammik. 20 p. 1907, August, joka toistaiseksi ja asian jouduttamiseksi oli ottanut lainan omiin nimiinsä, kirjoitti seuraavat vakavat sanat:

"Toivon vain, että sinä nyt puolestasi ymmärrät ja tunnet siveelliset velvollisuutesi, että ahkeroit, käyttäen aikasi ja voimasi aineellisen ja henkisen tilasi kohottamiseksi, sillä kyllä jo riittää, että edesmenneen ajan olet niin epävarman ohjelman mukaan toiminut. Tarvitset hankkia itsellesi kunniallisen kansalaisen arvon ja hyvän omantunnon todistuksen Jumalan edessä, sillä nämä molemmat tarvitaan, jos mielimme suoriutua kaikissa elämän kohdissa... Koeta nyt elää mahdollisimman säästävästi, ja pane arvoa 5 pennille menona ja 10 pennille tulona. Tee työtä, kärsi, taistele haluttomuutta vastaan, luovu tupakasta tahi ainakin vähennä. Ja lopuksi muista, ettei mitään tosihyödyllistä saada aikaan ilman vaivaa ja työtä, vieläpä pitkittyvää työtä".

Tämän kirjeen saapuessa Wilkunan pappisuunnitelmat olivat jo ehtineet haihtua, syistä, jotka paremmin soveltuvat selvitettäviksi tuonnempana.

Pohjalaisen Osakunnan albumissa Joukahainen hän oli tänä vuonna julkaissut kertomukset Eljas-ukko. Kuvaus vanhan kansan miehestä, ja Verissä vika. Edellinen on harvinaisella kertomisen ilolla ja lämpimällä, ilmeisellä rakkaudella kuvattavaa kohtaan tehty "Kun Matti pani tupakan"-esitys Eljas-ukosta, komea ja kirjallisestikin arvokas muistomerkki tälle kirjailijan suuresti rakastamalle vanhukselle. Tyylissä tuntuu Kiven vaikutus. Jälkimmäisessä kerrotaan, kuinka tietäjä paransi säikäyttämällä Maijan, joka oli ruvennut kuulemaan ääniä ja halusi hirttäytyä. Sekin on melkoisella huumorilla ja selkeällä tilannenäkemyksellä, jopa vilkkaalla dialoogillakin rakennettu kertomus. Jo näillä hän osoitti, että hänellä todellakin oli syytä ajatella kirjailijan uraa elämäntehtävän kannalta.

4

Syysk. 27 p. 1906 Wilkuna ilmestyi Ylioppilastalolla ruokailevien toveriensa luo, ilmoittaen hiukan hämillään, mutta iloisena ja onnellisena, että hänelle oli edellisenä päivänä lahjoitettu – kaksoiset. Tovereihin, jotka kaikki olivat nuorempia, tämä vaikutti kuin pommi, ja he katselivat ällistyneen kunnioittavasti miestä, joka oli päässyt heistä niin paljon edelle. Onnellinen isä sai sydämelliset toivotukset osakseen. Kastamisen toimitti lokakuulla pastori A.J. Sariola ja sai poika nimen Kalervo, tyttö nimen Tellervo. Lukija tietää jo, ettei sen talon kurkihirsi ollut varsin korkealla, jonne nämä pienokaiset saapuivat; majan mataluus ei kuitenkaan ole onnen este, jos tämä vain muuten ottaa viihtyäkseen.

Lokakuun 10 p. 1906 kuoli vanha Wilkunan isäntä. Kyösti oli saapuvilla hautajaisissa. Kun hän vaiteliaana ja alakuloisena asteli ruumissaattueessa veljensä Augustin rinnalla, pyysi tämä häntä puhumaan isän haudalla. Kyösti kuitenkin kieltäytyi. Odottamatta esiintyikin sitten haudalla puhujana nuorin veli Taneli, kuvaten isänsä totuudentekijäksi. Ennen kerrotusta lukija tietää, että Kyöstin mieliala isää kohtaan oli pehmennyt ja että hän ajatteli häntä ja hänen mielipiteitään nyt toisin kuin ennen. Se käy ilmi myös äsken mainitusta Eljas-ukko nimisestä kuvauksesta; nuo molemmat vanhan polven miehet olivat hänelle nyt rakkaita kunnioituksen ja ihailun esineitä.

Heti joulunpyhien jälkeen Wilkuna taas matkusti Nivalaan, jossa, samoin kuin Haapajärvellä, hän esiintyi vanhasuomalaisen puolueen puhujana. Olipa Augustilla ollut aikomus koettaa saada hänet ehdokkaaksikin Oulun 1. et. vaalipiiristä, mutta Kyösti kielsi sen jyrkästi, sanoen (17/8 06): "Eihän toki pidä ruveta semmoisiin hullutteluihin kuin minun edusmieheksi hommaamiseen, sillä eihän minulla tottatosiaan ole kykyä sellaiseen, jotapaitsi olen vielä laajemmalta aivan tuntematon". Hänen puheensa on säilynyt,[48] mutta ei ole syytä selostaa sitä; siitä kuvastuvat puolueen pyrkimykset, mutta ei se, mikä oli todella Kyösti Wilkunan omaa. Ne väitteet, joita puolueet silloin, ensi vaalien kynnyksellä, sinkosivat näissä kokouksissa toisiaan vastaan, on paras haudata unhon yöhön.

Tämän vuoden kesänä Wilkuna muuten sanomalehtikirjoittelunsa lomassa ahkerasti harrasti taidehistoriaa, tutkien sitä käsikirjojen, kuvien ja Helsingin kokoelmien avulla. Hänen harrastuksensa kiinteyttä kuvaa m.m. se, että hän, perehtyäkseen kotimaan taiteeseen, vietti lomahetkiänsä Ateneumissa, jonka kokoelmat hän tunsi niin tarkkaan, että saattoi heti ja erehtymättä ulkoa sanoa, ei ainoastaan missä mikin taulu oli, vaan myöskin, missä jokin vähemmän huomiota herättävä piirustus oli näytteillä. Hyvän muistinsa avulla hän ennenpitkää muodosti itselleen selvän ja täsmällisen käsityksen taidehistorian pääsuunnista ja kotimaisesta taiteestamme, täydentäen siten kasvatustaan tärkeällä tavalla. Toinen tämän kesän mainittava harrastus kohdistui Gottfried Kelleriin ja hänen novelleihinsa. Wilkunan silmät olivat avautuneet huomaamaan, että novelli ankarammassa muodossaan on hiukan enemmän kuin vain lyhyt, nopeasti kirjoitettu kuvaus, jommoisia hän tähän mennessä oli rakennellut. Hän rupesi ymmärtämään, että todellinen "novelli" sisältää rajoitetusta tilastaan huolimatta kokonaisen laajoja perspektiivejä avaavan elämänsolmun, joka vain on niin hiottu ja tiivistetty, ettei se enää tarvitse avukseen romaanin laajaa eepiilisyyttä; että novelli on proosan alalla vähän samassa vaikeus-arvossa kuin sonetti runouden alalla. Kevätlukukaudella 1907 hän sitäpaitsi kuunteli Aspelin-Haapkylän luentoja Saksan ja Ranskan kirjallisuudenhistoriasta.[49] Olisi siis aivan väärin luulla, että Wilkuna käytti sanomalehtikirjoittelulta jäävän aikansa turhaan – niin hän ei suinkaan tehnyt, vaan koetti monipuolisesti ahkeroiden täydentää tietojansa ja sitenkin valmistautua kirjailijan uralle. Wilkuna olikin jo näinä aikoina teoreettisten tietojen ja elämänkokemuksen puolesta paljoa kypsyneempi kokeilemaan kirjailijana kuin usein ensikertalaisemme. Ja vaikka hänen elämänsä oli ollut tähän saakka hyvinkin hajanaista ja oikullista, oli hän kuitenkin, asiaa syvemmin katsoen, alusta alkaen johdonmukaisesti ollut uskollinen kirjailijakutsumukselleen, milloinkaan unohtamatta tai laiminlyömättä opiskeluansa ja kehittymistänsä tätä uraa varten. Nyt olikin tullut hetki, jolloin hän osoittautui kypsäksi esiintymään julkisuudessa.

VII

"NOVELLEJA"

1

Jouluk. 21 p. 1906 Koskenniemi kirjoitti Oulusta Wilkunalle saaneensa Werner Söderström O.Y:n kirjalliselta johtajalta, maisteri J. Jäntiltä, kortin, jossa pyydettiin "kääntymään puoleesi pyynnöllä, että antaisit heille kokoelman novellejasi". Tämän johdosta Wilkuna ryhtyi tällaista valmistelemaan, lähettäen siitä tammikuun lopulla näytteitä maisteri Jäntille, joka helmik. 3 p. kirjoitti hänelle:[50] "Olen lukenut lähettämänne kertomukset ja pidän niistä useimpia jokseenkin arvokkaina, – joitakuita hyvinkin arvokkaina. Toivon, että Te laitatte käsikirjoituksen koko teokseen valmiiksi, sillä W.S.O.Y. kyllä varmasti suostuu rupeamaan kustantajaksenne". Sopimus oli Wilkunalle aulis: painos oli 2500 kpl ja palkkio 25 % kirjakauppahinnasta siten, että käsikirjoituksesta maksettiin 700 mk, ja loput myydyistä kappaleista vuosittain. Kirjan hinnaksi tuli 2 mk 75 p. Novelleja, jonka kirjailija valitsi teoksensa nimeksi, (Koskenniemen esikoisen nimi oli Runoja), ilmestyi huhtikuulla 1907, ja sisälsi 188 tekstiltään pienialaista sivua, kaikkiaan 12 kertomusta. Paperi ja painoasu oli erittäin hyvä, kansitus ankaran yksinkertainen, ilman minkäänlaista koristelua. Syynä siihen, että kustantaja näin omasta aloitteestaan auttoi Wilkunan ensimmäisen teoksen julkisuuteen, oli varmaankin Wilkunan Raatajassa julkaisema novellituotanto, josta lisäksi Koskenniemi oli lausunut puoltavia sanoja.

2

Kokoelman ensimmäinen kertomus Ressu, joka perustuu kirjailijan lapsuudenmuistoihin, on kuvaus vanhaksi käyneestä uskollisesta metsäkoirasta, jonka täytyy sietää penikkakoiran ilmestyminen rinnalleen sekä tämän huuditon käytös, ja joka vihdoin hurskaan petoksen avulla saatetaan pois päiviltä elämänsä vielä kerran korkeaksi nousseella juhlahetkellä. Aihe on vanha ja ennen käytetty, eikä kirjailijan nopea esitys ole voinut kiristää siitä mitään uutta. Lukija tuntee saaneensa vain tuokiokuvan Ressun elämästä, ja vaikka hän tunteekin, että tässä oikeastaan on kysymyksessä musta kiittämättömyys vanhaa palvelijaa kohtaan, humaanisia tunteita ja siveellistä lakia loukkaava teko, vertauskuvallinen, traagillinen kohtalo, hän ei kuitenkaan tule erikoisemmin antautuneeksi tästä johtuvien mietteiden valtaan, sillä esitys ei nopeasti ohi menevänä elämänvilahduksena ehdi herättää häntä niin pitkälle. Kirjailija on tässä ollut liiaksi ulkokohtainen "protokollisti", huomaamatta, että tilanteiden ja luonteiden, mielialojen ja koko taustan perinpohjaisempi ja täydellisempi erittely, muovailu ja herkistäminen olisi vasta antanut kertomukselle perspektiiviä syvemmälle, sinne, jossa on vastassa yleisinhimillinen oikeuden ja humaanisuuden kaipuu, ja jossa Ressun kohtalon traagillisuus olisi tullut tajutuksi korkeamman vertauskuvallisuuden valossa. Alkunovellia täytyy siis pitää heikkona.

Matleenan halot on hiukan tyynempivauhtinen, säälivän huumorin vivahduksella rakennettu kuvaus mökin muorista, joka märkien risupuiden ainaisesta sytyttelemisestä kiusautuneena rupeaa unelmoimaan koivuhaloista kuin jonkinmoisesta autuudesta, pitäen niitä niin kallisarvoisina, ettei niitä kerran saatuaan raatsikaan niitä polttaa. Huolimatta kuvauksen selkeydestä ja huomioiden sattuvaisuudesta tämäkin kertomus jää saapumatta päämääräänsä, koska lukija ei voi täydellä antaumuksella uskoa tällaista kiintymistä halkoihin mahdolliseksi. Tämä epäilyksen vivahdus vaikuttaa estävästi antautuvan tunnelman syntymiseen.

Samanlainen mökki, muutamilla siveltimen vedoilla ilminäkyväksi haahmoiteltu, ja samanlainen vanha pariskunta kuin edellisessä, on aiheena seuraavassakin kertomuksessa nimeltä Esirukous. Mutta nyt kirjailijalla on ollut onnellinen hetkensä. Kaikki se osanotto ja sääli, jota hän aina oli tuntenut kovaosaisia kohtaan, ja jota hän edellisissä kertomuksissa oli pidätellyt ulkokohtaisuuden rajoissa, purkautuu nyt koko kertomusta kannattavaksi sisäiseksi lämmöksi. Yhtyneenä kahden kärsimyksessä ja rakkaudessa suuren ja jalon ihmisen alistuvaan kohtaloon, koko siihen suvisunnuntaiseen, uskonnollishenkiseen, hienosti naiviin kesä- ja kirkkotunnelmaan, joka lapsuuden perintönä uinui kirjailijan sielussa ja on kaikille maaseudulla kasvaneille rakas, tuo pohjalämpö kohottaa kertomuksen herkäksi taiteeksi. Torpanvanhuksessa Juho Rehulassa ja hänen vaimossaan Kaisassa on hiukan Mattia ja Liisaa, mutta kuvattuina suuren kärsimyksen ja rakkauden hetkellä, Juho kuolemaa odottaen ja Kaisa rakkaudesta sitä hänelle tuskien kirvoittajaksi rukoillen. Mutta kuinka jykevä ja miehekäs onkaan Juho Mattiin verraten, mies, joka on täysin kovan kohtalonsa vertainen, suuri sanattomassa, vastalauseettomassa alistumisessaan kuoleman ankaraan välttämättömyyteen. Ja kuinka ehtymätön onkaan Kaisan rakkaus, suuri ja lämmittävä, tosi ja naivisuudessaan syvästi inhimillinen. Tämän täyteläisen kertomuksen takaa kuultaa kaikkialta kirjailijan alakuloinen, kosteanloistava katse, josta näkyy ihastunutta iloa sen korkean tunnelman johdosta, jota hän paikoin onnistuu herättämään. Vaikka kirjailijan kertomatahti onkin nyt tyynempi, olisi silti toivonut, että hän olisi malttanut viivähdellä vielä enemmän, pysähtyä edes toisissa kohdissa tarkempaan muovailutyöhön, esiin vilahtavien näkölinjojen perinpohjaisempaan aukihakkaamiseen, tarjoutuvien tilanteiden täydellisempään valaisuun j.n.e.; nämä toivomukset eivät kuitenkaan herää niin ehdottomasti kuin kahta edellistä kertomusta lukiessa – vaikuttaapa kirjailijan lyhyt ja suora sanonta väliin ytimekkäältäkin.

Ressu, Matleenan halot ja Esirukous ovat ilmeisiä kotiseudun muistoja ja mielikuvia. Samaan ryhmään kuuluvat vielä kertomukset Tuomion täytäntöönpano, Lapsentyttö ja Kesken jäänyt. Jussi ja Musta ja Haudankaivaja eivät ole aiheeltaan välttämättömästi kotiseudusta riippuvia; Jängällä, Kilpakosijat ja Lapissa ovat syntyneet Kolarin talven kokemusten ja muistojen johdosta; Ulla on taas saanut sisältönsä Helsingin herättämistä ajatuksista.

Lapsentytön aihe oli ollut kirjailijan mielessä kauan. Se on syntynyt siitä kysyvästä ja tutkivasta ihmettelystä, minkä hänen veljensä kodissa sattunut tapaus, esimerkki helvetinpelon turmiollisesta vaikutuksesta herkkään sieluun, oli aiheuttanut. Pohjalaisen pirtin koko arkipäiväisyys ja ilottomuus – laiska, syljeskelevä renki, vantteratekoinen piika, särisevä, vanha seinäkello, leivänmuruja täynnä oleva pöytä, ja lopuksi yksinäisen kynttilän ääressä järeällä äänellä virttä veisaava, kookas, parraton ja ankarapiirteinen isäntä – jyrkkä ja kulmikas, erehtymättömästi sattuva ja ratkaisevimmat puolet näkyviin kohottava puupiirros on valmis. "Raskaan alakuloisina keinuivat virren sävelet avarassa tuvassa ja tuntuivat hiljalleen kohoavan pimeässä olevaa kattoa kohti ja toinen toisensa jälkeen vaieten piiloutuvan sinne orsilla olevain lautain ja kalupuiden taakse". Ja kuvaus siitä, kuinka isäntä sitten lukee ankarasanaista kirjaa helvetin sammumattomasta tulesta, on yhtä sattuva kaamean tunnelmallisessa asiallisuudessaan. "Läpitunkevalla kiinteydellä tähtäsivät isännän silmät tuohon ankaraan kirjaan ja hänen karheat poskipäänsä punoittivat, kun hän jyrkällä äänellä ja välistä huuliaan kosteiksi imaisten luki edelleen". Tähän ei tule toivoneeksi mitään lisää – tilanne on mahdollisimman selväpiirteinen ja todellisuustuntoinen. Ja kertomuksen kiinteä tunnelma ei herpaudu, vaan vielä kiristyy, kuvattaessa talvi-illan pyryistä pimeyttä, suurta ja autiota tupaa, jossa yksin jätetty Liisu laulaa surumielistä kehtolaulua ja pelkää helvettiä, ja vihdoin tultaessa viiltävään huippuun, kaatuvataudin äkilliseen kohtaukseen. Kirjailija ei ole itse ollenkaan näkyvillä, mutta selvästi saattaa tuntea, millä julmalla tyydytyksellä ja asiallisuudella hän on joka sanansa sanonut – kuvannut tuon synkän ja rajoitetun, oppimattomuuden ja valistumattomuuden kahleisiin jääneen uskonahtauden, joka raskaana painona oli rasittanut hänen nuoruuttansa ja piirtänyt hänen sieluunsa lähtemättömän kuvan helvetinlieskasta ja muusta synkästä, keskiaikaisesta mielettömyydestä. Tämä kertomus on pietistipojan kirjoittama, sen näyt ja tuskat ovat maaseudun monena synkkänä talvi-iltana hänen omaan sieluunsa piirtyneitä, ja siksi on Lapsentyttö joka sanalta, sekä ulkokuvaukselta että sielullisesti, järkyttävän tosi. Samalla se on hyvä näyte tekijänsä omalaatuisesta, kaikkea hemmoittelevaa ja sievistelevää maalausta vierovasta, jyrkkäpiirteisestä taiteesta.

Samanlaisen onnellisen taideilon hetkellä kuin Esirukous ja Lapsentyttö on myös kertomus Kesken jäänyt syntynyt. Ensinmainitussa kirjailija esittää kotiseutunsa lakeuden kesäisen auringon valossa ja luonnon hedelmällisyyden suosimana: "Vihreiden, leudossa kesätuulessa huojuvain niittyjen ja vehmasta viljaa työntäväin peltojen keskellä makasivat pienen torpan harmajat ja harvalukuiset rakennukset..." Viimemainitusta sama lakeus kuvastuu alakuloisena näkynä "murheellisen syystaivaan alla", leviten "toivottoman tasaisena ja puhtaaksi nuoltuna" niin kauas kuin silmä kantoi. Armottomasti kirjailija latoo peräkkäin kaikki alakuloisuutensa todisteet: yltäkylläisestä ihmisestä, "joka ynseästi hymyilee muiden puutteelle", muistuttavat heinäladot ja niiden syyssateissa mustuneet seinät, kylätien, joka on kuin viheliäinen savilätäkkö, hautausmaan, jonka punaiseksi maalattu ruumishuone on sekin sateesta tummunut, ja niitynselällä, ojan päässä, jonkinmoisena harmaana olentona liikkuvan ojurin. Kaikki on mahdollisimman harmaata ja märkää, saven väristä, ja tuo vihmasateen ilmapiirissä, vetelän saven kimpussa ponnisteleva heikkovoimainen ojuri, jonka ojankaivamisella piti ansaita lehmä, on alusta alkaen tuomittu, säälittävä, traagillinen olento. Kirjailija tietää tämän – juuri siksi hän on aiheen valinnutkin – ja ryhtyy työhönsä armottoman ulkokohtaisella asiallisuudella: näin alakuloinen on kertomuksen koko näyttämö, näin pieni ja hinterä mies, mutta silti näin tarmokas ojuri, näin hän kaivaa ojaa, näin hän haaveilee siitä hetkestä, jolloin saa taluttaa omaa lehmää kotiin, näin vaatimaton on hänen unelmansa, ja näin hän kuolee äkkiä, kesken työtänsä. Ruumis tuodaan kirkolle "savista ja vetelää syrjäkylän tietä", saattomiehet ovat "laihakasvoisia ja järeäleukaisia, korvallisilla harvaa parransänkeä", ruumiskirstu on peitetty sateesta märällä hevosloimella, pyörät ovat jääneet voitelematta ja kiljuvat "itsepintaisesti kuin pannakseen epätoivoisia vastalauseita elämän kurjuutta vastaan", vainajan vaimo istuu käppyrässä kärryjen sevillä ja "savettuneet jalat riippuvat hervottomina alas", papilla on kiire päivälliselle ja lukkari saa laulaa virtensä kenenkään auttamatta "ja hänen äänensä yhtyi alakuloisesti tuulentohauksiin". Kun saattue on sitten poistunut, on näyttämö sama entinen: "Kaikki oli taas äänetöntä ja liikkumatonta niityllä, jonka yllä kaareutui murheellinen syksytaivas. Ojan päässä näkyi vielä pystyssä Kallen lapio, siinä, johon hän oli sen pistänyt maanantai-aamua odottamaan. Se piipotti siinä kuin huutomerkki ajatusviivan perässä".

Seuratessa näitä alakuloisuuden, elämän kurjuuden ja kovan kohtalon nimiä ja mainesanoja, jotka lause lauseelta asettuvat murheelliseen rivistöön, hymyttömiksi, kivikasvoisiksi, leppymättömiksi kohtalon tulkeiksi, arvosteluhaluisinkin lukija rupeaa tuntemaan, että tässä on suppeassa muodossa, muutamalla pienellä sivulla, kuin salaman leimauksella paljastettu ihmisen elämän näköpiiri, koko se traagillinen ojankaivukohtalo, jota ehkä parhaiten kuvaa "huutomerkki ajatusviivan perässä". Viiltävällä totuudentunnolla ja pysymällä ankarimman asiallisuuden rajoissa tämä kaikki on kirjoitettu, horjahtamatta pienimpäänkään tunteiluun tahi syyttelyyn, mihinkään turhaan paisutteluun – vain kiinteästi tuijottamalla edessä olevaan näyttämöön ja siihen, mikä siinä on oleellisinta. Raatajaan kiireisesti kirjoitettu kun se on, kirjailija tuskin on tietoisesti sitä mitenkään sorvaillut tai pakottanut kynäänsä seuraamaan teoreettisia suunnitelmia; hän on yksinkertaisesti vain nähnyt kaikki ja kertonut sen heti sellaisenaan, koruttomasti ja asiallisesti.

3

Tuomion täytäntöönpano on kyllä tarkalla silmällä tehty kuvaus piiskattavaksi tuomitusta pojasta, nimismiehen hämilläänolosta, kömpelöstä ja nöyrästi alistuvasta isästä, mutta rajoittuu kuitenkin enemmän erikoislaatuisen tapauksen kuvaukseksi kuin kertomukseksi korkeammassa, taiteellisessa merkityksessä. Jussi ja Musta, vanha aihe huonosti kohdellusta hevosesta, joka unessa ahdistaa isäntäänsä ja herättää tämän omantunnon, ei liioin jaksa suurempaa mielenkiintoa aiheuttaa. Haudankaivaja on Dickensin tapaan tehty kauhukertomus ilkeästä haudankaivajasta, joka kohtelee ruumiitakin huonosti, joutuu kostavan haamuvierailun uhriksi ja hirttää itsensä. Nämä kolme kertomusta ovat ikäänkuin teoreettisia yrityksiä, selkeästi ja sattuvin huomioin suoritettuja kylläkin, mutta ulkopuolella tekijän varsinaista syvempää sielunelämää. Jängällä on myös teoreettinen yritys, vanha aihe kuolemasta lumipyryyn ja pakkaseen, vain se erona, ettei tapahtuma-aika ole joulu eikä kuolija orpolapsi, vaan uudenaikainen kulkurijätkä, jonka elämä tulee lyhyin mietekatkelmin läpikäydyksi. Huomattava on, ettei jätkän elämää romantisoida, vaan esitetään se sinä, mitä se todellisuudessa on aina Lapissa ollut: juopottelevana kurjuutena ja kärsimyksenä.

Wilkuna tuli kuitenkin tässä kokoelmassaan esiintyneeksi myös romantikkona. Kotiseutukuvauksensa selkeäpiirteisestä, jonkin verran tyylittelevästä realismista, yksinkertaisista ihmisistä ja herännäisyystyylisestä resignatsiosta hän kertomuksissaan Kilpakosijat ja Lapissa palaa niihin muistoihin ja tunnelmiin, joita oli kokenut Kolarissa ollessaan, hiihto- ja pororetkillään Lapin yössä ja erämaissa. Haudankaivajaa voi sanoa romanttiseksi sen kauhu-aiheen vuoksi, vaikka se todellisuudessa on sangen kylmällä mielellä kerrottu haamujutelma, sisällöltään enemmän eetillinen kuin romanttinen; molemmat edellämainitut sitävastoin ovat kummunneet siitä sielun sopukasta, jossa asuu kaiken jylhän ja kaamean ihailu, halu kuvata suuria ja väkeviä intohimoja. Ja näillä kertomuksillaan hän myöskin tuli aloittaneeksi sen Lapin aiheille rakentuneen "revontuliromantiikan", jonka avulla sittemmin on paljon kirjallisia "laakereita" ansaittu. Wilkunan osuus Lappia kuvailevassa romantiikassa on jäänyt unohduksiin, ja ansaitsee siis erikoisen huomautuksen, varsinkin kun tämän aihepiirin jatkajat vain harvoin ovat hiihtäneet häntä kiinni, tuskin milloinkaan sivuuttaneet.

Kilpakosijoiden ensi osassa, novellin yleisen taustan ja päätilanteen valmistelun esityksessä, ilmenee Wilkunalle tähän saakka outoa eroottista tuntua. Mäkipellon Santrassa ja Juustovaaran Heikissä on eräänlaista Mattilan Santran ja Hallin Jannen romantiikkaa (ehkä hiukan tiedotonta vaikutustakin) ja koko kertomuksessa villiä veren janoa, hekuman aavistusta ja synkkää kostonhimoa. Eikä tämä ole mitään oloihimme kuulumatonta romanttista kuvittelua, vaan selvää totta, niin kuin sen kirjailija varmaankin Kolarissa ollessaan oli kansan tavoista ja öitsimiskertomuksista tarkoin oivaltanut. Mäkipellon Santran tumma kauneus ja uhmaileva, häikäilemätön lemmennautinto ei ole Lapissa outoa, aiheuttaen ihailevaa juoruamista. Ytimekkäästi ja sattuvasti kirjailija kertomuksensa ensi osassa täten esittää koko sen taustan, jota vastaan itse päätapahtuma kuvastuu, ja kaikki draaman henkilöt, Santran ja molemmat kosijat.

Toisen osan alku on hyvin romanttinen: onnellinen kosija ajamassa kuutamossa porolla Santran luo, hekumallisten odotusten ja kuvittelujen vallassa. Sitten kajahtaa yössä laukaus. Hetken kuluttua ovat poro ja sen pulkassa olevan onnellisen kosijan ruumis hävinneet metsälampeen, "jonka läpi matala joentapainen kuljettelee hiljaa kuin salakähmää suurien soiden mustia ja mutaisia vesiä". Lammessa on "yli talven sulana säilyvä, pohjaton silmäke, jossa lammen musta vesi hitaasti ja pahaenteisesti pyörii". Kilpakosija "seisoo hetkisen alallaan ja tuijottaa silmäkkeeseen, joka valkoisen jäätikköpinnan keskeltä mustana ja ongelmoisena ammottaa kuutamoista taivasta kohti. Sitten hän yhtäkkiä kääntyy kuin jotakin säpsähtäen, lähtee liikkeelle ja häviää lammen rannalla vartiostona seisovan äänettömän metsikön kohtuun".

Tätä lukiessa tuntee, että kirjailijan päähuomio on romanttisen kauhunväristyksen vallassa kohdistunut salamurhakohtaukseen keskellä Lapin kuutamoista, kimmeltävää talviyötä, lumista korpea ja erämaan risahtamatonta yksinäisyyttä. Hän on väristen kuvitellut lumisen tienoon keskellä ammottavaa, sulana pysyvää, mustaa virransilmää, joka todella aina on salaperäinen, kammottava. Ja hän on kauhulla nähnyt, mihin saakka hurja kostonhimo voi ihmisen viedä. Mutta kaiken tämän hän on hilliten tyylitellyt synkäksi, jyrkkävarjoiseksi Lapin yömaalaukseksi, jonka jokainen kohta on sangen hyvin asetettu kokonaisuuden vaatimaan tasapainotilaan. Tässä novellissa on rakenteen eheyttä ja voimaa.

Siinä vallitseva tasapainotila ilmenee eräässä suhteessa varsin omituisesti: luulisi, että moinen salamurha saattaisi lukijan siveellisesti kuohuksiin ja huutamaan kostoa rikolliselle. Niin ei kuitenkaan käy; lukija ei tunne erikoisempaa halua moittia sitä, että kirjailija tyynesti lopettaa kertomuksensa siihen, jolloin onnistunut kostontyö oli täytetty. Lukija päinvastoin – ehkä hiukan häveten – tuntee, että jokin sisäinen vaatimus on nyt täytetty. Tämä johtuu siitä, että koko kertomus, lähtien sen alussa esitetystä voimakkaasta erotiikasta, vetoaa lukijan pohjimmaisiin, animaalisiin vietteihin ja tunteisiin. Lukija asetetaan taitavasti ensimmäisen kosijan asemaan ja viritetään tuntemaan samoin kuin hän; kun toinen kosija saapuu ja syöksee hänet pois Santran suosiosta, tapahtuu sama vääryys myös lukijalle. Naaraan riisto urokselta on animaalisen elämän ankarimpia tekoja, jonka selvittämisessä ei yleensä tule kysymykseen muu sovitus kuin kuolema, ja siksi ei Santran hekuman paratiisista pois suljettu kosija menettelekään lukijan mielestä sen rikollisemmin kuin mitä alkeellisen eroottisen omistuksen luonnollinen laki vaatii. Tämän koston tuottaman nautinnon vallassa kirjailija itsekin on tarinansa kertonut.

Kilpakosijoiden voimakkain henkilö on Santra – ei kumpainenkaan kosijoista. Santra on hallitsevan ja voittavan valtavietin edustaja, nähty voimakkaan eroottisen kaipuun ihannoimana ja palvomana lemmen tyydyttäjä-olentona. Mutta hän ei ole silti, enempää kuin kosijansakaan, todelliseen romanttiseen suuruuteen kohotettu henkilökuva, puhumattakaan mistään yli-inhimillisestä kauhujylhyydestä, vaan vielä Lapin kamaralla sangen tukevasti seisova, maalais-elämään tavallisena inventaariona kuuluva luhtityttö. Tällainen romanttiseen jylhyyteen kohotettu henkilöhaahmo esiintyy sensijaan kertomuksessa Lapissa, jonka päähenkilö, seppä, lähentelee yli-ihmistyyppiä.

Yhden ainoan sivun alalle on saatu mahtumaan sattuva kuvaus kinoksiin hautautuneesta, matalasta ja harmaasta pajasta, sekä sepästä, joka seisoo alasimensa ääressä "suurena, nokisena ja synkkänä". Hän takoo raskaasti, "niin että paja jymähtelee", ja hänen kätensä on "raskas" ja "suonikas". Ja pajalle siintävän silmänkantamattoman näköalan, soisen lakeuden kuvaamiseen, "joka talvisen päivän hämärässä näyttää iäiseen elottomuuteen jähmettyneeltä ja jonka kuolinliinoja öiset revontulet ja puoleksi eteläisen taivaanrannan yli kohoava keskipäivän aurinko vuoroin valaisevat", ei tarvita kuin muutama rivi. Ja seppä, umpimielinen ja juro, jostain etelästä, ei tiedetä mistä, tänne muuttanut mies, asuu sivistyksen viimeisimpänä etuvartiona, yksinään sen vaaran rinteellä, jonka takaa alkaa "yön ja revontulten valta". Seppä on leski, ja hänen vaimonsa kuolemasta puhutaan "yhtä ja toista pöyristyttävää". Hän on siis ulkonaisesti täysiromanttinen jylhyystyyppi, jota ympäröi tumma mysteerio.

Ajatellessaan sitten vieressään istuvan lappalais äijän rahoja seppä kylmästi perustelee mieleensä juolahtanutta murhatekoa: "On synti, että rahaa sillä tavoin hoidetaan... ja annetaankin kaikenlaisille". Seppä tuntee olevansa lappalaisen rinnalla jättiläinen, jolla on jonkinmoinen ylemmän oikeus ottaa äijältä henkikin, jos tahtoo. Ja samaa tuntee lappalainenkin, jota sepän koko ja synkkyys hypnotisoi: "Seppä kasvaa hänen silmissään yhä suuremmaksi ja muuttuu yhä mustemmaksi, samalla kuin hän tuntee itsensä sitä mitättömämmäksi". Sepän haahmo on ilmeisesti väikkynyt kirjailijan mielessä jonkinmoisena tavallisten elämän lakien ulko- ja yläpuolella olevana olentona, jolla on omat, muille kuolevaisille tuntemattomat käskynsä toteltavinaan, vaikka hän ei ehkä olekaan saanut häntä siinä merkityksessä täysin selvästi tulkituksi. Joka tapauksessa hänessä on sekä ulkonaisesti että sielullisesti häivähdys yli-ihmistä, tyyppiä, joka kuuluu maailmankirjallisuuteen. Wilkuna ei kuitenkaan johtunut tällaisen henkilöhaahmon kuvitteluun minkään ulkomaisen esikuvan mukaan; hän tuli luoneeksi sen Kolarin talven pimeäin synkkyysmuistojen pohjalla, sielullisena osana hänen oma uhmansa ja kapinanhalunsa.

Sepän yli-ihmisyyttä osoittaa sekin, että hänellä on korkeat kostajat. Yli-ihmisen tarinaan kuuluu nimittäin se, että hänen tekojensa tuomarina voivat olla vain joko hän itse tahi kuolemattomat jumalat – eivät mielellään tavalliset maalliset "tuomarit". Murhattuaan lappalaisen ja vietyään ruumiin revontulten luomassa hornavalaistuksessa kauas pohjoiselle jängälle susien syötäväksi seppä vähitellen joutuu kauhun valtaan. Hänestä on "kuin kostonhenget jo hänen kantapäillään kirmaisisivat. Ja niin hän, sydämessään kuoleman ahdistus, pakenee kintereillään seuraavia Lapin kauhuja, teroittaen epätoivoisen katseensa kohti totisena häämöittävää vaaran lakea". Hän ei ole tavallinen rikollinen, mikä käy selville siitäkin, että lukija toivoo hänen pelastuvan. Lappalaisen tappo ja ryöstö on kyllä kamala asia, mutta – lukija ei kuitenkaan, vastoin kaikkia siveyden lakeja, jaksa kauhistua siitä niin paljon, että ainakaan erikoisemman kiihkeästi toivoisi sepälle maallista rangaistusta. Päinvastoin hän sepän yli-ihmishaahmon lumoamana toivoo hänen välttävän tämän. Sitävastoin on aivan asian mukaista – lukija hyväksyy sen tyydytettynä –, että seppä joutuu Lapin kauhujen uhriksi. Nämä ovat jotenkin sepän vertaisia olentoja, jonkinmoisia antiikin kostottaria, jotka ryntäävät ajamaan takaa suurta, ihmisten ulottumattomissa olevaa kaameata sielua. Tässä merkityksessä ja tässä jylhässä maailmassa seppä on suuri rikollinen, ja vain täällä hän voi saada mittaisensa kostajan. Näihin eriskummallisiin, epäjärkeviin, uhmaileviin, suurien syntien traagillisuutta aavisteleviin mietelmiin kirjailija taitavasti johdattaa lukijansa, joka lumottuna seuraa häntä kammottavan, revontulien haamuvalaistusta ja ikuista kuolemaa ja pakkasta täynnä olevan loppukohtauksen viimeiseen sanaan saakka.

4

Käsittelemättä on vielä kokoelman viimeinen ja sen laajin kertomus, Ulla. Lapissa-novellista siihen on pitkä matka – pitkä myös kokoelman muista kertomuksista.

Ulla on tekijänsä täydellisin tähänastinen saavutus sielunelämän tarkkailun alalla. Ensimmäisissä harjoitelmissaan hän esiintyi pinnallisena, ulkopuolisena, mielellään humoristisesti elkeilevänä kuvaajana. Mutta kuta pitemmälle hän kirjailijatyössään pääsi, sitä tärkeämmäksi hän huomasi – suurten esikuvien mukaan – sielunelämän tarkkaamisen ja kuvaamisen. Hän ymmärsi Kellerin ja Dostojevskin opettamana, että ulkonainen on taiteessa toisluokkaista, sielullinen ensisijaista; ulkoiset teot ovat vain sielussa tapahtuneiden ratkaisujen täytäntöönpanoja. Todellinen, korkea taide pyrkii katsomaan, tutkimaan ja kuvaamaan sitä maailmaa, joka asuen ihmisen sielussa on kaikkien elämän ilmiöiden, salattujen ja julkisten, itämispaikka ja alkulähde.

Ullaa ei tarvitse lukea pitkälti ennenkuin huomaa, että kirjailija on siinä määrännyt itselleen tällaisen sielunelämän tarkkaamistehtävän. Ja oman raskasmielisyytensä ohjaamana sekä Dostojevskin opastamana hän valitsi aiheekseen vietellyn palvelustytön, joka viimeiseen saakka koettaa salata tilaansa, synnyttää salassa ja lopuksi hukuttautuu. Elämässä olisi ollut lohdullisempia, iloisempiakin aiheita, mutta ne eivät kuuluneet Wilkunalle. Hänen maailmansa oli tähän saakka ollut enemmän alakuloa kuin iloa, rikasta raskaista sielullisista ja siveellisistä kärsimyksistä ja köyhänpuoleista kestävästä onnesta, ja siksi hän luonnollisesti joutui kuvaamaan kärsimystä ja tuskaa. Ei tule luulla, että tällainen tehtävä tuottaa suorittajalleen mitään tavallista nautintoa – päinvastoin; sen kirjoittaminen on alituista kulkua sitä rajaa myöten, jonka toisella puolella jo loppuu taiteen ja alkaa inhon ja kyllästymisen alue; se on joka rivillä tuijottamista armottoman elämänkohtalon onttoihin silmäkuoppiin, joista kaikki ilo on totisesti poissa. Mutta eräänlainen ylevä nautinnon ja tyydytyksen tunne silti on tällaiseen luomistyöhön yhtyneenä – kärsimyksen nautinto, tuo salaperäinen ja pyhä sovitus- ja lunastuskuolema, johon jokainen taiteilija saa alistua ottaessaan luomistyönsä hetkellä omakseen kaikki aiheensa kärsimykset ja puhdistaessaan ne omalla sydänverellään.

Kirjoittaessaan Ullan Wilkuna oli kahdeksankolmatta. Hän oli siis riittävän vanha käsittelemään aihettaan asiallisesti ja kaikki näkökannat huomioon ottaen. Lukija huomaa jo ensi riveiltä, että tämä, mitä tässä kerrotaan, on totta, niin asiallista ja oikein havaittua, ettei pieninkään yksityiskohta sorahda teoreettiselta tahi muuten tosielämään sopimattomalta. Kuvaus öisestä Helsingistä on sattuvinta ja vaikuttavinta, ja onnettoman Ullan öinen kulku kuolemaansa kohti, lapsensa ruumis mukanaan, viiltävintä totuutta näiden kolkkojen kohtaloiden alalta, mitä kirjallisuutemme yleensä sisältää. Ja kirjailijan salainen hypnoosi valloittaa lukijan taaskin: hän ei kapinoi Ullan kuoleman johdosta, ei ajattele hänen viettelijäänsä eikä vaadi hänelle kostoa, vaan alistuu kaikkeen, tuntien lopuksi murheellista nöyryyttä elämän kovuuden edessä. Ulla on syvästi traagillinen kohtalo, niin pitkälle ja syvälle kuin viattoman kärsimys ja kuolema sitä on – ja sitä tragiikkaahan elämä varsinaisesti sisältää. Ulla on siis tosi ja selkeä, syvästi ja vakavasti käsitetty elämänkuva. Sen lukeminen kyllä vaatii rohkeutta, mutta palkitsee lopuksi vaivan.

Aikaisemmin on huomautettu, että kirjailijan tyyliä vaivaa joissakin kertomuksissa eräänlainen kiire, mikä aiheuttaa sen, ettei hän kerkeä kaikin paikoin viivähtää kuvauksissaan niin kauan kuin lukija haluaisi. Tämä puute on ilmeinen kokoelman alkupuolella, jossa m.m. jo ennen kirjoitetut kertomukset ovat. Ne taas, jotka ovat kotoisin kirjailijan viime kehityskaudelta, kuten Ulla, ovat tästä viasta varsin vapaat. Tämä huomio pitänee paikkansa, vaikka ottaa lukuun senkin, että lukija alistuu kertojan tyylin erikoisuuksiin sitä enemmän, kuta pitemmälle hän kirjaa lukee.

5

Kertomuskokoelmista vain harvat täyttänevät kaikkia niitä vaatimuksia, jotka niille voidaan täydellä syyllä asettaa, jos halutaan toteuttaa laki koko ankaruudessaan. Ne voivat esim. sisältää yksin kertomuksin arvioituina paljon hyvää, mutta olla silti kokoelmana, kirjana, hajanaisia, satunnaisesti samoihin kansiin joutuneista aineksista koottuja. Tämä osoittaa, ettei mikään yhtenäinen, laajempaa elämän aluetta käsittelevä näkemys ole ollut kirjailijaa innoittamassa, antamassa kokoelman kertomuksille samaa, kaukaa heläjävää pohjasäveltä, "perusmotiivia", joka jäisi sointumaan lukijan sielussa eheänä, puhtaana akordina, kun hän on kirjan lukenut. Näkemykset ovat päinvastoin olleet vilahduksia eri aloilta, vastaan otettuja passiivisella tavalla, kerrottuja ehkä taituruudella, mutta tuskin intohimolla, ja niin on muodostunut kokoelma, joka voi yksin kertomuksin katseltuna olla hyväkin, mutta on kokonaisuutena vailla täyteläistä, ehyttä sointua. Tässä tapauksessa se on taiteellisessa suhteessa pakostakin siirrettävä toissijaiseen arvoluokkaan.

Edellä suoritetusta Wilkunan kertomusten tarkastelusta käy ilmi, ettei kokoelma ainakaan kaikissa suhteissa täytä yllämainittua ehtoa. Myöntää täytyy, että esim. kertomukset Ressu ja Jussi ja Musta, jotka ovat saman aihealueen tuotteita, huonosti sointuvat yhteen Esirukouksen ja Kesken jääneen kanssa. Tältä kannalta kertomuksia lajitellen huomaakin helposti, että tässä pienessä kokoelmassa on osuutensa useallakin suurella aihealueella. Sellainen on Ressussa esiin vilahtava eläinpsykolooginen ala, johon yhtyy kysymys ihmisen suhteesta eläimiin ja näiden oikeus saada osakseen samaa sääliä ja rehellisyyttä kuin mitä ihmisetkin toisiltaan vaativat. Toinen on se maailma, joka paljastuu Esirukouksessa ja jonka pohjasointuna on harras ja nöyrä resignatio elämän tutkimattomien kohtaloiden edessä; tämä aihepiiri ilmeisesti sisältää sen, mikä oli kauneinta ja hienointa kirjailijan lapsuudenmuistoissa. Kolmas on Lapin tumma ja intohimoinen voimaromantiikka. Ja neljäs on Ullan edustama aihepiiri, johon mahtuu valtamerellinen tuskaa ja kärsimyksiä, tutkittuina joka sykähdyksessään ja asetettuina suurkaupungin kivikylmään ja öisen autioon valaistukseen. Etevinkin saavutus Ressun piirissä olisi pysähtynyt määrätylle – ei korkeimmalle – onnistumisen asteelle, sillä eläin on ihmiselle parhaimmillaankin vain toisarvoinen. Mutta Esirukouksen maailma, jos kirjailija olisi onnistunut liittämään tuon kertomuksen rinnalle vielä sarjan muitakin kuin Matleenan halot ja Kesken jääneen, olisi ollut kirkas ja urkusointuinen kuin kesäinen sunnuntai. Samat mahdollisuudet olisivat olleet tarjona toisissakin mainituissa aiheryhmissä, joista jokaisesta olisi voinut saada tässä niin kuin muissakin suhteissa eheän kokoelman.

Mutta kirjailijan huomio ei kohdistunut tähän, joko siksi, ettei hänellä nyt ollut aikaa eikä mietittyjä aiheitakaan ryhtyä kirjoittamaan näin suurta kokoelmasarjaa, tahi siksi, että hän pyrki luomaan kirjaansa samansointuisuutta toiselta kannalta. Tällaista eheyden vaatimaa yhteistä pohjasäveltä kokoelmassa nimittäin on. Sen aihepiirille on ominaista se, että kaikki kertomukset käsittelevät joko elämän alakuloisesti alistuvia kärsimyspuolia tahi sitten synkkiä intohimoja ja rikoksia; elämän valoisia puolia, iloa ja huumoria, ei esiinny ainoassakaan. Jonkinmoinen raskaiden, patoutuneiden tunteiden hillitty purkautuminen painaa leimansa kirjan sivuille, vaikka kirjailija tarkoin varookin pistäytymästä itse näkyville. Tämän lisäksi teokselle antaa eheän kokonaisvivahduksen se harkittu ja jokaisessa kertomuksessa samoin keinoin esiintyvä tyyli, jonka edustamalle asteelle kirjailija oli päässyt monien harjoitusvuosien ja teoreettisten mietiskelyjen jälkeen, ja jolla on omat täsmälliset tuntomerkkinsä. Vaikka siis hänen teokseltaan puuttuukin syvimmän kokonaisnäkemyksen luoma yhtenäisyys, saavuttaa se tätä kuitenkin jossain määrin kertomustensa tummasävyisyyden ja ulkoisten tyylikeinojen kautta, kohoten täten harkitulle ja taiteellista pyrkimystä osoittavalle tasolle.

Esikoisteokset antavat hyvin harvoin todellista aihetta puheeseen kirjailijan persoonallisesta "tyylistä". Wilkunan kohdalla tämä epätäsmällinen ja usein väärinkäytetty sana kuitenkin saa varsin täsmällisen sisällön. Ei voi ensiksikään olla huomaamatta sitä melkeinpä kaavamaista tapaa, jolla kirjailija sekä aloittaa että lopettaa tarinansa; hän aloittaa tavallisesti jostakin vähäisemmästä piirteestä, usein taustasta, aivan kuten maalari, joka ikäänkuin saartaa päätehtävänsä suorittelemalla taustassa ja ulkoreunoilla pienempiä töitä ja siten asettamalla sen kirkkaaseen valaistukseen. Wilkunalle tyypillisiä kertomusten alkuja ovat esim.: "Keskipalkoilla kylää lähti maantiestä kohtisuoraan metsää kohti kaitainen kuja, jota kylän karja kesin laitumelle kulki..." (tämä kuja vie Matleenan mökille); "Vihreiden, leudossa kesätuulessa huojuvain niittyjen ja vehmasta viljaa työntäväin peltojen keskellä makasivat pienen torpan harmajat ja harvalukuiset rakennukset..." (Esirukous – siirrytään vähitellen tuvan kamariin ja siellä sairastavaan torpanvanhukseen); "Tasaisena ja toivottomana ulottuu lumen peittämä jänkä silmän kantamattomiin..." (valmistusta päähenkilön, jätkän, esiintymiseen); "Kuin viluaan valittaen kitisi ja parkui pakkasen hauraaksi purema lumi jalaksen alla..." (Tuomion täytäntöönpano); "Orresta riippuva pienehkö kattolamppu valaisi riittävästi keski- ja peräosan tupaa..." (Lapsentyttö), j.n.e. Loppusanat ovat usein aivan erikoisesti ja omalaatuisesti pyöristettyjä, pääpiirteenä jonkinmoinen äkkiloppu, hiukan odottamaton ja tylyhkö katkeaminen, joka on tekemäisillään kaikkea muuta kuin "pyöreän" vaikutuksen, ellei samalla huomaisikin, että siitä jää mieleen jotakin soimaan ja että kysymyksessä on harkittu taidekeino. Tällaisia loppuja ovat: "Ovella mennessään kuuli hän vielä perisängystä peitteen alta Jussin nikoitteluksi laantuvan itkunniiskutuksen". (Tuomion täytäntöönpano); "Sitten hän yhtäkkiä kääntyy kuin jotakin säpsähtäen, lähtee liikkeelle ja häviää lammen rannalla vartiostona seisovan äänettömän metsikön kohtuun". (Kilpakosijat); "Ja niin hän, sydämessään kuoleman ahdistus, pakenee kintereillään seuraavia Lapin kauhuja, teroittaen epätoivoisen katseensa kohti totisena häämöittävää vaaran lakea". (Lapissa); "Kuului vain vähäinen loiskaus, Ulla katosi pian vihreiden aaltojen keskeen ja tuuli ja pimeä meri jatkoivat edelleen kaameaa kohinaansa, jahti riuhtoili toisen laiturin kylessä ja nuo öisen valvojan kaksi himmeästi valaistua akkunaa tuijottivat yhä rävähtämättä ulos huokailevaan yöhön..." Näiden ikäänkuin välinpitämättömien alkujen ja loppujen väliin, jotka ovat harkittuja ja niin usein käytettyjä, että tekisi mieli leimata ne maneerimaisiksi, Wilkuna sitten rakentaa varsinaisen kertomuksensa kuin kaarisillan kahden matalan tuen varaan. Ilmeisesti hän käyttää tätä järjestelmää tietoisesti, uskoen kertomustensa taiteellisuuden siitä kostuvan.

Toinen, myös helposti huomattavissa oleva seikka on hänen tietoinen ja johdonmukainen ulkokohtaisuutensa. Tässä on kirjailija, joka pysyy tarkoin näkymättömissä. Lukija kyllä aavistaa hänen läsnäolonsa ja näkee vilahdukselta hänen alakuloisen katseensa, mutta ei enempää. Tyynesti ja puolueettomasti, säikähtämättä inhonkaan rajalla käymistä, eritellään elämä lukijan eteen hienoimpia sykkeitään myöten, ja jätetään johtopäätökset hänen tehtäväkseen, sanallakaan viittaamatta, mihin suuntaan. Objektiivinen erittely ja kuvaus on hänellä intohimona, jopa niin ratkaisevasti, että se tulee pääasiaksi joka kertomuksessa, jättämättä sanottavasti ollenkaan sijaa esim. keskustelulle, joka taas toisilla kirjailijoilla on usein pääasiallisimpana luonteen kuvauskeinona. Wilkuna ei siis aseta itseään elämän keskipisteeksi, puutarhan keskellä olevaksi pallokuvastimeksi, johon kaikki heijastuu ja johon katsoen kaikki kerrotaan, vaan pysyy kokonaan syrjässä, tarkastellen elämää sieltä. Häneltä nimittäin puuttui se oma "tärkeydentunto", itserakkaus, itsetunto, rohkeus, sanottakoon sitä miksi hyvänsä, joka on välttämätön, jos kirjailijan mieli ottaa tällainen itsekeskeinen asenne. Wilkuna oli niin vaatimaton persoonallisuus, ettei hän mitenkään olisi saanut pakoitetuksi itseään kertoilemaan elämän ilmiöistä ensimmäisessä persoonassa, sikäli kuin ne "etoivat" hänen omaa sieluaan ja olivat siinä nähtyjä kuvia. Eikä hän halunnutkaan pakoittaa itseään tähän, sillä niin subjektiivinen kuin hän ihmisenä olikin, hän kirjailijana piti juuri objektiivisuutta korkean taiteen ehtona, subjektiivinen "vuodatus" ja "tunteileminen", oman sielun mikroskopoiminen ja kirjaan merkitseminen, oli hänestä heikko ja varsinkin miehiselle miehelle sopimaton kertomatapa.

On selvää, ettei täydellistä ulkokohtaisuutta voi olla ja että Wilkunakin todellisuudessa näki elämän oman sielunsa kuvastimesta, vaikkakin hänestä oli vastenmielistä asiaa näin esittää. Näin ollen osoittavat hänen aiheensa lopultakin aivan yhtä varmasti kuin subjektiivisenkin kertojan kuvaukset, kuinka hän elämään suhtautui ja mitkä asiat olivat hänen sydäntään lähinnä. Hänen esikoiskokoelmansa takaa paljastuu täten askeettisen vakava, jopa raskasmielinen kirjailijayksilö, joka synnintunnon vallassa, alakuloisen synkästi, kuvaa elämää kaikkien raskautettujen murhenäytelmänä.

Kuten jo parissakin kohdassa on mainittu, on hänen kertomatavalleen tunnusmerkillistä kiireelliseltä tuntuva, vilkkaasti huomioita luetteleva, lyhytlauseinen tahti, joka ikäänkuin estää häntä pysähtymästä laajempiin, rauhallisiin eepillisiin maalauksiin. Tämä on väliin vahingoksi, väliin eduksi, saaden hänet joskus liian lakooniseksi, joskus taas pitkittä selityksittä aivan paikalleen osuvaksi. Joka tapauksessa tämä vilkkaus on hänelle persoonallisesti hyvin kuvaava: hänen hermostunut, alakuloisesta saamattomuudesta äkilliseen mielen kipinöintiin vaihtuva sielunsa ei voinut rauhoittua epiikan verkkaisiksi, hitaasti eteneviksi daktyyleiksi, vaan riensi eteenpäin rauhattomina, lyhyinä trokeina, painaen täten tyylin tahtiin oman olemuksensa tunnuksen. Tämä nopeus ei kuitenkaan tee hänen kertomustaan ylimalkaiseksi, vaan jättää hänelle riittävästi aikaa sattuvien, terävästi ydinseikkoihin kohdistuvien huomioiden tekoon, kuten helposti saattaa häntä lukiessa aivan erikoisena tunnusmerkkinä huomata.

Lopuksi on sanottava muuan sana Wilkunan kielenkäytöstä, joka sekin on hänelle yksilöllisesti tyypillistä.

Sitä arvosteltaessa otettakoon huomioon, että Juhani Aho oli jo Wilkunan kirjan ilmestyessä suorittanut työnsä lyhyen taidekertomuksemme sekä luojana että kehittäjänä silloiseen korkeimpaan huippuunsa. Tässä hänellä oli ollut erinomaisena aseena savolainen kielettärensä, joka sai luovuttaa sattuvimmat laatusanansa, nimensä, lempi- ja hyväilymuotonsa, joilla sitten mestari hiveli kuulijansa kielellistä aistia, väliin hurmautuneena kielensä notkeasta sulosointuisuudesta ihan vasiten vaipuen sen soitteluun. Tämä savolaiskielellinen herkuttelu, jonka näkyvimpänä ulkonaisena tunnusmerkkinä oli runsas alkusoinnun viljely ja teonsanan sijoittaminen viimeiseksi, hurmasi uutuudellaan ja tuntui luontevalta ainakin silloin, kun se lähti itsensä Ahon kynästä. Eipä siis ole mitään ihmettelemistä siinä, että Aho sai jo kielenkäytössään itselleen jäljittelijöitä, jotka lukuisin joukoin ryntäsivät julkisuuteen joka paikasta, missä viisaampien vartiointi hiukankaan heikkeni, kirjoittaen tavattoman paljon "hymistyksiä", eräänlaisia suomenkieliselle kirjallisuudelle kuvaavia, luontoaiheisia, proosalyyrillisiä paisutuksia, joiden pääsisältönä useinkin oli se, että alkusointua ja "aatteellisuutta" ilmaisevia pisteitä viljeltiin runsaasti ja teonsanat säännöllisesti sijoitettiin viimeisiksi. Tunnettua on, että tämä tauti vaivasi – ja vaivaa usein vieläkin – yrittelijöitä ja ensikertalaisia, joiden ymmärrettävästi oli vaikeata säilyä itsenäisinä tänä Ahon kielenkäytön korkeimpana hegemoniakautena.

Mutta Wilkuna säilyi. Mahdollisesti saattaa hänen konventti-yrityksissään, kuten aikaisemmin on viitattu, havaita jotakin "savolaista panteismia", mutta se häviää, mikäli sitä on ollutkaan, kohta aivan jäljettömiin. Novelleissaan Wilkuna käyttää erehtymättömän varmasti ja luontevasti Nivalassa ja Kalajoen laaksossa oppimaansa suomea, horjahtamatta minkään vieraan vaikutuksen – jotakin Kiven kieleltä kalskahtavaa sanayhdistelmää lukuunottamatta – johdosta kaunistelemaan ja korjailemaan sitä "runollisemmaksi". Päinvastoin saattaisi sanoa, että Nivalan kieli kyllä sointuisi runollisempanakin, ellei Wilkuna, joka kirjallisen työnsä ensi hetkistä saakka sydämestään vihasi liikatunteellista ja tekolyyrillistä paisutusta, tarkoituksellista alkusoinnun käyttöä ja teennäistä sanajärjestystä – yleensä kaikkea kielellistä ja tyylillistä kiemailua –, olisi painanut siihen persoonallisen vaatimattomuutensa ja koruttomuutensa askeettista leimaa. Kieli on hänelle vain keino – ei päämäärä; hänelle riittää se, että kieli sattuvasti ja lyhyesti mukautuu ilmaisemaan sen, mitä kirjailija tahtoo sanoa. Tämän todella asiallisen käsityksensä kielen tehtävästä kirjailijan palvelijana Wilkuna säilytti aina muuttumattomana, puolustaen sitä jyrkästi varsinkin alkusointuista, pehmeätä "lallatusta" vastaan, milloin sattui sellaista kohtaamaan.

Wilkunan tyylin tunnusmerkit hänen ensimmäisessä teoksessaan ovat siis kertomusten omintakeinen, hiukan maneerimainen rakennesuunnitelma, ulkokohtainen suhtautuminen kuvattavaan, kirjailijaolemuksen syvä vakavuus, kertomatavan vilkas, kiireellinen tahti, tarkka huomiointi ja kielen koruton asiallisuus.

Novelleja lukiessa ei yleensä tule ajatelleeksi esikuvia, joita lähemmin tarkastellen kuitenkin löytyy. Ressu sekä Jussi ja Musta ovat kirjallisuuden vanhaa yhteisomaisuutta, alkaen Olli Vuorisen Mehtolan Mustista, joka aikoinaan kuljeksi kansakoulun lukukirjoissa, ja Pulskasta Mustasta saakka. Arvid Järnefeltin Virkku on samantapainen kuin Ressu. Lähinnä Ressu kuitenkin perustuu kotona sattuneeseen tositapaukseen, oman uskollisen koiran loppukohtaloon; Jussin lähin alkupohja on jo nuorisoseuran lehteen kirjoitettu Painajainen, jonka innoittaja taas on ollut eräs lukukirjan eläinsuojelukertomus. Kesken jäänyttä ei voi olla vertaamatta Juhani Ahon Uudisasukkaaseen, mutta on se silti omintakeinen. Ullassa on jonkin verran Strindbergin tyylistä suorasukaisuutta.[51]

6

Harkitessa sitten Novellien asemaa niiden ilmestymisen hetkenä ja oikeaa merkitystä on luonnollisesti sekä selventävää että tarpeellista ottaa huomioon tuon ajankohdan poliittinen ja kirjallinen yleisleima. Edelliseltä kannalta katsoen kansamme sieluntila tulee hyvin kuvatuksi sillä huomautuksella, että ensimmäiset eduskuntavaalit olivat olleet juuri vähää ennen, tuoden tulokseksi entistä suuremman puoluevimman, joka raateli ja myrkytti yleisen mielialan. Sosialistinen aines oli vallannut odottamattoman suuren sijan eduskunnassa, nousten äkkiä kansan syvyydestä pinnalle kuin iki-Tursas tyrmistyttämään tähän saakka venettään yksin soutaneita Kalevan urhoja. Vanhasuomalainen puolue oli samoin saavuttanut suuren voiton, valmistautuen nyt maksamaan korkoineen takaisin kaikkea sitä arvostelua, jonka kohteena se suurlakkoon päättyneiden sortovuosien hallituspuolueena oli ollut. Ja nuorsuomalainen puolue oli vastoin uskoaan ja odotustaan saanut nähdä taistelunsa päättyvän tappioon, kansan vaaleissa antamaan epäluottamuslauseeseen. Yhteiskunnallispoliittinen ilmapiiri oli täynnä mitä erilaisinta ja kokemattominta kuvittelua siitä, mitä uusi eduskunta oli tekevä, mitä räikeintä ja puoluekiihkoisinta sanomalehtikirjoittelua, ja uudelleen heräävää tietoisuutta siitä, että suurlakon tuoma vapauden uni alkoi vähitellen loppua.

Kirjailijatkin kuuluivat silloin puolueisiin kiinteämmin ja tarkempien rajojen mukaan kuin myöhemmin. Nuorsuomalaisuuden ydin, "päivälehteläinen kirjailijaryhmä", oli vielä suurin piirtein eheänä, ja sen ympärille liittyivät mieluiten uudet, nuoremmatkin kirjailijat. J.H. Erkko, Juhani Aho, Santeri Ivalo, Arvid Järnefelt, Kasimir ja Eino Leino, Teuvo Pakkala, Santeri Alkio, Kauppis-Heikki, Kalle Kajander, Maila Talvio, Otto Manninen, Ilmari Kianto, Larin Kyösti – huomattavin osa silloisista kirjailijoista, sekä vanhemmista että nuoremmista, lukeutui nuorsuomalaiseen puolueeseen. Vanhasuomalainen puolue oli kirjailijoista lähes puhdas – Pakkala lienee myöhemmin lukeutunut siihen, mikäli oli ollenkaan puoluemies –; sosialisteilla oli Matti Kurikka. Vasta vuosi 1906 tuo tähän ryhmittymiseen sikäli tasapainoa, että Arvid Järnefelt irtautuu entisyydestään joutuen aatteellisessa "maa kuuluu kaikille"-kysymyksessä lähelle sosialisteja, että Maila Talvio pian siirtyy lähemmäksi vanhasuomalaisia, Kasimir Leino rupeaa kirjoittelemaan Uuteen Suomettareen, ja V.A. Koskenniemi, nuori jyrkkä vanhasuomalainen, julkaisee ensimmäisen runokokoelmansa; seuraava vuosi lisää tätä tasapainoa sikäli, että silloin Wilkuna astuu hänen rinnalleen ja Nortamo julkaisee ensimmäiset jaarituksensa. Maiju Lassilan esiintyminen laajentaa edelleen vanhasuomalaista kirjailijapiiriä, jonka keskuudessa syntyy kriitikkopolvikin, ryhmittyen Valvojan vastapainoksi perustetun Ajan (1907) ympärille. Tätä tasapainoon pyrkimistä osoittaa sekin, että vanhasuomalaisten aloitteesta näihin aikoihin (1907) perustettiin myös oma kustannusliike, Suomalainen Kustannus-O.Y. Kansa. Tämä jakautuminen eri puolueisiin tunnettiin silloin hyvin ja sen perusteella tehtiin laskelmia ja muodostettiin mielipiteitä jopa puolueiden asian oikeutuksestakin, sillä ovathan kirjailijat – sanotaan – kansan omatunto. Riita Irmari Rantamalan Harhama-teoksesta osoitti vähän myöhemmin, kuinka tärkeänä puolueet pitivät sitä, että niiden piiriin kuului eteviä kirjailijoita – ja kuinka mielellään ne koettivat sysätä huonoiksi huomatut toistensa niskoille.

Puhtaasti kirjallisessa suhteessa vuosi 1906 oli sikäli satoisa, että silloin Juhani Aho julkaisi suurromaaninsa Kevät ja takatalvi, ja V.A. Koskenniemi ensimmäisen kokoelmansa Runoja. Muita silloin ilmestyneitä teoksia ei voi vaivatta muistaa – Eino Leinon Runokirja oli valikoima ennen julkaistua. Sen vuoden kevät kului Ahon romaanin ensi osan, ja syksy Takatalven tunnelmissa, kunnes marraskuun seutu toi Koskenniemen runot. Ahon teos oli – niin tunnettiin ja ajateltiin silloin – suuren ja kunnioitettavan ponnistuksen tulos, mutta ei kuitenkaan sellainen, joka riemastuttavasti ja sykähdyttävästi olisi saavuttanut suuren taiteen päämaalia. Sen vaiheilla viivähti pieni pettymyksen häivähdys. Siihen ei enää sisältynyt mitään lupausta. Sen täysi nauttiminen vaati suurempaa kansallista ja pietististä naivisuutta kuin mitä tämän vuoden lukijoissa enää oli. Sensijaan tuo pieni runovihkonen sekä sykähdytti että riemastutti, sillä se edusti ehdotonta taidepyrkimystä, älyterävää hienostumista, joka ei enää tarvinnut aseikseen ei Kantelettaren laulullisuutta, ei kansallisuutta, ei suomalaisen sielun salamyhkäistä shamaani-aavistelua – ei muuta kuin ihmisen, tulkittuna klassillisin runokuvin ja ankarin kielikeinoin. Aavistettiin, että silloisen, usein kansanomaisesti laulullisen, kielen suloisimmalla ruokopillillä soittelevan, enemmän soinnillisiin musiikki- ja kevätkirkkaisiin näkyarvoihin kuin älylliseen terävyyteen perustuvan valtalyriikan – Eino Leinon – rinnalle oli ilmestynyt lajiansa toinen, uusi ja yhtä arvokas suunta, jonka jumala ei ollut faunien ja nymfien karkeloa johtava Pan, vaan selkeäotsainen Apollo. Ahon suuri teos ei näin ollen ollut muuta kuin komea penikulmapatsas vanhalla tiellä, jotavastoin Koskenniemen kokoelma aloitti uuden puolen lyriikkamme vainiolla, kuten sittemmin yhä selvemmin on käynyt ilmi.

Tämä oli vuoden 1906:n lopussa tärkeintä huomata, kun oli kysymyksessä sen ajankohdan romaani ja lyriikka. Suorasanainen lyhyt kertomus, "novelli", oli silloin ennallaan, se on, sillä asteella, jolle sen olivat saattaneet Juhani Aho ja hänen jäljittelijänsä. Saattaisi sanoa, että koko suomenkielinen novellituotanto sellaisena kuin sitä harjoitti Päivälehden ympärillä ja Ahon johdolla työskentelevä kirjailijaryhmä, oli pääleimaltaan "savolaista", se on: siinä oli keskeisenä humoristisuutta tavoittelevalla, kielellisellä ja asiallisella realismilla kuvattu ja ihannoitu luonto ja kansa, ja yleisenä värinä nuorsuomalaisen taidekevään hymyilevä valaistus ja ystävällinen, kansallinen toivorikkaus. Asteikko oli kyllä laaja: se saattoi siirtyä aurinkoisimmista ja kaikilla mahdollisilla kielellisillä soinnuilla ja sanajuoksutuksilla työskentelevistä luonnonhymistyksistä aina viiltävän kovien kohtaloidenkin kuvaamiseen, mutta tämän ei pidä antaa johtaa itseään harhaan. Siinä ei ollut sittenkään todellista traagillisuutta, joka lohduttomassa ankaruudessaan ei sopinut sen pohjaluonteeseen, vaan savolaisen maiseman herttaista kotoisuutta, kielen kumpuavien rikkauksien käyttöä ja soinnuttelua, laatumaalarin ihastusta oivallisiin aiheisiin, satiirisimmillaankin ollessaan leppoisaa ja hymähtelevää tarinoimista, jonka hyvästä tarkoituksesta ei voinut olla epäilystä. Ne muutamat räikeät, kapinallisesta rinnasta tulevat äänet, joita joskus oli kuulunut, häipyivät pian tämän yleisen suunnan joukkoon.

Näyttää siltä, kuin vuoden 1906:n vaiheilla olisi tässä suhteessa tapahtunut seisaus, kuin olisi kansankuvauksen entinen ihanteellinen mielihyvä kadonnut ja "novellistit" tulleet neuvottomiksi. Santeri Ivalon Saaristossa (1903) edustaa vielä entistä sopusoinnun leppoisuutta, Arvid Järnefeltin Maaemon lapsia (1905) käsittelee jo kipeitä yhteiskunnallisia ristiriitoja, jotka olivat vieraita edelliselle ihanteelliselle käsityskannalle, ja Maria Hagrénin Suhteita (1905) on pyrkimistä novellin traditsionaalisen asun särkemiseen, kyynillisen realismin käyttöön kansanihmisten kuvauksessa ihanteellisen realismin sijasta. Luonnollistahan olikin, että suurlakko ja sitä seurannut kiihkeä kuohuntakausi, joka monessa suhteessa järkähdytti kansamme sen entiseltä pohjalta, aiheutti häiriötä kirjallisten suuntien jatkumisessa ja synnytti uusia pyrkimyksiä.

Koskenniemi ja Wilkuna olivat alusta alkaen itsetietoisesti selvillä oppositsioniasemastaan,[52] ei ainoastaan vanhasuomalaisen puolueen kirjailijoina, vaan myöskin oman taidekäsityksensä puolustajina ja esitaistelijoina. Tästä on osoituksena, paitsi eräitä nuoruuden liiasta itsetunnosta todistavia lausuntoja Wilkunan kirjeissä, hänen Raatajassa (n:t 50 & 51, 1906) julkaisemansa arvostelu Koskenniemen runoista. Siinä hän, lyhyesti sanottuna, jyrkällä kädenliikkeellä pyyhkäisee pois kaiken siihen asti ilmestyneen taidelyriikkamme, julistaen, että varsinaisessa merkityksessään sen muka saattoi sanoa alkaneen vasta tästä kokoelmasta. Hän aloittaa sanoen: "Niin köyhä kuin kaunokirjallisuutemme yleensäkin on, on lyyrillisellä runoudella suomalaisessa kulttuurissamme kieltämättä kaikista vaatimattomin sija. Mitä arvokasta on kaiken sen joukossa, mitä meillä on runomuodossa kirjoitettu – ja lieneehän sitä volyymiinsa nähden aika paljon –, ei se juuri jaksa kohota paljon kansanlaulua ylemmäs. Niin hyvät edellytykset kuin lyriikalla pitäisikin olla suomalaisen kulttuurin pohjalla, ovat runouden ystävät saaneet turhaan odottaa tällä alalla korkeamman taiteellisuuden vaatimuksia tyydyttävää". Hän käyttää määritelmiä "... painoltaan köykäinen ja hapuileva lyriikkamme...", "... ihmeen häipyväin ja abstraktisten tunnelmakuvain sekavaa hymistystä...", asettaa Koskenniemen Kramsun edelle, ja lopettaa: ... "köyhä ja hapuileva lyriikkamme on Koskenniemessä saanut runoilijan, jolta on syy paljon odottaa". Tämä hämmästyttävän ylimielinen ja ikäänkuin aikaisemmista saavutuksista – esim. Eino Leinon runouden ensimmäisestä voimakaudesta – tietämättömäksi tekeytyvä lausunto johtui nimenomaan siitä kiihkeästä oppositsionikannasta, jolle ystävykset olivat asettuneet vanhempia kirjailijoita vastaan yleensä ja Eino Leinoa vastaan erikoisesti. Eino Leino ei ollut milloinkaan pyrkinyt salaamaan poliittisia mielipiteitään, vaan oli näinä aikoina varsinkin "Teemuna" purkanut purevan ivansa kaikkea sitä vastaan, jota hän piti vanhasuomalaisten heikkoutena. Täten hänestä oli tullut suuressa määrin julkisen elämämme omatunto, sen enfant terrible, jota vanhasuomalaisella taholla mikäli saattoi huomata siihen aikaan sekä pelättiin että myös vihattiin. Tähän poliittiseen vastakohtaisuuteen hukkui nyt vanhasuomalaisten mielessä koko se suuri runoilijatyö, jonka Eino Leino jo tällöin oli suorittanut: Helkavirret, Simo Hurtta, runsas sato laulullisen lyriikkamme helmiä, runokielemme rikastuttaminen ja hioutuminen, koko kansallisen runohenkemme uudelleen elpyminen uudenaikaisena, korkeana taiteena.

Koskenniemi oli omaksunut tämän oppositsioni-asenteen oman runoilijakutsumuksensa itsetunnossa, ja hänen kohdalleen on merkittävä, että hän ensi kokoelmallaan myös pätevästi perusteli itsetuntonsa oikeutusta. Wilkuna omisti tämän asenteen etupäässä Koskenniemen vuoksi, lojaalisuudesta taisteluhenkistä ystäväänsä kohtaan. Kuten edellä on nähty, hän perusteli kirjallisen itsetietoisuutensa oikeutusta kertomataiteella, joka ei ole ainakaan vielä, parinkymmenen vuoden kuluttua, kadottanut kaikkea elinvoimaansa. Tälle oppositsionille antoi lopuksi asiallista perustusta se, että he molemmat, Koskenniemi aikaisimmasta alustaan saakka ja Wilkuna hänen koulussaan siihen heränneenä, asettivat tietoisesti päämääräkseen ehdottoman taiteellisuuden, muodon kiinteyden ja sisällyksen selkeyden, jossa suhteessa kyllä oli puutteellisuuksia esiintynyt, ynnä lisäksi, eritoten mitä Wilkunaan tulee, "vanhasuomalaisen" patriarkkamaisen siveyslain, ajateltuna isiltä perityksi, "luteerilaisesti" päteväksi vastapainoksi silloisen hetken keveämmille päiväntuulahduksille.

7

Novellien ilmestymisvuoden kirjallinen sato sisälsi m.m. Juhani Ahon Tuomion, Johannes Linnankosken Taistelun Heikkilän talosta, Eino Leinon Jaana Rönnyn, Larin Kyöstin Ad astran, Maria Jotunin Rakkautta, Aino Kallaksen Ants Raudjalg'in, mainitakseni ainakin ne, joita voi pitää muita vahvempina.

Wilkunan kirja kuuluu näiden vahvempien joukkoon; sen asemaa vertaistensa rinnalla voisi ehkä valaista sillä huomautuksella, että jos riistäisi sen tämän vuoden kirjojen joukosta pois, syntyisi samanlainen aukko kuin jos jonkin myöhemmän vuoden kirjallisesta sadosta poistaisi Sillanpään kertomuskokoelman. Ei tarvitse muuta kuin verrata Ullaa Sillanpään kertomuksiin, niin huomaa, kuinka ilmeinen on molempain kirjailijain sukulaisuus Wilkunan ollessa tällä asteella.

Novelleja oli eräässä suhteessa kevään 1907 "kirjallinen tapaus", nimittäin riidan aiheena kahden taideleirin välillä. Puhtaasti kirjalliseksikin tapaukseksi sillä kyllä oli riittävästi sisäisiä taidearvoja, mutta ne olivat laadultaan niin hiljaisia, ettei hälisevä kirjallinen maailma huomannut niitä; tätä varten olisi taidearvojen lisäksi tarvittu erinäisiä ulkoisiakin tekijöitä. Näitä olisivat olleet: tutustuminen pääkaupunkimme kirjallisiin piireihin puolueista huolimatta, s.o. johtaviin vanhempiin kirjailijoihin ja arvostelijoihin, joiden mahdollisesti suoma huomio, ehkäpä suosiokin, olisi levittänyt uudesta yrittäjästä edullista ennakkokäsitystä; harkiten harjoitettu valmistava julkaisutyö – ei suinkaan Raatajan tapaisessa, perin tuntemattomassa, vaan laajalle levinneessä jokapäiväisessä pääkaupungin lehdessä, ehkäpä kerta pari Valvojassakin, jos vain olisi onnistunut siihen pääsemään, mikä vähitellen olisi tehnyt kirjailijan nimen tunnetuksi; ja lopuksi eräänlainen kirjailijan itsetunnosta johtuva persoonallinen "tärkeys", joka olisi saanut hänet hoitamaan "reklaamiaan", kaunistelematta sanottuna. Nämä tekijät, joiden tarpeellisuutta kirjallisista asioista ihanteellisesti ja puhtaasti ajatteleva lukija ehkä ällistyen epäilee, mutta jotka siitä huolimatta ovat meidänkin pienissä oloissamme – ja ehkä juuri niissä – jo kauan olleet välttämättömiä, puuttuivat Wilkunan kohdalta kokonaan, eikä hän kyennyt milloinkaan siinä suhteessa asioitansa hoitamaan. Tiettävästi hän ei esim. kertaakaan koko elämänsä aikana ollut läsnä Kirjailijaliiton kokouksessa, eipä suostunut rupeamaan edes tuon liiton jäseneksi. Ja hänen harkitsematon arvostelunsa Koskenniemen runoista sekä siinä yhteydessä lausuttu jyrkkä tuomio edellisestä runoudesta oli kyllä tuleva aikanaan muistetuksi.

Novellien omien ansioiden varaan jäi siis niiden herättämän huomion määrä. Se ei ollut vähäinen ainakaan siitä päättäen, että juuri tämä kirja sai jonkinmoisena laukaisijana toimien kirjallisten leirien välisen sähkön purkautumaan.

Otsakkeella Huomattava novellikokoelma Wilkunan teoksesta kirjoitti hetimiten sen ilmestyttyä Uuteen Suomettareen (n:o 94) V.A. Koskenniemi, antaen sille suurta tunnustusta. Kertomukset ovat hänen mielestään "iloinen yllätys jokaiselle kertomakirjallisuutemme ystävälle". Hän lausuu m.m.:

"Niiden persoonallinen sävy on niin vahva, kertomatapa niin alkuperäisen omintakeinen, että meillä ei voi olla epäilemistä siitä, että meillä Kyösti Wilkunassa on kirjallinen kyky, jolta voi vielä paljon odottaa. Se joka lukee hänen kirjansa kannesta kanteen, hiljaisista, verkallensa korkeampiin äänilajiin kohoavista alkunovelleista viimeiseen tärisyttävän voimakkaaseen kertomukseen saakka, saa kokoelmasta heti sen vaikutuksen, että näiden novellien objektiivisella realismilla esitettyjen elämänkuvien takana liikkuvat varmat, syvästi koetut tunnot. Wilkunan novellit eivät ole tuota hentoa lastu-lyriikkaa, joka ikäänkuin sulaa kielelle, jättämättä mitään varmaa makua jälkeensä. Ne ovat jänteviä, suurissa ja voimakkaissa piirteissä esiin kehittyviä laatukuvia. Elämä on niissä ikäänkuin puserrettu kokoon, niin että sen perusjuonteet, ihmisen elämänkulkua ohjaavat hyvät ja huonot kohtalonvoimat niissä esiintyvät katseellemme paljastettuina.

Juuri noissa suurissa, varmalla kädellä hallituissa piirteissä on Kyösti Wilkunan novellien taiteellinen voima. Tässä suhteessa poikkeavat ne tykkänään esim. Ahon lastu-tyylistä. Wilkuna ei ehkä voi seurata ihmissielua sen hienoimpiin haarautumiin siinä määrin kuin Aho sen voi tehdä, mutta hän sen sijaan varmemmin keksii ihmisessä suuret, johtavat perusjuonteet, joiden sisällä hän aiheitaan kehittelee. Siten saavat hänen, tavallisesti elämän hiljaista tragiikkaa käsittelevät kertomuksensa – kuten 'Kesken jäänyt' sekä 'Ulla' – eräänlaisen kohtalonomaisen täystakeisuuden, joka aina on hyvän taiteen tunnusmerkki".

Koskenniemi huomauttaa kertomusten "jäytävän alakuloisesta mielialasta, joka paikoin jähmettyy huutavaksi tuskaksi", Matleenan haloissa ja Esirukouksessa ilmenevästä aitosuomalaisesta huumorin välähdyksestä, parin novellin pohjalla esiintyvästä uskonnollisesta mielensävystä, ja Wilkunan ominaisuudesta Pohjanmaan lakeuksien kirjailijana. Hän asettaa taiteellisina saavutuksina korkeimmalle Kesken jääneen ja Ullan, sanoen edellisestä m.m.: "Useissa novellin realistisissa yksityispiirteissä sekä sommittelun hillityssä suppeudessa ilmenee kyky, joka oikeuttaa mielestäni asettamaan tämän novellin parhaimpien suomalaisten kansanelämän kuvausten rinnalle"; tämän hän ulottaa koskemaan myös jälkimmäistä, sanoen sitä "voimakkaalla realismilla haahmoitelluksi kertomukseksi" ja siteeraten sen loppukappaleen, "koska mikään selonteko ei voisi antaa himmeintäkään kuvaa" siitä. Mainittuaan kiittävästi muitakin kertomuksia – m.m. Lapissa, "jossa kaukaisen Pohjolan jylhä luonto ja sen keskellä tapahtunut kaamea miestappo muodostavat komean, värikkään taulun", kirjoittaja lopettaa seuraavasti:

"Kyösti Wilkunan lausekeinolla on oma varma ja miehekäs ryhtinsä. Se eroaa mehevässä alkuperäisyydessään edukseen sekä siitä kuivakiskoisesta sanomalehti-tyylistä että siitä lyyrillisestä kukkaiskielestä, jotka meidän kirjallisuudessamme ovat niin yleisiä. Tässä suhteessa on Wilkuna nähtävästi oppinut paljon Kiveltä. Muutamin paikoin, tosin harvassa, voisi osoittaa tuntuvampaakin Kiven vaikutusta, kuten esim. siv. 137, missä puhutaan 'kuuman sisun hohteesta'.

Tässä esikoisteoksessaan on Kyösti Wilkuna, kuten sanottu, kuvannut etupäässä kotiseutunsa ihmisiä. Siten on hän ikäänkuin maksanut velkansa synnyinseudulleen lahjoittamalla sille kirjan, jossa sen ihmiset voivat tuntea omat ilonsa ja surunsa. Kirjailija on täten, lähtemällä lähimmästä ympäristöstään, mielestäni laskenut varman perustan tulevalle tuotannollensa, joka kaiketi kokemusten ja näköalojen laajetessa on sulkeva piiriinsä yhäti suuremman alan. Kyösti Wilkunan 'Novelleissa' on meillä nyt jo kirja, joka täysin määrin ansaitsee mielenkiintomme".

Tällainen, Wilkunalle siis erittäin edullinen, oli Koskenniemen lausunto. Se oli myös haaste ja uhma, sillä sanat hennosta lastulyriikasta, vertailu Ahon ja Wilkunan välillä ja moittiva huomautus lyyrillisestä kukkaiskielestä eivät jätä epätietoiseksi, ketä vastaan Koskenniemi kirjoittaa. Ahoa vastaan tämän arvostelun ydin suuntautuu, aivan samoin kuin Wilkunan Runoista kirjoittaman arvostelun ydin Leinoa vastaan.

Hansikkaan nosti maasta kynänsä kärkeen Leino, kirjoittaen Helsingin Sanomissa (n:o 100) m.m. seuraavasti:

"Ne ovat pieniä, vaatimattomia kansanelämän kuvauksia, usein romanttisia aiheiltaan, mutta realistisia tekotavaltaan. Tyyli on tyyntä, tasaista, ilman pahempia kompastuksia; kieli hyvää ja kansanomaista. Palasia todellisuuden ja myös tekijän oman mielikuvituksen maailmasta, mutta tuskin nähtyinä minkään voimakkaan temperamentin läpi. Peräkkäin luettuina vaikuttavat ne jonkun verran väsyttäviltä".

Leinon mielestä on Matleenan halot paras ja Ressulla on myös "taiteellisia ansioita". Esirukouksessa häntä on kiinnostanut Kaisan olo kirkossa, mutta "muuten ei tuo sairas mies eikä hänen kuolemansa jaksa ylläpitää meidän mielenkiintoamme". Leinon suhtautumista kirjaan kuvaa hyvin se, mitä hän sanoo Ullasta: "Piika kulkee raskaana, suree viilariaan, joka hänet on jättänyt, synnyttää, salaa sikiönsä ja vaipuu yhdessä sen kanssa niiden romanttisten aaltojen helmaan, jotka myrskyisenä yönä pauhaavat yksinäisen niemen ympäri". Loppusanat ovat:

"Tekijän resepti on, kuten näkyy, yleensä varsin yksinkertainen. Hän panee alulle realistisen juonen, esittää henkilön taikka kaksi, nuijaa ne kuoliaaksi eikä ole niinä miehinäkään. Epäilemättä on se paras ja mukavin tapa päästä heistä. Mutta jos mieli heidän herättää jotakin mielenkiintoa meissä, pitäisi heidän saada elää hiukan enemmän ja ennättää edes joltakin erikoiselta puolelta todistaa meille omaa sisällistä olemustaan".

Kysymyksessä on siis mielenkiintoinen tapaus: vastakkain ovat kahden johtavan suomalaisen puolueen päälehdet ja päärunoilijat. Kun tämä rintama sitten yhä laajenee molemmin puolin, Valvojan ja Ajan lausuessa teoksesta mielipiteensä, käy selville, että kysymyksessä on sekä kahden taidekäsityksen että myös kahden maailmankatsomuksen yhteentörmäys.

Valvojan arvostelu (A.H. Bergholmin kirjoittama) liittyy Leinon suuntaan, ollen yleensä vähäiseksi arvioiva, mutta vakava, vailla Leinon pilkkaa. Arvostelijan mielestä novellit "... eivät tarjoa mitään varsinaisesti uutta tai mieltäkiinnittävää. Aiheet ovat vanhat, totutut, kansan elämästä, tuntuvatpa ne tässä vielä sangen yksitoikkoisilta ja mitättömiltä... Jos tekijä yleensä olisi osoittanut vähääkään suurempaa kekseliäisyyttä, mitä kertomusten ratkaisuun tulee, olisi jo paljon ollut voitettu. Nyt ne melkein järjestään loppuvat kuolemaan... Todellakaan hiukan vaihtelua tässä suhteessa ei olisi haitannut. Tekijältä olisi kyllä vaadittu siinä tapauksessa vähän enemmän työtä ja sommittelukykyä, mutta olisihan tuloskin ollut jonkunverran tyydyttävämpi... Psykologisessa suhteessa ehkä paras – kokoelman kaikki kertomukset ovat pieniä sielullisia tutkimuksia – on Esirukous... Kokoelman viimeiset kertomukset ovat heikommat ja olisivat mielellään voineet jäädä pois.

Tekijä liikkuu melkein yksinomaan kansan köyhimpien ahtaassa piirissä. Se on, kuten sanottu, jo sangen kulunut aiheala, eikä tekijä ole siitä voinut mitään erikoisempaa saada esille. Laajempi ja monipuolisempi näköpiiri ei haittaisi".

Koskenniemen rohkeasti avaama tie uhkasi näin kasvaa umpeen. Vaikka Leinon arvostelu olikin ylimielinen ja harhaanjohtava, osoittaen, ettei hän ollut välittänyt tai jaksanut tunkeutua tajuamaan sitä taidetta, jota Wilkunan kertomuksissa on, se vaikutti silti vahingoittavasti, varsinkin sitten, kun arvovaltaisen Valvojan lausunto ilmestyi sitä tukemaan. Se oli lisäksi syvimmältä tarkoitukseltaan isällisen ivallinen pääntaputus koko sille ryhmälle, joka piti Wilkunankin kirjaa jonkinmoisena taidekäsityksensä julistuksena, eikä siis näin ollen saanut jäädä vastauksetta. Tämän kirjoitti Eino Kalima ja julkaistiin se Ajassa uhmaavalla nimellä Tämän vuoden huomattavin kaunokirjallinen uutuus. Kirjoitus on laaja – lähes 9 sivua – ja aikansa kirjallisten mielipiteiden ja pyrkimysten heijastajana huomattava.

Silloinen kirjallinen elämämme ei ole kirjoittajan mielestä kadehdittava ja kirjailijalta vaaditaan niissä oloissa suurta rakkautta taiteeseensa, jotta hän jaksaisi pysyä sille uskollisena. Suomalaisissa kirjailijoissa tämä rakkaus on verrattain sitkeä, "joskin hieman sulkeutunut ja sentimentaalinen". Se ei ole päässyt suuntautumaan "itse levottomana väreilevään elämään", koska se on ollut "yksin, ilman innostavaa kannustusta ja ohjausta", s.o. ilman kirjallisuusarvostelijoita, kriitikoita. Näitä ei meillä ole, sillä tällä nimellä ei voida tarkoittaa "enemmän tai vähemmän kevyeksi arvattavaa laumaa sanoma- ja aikakauslehtiresensenttejä". Näitä "oman arvonsa tuntevia kaunosieluja on siunautunut kylläkin riittämään asti köyhälle maallemme".

Sanalla "kaunosielu" kirjoittaja on päässyt ampumamatkan päähän Leinosta ja kohdistaa nyt sanansa häntä vastaan: "Estetismiinsä kietoutunut kaunosielu... on olemassa omaa itseään varten ja ainoa hänen arvoisensa maailma on hänen kirjallinen tuttavapiirinsä, jossa hänellä on taiteilijasielun, yli-ihmisen ja usein kirjailijankin maine (vähät siitä, onko hän koskaan luonut ainoatakaan taiteellista tuotetta). Tällaisten kaunosielujen käsissä... on nuoren, eteenpäin pyrkivän kirjallisuutemme arvostelu. Sen itsenäisyys on useimmissa tapauksissa sangen läpikuultava: arvostelijajoukon mielialan määräävät tavallisesti pääkaupungin lehtien (useimmiten jonkun auktoriteetiksi katsotun runoilijan) alustavat lausunnot ilmestyneestä kirjasta ja – kuten tänä puolue-elämän silpomana aikana sopii! – kukin arvostelija seuraa oman puolueensa pää-äänenkannattajaa. Tämä on sekä viheliäistä että naurettavaa, mutta valitettavasti syvästi totta. Ken ei usko, se voi itse ottaa asiasta selvän! Vain muutamat kirjailijat ovat onnistuneet pääsemään tuon jaoituksen ulkopuolelle".

Palaten "kaunosielujen" harjoittamaan kritiikkiin kirjoittaja jatkaa: "Elämälle on tämä kritiikki – kuten kaunosielujen koko sielunelämä – mahdollisimman vieras ja sen elämäntuntemus hyvin ahdas. Sentähden sattuu, ettei se aina erota luonnonkukkaa tekokukasta, vaan hylkää edellisen ja valitsee jälkimäisen... Elämän läheisyys on käsittääkseni se vaatimus, jonka meidän päiviemme valpas, voimakkaasti sykkivä elämä asettaa kirjailijoilleen, jotta niiden taide saisi voimaa ja kantavuutta. Tämän vaatimuksen pahin vastustaja on juuri... kaunokirjallinen 'estetismi' l. kaunosieluisuus... Korkeaksi kuvitellun maailmankatsomuksensa mukaan, joka oikeastaan on noin ahdasta, joskin hienostettua poroporvarisuutta, pitää se todellisen elämän kuvausta yksitoikkoisena ja mitättömänä, todellisuuden vaistoa – kekseliäisyyden puutteena, luonnollista korutonta yksinkertaisuutta alhaisena epätaiteellisuutena..."

Viimeinen lause on erikoisesti kohdistettu Leinon arvostelua vastaan. Nämä mietteensä Kalima sanoo lausuneensa julki siksi, "että Kyösti Wilkunan esikoisteos erikoisen tuntuvasti on saanut kokea riippuvaisuuden niistä voimista, joista ylempänä koetin antaa kuvan".

"Kirjallisen elämämme tuntijan... ei ollut vaikea arvata että niin kävisi – siksi vierasta on tämän uuden kirjailijamme taide sille keimailevalle tekotaiteelle, jota meillä varsin yleisesti on totuttu pitämään ainoana oikeana".

"Kuvaavaa kirjalliselle elämällemme on, että se ylimielisyydessään typerä ja ikäänkuin tahallisen pintapuolinen arvostelu, jolla tätä harvinaista esikoisteosta on tervehditty yhdessä huomattavimmista sanomalehdistämme – ja sen jälkeen (= mukaan) myös yhdessä huomattavimmista aikakauslehdistämme, on päässyt menemään ilman minkäänlaista julkista vastalausetta yleisön puolelta, huolimatta siitä, että sen räikeä oikeudettomuus varsin yleisesti huomattiin kirjallisuutemme harrastajain kesken..."

"Jokainen, jolla on hiukankin kirjallisen taiteen ymmärtämystä ja tuntemusta, huomaa kohta tutustuessaan näihin 'Novelleihin', ettei hän ole tekemisissä minkään tavallisen, vaatimattoman kirjailijanalun kanssa, vaan kypsyneen taiteilijahengen, jolla on oma sanansa sanottavana suomalaisessa kirjallisuudessa. Siitä sanasta tiedämme jo, että se on syvästi vakava ja harras, se värisee elämän syvää tuntoa ja sovituksen ikävää ja sen värinässä on vilpittömyyden voima..."

Tämän jälkeen Kalima käy Novellien yksityiskohtaiseen tarkasteluun, joka tässä sivuutettakoon; kokoelman paras kertomus on hänen mielestään Esirukous. Wilkunan taiteilijaluonteessa hän sanoo olevan "juuri niitä ominaisuuksia, joita nykyaikainen Suomi kaipaa kirjailijoiltaan: herkkä todellisuuden vaisto, syvä sosiaalinen tunne ja vakava taidekäsitys".

Eino Leino oli näihin aikoihin suuren tuotteliaisuutensa ja ahkeran arvostelijatoimintansa vuoksi johtava kirjailija, joka yleisessä tietoisuudessa ikäänkuin antoi leiman päivän taidekäsitykselle. Ottaen huomioon sen, että hänen ensimmäiset proosateoksensa – routavuosiromaanit ja Nuori nainen – sattuvat näihin aikoihin, ja että hänen tästä tuotannostaan puuttuu elämän todellisen ymmärtämisen kasvattama edesvastuuntunne, täytyy sanoa, että hänen edustamansa taidekäsitys oli pinnallinen ja kevyt. Se oli maalauksellista leikittelyä väreillä, tunnelmilla, paradoksaalisilla älykipinöillä, päiväkorennon tanssia auringossa, vailla sitä syvempää, avartunutta hengen näkemystä, joka vasta antaa runoudelle sisällyksen. Taide kyllä tarvitsee näitäkin aseita, mutta se ei kohoa niillä korkealle, sinne, jossa elämän ja iäisyyden väkevät tuomiovoimat rakentavat jylhät holvikaarensa. Sensijaan se taidekäsitys, jota Koskenniemi ja Wilkuna edustivat ja puolustivat, oli vakavan ja edesvastuullisen elämänläheisyyden läpitunkema, suorastaan askeettinen turhuuden torjumisessa, fanaattinen tuijotuksessaan kohtalon kivikasvoihin ja alistumisessaan elämän välttämättömyyteen, kristillinen, silloin kuin Leinon edustama käsitys oli pakanallinen. Se vastakohtaisuus, joka oli henkiselläkin alalla ollut vanha- ja nuorsuomalaisen puolueen välillä – edellinen jäykästi puolustaen totuttuja ja perittyjä, tarpeellisiksi ymmärtämiään henkisiä, m.m. kristillisiä arvoja, jälkimmäinen helposti omaksuen kaiken uuden, mikä vain näytti kuuluvan "vapaamielisyyden" puitteisiin – oli vähitellen syöpynyt kummankin puolen taidekäsitykseenkin, ja tuli nyt ilmoille, vaikka oma aika ei sitä ehkä täysin huomannutkaan, m.m. yllä selostetussa kirjallisessa ottelussa, Lienee vaikea kieltää, etteikö Koskenniemen, Wilkunan, Kaliman, koko Ajan nuoren ryhmän taidekäsitys ollut eheämpi, täsmällisempi ja korkeampi kuin se, jota edusti näihin aikoihin esim. Eino Leino, ja jossa kuvastuu jo aikansa eläneen taidenuorsuomalaisuuden luonnollinen hajaantuminen ja rappeutuminen.

8

Siitä, miten Wilkuna suhtautui esikoisteoksestaan saamiinsa arvosteluihin, ei ole säilynyt muistoa. Nehän olivat enimmäkseen kiittäviä, jopa joskus aivan loistaviakin, kuten esim. Koskenniemen ja Kaliman kirjoittamat. Leinon arvostelun tuottama kipu ei voinut olla pitkällinen, sillä arvostelun pintapuolisuus ja heikkous oli aivan ilmeinen. Leikillisesti Koskenniemi häntä lohdutti (kirjeessään heinäk. 17 p, 1907): "Muutenhan sinulla on kaikkia typeriä arvosteluja vastaan varma vastamyrkky: se, etteivät maalaiset ymmärrä kaviaaria". Wilkuna sai yleensä koko kirjailijatoimintansa aikana nauttia sanomalehtiarvostelijain suopeudesta, tottuen "hyviin arvosteluihin" niin liiaksi, ettei voinut juuri sietää moitetta. Varsinkin silloin, kun arvostelija hänen mielestään osoitti kylmyyttä ja ymmärtämättömyyttä, puhuen ehkä keveästi siitä, mikä Wilkunalle oli verisintä totta, hän kärsi tavattomasti, joskus heittäytyen pitkäkseen ja voihkien tuskasta.[53]

Joka tapauksessa Wilkuna oli saanut teoksestaan toivorikkaan käsityksen ja odotti siitä valtion palkintoa. Huhtik. 10 p. 1908 hän kirjoitti Augustille: "Minulle uskoteltiin varmalta taholta, että saisin valtion palkinnon novelleistani. Palkinnot, kuten sanomalehdistä tietänette, jaettiin viime kuun lopulla, mutta minä en saanutkaan. Ainoastaan kaksi komitean kuudesta jäsenestä oli puolustanut minulle palkintoa". Asia oli seuraavasti:

Palkintolautakunnan jäsenistä Jalmari Hahl lausui: "Olen ollut kahden vaiheilla, kummanko asettaisin etusijaan, Kyösti Wilkunan Novellit, vai Aino Kailaan kertomuksen Ants Raudjalg. Katson sentään Aino Kailaan teosta taiteellisesti kypsyneemmäksi, vaikka myönnän Wilkunan novelleilla olevan ansioita..." Arvi Grotenfelt lausui: "Wilkunan Novellit sisältävät myöskin erittäin ansiokkaita pikkukuvauksia. Olisin mielelläni ehdottanut niille palkinnon, jos olisi ollut enemmän varoja käytettävänä". Yrjö Hirn: "Valitan sitäpaitsi käytettävänä olevan summan vähyyttä, joka ei salli minkäänlaista palkintoa hra Kyösti Wilkunalle hänen teoksestaan Novelleja". Vald. Ruin: "Suomenkielisistä kirjailijoista oli hän sitä mieltä, että Aino Kallas, Eino Leino ja Hj. Nortamo olisi etusijassa otettava huomioon palkintoja jaettaessa, jolloin jäljelle jääpä 500 markkaa erittäin hyvin soveltuisi palkinnoksi Kyösti Wilkunan novellikokoelmasta". Palkintoja saivat suomenkielisistä: Aino Kallas: Ants Raudjalg (1250:–), Eino Leino: Naamioita II ja Jaana Rönty (1250:–), ja Hj. Nortamo: Mnää, Tasala Wilkk ja Hakkri Iiro (1000:–).[54]

Nämä lausunnot sisältävät Wilkunalle hyvin suurta tunnustusta – saattaisipa ehkä väittää niiden merkitsevän sen tosiseikan myöntämistä, että yksi palkinnoista olisi sittenkin ollut annettava Wilkunalle.

Nyt, yli kahden vuosikymmenen kuluttua, on hyvin mielenkiintoista, melkeinpä jännittävää, uudelleen tutustua palkinnonsaaneisiin teoksiin. Elävään, vielä tänäänkin tuoreeseen kirjallisuuteen niistä kuuluu vain Nortamon teos. Toiset ovat ääniä menneisyydestä, jonka silmiltämme peittää uskomattomien, käsittämättömän suurten tapausten esirippu. Ants Raudjalg on kuitenkin hartaasti ja omantunnontarkasti taiteellinen teos, miellyttävä oikeaan osuvassa, tarkoin harkitussa todellisuuskuvauksessaan, hillitty ja hoidettu, joka kohdassa kirein ohjaksin kirjoitettu. Sen korkein saavutus on Antsin kotielämän kuvaus ja sen onnistunein henkilö Antsin isä – ei Ants itse. Tuntuu siltä kuin täytyisi vanhan opettajan ja hänen hiljaisen, uhrautuvan, mutta sitkeän elämänsä kajastaa nykypäivien virolaisille kallisarvoisena, pyhimyshohtoisena kuvana sumeasta menneisyydestä. Ei ole epäilemistäkään, etteikö tämä teos täysin ansainnut palkintoa.

Eino Leinon Naamioita ja Jaana Rönty – ne ovat kuin menneen syksyn lehtiä, jotka sattumalta paljastuvat lumen alta, herättäen sarjan surumielisiä, omituisen kaihoisia mielikuvia. Niiden kellastuneet laidat, ja haalistuneet, miellyttävän vanhanaikaisesti koruttomat kannet henkivät historiaa ajankohdalta, jolloin ei osattu unelmoidakaan nykyisestä Suomesta.

Naamioiden alkuna on kolmen henkilön vuoropuhelu, rytmillisen, runollisen näyttämökielen harjoitelma, värisoinnuin ja tunneaalloin tyylitelty Melankolia. Oma aikansa sitä tuskin ymmärsi, sillä sen ajatus on hämärähkö. Kuluneet vuodet eivät ole sen hämäryyttä kirkastaneet, mutta tämähän ei ole enää vika: uusin aikahan on opettanut, että hämäryys ja ongelmallisuus päinvastoin on ansio. Tämä pieni näytelmänmuotoinen runo osoittaa, että Eino Leino oli monen muun ominaisuuden ohella myös maamme ensimmäinen "pirandellisti", esiintyen tällä suositulla alalla aikaisemmin kuin itse tuon "ismin" varsinainen luoja ja mestari. Melankoliassa piilee jotakin haurasta ja herkkää tunnelmakauneutta – mitä, on vaikea lähemmin määritellä.

Lallissa saattaa huomata kahden mielikuvan, yli-ihmisen ja korpisuomalaisuuden, yhtymisen, jälkimmäisellä tarkoitettuna sitä väitettyä aitosuomalaista piirrettä, että kuta kauemmaksi korpeen, erilleen muista ihmisistä, pääsemme, sitä onnellisempia olemme. Tällainen on ainakin Leinon Lalli, joka surmaa piispan pääasiassa siksi, että tämä häiritsi hänen elämäänsä ja rauhaansa. Hän on aluksi jylhä, mieleenpainuva, suuripiirteinen yksin uneksija, nousten titaanina jumalienkin olemassaoloa vastaan, mutta menettää vähitellen näitä yli-ihmisen ominaisuuksia, kunnes pilaa lopussa oman tekemänsä vaikutuksen. Lallin vikojen luettelo on helposti tehty ja pitkä, sen ansioiden luettelo on vaikeasti kokoon haalittava ja lyhyt. Koko ajan saattaa huomata, kuinka runoilija turhaan koettaa pitää vankinansa sitä kauneusnäkyä, joka kerran välähti hurmaten hänet ja saaden hänet ryhtymään Lallin luomiseen.

Ja lopuksi Niniven lapset. Sitä luodessaan on runoilija itse ollut työnsä pahin vihollinen, tehdessään tarkoituksellisesti, ylimielisyytensä ajamana, Jonasta naurettavan ja säälittävän henkilön. Kaikki hänen pyrkimyksensä tyylittelyyn näyttämössä, vuorosanoissa ja balettirunoissa ovat usein sattuvasta onnistumisesta huolimatta tuomitut raukeamaan tyhjiin tämän perusvirheen vuoksi. Vakaviksi tarkoitetuissa taideteoksissa ei ylipäänsä ole mahdollista esittää naurettavina henkilöitä, joille kirjallinen tahi muu traditio on antanut pyhän tehtävän.

Sitten Jaana Rönty. Sen lukeminen nyt, punakapinan jälkeen, on omiaan hämmästyttämään. Säälimättä ja totuuden mukaisesti Leino jo silloin paljasti sen puolen suomalaiskansallisesta psyykestä, joka sittemmin punakapinassa puhkesi täydelleen esiin. Jaana Rönnyn ilmestyessä häntä ei ymmärretty eikä hänen kirjaansa pidetty oikeaan osuneena, mutta sen jälkeen saadut kokemukset ovat opettaneet myöntämään, että Leino todellakin piti silloin sormea valtimolla. Hänen aiheensa on erinomainen, niin pätevä ja keskeiseen elinhermoomme kuuluva, että se vaikuttaa huonosta käsittelystä ja tulkinnasta huolimattakin. Tämä viimemainittu, jonka tehtävänä luonnollisesti oli raivata suuren aiheen tieltä pois kaikki, mikä olisi estänyt sitä täydelleen ja joka kohdalta lukijalle näkymästä, on kovin kapeata ja köyhää. Leino oli silloin poliittisen pakinatyylin lumoissa, mikä esti hänet kohoamasta juuri tällaisessa yhteiskunnallis-poliittisessa romaanissa tarpeelliseen, perinpohjaiseen ja aikaa vievään, tyynesti ja kirkkaasti näkevään ulkokohtaiseen eepillisyyteen. Hänellä oli sellaiseen liian kiire ja hän oli syvempään objektiivisuuteen päästäkseen liian subjektiivinen. Eräänlainen asiallisen harkinnan hataruus on kirjassa myös huomattavissa. Ylimielinen, subjektiivinen sutkaussävy on sille hyvin ominaista. Näin ollen onkin selvää, ettei lopputulos voinut olla taiteellisesti ehyt eikä pätevä; kirja pelastuu jossain määrin vain aiheen, ei kirjoittajan voiman avulla.

Leinon teoksia ei silti olisi tarvinnut jättää ilman palkintoa, kunhan sellainen olisi järjestetty myös Wilkunalle. Tällöin olisi todella tullut palkituksi sen hetken paras kirjallinen taide. Eino Leinon nimellä ja maineella oli itsetiedottomasti vaikuttavaa voimaa, jota taas ei ollut tuntemattomalla Kyösti Wilkunalla ja hänen hiljaisella, maailman vähäväkisten murheita objektiivisesti kuvailevalla, miehekkäästi liikutusta hilliten kirjoitetulla kirjallaan.

Kun Koskenniemi sai edellisenä vuonna Runoistaan 1000 markan palkinnon ja hymähdellen moitiskeli summaa pieneksi, lohdutti häntä Wilkuna tyynesti ja järkevästi: "Ei se nyt sentään niin pieni ole, kun ajatellaan asiaa tarkemmin. Ota huomioon, että sillä saa nykyisten hintojen mukaan kokonaista neljäsataa puolikasta punssia, mikä ei suinkaan ole niinkään vähäinen määrä".[55] Omalle kohdalleen hän ei siis päässyt arvioimaan valtion palkintoa edes tältä, runoilijain elämässä usein tärkeäksi tulleelta näkökannalta.

Toisaalta tullut tunnustus lohdutti joskus kirjailijaa. Maaliskuun alkupuolella 1908 hän käveli pitkin Helsingin katuja rahahuolissa, kun vastaan tuleva Koskenniemi pisti hänen käteensä 200 mk, "jotka eräs pohatta oli hänen kauttaan minulle jättänyt sekä käskenyt pyytää anteeksi, ettei hän sillä kertaa voinut enempää antaa. Lahjoittajan nimeä en ole ollenkaan saanut tietää, mutta itsekseni olen arvaillut, että se mahdollisesti olisi entinen senaattori, vapaaherra Sebastian Gripenberg, sillä hän oli syksyllä sanonut... että hän haluaisi puristaa sen miehen kättä, sillä sen novellit ovat 'tuottaneet hänelle niin paljon elämää'".[56]

VIII

ARKITYÖTÄ ENSI TEOKSEN JÄLKEEN

1

Wilkunan esikoisteoksen tarkastelu on vienyt sen ilmestymishetkellä vallinneen kirjallisen tilanteen laajahkoon kuvailuun, ehkä liiankin laajaan niiden mielestä, jotka mahdollisesti käsittävät Wilkunan pienen kertomuskokoelman merkityksen ja nämä yleensä perin hienot ja vaikeasti arvioitavissa olevat asiat toisin kuin tämän kirjoittaja. Koetettakoon tämän varalta korjata asiaa palaamalla taas vaihteeksi kirjailijan kotiin, katsomaan, mitä hän teki ja haaveili sen jälkeen, kun hänen kertomussikermänsä oli pyrähtänyt ilmoille.

Tilan raivaamiseksi muille asioille kerrottakoon ensin, kuinka August otti vastaan Kyöstin kirjan ja kirjailijamaineen. Mehevään tapaansa hän kirjoitti toukok. 4 p. 1907:

"Eivätköhän nämä maailmallisen ihailun ilmaukset häiritse sinun hengellistä edistystäsi? Ainakin ne jossain määrin tulevat tuottamaan kiusausta alkamallesi jumaluusopin harjoitukselle. Toivoisin, että sinä kestäisit vastaan ja myöten menoa. Moni on sortunut, kun ei ole kestänyt kiitoksen eikä moitteen painoa. Polvet ovat alkaneet horjua, kun on saanut osakseen jonkinmoista ihailua. Ja pian on koko elämän suuntaa päässyt määräämään ei totuudenrakkaus, ei tosi yhteishyvä, vaan kaikeksi kaikessa muuttunut oman kunnian pystyttäminen. Sen eteen uhrataan aika, rauha, terveys, oma ja toisten mukavuus, ja vielä huippujen pää, totuus. Sen eteen täytyy pitää oppineita puheita, ei sen tähden, että muut oppisivat, vaan sen tähden, että minun oppini nähtäisiin".

Tämän saarnatyylinsä August uskollisesti säilyttää silloinkin, kun tekstinä ovat varsin maalliset asiat. Heinäkuun 26 p. hän kirjoitti m.m.:

"Terveisiä siis vain meiltä. Minäkin olen ruvennut jo sairaudestani toipumaan. Olut ja konjakki ovat näyttäneet tässä vahvaa puoltaan". Puhuttuaan sitten sosialismin leviämisestä maalaistyöväestönkin keskuuteen hän jatkaa: "Onko tämä nyt sitä ihanaa veljesaikaa, jota sinäkin ennen välistä niin vihoihin asti puolsit? Ja sanoit minua ymmärtämättömäksi tolloksi, joka muka oman ahtaan näkökantani mukaan kaikki tuomitsen. Joko ovat silmäsi auenneet näkemään, mitä etua on itsekkyydestä ja jumalattomuudesta? Miten paljon paremmin nyt ovat asiat kuin isäimme aikana? Onhan nyt sitä kiitettyä valoa kansassa, niin että pitäisipä sen nyt jo pohjata. Pitäisihän nyt jo alkaa näkyä hyviä hedelmiä. Mutta missä ne ovat? Asiain tila on vain sillä kannalla, että jos ne vain siitä vielä kärjistyvät, niin ei moni mies hevosella aja".

Nämä olivat entiselle radikaalille ja sosialistille hiukan kärjekkäitä kysymyksiä, mutta Kyösti sieti ne hyvin, tunnustaen Augustilla olevan syytä niihin. Tosiasia oli, että tämä entinen nuorsuomalainen ja sosialisti sekä nykyinen vanhasuomalainen oli jo nopeasti irtautumassa siitäkin kiihkosta, jolla hän oli heittäytynyt ensimmäiseen vaalitaisteluun. Sekä Koskenniemi että hän älysivät hyvin pian, kuinka epäedullista heille oli se, että vanhasuomalaiset sanomalehdet riemuiten leimasivat heidät oman katraansa poltinraudalla; he tunnustivat väriä vain politiikassa, mutta eivät suinkaan taiteessaan, joka oli mahdollisimman kaukana politiikasta ja puolueasioista. Huhtik. 10 p. 1908 Wilkuna kirjoitti August-veljelleen m.m.: "Siellä kai alkanee vaalikiihoitus olla jo hyvässä käynnissä. Minä puolestani en sekaannu enää ollenkaan politiikkaan, sillä se on alkanut minua inhottaa. Äänestämässä kuitenkin ehkä käyn jotakin suomalaisen puolueen listaa..." Veljet puuhasivat häntä ehdokkaaksi Oulun 1. et. v.-piiristä vanhasuomalaisen puolueen listoille, siinä onnistumatta.

Luonnollisesti August sangen pian ymmärsi, ettei mies, joka rakenteli kertomuskokoelmia ja kirjoitteli yhtenään sanomalehtiin, voinut erikoisemmin edistyä papintutkintoa tarkoittavissa luvuissa. Hän vaikeni kuitenkin asiasta koko vuoden 1907, kajoten siihen vasta 1908, jolloin hän maalisk. 2 p. kirjoitti melkeinpä pateettisesti:

"Ah, rakas veli, etkö sinä jo rupea kerran papiksi! Näethän sinä, kuinka suuri puute nyt on oikeista Jumalan papeista. Isänmaamme onni ja menestys riippuvat aivan siitä, kuinka saataisiin uskollisia saarnaajia Herran seurakuntaan". Ja jouluk. 25 p. (1908) hän taas kirjoitti: "Tulevaisuutesi suhteen olen joutunut yhä välinpitämättömämmäksi ja kylmemmäksi, koska kaikkien ponnistusten, toiveiden, uhrausten ja rukousten tulos on, että yksi jumalatonta maailmaa palveleva kirjailija on saatu lisää. Tämä on sitäkin raskaampaa kärsiä, kun tietää, miten suuri puute nyt on kirkon piirissä sanan palvelijoista... Taiteilijain mielikuvillako nyt aiotaan ruokkia onnetonta, rikkinäistä kansaa? Suuri synti on jo se voimien tuhlaus, mikä käytetään sanomalehtien ja kirjain kirjoittamiseen. Mutta vielä suurempi synti on, että kallis armonaika käytetään niiden lukemiseen. Tietysti se henki, mikä niissä on, tulee hallitsevaksi hengeksi sekä yksilöille että koko kansalle. Ja mikä henki niissä on, sen sinä itse kyllä tiedät".

Edelliseen kirjeeseen, jossa August saarnasi pitkälti ja voimallisesti, Kyösti vastasi huhtik. 10 p. (1908) m.m.:

"... on aivan turhaa vaivaa sellaisia pitkiä ja hätäileviä neuvoja ja pyyntöjä minulle kirjoittaa, sillä enhän minä ole ikinä elämässäni vähimmässäkään määrin korvaani kallistanut olipa sitten vaikka itse ylienkelin neuvoille. Ainoa, jonka ohjausta minä seuraan, on Jumala. Tämä kuuluu ehkä hyvin kummalliselta, mutta niin se kumminkin on. Tarkastellessani tähänastista elämääni liittyy siinä tapaus toiseensa siksi ihmeellisellä tavalla, etten voi muuta uskoa kuin että Jumala sen radan on sormellaan vetänyt ja että elämäni on kulkenut tähän saakka niinkuin sen on pitänytkin. Ja samoin tunnen sen eteenkinpäin kulkevan juuri sitä suuntaa kohti, jonka Jumala on minulle määrännyt. Vai eikö sinulla ole sen vertaa luottamusta Jumalan johdatukseen, että pysyisit vaiti ja tyynenä sekä odottaisit ja katsoisit, mimmoisena työkapineena hän Suomen kansaa kasvattaessaan minua käyttää? Jo sangen varhaisesta minua ovat omaisten ja parhaimpainkin ystävien neuvot suorastaan rasittaneet, sillä sisässäni olen aina itsekin tuntenut, mitä minun kulloinkin on tehtävä, ja juuri tuo sisäisen ohjeen noudattaminen on aina osoittautunut oikeaksi".

2

Katajanokalta Wilkuna muutti huhtik. 1 p. 1907 Malminkadun 28:aan, josta vuokrasi huoneen ja keittiön. Siinä hän sitten asui vaimoineen ja kaksoisineen sen kevään ja kesän, ilman vakinaista tointa, eläen vain kirjoitustyöllä. Keittiöstä "oli särmillä erotettu yksi osa makuuhuoneeksi... Rouva hoiti itse heidän pienen taloutensa ja kaksi lastaan, sillä ne pienet tulot, joita herra Saarela hankki käännöstöillä ja sanomalehtiin kirjoittamalla, eivät sallineet heidän pitää palvelustyttöä". Näin kuvaa asemaansa Wilkuna itse kertomuksessa Naapurien kesken (Yksin elämässä), joka ilmeisesti on tarkka todellisuuden kuva heidän elämästään juuri tässä asunnossa. Sama kertomus selittää myös, miten he kestivät alituisen puutteen: "Eikö sillä sentään ole hyvätkin puolensa tuolla köyhyydellä?" kysyy Saarela leikillisesti vaimoltaan, palattuaan rahan hankintaretkeltä ja tuotuaan mukanaan ruokaa, josta oli ollut kipeä puute, ja jatkaa: "Syntyy sellainen katkelma kuin meillä juuri oli, on hermostunut ja ahdistuksissaan ja sitte kun siitä pääsee... ja ainahan siitä pääsee, tietysti, niin hei vaan, elämä tuntuu paljon keveämmältä kuin koskaan ja ruokakin maistuu paremmalta, kun on pikku paastolla valmistunut sitä vastaanottamaan". Se, joka on itse ollut äärimmäisen köyhä, ymmärtää tämän hyvin: puutteen äkillinen loppuminen avun tullessa aiheuttaa ilon tunteen, joka on syvempi ja eheämpi kuin rikkailla parhaassa ensi-illassa.

Mutta puute piteli puoliaan ja elämä kävi muutenkin tukalaksi tässä ympäristössä, kuten yllä mainittu kertomus edelleen osoittaa. Halvemman asunnon toivossa ja päästäkseen edes hiukan kauemmaksi pääkaupungin monista houkutuksista, Wilkuna muutti syysk. puolivälissä Oulunkylään, erään Mäkelän huvilaan, vuokraten sen yläkerrasta 30 mkn maksusta kuukaudessa keittiön ja kaksi kamaria; Helsingissä hänen vuokransa oli ollut 50 mk kuukaudessa. Kirjeessään Augustille lokak. 3 p:ltä (1907) hän kertoo m.m.: "Kamaristani vie lasiovi pienelle parvekkeelle, josta, samoin kuin suorastaan tästä pöytäni äärestä tuon lasisen oven läpi on jalo näköala. Suoraan eteenpäin katsoen kohoaa tiheän, kuusia, koivuja, saarnia, pihlajia ja pähkinäpuita kasvavan metsikön takaa, vain pyssynkantama tästä, jossa istun, jylhä kallio, jonka rinteillä kasvaa tuuheita koivuja ja jonka äkkijyrkkää juurta kiertää Vantaanjoki, muodostaen juuri tuohon kohdalle kauniin metsärantaisen lammen, jonka vesi koivunoksien läpi tähän silmiini kimaltelee". Talvipakkaset kuitenkin arveluttavasti häiritsivät tätä idyllistä tunnelmaa, sillä huoneet olivat hyvin kylmät: 12 astetta korkeampaa lämpöä ei niihin pakkasella voinut saada. Kesäk. 1 p:stä 1909 Wilkuna vuokrasi "Tuomiston" huvilan, jonka omisti eräs Huttunen, saaden nyt käytettäväkseen kolme huonetta ja keittiön. Nämä hän vähitellen kalusti melko viihtyisiksi, varsinkin tietysti oman huoneensa ja vierashuoneen, sillä hänellä oli taito luoda vaatimattomillakin esineillä sopusointua ympäristöönsä. Vuokraa hänellä oli kolmelta ensimmäiseltä kuukaudelta 60 ja sitten 55 mk. kuukaudessa. Tässä hän asui sitten aina kesäkuuhun 1912 saakka, jolloin muutti omaan huvilaansa Kirkkonummen Jorvakseen.

Oulunkylässä vietetyt vuodet olivat yleensä onnellisimpia Wilkunan elämässä. Hänen perheensä oli vielä pienehkö ja heidän elämäntapansa perin vaatimattomat, joten vähäisetkin tulot jotenkuten riittivät. Niiden kirjailijatyöstä johtuva satunnaisuus kuitenkin aiheutti hankaluuksia. Lokak. 10 p. 1907 maisteri Jäntti ilmoitti Wilkunalle, että Werner Söderström O.Y. oli myöntänyt hänelle 1000 mk. "suunnitellun teoksenne valmistamiseksi. Kuten olemme kuulleet, olette ajatellut sekä romaania että novellikokoelmaa. Meistä tuntuu edellinen hanke arvokkaammalta. Tarjoudumme suorittamaan puolet yllämainitusta summasta tämän kuun ja toiset puolet joulukuun lopussa". Toisen 1000-markkasen Wilkuna sai palkinnoksi Suom. Kirj. Seuralta 1908. Novellien jälkeen eli keväästä 1907 Wilkuna eli satunnaisen kirjoitustyön varassa, julkaisten tuotteitaan Uudessa Suomettaressa, jonka kirjallisuusarvostelijana hän oli kauan aikaa alkaen vuodesta 1908, milloin vakinaisemmin, milloin satunnaisemmin, Kansanvalistusseuran kalenterissa (1908), Ajassa, ja muuallakin. Jopa hän kehaisikin Augustille kirjeessään tammik. 4 p:ltä 1908: "Kynätyöllä ansaitsee yleensä loistavasti ja sen paremmin, jota enemmän mainetta nimelleen saavuttaa". Kesällä 1907 ja seuraavana syksynä hän ahkerasti kääntää jykersi Otavan laskuun Kellerin romaania Martin Salander, joka ilmestyikin keväällä 1908. Näistä koituvat tulot olivat kuitenkin, kuten sanottu, vähäiset, eikä hän voinut suorittaa lainoistaan Nivalaan edes korkoja. Martin Salanderista saatu käännöspalkkio, 850 mk, oli silti silloiseen rahan arvoon katsoen melko korkea. Helmik. 8 p. 1909 hän häätyi kirjoittamaan Augustille:

"Minun on ollut hyvin vaikea ryhtyä kirjoittamaan, kun olen ollut aivan neuvoton niiden korkorahojen suhteen. Kyllä ne ovat minulla syksystä saakka olleet raskaana huolena, mutta kun en ole mitään keinoa löytänyt, niin en osannut muuta kuin vetää pääni hartiain sisälle ja olla alallani. Kirjoittaakaan en ole kehdannut, kun olen tiennyt siellä rahoja odotettavan. Taloudellinen tilani on ollut viime aikoina jokseenkin tukala, niin että toistaiseksi vielä pienistä tuloistani ei ole riittänyt talousmenojen ulkopuolelle ja nekään eivät nykyisen kalliin ajan takia ole vähäiset. – En ymmärrä nyt muuta kuin jättää kohtalon varaan toistaiseksi, sillä maksumahdollisuuksia minulla ei ole ennenkuin keväällä, jos on silloinkaan. Riippuu näet siitä, saanko valtion palkinnon viime kirjastani, missä tapauksessa luulisin voivani noin 4 tahi 5 sataa lähettää sinne".

Augustin kirjeestä maalisk. 17 p:ltä (1909) näkyy sitten, että Kyösti oli lähettänyt jonkin verran rahaa Nivalaan korkojensa maksuksi.

3

Kirjallinen kamppailu Eino Leinoa vastaan oli sitkeä ja tuima. Leino koki olla siitä välittämättä, hyvässä ja ystävällisessä sydämessään arvattavasti katuen, että oli niin ylimielisesti haastanut taisteluun vastustajan, jolla näyttikin olevan iskuissaan voimaa ja asiallisuutta enemmän kuin hän oli odottanutkaan, mutta ei päässyt rauhaan. Wilkuna suuntasi häntä kohti tuimia tykinlaukauksia.

V. 1908 Leino julkaisi kokoelman käännöksiä maailmanlyriikasta nimellä

Maailman kannel. Tämän julkaisun Wilkuna otti tarkastaakseen Ajassa, syksypuolella 1908 (ss. 660-663), rynnäten siis Leinon vahvimmin varustetulle alueelle, suoraan kontion omaan pesään. Käännös on, hän sanoo heti arvostelunsa ensimmäisessä lauseessa, "ylimielisen hutiloivasti suoritettu"; todistaakseen väitteensä hän sitten repostelee Heinen Sotaveikot, joka "ei ole tämän valikoiman läheskään huonoimpia suomennoksia". Wilkunan kaikkiin moitteisiin on vaikea yhtyä; hänen huomautuksensa ovat kyllä yleensä paikallaan, joskaan vika ei aina näytä olevan niin suuri kuin hän väittää, mutta joskus hän myös iskee harhaan. Tämä johtuu siitä, että hänen kynäänsä kuljettaa ilmeinen vastustuksen ja moittimisen halu, joka saa hänet suurentelemaan käännösten viat ja ummistamaan silmänsä niiden ansioille. Kuitenkin hänen huomautuksensa ovat siksi asiallisia ja monet osoitetut viat ja hutiloimiset siksi selviä, että Leino varmaan itsekin älysi olevansa alakynnessä ja paljastaneensa itsensä liian varomattomasti.

Tällä peitsentaitolla oli näkijänä vain Ajan rajoitettu lukijakunta. Suurempi todistajajoukko oli läsnä siinä tuimassa hyökkäyksessä, jonka Wilkuna toimeenpani Uudessa Suomettaressa 1908 (n:t 234-5), julkaisemalla laajan kirjoituksen nimeltä Eino Leinon n.k. routavuosiromaanit. Muutamia mietteitä.

Tuomas Vitikka (1906), Jaana Rönty (1907) ja Olli Suurpää (1908) ovat historiallisesti mielenkiintoisia aikansa päivänpolitiikan selvittelyilmiöinä, "poliittisina resoneerausromaaneina", ja Anatole Francen tyylin maininkeina suomenkielisessä kirjallisuudessa. Mainittu kirjailija on sanellut näiden teosten, erikoisesti juuri ensimmäisen, tyylin, ohjannut ja määritellyt niiden ylimielisen ajatustavan, ja vienyt kirjailijan täten epäonnistumiseen silloinkin, kun itse aihe, kuten Jaana Rönnyssä, väkisinkin omalla pätevyydellään riitelee kirjailijaa oikealle tolalle. Ellei tätä apotti Coignardin turmiollista ja pintapuolista vaikutusta olisi ollut, olisi Leino ehkä hiukan ehtinyt pysähtyä miettimään esim. Tuomas Vitikan todellisen aiheen suuruutta. Onhan nimittäin sen piirustus – kolme suomalaispolvea: uusin yltiösuomalaisuus, orastava sosialismi ja vanha liberaalinen viikinkipolvi, nähtyinä rinnan perustuslakitaistelumme muodostamaa taustaa vasten – älykkäästi ajateltu, huomattavan kirjateoksen pohjaksi kelpaava asetelma, joka hartaalla eläytymisellä sekä tunnontarkalla rehellisyydellä tutkittuna olisi voinut viedä merkittävään tulokseen. Onhan Jaanan historia Topra Heikin jälkeen ensimmäinen asiallinen huomautus siitä, kuinka punakaartipolven syntyminen Suomessa on selitettävä. Ja onhan Olli Suurpään aihe, selvittely siitä, kuinka passiivisen vastarinnan johtomiehestä saattoi vähitellen kehittyä järjestelmää noudattava virkamies, juuri tuona aikana tuore ja yleensä psykoloogisesti kiintoisa. Mutta viehtymys Francen pakinoivaan viisastelutyyliin, valheterävään logiikkaan, ylimieliseen, itseensä tyytyväiseen kieltämiseen, kaikkeen siihen, jolla France riisti kirjoiltaan positiivisen hengen, sai Leinon kohtelemaan näitä hyviä aikeitaan keveästi ja pintapuolisesti, näkökannalta, joka teki ne hedelmättömiksi. Vakavan tilinteon sijaan, jollainen esim. Juhani Ahon Tuomio jossain määrin oli, hän teki hyvistä aiheistaan sanomalehtipakinain tapaisia, päivän kuluneilla vitseillä ilakoivia, latteita selittelyjä, vailla taiteen elähdyttävää, korkeata puolueettomuutta, läpitunkevaa perusteellisuutta ja virvoittavaa harmoniaa. Onhan näin ollen jo edeltäpäin selvää, ettei niin korkean ja vakavan taidekäsityksen edustaja kuin Wilkuna voinut antaa niille mitään tunnustusta. Olihan hän sitäpaitsi vanhasuomalaisena esteellinen vetämään suutansa nauruun niissäkään paikoissa, joissa omien puoluekäsitystensä vallassa oleva perustuslaillinen puhkesi Leinon viekkaan kynän pettämänä makeaan muhoiluun. Sellaisiakin kohtia näissä kirjoissa nimittäin on.

Wilkunan kirjoitus on perusteellisen tarkastelun tulos. Jos hän olisi täydentänyt sen luettelemalla ne positiiviset puolet, joita näillä romaaneilla kieltämättä on – Jaana Rönnyllä ja Olli Suurpäällä esimerkiksi –, olisi hänen tutkielmansa huomattavampi. Mutta sitä hän ei tee, luultavasti tahallaan, sillä vaikea on uskoa, ettei hän olisi huomannut niitä. Aika oli vielä sellainen, että hänen oli masentavaa ja vastenmielistä selostaa esim. Olli Suurpään sielullista kehitystä vastarinnan miehestä järjestelmän palvelijaksi, mikä on tämän romaanin pääsisältönä. Ottaen huomioon tämän ja sijoittaen nämä positiiviset puolet Wilkunan arvosteluun täytyy myöntää, että hän osui kaikissa muissa suhteissa – ankaruudestaan huolimatta – oikeaan.

Wilkunan lähtökohta on:

"Jos useat näiden romaanien arvostelijat ovat saaneet tinkiä omantuntonsa kanssa puhuessaan niiden jos jonkinlaisista loistavista ominaisuuksista, niin on luullakseni toiselta puolen nuori kirjallisuutta harrastava mutta vähemmän omintakeinen lukija joutunut tinkimään näiden arvostelujen lausunnan ja oman terveen vaistonsa langettaman tuomion välillä. Luulenpa sen vuoksi tekeväni näille viimemainituille palveluksen koettaessani seuraavassa tuoda esiin, minkä vaikutuksen minä puolestani olen noista routavuosiromaaneista saanut sekä mihin huomioihin olen niitä lukiessani johtunut".

Hänen tarkastelunsa tulos:

"Lukiessaan näitä hra Leinon n.s. routavuosiromaaneja ja kohdatessaan lähes joka ainoalla sivulla sellaisia taiteellisuuden alkeellisimpiakin vaatimuksia loukkaavia kompastuksia, jommoisia edellä olen koettanut pieneltä osalta esiin tuoda, ei voi kyllin ihmetellä sitä naivia luottamusta, mikä näiden romaanien tekijällä näyttää olevan kirjallisuutta harrastavan yleisömme kehittymättömään makuun, hän kun katsoo voivansa sille tarjota tällaisia kynäntuotteita. Vai onkohan hra Leino ehkä luottanut siihen mitä Goethe-vainaa, muistaakseni Jean Paulin romaaneista puhuessaan lausui: 'Gewöhnlich glaubt der Mensch, wenn er nur Wörte hört, es müsse sich dabei doch auch was denken lassen' – tavallisesti uskovat ihmiset, kunhan heille vain sanoja taritaan, että siinä täytyy jotain ajatustakin olla? Mutta kaikissa tapauksissa tällainen kevytmielisyys osoittaa, että kirjailijalta puuttuu – noiden edellä mainitsemani monen muun puutteen ohella – kunnioitusta niin hyvin yleisöä kuin omaa työtäänkin kohtaan.

Yhtä huonon palveluksen kuin hra Leino näillä romaaneillaan, ovat suomalaiselle kirjallisuudelle tehneet ne arvostelijat, jotka niistä yleisölle selkoa tehdessään ovat katsoneet voivansa puhua 'säkenöivästä intelligenssistä' ja jos mistäkin loistavista ominaisuuksista. Ja kirjallisuutemme kitukaudelle hyvin kuvaavaa on, että nekin arvostelijat, jotka eivät ole katsoneet voivansa ilman moitteita näitä romaaneja sivuuttaa, ovat pitäneet parhaana alkaa arvostelunsa puhumalla niiden tekijän suuresta kyvystä tahi ainakin 'jylhän kauniista Helkavirsistä', ennenkuin ovat varovaisesti käyneet moitteisiin käsiksi. Mutta eiköhän todella ole epäjohdonmukaista puhua suuresta kyvystä, edessään kirja, jonka joka sivulta löytyy kouriintuntuvia todistuksia siitä järjettömästä ylimielisyydestä ja nonsalanssista, mitkä näissä routavuosiromaaneissa näyttää kohotetun kirjallisiksi periaatteiksi?"

Lukijalle on kaikesta ylläsanotusta jo selvinnyt, että Wilkunan Leinoa kohtaan tuntema vastenmielisyys, yhtyneenä puoluenäkökohtiin, sai hänet menemään tuomioissaan yksipuolisuuteen ja liian pitkälle, huolimatta hänen arvostelunsa oikeasta yleissuunnasta. Osoitukseksi arvostelujen herättämästä huomiosta mainittakoon, että Ilmari Kianto tietenkin ihastui tästä Leinolle annetusta selkäsaunasta, kirjoittaen Wilkunalle Ruovedeltä lokak. 15 p. m.m.:

"Minusta on oikein ilahduttava ilmiö kulttuurielämässämme, että joku uskaltaa nousta yleistä muotimielipidettä vastaan. Eino Leinohan on meillä tehty taidepyhimykseksi, jonka gloriata ei muka sovi julkisuudessa epäillä, vaikka kuinka vähäarvoista sattuisi häneltä kirjamarkkinoille tipahtamaan. Minä ainakin olen jo kauan hengessäni kihissyt jotakin julkista ruoskanlyöntiä esim. pilviin asti ylisteltyjen vissien runojen suhteen – juuri sentähden vain, että tiedän jotenkin varmasti, että erityinen henkivartiokaarti (tai oikeastaan vain muutamia esplanaadi-jääkäreitä) on ottanut soittaakseen kunniarumpua aina ja joka paikassa, missä vain pieninkään sanahelinä mainitulta runoilijalta lennähtää julkisuuteen. Kyllä meitä on muitakin, jotka olemme havainneet puolueellisuutta ja persoonapolitiikkaa, vieläpä oikeata tyrannimaisuutta Leinon merkityksen suhteen. Valitan kyllä, etten voi parhaalla tahdolla kuulua hänen ihailijoihinsa, vaikka omituisen lahjakkuuden ja kirjallisen ammattiurheilun miehessä aina tunnustankin. Niin – olisipa teidän terävä artikkelinne ollut painettuna siihen lehteen, johon E.L:n hengen piiri enin kohdistuu, niin se olisi tehnyt hyvin puhdistavan jyräyksen ja ollut terveellinen yleisön herättämiseksi ajattelemaan asioita. Mutta sen kohtalo oli olla Suomettaressa, jonka yleisö jo lienee tottunut moittivaan nuottiin, ja helsinginsanomalainen yleisö taas, nähdessään haukkuman U.S:ssa, ottaa kirjallisen arvostelun melkein tykkänään puoluenäkökannalta eikä anna täyttä arvoa. Onnetonta totta tosiaan on se, että puolueolot ovat synnyttäneet kaksi vastakkaista kirjallistakin yleisöä..."

Lopuksi on sitten mainittava jouluk. 6 p. (1908) julkaistu Hallan arvostelu, joka oli Wilkunan viimeinen Leinoon suuntaama isku. Arvostelu alkaa jyrkästi ja ehdottomasti:

"Mitään uutta puolta tämä Eino Leinon runokokoelma ei tekijässään paljasta. Sen sijaan siinä ilmenevät silmäänpistävimpinä ja ikäänkuin tiivistyneinä useat niistä Eino Leinon kirjailijaominaisuuksista, joita on huomattavissa läpi hänen tuotantonsa. Yhtäällä huomaa... kehitystä siihen suuntaan, mihin hra Leinolla kaikesta päättäen on parhaat edellytykset: retorista runoutta kohden, mikä ilmenee voimakkaiden ja aaltoilevien poljentojen tavoittelussa ja koreiden maalailevien laatusanojen valinnassa. Toisaalta – tai ehkä juuri tästä viimemainitusta seikasta johtuen – on hra Leino sanarunsaudessa ja sen aiheuttamassa sekavuudessa kehittynyt mahdollisimman pitkälle. Kun vertaa 'Hallaa' tekijänsä parhaimpiin runokokoelmiin, esim. 'Simo Hurttaan', osoittaa ensinmainittu harvinaisen suurta taantumusta niin runojen muotoon kuin sisällykseenkin nähden".

Wilkuna tekee sitten muistutuksensa, jotka suurimmalta osalta kohdistuvat siihen Leinon tuotannossa kyllä esiintyvään keveyteen, jolla hän hakiessaan loppusointuja suhtautuu sanojen kykyyn todella tulkita sitä, mitä hän tarkoittaa. Ei voi kieltää, etteivätkö muistutukset olisi oikeutettuja, – soisi vain, että äänensävy olisi viileämpi, ei niin kärkäs. Ainoa tunnustus kuuluu: "Ainoastaan perin harvoissa runoissa on Leino löytänyt täsmällisemmän ja tartuttavamman sanonnan mielessään liikkuneille tunnoille. Sellaisia runoja on m.m. 'Elegia', joka siitä väsyneisyyden ja elämäntuskan mielialasta huolimatta, mikä siinä – samoin kuin useimmissa kokoelman runoissa – vallitsee, kohoaa paikoin korkeaan runolliseen lentoon. Kokoelman selkeimpänä ja muotovarmimpana runona se on parhaita mitä Eino Leino koskaan on kirjoittanut". Loppu kuuluu tästä huolimatta: "Mutta jälellä oleva on sellaista, että se panee lukijan muiden epämieluisten tunteiden ohella ihmettelemään, miksi tällaista yleisölle ollenkaan tarjotaan".

4

Tässä yhteydessä sopinee mainita laajemminkin Wilkunan arvostelijatyöstä U. Suomettaressa.

Kesäk. 3 p. 1908 hän julkaisi selostavan kirjoituksen Sören Kierkegaardin silloin suomeksi ilmestyneistä teoksista (Itsensäkoettelemiseksi, ja Joko – tahi). Ensinmainitun johdosta hän m.m. lausuu: "Sitä lukiessa tuntee mielessään jonkunlaista jännitystä, jommoista ja vielä paljon suurempaa lienee Kierkegaardin itsensä sitä kirjoittaessaan täytynyt tuntea, käydessään siinä itsensä kanssa tiliä sekä vetäessään muita tilille kristinopin tinkimättömien totuuksien eteen. Joka esim. on tutustunut persoonalliseen uskonelämään syventyneiden pietistien uskonnolliseen kantaan, ei voi olla hämmästymättä panematta merkille sitä yhtäläisyyttä, mikä heidän ja 'Itsensäkoettelemiseksi' teoksessa esiintyvän, äärimmäisissäkään vaatimuksissaan hellittämättömän kristillisyyden välillä on..." Kesäk. 4 p. hän julkaisi kiittävän arvostelun Maila Talvion Puheista. Kesäk. 16 p. hän julkaisee pienet ilmoitukset Jalmari Finnen Me-teoksesta, Emil Lassisen Uudesta tulevaisuudesta ja Toimi Juudin savolaiskuvista Kannokossa. Kesäk. 26 p. seuraa sitten laaja L. Onervan Mirdjan arvostelu.

Tämä teos, joka on kirjoitettu varsinaisesti 1905-7 (se ilmestyi 1908) ja jonka tekijätär oli siis siihen ryhtyessään 23 vuoden vanha, on moneltakin kannalta huomiota ansaitseva. Aihevalintansa puolesta, johdonmukaisena sivistyneen ja ylihienostuneen nuoren naisen sielunelämän tutkielmana, väriloistoisena dekadenttimaalauksena, jossa valtatekijänä on yli kaiken kohoava ihminen – ei siis kansa, ei suomalaisuus, ei isänmaa – se muodostaa hienon ja älykkään poikkeuksen meillä tavallisesta aihepiiristä. Siinä kuvastuu jälleen herännyt romanttisen voimahenkilön kaipuu, sama, jonka tuotetta on Laulu tulipunaisesta kukasta, mutta se on tässäkin suhteessa erikoinen. Tämä voimahenkilö on nimittäin nainen, Mirdja, rohkealla ennakkoluulottomuudella, vakavalla totuudentunnolla, terävällä filosoofisella ajattelulla, ja harvinaisen varhaisella elämän lohduttomien tosiasioiden toteamiskyvyllä luotu henkilökuva. Sen ulkonaista rakennetta voi sanoa teennäiseksi, mutta se on kuitenkin samalla jollakin tavalla koristeellinen, mikä ilahduttaa silmää selaillessa suomalaista kirjallisuutta. Se on liian raskas ja laaja keskeytyksettä jatkuvassa tilinteossaan elämän ankarimmasta asiasta, miehen ja naisen suhteesta, mutta se on juuri sikäli myös tavaton voimannäyte, todistus elämän asioiden punnitsemisesta, mikä on alkanut aikaisin. Sen tuomiot ja arvostelut menevät hyvin usein ohi maalinsa, mutta silti kirja on kokonaisuudessaan painava isku vasten tekopyhän pikkuporvarillisuuden leveätä pässinnaamaa. Siitä voisi luetella vikoja monenkinlaisia, mutta loppuvaikutelmana on ehdoton, mietiskelevä kunnioitus tekijää kohtaan, vakaumus, että Mirdja oli ilmestymishetkensä kirjallinen tapaus.

Sehän saikin valtion palkinnon, mikä todistaa hyvää silloisen lautakunnan arvostelukyvystä ja itsenäisyydestä, varsinkin kun otetaan huomioon, mitä melua parastansa tarkoittavat, mutta kirjallisia asioita ymmärtämättömät naispiirit teoksesta pitivät. Kun tietää, että "L. Onerva" oli varmaankin vielä näihin aikoihin Kyösti Wilkunalle nuorsuomalainen, radikaalisella turmeluksella patinoitu, epäilyttävä kirjailijanimi, ei voi olla hiukan pelkäämättä käytäessä katsomaan, mitä tuo kiivas arvostelija mahtaa Mirdjasta sanoa.

Arvostelusta näkee, että teos on vaikuttanut Wilkunaan. Kerrottuaan ensin, kuka Mirdja on ja minkälaisena hän esiintyy, Wilkuna lausuu seuraavaa, mikä ilmeisesti on hänen vilpitön vaikutelmansa: "Ei ole suinkaan helppo tehtävä käydä kuvaamaan tuollaisia vieraina ja itseään löytämättöminä elämänsä läpi vaeltavia henkilöitä, joiden monimutkaista sielunelämää taiteellisesti valaistakseen vaatii olla teräväsilmäinen analyytikko. Eikä voi kieltää 'Mirdjassa' siellä ja täällä olevankin hyviä todisteita tekijättären psykologisesta vaistosta. Erittäinkin se osa teoksen loppupuolella, jossa kuvataan Mirdjan ja Runarin yhteiselämää, kohoaa taiteellisesti vallan korkealle. Mirdjan demonillinen halu kiduttaa miestään, jota hän kuitenkin rakastaa, on monin pikku piirtein elävästi esitetty, samoin kuin se resigneerattu alistuminen ja lapsenomainen toisiinsa kietoutuminen, jossa he yhdessäolonsa viimeiset ajat viettävät. Mirdjan ja Runarin väliset vuoropuhelut, joiden taitavaksi muodostajaksi tekijä yleensäkin osoittautuu, ovat keskittyneitä ja psykologisesti tarkkoja".

Tämän jälkeen Wilkuna käy luetteloimaan vikoja, joita hän löytää paljon; hänen perusteensa ja näkökantansa eivät aina ole vakuuttavia eivätkä oikeita. Miten hyvänsä, hänen antamansa tunnustus, joka kohdistuu teoksen vaikeimpaan kohtaan, on epäröimätön ja riittävä. Teoksen ansioiden on täytynyt tuntua Wilkunasta suurilta, sillä muuten hän ei olisi saanut kiristetyksi kynästään näinkään ehdotonta tunnustusta kilpailijattarelle, jonka hän ehdottomasti luokitteli epäilyttävien ilmiöiden joukkoon.

Syyskuun 24 p. hän julkaisi arvostelun Jevgeni Tshirikoffin Kuoppien Marista, ja Larin-Kyöstin Fröding-suomennoksista. Edellisen alkulausunto ansaitsee huomiota kirjoittajansa mielipiteenä venäläisestä kirjallisuudesta: "Lukiessaan venäläistä kirjaa ei tarvitse tietää tekijästä eikä muista kirjan kansallista alkuperää määrittelevistä seikoista mitään ja kuitenkin voi jo ensi otteista päättää olevansa tekemisissä venäläisen kirjailijan kanssa. Vähemmänkin kirjallisuuteen perehtynyt voi luullakseni kutakuinkin helposti huomata sen tuntuvan rajan, mikä on venäläisen ja länsieuropalaisen kirjallisuuden välillä. Edellisestä tuoksahtaa aina vastaan tuollainen veres 'elämän haju', mikä lukijaan vaikuttaa niin todellisesti ja välittömästi, että tuntee pakosta liittyvänsä yhtenä soluna tuohon ympärilleen kuvattuun elämän kuohuntaan, jota vastoin jälkimäisessä on usein huomattavissa jonkunlainen enemmän tai vähemmän literäärinen piirre, mikä lukijaan vaikuttaa kylmentävästi ja sumentaa hänen havainnollisuuttaan".

Lokak. 16 p. hän arvostelee hyvin ivallisesti Uuno Osmion kertomuskokoelmaa Kuumehoureissa, marrask. 29 p. Wilhelm Brandt'in teosta Tunnustus, ja jouluk. 10 p. L. Onervan Runoja; viimemainittu loppuu: "Kokoelma jakaantuu viiteen osaan, vaikka niitä ei toisistaan erotakaan muu kuin osastonumerot. Kaikkialla vain samaa loiskuvaa kaaosta. Jos joukossa välistä tapaakin jonkun vähän selkeämmän ja näköjään omintakeisemman runon, on sen sekä aate- että tunnesisältö siksi laihaa laatua, että sellainen runo olisi ilman vahinkoa voinut jäädä tekijättärensä yksinomaisuudeksi. Ja jos tekijätär olisi välittänyt niin sanotusta itsekritiikistä – ja sitä näkyisivät, herra paratkoon, 'yli-ihmisetkin' tarvitsevan! – niin on vaikea sanoa, mikä kokoelman lähes sadasta runosta olisi jäänyt jälelle".

Pantuaan pisteen tämän lauseen loppuun Wilkuna saattoi sanoa kolhineensa vuoden 1908:n kuluessa Eino Leinon ja L. Onervan niin vähiin henkiin kuin kynällä suinkin on mahdollista. Mutta poloiset uhrit olivat jo aikaisin syksyllä – Leino jo elokuulla – matkustaneet ulkomaille, aina Italiaan saakka, ja vaikka tällaiset kotikuulumiset heitä kyllä surettivat ja masensivat, vaimenivat nämä tykinlaukaukset väkistenkin sekä välimatkan että etelän elämänilon vuoksi nallipyssyn paukahduksiksi. Kuinka sitten Leinosta ja Wilkunasta tuli hyvät ystävät, tulee aikanaan kerrottavaksi.

5

Pian novellikokoelmansa ilmestymisen jälkeen Wilkuna rupeaa arvostelemaan kirjallisuutta Ajassa.

Ensimmäiset hänen ilmoittamansa teokset ovat Emil Lassisen Kansan mies ja K.A. Järven Akilles (ss. 368-370). Säkenistö, kokoelma uudempaa suomalaista runoutta (ss. 398-9), saa suopeahkon ilmoituksen, mutta Eino Leinon osuus tuomitaan liian suureksi. Sitten seuraa pari venäläistä teosta: Dostojevskin Sorrettuja ja solvaistuja ja Leo Tolstoin Kasakat (ss. 538-542). Edellisen hän aloittaa huomauttamalla ennen ilmestyneistä Dostojevskikäännöksistä: Muistelmia kuolleesta talosta ja Rikos ja rangaistus, jotka hän ilmeisesti tuntee. Selostettuaan romaanin sisällön, mikä täyttää lähes koko kirjoituksen, hän lopuksi lausuu: "Mitä heikkouksia tämän puheenalaisen romaanin kokoonpanossa voisi sanoa olevankin, niin lukee tuon viisisatasivuisen teoksen suurimmalla mielenkiinnolla, sillä elävästi ilmenee siinä jo Dostojevskin terävä, hämmästyttävä sielunelämän tutkimiskyky ja dialogin voittamaton mestaruus. Dialogi on Dostojevskin romaaneissa, niin tässä kuin muissakin, kaikki kaikessa, siihen kaikki toiminta keskittyy, siinä kaikki ratkaistaan. Kertova puoli Dostojevskin romaaneissa on aina milloin huolimaton ja hätiköity, milloin sekava ja ikävystyttävä. Mutta se onkin vain kuin sulkuin sisällä tehty opastus paikasta, henkilöistä y.m. Tämän niin sanoaksemme näyttämöllepanon jälkeen alkaa vasta toiminta, kun henkilöt ryhtyvät keskustelemaan. Usein etevienkin kirjailijain henkilöt keskustelevat aivan samassa äänilajissa, niin että lukijan on ilman kirjailijan hyväntahtoista opastusta mahdoton eroittaa kuka mitäkin sanoo. Mutta Dostojevskin dialogissa eroittuvat eri henkilöt helposti tunnettaviksi. Ja tuosta dialogista ne astuvat ilman kirjailijan esittelyjä niin ilmielävinä eteemme, että voimme tuntea ne vaikka tuhansien joukosta". Wilkunalla on siis mielestään sangen täsmällinen käsitys Dostojevskistä, mikä ilmenee Kasakkain arvostelustakin, jossa hän mainitsee Mereshkowskin teoksen Tolstoi ja Dostojevski, lainaten siitä muutaman Jeroshka-setää koskevan lauseen.

Arvostellessaan sitten Emil Lassisen Joel Sormensuota (ss. 596-7) Wilkuna huomauttaa Eino Leinon Jaana Rönnyn olevan varoittavana esimerkkinä siitä, kuinka uskallettua on "ryhtyä noin vain kädenkäänteessä luomaan edes jossakin määrin pätevää kuvausta yhteiskunnassamme nykyjään kuohuvista ilmiöistä". V. 1908 hän ensimmäiseksi arvostelee K.A. Järven Opettajan (ss. 67-68), antaen sen päähenkilöstä seuraavan lausunnon: "Hän on samanlainen teatralinen ryhteilijä kuin päähenkilö Linnankosken 'Laulussa tulipunaisesta kukasta', henkilö, jonka tarvitsee vain ojentaa kätensä ja kohta on kaikki selvillä". Samalla kertaa (ss. 70-73) hän julkaisee arvostelun Strindbergin Avioelämästä (Giftas), af Geijerstamin Eksyksissä- teoksesta (Vilse i lifvet) ja Väriä ja viivoja nimisestä kertomuskokoelmasta, jossa oli Heidenstamin, Levertinin y.m. novelleja. Tekee mieli lainata hänen määrittelynsä Strindbergistä: "Niissä (Giftas-novelleissa) esiintyvät Strindbergin kirjailijaominaisuudet useissa suhteissa huippuunsa kehittyneinä: hänen väkivaltaisen raju temperamenttinsä, joka saa hänet usein kyynillisyydeksi muuttuvalla suorasukaisuudella ja ikäänkuin vahingonilosta ilkamoiden repelemään ei ainoastaan porvarillisen sovinnaisuuden kaavoja, vaan yleensä mitä hyvänsä inhimillistä: hänen rousseaulainen kulttuurivihansa ja hänen demonillinen kapinahenkensä, joka on alati valmis hyökkäämään kulttuuriyhteiskunnan kimppuun aseenaan loistavat paradoksit sekä ilakoiden luistava ja kirpelöivästi ruoskiva tyyli.." af Geijerstamin teoksesta hän sanoo: "Kertomus, jossa muutoin huomaa vaikutuksia Dostojevskista, tekee lukijaan osaksi sekavan, osaksi kiduttavan vaikutuksen". Väinö Katajan Maalaiskuvia (ss. 202-3) ei saa häneltä kiitosta. Suositellen hän sensijaan esittää A. Meurmanin Poiminnot Jaakko Fellmanin muistiinpanoista Lapissa (ss. 733-735).

Muutakin Wilkuna kirjoitti Aikaan näiden kahden vuoden aikana. V:n 1907 lopulla (ss. 879-883) hän julkaisi kertomuksen Oikeudessa, joka on sama kuin hänen aikoinaan jo Kalevassa painattamansa kuvaus turhanaikaisesta asiasta sakkoon joutuneesta miehestä. V. 1908 (ss. 192-6) hän julkaisi kuvauksen Porokaarteella, joka palautuu ennen kerrottuihin Kolarin kokemuksiin. Ss. 308-11 on julkaistuna kertomus Hätäkello.

Wilkunan oman sielunelämän kannalta on sitten huomattava kertomus Hallusinatsioneja, jonka hän julkaisi (ss. 338-41) nimimerkillä "Felix Kaarlela". Nämä kertomukset käsitellään Haaksirikkoisten yhteydessä.

Mainitsen lopuksi, että Raatajassa on v. 1908 (ensimmäisessä numerossa) jatko Malakias Mönkkäsen tulevaisuuden seikkailuihin Helsingissä vuonna 2000 (voi olla jonkun toisenkin kirjoittama) ja että saman vuoden Kansanvalistusseuran Kalenteri sisältää Wilkunalta kertomukset Kansakoulussa ja Vanhan häviö. Edellinen perustuu omiin kansakoulun aikaisiin muistoihin, ollen kuvaus nälkäisestä, ja sen vuoksi pilkan esineeksi joutuvasta köyhästä pojasta; siinä esiintyvät tyypit ovat vieläkin Wilkunan silloisten toverien joukosta tunnettavissa;[57] jälkimmäinen kertoo, kuinka Eljas-ukko ja vanha isäntä (kirjailijan isä) sisäänlämpiävän saunan löylyä kaivaten lämmittävät uudenkin saunan jättäen pellit kiinni.

Silmäillessä kirjailijan saavutuksia ja arvostellessa hänen pyrkimyksiään näiden edellä käsiteltyjen parin vuoden aikana vakautuu se käsitys, että hän oli ahkera mies, joka antautui innolla ja harrastuksella kirjailijakutsumukselleen. Tähän ajanjaksoonhan nimittäin kuuluu myös hänen toinen kirjansa, kertomuskokoelma Yksin elämässä.

IX

"YKSIN ELÄMÄSSÄ"

1

Kun tämä kertomuskokoelma ilmestyi marraskuulla 1908, lienevät harvat sen yleensäkin rajoitetusta lukijakunnasta tietäneet, kuinka omituinen kirjailijasielu tässä oli kyseessä. Oliko sen alakuloinen, raskasmielinen sävy teeskenneltyä, haettua? Mitä oli sanottava sen nimestä, itsemurha-ajatuksista, otsakerunon valinnasta?

    Der Tod, das ist die kühle Nacht,
    Das Leben ist der schwüle Tag.
    Es dunkelt schon, mich schläfert,
    Der Tag hat mich müd gemacht.[58]

"Emme tosin vielä ole", kirjoitti maisteri Jäntti Wilkunalle marrask. 11 p. (1908), "saaneet kaikkia lupaamianne kertomuksia, mutta kuitenkin pidämme tarpeellisena jo lausua mielipiteemme niistä, jotka ovat olleet tarkastettavinamme.

Ei ole aivan helppo tehdä päätöstä, miten näitä kertomuksia tulisi arvostella. Huomaamme ensiksikin, että Te olette hyvin suunnitellut kokoelman, koettaen saada sen alusta loppuun asti sointumaan samaan äänilajiin, joten lukijalle jäisi siitä varma tunnelma. Mutta aiheiden tasaista harmajaa sävyä ei ole mielikuvituksen henkäyksellä koetettu elähyttää. Kirja ei, kokonaisuudessaan katsottuna, liikuta lukijaa syvemmältä. Ainakin tuntuu meistä kuin tuo näköpiirin mataluus, joka tietysti on tarkoitettua, kirjan läpiluettua enemmän painostaisi mieltä kuin panisi ajatuksiamme ja tunnettamme liikkeelle.

Tämä koskee useitakin eri kertomuksia, mutta varsinkin paria niistä. Vaikeimmin voimme sulattaa 'Erään huvila-asukkaan huomioita'. Senjälkeen 'Väsyneitä'.

Kun näin on, esitämme mietittäväksenne, onko ollenkaan syytä julaista kokoelmaa vielä nyt. Jos mainitut jätetään pois, ei kokoelmasta tule kirjaa. Kaikkein parasta olisi lykätä julkaisua muutama kuukausi eteenpäin.

Toivomme, ettei tämä Teitä mitenkään masenna. Olisimme tyytyväiset, jos voisimme pitää arvosteluamme erehdyksenä. Mutta pidämme kuitenkin luonnollisimpana menetellä oman mielipiteemme mukaan".[59]

Neuvottelut Werner Söderström O.Y:n kanssa raukesivat tähän. Wilkuna vei kokoelmansa Otavaan, jossa johtaja Renqvist heti otti teoksen vastaan. Painos sovittiin 2500 kappaleeksi ja palkkio siitä 1200 markaksi. Sopimus on tehty marrask. 12:na, eli samana päivänä, jolloin Wilkuna sai maisteri Jäntin hylkäävän kirjeen.

Sattumako lienee tehnyt vai mikä, mutta kirjan painoasu oli tumma ja raskas: tyypit ovat lähes puolilihavia, joten sivun tekstiala näyttää epämiellyttävän mustalta; paperi on hiukan ruskahtavaa ja tanakkaa; kannella ei ole mitään koristetta; teoksen ulkoasu oli arvokas, mutta sangen vähän houkutteleva. Kirjassa on 8 kertomusta, 191 sivua. Sen hinta oli Smk. 2:75.

2

Ensimmäisen kertomuksen nimi on Väsyneitä. Jo muutaman sivun luettuaan voi todeta kirjailijan päässeen tuosta kertomatavan kiireellisyydestä, josta ensi teoksen yhteydessä huomautettiin. Lauseet lähtevät tulemaan täyteläisinä, tyyninä ja erehtymättöminä sekä rakenteeltaan että asiasisällykseltään. Kuumeisesti työskentelevä ja siten ikäväänsä tukahduttava mies, hiljainen huone, ja sen rauhaa "tylyllä kilinällä" häiritsevä puhelin; koko sielullinen tilanne, joka oli "sitä lopullista ja kestävää reaktsionia, jota täytyi seurata kuoleman"; jolloin "kaikki oli kuin kuloksipalanutta hänen ympärillään; ei missään koskematonta, vihantaa kohtaa"; jolloin "kuolema itse asiassa oli jo tapahtunut, kun elämällä ei enää ollut mitään antaa", – kaikki se syöpyy selkeinä ja sattuvina kuvina parilta ensi sivulta tarkkaavaisen lukijan mieleen. "Jostain ylhäältä kuului vain kiviseinän takaa kuin aavistuksena kehtolaulun hiukeneva sävel". "Hän tunsi olevansa kaikista niin etäällä ja yksinään. Kaikkea kohtaan tunsi hän vain rajatonta kyllästystä ja inhoa". Puhelimen soidessa hän luulee äitinsä soittavan, muistamatta silloin hänen kuolleen jo kaksi vuotta aikaisemmin. Toinen "väsynyt" odottaa ja saa sanoman äitinsä kuolemasta. Ja kolmas kuvittelee puhelimeen mennessään, että toiset kaksi "väsynyttä" ovat jo aikoja kuolleet, antaen nyt hänelle tietoja haudan takaa. Kellään heistä ei ole oikeutta ajatella perhe-elämää ja suvun jatkamista, sillä he saisivat nähdä ympärillään "sairaita ja rampoja jälkeläisiä". "Sillä me olemme ehdottomasti menneitä miehiä". Ainoatakaan toivonsädettä ei pilkahda näille kolmelle; kertomus loppuu tyhjään, toivottomaan, välinpitämättömien ja puolueettomien äänien toteamiseen: "Huoneessa ei kuulunut muuta kuin lampun tasainen sihinä ja sadeveden jorotus kattorännistä".

Ensi kerran luettuaan kertomuksen täytyy hiukan epäselvin mieltein kysyä, mitä tämä kaikki oikeastaan on, – ja lukea se uudelleen. Ja ennenkuin luulee voivansa sanoa siitä mitään, täytyy tutustua siihen moneen kertaan, lauseittain, sanoittain, tarkkaavaisesti ja ajatellen. Sen synkkä runotar ei antaudu ensi tutustumalla.

Se on kuva sellaisen miehen sielusta, joka pitää vapaaehtoista elämästä poistumista itselleen parhaana, sielullinen maalaus viimeisen edelliseltä hetkeltä. Kirjan ilmestymisen aikana sitä ei voitu ymmärtää – nuo nuoruuskauden pessimismin ilmaukset kaunokirjallisina kuvitelmina tunnetaan kyllä – mutta nyt se käsitetään paremmin, kun kirjailijan oma elämäkerta selventää näihin lauseisiin kätkeytyviä ajatuksia ja toivottomia näköaloja. Tiedämme nyt, että kirjailijan ulkonaisesti usein kyllä hilpeän olemuksen alla piili raskasmielinen, helposti alakuloiseen, synkkään tuijotukseen vaipuva sielu, että hänen elämänsä yhä uudelleen oli harhautunut kokemuksiin, jotka varmaankin olivat omiaan täyttämään hänen mielensä elähtäneillä, pessimistisillä mielikuvilla ja ajatuksilla, saaden hänet aikaisin ja paljon niitä pohtimaan. Hänellä oli siis elämän valtakirja käsitellä tällaista aihetta ja meidän on pakko suhtautua asiaan vakavasti.

Minkä arvoista, kuinka vaikuttavaa, on tällainen väsyneiden elostelijain tuhkanharmaus? Vertauskohdaksi sopii esim. Kramsun pessimismi, joka oli niin absoluuttista, ettei se sallinut yöhönsä ainoankaan tähden tuiketta – joka ei ollut elostelijan väsymystä, vaan ikuiseen yöhön syntyneen viiltävää ja ehdotonta oman toivottoman tilan toteamista, kaukaisena rinnakkaiskaikuna vakaumus koko ihmissuvun samanlaisesta kohtalosta. Täten Kramsun pessimismi kohoaa lähelle kosmillisia mittoja, jumalien kynnyksiä, joiden takaa tällaiset tähdettömät kohtalot inehmoille tulevat, ja täten se koskettaa ihmissielua korkeilla, jylhillä aseilla, aikaansaaden myös sen mukaisen vaikutuksen. Ilmeistä on, ettei elostelijaväsymyksenä ilmautuva pessimismi pääse tälle runouden ja eetillisen tehon tasolle, omaa hankkimaa kun se on, ja ainoastaan väkinäisesti sijoitettavissa ikuisuuden tähtivalaistukseen. Tältä kannalta kertomus ei siis tehoa.

Kirjailija ei kuitenkaan liene asettanutkaan tehtäväkseen korkean pessimismin esittämistä – hän luultavimmin halusi luoda sielullisen laatumaalauksen kammiosta, jonka sisustuksen elämänpalo oli polttanut tuhaksi. Ja siinä hän on onnistunut. Onpa hän saanut sovitetuksi kuvaukseensa eräitä hienosti väräjäviä sointiarvojakin, sadeveden yksitoikkoisen äänen ja kaukaa silloin tällöin kuuluvan kehtolaulun surumielisen sävelen, joka rinnastettuna "väsyneiden" mietteiden kanssa asettuu satoisan elämänfilosoofisen ajatussarjan alkupäähän. Vaikuttavana ja tunnelmatäyteisenä esiintyy kertomuksessa myös aihe äitien tragiikasta, samoin kuin näiden "väsyneiden" kauniista veljeydestä ja herkästä inhimillisyydestä, Kertomus on, voisi sanoa, sellainen teos, jonka ohi aluksi tulee astuneeksi, koska mikään sen piirre ei huuda katsojaa luokseen, mutta joka kerta kerralta, kun on vihdoinkin huomannut sen, tulee omalla erikoisella tavallaan kiintoisaksi. Kuitenkin siitä puuttuu korkean taiteen ylevä, kohottava henki; se on dekadenttisen sielunelämän harmaa, vastenmielisiäkin mielteitä herättävä maalaus.

3

Väsyneitä on siis tutkielma siitä sielullisesta tilasta, jolloin jo sormeillaan revolveria ja mietiskellään "asian" teknillisiäkin puolia ja itse loppuleimausta. Kirjailija ei kirjoittanut sattumalta, että liipasinta oli painettava peukalolla, sillä tuollaista seikkaa ei voine huomata ilman tarkkaa ajattelua, ehkäpä käytännöllistä koetteluakin. Tämä tyhjäksi palaneen ihmisen itsemurhahalu uudistuu kertomuksessa Erään vainajan kirjeistä, jonka otsakesanoiksi kirjailija on valinnut Volter Kilven lauseet: "Kuka onnellinen on? Onko se hän, joka saa kuolla, vai hän, joka elämään jää? Jos minä antaisin ensimmäisen liikutuksen kauniin kielen puhua, vastaisin, hän joka kuolla saa, on onnellisempi. Mutta minä tahdon olla rehellisempi, enkä vastaa niin, sillä elämäkin on ihana elää".

Erään vainajan kirjeistä on tutkimus itsemurhaa ajattelevan ihmisen mietteistä ja tunnetiloista, hänen suunnitellun tekonsa perusteluista ja perustelemattomuudesta, siitä, kuinka itsessään vähäpätöinen asia voi virittää uuden elämänhalun, ja kuinka väärin on omin lupinsa yrittää elämän portista ulos. Tuntuu siltä kuin olisi kirjailija tätä kirjoittaessaan vihdoinkin saanut ajatelluksi loppuun häntä nuoruudesta saakka kiusanneen itsemurhamielikuvan – karkoitetuksi sen ja kohotetuksi suhtautumisensa elämän vaikeuksiin tämän pakotien yläpuolelle. Sen lukeminen vaatii jännittynyttä tarkkaavaisuutta, loppuvaikutus on laimea, se tuntuu tehdyltä ja ikävältä – todellista mielenkiintoa se herättää vasta silloin, kun huomaa, että kirjailija siinä peitetysti kuvaakin omaa sielunelämäänsä, ajatuksiansa, alakuloisuuttansa, saamattomuuttansa, koko sitä hiljaista sielullista ja taloudellista pulmatilaa, jota hän raahasi mukanaan kuin kahletta. Silloin huomio kohdistuu kiihkeästi esim. seuraaviin lauseisiin:

"Kun silmään taaksepäin viimeisten kolmen tai neljän kuukauden aikaa, niin näyttää se yhdeltä ainoalta värähtämättömän helteiseltä päivältä, johon pieninkään tuulen leyhkä ei ole vaihtelua luonut ja jonka jokainen hetki on ollut edeltäjäänsä tukalampi".

"Nykyään olen ollut lähes kolme kuukautta melkein mitään tekemättä... Koko olemukseni on ollut ikäänkuin kahtena, joista toinen on syyttänyt ja ruoskinut toista, toinen uhitellen vaiennut ja pysynyt alallaan. Se on mitä vaarallisin tila ihmiselle ja minulla se ei suinkaan ole ensi kertaa, vaikka paikalleen turtumista ei ennen olekaan näin pitkälle kestänyt. Turtumista – sellaista se juuri on, henkistä turtumista".

"Kaikenlaiset itsessään hyvin vähäpätöiset seikat suurenevat silmissäni ja näyttävät tärkeiltä ennemerkeiltä ja kohtalon viittauksilta. Esimerkiksi muutama viikko sitte näin unta isävainajastani. Hän oli kuolinvuoteella ja antoi minulle isomman rahasumman, sanoen sen minua varten erikoisesti säästäneensä. Kun uni oli hyvin selvä ja kun isääni, johon aina olin hyvin vieraassa suhteessa, en ennen ollut unissani nähnyt, sai tuo unennäkö mielikuvituksessani vallan erikoisen merkityksen".

"Muistan tässä kuinka minä kerran, siitä on jo useita vuosia, vietin erään ihanan kesäisen sunnuntain mitä kurjimmassa mielentilassa eräällä kaupungin ulkopuolella olevalla metsäisellä kalliolla. En voinut sielunpoltteissani hetkeäkään istua alallani, vaan kiertelin koko helteisen päivän ympäri kalliota, toistellen tolkuttomasti mielessäni muuatta runosäettä..."

"Ja olen minä ennenkin ollut ulospääsyä etsiessäni lähellä epätoivoista tekoa ja olen tehnytkin sellaista mikä on ollut käsittämätöntä itselleni ja vielä enemmän muille..."

"Olin vasta tullut kesäluvalle kotiin, loikoilin aamulla vuoteellani ja minun oli kovin hyvä olla. Keittiöstä kuului kahvikuppien kalinaa, aukioleva akkuna narahteli hiljaa saranoillaan kuin hyvänmielensä osotteeksi ja pihalta kuului pääskysten luritus. Viereisen huoneen ovi oli auki ja siellä keskusteli äiti matalalla äänellä jonkun vanhemman naisihmisen kanssa. Äidin joka sanasta värähteli hyvä mieli ja tyytyväisyys, kun hän kertoi minun kotiintulostani ja miten hänestä aina lasten maailmalla ollessa tuntuu kuin olisi joku osa omasta ruumiistaan poissa..."

"Minä tajuan nyt niin selvästi, että ne ovat juuri nuo kärsimysten pimentämät taipaleet elämälleni sisällyksen antaneet, että ne ne oikeastaan ovatkin oleellinen osa elämästäni ja että ilman niitä minä eroaisin nyt kovin köyhänä elämästä".

4

Kertomus Yksin elämässä, teoksen viimeinen, kuuluu samaan sielullisen itsetarkastelun, jopa itsekidutuksen luokkaan kuin molemmat edellämainitut, Kaikkia kolmea muistellessa huomaa selvästi, kuinka perin vähän niistä on jäänyt mieleen sellaista, mikä on toimintaa, tapahtumista, elämän työskentelevien voimien ulkonaista ilmausta. Sekin hiukka, mikä tätä on, haihtuu pian mielestä; ainoa, mikä jää näkymään selvästi, on kuva miehestä, jonka koko huomio on jännittyneesti kohdistunut hänen omaan sieluunsa. Sitä hän tarkastaa alituisesti kuin ilmatieteilijä herkintä konettansa, merkiten havaintonsa tarkoin muistiin, Psykolooginen huomiointi on tullut kirjailijalle pääasiaksi – ei se, mitä asiaa hänen pitikään ihmisille kertoa.

Kertoja on "yksin elämässä", s.o. kaikki se, mikä ennen kiinnitti hänet ihmisiin, on nyt särkynyt; hän on "kuin hyvin järjestetystä kellokoneistosta syrjään ja joutilaaksi työntynyt ratas, jota kosketus toisiin rattaisiin ei enää liikkeeseen pane"... "Totuttuani lopulta katsomaan elämää sen realisessa todellisuudessa ovat sammuneet ne intohimot ja lakanneet ne monet tuskat, jotka ennen tekivät sydämeni levottomaksi kamppaillessani tuolla elämän hyörinässä". Sielullisesti on hänet tähän yksinäisyyteen vähitellen johtanut se, jota hän itse sanoo "askeesin himoksi", s.o. sairaalloinen halu tarkata korkeimmankin onnen hetkellä elämän alastominta, runottominta todellisuutta ja siten itse tehdä onnensa samalla tyhjäksi – halu olla saituri itseään kohtaan, eikä ojentaa kättänsä onnen poimintaan sillä hetkellä, jolloin pitäisi.

Erään huvila-asukkaan huomioita sisältää järkyttävän sairastumistapauksen, mutta sen kertoja, vanhapoika, ei tempaudu puhumaan siitä ja sen perustana ja mahdollisena jatkona olevasta ihmiskohtalosta, vaan pysähtyy huomioimaan itseään ja ympäristöään. Hänen tarkoituksensa on osoittaa, että vaikka nainen miehen vuoksi voi joutua fyysillisesti aivan hengenvaaraan, luonto silti vie eri sukupuolet yhteen – totuus, joka on liian vanha erikoisemmin vaikuttaakseen.

Vasta Vanhapoika sisältää sellaisen elämäntapauksen, jossa kirjailija on ulkopuolella itseään. Pääasiana hänellä on olevinaan kuvata, kuinka jokin teoreettinen "vanhapoika" joutuu purkamaan kihlauksensa, mutta onkin sarja muistoja parantumattomaan tautiin sairastuneesta nuoruudenystävästä. Varman kuoleman vakavuus rinnastuu tehokkaasti keveähkön kihlaushaihattelun kanssa. Kun hän saattelee ystäväänsä tämän kotiin, kohoaa kuvaus vaikuttavaksi: "Alakuloinen lokakuun päivä alkoi hämärtää ja haikea tuuli lennätteli kulottuneen lakeuden yli kellastuneita lehtiä, kun minä tuon kuolemaa lähestyvän mutta äänettömästi kohtaloonsa alistuvan toverini rinnalla ajoin lokaista maantietä. Ja silloin tunsin minä katsovani elämää toiselta kannalta kuin pääkaupungin humussa ja omien pikku opintojeni ääressä. Kylmänä ja lyijynkarvaisena vieri talvilevolle riisuutuneen maiseman halki joki, jonka rannalla olevassa pienessä ja köyhässä kodissa Hanneksen vanhaan sivistyssukuun kuuluva ja monien elämän kolhujen rypistämä äiti eli..." Tässä kirjailija on esittämässä sellaiseen aiheeseen kohdistunutta sielullista miete- ja huomiosarjaa, että siitä on rakentunut syvää ja vakavaa elämäntotuutta sisältävä kertomus.

Kertomukset Naapurien kesken ja Oikeudessa, joista edellistä on jo kosketettu kuvauksessa Wilkunan elämästä Malminkadun varrella, ja joista jälkimmäinen on sama kuin aikaisemmin mainittu Ajassa julkaistu, ovat sävyltään ja mielialaltaan tälle kokoelmalle vieraita ja ilmeisesti tulleet siihen täytteeksi. Mutta viimeinen mainitsematta oleva kertomus, Hiiri, on sensijaan kokoelman ydintunteesta, yksinäisyydestä ja sen kaipuusta johtunut, pätevätasoinen saavutus, joka vaikuttaa todelliselta ja sielullisesti hyvin perustellulta.

5

Kertomuskokoelmaa Yksin elämässä on harvinaisen vaikea käsitellä. Siinä ei ole ainoatakaan kohtaa, joka valaisisi äkillisellä kauneudella, vaan aurinko pysyy alituisesti harmaan pilviverhon takana. Ei tosin sadakaan, sillä sade olisi elävää, kyynelöivää elämän murhetta – onpahan vain harmaata resignatiota, yksikaikkista olotilaa, joka näännyttää ja tuskastuttaa. Kernaasti kyllä voi myöntää tekijän sielullisen tarkkaavaisuuden erittäin valppaaksi, huomiot sattuviksi, johtopäätökset usein teräviksikin, mutta kaikki tämä on lukijan mielestä vain keino, ei päämäärä. Kertomus kertomukselta mielessä kasvaa epäilys, että tässä tuijotuksessa sisäänpäin, tehtynä tällä tavalla, on jotakin liioiteltua, opittua, keinotekoista, pohjimmittain sanottuna sairaalloista mielteiden ja ajatusten hautomista, joka kiinnostaa enemmän psykoloogiselta kuin taiteelliselta kannalta. Ennen kerrottu vuosien 1907:n ja 1908:n historia osoittaakin, että Wilkunan vaiheet ja mielialat olivat tämän kokoelman syntyaikoina hyvin vaikeita, mikä sai hänet, jolla muutenkin oli taipumusta alakuloiseen tuijotukseen, hakemaan katkeranmakeaa nautintoa omista murheistaan koettamalla ilmaista niitä kirjallistaiteellisessa muodossa. Tämä hänen kokoelmansa resignoitunut harmaus oli täten toisin osin hänen sielunelämänsä aitoa ilmausta, mutta toisin – ja varsinkin liian pitkälle menevän sielullisen tarkkailun puolesta – muualta saatua.

Ei voi ensiksikään olla huomauttamatta, että kirjan nimessä esiintyvä yksinäisyysajatus tuntuu opitulta; se on ilmeinen johdannainen niistä kosmillisista yksinäisyystunnelmista, jotka olivat luonteenomaisia Koskenniemen ensimmäisille runokokoelmille, ja jotka niinä aikoina hypnotisoivat osin muitakin kuin nuoria runoilijavesoja. Kirjailija ei ilmeisesti aavistakaan olevansa tämän taikapiirin lumoissa, vaan uskoo esittävänsä omaa syvintä totuuttansa. Toisin kohdin hän niin tekeekin. Kirjailijan oma ja muilta opittu sekoittuu eroittamattomasti; hän eläytyy tähän kaikkeen, hän hypnotisoi itsensä literääreillä yksinäisyys- ja pessimismitunnelmilla, – ja sehän onkin hänelle hyvin helppoa! – hän kokeilee Dostojevskiltä opitulla sielun tarkkailulla, ja näin syntyy lopuksi artistinen kudelma, jossa on "kuteet omaa, loimet vierasta", maalaus, joka on tehty sivelemällä "harmaata harmaalle", ja joka sittenkin, kirjailijan oman sielun alakuloisuudesta huolimatta, on hänelle vieras.

Mainitsemalla Dostojevskin kosketin seikkaa, joka edellisen rinnalla vaatii yleisempänäkin historiallisena ilmiönä huomiota.

Kuvauksestamme on jo sivumennen selvinnyt, että Wilkuna ihaili Dostojevskiä, asettaen hänet kirjailijana esikuvan asemaan ja lukien kaikki hänen suomeksi käännetyt teoksensa, sekä lisäksi Karamazovin veljekset saksaksi. Dostojevskin kuva oli kunniapaikalla hänen seinällänsä. Tämän ihailun juuret lähtivät monista hienonhienoista sielullisista seikoista.

Ensiksikin on muistettava, että Wilkuna yleensä ja nuoruudessaan varsinkin tunsi "proletäärisesti", s.o., mikäli tähän sanaan sisällytetään "Puutteen Matin" kaltainen ihannekuva köyhästä kansanihmisestä. Koko tuo aika siitä alkaen, jolloin romantiikka toi meidänkin sarkatakkimme kirjallisuuteen, aina siihen saakka, jolloin sosialismi rupesi vaatimaan yleistä tunnustusta omalle ryysyköyhälistölleen, oli leimaa antavassa määrässä köyhään, rehelliseen, jalosti ajattelevaan ja jumalaapelkääväiseen mökin mieheen, vaimoon ja heidän hiljaiseen, siveään, pellavatukkaiseen tyttäreensä kohdistuvaa ihailua. Tämän romanttisen uskon lumoissa oli Wilkunakin, sitä suuremmalla syyllä, kun hän itse lukeutui "köyhään kansaan" ja kun hänen tunteensa oli tähän suuntaan syttynyt. Kun hän nyt Dostojevskia lukiessansa löysi tämän teoksista oman uskonsa siihen, että ainoastaan n.s. varsinainen kansa on muka säilyttänyt varhaiskristilliset hyveet, lapsenuskon ja todellisen lähimmäisenrakkauden, synnin vaikuttaessa heihin vain omituisen kirkastavasti, – löysi lisäksi vielä oman, liikutuksesta kostean katseensa, joka värähtämättä tuijottaa elämän murheisiin kertoen ne erehtymättömällä osumatarkkuudella, ilmeisen sukulaissielun, jonka taistelut tuntuivat niin tutuilta ja omakohtaisilta, ja lopuksi myös suuren taiteilijan, oli aivan luonnollista, että hän valitsi hänet ihailunsa esineeksi, siksi "spesialiteetiksi", joka on kirjailijoille ja harrastelijoille nuoremmalla iällä yleinen ja yhteinen välttämättömyys, niin, usein myös enemmän kirjallisen keikailun aihe kuin todellinen sisäinen omaisuus.

Olisi luullut, että Tolstoi, joka on "kansan palvomisen" harjoittaja paljoa suuremmassa määrässä kuin Dostojevski, olisi sikäli myös valloittanut ensi sijan Wilkunan sydämessä, mutta niinpä ei käynyt. Wilkuna ei suinkaan ihaillut Tolstoita, tuskinpa häntä sietikään, ja syynä oli se brutaalisuus, jolla Tolstoi kuvasi sukupuoliasioita. Wilkuna ei yleensä sietänyt sellaisia kirjoja kuin Anna Karenina ja Ylösnousemus. Se ei johtunut siitä, että hän olisi ollut omassa yksityiselämässään pyhimys, vaan siitä, että hänellä oli kaikesta huolimatta ihanteellinen, korkea mielikuva naisesta, jota hän tahtoi taiteessakin täten kohdeltavan. Novelliensa Santran jälkeen hän ei eroottisiin seikkoihin kajonnutkaan, ja tuli myöhemmin tässä suhteessa niin ankaraksi, että poltti hallussaan olevat Hamsunin teokset, suuttuneena tämän muka "Dirne-tyypistä", kuten hän väitti. Tämä on yleispsykoloogiseltakin kannalta ymmärrettävää: Wilkuna ei ole ainoa, joka on vastenmielisesti seurannut Anna Kareninan vaiheita korkean nais-ihanteen tasolta likaantumisen hetkeen saakka, tai "Syystähden alla" tapahtuvaa, kyynillisesti esitettyä, nuoren, ihanan naisen vastaavaa vaipumista. Wilkunan tapaisen, voimakkaasti maskuliinisen psyyken sisimmässä asuva, tinkimätön, kaikkiin näihin hänen ihanneolentoihinsa kohdistuva omistuksen tunne ei voinut sietää tällaista lokaan polkemista, eikä hän näin ollen voinut kiintyä elämän näitä vaiheita esittäviin kirjailijoihin. Kuinka paljoa korkeammalle hän asettikaan Raskolnikovin Sonjan, joka hienossa inhimillisyydessään ja luonnollisessa, palvomisen tunnetta herättävässä puhtaudessaan onkin kauniimpi ja ylevämpi kuin ainoakaan Tolstoin naistyypeistä – joskin luultavasti epätodellisempi.

Tämä puoli sai aluksi Wilkunan kiintymään Dostojevskiin –. psykoloogiseen erittelyyn hänen huomionsa kiintyi vasta sen jälkeen, kun hän heräsi huomaamaan, mikä merkitys tekotavoilla – tekniikalla – on kertovassakin taiteessa. Valmistellessaan ensimmäistä kertomuskokoelmaansa hän täten, kuten jo aikaisemmin on kuvattu, teroitti katseensa sielunelämän erittelyyn, saattaen tämän tekotavan toisessa teoksessaan jo liian pitkälle.

Ihaillessaan Dostojevskiä Wilkuna oli – aluksi luultavasti huomaamattaan – mukana yleisessä kirjallisessa virtauksessa. Selaillessa kirjaluetteloja, sanoma- ja aikakauslehtiä vuosilta 1905-10 tulee todenneeksi, kuinka venäläinen kirjallisuus tuli yhä tärkeämmäksi tekijäksi kirjamarkkinoillamme. Meidän oli muka opittava tuntemaan vihollisemme kaikin puolin, varsinkin sen kirjallisuus ja taide, voidaksemme tarpeen tullen käyttää tätä tuntemusta hyväksemme. Kirjallisuus ja taidehan oli muka ei ainoastaan puolueetonta, vaan vieläpä jollakin salaperäisellä tavalla lähtöisin sortoa vastustavasta vapauden hengestä. Mitään vaaraa ei siis tästä meille ollut. Tämän käsityksen mukaisesti alkoi ilmetä yhä laajempaa venäläisyyden harrastusta: "venäjänmaisterit" kävivät yhä lukuisemmiksi, samoin suomennokset venäläisestä kaunokirjallisuudesta, jossa esiintyvä taiteen taso ja suunta sai mitä innokkaimpia esitaistelijoita keskuudessamme; venäläinen teatteri, musiikki ja tanssi olivat hyvin suosittuja Helsingissä, josta näinä vuosina oli lyhyt matka Pietariin, mutta hankala ja pitkä länsimaille. Tämä kaikki ei tuntunut silloisen isänmaallisuuden kannalta mitenkään moitittavalta.

Meidän asemassamme tuo Venäjän kirjallisuus ja taide oli kuitenkin erinomaisen vähän puolueetonta. Suuren ja mahtavan kansan kirjallisuus ja taide vaikuttaa luonnollisesti yleensäkin harrastajiinsa hypnoottisesti, totuttaen heidät tuntemaan yhä enemmän samalla tavalla, tehden tuon suuren kansan ajatustavan heille tutuksi ja omaiseksi, ja siten vähitellen jyrsien pois heidän kansallisen sielunsa erilaisuutta. Ilmeistä on, että tällainen vaikutus on sitä voimakkaampi, kuta läheisempi sitten kaikki muu yhteys tuohon suureen kansaan on, ja kuta huomattavampi on lukumäärän ja muiden vertauskohtien ero. Kun me nyt, samalla kuin meitä mahtikäskyin virallisesti venäläistytettiin, itse riensimme vapaaehtoisesti välittämään keskuuteemme venäläistä kulttuuria, ei voi sanoa muuta kuin että sillä toiminnalla itse saippuoimme sitä hirttonuoraa, jota parhaillaan kaulaamme soviteltiin.

Puhtaasti taiteelliseltakin kannalta tämä venäläisten ihanteiden tuonti Suomeen oli arveluttavaa, sillä nuo ihanteet veivät harhateille. Tolstoi asetettiin laajoissa piireissä suuren sekä henkisen että taiteellisen pylväspyhimyksen asemaan, kenenkään huomaamatta, että tämän styliitin opit tosiasiallisesti raivasivat tietä sille siveellisten käsitteiden höltymiselle, jonka nyt tunnemme bolshevismin nimellä.[60] Eräänlainen venäläinen leveys, joka mahdutti syliinsä mitä hyvänsä, koska taideteoksella joko ei ollut kehyksiä tahi olivat ne sitten loppumattomasti venyviä, rupesi saamaan ymmärtämystä meilläkin, jossa länsimainen ankara lain-alaisuus oli tähän saakka vastaansanomatta oikeaksi tunnustettu. Unohdettiin, että tällainen leveys usein saavutettiin syvyyden kustannuksella: kaada vettä lattialle – sitä on heti hyvin leveästi, mutta perin matalasti.

Mutta tästä ihailustansa Wilkuna raitistui hyvin pian, saaden silmänsä auki koko asialle. Otsakkeella "Slaavilaisista harrastuksistamme" hän kirjoitti kerran muistikirjaansa:[61] "Paljon varmempaa kuin valtiollinen valloitus, on psyykillinen valloitus: siten että valloitettava ottaa vastaan valloittajansa psyyken. Ja tällaisessa valloituksessa ovat suomalaiset itse olleet venäläisten apuna kääntämällä uskollisesti heidän – huonointakin – kirjallisuuttaan. Mitä slaavilaisen psyyken istuttaminen suomalaiseen maaperään vaikuttaa, siitä tarjoavat useat slavistimme voimakkaita esimerkkejä..."

Ja julkinenkin vastalause on tiedossamme, V.A. Koskenniemen arvostelu Anna Kareninasta Ajassa v. 1912 (ss. 15-25), historiallinen asiakirja, josta muutama kohta lainattakoon tähän.

Kirjoituksen johtolause: "Oriens an Occidens?" jo osoittaa, että kirjoittaja oli herännyt ajattelemaan sitä syvintä kysymystä, mikä on ratkaistava, kun on valittava venäläisten tahi länsimaisten kirjallisten ihanteiden välillä. Rohkeasti hän sitten lausuilee tästä kuuluisasta teoksesta ja sen kirjoittajasta m.m. seuraavaa: Anna Karenina on "puhtaan psykoloogisen harrastuksen tuote..." "Tolstoin päävoima on situatsionin kuvauksessa..." "Hän on vaistojen ja veren kuvaaja ja korkeampi intellektuaalinen elämä on vierasta hänen barbaarisen terveelle sielunrakenteelleen..." "Kaikki A.K:n henkilöt elävät vaistojensa varassa kuin lapset..." "Ei voine sanoa, että Levin olisi älyllisesti kehittynyt luonne, hänen voimansa on hänen luonteensa puhtaudessa ja yksinkertaisuudessa..." "Tolstoin tyypeiltä puuttuu korkeampi intellektuaalinen elämä, joka tekisi ne siinä merkityksessä kulttuuriakannattaviksi kuin esim. useat Goethen, Ibsenin ja Strindbergin tyypit".

Puheen tullen venäläisistä kirjailijoista yleisemmin hän sanoo:

"Nämä kirjailijat ovat mestarillisina psykoloogeina vanginneet kuvauksiinsa koko kansansielun, ja kun heidän kuvauksensa voittokulussa kiertävät Eurooppaa, ovat he tehneet kansansa hyväksi sitä taiteellista propagandaa, joka on jokaisen luovan kyvyn suurimpia kunnianhimoja. Tällainen on Venäjä, tällaisia ovat sen ihmiset – sijaa Venäjälle! Jokaisen rodun vallanhimo ilmenee yhtä suuressa määrässä, vaikka salatummin, pyrkimyksessä levittää sielullisia ominaisuuksiaan kuin halussa laajentaa maa-alueitaan".

"Suomessa on venäläisen kirjallisuuden vaikutus ollut hyvin tuntuva. Useat niistä ideoista, jotka elähdyttävät kaunokirjallisuuttamme, ovat kotoisin Jasnaja Poljanasta... Mutta myöskin muu venäläinen kirjallisuus on meillä voittanut viime aikoina maa-alaa... Että tämä runsas venäläinen kylvö on kantava tai on kantanut jonkinlaisen sadon, siitä on jo olemassa merkkejä".

"Goethe on kuvannut 'Torquato Tassossa' taisteluaan siitä persoonallisuuden ideaalista, joka hänen mielestään oli tahdon ja tunteen tasapainoisessa edustuksessa samassa luonteessa... Tämä persoonallisuuden ihanne ei ole meidän ymmärtääksemme tullut tietoiseksi 'Anna Kareninassa' enemmän kuin muussakaan venäläisessä kirjallisuudessa. Sentähden kaipaa mielestämme Venäjän dionyysinen vaistojen runous, jota meillä on niin paljon harrastettu, terveelliseksi vastapainokseen voimakkaita vaikutteita länsieurooppalaisesta apolloonisemmasta, seestyneemmästä kulttuurista".

6

Yksin elämässä ilmestyi joulukuun alkupäivinä eli siis liian myöhään ehtiäkseen edes tulla laajemmin arvostelluksi ennen joulua. Sitä meni kaupaksi sangen vähän – loppupainosta lienee saatavissa vielä tätä kirjoitettaessakin. Uudessa Suomettaressa se kuitenkin arvosteltiin ennen joulua, arvostelijana V.A. Koskenniemi.

Koskenniemi huomauttaa aluksi Novelleista: "Niiden pohjalla oli puhdas taiteellinen näkemys, jota ilman jokainen taideluoma, oli sillä sitten kuinka kauniit tarkoitukset hyvänsä, oli kuolleena syntynyt. Mielestäni on syytä tästä erityisesti huomauttaa, sillä kaikki tuskin vielä tajuavat, kuinka hieno ja omaperäinen taiteilija Kyösti Wilkuna jo esikoisteoksessaan oli. Sillä tavalla, niin läheltä ja samalla niin itsetietoisesti hallitulla taiteella kuin Wilkuna ei vielä kukaan ole Pohjanmaan kansaa kuvannut". Huomautettuaan sitten, että Wilkuna on uudessa kirjassaan "siirtynyt seurailemaan kulttuuri-ihmisen yhdistetympää ja monikuteisempaa sielunelämää", kirjoittaja selostaa kokoelman eri kertomukset. Erään vainajan kirjeistä saa seuraavan arvostelun: "Tämä novelli on intensiivisessä tunnepitoisuudessaan Wilkunankin tuotannossa yksin seisova eikä meillä liene moni muukaan siinä määrin syventynyt inhimillisen tuskan ja sielunhädän psykologiaan". Loppulausunto on seuraava:

"Esikoiskokoelmaan verraten osoittaa Wilkunan uusi teos mielestäni merkille pantavaa ja kunnioitettavaa kehitystä. 'Novelleissa' tapaili kirjailija vielä paikoin liian ulkonaista vaikutusta räikeillä ja värikkäillä runokuvilla. Uudessa kokoelmassa on hänen kertomuksensa käynyt niinsanoakseni henkisemmäksi. Se on sielullisesti syventynyt ja avartunut. Se kuvastaa jo ihmissielun hennompiakin värähdyksiä ja aavistelee entistä kirkkaammin ihmiselämän salaisia pohjavoimia. Kaikkien novellien yllä tässä uudessa kokoelmassa lepää ankara kohtalokkuuden tunne. Elämä heijastuu niissä usein lohduttomana ja synkkänä, suurena tuntemattomana, jonka edessä ihminen löytään pieneksi ja vähäpätöiseksi. Mutta se kuvastuu näissä kertomuksissa samalla rikkaana ja ihanana, ihmistä kasvattavana ja ylentävänä. Sentähden antavatkin nämä kertomukset lukijalleen uutta uskallusta ja uutta voimaa – niinkuin kaikki oikea taide aina antaa.

En tiedä mitä tämän joulun kirjoista voisin niin hartaasti suositella kuin tätä Kyösti Wilkunan uutta teosta. Siinä on taiteeksi kiteytyneenä niin paljon voimakasta, intensiivistä sielunelämää, ettei se voi olla syvällisesti koskettamatta jokaista, jonka mieli yleensä on taiteelle avoin. Ja kirjailijan tulevaisuudelle avaa tämä kirja laajat ja kunniakkaat näköalat".

Wilkuna saattoi yleensä olla tyytyväinen teoksensa vastaanottoon, ja varmaankin hän taas toivoi tulevansa huomatuksi valtion palkintojen jaossa. Palkintolautakunta hankkikin kirjan, mutta sen pöytäkirja (julkaistu Suom. Kirj. Seuran keskustelemuksissa toukok. 5 p, 1909) ei mainitse sitä ollenkaan. V. 1908 ilmestyneestä kirjallisuudesta saivat palkintoja: Bertel Gripenberg (Svarta sonetter, 1500 mk), Johannes Linnankoski (Pakolaiset, 1500 mk.), Eino Leino (Olli Suurpää ja Naamioita III, 1000 mk.), ja L. Onerva (Mirdja, 1000 mk.). Pöytäkirjaan merkittiin kiitoslause K.A. Järvelle (Loinen), Kaarlo Atralle (Laura) ja Nino Runebergille. Palkintolautakunnan menettelyyn on saattanut vaikuttaa se, että Suomalaisen Kirjallisuuden Seura antoi Wilkunalle kaunotieteellisen valiokuntansa ehdotuksesta maalisk. 16 p. samana vuonna 1000 mk palkinnoksi teoksista Novelleja ja Yksin elämässä, todeten, että niissä "ilmenee harvinainen kyky sielunelämän todenmukaiseen kuvaamiseen". Tästä huolimatta olisi Wilkunan teos ollut muiden rinnalla arvosteltava ja palkittava, mikäli se katsottiin sen arvoiseksi. Tietäen, kuinka suuren arvon kirjailijat – ja syystä – panivat silloin valtion palkintoihin – tekevät luultavasti samoin vielä nytkin – ei niiden rahallisen merkityksen, vaan etupäässä saadun virallisen tunnustuksen vuoksi, voi tosiasiaksi vahvistaa, että Wilkuna tunsi, toisaalta saamastaan palkinnosta huolimatta, pettymystä lukiessaan tietoa valtion kirjallisuuspalkinnoista v:lta 1908.

"Nuoren kirjailijan" – kirjoitti Wilkuna kerran muistikirjaansa – "jolla on lahjoja, on todellakin vaikea päästä sellaisten kirjallisten olojen vallitessa kuin meillä nykyään, tasaisesti kehittymään. Hänen on purjehdittava todellakin Skyllan ja Karybdiin vaiheilla (toisella puolen pataluhaksi paneminen, toisella pilviin nostaminen). Vaikea on sanoa, kumpi on turmelevampaa, epäoikeutetulla haukunnalla katkeroittaminenko, vai epäoikealla kiitosten tulvalla hemmoitteleminen. Luonnetta se kai kasvattaa kyetä tuollaisissakin oloissa eteenpäin kehittymään, mutta kuinka moni siihen sortuukaan, näivettyen kehityksensä ensimmäiselle asteelle. Kirjailijat arvostelijoina saakoot sentään lievimmän tuomion, sillä eihän heiltä mitenkään voi odottaakaan sitä objektiivisuutta kuin ammatti-estetikoilta, joita kohdatkoon ankarin tuomio".

"Kirja-arvostelu" – hän jatkoi toisen kerran – "on meillä arvonumerojen jakamista, ja kun pienissä oloissamme arvostelijat ja arvosteltavat ovat tuttavia, tahtovat edelliset säilyttää rauhan ja antaa hyviä numeroita. Varsinkin kilpailevat maaseutulehdet arvosanojen jakamisessa. Sellaiset lauseet kuin: 'Elämän valtasuonen tykintä', 'Sydänverellä kirjoitettu', 'Mielikuvitus kohoaa huimaaviin korkeuksiin', 'Kirjassa oleva suurenmoinen taide saa ihan tyrmistymään' – saavat näyttämään siltä kuin pienet maaseutulehdet kilpailisivat saadakseen unohdetun nimensä kustantajan reklaamiin..."

"Kirjallisessa tuotannossamme vallitsee" – kirjoitti Wilkuna taas kerran – "kirjavuus, hapuilevaisuus ja kritiikin suunnaton tahdittomuus ja sivistymättömyys. Tahdittomalla ylistelyllään ja moitoksellaan se saa aikaan luonnottomia siirroksia: vääriä ylennyksiä ja alennuksia sekä siitä johtuvia reaktsioita ja reaktsion reaktsioita, niin että asema kirjallisessa maailmassamme tekee toisinaan sen vaikutuksen kuin näyttämölle olisi asetettu joukko poikia ja tyttöjä, jotka eivät löydä omaa paikkaansa, vaan tyrkkivät ja nykivät toisiaan ja sähähtelevät vihaisia sanoja".

"Kritiikin tahdittomuuksista" Wilkuna kirjoitti vielä: "Kuinkahan monta teosta meillä onkaan julistettu käänteentekeväksi! Kirjallisuutemme tekee hyvin usein käänteitä ja – tavallaanhan se totta onkin. 'Hänsynslösa' ovat varsinkin naiskirjailijain omalle osalleen pyhittämät mieskriitikot. Nämä (jos muutkin) häätyvät vertauskohtia ja mittapuita etsiessään käymään läpi maailman kirjallisuuden hamasta Raamatusta ja Homeroksesta, läpi klassikkojen uusimpiin kirjallisuuden merkkiteoksiin, ja yleisöön kääntyen vanhurskaasti huokaamaan: en löydä vertaa – löydättekö te?"[62]

X

JATKUVIA ELÄMÄNKOHTALOITA

1

Olemme nyt saatelleet Wilkunan v:n 1908:n loppuun ja nähneet hänen yhä määrätietoisemmin ponnistelevan kirjailijan korkeita päämääriä kohden. Täyttä onnistumista hän ei ollut vielä saavuttanut, mutta senverran kuitenkin, että hänellä oli oikeus, jopa velvollisuuskin, jatkaa aloittamallaan uralla. Seuraavia kirjallisia työntuloksia odottaessa on taas syytä tarkastaa, miten Wilkunan elämä muussa suhteessa soljui yllämainitun vuoden paikkeilta eteenpäin.

Hänen seurapiiriinsä kuului näinä vuosina, paitsi Koskenniemeä, useita muitakin kulttuurityön alalla tunnetuiksi tulleita henkilöitä. Gunnar Suolahti oli Wilkunan ystäviä, samoin A.W. Koskimies, K.N. Rantakari, A.A. Takala y.m. Malminkadun 28:ssa asuessaan Wilkuna oli tutustunut naapuriinsa, kalpeaan nuorukaiseen, joka tuli ylioppilaaksi niihin aikoihin ja harrasti kirjallisuutta ja taidetta; hän oli Huugo Jalkanen, usein nähty vieras Oulunkylässä, hiljainen ja tyynimielinen keskustelija. Koulutoverit V.J. Tuomikoski ja S.J. Pentti olivat usein hänen vierainaan. Koskenniemen kautta hänen tuttavapiiriinsä liittyi Eino Kalima. T.T. Kaila asui hänen naapurinaan ja oli hänen vakinaisena ruokavieraanaankin. V:n 1910:n seuduilla piiriin liittyivät Lauri Pohjanpää ja Juhani Siljo, molemmat Oulunkylän asukkaita ja jälkimmäinen Wilkunan ruoka- ja Jorvaksessa asuinvieraskin. Käynti hänen luonaan oli virkistävää. Isäntä huvitti vieraitaan loppumattomasti etevällä kertojakyvyllään, kuvaillen sattuvasti elämää ja asioita, jotka nopeina, kirkkaina näkyinä kohosivat hänen sieluunsa. Hän osasi suhtautua asioihin omintakeisesti, hänen ajatuskykynsä oli terävä, ja hänen huumorinsa ja hyvätuulensa tarttuvaa.

Alkupuolen vuotta 1909 hänen luonansa asui eräs venäläinen vallankumouksellinen nimeltä D. Adajef, joka oli varsinaiselta kansallisuudeltaan tsheremissi, ja oli täten helposti päässyt professori J.J. Mikkolan turviin. Hän oli paennut Suomeen jonkin vallankumouksellisen kolttosen takia, ja kun häntä santarmien pelosta ei uskallettu säilyttää Helsingissä, huomattiin Wilkunan koti Oulunkylässä hänelle sopivaksi piilopaikaksi. Rahaa hänellä ei tietysti ollut, vaan piti hänen korvaukseksi täysihoidosta opettaa Wilkunalle venäjää, sillä Wilkuna tahtoi oppia lukemaan Dostojevskiä alkukielellä. Hoidon lisäksi piti hänelle opetettaman suomea. Hyvänahkainen Wilkuna suostui ihastuen hoivaamaan tätä romanttista henkilöä, ollenkaan ajattelematta, että hänellä oli täysi tekeminen hankkiessa ruokaa jo itselleenkin. Niin asui herra Adajef Wilkunan kodissa puoli vuotta, synkkänä tuijotellen, parjaten isäntäänsä tämän poissa ollessa hänen rouvalleen, käyttäytyen kuten venäläinen moukka ainakin, tekemättä kerrassaan mitään koko aikana, ja väliin esiintyen siten, että rouva Wilkuna rupesi pelkäämään häntä. Vasta kesällä Wilkunan onnistui vapautua tästä "heimolaisesta", johon hän oli perinpohjin kyllästynyt. Wilkuna muuten kuvaa häntä itse alempana olevassa kirjeessään.

Koskenniemen kautta Wilkuna tuli alkuvuodesta 1909 professori J.J. Mikkolan ja hänen puolisonsa, kirjailijatar Maila Talvion tuttavuuteen. Rouva Mikkola oli perustanut helmikuussa 1907 satakuntalaisten ylioppilaiden (professori Mikkola oli Satakuntalaisen Osakunnan inspehtori) keskuuteen lukupiirin, joka kokoontui torstaisin hänen kotonaan Eläintarhan 10:ssä, ja jossa oli tarkoitus, kuten tapahtuikin, selostaa huomattavia kaunokirjallisia teoksia ja niistä keskustella. Piirin huomio kohdistui pian Wilkunaankin, jonka novellin Kesken jäänyt kirjailijatar Talvio esitti huhtik. 27 p. eli sangen pian Novellien ilmestyttyä, Lapsentytön luki marrask. 7 p. Hilja Järvinen. Huhtik. 1 p. 1909 oli sitten Wilkuna itse lukupiirin vieraana, esittäen novellinsa Jängällä ja Lapsentyttö. Iltaa sanotaan lukupiirin historiassa "oikeaksi runon juhlaksi". Lokak. 10 p. samana vuonna Wilkuna taas oli persoonallisesti lukupiirin vieraana, lukien pari Teuvo Pakkalan lastua. Tämän jälkeen hänen nimensä katoaa lukupiirin historiasta.[63]

Se onkin aivan vaillinainen lähde kertomaan Wilkunan suhteesta kirjailijatar Maila Talvion kotiin. Huhtik. 4 p. 1909 hän kirjoitti veljelleen Augustille m.m.: "Eilen olin professori Mikkolan luona päivällisellä (olen siellä hyvin usein vieraana...) ja huvitin rouvaa lähelle puolta yötä kertomalla syntymäkodistani, isävainajasta, kamari- ja Leena-mummusta, jotka viereisissä kamareissa asuen, mutta erilaisten maailmankatsomusten ja elämäntulosten edustajina eivät voineet toisiaan suvaita, y.m.". Rouva Mikkolalla oli läheisempikin kirjallinen piirinsä kuin satakuntalaiset ylioppilaat – piiri, joka oli hänen oman kehityksensä tasalla ja kykeni myös antamaan – ei vain saamaan. Tähän piiriin kuuluivat läheisinä ystävinä Koskenniemi ja Eino Kalima, sekä jonkin aikaa, huhtikuulta 1909 syksyyn 1910 saakka, Kyösti Wilkuna. Rouva Mikkola kiintyi hänen kertomuksiinsa, uskoi hänen kirjailijakykyynsä, tutustui osanotolla hänen elämäänsä ja kohtaloihinsa – ja avasi hänelle alttiin myötämielen lämmittämänä kotinsa ja ystävyytensä ovet. Näin Wilkuna pääsi ensi kerran pitemmän ajan kuluessa seurustelemaan sivistyneessä suomalaisessa kodissa, arvokasten, älykkäiden ihmisten kanssa, joiden taidekäsitys oli korkea, maku hienostunut, ja jotka pyrkivät innostamaan ja ohjaamaan häntä samaan suuntaan. Jo ennen on kerrottu, mikä merkitys Koskenniemellä oli hänen kehitykselleen taidekirjailijaksi; tämä kouluuntuminen luonnollisesti jatkui Mikkolain kodissa yhä laajemmalla pohjalla ja yhä moninaisemmin vaikutelmin. Selittää ei tarvitse, kuinka perin tärkeätä juuri tämä oli Wilkunan tapaiselle talonpojalle, joka yleensä oli ollut vailla korkeamman kulttuuriympäristön hiovaa ja jalostavaa vaikutusta; hänen olisi pitänyt säilyttää tämä suhde arvokkaana etuna.

Wilkuna nauttikin tästä hänelle uudesta elämänpuolesta, suhtautuen karhumaisen kömpelöllä, murahtelevalla tyytyväisyydellä siihen ystävyyteen, jota hänelle tarjottiin. Se oli hänelle uutta senkin puolesta, ettei hän ollut tähän saakka kokenut sivistyneen, hienon ja henkisesti korkealla tasolla olevan naisen toveruutta.

2

Kesällä 1909 Mikkolat oleskelivat ulkomailla, seuranansa toisin ajoin myös Koskenniemi ja Kalima. Heinäk. 3 p. Wilkuna kirjoitti rouva Mikkolalle Leipzigiin pitkän kirjeen, jossa hän ensin pyysi avustusta Aikaan (hän oli ryhtynyt kesän alussa lehden toimitussihteeriksi) ja rupesi sen jälkeen lausuilemaan voimakkaita, harkitsemattomia, tämän piirin vaikutukselle kuvaavia mielipiteitään. Mainittuaan puolalaisesta kirjailijasta, Zeromskista, jonka jostakin teoksesta rouva Mikkola oli lukenut hänelle kohdan edellisenä keväänä, hän jatkaa:[64]

"Muutoin Zeromskista puhuessani johtui mieleeni, että kuulin... että Sinä olisit viimeisimmäksi aikonut ryhtyä Sienkievicziä suomentamaan. Tuosta kuulemastani en puolestani ollut hyvilläni. Miksi et kääntäisi ennemmin Zeromskia, kuten silloin aioit? Ettäkö Sienkievicziä mieluummin meillä kustannetaan ja ostetaan? Herrat kustantajat luulevat olevansa selvillä yleisön mausta ja tahtovat määrätä mitä olisi käännettävä, mitä ei: ovat siis olevinaan selvillä esim. siitä, että Krasinskin 'Ei jumalainen komedia' ei mene kaupaksi, mutta kyllä joku Bernard Shaw'n sepustelma, että 'Herra Oblomovin' tai jonkun Dostojevskin teoksen kustantaminen on hyvin epäilyttävää, mutta kyllä jonkun Blicher-Clausenin, Geijerstamin tai Ingeborg Maria sen ja sen kirjat löytävät kiitollisia ostajia. Tavallaan kustantajat lienevätkin oikeassa, sillä totisesti meidän 'lukevalla yleisöllämme' – mikä vastenmielinen käsite minusta onkaan tuo 'lukeva yleisö' – on huono maku tai korkeintaan sillä ei ole makua ollenkaan. Siihen luettuina monet näköjään sivistyneimmätkin. Tutustuin esim. äsken erääseen vanhempaan ylioppilattareen, joka näytti kutakuinkin kehittyneeltä. Hän lainasi minulta 'Mirdjan'. Mitä piditte siitä? kysyin kun hän toi sen takaisin. Ja se oli hänen mielestään 'hyvä kirja' – tuo sekasotkuinen ja inhottava kokotti-romani! Eikä hän ollenkaan käsittänyt, kun koetin esittää tuon romanin heikkouksia, sen suhdattomuutta, sekavuutta, samain asiain väsyttävää toistamista ja ennenkaikkea sen ylimielistä pöyhkeilyä. – Sinähän sanoit kerran sattuvasti 'Mirdjasta', että se on kuin kaikissa räikeissä koruissaan ja hepenissään ylvästellen esiintyvä nainen –, ei, hänestä se vain oli hyvä. Vai liekö tuo 'siivetär' tällä tahtonut merkitä itsensä vapaamieliseksi ja ei-pikkumaiseksi, sillä kun eräillä tahoilla on pidetty melua 'Mirdjan' epäsiveellisyydestä, niin onhan 'rohkeata' ja 'vapaamielistä' sanoa silloin 'Mirdjaa' hyväksi! Itsenäisyydestä ja kirjallisesta mausta se ei todista. Entä voiko siitä (mausta) puhua edes sellaisiinkaan nähden kuin esim. Suom. Kirj. seuran edustajat viimeisessä valtionpalkintokomiteassa, missä he eriävää kantaansa merkitsemättä ovat mukana tekemässä päätöstä, jolla Gripenbergin ruotsinkieliset ja mainitun herran entisiin tuotteisiin nähden verrattain heikot runot palkitaan ensimäisellä palkinnolla, samalla kuin Koskenniemen runoista ei puhuta mitään! Aina kun ajatukseni pysähtyvät tähän, nousee veri päähäni ja saadakseni jollakin vihani asettumaan kuvittelen itseni esim. elefantiksi, joka kavionsa alle musertaa ennenkaikkea tuon kultaista keskinkertaisuutta hohtavan ja porvarillista hyvinvointia ja itsetyytyväisyyttä punottavan 'estetikko' Lindströmin – kuinka paljon ja monenkarvaisia meillä noita pseudo-estetikkoja onkaan! –, sillä Hahlin ja Bergholmin 'maun' tukahutti tietysti puoluenäkökanta, mutta hra Lindströmin kannan määräsi kai siis yksinomaan hänen 'makunsa', jonka mukaan hän oli ehdottanut palkintoa myöskin Järven 'Loiselle', yhä sivuuttaen vain K:niemen.

Kun tällaisia esimerkkejä kirjallisesta mausta tapaa sielläkin, jossa sitä odottaisi edes hiukan olevan, niin voipipa kustantajain sanoa tavallaan olevan oikeassa. Mutta eivätköhän ainakin nuo kaksi suurinta kustannusliikettämme pitäne toimintaansa kuuluvana muitakin tarkoitusperiä kuin yksistään rahallisen voiton – juutalais- keinottelija Weilin pitäköön etuoikeutenaan perustaa liikkeensä ihmisten alhaiseen kehitykseen ja huonoihin vietteihin –, joten meidän ('meillä' tarkotan tietysti sitä meidän piiriämme ahtaimmassa merkityksessä) on omien periaatteidemme mukaisesti vaikutettava kustantajiin, mikäli suomennostarkotuksissa tai muuten olemme heidän kanssaan tekemisissä. Ihmettelet varmaan, että mitä minä tästä kaikesta vedän esille, sillä olihan kysymys yksinkertaisesti Sienkieviczin suomentamisesta. En suinkaan tahdo mainittua kirjailijaa lukea noihin äsken luettelemiini, mutta, suo anteeksi, olen kuitenkin Sienkieviczistä jossakin määrin samaa mieltä kuin Osk. Levertin, joka antaa hänelle nimen 'bokfabrikant'. Varsinkin kun muistelen kerran ruotsiksi lukemaani S:n romania 'Ristiritarit', joka minua jo silloin muutamissa kohdissaan kovin suututti..[65]

Kuten viimeksi tavatessamme kerroin, asuu Adajef meillä ja venäjän opiskelemista olemme harrastaneet melkein joka päivä. En kuitenkaan tiedä, kuinka se tulee jatkumaan. Haluaisin jo päästä opettajastani eroon. Ei suinkaan niin, että hän olisi näyttänyt itsessään mitään erikoisesti huonoja puolia, vaan siksi että hän ei vähimmässäkään määrin intresseeraa minua. Olemme siksi etäällä toisistamme ja sellaisen henkilön – henkilön, jonka kanssa suhteet eivät koskaan voi kohota hyvänpäivän-tuttavuuden yläpuolelle – jokapäiväinen läsnäolo käy luonnollisesti kiusalliseksi. Samoin lienee hänen laitansa minuun nähden. Kun hän oli ensi päiviä meillä, kysyi hän kerran minulta, uskonko minä Jumalan olemassaoloon. Vastasin myöntävästi ja silloin hän nauroi ivallisesti sekä – alkoi todistella ettei Jumalaa voi olla olemassa, käyttäen samantapaisia todistuskappaleita kuin minä itsekin kymmenen vuotta sitten. Kuunnella tuollaista oli minusta yhtä vastenmielistä kuin nähdä oman itseni kymmenen vuotta nuorempana ivallisesti kritikoivan nykyistä minääni. Toisen kerran illallista syödessämme puhuimme Dostojevskista ja Tolstoista. Sanoin että edellisen tuotannossa on psykologinen ja filosofinen puoli paljon vahvempi kuin jälkimäisen. Hän vastasi: 'No, mikä tuo Dostojevskin filosofia, se vanha teoria jumalihmisestä!' – Se suututti minua suunnattomasti, niin etten ole jaksanut hänen kanssaan mihinkään asiallisempiin keskusteluihin antautua. Niinpä kun hän edellisen päälle alkoi ylistellä esperantokieltä, jota minä taas intohimoisesti vihaan, sekä selittää sen hyviä puolia, katkasin minä keskustelun sanomalla, että sellainen yhteiskieli on mahdoton toteuttaa – kun Jumala kerta Baabelin-sekotuksella on sen kieltänyt! Sitten meillä kerran kävelemässä ollessamme – nämä kaikkihan ovat tietysti hyvin lapsellisia seikkoja, mutta kerronpahan nyt – tuli riita kävelytiestä: minä tahdoin metsätietä, hän kylän läpi kulkevaa, sillä siellä näkee ihmisiä. 'En kärsi ihmisiä!' sanoin – enkä kärsikään niitä ruotsia puhuvia, halkohäntätakkeihin puettuja ja kapakkalihavia konttoristityyppejä ja sitä bufetskaeleganssia, jota täällä enimmiten näkee. 'Mutta kuinka te voitte olla kirjailija, kun ette ihmisiä rakasta? Miksi te sitte kirjotatte?' kysyi hän. 'Saadakseni rahaa!' – 'Silloin olisi parempi, ettette kirjottaisi' ja hän selitti, kuinka kirjailijan pitää rakastaa ihmisiä, ja ottaa osaa elämään. Näin ollen on hänelle tietysti muodostunut minusta sellainen kuva, että minä olen hyvin porvarillinen, vanhoillinen, uskonnonasioissa tarkoin raamatun kannalla ja muutoin äärettömän jörö ja kuiva ihminen. Ikävä hänellä on meillä ja usein minun käy säälikseni häntä. Koetan silloin aina miettiä mistä alkaisin puhella hänen kanssaan, mutta minun on mahdoton päästä keskustelun alkuun. Jahka vain löydän hänelle soveliaan asuntopaikan, niin toimitan hänet sinne ja jatkan yksinäni Dostojevskin venäjäksi lukemista. –

Kesä on sitten lähtönne ollut hyvin kaunista, niin että usein säälien muistan teitä, jotka saatte asua siellä pölyisessä suurkaupungissa. Varsinkin on täyteläisen kaunista täällä 'Oulunkylän Sveitsissä', jossa meidän asuntomme on. On todellisia nautinnon hetkiä, kun aamuisin auringon noustua ja kasteen vielä ruohossa kimallellessa vaellan vaimoni ja lasten kanssa lammen rantaan tuuhean ja tuoksuisen lehtimetsän läpi, joka on täynnä lintujen laulua. Välistä olemme me kaikin joessa, toinen kaksosista toisen käsivarrella ja nuorimman istuessa rannalla täynnä äänekästä ihmettelyä. Kun sitten vedessä molskien näyttelen merihirviötä tai faunina kirmailen pensasten välissä lapset riemuhuudoin perässäni, saatan unhottaa kaikki ikävyydet ja tuntea itseni osaksi luonnosta. Nuo joka-aamuiset retket joelle – tsheremissiä ne eivät ollenkaan viehätä, ehkä siksi, että hän ei osaa uida – ovatkin terveellisenä vastapainona kesän ikäville puolille. Ja ne ovat sellaisia, että minä melkein vihaan kesää. Sillä silloin on kaikki niin lamassa ja hajallaan ne, joiden seurassa voi viihtyä ja joita tavatessaan aina ikäänkuin uudesta syntyy – ja niitä totisesti ei ole muita kuin te molemmat, Eino ja Koskenniemi, siis juuri se meidän 'nurkkakuntamme' –. Kun istun yhden jos toisenkin 'tuttavan' – olisi selvempää että ihmisellä olisi vain ystäviä ja vihamiehiä eikä mitään 'tuttavia', jotka vain rasittavat – seurassa ja ponnistan turhaan ajatuksiani keksiäkseni puheenainetta yhäti syntyvän äänettömyyden täytteeksi, valtaa minut aina lopulta käsitys, että minä olen sittenkin hirveän jörö ja lisäksi sangen sterili ihminen. Ja silloin tuntuu minusta aivan käsittämättömältä, kuinka minä esim. Koskenniemen kanssa olen saattanut päiväkausia viettää yhdessä ja olla koko ajan mitä vilkkaimmassa ja monipuolisimmassa keskustelussa, ja tekee mieli päästä mitä pikimmin kokeilemaan, kävisikö se vielä laatuun vai onko minua kohdannut henkinen halvautuminen. Sellaisina hetkinä vaikuttavat syvimmin ja uskottavimmin moittivat arvostelut omista tuotteista. Niinpä teki minut vähäksi aikaa hyvin onnettomaksi se mitä tässä eräänä päivänä sattumalta luin Hels. Sanomissa. Ei se ollut mikään kirja-arvostelu, vaan tavallinen petittisepustus, jossa koetettiin karakterisoida suomettarelaista nuorisoa. Lopussa oli sitten piirteitä suomettarelaisesta kirjailija-nuorukaisesta. Kaikkien tunnettavasti tarkotettiin siinä minua ja K:nientä, mutta ennenkaikkea minua ja viimeistä novellikokoelmaani. 'Ne (suomett. kirjailijat) ovat kilttejä onnen temppelin ovella istuvaisia, ennen aikaansa vanhentuneita pergamenttinaamoja, sanalla sanoen 'väsyneitä miehiä', jotka kohottavat revolveria ohimolleen uskaltamatta silti ampua. Kotikorvesta tänne kulttuuriahjon ääreen päästessään ovat he kadottaneet miehuutensa ja voimansa, jota heillä kyllä olisi aurankurjessa kävellessä. Tuotannossaan he kopioivat vanhoja esikuvia, uskaltamatta itseään kopioida. Tekohurskaita, jotka salakähmää käyvät kapakassa ja osottavat radikaalisuuttaan pudistamalla nyrkkiä housuntaskussa'. Jokseenkin siihen tapaan se oli, vaikka lausejärjestys olikin hiukan toinen. Kuten kuulin, oli salanimen takana – Eino Leino.[66] Siis kaikista uusin näyte hänen 'säkenöivästä intelligensistään'. – Seuraavan aamun uintiretki minut kuitenkin saattoi jo tasapainoon enkä enää ole siitä millänikään. Mutta toisinaan kun itsekin epäilee kykyään ja on masentuneena – ja näin kesällä, kuten sanottu, se tapahtuu minulle usein –, voivat tuollaiset seikat vaikuttaa syvästikin: tulee mieleen, että ehkä tuo on hyvinkin oikeassa ja mitä varten sitä silloin kannattaa yritelläkään. Kun kävisi päinsä, niin rupeaisi tehtaan työmieheksi tai hankkisi pienen maapalan ja eristäytyisi kaikesta. Olen koettanut välistä hyvinkin tarkkaan kuvitella, kuinka se kävisi, mutta tuntuu että minun olisi mahdoton unhottautua niistä kirjallisista suunnitelmista, joita vuosikausia on mielessäni liikkunut. Parasta siis koettaa jatkaa vain ja uskoa, että nuo suunnitelmat ainakin osaksikaan toteutuvat. Muutoin tuosta unhottautumisyrityksestä varmastikin seuraisi sama tuska kuin aikanaan siitäkin, että aikoen jättää ylioppilastutkinnon sikseen olin siellä Lapin rajalla ja senjälkeen seikkaillen täällä Etelä-Suomessa: melkein joka yö näin unta ylioppilastutkinnosta tai ahdisti minua painajainen siinä muodossa, että jotakin hyvin tärkeää on jäänyt tekemättä. Parasta siis uhmailematta alistua kohtaloonsa. Ja tällainen oppihan on oikein aitosuomettarelaisen politikan mukaista, joten se siis minulle kylläkin sopii.

Olenpa tainnut Sinut kokonaan jo ikävystyttää, mutta koska tätä on tullut jo näinkin pitkästi – eihän tätä nyt sentään 'Harhaman' pituisesti vielä ole eikä toivoakseni varsin niin sekavaakaan ja koska itse ent. professori y.m. A.-H:kylä kehui mainitun plesiosauruksen väsymättä lukeneensa, niin rohkenen minäkin vielä jatkaa. – Olen hautonut tuumaa, että meidän – tahtoo sanoa meidän 'nurkkakuntamme' – olisi entistä kiinteämmin ryhmityttävä Ajan ympärille ja muodostettava siitä vähitellen oma organimme. Tokihan meidän pitäisi kyetä yksi aikakauslehti toimittamaan. Keskittäisimme sen enemmän kirjalliseksi lehdeksi, sillä nykyisessä suunnassaan se on kovin ylimalkainen: milloin siinä joku Laitinen kirjottaa keuhkotaudin vastustamisesta, joku Streng tai Hainari pedagogisista kysymyksistä, Puukko vanhan testamentin kritiikistä, Paavo Virkkunen pakanalähetyksestä j.n.e. Olen ajatellut alun tehtäväksi niin, että täyttäisimme aluksi yhdenkään kaksoisnumeron kokonaan omilla kirjoituksillamme ja katsoisimme mitä siitä arvellaan. Eihän meidän tarvitsisi kaikkia entisiä toimittajia työntää syrjään. Esim. Suolahti olisi vallan hyvä päätoimittajana säilymään. Samoin tuo peräti sympaattinen A.V. Koskimies ynnä joku muukin olisi hyvä olemassa, ainakin sitomassa meitä vanhaan polveen. Ja kyllä kai meillä sanomista pitäisi riittää, kun ryhtyisimme kantaamme selvittelemään ja rajoja määrittelemään niin puolelle kuin toisellekin. Valmistautukoon siis Einokin hampaisiin saakka sen päivän varalle, jolloin julistamme sodan, missä nähdään kutka tässä maassa ovat oikeita 'nuorsuomalaisia', nuorsuomalaisia tuon sanan puhtaassa merkityksessä. Minä puolestani haudon tässä artikkelisarjaa, jossa koetan osottaa, että radikalisuus, ennakkoluulottomuus ja vapaamielisyys voi olla muutakin kuin pintapuolista hosumista ja kaiken vanhan banaalia ivaamista. Laittakaamme huikeasti pyörivä venttiili, joka hiukankaan raitistuttaisi ja panisi liikkeeseen sitä tunkkaista ilmaa mikä meitä painostaa. Muutoinhan me tukahdumme".

Kehoitettuaan sitten rouva Mikkolaa keskittymään kirjalliseen työhön hän lopuksi johtuu sanomaan m.m.:

"Entäs mikä etu ihmisen sisääntymiselle ja kehittymiselle on tuollaisesta eristäytymisestä. Ja siinä voi mennä niinkin pitkälle että vihaa ihmisiä ja ympäristöään. Sillä ihmisvihaa voi olla ja onkin kahdenlaista: hedelmätöntä vanhan miehen misantropiaa ja hedelmällistä taiteilijan ihmisvihaa, mikä jälkimäinen on vain tie kirkastuneempaan ihmisrakkauteen. Sillä tuo hedelmöittävä viha ikäänkuin polttaa näkemisen esineinä olevista ihmisistä ja heidän elämästään pois sen mikä niissä tuomittavaa onkin ja jälelle jää ihmisyyden oleellisin osa. Niinpä sellainen 'misantropi' voi nähdä esim. oman kansansa parhaimmat ominaisuudet kirkastuneina ja ikäänkuin oman raskaan vihansa esiinpusertamina ja sellaisena hetkenä tuntea niin suurta rakkautta, että voisi antautua vaikka ristiinnaulittavaksi kansansa puolesta. Sillä mitäpä muuta Jeesuskaan oli kuin sellainen taiteilija-misantropi. –"

3

Tämä on avomielinen, liiaksi itsetietoinen kirje. Sellainen kirjoitetaan vain luotettavalle ystävälle, jolta ei tarvitse salata mitään. Lisäksi siitä heijastuu vilkas ja suuriin päämääriin tähtäävä taiteellinen pyrkimys, mikä osoittaa, kuinka hyödyllistä ja tärkeää oli, että Wilkuna sai seurustella tällaisessa ilmapiirissä. Tämä ystävyys oli eheää vielä heinäk. 26 p. 1910, jolloin rouva Mikkola kirjoitti Wilkunalle seuraavan kirjeen:

"Siitä on pitkä aika kun sinut näin – muistan sen varsin hyvin: te saatoitte minua Veikon kanssa rautatiepenkereen päähän. Sinä kutsuit sitä tietä hiekka-aavikoksi, ja sitä se muistuttikin. Sen koommin emme ole nähneet.

Minulle tuli halu sinulle kirjoittaa luettuani novellisi 'Nuorten nuijassa'.[67] Tulin niin iloiseksi, kun se oli niin hyvä. Et sinä tätä tunnustusta tarvitse, olet kyllä itsekin tuntenut että se oli hyvä. Kirjoitan vaan siksi että minulle on ilo iloita onnistumisestasi. Tuossa palasessa on niin paljon totuutta, niin paljon mielialaa, se on niin vakuuttava. No niin, sen sinä kaiken tiedät. Mutta oletko tullut ajatelleeksi, että se on erinomainen näytelmä-aihe. Aivan valmis vuoropuhelulle. Saisimmekin kerran hyvän yksinäytöksisen, jommoisista on niin huutava puute ja jommoiset todella ovat vaikeat kirjoittaa, jos mielii saada niihin sisältöä ja vaikuttavuutta. Minä tiedän, että sinä nyt olet kiinni romaanissasi – iloitsen siitä niin suuresti! mutta jonakin lomahetkenä: pane tämä palanen draaman muotoon ja sinä teet suuren palveluksen sille nuorisolle, jolle tämän kuvan olet nähnyt. Draama on tässä niin valmis, ettei sen pitäisi vaatia suurta työtä. Söderström kustantaa sen hyvissä ajoissa ennen joulua ja joulunpyhinä sitä näytellään ympäri Suomen. Nimi vaan on lyhennettävä. Esim. 'Haaksirikossa' tai 'Elämän haaksirikossa'.

Suo anteeksi, jos pudotan nämä ehdotukseni keskelle työtäsi häiritsevinä. Olen niin innoissani, etten malta olla puhumatta.

Ja sitte: olkoon pyhä henki kanssasi romaanityössäsi!

Suomen kansa elää nyt, uskon minä, enemmän niiden yksilöiden varassa, jotka kykenevät luomaan pysyvää sen kielellä – sellaista joka antaa kansalle sen itseluottamuksen, että sillä on sivistyskansan mahdollisuudet – kuin politikoitsijoiden ja huutajien".

Tähän Wilkuna vastasi heinäk. 28 p. seuraavasti;

"Vilpitön kiitos kirjeestäsi joka minut eilen illalla yllätti. Ja ennen kaikkea kiitos siitä ideasta, jonka tuohon kertomukseen nähden minulle annoit. Asia on niin, että se kertomus viime talvena välähtikin juuri näytelmän muodossa mieleeni – muutoin ovatkin melkein kaikki voimakkaimmat näkemykseni kohonneet mieleeni näytelmän hahmossa, vaikka ne ovatkin jääneet muistikirjaan lepäämään tai aiheuttaneet jonkun keskulaisen kertomuksen, kuten tämäkin. Näytelmän ala on tuntunut minusta aina sellaiselta terra incognita'lta, jota olen jonkinlaisella pelolla karttanut. – Kirjeestäsi innostuin silmäilemään uudelleen läpi tuon kertomuksen ja yks kaks järjestyi se mielessäni näytelmän asuun – kuinka onnistuneeseen on toinen asia – ja minä päätin neuvoasi seuraten kirjoittaa sen tässä jonakin päivänä ja lähettää sitten Einolle tuomittavaksi. Saahan olla kokeeksi.

Hyvä Maila! Kirjeesi odottamaton saapuminen herätti minussa melkoisen mielenliikutuksen. Olen viime aikoina – ollakseni avomielinen ja suora, mikä lopultakin on aina parasta – usein tuntenut Sinua kohtaan voimakasta vihaa ja minusta tuntui että Sinunkin on täytynyt tuntea samoin minua kohtaan. Syyn Sinä, ainakin osaksi, aavistanet. Ja muutoin Sinä olet sellainen ihminen, johon on vaikea suhtautua niinkuin tahtoisi, ainakin minun ja ehkä sen takia että tunnen itsessäni uinuvan paljon samoja ominaisuuksia kuin Sinussakin. Tahtoisin tästä lähtien olla Sinulle täydellisesti suora – muutoin aniharvat ympärilläsi olleista miehistä ovat olleet Sinulle suoria, vahingoksi niin itselleen kuin Sinulle – ja siksi minussa heräsi halu saada puhella kanssasi monesta asiasta, joita kirjeessä on mahdoton selvitellä. Lupaisitko minun jonakin sunnuntaina tulla siellä Histalla pistäytymään tai voisimmeko kaupungissa tavata?

Toivon, ettet mitenkään väärin ymmärrä edelläolevaa etkä loukkaannu että tuon jälkimäisen seikan kiireen takia (puin) niin lyhyeen ja sen vuoksi ehkä brutaalilta tuntuvaan muotoon. Tarkoitukseni on kuitenkin vilpitön".

Tähän varmaankin yllättävästi vaikuttaneeseen ja – kuten sen saaja on sittemmin tämän kirjoittajalle kertonut – käsittämättömältä tuntuneeseen kirjeeseen meni heinäk. 30 p. seuraava vastaus:

"Sydämelliset kiitokset kirjeestäsi. Olen niin iloissani, että olemme samaa mieltä kertomuksestasi. Sinä kartat aivan luonnonvastaisesti näytelmä-alaa, sillä se on juuri sinun alasi ja Sinä luot vielä sillä alalla suurta, kunhan sukellat siihen. Et tiedä laisinkaan miten pitkiä aikoja olen vaivannut päätäni sillä miten saisi sinut antamaan näkyvää muotoa kaikille niille aarteille, niille rikkaille kokemuksille ja koko sille voimakkaalle palolle mitä sinä kannat sielussasi. Myönnän että sinä sitte viime kevään olet minulle kaukaisempi ihmisenä kuin ennen, mutta suomalaisena kirjailijana et koskaan ole lakannut olemasta minun hartaimpien toiveideni ja minun lujan uskoni ja iloni esineenä. Sinussa on jumalanlahja ja sinun täytyy sitä käyttää.

Nyt kun luin kirjeestäsi sanat 'voimakasta vihaa' tuntui äkkiä siltä kuin sydäntäni olisi puristettu. En ole tietänyt, että suhteemme oli sellainen. Olen tuntenut, että sinä olet minusta kauvempana kuin ennen – olit pahoillasi minulle kun erosimme etkä senkoommin käynyt meillä – mutta luulin tuon etenemisen pääasiassa johtuneen siitä ettemme tavanneet. Jos olisit ollut nainen, olisin ymmärtänyt, että jatkuvasti vihasit minua siksi että Veikon kanssa olimme likeiset ystävät, mutta – – –. No niin, olen joka tapauksessa iloissani että tahdot puhua kanssani. Olisihan surullista – nimittäin minulle surullista – jos teidän miesten pitäisi sulkea minut pois siitä toveripiiristä, josta minä niin olen iloinnut. Tai ehkäpä sen sittenkin täytyy tapahtua. No niin, olen valmis siihenkin. – Tulen jo ensi sunnuntaina Helsinkiin. Sopiiko sinun tavata minut Elannon kahvilassa kl. 5. Menen sitte illalla klo 8 teatteriin.

Kirjoitan aivan sekavasti, sillä kun tätä asiaa ajattelen, joudun aivan ymmälle. En käsitä mitään. Kyllä tässä täytyy olla joku suuri väärinymmärrys. Minut valtaa vanha kaihoni ja se käy kuin pyörre kiinni vaatteisiini: pakene sydänmaihin, josta olet tullutkin, uskoudu tuulelle, puhele puille – ne ymmärtävät! eikä koskaan kukaan muu tule ymmärtämään! Ah niin, siellä oli hyvä siinä suuressa, hiljaisessa yksinäisyydessä, mutta pääsy on suljettu sinne minulta. Ah, tulenko tässä senttimentaaliseksi. En! Siis Elannossa kl. 5. Jollei Sinua kuulu sinne, ymmärrän, ettei sinulle ole sopinut. Olisi hyvin hauskaa, jos tulisit tänne Histalle. Tulen asemalle vastaan, kun tiedän milloin tulet. Emme viivy täällä kuin seuraavan sunnuntain: 15 p. elok. jo asetumme Helsinkiin.

Toivon että tulemme toisemme ymmärtämään – olen siitä varma..."

Tämä kohtaus Elannon kahvilassa tapahtuikin ja sujui ilmeisesti parhaassa ystävyydessä päättäen siitä, että rouva Mikkola, joka oli tullut tuntemaan Wilkunan huonot raha-asiat, tarjoutui hankkimaan hänelle takuumiehet, joiden avulla Wilkuna saisi lainan asioidensa järjestämistä varten. Alla olevasta kirjeestä päättäen on myös ollut kysymys siitä, mistä Wilkuna voisi saada oleskelupaikan, jossa hän kotiympäristöltä rauhassa saattaisi täydentää työnsä. Rouva Mikkola kirjoitti hänelle jo elok. 2 p. seuraavasti:

"Olen kirjoittanut asiasta, josta puhuimme, miehelle, josta niinikään oli puhe. En tietystikään uskalla luottaa siihen että käy kuten niin sydämestäni toivoisin. Olen ajatellut eikö rouvasi voisi jäädä lasten kanssa huvilaanne Oulunkylässä ja vuokrata pois pari huonetta. Se on ikävää, mutta ansaitsisihan sillä jonkun verran. Varmaan sinun tuttaviesikin joukossa olisi sellaisia jotka tulisivat vuokralaisiksenne, jottei tarvitsisi ottaa vieraita. Suo nyt anteeksi, että sekaannun asioihisi, minun ehkä ei pitäisi sitä tehdä, varsinkaan kun en laisinkaan tunne kaikkia asianhaaroja ja siten helposti voin tuntua tunkeilevalta. Teen sen vaan siksi, että niin hartaasti soisin Sinun saavan tilaisuutta häiritsemättömään työhön. Pyydän vieläkin anteeksi, jos jollakin lailla tuotan Sinulle mielipahaa.

Toivotan Sinulle rohkeaa mieltä, uskoa itseesi ja työhösi".

Mutta heti tämän lähetettyään rouva Mikkola sai Wilkunalta seuraavan kirjeen, jonka tämä oli kirjoittanut elok. 1 p.:

"Olen nyt yön aikana selvitellyt itselleni situatsiota ja tullut siihen tulokseen, etten voi ottaa vastaan tuota jalomielistä tarjoustasi. Tärkeimpänä motivina tähän voin mainita sen, että minussa heräsi eräs painava velvoitus itseäni kohtaan – velvoitus siitä että minun on itse kamppailtava läpi, muuten en voi tuntea täyttä tyydytystä. Joko itse (Jumalan avulla) tahi ei mitään! Sinä eilen ymmärsit minut niin monesti väärin, että pelkään Sinun nytkin sen tekevän. En rahtuakaan epäile tarkotuksesi vilpitöntä jaloutta, mutta minun miehuuteni – joka on minun vahvin pyrkimykseni – joutuisi kärsimään näin ilman mitään ponnistuksia saadusta avusta.

Muutoin olen kiitollinen tuosta eilisestä keskustelustamme vaikka mihinkään yksimielisyyteen emme tulleetkaan. Se sai minut ymmärtämään Sinua yhä syvemmin (vaikka Sinä et tätä myönnäkään). Ja uskon etten enää koskaan voi tuntea Sinua kohtaan sellaista vihaa, mistä edellisessä kirjeessäni mainitsin, ja tunnen nyt puolestani voivani suhtautua Sinuun avonaisesti ja rehellisesti. – Pidän velvollisuutenani, vastaisten väärinkäsitysten välttämiseksi, kirjoittaa Veikolle eilisestä keskustelustamme. Mutta, vakuutan sen vielä kerran, minään agitaattorina ja lopullisena tuomarina en tahdo välillänne esiintyä – yhtä vähän kuin muutkaan Veikon toverit".

Selvitykseksi siihen kohtaan, jossa Wilkuna mainitsee "Veikon", tulkoon sanotuksi, että Wilkunan ja rouva Mikkolan väittelyjen esineenä koko tämän erimielisyyden aikana oli — Koskenniemi. Niin lapselliselta kuin se kuulustaneekin, täytyy sanoa, että Wilkuna oli ikäänkuin mustasukkainen runoilija-ystävänsä puolesta, tuntien katkeruutta siitä, että tämä yhä enemmän vietti lomahetkiänsä Mikkolain kodissa. Koko hänen "vihansa" on ymmärrettävä osaksi tältä, osaksi siltä kannalta, että hän itse samalla tunsi joutuvansa ikäänkuin liiaksi tämän uuden seurapiirin lumoihin ja pelkäsi menettävänsä vapauttansa. Tästä viimemainitusta seikasta johtuu myös se, että hän hylkäsi rouva Mikkolan avuntarjouksen. Rouva Mikkola vastasi hänen edellämainittuun kirjeeseensä seuraavasti:

"Kirjoitin Sinulle jo pitkän kirjeen, mutta revin sen, sillä en löydä muotoa sille mitä tahdoin sanoa.

Ymmärrän että kiellät minua täyttämästä ehdotustani. Minua hävettää että jotakin niin kömpelöä ehdotin. Mielenjaloudesta ei puhettakaan. Se oli perin epähienoa. En koetakkaan puolustaa itseäni. No niin, tehtyä ei saa tekemättömäksi.

Ja tämä viimeinen kirje vielä lisäksi!

Onneksi käy kuten haluat: lähetin viime hetkessä polkupyörällä kirjeenkantajan perään ja sain pois sen kirjeen, jonka olin jo lähettänyt – nimiä tietenkään mainitsematta.

Koeta siis pyyhkiä koko asia mielestäsi. Minä ymmärrän hyvin, että teit kuten teit ja olen nolo omasta menettelystäni.

Yli kaiken pienen mikä on tullut välillemme, näen kirkkaasti Sinun suuret kokemuksesi, sinun rikkaat lahjasi, sinun sielusi pakoittavan polton. Ne voimat vievät voittoon".

Tähän Wilkunan ja rouva Mikkolan seurustelu katkesi, vahingoksi Wilkunalle, joka olisi alituisesti tarvinnut tällaisen sivistyneen ja taiteellisen ilmapiirin kosketusta.

4

Rouva Mikkolan kirjeistä Wilkunalle käy selville, että viimemainittu työskenteli romaanin kirjoittamisessa. Heinäkuulla 1910 Wilkuna ja Koskenniemi vaihtoivat muutamia kirjeitä, joista niistäkin eräässä Wilkuna ilmoitti kirjoittavansa romaania. Koskenniemi vastasi tähän heinäk. 13 p. m.m. seuraavin rohkaisevin ja leikillisin sanoin:

"On hauska tietää, että olet romaanisi kimpussa. Kirjallisen luomistyön aikana elää itse asiassa ihania hetkiä. Nouset kaiketi aikaisenpuoleisesti vuoteesta, käyt uimassa (jota taitoa et todella, se täytyy minun nyt tunnustaa, ole aivan vailla), istut kirjoituspöydän ääreen ja aloitat päivätyösi, jolle ahkera kahvinjuonti ja tupakanpoltto à la Rantakari suo pienen ulkonaisen vaihtelun. Joskus nouset tuolilta ja teet muutaman suuren gestin (mieluummin nyrkkiinpuristetulla kädellä), jopa tartut voimanotteella jonkin tuolin selkämykseenkin, istut taas tuolillesi ja muutat suuret gestisi intensiiviseksi kynän liikunnoksi. Joskus tulee epäilys ja väsymys (se tulee tietysti kaikessa työssä joksikin hetkeksi), mutta pian olet taas Festus triumphans, tunnet työsi edistyvän ja tunnet, että jälki on hyvä. Hyvää jatkoa työllesi. – Älä luota liiaksi uimataitoosi, joka ehkä sittenkään ei ole niin korkealle kehittynyt kuin tahdot itsellesi ja maailmalle uskotella. Pidä kiinni käsillä rannasta kun 'uit'".

Mikä romaani tämä voisi olla? Koskenniemi, jolle Wilkuna kirjallisia töitään selosteli, on ilmoittanut tästä seuraavaa:[68]

"Melkoisen suurella varmuudella uskon voivani sanoa, että Wilkuna noihin aikoihin lähinnä suunnitteli jonkinlaista kehitysromaania ja että hänellä väikkyi mielessä luoda jotakin Kellerin Martin Salanderiin ja Der grüne Heinrichiin verrattavaa. Myös Zola'ta ihaili Wilkuna näihin aikoihin suuresti (ensi sijassa hänen romaaniensa mahtavaa arkitehtoonista rakennetta). Päähenkilönä tässä romaanissa oli tietysti oleva tekijä itse, enemmän tai vähemmän maskeerattuna, ja konkreettista ainehistoa oli ammennettava nivalaisista lapsuudenmuistoista ja tekijän omasta kehitystiestä ja kokemuksista. Luullakseni käsitti Wilkuna yleensä novellituotantonsa jonkinlaiseksi vahvistukseksi ja kouluksi tätä suurta romaania varten, joka yksin vastasi hänen kirjallista kunnianhimoaan (mikä yleensä ei ollut aivan pieni). Jos ymmärsin Wilkunan oikein, ei hän tällä suurella romaanillaan halunnut vain antaa runollista ilmausta omalle yksilölliselle kehitysprosessilleen, häntä innostutti myöskin halu harjoittaa jonkinlaista yhteiskuntakritiikkiä, osoittaa, millä suunnalla hänen käsityksensä mukaan kaikki arvokas ja kelvollinen oli löydettävissä ja millä onnenonkijat ja lurjukset. Tämä moralisoiva piirrehän oli... hyvinkin etualalla Wilkunan mielenkiintopiirissä. Omasta puolestani luulen, että tämän romaanisuunnitelman valmistumista ehkäisi, paitsi ekonoomisten seikkain vaikutus – Wilkunallahan oli taloudellisista syistä hyvin vaikea toteuttaa mitään niin sanoakseni pitemmällä tähtäimellä – vielä sekin, että hänen käsityksensä juuri siitä milieustä, mitä hän lähinnä oli aikonut kuvata, oli alituisten vaihtelujen esineenä. Niinpä saattoi hän antaa pietismistäkin, jota hän yleensä ihaili, aika-ajoin hyvinkin tuomitsevia lausuntoja. Samoin muuttuivat hänen käsityksensä niistä henkilöistäkin, jotka hänen mielikuvituksessaan luultavasti väikkyivät enemmän tai vähemmän kaukaisina malleina hänen tulevan romaaninsa henkilöille. Hänen oli vaikea löytää puolueetonta arkkimeedista pistettä, josta hän olisi voinut vapaana taiteilijana tätä suurta aihettaan tarkastella".

Tämä romaani on tietenkin sama, josta Wilkuna oli keskustellut Koskenniemen kanssa kesällä 1906 (ss. 117-18), ja joka nyt jälleen askarrutti hänen ajatuksiaan. Se ei ole todennäköisesti milloinkaan päässyt niitä lyhyitä muistiinpanoja pitemmälle, jotka ovat säilyneet hänen papereissaan, ja joiden päällyslehden vesileimassa on vuosi 1907. Romaanin nimeksi oli määrätty Valloittajia, ja sen keskeisenä henkilönä oli Feliks, velisarjasta ainoa opintielle joutunut. Kuvattava oli veljet, mielikkihevonen Pasi, olo paimenessa, koti "lempeänä syyskuun iltapäivänä", jolloin "riihet lämpiävät ja otetaan hamppua", isä, äiti, Eljas-ukko, kamari- ja Leena-mummu, kotona pidetyt seurat, "Feliksin tunne sukulaisuudesta eläinten ja koko luonnon kanssa hänen ollessaan alasti niityllä lammen rannalla ja kiipeillessään puussa", eteläpohjalainen Aura-Matti paikkakunnalla uuden aineksen edelläkävijänä, Vilku-Kustin täyteliäs työpäivä, hänen voimakkaasti kehittynyt "kurin ja järjestyksen vaistonsa" ja lakkaamaton taistelunsa "kaaosta ja anarkiaa vastaan" j.n.e. Kysymys oli siis siitä suuresta kotiseuturomaanista, joka kuvasteli Wilkunan mielessä koko hänen elämänsä ajan suurtyönä, jonka hän kerran kirjoittaisi. Muistiinpanojen eri asu osoittaa, että hän mietti aihettaan vielä elämänsä viimeisinä aikoina.

5

Seuratessa Wilkunan elämää vv. 1909-10 tulee mainittavaksi hänen jatkuva toimintansa kirjallisuuden arvostelijana Uudessa Suomettaressa ja Ajassa.

Hakiessa näistä kirjallisuusselostuksista hänen oman persoonallisuutensa ilmauksia kiintyy huomio kirjoitukseen August Strindbergistä tämän 60-vuotispäivänä (22/1 09) Uudessa Suomettaressa. Wilkuna osoittaa siinä perehtyneensä kirjailijan tuotantoon ja hänen henkiseen olemukseensa, suhtautuen häneen ihailevasti. Strindberg tarjoaa mieltäkiinnittäviä probleemeja "niin hyvin estetikan kuin psykologian ja patologiankin tutkijoille"; hän on "levoton nero", "ärsyttävä kynä", ja "tuskin on toista maailman kirjallisuuden historiaan nimensä piirtänyttä, joka olisi elänyt sekä sisällisesti että ulkonaisesti vaiherikkaampaa ja intensiivisempää elämää"... "Mutta aitoruotsalaiselle hengensuunnalle on tuo suorasukainen realisti ja vanhoja kaavoja sekä itsekylläisyyden suloista punssirauhaa rikkova myrskylintu pysynyt enimmiten vieraana ja vastenmielisenä ilmiönä..." Svenska öden och äventyr lienee ollut se teos, jolla Strindberg oli saavuttanut Wilkunan kunnioituksen ja huomion.

Seuraavana vuonna Wilkuna taas kirjoitti hänestä Uuteen Suomettareen (1/5 5), käsitellen tällä kertaa Strindbergin vertailevia kielitutkimuksia (Bibliska egennamn). Wilkunaa huvittivat nämä herrojen Wettenhovi-Aspan ja Strindbergin eriskummalliset kielituumailut, ja luki hän heidän kirjoituksiaan tältä alalta leveästi muhoillen ja leikaten niistä toverijoukossa eteviä kaskuja. Erikoisesti häntä Wettenhovi-Aspan "filologia" sekä huvitti että ällistytti; miehen ilmeinen järkkymätön usko siihen, että suomi on kielten äiti, vaikutti häneen yllättävästi, jopa kunnioitusta herättävästi.

Wilkuna, jonka oma kieli oli täsmällistä ja asiallista, sai arvostelijana joskus aiheen puuttua kielellisiinkin seikkoihin. Niinpä hän arvostellessaan Uudessa Suomettaressa (25/5 10) Rafael Engelbergin teosta Tuulten tuoreitten hiljainen humina huomauttaa alkusointujen liiallisesta käyttämisestä: "Antaa näin sanojen vain alkusointumanian mukaan seurata toisiaan, on kyllä helppoa eikä vaadi suurta ponnistusta aivoilta – paremmin kuin leuoiltakaan. Mutta sittenpä se ei juuri muuta olekaan kuin aito suomalaista löysäleukaisuutta". Puhuen terveellisiä sanoja liiallisuuksista kansanomaisuuksien käyttämisessä hän kirjoittaa: "Tämmöisistä ja muista kalevalaisista kansanomaisuuksista on kielemme vapauduttava, jos sen mieli vakiintua kunnolliseksi sivistysvälineeksi". Arvostellessaan Heikki Meriläisen teosta Sattumuksia Jänislahdella (Aika, 1909, ss. 551-2) hän saa aiheen moittia kirjailijan ylen runsaita vahviketeonsanoja: "Tekijän kyynillistä kuvaustapaa tällaiset vahvikkeet kyllä palvelevat, kun hän esim. kirkkoherrasta puhuu, että hän juosta rötkisti, maata mötkötti, puhua kälkätti, j.n.e., mutta muutoin tuollaisesta murreurheilusta höystynee kirjakielemme sangen vähän, ja kaikista vähimmän esteettisessä suhteessa".

Näinä vuosina keskusteltiin vilkkaasti siitä, kuinka vierasperäiset sanat oli suomessa kirjoitettava, ja oliko sanottava "harjottaa" vai "harjoittaa". Vastoin kielemme luonnetta pääsi edellisessä kysymyksessä joksikin aikaa vallalle n.s. lyhyt kirjoitustapa, s.o., kirjoitettiin esim. "lojali", "estetinen" j.n.e.; näkipä sellaisiakin muotoja kuin "aristokratti", "demokratti" j.n.e., jotka olivat siitä hyviä, että ne hullunkurisuudellaan avasivat monen silmät huomaamaan, mihin oli jouduttu. Wilkuna oli tässä suhteessa sikäli horjuvainen, että hän kirjoitti "estetinen" silloin, kun muisti muodin, mutta muuten "esteettinen". Mutta i-sodassa hän pyrki olemaan johdonmukainen, koska hänen oma kielensä, kotiseudun murre, ei käyttänyt i:tä, vaan sanoi häikäilemättä "harjottaa". Professori Mikkola otti i-kysymyksen puheeksi Ajassa (1910, ss. 393-5, Kirjakielemme ulkonaisesta yhtenäisyydestä) aloittaen kirjoituksensa seuraavalla terveellisellä huomautuksella: "Sitä ulkonaista yhtenäisyyttä, joka kirjakielellämme jo muutama vuosi takaperin näytti olevan, sillä ei ole enään tällä hetkellä. Emme puhukaan suuresta hajanaisuudesta vierasperäisten sanojen kirjoittamisessa, jossa takavuosien liiallinen venytys on johtanut päinvastaisiin liikoihin lyhennyksiin, jopa on menty niinkin pitkälle että on kirjoitettu esim. agiterata. Alkuperäisten suomalaistenkin sanojen kirjoituksessa on muutamissa kysymyksissä täydellinen sekoitus". Sitten kirjoittaja lyhyesti perustelee i-llisyyden oikeutusta ja tarkoituksenmukaisuutta. Tämäpä nostaa Wilkunan kirjoittamaan i-tä vastaan. Ajassa (1910, ss. 466-70, Vieläkin kirjakielemme ulkonaisesta yhtenäisyydestä) hän laajasti puolustaa i-ttömyyttä -tta-päätteisten verbien toisessa tavussa, -ase-, -äse-päätteisissä verbeissä, ja (j-ttömyyttä) sellaisissa muodoissa kuin "kulen". Vaikka Wilkuna ei ollutkaan saanut filoloogista kouluutusta, on hänen kirjoituksensa kuitenkin terävä ja asiallinen, menettämään tuomitun kannan hyvä puolustus. Hänen äreän humoristinen persoonallisuutensa pistäytyy joskus näkyville, esim. silloin, kun hän myönnettyään i-llisten muotojen foneettisen kauniimmuuden sanoo: "Mutta kielessämme on yllin kyllin tuollaista neitseellistä vokaali- ja diftongikauneutta, joten ei ole ollenkaan haitaksi uhrata siitä hitusen lyhemmän ja tarmokkaamman sanonnan hyväksi". I-ttömyyden lyhemmyys ja muka tarmokkuus, jäntevyys, miellyttävät häntä; hän ilmeisesti uumoilee i-llisyydessä jotakin naisellista, pehmeää, koreilevaa, ja siis luonteensa mukaisesti asettuu senkin vuoksi sitä vastaan.

Wilkuna osoittaa melkoista perehtymistä kielemme luonteeseen. Se käy ilmi siitäkin, mitä hänellä oli sanomista Eino Leinon Iphigeneia-suomennoksesta (Uusi Suometar, 26/5 10, Goethen "Iphigeneiam suomennos). Annettuaan Leinolle tavanmukaisen alkuletkauksen ('mutta hiukan enemmän vaivaa ja huolta uhraamalla olisi Eino Leinon luullut saavan käännöksensä paljon lähemmäs alkutekstin selkeätä kauneutta kuin mitä se nykyisessä asussaan on'), hän tekee muistutuksen sitä vastaan, että Leino on joskus korvannut säkeen ensimmäisen jambin kolmitavuisella sanalla, joko sellaisella, jonka keskimmäinen tavu on pitkä, tai sellaisella, jonka kaikki tavut ovat lyhyitä, siten sijoittaen pääkorollisen tavun laskuun. Wilkuna vaatii, että säe on tällaisessa tapauksessa aloitettava yksitavuisella sanalla, ja kysyy, "onko yksitavuisten sanojen säkeen alussa käyttämisestä mahdollisesti johtuva yksitoikkoisuus niin painava seikka kuin monitavuisten käyttämisestä aiheutuva rytmin rikkoutuminen". Wilkuna on tässä teoreettisesti oikeassa, mutta käytäntö oli jo hyväksynyt sen, jota hän moitti, ja joka muuten oli Kasimir Leinon tekemä ja Eino Leinon usein käyttämä keksintö.[69]

Luonnollisesti ei Leinon runsas alkusointujen käyttö liioin miellytä tätä äreätä miestä. Se on hänen mielestään "johtanut useissa kohdin eräänlaiseen sanoisinko löysäsanaisuuteen". Hän lopettaa: "Suomennokselta ei suinkaan voi ansioitakaan kieltää. Siellä ja täällä tapaa hyvinkin sujuvia ja kaunissointuisia säkeitä. Mutta kun tämä näytelmäsuomennos on ollut sekä Kansallisteatterin että Kirjallisuudenseuran ja Suomalaisen kirjallisuuden edistämisrahaston hoteissa, olisi sen odottanut esiintyvän huolitellummassa runollisessa asussa. Yllä koskettamani pienet poiminnot eivät näet suinkaan ole hakemalla haettuja".

Wilkunan kirja-arvosteluissa kuvastuu hänen yksilöllinen ja särmikäs persoonallisuutensa hyvinkin monelta puolelta. Niinpä on hänen kehityksensä kannalta kuvaavaa se, mitä hän kirjoitti Edward Bellamyn teoksesta Vuonna 2000 ja Richard Michaelis'in vastaavasta Kommunistinen yhteiskunta vuonna 2000 (Uusi Suometar 12/6 1910). Edelliseen hän oli tutustunut jo sosialistivuosinaan (se oli ilmestynyt 1902 Työväen kirjapainon kustannuksella, J.K. Karin suomennoksena); jälkimmäinen, jonka tekijä oli amerikkalainen sanomalehtimies, oli ilmestynyt 1909 Arvi A. Kariston kustannuksella. Entuudesta tiedämme Wilkunan ajatelleen tällaista kirjallisuutta, yrittäen itsekin matkia sitä Raatajassa julkaisemassaan leikillisessä, Malakias Mönkkäsen seikkailuja koskevassa sarjassa; nyt kyseessä olevasta kirjoituksesta näkyy lisäksi, että hänellä oli oikea ja selvä käsitys Platonin ihannevaltiosta ja Thomas Moren Utopiasta, ja että hän oli tutustunut m.m. Gustav Bangin Euroopan sivistyshistoriaan (W.S.O.Y.) ja Sosialistiseen tulevaisuusvaltioon (Turussa, Sosialistin kirjapaino-osuuskunnan kustannuksella). Ainoakaan näistä teoksista ei ollut millään tavalla päivän kirja kesäkuulla 1910, eikä Wilkuna siis siksi niistä kirjoittanut; hän teki sen siksi, että hän oli kauan mietiskellyt niiden esittämää asiaa, oli päässyt mielestään varmaan vakaumukseen, ja halusi lausua sen julki.

Bangin kirjan kriitillisyyden hän esittää tekijän omin sanoin: "Ihanneyhteiskunta on utopia. Kaikki nautinto on ostettava työllä eikä ehdoton onni ole ominaista maalle". Bellamyn kirjasta hän lausuu: "Mitään varjopuolia ei ole tuossa yhteiskunnassa, jonka Bellamy oikein amerikalaisella vauhdilla ja reklaamiräikeydellä on kankaalle sivellyt kiihoittamaan köyhälistöjoukkoja". Michaelis'in teos on Bellamyn teoksen jatko, kuvaus tuon ihanneyhteiskunnan nurjista puolista. Näitä Wilkuna sitten selostaa, ilmeisesti vakuutettuna siitä, että Michaelis on oikeassa; "hän on pitkin matkaa ottanut huomioon ihmisluonteen synnynnäiset taipumukset ja ominaisuudet sekä monet muut realisessa elämässä vaikuttavat tekijät"... Wilkuna lopettaa arvostelunsa seuraavasti:

"Torjuessaan sitä kapitalistien väitettä, että sosialistisessa yhteiskunnassa jouduttaisiin ehdottomasti harjoittamaan pakkovaltaa, sanoo Gustav Bang alussa mainitussa teoksessaan sitä kovin mielettömäksi ajatukseksi, että väestö käyttäisi yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta sulkeakseen itsensä kuritushuoneeseen. Että niin voi kuitenkin helposti ja johdonmukaisesti käydä, sen on Michaelis kirjassaan varsin vakuuttavasti osottanut. Ja eiköhän nykyäänkin sosialistisissa järjestöissä moni salaa huoanne puoluekurin ja pakollisten puolueverojen painostusta. Ja mikäpä tyrannia lopultakaan olisi raskaampaa ja tukahuttavampaa kuin demokraattinen joukkosorto".

V. 1910 ilmestyi Yrjö Weilin & Kumpp. O.Y:n kustannuksella tunnetun

tanskalaisen terveysapostolin J.P. Müllerin teos Sukupuolimoraali ja elämänonni. Sukupuolikysymykset olivat näinä vuosina olleet vilkkaan pohdinnan esineinä, ja sukupuolielämää selvittelevää kirjallisuutta oli julkaistu runsaasti. Suurlakon jälkeinen sosialismin hyöky toi mukanaan tässä suhteessa sellaistakin "aatteellisuutta", johon ei siihen aikaan oltu vielä totuttu, ja joka ei ollut tietysti mitään muuta kuin naamioitua pornografiaa. Eräs "tohtori" Tanner kierteli silloin ympäri maata pitäen oman "tieteensä" mukaisia "esitelmiä" sukupuoliasioista – esitelmiä, jotka itsestään lankesivat hyvien tapojen suojelemista tarkoittavien rikoslain pykälien piiriin. Wilkuna oli tarkoin seurannut näitä ilmiöitä, sillä hän oli jotakuinkin hyvin perehtynyt sukupuolikysymykseen, tutkittuaan sitä koskevaa tieteellistä kirjallisuutta. Viime uutuus tältä alalta siihen aikaan oli nuorena kuolleen itävaltalaisen filosoofin Otto Weiningerin teos Sukupuoli ja luonne (Geschlecht und Character), jota ylioppilaspiireissä paljon luettiin. Teos oli muodissa varsinaisesti vv. 1907-8. Nimimerkki V.A.K. sallinee, että asian valaistukseksi lainataan tähän ote hänen kirjeestään Wilkunalle kesäk. 12 p:ltä 1908, koska se valonheittäjän tavoin valaisee Weiningerin silloin askarruttamaa nuorison sielun osaa. V.A.K. kirjoitti m.m.:

"Olen tässä viikon päivät elänyt ihanan kirjan 'sytyttämänä'. Se on Otto Weiningerin 'Geschlecht und Character' (E. Melartinin minulle lainaama.) Se on dialektikassaan mitä loistavin teos ajatella saattaa ja perusajatukseltaan verrattoman nerokas: se osottaa päivänselvästi, (joku Helmerikin sen melkein käsittäisi) naisen sielun verrattoman alemmuuden miehiseen psyykeen verrattuna: nainen on pelkästään erottinen, mies on myöskin erottinen, mutta samalla paljon muuta.

Parhain suositus mitä tästä teoksesta voi sanoa on kai se, että kaikki saksalaiset grotenfeltit ja castrénit kävivät sellaisella raivolla Weiningerin kimppuun tämän teoksen johdosta, että hän sapekkaana teki itsemurhan, muistaakseni noin 22:n vuoden ijässä!"

Samoin "sytytti" teos muitakin nuoria miehiä aiheuttaen paljon "syvämietteisiä", mutta samalla luultavasti hiukan pikkuvanhoja ja kuvitellun kokemuksentunnon täyttämiä keskusteluja, jotka haihtuivat savuna ilmaan, jättämättä sanottavampaa häkää kenenkään sieluun. Ainoastaan ne, jotka täysinä miehinä, kuten Wilkunakin, saattoivat todella asiallisessa merkityksessä puhua kokemuksistaan tällä alalla, kykenivät arvostelemaan Weiningeriä oikein ja ehkä oppimaan hänen kirjastaan sen, mikä siinä oli paikalleen osuvaa. Sikäli tämä muotipuuska koitui heille hyödyksi.

Müllerin kirjan arvostelu osoittaa, että Wilkunan kanta näissä asioissa oli "terveesti luteerilainen", kuten hän varmaan itse olisi sanonut. Müller hyökkää kirkon, pappien ja katkismuksen kimppuun, syyttäen niitä puhtaan rakkauden turmelemisesta avioliiton kautta. Wilkuna puolustaa näitä ja pilkkaa Mülleriä ja hänen laisiaan radikaaleja:

"... noita tusinaradikaaleja, joita esim. meillä on vaikka Tanskaankin lähettää, nuorukaisia – vaikka voihan niiden joukossa tavata väliin vanhempiakin, – joilla on yhtä mittaa veri päähän kohonneena ja jotka kirkuvat ja piipittävät minkä keuhkoista lähtee tai toisin sanoin uskollisesti ja uuraasti toteuttavat vanhaa sananlaskua: kyllä maailmaan ääntä mahtuu. Tällaisille aatteenmiehille, esiintykööt ne sitten missä maassa ja missä asiassa hyvänsä, on varsin ominaista, että milloin heidän pitäisi sanoa jotakin positiivista ajamansa asian puolesta, silloin muuttuu puhetapa sokeasta vanhain olojen parjaamisesta sentimentaaliseksi vetistelyksi. Esille ratsastavat silloin kaikki maailman kauneimmat asiat. Egoismi vaihtuu altruismiksi, 'avioliittoprostitutio' puhtaaksi ja tosi (niin juuri: tosi) ihanteelliseksi rakkaudeksi ilman mitään papin ja yhteiskunnan luomia pakkoröijyjä, 'typerä dogmi-usko', uskonto – kunkin – yksityisasia-uskoksi j.n.e. 'Toisin ajattelevain' ymmärtämisestä (!) puhutaan kauniita ja liikuttavia sanoja. Se vain pahinta, että nykyinen yhteiskuntamuoto lakineen ja laitoksineen, sellaisena miksi se historiallista tietään vuosituhansien takaisesta alustaan on kehittynyt, kuvataan niin ylen mustaksi. Kun kaiken perustana ja kaikkia ihmisten tekoja määräävinä vaikuttimina ovat itsekkyys, omanvoitonpyynti ja vallanhimo, niin eihän voi kohtuudella ihmetellä, että lukija huolestuneena tiedustelee itseltään, onko niitä noita altruismeja ja muita kauniita asioita ollenkaan olemassa, koska ne eivät ole täällä maanpinnalla pesiytyneet".

Arvosteluissansa Wilkuna täten joutui sanomaan mielipiteensä monista eri asioista, ja osoittaa hän niissä nyt yleensä tervejärkistä asiallisuutta ja miehekkyyttä, kammoten varsinkin liikatunteellisuutta ja "radikaaleja". Sinänsä vähäpätöistenkin asiain yhteydessä hän tulee joskus lausuneeksi sellaista, joka osoittaa tietoja ja kypsyyttä. Esimerkkinä siitä mainittakoon ne sattuvat sanat englantilaisesta "miss-romaanista", jotka hän kirjoitti arvostellessaan Mrs. Alexanderin romaanikäännöstä Hänen rakkakin vihamiehensä toukok. 20 p. 1910:

"Esillä oleva suomennos", hän sanoo, "on hyvänä todistuksena siitä, kuinka maassa, jonka kirjallisuudella on vanhat ja vakiintuneet traditsioninsa, voi hyvinkin keskinkertaisilla lahjoilla varustettu kirjailija saavuttaa aika huomattavia tuloksia. Esimerkiksi meillä, missä kirjallista tuotantoa tukevat ja kohottavat traditsionit melkein tykkänään puuttuvat ja missä kirjallinen elämä on vielä sangen kaaoksellisessa tilassa, voi synnynnäisiltä taiteilijalahjoiltaan paljon huomattavampikin kirjailija kuin mitä esim. Mrs. Alexander kaikesta päättäen on, helposti horjahtaa ladulta ja tehdä itsensä syypääksi yhteen ja toiseen tekotavalliseen heikkouteen ja siten teoksen kokonaisvaikutukseen nähden jäädä paljon vähemmälle saavutukselle". Sitten Wilkuna todella sattuvin piirtein luonnehtii miss-romaanin ja saa näin puolen palstan tilaan mahtumaan sangen hyvän, suppeasti, asiallisesti ja sievästi lausutun kokonaiskäsityksen tästä kirjallisuuden lajista, sen heikkouksista ja eduistakin.

Lopetan tällä kerralla selostuksen Wilkunan laajasta toiminnasta kirjallisuuden arvostelijana vv. 1907-10 näihin poimintoihin, mainiten vielä vain, että hän jouluk. 15 p. 1910 julkaisi Uudessa Suomettaressa lausunnon silloin ilmestyneestä Maiju Lassilan teoksesta Tulitikkuja lainaamassa. Kirjoituksen otsakkeena on Huomattava humoristinen kansanelämän kuvaus, ja osoittaa Wilkuna siinä täydelleen tajunneensa tämän teoksen arvon. Ylipäätänsä saattaa sanoa Wilkunan näinä aikoina jo saavuttaneen sen ominaisuuden, jota tämän kirjoittaja hänessä myöhemmin väliin ihaili: kyvyn malttaa lukea kirja tyynesti ja tarkkaavaisesti, tunkea sen ydinkohtaan, säilyttää siitä kirkas kokonaiskuva muistissaan, ja heittää tämä osuvasti paperille kuin maalari onnistuneen luonnoksen. Se ominaisuus ei ole aivan yleinen.

Näiden poimintojen ja vielä paremmin sen valossa, mitä seuraavassa luvussa kerrotaan, täytyy jälleen todeta, että Wilkuna työskenteli ahkerasti. Näitä hänen päätyönsä välissä vuolemiaan lastuja ovat nekin Horatius-suomennokset, jotka hän julkaisi Ajassa 1910 (Kevätoodi, Horatiuksen ja Lydian vuorolaulu, Ahnehtijalle, Maaelämän ylistys ja Lydialle). Niiden käännösasun arvosteleminen jääköön sen mikroskopoimisen tehtäväksi, jonka kohteeksi kirjailijain sivutyötkin aikoinaan vuorollansa tulevat – elämäkerran kannalta riittänee huomautus, että Wilkuna varmaankin sykähtelevin sydämin koetti tulkita ikuista kevään onnen ja katoovaisuuden – kauneutta, vaipui katselemaan mielessään Chloe'a ja Lydiaa, ja yhtyi hartaalla vakaumuksella runoilijan säkeisiin:

    Se onnen parhaan löytänyt on, kaukana
          ken hyörinästä maailman
    vain lailla isäin kontuansa viljelee
          ja tyyntä viettää elämää.

Suomalaista Kustannus-O.Y. Kansaa Wilkuna joskus pyynnöstä autteli lausunnoillaan, saaden niistä jokaisesta palkkioksi 30 mk. Täten hän m.m. tuli Maiju Lassilan puoltajaksi toimittaen hänen "Tulitikkunsa" kustannetuksi, muuten vastoin yhtiön johtokunnan jäsenten mielipidettä, jonka mukaan teoksessa ei ollut huumoria [viite 45]. Kirjan nimi oli aluksi ollut "Tulitikku", mutta oli tekijä sittemmin antanut sille nimen "Elämän ihmeellisyys"; nykyisen nimensä teos sai Kyösti Wilkunalta. Tämä asia käsiteltiin syyskuulla 1910. Maisteri Hämeen-Anttilan sitä koskeva lähetekirje on päivätty syysk. 17 p. Saman kuukauden 20 p. hra Hämeen-Anttila lähetti hänelle tarkastettavaksi "Liisa Vatasen esikoisteoksen Veden haussa", luultavasti silloin tietämättä, että tekijä oli sama Maiju Lassila. Teos ei ole tullut painetuksi. Tässä yhteydessä mainittakoon, että Lauri Pohjanpään esikoisteos Mielialoja tuli myös julkisuuteen Wilkunan kirjallisen evästyksen perusteella.

6

Kesällä 1909 olivat eduskuntavaalit, ja aina altis veli August puuhasi nytkin Kyöstiä ehdokkaaksi. Tämä näyttää epäröineen, niin että August häätyi aivan komentamaan, kuten näkyy kirjeestä maalisk. 17 p:ltä: "Sanon lopuksi karjumalla: sinä et saa kieltäytyä!" Kyöstin piti matkustaa Nivalaan vaaliasioiden vuoksi. Puuhasta ei kuitenkaan tullut mitään.

Wilkuna kirjoitti Augustille maalisk. 19 p. m.m.:

"Ensiksikin olen jo aikoja sitten kääntänyt selkäni kaikelle politiikalle ja yleensä julkiselle elämälle eikä minulla ole rahtuakaan halua päästä eduskuntaan, ei ainakaan nykyisissä oloissa, ja sitä jo siitäkin syystä että jos mahdollisesti eduskuntaan pääsisin, se häiritsisi minua kirjallisessa työssäni, jota minulla ensi kesän osalle on hyvinkin runsaasti suunniteltuna. Ja toiseksi minua hyvin huolettaa asettaa arkatuntoista persoonaani esille vaalitaistelun pyörteisiin... Vaikka toisinaan tunnenkin suurta vastenmielisyyttä yksinpä suomalaista puoluettammekin kohtaan ja näen siinä suuria vikoja, niin lopullisessa yhteenvedossa täytyy kumminkin myöntää, että se sittenkin on meidän paras puolueemme, jota kaikesta huolimatta tulisi jokaisen kannattaa, sillä kaikista yhteiskuntakerroksistamme sulkee se itseensä parhaan aineksen. Ja näiltä eri puolilta asiaa harkiten minä tulin seuraavaan tulokseen tähän minun paikallisehdokkuuteeni nähden: Jollette muuten saa yksimielisyyttä aikaan ja jos ilman omaa paikallisehdokasta uhkaisi mennä suomalaiselta puolueelta ääniä hukkaan, niin minä suostun rupeamaan paikallisehdokkaaksi..."

Vuoden lopulla tulivat vaaliasiat taas harkittaviksi ja August pyysi jälleen Kyöstiä ehdokkaaksi. Mutta nyt tulikin kielto, joka ei selvyyden puolesta jättänyt mitään toivomisen varaa. Jouluk. 9 p, 1909 Wilkuna kirjoitti:

"... Tahdoin vain ilmoittaa, että edustajaehdokkaaksi en millään ehdolla suostu. Älkää siis ryhtykö sen asian takia mihinkään puuhiin, sillä kieltäydyn siitä mitä jyrkimmin. Tahdon olla rauhassa ja tehdä omia töitäni – töitä joihin minulla yksinomaan on kutsumus. Anna siis kunnianhimoisten pyyteittesi tähän asiaan nähden raueta (sillä mikäpä muu kuin kunnianhimo sinulla on siinä pohjimmaisena) ja odota, kunnes minä toisella taholla niitän nimellemme paljoa arvokkaampaa kunniaa kuin edusmiehen kunnia, jonka nykyään saa jakaa leipurinsällien ja tehtaantyttöjen kanssa..."

Pitkämielinen ja herttainen August suutahti tästä kirjeestä ja lopetti puolestaan kirjeenvaihdon, jota nyt hoiteli Heikki-veli. Tätä tilannetta kesti vuoden päivät, jolloin (28/11 10) Kyösti avasi diplomaattiset suhteet uudelleen pyytämällä loukkaavaa kirjettään anteeksi. Sitten hän jatkoi:

"Minulla on kauankin ollut suuri halu tulla käymään kotona, joka mielessäni säilyy aina sukumme suuriarvoisena lähtösijana. Mutta luultavasti minä en vielä tämän joulun aikana sinne tule. Kahdestakin syystä: – Ensinnäkin minun on saatava jotain sellaista aikaan, ettei ihmisten tarvitse luulla, ettei minusta ole mitään tullut. Ja toiseksi minä en jouda nyt. Olen ryhtynyt kirjoittamaan historiallisia kertomuksia, jotka vaativat paljon tutkimista ja työtä. Täksi jouluksi ilmestyi ensimmäinen kokoelma... Mutta minun on heti käytävä käsiksi toiseen, jonka on kirjana ilmestyttävä keväällä"...

"Viimeiset ajat ovat minulle taloudellisesti olleet tuiki ahtaat"...

"Minä olen nyt kolmekymmentä yksi ja puoli vuotta vanha ja vasta nyt tunnen joka suhteessa miehistyneeni. Muistat kai, että jo aikaisin sanoin eläväni kuudenkymmenen kolmen vanhaksi. Elämästäni on siis juuri puolet kulunut kasvamiseen. Jälkimmäinen puolisko on kuluva helteiseen työhön ja taisteluun. Elämäntyöni, jonka ennen tunsin aavistuksena, näen nyt selvänä edessäni. Tuskinpa on kenellekään toiselle niin perinpohjaisella tuskalla paljastunut meillä kaikilla aloilla vallitseva löyhyys ja mädännäisyys kuin minulle, ja ennenpitkää on sisällinen pakko ajava minut kirjoittamaan muutakin kuin rauhallisia novelleja. Ja silloin tekin varmaan ymmärrätte, miksi minusta on pitänyt tulla kaunokirjailija..."

XII

"AIKAKAUSIEN VAIHTEESSA"

1

Ennen on mainittu, että Wilkuna ahkerana lukijana oli jo aikaisin tutustunut siihen historialliseen kertomakirjallisuuteen, mitä 1890-luvulla lainakirjastoissamme oli. Siihen kuului ensinnäkin sarja käännöskirjallisuutta, joukossa ylinnä Topeliuksen teokset, Runebergin Vänrikki ja muutamat Scottin romaanit (Ivanhoe, Lammermoorin morsian, Talismani, Quentin Durward), Ingemanin Waldemar Seier, Starbäckin romaanit, ja sitten aloittelevaa kotimaista alkuperäistä tältä alalta, muistossa mainiointa Yrjö-Koskisen Pohjanpiltti (uusi painos 1891), E.F. Jahnssonin Hatanpään Heikki (1884), J.V. Calamniuksen Taivalkoski (suomennettu ensi kerran 1887) ja viimeksi jo uudenaikaisena saavutuksena Santeri Ivalon Juho Vesainen (1894), kaikista tavallisimmat nimet mainitaksemme. Kuinka syviä ja pysyviä tällaisesta lukemisesta saadut vaikutelmat olivat, sitä on vaikea mennä määrittelemään, mutta ennen kerrotut piirteet Wilkunan nuoruudesta osoittavat kuitenkin, että historiallinen kertomakirjallisuus oli hänelle mieluista ei ainoastaan samassa määrässä kuin nuorukaisille tavallisesti, vaan enemmänkin. Tekee mieli tässä yhteydessä huomauttaa, että sillä historiallisella romantiikalla, joka henkii Maamme kirjasta ja Vänrikin tarinoista, oli ainakin Wilkunan nuoruudessa, kun siihen Oulun koulussa perehdyttiin, voittosija verraten siihen kalpeampaan ja kaukaisempaan romantiikkaan, joka tuulahti Kalevalasta. Konventin juhlissa esitetyt Kalevalakuvaelmat saivat tosin kunnioittavaa, mutta silti laimeahkoa ihailua osakseen, kun sitävastoin Sandels ja häntä pelkuriksi moittiva nuori adjutantti valtasivat poikien sydämen kokonaan ja heti. Tässä suhteessa Wilkunan vaali oli jo alusta alkaen selvä: kalevalainen kansallinen romantiikka oli ja jäi hänelle vieraaksi, voimatta milloinkaan herättää hänen kiinnostustaan; isänmaallishistoriallinen romantiikka tuli sensijaan jo varhain hänelle luonteenomaiseksi.

Ennen sanotusta tiedämme jo, että Wilkunan ensimmäinen kirjailijakausi kuitenkin sisältää toisia tuotteita kuin mitkä voisivat johtua yllämainitusta ajattelemis- ja tuntemistavasta. Yläluokilla ilmennyt uhmanhenki, oljentelu sosialististen ajatusten parissa, painoivat isänmaallishistoriallisen hengen piiloon, ohjaten hänet realistisen ja syyttelevän elämänkuvauksen alalle. Päästyään suurlakon ja sitä seuranneen puoluetemmellyksen aikoina vapautumaan tästä, hän muutenkin raskasta elämänkoulua käyneenä rupeaa näkemään kansansa toisessa valossa, korkeammalta tähystyspaikalta. Se esiintyy nyt hänelle kokonaisempana, yhteisönä, joka sellaisenaankin ansaitsee hänen rakkautensa, ja samalla kuin hän ensimmäisessä teoksessaan esittää sen keskuudesta syvää myötätuntoa ansaitsevia kärsiviä yksilöitä, hän jättää kokonaan pois kaiken syyttelemisen. Selkeästi hän nimittäin tajuaa, että kiihkoileva "syyllisen" osoitteleminen on taiteellisessa suhteessa hedelmätöntä rajoittuneisuutta.

Novelleillaan Wilkuna siis jo pääsi lähelle sitä kansansa kuvaamisen rajaa, niitä tunteita, jotka oikeastaan tarvitsevat sangen vähän lisää muuttuakseen historialliskansalliseksi romantiikaksi. Mutta tietoisuus siitä, että oli vihdoinkin onnistunut luomaan jotakin, jolle saattoi antaa mainesanan "taide", viehätti häntä vielä kokeiluun, joka jälleen vei häntä poispäin kaikesta kansallisesta ja romanttisesta – Yksin elämässä-teoksen sielulliseen erittelyyn. Lisäksi ne monet katkerat kokemukset, omantunnontuskat ja sielunelämykset, joita hänen osalleen yhä uudelleen koitui, olivat saaneet hänet jo varhain tuijottamaan sisäänpäin, patoutuneet ja tulleet taakaksi, josta hänen täytyi vapautua. Yksin elämässä on täten Wilkunan rippi – poloisen, ahdistuneen ja särkyneen sielun huokaus, teoreettinen toisaalta, mutta toisaalta peloittavan tosi. Saatuaan kirjoitetuksi sen, lohdutetuksi itsensä sillä salaperäisellä puhdistumisella, jota ripittäytyminen merkitsee, Wilkuna oli sielullisesti vapaa. Nyt hän saattoi uudelleen katsoa ympärilleen ja esteettä tarjoutua kenen työhön hän itse halusi. Ennen sanotusta tiedämme hänen ajatelleen suurta kotiseutu- ja kehitysromaania, joka kuitenkin jäi kesken. Sen jälkeen hän vihdoinkin antautui historiallisen kertomuksen alalle.

2

Tämän lisäksi tekee mieli saada selkoa niistä suoranaisista tosiasioista, jotka ovat näkyvissä Wilkunan kehityspolun varrella niinä aikoina, jolloin se kääntyi isänmaallista romantiikkaa kohti. Wilkuna oli niitä luonteita, jotka helposti kyllästyvät aloitteisiinsa, elleivät ne heti tuota kaikkea sitä, jota mielikuvitus on niiden yhteydessä edeltäpäin haaveillut. Hänen molemmat ensimmäiset kirjansa eivät varmaankaan merkinneet hänelle niin suurta voittoa kuin hän oli odottanut, hänen nykyaikaisromaaninsa näytti olevan suurten vaikeuksien takana, eikä hän siis senkään vuoksi ollut halukas etenemään niiden osoittamia linjoja. Kun hän siis nyt oli tuntemis- ja ajattelemistavaltaan jälleen taipuisa ihannoimaan kansaa ja katseli ympärilleen kuin etsien itselleen uutta sijaa, tämä sattuikin ajankohtaan, jolloin kotimainen historiallinen romantiikka oli saanut elvyttävän herätteen, ja valtasi uudella nousuvoimalla mieliä lumoihinsa.

Tällaisena elvyttäjänä toimi Santeri Ivalon Erämaan taistelu, joka ilmestyi syksyllä 1909. Tämä teos oli isänmaalliselta hengeltään sellainen, että puolueäänet sanomalehdistössä vaikenivat sen edessä, ja se tunnustettiin huomattavaksi saavutukseksi sekä tekijän että kotimaisen historiallisen romaanin kannalta. Uudelleen alkaneen valtiollisen sorron vastapainoksi se tyynellä, miehekkäällä, perin suomalaisella tavalla esitti menneitä vaiheita lohdullisessa hengessä, vaikuttaen lämmittävästi ja rohkaisevasti isänmaalliseen mieleen. Muutenkin kirjan ilmestyminen oli virkistävä tapaus: Ivalo oli ollut monta vuotta vaiti, historiallista romaania ei ollut pitkään aikaan ilmestynyt, ja kuitenkin oltiin sekä valtiollisen sorron että yleisen kehitystason vuoksi erittäin vastaanottavaisia juuri tälle kirjallisuudenlajille. Varsin ymmärrettävää siis on, että Ivalon teos sai ajankohtansa isänmaallisen hengen elvyttäjänä huomattavan merkityksen, ja että monikin kirjailija-alokas tunsi halua koettaa kykyään sen edustamalla alalla.

Ilmeistä on, että Wilkunakin joutui harkitsemaan näitä samoja ajatuksia. Kuinka raikkailta ja terveiltä, hänelle itselleen niin tutuilta ja omaisilta tuntuivatkaan ne asiat, joita Ivalo käsitteli, niiden sairaiden sielunkaivelujen rinnalla, joita hänen oma kirjansa sisälsi! Hänen olemuksensa terve puoli nousi häntä itseään vastaan ja herätti hänessä eloon nuoruuden aikaisen rakkauden kansallista, historiallista romantiikkaa kohtaan, johon hän sitäpaitsi oli uudelleen kiintynyt lukiessaan Strindbergin mestarillisia Ruotsalaisia kohtaloita. Voi varsin hyvillä perusteilla otaksua hänen jossakin välissä tajunneen, kuinka suureksi hyödyksi hänelle saattoi olla hänen pitkäaikainen harjoittelunsa käyttämään novellin muotoa ja tekniikkaa, jos hänkin, kuten Strindberg, joskus haluaisi ruveta kuvaamaan "Suomalaisia kohtaloita". Jotenkin näitä teitä, joita on yleensä vaikea aivan joka säiettä myöten selvittää, ja jotka kaikki yhdessä muodostavat hänen kirjailijakohtalonsa, Wilkuna joutui käsittelemään historiallisia aiheita.

Ennen on kerrottu, kuinka Wilkuna, tuntiessaan viehättyvänsä taidehistoriaan, ryhtyi kiitettävällä perusteellisuudella hankkimaan itselleen sen alalta tietoja, tyytyen vasta sitten, kun oli mielestään joltisestikin perehtynyt ainakin sen päävaiheisiin. Sama luonteen piirre esiintyy nyt, kun hänen harrastuksensa historiaan herää. Se valtaa hänet kokonaan ja aiheuttaa voimakkaan tiedonjanon, jota hän ryhtyy hartaudella tyydyttämään. Taas on hänellä apuna hänen kykynsä lukea tarkkaavaisesti, hänen selkeä ymmärryksensä ja hänen erinomainen muistinsa, jonne yksityispiirteet siirtyivät varmaan talteen, sikäli kuin ne lukiessa syttyivät tuleen hänen mielikuvituksessaan. Näin hän aloitti oikeasta päästä, koettaen ensin perehtyä siihen, mitä aikoi kirjallisesti esittää. Tämä opiskelu lienee alkanut aikaisintaan v:n 1909:n lopussa, Ivalon kirjan ilmestyttyä, ja jatkui voimaperäisesti kaikkina niinä vuosina, joina hän historiallisaiheisia kertomuksia julkaisi.

Siitä, mitä historiallisia teoksia hän luki, on lähin kertoja hänen oma kirjastonsa, joka ei kuitenkaan voine sisältää niitä kaikkia. Historiallisia teoksia hän alkoi hankkia 1910:n keskivaiheilla, jolloin hän rupesi suunnittelemaan kertomuskokoelmaansa. Hänen kirjastonsa luettelon katseleminen, jos ottaa sen vaivakseen, on omiaan antamaan käsityksen hänen lukeneisuudestaan. Hän ilmeisesti pyrki perehtymään kiinnostaviin asioihin ja ajankohtiin – ei tavallisista yleisteoksista, vaan mikäli mahdollista, lähdekokoelmista ja erikoistutkimuksista, joista ainoastaan oli löydettävissä historiallisten näyttämöiden sattuvaan ja oikeaan elävöittämiseen tarvittava kalusto. Tähän lueskelemiseen liittyi hiljainen ja sitkeä mietiskely sekä siitä kehittyvä omintakeinen asioiden arviointi, mikä usein johti erikoiseen ja omaperäiseen aiheiden valintaan.

Wilkunan itsenäisyyttä tässä viimemainitussa suhteessa ja samalla hänen herkkää tajuaan siitä, minkä laatuinen ja sisältöinen historiallinen novelli saattaisi lähentyä taiteen astetta ja samalla sykähdyttää suomalaisten sydäntä, kuvaa sekin, että Turku ja sen tuomiokirkko tulee kuin itsestään hänen historiallisten tutkistelemustensa, kuvittelujensa ja haaveilujensa keskukseksi. Tuntuu joskus siltä, kuin olisi tähän saakka, kirjoitettaessa historiallisia romaaneja ja kertomuksia, seisottu tuon kirkon juurella, selin siihen, ja katsottu alemmaksi kokoontuneeseen kansaan. Wilkunan asema oli ilmeisesti toinen: hän seisookin kansan joukossa tuolla alhaalla ja tuijottaa ylös ikivanhaan tuomiokirkkoon; siitä hän tahtoo kirjoittaa, ymmärtäen sen merkityksen, ja siten päästä tulkitsemaan syvintä ja pyhintä, mitä historiamme sisältää.

Tuntuu kuin Turku olisi erikoisesti vetänyt Wilkunaa puoleensa. Muistamme, kuinka hän joutui käymään siellä jo ensimmäisenä infernokesänänsä 1902, uhman ja seikkailuhengen vallassa. Varmaan hän jo silloin kohotti ihmetellen katseensa kohti tuomiokirkon ajanhuurteista huippua ja vaelsi pyhän arkuuden tuntein hämyisissä holvistoissa. Nyt, kun historian hurma oli todella saanut hänet valtaansa ja siihen liittyi elähdyttävä kirjailijaunelma, hän täydensi Turun-tunnelmansa matkustamalla (kesällä 1910) sinne vasiten tutkimaan tuomiokirkkoa ja linnaa, nauttimaan katolisen ajan henkäyksestä.[70] Tämä oli välttämätöntä senkin vuoksi, että ilman paikan päällä tapahtunutta perehtymistä hänen olisi ollut mahdoton todenmukaisesti ja asiallisesti kuvata vanhaa Turkua. Hänen toveripiirissään on yleisenä tietona se, että Turun historialliset muistot olivat vaikuttaneet Wilkunaan hyvin voimakkaasti ja että hän keskusteltaessa usein ja mielellään kertoili niistä.

Syysk. 18 p. Wilkuna kirjoitti maisteri Jäntille hänellä olevan "valmistumassa kokoelman historiallisia kertomuksia (Suomen historiasta), joista viikon kuluttua lähetän täysin valmistuneen osan Teidän nähtäväksenne. Loput kertomuksista valmistuvat lokakuun alkupuolella. Kesällä kirjoitin romaniani, mutta kun huomasin, etten saa sitä syksyksi valmiiksi – lokakuun 1 p:nähän lankeaa maksettavaksi velkani osakeyhtiölle –, niin keskeytin sen ja ryhdyin käsittelemään jo pitemmän aikaa hautomiani historiallisia aiheita. Kun entisten tutkimusten lisäksi on nyt kirjottaessa täytynyt vielä yhdestä ja toisesta pikku seikasta ottaa selvää, en koko kokoelmaa saa valmiiksi ennen syyskuun loppua. Mutta sitä ennen, kuten sanottu, lähetän niistä osan, sillä luullakseni niiden nojalla jo voitte suunnilleen päätellä kokoelman arvosta".

Sopimus allekirjoitettiin Porvoossa, jonne Wilkuna näyttää matkustaneen, jouluk. 5 p.; ensimmäisen painoksen suuruus sai olla 3000 kpl, josta palkkio oli 2000 mk; se on merkitty suoritetuksi. Ulkoasu oli kansitukselta koruton, mikä oli Wilkunankin tahto, latomukselta selkeä, joskin hiukan tiheähkö, paperin puolesta hyvä. Kirja lähetettiin kauppaan marraskuun viimeisen viikon aikana; hinta oli nidottuna 3:50, sidottuna 5:–. 20 % kirjakauppahinnasta olisi ollut 2100 mk. Nimeksi tuli Aikakausien vaihteessa. Tällaiset olivat teoksen ulkonaiset ilmestymisvaiheet, täynnä valmiiksi saamisen kiirettä ja alituista huolta raha-asioista.

3

Ensimmäinen huomio, jonka näitä kertomuksia lukiessa tulee tehneeksi, on kertomatavan hiljainen, koruton, luonnollinen sävy. Kertoja näkee kaikki sielussaan kirkkaana tauluna, ja kuvaa sen eri kohdat kuulijoilleen, haastellen matalalla, rauhallisella äänellä, silmät puoleksi ummessa, koruttomin sanoin, sattuvin pikapiirroin, hilliten liikutustaan. Wilkuna on nyt tavannut oman luontaisen kertomatyylinsä, sen saman asiallisen, lyhyen ja selkeän sanontatavan, leppoisan huumorin, ja pohjalla tuntuvan hartauden värinän, jolla hän suusanallisesti viehätti kuulijansa. Kaikki opitut tyylikeinot ovat itsestään unohtuneet – varmaankin eduksi hänen taiteelleen.

Toiseksi huomio kiintyy siihen rauhalliseen kirkkauteen, joka säteilee tuosta kirjailijan esittämästä taulusta. Sellaisena, siinä valaistuksessa, hän näki vanhan Turun. Se on kotoisin hänen omasta sielustansa, ollen sen lämpimän ja hartaan suhteen tunnus, joka oli syntynyt hänen ja menneisyyden välille. Se on kauniin, ihannoidun, vanhan kulttuurin hohtoa, historiaa kohonneena hartaan hauraaksi, ajan autereen takana väräjäväksi taiteilijan näkemykseksi. Sen lähtökohtana on – ei suinkaan historiallisten olojen ja henkilöiden terävään, säälimättömään erittelyyn ja realistiseen esittämiseen pyrkivä tietämisen tahto, vaan yksinkertaisesti lämmin kiintymys noihin kaukaa niin runollisilta ja romanttisilta hohtaviin asioihin, isänmaanrakkaus, tätä kulunutta sanaa käyttääksemme. Ja siitähän vain historiallinen kertomus jalommassa merkityksessään saakin lämpönsä ja kohoamisvoimansa.

Huumorin välkkeistä huolimatta kertomukset ovat traagillisia kohtalokuvia. Poikkeuksena näyttäisi olevan Aamun miehiä, mutta ei olekaan, kun syvemmin ajatellaan. Traagillistahan on köyhän ilo asiasta, joka on parempiosaisille itsestään elämän tavalliseen menoon kuuluva. Tämä mollisävel, joka väräjää tummana ja alakuloisena syvyytenä silloinkin, kun pinnalla näyttävät huumorin kirkkaat kesäaallot kimaltelevan, on kotoisin kirjailijan syvimmästä pohjaolemuksesta, joka ei ollut muutettavissa aihemaailmankaan vaihtuessa. Kärsimyksillä, traagillisilla ristiriidoilla, kaikki kuvattuna ja kerrottuna nöyrän, hiljaisen alistumisen hengessä, nämä kertomukset pyytävät vaikuttaa – kansallisen, historiallisen romantiikan räikkyvää voitonhurmaa niissä ei ole. Ei ole, kun ei ole voittojakaan – on vain vastoinkäymisiä, mutta niidenkin uhalla elävää toivoa, juurtuvaa uskoa siihen, että "raamattu voisi olla suomeksikin kirjoitettu", ja että "kukaties syntyy muitakin kirjoja suomeksi". Eräänlainen lapsenmieli johdattaa kirjailijaa onnellisesti aikakausien aihesokkeloissa – hän ei uppoudu miekkojen kalskeeseen eikä muuhun ulkonaiseen historialliseen panoraamaan, vaan etsii herkkiä, inhimillisiä sydämiä, kuvatakseen niiden kokemuksia ja kangastuksia, hiljaisia arvoja, joita ei heti huomaa. Niinpä hänen kertomuksensa saavuttavatkin tunnetehoisuuden, joka herkästi värähdyttää suomalais-isänmaallista mieltä – välittömämmin ja sattuvammin kuin useinkaan omia historiallisia aiheitamme käsitelleet kuvaukset tai kertomukset tätä ennen.

Toiselta puolen on yleisvaikutelmasta puhuttaessa pelkäämättä huomautettava, että yllä sanotuilla ansiopuolilla on vastapainona heikkouksiakin. Mieleen hiipii joskus hiljainen epäilys, että näissä kertomuksissa on sittenkin jotakin ohutta ja kapeaa. Puuttuu mehevyyttä, värikästä maalauksellisuutta, tunnelman ja sanonnan kypsää täyteläisyyttä, näyttämön todella elävää kuvausta, jollaista on esim. Strindbergin Kohtaloissa ja v. Heidenstamin Karoliineissa; sellainen lisä olisi nostanut Wilkunan historialliset kertomukset vielä näkyvämmälle, kaikki epäilykset vaimentavalle tasolle. Mutta – nämä sinänsä kyllä perustellut huomautukset rupeavat kuitenkin kadottamaan tehoansa heti, kun ne on tullut lausuneeksi. Tosiasiaksihan nimittäin jää, että Wilkunan kertomusten hiljainen koruttomuus ja vaatimattomuus, jossa ei ankarimmallakaan tarkastelulla voi huomata mitään teeskenneltyä, niistä sydämellisesti ja leppoisasti heloittava aurinkoisen iltapäivän autereinen rauha, niiden lämmin, harras suomalaisuus, vaikuttaa isänmaalliseen mieleen. Sen, joka itse suomalaisena joutuu tämän vaikutuksen valtaan, on tietysti vaikeahko määritellä sitä tehoa, mikä niillä ehkä on ei-suomalaiseen – se on varmaankin laimeampi. Tämähän on puoli, joka yleensä pyrkii rajoittamaan historiallisen romantiikan sen oman kansallisuuden piiriin.

4

Uuden ajan kynnyksellä on 70 sivua laaja kertomus. Se alkaa hiukan totunnaisesti, mutta silti luontevasti, nuoren Hannu Kimalaisen saapumisella onnistuneelta Danziginretkeltä Turkuun. Kertomuksen jatkuessa vilkkaina, kirkkaina ja sattuvina Turun-kuvina, joissa on leveyttä pohjaksi laajemmallekin rakennelmalle, ja sitten nousukohtansa, Turun ryöstön, jälkeen jokseenkin suppeasti ja nopeasti loppuessa, tulee mieleen ajatus, että kirjailija on saattanut haahmoitella mielessään laajempaakin vanhan Turun kuvausta, ehkäpä romaaniakin. Alituisen puutteen ja sen aiheuttaman kiireen vuoksi tämä aie – mikäli se nyt sellainen oli – jäi kesken ja supistui alkuunsa.

Kertomus on pääsisällöltään perehtymistä keskiaikaiseen Turkuun, tehty todellisen paikallisen ja ajallisen orientoitumisen tarkoituksessa. Senpä vuoksi sen juoni, Hannu Kimalaisen ja Kirstin tarina, jääkin hiukan ohuehkoksi, lukijan huomion kiintyessä etupäässä katsomaan silloista Turkua ja sen elämää. Kuvaavaa Wilkunan kauneusnäyille on, että hän ensin esittää kaupungin kesäisen sunnuntairauhan kirkkaudessa. Sehän oli kauneinta, mitä hän lapsuudestansa muisti, ja sen heloittavaan hartauteen, joka nyt oli lisäksi menneisyyden naivin hurskauden ja katolisen mystiikan värittämää, hän halusi unohtua. Hän on muistanut kaikki: sunnuntaisaarnan unettavan hartauden ja munkin kaljua päälakea ahdistelevat kärpäset. "Ja ylhäällä kirkonkatolla räpsähtelivät naakkojen siivet". Sunnuntainen rauha vaihtuu sitten arkisen elämänhyörinän kuvaksi, jota parempaa lyhyessä, sattuvassa selkeydessä lienee vaikea ajatella. Sunnuntain ja maanantain rauha päättyy sitten, kuten kesän helteillä usein tapahtuu, ukkosen jyrähtelyyn taivaanrannalla, suomalaisten ja saksalaisten tavalliseen kapakkatappeluun, esitettynä jukolaisten ja toukolaisten tyyliin. Tämä on kuitenkin vain alkua äkkiä puhkeavaan todelliseen ukonilmaan, Otto Rudin toimeenpanemaan hävitykseen, joka yllättää Hannun samaan loimottavan maailmanlopun malliin kuin ukonilma ja pappilan riihen palo veljekset Sonnimäellä. Keskiaikainen kaupungin hävitys ja vihollisen meno kuvataan elävästi ja vakuuttavasti, samoin kaupungin surkea tila hävityksen jälkeen. Ja tuntuu kuin hävitys olisi murtanut Hannun ja Kirstin nuoren onnenkin, joka tuskin oli ehtinyt alkaakaan, sillä jotakin surumielistä ja apeata laskeutuu nyt kertomuksen ylle. Rakennustyö ei menesty ajan myrskyissä, ja kuvaus päättyy Arvid Kurjen, Hannun ja heidän laivansa hukkumiseen. Tulee ajatelleeksi, ettei kirjailija jaksanut kehitellä Hannun, s.o. oman itsensä elämänkohtaloja toivorikkaampaan suuntaan ja päätökseen, koska hän ei sydämessään sellaiseen uskonut, alituisesti taistellessaan puutetta vastaan.

Kertomuksesta Murrosajan mies lukee alkupuolen kyllä mielellään ja ilman arvostelunhalua, sillä siinä kuvataan taitavasti ja ainakin maallikkolukijan mielestä kunnioitettavalla historiallisten asiain tuntemuksella niitä ristiriitoja, joita lempeällä piispavanhuksella, Martti Skyttellä, oli hänen luoviessaan katolisuuden, kuninkaan ja uskonpuhdistuksen välillä. Taiteellisesti kertomus on jokseenkin väritön siihen kohtaan saakka, jolloin piispa päivätyönsä päätettyään lähtee tapansa mukaan rukoilemaan tuomiokirkkoon. Siitä alkaa kirjailijan erikoisnäkemys, se mielikuva, jonka johdosta hän ilmeisesti on koko kertomuksen kirjoittanut.

Ja nyt kertomuksesta tuulahtaakin sitä romantiikkaa, jota ei ole paljoa Suomen historiaa käsittelevässä kaunokirjallisuudessa esiintynyt – Suomen katolisuuden romantiikkaa, sitä tunnelmaa, joka väräjää tuomiokirkon vanhoissa holveissa – meidän omaa historiaamme siltä ajalta, jolloin ruhtinaiden vertaisten piispojemme johdolla elimme valtakunnallisestikin sangen itsenäisessä asemassa. Syvä ajatus kuvastaa siitä nopeasta katsauksesta Suomen piispoihin, jonka kirjailija esittää – maamme hallitsijoita he olivat, jotka vointinsa mukaan puolustivat etujamme "kuninkaita vastaan", "Ruotsin rauhattomia ylimyksiä vastaan", "vanhaa vihollistamme venäläistä vastaan", suojelivat "talonpoikia aateliston sorrolta" ja syvensivät "kristillistä valistusta määräämällä jumalanpalveluksissa käytettäväksi myöskin kansan omaa kieltä". Nämä ovat ajatuksia ja asioita, jotka hyvin sopeutuvat vanhan tuomiokirkon jylhiin mittasuhteisiin. Ne edustavat myös uutta ja itsenäistä käsityskantaa, pyrkimystä rohkeaan, vapaalle kansalle kuuluvaan itsetuntoon, jota valtakunnallisessa mielessä oli siihen saakka ollut yleensä hyvin vähän. Lukijan yksilöllisestä rakenteesta tietenkin riippuu, kuinka paljon hän sisällyttää – ja sisällytti kertomusten ilmestymisaikana – näihin kirjailijan sanoihin, mutta kieltää ei voine, että kertomuksesta huokuu voimakas isänmaallisromanttinen hypnoosi.

Paitsi tätä, kertomus esittää elämänymmärrystä, jota täytyy pitää jalosti kristillisenä ja valistuneena. Vanha piispa Skytte esiintyy onnistuneella tavalla aikansa yläpuolella olevana henkenä, joka on selvillä sekä katolisten että protestanttien heikkouksista, ja koettaa nöyrällä sovittelulla ja ymmärtäväisellä anteeksiannolla varjella rauhaa ja yhteistä etua. Wilkunalla oli mielikuva lempeästä vanhasta papista, joka edustaa itsekkään nykymaailman keskellä alkukristillisiä lapsenomaisia hyveitä. Sellainen oli Wilkunan mielestä m.m. Victor Hugon Kurjissa esiintyvä vanha maalaispappi, jonka kuva oli syvästi painunut hänen mieleensä, ja Dostojevskin Karamazovin veljeksien vanha luostarinesimies, joka hänkin edustaa jonkinmoista alkukristillistä pyhää naivisuutta ja altruismia. Mahdotontahan ei ole, että juuri tämän tyypin aiheuttama mietiskely itsetiedottomasti kuvastuu Skytten kirkastuneessa lempeydessä.

Wilkunan elämäkerran valossa kertomus Aamun miehiä esiintyy jonkin verran toisena kuin sen ilmestymisaikana osattiin ymmärtää. Se ei ole enää kuvausta vain suomalaisesta ylioppilaasta Agricolasta, vaan siinä ohessa myös suomalaisesta ylioppilaasta Wilkunasta, hänen rakkaista muistoistaan, mielikuvistaan ja pyrkimyksistään. Melanchtonin nukuttava luento on hyvin läheistä sukua Helsingin yliopiston vastaaville tilaisuuksille, luentosaliin kuuluva kirkonkellojen soitto samoin; porvarit, jotka juttelevat kadun yli keskenään, "kasvoilla edessä olevan sunnuntailevon hohde", ja mielikuva lauantaitunnelmasta pikkukaupungissa, jonka täyttää "kellojen humina", ovat tuttuja Raahesta ja Oulusta, Leivättömyydestä johtuvan alakuloisuuden rasittama Agricola, joka orpona kulkee lauantaiaskareissa hyörivien iloisten ihmisten keskellä, ja "istahtaa väsyneesti" yksinäiseen paikkaan, vaipuen "kuulaan apeamielisyyden" valtaan, muistelemaan kaukaista kotiansa ja äitiänsä, on Wilkuna itse. "Hän painoi päänsä käsiin, ummisti silmänsä ja etäinen koti kohosi elävänä mieleen..." "Se vuosien kumartama rakas äitivanhus, kuinka hän iloitsikaan, itki ja iloitsi, kun hän monen vuoden kuluttua poikkesi kotiin ollessaan piispan mukana tarkastusmatkalla; kuinka hellävaroen hypisteli hän ryppyisillä käsillään hänen mustaa barettiaan ja silitteli hänen matkalla rypistynyttä kauhtanaansa".

Ja Agricolan unelmat tuona hiljaisena iltana Elben rannalla ovat Wilkunan omia unelmia ja haaveita, sitä lohdutusta, jota jaloon asiaan kohdistuva toivo tuottaa. Raamattua tutkiessaan Agricola oli keksinyt suuren aatteen. "Se oli päivin ja öin kytenyt hänen mielessään, aste asteelta selviten ja kirkastuen sekä samalla kirkastaen hänelle hänen oman kutsumuksensa ja suoden voimaa tyynesti kestää taistelussa alati uhkaavaa puutetta vastaan, vieläpä ylläpitää ja rohkaista tovereitaankin".

"Äsken oli kaikki ollut niin pimeää ja toivotonta, mutta nyt hän taas näki elämäntyönsä selvänä edessään ja se kohotti hänet aineellisten huolten yläpuolelle. Koko hänen entisyytensäkin oli kuin johdonmukaista vahvistusta siihen, eikä hän voinut olla jo varhaisimmassa elämässään näkemättä korkeamman käden johtoa. Ensi kerran ilmestyi se hänen tielleen vanhan ja hurskaan saarnaajamunkin muodossa. Hän, kahdentoistavuotias poika, on kesäisenä ehtoopäivänä yksin kotona ja odottaa isää, äitiä ja vanhempia veljiä kalaretkeltä palaaviksi. Hän istuu pihakivellä ja puhaltelee ilmaan vesilinnun untuvia, joita pääskyset lennosta kilvan tavottelevat. Silloin laskee joku kätensä hänen päälaelleen niin hellästi, ettei hän ollenkaan säikähdä, ja kun hän kääntyy katsomaan, seisoo siinä hymyilevä munkkivanhus. Se istuutuu pihanurmelle, vapauttaa jalkansa tomuisista virsuista ja alkaa ystävällisesti jutella hänen kanssaan. Ja kun vanhemmat illan suussa palaavat kotiin, ehdottaa munkki, että poika seuraisi häntä Wiipurin kouluun ja saisi valmistua hengelliseen säätyyn, sillä hänestä on Jumala aikonut varmaan jotakin tehdä, selittää vanhus. Äiti tulee liikutetuksi ja sanoo hartaimman toivonsa olevan nähdä poikansa pappina. Isä, jäkäläpartainen, harvasanainen Olavi-ukko, jonka suu on kuin vaikenemista varten muodostunut, murisee vastaan ja sanoo pojan kelpaavan elää kalamiehenä niinkuin vanhemmatkin veljet..."

Tuo Agricolan jalo aate oli Raamatun suomentaminen; siinä ohella on myös kysymys Wilkunan kirjailijakutsumuksen kirkastumisesta, varsinkin siitä, että hän ehkä voisi historiallisten aiheiden käsittelyllä antaa kansalleen jotakin arvokasta, kohottavaa ja rohkaisevaa. "Korkeamman käden johto" esiintyy, kuten on nähty, Wilkunan kirjeissä omituisena uskona hänen erikoiseen kutsumukseensa. Kesäinen näky kodin pihalta pääskysineen on kotoisin Nivalasta, vanha munkki voi olla jokin ukko Koutonen, ja vanhemmat ovat Wilkunan isä ja äiti, edellinen Elias-ukon haahmossa. Ja koko kohtaus on vapaasti kerrottua ja verhottua Wilkunan itsensä lähtöä koulutielle. Ensimmäinen Turussa käynti kuvastuu seuraavassa lauseessa: "Hän on ensi kertaa tuomiokirkossa, jonka mahtavat holvit ja pilarit, komeat kuorit, rekonditoriot ja pyhimysten kuvat sekä juhlallisessa hämyssä huokuva urkujen humina tekevät häneen valtavan vaikutuksen. Liikutuksesta väristen seisoo hän erään pylvään juuressa keskellä kirkkoa..." Ja saarnaaja, "pitkäkasvuinen, nuorekas ja kalpea", ei olekaan maisteri Särkilahti, vaan Niilo Kustaa Malmberg, sellaisena, joksi perimätieto oli hänet kuvannut hänen nuorena pappina esiintyessään Nivalan kirkossa.

Näin Agricola unelmoi Elben rannalla istuessaan lauantai-illan hämyssä, ja juuri sen kautta, että Wilkuna sisällytti näihin unelmiin omia muistojansa, ne saavuttavat vaikuttavaa todellisuuden tuntua, sekä alla väreilevän surumielisyyden vuoksi vielä runollista, inhimillistä herkkyyttä. Sopiiko tämä kaikki Agricolan osaan, sitä kysymystä ei tule tehneeksikään, koska ei esiinny mitään syytä sitä epäillä; lukijan sydän lämpenee vain tästä koruttomasta, köyhän suomalaisen pojan kohtaloita kuvaavasta esityksestä, ja valmistautuu ottamaan vastaan sitä, mitä on tulossa.

Saavummekin vihdoin siihen perusajatukseen, jonka vuoksi koko kertomus ilmeisesti on kirjoitettu. Se on, tekisi mieli sanoa, ihmeellinen, historiallisen kertomuksen aiheena samalla sekä koruton että syvämietteinen, tekijänsä aihevalinnalle, taiteelliselle kyvylle ja kansalliselle mielelle kunniaksi. Siinä ei oikeastaan ole mitään uutta, sillä olihan jo toki ammoin oivallettu ja julki sanottu, mikä merkitys Agricolan raamatunsuomennoksella oli. Mutta koko tätä asiaa ei ollut vielä kukaan tätä ennen tuntenut niin yksilöllisen kiihkeästi ja samalla ikäänkuin koko harmaan nimettömän kansan sydämen pohjasta; kukaan ei ollut vielä huomannut asettaa sen ydinmerkitystä niin draamalliseen, niin iskevästi selventävään valaistukseen kuin Wilkuna nyt. Tulee mieleen ajatus, että täytyikin olla talonpoikaisen kansan lapsi, ja lisäksi vielä heränneiden piiristä, jossa Raamattu on ainoa kirja, voidakseen havaita tällaisen aiheen ja huomata sen koko voiman ja kantavuuden. Körttipoika sellaisia ajattelee – tuskinpa vain herraspoika.

Vakaumus aiheen onnistuneisuudesta vaikuttaa kirjailijaan virkistävästi, mikä puhkeaa näkyviin leppoisana huumorina. Seuraa sitten hänelle itselleen hyvin tuttu retki – Agricolan meno Lutherin luo pyytämään apua. Nuo tunnelmat olivat Wilkunalle monesti koettuja ja itseään hän tässä kuvaakin. Tuttuja olivat hänelle myös uskonpuhdistajan haahmo ja kasvonpiirteet, joita hän oli lukemattomia kertoja katsellut kuvista, ja varsinkin kuvitellut Mauno Rosendalin voimakkaista puheista ja Merle d'Aubigné'n historiasta.[71] Tilanne Agricolan ilmestyessä Lutherin ovensuuhun muistuttaa hetkiseksi mieleen Wartburgin paholaiskohtauksen, mutta selveneekin samalla oivallisesti rakennetuksi pikakuvaksi Lutherin valtahaahmosta ja hänen miehekkäästä, terveestä järkevyydestään ja inhimillisyydestään. Ja kun Agricola sitten palaa iloisena onnistuneelta lainausretkeltään, mielessään pieni pilanteko kotona olijoiden kustannuksella, on tilanne sama kuin lukuisat kohtaukset kirjailijan omassa elämässä, jolloin hänkin vippausretkeltä tultuaan hauskalla leikinlaskulla ja poikamaisella hilpeydellä kevensi kotona olleiden huolet. Ja kun ruokaa vihdoin heltiää, on tilanteessa jälleen sitä samaa tervettä nälkäisen riemastumista, jota kirjailijakaan ei voinut salata päästessään runsaasti rakennetun aterian kimppuun. Näin hän kuin onnensa saituri viivyttelee lopullisen valttinsa esittämistä, sen hetken kuvausta, jolloin Agricola "jännityksestä hieman värähtelevällä äänellä" ensi kerran lukee Raamattua suomenkielellä. Silloin syntyy Biblia fennica, ja "suomalainen kansallisuus tulee sen kautta ikäänkuin rajoiltaan selvemmin määrätyksi ja kohotetuksi esiin jostakin epäselvästä hämystä, ja samalla hekin, finlandenses, käyvät kaikille selväpiirteisemmiksi eivätkä ole enää joku epämääräinen heimokunta ruotsalaisten selän takana". Ja kun Teitti lausuu arvelun, että "kukaties syntyy muitakin kirjoja suomeksi", avautuu heille näiden sanojen johdosta "uusia ja outoja näköaloja. Heissä liikkuivat voimakkaina samat tunteet, joita he eivät kuitenkaan osanneet lähemmin määritellä tai nimittää. Että he olivat suomalaisia, sehän heille oli tiettyä jo lapsuudesta saakka, mutta tuo tieto oli nyt jollakin tavoin joutunut käymistilaan ja synnyttänyt heissä uusia sielunliikkeitä". Kun Agricola lopuksi rukoilee ensi kerran suomeksi Isämeidän, ei olekaan kysymys tavallisesta Pater nosterista, vaan erikoisesta suomalaisesta rukouksesta, joka ikäänkuin velvoittaa Jumalaa pitämään pohjolassa asuvasta, pienestä ja aloittelevasta kansavähäisestä parempaa huolta kuin ennen.

Aamun miehiä on syntynyt onnellisella hetkellä. Kirjailijan sielu on ollut täynnä eleegistä hartautta, jonka värinä tuntuu kertomuksen pohjalta kuin kaukainen soiton hyminä. Hän tuntee syvää arvonantoa menneisyyttä kohtaan, näkee hienolla historiallisella tajulla tosi suurta siinä, mikä ulkonaisesti näyttää vähäpätöiseltä, ja sepittää näin vaikuttavan kertomuksen, kuteina oman elämän surumielisen haikeat, rauhallisen kauniit muistot. Selville käy, kuinka historiallinenkin kertomus, mikäli se tahtoo olla muuta kuin kylmä ulkonaisen asiallinen eritelmä, on elettävä oman sielun, oman persoonallisen elämän ahjossa. Vasta silloin siihen näyttää tulevan sitä tenhoa, joka hypnotisoi lukijan ja saa hänet ihmetellen miettimään taiteen salaisuutta.

Kertomuksessa Luopioita on myös persoonallisesti koetun elämän tuntua. Sitä kirjoittaessaan Wilkuna varmaan piti itseäänkin luopiona. Hänhän oli lähtenyt kouluun ja yliopistoon vanhempiensa täsmällisten toiveiden saattelemana, oli luopunut isänsä uskosta, oli pettänyt vanhempiensa toiveet, ja eli nyt "vieraalla maalla" alituisen kalvavan epäilyksen uhrina, lapsuuden aikaiset arvot kokonaan uusiksi kirkastuneina. Erik Erikinpoika Sorolainen rakasti mainetta, loistoa, seikkailuja ja nautintoja, samalla kuin jyrkkä katolinen askeesi toiselta puolen viehätti häntä suuresti. Ylenmääräisten askeettisten ponnistusten jälkeen "tunsi hän harvinaista kasvamista ja sisäistä voimistumista sekä saattoi silloin nähdä loistavan päämääränsä aivan käden ulottuvissa". Sitten taas "liian kireälle pingotettu jousi laukesi ja hymyilevään Provenceen tultuaan lankesi hän suinpäin aistillisuuteen" – mutta: "Sikäli kuin viimeinen kuperkeikka jäi ajassa taaksepäin ja hänen kaikista aistinautinnoista eristynyt elämänsä kollegiossa kohotti hänen siveellistä tuntoaan, alkoi loistava päämäärä taas kangastaa hänen edessään..." Hän ottaa "kaikki asiat kevyesti" ja ryhtyy ratkaiseviin tekoihin "tunnekuohun vallassa". Oman luonteensa heikkouksia Wilkuna tällaisilla kuvauksilla tarkoittaa, sovitellen niitä luopion tekojen perusteiksi, puolustukseksi harhaantuneelle veljelle kaukana vuosisatain takana, jota kohtaan hän tuntee ilmeistä, lämmintä myötätuntoa. Kun isän kirje masentaa Erik Erikinpojan, ja hän "vetäen peitteen korvilleen koettaa kuin joltakin piiloutua", on edessämme ilmielävänä katkeria omantunnontuskia poteva Markus Kaarlela luonteenomaisine tapoineen. Nuoruuden uhma-ajalta, ensimmäiseltä infernokesältä, jostakin rantaradan varrelta, on peräisin seuraava kokemus: "Iltapäivällä alkoi rankasti sataa. Hän oli tuotapikaa läpimärkä, vilu alkoi puistattaa ja päätä pyörrytti. Jalat tahtoivat väkisinkin kieltäytyä tottelemasta... Välinpitämättömästi istui hän kivelle tien viereen, antoi sateen vapaasti valella itseään ja tunsi kuinka hänessä taas syttyi kuume. Hän ei ajatellut mitään, tirkisteli vain ruohonkortta jaloissaan". Ja ruispeltoon piiloutunut poikanen Ericus Erici, jota hänen äitinsä hätäillen huutelee, on oikeastaan pieni körttipoika Nivalasta, samoin kuin äiti, jonka Ericus Erici on näkevinään vuoteensa vieressä ehtoorukousta rukoilemassa, onkin kirjailijan äiti.

Kertomuksen surumielinen inhimillisyys, luopioiden kova kohtalo, herättää lukijan myötätunnon ja säälin. Kirjailijan tarkoitus onkin tämä, mutta silti hän ei pyri silittelemään heidän harha-askeleitaan. Korkealta näkökannaltaan hän päinvastoin kykenee arvostelemaan niiden turmiollisuuden koko laajuudessaan, mutta tekee sen kuitenkin niin inhimillisellä tavalla, että tästä arvostelusta tulee koko kertomuksen huippukohta. Vanhan piispan kirje tuhlaajapojalleen – lempeän vanhusihanteen kirje kirjailijalle itselleen – on yksinkertaisessa asiallisuudessaan ja korkeassa eetillisyydessään kaunis ja mieleenpainuva. "Ovatko esi-isäni olleet unkarilaisia ritareita vai kunniallisia Suomen talonpoikia, sen asian minä jätän sillensä. Yksi minulle vain on tärkeätä: seisoa uskollisesti sillä sijalla, johon Jumala on minut määrännyt...", siinä lauseessa on osoite laajemmallekin kuin vain Ericus Ericille – kirjailijalle itselleen, jossa oli melkoinen määrä itsetuntoa ja sukuylpeyttä. Tämän lisäksi piispavanhuksen kirje saavuttaa lukijan silmissä erikoisesti sykähdyttävän merkityksen siksi, että se on kirjoitettu – suomeksi. "Isä oli aina ennen käyttänyt kirjeissään latinaa kuten hänkin. Suomenkieli kirjeestä löi niin omituisesti häntä vastaan ja ikäänkuin väänsi hänen mieltään. Se tuli kuin vastatuulahduksena hänen katolilaisille unelmilleen ja sellaiseksi oli isä sen varmaan tarkottanutkin. Sitäpaitsi herätti tuo kotoinen kieli, jota hän ei ollut vuosikausiin kuullut, joukon unhossa maanneita mielikuvia".

Hienosti ja liian selvästi tarkoittelematta kirjailija saa täten yhdistetyksi kertomukseensa suomalaisen kansallisuusnäkökohdan, joka vilahtaa esille loppukohtauksessakin, jolloin kuoleva luopio haluaa kuulla Isämeidän suomeksi. Viritettyään piispan kirjeellä lukijan mielen siinä suhteessa vastaanottavaiseksi kirjailija antaa toisen luopion, totuudentuntoon heränneen hovisaarnaaja Valentinus Thomaen lausua suomalaisista painavia moitteensanoja, joista kuuluu kirjailijan oman äänen äreä ja suuttunut sävy: "... ja se minulle antaa hitusen toivoa siitä, etteivät suomalaiset ole aivan häviöön tuomittu heimokunta... Mutta sellaista rautapiiskaa kuin Ruotsin Kaarle he kyllä monestikin vielä tarvitsevat, ennenkuin oppivat omin jaloin käymään ja käymään oikeita luonnon luomia teitä". Tämä on Ericus Ericinkin todellinen mielipide, joka puhkeaa hänen sairastuessaan ilmi seuraavin sanoin: "... hovisaarnaajina ja tuulenpieksäjinä teitä, kirottuja suomalaisia, on joka paikassa, mutta ei koskaan siellä, missä teitä tarvittaisiin. Siellä kotona lyö pyöveli kansalta pään poikki, mutta te olette patjakuninkaan ja narrin hovisaarnaajina. Miksette pysy kotona ja tee kuningaskuntia? Mutta siihenpä te hovisaarnaajat ette pysty, siksi teille on Jumala antanut Ruotsin Kaarlen rautapiiskaksi..."

Sanat: "omin jaloin käymään ja käymään oikeita luonnon luomia teitä", sekä: "Miksette pysy kotona ja tee kuningaskuntia?", tuntuvat ongelmallisilta ja vihjailevilta. Ne on käsitettävä Klaus Flemingin historian kannalta, ensimmäiseksi ilmaukseksi kirjailijan usein sen yhteydessä lausumasta Suomen itsenäisyysajatuksesta, johon pian saamme aihetta enemmänkin kajota.

Luopioita ei ole laaja kertomus – 36 sivua vain. Mutta siinä on järkyttävää elämäntragiikkaa, surumielistä tunteellisuutta, inhimillistä erehdysten ymmärtämistä ja anteeksiantoa, rohkeata suomalaisuutta, ja lopuksi hienoa romantiikkaa, joka luo historiallisiin kertomuksiin runouden auerta kuin pölyiseen kammioon pujahtava auringonsäde. Loppuun päästyä haluaisi kuulla lisää. Epäilemättä näiden luopionuorukaisten kohtalot olisivat sisältäneet riittävästi aihemaailmaa suureenkin teokseen, mutta sellaisen luomiseen ei Wilkunalla taloudellisten huolien vuoksi ollut aikaa.

Tilipäivän iltana saattaa monesta lukijasta tuntua kiintoisalta. Sen aihe onkin valittu terävällä silmällä. Kieltämättä oli Kaarle herttuan tilipäivän ilta vanhassa Turussa erikoisen kaamea, omiaan herättämään sekä kauhua että ajatuksia – jokseenkin niin kuin sen julma toimeenpanija lienee tarkoittanutkin. Ja se tuntuu tietenkin vielä kaameammalta, kun kaiken kukkuraksi joudumme tämän näytelmän "keskeisimmän" henkilön, pyövelin, seuraan.

Kannattaa kyllä pysähtyä ajattelemaan, miltä tällainen näytelmä pyövelistä itsestä tuntuu. Häneen ja hänen ammattiinsa liittyy salaperäistä kauhua, ja hänen sielunelämänsä on varmaankin erikoinen, Wilkuna on kuvannut pyövelinsä "synkännäköiseksi, luisevaksi ja kumaraharteiseksi", mikä tuntuu osuvalta. Ymmärrettävää on myös, että pyövelikin tahtoo tällaisen merkkipäivän iltana purkaa sydäntään ja höllentää hermojännitystään. Mutta lukijan valtaa outo neuvottomuus pyövelin heittäytyessä suorastaan hilpeäksi kertoessaan uhriensa käyttäytymisestä mestauslavalla. Tällainen hilpeys on poikkeus tavallisuudesta. Tradition pyöveli olisi esiintynyt synkkänä, vaiteliaana, ihmiskohtalojen yläpuolelle kohoavana Jumalan kostavana kätenä, mutta silloin olisi tietysti sovinnaisuuden vaara ollut lähellä. Ehkäpä Wilkuna vaistosi tämän ja kuvasikin siksi pyövelinsä kuin kuutamoisena aaveyönä äkkiä kuuluvaksi vihlaisevaksi kirkunaksi, joka vastenmielisellä tavalla jää jarraamaan kuulijain säikähtyneissä hermoissa. Tahallinen epäsointu voi joskus asettaa varsinaisen pääasian, kuten tässä Sipin oluttuvan kodikkaan rauhan ja päivän varsinaisen suuren murhenäytelmän, erikoisen räikeään valaistukseen, ja siten palvella kirjailijan tarkoituksia ehkä parhaiten. Teknillisenä kömpelyytenä, joka osoittaa Wilkunan kirjallisten kertomakeinojen suhteellisesti ahtaan liikkuma-alan, on mainittava avuttomalta tuntuva pyövelin naurun kuvaus: "he, he". Todelliseen impressiivisyyteen pyrkivälle kertojalle eivät tällaiset alkeelliset naurun kuvauskeinot kelpaa.

Mutta onneksi pyöveli poistuu pian ja hänen sijaansa ilmestyy humoristinen olio, "sekteri" Jaakko Teitti, "ukkoiässä oleva mies, jonka kookas nenä ulkoni harmaan parran keskeltä punervana ja rypyläisenä". Mitä sitten seuraa, on enemmän kansanomaista historiallista arvostelua Suomen aatelistosta Teitin kantelukirjelmän tyyliin kuin taidekertomusta. Flemingin yhteydessä tulee esiin Suomen itsenäisyysajatus: "Onhan täällä kohta kymmenisen vuotta eletty kuin omassa valtakunnassa. Mutta jos marski ajatteli joskus Suomen kuninkaaksi itsensä kruunauttaa, niin kyllä totisesti hänen olisi pitänyt viisaammin menetellä. Tilaisuus oli mitä paras, mutta siihen oli Suitian nokinenä liian tyhmä". Kerrottuaan Olavinlinnan talonpoikain liittymisestä kapinan kukistajiin ja ryöstäjiin Teitti-herra lopuksi sanoo: "Niin että se se on sitä oikeata suomalaista peliä!" Lopuksi huojuttuaan ulos, hän lausuu katseltuaan raatihuoneen katolla olevia päitä: "... ei se ole hyväksi kansalle, että sen ensimäisten miesten päät heitetään noin taivaan linnuille. Kyllä täällä tästä puolin alkaa paljon ruotsalaisempi komento... Mutta se on juuri suomalaista, että kieputaan toinen toisensa tukassa, kunnes vieras tulee ja lyö niskaan, että istuuko pää lujassa". Kertomus päättyy groteskiin kuvaan: "Hyvän aikaa kuuluivat autiolla Kirkkokadulla hänen horjahtelevat askeleensa, mörähtelevä yksinpuhelunsa ja nikottelunsa".

Tuntuu siltä, kuin tämän kertomuksen kirjoittaminen olisi tuottanut Wilkunalle aivan erikoista nautintoa. Suurten tapahtumien jälkeen kuutamoisena pakkasyönä rauhallisessa, kotoisessa kapakassa, takkavalkean ääressä, viihdyttelemässä hermoja miellyttävällä seuralla, ryypyillä ja vasta uunista otetuilla rasvamakkaroilla – sellaisesta kihoaa vesi suuhun muillekin kuin nälkäiselle kirjailijalle. Kuinka romanttista tuntea siinä samalla pyövelin läheisyyden aiheuttamaa pöyristyttävää kammoa, ja sitten vähitellen pukeutua Jaakko Teitin nuttuun, puhua hänen suullansa ja tiedoillansa, kantaa hänen punaista nenäänsä ja harmaata partaansa, ja lopuksi huojua kuin vanha satyyri ulos talven kylmään kuutamoon, syviin mietteisiin vaipuneena, nikotellen ja mörähdellen. Hilpeä pyöveli, punanenäinen sekteri, rasvamakkarat ja ryypyt, muodostavat groteskin vastakohdan yön kalmakuutamolle ja raatihuoneen katolla oleville päille, juuri sellaisen ainessekoituksen, joka Wilkunaa miellytti.

Viimeinen side päättää kokoelman kaikkien maisten riitojen ja murheiden yläpuolelle kohoavalla, seesteisellä, ihanalla rauhan ja vapahduksen tunnelmalla. Kaikki ne tunteet, jotka kirjailijassa ovat heränneet hänen syventyessään edellisten kertomusten traagillisiin kohtaloihin, ovat ikäänkuin patoutuneina väkisinkin etsineet pääsytietä korkeampiin, kirkastuneempiin ilmapiireihin, voidakseen siellä tyyntyä siksi sopusoinnuksi, jota kirjailijan taiteellinen vaisto nyt kaipasi. Viimeinen side on kertomus, jonka takana väräjää voimakkaan miehen väkevä, mutta hillitty liikutus. Se on vastustamattomasti tunnetehoinen, olematta silti vähimmälläkään tavalla liikatunteellinen.

Wilkuna vihasi liikatunteellisuutta niin, että hän tuli sitä varoessaan pidättäneeksi tuotannostaan paljon laillistakin herkkyyttä, mikä usein olisi pehmentänyt hänen karua kertomistapaansa ja lisännyt ei ainoastaan sen tehoisuutta vaan myös sen runollisuutta. Tällä kertaa hän ei kyennyt estämään liikutustansa näkymästä. Mielikuva Kaarina Maununtyttärestä, hänen yksinäisistä vuosikymmenistänsä Hämeen sydämessä, hänen järkyttäviä vaiheita täynnä olevasta elämästänsä, kauneudestaan ja legendamaisesta hyvyydestään, oli niin hellyttävä, että yrmeän kirjailijan kynä muuttuu pehmeäksi ja taipuisaksi kuvaamaan hienon sielullisen tilanteen kaikkein herkimpiä värähdyksiä. Tätenpä onkin kertomus ainoita laatuaan Wilkunan tuotannossa, vieläpä kotimaisen historiallisen kaunokirjallisuuden helmi, jonka tyyni, helakka loiste jää väräjämään lukijan mieleen vielä pysyvämmin kuin kokoelman ensimmäisen kertomuksen kirkas sunnuntaitunnelma.

5

Rupeaa jo olemaan historiallisesti mielenkiintoista, miten julkinen arvostelu ja yleisö otti tällaisen teoksen vastaan ja mitä se tunsi siitä saavansa. Näihin teosten ilmestymishetkellä nopeasti paperille pantuihin vaikutelmiin tutustuminen on opettavaa ja – varoittavaakin.

Arvostelujen paljoutta ja sisältöä katsellessa ei voi muuta kuin todeta, että harvoin on mikään kirja saanut lämpimämpää ja parempaa vastaanottoa. Sävelen siihen, missä äänilajissa teoksesta kirjoitettaisiin, antoi arvovaltainen mies, itse pelätty kirjallisuuden professori ja suomalaiskansallisen sivistyselämän tukipylväs Eliel Aspelin-Haapkylä Uudessa Suomettaressa (4/12). Jo se, että hän otti teoksesta kirjoittaakseen, ja että arvostelu julkaistiin välikekirjoituksena, oli huomaavaisuutta, joka tuli vain joskus maan ensimmäisten kirjailijain osaksi ja nosti siis Wilkunan tälläkin tavalla erikoisasemaan. Puhumattakaan siitä kiitoksesta, jonka hän teokselle antoi.

Jo muutaman sivun luettuaan kirjoittaja ilmoittaa joutuneensa sen "tenhovaikutuksen" valtaan, "joka tosirunoilijan teoksesta lähtee", ja lausuu sitten m.m.: "Ennakolta arvellen näyttää uhkarohkealta pyytää lyhyillä kertomuksilla luoda valoa sekavaan aikaan, joka tarjoaisi aihetta pitkälle romaanisarjalle ja jonka loppukaudesta todella meillä on sepitetty enemmän runoteoksia, draamoja ja romaaneja, kuin yhdestäkään muusta historiamme jaksosta. Kumminkin on Kyösti Wilkuna yrityksessään onnistunut – kahdesta syystä. Toiselta puolen hän on täydellisesti aikakauteen perehtynyt, toiselta puolen hän, niinkuin runoilija ainakin, näkee muinaiset ristiriitaiset harrastukset ja riennot elävissä kuvissa sisällisten silmiensä edessä. Näistä kuvista hän on antanut meille sarjan, jotka näennäisesti ovat hajanaisia, mutta kumminkin täydentävät toisiansa ja muodostavat kokonaisuuden..."

Kirjoittaja puhuu kertojan "vilkkaasta ja lämpimästä, ihmiselämään kohdistuneesta mielikuvituksesta, jota erittäin hienotunteinen taiteellinen vaisto hallitsee", ja jatkaa:

"Aina tuntuu siltä, että kertoja voisi, jos hän tahtoisi, antaa meille paljon enemmänkin ajan tosiolojen piirteitä, mutta hän rajoittuu siihen, että näemme ihmiset elävinä ympäristössään, että myötätunnolla seuraamme heidän kohtaloaan. Tässä luullakseni on yksi historiallisen taiteen pääehtoja, että näet lukijan tunne saadaan lämpenemään ja samalla hänen mielikuvituksensa toimimaan, mutta ollaan antamatta niin paljoa että täydennettävää ei enää ole, vaan kyllästymyksen tunto herää. Ainakin ovat minuun nämä kertomukset jättäneet semmoisen vaikutuksen, että kuvat yhä pysyvät mielessä ja ajavat fantasian niitä täydentämään, laajentamaan. Kyösti Wilkunan kertojataide muistuttaa Konrad Ferdinand Meyeriä, ja historiallisen tunnelman voima on suomalaisen runoilijan kuvauksissa tuskin vähempi kuin etevän sveitsiläisen".

Kirjoittaja lopettaa seuraavin sanoin:

"Toisellaiset ovat olot, joissa kansamme nykyään elää, kuin 1500-luvulla; mutta silti on niissä yhtäläisyyttäkin. Jälleen tässä maassa eletään uhkaavan ulkonaisen vaaran alla, ja mikä on pääasia kansamme luonne ei ole vapaa entisistä heikoista puolista. Tarkkaava lukija saa näistä muinaisuuden kuvista kylläkin pätevää opetusta, jos vain tahtoo sen varteen ottaa. Sekin on yksi niiden ansiopuolia, ja on se niissä olemassa ei mistään tarkotusperäisyydestä tekijän puolelta vaan sentähden että ne perustuvat tosioloihin. – Toivokaamme, ettei tekijä anna meidän kauvan odottaa sitä jatkoa, jota I:n merkki nimilehdellä lupaa".

Tämä viisas lausunto pitänee paikkansa vieläkin; kirjoittajan suojeleva asenne kirjailijaa kohtaan saa hänet vaikenemaan heikkouksista, joita hänen terävä ja kokenut silmänsä varmaan oli huomannut. Mutta kun Juhani Siljo (Hels. Sanomissa 7/12) arvostelunsa alussa puhui Wilkunan "tyynestä ja harmoonisesta temperamentista" ja "selkeästä ja loogillisesta kuvakielestä, joka antaa hänelle suuren vallan sekä ulkonaisen todellisuuden että salaisen sielunelämän yli", luki hän täten Wilkunalle kuuluvaksi ominaisuuksia, joita tällä ei ollut. Arvostelu on kiittävä, joskaan kiitoksen perusteet eivät aina ole selvät.

Saattaa sanoa, että Wilkunan kirjan sekä taiteellinen että kansallinen arvo oivallettiin täydelleen. Se on "parasta, mitä suomeksi milloinkaan on sen laatuista kirjoitettu" (tarkoittaa Aamun miehiä); "Jos me saisimme kirjailijalta samanlaista jatkoksi, olisi Kyösti Wilkunan nimi epäilemättä ensimäisiä kirjailijoittemme joukossa"; "lukemista, joka suomalaisen mielen ehdottomasti tenhoo"; "Kiinteästi, ihanteellisen meluttomasti ja arvokkaan itsetuntoisesti säilyttävät nämä kertomukset koko ajan aitosuomalaisen sisäisen sävynsä"; "Kirjailijan tyyli on kirkkaan yksinkertaistutettua, tehden – sanoisinko – ylhäisen vaikutuksen. Muodon kiinteys, taiteellisesti tihennetty aiheenkäyttely antavat näille arvokkaille kertomuksille hienon hohdon, jota hento sisäinen runous lisää"; "Yksikin tai pari tällaista iskua lisäksi, ja Kyösti Wilkuna on meille arvokkaimpia kansalliskirjailijoita"; "teoksen saa empimättä panna ensimäiseksi meillä ilmestyneen kertomakirjallisuuden joukossa"; j.n.e. kaikki poikkeuksetonta kiitosta. Tyyntä arvostelua esiintyy vain Joel Lehtosen kirjoituksessa (Suomat Kansa, 3/12), joka on muuten ensimmäinen kirjasta julkaistu lausunto. Sen johdantokappaleissa Lehtonen lausuu Wilkunan molemmista edellisistä teoksista m.m.: "Niissä on ote ollut vielä epävarma, psykologia kovin alkeellista ja teennäistä rakentelua, tyylikin pintapuolisia efektejä tavoittelevaa ja niillä keikailevaa"(!); hän pitää nyt ilmestynyttä teosta Wilkunan "ensimmäisenä, huomioonotettavana voittona". Sitten seuraava tunnustus on runsas ja vilpitön. Tämä "kuilun toiselta puolen" tuleva arvostelu oli tietenkin puolueettomampi ja vakuuttavampi kuin ystäväin ja puoluetoverien lausunnot.

Valvojan arvostelun kirjoitti kevätkauden lopulla Iivo Härkönen, oivaltaen Wilkunan teoksen kaikki ansiot ja lausuen ne julki epäröimättä. Aika, joka oli tavallaan Wilkunan oma lehti, ei lausunut teoksesta sanaakaan, ennenkuin vasta myöhään 1912, jolloin Topi Kallio kirjoitti samalla kertaa sekä siitä että Viimeisistä luostariasukkaista. Epäilemättä tämä johtavien kirjallisten lehtien menettely oli omiaan ainakin niiden mielestä, jotka sattuivat sen huomaamaan, jonkin verran järkyttämään sen kiitoksen arvoa, jota kirja ilmestyessään niin runsaasti sai.

Suom. Kirj. Seuran palkintolautakunta, joka oli asetettu määräämään palkinnot vv. 1909 ja 1910 ilmestyneistä tieteellisistä ja kaunokirjallisista teoksista, ilmoitti lausunnossaan maalisk. 13 p. 1911 päättäneensä m.m. antaa 1000 mkn palkinnon Kyösti Wilkunan teoksesta Aikakausien vaihteessa, joka lautakunnan mielestä oli "ilahuttavaa taiteellista edistystä osottava kokoelma". Tästä tunnustuksesta Wilkuna tietenkin oli kiitollinen, vaikka hän sydämessään jälleen toivoi valtionpalkintoa, virallista tunnustusta teoksensa taiteellisuudesta, ja siksi vähin pelkäsi, että Suom. Kirj. Seuran palkinto ehkä estäisi hänet sitä saamasta. Se pelko ei suinkaan ollut aiheeton, sillä valtion palkintolautakunnassa oli kirjailijain yleisen köyhyyden vuoksi sangen ymmärrettävistä syistä esiintynyt kiusausta käsitellä jaettavia varoja paremmin apurahojen kuin palkintojen kannalta.

Valtion palkintolautakuntaan kuuluivat herrat O.E. Tudeer, A.H. Bergholm, Fr. J. Lindström, Yrjö Hirn, Emil Zilliacus, ja Olaf Homén. Suppeista pöytäkirjoista[72] käy selville, että Wilkunan teos sisältyi aluksi ainakin herrojen Tudeerin, Bergholmin ja Hirnin palkintosuunnitelmiin (viimemainittu: "Atralle tai Wilkunalle"), kenenkään sitä vastustamattakaan; se, että Wilkuna oli jo saanut palkinnon, on lautakunnassa kuitenkin mainittu ja on varmaankin vaikuttanut loppupäätökseen, joka on kompromissi. Yksimielisyyden saavuttamiseksi, sanotaan pöytäkirjassa, lautakunta nim. toukok. 16 p. yhtyi herrojen Hirnin, Homénin ja Zilliacuksen ehdotukseen, jonka mukaan palkintoja saivat: L. Onerva (Särjetyt jumalat), 2000 mk; O. Manninen (Säkeitä II), 1750 mk; Hj. Procopé (Oväder), 1250 mk; Maiju Lassila (Tulitikkuja lainaamassa), 1000 mk; Maria Jotuni (Vanha koti), 1000 mk; Kaarlo Atra (Kunnian vuoksi), 1000 mk.

Tähän raukenivat jälleen Wilkunan palkinnontoiveet, eikä voi salata, että syrjäytyminen oli hänelle raskas isku, raskaampi kuin mitä lautakunta ehkä oivalsikaan. Hän tunsi omassa salaisessa sielussaan vielä olevansa kokeilija, jopa usein vakavasti epäilikin, oliko hänellä edes niin suuria taiteilijan lahjojakaan, että hänellä oli ratkaisevasti oikeus ja velvollisuus jatkaa kirjailijana. Juuri tämän vuoksi olisi valtionpalkinto ollut hänelle tärkeä – todistuksena ja vakuutuksena siitä, että "sinä olet taiteilija, sinun tulee jatkaa", myöntävänä vastauksena hänen peruskysymykseensä, jollaiseksi Suom. Kirj. Seuran palkinto ei riittänyt. Todennäköisesti lautakunta itsekin tunsi hiljaista tyytymättömyyttä päätöstänsä kohtaan, kuten ainakin kompromissin jälkeen, ja olisi ehkä mielellään nähnyt Mannisen ja Lassilan rinnalla Wilkunan – kolmikko, jonka palkitseminen olisi tuntunut itsestään selvältä asialta sekä silloin että vieläkin.

Wilkunan teoksen palkitsemista oli kirjallisuutta seuraavan yleisön keskuudessa pidetty aivan riidattomana asiana; hämmästys sekä mielipaha olikin suuri, kun ei palkintoa tullutkaan. V.A.K. kirjoitti Parisista toukok. 27 p. Wilkunalle kipenöitsevän kirjeen, jonka tarkoituksena oli lohduttaa häntä:

"Sinun kirjallesi myönnettiin muka Kirjallisuuden Seuran palkinto, koska sitä saatettiin motiveerata 'kansallisilla' syillä, mutta taiteellisessa suhteessa asetetaan se kaikenlaisten... jälkeen. Jos milloin hyvänsä tätä asiaa ajattelen, tulen niin raivoihini, että tekisi mieli purra poikki peukalonsa... – – – Tietysti olet senkin tuntenut, mikä voima siinä on, että kuuluu vähemmistöön, joka ei saa tunnustusta, julkista nim. Yksityisesti tiedän varmaan, että 'Aikakausien vaihteessa' asetetaan verrattomasti yläpuolelle kaiken viime vuoden tuotannon. Reaktsioni tulee kerran ja niin voimakkaana, että varokoot itseään kaikki... – – – Ei tietysti anna juuri pegasukselle ilmaa siipien alle se, että huomaa kylmäkiskoisuutta ja halveksintaa ympärillään. Jos kuitenkin jotain kelvollista ihmisen sisässä syntyy, niin se kyllä säilyttää arvonsa huolimatta Lindströmeistä ja Lundströmeistä. Mikään, joka on jonkun arvoista, ei ikiajoiksi mene hukkaan".

Turkulainen Uusi Aura, jota toimitti K.N. Rantakari pirteästi, suurlehden tyyliin, puuttui asiaan kesäk. 24 p., kysyen huomattavalla paikalla, "millä perusteilla kirjailija Kyösti Wilkuna jätetään ilman valtion palkintoa?" Kirjoittaja, nimim. "Kirjallisuuden harrastaja", on V.A. Koskenniemi, kirjoitus on terävä, perustelut hyökkääviä. Ryhtymättä "jyväämään" Wilkunan teoksen arvoa kirjoittaja tahtoo vain viitata niihin loistaviin arvosteluihin, joita se on saanut niilläkin tahoilla, "joitten pätevyyttä kirjallisen tuotannon arvostelemiseen ei kukaan voi kieltää". Yksityisissä piireissä on poikkeuksetta vallinnut se käsitys, "että Kyösti Wilkunan teos oli ehdottomasti paras ei ainoastaan viimevuotisen joulukirjallisuuden joukosta, vaan yleensä siitä, mitä meillä viime vuosina on kirjoitettu". Kirjoittaja kysyy, millä perusteilla Wilkunan teos on syrjäytetty, ja vastaa itse:

"Vai onko ollut mitään muita perusteita kuin ne, jotka eräänlaisessa 'tinkimis-järjestelmässä' voivat tulla kysymykseen erilaisten kirjallisten suuntien ja leirien kannattajain kesken? Jos näin on ollut, on todellakin täysi syy ryhtyä miettimään toisellaista kokoonpanoa näille arvostelu- ja palkintolautakunnille.

Kirjailija Kyösti Wilkunan syrjäyttäminen on laajoissa piireissä synnyttänyt sen kiusallisen käsityksen, että meillä annetaan valtion palkinnot mieluiten sille kirjalliselle suunnalle, jota kaikellaiset avioliittorikoskuvaukset ja sukupuoliviettien tulkinta edustavat.

Kyösti Wilkunan teos oli merkkiteos aiheensakin – sanoisimme, ennen kaikkea juuri sen vuoksi, sillä ei ole myöskään mikään vähäpätöinen asia, mistä kirjoitetaan. Kyösti Wilkunan teos sisälsi sellaisia kertomuksia, jotka mitä pikimmin olisi saatava koulujen lukukirjoihin. Näillä kertomuksilla oli paitsi niiden taiteellisuutta sekä erinomainen historiallinen väri että kansallisesti mieltä kohottava ominaisuus – ja kuitenkin ilman kaikkea näkyvää tarkotusperäisyyttä, niinkuin hyvältä kirjalta vaaditaankin. Emme tosiaan viime ajoilta tunne teosta, josta lukijaan olisi jäänyt sellainen ja yhtä pysyvä vaikutus kuin puheena olevasta kirjasta. Ja me uskallamme vakuuttaa, ettemme suinkaan ole yksin tätä mieltä.

Jos syrjäyttämisen perusteeksi tahdotaan mainita se, että hra Kyösti Wilkuna oli jo saanut erään toisen palkinnon teoksestaan, niin tahdomme siihen heti sanoa, että se peruste ei kelpaa. Herrat palkintolautakunnan jäsenet tietävät itse kyllä, että vastaavissa tapauksissa muille on annettu valtion palkinto."

Kun vastausta lautakunnan puolelta ei kuulunut, palasi lehti asiaan pääkirjoituksessaan elok. 13 p,: Valtion kirjallisuuspalkintojen jako, kirjoittajana "Kirjallisuuden harrastaja". Siinä vaaditaan uudelleen tietoja niistä perusteista, joilla palkinnot jaettiin ja Wilkunan teos syrjäytettiin, ei myönnetä Onervan teosta palkinnon arvoiseksi, pidetään loukkauksena Manniselle sitä, että hänet on sijoitettu Onervan jälkeen, ja lausutaan lopuksi: "... enkä luule ottavani itselleni kovin suuria valtuuksia, kun väitän, että tämänvuotinen palkintojen jako suuressa osassa kirjallisuutta seuraavaa yleisöä on herättänyt sekä ihmettelyä että ivailua".

August-veli, joka muuten oli suorittanut saarnaajan tutkinnon Oulun tuomiokapitulissa tammik. 15 p, 1910, riemastui Kyöstin kirjasta ja kirjoitti hänelle jouluk. 15 p. m.m.:

"Olkoon sanottu heti aluksi, että kirjeesi ja lähetyksesi tekivät valtavan, lämmittävän vaikutuksen. Ehdottomasti syntyi kiitollisuutta Jumalaa kohtaan. Täytyy huomata, että hän se kuitenkin kaiken epäselvyyden ohessa on peräsintä hoitamassa. Olen lukenut 'Aikakausien vaihteessa' ja samoin veljetkin. Ja se on saanut yhteistä tunnustusta osakseen, jota se myös hyvin ansaitsee. Minulle ainakin oli henkinen virvoitushetki lukea töiden lomassa sitä. Se siirti minut takaisin niihin aikoihin, jolloin minunkin sisällinen ihmiseni oli eheämpi. Tunsin voimistuvani saadessani hetkisen nauttia entistä nuoruuden hehkua. Vaikka 'Aikakausien vaihteessa' ei olekaan vasituisesti uskonnollinen kirja, niin on siinä kuitenkin jotain sellaista, joka antaa ravintoa ja herättää elvyttäen sisällistä ihmistämme. Etenkin kertomus 'Aamun miehiä' on omansa synnyttämään kiitollista, syvää kaihoa, kun huomaa, miten Jumala johti... kansamme... sen valon osallisuuteen, josta sittemmin niin suurta siunausta on levinnyt..."

Teuvo Pakkala ilahdutti häntä kirjeellä jouluk. 29 p.:

"... siinä uskossa olen ollut minäkin, että historiamme on ollut ylen köyhälähteinen kaunokirjallisuudelle. Mutta nyt huomaan, että se on päinvastoin rikas, että on aarteita, kun vain on avosilmäisiä aarteenkaivajia. Ja minä onnittelen Teitä. Teillä on edellytyksiä sellaisia, joita tähänastisilta kaunokirjailijoiltamme historiallisella alalla on puuttunut. Teidän novellinne ovatkin parasta, mitä meillä tällä alalla on kirjoitettu, suurta tahi pientä, koko kirjallisuudessamme".

XII

ARKITYÖTÄ JA AIKOMUKSIA

1

Olemme saatelleet Wilkunan v:n 1910:n loppuun. Hänen elämänsä jokapäiväinen kulku oli nyt muodostunut jokseenkin vakiintuneeksi ja yksikaavaiseksi. Raha-asiat alituisena huolena ja mieli siinä, mistä milloinkin hankkia tarvittavat elämis- ja vekselien lyhennysrahat; siitä ja kirjallisista töistä johtuvat käynnit kaupungissa, Koskenniemen luona tahi Löfströmin kahvilassa; sielussa mielikuvat suurista kirjallisista suunnitelmista ja siinä ohessa sekä riemun että hädän tunne siitä, että kyllä kykenisi, kunhan ehtisi; toverien käynnit Oulunkylässä, vilkkaat keskustelut ja "henkiset voimisteluhetket"; väliin harhautuminen juomaveikkojen joukkoon ja siitä johtuvat monetkin kommellukset ja tunnontuskat; tunnon puhdistuminen ja taas nousu alakuloisuuden alhosta elämänhalun korkealle aallon-harjalle; rinnalla vaimo kärsivällisenä, ahkerana, aina kykynsä mukaan parastansa koettaen, anteeksi antaen ja sovitellen. Siinäpä pääsisältö Kyösti Wilkunan elämästä näinä aikoina, kaikille hänen läheisillensä joka kohdalta niin läpinäkyvänä, niin tuttuna, kuin hän olisi elänyt tarjottimella heidän edessään, niin monessa suhteessa moitteenalaisena ja silti niin inhimillisenä ja herkässä avomielisyydessään aseettomaksi tekevänä. Ja kuitenkin täytynee sanoa, että Wilkuna nyt eli huippuvuosiansa. Hänen viime kirjansa oli ollut melkoisen lukijapiirin mielestä ehdoton menestys; isänmaallisen yleisön katse oli odottavasti kohdistunut häneen; hän itsekin tunsi suorittaneensa jotakin ja uskoi suorittavansa vielä enemmän; voimantunto ja edessä aina kimalteleva toivo silittivät lupauksillaan kaiken sen, mikä kiitävänä hetkenä tuntui puutteelliselta ja masentavalta.

Hänen raha-asioistaan v. 1911:n kuluessa on mainittava, että Werner Söderström O.Y. suostui jolloinkin helmikuulla maksamaan hänelle seuraavasta historiallisesta kertomuskokoelmasta, jonka piti ilmestyä jo tänä samana keväänä, 300 mk. kuukausittain etukäteen. Tämä asia ei kuitenkaan näy sujuneen siten kuin Wilkuna oli käsittänyt, koskapa hän kirjoitti maalisk. 9. p. W.S.O.Y:lle m.m.:

"Täten lausun kiitokset saamistani kolmesta sadasta markasta, joista samoinkuin edellisestä lähetyksestäkin seuraa kuitti tässä mukana. Muutoin en ollut lainkaan tyytyväinen tuohon omavaltaiseen muutokseenne etukäsimaksuista, sillä olihan tietääkseni sopimus selvä, että minun tuli saada 300 mk kuukaudelta. Eihän muutoin tarvitse pelätä, että perheellinen kirjailija, joka on yksinomaan kaunokirjalliseen työhön antautunut ja sen lisäksi tuon tuostakin tarvitsee kalliin puoleisia historiallisia teoksia, vielä silläkään summalla työkyvyttömäksi lihoisi..."

Etumaksusumma sovittiin sitten 1800 mksi, josta hän huhtikuussa oli saanut puolet; loppu oli maksettava touko-, heinä- ja syyskuussa, mutta nosti hän 1600 mk jo toukok. 25 p. Sydäntalvi nimisestä joululehdestä, josta pian enemmän, hän sai 500 mk,, novellista Suomalainen linnanneiti, josta tuli kuningatar, 300 mk, Tapani Löfvingin seikkailujen ensi osasta, sanokaamme, 750-1000 mk. Lisätkäämme tähän vielä muiden tulojen varalta 1500 mk, niin saamme Wilkunan tulojen keskimääräksi tänä vuonna korkeintaan noin 4500-5000 mk. Täytyy sanoa, ettei se siihen aikaan ollut aivan vähän, jollei paljonkaan – sen verran, että se tarkoin säännösteltynä ja harkiten käytettynä riitteli tavallisen keskiväen elämään. Riittihän se Wilkunallekin, joka oli yleensä säästäväinen – hänen "käsivartensa koukistelu" ei taitanut sittenkään niin ylettömiä maksaa, "tavara" kun oli siihen aikaan halpaa ja hän "kostutti huuliaan" paljon seurankin kustannuksella – mutta hankaluutena oli se, että hän sai sen enimmäkseen satunnaiserinä, tavallisesti säännöttömin väliajoin, jopa etukäteenkin, mikä on omiaan vaikeuttamaan hyvää taloudenhoitoa ja lamauttamaan työintoa. Hyvällä syyllä voidaan yleisarvosteluna sanoa, että jos Wilkuna olisi malttanut pysyä vaatimattomana vuokralaisena halvassa Oulunkylässä, kohdistaen huomionsa ja ahkeruutensa vain kirjailijatyöhönsä, hänen taloutensa olisi pysynyt pinnalla jokseenkin samalla menestyksellä kuin esim. koulunopettajien – tarjoamatta siis rikkautta, mutta järkevästi hoidettuna sallimatta suurempaa puutettakaan. Niin ei kuitenkaan käynyt, kuten kohtapuoliin saamme nähdä.

2

Äsken mainitusta Sydäntalvesta saamme sitten aiheen jälleen siirtyä selostelemaan Wilkunan kirjallisia puuhia, jotka olivat hänen elämänsä päätyö ja sisällys. Sydäntalvi oli V.A. Koskenniemen, Eino Kaliman, Maila Talvion ja Kyösti Wilkunan yhteisesti toimittama joululehti, joka ensi kerran ilmestyi 1910. Lehden kustansi W.S.O.Y. Wilkuna kirjoitti siihen "historiallisen joulukertomuksen" nimeltä Äärimmilleen jännitetty, joka käsitteli suomalaisten paluuta Norjasta ja tuhoa tuntureilla. Koska hän sittemmin liitti sen kokoelmaansa Suomalaisia kohtaloita, jääköön sen lähempi käsitteleminen tämän kirjan yhteyteen. Vuoden 1911:n Sydäntalveen hän kirjoitti kertomuksen Kova kovaa vastaan, jonka hän seuraavana vuonna julkaisi kokoelmassa Haaksirikkoisia. Tuon merkillisen kertomuksen erikoinen alkuhistoria ja muu käsittely jääköön tämän kirjan yhteydessä tapahtuvaksi. Tämän joululehden kerran puheena ollen lienee samalla sallittu rientää sen verran ajassa eteenpäin, että mainitaan hänen osuutensa seuraaviinkin vuosikertoihin. V. 1912 hän julkaisi historiallisen kertomuksen Neljäntoistasadan retki, jonka liitti kokoelmaan Suomalaisia kohtaloita, ja nykyaikaistarinan Lumppukuume, joka näki uudelleen päivänvalon v. 1919 Lähimmäisissäni. V. 1913 hän sitten otti osaa Sydäntalveen viimeisen kerran, julkaisten silloin historiallishenkisen kertomuksen Isäin henget, sekä suomenkielisen sommitelman vanhasta latinalaisesta jouluvirrestä In dulci jubilo. Isäin henget on kuvaus suomalaisen sotaväen lakkauttamisesta sortovuosina. Pataljoona on jäähyväismarssilla kaupungissa (jonka muuten helposti tuntee Ouluksi, samoin kuin koko pataljoonan marssinkin tositapahtumaksi Oulusta kysymyksessä olevalta ajalta), ja sitä on muiden joukossa katsomassa intiaani-iässä oleva Viikin Kalle. Sen jälkeen Kalle leikkii sotaa Linnansaarella (Oulun vanhan linnan paikalla), loukkaa päänsä, ja näkee horroksissa sarjan suomalaisia sotureita muinaisuudesta saakka. "Sitten kun sinun hetkesi lyö ja sinä lähdet käymään isäisi teitä, niin muista, että meitä on täällä paljon miehiä, jotka olemme jo monessa leikissä olleet mukana". Kun Viikin Kalle lopuksi tekee kunniaa isänmaan kohtalosta murheissaan olevalle rehtorille (joka on ilmeinen Mauno Rosendal), syntyy seuraava ajatus: "Mutta nähdessään tuon pienen sotilaan, joka käsi kunnia-asentoon kohotettuna rohkeasti katsoi häneen vakavilla ja kirkkailla silmillään, kirkastui hänen katseensa ja hänelle selvisi yhtäkkiä, että se, mikä oli väkivallalla ja vääryydellä hävitetty, saattoi milloin hyvänsä syntyä uudelleen nousevan nuorison mukana".

Aikakausien vaihteessa oli merkitty I:llä ja jatkoa piti tulla piankin, jo kevään kuluessa 1911, kuten hänen kirjeestään W.S.O.Y:lle maalisk. 9 piitä näkyy:

"Sopimuksemme mukaan tuli minun jo täksi kevääksi julkaista toinen osa hist. kertomuksia. Kun minulla työn alaisena oleva, Naantalin luostarielämän ympärille ryhmittyvä, keskiaikaisia kulttuuriolojamme kuvaava kertomus on osottautunut siksi laajatöiseksi, olisi asialle eduksi, että sen julkaiseminen saisi siirtyä syksyyn (jolloin minä m.m. saisin tilaisuuden kesäiseen aikaan retkeillä Naantalin ympäristössä)... Että täten (etumaksujärjestelyllä) saisin rauhassa työskennellä ja viimeistellä kertomustani, olisi sille luonnollisestikin eduksi, jota vastoin se tänä kevännä julkaisten jäisi yhdessä ja toisessa kohdassa epätäydelliseksi..."

Tämä kirje osoittaa siis, että Wilkuna oli mieltynyt Naantalin luostariaiheeseen ilmeisesti jo samoihin aikoihin kuin ensimmäisen kokoelmansa kertomuksiin, ja aikoi sommitella siitä tarinan toiseen sikermäänsä. Se kasvoi kuitenkin hänen kirjoittaessaan, huomio kiintyi yhä uusiin puoliin, aihe kävi yhä kiintoisemmaksi, ja niin sen, samoin kuin kokoelman valmistuminen, varsinkin kun väliin ilmestyi monia häiriöitä ja esteitä, siirtyi ensin syksyyn ja sitten seuraavaan vuoteen. Tätä valaisevat seuraavat otteet hänen kirjeistään maisteri Jäntille:

"Olen kelpolailla myöhästynyt töineni", hän kirjoitti lokak. 30 p. 1911, "mutta historiallisen kertomuksen kirjoittaminen vaatii – ainakin minulta – siksi paljon lähteiden penkomista ja nuuskimista, että työ parhaasta tahdostakin huolimatta edistyy hitaasti. Sitäpaitsi on nykyisen teokseni aihe käynyt mielessäni monien muutosten läpi. Ensin suunnittelin kertomuskokoelmaa ja aloinkin jo, mutta sitten muutin romaaniksi, mikä luullakseni olikin onnellinen idea... Romaanista tulee vain noin parisatasivuinen tai vähän laajempi. Aihe on Naantalin luostarielämästä uskonpuhdistuksen aikana..."

"Lähetän nyt tämän mukana" – hän kirjoitti marrask. 14 p. 1911 – "alkuosan käsikirjotusta romaaniin 'Murroskauden kohtaloita'. Kuluneena viikkona en saanut sitä paljon nimeksikään edistymään, kun lähimmässä naapurissani yöllä sattuneessa tulipalossa viotin hieman kättäni, etten kyennyt useampaan päivään kirjottamaan. Tosin teoksen julkaiseminen täksi jouluksi kävisi päinsä vielä siten, että tätä alkuosaa ladottaessa lähettäisin esim. parissa erässä loppuosan. Mutta sittenkin pitäisin nyt joka suhteessa parempana, että teoksen julkaiseminen siirrettäisiin joulun jälkeen. Saisin laveammin ja perusteellisemmin kuvata luostarin sisäistä elämää sekä niitä eri henkilöitä, jotka jo esiintyvät tässä alkuosassa. Sitävastoin täytyisi minun, jos romaani tulisi nyt jouluksi jouduttaa, supistaa sitä suuresti ja se ei sille tietysti olisi eduksi. Kuten näistä kahdeksasta ensimäisestä luvusta voitte päättää, vaatisi se sopusuhtaisuuden vuoksi edelleenkin laveaa käsittelyä. Aihe on työn kestäessä kasvanut ja laajentunut mielessäni, huolimatta siitä, että aluksi suunnittelinkin kirjan vain noin 200-sivuiseksi.

Jos nyt suostutte vielä kerran siirtämään asiaa, niin keskeytän työni pariksi viikkoa ja toimitan Kansalle Löfvingin toisen osan. Eikö 'Murroskauden kohtaloiden' kirjakauppamenestykselle olisi hiukan parempi sekin, että Löfving sen ilmestyessä olisi ehtinyt jo kokonaan kadota näyttämöltä?"

Tällaiset ovat Viimeisten luostariasukkaiden syntyvaiheet. Löfvingin seikka oli taas seuraava:

Löfvingin seikkailut oli jo aikaisemmin suomeksi selostettu[73] ja oli tämä kirjanen ollut haluttua lukemista kaikissa lainakirjastoissa. Wilkunakin tunsi sen hyvin. Käydessään syksyllä 1910 tämän kirjoittajan luona hän sattui kirjahyllyllä huomaamaan Yrjö-Koskisen Lähteitä Ison Vihan historiaan[74], jossa Löfvingin päiväkirja on kokonaisuudessaan painettuna. Nähtävästi hänelle siinä samalla välähti mieleen ajatus toimittaa se uudelleen suomeksi, minkä vuoksi hän lainasi kirjan (kuin myös K.G. Lembergin teoksen De finska klostrens historia,[75] jota hän tarvitsi Naantalia koskevaa, jo silloin ajattelemaansa luostarikertomusta varten). Tämä aie kypsyi, hän tuli maininneeksi asiasta maisteri V.J. Tuomikoskelle, joka näihin aikoihin oli tullut Suom. Kustannus-O.Y. Kansan toimitusjohtajaksi, ja teki siitä helmik. 15 p. hänen kehoituksestaan Kansan johtokunnalle seuraavan kirjallisen esityksen:

"Lukiessani viime syksynä Tapani Löfvingin päiväkirjaa, heräsi mielessäni aate kirjoittaa tuon päiväkirjan pohjalla yhtenäinen seikkailukertomus. Kirjailijalle tarjoutuu harvoin niin oivallista seikkailuromanin päähenkilöä kuin millaisena Tapani Löfving omien muistiinpanojensa puitteissa esiintyy: aina kylmäverinen ja neuvokas, pää täynnä tuhansia juonia vihollisten vahingoittamiseksi mitä tukalimmissa situatsioneissa, kylmän, nälän ja vihollisen pintehissä aina yhtä lannistumaton – lyhyesti: aitosuomalainen Odysseus. Niin lyhyt kuin hänen päiväkirjansa onkin, tarjoaa se kuitenkin runsaan joukon tosiasiallisia seikkoja ja tapahtumia Isonvihan ajalta, niin että niiden varaan on nähdäkseni verrattain helppo rakentaa historiallinen seikkailuromaani. Kirjallisuudessamme on tuiki vähän – jos ollenkaan – sellaisia liikettä ja vauhtia sisältäviä seikkailukertomuksia kuin mihin Löfvingin päiväkirja aivankuin itsestään tarjoaa ainekset. Luulisin sen vuoksi tällaisella teoksella olevan, varsinkin nuorisoon nähden, taatun tulevaisuuden.

Suunnitelmani mukaan tulisi teoksesta noin 8 à 10 arkkia laaja ja jos Kustannusyhtiö Kansa suostuisi ehtoihini teoksen kustantamisesta, sitoutuisin jättämään käsikirjoituksen valmiina ennen ensi heinäkuun viimeistä päivää".[76]

Wilkunan velvollisuus olisi ollut tarjota tämäkin teoksensa W.S.O.Y:lle, joka oli hänen kustantajansa ja viimeinen turvapaikkansa, kun raha-asiat jännittyivät kovin kireälle. Kun hän kuitenkin oli ollut lausunnonantajana Kansalle ja oli sen uuden johtajan kanssa läheinen toveri, ja kun hän ei aina voinut eikä kehdannut raha-asioistansa W.S.O.Y:llekään valittaa, tarjosi hän nyt Löfvingiä Kansalle. Asia oli hänestä kuitenkin jonkin verran kiusallinen, niin että kun Kansa toimitti Löfvingistä uutisen sanomalehtiin, hän katsoi pitävänsä selittää asian W.S.O.Y:lle. Hän kirjoitti siitä elok. 11 p. (1911) muiden seikkain ohella seuraavaan hiukan "ylimalkaiseen" sävyyn:

"Oletteko huomannut sanomalehtiin tahtomattani livahtanutta uutista 'Tapani Löfvingin seikkailuista'? Alotin pari vuotta sitten sellaisen nuorisolle aiotun seikkailukertomuksen ja tulin sen viime syksynä luvanneeksi 'Kansan' uudelle toimitusjohtajalle. Se ilmestyy nyt syksyllä heidän kustannuksellaan. Ette kai katso sen rikkovan sopimustani Teidän kanssanne, sillä se on välitöinä kyhätty seikkailukertomus, jolla ei ole mitään tekemistä historiallisten kertomusteni kanssa. En ole pitänyt sitä sen arvoisena, että olisin sitä Teille tarjonnut".

Vuoden 1910:n kuluessa W.S.O.Y. näkyy ehdotelleen Wilkunalle, että hän ryhtyisi osalliseksi oppikoulujen äidinkielen lukukirjan toimittamiseen. Wilkuna on ensin suostunut, mutta kirjoitti sitten tammik. 24 p. 1911 seuraavan kiellon:

"Kuten joulun edellä telefonissa ilmotin, on minussa herännyt epäilyksiä sitä ehdottamaanne lukukirjatyötä vastaan. Paitsi niitä monia vaikeuksia, joita voisi syntyä yhteistyöstä sellaisen kerrassaan toista 'fasunaa' olevan henkilön kanssa kuin mitä käsittääkseni hra —- on, pelkään ettei työosuuteni ja ansioni lukukirjaan tulisi aineellisesti korvatuksi lähimainkaan yhtä edullisesti kuin kustantajan ja hra —-. Kun sitäpaitsi keväänkorvalla, mikäli aikaa jää, olen ajatellut toteuttaa erään oman, jo kauemman aikaa mielessäni olleen suunnitelman, niin haluan kokonaan päästä tästä lukukirjatyöstä, johon silloin Porvoossa käydessäni tulin liian hätäisesti lupautuneeksi".

Ellei tuo tässä mainittu suunnitelma tarkoita hänen historiallisia kertomuksiaan tai Löfvingiä, ei se ole muuta kuin viehättävä mielikuva, mahdollisesti unelma näytelmästä, josta Koskenniemi tiedustelee Parisin-kirjeessä huhtik. 16 p:ltä 1911. Kiellosta kuvastuu Wilkunan tuittu, ylpeä ja harkitsematon luonne: vaikea on huomata, mitä vahinkoa hänelle olisi lukukirjatyöstä koitunut, helppo, mitä hyötyä. Nimen tunnetuksi tulo koulun maailmassa olisi laajentanut hänen lukijapiiriänsä, tuottaen hänelle välillisesti suurtakin hyötyä.

Kesän 1911 nimiin kuuluu hänen Suomalaisen linnanneitinsä synty, kuten näkyy hänen kirjeestään W.S.O.Y:lle heinäkuun 28 p:ltä:

"Minä kirjotin juhannuksen aikoina eräälle tamperelaiselle joululehdelle kolmatta painoarkkia laajan historiallisen kertomuksen, jonka he kuitenkin sen laajuuden takia (onneksi) jättivät lunastamatta. Aioin sen nyt hiukan rahoja saadakseni lähettää jollekin sanoma- tai aikakauslehdelle, mutta koska se toiselta puolen erityisesti soveltuisi joululehteen, se kun on pääasiallisesti kulttuurihistoriallista kuvausta keskiaik. joulunviettotavoista, niin päätin tiedustella, onko mitään lopullista päätöstä vielä tehty Sydäntalven edelleen julkaisemisesta. Koskenniemi kirjotti (Oulusta) minulle äskettäin ja mainitsi asiasta. Hänellä ei tuntunut olevan mitään sitä vastaan, mutta piti parempana, että Söderström O.Y. ottaisi lehden aivan omaksi afäärikseen ja maksaisi meille (tai vain Kalimalle ja K:niemelle) määrätyn toimituspalkkion. Lieneekö Koskenniemi kirjottanut jo asiasta Teille. Jos Sydäntalvi ilmestyisi ensi jouluna, soveltuisi tämä kertomukseni ('Suomalainen linnanneiti, josta tuli kuningatar'; kuvaus Raaseporista Kaarlo Knuutinpojan ajoilta) mielestäni siihen hyvin ja niin ollen ei minun tarvitsisi taas kuten viime syksynä aivan viime tingassa raapia kokoon joululehtikertomusta. Voisittekohan lunastaa kertomuksen minulta ja siinä tapauksessa, ettei Sydäntalvesta tulisi mitään, käyttää sitä johonkin muuhun, esim. Nuoreen voimaan? Hinnaksi olen sille pannut 200 mk ja on se, kuten sanottu, jonkun verran yli kaksi painoarkkia laaja. Joka tapauksessa tahdoin asiasta ilmoittaa teille, ennenkuin lähetän sitä mihinkään sanomalehteen. Kertomus ei muutoin aiheensa puolesta sovellu siihen hist. kertomuskokoelmaan, jonka piakkoin Teille tarjoan, vaan olen ajatellut joskus laajentaa sen erikoiseksi romaniksi..."

W.S.O.Y:n vastaus oli myöntävä. Yhtiö maksoi kertomuksesta 300 mk, mutta pidätti painoksen suuruuden määräämisoikeuden itselleen.

Professori Jaakko Gummerus ilmeisesti kuului Wilkunan lukijoihin, koskapa hän kesäk. 28 p. 1911 kirjeellisesti pyysi tältä historiallista kertomusta Kyläkirjaston Kuvalehteen, jota hän silloin toimitti. Hän näkyy myös suunnitelleen elämäkertasarjaa hengellisten liikkeittemme merkkimiehistä, niistäkin, jotka ovat kuuluneet syviin riveihin, ja otaksuu Malmivaaran, joka näyttää olleen hankkeessa mukana, siitä jo Wilkunalle puhuneen:

"Olen hyvin kiitollinen rov. Malmivaaralle, että hän minulle huomautti Teitä Taneli Rauhalan kuvaajana, ja kuulen nyt suureksi ilokseni että Te olisitte sellaiseen tehtävään halukas. Mitään erityistä kiirettä asialla kai ei olisi, ja arvattava on että sen kerääminen, mitä kansan muistissa on säilynyt, vaatii aikansa. Kaiketi olisi tiedusteluja tehtävä muuallakin kuin R:n syntymäseudulla, nim. koko siinä piirissä, missä hän on puhujana ja johtajana liikkunut. Pyydän siis tällä kertaa vain, että täydellä todella ryhtyisitte näitä aineksia keräämään ja aikanaan kokoon sommittelemaan..."

Wilkunan lupaama kertomus viivästyi kuitenkin viivästymistään, minkä vuoksi Gummerus pyytää sitä uudelleen kirjeellä lokak. 14 p:ltä 1911. Samalla hän myös taas kehoittavasti mainitsee Taneli Rauhalasta. Historiallisen kertomuksen Gummerus sitten sai,[77] mutta ei Rauhalan elämäkertaa. Wilkuna kyllä kokoili sitä varten aineksia, mutta häneltä puuttui elämäkerran sommitteluun, varsinkin jos se on tehtävä sieltä täältä haalittavien tietojen perusteella, tarvittava sitkeys ja kärsivällisyys.

3

Näihin aikoihin Wilkuna oli pohjalaisen arkkitehtialokkaan M.B:n eroamaton, altis ystävä, seurustellen hänen kanssaan ahkerasti.' Tuo seurustelu saattoi jatkua myöhäänkin, riippuen asianhaaroista. Eräänä kylmänä toukokuun yönä, siinä klo 3:n paikkeilla, toverukset huomasivat olevansa hakemassa raitista ilmaa Kauppatorilta, käveleskellen edestakaisin koleera-altaan laiturilla. Sisäinen paine oli voimakas, Wilkunan vilkkaus ylen oivallinen. Veden näkö johdatti hänen mieleensä uimataidon, josta hän nyt rupesi kehuvasti puhumaan toverillensa. Harkitsemattomasti tämä alkoi tehdä Kyöstin uimataitoa epäilyksenalaiseksi, sanoen, että "aina sinä kehut sillä – näytä kerran, että todella osaat konstin!" Muuta ei tarvittu. Komeassa kaaressa, kädet kohotettuina halkaisemaan vettä kuin uimarilla ainakin, viitta liehuen ja ruskeat kengät vilahtaen, kirjailija syöksyi kauhusta jäykistyneen arkkitehdin silmäin editse hyiseen mereen, joka kovasti kohahtaen otti hänet jääkylmään helmaansa. Pärskäyttäen kuin mursu kirjailija sitten kohosi pinnalle ja lähti voimakkain vedoin uimaan ulappaa kohti. Ennenkuin arkkitehti ja saapuville rientänyt poliisi kuitenkaan ehtivät edes toipua tyrmistyksestään, saati ryhtyä ajattelemaan pelastustoimenpiteitä, lähestyikin herra kirjailija tottuneen, mutta kylmän kanssa kamppailevan uimarin päättävän hätäisellä tarmolla laituria, kavuten sopivasta paikasta kuivalle. Ja kysymysmerkiksi muuttunut poliisi näki seuraavassa silmänräpäyksessä, kuinka pitkäkoipinen arkkitehti ja "venetsialaiseen viittaan" pukeutunut, ruskeakenkäinen kirjailija moitteettomalla juoksutyylillä mennä vilistivät Kauppatorin halki ja pitkin Espistä, kadoten aamusumuun kuin kaksi kyöpeliä – mennen arkkitehdin kotiin lämmittelemään ja varaamaan sisällisiä esteitä hyvin todennäköiselle vilustumiselle, jota ei kuitenkaan ilmennyt. Eniten kirjailija harmitteli kelloaan, joka ainakin olisi pitänyt riisua rannalle ennen hyppäystä toiseen alkuaineeseen. Tällaiset salamannopeat päätökset ja niitä yhtä nopeasti seuranneet suoritukset olivat erinäisissä tilaisuuksissa Wilkunalle hyvin kuvaavia, mutta eivät valitettavasti läheskään aina soveltuneet katseltavaksi samasta huumorin näkökulmasta kuin yllä kerrottu.

Vv. 1910-11 vaiheilla tri Gunnar Suolahti valmisteli Suomen pappilat 1700-luvulla nimistä teostansa. Wilkunan läheisenä ystävänä ja melkein jokapäiväisenä toverina hän oli tullut kuulleeksi yhtä ja toista Nivalan entisistä papeista ja pappiloista. Wilkuna oli kansan muistitiedon mukaan ylistänyt hänelle Nivalan entisen pappilan pohjapiirrosta, minkä johdosta Suolahti oli kevättalvella 1911 Wilkunan kautta pyytänyt Augustia kertoilemaan näistä asioista. Kun hän aikoi käyttää osan kesästä vanhain pappiloiden ja kirkonarkistojen tutkimiseen Lounais-Suomessa, Wilkuna saattoi erittäin hyvin sisällyttää tähän suunnitelmaan oman halunsa saada kerran henkilökohtaisesti tutustua näihin vanhoihin kulttuuriseutuihin. Sieltä sopi sitten siirtyä Pohjanmaalle, jonka vanhat pappilat myöskin ansaitsivat huomiota, ja jossa Wilkuna saisi ystävälleen näyttää "heränneitä", noita hänen nuoruudessaan niin halveksimiaan "körttiläisiä". Wilkuna oli muuten päättänyt viettää tämän kesän vanhassa kodissaan, joten hän senkin vuoksi hyvin saattoi muuttaa matkansa sinne tällaiseksi ystävän seurassa suoritetuksi tutkimuskiertueeksi. Näistä seikoista hän kirjoitti Augustille toukok. 26 p. 1911:

"Lausun nyt vasta kiitokset viimeisestä kirjeestäsi, jonka sisältämät tiedot olivat arvokkaita ja hyödyksi tohtori Suolahdelle. Itse asianomainen, nim. toht. Suolahti, saapuu sinne piakkoin persoonallisestikin niistä kiittämään. Me nimittäin Suolahden kanssa lähdemme ylihuomenna Turkuun ja sieltä eri paikkoihin historiallisille tutkimusretkille poiketen edelleen Pohjanmaata kohti, saapuen sinne kotiseudulle tuossa kesäkuun 10:nnen päivän paikkeilla. Lienet kai jo Arvilta kuullut, että minun perheeni tulee kesäksi asumaan Seppälään. Hanna saapuu sinne lasten kanssa Helluntain aattona. Itselläni minulla oli aikaisemmin suunnitelmana asettua koko kesäksi Turkuun työskentelemään, mutta sitten olenkin päättänyt itsekin jäädä koko kesäksi sinne Nivalaan, jos nimittäin Seppälässä vain löytyy minua varten rauhallista työsoppea. – Hannan ja tavarain mukana lähetän Wilkunan taloa varten isän ja äidin muotokuvat, jotka siitä kerrallisena kesänä otetusta yhteiskuvasta kolmisen vuotta sitten Pietarissa suurennutin. Olen jo ennenkin ajatellut lähettää ne Wilkunaan, sillä on paikallaan, että suvun kantatalon salin seinällä tästä alkaen riippuu isäntäin ja emäntäin muotokuvat sukupolvesta toiseen. Kantataloon täytyy karttua historiallisia muistoja esi-isistä, sehän jos mikään on omiaan pitämään yllä suvun itsetietoisuutta. Olen monesti harmitellut sitä barbaarisuutta, jolla esimerkiksi kaikki muistot iso-isästämme hajotettiin tuuleen. Heti kun vainaja oli saatettu hautaan, kokoontuivat Rautojan Jussit, Rauha-Karut y.m. jakamaan keskenään ne vähät muistoesineet: helavyön, puisen sokeriastian, ruusatun tupakkikouselon y.m. Olisipa ne kauniit olemassa muistona talon perustajasta ja suvun kanta-isästä. Nyt ei ukkovainajalta taida olla muuta muistoa kuin se puusta veistetty laatikko, jossa talonkirjoja säilytetään. Hyvä että sekään on. Minulle tuli silloin arpoessamme isä-vainajan ukolta periytynyt raakaveitsi. Aion sen tuoda nyt tullessani säilytettäväksi Wilkunassa suvun muistoesineiden joukossa. Jäähän itselleni vielä isän piippu ynnä virsikirja. – Isän ja äidin muotokuvat tulevat siis Hannan mukana sinne. Toivon saapuessani näkeväni ne riippumassa Wilkunan salin seinällä..."

Kirje on hyvä todistus siitä, kuinka koti, isä, koko menneisyys nyt kuvastuu Wilkunalle aivan toisessa valossa kuin ennen; nyt niistä henkii hänelle sukupolvien kunnianarvoisa historia.

Toukok. viimeisenä päivänä toverukset lähtivät iltapäiväjunalla Turkuun. Rantaradan vanhat kulttuuriseudut, joiden historiallisuus saattoi joskus ilmetä junassakin istujalle, viehättivät Wilkunaa. Hänen syvä historiallinen harrastuksensa, laajat tietonsa ja aina virkeä uteliaisuutensa ilmenivät hänen huomautuksissaan ja kyselyissään kaiken nähdyn, varsinkin ohi vilahtavien kirkkojen johdosta; hänen hauska onnentunteensa ilmeni siinä muhoilevassa hyväntuulisuudessa ja leikillisyydessä, jolla hän suhtautui asioihin ja ympäristöönsä. Oltuaan yötä Saima-hotellissa toverukset omistivat aamupäivän Turulle, lähtien sitten kävellen Maarian pappilaan, jossa tri Suolahden piti tutkia kirkonarkistoa. He eivät kuitenkaan menneet suoraan pappilaan, koska oli päivällisen aika, vaan poikkesivat lähellä olevalle vuorelle, josta oli laaja näköala koko Auran suun vanhalle kulttuuriseudulle. Päivä oli kaunis, näky samoin, Wilkuna loistavalla tuulella, hänen kaikki historialliset vaistonsa uteliaina ja virkeinä. Katseillaan hän perehtyi edessänsä olevaan maisemaan ja rupesi kertomaan Koroisista, vanhasta piispain kartanosta, johon liittyy muistoja jo historiamme sarastuksen ajoilta.

Pappilassa heidät sitten otti vastaan neiti Anna-Maria Tallgren, joka aluksi joutui lystikkään väärinkäsityksen uhriksi. Sekä Wilkuna että Suolahti – molemmat oudoissa paikoissa hyvin hiljaisesti puhuvia miehiä – lausuivat nimensä jotenkin epäselvästi, niin että neiti Tallgren jäi epätietoiseksi siitä, keitä he oikeastaan olivat. Vaatimattomasta vaateparresta ja esiintymisestä y,m. merkeistä hän kuitenkin teki omat johtopäätöksensä, nimittäin että Wilkuna ilmeisesti oli joku jalo ja ihanteellinen kansakoulunopettaja, joka kesäloman tultua oli lähtenyt retkeilemään Suomen vanhalle kulttuuriseudulle perehdyttääkseen pientä, hiljaista ja ujoa toveriaan, luultavasti jonkin oppikoulun etevää yläluokkalaista (tri Suolahtea) tämän seudun ikimuistettavaan historiatuoksuiseen ilmapiiriin. Kuultuaan kuitenkin tarkemmin Wilkunan hiljaisen oppilaan nimen, neiti Tallgren vihdoin kysyi, oliko hän ehkä tunnetun historiantutkijan, tri Gunnar Suolahden, sukulaisia, minkä jälkeen väärinkäsitys selveni ja huipistui yhteiseksi iloiseksi nauruksi.

Tri Suolahti meni sitten kirkonarkistoon suorittamaan tutkimuksiaan, Wilkunan jäädessä pappilaan keskustelemaan neiti ja rovastinna Tallgrenin kanssa. Neiti Tallgrenilla oli edellisenä talvena ollut kirjallishistoriallinen yhteentörmäyksensä V.A. Koskenniemen kanssa[78] viimemainitun runouden ranskalaisista esikuvista, ja oli hän muutenkin perehtynyt päivän kirjallisiin kysymyksiin vähintään yhtä syvällisesti kuin Wilkuna, joten heiltä ei keskustelun aiheita puuttunut. Rovastinna Tallgren taas oli sopivin mahdollinen henkilö tyydyttämään Wilkunan uteliaisuutta historiallisessa suhteessa, mikäli hän halusi orientoitua vanhaan Maarianpitäjään siltä näkökannalta. Suolahden jälleen liityttyä seuraan syötiin illallista puutarhassa, minkä jälkeen toverukset parhaiten kiittelivät vieraanvarasta ja painuivat kohti Turkua kesän valkoisessa yössä.

Seuraavana päivänä toivioretkeläisemme läksivät ajaa nytkyttelemään hevoskyydillä kohti Naantalia ja saapuivatkin sinne sen suuremmitta seikkailuitta, Wilkunan sitkeästi ylläpitäessä loistavaa hyväätuultaan ja kokkapuhettaan. Naantalissa ei tietenkään kylpykausi ollut vielä alkanut, joten elämä siellä oli perin hiljaista, omiaan antamaan Wilkunalle oikean käsityksen "luostarielämän valo- ja varjopuolista", joita hän juuri tekeillä olevan romaaninsa johdosta mietiskeli. Käytiin vanhassa kirkossa ja Wilkuna koetti silmämäärällä mitata, missä luostari olisi ollut.[79] Naantalissa he viipyivät vain sen iltapäivän ja yön, jona aikana kaupungin ja luostarin asema mereen ja mantereeseen nähden hyvinkin tarkoin ehti painua Wilkunan muistiin.

Aamulla he lähtivät laivassa Taivassaloon. Salongissa oli useita paikkakunnan herroja, joukossa eräs vanhanpuoleinen, kunnianarvoisa, lihavahko gentlemanni. Jostakin käsittämättömästä syystä Wilkuna oli tietävinään, että tämä herra oli muka maanviljelijä Oskar Hannus, joka omisti Flemingien ent. sukutilan, Louhisaaren kartanon, ja joka muka ei ollut osoittanut kartanon puistoa hoitaessaan sitä pieteettiä, jota sen vanhuus ja kuuluisuus olisi vaatinut. Tämän johdosta Wilkuna nyt sähähteli ja pärskähteli matkatoverilleen, lausuen "hra Hannuksesta" ankaria sanoja ja katsellen häntä inhoa todistavin silmäyksin. Mutta kirjailijan nolon ällistyksen voi hyvin kuvitella, kun hän vähän myöhemmin saapuessaan Vehmaaseen joutui tämän saman kunnianarvoisan miehen päivällisvieraaksi – hän olikin Vehmaan rovasti Fr. Wald. Bergroth.

Taivassalon pappilassa otti heidät ystävällisesti vastaan kirkkoherra E.A. Sarasto; he viipyivät siellä muutamia päiviä. Vanha pappila, varsinkin sen ikivanhat kellarit, olivat Suolahdelle erittäin kiintoisia tutkittavia. Vanhaa kellaria katseltaessa Wilkuna kertoi tri Suolahdelle saaneensa äkkiä ajatuksen romaaniinsa Viimeiset luostariasukkaat, mikä on kai käsitettävä siten, että sen jokin tärkeä kohta valkeni hänelle silloin, koskapa itse tämän romaanin alku on todistettavasti, kuten on nähty, peräisin aikaisemmalta ajalta. Wilkunan hyvä tuuli jatkui edelleen ja autteli hän toveriaan uuraasti, m.m. pappilan vanhan puutarhan mittaamisessa.

Taivassalosta pyhiinvaeltajat ajoivat kyydillä Vehmaaseen, jossa asuivat majatalossa. Rovasti Bergroth, jonka luona he olivat päivällisellä, salli hyväntahtoisesti tuoda kirkonkirjat majataloon, jossa Suolahti sai rauhassa niitä tutkistella. Sieltä haki heidät vieraakseen nimismies Saarioinen, Suolahden koulutoveri, ja sieltä pitäen he kävivät katselemassa seudun vanhoja rakennuksia, tutustuen m.m. umpikartanotyyppiin. Täältä matka sitten jatkui Uuteenkaupunkiin, ja siitä vain tunnin odotuksen jälkeen laivassa Raumalle, jossa, kun oli ensin majoituttu erääseen matkustajakotiin, päivä kruunattiin päivällisillä Seurahuoneella. Wilkuna oli loistavalla tuulella ja hänen ruokahalunsa oli verraton. Käytiin sitten eräiden tuttavien luona, tutustuttiin kirkkoon, jonka torniin Wilkuna välttämättä tahtoi kiivetä, ja kaupungin pieniin taloihin, jotka kiinnostivat Wilkunaa kovasti. Suolahti tutustui hyvin järjestettyyn kaupunginarkistoon.

Raumalta matka jatkui junassa Euran asemalle ja siitä kyydillä Kauttuan tehtaan ohi Säkylään, jonka kirkkoherra Korhonen oli Wilkunan vanhoja tuttavia. Eurassa hänen virkeytensä ja hyvätuulensa väsähti joksikin aikaa; hän oli synkkä ja puhumaton, mikä tietenkin vaikutti matkatoveriin painostavasti. Mutta kirkkoherra Korhosen ystävällisyys ja vieraanvaraisuus sai Wilkunan taas hauskaan vireeseen, niin että matka saattoi jatkua entiseen tapaan. Säkylästä ajettiin kyydillä Kokemäelle, jossa komea valkopartainen rovasti Setälä kestitsi vieraitaan mitä parhaiten, antoi heille upeat parivuoteet maattaviksi, ja herätti heidät aamulla suurta kahvitarjotinta tuoden. Seudun vaurasta maalaisväestöä katsellessaan Wilkuna tympääntyi sen muka liialliseen aineellisuuden palvontaan. Sitten matka jatkui junassa pois nousematta aina Lapualle saakka, jonne mentiin tutustumaan Wilkunalle nyt niin rakkaiksi käyneisiin heränneisiin.

Lapualle tultiin lauantai-aamuna. Aamupäivällä toverukset menivät kirkkoherra Malmivaaraa tervehtimään. Oltuaan siellä muutaman tunnin he lähtivät Wilkunan ehdotuksesta heränneitä tapaamaan, ajaen – luultavasti Malmivaaran neuvosta – penikulman päässä, Lapuan rajalla (Ylistaron puolella), olevaan Malkamäen taloon, jonka samanniminen isäntä oli heränneiden kuuluisimpia johtomiehiä. Isäntä, jo vanhemmalla puolella oleva kunnianarvoisa mies, otti tulijat vastaan tyynesti, arvokkaasti ja ystävällisesti, aivan kuin vanhat hyvät tutut. Koska oli lauantai-ilta ja sauna siis lämmitettynä, isäntä saatteli vieraansa sinne, mikä pölyisen juna- ja ajomatkan jälkeen olikin tervetullutta. Siellä nyt kolmin kylvettiin, keskipohjalainen kirjailija, eteläpohjalainen herännyt vanhus, ja hämäläinen filosofian tohtori. Isäntä löi löylyt, hauteli ihanasti tuoksuvat alkukesän vihdat, ja haasteli harvakseen ja viisaasti. Kun vieraat sitten laskeutuivat lauteilta, ryhtyi isäntä-vanhus estelyistä huolimatta pesemään heitä. "Meillä on tällainen tapa", hän selitti tyynesti, kun sekä kirjailija että tohtori hämillään kieltelivät häntä, eikähän siinä mikään auttanut. Emme tiedä, tuliko kumpainenkaan pestävistä sitä silloin ajatelleeksi, mutta näin jälkeenpäin kerrottuna tuo vanhuksen menettely johtaa mieleen raamattumaista tunnelmaa jalkojen pesusta, kristillisestä nöyryydestä ja suuresta rakkaudesta, mikä tunnelma saa vielä lisärunollisuutta kevätkesän hennonkauniista vihreydestä ja yön ihmeellisestä valkeudesta.

Pian istui Malkamäen isännän kamarissa kolme "lauantaihohtoista" miestä, keskustellen silloisesta puoluepolitiikasta. Pirttiin saapui sillävälin herännyttä kansaa, keräytyen vähitellen tupa täyteen; oli tarkoitus pitää seurat. Hetkinen odotettua seuraväki aloitti veisuun, laulaen pari virttä, jolloin vasta Malkamäen ukko vieraineen meni pirttiin, pitäen puheen omista uskonnollisista kokemuksistaan. Sen jälkeen hän kääntyi vieraittensa puoleen pyytäen heitäkin puhumaan, mutta ilmoittivat nämä hiljaisesti, ettei heillä ollut mitään sanottavaa. Sitten seurat jatkuivat tunnettuun tapaan, tehden tri Suolahteen, joka oli niissä ensi kertaa, syvän ja unohtumattoman vaikutuksen.

Malkamäen kirjastossa tri Suolahti huomasi m.m. kaunokirjallisiakin teoksia. Kuultuaan, että vieras oli historian tutkija, Malkamäki käänsi yhteen toviin keskustelun sillekin alalle, kertoillen m.m. perintämuistoja Suomen sodan ajoilta.

Seuraavana aamuna isäntä läksi kyyditsemään itseään ja vieraitaan Lapualle, jumalanpalvelukseen. Matkalla ajoi heitä vastaan muutama kärrykuormallinen Karin Vennuja, Karhun Esoja ja Kuivasen Elloja, jotka vanhaan puukkojunkkaritapaan olivat sunnuntain kunniaksi menossa kirkosta poispäin. Vaikka nämä synnintiellä oljentelevat nuoret miehet eivät pyörtäneetkään hevosiaan kaukaa kimaltelevaa kirkon ristiä kohti, kun Malkamäki heiltä vakavasti kysäisi, kuinka he nyt olivat menossa "sinnepäin", näkyi kuitenkin heidän nolostuvasta ja arastuvasta ilmeestään, että heidänkin mielestään kysyjällä oli valta ja arvo kysyä ja nuhdella, jos niin tahtoi. Kun sitten oli kuunneltu Malmivaaran jykevä saarna ja heränneen kansan raskas, väkevä veisuu, mentiin eräisiin hautajaisiin, joissa myös syötiin päivällinen. Vieras ei voinut olla panematta merkille hautajaisväen vakaata ja nauramatonta kokkapuhetta, joka mitenkään sopivaisuuden rajoja ylittämättä virvoittavana lähteenä alati pulppuili. Siellä yhdyttiin toisen tunnetun heränneen, nurmolaisen maanviljelijä Muilun seuraan, ja lähdettiinkin illalla hänen mukaansa, Malkamäki myös. Muilun talossa nautittiin illallinen, minkä jälkeen kaikille neljälle valmistettiin vuoteet pirttiin. Alkoi sitten keskustelu, jonka aiheista ei ole jäänyt muuta tietoa kuin että se käsitteli syvällisesti ja perusteellisesti useimpia niistä kysymyksistä, jotka silloin olivat suomalaisille ja varsinkin näille suomalaisille kalliita – valtiollista sortoa, suomalaisuutta, puoluetaisteluja – miksipä ei – Jumalaa ja isänmaata, heränneiden isäntien korkealta kannalta sanottuna. Väkisinkin piirtyy mieleen kuva kesähämyisen yön valaisemasta sunnuntailakeasta pohjalaispirtistä, jossa neljä ankaraa suomalaista makasi – kuinka siellä uskonnollisen elämän kasvattama, korkeasti ihanteellinen, tämän ja tuon puolen arvot viisaasti huomioonottava körttiläisjärki ja -tunne purkautui ilmi järeinä, harkittuina mielipiteinä, kuinka kirjailija, silmät kosteina innostuksen sekaisesta hartaudesta, tuontuostakin puhkesi esittämään vilkkaita ja särmikkäitä, mutta aina oikean vaistosta rikkaita väitteitään – ja kuinka hiljainen ja tyynimielinen tutkija, joka oli tottunut elämänilmiöiden puolueettomaan tarkasteluun, ihmetellen seurasi ajatusten kulkua ja mielikuvien syttymistä, ottaen hänkin keskusteluun osaa, lähtien historioitsijan laajemmista perspektiiveistä. Kului yön hetki toisensa jälkeen, mutta yhä uudelleen kohosi Malkamäen klassillinen pää hurstipielukselta ja kuului mielipide, jonka takana oli vuosisatain taakse häipyvä sarja talonpojan hengenelämää, aurankurjessa ja Raamatun ääressä kehittynyttä viisaustiedettä. Vasta klo 4:n seuduissa aamulla, kun jo aurinko paistoi pirtin läpi ikkunasta toiseen, nämä totuudenetsijät vaikenivat ja vaipuivat uneen.

Nurmosta matka jatkui junassa Ylivieskaan, jossa Wilkunan hevonen oli vastassa. Useita päiviä vietettiin sitten Kyöstin kotitalossa, jossa hän ei ollut käynyt niin moneen vuoteen. Hän tarkasteli kaikki paikat ja moitti erikoisesti vanhain muisto- ja kulttuuriesineiden häviämistä. Kaikki vanha oli nyt hänen silmissään uudeksi tullut. Rovasti Cajanin luona käytiin vieraisilla. Rovasti tarjosi heille päivälliset ja liikkui pappilaan yhä runsaammin kokoontuvien herännäisukkojen keskellä kuin heidän vertaisensa ikään, muhoillen, laskien sopivaa kokkapuhetta ja hymyillen lempeästi. Sekä Malmivaara että hän, ja tietenkin syventynyt elämänymmärrys, olivat aikoja sitten karistaneet Wilkunasta sen poikamaisen pappivihan, jota hän ylimielisyytensä aikoina oli sairastanut. Kun Suolahti pappilasta palattaessa huomautti Nivalan heränneiden leikinlaskun muhoilevasta leveydestä, verrattuna Lapuan äijien kuivahkompaan kompailuun, Wilkuna selitti tämän johtuvan siitä, että Nivalan asukkaissa oli myös savolaisuuden "vikaa", hämäläisten ja savolaisten "villiä sekarotua" kun olivat. Suolahti kävi sitten haastattelemassa vanhaa ukko Koutosta, kysellen häneltä entisiä viljelystapoja.

Muutamia päiviä levähdeltyään Suolahti lähti Kokkolaan. Wilkuna seurasi häntä sinne, vierailemaan heidän yhteisen ystävänsä T.T. Kailan kotiin, Kokkolan pappilaan. He kävivät tervehtimässä myös Teuvo Pakkalaa, joka aina oli ollut Wilkunan erinomaisessa suosiossa. Hauskan ja vilkkaan keskusteluhetken jälkeen kirjailijan kotona seurasi kävelyretki kaupungilla ja perehtyminen siihen. Kokkolassa Suolahden ja Wilkunan tiet sitten lopullisesti tälle kesälle erosivat – päättyi retkeily, joka oli hyödyllisenä ja arvokkaana vaihteluna kirjailijan usein yksitoikkoisessa elämässä. Kirjeessään Nivalasta V.J. Tuomikoskelle kesäk. 19 p:ltä 1911 Wilkuna m.m. mainitsee: "... Nunu (tri Suolahti) lähti täältä Kalajoen kautta etelää kohti kolme päivää sitten... – Nunu istui kiitettävällä lojaalisuudella niin hyvin savusaunojen kuumimmassa löylyssä kuin heränneiden pitkissä hartausseuroissakin..."[80]

4

Elokuulla Wilkuna kävi Oulussa Koskenniemen luona neuvottelemassa Sydäntalvesta ja muutenkin virkistäytymässä. Samalla matkalla hän pistäytyi tervehtimässä Ylivieskassa asuvaa Pietari Päivärintaa. Tästä aiheutuneita asioita käsittelevät seuraavat T.T. Kailalle osoitetut kirjeet, jotka ovat kirjoittajallensa hyvinkin kuvaavia. Edellisen "päiväys" – kirje on vastaanottajan merkinnän mukaan lähetetty lokak. 12 p. – kuuluu seuraavasti: "Oulunkylä, (Päivää en tiedä, sillä sanomalehtiä ei meille ole tullut toista kuukauteen, en ole katsonut almanakkaan [sillä se on kovin naismaista] enkä viitsi vaimoltani kysyä, vaikka se tuossa vieressä sukkaa kutoo) lokak. 1911, kl 1/2 9 i.p." Kirje kuuluu:

"Posti toi juuri kirjeen ukko Päivärinnalta ja kun siitä näin, että olet käynyt jo hänen luonaan valokuvaamassa, niin tulin siitä niin iloiseksi että päätin heti kesken kaiken pistää Sinulle muutaman rivin kiitokseksi. Ukko kertoo tyytyväisenä Sinun ottaneen useita kuvia hänestä sekä perheestään ja vieläpä hänen syntymätorpastaankin. Minussa heräsi heti ankara himo noiden valokuvien perään ja toivottavasti – i sinom tid – onnellistutatkin minut niillä...

Kirjeen ohella lähetti P:rinta erään romaanikäsikirjoituksen ('Aatelisylpeys') jolle hän ei ole saanut kustantajaa sekä joukon autobiografisia muistoonpanoja. Kerroin näet hänen luonaan käydessäni, että minulla on kauan ollut mielessä kirjottaa hänen elämäkertansa, mihin minä paikkakuntalaisena ja tavallaan hänen kirjallisena perillisenään olisin lähinnä velvollinenkin. Ukko on nyt itsekin innostunut asiaan ja lähettää nuo muistiinpanonsa...

Viime viikolla olivat he... luonani. Puhuttiin suun täydeltä ja keskustelun objekteina olivat Mailat, Juuset, Ida Aalbergit, Atrat, Lahdensuot, draamat, Jotuni-Tarkiaiset, U.S:n kirjallisuusarvostelut j.n.e. J.n.e. J.n.e. Ja yhtäkkiä kesken kuohuvinta keskustelua käsitin minä pikaisena välähdyksenä Nietzschen palautumisopin. Käsitin, uskoin ja tulin murheelliseksi, sillä tuo oppi on kovin toivoton. Mutta, sen pahempi, se näkyy myös olevan tosi. Tartuin näet tuona inspiratsionihetkenä päähäni ja kysyin itseltäni: 'Mutta eikö tämä situatsioni ja nämä keskustelut ole joskus ennenkin juuri samanlaisena eksisteeranneet?' Ja, toden totta, hetken kestävän aivoponnistuksen jälkeen tajusin, että viime syksynä oli samalla tavalla, kuten sen Sinäkin hyvin voit todistaa. – Silloinhan niitä samanlaisia situatsioneja oli kokonainen sarja. Ja jos tuo sarja nyt jouluun mennessä uusiintuu kokonaisuudessaan, niin silloin minun lopullisesti ja murheellisella sydämellä täytyy konstateerata Nietzschen palautumisoppi päteväksi. Siihen mennessä uskallan hitusen vielä epäillä... Huomenna täytyy minun pitkästä ajasta pistäytyä kaupunkiin, sillä kassani on tyhjä..."

Seuraava kirje on kirjoitettu jo lokak. 14 p. ja sisältää:

"Mainitsin edellisessä kirjeessäni juuri silloin saaneeni Päivärinnan romaanikäsikirjoituksen sekä hänen oma-kirjoittamansa elämäkerran, minkä juuri sain loppuun luetuksi. Se on sangen liikuttava, avonainen ja koruton kertomus pitkästä ja vaikeasta, mutta enimmiten voitokkaasta elämäntaistelusta. Se on kirjoitettu (kirjurin avulla) nähtävästi noin 4 à 5 vuotta sitten. Sen lopulla hän muutamin vaatimattomin sanoin tekee selkoa taloudellisesta asemastaan, mikä ei todellakaan näy olevan loistava, kuten viimeisessä kirjeessäsi huomautitkin. Talonsa, jossa hän asuu, on hän Ylivieskan lukkariksi tullessaan ostanut velaksi. Se on ollut tuiki rappiolla ja sen kuntoon saattamiseksi on hän saanut uhrata paljon, tehdä velkaa velan päälle. Ensimäisen vaimon kymmenestä lapsesta ovat useimmat olleet sangen kivulloisia, niin että heidän lääkärikustannuksiinsa on kulunut vuosien varrella kokonainen pikku omaisuus. Toisesta vaimosta on hänellä kuusi tai seitsemän ylenemässä olevaa lasta, joiden aiheuttama kulutus ei sekään liene vähäksi arvattava. Avuliaana miehenä on hän ollut monissa takaussitoumuksissa ja saanut toisten edestä maksaa melkoisia summia. Nämä takausmaksut ja velkojen korot ovat tarkoin nielleet ne verrattain vähäiset tekijäpalkkiot ja palkinnot, joita hän kirjoillaan on ansainnut. Selvä tosiasia näkyy olevan: toisella puolen kymmenhenkisen perheen elatus ja velkataakka, toisella puolen pienonen, vieraalla väellä hoidettava talo sekä lukkarinpalkka, joka tietysti ei ole juuri miksikään arvattava, koska siitä on vähennettävä sijaisen palkka. – Monenlaisia, alakuloisia ja kiukkua herättäviäkin ajatuksia liikkuu päässäni. Esimerkiksi: Ei liene aivan mitätön se korsi, minkä Pietari Päivärinta on kantanut Söderströmin rikkauden kekoon. Äskettäin näkyi sanomalehdistä, että Söderström O.Y:n viimeinen vuosivoitto oli 170 tuhatta markkaa. Kirjailijoille ei siitä jaettu penniäkään, ja jos olisi jaettukin, niin varmastikaan ei siitä hyvyydestä Päivärinta olisi päässyt osalliseksi, sillä onhan hän jo yli aikansa elänyt! – Juhani Aho sai ollessaan vähän päälle neljänkymmenen vuoden (ja rikkaan isän poikana) vuosieläkkeen valtiolta. Se olkoon hänelle kernaasti suotu, sillä onhan se sadoin kerroin ansaitumpi kuin jonkun... tullivirkamiehen tai lääninreistraattorin eläke. Mutta kysyä sopii, eikö Päivärintaa kahdeksankymmenen vuotiaana olisi myöskin voitu katsoa tuollaista pientä vuosieläkettä ansaitsevaksi. Olkoonpa, ettei häntä ja Ahoa taiteilijoina muka voi toisiinsa verratakaan. Mutta huomattakoon kuitenkin: Päivärinnan vaikutus kirjailijana (hänen tuotantonsa on laajempi kuin Ahon) on paljon positiivisempaa laatua kuin Ahon. Kun jälkimäisen merkitys lopullisessa arvioinnissa supistuu suom. proosatyylin kehittämiseen (jota sitäkään ei mielestäni pidä sentään kovin korkeaksi arvata) ja suomalaiseen luonnonkuvaukseen (savolaisen järvi- ja vaaraluonnon, johon ei ollenkaan sisälly esim. pohjalainen tasanko- ja kymiluonto), niin on Päivärinta vahvasti didaktisilla teoksillaan vaikuttanut koko aikakauden syvien rivien kehitykseen ja valistukseen. Onhan hän niitä ainokaisia kaunokirjailijoitamme, jonka teoksia tapaa tuolla ja täällä talonpojankin kirjahyllyllä. Ja lisäksi hänen vaikutuksensa valtiopäivämiehenä, kirkolliskokouksen jäsenenä, kunnan esimiehenä (18 vuotta), sanomalehti- ja taloudellisena kirjailijana (hänen oppikirjansa suoviljelyksestä: myöskin on hän muistaakseni kirjottanut kansaa varten kirjasen keuhkokuumeen parantamisesta) y.m. Lukkarina hän on aikoinaan vaikuttanut laajalti uudenaikaisen koraaliveisuun valtaanpääsemiseksi. – Ja voisipa vielä asettaa vastakkain Päivärinnan siveellisesti lujan, valoisan ja optimistisen maailmankatsomuksen sekä Ahon vellovan vetisen ja ämmämäisen elämänkäsityksen (panin Sinun eräästä taannoisesta kirjeestäsi mielihyvällä merkille, että setäsi arkkipiispa oli ollut tyytymätön Ahon vaikutukseen raamatunkäännöskomiteassa; tutustuin itsekin kesällä uuteen käännökseen ja huomasin [esim. Ilmestyskirjassa, joka kuuluu olevan kokonaan Ahon stiliseeraama] mielikarvaudekseni, kuinka kieli ja sanonta entiseen nähden oli pehmentynyt ja veltostunut; tein m.m. Lapuan pappilassa ollessani ja Ilmestyskirjaa katsellessani kiivaita muistutuksia, jotka Malmivaara hyväksyi).

No niin, emmekö voisi jotakin tehdä Päivärinnan hyväksi. Kun saisimme esim. puuhatuksi hänelle vuotuisen apurahan valtiolta tai joltakin seuralta! Laatisimme oivallisen asiakirjan, jossa antaisimme faktain puhua rahakirstun hoitajain paatuneille korville.[81]

Kiitettyään sitten lokak. 28 p. Kailaa tämän lähettämistä Päivärinta-kuvista, Wilkuna täyttelee kirjettään seuraavilla muilla asioilla:

"... olen ollut nykyään niin tuiki kiinni Söderströmin työssä (luostariromaani on vieläkin keskeneräisenä), etten ole saanut kynääni siitä irrotetuksi ennenkuin tänään; ei silti että työni olisi vieläkään päässä, vaan kun nyt on sunnuntai, jolloin olen hiukan hellittänyt 'palveluksen kovaa hihnaa'. – Muutoin olen nämä viikot elänyt kuin säkissä, sillä mitään sanomalehteä meille ei nykyään tule enkä ole kaupungissakaan käynyt pitkään aikaan. En voi siis Sinulle tarjota mitään uutisia. Pari kertaa koko syksynä olen ollut Löfströmin kahviseurassa, jonka nykyään muodostavat: K:niemi, Kalima, Eino Kaila ja Klaus de Pont (kuvern. de Pontin veljenpoika, tavattoman lahjakas taiteilijanalku [19 vuotias]; häneltä tulee kertomus Sydäntalveen)..."

Ylläoleva kirje valaisee Wilkunan elämäntapoja tämän syksyn aikana. Hän palasi perheineen Nivalasta Oulunkylään elok. lopussa tai aivan syysk. alkupäivinä, eikä tullut sitten kirjoittaneeksi Nivalaan ennenkuin marrask. 2 p., vastaukseksi Augustin nuhdekirjeeseen:

"... Minä olen yhtä mittaa tähän saakka ja yhä eteenkin päin olen niin kiinni työssäni, että kirjeet niin sinne Nivalaan kuin muuallekin ovat jääneet kirjottamatta. Tämän kuun 10:neksi päiväksi pitäisi saada valmiiksi historiallinen teos, ja kohta sen jälkeen on käytävä käsiksi Löfvingin toiseen osaan, jonka senkin pitäisi ilmestyä jouluksi. Viime viikonkin kirjotin niin ahkerasti, että pyhän aikana tuli oikea lapa kipeäksi. Ymmärtänet siis, että minulla on ollut kiiru ja että se yksistään on ollut syynä vaikenemiseeni... Muutoin en tiedä mitään erikoista kertoa. Terveinä olemme kotona olleet ja ulkomaailman tapauksista minulla ei ole nykyään mitään mielipidettä, sillä yhtään sanomalehteä minulle ei ole koko syksynä tullut".

Wilkunan olosta Seppälässä kesällä 1911 ei ole edellisen lisäksi sanottavampaa mainittavissa; kesä kului rauhallisesti työn merkeissä. Perhe asui vanhassa tuparakennuksessa ja sen pääkamarissa; itse Wilkuna kirjoitteli uudessa ylisalissa. Seppälän emäntä kertoo Kyöstin melkein kaiket päivää kirjoitelleen. Kerran hän oli tullut iloisena postista ja sanonut, että kyllä tuota rahaa lähtisi, jos jaksaisi "pännää" heiluttaa. Melkein joka päivä hän kävi tapaamassa naapurina Kankaan torpassa asuvaa kompasanaista ja ärtyisää vanhaa enoaan Alarik Kaarlelaa. Tavallisesti kaksi kertaa viikossa Kyösti kylpi "Rikin" pienessä, sisäänsavuavassa saunassa. Tavallinen vieras Kyöstin luona oli eräs omalaatuisensa vanhaneito, "Teinperin Eeva" Nivalan kirkonkylästä.

Veljiensä kanssa Wilkuna kävi Haapavedellä tätinsä Tildan hautajaisissa.

Moni Seppälän tienoon sen ajan poikanen ja tyttönen muistaa kirjailijan ihmeellisen nuken. Kyöstillä oli näet lapsiaan varten nukke, joka tarvittaessa sätkytteli jalkojaan ja käsiään, nyökytti päätään ja pyöritti silmiään. Tätä nukkea Kyösti useinkin näytteli yläsalin avatusta ikkunasta pihalle kokoontuneille lapsille, säestäen sanoilla nuken ihmeellisiä liikkeitä. Lasten hämmästystä uhkuvista ilmeistä ja ihmetyksen huudahduksista Kyösti näytti kovin nauttivan.

Kun rouva Wilkuna lähtiessään hyvästeli Seppälän pihalla kälyään ja muita saapuville tulleita, herkistyen ihan kyynelöimään, katsoi taikkonsa nojassa läheisyydessä seisoskeleva ja menoa tarkasteleva Nuusku-Matti tarpeelliseksi puuttua asiaan, ärähtäen:

– Itke kotonasi, mutta älä siinä rääsyä![82]

XIII

KYÖSTI WILKUNA RAKENTAA HUVILAN

1

Oman kodin tarve niinkin laajasti käsitettynä, että halutaan todella omistaa rakennus ja siihen kuuluva maa, on ihmisessä synnynnäinen. Se ei liene tavallista maallisen tavaran omistushalua, vaan syvää turvallisuuden, lopullisen rauhan ja riippumattomuuden kaipuuta, ikäänkuin veriin jäänyttä vaistoa niiltä ajoilta, jolloin jokaisen täytyi joko hankkia itselleen täyttä turvaa suova asunto tai hävitä olemassaolon taistelussa. Tämä pyrkimys ilmenee ympärillämme alituiseen ja monin vivahduksin, ollen tuttu jokaiselle, joka on vähänkin ihmisiä ja yhteiskunnallisia oloja tarkkaillut.

Oman värijuovansa tässä pyrkimyksessä muodostavat ilmeisesti kirjailijat – taiteilijat yleensä. Muilla sen pohjana olevaan vaistoon yhtyy monenkinlaisia käytännöllisiä ja taloudellisia laskelmia; elleivät nämä näytä lupaavilta ja kestäviltä, eivät tavalliset ihmiset näihin puuhiin ryhdy. Mutta taiteilijat joko eivät useinkaan tee tällaisia laskelmia tai jos tekevät, eivät aina anna niiden estää suunnitelmiaan. Heille on vaiston lisäksi ratkaisevana asiaan sisältyvä runous. Se valtaa – ainakin Suomessa – kerran joka taiteilijan; tulee hetki, jolloin hän rupeaa haaveilemaan omasta asunnosta maalla, kaikkine niine runollisine tekijöineen – "honkain humina ja luonto muu" –, joita kuvitellaan omaan asuntoon maaelämän rauhallisessa ympäristössä liittyvän. Juhani Ahon "Aholasta" ja Gallén-Kallelan Ruoveden-huvilasta, Tuusulan taiteilijasiirtolasta alkaen, on kirjallisuutemme ja taiteemme henkilöhistoriaan aina silloin tällöin liittynyt tällainen "huvilaseikkailu", päättyen ehkä joskus hyvinkin, mutta usein myös huonosti, ja aina anastaen liian suuren osan asianomaisen ajatuksista, ajasta ja työvoimista.

Tämä todella "oman" asunnon halu oli vaivannut Wilkunaa siitä asti, kun hän tuli perheelliseksi. Hänhän oli aina asunut "omassa" talossa, varakkaan isän poikana, joten repalehtiminen vuokra-asunnosta toiseen, perhe perässä kuin karavaani, oli hänestä paljon ikävämpää kuin lapsuudestaan näihin oloihin tottuneesta kaupunkilaisesta. Kaupunkihan oli myös jo varhain muuttunut Wilkunalle vaaralliseksi seuduksi, joka oli täynnä arvaamattomia ansoja ja sudenkuoppia, ja senpä vuoksi hän oli jo paennut sieltä Oulunkylään. Nyt hän tahtoi hankkia lopullisesti "oman" asunnon. Tämän päätöksen syntyyn vaikutti ilmeisesti tuttavuus hänen naapurinsa, kirvesmies Gideon Mäkelän kanssa, joka huvilain rakennustöitä tuntevana osasi antaa Wilkunalle tämän haluamia tietoja. Kun Wilkuna on kirjoittanut T.T. Kailalle hyvän kuvauksen näistä oman asunnon alkuvaiheista, annammekin hänelle itselleen puheenvuoron. Kirje on päivätty marrask. 34 p. 1911.

2

    Motto:
    Leberecht Hühnchen[83]
    als Grundeigentümer...

Tätä alottaessani tunkee mieleeni epäilys, sopiiko meidän enää sinutella toisiamme, s.t.s. sinun puoleltasi sinutella minua, sillä Minä olen – Kiinteimistönomistaja! Hallussani on lähes kolme tynnyrinalaa maapallon pintaa. Vaikk'ei se siis olekaan kaikista suurimpia monarkkioja, mitä pinta-alaan tulee – sillä hyvänpuoleisella revolverilla voi ampua sen yli –, niin ulottuu se alaspäin sentään maan keskipisteeseen. Ja koska kohtisuoraa toisella puolen maapalloa on Iso valtameri, niin on mahdollista – jollei valtamerillä ole omistajia –, että alueeni ulottuu läpi koko kiertotähtemme. Jos tähän jälkimmäiseen seikkaan nähden voit antaa minulle varmuuden, niin sallin sinun edelleenkin sinutella itseäni.

Valtakuntani on Kirkkonummella Jorvaksen pysäkin luona sangen kauniissa seudussa, tunnin junamatka Helsingistä. Sieltä ovat muutamat suometariaanit (Puuseppätehdasosakeyhtiön johtaja Valtakari, joka on pääosakas, toht. Paloheimo ynnä joku kolmas) ostaneet keskisuuren maatilan, josta myyvät palstoja. Eilen olin mukana siinä juhlallisessa toimituksessa, kun minulle maanmittarin avulla lohkaistiin palsta. Olipa totisesti nautinto viitata vain kädellään, että tuosta tahtoisin rajani kulkevan ja kohta alkoi pari kirvestä heilua linjan aukasemisessa ja rajapaalujen lyömisessä. "Joka lähimmäisensä rajan siirtää, olkoon kirottu ja kaikki kansa sanokoon amen!" ajattelin minä Mooseksen sanoilla. Alueeni, joka on suunnilleen yhtä laaja kuin viisi Laxin tonttia – mahdollisesti enemmänkin – on hyvin vaihtelevaa maata: metsää, kallioita, valmista peltoa ja ihanata puronrantanurmikkoa. Purossa palstani kohdalla on vanha jäkälöitynyt vesimylly ja sen alapuolelle saa vähällä vaivalla padotuksi uimalammen. Puro laskee parin kilometrin päässä olevaan Bobäckin lahteen, mikä on haarautuma Espoon lahdesta. – Maan hinta on tuhantisen markkaa tynnyrin alalta. Kauppakirjat tehdään vasta huomenna, jolloin hinta varmasti määrätään, kun maanmittari on ehtinyt valmistaa kartan ja laskea tarkkaan pinta-alan. Kaikki rakennusaineet saan samalta yhtiöltä ja ne samoinkuin maakin tulevat vähittäismaksulla – 10 % vuodessa; siitä 6 % korkoa ja 4 % lyhennystä. Kun hra Valtakari arveli rakennusaineiden aikomaani rakennukseen – piirustukset on jo olemassa – tulevan maksamaan noin 3000 mk, niin olisi summa 6000 mk. 1. sanokaamme kaiken varalta 7000 mk. Vuotuinen korko ja lyhennys siitä olisi 700 mk, siis sama mikä minulta on tähän saakka mennyt vuokraan. Ja voihan sellaisen tontin aina laittaa kuinka tuottavaksi tahansa. Ensi kesänäkin jo kumminkin perunat, kaalit, punajuuret, sipulit ja sen semmoiset omasta taasta. Ensi viikolla toimitan jo kivimiehen runvallia tekemään ja kesäkuun alusta asetumme omien seinäin sisälle. Rakennustyökustannuksiin tarvittavista rahoista ei ole vielä tietoa, mutta niistä saa Jumala pitää huolen vanhan sananlaskun perusteella: "Auta ensin itseäsi j.n.e." – Valmiiksi höylätyt punahonkaiset hirret tulevat Kajaanista Paloheimojen tehtaasta. Seinät eivät siis kaipaa mitään tapetteja. Ovet ja akkunat tulevat pohjamaalattuina yhtiöltä ja muut maalaukset suoritan itse kesän kuluessa. Rakennukseen tulee keskelle avarahko pohjalaismallinen tupa, johon avotakka ja leivinuuni. Tuvasta nousee jykevät portaat toiseen kerrokseen, jossa minun työhuoneeni. Rakennus tulee hyvälle näköpaikalle. Siis: hurraa!

Helsingin kuulumisia en tiedä mainita. Löfströmin literäärismodernit sitsit eivät minua nykyään miellytä, sillä minussa vallitsevat tätä nykyä yksinomaan maalais- ja talonpoikaisvaistot...

3

Ilman suurempaa erehtymisen vaaraa voinee sanoa, että tähän kirjeeseen sisältyvät jokseenkin kaikki ne laskelmat, jotka Wilkuna oli huvilasuunnitelmastaan tehnyt. Turhaahan on tapahtunutta valittaa, mutta sanomatta ei sentään voi olla, kuinka välttämättömästi Wilkuna olisi tässä vaiheessa tarvinnut asiantuntijan neuvoa. Piirustukset, mikäli niitä kunnollisia olikaan, olivat kirvesmies Mäkelän ja Wilkunan itsensä sommittelemia; ne eivät olleet missään kohdassa lopullisesti läpimietittyjä, eikä niiden pohjalla siis olisi voinutkaan laatia yksityiskohtaisia ja tarkoin harkittuja työselityksiä. Kun tällaisia ei ollut, ei voitu hankkia urakkatarjouksia, eikä muutenkaan laatia mitään kestäviä kustannusarvioita, vaan ryhtyi Wilkuna rakennuttamaan huvilaansa tuntipalkalla. Täten hän menetti varman tiedon siitä, mitä rakennus valmiina todella maksaisi, joutui itse johtamaan työtä, jota hän ei ymmärtänyt, eikä saanut hyväkseen sitä työtarmoa ja vauhtia, jolla kunnollinen urakoitsija panee kaikki menemään, silloin kun piirustukset ja työselitykset ovat lopullisesti harkitut. Lisäksi hän joutui alituisesti tilittämään tuntipalkkaeriä, hankkimaan itse pienimmätkin tarpeet, toimittamaan satakin asiaa, jotka urakoitsija olisi hoitanut ilmaiseksi, ja hermostui täten kerrassaan. Jokaviikkoinen, usein jokapäiväinen liehuminen Oulunkylän, Helsingin ja Jorvaksen välillä häiritsi jo ajanhukallakin hänen kirjallista työtänsä. Olkoonpa, ettei hänellä ollut rahoista tietoakaan puuhaan ryhtyessään, se olisi silti voinut menestyä, jos se olisi harkitusti valmistettu ja toteutettu kestävän kustannusarvion pohjalla; urakkamiehelle tarvittavat kertaiset suuremmat rahaerätkin olisi ollut helpompi hankkia kuin alituiset lauantailitviikit, sillä niiden järjestämiseen olisi ollut enemmän aikaa ja rauhaa. Mutta menetellen niin taitamattomasti kuin Wilkuna, puuha ei voinut onnistua, vaan oli nielevä enemmän kuin hän oli "laskenut".

Mutta tämä arvosteluhan on turhaa. Wilkunan kivimiehet aloittivat työnsä ja saattoivat sen loppuun, hirret tulivat Kajaanista, muut tarpeet Helsingistä, ja niin rupesivat Gideon Mäkelä ja hänen hankkimansa muut kirvesmiehet hakkaamaan nurkkia. Huvilan seinät nousivat, hirsikerros liittyi toiseen, mutta peloittavasti kasvoi myös työtuntien määrä, vieden rakennuttajalta joka pennin, minkä hän suinkin sai irti. Muutaman kuukauden kuluttua hän kauhukseen huomasi, että se "sanokaamme kaiken varalta 7000 mk", jonka hän oli arvellut huvilansa maksavan, olikin jo sivuutettu. Kuta kalliimmaksi rakennus tuli, sitä hermostuneemmaksi kävi rakennuttaja, ja tämä hermostus rupesi tietysti kohdistumaan hänen rakennusmestariinsa, hra Mäkelään, joka Wilkunan mielestä oli antanut hänelle vääriä tietoja ja uskotellut rakennuksen tulevan paljoa halvemmaksi. Välit kiristyivät, lausuttiin syytöksiä puolin ja toisin, tietenkään aina harkitsematta, oliko niissä perää, ja oltiin lopuksi sillä asteella, ettei voitu enää neuvotella henkilökohtaisesti, vaan täytyi turvautua kirjeenvaihtoon. Ja tässäkin oltiin varovaisia; hra Mäkelä esim. allekirjoitti ainakin erään kirjeensä salamyhkäisesti "noetik älekäm", voidakseen tietysti kieltää sen, jos se näyttäisi tarpeelliselta.[84] Hänen sanansa; "Mitäpä me kaksi köyhää kiistelemme jos te otte herra mutta minä olen työmies ja työ se on joka yhteiskunnan yllä pitää ja siitä olen iloinen etten ole syntynyt tyhjän toimittajaksi –" heittävät julman huumorin hohtoa koko tähän rakennusjuttuun.

Antakaamme Wilkunan itsensä kertoa huolistaan. August-veljelle hän m.m. kirjoittaa (heinäk. 19 p. 1912):

"Ensinnä minulla on täysi syy pyytää anteeksi, että olen näin kauan ollut mitään kirjoittamatta ja vastaamatta sinun kirjeisiisi. Siihen on kyllä ollut omat syynsä. Tämä talonrakennusyritykseni on saattanut minut niin tuiki lujalle, että siitä lähtien kuin 'Viimeiset luostariasukkaat' valmistui, en ole saanut juuri muuta tehdä kuin juosta rahoja haalimassa. Rakennukseni hinta on näet noussut lähes kaksinkertaiseksi siitä, miksi rakentaja sen hinnan alussa laski. Tähän saakka maksaa se jo lähemmäs 12000 mk ja ainakin pari tuhatta uppoaa siihen vielä, ennenkuin se on saatu talvikuntoon. Olen monta kertaa ollut ihan epätoivossa sen kanssa ja kerran sain jo mennä sairashuoneeseenkin, josta lähdin tämän viikon alussa; se oli vain väsymystä ja hermostumista. Kaikesta huolimatta toivon kuitenkin saavani yrityksen kunnialla loppuun saatetuksi. Muutoin tämä paikka on varsin miellyttävä ja rakennus myös, jahka se valmistuu. – ... Hannan veli, Jaako, on ollut täällä toukokuusta saakka työssä ja hänestä on ollut suuri apu, sillä hän on ahkerasti tehnyt työtä, vaikka ei ole vielä saanut palkkaa juuri nimeksikään, kaikki rahat kun on täytynyt syöstää vieraille työmiehille, sikäli kuin rahoja on irti saanut. Parasta aikaa laittaa Jaako multaa kamarien rossilattioihin; laudat on niissä tähän asti ollut väliaikaisesti paikoillaan. Pari miestä tekee juuri kaivoa ja itse olen tehnyt yhtä ja toista sen vähän, mitä muilta asioilta olen joutanut.

Yksi pyyntö minulla olisi ollut, vaikka olin sen vähällä unhottaa. Tuvan sisustukseen tarvitsisin välttämättä kaappikellon, sellaisen joka seisoo lattialla. Eiköhän niitä olisi vielä Nivalassa ja eiköhän sellaista saisi kohtuhinnalla ostetuksi. Kävelevän ja muutoin kunnollisen sellaisen tulisi tietysti olla. Kaapin voisin uudesta maalauttaa täällä, jos se sitä kaipaisi... Maisteri Kaila on jo viime talvena tiedustellut minulle semmoista Kokkolan tienoilta, mutta siellä on niitä enää vähän ja nekin ylen kalliita, sellaisten kellojen kysyntä kun nykyään on herrasihmisten puolelta suuri".

Syysk. 5 p, 1912 hän kirjoittaa jollekin toverilleen m.m.:

"Vaikka en ole saanutkaan vielä penniäkään lyhennetyksi velkaani, niin salli minun kuitenkin 'lähestyä sinua muutamalla ratilla'. Tänään kaupungissa käydessäni mainitsi V.A.K., että sinä olit sanonut voivasi kaupata minun huvilani. No hyvä! Se oli tietysti puoli vitsiä sinun puoleltasi, mutta minä tartuin siihen täytenä totena (ja mihinkäpä epätoivoinen ei tarttuisi). Tulin ajatelleeksi, että sinä erinäisissä 'piireissä' liikkuvana ja asioita toimittamaan tottuneena miehenä todellakin voisit sen tehdä. Taloni kaupaksi saaminen olisi minulle todellinen pelastus siitä epätoivoisesta umpikujasta, johon olen joutunut..."

Augustille hän kirjoitti jouluk. 3 p. 1912:

"Tämä joulunalusta on aina kirjailijalle niin kiirettä aikaa, ettei jouda paljon yksityiskirjeitä kyhäämään. Ja varsinkin on tämä syksy minulle tuottanut entistä enemmän kiirettä, kun kirjallisten töiden ohella on täytynyt tätä taloa valmistaa talvikuntoon. Se seisoi koko kesän puolivalmiina, kun puuttui rahoja töiden täydentämiseen. Nyt syksyn kuluessa olen kuitenkin onnistunut saamaan sen kutakuinkin kuntoon. Monta harmia ja pettymystä se on tuottanut. Ensinnäkin tuli rakennus maksamaan kokonaista viisituhatta enemmän kuin rakentaja laski. Hän laski sen korkeintaan tulevan maksamaan 9000 mk, mutta tähän asti se maksaa jo 14000 mk..."

Raha-asioitaan Wilkuna koetti urhoollisesti ja rehellisesti hoitaa ja järjestää. Heinäk. 30 p. 1912 hän ehdotti johtaja Werner Söderströmille, että yhtiö myöntäisi hänelle 5000 mkn lainan, jota vastaan hän luovuttaisi kaikki oikeutensa siihen saakka W.S.O.Y:n kustannuksella ilmestyneisiin teoksiinsa, sekä "ensimäisen, 3000 kpleen suuruisen painoksen tänä syksynä julaistavaksi aikomaani historiallista kertomuskokoelmaa 'Halki vuosisatojen'..." Perusteltuaan tätä tarjoustansa hän jatkaa:

"Tämän ikävän ahdinkotilan on synnyttänyt se, että rakennukseni hinta on noussut lähes kaksinkertaiseksi siitä, miksi rakennusmestari alussa sen muka laski (työt on tehty tuntipalkalla eikä urakalla). Nähtyäni rakennuksen nousevan kalliimmaksi kuin mihin olin laskenut voimieni riittävän, tarjosin jo toukokuulla sitä myytäväksi, ollen valmis ottamaan niskoilleni tuntuvan tappionkin, mutta ostajaa ei ole ilmestynyt. Siten minulla ei ole muuta keinoa kuin jatkaa eteenpäin ja koettaa saattaa rakennukseni talvikuntoon (siitä puuttuu vielä kolme uunia y.m.).

Kun en ole voinut ajatella kiinnityslainaakaan sen vuoksi että suurimman osan rakennusaineita sekä maan olen saanut ensimäistä kiinnitystä vastaan, niin en lopultakaan löytänyt, kunnialla eteenpäin päästäkseni, muuta keinoa kuin edellä esittämäni".

Tämä esitys ei johtanut tulokseen, vaan jatkui Wilkunan ja W.S.O.Y:n suhde siten, että kirjailija sai viimemainitulta rahaa yleensä sikäli, mikäli hän kykeni antamaan varmuutta tulossa olevista teoksista. Etumaksut järjestettiin enimmäkseen kustantajan asettamilla Wilkunan tunnusteilla, joista hän maksoi korot ja joita tarpeen mukaan uudistettiin. Teoksen ilmestyessä etumaksu kuitattiin tekijäpalkkiosta. Lisänä olivat vielä lukuisat yksityisvekselit ja vippilainat. Näiden kaikkien hoitaminen vei liian paljon sekä ajatuksia että aikaa, muodostuen sellaiseksi hornanmyllyksi, että siinä olivat hermot pettää.

Laajassa kirjeessään lokak. 30 p. 1913 maisteri J. Jäntille hän taas selittää taloudellista asemaansa:

"Neuvoteltuani eilen Koskenniemen kanssa taloudellisesta tilastani, joka nykyään on entistä tukalampi, päätin esittää Teille taloudellisen asemani siinä toivossa, että avullanne voisin päästä vähänkään tukevammalle pohjalle sekä saada edes jonkunlaista työrauhaa. Asiani eivät pohjaltaan ole lainkaan huonot, kun omaisuuteni kerran täysin vastaa velkoja, mutta siitä huolimatta on asemani niin tukala, etten tiedä, ollako vai ei olla. Asiani ovat seuraavat: Taloni maksaa 18000 mk, nim. maa 3000 mk ja rakennus 15000 mk (sen kustannusarvio oli 9000 mk ja tuo tuntuva erotus se pääasiallisesti on aiheuttanut yhdessä ahtaiden raha-aikojen kanssa nykyisen tukalan asemani). Tätä 18000 mkan kiinteimistöä vastaan on minulla seuraavat velat: 8000 mk kiinnitystä, nim. 5000 mk rakennusaineista ja 3000 maapalstan (3 tynnyrinalaa) hintaa; 1700 mk Aspelin-Haapkylälle velkakirjalla sekä 3000 mk vekseleinä. Yhteensä siis 12700 mk. Omia varojani, kirjallisista tuloista säästyneitä, on talossani siis kiinni yli 5000 mk. Mutta ne ovat siinä kiinni eivätkä muutu leiväksi nyt kun tarvitseisin niin kipeästi. Keväällä hain 9000 mkan kiinnityspaperit, jolla lainalla oli tarkotus lunastaa rakennusaineiden kiinnitysvelka, 5000 mk, jolloin niistä oleva kiinnitys (Hels. Puuseppätehtaalle) kuoletettaisiin, sekä jäännöksellä, 4000 mkalla, lunastaisin vekselini ynnä rakentaisin saunan ja kanahuoneen. Mutta rahapaikkaa en ole löytänyt sellaista, josta tuon lainan olisi tämän vuoden ajalla saanut ja kuitenkin olisin sen tarvinnut sangen kipeästi tänä vuonna, sillä vekselini, jotka kaikki ovat monikertaan uudistettuja pieniä jäännöksiä, ovat välttämättä melkein kaikki tämän vuoden sisällä lunastettavat. Niistä minulla onkin ollut senkin tuhannen tuskaa viime ja tämän vuoden ajalla, niin että sillä energialla, mikä niiden hoitamiseen on mennyt, olisi kirjoittanut muutamia paksuja romaaneja. Ne ovat siinä määrin vieneet rauhani, että ainoastaan työllä ja tuskalla sain tämän historiallisten kertomusten kokoelman valmiiksi; normaalioloissa se olisi paljon aikasemmin valmistunut. Ja muuten on noiden vekselien hoitaminen päivä päivältä käynyt yhä työläämmäksi. Edessä olevien vekselien hoitamiseen minulla ei ole perspektiivissä kerrassaan mitään keinoja (ensimäinen lankeaa t.k. 4 p., suuruus: 285). Pelastuakseni tästä ahdingosta olen keväästä saakka kaupannut taloani, jonka olisin ollut taipuisa myymään 3000 à 4000 mkan tappiollakin, mikä sekin olisi ollut minulle vielä hyvä pelastus, mutta kunnollista ostajaa ei ole ilmestynyt. Siksi toisekseen olen tähän kotiin ehtinyt jo kiintyäkin, sillä tämä paikkakunta on erinomaisen rauhallinen ja miellyttävä. Sitäpaitsi saisi maapalstani verrattain pienellä kapitaalilla siihen kuntoon, että perheeni eksistenssi olisi täysin turvattu, ja mikäpä kirjailijalle olisikaan ihanteellisempi asema kuin voida jokapäiväinen toimeentulonsa saada maapalstasta. Sitä varten täytyisi saada saunan ja kanahuoneen (niitä varten olen toistaiseksi kyennyt saamaan vain sokkelin) yhteyteen navetta lehmää ja sikoja varten; lehmän voisi puutarhaviljelyn ohella huoleti palstallani elättää. Mutta miten saada asiat järjestymään, siihen nähden olen aivan neuvoton ja avuton. Sillä mitä kykyjä minulla lieneekin, niin raha-asiain järjestämiseen niitä ei ainakaan ole osalleni siunautunut. Ajattelin kerran jo ehdottaa Teille, eikö osakeyhtiönne mahdollisesti voisi ottaa taloani haltuunsa ja panna sen täyteen kuntoon ja minä maksaisin siitä kohtuullista korkoa sekä lunastaisin sitä itselleni sikäli kuin kirjallisista töistäni rahoja heltiää. Mutta voisikohan sellainen käydä päinsä? Tai voisiko osakeyhtiö toimittaa minulle nopeasti tuon 9000 mkan kiinnityksen, kun en mistään ole saanut rahoja tietooni. Siinä mielessä uskaltaisin Teitä pyytää Helsingissä käydessänne pistäytymään täällä saakka, nähdäksenne ja arvioidaksenne taloani ja yrityksiäni. Junia tulee Helsingistä tänne 9 kappaletta päivän mittaan ja matka kestää tunnin. – Mitään en niin hartaasti haluaisi kuin saada elää täällä rauhassa perheeni keskellä ja tehdä työtä. Työhaluni on käynyt sitä kiihkeämmäksi, mitä enemmän aiheeni ovat kiteytyneet. Ennen kaikkea haluaisin jo viimeinkin päästä käsiksi siihen kauan hautomaani laajaan pohjalaiseepokseen. Mutta nykyiset oloni tekevät sen vallan mahdottomaksi. Hist. kertomuksia julkaisisin vielä ainakin yhden nidoksen, sillä valmiiksi behandlattuja aiheita minulla on kymmenkuntaan kertomukseen".

Maisteri Jäntti kävikin Wilkunan huvilalla.

Täten alullepannut neuvottelut johtivat marraskuulla siihen, että johtaja Werner Söderström otti tiedustellakseen Wilkunalle väliaikaista lainaa Kansallispankista, lupautuen itse takaajaksi; toisiksi suostuivat tri I. Leiviskä, maisteri Frans Talaskivi ja prokuristi O. Lampinen. Laina saatiin ja Wilkunan asiat järjestyivät jotenkuten, mutta huvilan pito kävi silti hänelle ylivoimaiseksi. Syksyllä 1914 hän muutti sieltä Nivalaan. Tästä kuitenkin myöhemmin.

Näytteeksi siitä, kuinka hauskasti Wilkuna osasi karhujansa kohdella, saakoon tässä lopuksi sijansa hänen kirjeensä tämän kirjoittajalle, joka oli ajattelemattomasti ahdingossa olevaa veljeä mitättömästä saatavasta karhunnut. Kirje on päivätty 21/10 1913 ja kuuluu:

H. V.

    Motto:
    "Elon aika on haikia,
    vaivaloinen ja vaikia.
    Sen luodut kaikki tuntee tääll',
    Ett' elostamm' on murhe meill'".

Olenpa päivittäisin sormien avulla käydessäni läpi karhujeni lukua muistanut myöskin veljen rehellisen saatavan sekä samalla haikein mielin konstateerannut kukkaroni kroonillisen tyhjyyden. Muutoin täytyy minun tunnustaa, että karhuni – veli niihin luettuna – ovat olleet sangen siivoa väkeä, lukuunottamatta erästä helsinkiläiskansalliseen pässilaumaan kuuluvaa... jolle eräässä vekseliasiassa vasten tahtoani jouduin velkaan ja joka on käynyt kimppuuni kuin takiainen – vaikka inhimillisesti katsoen lapseton mies, jolla on n. 800 mkan kuukausitulot, ei olisi oikeutettu niin rienaavasti pikku saatavan takia hätyyttämään nälkäkuolemaa vastaan taistelevaa lähimmäistään. Niin, kyllä tämä on ollut tosiaan pirullista aikaa. Työllä ja tuskalla ja monella harmilla olen sentään onnistunut vekselini hoitamaan, ettei sitä kaikista pahinta ole tapahtunut. Lasten säästölaatikoista koperoitsin aamulla tupakkirahat – ja sellaistapa se on ollut pitkin syksyä. – Nyt sentään pitäisi olla hieman valkenemaan päin. Äsken heitin ongen ulos Porvoota kohti ja siltä ilmansuunnalta minä olen tavallisesti onnistunut vetämään jonkunlaisen saaliin. Kuinka sitten tällä kertaa käynee? Jos onnistun ja rahallinen voima taas pitkästä aikaa pullistaa lompakkoani, niin riennänpä totisesti ensi tilassa antamaan veljelle merkkejä olemassaolostani. Ellei, niin sitten en tiedä muuta kuin koettaa lohduttautua setä Goethen säkeillä:

    Nyt onneni tyhjän pohjalla on,
               Huh hei!
    Siks' on minun olla niin huoleton,
               Hih hei!

Enkä nyt muuta tiedä tällä kertaa kuin: ollos vielä monias päivä kärsivällinen minun kanssani,

                                                tuus
                                               Festus,
                                       Kirkkonummen ja Jorvaksen
                                            rutiköyhä herra.

4

Kesäkuun ensi päivinä 1912 Wilkuna muutti huvilaansa, vaikka se silloin, kuten edellä on nähty, oli monessa suhteessa keskentekoinen. Alakerran tupa oli hyvin tilava, perällä iso, moniosainen ikkuna, oikeassa ovinurkassa tiilinen avotakka, joka ei kuitenkaan vetänyt kunnollisesti. Tuvan katto – siis yläkerroksen vastaavan huoneen lattia – notkui ja natisi, sillä laajuutensa vuoksi se olisi vaatinut pari tukevaa kannatusparrua.

Ikkunan edessä oli pitkä tuvanpöytä penkkeineen. Yleensä tupa teki hauskan vaikutuksen, mutta oli hyvin kylmä, sillä hatara ikkunaseinä jäähdytti sitä enemmän kuin pienehkö takka kykeni lämmittämään. Huvila oli kummulla, kalliopohjalla, ja oli siitä miellyttävä näköala etelään ja lounaiseen päin, maantien takana alenevaan pelto-, puro- ja niittymaisemaan, taustana tumma metsä. Alakerrassa oli lisäksi keittiö ja pari asuinhuonetta, joista toisesta avautui ovi tilavalle ulkoparvekkeelle.

Vasemmalta veivät portaat toiseen kerrokseen, jossa oli alakerran tuvan kohdalla vastaava tilava huone, kirjailijan työhuone. Portaiden seinille Wilkuna oli ripustanut Louis Sparren suurikokoiset, kauniit kivipiirrokset Visbyn muureista. Yläkerrassa oli lisäksi pari pientä suojaa, joista toisesta avautui ovi tilavalle ulkoparvekkeelle. Tänne nyt Wilkuna järjesti kirjansa, taulunsa ja muistoesineensä, ja täällä hän tarinoi ystäviensä kanssa. Monet ja merkilliset, jopa eriskummalliset, olivat ne sanat ja teot, joiden todistajiksi tämän valoisan ja ilmavan huoneen seinät joutuivat.

Piha oli kupevaa kallion lakea. Pihan oikealla syrjällä oli pieni laudoista tehty ulkohuone, jonka Wilkuna itse oli osaksi rakentanut, ja peremmällä toinen, jossa oli pieni navetta ja sauna. Peltoa oli riittävästi melkoiseenkin puutarhaviljelykseen, ja oli maa ensiluokkaista, joskin tietysti lannoituksen tarpeessa. Kaikenkaikkiaan Wilkuna oli, vaikkakin ehkä liian kalliilla hinnalla, saanut hankituksi itselleen oman kodin, joka muutamien vuosien uuraalla työllä olisi muuttunut hyvinkin viihtyisäksi, jos sen omistaja olisi tällaiseen työhön kyennyt. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt – monestakaan syystä.

Hyvin suurena esteenä olivat ensinnäkin hänen huonot raha-asiansa, joiden vuoksi hänen täytyi olla alituiseen liikkeellä ja joiden tuottamat raskaat huolet tekivät hänet niin rauhattomaksi, ettei hän voinut antautua pysyvämmin ja keskitetymmin ruumiilliseenkaan työhön. Sekin nimittäin vaatii rauhallista mielialaa ja tyyntyneitä hermoja. Henkilön, jonka jokaisen lapionpiston kohdalla täytyy miettiä, mistä hän saisi rahat elantoon, tunteettoman järkähtämättömästi lankeaviin vekseleihin tahi rehellistä mieltä polttaviin vippilainoihin, on mahdotonta pakoittaa itseään uuraaseen ja keskeytymättömään työhön millään alalla, ellei hän ole aivan tylsä ja hermoja vailla. Wilkunan levottomuutta tässä suhteessa oli omiaan lisäämään vielä se, että hän yksinomaan kynästään elävänä tunsi tunnonvaivoja joka hetki, jolloin teki muuta kuin kirjallista työtä. Viimemainittu taas menestyi sekin huonosti noiden mainittujen huolien ja niistä aiheutuvan levottomuuden vuoksi. Näin poloinen kirjailija oli kuin skorpioni tulikehän keskellä, josta ei näyttänyt olevan ulospääsyä.

Tämän lisäksi on myönnettävä, ettei Wilkuna pitänyt ruumiillisesta työstä, josta hän oli vierautunut jo aikaisin kouluvuosina. Se nautinto, jota moni tuntee puuhaillessaan puutarhassa kaikki joutohetkensä, kylväessään, istuttaessaan, puhdistaessaan, suunnitellessaan aina jotakin uutta, näytti olevan Wilkunalle tuntematon – kuten se on tuntematon useimmille alkavan kulttuurin asteella. Heissä ovat kyllä hereillä tässä suhteessa suoranaisimmat ja alkeellisimmat hyötynäkökohdat – "lantut ja punajuuret", joita Wilkunakin halusi viljellä – mutta asian korkeampi, siveellinen, esteettinen, ahkeruuteen kehoittava ja sielun kaipuuta ravitseva puoli on heille yleensä suljettu. Olihan Wilkuna kyllä teoreettisesti selvillä, minkälainen hänen puutarhansa tuli olla, mutta hänellä ei ollut siveellistä voimaa pakoittamaan itseänsä sitkeään työhön niinä hetkinä, jolloin ei ahertanut kirjoituspöytänsä ääressä, ja niin jäi puutarhapuoli vain heikoiksi yrityksiksi. Palstan peltoala oli taas siksi laaja, että se oli kynnettävä, ja kun naapurit kyntivät ensin oman peltonsa, lainaten hevosensa vasta sitten kirjailijan saralle, saattoi tästä aiheutua hermostuttavaa viivykkiä. Keväällä 1913 kirjailija oli ostanut lantaa Helsingin kaupungilta, oli saanut sen perille ja jo hajoitetuksikin. Mutta kun naapuri ei ehtinyt kyntämään sitä peittoon, sai se siinä levällään kuivaa ja haihtua muutaman kuuman kevätpäivän, mikä sanomattomasti hermostutti kirjailijaa. Joka taholla hän täten sai kokemuksia, jotka selvästi osoittivat, ettei Leberecht Hühnchen todellakaan kyennyt maanomistajaksi.

Hänen kärsimänsä vahinko ei ole rahoin mitattavissa, se kun on suuremmalta osalta henkistä laatua: juuri onnellisen kirjailija- ja aihealan alkuun päästyään hän vuoden 1911:n lopusta vuoteen 1917 saakka joutui kantamaan näitä alati kalvavia huvilahuolia, menettäen niihin kuka tietää kuinka monta kaunista ja arvokasta kirjallisen työn tulosta – parhaiden, elämänhaluisinten vuosiensa henkistä voimaa. Niin voi käydä, kun kirjailijat rupeavat rakentamaan omia huviloita – Wilkunan kohta ei ole ainoa laatuaan ei Suomessa eikä suuremmassakaan maailmassa.

Mutta kääntäkäämme lopuksi näkyviin asian runollinen puoli, sillä runojahan ne ovat, kuten kirjallisuuden historia monesti osoittaa, nämä kirjailijoiden rakennuspuuhat. Hirren liittyessä hirteen, kiven kiveen, kirjailijan mielessä rakentuu runollinen, romanttinen kuva siitä kaivatusta ja haaveillusta tyyssijasta, jonne saisi paeta kaikkea sitä, mikä on loukkaavaa, masentavaa, ikävää ja peloittavaa elämän kovassa taistelussa. Niinkuin lapset merenrannalla he iloiten rakentavat kirjavista kivistä ja hiekasta linnan, joka on sadun lumolinnaakin ihanampi, kunnes säälimätön hyökyaalto pyyhkäisee kaikki olemattomiin.

5

Edellä selostetuista Wilkunan kirjeistä on käynyt selville, että hän oli keväällä ja kesällä 1912 hyvin hermostunut ja rauhaton huvilansa ja raha-asiainsa vuoksi. Tämä rauhattomuus kohosi kesäkuun lopulla arveluttavalle asteelle, kuten näkyy hänen kirjeestään V.A. Koskenniemelle heinäk. 10 p:ltä. Se on kirjoitettu Mehiläisen sairaalasta ja kuuluu:

"Rakas veli! Kuten näet, olen minä Mehiläisessä, mikä lienee sinulle vallan odottamatonta. Minkä kaikkien seikkojen perustalla olen tänne joutunut, sitä en nyt jaksa kertoa, vaan teen sen tuonnempana, mieluimmin sitte kuin tavataan. Seikka vain se, että minä kolmisen vuorokautta elin mitä omituisimmassa mielipuolisuuden tilassa (ei juovuksissa). Sellaisena tapasi minut Nunu eilen ja korjasi kiiruusti tänne. Hellien sisarten hoidossa tunnen täällä nyt jo paljon virkeämmäksi itseni ja muutaman päivän mentyä olen taas valmis tappeluun.

Suuri kiitos kirjeestäsi. Valitan etten itse ole aikaisemmin mitään virkkanut enkä nytkään vielä jaksa pitempää kirjettä kirjottaa. Arvostelusi U. Aurasta olen lukenut ja lausun siitä sulimmat kiitokset. Se oli sangen oikeamielinen arvostelu. Erikoisesti muistan siitä sen harvinaisen paikalleen osatun sanan, että minulla on katolilainen mielikuvitus, mutta protestanttinen pää. Sen johdosta kohotan hengessäni sinun maljasi!

Kun huomaan, että kirjottaminen käy minulta vielä ylen työläästi, niin lopetan tähän.

                                             Paras tervehdykseni
                                                 tuus totus
                                                 Kyösti Wilkuna.

Kaitsijoinani ovat täällä Eino Suolahti ja toht. Hirvisalo. Hoidostani huolehtivalla sisarella on hyvin kauniit silmät ja neitseellisen kaino käytös. Tunnen suurta viihtymystä hänen hellän vaalintansa alaisena. Hyvien ja kaunisten naisten malja!"

Tämä "omituinen mielipuolisuuden tila", joksi Wilkuna itse sitä sanoo, oli sellaista, että hän m.m. istui Kaisaniemen puistossa ja – pelkäsi santarmeja. Siinä tilassa tohtori G. Suolahti tapasi hänet ja oivaltaen, että miehen asiat olivat huonosti, toimitti hänet sairaalaan. Lukija ei varmaankaan voi olla muistamatta sitä, että Wilkuna ylioppilaana ollessaan juopumustilassa aivan sairaalloisesti epäili ketä sattui "spiooniksi". Vastoin Wilkunan omaa kieltoa on tästä nyt puheena olevasta asiasta tietäneillä se muisto, että kysymyksessä olivat tavallista perinpohjaisemman "meritaistelun" seuraukset. Sairaalassa, johon hänet siis tuotiin heinäk. 9 p., hän oli täsmälleen viikon, ja että lepo oli hänelle terveellistä, näkyy seuraavasta kirjekatkelmasta (V.A. Koskenniemelle, heinäk. 19 p.):

"Mehiläisessä ollessani, kohta kun aloin toipua, sain taas pitkästä aikaa kokea eheän ja kirkkaan konseptsionin ihanuutta. Kokonaista kolme kertomusta kohosi yhtaikaa eheänä ja valmiina eteeni kuin kolme virheetöntä maailmaa kaaoksen keskeltä. Orgasmus ei ole mitään sellaisen nautinnon rinnalla. Itkin ja potkin sängynpäätä pelkästä hekumasta. Olen varma, että näillä kertomuksilla tulee kirjallinen maineeni taas tuntuvasti nousemaan..."

Ylläolevan johdosta saattanee sanoa, että Wilkunalla oli herkät "hermot", melkeinpä eriskummallisen herkät, päättäen hänen yllä kuvaamastansa sieluntilasta, joka on melkein visionäärinen, näkyjen valtaan vaipuva, ja siitä, miten hän näistä näyistänsä nautti. Hänen mielipiteensä ja impulssinsa, vaikutelmansa ja niiden johdosta suorittamansa teot, olivat näinä aikoina hyvin jyrkät, äkilliset ja perinpohjaiset. Entuudesta muistamme hänen omituisen tapansa tehdä kirjallisia lupauksia itselleen, sulkea ne kirjekuoreen ja tallettaa ne vastaisiksi ajoiksi. Sellainen lupaus on olemassa tämänkin vuoden (1912) keväältä, maaliskuun 6 p:ltä.[85] Kirjekuoreen on kirjoitettu: "Velkakirja nuoruuteni Jumalalle", ja itse lupaus on seuraava:

"Isäini Jumalan ja suomalaisen rotuhengen edessä vannon minä tänä aamuhetkenä pitäväni itseni tarkoin erilläni 'belialin lapsista', niistä väsyneistä dekadenteista, jotka hansikkaat kädessä ja halveksiva säälin hymy huulillaan liikuskelevat suomalaisen kulttuurin uutisviljelyksellä. Rajat minun ja heidän välillään tulkoot yhä selvemmiksi.

Älköön minua täst'edes näkykö heidän juomingeissaan!

Hengen raittius ja kestävä työ – siihen minua auta, nuoruuteni Jumala!

                                             Kyösti Wilkuna".

Näinä vuosina, jolloin hän jo irtautui puolueista, Wilkunalla oli mielessä aie kirjoittaa teos, jossa hän käsittelisi kansallisia, poliittisia ja yhteiskunnallisia asioita. Tämä ajatus jäi vain aikeeksi, mutta Kirjoitelmia nimisessä vihossa[86] on sarja lyhyitä katkelmia, jotka terävästi kuvastavat hänen mielipiteitään. Näiden mietiskelyjen tulos on ilmeisesti ylläoleva lupauskin. Wilkuna kirjoitti m.m.:

"On juopa oikean kansallisesti suomalaisen kulttuurin ja suomenmielisen, ruotsista käännetyn yläluokkakulttuurin välillä. Edellinen on yhä saanut olla melkein näkymättömissä. Mitä kaikkia oloissamme olevia luonnottomuuksia, käsitteiden ja arvojen sekaannusta tämä juopa on aiheuttanut (aristokraatit näyttelemässä demokraatteja y.m.)", (se on ollut kirjoittajan tarkoitus tässä kohden osoittaa).

"Käännöskulttuurista puhuttakoon" – sanoo hän silti – "kunnioituksella, huomioon ottaen, kuinka juovasta sen ja kansallisen kulttuurin välillä johtuneet onnettomat ilmiöt tekevät vanhemman suomenkielisen intelligenssin tavallaan traagilliseksi. He ovat ensimmäiset hyökkääjät, jotka ruumiillaan täyttävät valliojan ja siten valmistavat ylipääsyn jälessä tuleville".

"Ei eheä, terveellä verenkierrolla varustettu kulttuuri, joka kaikin puolin hoitaa itseänsä (puhuakseni siitä kuin elävästä yksilöstä), voi olla kuin paksu murmelieläin... joka näkee elämänsä ihanteen ja päämäärän lihavuudessa ja vankkaraajaisuudessa; yhtä vähän se voi olla taiteellisia aatteita huikaileva nälkäkurki".

"Kuinka toisin voisi ajatella meillä poliittisten suhteiden, suhteemme Venäjään, olevan, jos talonpoikaisesti kansallinen suomalainen kulttuuri olisi päässyt täydessä päivänvalossa kasvamaan, jos sen vaurastumista eivät olisi tukahduttaneet nuo kaksi kuorta: ruotsin- ja suomenkielinen yläluokkalaisuus; jos meillä olisi omaa, kansallisesti suomalaista niin päät kuin kädet, ja koko ruumiissamme terve verenkierto. Silloin eivät olisi tulleet kysymykseen ne kaksi vierasta ja luonnotonta (siksi että niiden juuret eivät ole lähteneet Suomen kansan ruumiista) menettelytapaa, jotka politiikassamme ovat vaihdelleet: tuo morski kummitus vanhalta viikinkiajalta (ruots. yläluokkamenettely), ja Bobrikoffin vuosina esiintynyt rajaton ja turmiollinen (ainakin muutamiin korkeampiin suomalaisiin virkamiehiin nähden) myöntyväisyys (suoranaisena ja oloihimme sovittamattomana lainana joistakin europalaisten realipolitikkojen opeista); kuinka soveltumattomia ja asemaamme turmelevia nämä molemmat kummitukset ovat olleet, täytyy jokaisen elävästi tajuta, kun ajattelee vastustajan kansallisluonnetta (vegetatiivinen mielialojen ihminen, miltei rajaton hyvyydessä, herkkyydessä ja hienoudessa, sekä toisaalta raakuudessa ja julmuudessa, rajattoman naivi ja herkkä), ja miten nuo menettelytavat siihen vaikuttavat toisaalta katkerasti ärsyttäen, toisaalta yllyttäen ja kiihottaen. Tätä silmällä pitäen meillä olisi tullut olla aivan oma erikoinen (koska me elämme niin kokonaan erilaisissa oloissa kuin muut kansat – on turhaa ottaa esimerkkejä puolalaisista, tshekkiläisistä y.m.) menettely, joustava ja mitä vastakkaisimpiin tuulenpuuskiin soveltuva, ja sellainen taas ei ole voinut kohota niin kauan kuin kansallinen kulttuuri on saanut varjossa kitua".

XIV

"TAPANI LÖFVINGIN SEIKKAILUT ISONVIHAN AIKANA" "SUOMALAINEN

LINNANNEITI, JOSTA TULI KUNINGATAR" "VIIMEISET LUOSTARIASUKKAAT"

1

Ensiksi mainitun teoksen syntyvaiheet on jo aikaisemmin esitetty. "Kansan" johtokunnalle kirjoittaessaan Wilkuna kuvitteli Löfvingin päiväkirjan pohjalle rakentuvaa suomalaista "Odysseiaa", mikä olikin mainio ajatus, mutta hänen kesällä 1911 Nivalassa teosta sommitellessaan se kuivuikin vapaasti ja laajemmin kertoen tehdyksi käännökseksi. Kesän aikanahan kirjallinen työ ei yleensä tahdo menestyä, ja niinpä Wilkunakin sai urakkansa valmiiksi vain puoliväliin: Löfving ilmestyi kahtena osana, ensimmäinen syksyllä 1911, toinen vasta seuraavan vuoden puolella. Ensimmäisen osan kannen teki Matti Björklund; se sisälsi 167 s. ja maksoi 3 mk.; toinen osa sisälsi 156 s. ja maksoi 2:90. Tekijä on allekirjoittanut alkulauseen Nivalassa elok. 14 p. Hän pitää teostansa "vaatimattomana aloitteena" omintakeisen seikkailukirjallisuutemme alalla, luonnehtii Löfvingin muutamin sanoin, ja lausuu lopuksi:

"Läpi kirjan olen enimmiten tarkoin pysytellyt Löfvingin omien muistiinpanojen pohjalla, tyytyen vain laajemmin ja seikkaperäisemmin kertomaan erinäisiä jännittäviä kohtia, jotka Löfving päiväkirjassaan useinkin sivuuttaa vain muutamalla rivillä. Jos kertomuksessa ilmenisi joitakin vähäisempiä historiallisia virheellisyyksiä, niin on syy niihin etsittävä Löfvingin omasta päiväkirjasta. Mutta teoshan onkin ennen kaikkea seikkailukirja nuorisolle, pyytämättäkään lukeutua varsinaisen historiallisen tai taidekirjallisuuden piiriin".

Tämä vapauttaa meidät varsinaisesta taiteelliskriitillisestä tarkastelusta, mutta ei estä huomauttamasta, että Tapani Löfvingin seikkailut oli erittäin järkevä ja kannattava kirjallinen yritys. Kirja meni hyvin kaupaksi ja olisi mennyt vielä paremmin, jollei 1914 syttynyt maailmansota olisi estänyt uuden painoksen ottamista. Sellainen ilmestyi vasta 1918, jolloin kirjailija varusti sen seuraavalla, Nivalassa kesäkuussa allekirjoittamallaan nasevalla esipuheella:

"Loistavasti on kansamme nyt vapaussodassaan näyttänyt, ettei se satavuotisen venäläisen sorron alla ole vähääkään kadottanut sotilaskunnostaan. Käyty vapaustaistelumme antaa mielestäni kuin uuden taustan kaikille niille tuhansille otteluille, joita esi-isämme ovat ryssää vastaan käyneet. Entistä kirkkaammin havaitsemme nyt, ettei ainoakaan pisara vertamme vuotanut koskaan hukkaan näissä taisteluissa, vaan olivat kaikki kansamme menneetkin haavat nyt saavuttamamme vapauden hinnan ensi maksueriä. Kirkkaana piirtyköön nyt mieleemme ja sydämeemme myös Löfvingin sisukas sissihenki".

Tätä kirjoitettaessa on menossa jo neljäs painos, ja melkoisella varmuudella voi sanoa, ettei kirjan levikki tule pysähtymään siihen. Aina uudet nuorisopolvet vaativat sen luettavakseen, sillä siinä on todellakin neuvokasta, rohkeata, sisukasta sissihenkeä – Löfvingiä itseään ja vähin Wilkunaakin.

2

Suomalaisen linnanneidin synty on myös aikaisemmin kerrottu. Kirjailijan huomio kiintyi aiheeseen jo hänen valmistaessaan ensimmäistä historiallista kertomuskokoelmaansa, ja näinpä vain onkin selitettävissä, että hän kesällä 1911 sai kirjoitetuksi sen aivan lyhyessä ajassa – muutamassa päivässä. Vaikka se onkin vain pienehkö kertomus – cicerolla latoen kustantaja sai sen venymään 65 sivun pituiseksi –, se kuitenkin julkaistiin erillisenä kirjana, kuin joulutervehdykseksi kirjailijan lukijoille ja ystäville. Somisteet ja kansikuvan piirsi taiteilija Märtha Nordensvan-Lindgren. Kun otsakesomisteet ovat huomattavasti leveämmät kuin tekstin ala ja kun paperin ruskeus oli vähän likaisenvivahteista, latomuksen vaikuttaessa suurten tyyppien ja liian pienien reunustojen vuoksi hiukan kömpelöltä, ei voi mielellään myöntää, että kustantaja olisi erikoisemmin tässä hyvää tarkoittavassa koristeellisuusharrastuksessaan onnistunut. Kirjan hinta oli 80 p. Kolmentuhannen kappaleen painokselta olisi siis 20 %:n mukainen palkkio ollut 480 mk. Wilkuna sai 300 mk ensimmäisestä painoksesta, jonka suuruuden kuitenkin kustantaja sai määrätä.

Juhani Siljo kirjoitti teoksesta Helsingin Sanomiin hyvin kiittävän arvostelun:

"Kyösti Wilkunan pieni kirjanen on mitä viehättävin joulukertomus: lämmin ja tunnelmallinen, olematta sentimenttaalinen – vaikka siinä puhutaankin linnanneidistä ja uljaasta ritarista, joka toteuttaa hänen neitoshaaveensa..." Selostettuaan sitten kirjan sisällön hänelle ilmeisesti tunkee mieleen epäilys, että tämä kiitos ehkä ei olekaan aivan vastaansanomattomasti perusteltavissa, ja hän kiiruhtaa torjumaan tätä epäilystä seuraavin väittein: "Tällaisesta aiheesta joku romanttinen sielu olisi voinut kyhätä kuinka hempeänrunollisen jutun tahansa. Kyösti Wilkuna on kertonut kerrottavansa asiallisesti ja omalla juurevalla, realistisen mehukkaalla tyylillään, joka on kokonaan toista kuin n.s. historiallinen kertomustyyli tavallisesti. – Kyösti Wilkunalle kirjailijana ei ole mitään oleellista eroa 'historiallisen' ja 'realistisen' elämän välillä. Ja kuitenkin – tai paremmin: juuri siitä syystä, että Wilkuna on välttänyt kaikkea 'runollisuuden' tavoittelemista, tästä kertoelmasta huokuu paljon sisäistä runoutta ja mielialain lämpöä. Kuinka suurella ilolla hän kertookaan kaikesta: nuoren neidon haaveista, joulutaioista ja -tavoista, joulunvietosta. Siinä on oikeata kodikasta joulutunnelmaa, jonka suomalaista sävyä vahvistavat monet erinomaiset, väkevän ja kekseliään mielikuvituksen luomat tarinat (esim. vanhan Olavin kertomukset, Kristiinan joulu-uni); ne ovat syntyneet samansävyiseltä tunnelmapohjalta kuin 'Seitsemän veljeksen' rehevät sadut.

Kaikkeen, mitä Kyösti Wilkuna pyrkii kuvaamaan, hän eläytyy koko mielellään, havaintoherkkyydellään, vaistoillaan. Historiallisenkin kertomuksen hän itse elää, sillä hänellä on läpitunkeva näkemiskyky yhtyneenä suureen tunnelmavoimaan. Hän vakuuttaa joka sanallaan ja kuvapiirroksellaan, me tiedämme, että tuo tai tämä kuvaus on sattuva, – vaikka se onkin kotoisin hänen mielikuvituksestaan. Hänen kuvauksensa ovat täyteläisiä, ne eivät onnu kokemuksen tai tiedon puutteessa, eivätkä hänen lauseensa särähtele väärään äänilajiin pingoitettuina".

Vastaanotto oli yleensäkin kiittävä; nekin huomautukset, joita joku arvostelija voi tehdä, hän tavallisesti itse kiiruhti vesittämään loppukiitoksilla. Poikkeuksena oli Uuden Suomettaren arvostelu (J.V. Lehtonen), jossa sanottiin:

"Kertomus ei jaksa herättää sen suurempaa mielenkiintoa, paitsi ehkä näin joulu-aikaan sopivalla seikkaperäisellä kuvauksellaan tämän juhlista jaloimman viettämistavasta 15. vuosisadalla. Se on esitetty Wilkunan yksinkertaisella, kuivahkolla tavalla, joka ei pyri sen suurempaan taiteellisuuteen ja jota suuresti haittaavat i-ttömät kaksoisäännöt ja reinäinen murteellisuus. Mutta kaikkea arvoa vailla ei tämä lyhyt joulukertomus silti ole, ja puolustaa se semmoisenaan, pienenä puhdetyönä, paikkaansa hra Wilkunan suurempien saavutusten rinnalla".

Kun nyt niin monen joulun jälkeen lukee tämän kertomuksen ja ylläolevat arvostelut, ei voine muuta kuin asettua jokseenkin viimemainitun kirjoittajan kannalle. Kertomus on todellakin yleistunnelmaltaan "kuivahko", kuten tapoja ja menoja selostelevat kuvaukset useimmiten. Tekisi mieli melkeinpä joka kohdassa asettua päinvastaiselle kannalle kuin Siljo ja väittää juuri siten osuttavan oikeaan. Niinpä kertomus ei ole erikoisemmin "viehättävä", ei "lämmin" eikä "tunnelmallinen"; sen vika juuri on, että siitä puuttuu romanttisuus ja runollisuus, eikä tällaisessa aiheessa kohtuullinen annos tuota pelättyä "sentimentaalisuuttakaan" olisi ollut haitaksi; kirjailija ei ilmeisesti ole tuntenut erikoisempaa kertojaniloa; kertomuksessa ei saata sanoa ilmenevän "väkevää ja kekseliästä mielikuvitusta"; vertaaminen Seitsemän veljeksen satuihin on aivan aiheetonta. Juuri tätä kertomustansa Wilkuna ei suinkaan ole millään tavalla itse "elänyt" – puutehan juuri on se, ettei siinä saata huomata hänen oman sielunsa sanelemia kohtia. Ja kaiken tämän vuoksi se on taiteellisesti heikko saavutus, jonka perusteeton kiittäminen vain sai kirjailijan väärin arvioimaan omaa kykyänsä, ollen hänelle vahingoksi. Selitykseksi tähän "kuivuuteen" voidaan lopuksi asiallisesti sanoa, että kirjailija oli kirjoittanut kertomuksensa ollenkaan haaveilemattakaan sen korkeampia taiteellisia tai muita kirjallisia päämääriä kuin mitä joululehtiin rahanpuutteessa kiireesti kyhätyille tuotteille voidaan asettaa. Useimmitenhan ne muuten ovat sellaisia, että Wilkunan Linnanneiti tietenkin jättää ne kauas jälkeensä, mikä sanottakoon osoitukseksi yllä käytetyn arvosteluasteikon ankaruudesta.

3

Viimeisten luostariasukkaiden käsikirjoitus rupesi valmistumaan lopullisesti vasta kevättalvella 1912. Huhtik. 1 p. hän lähetti Porvooseen viisi ensimmäistä lukua, merkiten samalla nimeksi sen, joka kirjalla nytkin on; nimenä oli ensin ollut "Murroskauden kohtaloita", mutta hylkäsi hän sen, koska se muistutti liiaksi hänen edellisestä teoksestaan. Huhtik. 26 p. hän lähettää teoksen "parikymmentä viimeistä käsikirjoitusliuskaa"; "koska minua on vaivannut ankara influensa ja obstruktsiooni, olen ainoastaan vaivalla ja lauseen kerrallaan saanut kirjoitetuksi nämä viimeiset liuskat". Toukok. 4 p. hän kuittaa saaneensa kirjastansa kaikkiaan 4000 mk. Sopimus tehtiin 5000 kpl:n painoksesta ja palkkio oli 25 % kirjakauppahinnasta; palkkiosta hänen piti saada yllämainittu summa teoksen ilmestyttyä, ja loput niin pian kuin 4000 kpl. olisi tullut myydyksi. Kun kirjan hinta oli 3:50, oli siis koko palkkio Smk. 4375:–, joka oli melkoinen summa siihen aikaan. Painoksen suuruus ja ehdot yleensä, osoittavat, että kustantaja toivoi tästä teoksesta paljon; Suomalaisen kirjallisuuden luetteloon jo ilmestymisvuodelle merkitty toinen painos lienee kuitenkin sisältynyt sopimuksen määrään ja painettu samalla kertaa kuin "ensimmäinenkin", joten se ei todista kirjan levikistä sen enempää.[87] Sivut ovat pieniä, joten sivuluku, 302, antaa harhaanjohtavan käsityksen kirjan suuruudesta. On valitettavaa, että tämä Wilkunan haaveiden ja toivojen lapsi tuli kirjoitetuksi aikana, jolloin huvilanrakennushuolet anastivat pääsijan kirjailijan ajatusmaailmassa.

Viimeiset luostariasukkaat on syntynyt Wilkunan persoonallisuuden ulkopuolella; se on niitä kylmiä "historiallisia" aineskokoelmia, jotka vaivalloisen "juonen" jotenkuten koossapitäminä, siellä täällä teoreettisesti sommitellun keskustelun "elvyttäminä", yleensä teennäisen kaunokirjallisen asun perusteella, kulkevat "historiallisen romaanin" nimellä, olematta usein sen enempää "historiallisia" kuin "romaanejakaan". Olemme nähneet, kuinka Wilkunan ensimmäisissä historiallisissa kertomuksissa hänen oma henkilöllisyytensä omituisella tavalla punoutui hänen unelmoimiinsa kuviin, ja kuinka siten joka sana sai vakuuttavaa sävyä ja kokonaisuus kunnioitettavaa elämäntehoa. Linnanneidissä ei tästä ole enää jälkeäkään, ja valitettavan vähän sitä on Luostariasukkaissakin.

Omien historiallisten harrastustensa, rajoitetun mielikuvituksensa, asiallisen luonteensa ja arvostelijoidensa harkitsemattomuuden vuoksi Wilkuna johtui Luostariasukkaiden sommittelussa harhaan. Häntä kiitettiin historiallisesta asiallisuudesta ja tarkkuudesta – hän innostui ja kiintyi tähän puoleen niin, että se tuli hänelle pääasiaksi; häntä kiitettiin siitä, että hän oli niin vapaa kaikesta sentimentaalisuudesta – hän otti tämänkin tarkoin varteen ja tietoisesti karkoitti kirjastaan kaiken herkkyyden; häntä ylistettiin historiallisena "realistina" – hän pani senkin visusti merkille ja lakaisi kirjastaan pois kaiken "ajanhuurteen". Ja pannessaan painoa tälle asiallisuudelle ja realistiselle kuvaustavalle hän vielä unohti, ettei vanhojen menojen kuvaamisella mitään taideteosta rakenneta, että historiallisenkin romaanin kirjoittajan täytyy löytää menneisyydestä kärsivä ja riemuitseva, epäilevä ja uskova ihmissydän, oma sydän, jos mieli ollenkaan kynään tarttua. Lopuksi tämä "realismi" saattoi hänet suhtautumaan aiheeseensa tavalla, joka koitui muutenkin taiteellisesti hedelmättömäksi.

Ajatellessa Naantalin pientä luostaria ei voine muuta kuin myöntää, että se kuvastuu meille harvinaisena ilmiönä Suomen historiassa, herttaisena rauhan tyyssijana, lapsenomaisen uskon edustajana. Meille on mieluista ajatella sitä ystävällisin, hiukan surumielisin tuntein, ja me valitamme, ettei tuota pientä yhteiskuntaa ole enää. Tämä on romantiikkaa, sitä oikeata ja kulttuuri-ihmiselle luonteenomaista tunnelmatilaa, joka syntyy hänen ajatellessaan yleensä vähän kauemmaksi haipuneita tunnepitoisia asioita.

Tämä olisi Wilkunan ollut muistettava ruvetessaan käsittelemään Naantalin luostaria. Romantiikan riisuminen sen ympäriltä ja hyväntahtoisenkin leikinlaskun kohdistaminen siihen saattoi olla vastoin kaikkea odotusta ja tyrmistyttää tunteet. Asettuminen uskonpuhdistuksen puolelle luostaria vastaan voi kyllä perustua historian kulkuun ja reaalisiin tosiasioihin, mutta asettuminen ymmärtämään luostariakin, eikä vain räikeätä, väkivaltaista ja voittoisaa uskonpuhdistusta, olisi ehdottomasti ollut runollisesti antoisampaa. Vanhat pyhimystarinat sisältävät kyllä paljon nykyaikaisessa mielessä naurettavaa, mutta kun Wilkunan romaanissa sivistymätön luostarinrenki rupeaa niitä pilkkaamaan, tunnemme loukkautuvamme aavistaen, että tuo sama henkilö voi pilkata sellaistakin, jossa ei mitään pilkattavaa ole. Kaikessa siinä vanhassa, jota luostari edusti, asui vuosi-satojen syvää hämyä, menneisyyden inhimillistä tragiikkaa, runoutta, kun sitävastoin uskonpuhdistus oli taiteellisessa mielessä arvosteltuna vielä aamun räikeässä valossa esiintyvä omahyväinen nuorukainen, jolta puuttui ikää ymmärtääkseen hänellä olevan heikkoutensakin. Hienosti on tämän taiteellisen asenteen vaalin suorittanut Viktor Rydberg romaanissaan Aseseppä, jonka Wilkuna kyllä oli lukenut. Protestanttinen pappi Lauri, uskonpuhdistuksen hillittömien ja tunteettomien voimien edustaja, herättää pelkoa ja vastenmielisyyttä, kun sitävastoin hänen isänsä, lapsellisen harras, pyhäinkuvia maalaileva vanhus, on korkeamman ja hienomman maailman edustaja.

Lähtien nyt tältä näkökannalta tarkastelemaan Wilkunan kirjaa huomaa heti, että ne henkilöt, joiden suhteen tekijä on asettunut katolista mystiikkaa ymmärtävälle kannalle, ovat myös taiteellisesti yksilöllistyneet ja elävöityneet. Sellainen on hento sisar Elina, jossa on sekä askeesia että ekstaasia, itsekidutuksen läpikuultavuutta ja hurmiotilan näkyriemua. Hän on kirjan sivuhenkilöitä, eikä kirjailija näytä tarkoittaneenkaan hänelle erikoisempaa tehtävää, mutta hänen kohdallaan kirjailija joka tapauksessa on sattunut katsahtamaan syvälle katolisen ajan naissieluun, kuvaten hänet sivumennen, mutta kiintoisan herkästi. Hänessä on siru kirjailijan sekä sydäntä että ylimaallisen naishentouden ihannetta. Hän on muuten sama tyyppi kuin helvettiä pelkäävä Liisu Lapsentyttö nimisessä kertomuksessa. Toinen samalta, ja Wilkunalle myös vanhastaan tutulta näkökannalta luotu henkilö on isä Matias, Rydbergin Gudmund-mestarin tapaan pyhimyksiä maalaileva vanhus, jonka vilpitön katse ja lapsellinen alkukristillinen hurskaus tuo mieleen Wilkunan kauniin vanhusihanteen. Häneen kirjailija myös liittää koko teoksensa kauneimman ja taiteellisimman piirteen, koruttoman ja yksinkertaisen episoodin hartaasta pyrkimystragiikasta. Sehän on tavallista ja kulunuttakin aineistoa, mutta vanhuksen pyrkimyksessä saada maalatuksi pyhän Birgitan esiliina niin hyvin, että se olisi samanlainen kuin hän oli unessa nähnyt – läpikuultava kuin sudenkorennon siipi –, hänen ilmeisessä kykenemättömyydessään tähän saavutukseen, hänen surussaan epäonnistumisestaan, on jotakin niin murheellisen ja samalla hienon-humoristisen säälittävää, että tämä piirre painuu mieleen ja huipentuu elämänfilosoofiseksi hymähdykseksi.

Isä Matias on sivuhenkilö, samoin kuin hänen hyvä ystävänsä Säämiskän Uolevi, mutta he ovat kuitenkin parasta, mitä kirjassa henkilökuvain alalta on. Ehkä he onnistuivat siksi, ettei kirjailija "tarkoittanut" heillä mitään – he syntyivät itsestään, luonnollisesti, vähäiseltä kohdaltaan elävöittämään kirjan sivuja surumielisellä huumorin kajastuksella. Vasta heidän jälkeensä saattaa ottaa puheeksi Antin, joka on kirjan päähenkilöitä.

Antti Pietarinpoika, joka menee luostariin saadakseen olla lähellä lemmittyänsä Kaarinaa, olisi ollut se henkilö, jonka ympärille tämän romaanin ei ainoastaan juoni, vaan myöskin tragiikka olisi voinut kutoutua, jos kirjailija olisi enemmän pannut huolta juonen sommitteluun. Ei tarvitse ulottaa vaatimuksia tässä suhteessa Medarduksen[88] tragiikkaan saakka, sillä jo vähempikin olisi riittänyt – juuri uskonpuhdistuksen aikana – sisältämään tosin vanhan ja kuluneen, mutta silti inhimillisen ja traagillisen, ja juuri tämän aiheen yhteydessä luonnollisen ja uskottavan tarinan munkin ja nunnan taistelusta lupauksen ja lemmen välillä. On suorastaan omituista, ettei Wilkuna ole rohkeasti noudattanut tätä luonnollista juonen viitettä, vaan on tyytynyt Antin ja Kaarinan latteaan lemmentarinaan, joka ei ole muuta kuin heikko toisinto Kirsti Karvataskun ja Hannu Kimalaisen vastaavasta suhteesta, ja sen yhteydessä niihin lapsellisiin ja heikkoihin perusteihin, joiden johdosta molemmat menevät luostariin. Wilkunalta kyllä puuttui – tulkoon se tässä yhteydessä suoraan sanotuksi – laajemmalle ulottuva juonisommittelun lahja, mutta olisi luullut luostariaiheen hänelle jo kirjallisuudesta ja muutenkin itsestään selvänä valjenneen. Niin ei valitettavasti käynyt, ja niin jäi pois tärkein osa sitä tragiikkaa, joka varmaankin oli uskonpuhdistuksen aikana hajoavissa luostareissa yleistä ja siis historialliseltakin kannalta hyvin perusteltua.

Niin nolo kuin Antti onkin sekä munkiksi, agricolalaiseksi että rakastajaksi, on hänen alakuloisuudessaan ja saamattomuudessaan kuitenkin jotakin todellista ja sattuvaa. Tietämättään kirjailija hänessä usein kuvaa omaa itseään, s.o. mielialojaan. Kun Antti vaeltaa Turusta Naantaliin ja tekee alakuloisuutensa ohella ulkokohtaisia huomioita luonnosta ja maisemista, onkin kysymyksessä itse Wilkuna, joka tässä muistelee kerrallista kesämatkaansa samalla taipaleella. Tästä johtuu, että Antissa on sittenkin hitunen lihaa ja verta, ettei hän aina ole vain kirjailijan tarvitsema nukke.

Kirjan muista henkilöistä haluan enää mainita vain Tuomaan, rajun metsäläispojan, josta tuli luostarin pyytömies, ja Ursula-nunnan, josta tuli Tuomaan puoliso. Ilmeisesti he ovat olleet kirjailijalle itselleen teoksen tärkeimmät ja mieluisimmat henkilökuvat, joihin hän on koettanut valaa tervettä, luonnollista elämänhalua, mutta lukijan mielessä asuu silti epäilys taiteellisesta epäonnistumisesta. Sekä Tuomaan että Ursulan esiintymisessä ja puheissa on jotakin "sivistymätöntä" ja "loukkaavaa", s.o. jotakin sellaista sävyä, jota emme juuri Naantalin luostariin kohdistuvana voi sietää. Olkoon vain, että he ovat oikeassa, että heissä esiintyy uuden ajan terveempi ja luonnollisempi elämänkäsitys – se ei liikuta meitä; me olemme kiinnostuneet pieneen vanhaan luostariimme ja kaipaamme tuulahdusta sen runoudesta. Henkilöt, jotka epäpyhin käsin ja sanoin repivät rikki tätä kaunista ja romanttista mielikuvaamme, joka on olemassa oleva, yleinen ja kieltämätön tosiasia, tulevat meille vastenmielisiksi.

Viimeisiä luostariasukkaita lukiessa tuntuu usein siltä, kuin se romantiikka, joka näyttää olevan historiallisten romaanien ja kertomusten taiteellisen, runollisen onnistumisen edellytys, vaivoin ja vaisusti kotiutuisi tämän alan suomenkielisiin teoksiin. Ne ovat yleensä arkisen päivävaloisia, historiallisesta asiatarkkuudestaan kehuttuja ja kiitettyjä, mutta karuja ja väriköyhiä, vailla runollisempia mielikuvituksen syttymäkohtia. Yrjö-Koskisen Pohjan piltissä on häivähdys sitä tunnelmaa, joka kuvastuu mieleen ajatellessamme pirkkalaisia, Matti Kurkea, katolisuuden aamua Suomessa ja keskiaikaa; Juhani Ahon Panussa on viehättävää, hentoa luonnonromantiikkaa, erämaanpirtin kalevalaista kanteleenhyminää lumisen korven keskellä kuutamoisena yönä; ja Ivalon Juho Vesaisessa ja Erämaan taistelussa on vihaa, kostonjanoa ja kalpojen kalskettakin. Onpa sitä myös Wilkunan ensimmäisessä historiallisessa kertomuskokoelmassa, kuten olemme nähneet. Mutta siinä se rupeaa jo olemaankin – sellaisesta romaanista esim. kuin Ivalon Kuningas Suomessa se on tarkoin poissa. Johtuneeko tämä siitä, että historiallinen romaani syntyy suomenkielellä sataa vuotta myöhemmin kuin muualla maailmassa, aikana, jolloin sekin, mikä romantiikassa oli ja on arvokasta ja pysyvää, on jo nimensä vuoksi pilkattua ja halveksittua? Vai siitäkö, etteivät historiallisen kaunokirjallisuutemme luojat ole sattuneet olemaan sellaisia tulisieluja ja persoonallisuuksia, jotka luullen kirjoittavansa historiallista romaania kertoivatkin oman sielunsa inhimillistä tarinaa? Vai onko elämässämme, oloissamme ja luonteessamme niin voittopuolisen paljon karua arkipäiväisyyttä, ettei romantiikan sammal ota niihin kasvaakseen edes vuosisatainkaan takana? Tosiasiaksi jää, että rakenneltaessa vanhoista todistuskappaleista realismin vaatimuksien mukaista, asiallisesti pätevää ja oikeaa kuvaa menneisyydestä usein ikäänkuin unohdettiin, ettei tästä objektiivisesta sommittelutyöstä vielä syntynyt taidetta, että tarvittiin lisäksi tunteva, luova kirjailijapersoonallisuus, joka kykeni antamaan tuolle sommitelmalle elämän sykettä ja inhimillisen veren lämpöä, alkuvaikuttimena harras myötätunto menneisyyttä kohtaan.

Edellä esitetty arvostelu poikkeaa siitä, mitä oma aika teoksesta sanoi. Tasapuolisuuden vuoksi ja että lukijalla olisi parempi mahdollisuus itsenäisen käsityksen muodostamiseen, esitettäköön tässä huomattavin niistä, V.A. Koskenniemen arvostelu Uudessa Aurassa:

Huomautettuaan realismin merkityksestä uuden historiallisen romaanin tekotavalle – "historiallinen romaani oppi realismilta sanalla sanoen sen miehekkäästi siveellisen kunnioituksen tosiasioita kohtaan" – kirjoittaja sanoo, että teos "kuvastaa meillä tätä uuden historiallisen romaanin pyrkimystä paremmin kuin mikään muu viime vuosien kirjallinen tuote". Tämän pyrkimyksen rinnalla jää ulkonainen juoni sivuasiaksi. Sankarit ovat "tasaisella tulella palavia suomalaissieluja". Romaanin väri on yleensä iloton, harmaata harmaalle – niinkuin Suomen historia. "Kuka on meillä kuvannut – tai voisi kuvata – niinkuin Wilkuna luostarisisarten yksitoikkoista ikävää, kun synnintunto ja helvetinpelko kaivaa heidän mieltään hiljaisina syysiltoina, seinäraution nakuttaessa luostarin kiviseinässä? Ja kuka on meillä niin kylmäverisellä realismilla maalannut keskiaikaisen kauhutarinan kuin Wilkuna, kun hän antaa erään luostariveljen kertoa kerettiläisen Magdeburgin piispan Udon kohtalosta? Sellaisissa kuvauksissa kuin molemmat yllämainitut saa Wilkunan tyyli harvinaisen lyyrillisen jännityksen. Esityksen intensiivistä mielialaa lisää se näennäisesti kylmän huomioidentekijän suhde, mikä kirjailijalla on kuvattavaansa".

Kirjoittajan mielestä "juoni on mitä yksinkertaisin ja laukeaa ilman jännittävämpää draamallista konfliktia". Draamallista hermoa on sensijaan "useissa episoodeissa, joissa tämän kirjoittajan mielestä juuri teoksen taiteellinen voima piilee..." "Wilkunan romaania lukiessa saa usein saman tunteen kuin joskus vanhaa kulunutta kirkkomaalausta katsellessa: menneiden polvien, esi-isien sielunelämä tulee äkkiä ilmielävänä eteemme ja me tunnemme voimakkaasti turvallisen yhteenkuuluvaisuutemme ammoin kuolleiden sukupolvien kanssa"... "Wilkuna, joka novelleissaan on antanut harvinaisia näytteitä yksilöllisestä henkilökuvauksesta, on tässä romaanitehtävässä, mikä usein paikoin sivuuttaa kulttuurihistorioitsijan työalaa, nähtävästi tahtonut antaa etusijan historian todellisuudelle, jonka rinnalla yksityiset henkilöt ikäänkuin häviävät. Tässä suhteessa on Wilkunan romaani radikaalisen realismin pohjalla: ympäristö- ja aikakuvaus – kulttuurikuvaus – on korotettu romaanin varsinaiseksi aiheeksi"... "Allekirjoittaneen mielestä ei julkinen arvostelu ole tehnyt oikeutta sille intuitiiviselle syventymiselle Suomen historiaan, jota Wilkunan uusi romaani todistaa"... "Wilkuna kuuluu niihin kirjailijoihin, joita Heidenstam sattuvasti on kutsunut mielikuvitus-naturalisteiksi"... "Kun on lukenut Wilkunan uuden romaanin, ajattelee mielellään tekijää viimeisenä luostariveljenä käyskentelemässä luostarin muurien sisällä. Hänellä on veressään katolilaisuuden koko mielikuvitusmaailma, mutta hänen selkeätä päätään miellyttää sentään enemmän Martti-tohtorin ratsionalismi"...

XV

"HAAKSIRIKKOISET"

1

Haaksirikkoiset on kokoelma aikaisemmin julkaistuja kertomuksia. Wilkuna suunnitteli sen jo v:n 1913:n alussa, kuten näkyy hänen Kansan johtokunnalle helmik. 19 p. tekemästään seuraavasta esityksestä:

"Kun allekirjoittaneella on melkoinen joukko eri aikakauslehdissä, kalentereissa ja albumeissa julkaistuja kertomuksia, olen päättänyt tämän vuoden kuluessa yhdistää niistä parhaat kokoelmaksi, jota pyydän tarjota 'Kansan' kustannettavaksi. Noita siellä ja täällä julkaistuja kertomuksiani on kaikkiaan kolmisenkymmentä, joista viisitoista olen valinnut kokoelmaan otettaviksi. Näitä viimemainittuja on ollut julkaistuna Ajassa (Hätäkello, Porokaarteella, Hallusinatsioneja, Ihanteiden mies), Kansanv. seuran kalenterissa (Vanhan häviö, Kansakoulussa, Lakki, Rovasti ja renki), Sydäntalvessa (Kova kovaa vastaan), Raatajassa (Ystäväni räätäli, Tökerö Weeli), Helsingin Kaiussa (Vaarallisella retkellä, Puukkojunkkarin kuolema), Joukossa (Kiusallinen susi).

Kokoelmaan liittäisin vielä pari ennen julkaisematonta kertomusta, joten siitä paisuisi vähintään 250 sivun laajuinen. Palkkiovaatimukseni (2000 à 2500 kpleen painokselta) on 1500 mk, jota en pitäisi liikana jo siihenkin nähden, että useimmat jo ennen julkaistuista kertomuksista haluan kirjottaa uuteen asuun. Kun minulta tämän kevätkauden kuluessa ilmestyy vielä teos (Söderströmin kustannuksella), niin olisi esittelemälleni kokoelmalle kaiketi soveliain ilmestymisaika syys- tai lokakuu. Ollessani nykyään talonrakennuspuuhieni takia ekonoomisesti varsin kireällä, asettaisin ehdottamaani kokoelmaan nähden vielä yhden ehdon: saada mainitsemani palkkio – tai ainakin tuhat markkaa – nyt heti esim. vekselitunnusteena".[89]

Kansan johtokunta suostui tähän ja Wilkuna sai 1000 mk. Kansan asettamalla tunnusteella. Mutta asia ei silti sujunut niin, kuin oli aiottu, kuten näkyy Wilkunan kirjeestä maisteri Jäntille (elok. 19 p:ltä 1913):

"Viime talvena myin Kustannusosakeyhtiö Kansalle kokoelman ennen siellä ja täällä julkaisemiani kertomuksia, joiden tuli ilmestyä nyt alkusyksystä. Kun mainittu kokoelma nyt kuitenkin näyttää jäävän tämän syksyn ainoaksi kirjakseni, sillä hist. kertomusteni kolmatta osaa en kunnolla ehdi täksi jouluksi valmistaa, ja kun lisäksi Kansa näkyy painuvan entiselle retuperälle (maist. Tuomikosken erottua toimitusjohtajan paikasta), niin näkisin tuon kokoelmani mieluummin ilmestyvän Werner Söderström Osakeyhtiön kustannuksella, jolloin kirjan kunnollisesta ulkoasustakin olisi paremmat takeet... Hinnaksi kokoelmalle asetan 1500 mk korkeintaan 3000 kpleen painoksesta. – Kansan kanssa minulla ei asiasta ole ollut mitään kirjallista kontrahtia, ainoastaan suullinen sopimus nyttemmin eronneen toimitusjohtajan kanssa. Palkkiosta sain jo talvella tosin 1000 mk vekselitunnusteena. Olen jo ilmottanut Kansan johtaville lunastavani itse mainitun vekselin, jos suinkin pääsen kauppoihin toisten kustantajain kanssa..."

Syysk. 8 p. Wilkuna sitten lähetti 13 kertomusta, luvaten loput aivan pian. Sopimus on allekirjoitettu syysk. 13 p. ja sai Wilkuna siinä sen, minkä oli lopullisesti pyytänytkin, nimittäin 1500 mk. 2500 kpl:n painokselta. Teoksella oli aika hyvä menekki ja ilmestyi siitä 1913 toinen painos, 1250 kpl, josta Wilkuna sai 800 mk; sitä koskeva sopimus on allekirjoitettu tammik. 7 p. 1913. Hänen palkkionsa tuli täten, kirjan hinnan ollessa 3 mk, olemaan 20 % kirjakauppahinnasta, vieläpä 50 mk sen ylikin. Kun useimmat kertomuksista olivat ennen julkaistuja ja myös maksettuja, tuli Wilkuna saaneeksi niistä yhteensä melko hyvän palkkion. – Kansan johtomiehet eivät oikein pitäneet Wilkunan menettelystä, arvellen hänen syöneen sanansa, vieläpä myyneen saman tavaran kahteen kertaan, tosin palauttaen ensimmäisen ostajan rahat. Wilkunan puolustukseksi on sanottava, että kirjailijan kenenkä hyvänsä olisi ollut vaikea uskoutua Kansan asemassa olevan kustannusliikkeen haltuun; maisteri Tuomikosken erottua ei nim. ollut enää kuin ajankysymys, milloin liike tekisi vararikon tahi muuten joutuisi suoritustilaan.

2

Haaksirikkoiset, kokoelman niminovelli, on se kertomus, jonka Wilkuna julkaisi 1909 Nuorten Nuijassa, ja josta Maila Talvio kehoitti sommittelemaan näytelmän – minkä kirjailija myöhemmin tekikin, kirjoittaessaan Anna Hallmanin, Se on monessa suhteessa kirjoittajalleen – hänen kyvylleen ja rajoituksilleen – kuvaava.

Aiheeltaan se on ibsenimäisesti tosi ja kohtalontäyteinen. On vähän omituista, ettei kirjailija, joka ilmeisesti koko elämänsä ajan etsi romaanin aihetta, huomannut, että esim. tämän kertomuksen sisältö oli sellainen. Vararikkoon joutunut tehtailija luottaa poikaansa, jonka toivoo rakentavan kaikki uudelleen. Poika ei hoidakaan lukujaan, vaan joutuu rappiolle ja lopuksi vankilaan. Äiti ja tytär salaavat tämän isältä, kunnes tuhlaajapoika itse kotiin palatessaan joutuu paljastamaan kaikki. Isä kuolee, poika lähtee maailmalle, nousemaan sitä mäkeä, jota siihen saakka on laskenut. Äiti ja tytär jäävät toisiinsa turvaten katsomaan hänen jälkeensä. Tämä ei ole mitään uutta, mutta se olisi kuitenkin tarjonnut Wilkunalle oivan tilaisuuden elämäntehoisen romaanin kirjoittamiseen oman persoonallisuutensa ja omien kokemustensa kannalta. Hänelläkin oli vanha isä ja äiti, jotka toivoivat hänestä paljon, hänen itsensä ollessa tuhlaajapoikana maailmalla, ja sisareksi olisi voinut tulla se puhtaan nuoren naisen ihanne, joka hänellä oli sydämensä kätkössä ja jota hän mustasukkaisena vartioi. Täydellä puolueettomuudella, pysytellen aiheestaan tarpeeksi etäällä voidakseen nähdä sen kokonaisuudessaan, silti kadottamatta näkyvistä sen lukemattomia yksityispiirteitä, jotka hän niin hyvin tunsi, hän olisi voinut luoda tästä sen "eepillisen" romaanin, josta hän koko elämänsä ajan haaveili – jos olisi huomannut ja oivaltanut aiheen soveliaisuuden.

Mutta hermojen levoton liikehtiminen esti häntä näkemästä aiheittensa todellista suuruutta. Hänellä on kiire – täytyy ansaita, saada pian valmista; hän haahmoittelee nopeasti, lyhyin piirtein, ehtimättä ja yrittämättäkään syventyä tilanteiden, kohtausten, vuoropuheluiden ja henkilöiden laajempaan, rauhallisempaan, tarkempaan tutkimiseen ja tulkitsemiseen; syntyy erikoinen "pikakertomus", jossa kymmenkunnan pienehkön sivun alalla ehditään tehdä tili kokonaisesta ihmiselämästä. Tästä johtuu m.m. se, että vaikka Wilkunan kertomukset kyllä tekevätkin vaikutuksensa, niiden sisältöä ja henkilöitä on silti usein vaikea muistaa; ne sumenevat mielessä hämäriksi sen vuoksi, että niiden kohoutuminen näkyville kertomuksen yleispohjasta on liian pikaisesti ja yleispiirteisesti suoritettu.

Näissä rajoissa käsitettynä Haaksirikkoiset on Wilkunan onnistuneimpia kertomuksia. Kiireellisyyden sävystä huolimatta saattaa ymmärtää, että kysymys on asioista, jotka kirjoittaja hyvin tuntee – ehkäpä hänellä oli sielunsa silmissä joku kotiseudun henkilö ja tämän kohtalot. Hänen myötätuntonsa on lämmin, yhtä puolueeton ja ymmärtävä jokaista henkilöä kohtaan, vaikka tuhlaajapoika Reino onkin kirjoittajan sydäntä lähinnä. Hänen kohdallaan purkautuu kirjailijan sielusta seuraava katkerien kokemusten opetus: "Kun elämässä joskus joutuu läpäsemättömään pimeyteen, ettei tiedä mihin päin askeleensa ohjata, aukeneekin tuossa pimeydessä yhtäkkiä pieni eteenpäinmenon mahdollisuus, tai kun raskaan painon alla tuntee olevansa avuton ja yksinäinen, kohoaa sydämeen jostakin salaisista syvyyksistä elähyttävä voima, joka antaa uskon edelleen elämisenmahdollisuuteen, uuteen kohoamiseen ja uusiin voittoihin". Se herkkyys ja se humaanisuus, joka henkii tästä kertomuksesta, on syvää veljeydentunnetta kaikkia langenneita kohtaan, joiden loppumattomasta rivistöstä ei kenenkään ole lupa tuntonsa salaista kuiskausta kieltämättä eristäytyä. Tästä syvästä osaveljeydestä johtui sitten, kunniaksi Wilkunan taiteelliselle vaistolle, ettei hän lopettanut kertomustansa ehdottomaan kielteisyyteen, vaan jätti hienon toivonsäteen kimmeltämään äidin ja sisaren kyyneliin, heidän katsoessaan syksyistä tietä pitkin kumaraisena poistuvan tuhlaajapojan jälkeen; siten kertomuksen loppu ylenee soimaan hiljaa ja rauhoittavasti lohdutusta äidille ja tyttärelle, ja uskoa tuhlaajapojan vihdoinkin alkaneeseen nousuun. Kirjailija saattaa näin ollen lopuksi merkitä hyväkseen lukijan heränneen ja herkistyneen myötätunnon ja arvonannon.

Kokoelmassa on toinenkin kertomus, jossa kirjailijan myötätunto liikkuu samalla pohjalla – Omaa saarnaansa kuulemassa, jonka hän oli julkaissut Suomalainen nimisessä sanomalehtimiesalbumissa. Siinä kuvattu rappiolle joutunut olio on tosi henkilö, ent. pohjalainen jumaluusopin ylioppilas Juho Hietanen, joka mainitaan nuorisoseuraliikkeen esitaistelijain joukossa. Kirjailija kuvaa hänet aivan todenmukaisesti, juuri sellaiseksi, jollaiseksi hänet sen ajan sanomalehtimiehet hyvin muistavat. Kertomuksen alulla on sanomalehtikuvauksen suppea, hiukan ylimalkainen sävy, kunnes sen päähenkilö rupeaa itse kertomaan "omasta saarnastaan". Siitä alkaen kertomus kohoaa taiteen piiriin, saavuttaen paikoin erikoista surumielistä herkkyyttä: "Nukuttuani yöni tuntemattomassa heinäladossa heräsin minä kirkonkellojen hyminään, sillä oli ihana kesäkuinen sunnuntai-aamu. Ja minulle tuli väkevä himo päästä kirkkoon ja olla siellä niinkuin ennen lapsena olin". On vaikuttavaa sitten lukea, kuinka Juho on kykenemätön noudattamaan tätä jaloa haluaan viinan aiheuttaman hermostuksen ja ihmispelon vuoksi, ja kuinka hän lopuksi saa aikeensa toteutetuksi – myös viinan avulla. "Erään riihen takana vuodatin minä suuhuni pullon sisällyksen ja lähdin sitten jatkamaan matkaani kirkkoon. Eikä kukaan tien varrella ja kirkkopihassa olevista katsonut minua enää tuomiten. Kyyristyin ovipenkin nurkkaan seurakuntalaisten taakse, ja kun urut alkoivat soida ja kansa – vanhukset, keski-ikäiset, nuoret ja lapset – sunnuntaikasvoin vaelsivat sisään, kanttori käänsi numerotauluaan ja kaikki veisasivat: 'Jo joutui armas aika ja suvi suloinen', niin silloin minä itkin likaisen nenäliinani märäksi, sillä oli kuin taas olisin ollut lapsi, jolla on kaikki edessään". Sen jälkeen Juho saa kuulla "oman saarnansa", jonka hän päivää ennen oli maantiellä pitänyt nuorelle papille.

Siveellinen kohoaminen on ominaista tämän kertomuksen ydinkohdalle, mikä aikaansaa lukijan mielessä seesteistä, inhimillistä rakkauden tunnetta. Tämän kanssa ei ole sopusoinnussa se kärkevyys, joka kirjailijan silloisen kehitysasteen mukaisesti kohdistuu pappeihin, vaikka se tosin on paljon lievempää kuin esim. usein Juhani Aholla. Syntyy epäilys objektiivisuuden puutteesta, mikä häiritsee kokonaisvaikutusta. Mutta tämä vika ei tee tyhjäksi kertomuksen suuria ansioita, joista ylinnä on mainittava kulkuriteoloogin herkkä kuvaus heräämisestään heinäladossa kirkonkellojen hyminään ja sitä seuranneesta matkastansa kirkkoon.

3

Kirkonkellot ja voimakas jumalanpalvelustunnelma olivat Wilkunalle lapsuudesta saakka tuttuja; ovathan ne myös edellä käsitellyssä kertomuksessa hyvin keskeisiä tekijöitä. Kokoelmassa on toinenkin kertomus, jossa ne on tuotu esiin voimakkaammin, draamallisemmin, vieläpä humoristisemmin kuin ehkä milloinkaan sitä ennen suomenkielisessä kirjallisuudessa, nim. Kova kovaa vastaan. Tämän huomattavan saavutuksen esihistoria on seuraava:

Ennen on kerrottu Wilkunan pyytäneen August-veljeltään tri Gunnar Suolahtea varten tietoja Nivalan vanhoista pappiloista. Tämän johdosta August (väärinkäsittäen asian) kirjoitti maalisk. 15 p. 1911 pitkän kuvauksen Nivalan niistä entisistä papeista, joilla perimätiedon mukaan oli ollut erikoinen merkitys seudun hengellisissä asioissa. Tällöin hän kertoi m.m.:

"Kun kirkonmenot alkoivat, asettuivat seksmannit ja järjestysmiehet paikalleen, sillä tiedettiin, että jotakin outoa tulisi tapahtumaan. Malmberg astuu saarnatuoliin. Tuskin on hän alkutoivotukset lausunut, kun itkun hyrskähdyksiä kuuluu, ja ennenpitkää on koko kirkko lähes huutavan itkun vallassa. Mutta Malmbergin voimakas ääni pitää puolensa. Nyt tapahtuu pyörtymisiä. Tuossa vievät seksmannit... naista ulos. Ja tuossa toista ja kolmatta. Ja niin aina kuuteen ja seitsemään. Malmberg pysäyttää saarnan, katsoo seurakunnan puoleen, ja pyytää rauhoittumaan. Sitten hän nostaa molemmat kätensä taivaaseen päin ja katsoo ylös sanoen: 'Anna, rakas taivaallinen Isä, minulle voimaa. En osaa puhua, ellet Sinä avaa suutani. Anna näiden ihmisten sydänten sulaa, särje ne!'

Sitten alkoi taas uusi vauhti ja uusi itku. Aaltoina vyöryi Malmbergin mahtava ääni. Myrskyn tavalla tulvahtivat ihmisten tunteet esiin. Ja tämä tuli tarttui toisesta toiseen, temmaten jäykimmänkin, piittaamattomimmankin mukaan. Sanotaan eräänä pyhänä, silloin kuin kolme Temperin ylpeää sisarusta oli tullut kirkossa herätykseen, että Perkele meni naisten ovesta ulos, seisottuaan jonkin aikaa kahdareisin oven päällä. Tätä tapausta kerrotaan aivan todenperäisenä asiana, joka pitäisi useiden ihmisten nähneen. Kuulin tätä kerrottavan rovasti Malmivaarankin luona. Kolme miestä oli ollut, joiden pää oli aina pysynyt pystyssä, ja he olivat siitä kerskanneet, että kyllä heidän kaulansa pään kantaa. Mutta eräänä Viimeisen tuomion sunnuntaina olivat seurakuntalaisten suureksi ihmeeksi nämäkin kolme jäykkää päätä kadonneet pois, yhteen luokoon muiden päiden kanssa.

Kansan ihmetyksellä ja ihailulla ei ole mitään rajoja, kun muistellaan Malmbergia. Ja tottakai hän on ollut tavattoman voimakas persoonallisuus. Kansa muistelee häntä ei ainoastaan voimakkaana saarnaajana, vaan myöskin urheilijana. Erittäinkin hän on kuuluisa luistelijana. Hänen olisi pitänyt hypätä luistimet jalassa heinähäkin yli. Yksityisenä sielunhoitajana hän on ollut verraton. Rippikoulustansa päässeitä ja siellä herätykseen tulleita hän valvoi kuin yhden perheen jäseniä. Eräskin poika (nyt yli yhdeksänkymmenen vanha ukko) kertoo, kuinka M. tuli hänen suruttomaan kotiinsa, ja kun ei voinut vanhempien mieltä loukkaamatta puhutella häntä tuvassa, pyysi häntä lähtemään antamaan hänen hevoselleen heiniä, tullen itse perästä talliin, ja niin sai tilan sanoa nuhteen, neuvon, kehoituksen ja varoituksen sanan.

Kun hän lopulta muutti täältä v. 1838, ja sitten aika-ajoittain kävi täällä entisiä ystäviään tapaamassa, oli kansan rakkaus niin rajaton häntä kohtaan, että pelkkä hänen persoonansa näkeminen riitti päästämään kansan tunteet vallalleen. Kerrankin – niin kertoi isävainaja – kun M:n piti saarnata täällä, tehtiin jo lauantaina alustavat työt pyhää varten, että kaikki pääsisivät mahdollisimman visuun talosta. Niin oli menty meiltäkin, mutta kun isävainajalla, ollen 7-vuotias poikanen, ei ollut kunnollisia vaatteita eikä kenkiä, oli mummu päättänyt jättää hänet kotiin. Isän, joka makasi pienessä, tuvan takana sijaitsevassa aittamökissä, oli mummu varovaisuuden vuoksi vielä pönkännyt sinne, tietäen hänen muutenkin ottavan tavallista pitempiä aamu-unia. Mutta isä heräsi, kun kirkonkellot toivat raikkaassa aamuilmassa kumean kaikunsa hänen lepokammioonsa. Isänkin mieli oli jännittynyt, vaikka hän olikin vain 7-vuotias, sillä olihan hän kuullut, että tänään saarnaa Malmberg. Hän kavahtaa ylös, tekee rynnäkön ovea vastaan, ja hurjasti ponnisteltuaan pääseekin ulos. Mutta vaatteet, jos niitä lieneekään parempia, ovatkin äidin tallessa, ja äiti on mennyt kirkkoon – koko talossa ei ole yhtään elävää sielua. Virkeä kesäaamun ilma ja lentelevät pääskyset nostavat isän sielua – hänen on päästävä kirkkoon. Hän tarttuu ainoaan käsillä olevaan keinoon – mustiin, pinttyneisiin hurstihousuihin. Siinä ovat kaikki vaatteet – ei ole edes lakkiakaan, ja seitsenvuotiaanakin isä ymmärtää, ettei näin sopisi mennä kirkkoon. Mutta hän menee. Ei missään näy elävää olentoa. Lämmin kesäpäivän auer lepää seudulla. Hän kiiruhtaa. Kirkko on jo täysi. Penkkiin ei pääse eikä hän niihin pyrikään. Käytävillä istuu vanhoja ja nuoria. Isä pelkää hetkisen omaa, villin näköistä asuansa, mutta kukaan ei näytä luovan häneen suurempaa huomiota. Hän rauhoittuu ja istuutuu käytävälle kahden vanhan miehen väliin, vetäen varissaappaiset jalkansa alleen ristiin ja sormeillen toisen olan yli kulkevaa rihmanpätkää, joka toimitti viilekkeen virkaa. Kansa on juhlallisen vakavaa. Kaikkien silmät ovat sakastin ovea kohti, nähdäkseen edes Malmbergin varjonkaan. Kirkonmenot alkavat... Saarnavirren viimeiset säkeet soivat, ja jo seisoo Malmbergin mahtava persoona tuossa rakastavan ja ikävöivän seurakunnan edessä. Hän ei sano vielä mitään, vain katselee alas kansanjoukkoon. Herkimmät heltyvät jo nyt kyyneleihin.

Hän alkaa sanoilla: 'Minä vaivainen mato ja matkamies'... Tuskin hän on päässyt toiseen värssyyn, kun kirkko oli vakaisen itkun vallassa, joka isän kertoman mukaan muistutti aaltojen pauhua. Isä sanoi vanhain jäykkäin miesten hartioiden tutisseen voimakkaasti tunteiden purkauksesta. Hänetkin... vei hyrsky mukaansa, niin että hän itki, vaikka ei tiennyt, mitä. Malmbergin voimakas bassoääni, hänen ryhtinsä ja tahdikas kääntymisensä puoleen ja toiseen saarnatuolissa, olivat jääneet isäni mieleen. Tämä saarna lienee pidetty kesällä 1845..."

Olen antanut August Wilkunan kirjeelle näin laajan sijan osoittaakseni, että Kyösti Wilkunan kertomus Kova kovaa vastaan, jonka hän julkaisi Sydäntalvessa 1911, perustuu ei ainoastaan pääpiirteissä vaan vieläpä useimmissa yksityiskohdissakin siihen. Kunnia tästä todella huomattavasta saavutuksesta tulee siis osaksi myös Augustille, joka kertojalahjojensa ja vilkkaan eläytymiskykynsä avulla tuli tavallisessa, vieläpä hyvin sotkuisessa ja kiireesti töherretyssä kirjeessä antaneeksi veljelleen aivan ensiluokkaisen aineiston todella merkittävän herännäishistoriallisen taidekertomuksen rakentamiseen. Nämä tiedot sattuivat sitäpaitsi saapumaan ajankohtana, jolloin Kyösti Wilkuna oli sielullisesti ehkä sopivimmillaan käsittelemään niitä – ne toimivat kuin laukaisijana hänen sieluunsa latautuneille historiallis-herännäis-kotiseututunteille ja -mielikuville.

On tullut usein mainituksi kiireellisyyden sävystä, joka on vähin Wilkunan kertomusten heikkoutena. Kova kovaa vastaan on myös sävyltään kiireellinen, mutta toisessa merkityksessä: se on kuin kuohuva koski, joka voimansa tuntien ryntää uomansa täyteisenä suvantoansa kohti. Kysymys on herännäisyyden voittohetkestä, jolloin sen patoutunut tulvavesi kuohahtaa äyräidensä yli, ja sen hetken kuvaamiseen näyttää tämä valtaväyläinen vauhtityyli erikoisesti sopivan.

Alkuna on Wilkunalle luonteenomainen, nopeasti suoritettu "tilanraivaus", linjojen aukihakkaus, jotta varsinaiset päätapahtumat siten pääsisivät oikein näkyviin. Vasta sen jälkeen, jolloin ruvetaan kuvaamaan asioita Harjulan Kustipojan näkökulmalta, taiteen henki lehahtaa vireille, vauhti rupeaa kiihtymään, ja mielessä alkaa kuulua odotetun suurtapahtuman jännittävää, kaukaista kohinaa. Jälleen ohimennen toteamme kirjailijan rakkaan kesämuiston: "Aamulla heräsi hän kirkonkellojen hyminään... Katossa kiilui tuolla ja täällä punertavia täpliä, kun päivänsäteet koettivat kuluneimmista kohdista pyrkiä pimeään aittaan. Kuului pääskysten liverryksiä, kun ne ruuanhakumatkallaan pysähtyivät levähtämään aitan päädyssä olevan tuuliviirin päälle. Ja pehmeänä hyminänä tunkeusi seinänrakosista kirkonkellojen ääni". Sitten jännittyneinä seuraamme Kusti-pojan ponnistautumista aitasta ulos, ailahdamme humoristiselle tuulelle katsellessamme hänen pukuansa, ja kiiruhdamme hengästyneinä hänen perässänsä pitkin ruohoisia oiospolkuja kirkolle, "jonka avonaisista ovista tulvehti seurakunnan raskas veisuu". Huumoria tunnemme olevan myös siinä yleiskatsauksessa, joka nyt luodaan molempiin taisteleviin puoliin ja kirkossa vallitsevaan tilanteeseen yleensä. Siinä olivat kirkon kuudennusmiehet, tukevat körttiukot, ja myös suruttomain uhmamieliset johtajat, Sarjan Matti ja Toppilan Juuso. Näiden kahden paatuneen päätä ei ollut Malmberg vielä saanut painumaan. Katsellessamme heitä Kusti-pojan kanssa tunnemme, kuten ilmeisesti kirjailijakin, "kammon sekaista kunnioitusta" näitä kovia miehiä kohtaan.

Ilmestyttyään sitten saarnatuoliin Malmberg hypnotisoi odottavat kuulijansa jo korkealla olemuksellaan ja kalpeilla, teräväpiirteisillä kasvoillaan. "Äänettömyyttä oli kestänyt vain jonkin silmänräpäyksen. Mutta siinä oli jotakin kaameaa ja äärimmilleen pingotettua. Ja yhtäkkiä kuului naisten joukosta pohjoisristiltä väkivaltainen, tukahtuva itkuntyrskäys, joka heijastui kaikkien kasvoilla säikähtyneenä värähdyksenä. Mutta samalla kuului saarnaajan ääni, ensin matalana ja ikäänkuin raukeana, mutta sana sanalta ylenevänä ja kirkastuvana, kun hän alkusanoiksi luki virrenvärssyn:

    Mä matkamies olen vaivainen,
    mont' vaarallist' vaellan retkee,
    kun käyn isänmaatani etsien
    ja odotan ehtoon hetkee.
    Tääll' en surutonta ma majaa saa,
    siks' täytyy mun sinne kiiruhtaa,
    kuss' iäinen rauha mun kätkee".[90]

Jo tällä saarnaaja vaikuttaa sekä lukijaansa että kuulijoihinsa. Tuossa vanhassa virressä on niin syvää nöyryyttä, jalosti alistuvaa elonretken vaarallisuuden toteamista, ylevää iäisen rauhan kaipuuta, että se liikuttaa ja herkistää. Wilkuna käytti sitä tässä sitäkin mieluummin, kun se oli hänen oma mielivärssynsä, joka syvään iskevällä ja tyhjentävällä tavalla tulkitsi hänen omaa elonretkenkokemustansa ja rauhankaipuutansa. Täten tämä sinänsä kuvaileva ja kertoileva historiallinen kertomus saa persoonallisen kokemuksen ja uskon tunnun, mikä juuri on tärkeätä taiteellisen onnistumisen kannalta.

Nyt hän kuvaa saarnan jatkumista ja tilanteen kehittymistä. Sanat sinkoilevat yhä hehkuvampina, itkunhyrske leviää kuin kulovalkea, kuuluu kimeä ja vihlova hihkaus, ihmisiä pyörtyy, "Levoton liikehtiminen ja kohina kulki nyt kautta kirkon. Melkein kaikki naiset suruttomain ristilläkin olivat painaneet jo päänsä alas, hyrskähdellen itkun aallokossa. Miesten puolelta kuului raskaita kohauksia, ähkinää ja vaikeita puuskahduksia. Vilahteli nyrkkiin kouristuneita käsiä ja tuolla ja täällä painui karheatukkainen pää alas, niin että leveä otsa kolahti penkin kirjalautaan". Kustikin tuntee olevansa "kuin vähäinen solu, joka tuhansien muiden samanlaisten solujen kanssa jossakin aaltoilevassa liemensä keinahteli sokeasti ylös ja alas, ylös ja alas..." Sarjan Matti taistelee uhmaten: "Hänen leukansa kävi yhä vimmatummin ja mustat kulmansa nousivat ylös, niin että silmät saivat julman ja kangistuneen ilmeen. Yhtäkkiä puuskahti hän keuhkojensa täydeltä, niin että märkiä tupakin hitusia pirskahti edessä istuvain niskaan. Samassa hervahti hänen päänsä alas ikäänkuin hän olisi saanut niskaansa äkkinäisen survauksen. Hänen kurkustaan kuului pelottava korina ja yhtäkkiä pääsi häneltä haavottuneen petoeläimen mörinää muistuttava karjahdus, samalla kun hän vasemman kätensä nyrkillä suonenvetoisesti ja tolkuttomasti pieksi kirjalautaan". Kirjailijalla kuten lukijallakin on tässä jonkinmoisen kauhun lisäksi myös huumorin tunne sangen lähellä – "noin juuri aika mies herääkin, kun on kerran herätäkseen" – mikä näkyy heti edellisen jatkona olevasta kuvauksesta: "Kiiruusti lähenivät kuudennusmiehet. He olivat enää ainoat, jotka pysyivät tyyninä ja ikäänkuin tapausten ulkopuolella. Kuin ammattiinsa tottuneet haavurit liikkuivat he kaksittain ympäri ja korjasivat pahimmin rujoutuneet ulkopuolelle, varjoon kirkon seinustalle". Kysymyshän onkin taistelukentästä, jolla pimeyden ruhtinas johtaa omaa armeijaansa. Ja silloin kun Sarjan Matin sydän särkyi, oli paha menettänyt taistelunsa. Vanhin Temperin sisaruksista nimittäin kertoi tällöin nähneensä jotakin tavatonta: "Keskellä kirkkoa, käytäväin risteyksessä, näyttäysi itse perkele koko pelottavassa hahmossaan. Vääntynein piirtein ja kiristetyin hampain tuijotti se siihen kohtaan, jossa Sarjan Matin ja Toppilan Juuson päät aina olivat näkyneet. Sitten kääntyi se ja heristi nyrkkiään saarnaajaa kohti ja kuultiin kuinka sen hampaat natisivat. Mutta sitten alkoi se vääntelehtien kulkea pohjoista ovea kohti. Joka askeleella se koetti pysähtyä, asettaen jalkansa vastahakaan, mutta joku näkymätön voima työnsi sitä yhä lähemmäs ovea. Viimeksi nojasi se selkänsä seinään oven päälle ja koetti seisoa siinä päin saarnastuolia koko pelottavassa koossaan. Vaan kauan ei hän voinut sitäkään paikkaa pitää. Hänen jalkansa notkahtelivat ja koko ruumis vääntyi ja kiemurehti, kunnes hän yhteen mykkyrään painuen sulloutui ovesta ulos..."

4

Tulee aivan aikomattaan tämän kertomuksen kohdalla verranneeksi sitä ja myös Hätäkelloa Juhani Ahon herännäiskertomuksiin. Molemmat kirjailijat olivat kasvaneet heränneessä kodissa, mutta Wilkunan kodissa merkitsi "herännäisyys" kuitenkin hiukan toista kuin Vieremän pappilassa. Siellä se oli pohjalaisen, tässä tapauksessa vielä erikoisen juron, jopa tylyn, kaikesta hienostumisesta ja pehmeydestä piittaamattoman luonnepiirin tuomitsevaa uskonkiivautta – täällä se oli savolaisuuden lempeän luonteen ja lisäksi vielä rovasti Brofeltin herttaisuuden ja humaanisuuden läpitunkemaa sielun kristillistä sivistyneisyyttä. Edellisessä ei juuri voinut kasvaa muu kuin jyrkkä ja särmikäs taistelijaluonne – jälkimmäisessä taas parhaiten unelmoiva, raukeasti hautova, ongelmien syvimpiä ratkaisuja herkistyneellä sydämellä aavisteleva rauhansielu. Kansanluonteen eroavaisuus kuvastuu herännäisyydessäkin. Molemmat he olivat nuoruudessaan, jolloin uskonnon tyrkyttäminen usein loitontaa siitä, epäilijöitä, Aho mietiskelevällä, syvällisemmällä, hiljaisemmalla, Wilkuna kiivaammalla, mielenosoituksellisella, räikeämmällä tavalla. Vasta sitten, kun nuoruuskauden hyöky oli ehtinyt tehdä rynnäkkönsä elämän kalliota vastaan, ja oli voimansa kadotettuaan ruvennut valumaan takaisin tyhjyyden kuilua kohti, heissä molemmissa herää uskonnon kaipuu ja samalla viehtymys lapsuuden aikaisiin muistoihin. Heille kirkastuu herännäisyyden merkitys.

Heränneissään Aho täten raskasmielisellä, savolaisesti aprikoivalla verkkaisuudella mietiskelee itse "heräämistä", varsinkin sitä, mikä mahtaa aiheuttaa sen, tulematta kuitenkaan muuhun tulokseen kuin että käännekohtana tavallisesti on jokin siveellisesti väärä teko, joka jättää kipeän naarmun sydämeen. Selvittämättä jäävät ne monet, ylen hienot, kansan henkisessä ilmapiirissä laajemmallakin värisevät, tosin vaikeasti nähtävissä olevat langat, jotka aiheuttavat sen, että ihmisessä määrättynä kehityskautena usein tapahtuva "sielun särkyminen" saattaa joskus sopivissa olosuhteissa muodostua kulkutaudin tapaiseksi kansanliikkeeksi. Lisäksi Aho niissä esiintyy taistelijana herännäisyyden puolesta, suunnaten peitsensä sen vastustajia, etupäässä "suruttomia pappeja" vastaan. Ne eivät ole kaikki kaunokirjallisiakaan – jokunen on mielipiteen ilmaisu muuten – eikä Aho varmaan tarkoittanutkaan niillä itselleen erikoisempaa taidevoittoa.

Wilkunan kertomukset pyytävät sensijaan olla ehdottomia taidekertomuksia. Niissä ei voi sanoa olevan mitään tarkoitusperää, vaikka ne voivatkin olla vain herännäisyyden tuntijan ja suosijan kirjoittamia. Wilkuna ilmeisesti on palannut lapsuutensa muistoihin ja tunnelmiin, ja kuin korjatakseen epäilyksensä ja harhansa luo nämä kaksi uskonnon välttämättömyyttä ja herännäisyyden voitollisuutta vakuuttavaa ja kuvailevaa kertomusta, asiaansa kuitenkaan sanallakaan tendenssimäisessä tarkoituksessa tyrkyttämättä.

Hätäkello on varhaisempi, julkaistu Ajassa 1908. Talon herännyt sokea vaari soittaa sunnuntaina talon ruokakelloa "tulipalon vaaran vuoksi", synnin palon vuoksi tansseihin menossa olevien nuorten sydämessä. Ja nuoret palaavatkin takaisin. "Mutta vaari tempasi yhä siimasta, niin että patsaat liitoksissaan natisivat ja kello heilui ja mylvähteli kuin apua huutaen. Hanurin soitto ja laulun loilotus lakkasi heti hätäkellon äänen kajahtaessa kuulumasta ja koko seutu tuntui kuin säikähtyen herkistyneen kuuntelemaan. Ja säikähtyneeltä näytti vaari itsekin siinä kellonsiimaa tempoessaan, sillä hänen siipimäiset kulmakarvansa olivat jännittyneet ylös ja sokeat silmänsä tuijottivat elottomasti ylös kelloa kohti". Kertomus vaikuttaa: kirkas kesäinen sunnuntai-iltapäivä maalaistalossa järven rannalla; tuuheakulmainen, sokea, herännyt vaari, joka huolehtii väkensä sieluntilasta; häntä taluttava tyttönen, Mari, joka pikkuvanhana ja totisena istuu hänen jalkainsa juuressa ja silmin seurailee pääskysten hauskaa lentoa; juhlallinen, erikoinen ajatus synnin palosta ihmisten sydämessä ja velvollisuus sen sammuttamiseksi soittaa hätäkelloa. Maailmanviisaan silmissä vaarin teko on järjettömyyttä, mutta ihmissielun lopullisen, ratkaisevan kohtalon kannalta se on korkeinta kaukonäköisyyttä; näkevät eivät näe sitä ikuista totuutta, mikä on ilmeinen sokeallekin.

Täytynee myöntää, että Hätäkello voi olla johdannainen Juhani Ahon Tuomiokellosta. Kelloaihe on jäänyt siitä kytemään Wilkunan mieleen, saaden ehkä myöhemmin jostakin tositapauksesta[91] uuden sisällön ja muodostuen sitten nykyiseen asuunsa. Tuomiokellossa on se heikkous, ettei olekaan kysymys mistään tarkoitetusta "tuomiokellosta" – uusi kirkonkello vain soi itsekseen, kun sitä tuodaan paikkakunnalle; kertomuksessa on, sen täten lopuksi arkipäiväisesti lauetessa, hiukan helppohintaista jännitysrakennetta. Sitä ei ole Wilkunan kertomuksessa; kysymys on todellakin, lukija uskoo sen, "hätäkellosta", jota soitetaan lujassa vakaumuksessa ihmisten sielunhädän vuoksi. Kertomuksen loppu, jossa soittajan ja lukijan katse kohoaa ylös tuijottamaan tuohon "hätäkelloon", kaikki heränneinä ymmärtämään asian äärettömän merkityksen, on onnistunut, vaikuttava saavutus.

5

Lakki on myös Wilkunan syvempiä taidekertomuksia. Onnellisella vaistolla hän on siinä kuvannut elämänkohdan, jonka tapahtumat sisältävät luonnollista, koruttoman inhimillistä tunnetta, ja voimakasta siveellistä nuhtelua kaikille niille, jotka käyttävät valtaa lasten yli. Eihän tietystikään Heino-poika siksi kaivoon hukkunut, että isä olisi saanut rangaistuksen tylyydestään – siitä, että hän lukitsi uuden lakin kaappiin, suomatta sitä tuiki vähäpätöisen virheen, oikeastaan oman hermostumisensa vuoksi, pojalleen sunnuntai-iloksi, vaikka oli sen aikaisemmin luvannut. Oli tietysti sattuma, että niin kävi, mutta nämä sattumathan juuri ovat elämän salamyhkäisiä ongelmia, joita kaikesta huolimatta asettelemme tapahtumien ja tekojen yhteyteen joko rangaistuksina tai palkintoina. Tällaisen hämärän vanhurskaudentunteen vallassa, sydän kipeänä kaikista niistä vääryyksistä, joita niin usein sekä pienissä että suurissa asioissa pelkäämme juuri lapsille tehtävän, lukija sitten kuin aavistelevan uskonsa vahvistukseksi huomaa lapsen isänkin ajattelevan täten: "Vakuuttavalla voimalla iski hänen mieleensä, että tuo onnettomuus tapahtui juuri sen vuoksi, että hän oli niin kovakouraisesti Heinoa kurittanut. Vihlovan selvästi oli hän vieläkin kuulevinaan Heinon itkevän huudon: isää, antakaa se lakki!" Ja niin pian kuin isä on lausunut tämän itselleen niin raskaan johtopäätelmän ja vaipunut "pimeän ja mykän murheen" valtaan, katoaa myös kertomuksen piiristä rangaistuksen vaatimus. Onnellisen taidevaiston vallassa kirjailija on oivaltanut johtaa tunnelmat niin, että syntyy sovituksen ja anteeksiannon kaipuu, jonka hän sitten tyydyttää hienolla, kansanluonteen syvää tuntemusta osoittavalla tavalla:

"Hän asteli kotimökille, meni tupaan ja pysähtyi ovensuuhun. Hän ei varsinaisesti katsahtanut ovisänkyyn, mutta näki siellä kuitenkin valkean lakanan, jonka alta erottuivat pienen ruumiin ääriviivat. Avaran sängyn kolkassa näytti tuo äänetön lepääjä niin pieneltä, yksinäiseltä ja avuttomalta. Ulrikin sydäntä kouristi ja varpaillaan astellen, kuin varoen nukkuvaa häiritsemästä, meni hän nurkkakaapin luo, avasi oven ja otti lakin esiin. Pitäen sitä kädessään pysähtyi hän keskilattialle. – Mitäpä se siellä lukon takana tekee, – sanoi hän hiljaa kuin antaen itselleen jonkunlaisen selityksen, pyhkäsi hihallaan kiiltävää lippaa ja laski sitten lakin sänkyyn ruumiin viereen. – Panenpa hänen vaikka tuohon, – kuiskasi hän ja lähti ulos yhtä varovin askelin kuin oli tullutkin..."[92]

Leipä on lasten tai paremminkin nälän maailmasta kotoisin oleva kuvaus, merkitty kirjoitetuksi jo 1907, julkaistu Kansanvalistusseuran Kalenterissa 1908 nimellä Kansakoulussa, ja kirjailijan omia kansakoulumuistoja. Se on kuvaus köyhän pojan kaikki voittavasta näläntunteesta, ilmeisesti tosi ja vakuuttava, mutta vailla korkeamman taiteellisuuden patinaa. Edellisen yhteydessä se välähdyttää mieleen harmaan ja alakuloisen kuvan poloisista ihmisistä, jotka alistuen elävät perin köyhissä oloissa – maailmasta, joka kohoaa kirjallisuuteemme niin usein siksi, että se todellakin on kansamme elämässä huolestuttava realiteetti.

Rovasti ja renki on muhoilevalla huumorilla kirjoitettu kuvaus rovastin ja hänen isäntärenkinsä ystävyydestä. Se perustuu todellisuuteen, Nivalan rovastin Pettersonin ja hänen renkinsä "Muhja-Heikin" kauan kestäneeseen ja paikkakunnalla muistossa mainioon toveruuteen, ja on samalla täynnä kirjailijan sielussa kangastelevia kotiseudun välähdyksiä. "Kellertävien sänkivainioiden keskellä hyvänmielisen näköisinä lepäävät täyteen ahdetut riihet" – "Elonkorjuun ponnistuksista väsähtänyt, mutta tyytyväinen ja pyhäpukuinen kansa" – "Kaikkialla ympäri lakeuden näkyi riihistä nousevia savupilviä ja ilmassa tuntui lämpiävän elon raikas tuoksu. Oli niin hiljaista kuin olisi koko luonto herkistynyt kuuntelemaan auringonsäteiden karkeloa" – kaikki nämä ovat sielussa kangastelevia kotiseudun kuvia. Ja kun Heikki sitten kukistuu viinamadon houkutuksiin: "Sitten katsahti hän vielä pappilaan päin ja kirkkoa kohti, työnsi kirjan taskuunsa, painoi lakkinsa syvemmälle ja lähti sielunsa myöneen miehen päättäväisyydellä astelemaan Pirttirantaa kohti", tunnemme ymmärtävän hymyn kohoavan kasvoillemme, sillä onhan tämä lause oiva lisä Jukolan Timon vaiheisiin, kotoisin kirjoittajansa omasta runsaasta kokemuspiiristä. Rovasti ja renki on niitä Wilkunan novelleja, jotka lähimmin kuvastavat kirjailijan vapaata, hyväntuulista, eloisaa kertomistapaa ystävien seurassa.

Se on merkitty kirjoitetuksi jo 1909. Vielä aikaisempi – vuodelta 1907 – on kertomus Vanhan häviö,[93] jossa hän samaan Ahosta muistuttavaan tyyliin piirtää kuvan isästänsä ja Eljas-ukosta. Pojat ovat siirtäneet vanhan sisäänlämpiävän saunan kaukoniitylle ja tehneet uudesta saunasta uloslämpiävän; heidän poissa ollessaan talon vanha isäntä ja isäntärenki lämmittävät tämän "pellit kiinni", saadakseen edes kerran vielä nauttia "oikeasta" saunatunnelmasta. Tunnelmoiminen vanhan ja häviämään tuomitun runollisuudella on lähinnä kotoisin Aholta, eikä kertomus siinä suhteessa erikoisempaa mainintaa ansaitsekaan; kiintoiseksi se tulee, kuten sanottu, sen kautta, että Vilku-Kusti ja Eljas-ukko esiintyvät siinä ilmielävinä, sillä elämänsä kohdalla, jolloin vallan ohjat olivat jo auttamattomasti siirtyneet nuorempien käsiin; lukija ei myös voine olla huomaamatta, että jokunen mielikuva on humoristiselta kannalta sattuva. Kun kirjailija kuvatessaan Eljas-ukon kiintymystä vanhaan saunaan tulee lausuneeksi: "Tuntuikin aina kuin löyly olisi rauhatonna kierrellyt kaikki saunan sopet, ylenkatseellisesti sivuuttaen muut kylpijät ja vasta Eljas-ukon nurkkaan osuessaan rauhottuneena kietoutunut hänen ympärilleen kuumana utupilvenä, jonka sisästä kuului tasainen vihdan rapsutus ja mielihyvän aiheuttamaa ähkimistä –", tekee tämä löylyn onnistunut henkilöllistyminen kieltämättä vakuuttavan, hymähdyttävän vaikutuksen. Kun Eljas-ukko sitten uudessa saunassa "sanaakaan puhumatta" kylpee, saamme lukea hänen halveksivat ajatuksensa seuraavasta kirjailijan kuvauksesta: "Vanha isäntä istui peräseinällä muiden miesten keskellä ja kuului siellä lepertelevän jotain sellaista kuin että taitaahan se saunana mennä tämäkin... Eljas-ukolla oli jo mietittynä muutamia sapekkaita sanoja, mutta vanhan isännän vanhuuden penseyttä osottavan lepertelyn kuullessaan suututti häntä niin, ettei hän puhunut mitään, vaan virutti silmänsä kylmävesisangossa ja lähti ennen muita pois". Halveksiminen sisältyy sanaan "lepertely".

6

Monessa näistä kertomuksista esiintyy Wilkunan sielun valoisa ja iloinen puoli; Hallusinatsioneissa hän paljastaa sielunsa salaisimman sopukan, sen, jonka kautta hän joskus saattoi joutua epänormaaliin tilaan, esim. silloin, kun oli käyttänyt väkijuomia liiaksi. Kuten nimikin osoittaa, kertomuksessa on puhe hallusinatsioneista.

Niitä oli Wilkunalla ollut lapsena, aivan kuten hän kertomuksessaan sanoo: "Poikasena, jolloin olin heikko ja kivuloinen, olin altis kaikenlaisille näköhäiriöille". Mieheksi vartuttuaan hän vapautui niistä pitkäksi aikaa, kunnes kerran joutui "mitä järisyttävimmässä muodossa kokemaan samanlaista". Lapsuudenaikaiset näköhäiriöt hänessä herättivät vain "äänetöntä ihmettelyä", mutta miehuuden iässä sattunut tapaus "rajatonta pelästystä", Dostojevskin mainitsemaa "mystillistä kauhua". Epäilemättä Wilkuna tässä puhuu itsestänsä ja omista kokemuksistansa.

Kertomus jatkuu siten, että kertoja eroaa toveristaan ja lähtee yksin Aleksanterinkatua pitkin Katajanokalle, kotiinsa. On myöhäinen ilta. "Kadulla ei näkynyt yhtään liikkuvaa, ei edes poliisia tai ajuria. Muilta kaduilta ympäriinsä kuului kyllä katkeamaton kavionkapse, mutta Aleksanteri oli aivan autio, joten minä erikoisen selvästi kuulin omien askelteni kaiun. En olisi halunnut kuulla sitä, ja jalkaterilläni astellen minä pitkin askelin ja eteeni katukäytävään katsoen kiiruhdin eteenpäin".

"Sivuutettuani senaatintalon nostin päätäni ja katsoin eteenpäin. Mutta silloin löi sydämeni hätäisen ja voimakkaan lyönnin aivankuin se olisi tahtonut antaa minulle varoitusmerkin. Pysähdyin ja omituista herpoutumista tuntien jäin tuijottamaan eteeni. Katu, jonka olisi parin ristin päässä tullut päättyä pohjoissatamaan, jatkui leveänä, autiona ja syvänä solanteena silmänkantamattomiin ja molemmin puolin paloivat siellä vaisut lyhdyt, saaden kosteat katukäytävät välkkymään. Sipasin kädellä silmiäni ja katsoin uudelleen: niin se kuitenkin oli, ja perspektiivisesti kapeni katu etäämpänä ja lyhtyrivit lähenivät toisiaan tuossa äänettömässä autiossa kujanteessa".

"Kuten unessa painajaisen ahdistaessa joskus heikosti vilahtaa mieleen jotakin tuon painajaispiirin ulkopuolelta, niin tuli minullekin nyt mieleen, että ehkä olenkin hajamielisyydessä kulkeutunut väärälle kadulle. Ja hätäisesti harppasin lähimpään edessäni olevaan kadunkulmaan. Siinä pysähdyin äkkiä ja sanomaton hätä ja kauhu sai minussa vallan. Vaikka en katsonut poikkikadulle kummallekaan suunnalle enkä edes katukilpiin vilkaissut, tunsin olevani varma siitä, että seison Aleksanterin ja Marian katujen kulmassa. Ja edellistä näytti jatkuvan suoraan eteenpäin äärettömiin asti. Sivuilleni en uskaltanut katsoa, sillä minusta tuntui varmalta, että Mariankatukin jatkuu loppumattomiin molemmille suunnille. Ketään ei näkynyt, ainoastaan kavionkapsetta ja hiljaista pyörien hurinaa kuului joka suunnalta äänettömien rakennusrivien takaa".

Kertoja yrittää huutaa, mutta ei saa ääntä, ja lähtee pakenemaan asemalle, tavoittaakseen toverinsa, jonka piti mennä viimeisellä paikallisjunalla Oulunkylään. Asemasilta on autio. "Lähdin kävelemään pitkin junan sivustaa ja sieltä etäämpää tuli konduktööri lyhty kädessä vastaani... Hän oli parraton ja kalpea mies, jonka suu näytti olevan omituisesti vääntynyt ja ilmeettömissä silmissä oli lasimainen ja hyytävä kiilto. Ja äkkiä välähti mieleeni: kuoleman konduktööri, kuoleman juna... Hetken kuluttua rävähtivät välikön ovet auki ja tuo äskeinen konduktööri kulki vaunun läpi. Hän otti pilettini ja vaikkei hän sitä tehdessään katsonut minuun, näytti minusta hänen lasimaisissa silmissään ja omituisen suunsa piirteissä olevan salattua ja ilkeätä ivaa".

"Konduktöörin mentyä tuntui minusta – luulenpa että minä sinä hetkenä aivankuin näinkin sen –, että hän samalla tavoin kulkee läpi vaunuosaston toisensa jälkeen loppumattomiin saakka. Ja jokaisessa vaunuosastossa istuu yksi ainoa ovinurkkaan kyyristynyt henkilö, toiset liikkumattomiksi muumioiksi jähmettyneinä, toiset kauhusta väristen kuten minä itsekin ja siten heitä istuu edessäni ja takanani äärettömiin asti".

"Luulen että minä lopulta tartuin päähäni ja aloin huutaa, sillä sinä hetkenä, josta lähtien taas tarkoin muistan sen yön vaiheet, seisoi juna sillä asemalla, jossa toverini asui, ja minun ympärilläni hääri muutamia junamiehiä..."

Tämä kauhunäky saattaisi olla kotoisin E.T.A. Hoffmannin tahi Edgar Allan Poen aivoista – niin aito se on. Se voi olla kuviteltu, sillä kauhunäkyjen ja -kuvausten sepittely siltä pohjalta ei ole mielikuvitukselle erikoisempaa ponnistelua vaativa tehtävä, mutta se voi myös olla muistelma todellisesta hallusinatsiosta, jonka uhriksi kirjailija on joskus joutunut samoillessaan Helsingin autioita öisiä katuja. Tällaista saattoi Wilkunalle tapahtua. Hänen toverinsa muistavat m.m. hänen kertoneen, kuinka hän kerran, samotessaan yöllä Oulunkylään, pää täynnä viinaa ja kiihkeitä ajatuksia, yhtäkkiä rupesi niin elävästi kuvittelemaan Jack Londonin siihen aikaan ilmestyneen, Ennen Aatamia nimisen kirjan tapahtumia, että hän eli muutaman hetken aivan ilmeisellä apinatasolla, jopa kiiveten Vanhankaupunginlahden perukan kohdalla puuhunkin ja päästellen yöhön kolkkoja mölähdyksiä. Olipa miten hyvänsä, ajatus kuoleman junasta on vaikuttava kauhukertomuksen aihe, jonka kirjailija on myös hyvin käsitellyt. Se antaa kiintoisan kuvan siitä, mitä eriskummallisuuksia saattoi lainehtia Wilkunan mielikuvituksessa.

7

Haaksirikkoiset ovat siis antaneet runsaasti puheenaihetta – ja silti on useita sen kertomuksista jäänyt käsittelemättä. Yleisvaikutus on se, että se on terve teos, luotu reippain ottein ja iloisella, elämänhaluisella ilmeellä. Sehän onkin syntynyt silloin, jolloin kirjailijatulevaisuus vielä kangasti ruusuisimpana, ja jolloin huvilanrakennushuolet olivat kokematta. Arvostelunkin suoma vastaanotto oli mitä parhain.

Eino Kalima lausui Uudessa Suomettaressa (26/11 12) teoksen sisältävän "parasta, mitä hän tähän asti on julaissut". Maalaisaiheiset kertomukset "kuuluvat ymmärtääkseni parhaimpaan, mitä meillä on olemassa paljon viljellyltä kansankuvauksen alalta ja kestänevät hyvästi vertailun Juhani Ahon pohjois-savolaisten kansankuvausten kanssa..." "Paras kaikista on kenties 'Kova kovaa vastaan'... Tästä erinomaisesta jumalanpalveluskuvauksesta voisi melkein kirjoittaa kokonaisen tutkielman. Onhan tällaista kotoista aihetta kirjallisuudessamme runsaasti käsitelty, muttei mielestäni milloinkaan niin suurella psykologisella voimalla..." "Wilkunan mielikuvituksessa on pieni pisara sairaloisuuteen kallistuvaa kiihoittuneisuutta – eikä suinkaan vahingoksi! Se on tietääkseni uusi vivahdus suomalaisessa kirjallisuudessa, ja sellaisena kuin se Wilkunalla esiintyy se vain lisää hänen näkemyksensä intensiivisyyttä; tämä ei epävarmana harhaile sinne tänne, eivätkä sen kuvat ole kalpeita, irrallisia, väljähtyneitä pintaleikkauksia, jota suomalainen kirjallisuus enimmäkseen on. Wilkuna näkemyksessään tuijottaa ja jos hän toisinaan tuijottaa esim. puhtaita hallusinatsioita, niin on se vain luonnollista. Palasessa 'Hallusinatsioneja' kuvaa hän sangen taitavasti ylikiihoittuneen hermoston harhanäkyjä ja muutamissa muissa tämän kokoelman kuvauksista, kuten mainitussa 'Kova kovaa vastaan' ja kokoelman lopussa olevissa legendantapaisissa, on kammontunnelmiin taipuvan mielikuvituksen näkyjä tuotu esiin huomattavalla vaikuttavaisuudella".

Arvostelijoina olivat lisäksi m.m. Maria Jotuni (Hels. Sanomat), Pontus Artti (Turun Sanomat) ja Yrjö Koskelainen (Uusi Aura). Lausunnot olivat kiittäviä. Mutta sitä kiitosta, joka olisi Wilkunan sydäntä todella ilahduttanut ja jota hän aina kiihkeästi hiljaisuudessa odotti – valtionpalkintoa – hän ei tästäkään teoksesta saanut.

XVI

"TULKOHON SOTA!" -- "SUOMALAISIA KOHTALOITA"

1

Olemme katsahtaneet Wilkunan sieluun viimeksi silloin, kun hän kesällä 1912 teki "lupauksen nuoruutensa Jumalalle". Syytä on nyt koettaa luoda kuva siitä, minkälainen hänen "henkiruumiinsa" oli maailmansodan kynnysvuosina.

Saattaa todeta, ettei hän vuoteen 1913 mennessä ollut jäänyt minkään mielipidepiirin pysyväksi kannattajaksi. Hänen ylioppilasaikainen nuorsuomalaisuutensa ja sosialisminsa oli suurlakon jälkeen vaihtunut kiihkeäksi "kansallismielisyydeksi" vanhan suomalaisen puolueen kehyksissä. Ensimmäisten eduskuntavaalien aikana hänkin oli käynyt "agiteeraamassa", pitäen aivan yhtä kiihkeitä, epäasiallisia ja epäonnistuneita puheita kuin muutkin ja varsinkin sen ajan "agitaattorit", mutta pian tämä puuska laantui ja muuttui ei ainoastaan välinpitämättömyydeksi vaan vieläpä teräväksi oman puolueen ja "kansallismielisyyden" ivailuksi. Tulevaisuuden mies nimisessä kertomuksessaan Wilkuna purkaa pistävää ivaa puoluettansa vastaan: herra Valonheimo "oli heti opintokautensa alussa älynnyt, mitä miehen tulevaisuudelle merkitsevät sellaiset seikat kuin kansallismielisyys, raittius- ja siveellisyysaatteet... Hän oli esiintynyt puhujana... johtanut lähetystöjä kansallisten merkkimiesten syntymäpäiväonnitteluille... ollut... mukana samojen merkkimiesten hautasaatoissa... Ja suurena nimenmuuttopäivänä... nimen Valonheimo... senaatissa vakinainen virka... palkkaa kahdeksan tuhatta... kiipeevä edelleen, sillä kansallismielisyys, raittius- ja siveellisyysaate olivat ratsuja, jotka kantoivat... saanut stipendin venäjänkielen opiskelua varten keisarikunnassa... päämaali – senaattorin salkku".[94]

"Voi teitä, te puoluepukarit", – kirjoitti Wilkuna kerran muistiinpanoihinsa – "jotka pääkaupungin lihapatojen äärellä käytte kauppaa kansastanne, jota ette tunne ja jota ette rakasta – ette rakasta, vaan itseänne.

Te teette laskuja ja sorvaatte ohjelmia kuin saalista janoova pyydysmies, ja silmät voitonhimosta kiiluen te vaaliuurnien äärellä luette apajaanne.

Ohjelminenne ja muine pyydysvehkeinenne te liehutte ja olette alati äänessä, niin ettette jouda kuulemaan, mitä tuo väsytetty kansa raukka kuiskii, ettekä näkemään, mitä sen katseessa väreilee.

Te pelkäätte vaieta typeryyksistänne, sillä te tiedätte, että sinä hetkenä, jona te vaikenette, kuuluu teidän korviinne ne hiljaiset äänet, jotka pakottavat teidät vaikenemaan ja antamaan sanansijan niille, jotka käyttävät sanojaan paremmin kuin te; silloin te päästätte asemillenne ne voimat, jotka kykenevät hallitsemaan paremmin kuin te".[95]

"50- ja 60-vuotiaillemme" hän toisen kerran lausui seuraavan väkevän moitteen:

"Käsky: 'Kunnioita isääsi ja äitiäsi, että menestyisit ja kauan eläisit maan päällä', ei aseta meille mitään velvollisuuksia teitä kohtaan. Sillä te ette ole meidän isiämme, vaan itsekylläisiä isäpuolia.

Ettekö ole huomanneet, että näkymätön käsi on jo aikoja kirjoittanut teidän seinällenne: Mene, mene, tekel – –

Kuulin teidän kerran eräässä juhlassanne puhuvan nuorille ja lausuvan ilonne, että nyt kerran saitte nähdä heitä vanhojen joukossa. Jos nuorten puolelta olisi vastattu, niin sen olisi tullut kuulua näin:

'Te olette itsekylläinen ja penseä sukupolvi'".

"Kuinka suuressa määrin" – hän kirjoitti vielä – "meillä on puuttunut oikeudentuntoa, ja varsinkin nyt puoluerajojen vallitessa, sitä korkeata ja kivenkovaa oikeudentuntoa, joka ei voi olla totta sanomatta, huolimatta siitä, että oma puolue, ympäristö, ystäväpiiri joutuisi näennäisesti kärsimään (näennäisesti, sillä pohjaltaan ei totuus koskaan kärsimyksiä tuota). Mielellään ei tunnustusta antaisi, mutta antaa täytyy. Kuinka äärettömän moni, jonka tulee antaa jostakin seikasta (henkilöstä, kirjasta, tapauksesta y.m.) arvostelu, lausunto, sivuuttaakaan ensimmäisen, välittömän ja puhtaan vaikutuksen hetken, ja antaa itsensä ja arvosteltavana olevan asian väliin painua elämän moninaisten seikkojen kirjavan ja soentavan verkon (persoona-, puolue-, klikkisuhteiden), ja hämmentää arvostelunsa ja suhtautumisensa tuohon asiaan... Mutta jokaisen on yhä uudelleen taisteltava sama Jaakopin paini, pysyäkseen siinä alkuperäisessä".[96]

Wilkuna irtautuu täten puolueestaan, eikä liity enää mihinkään poliittiseen ryhmään; kirjoittaapa hän pian Helsingin Sanomiinkin.[97] Onko tätä pidettävä poliittisena huikentelevaisuutena, vai ovatko tässä pohjalla totisemmat tunnot?

Syvemmässä mielessä Wilkunan kehitys oli ollut johdonmukainen, ei huikentelevainen. Hänen ylioppilasaikainen sosialisminsa oli pohjaltaan vain rakkautta yksinkertaiseen rahvaaseen, niihin köyhiin ihmisiin, joita hän oli oppinut pitämään vertaisinaan. Hänen nuorsuomalaisuutensa oli näiden ihmisten, "kansan", oikeuksien puolustamista venäläisiä, hänen "kansallismielisyytensä" niiden puolustamista ruotsalaisia vastaan. Tämä oli hänessä synnynnäistä veren vaistoa ja määräsi yksinkertaisesti hänen poliittisen suhtautumisensa. Näin ollen hänen suoraviivainen olemuksensa ei tietenkään voinut olla törmäilemättä niihin onttouksiin, joiksi ajan armoton kulutusvoima ennenpitkää muuttaa puolueiden ytimekkäimmätkin peruslauseet. Tämä oli sitäkin odotettavampaa, kun Wilkuna yleensäkin hyvin epäluuloisesti vainusi "humpuukia" ympäristössään, ja huomattuaan sitä vähänkään piti sitä melkein henkilökohtaisena loukkauksena. Ja nykyisinhän ei enää pelätä myöntää sitä, että ihmisten elämässä yleensäkin tavallinen "humpuuki" on nimenomaan juuri puolueiden erikoishometta.

Emme siis tahtoisi moittia Wilkunaa siitä, ettei hän ollut tuollainen "vakaa puoluemies", jolla on "järkähtämättömät mielipiteet" – olisihan se moite tavallaan rajoittuneisuuden ja kehityskyvyttömyyden puolustamista. Näemme hänen menettelyssään päinvastoin ilmausta itsenäisestä ja lannistumattomasta hengestä, joka rupesi kaipaamaan vapaata ja raitista ilmaa heti, kun oli joutunut puoluekarsinoiden aina jonkinverran ahdistavaan piiriin. Hän ei siis suinkaan liukunut puolueiden ulkopuolelle siksi, ettei olisi uskaltanut tehdä valveutuneelle kansalaiselle välttämättömiä ratkaisuja – ei siis ollut "puolueeton" pelkuruuden vuoksi –, vaan mieluumminkin ja päinvastoin siksi, etteivät puolueiden suorittamat ratkaisut olleet niin selviä ja jyrkkiä kuin hän olisi toivonut.

Aikaisemmin on jo huomautettu, kuinka maailmansodan lähestyessä akateeminen nuoriso yhä yleisemmin tunsi sielussaan tyytymättömyyttä silloisen isänmaallisen politiikkamme johdosta. Suurlakon aikaiset puoluetunnukset olivat kuluneet merkillisen nopeasti: ontto paatos oli tylsyttänyt "kansallismielisyyden" tehottomaksi, "krestyläinen" väkivalta oli osoittanut "perustuslaillisuuden" riittämättömäksi; kukaan ei voinut keksiä pätevää pelastuksen keinoa. Eurooppa saattoi kyllä herätä lausumaan vastalauseitaan espanjalaisen anarkistin kuolemantuomion johdosta, mutta kokonaisten pienten kansojen hidasta kuolinkamppailua se seurasi nyt jo vaivautuneella, ikävystyneellä ilmeellä. Nuoriso ymmärsi tämän – ei tutkimalla eikä loogillisesti toteamalla, vaan intuitiivisella aavistelulla, kuten herkkä sielu vaistoaa ympäristönsä mielialat. Herkimpiä ja aavistelevimpia sieluja nuorten joukossa oli varmaankin Wilkuna.

Kirjailijatyössään hän oli oman verensä käskystä, ilman tietoisia päätöksiä, etsinyt yhteyttä sen kansan kanssa, johon hän kuului ja jota hän rakasti. Tämä harrastus oli lopuksi johtanut hänet menneisyyteen, josta hän ilmeisesti vasta löysi sen romanttisen kansakäsitteen, jota hänen sielunsa kaipasi. Hän rakastui siihen nyt uudelleen, intohimoisesti, jonkinmoisella henkilökohtaisella omistuksentunteella, ja syventyen sen kärsimyshistoriaan tunsi sielussaan kiduttavan-suloista tuskannautintoa, joka heitteli häntä hurmion ja vimman välillä. Kaameana hänelle valkeni uhkaava tuho, joka ei näyttänyt olevan torjuttavissa, ja raivon vallassa hän totesi, kuinka koko maailma näytti välinpitämättömänä sallivan sen tapahtua. Pienet harrastukset olivat kaikkialla tärkeimpiä, peittäen ja tukahduttaen ne suuret ratkaisut, joita maailma puhdistuakseen kaipasi. Kyllästyneenä kaikkeen hän silloin kuin salattujen voimien suuna oleva tietäjä pyyhkäisi pois pöydältään sekä koko "nykyajan" että kaikki ne "lääkkeet", joiden avulla silloin yhteiskunnan hiipiviä sairauksia koetettiin puoskaroida.

2

Helmik. 27 p. 1913 Wilkuna kirjoitti seuraavan voimakkaan purkauksen, nimeltä Tulkohon sota![98]

    Sua inhoan ja kiroan, sa lattea Nykyaika
    latteine aatteines!
    Sun kirjavat tunnen jo rihkamas kaikki:
    tunnen sun vetelän rauhanaattees,
    jota vuodesta vuoteen he vatkaa,
    nuo maitosuoniset lellisielut.
    Tunnen sun räyhäävät veljeys-vapaus-tasaarvo-aattees
    ja sun suurisuiset demagoogis,
    nuo hikisten joukkojen pelkuriliehijät!
    Tunnen sun lastenkamari-uskontos:
    tuon naisesta siinnehen teosofiias,
    tunnen esperanttos ja naisasias
    ja karamelliä-imevät raittiusmiehes.
    Myös tunnen jo tarpeeks
    sun haileasilmäiset hospits-kristittys
    ja sileän modernit, helvetin-kammoiset teoloogis,
    jotka puuhaa ja häärää,
    miten yhtehen saada Mooses ja Darwin.
    Niin, Nykyaika!
    Lyö nurin vaan sun rihkamalaukkus:
    ei haltioita mua
    sun apina-viisas monismis
    eikä Müllerin siunaama sammakko-erotiikkas
    mun aistejani syttymähän saa,
    yhtä vähän kuin sun valkonauhasiveytes
    mua hyveen tiellä pysyttää.
    On mätää täys sun status-quo'si:
    kuin hiiret sen ääressä nakertaa
    sun nuuskarasia-diplomaattis.
    Oot puritas-kirjoines, Nykyaika,
    kuin suuri, summaton Augias-talli.
    Ei puhtaaks saa sua diplomaattis,
    ei Klaveness-saarnas, ei Foerster-sääntösi:
    sa Augias-tallina oot ja pysyt,
    kunneka lävitse sun sodan-Herkules
    verivirtoja kuohuttaa
    ja sun tulella aatetunkasta perkaa.
    Siks: tulkohon sota ja veriset vaatteet!

Ensimmäinen vaikutelma lukiessa tätä Kullervon kirousta on säikähdys – jostakin syrjästä on rynnännyt esiin vimmastunut, tasapainonsa menettänyt mies, joka mistään välittämättä on huutanut julki salaisimmat ajatuksemme ja aavistuksemme, ne, joita yksinkin ollessamme pelkäämme, kun ne kammottavina kurkistavat sielumme pohjalokerosta, totuuden korvikkeiden alta. Olemme yksimielisiä siitä, että tämä kaikki on melkeinpä sopimatonta julkisuudessa esitettäväksi, mutta samalla hiljainen ääni kuiskaa sielussamme toista: oli hyvä, että kuulimme tämän torventörähdyksen, sillä tottapuhuen olisimme muuten ehkä nukahtaneet kesken hienonsovinnaista, tyhjänpäiväistä keskusteluamme.

Toinen vaikutelma lienee aavistus siitä, että tässä on nyt kysymys jostakin sellaisesta ehdottomuudesta, kaikkien "lehmäkauppojen" ulkopuolella olevasta jyrkkyydestä, josta profeettoja ja runoilijoita ylistetään, mutta joka tavallisten ihmisten käyttelemänä on hulluutta. Salaisesti kadehdimme sen miehen rohkeutta, joka näin pelkäämättä, sulin kourin, tarttuu valkohehkuiseen totuuteen – kuten hän sen käsittää, ruveten hurjasti takomaan siitä teräviä nuoliansa, singotakseen ne sitten sokeasti ympärillensä. Ja me huomaamme, että nuo valkohehkuiset nuolet, hänen takomansa säkeet, valaisevat kirkkaasti ainakin takojan itsensä. Saamme hänestä hyvin selvän kuvan.

Inhon ilmeellä hän ensin kiroaa rauhanaatteen; nyt maailmansodan jälkeen ymmärrämme, ettei silloinen rauhanaate todellakaan ollut muuta kuin lammasten vaate susien hartioilla, nimittäin mitä tulee maailman vallanpitäjien rauhanrakkauteen. Mutta Wilkuna ei tarkoita vain tätä – sanoihin "maitosuoniset lellisielut" sisältyy rauhanaatetta ja sen harrastajia vastaan sinänsä kohdistuvaa vähäksymistä ja halveksintaa, joka kumpuaa hänen maskuliinisen sielunsa luonnollisesta, vaistomaisesta sodanvietistä. Tämä hänen vihansa saa lisäksi yllykettä siitä aavistuksen tapaisesta epäluulosta, että tuo rauhanaate tulisi käytännössä vain palvelemaan sortajain tarkoituksia, suhdittaen pienet kansat tyytymään osaansa, ja estäen ne suuret ratkaisut, joilla ainoastaan kansain kohtalot ovat lopullisesti luotavissa. Nuo karut säkeet ovat siis alkuperäisen, vapaan sielun intuitiivinen tuomio liikkeestä, joka hyvästä tarkoituksestaan huolimatta voikin edesauttaa vääryyden jähmettymistä pysyväiseksi olotilaksi, siten estäen elämää kulkemasta siihen, jossa ainoastaan Wilkunan käsityksen mukaan paha voi saada ansaitsemansa palkan, nimittäin – sotaan.

Seuraavat kolme säettä ovat tulleet todellakin sydämenpohjasta. Nyt, maailmansodan jälkeen, edessämme Neuvosto-Venäjä ja näkyvissä sosialismin muutkin epäonnistumiset, tiedämme, että missä sosialismi vain pääsee valtaan, siellä veljeys, vapaus ja tasa-arvo häviää ja sijaan tulee niiden vastakohta. Tiedämme, että kovien kokemuksien herättämä porvarillinen yhteiskunta juuri onkin se kehto, jossa veljeys, vapaus ja tasa-arvo voi kehittyä niin pitkälle kuin se on ihmisten keskuudessa mahdollista. Tiedämme, että sosialismin lumo alkaa hourehuuruna haihtua kertyneen kokemuksen ja tervehtyvän järjen tieltä. Tämän sanoi Wilkuna jo 1913 noilla kolmella säkeellä, ehdottomasti, peruuttamattomasti, saaden niihin sitäpaitsi sisältymään korkeaan tietoisuuteen kohonneen yksilön inhovimman "laumaa" ja sen johtajia vastaan. Se mikä alusta saakka oli ollut Wilkunan perusluonne – jyrkästi omaksi erilliseksi kiteekseen elämän ympäristöstä irtautunut yksilöllisyys – saa selvän, kaikista laumasuhteista ja rahvaan suksutteluista ehdottomasti irtisanoutuvan ilmaisunsa näissä säkeissä.

Sitten Wilkuna tekee tilin teosofian, esperanton, nais- ja raittiusasian, "modernin" teologian y.m. kanssa, ikäänkuin sokean raivon vallassa temmaten ympäriltään ensiksi käteen sattuvia esineitä ja lyöden ne pirstaleiksi. Mitä uskonnollisiin asioihin tulee, ovat hänellä siinä suhteessa kyllä pohjalla totiset tunnot. Ylioppilasaikainen, ulkopuolinen muka-ateismi oli kadonnut jättämättä edes mitään arpea jälkeensä, koska se ei ollut kunnollisesti juurtunutkaan, ja sijaan oli noussut entinen lapsuudenusko, joka olikin vain hetkiseksi painunut piiloon, antaakseen nuoruuden uhmatuulen rauhassa puuskuttaa itsensä menehdyksiin. Mutta Wilkuna löysi "uskonsa" samalla kertaa kuin "kansansa", s.o., silläkin oli nyt romanttinen ilme Jehova-muodollaan, Lapsuuden herännäisyyden ja Suomen historian opastamana Wilkuna muodosti itselleen jokseenkin yhtä karun ja tinkimättömän "luteerilaisuuden" kuin joku Kustaa Aadolfin tai Kaarle XII:n rakuuna – tai hänen oma isänsä, sillä suurta eroa ei näiden välillä tainnut kolmesta vuosisadasta huolimatta tässä suhteessa olla. Tämän uskonnon perustukset ovat selvät ja tinkimättömät: Raamattu ja luteerilaiset tunnustuskirjat, joiden sisältämä oppi on omaksuttava uskolla, ilman pienintäkään epäilyksen vivahdusta; jos tällaista ilmenee, on asianomainen valmis heitettäväksi ulkonaiseen pimeyteen. Wilkuna oli ilmeisesti tätä paljon ajatellut ja esitti mielipiteitänsä "luteerilaisuudesta" – välttääkseen tunteellisuutta ja hartautta – jonkinmoiseen kansanomaisen karuun ja humoristiseen tyyliin,[99] mutta siitä huolimatta hänen sielussansa ilmeisesti kukoisti syvä vakaumus: yksinkertainen ja järkeilemätön usko on sittenkin uskonnon perusolemus, ainoa, mikä on oikealle miehelle sopiva. Taistelun tuoksinassa, jota elämä on, ei ehdi rakentelemaan perusteltuja oppijärjestelmiä; on vain sanottava isien yksinkertaiseen tapaan: "Minä uskon!" ja lyötävä iskunsa miehen tavalla. Wilkuna oli ilmeisesti löytänyt historiasta tämän ukko Loden koruttoman, miehekkään kristillisyyden, oli herännyt sen johdosta uudelleen ajattelemaan lapsuudenkotinsa herännäisyyttä, ja oli yhdistänyt nämä molemmat erikoisesti suomalaisille sopivaksi "luteerilaisuudeksi", jonka voima ja merkitys oli sen historiallisuudessa, sen vanhuudessa, ettemme sanoisi "vanhoillisuudessa". Hän vertaili tätä mielikuvaansa puritaanisen karusta mutta juuri uskonsa tähden voimakkaasta herännäisarmeijasta kaikenlaisiin uudenaikaisiin uskonnollisiin pyrkimyksiin, ja rupesi pelkäämään, että ne ketään ylösrakentamatta vain pintapuolistuttaisivat ja heikentäisivät kansamme uskonnollista elämää. Tämän pelon hän purkaa noihin halveksiviin säkeisiin "haileasilmäisistä hospitsikristityistä" ja teoloogeista, jotka "puuhaa ja häärää" saattaakseen yhteen Mooseksen ja Darwinin.

Purkauksen loppusäkeet ovat tavallaan merkillinen luettelo siitä, mitä vuosisatamme ensi kymmenellä meille tarjottiin, mitä eteemme avattu ajan "rihkamalaukku" sisälsi. Siinäkin ovat kaikki: Haeckelin monismi, uudenaikainen eroottinen "luonnollisuus", valkonauhasiveys, "puritaskirjallisuus", Klavenessin saarnat, Foersterin kasvatusoppi ja "nuuskarasiadiplomaatit" – paljaita hyviä asioita. Wilkuna pilkkaa niitä ja julistaa ne Augiastallin sisällöksi, jonka pois huuhtomiseksi tarvitaan sodan-Herkules. Onko tällaisessa asettumisessa tavallisten elämänharrastusten yläpuolelle ja niiden julistamisessa paljaaksi "aatetunkaksi" mitään järkeä tai tietäjäkatseen oikeutusta? Mistä oli lähtöisin tuo suursodan toivo ja alta kuultava usko sen tuloon? Näihin kysymyksiin täytynee vastata siten, ettei runoilijatietäjien arviointeja aikansa ilmiöistä pidä eikä voi mitata sen mukaan, mikä meistä tuntuu "järkevältä"; heillä on juuri oman sielullisen erikoisrakenteensa mukaisesti totuuteen toiset ja suoremmat tiet, intuition linnuntiet, kuin maahan kahlehditulla ja sen piikkilangoissa kompastelevalla poroporvarillisella "järjellä", joka pitemmältä nähtynä ei liene maailmassa aikaansaanut juuri muuta kuin typeryyksiä. Nuo Wilkunan luettelemat ja kiroamat asiat saattoivat kyllä olla hyviä ja kannatettavia, mutta kun ne olivat omiaan vieroittamaan ihmiskunnan pois siitä, mikä on kaiken oikean harrastuksen ja lopullisen menestyksen perusedellytys, ei tietäjä-ehdottomuudelle jää muuta keinoa kuin pyyhkäistä ne menemään. Ja koska kaiken elämän täytyy kulkea kohti suurta tuomiopäivää, joka kerran tavalla tai toisella on valkeneva niin yksilöille kuin kansoillekin, ja jonka jälkeen vasta, kun rangaistus ja puhdistus on tapahtunut, uusi elämä voi alkaa, runoilija yhtyen aikansa alituisesti vireillä pysyvään sodanpelkoon ja -toivoon haaveilee jonkinmoisesta armageddonista, joka puhdistaisi maailman valheen ja tekopyhyyden kuonasta.

Jokseenkin tämänsuuntaisista vaistoamisista, hämäristä tunnahteluista, kiivaan särmikkäistä suuttumuksista, yksinäisyyden hautomahetkistä, kyllästymisestä oman ajan aatteiluun ja pikku tärkeyteen – kukapa voi selittää kaikki ne sielunelämän vivahdukset, joiden tuloksina kirjailijain ajatukset ja sanat lähteen pinnalle pulpahtelevat – on syntynyt tämä erikoinen "Kullervon kirous", joksi haluaisin sen nimittää. Se ei ilmestyessään herättänyt sanottavampaa huomiota – ehkä kyllä päänpudistuksia –, mutta jokin sukulaissielu saattoi sentään vaistota siinä suurien asioiden ennehenkeä. Kirjailija Arthur Eklund, joka oli yhtä väkevä "ismien" vihollinen kuin Wilkuna konsanaan, muisti ja mainitsi sen kirjoittaessaan Wilkunan muistokirjoituksen.[100]

Otsakkeella Timur-lenk ja Dshingiskaani Wilkuna kirjoitti kerran[101] Turkin-Italian sodan johdosta, joka muuten on voinut vaikuttaa Tulkohon sota!-purkauksen syntyyn:

"Ylös, mongoolit! Jospa, Dshingis, tulisit vielä kerran ja upottaisit vereen europalaisen lakeijasivistyksen, ja vuoriston vihurina pyyhkäisisit pois tämän henkistä ripulia sairastavan sukupolven, jota hysteeriset naiset hallitsevat ja jonka henkisenä ravintona ovat markkinareklaamit. Tule, ja minä mongoolina riennän vastahasi, kun kuulen ratsujesi korskunnan ja kuolainten kalinan – tulen vastahasi ja liityn riveihisi".

Tämä näissä purkauksissa ilmenevä itsetunto on samaa, mikä esiintyy eräissä Wilkunan runoaiheissa, joita hän joskus kirjoitteli muistiin, ja jotka ansaitsevat huomiota:

"Kuvaan itseni esim. kotkaksi" – hän kirjoitti kerran –, "joka jonkin ruumiinvian takia on ollut pakotettu pitkän ajan istumaan alallaan, kallionnokalla, ja saatanallisen pakottavalla tuskalla näkemään kaikenkarvaisten, hänen lentotaidostaan kateellisten (kirjalliset riitamme) linturaiskain välistä rähinää ja sissisotaa. Nyt on hetki tullut, jolloin salaiset kamppailuni ja harjoitukseni astuvat todellisuuteen. Nyt minä, kallioiden yksinäinen kotka, jota te tähän asti ette ole huomanneet tai korkeintaan pitäneet vaarattomana kivenmöhkäleenä, jonka selässä voi esim. mukavasti suorittaa keskinäisiä taistelujaan – nyt siipeni levitän ja nyt on aika teidän väistyä. Ja äänettömään hämmästykseen mykistyen te häviätte laakson loukkoihin. Minä yksin lennän ja nautin siipieni havinasta ja liikkeideni mahtavasti alkuperäisestä rytmiikasta. Ja kun olen haluni tyydyttänyt, niin palaan taas kalliolleni ja nukun. Nyt saatte taas rauhassa palata rähinäänne pitämään".[102]

"Jupiter-planeetti" on erään hänen aiheensa nimi: "Jupiter puhuu toisille planeeteille, kuinka hän, suurin kiertotähtien joukossa, on saanut kauan avaruudessa päämäärättä harhailla, sillä hänen kehityskautensa on vaatinut vuosituhansia. Mutta nyt hänen kaaoskautensa on päättynyt, hän on tiivistynyt täyteen kypsyyteensä, kiertää vinhasti äärettömyyksiä syleilevää rataansa tietoisena päämäärästään. Hänen kaikissa suonissaan kuohuu voimakas elämä, monin kerroin rikkaampi kuin pienten vanhempien siskojensa, jotka tästä lähtien kalpenemistaan kalpenevat. Mutta lähestyvää loppuaan älkööt he surko. Kun he tomuksi hajoavat, on Jupiterin vetovoima kyllin suuri kootakseen heidän jäännöksensä itseensä".

Hän tahtoo kirjoittaa "hymnin omalle nousukkaisuudelleen", "kuinka minä alkuperäisessä voimassani halveksin ja vihaan noita blaseerattuja sivistyssukujen jälkeläisiä, tuntien voivani heidät joka suhteessa 'puottaa häntäruo'olleen', ja taas päinvastoin, kuinka vihaan ja halveksin sinua, sinä raaka ja brutaali nousukas, joka et osaa antaa sivistykselle arvoa".

"Kaksintaistelun puolesta" hän tahtoo kirjoittaa: "Että saisi orjasielujen rinnat auki lyödä ja orjain verellä maata höystää – tai, jos orjain valtaan maailma on tuomittu – itse verensä antaa ja pois täältä päästä!"

"Totuuden kuohilaille" hän tahtoo sanoa karvaat sanat, – noille, "jotka kyllä mielellään näkevät ja suovat, että totuus sanotaan, mutta kun totuuden puolesta taisteluun on käytävä, ovat he valmiit toisten selän taa piiloutumaan".

"Naistunteita" hän halveksii: "Joka päivä mä miltei kuulla saan, kuinka naiset ne huoaten vaikertaa: 'Ah, ei kukaan minua ymmärrä, ei kukaan, ei ei ei!'

Ei minuakaan kukaan ymmärrä, mutta en sitä vaikerra. Minulle riittää se, että itse itseni ymmärrän; kuka muu ois niin vertaiseni, että voisi mun ymmärtää?"[103]

3

Vuoden 1913 nimiin kuuluu sitten Wilkunan kahdeksas teos, Suomalaisia kohtaloita. Maalisk. 15 p. hän kirjoittaa maisteri Jäntille hänellä olevan valmiina kahdeksan kertomusta, mutta suunnittelevansa niitä siihen "lähemmäs parikymmentä"; hän ehdottaa julkaisemisen lykkäämistä syksyyn. Syysk. 21 p. hän sitten lähettää 16 kertomusta, aikoen vähän myöhemmin toimittaa vielä yhden, minkä tekikin 25 p.; kokoelma sisältää kuitenkin vain 16. Palkkioksi hän sai 25 % kirjakauppahinnasta (3:50), eli painoksen ollessa 3000 kpl. Smk. 2625:–; hänen velkansa yhtiölle näkyy kuitenkin olleen 3000 mk, joten hänellä ei ollut palkkiostaan muuta iloa kuin minkä velan maksaminen tuottaa. Kansilehden piirsi hänen ylin ystävänsä, taiteilija Matti Björklund. Marraskuun alussa teos lähetettiin kauppaan. Kirjeessään Koskenniemelle syysk. 26 p. kirjailija lausuu: "Eilen lähetin viimeisen kertomuksen Porvooseen. Pitkään se on vetänyt ja sittekin minulla on sellainen painostava tunto, että nämä viimeksi kirjoittamani ovat jääneet kovin loitolle alkuperäisestä konseptsionista. Mutta eipä ihmekään, kun joka lauseen välissä varastautuvat raha-asiat mieleen..."

Itseään etsivä vanhus on heijastus Wilkunan omasta sielunelämästä näinä aikoina; sen mitä hän itse kaipaa, hän sovittaa kauniin vanhusihanteensa – tällä kerralla Maunu Tavastin – seestyneiksi toiveiksi ja rukouksiksi elämän ehtoohetkinä. "Ja sitä (varhaisinta nuoruuttansa) hän ikävöitsi jälleen, ei suinkaan saadakseen uudelleen elämänsä elää, vaan voittaakseen takaisin puhtaan nuorukais-sydämensä, tavatakseen jälleen oman itsensä. Sillä sikäli kuin hän maailman turulla liikkuessaan oli vieraantunut herkästä puhtaudestaan, sikäli oli hän tuntenut eksymistään eksyvänsä omasta itsestään. Mitä muuta olivat hänen väsymättömät toimensa kirkon ja valtion asioissa olleet kuin yhtämittaista kaupanhierontaa, tinkimistä, punnitsemista ja tuulensuuntain levotonta vakoilemista. Pala palalta se oli hajoittanut hänen persoonallisuuttaan ja hänen ympärilleen oli vähitellen kasvanut kuin kuonakerros. Hän oli kyllä pitkin matkaa tuntenut tämän ja kaivannut yksinäisyyden puhdistavaa voimaa..." Jälleen Wilkuna on tavoittanut sen hartaan ja herkän tyylin, jolla hän on saavuttanut parhaat taidevoittonsa, ja joka tekee tästä kertomuksesta rauhoittavasti, seesteisesti heläjävän resignation. Tunne "yksinäisyyden puhdistavasta voimasta" lehahtaa sitä lukiessa eloisasti hereille nykyaikaisen ihmisen sydämessä, joka kärsii elämän liikenteen jaloissa. Kuinka paljon oli Wilkunan omankin ajan valtiollisessa elämässä sitä tinkimistä ja oman itsensä myymistä, josta piispa-vanhus yksinäisinä hetkinään kärsi, ja kuinka inhimillinen ja yleistosi onkaan menneiden asiain hautominen ja pohtiminen siten kuin hän sen tekee, s.o, kysyen, "menettelinkö silloin oikein vai väärin?" Onpa ulkonaisen luonnonkin käsittelyssä jotakin Wilkunalle ominaista – samaa melankoliaa kuin kertomuksessa Kesken jäänyt: "Harmaana rykelmänä ja sateen tummentamin lautakatoin... Vesihöyryjen täyttämä taivas ja samanvärinen meri olivat kuin samaksi sumuharmaaksi kaaokseksi yhtyneet. Vettyneinä ja turvattomina uiskentelivat sen keskellä pienet luodot... Hiljaisuutta häiritsi ainoastaan sateen ropina..." Nämä eivät ole artistisesti esiin vedettyjä kulisseja, vaan todellakin niitä luonnon puolia, jotka aiheuttivat Wilkunan sielussa vastustamatonta alakuloisuutta. Kertomuksen siveellinen totuuspohja, sen koruton ja avomielinen "isä, olen rikkonut", sen lempeä, nöyrä sävy, ja sen selkeästi nähty tausta, joka on taitavasti soinnutettu alakuloisen sisäisen mollisävelen mukaan, antavat sille surumielisen nautittavaa runouden tunnelmaa.

Seuraavassakin kertomuksessa, Jöns Maununpojan urotyö, on Wilkunan omaa persoonallisuutta, mutta tällä kerralla raikkaasti nauravana, humoristisena ilmeenä. Kustaa-kuninkaan kirje, – "ja muutoin meistä tuntuu viisaimmalta, että meidän väkemme saapi joitakin väkeviä juotavia, joko paloviinaa, reininviiniä, simaa tahi pryssinkiä niin paljon että kukin saa hyvän humalan, jotta he sitten, kun joudutaan taisteluun vihollisen kanssa, olisivat sitä kärkkäämmät ja rohkeammat käymään kimppuun" – on varmaan Wilkunaa erikoisesti miellyttänyt ja on koko kertomuksen meluisan ryyppy- ja hurjanrohkean taistelutunnelman avain. Ellei se olisi siksikin voimakas, täytyisi kertomuksen alkuosaa sanoa teennäisesti ja kömpelöstikin rakennetuksi; naurun kuvaaminen foneettisesti "heh, heh, hee!" ei näet tunnu luontevalta, eikä sutkauksissa sellaisissa kuin "syököön minut seitsemän ryssää" voi havaita erikoisempaa huumoria. Lause: "Omituista, että ne siellä Ruotsissa yleensä pelkäävät moskovalaisia paljon enemmän kuin me, jotka täällä heitä lähinnä elämme ja olemme aina vaaralle alttiina", viittaa maailmansodan aattovuosina Ruotsissa vallinneeseen venäläispelkoon, josta Suomessa oli niihin aikoihin paljonkin puhetta. Kertomuksen jatko ja pääosa kohoaa sitten kerskailevan humoristiseksi, remuavan tyytyväiseksi kuvaukseksi siitä, kuinka uljas Jöns Maununpoika löi kuudellasadalla miehellä kolmetoistatuhatta ryssää, tuoden ryyppytovereilleen voitonmerkiksi viisi pajarin partaa, kuten oli luvannutkin. Huomiota herättävät halveksivat lausunnot venäläisistä: "Sanottu sana ja tehdyt lupaukset ovat heille kuin tyhjää ilmaa. Merkillisen niljakasta ja epäluotettavaa kansaa! Niin, koko Moskovan valtakunta on kuin pohjaton suo, josta myrkylliset usvat ja alituiset hallat uhkaavat meidän viljelyksiämme". Venäläiset ovat "pitkäkauhtanaisia Iivanoita", ja "ryssä ilman partaa ei ole mistään kotoisin". Tämä tuntui vallitsevan sorron aikana kiintoisalta ja virkistävältä – haukuttiin edes, kun ei muutakaan voitu. Kertomuksen lukee vieläkin mielellään, mutta siinä ei ole syvempää taiteellisuuden tuntua.

Sitä on sensijaan kolmannessa kertomuksessa. Päivätyön päättyessä kuvaa Agricolan kuolemaa; se on tehty samaan elämänkatselmustyyliin kuin Itseään etsivä vanhus, mutta katselmuksen kohteena on isänmaa, ei oma elämä. Aiheen valinta on mitä onnistunein, taiteellisesti ja aatteellisesti antoisa, rauhallinen ja ylevä, korkealta rajakohdalta kun se katsoo kahteen eri maailmaan. Tulee mieleen, että Wilkuna osoitti usein juuri aiheidensa valinnassa hienoa taiteellista aistia, joka pakollisen kiireellisyyden vuoksi saattoi itse suorituksessa jäädä liian pienelle osalle. Kuolevan piispan mietteet Venäjän syntymässä olevasta mahtavasta valtakunnasta, sen kansasta – "Kuinka suuresti tämä lukuisa kansa erosikaan hänen omastaan ja yleensä kaikista lännen kansoista. Eikä ainoastaan kielen puolesta. Sillä olihan ruotsalaisillakin kokonaan eri kieli, mutta silti he olivat suomalaisille täysiä hengenheimolaisia ja veljiä. Mutta täällä oli vieraan kielen lisäksi toinen uskonto, toiset tavat – niin, kansan sielu kokonaisuudessaan oli toinen" – ja sen puolelta Suomea uhkaavasta vaarasta ovat lähtöisin suomalaisen sydämestä, sisältäen sen, minkä tunnemme ydintotuudeksi. Ruotsalainen arkkipiispa lausuu: "Niin, niin, Jumala varjelkoon meitä näistä moskovalaisista! Me ruotsalaiset kuitenkin kaikeksi onneksi asumme heistä tarpeeksi etäällä ja lisäksi on meri välillämme", ja painuu matkaturkkinsa sisään kuin "piiloutuakseen kaikilta idän vaaroilta" – Agricola tuntee "tällä hetkellä entistä selvemmin, kuinka yksinään hän ja koko hänen kansansa lopultakin seisoi kohtalonsa edessä". Venäläisten epäluotettavuus, huonot ominaisuudet ja heidän erilaisuutensa suomalaisiin verraten todetaan, ja lausutaan ankara, ennustava johtopäätös: "Jos siis rehellisyys on se pohja, jolle valtio voidaan pysyvästi rakentaa, niin eikö silloin valtakunta, joka rakennetaan valheille ja petoksille, ole tuomittu ennen pitkää luhistumaan kokoon?" Ennustavalta tuntuu myös sihteeri Olavi Laurinpojan sana: "Minä puolestani vertaisin heitä myöskin sammaleen, joka tiheänä ja matalana hiipii viljelyksen äärillä, tahtoen valloittaa koko maailman ja muuttaa viljelykset jälleen metsäksi". Sitten sairaan piispan mietteet kohdistuvat isänmaahan, tulkiten osuvasti niitä pelon ja epätoivon tunteita, jotka olivat meille kaikille tuttuja harmaina sorron vuosina ennen maailmansotaa. Miten kävisi Suomen kansan, kun "kaikki se raakuus, juoppous, vääryys, lika ja pimeys, jota täällä (Venäjällä) kaikkialla kohtasi, alkaisi sakeana virtana painua Suomeen?" piispa kysyy, vaipuen epätoivoissaan "sellaiseen mielentilaan, jolloin elämä kaikkine puuhineen ja ponnistuksineen näytti turhalta ja järjettömältä, vain sokeiden sattumain sekamelskalta". Hän tuntee itsensä ja oman kansansa "niin vähäiseksi ja yksinäiseksi tämän kaaoksen keskellä", ja päättelee syvällä kohtalon tunteella: "Yksin oli suomalaisten seisottava tai kaaduttava – yksin, Jumala vain turvanaan". Tähän epätoivon alhoon pilkahtaa sitten toivonsäde, Lutherin sana: "Kansaa, jolla on suuri tulevaisuus edessään, valmistetaan siihen ankaran kasvatuksen ja kurin kautta". Kuoleva piispa näkee sittenkin kansansa vaiheissa jumalallisen johdon viisautta ja tarkoituksenmukaisuutta, ja toteaa ylevänä loppupäätelmänä, "että suomalaiset, asetettuina asumaan kahden itseään lukuisamman ja tuiki erilaisen kansan väliin sekä maahan, joka oli juuri kuin heitä varten muodostettu, oli määrätty säilymään, kasvamaan ja kehittymään omaa erikoista tarkotusperäänsä varten". Hän saa unessa vahvistuksen tälle päätelmälleen, tuntee ilmasta, milloin saavutaan Suomeen, tahtoo vielä kerran nähdä kansalaisiaan ja kuulla suomenkieltä, rukoilee kuiskaten maalleen ja kansalleen Jumalan siunausta ja varjelusta, ja vaipuu kuolonhorrokseen, jolloin hänen suodaan nähdä kansansa tulevaisuus: "Ja leimauksena aukenivat silloin vuosisadat ja hän sai silmätä kauas siihen aikaan, jolloin hänen kansansa suuresti lisääntyneenä, yksimielisenä, vapaana ja valistuneena asui isiensä maata sillä henkisellä perustalla, minkä hän oli sille luonut". Tähän ylevään nousuun kertomus päättyy. Se on suoritukseltaan tyyni ja koruton, tunnesisällöltään harvinaisen voimakas, ajatuksiltaan miehekäs, ja uskoltansa yli oman aikansa ulottuva, rohkaiseva ja virvoittava saarna ahdistetuille. Tuhannet olivat varmaan ne sielut, jotka sen luettuaan saivat uskonsa takaisin ja tunsivat toivon viriävän.

Kertomuksessa Vallanpitäjä kirjailija vie lukijan vanhan Turun tuttuun ympäristöön, jota hän oli kuvaillut jo ensimmäisessä historiallisessa kertomuskokoelmassaan, Hänellä on tarkoituksena esittää Klaus Fleming, ja hän on osavasti sitä varten valinnut tilaisuuden, jossa marski esiintyy täydessä voimantunnossaan, piispa Sorolaisen vastakohtana ja juopuneen markkinarahvaan käskijänä. Wilkuna kuvaa realistisesti marskin töykeän ja raa'an olemuksen ja käytöksen, mutta aivan ilmeisesti hän silti ihailee tätä Suomen historian ensimmäistä voimamiestä. Hänestä haahmoiteltu kuva on kyllä selvä, mutta silti kertomus ei kohoa juuri eloisaa tilannekuvaa korkeammalle.

Toisenlainen, lämmin, harras, liikutusta täynnä, on seuraava kertomus nimeltä Sukuhaaransa viimeinen, jonka sisältönä on Juhana Flemingin kirje vankilasta sisarelleen. Wilkuna on osannut sommitella sen juuri niin, että perintämuistoisen, romanttisen säälin kirkastama kuva tästä nuorukaisesta säilyy eheänä, jopa syventyy ja täydentyy. Tradition kuvaan liittyy nimittäin Juhana Flemingin suomalaisuus; hän lausuu huomanneensa, että "Suomen luonnossa ja kansan luonteessa on jotakin, joka tekee ihmiset karkeiksi ja koviksi, mutta säilyttää ne sydämeltään lämpiminä ja rehellisinä"; hän kertoo isänsä ja äitinsä välisestä keskustelusta, jonka aiheena ja tarkoituksena oli ollut "itsenäisen Suomen kuningaskruunu". Tässä paljastuu se ajatus, joka oli ruvennut kytemään Wilkunan sielussa ja jolle hän löysi sopivan ilmaisutien Agricolan kuolinnäyssä sekä nyt Klaus Flemingin historiassa. Hän viehättyy Suomen itsenäisyysajatuksesta ja ilmaisee sen kuvittelemalla, että Klaus Flemingin kunnianhimoisten unelmien päämääränä oli itsenäisen Suomen kuningaskruunu. Tästä hänen kertomuksensa sai ilmestymisaikanaan, jolloin Suomen itsenäisyydestä ei edes haaveiltukaan, omituisesti sykähdyttävää, profeetallista ennustuksen sävyä. Sen kirjoittajaa ajateltiin erikoisella, kunnioittavalla ja ihmettelevällä hymähtelyllä, kuten ainakin henkilöä, joka unohtuu ja vaipuu suuren ja korkean päämäärän lumoihin niin, ettei muista järjen eikä käytännöllisten mahdollisuuksien asettamia rajoja. Mutta samalla tunnettiin, kuinka isänmaanrakkaus virkistyi näistä näyistä, elpyen jälleen luottavaiseksi ja toimintatarmoiseksi. Nyt kun itsenäisyysaate on toteutunut, on tämän kertomuksen lukeminen vähintään yhtä nautintorikasta kuin sen ilmestyessä; ei voi muuta kuin kunnioittaen ajatella sitä uskoa, joka oli niin suuri, että se jaksoi silloisessa pimeydessä ulottua korkeimpaan päämäärään saakka.

Kiihkeä rakastuminen omaan kansaan ja sen arviointi muihin kansoihin verraten on ytimenä kertomuksessa Hakkapeliitat. Tilanne on oikeastaan sama – Wilkunalle kovin mieluinen – kuin Jöns Maununpojan urotyössä: juomajuhla ennen taistelun alkua, taistelu ja voitto, päätarkoituksena suomalaisten ylistäminen. Huippuna on Stålhandsken hyökkäys: "Ja ikäänkuin itsetiedottomasti ensi kertaa erikoisena kansakuntana esittäytyen Europalle, huusi koko rykmentti tuulispään voimalla eteenpäin pyyhkästessään: 'Me olemme suomalaisia! Hakkaa päälle! hakkaa päälle!'" Kertomus on vailla yksilöllistä henkilöhaahmoittelua, mutta tämän korvaa suomalaisten haahmoittelu erikoisjoukkona ja kansakuntana tässä Euroopan kansain kamppailussa. Voisihan ajatella, että tällainen oman kansan ihailu on lapsellista ja naivia; ettei sen käyttäminen ja kuvaaminen ole mitään uutta edes suomalaisista puhuen; ettei se vaadi mitään kirjailijaneroutta. Asiaa harkiten täytyy kuitenkin sanoa, että tällainen ihailu on yleinen, jopa tärkein tekijä useimmissa historiallisissa kaunokirjallisissa tuotteissa, jotka ylipäätään ovat sen innoittamia ja synnyttämiä; että niin pian kuin kirjailija onnistuu lämmittämään sillä lukijansa sydämen, hänellä on myös ollut oikeus sen käyttämiseen, huolimatta siitä, että toiset ovat ehtineet jo ennen häntä; ja että kysymys siitä, minkä verran tähän tarvitaan – ja tarvitaanko ollenkaan – kirjailijaneroutta, koskee historiallisen kertomuksen arvoa taiteena yleensä. Me suomalaiset emme voi kieltää sitä, että esim. kertomus Hakkapeliitat erikoisella tavalla sykähdyttää sydäntämme, jossa sen vaikutuksesta lehahtaa liekkiin oikeutettu kansallinen itsetunto ja luottamus voimiimme. Onko tällainen erotettavissa siitä tehosta, minkä jokin riidattomasti taidekertomukseksi tunnustettu saattaa aikaansaada, – muutenkin kuin ehkä sävynsä lajilta –, jääköön tässä selvittämättä.

Hakkapeliitoissa Wilkuna esitti voittoisaa suomalaista soturijoukkoa; Karoliinin korvapuustissa hän, vaikka vuosisata onkin jo toinen, ikäänkuin komentaa heistä yhden rivistön eteen, nähdäkseen hänet yksilönä tarkemmin. Saamme tutustua Wilkunan suomalaiseen soturi-ihanteeseen,, ja myöntää täytyy, että Turunläänin ratsuväen kersantti Simuna Antinpoika on kiintoisa tuttavuus. Hän istuu raudikkonsa selässä "jäykkänä ja liikkumatonna, sininen univormu tiukasti napitettuna ja raskas miekka riippuen alas hevosen vasenta kylkeä". Hänen oikeassa poskessaan on "punertava miekanarpi" (kuten Quentin Durwardin enolla). Huulet on "tiukasti yhteen näpistetty", silmät ovat harmaat, ja "hänen koko olennossaan ilmenee jotakin salattua voimaa, kulmikasta ja raskaasti ruhjovaa". Siitä kaikesta, mitä Simuna Antinpoika sitten tekee, käy ilmi, että hän on sangen itsenäisesti huomioitu tyyppi, ytimenä hämäläispohjalainen kansanmies Wilkunan omasta kokemuspiiristä. Kirjallista perintäkuvaa hänessä on niukasti: ehkä hiukan Topeliuksen julmaa Vitikkaa, joka sivaltaa jesuiitalta korvat; samoin hiukan Runebergin Munteria, joka on yhtä hätäilemätön ja harvasanainen; mutta ei Sven Dufvaa, sillä Simuna Antinpoika on ilmeisesti kaikkea muuta kuin typerä. Hän on sanalla sanoen tuo tukeva hämäläispohjalainen mies, jonka melkein elottoman ja liikkumattoman kuoren alla voi joskus olla latautuneena peloittava määrä intohimoa, sisua, äkillistä suuttumusta ja salamannopeaa toimintaakin, jos niikseen tulee, ja jonka kykeneväisyys ja neuvokkuus ei voi olla herättämättä kunnioitusta, kun joutuu sitä läheltä seuraamaan. Ranskan kuningas vertaa "tuota karhumaista olentoa omiin alamaisiinsa, joista kuorma-ajurit ja maaseutujen talonpojatkin osottivat suurempaa vilkkautta ja käytöksen siroutta, mutta joilta kuitenkin tyystin puuttui tuossa miehessä ilmenevä raskas voima ja pelottava itseensä sulkeutuneisuus"; kuningas pitää häntä sen salaperäisen, taikataitoisen ja lauluvoimaisen Pohjan kansan vertauskuvana, josta oli nuoruudessaan lukenut, ja jota oli ennustettu etelän perilliseksi, sitten kuin tämän osa oli loppuun näytelty. Soturina siis Simuna Antinpoika ansaitsee täyden tunnustuksemme, mutta silti on häneen kohdistuvassa ihailussa ja ranskalaiseen ylimykseen suunnatussa halveksimisessa liian naivia ylpeyttä oman miehen puolesta. Tällainen herättää riemua nuorisossa – kypsynyttä lukijaa se ei tyydytä. Wilkuna ei kuitenkaan voinut kirjoittaa toisin, sillä hänessä oli itsessä joinakin hetkinään aika paljon Simuna Antinpoikaa – hän oli väliin "karoliini", joka oli syntynyt kaksisataa vuotta liian myöhään.

Karoliinin korvapuustin perustilanne – raa'an pohjoismaisen soturin asettaminen vastakkain Ranskan kimaltelevan hovin kanssa – yllättää ensin vastakohtiensa erikoisuudella ja jyrkkyydellä, tuntuen alkuperäiseltä, omintakeiselta keksinnöltä. Mutta tosiasia lienee kuitenkin, että kertomus on määriteltävä itsenäiseksi muunnokseksi ja kehitelmäksi vanhasta historiallisesta kaskusta, samasta, johon perustuu Topeliuksen kertomus Kustaa Bertelsköldin seikkailusta Liebeverdan linnassa kuningas Augustin pidoissa, joissa hän äkkiä kaappaa röyhkeätä Wielopolskia ja Lobensteinia rinnuksista, kantaen heitä sanomattomaksi riemuksemme suoralla kädellä pöydän ympäri.[104]

4

Näin historian vaiheita seuratessaan ja saavuttuaan niihin aikoihin, jolloin karoliinien päivä alkoi laskea, kirjailijan täytyy alistua tulkitsemaan tappioita. Tappion psykologia tutkii sitä alinta laaksonpohjaa, mistä tosiasiallisesti elämä enimmäkseen aloittaa pyrkimyksensä; voitettu ei omista mitään, koska hän on menettänyt kaikki; hänen takanaan on kuolema, mutta edessään koko elämän nousu. Menettäneen asema on siis jylhä: hän näkee selvästi sekä kuoleman että elämän, kun sitävastoin voittaja, ajaen aurinkoisessa korkeudessaan, harvoin vilkaisee taaksensa jääneeseen "Kuoleman varjon laaksoon". Wilkuna oli äskeisissä kertomuksissaan riemuinnut voittajien kanssa, mutta hänen olemuksensa peruskaiku oli silti molliin viritetty: sekä sielulliselta rakenteeltaan että elämänkokemuksiltaan hän oli luotu kulkemaan alakuloisten ja kärsivien rinnalla.

Neljäntoista sadan retki – nimessä tuntuu kaikua "Kymmenentuhannen paluusta", jonka kirjailija mainitseekin kertomuksen lopulla – on omituinen tarina toisenlaatuisesta soturityypistä kuin Simuna Antinpoika. "Ukossa" tuntuu olevan annos Hurtti-ukkoa, sillä hänkin "vietti lomahetket ryypiskellen, nukkuen tai tupakoiden nuotion äärellä, jolloin hänen pienet silmänsä tuuheiden kulmain alta herkeämättä tuijottivat liekkeihin". Kuten Hurtti-ukko, hänkin oli ollut mukana jo ennen kuin muut; ollen todellinen sotilas Wilkunan mielen mukaan, hänestä "tuoksui aina väkevä paloviinan ja tupakin katku". Mutta ei ainoastaan Hurtti-ukko, vaan vieläpä vanha Speltkin näyttää olleen Ukolle läheinen: kun suomalaiset soturit ovat eksyneet Liettuan metsiin ja epätoivo on syvimmillään, huomataan aamulla herättäessä, että Ukossa, joka tähän saakka oli marssinut "kumarana ja äänetönnä", oli tapahtunut muutos: "Hän oli käynyt peseytymässä, sillä monikuukautinen lika- ja törkykerros hänen kasvoillaan oli ohentunut ja hänen takkuinen partansa oli suittu. Ja mikä ihmeellisintä: ukko luki rukouskirjaa! Se oli vanha ja pahoin tahraantunut kirja, jonka puukannet olivat monesta kohti halkeilleet..." Kun hän sitten lukee rukouksensa ja ilmoittaa voivansa johtaa eksyneet takaisin kotimaahan, tuntuu kuin olisi yliluonnollinen voima ruvennut ohjaamaan hätääntyneiden kohtaloa. Näin on tuntunut kirjailijastakin, sillä pian syntyy hänelle mielikuva Liesnan luona kaatuneiden suomalaisten hengistä, jotka ovat paluumatkalla kotimaahansa ja jotka kerran vielä palaavat kostoretkelle. "Kaikki tuossa tuhantisessa joukossa olivat ääneti, ainoastaan lumi heidän jalkojensa alla narahteli, miekkojen olkanauhat kitisivät ja joskus kilahti pari muskettia toisiaan vastaan". Tämä yliluonnolliseen vivahtava tunnelma on kertomuksen ydinkohta ja korkein saavutus, jota vailla se olisi jäänyt ylimalkaiseksi ja tehottomaksi. Muuten täytynee huomauttaa, että Liettuan erämaissa eksyksissä harhaileva soturijoukko on tuttu jo Välskärin kertomuksista, kreivi Kustaa Bertelsköldin retkestä Kaarle X:n Kustaan aikana, ja karoliinien, kreivien Kaarle Lindsköldin ja Kustaa Adolf Bertelsköldin keskustelusta. Tuttu se on myös Werner von Heidenstamin Karoliineista, kapteeni Höökin kertomuksesta Viidenkymmenen vuoden kuluttua, jonka toinen päähenkilö, Pitkä Janne, on jo Ukon tyyppiä lähellä. Samanlainen paon sekasorto samoilla seuduilla on kuvattu myös Tolstoin Sodassa ja rauhassa. Ja Carl Larssonin loppukuva "Sinisten" sikermään, esittäen karoliinien haamuja kädet ojennettuina pyrkimässä länteen, voisi kyllä herättää mielikuvan haamumaisesta soturijoukosta, joka mistään välittämättä kiiruhtaa eteenpäin. Ukon hartaus ja jumalansanan viljely ennen ratkaisevalle retkelle lähtöä voi olla kaikua sekä karoliinien tunnetusta jumalisuudesta että ukko Lodestakin. Tällaisista eri haaroilta takatajuntaan piirtyneistä ja sieltä kaikuvista aineksista on kirjailijan mielikuvitus saanut vivahduksia tähän omituiseen kertomukseen.

Tappion psykologiaa siinä ei käsitellä. Sen hengessä on kirjoitettu vasta seuraava kertomus, Viimeiseen mieheen, jossa kuvataan Napuen taistelu. Jo sen johdannossa, jossa upseerit kohottavat miekkansa kunnia-asentoon ja vannovat taistelevansa viimeiseen mieheen (kohtaus, joka on lähinnä kotoisin Daniel Hjortista ja kuuluu yleiseen romanttiseen aineistoon), tuntuu tappion aavistus: hurraahuuto "kajahti matalassa salissa kumeasti ja soinnahti enemmän kuoloon marssivien kuin voittoon aikovien huudolta". Niittyladot avoimine ovineen näyttävät "kuin hätähuutoonsa jähmettyneiltä" ja "pitkin jokea luikertava, hämärän verhoon häipyvä ajotie lisäsi omalta osaltaan autiuden tuntua". Näin ajattelee kuolonaavistuksissa taistelun aattoyönä eversti von Essen, keskittäen lopuksi kaikki synkät mietteensä jylhään kysymykseen: "Onko tämä kansa sitten kokonaan häviöön tuomittu?" Se kysymys on asunut kirjailijan sielussa koko ajan, kun hän on tappioidemme murheluetteloa tutkinut, ja siihen hän on näissä kertomuksissaan etsinyt vastausta. Lukiessa hänen kuvaustaan Napuen taistelusta tuntuu kuin hän olisi päättänyt pelkäämättä tutustua tähän kaameaan kansallisonnettomuuteen; – sanon "pelkäämättä", sillä vielä kahden vuosisadan jälkeen aukeaa rinnassamme haava tuota tappion päivää ajatellessa ja mielen valtaa vastenmielisyyden ja pelon sekainen tunne: omiin tappioihin tutustuminen vaatii rohkeutta. Sitä vaatii myös Wilkunan kuvauksen lukeminen.

Topelius on kuvannut Napuen taistelun Välskärin kertomuksissa. Jos tahtoisi arvostella sitä, täytyisi sanoa, että se on yleispiirteinen, ehkä hiukan ylimalkainenkin historiallinen täydennys hänen kertomukseensa, eikä hänen henkilöidensä sieluun piirtynyt ja sitä tietä tulkittu, taiteellisesti kokonaisuuteen sulatettu tapahtuma. Kustaa Bertelsköld ei kohoa siinä erikoisemmin näkyviin, eikä kirjailija puhu hänen sielunsa ja suunsa kautta. Toisin Wilkuna: hän elää eversti von Essenin haahmossa koko taistelun, valaen hänen sieluunsa ne ajatukset, jotka olivat heränneet hänen tutustuessaan Isonvihan historiaan, ja hengessä kaatuen hänen mukanaan, vielä kuollessaankin toistaen tuon kysymyksen, joka oli viime aikoina alati takonut hänen aivoissaan: "Onko tämä kansa kokonaan häviöön tuomittu?" Tästä kertomus saavuttaa kaameata mukanaeletyn voimaa, joka vaikuttaa peloittavasti. Tappion ja kuoleman malja siemaistaan pohjaan saakka, kirjailija haltioituu täydelliseen "kärsimyksen nautintoon", ja päättää kertomuksensa tylyllä ja armottomalla silmäyksellä taistelukenttään: "... ruumiit ovat sangen pahoin runnellut, sinettynset ja alastomiksi ryöstetyt, minkä lisäksi linnut ovat jo ehtineet raiskata niiltä silmät". Lukijan sielussa soimaan jäänyt kaiku on aivan lohduton – niin kuin koko Isoviha ja Napuen kaamea taistelu; vastaamatta jää myös eversti von Essenin epätoivoinen kysymys.

Se on jäänyt hautumaan kirjailijan mieleen ja hän löytää siihen vastauksen seuraavassa kertomuksessa nimeltä Häviön jälkeen. Sen antaa Isonkyrön ja Laihian välisellä sydänmaalla asuva Naarajoen vanha Markus, joka kirjallishistorialliselta kannalta tarkasteltuna on ("naurishaudikkaineen") kaukaista sukua näillä samoilla sydänmailla asuneelle Välskärin kertomusten vanhalle katoliselle palvelijalle, mutta joka muuten on suomalaiseen tietäjätyyliin luonnostettu tuuheakulmainen kaukonäkijä, sopiva lausumaan painavan vakaumuksen korkeissa kysymyksissä. Hänen luoksensa saapuu pakoretkellään Napuelta aliupseeri Antti Matinpoika muutamien osaveljiensä kanssa, ja tämän henkilön, joka edullisesti vilahtaa näkyviin jo edellisessä kertomuksessa, kirjailija asettaa kiintoisaan isänmaalliseen valaistukseen. Simuna Antinpoika oli hämäläispohjalainen, karhumainen sotakone, vailla sotatoimien yli ulottuvia korkeampia mietteitä ja näkemyksiä; Antti Matinpoika on hänkin oiva sotilas, jolle isänmaa oli ollut sama kuin hänen oma ruotunsa tai korkeintaan oma rykmenttinsä. Mutta Pultavan taistelun jälkeen vangiksi jouduttuaan hän, samoin kuin muutkin kohtalotoverinsa, oli ruvennut muistelemaan ja ajattelemaan kotimaata toisin kuin ennen. Se oli "kohonnut ihanana kangastuksena hänen mieleensä. Sen siintävät järvet ja loivat kunnaat, joiden rinteillä elokuhilaat syyskuun auringossa puunsivat, savuavat riihet, kaivonvintit ja jyrkkäkattoiset kirkot pihlajain siimeksessä, sen harvasanaiset ja vakavat mutta lämminkouraiset ihmiset olivat tällöin näyttäytyneet hänelle uudessa valaistuksessa". Kun hän sitten saa johtoonsa Porin rykmentin tähteet, hän tuntee yhtäkkiä "kuin kasvaneensa ja laajentuneensa". Ukon tavoin hän vaistoonsa luottaen johtaa joukkonsa turvaan, ja tulikirjaimin alkaa hänen mielessään elää hänen kaatuneen päällikkönsä kysymys, "onko tämä kansa kokonaan häviöön tuomittu?" "Ylenmääräisen nääntymyksensä painamana olisi hän niin mielellään heittäytynyt pitkälleen ja hautautunut pehmeään lumeen, mutta tuo tulikirjaiminen kysymys pidätti häntä siitä. Hänestä tuntui, että jos hän heittäytyy hankeen, silloin on tuo kysymyskin ratkaistu: Suomen kansa on häviöön tuomittu! Pimeydestä, myrskystä ja uupumuksesta huolimatta tarpoi hän pysähtymättä eteenpäin, sillä hän tunsi hartioitaan painavan koko Suomen kansan kohtalon".

Ja päästyään vihdoin turvaan vanhan Markuksen pirttiin hänestä tuntuu "kuin olisi hän omalla pelastumisellaan samalla pelastanut koko Suomen kansan häviöstä". Vanha Markus esiintyy hänelle aivan erikoisessa valossa; hän näkee ukossa "kansansa menneiden sukupolvien edustajan, samoinkuin hän äsken lumipyryssä eteenpäin hoippuessaan oli tuntenut itsessään kantavansa koko nykyisen sukupolven kohtaloa". Se nöyrtyminen tappion kovaan osaan, joka hartaana ja ilman katkeruutta on väreillyt edellisen ja tämän kertomuksen pohjalla, on nyt saavuttanut sen kohdan, jolloin maahan lyöty kansamme kirjailijan lämpimän rakkauden elvyttämänä hengessä vihdoin kääntää kasvonsa valoa kohti. Sen talviseen kuolonhämyyn puhkeaa toivonsäde. Antautuen karun juhlalliseen, jylhään uskonnollisuuteen kirjailija avaa Raamatun Hesekielin kohdalta ja lukee sieltä julki vakuutuksen, kuinka asujat taas pannaan kaupunkeihin ja kuinka hävitetty maa pitää kynnettämän. Vilahtaa mielessä epäilys, että tämä puhe kärsimyksillä valmistamisesta tulevaan kirkkauteen on jonkin verran kulunutta puuhaa, johon on täytynyt turvautua, kun mikään tavallisilla näkimillä varustettu voima ei tietenkään kykene tunkemaan tulevaisuuteen; sama epäilys on ehkä hiukan kiusannut kirjailijaa itseäänkin, koskapa hän Hesekielin jälkeen huomauttaa, ettei saa uupua kesken... "ja jos toiset uupuvatkin, niin toiset kyllä jatkavat taivalta siksi kuin helpotuksen hetki koittaa. Ja nämä ne taas panevat elämän uudestaan alkuun". Mutta tämä tyynen järkevä neuvo olisi ollut yksinään liian laiha sana tietäjän suuhun; muutama lause vanhaa Raamattua oli näissä oloissa paljoa tehokkaampaa ja suggestiivisempaa, varsinkin taiteellisessa mielessä, kuin parhaatkin järkeilyt. Sen lopuksi käsittää lukijakin, joka kaiken kurjuuden syvästi mukana elettyään on valmis myöntämään ilmeiseksi ihmeeksi sen, että on vielä päästy nousemaan tällaisestakin kuolon lumialhosta. Kertomus päättyy lohdulliseen vakuutukseen: "Paljon meiltä tänä aikana kysytään, mutta paljoa me olemme luodut kestämäänkin", minkä yhtä hyvin saattoi tuntea osoitetuksi kirjailijan omallekin ajalle.

Tämän kertomuksen yhteydessä on välittömästi käsiteltävä Viimeinen koetus, kuvaus suomalaisten tuhosta Norjan tuntureilla. Välskärin kertomuksissa on tämä myös kerrottu, ja lukiessa tulee verranneeksi Wilkunan kuvausta siihen. Yleisenä huomautuksena saattaa heti sanoa, että Topeliuksen esitys on ulkoista historiallista kuvausta, jota lämmittää syvä rakkaus suomalaisia kohtaan, ja kirkastaa karoliiniromantiikan surunvoittoinen, lumimyrskyyn sammuva iltarusko. Sen ainoana yksilönä on majuri Kustaa Adolf Bertelsköld, jonka romanttinen jättiläisolemus kuvastuu komeana tunturien ja lumimyrskyn jylhää taustaa vastaan – kuin joku Maximilian August Myrberg, tekisi mieli sanoa. Wilkuna on suorittanut tehtävänsä toisin, sisästä päin, sielullisesti eläytymällä kahden veljeksen, Tuomaan ja Laurin, kokemuksiin tuolla tuhoisalla retkellä. Karusti, lyhyesti, mutta luottamusta herättävän asiallisesti hän kuvaa koko tilanteen, lukijan joka kohdassa tuntiessa, että "noin kai se suunnilleen on ollut". Ja tästä lumikuoleman kaaoksesta hän samalla kohottaa näkyviin kaksi kiintoisaa soturia, vanhan kenttävääpelin Tuomas Kokon ja hänen vielä nuorukaisiässä olevan veljensä Laurin, asettaen heidät jo edellisestä kertomuksesta löytämämme kansallisen jatkumis-aatteen kannattajiksi. Tuomas on jälleen yksi Wilkunan sotilasihanteita, ehkä lähinnä Ukon heimoa. Hänellä on poskessaan samanlainen arpi kuin Simuna Antinpojalla ja sielussaan samanlaista salattua elämää kuin Ukolla. Itse värvättyään nuoren veljensä sotaväkeen hän nyt jurolla tavallaan, esimiehenä, joka ei siedä vastusteluja, pakottaa tämän pelastautumaan, koska hänen "täytyy päästä kotimaahan ja panna siellä taas talo pystyyn". Tämän jälkeen Tuomas Laurin pyytelyistä huolimatta palaa takaisin tuntureille, "sillä kapteeni ja vänrikki ovat hukkuneet myrskyyn ja komppania on minun vastuullani". Tässä kaikessa on taustalla vilahdus majuri Bertelsköldiä – pelastettuaan osan suomalaisista tämäkin palaa takaisin tuntureille, suostumatta itse pelastautumaan ja sallimatta "mitään mukinaa palveluksessa" – mutta romanttisesta majurista on tullut karhea, pahkurainen rivimies, todella kansanomainen suomalainen karoliini, juuri sellainen kuin hän todennäköisesti on ollut. Bertelsköldin jäähyväispuhe liikkuu komean, romanttisen isänmaanrakkauden tunteellisella, korkealla tasolla – Tuomas Kokon isänmaanrakkaus on kansanmiehen vaistomaista hätää siitä, että suku täytyy saada säilymään – muuten eivät pellot pysy sulina ja koko elämä tuhoutuu. Tässä, että Tuomas näin kohdistaa huomionsa siihen lähimpään käytännölliseen ehtoon, minkä elämä todellakin jatkuakseen vaatii, Wilkuna esittää tarkalleen suomalaisen talonpojan luonteen: sitä ujostuttaa puhua isänmaanrakkaudesta, jonka se mieluiten käsittää arkisella kovalla työllä osoitetuksi tahdoksi viedä eteenpäin omaa ja sen kautta myös yhteistä asiaa. Siinäkin, että Tuomas puhuttelee veljeänsä töykeästi ja komentavasti, ilmeisesti salatakseen hellemmät tunteensa, Wilkuna sattuvasti kuvaa suomalaista luonnetta, lähinnä pohjalaisia, ehkäpä isäänsä; nämä eivät nimittäin mielellään osoita heltymistänsä, vaan tuntiessaan sellaista tahallaan peittävät sen uhmaavaan ja töykeään esiintymiseen. Kaikessa tässä Wilkuna on uskollinen omalle itselleen – muu tyyli olisi ollut hänelle vierasta ja vaikuttanut teeskennellyltä.

Viimeinen koetus ilmestyi ensi kerran Sydäntalvessa 1910 nimellä Äärimmilleen jännitetty. Historiallinen joulukertomus. Julkaistessaan sen nyt Wilkuna muodosteli sitä uudelleen, m.m. liittämällä loppuun laajennetun jälkikatsauksen siihen, miten Laurin sitten kävi. Samalla kuin hän tässä palaa johtoajatukseensa: "Ei tätä kansaa hävitetä", jotka sanat Lauri 90-vuotiaana patriarkkana jälkeläisilleen lausuu, hän näiltä kirjansa loppuriveiltä ampuu lohduttavan raketin omankin aikansa pimeälle taivaalle, josta se varmaankin leimahduksena tunkeutui tuhansiin toivonsa menettäneisiin sydämiin.

5

Viimeksi käsitellyt kertomukset ovat niin sanoakseni Wilkunan "johtavan isänmaallisen aatteen" kannattajia tässä kirjassa; niiden yhteydessä on käsiteltävä vielä Revontulten alla, Poloinen papintytär, Kukin kohdaltansa ja Kotiin, jotka ovat irrallisempia yksityistapauksia tässä Isonvihan kaameassa kronikassa. Näistä on ensinmainittu huomattava, vaikuttava saavutus.

Muistanemme Wilkunan lyhyet päiväkirjamuistiinpanot Kolarin-talvelta, hänen kuvauksensa retkeltä porokaarteelle ja sen huuruisen pakkastunnelman, joka heitti taiteen kimaltelevaa kuuraa tähän pieneen talvimaalaukseen; mieleen on ehkä jäänyt myös kuva synkästä sepästä, joka Lapin jylhässä pakkasyössä pakenee kostottariaan. Nämä esimerkit osoittavat, että Wilkunan mielikuvituksessa leimahti joskus eloon revontulten valaisema talvinen yönäky, leppymätön kuolonkylmä lumimaailma, jossa väkevä yksinäinen sielu kamppailee hengestään. Isonvihan historiahan muuten tuntuu olevan loppumatonta pakkastalvea, eräänlaista kesätöntä lumiaukeata, jonka leimana on rajaton, aava lohduttomuus. Epätoivoinen kohtaus tällaisella luuhaavalla, kuten kuuden nuoren Larssonin kuolema Välskärin kertomuksissa, on siis luonteva, itsestään mieleen johtuva aihe Isonvihan historiaa käsiteltäessä, ja siten on myös Wilkunan kertomuksen synty ymmärrettävä. Sen voima on sen jylhässä, rajattomassa näyttämössä, johon revontulet heittävät vihreätä loistettaan, siinä leppymättömässä vihassa, joka hyytävänä viimana uhoo siitä lukijaa vastaan, ja siinä yksinäisessä, kaamean komeassa kohtalossa, jonka viimeinen näytös tapahtuu revontulten villissä loimussa, ja joka on varmasta kuolemasta huolimatta yhtä suuri ja lannistumaton kuin ikuinen yö itse. Tässäkin kirjailija siis tulkitsee tappion psykologiaa, mutta siten, että kysymyksessä onkin voitetun riemuvoitto, mikä on saavutettu siten, ettei sisu, tahto, ihmisen koko henkinen olemus, olekaan lannistunut eikä lannistu, vaikka ruumis joutuukin kuoleman omaksi. Leppymättömästi kirjailija kuvaa loppuun saakka tämän kauhunkauniin talvinäkynsä: "Hetkisen oli hän vielä kuulevinaan korvissaan vaimonsa hätähuudot, mutta sitten sekaantui kaikki ja hän ojentui kuolleena hangelle suksiensa ja aseidensa viereen. Revontulten roihut heiastelivat hänen lasittuneissa silmissään ja autiona ja viluisena levisi joka suunnalle vihreähohtoinen lumiaavikko". Tämä öinen kuvaelma, jonka yllä on nyt kuolon rauha, painuu mieleen; tunnelmaa luodatessa huomaamme, että se on seesteinen ja ylentynyt, melkeinpä iloinen; isänmaallisessa suhteessa se on ehdottomasti rohkaistunut ja luottavainen; kärsimyksen palkkana on usko lopulliseen voittoon, kunhan tahto, henki, sisu, pysyy murtumattomana.

Poloinen papintytär, Kukin kohdaltansa ja Kotiin ovat vähäpätöisempiä kuvauksia, miellyttävää lukemista kylläkin, mutta vailla korkeampaa taiteellista tuntua. Lukiessaan Isonvihan historiaa kirjailija on merkinnyt ne kiintoisina muistiin ja kertonut ne sitten vapaasti muovailtuina uudelleen. Viipymättä niissä enempää siirrymme käsittelemään kertomusta Kaupunkitulijainen, joka monestakin syystä ansaitsee huomiota.

Siinä Wilkuna taas onnistuneesti palaa kulttuurihistorialliseen aihepiiriin, tapahtumaan, joka on ulkonaisilta eleiltään vaatimaton, mutta jolla sisäiseltä arvoltaan on suuri merkitys. Se on jatkoa Aamun miehiin, kertoen, kuinka Piikkiön Teppolan isäntä v. 1642 käy ostamassa Turusta äsken ilmestyneen suomenkielisen Raamatun ja kuinka hän lukee sitä ääneen kylänväelle. Syy, miksi Wilkuna oli valinnut tämän aiheen, selviää seuraavista sanoista: "... kuulijoista tuntui väkisinkin, että taivas ja maa ovat juuri vasta luodut, että kaikki on siis ihan alussaan ja että he ovat juuri-ikään saaneet omituisen kielen ymmärtääkseen ihmeellisiä asioita". Aiheen pohjalla väreilee ilo suomenkielen kohoamisesta sivistyskieleksi, ja uteliaisuus saada nähdä se vaikutus, mikä tällaisella hiljaisella suurtapahtumalla oli aikalaisiinsa. Kertomuksen voimana on se, että tuolla tapahtumalla on suuri vaikutus ainakin meihin, jotka kolmen vuosisadan takaa katsellen hyvin ymmärrämme sen merkityksen. Aihe on hienosti valittu ja kertomus sikäli onnistunut; teknillisessä suorituksessa olisi saanut olla enemmän tilanteiden ja tunnelmien käsittelyä, ja kerronnassa sujuvampaa, humoristisempaa pyöreyttä.

Tämä moite johtuu mieleen siksi, ettei voi olla vertaamatta kertomusta erääseen vanhempaan, klassilliseen tulijaiskertomukseen, nimittäin Siihen aikaan kun isä lampun osti, jossa tuota humoristista pyöreyttä on. Ne ovat sukua toisilleen, joskaan itse siitä tietämättä; molemmissa on tilanne pääkohdiltaan sama – isäntä keskustelee emännän kanssa; lähtee kaupunkiin (kauppiaaseen); tuo sieltä uteliaisuutta herättävän esineen, jota säilytetään kirstussa ja jonka erikoislaatu ilmenee vasta illalla; kylänväki kokoontuu sitä kuulemaan (katsomaan); se merkitsee uuden aikakauden alkua. Wilkuna ei ole aavistanut, että hän sommitellessaan kertomustaan johtui kulkemaan jo lapsuudesta tutun kertomuksen uraa.

Suomalaisia kohtaloita on karusta tyylistään ja väliin kiireellisesti tapahtuneesta suorituksestaan huolimatta täynnä isänmaanrakkautta. Joutuessamme kosketuksiin sen kanssa tunnemme sähköistyvämme; kipinät sinkoavat sieluumme, tahtomme terästyy ja uskomme vahvistuu. Sen ilmestymisvuoden aikoina hiipi keskuudessamme paljon epäilystä; niin vilpitön, tuumailematon ja rehellisesti tunnustettu usko kuin Wilkunan kirjassa esiintyvä oli harvinaista. Silloisiin olosuhteisiin ja asemaamme katsoen saattaisi sanoa, että se oli suurta.

XVII

KOHTALOKKAAN KÄÄNTEEN LÄHESTYESSÄ

1

August Wilkuna oli aina lämmöllä ja osanotolla seuraillut veljensä vaiheita maailmanrannalla. Nyt kun Kyösti oli saanut hankituksi itselleen oman talon, hän vihdoinkin päätti toteuttaa vanhan aikomuksensa lähteä käymään etelässä. Matkan aiheuttajia oli muitakin: Taneli-veli Hämeenlinnassa ja lähetysjuhlat Helsingissä. Viimemainitusta syystä käynti sovitettiin kesäkuun loppupäiviksi (1913).[105]

Kyösti tiesi Augustin tulon ja oli hänen määrä mennä vastaan Helsingin asemalle; hän ei kuitenkaan mennyt, vaan vastassa oli Hanna-rouva. August oli luonnollisesti melko pettynyt, kun oli veljeänsä hartaasti odottanut, ja tunsi itsensä oudossa ympäristössä orvoksi ja yksinäiseksi. Hän jäi pariksi päiväksi Helsinkiin, mennen asumaan Lähetystalolle; mukana hänellä oli muuten poikansa sekä Tanelin poika ja tytär Hämeenlinnasta. Seuraavan päivän iltana hän sitten läksi Jorvakseen.

Täällä ei ollut asemalla vastassa ketään omaisia eikä muitakaan, jotka olisivat osanneet opastaa tulijat Kyöstin talolle; pysäkin hoitaja heidät neuvoi vihdoin tielle. Kyöstin palvelijatar tuli sitten samassa heitä vastaanottamaan, ja niin päästiin perille. Annamme nyt puheenvuoron Augustille:

"Heti siinä olikin Kyöstin huvila kallioisessa seudussa; talon komeus ihmetytti minua; ajattelin, että kai tuosta nyt yritetään pitempiaikaista kotia; moni kohta näkyi olevan vielä keskeneräinen. Peltoakin oli hiukkasen kallion alla; se kuitenkin oli parhaastaan rikkaruohon peitossa, nähtävästi maan karuuden takia".

"Hanna oli iloisena vastassa ja kiiruhti nauraen selittämään, että täällä on vaikea tietää, mikä on iltajuna, kun junia kulkee niin paljon. Kyöstikin siihen ilmestyi 'hihasillaan' tervehtimään, mutta katosi kohta. Sisällä aloin myöhemmin ihmetellä velimiehen poissaoloa ja kysyin syytä siihen. Hanna vain hymyillen selitti, että Kyösti on 'paatunut' koko maailmalle. Hän nukkuu sänkykamarissa ja sinne kannetaan ruokakin vuoteen viereen. Syyksi tähän Hanna selitti ne monet pettymykset ja Kyöstin mielestä jopa petokset, joita talon rakennuspuuhassa heille on tullut. Menin myöhemmin Kyöstiä puhuttelemaan, mutta keskustelu oli kovin kankeaa ja lyhyttä, joten pettyneenä huomasin, etten osannut laukaista sitä ruuhkaa, mikä hänen mieleensä oli takertunut; jätin hänet omaan rauhaansa. Olin aikalailla nyrpeällä mielellä, kun olin odottanut iloista vastaanottoa, mielenkiintoista ajatusten vaihtoa, päiväntapahtumien arvosteluja j.n.e., ja kaikki meni aivan toisapäin. Hanna kyllä koetti parhaansa ja olikin rakastettava emäntä. Varhain aamulla lähdin Helsinkiin, mutta tulin jo illalla takaisin. Kyöstin suhteen tilanne oli muuttumaton. Hannan ja lasten kanssa kyllä vietimme iloisen kesäillan. Taas aamulla lähtiessäni Helsinkiin nykäisi Hanna minua vähän syrjään ja kertoi Kyöstin hänelle sanoneen, että kehtaisikohan tuolta Aakulta pyytää hiukan rahaa lainaksi, kun on niin kovin kireää eikä mistään saa edes lainaa. Annoin mielelläni mitä vähistä matkavaroistani liikeni. Tullessani illalla takaisin oli kaikki muuttunut. Kyösti oli hyväntuulisena vastassa, leikki lasten kanssa ja kertoi illan kuluessa monta hauskaa juttua ja kaskua. Aamulla lähdimme yhdessä Helsinkiin, jossa Kyösti omisti koko päivän minulle, opastaen eri nähtävyyksiä katselemaan. Korkeasaarella käynnistä jäi erikoisesti mieleen, mitä hän kunkin kopin kohdalla eri eläinten sielunelämästä kertoi. Hyljealtaan luona hän innostui kertomaan, miten kaikki menestyy parhaiten omassa vapaudessaan ja omalla alallaan; ruoka yksinään ei riitä. Olikin surkeaa nähdä, miten hylje aina kääntyi tuskastuneena verkkoaidalta takaisin. Huomautin eräässä välissä, että pitäisiköhän käydä taas Lähetystalolla ohjelmaa kuulemassa. Tähän Kyösti ärähti, että koko neekerilähetystouhu on humpuukia, jossa varoja ja voimaa tuhlataan turhaan. Mitä niistä villapäistä tarvitsee pitää niin hellää huolta, kun niillä ei ole edes täyttä sielua, ei läheskään samaa kuin valkoisilla. Niistähän pitää ensin tehdä ihmisiä, sitten koettaa opettaa kristinuskoa. Tuskinpa ne sittenkään ovat kristittyjä, – ovathan vain lähetyssaarnaajien pitkäaikaisia, lapsellisia ja pintapuolisia holhotteja. Vain laiskimmat ja veltoimmat pakanat kertyvät lähetysasemille, kun saavat siellä helpoimmin ylläpidon. On kerrassaan järjetöntä mennä Afrikkaan villejä kääntämään, kun omatkin heimolaiset potevat henkisen hoidon puutetta".

"Olin kovin hämmästynyt tällaisesta puheesta ja muistutin Kyöstille, miten sydämen ja omantunnon asiaksi matkasaarnaajat laskevat meille maalaisille pakanat ja eritoten neekerit".

"Palasimme illalla Jorvakseen. Katselin matkan varrella huomiotani kiinnittäneitä vauraita taloja sinkkikattoisine navettoineen ja selitin Kyöstille, miten me siellä Pohjanmaalla olemme vielä kaukana jäljellä Uudestamaasta. Kyösti selitti, että Pohjanmaalla on sentään terve ja puhdas ilma, jota voi hengittää; täällä kaikki on niin ummehtunutta, tympeää ja itsekylläistä. Jokainen tahtoo mahdollisimman paljon hyötyä toisen kustannuksella ja vetää rautakouralla toiselta viimeisenkin pennin; hän sanoi suututtavan, että tulikin tänne aloitetuksi talonlaitto. Mutta Jorvaksessa hän innostui puhumaan rakennussuunnitelmistaan. Katselimme puolivalmista navettaa ja kanalaa, joista hän toivoi paljon. Illalla puhelimme Euroopan rauhasta. Hän arveli silloisen tilanteen kaipaavan vain kanuunain pauketta, jotta ilma puhdistuisi. Balkanin sodasta puhuttaessa hänen myötätuntonsa oli kokonaan Turkin puolella. Pieniä valtoja hän nimitti rakkikoiriksi, jotka yhdessä joka puolelta hyökkäsivät vanhan ja heikon Turkin kimppuun, jatkaakseen sitten keskenään tappelua saaliista. Sanoipa Kyösti, että Turkilla on parempi uskontokin kuin noilla 'rakeilla'".

"Kun ehdottelin, että hän alkaisi ottaa enemmän osaa maamme valtiolliseen elämään, torjui hän puheeni jyrkästi. Hän sanoi vain, että 'kunhan saan kotini kunnostetuksi ja asiani järjestykseen, tahdon omistaa koko aikani kirjalliseen työhön, joka on selvinnyt minulle elämäntehtäväksi'. Valtiollisella alalla hän sanoi olevan aivan tarpeeksi tunkeilijoita, nousukkaita ja onnenonkijoita, jotka muka yhteisen edun ja onnen nimessä tavoittelevat valtaa ja etuja vain itselleen ja omille pyyteilleen. Kansanvalta toisessa kädessä ja kieltolaki toisessa he valkaisevat itseään ja mustaavat toisia".

"Perheasioista puhuttaessa kiinnitin huomiota nuorimpain lasten kastamiseen; vanhempi tytöistä oli saanut olla lähes 2 vuotta 'pakanana'. Kyösti sanoi, ettei tullut pappia vaivatuksi – arveli samalla tiellä menevän mukavasti kaksikin, jolloin pappikin pääsee vähemmällä. Moitin häntä, kun hän poikkeaa niin paljon vallitsevista tavoista. Kyösti vain naureskeli, etteihän kaikkia esi-isiäkään ole kapalossa kastettu, vaan ovat itse saaneet juosta papin luo. Ilolla kuitenkin panin merkille, ettei hän ollut menettänyt aivan kaikkea lapsuudenuskoaan, sillä kun Hannan ja lasten kanssa aloimme veisata körttivirsiä ja suoritimme lyhyen iltahartauden, hänkin tuli saapuville. En tiedä, tapahtuiko se sitten kunnioituksesta vakaumustani kohtaan vai muuten, mutta joka tapauksessa se ilahdutti mieltäni".

"Muistiini on jäänyt, että Kyösti siihen aikaan hyvin helposti tuli lausuneeksi katkeroita sanoja aikamme pintapuolisuudesta ja aineellisuuden palvonnasta. Erotessamme Kyösti lupasi tulla seuraavana talvena Nivalaan, kuten sitten tulikin".

Tämä on Augustin kertomus käynnistään Kyösti-veljensä luona. Molemmat, sekä kuvaaja että kuvattava, esiintyvät siinä kirkkaassa valossa, hiuskarvalleen piirrettyinä.

Tuohon puolivalmiiseen navettaan tuotiin sen valmistuttua Nivalasta lehmä.

2

Vuoden 1913:n kesältä on pikku piirteenä mainittava Wilkunan käynti Gallénin puheilla Sydäntalvea koskevissa asioissa. Hän on itse kertonut siitä kirjeessään Koskenniemelle heinäk. 19 p:ltä:

"Viime maanantaina kävin Albergassa Gallénin puheilla. Menin sinne hieman pelkomielellä, sillä onhan häntä sanottu hyvin äksyksi mieheksi, joka helposti rupeaa äyhkymään ja kiroilemaan. Lähestyessäni Albergan kartanon takaista metsäistä niemekettä, josta hänen huvilansa sanottiin olevan löydettävissä, ei mielialaani suinkaan ollut omiaan rauhottamaan, kun eteeni kohosi korkea portti, jonka äärellä oli pari kolme sakkotaulua seuraavin lausein: 'Privat!' 'Yksityisalue!' 'Tillträde förbjudet!' 'Pääsy kielletään!' 'Varokaa koiraa!' 'Hundarna lösa!' y.m. Työntelin kuitenkin itseäni eteenpäin loppumattoman pitkää lehtokäytävää, kunnes edessäni korkealla rinteellä kohosi keskiaikaista linnaa muistuttava huvila harmaakivisine pohjakerroksineen ja korkeine torneineen. Hieman rauhattomalla sydämellä kapusin rinnettä ylös ja lähenin pienosta puurakennusta, jonka verannalla oli joukko nuorta väkeä – nähtävästi Kallelan perillisiä päättäen lujapintaisuudestaan ja tummasta hipiästään. 'Onko tämä Gallénin huvila?' 'On'. 'Saako herra Gallénia tavata?' 'Minä menen häntä kutsumaan', ja notkealiikkeinen vanttera backfisch pyörähti tornilinnaan, joka näkyi vielä olevan työn alaisena. Hetken mentyä läheni sieltä itse Gallén englantilaisessa urheilupuvussa, avojaloin, ja musta tukka leikattuna 1/4 mm pituiseksi. Seurasi rauhallinen esittäytyminen, minkä jälkeen minä heti mainitsin asiani. Hän vei minut 'linnan' puolelle taulugalleriaansa, jossa pitkin seiniä virui suurehko joukko isompia ja pienempiä tauluja; atelieeta en nähnyt ollenkaan, kai se ei ollut vielä valmiskaan. Niin ranskalaista ja ties mitä mustalaisverta kuin Gallénin suonissa onkin sanottu virtaavan, niin teki hän minuun aito suomalaisen vaikutuksen, jopa siinä määrin, että saatoin tuntea joltistakin hengenheimolaisuutta hänen kanssaan. Sitäpaitsi hän aivankuin vahingossa osottausi aikamoiseksi natsionalistiksi..."

Syysk. 26 p. (1913) Wilkuna kirjoitti Koskenniemelle m.m.:

"Taloudellisessa suhteessa olen näinä viikkoina muutoin elänyt kuin Elia Kidronin korvessa. Tosin eivät kaarneet ole minulle lihaa ja leipää kantaneet, mutta pieniä liikuttavia ihmeitä on silti yhtä mittaa sattunut. Meillä on varastossa hyvää nivalaista voita, jota olemme myyskennelleet naapureille. Nyt on tapahtunut, että aina kun on ollut saatavana kirjeitä postiin, ostettavana leipäjauhoja tai muuta tärkeätä tarvetta, on voikilon ostaja ilmestynyt kyökkiin juuri samana hetkenä kuin pennintarvekin on esiintynyt..."

Lokak. 30 p. hänellä oli kerrottavana seuraava asia:

"Eilen jouduin —-n kanssa tietystikin viftille ja myöhästyin viimeiseltä junalta. Sen jälkeen olin jäädä ulos yötäni viettämään. Mutta notkealla tempulla heilautin itseni —-n portin yli aikeissa päästä hänen luokseen yöksi. Pahus ei ollutkaan kotona eikä tullut koko yönä. Sain siis tyytyä pitkän syksyisen yön viettämään kolkossa porraskäytävässä. Panin sähkölamput palamaan ja lueskelin J. Laguksen kirjaa 'Neljä keskustelua lihallisen ja saatanan välillä'. Aamulla kl. seitsemän tulin Jorvakseen..."

Helmikuussa 1914 Wilkuna vieraili Nivalassa, mukana poikansa Kalervo. Hän kertoi tulleensa kotiseudulle lepuuttamaan hermojaan, jotka vaikeasti sietivät Uuttamaata, Koko ajan hän oli hyvin reippaalla ja sotaisella tuulella, kertoen hauskoja juttuja Japanin ja Balkanin sodasta. Eräänä iltana hän ryhtyi kertomaan veljilleen Arvidille, Augustille ja Heikille Kaarle XII:n retkestä Venäjälle. Kertominen alkoi talvipäivän hämärtyessä ja loppui vasta klo 12 yöllä. Mainitsemista ansaitsee, että hän oli veljiensä kanssa Matinpäivänseuroissa Haavistossa, joka on noin 10 km Wilkunasta; talon isäntä oli vanhoillisimpia ja järkkymättömimpiä körttiläisiä, ja oli tuntenut Kyöstin poikasesta pitäen. Hän ja rovasti Cajan olivat hyvin mielissään Kyöstin tulosta, ja Kyösti puolestaan näytti nauttivan pietistien yksinkertaisesta koruttomuudesta. Näihin aikoihin alkoi Wilkunan lämmin ystävyys rovasti Cajania kohtaan, josta hän tämän jälkeen aina muhoillen käytti nimitystä "våran prost".

Turussa hän kävi koko usein, m.m. kesällä 1914, jolloin K.N. Rantakari vietti kesää Korppoossa. Tästä on Rantakari kertonut seuraavaa:[106]

"Wilkuna hommausi sinne (Korppooseen) ja minä vein Nivalan pojan heti seuraavana päivänä ongelle. Hän kakisteli vähän vastaan, mutta kun on kalastuksesta puhe, olen minä tavallisesti hyvin kuuro kaikille esteleville selityksille. Pian huomasin, että Wilkuna hieman ujosteli urheilulaadun outoutta. Hän ei oikein tietänyt, kumpi pää ongesta pannaan veteen, Nivalan ja Lapuan vesiin kun saa panna kumman pään tahansa aina yhtä hyvällä tuloksella. Pian hän saikin kalan – kiersimme eräällä luotosaarella kukin tahollamme – mutta hänessä ei ollut sen ottajaa pois ongesta eikä hän liioin, peljäten minun irvistyksiäni, tahtonut turvautua minun apuuni, vaan etsi hätäänsä vaimoni, joka touhusi myös jonkun ahvenen kanssa, ja tiedusti aivan vakavasti tältä, ovatko kalat pahoja pureskelemaan, kun niitä ongesta pois ottaa. Pian hän kuitenkin perehtyi asiaan ja oli hommaan lopulta jo hyvinkin innostunut. Myöhemmin mentiin maisteri B:n purjeveneellä vesille mukana B:n pikku poika, noin 3-vuotias, jolle Wilkuna innostui improvisoimaan satuja, mihin pikku Erkki ihastui niin, että hän lopun kesää tiedusteli, milloin se 'Vilkkuva setä taas tulee'".

"Turussa juttelimme" – kertoo Rantakari edelleen – "ylipäänsä politiikasta hänen siellä käydessään. Hän oli horjumaton ja kiukkuinen vanhasuomalainen ja järkähtämätön Uuden Auran mies. Sitä hän avusti historiallisilla novelleillaankin, jotka sittemmin ilmestyivät milloin missäkin kokoelmissa. Hän ei sietänyt Uuden Suomettaren 'esittelijäsihteereitä' eikä 'ylitirehtöörejä', jos oikein muistan, eikä myöskään pitemmälle tehtyjä johtopäätöksiä myöntyväisyydessä Venäjälle kuin mihin U. Aura pysähtyi..."

"Wilkuna piti muuten Turusta enemmän kuin mistään muusta Suomen kaupungista. Usein poikkesi hän sinne myöskin sen vuoksi, että olisi saanut kertomuksiinsa oikean topografian ja elävämmän paikallisvärin".

Kuten lukija tietää, ei Wilkunan puoluevakaumus ollut suinkaan niin ehdotonta kuin yllä esitetään.

Muuten hänen elämänsä oli hiljaista ja yksitoikkoista, vaihteluna silloin tällöin tapahtuva Helsingin-matka tai ystäväin käynti Jorvaksessa. Syyskuun 21 p. (1914) hän kirjoitti T.T. Kailalle m.m.:

"... olen koko kesän ja syksyn ollut hautautuneena tänne yksinäisyyteen. Helsinkiä kapakoineen ja kirjallisine klikkeineen olen ruvennut pitämään sulkutilassa. Ainoastaan tärkeiden asiain pakotuksesta pistän sinne nenäni ja sellaisia ei minulla taas hyvään aikaan ole. Kulunut talvi ja suurin osa kesästä oli minulle 'viimeisen koetuksen' aikaa, jolloin ekonoominen ahdinkoni sivuutti huippukohtansa. Se oli yhtä toivotonta juoksemista – tai paremmin sanoen raahautumista –, jolloin työnteosta ei tullut juuri mitään. Nyt voin sanoa sen sivuuttaneeni, olen hiljalleen pääsemässä tasapainoon ja sitä suuremmalla innolla olen ryhtynyt töihin. Saatuani äskettäin uuden teokseni – historiallisen – valmiiksi olen tässä pariksi viikkoa antautunut 'talontöihin': maalaan ovia ja ikkunoita, tervaan kattoja, tapiseeraan y.m. Sitten taas kirjottamaan, sillä vielä ennen joulua aion saada käsistäni pari pienempää teosta – joista toinen, jos onnistuu, tulee merkitsemään minulle paljoa.

Kuten sanoin, Helsinkiin minulla ei ole enää juuri mitään suhteita, varsinkaan kirjalliseen maailmaan. Vanha veljeytemme V.A.K:nkin kanssa on, ensinnä rappeutumistaan rappeuduttuaan, supistunut kylmään hyvänpäivän tuttavuuteen ja herra ties, kauanko sitäkään kestänee: ennen pitkää voi se muuttua julkivihollisuudeksi. Ja parastahan on, että rajat käyvät selviksi. Moraalisesti tunnen voittaneeni tästä eristäytymisestä. Alotin sen muuten eroamalla Sydäntalven konsortiumista..."

Wilkuna mietiskeli näinä vuosina – kuten on mainittu – herännäissaarnaaja Taneli Rauhalan elämäkerran kirjoittamista. Veli August keräili hänelle Nivalasta kansan muistelmia Rauhalasta, käyden m.m. erään Kivikaaro nimisen herännäissaarnaajan luona. Tämä ei kuitenkaan ruvennut mitään tietoja antamaan, pitäen elämäkertojen kirjoittamista tarpeettomana, koska se on vain "järjen työtä"; "kuinka lienee?" kysyy tämän kerrottuaan August kirjeessään lokak. 24 p. (1913). Tämä olkoon mainittu vain osoitukseksi Nivalan korvessa elävän kansan erikoisuudesta.

3

Ennen on jo mainittu, että Wilkuna oli ensin aikonut antaa Haaksirikkoiset Suomalaiselle Kustannusosakeyhtiö Kansalle, jolta oli jo tunnusteellaan saanut siitä etumaksuakin, mutta että hän oli, maisteri Jaakko Tuomikosken erottua tämän liikkeen johdosta ja sen muutenkin jouduttua epävarmalle pohjalle, rikkonut tuon sopimuksen ja luovuttanut teoksensa W.S.O.Y:lle, lunastaen itse tunnusteensa. Syksyllä 1912 Kansan taloudellinen asema, jota m.m. harkitsemattomasti kustannettu ja tietenkin kokonaan myymättä jäänyt vanhasuomalainen puolue- ja vaalikirjallisuus oli alunperin järkyttänyt, oli jo niin huono, että ratkaisevat järjestelytoimenpiteet olivat tarpeelliset. Kun toinenkin helsinkiläinen kustannusyhtiö, Yrjö Weilin & Kumpp. O.Y., vietti kituvanpuoleista elämää, heräsi ajatus näiden molempien liikkeiden yhdistämisestä. Muodostettiin Kustannusosakeyhtiö Kirja, joka lokak. alusta 1912 otti vastuulleen molempien liikkeiden varat ja velat.

Uusi yhtiö aloitti toimintansa Yrjö Weilin & Kumpp. O.Y:n huoneistossa Länsi-Heikink. 20. Liikejohtajana toimi Oskari Lampinen; kirjallinen ylijohto oli aluksi V.A. Koskenniemen, ja hänen pian siirryttyään syrjään, tohtori Harri Holman huolena. Tammikuun lopussa 1914 tuli tämän kirjoittaja yhtiön palvelukseen, ensin kirjalliseksi ja myöhemmin keväällä, Lampisen erottua, myös toimitusjohtajaksi. Koskenniemen ystävänä Wilkuna tuli alusta alkaen usein käyneeksi Kirjan konttorissa, jossa hän sitäpaitsi tapasi muitakin kirjailijatuttaviaan. Näinä aamupäivän kahvihetkinä on sitten tullut puhe niistäkin asioista, joista Wilkuna kertoo kirjeessään maisteri Jäntille syysk. 30 p. 1913:

"Eilen kuulin, että Helsingin lehdissä oli ollut Kirjan antama uutinen, että minulta muka tulee heidän kustannuksellaan historiallinen romaani. Se on kokonaan tuulesta temmattu uutinen ja Kirjan miehet ovat sen tehneet omin lupinsa sillä komeillakseen. Mitään historiallisia teoksiani koskevia sopimuksia en ole heidän kanssaan tehnyt. Sen sijaan olen kyllä tehnyt (sellaisen) nykyaikaisesta romaanista – ei kuitenkaan siitä kansanelämän kuvauksesta, jota varten Teidän liikkeeltänne kerran sain stipendin, vaan yhteiskuntapsykoloogisesta, jonka aikaisemmin olen pannut alkuun. Sitä vastaan sain Kirjalta talvella vekselitunnusteena parituhatta markkaa. Luonnollisesti minä olisin paljon mieluummin tehnyt siitä Teidän firmanne kanssa sopimuksen, mutta en uskaltanut ehdottaa, kun olin jo sitä ennen saanut Teiltä 3000 mk, mikä sekin oli vielä silloin hyvittämättä. Lisäksi vaikutti minuun siinä asiassa Koskenniemi, joka silloin vielä oli Kirjan palveluksessa. Nyt kylläkin haluaisin siitä päästä, tahtoo sanoa: siirtää Teille; osaksi tekisin sen siitä syystä, että Koskenniemikin nyttemmin on jättänyt Kirjan, osaksi sen vuoksi, että itsekin olen suuttunut erinäisiin Kirjan johtohenkilöihin; m.m. suututtaa minua se, että Aug. Hjelt, joka oli aikoinaan Kansankin johtokunnassa, kuuluu soittavan suutaan siitä, että minä olin erään teokseni (Haaksirikkoiset) myynyt kahdelle kustantajalle. Lisäksi olen saanut yhtä ja toista muutakin Kirjan nykyistä johtoa vastaan. Arveluttavinta asiassa on kuitenkin se, että useat (K:niemi esim.) vakuuttavat, että Kirja ennen pitkää romahtaa kokoon, mikä tietysti olisi vahingoksi teoksellekin, kun se joutuisi konkurssipesässä seisomaan. Ja kaiken kaikkiaan olisi tietysti kirjailijalle edullisinta olla tekemisissä yhden ainoan kustantajan kanssa. Mutta miten päästä eroon Kirjasta?... Romaani oli tarkotus saada jouluksi, mutta siihen ei se missään tapauksessa enää ehdi..."

Kirjeen jatkona on aikaisemmin jäljennetty laaja selostus Wilkunan raha-asioista, ja pyyntö saada rahaa kipeimpiin tarpeisiin. Nämä neuvottelut päättyivät, kuten ennen on mainittu, siihen, että Wilkuna lopulta sai K.O.P:sta 9000 mkn lainan raha-asioidensa järjestämiseksi. Kun lainan yhtenä takaajana oli Kirjan johtaja Oskari Lampinen, oli Wilkunan senkin vuoksi vaikea katkaista välejänsä Kirjaan. Tästä oli lopuksi seurauksena, että hän vv. 1914-15 julkaisi teoksensa kahden yhtiön kautta, kuten niiden kohdalla tarkemmin kerrotaan.

Olemme nähneet, että Wilkuna ajatteli huvilansa myymistä jo ennen kuin se oli valmiskaan. V. 1914 hän jo oli täysin selvillä siitä, ettei kykenisi sitä ylläpitämään, ja koetti saada sitä myydyksi. Tätä varten se oli jo silloin erään välitystoimiston kirjoissa, mutta ostajaa ei vain ilmestynyt – hinta, yli 20,000 mk, oli niissä oloissa liian korkea. Ymmärrettävää on, että tämä alituinen huoli vaikutti estävästi hänen kirjalliseen työhönsä, herpaisten ja lamauttaen hänen tarmoansa. Wilkuna olikin Suomalaisten kohtaloiden jälkeen, vv. 1914-15, väsähtänyt, kykenemätön voimakkaaseen, innostuksella tehtyyn työhön, pitkällisen levon ja rauhan tarpeessa. Tämä henkisen lamaannuksen tila johtui hyvin monesta tekijästä: hänen elämäntapansa eivät ensiksikään olleet omiaan ylläpitämään henkistä virkeyttä; hän oli julkaissut jo siksi monta historiallisaiheista teosta ja lueskellut historiaa niin paljon, että hänen helposti kyllästyvä mielensä rupesi jo tuntemaan tympääntymistä; alituiset raha- ja elatushuolet eivät lieventyneet, huolimatta hetkellisistä valkenemisista; maailmansodan syttyminen vaikutti sähköistävästi ja hermostuttavasti, riistäen edellytykset rauhalliseen syventymiseen – jo tässä on herpaantumisen syitä tarpeeksi tyynemmällekin temperamentille kuin Wilkuna.

Jysähdyttävin tapahtuma oli hänelle kuten muillekin maailmansodan syttyminen. Ehkä vielä enemmän hänelle, sillä olihan hän paljon tällaista suurtapahtumaa ajatellut, vieläpä sitä toivonut. Kun se sitten puhkesi kuuman heinäkuun loppupäivinä, oli Wilkunan helppo ratkaista, kenen hän toivoi voittavan. Tapasin hänet syyskuulla 1914, jolloin hän ilmaisi huolestumisensa siitä, että Saksan joukkojen eteneminen oli pysähtynyt, ja kertoi kirjoittaneensa Augustille laajan kirjeen, varmistaakseen hänen asettumisensa "oikealle puolelle". Tätä kirjettä ei ole monista etsiskelyistä huolimatta löytynyt. Nivalan silloisen nimismiehen pyynnöstä se piiloitettiin huolellisesti, nähtävästi Wilkunan talon eteläpään ullakolle, johon myöhemmin rakennettiin kamari; se on todennäköisesti painunut kattohiekkaan tuon kamarin lattian alle. Kirjeen sisällöstä on kuitenkin saatu luotettavat tiedot, koska useat henkilöt saivat sen kuulla. August luki sen m.m. Pakolan emännän, Fredrikan, nimipäiväseuroissa syysk. 21 p. saliin kokoontuneelle seuraväelle; tällöin sen kuuli myös läsnä ollut nimismies. Kirje on ollut 8 arkkia pitkä ja on kirjoitettu Wilkunalle luonteenomaiseen kiivaaseen purkaustyyliin, jossa asiallisuus ja perustelut joskus saivat väistyä voimasanojen tieltä. Kuulijoihin se oli tehnyt mieleenpainuvan vaikutuksen. Sen sisältöä on selostettu seuraavasti:[107]

Mieleni on ehdottomasti Saksan puolella. Mitä hyvää meille olisi kylmästä kauppakansasta Englannista, mitä ylisivistyneestä Ranskasta, ja mitä sitten barbaarisesta Venäjästä, josta meille virtaa ja on virrannut vain saastaa russakoista koleerabasilleihin saakka! Mutta Saksa! Sieltä on meidän luteerilainen uskomme, sieltä korkein sivistyksemme, siellä ovat parhaat miehemme käyneet oppimassa. Jokaisen rehellisen suomalaisen myötätunto asettuu Saksan puolelle. Ja tuskin myötätunto riittää. Minä itse olisin valmis vaikka saksalaisten riveissä taistelemaan ryssää vastaan. Jos ryssä voittaa, käy se entistä röyhkeämmäksi Suomea kohtaan; laitostemme hävittämistä ja sulattamista Venäjään joudutetaan. Mutta jos Saksa voittaa, käy ryssä ainakin hetkeksi nöyremmäksi, ja me voimme saada takaisin ne oikeudet, jotka viime vuosikymmeninä olemme menettäneet. Saksan voitto myös toisi terveemmät ja raittiimmat suunnat valtiolliseen elämäämme, tuulluttaisi ilmaa, ja todellisen työn edessä varmaankin loppuisivat nuo puolueiden kannuksettomat kukkotappelut. Wilhelm II on hyvä ja rehellinen, mutta hiukan lyhytnäköinen mies, joka monesti on päästänyt viekkaan Englannin livahtamaan edelleen, mutta joka nyt maksaa kalavelkansa takaisin.

Wilkunan kirje edustaa muuten koko hyvin silloin kansamme keskuudessa epäilemättä yleisintä ja tietenkin aivan luonnollista ajatusta: toivoa, että Venäjän kukistuminen merkitsisi menetettyjen oikeuksiemme saamista takaisin. Sitä on arvosteltava ottaen huomioon se, mitä sitä kirjoitettaessa tiedettiin ja toivottiin.

Nivalaan muutettuaan Wilkuna piti nuorisoseuran iltamassa jouluk. 26 p. julkisen rohkean puheen, jossa hän koetti osoittaa, ettei maailmansota suinkaan ole yksinomaan Saksan syytä, kuten huudettiin, vaan että se on pitkän kehityksen tulos, johon ovat vaikuttaneet yhtä paljon Venäjä, Ranska ja Englanti. Hän totesi, ettei Venäjän voitosta koituisi Suomelle mitään hyvää.

Syksy 1914 oli levotonta epävarmuuden aikaa, joka vaikutti Wilkunaan hermostuttavasti. Sodan syttyessä vallinnut lyhytaikainen pako- ja elintarvepaniikki ja Wilkunan omat kapeat leipämahdollisuudet saivat hänet yhä useammin muistelemaan Nivalan syrjäisiä, rauhallisia ja suhteellisesti vauraita oloja; hänhän tiesi, että veljien taloista riittäisi hänelle ahtaimpanakin aikana leivänapua ja että hän voisi saada ruokatavaransa niistä paljoa halvemmilla hinnoilla kuin Jorvaksessa. Sitäpaitsi hän tunsi olonsa Jorvaksessa yksinäiseksi. Vaikka hän olikin naapureihinsa hyvissä suhteissa, olivat he kuitenkin ruotsinkielisinä hänelle vieraita. Hän olisi tietenkin voittanut tämän yksinäisyystunteen, jos huvilapuuha olisi onnistunut, mutta nyt, kun tulos oli aivan päinvastainen kuin hän oli haaveillut, koko tämä hänen tappionsa näyttämö muuttui hänelle vastenmieliseksi. Kaikista näistä vaikuttimista kypsyi päätös muuttaa Nivalaan, mikä tapahtui jouluksi 1914. Huvila jäi asumattomaksi, naapurien huolenpitoon, ja sen myyntiä oli entistä uutterammin yritettävä. Nivalassa Wilkuna asettui Seppälään, veljensä Arvidin taloon, jossa oli kohtalaisessa kunnossa oleva erikoinen "tuparakennus". Tänne hän nyt sisusti kotinsa ja täällä hän tuli kokemaan elämänsä jännittävimmät vaiheet.

4

Keväällä 1914 Kirja aloitti 50-pennin sarjansa, jonka viidentenä numerona ilmestyi Wilkunan Riennon toimitus. Piirteitä Kolkkalan kaupungin sivistyshistoriasta.

Syksyllä samana vuonna ilmestyi W.S.O.Y:n kustannuksella Wilkunan neljäs kokoelma historiallisia kertomuksia, Aikojen yöstä. Siitä päästyään hän rupesi vakavammin suunnittelemaan sitä romaania, josta oli saanut Kirjalta etumaksuksi 2000 mk, aloitteli sitä Nivalassa ja saapui maaliskuulla 1915 Helsinkiin lopettaakseen sen siellä, kuten tekikin. Se – Vaikea tie – ilmestyi myöhänlaiseen keväällä. Nämä kevätkuukaudet olivat muuten kiihkeänpuoleisia – maailmansodan jyskeeseen sekautui kotoisia kirjallisia riitoja. Ne vastoinkäymiset ja kokemukset, joita professori J. Mikkolalla ja V.A. Koskenniemellä sekä heidän välityksellään myös kirjailijatar Maila Talviolla oli ollut Kirja-yhtiöstä, hra Oskari Lampisesta ja sanotun liikkeen muista johtohenkilöistä, muodostuivat ja paisuivat kirjalliseksi ideaksi, jonka Maila Talvio takoi jonkinmoiseksi fantastiseksi, profeetallismakuiseksi rangaistussaarnaromaaniksi nimeltä Niniven lapset. Wilkuna luki tämän romaanin ja julkaisi siitä Uudessa Suomettaressa moittivan arvostelun. Tämä ei tietenkään voinut olla herättämättä huomiota ja hälinää kirjallisissa piireissä puolesta ja vastaan; osoituksena siitä, että Wilkunalla oli puolustajansa ja ystävänsä, oli m.m. se ruusukimppu, joka eräänä aamuna ilmestyi hänen asuntoonsa, muutamaan matkustajakotiin Vuorikadun varrella. Päästyään lopuksi lähtemään takaisin Nivalaan hän kirjoitti minulle toukok. 8 p. (1915) seuraavan kirjeen:

"Lienetpä Eevasi kanssa ihmetellyt, että minä sieltä Ninivestä hävisin käymättä edes hyvästillä. Asia oli – totuuden sanoakseni à la Valdus –, että jouduin sumuun, s.o. muutaman päivän hummausretkelle, josta selvittyäni suutuin niin, että nostin heti purjeeni ja tovereista – Larin Kyösti, Matti, Kolkkala y.m. – irti riistäytyen purjehdin oikopäätä Nivalaan. Päästyäni siten kaikella kunnialla tänne vanhan, rehellisen ja terveen Nivalan vankalle pohjalle nukuin yhtä menoa kaksi vuorokautta. Kun tuon uneni alle olin ottanut kylvyn Antti Ihalaisen ja Eljas-ukon yhteisen reseptin mukaan, niin olinpa kutakuinkin vapaa helsinkiläisestä krapulasta. Lähdinpä niin uutena miehenä astelemaan Nivalan päiväpaisteisia lakeuksia, leivosen livertäessä yläilmoissa – kevät on täällä paljon pitemmällä kuin siellä. Ensimäinen, joka näköpiiriini ilmestyi, oli lyhyen jäntterä, tuuheapartainen ukko kirveskynä kainalossaan. Lähemmäs tultua tunsin hänet Muhja-Heikiksi – sinullekin ehkä tuttu kertomuksesta 'Rovasti ja renki'. Ukko käy jo kahdeksaakymmentä, mutta siitä huolimatta oli parralla vielä alkuperäinen ruskea värinsä ja poskipäillä nuorekas punerrus. Tuntui miltei liikutetulta minut tavatessaan ja luin hänen silmistään selvää kiitollisuutta siitä, että olen ikuistanut hänenkin kuvansa. Cajanin Feetu oli kerran lukenut hänelle kertomuksen 'Rovasti ja renki', jota Heikki oli hartaasti kuunnellut, tehden kuitenkin sen muistutuksen, että minä olen kuvannut hänet liian pehmeäksi, 'sillä kyllä minä toppasin aina lujasti vastaan, kun se rovasti vainaa ripitti niistä ryyppyreissuista'.

Puhellessamme ehti hän ladata vanhan visakoppansa ja mielihyvin katsoin hänen jälkeensä, kun hän savuja tuprutellen vantterin askelin taivalsi halkometsään puolen penikulman päähän.

Huomenna menen Suvannon ukon hautajaisiin. Olipa sekin ukko oikeata pohjalaista rakennetta. Ennen minun tähän maailmaan tuloani oli hän istahtanut kymmenisen vuotta västingissä. Oli näet kerran jostain rajariidasta suutahtanut naapuriinsa, iskenyt lujan mällin poskeensa, siepannut luodikon seinältä ja naapuriin juosten ampunut riitaveljensä läpi. Västingissä istuessaan oli hän muun muassa päntännyt päähänsä vanhan Vivolinin (paksu ja monimutkainen laskuoppi) ja niinpä olikin hänellä aritmetiikka selvillä kuin viisi sormeansa. Aina käydessäni hänen luonaan otti ukko esille jonkun matemaattisen tehtävän ja sen ääressä sitä sitten hikoiltiin. Joka kevät – tänä kevännä viimeisen kerran – kamppaili hän ylioppilaskokelasten laskutehtäväin kimpussa kohta kun ne olivat Kaiussa julaistut ja onnistui niistä aina ratkaisemaan yhden tai kaksi. Saadessaan kuolinkamppailussaan tukehduskohtauksia oli hän komentanut poikiaan avaamaan ikkunan. Kun pojat empivät, arvellen vaikeaksi tuulisen ilman tähden avata ikkunaa, oli ukko karjaissut: 'Lyökää moukarilla ikkuna ulos!' Ne olivat myös ukon viimeiset sanat. Isännyyteen on nyt astunut hänen poikansa Heikki, jonka ei voi sanoa juuri suvustaan huonontuneen. Hänkin on näet ehtinyt jo käydä västingissä istahtamassa. Kymmenisen vuotta sitten tappoi häneltä muuan mökinmies metsäkoiran. Luonnollisesti joutui Heikki vimmoihinsa siitä, että hänen koiransa oli tapettu, käänsi isäinsä tavalla mälliä poskessaan ja siepaten kangen iski koirantappajan vuorostaan kuoliaaksi. Oikeusjuttu oli aikanaan mielenkiintoinen siitä, että ainoana todistajana oli kuuromykkä nainen, joka oikeuden edessä antoi todistuksensa tulkin avulla. Heikki on nyt kärsinyt rangaistuksensa ja ryhtyy isännyyteen nuhteettomana miehenä, kenenkään häntä syrinkarin katselematta. – Olin eilen kylässä isossa pappilassa ja ukkorovastin kanssa muistelimme Suvannon ukkoa. Rovasti hahmotteli mielessään pyhänä haudalla pidettävää muistopuhetta. Ukon luonnetta kuvaavina huvittivat häntä nuo hänen viime sanansa: 'Lyökää moukarilla ikkuna ulos!' Våran prost on näet paljon enemmän ihmistä koko laajuudessaan ymmärtävä filosoofi kuin pappi à la... – Rovastilta palatessani pistäysin Korvan puodissa ostamassa tupakkia. Tiskin nojalla seisoi muiden joukossa Lanterin isäntä, laiskan lihava humoristi, suupielessään sikaarin tappi, ja syynäili nahkaisia suitsivarsia, mietiskellen, ostaako vai ei. Keskilattialla teiskaroi muuan kuljeksiva sälli (Christideksen tehtaan paperossituotteita polttava ja Ingersollia lukeva uuden ajan ilmestys) kiroillen Nivalaa, jossa ei ole muita kuin itaroita 'talonjusseja'. Uhkasi palaavansa Nivalaan vasta sadan kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Tällöin kääntyi Lanterin isäntä miestä kohti, otti sikaarin suupielestään, sylkäsi ja hetken häntä tarkasteltuaan virkkoi rauhallisesti: 'Pitää katsoa tarkempaan, että tuntisin kun se ensi kerran tulee'. Jykevä nauru lähti kiertämään ympäri puotia ja sälli hiipi nolona tiehensä. – Kotimatkalle lähtiessäni tapasin maantiellä vanhan vallesmannimme: oikea ison pitäjän nimismies, joka ruhollaan tukkii maantien kokonaan. Muutoin vanhaa nivalaista juurta, entisen rovastimme poika. Juttelin hänen kanssaan puolisen tuntia. Suuri humoristi ja mainio kaskujen kertoja, mutta kykenee myös tarvittaessa karjasemaan sen entisen Tohmajärven vallesmannin äänellä, niin että keppamieheltä putoaa housut jalasta. – Niin että kyllä täällä Nivalassa on sentään jälellä paljon vanhaa juurta, huolimatta kaikista uuden ajan merkeistä. Pintapuolinen nuorisoseurakulttuurikin täällä Jumalan kiitos on voittanut ani vähän alaa... Eilen m.m. laadin näille vanhan kansan ukkosille valitusplakaatin kuvernööriin eräästä kunnan päätöksestä. Olisitpa ollut kuulemassa heidän ytimekästä jurnutustaan... nuorisoseuralaisten maitovelli-parannuksista! Aion vastakin esiintyä heidän advokaattinaan ja yleensä – omaa työtäni rikkomatta – pitää silmällä, että kehitys menee täällä kunnon Nivalassa orgaanisesti eteenpäin eikä rupea hyppyaskelia ottamaan.

Mutta onpa totisesti aika jo lopettaa ja varustautua lauantai-illan saunaan. Olisin sangen kiitollinen, jos pistäisit minulle jonkun rivin ja ilmoittaisit, miten 'Vaikea tie' on ruvennut markkinoilla menemään ja minkälaisia arvosteluja se saa osakseen. Vasta eilen sain nähdä Matti Kivekkään arvostelun ja sitä ennen lähetti minulle Härkönen Karjalan lehden arvostelun. Muista en tiedä mitään – en Suomettarenkaan..."

5

Tämä iloisen novellistinen, kirkkaasti maalaileva kirje osoittaa, kuinka erilaisena miehenä Wilkuna nyt palasi kotiseudulleen. Kaikki on siellä hänelle rakasta; hän katselee ilmeisellä mielihyvällä keväistä kotiseutulakeuttaan ja pysähtyy tyytyväisenä puhuttelemaan sen kuhmuraisia ihmisiä. Mutta erikoisen rakasta on hänelle kaikki se, mikä on siellä vanhaa, järkkymätöntä, pysyväistä.

Toukok. 6 p. (1915) kirjoitin hänelle kirjeen, josta jäljennän seuraavan kohdan:

"Tohtori Ivalo on kauemman aikaa kaivannut itselleen jonkinmoista välityötä, mutta ei ole vielä sopivaa hoksattu. Mutta nyt lennähti äsken päähäni ajatus, jolla luulisin olevan tulevaisuutta. Meidän pitäisi saada julkaistuksi jokin nykyisen ajan henkeen sopiva teos, jossa kuitenkin käsiteltäisiin vain Suomen historiaa sekä nimenomaan vain Suomen sotahistoriaa. Ja parhaiten luullakseni tyydytettäisiin hetken psykoloogista tarvetta sillä, että kirjoitettaisiin jonkinmoinen kokoelmateos, nimeltä esim. 'Suomalaisia sotasankareita' eli jotain sinne päin. Siinä alkaen vanhoilta ajoilta ja siirtyen kronoloogisesti eteenpäin kansantajuisesti ja persoonallisella voimalla kuvailtaisiin entisiä sotasankareitamme ja mitä me kerran olemme sillä alalla merkinneet, silloin kun mekin vielä iskimme muiden joukossa. Kuvia tulisi vain muoto- ja mahdollisesti joitakin vignettikuvia. Teos julkaistaisiin vihottain alkaen syyskuulta ja luultavasti kvarto-kokoisina vihkoina.

'Tämä maa minun mieltäni innostaa', sanoi Ivalo heti asian kuultuaan, mutta kieltäytyi rupeamasta siihen yksin. Hän kehoitti kääntymään puoleesi ja ehdottamaan, että te molemmat historian miehet löisitte tässä kirjassa nimenne yhteen ja sormet sormien lomahan ja kirjoittaisitte tuon mainion kirjan, josta varmaan tulisi pysyvä-arvoinen teos, ainakin nuorisolle aina mieluinen. Tämän johdosta nyt puoleesi käännyn ja pyydän nopeasti vastaustasi, että saamme asiaa pohtia. Arvaan, että sinäkin tarvitset laajempien töiden lomassa sellaista, joka ei kerrakseen tarvitse kovin monta päivää, vaan syntyy siinä muun työn lomassa..."

Tähän Wilkuna vastasi toukok. 10 p. seuraavasti:

"Viedessäni eilen aamulla (matkallani lutherilaiseen jumalanpalvelukseen) edellistä kirjettäni postiin, tuli sinun kirjeesi postikonttorin luukulla vastaan. Riennänpä siis vastaamaan heti.

Olen ehdotukseesi hyvin innostu t. Itsekin olen näet joskus ajatellut samansuuntaista teosta, sillä historiaa penkoessani on monen meikäläisen sotasankarin henkilökuva elävöittynyt mielessäni; tarvitsee siis vain leikata mielikuvavarastostani noita muotokuvia, tarkistaa niitä kerran vielä historiallisten tosiasiain valossa ja kiinnittää sitten valmiina paperille. Teoksen toteuttamisen olen kuitenkin muiden töiden takia lykännyt hämärään tulevaisuuteen. Mutta ehdottamassasi muodossa (vihkoteoksena) sekä yhteistoiminnassa Ivalon kanssa käy sen toteuttaminen nyt hetikin vallan mainiosti päinsä. Minun puolestani ei siis muuta kuin ryhdytään pois asiaan! Suulliset neuvottelut teoksen suunnittelusta olisivat kyllä tarpeen, mutta ehkä voimme asian kirjeellisestikin järjestää. Ensinnäkin olisi kai kirjeellisesti sovittava siitä, ketkä kaikki sotasankarimme katsotaan mukaan ottamisen arvoisiksi. Ehkäpä asian alustukseksi liitän tämän mukaan pienen luettelon miekkamiehistämme, jota Ivalo voi sitten omasta puolestaan täydentää tai vähentää. Sitten olisi sovittava, esitetäänkö nämä faarit kronoloogisessa vai aakkosjärjestyksessä. Kaiketi edellinen, aikakausittainen, on luonnollisempi, ja historianomaisempi. – Teoksella tulee varmasti olemaan suuri merkitys meillä, jossa tänä aikana akkamaisuus ja mieto nuorisoseuralais-humanismi alkaa yhä enemmän päästä valtaan. Nostammehan tällä teoksella nuorisomme nähtäviksi komean rivin sankarityyppejä omien isiemme joukosta – ja niistä meillä, hitto soikoon, ei ole puutetta, niin vähän kuin Koskenniemimäis-Yrjö Koskelaismais-Hugo Jalkasmaiset Parisin ja Firenzen turistipolkujen nuuskijat niistä tietävätkin. Ja mikä on nuorisolle kasvattavampaa kuin tutustuminen sankareihin! Teoksen alkulauseessa on mielestäni mainio tilaisuus polemiseerata sitä nykyaikais-nulikkamaista käsitystä (katso esim. Panu-lehden ensi numerossa erään nuorukaisen penikkatautista kirjoitusta historian opetuksestamme) vastaan, joka historian opetuksesta tahtoo kokonaan poistettavaksi valtiollisen sekä sotahistorian ja sijalle pantavaksi taloushistorian, siis suurten tapausten ja sankarien tilalle jotakin kansantalouden sontaa. Luulisinpa jumaliste historian tuntien käyvän terhakoille poika vekaroille kuolettaviksi, jos niillä yksinomaan saivarreltaisiin kehityskulkua ammattikunnista nykyaikaiseen suurkapitalistiseen tehdastuotantoon tai muuta sellaista Vuolijokelais-Gyllingiläistä evankeliumia. Kyllä minä olen sittekin sillä mohikaanisella kannalla, että historian runko on valtiollinen historia, jota vastoin kulttuuri-, taloudellinen y.m. historia ovat vain sitä täydentäviä haarautumia. Jolla on hyvin selvillä valtiollinen historia, hän on myös kutakuinkin perillä kulttuuri- ja taloushistoriassakin. Sitävastoin sille, joka tuntee yksinomaan esim. taloushistorian, on historiallinen kehitys kaikessa laajuudessaan jäänyt epäselväksi.

Totisesti ovat maailman kehityksessä merkinneet enemmän persoonallisuudet kuin jauhosäkkien hinnat!"

Wilkunan elämänvaiheita edelleen selostaen mainittakoon seuraava kohta hänen kirjeestään toukok. 11 p:ltä (tämän kirjoittajalle): "Eilisillä nimipäivillä sain kuulla, käynnissä olevista maailman tapauksista keskusteltaessa, mielipiteitä, joita minun lutherilainen sisuni ei hevillä voi sulattaa. Sen vuoksi olen koko päivän ollut huonolla tuulella. Se teki minulle entistä selvemmäksi sellaisen teoksen tarpeellisuuden kuin kyseessä oleva". Tässä kirjeessä hän sitten lähetti sankariluettelonsa, Ivalolle toimitettavaksi. Toukok. 16 p. vastasin hänelle – lienee sallittu mainita – m.m. seuraavasti:

"Kiitokset hauskoista kirjeistäsi, joita olemme täällä suurella nautinnolla lueskelleet. Mielikseni olen nähnyt, kuinka taas tarmolla olet siellä ryhtynyt ajamaan patriarkkaalisia ihanteitasi, ja silmäini eteen ilmestyy jonkunmoinen körttiläispomo, jolla on lahjomaton ankaruus kulmillansa, mutta joka ystäväin seurassa ei paheksu pientä pilaa eikä lasiinkaan sylkäise. Nähtävästi olet syntynyt ja luotu nivalaiseksi, joka ei menesty muualla ja joka saavuttaa voimia joka kerta kun hän koskettaa kototanterettansa. Paljon antaisin, jos saisin olla mukana keskusteluissasi rovastin kanssa, sillä arvaanpa siellä esiintyvän mällien lomassa paljon klassillisia käänteitä.

Edellisen kirjeesi ja nyt tulleen luettelosi olen antanut Ivalolle ja hän ryhtynee sinun kanssasi nyt itse kirjeenvaihtoon. Olen iloissani, että pidät ja olet innostunut tästä puuhasta, sillä minulle se on erittäin mieluinen yritys. Luulen ja uskon, että voimallanne ja miehekkäällä käsitystavallanne tulette pystyttämään sankareillemme vaskea kestävämmän muistopatsaan, josta samalla on etua ja mainetta pienelle liikkeelleni. Sillä onhan tämä taas kotoista ja mieltä kansallisesti nostattavaa, voipa siitä tulla jonkinmoinen herätyshuuto, joka paljoa paremmin kuin nykyaikainen urheiluvimma pystyy herättämään mieliä tosi isänmaallista sankarikuntoa ja jäykkyyttä harrastamaan. Sillä ellei meillä olisi ammoisina aikoina ollut miehiä, jotka osasivat iskeä puolestaan, niin puolta pienemmälle edulle ja maineelle olisi jäänyt sekin vähäinen, mikä meillä nyt todella omaa on. Siis toimittakaamme kirja, joka innostaa ja herättää, samalla kuin se opettaa ja syventää..."

6

Huolimatta vilpittömistä aikeistaan ei Wilkuna kuitenkaan saanut ryhdytyksi Sankareihin niin ripeästi kuin Helsingissä toivottiin. Syynä tähän oli se, ettei kirjallinen työ Wilkunalta sujunut kesällä, että hänellä oli noita lukijalle jo tuttuja "apaattisia" jaksojaan, että raha-asiat olivat huonot ja että hänen niiden vuoksi täytyi puuhata teosta myös W.S.O.Y:lle. Kesäkuun 12 p. hän kuitenkin kirjoitti:

"Samassa kyydissä kirjeesi kanssa saapui Ivalolta jo toinen kirje. Prykäsin hänelle juuri pitkän vastauksen ja kaikesta päättäen pääsemme tässä hiljakseen työn alkuun... (Hitto soikoon, kun piipustani varisee yhtämittaa palavia rouheita tähän paperille; toivottavasti et kuitenkaan ole yhtä arkahermoinen kuin Ryselinin Maija, joka saksanvihkojani korjatessaan kehui saavansa pahoinvointikohtauksia niistä uhkuvan tupakinhajun vuoksi.)... Oletko huomannut, että Naisten Ääni on asettunut jatkuvalle sotakannalle minua vastaan? Talvella siinä oli kiukkuinen sapiska erään Suomettaressa olleen satiirisen alakertani johdosta. Sitten oli rähinää – hyvin epäonnistunutta – 'Niniven lapsista' kirjoittamani arvostelun johdosta. Viimeksi ilmestyneessä numerossa taas näkyi olevan arvostelu 'Vaikeasta tiestä'. Silmäsin sitä kirkolla käydessäni aivan sivu mennen ja näyttiin siinä romaanipoloiseni pantavan pataluhaksi. Ne hupsut ovat siis keksineet minussa naisvihaajan – minussa, joka niin hartaasti kunnioitan lapsia synnyttäviä, hyviä ruokia laittavia ja toimeliaita perhenaisia. Tosinhan minä en voi sietää kaikenlaisia kirjailevia hysterikkoja ja leikkotukkia, mutta naisvihaaja on minusta kuitenkin sangen kaukana... Eukko kiirehtii saunaan – on näet herttainen lauantai-ilta, käki kukahtelee koivikossa laajan niitynselän takana ja iltarusko punottaa metsän yllä – ...."

Kesä 1915 kului häneltä W.S.O.Y:n töihin; elok. 20 p. hän kirjoitti maisteri Jäntille:

"Kaikenlaiset seikat ovat pidättäneet minua saamasta uutta hist. kokoelmaani valmiiksi ennen lupaamallani ajalla. Valmistan sitä nykyään tulisella kiiruulla ja saanen sen valmiiksi ensi kuun puoliväliin mennessä. Ehtiihän se vielä silloin hyvissä ajoin markkinoille".

Syysk. 8 p. hän saattoikin kirjoittaa:

"Samassa postissa tämän kirjeen kanssa lähetän käsikirjoituksen uuteen historialliseen kertomuskokoelmaani 'Erämaan lapset'. Kun muutamien päivien kuluttua lähden Helsinkiin, niin saanen siellä tilaisuuden pistäytyä Porvoossakin, jolloin voidaan laatia kontrahti. Helsingissä viipyessäni voin myöskin lukea korrehtuurin.

Käsikirjoituksen viivästymiseen ennen lupaamastani ajasta eivät ole olleet syynä muut työt, sillä esim. Ivalon kanssa suunniteltuun yhteisjulkaisuun rupean vasta nyt sotilaskuvia kyhäämään. En puolestani ole osannut ajatella, että mainittu julkaisu vaikuttaisi haitallisesti historiallisten kertomusteni menekkiin, sillä eihän suunnittelemamme teos tule olemaan mikään kaunokirjallinen tuote. Sitäpaitsi ennättää se valmistua, tulla kaupatuksi ja unohtua siksi kuin hist. kertomusteni sarjajulkaisu ehtii markkinoille, sillä siihenhän ryhdytään vasta sotatilan loputtua. Suostuessani Ivalon ehdottamaan yhteistyöhön en luullut enkä vieläkään luule loukkaavani Teidän etujanne".

Syysk. 20 p. Wilkuna oli jo Helsingissä, asuen Arkadiankatu 21:ssä.[108] Lokak. 11 p. hän lähti takaisin Nivalaan. Siitä kohtalokkaasta käänteestä, jonka hänen elämänsä näiden parin viikon aikana sai, kerrotaan tuonnempana; tässä vain mainittakoon, miten hänen kirjalliset suhteensa edelleen järjestyivät. Hän kävi Porvoossa, kuten oli aikonutkin, mutta käynnillä ei ollut hänen toivomiansa seurauksia. Erämaan lapsien ilmestyessä lokakuun alkupäivinä W.S.O.Y. pidätti koko tekijäpalkkion Wilkunan velan hyvitykseksi, lähettäen hänelle Nivalaan tekijäkappaleet ja tiliotteen, joka osoitti Wilkunan olevan vielä velkaa 12 mk 90 p. Tämän summan Wilkuna maksoi heti. Marrask. 14 p. hän sitten kirjoitti W.S.O.Y:lle seuraavan kirjeen:

"Tulin äsken kiinnittäneeksi huomiota siihen, ettette ole hyvittäneet tiliäni palkkiolla niistä historiallisista kertomuksistani, jotka on otettu Juhani Ahon julkaisuun 'Suomi kaunokirjailijainsa kuvaamana'. Mistä se johtuu, vaikka mainittuun julkaisuun otetuista kertomuksista on aiemmin luvattu palkkio ja vaikka tietääkseni on ainakin joillekin kirjailijoille sellainen jo suoritettu?

Samalla pyydän kysyä, kuinka on palkkion suorituksen laita Eino Palolan ja Martti Raition toimittamaan Lukemistoon otetuista kertomuksista?

Olisin myöskin katsonut kohtuulliseksi saada korkohyvitystä siltä ajalta, mikä kuluu 'Erämaan lasten' kauppaan laskemisesta niiden molempien vekselien lankeamiseen, joilla olin tekijäpalkkioni saanut, koska mainitut vekselit viime kerralla vastoin pyyntöäni uudistitte tarpeettoman pitkäksi aikaa".

Ensimmäisestä kohdasta kustantaja hyvitti Wilkunaa 350 mklla, viimeisestä 20 mklla, mutta kieltäytyi hyvittämästä keskimmäisestä.

XVIII

"RIENNON TOIMITUS". "VAIKEA TIE". "AIKOJEN YÖSTÄ". "ERÄMAAN LAPSET"

1

Pyytäessään Wilkunaa kirjoittamaan 50 pennin sarjaan siihen sopivan teoksen, Kirjan johtohenkilöt varmaankin olivat ajatelleet jotakin muuta kuin Riennon toimitus. Todennäköisesti sitä oli ajatellut itse Wilkunakin, mutta kun turtunut ja väsähtänyt mielikuvitus ei kyennyt keksimään eikä valaisemaan korkeampaa aihealaa, hän lysähti tämän vaatimattoman muistelmakirjasen asteelle. Ja sekin syntyi sangen työläästi, vähin erin, vaikka sisältääkin vain 95 pientä sivua. Haluttomuus ja väsähtäneisyys kuvastui jo kirjailijan puheesta ja ilmeistäkin hänen tuodessaan käsikirjoituseriään Kirjan toimistoon. Painos oli 10,000 kpl. ja palkkio 1000 mk. eli 20 % kirjakauppahinnasta. Kannen piirsi Eric Vasström. Kirjanen on myyty loppuun.

Siitä erikoinen tämä kirja on, että se todellakin on muistelmateos, jopa hyvin totuudessa pysyvä.[109] Wilkuna kertoo siinä olostaan Kaleva-lehden toimittajana, muuttamatta todellisuudesta juuri enempää kuin nimet. Kaikki vanhemmat oululaiset, jotka aikoinaan sattuivat seuraamaan Kalevan vaiheita sen alkuvuosina, osaavat kyllä sanoa, kuka minkin nimen alla piilee. Tähän kaikkeen mahtui tragikoomillisia aiheita kukkuralleen, mutta Wilkuna ei yrittänytkään kohottaa eikä käsitellä niitä todellisen kertomataiteen kannalta, vaan muisteli noita aikoja väsyneesti, siroitellen sekaan kuluneita kaskuja. Väliin tuulahtaa joukosta hiukan sitä samaa huumoria, joka oli hänelle ominaista hänen suullisesti kertoessaan, mutta kertomuksen tasaista, harmaata jonotusta se ei jaksa sanottavasti kirkastaa. Hänestä itsestään kirja todistaa, että hän oli kokonaan irtautunut ympärillään riehuvasta puoluepolitiikasta. Sallittaneen mainita, että kirjoitin hänestä teoksen alkuun neljän petiittisivun pituisen elämäkerran, esitelläkseni hänet sille suurelle lukijakunnalle, jolle 50 pennin kirjat oli tarkoitettu. Sanomalehdistö otti kirjan suopeasti vastaan, käsittäen sen etupäässä satiiriksi pikkukaupungin sanomalehtioloista; ei voitu Oulun ulkopuolella tietää, että tässä tapauksessa satiiri oli saatu syntymään esittämällä tosioloja.

Kolme henkilöä kirjassa on, jotka vaikuttavat onnistuneilta ja saavuttavat lukijan myötätunnon: päätoimittaja Silander, kulkuri Juho, ja painokoneen pyörittäjä Nuusku-Frekke.[110] Siitä huolimatta, että Silander on auttamaton juopporatti, joka antaa asiain mennä tai olla menemättä, kirjailija saa vaikuttavasti ja lepyttävästi kuvatuksi hänen perinpohjaisen hyväntahtoisuutensa. Tämä ominaisuus – "hyvänahkaisuus" mitä laajimmassa merkityksessä – oli se ase, jolla Silander selvitti vaikeimmatkin tilanteet, ja sen johdosta hänen ympärilleen kehittyy jonkinmoista yksilöllisyyden taiteellista erikoisuutta. Kulkuri Juho – sama ent. teologian ylioppilas kuin kertomuksessa Omaa saarnaansa kuulemassa – on täydellinen pohja-olio; häntä kirjailija on tarkastellut mitä kiinteimmällä uteliaisuudella, saadenkin hänet ilmieläväksi lukijan silmissä. Näiden kahden rappiolle joutuneen henkilön veljeydessä on aavistus traagillisista ihmiskohtaloista, vaikka kirjailija ei olekaan jaksanut niihin syventyä. Nuusku-Frekke sensijaan on tyynesti humoristinen, dickensimäisesti eriskummallinen yksilö, jonka kuvaaminen laajemminkin olisi ollut kiintoisaa. Omituista on muuten, että nämä Wilkunan ehkä vähäpätöisimmän kirjan tyypit leikkautuvat lukijan mieleen terävämmin ja pysyvämmin kuin monet hänen historiallisten kertomuksiensa henkilöt; se tuntuisi viittaavan siihen, että heissä luonnosmaisuudesta huolimatta on todellista elämää.

2

Kuten ennen on kerrottu, oli Wilkuna myynyt Kirjalle "uuden romaanin idean" kahdestatuhannesta markasta. Riennon toimituksesta maksettavalla palkkiolla tätä velkaa ei lyhennetty, vaan odotettiin tuota suurempaa teosta. Lokak. 29 p. 1914 Kirjan puolesta lähetettiin Wilkunalle tiliote ja kirje, jossa m.m. sanottiin:

"Tätä emme ilmoita Teille suinkaan siksi, että tarkoituksemme olisi mitenkään Teiltä saatavaamme vaatia tai Teitä muuten ahdistaa, vaan ainoastaan siksi, että suunnitellessamme ensi vuoden kustannustuotteita haluaisimme kohteliaimmin tiedustaa, ettekö nyt voisi ensi vuodeksi meille varata jotakin todella hyvää suorasanaista teosta, mieluiten romaania..." Tietenkään tämä ei kirjailijaa miellyttänyt ja oli seurauksena m.m. tiukka ottelu puhelimitse. Tammik. 18 p. 1915 kirjoitin hänelle sitten Nivalaan m.m.:

"Olen ollut näkevinäni, kuinka synkeällä naamalla ajattelet minua ja telefoonipuheluamme, joka päättyi hiukan jyrkästi ja johon sitten turhaan odotin jatkoa. Moni sarvipää lienee myös tulisella vauhdilla lennähtänyt hammastarhastasi osoitettuna tänne Heikinkadulle. Kuitenkaan en, niin mielelläni kuin sen olisin tehnytkin, voinut silloin enkä nytkään sanoa muuta kuin sen mitä silloin sanoin. Asetu asemaani. Tuon suuren romaanin toivossa Kirja antoi sinulle rahaa kaksi vuotta sitten auliisti ja ymmärtäen vaikeat olosi. Mutta asia muodostuikin siksi, että nämä täten saamasi varat tekivätkin vain mahdolliseksi sen, että saatoit kirjoittaa teoksia Söderströmille..."

Näistä painiskeluista rupesi sitten syntymään se romaani, jonka nimi oli sopimuksessa Markus Kaarlela ja ilmestyessään Vaikea tie. Kovin työläästi kävi senkin kirjoittaminen, eikä vauhti parantunut Helsingissäkään, jonne kirjailija saapui sitä jatkamaan ja lopettamaan. Tekipä hän kerran vakavan esityksen siitä, että keskeyttäisi työnsä, mutta puolestani en voinut siihen suostua, vaan vaadin häntä suorittamaan työnsä loppuun. Olen miettinyt jälkeenpäin, teinkö siinä ehkä väärin, ja harkinnut seuraavasti: ellen olisi vaatinut, että kirja on valmistettava, se varmasti olisi keskeytynyt; tällöin olisi ollut jäljellä kaksi mahdollisuutta: joko se olisi tullut kirjoitetuksi myöhemmin ja onnistunut paremmin, tai siitä ei olisi tullut koskaan mitään; muistaen Wilkunan elämänvaiheet 1915:n jälkeen täytynee ajatella, että viimeinen mahdollisuus on todennäköisin. Ja ellei hän olisi tullut pakoitetuksi työhön, vaikka jossakin määrin invita Minerva, olisi hänen taloudellinen asemansa ennenpitkää käynyt kestämättömäksi.

Vähin erin Wilkuna siis toi käsikirjoitustansa, saaden vihdoinkin kirjansa valmiiksi. Nimi tuotti vaikeuksia, kunnes kirjailija monista ehdotuksistani hyväksyi Vaikean tien. Alaotsakkeeksi kirja sai vielä määritelmän "Romaani nykyajalta". Painos oli 3000 kpl. ja hinnaksi tuli 4:75, mikä oli siihen aikaan paljon, varsinkin 307 sivun laajuisesta teoksesta. Tekijää hyvitettiin 25 %:n mukaan kirjakauppahinnasta eli Smk:lla 3562:50, mikä huomattavasti kohensi hänen taloudellista asemaansa. Kansikuvaa ei ollut, nimi vain ja koriste, sillä tätä pidettiin hienompana; kirjan sisällön tuli näet saada vaikuttaa omalla voimallansa, ilman kansikuvan tulkintoja ja houkutteluja. Osaksi tästä tietenkin johtui, että teos meni hitaanlaisesti kaupaksi; uutta painosta siitä ei ole vieläkään ilmestynyt, vaikka painos on kyllä aikoja sitten loppunut. Se joutui sitäpaitsi kauppaan sangen myöhään keväällä, jolloin yleisön huomio oli jo vaikeasti kirjallisuuteen kohdistettavissa; täten se oli jo syksyllä ja joulumarkkinoilla syrjäisemmässä asemassa.

3

Vaikea tie on askel eteenpäin samalla uralla, jonka alkupäässä on Riennon toimitus: se on kuvaus Wilkunan ylioppilasvuosista. Tarkoin totuudessa pysyen, niin että nimien takaa voi helposti osoittaa todelliset henkilöt, hän kertoo siinä "Markus Kaarlelan" (Wilkunan äidin nimihän oli Kaarlela) suurlakkosyksystä Helsingissä, hänen vaiheistaan ja kehittymisestään sille asteelle, jolloin hän vihdoinkin tuntee "laskeneensa kätensä auraan, yhä edelleen kulkeakseen vaikeata tietä ja tehdäkseen työtä isäin hengessä". Aihe on hyvä ja sen takana oli myös riittävästi elämäntuntemusta tullakseen pätevästi käsitellyksi; mutta se oli myös vaikea, sillä kohotakseen muistelmatasolta taiteeksi käsittelyn täytyi kummuta uudelleen syvästi mukana eläneestä, inhimillisesti seestyneestä ja kohonneesta sydämestä. Sanottakoon heti, ettei näin ole tapahtunut. Väsyneenä ja haluttomana Wilkuna kyllä järjesti muistelmansa teknillisesti romaanin muotoon, mutta ei onnistunut luomaan siihen korkeampaa taiteen henkeä.

Se mikä kirjassa on elämäkerrallista, on jo kerrottu Wilkunan ylioppilasvuosien yhteydessä. Markus Kaarlela on Kyösti Wilkuna. Heidän vaiheidensa ja luonteidensakin välille täytyy yleensä piirtää yhtäläisyysmerkki, niin epäedullista kuin se Wilkunalle onkin. Mutta tärkeissä kohdin on Markus Kaarlelan kuvaan kuitenkin lisättävä jotakin, jotta Wilkunalle tehtäisiin oikeutta. Markuksen suurin heikkous on se, ettei hän kykene syvemmin perustelemaan syitänsä muuttuessaan nuorsuomalaisesta sosialistiksi ja sosialistista vanhasuomalaiseksi, vaan siirtyy puolueesta toiseen pintapuolisen "tunteen" ohjaamana; kun tämä "tunne" ja siihen kuuluvat mielikuvasarjat on kuvattu hyvin lyhyesti, saa lukija Markuksesta pian sen käsityksen, että hän on pintapuolinen, vakaumukseton ajelehtija. Tätä ei Wilkuna ole tarkoittanut; hän on tahtonut kuvata Markuksessa henkilöä, joka oli syvimmältä rakenteeltaan herkkä, epäilevä ja kykenemätön niihin jyrkkiin ratkaisuihin, joita silloinen puolue-elämä — ja elämä yleensäkin – vaati, mutta joka tästä huolimatta – ja juuri näidenkin ominaisuuksien avulla – sitkeästi tunnusteli tietänsä eteenpäin totuutta kohti, tuntonsa avulla kuin sokea. Jos Wilkuna olisi ehtinyt ja jaksanut perusteellisemmin tulkita tätä puolta Markuksen luonteessa, tämä olisi kohonnut lukijan silmissä ja Vaikea tie hänen mukanaan korkeammalle arvoportaalle kuin missä se nyt on.

Historiallisessa valossa Vaikea tie asettuu samalle linjalle kuin Arvid Järnefeltin Isänmaa. Pohjasommitelma: jyrkän ja vankan talonpojan poika joutuu puoliväkisin lukutielle ja tuntee itsensä juurettomaksi uudessa sivistys-ympäristössään, on molemmissa suurin piirtein sama; onhan se sivumennen sanoen koko suomenkielisen taidekirjallisuuden perusmotiiveja, luonteenomainen sukupolvelle, jonka nopea tie savupirtistä salonkiin on varmaan ollut vaikea. Heikki Vuorela on monessa suhteessa samanlainen kuin Markus Kaarlela: epäitsenäinen, "voimaluonteisiin" turvautuva, herkkä, neuvoton, vanhan kulttuurin parissa kömpelö. Samoin kuin Markus hänkin tästä huolimatta pyrkii totuuteen, tunnustellen tietä haavein, tuntein, mielikuvin – vähemmän loogillisin päätelmin ja pätevin perustein. He edustavat muuten kahta sukupolvea: Heikki Vuorela kuuluu K.P.T:n aikaan, Markus Kaarlela jatkaa siitä, johon hän on lopettanut. Edellisen isänmaa on juhlapuhe Ylioppilastalossa, ihana näky toivon ruusunpunaisella taivaanrannalla; jälkimmäisen isänmaa on reaalinen tosiasia, sortajan ikeen alla ja puoluetaistelun uhrina kärsivä, luokkataisteluun parhaillaan syöksyvä pieni kansa. Markuksen isän iässä oleva sukupolvi, "joka oli kasvanut kansallisten suurmiesten jalkojen juuressa ja nähnyt kansallisen nousuajan täydessä kukkeudessaan, oli lahjoiltaan keskinkertaista, kankeata ja itsekylläistä joukkoa, joka ylväili henkisen perintönsä runsaudella, samalla kun se saiturin itsepintaisuudella koetti säilyttää valta-asemaansa. Sakeana ja elottomana muurina erottivat he nuorimman polven kansallisesta nousuajasta, josta näillä jälkimmäisillä oli ainoastaan kangastuksenomainen käsitys. Lämmittämään ja innostamaan ei tuo nousuaika heitä kyennyt eikä johdossa oleva sukupolvi pystynyt heille ojentamaan samaa runsauden sarvea, josta he itse nuoruudessaan olivat saaneet juoda". Näin käsittää aseman Markus ja sen valossa muistuu mieleen Heikki Vuorela kehityksensä loppupäässä.

Tämä historiallinen puoli kiinnostaa nyt enemmän kuin molempien kirjojen ilmestyessä. Uudella uteliaisuudella tutustumme Isänmaan kuvaamaan kaukaiseen menneisyyteen, jolloin saloillamme eli vielä turmeltumaton kansa, jolloin taidekirjassa saatettiin vakavassa mielessä käsitellä Päivärinnan tuttua, opettavaista vastakohtaisuutta: Loistolaa ja Jäykkälää, Järnefeltin Niemelää ja Vuorelaa, jolloin kansallisissa juhlapuheissa on ollut sisällystä ja voimaa. Se herkkyys, jolla Järnefelt kuvaa tämän isänmaallisen tunne-autereen, niin että se näyttää väräjöivän mielikuvitukseemme maalautuvan Suomensalon, sen talojen ja sen hartaana tuijottavan kansan yllä ja ympärillä, pisaroituu vähitellen lukijan sieluun, muuttuen siellä lämpimäksi, virkistyneeksi taidetunnelmaksi. Tämä kuva mielessä on opettavaista ja historiallisesti valaisevaa seurata Markus Kaarlelan mukana hänen vaikealla tiellänsä, todeta, kuinka kansallisessa juhlasalissamme, jossa äsken paloivat kirkkaat valot ja innostuttiin kyyneliin saakka, nyt vallitseekin arkisen aamun kolkko harmaus.

Toteamalla Järnefeltin kirjan intensiivinen tunnevoima päästään ymmärtämään, mikä on Wilkunan kirjan arveluttavin taiteellinen heikkous. Vaikea tie ei ole taiteelliselta kannalta juuri muuta kuin luonnos, luuranko, jolta puuttuu lihaksien suoma täyteläisyys, sydämen ja veren sykintä ja lämpö. Sinänsä luuranko on ehyt, nikamat ovat kaikki paikoillaan – elämä vain puuttuu. Se elämä olisi ollut suuremmassa herkkyydessä, runollisemmassa ja mehevämmässä kerronnassa, tilanteiden perinpohjaisemmassa muovailussa, Helsingin syksyn väreissä ja tunnelmissa – kaikkien niiden dickensiläisten mahdollisuuksien hyväkseenkäyttämisessä, joita on joka sivulla, ja ennenkaikkea päähenkilön kehityksen perusteellisemmassa motivoinnissa. Puutteellisuus näissä kohdissa tekee sen, että Markuksen päätyminen siihen, mikä hänestä tuntuu lopulliselta totuudelta – "Minulle riittää se, että tiedän olevani suomalainen ja isäni poika, ja sellaisena on minun paikkani kaikkien niiden riveissä, jotka tänä sekamelskan ja yleisen alasrepimisen aikana koettavat säilyttää kaikkea sitä kunnollista, lujaa ja koeteltua, mitä isät ovat meille perinnöksi jättäneet" – kajahtaa lukijan korvissa hiukan sovinnaiselta; vilahtaa mielessä, että on jokseenkin sama, missä riveissä Markus Kaarlelan tapainen heikko yksilö ajelehtii. Näin on Vaikea tie lopuksikin kappale karua, yksitoikkoista kerrontaa, vailla korkeampaa taiteen leimaa.

Silloinen arvostelu löysi kirjasta paljon enemmän kuin mitä edellä on sanottu. Valvojan arvostelija (A-M. Tn) pitää sitä oireena uuden, terveemmän nuorisotyypin syntymisestä; hänen mielestään Wilkuna tulee aivan päinvastaisiin tuloksiin kuin Maila Talvio Niniven lapsissa; "siinä missä jälkimäinen näki vain mätää ja taas mätää, löytää Wilkuna uuden siemenviljan vihertävät oraat". Sivuhuomautuksensa (etupäässä Markuksen kannanvaihtelujen perustelemattomuudesta) arvostelija tahtoo jättää varjoon teoksen ansiopuolien rinnalla. "Se tinkimätön rehellisyys ja suorasukainen yksinkertaisuus, jolla tekijä on suhtautunut aineeseensa ja sanottavansa sanonut, kohottaa romaanin tavallista päiväkirjallisuuttamme korkeammalle. 'Vaikea tie' on ennen kaikkea eheän persoonallisuuden tuote..."

Uuden Auran "Johannes" (K.N. Rantakari) huomauttaa terävämmin:

"Kirjan heikkoutena on päähenkilön pintapuolinen ja keveä suhtautuminen ajan aatevirtauksiin. Hän on älyllisesti kypsymätön niihin henkisiin virtauksiin, joiden pyörteisiin hän joutuu. Häntä alkaa jo ensi luennolla pahanpäiväisesti haukotuttaa. No – professori voi kyllä esittää asioita kuivasti ja vieroittaa oppilaan itsestään. Mutta jos tämä on totuutta hartaasti etsivä, niin hän innostuu omin avuin ottamaan asiasta selvää kirjallisuuden ja mietiskelyn kautta. Hän elää itsensä uusiin oppeihin ja hän luopuu niistä vasta suuren sisällisen taistelun jälkeen jouduttuaan ristiriitoihin, tavattuaan niissä onttoutta tai elämään soveltumattomuutta. Mutta tällaista elämää ei Wilkunan päähenkilö elä..."

Rupeamatta tämän enempää arvosteluja selostamaan mainitsen vain, että yllä oleva sisältää niiden päämoitteen ja että ne ylipäätänsä olivat erittäin kiittäviä; Vaikea tie julistettiin monella taholla kevään kirjalliseksi merkkitapaukseksi.

4

Nyt käsittelyvuoroon tuleva Aikojen yöstä, joka oli Wilkunan neljäs historiallinen kertomuskokoelma, ilmestyi syksyllä 1914. Kustannussopimus on allekirjoitettu Porvoossa syysk. 10 p. ja lupasi tekijälle 25 % kirjakauppahinnasta (3:50), mikä painoksen ollessa 2500 kpl teki Smk. 2187:50. Tästä ei hänellä kuitenkaan ollut suurta iloa, sillä palkkio meni enimmäkseen entisen velan maksuun. Wilkuna pelkäsi sotasensorin puuttuvan hänen kirjaansa, kuten se tekikin, ja ehdotti julkaisemisen lykkäämistä, koska sota muka pian päättyisi.[111] Kirja meni hyvin kaupaksi ja loppui kirjakaupoista jo seuraavana vuonna; keskustelut uudesta painoksesta eivät ehtineet johtaa tuloksiin ennen Wilkunan elämässä pian tapahtunutta jyrkkää käännettä.

Ensimmäinen kertomus, Viikinkikuninkaan näky, on huomattava etupäässä senvuoksi, että se tulkitsee kirjoittajansa syvintä ja rohkeinta ajatusta: haavetta itsenäisestä Suomesta. Kuta enemmän Wilkuna oli syventynyt isänmaan historiaan, sitä useammin oli hänen mieleensä tullut tämä rohkea ja romanttinen ajatus – mielikuva, jota oli siihen aikaan vaikea ja vaarallinen esittää edes runouden piirissä – vaikea siksi, että vuorenkorkuiset mahdottomuudet olivat sen tiellä, ja vaarallinen vihollisen vuoksi. Mutta tämän jurosävyisen tarinan sisällys on tässä suhteessa aivan selvä: keskinäisen rauhan tehneet hämäläiset ja karjalaiset ovat saapuneet Vironniemelle viettämään Ukonjuhlaa. Saapuvilla on myös heimokunnan suuri tietäjä, Tapo, "pitkä ja luiseva ukko", jonka sanottiin olevan "kainulaista syntyperää" ja jonka vanhimmatkin miehet väittivät lapsina ollessaan nähneensä jo yhtä vanhana. Ulkoasultaan hän siis on sama kuin Wilkunan entinen "Ukko", ja iältään heikko kaiku Ahasveruksen traditiosta. Tapo joutuu selittämään sotaretkellään paikalle purjehtineen Iivari Avarasylen unta ja ennustaa itään syntyvästä mahtavasta valtakunnasta, joka uhkaa tuhoa sekä Svealle että Suomelle. "Sen vuoksi minusta näyttäisi viisaimmalta, että meidän väliltämme lakkaisivat vihollisuudet ja me esiintyisimme liittolaisina itää vastaan". Kieltäytyen maksamasta veroa svealaisille Tapo edelleen ennustaa, että "näille kallioille on... kerran kohoava mahtava kaupunki, josta käsin yhtyneet suomalaiset hallitsevat itse itseään". Nämä ovat ne ajatukset, joiden takia koko kertomus on kirjoitettu; ne tuntuvat nyt kovin vaatimattomilta ja itsestään selviltä, mutta eivät olleet sellaisia syksyllä 1914. Silloin ne sisälsivät uskon ja ennustuksen, joka vaikutti sykähdyttävästi, mutta jota useimpien oli vaikea ottaa vakavasti. Taiteellisessa suhteessa kertomus on arveluttavan juro ja koruton; ukonjuhlan eloisuutta, viikinkilaivaston maalauksellisuutta Suomenlahden ulapalla, sadunaikaisen pakanuuden hämyä – mitään näistä ensiluokkaisista tausta-aineksista, tunnelman ja värityksen luojista, ei ole kuivaa mainintaa enempää hyväksikäytetty.

Päälliköntytär, kertomus pelottomasta Siniverasta, joka myrkytti kotikyläänsä rynnänneet viikingit ja kohosi heimonsa hallitsijattareksi, on nopein vedoin luonnosteltu, täynnä käyttämättä jääneitä romanttisia mahdollisuuksia. Noidan tuvan lattialla makaava käärme ja maininta päälliköstä, joka Lapinretkellä työnsi toisen oman päänsä lunnaiksi, tuo mieleen Panun. – Kristuksen kantaja, kertomus pyhästä Kristoforoksesta, on syntynyt sen johdosta, että kirjailija joidenkin tarinain perusteella kuvitteli[112] pyhimyksen ensimmäiseksi suomalaiseksi marttyyriksi. Sen sisältönä on Kristoforoksen legenda, kerrottuna yksinkertaisesti ja vaatimattomasti. – Kohtalon kourissa on kuvaus mustasta surmasta Suomessa, saarnaajaveli Tuomaasta, joka "mustaan dominikaanikaapuun verhottuna", silmät hehkuen kuin hiilet, kulki sen edelläkävijänä saarnaten ja kehoittaen ihmisiä parannukseen, ja Hauhon kirkkoherra Henrikistä, jonka pappien naimattomuuspakon vuoksi täytyi luopua vaimostaan, ja joka sitten perheineen sortui ruttoon ja tähän onnettomuuteensa. Tämän kertomuksen sivuilta tuulahtaa keskiajan ja ruttotaudin kolkko tunnelma, joka lopussa kohoaa sangen vaikuttavaksi, perhettänsä etsivän mielipuolen papin uupumatta soittaessa autioksi jääneen kirkon kelloja: "Ja kun metsissä piileskelevät seurakuntalaiset myöhäisinä myrskyiltoina kuulivat kellojen kumeasti moikuvan, tekivät he kammoksuen ristinmerkkejä ja rukoilivat pyhää Henrikkiä suojakseen..." – Uusi sielunpaimen on groteski kuvaus siitä, kuinka kalajokelaiset opettivat uuden kirkkoherransa Gregorius Keiraskiuksen käyttäytymään ihmisiksi seurakuntalaisiaan kohtaan. – Pitkä suomalainen on tarina Uole Hakkaraisesta, väkevästä Vermlannin suomalaisesta, joka väkisin vietiin Amerikkaan, ruotsalaisten sikäläiseen siirtokuntaan, ja jonka osaksi siellä koituivat eriskummalliset kostajankohtalot. Kysymyksessä on verraton seikkailuromaanin aihe, joka voimakkaamman mielikuvituksen rikastuttamana ja mehevämmän kerronnan värittämänä olisi voinut muodostua huomattavaksi saavutukseksi. Sitä sommitellessaan kirjailija on muistanut Kullervon kohtalot. "Ainoa, mikä häntä tässä eläimellisessä olotilassa enää piti yllä, oli hänen suuri vihansa, jolle hän vielä kerran tahtoi saada tyydytystä. Se ei ollut enää pelkkää loukatun oikeudentunnon aiheuttamaa vihaa, vaan kaaoksellista ja synkeätä Kullervoraivoa, joka suuntautui koko maailmaa vastaan ja joka tahtoi hävittää kaikki ihmisviljelyksen saavutukset sekä palauttaa maailman alkutyhjyyteensä... Niin hän äänetönnä raatoi etelän helteisen taivaan alla, elättäen povessaan valtavata vihaa ja hautoen suunnitelmia sen tyydyttämiseksi". Saattaa huomata, että kirjailijan myötätunto on ollut lähempänä tätä kertomusta kuin ainoatakaan edellämainituista. – Kerrankin oikea mies on kamariviskaali Antero Äimä, Kokemäen Näyhälän isäntä, joka kieltäytyy ottamasta vastaan aatelisarvoa. Kertomuksen muun sisällyksen muodostaa Hartikka Speitzin juttelu nuoren sihteerin kanssa ja hänen kuvauksensa hänen ja muiden suomalaisten kärsimistä vääryyksistä, sekä heidän heikkoudestaan muukalaisiin nimiin ja aatelisarvoihin. "Niin sitä tähän aikaan tehdään supi suomalaisista jalleista töyhtöpää svecuksia. Sitten ei puutu muuta kuin että pojat johtavat sukunsa suoraan Walhallan jumalista, kun itse asiassa ovat parin kolmen napanuoran päässä suomalaisen talonpojan pirtistä". Speitzin ja Simon tarinoiminen on kuin vanhan pihakoiran äreähköä murahtelua, penikkakoiran mielistellen heveltäessä ympärillä; kertomuksessa on huumoria, se on sujuvasti ja miehekkäässä suomalaisuushengessä sommiteltu, ja sen lukee mielikseen.

Olen sivuuttanut nämä kertomukset näin lyhyesti siitä syystä, että mielestäni kirjailijan oma sydän on ollut hänen niitä kirjoittaessaan viileähkö, silloin tällöin sattuvaa leimahdusta lukuunottamatta. Mutta nyt seuraavaa tarinaa nimeltä Sotilaan kunnia, jonka mottosäkeenä on "Kuolo onni sotilaan", voisi tarkastella lähemmin, koska sen jylhä sisältö painuu mieleen ja koska kirjailijan kiihtynyt valtimo ilmeisesti sykkii rivien takana. Tilanne on elämän jyrkimpiä: vihollisarmeijan saartama pieni suomalaisjoukko ja varmuus siitä, että pian sorruttaisiin säälimättömän ylivoiman alle; johtopäätös: räjähdyttämällä linna ilmaan silloin, kun se olisi täynnä vihollisia, kostettaisiin oma kuolema parhaiten. Tämä oli äärimmäisyystila, joka kiinnosti Wilkunaa romanttisen kauhun kolkolla viehätyksellä ja sai hänet syventymään siihen yksityiskohtaisemmin kuin hänen tapansa oli. Kirjailijan mielenkiinto on voimakkain ei upseereita eikä pelastumaan määrättyä pappi Salviusta, vaan miehistöä kohtaan. "Monet heistä olivat olleet mukana jo kolmikymmenvuotisessa sodassa ja kaikki he olivat lukuisissa taisteluissa karaistuneita sekä ryöstöretkillä villiintyneitä sällejä". Heidän johtajansa on iäkäs kersantti, jonka "kasvoissa iho oli parkkiintunut ja rosoinen kuin petäjän kuori" ja jolla tietysti oli niissä "ammottava miekanarpi". Ja he eivät olisi Wilkunan sotilaita, elleivät raakuudestaan huolimatta olisi jumalisia: "... eiköhän pidettäisi viimeinen jumalanpalvelus ja rippitoimitus, sillä meistä taitaa itsekunkin omallatunnolla olla sellaista kuonaa, josta nyt olisi hyvä päästä... Karkein ja särähtelevin äänin, mutta vilpittömällä hartaudella veisasivat he virttä ja yhden ja toisen silmä kävi kosteaksi, kun tuttu sävel herätti eloon ammoin häipyneitä kotoisia muistoja ja lapsuusaikaisia mielikuvia". Kertomuksen kulissit: vihollisarmeijan ympäröimä raunioitunut linna, vinhasti kiitävien pilvien lomasta pilkistelevä kuu, vallikaivannoissa valittavasti vinkuva tuuli, lohduton maisema, ovat sopusoinnussa jylhän pääasian kanssa, jonka rinnalla Alanuksen ja Salviuksen huoli morsiamestaan soinnahtaa hiukan naivina, joskin inhimillisesti ymmärrettävänä tunnearvona. Harvinaisen voimakkaasti, kuin näkijänä ja kuulijana ollen, kirjailija on kuvannut itse räjähdyksen: "Hän hengähti jo helpommin, mutta samalla sai sanoin kuvaamaton, hirveä tärähdys hänet horjahtamaan alas kiveltä, jossa hän oli istunut. Valtava ilma-aalto raastoi pensaita käytävän suulla ja suunnaton, punertava tulenleimaus halkaisi hetkeksi pimeyden aivankuin tulivuori olisi syössyt hehkuvan sisuksensa ilmaan, samalla kun huumaava jyrinä kiiti pitkin kenttiä, hälveten vähitellen yöhön". Näin piirtyy kertomus Tycoczin linnasta voimakkaasti lukijan mieleen, kuin todellakin pimeätä taivasta vasten äkkiä kuvastuva räjähdyksen leimaus.

Samanlaista äärimmäisyystilaa Wilkuna kuvaa kertomuksessaan Viimeinen varustus, jonka aiheena on Kajaaninlinna. Fieandt ei tahdo antautua, vaan räjähdyttäisi mieluummin linnan ilmaan. "Mitä hyödyttää sitten jatkaa kituvaa elämää, kun kaikki kerran on menetetty?" hän pessimistisesti väittelee antautumista vaativaa rovasti Cajanusta vastaan, joka kirjailijan omia ajatuksia tulkiten kieltää, että kaikki olisi menetetty. Kuulijanaan Wilkunan oma aika hän luottavaisesti julistaa: "Ei koskaan ole kaikki menetetty, vaan uuden elämän itu on aina olemassa. Kaikista vähimmin sopii sellainen epätoivon oppi niin nuorelle kansalle kuin me suomalaiset. Kansojen kaitsija on antanut meille oman sijan auringon alla ja tämän kovan koettelemuksen on hän lähettänyt meille tutkiakseen, kestämmekö me sen miehuullisesti ja olemmeko siis mahdolliset siihen historialliseen osaan, jonka hän on meille varannut". Ja tätä seuraavissa sanoissa tuntuu kaikua kirjailijan omaan osaan kohdistuneista mietelmistä: "En kiellä, etteikö itsensä ilmaan lennättäminen ole miehuullinen teko ja joissakin tapauksissa ainoa mahdollinenkin, mutta vieläkin suurempaa miehuutta vaaditaan elämiseen silloin, kun kaikki näyttää menetetyltä. Uskallus elämään ei jää koskaan palkinnotta, sillä elämä on Jumalasta, ja niinpä meillekin on vielä valoisampi päivä koittava". Pohjalla väreilee vakaumus ja miehekäs liikutus, ja tulkitsevat nämä sanat kauniisti sitä lohdutusta, jota Wilkuna kamppaillessaan itsensä ja vaikeuksiensa kanssa useinkin oli joutunut itselleen antamaan. Näissä sanoissa oli ja on myös kertomuksen korkein kohta; jättämällä ne koskematta, mutta pyyhkimällä muutamat venäläisten petollisuudesta ja lupauksensarikkoja tsaarista kertovat lauseet sensori ei sanottavasti kertomuksen kokonaisuutta pilannut. Tämän aiheen käsittelyssähän muuten oli jäljittelyn vaara olemassa, Välskärin kertomuksissa kun myös on kuvattu Kajaanin linnan kohtalo, Wilkuna on ilmeisesti tämän muistanut. Kertomuksen siveellisestä perusaatteesta johtuu, että Fieandtin antautumispäätökseen vaikuttaa ratkaisevasti hänen vaimonsa ilmoittama "uuden elämän toivo", eikä aseman toivottomuus, ja ehkä halusta välttää yhtäläisyyttä Topeliuksen kanssa se, ettei jättiläispoika Cajanuksesta eikä linnan räjähtämisestä mainita mitään. Yleislaadultaankin kuvaukset ovat erilaisia. Topeliuksen esitys on maalailevaa, kirkasta ja herkkää, vaipuvan kaarlolaisuuden iltaruskoa, Eva Falkenbergin ja sissien romantiikkaa – eräänlaista "historiallista lyriikkaa"; Wilkunan kuvaus on elämänkehoituksessaan siveellisesti syvempi, kirjoitettu myöhäsyntyisen karoliinin miekankärjellä, joka ei tosin ole sovelias sommittelemaan lyyrillishohtoisia näkyjä, mutta voi kohota käskevästi viittaamaan tulevaisuuteen, jossa odottaa kärsimyksillä lunastettu palkinto.

Isonvihan kauhuihin kuuluu vielä kertomus Veljekset. Se on samanlaatuinen kuin Revontulten alla, eli siis kuvaus yksinäisestä sankarikohtalosta, mutta se on siveellisesti ylevämpi. Revontulten sissi on kostaja, kuolemaan saakka lannistumaton sisuluonne, Tapani Stenbäck on kuolemaan saakka ulottuvassa uhrautuvaisuudessaan korkeimman inhimillisyyden edustaja. Kertomus on äärimmäisen vaatimaton, hiljainen ja koruton, vailla pienimpiäkään koristuksia; lukija saattaa silmäillä sen välinpitämättömästi ja tuntea loppuun päästyään kummastuneensa siitä, että kasakat näin iltikseen saivat Tapanin surmatuksi; ovatpa sen loppusanat tylyssä lyhyydessään melkeinpä kylmiä ja tunteettomia. Mutta tarkemmin ajatellen ymmärrämme, että kertomuksen hiljaisuuden alla sittenkin piilee jotakin. Toinen veli, Jooseppi, on uhmannut vihollista ja jäänyt paikalleen hoitamaan paimenenvirkaansa, joutuen lopuksi kasakkain pahoinpitelemänä vankilaan; toinen, Tapani, saapuu tänne, pyytää häntä pakenemaan hänen vaatteissaan, ja on valmis kuolemaan hänen puolestaan. Kasakat sitten surmaavat Tapanin, kun tämä tyhjintoimin palaa kotiinsa. Hänen viimeiset himmenevät ajatuksensa koskevat pakolaisia, joille hän ei nyt saakaan viedyksi heidän tarvitsemaansa suolaa, ja veljeänsä: "Etten minä sittekin pakottanut häntä pakenemaan, sillä nythän minä kuitenkin kuolen vihollisen käden kautta". Tapani on ujo, sillä veljellensäkin hän toivottaa hyvää iltaa "hämillisesti rykäisten"; hän ilmoittaa aikeestaan "ujolla ja matalalla äänellä", ja huolehtii aina vain muista: "Meillä on siellä ankara suolan puute ja minä ajattelin, että sinä ehkä voisit mennessäsi viedä sinne muutamia kappoja täältä Vaasasta"; hänen hirteenjoutumisellaan ei ole väliä, sillä "olenhan minä perheetön mies, jota vastoin sinulla on perhe ja lisäksi seurakuntalaiset"; ja kun Jooseppi on hänen tarjouksensa hyljännyt, hän istuu "käsillä polviinsa nojaten, allapäin ja ääneti"; "katsellessaan syrjästä noita rehellisiä ja avoimia piirteitä sekä miehekkään jykeitä hartioita, jotka nyt olivat pettymyksestä painuneet kokoon, valtasi pappiveljen hellä myötätunto, joka pakotti hänet syleilemään veljeään". Wilkuna on tällä koruttomalla tarinallaan esittänyt suomalaisen, lähinnä herännäistyyppisen kansanmiehen sielullisesti ja siveellisesti kauneimmillaan ja korkeimmillaan; hän on samalla todennut, että suurimman ja jaloimman epäitsekkyyden palkka joskus voi olla kokonaan toinen kuin siveellinen tuntomme vaatisi; ja toteamalla tämän hän herättää lukijan sielussa äänettömän vastalauseen sen johdosta, että näin on ja että olemme voimattomia niiden kohtaloiden kädessä, joita osaksemme voi tulla. Ja koska tämä kertomus asuu tässä ilmapiirissä, ei vihollisesta ole sopinut lausua ainoatakaan pahaa sanaa.

5

Kirjailija pääsee jäljellä olevissa kertomuksissaan riistäytymään irti siitä murheen sumusta, joka näyttää vallanneen hänen mielensä aina kun hän rupeaa käsittelemään Isoavihaa. Totisesta fennofiilistä, Daniel Jusleniuksen elämää ja suurta suomalaisrakkautta käsittelevästä kertomuksesta, säteilee herkkä tunne ja veikeä huumori, niin aito ja onnistunut, että sitä lukiessaan melkein kuulee kirjailijan äänen, kun hän hauskimmillaan tarinoi "sankariseurassa". Siinä suhteessa se on koko Wilkunan tuotannon kirkkaimpia kohtia. Kertomuksen alku, uuskaupunkilainen jaala purjehtimassa navakassa länsituulessa ja sen kannella raumalainen merikarhu kertoilemassa merimiesjuttuja parikymmenvuotiaalle hinterälle nuorukaiselle, johdattaa mieleen laiva "Toivon", merimies Långvikin ja hintelän nuorukaisen Erik Ljungin, jolle Långvik kertoi salaperäisiä asioita kapteeni Neptunus Gastista. Tilanne on myös kertojaan ja kuuntelijaan nähden sama kuin kertomuksessa Kerrankin oikea mies. Tarkoituksena on heti alunperin osoittaa suomalaisten etevämmyys, mikä tehdään silmää iskien, mieliksi nuorelle Tanelille, joka jo etukäteen on siitä vakuutettu. Merimies Kyörin jutuilla on ollut tässä suhteessa elähdyttävä vaikutus kirjailijaan itseensäkin, joka ilman niitä tuskin olisi saanut kuvatuksi Tanelin iloa ja ylpeyttä suomalaisuudestaan niin hyvästi kuin on tehnyt: "Hänen eteensä aukeni rannaton Itämeren ulappa, jolla loputon sarja vaahtopää harjanteita ajoi toisiaan takaa. Rajaton vapauden tunne ja kuohuva nuoruuden riehakkuus pullisti hänen rintaansa ja yhtäkkiä ällistytti hän Kyöriä ja toisia kannella liikkuvia merimiehiä huiskuttamalla lakkiaan ja huutamalla täyttä kurkkua: 'Hurraa! hurraa! Pois tieltä! Täällä mennä viilettävät Suomen pojat! Hurraa!'" Pohjaltaan tämä on sama mielikuva kuin Hakkapeliitoissa, jotka rynnätessään huusivat: "Olemme suomalaisia!"

Seuratessamme sitten kertomuksen kulkua huomaamme sen rakentuvan milloin murheellisista, milloin huumorintäyteisistä, eloisista tilannekuvista, joiden tarkoituksena on esittää Tanelin naivia, mutta hehkuvaa rakkautta suomalaisia kohtaan. Wilkuna kuvaa Jusleniuksen miehenä, jolla on iloinen ja herttainen luonne, suuri ja lämmin sydän, ja jonka pääintohimo on isänmaanrakkaus, kuten hän itse kirjoitti Suomalaisten puolustuksen loppusanoiksi: "Nämä olen kirjoittanut isänmaanrakkauden vaatimuksesta, joka on kaikkea rakkautta ylin. Minä en huoli muusta kuin että olen suomalainen ja, vaikka itse tuntematonna, toki saan kuulua mainioon kansaan". Me tunnemme, että vaikka Wilkuna kertookin Jusleniuksen väitteistä ja mielipiteistä huumorin valaistuksessa, niihin sisältyvät hurmiokansalliset näyt ovat silti hänelle itselleenkin jollakin tavalla pyhiä. Ilmeisellä nautinnolla hän lainaa Jusleniuksen sanat: "Kuinka suuri onni onkaan, kuulijani, kuinka onnellinen asiaintila saada kotimaisen ruhtinaan hallitessa, isänmaan rajojen rikkomattomina ollessa leikata oman pellon viljaa ja sammuttaa janonsa omasta lähteestä! Ja tämä oli suomalaisten kohtalo kautta lukemattomien vuosisatojen, joista meillä ei ole varmoja tietoja olemassa. Silloin ei niiden rajojen sisäpuolelle, jotka luonto näkyy Suomelle antaneen, vastoin asukasten tahtoa tullut kukaan muu kuin ehkä onneton turvanetsijä". Ja kun tulemme siihen kohtaan, jossa Juslenius kuvataan kirjoittamassa alkulausetta Svebeliuksen katkismuksen suomennokseen, noita puhtaita, koruttomia, lämpimän rakkauden täyttämiä sanoja, joita sukupolvi toisensa jälkeen sittemmin Suomessa ihmetellen ja heltyen luki, valtaa mielemme liikutus. Kirjailijan myötätunto kuvattavaansa kohtaan on kuljettanut hänen kynäänsä niin onnellisesti, että me lopuksi nöyrästi ihaillen kumarramme päämme suuren suomalaisen, isänmaansa rakastajan ja ihmisen edessä, jonka kuva on täten nähtäväksemme loihdittu.

Totinen fennofiili on kirjoitettu suuntaamalla varsinainen tähtäin kiinteästi kohti suomalaisten tulevaisuutta etevänä, itsenäisyyden arvoisena kansana. Kertomuksessa Nyrkki, jossa arvostellaan Pikkuvihan kurjaa sodankäyntiä, ja jossa erinomaisesti kuvataan räntäinen, kostea, alakuloinen syyspäivä sekä murheellinen, masentava joukkohautaus, kirjailija myös kohdistaa katseensa kansamme tulevaisuuteen. Anjalan miesten henki lehahtaa aavistuksena lähelle, siteet Ruotsiin tuntuvat kiristyvän ja rupeavan katkeilemaan, ja joukkohaudasta näkyvä kuolleen sotilaan nyrkki on kuin "koko Suomen kansan puolesta työntynyt mullan alta esiin". Tuo kuolleen nyrkki on omituinen ja eriskummallinen piirre, kertomuksen pohja-aatteen groteski vertauskuva, osoitus Wilkunan realistisesta taiteesta: "Se oli nuorenpuoleinen sotilas ja nähtävästi oli sillä ollut tuskallinen kuolinkamppaus, sillä hampaat, jotka näkyivät sinertyneiden huulten välistä, oli lujasti yhteen purtu. Lasittuneet silmät olivat puoliavoinna ja kasvoilla kuvastui kuin jähmettynyt kirous. Ruumiinkantajat eivät olleet saaneet hänen kuolinasentoon kangistunutta ruumistaan oikenemaan, sillä polvet olivat koukussa ja nyrkkiin puristettu oikea käsi ojentui suoraan ylöspäin ikäänkuin uhaten haudan partaalla seisovia". Sama nyrkki on kertomuksen viimeinen, vaikuttava näky: "Hautakumpu kohosi nyt autiona kentän keskellä ja sen kupeesta piipotti rannetta myöten lujaan puristunut, luiseva nyrkki. Räntähiutaleita tippui nyrkille ja valui hiljalleen alas, muodostaen likaisia juomuja pitkin kämmenselkää".

Syysiltana ja Siteet katkeavat ovat ajatussisällöltään suuntautuneet mietiskelemään samaa mahdollisuutta kuin mikä vilahtaa esiin Nyrkissä – Suomen eroamista Ruotsista. Edellinen on kokonaisuudessaan sommiteltu sitä varten, että tekijä saisi luontevan, historiallisesti ennusmerkillisen tilaisuuden tuoda julki sydämellänsä rakkaana ja juhlallisena asuneen Suomen itsenäisyysajatuksen. Sitä varten lukija viedään kaarlolaisten Sprengtportin ja Löfvingin seuraan, kuulemaan keskustelua entisten aikain paremmuudesta ja Ruotsin "nykyisestä" ränsistyneisyydestä – kuulemaan Löfvingin johtopäätöstä: "Ja yhä enemmän on minulle alkanut... selvitä, että Suomi kulkee uutta tulevaisuutta kohti. Mikä se sitten tulleekin olemaan, mutta yhteyttä Ruotsin kanssa ei voi enää kovin pitkälle jatkua". Ja tällöin kuuluu "sohvan nurkasta kirkkaalla äänellä lausuttu kysymys", kysyjänä pieni Yrjö Maunu Sprengtport: "Miksi eivät suomalaiset valitse itselleen omaa kuningasta?" Vanhat kaarlolaiset leimaavat tämän kysymyksen "totuudeksi lasten ja imeväisten suusta", ja innostavana, ennustavana, se jäi aikoinaan, jolloin Suomen vapaus ja tulevaisuus näytti olevan epätoivoisen suuressa vaarassa, väreilemään lukijan sydämeen. Jälkimmäisessä kertomuksessa olemme sitten läsnä sillä hetkellä, jolloin viimeinen side katkeaa, ja Döbeln joukkoineen marssii pois Ahvenanmaalta. Kirjailijan mietiskelyt ja järkeilyt ovat johtaneet siihen, että "kohtalon vallat olivat päättäneet erottaa Suomen Ruotsista"; tämän hän myös oli saanut sanoa; mutta hänen ennustuksensa siitä, kuinka Suomen sitten oli käyvä, sensori pyyhki kokonaan pois. Myöhemmässä painoksessa (Miekka ja sana) kertomus siltä kohdalta täydennettiin. Döbeln ei usko, että Suomesta tehdään venäläistä kuvernementtiä: "Minä, joka niin monena ratkaisun hetkenä olen nähnyt, mihin suomalaiset kelpaavat, uskallan vakuuttaa, ettei heitä ole häviöön määrätty. Heille on kohtalo asettanut oman osan historiassa, mutta mitä laatua se on, sitä ei ole meidän suotu tietää". Näitä sanoja emme siis saaneet kuulla 1914, mutta me aavistimme siitä huolimatta, mihin kirjailija tälläkin kertomuksellaan tähtäsi. Döbeln, Suomen sodan ihailtu sankari, on kuvattu terävästi ja selvin ääriviivoin. – Tälle kertomukselle on kuvaavaa lyhyys ja koruttomuus, jopa kuivuus. Novellistista maalausta, eräänlaista ilman pehmeyttä ja syysilmiöiden kauneutta, jonka kirjailija aina muisti kuvatessaan elonkorjuuta ja pilvipäivää, on sensijaan hiukkasen Syysillassa, jossa väreilee tältä alalta persoonallisenkin muiston häivähdys: Riihellä "lehahti vastaan kotoinen ja unettava riihituoksu. Keltaiset kauralyhteet kahahtelivat sisään syydettäessä ja varpuset räyskyttelivät katonräystäällä, odottaen pääsevänsä maahan varisseiden jyvien kimppuun"... "Ilma oli tuollainen tyynen lakea syysilma, jolloin ei paista päivä, mutta ei ole varsinaisesti pilvessäkään. Metsät alkoivat jo kellastua ja tuolla ja täällä liipotteli irtautunut koivunlehti hiljalleen maahan. Sänkivainiolla vaakkuivat varikset ja ylhäältä vastasi siihen omalla sävelellään etelää kohti purjehtiva kurkilauma".

Tällainen on Aikojen yöstä, kokoelma kertomuksia isänmaamme historiasta, siitäkin merkillinen, että se enimmäkseen kuvaa äärimmäisiä masennuksen hetkiä, mutta tästä huolimatta rohkaisee ja sytyttää uskon uuteen, parempaan tulevaisuuteen. Arvostelu otti sen kiittäen vastaan. Gunnar Suolahden kirjoitus Uudessa Suomettaressa luotaa syvältä sekä ansiot että puutteet:

"Tavallisimmin... suomalainen esitetään sortumassa, ja enimmäkseen yksin, unohdettuna ja itsensä varaan jätettynä, entisen arkielämän ilojen ja toiveitten häipyessä sekä pohjolan syksynharmaan tai talvisen kolkon luonnon lisätessä lohdutonta mielialaa. Ja jospa tällainen kohtalo on ikäänkuin luontaisena seurauksena pieneen, syrjäiseen ja kovia kokeneeseen kansaan kuulumisesta, niin toisaalta tuollaisina hetkinä novellien henkilöissä paljastuvat saman kansan parhaat luonteenominaisuudet, perisuomalainen kylmäverinen tyyneys, sitkeys ja uskollisuus viimeiseen asti; eikä edes ristiriita kunniantunnon vaatimusten ja väkevän perhevaiston välillä voi niitä vähentää saatikka himmentää monista vääryyksistä kasvanut katkeruus. Näin käyvät kertomusten henkilöt esikuvallisiksi kokonaiselle kansalle ja heidän olemukseensa tulee jotakin sankarillista". Heikkouspuolella ovat päähuomautuksia ne, jotka koskevat eräiden kertomusten historiallista asiallisuutta: "Niinpä luutnantti Löfving, silloin kun hän novellissa 'Nyrkki' niin perin katkerasti arvostelee hattujen surkeata sodankäyntiä, itse asiassa juuri on palannut epäonnistuneelta tiedusteluretkeltä vihollismaahan ja tuomalla perättömiä tietoja vihollisarmeijan pikaisesta tulosta ja suuresta lukumäärästä on saattanut sekasorron ruotsalaisessa leirissä ylimmilleen". Löfving on myös tarjonnut apuansa Venäjän lähettiläälle, mikä tosiasia ei suinkaan paljastu hänen keskustellessaan (Syysiltana) majuri Sprengtportin kanssa. "Vielä oudomman vaikutuksen tekee historiaa tuntevaan lukijaan se, että Löfvingiä hattujen sodankäynnin ivaamisessa avustaa majuri Sprengtport, joka itse oli hattupuolueen huomatuimpia miehiä ja sotapolitiikan kiihkeimpiä kannattajia". Terävää silmää osoittaa seuraava, lähinnä Wilkunan taistelukuvauksia tarkoittava kohta: "... yleensä tuntuu siltä kuin Wilkuna tällä alalla jo olisi sanonut sanottavansa ja tuskinpa erehtyisi, jos otaksuisi kirjailijan mielikuvituksen jälleen janoavan muita, olletikkin välittömästi nykypäiväin elämästä otettuja aiheita".

Uuden Auran Johannes (K.N. Rantakari) antoi empimättömän tunnustuksen; Wilkunan historialliset kertomukset hänen mielestään täyttivät "suuremmat vaatimukset kuin ajan muodin; ne vastaavat ajan tarvetta". "Ne ovat kipeään tarpeeseen varsinkin siihen nähden, missä ulkonaisissa oloissa kansamme on täytynyt elää ja ennen kaikkea silmällä pitäen sitä henkistä vetelöitymisen ja isänmaallisen tunteen heikkouden tilaa, mihin nykypolvi viime vuosina on vajonnut ja mihin nyt nouseva polvi uhkaa – hukkua". Wilkuna on kirjoittajan mielestä "suomalaisen rotutunteen isänmaallinen kohottaja", "ilmaus... siitä, että aikaisemman suomenmielisyyden isänmaalliset kylvöt... alkavat itää suomalaisessa kansassa". "Tällainen ilmiö on Kyösti Wilkuna, akateemiseen sivistykseen kohonnut rehellisen talonpojan poika Pohjanmaan Nivalasta, juro ja itseensä sulkeutunut, harvasanainen sekä koruton, mutta pinnan alta herkkä, tulinen ja tunteellinenkin, mutta ennen kaikkea joka puolelta miehevä". Ja kirjoittaja lopettaa kuin jotakin ennustaen: "Nykyisessä surkeudessa on ilahduttavaa se, että tämän suuntaisia taideilmiöitä alkaa näkyä ja että nousevat kyvyt lähtevät juuri kansamme syvimmistä suomalaisista riveistä. Mitä laajemmalle nämä ilmiöt ulottuvat, sitä enemmän on takeita siitä, että kansallinen herätyshuuto ei ole enää huutoa ylhäältä alas, vaan että kansamme syvät rivit alkavat itse omien päällikköjensä johdolla järjestäytyä raikkaiden torven toitausten kaikuessa. Jos tai kun se aika tulee, voidaan sanoa, että suomalainen osaa kyllä ratsastaa, kunhan se satulaan kerran pääsee..."

6

Erämaan lasten sopimuksen Wilkuna allekirjoitti Porvoossa lokak. 7 p. 1915; se koski ensimmäistä (3000 kpl) ja toista (1000 kpl) painosta, jotka tehtiin valmiiksi samalla kertaa. Palkkioprosentti oli 25; ensi painoksen palkkio merkittiin suoritetuksi; toisesta se suoritettaisiin niin pian kuin ensi painos olisi lähetetty loppuun. Kirjan hinnan ollessa 3:50 Wilkunan saatava siis oli kaikkiaan 2625 mk. Ennen on jo kerrottu hänen lopputilistään W.S.O.Y:n kanssa. Erämaan lapset lähetettiin kauppaan loka-marraskuun vaihteessa ja saavutti hyvän menekin – Wilkunallahan oli nyttemmin vakinainen ja laaja lukijakuntansa.

Kokoelman kaksi ensimmäistä kertomusta, Pietari Kaukovalta ja Katso, vanhat ovat kadonneet..., täyttää 81 kirjan 218:sta sivusta. Ne ovat oikeastaan samaa kertomusta – tekijä on vain katkaissut jälkimmäisen erilleen ja antanut sille oman nimen. Kun on lukenut ne, jää mieleen aavistus jostakin suuresta ja komeasta näystä, joka on avautunut kirjailijan sisäisten silmien eteen, mutta jota hän ei ole ehtinyt eikä jaksanut niin suurena eikä jalona kuvata. Tämä näky on sisältänyt kirkkaita kohtia pakanallisista suomalaisista, heidän vapaudenrakkaudestaan, kuninkuushaaveistaan ja eripuraisuudestaan; välähdyksiä ristiriidasta heimolaisrakkauden ja velvollisuuden, vanhan katoavan ja uuden sijaan tulevan välillä – aivan niin kuin kertomuksissa on kuvattu. Pietari Kaukovallan historia on ylipäätänsä ehyt ja virheettömästi sommiteltu, joskin hiukan sovinnainen romaani, vieläpä siinä suhteessa huomattava, että elämää ja tapahtumia katsellaan Pietarin kärsivän ja ymmärtävän, surumielisen ja traagillisen tunne-elämän valossa, mikä luo kertomuksiin hiljaista runollisuuden hohtoa, samanlaista vienoa helakkuutta kuin hänen ensimmäisessä kokoelmassaan. Vahinko on siis tapahtunut siinä, ettei kirjailija ole käsitellyt aihettaan niin laajasti ja perusteellisesti kuin se ilmeisesti olisi edellyttänyt – että hän jo aiheen valloitettuaan on jättänyt luomatta suuren, länsisuomalaisessa valossa esiintyvän kuvauksen pakanuuden ja kristinuskon taistelusta. Tämä johtui runollisen hersyväisyyden puutteesta, eräänlaisesta kuivuudesta Wilkunan kirjailijaluonteessa, kuten aikaisemmin on eri yhteyksissä useasti sanottu.

Ylläoleva sisältää kuitenkin suuren tunnustuksen näille kertomuksille tällaisinaankin. Miellyttävin tuntein lukija yleensä seuraa Pietari Kaukovallan vaiheita. Hän kyllä huomaa montakin sovinnaista seikkaa – hämäläispäällikkö Jurvan vaimo on kärsivä ja herkkä, kuten ainakin voimakkaan pakanapäällikön puoliso; Pietarin ryöstö ja kasvatus ryöstäjäin uskoon, palaaminen kotiin ja heimoustunteen voimakas herääminen, on tavallinen romanttinen juonisommitelma; Linnamäen piiritys ja valloitus on kuvattu heikosti, naivisti ja eläytymättä riittävästi sellaisen tapahtuman todellisuuspuoleen (parissa päivässä ei ole esim. mahdollista rakentaa heittokonetta, jolla viskeltäisiin "miehen painoisia kivijärkäleitä"); ristiretkeläisten johtajana on (Hatanpään Heikin mukaan) kalparitari Konrad, jolla tietysti on "vasemmassa poskessa iso miekanarpi", kuten useimmilla Wilkunan vanhemmilla sotureilla –, mutta niiden ohi luiskahtaa helposti, sen pahemmin loukkautumatta. Huomio nimittäin kiintyy pian siihen, mikä ilmeisesti onkin ollut kirjailijan pohjatarkoitus: opetukseen yksimielisyyden tarpeellisuudesta, jotta voitaisiin saavuttaa itsenäisyys. Jurva on suomalainen kuningasaines, joka katselee asioita korkeammalta näkökannalta kuin muut kansalaisensa, herättää kauas tähtäävillä pyrkimyksillään epäluuloa ja kateutta, ja sortuu paremmin omiensa kataluuden kuin vihollisen uhrina. Hän sanoo Pietarille, pyydettyään häntä luopumaan "muukalaisuudesta", s.o. kristinopista ja tulemaan pojakseen: "Yhdessä me saamme aikaan sen, mikä minulta yksin jää keskeneräiseksi. Me kukistamme Röngän ja rakennamme linnan valmiiksi. Sitten yhdistämme me eri heimokunnat, karkotamme Turusta ristityn piispan pappeineen ja valiotamme muukalaisten pystyttämän linnan Aurajoen suusta. Ja sitten... niin, sitten saat sinä kaiken vallan minun jälkeeni, sinä olet koko maan valtias, suomalaisten kuningas". Tämän korkean päämäärän Jurva on asettanut itselleen, mutta kun hän siihen pyrkiessään joutuu taistelemaan aikansa valtavirtausta, kristinuskoa vastaan, hän sortuu kuin vanhan tragedian korkealentoinen päähenkilö ainakin. Tämä traagillinen aatepuoli esiintyy vielä Pietarinkin kohtalossa: korkeasta kristillisestä humaanisuudestaan hän heimoustunteen kiihoittamana horjahtaa kostamaan isänsä kuoleman, siten rikkoen rauhanvalansa, – esiintyypä sitä koko heimomme kohtalossa, sen kun täytyy luopua toteuttamasta omia kansallisia ihanteitaan ja väistyä rannikoiltaan muukalaisen tieltä. Nämä kertomukset rakentuvat siis oikein vaistotun traagillisen pohjavirran varaan, mikä ei voi olla tekemättä vaikutustaan.

Siitä, mitä kaikkea Wilkuna oli mielessään nähnyt kertomuksia ajatellessaan, niissä on kyllä kuvaavia viitteitä. Saamme nähdä muinaissuomalaisen syyspäivän: "Oli leuto myöhäsyksyn päivä ja kylläisen keltaisena kuvasteli vastarannan koivikko itseään vedessä. Taampana näkyi siellä myöskin peltojensa keskellä umpipihaisia taloja, joiden pienet ampumareijät tirkistelivät epäluuloisina äänetöntä ympäristöä. Korkeat kaivonvintit kuvastuivat selkeätä taivasta vasten, mutta lakeisista ei tuprunnut savua eikä kuulunut karjankellojen kilinää eikä koirien haukuntaa, vaan kylä oli autio ja kuollut". Saamme tutustua muinaishämäläisiin, joilla ilmeisesti on Wilkunan täysi myötätunto puolellaan: "Ne olivat kaikki iäkkäitä rustottuneita miehiä omine pitämyksineen, oikeita häviävän ajan juurevia tervaskantoja, joita ei mikään mahti maailmassa kyennyt kääntämään uusille urille". He aikovat paeta kristinuskon edestä, ja kun Pietari huomauttaa, ettei sitäkään voi loputtomasti tehdä, koska vastassa on ikuinen lumi ja yö, he vastaavat ylpeästi: "Me elämme sitten yön ja lumen keskellä ja ellemme voi elää, niin kuolemme ainakin vapaina miehinä".

7

Kuolinvalvojaisissa on sepitetty tutun kaavan mukaan: tuomiokapitulin kanunki Laurentius kertoo Maunu-piispan kuolinvalvojaisissa kuoripoika Stefanukselle piispan ja oman historiansa. Se on pala tuttavallisesti tarinoitua historiaa, vailla mitään varsinaisia novellin solmukohtia, mutta häivähdys sen myötämielisyyden lämmöstä, jolla kirjailija on ajatellut tätä ensimmäistä suomalaisen kansan keskuudesta lähtenyttä piispaa, on jäänyt herkistämään sen sivuja. Siitä romanttisesta värikkyydestä ja lentoon lehahtaneen mielikuvituksen voimasta, jota tällaista aihetta käsiteltäessä luulisi liiaksikin esiintyvän, ei saata sanoa näkyvän paljoa. – Isä ja poika on kertomus Maunu Tavastista, pääsisältönä hänen oma muistelmansa lemmentarinastaan. Kesäpäivän helakka kauneus ja traagillisen rakkauden syvä, mutta aikain kaukaisuuteen rauhoittunut murhe valaisevat tämän herkän, seesteisen ja jalon kertomuksen sivuja. Pienenä häiriönä on vain se, että tässäkin esiintyy entuudesta tutulla tavalla vanhan ja nuoren (vartijan) keskustelu, osoittaen Wilkunan teknillisten sommittelukeinojen rajoittuneisuutta. Kuningas-ajatus tuodaan taaskin esiin: "...jos hänen armonsa piispa olisi meidän kuninkaamme ja mestari Olavi hänen perintöprinssinsä, niin meidän olisi hyvä olla".

Nuijapäällikön taiteellinen nousukohta on Ilkan uni, jossa marski itse selittää hänelle suunnitelmiaan: "Ja kenen hyväksi sinä joukkoinesi taistelet? Eikö niin, että herttua siitä suurimman hyödyn saa? Mutta kun minä olen poissa ja herttua saa täällä ohjat käsiinsä, niin luuletko sinä hänen teitä jäniksenkäpälällä sivelevän? Et luule, he. No onko sinusta sitten hänen ikeensä mieluisampi kuin minun? Enkö minä kuitenkin ole oman maan kasvatti, suora Suomen mies niinkuin tekin? Minä voin puhua kanssanne suusta suuhun, mutta häntä puhutellaksesi pitää sinulla olla tulkki. Vai onko teistä pohjalaisista vieras sorto parempi kuin kotimainen? Ja sorranko minä teitä edes? No, jos sorrankin, niin siihen minulla on pakko... on pakko pitää suurta sotajoukkoa aseissa, ettei kuka hyvänsä vieras pääse maassamme valtikoimaan. Olisitte vetäneet yhtä köyttä kanssani sen sijaan että kapinaan nousitte, niin me olisimme ainaisiksi ajoiksi saaneet omain asiaimme hoidon omiin käsiimme". Tämä puhe tulkitsee samalla Ilkan omiakin salaisia epäilyksiä, sillä hänelläkin on itsenäisyyshaaveensa: "Kuka oli kohoava marskin tilalle, sillä ilman hallitsijaahan maa ei voinut olla? Kuningas oli kaukana Puolassa, eikä piitannut Suomesta mitään. Herttua? Hänen nimensä varjolla ja kannatuksella tämä suuri yritys oli pantu alkuun, mutta olihan hänkin vieras Suomen kansalle, vaikka kyllä lähempänä sitä kuin kuningas. Mutta olipa vielä eräs, jonka saattoi panna marskin tilalle, jopa tehdä suomalaisten omaksi, erikoiseksi kuninkaaksi..."

Näissä kohdissa Wilkuna tulkitsee omaa historiallista käsitystään Nuijasodasta. Tämä pohjalaisen rahvaan poika, jonka esi-isä varsin hyvin on saattanut olla nuijamiesten joukossa, on ilmeisesti Klaus Flemingin ihailija, joskaan ei silti asetu nuijamiehiä vastaan. Lukiessaan Suomen historiaa ja haaveillessaan Suomen itsenäisyydestä hän tuli kaikkialta etsineeksi itsenäisyyshengen merkkejä ja edustajia. Itsestään selvää oli, että tällöin häntä erikoisesti miellytti Klaus Fleming, joka todellakin oli voimamies Wilkunan tyyliin, suomalainen itsenäisyysmies 1500-luvulta, karkea ja kursailematon kuten ankara aikansakin. Ei ole mitään kummasteltavaa siinä, jos Wilkuna romanttisesti kiintyi häneen, sillä hänhän oli tosiasiallisesti Suomen hallitsija ja edusti Wilkunan mielestä kauemmas tähtäävää aatetta kuin kulttuuriviholliset talonpojat, joille Wilkunalla kyllä oli annettavana osanottonsa ja säälinsä. Suomen itsenäisyysaatteen kannalta Wilkunan logiikka on ensi näkemältä virheetön, ja hänen ajatusrakennelmansa lisäksi runollisesti kaunis. Se auttoi hänet asettumaan Nuijasodan tapahtumien yläpuolelle, välttymään kiihkeästä "herravihasta" ja "kansan asian" sokeasta ajamisesta, jopa oivaltamaan herttuankin osuuden merkityksen Suomen kansan kannalta.

Rahvaan säälittävän osan Wilkuna kuvaa kertomuksessaan Poikki hakatut kädet, jonka päähenkilö on Tuomas Heikinpoika Juvan Salajärveltä, Tuomaan kohtalo on järkyttävä varsinkin siksi, että hän joutuu menettämään kätensä ikäänkuin kohtalonivaiseksi palkinnoksi siitä, että oli luottanut edes yhden Suomen herran oikeamielisyyteen. Merkkinä kertomuksen korkeasta siveellisestä tasosta on se, ettei synny mitään kostonhalua käsien hakkauttajaa vastaan: hänen rangaistuksenaan on kalvava tunnon moite kiivastuksissa teetetystä julmuudesta. Loppuvaikutelmassa on turtunutta alistumista menneiden aikojen onnettomuuksiin ja samalla myös hiukka inhoa koko ihmissukua kohtaan.

Nuijasodan aikaan kuuluu Kesken aseiden melskeen, kertomus Ljungo Tuomaanpojasta, "joka tänä väkivallan ja hävityksen aikana teki hengen työtä ja suoritti valistuksen kylvöä tulevia sukupolvia varten", samoin kuin Ericus Erici postilla- ja Maskun Hemminki teinilaulujen suomennostyöllä. Kertomuksen alkuna on kulunut juttu Hannu Krankasta Abraham Melchiorinpojan susiturkeissa, ja keskeisenä tapauksena Kaarle herttuan ja hänen perheensä saapuminen Ljungo Tuomaanpojan kotiin Kalajoelle. Lyhyesti, myötämielisesti ja sattuvasti kirjailija kuvaa korkeat vieraat, herttuan luonteen ja käytännöllisyyden, sekä kansan ihailun häntä kohtaan, viisaasti siirtäen huippukohdan lopummaksi. Tämä on maanlain suomennoksen esittäminen herttualle, minkä kautta oli "astuttu pieni askel eteenpäin sillä tiellä, jolla suomalaisten oli kamppailtava kohti kansallisia päämääriään". Kertomus rakentuu siis hiljaisen kulttuuritapahtuman varaan, mutta sen vaikutus on herättävä ja pysyvä; tällaisen aiheen valinta oli kuten tiedämme Wilkunan erikoisuuksia.

Kun kansa näytti itsensä on sommiteltu sitä varten, että saataisiin kertoa Kaarle herttuan suomenkielisestä julistuksesta ja sovittaa hänen lausumikseen sanat, jotka kirjailija oli keksinyt ja jotka ilmeisesti miellyttivät häntä: "... minä tahdon merkitä nimeni suomenkielisen julistuksen alle. Se on oikeus ja kohtuus, sillä Suomen kansa on näinä vuosina näyttänyt, että se on olemassa..." Kertomus huokuu ihailua tätäkin kursailematonta ja kiivasta voimamiestä kohtaan, antaen samalla korkean tunnustuksen myös hänen takanaan häämöittävälle kansalle: herttuan päätöksen allekirjoittaa suomenkielinen julistus olivat saaneet aikaan "suomalaisten talonpoikain nuijat".

Kokoelman päättää Jouluyönä, kertomus Jesper yövartijasta, joka kuuli, kuinka mestattujen herrain päät veisasivat jouluyönä. Se on sävyltään kodikas, erikoissävyinen ja tunnelmallinen; romanttinen tarina sulautuu siinä luontevasti jouluyöhön ja herttuan julmuuteen kohdistuvaan arvosteluun, kehittäen sovinnollisen mielialan, mikä kauniisti päättää tämän julmia vaiheita käsittelevän sikermän.

8

Gunnar Suolahti oli edellä selostetussa arvostelussaan vihjannut siihen, että Wilkuna oli ehkä täksi kerraksi tyhjentänyt historiallisen aiheistonsa ja kaipasi vaihteeksi uusia aloja. Sama ajatus tulee mieleen vielä nytkin, ja varsinkin lukiessa Erämaan lapsia, jonka karuudesta olen edellä maininnut. Arvostelu huomautti siitä nyt päättäväisemmin. Anna-Maria Tallgren lausui Helsingin Sanomissa:

"... romantikon näkemystä ja kuvitusvoimaa ei Kyösti Wilkunassa ole rahtuakaan. Hänen historialliset kuvauksensa ovat aina selväpiirteisiä, ne ovat yksityiskohtaisesti yhtäpitäviä asiakirjojen kanssa ja osoittavat kunnioitettavaa tutkijauutteruutta, niistä huokuu puhdas isänmaallinen henki – mutta niiltä puuttuu väri, tuoksu, kajastus, kaikki se sanoin sanomaton, joka tekee pukukuvasta muotokuvan, historiasta todellisuuden... Ainakin allekirjoittaneesta ovat ne parhaana todistuksena siitä, että vasta romantikko saattaa rekonstruoida historiaa, joskin tämän romanttisen aineksen luonnollisesti on palveltava todellisuutta eikä noustava yksinvaltiaaksi". – Arvostelu on tätä huomautusta lukuunottamatta yleensä suurta tunnustusta antava.

Uuteen Suomettareen kirjoitti arvostelun (20/10) Wilkunan monivuotinen nuorempi ystävä ja kirjallinen seuratoveri Huugo Jalkanen. Huomauttaen, että "Platon on ystäväni, mutta totuus sitäkin enemmän", hän aluksi valmistaa sekä kirjailijan että muut lukijat odottamaan moitetta ja varautuu samalla kirjailijan suuttumusta vastaan. Wilkunalla on "kaikki edellytykset Pohjanmaan, kotiseutunsa kuvaajaksi"; jo ensimmäisissä novelleissaan hän oli "kypsä taiteilija, ja jokaisesta sanasta tunsi lukija, että tekijä oli oikeissa aiheissa"; seuraavien novellien johdosta "lukijassa yhä varmistui usko, että kirjallisuuteen oli ilmestynyt psykolooginen ihmiskuvaaja ja syvästi tunteva ja näkevä elämänkuvailija".

Tämän johdannon jälkeen arvostelija lausuu käsityksensä, että "historiallinen aihe sinänsä ei tietenkään ole lainkaan hyljeksittävä", mutta: "vapautta miten paljon tahansa, se on ainoa tie, jolla historiallisista aiheista saa syntymään suurta taidetta. Sen opetuksen antaa ainakin kirjallisuudenhistoria. Historiallisuuden tarkka noudattaminen tekee kaunokirjallisista tuotteista vain jonkunlaisia historian loisia, jotka kaunokirjallisen, aina jonkunverran mielikuvitusta sisältävän muotonsa vuoksi eivät enää ole historiaa, mutta historian rajoitettuina kuvittajina eivät liioin puhdasta taidetta. Ne sekoittavat historian ja taiteen toisiinsa, mikä ei ole niille eduksi". Wilkuna kuuluu arvostelijan mielestä tähän jälkimmäiseen ryhmään. Hänet "näyttää vähitellen vallanneen jonkinlainen isänmaallinen ja kansallinen innostus, joka on saanut hänet kokonaan unohtamaan kotiseutunsa varmasti rikkaat aiheaarteet ja ryhtymään sovinnaisen käsityskannan mukaisten historiallisten kertomusten kirjoittamiseen... Onhan tuollainen isänmaallinen henki kaunista ja saavuttaa varmaankin vastakaikua laajoissa piireissä, mutta suurempi kansallinen merkitys kuin tuollaisilla persoonattomilla piedestaalikuvilla olisi kuitenkin kotiseudun nykyaikaisten tyyppien ja olojen kuvauksella, johon Wilkuna ehdottomasti saisi aivan toisella näkemyksen voimalla vaikuttavan elämäntunnon. Uskon, että Wilkuna sitä alaa jatkaen saa paljon pysyvämpiä ja laajakantoisempia tuloksia aikaan. Pohjanmaan 'eepos' on häneltä yhä kirjoittamatta, mutta jos hän sen luo, joko sitten yhdenjaksoisena tai novelleissa, on hänen asemansa kansalliskirjailijana paljoa taatumpi kuin historiallis-kansallisten kertomusten nojassa. Kyösti Wilkunalta, jos keltään, voi Pohjanmaa odottaa eepillistä kuvaustaan".

Antaen arvostelijan väitteiden puhua puolestaan niin hyvin kuin voivat, huomautan vain, että kirjoituksen tarkoitus ilmeisesti on hyväntahtoinen; eri asia on, että hyväntahtoisuus – johon tässä liittyy liiaksi neuvova ja mestaroiva sävy – voi joskus, ja varsinkin nuoremman kynästä lähteneenä, tuntua sen kohteesta hyvin loukkaavalta. Niin kävi tässä. Wilkuna pahastui sydänjuuriaan myöten. Lokakuun 24 p. hän kirjoitti minulle Nivalasta:

"Käytyäni Oulussa ja muutoin suoritettuani haltuuni uskotut asiat olin parahiksi päässyt asettumaan maaseudun rauhaan, nauttien myöhäsyksyn harmaan tasaisista ilmoista ja hauskoista ilta- ja aamuhämäristä sekä kirjoittaen hyvällä vauhdilla kuvausta Eerik Flemingistä.

Silloin, keskelle tätä idylliä, tuo U. Suometar nokassaan Jalkasen... korkeaesteettisen saarnan. Arvaat, että se silmänräpäyksessä meuroi minun henki-ruumiillisen olemukseni sekaisin. Mielentilastani sen ja sitä seuranneen päivän kuluessa saat parhaan käsityksen, kun palautat mieleesi kuvan tiikeristä, joka hampaitaan näytellen, muristen ja hännällä kylkiään piesten käyskelee häkissään, kun joukko poikanulikoita ulkopuolelta ojentelee hänelle likaisia sormiaan. Jos olisin tämän attentaatin aikana ollut siellä, niin hyvin luultavasti olisin ensi vihan puhdissa mennyt viivana Kapteeninkadulle, ottanut sitä... niskasta, heittänyt vuoteeseen mahalleen ja piessyt niin, että hän olisi vielä kuolinhetkelläänkin tuntenut kihelmöimistä pakaroissaan. Sillä sapettavinta oli minusta se, että niin doseeraavan luennon pitää minulle... Mutta koska hän nyt kerta on katederille kiivennyt, niin ottakoon vastaan sen mörssärinlaukauksen, jonka olen häneen suunnannut. Luonnollisesti minä pahimman puuskan asettuessa tartuin julmalla miinillä kynään ja ryhdyin kirjoittamaan puolustusta. Valitettavasti tuli siihen väliin uusia, eräistä täkäläisistä tapahtumista aiheutuneita mielenjärkytyksiä... niin että vasta tänään sain mörssärini täyteen latinkiin. Lähetän sapiskani tämän mukana sinulle pyynnöllä, että lukaiset sen läpi ja teet pyhkimisiä, missä tuntuu menevän yli maalin. Tämän teen ensiksi siitä syystä, että itse tosiaankaan en vielä pysty kirjoitustani tyynemmin arvostelemaan, sillä sydänkarsinassani yhäkin priiskahtelee. Toiseksi päätin sen lähettää sinun kauttasi siitä syystä, että saisit nähdä vastaukseni ja selostaa sen joskus veli Ivalollekin, sillä eihän ole sanottua, jos se Suomettareen pääseekään... Kun nyt olen pahimman sappeni saanut puretuksi, niin voin jälleen palata Erik Flemingin seuraan..."

Kuten näkyy, lieventää tämän voimakirjeen sävyä humoristinen itseironia.

Jostakin syystä, varmaan en muista mistä, mutta todennäköisesti siitä, että yllä oleva pyyhkimisvaltakirja saapui minulle päivää myöhemmin kuin itse kirjoitus, johtui, että Wilkunan vastaus meni aluksi sellaisenaan, ilman pyyhkimisiä, U. Suomettareen. Pyyhkimiset suoritin vasta korjausvedokseen, voimatta kuitenkaan kaikissa kohdissa muuttaa kirjoitusta niin kuin olisin halunnut. Kirjoitin Wilkunalle marrask. 1 p.:

"Lauantaina... menin lukemaan kirjoituksesi korrehtuuria. Sen minulle päätoimittaja auliisti toikin ja pyyhin siitä eräitä vähemmän sopivia kohtia, jotka olit siihen kiivaudessasi pannut, mutta joita juuri arvasin sinun itsesikin siitä pois toivovan. Silloin oli kirjoitus... ladottu, ja mikä vielä pahempi, herra Jalkanen oli jo ehtinyt kirjoittaa vastauksensa siihen. Kun hänen vastauksensa, kuten ymmärsin, vaikka en sitä tietysti nähnyt, osittain kohdistui niihin paikkoihin, joita pyyhin, joutui hra Hynninen ymmälle, mitä siinä tapauksessa oli tehtävä. Seurasivat pitkät neuvottelut hra Koskenniemen kanssa, ja asia päättyi sillä kerralla siihen, että koko juttu aiottiin lähettää uudelleen hra Jalkaselle, toivomuksella että hän vaivautuisi vastaustaan justeeraamaan..."

Sen hra Jalkanen ystävällisesti tekikin. Molemmat kirjoitukset julkaistiin marrask. 3 p. Koskenniemen osuus asiaan johtui siitä, että hän oli U. S:n kirjallisen osaston toimittaja.

Wilkuna aloittaa ilmoittamalla käsittäneensä hra Jalkasen kirjoituksen "isällisiksi neuvoiksi siitä, mitä minun olisi kirjoitettava ja mitä kirjoittamatta jätettävä". Suunnaten hyökkäyksen yleensä "kaunosieluja" vastaan, hän sanoo alunpitäen olleensa "selvillä siitä, mitä... kaunosielupiireissä, joihin kuuluu nuorempia ranskalaismakuisia estetiikan harrastajiamme, ajatellaan historiallisesta kaunokirjallisuudesta..." Mutta tältä mielipiteeltä Wilkuna kieltää kaiken merkityksen; heillä ei ole mitään edellytyksiä lausumaan tuomiota historiallisen kaunokirjallisuuden todellisuusarvosta, sillä siksi tyyten heiltä puuttuu "kotimaan historian sekä tuntemus että harrastus". Arvostelijan huomautukseen siitä "kansallisesta innostuksesta", joka on Wilkunan vallannut, viimemainittu vastaa: "Niin, valitettavasti asianlaita onkin siten, että minä kansamme historiaa tutkiessani – ja tehdessäni sitä sellaisen valtiollisen tilanteen vallitessa kuin missä me kuluneina vuosina olemme eläneet – en ole ikävystyneellä ilmeellä voinut nähdä niitä monia ahtaita vaiheita, joiden läpi kansamme entisinä aikoina on kamppaillut kohti sille asetettuja päämääriä... Jos kertomuksiini niin ollen on päässyt valahtamaan isänmaallista ja kansallista innostusta, mikä niin pahoin häiritsee teikäläisiä taidekäsityksiä, niin sille en totisesti ole mahtanut mitään... Minulle on ollut tärkeämpää saada nämä tuntemukseni sanotuksi kuin harkita, sekö vai tämä kirjallisuuden laji minulle paremmin takaisi kansalliskirjailijan maineen..." Väitettä siitä, että hänen historiallisten kertomustensa henkilöt olisivat "persoonattomia piedestaalikuvia", Wilkuna pitää kohtuuttomana. Ne ovat hänen mielestään jo meidän historiassamme piedestaalilla. "Minä en ole nähnyt olevan mitään syytä kiskoa heitä sieltä alas, vaan pyrkimyksenäni on ollut ainoastaan kuvata heitä erinäisissä tilanteissa ja siten uudelleen verevöittää heidän muotokuvaansa niissä puitteissa, minkä aikakirjamme ovat heistä jättäneet... Vai olisinko minä täyttänyt paremmin taiteelliset vaatimuksenne, jos olisin historialliset merkkihenkilömme kiskonut alas ja esittänyt heidät jossain minun yksityiselle maulleni tai päähänpistoilleni sopivassa valaistuksessa?" Sitten Wilkuna edelleen moittii tuota kohteekseen valitsemaansa "kaunosielujen" ryhmää: "Isänmaalliset, kansalliset ja, sanokaamme, yleensä kaikki ihanteellisemmat elämänarvot näyttävät teidän taidekäsityksellenne epäilyttäviltä ja tuomittavilta..." "Tarvitaan vain, että te taiteen vartiat hiukan laajennatte sitä kaihdinlappujenne välistä näkökulmaa, jolta te kirjallisuuttamme tarkastelette. Silloin voisitte myöntää, että esim. kansalliset ja isänmaalliset arvot ovat kirjailijalle ainakin yhtä arvokkaita kuin eroottinen kiemailu tai kamarisielujen yksinäisyys-vaikertelut". Wilkuna on sitä mieltä, että historiallisten kertomusten sommittelussa on käytettävä "vapautta" ainoastaan sikäli kuin historialliset tosiasiat myöntävät. "En puolestani voi hyväksyä sitä, että kirjailija muka oman temperamenttinsa vaatimuksista on oikeutettu heittelemään huiskin haiskin historiallisia tosiseikkoja". Hänen kirjoituksensa viimeinen lause kuuluu: "Tahtoisin vain loppujen lopuksi huomauttaa Teille, hra Jalkanen, että se isällinen sävy, millä Te käytte minulle, muka väärälle uralle joutuneelle, pitämään ojentavan luennon, on mielestäni ohi arvostelijan oikeuden menevää tahdittomuutta".

Hra Jalkasen vastaus on pitempi kuin Wilkunan kirjoitus; sen sävy on sileämmästä tyylistä huolimatta tiukka ja peräänantamaton. Hän ei myönnä olevansa mikään "kaunosielu" eikä menneensä arvostelussaan kohtuuden rajojen ulkopuolelle. Wilkuna ei sitä lukenut: "Luettuani... kirjoitukseni en heittänyt silmäystäkään sen kintereillä laahaavaan..., vaan pistin lehden laatikkooni, sillä tahdoin säästää mieleni tasapainon..."

Sitä hän todella näinä viikkoina tarvitsikin, kuten seuraavasta luvusta tulemme näkemään.

XIX

TOIMINTA VÄRVÄRINÄ

1

Kuten Wilkunan teoksista olemme huomanneet, askartelivat hänen ajatuksensa mielellään Suomen itsenäistymiseen kohdistuvissa haaveissa ja mielikuvissa. Venäläisten vuoksi hänen kuitenkin oli pakko rajoittua siinä suhteessa lyhyihin vihjauksiin. Itsenäisyysasia oli sitäpaitsi niissä oloissa yleisöllemme niin outo ja utopistinen, ettei sitä voinut, jos mieli säilyä viisaan kirjoissa, ottaa puheeksikaan muualla kuin runouden piirissä, ja sielläkin epäselvästi. Kukaan ei rohjennut ajatellakaan sen pitemmälle kuin että "entiset oikeutemme" oli saatava takaisin.

Ajatusmaailmassaan Wilkuna oli siis itsenäisyysmies jo ennen sotaa, jota hän kiihkeästi odotti, uskoen sen pelastavaan ja puhdistavaan vaikutukseen. Suursota kuvasteli hänen mielessään jonkinmoisena "Jumalan tuomiona", jolloin hyvät palkittaisiin ja pahat rangaistaisiin. Euroopan suurpolitiikan tuntemukseen ja siitä tehtyihin johtopäätöksiin ei tämä hänen mielikuvansa perustunut – sen lähtökohtana oli vain hämärä tunnelma siitä, että jonkinmoinen maailmanhistorian käräjäpäivä oli nyt, etupäässä Venäjän Suomea kohtaan harjoittaman sorron vuoksi, tarpeen – että ihmisten pahuus oli saavuttanut tällä haavaa riittävän mittansa, aivan kuin ennen vedenpaisumusta. Wilkuna oli tässä suhteessa samanlainen kuin ihmiset yleensä: me katsomme tulevaisuuteen enimmäkseen ja selvimmin vaistoillamme ja aavistuksillamme – vähemmän menneisyyden ja nykyhetken tosiasioista tehdyillä loogillisilla johtopäätöksillä.

Wilkuna oli kuitenkin sodan syttyessä yksinäinen olio, joka murjotti syrjäisessä Jorvaksessa eikä juuri tavannut sellaisia piirejä, jotka olisivat olleet innostuneita suurpoliittisista haaveista. Vuoden vaihteessa hän sitäpaitsi muutti Nivalaan, jossa ei tehty aloitteita tällä alalla. En usko hänen tietäneen jääkäriliikkeestä pitkään aikaan sen enempää kuin mitä hämärät kuiskeet siitä kertoivat; rupesipa hänen kiihkeä, Saksan nopeaan voittoon kohdistuva odotuksensa päinvastoin jo painumaan apeamielisyydeksi, kun sota pitkistyikin. Mutta jääkäriliikkeen miehet kyllä tiesivät ja tunsivat Wilkunan ajatustavan, ja hakivat hänet käsiinsä niin pian kuin siihen tilaisuus tarjoutui.

Lokakuussa 1915, Wilkunan ollessa valmistamassa Erämaan lapsia Helsingissä, Kai Donner soitti minulle Kirjaan, tiedustaen Kyösti Wilkunaa. Tämä sattuikin olemaan luonani ja lähti heti tapaamaan Donneria Ylioppilastaloon. Arvaten, mistä oli kysymys, sanoin Wilkunalle jotakin siihen suuntaan, että "harkitse nyt asia tarkoin, ennenkuin päätät". Keskustelu Donnerin kanssa kesti vain muutaman minuutin: Donner selitti lyhyesti asian ja tiedusteli, haluaisiko ja voisiko Wilkuna ruveta värväämään kotiseudultaan miehiä Saksaan, mihin Wilkuna heti ja epäröimättä vastasi myöntävästi. Erikoispiirteenä painui hra Donnerin mieleen se, että Wilkuna samalla pyysi itselleen taskuasetta, minkä hän jo iltapäivällä saikin tri W.O. Sivéniltä. Palatessaan luokseni Kirjaan Wilkuna oli kuin unesta herännyt. Panin merkille, että hänestä uhosi jonkinmoista outoa, erikoista innostusta. Pidin kuitenkin tarpeellisena uudelleen kehoittaa häntä harkitsemaan tarkoin, mihin ryhtyi, ottamaan huomioon kaikki mahdolliset seuraukset, velvollisuutensa perhettään kohtaan, olemaan äärimmäisen varovainen j.n.e., mutta kaikki nämä hyväätarkoittavat nuuskaviisaat neuvoni Wilkuna hymyillen pyyhkäisi leveällä kädenliikkeellä menemään kuin lääkäri Döbelnin lääkkeet. Tämän jälkeen annoin puolestani hänelle siunaukseni, mielessäni se hämärästi fosforivaloinen, rukouksen, uskon ja toivon sekainen tunnelma, jonka salaperäisessä kuutamoloisteessa ensimmäiset jääkäriparvet Saksaan menivät. Ja niin oli Kyösti Wilkunasta tullut jääkärivärväri – uusi ratkaiseva elämänkausi oli alkanut.

Nämä tällaiset asiat vaativat muun ohessa hyviä hermoja; ilman niitä ei pää pysy kylmänä eikä harkintakyky kirkkaana. Uskon vahvuudessa ei Wilkunalla ollut vikaa, mutta hermot olivat nuoruudesta saakka olleet kireällä sekä sielunelämän sairaalloisen kiihkeyden että ahtaiden olojen ja väkijuomain väärinkäytön vuoksi. Hermojännityksen äkillistä kiristymistä osoittaa tuo tarve saada taskuase, jolla Wilkuna sittemmin niin mielellään ja kohtalokkaasti leikitteli, ja se, että hän samana iltana viihdytteli kiihtymystään väkijuomilla, huolimatta edessä olevan tehtävän vakavuudesta. Tämä on muistettava arvosteltaessa Wilkunan seuraavia tekoja ja kohtaloita.

2

Wilkuna matkusti Helsingistä lokak. 11 p. Nivalaan, ja sieltä muutaman päivän kuluttua Ouluun, neuvottelemaan sikäläisten aktivistien kanssa. Tätä tarkoittavat Jalkas-historian yhteydessä siteeratun kirjeen (lokak. 24 p:ltä) arvoitukselliset sanat – "käytyäni Oulussa ja muutoin suoritettuani haltuuni uskotut asiat". Tällä Oulun-matkalla on ilmeisesti tapahtunut se keskustelu maisteri Leino Pentzinin kanssa, josta K.A. Wegelius kertoo.[113] Wilkuna olisi silloin lausunut, "että reaalisia itsenäisyyden toteutumistakeita oli olemassa sangen vähän ja että suunnitelmissa oli paljon laskemattomista sota- ja valtiollisista tapahtumista riippuvaa, mutta että siitä huolimatta – ja vaikkapa kaikki epäonnistuisikin – tulisi hellittämättä taistella jääkäriliikkeen kannattamiseksi. Sillä... jollei maailmansodan aikana mitään tehtäisi eikä mitään uskallettaisi, valtaisi kansan kuolettava toivottomuus... Sellainen toivoton mieliala... turmelisi kansan henkisesti, jotavastoin epäonnistunutkin yritys viittaisi tulevaisuuteen ja pitäisi toivoa vireillä". Pentzinin huomautukseen, että tällainen liike varmaan tulisi ilmi ja värväreitä uhkaisi hirsipuu, Wilkuna olisi vastannut: "Mitäpä se haittaa, jos muutamat sadat suomalaiset käyvätkin kuolemaan, sillä eihän meiltä sataan vuoteen olekaan sitä vaadittu. Ja näiden vainajien muisto sytyttää mieliä vuosien taakse ja vaikuttaa rohkaisevasti".

Voimme jokseenkin selvästi kuvitella Wilkunan ajatukset ja mielialat lokakuun puolivälin jälkeen, jolloin hän Oulusta palattuaan oli asettunut Seppälän-kotiinsa, kirjoittaakseen Suomalaisia sankareita ja värvätäkseen alokkaita Saksaan. Kirjallista työtään hän ei laiminlyönyt; päinvastoin sen sankarilaatu innostutti häntä, tuntuen erikoisen sopivalta juuri tähän aikaan, jolloin toivo ja haave maalaili taivaanrannalle nykypäiväin uusia sankareita. Marrask. 4 p. hän saattoi lähettää kuvauksensa Eerik Flemingistä, jota oli pian seuraava Klaus Kristerinpoika Horn, ja näin oli suoritettu hänen osuutensa Sankarien kahteen ensimmäiseen vihkoon, kaikkiaan neljä kertomusta. Marrask. 10 p, hän kirjoittaa: "Merkillistä, kuinka tyhjentymätön aarreaitta meidänkin köyhäksi sanottu historiamme on! Vaikka olen siinä vuosikausia ollut päälläni kuin juoppo mehiläinen kennossaan, niin kuitenkin paljastuu tuon tuostakin tietopiirissäni aukkoja. Niinpä ällistyin kelpo tavalla, kun käydessäni käsiksi tähän viimeiseen aiheeseeni (Klaus Kristerinpoika Horniin) huomasin, että edessäni seisoo kenties kaikista loistavin suomal. sotapäällikkö – mies, josta minulla tähän saakka on ollut verrattain vaillinainen ja hämärä mielikuva..."

Tämän ohella myllersi hänen mieltänsä maisteri Jalkasen jupakka; yllämainitussa kirjeessään hän puhuu siitäkin:

"Mutta olisiko minun vielä palattava asiaan?... Ollessani eilen hautajaisissa naapurissa kehottivat rovasti ja kansak. opettaja jatkamaan. Ja kyllähän sellainen polemiikki on omiaan selventämään käsitteitä ja itse asianomaisellekin se lopulta on siveellisesti sangen ylösrakentavaa... Piru ne nämä meidän monimutkaiset ja pikkumaiset kirjalliset suhteemme ymmärtääkään!

    Förrän min hjärna kallnar,
    här bäras döda ut!"

Loppupuolella hän mainitsee, että Nivalassa on "tätä nykyä huikeat pakkaset. Tärköttelee yli 20 asteen. Siitä huolimatta aion ensi lauantaina eräiden körttiukkojen kanssa lähteä paripenikulmaiselle erämaaretkelle – jalkapatikassa tiettömien metsien läpi – haastattelemaan erästä kuolevaa korven profeettaa".

Lisäksi tähän kaikkeen tuli värväystoiminnan jännitys. Wilkuna kyllä oivalsi, että se oli vaarallista, mutta Nivalan rauhallisissa oloissa, ympärillä kotoinen tuttu kansa, hän ei tullut olleeksi tarpeeksi varovainen. Mielessä sankarillinen, jalo kuva kansastamme hän menetteli käytännössä kuin olisi uskonut joka miehen epäilyksittä valmiiksi tarttumaan aseisiin venäläisiä vastaan. Asian vaarallisuus sitäpaitsi viehätti hänen uhmailevaa, aina jossain määrin poikamaisena pysynyttä luonnettaan. Eipä ole kaukana totuudesta sekään selitys, että värväystoiminnan välttämätön salaperäisyys oli hänelle jollakin tavoin vastenmielistä; hän oikeastaan halveksi kaikkea vehkeilyä ja salaista sissimistä, ollen täysin tyytyväinen vasta silloin, kun sai avoimesti ahdistaa vihollistansa. Tämän kanssa ei ole ristiriidassa se, mitä K.A. Wegelius kertoo Viljo A. Lyytikäisen käynnistä marraskuulla Wilkunan luona. Tämä olisi silloin tuominnut kokonaan "liiallisen henkilökohtaisen varovaisuuden". "Miehen, joka oli ottanut lähettääkseen vaaroihin ja kärsimyksiin toisia... ei sopinut kohdaltaan vaaraa ja kärsimystä liiaksi karttaa, jos asialle oman itsensä vaarantamisesta oli hyötyä". Ja sitten Wilkuna saa oikein lainausmerkkien välissä selittää avoimen värväystoiminnan etuja, jopa välttämättömyyttäkin, lopettaen seuraavasti: "Asiassa on kerta kaikkiaan uskallettava, jos mieli siitä jotakin tulla, eikä varovaisuuden suuresta korostamisesta lopuksi ole muuta seurausta kuin saamattomuus". Nyt on huomattava, että nämä Wilkunan sanat on kirjoitettu paperille vasta kymmenen vuoden kuluttua siitä, kun ne on sanottu, eikä niitä siis voi todistusvoimaisesti lainausmerkeillä hänen lausumisekseen väittää. Mutta uhmailevalta yleissisällöltään ne tuntuvat tutuilta ja tulkinnevat sikäli hänen ajatustapaansa näinä viikkoina.

Ne eivät anna Wilkunan harkintakyvystä edullista kuvaa. Merkitsihän tämä hänen kantansa käytännössä toteutettuna sitä, että värväysliike olisi pian joutuva santarmien tietoon ja sikäli pahimmassa tapauksessa tukahtuva alkuunsa. Äärimmäinen varovaisuus oli värvärin ja etappimiehen nimenomainen velvollisuus juuri tehtävänsä onnistumisen ja osatoveriensa kohtalon kannalta – varomattomuus ja ylimielisyys oli yksinkertaisesti edesvastuutonta tyhmyyttä, jota uhmaileva rohkeilu ei voi paremmaksi kaunistaa. Mutta Wilkuna ei voinut luonteelleen mitään, ja vaikuttihan hänen puheensa Lyytikäiseen, mikäli Wegelius kertoo, hyvin rohkaisevasti, innostaen tämän muutenkin valmiin miehen huimanrohkeaan toimintaan.

Kaikesta, mitä tietoon on tullut, näkyy selvästi, että Seppälän tuparakennuksesta pian tuli yleisesti tunnettu värväyspaikka. Sen hurjapäinen hoitaja, joka naivisti uskoi kaikkien vihaavan venäläisiä yhtä hillittömästi kuin hän itse, puhutteli sopiviksi katsomiansa henkilöitä jokseenkin avoimesti, ampua jymäytti browningilla kattoon halutessaan kahvia, ja tunsi olonsa jännittäväksi. Menipä hän niin pitkälle, että lähti Ylivieskan työväentalolle iltamiin, hankkimaan sieltä rekryyttejä; varsinaista julkista "juhlapuhetta" asiastaan hän ei sentään liene pitänyt, mutta yksityinenkin juttelu siitä oli luonnollisesti pian kaikkien tiedossa. Mitkä seuraukset siitä olivat, kuinka hänen täällä värväämistään kahdesta miehestä tulikin hänen kiristäjänsä, ja kuinka Oulusta avuksi saapunut maisteri Arvi Hällfors hänet ovelasti heidän kynsistään pelasti, siitä on K.A. Wegelius laajasti kertonut, joten tässä on sitä tarpeeton toistaa. Tämä kaikki tapahtui jouluk. alkupuolella; 23 p. hän jo saattoi kirjoittaa minulle: "Pakkaset jatkuvat täällä sietämättömän kovina. Sairastuin lentsuun ja kesken sairauteni olivat täkäl. hommani eräiden roistojen takia mennä pirun kaulalle. Sain viikon päivät viettää Löfvingin Tapanin elämää... Nyt on kaikki saatu toistaiseksi kuitenkin klareerautumaan – kiitos sen, että elämme Pohjanmaalla. Lentsuni on paranemassa ja valmistaudun tässä viettämään rauhaisata joulua..." Samana päivänä hän lennätti kirjeen myös Matti Björklundille Vaasaan, kertoen asiasta ja lausuen lisäksi: "Nyt ei toistaiseksi taas mitään hätää, sillä ei meiltä tärpätti lopu!"

3

Jouluviikkonsa ja uuden vuoden alun Wilkuna saikin viettää rauhassa. Tammik. 3 p. 1916 hän kirjoitti minulle m.m.: "En viitsi tässä paljon kirjoitella, sillä tahdon tänään nauttia kokonaan olemassaolostani. Pitkälliset ja huikeat pakkaset ovat näet tänään pudonneet nollaan ja minä tunnen monien muiden proletäärien kanssa elämäni yhtä suloiseksi kuin vasta kahleista päästetty vanki. Työintokin ja itseluottamus, jotka ovat pitkiä aikoja olleet kokonaan lamassa, tuntuvat jälleen heräävän. Olenkin kuukauden päivät viettänyt ärtyneen apaattisessa mielentilassa tekemättä juuri mitään muuta kuin tappaen mielikuvituksessani ryssiä ja kaunosieluja. Ja väliin, kun ärtymys on huippuaan lähennellyt, olen juossut Vesuviuksen aukolle, viskannut sinne summattoman panoksen dynamiittia ja räjähyttänyt tämän kurjan pallo rähjän pirstaleiksi. Sen päälle olen jälleen vetänyt peiton korvilleni ja nukkunut – nukkunut kuin karhu talviuntaan..." Tätä menoa kesti pari viikkoa, kuten näkyy seuraavasta, "Maailman keskipisteessä" (Nivalassa) tammik. 17 päivätystä kirjeestä: "Pakkaset kiristyivät jälleen ja minä vaivuin uuteen apatiaan. Sitä eivät ole olleet omiaan vähentämään ne kymmenen halstoopin pohjan laajuista ajosta, jotka ovat putkahtaneet esiin pitkin oikeata jalkaani. Nämä ynnä erinäiset muut seikat, josta tässä ei juuri sovi haastella, ovat näihin saakka pidättäneet minua kynästä. No, tänä aamuna tunsin sisässäni ensimäisen kevätpulpahduksen: energia siis herää. Piakkoin saat nähdä sen ensimäisen hedelmän Rautamarskista piirretyn kuvan muodossa..."

Nuo "erinäiset muut seikat" olivat käynti tammik. alkuviikolla Oulussa, luulo, että hänet oli ilmiannettu, ja kolmen päivän oleskelu piilopirtillä Sarjankylän Korkeisessa. Vainoojat eivät kuitenkaan vielä olleet hänen kintereillään. Rauhantilaa kesti helmikuun loppuun saakka, mutta silloin santarmit jo pahasti epäilivät sekä Lyytikäisen että Wilkunan puuhia ja ilmeisesti olivat halukkaita tutustumaan heihin lähemmin. Lyytikäinen sai tästä tiedon ja saapui, itsekin suojaa etsien, maalisk. 5 p. Seppälään. Tästä kertoo Wegelius: "Siellä hän tapasi Wilkunan hyvin tuskastuneena. Wilkuna manasi omien kansalaistensa typeryyttä ja ilkeämielisyyttä sekä päivitteli kehnoja raha-asioitaan ja sitä, että kustantajat häntä lakkaamatta hätyyttelivät vaatien häntä kirjoittamaan sitä ja tätä keskeneräistä teosta, vaikka heidän olisi pitänyt tietää, että hänen oli nykyisessä, painostuksen alaisessa mielentilassaan mahdoton kirjoittaa mitään tyydyttävää". Kun he olivat poistuneet läheiseen Hautalan taloon, huomasi Lyytikäinen arveluttavia merkkejä toverinsa hermostumisesta: "Vierashuoneessa he aluksi istuivat vaiti, Wilkuna vielä lämpiävän uunin ääressä lukien sanomalehtiä, joita hän oli lähtiessään ottanut mukaansa. Nähtävästi jokin uutinen häntä tuskastutti, koskapa hän yht'äkkiä sihautti jotakin epäselvää hampaittensa lomitse viskaten lehden syrjään lattialle. Silloin hänen kätensä sattui viereisellä pesutelineellä olevaan lamppuun. Se kaatui, putosi lattialle ja särkyi. Lyytikäinen kiiruhti hätään estääkseen tulipalon syntymistä, mutta Wilkuna heittäytyi hermostuneesti pitkäkseen vuoteelle päivitellen: 'Siinäkin vielä yksi huono enne!'" Vuoteellaan Wilkuna heittelehti rauhattomana, "ähkien ja huokaillen". Wegelius kertoo vielä Lyytikäisen ehdottaneen Wilkunalle, "että he asiain näin kiristyttyä siirtyisivät rajan yli Ruotsiin" ja Wilkunan ilmoittaneen "pääasiallisesti perhesyistä olevansa siihen haluton". Wilkuna muka "erikoisen vastenmielisesti ajatteli maasta poistumista, nähtävästi siitäkin syystä, että hän nimenomaan omassa maassa tahtoi seurata asiain kulkua ehkä voidakseen sittemmin kirjoittaa tapahtumista ja nähdäkseen odotettavissa olevan kansannousun. Hän nimittäin oli varma siitä, että omassa maassa vielä taisteltaisiin".

Tälläkin kertaa hälyytys oli ennenaikainen ja Wilkuna palasi kotiinsa. Mikä on nyt totuus Wilkunan mielentilaan nähden tämän tapahtuman aikana?

Tuo pari kuukautta kestänyt apatia, josta hän itse kertoo kirjeissään, on epäilemättä ensi innostuksen ja ensi vaaran tunnun jälkeen seurannutta arkipäivän harmautta. Liian toivorikkaat kuvitelmat ihanteellismielisestä, urheasta kansasta olivat luhistuneet alkuunsa, mieltä kaiveli varomaton esiintyminen, joka teki koko värväyspuuhan tyhjäksi melkein samalla kuin se oli alkanutkin, ja kiinteänä tosiasiana jysähti mieleen joka hetki uhkaava vangituksi tuleminen. Kuvitelmien sijasta oli nyt edessä arkinen, tinkimätön tosi, vaatien kylmää päätä, rohkeaa neuvokkuutta ja siekailematonta tarmoa. Kaikki tämä ja lisäksi epätietoisuus siitä, milloin ja miten kohtalon arpa hänen osalleen lankeisi, oli liikaa Wilkunan hermoille. Wegelius sanoo puolustavasti, ettei Wilkunan mielentila yöllä Hautalassa johtunut "henkilökohtaisesta pelosta". Mielestäni osutaan lähimmäksi totuutta sanomalla, että se johtui herkän ja ylipingoittuneen sielun tuskastuneesta vastenmielisyydestä ja inhosta kaikkea sitä kohtaan, minkä aavisti itseään uhkaavan. Wilkunan hermot olivat huonot, hän oli yleensä liian kiihkeänä henkilönä kykenemätön kylmien johtopäätelmien tekoon, ja hänen tahdonpuuskauksensa olivat liian hetkellisiä jaksaakseen saattaa päätökseen kauemmas tähtääviä, sitkeyttä vaativia suunnitelmia. Hän ei kyennyt hillitsemään itseään, kuten karaistunut ja kylmäverinen Lyytikäinen, joka teki tosiasioista kaikki tarpeelliset johtopäätökset, toteuttaen ne siekailematta, neuvokkaasti ja tarmokkaasti.

Sitten hänen kieltäytymisensä lähteä kotimaasta?

On naivia etsiä Wilkunan menettelylle tässä suhteessa syitä, jotka tekevät hänestä jonkinmoisen kansannousua odottavan johtajahaahmon. Hänen kieltäytymisensä päinvastoin johtui varsin tavallisista syistä – mikäli hän niitä oli tarkoin itselleen selvittänytkään. Hän oli värvännyt muita Saksaan, mutta ei ollut ilmeisesti milloinkaan ajatellut asiaa niin pitkälle, että hänen itsensä pitäisi mahdollisesti myös lähteä sinne; kun sellainen mahdollisuus hänelle äkkiä valkeni, hän oli siihen aivan valmistumaton. Siteet kotimaahan, ympäristöön ja kotiin osoittautuivat odottamattoman lujiksi. Lähtö ulkomaille, outoon, ehkäpä vihamieliseen maailmaan, tuntui vaikealta, Wilkuna tunsi itsensä. Sydämessään hän tiesi olevansa kykenemätön kestämään sitä jännitystä ja ikävää, jota pakollinen poissaolo kotimaasta näissä oloissa merkitsi, ja ensi innostuksen haihduttua alistumaan siihen ankaraan sotilaskuriin, joka jääkäripataljoonassa häntä odotti. Ja peläten hän varmaan joskus ajatteli niitä seurauksia, jotka vieraissa, ymmärtämättömissä ja tylyissä oloissa hänelle ehdottomasti koituisivat, kun hän joskus koettaisi lievittää ikäväänsä ja apeamielisyyttänsä väkijuomilla. Kaikki nämä asiat huomioon ottaen tulemme siihen, että Wilkunan luonteesta puuttui Saksaan lähtöön tarpeellinen aktiivisuus, välttämätön, neuvokas ja tarmokas toimeliaisuus. Aktiiviset kaudethan hänen elämässään olivat poikkeuksia sen yleisestä passiivisuudesta, apaattisesta oleskelusta, minkä jo niin hyvin tunnemme. Muistakaamme myös, että hän tämän luonteenpuolensa mukaisesti mielellään kuvaili passiivista kärsimystilaa niin omassa kuin kansammekin elämässä – teki sen siksi, että hänellä oli juuri siihen erikoiset lahjat ja sielunkokemukset.

Tällä selityksellä ei ole tarkoitus tuomita Wilkunaa – siihenhän ei ole kenelläkään oikeutta –, vaan ainoastaan eritellä hänen syvimmät perusteensa. Ne ovat inhimilliset ja ymmärrettävät. Moite ei ole sekään mieleen johtuva ajatus, että Wilkuna olisi menetellyt aktivistina ja itsenäisyysmiehenä johdonmukaisemmin ja miehekkäämmin, jos hän olisi todellakin lähtenyt Saksaan.

Vielä sana siitä "hermostuksesta", jonka "kustantajat" hänelle muka aiheuttivat, koska tuo "kustantajat" ei voi olla muu kuin Kirja-yhtiö. Kirjeenvaihtoni tältä ajalta koskee yksinomaan Suomalaisia sankareita ja pääkaupungin kirjallisia, usein harkitsemattomaan sävyyn kerrottuja juoruja, joiden tiesin Wilkunaa huvittavan; parissa vain mainitsen toivovani häneltä syksyksi 1916 "suurta romaania". On huomattava, ettei Helsingissä ollut muuta kuin hämärä aavistus Wilkunan värväripuuhien kehityksestä ja hänelle koituneista vastuksista – sensijaan siellä kyllä oli selvä käsitys siitä, että jos Wilkunan mieli kunnolla elättää perheensä ja hoitaa asiansa, hänen täytyi kirjoittaa ahkerasti. Eipä siis olisi ollut moitittavaa, jos tästä olisi hänelle huomautettu, mitä ei kuitenkaan tehty. Tuo valittelu onkin pantava vain yleisen hermostuksen tiliin, ehkäpä ilmaukseksi siitä, että hän itse kipeästi tunsi, kuinka hänen todellakin olisi täytynyt kirjoittaa ahkerasti.

4

Edellä sanottu on muistettava, kun lähdetään seuraamaan ja arvostelemaan Wilkunan nyt alkavaa pakoharhailua, sillä vain sen valossa tämä voidaan oikein ymmärtää. Kun tuo pakoretki on jo toisaalla yksityiskohtaisesti kerrottu, rajoitun tässä pääasioihin. Maaliskuun kuluessa Wilkunalle selvisi, että hänen oli pakko, välttyäkseen joutumasta vangituksi, siirtyä pois kotiseudulta, ja niin kyyditsi Heikki-veli hänet 20 p. Haapajärvelle, hänen nuoruudenystävänsä ja veriveljensä, apteekkari Toivo Martikaisen luo. Kun olo täällä huomattiin vaaranalaiseksi, tuli luonnollisena johtopäätöksenä puheeksi lähtö Ruotsiin. Mielialaltaan Wilkuna näyttää olleen tällöin iloinen ja tunnustaneen lujan uskonsa itsenäisyysajatukseen. 23 p. hän sitten läksi hevoskyydillä pyrkimään Kärsämäen kautta Ouluun, jossa majoittui ystävänsä John Tegströmin luo. Oulussa näytään olleen samaa mieltä kuin itse Wilkunakin – että häntä vastaan tehty ilmianto ehkä painuisi unhoon, kunhan asianomainen itse olisi jonkin aikaa näkymättömissä. Viskaali Kaarlo Hällfors toimitti hänet turvaan Utajärven Kangas-Korholaan, aktivistin ja silloisen maisteri Arvi Korhosen kotiin, jonne tämä itsekin seuraavana aamuna saapui. "Maisteri K. Huovisen" nimellä Wilkuna viipyi täällä kokonaisen kuukauden. Maisteri Korhonen tuli hänestä siihen käsitykseen, että hän oli parempi suullisena kuin kirjallisena kertojana. Hän arvioi kuuluvansa "siihen tyyppiin, joka kehittyy hitaasti, mutta jonka huippukausi myös on edessäpäin". Aikansa hän vietti kirjallisissa harrastuksissa, s.o., hän kirjoitteli täälläkin Suomalaisia sankareita ja erään kertomuksen Kotoa ja kaukaa nimiseen Kirja-yhtiön aikakauslehteen. Mukana hänellä oli Yrjö-Koskisen Suomen historia, Biografinen nimikirja ja kulunut kirjoitusalustansa, mikä melkein liikuttavasti osoittaa hänen kiintymystään pieniin, vaatimattomiin kotiesineisiinsä. Hänen kirjalliset työnsä ja kirjeensä pantiin postiin vasta Oulussa. Kun ei mistään päin kuulunut mitään levottomuutta herättävää, rupesi Wilkunaa kalvanut koti-ikävä pääsemään voitolle ja hän alkoi maisteri Korhosen vastaväitteistä huolimatta tehdä lähtöä kotiin. Sieltä hän sitten menisi – siihen hän oli tämän kuukauden aikana kypsynyt – Vaasan etappia käyttäen Saksaan.

Wilkunan piti kuitenkin ymmärtää – muuta ei voi otaksua – että jos häntä jostakin etsittiin, niin ainakin Nivalasta, hänen kotoaan; ja että jollei häntä nyt muutamaan aikaan ehkä oltukaan haettu, sitä varmasti ruvettaisiin tekemään niin pian kuin tieto hänen saapumisestaan kotiin olisi levinnyt – kuten se leviäisi heti, kaikista piileskelyistä huolimatta. Hänen täytyi olla selvillä siitä, että lähtö Nivalaan merkitsi siis menoa suden kitaan, että uskottelut etsinnän herpautumisesta olivat vain toivon sytyttämiä virvatulia – että parasta ja varminta olisi ollut lähtö suoraan Ruotsiin, jonne hän nyt olisi suhteellisen helposti päässytkin. Mitäpä merkitsivät tällaisessa tilanteessa sellaiset seikat kuin "ettei hän pitempää oloa varten ollut matkalle lähtenytkään, jotenka hänellä ei ollut mukana muuta kuin talvivaatteet", kuten hän vastaili maisteri Korhosen kehoituksiin mennä suoraan Ruotsiin. Perheenkään puolesta hänellä ei ollut voittamatonta estettä, sillä sehän oli kyllä turvassa veljien hoivassa, ja kirjalliset työthän sujuisivat rajan takana paljoa paremmin kuin kotimaassa nykyisen painostuksen alaisena. Mutta kaikki nämä järkisyyt kumoutuivat tehottomina polttavan koti-ikävän ja eräänlaisen uhmantunteen tieltä.

Matkareitiksi valittiin Säräisniemi–Kestilä–Pulkkila–Haapavesi, ja lähtö tapahtui toukok. 4 p. Seppälään hän saapui yöllä 7:ttä päivää vasten. Hänen vaiheittensa tarkastelija pysähtyy ihmettelemään sitä merkillistä tosiseikkaa, että hän kirjoitti viimeisen majatalon päiväkirjaan oikean nimensä – "Kyösti Wilkuna". Mitkä olivat tällöin hänen psykoloogiset vaikuttimensa? Eikö hän siis halunnutkaan salata kotiintuloaan? Miettikö hän jo silloin sitä mahdollisuutta, että hänen pitäisi ehkä väittää olleensa Helsingissä?

Näin hän siis saapui pieneen kotiinsa, nauttimaan vielä hetkeksi sitä onnea, jota vailla hänen sielunsa oli paleltuva orpo, ja suureksi yllätykseksi ei ainoastaan omaisilleen, vaan myös paikkakunnan viranomaisille, jotka ilmeisesti olivat jo toivoneet hänen itsensä ratkaisseen värväyksestä aiheutuneen pulman parhaalla mahdollisella tavalla – menemällä Saksaan.

Pakomatkaltaan Wilkuna lähetti minulle muutaman kirjeen. Ensimmäinen on päiväämätön:

"Sitten viime kirjeen lähetettyäni olen ollut yhtä mittaa liikkuvalla kannalla. Kirjeesi eivät ole voineet – kuten silloin luulin – minua saavuttaa eivätkä valitettavasti voi eteenkäänpäin ainakaan muutamiin aikoihin, joten elä huoli minulle kirjoittaa. Kuvauksia yhteisteokseen lähetän tuonnempana... Toissa yönä riitelin unissani kanssasi vallan ankarasti. Toivottavasti tämä ei mitään pahempaa ennustane, ehkä hieman lienetkin kiusaantunut asiain käänteistä. Mutta tuleepa se vielä parempikin päivä ja olenpa monesti vielä ilmestyvä ovellesi mälliä kääntämään..."

Kirje on allekirjoitettu "Festus" ja nimen alle on kirjoitettu: "Cras ingens iterabo ego aequor".

Tämä kirje voisi olla kirjoitettu Oulussa. Seuraava on kirjoitettu "X-köpingissä" huhtik. 30 p., eli siis Utajärvellä, ja koskee Sankareita sekä tuota Kotoa ja Kaukaa-lehteen aiottua kertomusta, jonka nimi on Lempensä pettämä. Siitä oli maksettava mahdollisimman korkea palkkio, joka oli heti lähetettävä rouva Wilkunalle. Kolmas oli kirjoitettu päivää ennen hänen lähtöään Utajärveltä:

"... Ja nyt pyytäisin Sinua hetimiten kirjoittamaan minulle N:laan, sillä olen tilaisuudessa saamaan sieltä kirjeen haltuuni. Haluaisin kovin mielelläni kuulla, kuinka olette saaneet asiani hoidetuksi ja mitä muuta sinne kuuluu... Olen tätä nykyä sangen virkeällä työtuulella ja päässäni kiehuu kaikenlaisia kirjallisia suunnitelmia... Kirjalliset juorut, jos Sinulla niitä sattuu olemaan, olisivat kovin tervetullutta ja harvinaista herkkua".

Tällaista "herkkua" ei kuitenkaan ole kirjeenvaihdostani tältä ajankohdalta löytynyt.

5

Heti kotiin tultuaan Wilkuna sai huomata vapaaehtoisesti astuneensa vaaraan: maalisk. 31 p. oli pidetty poliisikuulustelu ja toukok. 1 p, santarmit olivat toimittaneet kotitarkastuksen. Pöytäkirjoista näkyy, että kuulusteltavat olivat johdonmukaisesti koittaneet tehdä uskottavaksi Wilkunan matkustaneen Helsinkiin kirjallisia töitä varten ja että viranomaiset ehkä olivat taipuvaisia uskomaan tämän. Mahdollista on, että Wilkunan kanssa oli tästä sovittu etukäteen ja että Wilkuna siksi kirjoitti nimensä majatalon päiväkirjaan. Joka tapauksessa hänen olisi nyt pitänyt huomata vakavan toden olevan kysymyksessä ja viivyttelemättä lähteä Vaasaan, Matti Björklundin luo, kuten oli suunnitellut, sekä sieltä meren yli. Wegelius kertoo tästä: "Hän käsitti nyt, että ainoa keino vangiksijoutumisen välttämiseksi oli maasta poistuminen, niin vastenmielistä kuin se hänelle olikin. Mutta hän tahtoi, ennenkuin aikoi tämän tuumansa toteuttaa, välttämättömästi lopettaa joitakin kirjallisia töitään – saadaksensa rahaa suunnittelemaansa matkaa varten ja muutenkin. Sentähden hän kotiuduttuaan ryhtyi kiireellisesti jatkamaan häiriytyneitä töitään majaillen osaksi kotonaan, osaksi August-veljensä luona Wilkunassa". Kun tästä voisi saada sen käsityksen, ettei Wilkuna voinut lähteä pakoon rahanpuutteen ja kiireellisten kirjallisten töiden vuoksi, niin on tämä selitys vääränä torjuttava. Jo se, miten Wilkunan perheestä ja raha-asioista pidettiin huolta hänen jouduttuaan vangituksi, osoittaa edellisen väitteen täydellisen perättömyyden; jälkimmäisen aiheettomuus ilmenee Wilkunan omista kirjeistä, joissa hän puhuu hyvästä työvauhdistaan. Suhteissani häneen koetin yleensä innostaa häntä m.m. esittelemällä kaikenlaisia uusia kirjallisia aiheita, jotta hän helpommin olisi päässyt apeamielisten ajanjaksojensa ohi, mutta varoin tunnollisesti kiristämästä häntä mitenkään missään suhteessa. Kirjeitten kirjoittaminen hänelle näinä kuukausina oli muuten konstikasta sotasensuurin vuoksi: täytyi koettaa olla tietämätön hänen poliittisista puuhistaan, jopa johtaa viranomaisia harhaan. Ja Ruotsiin siirtyminenhän olisi ollut vain eduksi kirjalliselle työlle. Kyllä asia on niin, että Wilkuna ilman mitään päteviä perusteita, vain luonteensa passiivisuudesta, lykkäsi lähtöänsä päivästä toiseen, toivoen kotonakin jotenkin selviävänsä.

Draaman kohtalolangat rupesivat nyt nopeasti kokoontumaan yhteen. Toukok. 16 p. pidettiin Wilkunan kotona uusi kotitarkastus, josta sen toimittaja kuitenkin antoi Wilkunalle edeltäpäin tiedon, niin että tämä saattoi poistua kotoaan. Pöytäkirja osoittaa kuulusteltujen koettaneen tehdä uskottavaksi, että Wilkuna oli lähtenyt paikkakunnalta, jopa koko maasta, ja on Wilkunaa suosiva, varsinkin sellaisten viranomaisten tekemäksi, jotka hyvin tiesivät hänen olevan kotosalla. Viipymättä hänen olisi ollut nyt ainakin lähdettävä, ja vähin, mitä häneltä saattoi vaatia siinä tapauksessa, että hän yhäkin jäi kotiin, oli poistuminen jonnekin syrjäiseen, hiljaiseen paikkaan, jollaisia kyllä oli valittavana. Ja alkeellisinkin viisaus olisi edellyttänyt, että hän olisi ystävällisellä ja kohteliaalla käytöksellä sitonut niiden suun, joita ehkä ilmiantoheikkous vaivasi, koettaen koota suojakseen mahdollisimman laajat piirit. Ainoatakaan näistä ehdoista hän ei täyttänyt, vaan päinvastoin itse ajattelemattomalla teolla aiheutti sen, että vangitseminen tapahtui pian tämän jälkeen. Veljensä Augustin luona hän nimittäin suuttui silmittömästi erääseen naapurin isäntään – tämän "rivojen" puheiden johdosta, sanoo Wegelius. Lisäksi tuli vanha vastenmielisyys tätä samaa henkilöä kohtaan, mikä jo yksin saattoi nostattaa Wilkunan silmittömään vihaan, ja ehkä vielä väkijuomain vaikutus. Kohtaus päättyi siten, että Wilkuna löi vierasta kasvoihin. Tästä johtunut suuttumus olisi Wegeliuksen mukaan aiheuttanut sen, että poliisille ilmoitettiin Wilkunan todella oleskelevan kotonaan, jossa hänet toukok. 23 p. vasten yöllä (klo 4:n jälkeen aamulla) vangittiinkin.

Ei ole syytä toistaa tässä tuon harvinaisen näytelmän yksityiskohtia, eikä nimiä mainitsemalla sen enempää kuin jo on tapahtunut koettaa teilata niitä viranomaisia, jotka suorittivat sen. Mieleen kohoaa sitä ajatellessa tämän murhenäytelmän tausta, Nivalan rauhallinen lakeus ja sen kansa. Valtiollinen sortokausi oli ensin jakanut sen eri puolueisiin ja nostanut naapurin naapuria vastaan. Sitten oli lisäksi ruvennut kaukaa kuulumaan maailmansodan jyminä, omituiset sykähdyttävät kuiskeet olivat alkaneet kierrellä talosta taloon, ja pian huomattiin oltavan korkean, ainoan kysymyksen edessä: tahdotko uskaltaa kaikki isänmaan edestä? Jääkäriliike asetti tämän kysymyksen – ei ainoastaan periaatteellisesti pohdittavaksi, vaan myös vastattavaksi totisessa todellisuudessa, teoilla eikä sanoilla. Ne ristiriidat, jotka tästä aiheutuivat esim. monen käytännölliseen ratkaisukohtaan pakosta joutuneen virkamiehen sydämessä, ovat varmaan olleet raatelevia ja kipeitä. Traagillinen oli myös se hämärätilan taistelu niiden kansalaisten sydämessä, joille ei heti valjennut, mitä isänmaa tällä hetkellä todella vaati, ja jotka tämän epäselvyyden vuoksi lankesivat jopa pitkälle meneviin tekoihin, niitä sitten ikänsä katuakseen ja surrakseen. Mutta ylitse näiden oli murheellinen niiden kansalaisten kohtalo, jotka toimien isänmaan tulevaisuuden linjalla, valoisan vakaumuksen ohjaamina ja rohkaisemina, joutuivat vielä päivänkoiton lähestyessä persoonallisella vapaudellaan todistamaan vakaumuksensa puolesta. Niiden kattojen alla, jotka tänä kevään hämyisenä yönä siinsivät Nivalan lakeudelta, oli siis olemassa monenlaista inhimillistä tragiikkaa. Ei ole pahan puolustamista se, jos humaanisuus jo näin kaukaa katsoen kehoittaa suhtautumaan tuohon kaikkeen inhimillisen syyllisyystunnon yleisellä anteeksiannolla.

Mikä jysähdyttävä, henkeä salpaava tunne Wilkunan rinnassa, kun hän heräsi siihen, että ovelle koputettiin! Tunteiden läikähtelevä kuumuus ja kylmyys, ajatussirpaleiden katkonainen singahtelu sitä tummaa ja järkkymätöntä taustaa vastaan, että nyt siis oli tullut se hetki, jota hän niin kauan oli odottanut ja pelännyt. Tähän samaan koputukseen oli Suomessa sortovuosien aikana herätty monta kertaa ja sama verien äkillinen seisahtuminen oli ollut seurauksena. Mutta ennen maailmansotaa ei sillä kuitenkaan ollut samaa kohtalokasta kaikua kuin nyt, sillä varmasti tiedettiin, ettei se merkinnyt hengen uhkaa; nyt saattoi koputtajana olla inhottavan hirttokuoleman homeinen luukäsi. Ja mikä turruttava tuska ja kurkkua kuristava pelko vaimon ja lasten sydämessä. "Kolkutus ovelle" on todellakin aina merkinnyt ihmiselle kohtalokkaiden sanomien saapumista.

Wilkunan täytyi olla jokseenkin selvillä siitä, että peli oli nyt menetetty, ellei hän itse aseellaan ja rohkeudellaan saanut vielä viimeisellä hetkellä sotaonnea kääntymään. Vilahdus vastarinnan mahdollisuudesta on ilmeisesti käynyt hänen tietoisuudessaan ja siksi hän on tarttunut browninkiin, jolla hän oli niin paljon viime aikoina leikitellyt, mielikuvituksen maalaillessa sitä mahdollisuutta, että se ehkä kerran laukaistaisiin vihollista kohti. Mutta tämän ajatuksen rinnalla hiipi epäilys tällaisen ottelun todellisesta hyödystä. Se saattaisi panna vaaraan elämän, jota hän tahtoi vielä kauan jatkaa, ja joka oli liian kallis tällaisessa kahakassa menetettäväksi... Eikä ole yleensäkään helppo pohjaltaan passiivisen luonteen ruveta aamuselvin päin revolveriotteluun todenteolla – siinä asiassa oli Suomessa vielä silloin saatu hyvin vähän kokemusta ja kouluutusta. Oli siis kuin olisi jokin pidättänyt kättä, sanoen, että parempi oli vielä viime hetkellä koettaa ylläpitää sitä käsitystä, ettei hän ollut kotona...

Tuo laukaus, jonka Wilkuna ampui kellarissa sen jälkeen kun hänet oli huomattu, oli merkityksetön. Menemällä sinne hän jo oli luopunut aseellisesta vastarinnasta. Hän ei tähdännytkään ahdistajiinsa – miksi hän siis ampui? "Peloittaakseen ahdistajiaan", sanoo Wegelius. Mutta silloin hänen olisi pitänyt ampua edes kellarin aukosta ylös, mikä varmaankin olisi äkkiä karkoittanut poliisit pois tuosta pienestä eteläisestä, sillä heitä tuskin vaivasi mikään suurempi rohkeus. Wilkunan laukaus pamahti ilman erikoista tarkoitusta, mahdollisesti vahingossa, ehkä myöhäisenä seurauksena niistä vastarinnan ajatuksista, joita hän tietenkin oli kuukausimääriä harkinnut. Sillä oli vain se merkitys, että se vapauttavalla tavalla tyynnytti ja tyydytti itse ampujaansa, tehden hänen antautumisensa ikäänkuin kunniakkaammaksi. Se oli jonkinmoista tiedotonta teatteria, samaa kuin hänen sen jälkeen tapahtunut menonsa ikkunan luo ikäänkuin olisi aikonut hypätä siitä ulos. Sitä hän ei todellisuudessa aikonutkaan, vaan sekin oli jonkinmoista aikaisempien vastarinta-ajatusten tiedotonta heijastustoimintaa sen jälkeen, kun hän oli jo päättänyt antautua.

Se mitä tämän jälkeen tapahtui – Wilkunan nuhdepuhe ahdistajilleen, ilmoitus, että hänet saadaan elävänä vain siinä tapauksessa, että hän antautuu vapaaehtoisesti, ja hänen antautumisensa, ovat psykoloogisesti myös samaa tietoisuudessa olevan välttämättömän lopun pyöristämistä jonkinmoiseen siedettävään muotoon. Mutta se, että hän heti tämän jälkeen "erinomaisen reilusti huudahtaen kutsui kaikki kahville", on merkkinä suuresta psykoloogisesta muutoksesta.

Se on vapahduksen ja helpotuksen merkki. Loppunut oli kuukausimääriä kestänyt jännitys ja epävarmuus, tuskallinen tunne siitä, että tässä pitäisi nyt tehdä jotakin tavallisuudesta poikkeavaa – olotila, jota Wilkuna ei olisi enää kauan voinut kestää. Hänen mielensä keveni, kuin olisi suuri taakka pudonnut hänen harteiltaan. Lukiessa Wegeliuksen kuvausta tuosta varhaisesta kahvihetkestä, johon kaikki veljellisesti ottivat osaa, nimismies ja poliisit moitteettoman huomaavaisina ja kohteliaina, tulee mieleen metsästysseurue, joka onnistuneen karhunkaadon jälkeen on kokoontunut saaliin ympärille kumoamaan hyvin ansaittua ryyppyä. "Karhu" itse on ilmeisen keventyneellä mielellä – nyt oli vastuunalaisuus ja johto muilla, nyt hän sai vihdoinkin levätä. Kaikki hänen passiiviset kärsijä- ja sietäjäpuolensa ikäänkuin heräsivät ja varustautuivat tyynesti kestämään, tuli mitä tuli – nuo samat ominaisuudet, joita hän oli niin onnistuneesti ja ymmärtäen kuvannut ja jotka ovatkin olleet kansamme "vahvimpia" puolia.

6

Wilkunan melkoista mielenrauhaa vangitsemis-aamuna osoittaa se, että hän vielä kotoaan kirjoitti kirjeen ainakin minulle, ehkäpä muillekin, koettaen siinä kiitettävän tunnollisesti huolehtia asioistaan. Kirje kuuluu:

"Aamulla kl. 6. Kymmenkunta oululaista etsivää ympäröi minua. Lähden hetken perästä heidän kanssaan automobilillä Ouluun. Tapasivat minut 'makuukseltani'. Mitä tämän jälkeen seuraa, on minulle aivan tietämätöntä. Sankarien I osan jatkaminen, mikäli siihen vielä pätkiä tarvitaan, jää nyt Ivalon huostaan. – Jos talonkauppoja syntyisi – saat myydä millä ehdolla hyväksi näet –, niin kauppoja tehdessä on käännyttävä Helsingin Puuseppätehdas O/Y:n isännöitsijän A.R. Waltakarin puoleen. Hänellä on huvilani ensi kiinnityksen kirjat sekä erinäisiä saatavia minulta.

Eikä nyt muuta kuin voi hyvin!

                                               tuus totus
                                                 Festus.

J.K. – Olin hyvällä työtuulella, mutta ikävä kyllä tuli se nyt keskeytetyksi. Olisin tänä iltana siirtynyt taas turvallisempaan paikkaan, mutta tulivat pirut hiukan liian aikaisin.

                                                   Sma".

Heti vankilaan saavuttuaan hän kiiruhti kirjoittamaan vaimolleen ja ilmoittamaan voinnistaan. Hän pyytää lähettämään vaatteita ja rahaa, koska "luultavastikaan en aivan heti pääse palaamaan, kuten vankilanjohtaja äsken arveli..." "Ja ennenkaikkea elä ole murheissasi, sillä varmasti me taas tavataan ja kuka ties hyvinkin pian". Kuvernööri af Enehjelm kuulusteli häntä vielä samana päivänä.

Ja niin loppui tämä kohtalokas toukokuun päivä. Minkälaisin miettein Wilkuna kallistui koppinsa vuoteelle, sitä emme tiedä, mutta todennäköisesti hän nukkui syvemmin ja levollisemmin kuin pitkiin aikoihin. Hänen korviinsa kantautui kevättulvan paisuttaman Merikosken kumea pauhu, venäläisen sotaväen iltahuuto läheiseltä kasarmilta, junan äänet viereiseltä rautatieltä, poikasten melu läheisiltä pallopaikoilta – ja hänen sielussaan vilahti kirjava sarja kuvia oman, niin vaiherikkaan ja nyt niin kohtalokkaan käänteen saaneen elämän varrelta. Ja ne kuvat päättyivät hartaaseen, nöyrään rukoukseen.

XVIII

SHPALERNAJA, VANKI N:o 219

1

Kun Wilkunan vangitsemisesta aivan heti levisi tieto kylälle, syntyi Kyöstin veljien ja ystävien keskuudessa kiireellinen pelastussuunnitelma – silta oli särjettävä, poliisiauto pysähdytettävä ja Kyösti vapautettava. Tämän suunnitelman toteuttamiseen ei ollut kuitenkaan riittävästi aikaa eikä uskoakaan; ei ollut rauhallisten körttiukkojen niinkään helppo yhtäkkiä ryhtyä tällaisiin kivekkäiden tekoihin – niiden toimeenpanoon puuttui tottumus – ja jos he tuohduksissaan sellaista suunnittelivatkin, mikä oli kyllä jännittävää ja kaunista, oli siitä tekoihin vielä hyvin pitkä matka. Mainittakoon muuten, että Seppälän isäntä Arvid, Kyöstin veli, tarttui vangitsemisyönä kirveeseen ja aikoi rynnätä pihalle poliisien kimppuun, mutta saatiin estetyksi.

Kunnon August, Kyöstin aina isällinen veli, tuki ja turva, oli tietenkin vilkkaana ja tunteellisena luonteena mikäli mahdollista vielä enemmän järkytetty kuin muut. Tässähän oli tapahtunut hirveä vääryys – Suomen isänmaallisin mies oli vangittu – tällaisesta ilmeisestä laittomuudesta oli valitettava... Ja niin August lopuksi tarttui kynään ja rupesi kirjoittamaan kantelua itselleen – kuvernööri af Enehjelmille, samalle miehelle, joka oli vangitsijajoukon lähettänyt. Jykevästi hän piirsi: "Oulun läänin Herra Kuvernööri" ja saneli:

"Saamme täten alammaisimmasti tuoda esiin oman ja paikkakunnan yleisen mielipiteen kirjailija Kyösti Wilkunan vangitsemisen ja edelleen vankina olon tähden. (Vaikkakin Hänen asiansa tätä nykyä lienee niin kutsutun 'santarmihallituksen' käsissä). Ei asia ole siltä Teille vieras, Herra Kuvernööri, ja tuntematon, koska vangitsemisen toimittivat suomalaiset viranomaiset. Suurta paheksumista ja katkeruutta on herättänyt koko paikkakunnassa ja allekirjoittaneessa hänen syytön vangitsemisensa, ja se hävytön menettely, millä Häntä on koitettu pulaan langettaa. Miksi tässä asiassa ei menetellä avonaisemmasti, miksi kielentaitamattomat santarmit ovat ainoat tutkimusten pitäjät. Miksi halpamaisten, yleisen väestön halveksimain luopioiden sallitaan olla heidän kätyreinään, jotka rahan edestä voivat tehdä mitä vain käsketään.

On koetettu hankkia todisteita Kyösti Wilkunan syyllisyydestä tavalla tai toisella, mutta mitään raskauttavampaa ei ole löydetty. Ainoa, josta häntä syytetään, on mielipiteet ja tunteet. Jos nämä ansaitsevat vankeuden ja rangaistuksen, niin vangittakoon silloin 1/2 osaa Nivalan väestöstä. Tunteitten ja mielipiteen tähdenkö K. Wilkunaa niin armottomasti vaivataan. Ettekö Te, Herra Kuvernööri, virkanne ja asemanne johdosta voi tehdä mitään asian auttamiseksi? Kauheaa on, jos vääryys noin vallan saa, jos tyytyväisinä vain hymyillään sillä aikaa kun syytön henkilö erotettuna omaisistaan viruu vankilan komeroissa".[114]

Tarkemmin ajateltuaan ja ystäväin neuvosta August kuitenkin jätti valituksensa lähettämättä, mikä oli vahinko, sillä olisipa Enehjelmin sietänyt saada lukea hänen sanansa "yleisen väestön halveksimista luopioista".

Oli Kyöstillä toinenkin uskollinen ystävä, hänen entinen rehtorinsa, tulisieluinen Mauno Rosendal. Muistamme Kyöstin lämpimällä myötätunnolla seuranneen hänen poliittisen taistelunsa ja maanpakoon joutumisensa vaiheita. Että Rosendalin opetukset isänmaanrakkauden velvoituksista olivat Kyöstin sydämessä itäneet, siitä oli hän itse nyt parhaana todistuksena. Eikä aika ollut vanhuksen sydämestä vapauden tulta sammuttanut: ilmeisesti heti, kun tieto vangitsemisesta levisi, hän rupesi miettimään Kyöstin pelastamista. Tuntien oppilaansa teot hän järkeili itsekseen, että "se on siinä, että se päänsä pärjää", kuten hän myöhemmin oppilailleen niin tuttuun tapaan sanoi Augustille, ja ilmaisikin sitten suunnitelmansa Herättäjäjuhlassa Haapajärvellä heinäkuun alussa, kuten Wegelius tarkemmin kertoo. Ei voi muuta kuin mitä suurimmalla – ja samalla hiukan ällistyneellä – kunnioituksella todeta, keitä nämä salaliittolaiset olivat: Mauno Rosendal, Matti Pesonen, Väinö Malmivaara, J. Heinemann ja August Wilkuna – kaksi ensin mainittua Suomen heränneen kansan tukipylväitä. Suunnitelman rakennetta en rupea tutkimaan – sen pätevyyshän ei päässyt koetteelle, sitä kun ei lopultakaan yritetty toteuttaa –, mutta sen merkitys onkin sen siveellisessä kauneudessa. Mitään ihmettelemistä ei olisi ollut siinä, jos Oulun nuoret hurjapää-aktivistit olisivat vaikka väkirynnäköllä yrittäneet Wilkunan vapauttamista, mutta sille, että tämä hopeahapsinen vanhus oikein tosissaan uskonveljiensä kanssa tällaista suunnitteli, pyydän saada kohottaa hattuani.

Venäläisten valta oli näihin aikoihin Suomessa lujimmillaan, vartiointi vankiloissa tiukkaa, ja ihmiset vielä kokemattomia ja arkoja. Sangen vähän oli edellytyksiä hyvienkin pelastussuunnitelmien toteutumiselle, Wilkunan täytyi siis jäädä tyynesti koppiinsa, odottelemaan niitä kuulusteluja ja muita toimenpiteitä, joihin viranomaiset suvaitsisivat hänen suhteensa ryhtyä.

2

Nukuttuaan yönsä ja oltuaan ensi kerran santarmien kuulusteltavana Wilkuna tunsi halua avata jollekin hyvälle ystävälle sydämensä. Sellaisen hän muisti – neiti Maikki Kärelammen, yhden niistä vakavamielisistä naisista, jotka nuoruudesta saakka olivat koettaneet johtaa häntä hyvään. Hän kirjoitti (toukok. 24 p. 1916):

"Näin sitä ihmisen vasikkaa täällä lennätetään, täytyy tässä tuon tuostakin ihmetellä. Istun paraikaa huoneessani teetä keitellen, päästyäni juuri kuulustelusta. Sen toimittivat samat santarmiupseerit, jotka ovat Nivalassakin olleet. He käyttäysivät sangen kohteliaasti ja minä kirjoitin heille pitkän selityksen siitä, kuinka paikkakunnalla on syntynyt sellainen järjetön huhu, että minä olisin muka toimittanut miehiä Saksaan ja kuinka minua sen takia kaiken maailman kulkurit kävivät pitkin talvea vainoamassa. Samoin selitin myöskin kuvernöörille, joka eilen illalla kävi minua täällä kuulustelemassa. Oli muutoin omituista huomata, että suomalainen kuvernööri suhtautui paljon innokkaammin asiaan kuin venäläinen santarmi... Ole nyt niin hyvä ja lohduta Hannaa, sillä Sinä tyyniluontoisena ihmisenä pystyt siihen hyvin. Kyllä me varmasti vielä tavataan. Älkääkä yleensä tehkö liian hätäisiä johtopäätöksiä siitä, kuka se siellä on tehnyt noita järjettömiä ilmiantoja, sillä siinä suhteessa on kaikki vielä yhtä sumua. Kylläpähän aikanaan valkenee, – Jos sinua lopuksi huvittaa kuulla kalustoluettelo siitä pöydästä, jolla tätä kirjotan, niin on se seuraava: 1 iso jästilimppu, 1 teepaketti, 1 makkara, 1 paketti palasokeria, 1 kg voita paperissa, kirjoituspaperia ja muutamia kirjoja. – Huone on valoisa ja siisti enkä – vapautta tietysti lukuunottamatta – kaipaa muuta kuin höyhentyynyä ja tupakkaa. Santarmit tarjosivat minulle kohteliaasti paperossia ja ahmasin niitä paripäiväisen paaston jälkeen puolikymmentä kappaletta... Hörppäsin juuri oma-keittämääni teetä ja hyvältäpä maistuikin... Niin, ja otettiinhan tässä äsken valokuviakin. Sekä edestä että takaa ja sivuilta kuvattiin mies... Kyllä kai siellä kunnon nivalaisten suut taas käyvät ja niinpä se tuntuu olevan täällä Oulussakin. Voi mitä kelvotonta lörppökansaa suomalaisten suuri enemmistö onkaan! Luulisin muuten olevan syytä tähänkin juttuun nähden monelle tiuskata, että kyllä sitä maalla on viisaita, kun merellä vahinko sattuu..."

25 p. minulle kirjoittaessaan hän samalla tavalla diplomaattisesti tekeytyy tietämättömäksi kaikesta värväystoiminnasta. Asiaa tutkinut santarmiupseeri oli muuten ilmaissut olevansa Wilkunan "kolleega muusain palveluksessa, alias: runoilija". Mielenrauhan palautumista osoittaa se, että hän haluaa ruveta jatkamaan kirjallisia töitään, neuvotellen kanssani Sankarien jatkamisesta. Kesäkuun 12 p. hän kirjoitti minulle m.m.:

"Täällä sitä yhä istutaan. Ennen parin viikon kuluttua kai saanen kuulla päätöksen santarmihallituksesta: pääsenkö vapaaksi vai tuleeko tässä matka itäisille maille. Pahoin vain pelkään, että tuo jälkimäinen tulee osakseni. Saa nyt sitten nähdä.

Olen tässä viimeksi lueskellut Gruben 'Kertomuksia ihmiskunnan historiasta', joka jo koulussa oli minun mielilukemistani, ja sitä tehdessäni heräsi minussa idea panna joskus, jahka tässä taas päästään tyyneen suvantoon, alulle laajempi kertomusteos, joka kantaisi esim. nimeä 'Muotokuvia ja kohtauksia ihmiskunnan historiasta'. Tarkoitus olisi keveästi ja novellistisesti kertoella kaikenlaisista mieltä kiinnittävistä kohtauksista, joista ihmiskunnan historia on niin ehtymättömän rikas...

Luonani on silloin tällöin pistäytynyt Arvi Järventaus, joka on täällä v.t. vankilansaarnaajana. Hän oli äsken täällä kopissani ja juttelimme m.m. hänen teoksestaan, jolle kuulut nimen keksineen...[115]

Kirjotahan nyt aivan ensi tilassa minulle pitkä ja hauska kirje ylösrakennukseksi. Kerro Ivalon 50-vuotispäivän vietosta y.m. Koetin kyllä tuona merkkipäivänä hengessäni tyhjennellä punssimaljoja täällä koppini yksinäisyydessä..."

Noudattaen hänen pyyntöään kirjoitin hänelle kesäk. 17 p. seuraavan raportin, jonka julkaiseminen puolustaa paikkaansa sen vuoksi, että siitä selviää Wilkunan taloudellinen asema:

"H. V. Sain kirjeesi ja siitä kiitän. Selitän tässä ensiksi asioitasi. Saatavia sinulla täällä on, sillä 'Sankareistahan' niitä heltiää aikalailla. Olen lähettänyt pyyntösi mukaan perheellesi niistä ja lähetän edelleen kuukausittain. Kun he eivät siellä maaelämän vaatimattomuudessa ja sinun poissa ollessasi paljoa tarvinnekaan, riittävät lähettämäni varat kyllä, joten heidän toimeentulostaan sinulla ei tarvitse olla murhetta. Koetan pitää heistä huolta. Huvilaasi en ole saanut myydyksi vieläkään, mutta aina olen vain hienossa toivossa. Kun se on niin peräti ylläpitämätön, vaikuttaa se katsojiin kolkolta. Ole kuitenkin vahvassa toivossa. Vekselisi hoidamme ja samoin korkosi...

Niin, Ivalon päiviähän niitä pidettiin... Erkon virallisen puheen jälkeen julisti Kivijärvi rouva Ivalon suurta herttaisuutta soveliailla sanoilla ja komealla äänellä. Kunniavieraat vastasivat, rouva erittäin sukkelasti ja nasevasti. Sitten puhui Leino, aika hyvin, vaikka olikin tukkihumalassa, lopettaen toverillisesti: 'Mitähän, jos juotais, jos juotais tuon Santerin malja ja huudettais kolminkertainen hei!' Se tehtiin. Pikku tunneilla kohosi Valduksella[116] henki päälle, hän tarttui lasiin ja piti voimallisen puheen nuorison puolesta, kehoittaen Santeria lopuksi kirjoittamaan nuorisolle laajan teoksen kolmikymmenvuotisesta sodasta. Sitten huudettiin taas eläköön ja Valdus meni kilistämään. Mutta tuskin oli se tapahtunut ja huudot lakanneet, kun hän vielä varmemmaksi visseydeksi jatkoi hiukan, puhuen yhä suuremmalla tarmolla lisää. Ja tästäkään ällistyksestä ei yleisö ollut ehtinyt vielä selvitä, kun Leino nousee nurkastaan klasi vapisevassa kädessä ja silmät harmaina kuin kissapököllä päiväiseen aikaan, sekä panee 'ankaran protestin' Valduksen lausumaa toivomusta vastaan. Se oli hänen mielestään samaa kuin olisi tahdottu murhata Santeri taiteilijana, koska kaikki muut kuin taiteelliset tarkoitusperät ovat ja olkoot kirjailijalle pahasta. Siitä seurasi tietysti, että Valdus leppeästi vastasi, lausuen tahtoneensa esittää vain 'seen doivomuksen' j.n.e.

Kun kello rupesi lähenemään yhden hetkeä yöllä, tahtoi Valdus lähteä pois. Koska asuin samalla suunnalla, tein hänelle seuraa, samalla saattaakseni vanhuksen turvassa kotiin. Sillä matkalla puhuimme, kuten arvaat, monta voimakasta ja isänmaallista sanaa, haastellen hartaasti keväisessä valoisassa yössä...

Pyydä viranomaisilta, että saisit minulle ilmoittaa, milloin tänne lähdet, jos lähdet. Asiasi vaatisivat suullisiakin neuvotteluja ja sitäpaitsi kai tarvitset rahaa itsekin, jos sinulle tulee jonnekin lähtö. Viime hetkeen saakka kuitenkin uskon, että väärinkäsitykset selviävät ja pääset vapaana miehenä kirjallisten töittesi ääreen.

Joka tapauksessa toivotan sinulle miehen mieltä onnettomuutesi kestämään...!"

Wilkuna vastasi kesäk. 23 p. ja oli hermostunut huvilansa tähden. "Sehän on varsin hemmettiä sen huvilan kanssa! Mahtaako siitä s–n rakkineesta jäädä ihmiselle iänikuinen painajainen? Siltä se minusta on jo monesti tuntunut... Kunpa sen pirun nyt saisitkin myydyksi, niin eipä sitten Siperiaan reissaaminenkaan tuntuisi puoleksikaan niin raskaalta. Siitä ei muuten ole vielä mitään tietoa, sillä päätöstä ei asialleni ole vielä kuulunut..." Samaa kirjettä hän jatkoi 24 p. kertomalla m.m.:

"Juhannuspäivä on ollut herttaisen kaunis; olen viettänyt sitä lueskelemalla 'Suomen mies meni Zansibariin' sekä kävelyretkillä juttelemalla Ossian Procopén kanssa, joka on täällä myöskin istumassa. Äsken oli täällä vieraanani Tegströmin Joni – joka onkin käynyt melkein joka sunnuntai minua tervehtimässä –, tuoden minulle kahvia, korppuja, juustoa ja paistettua kalaa. Huomenna odottelen hieman eukkoani, joka on kyllä kerran ennenkin täällä käynyt. – No niin, kaikki kokemansahan kirjailija voi hyödykseen käyttää ja tämän jälkeen minä pystyn tarvittaessa ainakin vankilainteriöörin kuvaamaan – ja ainahan täällä myöskin yksi ja toinen muotokuva ja elämäntarina painuu mieleen..." 26 p. hän vielä lisäsi m.m. seuraavaa: "... Santarmiupseerit olivat taas täällä minua 'helsaamassa'... Mitään käännettä ei asiassani ole vielä tapahtunut. Tällä kertaa oli santarmeilla pari uutta kysymystä, joihin minä annoin luonnolliset vastaukset... Toivoisin, että jollei tässä miestä kerran vapaalle jalalle lasketa, saisin istua edelleenkin tässä talossa, sillä olenpa päässyt jo vakavaan työn alkuun, mikä tulisi tietysti pahoin häirityksi, jos tässä ruvettaisiin raahaamaan kohti tuntemattomia kohtaloita.

Ja nyt lopetan tämän sekä lähden vankilan kirjastoon, joka on tässä koppini rinnalla. Procopé toimii sen hoitajana ja minä auttelen häntä käymällä lehti lehdeltä läpi lainassa olleita kirjoja..."

25 p. hän lennätti kirjeen Matti Björklundille, pistäen mottolauseeksi sanat: "Ja Elias meni ja istui Kerithin ojan tykönä ja kaarneet toivat hänelle leipää ja lihaa". Kerrottuaan, kuinka "tänään taas tuotiin minulle jostakin kaupungilta oivallista lohikeittoa, munia, voita ja mitä kaikkea lie ollutkaan", hän jatkaa:

"Mutta ihminen ei ole koskaan tyytyväinen. Syötyäni juuri oivallisen illallisen huokasin sielussani, että kun nyt olisi hyviä paperosseja sekä kahvia ja punssia täyteläisen serveerskan esiin kantamana, niin tämä elämä alkaisi jotenkuten menetellä. Jaa'a, lasi punssia ja fennia-paperossi – antaisinpa 50 mk sellaisesta annoksesta. Mutta ovathan toivomukseni aivan liian syntisiä, verrattuani kerran elämääni profeeta Elian elämään.

Niin, kiitos suuri kirjeestäsi, jonka olen saanut. Kiitos myöskin aiemmin Jyväskylästä lähettämistäsi korteista, jotka kyllä sain Nivalaan. Kiljanderin terveiset tekivät syntiselle sydämelleni kovin hyvää. Hänen toivomuksensa, että minä kävisin draamaan käsiksi, on parhaillaan toteutumassa, sillä täällä olen ryhtynyt sommailemaan historiallista näytelmää, jonka ainekset minulla ovat jo monta Herran vuotta olleet valmiina. Kai siitä nyt vihdoinkin jotain tulee, ellei eksistenssiäni tehdä vallan sietämättömäksi..."

Parin viikon kuluttua tulikin ratkaisu. Annan siitäkin Wilkunan itsensä kertoa (heinäk. 11 p.):

"Sain tässä äsken ilmoituksen, että olisi muutettava toiseen hotelliin, tahtoo sanoa Pietariin Krestyyn tai jonnekin sikäläiseen vankilaan. Sitten seuraa arvatenkin karkotus suuren isänmaan johonkin kolkkaan. No niin, minä menen, kun pakko käskee ja koetan pitää nenäni pystyssä. Paha vain, että olojen näin käännyttyä en voi sinulle tietenkään tarjota mitään joulumarkkinoita varten. Sen vähän, mitä kerkesin täällä alulle panna, katson parhaaksi jättää kotiin ottamatta lainkaan mukaan sinne epävarmoille retkille. Mutta ole hyvässä toivossa, sillä tuleepa se sekin aika, jolloin työntelen Sinulle paksuja eepoksia ja jolloin me menneitä muistellen istumme herkullisen seksan ääressä jossakin suojatussa pikkuhuoneessa. – Vaimoni tulee piakkoin Helsingissä käymään ja pistäypi kai sinunkin luonasi, minkä vuoksi pyydän Sinun lausumaan hänelle rohkaisevia sanoja. Ja jos tavalla tai toisella voisit sieltä käsin saada hänelle tuonnempana jonkun summan 'kovaa', niin olisinpa sangen kiitollinen. Nyt toistaiseksi hänellä ei ole mitään hätää..."

Matti Björklundille hän kirjoitti samana päivänä m.m.:

"Arvattavasti tulen minä, Krestyssä tai jossain sikäläisessä vankilassa ensin tutkittavana jonkun aikaa istuttuani, karkotettavaksi jonnekin Sisä-Venäjälle. Mitä sitten tapahtuu, sen yksin Jumala tietää. Mutta toivossahan tässä silti eletään ja varmastikin meille punssi maistuu, jahka taas Apollossa istutaan. – Olen jo varautunut tätä matkaa varten m.m. alkamalla opiskella venuskaa. Ja muutenkin olen iloinen, että pääsen tässä rullaamaan, sillä pitkäksi on tahtonut aika käydä täällä neljän seinän sisällä..."

Vaimolleen Wilkuna kirjoitti myös samana päivänä:

"... Olen itse asiassa iloinen, että pääsen tässä hieman tuuluttelemaan, sillä... kuvernöörin määräysten johdosta... on aikani tahtonut käydä hieman pitkäksi, ollessani aamusta iltaan suljettuna pieni-ikkunaiseen, kuumaan koppiin. Tunsinkin aamulla ylös noustessani itseni iloiseksi ja reippaaksi, josta arvailin jonkun muutoksen oloihini olevan tulossa. No, eihän tämä missään tapauksessa ole minulle paremmin kuin sinullekaan mitään odottamatonta, joten älä tästä uutisesta epätoivoon lankea, sillä minulla on se varma vakuutus, että kaikki päättyy vielä hyvin. Sinusta tullaan kyllä minun poissaoloni aikana pitämään huolta, joten elä siinäkään suhteessa ole huolissasi... Ja sitten vielä eräs asia: jos eräs perhetapaus sattuu, ennenkuin minä ehdin kotiin, niin muista että pojalle tulee nimeksi Osmo Kustaa Vilhelm ja tytölle Kyllikki Kustaava Vilhelmiina. Jos minulta Venäjältä ei tule kirjeitä, niin siitä elä mitään onnettomuutta päätä tapahtuneeksi, sillä siihen on vain se syynä, ettei anneta kirjottaa tai että kirjeet häviävät matkalla. – Vielä kerran: ole hyvässä toivossa ja jää lasten kanssa Jumalan haltuun! Hyvin tämä kaikki varmasti vielä päättyy!"

3

Näistä Wilkunan omista kirjeistä selviää, minkälaista hänen elämänsä oli Oulun lääninvankilassa. Se oli suhteellisesti vapaata aina heinäkuun alkuun saakka, jolloin kenraalikuvernööri Seyn kävi siellä tarkastusretkellä. Tarkastus tapahtui eräänä sunnuntaina ja kiersi Seyn m.m. kopilta kopille, seurueenaan kaksi luutnanttia paljastetut sapelit paraatiasennossa, vankilanjohtaja, kuvernööri af Enehjelm, ja tämän komennosta vielä pastori Järventaus. Kun oli saavuttu Wilkunan kopin kohdalle, syntyi Järventauksen kertoman mukaan venäjänkielistä tolkutusta, josta Järventaus venäjää taitamattomana ymmärsi vain sanan "pisatel", (kirjailija), minkä jälkeen pieni oviluukku nykäistiin syrjään ja kenraalikuvernööri kurkisti uteliaasti, mutta hyvin varovaisesti sisään. Wilkuna kertoi jälkeenpäin Järventaukselle tunteneensa "sen pirun" – hän varmaan tiesi kenraalikuvernöörin tulosta – ja tuijottaneensa uhmaavin silmin vastaan. Pastori Järventaus taas – niin hengenmies kuin onkin – ajatteli seisoessaan siinä Seynin takana ja katsoessaan tämän lihavaa niskaa, joka kahtena makkarana valui kauluksen päälle, että "voi kun tuohon olisi hyvä iskeä isolla puukolla" – minkä hän on asiasta kertoessaan vilpittömästi ja nöyrästi syykseen omistanut. Tämä oli Kyösti Wilkunan ja Frans Albert Seynin ensimmäinen kohtaus – toisen kerran he tapasivat keväällä 1917 Suomen asemalla Pietarissa.

Kirjeessään vaimolleen heinäk. 4 p:ltä Wilkuna kertoo m.m.: "Viime sunnuntain aikana oli täällä vankilaa tarkastamassa kenraalikuvernööri... Seurauksena hänen käynnistään oli, että valtiollisten vankien oloa hiukan tiukennettiin. Niinpä ei meidän puheillemme enää lasketa ketään, joten siis sinunkin on turhaa tänne enää tulla, samoin kuin kenenkään muidenkaan..." Tästä kävisi selville, ettei Wilkunan vankilaolojen tiukennus, josta hän oli niin katkera kuvernööri Enehjelmiä kohtaan, sittenkään tainnut olla viimemainitun omaa aloitetta, vaan oli osoitus Seynin tunnetusta halpamaisuudesta ja pikkumaisuudesta sekä siitä, että Vaasan vankilasta oli kaksi poliittista vankia päässyt karkaamaan. Todennäköistä on, että Seyn oli huomannut Wilkunan istuvan kopissaan yllään omat vaatteet, ja nähnyt pöydällä vankilahoitoon kuulumattomia ruokatarpeita, kirjoja, paperipusseja y.m., että hän oli huomauttanut tästä kuvernöörille, joka sitten tarmokkaaseen ja häikäilemättömään tapaansa toteutti herransa tahdon. Tätä otaksumaa tukee sekin, ettei Wilkunalla ollut mitään muistuttamista Enehjelmin käytöksen johdosta tämän vangitsemispäivänä toimeenpanemassa muodollisessa kuulustelussa, ja että hän sai nauttia kaikkia tutkintovangin helpotuksia aina Seynin käyntiin saakka eli melkein koko Oulussa-oloaikansa. Olisiko Enehjelm muuten, ilman Seynin erikoista kiintymystä Wilkunan asiaan, henkilökohtaisesti tullut tarkastamaan Wilkunan koppia? Ilmeisesti häntä oli nyt ruvettu pitämään hyvin tärkeänä vankina, josta Enehjelm katsoi itse olevansa erikoisesti vastuussa.

Wilkunan kuvaus kuvernööri Enehjelmin menettelystä häntä kohtaan osoittaa, että viimemainitulla on ollut häneen järkyttävä, tekisi mieli sanoa hypnoottinen vaikutus. Se että itse kuvernööri tulee vangin koppiin toimittamaan tarkastusta ja antamaan epäjaloa luonnetta osoittavia pikkumaisia määräyksiä, voi kyllä olla suututtavaakin, mutta on ehkä enemmän omiaan herättämään halveksivia, pilkallisia, jopa humoristisiakin mielteitä. Wilkuna kuitenkin joutui "rajuun kuohumistilaan, koska", hän sanoo, "huomasin hra Enehjelmin, kaikki asetukset sivuuttaen, kohtelevan minua kuin tuomittua rikollista, vaikka santarmikuulusteluissa... ei vielä ollut ilmennyt minkäänlaista edes pätevältä näyttävää syytä minua vastaan". Mutta tässä Wilkuna ei tulkitse itseään oikein. Hänen kuohumistilansa johtui varmaankin syvemmistä syistä. Hän tunsi seisovansa vastakkain jääkäriliikkeen peloittavimman vihollisen kanssa, joka oli saanut hänet ansaansa, ja jonka tylyn ja vihamielisen tarmon hän vaistomaisesti aavisti. Enehjelmin katse – "hra Enehjelm tuijotti parin minuutin ajan minua ääneti, vihamielisesti ja häijynilkisesti silmiin" – kaivautui pistävänä Wilkunan aivoihin, muuttuen siellä painajaiseksi, joka vaivasi häntä vielä silloinkin, kun nämä asiat kuuluivat jo muistojen joukkoon. Hänestä Enehjelm käyttäytyi kuin olisi ollut "persoonallinen vihamies" eikä "puolueeton virkamies", osoittaen "vihamielisyyttä ja vainoamisen halua". Shpalernajakirjassaan hän sanoo: "Niinpä niinä kahdeksana pitkänä kuukautena, jotka jouduin Shpalernajassa viettämään, herää minussa säännöllisesti joka päivä kiihkeä vihan puuska titulus af Enehjelmiä vastaan, samalla kuin näen ilmielävinä edessäni hänen kelmeät kasvonsa häijysti tuijottavine silmineen". Wilkuna tuntee itsekin, että tässä on jotakin sairaalloista.

Eikö sääli vilahtanut edes hetkeksikään Enehjelmin sydämessä? Muistaessamme, kuinka hän toimitti onnettoman Lukkarilan hirteen tämän saman vuoden syksynä, tekisi mieli vastata kieltävästi, mutta Wilkunan omassa kuvauksessa on eräs kohta, jonka voisi tulkita sitenkin, että säälin hengähdys häivähti Enehjelmin sydämen ovella. Katseltuaan pöydällä ollutta Sankarien vihkoa hän nimittäin oli viskannut sen kädestään ja sanonut: "Eikö olisi ollut parempi, että olisitte pysynyt ammatissanne ettekä ruvennut tyhjää hulluttelemaan?" Tämän käsittäisin sisältävän myös säälin vivahduksen, vaikka Wilkuna ilmeisesti oli toista mieltä.

Ne, jotka osoittivat Wilkunalle ystävällisyyttä, hän säilytti aina kiitollisessa muistissa. Vankilanjohtaja Juveliusta hän ei lakannut ylistämästä. Pastori Järventaus, hänen vanha koulutoverinsa, oli hänelle siitä pitäen erikoisesti rakas sekä suomansa lohdutuksen että niiden palveluksien vuoksi, joita hän, joskus ohjesäännön vastaisesti, Wilkunalle teki, (m.m. kuljettamalla pois savukkeenpätkät, joiden löytyminen sellitarkastuksessa olisi tuottanut Wilkunalle ylimääräisen rangaistuksen). Rautateiden lukkari John Tegström, jonka luona Wilkuna pakoretkellään Oulussa asui, oli hänelle rakas ja uhrautuvainen ystävä, joka kaikin tavoin koetti toimia hänen hyväkseen, hankkien hänelle ruokaa ja mitä muuta olojen lievennykseksi oli sallittu, jopa tehden matkan Nivalaan lohduttamaan hänen vaimoansa. Monet muut ystävät ja Wilkunalle tuntemattomatkin kansalaiset osoittivat hänelle myötätuntoansa. Tämä kaikki ja vankeusajan alkamisen jälkeen ikäänkuin sisäisen näkemyksen kautta kirkastunut, uskonnollisuuteen vivahtava luottamus Suomen vapauden pian lähestyvään valkenemiseen antoi Wilkunalle voimia rohkeasti lähtemään Pietarin-matkalleen ja siellä lannistumatta vastaanottamaan, mitä tuleva oli. Kärsimykset olivat vahvistaneet ja rikastuttaneet häntä.

4.

Shpalernajakautensa Wilkuna on itse kuvannut. Hänen kirjeittensä avulla voimme kuitenkin luoda tuohon aikaan hiukan lisävalaistusta. Matka alkoi muuten heinäk. 12 p., mikä on unohtunut häneltä mainitsematta.

Oulusta hän vei mukanaan vihan Enehjelmiä kohtaan, painajaiseksi vankilan yksinäisyyteen. Jos viimemainittu olisi lausunut Wilkunalle edes yhden ystävällisen sanan, tämä olisi ollut siitä kiitollinen; jos hän olisi lausunut niitä useampia, olisi Wilkuna tuntenut häntä kohtaan ihan ystävyyttä. Santarmeja vastaan hänellä ei ollut mitään kaunaa, sillä nämä kohtelivat häntä hyvin, tarjosivat tupakkaa ja juttelivat toverillisesti. Miellyttävä inhimillisyys kuvastuu Shpalernajakirjan alkusivuilta, Wilkunan tutustumisesta nuoreen santarmiin ja heidän hyvästijätöstään Shpalernajassa: ymmärrämme, että heidän välilleen oli ehtinyt syntyä ystävyystunteita. Karusta ulkomuodostaan huolimatta Wilkuna pian herätti niitä ympäristössään silloin, kun hänen hiljaiset, alistuvat ja nöyrät luonteenpuolensa saivat johtaa.

Hän saapui perille myöhään illalla heinäkuun 14 päivää vasten. Heti mainittuna päivänä hän kiiruhti kirjoittamaan tohtori T.T. Kailalle, jonka tiesi oleskelevan Pietarissa:

... "Tulin tänne viime yönä. Miten olinpaikkani nimi virallisesti venäjäksi kuuluu, en vielä tiedä, mutta se sijaitsee Liteinajalla vastapäätä arsenaalia, jonka edessä näkyy rivi vanhanaikaisia suuria kanuunoita. Saan täällä olla omissa vaatteissani ja itse hankkia ruuan parannusta. Mutta kielen puolesta on peräti hankalaa. Sen vuoksi rohkenen pyytää Sinua hankkimaan minulle eräitä mukavuuksia, joita minun itseni on hankala saada toimeksi. Tärkeimmät olisivat pienonen korvatyyny, sillä omani jäi lähtökiiruussa Ouluun, sekä jonkunlainen halpahintainen metallilusikka; talon puolesta on näet käytettävänäni hieman epämukava puukuiritsa. Myöskin pehmoinen viltti olisi kovin tervetullut sekä pieni venäläissuomalainen taskusanakirja (tai venäl. ruotsal.), sillä toistaiseksi minulla kielen opiskelua varten on ainoastaan V.K. Trastin suom. venäl. kieliopas pienine sanaluetteloineen. Mutta kuinka näiden maksu olisi järjestettävä? Minulla on kyllä mukanani rahaa ja lisääkin pitäisi piakkoin tulla, mutta ne ovat vankilaviranomaisten huostassa. Heillehän Sinun olisi tavarat jätettävä, jolloin voisit niiden hinnan vaatia. Ellei se käy päinsä, niin en tiedä muuta keinoa, kuin että ilmotat minulle summan ja minä pyydän kustantajaani Helsingistä toimittamaan sen minulle. – Kovin mielelläni tahtoisin Sinua puhutellakin, mutta en tiedä vielä, käykö se päinsä. Siitä kai määrännee hovineuvos (?) Mashkevitsh, joka tulee asiaani tutkimaan. Tiedustelen kyllä häneltä, jahka hän ensi kerran ottaa minut käsilleen. Myöskin olisin halunnut Sinulta tiedustaa, tunnetko täällä ketään suomenkielen taitoista asianajajaa, jos tulisin sellaista tarvitsemaan.

Toivottavasti et nyt kovin pahastune, että minä poloinen olen pakotettu näin monilla asioilla Sinua vaivaamaan. Mutta muitakaan tuttuja ei minulla ole tässä miljoonakaupungissa, jonka helmaan kohtalo on nähnyt hyväksi viskata minut yksin ja orpona".

Tohtori Kaila sattui olemaan kesälomalla ja sai kirjeen vasta sen loputtua. Hän ryhtyi viipymättä toimittamaan Wilkunalle näitä tavaroita. Tyyny kuitenkin palautettiin eikä metallilusikkaa koetettukaan hänelle lähettää, sellaisten käyttö kun oli vangeilta kielletty. Kirjoja tri Kaila lähetti: Raamatun apokryphakirjoineen, Kijasen Suomalais-venäläisen ja Venäläis-suomalaisen sanakirjan, ja Åströmin Lyhyen venäjän kieliopin. Elok. 31 p. Wilkuna kirjoitti hänelle iloisesti:

"Sydämelliset kiitokset viltistä, joka saapui minulle, kun olin jo laannut sitä odottamasta. Pelkäsin näet, ettei kirjeeni ole joutunut käsiisi tai ettet ole enää täällä Pietarissa. Harvoinpa ihmislapsi tuntee itseään niin liikutetun iloiseksi kuin minä sen saadessani sekä nähdessäni nimesi sitä seuranneessa paperissa. Se oli näet ensimäinen pieni kosketus ulkomaailman kanssa, sillä siihen saakka olin elänyt kuin kellariin suljettuna. Sittemmin kyllä olen saanut kotoakin kirjeen, joka toisena valonsäteenä saapui kellariin. – Jos olet myöskin tyynyn ja sanakirjan minulle toimittanut, niin ainakaan ne eivät ole minun haltuuni saapuneet. Olenkin muuten jo ehtinyt tottua vankilan tyynyyn, niin kova kuin se onkin, joten en sitä enää niin kaipaakaan. Sanakirjan tarvetta sen sijaan tunnen usein. (Minulla kun on tilaisuus m.m. lainata kirjoja vankilan kirjastosta, mutta ne ovat venäläisiä; oli sentään yksi suomenkielinenkin: Felix Dahnin novelli 'Felicitas', mikä kaikessa yksinkertaisuudessaan ja jo ennenkin luettuna tuotti minulle suurta viihdytystä). Elä kuitenkaan ryhdy mihinkään vaivannäköön siinä suhteessa, kaipa tässä tultanee toimeen. Sen sijaan olisin hyvin kiitollinen kirjeestä. Sen voisit lähettää osotteella: Ptg. Dom Predvariteln. Zakljutsh. Otjel. 4. Kall. 219. – Haluaisin m.m. kuulla asianajajasta, josta sinulta tiedustelin edellisessä kirjeessäni. Jos sellaista löytyisi, olisi hänen kai paras aluksi kääntyä tutkintotuomari Mashkevitshin puoleen. Minulla ei ole vielä mitään tietoa, milloin asiani on oikeudessa. Ikävätä kyllä et voi tulla minua tapaamaan; siihen on ainoastaan lähimmillä omaisilla oikeus. – Olen muuten voinut sangen hyvin ja aikakin on kulunut aika nopeasti, niin yksitoikkoisina ja harmaina kuin päivät toisiaan seuraavatkin. On sentään hyvä, että ihmisellä on mielikuvituksen lahja. Sen avulla saa sentään ajan kulumaan. Ja olenhan minä työskennellytkin. Sommittelin ensi aluksi näytelmää ja nyt ryhdyn romaania kyhäämään... Muistan Sinua kiitollisin mielin joka ilta kääriytyessäni tuohon pehmoiseen ja lämpimään vilttiin".

Tohtori Kaila ilmoitti vastauksessaan (elok. 30–syysk. 12 p.) näihin molempiin kirjeisiin yllämainituista lähetyksistään sekä vielä seuraavaa:

"Rouvasi lähettämät sata ruplaa jätetään tänään Sinun nimellesi Vankilan viranomaisille. Samalla seuraa minulta kaksi paria villasukkia, kahdet alushousut ja kaksi villapaitaa, joiden toivon Sinua lähestyvänä talvena hyvästi lämmittävän...

Suomenkielentaitoisia asianajajia en täällä tunne... Mikäli tiedän, on suomalaisia oikeusasioita täkäläisissä tuomioistuimissa hoitanut Tuomari A. Hackzell... En kyllä luulisi olevan kiirettä asianajajan hankkimisella, ennenkuin saat tietää milloin Sinun asiasi tulee oikeuden käsiteltäväksi; mutta jos näet sopivaksi, voinee hänen kanssaan jo nyt alustavasti keskustella. Odotan tässäkin Sinulta lähempiä tietoja.

Mikäli tiedän, on Sinulla tilaisuus Vankilan viranomaisten kautta tilata itsellesi sellaista ruokaa jota haluat, sekä vaatteita ja kirjoja sillä rahalla, mikä on nimellesi Vankilaan jätetty. Jos tahdot sellaista mitä Pietarista ei voi saada, pyydän ilmoittamaan minulle, jolloin koetan täyttää toivomuksesi. Maksusta Sinun ei pidä huolehtia!"

Kuten kirjeestäni Wilkunalle Oulun lääninvankilaan (17/6 16) näkyy, pyysin häneltä tietoa hänen rahantarpeistaan, voidakseni tyydyttää ne ja varustaa hänet tarpeellisella "sotakassalla". Matka tulikin äkillisemmin kuin luultiin ja vielä Pietariin eikä Helsinkiin, jonne muutamat muut samasta syystä vangitut oli ensin tuotu ja jonne Wilkunaakin odotin. Näin jäi Wilkuna aluksi vähälle rahalle, mikä puute kuitenkin korjattiin heti, kun päästiin selville hänen osoitteestaan ja oikeudestaan saada vastaanottaa rahaa. Syyskuun aikana tri Kaila maksoi hänen tililleen yhteensä 200 ruplaa, ja marraskuun 13 p. lähetettiin hänelle Kirjasta 150 ruplaa, mitkä rahan silloisen arvon vuoksi riittivätkin hyvin toistaiseksi. Tri Kailalle Wilkuna kirjoitti syysk. 25 p. m.m.:

"Sulimmat kiitokset kirjeestäsi ynnä kaikista niistä hyvyyksistä, joita olet minulle tänne toimittanut. Toissa päivänä minulla oli oikein juhla, sillä samalla kertaa kuin Sinun kirjeesi, saapui samanlainen myöskin vaimoltani. Niitä ei niin satamalla tänne tule, joten kahden kirjeen saapuminen on todellakin oikea juhlahetki. Viikkoa aiemmin saapuivat myös toimittamasi tavarat: 2 paria sukkia, 2:det alushousut ja 2 villapaitaa, joiden ilmestyminen oli myöskin omiaan minua ilahuttamaan jo pelkkänä tervehdyksenä, paitsi sitä että ne ovat minulle hyvään tarpeeseen, mukaani kun ei tullut erittäin suurta liinavaatevarastoa. Vieläkin suuremman ilon tuottivat minulle tililleni ilmestyneet 100 ruplaa. Oulussa vankina ollessani hankki eräs sikäl. tuttavani sievähkön rahasumman siltä varalta, että minut kuletetaan Venäjälle. Tänne lähtiessäni oli hän kuitenkin kaupungista pois, joten en saanut rahoja mukaani. Kirjotin kyllä heti tänne tultuani hänelle ja pyysin ne lähettämään, mutta niistä ei ole kuulunut mitään. Turhaan niitä odotellessani olen kärsivällisesti syönyt vangin ruokaa, jonka pääasiallisimpana aineksena on hapan limppu ja suola. Nyt sain vihdoinkin tehdyksi lopun kolmatta kuukautiselle paastolle, kun nuo 100 ruplaa antoivat minulle tilaisuuden siirtyä parempaan ruokajärjestykseen. Tunnen sen johdosta itseni enemmän kuin tyytyväiseksi. – Valtioneuvos Mashkevitshille jättämiäsi kirjoja en, kumma kyllä, ole vielä saanut. Mutta toivottavasti ne pian minulle tulevat. Erittäinkin olen kiitollinen raamatusta. Olen sitä hiljalleen kaipaillut ja ajatellut joskus Sinullekin siitä kirjottaa, vaikka en kuitenkaan ole hennonut niin monilla pyynnöillä Sinua rasittaa. Kirjeesi rohkaisemana esitän nyt kuitenkin erään toisen pyynnin. Tarvitsisin piakkoin käsineet ja kaulahuivin, sillä niitäkään ei tullut matkaani ja niitä tarvitsisi pihalla kävelemässä ollessa. Ajattelin niistä kirjottaa vaimolleni, mutta ensinnäkin viipyisi niiden tulo sieltä asti hyvän aikaa ja toiseksi minulla ei kotonakaan ole kaulahuivia enkä luule Nivalan kaupoissakaan niitä – villaisia – olevan – ei ainakaan viime talvena ollut. Ne saavat tietysti olla mahdollisimman halpahintaiset – kunhan huivi vain olisi muuten hyvän kokoinen. – Jos viitsit ottaa vaivaksesi käydä tuomari Hackzellille alustavasti asiastani puhumassa, niin olen siitä hyvin kiitollinen. Itse voin kirjottaa hänelle saatuani tietää, milloin asia on oikeudessa. – Ylimalkaan olen voinut hyvin ja pysynyt tasaisessa mielentilassa. Romaani, josta edellisessä kirjeessäni mainitsin, on minulla hyvässä menossa ja työskentely sen kimpussa tuottaa suurta tyydytystä..."

Lokakuun 2 p. Wilkuna kirjoitti minulle m.m.:

"Aikani on kulunut jotakuinkin hyvin. Kirjotellut olen yhtä ja toista. Nykyään minulla on hyvässä menossa – toistakymmentä lukua – nykyaikainen, maalaisaiheinen romaani 'Sukunsa pelastaja'. Koetan kyllä aikanaan saada lupaa sen lähettämiseksi sinne teille, vaikka hieman epäilen, suostutaanko siihen. – Kuinka on huvilani laita? Tokko ostajaa on ilmestynyt? Entä kuinka järjestää nyt se kiinnityslaina? Mistä korot, sillä olenhan teille kai jo hyvän joukon velassa? Kunpa saisinkin romaanini heti valmistuttua lähettää teille, niin eipä hätääkään! – Onko yhteisteoksemme jo kaupassa ja meneekö sitä? Mitä muuta kuuluu kirjallisesta maailmasta? Ehkä olet hyvä ja ilmoitat minulle näistä seikoista... – Silloin tällöin on sieluni sokkeloista norahtanut runontapainenkin. Panenpa tähän niistä pari:

VANKIKOPISSA.

    Harmajat päivät harmaihin liittyy.
    Seisovan mustan suvannon lailla
    elämän virta, koskia vailla
    eellehen mataa, kunneka riittyy
    kahleihin ikuisen jään.

    Päältä mun pääni raskahat kaikuu
    askelet niinkuin holvista haudan.
    Ulkoa takaa ristikkoraudan
    vahtien huudot kumeat raikuu,
    tullen kuin helmasta yön.

    Pölyisten pienten ruutujen takaa
    kaistale syksyn taivasta puuntaa.
    Purjehtimatta mihinkään suuntaan
    vetiset pilvet raskaina makaa
    ylitse harmajan maan.

    Permannon paasiin vakoja kyntää
    kenkäni korko aamusta iltaan.
    Aivot ne muovaa ilmahan siltaa:
    sitäpä pitkin aatokset ryntää
    kahleiden keskeltä pois.

    Rautaiset teljet oveni sulkee,
    vartian silmä reiässä kiiluu.
    Hämyinen päivä holvissa hiiluu,
    raskaana aatos rataansa kulkee:
    eikö jo aukene tie?

    Harmajat päivät harmaihin vaihtuu.
    – Uuttako jotain huominen antaa?
    – Toivetta sitä turha on kantaa!
    Sumuksi viikot mennehet haihtuu,
    tulevat verhoopi yö.

    Pietari, 10/9 1916.

                            Kyösti Wilkuna.


                EI SYYTÄ TUSKAILLA.

    Harmajan talven sa valtaa ällös säikkyä huoli:
      konsa se kiivain on, loppu jo sen lähenee.

    Vaihtua vuorollaan kevähäks saa tuiminkin talvi,
      hyiset nietokset kiireellä korjaten pois.

    Synkeän yön pimeyttä sun tarvis peljätä ei oo,
      kauhut myös rajusään tyynenä kestäös vaan.

    Jälkehen synkimmänkin yön sekä riehuvan myrskyn
      korkea aurinko taas nouseva on yli maan.

    Äidinpä synnyttävän myös tuskat hetkessä vaihtuu
      riemun tunteeseen, jolla ei vertoja oo.

    Loppuva taival pitkäkin kerran on sekä päähän
      ehtivä oot sinä ties, siitä sa huoleti oo.

    Et elämässäsi milloinkaan tilannetta sa kohtaa,
      jonka et vastaiseen kerran sa vaihtuvan nää.

    Syytäpä siis epätoivoon synkkään ei ole sulla:
      Tyynenä kohtaloaan viisainta kantaa on.

    Pietari, 12/9 1916.

                                      Kyösti Wilkuna.

Jos katsot nämä julkaisemisen arvoisiksi, niin anna edellinen 'Aikaan' ja jälkimäinen, elegisellä mitalla kirjotettu, pistä vaikka omaan lehteesi. Ovathan jonkunlaisina tervehdyksinä tuttaville..."

Edellisen julkaisin Nuoressa Suomessa, jälkimmäisen Kotoa ja kaukaa nimisen lehden joulunumerossa.

5

Huvila-asia rupesi selkenemään syyskuulla, jolloin sille ilmestyi kyselijä tarjoten 17,500 mk. Saatuani tälle hinnalle rouva Wilkunalta lokak. 15 p. hyväksymisen – "Olen hyvin kiitollinen Teille, että olette huoltaneet asioitani. Panen Teihin täyden luottamuksen tässä asiassa, kuten ainakin. Rahaksi muutto on mielestäni tällä erää viisain teko. Voipihan niin olla, että odotellessa menee otollinen hetki sivu" – möin sen siitä summasta 21 p. Ostaja sitoutui vastaamaan kahdesta kiinnityksestä: palstan alkuperäiselle myyjälle 3000 mk. ja Kansallispankkiin 9000 mk. Rasitustodistuksessa mainittiin vielä kolmas, 5000 mkn suuruinen kiinnitys, jolla ei kuitenkaan ilmeisesti oltu mistään rahaa saatu; menin takuuseen siitä, ettei tämä kiinnitys uhkaa huvilaa. Vastaanotto tapahtui heti ja maksoi ostaja Wilkunan tilille Kirjaan samalla 3000 mk. Loput, 2500 mk, sovittiin maksettavaksi helmik. 15 p. 1917. Kirjoitin rouva Wilkunalle lokak. 24 p. m.m.:

"Näin on tämä asia siis onnellisesti loppuun saatettu ja Kyöstin huvilaseikkailu kutakuinkin ehein nahoin selvitetty. Aika olikin saada se myydyksi, sillä katto kuuluu ruvenneen vuotamaan, joten aivan pakosta olisi pitänyt ruveta korjaustöihin, jotka nykyään olisivat nousseet kalliiksi.

Olisi hyvä tietää, jos niitä asioita tunnette, mitä velkoja Kyöstillä täällä mahtanee olla. Emme tietysti rupea niitä turhaa makselemaan, ellei ole aivan äärimmäinen pakko..."

Kauppaa oli sikäli hankala tehdä, ettei ollut valtakirjaa itse Wilkunalta. Löysin kuitenkin hakemalla sellaisen paperin, johon oli hänen nimensä yläpuolelle jäänyt hiukan enemmän tyhjää tilaa. Siihen hankittiin rinnalle rouvan nimi ja siihen asianajaja kirjoitti valtakirjan. Miten Wilkuna näihin puuhiini suhtautui, näkyy hänen kirjeestään marrask. 8 p:ltä:

"Suuri kiitos kirjeestäsi, jonka tuomat tiedot: huvilan myynti ja että olette huoltaneet perhettäni, olivat sydämelleni todellista hunajaa. Aloin jo epäillä, että se huvila on jäänyt minulle iäiseksi kiroukseksi ja ettei sitä koskaan myydyksi saa. Senpä vuoksi pudottikin tietosi hartioiltani raskaan taakan. — Kuten olen ilmottanut, on huvila tullut minulle palstoineen kaikkineen maksamaan 22000 mk. Omia rahojani on siihen uponnut vähintään 4000 mk. Täyttä hintaahan en ole koskaan uskaltanut toivoa ja olisin tyytyväinen, jos hiukankaan pelastuisi noista omista rahoistani eli toisin sanoen jäisi jotakin velkojen yli..."

Sitten hän luettelee joukon pikkuvelkojaan ja korkojaan, osoittaen suurta omantunnontarkkuutta. Kun ei ollut varmuutta siitä – ainakin tuntui tarpeelliselta olla varovainen –, tulisivatko ehkä ryssätkin tällaisen maanpetosvangin omaisuudesta osille, en ilmeisesti ole ensi kirjeessäni – se on hukkunut – maininnut Wilkunalle kauppasumman suuruutta. Saatuaan tietää sen vaimoltaan hän kirjoitti tammik. 25 p. 1917:

"Vaimoni mainitsi kirjeessään, että huvilan hinnaksi on sovittu 17500 mk. Synkistyin siitä aluksi kelpolailla, sillä merkitseehän se joka ainoan pennin menetystä siitä, mitä omia ansioitani olen siihen rotteloon uhrannut. Sittemmin olen siihen asiaan nähden kylläkin lohduttautunut, sillä olihan yritys alettukin onnettomien merkkien vallitessa, joten loppukaan ei voinut parempi olla. Ja toisekseen: jos olisi odotellut parempaa hintaa, niin huvila olisi korkoina ehtinyt syödä pian hinnanerotuksen. Kun nyt Haapkylä 'kenkkäisi' minulle sen 1800 mkn velkakirjan, jonka hänelle annoin huvilaa rakentaissa, niin tulisi tappioni osaksi korvatuksi..."

Tämän johdosta ryhdyin silloin korvaukseksi keräämään hänelle ystäviltä, tuttavilta ja säälijöiltä rahaa, jota kertyikin noin 4000 mk. Jo aikaisemmin olivat jotkut henkilöt osoittaneet myötätuntoaan lähettämällä hänen tililleen pieniä eriä. Kaikilla näillä varoilla huollettiin ensinnäkin säännöllisin kuukausimaksuin Wilkunan perhe Nivalaan ja maksettiin hänen velkojansa. Wilkunan rahallinen asema, selostaakseni sen tässä yksin tein, oli helmik. 23 p. 1917 silloisen kirjeeni mukaan seuraava:

"Sanomattomasti tervetulleen kirjeesi sain tänään ja kiiruhdan vastaamaan siihen viivyttelemättä... Huvilan hinta oli tietenkin pieni kuluihisi katsoen, mutta kyllä se oli onnen kauppa, että siitä saatiin sekin; katto jo vuosi, niin että sitä olisi pitänyt ruveta ylläpitämään, ja muutenkin se meni kuukausi kuukaudelta yhä kolkommaksi. Saat kiittää onneasi että sen sait, sillä ei se nykyisellään sen arvokkaampi ollutkaan, vaikka taitamattomalla rakentamisella olikin tullut enempi maksamaan. Mitä Haapkylän asiaan tulee, niin tiedä ensiksikin, että ukko väsyi tähän maailman menoon tammikuulla ja viskasi odottamatta kaikille ketaransa pystöön. Huolehtien asiastasi kirjoitin joku aika sitten valtioneuvoksettarelle kirjeen, jossa pyysin puolestasi anteeksi koko lainaa; en ole saanut siihen mitään vastausta, mutta minulla on täysi syy otaksua, että sitä ei sinulta ikinä peritä. Mitä tuohon Valtakariin tulee, josta aina huolehdit, niin olen saanut häneltä kuitin siitä, ettet ole sinne penniäkään velkaa, et mitään korkojakaan enää, sillä ne maksoin kauppatilaisuudessa. Kiinnitysasiat ovat nyttemmin myös aivan selvät, vaikka paljon siinä oli harjoitettava historiallisia tutkimuksia ennenkuin kaikki oli reilassa. Mutta huvilastasi ja sen kiinnityksistä olet nyt laillisesti irti, ja sillä hyvä. Säästöpankkilainan lyhennykset ja korot suoritin – sitähän ei ole enää enempää kuin noin viitisensataa. Mitään pikkukarhuja – lanta- tahi lautalaskuja – ei tänne eikä kotiisi ole ilmestynyt eikä ilmestynekään: minä puolestani ilmoitan niihin kylmästi ja samaa olen neuvonut vaimollesikin, että perikööt Siipolan Matilta. Mitä Nivalan lainoihin tulee, ilmoitti veljesi, että siellä on langennut uudistettavaksi 3000 mk. Pistin täältä 1000 mk ja pyysin veljiäsi maksamaan koko summan pois, mihin he ilolla suostuivatkin. Velkaa sinulla on siis oikeastaan vain 3,500 mk: 500 Helsinkiin ja 2000 + 1000 Nivalaan. Ne on paras järjestää takuumiesten avulla pois nykyisin, sillä saathan myöhemmin ne heille uudelleen korvata. Maamiehillä on nyt erinomainen aika ja minä koetan avustaa täältä..."

"Kulassiaika" oli parhaillaan, rahaa oli liikkeellä runsaasti, pikkusaatavien perimisellä ei ollut väliä, varsinkaan vankilassa kärsivältä kirjailijalta. Siinä hengessä pidin, ettei Wilkunan tarvinnut enää huolehtia entisistä "lanta- ja lautalaskuista". Näin saatiin hänen asiansa tasapainoon, joten hänen oli hyvä aloittaa vankilasta päästyään.

6

Kirjeessään marrask. 8 p:ltä minulle hän kertoo romaanistaan: "Romaanini XXV luku on alussa; kaikkiaan niitä tulee hiukan yli XXX. Ei siis joudu jouluksi. Mutta kevääksi mainiosti, jos viranomaiset antavat luvan sen lähettämiseen. – Kirjoja ei ränttää lähettää, sillä minulla on täällä m.m. suom. Biblia cum apocryphis ja se on arvokkaampaa luettavaa kuin kaunokirjallinen lirun-laru (ylipyyhittynä: 'hirteen kaunosielut!')..." Tammik. 25 p. 1917 hän jo saattoi ilmoittaa: "Romaanin sain joulukuun alkupäivinä valmiiksi – siitä tulee painettuna vähintään 400 siv. – ja samalla lähetin viranomaisille anomuksen saada lähettää sen kustantajalle. Valitettavasti ei anomukseeni kuitenkaan ole tullut mitään vastausta. Sittemmin kirjotin muutamia kertomuksia sitä teille aikaisemmin luvattua novellikokoelmaa varten ja nykyään olen pannut alkuun uuden romaanin 'Isä ja poika'. Se on nykyaikainen, aatteelliselle pohjalle rakentuva..."

Auttaakseni puolestani asiaa kirjoitin tuomari Mashkevitshille helmik. 13 p. 1917 kirjeen, jonka venäjäksi käänsi toimittaja K. Repo ja jonka nöyrä sävy on johtunut siitä uskosta, että venäläiset viranomaiset pehmenevät sellaisesta. Kirje kuuluu:

"Teidän suosiollisella luvallanne meille saapuneista kirjeistä tiedämme, että Shpalernajan vankilassa oleva suomalainen kirjailija Kyösti Wilkuna on vankilassa ollessaan kirjoittanut kaunokirjallisen teoksen. Hänen kustantajanaan käännymme nyt nöyrimmin puoleenne sillä pyynnöllä, että sallisitte kirjailijan lähettää tuon teoksensa tänne kustannettavaksi ja painettavaksi, luonnollisesti sotasensorin luvalla. Täten voisimme teoksesta maksettavalla palkkiolla avustaa kirjailijan puutteeseen joutunutta perhettä. Herra Tuomari! Vetoamme inhimillisiin tunteisiinne ja olemme vakuutetut, että ellei laki Teille aseta tässä esteitä, Te hyväsydämisesti, köyhän vaimon ja lasten vuoksi, haluatte tämän pyynnön täyttää. Toivoen ettei tämä pyyntömme herättäisi Teissä mitään vastenmielisiä tunteita ja uskaltaen nöyrimmin odottaa tietoa asian kohtalosta merkitsemme mitä suurimmalla kunnioituksella Teidän kohteliain –"

Aikoiko tuomari Mashkevitsh suostua pyyntöön, jäi tietämättömäksi – vallankumous tuli jo kuukauden kuluttua.

Oloistaan Wilkuna kertoo hauskasti tri Kailalle (tammik. 12 p.):

"Sydämellinen kiitos kirjeestäsi, jota olen jo kauan odottanut. Eilispäivä, jolloin se saapui, oli minulle oikea juhlapäivä. Se alkoi pienellä pettymyksellä. Klo 2 aikaan minut odottamatta kutsuttiin 'svidanielle'. Kun puhelukopperossa hetki hetkeltä kasvavalla jännityksellä odotin, kuka rautalankaverkon taakse ilmestyy – veljenikö vai Sinä, jonka arvelin saaneen puhutteluluvan – tuli sinne lopulta – kaksi venäläistä ämmää, jotka alkoivat kiivaasti gestikuleerata, nähdessään edessään aivan oudon naamataulun. Oli tapahtunut erehdys ja minä sain niine hyvineni palata koppini rauhaan. Mutta hetkistä myöhemmin työnsi minulle vartia oviluukusta paketin voita ja toisen sokeria sekä hiukan jälemmäs kokonaista kolme kirjettä: Sinulta, veljeltä ja vaimoltani. Viimemainittu sisälsi sen levottomuudella vartomani uutisen, että vaimoni on (jouluk. 13 p.) onnellisesti synnyttänyt terveen pojan. – Minulle on tänne pitkin matkaa saapunut kaikenlaista hyvää, kuten hedelmiä, voita, sokeria, makkaraa, rahaa sekä joulun edellä kolme kirjaa, joista varsinkin Raamatun ihmisiä, II osa, oli varsin mieluisa lahja. Arvelen että useimmista näistä hyvyyksistä minun on kiittäminen Sinua, samoinkuin mainitsemastasi joulukynttilästä, jota en kuitenkaan saanut, sillä nähtävästi niiden vangeille jättäminen ei ole sallittua..."

Kiovassa käydessään tri Kaila osti kolme kynttilää (Pietarista niitä ei enää saanut): Wilkunalle, Riekille ja Ruuthille, kullekin yhden. Ne palautettiin kuitenkin. Wilkuna lopettaa kirjeensä:

"Viime tiistaina piti täällä khra Malin suomal.-ruotsalaisen jumalanpalveluksen. Oli virkistävää saada toistasadan toverin kanssa veisata vanhoja tuttuja 'Enkeli taivaan' ja 'Sun haltuus, rakas isäni'. Jos tapaat khra Malinia, niin sano hälle kiitolliset terveiseni. – Romaanini on aikoja ollut valmis, mutta lähetyslupaa en ole ainakaan vielä saanut. Nykyään kirjottelen novelleja. Lähettämäsi raamatun olen lukenut jo läpi. Luen siitä kappaleen joka aamu..."

Tammik. 17 p. hän kirjoitti (veljelleen Tanelille?) kertoen osaksi samaa kuin yllä ja mainiten m.m.:

"Täytynee lopettaa ja ryhtyä tulitikkuja halkomaan. Eilen jaettiin tilattuja ostoksia, mutta minä ja toverini emme saaneet tulitikkuja, kun ne lienevät Pietarissa tällä haavaa vähissä. Saadaksemme ainoan jälellä olevan laatikon riittämään niin kauan kuin toverini vaimo ehtii meille uusia toimittaa, ja'amme joka tikun neljäksi. Siten tulemme päivää kohti toimeen 5 tikulla ja voimme kuitenkin polttaa 20 paperossia mieheen..."

7

Edellä selostetut kirjeet kertovat ulkoisista, käytännöllisistä asioista. Sydäntä likempää ovat lähteneet ne kirjeet, jotka hän on lähettänyt vaimolleen ja lapsilleen.

Ensimmäisen niistä hän kirjoitti heinäk. 28 p. oltuaan siis Pietarissa kaksi viikkoa. "Hyvin olen voinut eikä minulla ole pahempaa hätää... Se vain toisinaan huolettaa, että jos Sinä olet kovin levoton minusta. Elä murehdi, vaan heitä huolesi Herralle, sillä kyllä tämä vielä hyvin päättyy, ehkä se nyt hieman huolestuttavalta näyttääkin..." Toisen kirjeen hän lähetti elok. 31 p. ja on sen pääsisältönä kaksi runoa: Lapsille ja Lasten rukous. Edellisen muodostaa pari onnahtavaa värssyä heille kullekin opastukseksi ja toivotukseksi, jälkimmäisen kolme sujuvampaa säkeistöä. Niistä henkii lämmin rakkaus, onnettomuuksien herkistämä harras isänmieli.

Seuraavassakin kirjeessä (syysk. 25 p.) on tärkeimpänä sisältönä runo pienelle Elinalle, joka ilmeisesti on isän silmäterä. Sen nimi on Ipin univirsi – muodoltaan hiukan vaillinainen, mutta sisällöltään leikillisen herttainen kuvaus siitä, kuinka lapsi hymy huulillaan näkee unta enkeleistä, saaden heistä leikkitoverit. Kirjeessään marrask. 8 p:ltä hän sanoo m.m.: "Joitakin viikkoja sitten vaivasi minua levottomuus, että Ipi kuolisi. Jumalan kiitos, että hän on vaaran välttänyt!... Kaikkia teitä ja varsinkin Taita (Taimea) ja Ipiä muistaa isä joka hetki. Sano heille terveisiä, että isä kyllä pitää heidät tyttöinään ja tulee heitä vielä tervehtimään ison mellipussin kanssa. Olisin pannut tähän taas runon lapsille huviksi, mutta tilanpuutteen takia täytyy se jättää toiseen kertaan..."

Joulupäivänä hän kirjoitti:

"... Hengessäni olin illalla teidän luonanne joulu-iltaa viettämässä, miettien, onko teillä siellä kuusta ja joululahjoja. Ukkoa ei tietysti ollut, sillä hänkin on täällä vankina ja tulee vasta minun matkassani Ipille ja Taille tavaroita tuomaan... Toivotan sydämestäni Teille onnellista uutta vuotta ja korkeimman siunausta. Kyllä Jumala saattaa meidät alkavan vuoden kuluessa jälleen yhteen. Sydämelliset terveiset lapsille ja kaikille rehellisille ystäville. Jääkää Herran haltuun!"

Kun kirjeiden välit kotoa pyrkivät joskus pitkiksi, hän tuli levottomaksi.

"Joulun tienoissa", hän kirjoitti tammik. 12 p. 1917, "olin moniaina päivinä hyvinkin levoton sinun tilastasi, mutta pian kuitenkin tyynnyin ja sain entisen luottamukseni asiain onnelliseen kulkuun ja Jumalan armolliseen varjelukseen. Eilen sitten vihdoinkin sain Maikin kirjeen, josta näin, että kaikki on tapahtunut onnellisesti ja toivomusten mukaan. Toivotan sinulle sydämestäni onnea sekä Jumalan siunausta 'pikku äijälle'. Minulla on sitä jo ikävä. Kuvittelen häntä samanlaiseksi kuin Kalervo oli kapalossa ollessaan. Kaiketi siellä on ehtinyt ristiäisetkin olla?... Voinut olen edelleenkin erinomaisen hyvin – ja mikäpäs on voidessa joulukinkun ääressä. Toverini vaimo lähetti mehevän kinkunkappaleen, josta meille on riittänyt viikonpäiviksi syömistä; viime sunnuntaina oli nimittäin venäläisten joulu... Äsken olin saunassa ja nautin parhaillaan – tupakoiden ja teetä juoden – rauhallista saunatunnelmaa. Täällä saa kylpeä joka viikko perjantaipäivänä. Kun hetken ajan, ammeessa seisten, laskee kuumaa suihkua niskaansa, syntyy siitä aivan löylysaunatunnelma..."

Samaa levottomuutta kirjeiden viipymisen johdosta hän ilmaisee helmik. 10 p., sanoen m.m.:

"Olin iloinen, kuullessani että voitte hyvin, sillä pelkäsin sairautta jos muutakin olevan matkassa, kun ei kirjettä kuulunut. Itse olen myöskin voinut erinomaisen hyvin sekä pysynyt toivorikkaana ja iloisena. Tavallisen mielialani voit nähdä Jesajan 49 luvun 13 värssyssä..."

Tuo värssy kuuluu: "Iloitkaat te taivaat, riemuitse sinä maa, kiittäkäätte vuoret ihastuksella; sillä Herra on kansaansa lohduttanut, ja on raadollisiansa armahtanut". Wilkunan viittaus siihen merkitsee ehkä sitä, että huhut vallankumouksesta olivat tunkeutuneet jo hänen koppiinsa asti ja hän tahtoi täten antaa tiedon siitä vaimollensa.

Muita kirjeitä ei ole säilynyt, mutta näistä jo näkyy, kuinka Wilkuna koetti vankilastakin pitäen huolehtia perheestään. Meidän vapaina olleiden ja valoisassa ajassa elävien on vaikea täysin asettua tällaisen vangin asemaan – emme kykene kuvittelemaan hänen sielullisia taistelujaan emmekä niitä ponnistuksia, joita vaadittiin mielentyyneyden saavuttamiseksi. Hänen muihin vankilakokemuksiinsa nähden viittaan hänen omaan kirjaansa, sillä niiden kuvaaminen edelleen olisi vain sen sisällön toistamista; vain yhteen seikkaan haluaisin vielä kajota, nimittäin siihen, joka on ylinnä mielessä Shpalernaja-kirjaakin lukiessa: tunsiko Wilkuna ollessaan kahdenkesken itsensä ja kohtalonsa kanssa kuolemankauhua, ja uhkasiko häntä mahdollisesti kuolemanrangaistus?

Shpalernaja-kirjan yhdennessätoista luvussa Wilkuna m.m. lausuu mietteitään kuolemanrangaistuksesta ja hirttokuolemasta. Vankitoverinsa kanssa hän kuulee yöllä, kuinka auto lähtee vankilan pihalta, ja he otaksuvat heti, että jokin onnettomuustoveri viedään hirtettäväksi. Ja siinä silmänräpäyksessä Wilkunan mielikuvitus väkisinkin maalaa eteen koko tuon kamalan näytelmän, ja hänessä herää "silmitön raivo hirttorangaistusta vastaan". Sellaisessa kuolintavassa "on jotakin esteettisesti vastenmielistä ja rumaa". Hän kysyy, "miksi eivät sivistyskansat ole ottaneet käytäntöön kuolintapaa, jossa edellä käypä kuolemankauhu supistuisi mahdollisimman vähään?"

Wilkunan esityksen psykolooginen painopiste on varmaankin siinä, että hän tuntee välttämättömäksi kuolemankauhun ja eritoten juuri hirttokuoleman odotuksesta aiheutuneen kauhun lieventämisen; kuolemanrangaistuksen jossakin "humaanisessa" muodossa hän pitää kyllä tarpeellisena. Kysymys kuolemankauhun lieventämisestä on hänelle ilmeisesti erikoisen tärkeä siksi, että hän on itse tuntenut sen esimakua, esim. yllämainittuna yönä ja vielä toisenakin, jolloin hänen vuoteella unettomana kääntelehtiessään "kajahtaa yhtäkkiä vankilan pihalta, pimeyden ja hiljaisuuden keskeltä... läpitunkeva ja vihlovan epätoivoinen huuto..." On ymmärrettävää ja luonnollista, että Wilkuna tunsi sielussaan jäätävää kauhua joka kerta, kun ajatus hipaisi hirttokuoleman kammottavaa mahdollisuutta. Hän tarvitsi silloin kaikki voimansa karkoittaakseen pyövelin haamun mielestään, ja haki tässä ahdistuksessa sielulleen tukea Raamatusta. Sitä hän luki joka päivä kuin venäläisten vangiksi joutunut kaarlolainen soturi, kohottaen ja vahvistaen sieluaan sen hengellä. Ja hänen kunniakseen on sanottava, että hän ilmeisesti aina onnistuikin vapautumaan tuon kauhun vallasta ja kohentamaan siveellisen olemuksensa.

Siitä, mikä kohtalo Wilkunaa vartoi, on tietenkin mahdoton sanoa mitään varmaa. Epäilemättä Enehjelmillä ja santarmeilla oli täysi tieto siitä, että Wilkuna oli toimittanut alokkaita Saksaan, mutta oliko heillä siitä myös muodollisesti pätevät todistukset, joilla Wilkuna olisi voitu langettaa vastoin jyrkkää kieltoaan, sitä saattanee epäillä. Venäläiset viranomaiset olivat niin suuria byrokraatteja, että he tällaisinakin aikoina koettivat noudattaa niitä muodollisuuksia, jotka kuuluivat heidän prosessiinsa – sen todistaa Mashkevitshin menettely. Kun syytettyjä lisäksi oli useita kymmeniä, joukossa lukuisasti paljon ilmeisempiä tapauksia kuin Wilkunan, ei kuolemanrangaistusta todennäköisesti olisi käytetty niin leveälti, että Wilkunakin olisi joutunut silmukan piiriin, huolimatta siitä, että hän olikin käyttänyt asetta kiinniotettaessa. Todennäköisesti kuitenkin Wilkuna harkitsi kohtansa liian lievästi arvellessaan pääsevänsä karkoituksella; sotatilan ankaruus olisi tuskin tyytynyt vähempään kuin pakkotyöhön. Luojan kiitos! – tämä arvaileminen on turhaa.

XXIII

TOIMINTA ITSENÄISYYSAATTEEN HYVÄKSI KESÄLLÄ JA SYKSYLLÄ 1917

1

Posket märkinä niille poksahtaneista vallankumouksellisista suuteloista Wilkuna löysi itsensä muiden osatoveriensa kanssa maaliskuun 12 p. vankilan ulkopuolelta, pyörällä päästään, humalassa vapaudesta. Hänen luja uskonsa vapauden voittoon oli palkittu. Korkea, sykähdyttävä hetki. Vaikea käsittää sen, jota kohtalo ei ole heitellyt tällaisten äärimmäisyystilojen välillä. Näemme Wilkunan silmien loistavan ja suun olevan riemullisessa hymyssä. Hän on huomattavasti lihonut, mutta iho on raittiin ilman puutteesta jonkin verran kelmeä.

Viivyttyään viikon Pietarissa, Suomen rautatieaseman henkilökunnan hoivissa, Wilkuna lähti sunnuntaina, 18 p., eräiden muiden osatoveriensa kanssa Helsinkiin, Pietarissa he viipyivät siksi, ettei ollut tietoa, kuinka pitkällä vallankumous oli Suomessa. Kenraalikuvernööri Seynin ja senaattori Borovitinoffin ilmestyminen vangittuina Suomen asemalle sai heidät vihdoin lopullisesti vakuutetuiksi siitä, että vanha järjestelmä on kotonakin juuriaan myöten hävitetty, ja niin he lähtivät kotiin. Tuo viipyminen Pietarissa tuntui Helsingissä päin käsittämättömältä ja vaaralliselta: onnistuipa vallankumous tai ei – ja juuri viimemainitun mahdollisuuden vuoksi – pois Pietarista niin nopeasti kuin suinkin, Suomeen ystävien turviin! Eikä tätä viivyttelyä voi vieläkään perustella muulla kuin sillä neuvottomuudella, joka tietenkin on ominaista vankilan pimeydestä vallankumouksen räikeään mellakkaan äkkiä heitetyille. Onneksi oli vallankumoushallituksella aluksi muuta ajattelemista kuin Shpalernajan vangit, jotka nekin se sentään muisti melko pian: Wilkunan ja muiden vankien lähtö kai tapahtui jokseenkin yhdeksännellätoista hetkellä.

"Mikä ihana tunne – kuinka monesti sitä Shpalernajassa uneksinkaan! – istua vaunun sohvalla, junan lähtiessä mennä hyristämään kohti kotoisia tienoita, ystäviä ja omaisia! Mitä kirkkain sisäisen tyydytyksen ja onnen tunne hohtaa jokaisen kohtalotoverini kasvoilta ja pian kajahtaa vaunussa reipas laulu".

Sydän kiivaasti sykkien odottelin 19 p:n iltana Helsingin asemalla. Olihan kyllä tullut varma tieto siitä, että Wilkunakin oli vapaana, mutta – varmin tieto olisi ollut, kun olisi saanut Tuomaan tavoin itse nähdä ja koetella. Pitkän odotuksen jälkeen juna vihdoinkin matelee asemalle ja matkustajia rupeaa siitä purkautumaan. Odotan ja katson, jo näen Shpalernaja-miehiäkin, Kyöstiä vain en. Eräs rauhoittaa minua vakuuttamalla hänen kyllä olleen junassa, mutta tyhjin toimin saan poistua asemalta – en onnistu tapaamaan häntä. Mutta tuskin olen päässyt kotiin, kun puhelin soi ja Wilkuna sanoo tyynesti "terveisiä Shpalernajasta". Hän oli poistunut junasta syrjäisempää tietä, välttääkseen kaikkea huomiota, ja lepäili nyt tyytyväisenä Uudessa Hotellissa. Jäin jollakin tavoin kummastuneena seisomaan kuulotorvi kädessäni – tuntui kuin olisin puhellut vainajan kanssa, joka oli noussut kuolleista.

Seuraava päivä kului sitten tapaamisiin ja tervehtimisiin. Kirjailijan sydän suli hänen huomatessaan, kuinka lämmin ihmisten osanotto ja ilo oli. Selvittelimme myös hänen asioitaan, jotka nyt muuten olivatkin ehkä selvemmät kuin koskaan ennen. Onnettomuus oli kääntynyt siinäkin suhteessa onneksi. Päivän kuluessa levisi kuitenkin jo huhu, että Shpalernajamiehet oli määrätty uudelleen vangittaviksi, ja siltä varalta sijoitin Wilkunan seuraavaksi yöksi Kirja-yhtiön konttoriin, Länsi-Heikinkatu 20, minun huoneeseeni. Arvelimme, ettei häntä juuri sieltä osattaisi hakea. Aamulla 21 p. menimme sitten asemalle, sillä Wilkuna päätti matkustaa Vaasaan arkkitehti Björklundin luo katsastaakseen sieltäpitäen, oliko syytä pujahtaa Merenkurkun yli, vai saattaisiko mennä kotiin. Siihen aikaan vaadittiin junaan pääsemiseksi henkilötodistus, jollaista ei tietenkään Wilkunalla ollut; annoin hänelle oman todistukseni, joka hyväksyttiin, ja menin itsekin sen voimalla Wilkunan perässä, sotilasten enempää kyselemättä. Niin istahti kirjailija Kyösti Wilkuna toisen luokan sohvalle ja lähti kohti rakasta Pohjanmaatansa. Huomasin, että huhut uudesta vangitsemismääräyksestä olivat hermostuttaneet häntä, sillä hän oli vähäpuheinen, hiukan arka ja ympärilleen pälyilevä. Mutta sitäpä ei sovi kummastella. Mitä tämän jälkeen seurasi, näkyy hänen kirjeestään maalisk. 27 p:ltä, jonka hän on ytimekkäällä onnen tunteella päivännyt "kotona":

"Hei! Hei!

Seinäjoelle tultuani oli siellä vastassa Matti B. ja Eino K. sekä heidän matkassaan pieni X. Olimme yötä Mustasaaren pappilassa, josta aamulla hevosella Vaasaan. Pieni juhla ystäväin parissa. Vierailtuani siellä pari yönseutua Matin ja Vieno Jaakon luona sekä visusti tilannetta pohdittuamme katsoimme mahdolliseksi, että lähden omaisiani tervehtimään sekä vartomaan kotona asiain enempää kehitystä. Niin läksin matkaan, mikä sujui varsin onnellisesti. Ylivieskan asemalla oli jo monena päivänä ollut suuret väkijoukot minua odottamassa. Pääsin kuitenkin tavaramakasiinin päitse huomiota herättämättä pujahtamaan ohitse, rientäen tohtorilaan, jossa Kara tukevalla syleilyllä otti minut vastaan. Juttelun kestäessä ilmestyi luonnollisesti pöytään: X. Velimiehen kyyditsemänä saavuin Nivalaan. Synnyinseutu otti minut vastaan odottamattoman suurenmoisesti ja sydämellisesti: illuminatsionia, laulua, torvisoittoa, puheita... Seuraavana päivänä oli suuri kansalaisjuhla vallankumouksen kunniaksi. Mitä ihanin kevätpäivä, kaikkien kirkonkylän talojen katoilla liehui sinivalkoiset liput. Tiet kansaa täynnä. Minut otettiin eläköönhuudolla vastaan. Kirkossa oli aluksi harvinaisen juhlallinen jumalanpalvelus torvisoiton säestyksellä. Saarnan pitivät rovasti (joka toivotti minut 'tervetulleeksi jalopeurain luolasta') ja veljeni (August). Minun täytyi vaimoineni istua erikoisilla tuoleilla kuorissa, marsalkat takanamme. Tunsinpa tällöin itseni tämän talonpoikaisen Nivalan talonpoikaiseksi kuninkaaksi. Kirkosta tultua marssittiin porinmarssin soidessa kansakoululle, jonka pihalla oli kansalaisjuhla. Mennessämme sinne oli männyt täynnä – poikasia, nähdäkseen minut! 'Sakeus, astu alas puusta!' Juhlassa raahasivat minut vastustuksestani huolimatta puhujalavalle, josta kertailin mitä sylki suuhun toi sekä kohotin eläköönhuutoja isänmaalle. Olisivat panneet minulle alkuun rahankeräyksen, mutta kielsin sen jyrkästi...

Saatuani tärkeimmät kyläilyvelvollisuudet suoritetuksi tartun kynään, sillä voimani tunnen vallan virkeiksi, ja saatuani jotain huomattavampaa irti tulen mahdollisesti toukokuun lopulla siellä käymään, jolloin voimme tyynesti neuvotella 'Sankarien' jatkamisesta y.m...."[117]

Seuraavassa kirjeessään (huhtik. 19 p.) hän kertoilee hauskasti, mitä hän teki lähiaikoina kotiintulonsa jälkeen:

"Hei! Hei!

Olen tehnyt viikon kestävän esitelmä-kierukan! Mutta kerronpa asiat järjestyksessä. Pääsiäismaanantaina lähdin aamusella kantohankea pitkin hiihtämään. Shpalernajan jäleltä se oli suuremmoista nautintoa. Sukset liukuivat itsestään ja minä seurasin mukana, kunnes ne pysähtyivät lukkarin Jaakon (Pyyn) tuvalla. Työnnyin sisään, jonne kirkas pääsiäisauringon valo työntyi joka akkunasta. Jaakko-seppä söi muttia appivaarinsa kanssa. Tuo appi – Jysky-Antti lie hänen nimensä – herätti minussa kiihkeän valokuvauskoneen kaipuun. Luojalla on häntä tehdessään nähtävästi ollut hyvin kiire. Katkaissut paksuimman emäkuusen tyvestä pölkyn ja hieman kirveellä sitä hahmotellut, joutamatta höylää ollenkaan käyttämään. Suuläpeen on hän erotessaan viskannut kourallisen hampaiksi tarkotettuja luupaloja, joista yksi törröttää yhtäälle, toinen toisaalle. Seppä virkkoi: 'Me syömme tässä sitä oikeata talonpojan ruokaa'. Viedessään muttikuormaa suuhunsa käänsi appi naamataulunsa minua kohti ja lisäsi: 'Joo, tämähän se on miehen pönkää'. Hän silmäsi minua epäluuloisesti päästä jalkoihin ikäänkuin arvellen, ettei kai tuo mies ole oikea nivalainen, koska mutti täytyy hänelle erikoisesti esitellä. No niin, sepän kanssa jutellessani kuulin, että hänen isänsä – oikea vanhan ajan juureva kanttori, jonka veisuu entispäivinä kuului penikulman päähän – lähtee samana päivänä Haapajärvelle poikaansa, sikäläistä kanttoria tervehtimään. Koska minulla oli ollut aikomuksena pistäytyä myöskin H:järvellä eräitä tuttavia tervehtimässä, lyöttäysin minä samaan matkaan ja tulin perille päästyäni ihmisten vierasvaraisuuden kautta suorastaan rääkätyksi. Ja uteliaita ne olivat. En päässyt yli enkä ympäri, vaan minun täytyi tulla nuorisoseuran talolle, jonka avara sali oli täynnä yleisöä kuin nuijalla lyötynä. Juttelin heille kolmatta tuntia suomalaisten vankien elämästä Shpalernajassa ja henkeään pidättäen ne kuuntelivat. Kielsin rahankeräyksen, mutta siitä huolimatta he kaikessa hiljaisuudessa keräsivät kolehdintapaisen ja joku pisti lähtiessä taskuuni 60 mk. – Vaelsin sitten Keski-Pohjanmaan Pariisiin, Haapavedelle, tervehtimään hyvää ystävääni, toht. Aarno Holmqvistia. Jälleen nuorisoseurantalolle, jossa paikkakunnan koko 'sosietee' oli koolla. Minua käsiteltiin kunniavieraana. Eräs rouva kiinnitti rintaani valtavan kukkavihkon ja kansakouluntarkastaja piti minulle puheen. Juttelin taas pari tuntia mitä syvimmän mielenkiinnon vallitessa. Toisena iltana kävivät minua Holmqvistin kotona laululla tervehtimässä. Lähtiessäni vierailin kansanopistolla, jossa jälleen sain kukkavihkon rintaani sekä pidin puheen, kehottaen heitä m.m. lämpimin mielin suhtautumaan siihen maamme valionuorukaisista kokoonpantuun joukkoon, joka – ja jonka ansiot maamme vapautukseen nähden tulevat ennen pitkää varsin suuriarvoisiksi osottautumaan, niin ajattelemattomiksi yltiöpäiksi kuin heitä joillakin tahoilla voitaneekin syyttää. – Tyytyväisenä, ylensyöneenä ja 100 mk rikkaampana lähdin ajelemaan takaisin kotiin...

Mitäs arvelet siitä, että minä olen saanut kehotuksia asettua Haaparannalle, kerätäkseni siellä aineksia tulevaan suurteokseen, sillä siellä elää tuoreina kertomuksia mitä uskomattomimmista teoista ja seikkailuista, joita meidän pojat ovat yhtä menoa siellä rajalla toimeenpanneet? Mieleni tekisi kyllä hiukan tuonnempana lähteä, mutta rahallinen puoli arveluttaa. Ruotsissahan kuulettaa elämä olevan tuiki kallista... Muuten minusta näyttää, että me saamme kokoon jumalattoman eepoksen näistä asioista ja minulle alkaa jo häämöttää, että Suomen osanotto maailmansotaan on kansamme näennäisestä passiivisuudesta huolimatta ollut sangen merkityksellinen ja tuntuva..."

Huhtik. 14 p. kirjoitin hänelle kuulleeni, että "97 teikäläisistä on määrätty vangittaviksi", ja jatkoin: "En tiedä, tuleeko siitä mitään, kuka sen toimeenpanisi j.n.e., mutta niin varmasti väitetään. Jos tästä huolimatta aiot jäädä Nivalaan, niin järjestä tiedonanto-toiminta vangitsijain tulon varalle sekä ota selvää, ovatko Nivalan miehet valmiit sinua toista kertaa luovuttamaan..." Saman neuvon uudistin huhtik. 28 p.: "Varoitan sinua vakavasti, ettet joutuisi liiallisen turvallisuuden tunteen valtaan, sillä kun Mashkevitsh on edelleenkin toimissaan, muistaa hän varmasti sinuakin. Pane siis tämä ad notam ja neuvottele veljesi kanssa". Useat shpalernajalaisista olivatkin jo heti Pietarista tultuaan siirtyneet Ruotsiin. Wilkuna vastasi varoituksiini toukok. 2 p. m.m.:

"Kaikkiin kirjeissäsi neuvomiisi varovaisuustoimenpiteisiin olen ryhtynyt. Täällä oli äsken esim. Kara Ylivieskasta ja hän – alunpitäin innostunut asiaamme – lupasi tiedonantotoiminnan asemalta järjestää pätevällä tavalla. Kansa on sitäpaitsi edellisestä vangitsemisesta siksi ärtynyt ja muutenkin tätä nykyä terästyneempää, joten minua ei ilman muuta täältä vietäne – Karjalohjan tapaus – tunsin kaikki siellä vangitut nuorukaiset, jotka ovat ent. Shpalernajan miehiä – raivostutti minua tavattomasti. Se ei saanut minua pakoa ajattelemaan, vaan päinvastoin päätin pysyä paikallani viimeiseen saakka..."

2

Heti vallankumouksen jälkeen syntyi Helsingin aktivistipiireissä ajatus saada perustetuksi oma sanomalehti, jossa ryhdyttäisiin ajamaan Suomen itsenäisyyden asiaa. Keskusteltiin ja tehtiin laskelmia ensin viikkolehdestä, kunnes pian huomattiin, että vain jokapäiväinen lehti voisi tyydyttävästi palvella kyseessä olevaa suurta propagandatarkoitusta. Sen selville saamiseksi, kuinka suuri kannatus tällaisella puuhalla olisi, toimeenpantiin ympäri maata koemerkintä. Se tuottikin suotuisan tuloksen, ja niin alkoi Uusi Päivä toukokuun puolivälissä ilmestyä. Liioittelematta voinee sanoa, että Uusi Päivä teki itsenäisyysaatteelle mitä tärkeimmän palveluksen saattamalla sen päivän kiintoisimpana ja kohtalorikkaimpana kysymyksenä jokaisen poliittisen omantunnon ratkaistavaksi – nostamalla sen rohkeasti näkyviin siitä epäröivien päänpudistusten yksityispiiristä, jossa sen useimmat vanhemmat poliitikot tahtoivat pitää. Sanomattakin on selvää, ett? Wilkuna oli mukana näissä asioissa koko sydämellään.

"Itsenäisyyspuuhallenne" – hän kirjoitti toukok. 2 p. – "annan täyden siunauksen ja saarnaan samaa oppia täällä, saaden joka puolelta täyteläistä vastakaikua. Mielelläni otan kaupitakseni 'Uuden Päivän' osakkeita... minun paikkani löydetään varmasti sieltä, jossa raivataan mahdollisimman suurta kuilua meikäläisten ja ryssän välille. Jos minut Venäjän retkelläni olisi hirtetty, olisivat viimeiset 'lihassa' lausutut sanani olleet: 'eläköön itsenäinen Suomi!'... tällaisissa asioissa me tarvitsemme ennen kaikkea sydämen vahvuutta..." Toukok. 10 p. hän kirjoittaa saaneensa jo kuusi merkintää Uuden Päivän listalle: "Itse ukko Cajankin – 'våran prost' – merkitsi yhden osakkeen. Aate tunnustaa kaikkialla otettavan yksimielisellä myötätunnolla vastaan. Omasta puolestani olen siihen erikoisesti innostunut. Tuntuu kuin saisi tässä vihdoinkin 'oman äänenkannattajan', jossa silloin tällöin voi julkaista nyrkiniskuiksi tiivistettyjä satseja kaikenlaista humbugia, lapsenkenkäisyyttä, meikäläistä tuohi- ja piikakulttuuria, maitosuonista kaunosieluisuutta y.m. y.m. vastaan. Tuleehan siitä meidän aikamme nuorelle polvelle sama kuin Päivälehti oli 80-luvun nuorille – ja sellaistahan me olemme kauan kaivanneet..." Toukok. 13 p, hän lausuu mielipiteitä siitä, minkälainen ja kenen johdossa Uuden Päivän kirjallisuusosaston tulisi olla. Kun Eino Leino oli osakelistan yhtenä allekirjoittajana, W. saa siitä aiheen pohtia, olisiko ehkä hänet aiottu kirjallisen osaston pääksi, ja lausuu vahvat epäilyksensä sitä vastaan: "Onhan hänen aito kaunosieluinen kirjallinen makunsa, miehen liittolaishenkisyydestä, äitelästä ihmisyyshimphampusta ja maitosieluisesta rauhanaatteilusta puhumattakaan, kokonaan vieras niille katsomuksille, jotka ymmärtääkseni U. Päivän kantajoukon liittävät yhteen". Koskenniemen hän hyväksyy: "Hänen kirjallinen makunsa ja vielä enemmän suurpoliittinen kantansa on meille sympaattinen, jotapaitsi hän tyyliniekkana on meidän parhaita virtuooseja. Mutta: minkälaiset siteet häntä nykyään sitovat Eläintarhan menageriaan? On syytä varoa, ettei Frau Maila... pääse U. Päivän palstoilla temmeltämään. Kaikenkaikkiaan olisi minusta K:niemi vallan mainio jonkunlaiseksi Länsi-Euroopan lähettilääksi U. Päivään, t.s. seuraamaan, välittämään ja selostamaan meille samojeedeille kaikkia Lännen kulttuuri-ilmiöitä..." Ja ajatellen vieläkin "taatumpaa miestä" kuin V.A.K., hän jatkaa: "Ei, Uuden Päivän kirjallisuusarvostelijan täytyy, samalla kuin hänellä esteettisen koulutuksen ohella on mitä laajin ja herkin suomalaisten sielunilmiöiden ymmärtämys, ennen kaikkea seisoa vanhalla suomalais-lutherilaisella pohjalla sekä rukiista voimaa ja maskuliinisuutta edustaen olla terveellisenä vastapainona sille sinisissä pilvissä haihattelevalle kaunosieluisuudelle, sille sinisukka-naisellisuudelle ja sille ruotsalais-levertiniläis- köpenhaminalaiselle suunnalle, jota Anna-Maria Tallgren-nimeä totteleva tytön lepakko meillä niin suututtavan itsetietoisessa ja tekoylväässä äänilajissa edustaa. Ja ennen kaikkea hän ei saa kuulua mihinkään kirjalliseen klikkiin, ei ainakaan sellaiseen, jonka keskuksena on joku literäärinen julkisuuden nainen, joku sellainen Isebel, joita meillä on niin pirun paljon ja jotka – pthyi olkoon! No niin, toivottavasti löydätte tällaisen miehen ja nostatte hänet kilvelle. Onhan meillä nuorten joukossa niin paljon kirjallisuuden harrastajia, luulisihan niiden joukosta löytyvän sellaisenkin, joka täyttää yllä olevat ehdot..."

Uudesta Päivästä tuli sitten Wilkunan mielilehti, ainoa, jota hän säännöllisesti luki.

"Nukuin pitkään ja heräsin pahalla tuulella", hän kirjoitti toukok. 30 p. "Eineen syötyäni istahdin keinutuoliin ja hyvin tuhruisessa mielentilassa otin käteeni Uuden Päivän numeron 2. Mutta katso, en tarvinnut sitä pitkällekään lukea, kun untuneet silmäni kirkastuivat ja minä tunsin itseni häntäruotoa myöten ylösrakennetuksi... olen tämän jälkeen vannoutunut Uuden Päivän mies. Lähden tässä kirkolle, luen jokaiselle kenen käsiini saan tuon Sissin pätkäsi ja U.P. saa tilauksia kuin siimaa. Sillä Nivala – tämä juureva peltolakeuden maa, on mitä varminta itsenäisyysmaata..."

"Koko viime viikon olin Oulussa", hän kirjoitti toukok. 30 p.:

"Monessa suhteessa virkistävä matka! Juuri vangitsemiseni vuosipäivänä sain tilaisuuden käväistä jälleen lääninvankilassa, jossa toimitettiin kuulusteluja Enehjelmin asiassa. Jätin tutkintotuomarille pitkän bumagan kohtauksistani mainitun skurkin kanssa. Kyllä se on ollut suunnattoman suuri konna, nyt vasta sen tulin täysin tajuamaan, päästyäni perehtymään hänen 'hallintonsa' eri puoliin. Amatööripyöveliksi Tamp. Sanomat ovatkin hyvällä syyllä hänet ristineet. Oli myös hauskaa konstateerata, kuinka poliisimestari useine apulaisineen sekä erinäiset lääninhallituksen virkamiehet, jotka satraapin aikana esiintyivät niin mahtavina, nyt kuulustelutilaisuudessa olivat niin nöyrän kohteliaita ja huomaavaisia minunkin kaltaiselleni syntisraukalle. – Viime yönä näin muuten unta Enehjelmistä ja annoin hänelle hyvänpäiväisesti selkään sekä heräsin hänen surkeaan ulinaansa..."

3

Itsenäisyyskysymys on keskeinen asia Wilkunan elämässä kesällä 1917; palava halu työskennellä sen hyväksi ja saada se edistymään määrää hänen suhtautumisensa kaikkiin poliittisiin ja yhteiskunnallisiin ilmiöihin. Nehän olivat tuona kuohuntakesänä moninaiset.

"Kiire on!" hän kirjoitti kesäk. 9 p. "Monen muun ohella suunnittelen tässä kotiseutuani varten jonkunlaista kunnalliskaartia siltä varalta, että huliisivalta uhkaa kovin sietämättömäksi paisua. Sinähän kehotat samaan 'Nähtyä ja tunnettua' pätkässä. Joo, ei tässä kohta muu auta kuin 'keppiä koirille', kuten Saki ennen tapasi sanoa..."

Ei ollut kumma, jos heti maaliskuun vallankumouksen jälkeen Nivalassakin alettiin puuhata "kaiken varalta" aseellista harjoitettua joukkoa. Suunnitelmaa ajoivat erikoisesti Wilkuna ja maanviljelijä Matti Ekdahl. Tarkoitus oli pitää ensimmäiset harjoitukset huhtikuussa hankikelin aikana Kole-nimisellä niityllä Wilkunan talon takalistolla. Näitä "suksi- ja ampumaharjoituksia" lupautui johtamaan ent. aliupseeri ja muurari, sosialistijohtaja Juho Hietasaari. Kuitenkin hanki ehti sulaa, ennenkuin harjoituksia saatiin pidetyksi.

Suunnitelma ei kuitenkaan unohtunut. Mutta keväisen innostuksen laimennuttua, ja etenkään kun ei ollut mitään ulkonaisia kiihottimia – venäläisjoukkoja, huligaanisakeja t.m.s. –, oli vaikea saada uudelleen mieliä innostumaan niin, että kohta sulan tullen olisi päästy ryhtymään harjoituksiin. Tosin nuorisoseuran kokouksessa toukok. 6 p. keskusteltiin pontevasti "Suomen itsenäisyys"-kysymyksestä, mutta vaikka kaikissa puheenvuoroissa tehostettiin ajatusta, "että Suomi on nyt, kun orjuuttaja elää sekasortoista aikaa, saatava itsenäiseksi keinolla millä hyvänsä", niin ei kukaan tahtonut vielä määritellä lopullisia menettelytapoja; tyydyttiinhän lausumaan toivomus yleisen mielipiteen muokkaamisesta. Eräs puheenvuoronkäyttäjä (Matti Juhola) lausui ennustelevasti: "Lopulliseen päämäärään pääseminen voi olla raskasta, mutta ei toivotonta". Komea pöytäkirja muuten: kaikki puhujat olivat kiivaasti täydellisen itsenäisyyden kannalla.

Keskikesään mennessä ei toiminta vielä saanut mitään kiinteämpiä muotoja. Vasta elokuun alkupäivinä saatiin muodostetuksi "palokunta".

Kuten tunnettua, perustettiin ensimmäiset suojeluskunnat palokuntien nimellä; vapaaehtoinen palokunta oli Nivalassa perustettu jo 1914 ja oli sillä säännöt. Näissä mainittiin lyhyesti, että "tarkoituksena on suojella ... nkuntaa ja sen lähintä ympäristöä tulipalon y.m. vaaralta". Se jakautui kyläpalokuntiin. Nämä säännöt eivät Wilkunaa tyydyttäneet, vaan sommitteli hän uudet, "Nivalan laajennetun palokunnan järjestyssäännöt", joissa oli 18 pykälää.[118] Ensimmäinen pykälä kuului: "Laajennetun palokunnan tarkotus on olla kotiseudun suojana tänä levottomana aikana. Sen tulee olla valmis nopeasti sammuttamaan niin taloissa kuin metsissäkin sattuneet tulipalot, estämään ryöstöt ja pakkoluovutukset sekä kaiken laatuisten levottomuuksien ja häiriöiden sattuessa palauttaa järjestys ja valvoa sen edelleen voimassa pysymistä". Se oli oleva vapaaehtoinen, 20-50-vuotisista muodostettu joukko, joka jakaantuisi "kylä- ja puhtokunnittain" komppanioihin ja osastoihin. Vähintään kerran kuukaudessa oli kokoonnuttava yhteiseen kokoukseen, jossa miehistö sai esittää toivomuksiaan, mutta – riidaton päätösvalta oli silti "komentajalla". Lisäksi säännöt sisältävät ohjeita päällystöstä, läheteistä, harjoituksista y.m., ollen laaditut kauttaaltaan sotilaalliseen henkeen. Elokuulla pidetyssä kokouksessa tämä Wilkunan ehdotus kuitenkin sellaisenaan hyljättiin. Paikkakunnan miehistä olivat maisteri Paavo Raivio ja maanv. Heikki Kivimäki mukana Helsingissä elok. 19 p. pidetyssä taistelujärjestöjen edustajien kokouksessa, josta saatiin reipastuttavaa henkeä kotikuntaankin. Elok. 20 p. pidetyssä palokunnan kokouksessa päätettiin "toiminnan vilkastuttamiseksi perustaa palokunnan osastoja myös syrjäkylille", mikä tehtävä jätettiin Wilkunan huoleksi. Kokouksessa elok. 29 p. ilmoittivat Järvi- ja Karvoskylän edustajat, että heidän kylilleen järjestyy alaosastot. Näinä päivinä kulkivat Wilkuna ja maisteri Raivio perustamassa palokuntia myös naapuripitäjiin, Haapavedelle, Kärsämäelle ja Haapajärvelle. Nivalan kirkolla pidettiin harjoituksia sunnuntai-aamuin klo 7:ltä, ja olivat ne naamioidut tavallisilla palokuntatoimilla. Näitä harjoituksia johti apteekkari Yrjö Hirvensalo, varalla kauppias Oskari Hirvonen.

Nivalan kirkonkylän palokunnasta riippumatta oli näihin aikoihin perustettu kansakoulunopettaja Ilmari Simstedtin aloitteesta erikoinen harjoitusosasto Nivalan Välikylään. Tämä osasto, joka pian useimpien jäsentensä puvun takia tunnettiin "körttikaartin" nimellä, tuli kuuluisaksi marraskuun lakon aikana Ylivieskaan tekemänsä retken johdosta. Ylivieskan kirkonkylä oli näet joutunut työväenneuvoston terrorin alaiseksi, ja kun sikäläinen suojeluskunta ei pystynyt järjestystä palauttamaan, lähti Välikylän osasto lähes satamiehisenä joukkona, metsästyspyssyt ja seipäät aseina, marrask. 20 p. marssimaan opettaja Simstedtin ja maanviljelijä Jaakko Nyrhisen johdolla Ylivieskan asemaa kohti. Raudaskylältä liittyi mukaan ylivieskalaisia ja lisää Koskelan talon tienoilta, jossa tavattiin myös Ylivieskan suojeluskunnan johtomiehet. Yhtenä marssittiin kirkolle viemään uhkavaatimusta työväenneuvostolle. Neuvosto säikähti ja antoi kirjallisen lupauksen olla vasta häiritsemättä rauhallista elämää. Näin katsottiin tehtävä täytetyksi – olihan kauppapuodit jälleen avattu ja puhelinkeskus vapautettu – ja palattiin kotikylälle, vaikka moni harmitteli, kun ei saatu antaa pahimpia junkkareita edes selkään. Tämä olkoon ohimennen mainittu osoitteeksi Nivalan miehissä vallitsevasta hengestä.

Varsinainen "Nivalan Suojeluskunta" perustettiin yleisessä porvaripuolueiden kokouksessa Niemelän talossa marrask. 21 p. 1917, "Kokous päätti yksimielisesti, että kotirauhan säilyttämiseksi ja liikenteen ja taloudellisen elämän rauhan turvaamiseksi valitaan ryhmäkunnittain 8-miehisiä joukkueita, joita perustetaan ympäri seurakuntaa ja joiden jäsenten on noudatettava päällikkönsä määräyksiä". "Yleispäälliköksi" valittiin paikkakunnan apteekkari. Samassa kokouksessa valittiin myös kyläkuntain "yleisjohtajat".

Sääntöjen ensimmäinen pykälä kuului: "'Nivalan Suojeluskunta' nimisen yhdistyksen kotipaikkana on Nivala ja sen tarkoituksena on, riippumatta kaikista luokka- ja puolueharrastuksista, jäsentensä aktiivisella toiminnalla suojella tätä yhteiskuntaa sellaiselta väkivallalta, jonka ehkäisemiseksi vakinainen järjestysvalta ei riitä, ja siinä tarkoituksessa toimia yhdessä laillisen järjestysvallan kanssa, kun asiat niin vaativat".[119]

Ylivieskan lakkomellakat olivat antaneet pontta asioiden kehittymiselle ja seuraus oli, että samana päivänä kuin Nivalan suojeluskuntakin, perustettiin jo kyläosastoja eri puolille pitäjää, esim. Haapalaan 3 ryhmää ja Niskakankaalle 1 ryhmä. Harjoittelu oli aluksi julkisuutta kaihtavaa, mutta pian tapahtui käänne parempaan päin, mihin suureksi osaksi vaikuttivat Ylivieskan tapahtumat. Kostoksi Välikylän "körttikaartin" retkestä ja Ylivieskan sk:n toiminnasta saapui näet Kokkolasta jo marrask. 22 p. Ylivieskaan jonkinlainen matruusien ja huligaanien muodostama rankaisuretkikunta, jonka huhuttiin tulevan Nivalaan saakka. Joukko saapuikin Raudaskylälle, mutta palasi sieltä takaisin, ehkä peläten nivalaisia "kaarteja", joista se oli saanut kuulla liioiteltuja huhuja. Huhut rankaisuretkikunnan saapumisesta vaikuttivat kuitenkin sen, ettei Nivalan äsken valittu yleispäällikkö halunnut olla enempää asioiden johdossa.

Nyt valittiin yksimielisesti päälliköksi Wilkuna ja varapäälliköksi maanv. Heikki Niemelä. Harjoitukset saivat julkisemman luonteen, ja toiminta oli vilkasta, vaikka melkein tyystin puuttuva aseistus piti mieliä apeina. Yksityisten omistamat vanhan ampumaseuran aikaiset pyssyt oli kyllä seppä Jaakko Pyy korjannut ja tarkistanut, mutta nekin olivat aivan vanhentuneita, eikä panoksia ollut edes nimeksi. Mutta harjoiteltiin kuitenkin ahkerasti. Päämaja oli Nivalan nuorisoseuran talolla, jossa harjoituksia pidettiin joka tiistai- ja perjantai-ilta, oppaana äsken saadut ohjekirjaset. Syrjäkylillä harjoitukset olivat enimmäkseen sunnuntai-illoin. Lisäoppia saatiin kirkonkylältä, jossa pidettyihin harjoituksiin innokkaimmat syrjäkylän miehistäkin osallistuivat. Näihin harjoitteleviin ryhmiin, joihin miehet valittiin yleisen tuttavuuden perusteella – mukana oli useita renkimiehiä ja torpanpoikia – lienee kaikkiaan koko pitäjässä kuulunut vähän yli sadan miehen. Miehet oli jaettu kahteen joukkueeseen, Väli- ja Kirkonkylän, joissa kummassakin oli kuudettakymmentä miestä. Moniaat miehistä lupautuivat olemaan mukana vain omassa pitäjässä, nuoremmat yleensä olivat halukkaampia lähtemään ulommaskin. Pitäjän puolustuksesta oli sovittu, että jos kuuluu huhuja "rankaisuretkikunnista", joita voi saapua vain rautatieltä päin, asettuu Välikylän joukkue puolustusasemiin Nivalan länsipuolelle, jossa Ylivieskan–Nivalan maantie tapaa hiukkasen metsää, ja että Kirkonkylän joukkue samanaikaisesti kokoontuu Ojalan luo metsäsaarekkeisiin, jollei ehdi yhtyä jo ennen Välikylän joukkueeseen.

Näin suunniteltiin ja aseita kaivattiin. Rahaakin saatiin listoilla hyvästi kokoon, mutta ne eivät muuttuneet kivääreiksi. Joulunpyhinä lähti sitten Wilkuna Etelä-Pohjanmaalle hankintamatkalle, mistä oli hyvät seuraukset. Loppiaisen aattoiltana 5/1 1918 saatiin näet Ouluun menevästä asekuormasta purkaa Niskalan taloon, lähellä Wilkunan asuntoa, 20 sotilaskivääriä, 3000 panosta ja 4 käsipommia. Aseidenkuljettajat, jääkäri Karhula, hiihtäjät Yrjö Huttunen ja Otto Hepoaho, viipyivät hevosia lepuuttaen yli loppiaisen Niskalassa. Tästä retkestään Wilkuna kertoo kirjeessään itsekin, kuten tuonnempana näemme.

Kiväärit jaettiin ensimmäisessä yhteisessä harjoituksessa nuorisoseuran talolla. Vain ryhmänjohtajille ja joillekin parhaille miehille niitä riitti, mutta sekin antoi pontta ja intoa toiminnalle. Ne olivat taikakapineita. Kylällä tiedettiin kertoa 500 kivääristä. Tammik. 13 p. oli ensimmäiset yhteiset ampumaharjoitukset Pidisjärven jäällä rantaniitylle luotua patteria vastaan. Arvaa sen, miten paukahdukset mieltä kohottivat! Oli kyllä jo joulunpyhinä pienemmät ampumaharjoitukset kruununlinjalla Palolan takana, jolloin koeteltiin – huonolla menestyksellä – Jaakko Pyyn tarkistamia aseita. Tammik. 20 p. pidettiin myös ampumaharjoitukset.

Kohta Wilkunan saavuttua Etelä-Pohjanmaalta lähti Nivalasta päällikkönsä kehotuksesta 2 suojeluskuntalaista (Einari Korva ja Hannes Koutonen) pyrkimään Vimpelin sotakouluun. Ylivieskassa punaiset kuitenkin tunsivat miehet ja järjestivät puhelimella asiat niin, että Kokkolassa ryssät keskeyttivät menijöiltä matkan. Paremmalla onnella lähtivät Vöyrin sotakouluun pyrkijät, 5 suojeluskuntalaista (Einari Korva, Taneli Mattila, Hannes Niemelä, Ville Nikula ja Eeli Nivala), hiihtäen sydänmaitse Sievin asemalle ja välttyen siten Ylivieskan punaisten juonista; he tulivat Vöyrille tammik. 25 p.

Jouluk. 28 p. päätti muuten Oulun silloinen piiritoimikunta ottaa Wilkunan "sihteeriksi", s.o. päälliköksi alueelle Pyhäjärvi– (Reisjärvi), Haapajärvi–Nivala–Ylivieska–Alavieska–Kalajoki, luvaten hänelle palkkaakin 800 mk kuukaudessa. Niin pian kuin mahdollista hänen tuli toimittaa Ouluun tiedot alueen "jo järjestetyistä kunnista, nim. päälliköt ja varap., montako jäsentä, työkalujen määrä ja lajit sekä niiden lisätarvikkeet, kunkin lajin lisätarv. erikseen", kuten asiaa koskevassa kirjeessä peitetysti sanotaan. Marraskuun tapahtumat olivat näin antaneet suojeluskuntain perustamiselle vauhtia, asiain joka suhteessa kiristyessä loppuratkaisua kohti.[120]

4

Tämä toiminta suojeluskunnan perustamiseksi oli heijastusta niistä välttämättömyyksistä, jotka vastuuntuntoisille kansalaisille nopeassa tahdissa selvisivät vuoden 1917:n kuluessa. Kaukaisimpana päämääränä oli tietenkin Suomen itsenäisyys, Aate saavutti hyvin vilkasta vastakaikua m.m. Oulussa, aktivismin vanhassa toimipaikassa, jossa perustettiin sen ajamiseksi erikoinen julkinen yhdistys, "Oulun Riippumattomuusklubi", Yhdistys toimi tarmokkaasti levittäen itsenäisyysvalistusta Pohjois-Pohjanmaalle ja perustaen lopuksi "Pohjois-Pohjanmaan Itsenäisyysväen Maakuntajärjestön".[121] Tämän sääntöjen ensimmäisessä pykälässä sanottiin, että järjestön tarkoituksena oli toimia "Suomen täydellisen valtiollisen itsenäisyyden hyväksi". Siinä tarkoituksessa sen piti koettaa "herättää ja ylläpitää isänmaanrakkautta ja vilpitöntä isänmaallista mielialaa kaikkien kansankerrosten keskuudessa ja saada kaikki puolueet omistamaan Suomen valtiollisen itsenäisyyden saavuttaminen ja säilyttäminen tärkeimmäksi tehtäväkseen". Keskeisin elin tässä järjestössä, joka sellaisenaan ei ehtinyt paljon toimia, oli Oulun Riippumattomuusklubi, jonka kokoukset ja paikkakunnan porvarillisten lehtien selostukset näistä paljon edistivät rohkean itsenäisyyshengen leviämistä, Wilkuna oli klubin luottamus- ja toimihenkilö Kalajoen laaksossa.

Huomattavamman kokouksen klubi piti elok. 1 p., pyytäen siihen puhujaksi Wilkunan. Puheen nimenä oli "Suomen kansan etsikkohetki" ja levitettiin sitä lentokirjaseksi muodostettuna kautta maakunnan.[122] Kuvaavaa itsenäisyystaistelumme silloiselle asteelle on, että puhe on etupäässä todistelua kansamme kykeneväisyydestä ja oikeudesta itsenäisyyteen, osoitettuna kaikille epäilijöille ja vastustajille omassa keskuudessamme. Wilkuna julistaa varmaksi selviöksi, että itsenäisyystahto on uinunut Suomen kansan sielussa harmaista menneisyyden päivistä alkaen, vuosisatojen kuluessa selventymistään selventyen, ja väittää, että nyt, "tänä kohtalokkaana aikana", voimme sanoa kansamme "aina syvimpiä rivejään myöten olevan tietoisen tuosta pyrkimyksestään". Hän määrittelee: "Kansakunnan, kyetäkseen hankkimaan itselleen valtiollisen riippumattomuuden, tulee olla kohonnut vissille sivistyksen ja henkisen kypsyneisyyden tasolle, sen tulee olla sisäisesti ehyt, elinvoimainen ja siveellisesti täyskuntoinen, sen sielussa uinuneen itsenäisyysvaiston tulee olla muuttunut itsetietoiseksi pyrkimykseksi valtiolliseen riippumattomuuteen, edelleen tulee sillä ulkonaisessa suhteessa olla vissejä edellytyksiä, kuten suotuisa maantieteellinen asema, myötäiset olosuhteet yleismaailmallisessa valtiollisessa tilanteessa j.n.e." – ja kysyy, täyttääkö Suomen kansa nämä ehdot? Kaikkiin näihin eri kohtiin hän sitten vastaa myöntävästi, perustellen vastauksensa: "Kaikilla niillä, jotka ovat eläneet lähellä kansan syviä rivejä, välittömässä yhteydessä sen kanssa, ja jotka ovat tunnustelleet sen valtasuonen sykintää, ei voi olla muuta kuin valoisa ja myönteinen käsitys kansamme kykeneväisyydestä itse hoitamaan omia asioitaan". – "Milloin ja missä oloissa itsenäisyyden vastustajain mielestä kansakunnan on katsottava saavuttaneen siihen tarvittavan kypsyneisyyden määrä?... Jotakinhan kai merkinnee se sisäinen itsehallinto, jota kansamme lujan länsimaisen yhteiskuntajärjestyksen pohjalla on sadan vuoden ajan saanut nauttia". – Kansamme siveellistä kantaa ja sisäistä eheyttä arvioidessaan puhuja huomaa pahoja oireita, jotka "sinänsä otettuina kylläkin puhuvat kaikkea muuta kuin sen puolesta, että kansamme olisi tuleentunut täyteen valtiolliseen riippumattomuuteen". Mutta hän torjuu pois nämä epäilykset: kuluneen neljännesvuosisadan ajan kestänyt sorto ja sitä seurannut mullistus, Venäjän mielettömän sekamelskan läheisyys ja vieraan sotaväen olo maassa, oman järjestysvallan puute – "kun ottaa kaiken tämän huomioon, niin on syytä päinvastoin ihmetellä, ettei maassamme ole senkään suurempia järjettömyyksiä tapahtunut". Puhuja on vakuutettu, että "kansamme kaikissa kerroksissa ja yhteiskuntaluokissa on vallitsevimpana siveellisesti kunnokas ja terveesti asioita harkitseva aines". Tätä uskoa ovat puhujassa vahvistaneet Shpalernajakokemukset: "Nähdessäni, kuinka parempaakin sivistystä saaneista jotkut ahdinkoon jouduttuaan olivat turvautuneet raukkamaisiin tunnustuksiin ja ilmiantoihin, puhumattakaan niistä monista, jotka omasta alotteestaan ja kurjan voitonhimon takia olivat kavaltaneet aatteensa ja toverinsa, vaivuin monesti synkeihin mietiskelyihin siitä, ansaitseeko sellainen kansa lainkaan valtiollista itsenäisyyttä, jonka keskuudesta esiintyy moisia ilmiöitä. Mutta tyyntyessäni tarkastamaan asioita hiukan laajemmassa näkökulmassa ja pannessani merkille, kuinka jokaisen tuollaisen kurjimuksen rinnalla esiintyi aina mitä täydellisin vastakohta: siveellisesti luja sankariluonne, sekä ottaessani edelleen huomioon, kuinka Shpalernajan suomalaisesta siirtokunnasta, joka mitä täydellisimmin edusti koko Suomen kansaa pienoiskoossa, verrattomasti suurempi osa oli kaikissa vaiheissa pysynyt lujana ja järkähtämättömänä – ottaessani kaiken tämän huomioon, pääsin lopultakin aina tasapainoon sekä sain entistä lujempana takaisin uskoni, että Suomen kansa on ansainnut valtiollisen itsenäisyyden, ainakin mikäli se riippuu sen siveellisestä kunnosta".

Rauhoitettuaan näin sekä kuulijansa että – itsensä, ja huomautettuaan jo yksin Isonvihan todistusvoimasta, kun tahdotaan epäillä kansamme elinvoimaisuutta, puhuja vastaa kysymykseen välttämättömästä sisäisestä eheydestä empimättä myönteisesti; viitaten eduskunnan päätökseen itsenäisyyttä koskevassa asiassa hän sanoo: "Kun siksikin huomattava osa porvarillisista edustajista asettui samalle kannalle sosialistien kanssa ja kun jälellä olevienkaan porvarisedustajain pohjimmaista kantaa itsenäisyyskysymykseen nähden ei ole syy epäillä, joskin he keinoihin nähden ovat toista mieltä, niin ei ulospäin tarvittavan yhteisen rintaman syntymisestä ole syytä olla huolissaan".

Maantieteellinen asemamme on edullinen, yleiseurooppalainen tilanne on suotuisa. Tuleva kansainvälinen tilanne on sellainen, että "minkä hyvänsä suurvallan on tuiki työlästä käydä pienimmän naapurinsa kimppuun". "Kaikista vähäpätöisin, etten sanoisi raukkamaisin syy itsenäisyyttä vastaan on pelko sen aiheuttamasta menojen lisäyksestä".

Näin vastattuaan asettamiinsa ehtoihin Wilkuna siirtyy puhumaan eduskunnan sosialistisen enemmistön merkityksestä itsenäisyysasian ajamisessa. Se käsitys, jonka hän siinä ilmaisee, ja joka myöhempien tyrmistyttävien tosiseikkojen valossa osoittautui niin perinpohjin vääräksi, oli vielä tuona ajanhetkenä yleinen sekä aktivisti- että muissakin piireissä. Se oli jäännöstä edellisten vuosikymmenien ihanteellis-romanttisesta "kansa"-käsityksestä, luottavaista johtopäätöstä siitä, että sosialistit olivat sorto- ja nyt sotavuosinakin omaksuneet vastarinnan aatteen, jopa vähin olleet mukana jääkäriliikkeessäkin, ja Wilkunan kohdalle lisäksi henkilökohtaisen rakkauden ja uskon tunnustusta sekä mahdollisesti Shpalernajassa saatua vaikutusta siitä, että työväki oli toimeenpannut vallankumouksen. Hän olisi vielä kesällä 1917 uskonut mitä hyvänsä muuta kuin sen, että suomalainen työmies, jonka hän lapsuudesta saakka oli tuntenut vertaisekseen ja veljekseen, ja josta hänellä oli mielessään niin kaunis kuva, saattaisi kansansa etsikkohetkellä kavaltaa suuren yhteisen asian ja liittyä perintöviholliseen. Samalla hänen mielipiteistään ilmenee epäluulo porvarillisia vanhemman polven poliitikkoja kohtaan, mikä sekin oli niinä aikoina nuorten kesken melko yleistä.

Mutta vaikka Wilkuna siis uskoikin koko kansamme itsenäisyystahtoon, ei yhä kasvava "kansanvalta" silti ollut hänelle mieluinen. Hän kirjoitti minulle m.m. heinäk. 20 p. ("Ruisleivän, lihapottujen, kessun ja mällin luvatussa maassa"):

"Salaisella ahdistuksella katson yhä rajattomammaksi paisuvaa kansanvaltaa, jota meillä Suomessa alkaa olla jo syy kutsua oklokratiaksi. Kirjallisuus ja taiteet tulevat varmasti kärsimään siinä hikisen plebeijisessä ilmanalassa, joka maatamme seuraavina ajanjaksoina tulee kattamaan. Persoonallisuuksien turvissahan taiteet ovat kaikkina aikoina kukoistaneet, jota vastoin ne ovat kaikonneet sieltä, missä valta on massojen huostassa. Perikleen aikana nousi athenalainen kulttuuri kukkaansa, kun sen sijaan demagoogien johtaessa suuret hengenmiehet saivat joko myrkkymaljoja tyhjentää tai äänestettiin maanpakoon. Firenze kukoisti sivistyksellisesti Medicien hallitessa, mutta kohta kun valta siirtyi kansalle, saivat suuret taiteilijat laputtaa maanpakoon. Ja kuinka osaisivat hengentöitä arvostaa joukot, joiden kaikki intressit kohdistuvat vatsaan. Jos mitä ihmistyyppiä intohimoisesti vihaan, niin sitä ovat ammattipolitikoitsijat, demagoogit, kiipijät ja haisunäädät..."

Elokuun puolivälissä oli Nivalassa kansalaiskokous, jossa Wilkuna piti puheen. Hän viittasi vallankumouspäiviin neljä kuukautta sitten, silloin vallinneeseen toivorikkauteen, ja luetellen sitten esimerkkejä Venäjän väliaikaisen hallituksen ilmeisestä haluttomuudesta vakauttaa Suomen asemaa laajemman itsenäisyyden pohjalle kuin ennen, päätyi m.m. lausumaan: "Yksi hyvä puoli tällä aseman kärjistymisellä on sentään ollut. Se on ollut omiaan avaamaan ihmisten silmiä ja saamaan heidät vakuutetuiksi, että meillä ei voida mitään pysyväistä rakentaa niin kauan kuin me olemme kahlehditut kiinni venäläiseen valtioruumiiseen, niin kauan kuin me olemme riippuvaisia venäläisten valtiomiesten häilähteleväisyydestä ja mielivallasta. Se on ollut omiaan kypsyttämään ja saattamaan kansassamme aina sen pohjakerroksia myöten tietoiseksi pyrkimystä valtiolliseen riippumattomuuteen..."

5

Wilkuna oli sitä mieltä, että eduskunnan olisi ollut kieltäydyttävä hajaantumasta, mutta ryhtyi tietenkin innokkaasti vaalitoimintaan. Elok. 24 p. hän kirjoitti minulle m.m.:

"Huudanpa lujasti, että: Hei! Hei! Missä olet? Oletko piilossa niinkuin se äsken mainittu Suomen eduskunta vai lempoko Sinua riivaa?

No niin, sanonpa että olen suunnattoman pahalla tuulella. Koko yön olen kiroillut ja tappelisin niin... mielelläni, jos saisin käsiini jonkun antipaattisen kiiskin. Syy: huhdoin kuin kaskenpolttaja saadakseni tämän vaalipiirin suomettarelaiset käännetyksi itsenäisyysaatteen kannalle. Kun heillä toissapäivänä oli piirikokous ehdokkaiden asettelua varten, kirjotin m.m. siksi päiväksi Kaikuun artikkelin (lykkäsin sitä läpi yön): 'Missä merkeissä vaaleihin käytävä?' Sanoin siinä, että yhteiskunnalliset riitakysymykset on kaikesta huolimatta lykättävä toiselle sijalle ja vaaleihin käytävä itsenäisyysmerkeissä. Vanhat edustajat, jotka eivät ole sillä kannalla, on armotta syrjäytettävä ja eduskuntaan lähetettävä miehiä, jotka yhtä vähän notkistavat selkäänsä sosialistisen pakkovallan edessä (kuten porvarisedustajamme tekivät kunnallis- ja 8-tunnin laissa) kuin ovat valmiit säikähtyneinä piiloon livistämään, milloin Venäjän väliaikainen hallitus suvaitsee lähettää kirgiisi- ja muita raakalaislaumoja pääkaupunkimme katuja ravaamaan. Siihen suuntaan kulki kirjoitukseni. Kaiku ei julkaissut sitä. Erinäisten varokeinojen avulla sain aikaan, että artikkelin käsikirjoitus luettiin mainitussa kokouksessa. Seuraus: ehdokkaiksi asetti paikallinen puoluejohto vanhan tunnetun A. Lagerlöfin...; sitten; L. Typön (hihhulien maallikkosaarnaaja...), I. Vaheen, S. Tuomikosken... kaikki lakeita talonpoikia, jotka uskollisesti astuvat Nevanlinnain ja Virkkusten tallaamia suurvaltiollisia polkuja. – Oliko siis kumma, että illalla Kaikusta näitä tuloksia lukiessani nyrkkini jyrähti pöytään ja eukko luuli minun hulluksi tulleen. Olispa silloin ovipenkillä istunut joku Karkkulan Aapeli joteski humalapäisenä miehenä sekä takertunut johonkin poikkipuoliseen sanaani, niin olispa porstua ja porras tömähtänyt miesten lähtiessä perävilkkasille.

S–ns suometarianer! sanon yhtä intohimoisesti kuin eräs ruotsikkoherrasmies suurlakon jälkiaikoina Oulun Charkuteriassa kerran toverilleen mainoi..."

Sovittavalla omaan itseensä kohdistuvalla huumorilla Wilkuna usein osoittaa, etteivät nuo hänen ylläkuvatuntapaiset suuttumuskohtauksensa sentään tainneet olla niin perin vakavanlaatuisia. Hän näkee itsensä näissä asioissa toimiessaan hiukan koomillisessa valaistuksessa, tuntien syvimmässä tunnossaan olevansa vailla sitä – etten sanoisi – naivia uskoa, jota politiikka tekijöiltään vaatii.

Kirjeessään Wilkuna muuten jättää mainitsematta, että arvattavasti tuossa samassa piirikokouksessa hänetkin asetettiin eduskuntaehdokkaaksi. Hänen nimensä oli ensimmäisenä Nivalan, Haapajärven ja Oulun listoilla, tunnuksena Suomen riippumattomuus; toisella sijalla hän oli vielä eräällä Oulun ja Haapaveden listalla. Kun hänellä oli kilpailijoina m.m. K.J. Ståhlberg ja Arthur Lagerlöf sekä useita maakunnan parhaita luottamusmiehiä, oli jo ennakolta selvää, ettei hän tulisi valituksi. Hän sai jonkin verran yli 1400 ääntä.

Syysk. 26 p. oli Nivalassa yhdistyneiden suomalaisten puolueiden vaalikokous, jossa Wilkuna piti puheen.[123] Siinä hän aluksi huomauttaa sortovuosina vallinneiden liian kireiden puoluesuhteiden höltymisestä ja silloisten tunnuslauseiden kalpenemisesta, kuinka ne eivät nyt enää voi innostaa valitsijoita, jotka yhä enemmän jäävät vaaleista pois, ja kuinka varsinaiset luokkapuolueemme, sosialistit ja maalaisliittolaiset, ovat tästä niittäneet hyödyn. "Sillä lamautuneimmissakin oloissa herättää luokkavaistoihin, siis omiin etuihin vetoaminen, vastakaikua. Ja tätä luokkaitsekkyyden kiihottamista ovat näiden viimemainittujen puolueiden johtohenkilöt häikäilemättä viljelleet..." Pääsyyllisiä siihen, että äsken hajoitettu eduskunta oli tehnyt "täydellisen konkurssin", ovat sosialistit, "jotka vallanhuumassaan tahtoivat suinpäin ajaa läpi mitä mahdottomimmatkin ja yksipuolisimmat lakiesitykset, joissa katsottiin vain yhden kansanluokan, työväestön etuja, ja kun he tärkeimmän kysymyksemme, nim. suhteemme järjestämisen Venäjään, tilapäiseen enemmistövaltaansa nojaten ylimielisesti ottivat omalle urakalleen..." Moitittuaan sitten porvarillista vähemmistöä itsepäisyydestä senaatin vallan laajennusta, ja pelkuruudesta kunnallislakia ja 8 tunnin työpäivää koskevassa asiassa, puhuja antaa yksintein hallituksellekin osansa: "... me olemme turhaan odottaneet hallitusmiehiltämme päättäväistä esiintymistä sekä voimakasta ja vapauttavaa miehen sanaa... Sillä arvovallalla ja lujuudella, mitä vapaan tai ainakin vapauteensa pyrkivän kansakunnan hallitukselta tällaisena kohtalokkaana aikana syyllä voi vaatia, se ei ole esiintynyt. Yleensä on laajoilla kansalaispiireillä se tunne, että senaatti yhtä vähän kuin sen äiti, eduskunta, eivät ole täyttäneet sitä mittaa, mitä tämä aika olisi vaatinut". Nyt edessä olevien vaalien pitäisi siis luoda tuollainen mitan täyttävä eduskunta. Onko siitä toiveita? Puhuja vastaa myöntävästi: "Vanha- ja nuorsuomalainen puolue ovat hetken vaatimuksia ja isänmaan etua silmällä pitäen uhranneet entiset puolue-ennakkoluulonsa sekä yhteen liittymällä muodostaneet tukevan kansallisen keskuspuolueen. Uhraus, minkälainen hyvänsä, on jo sinänsä teko, joka nostattaa mieliä... Terveellisen tasapainon syntymiseksi on valtiollinen elämämme... kaivannut lujaa kansallista keskuspuoluetta, jonka ohjelma olisi laadittu koko yhteiskunnan, koko kansan ja isänmaan etua silmällä pitäen..." Lopun puheestaan Wilkuna kohdisti maalaisliiton arvostelemiseen, kehoittaen äänestämään molempia suomalaisia puolueita.

Tämänsisältöisen puheen Wilkuna piti oman muistiinpanonsa mukaan "ensin Niskasessa, kuulijoina toistakymmentä henkeä; sitten kirkonkylän nuorisoseuran talolla, kuulijoita parikymmentä; sitten Maliskylän nuorisoseuran talolla, paljon kuulijoita, jotka puhkuivat ja äyhkyivät maalaisliittolaisuuttaan ja sosialismiaan". Puhe osoittaa, että hänen luottamuksensa sosialisteihin oli jo nyt kokonaan haihtunut, ja tuo muistiinpano, että hän sai kokea kaiken sen nolaavan välinpitämättömyyden, jota kansamme tutkimattomassa viisaudessaan osoittaa vaalipuhujia kohtaan. Kun sitten koko touhu oli ohi, Wilkuna kirjoitti keventyneenä (lokak. 13 p.):

"Idioottinen vaaliaika on onnellisesti sivuutettu – kärsin siitä aina riivatusti: sanomalehdetkin ovat aina silloin kuin ripulin tärvelemiä ja ulostavat idioottista moskaa. En tullut valituksi ja siitä olen tyytyväinen: työrauhani on turvattu ja työtä häämöttää perspektiivissäni hurjasti. Kuten ennen olen maininnut, otin vaalien aattona osaa vaalitaisteluun. Itsenäisyysmiehenä olisi minun tietysti tullut puhua itsenäisyysasiasta, mutta porvarillinen pahahenki riivasi minut hyökkäämään sosialistein ja maalaisliittolaisten kimppuun. Eräällä suurella kylännurkalla sattuivatkin kuulijat olemaan juuri pääasiassa näitä molempia ja siitä nousi turina kuin ampiaispesässä. Asialliseen väittelyyn eivät pystyneet, mutta äyhkyivät ja puhkuivat sitä enemmän. Kuulin juuri, että 'Liitossa' on minua vastaan ollut häijy räkytys..."

6

Wilkunan muusta elämästä tämän vaiherikkaan vuoden aikana sisältävät hänen kirjeensä mitä hauskimpia kuvauksia. Keventääkseni tämän ehkä raskaanpuoleisen luvun sisältöä annan lopuksi niiden puhua, varsinkin kun Wilkunan humoristinen, vapaudesta ja elämästä iloisesti nauttiva ja onnellinen luonteenpuoli niistä miellyttävästi ilmenee. Osuvasti ne myös johtavat asiat siihen viimeiseen koetukseen, joka alkoi tammikuun lopussa 1918.

"Heipä-hei! ja kukkuu! Kello on 6 aamulla ja aamu on niin raikas ja aurinko paistaa niin kirkkaana... mutta... tämähän lähti ihan à la Maila-rouva. Teenpä siis jyrkän topin..." Näin hän aloitti kirjeensä toukok. 10 p. ja tuosta alusta tuntuu selvästi, kuinka ihana oli miehelle vapaus, kevät ja sen kirkkaus. Sama hilpeä äänilaji vallitsee kauttaaltaan hänen kirjeissään, jotka väliin paisuvat laajoiksi kuvauksiksi. Sellainen on esim. kirje kesäk. 20 p:ltä:

"Hei, hei! Olenpa tässä muutamina päivinä kierrellyt kyliä ja 'takavarikoinut' ihmisten syötäviä ja olenpa siinä toimessani tehnyt yhdenkin hupaisen huomion. Kas tässä pari.

    N:o 1.

Taampana kinttupolulla näen piippunysä hampaissa ja kirveskynä kainalossa ynisevän sääskiparven keskellä astelevan Hynny-Jussin, matkalla aidanpanokselle. Se on yksinäinen eläjä tästä kotinurkaltani, jo ikäpuoli työmies sitä vanhaa juurta, johon sosialismia ei saisi tarttumaan yhtä pisaraa, ei vaikka agitatsioonivälineenä käyttäisi hydraulista puristinta. 8-tunnin työpäivä on hänelle yhtä suuri hulluus kuin 300 gramman päiväannos, sillä hän on tottunut syömään aikamiehen tavalla. – Hoi Jussi, oottakaapa! huudan minä ja luokse ehdittyäni selitän asiani, kysyen onko hänellä ollenkaan leiväksiä varastossa vai kirjotetaanko blankettiin jauhokortin pyyntö koko ajalle. – Taitaahan sitä sen verran olla, että pärjäilee tuonne Jaakon päivän korville, mutta sitte pitäisi saada puolisen hehtoa lisää, – vastaa Jussi. – Jahah, no kuinkahan paljo teillä suunnilleen on kassassa? – tiedustan minä tärkeänä, täytekynä valmiina merkitsemään kilomäärän asianomaiseen kohtaan. – Oisko puolisen hehtoa, ilmottaa Jussi. – Jahah, siis 35 kg. Mutta ennenkuin merkitsen, suoritan pienen päässälaskun ja huomaan, että esivalta sallii yhdelle miehelle kesäk. 17 p:stä syysk. 15:teen päivään korkeintaan 29,2 kg leiväksiä. Mainitsen tästä Jussille, lisäten, että jos nyt ilmotamme hänellä olevan puoli hehtoa, niin hän ei saa jyvääkään lisäksi, päinvastoin ottaa esivalta tuosta puolesta hehdostakin kuutisen kiloa pois. – Jussi ällistyy niin että on mällinsä pudottaa, tuijottaa minua hetken ääneti ja alkaa sitten kynsiä korvallistaan, syleksiä ja kiroilla sekä vakuuttaa suurella äänellä, että hän erehtyi, ettei 'siellä säkin perseessä taida olla kuin mitähän olis pari kahmalollista jauhon ruupuja!' – Jahah, no alotetaan sitte nollasta, niin saatte ainakin 29 kilolle jauhokortin. – Tyytyväisenä lähtee Jussi matkaansa jatkamaan, sillä mitämaks, onhan muttijauhot miehellä tiedossa. –

    N:o 2.

Serkkuni talossa asuu huonemiehenä Muhja-Markku. Hän on yksinäinen leskimies, joka kesät tekee 14 tunnin työpäiviä pienellä maatilkullaan, mutta talvet nukkuu. Molempia silmiään ei hän koskaan viitsi samalla kertaa pitää auki, vaan toinen on valveilla ollessakin tavallisesti kiinni. Polttaa kessuja ikikuluneesta visakopasta. Sellaista tarpeetonta ylellisyyttä kuin lukemisen taitoa ei hän ole viitsinyt omaksua. Ei käy koskaan kylässä. Emännöi itse, on äärimmäisen säästävä ja vie tavan takaa satamarkkasen pankkiin. On niitä miehiä, joiden maaru ei kalahakaan 300 gramman leipäannoksesta. Kun tiedustelin, minkä verran hänellä on viljavaroja kassassa, vastasi hän, huolimatta toista silmäänsä edes raottaa: 'Mulla piisaa!' Sen sanottuaan sytytti hän hiilellä piippunsa – tulitikkua hän ei ole koskaan uhrannut sellaiseen tarkotukseen – ja lähti pottua multaamaan. Isäntä vakuutti, ettei siltä sen tarkempaa selkoa saa, vaikka 'hohtimilla koettaisi vääntää'. – No, kun hänellä piisaa, niin asiahan on selvä, pannaan varasto 29 kiloksi, niin se käy tarpeen kanssa yhteen. Totta kai hänellä se määrä on? – On sillä ainakin pari hehtoa (140 kg), ilmottaa isäntä. – Talosta lähtiessäni pysähdyn pottupellon pyörtänölle ja ilmotan, että me arvioitsimme hänen jyvänsä 29 kiloksi. Hän raottaa hiukan toistakin silmää ja vilkasee minua epäluuloisesti. Mutta kun naamallani asuu vakaa totisuus, rauhottuu hän ja sanoo: 'No, kylläpä te paikalleen osasittekin. Se niitä onkin tai, jos oikein tarkkaan punnitsis, niin saattais löytyä 30 kiloa'".

"Heipä, hei!" hän huudahtaa kesäk. 30 p.: "Mistä kirjoittaisinkaan tänä lakeana lauantaiehtoona, jolloin tapani on alotella sunnuntailepoa oleskelemalla, vetelemällä savuja letkuvarsipiipustani sekä odottelemalla saunaa, josta tuuli väliin kantaa tuoksuja ihanana esimakuna lähenevästä nautinnosta..." "Hei! Hei!" hän kirjoittaa syysk. 19 p.: "Päätettyäni päivän työn... pyöräytän tässä kirjeen, jota lähden, syysrapakon läpi kamppaillen, postiin viemään. Sieltä palattuani käyn saunassa, syön tukevan illallisen, leikaten viipaleita lehmän reisimurusta ja vuolaisten pytystä voita leipäni päälle sekä ryypäten haarikasta monikokkelista piimää, kuoppaudun sänkyyn ja alan, vatsa sylissä ja piippu hampaissa, lukea 'Unkarilaista Nabobia'. Lamppu sihisee hiljaa tuolilla vieressäni, 'rettinki' kärähtelee hauskasti piipussa ja ikkunaan rapisee syksyn sade. Pimeys, hiljaisuus ja hätäilemätön maaseudun rauha kattaa maailman: Bolshevikit, Kerenskit, Holstit, Kalliot ja elintarvelait tuntuvat niin jonninjoutavilta..."

Marrask. 3 p. hän kertoo:

"Kello on 1/2 5 lauantai-iltana. Sytytin juuri lampun (kohta ei Nivalassa ole enää tippaakaan öljyä, mutta puuhaavat sähkövaloa) ja odotan saunakutsua. Vatsassani tunnen hieman väänteitä. Se johtuu – ylensyömisestä. Eilen aamulla komensi eukkoni minut pesän eteen vuolemaan makkaratikkuja. Meillä on näet teurastettu kokonainen lehmä (ja salaisuutena mainitsen, että jouluksi lyödään penkkiin joltinenkin possu). Lihat on suolassa, vuota parkissa ja sisälmyksistä sekä verestä valmisti muuan mökin eukko kunnioitusta herättävän pinon makkaroita. Niitä paistettiin koko eilispäivä. Ja kun ensi painos sellaisia kiiltävän mustia, rasvasta kihoilevia kiukeroita otettiin uunista, nousin minä mässäämään. Käsite 'elintarvepula' muuttui minulle tuntemattomaksi suureeksi ja tänään, kuten sanottu, olen tuntenut lieviä vatsanväänteitä..."

Saman kuukauden 13 p. hän kirjoittaa:

"Pääsin juuri lukemasta viimeistä Sissin kirjettäsi ja ihmettelen tässä parhaillaan, jättävätkö toverit Shisko ja Rähjä (Rahja) sinut rauhaan. On tässä muutoin eletty aikoihin, kun ylintä valtaa maassamme hoitaa venäläinen matruusi yhdessä inkeriläisen jätkän kanssa. Elelen nykyään yhtä menoa eräänlaisissa Cavagnac-mielikuvissa: että ollapa meillä kylmäpäinen diktaattori, joka kanuunoilla ja kuularuiskuilla lakaiseisi katuja ja kylänraitteja roskaväestä. Se vasta maistuisi minun porvarilliselle sisulleni..."

Joulun lähetessä hän (päiväämättömässä kirjeessään) taas kertoo oloistaan ja elämästään:

"Kuta lähemmäksi joulu siirtyy, sitä sakeampana painaa minua auttamaton laiskuus. En tee tätä nykyä muuta kuin syön, nukun ja – taas syön. Vaihteeksi otan väliin haukotellessani lompakon käsille ja alan laskea rahojani. Saiturin nautinnolla levitän tällöin eteeni viissatasen ja ihailen sitä hetkisen ja tunnen sanomatonta tyydytystä siitä, että se on jo kuukauden päivät saanut rauhassa maata möksöttää povitaskussani, kun sen sijaan ennen aikaan satanenkaan ei mainitussa paikassa viihtynyt paria vuorokautta enempää. Lisäksi käyn kerran viikossa, ruuansulatusta edistääkseni, harjottamassa 'lahtarikaartia', jonka ylikomentaja minulla on kunnia olla. Mielessäni on liikkunut artikkelin aihe kansallisen sotalaitoksen välttämättömyydestä (vastaukseksi V. Louhivuoren artikkeliin U. Suomettaressa...), mutta en saa kynään ryhtyneeksi, en vaikka mätänis..."

Tämä laiskuus hävisi Wilkunasta joulun aluspäivinä, kuten näkyy hänen kirjeestään jouluk. 23 p:ltä:

"Valmistaudun tässä perheineni joulunviettoon ja kiukuttelen vain sitä, että pakkanen taas yhtäkkiä kohosi 20 asteeseen. Akkunani ovat niin paksussa jäässä, etten ulos näe. Siitä laiskuuden tilasta, josta viimeinen kirjeeni puhui, olen onneksi taas pääsemässä. Siitä ravisti minut eräs pari päivää sitten luonani käynyt lähetti. Mielikuvitukseni askartelee tätä nykyä kiivaasti kivääreissä, pistimissä, mauserpistooleissa, ketjun muodostamisessa j.n.e." Hän lopettaa kirjeensä sanoilla "La patrie oblige!"

Mitä Wilkuna kohta tämän jälkeen joutui toimittelemaan, näkyy hänen kirjeestään tammik. 9 p:ltä 1918:

"... loppiaisen vastaisena yönä, hirveän rajuilman raivotessa, palasin pitemmältä tapaninajoltani, joka alkaen Nivalasta ja kulkien via Oulu, Vaasa, Isokyrö, Ylistaro, Lapua, Alajärvi, Vimpeli, Lappajärvi ja Kauhava, päätyi kotiin mainittuna yönä. En yritäkään tässä kuvaamaan mitä kaikkea matkallani näin ja sain kokea. Sanon vain lyhyesti: kotimainen sotalaitos syntyy meille itsestään, luonnon pakosta, rähiskööt punaiset vastaan minkä hyvänsä, ja sen kehtona on Pohjanmaa. 'Tulkoot vain Helsingin ja Tampereen huligaanit Seinäjoen tälle puolen, niin me höystämme heidän verellään Pohjanmaan peltolakeuksia'. Nuo sanat lausui eräs kauhavalainen jääkäri, jonka kanssa matkustin samassa hevosessa Vimpelistä Kauhavalle. Muutoin kaikki se, mitä matkallani näin, sai minut vakuutetuksi siitä, että punakaarti ja bolshevikisakit, jos pistävät nenänsä Pohjanmaalle, löytävät täällä hautansa. Eikä siinä kyllin, vaan ennen pitkää olemme kunnossa alottamaan muunkin Suomen puhdistamisen. – Juhlivat nykyään Suomen itsenäisyyttä ja neulovat leijonalippuja. Hyvä niin, mutta minä puolestani en tunne juhlamieltä enkä ryhdy juhlimaan niin kauan kuin tässä maassa haisee tökötinhaju. Ja – totuuden sanoakseni – perimmäisissä sydänsopukoissani minä toivonkin, että ryssät vitkastelevat lähtöään, kunnes meidän täytyy ryhtyä itse heitä ajamaan. Sitte vasta itsenäisyyskin joltakin maistuu, kun on verta vuodatettu. Ja siinä samassa rytäkässäpä sopii kotimainen huligaaniaineskin lakaista sinne, missä sen oikea sija on. – Toimin nykyään suojeluskuntaliikkeen Oulun piiritoimikunnan sihteerinä Kalajokilaakson pitäjissä. Työtä ja yhtämittaisia matkoja, puheita, työkalujen hankintoja, harjotuksia j.n.e. Jos joulun edellä laiskottelin, niin sitä tiukemmin olen tätä nykyä valjaissa. – – –

Matkallani tutustuin useihin jääkäreihin ja kyllä ne ovat kaikitenkin ihailtavia poikia.

On niin h–n kylmä, että... tahtoo jäätyä, 40° Cels. Ainoastaan jääkärimieli pitää minua tässä surkeudessa yllä, jopa reippaanakin. – Lopetanpa tähän, vyötän mauserpistoolihankkiluksen kupeelleni ja lähden marssimaan 3 km päässä olevaan harjotuspaikkaan. Jahka saan tänne joitakin jääkäreitä, jätän päällikkyyden toisiin käsiin".

Vielä tammik. 25 p. hän ehti vastaamaan kirjeeseeni: "... tällä haavaa minulla ei riitä aikaa kaunokirjalliseen tuherteluun. Minä järjestän ja treenaan kaartiani puhdistamaan Etelä-Suomea roskaväestä! Kulunut viikko on ollut jännitystä täynnä, kun Ylivieskan huligaanit ovat vimmatusti puuhanneet ryssiä avukseen, tehdäkseen retken Nivalaan, Kerran täydyin jo yösydännä antaa määräyksen kiväärien kuntoon panemisesta ja valmiina olemisesta. Eivät ole kuitenkaan tähän mennessä saaneet tököttejä matkaansa ja yksin eivät uskalla tulla, vaikka heillä onkin haisueläimiltä saatuja aseita. Taistelun olen suunnitellut yksityiskohtaisesti ja odotan että tulisivat, saadakseni niiden roistojen verellä höystää näitä leipämaitamme. Pohjanmaa ei horju!

                                                Kyösti W–a.
                                      Nivalan körttikaartin päällikkö".

XXII

KIRJALLISIA TÖITÄ JA AIKEITA VANKILASSA JA KOTIIN PÄÄSTYÄ. "SUOMALAISIA

SANKAREITA", ENSIMMÄINEN SIKERMÄ. "KAHDEKSAN KUUKAUTTA SHPALERNAJASSA"

1

Ennenkuin lähdemme seuraamaan "körttikaartin päällikön" vaiheita vapaussodassa, täytyy luoda katsaus hänen vankilassa suorittamaansa kirjalliseen työhön sekä otsakkeessa mainittuihin kahteen teokseen, jotka valmistuivat v. 1917 ja ovat itsenäisyyshengen kypsyttäjinä sopivasti käsiteltävissä vapaussodan aattoluvussa.

Oulun vankilassa Wilkuna rupesi jo ensi päivinä mietiskelemään kirjallisia töitään, kirjoittaen minulle 25 p. (toukokuuta) m.m.:

"... olen päättänyt laittaa oloni niin miellyttäväksi kuin suinkin ja siihenhän on paras keino työskentely. Ja niistäpä kysymyksistä päätinkin kanssasi ryhtyä neuvottelemaan. Siis ensinnäkin: tarvitaanko siihen yhteisteoksen ensi osaan vielä minulta kertomusta? Minulla olisi seuraava aihe: Samaan aikaan kuin Burmeister taisteli Raudussa, taistelivat Kajaanin seudun talonpojat omin nokkinsa kotinurkissaan; vihollisilta saamansa pari kolme lippua vei pieni lähetystö Ruotsiin ja laski kuninkaan jalkoihin Göteporissa. Käsittelisin tässä kertomuksessa Kajaanin talonpoikia kollektiivisesti; päällikköä ei historiassa ole mainittu, mutta senhän voi keksiä... Ottaisin vielä jonkun muunkin I osan sankareista osalleni, mutta pelkään, ettei täältä vankilan kirjastosta löydy tarpeellisia lähdeopuksia ja kotoa asti taas en viitsi niitä haalata. No niin, kaipa ilmotat, Santerin kanssa neuvoteltuasi, ensi tilassa minulle tuloksista. Jos muutoin oloni gallerien takana venyy pitemmäksi, niin ryhdyn valmistamaan jotakin joulumarkkinoille..."

Tätä kertomusta hän ei kuitenkaan saanut syntymään, kirjoittaen siitä kesäk. 12 p.:

"Paitsi sitä epävarmuutta, jossa toistaiseksi vielä elän, on siihen vaikuttanut sekin, että käytettävänäni ei ole niitä apulähteitä, joihin sitä kirjottaessa olisi ollut tarpeellista kurkistaa. Valmistau siis siihen, että sankarien ensi osaan ei minulta enää tipahda mitään. Sen sijaan koetan piammiten ryhtyä johonkin muuhun, saadakseni jouluksi jotakin julkisuuteen".

Se vähä, minkä Wilkuna kerkesi Oulussa panna alulle, oli isänmaallisen, itsenäisyysaiheisen näytelmän alku, saman, joka sittemmin näki uuden päivänvalon Niilo Skalmina. Kuten hän aikaisemmin mainitussa kirjeessään (11/7) kertoi, hän jätti sen Ouluun, s.o., hän sijoitti sen ja myös muita tavaroitaan matkalaukkuun pakattuina ystävänsä John Tegströmin haltuun, joka toimitti sen Nivalaan. Hänen yleishistoriallista lukemistoteosta koskevasta ajatuksestaan on mainittu vankilaluvussa.

Shpalernaja-kirjassaan hän kertoo kirjallisista töistään tässä vankilassa, virkistäen itseään heti aluksi huumorilla. Kuvattuaan koppinsa hän nimittäin sanoo: "Eihän tämä asuinmaja, johon kohtalo on nähnyt hyväksi minut toistaiseksi tallettaa, ole siis ainakaan millään ylellisyyksillä pilattu. Mutta kuitenkin kaikitenkin... voisiko suomalainen kirjailija toivoa suotuisampaa olomuotoa? Tutkintotuomari apulaisineen, vankilan monimiehinen päällystö ja suurilukuinen vartiakunta sekä senkin seitsemät rautaovet salpoineen ja telkineen riittävät kyllä kiukkuisimmankin karhun pitämään loitolla, samalla kuin korkea kruunu tuohon oveen varatusta luukusta ojentaa maksutta jokapäiväisen leivän. Tarvitsisko enää parempata työrauhaa köyhä kirjailija!"

Tietämättä vielä, että oli lupa hankkia itselleen vihkoja, hän rupesi jatkamaan Oulussa aloittamaansa näytelmää Bragelonnen varakreivin reunoihin. "Säe säkeen jälkeen syntyy romaanin reunoihin, minä unhotan olotilani ja ympäristöni sekä tunnen todellista luomisriemua". Parin viikon päästä hän sitten sai vihon ja kirjoitti näytelmänsä valmiiksi. Sen jälkeen hän rupesi sommittelemaan romaania nimeltä Sukunsa pelastaja, kuten jo aikaisemmin on kerrottu (kirje Shpalernajasta 2/10). Tämänkin hän sai kokonaan valmiiksi: "Paitsi historiallista näytelmää, on minulla valmiina noin nelisatasivuinen romaani sekä muutamia kertomuksia ja runoja, jota paitsi toinen romaani on hyvällä alulla. Kaikki valmiit käsikirjoitukset, samoinkuin muutkin liiat tavarat ovat vankilan varastohuoneessa..." Tänne ne sitten paloivat. Shpalernaja-vanki, proviisori Strömberg, joka myöhemmin kävi katsomassa tätä tutuksi käynyttä taloa, pistäytyi Wilkunan kopissa ja pelasti sieltä tämän kirjat ja vihon, jossa oli tuon "toisen romaanin" alku. Kun Wilkuna itse tämän johdosta meni tutkimaan vankilan varastohuonetta, toivoen, että ehkä käsikirjoitukset olivat sittenkin jonkin ihmeen avulla pelastuneet, hän saattoi vain todeta kaiken tuhoutuneen. Kopista oli kaikki ryöstetty; "lusikan, suola-astian ja jumalankuvan pistän taskuuni muistoksi".

Sukunsa pelastaja oli Wilkunan oman suullisen muistelun mukaan tulos niistä romaaniaiheista, joita hän hautoi jo kirjailijauransa alkupuolella, ja niistä eepillisistä ja eetillisistä talonpoikaiselämää koskevista mielikuvista, joiden parissa hän kirjallisissa unelmissaan niin hyvin viihtyi. Kuinka tarkoin hän oli saanut siinä haaveensa toteutetuiksi, on tietymätöntä. Omituista on todeta, ettei hän jälkeenpäin, jolloin hän väliin, kuten tulemme näkemään, oli melkeinpä pulassa, mistä kirjoittaisi, tietääkseni milloinkaan ryhtynyt uudelleen kirjoittamaan tätä hävinnyttä romaaniaan, minkä kuitenkin olisi luullut sujuvan helposti, koska kaikki oli muistissa valmiiksi sommiteltuna. Oliko se syntymänsä jälkeen, kuten kirjailijain tällaisille lapsille joskus käy, tullut isällensä liian tutuksi, jopa vastenmieliseksi? Oliko ehkä kirjailijalle hänen loppuun päästyään selvinnyt, ettei aihe vastannutkaan hänen odotuksiaan, että se olisi niitä täysin tyydyttääkseen vaatinut jotakin muutosta, suuren taiteen lisää – mitä? Tämä kysymys, mikäli se Wilkunan mielessä väikkyi, ei ehtinyt saada milloinkaan vastausta.

Niilo Skalmin hän kirjoitti myöhemmin uudelleen, mikä sujuikin helponpuoleisesti siksi, että proviisori Strömbergin pelastamien kirjojen joukossa oli myös Bragelonnen varakreivi reunoihin kirjoitettuine säkeineen; siitä tuonnempana. Mitä nuo hävinneet kertomukset olivat, jotka hän mainitsee Shpalernajassa kirjoittaneensa, siitä ei ole tietoa, sillä mitään kertomuksia, joiden voisi otaksua olevan uusintoja niistä, hän ei vapaaksi päästyään kirjoittanut eikä julkaissut. Mutta se vihko, jossa oli tuo "toisen romaanin" alku ja jonka hra Strömberg myös pelasti, on säilynyt Wilkunan jäämistössä.

Omituista on ottaa tuo vihko käteensä: tuntuu kuin syntyisi oudostuttava yhteys menneiden, nyt melkeinpä käsittämättömien olojen kanssa. Neljänneskokoinen pahvikansivihko, nimilapussa lyijykynällä n:o 219, aniliinikynällä venäläisin kirjaimin "Wilkuna", ja kirjailijan omalla terävällä käsialalla, musteella: Isä ja Poika. 1 vihko. Viimeiselle sivulle on marrask. 23 p. (v. l.) 1916 venäjäksi kirjoitettu sivujen lukumäärä (92), ja lakkasinetistä, joka on kiinnittänyt vihon läpi vedetyn nuoran päät viralliseksi varmuudeksi paikalleen, varisevat vihkoa lehteillessäni viimeiset muruset.

Isä ja poika tuntuisi ensi kuulemalta viittaavan Wilkunan ja hänen isänsä väliseen suhteeseen, mutta niin ei kuitenkaan ole. Aihe käsittelee Lapista kotoisin olevaa vankia, joka on lain kirjaimen perusteella tullut tuomituksi varkaudesta, vaikka hän tosiasiallisesti on viaton, koska on vain puolustanut omaisuuttaan. Ilmeisesti aihe on periytynyt Wilkunan Kolarin-ajalta saakka. Vankilaa, sen vartijoita, vankeja, oloja ja tapoja kuvatessaan Wilkuna varmaan selostelee kokemuksiaan Oulun "linnasta". Kuvaus on jollakin tavalla ohutta, liian nopeasti rientävää, tekijän malttamatta pysähtyä rauhalliseen tilanteiden tarkasteluun. Tästä johtunee, että lukija turhaan etsii mitään täyteläistä, ehdottomuudellaan vakuuttavaa taiteen tunnelmaa. Se kuitenkin on myönnettävä, että kirjailija selkeästi esittää vangin sielunelämän, sen tyrmistyksen, jonka hän tuntee kohtuuttoman tuomion johdosta, sen kumean vihan, joka ukkospilvenä alati asuu hänen sielussaan, ja sen koston esimaun, jota hän tuntee miettiessään vapautumisensa hetkeä. Vaikuttavasti on myös kuvattu vangin tuima, ehdotonta kunnioitusta herättävä, itseensä sulkeutunut olemus, hänen ruhjova raivonsa, kun hän hakkaa sepelikiviä, ja hänen haikea, vaimoon ja poikaan kohdistuva ikävänsä.

Ulkonaisena aiheena on, kuten sanottu, jokin aikoinaan Lapissa annettu tuomio, mutta vanki itse on silti Kyösti Wilkuna. Omia ulkonaisia huomioitaan hän kertoo ja omaa sielunelämäänsä hän tähtäilee kuvatessaan vankilaa ja vangin mietteitä. Hänet oli myös vangittu vain lain kirjaimen nojalla – siveellisesti päinvastoin juuri hän oli oikeassa – ja siksi hän erikoisesti nautti tulevan koston kuvitelmista. Kertoessaan vangin ikävästä pitkinä sunnuntaipäivinä, kun ahtaaseen koppiin kuuluvat vapauden iloiset äänet, hän tietenkin muistelee omia kokemuksiaan:

"Mikä vapaa, huoleton ja valoisa maailma siinä levisikään ihan käden ulottuvissa, maailma, josta vankilan asukkaat olivat visusti ulos suljetut, ja joka juuri sen tähden näytti heistä kahta ihanammalta! Tulopäivänsä jälkeen ei Panelius enää koskaan kiivennyt jakkaralle ulos kurkistaakseen. Pitkät ja joutilaat sunnuntaitkin vietti hän kävellen kopissaan edestakaisin. Lopen väsyttyään istahti hän jakkaralle, nojasi kyynärpäät polviin ja tuijotti eteensä. Mutta kun avatusta ikkunasta kantausi kesäisiä ääniä ja tuoksuja ja kun valoa väräjöivä ikkunan kuvajainen osui hänen tuijotuslinjalleen, silloin karkasivat hänen ajatuksensa vastustamattomalla voimalla kotiseudun avarain maisemain ja aurinkoisten ylänköjen keskelle..." Hänen unelmainsa keskuksena ovat vaimo ja pieni poika: "Hän oli näkevinään heidät ilmielävinä edessään ja toisinaan unohtui hän kävelemään pitkin kopin lattiaa, kädet siinä asennossa kuin olisi hän pidellyt olkapäätään vasten nojaavaa poikaa, sekä hyräillen omatekoista, uuvuttavaa laulua. Sellaisina hetkinä valtasi hänet rajaton ikävä ja riuduttava hellyys. Hän muisteli, oliko hän jolloinkin ollut vaimolleen paha sekä päätti hänelle olla aina hyvä ja huomaavainen. Kuta pitemmälle kesä kului ja kuta lähemmäs kotiinpääsyn päivä siirtyi, sitä kiinteämmin askarteli hänen mielikuvituksensa kotona, vaimon ja pojan ympärillä. Mitä moninaisimpiin muotoihin ehti kotiintulon ja jälleennäkemisen tilaisuus pukeutua hänen mielikuvituksessaan ja kokonaisen paljouden lahjoja suunnitteli hän heille tuomisiksi. Nuo kuvittelut saivat aina hänen mielialansa lientymään, niin että hän hetkittäisin saattoi kokonaan unhottaa naapurinsa kataluuden sekä kärsimänsä vääryydet – kunnes ne jälleen työmaalla palasivat mieleen ja hänen moukarinsa entiseen tapaan alkoi ruhjoa niitä, joiden puolelta hän oli saanut vääryyttä kärsiä".

Tähän kuvaus loppuu – sitä on kaikkiaan vain 24 nelitaitteisen vihon sivua. Jos tahtoisi arvailla, mihin kertomus olisi jatkettuna vienyt, mitä Wilkunan mielessä oli kajastellut, kun hän jo edeltäpäin antoi sille nimen Isä ja poika, tuntuisi todennäköiseltä, että Paneliuksen pian päästyä vapaaksi kertomus olisi siirtynyt käsittelemään hänen kostoaan vihamiehelleen ja hänen pienen poikansa siveellisesti kohottavaa ja estävää vaikutusta tässä suhteessa. Oli vahinko, ettei Wilkuna vapaaksi päästyään jatkanut kertomustansa, sillä siinä olisivat saattaneet lisäksi hänen Lapin-aiheensa puhjeta ilmoille kypsyneinä ja seestyneinä.

2

Ainoa vankilanaikainen yritys, johon hän hetimiten vapaaksi päästyään ryhtyi, oli tuo itsenäisyysnäytelmä. Siitä hän kirjoitti minulle kesäk. 30 p. seuraavaa:

"Saatuani Shpalernajan valmiiksi käyn tuimasti käsiksi näytelmään, joka myös hävisi vallankumouksen kuohuissa Pietarissa. Kun sen aihe on samalta ajalta, samasta miljööstä ja osaksi samoja henkilöitä sisältävä kuin Hahlin 'Juhana herttua', lähetin keväällä Lahdensuolle siitä tarkan luonnoksen pyytäen hänen tuomitsemaan, kannattaako minun enää uudelleen sitä kirjottaa. Hänen vastauksestaan siteeraan seuraavat kohdat: 'Halusitte kuulla mielipiteeni luonnoksen draamallisesta arvosta ja sen olemassaolon oikeutuksesta toht. Hahlin näytelmän rinnalla. Vastaan aivan lyhyesti, että draamallisuutta luonnoksessa on paljon enemmän kuin olin uskaltanut toivoakaan ja että Hahlin kauttaaltaan hatara ja vailla kaikkea psykoloogista pohjaa oleva paraatikappale suorastaan vaatii vastapainokseen jotakin draamallisesti tukevampaa ja aatteellisesti pätevämpää ja korkeammalle tähtäävää draamaa tuolta Suomen historiassa niin merkilliseltä ajanjaksolta'. – 'Hartahin toivoni olisi, että sankarin (Niilo Skalmin) nuorekkaan mielen synnyttämä ja kypsyttämä itsenäisyysajatus saisi tässä draamassa mahdollisimman keskeisen ja valtavan aseman, niin että se välittömästi pystyisi nostamaan mieliä ja rohkaisemaan epäuskoisia. Sitä me juuri nyt niin kipeästi tarvitsemme. Teidän näytelmänne saattaisi näin oikeaan aikaan osuen saada paljon siunausta aikaan'. – Tämän kaiken pyydän Sinun kustannusjuutalaisena panemaan hampaasi koloon, mutta muutoin asiasta toistaiseksi visusti vaikenemaan..."[124]

Lahdensuo lupasi ottaa näytelmän Tampereen teatteriin, ja Wilkunalla oli luja aikomus valmistaa se Shpalernaja-kirjan jälkeen vielä v. 1917, mutta siitä ei tullut mitään, kuten tiedämme. Jos Wilkuna olisi ehtinyt valmistaa sen syksyksi 1917, jolloin itsenäisyysajatus oli vielä uskon, toivon ja sallimuksen varassa, se varmaankin olisi empimättä esitetty useimmilla isommilla näyttämöillämme ja olisi saanut myrskyisen menestyksen. Olisihan sillä silloin, kohdistuen toivottuun ihanaan tulevaisuuteen, ollut verrattomasti herkempi kaikupohja kuin myöhemmin, jolloin itsenäisyys oli jo saavutettu, historiaan kuuluva tosiasia.

Vielä on mainittava pari Wilkunan kirjallista suunnitelmaa tältä ajalta, tuo entinen Taneli Rauhalan elämäkerta, ja se värväritoiminnan kuvaus, josta hän puhuu ennen mainitussa kirjeessään huhtik. 19 p:ltä (s. 369). Laajassa kirjeessään minulle lokak. 13 p:ltä (1917) hän sanoo:

"Nyt ryhdyn lujin kourin näytelmään, joka Shpalernajassa tuhoutui. Lahdensuo on luvannut ottaa sen Tampereen teatteriin. Koetan saada sen käsistäni tällä puolen joulua. Ehkä otat keväällä toimittaaksesi sen kirjakauppoihinkin. Siitä päästyä täytyy minun joulun ympärillä valmistaa viimeinkin K.J. Gummerus O.Y:lle pienoinen elämäkerta eräästä Nivalan körttiläisjohtajasta. Kärttävät sitä tuon tuosta, kun kerran rahapulassa tulin sitä vastaan ottaneeksi muutaman satasen. Ainekset siihen on jo valmiina, joten se ei minulta paljonkaan aikaa vie. Ja sitten, sitten häämöttää edessäni suurteos: Suomen vapausliikkeen historia. Helppotajuinen, kertovainen esitys siitä, 'Kun Suomen pojat menivät Saksaan'. Jännittäviä seikkailuja on kuluneina vuosina tapahtunut ja mieltä kohottavia sankaritöitä tehty, joista Suomen kansa vielä tietää ani vähän. Ainesten kokoaminen tähän laajaksi paisuvaan teokseen ei kuitenkaan käy laatuun niin kauan kuin 'svaboda' maassamme hallitsee, sillä täytyy m.m. paljon liikkua Tornion ja Haaparannan tienoilla. Ehkäpä työhön ryhtyessäni saanen jostakin rahastosta muutaman tuhantisen työtä varten, sillä täytyyhän sitä varten m.m. paljon matkustella..."

Tämä aie innostaa häntä; hän kajoo siihen uudelleen kirjeessään jouluk. 10 p:ltä:

"Sormeni syyhyvät päästä puskemaan teosta: 'Kun Suomen pojat menivät Saksaan'. Kunpa nyt tulisi rauhasta jotakin, että pääsisi alustaviin töihin. Mistähän rahastosta (tai yksityiseltä patriootilta) saisin muutaman tuhannen ainesten keräystä varten, ettei tarvitseisi siihen omia varoja käyttää? Kun taloudellinen asemani alkaa osottaa pluspuolta, huomaan näet säästäväisyysvaistoni nopeasti kehittyvän. Eiköhän esim. Suomalaisen kirjallisuuden edistämisrahasto voisi antaa 2 à 3000 mk tarkotukseen? Antoihan se kerran Ivalollekin 3000 mk erään hist. romaanin valmistamista varten. Ja onhan minun suunnittelemani teos kappale (ja lisäksi loistokappale) uusinta Suomen historiaa. Ehkäpä hyväntaht. otat alustavasti tiedustellaksesi asiaa. Kaunokirjalliseen osastoon kuuluvat m.m. Waldus ja Zach. Castrén sekä puheenjohtajana... Tudeer. – Teoksen julkaisemme kuvilla varustettuna ja tulee siitä varmasti yhtä vetävä markkinatuote kuin Shpalernaja-kirjastakin. Ei ole mahdotonta, että joutuisi jo seuraaville joulumarkkinoille..."

Vastasin tähän jouluk. 21 p., että "mitä tuohon kolmen tuhannen summaan tulee, niin jos nimenomaan haluat saada sen ulkopuolelta, lienee yhtiöni siinä suhteessa lähin. Mutta mielestäni sinun kannattaisi täysin omavaraisena miehenä sijoittaa omistasikin tuo summa. Ole siis joka tapauksessa huoleti ja rupea ainesten kokoiluun mitä suurimmalla tarmolla..." Tähän Wilkuna kirjoitti:

"Koska arvelet yksityisestikin saatavan varoja tuohon minun edesottamiseeni, niin luovun niitä Walduksen puulaakilta kärkkymästä; komeampihan on tulla toimeen ilman heidän apujaan. Olisi muuten tärkeätä, että ajoissa leviäisi tieto tuosta suunnittelemastani teoksesta, ettei kukaan toinen ehättäisi sitä tärvelemään; pidän sitä näet jyrkästi yksinoikeutenani, koska kerran olen ainoa kirjailija, joka on ollut 'remmissä'. Oli vahinko, etten huomannut Shpalernaja-kirjaan pistää pientä alkulausetta, jossa olisin siitä asiasta ilmottanut. Voisitkohan Sinä sanomalehtien kautta jotenkuten saattaa sen julkisuuteen? Muutoinhan voit 'piireissä' suullisestikin siitä tietoa levittää..."

Ensin vapaussota ja sitten muut elämän aallot siirsivät näiden suunnitelmien toteuttamisen yhä tuonnemmaksi, kunnes kuolema veti Wilkunan kohdalle lopullisen viivan niiden yli.

3

Suomalaisten sankarien synty on kerrottu jo aikaisemmin. Wilkuna ryhtyi innostuen suorittamaan hänelle kuuluvaa osuutta, yhteensä yksitoista kuvausta, jatkaen työtänsä vielä "maanpaossa" Utajärvellä ja saattaen sen siellä loppuun. Ensimmäinen vihko ilmestyi joulukuussa 1915; kesäkuulla 1916 ilmestyivät 5:s ja 6:s vihko; 7;s ja 8:s (kaksois) vihko oli valmis pian sen jälkeen. Sotasensuuri hyväksyi sen pienillä pyyhkimisillä ja se piti juuri painettaman ja levitettämän kauppaan, kun koko teoksen tielle ilmestyikin vaikea este – painoeste, kuten siihen aikaan sanottiin.

Sotasensuuri oli selittelyjemme ja arvattavasti sen suomalaisen apulaisensa suopeuden johdosta, jonka tehtävänä Sankarien lukeminen oli – niin ainakin silloin käsitimme – suhtautunut teokseen lievästi: oli jokseenkin sama, se ilmeisesti arveli, mitä niin monen vuosisadan takaisista ukoista kirjoitettiin. Näin oli hyväksyvä "S.H." saatu korjausvedoksiin suhteellisen helposti. Mutta Wilkunan vangitsemisen johdosta oli itse painoylihallituksen huomio kohdistunut tahi kohdistettu hänen teoksiinsa, tietenkin toivotulla tuloksella.

Eräänä heinäkuun päivänä 1916 ilmestyi luokseni Länsi-Heikink. 20 kaksi ikävähkön näköistä miestä, toinen harvinaisen lihava ja punakka, toinen vastaavasti laiha ja kelmeä. Juhlallisesti, aavistamattanikaan, mistä oli kysymys, he ensiksi tuppasivat minulle kostean kätensä, ja sitten vasta ilmoittivat tulleensa – ottamaan Suomalaisia sankareita takavarikkoon! Ensimmäinen tunteeni oli häpeän sekainen suuttumus sen johdosta, että tulijat olivat viekkaasti saaneet minut tarttumaan heidän käteensä; toinen: vastustamaton halu tarrata heitä kauluksesta kiinni ja kääntää ovea kohti. Kohtaus päättyi tietenkin siten, että he saivat tehtävänsä suoritetuksi: varastossa jäljellä olevat vihot takavarikoitiin ja vietiin Tähtitornink. 2:teen, jossa painoylihallitus majaili. Samoihin aikoihin takavarikoitiin vihot myös kirjakaupoista, keräytyen vähitellen nekin samaan paikkaan. Näin oli loppunut, kuten silloin näytti, hyvä yritys kesken, eikä auttanut muu kuin niellä harminsa.

Kun kirjalla kuitenkin oli sotasensuurin hyväksyminen, menin seuraavana päivänä sinne, sen ylijohtajan, eversti Holmbergin puheille. Sainkin ymmärtävän ja suopean vastaanoton, ja selitin, mistä oli kysymys. Eversti Holmberg tuntui älyävän asian, sanoi, että kyllä kirja hänen puolestaan sai olla koskematta, mutta halusi sentään kuulla painoasiamiesten mielipidettä. Ja eikös siellä ollutkin saapuvilla yksi tällainen kuin tilauksesta – kelmeä ja ikävän näköinen nuori mies. Häneltä eversti nyt (venäjäksi) kysyi, sisälsikö tuo teos todella jotakin niin vaarallista, että se täytyi takavarikoida? Ja sai vastaukseksi, että sisälsi toki – yllytti vihamieliseen henkeen emämaata ja sen kovaa taistelua käyvää kansaa vastaan. Silloin eversti H. teki tunnetun venäläisen avuttomuusliikkeen ja minä painuin enemmittä pyytelyittä ovesta ulos, mielessä ajatus, että "tarkkaanpa ne olivat kirjan lukeneetkin".

Kun sitten maaliskuun puolivälissä 1917 kävi varmaksi, että vallankumous Venäjällä oli peruutumaton tosiasia – Helsingissähän tultiin päivää muutamaa jäljessä –, muistin Suomalaiset sankarit ja ohjasin viivyttelemättä askeleeni painoylihallitukseen, kysyen siellä itseänsä Volmari Kannista, tämän laitoksen kuulua ylijohtajaa. Auliisti avattiinkin muuan ovi ja pyydettiin astumaan sisään. Tein sen kursailematta, sanoin, kuka olin, ja vaadin, että Suomalaiset sankarit oli heti luovutettava takavarikosta ja annettava lähetilleni. Maisteri Kanninen ei ihmeekseni ollut erikoisemman neuvottoman eikä hätäilevän näköinen, sanoipahan vain: "Mutta eihän Suomessa ole mitään vallankumousta tapahtunut – Venäjällä vain!" Huomasin hänen ilmeisesti vielä olevan siinä uskossa, että tiedot Pietarista olivat liioiteltuja, ja että ennenpitkää kaikki solahtaisi entisiin tuttuihin uomiinsa. En kuitenkaan ruvennut hänen kanssaan väittelemään, vaan kiihtyneenä hänen kylmäverisyydestään sanoin tiukasti jotakin siihen suuntaan, että "jollei ole vielä tapahtunut, niin tapahtuu pian ja juuri tällä hetkellä, elleivät Sankarit äkkiä lohkea takavarikosta!" Hra Kanninen rupesi silloin selittämään, miksi teos oli täytynyt takavarikoida: eihän toki voitu sallia, että emämaan kansaa sen kovan kamppailun aikana maalattiin tällä tavalla ja kiihoitettiin suomalaisia sitä vastaan. Vastasin tähän tiukasti ja koettaen hillitä kiihtymystäni, siinä kuitenkaan onnistumatta, ja hetkisen oli tämä pyhä suoja täynnä mahdollisimman laajan lausuntovapauden mukaista mielipiteideni ilmaisua, kohteena hra Kanninen ja koko hänen virastonsa. Uteliaita painoasiamiehiä rupesi vilahtelemaan ovella, ja enempää vastustelematta ja huomattavan nöyrästi hra Kanninen nyt antoi määräyksen alaisillensa, että Suomalaisia sankareita oli luovutettava takavarikosta. Minkä jälkeen pitemmittä puheitta painoin oven kiinni.

Maaliskuun loppupäivinä kaksoisvihko 7-8 oli jo kaupassa. Vihkojen onnistuneen kannen tekijä on taiteilija Väinö Blomstedt; samaa koristeaihetta käytettiin sidotussakin kappaleessa. Kaksi ensimmäistä vihkoa kuvitti Hels. Sanomain silloin maineessa ollut piirtäjä Raf. Rindell, seuraavat Eric Vasström. Vihkoja painettiin 4000 kpl.; hinta 90 p. Siinä asussa niiden menekki oli rajoitettu, mutta sidottuna (hinta 13 mk) teos rupesi menemään hyvin, niin että lokakuussa 1918 otettiin samansuuruinen uusi painos. Kirja maksoi näistä molemmista painoksista Wilkunalle yhteensä 7401 mk 60 p. vanhaa kovaa rahaa.

4

Sankarien alkulause, jonka molemmat tekijät ovat allekirjoittaneet, on Wilkunan kynästä. Sen väitteet sotienkin esiin nostamien persoonallisuuksien merkityksestä ovat riittävästi perusteltuja, ja sen lopputoivotus kaunis: "Olemme ryhtyneet tähän työhön siinä toivossa, että tämä jalojen esi-isiemme urhosarja taas uudelleen kumpujensa yöstä astuneena kehottaisi jälkeläisiänsä samaan uhraavaisuuteen isänmaan puolesta..." Suunnitelma ansaitsee empimättä tunnustuksen ja on jo kahden alansa etevimmän kotimaisen kirjailijan yhteistyönä muistettava.

Asian luonnosta johtuu, etteivät tekijät ole tavoitelleet taiteellisia päämääriä; kysymys on ensi sijassa kansantajuisista historiallisista kuvauksista, jotka saattoivat saada kaunokirjallisenkin asun. Selvää siis on, ettei näihin kuvauksiin voi sanottavasti sisältyä kirjailijain persoonallisuuden ilmauksia, sitä kiinteätä, omaksi huolekseen ottavaa suhtautumista asioihin ja henkilöihin, joka sisäisenä lämpönä antaisi niille eletyn elämän tuntua. Joskus sellaistakin silti tuulahtaa. Sotaisan kirkkoruhtinaan ensi kappaletta lukiessamme tunnemme sen sisältävän niitä todellisia mielikuvia, jotka ovat lehahtaneet eloon Wilkunan sielussa hänen Turussa ollessaan ja unelmoidessaan vanhoilla muistorikkailla paikoilla; niissä on häivähdys siitä persoonallisesti eletystä vuosisatain romanttisesta hämystä, jonka runsaampi läsnäolo Wilkunan tuotannossa olisi koitunut tälle eduksi. Persoonallisen suhtautumisen ilmaus on myös se kunnioitus, jota hän tuntee Konrad Bitziä, sotilaspiispaa kohtaan, joka sanoi itseään "Turun piispaksi Jumalan armosta", siten kiinnostavasti sopeutuen kuvaajansa rohkeisiin aktivisti-unelmiin ja tulevaisuudenhaaveisiin. Päivän politiikka kuvastuu Matti Kurjen sanoista, kun hän surmatessaan Pohdon lausuu: "Käyköön näin jokaisen itäläisen,[125] joka vihollisena saapuu tänne maatamme tallaamaan", samoin kuin Eerik Flemingin sanoista hänen hirtettyään Tuomas-junkkarin: "Näin luhistuu muukalaisvalta ja me käymme kohti uutta aikaa". Eerik Flemingiä koskevan kuvauksen paras, etten sanoisi taiteellinen saavutus on Flemingin synkkä vastustaja, Tuomas-junkkari, jonka kohtaloa Wilkuna on seurannut ja kuvannut taiteilijan ilmeisellä kiintymyksellä. Wilkuna on kohottanut Tuomas-junkkarin romanttisten rosvojen riviin, joiden kasvoille kuolemassa jähmettyy "se kovuuden ja kaikkea halveksivan ylenkatseen ilme", joka niillä on eläessä tavallisimmin majaillut. Onko muuten se huikea juomajuhla, jonka Eerik Fleming toimeenpanee Olavinlinnassa, ja se nautintorikas mielihyvä, jolla viinimaljoista yleensä pidetään huolta koko tässä Wilkunan sikermässä, myös kirjailijan persoonallisen elämänkäsityksen ilmaus, jääköön lukijan harkittavaksi.

Klaus Kristerinpoika Hornin meritaistelun kuvauksessa on innostusta ja vauhtia; Rautamarskissa hymyilevää, humoristista ihastusta tähän suomalaiseen voimamieheen, joka "juuriaan myöten kuului tähän maahan ja tähän kansaan", ja jolla oli valtaunelmansa: "itsenäinen Suomi", "me Klaus ensimäinen, Jumalan armosta Suomen, Lapin ja Karjalan kuningas..." "Nuijapäät eivät olleet käsittäneet hänen suuria tarkoituksiaan, siksi: pois tieltä!" Hän lausuu synnintunnustuksensa "selvällä ja virallisella äänellä kuin olisi hän lukenut jotakin välttämätöntä asiapaperia", ja jättää suuren unelmansa "jälkipolven toteutettavaksi". Rautamarskin Wilkuna oli kirjoittanut jo aikaisemmin, historiallisen kertomustuotantonsa vireänä kautena. Kuin tasapainolain vaatimuksesta hän sitten kirjoittaa kuvauksen Jaakko likasta, jonka kapinakiihoitus tuntuu niin oman ajan henkeen sopivalta: "Mutta ylen hitaasti nousee hedelmä hänen kylvöstään. Onhan niitä kyllä paljon niitäkin, jotka ovat kärsineet mieskohtaista vääryyttä sotilasten puolelta ja jotka sen vuoksi ovat valmiit tarttumaan aseisiin. Mutta suuri enemmistö kynsii vielä arvellen päätään". Päähenkilö on Ilkka, mutta kun kirjailija kuvaa marskia Nokian taistelussa: "Kookas nenänsä punottaen ja harmaa partansa huurteessa istua könötti hän siellä liikkumatonna kuin patsas ja jakeli käskyjä lujalla, karkealla äänellään" – tunnemme hänen syvimmän myötämielensä vilahtavan näkyviin. Ja kun hän kertoo Ilkan loppukohtalosta: "Häntä oli yllytetty pakenemaan ja piiloutumaan, mutta hän ei ollut lähtenyt. Oli kuin hänen sisällään olisi murtunut tärkeä, liikkeelle paneva ponnin...", niin tekisi mieli väittää kirjailijan tarkastelevan silmän tässä suuntautuneen häneen itseensä.

Kuvaukset ilmaisevat muuten tekijänsä rajatonta ihastusta sotilaselämään. Tämän varsinaista arkipuolta, kovaa todellisuutta, hän ei aina muista, vaan näkee asiat sankari-ihanteensa mukaan enimmäkseen kauniissa valaistuksessa. Taistelukuvaukset syntyvät tämän johdosta aitoina, vuolaina, eloisempina kuin useinkaan hänen aikaisemmissa kertomuksissaan, ja tästä innostuksesta saavat keskustelut, jotka yleensä ovat heikosti sommiteltuja, joskus luontevaa ja sattuvaa sävyä. Johtaapa sankari-innostus hänet luomaan sellaisia kauniita ja yleviä henkilökuvia, kuin Pertti Simonpoika, Viipurin koululainen, jonka sankarikuolema on varmaan nostanut innon ruusut tuhansien vapaussotamme lapsisoturien poskille: "'Minä sanoin hänen äidilleen'", lausui eversti, "'että hänestä voi vielä tulla kenraali. Mutta minä en arvannut kyllin korkealle, sillä hänestä tulikin sankari'".[126] Näillä sattuvilla sanoilla Wilkuna osuvasti pyöristää loppuun tämän mainion nuorukaiskuvan, johon sisältyy paljon tenhoavaa isänmaallisuutta, voitonhurmaa ja kauniin tragiikan ylevää murhetta. Eikä Wilkuna olisi ollut uskollinen luonteelleen, ellei hän olisi tässäkin teoksessa lopuksi joutunut etsimään sankaruutta tappiosta: Mustan rykmentin, kirjan viimeisen kertomuksen hän lopettaa Lipolan taisteluun, jossa Kaarlo von Burghausen rykmentteineen kaatui viimeiseen mieheen. Mutta tämä ei suinkaan masenna kirjailijaa, vaan päinvastoin herättää hänen uhmansa: "Mutta heidän edessään ja ympärillään makasi suuret röykkiöt vihollisia. Siitä piti Rajajoen takalaisten nähdä, mitä heillä oli odotettavana maassa, jonka etuvartioina oli sellaisia urhoja".

Tahtoisin antaa Suomalaisille sankareille, sekä Wilkunan että Ivalon osuudelle siinä, suuren tunnustuksen oikealla hetkellä ilmestyneenä, käytännöllis-isänmaallisena herättäjä- ja innostajatekona. Tuhannet nuoret lukivat tätä kirjaa innostuen ja ylentyneellä sydämellä, sovittaen itsensä sankariosiin ja palavasti vartoen sitä hetkeä, jolloin saisivat ruveta niitä Suomen vapaustaistelussa suorittamaan.

5

Heti Shpalernajasta päästyään Wilkuna alkoi ryhtyä kirjoittamaan vankeuskirjaansa Kahdeksan kuukautta Shpalernajassa, joka nimi hänellä oli jo silloin valmiina. Kuten lukija jo ennen kerrotusta tietää, oli vasta vapauteen päässeen miehen kuitenkin vaikea ruveta näin kovaan työhön ihan äkkiä – täytyi ahtaan koppielämän jälkeen hiukan oikoa jäseniään ja tuulettaa itseään vapauden ilmalla. Huolehtien kirjan valmistumisesta rupesin muistuttelemaan siitä toukokuun lopulla, uudistaen huomautukseni jonkin kerran kesän kuluessa, kun Wilkunan itsenäisyys- ja vaalipuuhat näyttivät hänen rauhoittavista vakuutteluistaan huolimalta melkeinpä vaarantavan koko aikeen. Kesäk. 20 p. hän kirjoitti:

"Shpalernaja-kirja on jo hyvällä alulla, vaikka nyt onkin kynäni saanut muutaman päivän levähtää, kun olen kiertänyt elintarvelakia toteuttamassa ja kun huoneitamme laitetaan hiukan ihmismäisempään kuntoon. Mutta toivonpa hyvissä ajoin saavani sen painoon. Massisen Kyösti – rikas tilanomistaja Iitistä, istui veljensä Urhon kanssa Shpalernajassa – lupasi Pietarista palatessamme, että jos kirjotan teoksen Shpalernajasta, niin hänelle saa lähettää postietuannilla 1000 kpl..." Kesäk. 30 p. hän taas kirjoitti: "Shpalernaja-kirjani edistyy hissukseen ja saan kuin saankin siitä syksyksi hyvän kokoisen opuksen. Näin keskikesällä tahtovat vain päiväennätykset jäädä lyhyiksi – kymmentä liuskaa korkeammalle en ole vielä päässyt ja se on sangen vähän, kun lisäksi tulee pelkkiä kyläily (= lorvailu) päiviä –, sillä ilmapiiri on tähän aikaan kovin vegetatiivista ja sangen vähän edullista henkiselle työlle. Ainakin minulle. Mutta elä huoli, valmis siitä tulee".

Mutta nyt tuli ilmeisesti pitempi seisaus, kuten kirje syysk. 5 p:ltä kertoo:

"Heti alussa totuuden sanoakseni, niin onpa politiikan riivattu saanut minut temmatuksi työni äärestä hiukan liiemmäksikin. Käsikirjotuksen olin päättänyt saada valmiiksi syyskuun alkuun, mutta nyt se ehdottomasti siirtyy seuraavan kuun alkuun. Mutta koska minulla on sitä jo melkoinen pinkka valmiina pöydän nurkalla, niin voisin lähettää alkupuolen tämän kuun sisällä ladottavaksi..."

Tämän mukaisesti saatiin syysk. puolivälissä painoon 11 lukua, mutta loppu tuli vasta lokakuulla, jolloin hän (13 p.) iloisena kirjoitti:

"Hei! Hei! Vihdoinkin katkesi rinnus! Eilen illalla sain Shpalernajan loppuun ja kiidätin aamulla... postiin, joten se jo on matkalla Helsinkiin. Ei pirusta tahtonut tulla loppua tekemälläkään. Junnasin viime aikoina kuin rahtihevonen, mutta sitä piisasi vain. En näet halunnut ruveta hutiloimaan, vaan edetä asia asialta samassa eepillisessä tahdissa loppuun saakka..."

Kahdeksan kuukautta Shpalernajassa ilmestyi marraskuun alkupuolella. Painos oli 8000 kpl, (kolmena painoksena), hinta 10:–, ja hyvitettiin Wilkunaa siitä 25 % kirjakauppahinnasta eli Smk. 19,500:–. Vuoden perästä, joulukuussa 1918, ilmestyi neljäs painos, josta kirjailijalle maksettiin 25 % mukaan Smk. 10,500:–. Kaikkiaan Wilkuna siis ansaitsi tällä teoksellaan 30,000 mk, mikä toistaiseksi kokonaan vapautti hänet rahahuolista. Teoksella oli erittäin hyvä menekki, joka kuitenkin hiljeni viimeisten tuhansien kohdalla, uudet kirjat ja asiat kun sysäsivät sen toiselle sijalle.

En luule osoittavani Wilkunan Shpalernaja-kirjalle liian suurta kunniaa, jos – asian mieleen juolahtaessa – vertaan sitä erääseen maailmankuuluun teokseen, Silvio Pellicon kuvaukseen Vankeuteni (Le mie prigioni),[127] Vertailu niiden välillä on varsin luonnollinen: molemmat sisältävät samanlaatuisista syistä vangitun, hirttokuoleman uhan alaisen kirjailijan oman kuvauksen vankeusajastaan. Pidän myös todennäköisenä, että Wilkuna oli lukenut Pellicon kirjan, koska se oli ilmestynyt suomeksi jo 1884 ja oli jokaisessa vanhemmassa lainakirjastossa.

Yhtäläisyydet näiden kirjojen välillä ovat melkoiset. Ensinnäkin tausta: evankeelisen allianssin aikainen Itävalta ja sitä vastaan vehkeilevät nuoret italialaiset – mainitun allianssin rintaperillinen tsaari-Venäjä ja sitä vastaan vehkeilevät nuoret suomalaiset; Itävallan silloiset tutkintotuomarit, vankilaolot ja vartijat – vastaavat olot vuosisataa myöhemmin Venäjällä. Vaikka täytyykin myöntää, että tuo vuosisata on tehnyt vankilaolot humaanisemmiksi, ei voi silti olla ihmettelemättä menettelytapojen ja olojen samanlaisuutta Itävallassa ja sataa vuotta myöhemmin Venäjällä. Sitten vanki itse: poliittisista syistä vangittu, alituiseen miettien puolustautumistaan ja miten voisi välttää saattamasta pulaan itseään ja muita; tutkistellen sieluansa ja koettaen torjua pois tietoisuudestaan siellä kummittelevia kammottavia mahdollisuuksia; kaivaten seuraa ja sydämellisesti iloiten sen saapumisesta; vaipuen uskonnollisiin mietiskelyihin ja palavasti odottaen vapautuksen päivää. Ja vielä: molempien vankien ilmeisen humaaninen mielenlaatu ja heidän hyvä suhteensa vartijoihin; se yksinkertainen, koruton tyyli, jolla he kaikki kertovat. Ellei juuri tämä koruton asiallisuus olisi ollut Wilkunalle yleensäkin ominaista, olisi saattanut viitata hänen saaneen kirjaansa tyylivaikutelmia Pellicolta.

Nämä yhtäläisyydethän johtuvat ratkaisevaksi osaksi ulkonaisten kehysten ja edellytysten suhteellisesta samanlaisuudesta. Kun katsotaan syvemmälle, valkenee pian, mikä on näiden kirjojen perusluonne ja peruseroavaisuus. Pellicon kirjassa on kertojan katse suuntautunut hänen omaan sieluunsa. Oman itsensä kasvattaminen kaikkiin kristillisiin hyveisiin, rakkauteen, nöyryyteen ja anteeksiantoon, päivittäinen hengen harjoittaminen todelliseen kristillishumaaniseen hurskauteen, kerrottuna lapsellisen välittömällä ja kirkkaalla tunteellisuudella – siinä kirjan sisällys. Tämän rinnalla painuu matalaksi ja vähäpätöiseksi kaikki ulkonainen: vankila, keisari, kärsimykset; tunnemme, että tuo taisteleva vanki on saavuttanut kauneimman voiton, ylevän siveellisen rauhan. Näin Pellicon kirja kohoaa korkeaksi eetilliseksi runoelmaksi.

Wilkunan kirjasta ei voi sanoa tätä. Jos Pellicon kirja on eetillinen, on Wilkunan kirja poliittinen. Joka hetki tunnemme, kuinka maailmansota hyrskyää vankimme kopin ulkopuolella, kuinka vallankumouksen uhka kasvaa kasvamistaan kuin paine kattilassa, ja kuinka vanki levottomana kuin tiikeri häkissään vartoo hetkeä, jolloin tuo kattila räjähtäisi. Ja näin täytyi ollakin: Wilkuna ei tuntenut kohtaloansa samalla tavalla pysyvästi määrätyksi kuin Pellico, vaan päinvastoin piti vankilaseikkailuaan ohimenevänä etappipysäkkinä matkalla itsenäisyyspäämäärää kohti, joka varmasti nyt saavutettaisiin. Hänellä ei ollut siis edellytyksiä mihinkään sellaiseen rauhoittumiseen, joka olisi tullut näkyviin hänen kirjassaan korkeana siveellisenä seestyneisyytenä; hänen silmänsä olivat suunnatut Suomea, harvemmin hänen omaa sieluansa kohti.

Shpalernaja-kirja on, kuten sanoin, poliittinen teos: sen tarkoituksena on yhtä suuressa määrässä kuin omien vankilakokemusten kuvaaminen myös niiden kautta itsenäisyysasiamme ja -uskomme vahvistaminen. Astuessaan santarmien välissä asemalle hän vaipuu miettimään kansamme alennustilaa, lausuen jyrkän tuomion kaikista toteamistaan tämän tilan merkeistä. Pietariin tultuaan hän vaipuu historiallisiin mietelmiin, muistaen nämä seudut suomalaisten vanhoiksi asumasijoiksi. Rajuna hänessä kuohahtaa Kullervon viha "ei ainoastaan tsaarivaltaa, vaan koko tätä maata ja kansaa kohtaan". Hartaasti toivoen Suomen vapautumista hän lausuu lujan uskonsa Saksan voittoon ja Venäjän tuhoutumiseen. Sitten alkaa kiihkeä vallankumouksen odotus: kaikki kumouksen oireet pannaan visusti merkille, heilahdellen toivon aallonharjalle ja tästä taas masennuksen alhoon. Venäläistä sielua, kirjallisuutta ja olemusta yleensä tutkitaan ja punnitaan, ja se havaitaan enimmäkseen köykäiseksi. Lopussa vallankumouksen odotus käy yhä jännittävämmäksi, kunnes tuo suurtapahtuma vihdoin remahtaa valloilleen huumaavaksi pauhuksi, joka selvästi kuuluu kirjan viimeisiltä sivuilta. Ja vaikka oli vielä marraskuu 1917, ei Wilkuna epäillyt lopettaa kirjaansa selvillä sanoilla siitä, että silloinen kohtalokas aika oli pystyttävä Rajajoen varteen kiven, joka kaikille idästä tuleville ilmoittaisi, "että tästä alkaa vapaa, suvereeninen Suomi". "Sillä se on välttämätön elinehto Suomen kansalle ja Suomen kansan on Kohtalo määrännyt elämään, kasvamaan ja lisääntymään sekä täyttämään oman tehtävänsä suuressa kansojen perheessä – siitähän sisältää historiamme läpi aikojen puhuvia todistuksia".

Onhan mahdotonta määritellä, kuinka paljon mikin julkaisu siihen aikaan edisti itsenäisyysajatuksen kypsymistä, mutta sen voi tietenkin tyynesti sanoa, että sellaisella laajalti levinneellä teoksella kuin Shpalernaja-kirja on ollut siinä tärkeä osuutensa. Se täytti siinä suhteessa parhaimman lentokirjan tehtävän mitä silloisessa tilanteessa voi ajatella; lukemattomat olivat ne kansalaiset, joille tutustuminen Shpalernajan miehiin leimahdutti itsenäisyyden palavaksi vaatimukseksi. Näin tuli Wilkuna tuoneeksi jo historiallisissa kertomuksissaan esittämänsä itsenäisyysaatteen julki voimakkaassa, tosioloihin ja -tapahtumiin perustuvassa kirjassa, joka ilmestyi sopivalla hetkellä, juuri silloin, kun mieliä oli tähän suureen asiaan mahdollisimman tarmokkaasti valmistettava. Näin kirjan poliittinenkin sisältö tekee siitä historiallisen teoksen, jota ei voida syrjäyttää, kun halutaan esittää kansamme valmistuminen vapaussotaan kaikessa laajuudessaan, myös psykoloogisilta puoliltaan.

Toisessakin, ahtaammassa merkityksessä Shpalernaja-kirja on historiallinen – Wilkunan ja muiden suomalaisten silloisena kohtalonkuvana. Sitä unohtuu lukemaan milloin vain ottaa sen käteensä; siitä sukupolvesta, joka on sitä nuorempi, se mahtaa tuntua eriskummalliselta tarinalta. Jo sellaisena kuin se nyt on – nimet esim. enimmäkseen vain etukirjaimilla merkittyinä – se viehättää, ja tulee viehättämään vielä enemmän, kun siitä toivottavasti julkaistaan näissä ja muissa suhteissa täydennetty ja selityksillä valaistu painos. Arvostellessaan sitä v. 1917 lausui F.E. Sillanpää, että se on "kirja, jota varmasti monet sukupolvet tulevat lukemaan". Se, joka on saattanut panna merkille, kuinka mielellään kasvava sukupolvi sitä todella lukee, yhtyy epäröimättä tähän ennustukseen. Itsenäisyytemme on käynyt meille yhtä luonnolliseksi ja selväksi elämän edellytykseksi kuin ilma – tarinat siitä ajasta, jolloin työ sen asian puolesta merkitsi hengenvaaraa, tulevat vuosi vuodelta yhä romanttisemmiksi ja viehättävämmiksi – niiden ympärille kasvaa runouden ja sankaruuden hohdetta.

Ensi sijassa lukijaa tietenkin askarruttaa Wilkunan oma persoona. Minkälaisena hän ilmenee tässä omakohtaisessa, tosioloisessa minä-kuvauksessa? Ensimmäinen piirre on hänen herkkyytensä. Hän vihaa kuvernööri af Enehjelmiä niin, että hän itsekin pitää tätä koskevien puuskien uusiutuvaa palaamista sairaalloisena; me kuitenkin aavistamme, että vain muutama ystävällinen sana kuvernöörin puolelta olisi virittänyt Wilkunan mielen aivan toisin. Hän oli hyvin altis ystävyydelle; kun hän eroaa Shpalernajassa saattajanaan olleesta nuoresta santarmista, tunnemme selvästi heidän välilleen syntyneen ystävyystunteita. Mitään yleistä venäläisvihaansa ei Wilkuna tässä muistakaan; hän oli tosiasiassa humaaninen henkilö, teroittaen katseensa vain inhimillisiin ominaisuuksiin. Tämä käy ilmi hänen suhteestaan vartijoihinkin, joka oli hyvä. Kauniina todistuksena Wilkunan humaanisuudesta on hänen käyntinsä vanhan vartijan luona vapauduttuaan vankilasta.

Sitten tulemme ajatelleeksi, että tämä kirja on vaatimattoman ja nöyrän miehen kirjoittama. Hänen kirjeensä Shpalernajasta ovat nöyriä, hänen pyyntönsä ovat sekä sävyltään että sisällykseltään vaatimattomia – samanlainen on Shpalernaja-kirjakin. Hänelle riittää vähin välttämätön. Mitä sen lisäksi tarvitaan, sen kertoja korvaa huumorillaan. Shpalernaja-kirja on paikoin sangen humoristinen; sen henkilöt, Wilkunan venäläinen koppitoveri ja vartijat, russakat ja muut venäläiset ilmiöt, on nähty humoristisessa valaistuksessa, Heittääpä kertoja itseensäkin terveellistä huumorin hohdetta, pitäen miehekkäästi loitolla ruikuttelevan traagillisuuden ja tunteellisuuden. Niitäkin hetkiä on ollut, mutta Wilkuna ei ilmeisesti tahtonut niitä muistella. Tässä suhteessa kirja on painava todistus Wilkunan silloisen sielunelämän terveydestä ja hänen tyynestä talonpoikaisesta järkevyydestään.

Tämä vaatimattomuus ja nöyryys antaa kirjalle hiljaisen ja koruttoman leiman, mikä asiaa tarkemmin ajatellen on pätevyyden ja asiallisuuden tunnus. Se että hän erehtyy sodan loppua ja saksalaisten kestävyyttä koskevissa kuvitelmissaan, ei vähennä kirjan arvoa, vaan on nyttemmin sekin historiallinen todiste silloin yleisimmästä uskostamme ja toivostamme. Mutta niille – ja niitähän oli paljon – jotka silloin kuvittelivat Shpalernajaa ja siellä olevien suomalaisten kohtaloita ylenmäärin kauhuromanttisiksi, kirjan hiljainen sävy ja sen kertomien asioiden yleensä humaaninen laatu saattoi koitua – sellaisia ovat ihmiset – melkeinpä pettymykseksi. Jos Wilkuna olisi voinut kertoa Bastillen tyylisistä kauhunkammioista, peukaloruuveista ja venytyspenkeistä, olisi kirjan menestys ollut vielä suurempi, ja sen lukijoiden silmät loistaneet ihastuksesta.

Muistutukset, jotka lähtevät tältä pohjalta, eivät siis ole oikeutettuja. Oikeutetumpi olisi se huomautus, että kirjassa saisi olla enemmän eletyn sieluntaistelun ja saavutetun rauhan tuntua. Se olisi siten saavuttanut korkeampaa siveellisen vakaumuksen tehoa, mikä olisi siivonnut syrjään ne sanomalehtimäiset purkaukset, jotka toisin paikoin esityksen rauhaa häiritsevät. Wilkuna ei yleensä ollut perustelujen mies – hän toimi niin kuin vaistosi ja tunsi; jos hänen piti perustella jotakin, sai asiallisuus enimmäkseen paeta "tiivistettyjen purkausten", voimasanojen ja henkisten nyrkiniskujen tieltä. Tämä perustelujen heikkous esiintyy joskus Shpalernaja-kirjassakin. Ja tuo siveellisen vakaumuksen teho olisi lopuksi ollut se taiteellisuuden tuulahdus, jota kirjasta olisi saanut hengähtää enemmän.

Ei tarvitse sanoa, että arvostelu otti kirjan hyvin vastaan. Uuteen Päivään kirjoitti arvostelun V.A. Koskenniemi, ei vain ystävän suopeasta sydämestä, vaan ilmeisesti myös ihastuneen asiantuntijan vakaalla kiittämisen tarkoituksella: "Edellisten teostensa sankarikuvittelut on hän siirtänyt mieskohtaisesti omassa persoonassaan mitä vaarallisimpaan ja seikkailurikkaimpaan todellisuuteen. Ja tämän on hän uudessa teoksessaan kertonut yksinkertaisesti ja luontevasti – tekemättä itsestään sankaria tai marttyyria –, kertonut tavalla, joka ei voi olla mitä suurimmassa määrässä lämmittämättä jokaisen suomalaisen mieltä..."

XXIII

"KUN KANSA NOUSEE"

1

Aamulla tammik. 28 p. 1918 Wilkuna sai puhelimitse Ylivieskan asemalta hälyyttäviä tietoja ryssien ja punaisten liikehtimisestä. Erikoisesti pyydettiin apua Kannukseen, jonne odotettiin ryssiä Himangalta ja punaisia Kokkolasta. Muistan Wilkunan kertoneen jostakin ruotsinkielisestä hätääntyneestä naisesta, joka näinä päivinä, asettaen häneen koko pelastuksentoivonsa, ikäänkuin Wilkunalla olisi ollut suuretkin voimat komennossaan, pyysi häntä heti tulemaan Kannukseen. Tilanteen koomillisuus leimahdutti eloon Wilkunan huumorin ja hän vastasi vain lyhyesti ja rauhallisesti: "Ja, ja' ska' komma!" Wilkuna hälyytti suojeluskunnan kokoon ja miehiä saapuikin lukuisasti parin päivän eväät mukana. Tehtyään selkoa saamistaan uutisista ja että nyt oli lähdettävä huligaaneja ja ryssiä hillitsemään, hän kysyi lopuksi: "Onko ketään, joka ei halua lähteä Kannukseen?" Kaikki olivat valmiit, mutta läheskään kaikkia ei voitu ottaa mukaan. Wilkuna valitsi nelisenkymmentä sopivinta miestä, joista vain puolille riitti kiväärejä; lopuilla oli metsästyspyssyjä, muutamilla vanhanaikainen, suusta ladattava luodikkokin.

Joukko marssi iltahämärässä kirkonkylän läpi ja nousi Niemelässä rekiin, joita Heikki Niemelä oli nopeasti hankkinut. Junttilassa liittyi joitakin miehiä mukaan. Vähää ennen metsätaipaleen loppua tuli vastaan pari tuttua nivalaista isäntää, jotka tiesivät kertoa Ylivieskassa ammuttavan ja kehoittivat menemään varovaisesti eteenpäin.[128]

Pysähdyttiin Koskelan taloon, joka on noin 2 km Ylivieskan asemalta. Täällä tavattiin suuri joukko miehiä Kirkonkylästä ja sivukylistä. Sinne saapui myös Ylivieskan suojeluskunnan päällikkö. Nivalan miehet komennettiin riviin, jolloin mukaan tuli useita ylivieskalaisiakin, joilla ei ollut minkäänlaisia aseita. Koko joukko jaettiin kahtia: toinen osasto tuli ylivieskalaisen Laineen johtoon, toinen Wilkunan, Laineenkin joukossa oli enemmistö nivalaisia. Päälliköt päättivät yllätysten varalta viedä joukkonsa eri tietä asemalle. Wilkuna lähti suoraan peltojen poikki päämaantien eteläpuolitse, Laine pohjoispuolitse, pääasiassa jokea pitkin. Laineen joukon noustua maantielle Jaakolan kohdalla ammuttiin sitä kohti jostakin pari kolme laukausta. Kukaan ei haavoittunut. Laine vain lohdutteli, etteivät ne uskalla ampua kohti. Kuitenkin pari miestä pötki pakoon. Wilkunan joukko pääsi vähän aikaisemmin häiriintymättä asemalle.

Asemalla saatiin kuulla, että Kannuksessa oli vaara sillä kertaa jo ohi. Niinpä Wilkuna komensi miehet eväiden kimppuun ja sitten katselemaan yösijoja odotussaleista. Siinä illastettaessa huomautti maanviljelijä Matti Ekdahl, että olisi syytä asettaa vartiot, "kun pakkaavat ammuskelemaan". Wilkuna havahtui: "Sehän on kokonaan unohtunut!" ja määräsi opettaja Simstedtin järjestämään tarpeellisen vartioinnin. Tuskin olivat ensimmäiset vartijat kauaakaan kulkeneet, kun he jo juoksivat hengästyneinä takaisin kertoen heitä ammutun. Nyt nimismies Soriola aikoi lähteä etsimään sala-ampujia. Hän otti mukaansa 5 kiväärimiestä ja lähti hiljalleen etenemään asematietä maantielle päin. He eivät päässeet pitkällekään, kun edestä halkopinojen takaa alettiin kiivaasti ampua. Soriola komensi miehet maahan ja hajaantumaan ketjuun. Maassa ryömiessään sai suojeluskuntalainen Heikki Koutonen Nivalasta kuulan sääreensä, lähelle polvea. Ketjusta miehet avasivat kiivaan tulen halkopinoja kohti. Samaan aikaan alkoi kuulua kiivasta ampumista asemahuoneen itäpuolelta, ratapihalta. Sinne oli kiertänyt toinen sala-ampujajoukkue, joka sai tavaravaunuista ja niiden umpipyöristä hyvän suojan. Odotussalien ikkunat helisivät säpäleiksi, tupsahtelipa kuulia seinien läpi alempaakin. Asemahuoneessa syntyi melkoinen hämminki. Monet olivat jo asettumassa levolle ja ensikertalaisiin pauke vaikutti ilkeästi. Eräs aseeton ylivieskalainen alkoi jo huutaa: "Elkää ampuko, me antaumme!" Tällöin ilmestyi Wilkuna mauseri kourassa ovelle ja käski miehen tukkia suunsa, tai hän ampuu. Sitä ennen oli jo pari kolme kiväärimiestä, Toivo Lentonen etunenässä, ryöminyt asemahuoneen aukealle portaalle ja alkanut siitä kiivaasti ampua ratapihalle. Pian punaiset lakkasivatkin ampumasta. Heitä hermostuttivat paitsi portailla olevat ampujat, ketjussa olevat kiväärimiehet, joiden kiivas ampuminen esti heidän joukkonsa yhtymästä. Punaiset olivat myös lähteneet asemaa kohti kahtena joukkona, mutta pohjoispuolta etenevä joukko ei ollut päässyt vielä asemiin, kun se yllätti vartion, jota ei malttanut olla ampumatta. Punaisten toimintaa heikensi myös panosten vähyys.

Asemahuoneessa olleista sai surmansa suojeluskuntalainen Heikki Aho Nivalasta. Hän oli noussut hiukkasen lattialta, jolloin kuula lävisti vatsan.

Seuraavina päivinä etsiskeltiin ja vangittiin sala-ampujat. Takavarikkoon saatiin 6 sotilaskivääriä. Punaisilla oli ollut niitä useampiakin, mutta niitä ei löydetty mistään; he olivat ehkä myyneet ne muualle. Uudenvuoden aikaan kävi nimittäin kaksi miestä August Wilkunan talossa – kirjailija Wilkuna ei ollut silloin kotona – kauppaamassa sotilaskiväärejä. Kappaleelta vaadittiin tuhat markkaa. Kun miehet eivät saaneet etukäteen rahaa, ei kaupasta tullut mitään. Sittemmin tunnettiin miehet Ylivieskan pääpunaisiksi.

Pari päivää kahakan jälkeen saatiin punaisten johtaja ja paikkakunnan kauhu Nartti Knuutila vangituksi. Kohta alkoi miesten kesken kuulua ääniä, että hänet oli ammuttava. Paikkakuntalaiset väittivät olevansa peloissaan niin kauan kuin hänen tiedettiin olevan hengissä; toiset huomauttivat, että "henki hengestä", s.o. Knuutilan oli sovitettava kahakassa surmansa saaneen suojeluskuntalaisen kuolema. Tammikuun viimeisenä päivänä levisi huhu, että Knuutila olisi yrittänyt karata. Tämä kiihdytti mieliä, vaikka huhu osoittautuikin perättömäksi. Saman päivän illalla Wilkuna kutsui kokoon kaikki johtomiehet päättämään Knuutilan kohtalosta. Läsnä oli ainakin viisi nivalaista ja saman verran ylivieskalaisia. Ylivieskalaiset vaativat kiivaasti Knuutilan kuolemaa; nivalaiset puolestaan ehdottivat hänet lähetettäväksi Kokkolaan, jonne muutkin vangit oli aiottu viedä. Wilkuna yhtyi hetken mietittyään ylivieskalaisiin ja tuomitsi enemmistön mielen mukaan – itse antaen ratkaisevan äänen – Knuutilan kuolemaan. Seurasi kysymys, miten menetellään ruumiin kanssa. Matti Ekdahl Nivalasta ehdotti, että ruumis vietäisiin metsään ja peitettäisiin sinne. Siitä kuitenkin arveltiin olevan liikaa vaivaa, jolloin joku ehdotti, että pistettäisiin ruumis jokeen, avantoon, niin virta kuljettaisi sen mereen. Siten siitä päästäisiin vähimmällä eroon ikipäiviksi (mikä kuitenkin oli erehdys, sillä ruumis löytyi keväällä Alavieskasta). Ehdotus sai yleisen hyväksymisen. Yöllä vahtia vaihdettaessa tuli vahdeiksi kaksi tuomiolautakunnassa mukana ollutta nivalaista, ja hetken päästä saapui paikalle – umpinaiseen tavaravaunuun – ampujaksi lupautunut ylivieskalainen, joka nopeasti suoritti tehtävänsä. Hän oli muuten sama mies, joka yöllisessä kahakassa oli ollut valmis antautumaan. Eräs tuomitsemassa mukana ollut oli tuonut paikalle hevosen, jolla ruumis vietiin joelle, missä se työnnettiin avantoon. Seuraavana päivänä tuli vöyriläisten juna, jolloin pantiin liikkeelle huhu, että jääkärit olivat vieneet Knuutilan. Tämän leski kävi silloin tiedustelemassa, tarkastettiinko hänen miehensä taskut ennen kuin hänet annettiin jääkäreille. Niitä ei ollut kukaan katsonut, mutta Wilkuna vakuutti niin tehdyn ja antoi vaimolle omistaan rahaa.

Toinenkin synkkä tapaus näiltä päiviltä tulkoon kerrotuksi, koska siihen on aiheettomasti yhdistetty Wilkunan nimi.

Helmikuun 4 p. komensi opettaja Ilmari Simstedt mukaansa 2 "kiväärimiestä" ja lähti kylälle. Saavuttiin apteekkiin; miehet saivat jäädä ulos. Hetken kuluttua Simstedt komensi heidätkin sisään apteekkiin, jossa kävi kova kinastus. Miehet eivät sitä kuitenkaan ymmärtäneet, kun se tapahtui ruotsiksi. Tuloksena oli se, että Simstedt sai moniaita isoja pulloja spriitä "vilustuneille miehille lääkkeeksi", kuten hän selitti.

Aseman toimistossa annettiinkin sitten luotettavimmille ryyppy kullekin. Esikunnan miehet, jotka kaikki olivat viinaanmeneviä, pitivät lopusta huolen. Illan kuluessa sukeutui nimismies Soriolan ja maanviljelijä Mikko Knuutilan kesken heille tavallinen kiista puolueista. Edellinen oli nuorsuomalainen, jälkimmäinen maalaisliittolainen. Soriola istui pöydän takana, Knuutila käveli. He olivat ennenkin juovuksissa riidelleet ja olleet käsikähmässäkin, jolloin heikompi Soriola oli aina hävinnyt. Nyt hän kiivastuksissaan pani määrän, jota lähemmäs Knuutila ei saanut tulla, ja asetti browningin pöydälle eteensä. Kiusoitellen Knuutila kuitenkin tuli rajan yli, jolloin Soriola ampui hänet.

Wilkuna oli tällöin toisessa huoneessa.

Ylivieskassa Nivalan suojeluskunta viipyi lähes kaksi viikkoa, helmik. 10 päivään saakka. Pitäjän puhdistus vei aikansa, ja lisäksi oli monenlaista järjestyspuuhaa; uusia miehiä saapui joka päivä. Tammikuun viimeinen päivä elettiin suuren jännityksen vallassa. Pohjoisesta päin näet tuli tietoja Oulun punaisten junan saapumisesta milloin millekin asemalle yhä lähemmäksi Ylivieskaa. Rataa jo rikottiin rautatiesillan pohjoispuolelta, kun saatiinkin kuulla, että punaisten juna oli kääntynyt Vihannista takaisin. Sen sijaan saapui etelästä valkoisten juna, josta saatiin kolmisenkymmentä kivääriä. Pian saapui myös Ouluun menevä pääjuna, johon heti nousi nelisenkymmentä vapaaehtoista.

Oulun valtauksen jälkeen järjesti opettaja Simstedt Ylivieskan asemalla oman, noin 45 miestä käsittävän vapaajoukon, ja lähti sen kanssa Vilppulaan ja edelleen Ruoveden Manniselle, josta alkaen se otti osaa useihin taisteluihin Tampereelle saakka. Simstedt, joka osoitti mitä suurinta urhoollisuutta monissa taisteluissa, haavoittui Messukylässä. Tampereella joukkojen uudessa muodostelussa hänen joukkueensa menetti "pitäjällisen" leimansa. Maalisk. 12 p. lähetti Nivalan suojeluskunnan esikunta Simstedtin pyynnöstä 5 vapaaehtoista hänen joukkueensa täydennykseksi.

Useimmat vapaaehtoiset lähtivät pieninä ryhminä ilmoittautuakseen Seinäjoella esikunnalle, joka määräsi miehet eri joukko-osastoihin.

Nivalan suojeluskunnan ensimmäinen yleinen kokous Ylivieskan tapahtumien jälkeen pidettiin helmikuun 11 p., ja johti siinä puhetta Wilkuna. Siinä järjestettiin Nivalaan samanlainen sotilaskomento kuin Ylivieskassa juuri oli pantu toimeen. Päätettiin toistaiseksi pitää kirkolla vahtipalveluksessa 24-miehinen osasto sekä maksaa harjoitteleville palkkaa 4 mk päivältä. Asetettiin muonituskomitea pitämään huolta miesten muonasta ja tarvittavista hevosista, sekä naiskomitea huolehtimaan rintamalla olevien miesten vaatettamisesta. Molemmat komiteat toimivat sitten ponnella ja hyvällä menestyksellä yleisen innostuksen tukemina. Jokainen antoi leipää, lihaa, perunoita j.n.e., minkä suinkin voi, ja naiset työskentelivät melkein ympäri vuorokauden. Vapaaehtoisia ilmoittautui joka päivä.

Miehistöä harjoitti "sotatemppuihin" aluksi Vöyrillä ollut nivalainen Ville Nikula. Kahden viikon harjoittelun jälkeen miehen katsottiin olevan täysin oppinut rintamasotilaaksi, mutta Kokkolan piirihallituksen kiirehtiessä lähetettiin vähemmänkin harjaantuneita. Nikulan lähdettyä rintamalle tuli maalisk. 19 p. harjoituspäälliköksi samaten Vöyrillä ollut Taneli Mattila, jota huhtik. 2 p. seurasi Antti Jyrkkä kahden viikon ajaksi, minkä jälkeen harjoitukset paikkakunnalla lopetettiin. Aluksi esikunta piti istuntoja joka päivä, kuulustellen etupäässä paikkakunnan punaisia; ketään ei kuitenkaan vangittu.

Nivalasta oli eri rintamilla yhteensä 367 miestä, joista 177 oli vapaaehtoisia. Sodan alussa eli ennen tammikuun loppua joukkoihin liittyi 63 miestä. Vapaaehtoisista mainittakoon erikseen 6 miestä, jotka maalisk. 11 p. Heikki Koutosen johtamina lähtivät Vienan-Karjalaan. Taisteluissa kaatui tai haavoihin kuoli yhteensä 23; kotonaan kuoli rintamalla saatuihin vammoihin 3. Miehiä kaatui seuraavissa taisteluissa: 28/1 Ylivieskassa 1; 2/2 Oulussa 1; 3/4 Tampereella 7; 10/4 Vienan Kemissä 1; 17/4 Lempäälässä 1; 28/4 Hauholla 9. Haavoihin kuoli Haapamäellä 1 ja Epilässä 1. Tämä olkoon mainittuna Wilkunan kotipitäjän kunniaksi ja hänen omankin isänmaallisen kylvönsä hedelmänä.

Punakaartin toiminta Nivalassa oli mitätöntä. Marraskuun lopulla 1917 sellainen perustettiin venäläisin jäsenkortein. Mutta kun paikkakunnalla ei ollut ryssiä eikä aseita, ei toiminta saanut mitään erikoista pontta. Työväentalolla oli kyllä harjoiteltu puuasein venäläiseen malliin, mutta siihen ja muutamiin uhkauksiin toiminta rajoittuikin. Helmik. 12 p. valkoinen esikunta kuulusteli työväenneuvostoa, ketään ei vangittu, yleensä kaikki pääsivät varoituksella annettuaan sitoumuksen maanpetoksellisen toiminnan lopettamisesta. Työväentalo suljettiin. Töllinperällä oli pieni punakaartin osasto harjoitellut metsästyspyssyt aseina, mutta senkään toiminta ei ollut kenellekään häiriöksi.

Suojeluskunnan palattua Ylivieskasta liittyi harjoitusjoukkoihin useita sellaisia nuorukaisia ja miehiä, joiden olisi luullut aikaisemman suuntansa perusteella mieluummin liittyvän punakaartiin. Yleinen innostus tarttui, eikä maksettu päivärahakaan pahaa tehnyt. Palkanmaksu lopetettiin maaliskuun alkupuolella.

2

Yllä on kerrottu näiden tapausten ulkonaiset vaiheet. Ilmeistä on, että Wilkuna suoritti osuutensa innostuneena, reippaasti ja rohkeasti, pitäen joukkonsa hyvässä vireessä, tukahduttaen tottumattomissa ilmenneet pelkuruudenpuuskat, ja pannen vauhdikkaasti, yhdessä "esikuntansa" kanssa, alulle välttämättömät, pitempiaikaista sotaretkeä varten tarpeelliset varustelut. Mutta mitä hän näinä kohtalokkaina päivinä tunsi ja ajatteli, sen hän on kertonut teoksessaan Kun kansa nousee. Muistelmia ja kokemuksia Suomen vapaussodasta.

Räikein sanoin, voimakkaalla paatoksella, mutta silti terveellisen huumorinpilkkeen vilahdellessa hän ensin luonnehtii koko svaboda-kesän 1917 kaikkine murheellisen-lystillisine ilmiöineen; kuvaa sitten kotipitäjänsä suojeluskunnan vaikeita syntyvaiheita – "jaarittelua ja sinne tänne jahnaamista eikä kohottavasta innostuksesta pienintä pihaustakaan" – "eletään, torsotetaan päivästä toiseen ja tylsän odotuksen vallassa kuunnellaan svaboda-polkan jyskettä"... Kunnes marraskuun suurlakko ja venäläisen sotaväen uhka saavat vihdoinkin hitaan veren liikkeelle ja suojeluskunta perustetaan. Sitten seuraa "harjoituksia, aseiden hankintaa, odotusta", matka Lapualle ja Vimpeliin, vakaumus, että "nyt, saatuani kurkistaa nopeasti varttuvan Suomen armeijan kehtoon, tunnen juhlamielin, että itsenäisyytemme alkaa pohjautua lujalle kalliolle". Kotipitäjään saadaan edes nimeksi aseita ja niin syttyy "vihdoinkin avonainen sota". Riuskaa toimintaa, mielessä jännitys ja ilonsekainen odotus. Kun rouva Wilkuna lähtöhetkellä tuo miehelleen turkin, vastaa tämä: "Mitä minä sillä teen? Enhän minä turkki päällä voi tapella!" mikä lieventää liian vakavaksi pingoittunutta tunnelmaa. "Ripustan mauserpistoolin kupeelleni ja pistän vyöhöni pari käsikranaattia sekä olen valmis matkaan" – siinä on Kyösti Wilkuna edessämme sellaisena, jona hänet vapaussodasta muistamme. Seuraa kuvaus matkasta Ylivieskaan: "On ainoastaan muutaman asteen pakkanen ja keli on mainio. Taivaalla helottaa täysikuu ja sen salamyhkäisessä valaistuksessa näyttävät kaikki, lumiset lakeudet, metsät ja talot kaivonvintteineen kuin odotukseen vaipuneilta..." Lähdetään ketjussa peltojen yli asemaa kohti: "Onnellisesti sivuutamme... väijyntäpaikoiksi oivalliset ladot ja pinot. Olen juuri etummaisten miesten kanssa nousemassa asemasillalle, kun kylällä pamahtaa joukko laukauksia. Värähdys kulkee pitkin riviä, mutta kuuluvasti lausumani leikkisana saa heidät heti rauhottumaan". Sitten punaiset rupeavat ampumaan asemarakennukseen: "Eväidensä kimpussa rauhallisesti askartelevat miehet valtaa hurja sekasorto. Toiset, neuvokkaammat, hapuilevat kiväärejään, mutta osa syöksyy kuin päättömät kanat... 'Elkää ampuko, me antaumme!' – kuuluu toisen luokan salista surkea ulina. Pistooli kädessä hyökkään ovelle..."

Sitten hän kertoo, ilmeisesti tarkoin totuuden mukaisesti, kuinka "paikkakunta puhdistettiin", ja joutuu tämän yhteydessä kuvaamaan – Nartti Knuutilan. Jo Shpalernaja-kirjassaan hän oli vaipunut miettimään kansamme eri luonteita: "Tapaat synnynnäisesti hienon henkilön, jonka luonteessa on jotakin Suomen kesäyötä muistuttavaa, kosketukselle arkaa ja melkein kiusallisen herkkätuntoista, ja kohta hänen lähimmästä läheisyydestään löydät raakuudellaan säikyttävän ja sielunelämänsä rumuudella inhoa herättävän olion, joka näyttää olevan kemiallisesti puhdas niin sanotusta omastatunnosta sekä kokonaan siveellisten vaatimusten ulkopuolella... Tietysti on kaikilla, parhaimmillakin, kansoilla oma pohjasakkansa, mutta kuitenkin on minusta aina tuntunut, että muiden kansojen keskuudesta tuskin löytää niin raakaa olentoa kuin on suomalainen huligaani..." Kun sitten Nartti Knuutila tuotiin Wilkunan eteen Ylivieskan asemalle, hän ikäänkuin jatkaa yllä olevaa ajatustansa: "Mikä atavistinen hirviö! – sanon itselleni, nähdessäni ensi kerran asemakonttorissa käsirautoihin kytketyn Nartti Knuutilan, paikkakunnan sisukkaimman huligaanin. Pitkine otsatukkineen, julmine viiksineen ja kehittyneine torahampaineen tekee hän kammottavan vaikutuksen, kun hän käsirautojaan helistellen kiroilee ja möyryää..."

Wilkuna huomaa Narttia kuulustellessaan, että tämä on "pahankiskoisuudessaan rehellisin koko joukossa", koska ei yritäkään kieltää osuuttaan yölliseen kahakkaan. On valitettavaa, ettei Wilkuna tullut enempää tunnustelleeksi rehellisyyden puolta tuossa varmaankin kyllä perin raa'assa miehessä. Mahdollistahan nimittäin on, että hän siten olisi päässyt kurkistamaan Nartin sieluun syvemmälle, siellä nyt vallitsevan punaisen yhteiskuntavihan alle, löytäen kenties jotakin lieventävää, joka olisi saanut hänet miettimään ja jättämään Nartin tuomitsemisen laillisille viranomaisille. Että tämä olisi saattanut tapahtua, näkyy hänen kirjansa seitsemännestätoista luvusta, Raivotappelijoita, jossa hän ilmeisellä ihailulla kertoo, mikäli voi päätellä, aivan Nartin kaltaisista tyypeistä – nyt ihaillen heitä siksi, että nämä taistelivat venäläisiä vastaan kaikella sillä voimalla ja sisulla, jonka hän oli tämän tyypin suomalaisissa usein pannut merkille. Nyt hän päinvastoin pyhän vihansa vallassa, järkytettynä nuoren suojeluskuntalaisensa kaatumisesta, ympäristön kiihkeän kostonhimon vaikutukselle alttiina, pitkällisen jännityksen ja rasituksen heikontamana, horjahti laillisuuden tieltä ja lausui jylhästi ratkaisevan sanan.

Voitonsanomia saapui koko Pohjanmaalta, Savosta ja Karjalasta. "Ilma tuntuu niin puhtaalta ja keveältä hengittää ja päiväkin tuntuu paistavan kirkkaammin. Mutta sitä mustempana verhoaa pilvi Etelä-Suomen... Sinne ovat nyt valkoisen, vapautuneen Suomen katseet suunnatut, sen vapauttamiseksi tähtäävät kaikki toimemme". Nivalan ensimmäisissä sankarihautajaisissa Wilkuna piti puheen, aloittaen sen seuraavin sanoin: "Jokaisella kansalla on kerran elämässään oma suuri kohtalonhetkensä, jolloin sen tulevaisuuden suuntaviivat määritellään vuosisadoiksi eteenpäin. Tuskin on joukossamme ketään, joka ei vaistoissaan tuntisi, että juuri näinä päivinä elää kansamme tuota kohtalonhetkeään... Me tajuamme, että jotakin uutta ja suurta on syntymässä, ja että jotakin tähän saakka ollutta on maahan luhistumassa..."[129]

Eikö muuten se, että Ylivieska näin äkkiä vallattiin, ollut valkoisten kannalta tärkeä tapaus? Turvattiinhan siten Ouluun menevien apujoukkojen häiriintymätön matka. Jos nimittäin punaiset olisivat jääneet paikan herroiksi, olisivat todennäköisesti sekä rata että silta pian olleet rikki.

3

Nivalan esikunnan kokouksessa helmik. 20 p. "päätettiin kirjailija Kyösti Wilkunalle suorittaa suojeluskunnan varoista palkkioksi ylipäällikön toimesta kaksisataaviisikymmentä (250) markkaa". Samoin päätettiin ostaa "Wilkunalta 1 sapeli 60 markalla". Samana päivänä Wilkuna sitten lähti Vaasaan, ryhtyäkseen Ylipäällikön neuvottelijakunnan kutsumana toimittamaan sanomalehteä, josta piti tulla Vaasan hallituksen äänenkannattaja, ylipäällikön ja päämajan äänitorvi ja oikeiden tietojen levittäjä. Valkoista Suomea, jota ilmestyi 45 numeroa, maalisk. 6 p:stä huhtik. 30 p:ään, lähetettiin pitkin aikaa rintamalle. Oltuaan muutaman päivän Vaasassa Wilkuna palasi Seinäjoelle saamaan ylipäällikön valtakirjaa toimeensa. 29 p. hän sitten matkusti takaisin Vaasaan ryhtyäkseen lopullisesti toimeensa. Tuntuu kuin hän olisi pelännyt Vaasaan-menoaan, koska hän aivan välttämättä tahtoi vaimoaan mukaansa – pelännyt ikävää ja yksitoikkoisuutta. Rouva Wilkuna ei kuitenkaan voinut jättää lapsiaan.

Valkoinen Suomi herätti aikana, jolloin varmoja tietoja oli vaikeaa saada taistelurintamilta ja muualtakin, varsin suurta huomiota.[130] Sen tilaajamäärä kasvoi koko sen ilmestymisen ajan, ollen lopussa n. 30,000 kpl. Se ei voinut vastata suuria odotuksia monestakaan syystä. Se kirjapaino – Vaasan sosialistisen lehden –, jonka se oli saanut käytettäväkseen, oli liian pieni, painokoneet aivan liian hitaat. Lehden täytyi pysyä pienenä, useimmiten 2-sivuisena. Vaikka lehteä painettiin läpi yön, ei siitä joutunut kuin osa painoksesta aamulla lähtevään junaan. Tilaajat, jotka saivat lehtensä myöhästyneenä, olivat luonnollisesti tyytymättömiä.

Uutislehtenäkään ei Valkoinen Suomi voinut tyydyttää kaikkien toivomuksia. Päämajasta annettiin tietoja samalla tavalla kaikille valkoisella puolella oleville lehdille, joten Valkoinen Suomi ei voinut olla paljoa paremmassa asemassa kuin muutkaan; samoin menetteli Vaasan senaatti.

Toimituskunnan muodostivat Kyösti Wilkuna päätoimittajana, Knut Sarlin (joka ei tahtonut ottaa vastaan toimitussihteerin eikä taloudenhoitajan tehtäviä), Jalo Ansas, joka oltuaan toimitussihteerinä pian teki särmikkään, kiukkuisen luonteensa tähden yhteistyön muiden kanssa mahdottomaksi ja sai lähteä, Eemeli Jaakkola, toimitussihteerinä noin kuukauden päivät, ja Onni Tolvanen, joka tuli lehteen taloudenhoitajaksi. Maisteri Tolvanen toimi taloudenhoitajana koko ajan, ottaen lisäksi osaa muuhunkin toimitustyöhön kirjoittamalla lehteen enemmän kuin kukaan muu, olemalla toimitussihteerinä ja lopuksi, Wilkunan lähdön jälkeen rintamalle, varsinaisena päätoimittajana.

Wilkuna oli aluksi – kertoo maisteri Tolvanen – hyvin huvitettu ja näköjään innostunutkin saamaansa tehtävään. Ensimmäiseen numeroon hän kirjoitti johtavan kirjoituksen Nykyhetken vaatimuksia. N:o 2:ssa on Wilkunan kirjoittama muistokirjoitus jääkäri Arvo Thauvénin kuoleman johdosta. Ensimmäisen viikon hän oli jotakuinkin säännöllisesti lehden toimituksessa, vaikka omia kirjoituksia ei tahtonut syntyä. Maalisk. 12 p:n lehdessä (n:o 6) on vielä Wilkunan kirjoitus Kohti pääkaupunkiamme, Mutta sitten tulee tyhjyys ja haluttomuus. Omituiselta tuntui, ettei Wilkunalla näyttänyt olevan aiheita, mistä kirjoittaa. Sen ajan, minkä hän istui toimituspöytänsä ääressä, hän käytti lähetettyjen kirjoitusten tarkastamiseen. Sitten tuli pitkiä poissaolojakin, kokonaisia päiviä, jopa monta päivää peräkkäin. Usein hän oli yhdessä Knut Sarlinin kanssa, joka yhtä suuressa määrässä laiminlöi tehtäviänsä. Wilkuna ei kuitenkaan koskaan tullut toimitukseen muuten kuin täysin selvänä, jotavastoin Sarlin tuli sinne monta kertaa melkoisessa hiprakassa. Sarlin oli muuten erittäin hyväntuulinen ja hauska "kaveri", jolla oli "veljiä" kaikkialla. Hänestä käytettiin nimeä "Heikunkeikun", koska hän hyvästellessään tavallisesti sanoi: "Heikunkeikun!" Maisteri Tolvanen on ilmoittanut, ettei hän nähnyt Wilkunaa koko Vaasassa oloaikana yhtään kertaa humalaisena tai pienimmässäkään määrässä liikutettuna. Sen toimitustoverit kyllä tiesivät, että hän oli ainakin toisinaan Sarlinin mukana ja että veljet ilmeisesti olivat jossakin "istumassa". He olivat jonkin kerran samanaikaisesti poissa useita päiviä ja tästähän voi tehdä määrättyjä johtopäätöksiä.

Kun Wilkuna sitten tuli toimitukseen, hän oli varsin hiljainen ja vähäpuheinen, vaikka ei suinkaan tyly. Työstä ei tullut sitä eikä tätä, omia kirjoituksia ei syntynyt lainkaan.

Ikävä ja kyllästyminen valtasi Wilkunan vihdoin kokonaan ja hän päätti lähteä seuraamaan elämää ja toimintaa rintamalla. Huhtikuun alussa hän täten jätti lehden johdon ja hoidon maisteri Tolvaselle. Hänen ensimmäinen sotakirjeensä Valkoiselle Suomelle on julkaistu huhtikuun 14 p. ja varustettu hänen koko nimellään, Huhtik. 24 p. on lehdessä vielä Wilkunan kirjoitus: Karkun valtaus, ja huhtikuun 27 p. kirjoitus Punaisten kulttuuri. Muutamia tosiasioita Karkusta ja Tyrväältä.

4

"Rakas äiti", kirjoitti Wilkuna vaimolleen huhtik. 8 p., "kuten näet, olen täällä Tampereella. Kyllästyin niin perinpohjin Vaasassa vetelehtimiseen, että täytyi päästä sieltä pois, maksoi mitä maksoi. Niin lähdin viime perjantai-aamuna sieltä aikomuksella mennä Karjalan rintamalle. Mutta Seinäjoella tapasin pastori Järventauksen, joka palasi lomalta (oikeammin: sankarihautajaisista Oulusta) rintamalle. Kun hän tahtoi minua matkaansa, lähdin hänen mukanaan ja saavuin lauantaina tänne Tampereelle. Tästä lähtien kuulun Oulun I rintamakomennuskuntaan ja lähden sen mukana etelään päin. Elä kuitenkaan ole asiasta huolissasi, sillä minä tulen toimimaan komppanian taloudenhoitajana, kirjotellen samalla 'Valkoiseen Suomeen'. – Äsken olin Järventauksen kanssa valokuvaajassa. Maksoin kuvat ja käskin valmistuttua lähettää sinne Nivalaan. Niin että ota ne talteen, kun tulevat parin viikon perästä. – Olen tavannut täällä Tampereella paljon nivalaisia: lukkarin Jaakot, Veikkolat, Sirviöt, Korvan Einarit, Mattilan Yrjöt y.m. Kaikki ne ovat olleet taisteluissa ja Einari oli saanut olla 7 päivää punaisten vankinakin täällä Tampereella. Saukon Heikki on kaatunut täällä Tampereen vallotuksessa. Tulisin mielelläni häntä hautaamaan, kun saisin tietää, milloin siellä Nivalassa taas ensi kerran haudataan kaatuneita, joita on enempikin kuin Heikki Gummerus. – Kirjota nyt mahdollisimman pian Tellen (Tellervon) kanssa, sillä minulla on teitä kaikkia aina niin ikävä..."

Silloin kun Järventaus tapasi Wilkunan Seinäjoella, tämä oli erittäin hyvässä kunnossa, virkeä ja reipas. Shpalernajatoverin Aarne Sihvon kasvava soturimaine houkutteli häntä Karjalaan, mutta kun Järventaus pyysi häntä Oulun poikain riveihin vääpeliksi, hän suostui heti mielellään. Tampereella hän sitten liittyi Oulun ensimmäiseen rintamakomennuskuntaan, jonka miehistö, joukossa paljon vanhoja tuttuja ja koulutovereita, riemuiten lausui hänet tervetulleeksi "kotoiseen sankariseuraan". Hänet määrättiin vasiten vääpeliksi, sillä ei tahdottu sentään pistää kirjailijaa alttiiksi kaatumisen vaaralle, hyökkäysketjuun, jonne Wilkuna itse olisi ehkä mieluiten halunnut. Tampereella kului näissä puuhissa päiviä likelle viikko, kunnes oululaiset komennettiin länteen, lopullisesti siivoamaan Satakunnan rintamaa. Näin tapaamme Wilkunan 12 p. Siurossa, josta hän kirjoittaa vaimolleen:

"Maailman paras äiti, oma rakkaani!

Olen nyt täällä Siurossa kunnon oululaisteni kanssa. Olemme majaa Kulju-nimisessä uljaassa herraskartanossa. Tämä on muutamia penikulmia Tampereelta Poriin päin. Karkusta, joka on seuraava pitäjä Poriin päin, on koko päivän kuulunut tykin jyskettä ja kuularuiskujen rätinää. Meidän joukkomme saa muutamia päiviä levähtää täällä Kuljussa. Minusta tehtiin tänään komppanian varavääpeli ja on toimeni pääasiallisesti kanslia- ja kirjotustyötä... Muista nyt kirjottaa, sillä minulla on Sinua niin ikävä. Ajattelen Sinua ja keneksiä joka hetki. Eikä nyt muuta kuin Herran haltuun. Anna minun puolestani sukkuja Ipille, Taille ja pikku Mörelle.

                                                       Isä".

Viikon kuluttua tapaamme hänet Karkussa, josta hän kirjoittaa vaimolleen huhtik. 17 p.:

"Rakas äiti!

Tänään piti minun panna tämä kirje postiin, mutta ennenkuin ehdin sen tehdä, komennettiin meidät kello 7:ltä aamulla liikkeelle. Nyt on kello 9 illalla ja melkein koko sen välin olen ollut taistelussa, ehtimättä tähän asti nauttia muuta kuin pari kahvikupposta aamulla lähtiessä. Oli hirveätä räiskettä ja rätinää tuntikausia. Saimme loistavan voiton ja valloitimme Karkun kirkon punikeilta. Iso joukko vankeja sekä paljon sotasaalista. Meikäläisiä kaatui yksi sekä haavottui kymmenkunta. Muuan nuori kauppiaanpoika Utajärveltä, joka makasi kylki kyljessä minun kanssani saman ampumasuojuksen takana, sai kuulan päähänsä, mutta ei kuitenkaan hengenvaarallisesti. Muistat kai sen nuoren ja kauniin insinööri Kallion, joka joulunaikana oli meillä yötä ja jonka jälessä minä sitten menin Vaasaan. Hän sai kuulan poskensa läpi, mutta oli siitä huolimatta loppuun saakka taistelussa. Nyt lepää hän sidottuna tuossa sängyssä ja minä pidän hänelle seuraa..."

Luvussa Kuolon mailla Wilkuna muistelee matkaansa Tampereelle ja näkemiään siellä. Sardiinipurkkeja, vastaantuleva tieto, että Tampere on valloitettu, pitkä vankijuna, hiiltyneitä raunioita, patruunanhylsyjä... "Mutta nyt ovat kaameat ja moninaiset helvetinäänet vaienneet, kalvistuneet ihmiset ovat uskaltautuneet esiin piilopaikoistaan ja keväinen päivä paistaa niin herttaisesti ja uuteen elämään kutsuvasti". Kaameita kuvia seuraa: vastenmielinen ja kitkerä palaneen käry, joka tuo väkisin mieleen hiiltyneitä ihmisruumiita; kuolleita hevosia ja kaatuneita punakaartilaisia; kaatunut ruotsinmaalainen ylioppilas, taskussa kirje, joka alkaa: "Min älskade lilla gosse!" "Tulen tuon nuoren vainajan luona viivähtäessäni ajatelleeksi, että vanhasta emämaastamme on sentään todellisia sankareitakin rientänyt avuksemme". Edelleen pöyristyttäviä kauhunkuvia: kymmeniä metrejä pitkiä ruumisröykkiöitä ja mitä moninaisimmin tavoin vääristyneitä kasvoja lasittuneine silmineen ja sinertävine huulineen; "asia, aate, jonka varassa me elämänvirrassa uiskentelemme, painaa kuollessammekin leimansa meidän kasvoihimme".

Vankijoukkoja tarkastellessaan Wilkuna näkee ei ainoastaan noita aikaisemmin kuvaamiansa ja inhoamiansa "sakilaisia, rivon näköisiä otsatukkahulikaaneja, ryssän sinelliin ja toppahousuihin pukeutuneita kulkurijätkiä", vaan myöskin paljon "luisevia, synkän näköisiä keski-ijän miehiä, jotka normaalioloissa ovat kunnon työmiehinä elättäneet itseään ja perhettään". Tiedämme, että nämä viimemainitut olivat Wilkunan sydäntä lähellä, ettei hän ollut milloinkaan unohtanut nuoruutensa kaunista ihannetta, kunnollista, rehellistä, itsenäistä suomalaista työmiestä, jonka tasavertaisena veljenä hän lapsuudesta saakka oli oppinut itseänsä pitämään. Tälläkin hetkellä tuo kuva heräsi hänen mielessään ja voimme olla varmat, että hän katseli noita miehiä sydämessään lämmin sääli ja osanotto. "Sääli on vaimopoloisia ja sääli noita luisevia, äänettömiä miehiä, jotka hartiat kyyryssä odottavat kohtaloaan! Mutta pian vaihtuu säälini kiristäväksi vihaksi, kun mieleeni muistuvat Tokoit, Mannerit, Sirolat..."

Luvussa Eteenpäin nelikertaista ylivoimaa vastaan Wilkuna sitten kuvaa vaiheitansa Karkussa. Juuri kun he Siurossa, Kuljun kartanossa, "pitävät hauskaa ja oljentelevat kuin hakkapeliitat Würzburgin linnassa", kun he ovat kylpeneet ja varustautuvat viettämään rauhallista lauantai-iltaa, tuleekin hälyytys ja he saavat lähteä Karkkuun. Jumalanpalveluksen pitää siellä joukoille kenttäpastori Järventaus, jonka Wilkuna kuvauksessaan luonnehtii. Muutaman päivän kuluttua, laiskan laukaustenvaihdon jälkeen, ryhdytään hyökkäykseen Karkun kirkkoa vastaan, joka on punaisten hallussa. Wilkuna lähtee mukaan, toverina saksalainen sotaromaani, jota hän aina etenemisen väliajoilla lueskelee. Kuvaus laajenee selkeäksi näyksi kivääri-, kuularuisku- ja tykkitulesta, taustana mielikuva kuolemasta, joka ontosti ja tylysti kalisuttaa kangaspuitaan merkiksi siitä, että elämän kuteet ovat lopussa. Hyökkäys ja voitto sekä voitonriemua täynnä oleva jälkitunnelma. Näin oli Wilkuna saanut käytännössä kokea, minkälaista on olo taistelussa, hyökkäysketjussa.

Seuraava luku, Vandalismia, on tärkeä siksi, että sen luettuamme voimme ymmärtää Wilkunan ja hänen monen soturitoverinsa mielentilan näinä viikkoina. Täällä Satakunnan rintamalla he nimittäin saivat omin silmin todeta, etteivät kuvaukset punaisten käsittämättömästä raakuudesta ja julmuudesta olleetkaan – niinkuin Wilkuna ja hänen toverinsa omaa kansaansa puolustaen olivat aluksi koettaneet uskoa – liioiteltuja eivätkä perättömiä. Wilkuna kuvittelee, minkälaista todennäköisesti elämä on ollut Karkun kirkossa, eikä voi muuta sanoa, kuin että tuo kuvitelma valitettavasti osunee naulankantaan. Mutta kauniina piirteenä on mainittava, että hän täältäkin löytää sen saman työmiestyypin, jota hän aina kunnioittaa ja rakastaa: hän on tuo "seinän vieressä allapäin kyyröttävä mäkitupalainen, joka side pään ympärillä synkästi tuijottaa eteensä", ja joka tuskastuu kuulemiensa rivouksien johdosta.

Karkusta pohjalaiset joukot marssivat Tyrväälle, ajaen takaa pakenevia punaisia. Luvussa Yöllisen murhapalon loimottaessa Wilkuna kuvaa tätä kammottavaa kulkua tiellä, "joka osottautuu oikeaksi kuoleman tieksi: kuolleita hevosia, rikkoutuneita kuormarattaita ja kaatuneita punikkeja maantienojissa..." Vammalan palo nostaa rauhallisimmassakin vireille kiihkeät kostontunteet. "Tämä ei ole enää yksistään muutamien kymmenien talojen palo", miettii Wilkuna, "vaan se on huippuunsa kehittyneen yhteiskunnallisen sairauden purkautuma, elementtaarisen sivistysvihan ja pinnalle möyrittyjen eläimellisten vaistojen riemuvoitto..." Hän vaipuu erittelemään kansamme sielua, jossa hän toteaa olevan, paitsi viisasta ja malttavaa Väinämöisen ja uutteraa Ilmarisen henkeä, myös synkeätä, kaikki tuhoavaa, jättimäistä Kullervo-raivoa ja sulamatonta korpiroutaa. "Kunpa nämä liekit pohjia myöten valaisisivat kansallisluonteemme pimeimpiäkin kuiluja. Mutta uskaltaneeko toivoa, että kansamme näiden kaameiden kokemusten opettamanakaan kävisi yksimielisenä vastaisuuttaan turvaamaan? Sillä työläästi oppivaa niskurikansaa me olemme, kansaa, joka näkyy muodostavan erikoisen rehevän maaperän jääräpäisille puoluepukareille, elämän todellisuutta tajuamattomille ideoloogeille, löyhäpäisille maailmanparantajille ja joukkojen suosiosta eläville demagoogeille". Kiihtyneenä muistellen kaikkia kokemuksiaan Wilkuna laajentaa tämän kohdan kirjassaan jyrkästi oikeistolaiseksi kurin ja parannuksen ohjelmaksi.

Vammalasta marssi jatkuu kevätliejuista tietä myöten etelään. "Öisin loimottavat eri puolilla taivaanrantaa valtavat tulipalot ja päivisin osottavat synkeät savupatsaat, millä suunnalla punapaholaiset milloinkin riehuvat". Taas Wilkuna kuvittelee suomalaisen kyläsuutarin kehityksen sosialistiksi, mitä tietä se on käynyt ja minkälainen tulos on ollut, ja kuinka tuo suutari on juuri parhaillaan matkalla Siperian ihanneyhteiskuntaan. Ja oman sielullisen tasapainonsa vuoksi hän sitten kuvaa erään työmieskodin, jonka hän näinä päivinä on tavannut, ja joka tuntuu "onnen ja kotoisen viihtymyksen sijalta" suutarin majaan verrattuna. Hän toteaa tyydytyksellä, ettei "punaisten ja valkoisten välinen raja suinkaan ole kulkenut ihmisten yhteiskunnallisen aseman ja varallisuussuhteiden luomia rajoja myöten". Paljon on töllienkin kansassa valkoisia, jotka ovat punaisella puolella joutuneet kärsimään vakaumuksensa tähden, ja valkoisella puolella vapaaehtoisesti lähteneet taistelemaan järjestyksen ja lainalaisen vapauden puolesta. Näin Wilkuna tässäkin ilmaisee kauniin uskonsa siihen suomalaiseen työmieheen, jonka kuva nuoruudessa ihanteellisena painui hänen mieleensä. Todeten vielä toisessakin kohdassa tällaisten "Lönnrot"-kasvoisten työmiesten olemassaolon, hän siinä hämyisessä kevätyössä marssiessaan pääsee sovinnollisempaan, toivorikkaampaan mielialaan: "... tunnin toisensa jälkeen astuessani eteenpäin ja hengittäessäni väkevätä mullan tuoksua varmistuu ja lujittuu minussa jälleen usko kansamme luoviin voimiin, sen luonteessa löytyviin hyviin, rakentaviin ja säilyttäviin ominaisuuksiin. Kaiken tämän surun ja häpeän, kyynelten ja raunioiden keskeltä on sittenkin nouseva uusi Suomi puhdistuneena, sisään- ja ylöspäin vapautuneena... siis todellisesti itsenäinen Suomi..."

5

"Olimme tulleet Toijalaan saakka ja toivoimme pääsevämme sieltä rautateitse Helsinkiin, jonka saksalaiset olivat ehtineet jo puhdistaa. Mutta yön Toijalassa vietettyämme komennettiin meidät aamulla aikaiseen takaisin Viialaan, jossa rykmenttiä ryhdyttiin heti junaan lastaamaan. – Minnekä nyt? utelivat miehet, mutta kukaan ei tiennyt matkan määrää. Toiset arvelivat meitä vietävän Karjalan rintamalle, jossa oli vielä ankara taistelu käynnissä, toiset taasen puhuivat Vienan Karjalasta.

Illan tullen lähti täyteen sullottu, pitkä junamme liikkeelle pohjoista kohti. Haapamäellä käännyttiin Jyväskylän radalle ja mainitun kaupungin sivuuttaessamme (huhtik. 29 p.) saimme kuulla Viipurin antautuneen. Emme siis ehtisi Karjalassakaan taisteluihin, sillä Viipurin menetettyään oli punikkivalta sielläkin varmaan sortunut. Mutta sinne meitä ei nähtävästi oltu tarkotettukaan, sillä Pieksämäeltä lähdimme koluamaan Savonrataa alaspäin.

Varpasen pysäkillä Mäntyharjun pitäjässä tyhjensimme junamme ja sitten lähdettiin pikamarssissa karujen mutta kauniiden maisemain halki painamaan etelää kohti. Tuohikotin kylässä, Valkealan pitäjän pohjoiskulmalla, sanottiin olevan käynnissä ankaran taistelun ja mekin aloimme uskoa vielä kerran tuleen pääsevämme. Mutta mainittuun kylään ehdittyämme oli taistelu jo ratkaistu. Siitä todistivat enää vain kuulien sorvaamat petäjät kankailla kylän pohjoispuolella sekä kaatuneet punikit, joita kyläläiset juuri vankkureilla korjasivat hautaan.

Marssimme jatkui etelään ja rauhassa sivuutimme Viipurin radan Kaipiaisten aseman kohdalla. Kouvolakin oli jo antautunut ja taistelua saattoi odottaa enää ainoastaan Kotkassa, jonne melkoinen määrä punikkeja oli Kouvolasta suurine ryöstösaaliineen vetäytynyt. Mutta leiriytyessämme Vehkalahden Metsäkylään, peninkulman päähän Haminasta, saimme kuulla Kotkankin antautuneen ja niin oli sota päättynyt".

Vehkalahdelta hän kirjoitti minulle toukok. 6 p. seuraavan kirjeen:

"Hei! Hei!

Kyösti Wilkuna, kersantti Pohjois-Pohjanmaan Rykmentin I:sen Pataljoonan Konekiväärikomppaniassa Herra Toimitusjohtaja y.m. Eino Railolle perheineen rauhaa ja terveyttä!

H. V.

Koska postiyhteys välillämme – kiitos Suomen armeijan ynnä saksal. sotilasten yhteisten ponnistusten – vihdoinkin on auennut, niin nostan käteni kunnia-asentoon, lyön kantapääni yhteen ja (mälliä kääntäen) ilmotan: Järjestys ja lutherilainen meno on palautettu maahamme. Ja koska, kuten Rykmentin päällikön päiväkäsky ilmottaa, me t.k. 15:nnen päivän paikkeilla koko länsiarmeijan ynnä korkean ylipäällikkömme kera saavumme Helsinkiin suureen paraatiin, mihin mennessä me täällä ankarasti harjottelemme, niin jätän pitemmät juttelemiset siksi kuin tavataan. Sanonhan vain, että olen näinä sotakuukausina vaeltanut halki Suomea suojeluskuntapäällikkönä, kenttätuomarina, sanomalehtimiehenä, moraalisaarnaajana, telottajana y.m., imien itseni kuin sieni täyteen kirjallisia aiheita. – Koska lähinnä Sinua ja perhettäsi olen näinä kuluneina kuukausina useimmin muistanut Tegströmin Kallea[131] ja Koskennientä, niin pyydän Sinua välittämään heille lämpimät tervehdykseni. Eläköön kuningaskunta Suomi! Näkemiin!

                                              tuus totus
                                             Kyösti Wilkuna
                                            kersantti j.n.e."

Kirjassaan Wilkuna kertoo edelleen:

"Helatuorstaina siirrettiin pataljoonamme Metsäkylästä Kotkaan, joten pohjalainen joukkomme, halki maan vaellettuaan, päätyi lopuksi Suomenlahden rannalle.

"Paljon on kaupungissa vankeja ja niiden takia on täytynyt varusväkeä lisätä. Suuri ja aistikas työväentalo – Suomen komeimpia – on sulloen täynnä vankeja, samoin useimmat kaupungin julkisista rakennuksista. Niitä on miehiä ja naisia, joukossa joku määrä venäläisiäkin. Vartioiminen on tähän saakka ollut etupäässä paikallisten suojeluskuntalaisten huostassa. Ne eivät ole saaneet olla leikissä mukana, niiltä puuttuu kuraasia ja järjestys vankiloissa on huono. Vangit pelaavat korttia ja pelissä leiskuvat satamarkkaset, kiroilevat vartioilleen vasten silmiä ja elävät yleensä miten itse haluavat. Mutta kaupunkiin tultuamme ryhdymme me pohjalaiset asiaan ja pian huomaavat vangit, että kurssi on muuttunut".

Sitten seuraavasta kuvauksesta näkyy, että Wilkunan sydämessä kyllä asui sääli, jos vihakin: "Näkee mitä roistomaisimpia kasvontyyppejä, mutta joukossa myöskin vallan siistejä, kunnollisen vaikutuksen jättäviä työmiehiä". Wilkuna kertoo, kuinka he työskennellen useampina osastoina merkitsivät kirjoihin vangit ja heidän omaisuutensa, tutkivat heidän osuuttaan kapinaan, inventoivat ryöstösaaliin, toimeenpanivat suursiivouksen j.n.e.

Ne kaameat tosiasiat, joiden näkijöiksi valkoiset sotilaat eri rintamilla joutuivat, kasvattivat kaikista humaanisista pidäkkeistä huolimatta heissä ennenpitkää järkähtämättömän ankaruuden. Kun muistamme, mitä pohjalaiset olivat nähneet Satakunnan rintamalla ja mitä he nyt epäilemättä olivat saaneet kuulla muualla Etelä-Suomessa tapahtuneista kauhunteoista, kun lisäksi muistamme heidän erikoisesti synkän vihansa kaikkia venäläisiä vastaan, saattaa ymmärtää sisun kuohahtaneen heidän nähdessään, kuinka suhteellisen vapaina ja huolettomina nuo venäläiset – sellaisiksi heidät ilman muuta otaksuttiin – jotka ehkä olivat itse olleet taistelemassa valkoisia vastaan ja yllyttämässä punaisia isänmaanpetturuuteen, oljentelivat täällä Kotkan työväentalolla. Tämän näin kasvaneen mielialan vallassa Wilkuna ja eräät hänen toverinsa – käskystäkö vai ilman, ei ole tiedossani – muodostivat jonkinmoisen "kenttätuomioistuimen", poimivat heidät eteensä ja tuomitsivat heidät toukok. 13 p. kuolemaan. Näin kaamean kohtalon uhriksi joutuneet näyttävät nimistä päättäen olleen enemmältä osalta virolaisia; yksi on ollut Inkerin suomalainen. Yhteensä heitä oli 16.[132]

Tällainenhan muuten lienee ollut punaisten riveistä löydettyjen Venäjän alammaisten kohtalo yleensä, joten pohjalaiset menettelivät vain samoin kuin tiesivät muuallakin tehdyn. Silti tämä sotapsykoosin ilmaus järkyttää mieltä ja osoittaa, mihin kuiluun kapina oli meidät syössyt. Sen toimeenpanijain moraaliset perusteet ja sieluntila ovat kiintoisia ajattelun ja erittelyn aiheita. Mitä esim. Wilkunaan tulee, hän oli ilmeisesti menetellyt eräänlaisen historiallisen tilienselvityksen vanhurskaassa kostotunnelmassa, jonka sodassa nähty uskomaton raakuus ja sodan julma henki olivat kiihdyttäneet äärimmilleen. Mitä hän sitten, kun sotapsykoosi rupesi haihtumaan, tästä jylhästä tapahtumasta ajatteli, sitä hän ei ole kenellekään sanonut, mutta tuntien hänen pohjaltaan sääliväisen ja inhimillisen luonteensa ei voi otaksua muuta kuin että hän hartaasti olisi suonut tehdyn jääneen tekemättömäksi.

6

Toukok. 14 p. Wilkuna ilmestyi Helsinkiin terveenä ja ahavoituneena, iloisena ja reippaana, sarkaisessa sotilaspuvussa, mauserpistooli vyöllä ja saappaissa kilahtelevat kannukset, joista, kuten koko sotilaallisesta asustaan, hän oli hyvin ylpeä. Suureen paraatiin hän ei ottanut osaa, vaan seisoi yleisön joukossa Länsi-Heikink. 20:n edustalla, tehden kunniaa lipuille, mietteliäästi katsahdellen ja liikautellen leukojaan ikäänkuin olisi mälliä kääntänyt ja yhä uudelleen minulle sanonut: "Katso nyt, siinä näet Suomen armeijan, huomaa, Suomen armeijan!" Hän asui tri T.T. Kailan luona, seurusteli ahkerasti ystäviensä kanssa, ja nautti täysin siemauksin siitä onnentunteesta, joka silloin avarsi ihmisten rintaa. 15 p:n iltana seurasin häntä Hietalahden satamaan, jonne sijoitetussa salonkivaunussa asui silloinen eversti Aarne Sihvo, Wilkunan tuttava Shpalernajasta – ajalta, joka tuntui kadonneen historian hämärään. En mennyt vaunuun katsomaan, minkälainen tämä Suomen nuoren armeijan kuuluisan everstin ja kuuluisan vääpelin kohtaus oli, mutta arvattavasti se oli sydämellinen ja virkistävä. Muistan muuten, että Wilkunan kasvoilla asui näinä päivinä eräänlainen tyyni ja varma, tyydytetty ilme – lutherilainen meno oli palautettu maahan, kuten hän hyvin mielellään silloin sanoi.

Toukokuun loppuviikolla tapaamme Wilkunan kotona. Jo Kotkasta hän oli (toukok. 10 p.) lähettänyt päämajaan, Mikkeliin, pyynnön päästä vapaaksi sotaväestä, mihin tietenkin suostuttiin. Eronpyyntöään hän m.m. perusteli sillä, että hän tahtoi mahdollisimman pian saada julkisuuteen sotaretkellä suunnittelemansa teoksen, jolla toivoi edistävänsä "kunnollisen sotilashengen luomista kansaamme" sekä herättävänsä "myötätuntoa vakinaista sotalaitosta kohtaan" ja siten hyödyttävänsä Suomen sotajoukkoa "paljon paremmin kuin nykyisessä toimessani".

Hakemuksessaan hän sanoo olevansa "n:o 4 Pohjois-Pohjanmaan Rykmentin I:sen Pataljoonan Konekiväärikomppanian kirjuri", mutta muuten hän kernaimmin nimitti itseään "vääpeliksi", sanoen olevansa siitä arvostaan ylpeämpi kuin mistään muusta osakseen tulleesta kunniasta.

Eräs Wilkunan komppaniatovereista,[133] joka m.m. marssi hänen rinnallaan Tuohikotista Kotkaan, on kertonut, että Wilkuna hänen mielestään oli esimerkiksi kelpaava sotilas. Hän oli ylipäätänsä vaitelias ja mietiskelevä, mutta kaikki tunsivat silti lämmintä, lojaalista toveruutta hänen seurassaan. Hänen uskonsa voittoon oli järkähtämätön, hänen käsityksensä kurista ja sotilaan velvollisuuksista korkea. Persoonallinen kunnianhimo oli hänelle aivan tuntematon; hän kohdisti katseensa alati vain isänmaan suureen asiaan, edes muistamattakaan itseään. Käskyt hän täytti omantunnontarkasti, koettaen toteuttaa omaa sotilasihannettaan, jonka hän oli asettanut korkealle. Tämä kaikkihan on rivimiehen parasta kiitosta.

Wilkunan sotakirjan kahdeksantenatoista lukuna on Puhe, joka jäi pitämättä. Se koskee kurin ja järjestyksen tarpeellisuutta ja siinä Wilkuna lausuu vakavia ja tosia sanoja, jotka jokaisen sotilaan tulisi yhä vieläkin painaa mieleensä ja jotka komeasti ilmentävät lausujan itsensä tinkimättömän jyrkkyyden: "Sotilastoverit! Armeijaton valtio on kuin mies ilman selkärankaa. Kuinka katkerasti me sen vielä puoli vuotta sitten tunsimmekaan. Nyt meillä on tuo puuttuva selkäranka ja sen vuoksi tunnemme itsenäisyytemme olevan toisenlaisella pohjalla kuin puoli vuotta sitten. Mutta laittakaamme niin, että tämä selkäranka on ja pysyy sellaisena, että kansamme voi siihen turvallisena nojata. Tehkäämme itsekukin voitavamme, luodaksemme suomalaisesta sotilaasta sellaisen, että isänmaamme kansalaiset, nähdessään heitä harjoituskentällä marssimassa, paraadissa tai vartiopaikoilla, tuntevat iloa ja ylpeyttä ja mielen turvallisuutta ja että heidän rinnassaan helähtävät laulun sanat: 'Ollos huoleton, poikas valveill' on'!"

Siihen mitä nuo Wilkunan hiljaiset mietteet sotaretken varrella olivat, on jo edellä useammankin kerran viitattu: hänen sydäntään raatelivat viha ja rakkaus, viha tuota siveellisesti turmeltunutta otsatukkahuligaania vastaan, jota hän piti kaiken raakuuden ilmentymänä – rakkaus sitä Lönnrot-kasvoista työmiestä kohtaan, jonka hän kaikesta huolimatta uskoi vielä kansamme keskuudesta löytyvän. Jälkimmäiselle hän on omistanut kirjansa neljännentoista luvun, kaunokirjallisen luonnostelman nimeltä Punakaartilainen. Siinä hän käsittelee tuota aihettaan ihanteisiinsa todella uskovasta ja niiden mukaan toimivasta kunnollisesta työmiehestä tavalla, joka osoittaa hänen syvällisesti tuntevan suomalaisen kansanmiehen luonteen. On muistettava, että ehkä ensimmäinen tällainen tutkielma, josta henkii mitä vilpittömin ymmärtämys, osanotto ja sovinnollisuus, on lähtöisin Kyösti Wilkunan kynästä, vieläpä 1918. Kirjallishistorialliselta kannalta voisi lisäksi huomauttaa, että jos ruvetaan etsimään sen sarjan lähintä lähtökohtaa, jonka huippuna on Hurskas kurjuus, johduttaneen jokseenkin luontevasti Wilkunan Punakaartilaiseen.

Kun kansa nousee on tullut täten jo kaikilta pääkohdiltaan käsitellyksi. Se on kaunokirjallisilta ja taiteellisilta näkökannoilta arvosteltuna vaatimaton, mutta tekijänsä persoonallisuuden ilmentäjänä ja tavallisen valkoisen soturin välittöminä ja sensuroimattomina mielikuvina ja ajatuksina repäisevä ja tuore. Vuodet tuskin kykenevät sitä vanhentamaan, sillä uusi sukupolvi tulee löytämään siitä kaukaisuuteen siirtyneiden tapahtumien romantiikkaa ja sitä puolueettomuutta, jota siinä ei sen ilmestyessä huomattu, mutta joka sykkii sen rivien välistä lämpimänä rakkautena kaikkia kunnollisia suomalaisia kohtaan, vaikkapa nämä olisivat joutuneet punakaartinkin riveihin.

Kirjan syntyhistoriasta on mainittava, että se valmistui työläästi ja hitaasti. Syysk. 3 p. hän kirjoitti m.m.:

"Kesä on mennyt hiivatin äkkiä ja muuten jotakuinkin omasta edestään, kuten kaikki edelliset kesänikin. Ne eivät kerta kaikkiaan näy soveltuvan minun henkiselle työskentelylleni. En saanut tänäkään kesänä muuta aikaan – pientä monarkistista puuhailua lukuunottamatta – kuin toimitin hist. kertomukseni uuteen painoasuun. Ne olivat minulla käsillä vielä silloinkin kun se Tamp. Sanomain Helena – Fanny Davidson – kävi luonani. Vasta hänen täällä oltuaan ryhdyin uuteen, vapaussodan kokemuksiani käsittelevään teokseen. Se ei siis vielä voi olla kovin pitkällä..."

Se valmistuikin vasta lokakuun lopussa ja ilmestyi marraskuun 21 p., jolloin häntä hyvitettiin 25 %:n mukaan kirjakauppahinnasta (12 mk), 10,000 kpl:n painokselta, Smk:lla 30,000:–. Teos myytiin nopeasti loppuun, mutta muuttuneet ajat ja olosuhteet ovat vaikuttaneet, että uusi painos on yhä lykkääntynyt. Selittävillä huomautuksilla täydennettynä tuo uusi painos tulee kerran olemaan mitä kiintoisinta luettavaa kaikille niille, jotka haluavat tutustua erikoiseen ja omalaatuiseen mieheen ja vapaussotaamme sellaisena kuin se hänelle kuvastui.

Itsenäinen Suomi tunnusti Wilkunan ansiot itsenäisyysaatteen esitaistelijana ja kypsyttäjänä, jääkärivärvärinä, Shpalernajavankina, Ylivieskan tärkeän aseman puhdistajana, Valkoisen Suomen toimittajana ja valkoisena soturina suomalla hänelle neljännen luokan vapaudenristin.

XXVIII

TAISTELUA RAUHAN ASEILLA. -- AUNUKSEN-RETKI

1

Vaikka kysymys siitä, minkä hallitusmuodon mukaisesti kansat haluavat tulla hallituiksi, tietenkin on etupäässä käytännöllinen, ja sikäli siis asiallisten ja kylmien neuvottelujen piiriin kuuluva, ovat hallitusmuotoa, sen valintaa ja laatua, koskevat seikat yleensä kuitenkin aatteellisesti perin tulenarkoja, vivahtaen kiihkeimmillään uskonsotiin. Tällainen uskonsota raivosi keskuudessamme vapaussodan jälkeen, särkien valkoisen rintaman kahteen leiriin.

Jos rupeaisi Wilkunan luonteen ja siihenastisen elämäntyön perusteella määrittelemään, kumpaan leiriin hän kuului, niin täytyisi kai ilmoittaa hänet monarkistiksi. Mitkä ne luonteenominaisuudet ovat, jotka tämän vaalin ratkaisevat, sitä on tosin vaikea täsmällisesti sanoa – luettelipa niitä mitä hyvänsä, samoja löytyy tasavaltalaisissakin –, mutta ottaen lisäksi huomioon hänen elämäntyönsä ei eksyne kauas totuudesta otaksuessaan, että vaalin hänen kohdalleen ratkaisee luonteen järjestystä vaativa tuimuus, yhtyneenä ensinnäkin pohjoismaiden historiasta opittuun ihanteelliseen käsitykseen kuninkaan ja kansan yhteistyöstä, ja toiseksi svabodakesän ja punakapinan synnyttämään epäilykseen kansamme itsenäisyyspätevyyttä kohtaan, mikäli tämä oli osoitettava tasavaltaisissa puitteissa.

Ne kansalaiset, jotka harrastivat monarkiaa, avasivat taistelun kesäkuulla julkaisemalla sanomalehdissä suuren, monien kymmenien huomattavien henkilöiden allekirjoittaman julistuksen monarkisen hallitusmuodon puolesta. Tämä oli alkuna lentokirjasille ja kirjoituksille puolesta ja vastaan, ja tällaisen toiminnan palveluksessa tapaamme pian Wilkunan, joka otti tehtäväkseen kerätä Oulun 1. et. vaalipiirin eteläosasta allekirjoituksia monarkistiseen lentokirjaseen.

"Hyvin tehtävässäni onnistuinkin", hän kirjoitti kesäk. 26 p. "Järkevin ja valistunein aines talonpoikaisväestöä on kaikkialla monarkistista. Maalaisliittolaiset sen sijaan ovat suurimmalta osalta aivan mahdottomia. Olkoon tässä kerrottuna eräs tilapäinen kohtaus muutaman sellaisen kanssa. Talutin Alavieskassa pyörääni sateessa ja vastatuulessa, saavuttaen sitä tehdessäni erään miehen.

– Kuninkaanhan ne taitavat meille tupata, alotti mies keskustelun.

– Mahtanevatko tupata? Ja liekö tuo haitaksi, jos tuppaavatkin.

– Herrojahan se kuningas vain pöngittää.

– Pöngittääkö se niitä sen paremmin kuin presidenttikään?

– No tietäähän sen nyt... monarkistinen hallitusmuoto.

Tämän sitovan todistelun jälkeen jurnutti mies:

– Mahtaneeko sitten kuningas ottaa viihtyäkseen täällä pohjoisessa?

– Eiköhän, koskapa ne viihtyvät toisissakin pohjoismaissa.

– Jos ne sen tänne tuppaavat, niin taitavat herrat kylpeä samalla lailla kuin punikitkin.

Läiskis!

Laiska tyyneyteni oli silmänräpäyksessä kadonnut ja melkein huomaamattani sivalsin miestä korvalle: 'S–n bolsheviki!' Sen jälkeen hyppäsin pyörälleni ja sateeseen hävitessäni kuulin takaani vain ällistyneen: 'Keh, pirua!'"

Tämä osoittaa, että Wilkuna harrasti monarkian saamista hallitusmuodoksemme todellisella uskonkiivaudella, kuin olisi siitä riippunut hänen oma persoonallinen menestyksensä. "Eikö siellä pääkaupungissa löydy voima-ihmistä tai edes pientä ryhmää päättäväisiä miehiä, jotka ajaisivat kuningasaatteen läpi moukkalauman ulvonnasta huolimatta?" hän kysyy koomillisen kiihkeästi heinäk. 4 p. Kun sitten Saksan luhistuminen teki monarkiapuuhasta lopun, Wilkuna kirjoitti marrask. 12 p. m.m.:

"Hämmästyksellä ja synkeällä mielenmasennuksella luin äsken lehdistä tiedon keisari Wilhelmin kruunustaan luopumisesta. Mitähän tästä lopulta tuleekaan? Saako bolshevismi Saksassakin vallan? Mikä suunnaton haaska tuo pyhä Venäjä onkaan! Sen mädäntynyt raato saastuttaa koko Europan... Persoonallisuudetko nyt ovat tuomitut uhreiksi ja kääpiöt kruunataan voiton palmulla?"

Wilkunalle Saksan lannistuminen oli henkilökohtainen onnettomuus, aiheuttaen pitkällistä synkkämielisyyttä, josta hän vain vähitellen virkistyi. Hän oli uskollinen lippuvalalleen. "Vastapäätäni tuossa seinällä", hän kirjoitti helmik. 11 p. 1919, "riippuu Kaiser Wilhelm, jonka äsken asetin kullattuihin kehyksiin... Toisella puolella Kaiseria on niinikään äsken kehyksiin pistämäni valkoinen kenraalimme – våran konung in spe". Niiden ääressä hän usein muisteli haaveitaan kuninkaan johtamasta yksimielisestä kansasta – ja suri näiden haaveiden nopeata luhistumista.

2

Lukuunottamatta tuota yllämainittua nimienkeräysmatkaa ei Wilkuna kuitenkaan käyttänyt paljon aikaansa monarkia-asian ajamiseksi, vaan enemmänkin eli siinä mukana tunteillansa ja toivoillansa. On jo mainittu, että kesä 1918 kului häneltä oleiluun ja lepäilyyn, minkä silloin tällöin keskeytti jokin pieni laineenharja.

Heinäkuulla oli häntä tervehtimässä m.m. Tampereen Sanomain kirjeenvaihtaja Helena Antverkka (kirjailijatar Fanny Davidson), kirjoittaen käynnistään hauskan kuvauksen lehteensä. Kirjeessään syysk. 3 p:ltä Wilkuna puolestaan kertoo, kuinka hän kerran kohtasi Helena Antverkan ja mitä silloin tapahtui:

"Entä mitä vielä jutteleisin? Jos sinua huvittaa, niin voinpa kertoa, että olen tehnyt – eräänlaisen raittiuspäätöksen! Asian kulku oli seuraava. Niinä päivinä kuin se Tamp. Sanomain Helena oli täällä Nivalassa, kohtasin kirkonkylän kievarissa tutun lääkärin, jolla oli matkassaan eräs pullo, sisältävä sangen väkevätä spiritusta. Nauteimme sitä haluksesta ja pian oli äksy temperamenttini täysin kypsynyt kaikenlaisiin pikku skandaaleihin, joista mainittakoon ainoastaan, että valoisana kesäiltana kylän läpi kotiin purjehtiessani kohtasin iltakävelyllään liikkuvan yllämainitun Helenan, kaappasin hänet syliini ja suutelin, antaen muutamaa hetkeä myöhemmin korvapuustin eräälle maalaisliittolaistasavaltalaiselle, jonka kanssa olin joutunut sananvaihtoon. Tietysti tämän johdosta Nivalan puolivillaisen nuorisoseuralaisnoblessin kielet kilkattivat viikon päivät. Mutta itse minä, täysin selvittyäni, sanoin itselleni: Sinä sika, kosket sinä näy ikinä oppivan jumalanviljaa ihmisittäin käyttämään, niin tämän jälkeen et kymmeneen vuoteen saa ottaa kahta lasia enempää kerralla. – Arvaanpa kyllä, että kiusaus hauskaan seuraan joutuessani tulee monestikin olemaan varsin vahva, mutta mälliä purren olen päättänyt tuomioni toteuttaa. Absoluuttista raittiuspäätöstä en tehnyt antipatiasta meikäläistä raittiusliikettä ja kaikenlaisia Heleniuspässejä kohtaan".

Tämä sama kommellus, jonka kertomista Helena Antverkka ei panne pahakseen, aiheutti myös seuraavan kirjallisen "tuomion":

"Koska Kyösti Wilkuna on taasenkin sopimattomalla tavalla käyttänyt väkijuomia, tuomitaan hänet:

Ettei hän saa koskaan enää mennä juominkeihin eikä itse panna sellaisia toimeen eikä myöskään hyvässä perheseurassa eikä kotona omaisten parissa ottaa kahta lasia enempää.

Nivalassa, 27 p. heinäk. 1918.

                                   Kyösti Wilkunan parempi minuus.

Yllä olevaan päätökseen alistuen lupaan pyhästi totella Kyösti Wilkunan paremman minuuden antamaa tuomiota.

Paikka ja aika kuin yllä.

                                    Kyösti Wilkunan huonompi minuus.

                                            Todistaa: S.L."

Tämän tuomion hän sulki kuoreen kirjoittaen päälle: "Avattava 4 p. toukok. 1929". Hän olisi silloin täyttänyt 50 vuotta. Hänen mieleensä varmaan kuvastui, millä tyydytyksen tunteella hän silloin tuon kuoren avaisi – kuinka hyvän päätöksen pitäminen olisi kasvattanut häntä siveellisesti ja tuottanut hänelle menestystä ja arvonantoa. Tämä kirjallinen lupaus on ilmaus siitä vastarinnasta, johon hän tämän jälkeen yhä tiheämmin nousi väkijuomia vastaan – siitä jonkinmoisesta heräämisestä, joka vähitellen alkoi kalvaa hänen sydäntään.

Jo keväällä Helsingissä ollessaan Wilkuna oli huolestuen puhunut lastensa kouluuttamisesta. Hänellä oli sellainen ajatus, että hän hankkisi jostakin Oulun lähistöstä – hän mainitsi Kempeleen – pienen tilan, josta pitäen lasten kouluutus kävisi helpommin kuin Nivalasta. Tästä ajatuksesta hän kuitenkin luopui huomatessaan, että Lapua, joka oli vapaussodassa erikoisesti kunnostautunut ja jossa vallitsi niin vitivalkoinen ja herännäis-luteerilainen henki, että Wilkunakin saattoi sen hyväksyä, tarjosi sekä koulu- että asuinpaikkana parhaat edut. Veli Taneli oli ostanut Jalmari Lahdensuon kauniin huvilan, "Raparannan", joen rannalta, tiheimmästä kylästä, pappilan ja kirkon naapuruudesta, ja oli valmis suomaan hänelle siinä asuinsijan kohtuullisilla ehdoilla. Tämä ratkaisi asian – Wilkuna päätti muuttaa Lapualle. Päätökseen vaikuttivat ylläolevan lisäksi vielä monet muut syyt, joiden kaikkien summana oli se, että hän oli taas tässä vaiheessa peräti kyllästynyt arvoisaan kotiseutuunsa, sen ihmisiin, ja varsinkin maalaisliittolaisiin. Kolme vanhinta lasta muutti koulun vuoksi jo elokuun loppupäivinä, muu perhe vasta syyskuun lopussa. Lapualta hän sitten kirjoitti marrask. 12 p., palattuaan lyhyeltä käynniltä Helsingistä:

"Hei! Hei!

Kiitos viimeisistä! Täällä elelen taas, runottaria hiljakseen palvellen, tämän maalaisen harmauden ja lisääntyvän rapakon keskellä. Intohimottomasti, puoli torkkuen kuluvat päivät. Nukun paljon ja 'syön mahani täyteen', sillä välin mietiskellen osakkeita (merkitsin Söderströmin osakkeista muutamia) ja hautoen rikastumissuunnitelmia. Kehitykseni kulkee edelleenkin hyvää vauhtia itaruutta kohti. Muistutan m.m. tuon tuostakin eukolle, että palasokeria ei saa ottaa esille eikä 'pööniä' haaskata muuta kuin vierasten aikana. Nautin näet suuresti tietoisuudesta, että varastossamme on viitisen kiloa kovaa sokeria ja toista kiloa pööniä. Mutta rahat pirut eivät millään pysy 'varastossa'. Ei mene päivääkään, ettei saa kukkarostaan suoltaa suuria eriä... Kirjota pian ja voi hyvin. Jos maailman tilanteessa keksit jonkun valokohdan, niin ilmota Herran nimessä minullekin..."

Elämäänsä ja seuraansa Lapualla hän kuvailee hauskasti kirjeessään tammik. 7 p;ltä 1919:

"Hei! Hei!

Veljeni tuo sinulle tämän kirjeen kanssa yhtä rintaa pienen palan teemakkaraa. Siitä ei Sinun tarvitse tiliäni hyvittää, vaan saapuu se vähäisenä uuden vuoden tervehdyksenä toivomuksin, että tätä vaatimatonta, mutta kieltämättä materialistista alkua seuraisi vuoden kuluessa yhä sakenevampi jatko meille kummallekin: teoksia, runsaita palkkioita, voitto-osinkoja j.n.e. Puolestani tulen tämän vuoden ajalla kyllä pitämään huolen, että saat kaupaksi käypiä teoksia. Työt panenkin tuimasti alkuun nyt kun pyhät ovat onnellisesti ohi ja edessä pitkät härkäviikot. Ja kyllä tämä Lapua, ainakin toistaiseksi, tuntuu vallan otolliselta asuinpaikalta, mitä työkuntoisuuteen tulee. Täällä pysyy mies paljon virkeämpänä kuin Nivalassa. Monipuolista ja osaksi vallan henkevätä seuraa on tyydyttävästi tarjolla. Vallan virkistyneenä palasin esim. toissa iltana vierailulta Jalo Lahdensuon talosta, jossa oli koolla täkäläistä intelligenssiä... Eilen, loppiaisiltana, istuin körttiukkojen ja tohtori Lybeckin seurassa. Polttelimme rauhanpiippuja ja filosofeerasimme. Olen Lybeckiä, hänen omituisesta ulkoasustaan päättäen, luullut leuhkamaiseksi maailman parantajaksi. Mutta hän näkyy olevan sangen miellyttävä ja henkevä mies, jolla on harvinaisen laaja sivistys. Eikä enää mikään turnipsinsyöjäkään, kuten aikaisemmin. Hän leikkasi kinkkua kuin oikea luteerilainen, joi kupin toisensa jälkeen kahvia ja poltteli piippua. Hän on kovin mieltynyt täkäläisiin körttiläisiin ja hänen poikansa on täkäl. yhteiskoulussa. Tällä matkallaan tilasi hän itselleen körttipuvun, jossa hän aikoo esiintyä piakkoin tapahtuvalla matkallaan Hollantiin ja Englantiin. Miellyin ukkoon aika lailla, – Huomeniltana taidan vaimoni kanssa mennä O.J:n luo visiitille. Mies miellyttää minua... Tässä monias päivä sitten olin hänen kanssaan täkäl. nahkatehtaalla pohjanahkaa ostamassa. Verstaassa työskenteli useita suutareita, jotka arvatenkin olivat punikkeja, kuten oikean suutarin tulee ja sopiikin. O.J. avasi tapansa mukaan suunsa ja julisti totuutta. Sosialismi niinkuin porvariuskin tulevat häviämään, mutta Jeesus Kristus on ainoa, joka pysyy. Se oli ponsi virressään. Suutarit viiltelivät vuotiaan, väänsivät häränsilmää ja muuttivat mälliä poskesta toiseen. Entä eräillä nimipäivillä monias viikko sitten. Koolla oli isohko seura, joukossa m.m. rovasti (Malmivaara). Keskusteltiin vilkkaasti yhtä ja toista. Mutta O.J. päätti tehdä lopun turhasta jaarittelusta. Kun syntyi pieni paussi, otti hän esiin taskuraamattunsa ja alkoi kuuluvalla äänellä lukea. Voit käsittää, kuinka minä nautin tilanteesta ja niistä ällistyneistä naamatauluista, jotka varovasti tutkistelivat toistensa ilmeitä. – Mutta hengellisen keskustelun ohella pistämme huomenna shakiksi, sillä O.J. on yhtä intohimoinen shakinpelaaja kuin kahvinjuoja ja tupakinpolttaja..."

Wilkuna joutui Lapualla rovasti Wilh. Malmivaaran lähinaapuriksi. Nivalassa oli rovasti Joos. Cajan ollut hänen ylin ystävänsä, "våran prost", jonka lapsellista kristillisyyttä, rauhallista olemusta ja kansanomaisuutta hän usein kiitteli. Malmivaara oli heränneiden johtajana Wilkunoille tuttu, ollen kuten muistamme m.m. Kyösti Wilkunan rippikoulupappi. Hän oli hyväksyen tutustunut Wilkunan tuotantoon, varsinkin hänen historiallisiin kertomuksiinsa, joissa ilmenevä "körttiläishenki" oli häntä erikoisesti miellyttänyt. Jo näistä syistä ja lisäksi vielä siksi, että hän tunsi jo nykyisin yleensäkin voimakasta vetoa heränneen kansan ja heränneiden pappien pariin, Wilkuna ennenpitkää oli luottavaisessa, avomielisessä ystävyyssuhteessa rovasti Malmivaaraan. Kun Lapualla siellä olevien koulujenkin vuoksi oli lukuisasti sivistyneistöä ja kun toisaalta heränneiden piirit erikoisella tavalla tyydyttivät Wilkunaa, väestön yleensä isänmaallisessa ja muussa suhteessa ollessa hänelle mieluista, saattaa ymmärtää, että Wilkuna oli tyytyväinen ympäristöönsä. Lapuahan on, kuten siellä oleskellessa pian huomaa, Etelä-Pohjanmaan keskeisiä kulttuuripaikkoja, jossa sivistyneistö ja kansa – herännyt aines myöskin – ovat jo vuosikymmeniä työskennelleet yhdessä korkean isänmaallisuuden ja ihanteellisen, jalon valistushengen elähdyttäminä. Lapualaisia Wilkuna tunsi ennestäänkin: siellähän oli sillankorvassa hänen shpalernajatoverinsa Vihtori Kosolan talo, josta tuli Wilkunan alituinen käymispaikka, ja siellä hän tapasi toistakin shpalernajatoveriaan, jääkäri J.H. Heiskasta, jonka puoliso oli kotoisin Lapualta.

Toinenkin vieraspaikkakuntalainen piti vähän myöhemmin, kevättalvella 1920, asuntoansa Lapualla – taiteilija Werner Åström, Wilkunan vanha ystävä. Åström, joka mielellään maalasi heränneiden muotokuvia, loi pari parhaita taulujaan muotokuvaamalla tunnetun herännäisyysmiehen, kauppias J.K. Kuoppalan, ja Kyösti Wilkunan.

"Olen hyvin tyytyväinen", Kyösti kirjoitti August-veljelle tammik. 30 p., "elämääni täällä Lapualla, sillä tämä on kaikin puolin virkeä paikka. Kaikesta päättäen se oli Jumalan tahto, etten saanut Nivalassa pysyväistä asuinpaikkaa, sillä tänne tulo oli kehitykselleni välttämätöntä".

3

"Hei! Hei!

Onpa jo aika katkaista tämä äänettömyys", kirjoitti Wilkuna helmik. 11 p. 1919, "johon minua ei ole sulkenut mikään penseys eikä murjotustauti, vaan se, etten ole saanut olla niin paljoa rauhassa, jotta olisin kunnollisen kirjeen saanut kyhätyksi. On tämä yhtä viheliäistä kokousten aikaa, joka ei edes minua, työkammion erakkoa, jätä rauhaan, vaan kiskoo mukaansa noille inhottaville puhujalavoille. Sitten Helsingistä palattuani olen ehtinyt keikkua senkin seitsemillä puhujalavoilla. Kokoomusläjän kokouksia ja iltamia, Vironpäiviä, suojeluskuntajuhlia... Kosteikkona siinä lomassa oli Etelä-Pohjanmaan aktivistien kokous, joka pidettiin toissa sunnuntaina täällä Lapualla. Kolmisenkymmentä vanhaa kapinoitsijaa meitä oli koolla ja hauskassa seurustelussa sekä runsaassa syöpöttelyssä kului päivä hupaisesti. Muistelojen ohella keskusteltiin kaikenlaisesta ja, vaikka järjestö muodollisesti katsottiinkin lakanneeksi, päätettiin kaiken varalta olla edelleenkin palvelusvalmiina. Lähimmäksi tehtäväksemme asetimme punikkikiihotuksen silmälläpidon. Joukossa oli myös Isontalon Antti, miellyttävä ja vaatimaton jääkäri, nykyään kotikuntansa suojeluskunnan päällikkö. Hauska oli hänen omasta suustaan kuulla niistä lukuisista vangitsemisyrityksistä, joiden esineenä hän on ollut ja joista on niin monenlaisia variatsioita saanut kuulla. Toissa lauantaina kertoi hän yhdessä jääkärimajuri Veckströmin (saman, joka haavottui Simon kahakassa ja makasi Oulun vankilassa, Enehjelmin haukuttavana, vallankumoukseen saakka) kanssa käyneensä Mehiläisen sairaalassa tervehtimässä – ystäväämme Enehjelmiä, joka kuuluu siellä piileskelevän. Kohtaus oli ollut seuraavan laatuinen. Ilman mitään ennakkoilmotusta koputtavat toverukset ovelle ja astuvat sisään. Nähdessään edessään kaksi viheriätakkista nuorta miestä alkaa E. vavista ja pöllöttää heihin laajentunein silmin. Yht'äkkiä tuntee hän V:n, mutisee jotain kohteliaisuuden tapaista ja yrittää tervehtimään, mutta peräytyy kuitenkin samalla. 'Te tiukkasitte minulta monesti tietoja Antti Isotalosta', lausuu V., 'tässä saan esittää jääkärivääpeli Isotalon'. Antti lyö kantapäänsä yhteen ja luo bulldoggin katseen E:hen. E. vaipuu raskaasti huoaten korituoliin istumaan. Seuraavassa hetkessä kimpoaa hän kuitenkin ylös ja alkaa hyvin energisesti pestä itseään puhtaaksi. 'Se luki aivan kuin kirjasta', kertoi Isotalo, – 'josta näki, että se oli paljon miettinyt asioita ja vartavasten valmistautunut itseään puolustamaan'. Lopuksi oli hän pyytänyt unhotusta sekä anonut nöyrästi saada ojentaa heille kätensä.

Viime viikon vietin Oulussa. Siellä oli komeat juhlat ja paljon ristirahvasta koolla. Syötiin lujasti, ryypättiin vahvasti... pidettiin puheita ja vedettiin 'Ålannin sotaa' ynnä muita lutherilaisia sotaveisuja... Sitten minulla oli juhlapuhe seurahuoneella ja työväentalolla. Kummassakin paikassa sali ahtaen täynnä yleisöä. Olin toveri-illatsun jäleltä aikamoisessa krapulassa, mutta siitä huolimatta pidin puheen sellaisella voimalla, että itsekin sitä ihmettelin... Se oli lutherilainen puhe... 'Edistysmieliset' siitä vain eivät olleet tykänneet...

Kirjalliseen työhön ei tässä perhanan hötäkässä tahdo mitenkään päästä käsiksi. Ensi sunnuntaina täytyy minun esiintyä parissa kokouksessa Härmässä ja sitä varten ryhdyn tässä panemaan kokoon puhetta contra Maalaisliitto. Jos saan siihen puserretuksi joitakinkaan kiviryhtisiä ajatuksia, lähetän sen kokoomusläjän kansliaan sinne H:kiin lentolehtisenä julkaistavaksi. Saman puheen pidän sitten vielä Ylistarossa ja Isossakyrössä..."

Näissä kirjeissään Wilkuna ei mainitse sitä, että hän piti juhlapuheen Lapuan seuratalolla tammik. 28 p. vapaussodan alkamisen muistotilaisuudessa, kuulijoinaan m.m. rovasti Malmivaara ja maanviljelijä Malkamäki.

Wilkunan puheen aiheena Oulussa yllämainituissa suojeluskunnan juhlissa helmik. 3-5 p. oli "jokapäiväinen leipä"; puhe julkaistiin kokoomuspuolueen vaalilehtisenä nimellä Sisäinen pohja lujaksi ja pettämättömäksi. Hän suunnitteli sen vanhassa tutussa paikassa, Mattilan pienessä kamarissa, jossa oli asunut koululaisena ja leikkinyt paperinukeilla Suomen sotaa sepänpoika Henrik Arvid Ockenströmin – sittemmin Arvi Järventaus – kanssa. Eipä kumma, jos tässä vanhassa heränneessä ympäristössä, jossa tohtori Lutheruksen järeä oppi oli aina ollut kunniassa, johtuikin mieleen hänen klassillinen selityksensä jokapäiväisestä leivästä, johon m.m. kuului "hurskas ja hyvä esivalta, hyvä hallituksen meno, hyvät tavat, kunnialliset menot..." "Kuinka selkeästi ja yksinkertaisesti", sanoo Wilkuna, "onkaan Lutherin nero tuonut siinä esille kaiken sen, mikä olennaisimpana kuuluu hyvään ja terveeseen yhteiskuntajärjestykseen"; Wilkuna kieltää yleensä sellaisen yhteiskunnan mahdollisuuden, josta nämä arvot ovat poistetut, ja väittää, että niiden arvojen "varassa ja pohjalla lepää köyhälistönkin onni". Kaikki, jotka työskentelevät niitä vastaan, ovat köyhälistönkin vihollisia. Historian ensimmäinen bolshevikki oli Catilina, ja hänen aseensa tapainturmelus – meidän sosialismimme on käyttänyt samaa asetta. "Niinpä onkin meikäläisestä anarkososialismista kohonnut henkisen sairauden rakennelma, jonka valtavuuden vasta nyt alamme tajuta. Kuinka syvälle yhteiskunnan huokosiin tämän henkisen sairauden levittämä tapainturmelus on imeytynyt, sitä tuskin olemme tulleet tarkoin ajatelleeksi tahi huomanneeksikaan..." Kaikkialle levinnyt huliganismi, yleinen kurittomuus, kansalais-, työ-, koti-, koulu- ja perhekurin höltyminen, eripuraisuuden aikaansaaminen – siinä sosialismin saavutuksia meillä. "Eikö yksin jo tämänkin perusteella ole täysin oikeutettua nimittää meikäläistä sosialismia henkiseksi sairaudeksi?" Suojeluskuntiin ei sosialismin eripuraisuudenkylvö ole vielä vaikuttanut, mutta se tulee tekemään siinäkin kohden kaikkensa. "Siksipä meidän onkin joka-ainoa hetki oltava varuillamme..." "Valkoisen Suomen taistelu punaista Suomea vastaan ei ole vielä päättynyt. Aseellisesti se kyllä on päättynyt, ja suokoon Jumala, ettei se siinä muodossa koskaan enää uudistuisikaan. Mutta se jatkuu, niin, sen on jatkuttava valkoisen Suomen siveellisenä rintamataisteluna tapainturmelusta vastaan... Tässäkin taistelussa on suojeluskunnilla jalo tehtävänsä". Ja tässä suhteessa me olemme asevelvollisia kaikki. "Sisäinen elämämme meidän on saatava lujaksi, meidän on saatava yleinen siveellinen tasomme korotetuksi, meidän on saatava täällä kaikilla aloilla voimaan vanha ja terve lutherilainen elämänmeno. Minä uskon lujasti, että me tulemme tässä taistelussamme onnistumaan... että työväestömme... pääsee vielä sen henkisen myrkytyksen ja luokkavihan kahleista, joita edesvastuuttomat kiihottajat ovat vuosikausia sen keskuuteen lietsoneet..."

Puhe on varmaan tehnyt vaikutuksen, sillä lukiessa sitä vielä nyt tuntee selvästi, kuinka syvä vakaumus kumajaa sen sanoista. Sen tehoa on lopuksi lisännyt heti perään laulettu Eino Leinon näitä juhlia varten kirjoittama ja Leevi Madetojan säveltämä Mies mieheltä:

    Mies mieheltä, mies mieheltä
    soi taisto nyt kautta maan;
    kenet taisto kaas, hän nousee taas,
    ei petturi milloinkaan.
    On kansojen oikeus iäinen,
    myös oikeus kansan tään;
    jos seiso ken ei eestä sen,
    hän kuollut on eläissään.

4

"Hei! Hei!" kirjoitti Wilkuna maalisk. 2 p. 1919:

"Otanpa nyt tässä kesken sunnuntailepoa ja teen Sinulle raportin viimeisistä toimistani. – Olen nämä viime viikot kierrellyt vaalipuhujana, huhtonut kuin hurtta maalaisliiton kylvömailla, ja olenpa sillä matkallani tehnyt yhden jos toisenkin opettavaisen havainnon. Miltä näyttää oikein maalaisliiton pääpesissä, siitä tässä pieni kuvaus: 2 viikkoa sitten olin juuri tähän aikaan kovassa pakkasessa ja kitisevällä kelillä – savut nousivat suorina taivaalle ja etäiset talojenikkunat hohtivat kuin sula metalli – matkalla Härmän Hakolan nurkalle. Meikäläisten kokous oli ilmotettu sikäl. kansakoululle. En tiennyt, mitä puoluekantaa opettaja, äsken paikkakunnalle muuttanut keltakorva nuorimies on. Perille tultuani kohtasin hänet käytävässä ja teki hänen nolo käytöksensä ja paksupiirteinen naamansa minuun tympäsevän vaikutuksen. Empien saattoi hän minut huoneeseensa. Pöydällä olevista, hänelle osotetuista 'Ilkasta' ja 'Helsingin Sanomista' totesin hänet maalaisliittolaiseksi. Se täydensi hänestä eteisessä saamani vaikutelman. Piittaamatta miehestä sen enempää ojensin itseni keinutuolissa lepoasentoon ja varustausin hiukan uinahtamaan ennen kokouksen alkua. – Tulipa sitten aika astua kokoussaliin. Tunsin kohta ilmasta, että suurin osa yleisöstä on maalaisliittolaisia. Juroina ja täynnä pullistavaa maahenkeä istuivat äijät lakki päässä pulpeteissa. Aloin puhua. Häijynilkinen hähätys ja erinäiset välihuudahdukset keskeyttivät tuon tuostakin esitystäni. Koettaen pysyä tyynenä sanoin sanottavani loppuun. Vaadittiin keskustelua ja valittiin puheenjohtaja. Ja sitten se alkoi. Aivan kuin puheenjohtaja olisi irrottanut tapin yhdestä tynnöristä toisensa jälkeen ja kaikista niistä alkanut kankeana kaarena, pihisten ja poristen, pinnistellä ulos sakeata ja haisevaa maalaisliittolaistököttiä. Kun ensimmäinen oli lopettanut ulostuksensa ja tappi oli suljettu, ilmotin minä lyhyesti, etten katso sen ansaitsevan mitään vastausta, koska se oli suunpieksämistä kokonaan asian ulkopuolella. Tämän jälkeen hoiti kokoomuksen puolelta keskustelua matkatoverini Oskari Herttua, mutta minä pysyin ylpeästi vaiti, ihmetellen vain, mikä suunnaton ero on ihmisen ja ihmisen välillä. Ja kaikilla näillä on kuitenkin samanlaiset valtiolliset oikeudet! Niin, on todellakin opettavaista tuon tapaisissa kokouksissa nähdä, kuinka hämmästyttävän primitiivistä rakennetta useimpien meikäläisten punaviivan vetäjien aivot ovat. – Mutta onhan niitä ollut toki toisenlaisiakin kokouksia: huone täynnä hartaita kuulijoita, ja uskonpa että itsekin olen onnistunut yhden ja toisen siemenen hyvään maahan heittämään. 'Ilkka' kuuluu tuon tuostakin haukahtaneen minun puheideni johdosta. Muuankin pikku räkytys oli alkanut rupriikilla: 'Kaikki ne tässä kans'... Mutta näinä päivinä se vasta alkaa oikea ryönävirta sikäl. lehdistä pärskyä päälleni, jahka ne saavat käsiinsä kirjoittamani ja siellä Helsingissä painetun lentolehtisen maalaisliitosta... Sanoin siinä erinäisiä totuuksia... Mutta antaapa pärskyä vain, minä olen asettunut jälleen kammiooni, vedän kauluksen korvilleni ja syvennyn kirjallisiin töihini.

Vaaliturneeni päättyi Vaasaan. Loppumatkalle antoi Kontsas, joka on toiminut 'Vaasan' toimittajana Vieno Jaakon kiertäessä puhujana, kirjeessään seuraavan ohjeen: 'Ylistarosta vaadit hevoskyydin Isoonkyröön, jossa puhut pontevat sanat maanant. kl. 6 illalla. Sieltä kuskaa Sinut edustajaehdokkaamme Vaismaa Isonkyrön pysäkille. Kl. 11.40 ill. saavut Vaasaan. Asemalla ottavat Sinut vastaan Matti ja minä. Sitten painumme klubille, jossa istuudumme pöydän ääreen...' – Kaikki tapahtui kuten kirjotettu oli ja me vietimme humisevan Matinpäivän. Seuraavana päivänä... ryhdyin valmistelemaan puhetta illaksi, sillä minut oli kutsuttu juhlapuhujaksi suom. klubilla vietettävään jääkärijuhlaan. Juhlaillallisten kestäessä – kunniavieraina oli viitisenkymmentä jääkäriä – pistäysin Matin ja Kontsaan kanssa aina tavan takaa buffetissa... Pidin puheeni suurella voimalla ja jääkäreille huudettiin eläköötä sydämen pohjasta. Kun joukossa oli muutamia jääkäriupseerien saksalaisia rouvia, jotka hiukan orpoina istuivat suomalaisen yleisön keskellä, pisti päähäni pitää heillekin puhe. Jääkärimajuri Engelbergin kanssa värkkäsin sen sivuhuoneessa saksaksi ja hämmästytin sitten nuo kunnon rouvat heidän omalla äidinkielellään. Lyhyt puheeni loppui lauseeseen: 'In der Hoffnung, dass Deutschland und Finnland weiter gute Freunde bleiben werden und dass kein Finnländer vergessen wird, was Deutschland für uns gewesen ist, fordere ich, dass alle Anwesenden mir beistimmen zu einem dreifachen Hurrah auf Deutschland'.[134] Ne ihanat ja kiitolliset blikit, jotka näiltä rouvilta sain palkakseni, lämmittivät kylläkin miehen sydäntä. – Kun tanssi alkoi, sijoituimme minä, Matti, Kontsas ja joukko jääkäriupseereita, niiden joukossa kaartin jääkäripataljoonan päällikkö, majuri Oesch, tukevasti pöydän ääreen eräässä sivuhuoneessa, missä sympaattista seurusteluamme jatkui lähelle kello kuutta aamulla. Muutaman tunnin nukahdettuamme menimme me kolme sivilistiä upseerikunnan kutsusta vastavierailulle kasarmiin. Oesch näytteli meille kaikki kasarmin nähtävyydet, minkä jälkeen seurasi aamiaiset upseerikasinolla. Istuin kunniapaikalla majuri Oeschin ja vuoristoprikaatin päällikön everstil. Jernströmin välissä. Oesch piti meille pienen puheen, mihin minä 'muutamin valituin sanoin' vastasin...

Näkemiini ja kokemiin! Kaartin jääkäripataljoonassa olen suorastaan ihastunut. Mikä järjestys, kuri, puhtaus ja ahkera työnmeno kaikkialla! Koko upseerikunta on jääkäriemme parhainta ainesta (joukossa yksi nivalainenkin). Jääkärikapteeni M—-ssä näin ilmielävänä edessäni miehen, jommoiseksi olen kuvitellut suomal. ihanneupseerin ja jonka olen päättänyt seuraavassa teoksessani hahmotella. Minun tarvitsee nyt vain valokuvata kapt. M. ja kuva on täydellinen. – Miehistöllä näki luettavana teostani – 'Kun kansa nousee'. Upseerit ovat tehneet siitä reklaamia ja kaikesta huomasin, että he (jääkäriupseerit) pitävät minua ikäänkuin erikoisena militäärikirjailijanaan..."

Wilkunan lentolehtinen maalaisliitosta ilmestyi kokoomuspuolueen vaalikirjasena nimellä Nuorin luokkapuolueemme. Sen henki ja kokoonpano. Koska Wilkunan suhde mainittuun puolueeseen on jo edellisestä käynyt riittävästi selville, pidän tarpeettomana lehtisen selostamista. Jos ja kun tulevaisuudessa, nykyisten riitakysymysten ulkopuolella, viilein aivoin kuvataan ja käsitellään itsenäisyysaikamme ensimmäisiä kiihkeitä eduskuntavaaleja ja niihin osaaottaneita puolueita, saattaa olla, että Wilkunan väitteet maalaisliitosta tulevat silloin punnittaviksi – nyt niillä vielä on päivänpolitiikan poleeminen sävy.

Wilkunan kuvaama juhla Vaasan Suomalaisella Klubilla pidettiin helmik. 25 p., jääkärien maahantulon vuosipäivänä. Hänen puheensa on ollut pitäjälleen kuvaava, "klassillisen voimakas", kuten Vaasa-lehti sanoo, jyrkkä ja tinkimätön, kuten myös voisi sanoa, sisällöltään seuraava:

Olemme kovakorvainen niskurikansa kuin israelilaiset, ilman sellaista jättiläiskasvattajaa ja johtajaa kuin Mooses, mutta silti korpivaelluskautenaankin pyrkien vissiin päämäärään, täysikäisen kansan itsenäiseen toimintaan. Lukuisat esimerkit osoittavat, että korkeammat voimat ovat Suomen kansaa ohjanneet kohti vapautta ja itsenäisyyttä. Maailmansodan vuosina kävi kansamme itsenäisyyskaipuu itsetietoiseksi ja pakottavaksi pohjimmaisia kerroksia myöten. Tämän Suomen kansan vapaustahdon lihaksitulo oli suomalainen jääkäripataljoona. Vasta jälkipolvet tulevat täysin selvästi käsittämään, kuinka suuri, kuinka ratkaiseva merkitys kansamme itsenäistymiselle on ollut sillä seikalla, että kaksituhatmiehinen joukko astui esiin kansamme vapauden puolesta, edessään vain kaksi vaihtoehtoa: voittaa tahi kuolla. Ave, patria, morituri te salutant! Eläköön Suomen jääkärit!

Wilkunan shpalernajatoveri, jääkäri Walter Vuoksi, oli tähän aikaan Oriveden suojeluskunnan päällikkönä. Kun Oriveden valtauksen vuosipäivä, maaliskuun 20:s, rupesi nousemaan näköpiiriin, ryhdyttiin puuhaamaan juhlaa. Muistaen Wilkunan Vuoksi pyysi häneltä ensin Suomen kaikissa paremmissa juhlissa välttämätöntä juhlarunoa ja sitten juhlapuhetta, Wilkuna kun ilmoitti runon syntyvän häneltä "kovin työläästi, jos syntyy lainkaan". Juhlapuhujaksi Wilkuna lupautui. Wilkuna saapui Helsinkiin jo maalisk. 13 p:ksi, jolloin shpalernajalaiset kokoontuivat viettämään vapautuksensa vuosipäivää, ja vietti täällä viikon ajan nauttien kaikkialla osakseen saamastaan lämpimästä ystävällisyydestä. Aamulla klo 7 maalisk. 20 p. hän hiljaisuudessa hävisi sohvaltani, jossa oli sen yönsä viettänyt, ja matkusti Orivedelle, jonne joutui hyvissä ajoin illan juhliin. Innostuneen juhlahengen elvyttämänä hän puheessaan viittasi päivän suurten muistojen aatteelliseen merkitykseen:

Tämäkin seutu sai vuosi sitten olla silminnäkijä-todistajana "niille suurille tapahtumille, joiden kautta historiallinen kehitys raivautuu eteenpäin". Saadut raskaat kokemukset antavat aavistaa, "mitkä suuret ja salaperäiset voimat meidän ulko- ja yläpuolellamme toimivat ja luovat horjumattomat suuntaviivat kansojen elämälle". Mutta me olemme tunteneet, ettei suurten tapausten virta ole meitä sokeasti sinne tänne heitellyt, vaan että "kaikki on suuntautunut vissiä, järjellistä päämäärää kohti". Huolimatta siitä, ettei mikään voimakas johtajahaahmo ole vienyt meitä eteenpäin, on kaikki suurin piirtein katsoen käynyt onnellisesti – meitä on johtanut "Suomen kansan elämisen tahto ja voiton tahto – se sisäinen voima, jonka kansojen kaitsija on aikojen aamuna kätkenyt rotumme vaistoihin ja joka takaa meille oman itsenäisen paikkamme kansojen perheessä". Me suomalaiset olemme valittu kansa, jolla on edessään "oma varma tulevaisuutensa, määrätty oma sijansa ja erikoistehtävänsä auringon alla". Maailmansota jatkuu valkoisuuden ja punaisuuden välillä. Bolshevismi on jäykkään kaavamaisuuteen kangistuneen, sokeasti materialistisen aatesuunnan, sosialismin, äärimmäinen johtopäätös; sen voitto tietäisi "materialismin voittoa kaikista henkisistä elämänarvoista", jotka parin vuosituhannen kuluessa ovat syntyneet kristillisen maailmankatsomuksen pohjalle. "Pohjimmiltaan bolshevismi ei ole muuta kuin Kristuksen jälkeisen juutalaisuuden hellittämätöntä vihaa kristillistä maailmankatsomusta vastaan". Mutta niin totta kuin henki on aineen yläpuolella, tulee tämäkin jättiläiskamppailu päättymään bolshevismin perinpohjaiseen häviöön. "Me saamme olla kohtalollemme kiitollisia siitä, että juuri meidän oli suotu antaa ensimmäinen voitokas isku bolshevismille". Olkoon edessämme mitä tahansa, uhatkoot meitä mitkä vaarat tahansa, suunnitelkoon bolshevismi uusia sotaretkiä meitä vastaan – me seisomme taisteluvalmiina, tietoisina siitä, että "me olemme valittu kansa, jota ei ole määrätty orjuuteen, vaan vapauteen, ei häviöön ja kuolemaan, vaan elämään ja luomaan itsellensä suurta tulevaisuutta".

Tämänsisältöinen oli Wilkunan puhe, voimasanainen, särmikäs ja erikoinen, täynnä ajatuksia, jotka varmaan tulkitsivat hänen syvintä uskoansa. Siitä kuultaa hänen sielunelämänsä yhä selvempi "körttiläisyys", palaaminen heränneen pohjalaisen kansanmiehen suoraviivaiseen ajattelutapaan, joka olikin hänelle lapsuudesta saakka kaikkea muuta tutumpi ja omaisempi, ja josta vierautuminen oli ollut vain pintapuolinen, maailman viettelysten aiheuttama häilähdys. Mutta samalla kuin Wilkuna sydämessään rupesi yhä enemmän janoamaan elämän vakavuutta, hän saattoi kuitenkin vielä lankeilla vanhaan inhimilliseen tapaan, saaden siten yhä kipeämmät pistot tuntoonsa ja kovin taisteluin edeten sitä tietä, joka johtaa uskonnollisten tunteiden yhä lisääntyvään herkistymiseen.

"Lieneepä jo aika", hän kirjoitti huhtik. 7 p., "lopettaa tämä äänettömyys, sillä onhan siitä aurinkoisesta aamusta, jolloin presiis klo 7 kohosin sohvaltasi, otin kaikessa hiljaisuudessa vuoteeni ja kävin, kulunut kai jo ainakin pari viikkoa. Olen aikonut jo ennenkin tietysti kirjottaa, mutta eipä siihen ole ollut kunnollista tilaisuutta. Olen ollut yhtämittaa menossa. Orivedellä perusteellisesti juhlittuani... oli minun ekspedieerattava eräs pieni kiireellinen työ, minkä jälkeen häntä suorana Vaasaan, josta taas viivana Tampereelle. Sieltä palasin lauantai-iltana, päättäneenä lujasti pysyä tämän jälkeen kotona. Puhujaksi on kyllä pyydetty Tyrväälle, Huittisiin y.m., mutta näin parhaaksi panna jo tapin tynnyrin suulle, muuten joutuvat omat työni liiaksi kärsimään..."

Pääsiäisenä olin käymässä Wilkunan luona ja tapasin hänet mitä parhaimmassa kunnossa, virkeänä, humoristisena ja hyväntuulisena. Jurotushetkiä ei sattunut, vaan loisti hänen silmistään koko ajan lämmin, herkkä ystävyys, eräänlainen säteilevä uskollisuus, joka oli liikuttava, samalla kuin hän koruttomalla, herttaisen avomielisellä ja vaatimattomalla käytöksellänsä sekä pirteällä, älykkäällä ja leikillisellä keskustelullansa teki yhdessäolon unohtumattomaksi.

6

Tammik. 21 p. (1919) toimeenpantiin Lapuan yhteiskoululla Vironiltama, jossa Wilkuna luki Viron-aiheisen historiallisen kertomuksensa nimeltä Lempensä pettämä. Siihen hän oli kirjoittanut johdannon, joka parhaiten kuvaa hänen kantaansa heimokansan asiassa.

"Niin läheisiä sukulaisia", hän sanoi, "kuin Suomen ja Viron kansat toisilleen ovatkin, ja niin läheinen kuin molempain maantieteellinen asema onkin, niin eroaa näiden kummankin veljeskansan mennyt historia sangen suuresti toisistaan. Mikään ruusuinen ei ole meidän suomalaistenkaan menneisyys. Yhtämittaisista kärsimyksistä, taisteluista nälkää, ruttoa ja ryssää vastaan, kertovat meidänkin aikakirjamme. Mutta siitä huolimatta tekisi mieli molempain veljeskansain menneisyyttä toisiinsa verratessa sanoa, että Suomen kansan entisyys on kuin syksyinen sunnuntai, täynnä alakuloisuutta ja surun tuntua, mutta ei kuitenkaan vailla valoa, jotavastoin virolaisten koko historia, ja vallankin varhaisin historia, kuvastuu mielessä kuin synkeä myrskypäivä, jolloin taivasta kattavat paksut mustat pilvet, jolloin salamat leimahtelevat ja ikivanhat juurevat puut ryskyen kaatuvat maahan. Meidän suomalaisten esi-isät ottavat kristinuskon vastaan ja liittyvät länsimaiseen sivistyspiiriin verrattain vähin taisteluin. Näyttää siltä kuin suomalaiset olisivat varsin lojaalisti, melkein kuin sopimuksen tietä, alistuneet yhteiseen valtioelämään ruotsalaisten kanssa. Mutta toista on virolaisten. Vasta pitkällisten ja veristen taisteluiden jälkeen saa saksalainen ritarikunta Viron kansan lannistetuksi. Mutta yhä uudestaan vielä senkin jälkeen nousevat virolaiset vimmattuun, Kullervoraivoiseen kapinaan, suistaakseen hartioiltaan vieraan ikeen. Oikeastaan olivat virolaiset vieraan vallottajan maahan saapuessa ehtineet valtiollisessa järjestäytymisessä koko joukon pitemmälle kuin meidän esi-isämme. He olivat parahiksi ehtineet sille asteelle, jolloin suku- ja heimoruhtinasten monipäisestä hallituksesta siirrytään yhden ruhtinaan johtamaan voimakkaampaan ja keskitetympään valtiorakennelmaan. Tämän vuoksi on virolaisten taistelu vapautensa puolesta paljon itsetietoisempi ja hurjempi kuin meidän suomalaisten. Historiallisena kaunokirjailijana olen toisinaan tuntenut melkein kateutta Viron varhaisempaa historiaa kohtaan: se on dramaattisista tapauksista niin paljon rikkaampi kuin meidän menneisyytemme, sieltä kohoaa näkyviin voimakkaita johtajayksilöitä, joiden nimet aikakirjat ovat jälkipolville säilyttäneet, mutta jommoisia meidän varhaisimmassa historiassamme ei valitettavasti esiinny, ellemme nyt tahdo ottaa lukuun piispa Henrikin surmaajaa Lallia".

Tämän johdannon summa oli se, että Viron kansaa oli autettava. Lapuallakin avattiin värväystoimisto ja innostus oli suuri sodan makuun päässeessä nuorisossa. Wilkuna ei kuitenkaan ollut aktiivisemmin puuhassa mukana – hänellä ei ollut siihen Lapualla tilaisuutta eikä hän voinut ajatella Viroon lähtöä – vaan täytyi hänen näin tyytyä antamaan sille aatteellinen kannatuksensa. Aunuksen-retki sensijaan tempasi hänet mukaansa.

"Hei! Hei!" hän kirjoitti toukok. 31 p., toruen minua pitkästä vaitiolosta ja jatkaen: "Olen kyllä nähnyt Sinulla olevan tavallista kiireemmän, Aunuksen retket ja muut asiat, joten itse asiassa en ole kovinkaan ihmetellyt vaiteliaisuuttasi. Itselläni olisi kyllä ollut aikaa kirjottaa, mutta en ole saanut sitä tehneeksi. Olen näet mököttänyt ja kyrännyt väliin koko maailmalle – tauti, joka minut tavallisesti keväisin tapaa. Valtionpalkintojen jako sai minut aluksi pienen 'tupakoimissynkkyyden' valtaan ja sitten on ollut kaikenlaisia pikku harmeja..." Kirjeensä lopulla hän sanoo lähtevänsä samana iltana vaimonsa kanssa Nivalaan, veljensä Arvidin hautajaisiin, ja lopettaa: "Kohta sen jälkeen piipahdan mahdollisesti Aunukseen, jossa viivähdän tympeimmän kesäajan".

Aunuksen vapauttaminen oli innostuttanut pohjalaisia. Värväys aloitettiin, vanhat aktivistitekijät asettuivat kokeneina kärkimiehinä johtoon, ja Seinäjoella pidettiin yhteistä keskustoimistoa, "Kosola se yhä vain värvää (joten ammatin voi katsoa hänellä jo ihan veriin syöpyneen)", sanoo Wilkuna eräässä kirjeessään Walter Vuokselle. Wilkuna ei, kuten saattaa ymmärtää yllä olevasta ja aikaisemmistakin kirjeistä, ottanut osaa mihinkään käytännöllisiin järjestelypuuhiin. Vasta toukokuulla hän rupesi miettimään Aunukseen lähtöä, johon häntä nyt innostuttivat paitsi Suur-Suomen aatetta myös kirjalliset aikeet. Vuosi oli jo kulunut liki puoleen, syyskauden kirjallisuusmarkkinat lähestyivät, eikä mitään ollut vielä tehty niitä varten. Entäpä Aunuksen-retki ja sieltä irronneet kaunokirjalliset aiheet – voisiko ne nopeasti takoa kiintoisaksi ja menekkikelpoiseksi kirjaksi? Näissä aikeissa hän lähti Aunukseen kesäkuun ensi viikolla, ottaen mukaan poikansa Kalervon.

Salmin laiturilla, juuri kun Wilkuna ihmetteli, minne hän oikein joutuisi yöksi, osuikin olemaan vastassa vanha tuttava, maisteri Toivo Kaukoranta, jonka hän viimeksi oli tavannut vuotta aikaisemmin Pohjanmaalla, värväilemässä vapaaehtoisia Vienan-retkelle. Kaukoranta esitteli hänet jääkärikapteeni R. Nordströmille, jääkärimajuri v. Hertzenin esikuntapäällikölle, joka juuri oli tullut autolla Vitelestä Salmiin ja aikoi samana yönä lähteä takaisin. Mentiin yhdessä nimismiehen asunnolle. Nimismies osui muuten olemaan eräs Wilkunan Shpalernaja-toveri, joita oli näissä puuhissa pari muutakin: silloinen eversti Sihvo, ja iäkäs opettaja Salo Kaukolasta. Lähdettiin heti matkalle Viteleen, jonne saavuttiin aamuyöllä. Päämaja oli Vitelen joen suussa olevilla Putilovin tehtailla, jonne myös sairaala oli sijoitettu. Wilkuna otettiin täällä avosylin vastaan; rykmentin päällikkö, jääkärimajuri G. von Hertzen, jääkärikapteeni R. Nordström, luutnantti K.E. Niemeläinen ja vänrikki Yrjö A, Tahvanainen y.m. pitivät hänelle olojen mukaiset tulijaispäivälliset, lausuen hänet tervetulleeksi ja osoittaen hänelle hienoa kohteliaisuutta kirjoittamalla hänet rykmentin rulliin "esikuntavääpeliksi", mikä ei velvoittanut erikoisempiin käytännöllisiin tehtäviin, mutta soi hänelle sen korkeimman sotilasarvon, johon Wilkunan kunnianhimo tällä uralla ylipäätänsä ulottui. Wilkuna oli hyvin innostunut ja ihanteellisten Suur-Suomi-näkyjen haltioittama, jopa siihen määrään, etteivät hänen päivällistoverinsa, jotka tarkoin tunsivat yrityksen tiellä olevat lukemattomat hankaluudet, kaikiste jaksaneet seurata hänen lentoansa.

Vitelestä tuli nyt Wilkunan olopaikka. Hän oleskeli esikunnassa, söi upseerien ruokalassa, seurasi tarkoin sotatoimia, teki muistiinpanot kaikista raporteista, ja seurusteli ahkerasti miehistön kanssa. Huomioistaan ja kokemuksistaan hän kirjoitti Uuteen Suomeen Sotakirjeitä Aunuksesta, joista ensimmäinen on päivätty kesäk. 16 p. eli siis noin viikko sen jälkeen, kun hän oli sinne saapunut, ja julkaistu 26 p. Kerrottuaan ensin matkastaan hän antaa kiittävän arvostelun päämajassa ja sairaalassa vallitsevasta järjestyksestä, selittää retken vaikeuksia ja myöhästymisen syitä, ja koettaa innostaa kansaa: "Muistakoon siis Suomen kansa tavallisilta kesäjuhla-, kokous- ja puhujalavatouhuiltaan uhrata edes osan huomiotaan Aunuksen asialle... Nyt on valittava: Joko vasarana tahi alasimena!" 16 päivää vasten yöllä saapui Vitelen edustalle pari venäläisten torpeedovenettä ampuen kylään ja tehdasalueelle muutamia kymmeniä kranaatteja, tuottamatta kuitenkaan sanottavampaa vahinkoa. Toinen sotakirje on päivätty kesäk. 18 p,, mutta julkaistu jo 23 p, (Iltalehdessä), Siinä Wilkuna kuvaa hauskasti käyntiänsä Tuuloksen rintamalla, jossa hän m.m. tapasi oululaisen komppanian ja sen nuoret "sotamartat", joille lyhyyden vuoksi oli annettu nimet "Tatu" ja "Topi". Wilkuna kävi myös Santamäen kuuluisassa naisluostarissa. Kaikkialla hänellä oli tarkoituksena painaa mieleen sopivia kirjallisia aiheita. Iloisuutensa ja innostuksensa vuoksi hän oli mieluinen toveri niin upseereille kuin miehistölle.

Retkikunnan selkäpuolella vallitsevan sekavan tilanteen vuoksi majuri v. Hertzen esitti Wilkunalle pyynnön, että tämä lähtisi Helsinkiin ilmoittamaan asemasta ja selittämään pikaisen ja tehokkaan avun välttämättömyyttä. Tästä kertoo Wilkuna itse kirjeessään Helsingistä kesäk. 22 p.:

"Hei! Hei!

Karjalan Retkikunnan Rykmentin N:o 1 esikuntavääpeli Kyösti Wilkuna ilmottautuu.

Saavuin eilenaamulla kl. 9 Rykmentin asioissa Helsinkiin. Astelin vakaasti Kirjaan, väänsin mällin oikealle kohdalleen, koputin tutulle ovelle ja – huomasin poksisi tyhjäksi. Kun neiti Böckerman ilmotti Sinun samana aamuna lähteneen maalle (sivuuttaen minut siis jossakin Riihimäen tienoilla), pääsi hammastarhastani hyvin ymmärrettävä ja harmistunut: s–a! Sillä olisin monista syistä tahtonut Sinua tavata. Olen ollut pari viikkoa Aunuksessa Hertzenin rykmentissä ja huomannut, että asiat pääasiassa nykyisen Hoitokunnan kelvottomuuden takia ovat kehittymässä yhä hullummalle tolalle. Sen vuoksi lähdin majuri Hertzenin y.m. pyynnöstä H:kiin, saadakseni asiassa jotakin aikaan. Neuvoteltuani eilen täkäl. aktivistien (Donner, Kaila, Ekola Härmästä, Åkesson y.m.) kanssa katsoimme parhaaksi antaa asialle pontta vanhan tavan mukaan Pohjanmaan kautta: pidämme siellä ensi keskiviikkona kokouksen, josta tuodaan selvät ja tinkimättömät ponnet niille epäröiville ja sinne tänne vilkuileville p–housuille, jotka meillä nykyään istuvat ministerien tuoleilla. Lähden sinne huomenaamuna tuota kokousta järjestämään ja palaan lähetystön matkassa Helsinkiin torstai-aamuna. Etkö voisi silloin tulla täällä käymään? Pidämme nimittäin silloin taas aktivistien kanssa täällä neuvotteluja ja niissä toivoisin Sinunkin olevan läsnä. Seinäjoen kokouksessa laadimme valmiiksi uuden hoitokuntaehdokaslistan... Ymmärrän kyllä, että Sinun on hyvä olla siellä jalon matroonasi helmoissa Pälkäneen hymyilevillä rannoilla, mutta sittenkin – jos voit, tule! Viivyn palattuani täällä päivän pari ja menen sitten viivana takaisin Laatokan taakse. Sillä minun on siellä hyvä olla – niin, tunnenpa taas kerran olevani oikein omassa elementissäni. Teosten aiheitahan minulta ei koskaan puutu enkä niitä mennyt sieltä hakemaankaan. Mutta tunnen jo sisuksissani, että minun täytyy joulumarkkinoiksi lykätä teos sikäläisistä vaikutelmista. Olen imenyt niitä kuin sieni itseeni. Nuoret urhomme ovat tehneet siellä sankaritekoja, joiden rinnalla Löfvingin seikkailut kalpenevat ja joista sanomalehtemme – onneksi – eivät ole tienneet juuri mitään kertoa. Sitäpaitsi elän siellä miesten keskellä. En tunne jalompaa sotilasparia kuin esim. majuri Hertzen ja hänen ykskätinen esikuntapäällikkönsä jääkärikapteeni Nordström. Entä kauppias Seise Salmista. Olin vallan ihastunut tutustuessani häneen. Mies sitä oikeata vanhaa juurta: jyrkkä kokoomuksen mies, monarkisti y.m. Mutta niinpä hän viime viikolla erosikin siitä nakkisakista, joka nykyään näyttelee Aunuksen hoitokuntaa – koska katsoi yhteistoiminnan mokomain herrain kanssa mahdottomaksi...

Tapasin eilen asioilla hiki hatussa hypätessäni sattumalta veljesi Väinön, tullen hänen pyynnöstään yöksi asuntoosi, jossa olen käyttänyt hyväkseni oivallista vuodettasi. Istumme täällä nyt hännillämme ja lohkomme kuivahkoja vitsejä, allekirjoittaneen saadessa tavan takaa ankaran noitumakohtauksen...

Pax tecum ja terveiset omillesi,

                                                   tuus totus
                                                 Kyösti Wilkuna,
                                                    vääpeli".

Seinäjoen kokous pidettiin keskiviikkona, kesäk. 25 p. Tuloksena oli, että allekirjoitettiin Wilkunan sommittelemat ponnet, joissa hallitusta vaadittiin ryhtymään kaikkiin välttämättömiin toimenpiteisiin Aunuksen-retkikunnan tukemiseksi, uhalla että "me katsomme olevamme pakotetut lopettamaan värväyksen sekä kutsumaan nykyiseen järjestelmään tyytymättömät vapaaehtoiset joukkomme pois Aunuksesta". Lähetystöön, joka toi nämä ponnet Helsinkiin, ei Wilkuna kuulunut – hän kävi sensijaan kotonansa, josta hetimiten lähti takaisin Helsinkiin ja sieltä Aunukseen. Helsingissä ollessaan hän sai kuulla Vitelen pommituksesta ja Tuuloksen rintaman tuhosta. Saavuttuaan Salmiin hän läksi ampumavaroja kuljettavassa autossa Tulemajärvelle, Kolatselän kylään, jossa tapasi Vitelen esikunnan. Täältä hän heinäk. 3 p. kirjoitti Uuteen Suomeen kolmannen sotakirjeensä (julkaistu 9 p.), jossa laajasti ja vilkkaasti kuvailee eteläisen rintaman murtumista.

Aunuksen-retken tarina oli lopussa. Wilkunan mielen täytti katkeruus – kuin olisi hän kärsinyt omakohtaisen vahingon. Hän oli ihastuen katsellut Karjalan kauneutta, mässännyt hurmaavissa Suur-Suomi- unelmissa, ja tunsi nyt olonsa kuin olisi yhtäkkiä joutunut alastomana hangelle. Ihaillessaan Tulemajärven kauneutta hän oli ulottanut haaveensa jo niin pitkälle, että tänne hän sitten muuttaakin, kun Suomen valta on lopullisesti täällä vakaannutettu – rakentaa Tulemajärven rannalle asunnon ja elää siinä soturina ja kirjailijana, joka oli kerran ollut mukana vapauttamassa näitä maita Venäjän vallanalaisuudesta...

Kotiinpaluulla Wilkuna ei pitänyt erikoisempaa kiirettä, vaan viipyi joukkojen parissa heinäkuun puolivälin paikkeille. Sitten hän läksi paluumatkalle, joka tapahtui Suojärven kautta jonkun sotilashenkilön autossa. Kotiin saavuttuaan hän kirjoitti heinäk. 22 p.:

"H. V.

Hei! Hei! Kun monias päivä sitten, paluumatkallani Aunuksesta, laskettelin autolla Suojärven ympäri, niin muistuipa elävästi mieleeni kaksi figuuria, jotka reput selässä ja sauvat kädessä, toisen naamataululla tuonelan synkeys, noin 15 vuotta ajassa taapäin taivalsivat eteenpäin samaista tietä. Pöntisenvaaran ohi kiitäessämme totesin, että Lerssin talo, jonka pirtin lattialla samaiset figuurit kirppujen kanssa tapellen viettivät yönsä, seisoi ennallaan, jonkunverran vain ehkä rapistuneempana ja lätistyneempänä. Ja Lerssin Palaga, se kielevä muija, joka meidät kyyditsi Kaitajärveen sekä suositteli meitä 'hyvinä musikoina' sikäläisille kristityille, kuului elävän ja käyttelevän kieltään yhtä taitavasti kuin ennenkin. Niinikään kuulin eräältä Kaitajärven neitoselta, että Matikan Ontrei, liuhuparta, elää ja vaeltaa hurskaana tietänsä, hoidellen isännyyttä syntymätalossaan, sillä toinen veljeksistä kuuluu kuolleen. Ikävä kyllä en itseään Ontreita saanut tavata, mutta ylen äijä työnsin hänelle terveisiä. 'Pyhiinvaeltajan' tunsivat Suojärvellä.

Olen siis jälleen kotona Lapualla, yhdestä ja toisesta kokemuksesta ja havainnosta rikkaampana kuin Aunukseen lähtiessäni. Mieleni teki hieman palata Helsingin kautta, varsinkin kun Seise Salmista olisi ollut matkatoverinani, mutta koti-ikävä sai kuitenkin valitsemaan suorimman tien. Minun täytyisi kuitenkin tavata Sinua, neuvotellakseni kanssasi yhdestä ja toisesta seikasta, m.m. siitä, mitä minun olisi edullisinta puskea joulumarkkinoille. Mitäpä jos tulisin käymään Pälkäneellä Sinun kesämajallasi...?"

XXV

LEBERECHT HÜHNCHEN JÄLLEEN TILANOMISTAJANA, "MIEKKA JA SANA". "LÄHIMMÄISIÄNI", "SUOMALAISIA SANKAREITA", TOINEN SIKERMÄ

1

Tähän mennessä on jäänyt mainitsematta, että Wilkunalla oli vapaussodasta tultuaan huolena m.m. koottujen historiallisten kertomustensa julkaiseminen. Se oli jo vanha ajatus, jonka toteuttamisen maailmansota ja Shpalernaja olivat siirtäneet tänne saakka. W.S.O.Y. oli julkaissut kokoelmasta Aikakausien vaihteessa syksyllä 1917 uuden painoksen ja aloittanut samalla keskustelut kootuista historiallisista kertomuksista, lukuunottamatta tietenkin niitä, jotka sisältyivät Sankarien ensi sikermään. Kokoelmasta Aikakausien vaihteessa tehtiin sopimus marrask. 13 p. 1917, ja piti painoksen sen mukaan olla 3000 kpl, palkkion ollessa 25 % kirjakauppahinnasta (3:50). "Kootuista historiallisista novelleista" tehtiin sopimus kesäk. 1 p. 1918 ja luvattiin siinä kirjailijalle 20 % nidotun kappaleen kirjakauppahinnasta. Kuvittajalle, arkkitehti Matti Björklundille, luvattiin 5 % samasta perushinnasta. Wilkuna ryhtyi kesän kuluessa toimitustyöhön, mikä sujui hitaanpuoleisesti muiden töiden vuoksi ja siksi, että oli kirjoitettava jokunen uusikin kertomus, ja että ne välttämättömyyden pakosta viipyivät aikansa kuvittajallakin. Työ ei ehtinyt valmistua jouluksi 1918, kuten oli tarkoitus, vaan ilmestyivät kootut novellit kahtena osana seuraavan vuoden puolella, helmikuun maissa. Nimekseen ne saivat Miekka ja sana; sivuja oli yhteensä 851; hinta oli nid. 25:–, sid. 35:–.

"'Miekka ja sana' on saapunut ja tekee se vallan muhkean vaikutuksen", kirjoitti Wilkuna Björklundille maalisk. 5 p. 1919. "Nyt vasta olen piirustuksistasi saanut täyden käsityksen ja ovat ne minusta erinomaiset. Samalla kuin ne ovat itsenäisiä taideteoksia, harmonieeraavat ne niin hyvin tekstin kanssa. Harvinaisen elävä on esim. Hakkapeliittain alussaoleva ratsuväen hyökkäys. Yleensäkään ei piirustuksistasi löydä hevillä kuolleita kohtia. 'Karoliinin korvapuustin' lopussa oleva karoliinin pää huvitti minua syystä, että olit siinä nähtävästi käyttänyt mallina minun naamatauluani. – Ihmettelen vain, mistä Söderströmin ovat kaivaneet tuon postillamais-katekismomaisen kansikuvan sekä plaseeranneet sen siihen omin lupinsa. Sinun oivallinen kansikuvasi, josta aivan yhtä hyvin käy ilmi 'miekka ja sana' idea, on pistetty ensi lehdelle..."

Ennen julkaisematon on ensimmäinen kertomus Korri, kuvaus Suomen esihistoriallisista "haapio-ihmisistä", "kivikansasta", jonka täytyy väistyä voimakkaampien ja korkeammalla kulttuuritasolla olevien tulokkaiden tieltä. "Korri oli kasvultaan hinterä ja luonteeltaan uneksiva ja saamaton. Sen vuoksi ei isä ollut hänestä koskaan oikein pitänyt". Hän on erikoinen ilmeisen sairaalloisuutensa vuoksi: kauhu lyö hänet tajuttomaksi, jolloin hän tärisee "kuin suonenvedon kourissa", "sätkyttelee ja vaahtoaa", mikä ominaisuus hankkii hänelle paremman aseman kuin muilla orjilla oli. Hänen elämänsä saa traagillista sisältöä vielä siitäkin, että hän tuntee vastustamatonta vetoa käskijäinsä kaunista tytärtä, Sorjakorjaa, kohtaan, jonka tapaturmainen kuolema karkumatkalla – hänenkin jouduttuaan orjaksi – lopullisesti sekoittaa Korrin järjen. Hän näki nyt "outoja näkyjä, puheli näkymättömäin olentojen kanssa, lankesi aika-ajoittain loveen, paransi tauteja, ennusti tulevia asioita, ja kykeni loihtimaan kanteleesta niin surumielisen ihania säveliä, että kaikkien silmät kyyneltyivät". Hän elää hyvin vanhaksi ja osoittaa hämäläisten ukonjuhlassa, "ett' on sortajista suurin kansan oma riitamieli", mikä opettava ajatus oli kirjailijalle hyvin tuttu kesällä 1918, jolloin hän tämän kertomuksen sommitteli.

Siinä, että Wilkuna teki Korrista kaatuvatautisen loveenlankeilijan, kuvastuu ilmeisesti jotakin hänen omasta sielustansa, siitä hiljaisesta, sairaalloisuuteen vivahtavasta kosteasilmäisestä mietteliäisyydestä, joka oli hänessä toisin ajoin vahvana puolena. Takatajunnassa piilevien mielikuvien vaikutuksesta hän asetti tämän loveenlankeejan, joka tässä suhteessa saattaa olla kaikua Panu-romaanin nuoresta Reidasta, lähelle Kullervon tarinaa, sijoittaen hänet orjaksi vanhempainsa surmaajain taloon kuten Kullervon Untamoiselle, ja polttaen hänelle Kiven Kullervon mukaisesti orjanmerkin otsaan. Mitään erikoisempaa arvoa ei tälle kuivahkolle kertomukselle voi antaa – se ansaitsee muistamista vain siksi, että siinä kuvastuu vivahdus Wilkunan omasta salaisesta sielunelämästä.

Kantaisän näky, Veretön sotaretki, Jouluyö Ukrainassa ja Isästä poikaan[135] eivät sisälly Wilkunan aikaisempiin teoksiin, vaan ovat ilmestyneet tilapäisjulkaisuissa. Ne eivät tuo uusia piirteitä Wilkunan kuvaan historiallisten kertomusten sommittelijana. Jouluyö Ukrainassa painuu mieleen, paitsi erikoisen ja itsenäisen sisältönsä vuoksi, myös siksi, että siinä Wilkuna todennäköisesti muistelee omia mielikuviaan shpalernajajouluna, jolloin hän, samoin kuin ratsumestari Procopaeus Ukrainassa, sai muistella perhettään yksin Raamatun ääressä, vieraassa ja kolkossa ympäristössä.

"Miekka ja sana", sotilas ja pappi, ovat olleet kansamme rakentajia. Jos Wilkuna olisi saanut nimeen sovitetuksi vielä "auran", olisi kolmas rakentaja, talonpoika, päässyt mukaan, ja nimi olisi vielä tarkemmin kuvannut hänen kertomustensa sisältöä, sitä samaa, jonka tulkitsee tuttu säe "Täss' auroin, miekoin, miettehin..."

2

Kun kansa nousee sisälsi pari lukua, Puheen, joka jäi pitämättä, ja Kun kieroon kasvanut oikaistiin. Jo teoksen ilmestyessä Wilkuna tuli ajatelleeksi, että ne voisi julkaista eri kirjasina sotilaita varten. Tammikuulla 1919 sotarovasti Malin pyysikin häneltä lupaa siihen, kirjoittaen vielä: "Sen lisäksi haluaisimme samassa tarkoituksessa saada teiltä noin painoarkin tai vähän suuremman kirjasen aiheesta: Suomalaisten osuus maailman historiassa. Olimme kääntyneet valtioneuvos J.R. Danielson-Kalmarin puoleen tällä pyynnöllä. Kiireellisten töitten tähden ei sanonut voivansa työhön ryhtyä. Sen sijaan oli hän neuvoteltuaan professori Gunnar Suolahden kanssa tullut siihen tulokseen, että Te olisitte siinä sopiva henkilö. Prof. Suolahti tarkastaisi kirjoituksenne historiallisen pätevyyden". Wilkuna piti tätä "kunniakkaana tarjouksena" ja suostui. Työn suorittaminen lykkäytyi kuitenkin tuonnemmaksi. Vasta 1921 ilmestyivät sotilaskirjaset n:o 9: Kurin merkitys ihmiselämässä, ja n:o 10: Suomalaisten osuus maailmanhistoriaan; edellinen on ilmeisesti yhdistelmä ja toisinto mainituista vapaussotakirjan luvuista. Professori Suolahden neuvot olivat Wilkunalle hyvin tärkeitä, auttaen häntä suppeasta tilasta huolimatta käsittelemään suurin piirtein kaikki tärkeimmät näkökohdat. "Toisen kansan holhous, sorrosta puhumattakaan, puuduttaa kansan henkiset voimat, sulkee näköalat ja lamauttaa työinnon niin aineellisella kuin henkiselläkin alalla. Vasta täysi valtiollinen vapaus ja riippumattomuus avaa kansassa piileville voimille tien, päästäen ne hedelmälliseen työhön omaksi ja koko ihmiskunnan onneksi".

Saatuaan vapaussotakirjansa valmiiksi Wilkuna hautoi useita kirjallisia suunnitelmia. Kaarle XII:n 200-vuotismuiston johdosta mainitsin hänelle jouluk. 5 p., että "jos sinä ottaisit kirjoittaaksesi hänestä populäärin, kaunokirjallisesti eloisan elämäkerran, unohtamatta siinä suomalaisia karoliineja ja niitä kärsimyksiä, joita Suomi silloin koki, niin siitä voisi tulla jalo teos".

"Tunsinpa heti houkutusta ehdotuksesi puoleen", vastasi Wilkuna (7/12). "Onhan mielikuvitukseni siksi paljon askaroinut siinä miehessä. Olen kerran ollut hänen vihollisensakin, esim. ensimäiseen 'Sydäntalveen' kirjoittamani karoliini-kertomuksen johdannossa haukuskelin häntä tuimasti. Mutta myöhemmin, tutustuttuani häneen niin sanoakseni persoonallisesti, olen alkanut hänestä pitää ja ihailla. Kaiken kaikkiaan hän oli mies. – Mutta milloin ajattelit jouduttaa elämäkerran julkisuuteen? Asia on nyt niin, että minä tahdon sen näytelmäni kaikin mokomin saada tässä kaikista ensiksi pois käsistäni. Se ei kyllä mahdottomia aikoja enää vie, mutta sen jälkeen ja vielä ensi kevääksi olen ajatellut lyödä pöytään 'Vapaussodan tyyppejä' nimisen kirjan. Niin ollen voisi Kaarle XII tulla vasta ensi syksynä,.."

Sankarikuninkaan elämäkerta jäi aikeeksi, samoin vapaussodan tyypit. Näytelmistä tulee puhe tuonnempana. Edellisestä jo tiedämme, että kevättalvi 1919 kului Wilkunalta politiikan palveluksessa ja että heinäkuu oli jo puolivälissä, ennenkuin hän kotiutui Aunuksesta, ruvetakseen sitten, kuten aikomuksensa oli, valmistamaan syksyksi teosta Aunuksen-retkestä. Sitä ennen, elokuun alkupuolella, hän kuitenkin tuli luokseni Pälkäneelle. Hän ajoi polkupyörällä Kangasalan asemalta ja sattui vastaani Salmentaan kylätiellä, jossa vähin häntä odottelin, kuitenkaan tarkemmin tietämättä hänen tuloaikaansa. Hänen humoristinen "mällinkääntöilmeensä" minut nähdessään ja hänen rauhallinen tyytyväisyytensä yhdessä kulkiessamme huvilalleni on painunut mieleeni ja kimmeltää sieltä kauniina muistona. Oli kirkasta ja lämmintä. Sappeenvaara näkyi komeana, siniautereisena, ja Hämeen luonto sulki meidät joka puolelta leppoisana syliinsä.

Kuten sanottu, Wilkuna oli tullessaan perin hyvällä tuulella. Vietimme päivän toverillisessa seurustelussa, kruunasimme sen kotoisella kylyllä, ja nukuimme yön syvässä rauhassa. Aamulla menimme kokemaan verkkoja, Wilkunan lausuessa epäilyksiä moisen puuhan kannattavaisuudesta, koska kaloja oli hänen tietääkseen vain kaupunkien toreilla ja kalahalleissa. Mutta kun verkko nostikin näkyviin aikamoisen hauen-venkaleen, kumoutuivat hänen epäilyksensä ja hän ilmoitti heti kotiin palattuaan hankkivansa pari verkkoa koettaakseen kalaonneaan Nurmonjoessa. Päivän kuluessa sitten alkoi ilmetä, että tyynen pinnan alla piili paljon tyytymättömyyttä ja levottomuutta. Hän oli pessimistinen äsken tapahtuneen presidentinvaalin johdosta, jonka tulos ei häntä miellyttänyt, kyllästynyt hallitukseen, joka oli jättänyt Aunuksen-retken oman onnensa nojaan, ja levoton siitä, mitä ehtisi saada valmiiksi joulumarkkinoille. Kun hän sitten tuli tietämään, että minulla oli melkein valmiina Soljalan emäntä, jota huvikseni olin kesän kuluessa kirjoitellut, hän vaipui yhä enemmän vaiteliaaseen "tupakoimissynkkyyteen", pohtien omia työmahdollisuuksiaan. Sunnuntaina olimme aamupäivällä vierailemassa naapuritalossa, jonka isäntä oli halukas tutustumaan kuuluun kirjailijaan, mutta tästä noin kolme tuntia kestäneestä käynnistä ei tainnut olla hänelle enempää kuin minullekaan erikoisempaa iloa: Wilkuna ei näet puhunut koko aikana juuri mitään!

Wilkuna läksi luotani postinkuljettajan veneessä Pälkäneen kirkonkylään, jossa hän tahtoi käydä tutustumassa Kostianvirran taistelupaikkaan ja vanhan kirkon raunioihin. Menin häntä opastamaan ja huomasin ilokseni, että hänen synkkyytensä rupesi lievenemään. Hän tarkasteli kyllä kiinnostuneena Kostianvirran rannalla näkyvät vallien jäännökset, mutta muistan saaneeni sen käsityksen, että hänen innostuksensa historiallisiin aiheisiin oli entisestä paljon viilentynyt. Poistuessani järvellä näin, kuinka Wilkuna tarkasteli vanhan kirkon romanttisia raunioita, jotka uinuvat vuosisatais-untaan keskellä vanhoja viljelyksiä, somasti erottuen metsäisen harjun tummaa taustaa vastaan. Hän kääntyi katsomaan jälkeeni, heilautti kättään, hyppäsi pyörälleen ja oli mennyt. Suojeluskuntapukuinen, miettivä-ilmeinen, vaitelias mies kuvastuu mielessäni, kun muistelen Wilkunan käyntiä Pälkäneellä kesällä 1919.

Olimme keskustelleet Wilkunan kanssa paljon, mitä hänen olisi sopivin ruveta joulumarkkinoiksi kirjoittamaan, mutta monet esteet näyttivät nyt tulevan hänen jo muutenkin myöhästyneiden aikeidensa tielle. Hän ei viihtynyt veljensä Tanelin vuokralaisena, sillä hurskaana miehenä Taneli pyrki säännöstelemään vanhemman veljensä väliin liian raisuja elämäntapoja. "Käy jo kovin tukalaksi asua tässä Rauharannan[136] ahtaudessa", Wilkuna kirjoitti August-veljelle toukok. 7 p. 1919. "Tuntee olevansa kuin lintuhäkissä. Sitäpaitsi on Taneli, kuten hyvin tiedät, kovin yksiaikainen, pikkumainen ja itsepäinen sääntöihminen. Kun minä tässä joku viikko sitten hiukan ryyppäsin täällä kotona erään vaasalaisen vieraani kanssa, määräsi hän minut muuttamaan toukokuun alusta pois. Ja kun minä en siitä perustanut, ylensi hän vuokran 65 markasta 100 markkaan kuulta, mikä minusta on jo kohtuutonta". Tämän vuoksi Wilkuna oli ruvennut katselemaan itselleen omaa asuntoa ja kevään korvalla ostanut Nurmonjoen rannalta, varsinaisen Lapuan kirkonjuuren ulkopuolelta, Marielund-nimisen palstatilan. Hänen olisi tietenkin pitänyt ostaa Rauharanta, jonka Taneli kyllä olisi myynyt – kuten tekikin vähän myöhemmin, – sillä siinä kaupassa hän olisi saanut todella hyvän ja kunnollisen asunnon, johon ei olisi tarvinnut uhrata suuria korjauskuluja. Mutta talopuuhat kun kerta kaikkiaan oli määrätty Wilkunan kompastuskiviksi, hän ei ilmeisesti tullut tätä mahdollisuutta vakavasti harkinneeksi, vaan joutui vastoin omaa etuaan Marielundin romantiikan lumoihin. Olihan Marielund Niilo Kustaa Malmbergin entinen asuinpaikka, jonka vanha ränsistynyt päärakennus oli vielä säilynyt, herättäen joukon Wilkunalle nyt niin rakkaiksi käyneitä herännäismuistoja; olihan siellä vietetty Lapuan kuuluisat herännäishäät, sulhasena herännäispappi Reinhold Helander, morsiamena Sofia Forsman, ja vieraana m.m. itse Ukko-Paavo;[137] ja liittyihän siihen hurjia tarinoita kuuluisasta puukkojunkkarista, Marjelunnin Jukasta, jonka "sankaritöistä" kansanballaadi kertoilee.[138] Olihan näin ollen selvää, että Wilkunan täytyi ostaa Marielund. "Olen ostanut vanhan, muistorikkaan Marielundin", hän kirjoitti August-veljelle yllämainitussa kirjeessään, "ja sen vanha, ränsistynyt rakennus on nyt perusteellisesti korjattava, niin että syyspuoleen pääsisimme oman katon alle".

Marielundissa asui kuitenkin kaksi työläisperhettä, jotka eivät hevillä suostuneet muuttamaan. Wilkunan täytyi heidät laillisesti häätää, ja siinä kului aikaa; häätöpäätös on päivätty heinäk. 24 p. Tällävälin ehti Taneli myymään huvilansa, josta Wilkunan täytyi muuttaa pois, ja näin kiristyivät hänen asunto-olonsa varsin hankaliksi.

"Hauskalta Pälkäneretkeltä palattuani", hän kirjoitti elok. 31 p., "jouduin jälleen naamatusten asuntopulani kanssa, elellen pari viikkoa tulikiven katkun kyllästämässä ilmapiirissä, sillä joukko synkeitä sarvipäitä tunkeutui hetkittäin hammastarhastani. Nyt se asia kuitenkin on jollakin tavoin ratkennut. Sain asuntopahasen Kovero-nimisessä myllytalossa kolme kilometriä kylältä. Täälläkin on tosin vielä vastuksinani eräs proletääriperhe, joka pitää syyskuun ajan hallussaan minulle työhuoneeksi tarkotettua mörskää. Siihen mennessä asumme äärimmäisen ahtaalla. Toissa päivänä suoritimme muuton ja kaikki alkaa olla taas järjestyksessä. Ja mikä parasta: viikon perästä saapuu Nivalasta kaksi mällinpurijaa, jotka vakavasti ryhtyvät Marielundia pykäämään. Ylimpänä tahtonani on tätä nykyä päästä, maksoi mitä maksoi, ensi juhannukseksi oman katon alle. Sen olen hammasta purren päättänyt".

Miettiessämme Pälkäneellä, mitä aiheita Wilkunan olisi sopivin valmistaa jouluksi, oli harkittu m.m. Suomalaisten sankarien toista sikermää, jonka tarpeellisuus oli selvinnyt sekä Wilkunalle että Ivalolle.

"Kohta Pälkäneeltä kotiuduttuani", Wilkuna jatkoi ylläolevaa kirjettään, "tein luettelon II osan sankareiksi ja lähetin ehdotuksen Ivalolle. Hän vastasi äsken ja epäilee, voimmeko täksi jouluksi saada sen pöytään sekä ehdottaa teoksen julkaisun siirrettäväksi kevääseen. Ehdotukseni käsittää 25 sankaria. Noin puolet niistä luulisin ehtiväni vielä behandlata, sillä olenhan levännyt mies, mutta niinpä täytyisi Ivalon ehtiä toinen puoli ja sitä minä suuresti epäilen. Pyydän siis sinua asettumaan heti yhteyteen Ivalon kanssa, tekemään asiassa nopean päätöksen sekä ilmottamaan siitä minulle ensi tilassa. Ensi kevättä pitemmälle en soisi asiaa kuitenkaan lykättävän".

"Mutta entäpä Santerin kanssa", hän jatkaa, "päätätte lykätä sankarit kevääseen, mitäpä silloin omalta osaltani lyön joulupöytään? Teoksenko Aunus-elämyksistäni, josta oli Pälkäneellä puhe, vaiko laajemman psykoloogisen tutkielman meikäläisestä pseudokansanvallasta ja erikoisesti meikäläisestä sosialismista, jonka todistan riettaaksi henkiseksi ruttotaudiksi, jota maan pinnalta pois juurruttamaan kaikkien on tarmolla käytävä. Olepa hyvä ja lausu mielipiteesi kirjeessä, jota ensi tilassa odottelen".

Tähän vastasin syysk. 2 p. Sankarit oli pakostakin lykättävä kevääseen.

"Kansanvallan ja sosialismin haukkumakirjaa en soisi sinun nyt kirjoittavan ensinnäkään siksi, että sellaisen valmistus tietenkin vaatii pitempiaikaista kypsyttämistä kuin mihin nyt on aikaa, ja toiseksi siksi, että tulisit menettämään sillä paljon lukijoitasi turpeenpuskijain leirissä... Jää siis jäljelle Aunuksen suunnitelma. Neuvoteltuani Santerin kanssa hyväksyi hän sen ajatukseni, että sinun olisi laajennettava Aunusmielikuviasi yhdistämällä sieltä tapaamasi heimo- ja sotilastervaskannot yhteen suomalaiseen pihkaa tiukkuvaan tyyppigalleriaan... Sanalla sanoen: valokuva-albumi suomalaisen kansan elämän joka alalta, tasavallan kantoiselta kaskimaalta..." Koetin innostaa häntä ja kehoitin kaivamaan esiin vanhat, tilapäisjulkaisuissa olleet pätkät, joista voisi – lyhyen ajan vuoksi – helposti saada kokoelmaan lisätäyttöä. "Kovasti siis istu työhösi ja kohdista valonheittäjäsi merkillisiin ryteikköihin, joissa kansamme vanha veri myllertelee omia aikojaan antaen palttua kaikelle muulle paitsi oman erikoisuutensa järkähtämättömälle toteuttamiselle".

Tähän suunnitelmaan, joka oli ainoa mahdollinen näin lyhyessä ajassa toteutettavaksi, Wilkuna innostuikin, suorittaen työn syys- ja lokakuun kuluessa. Nimekseen kirja sai Lähimmäisiäni ja ilmestyi marraskuun lopussa. Painos oli 8000 kpl, hinta 15 mk. Kun Wilkunalle maksettiin 25 % kirjakauppahinnasta, kertyi hänen palkkiokseen 30,000 mk, jolla häntä hyvitettiin marrask. 29 p. Vielä kerran oli siis hänen taloudellinen asemansa saatu vakautetuksi, ja sellaisena se olisi pysynyt, ellei Marielundista olisi tullut se uusi huvilayritys, joka jälleen sotki Leberecht Hühnchenin taloudelliset suunnitelmat toivottomasti sekaisin. Lähimmäisten kannen piirsi Fr. Alander – se ei miellyttänyt Wilkunaa. Teos meni aluksi hyvin kaupaksi, mutta pian levisi tunto siitä, että kysymyksessä oli välijulkaisu, ja silloin yleisö, jolla on erittäin hieno vaisto tällaisissa asioissa, veti kukkaronsa kiinni. Vuosien kuluessa painos on kuitenkin vähitellen huvennut.

Lähimmäisiäni on syntynyt Wilkunan oman sielun ulkopuolella. Sen kertomat asiat on nähty ulkokohtaisesti, realistisen kuvaajan tarkalla silmällä, mutta niitä ei ole eletty, iloittu eikä kärsitty siihen "sijaiskuoleman" tapaan, joka vasta kohottaa aiheen taiteen piiriin. Eräiltä puolilta ne silti valaisevat tekijänsä persoonallisuutta. Rivien välistä näkyy kertojan humoristinen, muhoileva, jopa joskus naurava ilme, ja sanonnan reippaasta sävystä tuntuu selvää kertojaniloa. Ja ilmeneepä kirjasta sekin, mikä kansanihmisen tyyppi Wilkunaa eniten miellyttää: se on tuo "kuusen juurakkoa muistuttava, nokinen, rosoinen ja monipiikkinen" äijänköriläs, jossa on, kuten hän sattuvasti sanoo, "tenhoavaa rumuutta"; joka on kerran sattunut kuulemaan sanat "laissa maan turva", ja sen perusteella ainaiseksi määrännyt puoluekantansa; joka on "kuhmuinen ja monisolmuinen", kostaen eukkonsa kielevyyden itsepintaisella, monta päivää kestävällä äänettömyydellä – joka lyhyesti sanoen on koko olemuksellaan itsetiedottoman, kansanomaisen-karkean huumorin ilmentymä. Kuvatessaan tätä tervaskantosarjaa Wilkuna sijoittuu lopuksi siihen itsekin, särmikkääksi, itsetiedottoman humoristiseksi, kirveellä – ilman höylää – tehdyksi kuusenjuurakoksi – samanlainen kansanmies kun hän itsekin pohjaltaan on.

3

Kesken tämän työn tuli häiriöksi hra J. Vuolle-Apialan haaste: Wilkuna oli muka herjannut häntä Shpalernaja-kirjassaan. Hänen asianajajansa, senaattori Ruusuvaara, kirjoitti Wilkunalle, houkutellen häntä järjestämään asian muuten, esim. anteeksipyynnöllä sanomalehdissä! Sitä ei Wilkuna tietenkään ollut halukas tekemään, vaan antoi jutun kulkea laillista tietänsä. Kiinnostuneena siihen tarjoutui K.N. Rantakari Wilkunan asianajajaksi, kirjoittaen ensi istunnon "avajaissanat", mutta juttu joutui kuitenkin jatkuessaan "käytännöllishävittömältä puolelta" minun hoidettavakseni, kantaja kun oli haastanut minutkin – kustantajana – samaan pesuun, ja minä halusin itse ajaa asiani. Perinpohjaisen oikeudenkäynnin jälkeen, joka päättyi vasta toukokuun 5 p. 1920, kanne kumottiin ja kantaja sai suorittaa huomattavat kulut.

Marraskuun lopulla Wilkuna vieraili Rantakarin luona Viipurissa saapuen sieltä Helsinkiin. Erääksi lauantai-illaksi pyysin luokseni Ellinor ja Santeri Ivalon, V.A. Koskenniemen ja Wilkunan. Viimemainittu, jolla oli paljon ystäviä, tosin myöhästyi, mutta ehti kuitenkin illanviettomme loppupäähän, antaen sille oman voimakkaan erikoisleimansa. Muistooni on jäänyt, kuinka lämpiminä hänessä heräsivät vanhat veljeystunteet nuoruudenystävää V.A.K:tä kohtaan, kuin kajastuksena ainaiseksi kadonneista ihanista ajoista.

"Nyt lopetan ja nousen pyöräni selkään", Wilkuna kirjoitti syysk. 15 p. 1919, "sillä minua vetää kuin maneitilla Marielundiin. Siellä mieheni ovat juuri työntäneet tunkraftit nurkkien alle ja minun on välttämättä päästävä näkemään, kuinka Marielundin ikivanha pytinki – Nils Gustaf Malmbergin rakennelma – ruskuen kohoaa pilviä kohti, muodostuakseen Kyösti Wilkunan asyyliksi". Lähimmäisten ja Suomalaisten sankarien ohella oli Marielundin korjaustyö talvella 1919-20 Wilkunan pääharrastuksena, kuten ymmärrettävää ja välttämätöntä olikin. Paitsi rakennustyötä hänellä oli huolena myös asuntonsa tuleva sisustus, jonka suunnittelussa arkkitehti Björklund häntä auliisti avusti. "Vietyäni nämä viikon työt postiin" (Lähimmäisiin tulevat pätkät), hän kirjoitti lokak. 11 p., "lähden käymään Marielundissa (nimensä on talo kuulemma saanut ensimäisestä emännästään, noin 100 vuotta sitten hallinneesta Maria Gummeruksesta)... Työt edistyvät hiljalleen. Sementtinen runvalli, kellari ja uuninperustat ovat valmiit, samoin alimmat uudet hirsikerrat paikoillaan. Jouluksi ei kuitenkaan valmistu. Painavimpana syynä on sementin puute". Kekriaamuna lähettämässään kirjeessä hän sanoo: "Huomenna otan kintaat käteeni ja lähden töihin Marielundiin. Sitten siellä paikat suljetaan ja talo jätetään talviteloilleen, kunnes Nivalan miehet palaavat keväällä työnsä päättämään".

Hänen elämäänsä muuten tänä talvena kuvaavat parhaiten otteet hänen omista kirjeistään:

Hän kirjoitti tammik. 17 p. 1920: "Viime keskiviikkona (nyt on lauantai ja sauna lämpiää) oli Feliksin päivä. Varasin pienen mötinäpullon ja kutsuin eläinlääkärin ja 'piispan'... luokseni illanviettoon. He tulivat ja toivat tullessaan kymmenkunta jykevätä isäntää. Ja kullakin isännällä taskussaan jykevä potteli... Arvaat sen, että siinä yön päälle lausuiltiin vallan mahtavasti: vihattuja lähimmäisiä ja poliittisia haisueläimiä lyötiin luokona alas, kuten pohjalais-kansallinen tapa ja luonteenlaatu vaatii... Åströmin Vänne on täällä ja on kovin innostunut Lapuaan – samoinkuin minäkin. Luulen, että hän saa täkäläisistä aiheista kokoon huomiota herättävän näyttelyn. Tällä haavaa maalaa hän m.m. minun muotokuvaani. Hänen täällä olonsa on minulle suuri virkistys, sillä hän on iloinen, virkeä ja sivistynyt mies. Mutta tuollapa näkyy hän tulevankin meille lauantaisaunaan ja mukana on hänellä kaksi viheriätakkia... Soita Santerille ja käske hänen jouduttaa sankarien valikoima, kuten hän lupasi. On jo aika ruveta niitä työntämään piirustajalle ja painoon". – "Kuvittele nykyisiä olojamme", hän kirjoitti tammik. 27 p. "Koko kahdeksanhenkinen perhe olemme sullottuina kahteen pienenpuoleiseen huoneeseen – kaksi muuta huoneentapaista ovat talvella aivan auttamattomat –, jotka nekin ovat niin hatarat ja kylmät, että viima panee tapetit heilumaan ja kädet pyrkivät yhtä mittaa olemaan kontassa. Lisäksi pitävät hiiret – talo on vanhan vesimyllyn vieressä – öisin kamalaa metakkaa ja nakertavat rikki yksinpä lasten koulukirjat..."

Sivumennen välähtää joskus näkyviin tärkeä puoli hänen sielunelämästään näinä aikoina.

"Elämäni kuluu nykyään tasaisesti työssä ja toimessa sekä lutherilaisessa sananviljelyssä", hän kirjoitti huhtik. 15 p.; "niinpä eilen illallakin olin pappilan pirtissä körttiseuroissa, minkä jälkeen tyytyväisenä ja väsähtäneenä paneusin oman eukkoni taa levolle. Sänkymmehän on nimittäin yksi ja jakamaton kuin Agathon Meurmanin – sama sotamies-Eeron tukevista lankuista kyhäämä, jossa minut itsenikin on todennäköisesti tehty. Rakennustyö antaa puuhaa aamusta iltaan. Mutta hauska on nähdä kodin muodostuvan ja uunien ylenevän. Ennustanpa, että minulla niiden seinien sisällä seuraa intensiivinen työkausi. Rovasti kertoi eilen henkipanossa merkityn minut Marielundin isännäksi, kuten oikein olikin".

Muistutan lukijan mieleen, että Wilkuna mainitsee eräässä kirjeessään Shpalernajasta Raamatun ylimmäksi lukemisekseen. Se ahdistus, jota hän siellä tunsi, sen ajan kovat ja jännittävät kokemukset, olivat järkyttäneet hänen mieltään, särkien sen jään, jonka alla lapsuudenkodin herännäiskristillisyys oli piilossa. Kuta vanhemmaksi hän tuli, sitä useammin alkoi tämä lapsuudessa toiseksi luonnoksi kasvanut kristillinen tunnepohja pulpahdella näkyviin, tehden sen sitä voimakkaammin, kuta ankarammin omatunto jonkin harha-askeleen johdosta soimasi. Tämä on aivan luonnollinen, vanhenemiseen usein kuuluva piirre, mutta Wilkunassa se oli tavallista voimakkaampi juuri niiden harha-askeleiden vuoksi, joihin hän inhimilliseen tapaan joskus vielä horjahti, ja lapsuudessa saadun uskonnollisen perinnön tähden. Lisäksi on huomattava, että Wilkuna joutui Lapualle tultuaan ilmapiiriin, jossa körttiläisyys on saavuttanut erikoisesti kunnioitetun ja joka suhteessa arvostetun aseman, leimaten tunnustajansa eräänlaisella kansanaateluudella. Ja nekin, jotka eivät varsinaisesti lukeutuneet heränneisiin, harrastivat Lapualla henkistä keskustelu- ja väittelyvoimistelua, pitäen m.m. raamattutunteja ja keskustellen uskonnollisista kysymyksistä. Näihin Wilkuna otti osaa. Hän puhui joskus uskonnosta viime vuosinaan, ja ilmeistä oli, että hän tunsi sielussaan uskonnon kaipuuta, sitä eriskummallista hengen janoa, jonka vain uskonto voi tyydyttää.

Kevättalvella 1920 Wilkunalle sattui väkijuomain vaikutuksesta kommellus, josta kyllä ei onneksi ollut pahempaa vahinkoa kenellekään, mutta jota seurannut katumus, häpeäntunne ja omantunnontuska järkytti hänen olemuksensa perinpohjin. Hän oli lisäksi vilustunut, ja kaatui nyt vuoteeseen kuumesairaana, sielullisesti ja ruumiillisesti raadollisena ja runneltuna. Itkien hän pyysi anteeksi vaimoltaan hänelle tuottamiaan suruja, vaikeroiden tunnontuskissa ja sydämenkivuissa, ja puhuen elämän parantamisen välttämättömyydestä. Hän ei saanut levottomuudeltaan rauhaa, vaan valvoi vielä seuraavankin yön, lukien Raamattua ja pyytäen keskellä yötä kutsumaan rovasti Malmivaaran. Tämä saapui ja sulkeutui Wilkunan huoneeseen kahdenkeskiseen keskusteluun, jonka tarkoituksena tietenkin oli saada sairas rauhoitetuksi ja samalla hänen herätyksensä syvennetyksi. Malmivaara oli hyvin selvillä siitä, mikä oli hänen hoidokkinsa heikoin puoli ja lankeemusten ensimmäinen alku: väkijuomat ja ystävät. "Ja nyt eroon huonoista ystävistä", hän oli lujasti sanonut hyvästellessään Wilkunan, eikä tämä varmaankaan voinut muuta kuin myöntää, että jos niin tapahtuisi, kiusausten hetket paljon harvenisivat.

Eräälle sivistyneelle nuoruutensa ystävälle hän kirjoitti heräämisestään:

"Tämän vuoden alkuviikkoina kirkastui hän – Jeesus Kristus – minulle Jumalan Pojaksi, siksi ainoaksi, jonka kautta ja avulla ihminen voi tulla pelastetuksi. Nyt ei Raamatussa paremmin kuin kristinopissakaan ole vähäisintäkään kohtaa, jota en täydellä vakaumuksella ja lapsen antaumuksella voisi hyväksyä...

Täten olen johtunut omaksumaan Kristuksen opin ainoana tienä autuuteen. Lueskelen nykyään ahkerasti Raamattua, joka käy minulle päivä päivältä yhä sisältörikkaammaksi. Varmaan tulee aika, jolloin minut leimataan ahdasmieliseksi körttiläiseksi".[139]

Tätä säikähtyneen harrasta, katuvaa mielentilaa kesti jonkin aikaa, mutta väljähtyi se tietenkin pian. Se ei kuitenkaan kadonnut jäljettömiin, vaan tästä alkaen kyti Wilkunan sielussa tuli tuhan alla, uusista tappioista huolimatta kutsuen häntä yhä voimakkaammin kotoiseen herännäisyyteen. Hän taisteli vastaankin, entisen kieltämyskauden mainingit tyrskähtelivät väliin voimakkaasti, mutta hän tiesi silti ikäänkuin jo antautuneensa – kerran päätyvänsä siihen piiriin, josta oli lähtenyt. Mutta se, ettei tämä voinut vielä tapahtua, että maailma edelleenkin sai joskus temmatuksi hänet mukaansa, ja että herkistynyt tunto toisaalta yhä kipeämmin häntä rankaisi, synnytti traagillisen taistelun hänen sielussaan, ristiriidan, jonka tuottama haava ei ehtinyt hänen elämänsä aikana parantua.

4

Wilkuna oli vaatimaton henkilö. Väliin ilmenee hänen kirjeissään melkoista itsetuntoa, mutta ne ovat hänelle vieraita puuskauksia, joita hän itse varmaankin jälkeenpäin ujosteli. Hänen vaatimattomuutensa – joka toiselta puolen oli eräänlaista ylpeyttäkin – meni niin pitkälle, että hän esim. oli haluton hakemaan Kordelinin apurahoja, eikä olisi tullut hakemusta tehneeksi ilman ulkoa tulevaa sysäystä. Tuntien Wilkunan erikoisuuden tässä suhteessa ja peläten hänen lyövän laimin tämän tärkeän seikan lähetin hänelle jouluk. 19 p. 1919 Kordelinin rahaston ilmoituksen ja samalla jonkinmoisen luonnoksen hakemukseksi. Wilkunan omien puheiden perusteella mainitsin siinä hänen suunnittelevan "teosta, joka ikäänkuin polttopisteeseen kokoaisi kansamme sivistyksellisen kehityksen aikaisempia historiallisia vaiheita, valaisten niitä taiteellisessa, kaunokirjallishistoriallisessa muodossa". "Teokseni kehykseksi", sanottiin anomuksessa, "olen suunnitellut Turun tuomiokirkkoa, aikoen keskittää kuvaukseni sen ympärille ja lähtien kaikista niistä muistoista, joita sen juurella ja yhteydessä herää". Lisäksi Wilkuna ilmoittaa aikovansa uudelleen kirjoittaa Shpalernajassa palaneen romaaninsa ja näytelmänsä, mainitsee Suomalaisten sankarien toisesta osasta ja Suomen sotaa koskevasta romaaniaikeestaan. "Olin päättänyt", kirjoitti Wilkuna sitten jouluk. 23 p., "etten hakisi Kordelinin penninkejä, mutta koska nyt niin veljellisesti työnsit mulle valmiit paperit, niin lähetänpä ne sittekin sisään. Eihän ota jollei annakaan". Wilkunalle annettiin 10,000 mk, mikä huomattavasti helpotti hänen taloudellista asemaansa.

Toinenkin sekä taloudellisesti huomattava että muuten ilahduttava seikka sattui hänelle 1920:n nimiin. Kasimir Leinon kuoltua vapautui yksi kirjailija-apuraha, Iltalehti kirjoitti sen johdosta huhtik. 4 p. 1919, että tämä apuraha oli nyt annettava Maila Talviolle, minkä johdosta minä kirjoitin seuraavan päivän numerossa, että se olisi annettava mieluummin Kyösti Wilkunalle tämän varattomuuden vuoksi. Mainitsin myös puoltaen Ilmari Kiannon ja lopetin: "Ja annettakoon se kaikille näille kolmelle, annettakoon se useammille. Ymmärrettäköön hallitusmiesten kesken, että kansa tahtoo elättää profeettansa, ettei heidän tarvitsisi kuin Eliaan odotella, milloin kaarne sattuisi Herran erikoiskanslian määräyksestä tuomaan heidän suuhunsa leivänkappaleen". Tämän johdosta Wilkuna kirjoitti huhtik. 7 p.:

"Viimeksi saamassani Iltalehdessä esiinnyt Osmo Iisalona puolestani, mistä kiitos. Nähdessäni aiemmin Iltalehden ehdottavan Kassen eläkettä Maila Talviolle, tulin kyllä itsekseni ajatelleeksi, että voisinhan sen yhtä hyvin minäkin saada, ehkä nyt Maila onkin koko lailla vanhempi kirjailija. Mutta onhan hänen ekonomiansa professorskana paremmin turvattu... Tietysti se tällä kertaa menee ohi minun suuni, mutta viis siitä: onpa se päivä huomennakin. Saisivat ne muutoin ruveta niitä apurahoja myöntelemään hiukan runsaammin eikä yleensä vasta vähän ennen kuolemaa. Niin että kirjailija, joka on osottautunut produktiiviseksi sekä kohoaa yli keskitason, saisi jo parhaana luomiskautenaan asemansa turvatuksi".

Tämä asia unohtui sitten noin vuoden päiviksi muilta, vaan ei valtion kirjallisen lautakunnan puheenjohtajalta Juhani Aholta. Eräänä sunnuntaina huhtikuun alkupuolella minulla oli kunnia joutua hänen kanssaan sunnuntaikävelylle, jolloin hän laajan kirjallisen keskustelun ohella, jossa erinomaisesti kuvastui hänen terve järkensä ja rauhallinen viisautensa, johti puheen Wilkunaan, tiedusteli tarkoin hänen taloudellista asemaansa, ja lopuksi pyysi, että kirjoittaisin häntä varten yksityisesti, kahdenkeskisenä asianamme, esityksen Wilkunan kirjallisesta toiminnasta, hän itse kun ei ollut sitä niin tarkoin seurannut. Tämän tein kiireimmiten, Toukok. 8 p. saatoin sitten kirjoittaa Wilkunalle:

"Kaikista ensiksi onnittelen sinua siitä, että valtio on kohdallesi herännyt ja antanut sinulle tunnustuksen työstäsi eläkkeen muodossa, jota ei tietysti koskaan oteta pois. Toivoisin, että pistäisit Juhani Aholle kirjeen, jossa... kohteliaasti häntä kiittäisit tästä, sillä hänen ansiotaan se taitaa olla sinun omien ansioittesi jälkeen. Luulen että sinulla on ollut lautakunnassa vastustajiakin. Osoittihan Aho sinulle tavatonta suopeutta sillä, että pyysi minulta ensin tietoja sinun teoksistasi ja sitten suoranaista lausuntoa kirjailijatoiminnastasi... Hyvä tapa vaatii mielestäni sinua kiittämään".

Eläkekirja oli asetettu 4000 mklle viideksi vuodeksi. Wilkuna sai sen jo kesällä haltuunsa. En tiedä, kiittikö hän Ahoa, mutta toivon hänen niin tehneen. Helatorstaina hän kirjoitti:

"Kun rakennustyö nielee rahoja aivan uskomattomasti, on minua jo jonkun aikaa painanut salainen mielihaikea, että näinköhän minä kunnialla saankaan rakennussuunnitelmani läpiviedyksi. Tartuinpa nyt äsken kynään ja tein perusteellisia laskelmia, huomaten ettei asemani sentään vallan toivoton ole. Harkitsemista se kuitenkin ansaitsee enkä ilman jonkunlaista lainaa pääse läpi. Laskujeni mukaan tarvitsen vielä 18000 mk, ennenkuin talo välttämättömine ulkohuoneineen on kunnossa. Juoksevalla tililläni on enää vain 1000 mk. 'Kirjalta' olen saamista noin 8000 mk. Jos valtion eläke luetaan tämän vuoden alusta (josta sinä hyväntaht. ottanet selvän), niin saanen siitä juhannuksen tienoissa nostaa 3600 mk. Vaillinki siis 5400 mk. (Toinen puoli Kordelinin rahoista l. 5000 mk on nostettavissa vasta lokak. alussa ja sen tarvitsen tietysti työrauhani turvaamiseksi syyskautta varten). Neuvo nyt, mistä voin tuon puuttuvan summan ottaa? Onhan minulla, kuten tiedät, 10 kpl Kansallispankin vanhoja osakkeita sekä 13 kpl. Söderströmin. Myydä niitä en tietysti halua, mutta pantata täytynee. Täkäläisten rahalaitosten puoleen en kuitenkaan kernaasti kääntyisi. Voisitko samalla kuin lähetät minulle isälliset neuvosi, puuhata tulemaan noin puolikymmentäkään tuhatta frangia käteistä?

Taloni täysin valmistuneena tulee maksamaan noin 65000 à 70000 mk ja käsittää se hyvässä kunnossa olevan, vuoratun, kuudella tulisijalla varustetun asuinrakennuksen, saunan ja sen yhteydessä pesutuvan, kanahuoneen ja tilavan halkovajan sekä 1 1/2 tynnyrinalaa hyvään kasvukuntoon saatettua jokirinnemaata. – Kolmen päivän kuluttua lähtee muurari talosta ja sitten tulee maalari ja tapettien panija. Tasan kuukauden kuluttua tästä lukien työnnymme sinne sisälle. Vasta sen jälkeen voin kääntää huomioni Sankareihin. Tätä nykyä se on absolute omöjligt. Hätinä saan silloin tällöin kirjepahasen jollakin vapaalla pöydännurkalla kirjotetuksi. – Huomenna tartun talikkoon ja alan perunamaata höystää. Nyt lähden hevosmiestä tilaamaan..."

Vastasin hänelle toukok. 17 p. ilmoittaen, että eläke maksetaan hänelle vuoden alusta, kesäkuun lopussa ensi kerran, kahdelta vuosineljännekseltä. Kehoitin häntä laittamaan talon yhtä painoa hyvään kuntoon, ettei keskeneräisyys jäisi häntä hermostuttamaan, ja lähetin hänen pyytämänsä 5000 mk. Neuvoin häntä lopuksi hankkimaan paikkakunnalta 10,000 mkn kiinnityslainan, minkä hän tekikin. Näin tulivat hänen raha-asiansa jälleen siedettävälle kannalle.

Kaikki näytti siis valoisalta, "Marielundissa, 28/6 1920" päiväsi Wilkuna seuraavan kirjeensä, aloittaen sen sanoilla "Kunnioitettava Veljeni Herrassa". Hän oli muuttanut uuteen kotiinsa ja kirjoitti tyytyväisenä:

"Istunpa ensi kertaa tässä uudessa ja lopullisessa kodissani kirjotuspöydän ääreen, omistaen täten ensimäisen kirjeeni Sinulle sillä hurskaalla toivomuksella, että niin kauan kuin korkeat kohtalonvallat antavat minun tällä sijalla panna mustaa valkoisen päälle, suhteemme jatkuvasti pysyvät hyvinä, niin hyvinä kuin se yleensä on mahdollista raadollisen kirjailijan ja kustantaja-juutalaisen välillä.

Sisäänmuuttomme tapahtui juhannuksen aaton-aaton-aattona eli tasan viikko takaperin. Vakaa aikomukseni oli kirjottaa Sinulle hetimiten, mutta niin on viikko mennä vilahtanut minun saamatta siihen tilaisuutta: mööpeleitä piti tulisella kiireellä järjestellä paikoilleen, sitten juhlittiin juhannusta ja sitten täällä on yhtämittaa hypännyt vieraita onnittelemassa meitä uuteen kotiimme, jota kaikki yksimielisesti ylistävät hauskaksi ja juuri kuin minua ja minun kirjallisia töitäni varten luoduksi...

Koska minulla edelleenkin on senkin seitsemän rautaa tulessa – ulkopuolellahan jatkuvat rakennustyöt vielä täydellä höyryllä – niin en huoli tällä kertaa pitempää epistolaa kyhätä... Ilmotan vain, että sen viimetalvisen asuntokurjuuden jälkeen nautin sieluni pohjasta tästä uudesta ja omasta kodistani samoinkuin näkyvät kaikki perheeni jäsenetkin tekevän, Ja niinpä alan aivan ensi tilassa jatkuvain rakennushommain ohella panna sankareita paperille...

Körttiläis-lutherilaiset tupaantulijaisseurat pidetään vasta elokuulla, kun rakennustyöt ovat päättyneet ja piha saatu siivotuksi. Silloin täällä viljellään voimallisesti sanaa..."

5

Ivalo toivoi, että Sankarien toinen sikermä olisi saatu ilmestymään syksyllä 1920, ja samaa toivoin tietysti minäkin. Kirjoitettuaan heinäk. 3 p. pitkän epistolan, jossa hän m.m. äksyili messujen johdosta – "messut, messut, ne ovat nyt jokaisen suussa" – Wilkuna vaikeni syyskuun loppuun saakka, lähettämättä ainoatakaan "sankaria". Ivalon osuus valmistui jo kesän kuluessa, ladottiin ja lähetettiin kuvittajalle, mutta Wilkunalta ei kuulunut mitään. Huolestuneena kirjoitin hänelle syysk. 1 p. tiedustellen, oliko hänelle jotakin tapahtunut vai mikä oli vaitiolon syynä, mutta vastausta ei kuulunut. Neuvoteltuani Ivalon kanssa kirjoitin hänelle uudelleen saman kuukauden 28 p., koettaen osua tyyliin, joka saisi hänet vastaamaan:

"Voit aavistaa, ettei moni morsian ole niin haikeasti sulholtaan kirjettä odotellut kuin minä sinulta. Kun äkäytyy yhtäkkiä mies jurnuttamaan kuin iäkäs ahvenen köriläs kiven kylkeen, niin ettei liikahda, vaikka sammalet kasvaisivat pitkin kylkiä, parta homehtuisi viheriäksi, sisälmykset kivettyisivät ja maailma päälleen mällähtäisi sekä viimeisen tuomion vaskipasuuna päästäisi samanlaisen äänen kuin Oulun tuutauksessa. Mitä on tapahtunut? Onko koko Lapua ja Wilkunan sukukunta pyyhkäisty olemattomiin maan päältä?

Tällaiset kysymykset risteillä puuskauttelivat allekirjoittaneen ja Aleksanteri Ivalo I:n päässä, koska tapasimme toisemme tässä aamulla, hän menossa parturiin karvaisena ja jouhisena kuin kalttaamaton sika, ja allekirjoittanut menossa kotiin nälkäisenä kuin kymmenen päivää paastonnut tiikeri. Jos meillä olisi ollut molemmilla häntä, niin olisit voinut nähdä, kuinka kaameasti sillä olisimme piiskanneet kylkiämme kävellessämme rauhattomasti ahtaalla kadulla ja päästäessämme toisinaan kirkkaaseen aamuilmaan kumeita mylvähdyksiä. Ja Santeri avasi suunsa selkiselälleen sanoen: 'Ota ja kirjoita tuolle lapualaiselle oikea sapiska, sano, että kun et anna mitään tietoa, oletko edes elossa, vai onko piru vienyt sinut helvetin ylimmälle lauteelle, lyönyt vallan kauhean ylimääräisen löylyn niin että kiuas on kiljunut kuin kymmenentuhatta sähisevää raivostunutta kollikattia, ja mykistänyt sinun suusi niin umpeen, ettei sitä olisi paraskaan Nivalan seppä saanut paremmin suljetuksi sadalla patentin saaneella ja kolmesti karaistulla teräksisellä linkkinaulalla'. Ja minä sanoin hänelle: 'Minä kirjoitan sille miehelle, minä kirjoitan hänelle sellaisen kirjeen, että itse Klaus Fleming allekirjoituksineen sen edessä kalpenee, että jos kirjoitetulla sanalla enää ollenkaan on vanhaa voimaansa, Kyösti Wilkuna kirjeeni saatuaan hyppää äkkiä pystyyn, sihauttaa hampaittensa välistä oikean vanhan luteerilaisen ja istahtaen pöytänsä ääreen tynää vastauksen, joka riittää'.

Tämän tehtävän olen täten nyt täyttänyt ja koettanut panna sinun selkämunaskin vapisemaan, sinä peevelin poika. Kuinka on talosi laita? Onko se valmis ja miten se onnistui? Kuinka on henkiruumiisi laita? Milloin lähetät sankarien sarjan, sillä siitähän klopoja heltii paremmin kuin Jukolan Juhanin – muistossa mainion – kiiltävistä pikijärkäleistä? Koska tulet tähän syntiseen kaupunkiin?..."

Jopahan tehosi. Wilkunan syysk. 30 p. Marielundissa päiväämä vastauskirje kuuluu:

"Koska et anna minulle rauhaa, niin täytyypä nousta ja tarttua kynään, sillä eipä tämä tilanne... minuakaan enempää miellytä. Epäluuloisia katseita olen joka aamu muljautellut siihen päivän postiin, jonka lapset koulusta palatessaan kirjoituspöytäni nurkalle asettavat. Niinpä oli siinä taas päällimmäisenä kirje, varustettuna Kust. Yhtiö Kirjan firmamerkillä... murahti minun vanha Aatamini (joka körttiläisessä on yhtä voimakas kuin konsanaan suruttomassa maailmanlapsessa). Sitten siirryin aamiaispöytään ja saatuani mahani täyteen kuoriperunoita (maittavia nivalaisperäisiä muikuloita, joita omasta maastani olen saanut kellarin täyteen) ja kaurapuuroa sytytin piippuni ja mietin, kävisinkö ensin kylällä asiani suorittamassa vai ryhtyisinkö heti käsiksi tuohon kaameaan kirjeeseen. Lopuksi karasin päättävästi kurkkuani, tartuin saksiin ja leikkasin kirjeen auki. Rohkaisten vielä itseäni sanoilla: 'vaikka puukkoja sataisi'! aloin lukea kirjettä. Seuraus: lähdin mainiolla tuulella kylälle ajamaan ja pankilla luin kirjeesi ääneen veli Rothoviukselle ja Hissan Jaakkoolle... Lupasin heti vastata kirjeeseen, minkä täten nyt täytän.

Aiemmin olin päättänyt, etten kirjeisiisi hiisku vastaukseksi mitään, ennenkuin käsikirjoitukseni mukana. Tuo käsikirjoitus sitten? Lopultakaan se ei ole 'Sankareita', vaan nykyaikainen. Sankarien julkaisu täytyy minun puoleltani ehdottomasti siirtää kevääseen. Koeta siis, veljeni, niellä tämä karvas omena ja kuuntele selitystäni tuohon tylkkiin asianhaaraan.

Syitä siihen, etten sankareita ajoissa saanut valmiiksi, on kaksikin. Painavin niistä on rakennustöiden vitkallinen loppuspurtti. Vähän sen jälkeen kuin juhannukseksi olimme muuttaneet Marielundiin, alkoivat Nivalan miehet ikävöidä kotiinsa kesätöihin. Hädintuskin saimme vaimoni kanssa heidät pidätetyksi sen verran, että salvoivat saunan harjapäälle ja laittoivat 'piiruvärkin' liiteriä varten. Sitten he lähtivät, luvaten myöhemmin kesällä palata vuoraamaan asuinrakennuksen. Laittelin sitten Matti Rentosen[140] kanssa seinät liiteriin ja katoin talkoolla koko ulkohuonerivin. Sitten kävi Matti Rentonenkin rauhattomaksi, hänen kulkuriverensä heräsi ja hänen piti välttämättä päästä Kuortaneelle kalastelemaan (johon hän muuten on täysi mestari). Olin yksin ja kaikki vielä keskeneräistä: piha täynnä rakennusryönää, tiilikasoja, savilava, sementtitynnyreitä. Paikkakunnalta mahdoton saada toisia miehiä, kun rakenteilla on puolikymmentä uutta kansakoulua sekä joukko yksityisiä asuntoja, joten rakennusmiehistä on kova kiipeli. Kiroilin ja vaivuin mätäkuun tympeyteen. Lopultakin, erinäisten kiirehtimiskirjeiden jälkeen, palasivat Nivalan miehet ja ryhtyivät vuoraamaan. Työntouhu ja vasaranpauke sai henkeni virkoamaan, tartuin pontevasti kynään ja panin sankarien sarjan alulle. Etenin jo hyvän kappaleen kertomusta Kaarle Creutzista. Sitten tuli taas keskeytyksiä, kun piti tavan takaa lähteä liikkeelle puuttuvia rakennusaineita haalimaan... Saadessani taas tilaisuuden istua kirjotuspöydän ääreen tunsin vierautuneeni koko Creutzistä, se suorastaan tympäsi sillä kertaa. No, otinpa esille Otto v. Fieandtin piippuineen ja taskumattineen. Olin aiemmin kesällä pistäytynyt Karstulassa (kutsuttuna juhlapuhujaksi sikäläiseen maanviljelysnäyttelyyn) sekä tutkinut tarkkaan Karstulan taistelupaikan. Aihe oli elävänä mielessäni ja hyvällä vauhdilla kirjotin kappaleen matkaa. Uusia keskeytyksiä. Vuoraustyö päättyi, miehet alkoivat kiirehtiä syystöihin kotiin. Eivät suostuneet jäämään saunaa sisustamaan ja muita pieniä lopputöitä suorittamaan. Muurari (saunaa varten) viipyi lupauksistaan huolimatta. Rentonen oli kovakorvainen työhönkutsuterveisilleni ja jatkoi kalastushommiaan. Kiroilua ja uusi tympeyteen vaipuminen. Vihdoin ilmestyi muurari ja teki tehtävänsä. Matti Rentonenkin sai lopuksi kalastushimonsa tyydytetyksi, otti jälleen orjan muodon päälleen ja palasi herransa palvelukseen. Tätä kirjottaessani sisustaa hän saunaa (ilmestyi juuri tuohon ovelle nauloja kysymään), jossa lauantaina perheineni aion ottaa ensimäiset löylyt. No niin, näistä seikoista virkistyneenä sulkeusin jälleen työhuoneeseeni (pari viikkoa sitten, muurarin työskennellessä saunassa ja kanahuoneessa) vakavasti päättäneenä saada jotakin veljen kitaan viskattavaksi. Mutta nyt astui eteeni se toinen syy. Tunsin auttamatonta vastenmielisyyttä ei ainoastaan sankareita, vaan yleensä sillä kertaa kaikkia hist. aiheita kohtaan. Niiden kirjoittaminenhan on – ainakin minulle – paljon työläämpää kuin vapaan aiheen käsittely. Vaikka aihe olisikin elävänä mielikuvituksessani (ja sitä sankarit ovat, olenhan niitä tämän surkeuden ohella siksi paljon harkinnut), käy paperillepano kuitenkin verrattain hitaasti. Siinä ovat vastassa historialliset tosiasiat, joiden luomien rajapyykkien sisälle mielikuvituksensa täytyy vanuttaa. Omatuntoni ei salli... kuperkeikkoja... Täytyy työskennellessään alati liikutella melkoista historiallista kirjastoa. Se hidastuttaa ja työlästyttää. Harkitsin, etten ilman hutiloimista enää kerkeä toistakymmentä osalleni langennutta sankaria toimittaa kuvittajan kynsiin. Siinä ähkiessäni ja tuskaillessani alkoi sitten sielussani myllertää ja huokosistani ulos pursuta eräs vapaa aihe, jota olen jo pitemmän aikaa märehtinyt. Päivän pari elettyäni ristiriitojen kiirastulessa purin lopuksi hampaani lujasti yhteen ja lausuen: 'noitukoot Railo ja Ivalo minut vaikka helevetin alimpaan kattilaan, mutta näin minä nyt teen', siirsin minä sankarien alut toistaiseksi syrjään ja tartuin tuohon omaan aiheeseeni, joka minulla nyt siis on työn alla ja jonka ennen pitkää toivon voivani sinulle lähettää. Mitä laatua se on, siitä kerkeät kyllä selvän saada sitten kuin paperit saapuvat pöydällesi.

Näin ovat siis asiat. Pahin on kuitenkin voitettu: taloni alkaa olla lopullisesti valmis ja minä itse pääsemässä selville vesille. – Koeta nyt selvittää asia parhain päin Santerille, jonka harmin minä luonnollisesti ymmärrän ja valitan, että olosuhteet ovat ajaneet minut sitä hänelle samoinkuin sinullekin tuottamaan. – Ja koska minun nyt on lähdettävä hakemaan saranoita ja lukko saunan välioveen, niin lopetan tähän, jääden odottamaan sinulta veljellisen ymmärtämyksen ja anteeksiannon sanaa".

Osoitukseksi siitä, ettei Kirja-yhtiön puolesta – enempää kuin omastanikaan – kirjailijaa ylläolevan johdosta suinkaan ahdistettu, saakoon vastauskirjeeni tässä sijansa. Se on päivätty lokak. 2 p. ja kuuluu pääkohdiltaan:

"H. V. Olenpa hengessäni näkevinäni, kuinka kylmä väre makkaran muotoisena kauhun aaltona vyöryy pitkin selkäpiitäsi, kun taas näet peloittavalla firmamerkillämme varustetun depeshin ilmestyvän kirjoituspöytäsi nurkalle. Toivon kuitenkin, että sen sitten luettuasi rauhan rusko leviää partaiselle naamallesi kuin tyyntyvän illan kajastus myllertävän myrskyn jälkeen aavalle ulapalle. Olen tiedoittanut asiasi Santerille ja olemme päättäneet suhtautua siihen tyyneydellä, mielenmaltilla ja anteeksiantamuksella. Olemme molemmat nähneet maailmaa siksi paljon, että tiedämme priiskahtelun ja kipakan puheen tällaisessa asiassa aivan hyödyttömäksi: kun kirjailija ei voi jostakin aiheesta kirjoittaa, niin hän ei voi, vaan hänen täytyy odottaa uutta kiima-aikaa. Olemme kuitenkin päättäneet muistuttaa sinulle inspirationin, pyhän innoituksen, erikoisesta laadusta, kuten tulkitsi asian tuo kuuluisa vanhan ajan viisas, entinen yliopiston rehtori Waldemar Ruin. Äskeisessä avajaispuheessansa hän lausui, että henkisen työn tekijä on usein tehtäväänsä nähden kuin vakaisen vuoren edessä, jota hän huolestuneena katselee, pitäen mahdottomana päästä sen ylitse. Mutta kun hän kokoaa voimansa ja pakottaa itsensä työhön ryhtymään, huolimatta siitä, kuinka voittamattoman vastenmieliseltä se tuntuu, huomaakin hän pian ilokseen, kuinka hän juuri sillä voittaa jumalien avun puolelleen: hänessä herää tämän pakotuksen ja ponnistelun johdosta innoitus, joka siivellisenä sadun hevosena kohottaa hänen henkensä kykeneväksi suorittamaan tuon äsken niin huolestuttavalta näyttäneen tehtävän. Siten hän pystyy todellisiin hengen korkeus-ennätyksiin paljoa useammin kuin niissä tapauksissa, jolloin jumalat anteliaasti ja ilmaiseksi, ilman taistelua, heti työn alussa lahjoittavat leikitsevän ja riemuitsevan innoituksen hengen. Tässä puhui tuo suuri viisas vakavia totuuden sanoja, joista meillä kaikilla on paljon oppimista. Sillä eihän meillä, jokapäiväisten pikku vastuksien kimpussa ahertelevilla henkisen työn tekijöillä, ole suinkaan tilaisuutta antiikin marmoripilaristossa, tuijotellen Hellaan siniseen taivaaseen ja katsellen uhrisavua, joka vienona patsaana kohoaa kohti Zeyn asuntoa, odotella sitä silmänräpäystä, jolloin Pegasus omasta halustaan suvaitsisi potkaista sieluamme ja iskeä sieltä ilmoille kirkkaasti kumpuavia lähteitä. Ei, vaan... meidän täytyy istua kovalle tuolillemme ja tarttua voimakkaalla kädellä tuota yllä mainittua hevosta kuolaimista sekä taluttaa hänet henkisen auramme eteen. Ja silloin on meidän, ellei hevonen näytä halukkaalta vetämään, karmealla äänellä sille ärjäistävä...

Luonteesi on sellainen, että kun innostut, niin tapahtuu se perinpohjin. Ja kun ihminen juo kauan samaa juomaa, kyllästyy hän siihen. Se on luonnollista. Olet niin paljon käsitellyt historiallisia aiheita, että ne ovat ruvenneet maistumaan sinulle puulta. Kuitenkin luulen, että kun ensi innostuksen haihduttua jaksaa uudelleen syventyä isänmaan historian aarnioihin, ne sittenkin rupeavat vasta silloin antamaan lähteittensä kirkkainta vettä, jolloin syntyy pysyvä elämäniän kestävä kiintymys, joka koituu hyvin hedelmälliseksi. Ensi innostus on toista, jälkeenpäin syntyvä, tyyni, kypsyneen miehen ja mielen työ toista – pidän tätä jälkimmäistä parempana. Luulen siis, että jonkin ajan kuluttua tunnet jälleen vetovoimaa historiallisiinkin aiheisiin..."

6

Wilkuna alkoi kirjoittaa osuuttaan Sankarien toiseen sikermään varsinaisesti vasta tammikuussa 1921, jonka lopussa hän lähetti niitä kaksi. Kauan odotettu innoitus oli tullut: "Olen tällä haavaa", hän kirjoitti tammik. 29 p., "keskitalven pyryistä ja pakkasista huolimatta, niin hyvässä työvireessä, että itsekin sitä ihmettelen. Harmittaa vain kirjaston vajavuus". Erikoisesti hän kaipasi tietoja karoliinien pietistisestä herätyksestä venäläisen sotavankeuden aikana, ja kääntyi niitä saadakseen parinkin henkilön puoleen, mutta pelkään, ettei niitä tullut hänelle hankituksi. Maaliskuun alkupäivinä hän sai työnsä valmiiksi. Maalisk. 12 p. lähdin ulkomaille, josta palasin toukok. 2 p. todetakseni vain, että teos oli tällä kerralla myöhästynyt kuvittajan vuoksi: viimeiset kuvat valmistuivat vasta toukok. 6 p. Tietysti tämä kovasti harmitti Wilkunaa, joka muutenkaan ei ollut kuvittajaan tyytyväinen, ja jonka kärsivällisyys ei ollut ehkä niin suuri kuin puolta vuotta ennen kustantajan. Teosta painettiin 5000 kpl. Tekijöille maksettiin 4800 kpl:sta à 10 mk., josta Wilkunan osuudeksi tuli hänen tekstinsä laajuuden mukaisesti, 217 sivulta, Smk. 26,503:80. Kirjan hinta oli sid, 50:–.

Vaikka Taavetti Kivekkään tarinassa Kaksi miekkaa onkin romanttista perinnäis- ja sovinnaistavaraa, on se silti reippaasti ja eloisasti suoritettu. Vanhojen vihollisten, hakkapeliitta- ja Nevan rannalta löydetyn käyrämiekan kilahtelu toisiaan vastaan Kivekkään pirtin seinällä, ennustaen sodan tuloa, on tietenkin sovinnainen asetelma; tutulta tuntuu myös kohtaus Pähkinänlinnan piirityksessä: valleilla majuri Leijon ja Kivekäs, koettaen ampua tykillä Pietari ensimmäistä – sehän muistuttaa lähinnä tilanteesta Würzburgin muureilla, josta jesuiitta koetti ampua Kustaa Adolfia. Varsinainen perusasetelma – Taavetti Kivekkään, kaikkien venäläisvihassaan leppymättömien sissien esi-isän kotitalo Jänissaarella, sen paikalle sittemmin rakennettu mahtava Pietari-Paavalin linna, jonka muurien alla on saaren oikean isännän hauta – on romanttisesta sovinnaisuudestaan huolimatta melko vaikuttava. Sitä tietä pääsee kertomukseen pisara kirjailijan omaakin persoonallisuutta, s.o. hänen venäläisvihaansa: meidän aikamme on jo saanut nähdä, hän sanoo kertomuksen lopussa, mitä Taavetti Kivekkään kirousten paino on vaikuttanut kaupungille, jonka "väkivalta on pystyttänyt suomalaisen heimon ikivanhalle alueelle". Tämä kirouksen henki "huokuu haudan syvyydestä edelleenkin tuon kammon kaupungin ylitse, samalla kun Kivekkään taisteluhenki jatkuvasti elää nuoren suomalaispolven povessa".

Tämä romanttinen mielikuva jatkuu Korpimajurissa, täyteläisessä, paikoin humoristisessakin kuvauksessa Taneli Luukkosesta, joka jouduttuaan tsaarin vangiksi pääsee virumaan – Kivekkään haudan päälle rakennettuun holviin, ja jolle itse Kivekäs ilmestyy unessa, rohkaisten häntä. "Totisesti, tämän luolan ei pitänyt hänen haudakseen muodostua. Hän oli liiaksi sitkeätä juurta, nääntyäkseen ryssän kahleisiin". Nämä lauseet voivat olla kaikua ajatuksista, joilla niiden kirjoittaja oli rohkaissut itseään eräänä elämänsä kohtalokautena jokseenkin vastaavissa olosuhteissa. Luukkosen miehet ovat muuten Wilkunan mielisotilaita: "Kovakouraisia, arpinaamaisia sällejä ne olivat, kylmän ja kuuman, vilun ja nälän tuttuja, lukemattomissa vaivoissa ja alituisilla marsseilla karaistuja". Eräänlainen karhumainen jumalisuus on heille ominaista. Wilkuna aloittaa tämän kertomuksen jumalanpalveluksen kuvauksella, joka on suoritettu humoristisessa hengessä: miehistön tupakannälkä on tosiasiassa kaikkia muita pyyteitä voimakkaampi. Kertomus huipentuu jo Välskäristä tunnettuun kivekkäiden yritykseen vangita tsaari; Wilkuna kuitenkin taitavasti välttää jäljittelyn. Loppu kohoaa vaikuttavaksi ennustukseksi sen ajan tulosta, "jolloin tiikerikasvoisen miehen luoma kaupunki luhistuu ja Nevajoen rantoja omistaa jälleen yhtynyt suomalainen heimo".

Tähän asti olivat Wilkunan kertomuksissa olleet jumalisia sotamiehet – nyt oli tullut upseerien vuoro. Vastoinkäymisten sankari Kaarlo Armfelt ottaa Kostianvirran taistelun aattona esille Raamattunsa. "Nykyään oli sen lukeminen hänelle jo yhtä tarpeellista kuin jokapäiväinen leipä. Ihmeellistä virkistystä ja tulevaisuuden luottamusta hän sieltä aina sai, vaikka nykyhetki olisi näyttänyt kuinkakin lohduttomalta". "Olen jälleen", kirjoitti Wilkuna tammik. 29 p. 1921, "ruvennut uskonnollista maailmankatsomustani rakentelemaan. Todistuksena siitä olkoon, että U. Testamentti on jälleen siirtynyt yöpöydälleni, levättyään erinäisiä kuukausia hyllyllä, omistajansa harhaillessa kaikenlaisilla henkisillä ja ruumiillisilla extravagansseilla". Siinä, että Wilkuna halusi kuvata karoliinien pietismiä, on heijastusta hänen omasta uskonnollisesta sielunelämästään. "Tämä jäyhä uskonnonsuunta vastasi niin hyvin Armfeltin luonnetta ja elämänkokemuksia ja niin hänkin noina hiljaisina rauhan vuosina kallistuu yhä enemmän pietismiin" – siinä on vivahdus Wilkunan omista kokemuksista ja perspektiiveistä. Oma viehtymys pietismiin tekee hänelle mieluiseksi kenraali Creutzin tarinan Sotilas vakaa ja nuhteeton, sen "jäyhän pietistisen maailmankatsomuksen", johon tämäkin kaarlolainen oli kiintynyt. "Heidän ja heidän hengenheimolaistensa kautta tuli tuo syvään kyntävä pietistinen uskonsuunta Suomen maaperään istutetuksi", sanoo Wilkuna kertomuksensa lopussa, "suureksi siunaukseksi suomalais-kansalliselle valtioelämälle ja kulttuurille, kuten tuleva aika oli osoittava".

Tuomas von Rajalinin historiaa (Uskollinen kutsumukselleen) lukiessa tulee ajatelleeksi, että tämän pontevan suomalaisen nuoruudenvaiheissa on jotakin tuttua. On talonpoikaistalo, "ei suuren suuri eikä vallan vähäinenkään, vaan tuollainen keskikokoinen, hyvin toimeen tuleva, jossa kaikki oli vakiintunutta ja paikoilleen asettunutta". Isäntä on "kirjamies, joka ei ainoastaan kyntänyt ja kylvänyt, vaan luki myös sanaa". Talossa on sokea vaari, entinen merimies, joka kertoilee nuorelle Tuomaalle ihmeellisiä juttuja matkoistaan, kuten sokea eno-vainaja Jukolassa. Tuomas on hiljainen ja ujo miehenalku, mutta kuoren alla elää ja läikähtelee. "Pääskysten pakinaa kuunnellen ja pilvien lentoa seuraten makasi hän usein kesäisinä ehtoina pihapihlajan alla ja mietiskeli niitä ihmeellisiä asioita, joita maailma oli täynnänsä. Epämääräinen ikävä ja polttava kaipuu jonnekin kauas valtasi silloin hänen mielensä". Isä vie hänet kouluun merenrantakaupunkiin, toivoen hänestä pappia, mutta hänestä tuleekin merimies, "Usein hän kojussa maatessaan... näki silmänsä ummistaessaan niin ihmeen elävänä edessään kodin, omaiset, tuuhean pihapihlajan ja harmaan asuinrakennuksen, jonka räystään alla oli kokonainen rivi tuohitötteröihin laitettuja pääskysenpesiä". Tämä maailman merille lähtenyt nuori mies on osaltaan Kyösti Wilkuna itse, jonka nuoruudenmuistot täten pulpahtelevat näkyviin.

"Niinpä niin, täytyyhän jokaisella huomatummalla suomalaisella olla aina hänen Joukahaisensa", puhkeaa kirjailija katkerana eräässä kohdassa sanomaan (Kansan valitsemia sotapäälliköitä), kajoten siihen kansanluonteemme puoleen, jota Joukahaisen lisäksi edustaa kyyllä ampuva märkähattu karjanpaimen. Sensijaan hänen sydämensä on ylpeä ja kiitollinen hänen kirjoittaessaan majuri Grotenfeltin puolisosta (Suomalainen äiti). Ajatteliko Wilkuna omaa puolisoaan ja itseään ylistäessään naista, joka elettyään "kuin köynnöskasvi mieheensä nojautuneena saa yhtäkkiä voimia seisomaan omin varoin ja täyttämään pois temmatun miehensä tyhjäksi jääneen sijan"? Nämä persoonallisen elämän ilmaukset painuvat sitten näkymättömiin sen sydämellisen hyväntuulen tieltä, jolla hän kuvaa Vaarin, kuulun Otto v. Fieandtin, hänen kodikkaan sodankäyntinsä ja tosisuomalaiset sotamiehensä – sen riemullisen huumorin tieltä, jolla hän on ikuistanut savolaisen sotamiehen Paavo Rappin (Suomalainen sotamies), kuvannut suomalaisen sotamiehen vaiheet ja kärsimykset "siihen aikaan, jolloin Suomen kansa kokonaisuudessaan osasi vielä rakastaa köyhää isänmaataan ja jolloin se yksimielisesti, kylki kyljessä, puolusti sitä vierasta valloittajaa vastaan" – ja sen liikutuksesta värähtelevän, Wilkunalle melkeinpä oudon tunteellisuuden tieltä, joka on Sotatoverusten lämmittävänä pohjavireenä. Tämä lämpö kasvaa ilmeiseksi taistelukiihkoksi – Wilkuna elää hengessä mukana Lapuan taistelun, tuon kuulun kamppauksen, joka runouden kultaamana säilyy "ihanaisena päivänä" suomalaisten muistossa. Kauniina näkynä avautuu Lapuan lakeus ja kauniin tunnustuksen antaa sille Wilkuna kertomuksensa lopussa: "Heinäkuisen yön autereisessa hämyssä, virren sävelten kaikuessa, ryhtyivät paikkakunnan miehet peittämään hautoja, joista kerran oli ylenevä kaunis sato – hautoja, joiden äärellä vuosisataa myöhemmin sytytettiin se vapauden soihtu, mikä esi-isäin taistelut, unelmat ja aavistukset muutti todellisuudeksi, teki tästä maasta itsenäisen Suomen valtakunnan".

Kertomus Rothista ja Spoofista (Kaksi jehua) päättää Wilkunan osuuden ja myös koko kirjan. Huolimatta siitä haluttomuudesta, jota Wilkuna aluksi tunsi tätä työtänsä kohtaan, hän silti lopuksi siihen ryhdyttyään suoritti sen vauhdikkaasti ja hyvällä menestyksellä, yleensä onnistuen melkeinpä paremmin kuin ensi sikermässä. Näin valmistui kahden historiallisen kirjailijan yhteistyö. Sen silmämääränä oli ollut isänmaallisten tunteiden herättäminen kohtalokkaana ajanhetkenä, ja tämän tarkoituksen se varmaan myös saavutti. Sama henki on innoittanut molempia kirjailijoita, joten tulos tyylin erilaisuudesta huolimatta sointuu hyvin yhteen. Isänmaallisena kasvatus- ja innostuskirjana, pätevänä työsaavutuksena, sen arvo on kestävä ja tulevaisuus taattu.

XXVI

PUHEITA, PONSIA JA SANOMALEHTIKIRJOITUKSIA

1

Wilkuna päätti montakin kertaa kokonaan luopua politiikasta, koska tunsi sen häiritsevän hänen varsinaista työtänsä. Mutta siitä huolimatta hän tempautui siihen tuontuostakin siksi, ettei hän isänmaansa asioita harrastavana voinut heittäytyä välinpitämättömäksi. Ja silloin hänen olemuksensa aaltoili pohjia myöten, ihmiset jakautuivat hänen mielessään hyviin ja pahoihin, jyrkkä tuomion henki valtasi hänet, ja tuloksena oli usein pettymyksen sekainen masentuminen, joitakin aikoja kestävä mielenharmaus.

Lapuan Kansallisseuran juhlassa Lapuan yhteiskoululla helmik. 26 p. 1920 päätti monisatalukuinen kokousyleisö yksimielisesti lähettää Wilkunan edustajanansa[141] hallituksen ja eduskuntaryhmäin luo lausumaan kokouksen vakavan toivomuksen, että armeijamme upseeristossa kokouksen mielestä ilmenneestä "venäläistymisestä" mahdollisimman pian tehtäisiin loppu. Näitä toivomuksia perille viemään lähtikin sitten Etelä-Pohjanmaalta 12-miehinen lähetystö, joukossa Wilkunakin, käyden pääministeri Vennolan ja presidentin puheilla. "Vaadimme", kertoo Wilkuna eräässä kirjeessään, "silloista sotaministeri Bergiä ryssäläisyyttä suosivana erotettavaksi. Kun Vennola tiukkasi, ketä meillä sitten olisi sijalle ehdottaa, mainitsin minä summakaupassa maaherra Jalanderin. Hänestä tulikin sitten uutta hallitusta muodostettaessa sotaministeri ja hän ryhtyi toteuttamaan aktivistien ohjelmaa. Mutta vastustus Toloperin, Kivekkään ja sen semmoisten taholta on sitkeä ja kaikki jäi puolitiehen. Sen vuoksi ryhdyttiin täällä keväällä puuhaamaan kansalaisadressia, joka saatiinkin kuntoon ja jonka suuri lähetystökuukausi toista sitten vei Toloperille. Kaipa siitä nyt sitten taas saa joitakin tuloksia odottaa. – Talvellisen lähetystömme tehtävänä oli sitäpaitsi räjähyttää Resvoin kappeli hajalle. Pari miestä meni edeltäkäsin valmistuksia tekemään, mutta meidän pääjoukon Helsinkiin saapuessa saatiin tietää, että viranomaiset vihdoinkin olivat päättäneet sen siirtää sijoiltaan. Niin jäi se lysti meiltä kokematta", Maaherra Jalanderin ehdottaminen on hyvä esimerkki siitä, kuinka oikeaan kansan lähetystöt joskus saattavat osua.

Kesällä 1920, jolloin Marielundin rakennustyö piti häntä kireällä, kirjoittamattomat Sankarit moittivat omaatuntoa ja näytelmä-ala viehätti mielikuvitusta, hän riistäytyi muutaman kerran isänmaallis-poliittisiin puhujatehtäviin. Kesäkuun 14 p. hän piti puheen Nivalan sankarihaudalla,[142] vaikuttavalla tavalla muistellen valkoisen Suomen yksimielistä nousun aikaa ja omalle nykyiselle kehitysasteelleen kuvaavasti lopettaen: "Mieleni valtaa elävä tunto siitä, että nämä vainajat ovat ja tulevat aina olemaan meidän ja meidän asiamme puolestapuhujia sen Herran luona, jonka kädessä ovat siveellisen maailmanjärjestyksen johtolangat ja jonka tahdotta ei pieninkään asia tapahdu tässä meidän pikku seikkojen täyttämässä maailmassamme. Ja niin kauan kuin meissä säilyy elävä tietoisuus siitä että niin on, ja niin kauan kuin me näiden pyhättöjen äärellä jaksamme heikkouksiemme yli kohota, niin kauan on meidän yhteinen suuri asiamme varmalla pohjalla, näyttäkööt ilmanääret kuinka uhkaavilta tahansa".

Heinäk. 27 p. 1920 vieraili Lapualla kenraali Mannerheim. Suojeluskunnan tervehdyksen esitti hänelle Wilkuna:[143] "Ne ajat, jolloin valkoinen armeija kuin maasta kohoten ilmestyi isänmaata pelastamaan ja jolloin Te, Herra Kenraali, Kaikkivaltiaan johdatuksesta ilmestyitte sitä voittoihin johtamaan, eivät tule tämän sukupolven muistosta haihtumaan. Niin paljon mielen mataluutta kuin meidän julkisessa elämässämme ilmenneekin ja niin uutterasti kuin hajottavat voimat keskuudessamme pyrkivätkin työskentelemään, on nimellä Mannerheim aina vastustamaton tenho niiden sarkatakkisten miesten keskuudessa, jotka näiltä lakeuksilta kerran Teidän johdossanne lähtivät siihen taisteluun, missä verellä ja raudalla laskettiin todellinen perustus isänmaamme itsenäisyydelle. Ulkonaisten ja sisäisten vaarojen uhatessa nuorta tasavaltaamme on meille turvallista tietää, että Te, Herra Kenraali, elätte ja toimitte edelleen meidän keskellämme. Niin rauhan töihin kuin Pohjanmaan miehet ovatkin jälleen syventyneet ja niin vähän sotaisilta kuin he pelloillaan työskennellessään näyttänevätkin, niin vaaran isänmaata uhatessa ovat he jälleen mies talosta ensimäisinä liikkeellä. Sen vakaumuksen pyydämme Teidän viemään mukananne tältä pikaiselta matkaltanne".

Maanviljelysnäyttelyn lopettajaisiltamassa Karstulan nuorisoseuran talolla elok. 21 p. 1920 oli puhujana Kyösti Wilkuna.[144] Koska se oli Karstulan taistelun vuosipäivä, otti Wilkuna sen puheensa lähtökohdaksi, aloittaen sanoilla "suuret kansat juhlivat voittojaan, pienet tappioitaan". Huomautettuaan, että suomalaisilla on omallatunnollaan vain yksi häpeällinen tappio, Lappeenrannan taistelu, puhuja kuvasi Karstulan taistelun pääpiirteissään ja totesi, etteivät suomalaiset ole milloinkaan antautuneet kokonaisena joukkona, vaan saarroksiin jouduttuaan lyöneet itsensä läpi. Suomi on ollut kuin pieni eläin jättiläiskäärmeen puristuksessa, mutta ei ole sortunut venäläisyyden syleilyyn, vaikka viimeinen saartoliike, bolshevismi, olikin kaikkia entisiä uhkaavampi ja tuhoisampi. "On tärkeätä ja tarpeellista", lausui puhuja lopuksi, "olla selvillä omista vioistaan ja heikkouksistaan sekä asettaa ne tavantakaa itsensä eteen. Vikoja ja heikkouksia, suuriakin, on kansallamme paljon, ja hyvä on, että me niistä pääsemme yhä selvempään tietoisuuteen, Mutta yhtä tärkeätä on olla tietoinen myöskin hyvistä ominaisuuksistaan. Yhtämittainen vikojensa seulominen masentaa mielen ja lamauttaa toimitarmon. Vallankin tällaisena ajankohtana, jolloin vaarat joka puolelta uhkaavat nuorta vapauttamme, on terveellistä muistaa, mitä kuntoa isämme ovat tällä maankamaralla osoittaneet. Siten me vaikeimpinakin ajankohtina saamme luottamusta itseemme".

Elok. 29 p. 1920 hän oli puhujana Kurikan suojeluskunnan kesäjuhlilla.[145] Vapaussota oli ensimmäinen sota, jonka Suomen kansa taisteli "omaan laskuunsa, täysin itsetietoisena päämäärästään". Tärkeimmissäkin johtoasemissa olevat henkilöt olivat kuin "väkevän tulvavirran mukaansa tempaamia"; kysymyksessä ei ollut heidän tahtonsa, vaan "kansakunnan yhteinen elämisen ja voiton tahto", kansan sieluun kätkeytyvä "persoonallisuusvoiman joukkoilmaus". Ensi sijassa oli taistelumme vapaus-, vasta toisessa sijassa kansalaissotaa: henki, joka punaista armeijaa elähdytti, oli aitovenäläinen henki; kysymyksessä oli venäläisyyden, juutalais-ryssäläisen hapatuksen, bolshevismin, ryntäys meitä vastaan. Vaara väijyy yhä edelleenkin, ja sen vuoksi on pyrittävä yksimielisyyteen.

Kesällä 1920 Wilkuna oli parin lapualaistoverin kanssa käymässä Vimpelissä, vieraillen samalla matkalla vuorokauden ajan Kauhavalla. Päästyään innostumaan Wilkuna tunsi halua lausua kauhavalaisille totuuden sanoja ja meni tässä tarkoituksessa työväentalolle, jossa sikäläisillä tovereilla oli parhaillaan iltama. Lupaa kysymättä hän nousi puhujalavalle ja piti ällistyneille tovereille kiukkuisen ja vahvasti "lahtarihenkisen" rangaistussaarnan, uhaten heitä vakavilla seurauksilla, elleivät ajoissa lopettaisi epäisänmaallista "kenkkuiluaan". Ennenkuin seurakunta ehti selvitä ällistyksestään ja heittää kutsumatonta puhujaa ulos, oli tämä jo poistunut omaan seuraansa, joka tuskin tiesikään, missä vieras oli pistäytynyt. Muiden höyryjen mukana asia sitten haihtui Wilkunan päästä kokonaan, kunnes Vaasan sosialistilehti palautti sen hänen mieleensä tuumankorkuisin otsakkein ja laajoin selostuksin.

2

"Wrangelin kukistuminen", kirjoitti Wilkuna T.T. Kailalle marrask. 25 p. 1920, "ja oman maamme asiain luisuminen yhä kurjemmalle kannalle tuotti minulle muutamia synkeitä päiviä. Mutta minun on mahdoton kauemmin olla pessimismin vallassa. Ja niinpä eräänä aamuna pulpahti luontainen optimismini jälleen pinnalle: näyttäköön kuinka synkältä tahansa, mutta hyvä siitä lopuksi tulee. Ennen pitkää koittaa meilläkin aika, jolloin vanhat johtajanränöt... viskataan syrjään ja uusi sukupolvi, joka itsenäisyytemmekin on luonut, astuu asiain johtoon... Sillä vaikka sotakirveeni olenkin toistaiseksi maahan haudannut, niin olenpa edelleenkin vääpeli Suomen armeijan reservissä ja niin ollen valmis rintamalle käymään, kun lyö hetki käydä punainen hulluus lopullisesti nujertamaan. Ja se hetki koittaa yhtä varmasti kuin huomisen päivän aurinko. Sillä eihän järjettömyys ja kehnous voi pitkään vallan päällä olla".

Kesäkuussa 1921 Wilkuna oli suojeluskunnan juhlissa Ilmajoella.

"Pari päivää sitten", hän kirjoitti kesäk. 21 p., "olin Ilmajoen emäkirkolla suurilla suojeluskuntamanöövereillä. Tein joukon uusia tuttavuuksia, joista tärkeimmät Paavo Virkkunen herttaisine rouvineen ja Bruno Jalander Ainonsa kera. Jouduin vastaan kiemurtelustani huolimatta päivällisille pappilaan, joka on suuri, komea ja hieno kuin hovi. Ja päivällispöydässä plaseerasivat minut Aino Acktén rinnalle. Siinä minä sitten, Jumalaan turvaten, istuin sateesta märjässä sarkatakissani, muraisin saappain ja nuhasta tiukkuvaa kärsääni turistellen (ainoa mukana oleva nenäliinanikin oli taskun pohjalla märkänä rääsynä). Kaikki meni kuitenkin onnellisesti. Herrasväet lausuivat minulle joukon komplimangeja, joista sisimmässäni en kuitenkaan jaksanut uskoa sitä, että Aino Ackté kuuluisi lukijoihini. – Vierailun tuloksena oli m.m. uusi orienteerautuminen Paavo Virkkuseen nähden. En jouda enempää, sillä täytyy rientää Fräulein Westfalenin luo besprechaus-tunnille..."

Heinäk. 14 p. vietetyn Lapuan päivän juhlatoimikunnan puheenjohtajana ja juhlan yliohjaajana oli 1921 Wilkuna.[146] Hänen osallaan oli puhe vanhalla sankaripatsaalla, jonka ympärille kansa aina keräytyy kunnianosoitukselle. Kun oli veisattu Lapuan taistelun virsi – Wilkunan mielivirsi – "Minä vaivainen mato ja matkamies...", hän palautti muistoon tuon hetken, jolloin vaivoja kokenut sotajoukko hartaana, lakittomin päin, veisasi tätä vanhaa, kotoista virttä, syöksyäkseen sitten yhtenä miehenä vihollisrintamaa kohti. "Mutta paljon muutakin", hän jatkoi, "loihtii sielun silmäin eteen tämän virren raskas poljento, sillä varmasti ovat esi-isämme lukemattomissa muissakin vakavissa tilanteissa sen tummiin sointuihin sydämensä tyhjentäneet. Ja ettei isiltämme ole noita vakavia tilanteita puuttunut – tilanteita, joihin verraten meidän nykyaikaiset n.s. pulakautemme ovat lasten leikkiä – senhän me niin hyvin tiedämme. Että he, isämme, ovat aina kuitenkin jaksaneet noiden raskaiden aikojen yli elää ja tulevaisuuden hyväksi työtä tehdä, siitä tuon virren sävel kantaa myöskin todistuksen. Siinä on sijansa toivolla ja tulevaisuuden luottamuksella... Se puhuu ihmisistä, jotka olivat ehyempiä ja kokonaisempia kuin me, hermostuneen ja levottoman murroskauden rikkinäiset lapset".[147]

Iltajuhlaan oli Wilkuna kirjoittanut historiallisen kuvaelman Lapuan taistelusta.

Kuukauden päästä, elokuun 14 p. 1921, tapaamme Wilkunan pitämässä puhetta Peräseinäjoen Kansallisseuran kesäjuhlassa. "Talonpoikaiskulttuuriamme on vaalittava" – siinä hänen ajatuksensa tällä kertaa.[148]

Maailmansota muutti paljon Euroopan valtakuntain rajoja. Saimme nähdä, kuinka Suomen ja Venäjän välinen hailea raja selveni kirkkaaksi ja kuinka Suomi on ulottanut käsivartensa Jäämerellekin. Ulkomailla suhtaudutaan joskus epäillen Suomen itsenäisyyden pysyväisyyteen – me itse emme sitä epäile. Se, johon m.m. tämän luottamuksemme perustamme, on "meidän korkealle kehittynyt talonpoikaiskulttuurimme sekä sen luoja ja säilyttäjä, meidän itsenäinen, terve ja valistunut talonpoikaisluokkamme... Itsenäinen, vakavarainen, valistunut ja moraaliltaan terve talonpoikaisluokka merkitsee kansakunnalle ja valtiolle samaa kuin luusto ihmisruumiille. Sen puutteessa ei mikään valtio kestä ankarampia järkytyksiä, vaan sortuu arvaamattomien tuulenpuuskien heiteltäväksi, tai lysähtää surkeasti läjään, kuten on käynyt Wenäjän... Mitä se kansalle myrskyn uhatessa merkitsee, se nähtiin vapaussodassa". – Sitten hän siirtyi puhumaan talonpoikaiskulttuurista, jonka luoja ja säilyttäjä itsenäinen talonpoikaisluokka on. "Siihen sisältyvät", hän sanoi, "kaikki ne henkiset ja aineelliset arvot, jotka kansa aikojen kuluessa on omassa keskuudessaan luonut. Sen juuret ulottuvat meillä kauas menneisyyteen ja sen hedelmiä ovat rikas kansanrunoutemme, viisaat sananlaskumme, syvällinen luonnon tuntemus sekä tuo käytännöllinen, kokemusperäinen viisaus, jota niin usein iäkkäämmän kansanmiehen suusta saa kuulla. Havainnollisimpana, silmin nähtävänä ja korvin kuultavana, esiintyy tämä käsite jossakin talonpoikaiskulttuurin läpäisemässä talossa. Sellaisen talon tuntee jo taampaa, olkoon se sitten kuinka harmaa ja vaatimattoman näköinen tahansa. Sillä on oma ystävällinen, tyyntynyt ja viihtyisä sävynsä. Kaikki on sellaisessa talossa vakiintunutta ja paikoilleen asettunutta. Talossa vallitseva henki on levollinen. Kaikki työ ja toimi käy ilman turhaa hätiköimistä ja äänenpainoa, verkkaan, mutta kuitenkin niin, että kaikki tulee ajallansa ja hyvin tehdyksi. Talonväen käytös on hillittyä ja sopuisata, ja heidän kasvonpiirteissään huomaa helposti henkisen viljelyksen jäljet. Sellaisessa kodissa pidetään kiinni kaikesta siitä vanhasta ja isiltä peritystä, mikä on kestänyt ajan koettelemukset, eikä harkitsematta ja suinpäin syöksytä uudistuksiin. Tuollaisen talon hyveisiin kuuluu terve vanhoillisuus, säästäväisyys ja uskonnollisen tunteen kunnioitus. Tällaisessa kodissa lepää kaikki vankasti historiallisella, isiltä perityllä pohjalla".

"On turvallista", lausui puhuja edelleen, "ja rohkaisevaa kaikkialla maassamme tavata tällaisia talonpoikaistaloja. Että ne tänä mullistusten ja kiihkeän uudistusvimman leimaamana aikanakin ovat kyenneet vankkumatta historiallisella pohjallaan seisomaan ja syöksymättä juurettomaan ja tuulia ja taivaita hosuvaan nousukkaisuuteen säilyttäneet elimellisen yhteyden vanhan talonpoikaiskulttuurin kanssa, se juuri todistaa, mikä luja voima tuossa kulttuurissa on ja minä turvana tuollaiset kodit ja perheet ovat koko yhteiskunnalle..."

"Se yhteiskunta on onnellinen, jossa ylimykset ovat kansanmielisiä ja kansa ylimysmielistä. Sellaisessa yhteiskunnassa vallitsee suoranainen ja yhtämittainen vuorovaikutus kaikkien kansankerrosten välillä. Korkeampi oppineisuus ja hienompi sivistys on silloin elimellisessä yhteydessä ja vuorovaikutuksessa vanhan talonpoikaiskulttuurin kanssa, saaden siitä alati uutta elinvoimaa ja luonnon tuoreutta. Varma vakaumukseni on, että meillä ennenpitkää koittaa sellainen aika..."

3

Hetimiten edellisen jälkeen häntä pyydettiin puhujaksi Nurmoon, mutta hän kieltäytyi. Syynä oli väsymys ja se, että oli ruvettava varustautumaan Lapuan sankaripatsaan paljastusjuhlaan, joka pidettiin syysk. 10 p., ja joka oli suurimmaksi osaksi Wilkunan huolena. Juhlan jälkipäivänä hän sepitti siitä seuraavan kuvauksen:

"On sunnuntai-aamu. Lepään laakereillani ja nautin olemassaolosta. Mutta kylläpä, koira vieköön, olinkin eilen illalla levolle painuessani väsynyttä miestä. Sen voit ymmärtää, kun lyhyesti selostan tässä eilisen ohjelmani.

Kl. 6 ylös, koko ruumiin peseminen ja asianomaiset voimisteluliikkeet avonaisen akkunan ääressä; parranajo; pukeutuminen suojeluskunta-asuun, paksusarkaiseen ja tiukastinapitettuun (kaulus hankasi päivän kuluessa kurkkuni vereslihalle), jalkaan oivalliset, vasta suutarista saadut 450 mkn saappaat, rintaan somasti kilahtelevat kunniamerkit, vatsaan talrikillinen ruispuuroa ja sitten viivana asemalle, jossa kl. 8 vierasten vastaanotto; marssi yhteiskoululle, jossa pieni tervetulijaisjuhlallisuus, minkä jälkeen 540 miehinen suojeluskuntajoukko musiikin pauhatessa ja taajalukuisen juhlayleisön seuratessa marssi kirkkoon.

Kl. 10 aitolutherilainen jumalanpalvelus. Sitten alkoi patsaanpaljastus, jossa allekirjoittanutkin sai auringonpaahteessa seistä 3 tuntia.

Kl. 1/2 12 oli juhlallisuus edistynyt niin pitkälle, että allekirjoittanut, rinnallaan Lapuan suojeluskunnan seppeltä kantava shpalernajatoverinsa Kosola, astui kummulle, teki honöörin ja lausui erinäisiä lutherilaisia totuuksia.

Kl. 3 paraati musiikkeineen ja ohimarsseineen; paraadin vastaanottajana (Mannerheim ei ollut voinut juhlille saapua) läänin maaherra, piiripäällikkö ja erinäisiä muita upseereja.

Kl. 1/2 4 juhlapäivälliset, jotka syötiin viiden, noin puoli kilometriä pitkän pöydän ääressä; 'paistiin päästyä' ja kun fanfaari oli puhallettu, astui allekirjoittanut puhujan paikalle ja kantapäänsä yhteen iskien lausui jälleen erinäisiä totuuksia.

Kl. 1/2 7 iltama seurahuoneella, jossa allek. luki tilaisuutta varten kirjoittamansa vapaussota-aiheisen kertomuksen; sen jälkeen viivana kl. 1/2 8:ksi yhteiskoululle, jossa oli toinen iltama ja jossa sama kertomus oli uudelleen luettava. Sen jälkeen, paidan ollessa jo paljosta rehkimisestä, vahvasta päivällisestä ja lämpimästä ilmasta vesimärkänä, takaisin seurahuoneelle näkemään näytelmäni esitystä.

Sitten lopen uupuneena kotiin; sivumennen poikkesin —-ssa, jossa pienempi seurue oli... ryhmittynyt erinäisillä tavaroilla lastatun pöydän ympärille; seisovilta jaloin tein siinä kaksi perusteellista keikaushonööriä, palaten heti ulkona odottavan akkani luo, joka talonpoikaisen emäntäolemuksensa oli päivän kunniaksi verhonnut kahisevaan silkkiin. Rakastuneesti nojaten hänen käsivarteensa, otsallani korkea punerrus, astuin sitten loppukesän lenseässä hämyssä, muhoilevan kuunpuolikkaan kurkistellessa pilvien raosta, kohti rauhaisata Marjeluntiamme. Ja maistuipa miehelle lepo kaiken tämän jälkeen..."

Nuo "lutherilaiset totuudet" ovat tinkimättömiä, Lapualle ja lausujalleen tunnusmerkillisiä.[149] Sankarihaudan vainajien työ oli raskaampi kuin Thermopylain kaatuneilla oli ollut. "Heitä vastassa ei ollut ainoastaan tavallinen, ulkonaisilla surma-aseilla varustettu vihollinen, vaan sen lisäksi syvä henkinen saastutus ja kaikkien jalojen arvojen irstas rienaaminen, jota tässä maassa on erityinen pimeyden apostolien lauma vuosi vuodelta kasvavalla röyhkeydellä ympärilleen kylvänyt. Että tämä saasta tulisi osaksikaan pois pestyksi ja että tilalle saataisiin luoduksi maamme ja kansamme tulevaisuudelle välttämätön terveempi ilmapiiri, se oli vaativa kansamme parhaimmiston puolelta raskaita uhreja. Sen tunsivat itsessään nämä vainajat taisteluun lähtiessään ja sen tunsivat omaiset, jotka siunauksillaan heitä matkalle evästivät. Siksi nämä uhrit niin puolelta kuin toiseltakin nurkumatta, syvällä velvollisuudentunnolla, esiin kannettiin"... Huomauttaen Lapuan vanhassa sankaripatsaassa olevasta lupauksesta:

    Poikansa patsaan
    Nostivat heille,
    Vannoen vuorons'
    Kuollansa näin –

puhuja lopetti: "Tämän valan ovat puolestansa puustavilleen täyttäneet ne vainajat, jotka tässä kummussa lepäävät. Mutta älköön tuon valan velvoitus heidän kanssaan kumpuun kätkeytykö, vaan periytyköön edelleen polvesta polveen. Niin kauan kuin kansamme parhaimmisto tuntee itsensä sen valan velvoittamaksi, ei isänmaamme ole sortuva, näyttäkööt sitten ilmanrannat kuinka synkiltä tahansa".

Toisessa puheessaan, joka oli osoitettu kutsuvieraille, hän huomautti m.m., että Lapualla on ollut onni ja kunnia kaikista ensimmäisenä luoda niskoiltaan vieras ies. "Tämä ei mielestäni ole pelkkää sattumaa, sillä onhan lapualaisilla ollut velvoittavana esikuvana sata vuotta sitten näillä samoilla lakeuksilla käyty taistelu. Onhan siinä näkyvissä kohtalon sormi, että tällä paikalla oli kerran leimahtava se taistelu, jossa Suomen kansa otti omassa maassaan ohjakset omiin käsiinsä. Eikä mielestäni ole myöskään sattumaksi katsottava, että juuri tällä esi-isäimme hurmeen kastamalla maaperällä oli kasvanut se mies, Matti Laurila, jossa kansamme syvien rivien vapaus- ja itsenäisyystahto sai niin sanoakseni persoonallisen ilmenemismuotonsa".

Tässä yhteydessä sopii mainita, että Kyösti Wilkuna sommitteli sanat Napuen taistelukentälle pystytettyyn muistomerkkiin. Alkuperäisessä lyhentämättömässä muodossa ne kuuluvat:

"Pohjanmaan lakeudet, jotka leviävät tässä nimettömien hautojemme ympärillä, voivat todistaa teille, te onnellisempien aikojen suomalaiset, että me, taistellessamme tällä kentällä rajuja luonnonvoimia ja moninkertaista vihollista vastaan, emme tuumaakaan horjahtaneet velvollisuuden ja isänmaanrakkauden tieltä, vaan kaaduimme paikallemme lähes viimeiseen mieheen, jättäen teille, te jälkeläisemme onnellisempina aikoina, sen ainoan perinnön, mihin köyhyydessämme kykenimme: velvoittavan esimerkkimme seisoa kovina aikoina isänmaan puolesta niinkuin me tällä kentällä seisoimme, sekä tarvittaessa kaatua viimeiseen mieheen, niinkuin me tällä kentällä kaaduimme".

Käytännöllisistä syistä patsastoimikunta pyysi Wilkunaa lyhentämään ehdotustansa, joka siten sai nykyisen patsaassa olevan asunsa:

"Pohjanmaan lakeudet, te voitte todistaa, että me taistellessamme tällä kentällä emme tuumaakaan horjahtaneet velvollisuuden ja isänmaanrakkauden tieltä, vaan kaaduimme paikallemme lähes viimeiseen mieheen, jättäen tuleville polville perinnöksi velvoittavan esimerkkimme seisoa kovina aikoina isänmaan puolesta, niinkuin me tällä kentällä seisoimme, sekä tarvittaissa kaatua viimeiseen mieheen, niinkuin me tällä kentällä kaaduimme".

4

"Karjalan hommista", kirjoitti Wilkuna jääkärivänrikki Walter Vuokselle jouluk. 29 p. 1921, "olen pysynyt jokseenkin tarkoin erilläni.

Ei silti, etten sitä lämpimästi kannattaisi, mutta arvelen palvelevani paremmin tätä isänmaaparkaa pysymällä visusti lestissäni, s.o. tekemällä yksinomaan kirjallista työtä. Kosola sen sijaan on minunkin edestäni kiinni Karjalan hommissa värvärinä ja varojen kerääjänä. Kaikesta saa muuten sen käsityksen, että Karjalan asia on nyt kokonaan toisenlaisella pohjalla kuin esim. Aunuksen retken aikana. Silloin nukkuivat niin Karjalan kuin Suomenkin kansat, antaen välinpitämättömästi kourallisen aktivisteja puskea vastatuuleen. Nyt ovat kaikki jalkeilla – lukuunottamatta tietysti meidän auttamattomasti synteihinsä paatuneita punaisiamme. On ihan liikuttavaa nähdä, millä valppaudella ja myötätunnolla yksinkertaisimmatkin syvien rivien jäsenet tätä nykyä Karjalan asiaan suhtautuvat. Viljaa ja muuta hyvyyttä on kaikkialla kertynyt kauniit määrät. Uskon lujasti, että Karjala tulee nyt lopullisesti vapautumaan ja että tämä tulipalon alku leimahtaa vielä liekiksi, joka lopullisesti tuhoaa neuvostoryssäläisyyden. Vapaaehtoisia tuntuu kaikkialla olevan runsaat määrät tarjolla, mutta toistaiseksi sinne on vain laskettu rajoitettu määrä. Iso-Antti on tietääkseni lähtenyt viime viikolla".

Wilkuna oli huomannut, että poliittiset harrastukset pirstoivat hänen aikansa vahingoksi hänen varsinaiselle työlleen, ja rupesi vähitellen pidättäytymään niistä. Vuoden 1922:n alussa hän erosi suojeluskunnan esikunnan jäsenyydestä.

"Olen viime aikoina", hän kirjoitti helmik. 20 p. 1922, "ruvennut järjestelmällisesti ja jyrkästi kieltäytymään kaikenlaisista luottamustehtävistä, joihin ne täällä Lapualla ovat minua olleet kylläkin kärkkäät tyrkkäämään. Esim. toissasunnuntain suuressa kansalaiskokouksessa valitsivat minutkin siihen lähetystöön, jonka tuli kokouksen kirjelmä ja ponnet (minun laatimani) viedä eduskuntaryhmille ja pääministerille. Mutta minä ilmotin lyhyesti, etten mene ja siihen saivat tyytyä. – Ensi kuun 12 p. on siellä H:gissä shpalerniittien viisvuotinen muistojuhla, johon toimikunta on valinnut minut puhumaan vainaja-tovereille. Kauan asiaa harkittuani kehotin etsimään toisen puhujan, 'koska itse olen estetty saapumasta juhlaan, jossa tulen sähkösanoman muodossa olemaan läsnä'. Siellä olisi kulunut aikaa viikon päivät ja rahaa tuhantisen markkaa sekä lisäksi lähimain toinen viikko kotona, ennenkuin Helsinki-vaikutelmista ja niiden aiheuttamasta väsymyksestä olisin toipunut työtäni jatkamaan. – Meillä Suomessa pakkaavat niin monet vähänkin huomattavammat ja joitakin kykyjä omaavat miehet huhtomaan senkin seitsemillä aloilla, saamatta lopuksi missään mitään kokonaista aikaan. Tämän vuoksi olen tietoisesti päättänyt entistä jyrkemmin keskittyä siihen työhön, johon Jumala on minut kutsunut, sekä sarvikuonon ykspäisyydellä tallata vain omaa polkuani".

Kirjeessä mainitut ponnet ovat Wilkunan papereissa säilyneiden konseptien mukaan niin jyrkät kuin häneltä voi odottaakin.[150] Valkoisen Suomen maaseutulaisille ovat – sanotaan perusteluissa – "me vaadimme"-esiintymiset vastenmielisiä, minkä vuoksi siellä on vaieten siedetty viranomaisten välinpitämättömyyttä yhä röyhkeämmäksi käyviä punaisia kohtaan, yhä uusia maanpetturien armahduksia ja nöyrää suhtautumista bolshevikkivaltaan, jopa sitäkin, "että meidät yksityisinä kansalaisina on estetty, minkään puolueettomuussääntöjen sitä vaatimatta, ojentamasta auttavaa kättämme noille kotikontujensa ja henkensä puolesta taisteleville, köyhääkin köyhemmille Karjalan miehille, pakottaen heidät siten silmiemme edessä verensä kuiviin juoksuttamaan". Mutta kun tälle "lamaannuttavalle tilanteelle" ei ole tullut loppua, on heidänkin kerran täytynyt huutaa julki "me vaadimme"- ohjelmansa. Vaatimukset ovat sitä laatua, "ettei itsenäisyydestään arassa oikeusvaltiossa sellaisille tulisi lainkaan mitään aihetta löytyä". – Ne olivat seuraavat: ministeri Ritavuoren oli erottava ja sijaan oli etsittävä mies, "joka osaa ja tahtoo maamme sisäpoliittisen tilanteen luoda valkoisen Suomen henkeä ja vaatimuksia vastaavaksi"; maanpetturien armahtamisesta on tehtävä pikainen loppu; bolshevikkien ylläpitämät kommunistilehtemme ja kommunistipuolueemme toiminta on viivyttelemättä lakkautettava; neuvostovallan röyhkeyksiin on suhtauduttava tavalla, mikä saa sen ymmärtämään, ettei vapaudellamme eikä itsenäisyydellämme ole leikiteltävä; valtiollinen poliisi on säilytettävä; valtakunnan puolustusvalmius on saatettava nopeaksi ja tehokkaaksi, ja ennenkaikkea itärajan vartiointia tehostettava; yksityisten kansalaisten on sallittava esteettömästi antaa apuansa Karjalan kansalle.

Helmik. 26 p. pitivät Etelä-Pohjanmaan aktivistit kokouksen Lapualla.[151] Wilkuna toimi sen sihteerinä. "Suurella mielenkiinnolla", sanotaan pöytäkirjan 5 §:ssä, "kuunneltiin Antti Isotalon lämmöllä ja miehekkäällä vakuutuksella esitettyjä havaintoja Karjalan vapaustaistelusta" ja päätettiin pöytäkirjaan merkitä, "että Karjalan kysymykseen nähden ei ole toivottomiksi ja leväperäisiksi heittäydyttävä, vaan sen hyväksi on edelleenkin työskenneltävä asianhaarain mukaan, yksityisen avustuksen muodossa j.n.e." Yhteisen päivällisen jälkeen ryhdyttiin keskustelemaan armeijan upseerikysymyksestä, mikä tällä kertaa keskittyi n.s. Gajevskyn juttuun.[152]

5

Lapualle asetuttuaan Wilkuna joskus kirjoitti sanomalehtiin. Täydellisyyden vuoksi siitä on tässä huomautettava. Vaasaan hän kirjoitti muutamia kirja-arvosteluja, poliittiset kirjoituksensa hän julkaisi Iltalehdessä. Aunuksen-kirjeistä on aikaisemmin mainittu.

Tammik. 7 p, 1919 hän julkaisi Iltalehdessä kirjoituksen 'Oikeistososialistimme ja suojeluskunnat sekä vähän muutakin. Aiheen siihen oli antanut professori V. Voionmaan vastaus kiertokyselyyn, "miten on sisäistä rintamaamme lujitettava?" – vastaus, johon m.m. sisältyi suojeluskuntia tarkoittava kysymys, "onko syytä asestaa täällä lähes koko kansa silloin kun koko muu maailma valmistautuu yleiseen rauhaan ja aseistariisumiseen?" Wilkuna vastaa professorin kysymykseen myöntävästi, koska muuten "punainen terrori ryöstöineen, murhineen ja kaikkine anarkian kauhuineen rehoittaisi maassamme Helsingistä Utsjoelle saakka. Selkeän asiallisesti, järkevästi ja reippaasti hän sitten selvittelee sosialidemokraattisen puolueen väärän ja kaksinaamaisen suhtautumisen suojeluskuntiin ja kapinaan, ja suojeluskuntajärjestön puolueettomuuden ja välttämättömyyden lainalaisen vapauden ja järjestyksen turvana niin köyhälistöläisille kuin varakkaillekin. Kirjoituksen sisältämät seikat olivat silloin ja ovat tuttuja ja tunnustettuja; erikoisuutena voi vieläkin panna merkille siitä uhoavan syvän persoonallisen vakaumuksen.

Wilkuna luki luettavansa harkiten ja omisti joskus suuressa maailmassa vireillä olevan kysymyksen kuin omaksi henkilökohtaiseksi asiakseen. Esimerkkinä siitä on kesällä 1921 julkaistu Maksim Gorkin avunhuuto, jonka tarkoituksena oli saada Länsi-Eurooppa humaanisuuden nimessä auttamaan nälänhätään joutuneita venäläisiä; Gerhart Hauptmannin myötämielinen vastaus siihen; ja lopuksi D. Mereshkowskin avoin kirje Hauptmannille. Eräät kohdat Mereshkowskin kirjeessä herättivät Wilkunassa vastalauseen halua, ja niinpä hän julkaisi Iltalehdessä elok. 26 p. kirjoituksen Venäläinen kurjuus. Muutama reunamuistutus Mereshkowskin avoimeen kirjeeseen Gerhart Hauptmannille. Selviteltyään venäläisten kansallisluonnetta Herra Oblomowin ja Mereshkowskin trilogian (Kristus ja Antikristus) valossa Wilkuna terävästi huomauttaa viimeksimainitun kiivaasta kansalliskiihkosta: "Kas tällaisia me venäläiset kaikessa alastomuudessamme olemme, mutta kaiken tämän sekavan ja likaisen takana ja ohella piilee meissä tavattomia voimia ja ominaisuuksia, joiden edessä te länsi-europalaiset tulette kerran itsenne vähäisiksi tuntemaan". Tämä henki uhoaa Mereshkowskista. Kun hän nyt avoimessa kirjeessään pitää Leniniä rikostovereineen sekä muita Euroopan kansoja syyllisinä Venäjän perikatoon, astuu Wilkuna esiin ja kysyy, onko todellakin syytä "sijoittaa Venäjän kansa Aabelin, muut kansat Kainin osaan?" Hän myöntää, etteivät Euroopan kansat ole tehneet Venäjän auttamiseksi kaikkea sitä, mitä olisi pitänyt, mutta väittää tämän johtuneen Venäjän kansan omasta tahdottomasta tylsyydestä, joka on "sielullisena heijastuksena vaikuttanut muihinkin kansoihin". "Venäläisen sielun pimeät ominaisuudet ovat tehneet mahdolliseksi tilanteen, jonka vallitessa vierasrotuinen, tunnoton seikkailija apureineen voi harjoittaa historiassa miltei ennen kuulumatonta tyranniutta". Jos meidän kansansielumme pimennoista juurensa juontanut punakapina olisi voittanut ja jäänyt jatkuvasti vallitsemaan, niin olisimmeko parempaa ansainneet ja voisimmeko kohtuudella syyttää muita kansoja kurjuudestamme? Juuri se, että kykenimme kukistamaan sen, "antaa meille omissa ja muiden silmissä elämisen oikeuden sekä luopi meihin varman tulevaisuususkon". Mereshkowskin slaavilaiseen suuruudenhulluuteen Wilkuna vastaa seuraavasti:

"Vuosina ennen maailmansotaa oli usko Venäjän kansassa piileviin suuriin lahjoihin ja ominaisuuksiin – kaiketi venäläisten kirjailijain vaikutuksesta – kohonnut korkeimmilleen. Kuin taikausko vallitsi se ihmisten mieliä. Tällä haavaa tuosta uskosta – tai taikauskosta – ei liene paljoakaan jälellä. Lähitulevaisuus on varmaankin näyttävä, onko tällä uskolla ollut minkäänlaista oikeutusta. Venäjä itsenäisenä valtakuntana on jo muutamia vuosia seissyt ja seisoo edelleen kysymyksen edessä: ollako vai ei olla? Tämä kysymys ratkeaa myönteisesti ainoastaan tuon toisen kysymyksen myönteisen ratkaisun kautta: nimittäin, piileekö Venäjän kansassa itsessään sittenkin se voima, josta aikoinaan on niin suuria uskottu – voima, jonka nojalla se kykenisi jaloilleen nousemaan tai ainakin tekemään omaksi vapautumisekseen niin repäisevän aloitteen, että se suggeroi muutkin kansat apuun rientämään. Jos tämä voima puuttuu, silloin on historian hengetär lähitulevaisuudessa piirtävä kirjaansa kohtalokkaat sanat: Finis Rossiae! Satamiljoonainen kansa ei tietysti voi olemasta laata, mutta itsenäistä valtiota ei se silloin enää muodosta – se yksinkertaisesti ei sitä voi –, vaan muut kansat, amerikalaiset, saksalaiset tai sitten kansainvälinen jättiläisyhtymä, ryhtyvät järjestelemään Venäjän asioita sekä toimittamaan sen luonnonrikkaudet ihmiskunnan nautittavaksi".

Wilkuna ei tietysti ajatellutkaan, että hänen kirjoituksensa joutuisi asianomaisten luettavaksi. Hän mietiskeli Venäjää ja venäläisiä yleisinhimillisenä kysymyksenä, johon nähden jokaisen ajattelevaan sivistysyhteisöön kuuluvan tulee määritellä kantansa. Hänen kirjoituksensa on sikäli todistus hänen ajatuspiirinsä ei-tavallisesta ulottuvaisuudesta.

XXVIII

KYÖSTI WILKUNA NÄYTELMÄKIRJAILIJANA

1

Sankarien historian yhteydessä kävi ilmi, että Wilkuna oli ainakin toistaiseksi kyllästynyt historiallisten kertomusten kirjoittamiseen. Sen voi ymmärtää. Vaikka historia onkin tyhjentymätön aarnio, saattoi Wilkunasta tuntua, että hän oli suorittanut tälle kerralle oman osansa. Olihan hän kaahlannut historiamme läpi kahteenkin kertaan, ensin Miekassa ja sanassa, sitten Sankareissa. Oli syntynyt jonkinmoinen tottumus historiallisten kertomusten ja kuvausten rakenteluun, mikä oli jo muuttunut vähin maneeriksikin; seurauksena oli ollut loitontuminen varhaisemmasta taiteellisuudesta. Tämän Wilkuna itsekin aavisti ja kylmeni koko aihepiirille, kuin olisi säikähtänyt. Wilkuna oli vilpitön kirjailija – hän ei kyennyt kirjoittamaan vain leivän tähden, vaan hänellä täytyi olla tukenansa myös Minervan siunaus.

Wilkunan korkein harrastus ja pyrkimys oli olla taiteilija. Sitä tarkoittava tunnustus oli hänelle elämän suurin ilo. Arvostelu sai olla vaikka kuinka kiittävä – se ei lämmittänyt häntä, ellei siinä ollut tunnustusta taiteellisuudesta; päinvastoin taas pienikin myönnytys tässä suhteessa riitti lieventämään moitteet. Kun nyt elämän kireys näytti johtavan siihen, ettei hän voinut historiallisen kertomuksen alalla ainakaan ylittää entisiä saavutuksiaan, valtasi hänet kiihkeä halu yrittää jotakin uutta, sellaista, jossa taiteen kultainen näky muuttuisi tajuttavaksi todellisuudeksi. Tämä halu pääsi voitolle huolimatta kaikista maallisista etulaskelmista, jotka Wilkuna kyllä ymmärsi. Hän totteli haluansa kumminkin – kuka voi häntä siitä moittia? Eikö hän kirjailijana juuri siten noudattanut jaloimpien vaikuttimiensa ääntä, lankeamatta käsityöläisammatin nuuskaviisaaseen, runottomaan arkityöhön?

"Tässä saapuu nyt opukseni", Wilkuna kirjoitti lokak. 20 p. 1920, "ja olenpa hengessä näkevinäni, kuinka kulmasi vetäytyvät ryppyyn, lukiessasi rupriikin alta sanan: Näytelmä. Niin, sellaista se nyt vain on, että kun sisuksissani on hamasta kirjailijaurani alusta – ja oikeastaan jo ennenkin – yhtä mittaa kaikessa salaisuudessa juokalehtanut erinäisiä näytelmäaiheita, niin pitihän minun kerran päästä sitäkin yrittämään. Ja koska tämä Barabbas nyt erityisen pontevasti alkoi pyrkiä ulos... niin päästin sen kerta kaikkiaan paperille ja lähetän täten ulos maailmaan. Pyydän Sinua suhtautumaan siihen leppyisesti. Onhan siten minultakin jotakin joulumarkkinoille ja jos siitä jotain 'daideellistakin' löytäisivät, niin – olisipahan kilpailemassa vaikka valtionpalkinnostakin. Vähiä en siis itsestäni usko. Muutoin pyytäisin Sinua antamaan jonkun spesialistinkin – esim. Jalmari Lahdensuon tai K.S. Laurilan – silmätä sen läpi ja huomauttaa mahdollisista virheistä, jotka sitten korrehtuuria lukiessa – tai ennenkin – voisi korjata. Onhan näytelmä minulle tavallaan terra incognita. Ja sitten: tiedota minulle, hyvä veli, hetimiten, miltä sinusta tuntuu, onko siitä mihinkään. Jään ilmoitustasi vartomaan yhtä jännittyneenä kuin ensikertalainen, joka on esikoisteoksensa lähettänyt kustantajalle.

Ensi viikon loppupuolella... olen päättänyt tulla Helsinkiin, joten mahdolliset korjaukset ja korrehtuurinluvut voisin hoitaa siellä. Sitä ennen, kuten sanottu, odotan Sinulta kuitenkin jonkunlaista tietoa tästä lapsukaisesta".

Vastasin jo 23 p. lausuen m.m.:

"Näytelmäsi luin, mutta säästänpä arvosteluni siksi, kunnes tulet... Olen sen toivomuksesi mukaan lähettänyt Lahdensuolle, joka lupasi siihen tarkoin perehtyä. Saammehan asiasta sitten yksityiskohtaisesti keskustella, sillä onhan kysymyksessä tärkeä askel: ensi esiintymisesi näytelmäkirjailijana. Lähetyksesi otin siis, joskin se luonnollisesti sisälsi minullekin pienen yllätyksen, täydellisellä mielentyyneydellä vastaan, antamatta naamani venähtää ollenkaan. Sitä pitemmäksi sensijaan venähti yhteisen ystävämme Piirisen[153] naama, sillä hän on koko ajan odottanut sinulta jonkinmoista Shpalernajan kaltaista jättiläisahveeria... Toivoin, että olisit ollut itse sitä näkemässä: elämäsi olisi varmasti pidentynyt monta kuukautta, jos on perää sanassa, että makea nauru pidentää elämää".

Tilanne oli kiusallinen: myötätunto kirjailijaa kohtaan kehoitti sanomaan hyvää ja rohkaisevaa, mutta omatunto kielsi. Lahdensuon lausunto oli ehdottomasti hylkäävä; olimme molemmat sitä mieltä, ettei Barabbasta pitäisi ollenkaan julkaista, koska se ei ollut Wilkunalle eduksi. Eräät muutkin henkilöt lukivat näytelmän, m.m. Eino Kalima ja Jaakko Gummerus. "Luin suurella mielenkiinnolla", kirjoitti Gummerus Wilkunalle heinäk. 9 p. 1921, "Barabbas-käsikirjoituksen, josta ei ole niin helppo muodostaa lopullista mielipidettä. Se ajatuksenne, että meidän on kuvailtava itsellemme Vapahtaja myöskin tosi-inhimillisenä vakavammin ja 'realistisemmin' kuin tavallista on, se on kyllä minunkin; mutta joka kerta kun sitä yritetään, tuntuu sittenkin siltä kuin olisi ylivoimainen tehtävä, kun samalla pitäisi saada sisäinen, jumalallinen suuruus näkymään. Kirjailijalla on evankeliumien Jeesuskuvassa kova ja voittamaton kilpailija". Laajemmin oli hänen mielipiteitään selostanut Wilkunalle Martti Pihkala kirjeessään tammik. 25 p:tä 1921; sen mukaan näytelmä olisi Gummeruksen mielestä kuitenkin ansainnut painattamisen.[154]

"Aina kun olen johonkin kertomukseeni", kirjoitti Wilkuna Toivo Kailalle marrask. 25 p. 1920, "saanut kirkkaan näkemyksen sekä sitten kirjottanut sen antaumuksella, on siitä tullut onnistunut muidenkin kuin omasta mielestäni. Niin uskoin tähän näytelmäänkin nähden. Siksipä olikin sitä masentavampaa, että varsinaiset ammattimiehet löysivät sen niin köykäiseksi. Railo esim. ei löytänyt siitä mitään hyvää, Jalmari Lahdensuo, vaikka en hänen arvosteluaan kuullutkaan, oli siitä myös lausunut hylkäystuomion, eikähän Kalimakaan, niin paljon hyviä kohtia kuin hän siitä löysikin, kuitenkaan sanallakaan kehottanut sitä parantelemaan ja edelleen mielessä pitämään... Sitten kotiintuloni on Barabbas unhotettuna maannut pöytälaatikossani, kunnes eilen pisti päähäni 'laskea Barabbas taas hetkeksi irralleen'. Vieraanamme täällä Marielundissa sattuivat olemaan paikkakunnan kirjallisesti sivistyneimmät henkilöt... Luin heille 'Barabbaan' ja olin itsekin ällistynyt siitä miltei haltioituneesta innostuksesta, millä he näytelmän lukemista seurasivat. Esim. pastori keskeytti tuon tuostakin lukemisen, huudahdellen, että tuo on ehdottomasti saatettava jukisuuteen sekä näyttämölle. Ihmettelivät ihmettelemästä päästyäänkin, etteivät ammattimiehet siitä enempää löytäneet. No niin, täten sain taas uutta vettä myllyyni ja päätin tuonnempana, korjailtuani ja paranneltuani näytelmää, saattaa kuin saattaakin sen julkisuuteen. Enpä luulisi siitä nyt ainakaan kirjallisen maineeni kärsivän, kuten esim. Railo väitti. Onhan minulla nyt... viisi sivistynyttä, kirjallisuuteen perehtynyttä ei-ammattimiestä kolmea ammattimiestä vastaan. Ja edellisen kaltaisilta olen aina ennenkin saanut rehellisimmät ja luotettavimmat arvostelut (syystä että niitä eivät rajoita ja kahlitse mitkään esteettiset oppisuunnat ja uskontunnustukset)".

Näytelmän arvostelijoille olisi tietenkin ollut suuri ilo, jos he olisivat voineet antaa positiivisen, kiittävän lausunnon. Mutta se oli vaikeata m.m. seuraavista syistä:

Kun on kysymys sellaisesta aiheesta, jossa ihmiskunnan pyhimmät, hienoimman ja kauneimman legenda-autereen ympäröimät henkilöt – Jeesus, opetuslapset, Martta ja Maria, Pilatus, Judas, Barabbas y.m. – esiintyvät näyttämöllä, on heti suurimpana vaikeutena se, miten saada kaikki tulkituksi niin, ettei tuo legenda-autereen arkaluontoinen kauneus ainakaan rikkoutuisi. Tulo näyttämön aineelliseen ympäristöön, puhuminen omalla luonnollisella äänellä niistä asioista, jotka kuulija-näkijä on tähän saakka tajunnut mielikuvituksensa ja uskonsa hartaudella, asettaa niin suuria vaatimuksia runolliselle lahjakkuudelle ja tahdikkuudelle, että onnistuminen tuntuu – näin ulkopuolelta ajatellen – hyvin vaikealta. Kun Wilkuna kirjoitti näytelmänsä keskellä rakennushommiansa, arkihuolien piirittämänä, ei hänelle ehtinyt asian tämä puoli valjeta, vaan lähti kaikki syntymään triviaalissa, epärunollisessa jokapäiväisen puhekielen äänilajissa, joka heti rikkoo tunnelman. Näistäkin asioista on tietenkin lupa puhua monella tavalla ja tyylillä – välttämättömänä ehtona on vain se, että ilmaisukeinojen täytyy olla aiheen tasalla, tulkita ja mikäli mahdollista yhä herkistää ja kohottaa siinä jo vanhastaan olevaa hienoa runoutta.

Wilkunan Barabbaassa ei voinut havaita mitään sellaista suurta sanomaa, jota tällaiselta näytelmältä odottaisi. Tällä ryöväripäälliköllä, jonka puhetyyli on melodramaattisen pöyhkeätä ja kerskailevaa, on kyllä "kuninkaanajatuksensa", s.o. hän haaveilee pääsevänsä Israelin kuninkaaksi ja käsittää Jeesuksen kilpailijakseen, mutta tämä "aate" ei tehoa lukijaan – Barabbas ei ilmeisesti ole sanojensa eikä aikeidensa mittainen. Turhaan etsii hänestä myös kirjailijan omien kapinallisten ajatusten tulkkia – hänen vuorosanoissaan ei ole mitään, joka kumpuaisi syvältä sydämestä. Barabbaan kaltainen mielikuva oli Wilkunan tosiolemukselle niin vieras, ettei hän saanut valetuksi siihen sitä hiljaista, resignoitua elämäntragiikkaa, jonka tuttu hänen sielunsa oli nuoruudesta alkaen.

Lukijan huomio kiintyy vielä erikoisesti kahteen henkilöön: Jeesukseen ja Judakseen. Onko yleensä mahdollista siirtää Jeesus evankeliumien ilmapiiristä tavallisen proosanäytelmän kehyksiin? Sellaista mahdollisuutta en tahdo kieltää, mutta pitäisin sen onnistumista ihmeenä. Vaikeudet lisääntyvät vielä siinä tapauksessa, että Jeesus asetetaan kirjailijan oman viisauden tulkiksi, pysymättä evankeliumien aiheissa ja sanoissakin. Kuinka latteata ja harmaata onkaan maallinen viisaus Jeesuksen suussa! – niin tulee ajatelleeksi lukiessa hänen vuorosanojaan Wilkunan näytelmästä. Ja kuinka hienon ja korkean kuvan hänestä esittää esim. Kiven Lea – juuri sen kautta, että vedotaan katsojan mielikuvitukseen, tuomatta Jeesusta näyttämölle; että annetaan hurmioitunut kunnia hänen evankeliumeissa kerrotuille teoilleen ja sanoilleen; että yleensä onnistutaan pysyttämään evankeliumien autere ja riemuitsevan runollisuuden aamukirkas, pyhä helke.

Wilkunan käsitys Judas Iskariotista on erikoinen, jollakin tavalla "suomalainen": "Lapsena haukkuivat minua kotikylässäni Kariotissa milloin kierosilmäksi, milloin punapörriäiseksi, ja maailmalle jouduttuani olen minä saanut ajelehtia kuin kulkukoira nurkasta nurkkaan. Natsaretin profeetta oli ainoa, joka huomasi mihin minäkin kelpaan". Hänen määräävä luonteenominaisuutensa on säästäväisyys; siinä suhteessa hän tahtoo pitää Herransakin holhouksessaan: "Sillä nähkääs, vaikka hän (Jeesus) monissa asioissa onkin ajattelematon kuin lapsi, niin hän siitä huolimatta on merkillinen mies... ja hyvä mies, ja ennenkaikkea: hän on valta. Hänen ympärillään on aina liikettä ja väenkohinaa, ja missä sitä on, siellä liikkuu myöskin raha..." Judas on yksinkertainen sielu, joka ahneudessaan suostuu myymään Mestarinsa, koska uskoo, ettei tämä kuitenkaan anna vangita itseänsä. Hän on kuin joku maakylän vähämielinen, jolla on yksi ainoa intohimo ja joka sen ohjaamana johtuu suorittamaan mielettömän teon. Syvää tragiikkaa ei hänessä ole, mutta silti hän on inhimillisesti tuttu ja säälittävä. Judaksen arvoitus olisi hiukan liian yksinkertainen, jos se olisi näin vähällä runoudella tyydyttävästi ratkaistu.

Kun näytelmää ei ole julkaistu, ei sen laajempaan käsittelyyn voi ryhtyä, sillä lukijallahan ei ole omakohtaisen kokemuksen perusteella tilaisuutta tehdä mahdollisia huomautuksiaan ja vastaväitteitään.[155]

2

Jo toukokuussa 1917 oli Jalmari Lahdensuo, jolle Wilkuna oli lähettänyt itsenäisyysnäytelmäsuunnitelmansa tutkittavaksi, antanut siitä mitä kehoittavimman ja innostavimman lausunnon. Tiedämme, ettei Wilkuna niihin aikoihin voinut sen kirjoittamista ajatella.

Marraskuulla 1920 hän sitten lähetti siitä Eino Kalimalle selostuksen, pyytäen Kalimaa tekemään huomautuksensa, sillä hän oli nyt päättänyt ruveta joulun jälkeen kirjoittamaan sitä uudelleen. Kaliman vastaus viipyi seuraavalle vuodelle (2/3 21) ja on tärkeimmässä kohdassaan ystävällisen rohkaiseva. "Selostuksesta, perinpohjaisimmastakaan, ei voi vielä paljoa sanoa. Lopultahan kaikki riippuu suorituksesta, siitä miten, ei mitä. Sen voi kuitenkin sanoa että juoni on vilkas ja mielenkiintoinen ja kutoutuu monivaihteiseksi toiminnaksi. Ja kun Sinä, veli Wilkuna, elävöität sen oman voimakkaasti eläytyvän sielusi intensivisyydellä, sen levottomuudella ja kipeydellä, sen lujuudella ja uskolla, niin tahtoisinpa nähdä eikö katsojajoukko tule yhtenä miehenä perässä. Se palanen dialogia, joka seurasi mukana, on erittäin hyvä lupaus. Minusta tuntuu että juuri runopukuinen repliikki tulee olemaan Sinun oikea aseesi näytelmäkirjailijana. Se on ollut minulle iloinen yllätys. Noiden runorepliikkien oikea, elävä sointi on mielestäni parhaana takeena siitä että näytelmästä tulee hyvä".

Edellisestä jo tiedämme, että Wilkuna kirjoitti Sankarien toista sikermää alkukeväänä 1921, ryhtyen vasta sen jälkeen, muiden kirjallisten suunnitelmien ohella, uutta näytelmäänsä sommittelemaan. Työ kävi hitaasti; ensimmäinen luonnos valmistui vasta joulun rinnassa. Näin rupesi vihdoinkin toteutumaan yritys, jonka alku juontuu aina vuoden 1910:n paikkeille, kuten kirjailija itse kertoo Niilo Skalmin jälkilauseessa. Oli silloin pienemmässä kirjallisessa seurassa keskusteltu Suomen itsenäisyysmahdollisuuksista ja työskentelystä itsenäisyysaatteen hyväksi. Wilkuna ryhtyi tutkimaan Juhana herttuan aikaa, löysi sieltä sopivan traagillisen solmukohdan, ja ryhmitti itsenäisyysajatuksensa sen keskushenkilön ympärille. Oulun vankilassa, jossa "eivät ainakaan taloudelliset seikat" olleet hänen työtänsä häiritsemässä, hän kuitenkin vasta aloitti varsinaisen sommittelunsa, lähettäen siellä valmistuneen alun kotiinsa, kun tuli lähtö Shpalernajaan. Täällä valmistunut loppuosa paloi sitten vapautumispäivänä. Vähin erin Wilkuna sommitteli sitä vapaussodan jälkeen uudelleen; olipa hänellä Aunuksessakin mukana sen luonnoksia, jotka olivat vähällä jäädä Vitelen onnettomuuden uhriksi. Näin tämä näytelmä omituisesti liittyi Wilkunan elämän kohtalokkaisiin käänteisiin, kuin olisi siitä uhonnut traagillista kuolon viimaa – kuin olisi siinä kuvattujen henkilöiden johtava aate, Suomen itsenäisyys, vielä kerran vaatinut sen saman suurimman uhrin, jonka hekin olivat saaneet antaa.

Joulukuussa 1921 olin käymässä Wilkunan luona; m.m. luimme siellä Niilo Skalmin. Tätä ennen oli siihen tutustunut Jalmari Lahdensuo, antaen kirjailijalle paljon tärkeitä neuvoja. Meidän neuvottelujemme tuloksena oli, että kirjailija päätti jättää pois toisen näytöksen ensi kuvaelman, kolmannen näytöksen melkein kokonaan, muutamia kohtauksia lukuunottamatta, ja neljännen näytöksen toisen kuvaelman.[156] Yleisenä syynä tähän oli se, että poisjätetyt kohdat osaksi hajoittivat ja hidastuttivat toimintaa, osaksi kertoivat sellaista, joka oli jo aikaisemmin sanotusta katsojille tuttua. Kun näytelmä sitten painettiin, mikä tapahtui maaliskuulla 1922, teki Jalmari Lahdensuo harjoittaessaan sitä Tampereen teatterissa siihen niin paljon muutoksia, että annoin makuleerata koko painoksen ja latoa sen uudelleen. Näytelmä ilmestyi huhtikuulla 1922. Kansilehden on tehnyt Veli Kalima; painos oli 2000 kpl, Wilkunan palkkio Smk. 8000:–. Tällainen on lyhyesti Niilo Skalmin ulkonainen syntyhistoria.

Mainitussa kirjeessään Kalima antaa Wilkunalle hienotunteisesti ja kauttarantain viittauksen, mistä syövereistä Niilo Skalmin syvin ja traagillisin olemus oli etsittävä: Wilkunan omista sieluntaisteluista. Ilmeistähän onkin, että sieltä oli kumpuava näytelmään sen todellinen elämäntuntu, se elettyjen intohimojen paine, joka tekee sanan eläväksi. Wilkuna oli kyllä oivaltanut tämän neuvoittakin – kysyttiin vain, kuinka hän onnistuisi tulkitsemaan sisäisen elämänsä niin, että se välittyisi muille yhtä tulisena.

Korkean taiteellisen harrastuksen kehoituksesta hän valitsi runomitallisen muodon, kuten vanhassa murhenäytelmässä ainakin. Hän tunsi kyllä rajoituksensa runomuodon ja runokielen käyttäjänä, mutta uskaltautui kuitenkin niiden turviin sen käsityksen opastamana, että hänen näytelmänsä sittenkin niiden avulla kohoaisi pois arkipäiväisyyden piiristä. "Olet kaunis, kiehtova, mut oikullinen", hän kerran kirjoitti "runottarelleen".[157] "Jos antelias niin samalla pahansuopa. Jos ihaninta luomisen esimakua minulle suot, niin samalla kiellät välikappaleet siihen, sillä eihän ole minulla poloisella kykyä valaa runomuotoon mielessäni liikkuvia tuntoja. Läpi yön saat sinä minut kierimään vuoteellani, sirottaen hullun tuhlarin tavalla sieluuni runoaiheita. Ah ihanaa sielunkäyntiä, ma olen kuin ruusunhohtoisessa meteorisateessa. Mut voi tuskaa, voi! Ne sieluni täyttää, mut ulos ei pääse ne, ma onnentulvahan tukehdun..." Nyt hän ensi kertaa koetti puhjeta puhumaan runokielellä, sen avulla tulkitakseen olemuksensa tuskaa.

Luettuani aikoinaan näytelmän käsikirjoituksena sain sen vaikutelman, että Wilkunan oli kyllä onnistunut pakottaa kielemme koruttomaan, loppusoinnuttomaan trokeetahtiin, mutta että varsinaiset runouden tunnukset olivat silti kieltäytyneet häntä tottelemasta. Muodollisen puolen, s.o. säkeiden sanallisen, soinnillisen ja runokuvallisen rakenteen, tahtoisin määritellä niin koruttomaksi, että se joskus on lähellä ilmeistä kömpelyyttä, kokonaisuuden muodostuessa väkisinkin yksitoikkoiseksi ja hakkaavaksi. Wilkunalta puuttui kielellisten kauneusominaisuuksien hienompi taju, mistä oli auttamattomana seurauksena proosan läsnäolo silloinkin, kun hänen sielunsa ponnisteli väkevien runollisten mielikuvien vallassa. Huomautin hänelle eräistä vähäpätöisemmistä seikoista ja sain seuraavan vastauksen (20/2 22):

"Että säkeihin jäi hyvän joukon kaikenlaisia pikku kankeuksia, ei ole kummakaan, kun niiden viimeistelyyn ei juuri nimeksikään jäänyt aikaa, niin paljon aikaa kuin muuten tuon näytelmän kimpussa olenkin kuluttanut. Mitä alkusointujen käyttämiseen tulee, niin niitä olen suorastaan tahallani välttänyt ja milloin sellaista on itsestään esiin pyrkinyt, olen muuttanut säkeen toisin kuuluvaksi. Tämä johtunee siitä, että juhani-aholainen vellova alkusointutyyli, jossa tuo alkusointu usein pääsee hervottomana hapuilevalle ajatukselle suunnan määräämään, on minulle syvästi vastenmielinen... Tällä en tahdo sanoa, etteikö alkusointu, kohtuudella ja harvoin käytettynä, olisi erinomainenkin runollinen kaunistuskeino – ja onhan sillä sitäpaitsi syvät juurensa meikäläisessä runokielessä. Korrehtuuria lukiessa voin kyllä siihenkin seikkaan nähden katsoa, mitä vielä on tehtävissä. Nuo 'he-he' hymähdykset vaikuttavat kyllä tekstissä hyvinkin stereotyperoidusti, mutta sitä, runopolvien vaikutuksesta, on hieman vaikeahko välttää, milloin sanoilla tahtoo naurunhymähdystä ilmaista. Sitäpaitsi näyttelijä voi lausuessaan helposti tehdä ne eläviksi ja luonnollisiksi. Sanojen katkaisemista ei taas, suomalaisten sanojen pituuden vuoksi, voi tyyten välttää..."

Näiden käsitysten pohjalta oli siis Niilo Skalmin runopuku lähtöisin. Väliin, kun lause ja ajatus mahtuvat sujuvasti ja soinnukkaasti yhteen tai muutamaan säkeeseen, kiemurtelematta mutkallisena perioodina kokonaisen säejakson läpi, syntyy runollinen akordi, joka hyväilee korvaa, mutta kun tällaiset akordit helähtelevät hyvin harvassa, huomattavammin vain viimeisessä näytöksessä, kun pitkät, asultaan ja soinniltaan arkiset lauseet on koneellisesti katkottu runojalkaluvun määräämiksi säkeiksi, jolloin sanojen järjestys, jopa valintakin, usein tuntuu teennäiseltä ja oudolta, on tuloksena yksitoikkoisesti jankuttava jonotus, joka ei vaikuta edullisesti. Vika on runomitassakin – se on sama kuin Daniel Hjortissa: koroton alkutavu ja viisi trokeeta – jonka todella onnistunut käyttäminen vaatii suurempaa runouden ja kielen taitajaa kuin Wilkuna oli. Mutta verratessa Niilo Skalmin repliikkejä Barabbaaseen käy sittenkin ilmeiseksi, että Wilkuna kuitenkin saavutti tarkoituksensa: runopuvun vaatima huolittelu, sen sommittelun suggeroima henki, auttoi häntä kohottamaan Niilo Skalmin korkeammalle kuin se olisi päässyt proosanäytelmänä. Tästä on erikoisesti todistuksena viimeinen näytös, joka on muissakin suhteissa arvokkain suoritus.

Näytelmän rakenne on myönnettävä ylipäätänsä eheäksi: ensi näytös valaisee tilanteen, esittää molemmat päähenkilöt, Niilo Skalmin ja Anna Biehowskan, heidän suhteensa, ja ensinmainitun suuren aatteen Suomen itsenäisyydestä, jonka rinnalle hän asettaa "kaksoissisareksi" oman lempensä. Kohottuaan näin loppunousuunsa näytös jättää katsojan toisen näytöksen menestymiselle tärkeän kiinnostuneen odotuksen valtaan. Se odotus olisi ollut vuonna 1917, jolloin itsenäisyys vielä häämötti toivon taivaalla, kiihkeydeltään aivan toista kuin vuonna 1922, jolloin tapahtunut tosiasia oli laukaissut siihen latautuneen isänmaallisen jännityksen. Tästä näkyy, miten suuren vaikutelmavahingon Wilkuna teki itselleen sillä, ettei noudattanut Lahdensuon kehoitusta ja kirjoittanut näytelmäänsä heti Shpalernajasta päästyään.

Toinen näytös kärsii toisten näytösten tavallisesta heikkoudesta: toiminta ei tahdo päästä vauhtiin ja kiinnostus herpautuu. Mutta loppupuolella, kun Anna mustasukkaisuuden harhaanjohtamana erehtyy kavaltamaan Niilo Skalmin suuren aatteen, siten aloittaen oman traagillisen vastajuonensa, jännitys kiristyy jälleen, ja katsojan odotus sinkoaa riittävän sähköistyneenä kolmatta näytöstä kohti. Voinee myöntää, että toiminnan rakenne on eräistä asiasisällön heikkouksista huolimatta kulkenut tasaista nousukaarta myöten kolmannen näytöksen kynnykselle, jonka takana oli siis oleva koko näytelmän huippukohta.

Kolmas näytös vastaakin odotuksia: siinä Niilo Skalm haltioituneena paljastaa unelmansa Suomen itsenäisyydestä koko hovin kuullen. Näytös huipentuu yhä kiihtyvällä voimalla tähän aatteeseen ja romantiikasta tuttuun upseerien valakohtaukseen sekä kansan osoittamaan kunnioitukseen herttualle. Viittauksena loppukatastroofiin on joukkoon pujotettu tieto kuninkaan lähestyvästä sotajoukosta sekä Annan aloittaman kavallustyön jatkumisesta, jota hän nyt turhaan koettaa estää. Huolimatta näytöksen korkealentoisesta lopusta on kuitenkin tapahtunut tunnelman ja mielialan lasku, mikä onkin välttämätöntä, ettei neljännen näytöksen katastroofi tulisi liian äkkiä.

Neljäs näytös on sommiteltu yleensä hyvin. Masentunut tunnelma tempautuu jälleen kiihkeämmäksi sen kautta, että Anna tunnustaa petoksensa Skalmille ja tämä osoittaa uskollisuutensa aatettaan kohtaan, antamalla vangita hänet. Tämä merkitsee tosiasiallisesti päähenkilöiden aatteellista luhistumista, sillä silloinhan päättyy sekä Annan että Skalmin elämänsuunta jyrkästi ja aivan toisin kuin he olivat kuvitelleet. Näytöksen lopussa tapahtuva Skalmin vangitseminen on vain ulkonainen merkki siitä, mikä oli jo sielullisesti loppuun suoritettu.

Viides näytös osoittaa aluksi, kuinka syvälle Skalm oli pudonnut aatteidensa äskeisestä korkeudesta: vankina ulkonaisesti, sisäisesti maahan masentuneena. Ulkonainen teatraalinen itsenäisyystaistelu muuttuu nyt sielulliseksi kamppailuksi itsenäisyysihanteen ja -uskon puolesta, mikä on merkittävä huomattavaksi ansiopuoleksi. Vähitellen Skalmin usko elpyy, hän näkee sielussaan kauniin näyn itsenäisestä isänmaasta, ja lähtee kuolemaansa sydämessään haltioitunut vakaumus siitä, että hän on suuren aatteen vaatima välttämätön lunastusuhri. Näin viides näytös, joka ulkonaisesti on hiukan epiloogimainen, kuitenkin tärkeällä tavalla kohottaa ja herkistää lopputunnelman ja antaa koko näytelmälle syvän uskon ja uhrivalmiuden eetillistä arvoa.

Kuten tästä näkyy, täyttää Niilo Skalm ulkonaisen rakenteen puolesta kohtuulliset vaatimukset, ainakin mikäli klassillinen viisinäytöksinen draama kelpaa malliksi. Tämän rakenteeseen Wilkuna olikin erikoisesti tutustunut saadakseen näytelmästään edes ulkonaisesti teatterikelpoisen, hän kun hyvin ymmärsi, ettei hänen käytännöllinen teatterituntemuksensa ollut riittävä. Mutta se, minkä hän sai valetuksi tämän kaaren alle, ei kyennyt vastaamaan odotuksia: hän ei sittenkään kyennyt sisällyttämään henkilöiden luonteisiin, vuorosanoihin ja toiminnan perusteihin todellisen kohtalovakavan, yleisinhimillisen elämän aitoutta, joka sävähdyttää kuulijan pelokkaana seuraamaan sanoja ja ajatuksia, kuin omaa tuomiotansa. Edellä tehty viittaus siihen, kuinka riippuvainen Niilo Skalmin menestys oli sen ilmestymisajasta, sisältää myös viittauksen sen pääheikkouteen: se ei kohoa runollisella, yleisinhimillisellä sisällöllään ajankohtien yläpuolelle; se ei ole itsenäisyysdraama kaikkia aikoja varten – kuten esim. Wilhelm Tell. Neljä ensi näytöstä on enimmäkseen teatteria – vain joskus, kuten Skalmin puhuessa itsenäisyysaatteesta tai hänen vaihtaessaan lemmenrepliikkejä Anna Biehowskan kanssa, kajahtavat sanat tosilta.

Viidennessä näytöksessä vasta Wilkuna tapaa sen sävelen, joka välittää hänen persoonallisen olemuksensa ja samalla yleisinhimilliset kärsimystunnot näkyviin. Hänelläkin oli ollut ihana itsenäisyysuskonsa, joka oli saanut ankaran iskun hänen jouduttuaan sen vuoksi vankilaan; turtuneena sielultaan ja ruumiiltaan hän vaeltaa kopissaan, ja me uskomme häntä, kun hän valittaa:

    Maa kaunis, vihannoiva, palanut
    on ympärilläin mustaks autiudeksi
    ja taivas ylhä alas romahtanut...

Ylhäältä kuuluvat askeleet saavat hänet muistamaan, että

    siell' astuu vanki loputonta tietä
    ja ympärillään kuolon autius on...

Kaikki, mikä äsken näytti niin johdonmukaiselta ja selvältä, on mennyt äkkiä pirstaleiksi. Usko Jumalaan horjuu ja sielussa asuu vain kuolon toivo:

    Kun nukahtaa vois, iäks nukahtaa,
    yön parmahille ikipimeän
    ja ikiäänettömän vaipua!

Suuren aatteen mukana on luhistunut myös sen kaksoissisar, hänen lempensä:

    Kuin hauta autio on sydämein,
    ei lemmenruusut enää puhkee sieltä...
    – – – – –
    Niin – hauta! Syliin äänettömään sen
    nyt päästä ainoa on kaipuuni. –
    Kuin tähden piirto syksyn taivahalla
    niin lyhyt oli lemmenunelmamme;
    se hautahan vain tietä meille näytti.

Ulkonaista pelastuksen tilaisuutta hän ei tahdo käyttää, koska sitä ei suoda hänen ystävälleen Vestgöthelle; sisäinen selvyys on hänelle tärkein:

                          Kun elon sisällys
    on poissa, mitä silloin arvoa
    ois eloon jäämisellä? Valekuolleen
    se arvotonta elämää vain oisi!

Kun hänelle sitten selviää – tosin hiukan keinotekoisesti, muistellen enonsa Särkilahden saarnaa, jolloin tästä tulee hiukan deus ex machinaan vivahtava pulman ratkaisija – etteivät jalot aatteet kypsy tuokiossa, vaan että suurten tekojen ja tapausten juuret on aina etsittävä syvältä –

    Vaikk' aamutähti hämyyn sammuukin,
    ei päivän tulo siitä viivästy...
    – – – – –
                           ei suuri aatteeni
    mun kanssain kuole, vaan se kerran vielä
    on kukkaan puhkeeva. Mull' osa on
    vain eelläkävijän –

silloin kaikki taas kirkastuu ja usko palaa:

    Ma näen maani suurna, vapaana
    ja liput omat liehumassa näen
    ma linnain, kartanoiden harjoilla,
    kun kansa nuorta vapauttaan juhlii...

Oma uhrautumisvelvollisuus selkenee hänelle myös erikoisena kutsumuksena:

    Kuin siemen, joka multaan kätketään,
    taas aikain päästä kukkaan puhkeaa,
    niin nouseva on takaa aikojen
    mun haudastani Suomen vapaus...

Täten väräjää koko viidennessä näytöksessä kirjailijan todellinen, omakohtaisesti eletty ja koettu tunnepohja, jonka mekin tunnemme omaksemme ja kokemaksemme, antaen sille tehoa ja väliin löytäen onnistuneen ulkonaisenkin ilmaisun.

Se mitä aikaisemmissa näytöksissä on kirjailijan persoonallista elämää, sisältyy itsenäisyysaatteen julistamiseen ja mahdollisesti myös lemmensanoihin Anna Biehowskalle. Näissä nimittäin ilmenee sellaista kiihkeyttä, kuin olisi kirjailijan sydämessä todella palanut voimakas tunne, kuin ei olisi ollutkaan kysymyksessä vain teoretisoiden kuviteltu lemmentarina. Niilo Skalmin rinnan on täyttänyt "autuus" ja "riemun hurma", joka kohisee ja hehkuu hänen suonissaan kuin jalo viini; neidon katse tunkee hänen sielunsa salaisiin syvyyksiin ja saa hänen rinnassaan värjyin helkkymään uudet, oudon kummat sävelet. Tunnustettuaan rakkautensa hän puhkeaa sanomaan:

    Ah, totta voiko olla tämä kaikki?
    Näin suuri autuus osaks ihmislapsen
    maan päällä tulla voiko? Unta eikö
    tää ihanaa ja pettäväistä lie?
    Mut suudelmansa hellät, tuliset
    nyt polttavathan vielä huuliani!
    Näin riutuvaiset lemmenunelmani
    ne hetken rahtusessa todeks muutti...

Ja kun suuren aatteen jälleen kirkastuessa lempikin herää uudelleen, hän lausuu lemmitylleen:

                   Kuin maasta huomenen,
    mi puuntehessa vapauden päivän
    mun silmihini kaukaa kangastuu,
    sun äänes heläjää, ja väristys
    niin ihana mun valtaa sieluni...

3

Tämä tarkastelu näyttäisi vievän siihen, että vaikka Niilo Skalm onkin runoteoksena jäänyt vain puoliväliin sitä taipaletta, jonka takana häämöitti kaunis päämäärä, se on kirjailijan elämäkerran yhteydessä silti huomattava. Kirjailijahan on koonnut siihen paljon, mikä oli hänelle elämässä kallista: itsenäisyysaatteen, isänmaanrakkauden, uhrivalmiuden ja uskon tulevaisuuteen; herkimmät ja kauneimmat lemmentunteensa. Kokonaisuudessaan hän pyrki sillä taiteellisiin päämääriin, jotka kangastivat hänelle helakoina näkyinä. Niilo Skalm oli näin ollen tosiasiallisesti korkein ja painavin valtti, mikä Wilkunalla oli tällä hetkellä lyötävänä elämän armottomalle pelipöydälle, valtti, johon hän oli koonnut paljon parastansa, ja jonka osoittautuminen tehottomaksi saattoi polttaa maan hänen ympäriltään "mustaksi autiudeksi". Niilo Skalm on Wilkuna itse, eräänlainen ennakkonäkemys siitä kohtalon ukkospilvestä, joka rupesi kokoontumaan hänen kiireelleen.

Niilo Skalm esitettiin ensi kerran Tampereen teatterissa maalisk. 30 p. 1922. Sen toi parrasvaloon Jalmari Lahdensuo, joka silloin toimi tämän teatterin johtajana ja joka niin tärkeästi oli vaikuttanut näytelmän syntyyn. Yleisö otti sen vastaan hyvin innostuneena, mutta sanomalehtien arvostelut sensijaan olivat pidättyviä. Eräässä huomautettiin vankilakohtauksen "syvätehoisuudesta". Kirjailija itse sai ensi-illastaan seuraavan käsityksen:

"Elän jälleen kotirauhoissa", hän kirjoitti huhtik. 9 p., "ja humuinen Tampereen-viikko kuuluu enää muistojen joukkoon. Toisin on tähänastisen arvostelun laita. Nähtävästi tulee Skalmkin kuulumaan niihin näytelmiin, joihin nähden yleisö ja arvostelu ovat jyrkästi eri mieltä. Helsingin Sanomain arvostelu – Fanny Davidsonin – oli suorastaan hupsu. Puhui m.m. monarkismista. Mutta ganz einerlei! On kuten Jalmari Finne, joka sivumatkallaan oli pukuharjoitusta katsomassa, sanoikin, että arvostelu ei merkitse yhtään mitään".

Wilkuna koetti varjella mielialaansa arvostelujen tuottamalta pettymykseltä jättämällä niiden lukemisen hyvin vähään. Kirjeessään huhtik. 23 p:ltä hän vielä ihmettelee, että voidaan puhua monarkismista tämän asian yhteydessä, ja että sama henkilö saattaa ensin ojentaa hänelle teatterissa ruusuja, sitten salanimellä moittiakseen näytelmää "monarkistiseksi oikeistotekeleeksi". Hän lievittää mieltänsä purkamalla halveksumistaan tällaisen johdosta, ja tulee lopuksi humoristiselle tuulelle ruvetessaan kertomaan kokemuksistaan Tampereen suuren maanviljelysnäyttelyn aikana, jolloin se todennäköisesti olisi saanut täydet huoneet. Mutta liian myöhään huomattu ja liian näkyväksi ilmaantunut "luonnoneste" teki Anna Biehowskajan esittäjättären tehtävään kelpaamattomaksi, joten, kun uutta näyttelijätärtä ei ehditty enää saada, koko aikeen täytyi raueta, mikä oli Wilkunalle melkoinen taloudellinenkin vahinko.

Kohta kun näytelmä ilmestyi kirjana, Wilkuna pyysi Eino Kalimaa harkitsemaan, voitaisiinko se ottaa esitettäväksi Kansallisteatterissa. Marraskuun alkupäivinä Wilkuna saikin Kalimalta tiedon, että Niilo Skalm pääsisi Kansallisen näyttämölle itsenäisyyspäivänä, jouluk. 6:na. Kuukautta aikaisemmin se esitettiin Viipurissa. Näistä esityksistä, jotka ovat eroittamattomassa yhteydessä kirjailijan viimeisten elinpäivien kanssa, tehdään selkoa tuonnempana.

Syysk. 10 p. julkaisi Rafael Forsman Niilo Skalmista Uudessa Suomessa arvostelun, jossa hän, selostettuaan sen syntyvaiheet ja huomautettuaan, kuinka Niilo Skalm kuuluu "historiallisissa näytelmissä yleisiin, suoraviivaisiin aatteenmiestyyppeihin, jotka noudattavat ehdottomasti sisäisen vakaumuksensa ääntä", lausuu lopuksi, että "näytelmä on rakenteeltaan johdonmukainen ja selkeä". Siinä ei "ole ainoatakaan kohtaa, joka ei vastaisi tarkoitustaan draaman kokonaisuuden kannalta katsoen. Wilkunan novelleista tuttu asiallinen ote tuntuu kauttaaltaan tässäkin teoksessa. Runomitta, jota kirjailija aikaisemmin ei liene paljon viljellyt, on sangen säntillistä; kuitenkin soisi sen paikottain olevan taipuvaisemman ja sisäisiä vivahduksia paremmin kuvastavan". Mainittuaan sen menestyksestä Tampereen teatterissa hän lopettaa: "Vankan draamallisen rakenteensa ja kauniin isänmaallisen tendenssinsä vuoksi se epäilemättä onkin menestyksensä hyvin ansainnut".

4

Lapuan päiväksi 1921 Wilkuna kirjoitti Lapuan taistelusta kuvaelman nimeltä Voiton päivä. Kehoitin häntä julkaisemaan sen Kirjan seuranäytelmäsarjassa, tällaisista isänmaallisista pikku näytelmistä kun oli puute. "Mitäs arvelet seuraavasta" (kysyi tämän johdosta Wilkuna elok. 3 p. 1921): "Paitsi sitä on minulla valmiina toinenkin, joka esitettiin viime kesänä Napuen juhlilla... mitäpäs jos muovaisin niitä pari kolme lisäksi; siten saataisiin kokoelma hist. kuvaelmia, joista on miltei täydellinen puute..." Tämä oli nimeltä Vala; se oli sommiteltu kertomuksesta Viimeiseen mieheen. Syysk. 10 p. 1921 esitettiin Lapuan sankaripatsaan paljastuksessa Wilkunan kolmas kuvaelma nimeltä Kotiin; sen kirjailija määritteli "1-näytöksiseksi historialliseksi näytelmäksi" ja onkin se laajempi kuin edelliset. Se oli muodosteltu samannimisestä tekijän kertomuksesta. Aamun miehiä, kuvaelma samannimisestä kertomuksesta, oli viimeinen; se julkaistiin myös kirjallisuusviikkotoimikunnan toimesta kirjallisuus-iltamia varten, joihin se aiheensa vuoksi hyvin sopikin. Taiteelliselta kannalta nämä pienet välityöt ovat vähäpätöisiä. Tekijälle maksettiin niistä 1000 mk kappaleesta, 2000 kpl:n painokselta. Tekijän eläessä jäi julkaisematta pieni 1-näytöksinen satiirinen komedia nimeltä Hallituksen muodostaminen, jonka hän oli kirjoittanut toukokuulla 1921 pidettyä Lapuan Kansallisseuran iltamaa varten. Se julkaistiin v. 1928 Lipeäkalassa.

Niistä monista näytelmäaiheista,[158] joita näihin aikoihin liikkui Wilkunan mielessä, rupesi Anna Hallman edellä mainittujen jälkeen kiteytymään kokonaisuudeksi. Kesällä 1922 hän sitä varsinaisesti sommitteli, mikäli saattoi mielensä levottomuudelta siihen keskittyä. Hän näytti työnsä tulokset Jalmari Lahdensuolle, joka kehoitti häntä syventymään aiheeseen uudelleen.

"Tein työtä käskettyä", kirjoitti Wilkuna lokak. 4 p. 1922, "kävin kappaleen läpi ja tein melkoisia muutoksia ja lisäyksiä, m.m. yhden henkilön lisää, nimitt. Hallmanien vanhan perhepalvelijan, joka yksinkertaisella filosofiallaan tukee Annan sielussa tapahtuvaa kehitystä. Näytelmän kokokin laajeni tämän kautta noin puolella. Mutta katso, ei tässäkään asussa tyydytä näytelmä häntä. Hän kehottaa minua tuonnempana vielä uudestaan muokkaamaan sen. Mutta kun en ymmärrä, missä vika piilee, sillä sitä ei hän ole kyennyt ainakaan minulle tajuttavassa muodossa edestuomaan! Vaivuin siis alakuloiseen tupakoimissynkkyyteen, tuntien elämänenergian vaipuvan nollaan. Mutta eihän sekään käy. Tulin ajatelleeksi, että – onhan J.L:kin erehtyväinen ihminen, ehkäpä kappaleellani sittekin on joitakin ansioita, joita J.L. ei huomaa... Niin päätin lykätä sen nyt Sinulle. Tarkoitukseni ei ole sitä teatteriin tämän enempi käsikirjoituksena tarjoilla..., vaan julkaista se kirjana – nimittäin jos se sen arvoiseksi, kuten toivon, löydetään. Jos Sinun läheisyydessäsi löytyisi draaman tuntijana pätevätä henkilöä, niin pyytäisin Sinun antamaan sen hänenkin nähtäväkseen sekä sitten yhdessä lausumaan tuomionne. Jos tuomio olisi vapauttava, pyytäisin Sinun lyömään sen viivyttelemättä painoon; toisessa tapauksessa lupaan sen enempää rimpuilematta upottaa pöytälaatikkoon. Olen mielestäni uhrannut sille jo tarpeeksi mielenkiintoani, niin että olisi aika saada napanuora poikki ja koko roska siirretyksi ad acta, voidakseni yksinomaan keskittyä romaaniini. Olisihan siinä pieni tyydytys nähdä sen kirjana ilmestyvän ja ainahan se olisi jollakin markalla hyvittämässä tiliäni. Seuranäyttämöillehän se hyvin sopisi; täällä sitä naisyhdistys parhaillaan harjoittelee, esittääkseen sen arpajaisjuhlassaan t.k. lopulla. – Miltä sinusta tuntunee lopussa oleva muutos, siinä kun aukenee mahdollisuus, että Anna ja Kaarlo liittyvät sittekin yhteen? J.L. piti sitä epäpsykoloogisena ja siis parempana alkuperäistä muotoa, jossa rukkaset ovat ehdottomat. Oma sisusvärkkini ei sano tästä asiasta mitään. Jos olet Lahdensuon kanssa samaa mieltä, niin asiahan olisi esim. korrehtuurissa vielä helposti muutettavissa. No niin, jätän asian huomaasi ja jään pienellä pelonsekaisella jännityksellä tuomiotasi vartomaan..."

Vastasin hänelle lokak. 9 p. pyytäen häntä lieventämään herra Hallmanin kuolinkohtausta, joka tuntui hiukan kiduttavalta "näyttämön takaa kuuluvine kuolinkorinoineen". Loppu oli mielestäni ehdottomasti oleva sellainen, miksi sen J.L. oli tahtonut. Wilkunan kysymykseen jostakin näytelmän yleisestä viasta, jota hän ei ollut kyennyt löytämään, vastasin m.m., ettei "siinä liene mitään erikoista vikaa". Se seikka, ettei se kuitenkaan jaksanut täydellä voimalla vangita katsojaa, riippui mielestäni siitä, että katsoja jo ensi näytöksen aikana ja sen loppuessa arvaa, miten käy. Kun hän sitten toteaa arvanneensa oikein, herpautuu mielenkiinto, varsinkin kun juonen käänteet eivät kykene virittämään sitä uudelleen. Mutta silti Anna Hallman oli mielestäni kiintoisa, ja painatimme sen. Se ilmestyi marraskuulla 1922; painos oli 2000 kpl, tekijää hyvitettiin 2,000 mklla. Kansilehden piirsi Veli Kalima.

Uuden lukemisen jälkeen olisin halukas vieläkin sanomaan, ettei "siinä liene mitään erikoista vikaa". Olisinpa valmis myöntämään senkin, että juonen käänteet ja yleinen kulku kyllä kykenevät pitämään katsojan kiinnostuksen vireillä, vaikka hän uumoileekin jo alustapitäen, miten tehtailijan toiveiden käy. Tämä ulkonaisilta eleiltään hiljainen ja vaatimaton näytelmä sijoittuu lyhyesti sanottuna Wilkunan parhaan tuotannon joukkoon, puolustaapa paikkaansa esityskelpoisena taidenäytelmänä yleensäkin. Tähän käsitykseen antavat mielestäni aihetta seuraavat seikat:

Kaikki näytelmän henkilöt ovat tosia ihmisiä, yksilöitä tosielämästä, jonka läsnäolon tunnemme heidän puheissaan ja toimissaan. Kirjailija on nähnyt heidät ilmielävinä ja onnistunut myös tuomaan heidät sellaisina vuorosanojen välityksellä näkyville. Tämä merkitsee tärkeätä ansiopuolta, sillä niin pian kuin elämäntotuus astuu henkilöiden mukana näyttämölle, sieltä samalla katoaa se, mikä on valhetta, "teatteria". Jo lukiessa tuntee tämän – vielä paremmin arvattavasti katsoessa, jos hyvät näyttelijät antavat vuorosanoille eloa.

Ne asiat, joiden käsittely antaa esittäjilleen tämän toden leiman, ovat elämän syvimpiä ja vakavimpia: vararikkoinen vanha tehtailija unelmoi tulevasta nousustaan luottaen poikaansa, joka "on sen tekevä"; hänen voimakasluonteinen tyttärensä tuntee oman yksilöllisyytensä kutsun, pyrkien irtautumaan kaikista riippuvaisuussuhteista, vaikka täytyisi uhmata maailman sovinnaisuuden tuomiotakin. Näin kulkee kaksi traagillista juonta rinnakkain: isä ei tiedä, että poika onkin joutunut rappiolle eikä kykene täyttämään hänen toiveitaan; tytär taistelee oman yksilöllisyyskutsunsa ja ulkonaisten velvollisuuksiensa ristiriidassa, huipentaen tragiikkaansa sillä, että on antautunut miehelle, jota oikeastaan halveksii. Traagillisena säestyksenä tälle kaikelle on sureva ja kärsivä vanha äiti, ja tragikoomillisena uskollinen nilkku palvelijatar. Näyttämöllä puhutaan ja liikutaan hillitysti, mutta siellä vallitsee herpautumaton sielullinen kärsimys- ja jännitystila. Wilkuna oli nyt ensi kerran tavoittanut sen sielullisen otteen, jolla ainoastaan näytelmät syvemmässä merkityksessä voidaan luoda.

Vanhan tehtailijan tragedia on heti selvä – arvaamme, miten käy, ja seuraamme hänen kohtalonsa kehitystä enemmän säälin kuin sillä pyhän pelon tunteella, joka mieluumminkin liittyy murhenäytelmään. Mutta Annan tragiikka ei selvene näin helposti. Hän on kiintoisa nuori nainen, jonka luonteessa ymmärrämme olevan sekä intohimoa että muutakin voimaa; joka voi hetkeksi antautua edellisen valtaan, mutta silti, seurauksista huolimatta, pysyä uskollisena itselleen, s.o. itsenäisyydelleen, ja saada siitä korkeimman tyydytyksen. Loppuun saakka pysyy oikeastaan arvoituksena, oliko hänen suhteellansa mitään ennenaikaisia seurauksia, vai vihjailiko hän vain sellaista koetellakseen sulhastansa – mikä muuten taitavasti ylläpitää jännitystä – mutta tästä huolimatta Anna vain yhä kasvaa lukijan silmissä, saavuttaen lopuksi, jolloin hän astuu kaikkine taakkoineen, olivatpa ne yhteiskunnan mielestä kuinka raskauttavia tahansa, ulos elämään itsenäisenä, itsetietoisena yksilönä, vilpittömän kunnioituksemme. Tunnemme kohonneemme, ymmärrämme, että on tapahtunut jokin suurempi ratkaisu kuin vanhan tehtailijan unelmien luhistuminen: itsetietoinen nuori nainen on maailmanpelosta huolimatta kieltäytynyt liittymästä mitättömään mieheen; oman yksilöllisyyden kutsu on korkea siveellinen käsky, jota tulee seurauksista ja kärsimyksistä huolimatta noudattaa, jos mieli kulkea tietänsä ylöspäin.

Kirjailijan myötätunto on kaikkien muiden henkilöiden puolella paitsi Annan sulhasen. Tämä edustaa tyyppiä, jota vastaan Wilkuna aina oli tuntenut mitä syvintä vastenmielisyyttä. Wilkuna ei esim. voinut sietää puvussaan liian hienostelevia henkilöitä – siksi Anna ivaa sulhasensa liian huolellisesti saumatuita housuja. Taloudellisesti etuilevat, itsekkäät henkilöt hän myös jyrkästi torjui luotansa, samoin kuin irstaat nautiskelijatkin, joille hän oli mustasukkainen nuoren naisihanteensa puolesta. Herra Ekman – se on Annan sulhasen nimi – on sama tyyppi kuin Vaikean tien Kavander – mahdollisesti hiukan liioiteltu, mutta silti tosi ja satiirisesti huomioitu.

Kirjailijan maailmankatsomuksen kannalta on tämä näytelmä sikäli huomattava, että hän on asettanut sen päähenkilöksi uudenaikaisen nuoren naisen, jonka itsenäisyydelle ja lujalle tahdolle hän antaa tunnustuksensa. Tällainen nuori naistyyppi askarrutti hänen mielikuvitustaan. Tämä naiselle annettu tunnustus, jonka Anna Hallman sisältää, on ilmaus Wilkunan laajanäköisyydestä ja asioita ulkokohtaisesti pohtivasta ja arvostelevasta mielestä.

"Olisin taipuvainen", sanoi Rafael Forsman arvostelussaan Uudessa Suomessa (26/11 22), "asettamaan Kyösti Wilkunan uuden näytelmän nimihenkilön sangen korkealle. Niin johdonmukaista ja selkeätä psykologista näytelmähenkilöä ei meillä ole luotu pitkiin aikoihin. Sen perustyyppiä ei tosin voine pitää Wilkunan omana keksintönä; kuten yllä on mainittu, muistuttaa Anna Hallmanin kehitys suuressa määrin ibseniläisessä ja Ibsenin vaikutuksen alaisessa dramatiikassa tavattavia ajatuksia. Mutta siitä huolimatta on Anna Hallman, paitsi, että hän on inhimillisesti katsoen erinomaisesti miellyttävä ja hieno, myöskin taiteellisessa suhteessa huomattava yksilöluonne..."

Näytelmä on todellakin Ibsenin kouluun kuuluva, mutta se on joutunut sinne Wilkunan tulematta sitä asiaa ajatelleeksi. Sehän perustuu Wilkunan omaan kertomukseen, Haaksirikkoisten niminovelliin, joka kyllä on "ibseniläinen" rakenteeltaan, mutta tuskin Ibseniltä opittu. Anna on ilmentymä niistä nuorta naista koskevista ajatuksista ja mielikuvista, joita Wilkuna todellisuudenkin pohjalla näinä aikoina taistellen ja kärsien hautoi; hän muistuttaa Ibsenin naistyyppiä sen vuoksi, että hän on itsenäinen ja tahdonluja – ei siksi, että hänet olisi Ibsenin malleista jäljennetty.

Tuo äskenmainittu kirje, jossa Wilkuna puhuu näytelmästään, on todistuskappale tekijänsä luonteesta. Siitä huokuu liikuttava nöyryys ja vaatimattomuus, hiljainen alistuminen, joka antaa sille kauniin, inhimillisen sävyn. Näytelmä-unelmat olivat hänelle hyvin rakkaita; niiden varaan hän nyttemmin rakensi pilvilinnansa, ja niiden särkyminen merkitsi hänelle suurta, masentavaa pettymystä. Anna Hallmania koskeva kirje osoittaa hänen menettäneen rohkeutensa ja varmuutensa – hän melkein siinä sommittelee näytelmä-unelmainsa hautakirjoitusta. Se oli kuitenkin aiheetonta, kuten edellä on toivottavasti riittävin perustein osoitettu. Anna Hallman ei tosin ole päässyt millekään huomattavammalle näyttämölle, mutta tämähän ei ole todistus sen kelpaamattomuudesta. Hyvin mahdollista on, että joskus sen elämäntotuus huomataan, että halutaan koettaa, minkä taideasteen se saavuttaa silloin, kun ymmärretään sen vakavuus, sen merkitys tunnustuksena naiselle ja itsenäiselle elämänrohkeudelle. Aloittelevaan suomenkieliseen näytelmäkirjallisuuteen se on lisä, jota ei pitäisi unohtaa.

Näytelmä-aiheita Wilkuna, kuten sanottu, ajatteli viime vuosinaan paljon; siitä ovat osoituksena monet hänen papereissaan esiintyvät muistiinpanot. Olipa hänellä erikoinen "näytelmä-notes", johon hän kirjoitti mieleen johtuvia aiheita. Pitemmälle ei näitä kuitenkaan kehitetty. Tulee mieleen kysymys, olisiko hänellä ollut tulevaisuutta näytelmäkirjailijana?

Hänen näytelmänsä osoittavat, että hän kykeni tyydyttävästi rakentamaan näytelmän juonen ja luomaan siihen todellisen elämän ilmakehän. Vuorosanojen sommittelu on vielä kömpelöä ja kaiken leimana on eräänlainen epätaiteellinen arkisuus, joka vaikuttaa epäedullisesti. Mutta nämä viat ovat mieluumminkin teknillistä laatua – niistä voi vapautua harjoittelun ja itsekritiikin avulla. Näin ollen tuntuisi mahdolliselta myöntää, että Wilkuna olisi saattanut elonpäivien jatkuessa rikastuttaa draamakirjallisuuttamme tehoisilla ja näyttämökelpoisilla näytelmillä.

XXVIII

KYÖSTI WILKUNAN VIIMEISET AJAT

1

Ennen kerrotusta on käynyt selville, että Marielundin osto ja rakentaminen pilasi Wilkunan raha-asiat, jotka jo olivat olleet tyydyttävällä kannalla. Talvella 1920-21 hän ajatteli sijoittaa rahoja Saksan markkoihin, mutta säilyi onneksi siltä tyhmyydeltä. Mietittäessä kevättalvella 1921, mistä Sankarien jälkeen olisi tuloja saatavissa, kirjoitin hänelle jo helmik. 3 p., että "taloudellisesti edullisin pelastuksen kallio" olisi seuraavana syksynä ilmestyvä historiallinen romaani. Lisäsin vielä, etten epäilisi, mistä aiheeni valitsisin: "En Isostavihasta, en mistään tappion päiviltä, vaan Suomen sodan kesäisiltä voiton päiviltä, jolloin ilmassa leijaili samaa valkoista henkeä kuin vapaussodan aikana". Tähän Wilkuna vastasi helmik. 12 p., että "saitpa ehdotuksellasi Suomensota-romaanista minut innostumaan, Se riivattu on alkanut itsepintaisesti elää mielessäni. Tosin olin tässä hiljaisuudessa suunnitellut ensi syksyksi nykyaikaista aatteellista romaania, jonka alotin Shpalernajassa ja joka on vielä tallella. Mutta kypsyköön se seuraavaan vuoteen. Nyt otan kuin otankin urakalle tämän Suomen sodan eepoksen, jonka kaikella voimallani tahdon ensi syksyksi lyödä pöytään, niin totta kuin j.n.e. Lähetän ensi kirjeessäni Sinulle luettelon teoksista, joita sitä varten etupäässä tarvitsisin ja jotka hyvänt. ottanet minulle hankkiaksesi..."

Kirjat hankittiin ja niihin, hän ilmoitti kirjeessään toukok. 9 p., "olen innolla syventynyt ja hahmotellut romaania päässäni. Aineksia saan näistä teoksista yllin kyllin. Tärkeänä lisänä oli Danielsonin suurteoksen äsken ilmestynyt osa, jonka ukko omistuksella lähetti minulle. Harmittelin vain, etteivät nuo teokset olleet käytettävissäni jo sankareita kirjoittaessani. Silloin olisin voinut välttää yhden ja toisen pienen detaljivirheen, mikä niihin nyt pääsi pujahtamaan. Ja mikä parempi, olisin saanut yhden sankarin lisää, nimitt. nuoren Brakelin..." Tiedustelin heinäkuulla 1921 parikin kertaa, miten romaani rupesi sujumaan, ja sain elok. 3 p. tiukkahenkisen vastauksen:

"Syventyessäni talvella niihin lähdeteoksiin kuvittelin itsekin saavani jo täksi syksyä romaanin valmiiksi. Eräs järkevä henkilö sanoi jo silloin sitä mahdottomaksi. Jonkunlaisenhan olisi kyllä kai voinut kokoon hätiköidä, mutta se olisi joka tapauksessa ollut hätiköityä työtä. Minulla on vielä katkerassa muistossa 'Viimeiset luostariasukkaat', joka kustantajan lakkaamattoman hätyyttämisen vuoksi täytyi keskeneräisenä, kaikki vasaranjäljet näkyvissä, lyödä pöytään. Olin tehnyt siihen niin paljon alustavaa työtä, mutta sulattamiseen ei suotu aikaa. Tästä Suomensota-romaanista olen kerta kaikkiaan päättänyt luoda teoksen, johon nähden kaikki hyperesteetikotkin saavat pitää suunsa kiinni. Mutta sellaisen luominen visusti historiallisella pohjalla vaatii aikansa – eile mit Weile! –, jos samalla tahtoo, ettei kirjaan jää kovin paljon kuolleita kohtia, vaan että henkilökuvat ja erinäiset tilanteet ovat läpi elettyjä. – Elä siis varro tuota romaania täksi syksyä eläkä vielä kevääksikään".[159]

Säikähtyneenä tästä kirjoitin hänelle elok. 6 p. (Pälkäneeltä) vastauksen, jossa koetin lieventää tiedustelujeni tekemää vaikutusta:

"Kirjeestäsi kiitos. Rupean sanelemaan siihen vastausta, koskapa lotisevan sateen vuoksi on tässä lauantai-iltana hyvää aikaa. Hengessä näen sinun astelevan pihasi yli saunasta tupaan, edessäsi paitamytty ja leuassasi partaveitsen haavoja. Saatuasi paidan ja alushousut yllesi panet savuksi ja mahdollisesti vaihdat näkökohtia iäisyyskysymyksissä jonkun ikävystyneen kerettiläisen kanssa, jota vaivaa salainen viinamato. Mutta asiaan.

Kirjeesi, kuten aina, oli täynnä selvää järkeä. Kaukana olkoon minusta, että kiristäisin sinusta kuin tuottaja kuluttajasta esiin viimeisen hengen pihauksen. Päinvastoin hyväksyn täydelleen ajatuksesi perinpohjaisesta kypsyttämisestä. Mutta pidä silmällä itseäsi, veli hopea, jos sallit ystäväsi sinua varoittaa, ettei tuo 'kypsyttäminen' olisi se viehkeä lammas, jonka taljan alta löytyisikin kamala aiheetta siirtymisen susi... Pidä siis henkeäsi ankarasti silmällä kuin poliisikonstaapeli epäilyttävää subjektia. – Mutta, kuten sanot, pätevä on uudesta kirjastasi tehtävä ja sitä varten täytyy sinun luonnollisesti saada aikaa..."

2

Wilkunahan oli yleensä Lapuaan tyytyväinen, vain joskus kajoten sielläkin väliin kärsimäänsä ikäväntunteeseen. "Kestää... aikansa", hän kirjoitti T.T. Kailalle marrask. 25 p. 1920, "ennenkuin Helsinki-retken jälkeen pääsee tasapainoon ja mukautuu tähän pieneen maalaisympäristöönsä, ja tuona 'ylimenokautena' ei pysty juuri muuhun kuin olla murjottamaan.

"Vallankin tällä kertaa teki Lapualle-tuloni hieman samanlaisen vaikutuksen kuin olisi ollut lentoretkellä ja sitten yhtäkkiä pudota kopsahtanut rikkatunkiolle. Kuvittelehan mielessäsi seuraavia vastakohtia: Pää täynnä suuremman maailman vaikutelmia ajan Sinun luotasi autolla asuntooni ja sitte asemalle, jossa asetun mukavasti makuuvaunuun. Aamulla noustuani pysähtyy juna Lapuan asemalle, jossa ympärilleni aukeaa loppusyksyn kolkko, harmaja luonto tylsyyteen vaipuneine luontokappaleineen. Sataa tuhuuttaa ja kaikkialla on lokaa nilkkoja myöten. Pääsen pakaaseineni erään talollisen sontarattaille ja loan räiskyessä lähdemme ajaa jyryyttämään Marieiundia kohti. Vastaan tallustelee sarkatakkisia jusseja, jotka tervehdykseksi muljauttavat silmiään ja liikauttavat hieman mälliä poskessaan. Kaikkialla pistää nenään lannan, tervan ja hampun haju. Tullaan siitä lopuksi Marielundiin, jossa eivät tiedä minua odottaa. Äiti kahden nuorimman kanssa on kotona. Isommat lapset ovat koulussa. Äitiä tervehdittyäni kysyn, missä Osmo Kustaa ja Louhi Eliina ovat. Ryhdytään siitä etsimään lapsukaisia. Ulkovintistä kuuluu jotakin kupsetta ja huudahduksia. Kiipeämme sinne ja vintin ovelle päästyämme aukee eteemme seuraava näyttämö: Vintin nurkassa on avonainen terva-astia. Pojalla on pistänyt päähän ryhtyä tervaamaan joulu-ukolta saamiaan pikku rattaita. Hän on tehnyt sen ja ryhtynyt sitten siskoaan tervaamaan. Sisko on tietysti kiivastunut, temmannut pensselin veljeltään ja alkanut kostoksi tervata häntä. Siten oli pensseli nähtävästi useampaan kertaan siirtynyt kädestä käteen, niin että molemmat olivat tulleet jotakuinkin perusteellisesti tervatuiksi. Riidan tauottua oli poika keksinyt toisessa vintin nurkassa äidin höyhenkorin ja riemuissaan heittäytynyt päistikkaa pehmeille untuville, jolloin kori oli kaatunut ja höyhenet hajonneet lattialle. Sisko oli innostunut myöskin leikkiin sekä heittäytynyt nurinniskoin pöllyävien höyhenten keskelle. Niinpä näimme me ovelle ilmestyessämme kaksi höyhenkäärylää, joiden yläpäästä, joka suunnalle siirottavien höyhenten keskeltä, tuijotti meitä vastaan kaksi paria totisia rengassilmiä. Äidille oli näky luonnollisesti vähemmän hauska, mutta minut se sai hyvälle tuulelle, lieventäen siten asemalla saamaani ikävää kotiintulotunnelmaa..."

Kesällä 1921 huvilatyöt vaativat vielä paljon huomiota. Niinpä Wilkuna kirjoitti toukok. 9 p. m.m.:

"... ulkotyöt ovat lakkaamatta vaatineet jättämään kirjoituspöydän. Puutarhatyöt ovat jo hyvässä vauhdissa. Niinpä lauantaina esim. istutettiin seitsemättäkymmentä koristepuuta ja -pensasta. Osa kylvöjä on tehty ja taimilavassa ylenee joukko kyökkikasveja ja kukkia. Vakaa körttimies panee aitaa alueeni ympärille sekä ryhtyy sitten vesivärillä rakennukset maalaamaan. Muuten harvinainen poikkeus nykyajan suomalaisesta työmiehestä. Tarjosin hänelle kahdeksankolmatta markan päiväpalkkaa, mutta hän ei suostunut ottamaan enempää kuin 25 mk. Kun tämän taksan mukaan lauantaina maksoin hänelle viikkopalkan, työnsi hän 20 mk takaisin ja sanoi, että piisaa se tämäkin. Ei tahdo iltaisin muistaa työstä lähteä ja sunnuntaisin, tukka siististi jakaukselle kammattuna, viljelee sanaa. Piika meillä tätä nykyä on myöskin kotona pysyvä körttiläinen. Apropos ne körttiseurat. Toisena pääsiäispäivänä meillä vihdoinkin pidettiin pontevat tupaantulijaisseurat, joissa oli vieraita Oulusta saakka, nimitt. Mattilan sisarukset. Körttikansaa sekä Lapuan intelligenssiä oli kattomme alla noin neljään sataan henkeen. Veisattiin ja Malmivaara sekä ukko Malkamäki pitivät vakaita puheita. Kyökin hellalla ryöhäsi tietysti valtaisa kahvipannu. Näin minua siis körttiläisyys ympäri piirittää, joten minusta itsestänikin täytyy lopulta kehittyä nuhteeton körttiläinen. Muu ei näy auttavan".

Kodikkaasti valaisee Wilkunan elämää seuraava Kustaan päivän jälkipäivänä 1921 kirjoitettu kirje. "H.V.," hän aloittaa:

"Tultuani juuri verkkoani kokemasta huomaan hetken soveliaaksi kiittää viimeisestä kirjeestäsi sekä nakata pari sanaa vastaukseksi. Sana 'verkkoa kokemasta' mahtaa saada Sinut hymähtämään. Mutta asia on kuitenkin niin, että minä olen verkon omistaja ja käyttäjä. Viime viikolla sen tilasin Oulusta ja minulle on suuri nautinto iltaisin laskea se jokeen taloni lähistölle sekä mennä aamulla heti noustua lasten kanssa nostamaan. Neljä vankkaa särkeä sätkytteli siinä tänä aamuna. – Eilen oli, kuten otsikosta näet, Kustaan päivä, ja vieraita, kukkien kera, ilmestyi illalla odottamattoman paljon. Rovastista ja yhteiskoulun opettajista lähtien. Lopuksi veisattiin virsi: 'Tuon tästä päivästä kiitoksen Sulle...' Siis nuhteeton körttiläismeno".

Rovasti Malmivaaran kuolema tammik. 12 p. 1922 oli Wilkunalle monella tavalla raskas vastoinkäyminen. Hänellä oli Wilkunaan suuri vaikutusvalta, hän yksin olisi kyennyt saattelemaan häntä sillä elämänmuutoksen tiellä, jonne päin käänne oli vähitellen tapahtumassa. Hän oli Wilkunalle arvovaltainen johtajapersoonallisuus, jonka poismeno jätti hänet yksin, tukea vaille. Kauniissa muistokirjoituksessa Iltalehdessä (19/1) Wilkuna vakavasti ja syvästi luonnehti Malmivaaran persoonallisuuden ja hänen elämäntyönsä; hautajaisissa tammik. 25 p. hän suojeluskunnan seppelettä laskiessaan sanoi vainajaa "henkiseksi isäksi ja ravitsijaksi". Malmivaara oli osannut tuoda Wilkunalle tuen ja lohdun hänen henkensä ja ruumiinsa tuskan hetkellä; – niissä ristiriidoissa, jotka kalvoivat hänen sydäntään, olisi kokeneen ihmissielun ymmärtäjän ja kurittajan sana ollut ehkä koko elämän ratkaisu.

Tupaantulijaisseuroista kertoo muuten eräs Wilkunan lapualaisista herännäisystävistä, saarnaaja O. Vihantola, seuraavaa:[160]

"... pääsiäis-aikana Kyösti Wilkuna kutsui heränneet kotiinsa, Marielundiin, viljelemään Jumalan sanaa. Heränneet noudattivat kutsua ja Marielundin suojat tulivat heistä täyteen. Seura oli erittäin elävä, ei vain sentähden että koti oli aikoinaan ollut Niilo Kustaa Malmbergin kotina, jossa hän oli elänyt elämänsä valoisimmat ja raskaimmat hetket, eikä sentähden, että seura oli Kyösti Wilkunan puolelta ikäänkuin julkinen tunnustus siitä, minkälaisille harjoituksille hän aikoi tästä lähtien kotinsa ovet avata, vaan sentähden, että Jumala oli täyttänyt seuraväen sydämet ja suut elävällä sanalla, antaakseen sen kautta Kyösti Wilkunalle niitä armon voimia, joita hän tarvitsi alkavassa taistelussaan totutettuja himojansa vastaan. Sentähden sanoikin hänelle rovasti-vainaja seuran jälkeen: 'Seurat on pidetty, mutta nyt täytyy entisistä ystävistä ottaa ero'. Tällä sanalla tarkoitti sanoja sitä, että Kyösti Wilkunan tuli erota niistä maailmallisista ystävistä, jotka olivat hänelle viettelykseksi ja esteeksi parannuksessa".

"Mitään erinomaista ei kuulu", hän kirjoitti syysk. 27 p. 1921.

"Aikani kuluu työkammion hiljaisuudessa. Ja kyllä täällä Marielundissa osaakin olla hiljaista. Ei päiväkausiin minkäänlaista ääntä ulkopuolelta. Kun oikasen itseni tuolin selustaa vasten ja sytytän piippuni, kuulen hiljaisuuden korvissani soivan.

Puutarha on menestynyt hyvin ja korjataan sen satoa parhaillaan kellariin. Lantut, porkkanat, punajuuret ja muut ovat kasvaneet tavattoman suuriksi ja kertyi niitä koko talven vara. Esim. porkkanoita puolikymmentä nelikkoa. Tomaattejakin tuli jonkun verran. Marjapensaat kasvoivat kesän kuluessa melkein puolen, vaikka marjoja ei vielä saatu kuin maistiaisiksi. Mutta annahan olla ensi kesänä!

Olemme ottaneet virkamiesyhdistyksen säästäväisyyskehotuksen visusti huomioomme. Olemme m.m. jättäneet päivää kohti yhden kahvipannun kokonaan pois ja yksin sillä laskin jo vuoden kuluessa säästävämme noin 1000 mk. Perjantaipäivän olen aina tupakkalakossa – säästö n. 200 mk vuodessa. Vieraillekin tarjotaan vain yhdenlaista leipää eikä kahvia kahta kuppia enempää. Aamukahvin ja -tupakan nauttimisesta vuoteella olen lakannut – koska se on sikamainen tapa ja koska kahvikupponen ja piippu maistuvat paljon paremmilta, kun on pesut ja voimisteluliikkeet suoritettuaan ehtinyt työpöydän ääreen asettua. Margariinia olemme jo pitemmän ajan yksinomaan käyttäneet ja sitä saarnaan muillekin – vaikka nämä saatanan suomalaiset ovat niin ennakkoluuloisia sellaisissa asioissa..."

"Ponnahdin äsken", hän kirjoitti lokak. 24 p. 1921, "tavakseni tulleella heittoliikkeellä ylös vuoteesta, kuotasin yöpaidan päältäni, tartuin pesukintaaseen ja sivelin koko ruumiini kylmällä vedellä, tein asianomaiset voimisteluliikkeet, pukeuduin ja asetuin tähän työpöytäni ääreen, jossa oman eukon käpeästä kourasta otin vastaan kahvikupposen ynnä vesirinkilän, mitkä hyvällä halulla nautittuani sytytin aamupiipun (rettinkiä) sekä alotin viikon työni kirjeellä veljelle. Istuessani eilen täällä käymässä olleen veljeni rinnalla Härkämäen isäntänä Lapuan kirkossa vilkasin juuri saamaani kirjeeseesi (onhan kyllä synti kirkonpenkissä avata kirjettä, mutta moninaisissahan me kaikki puutumme) ja tulin sangen iloiseksi, mitä vielä oli omiansa lisäämään kaunis päivänpaiste pitkien sateitten jälkeen..."

Väliin taas mieliala vaipuu ikäväksi. "Istun Hissan kirjakaupassa tätä kirjoittamassa", hän kirjoitti marrask. 19 p. 1921, "tuntien mielialani perhanan harmaaksi ja haluttomaksi. Sitä on oikeastaan kestänyt jo useampia päiviä ilman tiettyä syytä. Ehkä se on vain reaktiota ahkeran työkauden jälkeen. Ohi se tietysti aikanansa menee. Ja ellei hyvällä mene, niin ajan sen, t.s. istun äkäisesti työn ääreen. Se varmasti saa mielialan nousemaan. Mutta tänään – ilmakin on niin pirun harmaja ja lumituhruinen – tunnen itseni niin tylsän apaattiseksi, että varmasti vajoaisin juoppouteen, jos viinaa olisi saatavillani. Vaikka itse asiassa en tunne mitään erikoisia viinahalujakaan, mutta jos niinkuin tarjolle tulisi, joisin tylsästi kuin sieni. Että pysyn tämän päivän hyveen tiellä, siihen ei siis suinkaan ole minun omaa ansiotani..."

Joulukuussa 1921 olin Wilkunan luona – koko perhe oli silloin aivan rahaton. Helsinkiin palattuani sain häneltä kirjeen (22/12), joka oli kuitenkin iloinen ja luottavainen. Tulevaisuudesta hän ei huolehdi.

"Silloinhan ei työnteosta tulisi mitään. Sanotaanhan sanassa nimenomaan: Kullakin päivällä on suru itsestänsä – sanat, joita näinä päivinä olen useampaan kertaan saanut epäuskoiselle vuodekumppanilleni terottaa. Olen varma, että kun tuonnempana taas rupeaa ahdistamaan, niin jollakin suunnalla aukenee pelastuksen rako, kuten on aina ennenkin tehnyt. Enpä siis anna surun tulevista päivistä kukkuvaa mieltäni järkyttää..." Joulustansa hän odottaa paljon: "Itselleni näyttää tällä kertaa erinäisistä ja useammistakin syistä sukeutuvan kenties hauskin ja onnellisin joulu, mitä tähän saakka olen viettänyt".

Tammik. 14 p. ja helmik. 9 p. 1922 rohkenin taas kiinnittää hänen huomiotansa siihen, että ellei hänen tuotantonsa virkisty, hänen taloudellinen pulansa tulee yhä uhkaavammaksi. Keväästä 1921 alkaen, Sankarien toisen sikermän jälkeen, ei häneltä ollut ilmestynyt muuta kuin 4 pientä historiallista kuvaelmaa; parhaillaan hänellä oli tekeillä Niilo Skalm, josta ei rahallisessa suhteessa voinut suuria odottaa; Suomensotaromaani oli vielä kokonaan aikomuksen ja lähteiden lueskelun asteella. Syytä oli siis olla levoton, miten hänen toimeentulonsa järjestyisi. "Laiskuudesta" en suinkaan häntä moittinut, kuten hän allaolevassa kirjeessään (20/2 22) sanoo:

"Näes tuo laiskuudesta moittiminen on minulle vallan arka asia, syystä että olen siitä täysin tietoinen ja saan siinä suhteessa tapella yhtä mittaa itseni kanssa. Varsinkin jonkun suuremman työn alkutaipaleella on kirjoitustuoli minulle suoranainen piinansija, josta koetan milloin milläkin verukkeilla livistää. Onhan niin paljon hauskempaa herkutella rauhassa mielikuvillaan kuin koettaa pinnistää niitä paperille, hartioilla koko ajan painavana pilvenä tunne siitä, että tämä mitä paperille syntyy, ei lähimainkaan vastaa sitä, mitä kirkkaana mielessä väikkyy. Niinpä tapahtuu pitkin päivää, että minä tapaan itseni toisista huoneista harhailemassa ja fantiseeraamassa, tartun itseäni niskaan ja talutan itseni takaisin piinapenkkiin. 'Lurjus, työsi ääreen mars!' kuuluu militäärisen minäni yhtä mittaa uusiintuva komennus kirjalliselle minälleni. – Mutta mitä tähän esillä olevaan romaaniin tulee, niin näyttääpä siltä, että tällaista komentelua ei tarvitse kovinkaan ahkerasti käytellä. Militäärinen isäntäminä on mielihyvällä pannut merkille, että kirjallinen vetelys on vahvasti mieltynyt ja innostunut tähän aiheeseen. Ja sen vaikuttanee taasen se, että kaikki henkilöt ja tilanteet ovat käyneet eläviksi ja sellaisina pyrkivät ne voimallisesti todellisuuteen. Kirjoittaessani kimpoilee yhtä menoa esiin uusia tilanne- ja luonnekuvia etempää romaanista, niin että tavantakaa täytyy mustekynä panna syrjään ja lyijykynällä tehdä nopeita skitsejä edessä olevien taivalten varalle. Mutta kyllä siitä pakostakin laaja tulee, niin että tunturin laella seison lakkiani heilutellen vasta siinä keskikesällä. Edellytettynä nimittäin, ettei mitään työtä keskeyttäviä mullistuksia satu..."

Ennen kerrotusta tiedämme, että sen tielle ilmestyi yhä esteitä. Kesä 1922 kului Anna Hallmanin kirjoittamisessa, romaanin siirtyessä yhä tuonnemmaksi. Ilmeisesti Wilkunan mieltä vaivasi jäytävä levottomuus, joka teki rauhoittuneen keskittymisen mahdottomaksi. Heinäkuun lopussa hän oli käymässä Helsingissä, jolloin koetin parhaani mukaan saada häntä unohtamaan kaiken, mikä olisi omiaan häiritsemään häntä hänen varsinaisen elämäntehtävänsä suorittamisessa. Tällaiseen "itsensä voittaneen" jaloon keskittymiseen hän itsekin hartaasti pyrki. Helsingistä hän meni Turkuun, käyden tapaamassa vanhaa ystäväänsä V.A. Koskenniemeä. Elokuun alkupäivinä hän saapui kotiin, ryhtyen nyt viimeistelemään Anna Hallmania. Taloudellista asemaansa vahvistaakseen hän otti hoitaakseen tunteja Lapuan yhteiskoulussa, historiaa ja filosofiaa, pitämättä kuitenkaan tästä työstä. Lokak. 4 p. hän kirjoitti m.m.: "Elämäni virta lainehtii eteenpäin varsin tasaisesti. Olen hieman katumoissani, että otin tunteja koulussa. Vaikkei niitä olekaan enempää kuin 17 viikossa, näkyvät ne kelpolailla häiritsevän omia töitäni. Eikä ekonoominen hyöty ole kuitenkaan sen arvoinen (1250 mk kuussa). Mutta täytyy nyt jatkaa tämä lukukausi loppuun. Ja tuleehan siinä aina omia tietojaan kerranneeksi..."

Niilo Skalmin esityksessä Viipurissa Wilkuna oli saapuvilla ja sai nauttia sikäläisten rehevien ystäviensä virkistävää vieraanvaraa. "Näytännön jälkeen", kirjoitti Wilkuna Vuokselle marrask. 8 p. 1922, "oli pieni karonkka... Ja niin päättyi kaikki hyvin, ja ihmeekseni olivat Viipurin lehtien arvostelut kappaleesta sangen kiittävät, huolimatta siitä, että se esitettiinkin kehnonlaisesti..." Viipurista palatessaan hän kävi Helsingissä. Hetimiten Lapualle tultuaan hän sai Kalimalta tiedon, että Niilo Skalm tulisi esitettäväksi Kansallisteatterissa jouluk. 6 p. Se että hän edellisestä keväästä saakka oli saanut turhaan odottaa tietoa näytelmänsä kohtalosta, oli herättänyt hänessä ikäviä epäluuloja niitä henkilöitä vastaan, jotka tästä asiasta päättivät; sitä suuremman ilon tuotti hänelle nyt johtaja Kaliman kirje.

3

Aivan irrallisena kappaleena uskallan tähän liittää pienen kuvauksen Emo Leinon ja Wilkunan suhteesta, kuin viivyttääkseni ryhtymistä edessä olevaan raskaaseen loppunäytökseen.

Eino Leino on silloin tällöin vilahtanut näkyviin Wilkunan elämänvaiheiden yhteydessä. Wilkunahan oli, kuten muistamme, kirjailijauransa alkuaikoina Leinon jyrkkä vastustaja, kieltäen häneltä ylimielisesti runoilijan merkityksen, mihin Leino vastasi antaen murhaavan arvostelun Wilkunan esikoisteoksesta. Mutta pian sen jälkeen Wilkuna muutti kantansa. Oulunkylässä asuessaan hän hankki siihenastiset Leinon teokset ja rupesi asianalkaen perehtymään niihin, sillä seurauksella, että hänen täytyi muuttaa aikaisempi kielteinen ja yleensä heikosti perusteltu käsityksensä. Pian he myös joutuivat yhteisille hummausretkille, Leino joviaalisena, rehevänä, aina nerokkaana apotti Coignardina, Wilkuna häntä ihailevana oppilaana ja "paistinkääntäjänä". Leino suhtautui Wilkunaan, joka sanoi häntä "sedäksi", suojelevalla, humoristisella hyväntahtoisuudella, määritellen hänet milloin suomalais-ugrilaiseksi alkutyypiksi, milloin "puuttuvaksi niveleksi", ja runoillen hänestä mitä mahdottomimpia, groteskia huumoria täynnä olevia historioita. Maailmansodan aikana tämä ystävyys hiukan viileni, Leino kun joskus esiintyi entente-ystävän ilmeillä, mitä Wilkuna ei sietänyt. Mutta tämä oli vain hattara auringon edessä. Marielundia sisustaessaan Wilkuna aivan erikoisella hellyydellä ripusti seinälle pilapiirroksen Leinosta, katsahdellen siihen silmissä lämmin loiste ja puhuen hänestä ylistävästi "rehevänä tyyppinä" ja "valtavana miehenä".

Syyskuun 26 p. 1920 toimeenpantiin Kansallisteatterissa päiväjuhla Leinon kunniaksi; oli nimittäin kulunut 30 vuotta siitä, jolloin Leinon runotar ensi kerran esittäytyi painetussa sanassa, jolloin 12-vuotiaan kirjoittama Kajaanin linna oli ilmestynyt Hämeenlinnan sanomalehdessä. Juhlan johdosta julkaisi edellisen päivän Iltalehdessä Emerik Olsoni ylistävän kirjoituksen Leinosta ja hänen suurista ansioistaan, ja juhlaa seuranneilla päivällisillä ystäväpiiri kunnioitti häntä kuin poeta laureatusta konsanaan. Näihin aikoihin Leino oli julkaissut kaksikin runokokoelmaa – Kodin kukka ja uhrikuusi ja Ajatar – joissa jo ilmeni selviä oireita hänen runokykynsä laskusuunnasta. Lokak. 4 p. julkaisi Rafael Koskimies niistä arvostelun Iltalehdessä, viehättyen liiaksi luettelemaan vikoja ja antaen moitteilleen, väitteilleen ja tuomioilleen liian ehdottoman leiman, mikä runoilijan juuri viettämään juhlaankin nähden tuntui tahdittomalta ja hyökkäävältä. Tästä aiheutui polemiikkia sekä Leinon puolesta että häntä vastaan; jupakkaan kajosi Wilkunakin yksityiskirjeessä:

"Muuten minuakin täällä syrjäisessä sopessani", hän kirjoitti lokak. 15 p., "raivostutti aikalailla se R.F:n 'arvostelu'. Sehän oli hävytöntä ja tahditonta. Ja lisäksi se oli hyvin väärä arvostelu. Ei Leinoa sillä kaadeta, että hänen runoistaan poimitaan sieltä täältä epäonnistuneempia säkeitä tai runokuvia. Oikea rukiisen leivän ja lihan nojalla kasonnut suomalainen tuntee aina, että Eino Leino on... luu hänen luustaan ja liha hänen lihastaan... Siksi häntä mielellään toisinaan juhlitaankin. Sano sille Rankkitynnyrille tavatessasi lämpimät terveiseni, että jollei rauha hänen ympärillään pian palaudu, niin minäkin tempaan pertuskan seinältäni ja tuoreella pohjalaisvoimalla ilmestyn taistelukentälle. Ja takaanpa, että silloin halkeaa yksi ja toinen kallo estetiikan nakertajain nurkkakunnasta. En, piru vie, olekaan saanut hetkelle aikaa tapella. Vähällä olin Leinon puolesta jo nytkin tarttua tapparaan, mutta maltoin mieleni ja jätin, sillä kaiken kaikkiaan ovat kirjalliset riidat – vallankin juuri tällaiset – perin noloja ja alentavia..."

Leino sattui soittamaan juuri kun olin saanut ylläolevan kirjeen; luin sen siis hänelle tuoreeltaan puhelimessa. "Rankkitynnyrin" kohdalla Leinon hengitys pysähtyi hetkiseksi, ja loppuun päästyäni hän kysyi koomillisen säikähdyksen sävyllä: "Milloin tuo hirveä mies saapuu Helsinkiin?"

Keväällä 1921[161] Leino kävi sanomalehdissä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran, Kordelinin säätiön ja valtionpalkintolautakunnan kimppuun siitä, että hänet oli sivuutettu apurahojen ja palkintojen jaossa. Viimemainitulle hän asetti kysymyksen: "Onko tarkoitus tappaa minut nälkään?" Wilkunaa tämä huvitti ja hän kirjoitti siitä toukok. 9 p., m.m.: "Olisin Leinolta odottanut sentään sen verran huumoria, että hän olisi pukenut kysymyksensä muotoon: 'Onko tarkoitus tappaa minut janoon?'"

"Oletko Eino Leinoa tavannut ja millaisessa tilassa hän nykyään lie?" tiedusteli Wilkuna heinäk. 6 p. 1922. "Pyysin näet häneltä noin kuukausi sitten juhlarunoa Lapuan päiville. Hän vastasi sähkösanomalla: 'Olen persoonallisesti saapuvilla'. Tulee siis itse runoansa lausumaan. Sanoma sekä ilahutti että huolestutti minua. Onhan hauska saada hänet vieraakseni ja kirjoittamaan nimensä Marielundin vieraskirjaan. Mutta hiukan arveluttaa, jos hän kovin pöhnäisenä ja rankkisena tänne ilmestyy. En nimittäin rupea piiskaryyppyjä enkä muita ryyppyjä järjestämään, sillä olen itsenikin julistanut siinä suhteessa saartotilaan, jota paitsi Lapuanpäivät ovat aina siksi vakavahenkiset juhlat, ettei viinanviljely soinnu niiden kanssa lainkaan yhteen. No, toivottavasti kaikki päättyy onnellisesti".

Leino ei tietenkään tullut Lapualle eikä Wilkuna häntä enää tämänilmaisilla silmillä nähnyt. Muutaman kuukauden perästä Niilo Skalm poistui esiripun taakse, Mesikämmenen viipyessä vielä jonkin vuoden kalevaisilla kankahilla. Ne, jotka ovat heidät molemmat tunteneet, muistelevat kaiholla näitä molempia kontioita, joilla oli lämmin käsi ja suuri sydän.

4

Se sielullinen ja aineellinen ahdinkotila, johon Wilkuna oli monestakin syystä joutunut, herätti luonnollisena seurauksena kaipuun päästä edes joksikin ajaksi pois tutuista, ahtaista oloista. Kirjeessään Arvi Järventaukselle (2/5 22) hän ensi kerran mainitsee siitä: "Henkinen ilmapiiri maassamme tympäisee minua... niin syvästi, että himoni päästä ulkomaille käy päivä päivältä voimakkaammaksi. Ulkomaille ei ainoastaan käymään vaan pitempään olemaan ja työskentelemään, kokonaan erillään siitä... surkeudesta, joka meillä tätä nykyä niin korkeana pärskyy..." Tämä matka oli tapahtuva talvella 1922-23, mutta jo kesäksi sitä ennen hän halusi johonkin pois. Siinä tarkoituksessa hän tiedusteli Walter Vuokselta (8/5 22), joka oleskeli Ahvenanmaalla, voisiko sieltä saada sopivaa kesänviettopaikkaa: "rauhallinen seutu ja meren rannalla tai ainakin niin lähellä suolaista vettä, että ulettuu joka päivä pari kertaa uimaan. En näet tiedä suloisempaa nautintoa maan pinnalla kuin raikkaassa, viheriän kuultavassa merivedessä kelluminen". Ennenkuin Vuoksi kuitenkaan ehti vastata, Wilkunan Ahvenanmaa-aikeet jostakin syystä raukesivat – todennäköisesti raha-asioiden vuoksi, jotka vaikeasti sietivät tällaisia huviretkiä. Niiden parantamiseksi hän ryhtyi miettimään niinkin suurta leikkausta kuin koottujen teostensa myymistä kertakaikkiaan. Kesäk. 22 p. (1922) hän kirjoitti siinä tarkoituksessa yksityiskirjeen maisteri Martti Raitiolle Porvooseen pyytäen hänen neuvoaan hinnan arvioimisessa: "Olen näet yhtämittaista, pientä rahapulaa potien ja nähden työintoni, mikä minulla muutoin nykyänsä olisi varsin suuri, siitä alati kärsivän, päättänyt myödä sieluni perkeleelle, t.s. muuttaa rahaksi sen kapitaalin, mitä koko tähänastinen tuotantoni edustaa..." Peräkaneetissa hän mainitsee ulkomaanmatkastaan, "ei turistina, vaan tehdäkseni jossain rauhallisessa ja halvassa sopukassa työtä ja toteuttaakseni itseäni!" Raitio laski Wilkunan kootut teokset 250 mkn yhteishintaisiksi, palkkion 20 %:ksi, ja painoksen 3000 kpl:ksi, päätyen näin 150,000 mkaan; ikuiseksi myyntiä hän ei puolustanut. Tämän perusteella Wilkuna sitten teki tarjouksensa Kirja-yhtiölle, ollen valmis myymään koko tuotantonsa 150,000 mksta kertakaikkiaan. Hänen kirjeensä oli saneltu tiukassa äänilajissa ja sisälsi myös viittauksen muihin kustantajiin.

Kirjan lopullinen vastaus on kirjoitettu heinäk. 3 p. Sen pääasiana oli, "että nykyisissä taloudellisissa olosuhteissa on yhtiömme mahdotonta tehdä niin suurta sijoitusta, varsinkin kun tämä pääoma ja siitä koituva korko jäisi melkoisen kaukaiseen tulevaisuuteen". Wilkuna olisi nimittäin joka tapauksessa tahtonut siirtää koottujen teostensa julkaisemisen tuonnemmaksi. Auttaakseen häntä Kirja sensijaan ehdotti, että heinäkuun alusta ruvettaisiin maksamaan hänelle vakinaista palkkaa 2000 mk kuukaudessa, "mikä summa yhdessä eläkkeesi ja Kordelinin kanssa jotenkuten riittänee viemään perheesi läpi, kun sinulla ei ole vuokraa eikä sellaisia menoja".

"Sinä jatkat", sanottiin kirjeessä sitten, "täydessä rauhassa kirjoitteluasi, ja hyvitetään tiliäsi tuotteiden ilmestyessä niistä koituvilla palkkioilla. Jos myöhemmin koottujen tahi valikoitujen teosten ilmestyessä osoittautuu, että olet meille velkaa, otetaan tämä velka silloin huomioon. Mitä ulkomaan matkaasi tulee, jonka tarpeellisuuden erinomaisen hyvin ymmärrän, varsinkin siihen katsoen, ettet ole ollut muualla ulkomailla kuin Shpalernajassa, lupasi hallintoneuvos Kahelin panna kaiken voitavansa liikkeelle hankkiakseen tarvitsemasi 10,000 mk Kordelinista. Näin menetellen pääsisit ilman suurempaa leikkausta, joka tuottaisi sinulle paljon hankaluuksiakin, sentään kohtuullisille säännöllisille tuloille, saaden täyden työskentelyrauhan, jota en ainakaan minä mitenkään tahdo häiritä. Tämä on ehdotus, jonka olemme päättäneet sinulle tehdä, alistaen sen korkeaan harkintaasi. Lopuksi en malta olla huomauttamatta, että tuo historiallinen romaanisi, jos se ilmestyisi hyvissä ajoin syysmarkkinoille, merkitsisi sinulle ratkaisevaa taloudellisissakin olosuhteissa. Mutta kun olet antautunut Thalian palvelukseen, en pyri tämän enempää sinua kothurneiltasi alas pudottamaan".

Wilkuna luopui nyt koottujen teostensa myyntiaikeesta ja hyväksyi kiitollisena tarjouksen vakinaisesta kuukausierästä, mutta pyysi saada siitä heti 20,000 mk etukäteen; säännöllinen suoritus alkaisi vasta seuraavan vuoden alusta. Kirjayhtiö antoi tämän johdosta hänelle 15,000 mkn asetteen, luvaten elo-syyskuun vaihteessa lisää 5000 mk. W.S.O.Y. antoi hänelle elokuun lopulla 5000 mkn tunnusteen, ennakkomaksuna Aikakausien vaihteen ja Suomalaisen linnanneidin uusista painoksista. Näin saatiin kirjailija toistaiseksi rauhoittumaan. Oli onni, ettei Wilkuna saanut myydyksi sitä ainoata omaisuuttaan, jolla saattoi tulevaisuudessa olla – kuten olikin – huomattavaa tuottovoimaa ja jonka hänen perheensä kipeästi tarvitsi.

Ulkomaanmatkaa hän ajatteli edelleenkin kiihkeästi, kirjoittaen siitä minulle lokakuulla. Hän oli silloin suunnitellut matkaohjelman, johon kuului parin viikon oleskelu Tukholmassa ja Köpenhaminassa, matka Saksaan ja Italiaan sekä pitempi oleskelu niissä, varsinkin Italiassa. Tämän ohjelman kuluista hän pyysi arviolausuntoani, jonka annoin marrask. 3 p. Jättäen kokonaan pois Tukholman ja Köpenhaminan tulin siihen ylimalkaiseen arvioon, että hän ehkä 15,000 mklla uskaltaisi ajatella matkaa Saksan läpi Italiaan, oleskellen jonkin aikaa molemmissa maissa. Osoitin hänelle, että ne rahat, jotka hän saisi mahdollisesti lähitulevaisuudessa valmistuvasta romaanistaan, optimistisesti laskien parhaassa tapauksessa 30,000 mk, sekä muista ansiotöistään ja kirjailijaeläkkeestään, tarvittaisiin kaikki hänen perheensä elatukseen; että hänen siis oli lainattava matkarahansa. "Mutta koko tämän asian perustana on", jatkoin sitten, "että todellakin saat tuon romaanisi valmiiksi, sillä ilman sitä et toki voine lähteä. Siinä tapauksessa me pidämme sopimuksen mukaan huolta perheestäsi ja ulotamme sen kyllä etuantiinkin saakka, joten voit matkustaa siinä suhteessa turvallisella tunteella..." Varoitettuani häntä vielä suorin sanoin niistä odottamattomuuksista, joita saattaa ulkomaiden oudoissa oloissa hänenlaiselleen luonteelle koitua, lopetin:

"Mietiskele ja arvostele tilannettasi, tehden kynällä ja paperilla kylmiä laskuja ja ottaen huomioon ne työsaavutukset, jotka voit pitää täysin varmoina. Se on ainoa oikea peruste päätöksen teolle, ei mikään mielihalu eikä toive ylimalkaan päästä ulkomaille. Elämä kiristää sinua rautaiseen muottiinsa, vaatien kaikessa itsensä kieltämistä ja työtä; siitä on nyt kysymys ja tavalla, joka on pannut sinut ehkä ensi kertaa elämässäsi sen totena huomaamaan".

Tähän ei Wilkuna vastannut tarkemmin, myönsipähän vain kirjeessään 8/11 22 ohimennen, että "eihän ole pahaksi katsoa asioita siltäkin puolen". Saman kuukauden 14 p. hän kirjoitti T.T. Kailalle m.m.:

"Ulkomaille minulla on oikeastaan sitten Shpalernajan päivien ollut kova nälkä. Olin lujasti päättänyt kevättalvella, kun työn alla olevan laajan hist. romaanini saan valmiiksi, lähteä Saksaan ja Italiaan. Mutta tätä nykyä se näyttää kovin synkeältä, ennen kaikkea rahaolojen takia. Mutta mitä arvelet eräästä toisesta, äsken mieleeni juolahtaneesta matkasuunnitelmasta, jolla hätätilassa olen päättänyt ensi kevään korvalla ulkomaan ikävääni tyydyttää? Tuumin itsekseni, että mitä perhanaa minun heti ensi askeleella tarvitsee Müncheneihin ja Roomiin vaeltaa, sillä tyvestähän latvaan on noustava. Tyydynpä siis kiltisti ensi retkeni tekemään Viroon ja Latviaan. Onhan siellä minulle Suomen historian harrastajalle nähtävänä m.m. vanhat kunnianarvoisat hansakaupungit Tallinna ja Riika. Onhan Riika suurkaupunki ja sieltä voin nätisti pistäytyä esim. pienelle kunnianosoitukselle jääkäriemme haudoille (ensimäinen kaatunut oli minun käsieni läpi vaeltanut Keski-Pohjanmaan mies Kautola). Eihän tällainen matka voine kovin kalliiksi tulla eivätkä passivaikeudetkaan suuret liene..." Jälkikirjoituksena on seuraava kyllästymisen purkaus: "Riika on nykyään ruvennut mieltäni kiinnittämään sitäkin enemmän, kun se ei ole minkään turistiväylän varrella, kun sitä, niin lähellä kun se meitä onkin, itse asiassa tunnetaan meillä ani vähän ja kun siellä voinee olla täydessä rauhassa ja turvassa näiltä kirotuilta suomalaiskolloilta, joita tunnen toisinaan vihaavani niinkuin yksi syntinen voi ainoastaan omaa lihaansa ja vertansa vihata".

Tämä suunnitelma ei ehtinyt enää viritä uudelleen – Niilo Skalmin lähestyvä ensi esitys Helsingissä kiinnitti nyt Wilkunan koko huomion. Marraskuulla hän kuitenkin luki Arvi Järventauksen näytelmäharjoitelman ja lähetti hänelle siitä (20/11 22) 18 sivua laajan yksityiskohtaisen lausunnon. Onnitellen samalla Järventausta hänen uudesta romaanistaan Kaukainen onni hän sanoi:

"Olen hyvin utelias näkemään, kuinka julkinen arvostelu ja ennen kaikkea valtion palkintolautakunta tulee siihen suhtautumaan. Objektiivisesti ottaen on kirjasi minun mielestäni ensimäinen huomioon otettava tämän vuoden tuotannossa. Omat valtionpalkintoni ovat vielä tulevaisuuden helmassa (enhän ole vielä kertaakaan saanut). Kun Railolle äsken arvelin, että voisivatpa ne tänä vuonna antaa kahdesta näytelmästäni (Niilo Skalm ja pian ilmestyvä Anna Hallman), sanoi Railo, ettei pidä odottaakaan..."

XXIX

KYÖSTI WILKUNAN KUOLEMA

1

Lauantaina, joulukuun 2 p., Wilkuna saapui Helsinkiin ollakseen läsnä Niilo Skalmin loppuharjoituksissa. Sunnuntaina hän teki matkan Oittiin, mutta millä asialla, on minulle tuntematonta. Asuntoa hän piti ainakin jonkin yönseudun silloisessa Uudessa Hotellissa. Ollessaan luonani päivällisellä hän teki hyvin iloisen ja toivorikkaan vaikutuksen, puhui näytelmästään ja kiitti sen esittäjiä. Tapasin hänet myös Cityn ravintolassa, jolloin oli saapuvilla muitakin tuttaviamme. Puhelimme kirjallisista asioista, mieliala oli iloinen. Puheen kääntyessä jostakin syystä elämäkerralliseen kirjallisuuteen maisteri Jaakko Tuomikoski kysäisi leikillisesti Wilkunalta: "Kuule, Kyösti, kuka sinun elämäkertasi kirjoittaa?" Wilkuna katsahti meihin miettivästi ja vastasi sitten naurahtaen, mutta hyvin päättäväisesti: "Elämäkertani kirjoitan minä itse". Tämä keskustelu tuntui muutamia päiviä myöhemmin omituisen enteelliseltä. Ravintolasta Wilkuna lähti teatteriin, jossa hän oli jo ehtinyt ruveta hyvin viihtymään, ja saattelimme hänet sinne. Tämä tapahtui muistaakseni keskiviikkona 6 p. aamupäivällä.

Wilkunan aika kului m.m. käynneillä ystävien luona, joille hän tahtoi itse ojentaa vapaaliput illan juhlanäytäntöön. Siinä tavassa, jolla hän sen teki, oli jotakin voittavan herttaista ja korutonta, joka liikutti. Tuntui muuten kuin olisi hänen mielensä yleensä ollut näinä päivinä kaikkia kohtaan sula ja valoisa. Kaskujen kertominen ja tarinointi sujui taas vanhaan tapaan. Iltapäivällä keskiviikkona pistäysin tapaamassa häntä hotellissa – ja löysin sieltä miehen kovissa kiipaleissa: hän oli päättänyt esiintyä teatterissa suojeluskuntapuvussa, jonka oli lainannut, kun ei ollut ottanut sitä mukaansa, eversti Lauri Malmbergilta; saappaat hän oli saanut joltakin muulta, mutta sattuivat ne olemaan hiukan ahtaat. Ei ollut kuitenkaan aikaa hankkia sopivampia, ja niin Wilkuna kiskoi ne jalkaansa, ähisten ja humoristisesti harmitellen. Niin hän lähti teatteriin, jossa hänellä oli paikka johtajan aitiossa. Voimme ymmärtää, että hänen odotuksensa oli kiihkeä.

Yleisöä oli täysi huone ja itsenäisyyspäivän johdosta tunnelma jo edeltäpäin isänmaallisesti sähköttynyt. Niilo Skalmia esitti Jaakko Korhonen. Hels. Sanomain arvostelija, maisteri Erkki Kivijärvi, lausui, että se oli "hyvä ja ryhdikäs esitys". "Siinä on intomieltä, uljasta unelmain uskoa ja vakuuttavaa sisäistä hehkua". Anna Biehowskan osa oli Glory Renvallin ensimmäisiä vaativampia tehtäviä. "Se oli", lausuu yllämainittu arvostelija, "niin rikas ja kaunis tulevaisuuden lupaus, että se hyvin kelpaisi suurenkin näyttelijättären alkuaskeleeksi. Siinä oli ennen kaikkea sisäistä elämää, ydintä, sielua". Uuden Suomen arvostelija Rafael Forsman ei ollut nähnyt esityksessä mitään tällaista. Näyttelijät hänen mielestään "lausuivat ja liikehtivät tavalla, joka jätti katsojan kylmäksi". Muistan omasta puolestani, että katsomossa vallitsi lämmin, isänmaallinen tunnelma, että yleisö kiinnostuneena, loppukohtauksessa liikutettuna, seurasi esitystä. Suosionosoitukset olivat vilkkaat, ja tekijä huudettiin esiin. Soturin askelin hän astua tömisti näyttämölle ja teki miehekkään jäykästi muutaman kumarruksen, lyöden kantapäät yhteen. Teatterista poistuessani minulla oli se tunne, että vaikka varsinainen taidevoitto jäikin tulematta, Wilkuna silti sai olla tyytyväinen: hän oli joka tapauksessa saavuttanut kauniin menestyksen.

Nyt on kerrottava eräästä vakavasta laiminlyönnistä, johon me, Wilkunan ystävät, valitettavasti teimme itsemme syypäiksi häntä kohtaan. Tiedossamme oli, että Wilkuna halusi välttää väkijuomia, joita me emme liioin olleet halukkaita hänelle tarjoamaan. Tämän johdosta, kuin yksimielisestä sopimuksesta, vältettiin kaikkia kekkeripuuhia, koska ne niin helposti saattoivat koitua kirjailijalle harhan aiheuttajiksi. Omituista kyllä, emme ajatelleet kekkereitä lyhyessä, reippaassa, täysin raittiissa muodossa – miksi? Ilmeisesti siksi, etteivät sellaiset jollakin tavalla tuntuneet sisältävän sitä, mitä kirjailija kuitenkin illanviettoon kerran tultuaan olisi niiltä odottanut. Tämä oli väärin. Meidän ilmeinen velvollisuutemme olisi ollut kutsua Wilkuna näytännön jälkeen juhlaillallisille ja siellä kiittää häntä, Niilo Skalmia, kaikesta, mitä hän isänmaan hyväksi oli uhrannut ja tehnyt. Ei olisi pitänyt laskea isänmaallisesti ja taiteellisesti juuri innostuneimmillaan olevaa kirjailijaa putoamaan tunnelmansa korkeimmalta, kirkkaimmalta huipulta ypöyksin pimeään kolkkoon talviyöhön, ei jättää häntä vaille tällaisissa tapauksissa niin tarpeellista ja niin inhimillisesti ymmärrettävää vaikutelmien vaihtotilaisuutta. Eikä eritoten Helsingissä, jossa tämä velvollisuus olisi pitänyt ymmärtää yhtä hyvin kuin Tampereella ja Wiipurissa. Moite langetkoon etupäässä tämän kirjoittajaan, jonka asiana ehkä olisi ollut tehdä aloite.

Erotessamme Wilkunasta teatterin portailla – vaimoni ja minä – tunsimme selvästi, että jotakin ikävää oli tapahtumassa, mutta mitä, se ei silloin meille selvinnyt. Muistellen kirjailijan ilmettä ymmärrän nyt, että teimme tylysti jättäessämme hänet säälimättä yksin, kuin orvon kylmään talviyöhön. Näen vieläkin, kuinka hän hartiat kumaraisena, hiljaisin ja alistunein askelin, läksi omalle suunnalleen.

Seuraavana aamuna Wilkuna soitti konttoriini. Ei ollut enää hänen äänessään edellisten päiväin iloisuutta, vaan olivat yksin jääminen edellisenä iltana ja nyt aamun tuomat arvostelut ilmeisesti häntä masentaneet. Teatteripakinansa otsakkeeseen olivat Hels. Sanomat painattaneet hänestä taiteilija A. Halosen rohkein viivoin suorittaman kuvan, tietysti mitä parhaassa tarkoituksessa; Wilkunan mielestä kuva oli epäonnistunut – "sehän on kuin vanha ukko", hän sanoi. Erkki Kivijärven arvostelusta hän ei sanonut mitään – hän oli tietenkin huomannut sen myötätuntoisen hengen – ja U.S:n "Ollin" naseva, näytelmää ja esitystilaisuutta empimättä kiittävä pakina ei voinut muuta kuin miellyttää häntä, mutta Rafael Forsmanin arvostelu tuntui tehneen hänet alakuloiseksi. Tämä johtuu etupäässä siitä, että hän oli herkässä mielessään asettanut odotuksensa liian korkealle, ja putosi nyt aamun harmaudessa liian äkkiä todellisuuden runottomalle maaperälle. Forsmanin arvostelu antaa hänelle tunnustusta: verraten Niilo Skalmia Cygnaeuksen näytelmään hän sanoo, että sillä on "samat kansalliset ja valtiolliset tarkoitusperät", että se on verrattavissa siihen "siinä suhteessa, ettei senkään arvo taideteoksena ole suuri, vaikka se onkin esityskelpoinen". "Mutta merkityksensä on epäilemättä Wilkunankin näytelmällä", sanoo arvostelija edelleen. "Kun kerran kirjoitetaan suomalaisen kirjallisuuden historia m.m. suomalaisen itsenäisyysajatuksen valossa, tulee 'Niilo Skalm' epäilemättä kuulumaan niihin todistuskappaleisiin, jotka osottavat, että kirjallinen elämä ei ole riippumaton niin sanoaksemme yleiskansallisesta elämästä, vaan useissa suhteissa imee siitä voimaa ja inspiratsionia. 'Niilo Skalm' on muuten niitä suomalaisia näytelmäuutuuksia, joissa tekijä on onnellisesti vienyt perille yhtenäisen juonen – tämän sanan kaikkein kansantajuisimmassa ja kouriintuntuvimmassa mielessä. Sensijaan ei se tuo mitään varsinaisesti uutta meidän draamakirjallisuuteemme, vaan elää suureksi osaksi vanhan 'kansallisen romantiikan' merkeissä. Siinä on hieman Cygnaeusta, hieman Topeliusta ja kenties myöskin 'Daniel Hjortia'. Sen henkilöt ovat niin täydessä merkityksessä 'tyyppejä', että näyttelijöiltä vaaditaan tavallista enemmän luomisvoimaa ja persoonallista temperamenttia, jos he tahtovat astua sovinnaisuuden rajojen yli".

Kuten lukija huomaa, ei tässä arvostelussa ole mitään sellaista moitetta, josta Wilkunan olisi ollut syytä erikoisemmin välittää. Hiukan enempi lämpöä ja päivän merkityksen tehostamista siinä olisi saanut olla – tällaisenaan se on kieltämättä vähän tyly ja kuiva. Mutta syvemmältä katsoen ei Wilkunan alakuloisuus johtunutkaan tästä, vaan siitä hänelle itselleen nyt valjenneesta tosiasiasta, ettei Niilo Skalm ollut taiteellisesti onnistunut. Mitäpä arvoa oli tällöin kaikella muuhun kohdistuvalla kiitoksella? Wilkunan tinkimätön luonne saneli tämän hänelle itselleen armotta ja sai hänet tekemään siitä liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä, hetkellisesti jopa epäilemään taiteellista kykyänsä ja tulevaisuuttansa kirjailijana. "Musta autius" oli ilmeisesti hänen sielunsa silmäin edessä tuona torstaiaamuna, jouluk. 7 p. 1922, jolloin hän vaihtoi kanssani vaikutelmia puhelimessa, ja jolloin koetin häntä parhaani mukaan lohduttaa ja rohkaista. Puhelimessa hän sitten sanoi hyvästit, lähtien samana päivänä Lapualle. Asemalle oli hänelle joku tuntematon tuonut arvattavasti hänen itsensä tilaaman määrän väkiviinaa – korkeintaan 1, toisten tietämän mukaan 2 l –, jota hän ei kuitenkaan matkalla nauttinut.

2

Matkatoverina hänellä oli hyvä ystävänsä Martti Pihkala, jonka kanssa keskustellessa aamullinen alakuloisuus pian rupesi haihtumaan, rohkeuden jälleen viritessä. Hän puhui nyt siitä, ettei hänellä ehkä ollut edellytyksiä näytelmäkirjailijaksi, vaan että hänen oli parasta pysyä proosakertomuksen alalla. Täten hän pääsi irtautumaan ikävästä tappion tunnelmasta ja virkistymään syventymällä historialliseen romaaniaikeeseensa ja kaikkeen siihen, mitä sen takaa avautui. Wilkunan mieliala oli matkalla rauhallinen ja toivorikas, pysyen sellaisena koko perjantai-päivän, jonka Pihkala vietti hänen luonaan. Keskustelu liikkui toivorikkaassa hengessä enimmäkseen kirjallisuuden alalla ja Wilkunan suunnitelmissa, joita hän laajasti selitteli ystävälleen. Pihkala sai sen vaikutelman, että Wilkuna oli kaikinpuolin terveessä ja tasaisessa mielentilassa. Koko perjantaipäivän Wilkuna oli aivan raitis. Tunteja hänellä ei silloin ollut. Niiden hän muuten valitti kovasti työtänsä häiritsevän ja sanoi jättävänsä ne, kun lukukausi loppuu.

Lauantai, 9 p., kului samoin rauhallisesti ja raittiisti saunoineen ja muine tavallisine menoineen. Sunnuntaina hän kirjoitti rouva L. Onervalle kirjeen, pyytäen häntä ja säveltäjä L. Madetojaa saapumaan loppiaiseksi Lapualle, jossa silloin pidettäisiin kolmipäiväiset valistusluennot. Huolehtiessaan siitä, että taiteilijapari tulisi saamaan matkastaan ja vaivoistaan kohtuullisen korvauksen, hän lisäksi ehdotti:

"Mutta eikö kävisi laatuun loppiaista seuraavaksi päiväksi, joka on sunnuntai, järjestää kirjallis-musikaalinen ilta, jonka tulot tietysti tulisivat Teille? Te lausuisitte runojanne ja välillä esitettäisiin miehenne sävellyksiä j.n.e.... Ja kerta tänne tultuanne voisitte saman ohjelmiston esittää muuallakin, ainakin Vaasassa ja Seinäjoella. Tuollainen retki sydäntalviselle maaseudulle ei jäisi suinkaan merkitystään vaille Teille itsellennekin. Miettikää nyt asiaa vakavasti ja ilmottakaa minulle päätöksestänne hyvissä ajoin, että tiedän ryhtyä tarpeellisiin varusteluihin".

Sunnuntai kului muuten raittiisti ja rauhallisesti, ilman minkäänlaisia levottomuuden merkkejä. Kuten kirjeestä näkyy, hän suunnitteli hauskaa vierailua, odottaen siitä itselleen paljon virkistystä. Kun hän ei tiennyt rouva Onervan osoitetta, hän maanantaina aamupäivällä, ennen menoaan kouluun, kirjoitti seuraavan, viimeisen kirjeen elämässään; saakoon se tässä sijansa kokonaisuudessaan:

"H. V. Niinpä se Skalm-premiääri on sitten vain pelkkä muisto – ja saapi ollakin. Sitenpä saatan taas vapain käsin käydä toisiin töihin. Sain tuossa juuri sympaattisen kirjeen Järventaukselta, joka kiittää Anna Hallmanista ja lausuu siitä erinäisiä ylistyksen sanoja. – Kun minulla sattuu Onervalle olemaan asiaa enkä tunne hänen osoitettaan, pyydän Sinun pistämään sen tähän mukana seuraavaan kirjeeseen sekä passittamaan sen edelleen. Liitän tähän myöskin tuon kuitin, joka näkyy taskuuni unohtuneen. – Aurinko paistaa suoraan pöydälleni, mutta pakkanen on huikea – hipoo 20°:tta. – Tunnen itseni niin perhanan kuivaksi, etten tiedä mitä lisäksi sanoisin. Kouluunkin on sitä paitsi lähdettävä. Pyydän Sinulta vain jossakin välissä raporttia, kuullakseni miten siellä Skalm edelleen viihtyy ja jaksaako se pitemmälle ihmisiä puoleensa vetää. Matkatoverini Hgistä tänne, Martti Pihkala, niin kriitillisesti kuin hän suhtautuikin Skalmin taiteelliseen puoleen, oli kovin kiukuissaan R. Forsmanille ja uhkasi Hkiin palattuaan käydä persoonallisesti hänelle puhumassa. Itse puolestani en välitä enää hölynpölyä koko arvosteluista. Niiden takia ei todellakaan kannata sairastamaan ruveta. 'Stryka över och gå vidare!' kuten Strindberg sanoi.

No niin, kiitokset viimeisestä ja terve mieheen!

                                                   tuus
                                              Kyösti Wilkuna".

Ainoa levottomuutta herättävä kohta tässä kirjeessä on tuo lause: "Tunnen itseni niin... kuivaksi"; se ilmaisee sen mielentilan, joka sai Wilkunan iltapäivällä, koulusta palattuaan, lopultakin turvautumaan alkoholiin. Tätä ei ole siveellisen omahyväisesti tuomittava; kysymys oli niin raskaasta taistelusta, ettei voi ihmetellä, vaikka tällaisetkin apuneuvot tulivat käytäntöön. Koettakaamme asettua hänen asemaansa, menkäämme hänen viihtyisään työhuoneeseensa, jossa hän istuu pöytänsä ääressä talven hämärtyvässä illassa, ehkä silloin tällöin silmäten Lapuan lakeudelle ja Simsiön pimenevälle harjulle – mutta näkemättä kuitenkaan mitään, katse kun on kokonaan kääntyneenä omaan sisäiseen maailmaan. Kalvava ikävä valtaa mielen, tuollainen peloittava tyhjyys, joka ei ole tuntematonta kokeneille ihmisille ja joka totisesti on elämän kamalimpia vieraita. Ajatus lähtee väsyneesti tekemään luetteloa voitoista ja tappioista, ja tappioiden puoli kasvaa kasvamistaan. Taas oli jäänyt taidevoitto saavuttamatta – oliko hän oikeastaan saavuttanut sitä milloinkaan? – oliko hän ehkä sittenkin joutunut väärälle uralle? – täytyisikö hänen luopua rakkaasta näytelmäpuuhailustaan? – kuinka hän jaksaisi kirjoittaa loppuun tuon raskaan suomensotaromaanin, joka väliin tuntui niin työläältä? – mitä tarkoittivat ystävät joskus suoraan sanoessaan, että hän oli menettänyt aikaisemman taiteellisen hartautensa? Tuskastuneena näin ajatus luettelee, kyselee ja epäilee, kiduttaen ja kiihdyttäen: – miten hän saisi hankituksi perheelleen riittävämmän toimeentulon? – entäpä epäonnistun kirjailijana – miten meidän sitten käy? – miksi eivät minun lapseni menesty koulussa ja tuota minulle edes sitä iloa – miksi he eivät ole lahjakkaita ja ahkeria kuten useimmat muut? – miksi minua vastoin syvintä tahtoani kiusaa tunteiden ristiriita, josta en jaksa vapautua? Kirjavana elokuvana näin elämän ikävyydet välähtelevät hänen aivoissaan.

Hän on yksin huoneessaan; rouva on mennyt kylään aavistamattakaan, missä mielentilassa hänen miehensä on; lapset eivät tule isän huoneeseen. Tullessaan kotiin klo 9 rouva huomaa miehensä olevan juovuksissa, ja koettaa estää enemmän alkoholin käyttöä ja saada hänet levolle. Se ei kuitenkaan onnistu – Wilkuna ei ole nyt muiden ohjattavissa. Näin alkaa pitkä yö, jonka kuluessa Wilkuna nauttii alkoholia ja vaipuu yhä syvemmälle oman sielunsa maailmaan. Ikävyyden tunne väistyy, uhma herää, mieli virkistyy. Hän ei sittenkään hellittäisi, vaan hän osoittaisi lopultakin olevansa taiteilija – hän pakottaisi tulevilla töillään esiin sen tunnustuksen, joka häneltä oli äsken Helsingissä kielletty. Alkoholin tulistuttama mielikuvitus lohduttaa häntä nyt toivorikkailla tulevaisuudennäyillä, vaihtuen hetken päästä uusien mieleenjohtumien kautta sekavaksi suuttumistilaksi. Ajatukset muuttuvat ikäänkuin näyiksi hänen silmissään, aiheuttaen, jos ne olivat vastenmielisiä, uusiutuvia suuttumiskohtauksia. Hän kuljeskelee ruokasalissa ja keittiössäkin, taistellen näin omien mielikuviensa kanssa. Väliin uskonnollisetkin tunnelmat palaavat ja hän hyräilee virttä:

    Mikä on korkea kunnia?
    Kukkula kuin kukoistaa;
    Karsaasti katsoo kade päälle,
    Jos joku on arvossa täällä.
    Mikä on maailman ystävyys?
    Sakea savu, sumu myös;
    Ystävistä älä ihastu,
    Veljein väli rikkoontuu.

                   (V. v. 273.)

Hänen ajatuksensa joutuvat aivan välttämättömyyden pakosta politiikankin alalle ja tulistuvat sen johdosta yhä enemmän. Olemmehan nähneet, ettei Wilkuna viihtynyt vapaussodan jälkeisessä poliittisessa ilmapiirissä, ja ymmärrämme, ettei poliittisten asioiden ajattelu nyt häntä rauhoittanut. Vapaussota muistuu mieleen – katse osuu seinälle, jossa riippuvat kiväärit ja muut aseet. Wilkunalla oli jo värväriaikana ollut tapana ampua huoneissa – äkeät paukaukset ikäänkuin huumasivat häntä. Vapaussodan aikana Vaasassa hän kerran tyhjensi kattoon mauserpistoolinsa koko makasiinin. Ei ollut siis mitään outoa eikä ennenkuulumatonta siinä, että hän nytkin otti kiväärin ja ampua jymähdytti seinän läpi Simsiön ilmansuuntaa kohti. Tämä tapahtui jolloinkin aamuyöstä. Sen jälkeen hän rauhoittui, ja jonkin ajan päästä meni sänkykamariin ja nukkui omalla vuoteellaan. Rouva, jonka mielentilan helposti voi kuvitella, istui hiljaa vieressä, kutoen sukkaa. Pian Wilkuna kuitenkin heräsi, ja ollen nyt vähän selvemmällä päällä koetti rauhoittaa rouvaansa sanoen jotakin siihen suuntaan, että "mitä te turhia pelkäätte – jos teen pahaa, en tee teille, vaan itselleni". Oli jo aamu ja Wilkuna rupesi kyselemään, monenko aikana hänen tuntinsa tänään olivatkaan. Lapset sanoivat niiden olevan kymmeneltä, mutta isä väitti niiden olevan aikaisemmin. Ennen lapsiaan hän lähtikin kouluun, suostumatta jäämään kotiin, vaikka vaimonsa sitä hartaasti pyysi.

Vielä ei ole oikeastaan tapahtunut mitään, mikä antaisi aihetta kovin suureen levottomuuteen. Wilkuna on koko yön ollut täynnä elämänhalua, joka tosin oli osaltansa keinotekoisesti hankittua, mutta oli siitä huolimatta auttanut hänet eilisen illan aallonpohjasta tasapainoon. Hänen puheensa tähtäsivät yleensä hänen omaan tulevaisuuteensa; hän selitti, että hänen ainoa paikkansa oli kirjoituspöydän ääressä, ja suunnitteli kirjallisia töitään. Nämä tällaiset kohtaukset eivät olleet Wilkunan elämässä valitettavasti outoja, ja päättyivät tavallisesti väsymykseen ja rauhoittumiseen. Niihin verraten kaikki oli nytkin sujunut "tyydyttävästi", jos sitä sanaa voi tässä käyttää.

Selvää on, että mielentilan täytyy olla tällaisen yön ja tällaisten sieluntaistelujen jälkeen hyvin epänormaali; ne pidäkkeet, jotka olivat vielä tähän mennessä pysyttäneet hänet niiden tosin hyvin laajojen rajojen sisässä, joissa juopuneenkin ajatukset sentään ylimalkaan pysyvät, saattoivat pienestäkin aiheesta lopullisesti irtautua, jolloin reki voi syöksyä tiepuoleen. Tapahtuiko Wilkunalle koulumatkalla mitään tällaista? Eräällä tavalla kyllä. Kävely pakkasessa ehkä noin kilometrin verran oli tietenkin omiaan selvittämään hänen päätänsä. Mutta sikäli kuin se selkeni, heräsi myös häpeä ja itsekritiikki; tuntui yhtäkkiä aivan mahdottomalta mennä tuonne kouluun, jossa työskentely muutenkin oli hänelle niin vastenmielistä. Ja tämä tunnelma voi samalla lehahtaa yli koko Wilkunan mielen siksi samaksi ikäväntunteeksi, joka oli ollut vallalla edellisenä päivänä. Erona oli nyt vain se, ettei Wilkuna ollut enää yhtä hyvin varustettu kestämään tuota ikävyyttä – pidäkkeet olivat nyt höllemmässä kuin eilen.

Jotakin tällaista sattui tuolla talvipimeällä maantiellä. Wilkuna vastasi siihen suuttumalla. Suuttumus, vimma, oli käväissyt hänen päässään useita kertoja kuluneena yönä, mutta oli aina väistynyt väliin tulleiden mieleenjohtumien tieltä. Mutta kun elämän armoton harmaus nyt yhtäkkiä taas humahti hänen sieluunsa, valtasi hänet sen johdosta silmitön vihastus. Se oli muuten hänen tavallisin tapansa suhtautua vastoinkäymisiin – suuttua ja tehdä äkilliset päätökset. Jyrkästi hän nyt käännähtikin kotiinpäin ja pyysi siinä samassa ohi meneviä lapsiaan ilmoittamaan kouluun, ettei hän tule enää sinne, ei nyt eikä vastakaan.

Tarkoittiko Wilkuna näillä terveisillään mitään muuta kuin sitä, ettei hän halunnut enää hoitaa tuntejaan? Oliko itsemurhan ajatus herännyt hänessä tuolla pimeällä maantiellä, kun hän koulutyötään ajatellessaan oli taas joutunut vastakkain loppuunpalaneen elämänhalunsa kanssa? Se ei ole suinkaan mahdotonta – tulee muistaa, että tämä ajatus oli ollut hänelle tuttu jo nuoruudesta alkaen, että hän oli taas joutunut vaikeaan sekä henkiseen että aineelliseen umpikujaan, ja että hän oli joskus maininnut itsemurhan olevan paras keino hänen asiainsa selvittämiseksi. Mutta henkilö, joka tekee näin kaamean päätöksen, ei toisaalta voi mielellään heti sen jälkeen olla niin hyvällä tuulella kuin Wilkuna oli kotiin tullessaan. Vai olisiko tämä hyväntuulisuus ollut juuri päinvastainen todistus, vapautuksen ilon ennakkotunnelma, mikä ei ole itsensämenettäjien sielunelämässä mahdotonta eikä tuntematontakaan? Ehkäpä se oli mielenhäiriön merkki, samoin kuin itsemurha-ajatus, ilmaus siitä, että hän tahtoi tuudittaa ympäristönsä mitään aavistamattomaan turvallisuuden tunteeseen? Joka tapauksessa juuri tämä hyväntuulisuus tällaisessa tilaisuudessa tekee epänormaalin vaikutuksen.

Wilkuna puhutteli kotiin tultuaan rouvaansa ja lapsiaan ystävällisesti, ollen kuten sanottu, erittäin hyvällä tuulella. Oltuaan vähän aikaa heidän seurassaan hän sanoi vaimolleen ja pienokaisilleen kädestä pitäen hyvää yötä, ilmoittaen menevänsä nukkumaan, ja poistui omaan huoneeseensa, lukiten oven. Rouva jäi askaroimaan keittiön puolelle – kaikki tuntui nyt järjestyvän. Silloin kuului Wilkunan huoneesta laukaus. Rouva Wilkuna kiiruhti tällöin sinne, pääsemättä kuitenkaan sisään, ovi kun oli lukossa. Mutta Wilkuna tulikin itse ulos, kävi toisissa huoneissa ja palasi taas omaan huoneeseensa, tällä kertaa lukitsematta ovea. Hetken perästä kuului toinen laukaus, mutta rouva ei nyt siitä säikähtynyt, tottunut kun oli miehensä erikoisiin tapoihin. Hän rauhoitti palvelijatarta, joka kuitenkin meni katsomaan pihaikkunasta, mitä oli tekeillä, ja näki Wilkunan seisovan keskellä lattiaa, mauserpistooli kädessä. Vähän ajan kuluttua kuului kolmas laukaus, jolloin rouva säikähtyen taas lähti miehensä huoneeseen. Avattuaan oven hän näki miehensä istuvan kirjoituspöydän ääressä ja yrittävän avuttomasti kohottaa käsiään häntä kohti, veren tippuessa takaraivosta, oikean korvan takaa. Samassa kuitenkin – niin rouvasta ehti siinä silmänräpäyksessä tuntua – silmien säikähtynyt, anteeksipyytävä katse sammui, huulet liikahtivat sanaa saamatta, kädet valahtivat pöydälle, pää nyykähti, ja Kyösti Wilkuna oli astunut sinne, josta ei paluuta ole. Mauserpistooli, jonka hän oli hankkinut itselleen taistelun talvena 1918 ja joka oli ollut hänen seuralaisenaan siitä alkaen, oli pudonnut lattialle. Kalsea talvipäivä katseli sisään huoneeseen, jossa oli juuri päättynyt järkyttävä murhenäytelmä, ja jossa perheenäiti oli kauhunkuvaksi paikoilleen jäykistynyt. Kello oli noin 10 jouluk. 12 p:n aamuna 1922.[162]

3

Lukija voi itse päätellä, kuinka paljon tähän tapaussarjaan ja sen loppunäytökseen voi sisältyä tapaturman mahdollisuutta. Syntyi nimittäin sellainen selitys, että Wilkuna oli tapansa mukaan pidellessään m.m. mauserpistoolia, tämä kädessä ja sormi liipasimella, jonkin mielijohteen vallassa, suuttuneena, lyönyt "nyrkkiä pöytään", kuten hänelle muuten hyvin luonteenomaista oli. Tällöin olisi ase retkahtanut häntä itseä kohti ja samassa lauennut, ja tämän vuoksi olisi kuula osunut vinosti korvan taakse. Mutta kuta tarkemmin tilanteeseen eläytyy, sitä epätodennäköisemmäksi tämä selitys käy. Ampumahaavan paikka korvan takana saa selityksensä siitä, että mauserpistoolia on sen pituuden vuoksi hiukan hankala syrjästä itseä kohti tähdätä, varsinkin, jos ampuja, kuten otaksuttavaa on, kääntää päätänsä pois, ja käsi vielä valvotun yön, alkoholin ja jännityksen vuoksi vapisee, Tosiasiaksi jäänee, että Kyösti Wilkuna päätti päivänsä tahallaan, johtuen tekoonsa alkoholin aiheuttamassa mielensumennuksessa, jolloin ne traagilliset ristiriidat, joiden uhrina hän oli, ja joista kaikista ei vielä voi tarkemmin kertoakaan, jännittyivät niin kireiksi, ettei hän epänormaalissa tilassaan jaksanut niiden tuottamaa tuskaa ja toivottomalta näyttävää pulmatilaa kestää. Sanoin "tahallaan", mutta tarkoittamatta sillä, että Wilkuna kuitenkaan olisi ollut vastuunalainen teostaan. Sitä hän ei ollut – hänen patolooginen humalatilansa vapauttaa hänet. Hän on lyhyen matkan päästä katsoen väkijuomain uhri – kauempaa katsoen sen kohtaloviivan loppupiste, jonka lukemattomat tunnetut ja tuntemattomat, jo kaukaisimpia sukusuonia pitkin perityt taipumukset, vietit ja rasitukset ihmiselle niin suuressa määrin säätävät.

Kyösti Wilkunan kuolinlaukaus kuului yli Suomen, tuntuen uskomattomalta, käsittämättömältä, vaikuttaen tyrmistyttävästi.[163] Sanomalehtien muistokirjoituksista ilmenee niiden sepittäjäin hämmästynyt, järkytetty mieliala; niiden sävy on sureva, kunnioittava, vilpitön. Tunnettiin ja tunnustettiin, että erikoinen, omalaatuinen persoonallisuus oli poistunut. Tätä tyrmistynyttä hämmästyksen ja kaipauksen mielialaa tulkitsee hyvin Eino Tikkasen runo Kyösti Wilkuna in memoriam, jonka hän kirjoitti kuolinpäivän iltana, ja joka saakoon tässä sijansa:

    Hän, parhain poika Pohjanmaan,
    hän, hänkö oisi poissa? –
    Kait noin soi tuuli tuskiaan
    Iin, Kyrön lakeoissa.

    Kait huokaa tänään huoliaan
    taas Ilkan huonekunta
    ja Poutun pojat vuoteillaan
    kait turhaan vuottaa unta.

    Kait on kuin osa itsestään
    pois heiltä viety oisi,
    kuin sydän itki syvintään
    ja rinta vaikeroisi.

    Mies poissa on, mi Pohjanmaan
    on ollut omatunto,
    mi eellä kulki, oppaanaan
    vain heimon muinaiskunto.

    Mies poissa on, mi peljännyt
    ei konsaan lailla muitten,
    mi voiman yrtin löytänyt
    ol' alta hirsipuitten.

    Mies poissa on, mi kapulaa
    on kantanut, jos kukaan,
    mi soti vastaan sortajaa
    ja muita vaati mukaan.

    On poissa poika lakeuden,
    mi vaalin vaati suoran:
    päin vaaraa, voittoon luottaen
    tai armoon – hirttonuoran!

    On poissa mies, min kutsuhun
    nous lakeuksien kansa,
    nous, iski, voitti taistelun
    ja niitti kunniansa.

    On poissa poika Nivalan,
    tuo idän nuolten pilkka,
    mies hirsipuun, mies kunnian,
    uus pohjalainen Ilkka.

    Vaan niin kuin elää Ilkan työ
    maass' tässä ijäst' ikään,
    niin Wilkunankaan työtä syö
    ei ajan hammas mikään.

    Sit' ei syö ruoste, raiskaa koi,
    se kasvaa vain ja suurtuu:
    sit' yhä maine laakeroi,
    kun Suomen suuruus juurtuu.

Kyösti Wilkuna haudattiin Lapualla jouluk. 29 p. 1922. Olin saapuvilla ja mieleeni on jäänyt seuraava kuva:

Kylmähkö talvipäivä, hiukan tuulinen, taivaalla auringonkajoa. Lunta vähän, tiet kaljamalla. Marielundissa suojat täynnä väkeä, lapualaiset naapurit isäntinä, emäntinä, hautajaisten toimeenpanijoina. Vieraita Helsingistä, Vaasasta, Oulusta ja Nivalasta saakka. Veljet August ja Heikki. Kuin unessa seison Kyöstin huoneessa. Tuolla on nurkassa Koskenniemen rintakuva, tuossa Kyöstin oma kuva, tuolla Ukko-Paavo, Niskanen, tuolla Leinon pieni kuva. Tässä hänen kirjoituspöytänsä, tässä hän istui ja kuoli, tuohon putosi pistooli, tuossa on seinässä kuulanreikä, tuolla on tuo kohtalokas ase. Kuulen, kuinka Heikki-veli koettaa selittää tapahtumaa tapaturmaksi – näen hänen uskovan selitykseensä – hänen täytyy uskoa. Tuossa on sohva, jossa olen nukkunut – näen Kyöstin uskollisen, kosteanloistavan katseen, kun myöhään yöllä keskustelemme kaikista mahdollisista, jopa mahdottomistakin asioista. Tällöin hänen olemuksensa pääleimana on körttiläisnuorukaisen hiljainen, vaitelias nöyryys. Menen pihamaalle. Siellä on Kyöstin ruumis arkussaan, kuusikkomajassa. Arkku on vielä auki – käyn katsomaan häntä viimeisen kerran. Hän on mielestäni hyvin rauhallisen näköinen – kuin nukkuisi. Kädet on asetettu ristiin. Kuulanreikä on näkyvissä – haavasta loistaa valkoinen luunsiru. Lapuan suojeluskunta asettuu lippuineen kunniavartioon arkun ympärille, jonka kansi kiinnitetään paikoilleen. Heränneitä kokoontuu kuusimajan edustalle – paljastamme päämme – tuuli liikauttelee August-veljen pitkiä hiuksia – Kyöstin mielivirren Minä vaivainen mato ja matkamies sävel väreilee ilmassa – lauletaan vielä toinenkin virsi, Koko maailma valittanee – varmaankin heränneiden erikoisvirsiä – korvaani kaikuvat vanhanaikaiset, totiset sanat:

    Meilt' ystäväm' lankee nähden
    Meill' esimerkiksi surkiast'.
    Samaa tiet' täytyy käydä meidän
    Maistamaan kuolemaa karkiaa,
    Kuin ikäns' köyhä niin rikas.
    Keskenäm' olem' yhdenkaltaiset täss',
    Tänn' täytyy kaikkien pyrkiä:
    Herra armahda päällem'!
    Kriste armahda päällem'!
    Miks'emme ajattel' sen pääll'?
    Keskell' kuolemaa seisom' tääll':
    Herra armahda päällem'!

August ja Heikki Wilkuna, veljenpoika Arvi Wilkuna sekä eräät lapualaiset ystävät nostavat arkun ruumisvaunuun. Loppumattoman pitkä saatto lähtee hitaasti Simsiötä kohti, jonka juurella lakeuden kansa odottaa herätystänsä, ja vanhan kirkon kello humahtelee talvi-ilmaan murheellisesti ja miettiväisesti. Ja kaikki tuntuu niin surulliselta ja lohduttomalta. Vihtori Kosola, joka ystävällisesti on suonut minulle sijan reessänsä, tuijottaa totisena, sanattomana eteensä. Suojeluskunnan lippu liikahtaa silloin tällöin hiljaa. Saavutaan haudalle, joka on hautausmaan peräkulmilla, ja vakaana järjestyy kansa sen ympärille. Vanha liikuttava Mä kuljen kohti kuolemaa – Väinö Malmivaara siunaa vainajan isänmaan poveen – hänen sydämellinen lohdutuksensa koskee. Kuulen taas kaunista laulua, omaiset lausuvat viimeiset tervehdyksensä, auringonvalo leimahtaa yli koko seudun, huomaan seisovani haudan ääressä, puhumassa Suomen Kirjailijaliiton puolesta: Kirjallisuutemme ei ole ihmisikää vanhempi, mutta on jo murhemielin saanut hyvästellä monen liian aikaisin pois menneen elovainionsa työmiehen. Taiteilijan henki on kuin pyhä tuli – se luo, mutta luodessaan se myös kuluttaa. Wilkunan olemuksen koruttomuuteen ja vaatimattomuuteen sekä ihmisenä että kirjailijana liittyi korkeiden ja ihanteellisten päämääräin piiri, isänmaa, sen vapaus, sen kansan kaikinpuolinen onni ja menestys. Herättäjä, aatteen viittoja, peloton taistelun mies. Sukupolvesta toiseen tulee kansamme isänmaanrakkautensa virkistystä hakiessaan muistamaan Kyösti Wilkunan elämäntyötä ja ammentamaan uutta uskoa ja rohkeutta hänen kirjoistaan. Kun hän nyt lepää vapaan Suomen povessa, paikassa, jonka hän varmaan elämänsä raskaina aikoina oli uneksinut ihanimmaksi leposijakseen, saattaa sanoa, että hänen elämänsä oli tuloksiin ja saavutuksiin nähden eheä ja kaunis. Niinpä hänen hautansa ääressä surukin muuttuu tulevaisuuden kirkkaaksi toivoksi...

Paljon seppeleitä, paljon aulista ja runsasta tunnustusta. Jalmari Lahdensuo puhuu hänestä kiittävästi näytelmäkirjailijana. Aktivistit, Shpalernajan miehet, lausuvat jäähyväisensä. Värvärit kiittävät "rohkeata kärkimiestä". "Hiljaisuudessa hehkunut, mutta myös tulta leimunnut", sanoi puheessaan vanha ystävä Jaakko Tuomikoski. Ystävät, isänmaalliset järjestöt, kansa, ovat läsnä Vienaa ja Suur-Suomea myöten. Kukat kasvavat korkeaksi kummuksi. Tuntuu kuin tuo kumpu sulattaisi ja lämmittäisi sydäntä – kuin olisi jäähyväishetki tuottanut tyydytystä, antanut rauhan. Illalla yhteiskoululla hautajaisateria ja muistojuhla. Puheita, laulua, hiljaista muistelua yksityisin ryhmin. Myöhemmin "seurat", heränneen kansan uskonnollinen yhteishetki, joihin Wilkuna viimeisinä vuosinaan niin mielellään otti osaa. Kiitos- ja ylistysvirsi:

    Herraa hyvää kiittäkää,
    Iloiten ylistäkää,
    Luodut kaikki laulakaa
    Luojan suurta kunniaa!

4

Kyösti Wilkunan asioiden selvittämiseksi ja perheen turvaamiseksi toimeenpantiin aloitteestani yleinen rahankeräys. Keräyskehoituksen allekirjoittivat J.K. Paasikivi, Santeri Ivalo, Kaarlo Koskimies, Mauri Honkajuuri, Kyösti Kallio ja Eino Railo. Keräyslistoja lähetettiin 1566 kpl. ja kertyi niillä toukok. 31 p:ään 1923 Smk. 158,167:70. Tästä summasta suoritettiin:

 Avustusta rouva Wilkunalle 12/12 1922 ................  4,000:–
 Keräyslistojen, kiertokirjeiden y.m. painatus ........  1.019:50
 Posti- y.m. kulut ....................................    933:50
 Kassakreditiivilaina ja korot Kansallis-Osake-Pankkiin 10.325:35
 Laina ja korot Lapuan säästöpankkiin ................. 10.695:60
 Kyösti Wilkunan tunnuste ............................. 15.000:–
 Velkoja yksityisille henkilöille ..................... 13.866:75
 "Kirjailija Kyösti Wilkunan Säätiö" nimisenä
   rahastona K.O. Pankkiin ............................ 90.000:–
 Hautapatsasta varten .................................  7.000:–
 Jäännös rouva Wilkunalle 31/5 1923 ...................  6.328: –
                                         Yhteensä Smk. 158.167:70

Keräystoimikunnan ylläolevan tilin tarkasti valantehnyt tilintarkastaja, maisteri Juho Someri toukok. 31 p. 1923, todistaen sen oikeaksi. Hautapatsas tulikin maksamaan 8000 mk.; puuttuvat 1000 mk. otettiin myöhemmin kertyneistä varoista. Edellisen lisäksi palautettiin nim. myöhemmin joukko listoja, joihin merkittyjen varojen summa sekä juoksevan tilin koron jäännös, yhteensä Smk. 3734:35, lähetettiin rouva Wilkunalle. Heti Wilkunan kuoltua anoin rouva Wilkunan puolesta eläkettä hänelle ja hänen lapsilleen, ja myönsi valtioneuvosto sen, nimellisesti 2000 mk, mutta kalliinajanlisäyksineen asiallisesti 8000 mk vuodessa. Näin saatiin rouva Wilkunan toimeentulo turvatuksi, hänen taloudellisen asemansa muodostuessa seuraavaksi: hyvässä kunnossa oleva, täysin kalustettu, velaton huvila omalla maalla; valtioneläke Smk. 8000; säätiön korot, 7 %:n mukaan Smk. 6300; pienempiä tuloja Wilkunan omistamista osakkeista; säännöllisiä tuloja Smk. 1500 kk:ssa Wilkunan teoksista, jotka W.S.O.Y. on ottanut kustantaakseen 20 %:n palkkiolla kirjakauppahinnasta. Ainoa suorittamaton velka on Kustannusosakeyhtiö Kirjalle, Smk. 12,129:80, joka kuitenkin yhtiön päätöksen mukaan odottaa korottomana siihen saakka, kunnes mahdollisesti Wilkunan teosten myynnistä kertyy niin paljon, että W.S.O.Y. voi sen Wilkunan tililtä suorittaa.

Kyösti Wilkunalta jäi 6 lasta: Kalervo ja Tellervo, syntyneet 26/9 1906, Unto 22/2 1908, Taimi Tuulikki Eliisabet 8/9 1912, Louhi Eliina 8/11 1913, ja Osmo Kustaa Wilhelm 13/12 1916. Yllämainitusta säätiöstä, jonka säännöt on vahvistettu lokak. 26 p, 1928, ja jonka hallituksen muodostavat Santeri Ivalo, J.K. Kuoppala, Eino Railo, Esa Repola ja Sulo Rothovius, suoritetaan kaikki säätiöpääoman tuottamat korot Wilkunan perheen taloudellisen toimeentulon avustamiseksi, harkinnan mukaan senkin jälkeen, kun lapset ovat täyttäneet 21 vuotta, niinkuin 5:nnessä §:ssä tarkemmin määrätään. Sitten kun avustaminen on lakannut, on säätiön pääoma koron kasvulla lisättävä 150,000 mksi, minkä jälkeen puolet koroista on lisättävä pääomaan ja puolet käytettävä "Kyösti Wilkunan palkinnon" nimellä "jonkun edellisenä vuonna ilmestyneen kaunokirjallisen, isänmaallista suomalaista henkeä elähdyttävän alkuperäisen suomenkielisen teoksen tahi teoksien palkitsemiseksi" (6 §). Säätiön varoja hoitaa sääntöjen mukaan Kansallis-Osake-Pankin notariaattiosasto.

Kyösti Wilkunan haudalle on pystytetty jykevä paasi, jonka on piirtänyt arkkitehti Matti Björklund. Kun tiedustelin häneltä, minkälaisen hautakirjoituksen hän oli siihen ajatellut, sain vastaukseksi: "Kyöstin patsas ei tarvitse sellaista – nimi riittää".

XXX

LOPPUSANAT

1

Kyösti Wilkunan elämänkaari on sikäli samanlainen kuin ihmisten yleensä, että se on kirjava, mutta sikäli erilainen, että tuo kirjavuus on omaa outoa laatuansa. Kyösti Wilkuna oli kieltämättä harvinainen ihminen.

Ajatellessa hänen sielunelämäänsä täytynee sanoa, että hän oli enemmän äitiinsä kuin isäänsä. Ulkonäkö viittaa siihen, eräät hyvin tärkeät sielulliset ominaisuudet samoin. Niinpä oli äidinperintöä hänen taipumuksensa raskasmielisyyteen, joka väliin viikkokausiksi teki hänet kykenemättömäksi mihinkään, ja samoin sen yhteydessä oleva syvä tunneherkkyys, äkkiä iloon ja suruun ailahtava mieli. Äidinperintöä oli myös hänen väkevä myötä- ja vastenmielisyytensä eri henkilöitä kohtaan, ja hänen hiljaisuutensa ja nöyryytensä, joka saattoi tyytyä vaatimattomimpaankin osaan. Ja tuo raskasmielisyys viittaa siihen, ettei hänen sielunsa ollut rakenteeltaan aivan eheä, että siinä oli pieni normaalitilan ulkopuolelle menevä taipumus, pisara sukuperinnön tragiikkaa. Tämä tunteellinen, hiljainen, kosteasilmäinen mietteliäisyys, alakuloinen vaipuminen harmaaseen välinpitämättömyyteen, oli Wilkunan olemuksen pohjapiirteitä.

Sen rinnalle, vastapainoksi, tuli sitten isänperintö. Lukija tietää jo, että sieltä olivat kotoisin Wilkunan äkkiä riehahtava suuttumus, hänen ajoittaiset tarmonpuuskansa ja voimakkaat harrastuksensa, hänen karkeasanaisuutensa, kaikki se, mikä hänen olemuksessaan oli kiivasta, kulmikasta, suorapiirteistä, viljelemätöntä.

Näin Kyösti Wilkunassa esiintyy rinnakkain kaksi eri luonteen puolta, toinen peritty äidiltä, toinen isältä, molemmat melkeinpä erillään ja vuoroin kumpainenkin halliten. Tämä näkyy hänen ilmeistäänkin, kuten voi todeta tarkkaamalla hänen kuviaan. Koulun aikaiset kuvat esittävät jörön ja ujon näköisen, karhean nuorukaisen, jonka ilmeessä on jotakin liian vakavaa; ylioppilaskuva on avoin ja kirkas, ilmentäen rauhallista tasapainotilaa; kuvat kirjailijauran ensi vuosilta pysyvät enimmäkseen synkällä puolella; santarmien ottamissa kuvissa on vakava, "körttiläinen" ilme, mikä varmaan oli silloin vallitsevan tunne-elämän heijastusta; vapaussodan aikaisissa kuvissa taas on kirkas, toivorikas, kaunis ilme, sekin heijastusta jalosta, korkeasta tunne-elämästä. Näin voi hänen kuvistaankin selvästi todeta kaksi eri sielunpuolta, jotka kamppailivat hänen olemuksensa herruudesta varhaisesta nuoruudesta kuolintaisteluun saakka. Tästä hän oli itsekin tietoinen.

Kun nyt tämä erikoisen näköinen, useimpain mielestä kai ruma mies astui huoneeseen, ensi työkseen – varsinkin jos oli talvi – pudottaen silmiin kertyneet kyyneleet nenäliinaansa (kyynelkanavat kun eivät toimineet) ja silmälaseja kuivaillessaan tirkistellen hajamielisen näköisenä ympärilleen, oli vaikutus kieltämättä hiukan sekava. Tavatessaan Wilkunan ensi kerran 1906 K.N. Rantakari oli lukevinaan "Wilkunan katseesta ja hänen kolkonlaisista piirteistään, joita luultavasti lapsena vioittunut nenä etupäässä rumensi, jonkinlaista kesyttömän alkuihmisen perustelematonta, tylsää vihaa maailmaa vastaan", käsitys, jota Wilkunan harvapuheisuus ei suinkaan parantanut. Mutta kun tulija oli päässyt kotiutumaan, kun hän totesi olevansa sympaattisessa seurassa, rupesi karhea olemus vähitellen sulamaan, puhe vilkastui, kasku toisensa jälkeen pulpahti ilmoille sattuvien eleiden ja ilmeiden saattelemana, ja herttainen, sydämellinen nauru valaisi rumat kasvot melkeinpä kauniiksi. "Kuta useammin tapasin hänet, sitä enemmän hän voitti silmissäni", kertoo Rantakari edelleen. "Pian määrittelin hänen ulkomuotonsakin: ruma, mutta sittenkin miellyttävä. Ystävyyteni, joka alussa oli ollut pakotettua, konventsionalismin säätämää, muuttui hyvin pian todelliseksi, sydämestä lähteneeksi, jona se pysyi ja vuosi vuodelta vahvistui hänen elämänsä loppuun saakka ollen vilpitöntä molemmin puolin, ja minkään, pienimmänkään epäsoinnun sitä koskaan sekunniksikaan häiritsemättä. Tulin tuntemaan, että murjottavan pinnan alla asui hieno luonne ja uskollisin sydän, mitä kenessäkään – niin, kenessäkään ystävässäni olen tavannut". Tässä lausuttu kokemus Wilkunasta on tuttu kaikille hänen ystävilleen, joskin Wilkunankin ystävyys, jos se oli liiasta käytöstä kulunut, saattoi joskus katketa, mikä on inhimillistä.

Lähemmän toveruuden varrella ilmeni sitten, että Wilkuna oli hyvälahjainen, loogillisesti ajatteleva, kirkkaalla ymmärryksellä ja kestävällä muistilla varustettu henkilö, joka kykeni, jos tahtoi, perehtymään vaikeisiinkin kysymyksiin. Selvänä ollessaan hän ei milloinkaan loukannut hienotunteisuuden eikä hyvän käytöksen lakeja, vaan päinvastoin noudatti niitä tunnontarkasti, luonteensa vaatimuksen mukaisesti; väkijuomain lisäksi vain suuttumus tai muuten syntynyt vastenmielisyys sai hänet rikkomaan tätä sääntöä vastaan. Itsensä hän enimmäkseen asetti miellyttävän ja vaikuttavassa määrässä humoristisen itseironian kohteeksi. Omat tekosensa hän tunnusti ystävilleen, katsellen itseään pitkän perspektiivin päästä ja yleistäen kommelluksensa koomilliseksi ihmisparkojen kompasteluksi.

Sielun rauhattomuus, levoton hermosto, esti häntä toteuttamasta pitempiaikaista työtä vaativia suunnitelmia ja yleensä pitämästä mitään sellaisia toimia, jotka edellyttävät säännöllistä ja täsmällistä huolenpitoa. Siitä oli seurauksena kestämätön taloudellinen pohja, huonot raha-asiat, melkein koko elämän aikana. Mutta niiden hoidossa tuli näkyviin Wilkunan kunnioitettava, pikkuseikatkin muistava rehellisyys ja huolellisuus, joka sai hänet ponnistamaan voimansa äärimmäiseen mahdollisuuteen saakka. Helteisten vekselipäivien jälkeen[164] hän saattoi hikeä pyyhkien ruveta kuin syrjässä seisoen tarkastelemaan itseään ja kokemuksiaan. Ainoa taho, jonne hän ei täyttänyt rahasitoumuksiaan aivan kirjaimellisesti, oli hänen kotinsa, mutta siihen oli syynä luottamus veljien hyväntahtoisuuteen, siihen, että nämä ymmärtäisivät hänen vaikean asemansa.

Yleisessä tietoisuudessa Wilkuna kuvastuu karheana, viljelemättömänä olentona, mikä käsitys ei olekaan väärä. Mutta se on yksipuolinen. Wilkunan olemuksessa oli hienompikin osuutensa, hiljainen, tunteellinen kulttuurikykyisyys, joka ilmeni m.m. hänen keskustelu- ja lukemistavassaan sekä siinä, miten hän esim. vaatimattomin keinoin kykeni järjestämään kotinsa ja varsinkin työhuoneensa viihtyisäksi. Hänen pienissä tauluissaan ja esineissään oli persoonallista tuntua, joka heti osoitti niiden olevan omistajalleen erikoisella tavalla rakkaita. Väkijuomat, uhmapäinen suuttumus, ylimielisyys, saivat hänet joskus esiintymään raa'asti, mutta tämä oli sittenkin hänen varsinaiselle pohjaluonteelleen vierasta. Tosiasiassa hänen sielunsa kauhistui kaikkea raakuutta, mikä joskus tuntui syvänä inhon väreenä hänen äänestäänkin; silloin kun hän tästä huolimatta joutui itse sellaiseen syypääksi, olivat hänen pohjaluonteelleen vieraat tuhopuolet johtamassa.

Wilkunan tunne-elämälle kuvaavia ovat eräät ihanteet, joista aikaisemmin on useasti mainittu. Sellainen oli vanhan miehen ihanne, mielikuva lempeästä, alkukristillisesti naivin hurskaasta vanhuksesta, jonka alkutyyppi on etsittävä jalojen körttiläisvanhusten kirkkaista Lönnrot-kasvoista; jylhä ja karmea sotilasihanne, Kaarle XII:n rakuuna; ja nuori naisihanne, jonka hän aina, kaikista lankeemuksistaan huolimatta, säilytti sydämessään korkeana ja puhtaana. Joskus hän oli näkevinään tämän viimemainitun ilmielävänä ja saattoi silloin tulkita sydämensä tunteet esim. seuraavin herkin sanoin:

"Enoni torpassa tapasin hänet sattumoisin ensi kerran ja siitä on jo vuosia. Toisten kehotuksesta lauloi tuo seitsenvuotias, maailmaa harhaileva orpotyttö minulle oppimansa vieraskielisen laulun. Niin paljon puhdasta lapsuutta, avomielisyyttä ja syvää tunnetta todisti tuo laulu ja se tapa, millä hän sen esitti. Silloin tällöin muistui elämän taipaleella tuo laulava lapsi mieleeni. – Toisen kerran tapasin hänet vuotten päästä, kun minulla oli jo oma koti. Hän oli juuri täydeksi naiseksi puhkeamassa: uneksiva, puhdas, kaino, syvätunteinen. Tämän tapaamisen jälkeen muistin häntä usein. – Kului taas vuosia ja pikimmältään yhtyivät polkumme kolmannen kerran. Nyt hän oli jo täysin kypsynyt nuori nainen: moninaisia tunteita kuohuva, henkevä, lahjakas. Ja kuinka kauniisti hän lauloikaan! Tämän jälkeen muistin häntä kaihomielin joka ainoa päivä. – Sen jälkeen saimme kokonaisen kesän viettää yhdessä, lyhyen, haihtuvan pohjolan kesän. Mutta kuinka paljon kirkkaita onnen päiviä, hänen lähellään vietettyjä, siihen sisältyikään. Kun hän sitten lehtien varistessa – yhtä matkaa muuttolintujen kanssa – riensi pois, jäin minä yksinäni rinnassani tunne, etten voi hetkeksikään häntä unhottaa, että olen katkeamattomilla rakkauden siteillä häneen kiintynyt. Hänen suloista muistoaan siunaten istun nyt yksinäni ja kiitän Jumalaa, että hän on hänet, sen armaan olennon, tielleni johtanut ja siten tuonut täyteläisyyttä minun karuun yksinäisyyteeni. Vaikka hän onkin nyt kaukana, tunnen usein hänen armaan läsnäolonsa, tunnen kuin hän takaa tullen hyväilisi ohimoitani ja asettaisi kukkavihkon pöydälleni, ja silloin kuulen hänen unelmista täyden sydämensä sykinnän. Ja silloin lasken aina kynäni ja kuiskaan polttavan kaihomielen vallassa: Sinä, rakas, rakas! Paljosta kiitän sinua, sinä armas olento!"

Wilkunan elämän varrella ilmeni, että hänen sielunsa oli saanut syvimmät ja pysyvimmät vaikutelmat lapsena, lapsuudenkodissa. Turhaan hän nuorukaisvuosina kapinoi tätä perintöä vastaan – se saattoi painua ajaksi näkymättömiin, mutta kohosi sieltä sitten ja asettui entiselle paikalleen. Todistuksena tästä ovat hänen vaiheensa uskonnollisessa suhteessa. Olemme nähneet, kuinka hän nuorukaisena oli olevinaan ateisti ja materialisti, mutta kuinka hän samaan aikaan ja pian yhä enemmän palautui kotoa perittyyn uskonnolliseen ajatustapaan, jopa viimeisinä vuosinaan tunnustautuen heränneisiin kuuluvaksi. Tämä muuttuva ja syventyvä maailmankatsomus rupesi juuri yhä huomattavammin vaikuttamaan hänen elämäntapoihinsa, kun samalla uudistuva lankeemus tuhosikin kaikki. Minkä suunnan Wilkunan elämäntyö olisi saanut, jos tämä vaikutus olisi jatkunut, sitä ei voi tietää; todennäköiseltä tuntuu, että se olisi syventynyt ja erikoistunut kantamaan heränneen ajattelutavan leimaa.

2

Wilkuna aloitti kirjailijatyönsä – verraten esikoisteoksiin yleensä – melko korkealta tasolta. Hänen ensimmäiset nykyaikaiskertomuksensa ovat taiteellisia, huolellisesti tehtyjä, terävästi nähtyjä, herkästi tunnettuja. Tämä sama onnistunut ote jatkuu hänen historiallisissakin kertomuksissaan, jopa kohoten muutamissa niistä huomattavan korkealle. Maailmansodan aika, Shpalernajan kärsimykset, vapaussodan ristiriidat ja taistelut, ilmeisesti sitten heikonsivat hänen taiteellista näkemis- ja tulkitsemiskykyään, minkä hän itsekin huomasi. Seurauksena oli entisen aihealan hylkääminen ja harrastuksen syttyminen uuteen, näytelmäin kirjoittamiseen, jossa hän jäi vielä kokeilun ja harjoittelun asteelle. Kirjailijana Wilkuna kasvoi ja voimistui joka kerta, kun hän tuli koskettaneeksi kotitannertansa, painuneeksi siihen ilmapiiriin ja tunnemaailmaan, jonka hän oli saanut lapsuutensa heränneessä ympäristössä. Kaikki se oli aitoa – muu oli maailmallista, surutonta rihkamaa, joka oli liittynyt häneen myöhemmin, pinnallisesti, löyhillä siteillä. Niin pian kuin hän suhtautui kerrottavaansa tuon lapsuudessa sieluun painuneen maailman vireessä, kuvaukseen lehahti jonkinlaista uskonnollisen näkemyksen hartautta, joka erikoisesti lämmitti kertomuksen korutonta kulkua. Heränneiden maailmasta lapsuudessa sieluun painunut ja siellä lämmittävänä voimana asuva hartaus on siis mielestäni se salainen lähde, josta Wilkunan taide kauneimmillaan kumpuaa.[165]

Wilkunallahan ei oikeastaan ollut varsin runsaasti niitä lahjoja, joista kirjailijoita tavallisimmin kiitetään. En voisi väittää hänellä olleen voimakasta ja hersyvää mielikuvitusta, laajempaa ja kantavampaa juonen sommittelu- ja tarinain sepittelytaitoa, hienompaa ja korkeampaa kielitajua, vastustamatonta ja velvoittavaa sanomisen pakkoa. Kaikissa näissä suhteissa hän oli varustettu vain välttävin asein. Mutta siinä maailmassa, josta hän oli lähtenyt, kukoisti oma ja erikoislaatuinen hengenviljelyksensä, joka korvasi sen, mitä häneltä puuttui, – herännäisyys, suruttomalle kansalle tuntematon elämän ja sielun tila, joka sisältää myös taiteen taholle ulottuvia mahdollisuuksia. Herännäisyys on omaa kulttuuriansa, joka rakentuu yksinkertaisen, epäilyksistä vapaan kristillisen mielen pohjalle, ja joka lämpimästi sulkee piiriinsä kaiken sen, mikä tältä pohjalta lähtien on pätevää ja kestävää. Heränneelle tulee kalliiksi se ympäristö, jossa hän on, vaikuttaa ja saa vaikutelmia; sitten ympäristö laajemmassa merkityksessä, heränneen kansan yhteisö; kirkko, uskonto yleensä isiltä perittynä kalliina aarteena; isänmaa, jonka turvissa kaikki nämä lahjat nautitaan. Sama lämmin tunnepalo, joka liekehtii hänen rinnassaan uskontoa kohtaan, lehahtaa laatuaan muuttamatta ja lämpöään vähentämättä myös isänmaan puoleen. Suomen heränneiden isänmaanrakkaus on samaa kuin heidän uskontonsa. Yritä koskea jompaankumpaan, niin näet, mikä voima ja päättäväisyys asuu maailmankatsomuksessa, joka on kaikista epäilyksistä vapaa ja siveellisesti puhdas.

Tämä perintö oli syvintä ja parasta Wilkunan olemuksessa, ja huokui hartaana pohjalämpönä hänen taiteeseensa silloinkin, kun hän itse luuli olevansa jotakin aivan muuta kuin körttiläinen. Sen uskonnollinen puoli ehti päästä näkyviin vain pilkahduksina, mutta sen isänmaallinen puoli tuli vallitsevaksi hänen taiteessaan. Sen innoittamana ja ohjaamana hän suoritti parhaan työnsä – se on samalla sekä hänen vahvin puolensa että rajoituksensa.

Hänen elämänsä varrella on ollut usein tilaisuus huomauttaa hänen kirjailijaolemuksensa eri piirteistä. Nyt näin kaukaa katsoen ja huomioon ottaen hänen luonteensa ja hänen herännäisen sielunkouluutuksensa tuntuu siltä, kuin hän olisi päässyt herkimmilleen ja kauimmaksi kuvatessaan hiljaisia, alistuvia, sielullisesti syviä ihmiskohtaloita. Hänen historiallisissakin kertomuksissaan ovat tällaiset hiljaiset aiheet – ja usein myös vähäeleiset, mutta sisällöltään arvokkaat kulttuuriaiheet – herkästi ja taiteellisesti kosketeltuja, kun sitävastoin meluiset voimakertomukset helposti saavat arkipäiväisen sävyn. Tässä hiljaisten arvojen palveluksessa Wilkuna oli uskollinen syvimmälle pohjaluonteelleen. Samassa valaistuksessa hänelle kuvastui myös kansamme: kärsivänä, alistuvana, uskollisena, mutta syvimmänkin tappion hetkellä kestävänä ja nousukykyisenä, jolle oli määrätty oma varma ja kaunis tulevaisuutensa. Aikana, jolloin kansallinen olemassaolomme oli mitä vakavimmin uhattuna, jolloin ajatuksemme liian usein masentuneina unohtuivat viipymään sekä menneissä että nykyhetken vastoinkäymisissä, Wilkuna yhä uudelleen vakuutti meille hartaissa ja koruttomissa kertomuksissaan, ettei kansaamme ole häviöön tuomittu, vaan on nouseva uuteen itsenäiseen elämään. Tämä oli hänen sanomansa, jota hänet oli kutsuttu julistamaan. Kuinka suuren arvon tulevaisuus antaa hänen kirjailijatyölleen, sitä ei tällä hetkellä voi sanoa, mutta luulisi kuitenkin, että tuo sanoma ja se hartaus, jolla se on kuultavaksemme saatettu, vaikuttaisi vielä silloinkin, kun menestyksen täydelleen valjennut päivä on jo hälventänyt menneiden kärsimysten muiston.

3

Yläluokilla ollessaan tai ensimmäisenä ylioppilaskesänään Wilkuna istutti kotopihallensa pihlajan. Se oli ilmaus isältä peritystä luonnonrakkaudesta, kiintymyksestä kotiin, ja viehtymyksestä kuuntelemaan niitä salaperäisiä tunne-ääniä, jotka heläjävät mielessä ajatellessa "pyhää pihlajaa". Olipa kuin olisi hän pitänyt sitä todella onnenpuunansa. Maailmanrannalla vaeltaessaan hän usein muisti tiedustella, miten hänen puunsa menestyi.

Wilkuna ei ollut kuitenkaan harkinnut, mikä olisi ollut pihamaalla sopivin paikka hänen onnenpuullensa. Sensijaan että olisi etsinyt sille rauhaisan kohdan, jossa se olisi ollut turvassa elämän kovuudelta, hän istutti sen ajotien viereen, niin lähelle sitä, että se joutui liikenteen jalkoihin. Ohi ajavat nyrhäsivät sitä, töyttivät sitä, ajoivatpa sen ihan lakoon. Urheasti se kesti aikansa, mutta kun kuoren haavat aukenivat yhä uudestaan ja elinneste kuivui kuivumistaan, se ei lopultakaan jaksanut taistella kohtaloaan vastaan, vaan kuoli pois.

SELITYKSIÄ JA VIITTAUKSIA LÄHTEISIIN

[1] Perustuu omaan, pohjoispohjalaisena perimääni ja muodostamaani käsitykseen Kalajoen laakson väestön yleisestä kehityksestä. Tietoja Kalajoen pitäjästä m.m. Kokkolan n:ssa 71 v:lta 1925, Kalajoen 400-vuotisjuhlanumerossa, XVII, 5. Suomenmaa IX, 1.

[2] Perustuu Nivalan kirkkoherranviraston antamaan sukuselvitykseen (II, 7). Kirjailija itse oli myös tutkinut kirkonkirjoista sukuansa ja tehnyt muistiinpanoja (XIII, 1), mutta eroavat nämä joidenkin vuosilukujen kohdalla virallisesta sukuselvityksestä, jota olen noudattanut. Ennen Wilkunoita asui Wilkunan tilalla ent. ylioppilas Johan Jac. Simelius, synt. 1778, jota on pari kertaa sakotettu juopumuksesta.

[3] Lyhy ja arvaamatoin armon aika, kuinka se kaikilta ihmisiltä pitää tarkasti vaarin otettaman ja oikein käytettämän. Alkuaan tanskankielinen; ruotsista suomentanut Henr. Chytraeus. 1856. Bergh, Johan Fredrik, Postilla eli saarnakirja. 1875. Katumusvirret, vanha virsikirja n:t 254-266.

[4] Kirjailijan veljenpoika, maisteri Kustaa Wilkuna, on pyynnöstäni antanut Wilkuna-nimestä seuraavan selitykssen (I, 20): "Lönnrotin sanakirjan lisävihkossa tavataan sana vilkuna, jonka merkitys on tulkittu sanoilla 'gycklare, upptågsmakare (ilvehtijä); apellatiivina sana tavataan edelleen savolaisissa ja peräpohjalaisissa murteissa tarkoittaen edellisissä myöskin jonkunlaista ilvehtijää, kujeilijaa, ja jälkimmäisissä lauman edellä juoksevaa johtoporoa, joka vilkuilee taakseen. Tuskin kumpaankaan näistä on nivalainen talon- ja suvunnimi yhdistettävissä, koska se aina 1870-luvulle saakka maa- ja kirkonkirjoissa esiintyy la-päätteisenä, (Vikula, Vilckula). Kun se jo ensimmäisessä tavussaan sisältää v:n ja l:n, on jälkimmäinen l, kuten tunnettua, tällaisissa tapauksissa erittäin altis dissimilatsiolle, joka vielä voi olla yhtähyvin progressiivista kuin regressiivistä, koska Nivalan murteessa paikannimestä 'Vilkuna' käytetään vain monikon ulkoisia paikallissijoja (Vilkuloilla > Vilkunoilla). Täten Vilkuna olisi vain tavallinen paikallisjohtimella jotakin ominaisuutta merkitsevästä vilku- substantiivista (Lönnrotilla merkitykset 'tindring, glimtning, blinkning, skymt') johdettu asuntopaikannimi, kuten naapurit Hautala, Hiitola, Niskala, Seppälä j.n.e. Voitaneen huomauttaa, että kirjallisissa merkinnöissä esiintyvä la on vain muiden talonnimien analogiaa tai järkiperäistä yleistämistä, jolloin Vilkuna voisi olla jonkin luonteenpiirteen mukaan annettu liikanimi, josta on kehittynyt sukunimi. Tämä on vaikeasti uskottavaa jo yksistään siksi, että Vilkuna (Vilkulat) esiintyy paljon aikaisemmin paikan- kuin sukunimenä".

[5] 1-2 osa. 1855-6, G.W. Wilénin kustannuksella Turussa.

[6] Kyläkirjasto alkoi ilmestyä 1873, Kyläkirjaston Kuvalehti 1880; toimittaja ja kustantaja oli K.J. Gummerus, joka näillä julkaisuillaan suoritti merkittävän sivistystyön.

[7] Kirjailijan muistikirjassa (XIII, 1) on hänen äitinsä sukuselvitys:

    Lukkari Carl Rivander, 1753-1807
    Vaimo   Elisabeth      1759-1807
    Poika   Carl           1785-
    Tämän pojat:
            Fredrik        1806-
            Henrik         1809-1811
            Johannes       1814-
            Carl           30/12 1815-

Viimemainitun vaimo oli Leena Kaisa Mikontytär Malila, synt. 16/7 1816, ja heidän tyttärensä m.m. kirjailijan äiti Elisabeth Wilkuna. "Kaarlela"-nimi ei siis ollut oikea sukunimi, vaan ehkä kansan antama suvussa usein esiintyneen Carl-nimen mukaan; oikea sukunimi oli "Rivander".

[8] Apteekkari Toivo Martikainen, kirje Eino Railolle, XXXI, 5.

[9] II, 17: "Eljas ukko jonka kanssa olen yhteistä elämää pitänyt on Kunnialla maahan saatettava Kuin myös pitää peijaiset".

[10] Ensimmäinen painos Helsingissä 1846-8.

[11]. Esitys Wilkunan suvusta, isästä, äidistä, veljistä ja muista mainituista henkilöistä, perustuu, paitsi jo mainituita lähteitä, kirjailijan muisteluihin kodistaan, josta hän tuli minulle pitkän toveruutemme varrella usein kertoneeksi, ja erittäinkin August Wilkunan kuvauksiin ja niistä tekemiini muistiinpanoihin (XVI, 2).

[12] XXXI, 1.

[13] Kirje Eino Railolle, XXXI, 5.

[14] XXIX, 1.

[15] XXXVII, 22.

[16] Muutamista, jotka edellytän vähemmän tunnetuiksi, jokunen huomautus: Hovin Inkeri, kirj. Anni Kepplerus, Otava 1897. Väsyneen haudalla on nimimerkki "Karion" (Kaarle Karikko) 1887 Tampereella Hj. Hagelbergin kustannuksella julkaisema sentimentaalis-romanttinen novelli Turkinsodan ajalta. Se oli aikoinaan lainakirjastojen kysytyimpiä ja ilmestyi siitä ainakin kolme painosta. Härkmannin pojat, kirj. Betty Elfving (Aura), 1887. Salojärven kukkanen, kirj. Pietari Hannikainen (Jutelmia läheltä ja kaukaa I-II, 1882-84). Kruunu ja okaita, kirj. Henrik av Trolle, G.W. Edlundin kustannuksella 1886, romanttinen kertomus Suomen sodasta, aikoinaan hyvin suosittu poikain kirja. Karhu-Antin Anni ja Spoofin pistooli (1882) ja Aina (1880), ed. J.F. Olanin kust. Tampereella, jälkim. W.S.O.Y:n, ovat J.O. Åbergin suosittuja romanttisia nuorisonkertomuksia.

[17] Tiedot Wilkunan olosta Raahen koulussa, hänen todistuksistaan y.m., paitsi rehtori Ingmanista, on hankkinut ja antanut käytettävikseni kirjailija Samuli Paulaharju, jolle tässä lausun parhaat kiitokseni. (IX, 5). Tiedot rehtori Ingmanista perustuvat kirjailijan omiin kuvauksiin.

[18] Sureeko Suomi Jumalan mielen mukaan, kirj. M. Rosendal. W.S.O.Y. 1891. Rosendalin oppilaana perustan kuvaukseni hänestä, samoin kuin muistakin seuraavassa mainitsemistani opettajista, omiin kokemuksiini. Auk. Oravala, Mauno Rosendal. W.S.O.Y. 1922.

[19] Nimismies H.W. Claudelin Kainuun Sanomissa 1925, n:ssa 94, 97, 98 ja 101, julkaisemissaan muistelmissa Kyösti Wilkunasta. Niiden sanamuotoa olen jonkin verran muovaillut.

[20] Tiedot rangaistuksista ja arvosanoista on ystävällisesti lähettänyt Oulun lyseon rehtori, Wilkunan koulutoveri Antti Jauho, jolle tässä lausun parhaat kiitokseni. (IX, 1-4).

[21] XXXI, 1.

[22] Wilkunan oma käsikirjoitus (se oli tarkoitettu konventin lehteen) oli säilynyt hänen koulutoverinsa Heikki Mannermaan papereissa, joista sen kirjailija Paulaharjun välityksellä toimitti minulle kauppias Ilmari Mannermaa Kestilästä. Lausun hänelle parhaan kiitokseni. Käsikirjoitus on nyt Kyösti Wilkunan arkistossa, IX, 8.

[23] Kirjeestä on päiväyksen sivu poissa. Kaikki Wilkunan kirjeet August-veljelleen, yhteensä 69, ovat löydettävissä kotelosta XXIX, 1-2.

[24] Kertonut maisteri Kustaa Wilkuna, jonka sanamuoto on melkein sellaisenaan säilytetty.

[25] August Wilkunan kirjeet veljelleen, yhteensä 64, ovat löydettävissä kotelosta XXX, 1-2. Niiden sanamuotoa olen jonkin verran muovaillut.

[26] Kirjeen on kirjoittanut Oulusta joulupäivänä työmies Juho Hirvilampi: "On täytyny minun nauttia tupakan savut yksin kun ei ole ollu kumppania oudolta tuntui kun sinä olet menny kun tulin työstä..."

[27] XXXI, 6.

[28] Vuosilta 1899-1900 on säilynyt kirjeitä "Ottelilta" (V, 5). Wilkunan muistiinpanoista näkyy, etteivät hänen tunteensa olleet virinneet tänne päin. Toisaalle viittaa hänen runoaiheensa "Haudalla" (I, 9): "Kuinka sukulaista haudattaessa en näe enkä kuule mitään – sillä vastapäätäni haudan toisella puolen välkkyy kaksi silmää, joiden tehoa en voi vastustaa".

[29] I, 18. Nanna ja Kyösti, kuusi runonpätkää jouluksi 1903.

[30] Kyösti Wilkunan kirjeet Johanna Niskalalle löytyvät kotelosta XXV, 1-2, ja XXVI, 1-2.

[31] Kyösti Wilkunan kirjeet Kyösti Kalliolle löytyvät n:sta XXX, 14.

[32] XXIII, 2.

[33] XXXVIII, 4.

[34] IX, 11.

[35] Rajaviskaali Jalmari Sjöblom, jonka kanssa Wilkuna ahkerasti seurusteli.

[36] XXXI, 7.

[37] II, 18. Sisältää lyhyitä ja hajanaisia muistiinpanoja runouden teoriasta ja saksalaisesta kirjallisuudesta 18. vuosisadalla (Klopstockista); osoittaa sangen laimeata harrastusta.

[38] XXIV, 1: Draamallisen runouden teoriaa, luennoinut syksyllä 1904 E. Aspelin.

[39] XLI, 1: Sanomalehtisepustuksia eri ajoilta.

[40] M.m. Sulo ja Väinö Vuolijoki, Väinö Hakkila y.m.

[41] XXXIII, 12.

[42] S. 44. Kirjoitukset toimittanut minulle rehtori Antti Jauho (IX, 2).

[43] Säilynyt nimismies H.V. Claudelinin hallussa, joka on lähettänyt siitä minulle jäljennöksen. Liitetty Wilkunan arkistoon numerona XI, 1.

[44] Toimittaja Torvelais-vainajan oman suullisen ilmoituksen mukaan.

[45] Kirjailija Algot Untolan elämäkerta hänen teoksessaan Tulitikkuja lainaamassa, korupainoksessa (Kirja 1923), kirjoittanut Eino Railo.

[46] XXXVII, 31.

[47] XXXVI, 1.

[48] XIV, 3.

[49] XXIV, 1.

[50] XXXV, 17. Katso myös Yrjö A. Jäntin teosta Werner Söderström O.Y. II, ss. 76-78.

[51] Jussi ja Musta jatkaa samaa linjaa kuin Alli Nissisen Harmo (Lasten lukukirja 1899). Pulska Musta (A. Sewell, The Black Beauty) ilmestyi suomeksi 1895 (suomentaja [ruotsinkielestä] Santeri Ingman-Ivalo). Kesken jääneen aihe on maisteri Kustaa Wilkunan ilmoituksen mukaan Nivalasta, tarkoittaen Sarjankylän takalistolta kotoisin olevaa Heiskan isäntää, joka oli lehmän vuokrasta Wilkunassa työssä, luoden juuri ennen kuolemaansa ojaa Wilkunan Kortesuolla, lähellä uutta hautausmaata.

[52] V.A. Koskenniemen runoilijakehityksen valaisemiseksi mainittakoon, että hän oli koulussa ollessaan, silloin kun hän rupesi aavistamaan omaa kutsumustansa, Eino Leinon ihailija, puolustaen häntä lämpimästi eräässä konventin keskustelukokouksessa, jossa m.m. ankarasti arvosteltiin Leinon runoa Yökehrääjä, Herätti näet epäilyksiä se, oliko mahdollista edes runoissa sijoittaa sydämeen – rukkia!

[53] Kertonut rouva Wilkuna.

[54] Suomalaisen Kirj. Seuran Keskustelemukset 1908 (Suomi, IV, 7).

[55] Wilkunan kirje V.A. Koskenniemelle: XXXV, 16.

[56] Kertonut Wilkuna kirjeessään Augustille 10/4 1908.

[57] Kertonut maisteri Kustaa Wilkuna.

[58] Heinrich Heine, Die Heimkehr, n:o 89.

[59] Katso myös nootissa n:o 50 mainittua teosta, s. 79.

[60] Tämän puolen Tolstoista on esittänyt professori K.S. Laurila tutkimuksessaan Leo Tolstois politische Ansichten, Suom. Tiedeakat. Ann. 1923.

[61] XIII, 9.

[62] I, 12.

[63] Torstai-iltoja. Satakuntalaisten ylioppilaiden lukupiirin julkaisu. W.S.O.Y. 1926.

[64] XXXVIII, 3.

[65] Wilkuna luki tämän kirjan Sipoossa; en muista hänen silloin osoittaneen mitään kyllästymisen, vaan päinvastoin innostumisen merkkejä.

[66] Wilkuna ilmeisesti tarkoittaa Sakarias Saarnastuolin kirjoitusta Se nuoriso (Hels. S. 2/7 09), jossa polemisoidaan U.S:n Johannesta vastaan ja maalataan "suomettarelaista" nuorisoa letkauttamalla m.m. V.A. Koskenniemeä ja sitten Wilkunaa m.m. seuraavasti: "Ja nämä väsyneet ihmiset istuvat onnen temppelin oven edessä, kohottelevat revolveria otsalleen, eivätkä kuitenkaan ammu, ovat siihenkin liian väsyneitä – vaikka auran kurjessa jaksaisivat kääntää maata pahimmassakin päivänpaahteessa". En luule – olin silloin Hels. Sanomain toimitussihteerinä – että kirjoittaja on Leino. Hän kirjoitteli juuri näihin aikoihin sarjaansa Suomalaisia kirjailijoita, eikä liene ehtinyt tällaisiin. Se on sitäpaitsi ladottu pet. ilm. väl., jota ei juuri tehty Leinon kirjoituksille. Mutta mahdotonta se ei ole – eräät tyylin ominaisuudet viittaavat siihen.

[67] Tarkoittaa kertomusta Nelihenkinen perhe elämän haaksirikossa. Nuorten Nuija 1960, n:o 6. Sai myöhemmin nimen Haaksirikkoiset ja tuli niminovelliksi samannimiseen kokoelmaan.

[68] III, 5.

[69] Keskustelin Wilkunan kirjoituksesta sen ilmestyessä Eino Leinon kanssa, joka suhtautui siihen myhäillen, ottamatta sitä erikoisemman vakavasti. Puhellessaan asiasta hän, kuten täsmällisesti muistan, käytti sanoja "Kassen keksintö". I:ttömyysinnostaan huolimatta Wilkuna oli i:n käytössä epäjohdonmukainen. Hänen kirjansa ovat täynnä i:llisiä muotoja, koska kustantaja – latojat ja korjauslukijat – pistelivät i:t paikoilleen, ja hänen kirjeissään on milloin i:llisiä muotoja, milloin ilman i:tä, riippuen siitä, sattuiko hän kulloinkin ohjelmansa muistamaan.

[70] Wilkunan papereissa (XIII, 14) on ruskeakantinen pieni vihko "Muistiinpanoja Turun retkeltä elokuussa 1910". Siinä on m.m. vanhan linnan kolmannen kerroksen pohjapiirros, ja hajanaisia muistiinpanoja m.m. Jaakko Teitistä, katolisuuteen kääntyneistä luopioista, Ericus Ericistä y.m.

[71] J.H. Merle d'Aubigné'n Kuudennentoista vuosisadan uskonpuhdistuksen historia ilmestyi suomeksi vv. 1883-85 K.J. Gummeruksen kustannuksella. Oli pappiloissa ja uskonnollisissa kodeissa aikoinaan suosittu kirja.

[72] Suom. Kirj. Seuran Keskustelemukset 16/3 1911 (Suomi, IV, 10) ja 31/5 1911 (Suomi IV, 12).

[73] Stephan Löfving, Päiväkirja. Mukailemalla suomentanut E. Löfgren. 1874.

[74] Yrjö Koskinen, Lähteitä Ison Vihan historiaan, I, ss. 393-456. 1865.

[75] Suomalaisten luostarien historia. (De finska klostrens historia), K.G. Leinberg, Ruots. Kirj. Seuran julkaisuja, ylipainos Jyväskylässä 1890.

[76] XX, 27.

[77] Tämä historiallinen kertomus oli Itseään etsivä vanhus (Kyläkirjaston Kuvalehti, A-sarja, 1911, ss. 143-146).

[78] A.-M. Tallgrenin kirjoitus oli Valvojassa 1909, ss. 785-789.

[79] Naantalista W. kirjoitti 1/6 S.J. Pentille m.m.: "Täällä siis olemme. Saaliini tähän saakka: viimeisen abbedissan kaulanikama, jonka löysin nunnaluostarin raunioista..."

[80] Kuvaus Suolahden ja Wilkunan retkestä perustuu edellisen suulliseen kertomukseen, jonka hän on korjausvedoksena tarkastanut; A.-M. Tallgren on tarkastanut Maarian pappilaa koskevan kohdan.

[81] Havu: Pietari Päivärinta, 1921.

[82] Kertonut Wilkuna itse muistikirjassaan XIII, 1.

[83] Heinrich Seidel: Neues von Leberecht Hühnchen und anderen Sonderlingen. 1888. Suosittu teos, josta oli pari kappaletta otettu Deutsche Prosa und Dichtung -lukukirjaan. Tätä luettiin Wilkunan aikana Oulun lyseossa.

[84] XXXVIII, 2.

[85] XXXI, 2.

[86] I, 12.

[87] Toisin Yrjö A. Jäntti W.S.O.Y.-teoksessaan s. 161.

[88] Päähenkilö E.T.A. Hoffmannin romaanissa Die Elixiere des Teufels (suomeksi Paholaisen eliksirit, Arvi A. Karisto, 1930).

[89] XX, 28.

[90] V. vk. 226, 9; U. vk. 324, 7. Wilkunan käyttämä muoto on erilainen kuin näissä molemmissa – arvattavasti hänen itsensä siloittelema.

[91] Maisteri Kustaa Wilkunan ilmoituksen mukaan olisi jotakin tällaista sattunut Nivalan Konttilassa.

[92] Puite Lakkiin on saatu Wilkunan taloon kuuluvasta Hietasaaren torpasta, jonka Jussi-poikanen hukkui pian sen jälkeen, kun isä Frans oli tullut Amerikasta. Kertonut maisteri Kustaa Wilkuna.

[93] Katso ss. 160 ja 161.

[94] Tämä kertomus samoin kuin Puolue-elämää sisältyvät Haaksirikkoisiin. Viimemainitun Wilkuna oli alkuaan julkaissut Kyläkirjaston Kuvalehden (B-sarja) n;ssa 1 (1910). Tupakankaupustelija Adamson nimisen kertomuksen Wilkuna julkaisi Arvi A. Kariston Joulutunnelmassa 1915.

[95] I, 10.

[96] I, 12.

[97] Hän julkaisi Hels. S:ssa kertomuksen Hakkapeliitat. Nuorsuomalaisten sanomalehtimiesten kevätjulkaisussa Hyödyllinen huvitus (1916) hän julkaisi kertomuksen Kiusaus, jonka oli kirjoittanut jo 1907. Hän tarkoitti molemmilla kertaa alleviivata vapauttaan ja riippumattomuuttaan puolueista.

[98] XXXVIII, 5. Tämän runon käsikirjoituksia on säilynyt kaksi; toinen on päivätty 27/2 1913, toisessa on viimeisessä jakeessa sana "diplomaattis" muutettu sanaksi "pedagoogis".

[99] V. 1914 Kirja-yhtiö rupesi julkaisemaan piispa R. Koskimiehen hartausteosta Päivämuistoja. Tuntien Wilkunan uskonnolliset harrastukset huomautin hänelle kerran, hänen käydessään Kirjassa, tästä teoksesta. Hän lehteili sitä hetkisen, vilkaisi minuun epäilevästi, ja kysyi koomillisen totisesti: "Mahtaako siinä olla oikeata lutherilaista oppia?"

[100] Svenska Pressen, 14/12 22, Allround'in kirjoitus In memoriam.

[101] I, 9.

[102] I, 6.

[103] I, 9.

[104] Lukemisia Suomen sotamiehille 1889, III, ss. 50-51, sisältää kuvauksen Suomalainen sotamies Pariisissa, joka on pääkohdissaan sama kuin Wilkunan kertomus. Joko on W. saanut aiheensa tästä, tai on hänellä ollut sama lähde, josta tuo kaskukin on käännetty.

[105] Kertomus Augustin käynnistä etelässä perustuu viimemainitun omaan kuvaukseen (XXX, 4), jonka on minulle välittänyt maisteri Kustaa Wilkuna.

[106] K.N. Rantakarin kuvaus Wilkunasta III, 2.

[107] Selostuksen (XXX, 3) toimittanut maisteri Kustaa Wilkuna; samansisältöinen selostus on myös K.A. Wegeliuksen teoksessa Routaa ja rautaa III, s. 145.

[108] Raahen aikaisen koulutoverinsa, johtaja M. Arvolan luona, joka oli pyytänyt häntä vieraaksensa.

[109] Ensi kerran Wilkuna käsitteli tätä aihealaa Haaksirikkoisissa julkaisemassaan kertomuksessa Puolue-elämää.

[110] Silander = päätoimittaja Juho Raappana; Juho = ent. jumaluusopin yliopp. Juho Hietanen; Nuusku-Frekke = tällä nimellä tunnettu omituinen henkilö, joka pyöritti Kalevan painokonetta. Kaikki on kuvattu täysin totuudenmukaisesti.

[111] "Tekijä ei... suostunut muutoksiin (joita sotasensuuri oli vaatinut), joten oltiin pakotettuja jättämään pois novellit 'Lipunkantaja' ja 'Isästä poikaan'. Muut kaksi ('Siteet katkeavat' ja 'Viimeinen varustus') ilmestyivät sensuurin valkoisilla puumerkeillä kaunistettuina". (Yrjö A. Jäntti: Werner Söderström O.Y., II, s. 267.)

[112] Legendatietoja Wilkuna sai todennäköisesti etupäässä Jöns Budden kirjasta (Jöns Buddes bok, Ruots. Kirj. S. julk. XXXI).

[113] K.A. Wegelius, Routaa ja rautaa III. Wilkunan historia on kerrottu ss. 142-197.

[114] X, 8.

[115] Tarkoittaa teosta Risti ja noitarumpu.

[116] Yliopettaja, fil. tri, runoilija A.W. Koskimies.

[117] Matti B. – arkkit. Matti Björklund; Eino K. – pankinjoht. Eino Kontsas; Vieno Jaakko – maisteri Jaakko Tuomikoski; Kara – tohtori Ernst Niemi.

[118] XVIII, 17.

[119] XVIII, 18.

[120] Tässä kappaleessa esitetyt tiedot on hankkinut maisteri Kustaa Wilkuna, jonka sanamuotoakin olen enimmäkseen käyttänyt. Hänen kuvaustaan olen täydentänyt Wilkunan papereista löytämilläni tiedoilla (XVIII). Oulun piiritoimikunnan kirjeet: XII, 11, 30.

[121] X, 17.

[122] XIV, 9.

[123] XIV, 4, 7.

[124] XXI, 3.

[125] Sana "itäläinen" on tässä, sotasensuurin vuoksi, "venäläisen" sijassa.

[126] Nuori lippujunkkari on ilmeisesti sama aihe ja sama kertomus, joka oli Lipunkantajan nimellä aiottu kokoelmaan Aikojen yöstä. Katso nootti 114.

[127] Silvio Pellico, Vankeuteni. Suomentanut Hj. F. Palmén. (W. Churbergin romaanikirjasto). 1884. Silloiseen aikaan katsoen sangen hyvä, vieläkin luettavaksi kelpaava suomennos. Joulutunnelmassa 1918 Wilkuna julkaisi kertomuksen Eräs joululahja. Aattomuistelma Shpalernaja-vankilasta.

[128] Tiedot retkestä Ylivieskan asemalle ja tapahtumista siellä perustuvat maisteri Kustaa Wilkunan kuvaukseen ja kirjailijan teokseen Kun kansa nousee.

[129] XIV, 12.

[130] Kuvauksen Valkoisesta Suomesta ja Wilkunan osuudesta sen toimittamiseen on ystävällisesti antanut maisteri Onni Tolvanen.

[131] Kalle Tegström, Wilkunan luokkatovereita, ennen mainitun John Tegströmin veli.

[132] Wilkunan oman luettelon mukaan (XXXIV, 4) he olivat:

    Johannes Janus, suutari, Pernu,  synt. 1897
    Karl Kikuti, maatyöl., Riiga,      " 14/2 1896
    Arthur Hea, muurari, Tallinna,     " 14/10  "
    Paul Tark, puuseppä, Tartto,       " 13/6   "
    Karl Illus, metallityöl., Viljanti " 14/3 1898
    Aug. Nylander, maatyöl., Pernu     " 21/6 1897
    Edward Kitsing, muur. Paidelinna   " 31/1 1898
    Wasili Kolosoff, –       –           –
    Teodor Aleksejeff, –     –           –
    Aug. Witman,     –       –           –
    A. Timofejevski, –       –           –
    Pr. Adamovitsh,  –       –           –
    Aug. Puusep, – Tallinna               –
    Joh. Bernhard, Pernu                   –
    Leonid Kutrjasoff, –     –           –
    Muoni Kokko, – Katuma, Inkeri         –

[133] Pankinjohtaja Eino Hevonpää Viipurista. Vapaussodan aikana toimessa Oulussa, josta on kotoisin.

[134] "Siinä toivossa, että Saksa ja Suomi pysyvät edelleenkin hyvinä ystävinä ja ettei kukaan suomalainen unohda, mitä Saksa on meille ollut, pyydän kaikkia läsnäolijoita yhtymään kolminkertaiseen hurraahuutoon Saksalle".

[135] Kantaisän näky on ilmestynyt Uuden Auran Halikon numerossa; Veretön sotaretki Kotoa ja Kaukaa lehdessä; Jouluyö Ukrainassa Joulutunnelmassa 1916. Isästä poikaan oli vielä käsikirjoituksena – sehän oli jäänyt pois Aikojen yöstä, eikä voinut sodan aikana ilmestyä, mikä tekstin oikaisuksi mainittakoon.

[136] "Rauharannaksi" oli Taneli nimittänyt entisen "Raparannan".

[137] Nämä häät on kuvannut Aspelin-Haapkylä teoksessaan Alfred Kihlman I-II, 1915, I, ss. 83-96.

[138] Tämän ballaadin on kansansuusta koottujen värssyjen pohjalla uudelleen sommitellut kansanlaulaja Aapo Similä. Julkaistaan Laululippaan uudessa, tekeillä olevassa painoksessa.

[139] Kertonut herännäissaarnaaja O. Vihantola Wilkunan muistokirjoituksessa Hengellisessä Kuukauslehdessä n:o 3 (1923). XVII, 10.

[140] Tarkemmin kuvattu Lähimmäisissä, Matti Rentonen nimisessä kertomuksessa.

[141] XXVII, 14.

[142] XXVII, 13.

[143] XXVII, 10.

[144] XXVII, 11.

[145] XXVII, 12.

[146] XXVII, 8.

[147] XXVII, 9.

[148] XXVII, 7.

[149] XXVII, 5, 6.

[150] XXVIL, 3.

[151] XXVII, 2.

[152] Gajevskyn juttu: majuri Woldemar Gajewsky sai 1/3 22 eron rannikkotykistörykmentti 2:sta siirrolla nostoväkeen.

[153] E. Piirinen, Kirja-yhtiön teknillinen johtaja.

[154] J. Gummeruksen kirje XXVIII, 6. Martti Pihkalan kirje XXVIII, 4.

[155] Barabbaan käsikirjoitus ja luonnokset: XXV, 1-3.

[156] Nämä poisjätetyt kohdat ja muut Niilo Skalmin luonnokset: XI, 1-2 sekä XXII.

[157] 1, 9.

[158] Viittaan Wilkunan arkistoon, XI kotelo.

[159] Tulokset Wilkunan suomensotaromaanin aikeesta näkyvät hänen arkistostansa, IV kotelo.

[160] Hengellinen Kuukauslehti n:o 3 (1923).

[161] Helsingin Sanomissa 30/4 21: Vastalause sen johdosta, ettei Leino ollut saanut valtionpalkintoa. Muita kirjoituksia: 2/1 ja 13/4 21.

[162] Tämä kuvaukseni perustuu siihen käsitykseen, minkä olen saanut keskustelustani rouva Wilkunan kanssa ja sanomalehtien kertomuksista.

[163] Sanomalehtien kertomukset Kyösti Wilkunan kuolemasta ja niiden muistosanat kokosin leikkelekirjaan, jonka olen liittänyt Wilkunan arkistoon n:na XLVI.

[164] Tällaisen hän on kuvannut kertomuksessaan Kriitillinen päivä (Suomalainen, III, 1912).

[165] Samaan tulokseen, vaikka toisia teitä, on tullut Lauri Viljanen teoksessaan Merkkivaloja. W.S.O.Y. 1929.