[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fdmj4xzYlDs-HH1SUkztqI0kohyS8nichtAVvLAJlfH0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},2138,"Kyösti Wilkuna ihmisenä -- kirjailijana -- itsenäisyysmiehenä","Railo, Eino",1884,1948,"2138-railo-eino-kyosti-wilkuna-ihmisena-kirjailijana-itsenaisyysmiehena","2138__Railo_Eino__Kyösti_Wilkuna_ihmisenä_--_kirjailijana_--_itsenäisyysmiehenä",null,"muistelmat",[],[],"fi",1930,181571,1271178,true,[],[],[],"Elämäkerta kirjailija ja itsenäisyysmies Kyösti Wilkunasta. Teos käsittelee Wilkunan sukutaustaa, lapsuutta, kirjailijanuraa sekä poliittista toimintaa Suomen itsenäistymisen puolesta ja vankeusaikaa Pietarin Shpalernajassa.","Eino Railon 'Kyösti Wilkuna ihmisenä -- kirjailijana --\nitsenäisyysmiehenä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2138. E-kirja\non public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KYÖSTI WILKUNA IHMISENÄ -- KIRJAILIJANA -- ITSENÄISYYSMIEHENÄ\n\nKirj.\n\nEino Railo\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1930.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nEdellinen osa\n\n     I. Kotiseutu, suku ja kotipiiri.\n    II. Lapsuus ja kouluaika.\n   III. Vaikean tien alku.\n    IV. Markus Kaarlela ylioppilaana.\n     V. Monivaiheinen mies.\n    VI. Infernokesä 1906.\n   VII. \"Novelleja\".\n  VIII. Arkityötä ensi teoksen jälkeen.\n    IX. \"Yksin elämässä\".\n     X. Jatkuvia elämänkohtaloita.\n    XI. \"Aikakausien vaihteessa\".\n   XII. Arkityötä ja aikomuksia.\n  XIII. Kyösti Wilkuna rakentaa huvilan.\n   XIV. \"Tapani Löfvingin seikkailut Isonvihan aikana\". \"Suomalainen\n        linnanneiti, josta tuli kuningatar\". \"Viimeiset\nluostariasukkaat\".\n    XV. \"Haaksirikkoiset\".\n   XVI. \"Tulkohon sota!\" -- \"Suomalaisia kohtaloita\".\n\nJälkimmäinen osa\n\n  XVII. Kohtalokkaan käänteen lähestyessä.\n XVIII. \"Riennon toimitus\". \"Vaikea tie\". \"Aikojen yöstä\".\n        \"Erämaan lapset\".\n   XIX. Toiminta värvärinä.\n    XX. Shpalernaja, vanki n:o 219.\n   XXI. Toiminta itsenäisyysaatteen hyväksi kesällä ja syksyllä 1917.\n  XXII. Kirjallisia töitä ja aikeita vankilassa ja kotiin päästyä.\n        \"Suomalaisia sankareita\", ensimmäinen sikermä. \"Kahdeksan\n        kuukautta Shpalernajassa\".\n XXIII. \"Kun kansa nousee\".\n  XXIV. Taistelua rauhan aseilla. -- Aunuksen-retki.\n   XXV. Leberecht Hühnchen jälleen tilanomistajana. \"Miekka ja sana\".\n        \"Lähimmäisiäni\". \"Suomalaisia sankareita\", toinen sikermä.\n  XXVI. Puheita, ponsia ja sanomalehtikirjoituksia.\n XXVII. Kyösti Wilkuna näytelmäkirjailijana.\nXXVIII. Kyösti Wilkunan viimeiset ajat.\n  XXIX. Kyösti Wilkunan kuolema.\n   XXX. Loppusanat.\nSelityksiä ja viittauksia lähteisiin.\n\n\n\n\nI\n\nKOTISEUTU, SUKU JA KOTIPIIRI\n\n\n1\n\nKalajoen laakson väestö on ollut aikoinaan kuuluisa villistä\nluonteestaan. V. 1533 he surmasivat pappinsa Ericus Mathaein tämän\nomassa rannassa, Tavastin talon luona, n.s. \"Papinkivellä\", jonne pappi\noli tullut perimään mereltä palaavilta hylkeenpyytäjiltä kymmenyksiään.\nOltuaan tämän jälkeen jonkin aikaa ilman sielunpaimenta, koska kukaan\nei uskaltanut \"kalajokisten\" papiksi ruveta, heille lähetettiin\nsielunhoitajaksi eräs rappiolle joutunut Turun teini nimeltä Gregorius\nHenrici Keiraskius. \"Porvarit mielissään siitä, että kaupunki\nvihdoinkin pääsi hänestä ainaiseksi, keräsivät keskuudestaan hänelle\njoltisenkin rahasumman matkavaroiksi. Niillä hankki dominus Gregorius\ntuliluikun, puolikymmentä suurta ja äkäistä susikoiraa, palkkasi\nhartevan rengin ja lähti niin matkalle etäiseen seurakuntaansa\". Kuinka\nhän siellä ahneudellaan ja väkivaltaisuudellaan suututti\nseurakuntalaisensa ja sai hyvin ansaitsemansa selkäsaunan, on kaikki\ntarkoin kuvattu Wilkunan kertomuksessa _Uusi sielunpaimen_, josta\nylläoleva lainaus on otettu.\n\nTämän itsenäisen luonteensa ja hurjuutensa kalajokelaiset säilyttivät\nerikoisominaisuutenansa aina niihin aikoihin saakka, jolloin\nlaestadiolaisuus ja herännäisyys levisivät heidän keskuuteensa.\nViimemainitun uskonnollisen liikkeen osuus kansamme kasvattamisessa\nsivistyskelpoiseksi on ollut Kalajoen laaksossa samoin kuin muuallakin,\nmissä se on päässyt laajemmalta vaikuttamaan, perustavaa ja ratkaisevaa\nlaatua. Tyytymättä pintapuoliseen tunne- ja näkökristillisyyteen se\nasetti kannattajilleen tinkimättömän elämänpuhtauden ja ahkeruuden\nvaatimuksen, josta oli seurauksena vähitellen tapahtuva taloudellinen\nvoimistuminen ja lähtö yleisen edistyksen tielle. Kun siihen pian yhtyi\nalkavan koulun työskentely muine uuden ajan kehittävine ilmiöineen, ja\nkun itse seutu luontaisella hedelmällisyydellään kernaasti palkitsi\ntunnollisen työn, kehittyi Kalajoen laakso pian siksi, miksi se nyt\ntunnetaan -- Keski-Pohjanmaan parhaiten viljellyksi, valistuneimmaksi,\nvarakkaimmaksi ja yritteliäimmäksi seuduksi. Se aika, jolloin Kalajoen\npuukkojunkkarit olivat vielä kuuluisat koko Pohjanmaalla, ja peläten\nmainitut kaikilla markkinoilla, kuuluu jo menneisyyteen, siihen\naikakauteen, jolloin kalajokelaisen rippikoulupojan mukaan \"kuolema oli\nyhdeksänlainen\". Papin tätä koskevaan kysymykseen hän nimittäin\nvastasi: \"Kuolema on yhdeksänlainen -- puukko, piilu ja pannunjalka,\nkuokka, vasara ja aisansakara, sekä hengellinen, ruumiillinen ja\niankaikkinen\".\n\nKalajoen laakson väestön luonteessa ja kehityksessä voi siis huomata\nsamat piirteet kuin usein Etelä-Pohjanmaalla: hurjuus ja elämäntapojen\nraakuus vaihtuu järeäksi, ahtaaksi, usein raskasmieliseksi\nuskonnollisuudeksi, josta seurauksena oleva tunnollisuus ja ahkeruus\npian vaikuttaa perinpohjin kohentavasti yleiseen taloudelliseen tilaan,\nluoden perustan sivistystyön menestykselle. Kansanluonne osoittaa tässä\nsekä syvyyttä että lahjakkuutta: tietämättä paremmasta se aikoinaan\npurki voimakkaan elämänhalunsa hurjiin tekoihin, jopa rikoksiinkin,\nkoska se vilkkaudessaan janosi vaihtelua elämänsä ja lakeuksiensa\nharmaaseen yksitoikkoisuuteen; masennuttuaan sitten maahan saakka ajan\nhenkeen kuuluvan uskonnollisen hyökylaineen yllättämänä se suuntaa\nhenkisen kaipuunsa siihen luonteensa kaikella perusteellisuudella,\nmuodostaa maakuntaansa todellisen harmaan \"körttiarmeijan\", ja käy sekä\nsanoin että teoin tinkimättömään sotaan tuota kammottavaa ja\nsalaperäistä \"saatanaa\" vastaan, jonka ansiota kaikki paha on. Ja\njouduttuaan näin uuden kehitysuran alkupäähän tämä armeija marssii\nraskaasti ja jykevästi eteenpäin, kohottaa seutunsa taloudellista\ntilaa, valitsee uuden ajan aseista ne, mitkä sopiviksi huomaa, ja\nkohoaa näin vähitellen siksi, mikä se nyt on -- kansamme\nydinainekseksi. Nekin, jotka olivat sen uskonnollisuudesta syrjässä, se\ntempasi mukaansa, saaden ja antaen vaikutteita.\n\nNämä luonteenominaisuudet, jotka tuossa kehitysviivassa kuvastuvat,\novat tavattavissa Kalajoen laaksossa vieläkin: hurjuus on joko\nmuuttunut vilkkaaksi yritteliäisyydeksi maanviljelyksen, kaupan ja\nteollisuuden alalla, tahi ei vieläkään halua tyytyä rauhalliseen\nkotilakeuteen, vaan purkautuu m.m. jatkuvana siirtolaisuutena\nkaukaisiin maihin; raskasmielinen kaiho muodostuu voimakkaaksi\nuskonnollisuudeksi. Huolimatta rauhallisesta ulkonäöstään Kalajoen\nlaakson asukas on voimaihminen, joka ei hyväksy elämän ainaista\nharmautta, vaan joskus, kuten jokensakin kevättulvalla, riehahtaa\ntavallisten partaiden yli. Hän saattaa olla vuosikausia hiljainen ja\nsaamaton, kuten Pietari Päivärinnan kuvaama Laarila, kunnes hän\njossakin elämän solmukohdassa, jolloin kaikki muut seisovat rannalla\nneuvottomina ja hätäytyneinä, herääkin tavattomaan voimaan ja\ntoimeliaisuuteen, tekee melallaan kuohuvassa kevätkoskessa todellisen\nmestarikiepauksen, ja pelastaa ne, jotka jo olivat kuoleman kidassa.\n\nAikain kuluessa asutus levisi Kalajoen latvapuolellekin, sille\nlakeudelle, jossa on pienehkö Pidisjärvi ja jota nyttemmin sanotaan\nNivalaksi; kaikki se, mitä edellä on sanottu kalajokelaisista, sopii\nvarsin hyvin nivalaisiinkin. \"Nivalaiset\", kertoo Wilkuna novellissaan\n_Kova kovaa vastaan_, -- \"hämäläis-savolais-kainulainen villi sekarotu\n-- olivat tulleet laajalti kuuluisiksi hurjuudestaan. Heidän avara\nsaviperäinen lakeutensa olisi voinut olla pienoispohjalainen\nNiilinlaakso, sillä sitä kostuttivat vuosittain Kalajoen mahtavat\ntulvat, mutta kaikki sai heillä olla ennallaan ja rappeutua. Sillä\nvaimot keittivät viinaa ja miehet joivat, tappelivat ja tekivät\npartioretkiä... Puukkojokelaisiksi ja Nivalan metsärosvoiksi heitä\nkutsuttiin Oulua ja Kajaania myöten. Sillä vuosittain, ennen\nniitynaikaa, muodostivat isännät renkineen ja mökkiläiset poikineen\npartiojoukkoja, jotka kiertelivät rosvoilemassa ympäristöllä... Heidän\nsielunpaimenensa oli samassa tasossa laumansa kanssa. Kun hän ennen\njumalanpalvelusta siunasi viikolla kuolleiden hautoja, oli hänen\nkummallakin sivullaan mies varomassa, ettei hän suistuisi alas hautaan,\nsillä siksi täyteen oli hän jo sunnuntaiaamusella ehtinyt itsensä\nnaukkailla...\" Tällainen oli Nivalan seurakunnan tila aina 1830-luvulle\nsaakka, jolloin Niilo Kustaa Malmberg tuli Kalajoen papinapulaiseksi\naloittaen Nivalassakin herätystyönsä, josta mainittu novelli niin\nkuvaavasti kertoo. Seurakunnan siveellisen kunnon ja taloudellisen\ntason kohoaminen alkaa noista vuosista rinnan herännäisyyden kanssa ja\nsen kautta. Kun kulkija nyt saapuu lännestä, Ylivieskasta päin, pitkin\nKalajoen viljeltyä vartta ja väliin alakuloisten metsien halki, aukeaa\nhänen saapuessaan Nivalaan nähtäväksi lakeus, jonka laajat viljelykset\nja vankat talot sekä \"körttiset\" osoittavat totisen ja vilpittömän,\nsuhteellisesti vauraissa oloissa elävän kansan asuttamaksi. Lakeuden\npohjoisreunassa, viljelysten ja tumman metsän rajalla, yksinäisellä\npaikalla ja puiden ympäröimänä, on Wilkunan talo, -- kolmen kilometrin\npäässä kirkonkylästä, joka tiheänä rypäänä on pappiloineen,\nkauppiaineen ja muine taloineen ryhmittynyt kirkon ympärille, Kalajoen\nsyrjäjoen, Malisjoen molemmille puolille.[1]\n\n\n2\n\nKyösti Wilkunan esi-isät ovat olleet Kalajoen laakson viljelijöitä\nsukupolvi toisensa jälkeen, astuen syntymästä hautaan saakka auran\njäljessä. Muuta mainetekoa ei heidän kohdalleen ole merkittävänä. Ja\nhänen esi-äitinsä ovat vaeltaneet heidän rinnallaan kuluttaen elämänsä\nvelvollisuuksien täyttämisessä aamusta iltaan, kunnes kuolema lopetti\ntyön. Siinä on heidän mainetekonsa. Mutta juuri näiden hiljaisten ja\nunohtuneiden hautojen päällä versoo maamme viljelys yhä vehmaampana\nsikäli kuin uusi sukupolvi liittää työnsä edellisen saavutuksiin.\n\nEsi-isien alkupäähän asettuu Harju-nimisellä tilalla Sarjankylässä\nasunut _Tuomas Juhonpoika_, joka on syntynyt heinäk. 13 p. 1699 ja\nkuollut jouluk. 12 p. 1781. Mitään merkintää ei hänestä ole säilynyt,\neivätkä Harjun pellot kerro hänen askeleistaan. Hänen poikansa,\n_Tuomas_ hänkin, syntyi elok. 4 p. 1732, mutta poismenosta ei ole\nmerkintää; tämän Tuomaan vaimo oli nimeltään _Liisa_, joka oli syntynyt\ntammik. 23 p. 1739; hänen kuolemastaan ei ole merkintää. Ja minkäpä\nparemman nimen kuin Tuomas hekään olisivat voineet valita pojalleen:\ntämä kolmannen polven _Tuomas_ syntyi helmik. 14 p. 1758 ja kuoli\ntoukok. 15 p. 1796. Hän meni kotivävyksi Kaarlenkaski-nimiseen taloon\nsamassa kylässä, josta nai _Margareta Mikontyttären_ (syntynyt elok. 12\np. 1758). Heillä oli viisi poikaa ja kaksi tytärtä. Toiseksi vanhin oli\n_Kaarle Tuomaanpoika_, joka oli syntynyt maalisk. 23 p. 1785. Hänen\nvaimonsa oli _Maria Matintytär Härström_ (sotilaan tytär), joka oli\nsyntynyt huhtik. 11 p. 1779; heidän häänsä olivat jouluk. 31 p. 1806.\nHe muuttivat takaisin Harjun tilalle 1826. Kaarle Tuomaanpojan sanotaan\nolleen \"vähänäköinen ja sekavakielinen\". Kolmen varhaisimman Tuomaan\nperintöä lienee suvun kunnioitettu, vielä Kyösti Wilkunan isän käyttämä\npuumerkki, joka muistuttaa T-kirjaimesta.\n\nKaarle Tuomaanpojalla oli viisi lasta. Vanhin, _Efraim_, oli syntynyt\ntoukok. 8 p. 1811, Hänen vaimonsa oli _Anna Greta Juhontytär_\nYlivieskan Vähäkankaalta (syntynyt lokak. 17 p. 1807). Häät vietettiin\nYlivieskassa huhtik. 14 p. 1830, ja asettui Efraim aluksi Vähäkankaalle\nkotivävyksi. V. 1833 he muuttivat Ylivieskan Juolaan, jossa asuivat\nkaksi vuotta, muuttaen 1835 takaisin Nivalaan, _Vilkulan_ taloon, joksi\nsitä vielä silloin sanottiin. Häneen ja hänen vaimoonsa ulottuvat jo\nsuvun perintötiedot, kuvaten häntä sangen elävästi.[2]\n\n_Efraim Kaarlenpoika_ on ollut keskikokoinen, vaaleaverinen mies,\nluonteeltaan vilkas ja kiivas. Olipa häntä kerran sakotettukin 2 ruplaa\n88 kop. \"pienemmästä tappelusta ja pahoinpitelystä\". Pelkäämättömän\nluonteensa vuoksi häntä käytettiin puhetorvena varsinkin silloin, kun\n\"herroille\" piti sanottaman \"totuus\". Niinpä hän oli pitäjäläisten\npuhemiehenä kuntakokouksessa, jossa kuvernööri Alfthanin johdolla\nkeskusteltiin kansakoulun perustamisesta. \"Herra kuvernööri\", kerrotaan\nhänen sanoneen, \"sellaisia laitoksia, joissa laiskoja ja herroja\nkouluutetaan, ei täällä tarvita. Kuokan ja kirveen varteen olen\ntottunut ja niihin totutan lapsenikin. Kun isä uurtaa astioita ja poika\nnäyttää valkeaa, niin siinä on paras koulu. Kun hyvin oppisimme\naapiskirjan, katkismuksen ja virsikirjan, riittäisi se kyllä\".\nKuvernööri kiivastui tästä ja -- niin kertoo tarina -- ärjäisi\nsuuttuneena: \"Onko verot maksettu?\" -- \"On!\" -- \"No, miten tuon miehen\nkimppuun päästään?\" Kansakoulujen perustamistahan monet aikoinaan\nmaaseudulla vastustivat, mutta silti ei ole sanottu, että nämä\nvastustajat olivat mitään huonoja aineksia enempää kuin heidän\nperustelunsakaan siveellisesti tuomittavia.\n\n\"Eppo\", joksi häntä yleisesti sanottiin, olikin voimainsa päivinä\npitäjänsä kunnollisimpia miehiä. Hän oli tarmokas maanviljelijä, ahkera\ntyömies ja varsinkin kova korvenraataja, raivaten uupumatta uusia\npeltoja. Raivaustyöhön uhrattiin kaikki -- myytiinpä kerran emännän\ntoinen hamekin kuokkamiehen palkaksi, kun ei muualta rahaa saatu. V.\n1866:n paikkeilla Eppo osti naapuritalot Viljamaan ja Hautalan,\nyhdistäen ne Vilkulaan ja maksaen hinnan kahdessa vuodessa. Niinpä\nsuurina \"hiukavuosina\" 1865-1867 hänen talossaan tultiinkin toimeen\nomalla viljalla. Kaikille neljälle vävylleen hän myös hankki oman\ntalon. Erikoisesti mainittakoon hänen ankara järjestyksenhalunsa.\n\nEfraim-isännän muuttaessa Vilkulaan oli Niilo Kustaa Malmberg Nivalassa\npappina, ja tämän voimakkaan herätyssaarnaajan sana sattui häneenkin.\nHänestä tuli kiihkeä pietisti ja Vilkulasta seurojen pitotalo. Paavo\nRuotsalainen kävi talossa kaksi kertaa. Eräänä lauantai-iltana, emännän\nollessa karjakeittiössä astioita pesemässä, ilmestyi ovelle itse\nUkko-Paavo ja kysyi: \"Oletko talon emäntä?\" -- \"Onko sinulla viinaa?\nLoppui viina, eikä tule toimeen pitkillä matkoilla ilman sitä\". Emäntä\ntäytti Paavon pullon. Eppo oli läheinen ystävä pietistisaarnaaja\nVilhelm Niskasen kanssa, joka usein kävi Vilkulassa seuroja pitämässä.\nHänen luonnettaan kuvaavana mainittakoon, että hän ystävällisyytensä\nylenpalttisuudessa laskeutui Niskasen tullessa kontalleen kärryjen\nviereen, että tulijan olisi helpompi astua kärryistä alas. Voimainsa\npäivinä häntä käytettiin kirkollisissa luottamustoimissa. Vanhuuteen\nsaakka hän kehoitteli karttamaan \"maailman turmelusta\", vihasi\n\"ulkokullatuita\" ja \"kiiltopyhiä\" ihmisiä, ja kaiholla muisteli\nMalmbergin ja Ruotsalaisen saarnoja. Papeilla ei hänen mielestään\nsenjälkeen ollut \"nuhteen sanaa syntiä vastaan\". Puvun piti olla niin\nyksinkertainen, ettei hän voinut sietää edes vaatimatonta lippalakkia.\n\nMutta tämän vilkkaan miehen luonne -- hän saattoi innostuksissaan\njoskus lyödä lakkinsa lattiaan ja hypähtää -- ei herännäisyydestä\nhuolimatta aina ottanut pysyäkseen aisoissa, Hänen harhansa oli sama\nkuin Ukko-Paavonkin: viina, tuo paholaisen onki, jolta herännäisyyskään\nei ole kyennyt kärkeä katkaisemaan. Kuin Jukolan Simeoni, Eppokin\nkeski-iällään erehtyi viinan pariin, jopa siinä määrin, että eräänä\nkesänä vietti viinamäen työssä kokonaista kahdeksan viikkoa. Hänen\ntasainen ja pitkämielinen vaimonsa sieti tätä näin kauan, mutta lopetti\nsitten juhlimisen kätkien viinat. Tämä sekä Epon luonteen ilmeinen\nepätasaisuus muutenkin osoittaa hänen olleen henkisesti jonkin verran\nrauhallisen tasapainotilan ulkopuolella, mikä selittänee sen, että hän\njo verraten aikaisin heikkeni ruumiin- ja sielunvoimiltaan. Talonsa hän\nluovutti pojalleen jo 56 vuoden ikäisenä, eläen sen jälkeen\nsyytinkivaarina. Efraim Kaarlenpoika kuoli 1887, siis 76 vuoden\nvanhana.\n\nHänen vaimonsa _Anna Greta Juhontytär Vähäkangas_ oli harvinaisen\ntarmokas, ahkera, säästäväinen ja järjestystä rakastava ihminen, joka\npitkämielisyydellään ja rauhallisella viisaudellaan tasoitteli miehensä\npikaisuutta. Erikoisesti mainitaan se, että hän säästäväisyydestään\nhuolimatta piti talonsa väelle hyvän ruoan, huolehtien alaisistaan\näidillisesti joka suhteessa. Tässä hän tuli sukuunsa, joka -- alkuaan\nIistä, Käyrän talosta, lähtöisin -- oli aina ollut tunnettu\nahkeruudestaan ja kunnostaan, Varhain hänkin liittyi heränneisiin,\nsäilyttäen siitä alkaen sydämessään herkkää ja arkaa synnintuntoa.\n\"Mahtaako tulla yhtään ihmistä autuaaksi, jos Jumala menettelee\noikeuden eikä armon mukaan?\" -- niin hän usein kysyi raadollisuutensa\ntunnossa. Hänen mielikirjojaan olivat _Lyhy ja arvaamatoin armon aika,\nBerghin postilla ja Katumusvirret_,[3] joita kaikkia hän ahkerasti luki\nja luetutti itselleen. Hän kuoli 84 vuoden ikäisenä.\n\nEfraim Kaarlenpojan eläessä nimi \"Vilkula\" muuttuu \"Wilkunaksi\" sen\njohdosta, että kansa käytti tätä muotoa yleisesti. V. 1869 esiintyy\nasiakirjoissa vielä edellinen, mutta 1873 jo Wilkuna, joka niihin\naikoihin tulee kirkonkirjoihin, ja siis \"kallelaisten\", joiksi\nWilkunoita myös yleisesti sanottiin, vakiintuneeksi sukunimeksi.\nJääköön väittämättä, sisältyykö muotoon \"Wilkuna\" mitään kansanomaista,\nEpon vilkkaudesta ja pikaisuudesta johtunutta liikanimen tavoittelua,\nja onko nimi \"Wilkuna\" alkuaankin ollut oikea ja vanhempi.[4] Vilkulan\ntalo, jonka siis Eppo kohotti suvun varsinaiseksi päätaloksi, on\nsuuruudeltaan 1/4 manttaalia ja mainitaan verotalona jo 1802;\naikaisemmin se on ollut pitäjän ensimmäisen papin Simeliuksen lesken\ntalona. Epon eläessä, marrask. 30 p. 1875, maksettiin hypoteekkilainan\nviimeinen erä; velkakirjan on omakätisesti kuitannut Joh. Vilh.\nSnellman.\n\n\n3\n\nEfraim Kaarlenpojalla oli kaikkiaan yhdeksän lasta, joista kaksi\ntytärtä kuoli nuorena. Neljäs lapsi oli poika, joka syntyi maalisk. 1\np. 1839. Kasteessa hän sai nimen \"Gustaf\", kuten kirkonkirjoihin on\nmerkitty, mutta vaelsi elämänsä läpi nimellä \"Kustaa\" tahi \"Kusti\". Hän\non nyt se vieläkin koko Nivalassa kuuluisa, aikoinaan pelätty ja\nkunnioitettu \"Wilku-Kusti\", _Kustaa Wilkuna_, josta tuli kirjailijan\nisä ja perheensä patriarkkamainen, ankara päämies.\n\nKustaa Wilkuna näyttää perineen kaikki isänsä ja äitinsä hyvät\nominaisuudet ja vain vähän heidän heikkouksiaan. Hän oli lapsuudesta\nsaakka mitä ahkerin ja hellittämättömin työmies, vaatien itseltään ja\nmuilta siinä suhteessa jopa liikaakin. Hän oli erittäin etevä töiden\njärjestämisessä, mikä tuotti hänelle tinkimätöntä isännän arvovaltaa,\nja oli järjestyksen vaatimisessa ja perusteellisuudessa pikkumaisuuteen\nsaakka ankara. Työtaidoltaan hän oli erittäin kykenevä, tehden kaikkea\nmaanviljelyksestä alkaen aina kengänpaikkuuseen, puu- ja rautasepän\ntyöhön saakka. Olemukseltaan hän oli karkeatekoinen, harvasanainen,\nsäädytöntä puhetta ja käytöstä vihaava, mutta kun hän kerran sai\nsanoiksi, oli hänen puheensa ytimekästä ja voimallista, alkuperäisessä\ntuoreudessaan hyvin sattuvaa. Uumoillen kerran, että hänen epäiltiin\njossakin menetelleen väärin, hän kiivastuen jyrähdytti tulemaan:\n\"Tietäkää se, ettei minun talossani ole väärin saatua rahaa, eikä\nhuorin tehtyä pahaa!\" Pilaa omalla kustannuksellaan hän ei sietänyt\nollenkaan, mikäli sitä joku hurjapää joskus yritti, mutta piti silti\nsäädyllisestä kokkapuheesta ja opettavista kaskuista, nauraen niille\nsydämellisesti ja ilostuneesti.\n\nNiin pian kuin kynnelle kykeni, Kustaa Wilkuna rupesi tarmolla ottamaan\nosaa kotitalonsa töihin, ja ennenpitkää hänen vallanhimonsa ja\nvoimaluonteensa saattoi hänet erimielisyyteen isä Epon kanssa.\nHuomatessaan isänsä voimain heikkenevän ja mielestään talon\nasioiden rupeavan menemään laskusuuntaan hän jo nuorukaisena teki\ntosiasiallisesti vallankaappauksen, saaden 28 vuoden ikäisenä tälle\nhallitsija-asemalleen isältänsä muodollisenkin vahvistuksen. \"Miten\nvanhana tulitte isännäksi?\" kysyi häneltä kerran hänen poikansa August\nja sai vastaukseksi: \"Melkein poikasesta vallitsin muita ja melkein\nliian aikaisin otin vallan isältäni. Se täytyi kuitenkin tehdä, koska\ntalon meno näytti niin lapselliselta, vaikka myöhemmin huomasinkin\nkaiken olleen harkittua ja tarkoittaneen talon parasta\".\n\nTalonsa hallituksessa Kustaa Wilkunalla oli oivat ja terveet\nperiaatteet, tunnuslauseena usein käyttämänsä kaunis sana: \"Maa\nvakavin, Jumala totisin\". Maanviljelijänä hän uhrasi uupumattomasti\ntyötä peltojen parantamiseen ja uusien alojen raivaamiseen, omaksuen\nennakkoluulottomasti, mikäli itse ne otollisiksi ymmärsi, käytäntöön\nuuden ajan tapoja. Vanhan kansan miehenä hän ei kuitenkaan\nhorjahtanut, vaikka agronoomit siihen menneinä vuosikymmeninä kovin\nkehoittelivatkin, vähäksymään viljan- ja suosimaan heinänviljelystä,\nvaan pysyi uskollisesti rukiin, Suomen kansan voima-aineen\nkasvattajana. Metsänsä hän tutki tarkoin, karsi puita, kokosi pois\nrisut ja lahot, ja ojitti suomaita metsänkasvua edistääkseen. Koska\nhänen aikanaan vielä Nivalan seuduilla oli vaikeahko saada\nmaanviljelystuotteista talon tarpeisiin riittävästi rahaa, ja koska hän\noli jyrkästi päättänyt olla myymättä metsäänsä, pitäen täydellä syyllä\nsilloisia hintoja liian alhaisina ja ilmeisesti tuntien samaa omistajan\nsuojelevaa, hellää sääliä puitakin kuin eläimiä kohtaan, hän aina\nerikoisella tarmolla, muun varsinaisen työn lomassa, otti ulkoa\nrahanansiota m.m. suorittamalla urakkatöitä. Hänellä täytyi aina olla\nkäteistä tuhantinen, toista, voidakseen olla levollinen. Jos summa\nrupesi siitä kovin pienenemään, hän ryhtyi heti lujiin toimenpiteisiin\nvajauksen peittämiseksi. Niinpä hän hoitikin talonsa raha-asiat aivan\nesimerkiksi kelpaavalla tavalla.\n\nVieraalleenkaan hän ei tarjonnut muuta tupakkaa kuin omia kasvattamiaan\n\"kessuja\"; vasta 1905 hän erehtyi ostamaan yhden savukelaatikon, mutta\nse jäikin hänen elämänsä ehkä ainoaksi \"herraskomeudeksi\". Varjopuolena\nhänellä, kuten talonpoikaisella väestöllä koko maailmassa, oli tässä\nse, että välttämättömyyden kasvattama säästäväisyys vähitellen\nkehittyi suoranaiseksi saituudeksi, mikä myöhemmin painoi hänen\nhuoneenhallitukseensa ja varsinkin poikien, erittäinkin koulussa olevan\nKyöstin elämään ikävää ja nöyryyttävääkin tuntua. Tällaisessa johdossa\nWilkunan talo paisui sikäläisiin oloihin nähden omavaraiseksi ja hyvin\ntoimeentulevaksi, todennäköisesti Nivalan rikkaimmaksi siihen aikaan.\n\nYlläsanotusta on jo saattanut arvata, että Kustaa Wilkunan luonteen\neräänä puolena oli ilmeisesti koko sukuun kuuluva kiivaus. Rohkea mies\noli se, joka röyhisti rintansa tämän toisen Jukolan Tuomaan edessä.\nSaatuaan huuleensa syövän hänet lopuksi suostuteltiin matkustamaan\nHelsinkiin leikattavaksi. Mutta tuskin se oli ehditty kirurgissa\ntoimittaa, kun Kustaa Wilkuna jo puolestaan ehti kyllästyä \"herrojen\nmetkuihin\", suuttua ja lähteä tiehensä -- luultavasti hän poistui lupaa\nkysymättä. Tavattuaan sitten tuttavansa, valtiopäivämies Paavo\nNiskasen, kadulla -- harvinainen sattuma muuten niin kaukaa tulleelle\n-- hän pyysi konjakkia ja selitti: \"En ruvennut olemaan talossa, jossa\nei ollut saatavana muuta kuin vettä ja puukkoja!\" Päästyään\nHelsinginmatkaltaan kotiin tuo taipumaton mies itki ilosta.\n\nKiivauden rinnalla esiintyi hänen luonteessaan Aaroni Perttilän\ntapaista talonpojan jäyhää ylpeyttä, jolla varsinkin kohteenaan olivat\nnuo talonpoikaisen kansamme ammoisista ajoista kiihkeästi vihaamat\n\"herrat\". Kustaa Wilkuna vihasi \"herroissa\" sitä, jota elämässäkin,\ns.o. hänellä oli perintökäsityksenä se, että n.s. \"herrat\" ovat\n\"kansan\" hartioilla eläviä tyhjäntoimittajia, joiden tehtävänä vain oli\n-- milloin talonpojan pettämiseltä ja kettämiseltä ehtivät --\njuopottelu ja muu huono elämä. Koska Kustaa Wilkuna vihasi tällaista\nelämää, vihasi hän \"herrojakin\", joiden uskoi moista menoa ylläpitävän\n-- käsitys, joka ei ollutkaan niin varsin väärä, sillä kansasta\neristäytyneen, enimmäkseen ruotsinkielisen ja virkavaltaisen\nsäätyläisluokan elämä oli usein näinä vuosikymmeninä monilla maaseudun\nperukoilla kaikkea muuta kuin siveellisyydestään ja kunnostaan\nmainittavaa. Mutta heti kun hän pääsi kunnollisten sivistyneiden\ntuttavuuteen ja oppi heidät tuntemaan, hän oli ensimmäinen suomaan\nheille kunnioituksensa ja arvonantonsa, mennen jopa niin pitkälle, että\navusti heitä aineellisestikin, joskus rahalainallakin.\n\nKaiken tämän perusteella joutuisi helposti otaksumaan, että tämä jyrkkä\nja kova mies olisi ollut kokonaan vailla hellempiä tunteita. Se\notaksuma olisi kuitenkin väärä, sillä karhean kuoren alla sykki Kustaa\nWilkunalla kaikesta päättäen lämmin sydän, vaikka se harvoin pääsikin\nnäkyviin. Kotoisessa elämässä hänen raskasta kättänsä ohjasi tinkimätön\noikeudentunto, joka tuotti hänelle kaikkien alaistensa kunnioituksen ja\npelkäävän rakkauden. Suomalainen rahvaanmies on hidas ja kömpelö\nulkonaisiin hellyydenosoituksiin; siinä missä toinen kansallisuus on\nylitsevuotava rakkautensa näyttämisessä, suomalainen saattaa tulkita\ntunteensa olemalla vaiti. Silti ei hänen tunteensa ole vähäisemmäksi\narvioitava. Ja Kustaa Wilkunan persoonalliseen tyyliin olisi kaikki\ntällainen ulkonainen pehmeys sopinut vielä vähemmän kuin muille\nsuomalaisille, eikä hän sellaista tarvinnutkaan. Voi olla, että hänen\nvaimonsa ja lapsensa jäivät tässä suhteessa paljosta osattomiksi -- he\nkuitenkin tunsivat isänsä heitä alituisella huolenpidolla ajattelevan.\n\nTämän tunnepuolensa Kustaa Wilkuna ilmaisi avonaisesti ja esteettömästi\nollessaan luonnon parissa, jonka kauneudelle ja viehätykselle hänen\nmielensä ilmeisesti oli hyvin avoin. Siinä hän siis edukseen poikkesi\nmonesta vertaisestaan, joilla kyky tajuta luonnon kauneutta ei ole\nerittäin kehittynyt eikä yleinen. Kustaa Wilkuna ihaili lintujen laulua\nja kukkien kauneutta sekä tuoksua, vaali erikoisesti pääskysiä,\nvalmistaen niille pesänsijoja ja häätäen pois tungettelevia varpusia,\nteki metsään pitkiä kävelyretkiä vain luonnon ihailun tarkoituksessa,\nkielsi ankarasti lintujen pesäin hävittämisen ja istutti talonsa\nympärille lintujen laulupuita. Hänen mielikirjojaan oli vanha Antero\nWareliuksen _Enon opetuksia luonnon asioista_,[5] ja luonto oli hänelle\nehtymätön ilon lähde. \"Jumala on luomistyössään monipuolinen, ei\nyksitoikkoinen\", hän vakaasti selitti pojilleen. Kun pitkän poudan\njälkeen saatiin sadetta, sanoi hän sitä evankeliumiksi maalle, ja\nnautti siitä aivan erikoisesti. Kalastusta, mikäli siihen tällä\nvähävetisellä seudulla tilaisuutta oli, hän harjoitti ahkerasti, ja\nsyksyn tullen oli metsästys sekä ansoilla että pyssyllä hänen\nmielihuviaan. Hän rakensi ansansa ja loukkunsa pitkän \"ansatien\"\nvarteen, ja otti kauniin sään sattuessa kokemaretkelle mennessään\nmukaan hyvän evään, vaimonsa ja lapsensa, pannen täten toimeen reippaan\nja raikasta onnen tunnetta herättävän huviretken. Jos lintu oli\nampumalla surmattava, hän karsi itselleen ensin selvän ampumalinjan,\nmikäli se suinkin kävi päinsä, sillä mitään hutiloimista hän ei\nnäissäkään valmisteluissa voinut sietää! Eläimiä kohtaan hän yleensä\noli erittäin helläluontoinen. Hevoset hän hoiti ehkä joskus paremmin\nkuin poikansa, puhutteli niitä kömpelön herttaisella lapsenkielellä, ja\nsäästi niitä liikarasitukselta. Pihasta lähdettäessä oli hevosen kyllä\npantava parasta juoksuaan, mutta monta sataa metriä ei ajettu,\nennenkuin vauhti sai hiljentyä hevosen itsensä riittäväksi katsomaan\nhölkkään.\n\nOn selvää, että Kustaa Wilkuna kuului heränneisiin, sillä olihan hän\nkiihkeän pietistin poika. Ja heränneet eivät olleet enää hänen mieheksi\nvartuttuaan vain seutukunnan uskovaista kansaa, vaan he olivat jo\nmuuttumassa kansan paremmiston muodostamaksi, merkityksestään\ntietoiseksi erikoissäädyksi, joka ei välittänyt \"suruttomain\" pilkasta.\n\"Suruton\" henkilö oli heidän mielestään sekä henkisesti että\naineellisesti epävarmalla pohjalla, kun sitävastoin herännyt oli\nhoitanut asiansa hyvin. Härkämäen isäntä, joka istui kirkossa Jukolan\nJuhanin vieressä karautellen kurkkuansa, ei ollut niitä uskovaisia,\njoihin maailman pilkka uskalsi kohdistua, vaan seutunsa napaisäntiä,\njoita oli parasta kohdella kaikella kunnioituksella. Kustaa Wilkuna\noli, kuten sanottu, herännyt nuoruudesta saakka. Käytyään rippikoulun\nhän kuitenkin ikäänkuin nuoren voimansa tunnossa heitti körttinutun\nnurkkaan ja oijenteli muutaman vuoden \"vapaana miehenä\" suruttomain\njoukossa, käyden tansseissakin ja viljellen viinaksia maan yleisen\ntavan mukaan. Tämän muutoksen ehkä osaltaan vaikutti sekin, että hän\nrakastui suruttoman talon tyttäreen, jonka sulhasena ei mielellään\nkörttipoikaa suvaittu. Mutta vähitellen herännyt ympäristö vei hänet\njälleen mukaansa, maailmallinen tyyli karisi pois hänen takistaan, sen\nkaulus kohosi pystyyn, ja selkään ilmestyivät \"körtit\". Ja kun Kustaa\nWilkuna kypsyneemmällä iällään uudelleen liittyi heränneisiin, teki hän\nsenkin tavallisella perinpohjaisuudellaan.\n\nSiitä hetkestä alkaen loppui Wilkunan talosta kaikki turha\nmaailmallisuus. Miesten pukuna oli körttitakki, pieksut ja musta\nhuopahattu. Takissa ei saanut olla kirkkaita nappeja eikä muita\nsuruttomuuden merkkejä; sen piti olla tiukasti napitettu ylös saakka;\nkauluksen piti olla pysty ja korkea. Hiuksia lyhennettiin tasaamalla ne\nkauluksen kohdalta. Partaa ei pidetty. Naisten pukuna oli tumma,\n\"mörkki\", villahame ja -röijy, päähineenä \"mörkki\" huivi. Mitään\nkirjavaa ei puvussa saanut olla: kun poika Augustin palttooseen oli\nsattunut kirjavahko vuori, tuli siitä ankara tutkinto ja vuori oli\nmuutettava; huomatessaan vanhimman poikansa, Arvidin, kaulassa\nvaalean- ja mustankirjavan huivin, isä tempasi sen pois ja leikkeli\npuukolla kappaleiksi. Ollessaan kerran poikainsa seurassa Sievissä\nherännäishäissä hän ja muut heränneet huomasivatkin siellä, että monen\nnuoren pojan takissa oli kiiltävät napit -- muitta mutkitta ne\njuhlapaikalla leikeltiin pois. Seuroissa Kustaa Wilkuna kävi ahkerasti,\npitäen aina jotakuta pojistaan mukanaan. Perillä hän istui\njärkähtämättä ja jykevänä penkillään seuraten sanan selitystä\nkiinteällä tarkkaavaisuudella, ja pojan oli istuttava koko aika\nhänen vieressään -- ulos sai mennä vain erikoisesta pyynnöstä.\nHartaudenharjoitukset kotona olivat kaikille perheen jäsenille yhtä\nvelvoittavia.\n\nMutta herännäisyydessäkin Kustaa Wilkuna piti oman voimapäänsä sortuen\nsen vuoksi joskus erimielisyyteen uskonveljiensä kanssa. Niinpä hän\nkerran jostakin syystä joutui silloin Nivalan seuduilla tunnetun ja\nvaikutusvaltaisen herännäissaarnaajan Taneli Rauhalan tuomion\nalaiseksi, mikä katkeroitti ja loukkasi häntä kovasti. Ilmestyipä\nhänelle silloin lohduttaja, toinen herännyt, herttainen ja sydämellinen\nJaakko Koutonen, ja siitä alkaen oli Koutonen Wilkunan ylin ystävä,\njota hän ei milloinkaan lakannut kiittämästä.\n\nTätä elämänsä ankaraa siveellisyyttä ei Kustaa Wilkuna, enempää kuin\npietistit yleensäkään, ulottanut viinaan nähden sen pitemmälle kuin\nmikä koski sen ilmeistä väärinkäyttöä. Elämän yksitoikkoisuus, joka\nväliin yllättää parhaankin joukosta, sai hänet joskus, ja varsinkin\nhänen ollessaan 50 ja 60 ikävuoden välillä, pistäytymään viinamäkeen,\njosta hän palasi iloisena ja kovaäänisenä, pasteeraillen teerevänä\npirttinsä permannolla. Mutta jos hän sattui kotona viinaa käyttämään\neivätkä osatoverit ottaneet täyttääkseen emännän asettamaa kohtuuden\nmittapuuta, tiesi tämä muuten lempeä ja hiljainen ihminen sangen pian\ntehdä leikistä lopun, ja siihen alistui nöyrästi itse mahtava\nWilku-Kustikin. Jouluna hän tarjosi ryypyn koko miesväelle, istuen\nkulmikkaana pirttinsä pöydän takana ja kaadellen laseihin suuresta\npullosta.\n\nLukemisessaan Kustaa Wilkuna ei suinkaan rajoittunut yksinomaan\nhartauskirjallisuuteen, vaikka toiselta puolen ei ennen hänen poikansa\nkirjailijatyötä tiedetä ainoatakaan tapausta, jolloin varsinainen\nkaunokirjallinen teos eli n.s. \"lorukirja\" olisi eksynyt hänen\nkäteensä. Aikaisemmin mainittiin _Enon opetukset_; sen rinnalla on\nmuistettava _Maamme-kirja_ ja Saara Wacklinin _Satanen muistelmia\nPohjanmaalta_, joita Kustaa Wilkuna yhä uudelleen hartaasti tutki. Hän\noli _Kyläkirjaston Kuvalehden_ ja _Kyläkirjaston_,[6] noiden molempien\nmuistossa mainioiden kansanjulkaisujen vakinainen tilaaja, lukien ne\naina tarkoin ja paljon niiden avulla laajentaen tieto- ja näköpiiriään.\n_Terveydenhoitolehteä_ hän tilasi myöskin. Isänmaan maantiedettä hän\nluki mielellään ja tunsi Suomen paremmin kuin moni vertaisensa. Mutta\npääosana hänen maailmallisessa lukemisessaan oli sittenkin sanomalehti,\nOulussa kolme kertaa viikossa ilmestyvä, maisteri K.F. Kivekkään\nperustama ja etevästi toimittama _Kaiku_.\n\nKaiku oli Oulun maakunnan suomalaisuustaistelun johtaja, kansan\nherättäjä ja sen oikeuksien puolustaja. Ja kun suomalaisuus niinä\naikoina merkitsi myös kansan pyrkimystä muussakin suhteessa\nomavaraiseksi, saattaa ymmärtää, kuinka läheiseksi tuo lehti voi tulla\nmonelle lukijalleen, ainakin niille, jotka omasta kokemuksestaan\ntiesivät, kuinka katkeralta tuntuu huomata äidinkielensä ja sikäli myös\nihmis- ja kansalaisarvonsa sekä oikeutetut etunsa halveksituiksi ja\nsyrjäytetyiksi. Kaiun kylvö lankesi erittäin suotuisaan maaperään\ntuottaen runsaan hedelmän, joskin ehkä, kuten myöhempi aika on\nosoittanut, joissakin suhteissa toisenkinlaisen kuin mitä kylväjä\nhyvässä tarkoituksessaan oli aavistanutkaan. Kaiun saapuminen Wilkunaan\noli isännälle aina mieluinen vaihtelu viikon töiden varrella. Näitä hän\nei kuitenkaan keskeyttänyt, vaan saattoi ne loppuun tavallisessa\ntahdissa, kunnes vihdoin oli tullut lepohetki ja niin myös tilaisuus\nlehden lukemiseen. Sijoittaen vakavin ja harkituin liikkein silmälasit\nnenälleen ja avaten lehden huolellisesti ja siististi, hän aloitti\nlukemisen ensin pääkirjoituksesta, siirtyen sitten muuhun tekstiin,\njärjestyksessä, hätäilemättä, tuolla kiinteällä tarkkuudella ja\nperinpohjaisuudella, jolla harvoin lukeva kansanmies tämän tehtävän\nsuorittaa. Tällöin oli ympäristön oltava hiljaa, ettei lukijaa olisi\nhäiritty, mikä olisi saattanut antaa aihetta karmeaan kohennukseen.\nLuettuaan tekstin Wilkuna tutki tarkkaan kaikki ilmoituksetkin, joita\nmaaseutulainen pitää usein yhtä tärkeinä kuin varsinaista tekstiä. Kun\ntämä toimitus, johon kului hyvä aika, oli vihdoin lopetettu, oli lehti\nmuidenkin käytettävissä. Silmälasit pantiin takaisin koteloon ja\nsuopean mielialan vallitessa saattoi joskus luetun johdosta syntyä\nkeskusteluakin.\n\nTästä kuvauksesta selviää, että Kustaa Wilkunalla oli määrätty\npoliittinen kantansa. Se voidaan tyhjentävästi tulkita kahdella\notsakkeella: suomalaisuudella ja venäläisvihalla. Suomalaisuuden\ntaistelua hän oli tarkoin seurannut Kaiku-lehdestä ja hyväksyi sen\ntäydelleen, saaden sille myös vahvistusta joka kerta, kun itse sattui\njoutumaan tekemisiin ruotsinvoittoisten virkamiesten kanssa; hän kelpaa\nehkä esimerkiksi siitäkin, kuinka tämä niin välttämätön herääminen\nkansalliseen itsetietoisuuteen siinä sivussa toi mukanaan sitä, jota se\nsellaisenaan ei tahtonut lietsoa -- herravihaa yleensä. Se, että joku\n\"herra\" sattui olemaan suomenmielinen suomalainen, ei pelastanut häntä\nKustaa Wilkunan epäluuloisuudelta. Kustaa Wilkuna luonnollisesti kuului\nvanhaan suomalaiseen puolueeseen, jonka ohjelma muutenkin, varsinkin\nmitä tulee usein alleviivattuun erikoistehtävään \"isiltä perityn\nuskonnon\" säilyttämisessä, miellytti häntä. Silloisessa poliittisessa\nelämässä niin tärkeään ja suurinta hajaannusta ja ristiriitaa\naiheuttaneeseen kysymykseen menettelytavasta isänmaan puolustamisessa\nei Wilkuna todennäköisesti välittänyt syventyä. Hänen linjansa oli\nyksinkertainen ja selvä: suomalaisuus oli saatettava sille kuuluvaan\nasemaan ja venäläiset oli ajettava Suomesta pois! Tämä ei ollut hänestä\nmikään erikoisemman mutkallinen kysymys -- tarvittiin vain\nyksimielisyyttä. Johtavana voimana tässä taistelussa oli hänen\nmielestään luonnollisesti oleva vanha suomalainen puolue, joka oli\nkohottanut kansamme ymmärtämään merkityksensä ja tehtävänsä; ne, jotka\nolivat eri mieltä kuin se, olivat väärässä. Varsin ankarana kohtasi\nKustaa Wilkunan arvostelu nuorsuomalaista puoluetta. Tästä\nryhmästä oli Nivalankin heränneisiin piireihin saapunut levottomuutta\nherättäviä sanomia: se edusti jotakin suuntaa, jota sanottiin\n\"vapaamielisyydeksi\", mikä ilmeisesti hipoi jumalankieltämistä ja oli\nkaiken pahan alkuna; sen piiriin kuuluivat useimmat kirjailijat, ne,\njotka kirjoittivat n.s. lorukirjoja, \"romaaneja\" (mikä peloittava\nsana!); ja se puuhasi joitakin ennenkuulumattomia ja tarpeettomia\n\"yhteiskunnallisia uudistuksia\", jotka ilmeisesti uhkasivat mullistaa\nkaikki. Lyhyesti sanoen: Kustaa Wilkuna tuomitsi koko ryhmän niiden\njoutilaiden tyhjäntoimittaja-herrain hommaksi, joita hän vihasi kansan\nhartioilla keikkuvina syöpäläisinä. Se, että hänen rakas Kaikunsakin\noli joitakin vuosia nuorsuomalaisuuden lumoissa, koska tämä tuon\npuolueen jyrkemmän kieli- ja uudistusohjelman vuoksi sopi Oulun\nsilloisissa oloissa paremmin kuin vanhan suomalaisen puolueen eräässä\nvaiheessa hiukan verettömäksi käynyt suunta, lienee jäänyt häneltä\nkokonaan huomaamatta.\n\nYhtä yksinkertainen ja selvä oli Kustaa Wilkunan ohjelma venäläisiin\nnähden. Maamme-kirjan poliittisena kasvattina hän oli isänmaamme\nmenneisyyden ja tulevaisuuden ihannoija, joka ei silmänräpäystäkään\nepäröinyt asettaessaan Venäjän ja Suomen välille jyrkkää ja\nylipääsemätöntä muuria; sen yli ei ollut asiaa sieltä tänne eikä täältä\nsinne. Venäläiset olivat Kustaa Wilkunan mielestä jonkinmoisia\nhämäräperäisiä olioita, jotka kateudesta ja ilkeydestä olivat\nvuosisatojen kuluessa alituisesti tuppautuneet rajan tälle puolelle\nhäiritsemään peltoansa rauhallisesti kyntävää Suomen talonpoikaa.\nNytkin ne tekivät samaa, vieläpä enemmänkin: pyrkivät anastamaan Suomen\npellot ja metsät kokonaan omikseen. Se oli yritys, joka sai Kustaa\nWilkunan kiivaat veret todelliseen kalajokelaiseen vauhtiin. On vaikea\nsanoa, mikä haahmo venäläisellä oli hänen mielikuvituksessaan, mutta\npahoin ei ehkä erehtyisi, jos väittäisi, että Kustaa Wilkuna liitti\nmielessään venäläisen koristeeksi kaikki ne mainesanat, joilla\nheränneiden kirjallisuus ja mehevästi kansanomainen saarna kuvaili\npimeyden pääruhtinasta.\n\nTämän poliittisen uskonsa Kustaa Wilkuna säilytti koskemattomana\nkuolemaansa saakka. Hän ei kallistanut korvaansa puolueeseensa\nkohdistuvalle arvostelulle, olipa se sitten oikeutettua tahi ei, vaan\nleimasi sen yksinkertaisesti parjaukseksi. Sortovuosien kiihkeimpänä\npuoluekautena, jolloin Kaiku vähitellen menetti arvovaltaansa ja\nasemaansa, hän oli lehdelleen järkkymättömästi uskollinen. Hän oli\nniitä suomalaisia, jotka kenties voi poistaa kerran valitun ja\nomaksutun puolueen riveistä ampumalla, mutta ei muuten.\n\nKustaa Wilkuna oli kaikessa elämässänsä oma itsensä, erehtymättömästi\nja empimättä, monessa suhteessa sellainen vanhankansan suomalainen,\njoista kerrotaan, mutta joita ei enää ole. Kello 4:ltä viimeistään\nolivat kaikki hänen talossaan jalkeilla, kokoontuen pirttiin, jossa\nisäntä itse piti aamuhartauden. Luettiin psalmi, joita hän ja\nAugust-poika osasivat paljon ulkoakin, ja laulettiin vanhasta\nvirsikirjasta. Kustaa Wilkunan mielivirsi oli n:o 349:\n\n    Sydämmest' muistaa mahdan\n    Ain' Herran hyvyyttä,\n    Kiittää kuin parhain taidan\n    Hänt' armons' edestä;\n    Kuin sangen suuri on,\n    Auttaa minua muistaa ain';\n    Siis hänen kiitos olkoon,\n    Nyt niin iäisiin aikoin!\n\nHartauden päätyttyä ja kun aamiainen oli syöty, alkoi päivän\nvarsinainen työ. Elias-ukko (josta myöhemmin) etunenässä ja isäntä itse\njälkijoukossa -- \"Elias-ukko vetäen ja isäntä työntäen\", kuten kylällä\nsanottiin -- sekä pojat ja rengit keskirintamassa tartuttiin kiinni ja\nleveä syntyi jälki. Näin ponnistettiin koko pitkä päivä, keskeytyksenä\nvain päivällinen, kunnes toivottu ilta rupesi lähestymään. Mutta kauan\nantoi yrmeä isäntä odottaa lähtömerkkiä, uurastaen väsymättä illan\nviimeiseen mahdolliseen hetkeen saakka, eikä kukaan voinut lopettaa\ntyötään ennen isännän lupaa. Mutta tulihan vihdoin ilta, tuli heinä- ja\nriihiaikana jokailtaisine saunoineen, joka muulloinkin lauantaisin ja\njuhlapäiväin aattona leppoisasti sulki väsyneen raatajan kosteaan ja\nkuumaan syleilyynsä. Sauna oli Kustaa Wilkunan ihannoima paikka, tämä\nsavuntuoksuinen, kiiltokarstainen, sisäänlämpiävä kansallislaitos,\njonka hyviä puolia hän ei väsynyt luettelemaan. Kauan hän ja Elias-ukko\npuolustivat sisäänlämpiävää saunaa poikain uudistuspyrkimyksiä vastaan,\nsuostuen uudenaikaiseen kiukaaseen vasta sitten, kun vanhuus jo oli\nheidän tahtoansa herpaissut, mutta sittenkin he kerran, poikain poissa\nollessa, vanhan kaihonsa vietteleminä, erehtyivät lämmittämään uuden\nsaunan entisellä taatulla tavalla, s.o. pellit kiinni. Poikien\nmurahtelut ja moitteet uuden saunan pilaamisesta he mitään vastaamatta\nkuittasivat nautintorikkaalla, esi-isien ja menneiden aikojen ihanalla,\ntaas kerran uudistuneella saunatunnelmalla. Saunan jälkeen sitten\nseurasi iltahartaus, illallinen ja tervetullut lepo. \"Syvällä\nhartaudella, kasvoilla vankka totisuus ja suuria virsikirjoja tukevasti\nkourassaan halliten veisasivat nuo päivän raadannasta väsyneet ja\nkuuman saunan raukaisemat ihmiset ehtoovirttään:\n\n    \"'Nyt päivä edeskulun' on,\n    Sull' kiitoksen mä, Herra, tuon,\n    Ett's synnist', tuskast', vaarasta\n    Mun varjelit ain' armosta'\" --\n\nkertoo kirjailija novellissaan _Lapsentyttö_, joka antaa hiukan\nkarmivan kuvan tämän kodin järeästä uskonnollisuudesta. Mutta yölläkin\ntarmokas isäntä valvoi alaistensa parasta. Niinpä hän lauantai-yönä\nusein meni tarkastamaan pihan toisella sivulla olevaa palvelijattarien\nhuonetta nähdäkseen, oliko tytöillä yövieraita. Ja olihan niitä joskus,\nkuten maakunnan tapa salli, ja silloinpa kuului pian kujalta askelten\ntöminää, kun rakastuneet pojat painelivat tiehensä kiukkuisesti manaten\nyrmeätä Wilkunan isäntää.\n\nMutta voipa isäntä joskus jäädä työjoukosta poiskin, uskoen sen johdon\nElias-ukon kokeneisiin käsiin, ja askarrella kotona jotakin\ntarpeellista. Silloin saattoi hänet tavata pajasta, joka oli saunan\nrinnalla hänen toinen pyhä paikkansa; joku nuoremmista pojista sai\ntällöin olla lietsojana. Tai puuhaili hän höyläpenkkinsä ääressä,\ntehden milloin mitäkin. Poikien täyttäessä 21 vuotta hän lahjoitti\nkullekin omantekemänsä lukollisen arkun, ikäänkuin merkiksi siitä, että\nheillä oli nyt, tultuaan lailliseen ikään, oikeus hallita erikoista\nomaisuutta. Talonkirjojen, verokuittien y.m. talonpojan pyhien\npapereiden säilytyspaikkana hänellä oli yhdestä puusta koverrettu,\n\"Epon\" tekemä purtilomainen laatikko, jonka kansi liukui paikoilleen ja\npois sisäreunassa olevia uurteita myöten. Ylipäätänsä Kustaa Wilkuna\noli tekevä, mutta ehkä ei erikoisemman kätevä -- s.o. hänen tuotteensa\nolivat hiukan kömpelöitä ja karkeapintaisia, kuten hän itsekin. Kaiken\nminkä hän teki, hän myös tosisuomalaiseen tapaan tervasi, sillä hänellä\noli tähän aineeseen yhtä järkkymätön luottamus kuin saunaan ja viinaan;\nnämä kolme asiaa olivatkin m.m. koko hänen lääkinnällisen\nelämänymmärryksensä perustana ja tärkeimpänä sisältönä. Tämä askartelu\nja melkeinpä sairaalloiseksi kehittynyt järjestyksenhalu antoi kaikille\nhänen joutohetkillensä runsaasti sisältöä. Hänen tultuaan vanhemmaksi\nnuoret veitikat käyttivät tätä ukon ominaisuutta hyväkseen m.m. siten,\nettä he heittivät hänen kulkuteilleen rikkinäiset saappaansa tai jonkin\nsärkyneen työkalun, tietäen, ettei vanha isäntä mitään rikkinäistä\nsiedä. Ja aivan oikein: huomattuaan edessään lattialla esim. saappaat\nukko heti otti ne käteensä, tarkasti, olivatko ne eheät, ja elleivät\nolleet, murahdellen korjasi -- ja tervasi sekä pani kuivamaan! Kyösti\nWilkuna kertoi kerran isänsä perusteellisuudesta seuraavan kuvaavan\ntapauksen: isännän ja emännän sekä Kyöstin, joka vielä silloin oli\npieni poika, piti lähteä häihin. Emäntä ja Kyösti olivat jo\npäällyspukeissaan -- oli talvi -- ja emäntä kiirehti hätäillen\nmiestään, joka tyynesti askaroitsi höyläpenkkinsä ääressä. Lopuksi\nhänkin pukeutui, veti reslareen vajasta ja rupesi valjastamaan hevosta.\nMutta siinäpä hän huomasikin, että aisat olivat oikeastaan liian\nlyhyet. Huolimatta emännän vastalauseista hän nyt vei hevosen takaisin\ntalliin, irroitti aisat, vei ne pirttiin ja rupesi niitä jatkamaan.\nEmäntänsä hätäilyihin hän kelloon vilkaisten tyynesti vastasi, että\nvihkimishetkeksi kyllä ehdittäisiin perille. Perusteellisesti\ntyöskennellen hän sitten liitti aisoihin jatkokappaleet ja -- tervasi\nne sekä mustasi hiilellä. Sitten valjastettiin hevonen ja ajoissa\noltiin perillä.\n\nTalvikauden pitkiä puhteita ei Wilkunassa vietetty jouten, vaan\nahkerasti työskennellen. Miehet korjailivat työkalujaan tai tekivät\nuusia, ja kaikkea talossa tarvittavaa tavaraa olikin aina varastossa\nrunsaasti. Pojat saivat olla tulennäyttäjinä, milloin pystyvalkea tahi\ntuijulamppu ei ruvennut riittämään. Milloin ei hengellistä lukemista ja\nkeskustelua viljelty, silloin saatettiin kuluttaa aikaa vanhaan\nsuomalaiseen tapaan, m.m. arvuutusleikillä. Ja silloinpa, jos isäntä ja\nemäntä sattuivat olemaan poissa, Elias-ukkokin joskus katkaisi\nvaitiolonsa ja lausui julki arvoituksen, joka aiheutti miesväen\njoukossa naurua ja tarkoittelevaa murahtelua, mutta jota naisväki\nkarsinanpuolella ei muka ollenkaan ollut ymmärtävinään. Sellaisia\narvoituksiahan kansallamme on muun runoutensa rinnalla paljon.\n\nNäin eli ja vaelsi Kustaa Wilkuna syntymästä hautaan saakka, pysyen\nloppuunsa saakka uskollisena omalle erikoisluonteelleen. Luovutettuaan\nvanhuuden tultua isännyyden poikansa käsiin hän yhä enemmän syventyi\nrakkaisiin askarteluihinsa alasimen, ruuvi- ja höyläpenkin ääressä.\nVanhemmuuten hän lienee saanut jonkin vakavamman terveysvian,\nluultavasti syövän, koskapa hän kuoli verensyöksyyn. Tämä tapahtui\nseuratilaisuudessa Haikaran talossa lokak. 8 p. 1906. Kirjailija\nWilkuna oli veljensä Arvidin ja muiden läsnäolleiden kuvauksesta\nmuodostanut oman mielikuvan isänsä kuolinhetkestä. Vaikka se ei liene\naivan totuuden mukainen, ei se siitä paljon poikennekaan, ja on\nerinomaisen kuvaava. Kun hänet verensyöksyn saatuaan oli riisuttu\nvuoteeseen ja hänen harhaileva katseensa hetken perästä oli osunut\nsängyn jalkapäässä hiukan epäjärjestyksessä oleviin vaatteisiin, sai\npoika Arvid -- muuten ikämies jo -- niin pian kuin sairas kykeni\npuhumaan, tiukan ojennuksen siitä, että -- vaatteita ei oltu\nlaskostettu sievään järjestykseen. Sitten sairas antoi määräyksiä,\nkuinka hänet oli vietävä kotiin, \"kun hän nyt tässä kuolee\". Ruumis oli\nm.m. jotenkuten sovitettava niille kiesikärryille, joilla seurataloon\noli saavuttu, ettei \"turhan tähden\" tarvitsisi hakea kotoa saakka\nlavakärryjä. Ja kun poika Arvid tähän huomautti, että \"mitä isä nyt\nsemmoisista huolehtii\", sai hän taas kuulla tiukan ojennuksen: \"Etkö\nsinä, poika, tottele!\" Pian oli vanhus tämän jälkeen siinä maassa,\njonka lujasti oli aina uskonut tulevaksi lepopaikakseen ja jossa\najalliset järjestyshuolet eivät häntä enää vaivanneet. Hänen rakkaaseen\nKaikuunsa kirjoitti pitäjän rovasti Josef Cajan seuraavat muistosanat:\n\n\"Vainaja oli paikkakunnan suurimpia ja onnistuneimpia maanviljelijöitä\neikä lyönyt laimin henkisiäkään pyrinnöitä. Harvinaisen eheänä ja\nvoimakkaana luonteena, joka ei koskaan sallinut vähääkään tingittävän\nperiaatteistaan, hän oli puhuva esimerkki siitä, mitä horjumattomalla\ntahdolla voidaan aikaansaada. Siksi yleisesti tunnettu oli hänen ankara\njärkähtämättömyytensä joka asiassa, etteivät esim. yllyttäjät koskaan\nuskaltaneet sanallakaan kajota hänen puolueperiaatteisiinsa, ja niinpä\nhän jonkun aikaa routavuosina oli melkein ainoa 'Kaiku'-lehden\nkannattaja kotikunnassaan. Maanviljelys oli hänelle kaikki kaikessa.\nNiinpä hänen mielilauseensa olikin: 'Maa vakavin ja Jumala totisin',\nsekä ihanteensa vapaa pohjalainen talonpoika. Sydämestään liittyneenä\npaikkakunnan herännäisyyteen, kohtasi häntä kuolemakin heränneiden\nhartausseuratilaisuudessa\".\n\nKustaa Wilkunalle, hänen mielilauseelleen ja ihanteelleen, suomalainen\ntekee kunniaa.\n\n\n4\n\nKirjailijan isästä on edellisessä annettu laajahko kuvaus, koska hänen\ntuntemisensa on välttämätöntä kirjailijan oman elämän ja luonteenkin\nymmärtämiseksi. Samasta syystä ja varsinkin hänen luonteensa\nvalaisemiseksi on tärkeätä saada vielä mielikuva hänen äidistään,\nsekä lisäksi niistä muista henkilöistä, joihin kirjailija oli\nlapsuudenkodissaan kiintynyt. Sillä kaikesta huolimatta lapsuudenkoti\noli Kyösti Wilkunalle hänen elämänsä keskeinen paikka, jonne hän\n\"maailmanrannalta\" usein kaipasi, vaikka sinne päästyään yhtä usein\npyrki sieltä pois, ja joka monilla eri tavoilla, tietoisesti ja\ntietämättä, aina ylläpiti vaikutustaan hänen sielunelämäänsä.\n\nKyösti Wilkunan äiti oli vanhaa nivalaista, ymmärryksestään ja\nviisaudestaan kuulua _Kaarlelan_ sukua, nimeltään _Liisa_ (Elisabeth),\nkotoisin Korpelan talosta, syntynyt lokak. 9 p. 1837.[7] Kun hänen\nkosijakseen ilmestyi körttinuorukainen, herätti se suvun puolelta\nvastustusta, mutta Kustaa Wilkuna ei, kuten edellä on nähty, vastuksia\npelännyt. Se, että hän riisui körttitakkinsa -- mikäli se nyt tapahtui\nmorsiamen tähden --, osoittaa, ettei hän vielä silloin ollut kehittynyt\nmyöhempään tinkimättömyyteensä. Tahtonsa hän vei perille joka\ntapauksessa, mutta jotakin vastustusta lienee morsiamen kotona\nylläpidetty, koskapa häät vietettiin Wilkunassa, eikä Korpelassa.\n\nKaarlelan suvussa ei heränneitä ole ollut lainkaan, vaan ovat sen\njäsenet suunnanneet henkiset lahjansa maailmallisemmille aloille.\nJuhani Kaarlela, kirjailijan äidin setä, oli kuulu hyvästä muististaan,\nja kirjailijan eno Alarik Kaarlela oli kylässänsä ensimmäisiä\nkirjoitustaitoisia; tämän taitonsa hän muuten oli saanut eräältä Israel\nKarvosenojalta, joka aikoinaan oli käynyt oppikoulua ja työskenteli\nsitten Nivalan kunnankirjurina, tehden noin 30 vuoden aikana Nivalan\nkaikki, sekä kunnan että yksityisten asiakirjat. Kaarlelat olivat -- se\nheistä vieläkin mainitaan -- tunnettuja kiihkeästä lukuhalustaan ja\nharvinaisen sujuvasta lukutaidostaan. He olivat vilkkaita ja\ntunteellisia ihmisiä, vaihtuen herkästi mielialasta toiseen, ilosta\nalakuloisuuteen. Sanaseppyys, kielen mehevyys, kuvaamisen ja kertomisen\nselvyys ja eloisuus oli heille luontaista.\n\nHäät, kuten sanottu, vietettiin Wilkunassa marrask. 19 p. 1858. Kun\ntalo oli herännyt, syntyi epätietoisuutta siitä, oliko sallittu\ntanssia, jota tietenkin suruton häärahvas hartaasti halusi. Sulhasesta\nei ollut estettä, sillä hänhän oli riisunut körttitakkinsa, mutta mitä\nsanoisi itse isäntä, ankara körttiläinen Eppo? Mentiin pyytämään lupaa,\nja vihdoin isäntä sen antoikin nähtyään nuorten halun, mutta -- poistui\nitse koko talosta. Morsian oli puetettu kruunulla, kuten pohjalaisissa\nhäissä ainakin, ja kaikki pitivät häntä kauniina. Viinaa luonnollisesti\ntarjottiin, mutta silti oli meno hyvin sievää; kuokkamiehet panivat\nkuitenkin saunassa toimeen tappelun, joka ei loppunut, ennenkuin\nsulhanen itse meni paikalle ja heitti tappelijat nurinniskoin saunasta\nulos, kieltäen karmeasti sitä enää jatkamasta. Näin tuli Liisa Kaarlela\nWilkunaan emännäksi.\n\nLiisa-emäntä alistui ennenpitkää miehensä mukana körttiläisyyteen,\nolematta sitä silti ankarimman hengen mukaan. Luonteeltaan hän oli\nlempeä ja tasainen, koettaen ilahduttaa murheellisia, jos huomasi niitä\nympäristössään. Kuitenkin valtasi hänet itsensä joskus raskasmielinen\nalakuloisuus, josta vapautuminen vaati aikansa. Silloin hän oli\nhiljainen ja harvasanainen. Tasaisella mielellä ollessaan hän oli,\nkuten sanottu, iloisuutta rakastava, sanaseppä puheissaan, ja erittäin\nnaseva moitteissaan, kun niikseen tuli. Ja sitäkin sattui, sillä\nLiisa-emäntä oli hyvin jyrkkä siinä, ketä hän suosi ja ketä syrji:\nihmiset olivat hänelle joko hyvin vastenmielisiä tahi hyvin mieluisia;\nsiltä väliltä ei ollut ketään. Emännyytensä hän hoiti moitteettomasti,\nmutta ei ehkä kaikissa suhteissa täyttänyt miehensä ankaria\nvaatimuksia. Niinpä hänellä ei ollut varsin tarkkaa järjestyksen\naistia, ja saattoi hän joskus siirtää töitänsä päivästä toiseen,\nviimeiseen nipukkaan saakka. Raskasmielisyyden hetkinä hän saattoi\nmennä nukkumaan kesken tärkeitäkin töitä. Näin eli elämäänsä\nLiisa-emäntä, liikkuen kiivaan ja kovan miehensä rinnalla lievittävänä\nrauhantekijänä ja poikainsa välittäjänä sekä suojelijana ankaran isän\nedessä. Helppo on tästä havaita, kuinka kaksi aivan erilaista ja\nmonessa kohden vastakkaistakin sukuluonnetta oli Kustaa Wilkunassa ja\nhänen vaimossaan yhtynyt elämään rinnakkain. Eräs heidät hyvin tuntenut\nhenkilö[8] on kuvannut heitä seuraavasti: \"Isä oli kylmän jylhä\npinnaltaan, kuin salamoiva laki, jota täytyi lähestyä suurella\nkunnioituksella ja alistuvaisuudella; äiti oli aivan kuin rauhan\nevankeliumi, jolle voi kaikki asiansa vapaasti kertoa\". Miten nämä eri\nluonteet ilmenivät Kyösti Wilkunassa, tulee tuonnempana monessa\nkohdassa selvitettäväksi.\n\nLiisa Wilkuna kuoli ennen puolisoansa, marrask. 6 p. 1904. Nivalan\nkauniilla hautausmaalla, vähän matkaa portista, on kuusien keskellä\nWilkunain sukuhauta, jonne, maan sisässä olevan hirsilattian alle,\nsuvun vainajat on kätketty. Siellä lepää nyt Wilku-Kusti, yhäkin\nkaikkien kunnioittamana ja pelkäämänä heimonsa päällikkönä, ja siellä\non hänen rinnallaan Liisa Wilkuna, yhäkin kaikkien rakastamana ja\nkaipaamana heimonsa äitinä.\n\nWilkunaan tullessaan Liisa-emäntä toi mukanaan kaksi henkilöä, jotka\nsiitä pitäen eroamattomasti kuuluivat talon piiriin. Toinen niistä oli\nhänen isäpuolensa _Elias Kaarlela_, koko paikkakunnalla tunnettu,\nkaikkien kunnioittama ja Kyösti Wilkunan sydämestään rakastama\nElias-ukko. Toinen oli hänen jo mainittu enonsa _Alarik Kaarlela_, joka\ntuli Wilkunaan torppariksi. Nämä molemmat miehet olivat kirjailijalle\nhyvin läheisiä.\n\nElias-ukko oli tavallaan Wilkunan talon isäntärenki, vaikka ei\nnauttinutkaan palkkaa. Hän kuului perheeseen ja oli sen mukana\nosallisena kaikessa, mitä ylläpitoa ja hoitoa talosta perheen jäsenille\ntuli. Hän oli herpautumattoman ahkera ja tunnollinen työmies, taitava\nja kaikessa talon puolta pitävä; hänen erikoisina luottamustoiminaan\nolivat tuulimyllyn käyttö ja tervanpoltto. Jos joku toinen erehtyi\nnäihin puuhiin sekaantumaan, loukkautui siitä Elias-ukko kovasti.\nLuonteeltaan hän oli tasainen ja rauhallinen, puheeltaan harvakseen\nhaasteleva, mälliä kääntäen suomalaisesti aprikoiva. Hän ymmärsi\nleikkiä, yrittäen sitä itsekin, ja saattoi joskus hämmästyttää\nympäristönsä sanalla ja teolla, jota ei oltu osattu häneltä odottaa.\nNiinpä hän kerran kirkkomatkalla, muun väen uimataidon puutteessa\nepäröidessä, mennäkö uimaan vai ei, tyynesti riisuutui ja lähti uimaan\njoen poikki niin rauhallisesti ja varmasti kuin ei olisi milloinkaan\nmuuta tehnytkään. Kukaan ei ollut siihen asti tiennyt, että Elias-ukko\nedes osasi uida. Hänen mielijuomaansa oli kahvi, mutta sitä hän ei\njuonut sokerin, vaan suolan kanssa: kolminäppisellä suolaa kuppiin,\nkahvia siihen, ja miehen juoma oli valmis. Viinaa hänellä oli aina\ntilkkanen takanaan, mutta käytti hän sitä äärimmäisen kohtuullisesti,\nvanhuksena, asuessaan omassa huoneessaan pihan syrjärakennuksessa,\nusein lämmittäväksi aamuryypyksi. Hän ei ollut körttiläinen,\nmutta alistui talon hengen mukaan sen pukuun ja tapoihin. Isännän\nkanssa hän ei täysin sointunut yhteen, mutta välit olivat silti\nhyvät; yhteisharrastuksiin kuului kova löyly ja kessujen viljely.\nIsäntä, samoin kuin kaikki muukin väki, kohteli Elias-ukkoa\nsuurella kunnioituksella, mikä näkyy Wilku-Kustin säilyneestä\ntestamenttiluonnoksestakin, jossa hän erikoisella pykälällä piti huolta\nhänen vanhuudenpäivistään.[9] Tämä juureva ja sitkeä pohjalainen\ntyömies, josta kirjailija saattoi jutella ystävilleen loppumattomasti\nja herkemmällä sydämellä kuin isästään, eli kauemmin kuin isäntänsä,\nkuollen helmikuussa 1915. Hänelle pidettiin suuret hautajaiset, ja\nlepää hän nyt vakaana ja tanakkana isäntänsä rinnalla sukuhaudassa,\noman kivisen patsaansa kohdalla. Jalompaa viljelyksen rivimiestä ei\npohjolan lakeus liene kamarallansa nähnyt monta. Vanhuksen loppuajoista\nmainittakoon, että hän näytti Heikki-isännän erottua Wilkunasta hiukan\nkatkeralta, koska joutui loppuiäkseen jäämään Augustin luo, josta hän\nvähimmän piti. Pian kuitenkin ukon mieli tasoittui, kun hän huomasi,\nettei häntä pyritty \"orjuuttamaan\", kuten hän ehken oli pelännyt.\nTervanpolton ja myllyssäkäynnin hän piti yksinoikeutenaan kuolemaan\nsaakka. Hengenahdistuksen käydessä pahemmaksi lähdettiin joskus ukolta\nsalaa myllyyn; kerran ukko tällaisen petoksen huomasi ja otti sen kovin\npahakseen. Tervaa ei voitu salaa polttaa, mutta siitä selviydyttiin\nsiten, että lähetettiin mies avuksi, joka ukon neuvojen mukaan sai\nsuorittaa koko työn.\n\nElämänillan lähetessä ukko kävi huomattavasti uskonnolliseksi.\nSäännöllinen kirkossakäynti jatkui aivan poikkeuksitta; mutta\nsen lisäksi tavattiin hänet useinkin lukemassa Lutherin\n_Huonepostillaa_[10] tai veisata hyräilemässä. Kiroileminen häneltä jäi\ntykkänään, ellei sattunut jotakin tavallista järkyttävämpää, kuten\nkerran, kun hevonen pillastui pihalla ja ukko putosi väen nähden\nliisteiltä; silloin kuori puhkesi ja kirousryöppy pääsi ilmoille.\n\nHengenahdistus paheni vähitellen. Eräänä yönä saapui sitten kuolema\nvieraaksi, tavaten ukon istualta keinutuolista.\n\nAlarik Kaarlela, kirjailijan eno ja ystävä, eli tätä kirjoitettaessa\ntorpassansa vielä, yhä vilkkaana ja puheliaana sanaseppänä, ja\nmurheella muistellen manalle mennyttä sisarenpoikaansa, jonka kanssa\nhänellä tarina sujui. Sunnuntaina hän pani päähänsä kirjailijan\nlahjoittaman koppahatun.\n\nKustaa Wilkunalla oli viisi poikaa ja yksi tytär, _Ida_, joka oli\nvanhin. Ida oli syntynyt 1861; hän joutui jo 19-vuotiaana naimisiin\nNivalan Malilaan, Näsälän taloon, ja kuoli jo 1889. Vanhin poika,\n_Arvid_, oli syntynyt 1869. Hän oli perinyt kodistaan ankaran\nuskonnollisuuden, lukien paljon hartauskirjoja. Isän kuoltua hän\nsiirtyi isännäksi yhteisviljelyksessä olleeseen Seppälän taloon, jota\nhoiti tarmokkaasti kuolemaansa saakka; kuolema tapasi hänet äkkiä 1920.\nSeuraava on _August_, syntynyt 1871, se veljessarjasta, joka oli\nkirjailijaveljeänsä lähinnä, ja joka nyt vanhana isäntänä hallitsee\nWilkunan taloa.\n\nAugust eli \"Aaku\", joksi häntä kodin piirissä sanottiin, on veljeksistä\nse, joka ilmeisesti on perinyt Kaarlelan suvun tunneherkkyyden ja\nvilkkauden täydessä mitassa. Kun tämä on yhtynyt hartaaseen\nuskonnollisuuteen, herännäisyyteen, saa hänen puheensa ja\nolemuksensa erikoista yksilöllistä leimaa. Hänen puheensa on\n\"kaarlelaisesti\" kuvarikasta ja mehevää, sanakäänteet usein vanhemman\nhartauskirjallisuuden ja Raamatun värittämiä. Hän ei ole käynyt\nmitään koulua, joten hänen kirjoitus- ja lukutaitonsa on omaa\nhankkimaa. Sellaiseksi August Wilkuna onkin lukenut mies. Hänen\nluontaista lahjakkuuttaan todistaa sekin, että hän on suorittanut\ntuomiokapitulissa maallikkosaarnaajan kokeen ja hoitanut jonkin aikaa\nNivalan kappalaisen saarnavuoroja. Kunnan vaivaishoidon esimiehenä hän\non myöskin ollut, saaden silloin taloudellisuudellaan vaivaismenot\nvähenemään. Maatyömiehenä hän on perinyt isän ahkeruuden, viipyen\nnuorempana vainioilla myöhäisimpään mahdolliseen hetkeen saakka.\nHerkkäluontoisena ja säälivänä hän joutui olemaan kirjailijaveljelleen\nmelkein isän asemassa, lepyttäen ja sovittaen puolin ja toisin.\n\nSeuraava veli on _Heikki_, syntynyt 1874, joka nyt hallitsee ostamaansa\nOnnelan tilaa. Hän on perinyt sukunsa tyynet, tasapainoiset puolet,\nollen maanviljelijää ja miestä kiireestä kantapäähän. On kunnan\ntoimissa paljon käytetty. Hiljaisempana ja sulkeutuneempana hän ei ehkä\nollut kirjailijaveljelleen niin läheinen kuin August, vaikka silti\nkyllä uskollinen auttaja ja rohkaisija. Hänkin kuuluu heränneisiin.\n\nHeikin jälkeen on veljesrivissä kirjailijan paikka, ja nuorimpana rivin\npäättää _Taneli_, syntynyt 1881, tunnettu seurakunnallisissa piireissä\ndiakonina, pyhäkoulumiehenä ja uskonnollisena kirjailijana.[11]\n\n\n5\n\nAjatellessa tätä maanviljelijäsukua Kustaa Wilkunaan saakka, sen\ntyötarmoa, ilmeistä lahjakkuutta muistin ja ymmärryksen puolesta,\nluonteen ehkä ahdasta voimaa ja kiivautta, sielunelämän ilmenemistä\nraskaana uskonnollisuutena, täsmällisiksi ja erikoisiksi kehittyneitä\nkotitapoja, ylpeätä tietoisuutta omasta asemasta ja merkityksestä,\nitsenäisyyttä ajattelussa ja elämässä, täytyy tehdä se loppupäätelmä,\nettä tässä on kysymys vanhan talonpoikaiskulttuurin saavutuksesta,\nihmisistä, jotka ovat vanhan suvun loppupäässä, tuloksina\nlukemattomista aikain varrella vaikuttaneista voimista. Kustaa Wilkuna\noli jo linjansa äärimmäisyys, josta ei enää voinut sellaisenaan mennä\neteenpäin; se, minkä hänen voimakas päänsä kesti vahingotta, esim.\nkiivaus, itsepäisyys ja suvussa joskus esiintyvä taipumus väkijuomiin,\nsaattoi koitua hänen jälkeläisilleen, elleivät voimakkaat\nvastapainopuolet myös periytyneet riittävässä määrässä, arveluttavaksi\nluonteen rasitukseksi ja heikkoudeksi. Ja noiden voimapuolten\nperiytyminen Kustaa Wilkunasta eteenpäin ei voinut tapahtua\neheästi ja häiriöttä, sillä hänen lapsiinsa yhtyi toisen\ntalonpoikaiskulttuurisuvun, Kaarlelain, ominaisuuksia, eräänlaista\npehmeämpää ainesta, joukossa, kuten on nähty, suoranaista\nraskasmielisyyttäkin. On muistettava, että puhe \"vanhoista\" suvuista,\njolla tavallisimmin tarkoitetaan sivistyssukuja, on yksipuolista; sama\nerikoisten sukuominaisuuksien ilmeneminen, jatkuminen, muuttuminen,\nsama kehittyminen äärimmäistuloksiin: korkeimpiin saavutuksiin ja\nrinnalla esiintyviin heikkouksiin, on tietenkin huomattavissa kaikissa\nsuvuissa, niin työmiehissä ja talonpojissa kuin herroissakin.\n\nKustaa Wilkuna oli sukunsa äärimmäisyystulos vielä sitenkin, että se\ntiedonjano, jota koko suvussa ja hänessä itsessään esiintyi, ei voinut\nenää hänen jälkeensä tyytyä niihin muruihin, joilla hän oli henkeänsä\nravinnut. Hänen kolme vanhinta poikaansa ei saanut käydä edes\nkansakoulua, jonka oppimäärä tuli vasta kahden nuorimman osaksi, mutta\nsilti he opinhalunsa kehoittamina hankkivat omin neuvoin oloihinsa\nkatsoen kunnioitettavan tietomäärän. Kustaa Wilkuna edusti toisin\nsanoen sitä polvea, jonka jälkeläisten kuin luonnon pakosta täytyi\nlähteä säätykierron alkuun; suvun henkinen kehitys oli saapunut hänen\nlapsissaan siihen kohtaan.\n\nKaikesta edellä sanotusta on toivottavasti käynyt selville, että jos\nKustaa Wilkunan pojat jaksoivat kaikessa alistua isänsä tahtoon, heillä\noli turvallista, joskaan ei helppoa elää hänen alammaisinansa. Mutta\njos he rupesivat kehittymään omaan suuntaansa, pyrkien noudattamaan\nomaa tahtoansa, kävi asema vaikeaksi. Ja niissä oloissa, joihin heidän\nnuoruutensa sattui, jolloin uusi aika kaikkine aatteineen ja\npyrkimyksineen rupesi houkuttelemaan nuoria Kustaa Wilkunalle\nvastenmieliseen suuntaan, sattuikin tietysti paljon, mikä nosti isän\npoikaa ja pojan isää vastaan.\n\n\n\n\nII\n\nLAPSUUS JA KOULUAIKA\n\n\n1\n\n_Kyösti Wilkuna_ syntyi toukok. 4 p. 1879. Kasteessa hän sai nimen\n_Kustaa Felix_. Häntä sanottiin lapsena kotiväen kesken yleisimmin\n\"Veeliksi\", mutta hän jätti koulun yläluokilla toisen nimensä kokonaan\npois, käyttäen ensimmäisestä muotoa \"Kyösti\". Lähimpien toveriensa\njoukossa hän kuitenkin kernaasti totteli liikanimeä \"Festus\", jonka hän\nsai lyseon viidennellä luokalla Apostolien teoissa mainitun Festuksen\nmukaan. Sukunimensä hän myöhemmin aina kirjoitti W:llä, sillä V oli\nhänen mielestään \"voimaton\".\n\nHänen lapsuus-ajaltaan ei ole erikoisempaa mainittavaa, vaan kului se\nonnellisesti ja häiriöittä. Hänen sieluunsa oli piirtynyt eräs\naurinkoinen kuva, josta hän joskus tuli kodistaan kertoessaan\nmaininneeksi: kesäinen sunnuntairauha, kirkas, sininen taivas,\nruohoinen piha, kaukaa kumahtelevat kirkonkellot, pääskyset pihan yllä\nkilvan kiitelemässä ja visertelemässä, ja hän itse ruohikossa maaten\ntuijottamassa taivaan sineen ja tätä kaikkea huomioimassa. Ilmeisesti\njo varhaisessa lapsuudessa hänen sieluunsa painui tällaisia ja muita\nkuvia hänen ympäristöstään ja siinä esiintyvistä henkilöistä, jotka\nmyöhemmin puhkesivat esiin kirjallisina näkyinä hänen tuotannossaan.\nHänen vähän vartuttuaan alkoivat lapsuuden hartaat ystävyysliitot,\njotka saattavat kestää koko elämän ajan; m.m. kirkonkylässä asuvan\nkauppias Martikaisen pojat, etupäässä Toivo, olivat hänen ylimpiä\nystäviään; viimemainitun kanssa hän myöhemmin teki villikansojen tapaan\ntodellisen \"veriveljeysliiton\", joka ei konsanaan rikkoutunutkaan.\nTästä on säilynyt hänen oma muistiinpanonsa, joka kuuluu:[12]\n\n\"Vuonna 1898, elokuun 27:nnen ja 28:nnen päivän välillä klo 12 yöllä,\ntulimme Toivo Martikainen ja allekirjoittanut veriveljiksi.\nVeljesliitto toimitettiin seuraavasti: kumpainenkin leikkasi terävällä\nveitsellä toisensa käteen ristihaavan vasemman kyynärpään alapuolelle,\njosta vuotavaa verta kumpikin imi kolme kertaa; sitten kolmikertainen\nvoimakas syleily ja samoin kolmikertainen veljellinen suutelo. Nivala\n28 p. elok. v. 1898. Kyösti Felix Vilkuna\".\n\nToivo Martikainen on kertonut tästä yhteisestä lapsuusajasta\nseuraavaa:[13]\n\n\"Ystävyytemme Kyösti-veljen kanssa oli todella syvää, veljellistä ja\naivan vilpitöntä. Hän oli jo lapsena hiljainen, hienotunteinen ja\nterävästi arvostelukykyinen. Jylhän isänsä ja hiljaisen, vaatimattoman\nja ystävällisen äitinsä kanssa, tavallisesti pörröinen Ressu (josta\nkirjailija kertoo 'Novelleissaan') mukana, hän kävi pienenä\nkörttipoikana kotonani vieraisilla. Ei hän ollut tunkeileva eikä\nanastushaluinen yhdessä leikkiessämme, vaan mitä toverillisin ja\nhyväntahtoisin. Vastavierailuillamme hän näytteli ison kotikartanonsa\njoka sopen, tervanpolttohaudasta ja tukevien petäjien väliin\nrakennetusta, heilutettavasta puukellosta alkaen aina huimia\nkeinahduksia antavaan kiikkuun saakka. Retket Kyöstin kotiin, jonne\nkirkonkylän sivistyneistö saattoi kesäisin mennä monin perhein, olivat\nmitä hupaisimpia. Siellä oltiin koko päivä, marjailtiin, ja nautittiin\ntalon pitkässä pöydässä pitoruokia; me poikanaskalit haeskelimme\nhaukan, variksen ja harakan pesiä ja olimme piilosilla navetan ja\ntallin monissa sopukoissa. Monet yöt ja päivät olimme sitten\nnuorukais-iässämme Kyöstin kanssa yhdessä, ja aina oli hupaista\nkuunnella hänen vilkkaan mielikuvituksen värittämiä kertomuksiaan\nmilloin mistäkin. Väliin rupesimme väittelemäänkin, jolloin hän joskus\nikäänkuin koetteli puolustustaitoani, varsinkin uskonnollisissa\nkysymyksissä, asettuen kannalle, jota tosiasiassa ei itsekään\nhyväksynyt. Hyvinä tovereina teimme kerran hänen kanssaan\nveriveljeysliiton, johon kuului avuliaisuus ja vilpitön ystävyys,\nvieläpä lupaus kuoleman jälkeen tulla jollakin tavalla ilmoittamaan\nolemassaolostaan sille meistä, joka jää tänne viimeiseksi. Eräänä\npäivänä kouluaikanani, ollessani kesälomalla, halusin tavata Kyöstiä.\nNousin kotikartanoni aidalle ja katsoen Kyöstin kotiin päin ajattelin\nkiinteästi, että hänen oli nyt tultava meille. Muutaman minuutin\nkuluttua näinkin hänen ilmestyvän noin kilometrin päässä olevasta\nmetsästä ja tulevan meille päin hattuaan heiluttaen. Metsän takana\nniityllä ollessaan hän oli äkkiä tuntenut halua tulla käymään meillä\".\n\nKyösti Wilkunan lapsuutta ja nuoruutta koskevista kuvauksista käy\nselville, että hänellä oli jo silloin sama harvinainen ja elämässä\nkallisarvoinen -- joskus vaarallinenkin -- ominaisuus kuin\nmyöhemmälläkin iällään: kyky saavuttaa ystäviä. Samalla kuin hänestä\nuhoi itselleen vastenmielisiksi vaistoamiaan henkilöitä kohtaan kylmä\npoistyöntötuuli, hänen sielunsa oli hänelle sympaattisia henkilöitä\nkohtaan avoin ja kutsuva kuin lämmin kotiliesi. Silloin ilmeni tuota\naavistetun sielunläheisyyden \"outoa voimaa, pakkoa sisäistä\", joka\ntoista toisen puoleen taivuttelee, ja sellaiselle henkilölle Kyösti\nWilkunan sielu avautui kaikessa rikkaudessaan ja eräänlaisessa\ninhimillisessä, syvän huumorin ja elämänymmärryksen lämmittämässä\nkodikkuudessa, jota on vaikea sanoilla tulkita ja joka on elämässä\nkultaa kalliimpaa. Mutta tämä ominaisuus on, kuten sanottu, joskus\nvaarallinen, sillä se voi tuoda ystäväpiiriin sellaisiakin, jotka vain\nottavat, mutta joilla ei ole itsellään mitään annettavaa.\n\nNeljäntoista vuotiaana Wilkunalle sattui sellainen tapaturma, että\nrakennuksella oltaessa hirsi vyörähti hänen rintansa päälle rusentaen\nhäntä arveluttavasti.\n\nSamaan aikaan hän tuli pistäneeksi nenäänsä herneen -- sellaistakin\nsaattaa joskus tapahtua, vaikka se tuntuukin uskomattomalta -- ja kun\nsitä ei saatukaan pois, vaan se rupesi turpoamaan, ei auttanut muu kuin\ntoimittaa poika Ouluun lääninsairaalaan. Siellä asia korjattiin, mutta\nseurauksena oli ulkomuodon turmeltuminen sikäli, että nenänvarsi painui\nsisään. Kotiinsa hän kirjoitti (tammik. 27 p. 1893) kirjeen, joka on\nsäilynyt[14] ja ansaitsee leikillisen sävynsä ja eräänlaisten\nkaunokirjallista käsittelyä hipovien piirteidensä vuoksi tulla otetuksi\ntähän kokonaisuudessaan:\n\n\"Maanantai iltana sipullin minä juuri nisua maitokeittoon ja satun\nsilmäämään ovelle päin jossa näin Antin (sotaväessä oleva Wilkunan\nrenki) lyhyen vartalon tuossa harmaassa viitassa painetti tupen kans\nrinnakkaa. Hän ojenti mulle kirjan joka suuresti huvitti minua minulla\nei oo enää yhtään ikävä lukemisesta tahtoo olla vain puute\nkeskiviikkona ja lauvantaina käypi tällä puolen tohtori, aina kello\npuoli yhten aikana kun me kahtomme akkunasta ulos niin vosikka ajaa\nportaan eteen ja sen perässä näkyy Fieantin mahtava varsi ja majavan\nnahka kaulustan välistä kiiluu vihanen silmä pari ja aatelisten suora\nnenä (ei kuitenkaan ruma) kaikki siukat rientävät vuoteensa viereen\nseisomaan hän kävelee tavallisesti minun tykö ensin ja sanoo hyvää\npäivää mitenkäs poika parka on voinu kahtoo nenään ja sanoo\nparaneepahan näimmä ja kyllä nenä onki paljo parannu leuvalle ei oo\ntehty vielä mitään sitte ku nenä on terve leikataan mutta molempia ei\npassa yhtaikaa parantaa kyllä minä tuun kauan täälä olemaan mutta\nmittäpä siitä vaikka vuojen makais ku ei mee Maksua kyllä täälä toimeen\ntulee ja varsinki minä jollon hyvä ruoka halu.\n\nTäälä on korvissa aina yksi melske tehtaan kolke ja piipaus sekä\nmerikosken mahtava pauhina. Jos menee portaalle ja katselee ulos niin\nidän puolella ovat ooströmin tehtaat korkeine savu piipuneen niiten yli\nkohoaa vankilan katto tornineen. Lasareetin toinen rakennus peittää\nnäköalan kasarmille päin lännen puolelta näkyy merikosken synnyttämä\nhöyrypilvi ja lätistynyt skrööterin talo jota tuskin maan pinnasta\nerottaa itän puolelta kulkee maan tie josta kulkee kahenlaisia poro\nlaumoja toisia ohjaa ylimaan ukot ja toiset ovat nuita kasarmin\nharmaatakkeja joita vilisee koko seutu täynnä mutta minun täytyy\nlopetta jo tällä kertaa koska piikat jo kantaa herne saaveja\nsyötäväksi.\n\n                                               Tilan omistaja\n                                                     K F Wilkuna\"\n\nKirjeensä loppuun on \"tilanomistaja K. F. Wilkuna\" piirtänyt veljeänsä\n\"Danelia\" varten kuvan \"skrööterin talosta lasareetin puolelta\nkatsottuna\"; reunakirjoituksena on uhkaus: \"varokoon vain heikki ja\nanna ku minä täältä pääsen\".\n\n\n2\n\nKirjeestä puhuu hyväntuulinen nuorukainen, joka on oppinut tuntemaan\nrahan ja ruoan arvon ja tekemään huomioita ympäristöstään. Antti-renki\nja tohtori on kuvattu sattuvasti muutamalla piirteellä. Tohtori ei\nilmeisesti olekaan niin ankara kuin ulkopiirteistä luulisi. Vielä näkyy\nkirjeestä, että \"tilanomistaja\" oli hyvin lukuhaluinen.\n\nSiinä seitsemän, kahdeksan vuotiaana Kyösti Wilkunan lapsuudenleikit\nolivat keskeytyneet sikäli, että Wilku-Kusti oli itse ruvennut\nopettamaan häntä \"kirjalle\". Muistettuaan eräänä päivänä -- niin on\nkirjailija myöhemmin, ehkä hiukan liioitellen, tätä elämänsä tärkeätä\nkäännettä kuvannut --, ettei Veeli vielä osannut lukea, Wilku-Kusti\nkeskeytti höyläystyönsä, haki hyllyltä aapisen, hairasi poikaa niskasta\nkiinni ja talutti hänet pöydän ääreen. Siinä hän korkeimman\nomakätisesti osoitti tukevalla etusormella kaikki aakkoset, lausuen\nniiden nimet jykevästi ja mieleenpainuvasti. Kun oli päästy loppuun,\nrupesi ankara opettaja heti kuulustelemaan vasta läpikäytyä \"tekstiä\",\nja jokaisen aakkosen kohdalla, jota oppilas ei sattunut muistamaan,\nseurasi tukkamylly. Wilku-Kustin opetusmenetelmä veikin nopeasti\npäämäärään: aakkoset piirtyivät heti poloisen oppilaan mieleen kuin\ntulikirjaimet.\n\nOnneksi ei Kyöstin tukka tarvinnut tässä asiassa useasti myllärin\nhyppysiä, sillä lukeminen rupesi häneltä luistamaan pian ja hyvin.\nEnnenpitkää hänelle avautui se tenhoisa maailma, jota kirjallisuus\nlapsen ja nuoren mielelle merkitsee. Kaikista niistä rajattomista onnen\ntunteista, joita lapsuus sisältää ja jotka enimmäkseen katoavat sen\nmukana, on korkeimpia ja kauneimpia ensimmäisten luettujen kirjojen\ntuottama lumous. Kuinka tarkoin ne luetaan, kuinka lähtemättömästi\nkaikki kuvat, näyt, seikkailut ja henkilöt painuvat mieleen, kuinka\naurinkokirkkaiksi sumentumaton mielikuvitus loihtii kaikki, kuinka\nherkästi antaudutaan luetun valtaan -- se on kauttaaltaan jotakin niin\ntuoretta, turmeltumatonta, virkistävää ja hurmaavaa, että siihen on\nmyöhemmällä iällä mahdoton päästä -- sitä muistaa vain sanomattomalla\nkaiholla. Ja parhaiten tuon kykenemättömyyden toteaa silloin, kun tuon\nkaiken houkuttelemana erehtyy uudelleen lukemaan nuo samat kirjat:\nuseimmissa tapauksissa ne silloin hajoavat harmaiksi mitättömyyksiksi.\n\nKyösti Wilkunan poikasena ja nuorukaisena lukemista kirjoista voi saada\njokseenkin tarkan selon hänen myöhemmin morsiamelleen kirjoittamistaan\nkirjeistä.[15] Niissä hän nimittäin suosittelee tälle erinäisiä kirjoja\nluettaviksi, ja kun joukossa m.m. esiintyvät nuo monen silloisen pojan\nhartaudella tutkimat teokset _Hatanpään Heikki ja hänen morsiamensa,\nMuuan suomalainen soturi Kristiina kuningattaren aikakaudelta, Hovin\nInkeri, Väsyneen haudalla_ (varustettu huomautuksella \"hyvin kaunis\"),\n_Juho Vesainen, Anna Fleming, Helenan perhe, Ben Hur, Alkuperäisiä\nsuomalaisia uuteloita, Pietolan tytöt, Pohjan piltti, Härkmannin pojat,\nTähtien turvatit, Ututarinoita, Välskärin kertomukset, Salojärven\nkukkanen, Päivärinnan teokset, Kruunu ja okaita, Karhu-Antin Anni_ ja\n_Aino_,[16] saattaa hyvällä syyllä otaksua m.m. useimpien niistä olleen\nvarhaisimpia historiallisia ja muita kertomuksia, jotka Kyösti Wilkuna\non lukenut. Veljien muiston mukaan oli lisäksi m.m. _Paavo Nissinen_,\nG.H. Mellinin pieni kertomus Suomen sodan ajoilta, Kyöstin\nmielikirjoja. Joella hän leikki amiraali Rothia ja kenraali Spoofia, ja\nsaattoi pihalla äkkiä pysähdyttää August-veljensä ja sanoa koomillisen\nvakavasti: \"Talonpoika, neuvo minulle lyhin ja suorin tie majuri Ekin\ntalolle!\" Niin vaatimaton kuin tämä pieni kertomus onkin ja vailla\nkirjallisia ansioita, oli sillä kuitenkin aikoinaan, jolloin Suomen\nsotaa käsittelevää kaunokirjallisuutta, \"Vänrikin tarinoita\"\nlukuunottamatta, oli perin vähän, tehtävänsä nuorison isänmaanrakkauden\nelvyttäjänä ja sen kannan lujittajana periviholliseen nähden.\n\nPian tuli Kyösti Wilkunasta, kuten niin monista muistakin suomalaisista\nkansannuorukaisista, ahkera kirjallisuuden viljelijä. Hän luki kaikki,\nmitä sai käsiinsä, eroituksetta, lukuunottamatta hengellistä\nkirjallisuutta, josta hän sai kotihartaudessa tarpeekseen. Katsellessa\n90-luvun kirjaluetteloja täytyy myöntää, että olihan silloin jo\nsuomenkielistä kaunokirjallisuutta jonkin verran, mutta eipä kuitenkaan\nsen enempää, ettei sitä olisi kohtuullisella vaivalla saanut\ntärkeimmiltä osiltaan, käännöksetkin huomioon otettuina, läpiluetuksi.\nJa tämän Kyösti Wilkuna tuli vähitellen tehneeksi, vieläpä siten, että\nhänellä oli lukemisestaan hyötyä. Vielä miehenä, jolloin paljon\nlukeneille tutustuminen kaunokirjallisuuteen on monta kertaa enemmän\nrasitusta kuin nautintoa, hänellä oli kyky tyynesti ja tarkoin lukea\nvalitsemansa teos ja syventyä sen sisältöön. Tämän lukemisensa joukosta\nhän jo aikaisin valitsi mielialakseen historian, sotakuvaukset ja\nhistorialliset kertomukset.\n\nKansakoulussa ollessaan Kyösti-poika järjesti sotaretken n.s. Koljosen\nkuusikkoon ollen hyökkäävän joukon johtajana; tällöin hän loukkasi\njalkansa niin pahoin, että hänet täytyi kantaa kotiin suksisauvoista\ntehdyillä paareilla, mistä hän sai aiheen huomauttaa Kaarle XII:sta,\njota samoin taistelukentällä paareilla kannettiin. Hän vuoleksi\npyssyjä, varusti ne paineteilla ja hyökkäili hurjasti veljiensä\nkimppuun. Linnoitusten rakentelu ja niiden valloittaminen oli hänen\nmielileikkiänsä. Erikoisesti hän piti eräänlaisesta keilaleikistä,\njossa vastakkaisiin rintamiin asetetut keilat koetettiin heittää\nkepeillä kumoon. Kaikesta tästä voi tehdä sen johtopäätöksen, että\nKyösti Wilkuna joutui jo lapsena sen sankari-isänmaallisen tunnelman\nlumoihin, jota historiamme sotaiset vaiheet ihanteellisesti tulkittuina\novat omiaan herättämään nuoressa ja kiihkeässä mielessä.\n\n\n3\n\nHuomattuaan August-poikansa lukuhalun Kustaa Wilkunalla oli herännyt\najatus viedä hänet kansakouluun, ja hän kävikin erään kevätlukukauden\nalussa tarjoamassa häntä sinne.. Opettaja kuitenkin piti parempana\naikeen siirtämistä syksyyn. Mutta silloin ei isä enää puhunutkaan koko\nasiasta ja siihen jäi Augustin kouluun meno. Kun sitten \"Veeli\" rupesi\nosoittautumaan ehkä vielä paremmaksi lukijaksi ja innokkaasti pyrki\nkouluun, rupesi August äidin kanssa isää suostuttelemaan, ja niin\nKyösti Wilkuna pääsi kansakouluun. Sen kurssin hän suoritti tavallista\nlyhyemmässä ajassa.\n\nMutta päästyään opin alkuun Kyösti olisi hartaasti tahtonut jatkaa\npitemmälle. Se oli kuitenkin suunnitelma, joka oli Kustaa Wilkunalle\nvarovasti esitettävä. Rupeaisiko hän, joka vihasi ja halveksi\n\"herroja\", kasvattamaan tähän tarpeettomaan säätyyn poikaansa, siitä\noli kysymys. Hän ei nähnyt mitään syytä, jolla olisi voinut perustella\nmaanviljelijän itsenäisen ja kunniakkaan aseman vaihtamista esim.\nnimismiehen tahi jonkun muun näköpiirissänsä olevan virkamiehen\ntoimeen. Ainoa poikkeus, jonka hän oli taipuvainen hyväksymään tästä\nsäännöstään, oli pappi. Tosin niidenkin joukossa oli sellaisia, joita\nKustaa Wilkuna ei hyväksynyt, tuskin pitäen heitä \"kristittyinäkään\",\nsaati sitten soveliaina jumalansanan julistajina, mutta silti oli virka\nhänestä hyvä ja välttämätön. Tämä oli hänen heikko kohtansa ja siihen\nkohdistivat äiti ja August-veli hyökkäyksensä. Kangastus omasta pojasta\nsaarnatuolissa, tuo näky, joka on ollut niin monen Suomen talonpojan\nkunnianhimon korkeimpana päämääränä, voitti Kustaa Wilkunan\nennakkoluulot, ja Kyösti sai luvan yrittää Oulun lyseoon. Päätökseen\nvaikutti myös se, että kirkonkylän kansakoulun opettaja O.R. Haartman\nja pitäjän kirkkoherra G. Pettersson, jotka olivat huomanneet pojan\nhyvälahjaisuuden ja lukuhalun, hartaasti kehoittivat isää toimittamaan\nhänet oppikouluun. Rippikoulunsa Kyösti muuten kävi Paavolassa, jonka\nkirkkoherra Malmberg (sittemmin Malmivaara) isän tahdosta oli valittu\nhänen rippi-isäkseen.\n\nKyösti Wilkuna oli tämän päätöksen kypsyessä jo kuusitoistavuotias sekä\nsiksi kehittynyt ja tietorikas, että katsottiin hänen pitävän pyrkiä\ntoiselle luokalle. Ylemmäksi esti yrittämästä ruotsin- ja latinankielen\ntaidon puute. Luettuaan lyseon yläluokilla olevan Juho Martikaisen\njohdolla sitä, mikä tiedoista puuttui, Kyösti Wilkuna lähti keväällä\n1895 Ouluun tiedustelemaan rehtori Mauno Rosendalilta kouluun pääsyn\nmahdollisuutta. Hän sai lähteä retkelleen yksin, sillä ei isä eivätkä\nveljet joutaneet häntä saattelemaan. Hän voi kuitenkin olla jo\nedeltäpäin varma hyvästä vastaanotosta, sillä Mauno Rosendal,\nheränneiden johtomies, joka yleensäkin jalosti suosi kansannuorukaisten\nopintielle antautumista, teki sitä tiettävästi vielä enemmän, kun hänen\narvoisan tuttavansa Kustaa Wilkunan poika oli kyseessä. Näistä hyvistä\nedellytyksistä huolimatta Kyöstin tie kuitenkin nousi pystyyn: hän oli\nRosendalin mielestä liian vanha toiselle luokalle, vaikka kouluasetus\nolikin siinä suhteessa sanoissaan hiukan ylimalkainen, nimenomaan sitä\niän vuoksi estämättä. Mutta Rosendal neuvoi pyrkijää yrittämään Raahen\nkolmiluokkaiseen alkeiskouluun, arvellen, että tuon pienen ja\nvähäoppilaisen, syrjäisen koulun hyväntahtoinen rehtori A.H. Ingman\nehkä katsoisi Kyöstin papinkirjaa ja kouluasetusta sormiensa läpi. Niin\nkävikin ja Kyösti Wilkuna aloitti koulunsa Raahessa syksyllä 1895\ntoisen luokan oppilaana. Tällöin itse isä ja äiti kävivät viemässä\nhänet perille ja sijoittamassa asuinpaikkaan, joka saatiin neiti Anna\nJurveliukselta.\n\nMutta ennenkuin näin pitkälle päästiin, oli voitettavana muitakin\npieniä hankaluuksia. Kyösti oli ollut tähän ikään saakka körttipuvussa,\nhiukset pitkinä, niskasta tasaiseksi leikattuina. Ensimmäinen\nkapinanyritys tässä suhteessa oli se, että Kyösti koetti itse leikata\ntukkaansa mieleisemmäkseen. Mutta se onnistui huonosti, ja syvällä\ninholla katselivat häntä isä ja saarnaaja Rissanen, jälkimmäisen\nmoittiessa: \"On kuin pirun pää!\" Veli August koetti puolustaa Kyöstiä,\nmutta sai siitä ankarat nuhteet. Mutta kouluun Kyösti ei enää suostunut\nkörttipuvussa lähtemään, vaan vaati samanlaista takkia kuin muillakin\npojilla. Seurasi kova yhteenotto, jolloin isän suusta jo jyrähti: \"Joko\nkörttitakissa tahi ei ollenkaan!\" mutta äidin ja Augustin houkuttelut\nsaivat hänet vihdoin myöntymään. Uusi kääntökaulustakki tehtiin veljen\nvaimon päällysnutusta. Kun pitkä tukka tipahti lattialle saman tien,\nsaattoi Kyösti ilmestyä kouluun tavallisessa siviilipuvussa, joutumatta\nkörttiensä vuoksi toverien pilkattavaksi. Näin hän siis astui sen kujan\nalkupäähän, jonka lujatahtoinen isä oli alunperin tietoisesti\nsuunnannut tulevaisuudessa häämöittävää kirkonristiä ja saarnatuolia\nkohden, ja jota Kyösti Wilkuna itsekin monet vuodet kiltisti vaelsi.\nMutta tästä hetkestä alkaen, jolloin hän joutui kodin vaikutuspiirin\nulkopuolelle, uusien tuulien ja suuntien pideltäväksi, avautui hänelle\ntoinen maailma -- parempiko kuin entinen, jääköön sanomatta. Pilttuussa\nruokittu varsa kirmaa vauhkona kedolle päästyään ja ihastelee\nvapauttansa tietämättä, että se on vaarallinen ja viisaasti käytettävä\nlahja.\n\n\n4\n\nTulo kouluun vanhempana kuin ne toverit, joiden joukkoon joutuu, ei\naina ole eduksi. Oppiaineissa voi kypsyneempi käsityskyky tuottaa\nsuurtakin helpotusta, mutta eräässä suhteessa tuo \"isommuus\" monesti\nvaikuttaa vahingollisesti. Pojissa luonnollinen halu näyttää\n\"miehekkäältä\" ja \"aikaiselta\" tulee suuremmaksi silloin, kun tovereina\non vain \"pikku poikia\". Yhä miehekkäämmän vaikutuksen aikaansaamiseksi\ntulee silloin omistaneeksi sellaisiakin miesten tapoja, jotka eivät ole\ntarpeellisia eivätkä suositeltavia. Ja jos tämä vanhemmuuden,\nmiehekkyyden ja kokeneisuuden itsetunto jatkuu ja kasvaa, voi pitkän\nkouluajan kuluessa käydä niinkin, että halu päästä maailmalle saattaa\nkoulutyön näyttämään mitättömältä ja vähäpätöiseltä, ja aiheuttaa liian\nvarhain hyppäyksen elämään, jota varten ei ole varustautunutkaan\ntarpeellisilla aseilla.\n\nKyösti Wilkuna oli kouluun tullessaan tällainen vanhempi, silloin jo\nmelkein täyteen pituuteensa kasvanut, tukevahartiainen ja toveriensa\nrinnalla karhuvoimainen nuorukainen, jolle esim. poikain ensimmäinen\nkiusaus, tupakka, oli jo tullut välttämättömäksi päivän tarpeeksi. Ja\nsamalla tulkoon sanotuksi sekin, että tupakan rinnalle liittyi joskus\nvanhempain koulupoikain silloinen toinen kiusaus, makea ja halpa\npunssi, jota oli muutamilla kymmenillä penneillä helposti saatavissa.\nTätähän ei ole syytä millään tekopyhällä paheksumisella mainita, sillä\nei kumpikaan nautinnonhaara koitunut Wilkunan koulunkäynnille mitenkään\nhaitaksi eikä häiriöksi; se täytyy merkitä muistiin varsinaisesti vain\nsen vuoksi, että ilmeisesti etupäässä tupakkamenot osaltaan aloittivat\nhänen elämässään sen puolen, jota tavallisesti sanotaan \"alituiseksi\nrahapulaksi\" ja joka ei loppunut hänen kohdallaan koko hänen elämänsä\naikana.\n\nIsän rahalähetykset oli mitattu ensi sijassa silmälläpitäen\nasuntomaksun suorittamista; sen yli liikeni rahaa erinomaisen niukasti,\njopa niin vähän, että ankarimmankin sparttalaisen olisi ollut vaikea,\njopa mahdotonkin, pitää menojansa niiden sallimissa rajoissa. Kotona ei\naina osattu laskea esim. koulutarpeiden vaatimia summia, jotka usein\nsaattoivat olla siihen tarkoitukseen aiottua määrärahaa suuremmat;\nhelppo on näin ollen ymmärtää, minkälaisen tuntuvan vajauksen kassaan\nsilloin teki esim. se ylellisyys, jota yksi savukelaatikko edustaa.\nKyösti Wilkuna ei ollut tuhlaavainen, vaan päinvastoin erittäin\nsäästäväinen, ja olikin nyt koulussa, joka oli omiaan vaatimaan häneltä\nrahan käytössä mitä suurinta tarkkuutta. Kun hän siis joskus osti\nsavukkeita, olivat ne hänelle niin kallista nautintoa, että hän käytti\nniitä mahdollisimman säästeliäästi. Näiltä ajoilta varmaankin periytyi\nse häneen juurtunut vaistomainen tapa, jonka saattoi myöhemmin huomata,\nettä hän usein, ottaessaan laatikosta tahi kotelosta savukkeen, tuli\nsamalla pikaisesti laskeneeksi, montako niitä vielä sinne jäi.\n\nLokak. 19 p. 1895 hän kirjoitti veljelleen Augustille, jolle -- ei\nisälleen -- hän yleensä koko kouluaikanansa uskoi huolensa, m.m. näin:\n\"Niin, minulla ei ole lanttia, vaan minun täytyy lähettää tämä kirje\nportolla. Kaksikymmentä penniä minulla juuri on, mutta ne minä\ntarvitsen moneenkin kertaan... Pyytäisin, että te sieltä panisitte\nkirjeen sisään muutamia 25 pennin lantteja tarverahaksi. Talvilakkikin\nolisi kohta tarpeen, kun ei sitä tullut otetuksi kotoa; mutta ehkäpä\nsaan täältä lainaksi jonkun reuhkan, ettei tarvitse ostaa\". Ja huhtik.\n25 p. 1896 hän kirjoitti: \"Viimen kun lähetitte rahaa, näin heti,\nettette vielä olleet saaneet kirjettäni ja ettei siinä ollutkaan muuta\nkuin kuukausimaksu. Sitten huomasinkin lopussa muistutuksen, että\nmukana on minulle 5 mk tarverahaksi. Olin siis taas pelastettu\".\n\nTätä rahanpuutetta ei kuitenkaan ole millään kirjailijan nuoruuden\naikaan kohdistuvalla tunteellisella säälillä ajateltava. Kyösti\nWilkunalla oli Raahessa huoleton olo, mikäli hän ei itse hankkinut\nitselleen rahapulaa, eikä kukaan isä ole velvollinen ottamaan toisella\nluokalla olevan koulupojan menoarviossa huomioon savukkeita,\npuhumattakaan punssista. Hän oli hyvässä asemassa verrattuna niihin\nmoniin samanaikaisiin koulupoikiin esim. Oulussa, jotka kärsivät\npuutetta ruoan ja hoidon puolesta, joille kirjeessä \"tarverahoiksi\"\ntuleva 5-markkanen saattoi kyllä olla kaunista unta, mutta ylen harvoin\ntodellisuutta, ja joiden nautintojen korkeinta määrää edusti joskus\nsaatu puolimätä omena, viiden pennin lakritsitanko ja muutama pahainen,\nitsepäisesti sulamasta kieltäytyvä kivikova karamelli. Eikä Kyösti\nWilkuna itsekään tästä rahattomuudestaan sen murheellisemmaksi\nheittäytynyt, vaan oli iloinen ja reipas, kuten hänen ikäänsä kuuluu.\n\n\n5\n\nKyösti Wilkunalla oli Raaheen tullessaan tarkoituksena ponnistella\nniin, että hän pääsisi kevätlukukauden alussa siirtymään kolmannelle\nluokalle, Ensinmainitussa kirjeessään (19/10 95) hän kertoo tätä varten\npäntänneensä latinaa ja venäjää koko sunnuntain, ja pyytää isää\nostamaan Mantilan Tanelilta \"Jometrian\"; \"se on tyyris kirja\", hän\nselittää, \"joten sen saisi sieltä paljon helpommalla kuin täältä\nkirjakaupasta\". Tästä aikeesta ei kuitenkaan tullut mitään. Koulustaan\nhän kertoo m.m.: \"Kello viiden aikana pitää mennä jälleen kouluun,\nvoimistelemaan. En ole mikään hyvä voimistelija, enkä viitsi opetella\nvoimistelutunnilla temppuja ollenkaan. Wangel (voimistelun opettaja)\nsanoo aina, että kyllä sillä miehellä on voimaa ja pituutta varressa,\nkun se viitsisi opetella. Minä opettelenkin kotona erästä temppua, jota\ntäällä sanotaan 'kipiksi', ja opittuani sen hämmästytän Wangelia\nkäsivoimillani\". Ja toisessa mainitussa kirjeessä (25/4 96) hän sanoo:\n\"Kaikissa aineissa olen suoriutunut jokseenkin hyvin. Olin kerran\narestissa puoli tuntia; maisteri Lindeqvist antoi sen, kun tahallani\nhiljastuin hänen tunniltaan. Lindeqvist on väliin latinan tunnilla\nkäskenyt minun mennä kotiin, sanoen: 'Mitä sinä täällä teet, kun osaat\nkuitenkin; muita vain estät oppimasta'. Minä olen puhunut aina sen\ntunnilla. Kyllä hän kuitenkin minusta enimmän pitää, eikä hän ole\nantanut muille kymmentä kuin minulle\". Latina ja historia olivat hänen\nlempiaineitaan, joita hän ahkerasti luki, varustaen kirjeensä\nveljelleen mielellään latinankielisellä otsakkeella; matematiikassa hän\nmyöskin oli etevä, mutta ruotsi ja varsinkin d:n ja t:n sijoittaminen\noikeaan paikkaan tuotti vaikeuksia. Syyslukukauden lopussa oli arvosana\nkäytöksessä, ahkeruudessa, uskonnossa, latinassa, maantieteessä ja\nhistoriassa 10, geometriassa, laskennossa, kasvi- ja eläintieteessä 9,\nsuomen- ja ruotsinkielessä 8, kaunokirjoituksessa 7. Kevätlukukauden\nlopussa oli uskonto alentunut 9:ksi, suomenkieli kohonnut 9:ksi,\nruotsinkieli alentunut 7:ksi, geometria kohonnut 10:ksi, eläintiede\nsamoin, kaunokirjoitus alentunut 6:ksi ja voimistelu kohonnut 9:ksi.\nMuut aineet olivat ennallaan, paitsi -- käytöstä, joka oli alentunut\n8:ksi!\n\nTämä ikävä asia ei kuitenkaan, sitä tarkemmin tutkiessa, anna aihetta\nvarsin kovaan moitteeseen. Koulu oli yhteiskoulu ja muuan\nkolmasluokkalainen oli kerskaillut Wilkunalle suhteistaan erääseen\ntyttöön, jonka maine kärsi tästä toverien silmissä. Suuttuneena Wilkuna\nkahden toverinsa kanssa kirjoitti tytölle nimettömän varoituskirjeen,\nkäyttäen siinä sopimattomia sanoja; jos kirje olisi kirjoitettu toisin\neikä siitä olisi käynyt ilmi se, että kirjoittajat uskoivat nuo juorut\ntosiksi, ei tässä pohjaltaan oikeista vaikuttimista lähteneessä teossa\nolisi ollut mitään rangaistavaa. Nyt sattui kirje joutumaan tytön äidin\nkäsiin, joka ilmoitti asian rehtorille. Seurasi tutkimus, joka lopuksi\npäättyi siten, että Wilkuna omisti koko asian yksin omaksi syykseen,\nkoettaen pelastaa tovereitansa, mikä ei kuitenkaan onnistunut.\nRangaistuksena oli Wilkunalle karsseria ja kaikille alennettu käytös.\nSaattaa ymmärtää, että Wilkunan oli sangen vaikeata viedä muuten\nloistavaa todistustansa ankaran isän ja yhtä ankaran rehtori Rosendalin\nkäteen.[17]\n\nNoissa mainituissa kirjeissään Wilkuna ei puhu mitään siitä\nopettajastaan, jota hän kouluajoistaan kertoessaan myöhemmin\nkunnioittavasti muisteli, nimittäin rehtori Ingmanista,\nuskonnonopettajastaan. Tämä tukeva, kookas mies, joka oli Raahen\nsuomenmielisten johtajia ja nautti paikkakunnalla suurta arvonantoa,\noli tehnyt Wilkunaan erikoisen vaikutuksen hyvällä opetuksellaan,\ntinkimättömällä, ankaralla oikeamielisyydellään, ja eräillä\njuhlallisesta silinterihatusta, kävelykepistä ja aina kintereillä\nolevasta \"Sellu\"-koirasta johtuvilla ääriviivoillaan, jotka tuntuivat\nWilkunasta humoristisilta. Karsseripäivän tukaluus sai lievitystä\nIngmanin isällisestä, mutta nauramattomasta, erikoisiin mukavuuksiin\nsaakka ulottuvasta huolenpidosta, ja uskontotunnit hiukan kaameaa\ntunnelmaa sellaisista syvämietteisistä kysymyksistä kuin esim.:\n\"Mitenkähän olisi käynyt, jos Jeesus olisikin viime hetkellä\nkieltäytynyt lunastuskuolemasta ja mennytkin taivaaseen niine\nhyvineen?\" Kolkko, jännittävä hiljaisuus, peloittavat aavistukset\nsiitä, mitenkähän tosiaankin ihmiskunnan olisi silloin käynyt, ja\nvihdoin tunnelman lievittäjänä rehtorin rauhallisesti ja lohduttavasti\nselittävä ääni: \"Jumala olisi tietenkin keksinyt jonkin toisen keinon\nihmiskunnan syntien sovittamiseksi!\" Siitä tavasta, jolla Wilkuna\nmuisteli rehtori Ingmania, saattoi huomata, että tämä opettaja oli\ntehnyt häneen unohtumattoman vaikutuksen ja että rangaistus hänen\nkädestään oli koskenut.\n\nKevätlukukaudella (1896) Wilkuna asui merimies Pramilla, jonka poika,\nWalter, oli hänen luokkatoverinsa. Jo silloin hänellä oli sama\ntoveriensa mielisuosio kuin myöhemminkin, ja paljon heitä kävi hänen\nluonaan; tovereilleen hän oli hyvin avulias sekä sanoin että töin, niin\npaljon kuin kykeni. Siihen seurusteluun luultavasti lahoi hänen\naikeensa siirtyä kolmannelle luokalle. Kävijäin joukossa oli m.m.\nkolmannen luokan oppilas Juho Klemetti (sittemmin Jousimaa) Vihannin\nAlpuan kylästä, erittäin lahjakas poika, jonka uran ylioppilasvuosina\nkeuhkotauti katkaisi. Hänpä oli jo selvillä poliittisistakin asioista,\nselitellen \"nuorsuomalaisuutta\" ja \"vanhasuomalaisuutta\", ja ilmoittaen\nehdottomasti kuuluvansa jälkimmäisiin. Mutta kirjallisuudesta ja\nsanomalehdistä Wilkunakin oli jo näitä asioita uumoillut ja ilmoitti\npuolestansa jyrkästi lukeutuvansa edellisiin.\n\nWilkuna lukikin Raahessa ollessaan enemmän muuta kuin läksyjään, joiden\nvalmistaminen ei tuottanut hänelle suurta vaivaa. Hän käytti erittäin\nahkerasti kaupungin lainakirjastoa, lukien mieluimmin historiallisia\nkirjoja. Suomalaisuuden asia oli hänelle selvinnyt. Kun ruotsinmieliset\nvoittivat Raahen valtuuston vaaleissa, piirusti Wilkuna silloin\nvälitunnilla liidulla mustalle taululle ukkoja piirileikkiin,\nkirjoittaen reunaan: \"Raahen viikingit riemutanssissa voitostaan\".\nOpettaja Wangel, joka oli kiihkeä ruotsinmielinen, ei kuitenkaan\nasiasta välittänyt -- antoipahan vain pyyhkiä taulun puhtaaksi.\n\nToverillisen tarinoimisen lahjat olivat Wilkunalla jo tähän aikaan\nhuomattavat. Kerran hän jutteli seuraavan, kuten sanoi, oman keksimänsä\nfilosoofisen tarinan:\n\n\"Olipa kerran markkinat ja paljon kansaa oli koolla. Silloin eräs mies\npystytti torille taulun, jossa oli kirjoitus: 'Mikä on totuus?'\nVastauksia tuli monenlaisia, mutta ei taulun pystyttäjä hyväksynyt\nniistä ainoatakaan. Ihmiset aprikoivat kysymystä yhä enemmän,\nväittelivät keskenään, kiihtyivät ja rupesivat riitelemään. Tällöinpä\njärjestysvalta puuttui asiaan ja rupesi tutkimaan riidan syytä.\nLopputuloksena oli, että taulun pystyttäjä korjattiin putkaan julkisen\npahennuksen aiheuttamisesta. Ja se on totuuden etsijäin kohtalo\nvieläkin\".\n\nNiinpä kului vihdoin kevätlukukausi 1896 loppuun ja Wilkuna sai\ntodistuksensa. Asuntomaksua varten kotoa lähetetyt rahat oli tullut\nkäytetyksi muuhun ja kova pulma nousi siitä, miten saada asuntovelka\nsuoritetuksi. Pelastavana enkelinä saapui silloin häntä hakemaan kotiin\nAugust-veli, jolle asia täytyi tunnustaa. Ja veli maksoi velan kaikessa\nhiljaisuudessa, luvaten olla puhumatta isälle mitään. Olihan Kyösti\nhänen holhokkinsa, josta hän toivoi paljon ja joka oli häntä aina\nsuuresti huvittanut, m.m. lopettamalla kerran kirjeensä sanoilla:\n\"Felix, syntynyt 1879, kuollut 1942 Elimäen rovastina\". Koko suvun\nunelman täyttymys kangasti hauskasti ja lupaavasti tuosta\nallekirjoituksesta.\n\n\n6\n\nOulun suomalainen klassillinen lyseo oli näinä vuosina sellaisessa\njohdossa ja kunnossa, että olo sen oppilaana silloin säilyy\nunohtumattomana muistona. Rehtorina oli Mauno Rosendal, mies, jossa\nharvinaisiin opettajan lahjoihin yhtyi intomielinen ihanteellisuus\nkaikissa elämän oloissa, eräänlainen koko persoonallisuuden\nsuurenmoisuus, jolla on vähän vertaisiansa. Hänen palava\nuskonnollisuutensa, loistavat puhujalahjansa, hieno sivistyksensä,\njylhä, kuin Siinailta jyrisevä kiivautensa, huumorillekin altis\nlempeytensä, kaikki uhraava, laskelmia halveksiva, uskonnon\nsuoruuskäskyä noudattava isänmaanrakkautensa, erikoisesti massiivinen\nja raskas ulkonainen olemuksensa -- kaikki teki hänestä\npersoonallisuuden, jonka kulmilla viivähti jonkinmoista Michel Angelon\nMooses-haahmoa. Hänen vastustajainsa oli helppo luetella hänessä pieniä\nvarjopuolia -- kiivautta, epäkäytännöllisyyttä, ehkä jonkinmoista\nteatraalisuutta, täysin kypsän harkinnan puutetta poliittisissa\nasioissa --, mutta nuo viat häipyvät näkymättömiin kaiken sen suuren\nrinnalla, jota hänessä oli. Hänen oppilaansa, jotka kunnioituksella,\npelolla ja rakkaudella, jonkinmoinen pyhän arkuuden tunne mielessään,\nkuuntelivat hänen jylhän-yleviä esityksiään historian suurista\npersoonallisuuksista, esimerkiksi Martti Lutherista, ja jotka näinä\nalkavan poliittisen sorron vuosina saivat läheltä nähdä sen\nintomielisen, kaikkensa uhraavan isänmaallisuuden, jota Rosendal\nosoitti, ovat kypsyneinä miehinä ensimmäiset myöntämään, ettei heidän\nkohdalleen ole sittemmin sattunut toista suomalaista, jonka voisi\nnuorison kasvattajana, isänmaan ystävänä ja kaiken jalon ja korkean\nharrastuksen herättäjänä asettaa hänen rinnalleen.\n\nJa mitäpä siitä, jos Rosendal olikin, kuten on sanottu,\nehkä hiukan epäkäytännöllinen, niin kuin sopiikin miehelle, joka vain\ntoisella kädellä hoiti rehtorin käytännöllisiä tehtäviä, toisen\npiirtäessä paperille mielikuvitusrikkaan ja runollisen sielun\nuskonnollis-isänmaallisia ajatuksia siitä, \"sureeko Suomi Jumalan\nmielen mukaan\",[18] Olihan tälläkin Mooseksella rinnallaan Aaron,\nkätevä ja käytännöllinen, harvinaisen toimitarmoinen ja elämäntaitoinen\nvararehtori Sakari A. Westerlund, joka hänkin oli tavattoman etevä\nopettaja, ehkä metoodinsa tarkkuudessa ja tulosten täsmällisyydessä\nvielä etevämpi kuin Rosendal. Rinnastettuina nämä kaksi miestä olivat\nsamaa kuin aate ja käytäntö ovat elämässä: aate on runoutta, aina\njonkin verran todellisuuden yläpuolella, nähden suuret ääriviivat ja\nkauas; käytäntö on elämän todellisuutta, joka riisuu aatteen kotkalta\nliian löyhässä olevat höyhenet; molemmat ovat elämän sotapäälliköitä,\nedellinen ylimmässä esikunnassa, jälkimmäinen rintamalla.\n\nEräät muutkin Oulun suomalaisen lyseon opettajat ansaitsevat Wilkunan\nelämäkerran yhteydessä muistamista. Ensimmäisenä heistä mainittakoon\nlehtori Konstantin Hämäläinen, suomenkielen tutkija ja runoilija, jonka\npienessä ja heikossa ruumiissa hänen oppilaidensa mielestä asui\nsankarin henki, ja joka varsinkin etevällä historianopetuksellaan\nvaikutti herättävästi ja sytyttävästi. Laajasti lukeneena, sivistyneenä\nja harvinaisen kielitaitoisena miehenä -- hän taisi sujuvasti suomea,\nruotsia, saksaa, ranskaa ja venäjää -- tämä pienikokoinen ja\nkiivasluontoinen lehtori esiintyi oppilailleen jonkunmoisena\nsivistyksen ja kulttuurin huippusaavutuksena, johon suhtauduttiin\nerinomaisen suurella, pienen koomillisen mielikuvan höystämällä\nkunnioituksella. Hänen rinnallaan esiintyy toinen pienikokoinen, mutta\nvantterampi mies, matematiikan lehtori I.A. Rosenqvist, joka sittemmin\ntuli tunnetuksi innokkaana Turun yliopiston perustajamiehenä. Hänkin\nkelpasi todistukseksi siitä, että pienikokoiset miehet usein ovat\nkipenöitsevän kiivaita. Jäykällä, määräperäisellä hellittämättömyydellä\nhän ajoi matematiikan kurssin uhriensa päähän, ellei hyvällä, niin\npahalla. Klassillisen filologian rauhallinen maailmankatsomus oli taas\nsaanut edustajansa hyväntahtoisessa, suurikokoisessa ja komean\nnäköisessä lehtori Anton Oskar Forsmanissa, joka päätyönään opetti\nkreikkaa ja huvitti oppilaitaan joviaalisella toveruudella ja\ntosihomeerisilla vitseillä. Hänen rinnallaan työskenteli toinen\nklassikko, latinan lehtori Victor Nordlund, joka ainaisen leikin ja\npohjalla piilevän tuiman ja armahtamattoman toden avulla ajoi\nroomalaisten uljasta kieltä oululaispoikain päähän. Saksankieli oli\nneiti Maria Ryselinin hallussa, painuen uuraan opettajattaren\nhelliitämättömyyden avulla poikien tajuntaan syvästi ja\nperusteellisesti, huolimatta alituisista kurinpitojutuista.\nRanskankieltä opetti neiti Nanny Lilius, oppilaiden mielestä lehtori\nHämäläistä vastaava kulttuurisaavutus opettajahuoneen karsinan\npuolella, hieno \"ranskatar\", jonka jäätävä iva tehosi paremmin kuin\nkoululain synkimmät rangaistuspykälät. Ja ruotsinkieltä opetti lehtori\nK.E. Auer, koulun pisin mies, joka vaarui alituisesti leikin ja\nhermostuneen kiivauden välillä, ja jonka voimakas ääni kuului\nkaikkialle milloin mistäkin luokasta.\n\nJääköön tämä opettajien luonnehtiminen tähän. Jokainen koulujemme\nhistoriaa ja niiden opettajavoimia tunteva tietää jo yllämainittujen\nnimien perusteella sanoa, että Oulun suomalaisella lyseolla oli näinä\nvuosina harvinaisen hyvät opettajat, jotka taisivat hallita ja ohjata\nrunsaan oppilasjoukon parhaalla mahdollisella tavalla.\n\n\n7\n\nSyksyllä 1896 saattoivat sitten entiset oppilaat nähdä, että\nkolmannelle luokalle oli ilmestynyt uusi mies, päätä pitempi\ntovereitaan, puettuna ruskeanharmaaseen kotitekoiseen, ylähuulella jo\nkadehdittavan suuret viiksien alut. Hän oli kulmikas ja harteikas, pää\npyöreä ja pienehkö, suu suurehko, huulet paksut, nenänvarsi pamahtanut\nliian syvälle. Silmissä, jotka olivat hiukan kostean loistavat, oli\nrauhallinen, tyynesti tarkasteleva katse, josta väliin saattoi kuultaa\nikävystyminen ja alakuloisuuskin. Pian levisi hänestä tovereiden\nkeskuuteen tietoja ja kokemuksia. Saatiin yleiseksi hämmästykseksi\nnähdä, kuinka tämä uusi mies välitunnilla pihalla voimisteltaessa\nmitään sanomatta riisui takkinsa, astui vaatimattomasti rekin ääreen ja\n-- heitti komean jättiläisheiton, jollaiseen ylen harvat siihen aikaan\nkykenivät. Ja \"isolla pallolla\" oltaessa saattoi olla varma, että hän\nperisi voiton omalle puolueelleen, koskapa vastapuolueella ei ollut\nmiestä, joka olisi kyennyt heittämään raskasta palloa sellaisella\nvoimalla ja ottamaan vastaan sen läjähtävää iskua niin pelottomasti ja\ntyynesti kuin hän. Ja neljäsluokkalaisten oli syytä antaa\nkolmasluokkalaisten olla rauhassa, sillä muussa tapauksessa saattoi\ntämä uusi mies ilmestyä näyttämölle ja lujalla kädellä ja\njärkkymättömällä tyyneydellä opettaa häiriön tekijöille parempia\ntapoja. Mutta mitä varsinaiseen vihapäässä tapahtuvaan tappeluun tulee\n-- sellainen ei ollut Oulun lyseossa silloin mikään harvinainen tapaus,\npäinvastoin alaluokkalaisten kesken jokapäiväinen ja asiaankuuluva\nristiriitojen ratkaisukeino -- ei hän siihen tiettävästi milloinkaan\nantautunut, paitsi jos pienempiä tovereita oli suojeltava. Silloin hän\nheti malttiaan menettämättä alistui velvoittavaan toverilojaalisuuteen,\nosoittaen uhrautuvaa auttavaisuutta niin tässä kuin muissakin\nsuhteissa. Ja toveriensa yksimielisen koulupoikaihailun hän saavutti\nlopuksi sillä, että uskalsi tehdä tepposen itselleen Westerlundille,\npelätylle Sakelle, mikä oli ennenkuulumatonta. Järkähtämättömän tyynen\nja vilpittömän näköisenä hän nimittäin soitteli latinantunnilla\npulpetin laitaan pistämiään kynänterän kappaleita, Saken voimatta\ntarkimmallakaan kuuntelulla päästä selville, mistä tuo ääni tuli,\ntoverien jännittyneen kauhun vallassa odottaessa, mihin tämä lopuksi\npäättyisi. Soittajaa ei saatu ilmi, eikä viisas Westerlund välittänyt\nruveta asiaa sen enempää penkomaan. Kun vielä lisätään, että tulokas\npiakkoin joutui kiinni tupakanpoltosta, jolloin itse Mauno-rehtori\njylisten häntä kovisteli, ovatkin kaikki tärkeimmät piirteet Kyösti\nWilkunan tulosta Oulun kouluun luetellut. Se vain on vielä mainittava,\nettä tupakanpolttojupakan yhteydessä Rosendal tuli sanoneeksi luokan\nkuullen, että jos hän olisi huomannut alennetun käytösnumeron Wilkunan\nRaahen-todistuksessa, hän ei olisi häntä kouluun ottanut. Niin helposti\nWilkuna oli siis tulopäivän kiireessä rehtorin hajamielisyyden vuoksi\ntuosta kiusallisesta pykälästä suoriutunut.\n\nWilkuna asui aluksi kätilö Anna Jarvan luona, mutta muutti sittemmin\nsaman Itäissyrjäkadun varrella (n;o 18) asuvan merimies Abraham\nMattilan kotiin. Sekä ukko Mattila että varsinkin hänen emäntänsä Liisa\nolivat ankaria heränneitä ja siitä syystä Wilkunat mielellään\ntoimittivat Kyöstin heidän luokseen; he olivat myös Wilkunain tuttavia.\nSittemmin Wilkuna asui jonkin aikaa sukulaisensa asemamies Antti\nKaarlelan (Kauppureinkatu 20), ja muutaman lukukauden n.s. \"Perttusen\npuulaakissa\", erään vanhan rouva Perttusen luona, joka piti koululaisia\ntäyshoidossa. Viimeisen koulutalvensa (1902-3) hän asui rakennusmestari\nKronholmin talossa Kuusiluodossa, harvinaisen pienessä kamarissa, jonka\nlattialla mahtui ottamaan korkeintaan pari, kolme askelta. Kaikki nämä\nasunnot -- Mattilan vinttikamari, Perttusen puulaaki ja Kronholmin\npieni komero -- olivat erittäin mieluisia käymäpaikkoja, joissa\nnautittiin isännän toveruutta henkivästä olemuksesta, hänen terävistä\nja arvostelevista huomautuksistaan ja vuosi vuodelta yhä enemmän\nkehittyvistä kertojanlahjoistaan, jotka kuitenkin esiintyivät vain\nsilloin, kun seurassa ei ollut ketään hänelle vastenmielistä henkilöä.\nNämä paikat olivat myös joskus sattuvien punssikekkerien näyttämönä,\njolloin osanottajina oli vain niitä Wilkunan tovereita, jotka halusivat\nolla yhtä \"miehekkäitä\" ja \"kokeneita\" kuin hänkin. Eräs Wilkunan\ntoveri on kuvannut näitä yhteisiä aikoja seuraavasti:[19]\n\n\"Varhaisin muistoni Kyösti Wilkunasta on, että hän kouluaikana\nalaluokilla esiintyi hyvin vaatimattomasti pukuunsa ja muuhun nähden,\noli hiljainen, ja keskiluokilla erinomainen voimistelija. Esim. hänen\nerikoisliikkeensä rekillä, 'svunginsa', herätti yleistä ihailua.\nHänellä oli tapana tulla kouluunkin syksyisin pienet tohvelit\njaloissaan, voidakseen paremmin välitunneilla voimistella lyseon\npihalla olevissa voimistelutelineissä, erityisesti renkaissa ja\ntangossa, joksi silloin rekkiä sanottiin.\n\n\"Ensimmäinen Wilkunan persoonaa kuvaava tapaus sattui jo 4:nnellä\nluokalla oltaessa. Oli n.s. 'paha juttu' luokalla ja m.m. Wilkuna\njoutui yhdeksi syntipukiksi. Silloinen vararehtori, pikainen\nluonteeltaan (vaikka aina kuitenkin oppilaittensa parasta tarkoittava),\ntuli m.m. sanoneeksi Wilkunaa 'mätämunaksi'. Mutta tätä ei olisi\npitänyt tehdä, sillä siitä Wilkuna suuttui niin, että huudahti\nvararehtorille vasten silmiä: 'Vastaatteko puheenne!' Tämä oli meistä\ntovereista suoraa puhetta ja siitä hetkestä lähtien Wilkuna kohosi\nsilmissämme jonkunmoiseksi sankariksi. Pikainen, mutta viisas\nvararehtori selvitti asian näppärästi, mutta oli Wilkuna sitä ennen\nkirjoittanut vararehtorille kirjeen.\n\n\"Kouluaikana annetaan suuri arvo rohkeudelle ja sille, joka uskaltaa\n'riskeerata'. Eikä se riski lyseossa niin pieni ollutkaan. Erottaminen,\npahimmassa tapauksessa ainaiseksi, valtion kaikista kouluista, siis\nkoko kuvitellun kauniin tulevaisuuden romahdus, saattoi olla tuollaisen\n'riskin' seurauksena. Mutta tämä se lähensi tovereita toisiinsa. Siinä\noppi luottamaan toiseen tiukassakin paikassa. Ja tällaisena\nriskitoverina on Wilkuna säilynyt muistossani kirkkaana ja eheänä.\nKerran sattui eräs paha juttu. Syyllisiä koetettiin saada selville\nerityisissä tutkinnoissa, mutta asia ei selvinnyt. Opettajakunta kutsui\nusein erään oppilaan luokseen kuulusteltavaksi, sillä tiedettiin, että\ntämä varmasti tiesi syyllisen. Mutta hän ei koko tiukan tutkinnon\naikana antanut muuta vastausta kuin että hän kyllä tiesi syylliset,\nmutta ei tule koskaan niitä ilmaisemaan. Tämän hän teki siitä\nhuolimatta, että hänet uhattiin erottaa koulusta. Hän ei siis\nvalehdellut, mutta ei ilmaissut toveriaankaan. Syyllisiä ei saatu\nselville. Mutta ellen erehdy, ilmoittivat syylliset sitten itse\njälestäpäin tekonsa. Tätä tapausta Wilkuna ihaili usein sekä koetti\nanalyseerata meille tuon ryhtinsä säilyttäneen koulupojan sielunelämää\nkovan tutkinnon aikana.\n\n\"Yksi tavallisimmista 'riskeistä' kouluaikana oli tupakanpoltto. Tästä\nmuistan erikoisen mielenkiintoisen tapauksen, joka kuvaa Wilkunan\nluonnetta ehkä paremmin kuin pitkät kirjoitukset. Kävelin Wilkunan\nkanssa syrjäkadulla ja keskustelumme koski maaseudulla yleisesti\nesiintyvistä haamu- ja kummitusjutuista tehtäviä päätelmiä. Molemmilla\nmeillä oli paperossit, 'armirot', suussa ja juuri tupakanpolton takia\npoikkesimme syrjäkadulle, saadaksemme rauhassa keskustella. Jo etäämpää\nhuomasimme vastaamme tulevan erään ankaranpuoleisen opettajamme,\njolloin aivan vaistomaisesti pistimme paperossit taskuumme ja\nsivuutimme hänet onnellisesti. Mutta Wilkunalle tuli äkkiä kuin\nsuuttumuksen puuska ja pysähtyen hän selitti, että oli raukkamaista\nnäin pistää paperossit taskuun ja siten orjailla opettajan edessä ja\nsamalla pettää häntä. Hän suoraan sanoen kimmastui ja niin teimme\nyhteisen päätöksen kävellä palavat paperossit suussa läpi Kirkkokadun,\njossa siihen aikaan illalla koko koulunuoriso oli kävelyllä ja varmasti\nopettajiakin. Se oli 'riskiä', mutta niin oli päätetty. 'Ravanderin\nnurkassa' sytytettiin paperossit ja niin käveltiin, tupakoitiin ja\nsauhuutettiin koko Kirkkokatu pitkin pituuttaan välittämättä mistään\nmitään. Varmasti yksi opettaja, ei aivan ankarimpia, huomasi meidät,\nmutta ei hänkään, ehkä röyhkeydestämme hämmästyneenä, puhunut meille\nmitään. Riski oli sivuutettu, sekavin tuntein tosin, ja Wilkuna oli\nsaanut taasen mielenrauhansa. Istahdimme sitten puiston penkille, jossa\nWilkuna makeasti nauroi tälle tupakka-kujanjuoksulle ja huomautti, että\noli siinä kerraksi riskiä\".\n\nLyseon rangaistuskirjassa on Wilkunan kohdalla kaksi merkintää:\nkolmannella luokalla (26/11 96) \"sopimaton käytös ja valhe, 2 t.\njälki-istuntoa\", ja neljännellä luokalla (22/10 97) \"petos, 2 t.\njälki-istuntoa\". Pahasti ei osune harhaan se selitys, että näissä\nrikkomuksissa kuvastuu tuo yllä esitetty Wilkunan käsitys sekä\n\"riskistä\" että varsinkin \"toveruuden vaatimuksista\".\n\n\n8\n\nWilkuna oli lahjakas oppilas, jolle ei koulunkäynti Oulussakaan\ntuottanut mitään vaikeuksia, Hänen ensimmäinen lukukautensa päättyi\ntodistukseen, jonka keskiarvo oli 8,5; hänellä on siinä arvosanoina\nm.m. suomenkielessä, latinassa ja aritmetiikassa 10; uskonnossa,\nhistoriassa ja eläintieteessä 9; ruotsinkielessä 5 ja kasvitieteessä 6.\nNämä viimemainitut aineet siis tarvitsivat parantamista, ja\nkevätlukukauden todistus (1897) osoittaakin, että oppilas oli\nkiinnittänyt asiaan huomiota: edellisessä hänellä on arvosanana 8,\njälkimmäisessä 7. Kun muistaa, mitä vaikeuksia ruotsinkieli tuotti niin\nsupisuomalaisille pojille kuin Wilkunakin oli, ja vielä lisäksi sen,\nkuinka ankara vaatimuksissaan ja niukka arvosanoissaan tämän kielen\nsilloinen opettaja Anton Karsten (ennen mainittu Auer tuli myöhemmin)\noli, täytyy Wilkunan saavutusta pitää huomattavana; sitä korkeamman\narvosanan saattoi ylipäänsä saada vain oppilas, joka käytännöllisesti\nedes jonkin verran osasi ruotsia. Mitä kasvioppiin tulee, ei toisesta\nkoulusta saapunut ja siis maisteri Antti Helaakosken antamaa,\nperusteellista, erikoisen opetusmenettelyn kautta rakennettua pohjaa\nvailla oleva oppilas voinut siinä menestyä -- saipa olla kiitollinen,\njos selvisi edes jotenkuten niistä alituisista kasvianalyyseistä,\njoilla Antti-maisteri enimmäkseen kolmannella luokalla piti poikia\nkireällä. Se, että arvosana siinäkin aineessa nousi, osoittaa vakavaa\nharrastusta. Historia on kohonnut 10:ksi, mutta aritmetiikka on\nlaskenut 8:ksi; uusi aine, geometria, on arvosteltu 9:llä, voimistelu\n10:llä. Keskiarvo on 8,9.[20]\n\nNeljännen luokan kevättodistus (1898) osoittaa yhä jatkuvaa ja\nkiihtyvää harrastusta, kuten seuraava Wilkunan papereissa säilynyt\n\"lupauskirja\" todistaa:[21]\n\n\"Oulussa, 14 p. huhtik. v. 1898. Tänä torstai-iltana, 14:nä p:nä tätä\nhuhtikuuta, vannon minä Kyösti Felix Wilkuna kaiken sen kautta, mikä\nminulle on pyhintä ja kalleinta tässä maailmassa, että minun on\nponnistettava koko voimani ja pinnistettävä henkiset kykyni L.B.\nBergdahlin syrjäyttämiseksi primuksen paikalta sekä itseni siihen\nasettamiseksi. Tähän on tämän jäljellä olevan lukukauden aikana minun\nuhraaminen ja käyttäminen kaikki neuvoni, kaikki voimani, kaikki kykyni\nja kaikki, mikä voi olla hyödyksi sen asian edistämisessä. Ja tänä\niltana heitän tupakanpolton pois. Kaikkien aatosteni päämaalina ja\npyrintöjeni tarkoituksena olkoon primuksen paikka ja Bergdahlin\nsyrjäyttäminen. Jolleivät nämä pyrinnöt toteudu, niin minussakaan ei\nole enää elämisen varaa. Jos pyrintöni toteutuu, jonka kovan onnen\nuhallakin uskon tapahtuvaksi, niin on tämä avattava tutkintopäivänä klo\n7 illalla A. Annalan, J. Klemetin ja Y. Heilalan läsnä ollessa. Huom.!\nSilloin on myös pidettävä pienet kekkerit. Kyösti Felix Wilkuna.\"\n\nTämän jylhän lupauksensa, johon kiihoittimena ei niin paljon ollut oma\nkunnianhimo kuin toverien vaatimus, että Wilkunan oli näytettävä, mihin\nhän todella kykenee, hän sulki kirjekuoreen, kirjoittaen päälle:\n\"Avattava tutkintopäivänä klo 7 i. v. 1898\". Ja myöhemmin lupaustaan\nkatsellessaan hän kirjoitti samaan paperiin seuraavat ylpeät sanat:\n\"Tämä toivo toteutui -- kaunis todistus siitä, mitä voi saada aikaan,\nkun todella tahtoo. Oulu, 7/12 1899\". Todistuksen keskiarvo onkin 9,4;\nruotsinkielikin on arvosteltu 9:llä ja kasvitiede 8:lla, mikä on alin\nnumero. Viidessä pää-aineessa on korkein arvosana.\n\nTämä jäi Wilkunan parhaimmaksi koulusaavutukseksi, sillä viidennen\nluokan aikana, vv. 1898-99, hänen luonteensa irtautui siihen saakka\nkestäneestä kodinvaikutuksesta vieden miehensä vaikeisiin\nristiriitoihin ja kouluetevyyden vähäksymiseen. Hänen miellyttävä\ntoverinsa L.B. Bergdahl otti tyynesti paikkansa takaisin, eikä Wilkuna\nvälittänyt enää tehdä sitä riidanalaiseksi. Päästötodistuksessa\nviidenneltä luokalta keskiarvo on 7,8, kuudennelta 7,3 ja seitsemännen\nluokan syyslukukaudelta, jonka jälkeen hänen koulunkäyntinsä keskeytyi,\n7,5. Kaikkina näinä vuosina hänellä on suomenkielessä kiittävä\narvosana, ja samoin ainekirjoituksessa, paitsi yhtä kertaa, jolloin se\non 8. Historiassa on arvosana koko ajan kiittävä. Muissa aineissa on\nyleisin arvosana tyydyttävä, ruotsinkielessä kerran välttävä.\nPäästötodistuksessa kuudennelta luokalta on saksankielessä arvosana 4,\neli siis ehdot. Opettajatar Maria Ryselin ei parhaista tarkoituksistaan\neikä etevästä opetuksestaan huolimatta onnistunut aina saamaan\nkurinpitoa tyydyttävälle kannalle, mistä oli seurauksena se, että\npääasiaksi oppilaille väkisinkin tahtoi tulla kaikkinainen kujeilu,\noppimisen jäädessä sivuasiaksi. Kun Wilkuna syksyllä 1900 ilmestyi\nseitsemännelle luokalle, ei neiti Ryselin häntä sinne hyväksynyt, koska\nWilkuna ei ollut tyydyttävästi tehnyt tiliä tuosta nelosestaan.\nVäkivaltaisesti Wilkuna kuitenkin piti paikkansa, suostumatta menemään\ntakaisin kuudennelle luokalle, ja tähän neiti Ryselin vihdoin tyytyi.\nTässä menettelyssään Wilkunalla muuten oli tukenaan rehtori Rosendalin\nhiljainen kannatus. Tällä lukukaudella Wilkuna sitten paransi\nkäytöstään neiti Ryseliniä kohtaan ansaitsemalla häneltä tyydyttävän\narvosanan. Kuten myöhemmin nähdään, tuli saksankieli Wilkunalle\nomituisella tavalla kohtalokkaaksi.\n\nKuten sanottu, hänen todistuksensa viidenneltä luokalta alkaen\nosoittavat hänen luopuneen kouluetevyyden laakerien saavuttamisesta.\nSiihen saakka se ja kirjallisuuden lueskelu sekä tavallinen, iloinen ja\nhuoleton koulupoika-elämä olivat häntä tyydyttäneet, ja asiaa omasta\npuolestaan harkitsematta hän oli vastaväitteittä alistunut isän\nsuunnitelmaan papiksi rupeamisesta. Mutta viidennellä luokalla hän jo\noli yhdeksäntoista vuoden vanha, oli lukenut paljon ja tunsi mielessään\nlevottomuutta ja kapinallisuutta. Se aika, jolloin hän kodin piirissä\nhartaana körttipoikana oli unessaan nähnyt isoisänsä ja Lutherin, ja\ninnostuen ajatellut papin uraa, jopa pitänyt joskus rippikouluakin, oli\nnyt häipynyt menneisyydeksi, jonka ajatuksia ja naivin hartaita,\nkritiikittömiä uskonnollisia tunnelmia hän ei enää hyväksynyt.\nTällainen kapinallisuus on nuoruuden murrosiässä hyvin yleistä, ja kuta\nvoimakkaampi tunteiltaan ja intohimoiltaan luonne on, sitä tiukempi on\ntämä elämän ensimmäisessä käänteessä tapahtuva taistelu, Kyösti Wilkuna\noli tätä ennen ollut yleensä rauhallinen ja sopuisa; iloisuus ja\nhuumori sekä -- mieluisessa seurassa varsinkin -- vilkas puheliaisuus\nolivat olleet hänelle kuvaavia ominaisuuksia, joskin väliin\nalakuloinen, murjova mietiskelykin sai vallan. Mutta yläluokilla\nalkoivat erikoisuudet yhä enemmän esiintyä: iloisuus, puheliaisuus ja\nhuumori säilyivät ja kehittyivät, mutta rajoittuivat yhä enemmän\nilmenemään vain hänelle täysin mieluisessa seurassa; vaistomainen\nvastenmielisyys eri henkilöitä kohtaan, hänen usein voimatta tarkemmin\nsen syytä selittää, kehittyi jyrkäksi ja hyvin kuvaavaksi piirteeksi,\nsamalla kuin ystävyyden tunteet mieluisia tovereita kohtaan\nvastapainoksi yhä herkistyivät; taipumus alakuloiseen masentuneisuuteen\nja saamattomuuteen sai yhä suuremman vallan, alkaen usein aivan\nmitättömistä ja hänelle itselleenkin käsittämättömistä syistä; luonteen\ntyyneys pysyi näennäisesti vallalla, mutta pohjalla asui ankara\nkiivaus, joka vastenmielisen seikan tahi henkilön liikkeelle panemana\nsaattoi puhjeta räjähdysmäiseen suuttumukseen. Tietoisuus omasta älystä\nja usko sen terävyyteen, voimistelun ja kesäisin harjoitetun\nruumiillisen työn ja uinnin karaisema ruumis ja sen animaalinen\nelämänhalu yhtyneenä uusiin tietoihin ja mielikuvituksen maalailemiin\ntulevaisuudennäkyihin, kasvava, kodin ahtauden yhä lisäämä vapauden\nvaatimus, kokonaan muuttunut ajatustapa uskonnon asioissa, kiihkeä\nrakastuminen -- kaikki tämä synnytti hänessä ikävöivän ja kaipaavan\nlevottomuuden, joka teki hänet kärsimättömäksi ja malttamattomaksi,\nTämän tunnelman vallassa hän yläluokilla kirjoitti seuraavan\nitsetunnustuksen tapaisen palasen, jossa voi olla jonkin verran pojilla\nhyvinkin yleistä hurjuusteeskentelyä, mutta joka silti on kuitenkin\npohjaltaan totta:[22]\n\n\"Hurja minä olen ja hurjaksi minua sanotaankin. Miksi Luoja loi minut\nniin hurjaksi, niin tuntehikkaaksi, minun ajatukseni niin ylen\nkorkeiksi, ettei niillä ole äärtä eikä rajaa? Vaikka tunnen sydämessäni\nmitä syvintä rakkautta kallista isänmaatani kohtaan ja mitä suurinta\ninhoa ja vihaa sen sortajia vastaan, niin kuitenkin halajaa mieleni\nmaailmalle, kauas, kauas pois täältä, maailman tuulien tuuditeltavaksi,\nmaailman aaltojen ajeltavaksi. Kuin koski kalliota vastaan kuohuu minun\nhurja mieleni. Koskeksi olen luotu, enkä taida tyynenä lampena levätä.\nKuin höyhen tuulessa, joka kulkee ilman mitään suuntaa tai päämäärää,\non myös minun mieleni. Se tahtoo nähdä maailman joka puolelta, se\ntahtoo katsoa sitä ja tulevaisuutta silmiin, se tahtoo kulkea meriä,\njoiden rajana on Okeanon kolkko virta, ja lopuksi kaikkea, mitä maailma\nvoi tarjota; se tahtoo maailman opettajakseen, haluten siitä vastinetta\nja tyydykettä itselleen. Ja jollei se sitä löydä, niin se kiroo koko\nmaailman yhden ainoan hetken tähden...\"\n\n\n9\n\nWilkunan luonteen kehittyminen edellä kuvatulla tavalla tuotti hänelle\nkouluaikana muutakin vahinkoa kuin arvosanojen alenemisen. Pitäen\nitseään jo täytenä miehenä hän elämässään halusi käyttää miesten\nkaikkia vapauksia, oivaltamatta kuitenkaan, mitä vaaroja noihin\nvapauksiin sisältyi. Hänen suhteensa nuorempiin tovereihin oli hyvä,\nmutta siinä ohessa silti jollakin tavalla ikäänkuin tekovanhasti\nisällinen ja hymähdellen ymmärtävä. Tästä oli seurauksena, että hän\nvähitellen tuli ottaneeksi arvostelevan ja ivallisenkin kannan asioissa\nja yrityksissä, joissa ei mitään ivattavaa ollut. Näin hän esim.\nkonventissa tuli esiintyneeksi syrjemmässä pysyvänä arvostelijana,\nkooten ympärilleen ne, jotka samalla tavalla tahtoivat osoittaa\nmiehekkyyttään jonkinmoisella varhaisvanhalla kyynillisyydellä. Täten\nhänen läheisimmäksi toveripiirikseen tulivat ne, joiden kanssa hänellä\npohjaltaan oli hyvin vähän yhteistä, ja täten hän usein surmasi\nitseltään monet kohottavat ja innostavat hetket, koululaisten\nensimmäiset aatteellisesti kirkkaat elämännousut, joita kyllä voi sanoa\nnaiveiksi ja lapsellisiksi, mutta jotka silti ovat kasvattavia ja\njalostavia. Esimerkkinä tästä kielteisyydestä voidaan mainita m.m. se\npilkka, jota eräiden konventtilaisten muodostama n.s. puhujayhdistys\nsai näiden kyynikoiden puolelta osakseen. Koska Oulun lyseossa ei\nainakaan siihen aikaan annettu minkäänlaista opetusta oikeassa\nlukemisessa ja julkisessa esittämistaidossa, olivat muutamat oppilaat,\nkummastuksekseen huomattuaan, kuinka esim. konventin vieraina olleet\nLimingan kansanopistolaiset kykenivät hyvin ja johdonmukaisesti\nväitteensä esittämään, perustaneet yhdistyksen, jossa vuorotellen\nlukivat, lausuivat runoja ja pitivät puheita, koettaen niitä\narvostelemalla kehittää oikeata taitoa. Mutta tämä tunnahti toisista\noppilaista itserakkaalta ja naurettavalta, ja seurauksena oli\nalituinen iva. Yhdistykseen kuuluminen vaatikin itsenäisyyttä ja\nluonteenlujuutta. Tällä älköön sanottako, että Wilkuna olisi ollut\nerikoisemman huomattava pilkkaaja, sillä niin ei ollut, mutta silti\ntunnettiin hänenkin kuuluvan n.s. \"vällöttäjiin\", eli tovereihin, jotka\nkernaasti naureskelivat tällaisille suurellisille puuhille.\n\nKonventin lehteen, _Valon Terhoon_, Wilkuna kirjoitteli\nkaunokirjallisia ja aatteellisia paloja, (joista myöhemmin), sekä\nlisäksi kerran poleemisen kirjoituksen. Väittely koski itse lehteä,\ns,o. sitä, miten saada siihen kirjoituksia. Nykyinen pappi Johan\nLeonard Seppänen ehdotti syyslukukaudella 1900, että koska lehdessä\nkäsitellyt aiheet olivat useimmiten samanlaisia, mikä osoitti, ettei\nniitä osattu valita, kunkin toimitusosaston piti esimiehensä johdolla\npitää kokous, jossa jokainen osaston jäsen saisi tehtäväkseen\nkirjoittaa jonkin pätkän siltä alalta, minkä hän katsoisi sopivaksi ja\nmihin hänellä itsellään olisi halua. Koska kirjoitusten julkinen,\nkonventissa tapahtuva arvostelu oli monelle yrittäjälle kovin\nmasentava, kirjoittaja kehoitti alistamaan \"pätkät\" ensin\npuhujayhdistyksen käsiteltäviksi ja antamaan sille määräysvallan, oliko\nne lähetettävä Valon Terhoon vai ei. Tässä sinänsä käytännöllisessä ja\nhyvää tarkoittavassa ohjelmassa oli nyt jotakin, joka ilmeisesti\nloukkasi Wilkunan vapaudentunnetta. Hän ei hyväksynyt siinä esiintyvää\najatusta aiheiden jonkinmoisesta \"määräämisestä\", vaan tahtoi säilyttää\nkirjoittajain oman valintavapauden. \"Tottakai jokainen parhaiten\ntietää, miltä alalta hän parhaiten pystyy kirjoittamaan... Siihen, että\nkirjoituksesta sattuu tulemaan mitätön, ei suinkaan ole syynä se, että\naihe olisi huonosti valittu, vaan kirjoittajan huono kynäkyky.\nTerveellisintä siis on, että aineen valitseminen on kunkin oma asia\",\nPuhujayhdistystä koskevasta ehdotuksen kohdasta kirjoittaja, joka\nkäyttää nimimerkkiä \"Sepeteus\", lausuu m.m.: \"Mahtaneeko olla\noikeutettua, että P.Y., jonka kokouksissa tavallisesti on noin\npuolikymmentä jäsentä kerrallaan saapuvilla, asettuu jonkinlaiseksi\nauktoriteetiksi konventin suhteen? Ainakin tämän kirjoittajan mielestä\non konventin arvoa loukkaavaa, että sen sanomalehteen tulevat pätkät\novat P.Y:n punaisella musteella korjatut...\"\n\nAhkerammin kuin Valon Terhoon, Wilkuna kirjoitteli _Veitikkaan_,\nkonventin pilalehteen. Tämän julkaisun päätehtävänä oli ivailla\nopettajia sekä runo- että suorasanaisessa ja näytelmämuodossa.\nTavallisesti nämä sepustukset olivat sellaisia, että lehti luettiin\nvasta kuraattorin, Westerlundin, poistuttua. Wilkuna otti ahkerasti\nosaa Veitikan toimittamiseen kirjoitellen siihen m.m. näytelmiä\nMaijasta (neiti Ryselin), Moonikasta (rehtori Rosendal), Sessasta\n(neiti Lilius) j.n.e. Veitikan kirjoituksia ei liene säilynyt. Oi te\nonnelliset poikuuden ajat! tekee mieli huudahtaa ajatellessa noita\ntalvisia iltahetkiä, jolloin suloisessa toveruudessa istuttiin yhdessä\nja kuunneltiin Veitikan silloin niin verrattomilta tuntuvia vitsejä,\nkäytiin pimeässä luokkahuoneessa salaa tupakoimassa, samalla kuin\nSaken ankara haahmo kummitteli mielessä aiheuttaen selkäpiissä\nnautintorikasta, kauhunsekaista jännityksen tunnetta... ja jolloin\nlopuksi painuttiin peräpohjolan hirmuiseen pyry-yöhön tahi alakuloiseen\nkuutamoon, kiertämään \"serenaadille\"...\n\n\n10\n\nValtiollisen sorron alkuvuodet sattuivat Wilkunan kouluaikaan. Jo sen\nensimmäiset merkit herättivät Oulun lyseossa aivan erikoista\nmieltenkuohua, sillä asettuihan rehtori Rosendal Pohjois-Pohjanmaalla\npassiivisen vastarinnan johtoon, ruveten persoonallisuutensa koko\nintomielisellä voimalla ja arvovallalla herättämään kansalaisia\nisänmaalliseen tietoisuuteen. Hänen esiintymisensä ei ollut politiikkaa\nsen sanan tavallisessa eikä varsinkaan nykyaikaisessa merkityksessä,\nvaan suoraa ja avointa nousua sortajaa vastaan jonkinmoisessa\nprofeetallisessa, israelilaisessa hengessä. Rehtori Rosendalin aseina\nolivat laki, oikeus ja jumalansana, ja luottaen niihin kuin kallioon\nhän kuvaannollisesti sanoen ilmestyi kuin Israelin profeetta\njumalattoman Ahabin hoviin, singotakseen vääryydentekijää vastaan\nvaroituksen, uhkauksen ja tulevaisen koston nuolia.\n\nKun tiedot ensimmäisistä jyrkistä sortotoimenpiteistä, esim. helmikuun\nmanifestista, saapuivat Ouluun, ne vaikuttivat aivan tyrmistyttävästi.\nIhmisten mielentila oli silloin erikoinen, jopa eriskummallinen. Siihen\nsaakka oli eletty rauhassa ja tuudittauduttu vuosikymmenien\nkasvattamaan turvallisuudentunteeseen. Mitään korkeampaa poliittista\nohjelmaa ei ollut: toivomusten ylin raja oli saada edelleenkin olla\nrauhassa; oltiin vaatimattomia ja nöyriä, kuten virressä sanottiin:\n\"Vähäinen meidän kansa on, maailman silmiss' arvoton\". Kun sitten\nensimmäiset iskut tulivat, oli ensin seurauksena tuskan ja epävarmuuden\ntunne, johon sekaantui jonkinmoista hurskasta oikaisun ja koston\nodotusta \"iankaikkisten voimien\" puolelta; pian liittyi tähän hienoa ja\nviehättävää marttyyriuden makua, ja lopuksi kaukaista, vaistomaista\nylpeydenkin tunnetta siitä, että oltiin valtiollisen sorron alaisina.\nTästä rupesi hiljalleen heräämään uutta poliittista itsearviointia:\nehkäpä siis emme olekaan niin vähäpätöisiä, koska meitä kerran\nkannattaa sortaakin? Tottumattomuus toimimaan tällaisissa oloissa oli\nilmeinen, arkuus aivan hämmästyttävä: yksi santarmi ja yksi ilmiantaja\nkykenivät terrorisoimaan kymmenet tuhannet. Satapäinen huhu ja juoru\naloitti työnsä.\n\nTämä sähköinen tunnelma kuvastuu eräästä Wilkunan kirjekatkelmasta\nAugust-veljelleen.[23] Hän kertoo siinä m.m.:\n\n\"Eilen saapui tänne Ouluun huhu, että arkkipiispa Johansson on vangittu\nrohkeutensa tähden. Mutta myöhempien tietojen mukaan siinä ei ole\nperää; kaikissa tapauksissa Johansson on joka hetki vaarassa, sillä\nhänen ylevän jäykkä, isänmaallinen mielensä on tunnustettu, ja sanotaan\nhänen päättäneen henkeen ja vereen asti puolustaa oikeaa asiaa, sekä\ntehneen jo testamenttinsa sattuvien tapahtumien varalta. Nämä ovat\ntietysti huhuja, joihin ei kovinkaan ole luottamista... Nuuskijoita\nkuuluu liikkuvan joka nurkassa, niin ettei kolme henkilöä uskalla\nvapaasti puhella valtio-asioista... Tänne Ouluunkin on varmasti\nsaapunut venäläisiä nuuskijoita, niin ettei tiedä, milloin alkaa miehiä\nkadota... Malmbergin Väinö oli äsken täällä ja kun puheltiin, niin piti\njo kurkistaa ikkunasta ulos, etteihän siellä vain nuuskija liiku. Kun\ntuli sähkösanoma, että keisari on peruuttanut perustuslait, niin olivat\nrehtori Rosendal ja Kaiun toimittaja Kivekäs yhdessä itkeneet. Ne ovat\nsemmoiset isänmaan miehiä! Vielä eräs seikka, josta ei sanaakaan\nkellekään. Rehtori oli muutamana päivänä siepannut isällisessä vihassa\nkeisarin kuvan, repinyt sen palasiksi ja paiskannut takkaan. Tämä asia\non yleisenä puheena kaupungilla ja koska täällä on venäläisiä\nnuuskijoita, niin on syytä pelätä, että rehtori vangitaan ehkä vielä,\njosta kuitenkin Jumala häntä varjelkoon. Huom.! Ei sanaakaan näistä\nasioista kodin ulkopuolella. Ei tiedä, mitä voi sattua\".\n\nKirjeessä on seuraavat reunakirjoitukset: \"Alas Bobrikoff! Eläköön\nSuomi! Saisi repiä keisarin kuvat seiniltä pois. Eläköön isänmaa,\neläköön!!!!!! Ensimmäisenä minäkin olen taistelussa, jos sota\nleimahtaa. Eläköön isänmaa, kuolkoot sortajat!\"\n\nSilloisten nuorukaisten ensimmäinen vakava ristiriita sortajavallan\nkanssa, asevelvollisuus, ei sattunut Wilkunan kohdalle, sillä\nvanhempana hän joutui viimeiseen lailliseen kutsuntaan, tullen\nhyväksytyksi ja päätyen niiden joukkoon, joiden olisi tullut mennä\nLappeenrannan rakuunarykmenttiin. Kutsuntalakkojen aikana hän otti osaa\ntoimintaan laittomia kutsuntoja vastaan kotiseudullaan. Hänen koulussa\nollessaan ei puolueristiriita vielä päässyt ulottumaan erikoisemman\nsyvälle nuorisoon, jonka mielialaa kuvaa parhaiten hehkuva\nvenäläisviha. Kuinka muuten olisi voinut ollakaan, varsinkin tässä\nkoulussa, jonka kunnioitettu ja rakastettu rehtori pian eroitettiin\nvirastaan ja lopuksi karkoitettiin maanpakoon.\n\nYlläkerrotun yhteydessä mainittakoon muutama sana Wilkunan kotiseudulla\nnäinä vuosina ilmenneestä \"aktivismista\", koska se ennustavasti\nviittasi tulevaisuuteen ja oli varmaan Wilkunalle hyvin läheinen asia.\n\nVuoden 1900 tienoilla -- buurisodan innoittamana -- perustettiin\nNivalaan ampumaseura, jonka \"salaisena tarkoituksena oli harjoittaa\njäseniään ampumaan yhtä tarkasti ryssiä kuin buurit englantilaisia\".\nSeuran johtajina toimivat nimismies E. Petterson sekä kauppiaat H.\nVäänänen ja P. Korva; mukana olivat myös silloisen kirkkoherran, Kl. E.\nHohenthalin pojat, joista myöhemmin Lennart-niminen tuli erikoisesti\nkuuluisaksi prokuraattori Soisalon-Soinisen ampujana. Seura osti\nhankkimillaan varoilla metsästyskivääreitä, joita sitten annettiin\npalkintoina parhaille ampujille. Ampumaharjoituksia seuralla oli\nainakin kahtena kesänä sunnuntai-illoin milloin milläkin syrjäkylällä\nja pitäjänkulmalla. Parhaana ampujana tuli maineeseen seppä Jaakko Pyy.\nKuvaavana piirteenä seuran toiminnasta ja mielenlaadusta mainittakoon\nseuran ensimmäisten asevelvollisuuslakkojen aikana v. 1902 järjestämä\nmielenosoitus \"sotakomisariukselle\", joka oli matkalla pitäjän läpi\nHaapajärvelle kutsuntaa toimittamaan. Seura oli kokoontunut\nKarvoskylälle Palosaaren pihaan, ja kun komisarius ajoi talon kohdalla,\nalettiin kilvan ampua maaliin. Kerrotaan komisariuksen hermostuneena\ntiedustelleen ampumisen syytä hiukan yksinkertaiselta kyytimieheltään\nja saaneen vastaukseksi: \"Ne opettelevat puureiksi\".[24]\n\n\n11\n\nWilkuna kirjoitti kotiinsa harvoin ja haluttomasti. Kun August-veli\nhäntä siitä nuhteli, hän vastasi (7/3 1898):\n\n\"Vasta viime nipukassa on tapani huikata... Koulussa on mennyt kaikki\nhyvin, kuten sopii odottaakin. Haiskahtanee tässä hieman oma kiitos,\nmutta itsepä hänet parhaiten tiennen. Raha-asioissa myös olen voinut,\nkuten minulta sopii odottaa. Kun saan rahakirjeen kotoa, niin maksan\nheti Mattilaan, koska en ollenkaan voi mennä takuuseen itsestäni ja\nhatarasta rahamassistani. Tunnen siis itseni siinäkin asiassa\nperinpohjin. Niin, sitten kun olen tehnyt suorituksen ulosteoistani,\nkannan hyvällä omallatunnolla laihaa kukkaroani, jossa ainoastaan pieni\npenninhyrrä pitää hiljaista rapinaa, tuo kunnon penni, joka muiden\nrahojen pois luisuessa aina jää jäljelle. Tehneekö hän sen sitten\nystävyydestä minuun, vai oman pienuutensa häveliäisyydestä, siitä en\nole varma\".\n\nHänen rahapulansa olikin vakinainen; jos joku hänen yhtä rikas\ntoverinsa sattui pyytämään häneltä joskus pientä lainaa, hän vastasi\njärkähtämättömän tyynesti: \"Saccus meus plenus est areanarium\" --\n\"Kukkaroni on täynnä hämähäkinverkkoja\".\n\nToisen kerran hän saattaa kertoa kotiväelle hauskojakin asioita, kuten\nesim. Elias-ukon tulosta Ouluun:\n\n\"Viime pyhä iltana menin asemalle ilman vaan katsomaan, kun tuli\nmarkkinamiehiä... Ja -- tuolta tulee Elias-ukko, etukumarassa, laukku\nselässä, ja käynnissä sama tahti, joka hänellä on tervahytillä ja\ntiiliuunilla. Hän huomaa minut ja kaukaa ojentaen kätensä lausuu:\n'Terveisiä Nivalasta. Lähdin junakyytiä ottamaan niin'. Otan korin\nkäteeni ja niin mennään Mattilaan. Porstuassa tuli emäntä vastaan. Ukko\nsanoi terveiset Nivalasta ja kysyi heti: 'Saisikohan talossa olla\nkortteeria?' ja sen enempää emännän porinoita kuuntelematta kapusi\njäljestäni vinttikamariin. Siellä istui hän tuolille ja sytytti piipun,\ntuon pitkävartisen pyhäpiipun, joka on aina arjet sängyn alla\ntupakkipöntössä. Sitten hän asettuu kyynärpäät polvien nojassa pahalta\nkärähtäviä kessuja vetelemään ja puhuu harvakseensa: 'Kylläpähän se oli\nkovaa tuloa niin'. Minä istun pöydän päähän ja nautin ylenmäärin tuosta\nnäystä... Olen siis tänä syksynä saanut nauttia kahdesta, isästä ja\nukosta, jotka ovat liian kankeita muuttaakseen tapojaan kaupunkiin\ntullessa\".\n\nAugust-veli kirjoittaa hänelle syysk. 25 p. 1900 hiukan alakuloisesti\nja tosiasioita koruttomasti todeten:[25]\n\n\"Olen odottanut sinulta kirjettä, mutta turhaan; lieneekö entinen\nsynkkämielisyys taas sinut vallannut vai missä vika...? Kotokuulumista\nen tiedä mitään tavallisuudesta poikkeavaa, paitsi että äsken, noin\ntunti sitten, löin kirveellä jalkaani, säärivarteen, koko kirveen terän\nlevyisen ammottavan haavan... Tätä kirjoittaessani kuuluu tuvasta\npaljosanainen ja vähäsisältöinen vaimoväen porina...\"\n\nKesät Wilkuna vietti kotonansa ottaen osaa talon töihin ja mielellään\nseurustellen työväen ja varsinkin jollakin tavalla erikoisten vanhusten\nkanssa. Kaupungissakin hänellä oli tällaisia vaatimattomia ystäviä.\nEräältä sellaiselta hän sai Oulusta 1898 kirjeen, jonka laitaan\n(7/12 99) hän kirjoitti:[26] \"Sinäkin, kunnon ystävä, olet nyt kaukana\nminusta, olet valtameren takana. Jumala -- jos semmoista on --\nvarjelkoon sinua elämäsi retkillä. Monta hauskaa hetkeä olen seurassasi\nviettänyt. Siitä syystä toivoisin sinulle kaikkea hyvää\". Nivalan\nnuorisoseuran toimintaan hän myöhemmin, yläluokilla ja ylioppilaana,\notti osaa, olematta kuitenkaan erikoisemmin etualalla; sen\nvuosijuhlassa elok. 4 p. 1901 hän piti puheen innostuksen merkityksestä\naatteiden toteuttamiselle käytännössä; hän kirjoitteli seuran lehteen,\nSäkeneeseen, ja esiintyi kerran (1904) näyttelijänä seuran iltamassa,\nnimittäin Tolarina Teuvo Pakkalan näytelmässä Tukkijoella. Seuran\nesimies, hänen ystävänsä Kyösti Kallio, on myöhemmin kertonut, ettei\nhän ole sittemmin nähnyt eikä voi kuvitellakaan parempaa Tolarin osan\nesittäjää kuin Wilkuna; tämän ulkomuoto, ääni, ja se intohimoinen\nlemmenhätä, jonka hän osasi sisällyttää nimeen \"Maija\", olivat olleet\nkertojan mielestä harvinaisen oikeaan osuvia. Nuorisoseuran näyttämöä\nvarten hän kirjoitti näytelmän nimeltä _Viel' uusi päivä kaikki muuttaa\nvoi_, josta myöhemmin. Paitsi Kyösti Kalliota, on hänen ystävistään\nvielä muistettava ennenmainitut Toivo Martikainen ja Juho Klemetti\nVihannista, jonka viimemainitun luo hän eräänä kesänä teki\npolkupyöräretken. Hänen tovereihinsa kuului myös Yrjö Heilala, jonka\nkanssa hän eräänä kesänä oli läsnä Herättäjän vuosikokouksessa. Heidän\npiti olla yötä samassa talossa kuin Vilh. Malmberg, mutta he\npujahtivatkin ulos ja viettivät kesäisen yön kisaillen ja korttia\npelaten suruttomassa naapuritalossa; aamulla he juuri ehtivät pujahtaa\ntakaisin, kun Malmberg astui huoneestaan ja kysyi juhlalliseen\ntapaansa, miten pojat olivat nukkuneet. Pojat ilmoittivat nukkuneensa\nhyvin. Usein kesäisen lakeuden ja elämän hiljainen yksitoikkoisuus\nrupesi Wilkunaa painostamaan aiheuttaen alakuloista mieltä; silloin hän\nsaattoi esim. kiihkeästi toivoa kovaa ukonilmaa, jonka voimasta ja\njylhyydestä hän nautti erikoisesti.\n\nMutta tärkein näiltä kesiltä muistettava asia on se kireä suhde, johon\nWilkuna vähitellen joutui isänsä kanssa. Ennen on jo viitattu siihen,\nettä hänen elämänkäsityksessään tapahtui 1898:n jälkeen muutos, jota\najatellen hän myöhemmin kertoi romaanissaan _Vaikea tie_: \"Pojassa oli\njo aikaisin herännyt ankara vastustuksen halu uskontoa, kirkkoa ja\npappeja vastaan, ja hänessä olivat löytäneet kiitollisen maaperän\nateismi ja yleensä mitkä aatteet hyvänsä, jotka vain olivat\nsotakannalla sitä uskonsuuntaa vastaan, johon hänen omaisensa\nkuuluivat\". Markus Kaarlelan isä \"oli ankarasti uskonnollinen ja\nmuutoin talonpoika vanhaa juurta. Samoin kuin Aaroni Perttilä tahtoi\npojastaan tehdä joko talonpojan tai kuninkaan, samoin piti Kaarlelankin\npojasta tulla joko pappi tai talonpoika, sillä kaikki muunlajiset\nihmiset edustivat vain suuremmassa tai pienemmässä määrin välttämätöntä\npahaa\". Kun isä ja veli pitivät hänen papinuraansa selvänä ja\npäätettynä asiana, aiheutti jo se Wilkunan luonteen mukaisesti\nvastustusta, sillä hän tunsi siinä vapautensa rajoittamista, olkoonpa\nettä hän olisi muuten tuohon uraan tyytynytkin. Nyt tulivat lisäksi\nhänen uudet radikaalit mielipiteensä, jotka vähitellen saattoivat hänet\nhalveksimaan ja vihaamaan uskontoa ja ahdasta körttiläisyyttä sekä\njoksikin ajaksi vierautumaan kodistaan. Nämä seikat kuvastuvat selvästi\neräistä hänen myöhemmistä kirjeistään. Morsiamelleen hän kirjoitti\njoulukuun 12 p. 1901 (Kolarista) m.m.:\n\n\"Viime keskiviikkona sain kotoakin kirjeen. Siellä elää kituutetaan\nsamaa ahdasta elämää kuin ennenkin. Isä toimittaa ja kärisee, miniät\nalituisessa epäsovussa, Arvi pitää iltaisin tuvassa ankaroita\nparannussaarnoja ja kamarissaan tingillä äänellä veisata kiskoo\nSiionista. Lieneekö synti, että ihminen kylmenee kodilleen, mutta minä\nen voi sille mitään, ettei minulla ole ikävä kotiin\".\n\nJa August-veljelleen hän kirjoitti tammik. 21 p. 1902 m.m.:\n\n\"Muuten on minulla peräti synkkä muisto kodista. Sinä tietysti sanot,\nettä itse olen siihen syynä. Minä puolestani en taas kokonaan itseäni\nsiitä syytä. Vahva aikomuksenihan oli Oulusta viime talvena tultuani\nruveta innolla lukemaan, mutta ne tunkkaiset olot perin masensivat\nherkän luonteeni... Opi minunkin tulevaisuudestani ajattelemaan, että\ntapahtukoon Jumalan tahto eikä sinun tahtosi. Muista, että minäkin olen\najatus- ja harkintakyvyllä varustettu itsenäinen olento, joka itse olen\nJumalan edessä vastuunalainen toimistani, enkä suinkaan sinun, paremmin\nkuin kenenkään muunkaan määrättävä. Vai olisiko niin, että Jumala vain\nsinulle ilmoittaisi tahtonsa, mikäli se minua koskee? En sitäkään\nusko\".\n\nTällainen oli Wilkunan mieliala silloin ja olivat nämä tunnelmat\nhänelle sillä hetkellä täysin todellisia ja vilpittömiä. Hän ei tiennyt\nolevansa sen kuvittelun vallassa, joka niin usein veti häntä elämässä\nharhaan, ei tiennyt, ettei hänellä tosiasiassa ollut mitään synkkää\nmuistoa kodista. Myöhemmällä iällään hän saattoi tuntikausia huvittaa\nystäviään kertomuksilla isästään, veljistään, koko kotipiiristään, eikä\nhänessä silloin ollut havaittavissa vähintäkään katkeruutta eikä vihaa\n-- päinvastoin rakkautta, kunnioitusta ja ylpeyttä. Mutta kodin elämän\narvo valkeni hänelle vasta myöhemmin -- nyt hän oli täynnä liian\naikaisin muodostettuja, täsmällisiä ja jyrkkiä mielipiteitä uskonnosta\nja elämästä, oli liian \"viisas ja kokenut\", ja yhtä paljon vailla\nsovittavaa, laajakatseista ja ymmärtävää elämisentaitoa kuin isänsäkin.\nSeurauksena ei voinut olla muu kuin yhteentörmäys. Markus Kaarlela itse\nkertoo siitä seuraavasti: \"Kun isä... oli vaatinut suoraa vastausta,\ntuleeko hänestä pappia vai ei, oli hän vastannut kieltävästi... Silloin\nisä oli tehnyt asian taloudellisesta puolesta lyhyen selvän: 'Ei\npenniäkään!' Ja isän takana oli seisonut vanhempi veli yhtä ankarana ja\ntinkimättömänä\".\n\nTämän kohtauksen kertoma yhteentörmäys, joka siinä on kohdistettu\npapinuraan, mutta joka todellisuudessa tarkoittaa isän ja pojan\nriitaista suhdetta yleensä, oli ilmeisesti uusiutunut useita kertoja,\nkunnes se saavutti huippujyrkkyytensä talvella 1900-1901, jolloin\nsiihen yhtyi eräitä muita ratkaisevia seikkoja. Wilkunan veljen,\nAugustin, esitys näistä asioista on seuraava:[27]\n\n\"Tultuaan pääsiäislomalle 1901 Kyösti sairastui ankaraan\nkeuhkokuumeeseen, jossa hän viikon päivät hoippui elämän ja kuoleman\nvälillä, taudin ollessa niin ankaraa, että kuume väliin nousi 41\nasteeseen. Tästä hän heikontui siihen määrään, että hänen oli mahdoton\nmennä päättämään jäljellä olevaa lukukautta. Sairautensa aikana hän\nlisäksi lopullisesti rakastui hoitajattareensa Johanna Niskalaan, ja\noli siinä määrin rakkautensa lumoissa, ettei hän senkään vuoksi\nlähtenyt lukukauden viimeisiä viikkoja päättämään. Nyt seurasi ikävä ja\nristiriitainen kesäkausi. Kun perheen muut jäsenet eivät Kyöstin vaalia\nsuosineet, antoivat he siitä hänelle huomautuksia sekä sopivissa että\nmahdollisesti myös sopimattomissakin tilaisuuksissa, mutta turhaan,\nsillä Kyösti ei yleensä antanut itseänsä oikaista. Näin muodostui kesä\n1901 epämääräiseksi oleskeluksi ja välikohtauksiksi isän kanssa, joka\ntiukkana järjestyksen miehenä ei suvainnut vastarintaa eikä mitään\nepäsäännöllisyyttä talossaan. Tästä kaikesta johtui se mielentila, joka\nsai Kyöstin kesän lopulla hakemaan opettajaksi Kolariin. Isä ei\nkieltänyt koulunkäyntiä, sillä olihan hän siksi periaatteen mies,\nettä mihin ryhtyi, sen myös täytti. Eikä isä liioin kieltänyt\nkoulukustannuksia. Viimeiseen asti oli isän ja veljien ajatus, että\nKyöstistä tulisi pappi, ja koulussa alkuaikoina oli hänellä\nitselläänkin se mieli. Mutta silloinen henki oppikouluissa ja\noppikoulujen toveripiireissä oli vastakkaista tälle ajatukselle.\nKaikista häiriöistä huolimatta oli isällä ja veljillä kuitenkin loppuun\nsaakka se toivo, että Kyöstistä tulisi ylioppilas, eikä kysymys papiksi\nrupeamisesta loppujen lopuksi ollut varsinaisena riidan ja hajaannuksen\naiheena; isä ja veljet olivat tulleet huomaamaan, että heidän\ntoivomuksensa ei siinä asiassa toteutuisi\".\n\nPuolueeton lukija voi kaikesta edellä esitetystä selvitellä esiin syyt\nWilkunan koulunkäynnin keskeytymiseen. Vaikka kotiväen ahtaissa\nnäkökannoissa ja elämäntaidon sekä joustavuuden puutteessa saattoi\nollakin vikaa tähän asiaan, pääsyy kuitenkin -- sitä lienee vaikea\nkieltää -- lankeaa Kyösti Wilkunalle itselleen. Hän oli muka liian\nvanha ja viisas käydäkseen enää koulua, ja tätä miehekkyyden harhaa oli\nomiaan lisäämään hänen rakastumisensa, joka sai hänet vain kiihkeästi\najattelemaan omaa kotia.\n\nAlakuloisena ja vihamielisenä hän murjotti kotonaan, voimatta,\nkuten aikoi, jatkaa lukujaan omin neuvoin. Hänellä oli pitkiä\nsynkkämielisyyden kausia, joista hän ei mitenkään tahtonut voida\nirtautua. Erään kerran äiti pyysi häntä mukaansa ehtoolliselle, mutta\nKyösti kieltäytyi jyrkästi. Kun keskustelua jatkui, hän lopuksi\nkiivastui, tarttui tuoliin ja iski sen lattiaan sirpaleiksi. Tämän\njälkeen hän makasi viikon synkkämielisenä nousematta ollenkaan ylös;\nruoka tuotiin hänelle vuoteen viereen. Näihin aikoihin kuulunee\nseuraavakin kohtaus: Kyösti valmistaa toisen tuvan puolella\njonkinmoista taulua, jonka avulla aikoi isänsä pyynnöstä laskea erään\nkotinsa torpparin maiden pinta-alan, torpparilla kun oli siitä asiasta\nisännän kanssa erimielisyyttä. Isäntä tulee tupaan ja tiuskaten kysyy,\nmitä Kyösti teki. Tämä selittää, mutta isä pitää taulua tarpeettomana,\nsieppaa sen hänen kädestään ja viskaa uuniin. Silloin Kyösti kiivastuu,\nkaappaa isä-ukkonsa vankkaan syleilyynsä ja kantaa hänet pihalle, isän\nhaastaessa toisia katsomaan, minkälainen poika hänellä oli!\n\nNäin kasvoi Kyösti Wilkunassa se uhma, joka ajoi hänet ensi kerran\nmaailmanrannalle.\n\n\n\n\nIII\n\nVAIKEAN TIEN ALKU\n\n\n1\n\nSiihen suunnitelmaan, jonka isä oli laatinut Kyösti-poikansa\ntulevaisuudesta, kuului ilmeisesti myös avioliitto. Isä ja veli eivät\ntosin olleet toimittaneet mitään varmaa morsiamen vaalia, eivätkä he\nedes ajatelleet rikkautta eikä kunniaa, kuten näissä asioissa\ntavallisesti tehdään, mutta he odottivat kuitenkin, että Kyösti, joka\ntunsi hyvin heidän mielipiteensä tässäkin suhteessa, olisi suunnannut\ntunteensa ja kosintansa tämän mukaan ja määrätylle taholle. Niinpä he\nolisivat mielellään hyväksyneet Kyöstin morsiameksi talossa palvelevan\nOttiliana Keckmanin, joka oli alkuaan sivistynyttä sukua ja muuten\nheille mieluinen. Mutta jo tämän suunnitelman olemassaolo oli omiaan\nnostamaan Wilkunan vastarintaan ja tukahduttamaan kaikki sellaiset\najatuksetkin, mikäli hänellä niitä olikaan.[28] Hänen oli ylipäätään\nmahdotonta koko elämänsä aikana kulkea mitään toisten suunnittelemia\npolkuja, vaan olivat ratkaisut ja tiet aina hänen omiansa.\n\nVuodesta 1891 alkaen oli Wilkunan talossa ollut palvelijattarena eräs\nnaapuriston köyhä tyttö _Johanna Niskala_, syntynyt heinäk. 2 p. 1877.\nEräässä hänen kirjoittamassaan runontapaisessa[29] Wilkuna itse kuvaa,\nkuinka hänen alussa kylmä ja ylimielinen, rikkaan talon pojan\nsuhtautumisensa köyhään palvelijattareen vähitellen muuttui lämpimäksi,\nkiihkeäksi rakkaudeksi. Kun Wilkuna sitten kevättalvella 1901 sairastui\nja Johanna sai muiden töiden lomassa häntä hoitaa, kypsyi tämä tunne\ntäydelleen ja tuli Wilkunan elämälle tärkeäksi ja ratkaisevaksi. Vanha\nsuomalainen romantiikka: rikkaan talon poika ja köyhä palvelijatar,\nilmestyi taas Wilkunan elämään. Ja hänet tuntien täytyy sanoa, että jos\nhän olisi sattunut rakastumaan rikkaaseen, hän todennäköisesti\nsilloin olisi tehnyt lopun tunteistaan, sillä luonteensa omituisen\nitsekidutusvaiston mukaan hän olisi ruvennut epäilemään itseään\nhuonoista vaikuttimista. Nyt ei häntä kukaan voinut sellaisista\nsyyttää.\n\nTämä lemmentarina on nyt hänen elämänsä kiihkeimpänä sisältönä vuoden\n1901 keväällä ja kesällä, samalla kuin se tuottaa hänelle uusia huolia\nja, kuten edellä on kerrottu, lisääntyvää epäsopua kotona. Vaikka isä\nja veljet, tuntien Johanna Niskalan vakavaksi, kunnolliseksi ja\nahkeraksi tytöksi, sangen pian luopuivatkin tätä avioliittoajatusta\nvastustamasta, he eivät kuitenkaan voineet eivätkä tahtoneetkaan salata\npettymystään. Kaiken tämän johdosta kävivät olot ja suhteet Wilkunassa\nkiusallisiksi ei ainoastaan Kyöstille, vaan erikoisesti myös\nJohannalle. Tämä luopuikin elokuussa paikastaan matkustaen\nTammisaareen, palvelijattareksi neiti N. Odenvallille, joka oli\nkotoisin Nivalasta ja toimi Tammisaaressa käsityökoulun johtajattarena.\nTällainen on Kyösti Wilkunan lemmentarinan ensimmäinen vaihe. Elok. 29\np. (1901) hän jo kirjoittaa morsiamelleen: \"Nyt on torstai ja siitä on\nvain pari päivää, kun sinä läksit... Koti tuntuu niin autiolta ja\nkylmältä. Äiti on toki tullut entistä hellemmäksi, niin että se vielä\nheikkona säikeenä minua kotiin kiinnittää...\"[30]\n\n\n2\n\nHänen omassakin elämässään oli aivan samoihin aikoihin tapahtuva\nväliaikainen käänne. Kevään ja kesän kuluessa huomattuaan, ettei\nhänellä tulisi luvuista mitään, hän rupesi miettimään, miten voisi\nsaada ansiotyötä, päästäkseen olemasta kotona tiellä ja rasituksena.\nSanomalehti-ilmoituksen johdosta hän sitten haki opettajaksi Kolarin\nkirkonkylän kansakouluun, ja valitsikin johtokunta hänet elok. 26 p.\n(1901). Syysk. 3. p, tarkastaja Onni Nykopp (Rauhamaa) ilmoitti hänelle\nasian ja niin hänelle tuli mitä kiireellisin lähtö tuohon kaukaiseen\nTornionjokivarren pitäjään. Isäkin leppyi tästä onnellisesta käänteestä\nniin paljon, että antoi matkarahoiksi 100 mk -- tosin vain lainaksi\nhyvillä takuilla. Wilkuna kertoo tästä kirjeessään Kyösti Kalliolle\nlokak. 25 p:ltä:[31] \"Kun tuli kutsumus tänne Kolariin, heltyi\nisäukonkin rautainen sydän ja katso, hän tavoitteli taskuhunsa, kulki\nkukkaroisehensa, ja antoi sata markkaa matkarahoiksi, kuitenkin sillä\nankaralla vaatimuksella, että ne ovat mitä pikimmin takaisin\nmaksettavat tahi muuten --!\" Mutta hyvä niinkin. Matka Nivalasta\nKolariin -- johon sisältyi myös käynti Aavasaksan huipulla -- tuli\nsiihen aikaan maksamaan \"vähän päälle 40 mk\", kuten Wilkuna kirjoitti\nmorsiamelleen syysk. 18 p,, kuvaten uutta toimipaikkaansa seuraavasti:\n\n\"Kolarin kirkonkylä on hyvin rauhallinen paikka. Vuorien ja rämeiden\nkeskellä on Wilkunan Kortesuon laajuinen aukko, jossa on kirkonkylä:\nkymmenkunta pienoista taloa... Kirkko on Nivalan uuden hautuumaan\nruumishuoneen kokoinen, näköinen ja tyylinen, paitsi että siinä on\nneljä akkunaa ja porstua. Vieressä on Wilkunan ison aitan näköinen\nkellotapuli... Mutta talot, vaikka ovatkin pieniä, ovat paljon\nsiistimpiä kuin esim. Nivalassa... Onpa niin hupanen, kun on varma\nrahantulo, ettei tarvitse olla kenenkään orja... Tämä opettajan virka\nvaikuttaa minuun hyvin kasvattavasti. Minä toivon itselleni mitä\nparasta täällä olostani\".\n\nKoulua pidettiin pappilan vanhassa rakennuksessa, jossa Wilkunalla oli\nasunto. Taloudenhoitajattarena hänellä oli eräs vanha Tiina-niminen\nleski. Seurapiirinä olivat paikkakunnan muutamat virkamiesperheet,\netupäässä kuitenkin Kolarin silloinen pastori I.R. Heikel, joka kiintyi\nWilkunaan isällisellä ystävyydellä; hänen naivit tuumailunsa maailman\nmenosta, hänen herttainen suhteensa puolisoonsa, heidän rauhallinen,\nraamatullisessa koruttomuudessa ja lapsellisuudessa kuluva elämänsä --\nkaikki painui Wilkunan mieleen huvittavina ja miellyttävinä kuvina,\njoista hän myöhemmin usein kertoili. Toiminnastaan opettajana hän\nkertoo kirjeessään morsiamelleen (1/10 01) m.m.:\n\n\"Minä olen hyvin onnellinen opettaja: lapset rakastavat ja\nkunnioittavat minua rajattomasti. Olen heille hyvin leikillinen ja\ntoisinaan taas, jos niin tarvitaan, ankara kuin ukkonen, niin että\nvallattominkin poika vavahtelee... Muuten pitävät kaikki minua hyvin\nkäypänä miehenä ja niinhän minä olen aina itsekin sanonut -- -- --\n\nVasta kävin ostamassa kolmatta markan edestä lakeria, yhden tangon joka\noppilaalle. Panen ne kaikki yhteen nippuun ja nuoralla selkääni ja vien\nsitten koulusaliin ja jaan heille. Se suuresti huvittaa heitä. Lapset\npitävätkin minusta tavattoman paljon ja kertovat kummallisia juttuja\nmuille -- -- --.\n\nEilen oli minun nimipäiväni. Oppilaat lauloivat aamulla ja sitten\nillalla pidin heille nimipäivää. Oppilailta sain lahjaksi kaksi paitaa,\nsukat, viilekkeet ja kaksi paperossilaatikkoa -- -- --\".\n\nAlussa varsinkin hän oli hyvin innostunut tehtäväänsä, opettaen esim.\nhistoriaa laajemmin ja perinpohjaisemmin kuin kansakouluissa\ntavallisesti. Lahjakkaimmat oppilaat saivat iskeä päähänsä paljon\nkaikenlaisia Wilkunasta tärkeitä tapauksia ja lisätietoja, joita\noppikirjassa ei mainittu, ja loistaa niillä tutkinnossa. Kolarista\npoistuttuaan Wilkuna sai oppilailtaan kirjeitä,[32] joissa nämä\nilmaisevat kaipauksensa: \"Ikävällä muistan entistä opettajaa, vaikka ei\ntämäkään ole niin kovin paha\"; \"olisi vieläkin hauskempaa, jos minäkin\nsaisin entiseltä opettajaltani valokuvan muistoksi... minä usein olen\nmuistanut niitä leikkejä, joita leikimme, mutta pallo se oli kaikista\nhauskinta...\"; \"meillä on taas uusi opettaja täällä koululla -- joka on\nerilainen -- minä jäin kaipaamaan opettajaa\"; \"en joutanut käydä\nsanomassa hyvästiäkään ja kiittämässä teitä kaiken rakkautenne edestä,\njota minulle osoittaneet olette\", j.n.e. Kirkkoherran lasten suosion\nhän myöskin saavutti täydelleen, josta on todistuksena herttainen ja\nlasten avomielistä kaipausta uhkuva kirje.\n\nMutta tämä innostus laimeni sikäli kuin toimen arkiset puolet pääsivät\nenemmän vaikuttamaan. Hän kirjoitti huhtik. 2 p. 1902 tästä\nmorsiamelleen seuraavaa:\n\n\"Olen jo kyllästynyt tähän opetustoimeenkin. Kyllä tämä muuten menisi,\nvaan kun seassa on laiskoja ja huonopäisiä. Nytkin istuu edessäni\npuolikymmentä oppilasta laiskanläksyllä, joukossa yksi pikkunen,\nmutta pahankurinen poika, jonka aion piiskata, kun saan tämän\nkirjoitetuksi... En tiedä vaikka menisin Amerikkaankin ensi kesänä...\"\n\nOmasta voinnistaan hän lausuu kirjeessään m.m.:\n\n\"Olen tullut tavattoman reippaaksi ja väkeväksi sen jälkeen, kun heitin\ntupakanpolton pois. Joka päivä käyn hiihtelemässä ja voimistelen\nkovasti. Voima oikein pakottaa hartioissa. Haluttaa niin kovasti\ntapella, vaan eihän sitä näin opettajana viitsi ruveta reuhaamaan...\nOlen hiihtänyt, opettanut, huutanut ja reuhannut koko päivän enkä\nsiltikään ole väsyksissä. Olen ollut pikkuisen päissänikin, vaan eihän\nN. siitä suutu, sillä ei minusta juomaria kumminkaan ikinä tule\".\n\nOpettajatyön rinnalla Wilkunalla oli päätehtävänä ahkera kirjallisuuden\nlukeminen ja kirjeiden kirjoittelu Johanna Niskalalle, jolle hän uskoi\nkaikki huolensa. Kypsyvä miehuudentunto ja itsenäinen opettajan työ sai\nhänet yhä kiihkeämmin toivomaan omaa kotia ja sikäli myös tointa, uraa,\njoka mahdollisimman lyhyessä ajassa johtaisi tuohon onnelana siintävään\npäämäärään.\n\nHänen suhteensa kotiin oli tänä aikana, kuten ennen kerrotusta on\nvoinut arvatakin, kylmä, ja hän kirjoitti omaisilleen harvoin. Jouluk.\n1 p. (1901) kirjoittamassaan kirjeessä August-veli nuhtelee häntä\ntästä, sanoen viisaasti: \"Hyvätkin asiat turmeltuvat huonolla hoidolla,\nhyvätkin sydämet vierautuvat, jos ei niitä alituiseen hoideta rakkauden\nlämmöllä\". Mutta kun August ei voinut luopua rakkaasta papin uraa\nkoskevasta suunnitelmastaan, oli seurauksena ennen mainittu Kyöstin\nvakava kirje omasta oikeudestaan ja vastuunalaisuudestaan, ja välit\npysyivät kylminä. Helmik. 2 p. 1902 Wilkuna kirjoitti Augustille\najatellen seuraavaa kesää m.m.:\n\n\"Mielelläni kai olisin kotona kesän, jos siellä vain olisi semmoista\nsoppea, jossa voisi olla. Mutta en missään tapauksessa voi ruveta\ntylsistymään kotona entisissä olosuhteissa. Joko laitetaan se\nvinttikamari (kotiin) tai sitten, mikä on parempi, Seppälään siinä\ntapauksessa, että joku velimies menee sinne kesäksi. Silloinhan ei\ntarvitsisi joka hetki vapista isän (jos sitä kullanhimoista 'Larssonia'\nvoi siksi sanoa) silmätikkuna\".\n\nTämä huolestunut sävy johtuu muustakin kuin isän ja tiellä-olon\npelosta. Koko Kolarin talven Wilkuna ahdistuneella mielellä ajatteli\ntulevaisuuttansa, harkiten, mille uralle hän antautuisi ja mitä tietä\nhän pääsisi nopeimmiten kiinni leipään ja omaan kotiin. Jouluk. 7 p.\nhän kirjoitti Johanna Niskalalle m.m.: \"Olen tällä viikolla monesti\nmiettinyt, minkä valitseisin elämänurakseni. Tuntuu kaikki niin rumalta\nja synkältä. En voi kouluanikaan jatkaa, kun puuttuu rahoja... Olen\ntaas ruvennut ajattelemaan sitä merelle lähtöä\". Ja tammik. 22 p.\n(1902) hän kirjoittaa samalle: \"Tulevaisuus tuntuu minusta niin\nhämärältä, kun en tiedä, minkä toimen itselleni valitsisin... En pidä\nollenkaan tästä opettajankaan ammatista... Olen aikonut vähin sinne\nsotaankin, jota käydään siellä Etelä-Afrikassa\". Tässä tarkoituksessa\nhän kirjoittaa eräälle liikealalla palvelevalle tuttavalleen August\nArnheimille Hampuriin, mutta saa tältä järkevän ja jäähdyttävän neuvon:\n\"Mitä Transvaaliin tulee, en kehoita sinua menemään sinne ainakaan tänä\naikana, jolloin sota parhaimmillaan raivoaa, enkä myöskään, ellet\ntyydyttävästi osaa englanninkieltä\".[33]\n\nYhä uhmansa vallassa Wilkuna siis hautoi mitä hurjimpia suunnitelmia.\nEnsimmäisenä kajasteli merimiehen ura, tuo haave, joka kerran esiintyy\nmelkein jokaisen koulupojan elämässä, samoin kuin sairaanhoitajattaren\nammatti koulutytöillä; toiseksi johtuu mieleen Amerikka, jossa moni on\ntyöllään voinut hankkia oman kodin; ja kolmanneksi esiintyy romanttinen\najatus lähteä Transvaaliin taistelemaan buurien puolesta! Ottaen\nhuomioon, että Wilkuna oli tällöin kahdenkolmatta ikäinen, täytyy\nsanoa, että nämä suunnitelmat olivat hänen ikäiselleen miehelle\nlapsellisia; niissä esiintyy ensi kerran hänen kykenemättömyytensä\neläytyä täydelleen tilanteen kylmiin tosiseikkoihin ja alistua niistä\nseuraaviin johtopäätöksiin, antautumatta haaveiden ja kestämättömien\nkuvittelujen valtaan. Pakko on sitäpaitsi huomauttaa, että hän itsekin\noli tajunnassaan selvillä tällaisten puuhien mahdottomuudesta, mutta\nsiitä huolimatta, ikäänkuin uhmaten omaa järkevyyttään, hautoi niitä ja\nromanttisen itsekidutuksen vallassa kuvitteli niiden seurauksia,\nnauttien tästä, kuten uhmapäisten ja kiivasluonteisten nuorukaisten\nusein tiedetään tekevän.\n\n\n3\n\nKolarissa ollessaan Wilkuna ryhtyi pitämään pientä päiväkirjaa,\naloittaen sen jouluk. 21 p. (1901).[34] Silloin hän kirjoitti siihen\nm.m. seuraavaa:\n\n\"Toissa päivänä Pajalan markkinoilla ostoksia tehdessäni huomasin tämän\ntaskukirjan ja mieleeni juolahti kauan sitten aikomani tuuma ruveta\npäiväkirjaa pitämään. Ja niin ostin tämän sitä tarkoitusta varten,\naikomuksella tähän omia pikku tunnelmia tulkita. Alun ainakin olen jo\ntehnyt. Jos joku vieras henkilö sattuu joskus muun puutteessa näitä\nrivejä katselemaan, niin pyydän hänen suomaan anteeksi esitykseni\nkatkonaisuuden... Älköön kukaan myöskään säikähtäkö niitä ehkä kovin\nkummallisia ja jyrkkiä mielipiteitä, joita 'itsetuntijana' tiedän\nkylläkin tähän tulevan. Täten sulkeutuen niiden harvojen arvoisain\nlukijain suosioon, jotka ehken joskus näitä rivejä, kuten sanoin, muun\nhuvin puutteessa, sattuvat silmäilemään, aloitan tämän 'päiväkirjani'\".\n\nSeuraavat otteet valaisevat Wilkunan elämää, mielialoja ja ajatuksia\nKolarin talvena:\n\nJouluk. 22 p. \"Sain siis N:lta kirjeen. En ole sitä raskinut vielä\navata. Maatapannessani sen vasta teen...\"\n\n23 p. \"Illalla luin N:n kirjeen. Se oli terveellinen lääke sairaalle\nsielulleni. Tänään olen ollut hyvin tyynellä mielellä\".\n\n25 p. \"Joulupäivä. Illalla klo 1/2 6. Yksinäistä ja ikävää, autiota ja\nepämääräistä. Enkä silti tiedä, mihin ja keneen ikäväni kohdistuu.\nN:nkin kuva väikkyy epäselvänä sieluni silmäin edessä. Kunpa tulisi\njoku yksinäisen iltani iloksi! Mutta kenelläpä lie tarvetta tulla,\nsillä kukin pysytteleikse kotonaan omaistensa luona. Ja nyt on 'joulu',\ntuo muka juhlista jaloin. Olin aamulla kirkossa, mutta luottamuksella\nen voinut joulutekstiä seurata. Kovin matalalta ja aistillisen\nalkuperäiseltä tuntuivat kertomukset semmoiset kuin: 'Hän tuli\nraskaaksi pyhästä hengestä' y.m. Koskahan saavuttanen vakaumuksen,\nvankan ja horjumattoman, näissäkin kysymyksissä, vai turhaanko iäti saa\njärkeni ponnistella vanhaa maailmankatsomusta vastaan! Tukalaa on olla\nilman pohjaa jalkainsa alla\".\n\nKirjeessään Kyösti Kalliolle tammik. 25 p:ltä 1902 hän kirjoittaa\nuskonnollisesta vakaumuksestaan:\n\n\"Olen jo itseni kanssa täysin selvillä seikoista sellaisista kuin:\nMitään absoluuttista ja persoonallista pahaa ei ole olemassa. Perisynti\non olemassa sen luonnonlain perusteella, että sikiö perii siittäjänsä\nominaisuudet ja taipumukset, mutta sen (perisynnin) voi kasvatuksen\nkautta (ja kasvatuksen tulee alkaa jo silloin, kun lapsi on äitinsä\nkohdussa) kokonaan ehkäistä. Jumala on yksi ja jakamaton.\n(Kolminaisuusoppi on kirkkoisäin saivartelua.) Lunastus ja sakramentit\novat joutavia, koska ihminen voi oman tahtonsa voimalla, hyveitä\nnoudattaen, tulla autuaaksi. Rukous on hyvä siksi, että se yhä\nuudestaan herättää eloon meihin kätketyn jumalallisen voiman. Paras\njumalanpalvelus on se, minkä Jaakob epistolassaan lausuu: 'Käydä leskiä\nja orpoja oppimassa heidän murheissaan ja itsensä maailmassa\nsaastatonna pitää'. Raamattu kokonaisuudessaan ei sovi uskon\nauktoriteetiksi. Kristus oli suuri ihminen. Hän oli Joosepin poika tahi\nyhtä hyvin, kuten eräs vanha legenda kertoo, roomalaisen sotilaan. (En\nole lukenut Järnefeltin Mariaa, kuten tästä ehkä luulet; hänen\nkirjansa, jonka nykyisin olen lukenut, on Puhtauden ihanne, ja\nkäsittelee sukuvietin väärinkäytöstä.)\"\n\nPäiväkirja jatkuu:\n\nJouluk. 28 p. \"Tulen juuri matkalta. Eilen läksin viskaali S:n[35]\nkanssa ajelemaan pari penikulmaa etelään päin olevaan Sieppijärven\nkylään, jossa viivyimme yötä. Tuo pieni matka oli terveellinen\nvirkistys yksitoikkoiseen elämääni...\"\n\n29 p. \"On sunnuntai, viimeinen tällä vuodella. Tavattoman ikävä ja\npitkä päivä. Lukeminenkaan ei aina huvita. Tuntuu melkein kuin olisin\nsuljettu vangiksi tähän yksinäiseen pikku kamariini. Tyytyisin kylläkin\ntähän 'vankeuteen', jos käytettävänäni olisi tyhjentymätön kirjasto\nsekä alati luonani oma N:ni, joka karkoittaisi minusta pahat henget,\nsamoin kuin Kaarina Maununtytär Erik XIV:sta, joiden surullista\nhistoriaa olen juuri lukenut\".\n\nTammik. 1 p. 1902. \"Tätä kirjoittaessani lyöpi kello juuri 12 yöllä.\nUusi vuosi on alkanut! Mitä on se tuopa mukanaan? En voi vähääkään\naavistaa! Yhtä mustan verhon peitossa on tulevaisuuteni kuin tuo\npohjolan talviyö, joka ikkunasta sisään irvii. Fatalistin tyyneydellä\ntahdon kumminkin eteenpäin astua, kuinka epävarmalta sitten\nnäyttäneekin. Luodessani silmäyksen kuluneen vuoden elämään en voi\nsuinkaan olla tyytyväinen itseeni. Mustimpana varjona on käytökseni\nN:naa kohtaan sekä ne pari ikävää kohtausta isäni kanssa. Paljon olen\nkokenut ja monessa suhteessa kehittynytkin 1901 vuoden kuluessa. En\nvoinut viime vuodenkaan ensi hetkinä aavistaa, missä ja millaisissa\nolosuhteissa seuraavaa vuotta tulisin alkamaan, ja mitä vaiheita sille\nvälille sisältyy. Toivon tämän vuoden lopussa saavani paremmat tulokset\nelämääni tilittäessäni. -- Ensimmäinen ajatukseni on N:ssa. Olkoon\nsamoin alkaneen vuoden viimeinenkin mielikuva Häneen punoutunut.\nSydämeni syvyydestä toivotan Hänelle onnea ja Jumalan siunausta juuri\nalkaneelle vuodelle. Vieköön se meitä yhä lähemmäs toisiamme, ainakin\nhenkisesti!\"\n\nUuden vuoden päivänä klo 7 i. \"Mutta nyt on mielialani synkkä kuin yö.\nTunnen itseni niin heikoksi ja yksinäiseksi. Tällä hetkellä tunnen\nepäluottamusta itseäni ja koko maailmaa kohtaan. Tämä on taas muuan\n'pimeyden hetki', jommoiset eivät ole niinkään harvinaisia elämässäni.\nMistä aiheutuu taas tämäkin synkkyys, on minulle kokonaan tuntematonta.\nVaikuttiko sen ehkä se, etten saanut syyslukukauden palkkaa, jonka\nolisin välttämättä tarvinnut, ja että minun sen takia täytyy taas tulla\nsanani syöjäksi! Oh, kuinka mielelläni eroaisin koko maailmasta, jos\nsallimus olisi tämän hetken eloni rajaksi määrännyt! Mustina peikkoina\nhiipivät taasenkin itsemurha-ajatukset mieleeni. Mutta sitä en\nkumminkaan tehne niin kauan kuin normaalina pysyn. Jolleivät muut\nsiteet, niin ainakin N. ja äiti pidättävät minua semmoisesta\nhurjuudesta...\"\n\n2 p. \"Huoneella olen pysynyt koko päivän. Ikävää, synkkää mielialaa yhä\njatkuu. Lohdutusta, pelastusta ei kuulu mistään. Kuolisin niin\nmielelläni; olisihan sekin jonakin vaihteluna tässä äärettömässä\nyksitoikkoisuudessa. Väkisten en kumminkaan tahdo elämästä erota\".\n\n9 p. \"Mielialani ei tosin enää ole niin synkän toivoton kuin vuoden\nensi päivinä, vaan yksitoikkoista sentään on tämä elämäni. Kaksi päivää\non jo koulua ollut tällä lukukaudella. Kaikki oppilaani eivät ole\nsaapuneet. Olletikin on mieleni paha, että miellyttävin kaikista, Lempi\nT., on jäänyt pois. Olisin niin mielelläni nähnyt hänen suuret, totisen\nuteliaat silmänsä oppilasjoukossa!\"\n\n15 p. \"Tänään sain N:lta kirjeen ynnä nimipäiväkortin, sekä samanlaisen\nserkku J. H:lta. -- Mielialani näihin aikoihin tyytyväinen. -- Tupakkaa\nen ole polttanut. Tuntuu hupaiselta itsensä voittaminen\".\n\n31 p. \"Pariin viikkoon siis en ole kajonnut tähän päiväkirjaani.\nElämäni onkin kulkenut jokseenkin tyynesti eteenpäin. On joskus ollut\nsentään hyvinkin ankaroita kiusauksia, jotka kumminkin olen voittanut.\nN:lle olen tätänykyä usein kirjoittanut... Niin, nyt on siis tammikuu\nlopussa. Jokseenkin tyytyväinen olen itseeni tätä kuuta lopettaessani\".\n\nHelmik. 11 p. \"On laskiais-ilta. Viime päivät olen viettänyt tavattoman\nkaljua elämää. Elämä on tuntunut taakalta, jota on työläs kantaa. --\nTänään olin porolla ajelemassa. Se virkisti hiukan ja antoi taas\nelämän-intoa. Alan taaskin tuiman taistelun pahaa vastaan. Ja -- minun\ntäytyy voittaa! Sanon: täytyy, sillä minulla on vapaa tahto, joka voi\nvalita aina hyvän. Tupakkaa en ole toista kuukauteen polttanut ja nyt\ntein päätöksen, että alkoholijuomia ei tästä hetkestä alkaen ole\nsuuhuni tuleva. Jolleivät mainitut juomat muuten turmelisikaan, niin\nainakin siten, että ne kiihoittavat kaikkia intohimoja ja heikontavat\npahan vastustuskykyä. Luonnollisesti on taisteluni oleva kuumin\nsukuviettiä vastaan. Tässä on juuri ajatusten puhtaina säilyttäminen\nsangen edullista...\"\n\n17 p. Luttusen kievarissa, 12 km Kolarin kirkolta pohjoiseen.\n\"Kl. 1/2 10 illalla. Tänään kello 3 annoin oppilailleni kolmen päivän\nluvan ja lähdin täkäl. poliisin Simo Luttusen kanssa poroilla ajaa\nviilettämään Yllästunturin juurella pidettävään 'poropykälykseen'.\nVirkistävä kaikin puolin oli matka tähän saakka. Huomen-aamulla\njatkamme matkaa eteenpäin\".\n\n18 p. \"20° pakkanen. Mainiolla tuulella jatkamme matkaa Äkäsjoen\nsuuhun, jossa neljä muuta pykälykseen matkaajaa liittyy seuraamme.\nPyrynä kiidämme yli vaarojen ja läpi autioiden jänkien. Hetkisen\npysähdys Hannukaisen kurjassa ja likaisessa mökissä. Illan pimetessä\nsaavumme Luosujärven taloon\".\n\n19 p. \"Lompolovaaran porokaarteella. Istun suuren hongan tyvellä\nnuotion edessä. Ympärilläni lainehtii tuhanteen nouseva porolauma.\nSuopungit vinkuvat ilmassa, kun poroja vangitaan merkittäväksi; toisia\neroitellaan lahtieläimiksi, ajohärjiksi y.m. Tuolla heittää taitava\nlappalainen suopunkinsa poron sarviin, kaataa tuon uhkean sarviniekan\nselälleen ja puree... kakistellen sitten verta ja karvoja suustaan. --\nReen laidalla, toisella puolen nuotiota, istuu kaunis, mustasilmäinen\npohjolan tytär; hän on täällä kahvinkaupalla. Tätä kirjoittaessani\nnousee juuri vaisu talviaurinko Lompolovaaran yli ja valaisee oikealla\nkädellä olevan Yllästunturin majesteetillista lakea. Kullankellertävänä\nhohtaa nousevan auringon valossa vaaran rinteellä oleva hongikko.\n\nIllan pimeässä lähden toverini kanssa poroinemme kolmen neljänneksen\npäässä olevaan Ylläsjärven taloon. Mikä Lapin matka! Taivaalla kumottaa\ntäysikuu, peittyen väliin tunturien taakse sikäli kuin matkamme kuluu.\nEtäältä kuuluu suden ulvonta; korviaan höristäen porot porhaltavat\ntäyteen laukkaan. Väliin pulkka tekee huimaavia ilmahyppyjä, kun matka\nsattuu kulkemaan kaatuneen hongan yli. Onnellisesti ja hyvällä\nhumöörillä saavumme perille Ylläsjärven taloon, jossa talon\npatriarkkaalisen vaarin kanssa antaumme vilkkaaseen keskusteluun\nbuurisodasta\".\n\n20 p. \"Istun Ylläsjärven tuvassa ikkunan ääressä ja katselen\nYllästunturia, joka pelottavan vakaisena kohottaa lumista lakeaan\npilvien yläpuolelle. Talon tytär, yksinkertainen, täyteläinen ja\nystävällinen sydänmaan lapsi, osoittaa minulle tunturin eri huippuja,\nluetellen samalla niiden nimet. Eineen syötyämme lähdemme ajamaan\nLompolovaaraan, josta taas illan hämärtyessä lähdetään kotiin.\n\nPaloselän alustan multakodassa klo 8 illalla. Istun maan sisään\nkaivetun, hirsistä salvetun kodan makuulavan reunalla, lekuttavan\nhonkavalkean ääressä. Mutkaista ja kaitaa poronpulkan jälkeä olemme\nLuosujärvestä tänne yön pimeimpänä aikana ajaneet. Sitä matkaa! Väliin\nmyötämäessä otti poroni, minun edellä ajaessani, niin tulisen laukan,\nettei auttanut muu kuin heittää sielunsa Jumalan haltuun ja pysytellä\npulkassa niin hyvin kuin äkkikäänteissä ja poikkiteloin olevain honkain\nyli kiidettäessä suinkin oli mahdollista.\n\nVietettyämme yön mainitussa multakodassa jatkoimme matkaa Jokijalkaan,\njohon aamun koitteessa onnellisesti saavuimme\".\n\n\n4\n\nTämän jälkeen Wilkuna unohtaa päiväkirjansa tehden siihen seuraavan\nmerkinnän vasta toukok. 31 päivänä (1902), koulun lopettajaisten\njälkeen. Silloin hän kirjoittaa:\n\n\"Nyt on siis tämä opetusvuoteni päättynyt. Tänään on ollut tutkinto.\nKyselin käsiteltäviä aineita tyynesti ja arvokkaasti. Kuulijoita\noli koko joukko. Kuten kuulin, he pääsivät hyvään käsitykseen\ntämänvuotisesta opetustoiminnasta. Pidin lopuksi lyhyen puheen, joka\nvaikutti valtavan itkun oppilaissa sekä myöskin joissakin saapuvilla\nolleissa vanhemmissa ihmisissä. Nyt olen heittänyt hyvästit noille\nrakkaille oppilailleni ja istun yksinäni tässä tutussa kamarissani,\nkirjoitellen tähän päiväkirjaani. Tämä on saanutkin olla pitkät ajat\nrauhassa kynältäni. Olenhan viettänytkin jokseenkin yksitoikkoista\nelämää. Olen sentään sitten poropykälysretken saanut yhdessä neiti\nPalon kanssa aikaan nuorisoseuran. Se on tarjonnut minullekin hiukan\nvaihtelua\".\n\nNuorisoseuran perustamisesta hän kertoo tarkemmin kirjeessään Kyösti\nKalliolle maalisk. 22 p:ltä (1902):\n\n\"Täältä kirkolta puolen penikulman päässä olevassa Saaren kylässä on\ntämän talvea ollut Peräpohjolan talousseuran käsityönopettajatar, neiti\nPalo, ja hän on pitkin syksyä pitänyt pikku iltamia Saaren nuorison\nkeskuudessa. Helmikuun lopulla menin minäkin sellaiseen. Ällistykseni\nei ollut vähäinen, kun äkkäsin pirtin olevan täynnä kylän nuorisoa, ja\ntyttöjen (joista muutamat hyvin sieviä) suorittavan reippaasti\nohjelmaa, johon kuului vuorokeskusteluja, runonlausumista ja\nkertomuksen lukemista. Sain inspiratsioonin ja pidin puheen, kehoittaen\nperustamaan järjestetyn nuorisoseuran. Tuumaan suostuttiin, pöytäkirja\ntehtiin ja minä otin laatiakseni säännöt. Parin viikon perästä\npidettiin taas iltama, jossa esitettiin kokonaista kolme kuvaelmaa y.m.\nLopuksi pidin minä (omasta mielestäni) hyvin säkenöivän puheen,\nkehoittaen runsaasti saapuvilla olevaa nuorisoa ja vanhempaa väkeä\nliittymään seuraan... Valittiin sitten johtokunta ja virkailijat...\nRahastossakin on jo pohjarahat minun ynnä poliisi Luttusen\nlahjoituksesta... Ensi tilassa lainakirjasto... Pääsiäismaanantaina on\ntaas iltama, jossa esitetään 'Syteen taikka saveen', minä tietysti\nPeräkorpena ja neiti Palo kylä-Maijana...\"\n\nKesäk. 11 p. hän merkitsee päiväkirjaansa olevansa Orajärven\nkestikievarissa matkalla kotiin, ja jatkaa: \"Olen viettänyt koko illan\ntalon Iida-nimisen, iloisen ja siveän tytön seurassa. Se on virkistänyt\nminua ja saattanut jälleen uskomaan, että maailmassa on vielä viattomia\nneitoja, minkä uskon Kolarissa kadotin\". Kesäk. 18 p. hän kirjoittaa:\n\n\"Nyt siis olen monien vaiheiden jälkeen jälleen kotona. Kohtaus isän\nkanssa oli sangen kylmä ja ylen masentava. Se puserti kyyneleet\nsilmistäni. Ensi vaikutus kodista oli yleensä hyvin ikävä\". Samaa hän\nvalittaa kirjeessään morsiamelleen kesäk. 20 p:ltä: \"Koti tuntuu niin\nkauhean ikävältä. Isä oli niin kylmä ja tyly...\" Apea mieliala, jota\nmorsiamen ikävöinti vielä lisää, jatkuu päivästä toiseen. Kesäk. 25 p.\nhän merkitsee taas päiväkirjaansa: \"Istun yksinäni tässä samassa\nyliskamarissa, jossa viime kesänä N:n kanssa niin monta hetkeä yhdessä\nvietimme. Niin, tässä istun, 'miel' ei tervoa parempi, sydän ei syttä\nvalkeampi'. Oi, kun loppuisivat nämä tukaluuden päivät!\"\n\nNe loppuivatkin sikäli, että hän pian pääsi sen toiveensa perille, joka\noli ratkaisevasti viime aikoina vallinnut hänen tunnelmiaan, nimittäin\ntapaamaan morsiantansa. Heinäk. 3 p. hän saapuu Tammisaareen, jossa\nvirkistyy ja nauttii niistä onnen tunteista, jotka tähän asiaan\nkuuluvat. Johanna Niskala erosi neiti Odenvallin palveluksesta heinäk.\n1 p., matkustaen jo 4:s päivä uuteen palveluspaikkaansa, Karjan aseman\nmajataloon. Vietettyään sunnuntain Tammisaaressa Wilkunan seurassa hän\ntuli maanantaina 7 p. tämän kanssa takaisin Karjalle. Silloin elämän\ntodellisuus alkaa päästä voitolle ja Wilkuna kirjoittaa päiväkirjaansa:\n\"Tuntuu hieman ikävältä supi ruotsalaisessa talossa. Kävimme N:n kanssa\nkävelemässä. Mutta huolimatta seudun kauneudesta ja N:n läsnäolosta, on\nmielialani hyvin apea. Sen vaikuttanee tietymätön tulevaisuus. Kun\nsaisin jonkunkaanlaisen toimen, että voisin N:lleni puutteettoman kodin\nvalmistaa. Se on hartain toivoni. Huomen-aamulla aion matkustaa\nTurkuun, tarkoituksessa sieltä saada jotakin tointa...\" Ja seuraavana\npäivänä hän kirjoittaa Turussa apeasti: \"Istun Sätrin majatalossa. Olen\nväsyksiin saakka kierrellyt kaupungilla. Mieleni on alakuloinen ja\nsynkkä. En tiedä, mitä lähinkin tulevaisuus on mukanaan tuopa. Huomenna\naion ryhtyä toimipaikkaa etsimään...\"\n\nMitään tointa hän ei Turussa saanut, ja ikävä sekä epätoivo\nhoukuttelivat hänet hakemaan lievitystä lasista. Katkerissa\ntunnonvaivoissa ja hajanaisessa tilassa hän heinäk. 13 p. lähti\nTampereelle, kirjoittaen junassa Toijalan ja Viialan välillä\npäiväkirjaansa murheellisia sanoja ja turvaten rakkauteensa kuin\nhukkuva. Oma koti kajastaa hänelle sinä rauhan satamana, josta hän voi\nlöytää turvan ja onnen. Tampereella käynti oli luonnollisesti\ntulokseton, ja niin hän matkusti tiistaina, heinäk. 15 p., Helsinkiin.\nNyt alkoivat ne viikot, joiden kuluessa hän ensi kertaa elämässään sai\nmaistaa todellisen kurjuuden ja nöyryytyksen maljasta. Siitä hän itse\ntekee tiliä päiväkirjassaan, joka siis saakoon ensiksi puheenvuoron.\n\nHeinäk. 19 p. \"On lauantai-iita. Olen jo tiistaista saakka ollut täällä\nmaamme pääkaupungissa. Mitään toimipaikkaa en vielä ole saanut. Enkä\nliioin ole etsinytkään, sillä tavattoman tylsä toimettomuus rasittaa\nminua, etten voi juuri mihinkään ryhtyä. Mielelläni erkanisinkin tästä\nelämästä. Kuolema tuntuisi lepoon pääsemiseltä. Mutta se yksi pidättää\nminua vielä ja pakottaa hiukan vakavammin tulevaisuudestani\najattelemaan...\"\n\nHeinäk. 31 p. eli siis parisen viikkoa myöhemmin seuraa toinen\ntilinteko:\n\n\"Mitä olen toiminut niiden parin viikon ajalla, jotka täällä\npääkaupungissa olen viettänyt? En niin mitään! Aikani on kulunut\npelkässä tyhjäntoimituksessa. Olen paikanvälitystoimistosta odottanut\njotain tietoa, mutta sieltä ei kuulu niin mitään. Sitä mukaa kuin aika\nkuluu, olen käynyt yhä synkkämielisemmäksi. Lakkaamattomana vieraana\nasustaa päässäni tuo onneton itsemurha-ajatus. Mutta N--! Kuinka\nmielelläni eläisin ja tekisin työtä hänen tähtensä. Mutta kaikki,\ntaivaskin, näkyvät hyljänneen minut, heittäneen minut oman onneni\nnojaan. Ja kuinka aikaansaamaton nahjus minä todella olenkaan\ntämmöisinä synkän toimettomuuden aikoina; olen yhtä saamaton kuin\ntoisella kertaa reipas. Oi, jospa vieläkin saisin voimakkaan sysäyksen\ntoimeliaaseen elämään! Kuinka kauan pitää kestää tätä musertavan ikävää\ntylsyyden aikaa? Eikö enää päivä valkenekaan? Tänään loppuu jo\nheinäkuu. Alkaakohan elokuu yhtä sumean toivottomana? Oi!\"\n\nElokuun 6 päivän kohdalla päiväkirja sitten vastaa tähän epätoivoiseen\nkysymykseen seuraavasti:\n\n\"Viikko on kulunut siitä, kun viime rivit kirjoitin. Mikä kamala\nviikko! Missä kurjuudessa se onkaan kulunut! Samana päivänä, jolloin\nkirjoitin edellisen päiväyksen, tapasin muutaman vanhan koulutoverini,\nnykyisen ylioppilaan. Se oli sangen iloinen sattuma. Luulin\ntulevaisuuteni vihdoinkin valkenevan. Mutta sen kautta sain\nvälillisesti sysäyksen yhä suurempaan kurjuuteen. Muutin hänen luokseen\nasumaan ja innostuneena hänen Helsingin elämää koskevista kuvauksistaan\nheittäysin --. Vähät rahani loppuivat pian. Vein toistamiseen kelloni\npanttilaitokseen. Samana päivänä loppui siitäkin saamani raha. Nyt ei\nole penniäkään taskussani ja toista vuorokauteen en ole syönyt\nmuruakaan. Ihme sentään, ettei minulla ole kovinkaan pahoin nälkä.\nKaiken tämän lisäksi on paikanvälitystoimitsija suuri lurjus, joka on\nkäyttänyt vain hyväkseen antamani ilmoitusrahat, ryhtymättä lainkaan\nmihinkään toimenpiteisiin. Ystäväni ylioppilas on puolestaan hyvin\nraukkamainen. Olen pyytänyt häneltä lainaksi hiukan rahaa, vaan hän ei\nantanut, vaikka hänellä on ja tietää kyllä puutteeni, ja vaikka hän on\nmonenmonta kertaa nylkyrin tavoin käyttänyt hyväkseen minun auliuttani.\nKolarista ei myöskään kuulu rahoja, vaikka niiden pitäisi jo olla\ntäällä. Kaikki on siis sangen pimeää ja ikävää ympärilläni. Yksin N:n\nkuvakin häämöttää epäselvänä sielussani...\"\n\nTilinteko keskeytyy tähän, sillä päiväkirjasta on seuraava lehti\nrevitty pois. Miten Wilkunan elämä tästä edelleen jatkui, siitä kertoo\nsyysk. 6 p:n kohdalle tehty merkintä:\n\n\"Kuukausi siis on kulunut siitä, kun viime rivit\" (ne ovat: \"Oh, en\njaksa enempää. Oi, kuinka synkkää! Itkisinkin, jos vain voisin. Tekee\nmieleni kirota kaikkia!\") \"kirjoitin. Mitään muutosta elämässäni ei ole\ntapahtunut. Yhä samaa kurjaa toimettomuutta jatkuu. Näyttää kuin\nkohtalo olisi kokonaan minut hyljännyt. Elämäni tätä kirjoittaessani on\ntaas tuiki tukalaa, helvetillistä. Mitä tästä todellakin lopuksi\ntullee!\"\n\nSyysk. 18 p. \"Suurempia muutoksia ei tilassani ole tapahtunut.\nKumminkin olen paljon virkeämmällä ja toivorikkaammalla mielellä. Veli\nToivo (Martikainen) tuli viime viikolla tänne, joten minulla on ollut\nhänestä hupaista seuraa. Sitäpaitsi olen toivossa saada ensi viikolla\nrahoja, että voin N:llekin ostaa edes jonkin kirjan. Ensi lauantaina\ntoivon pääseväni häntä taas tapaamaan...\"\n\nMutta tämä unelma petti. Syysk. 20 p. hän kirjoittaa päiväkirjaansa\nkatkeria sanoja sen johdosta, ettei rahanpuutteen vuoksi päässytkään\nmatkustamaan morsiamensa luo. \"Tämä pettymys, tämä turhaan rauennut\ntoivo, on pakoittanut minut itkemään, vuodattamaan katkeruuden\nsuolaisia kyyneleitä, jota ei ole pitkiin aikoihin tapahtunut. Tätä\nkirjoittaessanikin himmensi runsas kyyneltulva silmäni. Oi elämän\nkatkeruutta! Oi pettymysten tuskaa!...\"\n\nSyysk. 24 p. hän kirjoittaa, että kaikki hänen suunnitelmansa näyttävät\npettävän. \"En tiedä, mikä lienee Jumalan tahto tulevaisuuteeni nähden.\nLähden tänään N:n luo...\" Mutta ollessaan siellä hän seuraavana päivänä\nmerkitsee päiväkirjaansa: \"En täälläkään tunne itseäni täysin\nonnelliseksi ja kuinkapa voisin tunteakaan, kun ei huomisesta ole\nvähääkään tietoa. Tylsänä vain elän hetkestä toiseen\". Morsiamensa\nluona hän viipyi syysk. 29 p. saakka, jolloin päiväkirjaan on merkitty\nseuraava:\n\n\"Maantien vieressä, metsässä, lähellä Svartån asemaa. Olen\npaluumatkalla N:n luota. Hiljastuin junasta ja toista junaa\nodotellessani läksin kävelemään tänne. Neljättä penikulman kävelystä\novat jalkani ihan turtana, niin että ainoastaan suurella vaivalla ja\nankaraa tuskaa tuntien saan ne liikkeelle\".\n\n\n5\n\nMutta Wilkunan päiväkirja ei kerro kaikkea, mihin tuhlaajapoika sai\nHelsingissä ollessaan alistua. Alituisessa rahapulassaan hänen täytyi\npyytää rahaa köyhältä morsiameltaankin, joka uskollisesti lähetti\nhänelle kaikki, mitä sai vähäisestä palkastaan riittämään, lisäksi\ntukien ja lohduttaen häntä parhaan taitonsa mukaan. Järkevänä henkilönä\nja hyvin tietäen, että Wilkunan olisi onnistunut, jos olisi tahtonut,\nnöyrtymisellä ja suopeudella helposti lepyttää kotiväkensä,\ntarvitsematta silti kieltää omaa oikeuttaan määrätä tulevaisuudestaan,\nJohanna Niskala jo kirjeessään elokuun 17 p. antoi Wilkunalle sen\nainoan ja oikean neuvon, jota tämä tarvitsi, neuvon matkustaa\nviipymättä kotiin. Mutta tätä hänen ei olisi pitänyt tehdä, sillä juuri\nsitä neuvoa ei Wilkuna, joka itsekin tiesi sen ainoaksi oikeaksi,\nuhmassaan ja ylpeässä sisukkuudessaan mitenkään tahtonut noudattaa.\nElok. 18 p. hän kirjoitti morsiamelleen kiukkuisen ja myrkyllisen\nkirjeen, sanoen siinä m.m.:\n\n\"Vielä kiitollisempi olen kumminkin 'hyvästä neuvostasi', nimittäin\nettä minun pitää palata kotiin. Ihme, etten ole sitä ennen hoksannut!\nHupsu, kun olenkaan täällä vetelehtinyt, vaikka siellä 'isän kodissa'\non 'ruokaa ja rahaa'. Sinne täytyy kiireimmiten palata ja nöyränä,\nkatuvaisena tunnustaa syntinsä ja pyytää turvaa. Kuinka ihanaa on\nsitten elää siellä, jossa on paljon muitakin. Ja kasvattaa pitkä tukka\nja peltihousut jalassa seuroihin lenkuttaa! Hupainenhan sinunkin on\nsiellä viidentenä miniänä hääriä ja olla niin paksussa mörkissä, että\nhaisee kilometrin päähän. On niin ihanaa olla körtti-miniänä! Saapi\nniin paljon niitä lapsiruokiakin! Minäkin saan niitä puuroja ja\nankastokkia syödä! Oi autuutta! Ja sitten, kun 'Malaperi' tai\n'Lunkvisti' tulee seuroja pitämään, niin kuinka hauskaa meidän on\nyhdessä ajaa Vuolteeseen tai Vähälle-aholle seuroihin, punainen raanu\npeittona... Niin, tätä kaikkea ihanuutta en ole älynnyt, vaikka Hakalan\nMaijakin kesällä koetti sitä minun ahtaaseen päähäni tyrkätä. Olen siis\näärettömän kiitollinen neuvostasi. Mutta se vain on paha, etten ole\noppinut vieläkään nöyrtymään, enkä siis vielä aivan heti luule\npalaavani. Se vain on paha, että sinun täytyy kärsiä suurin syy siitä,\nettä minusta ei miestä tullutkaan. Ehkä on parasta erota semmoisesta\nheittiöstä...\"\n\nKuten näkyy, tästä sydämettömästä kirjeestä kuultaa selvästi se, että\nkirjoittaja koko ajan tuntee morsiamensa olleen oikeassa, mutta\npaaduttaa sydäntänsä silti yhä enemmän. Tämä oli Wilkunan\nitse-uskottelua ja tekovimmaa, jossa hänen syvempi minuutensa ei ollut\nosallisena muuten, kuin varoittavana omanatuntona. Saatuaan\nmorsiameltaan vastauksen, jossa tämä murheissaan pyytää anteeksi,\nWilkunan omatunto pääsee voitolle; hän kirjoittaa morsiamelleen elok.\n20 p. sanoen siinä m.m.:\n\n\"Minun velvollisuuteni on oikeastaan pyytää anteeksi, sillä kirjeeni\noli siksi ilkeä ja raaka. Tosin minua kovin suututti se ehdotus, että\nmenisin kotiin, sillä tiedäthän ennestään, että se ei tule\nkysymykseenkään, vaikka minulla muualla ei olisi muuta valittavana kuin\nhirsipuu. Tiesin kyllä, ettei tarkoituksesi ollut sellainen,\njollaiseksi minä sen kuvasin viime kirjeessäni, mutta minulla halutti\nniin kovin purkaa pahaa sydäntäni johonkin, ja niin julmasti kuin se\nolikin, työnsin ilkeyteni sinun päällesi, sinun, joka niin hellästi ja\nuskollisesti kumminkin minua rakastat... Olen kirjoittanut Viljamaan\nMannalle ja pyytänyt häneltä pilettiä, sillä aion mennä Ameriikkaan.\nMitäpä tässä muutakaan enää on edessä. Siihen asti, kun piletti joutuu,\nluen englanninkieltä täällä Helsingissä. Rahat minulta ovat kohta taas\nlopussa. Pyydän sentähden, että lähettäisit ne vaatteet heti tänne,\nettä saan myydä ne juutalaiselle. Sitten saan kotoa hiukan rahaa:\nkirjoitan tänä päivänä sinne...\"\n\nHän kirjoitti kotiin Amerikkaan menostaan ja sai vastauksen heti.\nHeikki-veli kirjoittaa elok. 23 p.[36] tyynesti ja asiallisesti kertoen\nvuodentulon toiveista ja lähettäen \"velkansa\", jonka luulee \"olevan\nhyvään tarpeeseen\". Hän lopettaa: \"Jää todella hyvästi, Jumalan\nhuolenpitoon, jää hyvästi! Näemmekö enää toisiamme, vaikka olemme\nveljet?\" August-veli kirjoittaa 24 p. Heikin kirjeen lisäykseksi,\nlyhyesti ja ikäänkuin tunteitaan pidätellen:\n\n\"Lienee tarpeetonta minun lisätä mitään siihen, mitä Heikki on sinulle\nkirjoittanut. Mutta ollen aina rakasna veljenä minulle, piirrän jonkin\ntervehdyssanan. Tiedän kyllä, ettei sanoillani ainakaan tällä erää ole\nsijaa sinussa, jos nimittäin tahtoisin kurottaa veljellisen käteni\ntukeakseni sinua ohjatessasi elämäsi rataa siihen suuntaan, johon oma\nonnesi, lähimmäisen paras, ja isänmaan tosi hyöty velvoittaa...\nTerveisiä siis minulta, niin sydämellisiä kuin ne konsanaan olla\nsaattavat semmoiselta, joka yhden isän kupeista tullut on... Terveisiä\nvanhalta äidiltä. Isä on käynyt hyvin riutuneeksi ja ontuu. Jää\nhyvästi! Herra saattakoon vielä kerran suruni iloksi, itkuni nauruksi.\nKirjoita minulle yksi kirje. Tätä pyytää veljesi August\".\n\nÄiti liitti lähetykseen 5 mk ja tuliaiskäärön. Kotona, isossa\nWilkunassa, vallitsi hiljainen suru, joka kalvoi veljiä ja vanhuksia,\nriuduttaen salaa jyrkän ja taipumattoman isän voimia ja tehden äidin\naskeleet yhä väsyneemmiksi ja raskaammiksi, Mutta vaikka tuulahdus\ntästä murheesta saapui täten Wilkunallekin, ei hänen uhmansa\nlieventynyt eikä sisunsa taittunut, vaan hän jäi edelleen Helsinkiin\nodottamaan Amerikan-pilettiä. Ja jos Manna Viljamaa, joka oli hänen\nserkkunsa isän puolelta, olisi lähettänyt sen, Kyösti Wilkuna olisi\nvarmasti mennyt Amerikkaan, häipyäkseen silloin, mikäli inhimillisesti\nvoi arvostella, ikiteilleen. Syysk. 9 p. hän kirjoittaa morsiamelleen\nolleensa taas \"viime viikon lopulla kolmisen päivää syömättä\", mutta\npysyy siitä huolimatta 15 p. kirjoittamassaan kirjeessä yhtä\ntaipumattomana kuin ennenkin:\n\n\"Lyseoon en mitenkään enää voi mennä. Tiedän jo tarpeeksi, että se\nheidän (kotiväen) auttamisensa on hyvin niukkaa. Amerikkaan menen ja\nsiellä joko hyvin onnistun tai lopen häviän. Tuhlaajapoikana ja armon\nkerjäläisenä en kotiin palaa... Vaikka köyhäkin, niin kuitenkin\nylpeä...\"\n\nHänen sisunsa kesti vielä syysk. 29 päivään, jolloin tuo neljättä\npenikulman pituinen kävelymatka, Helsingissä odottava jatkuva kurjuus,\nja ehkäpä myös oleskelu raittiissa ilmassa, morsiamen ja Toivo\nMartikaisen uudistuneet pyynnöt ja kehoitukset, vihdoinkin auttoivat\nhänen terveen järkensä, hänen turtuneena olleen paremman olemuksensa\nvoitolle. Sisu taittui, kodin kaipuu valtasi voimakkaana mielen, kaikki\nuhma ja koko kesän seikkailu tuntui yhtäkkiä siltä, mitä hän aina oli\ntiennyt sen olevankin: lapselliselta järjettömyydeltä. Hän teki ruton\npäätöksen lähteä kotiin.\n\nLokak. 7-8 p. hän kirjoitti Johanna Niskalalle, joka nyttemmin oli\npalveluksessa Tammisaaren köyhäintalolla, m.m. seuraavaa:\n\n\"Niin, täällä minä nyt taas olen, täällä vanhassa kodissa. Isä otti\nminut hyvin vastaan, samoin muutkin. Tervehdin kaikkia, paitsi Niikaa.\n\nEn tiedä kuinka kauan tulen täällä viipymään, sillä Oulusta ei vielä\nole tullut mitään tietoa. Ehkä tämän viikon lopulla kumminkin menen,\njos kerta meno tulee. En tule sitten kotona käymään, ennenkuin ensi\nkesänä, jos Jumala niin suo. Rupean lukemaan yötä päivää, että saisin\nsen toivoni toteutetuksi. Mielelläni teenkin työtä vaikka hengen\nedestä, kun tiedän, että saan tehdä sitä sinun tähtesi ja sinun\nhyväksesi. Täällä kotona on kaikki ennallaan. Samaa tuhertelemista on\nelämä kuin ennenkin. Tuntuu se toisinaan hyvin tympeältä, vaan koetan\nkumminkin kärsiä, kun tiedän, ettei se ole pitkäaikaista ja että sen\nhauskempi on sitten omassa kodissa elää... Tympeältä tuntuu tuo\nArvinkin alituinen 'sanan viljely'. Oh, kuinka minä taas vihaan kaikkia\nkörttiläisiä... Olen minä yhdesti itkenytkin oikein katkerasti täällä\nkotona. Meillä oli Aakun kanssa riita minun tulevaisuudestani ja Aaku\ntahtoi minusta kaikin mokomin pappia, jos kerta ylioppilaaksi pääsen...\nRiita kiihtyi niin, että minulta pääsi itku ja olin pois lähdössä koko\nkodista, vaan saivat pidätetyksi ja nyt on taas kaikki hyvin. Enhän voi\nmitenkään ajatella papiksi lukemista, kun menisi viisi vuotta vielä ja\nvelkaa tulisi paljo ja sinä saisit ikävissäsi kitua koko ajan... Vaan\nkansakoulunopettajana minä pikimmin saan pienen, rauhaisan ja\nvaatimattoman kodin, jommoista luulen sinunkin haluavan\".\n\nTuhlaajapoika oli tullut kotiin, jossa isä varmaankin oli muistanut\ntuhlaajapojan isän menettelyä ottaessaan hänet vastaan. Ukko askarteli\npajassa, jonne Kyösti saapui häntä tervehtimään. Ukon ensimmäiset sanat\nolivat: \"Sieltäpä se tuhlaajapoika tulee!\" Ja samalla hän oli, ehkä\ntodellakin sanoistaan muistaen, kuinka Raamatun isä otti poikansa\nvastaan, pehmennyt ja tervehtinyt Kyöstiä liikutettuna. Suomalaisittain\nvoisi hyvin asiallisesti sanoa, että routa oli ajanut porsaan kotiin.\nMaailma oli ottanut vastaan sen haasteen, jonka Wilkuna oli sille\nmuutamaa vuotta aikaisemmin antanut, ja näyttänyt hänelle osan tuosta\nhaaveksitusta ihanuudesta.\n\nLokak. 1 p. Wilkuna oli kirjoittanut Ouluun rehtori Westerlundille\ntiedustellen, voisiko hän päästä lyseon kahdeksannelle luokalle\nyksityisoppilaaksi. Ja sieltäkin tuulahti tuhlaajapoikaa vastaan\nystävällistä ymmärtämystä. Rehtori vastasi lokak. 4 p. toivottaen hänet\ntervetulleeksi ja sanoen usein kummastelleensa sitä, että Wilkuna oli\njättänyt lukunsa kesken. Ja 9 p. Wilkuna matkusti Ouluun, jossa 11 p.\nkirjoitti päiväkirjaansa seuraavan loppukatselmuksen:\n\n\"Kuten näkyy on parisen viikkoa kulunut siitä, kun kurjassa tilassa\nollen viime rivit (Svartån luona) kirjoitin. Isohko muutos on sittemmin\nelämässäni tapahtunut. Edellä kerrotulta matkalta Helsinkiin palattuani\nläksin kotiin Nivalaan, jossa isä ja muut omaiseni ottivat minut\nlämmöllä vastaan. Viikon kotona oltuani tulin tänne Ouluun privatistina\nylioppilastutkintoa suorittamaan. Asuntonani on pienen pieni kamari\nrauhaisassa Kuusiluodossa. Tässä istun ensi iltaa kirjoituspöytäni\nääressä. N:n vakava muoto edessäni olevassa valokuvassa kehoittaa minua\nahkeruuteen ja säntillisyyteen. Ulkona on oikein lokakuun ilma: räntää\nsataa ja maa on loan vallassa. Kaikki luonnossa näyttää niin\nkuolleelta. Mutta minun sisälläni on uuden elämän kajastus. Suokoon\nJumala minulle voimia täyttämään, mitä nyt olen alkanut!\"\n\nSamana päivänä hän kirjoittaa morsiamelleen:\n\n\"Kuten näet, olen jo Oulussa. Perjantaina tulin tänne ja nyt on\npyhä-aamu... Aukusti saattoi... Isä ei kotoa lähtiessäni antanut\npenniäkään rahaa, vaikka muuten kyllä suosiolla erosimme. Se\nvaari-parka on muuttunut kovin itaraksi. Ei raaski miehille kenkiä\nteettää, vaikka on yli yhdeksänkymmentä paria kengäksiä kassassa, eikä\nmuutoinkaan anna rahaa mihinkään tarpeisiin. Pojat kumminkin hommaavat\nminulle rahaa, että saan täällä lukea\".\n\nJa 18 p. hän jälleen kirjoittaa samalle:\n\n\"Nyt on lauantai-ilta. Istun lampun valossa lämpimässä kamarissani\nviikon työn päätettyäni. Omatuntoni on niin rauhallinen kuin konsanaan\nsillä voi olla, joka tietää velvollisuutensa tehneensä. Olen sangen\ntyytyväinen elämääni tätä nykyä. Aineellinen toimeentuloni on\npuutteeton ja työtä yllinkyllin; sitäpaitsi siintää tulevaisuus\nkirkkaampana kuin koskaan ennen. Paljon olen oppinut niistä kurjista\nkokemuksista, joita tein siellä Helsingissä ollessani, vaikkakin se\nelämäni siellä tuntuu nyt enää vain pahalta unennäöltä\".\n\n\n6\n\nKyösti Wilkunalla oli nyt edessään se aika, joka tavallisesti muuttuu\nelämän ihanimmaksi muistoksi. Ylioppilaskokelaissa ei yleensä liene\npaljon surullisia sieluja ja mikäli niitä on, on kyseessä sielun\nsairaus. On murheellista todeta, ettei tuo alakuloisuuden demooni, joka\noli Wilkunan sielun vihollinen jo melko varhaisesta nuoruudesta,\ntämänkään toivorikkaan talven aikana jättänyt häntä rauhaan, vaan\ntäytti hänen pienen lukukammionsa synkällä varjollaan.\nPäiväkirjamerkintä marrask. 24 p:n kohdalta kertoo siitä:\n\n\"Sisälläni uuden elämän kajastus!! Niinpä tosiaankin, kun nyt toista\nkuukauden kuluttua taas tähän kirjoittelen, saatan pilkallisesti\nhuudahtaa. Sillä kun uutuuden viehätys oli taas kadonnut, muutuin\nsamaksi saamattomaksi nahjukseksi kuin ennenkin. Oh! Ei mikään maistu\nenää! Lopetan tämänkin\".\n\nSitten demooni taas pakenee, työt sujuvat, tulee vuosi 1903. Jouluk. 18\np. hän matkusti kotiin, josta tammik. 2 p. meni Juho Klemetin luo\nVihannin Alpuaan, saadakseen opetusta matematiikassa. Sieltä hän lähti\n16 p., mutta ei päässytkään Vihannin asemalta eteenpäin, kun August ei\nollut muistanut lähettää rahaa. Vasta parin päivän perästä paikalle\nsaapuva Klemetti pelasti hänet. Tammik. 23 p. (1903) hän kirjoittaa\ntaas päiväkirjaansa:\n\n\"Sitten viime marraskuun en ole kajonnut tähän päiväkirjaani. Kuten\nnäkyy, olin silloin ylen pessimistisellä humöörillä. Niin, sellaistahan\non koko elämäni ollutkin. Se on tulen kaltaista, joka väliin on ihan\nsammumaisillaan, mutta tuossa tuokiossa taas leimahtaa korkealle\nroihuvaksi liekiksi. Monesti olen viimeisenkin päiväyksen jälkeen ollut\n'sammumaisillani' ja yhtä monta kertaa taas 'leimahtanut' innostuksen\nhehkuun.\n\nTentit ovat tästä 'aaltovaelluksestani' huolimatta menneet tavallista\nvauhtia. Tänään oli uskonnon tentti. Se meni hyvin, ja sepä\ninnostustani taaskin herätti, niin että tuli tämäkin esille otetuksi.\n\nUusi vuosikin on taas alkanut. En tullut vuoden viimeisinä hetkinä\ntehneeksi 'tiliä' viime vuoden elämästäni, syystä, että sain viettää\njoulujuhliani niin masentavan ikävissä olosuhteissa kuin nykyiset\nkotoiset oloni tarjoavat. Ainakin on viime vuosi vienyt minua\nlähemmäksi Häntä, joka on koko elämäni harrastusten sisällys. Olen\noppinut pitämään Häntä yhä suuremmassa arvossa, yhä enemmän olen\nHänestä hyviä puolia löytänyt.\n\nOma sisällinen kehitykseni ei ole juuri huomattavasti edistynyt.\nKokemuksia kaikenlaisia olen kumminkin saanut runsaasti viime vuoden\nkuluessa... Mitä tämä vuosi mukanaan tuonee, sen tietää yksin Jumala.\nHänestäpä myöskin riippuu, saanko toteutetuksi nykyisen suunnitelmani\ntulla ylioppilaaksi\".\n\nMaalisk. 25 p. hän saattoi merkitä tämän toivonsa toteutuneeksi:\n\n\"Ylioppilaskirjoitukset ovat ohi. Olen kunnialla suoriutunut niistä.\nNyt ovat tentit edessä. Mutta taas olen koko mies ihan lamassa. Tuntuu\nniin sumealta kaikki. Saa nähdä, milloin taas valkenee? Kunpa tätä ei\nkestäisi kauemmin! Kunpa kunnialla pääsisin ensi kesään!\"\n\nKirjoituksissa Wilkunalla oli _laudatur_ ainekirjoituksessa ja muissa\naineissa _cum laude_. Päästötodistuksessa oli: uskonto 8, logiikka 8,\nsuomenkieli 10, ruotsinkieli 7, saksankieli 8, latinankieli\nja -kirjoitus 8, kreikankieli 7, historia 9, luonnonhistoria 10,\nluonnonoppi 7, matematiikka 7; edistyksen keskiarvo oli 8,3.\n\nToukok. 25 p. August-veli lähetti hänelle matkarahoiksi 130 mk,\naloittaen kirjeensä sanoilla: \"Tällä erää mieltäni runsaasti\nvirvoittava veli!\" Helsinkiin Wilkuna matkusti kesäk. 1 p., ennen kuin\ntoverinsa, ollen heitä asemalla vastassa. Lauantaina, 6 p., hän\nmatkusti laivalla Tammisaareen morsiantaan tapaamaan, palasi sieltä\njunalla sunnuntaina, ja painoi maanantaina, 8 p., päähänsä valkolakin,\nYlioppilaskirjan arvosana on _laudatur_.\n\nSeuraavana iltana hän matkusti kotiin.\n\n\n\n\nIV\n\nMARKUS KAARLELA YLIOPPILAANA\n\n\n1\n\n\"Olen siis taas kotona täällä kuivassa Nivalassa... Aaku oli asemalta\nnoutamassa. Hyvässä sovussa kuljimme kotiin. Hän kyseli Sinustakin ja\nminä kerroin kaikki. Ei hän enää tahdo vastustaa meitä eivätkä juuri\nmuutkaan täällä kotona. Kyllä kai he ovat jo nähneet, että 'työläs on\npotkia tutkainta vastaan'. Kotiin tulo oli hyvin mieltä masentavaa. Isä\noli takoa naputtelemassa ruuvipenkin ääressä, kun tulin tupaan. Ei hän\ntahtonut juuri kättä antaa ja sanoi vain, että herra tulee taas kotiin.\nSe tuntui niin katkeralta, että minulta pääsi itku. Kyllä hän katui\nsitten ja koetti sovittaa eikä meillä ole sen enempää puhetta sitten\nollutkaan. Muuten olen koettanut olla niin tyytyväinen kuin suinkin\ntäällä kotona. Kesäksi jään tänne ja menen Seppälään asumaan\".\n\nTätä kesäk. 13 p, 1903 morsiamelleen aloittamaansa kirjettä hän jatkaa\n15 p. m.m. seuraavasti:\n\n\"Äsken muutin tänne Seppälään, jossa tulen kesääni viettämään.\nAsuntonani on nurkkakamari entisessä Knookan tupalaitoksessa. Sain\njuuri kapineitani hiukan reilatuksi ja rupesin sitten tätä kirjettä\njatkamaan. Sinun kuvasi pystytin ensimmäiseksi tähän pöydälleni...\n\nEi tämä Nivala juuri minua miellytä. Mielelläni olisin mennyt kesäksi\njohonkin toimeen, vaan en päässyt sinne Ouluunkaan. Kyllä kai minä nyt\njotenkuten tulen kesäni toimeen täällä Seppälässä. Onhan täällä nyt\nhiukan vapaampi kuin kotona ja lähempänä kirkonkylää. Siellä Wilkunassa\nminulla oli jokseenkin ikävä kuten ennenkin... Ei minusta tosiaankaan\nole enää talonpoikaiselämään; se tuntuu niin perin kuolettavalta.\nToista on, kun me yhdessä saamme järjestää taloutemme ja elämämme niin\nmukavaksi kuin suinkin...\"\n\nNytkin kirje jäi viemättä postiin, \"siitäkin syystä, kun ei ole taas\npenniäkään rahaa\". 17 p. hän taas jatkaa sitä kertoen:\n\n\"Muuten olen niin veltolla tuulella, etten viitsi tehdä muuta kuin\nsyödä ja loikoa päiväpaisteessa kedolla... Elämääni olen jokseenkin\ntyytyväinen tätä nykyä, mutta päivä minua laulaa niin, etten viitsi\njuuri puhuakaan kenenkään kanssa...\" Juhannusaattoiltana morsiamelle\nkirjoitettu kirje kuvastaa viihtymystä ja tyytyväisyyttä:\n\n\"Olen niin tyytyväinen tällä hetkellä. Koko päivän olen ollut puuhassa:\nolen laatinut voimistelutelineitä ja sitten voimistellut. Vasta ikään\nkylvin ja nyt istun täällä, kamarissani, suloinen tunne ruumiissani,\nkuten aina saunan jälkeen. Tunnen itseni niin terveeksi ja\nvoimakkaaksi, että nostaisin Sinutkin kuin höyhenen käsivarsilleni.\nYmpärilläni on nyt niin hiljaista; täällä on vain äiti nyt minun\nluonani -- hän laittelee juuri teetä minulle ja käskee sanoa hyvin\npaljon terveisiä Sinulle. Aurinko on jo lännen rannalla...\"\n\nTämä kaikki kuvastaa jonkinmoista onnen ja viihtymyksen tunnetta sekä\nmyöskin halua välttää riitoja kotiväen kanssa. Soisi kuitenkin, että\njokin suurempi, saavutetun ylioppilastutkinnon perusteella\nmahdolliseksi käynyt päämäärä kuvastaisi hänen kirjemietteistään ja\nselostuksistaan, mutta sellaista ei ole huomattavissa. Ainoa päämäärä,\njoka nyt kangastelee hänen mielessään, on oma koti; muut aikeet saavat\nalistua palvelemaan sen nopeata saavuttamista.\n\n\n2\n\nTämä näin rauhallisesti ja viihtyisästi alkanut kesä ei kuitenkaan\njatkunut tämän suunnitelman mukaan, vaan sai heti viimemainitun kirjeen\njälkeen käänteen. Heinäk. 1 p. morsiamelleen Oulusta kirjoittamassaan\nkirjeessä Wilkuna kertoo siitä itse:\n\n\"Olin jo kerennyt kotiutua siellä Seppälässä, kun täältä Oulusta,\nKaleva-lehden toimistolta, tuli yhtäkkiä ilmoitus, että saan nyt kesän\naikana tointa Kaleva-lehdessä. Läksin heti tänne iloisena siitä, että\nsain vaihtaa joutilaisuuden työhön sekä hyvän tilaisuuden perehtyä\nsanomalehtitoimiin, jolle alalle aion antautuakin... Palkkaa saan\nkuukaudessa noin 130 mk. Ei siitä suuria ulotu säästöön, kun asunnosta\nja ylöspidosta menee 65 mk. kuussa, enkä sitäpaitsi jouda olla tässä\ntoimessa kuin kaksi kuukautta, kun pitää sitten lähteä Helsinkiin.\nAsuntoni on täällä pienoinen vinttikamari neiti Gummeruksen luona... On\ntoki hyvä, että minulla on nyt työtä, joka vaatii kaiken huomioni\npuoleensa, ettei tarvitse lakkaamatta Sinua muistella ja ahdistavaa\nikävää kärsiä...\"\n\nLehti, jonka palvelukseen Wilkuna tällöin tuli, oli Kaiusta eronneen\ntoimittajan, ent. pohjalaisen ylioppilaan Juho Raappanan perustama ja\ntoimittama. Se oli rohkea yritys varsinkin sikäli, että se rupesi heti\nalusta alkaen ilmestymään joka arkipäivä, mikä siihen aikaan oli\nPohjanmaalla vielä uutta, ja myös sikäli, että Oulun molemmat muut\nlehdet, Kaiku ja Louhi, olivat silloin kutakuinkin elinvoimaisia.\nKaikua toimitti vanhalla särmikkyydellään K.F. Kivekäs, joka oli tehnyt\nlehdestänsä vanhasuomalaisten politiikan kannattajan; Louhea toimitti\nGust. Stenvik (Kivistö) nuorsuomalaisten ohjelman mukaisesti.\nPäästäkseen nyt sanomaan jotakin hänkin, Raappana heti alusta antoi\nlehdelleen kansanomaisen, työväen ja muiden vähäväkisten asioita\npuoltavan ja harrastavan leiman, alaotsakkeena \"Kansan kaikuja\nOulusta ja Oulun läänistä\", pysyen valtiollisessa taistelussa\nperustuslaillisten ohjelman kannalla. Tämä oli viisaasti harkittu,\nsillä Oulussa ei ollut vielä silloin työväen omaa lehteä, joten\nRaappanan onnistui kansanomaisuudellaan ja hyvänahkaisuudellaan päästä\npikkuväen erikoiseen suosioon. Tähän vaikutti vielä sekin, ettei\nKivekkäästä enää pidetty; hänen politiikkaansa vierottiin ja häntä\nsanottiin kovaksi ja saidaksi mieheksi, joka muka oli kohdellut\nRaappanaa huonosti. Kun tämä oli rampa molemmilta jaloiltaan, päästen\nkulkemaan vain kepin varassa mitä vaivalloisimmin kompuroiden, ja\nmyöhemmin, opittuaan ajamaan polkupyörällä, etupäässä vain sen turvin,\npainellen poikimia tyynellä jos tuiskullakin, herätti hänen Kivekästä\nvastaan nostamansa \"kapina\", joksi se yhteisen kansan mielessä\nkuvastui, jonkinmoista ihailua. Kaleva siis perustettiin onnellisella\nhetkellä, ja siitähän sen jatkuva kehityskin on hyvänä todistuksena.\nYhdistipä se itseensä vanhoja Pohjanmaan kirjapainollisia\nperintäolojakin sikäli, että Raappana osti lehteänsä varten Christian\nEw. Barckin kirjapainon, joka oli Oulun seudun vanhimpia \"graafillisia\nlaitoksia\" ja oli vuosikymmenien kuluessa uskollisesti painanut ne\nhengelliset kirjaset ja virret sekä maalliset arkkiveisut, joita\nihmiskunta näilläkin \"raukoilla rajoilla\" tarvitsi. Barckin\nkäsinväännettävällä koneella, vääntäjänä tavallisimmin eräs\nvähämielinen mies, yleisimmin tunnettu nimellä \"Nuusku-Frekke\", Kaleva\nsiis ensin painettiin, nuuska aivan välttämättömänä käyttövoimana.\n\nPuolueettomasti sanoen täytyy tunnustaa, että maisteri Kivekkäällä\nilmeisesti oli pätevät syynsä olla Raappanalle niin ankara kuin oli.\nViimemainittu oli nimittäin liiaksi väkijuomiin menevä. Tämä oli asia,\njota Raappana ei mitenkään salannut, suinkaan siitä silti ylpeilemättä;\nhän esitti osuutensa tässäkin sanomalehtimiehille usein niin\nluonteenomaisessa elämänpiirteessä tavallisella nöyryydellään ja\nhyvänahkaisuudellaan, mikä taittoi tuomion kärjen melkein kaikilta\nmuilta paitsi Kivekkäältä. Niinpä Kaleva tuli hänen aikanaan\ntoimitetuksi miten sattui, riippuen avustajista ja päätoimittajan pään\nterveydestä -- kaikki asioita, joista lukija voi saada, jos haluaa,\nerittäin todenmukaisen kuvauksen Wilkunan kirjasesta _Riennon\ntoimitus_. Raappanan osuutta Kalevan toimittamiseen kuvaa sekin, ettei\nWilkuna tule ollenkaan maininneeksi häntä veljelleen kirjoittamassaan,\nalempana olevassa kirjeessä. Lopuksi sanottakoon kuitenkin se, että\nnäistä vioista huolimatta kaikki myönsivät Raappanan lahjakkaaksi ja\nhyväsydämiseksi, mikä riittää ihmisen hautakirjoitukseksi.\n\nHeinäk. 17 p. 1903 Wilkuna kertoili August-veljelleen seuraavaa:\n\n\"Päivän toimeni on seuraava: aamulla klo 7 tuo piika kahvia, jonka\njälkeen heti lähden toimistoon. Tervo tulee samaan aikaan ja niin\nryhdytään rakentamaan sen päivän numeroa. Pöydällä on iso pakka\nmaaseudulta saapuneita kirjeitä. Ne auotaan ja korjataan virheet sekä\npyyhitään yli arvottomat paikat (aivan arvottomat työnnetään kokonaan\npaperikoriin). Sitten aletaan penkoa muita sanomalehtiä, joita on\nillallisessa postissa saapunut. Niistä Tervo leikkelee tärkeimmät\nuutiset, samalla kuin minä suomentelen ruotsalaisista lehdistä\ntoisia uutisia, semmoisia kuin: Vallat ja Turkki, Paavin sairaus,\nSaksan valtiopäivät y.m. Kello puoli kymmenen lähden eineelle\nja palaan kohta taas toimistoon, jossa järjestän lehteen\npantavaksi lääninhallituksesta saapuneet uutiset semmoiset kuin:\nImmissionikirjan..., Tuberkuliinitarkastus y.m., sekä raastuvasta\nsaapuneet tiedot sakotetuista ja konkurssihakemuksista. Tiistaina käyn\nitse hakemassa rahatoimikamarista nuo kuivat uutiset Tuiran ja Laanilan\nmaan torppareista y.m. kaupungin hallintoa koskevista asioista. Kolmen\naikana joudun päivälliselle eikä sen jälkeen enää tarvitsekaan\ntoimistoon mennä. Iltapäivän suomentelen novellinpätkiä tai kyhäilen\nniitä itse. Lauantain numerossa on aina Oulun kirje, jossa rähistään\nyhteiskunnan epäkohdista. Huomiseen Oulun kirjeeseen aion valmistaa\npätkän Karoliina Utriaisesta, joka taas on täällä saarnaamassa ja rahaa\nkokoamassa. Tällä viikolla oli täällä Pohjalaisen Osakunnan kesäjuhlat,\njoihin minäkin otin osaa. Toissa päivänä tehtiin m.m. retki\nUtajärvelle, Pyhäkosken niskaan, josta seuraavana aamuna laskettiin\nyhdeksällä veneellä koskea alas. Siitä matkastani on tämän päivän\nKalevassa kirjoittamani kertomus. Viime pyhänä oli kansanjuhla\nHietasaaressa; minä pidin siellä innokkaan puheen isänmaalle,\nkohottaen lopuksi kolminkertaisen eläköönhuudon. Tätä kirjoittaessani\nistun juuri toimistossa. Edessäni on pitkä pöytä, jolla ajelehtii\npapereita, sanomalehtiä, pitkät sakset, joilla uutisia leikellään,\nkirjoitusvehkeitä, telefooni, y.m. Kummallakin seinällä on isot hyllyt,\ntäynnä sanomalehtiä y.m. Tätä kirjoittaessani puhelee Tervo\ntelefoonissa rehtori Rosendalin kanssa Muhokselle. Rosendalin talossa\ntäällä Oulussa pidetään kohta, kuten on saatu kuulla, kotitarkastus.\nRehtori pyysi ilmoittamaan pojalleen, että olla kotona hänen, sillä\näitinsä tulee tänä iltana Muhokselta kotiin. Minä juoksin tässä välissä\nilmoittamassa sen maisteri Rosendalille. Siellä oli koolla nuoria\nmaistereita ja varatuomareita, jotka kiihkeällä jännityksellä\nodottivat, mitä oli tuleva... Lopetan jo tähän ja pyydän sanomaan\npaljon terveisiä isälle, äidille y.m. Sano erityisesti isälle. Mattilan\nemäntä (joka juuri oli saapunut Nivalasta) kertoi hänen olleen\nsuopeampana ja siitä syystä olisi hyvä saada aikaan lähentymistä\".\n\nHeinäk. 29 p. Augustille kirjoittamassaan kirjeessä hän jo saattoi\nkertoa, mitä Rosendalille lopuksi oli tapahtunut:\n\n\"Viime viikolla lähti täältä rehtori Rosendal ulkomaille. Hänen\nkarkoituksensa tuli aivan odottamatta ja syynä lie ollut se, että\ntahdottiin siten estää häntä pääsemästä kirkolliskokoukseen. Liikuttava\noli hänen lähtönsä. Kevytmielisinkin siinä tuhansiin nousevassa\nsaattojoukossa vuodatti kyyneleitä, nähdessään tuon horjumattoman\ntotuudenmiehen murtuneena ja itkien huiskuttavan jäähyväisiä\npoiskiitävän junan portaalla\".\n\nKuvaavaa tällöin vallitsevan poliittisen sorron ajalle on, ettei\nRosendalin karkoituksesta ole mainittu Kalevassa sanaakaan ja ettei\nlehdessä näiden kahden kuukauden aikana ollut ainoatakaan poliittista\npääkirjoitusta.\n\n\n3\n\nTätä kesää koskee seuraava erään Wilkunan toverin [nimismies H.W.\nClaudelin] kuvaus, joka saakoon tässä sijansa:\n\n\"Asuin erään kesän maalla, ei aivan lyhyen rautatiematkan päässä\nkaupungista. Sain Wilkunalta, joka silloin oli kaupungissa sanomalehden\nkesätoimittajana, lyhyen kirjeen, jossa 'käskettiin' laittaa 'kaikki\nkuntoon', sillä hän ja pari muuta kaupungin 'nuorta herraa' tulee\nluokseni maalle 'iloitsemaan'. Laitoin kaikki kuntoon ja mielestäni\nerinomaiseen 'kuntoon', ja niin nämä herrat, nuoria ylioppilaita,\ntulivatkin kolmikannassa maalle. Kestitys oli oivallinen ja meidän\nnuorten 'iloisuus' aivan 'yli oivallisen', kuten sotilaskielessä\nsanotaan. Ilta kului rattoisasti ja seuramme houkutteli siihen\nliittymään joitakin paikkakuntalaisia nuoria; eräs vanha pappa tuli\nmyöskin mukaan. Mutta illempänä, maantiellä käveltäessä, sattui vakava\ntapaus. Seurassa oli eräs aivan liian raju ja kuumaveriseksi tunnettu\nnuorukainen. Hänessä oli oikeata unkarilaista luonnetta, kun hän sattui\ntulistumaan. Tämä nuorukainen suutahti Wilkunaan aivan hulluuteen asti.\nKysymyksessä oli ikävä väärinkäsitys. Nuorukainen vaati Wilkunaa heti\nkaksintaisteluun ja kun Wilkuna tähän haasteeseen vastasi vain\nnaurahtamalla, loppui nuorukaiselta järki kokonaan ja hän sieppasi\nsilmänräpäyksessä jahtitikarinsa ojentaen sen iskeäkseen Wilkunaa\nrintaan. Tilanne oli kriitillinen, sillä tämä 'eteläverinen'\nnuorukainen ei ensi kertaa elämässään ojentanut tikariansa. Kun käsi\noli jo putoamassa, syöksähdin kiinni nuorukaiseen; nähtävästi en voinut\nharkita liikkeeni voimakkuutta, koska hän lensi suinpäin syvään\nmaantienojaan. Vaara oli vältetty, mutta ei ollut vielä lopussa.\nWilkuna poistui ja nuorukainen kömpi ojasta. Mutta hämmästyksemme oli\nsuuri, kun nuorukaisen äskeinen oikeanpuoleinen lyömäkäsi oli edelleen\nylös kohotetussa asennossa ja miehellä itsellä vesi silmissä kovista\ntuskista. Tarkastettaessa havaittiin, että käsi oli jäänyt\npystyasentoon jouduttuaan pois sijoiltaan. Tilanne oli\ntragikoomillinen. Kun selvittiin ensi hämmästyksestä, teetettiin\nnuorukaisella ensin oikein roomalainen vala (käsi edelleen kohotettuna\nylöspäin roomalaisessa vannomisasennossa) siitä, ettei hän sillä\nkädellä enää koskaan lyö toista ihmistä. (Eikä hän ole sitä sittemmin\ntehnytkään, päinvastoin se on muuttunut lähimmäisiä auttavaksi\nkädeksi). Sitten haettiin kaikki kylän hierojat ja poppa-akat panemaan\nkättä paikoilleen ja vihdoin se parin tunnin kovan työskentelyn jälkeen\nonnistuikin eräälle akalle, joka oli kuuluisa 'luunkorjaaja'. Mutta\nnuorukaisraukka sai kärsiä kovia tuskia ja monesti uudistaa maantiellä\ntekemänsä valan. Wilkuna itse lopetti tämän monessa suhteessa\nkoomillisista seikkailuista rikkaan kesäyön huumorilla: hän kirjoitti\naamulla, heti kaupunkiin palattuaan, lehteensä uutisen, jossa\nmoitittiin kaupungista tulleiden nuorukaisten liian iloista elämää\nsillä ja sillä paikkakunnalla\".\n\nTämän kuvauksen kanssa ei yhden sanan kohdalla oikein pidä yhtä\nRaappanan kesän lopussa, syysk. 3 p., Wilkunalle antama todistus, joka\nkuuluu:\n\n\"Että ylioppilas Kyösti Wilkuna on ollut sanomalehti Kalevassa kesällä\nv. 1903 aputoimittajana kahden kuukauden ajan ja on sillä ajalla\nosoittanut hyvää taipumusta ja kykyä toimitustehtäviin ja on\nkäytökseltään säännöllinen sekä raitis, todistan täten\".\n\nKirjoittaessaan tähän sanan \"raitis\" vanha leijona oli ilmeisesti\nummistanut silmänsä niille punssikekkereille, joita nuori\nleijonanpenikka joskus tovereineen pani toimeen. Siinä hän kyllä teki\noikein, sillä niiden leimana olikin vielä nuorten ylioppilaiden\nkokematon vallattomuus eikä viinanhimo.\n\nWilkuna matkusti Nivalaan elok. 31 p. ja sieltä Helsinkiin syysk. 10 p.\nOulussa vietetty kesä 1903 oli säännöllisellä työllä pitänyt häntä\nvirkeässä vireessä, poistaen aina uhkaavan alakulon syrjemmäksi. Siitä,\nmitä hän Kalevaan kirjoitti, tulee puhuttavaksi tuonnempana.\n\n\n4\n\nKun Wilkuna oli tullut ylioppilaaksi, toi isä hänen käteensä hänen\nhenkivakuutuskirjansa, käskien hänen nyt itse hoitaa asiansa. Mutta\nWilkuna ei saanut säästetyksi pienestä palkastaan, joka maksettiinkin\nhänelle vain vähittäin, sikäli kuin Kalevan kassaan rahaa ilmestyi,\nniin paljoa, että olisi saanut vakuutusmaksut suoritetuksi, ja niin\npääsi vakuutus menemään mitättömäksi. Kun hänen nyt piti lähteä\nHelsinkiin, nousi kysymys siitä, mistä saataisiin opintorahat.\nIsä kieltäytyi jyrkästi antamasta penniäkään, joten oli veljien\navulla ruvettava miettimään lainaa. Sekään ei ollut niin heti\njärjestettävissä, joten Wilkuna lähti matkalle Augustin antamalla\npienellä summalla. Asunnon hän sai Iso-Robertink. 3 D, asuintoverina\nylioppilas Erkki Bergroth; huoneesta ja aamukahvista toverukset\nmaksoivat kumpikin 28 mk kuukaudessa. Toivo Martikainen oli myös\nHelsingissä proviisoriopintojansa jatkamassa.\n\nLauantaina 12 p. Wilkuna matkusti morsiamensa luo Tammisaareen, jossa\nJohanna Niskala taas oli palveluksessa. Ilmoittaessaan tulostaan\nWilkuna kirjoitti hänelle m.m.; \"Niin, koeta nyt laittaa niin, että\nsaisit pyhäpäivän olla yksinäsi, kenenkään häiritsemättä, minun\ntarvitsematta pötkiä sinne vaatekaappiin\", mikä herättää koomillisen\nmielikuvan niistä pakkotilanteista, joihin rakastavien usein täytyy\nalistua tutkimattomilla teillään toistensa luo. Tämän jälleennäkemisen\nhauskuus tukahtui kuitenkin pian rahahuoliin, jotka aiheuttivat apeata\nmieltä ja toivottomuutta. Kirjeessään morsiamelleen syysk. 30 p:ltä hän\nkertoo:\n\n\"Syitä nykyiseen mustaan mielialaani on useitakin. Tärkein niistä on\ntuo vanha painajainen, rahapula. Kotoa lähtiessä minulla näet oli vain\nsiksi, että alkuun pääsin. Toista viikkoa sitten täytyi minun jo\nlainata Toivolta ja Klemetiltä. Mutta nekin loppuivat aikanansa. Toissa\npäivänä minua taas uhkasi paasto, vaan onneksi saapui silloin kotoa 50\nmk. Ne olivat Aakun rahoja, kuten matkarahanikin. Mutta samassa\nkirjeessä Aaku ilmoitti, että hänen on kovin vaikea saada rahaa\nmistään... Kun raha-asiani ovat tällä kannalla, niin ei ole kummakaan,\njos herkkä mieleni käy synkäksi. Mutta ei tässä vielä kyllin. Olen\nollut jo viikon päivät hyvin sairas. Minua on vaivannut jonkinlainen\nlentsunsekainen tauti... Näiden ikävien seikkojen lisäksi on minua\nrasittanut synkkä toivottomuus tulevaisuudestamme. Kaikki tuntuu niin\npimeältä ja kuolettavalta... Omaiseni elävät ja ajattelevat niin\nkokonaan eri tavalla, ettei heistäkään ole turvaa. He toivovat minun\nvain toteuttavan heidän ihannettaan, nim. tuloa papiksi, jota\nkumminkaan en voi tehdä, sillä tiedäthän, etten voi hyväksyä kirkkomme\noppia semmoisenaan... Tästä alituisesta synkkämielisyydestä on ollut\nseurauksena, että myötäänsä olen hautonut päässäni itsemurha-ajatusta.\nEilen jo ajattelin ostaa revolverin ja tulla sinne Sinun luoksesi, että\nyhdessä pakenisimme tästä kirotusta maailmasta\".\n\nJa lokak. 21 p. hän piirtää päiväkirjaansa seuraavat katkerat rivit:\n\n\"Olen jo ollut toista kuukautta täällä. Mikä onneton aika! En ole\ntehnyt juuri mitään työtä, rahaa vain kuluttanut. Ja mikä tähän\nainaiseen kurjuuteen on syynä? Osaksi on siihen mielestäni syynä tuo\nkorjaumattoman ikävä suhde kodin kanssa, joka minua tylsistyttää ja\nlamauttaa, osaksi oma heikkouteni\".\n\nOn masentavaa lukea näistä alituisista rahahuolista ja niitä\nseuraavista apeamielisyyden kohtauksista varsinkin siksi, ettei voi\nolla arvostelematta Wilkunan omaa menettelyä. Tultuaan Oulusta kotiin\nhänen olisi pitänyt jäädä Nivalaan siksi, kunnes itse olisi saanut\nhankituksi lainan; hänen olisi pitänyt itse pyytää takuumiehet ja\ntiedustella rahapaikka, ja tarmokkaasti menetellen hän varmasti olisi\nsiinä onnistunut, sillä olihan esim. hänen ystävänsä Kyösti Kallio\nsäästöpankin johtajana ja olihan hänellä, paitsi veljiänsä, jotka kyllä\nolivat takuuseen sekä kelpaavia että halukkaita, paikkakunnalla paljon\nystäviä. Mutta tähän tärkeimpään tehtäväänsä hänellä ei ole aikaa, vaan\nhän jättää kaikki Augustin huoleksi, päästäkseen mitä pikimmin\ntapaamaan morsiantaan. Täten hänen rakkautensa viekoittelee hänet\ntoisen kerran epävarmalle pohjalle, vaikeaan tilanteeseen, joka\nhermostuttaa hänet ja tekee hänet kykenemättömäksi edes aloittamaan\nmitään johdonmukaista lukuohjelmaa. Ja ajattelipa hän mitä luku-uraa\nhyvänsä, ne kaikki tuntuvat hänestä toivottoman pitkiltä, sillä rakkaus\nja oman kodin kaipuu tekevät hänet äärimmäisen malttamattomaksi. Täytyy\nsanoa, ettei Wilkuna tässä osoita ei miehekkyyttä eikä kypsää,\ntulevaisuudelleen edesvastuuntuntoista harkintaa, vaan esiintyy\nsairaalloisen haparoivana ja hetken mielialoista riippuvana. Kuinka hän\nkuvaakaan Markus Kaarlelan ensimmäisiä ylioppilasaikoja:\n\n\"Pääkaupungin elämään jouduttuaan hän oli ollut kuin juuriltaan\ntemmattu puu, vailla varmaa tukikohtaa ja alttiina jokaiselle\ntuulenpuuskalle. Ketään sukulaisia tai tuttavia ei ollut opastamassa,\nkuinka elämänsä ja opintonsa noissa uusissa oloissa oli viisainta\njärjestää. Ja yksin oli vaikea saada asian päästä kiinni. Luennoilla\nhän oli alkanut käydä, mutta mitään mielenkiintoa ne eivät olleet\nhänessä kyenneet herättämään, ja yliopisto, missä vallitsi vieras kieli\nja hengetön kaavamaisuus, teki pimeine ja kolkkoine käytävineen häneen\nkylmän ja luotaan työntävän vaikutuksen. Parin lähimmän toverin\nseurassa hän oli viettänyt apaattista ja vegeteeraavaa elämää.\nRuokalassa ja kahviloissa viivyttiin mahdollisimman kauan ja iltaisin\nmentiin usein kapakkaan. Varsinkin syyskauden kylmiä ja sateisia iltoja\ntuntui mahdottomalta viettää muualla kuin ravintolan valoisissa ja\nlämpimissä suojissa, missä alkoholi ja musiikki ympäröivät lamautuneen\nmielen kuin pehmeillä untuvilla.\n\nOsakunta, josta hän koulupoikana oli joidenkin kansallisen herätyksen\naikuista osakuntaelämää koskevien kuvausten kautta saanut niin ylevän\nkäsityksen, ei myöskään kyennyt mitenkään innostavasti ja kohottavasti\nvaikuttamaan... Osakunta oli suuri, kaksikielinen, ja sen henkinen\nelämä ilmeni pikkumaisissa puoluekinasteluissa...\"\n\nTämä kuvaus on tosi, mutta siihen on huomautettava, että vika ei niin\npaljon ollut Wilkunan ulkopuolella kuin hänessä itsessään. Häneltä\npuuttui näinä aikoina tarmokas, kestävä toimeliaisuus, joka olisi\nsaattanut maailman näyttämään toisenlaiselta. Hänellä ei ollut tarmoa\nedes alustaviin lukuihin -- esim. saksankielen pro exercitiota hän ei\nsaanut suoritetuksi -- ja luennoilla käyminen oli satunnaista.\nHajanainen muistiinpanovihko estetiikan luennoilta on tältä syksyltä\nsäilynyt.[37] Tulevaisuus oli hämärä, mikään varsinainen opillinen ura\nei näytä häntä viehättäneen; joskus vain leimahtaa eteen kuin näky,\nkuten seuraavasta kirjeestä marrask. 8 p:ltä (Hanna Niskalalle)\nselviää:\n\n\"On omituista, että minä toisinaan tunnen itseni niin onnelliseksi,\ntunnen täydellistä sopusointua melkein koko maailman kanssa. Sellaisen\npuhtaan ja rauhallisen mielialan sain tänäkin iltana. Kun äsken palasin\nlukusalista yksin katua kävellen ja katsellen päälläni kaareutuvaa\nyötaivasta ja täysikuun hopeoimia utupilviä, tunsin mielialani niin\njaloksi lämpenevän, tunsin Jumalan, tuon suuren rakkauden Isän\nläsnäoloa, ja tunsin, että voisin Häntä taas pitkien aikojen takaa\nlapsen tavoin lähestyä... Ja mistä tämä sisällinen rauhan tunne minulle\nnyt tuli, nyt, vaikka minulla rahahuolien (noiden ainaisten) takia\npitäisi olla kyllin syytä epäsointuiseen mielialaan? Niin, syyn tähän\nmielialaani kyllä tiedän. Olen viime päivinä lukenut kahden etevän\nkirjailijan, nim. englantilaisen Hall Cainen ja Arvid Järnefeltin\njaloaatteisia teoksia. Niiden nimet ovat: 'Kristitty', edellisen\nkirjoittama, sekä 'Veljekset', jälkimmäisen... Tänä iltana, tämän\nylevän tunteen valtaamana, tunnen entistä selvemmin, että kirjailijan\ntoimi on oleva minun elintehtäväni. Siihen, jos mihinkään, on Jumala\nminut kutsunut. Sitä varten Hän on sallinut minun niin monia ja kovia\ntaisteluita ja kärsimyksiä kokea, että sitten runsailla kokemuksilla\nvarustettuna voisin tajuttavasti ja taiteellisesti esittää ihmiselämän\nmoninaisia ilmauksia...\n\nOmasta elämästäni, suhteistani omaisiini, kehityksestäni ja niistä\nristiriidoista, joita veljistäni jyrkästi eroava kehityskantani on\nsynnyttänyt, olen saava ensimmäisen ja sisältörikkaan aiheen laajaan\nkirjateokseen\".\n\n\n5\n\nMarkus Kaarlela jatkaa edellä aloittamaansa kuvausta osakunnasta eli\nsiis silloisesta jakamattomasta Pohjalaisesta Osakunnasta:\n\n\"Jos vanhojen fennojen puolelta tehtiin joku ehdotus, kuinka viatonta\nlaatua tahansa, pitivät nuoret velvollisuutenansa tappaa sen, ja\npäinvastoin. Siitä, ketä julkisia henkilöitä piti osakunnan juhliin\nkutsuttaman ja ketkä siitä kunniasta osattomiksi jätettämän, riitti\nkinasteluja, äänestyksiä ja ovien läpi marssimista aivan\nloppumattomiin.\n\nPuolue-elämän alallakaan hänellä ei ollut tähän saakka ollut mitään\nvarmaa pohjaa tukenansa. Hän oli häälynyt vanhain ja nuorten\nkeskivälillä ja kärsinyt siitä, ettei voinut, kuten monet\nlahjattomammatkin toverit -- ja varsinkin juuri ne, kuten hän oli\nmerkille pannut -- varmasti kirjoittautua johonkin puolueeseen.\nYksinään ja muista erillään ei hänestä taas ollut elämään, sillä\nhänellä oli kaikki laumaeläjän vaistot ja ominaisuudet. Tunteiden ja\nmielialojen ohjaamana, kiihkeänä ja uhkarohkeisiin tekoihin taipuvana,\nhän oli lähempänä vastarinnan miehiä ja nuoriin hänet yleensä\nluettiinkin. Mutta siellä olivat vastassa ruotsalaiset, joita kohtaan\nhänellä oli synnynnäinen ja kiihkeä vastenmielisyys...\"\n\nOsakuntaa koskevasta kuvauksesta täytyy sanoa, että se on varsin\npinnallinen, Vaikka se muodollisesti onkin tosi, jättää se ottamatta\nhuomioon sen, että noissa äänestyksissä oli pohjavaikuttimena vaikea ja\nsuuri kysymys menettelytavasta isänmaan puolustamisessa; ne nuoret,\njotka ottivat näihin äänestyksiin osaa, olivat ratkaisseet kantansa\ntässä asiassa ja toimivat sen mukaan. Tämä kannan ratkaisu ei ollut\nhelppo ja tuotti monille syvemmille luonteille vaikeita ristiriitoja,\njoskin pinnallisemmat sielut usein menivät harkitsematta\nympäristönsä mukana. Siveellistä lujuutta ja periaatteellista\nuskollisuutta vaadittiin molemmin puolin: nuorsuomalaiset joutuivat\nristiriitaisuuksiin suhteensa vuoksi ruotsinkielisiin, vanhasuomalaiset\ntaas valitsemansa vaarallisen ja ylenmäärin arkaluontoisen politiikan\nvuoksi. On vaikeata sanoa, kummalla puolella nuorukaiset joutuivat\nkovempaan siveelliseen taisteluun, mutta sitä väitettä, että se\nsittenkin koitui katkerimpana vanhasuomalaisten osaksi, voi sangen\nhyvillä syillä perustella.\n\nMarkus Kaarlelan kuvaus kykenemättömyydestään valita ratkaisevasti\npuolueiden välillä on tosi ja huomattava. Syksyllä 1903 ja yhä\nlisääntyen seuraavina vuosina oli ainakin pohjalaisten ylioppilaiden\njoukossa useita sellaisia, joilla ei ollut halua tehdä jyrkkää\nratkaisua. Toisilla heistä heräsi vastenmielisyys sitä vihan henkeä\nvastaan, joka levisi toveripiireihinkin, ja he kieltäytyivät\njonkinmoisesta itsesäilytysvaistosta uskomasta kaikkea sitä, mitä\nomista kansalaisista sanottiin. Ja toisilla, kuten esim. Wilkunalla,\njoka ei harkinnut, vaan tunsi ja vaistosi, oli sielun pohjalla\njonkinmoinen hämärä ja itsetiedoton aavistus siitä, ettei isänmaata\nkuitenkaan voitu tällä taistelulla pelastaa, että täytyi tulla jotakin\nmuuta -- mitä, sitä ei luonnollisesti osattu sanoa. Tämä intuitiivinen\naavistus ja äänetön odotus kasvoi hiljaisuudessa vuosi vuodelta, kunnes\nse jo maailmansodan vuosien lähestyessä, kun viralliset puolueet yhä\npolkivat entisillä sijoillansa, oli hapattanut koko nuorison, saanut\nsen hylkäämään entiset puolueensa ja yhä yksimielisemmin ja\nkiihkeämmin vartomaan jotakin, jonka viima jo tuntui ilmassa. Tämä\npuoluekykenemättömyyden tunnustus, joka Wilkunan silloisessa\ntoveripiirissä tiedettiin todeksi, ei ole hänelle siis ansion\nvähennystä. Kuinka hän siitä huolimatta joutui myöhemmin toimimaan\nkiihkeän näköisenä puoluemiehenäkin, ja kuinka hänen siinä kävi, tulee\nselvitettäväksi tuonnempana.\n\n\n6\n\nAugustin lähettämillä varoilla Wilkuna oleili Helsingissä joulukuulle\nsaakka, palaten kotiin 8:nnen päivän seuduilla. Hän meni asumaan\nSeppälään, jonne vanhin veli, Arvid, nyt oli vakinaisesti muuttanut.\nIsäänsä hän ei tavannut jouluun mennessä ollenkaan. Apealla mielellä\nhän kirjoittaa morsiamelleen:\n\n\"On jouluilta. Hyvin ikävää! Mikä kohtalon oikku siinä on, että minulla\naina on ikävä ja onneton joulu, joulu, jonka tulisi olla kotoisen onnen\nja ilon juhla... Yksinäni istua köllötän kamarissani pitkää, pimeää\njouluiltaa kulutellen, seuranani synkät aatokseni... Mutta miksi\nminulla sitten on ikävä? Olenhan kotonani. Kotona kyllä, vaan mikään\nkodikkaisuus ei minua lämmöllään silti ympäröi... Tätäpaitsi oli\nminulla taas aamupäivällä Aakun kanssa ikävä riita tulevaisuudestani.\nPapiksi, papiksi! Se oli ytimenä Aakun puheessa... Niin, ja nyt tunnen\nitseni niin hermostuneeksi... Kuoleman ajatus tunkee taas väkistenkin\nmieleeni..\"\n\nTulevaisuus askarruttaa hänen ajatuksiaan. Luku-urasta hän juuri oli\nsekä saanut että antanut näytteen, eikä ilmeisesti tunne siihen\ninnostusta. Maanviljelijänkin ala häämöittää hänen mielessään, koskapa\nhän näyttää kirjoittaneen siitä asuintoverilleen Erkki Bergrothille.\nJoulunpyhinä pidetyssä nuorisoseuran iltamassa hän pitää puheen, ja\nKaikuun hän kirjoittaa pari kirjoitusta, joista huokuu pappisvastainen\nhenki, toisesta rovasti Hohenthalia, toisesta Malmbergia vastaan.\nTällaista hajanaista olotilaa kestää koko tammikuun 1904, hänen\nyrittämättäkään ruveta tarmolla ja voimalla järjestämään raha-asioitaan\nja vastaista oleskeluaan Helsingissä. Helmikuun ensi viikolla saapui\nsitten kirje toimittaja Raappanalta, joka taas pyysi häntä avukseen\nKalevaan, Ja sinne Wilkuna matkustikin heti, ollen iloinen saadessaan\ntoimen ja palkkaakin 150 mk kuukaudessa, Helmik. 11 p. hän kirjoitti\ntästä morsiamelleen, ilmoittaen saavansa toimittaa lehteä aivan yksin,\nkun Jaakko Tervo oli lähtenyt pois ja \"kun Raappanalta menee aika\njuopotellessa\". Tänne hän siis taas joutui, liimapullon ja saksien\nääreen, \"Rientoa\" toimittamaan.\n\nPääsy jälleen säännölliseen työhön virkistää häntä ja pitää\napeamielisyyden loitolla. Hänellä ei ole aikaa paljon turhia pohtia,\nsillä jokapäiväisen, vaikka pienenkin lehden toimittaminen yksin pitää\nkyllä miehen lujilla, samalla kuin syttynyt Venäjän-Japanin sota antaa\ntyölle jännitystä ja sisältöä sekä toiveille siivet. Wilkuna ei näytä\nitse huomanneenkaan, että hän nyt teki aivan karhun työn. Paitsi\ntavallista uutis- ja maaseutukirje- sekä muuta palstantäyttöaineistoa,\njonka hän kaiken itse hankki, hän piti myös huolen sotaosaston\ntoimittamisesta, ehtien siinä ohessa kirjoitella jonkin pienen\nkertomuksenkin. Poliittisia artikkeleja ei voitu julkaista ainoatakaan,\nja pakinaosastoa ei Oulun lehdissä vielä tunnettu. Maaliskuulla hänen\noli hoidettava teatteriarvostelukin, sillä Kaarle Halmeen\njohtama Maaseututeatteri vieraili silloin Oulussa, esittäen m.m.\n_Nummisuutarit, Daniel Hjortin, Maria Stuartin_ ja _Yli voimain_. Tämä\ntyön vaatimus piti häntä, kuten sanottu, hyvässä vireessä. \"Muutoin\nolen voinut sangen hyvin ja ollut ylimalkaan erinomaisen virkeänä ja\nhyvällä tuulella\", hän kirjoittaa morsiamelleen maalisk. 9 p.\nTerveyttään hän hoitaa perusteellisesti tehden pitkiä hiihtoretkiä ja\nkäyden uimassa Linnansaaren saunan uima-altaassa kahdesti viikossa.\nVasta keväämmällä, kun työn rasitus alkoi tuntua ja kun palkkaa ei\ntahtonut Kalevan tyhjästä kassasta enää ollenkaan löytyä, hän tuli\nalakuloiseksi, kirjoittaen morsiamelleen toukok. 5 p. m.m.: \"Olen ollut\njokseenkin alakuloisella mielellä tätä nykyä, ehkä siksi, etten tahdo\nsaada palkkaani ulos, kun Raappanalla on niin peräti huonot raha-asiat.\nIhmeellistä, että minä aina alakuloisella mielellä ollessani muistan\nitsemurhaa. Ehkä se olisikin kaikkein viisain teko!\" Saman kuukauden 20\np. hän matkusti jo Nivalaan, asettuen nyt asumaan Wilkunaan.\n\nOulussa olon ajalta ansaitsevat seuraavat otteet Augustin kirjeestä\nhänelle ja kahdesta hänen kirjeestään morsiamelleen huomiota, sillä\nensinmainittu häntä varmaankin huvitti, ja viimemainituissa tämä\näskeinen \"ateisti\", joka kuitenkin aina hädässään turvasi Jumalaan,\nselittää laajasti uskonnollisia mielipiteitään.\n\nAugust kirjoitti maalisk. 15 p. 1904:\n\n\"Lienet jo ikävällä odottanut kirjettä kotoa. Vaan kun ei ole mitään\nerityisempää tapahtunut, ei ole tullut ryhdytyksi kirjoittamaan...\nterveys on kodissamme yleensä hyvä... Tanelin Annassa on kyllä ollut\nsairautta, vaan kun se on niin yhteistä kaikille Eevan tyttärille,\njoidenka tahto on miehen ala annettu, niin siitäkään ei olisi paljon\nmuuta sanomista, ellei se sairaus olisi lisännyt taloon miestä;\npoikanen lienee noin kolmen viikon vanha. Reino Valio on ollut kovasti\nsairaana viime lauantaista asti; tauti katkaisi hänen elämänsä langan\ntänä aamuna... Kyllä siellä Oulussa näytetään osaavan Kristuksen\nkärsimysviikkoja pyhittää. Tuskin sitä lehteä ilmestyy, joka ei\ntietäisi ilmoittaa illanvietosta taikka teatterista j.n.e....\nToivoisin, että sinä pyhittäisit jäljellä olevan elämäsi kärsivälle\nKristukselle. Lienet kai jo nähnyt, mitä tällä luodulla aistimaailmalla\non antamista, joten sopisi toistakin puolta hakea. Kun olet kokenut\njotakin siitä, mitä elämä Kristuksen jäljessä on, ja ellei se vie\nkannattaviin tuloksiin, niin ilmoita siitä minulle. Voisin ehkä antaa\njoitakin käytännöllisiä ohjeita. Nykyaika on kaikilla aloilla siitä\nomituinen, että nyt tieto kulkee liian paljon kokemusten edellä. Ei ole\nsitä asiaa, joka ei olisi valmiiksi purtu, ennenkuin se on vielä\ntapahtunutkaan... Maailma on joutilaita tyhjän tuteeraajia täynnä...\"\n\nMaalisk. 24-26 p. Wilkuna kirjoitti morsiamelleen m.m.:\n\n\"Äsken oli täällä tovereitani ja me väittelimme kiivaasti uskonnon\nasiasta. Minä puolustin omaa käsitystäni, nimittäin ettei ole\niankaikkista helvettiä eikä Jumalan kolminaisuutta, vaan yksi Jumala,\nsuuri rakkauden isä, jonka lapsia me kaikki olemme ja jonka kanssa me\nkaikki voimme päästä seurusteluun. Minä olen niin vakuutettu tästä\nkäsitykseni oikeudesta, että se tekee minut ihan onnelliseksi. Kaikki\ntuntuu sen valossa niin toivorikkaalta ja eloisalta\".\n\nToinen, huhtik. 8 p:ltä oleva kirje on kirjoitettu sen johdosta, että\nhänen uskonnollinen, pietistinen morsiamensa oli äitinsä sairauden\njohdosta epäillyt äitinsä autuusvarmuutta, kun tämä ei ollut\n\"herännyt\". Wilkuna kirjoittaa:\n\n\"Kerrot, kuinka äitisi on kuolemaisillaan sairaana ja että sinä olet\nhuolissasi hänen sielunsa tilasta... Äitisi on elänyt täällä maailmassa\nnoin 60 vuotta. Tuo aika on ollut hänelle työn ja tuskan aikaa,\nkatkeamaton ketju vaivoja. Nuorena hän on joutunut naimisiin, estyen\nmaailman viettelyksistä, ja elänyt sitten yksinkertaisissa,\npuutteenalaisissa oloissa. Ihmiskuntaa hän on lisännyt kymmenkunnalla\nlapsella, joita hän kykynsä ja ymmärryksensä mukaan on kokenut\nkasvattaa kunnon ihmisiksi. Tätä suurilukuista perhettään, jopa\nraihnaista miestäänkin, elättäen ja hoitaen hän on elonsa päivät\nkuluttanut, siinä uhrautuvassa toimessa raihnaisen vanhuutensa\nsaavuttanut. Kaikessa elämässään hän on ollut tosi rehellinen ja suora.\nHäntä on moitittu kiukkuisuudesta -- se on ollut hänen luonteensa, eikä\nhänen tahtonsa vika. Jos hän nyt elämänsä aikana ei ole sattunut\nsaamaan 'herätystä' ja syventymään kirkonoppimme monimutkaisiin\nkoukkuihin, ei ole muistanut 'tehdä parannusta', niin hän joutuu\nkuolemansa jälkeen iankaikkisiksi ajoiksi sellaisiin vaivoihin, joita\njärki tuskin pystyy kuvittelemaan -- ja tämä sen vuoksi, ettei hän\ntämän 60-vuotisen elonsa ajalla... ole joutanut käyttämään aikaansa\nmuuhun kuin toisten ihmisten hyväksi eikä ole sääntöjen mukaan osannut\ntunnustaa 'itseään vikapääksi niihinkin synteihin, joita emme tunne\nemmekä tiedä'! Niin, eikö sinun järkesi ja omatuntosi sano, että se\nolisi hirveä vääryys, jos niin tapahtuisi? Eikö Jumala kieltämättä\ntuntuisi mitä ilkeimmältä julmurilta, jos hän sellaista tekisi sen\nvuoksi, että heikko ihmislapsi täällä puutosten ja vajavaisuuksien\nmaassa ei ole voinut elää niinkuin enkeli, vaikka onkin parhaan\nvointinsa ja ymmärryksensä mukaan koettanut elää oikein. Vaikka siis\nmeidän korkein jumalallinen ominaisuutemme, nimittäin järki, todistaa\nmoisen uskon järjettömäksi, niin miksi uskotaan sellaista\nperkeleellistä oppia, jonka mukaan Jumala on sydämetön tyranni! Miksi\nemme usko pikemmin, että Jumala haudankin takana tahtoo pelastaa\nihmisiä ja saattaa lopulta kaikki luotunsa onnellisiksi? Siksikö, että\npapit ja heidän sokeat seuraajansa ihmisten kirjoittamain kirjain\nperusteella opettavat toisin? Mutta papit, nuo mustatakkiset peikot,\novat kautta maailman aikojen olleet pikemmin pimeyden kuin Jumalan\npalvelijoita, joiksi he itseään kerskaavat! Minä uskon... että suuren\nrakkauden Jumalan tarkoitus on, että lopulta kaikki muuttuu hyväksi,\nettä ihmishengellä on rajaton tilaisuus kehittyä yhä korkeammalle, yhä\nlähemmäs Luojaansa. Äitisi ja minun äitini ovat kuoleman kynnyksellä,\nkuoleman, joka on vain ovi uuteen onnellisempaan elämään. He ovat\nkumpikin olleet niitä yksinkertaisia sieluja, joiden elämä on ollut\npelkkää uhrautumista toisten hyväksi. Jumalisiksi, heränneiksi y.m.\nitseään kerskaavien koukkuja ja jaaritteluja he eivät ole voineet\nkäsittää, mutta niitä he eivät ole tarvinneetkaan. Ilman niitä he\nkuoltuaan astuvat huolista vapaaseen, onnekkaampaan elämään yhtä\nastetta lähempänä iankaikkista rakkauden isää. Se on minun\njärkähtämätön luottamukseni...\"\n\nLopuksi hän jäljentää kirjeeseensä Severi Nymanin (Nuormaan) runon\n_Jumala-ajatuksia_.\n\nJumala- ja sallimus-ongelma askarruttaa häntä usein. Heinäkuulla\ntapahtui Wilkunassa sellainen onnettomuus, että veli Heikin pieni,\nkuudennella vuodella oleva poika Aukusti, johon Kyösti oli kovin\nmieltynyt ja jonka kanssa hän saattoi pitkät tovit leikkiä täydellä\nantaumuksella kuin lapsi, joutui niittokoneen terän tielle sillä\nseurauksella, että toinen jalka leikkautui nilkasta melkein poikki.\nKertoen tapahtumasta morsiamelleen (elok. 8 p.) Wilkuna lausuu:\n\"Tapauksen syytä en ole, vaikka olen paljonkin sitä miettinyt, voinut\nvielä selittää. Olen lähes alkanut uskoa, ettei mitään Jumalaa olekaan,\nvaan että täällä maailmassa vallitsee sokea sattumus\".\n\n\n7\n\nKesä 1904 oli Wilkunalle ylipäätään onnellinen, varsinkin sen vuoksi,\nettä keväämpänä vallinnut kireä suhde isään vähitellen hellitti. Isä\nlupautui hänelle takaajaksikin, Petter Niskala (Ekdahl) tuli toiseksi,\nja niin hän sai säästöpankista 3000 mkn opintolainan. Hän otti osaa\nnuorisoseuran toimintaan, esiintyen, kuten jo on kerrottu, kesäk. 19 p.\nhyvällä menestyksellä Tolarina. Kesän kuluessa hän kirjoitteli\nTyömieheen. Kotoa hän erosi tyytyväisenä ja sovinnossa, muistellen sitä\nkirjeessään Augustille (lokak. 6 p.) seuraavasti:\n\n\"Muutoin oli se loppuosa kesää siellä kotona sekä kotoa lähtö paljon\nvaloisampi kuin koskaan ennen koko kouluajallani ja se ei suinkaan ole\nollut minuun vaikutustaan tekemättä. Paljon mieluummin palaan taas\njoulun ajaksi sinne kotiin\".\n\nSyysk. 7 p. hän matkusti Helsinkiin, sijoittui asumaan Annank. 3 A, ja\nkävi 9-10 p. Tammisaaressa morsiantaan tervehtimässä. Hän aloitti\nlukukautensa kivittäen vaikean tiensä hyvillä päätöksillä, mutta\narmoton elämä ei silti säästänyt häntä lankeemuksilta. Hän kertoo siitä\nitse (kirjeessään morsiamelle lokak. 16 p.) seuraavalla avomielisellä\nja rehellisellä tavalla:\n\n\"Olen juonut monta päivää! Miksi? Eläimellisestä halusta vaan! Ja\nsellaisessa tilassahan en ole voinut muuta kuin kauhistuen itkeä,\nmuistaessani sinua, jota olen kehdannut suojelusenkelikseni kutsua.\n\nMutta nyt?\n\nNyt olen tänä varhaisena sunnuntai-aamuna tehnyt jyrkän lupauksen olla\ntästä lähin väkijuomia maistamatta. Olen sen luvannut itselleni Jumalan\nja sinun edessäsi ja minä tunnen, että voin sen lupaukseni pitää\npyhänä.\n\nTiedän, kuinka katkerasti sinä olet kärsinyt siitä tiedosta, että minä\nkäyn kapakoissa. Muistan, kuinka sinä nytkin viime kerran siellä\nluonasi ollessani melkein toivottomuudella vastasit minun\nkevytmieliseen pyyntööni, että saanko käydä vastakin kapakassa:\n'Käythän sinä, lupasin minä tai ei'.\n\nÄlä ole enää toivoton siitä asiasta! _Minä_ en käy enää kapakassa!!!!!!\n\nPyyhi pois ne sanattoman tuskan kyyneleet, joita ensi sivulla oleva\nkalju tunnustukseni on silmistäsi pusertanut! Tiedän, että sinä\nrajattomassa rakkaudessasi vieläkin annat minulle anteeksi ja toivot\nparasta. Ja sinun tähtesipä juuri minäkin alan uutta ja puhdasta\nelämää, sillä sinähän olet, kuten niin monesti olen sanonut, se\n'johtotähti', joka kurjinakin hetkinä on minua ylöspäin viittaillut, on\nepätoivon äänellä sydämessäni huutanut, kehoittaen tekemään tämän\nratkaisevan päätöksen, jonka nyt olen tehnyt\".\n\nNäinä aikoina monet ylioppilaat joivat paljon, ja monen ura ja elämä\nmeni siinä karille. Kuohuva elämän- ja seikkailunhalu pursusi\nväkisinkin tekoihin, joita tyyni harkinta ja omatunto ei hyväksynyt.\nToiset kestivät kohmelonsa miehuullisesti ja kaunistelematta, saaden\nkokemusta ja karaistuen, toiset löivät pintapuolisesti asian leikiksi;\nWilkunan kirjeestä näkyy, miten hän kokemuksiinsa suhtautui, Markus\nKaarlelan historiassa Wilkuna valaisee tätä sielullista taistelua ja\nvihdoin tapahtuvaa tasapainon saavuttamista seuraavasti:\n\n\"Tultuaan asuntoonsa, josta hän koko yön ajan oli ollut poissa, sai hän\nympärilleen silmäillessään omituisen ja vierastavan tunteen, aivan kuin\nhän olisi saapunut paikkaan, joka on hyvin pitkiä aikoja ollut\nasujametonna. Hän seisoi liikkumatonna keskellä lattiaa, kasvoillaan\ntympeä ilme, kunnes alkoi hitaasti kiskoa palttoota päältään. Sen\njälkeen hän kurkisti arastellen peiliin, sillä kadulla oli häntä koko\najan vaivannut tunne kuin olisi hänen kasvoissaan mustelmia sekä\nlisäksi vahva likakerros. Mitään erikoisempaa hän ei niissä kuitenkaan\nhuomannut, silmät ainoastaan hieman verestivät. Se jonkun verran\nrauhoitti häntä. Likaisuuden tunne vaivasi kuitenkin edelleen ja hänen\nhalutti perinpohjin peseytyä sekä harjata vaatteensa. Mutta pesukaappia\nlähestyessään sai jokin askeettinen päähänpisto hänet kuitenkin\nyhtäkkiä peräytymään aikeestaan ikäänkuin hän olisi tuntenut ulkonaisen\nolemuksensa olevan puhdistamatonna paremmassa sopusoinnussa sisällisen\nihmisensä kanssa.\n\nSohvaa lähestyessään hän huomasi pöydällä kirjeen... Säikähtyneenä hän\nviskasi kirjeen takaisin pöydälle, heittäysi raskaasti ähkäisten\nsohvalle ja veti viltin korviinsa aivan kuin joltakin piiloutuakseen...\n\nEilen hän oli lojunut tällä samalla paikalla synkkänä ja itseään\nrepelöivänä. Tänään hän tunsi tilansa vielä sitäkin pahemmaksi, kun\nsisäisen lamaannuksen lisäksi oli tullut ulkonainen häpeä... Päivän\nhetket kuluivat suunnattoman hitaasti ja Markuksen ajatukset kiersivät\nsamaa ahdasta kehää. Hän ei saanut niitä temmatuksi irti kuluneen\nvuorokauden pimeistä muistoista. Ja jos hän koettikin siirtää\najatuksiaan muihin asioihin, pakenivat ne sieltä heti kammoksuen\ntakaisin... Hän ei liikahtanut koko päivänä sijaltaan, vaan makasi\nvilttiin kääriytyneenä kuin karhu pesässään. Tupakka ei enää maistunut\nja häntä alkoi vaivata kipeä nälkä, mutta tavalliseen ruokapaikkaan\nmeno tuntui aivan mahdottomalta...\"\n\nIllalla tulee Markuksen luo hänen paras ystävänsä, jolle Markus\nripittäytyy:\n\n\"Joitakin hetkiä sitten olisi hänestä tuntunut tuiki mahdottomalta\npaljastaa muille yön loppuvaiheita, kaikista vähimmin\nhienorakenteiselle Veljelle. Mutta nyt hänen mielialansa oli ehtinyt\nlämmitä, hän oli jossakin määrin etääntynyt kokemuksistaan ja alkoi jo\nnähdä ne keveämmässä valossa. Samalla hän tunsi pakottavaa tarvetta\nkertoa niistäkin Veljelle ja siten ikäänkuin ripittää itsensä parhaalle\ntoverilleen sekä keventää mieltään... Hän tyhjensi nyt itsensä\nkokonaan... Hänen silmänsä kostuivat tuontuostakin, sillä hän tunsi\nitsensä nyt kokonaan keventyneeksi. Viimeöisten kokemusten rumat puolet\nolivat yhtäkkiä hävinneet näkyvistä, hän saattoi jo nauraa itselleen ja\nseikkailuilleen sekä katsoa niitä kokonaan humoristisessa valossa.\nHänen oli kevyt ja hyvä olla kuin sen, joka juuri on päässyt pahasta\npainajaisesta. Samalla hän tunsi suoniinsa virtaavan uutta rohkeutta ja\ntoimitarmoa kuin jostakin syvyyden kaivosta\".\n\nTällainen oli Wilkunan lankeemuksen ja nousun kulku, niinkuin se hänen\ntoveripiirissään hyvin tunnettiin. Valitettavasti hän ei ajoissa\npäässyt selville siitä, ettei alkoholi ollut häntä varten. Näinä\naikoina rupesi ilmenemään, että sillä oli hänen terveestä ja\nvoimakkaasta ruumiistaan huolimatta hänen herkkään hermostoonsa ja\njossakin määrin sairaalloiseen sieluunsa aivan erikoinen vaikutus:\nvähänkin runsaammin nautittuna se aiheutti hänen sielussansa pimeän\ntilan, \"kompliseeratun humalan\", jolloin muisti saattoi kadota ja\ntapahtua tekoja, joista hän ei ollut vastuunalainen. Hänen luonteensa\nhillitön kiivaus saattoi silloin purkautua hurjiin, epäterveisiin\ntekoihin. Selviytymisen jälkeen hänen henkinen masennuksensa ja\ntuskansa oli surkuteltava, ja jos hänen mieli siitä pelastua, hänen\ntäytyi ripittäytyä jollekin ystävälleen ja saada lohdutusta. Ja sitä\ntehdessään hän ikäänkuin ulkoni omasta itsestään, katsellen koko\ntapahtumasarjaa kuin vieraana henkilönä, ja paljastaen armottoman ja\nsäälimättömän rehellisesti kaikki. Mutta tässä kuvailussa vähitellen\nhänen harvinaiset suullisen kertojan lahjansa pääsivät oikeuksiinsa,\nsamalla kuin hänen suuri humoristinen kykynsä sai hänet pian näkemään\nkoko seikkailun groteskina kuvasarjana niistä kommelluksista, joita\nihmispoloisille useinkin sattuu. Tällaisen tunnustuskertomuksen jälkeen\nhän huoahti helpotuksesta ja saattoi jälleen ruveta elämään. Tulkoon\nsanotuksi kertakaikkiaan, että tämä lankeemus kulkee Wilkunan elämässä\nloppuun saakka murheellisena mustana kuteena, vihollisena, jota vastaan\nhän aina yhä uudelleen nousi taisteluun, mutta joka kavalasti vartoen\nheikkouden hetkeä aina uudelleen hänet langetti.\n\n\n8\n\nPaitsi yllä kerrotunlaisia kokemuksia, esiintyi Helsingissä syksyllä\n1904 muutakin, joka vaikutti Wilkunan hermostoon ärsyttävästi tehden\nsäännöllisen lukutyön vaikeaksi. Jo yliopiston avajaisissa sattui\nkiihkeä kohtaus, josta Wilkuna kertoo kirjeessään Kyösti Kalliolle\nsyysk. 15 p:ltä:\n\n\"Kun rehtori oli lopettanut avauspuheensa, nousi eräs viipurilainen\nnuori maisteri, Sarvi nimeltään, ja pyysi saada lukea erään\nkirjoituksen. Rehtori kielsi sen ja käski vasta jumalanpalveluksen\njälkeen kokoontumaan juhlasaliin, jossa puheena olevan kirjoituksen\nsitten saisi lukea. Siitä huolimatta ja vaikka suurin osa professoreja\nynnä rehtori lähtivät pois, Sarvi luki kirjelmän, joka sisälsi ankaran\nvastalauseen sen johdosta, että laittomasta arvannostosta poissa\nolleita ylioppilaita viime keväänä erotettiin yliopistosta ja että nyt\nkesällä on vangittu ja Venäjälle viety muutamia yliopiston miehiä. Heti\nperään luki saman kirjelmän ruotsiksi eräs maisteri Söderhjelm, jonka\nohessa näitä painettuja kirjoituksia tuiskuna jaettiin ympäri\njuhlasalia. Lukemista seurasivat kaikuvat hurraahuudot ja jalkojen\ntömistykset. Jumalanpalveluksen jälkeen kokoonnuttiin uudelleen\njuhlasaliin, jossa rehtori ja Danielsson pitivät puheen, moittien\nylioppilaiden loukkaavaa käytöstä ja valittaen, kuinka he sen kautta\nolivat saattaneet sekä heidät että koko yliopiston tukalaan asemaan.,.\"\n\nKoko poliittinen ilmapiiri oli tullut herkemmäksi ja toivorikkaammaksi.\nSen jälkeen kun Schauman edellisenä keväänä oli ampunut Bobrikoffin ja\nsotasanomat Itä-Aasiasta olivat saaneet yhä edullisemman sisällön,\nolivat ryssien suunnitelmat hiukan hidastuneet, samalla kuin\nsuomalaisten mieli oli virkistynyt ja vastarinnan halu taas kiihtynyt.\nVapaammiksi käyneet sanomalehtiolot olivat myös omiaan lietsomaan\nisänmaallista henkeä. Ylioppilasnuoriso tunsi tämän kaiken hyvin\nherkästi, politikoiden kiihkeästi ja hakien tilaisuutta mielialansa\nilmaisuihin. Kun sillä esim. ei ollut muuta vastustajaa käden\nulottuvilla, sen huomio vähitellen kiintyi Helsingin rappiolle\njoutuneeseen poliisiin, jonka miehistön joukossa oli kaikenlaisia\nkätyripuuhiin antautuneita olioita. Wilkuna oli tässä sydämestään\nmukana, ja jouduttuaan kerran pakotetuksi vieraaksi poliisikamariin sai\nikäänkuin käsin todettavan esimerkin kansamme alennustilasta:\n\"Konstaapeleista puhuivat useimmat keskenään venäjää ja vironmurteista\nsuomea. Ne olivat raakoja ja kiroilevia miehiä ja kaikkialla siellä\npisti nenään vahva tökötinhaju\". Komisarius, jonka eteen hänet oli\nensimmäisenä kutsuttu, \"oli pitkäkasvuinen ja parraton mies kellertävin\nihoin ja tummin silmänalustoin. Tukka oli pomadalla voideltu\nkiiltäväksi ja hänestä levisi venäläiseen tapaan ellottavan sakea\nhajuvesien tuoksu\". Tästä persoonallisesta sortajan heitukkain\nnäkemisestä Wilkunan venäläisviha, joka lapsuudesta saakka oli raskaana\nja anteeksiantamattomana asunut hänen sielunsa pohjalla, ikäänkuin\npuhkesi kuoren alta ja rupesi ilmenemään vähäisimmänkin aiheen\nsattuessa. Niinpä hän, varsinkin jos sattui olemaan hiukankaan\nviinapäässä, saattoi ärjäistä poliisille: \"Ryssä perkele!\" joutuen\nsiitä, kuten hän _Vaikeassa tiessä_ aivan totuudenmukaisesti kertoo,\nrehtorinkin nuhdeltavaksi. Aivan sairaalloisesti hän vihasi ilmiantajia\nja nuuskijoita, joita siihen aikaan luultiin olevan ehkä enemmän kuin\nolikaan. Jos ravintolassa oltaessa joku tuntematon henkilö sattui liian\nuteliaasti tuijottamaan Wilkunaan ja tämä sen huomasi, oli johtopäätös\nvalmis: mies oli \"spiooni!\" Toveriseuran oli silloin toimittava\npohjalaisella päättäväisyydellä ja häikäilemättömyydellä, jos mieli\nsaada vältetyksi molemminpuoliset ikävät seuraukset. Wilkunan äkkiä\nriehahtava suuttumus, melkoiset voimat ja salamannopeat liikkeet loivat\njoskus tilanteita, joista pelastuminen oli enemmän yhteisen hyvän onnen\nkuin järkevyyden ansiota.\n\nEi ole siis kummasteltava, ettei Wilkunan luvuista tänä syksynä hyvistä\naikeista huolimatta tullut erikoisempaa valmista. Ne eivät\nluonnistuneet monelle muullekaan. Aika ei suosinut niitä, ollen täynnä\nyhä kasvavaa odotusta ja suunnaten vaativan katseen juuri\nylioppilaihin. He olivat kansansa elohopeana, joka näytti ilman\npaineen, ja he tunsivat sen. Wilkunan muistiinpanoista[38] näkyy, että\nhän tänä syksynä kuunteli E. Aspelinin luentoja draamallisen runouden\nteoriasta; _Vaikeassa tiessä_ hän mainitsee Markus Kaarlelan käyvän\nkansantalouden luennoilla. Muuna hänen lukemisenaan olivat, paitsi\nkaunokirjallisuutta, Schopenhauerin teokset _Die Welt als Wille und\nVorstellung_ ja _Parerga und Paralipomena_ sekä Renanin _Jeesuksen\nelämä_ saksalaisena käännöksenä. Tämän ohella hän harrasti omintakeista\nkirjoittelua, valmistaen muutamia kertomuksia. Näistä ja entisistä,\nKalevassa olleista ja edellisenä kesänä kirjoittamistaan, hän muodosti\nkokoelman _Novellikokeita_, jättäen sen Pohjalaiselle osakunnalle\npalkinnon toivossa. Marrask. 15 p. hän sitten saattaakin kirjoittaa\nmorsiamelleen:\n\n\"Samana iltana (9 p.) kun sain sinun kirjeesi ynnä tiedon äidin\nkuolemasta, kohtasi minua onnikin. Silloin sain nimittäin toisen\npalkinnon Pohjalaisen osakunnan kirjallisuuskilpailussa. Kilpailussa\noli minulta kahdeksan novellia, joiden joukossa oli muutamia ennen\nKalevaan kirjoittamiani sekä joukko uusia, jotka kesällä kotona\nkirjoitin. Viimemainittujen joukossa oli novelli nimeltä 'Kaksi\nkirjettä'. Siinä kerrottiin ensin tytön kirje, jossa valitetaan pelkoa\nkuolemaisillaan olevan äidin autuaaksi tulemisesta. Toisessa kirjeessä\npoika selittää ajatustapaansa... Kuten helposti huomaat, on tässä\nnovellissa aihe meidän suhteistamme... Saamani palkinnon suuruus oli\n125 mk, siis nätti raha ja lisäksi pieni maine siitä ynnä tieto, että\nminullakin on sentään taipumusta kirjailemaan...\"\n\nÄidin kuolemasta hänelle ilmoitti August-veli kirjeellään marrask. 7\np:ltä:\n\n\"Rakas veli! Piirrän jonkun rivin tässä paljojen toimien ohessa. Olen\ntäällä kirkolla äiti-vainajan ruumiin ja sitä koskevien tarpeiden\ntähden viettänyt tämän päivän. Soitin kuolinkelloja, ostin\nkäärinliinoja y.m. Äiti vaipui kuolon uneen eilen klo 2 i.p. Loppu oli\njotenkin rauhallinen... Se on tässä asiassa merkillistä, että äidin\nkuolema sattui juuri hänen ja isän hääpäivän kohdalle, josta on nyt\nkulunut 46 vuotta\".\n\nTähän Kyösti vastaa 13 p.:\n\n\"Tiesin heti, ennenkuin kirjeen avasinkaan, että se sisältää semmoisen\ntiedon. En juuri erikoisesti tunne surua, sillä tapahtuihan äidin\nkuolema niin soveliaaseen aikaan kuin ihmiselle suinkin voi. Olihan hän\njo korkeassa iässä, elämästä väsynyt, ja elämäntehtävänsä tunnollisesti\ntäyttänyt. Olisin kuitenkin suonut hänen elävän edes jouluun asti, että\nolisin saanut vielä nähdä hänet. Sääli on minunkin isä parkaa. Tunnen\nselvästi, miltä hänestä nyt tuntuu. Ja kyllä kai minäkin tästä puolin\njoudun kotona turvattomammaksi kuin ennen\".\n\nKyöstille jäi äidin muistoksi ja ainoaksi perinnöksi tuohinen\nnuuskarasia. Hautajaisiin hän ei mennyt.\n\nKotiin hän saapui jouluk. 13 p:n vaiheilla. Johanna Niskala oli mennyt\nmarrask. 1 p. Limingan kansanopistoon ja tuli hänkin joululomaksi\nNivalaan. Wilkunan olo kotona olisi näin ollen tullut hyvinkin\nviihtyisäksi, ellei hän pahaksi onneksi olisi sairastunut\nkeuhkokuumeeseen. Tauti oli kuitenkin lievää ja nauttikin Wilkuna\ntoipuvan rauhaisesta levosta asuessaan Elias-ukon toverina hänen\nhuoneessaan ja tarkkaillessaan iäkkään ystävänsä erikoisia tapoja ja\ntuumailuja.\n\n\n9\n\nKevätlukukaudelle hän saapui tammik. 24 p. (1905). Toivorikas\npoliittinen tunnelma oli vallalla. Valtiopäivät oli kutsuttu koolle\nedellisen vuoden jouluk. 6 p:ksi, ja oli Wilkunan matkatoverina nyt\nhänen ystävänsä Kyösti Kallio, joka oli ensi kertaa edustajana\nvaltiopäivillä ja aloitti siis tällöin poliittisen uransa. Asunnon\nWilkuna sai Vuorikadun 6:ssa, jossa silloin vielä oli yksikerroksinen\npuurakennus. Joku vanha herrasmies piti siinä ruokatarjoilua, vuokraten\nmyös kahta huonetta, joista toiseen osui Wilkuna, saaden\nasuintoverikseen erään teol. ylioppilaan. Jo 26 p. hän kiiruhti\nkertomaan veljelleen Augustille seuraavaa:\n\n\"Tiistai-iltana pani työväestö toimeen rauhallisen mielenosoituksen,\nkulkien pitkin katuja ja laulaen lauluja. Mutta myöhemmällä ryhtyivät\njärjestyneeseen työväkeen kuulumattomat vallattomuuksiin, särkien\nlukuisien kapakkain ja ravintolain ikkunat. Ankarampia yhteentörmäyksiä\nei vielä sattunut ihmisjoukkojen ja poliisin kesken. Paljon vakavampaa\nlaatua olivat jo kohtaukset keskiviikkoiltana, jolloin jo vertakin\nvuoti. Samanlainen mielenosoitusjoukko joutui Senaatintorilla ja sen\nlähistöllä taisteluun poliisivoiman kanssa, jolloin viimemainitut\npaljastetuin miekoin hyökkäsivät väkijoukon kimppuun. Ollen itsekin\ntuossa väkijoukossa olin tilaisuudessa näkemään, kuinka nuo\nroistomaiset Helsingin poliisit hutkivat aseettomia ihmisiä raivoisina\nkuin vesikauhuiset koirat. Jo kajahti laukauskin yhdellä taholla ja\nsitä seurasi kymmenkunta muuta kumeaa pamausta ja ilmassa tuntui ruudin\nsavua. Tuntui hiukan omituiselta kuulla ensi kerran eläissään\nlaukauksia ihmisjoukkoja vastaan. Laukausten vaihdossa ei kumminkaan\nhaavoittunut muita kuin yksi poliisi sekä samoin yksi nuori poika\nväkijoukosta, saaden revolverin kuulan kupeeseensa. Mutta\nsapeliniskuista haavoittui sensijaan useita, toiset hyvinkin pahoin.\nPitkin iltaa liikkui sitten poliisijoukkoja kaduilla ajaen ihmisiä\nedellään ja pieksäen jopa naisiakin. Niin, olipa pastori Hymanderkin,\njoka väkijoukkoja oli kehoittanut tyyntymään ja siinä tarkoituksessa\njuuri ollut ulkona, joutunut noiden raakalaispoliisien kynsiin, jotka\nolivat häntä pahoin rääkänneet muutamassa porttikäytävässä, huolimatta\nhänen selityksistään ja vastalauseistaan. Kun minäkin myöhemmällä\nyritin portista ulos, kun asuntomme edustalta kuului kovaa melua, ajoi\nminut muuan raakalainen sapeliaan heiluttaen takaisin pihalle. Tämän\npäivän Hufvudstadsbladet tiesi kertoa, että Viaporin lähimmän\nvarustuksen kanuunat olivat olleet kaupunkia kohti käännettyinä;\nluultavasti on Obolenski pelännyt yleistä kapinaa ja ryhtynyt\nvarokeinoihin. Sotaväkeä oli myöskin liikkeessä ja kasakat ratsastivat\npitkin iltaa kaduilla tyhjennellen niitä ihmisistä.\n\nPietarista saapuu jos minkälaisia tietoja suuresta kapinasta. Kerrotaan\nkeisarin paenneen sieltä sotajoukon turvissa. Ja täällä Helsingissä on\nsähköä ilmassa. Kerrotaan ihmisten hankkivan aseita ja uhkailevan\ntänään torstai-iltana kostaa poliisin raakuuksia. Jos tätä vielä\njatkuu, niin täällä voi syntyä hyvinkin verisiä näytelmiä.\n\nTänään palasivat maastakarkoitetut kotimaahan ja saapuivat junalla\ntänne Helsinkiin. Kun riensin muutamain toverien kanssa asemalle,\ntäytti asematorin kymmeniintuhansiin nouseva ihmisjoukko ja kauas\nkaikui Rosendalin tuttu ääni. Juna oli jo kerennyt tulla.\nMaastakarkoitetut seisoivat aseman portailla, josta Rosendal puhui,\nkuten pelkäämätön mies puhuu totuuden puolesta. Hän kehoitti jatkamaan\npontevasti työtä sortovallan hävittämiseksi. Innokkailla eläköön- ja\nhurraahuudoilla saattoi kansanjoukko maastakarkoitetut Patrian\nhotelliin. Pikku yhteentörmäyksiä syntyi nytkin poliisin kanssa.\nRosendal on käynyt harmaatukkaiseksi, mutta on muuten yhtä jykeä kuin\nennenkin. Pelkään, että hän taas joutuu tekemisiin hallitusmahdin\nkanssa jo yksistään tuon asemalla pitämänsä puheen takia.\nHyvinkään asemalla olivat santarmit jo vanginneet kaksi palaavaa\nmaastakarkoitettua, nimittäin kreivit isä ja poika Creutzin, huolimatta\nsiitä, että toiset maanpakolaiset olivat puolisen tuntia taistelleet\nvastaan. Paitsi Rosendalia saapuivat tänne Pekka Aulin, Jonas Castrén\ny.m.\"\n\nKirjeen lopussa hän kysyy: \"Valittiinko kuntakokouksessa lisäjäseniä\nkutsuntatoimistoon?\"\n\nTähän August vastasi helmik. 5 p. m.m.: \"Kuvernööri Savander kävi\ntäällä viime viikolla, ja oli hän vaatimalla vaatinut kunnan hallitusta\nkuuluttamaan uuden kuntakokouksen ja sakon haastolla valitsemaan\nmainitut jäsenet. Saa nähdä, kuinka siinä käypi; eivät ne ainakaan\nniitä hevillä valitse\".\n\nNäihin tapauksiin liittyy erään Wilkunan toverin [nimismies H.W.\nClaudelin] seuraava muistelma:\n\n\"Levisi tieto, että aikaisemmin maasta karkoitetut olivat juuri\npalanneet. Karkoitettujen joukossa oli myöskin Leo Mechelin. Innostuen\nlähdettiin Kauppatorille, joka oli täynnä juhlivaa yleisöä. Erästä\nkarkoitettua lähti väkijoukko saattamaan hänen asuntoonsa. Me olimme\ntässä joukossa. Mutta silloin ei Wilkuna enää voinut hillitä\nylitsepursuavaa isänmaallista tunnettaan, vaan huudahti väkijoukossa:\n'Alas santarmit ja ryssän valta ja keisari!' Ja jotain vielä sinnepäin,\nsanoja en enää muista. Tämä herätti liian suurta huomiota. Kun Wilkuna\nedelleen jatkoi huudahduksiaan ja kun huomasin erään epäilyttävän\nvenäläisen viittaavan syrjään toverilleen ja seuraavan meitä\nsilmillään, huomasin ajanhetken tulleen ryhtyä toimimaan. Poistuimme\ntorilta joutuen vihdoin vanhan tuttavamme Münchener Ölhallin kohdalle,\njohon laskeuduttiin kadulta alaspäin johtavia portaita, nykäisin\nWilkunan mukaani, ja suljettuani varmasti ulko-oven hävisimme niin\nravintolan komeroihin ja sieltä edelleen muualle. Olimme yhdessä sitten\nkoko illan ja Wilkuna selitti saaneensa jonkinmoisen kiihtymyksen\nkohtauksen. Wilkuna itsekin ihmetteli, että juttu painui siihen\".\n\nEipä siis kumma, etteivät luvut taaskaan tahtoneet luonnistua, kun\npoliittinen tausta ja ilmapiiri oli tällainen. Lisäksi Wilkunan asunto\nsattui olemaan vakaville harrastuksille sangen epäedullinen.\nViereisessä ruokasalissa parveili alituiseen ylioppilaita,\nfarmaseutteja ja konttoristeja, joukossa usein Wilkunan ja hänen\nasuintoverinsa tuttavia. Mikäpä siis sen hauskempaa, kuin syötyä\nmukavasti siirtyä Kyöstin \"boksiin\", kuuntelemaan aina meheviä ja\nhumoristisia \"Festuksen tarinoita\". Ja kun lähdettiin ulos, veti jo\npaljas myötämäki keskikaupungille päin, jonne automaattisesti tuli\nvaluneeksi, kunnes ilman varsinaista päätöstäkin herättiin siihen, että\ntaas istuttiin Rikhardin- ja Kasarminkadun kulmassa olevassa Münchener\nÖlhallissa, oluttuopit kourassa, politiikka hampaissa. Turhaan\nponnisteli tätä vastaan teologian ylioppilas, joutuen päinvastoin\nitsekin väliin uimaan virran mukana ja toisten riemuksi hämillään\nomatekoisella ruotsinkielellä selittämään Ölhallin hymyilevälle\nneidille: \"Vi ha dobeskat hela dagen\". (Suomalainen sana \"topeska\" --\nhumala.) Näin kävi siitä huolimatta, että Wilkuna oli lujasti päättänyt\nelää \"niinkuin pyhäin tulee\".\n\n\n10\n\nEdellä on mainittu Wilkunan kirjoittaneen Työmieheen elokuulla 1904.\nNäitä kirjoituksia on kaikkiaan viisi: _Ruumiillinen työ ja korkeampi\nkoulusivistys, Palvelijain olosuhteista, Luottamustoimista\nmaalaiskunnissa, Eräs puoli raatajattarien asemassa, ja Epäinhimillistä\nmenettelyä_, kaikissa nimimerkkinä K.W.[39] Tätä sosialistikautensa\nkehittymistä hän itse kuvaa _Vaikeassa tiessä_ seuraavasti:\n\n\"Kuluneena suvena (tarkoittaa kesää 1903) hän oli ollut pari kuukautta\nkesätoimittajana muutamassa pienessä maaseutulehdessä (Kalevassa,\nOulussa). Kaupungin työväenyhdistys oli rakentanut uutta, muhkeata\ntaloa, ja kun se oli kohonnut harjapääksi, oli hän saanut toimekseen\nkirjoittaa rakennuksesta ja sen vaiheista kertomuksen lehteen. Hän oli\nkäynyt tutkimassa taloa ja kirjoittanut siitä sekä yleensä työväen\npyrinnöistä lämpimin ja ylistelevin sanoin. Sen johdosta hänet oli\nkutsuttu työväentalolle harjannostajaisiin. Sinne oli kokoontunut\ntyömiehiä vaimoineen yksinkertaiseen perheiltamaan ja noiden\nvaatimattomien, vakaisten ihmisten parissa oli hänet vallannut\nlämmin turvallisuuden tunne. Ylioppilaana ja ylimalkaan ainoana\n'herraskaisena' oli hän ollut joukossa kuin harvinainen korukalu, jota\nkohdeltiin ujolla huomaavaisuudella. Esimies oli tullut esittämään\nitsensä ja pyytänyt häntäkin pitämään puheen. Hän oli kieltäytynyt\naluksi, sillä hän oli vähän esiintynyt puhujana eikä koskaan\nvalmistumatta. Mutta kun hän oli yhä enemmän lämmennyt sekä saanut\nkiinni eräästä aatteesta, oli hän yhtäkkiä voittanut ujoutensa ja\nnoussut puhumaan. Hän oli verrannut työväentaloa, joka matalan\nesikaupungin keskeltä nosti uljaasti harjaansa, todistuksen majaan,\njoka oikeuksiinsa pyrkiviä työväenjoukkoja oli pitävä koolla ja\nkohottava heidän oman voiman tuntoaan. Puhe oli otettu sangen\nsuosiollisesti vastaan ja hän oli tuntenut itsensä yhä\nkotiutuneemmaksi. Täällähän hän oli oikealla pohjalla ja tänne häntä\ntalonpojanpoikana sitoivat jo alaluokkavaistotkin. Sitäpaitsi tuossa\nalkuperäisessä, maailmaavalloittavassa liikkeessä oli jotakin salaista\ntenhoa, joka vahvasti veti puoleensa.\n\nLoppukesän (1904) hän oli viettänyt kotonaan ja kirjoitellut\nTyömieheen, johon hänet mielihyvin oli otettu avustajaksi. Muutamia\nhänen pitempiä kirjoituksiaan oli ollut ensimmäisellä sijalla lehdessä\nja ylimalkaan hän tunsi suurta tyydytystä, saadessaan nimittää itseään\nsosialistiksi. Yksin tuossa nimessäkin oli jo jotakin punaista,\nvihlovaa ja huumaavaa. Se oli maaseudulla vielä aivan outoa ja vain\nhämärästi tajusivat kaikki, että siihen kätkeysi jotakin uutta,\npeloittavaa ja pakanallista. Kun hänen puoluekantaansa tiedusteltiin ja\nhän itsetietoisesti selitti olevansa sosialisti, räpyttivät ihmiset\nepäröiden silmiään, aivan kuin hänen, Kaarlelan Markuksen, ympärille\nolisi äkkiä tullut jotakin outoa punerrusta\".\n\nToisessa paikassa hän kertoo vielä;\n\n\"Viime kesän kuluessa minä kirjoitin Työmieheen puolikymmentä\nartikkelia ja nyt olen sen vakinaisia avustajia. Tullessani kävin\nTyömiehen toimituksessa ja tutustuin muun muassa Valppaaseen. Olivat\nhyvin mielissään siitä, että ylioppilaita alkaa liittyä heidän\npuolueeseensa. Toistaiseksi minä olenkin miltei ainoa\".\n\nKaikki tämä on totta, vaatien vain syventämistä ja leventämistä, että\nasia esiintyisi oikeassa valossaan. Kuten ennen on kerrottu, oli\nWilkunalle ylioppilaaksi tultuaan mahdotonta valita aivan jyrkkää\npuoluekantaa. Hän lukeutui kyllä nuorsuomalaisiin, mutta oli samalla\nkansallisuuskysymyksessä vanhasuomalaisten ystävä. Siitä pitäen, kun\nhän rakastui kotinsa palvelijattareen ja joutui kireihin väleihin\nisänsä kanssa, hän luonnollisesti tunsi yhä suurempaa lämpöä\ntyöväenasiaa kohtaan. Tähän tuli lisäksi se, että vuosina 1903-4\netupäässä vanhasuomalaisten ylioppilaiden keskuudessa alkoi ilmetä\nkasvavaa mielenkiintoa työväenasiaa ja yhteiskunnallisia oloja kohtaan,\nmikä lopuksi johti siihen, että 1905 perustettiin Ylioppilaiden\nSosialidemokraattinen Yhdistys, ja siihen, että monet silloiset\nvanhasuomalaiset ylioppilaat[40] ratkaisevasti siirtyivät sosialistien\nleiriin, kulkien aluksi n.s. kravattisosialistien nimellä. Tämä\nharrastus taas johtui pohjimmaltaan, paitsi työväen silloin alkaneen\n\"liikehtimisen\" omasta vetovoimasta ja tarjoamista mahdollisuuksista,\nmyös siitä, että keskenään taistelevat porvarilliset valtapuolueet\nrupesivat tavallaan kilpailemaan, kumpaan leiriin työväestö lopuksi\nsaataisiin. Nuorsuomalaiset perustivat tässä tarkoituksessa\n\"Perustuslaillisen työväenpuolueen\" ja vanhasuomalaiset \"Suomalaisen\ntyöväenliiton\". Jonkinmoinen haave, että mahdollisesti tämä\nuutuudellaan ja voimaeleillään yllättävä kansainvälinen työväenliike\nmerkitsisi tulevaisuudessa isänmaalle pelastusta, saattoi myös monen\nsuhtautumaan siihen myötämielisesti. Lopuksi oli koko Helsinki,\nsellaisena kuin se esiintyi Wilkunalle, koruttomalle ja monessa\nsuhteessa proletäärin vaistoilla varustetulle kansannuorukaiselle,\nomiaan lähentämään häntä niihin, jotka hänen mielestään varsinaisesti\nedustivat \"oikeata kansaa\".\n\nNämä seikat ne saattoivat Wilkunan kirjoittelemaan proletäärisiä\nkirjoituksia Työmieheen. Tässä on kysymys hapuilevasta myötämielestä\nkovaosaisia kohtaan, uhmasta isää vastaan, mieluisesta\nerikoisasenteesta, eikä suinkaan harkinnan ja elämän lakien tutkimisen\naiheuttamasta maailmankatsomuksesta. Nuoret ovat mielellään\nradikaaleja, mikä laki on melkein poikkeukseton tuleviin kirjailijoihin\nnähden. Niinpä Wilkuna itse kertoikin, että Valpas oli suoraan lausunut\nepäilyksensä hänen sosialisminsa kestävyydestä, huolimatta siitä, että\nWilkuna saattoi sanoa perehtyneensä sosialismin teorioihin Kautskyn ja\nBebelin teoksista. Siltasaaren hämähäkillä oli sillä hetkellä terävä ja\noikeaan osuva silmä.\n\nToveripiirissä Wilkuna avoimesti selitteli sosialistisia\nmielipiteitään, mutta häntä ei oikeastaan otettu vakavasti. Hän istui\ntoveriensa kanssa Ylä-Brondinilla kaahlaten sosialismissa,\n\"kagalismissa\", Goethessä, maailmankirjallisuudessa, teosofiassa,\nseksuaalisissa kysymyksissä, väitellen ja puolustautuen, hyökäten ja\nperäytyen, niin että hänen seurueensa herätti ulkopuolistenkin\nhuomiota. Joku hänen tovereistaan on muistavinaan hänen kerran\nesiintyneen punainen kravatti yllä, mutta se ei ole aivan varmaa.\nPunaista kravattia nuoret silloin käyttivät yhtä ratkaisevana\nulkonaisena merkkinä kuin sileää sormusta vasemman nimettömässä.\n\n\n11\n\nWilkuna itse antoi parhaan osoituksen siitä, ettei hänen sosialisminsa\nollut mitään maailmankatsomusta. Helmikuun loppupäivinä 1905 nimittäin\ntämän kirjoittaja, jonka on tässä pakko puhua itsestään, saapui\nVuorikadun 6:teen, jossa tapasi sekä Wilkunan että hänen asuintoverinsa\nmitä parhaimmassa kunnossa ja kodikkaimmassa asussa, molemmilla\nkreikankielinen Uusi Testamentti kädessä, Teoloogi-asuintoveri oli\nliittänyt vaikutuskykynsä isän ja veljen hartaaseen toivomukseen ja\nsaanut papin kutsumuksen ja rauhallisen, nimenomaan myös kirjailijan\ntyölle edullisen maalaispappila-elämän kuvastumaan Wilkunan sielussa\naivan toisena kuin tähän saakka ja kuin mitä varsinkin Työmiehen\navustajalle ja sosialistille sopii. Kirjeessään helmik. 5 p:ltä August\noli m.m. kertonut:\n\n\"Löysin äsken muistikirjastani erään merkillisen muistiinpanon, joka\noli päivätty 29 p. tammik. 1895, ja siis nyt ummelleen kymmenen vuoden\nvanha. Lehdet oli yhteen liimattu ja aukesivat tapaturmassa. Kirjoitus\non kokonaisuudessaan seuraava: 'Jos Sallimus suo, että nämät lehdet\naukeevat vielä, jotka minä nyt yhteen liitän, niin sinä, joka nämät\nrivit luet, muista silloin minua, että olenko minä saavuttanut\npääpyrintöni, nimittäin päästä Papiksi. Muista myös, onko maailma sama\nkuin silloin, kun näitä kirjoitin. Kenties olen minä sinulle, joka luet\ntätä, setä taikka veli, taikka miehesi veli. Näytä tämä silloin\nveljilleni. Sarjanperältä halolta tullessani vuonna 1895 29/1. Gustaa\nFeelix Wilkuna, s. 1879 -- k. 19..'\".\n\nTämäkin vanha lupaus ehkä teki vaikutuksensa. Herkkänä kuvittelemaan ja\nalttiina vaikutuksille Wilkuna nyt ilmeisesti haaveili morsiamensa\nympärille jonkinmoista ihanaa pappila-idylliä, ja eli rauhallisessa\nlepotunnelmassa, silti kuitenkaan hylkäämättä Schopenhaueriaan ja\nRenaniaan.\n\nElämän kovuus särkee idyllit. Helmikuun viimeisenä päivänä Wilkuna\nvietti luokkatovereineen Alppilassa \"penkinpainajaisten\" muistojuhlaa,\ninnostuen tekemään sen niin perinpohjaisesti, että hänen sielussaan\nseuraavana päivänä taas vallitsi murheellinen lamaannus. Sekä hän että\nasuintoveri ymmärsivät, että Vuorikatu 6:n \"puulaaki\" oli mitä\nkiireimmiten hajoitettava, sillä siinä ei ilmeisesti syntynyt\nedellytyksiä hedelmälliselle työlle. Tähän päätökseen yhtyivät\nmielellään ne kaksi muuta pohjalaista ylioppilasta, jotka asuivat\npihanpuoleisessa huoneessa ja jotka omista \"penkinpainajaisistaan\"\naikoinaan varhain aamulla kotiutuessaan unohtivat öljylampun palamaan;\nlamppu rupesi savuuttamaan, korventaen koko huoneen ja tehden\nasianomaisista niin öljyisen mustia, ettei heistä mikään saippua\ntahtonut saada valkoista näkyviin; hermostuneena \"puulaakin\" ylin\nisäntä vaati nyt moisia asukkaita kiireesti muuttamaan.\n\nMutta Wilkuna oli taas perinpohjin kyllästynyt Helsingin elämään ja\nhalusi rauhallisempiin oloihin. Kirjoittaja, joka asui tämän\nkevätlukukauden Sipoossa, Söderkullan kauniissa kartanossa,\nvalmistellen vanhan ajan historian tenttiä, pyysi häntä mukaansa sinne,\nja niin Wilkuna saapui Söderkullaan, saaden täysihoidon eräässä\nRauhanmäki nimisessä pienessä huvilassa muutaman vanhan neidin luona.\nSinne hän nyt majoittui kodikkaasti ja tyynesti, siirsi päättävällä\nilmeellä Uuden Testamentin syrjään, asetti ulottuvilleen\nSchopenhauerin, ja rupesi harrastamaan mielityötään, novellien\nsepittelyä. Näissä harrastuksissa, lukemisen, kirjoittelun ja ulkona\nolon vaihdellessa, lomassa päivittäinen pikku vierailu minun kammiooni\nja siihen kuuluva leikinlasku, filosofeeraus ja kiihkeä väittely, kului\ntämä nuoruuden ihanana muistona kuvastuva kevätkausi. Siinä oli myös\nvaihteena joskus tapahtuva käynti Helsingissä, johon saatiin aihetta\njos mistä, muun puutteessa uudistuneista poliisimellakoista,\nkirjallisuuden hankkimisesta ja tietysti vapunvietosta. Tämä\nviimemainittu aihe taas riipaisi Wilkunan valitettavan hurjaan\nseikkailuun, jonka selvittäminen toverihengen tinkimättömien\nvelvoitusten vuoksi joutui minulle, ja jossa vilahtelee murheellisen\nkoomillisina kuvina iso särkynyt ikkuna, yöllinen remuava vappuyleisö,\nhirveästi kiukustunut talonmies, suuri määrä vappuhumalaisia ja sikäli\nmyös odottamattoman suopeita poliiseja, Wilkunan aina sopimattomalla ja\nepädiplomaattisella hetkellä ilmaantuva venäläisviha, ja lopuksi\nseuraavana aamuna -- putkassa Wilkunan ei tarvinnut olla --- itse\nsilloin hyvin kuuluisa poliisikomisarius Anatol Paulutski, öljyttynä,\nsuittuna ja koreana kuin karamellipurkin kyljessä oleva kuva.\nSelvittiinhän siitäkin ja painuttiin taas Sipooseen, jossa Wilkuna\nupotti murheensa Söderkullan maalla olevaan sievään metsäjärveen,\nruveten uimaan jo toukok. 19 p. Kevät tuli 1905 sangen aikaisin ja\nmuodostui peräpohjalaisille pojille unohtumattomaksi elämykseksi, sillä\nkevät täällä oli voimakkaampi ja rehevämpi kuin heidän kotiseudullaan.\nWilkunan elämäniloa ja pursuavaa voimaa on vaikea kuvata -- hänen\nfyysillinen kuntonsa ja sielunvirkeytensä oli ensiluokkainen.\nSeurueeseen oli toukokuulla liittynyt eräs kolmas pohjalainen, jota\nluonto oli ruumiinrakennuksen puolesta kohdellut ynseästi, lahjoittaen\nhänelle kuitenkin korvaukseksi seikkailunhaluisen ja aloiterikkaan\nsielun. Kun nyt Wilkuna ja hän esim. uintiretkellä viehättyivät\nleikkimään indiaaneja, juosta roikotellen ilkialastomana rannan\nsynkässä kuusikossa, risu puukkona hampaissa, toinen kädessä\ntomahawkina, naama hirveässä irvistyksessä, kiljuen sotahuutoa ja\ntanssien kamalaa pääkallotanssia, toinen sopusuhtaisena ja norjana,\ntoinen kyttyräselkäisenä ja hinteläsäärisenä, rupesi katsojalla sitä\nnähdessä pöyristävä tunne karsimaan selkäpiitä. Tätä kaikkea on turha\nenempää kuvata, sillä kokenut lukija voi ilmankin kuvitella,\nminkälaiset vinkeet vapauteen päästetyillä orivarsoilla on.\n\nSiltä varalta, että aiottu tentti onnistuisi, olin luvannut itselleni\npalkinnoksi vapaan kesän, ja olin päättänyt lähteä Venäjän Karjalaan\njalkapatikassa, katsomaan, minkälaista siellä olisi. Ja kun toukok.\nlopussa silloisen dos. Gunnar Palanderin ihmisystävälliset vaatimukset\ntulivatkin tyydytetyiksi, saatettiin jo aikaisemmin aloitetut\nvarustukset lopullisesti täydentää. Wilkuna oli omaksunut aatteen\ninnostuen ja valmistui toteuttamaan sitä hartaana ja odottavana.\nMuutettiin Helsinkiin, pantattiin kaikki tarpeettomat tavarat\nmatkakassan vahvistamiseksi, ja käytiin asioilla kumpikin omalla\ntahollaan. Kesäk. 2 p:n iltana lähdettiin Helsingin asemalta\nSortavalaan, seurana kirjava joukko venäläisiä sotilaita ja muuta\nrahvasta, Wilkuna väkevällä tuulella ystäviensä seurassa kumoamiensa\nlähtöryyppyjen johdosta. Seurasi vaiherikas matka, kuluen Wilkunaa\nhillitessä, sotilaan laulaessa kirkkaalla tenorilla surumielisesti\nhyväileviä venäläisiä lemmenlauluja, ja juutalaisen rukoillessa\nauringon noustessa, otsassa nelikulmainen puukapula ja vasen käsi\nkyynärvartta myöten nauhoilla kiedottuna. Tultiin Sortavalaan, tultiin\nPitkäänrantaan, siitä Koirinojaan, ja siitä jalkapatikassa pitkin\nmaantietä Suojärvelle, Annantehtaalle ja Kaitajärven kylään, Wilkunan\nastellessa vakaasti, katsellessa arvostelevasti \"näitä Karjalan\nlaulumaita\" ja kiroillessa yhä enemmän kipeytyviä koipiaan. Ja\nKaitajärven kylästä, kolmen penikulman päästä Venäjän rajasta, hänen\ntäytyi kääntyä takaisin. Synkän näköisenä hän istahti kärryille, joita\nlaiha hevonen lähti vetää junnaamaan Värtsilää kohti. Sieltä hän aikoi\nmennä Joensuuhun, jossa hänen veljensä, Sortavalan diakonikoulusta\näsken päässyt Taneli, oli kunnalliskodin hoitajana, ja sieltä vihdoin\nSavon kautta kotiin. Kirjoittaja puolestaan painui rajan taakse, mikä\nei enää kuulu tähän.\n\n\n12\n\nTällaiset olivat Kyösti Wilkunan varsinaiset ylioppilasvuodet ja tähän\nne loppuivat. Seuraava syksy tempasi hänet lopullisesti pois kaikista\ntutkintoajatuksista, antaen hänelle kokonaan muita tehtäviä ja huolia.\nHänestä ei ollut, kuten on nähty, pakollisten ja määrättyjen\ntutkintolukujen suorittajaksi; levoton hermosto ei sietänyt niitä ja\nmalttamattomasti omaa kotia halajava mieli piti tutkintopäämäärää kovin\nkaukaisena. Hukkaan eivät hänen ylioppilasvuotensa kuitenkaan menneet;\nvaikka hän ei voinutkaan lopullisen vakavasti kiintyä mihinkään, ei\nvoinut omaksua mitään \"varmaa kantaa\", merkitsivät nämä vuodet silti\nuupumatonta, joskin hajanaista lukemista, totuuden haeskelemista ja\naavistelua, tyytymätöntä etsimistä ja ajattelemista, monenlaista\nkokemusta, sellaistakin, josta sananlasku sanoo: \"Kokenut kaikki tietää\n-- vaivainen kaikki kokee\". Näyttää siltä, kuin elämä valitsisi\ntulkitsijansa jo syntymästä saakka, kasvattaisi heidät aivan erikoisten\nohjelmien mukaan, piirtäisi säälimättä heidän sieluunsa kaikki valonsa\nja varjonsa, iskisi sinne parantumattomia haavoja ja sammumattomia\nsäihkypisteitä -- että he kerran tämän vaivaisen koulun käytyään\nvoisivat sydänverellään todistaa: \"Näin on, minä tiedän sen, olen\nkokenut kaikki!\"\n\n\n\n\nV\n\nMONIVAIHEINEN MIES\n\n\n1\n\nOllessaan kolmannella luokalla Wilkuna vaihtoi muutaman kirjeen\nraahelaisen luokkatoverinsa Aino Heikkilän kanssa.[41] Hän näkyy jo\nsilloin kuvitelleen kirjailijan uraa, koskapa Aino Heikkilä kirjoittaa\nhänelle huhtik. 13 p. 1898: \"Minusta oli niin hauskaa kuulla sinun\naikovan kirjallisuuden alalle. Se olisi todella jotain ihailtavaa...\nOlisi sitten niin hauska lukea Kyöstin sepittämiä kertoelmia\". Veljien\nmuistelun mukaan hän jo alaluokilla yritteli sommitella kirjallisia\nkuvia kotiseutunsa erikoisista luonteista, ja oli hänellä tällaisia\nkäsikirjoituksia jo viidennellä luokalla. Niiden aiheet ovat\ntodennäköisesti uudistuneet hänen myöhemmässä tuotannossaan. Näihin\naikoihin ilmeisesti kuuluu se kirjoitus, josta hän puhuu Augustille\nkirjeessään huhtik. 9 p:ltä, mainitsematta vuotta: \"Olen kirjoittanut\npuolitiehen erästä novellia: 'Kuvauksia talonpoikaispidoista\nKalajokivarrella'. Aiheena siihen ovat pääasiallisesti ne Alatalon\ntytön läksiäiset, joissa minä en ollut hyvinkään hyvällä tuulella.\nUskallanko panna sen Louheen, siinä kun näet kosketellaan vähän\nkörttisiä?\" Sen lisäksi, mitä ennen on kerrottu hänen kirjoituksistaan\nkonventin lehteen, Valon Terhoon,[42] on vielä mainittava vuodelta 1899\nseuraavat: _Pari suurta miestä ihmiskunnan kehitystä jarruttamassa_ ja\n_Kesäinen tunnelma_ (molemmat syysk. 23 p.), ja vuodelta 1900\n_Kertausten aikana_ (toukok. 20 p,). Näistä ansaitsee _Kesäinen\ntunnelma_ julkisuuden, sillä siinä on ikäänkuin siirtymistä oman sielun\nulkopuolelle objektiivisesti tarkastamaan, kuinka ulkomaailman kuvat\nsiihen heijastuvat. Olkoon se myös näytteenä Wilkunan silloisesta\nkielenkäytöstä.\n\n\"On täytynyt pari päivää viettää sisällä, kun on sateinen sää ollut.\nMutta nyt sunnuntaiksi ovat pilvet poistuneet taivaalta ja aurinko\npääsee loistamaan täydeltä terältä. Lähden ulos kävelemään. Ei ole\nmitään matkan määrää, ja mitäpä sillä; yhdentekeväähän tuo, missä\nkäveli, onhan kaikkialla sama kesäinen kukoistus, minne vaan menenkin.\nAstelen pitkin ruispellon piennarta, laskeun siitä alavalle niitylle,\nja lehikkolehdon läpi oikaisten osun jokirantaan tulemaan. Siinä on\nmaalle vedetty venonen. Sen vesille työnnän, perään istuen kuljen\nverkkaan meloskellen pitkin vainioiden ja niittyjen läpi luikertelevan\njoen pintaa. Ympärilläni vallitsee tyyni, suvinen sunnuntairauha.\nLämpimästi paistaa heloittaa kesäkuun aurinko. Väliin vaan sen valoa\nheikentää joku hailea pilvenhattara, joka taivaan sinilakea ikäänkuin\nhuvikseen leijaillessaan sattuu sen eteen osumaan. Ruispellon välistä\nkohoaa leivo kohtisuoraan ylös, päästää mennessään virkeän, kesäisen\nliverryksen, kohoaa yhä korkeammalle, kunnes hupenee tuonne taivaan\nsineen -- liverrys vaan enää ilmoittaa sen siellä liitelevän.\nRuohikossa jokiahteella sipittää heinäsirkka, vaikenee hetkeksi, mutta\njatkaa jo tuokion kuluttua toisessa paikassa tuota väsyttävää\nsipitystään. Vesirajassa kierii sääskiparvi ja rannempana kaislikossa\nporahtaa hauki tyytyväisyyttään. Siitä leviää rengasmaisia perättäisiä\naaltoja, jotka panevat lumpeenlehden vapajamaan.\n\nYmpäristöstäni nauttien melon yhä eteenpäin. Kokka halkaisee tyyntä\nveden pintaa, ja jälkeen jää kaksi toisistaan erkanevaa ja rantaa kohti\nkierivää lainetta. Joki laajenee pieneksi niittylammeksi. Nousen maalle\nja nyhdän rannasta sylösen hajuheiniä, ja ne veneeseen vieden melon\nkeskelle lampea. Heitän veneen omaan varaansa ja heittäyn selälleni\nheinille loikomaan. Näköpiirinäni on vaan veneen reunojen rajottama osa\nselkeän sinistä taivaan lakea. Pääskyparvi lentää näköpiirini sisälle.\nTuriit, turiit, ja livahtavat samalla toisesta laidasta ulos. Etäältä\nkuuluu kirkon kellojen kaiku. Kumisten vierivät ääniaallot ylitseni,\nvieden tuonne etäisiin sydänmaankyliin sunnuntaitunteen. Mutta sitten\nvaikenevat nekin; kaikki on niin hiljaista. Lämmin ilma väräjää,\naurinko paahtaa niin raukaisevasti ja heinät allani tuoksuvat.\nHiljaisuuskin tuntuu soivan korvissani, ja sitä kuunnellen vaivun\npuolinukuksiin. Koko elontoimintakin tuntuu kuin lakkaavan, tunnen vaan\nolevani. -- Kunpa saisi aina näin loikoa, vapaana arkielämän ikävistä\ntouhuista. Olla kuin vaahtokupla, joka kosken keskellä kierivästä\nvaahtopyörteestä on päässyt erilleen liukumaan, ja jatkaa nyt\ntyynemmässä paikassa, niemen kainalossa, omaa vähäistä rataansa. Mutta\nvirta on vienyt venettä, ja rannan kahilikkoon kaapsahtaen se herättää\nminut mielikuvituksestani. Nousen peräteljolle ja alan meloa takaisin\nkotiin, muistellen tuota suvisen sunnuntaipäivän rauhaisaa hetkeä\".\n\nTässä pienessä palassa kuudennen luokan oppilas kieltämättä oli\ntavannut tunnelman, jonka rauhallinen luonnontarkkailu saattaa olla\ntiedotonta kaikua Savosta päin. Tämä sävy on Wilkunan myöhemmälle\nkirjailijaluonteelle vieras, toistuen hänellä harvoin. Seuratessa\nedelleen hänen ensimmäisiä yrittelyjään tullaan Kolarin talveen. Olisi\nluullut, että Lapin luonto ja yksinäisyys olisi haltioittanut hänet\nyrittämään jotakin suurempaa alalla, jolta myöhemmin on niin monta\nkirjallista aihetta saatu, mutta niin ei käynyt. Pohjolan jylhä talvi\nkyllä vaikutti häneen, kuten näkyy hänen päiväkirjansa lyhyydessään ja\nsattuvaisuudessaan etevästä matkakuvauksesta, jolla hän ensi kerran\n_Kesäisen tunnelman_ jälkeen tuli osoittaneeksi taiteilijan kykyä,\nhänen ensimmäisen painetun kirjansa muutamista Lapin-aiheisista\nkertomuksista, ja _Porokaarteella_ nimisestä katkelmasta, jonka hän\njulkaisi _Ajassa_, merkiten sen osaksi pitemmästä kertomuksesta, Mutta\nKolarin talvi ei silti merkitse hänelle syvempää kirjallista herätystä,\nvaan ovat, kuten on nähty, muut harrastukset ja muun elämänuran\najatukset vallitsevina. Nivalan nuorisoseuran lehteen hän lähettää\nKyösti Kallion pyynnöstä jonkin pienen palan. Seuraava kurjuuskesä\nHelsingissä ja ylioppilaaksitulon talvi Oulussa eivät suoneet hänelle\ntilaisuutta kirjoitteluun, eikä kirjailijan ura näytä askarruttaneen\nhänen ajatuksiaan. Hän kirjoittaa kyllä morsiamelleen runojakin, jotka\novat säilyneet kirjeessä maalisk. 23 p:ltä 1902 (_Löysin aarteen,\nIkävissäni, Nannan kuva, Autuuteni_ ja _Nanna-Kyösti_), mutta hän\nlausuu niistä itse: \"Ei ne runopukuunsa nähden ole juuri mistään\nkotoisin, sillä minulla ei ole runoilijan lahjoja tai kumminkaan en ole\nniitä harjoitellut\" -- arvostelu, joka osuu aivan oikeaan. Vasta kesä\n1903 herättää hänen kirjallisen suonensa jonkinmoiseen eloon.\n\nTultuaan kotiin ylioppilaana hän Seppälässä asuessaan kirjoitti\nnuorisoseuraa varten näytelmän \"_Viel' uusi päivä kaikki muuttaa\nvoi_\".[43] Se on nelinäytöksinen ja ilmeisesti sepitetty hyvin lyhyen\najan kuluessa -- hänhän ei tällöin viipynytkään Nivalassa kuin rapean\nkaksi viikkoa. Kirjoittaja oli merkinnyt nimekseen \"Lallukka\".\nVanhoillinen ja sukuylpeä rovasti (jossa on osuutta sekä Nivalan\nentisellä rovastilla Hohenthalilla että myös Wilkunan isällä) vastustaa\nylioppilaspoikansa Veikon (s.o. Kyöstin) toimintaa nuorisoseurassa ja\nhänen liittoaan talollisentytär Suoma Saarelan (s.o. Johanna Niskalan)\nkanssa. Nuorisoseuraa johtaa innokas nuori talollinen Kalle Anttila\n(s.o. Taneli Mantila tahi Kyösti Kallio). Veikko ei suostu luopumaan\nmorsiamestaan, jolloin isä hylkää hänet. Mutta Veikko on saanut\npääkaupungissa sanomalehtimiehen toimen ja aikoo lähteä sinne\nvarustamaan kotia valitulleen. Alkuvuorosanoissa on valtiollinen sorto\nollut puheenaiheena ja Veikon loppusanoissa kuvastuva toivo kohdistuu\nsekä isänmaan että omaan onneen: \"... Synkkä on aika isänmaallamme.\nKamalana hirviönä uhkaa idän jättiläinen sen kokonaan tukehuttaa\nahnaaseen syleilyynsä. Mutta näissäkin oloissa tulee meidän\ntyöskennellä kansamme onnen eteen. Ja siinäpä kansan silmien\navaamisessa meillä on paras toivo uuden ajan koittamiseen. Kääntyköön\ntaivas vaikka vieläkin synkempiin pilviin, ja iskekööt vihan salamat\nentistä tuimemmin, niin työskennelkäämme vain horjumatta me, varmasti\ntoivoen, että 'viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi!'\"\n\nNäytelmästä kuvastuu sortovuosien alkuaikoina vallinnut ihanteellinen\nkäsitys kansan valistamisen ja herättämisen merkityksestä\nvaltiollisessa taistelussamme. Siinä on myös ennakkoluulojen\nvastustamaa nuorten rakkautta ja tämän seurauksena ja näytelmän\nhuippuna kiivas kohtaus isän ja pojan välillä; siinä on onnistuneita\ntyyppejä, vilkasta ja sujuvaa vuoropuhelua, ja \"sopivissa paikoissa\"\nisänmaallisia lauluja. Sen on siis täytynyt nuorisoseuran näyttämöltä\nsilloisissa oloissa ja silloisen alttiin ja turtumattoman mielialan\nvallitessa hyvin tehota. Näinä aikoina ilmestyi painostakin paljon\nhuonompia näytelmäkyhäyksiä.\n\nWilkunan ensimmäinen sanomalehtikirjoitus oli _Sananen\nhautausmaan-riidasta Nivalassa_, pitkänpuoleinen riitakirjoitus, joka\njulkaistiin Kaiussa kevättalvella 1895. \"Sen jälkeen kirjoitin\", hän\nkertoo omissa muistiinpanoissaan [viite 39], \"v. 1898 -- olin silloin\nneljännellä luokalla lyseossa -- ensimäisen kaunokirjallisen pätkän\nsanomalehteä varten. Meitä oli kolme toverusta, jotka perustimme\nkortti-yhtiön ja kortit saimme ostetuksi siten että möimme 'Oulun\nIlmoituslehteen' alakerran. Minä sanelin, toinen kirjotti ja kolmas vei\nsen mainitun lehden toimitukselle, joka maksoi siitä pyytämämme summan\n-- 3 Smk. Tuota kirjotusta en ole koskaan nähnyt enkä tiedä tuliko sitä\njulkaistuksikaan. Kevätlukukauden lopulla samana vuonna kirjotin\nnimimerkillä Kyösti W. kaunokirjallisen pätkän -- nimeä en enää muista\n-- ja vein sen 'Louhi'-lehdelle. Se julastiin seuraavana kesänä ja\nsiitä luvattiin 5 mk, jota en ole koskaan saanut -- en nimittäin\nälynnyt periä\".\n\nKolarista hän kirjoitti ystäväänsä J. Sjöblomia puolustaakseen _Vielä\nmuutaman sanan \"Joulujuhlista Perä-Pohjolassa\"_, joka julkaistiin\nKaiussa.\n\nKesällä 1903 Wilkuna julkaisi Kalevassa m.m. seuraavat kirjoitelmat:\n_Nokkanen ja Naulanen_, kuvia pikku kauppiasten maailmasta (13/7);\n_Pyhäkoskea laskemassa_, matkakuvaus (13/7); _Hänen ensimmäinen\nhattunsa_ (21/7); _Kunnantuvalla_ (19/7); _Hassusti kävi_ (30/7); _On\nse sydän vanhoilla pojillakin_ (4/8); _Tuokko_ (11/8); ja sitäpaitsi\nerään kirjoituksen perinnönjaosta talonpoikaisen väestön keskuudessa,\nsuurimman osan lehden _Oulun kirjeistä_, jotka julkaistiin lauantaisin,\nmahdollisesti kirjoituksen _Kirkonkokous_ (10/8, nimimerkki \"-- --s\"),\nja humoreskin _Maanviljelys_ (20/8, ilmoitetaan mukaelmaksi).\nNimimerkkinä oli \"Festus\".\n\nKaikki ovat ilmeisen kiireesti, jopa hutiloidenkin kyhättyjä, lyhyitä\npaloja, kieliasultaankin huolimattomia, mikä johtuu siitä, että hänellä\ntoimensa vuoksi todellakin oli sangen vähän aikaa niihin uhrata. Niiden\ntarkoitus on etupäässä humoristisen vaikutuksen aikaansaaminen, mikä\nonnistuu harvoin, oikeastaan vain kertomuksessa _Hassusti kävi_, jossa\naiheena on veli Augustin epäonnistunut yöjalkaretki. Mitään syvempää\nkäsitystä siitä, mitä \"novelli\" oikeastaan on, ne eivät ilmaise,\nenempää kuin mitään tietoista taiteellistakaan pyrkimystä.\n\nSyksyllä 1903 leimahtaa hänelle, kuten aiemmin on mainittu, kirkkaana\nnäkemyksenä kirjailijakutsumuksen korkea tehtävä, ja samalla syntyy\najatus suuresta teoksesta, joka sisältäisi kuvauksen kaikesta siitä,\nmikä häntä tähän saakka oli ympäröinyt. Se oli kuitenkin vain\ntulevaisuuteen kohdistuva haave, jota hän ei vielä yrittänytkään\ntoteuttaa. Keväällä 1904 hän taas jatkaa harjoitelmiensa julkaisemista\nKalevassa, ehtimättä niitä suuren työtaakkansa vuoksi kirjoittamaan\nkolmea useampia. Ne ovat: _Lapsentyttö_ (23/3), _Ainakin yksi_ (30/3),\nja _Yksinäinen_ (21/4); _Oulun kirjeet_ tänä aikana ovat Wilkunan\nkirjoittamia; hän käytti nyt nimimerkkiä \"Kössi\" -- erästä niistä\nlukuisista lempimuodoista, joita nimi \"Kustaa\" on kansaltamme saanut.\nJos tahtoisi tehdä vertailuja edellisen kesän yrityksiin, täytyisi\nsanoa, että edistystä on huomattavissa. Silloin ei vielä ainoassakaan\nesiinny pyrkimystä perustaa kertomus sielunelämän kuvaamiseen; nyt on\n_Lapsentyttö_ nimenomaan rakennettu sen varaan. Sen aiheena on\ntositapaus Seppälästä, jossa ankaran jumalinen Arvid Wilkuna hallitsi,\nja jossa lapsentyttö sai helvetinpelosta kouristuskohtauksen; kun\nWilkuna sisällytti sen hiukan korjattuna ja siloiteltuna ensimmäiseen\npainettuun kertomuskokoelmaansa, on siihen paras tarkemmin syventyä sen\nyhteydessä.\n\nKirjoittelusta Työmieheen ja novelliharjoitelmista kesällä 1904 on jo\nmainittu, samoin kuin siitä, että hän sai _Novellikokeistaan_\nPohjalaiselta osakunnalta toisen luokan palkinnon. Osakunnan\npalkintolautakuntaan kuuluivat Z. Castrén, Eino Leino, I.A. Heikel,\nAlexander Slotte ja Fr. Äimä; sen lausunto sisältyy osakunnan\npöytäkirjaan marrask. 14 p:ltä ja kuuluu seuraavasti:\n\n\"Novellikokeiden esitystapa on tosin paikoittain epätasaista, ja\nhenkilökuvaus jää toisinaan, esiteltävien ajatusten painosta, liiaksi\nsyrjään, mutta toiselta puolen osoittavat nämä kokeet tekijässään\nlämmintä tunnetta ja harrasta mieltä, samoin kuin sangen hyvää\nhuomiokykyä, tarkkaa yksityisseikkain havaitsemista sekä melkoista\nsommittelutaitoa\".\n\nEi ole tietoa siitä, mitä nämä novellit olivat, mutta ennen sanotusta\non käynyt selville, että joukossa oli _Kaksi kirjettä_ ja\ntodennäköisesti myös _Lapsentyttö_. Viimemainittu riittää todistamaan,\nettei lautakunnan lausunto ole kiitoksessaan liioitteleva. Samalla\nkertaa sai palkinnon myös V.A. Koskenniemi (silloin vielä Forsnäs)\nrunokokoelmastaan _Tunnelmia ja tuulentupia_, joihin sisältyi myös\nHeine-suomennoksia. Tämä tulevien kirjailijatoverusten yhteinen\nensimmäinen menestys aiheutti pienen haltioitumisen ja onnellisia\nunelmia kirjailijan korkeasta kutsumuksesta.\n\nSipoossa ollessaan Wilkuna yhä jatkoi novelliharjoitelmiaan saaden\nvalmiiksi melkoisen kokoelman, jolle antoi nimeksi _Uuteloita_. Sen hän\nsyksyllä 1905 jätti Kustannusosakeyhtiö Otavalle, mutta se ei tullut\nhyväksytyksi. Otavan lausunto, joka on ilman allekirjoitusta, kuuluu:\n\n\"Kysymyksessä olevat uutelot todistavat tekijällänsä olevan hyvän\nhavaintokyvyn, mutta häneltä puuttuu esitystavan elävyyttä, stiilin\neheyttä. Monet novelleista ovat tarkalla silmällä elämästä otettuja,\nmutta kirjoittajalta on varsin useissa tapauksissa puuttunut kyky valaa\nniihin oman persoonallisen elämänsä kirkastava valaistus. Laajassa\nkokoelmassa on kyllä muutamia tyyliltänsä eheitä, aiheeltaan\nintressantteja ja -- kuten tuntuu -- tekijänsä ilonlapsia, mutta\nparasta lienee antaa näiden muutamien vielä odottaa uusia tulokkaita\nsiskosarjaan, jotta ne muodostaisivat eheämmän, elämänhaluisemman\nperheen\".\n\nTämä lausunto, jossa kiellon kärki on voideltu hunajalla -- kuten\najattelevat kustantajat aina tekevät -- ei Wilkunaa masentanut.\nTäydellä syyllä hän tunsi, että kustantaja oli oikeassa sekä\nmoitteessaan että kiitoksessaan; sitäpaitsi hän oli itsekin tänä\nsyksynä korottanut vaatimuksiaan taiteellisessa suhteessa. Kuitenkin\nhän lähetti kokoelmansa Werner Söderström O.Y:llekin koetellakseen,\nmitä siellä asiasta arveltaisiin. Maisteri J. Jäntin allekirjoittama\nvastaus oli seuraava:\n\n\"Emme ole nyt halukkaat painattamaan uutelojanne. Sellaiset pikku\npalaset eivät paljoa jätä lukijan mieleen. Mielestämme niitä on turha\npainattaa, jollei niissä esiinny jokin vallan erikoinen kertomataito ja\njossakin määrin omintakeinen elämänkäsitys. Teidän kertoelmanne eivät\nsellaisia vaatimuksia täytä. Tahdomme kuitenkin uskoa, että Te voitte\nonnistua laatimaan yhtenäisenkin kuvauksen kansanelämästä, jolla jo\nsellaisenaan olisi suurempi arvo\".\n\nNäin pitkälle Wilkuna siis oli päässyt kirjailijana 1905 syksyyn\nmennessä.\n\n\n2\n\nKarjalan-matkaltaan Wilkuna koteutui kesäkuun loppupuolella,\nviivyttyään jonkin aikaa Joensuussa, Taneli-veljensä luona. Isä, joka\nkaipasi pojassaan omaa, asettamiinsa päämääriin sitkeästi pyrkivää\nluonnettansa, ei voinut olla moittimatta häntä siitä, että tämäkin\nyritys lahoi tyhjiin, mikä jälleen teki heidän suhteensa jäykäksi ja\ntympeäksi. Kansanopistosta päästyään Johanna Niskala tuli Nivalaan,\njossa oli kotonansa heinäkuun loppupuolelle saakka; silloin hän\nmatkusti Taneli Wilkunan luo Joensuuhun. Kirjeessään elok. 12 p:ltä\n1905 hänelle Wilkuna kuvaa elämäänsä m.m.:\n\n\"Kovinhan yksinäistä ja painostavaa on elämäni täällä kotona. Päivät\npäästään nuhjotan yksinäni täällä kamarissani, tietämättä väliin,\nkuinka aikansa saada kulumaan, kun luku ja kirjoittaminenkaan ei\nmaistu. Aaku täällä vain toisinaan käy ikäviä esitelmiään pitämässä ja\nnuhtelemassa minua 'turri-elämästä', joka hänen väitteensä mukaan\njohtuu minun jumalattomuudestani ja uskottomuudestani. Kovin on elämä\nkaljua ja epäkodikasta, vaikken siitä juuri erikoisesti ketään\nkotolaisista voikaan syyttää, pikemminkin olosuhteita. Äidin eläessä\noli minunkin siedettävämpi olla, vaikkei sille silloin huomannutkaan\nniin isoa arvoa antaa... Mutta pyhäpäivät ne vasta ikäviä ovat täällä\nkotona. Esim. toissa pyhänä... oli minulla ikävää riittämään asti. Oli\nniin sateinen päivä, ettei voinut juuri mihinkään lähteä -- täytyi vaan\nolla kamariinsa suljettuna. Arkena on edes työntouhua ja liikettä,\nmutta pyhäisin nukkua kuorsaavat useimmat tai lukevat postilloitaan ja\nraamatuitaan, jotka... eivät minua juuri huvita. Ainoaa hauskutusta\ntarjoavat minulle lapset, joiden kanssa 'jyryämään' minä tuontuostakin\ntäältä kamaristani lähden. Kun nyt ensi kuun alussa lähden täältä\nkotoa, niin lähden luullakseni pitemmäksi aikaa\".\n\nTämän kesän (1905) varrelta ei ole mitään erikoista Wilkunan kohdalle\nmainittavana; heinäkuun 16 p. hän piti nuorisoseurassa esitelmän\nkörttipuvun alkuperästä; ilman varsinaisia lähteitä, oman arvelunsa\nmukaisesti, hän sanoi sitä aikoinaan yleisesti, varsinkin Savossa,\nkäytetyksi kansanpuvuksi, jolla alkumallinaan on ehkä ollut jonkin\naikakauden käyttämä herrasväen muotipuku, Syyskuulla hän ensin matkusti\nJoensuuhun Johanna Niskalan luo ja sieltä Helsinkiin, jossa sai asunnon\nRauhankatu 15:sta. \"Siellä asui isonlaisessa huoneistossa kolme\niäkkäämpää neitiä, jotka puhuivat surkean huonosti suomea\", ja siellä\nhäneltä heti kysyttiin: \"Oleko te suometariaani?\"\n\nPian tämän jälkeen Wilkuna sai paljon puuhia.\n\n\n3\n\nSe yhteiskunnallinen harrastus, jonka edellisessä luvussa sanottiin vv.\n1903-4 ruvenneen leviämään varsinkin vanhasuomalaisten ylioppilaiden\nkeskuudessa, tuli yhä innokkaammaksi viimemainitun vuoden lopulla.\nKäytännöllisenä seurauksena siitä oli, että perustettiin\nyhteiskunnallisesti radikaalinen viikkolehti nimeltä _Raataja_,\nensimmäisenä toimittajana Juho Torvelainen. Ensimmäinen näytenumero\nilmestyi jo 1904 syksyllä ja mainittiin ohjelmassa työväenliike,\nraittius-, nais- ja siveellisyyskysymykset, osuustoiminta ja\nkunnallinen sosialismi, maatalouspoliittiset kysymykset, tilattoman\nväestön aseman parantaminen, nuorisoseuraliike ja kasvatus, kauppa ja\nteollisuus, kirjallisuus, tiede ja taide -- ei siis niin varsin vähän.\n_Työn jatkoa_ nimisessä johtavassa kirjoituksessa osoitettiin, kuinka\n\"kansamme sivistynyt nuorukaisjoukko\" seisoo tienhaarassa nyt samoin\nkuin Snellmanin herätyshuudon kaikuessa, kuinka sen on nyt\nvalittava, elääkö itsekkäässä mukavuudessa vai antautuako \"suurten,\nepäitsekkäiden, työtä ja vaivaa vaativien tehtävien palvelukseen kansan\nhyväksi\". Työväenliikettä tarkoittaen kirjoituksessa sanottiin m.m.:\n\"Se liike, joka nyt Suomessa pohjakerrosten joukossa näytäikse, on vaan\nilmaus sen suuren kehityksen välttämättömyydestä, joka kaikkialla\nmaailmassa paraikaa tapahtuu. Kansamme on ylpeä ja onnellinen siitä,\nettä se jo aikojen aamuna pääsi länsieurooppalaisen sivistyspiirin\nyhteyteen. Nytkö se tahtoisi luotansa torjua tämän sivistyksen mahtavat\naallot, kun ne hyökyvät rannoillemme uuden ajan yhteiskunnallisen\nliikkeen muodossa?\" Tämä kirjoitus, jonka tekijä oli toimittaja\nTorvelainen ja jolle antoi lopullisen sisällön ja muodon\nesittelijäsihteeri A. Lilius (Listo),[44] kuvastaa hyvin sitä\njonkinmoista mystillistä kunnioitusta, jota silloin tunnettiin\nsosialismia kohtaan luonnostaan vanhoillisissakin piireissä; sen\nvaatimuksissa, mikäli ne koskivat yhteiskunnallisten olojen\nparantamista, huomattiin olevan oikeutettua pohjaa; sen uskontoa\nmuistuttava yhteinen innostus ja laaja kansainvälisyys sekä sen\nuseimmiten tietopuolisesti aivan oppimattomien kirjoittajien ja\npuhujien häikäilemättömyys ja kansanomaisesti dialektinen nokkeluus\nherättivät pelonsekaista kunnioitusta; ja sen todellista\nkykenemättömyyttä joukkonsa johtoon yhteiskunnalle terveellistä tietä\nei tunnettu vielä. Niinpä sisältää Raatajan viides näytenumero\nTyömiehen kymmenvuotisjuhlan johdosta kirjoituksen, jossa m.m.\nsanotaan; \"Voimme mairittelematta väittää, että se verrattain korkea\nhenkinen pääoma ja vakava itsetietoisuus kansalaisarvostaan, jonka\nmaamme järjestynyt työväestö omaa, on suureksi osaksi 'Työmiehen'\nansioksi luettava. Voimme myös avonaisesti tunnustaa, että moni nyt\npäiväjärjestyksessä olevista yhteiskunnallisista kysymyksistä on käynyt\npolttavaksi etupäässä 'Työmiehen' huutavien palstojen pakotuksesta\".\nJuhlapuhe, jonka K.N. Rantakari piti Suomalaisen Nuijan kokouksessa\nVilhon päivänä 1905, ja joka julkaistiin Raatajan ensimmäisessä\nvarsinaisessa numerossa (n:t 9-10), sisälsi myös seuraavat sanat:\n\"Turpeenpuskijat, maanmuokkaajat, tehtaalaiset, käsityöläiset, sanalla\nsanoen kaikki ruumiillisen työn tekijät ja ne, joilla ei aina työtäkään\nole, ei isän perintöä, ne, joilla leipä on kovimman kynnen takana -- ne\novat kansan enemmistö peittelemättä, kursailematta sanottuna\". Se aate,\njonka puhujan mukaan tuli nuorisoakin innostuttaa, oli \"sorrettujen\nluokkavapautusaate\".\n\nMutta tätä näin ojennettua kättä ei Valpas ottanut vastaan, vaan\nkohteli Raatajaa epäluuloisesti ja ynseästi, samoin kuin niitäkin,\njotka vanhasuomalaisesta nuorisosta pian kokonaan siirtyivät\nsosialistien leiriin. Ja pian rupeaa Raatajassa näkymään merkkejä\nsiitä, että on päästy tästä ja oman ohjelman liiallisesta\nradikaalisuudesta selville. N;ssa 23 & 24 (heinäk. 7 p. 1905)\nnimimerkki \"K.\" julkaisee kirjoituksen nimeltä _Kravattisosialistit_,\njossa kyllä myönnetään porvarillisen vapaamielisyyden tarpeellisuus\nvanhoillisten ja sosialistien välittäjänä, mutta sanotaan sitten:\n\"Työmies ja sen nuoret avustajat, 'porvaris-ylioppilaat', haluavat\npauhata vain ylimalkaan kaikkea vastaan, mikä eteen sattuu... Aatteen\nlippua kannettakoon korkealla, mutta päästettäköön järkeä ja\nelämänkokemusta mukaan. Sillä jollei meillä aatteen lippuna ole muuta\nkuin suuret sanat ja -- punainen kaularöyhelö, niin olemme todellakin\n'kravattisosialisteja!'\" Näinpä lehti, vaikka sen joulunumeron kansi\n1905 onkin vielä veripunainen, kadottaa vähitellen yhteiskunnallisen ja\nradikaalisen -- nykyisin sanottaisiin \"sosialistisen\" -- leimansa,\nottaen suurlakon jälkeen tunnussanakseen \"pois etuoikeudet -- valta\nkansalle\" ja muuttuen lopuksi ruotsinmielisiä vastaan taistelevan\nvanhasuomalaisen ylioppilasnuorison kielipoliittiseksi julkaisuksi.\n\nRaataja ilmestyi toimittaja Torvelaisen nimissä vuoden 1905:n loppuun,\nmutta oli hän todellisuudessa luopunut lehdestään jo aikaisemmin. Lehti\nsairasti toimittajan puutetta, kunnes V.A. Forsnäs esitti siksi\nystäväänsä Wilkunaa, joka hyväksyttiinkin. Tämä tapahtui lokakuulla\n1905. Jo ennen kerrotusta on käynyt selville, että Raatajan\nyhteiskunnallisen radikalismin täytyi olla mieluista Wilkunalle, joka\noli ruvennut \"tuntemaan sosiaalisesti\", jopa liittyen ylioppilaiden\nsosialidemokraattiseen yhdistykseenkin. Sikäli tämä siirtyminen\nvanhasuomalaisen nuorison leiriin ei merkinnyt mielipiteiden muutosta,\nmikä ei tullut kysymykseen kieliasiassakaan, sillä siinähän Wilkuna oli\n\"kagaalikautenaankin\" vanhasuomalaisten toveriensa kannalla. Mitä\nsitten vanhasuomalaisten valtiolliseen ohjelmaan tulee, ei se\noikeastaan ollut Raatajan piirissä ylinnä, eikä Wilkuna todennäköisesti\nmilloinkaan siinä suhteessa mielipiteitään tarkistanut muiksi kuin mitä\nne hänen tavallaan rakennetulla miehellä olivat: hän ei kyennyt\nymmärtämään taktiikan ja diplomatian tarkoituksia eikä tarpeellisuutta,\nvaan oli luonnostaan Sven Dufvan suoran toiminnan kannalla, s.o.,\nsilloin kun \"viisaus\" kehoitti peräytymään, hän \"laski painetin\". Tästä\nhuolimatta kuitenkin se tosiasia, että hän oli joutunut ratkaisevasti\nvanhasuomalaisten piiriin, aiheutti sen, että hän pian rupesi toimimaan\ntämän puolueen palveluksessa muuallakin kuin Raatajan toimittajana.\n\nWilkuna oli niin herkkä ja ystäviensä vaikutuksille altis luonne,\nettä tässä hänen siirtymisessään vanhasuomalaisten leiriin\ntäytyy totuuden mukaisesti nähdä enemmän V.A. Forsnäsin kuin\nyhteiskunnallispoliittisen vakaumuksen vaikutusta. Innokkaana\nsuomenmielisenä Forsnäs jo kouluaikanaan lukeutui vanhasuomalaisiin,\nkoettaen luonnollisesti saada ystäväänsäkin vakuutetuksi perustelujensa\noikeudesta. \"Markus saattoi välistä miltei kadehtia ystävänsä varmaa\nkantaa, jota hän näihin saakka ei ollut onnistunut omaksumaan\".\nTämä erottava seinä kumoutui nyt ystävysten väliltä siten, että\nWilkuna ja Forsnäs saivat yhteiskunnallisesta radikalismista ja\nsuomenmielisyydestä yhteisen pohjan, joka sitten vei Wilkunan\nRaatajaan. Juuri siksi, että Forsnäs oli hänen saattelijansa tähän\nuuteen piiriin, tämä askel tuli Wilkunalle hyvin tärkeäksi --- ei siis\npoliittisista syistä, vaan siksi, että varsinaisesti tästä hetkestä\nalkaa Wilkunan kouliintuminen taidekirjailijaksi. Kiellettävissä ei\nmyöskään ole, että vanhasuomalaisten ylioppilaiden joukossa oli silloin\nsekä luontaiselta lahjakkuudeltaan että harrastustensa innolta ja\nvilpittömyydeltä huomattavia ja eteviä voimia, joiden piiriin\njoutuminen oli hyödyksi kenelle tahansa.\n\nTähänastisissa harjoitelmissaan Wilkuna oli kirjoittanut ikäänkuin\nummessasilmin, vain luontaisen vaistonsa ohjaamana, olematta\nteoreettisesti ollenkaan selvillä siitä, mitä kaikkia vaatimuksia\nkirjallinen taide asettaa; novellikokeet osoittavat, että hän oli\nsangen vähän tietoinen tämän kertomuksen muodon perusvaatimuksista,\noikeasta rakenteesta ja suurista vaikeuksista, kirjoittaen ne\nvielä ikäänkuin \"kansankirjailijan\" luontaisella, mutta aivan\nkouliintumattomalla kynällä. Forsnäsin erikoisuus kirjailijana on taas\nensimmäisistä, Oulun lyseon konventin lehdessä julkaistuista runoista\nalkaen ollut ehdoton ja tinkimätön pyrkimys korkeaan taiteellisuuteen\nja kaikkeen siihen, mitä se sisältää: ajatuksen syvyyteen ja\nyleisinhimilliseen pätevyyteen, muodon hioutuneeseen kirkkauteen ja\nrunokuvien hienoon aateluuteen. Tämä synnynnäisesti korkea\nrunoilija-asenne sai hänet jo alusta alkaen sotajalalle kaikkea sitä\nvastaan, mikä runoudessamme vähänkään vivahti rahvaanomaiselta ja\nhelppohintaiselta, kansanlaulun laskuun luistavalta sanahelinältä. Kun\nnyt Wilkuna Raatajassa ollessaan tuli ystävälleen aivan jokapäiväiseksi\nseuralaiseksi, saattaa ymmärtää, kuinka terveellisesti Forsnäsin terävä\narvostelu ja taiderunouden alalla yhä korkeammalle suuntautuva pyrkimys\nhäneen vaikutti.\n\n\n4\n\nRaatajan merkitystä yhteiskunnallisena ja poliittisena julkaisuna ei\nliene arvioitava sanottavaksi; siinä suhteessa se ansaitsee nykyisin\nhuomiota vain sen ajan virtausten ilmiönä. Kirjallisuuden historia\ntulee sen muistamaan: V.A. Forsnäs julkaisi siinä ensimmäiset runonsa\nja toimi sen teatteriarvostelijana; sen yhteiskunnallisen radikalismin\nhuomataan ehkä kerran piilevän hienona alakulon ja kapinallisuuden\nvivahduksena hänen ensimmäisten runojensa tunnelmapohjalla. Wilkunalle\nei lehdellä ole tätä ensimmäisen kanavan merkitystä, mutta kirjallisen\nkouluutuksen aiheuttajana ja välillisenä syyllisenä mitä tärkeimpään\nelämänkäänteeseen Raataja oli hänelle huomattava tekijä.\n\nWilkunan ensimmäinen kirjoitus Raatajassa (lokak. 20 p. 1905, n:t 32 &\n33) on _Nälän pakko_, lyhyt ja katkera kuvaus vanhasta ukosta, joka\nYlioppilastalon portaiden vieressä pyytelee almuja ylioppilailta;\nyhteiskunnallinen näkökanta on se, että ukko on elämäntyöllään\nhankkinut muille pääomaa, jota päinvastoin ylioppilaat vain kuluttavat.\nSamassa numerossa on häneltä vielä kertomus _Suutari Kinnusen perhe_,\nräikeän realistinen kuvaus suutarista, joka työttömyyden, köyhyyden ja\nhäädön vuoksi surmaa lapsensa ja itsensä; kertomuksessa ei ole\nainoatakaan sovittavaa piirrettä, vaan on se hengeltään äärimmäisen\nagitatoorinen. Numerossa 35 & 36 (marrask. 10 p. 1905) on humoristiseen\nsävyyn piirrelty _Pikakuvia lakkoviikolta_ sekä jo ennen julkaistu\n_Kunnantuvalla_. Marrask. 25 p:n numerossa (38 & 39) hän nimimerkillä\n\"Keino Koutonen\" julkaisee kuvauksen _Kärsivällisyys lopussa_, kertoen\nsiinä vähämielisestä \"Tökerö-Veelistä\", joka päättää antaa eukkoansa\nselkään. Jouluk. 8 p:n numerossa (41 & 42) hän julkaisi kertomuksen\n_Sotaa paossa_, humoristisen kuvauksen yksinkertaisesta Tanelista, joka\nnähtyään naapurin mökin oven päällä nimilapun \"Soda\" luuli sodan\ntulevan ja piiloutui. Joulunumerossa on pala _Ostakaa postikortteja_,\nkuvaus kaupustelevista lapsista, joiden pyytelyt \"ovat kylmiä\nhenkäyksiä parempiosaisia ympäröivästä kurjuudesta\", sekä vielä\nkertomukset _Ressu_ ja _Mustan kosto_. Vuoden viimeisessä numerossa\n(47 & 48) on Festuksen kirjoittamia _Pilkistyksiä_ Säätytalolta sekä\nkertomus _Ameriikamies_.\n\nVuoden 1906:n alussa merkittiin otsikkoon toimittajaksi Kyösti\nWilkuna. Ohjelmakirjoituksessa, jonka tekijän nimimerkki on J.V.,\nsanotaan m.m.: \"Yhteiskunnallisissa kysymyksissä Raataja hyväksyy\nsosialidemokraattisen puolueen ohjelman kaikkialla, missä se tarjoaa\nedistykselle laajimman ja varmimman kannatuksen\". Numero 2 osoittaa\nhalua ymmärtää punakaartin tarkoituksen ja toiminnan paremmaksi kuin\nmiksi porvarilliset sen yleensä selittivät. Numerossa 4 & 5 Wilkuna\n(K.V., kirjoituksessaan _Yhteiskunnalliseen valistustyöhön_) osoittaa\nkyllästymistä puoluekinasteluun, lausuen: \"Suunnattakoon vain voimat\npuoluekinasteluista ja muusta turhanpäiväisestä tosiperäiseen työhön\".\nSamassa numerossa on päätoimittajaksi merkitty Gunnar Palander\n(Suolahti), Wilkunan jäädessä toimitussihteeriksi. Tämän jälkeen\nRaatajassa pääsee voitolle sivistyksellis-kansallinen leima,\nyhteiskunnallisen puolen jäädessä syrjemmälle. Entinen katsantokanta\nesiintyy tosin joskus, kuten esim. Hakaniemen torin kahakan johdosta\nkesällä 1906, jolloin lehti leimasi (kirjoituksessa _Väärällä lipulla_,\nn:o 31 & 32) silloisen suojeluskaartin, Suomen ensimmäisen\nsuojeluskunnan, ruotsinmielisten puoluearmeijaksi, mutta yleensä, kuten\nesim. Wilkunan kirjoituksessa _Toista tietä_ (n:o 36), on asenteen\nmuutos selvä; tuossa kirjoituksessaan Wilkuna puhuu silloisista\nvilliintymisilmiöistä, osoittaen päässeensä ymmärtämään\nsosialismikiihoituksen oikean merkityksen ja arvon. Wilkunan nimi\nhäviää otsikosta keväällä 1906; seuraavan vuoden alusta lehden\npäätoimittajaksi tuli Antti Tulenheimo ja Suomalainen Nuija otti\nvirallisesti ja asiallisesti lehden kokonaan haltuunsa.\n\nWilkunan kaunokirjallinen osuus oli vuoden 1906:n kuluessa seuraava:\n\nEnsimmäisessä n:ssa on kertomus _Suutari-Kallen mökissä_, kuvaus\njuoposta suutarista, jota vaimonsa Leena yrittää parantaa\njumalansanalla ja hyvyydellä; suutari nukahtaa kesken saarnaa.\nKolmannessa n:ssa on _Pilkistyksiä_. Numeroissa 4 & 5, 7 ja 8 on\nkuvitelma _Malakias Mönkkösen tulevaisuuden seikkailuja. Helsingissä\nvuonna 2000_, kepeä kirjoitelma Bellamyn silloin hyvin muodissa olevan\nkirjan tapaan. Kuudennessa n:ssa on kertomus _Jätkä_, jossa Kolarista\nsaatu kokemuspiiri kuvastuu. Numeroissa 9 ja 10 & 11 on kertomus _Eräs\njärvenkuivaushanke_, n:ssa 12 _Kovan onnen retki_, joka on sama kuin\nennen julkaistu _Hassusti kävi_. N:ssa 14-16 on ennen julkaistu\nkertomus _Ensimmäinen hattu_, n:ssa 17 _Reformi_, kuvaus hänen veljensä\nlapsuudessa sattuneesta pietistisestä napinratkomistilaisuudesta, ja\nn:ssa 18 & 19 (Snellman-numerossa) ennen julkaistu kertomus\n_Lapsentyttö_. N:ssa 23 & 24 on Wilkunan paras saavutus tänä aikana,\nkuvaus _Äidistä erotessa_, n:ssa 25 kuvaus _Yöpoikia_, ja n:ssa 27 & 28\n(heinäk. 13 p.) kertomus _Isänmaan puolesta_, pilaileva jutelma\npastorin rouvasta, joka tahtoi viettää helmikuun manifestin vuosipäivää\nsaattamalla koko kylän jylhään pimeyteen, missä puuhassa onnistuikin\nmuuten, paitsi että itse pastori sytytti lamppuunsa tulen kuten\ntavallisestikin. Samassa numerossa on vielä ennen julkaistu kertomus\n_On se sydän vanhoillapojillakin_ sekä suopea arvostelu Väinö Katajan\nteoksesta _Varavallesmannina_. N:ssa 30 on kirjoitus _Urheiluako vai\nraakuutta?_, jossa tuomitaan vesilintujen metsästys. N:ssa 31 & 32 on\njulkaistu _Vastuksien päivä, kuvaus pikkukaupungin sanomalehtioloista_,\nja n:ssa 35 kertomus _Kesken jäänyt_. N:ssa 50 & 51 Wilkuna julkaisi\narvostelun V.A. Koskenniemen ensimmäisestä runokokoelmasta _Runoja_,\njoka ilmestyi jouluksi 1906.\n\nVaikka Wilkuna julkaisi Raatajassa joitakin entisiä kertomuksiaan,\ntäytyy silti sanoa, että hän kirjoitteli lehteensä jokseenkin\nahkerasti, valmistaen paitsi yllämainittuja kaunokirjallisia ja muita\npaloja, myös tavallista nimimerkitöntä tekstiä. Lehden avustajakunta ei\naina hankkinut palstojen täyttöä läheskään riittävästi, joten\ntoimitussihteerillä oli kyllä puuhaa ja kiirettä. Tämä kiire tuntuu\nhänen kaunokirjallisissa sepitelmissään, joista yleensä puuttuu\nsyvällisempi ote ja taiteellinen määrätietoisuus; niitä on edelleen\npidettävä harjoitelmina, joissa kirjoittaja etsii omaa ilmaisutapaansa\nja joihin ei tule sovittaa vaativan arvostelun mittapuuta. Väliin hän\nkuitenkin, ehkä sitä itsekään huomaamatta, tulee löytäneeksi sävelen,\njossa on totuuden voima, ja jonka hän tulee esittäneeksi askeettisella\nkoruttomuudella ja luonnollisuudella. Tällaisia ovat _Kesken jäänyt_,\njosta tulee puhe myöhemmin, ja _Äidistä erotessa_, jonka sisältämä\nitserippi ja viiltävä totuus ei jättäne koskettamatta ainoatakaan\näidistään eronnutta. Sitä voi _Kesken jääneen_ ohella pitää Wilkunan\nRaataja-kauden korkeimpana saavutuksena, ja tulkoon se siis unhosta\npelastetuksi.\n\nÄIDISTÄ EROTESSA.\n\nOlen lähdössä taasen maailman markkinoille... Enhän iäksi sentään\nlähde, vaan palaanhan vielä ja piankin ehkä palaan... Mutta paljonhan\nvoi silläkin aikaa tapahtua, minkä soisi kokonaan tapahtumattomaksi...\n\nHevonen on jo pihalla valjaissa, kiiruhtaa täytyy!\n\nMenen sanomaan äidille hyvästi. Hän on sairaana. On jo useita viikkoja\nhuojunut elämän ja sairasvuoteen välillä...\n\nIkkunan eteen tuolille on hän haalautunut, nähdäkseen taas poikansa\nmaailmalle lähtöä.\n\nPysähdyn hänen eteensä ja näen paljon. En ainoastaan tuota tuolin\nselustaan kyljittäin nojaavaa, vuosien köyristämää, ryppykasvoista\nvanhusta -- vaan paljon muutakin... Näen ne vuosikymmenien vaivat ja\nkärsimykset ja unettomat yöt, jotka hän on saanut vuodesta vuoteen\nläpikäydä, hoitaessaan suurta taloutta ja lukuisia lapsiaan. Ja ne\nvaivat ja kärsimykset ja unettomat yöt ja monet huokaukset -- ne ovat\nnyt kuin kirjoitettuina noissa kasvojen rypyissä, kumaraan painuneissa\nhartioissa ja vaalenneissa hiuksissa... Ja on niissä vielä muutakin\nkirjoitettuna, näen sen, vaikken tahtoisikaan. Ovathan siinä edessäni\nluettavanani ne monen monet laiminlyömiset, tottelemattomuudet ja\nloukkaukset, joilla hänen vaivansa olen palkinnut. Siinä ne ovat...\nnäen ne noissa väsyneen hellissä silmissäkin ja ne todistavat minua\nvastaan...\n\nSiinä hän istuu ja katsoo minuun kuin pidättää tahtoen. Siuhoten kulkee\nhenki ahdistavassa rinnassa ja kumarat hartiat nousevat ja laskevat\nhengityksen mukaan...\n\nMutta joutua täytyy...\n\n-- Hyvästi nyt äiti! -- kuulen itseni sanovan, samalla kuin ojennan\nhänelle käteni.\n\nHän tarttuu siihen väsyneesti ja jää pitelemään, kuin ei hennoisi siitä\nhellittääkään.\n\nTuo kättäni pitelevä käsi, luiseva ja ryppyinen, jonka selkää suonet\nkorkeina, sinisinä viiruina risteilevät, kuinkahan monesti sen olenkaan\nnähnyt matkakapineitani laittelevan ja huolella kopeloivan ja\ntunnustelevan, onko kaikki niin kuin ollakin pitää!... Siinäkin siis\njotakin minulle kirjoitettuna...\n\nTunnen tavatonta hellyyttä, katumuksen ja surun sekaista hellyyttä.\n\n-- Miksikähän en ole koskaan voinut osoittaa oikeaa lapsen rakkautta\näitiäni kohtaan? -- tulee siinä mieleeni. -- Olenhan häntä kyllä\ntavallani rakastanut ja ikävöinyt aina maailmalla ollessani, mutta\nsitten palattuani olen ollut kylmä ja tyly. -- Hän on minua palvellut\nja hemmotellut ja koettanut oloni mukavaksi saattaa... on joka kerta\npuolille yötä valvonut minun kotiin saapuessa, ollakseen vastaan\nottamassa ja hoitelemassa... Ja minä en ole koskaan osoittanut hellää\nkiitollisuutta -- vaikka koetan, en yhtään sellaista tapausta muista!\n\nTekisinkö sen nyt, kun kentiesi viimeisen kerran hänet näen? Mutta\nmiksikähän se tuntuu niin kovin vaikealta?... Siksiköhän, etten sitä\nkoskaan ole tehnyt, että se on niin uutta ja outoa minulle?\n\nKuinkahan hän mahtaisikaan tuntea salaista onnellisuuden riemua, jos\nnyt, kerran elämässäni, oikein lapsen rakkaudella häntä syleilisin...\nja kiittäisin kaikesta!\n\nMutta siinä on välissä joku ylipääsemätön...\n\n-- Hyvästi nyt... vielähän te elätte, kun palaan?\n\nNäihin lähes tylyihin sanoihin supistuvat kaikki hellät tunteeni!\n\n-- Jumala tiennee...\n\nJa hän herahtaa itkuun. Kätensä, joka siihen saakka on kättäni\npidellyt, laukeaa irti kuin suonen vetämänä ja putoaa hervotonna\nhelmalle...\n\nKäännyn, lähden... en voi viipyä... tunteitaniko sitten pelännen...\n\nRattaat vierivät pihasta. Solalta katsahdan viimeisen kerran siihen\nikkunaan. Hän on kuivannut kyyneleensä ja kuroittautunut lähtöäni\nnäkemään...\n\n-- Soisipa Jumala hänen elävän siksi, kuin palaan, tunnen ajattelevani.\n-- Ehkä silloin osaan rakkauttani ja kiitollisuuttani paremminkin kuin\nvain ajatuksissani osoittaa.\n\nKun sitten palasin, ei äitiä enää ollutkaan!\n\n\n5\n\nTällävälin oli Wilkunan yksityisessä elämässä tapahtunut ratkaiseva\nkäänne. Tulo Raatajaan ja siitä koituva pieni palkka antoi hänelle\nrohkeutta ryhtyä toteuttamaan unelmaa, jota hän kiihkeästi oli hautonut\nkeväästä 1901 saakka -- avioliittoon menoa. Kylmän ulkokohtaisesti ja\njärkevästi ajattelevalle se askel olisi hänen asemassaan ollut\nmahdoton; hän ei ollut saanut suoritetuksi, eipä sanottavasti\nalullekaan, mitään yliopistotutkintoa, joka olisi taannut hänelle\nkohtuullisen toimeentulon; hänen kirjailijauransa oli vielä haaveiden\nja toiveiden varassa; hänen toimensa Raatajassa oli vähäpätöinen ja\nepävarma; hänen sanomalehtimiesuransa aivan alkavalla asteella. Kuinka\nolisi vakavasti edesvastuuntuntoinen mies voinut näissä oloissa\najatellakaan avioliittoa, varsinkin jos hän tunsi itsensä niinkin hyvin\nkuin Wilkuna -- tiesi vaaralliset synkän alakulon hetket, toisaalta\ntulisen riehakkuuden, taipumuksen etsiä lasista lohdutusta, ja\nherkkyyden vaihtaa tämän päivän suunnitelmat jo huomenna uusiin? Tähän\non vastattava, että Wilkuna kyllä oli tuosta kaikesta selvillä, mutta\nettä vastustamaton onnen kaipuu, usko ja toivo kumosivat nämä\nepäilykset. Hän oli jo ehtinyt kokea olevansa liian orpo sielu elämään\nyksin; hänen henkensä tarvitsi aina ympärillään ystävyyttä ja\nrakkautta, jos sen mieli palaa ja elää virkeänä; hän kärsi vieraasta\nympäristöstä, johon hän ei mitenkään voinut kotiutua; hän uskoi\nvilpittömästi, että rakastetun henkilön jokapäiväinen tuki ja toveruus\ntuottaisi hänelle sen johdonmukaisen vakavuuden ja järkähtämättömyyden,\njota häneltä puuttui; ja hänen rakkautensa kiihkeys auttoi\nluonnollisesti joka kohdassa epäilyksien kumoutumista. Huolimatta\nylioppilastutkinnostaan Wilkuna ajatteli ja tunsi talonpoikaisen kansan\ntapaan, ja tämä kansamme osahan ei ole milloinkaan elämää pelännyt eikä\nsallinut minkään taloudellisten tahi muiden epäilysten estää\navioliittojaan, jotka se liiankin usein on solminnut Jumalan siunauksen\nja hyvän onnen varaan. \"Kaikkea muuta katuu, vaan ei nuorra naimistaan\"\n-- siinä kansamme elämänviisaus tästä asiasta ja sillä Wilkunakin\nlopuksi päätöksensä perusteli.\n\nLokak. 11 p. 1905 Wilkuna kirjoitti morsiamelleen Joensuuhun: \"Minua on\nkohdannut pikkuinen onni, joka tekee meille mahdolliseksi oman pesän\nperustamisen lähimmässä tulevaisuudessa. Taivaasta tosin ei ole\npudonnut 10,000 markan seteliä, kuten olen odottanut, mutta olen\nsensijaan saanut pienoisen sivutoimen, josta saan 200 mk kuussa\npalkkaa. Se on erään kerta viikossa ilmestyvän aikakauslehden, nimeltä\n'Raataja', toimittajan virka. Tämä toimitustehtävä ei vaadi minulta\nkovin suurta työtä, joten huoleti voin ohella hoitaa yliopistollisia\nopinnoita ja suorittaa lopulta maisterin tutkinnon, siten yhä\nvakaannuttaen tulevaisuuttamme\". Ja saman kuukauden 22 p. hän lohdutti\nmorsiantaan, joka ollen vailla sulhasensa toivorikasta mielikuvitusta\npysytteli paremmin maajalassa ja lienee lausunut joitakin epäilyksiä\nliiton taloudellisista perusteista, seuraavin sanoin: \"Vaikka olemmekin\nrahoista köyhiä, niin olemmehan ylen rikkaita rakkaudesta ja\nluottamuksesta tulevaisuuteen\". Tämä on tietenkin perustelu, jonka\nedessä inhimillinen järkeily vaikenee, Marrask. 28 p. hän kirjoitti\njälleen luottavaisena ja onnellisena: \"Kaikissa tapauksissa me tulemme\nviettämään joulua omassa kodissamme. Minulla ei vielä kertaakaan ole\nollut oikeaa onnellista joulua ja tuskinpa sinullakaan, Mutta ensi\njoulusta me laitamme ihanan kotijuhlan, jonka kahden onnellisina\nvietämme\". Ja seuraavana päivänä hän lisää samaan kirjeeseen: \"Hurraa!\nÄsken vuokrasin asunnon ja ostin osan huonekalujakin. Se on vain yksi\ntilava ja valoisa, pienellä hällällä, vesijohdolla ja kaasuvalolla\nvarustettu huone. Minä muutan sinne ensi viikon alussa ja ryhdyn\nkalustamaan aivan kuin lintu pesäänsä. Siellä asumme sitten kuin\nlintupari lämpöisessä pesässään\". Lainastansa hänellä oli vielä\njäljellä 110 mk, jotka Raatajasta tulevan palkan avulla saivat riittää\nkodin perustamiseen. Heikki-veli, jota hän käytti tässä asiassa\nuskottunaan, puuhasi tarpeelliset paperit, ja niin vihittiin Kyösti\nWilkuna ja Johanna Niskala avioliittoon Joensuun köyhäintalolla\nsunnuntaina jouluk. 17 p. 1905. Seuraavana tiistaina he olivat jo\nkotonansa Helsingissä, Neitsytpolku 12 E., jonne Kyösti vei vaimonsa\ntämän tällöin vielä tietämättä, missä heidän asuntonsa olikaan. Kyöstiä\nnäet huvitti pitää häntä täten jännityksessä viimeiseen saakka.\nNivalassa hän oli koettanut pitää avioliittoaan salassa, mutta tulivat\nhänen aikeensa siellä Tanelin kirjeistä tunnetuiksi.\n\n6\n\nRaatajan toimittamisen ja avioliittoaikeiden lisäksi Wilkunan elämään\nnäinä aikoina vaikutti tärkeästi marraskuun suurlakko, josta hän\n_Vaikeassa tiessä_ antaa laajahkon kuvauksen ja johon hän\nylioppilastoveriensa kanssa otti osaa valkokaartilaisena. Leijonalipun\nilmestyminen senaatintalon katolle sai Markuksen sydämen kiivaasti\nsykkimään ja hän tunsi \"outoa huumausta\".\n\n\"Ja samalla heräsi mielessä kummia aavistuksia sekä aukeni\nsielunsilmäin eteen päätä pyörryttäviä näköaloja tulevaisuutta kohti.\nKuin lumottuna tähysti hän lippua tuntien itsessään heräävän eloon\njotakin, mikä siihen saakka oli uinunut heikkona itiönä... Markus oli\njoutunut omituisen kansallisen haltioitumisen tilaan. Sellaisina\nhetkinä hän hengessään ikäänkuin syleili koko Suomen kansaa,\npoissulkematta mitään sen huonoimmistakaan ominaisuuksista. Hän näki\nsen kuin yhtenä, moniosaisena henkilönä, jonka yhden jäsenen hän itse\nmuodosti, tunsi sitä kohtaan palavaa, miltei aistillista rakkautta,\njonka hurmaamana hän hoki sanoja: -- suomalaiset! suomalaiset!\"\n\nSuurlakon päivinä Wilkuna -- ja monet muutkin -- elivät siinä uskossa,\nettä kansaa rasittanut puoluetaistelu nyt loppuisi, koskapa syvimmän\neripuraisuuden syy, venäläinen sortovalta, oli saatu pois, mutta ei\nedes sovinnon merkkiäkään näkynyt.\n\n\"Oli touhinaa, ääntä ja kiirettä, kun 'uutta Suomea' rakennettiin.\nEnnenkaikkea kuitenkin ääntä, sillä kaiken karvaisia kokouksia\npidettiin yhtä mittaa ympäri maan ja joka päivä pantiin pystyyn uusia\nyhdistyksiä ja seuroja. Yhtäkkiä saavutettu rajaton sananvapaus\nvaikutti, että jokainen tahtoi saada ajatuksensa julkisuuteen ja\näänensä kuuluville. Koko maa oli kuin suuri lastenkamari, jossa vanhoja\nhuonekaluja kaadettiin kumoon, kiskottiin toisiaan tukasta, huudettiin,\nkiljuttiin ja piipitettiin mitä erilaisimmissa äänilajeissa. Päätään\npudistellen, neuvottomina ja huolestuneina seisoivat ne, jotka olivat\nkasvaneet kiinni vanhaan ja koeteltuun. Se mikä vielä eilen oli ollut\nkiellettyä ja pyhää, siihen saivat tänään kaikki käydä käsiksi, sillä\nlait ja tavat, jotka ennen olivat kieltäneet pyhyydenloukkauksen,\nolivat tänään voimattomina vaienneet. Viime aikojen suuret tapaukset\nolivat meuroneet perustuksiaan myöten Suomen kansan ja nostaneet\npinnalle ennen aavistamatonta pohjasakkaa. Suomalaisen Matin leveät,\nhyvänsuovat ja rehelliset kasvot olivat yhtäkkiä vaihtaneet ilmettä:\nnäkösälle oli tullut piirteitä, joita ei vielä eilen oltu uskottu\nolevan olemassakaan\".\n\nKaikki tämä vaikutti Wilkunaan päinvastoin kuin niihin\nsosialistiylioppilaihin, jotka ratkaisevasti siirtyivät toimivien\nsosialistien leiriin. Wilkunan aavistus sanoi, että hän oli ollut\nmenossa väärälle tielle: \"Ne patriarkkaalis-pietistiset vaistot, jotka\nhänelle olivat perinnöllisiä, mutta jotka tähän saakka olivat uinuneet\nmyrsky- ja kiihkokauden vaahtoon peittyneinä, olivat alkaneet kohota\nnäkösälle, hänen itsensäkään olematta siitä vielä täysin selvillä\".\nWilkunassa tapahtui näinä aikoina, aivan niin kuin hän _Vaikeassa\ntiessä_ kertoo, eräänlainen syventyminen ja kypsyminen. Se oli vielä\nhiljaista ja muilta peitossa, ja vielä hetkiseksi hän saattoi, kuten\ntuonnempana nähdään, heittäytyä kiihkeään puoluetaisteluun, mutta se\noli joka tapauksessa nyt tullut hänen elämänymmärryksensä pohjaksi:\n\"Täysi-ikäisen miehen varmuudella hän tunsi ja tunnusti nyt omikseen ne\nisiltä perityt patriarkkaalis-pietistiset vaistot, joiden olemassaoloa\nhän viime aikoina oli alkanut yhä selvemmin aavistaa. Nyt hän tunsi\nolevansa siitä selvästi tietoinen ja samalla hän tunsi jalkainsa alla\nlujan pohjan\".\n\nSuurlakko oli ensimmäinen tällä vuosisadalla maatamme pyyhkäissyt\nmaailmanpolitiikan maininki. Se opetti laajat piirit ymmärtämään, että\nmaamme kohtalo saattoi olla riippuvainen suuremmista tekijöistä kuin\nsiihen saakka oli osattu ajatella. Wilkunalle se merkitsi sykähdyttävää\nheräämistä uuteen yhteenkuuluvaisuuteen sen Suomen kansan kanssa, josta\nhän itse oli lähtöisin ja johon hän nuoruuden ylimielisyydessä oli\nusein ollut kyllästynyt. Jotakin oli tapahtunut, joka sai hänet\naavistelemaan ja toivomaan suurta, joka yhtäkkiä muutti hänen\ntympeytymisensä ja kyllästymisensä romanttiseksi rakkaudeksi. Silloin\nkun ulkoiset tapahtumat suurlakkoa seuranneina aikoina olivat omiaan\nantamaan kansastamme epämiellyttävän kuvan, Wilkuna rupesi tämän\nromanttisen rakkautensa käskystä kansamme puolustajaksi meidän itsemme\nedessä, säilyttääkseen osaltaan oman ja meidän uskomme tulevaisuuden\nvaralle.\n\nEräänä suurlakkoyönä joutui kirjoittaja, joka kuului samaan\nvalkokaartikomppaniaan kuin Wilkuna, tämän kanssa vartioksi Yliopiston\nportille. Oli koleaa ja pimeää, venäläisten sotalaivojen valonheittäjät\nvalaisivat silloin tällöin taivasta, ja punakaartilaisosastoja marssi\njoskus vaiteliaina ja synkkinä ohitsemme. Wilkuna oli mainiolla\ntuulella ja huvitti kirjoittajaa värikkäillä historiallisilla\nkuvitelmilla, kuinka helposti esim. saattoi ajatella olevansa\nristiretkien aikaisessa Parisissa, jonne kalpea ja fanaattinen Pietari\nErakko juuri johtaa uskonvimmaisia laumojaan -- \"juuri tuollaisia kuin\nnuo punakaartilaiset\".\n\n\n7\n\nSe vieras, joka ensimmäiseksi tuli nuorikkojen onnea häiritsemään, oli\nkyllä entuudesta hyvin tuttu, mutta siitä huolimatta erittäin\nvastenmielinen -- puute. Wilkunan pieni palkka ei tahtonut riittää, ja\naika, jota olisi ollut ulotettava myös opintojen hoitamiseen, tuhrautui\nhuoliin ja lisän hankkimiseen. Ajatellen lukujaan Wilkuna silloin\npäätti ottaa uuden lainan, 2000 mk, jonka v:n 1906:n alussa saikin\nNivalan säästöpankista. Maksettuaan samaan paikkaan pari pienempää\nlainaa, yhteensä 390 mk, hänelle jäi siis käytettäväksi 1610 mk,\nNivalan pankkiin hänellä siis oli nyt velkaa 5000 mk; kun siihen\nlisätään Pohjalaisten lainarahastosta saatu 200 mk, ja jokunen pienempi\nkäteislaina, on yleiskatsaus hänen velkapuoleensa selvä. Summa oli\nsiihen aikaan huomattava, mutta hyvällä hoidolla ja säännöllisesti\njatkuvilla, vaikkapa pienemmilläkin tuloilla se olisi voinut vähitellen\npienentyäkin.\n\nEikä sovi sanoakaan, etteikö Wilkuna olisi yrittänyt parastansa. Hän\noli jo saavuttanut sanomalehtimiehenä jonkinmoista mainetta, minkä\nvuoksi hänelle vuoden vaihteessa tarjottiin Kaiun päätoimittajan\npaikkaa, palkkana 4200 mk. vuodessa. Lukuajatuksiinsa kiintyneenä hän\nei kuitenkaan ottanut tointa vastaan, vaan rupesi sensijaan lehden\nHelsingin-kirjeenvaihtajaksi. Tammik. 22 p. 1906 Kaiku julkaisi\nnimimerkki \"Luopion\" kirjoituksen: _Nimiperustuslaillisuuden\npäätuntomerkit ja vähän muutakin_. Tämä kirjoitus on lähtöisin Wilkunan\nkynästä, sielullisesta tarpeesta perustella itselleen ja muille\nsiirtymistänsä vanhasuomalaiseen puolueeseen. Mutta Wilkunahan ei ollut\nhenkilö, joka ohjaa elämäänsä johdonmukaisen järkeilyn, pätevien\nperustelujen ja niistä tehtyjen johtopäätösten mukaan, ja niinpä tämä\nkirjoitus jääkin siltä puolelta hataraksi. Olisi väärin haastaa häntä\nsiitä tilille nyt, sillä kukapa meistä, jotka silloin, tuona\nvimmaisimpana puoluekiihkon aikana, mikä milloinkaan on maassamme\nvallinnut -- punaista aikaa lukuunottamatta -- kirjoittelimme\nsanomalehtiin puolueasioista, ottaisi niistä ja niiden totuudesta\nvastataksensa tahi haluaisi niistä edes huomautettavankaan. Ne\nkuvastavat hyvin harvoin sitä, mikä niiden kirjoittajain pohjaluonne\noli, tiimellyksen kuumuudessa syntyneitä kun useimmiten olivat.\nWilkunan perustelut tuskin tyydyttivät häntä itseäänkään ja niinpä hän\nloppukappaleessa ikäänkuin huomaamattaan tulee palanneeksi entiselleen:\n\n\"Olen ollut passiivisen vastarinnan kannattaja ja ehdottomasti\nkannattaisin sitä vastakin, jos olot palautuisivat kerta vielä sitä\nvaativalle kannalle. Samoin olen vastustanut arvannostoa laittoman\nasevelvollisuusasetuksen aikana, mutta tämä kaikki ei ole estänyt minua\nantamasta arvoa toisin ajattelevillekin eikä saattanut heitä\nparjaamaan, niin kauan kuin olen ollut varma heidän rehellisestä\nisänmaallisuudestaan. Enkä nyt katso voivani lukeutua tuohon\npäämäärättömään ja haja-ohjelmaiseen puolueeseen, joka tätänykyä\n'perustuslaillisuuden' lipun alla ajelehtii, kaikkia muita tuomiten ja\nsättien. Paikkani on siinä joukossa, joka Snellmanin ohjelman takana\nseisoo ja taistelee tuon ohjelman täysin toteuttamiseksi, sillä perille\nse ei ole viety, niin kauan kuin meillä on vieraskielinen yläluokka ja\nniin kauan kuin suomen ja ruotsin kieli ei ole kaikilla aloilla\nsaatettu molempien kansallisuuksien lukumäärää vastaavaan suhteeseen\".\n\nKaikuun Wilkuna kirjoitti kesällä 1906 arvostelun Koskenniemen\n_Runoista_, huomauttaen, ettei niitä \"voi ajatella minkä hyvänsä\ntuulikanteleen hymistyksiksi\", mikä oli taas letkaus Eino Leinolle.\nHeinäk. 18 p. on päivätty _Kirjekortti Helsingistä. Lehterihavaintoja\ntoisesta ja kolmannesta säädystä_, jotka on kirjoittanut \"Naku\", on\nkahdessa numerossa, ja saman nimimerkin _Talonpoikaissäädyn lehteriltä_\nyhdessä. Tässä hän luonnehtii säädyn silloisia jäseniä, m.m. ystäväänsä\nKyösti Kalliota, antaen hänestä edullisen kuvan. \"K.W.\" on merkitty\nkuvauksen _Viaporin kapinan päiviltä_ kirjoittajaksi, mutta \"Naku\" on\ntaas nimimerkkinä _Kirjeessä Helsingistä_ elok. 9 p:ltä. Artikkelit\n_Mietteitä politiikan pyörteissä_ I ja II on kirjoittanut \"i.a.\" Nämä\novat vahvasti puoluehenkisiä, etupäässä nuorsuomalaisia vastaan\ntähdättyjä sepustuksia. Elok. 9 p:n Helsingin kirjeessä hän m.m. puhuu\nHakaniemen mellakasta lausuen seuraavan päätelmän: \"Hakaniemen\nkatutaistelua ei siis ole katsottava järjestysvallan taisteluksi\njärjestyksen häiritsijöitä vastaan, jolta se tosin ensi silmäyksellä\nnäyttää, vaan hallituspuolueeseen kuuluvan vanhoillisimman yläluokan\nosan taisteluksi alaluokkaa vastaan\".\n\nSäätyvaltiopäiväin aikana ja varsinkin uuden eduskunnan alkuaikoina,\njolloin kansa vielä ajatteli eduskuntaa ja edustajia kunnioittavasti,\nasettaen ne jokseenkin samalle romanttisen ihailun tasolle kuin oman\nsaunansa, josta kaikki hyvä lähtee, nämä lehterikatsaukset olivat\nsanomalehtien halutuimmin luettua sisältöä, sillä kansa tahtoi tietää,\nkuinka \"löylyä lyötiin\" ja \"vastoilla hutkittiin\". Elleivät lehdet\nonnistuneet saamaan niitä Helsingistä, tehtiin ne itse selostusten\nmukaan, kuten esim. kirjailija Maiju Lassila _Satakunta-lehden_\ntoimittajana ollessaan. Kun todellisuus ei tässä tapauksessa asettanut\nmielikuvitukselle varsin ahtaita rajoja, onnistuivat nämä kuvitellut\nlehterikatsaukset ensiluokkaisesti, ja lukijat olivat tyytyväisiä.[45]\n\nWilkunan ansiot Kaiusta, jonka taloudellinen asema sen jälkeen, kun\nKivekäs oli sen myynyt, oli arveluttavalla tavalla ruvennut luisumaan\nalaspäin, eivät siis voineet olla sanottavat, joten hänen\ntalouspuolensa sai v. 1906:n alkukuukausina pääasiallisesti nojautua\nRaatajaan ja ennen mainittuun uuteen lainaan. Kun tämä orsi oli hiukan\nkapeahko mukavasti istuttavaksi -- varsinkin kahden hengen --, täytyi\naina ajatella lisäansioita, mikä häiritsi johdonmukaista ja tarmokasta\nlukutyötä. Sellaisiakin henkilöitä on, jotka tyydyttävästi\nkuljettelevat useampiakin tehtäviä yhtaikaa eteenpäin, saattaen ne\naikanaan kaikki loppuun, mutta Wilkunalla ei ollut siihen\nvälttämätöntä, itsepäistä sisua eikä kärsivällisyyttä, ja niin hän\njälleen rupesi katselemaan ympärilleen, näkyisikö mitään. Näköpiiriin\nilmestyivät silloin _Mikkelin Sanomat_, jonka päätoimittaja ja\nsilloinen omistaja Väinö Andelin (Hämeen-Anttila) oli muuttanut\nHelsinkiin, uskoen toimitustyön Jaakko Tuomikoskelle ja Heino\nHuhanantille -- molemmat v. 1904:n pohjalaisia ylioppilaita ja\naloittamassa täten sanomalehtimiesuraansa. Kun Tuomikoski helmikuun\nlopussa muutti Helsinkiin, lupautui Wilkuna hänen sijaansa, eli siis\ntosiasiallisesti lehden päätoimittajaksi. Mutta ennen lähtöään, joka\ntapahtui maaliskuun puolivälissä, hän kerkesi ottamaan osaa\nFolkteatterin vihellysjuttuun maalisk. 6 p, yhdessä muiden\nvanhasuomalaisten ylioppilaiden kanssa.\n\nKuten tunnettua, tämä mielenosoitus aiheutui siitä, että mainitussa\nteatterissa esitetyssä \"revyyssä\" käsiteltiin henkilöitä ja asioita\ntavalla, joka oli suomalaisista sopimatonta ja loukkaavaa. Keskeyttäen\nvihellyskonsertilla näytöksen ylioppilaat saivatkin aikaan sen, että\n\"revyyn\" esittäminen ennenpitkää lopetettiin. Luonnollista oli, että\nHelsingin ruotsinkieliset sanomalehdet tuomitsivat ylioppilaiden\nmenettelyn, samalla löytäen \"revyyn\" puolustukseksi lieventäviä\nasianhaaroja. Silloin kun melua ja muuta ulkonaista hyvien tapojen\nvastaista häiriötä tapahtuu, on sen tuomitseminen sivistymättömäksi ja\nsopimattomaksi tietysti oikeutettua, mutta se on samalla usein myös\npintapuolisin tapa, millä asian ytimeen suhtaudutaan. Syvempi arvostelu\nkysyy heti, mikä on melun aiheuttanut, ja jos se aiheuttaja todella on\njohonkin syypää, koituu pohjimmainen siveellinen edesvastuu sille.\n\nLopuksi mainittakoon, että Heikki Wilkuna kävi Kyöstin luona\nHelsingissä helmikuulla 1906. Matkan aiheuttivat pääasiassa ennen\nmainitut velka-asiat Nivalan säästöpankkiin; myös oli tarkoituksena\nkehoittaa Kyöstiä jatkamaan lukuja. Kyösti oli koko ajan synkkä kuin\nukonpilvi, makasi sängyssään päivät päästään eikä vaihtanut montakaan\nsanaa veljensä kanssa. Ei hän liioin lähtenyt kaupungille veljeänsä\nopastamaan. Hänen vaimonsa sensijaan oli koko ajan ystävällinen emäntä\nja opasteli lankoansa kaupungilla minkä ehti.\n\n\n\n\nVI\n\nINFERNOKESÄ 1906\n\n\n1\n\nWilkuna matkusti Mikkeliin aluksi yksin, asuen ystävänsä Toivo\nMartikaisen luona siksi, kunnes sai vuokratuksi huoneiston; Martikainen\ntyöskenteli Mikkelissä proviisorina. Huhtikuulla hänellä jo oli kotinsa\nkunnossa ja hän saattoi siis hyvin omistautua tehtäväänsä. Hänen\ntoimintansa loppui kuitenkin jo huhtikuun loppupäivinä nöyryyttävästi\nja masentavasti; hän pakeni suinpäin Helsinkiin, palaamatta enää\nMikkeliin takaisin. Hänet ilmoitettiin toimittajaksi ensi kerran\nlauantaina, maalisk. 17 p, (n:ssa 32), ja hänen nimensä on viimeisen\nkerran toimittajan paikalla huhtik. 26 p. (n:ssa 48).\n\nMikkelin Sanomiin Wilkuna kirjoitti ainakin seuraavat artikkelit: _Pois\nkukkarokanta!_, jossa hän kehoittaa varakkaita kuntalaisia\nvapaaehtoisesti luopumaan etuoikeuksistaan; _Yhäkö sitä vaaditaan?_ --\nsuomalainen puolue on valmis sovintoon, mutta sille ei ole asetettava\nnöyryyttäviä ehtoja; _Ruunun syöttiläät_ -- niitä ovat -- hirvet, joita\non turha pitää rauhoitettuina muualla kuin kruununpuistoissa; _Vieläkin\nkaupunkimme ruotsalaisesta yhteiskoulusta_ -- hyökkäilyä tätä\nsitkeähenkistä koulua vastaan; _Kuvernöörinimitykset_ -- näihin\nvirkoihin on nimitettävä vain sellaisia, jotka ovat syvästi\nperehtyneet sosiaalisiin, hallinnollisiin ja kunnallisiin asioihin;\n_Epäjohdonmukaista menettelyä_ käsittelee silloin esiintyneitä\nvaatimuksia hallituksen erosta; _Asemamies_ (kirjoittanut \"Kullervo\")\non Wilkunan jo Sipoossa sepittämä kertomus siitä, kuinka harjoittelija\nvietteli asemamiehen morsiamen ja kuinka asemamies antoi hänelle\nselkään; _Viime vuosien opetus_ on se, että sivistyneen luokan tulee\nymmärtää velvollisuutensa, riisua pois vieras verho, ja pukeutua\nkansallisiin muotoihin; _Aarteet esille_ I ja II, -- kysymys on\nkansassa uinuvista henkisistä aarteista, joiden esille kaivaminen on\nsivistyneen luokkamme velvollisuus; arvostelu Sakarias Pyysalon\nrunokokoelmasta _Ihmisen poika_; 2 viikkokronikkaa _Timoteuksen\nkirjeitä_; pari pakinaa: _Arvon herroja asiamiehinä_ ja _Kielikysymys_.\nKun otetaan huomioon kaikki muu työ, saattaa myöntää, että Wilkuna\nkoetti Mikkelissäkin uutterasti täyttää velvollisuuttansa.\n\nVasta toukokuun lopussa Wilkuna sai Arvid-veljensä avulla Nivalasta\nlainansa jäännöksen, jonka isä oli pidättänyt korkoja varten, ja\ntoimitetuksi vaimonsa ja tavaransa Helsinkiin, uuteen huoneistoon\nKatajanokalle, Vyökatu 9. Tämä kesä oli Wilkunalle mitä raskain sekä\nsielullisesti että aineellisesti saattaen hänet ja vaimon kurjuuden\npartaalle; elleivät hänen veljensä olisi häntä henkisesti ja\naineellisesti tukeneet ja rohkaisseet, masennus olisi ehkä vienyt hänet\nperikatoon. Mutta samalla tämä infernokesä oli hänelle mitä\nkasvattavin, opettaen hänet nöyrtymään ja luopumaan siitä uhmasta, joka\nyhäkin joskus hänen ajatuksiaan ja tekojaan ohjasi. Kun tämä\nnöyrtyminen ja sielullinen syventyminen käy liikuttavan inhimillisellä\ntavalla ilmi hänen kirjeestään elok. 7 p:ltä 1906 August-veljelle,\nolisi väärin koettaa maailman pintapuolisen tuomion pelosta peitellen\nnäitä asioita sivuuttaa. Hän kirjoitti:\n\n\"Kovin vaikea on minun ryhtyä tätä kirjettä kirjoittamaan, mutta\n_täytymyksen_ järkähtämätön laki pakoittaa siihen. Minun täytyy nöyrtyä\nvieläkin kerran kotoa apua pyytämään. Mutta tahdonpa alustukseksi\ntunnustaa suoran totuuden, kuvata hiukan lähintä entisyyttä, joten\nnykyinen tilanne käy paremmin selväksi. Pyydän kuitenkin tyynesti ja\nkovin säikähtymättä lukemaan, ehkä kuvauksessani tuleekin esiintymään\nhieman synkkiäkin kohtia.\n\nEnsinnäkin teistä on luonnollisesti tuntunut kovin kummalliselta ja\nkevytmieliseltä menettelyni, että Mikkelistä niin pian lähdin pois muka\nsillä syyllä vain, että 'kaupunki oli ikävä ja että minulla tuli riita\nvirkatoverini kanssa'. Ei se suinkaan ollut yksinomaisena syynä. Syy\noli seuraava: Eräänä päivänä huhtikuun lopulla rupesin ryypiskelemään\nlehden taloudenhoitajan kanssa. Päissäni minä olen tullut useimmiten\naivan isän kaltaiseksi, nim. sellaiseksi kuin isä päissään: ylpeäksi ja\nhurjaksi. Niinpä nytkin tulin aivan villiksi, jommoisena en koskaan ole\nollut. Aivan muistamattomaksi juopuneena olin sitten illalla mennyt, en\ntiedä itsekään, mistä se lie päähäni pälkähtänyt, poliisikamariin ja\nalkanut hyvin törkeästi haukkua Mikkelin poliiseja. Kun he olivat\ntoimittaneet ja pyytäneet minua kotiin, en minä ollut lähtenyt, vaan\njatkanut metelöimistä ja käskenyt panna putkaan, jos uskaltavat.\nViimein he olivat sen tehneetkin, jolloin minun väitettiin\nylikonstaapelia lyöneen. Putkassa sytytin sitten juopuneessa raivossani\nseinän palamaan, josta ei kuitenkaan suurempaa vaaraa tullut. Asia\nolisi nyt kumminkin voinut hautautua siihen pelkästään sillä, että minä\nolisin maksanut ne vähäiset vahingot, mitä poliisikamarissa sain\naikaan. Mutta poliisimestarille, joka oli kuvernööri von Knorringin\nvävypoika, oli tietysti iloinen asia, että Mikkelin Sanomain toimittaja\njoutui kiikkiin, sillä useita kiivaita kirjoituksia kirjoitin aikanani\nkuvernööristä ja muistakin sen puolueen herroista. Niinpä sain\nseuraavana päivänä, kun masentuneena, henkisesti ja ruumiillisesti\nsairaana, makasin kotona, haasteen raastuvanoikeuteen. Halusin tällöin\nmitä pikimmin päästä pois Mikkelistä, sillä pelkäsin jutun tuossa\npienessä ja muutoinkin pikkumaisessa kaupungissa tulevan yleisesti\ntiedoksi ja että 'perustuslailliset', joita enin osa mikkeliläisistä\non, tekevät siitä oikean makupalan. Ainoa, joka Hannaa lukuunottamatta\ntuli vuoteeni ääreen minua lohduttamaan ja kehoittamaan miehekkäästi\npaikalleni jäämään, oli Toivo Martikainen. Mutta toimitustoverini ----\nnäki ajan tulleeksi, jolloin minut sopi raivata tieltä. Kauemmin aikaa\nMikkelin Sanomissa olleena hän oli hyvin kateellinen siitä, että minä\ntulin määrääväksi mieheksi lehteen sekä sain enemmän palkkaa. Hän\nkiiruhti päätoimittaja Andelinille ilmoittamaan asian suurennettuna ja\nlisättynä sekä samalla uskotteli minulle, kuinka koko kaupunki puhuu\nsiitä ja kuinka minun on parasta mitä kiiruimmiten lähteä kaupungista\npois. Tämä ei luonnollisesti voinut olla vaikuttamatta silloiseen\nmielentilaani katsoen muutoin, kuin kiiruhtamalla pois lähtöäni.\nAndelin kyllä kirjoitti minulle lohduttavan kirjeen, jättäen omasta\nvallastani riippuvaksi, jäädäkö vai lähteä. Puolisairaana lähdin sitten\nHelsinkiin, kiiruhtaen pois, ennenkuin juttu tulisi raastuvanoikeuteen,\njonne toimitin asiamiehen... No, ilman mitään kaunisteluja, minä sain\nsakkoja ja tulin masentuneena miehenä tänne H:kiin. Andelin toimitti\nminulle sitten paikkaa Hämeenlinnassa, Hämeen Sanomissa, mutta\n-- minä en uskaltanut lähteä, sillä herkkämielisyydessäni pelkäsin,\nettä kun nähdään minun äkkiä muuttaneen toiseen lehteen, lähtee\n'perustuslaillisissa' lehdissä kiertelemään pahanilkinen pikku-uutinen\ntuosta Mikkelinjutusta, joka onneksi kuitenkin jäi julkisuuteen\ntulematta... Päätin siis jotenkuten kitkuttaa tämän vuoden loppuun,\njolloin voin taas ruveta 'Raatajan' toimittajaksi, sillä nykyinen\ntoimitussihteeri on ainoastaan tämän vuoden loppuun. Niin olemme sitten\nkesäkuun alusta suurta puutetta kärsien elää kitkutelleet täällä\nHelsingissä. Minä olen kirjoitellut Raatajaan ja nyt myöhemmin Kaikuun,\nmutta suuriahan sillä ei ansaitse, vallankaan köyhästä Raatajasta.\nNiinpä ei väliin ole ollut syödä muuta kuin vettä ja leipää, ja on\nHannan sormuksetkin täytynyt viedä panttilainastoon. Mutta\nkärsivällisesti olen koettanut kantaa omaa hankkimaani kuormaa ja ottaa\nopiksi tuosta vastoinkäymisestä sekä väkistenkin kohota uutta\ntulevaisuutta kohti. Ryyppäämisen olen luonnollisesti kerrassaan\njättänyt pois j.n.e. Viime kuun puolivälissä pyysin Hannan sisarelta\nHilmalta lainaksi vähän rahaa, sillä kun hän oli täällä käymässä\nheinäkuun alussa, sain kuulla, että hänellä on jonkin verran säästöjä.\nPyysin häntä lähettämään heinäkuun lopuksi saadakseni sen kuun vuokran\nsiten maksetuksi. Ei kuulunut mitään vastausta vielä viime päiväksi.\nTuskastuneina odotimme seuraavana päivänä -- yhtä turhaa, ja niin päivä\npäivältä koko tämä kulunut viikko. Paitsi vuokraa oli näinä päivinä\nmaksettava myöskin eräs pikku velka, 13 mk. Rahaa ei kuulunut eikä\nollut edes syötävääkään. Raatajan taloudenhoitajakin on ollut koko\nkesän maalla, joten ei sinnekään ollut turvaa. Epätoivomme nousi\nkukkuroilleen, kun useita päiviä oli jo kulunut yli vuokranmaksupäivän\nja oli joka hetki pelättävissä isännän ilmaantuminen uhkaavana\nvuokrankiskojana. Mahdoton on minun tässä sanoin kuvata, mitä näinä\npäivinä olen tuntenut, kun ei ainoastaan nykyinen hätä ja huutava pula,\nvaan entisetkin hairahdukset ja niitä seuranneet kärsimykset astuivat\nuudestaan esiin. En missään nähnyt pelastuksen tietä. Olin kuin\numpinaiseen aitaukseen ahdistautunut elukka, joka ei missään huomaa\naukkoa, ja jota ruoskat joka suunnalta uhkaavat. En voinut olla\neilen kotona, jossa Hanna yhtenään itki, vaan harhailin metsissä\nsanattomassa ja synkässä tuskassa. Olen monesti saanut Jumalalta selviä\nviittauksia, mitä tehdä hädästä päästäkseen, jopa toisinaan kerrassaan\nhämmästyttävän selviä, kuten kerran Oulussa, mutta nyt tuntui kaikki\nkuolleelta. Vaivautuneet aivoni eivät löytäneet mitään veräjää, jonka\nkautta pelastua. Pidin itseäni menneenä miehenä ja kuoleman ajatus\npysyi minussa itsepintaisesti kiinni. Elämänhalukin oli toiselta puolen\nsuuri: tuntui kurjalta kuolla maineettomasti, asiain huonoimmalla\nkannalla ollessa, ja halutti niin kovin päästä vielä taistelemaan ja\nkirjoittelemaan, saada edes vielä yksi Helsingin-kirje Kaikuun\nkirjoittaa. Siksipä illalla väsyneenä kotiin hiipiessäni toivoin pelon\nohella, että päivän kuluessa on ilmennyt kotona jokin pelastuksen\nmahdollisuus. Mutta ei -- tapasin vain Hannan toivotonna itkemässä. Nyt\ntuntui kaikki menneeltä, niin toivottomalta ja kolkolta. Ja, suoraan\nsanoakseni, oli hyvin lähellä, että olisin yöksi avannut kaasujohdon ja\nniin olisimme kuolleet kaasumyrkytykseen. Mutta kovin tuntui sekin\nkauhealta tuossa kolkon toivottomuuden tilassa. Elämänhalu pakoitti\nodottamaan vielä aamuun, jos edes silloin, aamupostin aikana, koittaisi\nloppu tälle synkeälle epätoivolle. Turhaan! Silloin itkin! Itkimme\nyhdessä. Mutta se helpotti ja nöyryytti. Lähdin liikkeelle ja menin\npastori Hymanderia tapaamaan, päättäen paljastaa hänelle toivottoman\ntilamme ja pyytää tilapäistä apua. Hän ei ollut kotona, luultavasti\nmaalla! Palasin kotiin, mutta lähdin taas liikkeelle ja menin lähimpään\npuotiin, josta telefoonasin useampaan paikkaan -- ei yksikään\nkysymistäni henkilöistä ollut kaupungissa! Taas kotiin ja jos\nmahdollista entistäkin enemmän lamassa. Viimeisen, riutuvan toivoni\nperustin kahden aikana kannettavaan postiin, jolloin m.m. Pohjanmaalta\ntulevat kirjeet kannetaan kotiin. Toivoin, että eräs oululainen\ntoverini lähettäisi velkansa, josta olin jo muistuttanutkin. Päättelin,\nettä se olkoon merkkinä siitä, että Jumala ei ole perin vielä minua\nhyljännyt ja että siitä virkistyneenä voin mennä talonomistajan luo\npyytämään lykkäystä vuokranmaksulle, samalla kuin sillä saisin\nkuitatuksi tuon 13 mkn velan, jota kuuden aikana piti tultaman\nperimään. Hengitystä pidättäen ja hiukset pystyssä odotin kahden\npostia. Jo kuului kopsaus etehisestä. Menen jännittyneenä apajaa\nkokemaan. Siellä on vain -- Kaiku kuivine uutisineen maantiensuunnan\ntangoituksista ja tuberkuliinitarkastuksista. Ajatukseni ovat kuin\npysähtyneet, kerran vain leimahtaa kuin synkkänä salamana, että minun\ntäytyy lähteä ulos, metsään ja... Mutta sitten tuli mieleeni, että on\nväärin minun asettaa ehtoja ja odottaa mitään merkkejä Jumalalta, sillä\nitse syypäänä tähän tilaan on velvollisuuteni ryömiä tästä umpikujasta\nulos matalimman veräjäpuun alitse. Mahdottomalta sekin tuntui, mutta\nelämänhalu pakoitti siihenkin. Rohkaisin siis itseni ja menin\ntalonomistajan luo pyytämään lykkäystä vuokranmaksulle. Hän suostui\nsillä ehdolla, että tämän kuun puolivälissä sitten maksan samalla\ntämänkin kuun vuokran. Vielä oli jäljellä tuo 13 mkn velka, mikä piti\ntänä iltana maksaa. Muistin vielä erään tuttavan, jolta lähdin\nlainaamaan. Tapasinkin hänet -- ja sain! Täten ryömin aitauksesta ulos\nja sain hiukan hengähtää. Se antoi myöskin rohkeutta vielä kerran\nkääntymään kodin puoleen ja ilmoittamaan kaikki. Olen kyllä kesän\nkuluessa ajatellut monestikin kotia, kun on ollut kovin hätä, mutta\navunpyyntö on tuntunut mahdottomalta, sillä olettehan siksi paljon\nsaaneet puolestani uhrauksia tehdä ja minun puoleltani tylyyttä kokea,\njotapaitsi olen tahtonut välttää antamasta aihetta siihen, tavallaan\nkylläkin oikeutettuun luuloon, ettei minusta koskaan 'tule miestä', kun\nyhä vieläkin tuollaisia tapahtuu, kun mies kannosta päästyään yhä\nuudestaan kantoon ajaa ja liekona tiepuolessa makaa. Mutta kun minulla\nitselläni on vahva luottamus uuteen tulevaisuuteen ja varma vakuutus\nsiitä, että minä kykenen vielä iloakin teille tuottamaan, niin uskallan\npuoleenne kääntyä. Ja kun silmään takanani olevaan kehityskauteeni,\nniin huomaan siinä kaikesta huolimatta hiljaista kohoamista.\nPeriaatteeni ja mielipiteeni ovat monessa asiassa kehittyneet\nterveeseen ja vakavaan suuntaan. Ja lienettepä tekin jotain semmoista\nhuomanneet. Varsinkin naimisiinmenoni on ollut omiaan vaikuttamaan\nsiihen suuntaan. Hanna kyllä kauhistui, kun selitin avunpyynnöllä\nkääntyväni kodin puoleen, peläten, että nykyinen tilanne voidaan\nselittää hänen syykseen. Sitä en teidän kumminkaan usko tekevän, sillä\nkyllä päinvastoin hän on saanut kärsiä minun tähteni, vaikkakin hän on\ntehnyt sen nurisematta ja minua sanallakaan soimaamatta. Asiani\nolisivat ilman Hannaa epäilemättä paljon hullummin kuin ne nyt\novatkaan, sillä luonnollisesti aviomiehen asemani on pakoittanut minut\nviimeiseen saakka taistelemaan, ja se myös on pakoittanut tähän\ntunnustukseenkin. Ryypiskelyhalunikin hän sai rajoitetuksi melkein\nvähiin alituisilla pyytelemisillään, vaikkakin tosin tuo Mikkelin juttu\nvielä sattui, tehden, joskin liian kouriintuntuvalla tavalla, kokonaan\nlopun ryypiskelyistäni. En siis soisi, että Hannalle ollaan vähääkään\nkatkeramielisiä, päinvastoin. Eivätkä taloudelliset menoni ole yhtään\nlisääntyneet naimisiin menomme jälkeen... Vaikea minun on tämä pyyntöni\nesittää, sillä tiedänhän, kuinka vaikea sielläkin on yhtäkkiä rahoja\nkopata, mutta edellisestähän käynee jo selville, että se on äärimmäinen\ntäytymys, joka minua tähän pakoittaa, masentuminen ja nöyrtyminen, joka\nsuinkaan ei ole helpolla tapahtunut, vaan on vaatinut ankaraa\njäristystä. Pyytäisin teitä myös vieläkin luottamaan tulevaisuuteeni ja\nuskomaan, että minullakin on suoritettavana määrätty osani täällä\nmaailmassa ja että minä sen vielä suoritankin kaikesta huolimatta, ja\nettä nämä kokemukseni, niin kalliita kuin ovatkin, ovat kasvatusta\nsiihen. Ainakin itse sen varmasti tunnen ja olen vakuutettu, ettei\nminulle enää voi mitään pahempaa haaksirikkoa tapahtua.\n\nKalliolta kuulin, että isä on heikkona, joten hän ei enää kauan eläne.\nOlen monestikin ajatellut kirjoittaa hänelle ja tulkita pojan\nkunnioittavaa rakkautta, jota kaikesta huolimatta olen aina tuntenut\nhäntä kohtaan. Näin kodin piiristä poissa ollen unohtaa helposti hänen\nhuonot puolensa ja muistaa vain hyvät. Paljonhan minäkin olen häneltä\nperinyt hyviä jos huonojakin luonteenominaisuuksiani. Niinpä tarkan\noikeudentunnon ja -- törkeäsanaisuuden. Viimemainitun ominaisuuden\nvaikutusta on kieltämättä suuri taipumukseni kirjoituksissa käyttämään\nsuolaisia sanoja. No niin, kun isä ei juuri lue kirjeitä, jos hänelle\nlähettäisikin, niin pyydän sinua sanomaan terveiseni ja ilmoittamaan,\nettä olen monestikin tuntenut katumusta käytökseni johdosta häntä\nkohtaan ja että rakkaudella häntä muistelen. Rahanpyyntöäni en soisi\nhänelle esitettävän, sillä luulenpa hänellä olevan yhä entiset\nominaisuutensa siinä suhteessa...\"\n\nTähän kirjeeseen vastasi August-veli elok. 13 p. seuraavasti:\n\n\"Suora, ahdingon alta tehty tunnustus vaikuttaa liikuttavasti ja\nosanottoa herättävästi sellaiseen mieleen ja sydämeen, joka on jotain\nkokenut ja kärsinyt. Kyynelsilmin, työläästi valtaitkua pidättäen,\nluimme Heikin kanssa kirjettäsi. Nyt lähden hommaamaan pankista rahan\nja panen sen heti tänään postiin. Otan sen omaan nimeeni.\n\nEt tarvitse olla lainkaan huolissasi siitä, että sinun tahi vaimosi\nkunnia olisi tämän tunnustuksesi kautta vähääkään vaarassa, sillä\nolemmehan me, Heikki ja minä, siksi paljon vaivoja kokeneet ja\ntoisaalta paljon Jeesuksen hyvyyttä nauttineet, ettemme pintapuolisten\nja vaivattomien ihmisten kanssa ole valmiit ajattomiin tuomioihin ja\nvääriin arvosteluihin.\n\nNiinkuin jo mainitsin, otan pankista tilapäisen lainan omaan nimeeni,\nsillä isälle ei viitsi mennä puhumaan mistään raha-asioista. Ne vain\nraskauttavat hänen sairasta mieltään.\n\nSinun terveisesi hän otti niin suosiollisesti ja hyvillä mielin\nvastaan, kuin se vain isän laiselle luonteelle on mahdollista. Oikein\nminua huvitti tyytyväisyyden myhäily isän kasvoilla, kun ilmoitin\nhänelle, että Feeliks muistaa isää ja tuntee katumusta siitä, ettei ole\nollut aina tarpeeksi kuuliainen isälle. Hän sanoi mielellänsä\nlukevansa, jos vain sinä kirjoittaisit...\n\nSano Hannalle, ettei hän katsoisi niin suurella kammolla entistä\nkasvatuskotiaan. Jos täällä on pahaakin, niin täällä on hyvääkin.\nTäällä tarttui Jumala ensi kerran Hannankin käteen. Ja sama Jumala\ntahtoo nyt vieläkin palauttaa hänet vastoinkäymisten kautta siihen\nuskoon, joka hänellä alussa oli. Täällä sykkii rehellisiä sydämiä\nkaikkia vaivatuita kohtaan. Mutta suuressa huoneessa on ei ainoastaan\nkalliit astiat, vaan myöskin puiset ja kiviset. Sentähden etsikäämme\nmekin kallis helmi monen pahennuksen keskeltä...\n\nRohkaise itsesi, pitäy totuuteen, niin Israelin vartija valvoo\nylitsesi! Amen\".\n\n\n2\n\nTämän infernokesän tapahtumat kuvastuvat eloisasti myös elok. 2 p.\naloitetusta ja 9 p. lopetetusta kirjeestä Toivo Martikaiselle:[46]\n\n\"Ryhdynpä nyt kaikkein ensimmäiseksi kertomaan kokemiani ja näkemiäni\nnäistä pääkaupunkimme suurista viime tapauksista, nim. venäläisten\nsotilaiden kapinasta... Talomme, Vyökatu 9, on äärimmäinen sivilitalo\nKatajanokan perukalla, ja meidän huoneemme keittiö, kamari, eteinen ja\nW.C., ovat kaikista äärimmäisinä siipirakennuksessa. Huoneemme ovat\nensi kerroksessa, mutta silti noin pari syltä kasarmin maaperää\nylempänä, samoin kuin asfalttipihakin, jolta rauta-aidan yli on mukava\nkatsella merelle ynnä kasarmialueelle. Huoneistamme näkee keittiön sekä\ntoisen kamarin ikkunasta suoraan alas kasarmille.\n\nMaanantai-iltana... noin klo 11 aikana, kun vielä valveilla ollen\npuhelimme, alkoi Viaporista päin kuulua kumeita tykinlaukauksia, joita\nsäestivät säännöttömät yhteislaukaukset kivääreistä. Ihmettelin, miksi\nsiellä pimeän päässä ammutaan, ja päättelin olevan jotakin tekeillä.\nHetkisen kuunneltuani ampumista avonaisen akkunan äärestä, panin\nkuitenkin nukkumaan, kun lähin ympäristö uinui tyynnyttävässä\nyölevossaan. Aamulla, kun siinä uinailin vielä vuoteellani ja eukko\njuuri nouseskeli kahvinkeittoon, alkoi ikkunamme takaa kasarmin\nalueelta räsähdellä kiväärin ja revolverin laukauksia. Kapsahdin kuin\nvieterillä pystyyn, hieraisin unen silmistäni ja riensin kasarmin\npuoleiseen ikkunaan. Kasarmirakennusten välissä näin juoksentelevan\nmerisotilaita savuavat kiväärit kädessä ja naisia sekä lapsia\nkiiruhtavan pakoon. Yöllisen ampumisen muistaen arvasin kapinan olevan\nvireillä. Sivalsin vaatteet päälleni ja tuntien levottoman vereni taas\npitkistä ajoista olevan oikein omassa elementissään riensin ulos.\nVyökadun talomme puoleiseen päähän oli patoutunut ihmisiä, jotka\njännittyneinä tähystelivät Katajanokan sivulla, merikasarmin kohdalla,\nankkurissa oleviin sotalaivoihin. Sain kuulla, että Viaporissa on\nsyntynyt kapina, johon merikasarmikin on yhtynyt. Lahdella olevat\nlaivat olivat vielä sentään hallituksen puolella ja niistä alettiin\nkuularuiskuilla sorvata kapinallisten hallussa olevaa kasarmia.\nKuularuiskujen nenämme edessä rätistessä joimme sitten aamukahvia.\nMutta sitten alettiin laivoista ampua tykeillä kasarmia, niin että ovet\nja akkunat rämisivät. Jyry ympärillämme oli hetken aikaa aivan\nhelvetillistä. Eukko pillahti hysteeriseen itkuun. Tyynnytin häntä ja\nlähdin sitten kiireesti saattamaan häntä kaupungille turvaan. Pari\ntuntia kaupungilla viivyttyämme ja kun Katajanokalla ampuminen oli\nvaimentunut, uskalsimme palata takaisin einettä laittamaan. Huoneeseen\nastuttuamme oli keittiön lattia katosta ja seinistä varisseen\nrappauksen peitossa kuin muurarien jäljeltä. Seinässä vuoteen\nyläpuolella oli pyöreä kolo. Mitä se tietää?... Ahaa! Lattialla vuoteen\nvieressä on litistynyt kuularuiskun kuula, joka venttiilistä on tullut\nsisään ja kaivanut kolon vastapäiseen seinään. Ulkopuolella näkyy pari\ntuumaa akkunan pielestä myös kuulan kaivama kolo sekä kolmas puolisen\nkyynärää akkunasta alaspäin. Kuularuiskut räsähtelevät yhä laivoilla\nja eukko on taas kauhun vallassa. Juoksen näyttämään kuulaa\ntalonomistajalle, mutta hän on jo lähtenyt pois talosta. Juoksen\ntalonmiehen asuntoon, jossa emäntä lyö kapineita kapsäkkiin ja\nitkumielin kehoittaa meitäkin lähtemään pois, sillä poliisimestari on\nkäskenyt asukkaiden muuttaa Katajanokalta. Lähden siis eukkoa taas\nkiiruusti turvaan saattamaan. Luotsikatu on täynnä pakolaisia. Kadun\npäässä, Luotsi- ja Kauppiaskadun kulmassa, näemme joukon aseellisia\nmerisotilaita sekä samoin aseistettuja siviilipukuisia miehiä. Niistä\nsatakunta metriä eteenpäin, Rahapajan ja venäläisen kirkkokallion\nvälisessä solanteessa, on ketjussa kaupungista tuotua jalkaväkeä. Siinä\nsilmiemme edessä seisovat kapinalliset ja hallituksen joukot\nvastakkain, valmiina milloin hyvänsä alkamaan tulen. Molempien\njoukkojen välitse täytyy meidän katajanokkalaisten pujotella\nkaupunkiin. Niin kuljemme kuin Lotin joukko Sodomasta, ja vähinkin\nvitkastelu tietää suolapatsaaksi muuttumista. Kun olemme pujotelleet\nKauppatorilla ratsastelevien ja nagaikkojaan heiluttelevien kasakoiden\nvälitse, niin silloin olemmekin jo täydessä turvassa. Vien eukon\nBulevardille, Kestilän rouvan luo, jossa sittemmin olemme asustaneet.\nKuten lehdistä olen nähnyt, ei uhkaavasta yhteentörmäyksestä K:nokalla\nsentään tullut mitään, sillä merisotilaat peräytyivät, vaihtoivat\nsiviilipuvut päälleen ja jättäen kasarmin tyhjäksi puikkivat\njalkasotilasten ketjun läpi aseettomina ja kaikessa rauhassa\nkaupunkiin, josta sitten vähitellen punakaartilaisten avustamina\nkapinallisten toveriensa luo Viaporiin. Kasarmi on nyt toistaiseksi\nhallituksen joukkojen vallassa. Keskiviikkona, siis seuraavana päivänä\nsiitä, kun merikasarmissa kapina puhkesi, oli pääsy K:nokalle taas\nvapaata, joten mekin palasimme kotiin. Mutta Viaporista kuuluva\ntykinjyske piti eukkoa yhä levotonna, kunnes me ruutikellarin kello\nviiden aikoihin räjähdettyä taas näimme parhaaksi palata Kestilään.\nRuutikellarin räjähdyksestä syntynyt tärähdys oli niin ankara, että\nminäkin olin pudota sohvalta, jossa juuri uneen päässeenä makasin.\nEilen illalla klo 8 aikaan alkoi Viaporista kuulua entistä\nintensiivisempi tykinjyske. Riensin Kaivopuistoon, jossa kukkulat\nHarakkaa vastapäätä olivat mustanaan uteliasta väkeä. Näky oli\nsuurenmoinen. Taivaanlaen peitti synkkä ukonpilvi, josta tiheään\nvälähti kumean jyrinän seuraamia salamoita. Kaikista Viaporin\nvarustuksista leimahteli, kuin vastaukseksi taivaan salamoille,\nkirkkaita leimauksia, joita seurasivat maata tärisyttävät jymähdykset.\nEtäällä ulapan äärellä näkyivät illan hämyssä kolmen Räävelistä\nsaapuneen panssarilaivan jättiläishaahmot, joista yhtäpäätä leimahteli\nkirkkaita salamoita ja kuului kumeita jymähdyksiä. Ne olivat kuin\ntulipunaisia jättiläissilmiä, jotka siinä ukonpilven luomassa kaameassa\niltahämyssä raskaasti aukeilivat, kohta taas sulkeutuakseen. Pommeja\nputoili tuolla ja täällä veteen, nostaen ilmoille tornin korkuisia\nvesisuihkuja. -- Viime yön nukuimme taas Kestilässä. Aamulla tulin\nyksinäni tänne kotiimme odottamaan, toisiko posti rahakirjettä. Tässä\nodotellessani aloitin sitten tämän kirjeen. Viaporissa, samoin kuin\nkasarmilla tuossa edessäni ynnä lahdella olevilla laivoilla tuntuu nyt\nolevan tyynempää. Ainoastaan Viaporista jysähtää silloin tällöin\nlaukaus, kuin varoitukseksi kaupungille, ettei kovin luotettaisi\nnäennäiseen rauhaan. Lähden nyt kaupungille tietoja urkkimaan...\n\nAmen -- sillä kaikki on sen kummemmitta loppukohtauksitta päättynyt --\nainakin toistaiseksi. Kaupungille palattuani kuulin, että kapina\nViaporissa on kukistettu, minkä seikan myöhemmät tiedot varmistavat...\nItkettävä sääli minulla vain on kapinallisia kohtaan, jotka nyt\njoutuvat sotaoikeuden tuomittaviksi, ja sitten toiset ammuttaviksi,\ntoiset pakkotyöhön ja toiset rangaistuspataljooniin. Olen aina tuntenut\nsuurta myötätuntoisuutta noita siistin ja reippaan näköisiä\nmerisotilaita kohtaan ja sydämestäni toivoin menestystä heidän\nkapinalleen -- ja kukapa sitä ei olisi toivonut. Surettava ilmiö oli\ntuokin Suomen kansalaisten keskeinen verinen kohtaus. Saatiinhan siinä\nniittää luokkavihan ja puoluevainon verisiä hedelmiä. Eihän ihme\nollutkaan, jos se silmitön kiihoitus, viha ja vääristely, joka\nmaassamme on ollut vallalla, kerran puhkesikin tuollaiseksi -- joksi se\nvähemmässä määrin on jo ennenkin puhjennut.\n\nMutta puhunpa jo hiukan rauhallisistakin asioista. Elämämme on muuten\nkesän kuluessa ollut tyyntä, vaikka ei suinkaan mitään ruusujen ja\nkukkasten päällä tanssimista. Monesti olen haikeudella ajatellut,\nkuinka hupainen kesä meillä olisi ollut siellä Mikkelissä, kun\nmeilläkin oli jo tiedossa asunto niin kauniilla paikalla siellä\nkaupungin ulkopuolella, ja kuinka miehissä olisi saatu tehdä veneretkiä\nkahvipannu mukana. Eihän ole kumma, että näin ollen on useasti mieleeni\nhiipinyt katumus siitä, että sittenkin tuli sieltä lähdetyksi... Ainoa,\nmillä olen voinut itseäni lohduttaa, on se, että tämäkin on jollakin\ntavoin hyväksi kehitykselleni, vaikkakin se, kuten kaikki kokemuksen\nkautta saadut opetukset, on käynyt kovin kalliiksi.\n\n9 p. elok.\n\nKokonaisen viikon on tämä kirje joutunut valmiiksi kirjoitettuna\npöydälläni makaamaan. Syynä on ollut se, ettei ole ollut meillä --\nrahaa sen lähettämiseen... Jos edellisellä viikolla sattui järisyttäviä\ntapauksia ulkopuolella, tapahtui kuluneella viikolla sisällisessä\nhenkielämässäni vieläkin järisyttävämpiä. Koetan mitä lyhimmästi kuvata\nniiden syytä. Kuten arvannet, on elämämme ollut täällä köyhyyden kanssa\ntaistelemista, sillä eipähän tällainen vapaa kirjoitteleminen\nsanomalehtiin juuri suuria tuo. No, eletty kuitenkin on ja vähäänkin\noltu tyytyväisiä, mutta nyt kuluneella viikolla näytti kuin täytyisi --\nkuolla. Viime kuun lopussa minulle piti tulla pieni rahalähetys eräästä\npaikasta, jotta saisimme sen kuun vuokran ynnä muita tärkeimpiä maksuja\nsuoritetuksi. Sitä juuri olin odottamassa täällä kotona pommituksen\naikana -- Mutta rahaa ei kuulunut! Kului päivä, kului toinen --\nkokonainen viikko kului ja sitä yhä ei kuulunut! Epätoivomme oli\nsanomaton, alituinen pelko vaivasi, milloin isäntä tulee ankarana\nkarhuna, ja kun ovikello milloin kilahti, oli se kuin olisi sattunut\nsuoraan sydämeen; vavisten, tukka pystyssä, menin aina aukaisemaan. En\nmistään saanut tilapäisesti rahaa, kotona en tavannut ketään, ja jonka\ntapasin, sillä ei ollut. En saattanut syödä, en tehdä mitään, harhailin\nkuin hyypiö hävitetyssä kaupungissa, supisin itsekseni ja olin kuin\npöllö. Eukko kotona itki ja huokaili ja lisäsi siten kaksinkerroin\ntuskaani. Olen usein tuntenut Jumalan auttavaa läsnäoloa tuollaisissa\ntiloissa, mutta nyt ei -- tuntui kuin ei Häntä olisi ollut\nolemassakaan. Ja silloin -- olimme vähällä -- viime tiistai-iltana --\navata yöksi kaasujohdon ja niin kuolla. Eukko epätoivoissaan oli siihen\njo aivan valmis. Mutta -- en voinut sitä, tuntui niin kamalalta ja\nelämänhalu oli vieläkin voimakas, halu päästä vieläkin kamppailemaan ja\nkirjoittelemaan...\n\n... Jälkiä jättämättä ei tuo kulunut kauhun viikko mennyt. Paljon se\nminulle opetti ja paljasti omaa itseäni, paljasti näkemään suuria\nvikojani, kuten ylpeyttäni ja kevytmielisyyttäni ennenkaikkea, sekä\nantoi tuntuvan sysäyksen innokkaaseen raadantaan uuden tulevaisuuden\nluomiseksi. Olen eukolle leikillä sanonut, että kun Jumala vetää minua\ntukasta, minä itse käsin ja jaloin autan, ja eukko pitää minua takin\nhelmasta, niin siten pääsemme vähitellen ylös tästä ahdingon kuilusta,\njohon minä olen kevytmielisyyteni kautta meidät syössyt. Tunnen itseni\nnyt niin rauhalliseksi ja sisällisesti rikkaaksi sekä varmaksi uudesta\ntulevaisuudesta. 'Työ' on tunnussanani sekä 'etsikäät ensin Jumalan\nvaltakuntaa'\".\n\n\n3\n\nKiitollisena Wilkuna otti vastaan veljiensä avun. Kirjeessään elok. 17\np:ltä hän kiitostensa jälkeen siirtyy puhumaan seuraavaa:\n\n\"Tunnen entistä selvemmin, että kutsumukseni on kynämieheksi,\nkirjailijaksi. Pelkään, että tämä synnyttää epäluuloa, sillä olettehan\ntottuneet pitämään kirjailijoita kevytmielisinä pakanoina, joiden\ntyöstä ei ole mitään hyötyä... Ajattelepas laajemmin, kuinka suuri\nvaikutus kirjailijoilla on aikansa ja jälkimaailman henkisiin\nvirtauksiin... Vaikka kirjailijat teoksissaan kuvaavatkin vain elämää\nsellaisenaan, ovat he samalla saarnamiehiä, antaen kirjassa ilmenevien\ntapausten puhua niiden aatteiden puolesta, jotka kirjailijaa\ninnostuttavat. Ja on muistettava, että useat maailman suurimmat\nkirjailijat ovat olleet, elleivät aina uskonnollisia, niin kumminkin\nuskontoa kunnioittavia. -- Tuollaiset pienet novellinpätkät, joita\ntähän saakka olen kirjoitellut, eivät tietysti ole mitään; ne ovat vain\nkuin harjoitelmia taiteellisen aiheen käsittelyyn sekä kunnolliseen\nkielenkäyttöön. Tänä kesänä minulla on ollut mielessäni kypsymässä aihe\nlaajahkoon yhteiskuntaromaaniin, jonka johtavana aiheena tulisi\nolemaan: 'Autuaat ovat siveät, sillä he saavat maan periä'! Olen siitä\nneuvotellut Koskenniemen kanssa ja ehkäpä saan vielä tilaisuuden ruveta\nsitä valmistelemaan. Mutta tästä et tietysti saa puhua kenellekään\nsyrjäiselle, eikä minua myöskään saa kirjailijaksi 'karahteerata',\nennenkuin olen kokonaisen teoksen julkaissut. -- Niin, tiedäthän kyllä,\nettä kynällä nykyisessä maailmassa saadaan paljon aikaan sekä hyvän\nettä pahan palveluksessa... Aluksi turvaan aineellisen toimeentuloni\nsanomalehtimiehenä. Ensi vuoden alusta minulla on taas tilaisuus päästä\nRaatajan toimittajaksi...\"\n\nYlläoleva maininta Koskenniemestä kuvastaa sitä suhdetta, joka\nystävysten välillä kirjallisissa asioissa vallitsi. Saadakseen\nvalaisevaa arvostelua Wilkuna selosti Koskenniemelle\nromaanisuunnitelmansa ja sai terveellisen opastuksen. Tämä lausunto on\nsäilynyt, ja lienee sen julkaiseminen kokonaisuudessaan paikallaan.\nKoskenniemi kirjoitti Oulujoen Erkkolasta elok. 6 p.:[47]\n\n\"Koskapa siellä suuressa maailmassa taas tuntuu tyyntyvän ja\nhiljenevän, rohkenen toivoa, että heikko ääneni saapuu veljen\nkuuluville. Olisi niin paljon keskusteltavaa ja filosofeerattavaa\nkanssasi, etten todellakaan tiedä, millä alkaisin.\n\nLuin suurella osanotolla kertomuksesi viime vaiheistasi ja kadehdin\nsinulta filosoofista mielialaasi ja etenkin loppupäätelmääsi: Katsokaa\ntaivaan lintuja j.n.e. Olen varma siitä, että olet elänyt sitten viime\nnäkemämme rikkaampaa ja 'tiheämpää' elämää kuin minä, joka en muista\nminulle persoonallisesti tällä ajalla tapahtuneen mitään, mikä olisi\nvoinut piirtää pienintä viiruakaan 'sieluuni'. Olen niihin määrin\nelänyt kaiken todellisen elämän 'ulkopuolella', etten voi olla edes\nkunnollinen pessimisti -- sillä sekin edellyttäisi kosketuksia\nvastuksien ja vaikeuksien kanssa, joita minulla ei ole ollut. Odotan\nHelsinkiin tuloa ja syksyä. Syksyllä ovat -- se on minun kokemukseni --\najatukset selkeimmät ja elämäntoiminta tihein. Syksy on myöskin\nvuodenajoista kirjallisesti tuotteliain. Toivon voivani ensi syksynä\nkanssasi Helsingin ympäristössä filosoofisesti samoskellen taasen\nvakuuttaa: 'Tänä päivänä voin minä siunata j.n.e.!'\n\nMutta käännynpä puhumaan asiasta, joka tätä kirjoittaessani ennen\nkaikkea on sydämelläni: romaanin suunnitelmastasi. Olen sitä paljon\nmiettinyt. Olen vuoroin antautunut sen ohjattavaksi, vuoroin koettanut\ntarkastella sitä kylmän kriitillisenä. Yritän seuraavassa tehdä\nlyhyesti selkoa niistä vaikutuksista, joita romaanisi suunnitelmasta ja\nperusideasta olen ottanut vastaan.\n\nSanon heti alussa, että suunnitelma ja käsittelytapa, johon\n'piirustuksesi' viittaavat, vastaa täydellisesti minun persoonallisia\nmielihalujani, s.o., jos olisin kertojakyky, kävisin erittäin\nmielelläni käsiksi juuri tuollaiseen aiheeseen. Erittäinkin\ninnostuttaa minua juonen leveä ja hedelmällinen perusajatus -- ankara\nsiveellisyyden vaatimus --, joka loogillisten tapahtumasarjain rinnalla\nniin sanoakseni kohoo esitetyistä elämänkuvista kaikille ajoille ja\nkaikille yksilöille iäisesti pätevänä samalla tapaa -- vaikka tietysti\nmyös aivan toisin -- kuin kuoro kreikkalaisessa näytelmässä vyörytteli\nesiin tapahtumain näyttämöllä vaihtuessa iäisiä, järkähtämättömiä\ntotuuksiaan. Romaanin perusidea ei ole mikään 'intressantti'\npsykolooginen ongelma à la Henrik Ibsen, vaan pikemmin kansantajuinen,\ntukeva yleisaate, joka tuskin voi kohota ibseniläiseen draamalliseen\njännittäväisyyteen, mutta sen sijaan sopii mielestäni sitä paremmin\nverkallensa eteenpäin soluvan kertomuksen tyynempään esitystapaan.\nLisäksi antaa aineen kollektiivinen käsittely -- kahden ihmisryhmän\nsuhtautuminen toisiinsa -- romaanille uusaikaisen leiman, nykyaika kun\nmielellään näkee yksityisen indiviidin n.s. järjestyvän suvun, heimon\ntai jonkun erityisen ihmisryhmän alle. Esityksessäsi tulet tietysti\nkäyttämäänkin hyväksesi sellaisia tunnustettuja tieteellisiä totuuksia\nkuin oppia perinnöllisyydestä, atavismista, ja yleensä fysioloogisia ja\npsykoloogisia tosiseikkoja. Ymmärtääkseni onkin suunnitelmassasi\nviittaus siihen suuntaan.\n\nSuurin vaara, mikä voi sinua uhata käydessäsi 'piirustustesi' mukaan\nromaanin juonta sommittelemaan, on ymmärtääkseni siinä, että tuo\nmoraalinen perusaate voi käydä ylivoimaiseksi ja sitoa tapausten\nluonnollisen kulun joihinkin sovinnaisiin muotoihin. Tiedän kyllä, että\nitsekin vihaat tarkoitusperäisyyttä, joka pyrkii vaikuttamaan\ntaiteellisuuden kustannuksella, enkä siis sen tähden ota asiaa\npuheeksi, vaan ainoastaan siksi, että minusta romaanin suunnitelmasi on\ntavallaan omiaan johtamaan tahdottomaan tendenssiin, ellei joka hetki\nole varuillaan tuota salakavalaa vihollista vastaan. Minusta tuntuu\nnim. siltä, että jo noiden kahden suvun -- siveellisesti vahvan ja\nsiveellisesti heikon -- rinnakkain asettamisessa ja niiden kohtaloiden\nvertaamisessa toisiinsa piilee ainainen mahdollisuus ja kiusaus\ntarkoitusperäisyyteen ja opettavaisuuteen. Sitäpaitsi jos tahtoo kaiken\naikaa ehdottomasti pitää kiinni siitä, että siveelliselle käy hyvin ja\nsiveettömälle huonosti, katoaa juonesta kaikki draamallinen jännitys,\nkoska kerran toisella puolella on hetki hetkeltä kasvava ylivoima\n(valloittajasuku), ja toisella puolella hetki hetkeltä heikkoneva\nvastustus (degenereerautuneet yksilöt ja suvut). Ei voi nim. ajatella\nniiden välillä mitään voimakkaampaa konfliktia -- kaikkihan on\nikäänkuin iankaikkisen armopäätöksen nojalla jo edeltäpäin määrätty:\nsiveellisesti voimakkaat valtaan ja rikkauteen, siveellisesti heikot\nkurjuuteen ja kuolemaan.\n\nMiten tästä vaarasta, jonka suuruutta olen kenties liioitellut,\nkunnialla voi suoriutua, on minun vaikea sanoa. Kertojakyvyn\nammattisalaisuus on ja siksi jää taito saada esitykseen sitä verevää\ntodellisuutta ja elävää tuntoa, joka ikäänkuin yhdellä iskulla tekee\ntyhjäksi kaikki syytökset tarkoitusperäisyydestä ja opettamisen\nhalusta. Tiedän, että sinulla niitä kykyjä juuri on ja vetoankin\nniihin. Kun lähtökohtanasi on todellinen elämä -- näkemäsi ja kokemasi\n-- eikä abstraktiset teoriat tai ilmassa riippuvat mielikuvat, on sinun\nvarmaankin helppo välttää kaikkia häiritseviä vaikutuksia.\n\nMinun nähdäkseni on työsi samanlainen kuin oli aikoinaan Jerusalemin\nmuurien rakentaminen: toisessa kädessä sinulla on taltta, toisessa\nmiekka. Taltalla rakentelet sinä taideteosta, joka on tullut pyhäksi\nvelvollisuudeksesi itseäsi ja kansaasi kohtaan, ja miekalla torjut aina\nluotasi kaikki ne viholliset, -- niiden lukumäärä on legio --, jotka\nkoettavat estää sinua rauhallisessa (taiteellisessa)\nrakentelemisessasi.\n\nValitan, että voin niin kovin vähässä olla sinulle hyödyksi tässä\ntyössäsi, jota jännityksellä ja osanotolla seuraan. Kun tulen sinne\nHelsinkiin -- ensi kuun alussa luultavasti --, voinemme ehkä yhdessä\nkeksiä joitakin uusia näkökohtia, joita voit sitten käyttää hyväksesi\".\n\nTuonnempana saan aiheen tarkemmin selostaa, mikä Wilkunan\nromaanisuunnitelma oli. \"Übermensch\", joksi Wilkuna yleensä leikillisen\nkunnioittavasti ystäväänsä sanoi, antaa tässä, kuten saattaa huomata,\nviisaita ja tarpeellisia neuvoja. Niiden ydin on siinä kohdassa, jossa\nhän puhuu asetetun teeman kaavamaisuudesta eli siis Wilkunan aiheen\nkirjallisesta hedelmättömyydestä; tämän varmaan Wilkunakin huomasi,\nyrittämättäkään tässä vaiheessa toteuttaa ajatustaan sen pitemmälle.\n\"Autuaat ovat siveät\" -- se lause toteaa kaiken maallisen ulkopuolella\nolevan sielunrauhan; sitä ei voi ulottaa yksilöä pitemmälle eikä se\nmerkitse kunniallisen maallisen menestyksen tahi menestymättömyyden\nmyöntämistä eikä kieltämistä. Wilkunan omat kokemukset ja rauhankaipuu\nolivat saaneet tuon lauseen kaikumaan hänen sielussaan, ja siitä hän\njohtui tähän aiheeseen, tulematta kuitenkaan ajatelleeksi sitä\nsyvällisemmin.\n\nWilkunan ei muuten enää tarvinnut erikoisesti päättää kirjailijaksi\nrupeamistaan, koskapa hän jo auttamattomasti ja peruuttamattomasti oli\nkirjailija, s.o., hän ei mitenkään enää voinut vapautua ajattelemasta\nitseään tulevana kirjailijana eikä voinut olla kirjoittelematta. Mutta\nkun leipävarras pysytteli niin korkealla, ettei hänen kynänsä mitenkään\ntahtonut yltää siihen, hän ajatteli myös n.s. leipätoimia, joiden\nohessa voisi harjoittaa kirjallista työtä. Sellaisena hän äskeisessä\nkirjeessään mainitsi sanomalehtimiehen työn, ja sellaisena rupeaa taas\nhänen mielessään kuvastelemaan papin ura. Marrask. 8 p. hän kirjoitti\nAugustille seuraavan kuvitelman:\n\n\"Olen nykyään kypsynyt sille kannalle, että olen _omasta_ halustani\npäättänyt ruveta suorittamaan papintutkintoa. Ei minussa ole tapahtunut\nmitään entistä jyrkempää käännettä uskonnolliseen suuntaan, ainoastaan\nhiljoittainen kehitys vakavampaan ja syvempään elämänkäsitykseen. Kuten\nennen olen selittänyt, tähtäävät taipumukseni ja lahjani kirjailijaksi.\nMutta nyt olen mietiskellyt, että kirjailijan toimen ja papinviran voi\nvallan mainiosti yhdistää toisiinsa, samalla kuin aineellinen\ntoimeentulo, joka tässä maailmassa sentään on niin perin tärkeä, on\nkaksinverroin taatumpi. Missä on oivallisempi tilaisuus kirjalliseen\ntoimintaan kuin rauhallisissa ja runollisissa pappiloissamme, samalla\nkuin papinvirka on kaikista kiitollisin ihmistutkimuksille, mikä taas\non perin välttämätöntä tosi kirjailijalle. Huomasin siis olevan\nviisainta ruveta pyrkimään suorinta tietä kirkkoherraksi, sitä enemmän\nkuin tunnen pystyväni saarnaajanvirkaankin. Olen ensi aluksi\nneuvotellut asiasta erään toverini, jumaluusopin ylioppilaan J.T:n\nkanssa, ja hän se pitkin matkaa on minua tähän kehoittanutkin. Hän\narveli minun voivan kahdessa vuodessa suorittaa papintutkinnon ja olen\nnyt papintutkinnon vaatimuksia tutkittuani itsekin laskenut voimieni\nsiihen riittävän. Mutta tämä edellyttäisi ankaranlaista lukemista,\njoten minun olisi sitä varten saatava laina, sillä ansaitsemisesta ei\ntuona aikana voisi olla puhettakaan. Arvelen kolmentuhannen markan\nlainan ainakin välttämättömäksi tämän suunnitelman suorittamiseksi..\"\n\nAugustin vastaus marrask. 13 p:ltä kuvaa sitä iloa, minkä tämä\nsuunnitelma veljissä herätti. Hän kirjoittaa:\n\n\"Ihastukseni, iloni ja hämmästykseni oli luonnollisesti suuri, niin\nkuin kaikkien meidän. Ja miksi ei olisi ilon syytäkin, koska niin kauan\nhartaasti toivottu asia näyttäisi vihdoinkin rupeavan toteutumaan.\nKuvaavaa sille, millä tunteilla kirjeesi otettiin vastaan, on\nseuraavakin: Täällä kylässä oleva Hankalan Iida-täti oli sattunut\ntulemaan hiljaa minun kamariini ja huomaamattani istunut pallirahille\nvuoteeni päähän, kun luin ja puhuin sinun kirjeesi johdosta. Silloin\nhän ilmaisee tunteensa itkuna ja nauruna, sanoen, että kunpa Jumala\nsoisi hänen niin kauan elää, että hän saisi kuulla sinun yhdestikään\nsaarnaavan. Sitten hän mielellään kuolisi. Heikki ei ollut kotona, kun\nkirjeesi tuli. Kun hän sitten oli saanut siitä tiedon ja ensi\nhämmästyksestä selvinnyt, hän oli huudahtanut: 'Eivät mitkään uhraukset\nnyt tunnu raskailta!' Ja saman tunteen elähdyttämänä minäkin voin\nsiihen yhtyä\".\n\nLyhyesti vain sitten mainittakoon, että veljet lopuksi onnistuivat tuon\nlainan hankkimaan, vaikka siinä kuluikin jonkin verran aikaa. Sitä\nodotellessaan Wilkuna hylkäsi hänelle tarjotun sanomalehdentoimittajan\npaikan Joensuussa. Lähettäessään hänelle rahaa (Smk 1600: --) tammik.\n20 p. 1907, August, joka toistaiseksi ja asian jouduttamiseksi oli\nottanut lainan omiin nimiinsä, kirjoitti seuraavat vakavat sanat:\n\n\"Toivon vain, että sinä nyt puolestasi ymmärrät ja tunnet siveelliset\nvelvollisuutesi, että ahkeroit, käyttäen aikasi ja voimasi aineellisen\nja henkisen tilasi kohottamiseksi, sillä kyllä jo riittää, että\nedesmenneen ajan olet niin epävarman ohjelman mukaan toiminut.\nTarvitset hankkia itsellesi kunniallisen kansalaisen arvon ja hyvän\nomantunnon todistuksen Jumalan edessä, sillä nämä molemmat tarvitaan,\njos mielimme suoriutua kaikissa elämän kohdissa... Koeta nyt elää\nmahdollisimman säästävästi, ja pane arvoa 5 pennille menona ja 10\npennille tulona. Tee työtä, kärsi, taistele haluttomuutta vastaan,\nluovu tupakasta tahi ainakin vähennä. Ja lopuksi muista, ettei mitään\ntosihyödyllistä saada aikaan ilman vaivaa ja työtä, vieläpä pitkittyvää\ntyötä\".\n\nTämän kirjeen saapuessa Wilkunan pappisuunnitelmat olivat jo ehtineet\nhaihtua, syistä, jotka paremmin soveltuvat selvitettäviksi tuonnempana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPohjalaisen Osakunnan albumissa _Joukahainen_ hän oli tänä vuonna\njulkaissut kertomukset _Eljas-ukko. Kuvaus vanhan kansan miehestä_, ja\n_Verissä vika_. Edellinen on harvinaisella kertomisen ilolla ja\nlämpimällä, ilmeisellä rakkaudella kuvattavaa kohtaan tehty \"Kun Matti\npani tupakan\"-esitys Eljas-ukosta, komea ja kirjallisestikin arvokas\nmuistomerkki tälle kirjailijan suuresti rakastamalle vanhukselle.\nTyylissä tuntuu Kiven vaikutus. Jälkimmäisessä kerrotaan, kuinka\ntietäjä paransi säikäyttämällä Maijan, joka oli ruvennut kuulemaan\nääniä ja halusi hirttäytyä. Sekin on melkoisella huumorilla ja\nselkeällä tilannenäkemyksellä, jopa vilkkaalla dialoogillakin\nrakennettu kertomus. Jo näillä hän osoitti, että hänellä todellakin oli\nsyytä ajatella kirjailijan uraa elämäntehtävän kannalta.\n\n\n4\n\nSyysk. 27 p. 1906 Wilkuna ilmestyi Ylioppilastalolla ruokailevien\ntoveriensa luo, ilmoittaen hiukan hämillään, mutta iloisena ja\nonnellisena, että hänelle oli edellisenä päivänä lahjoitettu --\nkaksoiset. Tovereihin, jotka kaikki olivat nuorempia, tämä vaikutti\nkuin pommi, ja he katselivat ällistyneen kunnioittavasti miestä, joka\noli päässyt heistä niin paljon edelle. Onnellinen isä sai sydämelliset\ntoivotukset osakseen. Kastamisen toimitti lokakuulla pastori A.J.\nSariola ja sai poika nimen Kalervo, tyttö nimen Tellervo. Lukija tietää\njo, ettei sen talon kurkihirsi ollut varsin korkealla, jonne nämä\npienokaiset saapuivat; majan mataluus ei kuitenkaan ole onnen este, jos\ntämä vain muuten ottaa viihtyäkseen.\n\nLokakuun 10 p. 1906 kuoli vanha Wilkunan isäntä. Kyösti oli\nsaapuvilla hautajaisissa. Kun hän vaiteliaana ja alakuloisena asteli\nruumissaattueessa veljensä Augustin rinnalla, pyysi tämä häntä puhumaan\nisän haudalla. Kyösti kuitenkin kieltäytyi. Odottamatta esiintyikin\nsitten haudalla puhujana nuorin veli Taneli, kuvaten isänsä\ntotuudentekijäksi. Ennen kerrotusta lukija tietää, että Kyöstin\nmieliala isää kohtaan oli pehmennyt ja että hän ajatteli häntä ja hänen\nmielipiteitään nyt toisin kuin ennen. Se käy ilmi myös äsken mainitusta\n_Eljas-ukko_ nimisestä kuvauksesta; nuo molemmat vanhan polven miehet\nolivat hänelle nyt rakkaita kunnioituksen ja ihailun esineitä.\n\nHeti joulunpyhien jälkeen Wilkuna taas matkusti Nivalaan, jossa, samoin\nkuin Haapajärvellä, hän esiintyi vanhasuomalaisen puolueen puhujana.\nOlipa Augustilla ollut aikomus koettaa saada hänet ehdokkaaksikin Oulun\n1. et. vaalipiiristä, mutta Kyösti kielsi sen jyrkästi, sanoen\n(17/8 06): \"Eihän toki pidä ruveta semmoisiin hullutteluihin kuin minun\nedusmieheksi hommaamiseen, sillä eihän minulla tottatosiaan ole kykyä\nsellaiseen, jotapaitsi olen vielä laajemmalta aivan tuntematon\". Hänen\npuheensa on säilynyt,[48] mutta ei ole syytä selostaa sitä; siitä\nkuvastuvat puolueen pyrkimykset, mutta ei se, mikä oli todella Kyösti\nWilkunan omaa. Ne väitteet, joita puolueet silloin, ensi vaalien\nkynnyksellä, sinkosivat näissä kokouksissa toisiaan vastaan, on paras\nhaudata unhon yöhön.\n\nTämän vuoden kesänä Wilkuna muuten sanomalehtikirjoittelunsa lomassa\nahkerasti harrasti taidehistoriaa, tutkien sitä käsikirjojen, kuvien ja\nHelsingin kokoelmien avulla. Hänen harrastuksensa kiinteyttä kuvaa m.m.\nse, että hän, perehtyäkseen kotimaan taiteeseen, vietti lomahetkiänsä\nAteneumissa, jonka kokoelmat hän tunsi niin tarkkaan, että saattoi heti\nja erehtymättä ulkoa sanoa, ei ainoastaan missä mikin taulu oli, vaan\nmyöskin, missä jokin vähemmän huomiota herättävä piirustus oli\nnäytteillä. Hyvän muistinsa avulla hän ennenpitkää muodosti itselleen\nselvän ja täsmällisen käsityksen taidehistorian pääsuunnista ja\nkotimaisesta taiteestamme, täydentäen siten kasvatustaan tärkeällä\ntavalla. Toinen tämän kesän mainittava harrastus kohdistui Gottfried\nKelleriin ja hänen novelleihinsa. Wilkunan silmät olivat avautuneet\nhuomaamaan, että novelli ankarammassa muodossaan on hiukan enemmän kuin\nvain lyhyt, nopeasti kirjoitettu kuvaus, jommoisia hän tähän mennessä\noli rakennellut. Hän rupesi ymmärtämään, että todellinen \"novelli\"\nsisältää rajoitetusta tilastaan huolimatta kokonaisen laajoja\nperspektiivejä avaavan elämänsolmun, joka vain on niin hiottu ja\ntiivistetty, ettei se enää tarvitse avukseen romaanin laajaa\neepiilisyyttä; että novelli on proosan alalla vähän samassa\nvaikeus-arvossa kuin sonetti runouden alalla. Kevätlukukaudella 1907\nhän sitäpaitsi kuunteli Aspelin-Haapkylän luentoja Saksan ja Ranskan\nkirjallisuudenhistoriasta.[49] Olisi siis aivan väärin luulla, että\nWilkuna käytti sanomalehtikirjoittelulta jäävän aikansa turhaan -- niin\nhän ei suinkaan tehnyt, vaan koetti monipuolisesti ahkeroiden täydentää\ntietojansa ja sitenkin valmistautua kirjailijan uralle. Wilkuna\nolikin jo näinä aikoina teoreettisten tietojen ja elämänkokemuksen\npuolesta paljoa kypsyneempi kokeilemaan kirjailijana kuin usein\nensikertalaisemme. Ja vaikka hänen elämänsä oli ollut tähän saakka\nhyvinkin hajanaista ja oikullista, oli hän kuitenkin, asiaa syvemmin\nkatsoen, alusta alkaen johdonmukaisesti ollut uskollinen\nkirjailijakutsumukselleen, milloinkaan unohtamatta tai laiminlyömättä\nopiskeluansa ja kehittymistänsä tätä uraa varten. Nyt olikin tullut\nhetki, jolloin hän osoittautui kypsäksi esiintymään julkisuudessa.\n\n\n\n\nVII\n\n\"NOVELLEJA\"\n\n\n1\n\nJouluk. 21 p. 1906 Koskenniemi kirjoitti Oulusta Wilkunalle saaneensa\nWerner Söderström O.Y:n kirjalliselta johtajalta, maisteri J. Jäntiltä,\nkortin, jossa pyydettiin \"kääntymään puoleesi pyynnöllä, että antaisit\nheille kokoelman novellejasi\". Tämän johdosta Wilkuna ryhtyi tällaista\nvalmistelemaan, lähettäen siitä tammikuun lopulla näytteitä maisteri\nJäntille, joka helmik. 3 p. kirjoitti hänelle:[50] \"Olen lukenut\nlähettämänne kertomukset ja pidän niistä useimpia jokseenkin\narvokkaina, -- joitakuita hyvinkin arvokkaina. Toivon, että Te laitatte\nkäsikirjoituksen koko teokseen valmiiksi, sillä W.S.O.Y. kyllä varmasti\nsuostuu rupeamaan kustantajaksenne\". Sopimus oli Wilkunalle aulis:\npainos oli 2500 kpl ja palkkio 25 % kirjakauppahinnasta siten, että\nkäsikirjoituksesta maksettiin 700 mk, ja loput myydyistä kappaleista\nvuosittain. Kirjan hinnaksi tuli 2 mk 75 p. _Novelleja_, jonka\nkirjailija valitsi teoksensa nimeksi, (Koskenniemen esikoisen nimi oli\n_Runoja_), ilmestyi huhtikuulla 1907, ja sisälsi 188 tekstiltään\npienialaista sivua, kaikkiaan 12 kertomusta. Paperi ja painoasu oli\nerittäin hyvä, kansitus ankaran yksinkertainen, ilman minkäänlaista\nkoristelua. Syynä siihen, että kustantaja näin omasta aloitteestaan\nauttoi Wilkunan ensimmäisen teoksen julkisuuteen, oli varmaankin\nWilkunan Raatajassa julkaisema novellituotanto, josta lisäksi\nKoskenniemi oli lausunut puoltavia sanoja.\n\n\n2\n\nKokoelman ensimmäinen kertomus _Ressu_, joka perustuu kirjailijan\nlapsuudenmuistoihin, on kuvaus vanhaksi käyneestä uskollisesta\nmetsäkoirasta, jonka täytyy sietää penikkakoiran ilmestyminen\nrinnalleen sekä tämän huuditon käytös, ja joka vihdoin hurskaan\npetoksen avulla saatetaan pois päiviltä elämänsä vielä kerran korkeaksi\nnousseella juhlahetkellä. Aihe on vanha ja ennen käytetty, eikä\nkirjailijan nopea esitys ole voinut kiristää siitä mitään uutta. Lukija\ntuntee saaneensa vain tuokiokuvan Ressun elämästä, ja vaikka hän\ntunteekin, että tässä oikeastaan on kysymyksessä musta kiittämättömyys\nvanhaa palvelijaa kohtaan, humaanisia tunteita ja siveellistä lakia\nloukkaava teko, vertauskuvallinen, traagillinen kohtalo, hän ei\nkuitenkaan tule erikoisemmin antautuneeksi tästä johtuvien mietteiden\nvaltaan, sillä esitys ei nopeasti ohi menevänä elämänvilahduksena ehdi\nherättää häntä niin pitkälle. Kirjailija on tässä ollut liiaksi\nulkokohtainen \"protokollisti\", huomaamatta, että tilanteiden ja\nluonteiden, mielialojen ja koko taustan perinpohjaisempi ja\ntäydellisempi erittely, muovailu ja herkistäminen olisi vasta antanut\nkertomukselle perspektiiviä syvemmälle, sinne, jossa on vastassa\nyleisinhimillinen oikeuden ja humaanisuuden kaipuu, ja jossa Ressun\nkohtalon traagillisuus olisi tullut tajutuksi korkeamman\nvertauskuvallisuuden valossa. Alkunovellia täytyy siis pitää heikkona.\n\n_Matleenan halot_ on hiukan tyynempivauhtinen, säälivän huumorin\nvivahduksella rakennettu kuvaus mökin muorista, joka märkien risupuiden\nainaisesta sytyttelemisestä kiusautuneena rupeaa unelmoimaan\nkoivuhaloista kuin jonkinmoisesta autuudesta, pitäen niitä niin\nkallisarvoisina, ettei niitä kerran saatuaan raatsikaan niitä polttaa.\nHuolimatta kuvauksen selkeydestä ja huomioiden sattuvaisuudesta tämäkin\nkertomus jää saapumatta päämääräänsä, koska lukija ei voi täydellä\nantaumuksella uskoa tällaista kiintymistä halkoihin mahdolliseksi. Tämä\nepäilyksen vivahdus vaikuttaa estävästi antautuvan tunnelman\nsyntymiseen.\n\nSamanlainen mökki, muutamilla siveltimen vedoilla ilminäkyväksi\nhaahmoiteltu, ja samanlainen vanha pariskunta kuin edellisessä, on\naiheena seuraavassakin kertomuksessa nimeltä _Esirukous_. Mutta nyt\nkirjailijalla on ollut onnellinen hetkensä. Kaikki se osanotto ja\nsääli, jota hän aina oli tuntenut kovaosaisia kohtaan, ja jota hän\nedellisissä kertomuksissa oli pidätellyt ulkokohtaisuuden rajoissa,\npurkautuu nyt koko kertomusta kannattavaksi sisäiseksi lämmöksi.\nYhtyneenä kahden kärsimyksessä ja rakkaudessa suuren ja jalon\nihmisen alistuvaan kohtaloon, koko siihen suvisunnuntaiseen,\nuskonnollishenkiseen, hienosti naiviin kesä- ja kirkkotunnelmaan, joka\nlapsuuden perintönä uinui kirjailijan sielussa ja on kaikille\nmaaseudulla kasvaneille rakas, tuo pohjalämpö kohottaa kertomuksen\nherkäksi taiteeksi. Torpanvanhuksessa Juho Rehulassa ja hänen\nvaimossaan Kaisassa on hiukan Mattia ja Liisaa, mutta kuvattuina suuren\nkärsimyksen ja rakkauden hetkellä, Juho kuolemaa odottaen ja Kaisa\nrakkaudesta sitä hänelle tuskien kirvoittajaksi rukoillen. Mutta kuinka\njykevä ja miehekäs onkaan Juho Mattiin verraten, mies, joka on täysin\nkovan kohtalonsa vertainen, suuri sanattomassa, vastalauseettomassa\nalistumisessaan kuoleman ankaraan välttämättömyyteen. Ja kuinka\nehtymätön onkaan Kaisan rakkaus, suuri ja lämmittävä, tosi ja\nnaivisuudessaan syvästi inhimillinen. Tämän täyteläisen kertomuksen\ntakaa kuultaa kaikkialta kirjailijan alakuloinen, kosteanloistava\nkatse, josta näkyy ihastunutta iloa sen korkean tunnelman johdosta,\njota hän paikoin onnistuu herättämään. Vaikka kirjailijan kertomatahti\nonkin nyt tyynempi, olisi silti toivonut, että hän olisi malttanut\nviivähdellä vielä enemmän, pysähtyä edes toisissa kohdissa tarkempaan\nmuovailutyöhön, esiin vilahtavien näkölinjojen perinpohjaisempaan\naukihakkaamiseen, tarjoutuvien tilanteiden täydellisempään valaisuun\nj.n.e.; nämä toivomukset eivät kuitenkaan herää niin ehdottomasti kuin\nkahta edellistä kertomusta lukiessa -- vaikuttaapa kirjailijan lyhyt ja\nsuora sanonta väliin ytimekkäältäkin.\n\n_Ressu, Matleenan halot_ ja _Esirukous_ ovat ilmeisiä kotiseudun\nmuistoja ja mielikuvia. Samaan ryhmään kuuluvat vielä kertomukset\n_Tuomion täytäntöönpano, Lapsentyttö_ ja _Kesken jäänyt. Jussi ja\nMusta_ ja _Haudankaivaja_ eivät ole aiheeltaan välttämättömästi\nkotiseudusta riippuvia; _Jängällä, Kilpakosijat_ ja _Lapissa_ ovat\nsyntyneet Kolarin talven kokemusten ja muistojen johdosta; _Ulla_ on\ntaas saanut sisältönsä Helsingin herättämistä ajatuksista.\n\n_Lapsentytön_ aihe oli ollut kirjailijan mielessä kauan. Se on syntynyt\nsiitä kysyvästä ja tutkivasta ihmettelystä, minkä hänen veljensä\nkodissa sattunut tapaus, esimerkki helvetinpelon turmiollisesta\nvaikutuksesta herkkään sieluun, oli aiheuttanut. Pohjalaisen pirtin\nkoko arkipäiväisyys ja ilottomuus -- laiska, syljeskelevä renki,\nvantteratekoinen piika, särisevä, vanha seinäkello, leivänmuruja täynnä\noleva pöytä, ja lopuksi yksinäisen kynttilän ääressä järeällä äänellä\nvirttä veisaava, kookas, parraton ja ankarapiirteinen isäntä -- jyrkkä\nja kulmikas, erehtymättömästi sattuva ja ratkaisevimmat puolet näkyviin\nkohottava puupiirros on valmis. \"Raskaan alakuloisina keinuivat virren\nsävelet avarassa tuvassa ja tuntuivat hiljalleen kohoavan pimeässä\nolevaa kattoa kohti ja toinen toisensa jälkeen vaieten piiloutuvan\nsinne orsilla olevain lautain ja kalupuiden taakse\". Ja kuvaus siitä,\nkuinka isäntä sitten lukee ankarasanaista kirjaa helvetin\nsammumattomasta tulesta, on yhtä sattuva kaamean tunnelmallisessa\nasiallisuudessaan. \"Läpitunkevalla kiinteydellä tähtäsivät isännän\nsilmät tuohon ankaraan kirjaan ja hänen karheat poskipäänsä\npunoittivat, kun hän jyrkällä äänellä ja välistä huuliaan kosteiksi\nimaisten luki edelleen\". Tähän ei tule toivoneeksi mitään lisää --\ntilanne on mahdollisimman selväpiirteinen ja todellisuustuntoinen. Ja\nkertomuksen kiinteä tunnelma ei herpaudu, vaan vielä kiristyy,\nkuvattaessa talvi-illan pyryistä pimeyttä, suurta ja autiota tupaa,\njossa yksin jätetty Liisu laulaa surumielistä kehtolaulua ja pelkää\nhelvettiä, ja vihdoin tultaessa viiltävään huippuun, kaatuvataudin\näkilliseen kohtaukseen. Kirjailija ei ole itse ollenkaan näkyvillä,\nmutta selvästi saattaa tuntea, millä julmalla tyydytyksellä ja\nasiallisuudella hän on joka sanansa sanonut -- kuvannut tuon synkän ja\nrajoitetun, oppimattomuuden ja valistumattomuuden kahleisiin jääneen\nuskonahtauden, joka raskaana painona oli rasittanut hänen nuoruuttansa\nja piirtänyt hänen sieluunsa lähtemättömän kuvan helvetinlieskasta ja\nmuusta synkästä, keskiaikaisesta mielettömyydestä. Tämä kertomus on\npietistipojan kirjoittama, sen näyt ja tuskat ovat maaseudun monena\nsynkkänä talvi-iltana hänen omaan sieluunsa piirtyneitä, ja siksi on\n_Lapsentyttö_ joka sanalta, sekä ulkokuvaukselta että sielullisesti,\njärkyttävän tosi. Samalla se on hyvä näyte tekijänsä omalaatuisesta,\nkaikkea hemmoittelevaa ja sievistelevää maalausta vierovasta,\njyrkkäpiirteisestä taiteesta.\n\nSamanlaisen onnellisen taideilon hetkellä kuin _Esirukous_ ja\n_Lapsentyttö_ on myös kertomus _Kesken jäänyt_ syntynyt.\nEnsinmainitussa kirjailija esittää kotiseutunsa lakeuden kesäisen\nauringon valossa ja luonnon hedelmällisyyden suosimana: \"Vihreiden,\nleudossa kesätuulessa huojuvain niittyjen ja vehmasta viljaa työntäväin\npeltojen keskellä makasivat pienen torpan harmajat ja harvalukuiset\nrakennukset...\" Viimemainitusta sama lakeus kuvastuu alakuloisena\nnäkynä \"murheellisen syystaivaan alla\", leviten \"toivottoman tasaisena\nja puhtaaksi nuoltuna\" niin kauas kuin silmä kantoi. Armottomasti\nkirjailija latoo peräkkäin kaikki alakuloisuutensa todisteet:\nyltäkylläisestä ihmisestä, \"joka ynseästi hymyilee muiden puutteelle\",\nmuistuttavat heinäladot ja niiden syyssateissa mustuneet seinät,\nkylätien, joka on kuin viheliäinen savilätäkkö, hautausmaan, jonka\npunaiseksi maalattu ruumishuone on sekin sateesta tummunut, ja\nniitynselällä, ojan päässä, jonkinmoisena harmaana olentona liikkuvan\nojurin. Kaikki on mahdollisimman harmaata ja märkää, saven väristä, ja\ntuo vihmasateen ilmapiirissä, vetelän saven kimpussa ponnisteleva\nheikkovoimainen ojuri, jonka ojankaivamisella piti ansaita lehmä, on\nalusta alkaen tuomittu, säälittävä, traagillinen olento. Kirjailija\ntietää tämän -- juuri siksi hän on aiheen valinnutkin -- ja ryhtyy\ntyöhönsä armottoman ulkokohtaisella asiallisuudella: näin alakuloinen\non kertomuksen koko näyttämö, näin pieni ja hinterä mies, mutta silti\nnäin tarmokas ojuri, näin hän kaivaa ojaa, näin hän haaveilee siitä\nhetkestä, jolloin saa taluttaa omaa lehmää kotiin, näin vaatimaton on\nhänen unelmansa, ja näin hän kuolee äkkiä, kesken työtänsä. Ruumis\ntuodaan kirkolle \"savista ja vetelää syrjäkylän tietä\", saattomiehet\novat \"laihakasvoisia ja järeäleukaisia, korvallisilla harvaa\nparransänkeä\", ruumiskirstu on peitetty sateesta märällä hevosloimella,\npyörät ovat jääneet voitelematta ja kiljuvat \"itsepintaisesti kuin\npannakseen epätoivoisia vastalauseita elämän kurjuutta vastaan\",\nvainajan vaimo istuu käppyrässä kärryjen sevillä ja \"savettuneet jalat\nriippuvat hervottomina alas\", papilla on kiire päivälliselle ja lukkari\nsaa laulaa virtensä kenenkään auttamatta \"ja hänen äänensä yhtyi\nalakuloisesti tuulentohauksiin\". Kun saattue on sitten poistunut, on\nnäyttämö sama entinen: \"Kaikki oli taas äänetöntä ja liikkumatonta\nniityllä, jonka yllä kaareutui murheellinen syksytaivas. Ojan päässä\nnäkyi vielä pystyssä Kallen lapio, siinä, johon hän oli sen pistänyt\nmaanantai-aamua odottamaan. Se piipotti siinä kuin huutomerkki\najatusviivan perässä\".\n\nSeuratessa näitä alakuloisuuden, elämän kurjuuden ja kovan kohtalon\nnimiä ja mainesanoja, jotka lause lauseelta asettuvat murheelliseen\nrivistöön, hymyttömiksi, kivikasvoisiksi, leppymättömiksi kohtalon\ntulkeiksi, arvosteluhaluisinkin lukija rupeaa tuntemaan, että tässä on\nsuppeassa muodossa, muutamalla pienellä sivulla, kuin salaman\nleimauksella paljastettu ihmisen elämän näköpiiri, koko se traagillinen\nojankaivukohtalo, jota ehkä parhaiten kuvaa \"huutomerkki ajatusviivan\nperässä\". Viiltävällä totuudentunnolla ja pysymällä ankarimman\nasiallisuuden rajoissa tämä kaikki on kirjoitettu, horjahtamatta\npienimpäänkään tunteiluun tahi syyttelyyn, mihinkään turhaan\npaisutteluun -- vain kiinteästi tuijottamalla edessä olevaan näyttämöön\nja siihen, mikä siinä on oleellisinta. Raatajaan kiireisesti\nkirjoitettu kun se on, kirjailija tuskin on tietoisesti sitä mitenkään\nsorvaillut tai pakottanut kynäänsä seuraamaan teoreettisia\nsuunnitelmia; hän on yksinkertaisesti vain nähnyt kaikki ja kertonut\nsen heti sellaisenaan, koruttomasti ja asiallisesti.\n\n\n3\n\n_Tuomion täytäntöönpano_ on kyllä tarkalla silmällä tehty kuvaus\npiiskattavaksi tuomitusta pojasta, nimismiehen hämilläänolosta,\nkömpelöstä ja nöyrästi alistuvasta isästä, mutta rajoittuu kuitenkin\nenemmän erikoislaatuisen tapauksen kuvaukseksi kuin kertomukseksi\nkorkeammassa, taiteellisessa merkityksessä. _Jussi ja Musta_, vanha\naihe huonosti kohdellusta hevosesta, joka unessa ahdistaa isäntäänsä ja\nherättää tämän omantunnon, ei liioin jaksa suurempaa mielenkiintoa\naiheuttaa. _Haudankaivaja_ on Dickensin tapaan tehty kauhukertomus\nilkeästä haudankaivajasta, joka kohtelee ruumiitakin huonosti, joutuu\nkostavan haamuvierailun uhriksi ja hirttää itsensä. Nämä kolme\nkertomusta ovat ikäänkuin teoreettisia yrityksiä, selkeästi ja sattuvin\nhuomioin suoritettuja kylläkin, mutta ulkopuolella tekijän varsinaista\nsyvempää sielunelämää. _Jängällä_ on myös teoreettinen yritys, vanha\naihe kuolemasta lumipyryyn ja pakkaseen, vain se erona, ettei\ntapahtuma-aika ole joulu eikä kuolija orpolapsi, vaan uudenaikainen\nkulkurijätkä, jonka elämä tulee lyhyin mietekatkelmin läpikäydyksi.\nHuomattava on, ettei jätkän elämää romantisoida, vaan esitetään se\nsinä, mitä se todellisuudessa on aina Lapissa ollut: juopottelevana\nkurjuutena ja kärsimyksenä.\n\nWilkuna tuli kuitenkin tässä kokoelmassaan esiintyneeksi myös\nromantikkona. Kotiseutukuvauksensa selkeäpiirteisestä, jonkin verran\ntyylittelevästä realismista, yksinkertaisista ihmisistä ja\nherännäisyystyylisestä resignatsiosta hän kertomuksissaan\n_Kilpakosijat_ ja _Lapissa_ palaa niihin muistoihin ja tunnelmiin,\njoita oli kokenut Kolarissa ollessaan, hiihto- ja pororetkillään Lapin\nyössä ja erämaissa. _Haudankaivajaa_ voi sanoa romanttiseksi sen\nkauhu-aiheen vuoksi, vaikka se todellisuudessa on sangen kylmällä\nmielellä kerrottu haamujutelma, sisällöltään enemmän eetillinen kuin\nromanttinen; molemmat edellämainitut sitävastoin ovat kummunneet siitä\nsielun sopukasta, jossa asuu kaiken jylhän ja kaamean ihailu, halu\nkuvata suuria ja väkeviä intohimoja. Ja näillä kertomuksillaan hän\nmyöskin tuli aloittaneeksi sen Lapin aiheille rakentuneen\n\"revontuliromantiikan\", jonka avulla sittemmin on paljon kirjallisia\n\"laakereita\" ansaittu. Wilkunan osuus Lappia kuvailevassa romantiikassa\non jäänyt unohduksiin, ja ansaitsee siis erikoisen huomautuksen,\nvarsinkin kun tämän aihepiirin jatkajat vain harvoin ovat hiihtäneet\nhäntä kiinni, tuskin milloinkaan sivuuttaneet.\n\n_Kilpakosijoiden_ ensi osassa, novellin yleisen taustan ja päätilanteen\nvalmistelun esityksessä, ilmenee Wilkunalle tähän saakka outoa\neroottista tuntua. Mäkipellon Santrassa ja Juustovaaran Heikissä on\neräänlaista Mattilan Santran ja Hallin Jannen romantiikkaa (ehkä hiukan\ntiedotonta vaikutustakin) ja koko kertomuksessa villiä veren janoa,\nhekuman aavistusta ja synkkää kostonhimoa. Eikä tämä ole mitään\noloihimme kuulumatonta romanttista kuvittelua, vaan selvää totta, niin\nkuin sen kirjailija varmaankin Kolarissa ollessaan oli kansan tavoista\nja öitsimiskertomuksista tarkoin oivaltanut. Mäkipellon Santran tumma\nkauneus ja uhmaileva, häikäilemätön lemmennautinto ei ole Lapissa\noutoa, aiheuttaen ihailevaa juoruamista. Ytimekkäästi ja sattuvasti\nkirjailija kertomuksensa ensi osassa täten esittää koko sen taustan,\njota vastaan itse päätapahtuma kuvastuu, ja kaikki draaman henkilöt,\nSantran ja molemmat kosijat.\n\nToisen osan alku on hyvin romanttinen: onnellinen kosija ajamassa\nkuutamossa porolla Santran luo, hekumallisten odotusten ja kuvittelujen\nvallassa. Sitten kajahtaa yössä laukaus. Hetken kuluttua ovat poro ja\nsen pulkassa olevan onnellisen kosijan ruumis hävinneet metsälampeen,\n\"jonka läpi matala joentapainen kuljettelee hiljaa kuin salakähmää\nsuurien soiden mustia ja mutaisia vesiä\". Lammessa on \"yli talven\nsulana säilyvä, pohjaton silmäke, jossa lammen musta vesi hitaasti ja\npahaenteisesti pyörii\". Kilpakosija \"seisoo hetkisen alallaan ja\ntuijottaa silmäkkeeseen, joka valkoisen jäätikköpinnan keskeltä mustana\nja ongelmoisena ammottaa kuutamoista taivasta kohti. Sitten hän\nyhtäkkiä kääntyy kuin jotakin säpsähtäen, lähtee liikkeelle ja häviää\nlammen rannalla vartiostona seisovan äänettömän metsikön kohtuun\".\n\nTätä lukiessa tuntee, että kirjailijan päähuomio on romanttisen\nkauhunväristyksen vallassa kohdistunut salamurhakohtaukseen keskellä\nLapin kuutamoista, kimmeltävää talviyötä, lumista korpea ja erämaan\nrisahtamatonta yksinäisyyttä. Hän on väristen kuvitellut lumisen\ntienoon keskellä ammottavaa, sulana pysyvää, mustaa virransilmää, joka\ntodella aina on salaperäinen, kammottava. Ja hän on kauhulla nähnyt,\nmihin saakka hurja kostonhimo voi ihmisen viedä. Mutta kaiken tämän hän\non hilliten tyylitellyt synkäksi, jyrkkävarjoiseksi Lapin\nyömaalaukseksi, jonka jokainen kohta on sangen hyvin asetettu\nkokonaisuuden vaatimaan tasapainotilaan. Tässä novellissa on rakenteen\neheyttä ja voimaa.\n\nSiinä vallitseva tasapainotila ilmenee eräässä suhteessa varsin\nomituisesti: luulisi, että moinen salamurha saattaisi lukijan\nsiveellisesti kuohuksiin ja huutamaan kostoa rikolliselle. Niin ei\nkuitenkaan käy; lukija ei tunne erikoisempaa halua moittia sitä, että\nkirjailija tyynesti lopettaa kertomuksensa siihen, jolloin onnistunut\nkostontyö oli täytetty. Lukija päinvastoin -- ehkä hiukan häveten --\ntuntee, että jokin sisäinen vaatimus on nyt täytetty. Tämä johtuu\nsiitä, että koko kertomus, lähtien sen alussa esitetystä voimakkaasta\nerotiikasta, vetoaa lukijan pohjimmaisiin, animaalisiin vietteihin ja\ntunteisiin. Lukija asetetaan taitavasti ensimmäisen kosijan asemaan ja\nviritetään tuntemaan samoin kuin hän; kun toinen kosija saapuu ja\nsyöksee hänet pois Santran suosiosta, tapahtuu sama vääryys myös\nlukijalle. Naaraan riisto urokselta on animaalisen elämän ankarimpia\ntekoja, jonka selvittämisessä ei yleensä tule kysymykseen muu sovitus\nkuin kuolema, ja siksi ei Santran hekuman paratiisista pois suljettu\nkosija menettelekään lukijan mielestä sen rikollisemmin kuin mitä\nalkeellisen eroottisen omistuksen luonnollinen laki vaatii. Tämän\nkoston tuottaman nautinnon vallassa kirjailija itsekin on tarinansa\nkertonut.\n\n_Kilpakosijoiden_ voimakkain henkilö on Santra -- ei kumpainenkaan\nkosijoista. Santra on hallitsevan ja voittavan valtavietin edustaja,\nnähty voimakkaan eroottisen kaipuun ihannoimana ja palvomana lemmen\ntyydyttäjä-olentona. Mutta hän ei ole silti, enempää kuin\nkosijansakaan, todelliseen romanttiseen suuruuteen kohotettu\nhenkilökuva, puhumattakaan mistään yli-inhimillisestä kauhujylhyydestä,\nvaan vielä Lapin kamaralla sangen tukevasti seisova, maalais-elämään\ntavallisena inventaariona kuuluva luhtityttö. Tällainen romanttiseen\njylhyyteen kohotettu henkilöhaahmo esiintyy sensijaan kertomuksessa\n_Lapissa_, jonka päähenkilö, seppä, lähentelee yli-ihmistyyppiä.\n\nYhden ainoan sivun alalle on saatu mahtumaan sattuva kuvaus kinoksiin\nhautautuneesta, matalasta ja harmaasta pajasta, sekä sepästä, joka\nseisoo alasimensa ääressä \"suurena, nokisena ja synkkänä\". Hän takoo\nraskaasti, \"niin että paja jymähtelee\", ja hänen kätensä on \"raskas\" ja\n\"suonikas\". Ja pajalle siintävän silmänkantamattoman näköalan, soisen\nlakeuden kuvaamiseen, \"joka talvisen päivän hämärässä näyttää iäiseen\nelottomuuteen jähmettyneeltä ja jonka kuolinliinoja öiset revontulet ja\npuoleksi eteläisen taivaanrannan yli kohoava keskipäivän aurinko\nvuoroin valaisevat\", ei tarvita kuin muutama rivi. Ja seppä,\numpimielinen ja juro, jostain etelästä, ei tiedetä mistä, tänne\nmuuttanut mies, asuu sivistyksen viimeisimpänä etuvartiona, yksinään\nsen vaaran rinteellä, jonka takaa alkaa \"yön ja revontulten valta\".\nSeppä on leski, ja hänen vaimonsa kuolemasta puhutaan \"yhtä ja toista\npöyristyttävää\". Hän on siis ulkonaisesti täysiromanttinen\njylhyystyyppi, jota ympäröi tumma mysteerio.\n\nAjatellessaan sitten vieressään istuvan lappalais äijän rahoja seppä\nkylmästi perustelee mieleensä juolahtanutta murhatekoa: \"On synti, että\nrahaa sillä tavoin hoidetaan... ja annetaankin kaikenlaisille\". Seppä\ntuntee olevansa lappalaisen rinnalla jättiläinen, jolla on jonkinmoinen\nylemmän oikeus ottaa äijältä henkikin, jos tahtoo. Ja samaa tuntee\nlappalainenkin, jota sepän koko ja synkkyys hypnotisoi: \"Seppä kasvaa\nhänen silmissään yhä suuremmaksi ja muuttuu yhä mustemmaksi, samalla\nkuin hän tuntee itsensä sitä mitättömämmäksi\". Sepän haahmo on\nilmeisesti väikkynyt kirjailijan mielessä jonkinmoisena tavallisten\nelämän lakien ulko- ja yläpuolella olevana olentona, jolla on omat,\nmuille kuolevaisille tuntemattomat käskynsä toteltavinaan, vaikka hän\nei ehkä olekaan saanut häntä siinä merkityksessä täysin selvästi\ntulkituksi. Joka tapauksessa hänessä on sekä ulkonaisesti että\nsielullisesti häivähdys yli-ihmistä, tyyppiä, joka kuuluu\nmaailmankirjallisuuteen. Wilkuna ei kuitenkaan johtunut tällaisen\nhenkilöhaahmon kuvitteluun minkään ulkomaisen esikuvan mukaan; hän tuli\nluoneeksi sen Kolarin talven pimeäin synkkyysmuistojen pohjalla,\nsielullisena osana hänen oma uhmansa ja kapinanhalunsa.\n\nSepän yli-ihmisyyttä osoittaa sekin, että hänellä on korkeat kostajat.\nYli-ihmisen tarinaan kuuluu nimittäin se, että hänen tekojensa\ntuomarina voivat olla vain joko hän itse tahi kuolemattomat\njumalat -- eivät mielellään tavalliset maalliset \"tuomarit\".\nMurhattuaan lappalaisen ja vietyään ruumiin revontulten luomassa\nhornavalaistuksessa kauas pohjoiselle jängälle susien syötäväksi seppä\nvähitellen joutuu kauhun valtaan. Hänestä on \"kuin kostonhenget jo\nhänen kantapäillään kirmaisisivat. Ja niin hän, sydämessään kuoleman\nahdistus, pakenee kintereillään seuraavia Lapin kauhuja, teroittaen\nepätoivoisen katseensa kohti totisena häämöittävää vaaran lakea\". Hän\nei ole tavallinen rikollinen, mikä käy selville siitäkin, että lukija\ntoivoo hänen pelastuvan. Lappalaisen tappo ja ryöstö on kyllä kamala\nasia, mutta -- lukija ei kuitenkaan, vastoin kaikkia siveyden lakeja,\njaksa kauhistua siitä niin paljon, että ainakaan erikoisemman\nkiihkeästi toivoisi sepälle maallista rangaistusta. Päinvastoin hän\nsepän yli-ihmishaahmon lumoamana toivoo hänen välttävän tämän.\nSitävastoin on aivan asian mukaista -- lukija hyväksyy sen tyydytettynä\n--, että seppä joutuu Lapin kauhujen uhriksi. Nämä ovat jotenkin sepän\nvertaisia olentoja, jonkinmoisia antiikin kostottaria, jotka ryntäävät\najamaan takaa suurta, ihmisten ulottumattomissa olevaa kaameata sielua.\nTässä merkityksessä ja tässä jylhässä maailmassa seppä on suuri\nrikollinen, ja vain täällä hän voi saada mittaisensa kostajan. Näihin\neriskummallisiin, epäjärkeviin, uhmaileviin, suurien syntien\ntraagillisuutta aavisteleviin mietelmiin kirjailija taitavasti\njohdattaa lukijansa, joka lumottuna seuraa häntä kammottavan,\nrevontulien haamuvalaistusta ja ikuista kuolemaa ja pakkasta täynnä\nolevan loppukohtauksen viimeiseen sanaan saakka.\n\n\n4\n\nKäsittelemättä on vielä kokoelman viimeinen ja sen laajin kertomus,\n_Ulla_. Lapissa-novellista siihen on pitkä matka -- pitkä myös\nkokoelman muista kertomuksista.\n\n_Ulla_ on tekijänsä täydellisin tähänastinen saavutus sielunelämän\ntarkkailun alalla. Ensimmäisissä harjoitelmissaan hän esiintyi\npinnallisena, ulkopuolisena, mielellään humoristisesti elkeilevänä\nkuvaajana. Mutta kuta pitemmälle hän kirjailijatyössään pääsi, sitä\ntärkeämmäksi hän huomasi -- suurten esikuvien mukaan -- sielunelämän\ntarkkaamisen ja kuvaamisen. Hän ymmärsi Kellerin ja Dostojevskin\nopettamana, että ulkonainen on taiteessa toisluokkaista, sielullinen\nensisijaista; ulkoiset teot ovat vain sielussa tapahtuneiden\nratkaisujen täytäntöönpanoja. Todellinen, korkea taide pyrkii\nkatsomaan, tutkimaan ja kuvaamaan sitä maailmaa, joka asuen ihmisen\nsielussa on kaikkien elämän ilmiöiden, salattujen ja julkisten,\nitämispaikka ja alkulähde.\n\n_Ullaa_ ei tarvitse lukea pitkälti ennenkuin huomaa, että kirjailija on\nsiinä määrännyt itselleen tällaisen sielunelämän tarkkaamistehtävän. Ja\noman raskasmielisyytensä ohjaamana sekä Dostojevskin opastamana hän\nvalitsi aiheekseen vietellyn palvelustytön, joka viimeiseen saakka\nkoettaa salata tilaansa, synnyttää salassa ja lopuksi hukuttautuu.\nElämässä olisi ollut lohdullisempia, iloisempiakin aiheita, mutta ne\neivät kuuluneet Wilkunalle. Hänen maailmansa oli tähän saakka ollut\nenemmän alakuloa kuin iloa, rikasta raskaista sielullisista ja\nsiveellisistä kärsimyksistä ja köyhänpuoleista kestävästä onnesta, ja\nsiksi hän luonnollisesti joutui kuvaamaan kärsimystä ja tuskaa. Ei tule\nluulla, että tällainen tehtävä tuottaa suorittajalleen mitään\ntavallista nautintoa -- päinvastoin; sen kirjoittaminen on alituista\nkulkua sitä rajaa myöten, jonka toisella puolella jo loppuu taiteen ja\nalkaa inhon ja kyllästymisen alue; se on joka rivillä tuijottamista\narmottoman elämänkohtalon onttoihin silmäkuoppiin, joista kaikki ilo on\ntotisesti poissa. Mutta eräänlainen ylevä nautinnon ja tyydytyksen\ntunne silti on tällaiseen luomistyöhön yhtyneenä -- kärsimyksen\nnautinto, tuo salaperäinen ja pyhä sovitus- ja lunastuskuolema, johon\njokainen taiteilija saa alistua ottaessaan luomistyönsä hetkellä\nomakseen kaikki aiheensa kärsimykset ja puhdistaessaan ne omalla\nsydänverellään.\n\nKirjoittaessaan _Ullan_ Wilkuna oli kahdeksankolmatta. Hän oli siis\nriittävän vanha käsittelemään aihettaan asiallisesti ja kaikki\nnäkökannat huomioon ottaen. Lukija huomaa jo ensi riveiltä, että tämä,\nmitä tässä kerrotaan, on totta, niin asiallista ja oikein havaittua,\nettei pieninkään yksityiskohta sorahda teoreettiselta tahi muuten\ntosielämään sopimattomalta. Kuvaus öisestä Helsingistä on sattuvinta ja\nvaikuttavinta, ja onnettoman Ullan öinen kulku kuolemaansa kohti,\nlapsensa ruumis mukanaan, viiltävintä totuutta näiden kolkkojen\nkohtaloiden alalta, mitä kirjallisuutemme yleensä sisältää. Ja\nkirjailijan salainen hypnoosi valloittaa lukijan taaskin: hän ei\nkapinoi Ullan kuoleman johdosta, ei ajattele hänen viettelijäänsä eikä\nvaadi hänelle kostoa, vaan alistuu kaikkeen, tuntien lopuksi\nmurheellista nöyryyttä elämän kovuuden edessä. Ulla on syvästi\ntraagillinen kohtalo, niin pitkälle ja syvälle kuin viattoman kärsimys\nja kuolema sitä on -- ja sitä tragiikkaahan elämä varsinaisesti\nsisältää. _Ulla_ on siis tosi ja selkeä, syvästi ja vakavasti käsitetty\nelämänkuva. Sen lukeminen kyllä vaatii rohkeutta, mutta palkitsee\nlopuksi vaivan.\n\nAikaisemmin on huomautettu, että kirjailijan tyyliä vaivaa joissakin\nkertomuksissa eräänlainen kiire, mikä aiheuttaa sen, ettei hän kerkeä\nkaikin paikoin viivähtää kuvauksissaan niin kauan kuin lukija haluaisi.\nTämä puute on ilmeinen kokoelman alkupuolella, jossa m.m. jo ennen\nkirjoitetut kertomukset ovat. Ne taas, jotka ovat kotoisin kirjailijan\nviime kehityskaudelta, kuten _Ulla_, ovat tästä viasta varsin vapaat.\nTämä huomio pitänee paikkansa, vaikka ottaa lukuun senkin, että lukija\nalistuu kertojan tyylin erikoisuuksiin sitä enemmän, kuta pitemmälle\nhän kirjaa lukee.\n\n\n5\n\nKertomuskokoelmista vain harvat täyttänevät kaikkia niitä vaatimuksia,\njotka niille voidaan täydellä syyllä asettaa, jos halutaan toteuttaa\nlaki koko ankaruudessaan. Ne voivat esim. sisältää yksin kertomuksin\narvioituina paljon hyvää, mutta olla silti kokoelmana, kirjana,\nhajanaisia, satunnaisesti samoihin kansiin joutuneista aineksista\nkoottuja. Tämä osoittaa, ettei mikään yhtenäinen, laajempaa elämän\naluetta käsittelevä näkemys ole ollut kirjailijaa innoittamassa,\nantamassa kokoelman kertomuksille samaa, kaukaa heläjävää pohjasäveltä,\n\"perusmotiivia\", joka jäisi sointumaan lukijan sielussa eheänä,\npuhtaana akordina, kun hän on kirjan lukenut. Näkemykset ovat\npäinvastoin olleet vilahduksia eri aloilta, vastaan otettuja\npassiivisella tavalla, kerrottuja ehkä taituruudella, mutta tuskin\nintohimolla, ja niin on muodostunut kokoelma, joka voi yksin\nkertomuksin katseltuna olla hyväkin, mutta on kokonaisuutena vailla\ntäyteläistä, ehyttä sointua. Tässä tapauksessa se on taiteellisessa\nsuhteessa pakostakin siirrettävä toissijaiseen arvoluokkaan.\n\nEdellä suoritetusta Wilkunan kertomusten tarkastelusta käy ilmi, ettei\nkokoelma ainakaan kaikissa suhteissa täytä yllämainittua ehtoa. Myöntää\ntäytyy, että esim. kertomukset _Ressu_ ja _Jussi ja Musta_, jotka ovat\nsaman aihealueen tuotteita, huonosti sointuvat yhteen _Esirukouksen_ ja\n_Kesken jääneen_ kanssa. Tältä kannalta kertomuksia lajitellen\nhuomaakin helposti, että tässä pienessä kokoelmassa on osuutensa\nuseallakin suurella aihealueella. Sellainen on _Ressussa_ esiin\nvilahtava eläinpsykolooginen ala, johon yhtyy kysymys ihmisen suhteesta\neläimiin ja näiden oikeus saada osakseen samaa sääliä ja rehellisyyttä\nkuin mitä ihmisetkin toisiltaan vaativat. Toinen on se maailma, joka\npaljastuu _Esirukouksessa_ ja jonka pohjasointuna on harras ja nöyrä\nresignatio elämän tutkimattomien kohtaloiden edessä; tämä aihepiiri\nilmeisesti sisältää sen, mikä oli kauneinta ja hienointa kirjailijan\nlapsuudenmuistoissa. Kolmas on Lapin tumma ja intohimoinen\nvoimaromantiikka. Ja neljäs on _Ullan_ edustama aihepiiri, johon mahtuu\nvaltamerellinen tuskaa ja kärsimyksiä, tutkittuina joka sykähdyksessään\nja asetettuina suurkaupungin kivikylmään ja öisen autioon\nvalaistukseen. Etevinkin saavutus _Ressun_ piirissä olisi pysähtynyt\nmäärätylle -- ei korkeimmalle -- onnistumisen asteelle, sillä eläin on\nihmiselle parhaimmillaankin vain toisarvoinen. Mutta _Esirukouksen_\nmaailma, jos kirjailija olisi onnistunut liittämään tuon kertomuksen\nrinnalle vielä sarjan muitakin kuin _Matleenan halot_ ja _Kesken\njääneen_, olisi ollut kirkas ja urkusointuinen kuin kesäinen sunnuntai.\nSamat mahdollisuudet olisivat olleet tarjona toisissakin mainituissa\naiheryhmissä, joista jokaisesta olisi voinut saada tässä niin kuin\nmuissakin suhteissa eheän kokoelman.\n\nMutta kirjailijan huomio ei kohdistunut tähän, joko siksi, ettei\nhänellä nyt ollut aikaa eikä mietittyjä aiheitakaan ryhtyä\nkirjoittamaan näin suurta kokoelmasarjaa, tahi siksi, että hän pyrki\nluomaan kirjaansa samansointuisuutta toiselta kannalta. Tällaista\neheyden vaatimaa yhteistä pohjasäveltä kokoelmassa nimittäin on. Sen\naihepiirille on ominaista se, että kaikki kertomukset käsittelevät joko\nelämän alakuloisesti alistuvia kärsimyspuolia tahi sitten synkkiä\nintohimoja ja rikoksia; elämän valoisia puolia, iloa ja huumoria, ei\nesiinny ainoassakaan. Jonkinmoinen raskaiden, patoutuneiden tunteiden\nhillitty purkautuminen painaa leimansa kirjan sivuille, vaikka\nkirjailija tarkoin varookin pistäytymästä itse näkyville. Tämän lisäksi\nteokselle antaa eheän kokonaisvivahduksen se harkittu ja jokaisessa\nkertomuksessa samoin keinoin esiintyvä tyyli, jonka edustamalle\nasteelle kirjailija oli päässyt monien harjoitusvuosien ja\nteoreettisten mietiskelyjen jälkeen, ja jolla on omat täsmälliset\ntuntomerkkinsä. Vaikka siis hänen teokseltaan puuttuukin syvimmän\nkokonaisnäkemyksen luoma yhtenäisyys, saavuttaa se tätä kuitenkin\njossain määrin kertomustensa tummasävyisyyden ja ulkoisten\ntyylikeinojen kautta, kohoten täten harkitulle ja taiteellista\npyrkimystä osoittavalle tasolle.\n\nEsikoisteokset antavat hyvin harvoin todellista aihetta puheeseen\nkirjailijan persoonallisesta \"tyylistä\". Wilkunan kohdalla tämä\nepätäsmällinen ja usein väärinkäytetty sana kuitenkin saa varsin\ntäsmällisen sisällön. Ei voi ensiksikään olla huomaamatta sitä\nmelkeinpä kaavamaista tapaa, jolla kirjailija sekä aloittaa että\nlopettaa tarinansa; hän aloittaa tavallisesti jostakin vähäisemmästä\npiirteestä, usein taustasta, aivan kuten maalari, joka ikäänkuin\nsaartaa päätehtävänsä suorittelemalla taustassa ja ulkoreunoilla\npienempiä töitä ja siten asettamalla sen kirkkaaseen valaistukseen.\nWilkunalle tyypillisiä kertomusten alkuja ovat esim.: \"Keskipalkoilla\nkylää lähti maantiestä kohtisuoraan metsää kohti kaitainen kuja, jota\nkylän karja kesin laitumelle kulki...\" (tämä kuja vie Matleenan\nmökille); \"Vihreiden, leudossa kesätuulessa huojuvain niittyjen ja\nvehmasta viljaa työntäväin peltojen keskellä makasivat pienen torpan\nharmajat ja harvalukuiset rakennukset...\" (_Esirukous_ -- siirrytään\nvähitellen tuvan kamariin ja siellä sairastavaan torpanvanhukseen);\n\"Tasaisena ja toivottomana ulottuu lumen peittämä jänkä silmän\nkantamattomiin...\" (valmistusta päähenkilön, jätkän, esiintymiseen);\n\"Kuin viluaan valittaen kitisi ja parkui pakkasen hauraaksi purema lumi\njalaksen alla...\" (_Tuomion täytäntöönpano_); \"Orresta riippuva\npienehkö kattolamppu valaisi riittävästi keski- ja peräosan tupaa...\"\n(_Lapsentyttö_), j.n.e. Loppusanat ovat usein aivan erikoisesti ja\nomalaatuisesti pyöristettyjä, pääpiirteenä jonkinmoinen äkkiloppu,\nhiukan odottamaton ja tylyhkö katkeaminen, joka on tekemäisillään\nkaikkea muuta kuin \"pyöreän\" vaikutuksen, ellei samalla huomaisikin,\nettä siitä jää mieleen jotakin soimaan ja että kysymyksessä on harkittu\ntaidekeino. Tällaisia loppuja ovat: \"Ovella mennessään kuuli hän\nvielä perisängystä peitteen alta Jussin nikoitteluksi laantuvan\nitkunniiskutuksen\". (_Tuomion täytäntöönpano_); \"Sitten hän yhtäkkiä\nkääntyy kuin jotakin säpsähtäen, lähtee liikkeelle ja häviää lammen\nrannalla vartiostona seisovan äänettömän metsikön kohtuun\".\n(_Kilpakosijat_); \"Ja niin hän, sydämessään kuoleman ahdistus, pakenee\nkintereillään seuraavia Lapin kauhuja, teroittaen epätoivoisen\nkatseensa kohti totisena häämöittävää vaaran lakea\". (_Lapissa_);\n\"Kuului vain vähäinen loiskaus, Ulla katosi pian vihreiden aaltojen\nkeskeen ja tuuli ja pimeä meri jatkoivat edelleen kaameaa kohinaansa,\njahti riuhtoili toisen laiturin kylessä ja nuo öisen valvojan kaksi\nhimmeästi valaistua akkunaa tuijottivat yhä rävähtämättä ulos\nhuokailevaan yöhön...\" Näiden ikäänkuin välinpitämättömien alkujen ja\nloppujen väliin, jotka ovat harkittuja ja niin usein käytettyjä, että\ntekisi mieli leimata ne maneerimaisiksi, Wilkuna sitten rakentaa\nvarsinaisen kertomuksensa kuin kaarisillan kahden matalan tuen varaan.\nIlmeisesti hän käyttää tätä järjestelmää tietoisesti, uskoen\nkertomustensa taiteellisuuden siitä kostuvan.\n\nToinen, myös helposti huomattavissa oleva seikka on hänen tietoinen ja\njohdonmukainen ulkokohtaisuutensa. Tässä on kirjailija, joka pysyy\ntarkoin näkymättömissä. Lukija kyllä aavistaa hänen läsnäolonsa ja\nnäkee vilahdukselta hänen alakuloisen katseensa, mutta ei enempää.\nTyynesti ja puolueettomasti, säikähtämättä inhonkaan rajalla käymistä,\neritellään elämä lukijan eteen hienoimpia sykkeitään myöten, ja\njätetään johtopäätökset hänen tehtäväkseen, sanallakaan viittaamatta,\nmihin suuntaan. Objektiivinen erittely ja kuvaus on hänellä intohimona,\njopa niin ratkaisevasti, että se tulee pääasiaksi joka kertomuksessa,\njättämättä sanottavasti ollenkaan sijaa esim. keskustelulle, joka taas\ntoisilla kirjailijoilla on usein pääasiallisimpana luonteen\nkuvauskeinona. Wilkuna ei siis aseta itseään elämän keskipisteeksi,\npuutarhan keskellä olevaksi pallokuvastimeksi, johon kaikki heijastuu\nja johon katsoen kaikki kerrotaan, vaan pysyy kokonaan syrjässä,\ntarkastellen elämää sieltä. Häneltä nimittäin puuttui se oma\n\"tärkeydentunto\", itserakkaus, itsetunto, rohkeus, sanottakoon sitä\nmiksi hyvänsä, joka on välttämätön, jos kirjailijan mieli ottaa\ntällainen itsekeskeinen asenne. Wilkuna oli niin vaatimaton\npersoonallisuus, ettei hän mitenkään olisi saanut pakoitetuksi itseään\nkertoilemaan elämän ilmiöistä ensimmäisessä persoonassa, sikäli kuin ne\n\"etoivat\" hänen omaa sieluaan ja olivat siinä nähtyjä kuvia. Eikä hän\nhalunnutkaan pakoittaa itseään tähän, sillä niin subjektiivinen kuin\nhän ihmisenä olikin, hän kirjailijana piti juuri objektiivisuutta\nkorkean taiteen ehtona, subjektiivinen \"vuodatus\" ja \"tunteileminen\",\noman sielun mikroskopoiminen ja kirjaan merkitseminen, oli hänestä\nheikko ja varsinkin miehiselle miehelle sopimaton kertomatapa.\n\nOn selvää, ettei täydellistä ulkokohtaisuutta voi olla ja että\nWilkunakin todellisuudessa näki elämän oman sielunsa kuvastimesta,\nvaikkakin hänestä oli vastenmielistä asiaa näin esittää. Näin ollen\nosoittavat hänen aiheensa lopultakin aivan yhtä varmasti kuin\nsubjektiivisenkin kertojan kuvaukset, kuinka hän elämään suhtautui ja\nmitkä asiat olivat hänen sydäntään lähinnä. Hänen esikoiskokoelmansa\ntakaa paljastuu täten askeettisen vakava, jopa raskasmielinen\nkirjailijayksilö, joka synnintunnon vallassa, alakuloisen synkästi,\nkuvaa elämää kaikkien raskautettujen murhenäytelmänä.\n\nKuten jo parissakin kohdassa on mainittu, on hänen kertomatavalleen\ntunnusmerkillistä kiireelliseltä tuntuva, vilkkaasti huomioita\nluetteleva, lyhytlauseinen tahti, joka ikäänkuin estää häntä\npysähtymästä laajempiin, rauhallisiin eepillisiin maalauksiin. Tämä on\nväliin vahingoksi, väliin eduksi, saaden hänet joskus liian\nlakooniseksi, joskus taas pitkittä selityksittä aivan paikalleen\nosuvaksi. Joka tapauksessa tämä vilkkaus on hänelle persoonallisesti\nhyvin kuvaava: hänen hermostunut, alakuloisesta saamattomuudesta\näkilliseen mielen kipinöintiin vaihtuva sielunsa ei voinut rauhoittua\nepiikan verkkaisiksi, hitaasti eteneviksi daktyyleiksi, vaan riensi\neteenpäin rauhattomina, lyhyinä trokeina, painaen täten tyylin tahtiin\noman olemuksensa tunnuksen. Tämä nopeus ei kuitenkaan tee hänen\nkertomustaan ylimalkaiseksi, vaan jättää hänelle riittävästi aikaa\nsattuvien, terävästi ydinseikkoihin kohdistuvien huomioiden tekoon,\nkuten helposti saattaa häntä lukiessa aivan erikoisena tunnusmerkkinä\nhuomata.\n\nLopuksi on sanottava muuan sana Wilkunan kielenkäytöstä, joka sekin on\nhänelle yksilöllisesti tyypillistä.\n\nSitä arvosteltaessa otettakoon huomioon, että Juhani Aho oli\njo Wilkunan kirjan ilmestyessä suorittanut työnsä lyhyen\ntaidekertomuksemme sekä luojana että kehittäjänä silloiseen korkeimpaan\nhuippuunsa. Tässä hänellä oli ollut erinomaisena aseena savolainen\nkielettärensä, joka sai luovuttaa sattuvimmat laatusanansa, nimensä,\nlempi- ja hyväilymuotonsa, joilla sitten mestari hiveli kuulijansa\nkielellistä aistia, väliin hurmautuneena kielensä notkeasta\nsulosointuisuudesta ihan vasiten vaipuen sen soitteluun. Tämä\nsavolaiskielellinen herkuttelu, jonka näkyvimpänä ulkonaisena\ntunnusmerkkinä oli runsas alkusoinnun viljely ja teonsanan\nsijoittaminen viimeiseksi, hurmasi uutuudellaan ja tuntui luontevalta\nainakin silloin, kun se lähti itsensä Ahon kynästä. Eipä siis ole\nmitään ihmettelemistä siinä, että Aho sai jo kielenkäytössään itselleen\njäljittelijöitä, jotka lukuisin joukoin ryntäsivät julkisuuteen joka\npaikasta, missä viisaampien vartiointi hiukankaan heikkeni, kirjoittaen\ntavattoman paljon \"hymistyksiä\", eräänlaisia suomenkieliselle\nkirjallisuudelle kuvaavia, luontoaiheisia, proosalyyrillisiä\npaisutuksia, joiden pääsisältönä useinkin oli se, että alkusointua ja\n\"aatteellisuutta\" ilmaisevia pisteitä viljeltiin runsaasti ja teonsanat\nsäännöllisesti sijoitettiin viimeisiksi. Tunnettua on, että tämä\ntauti vaivasi -- ja vaivaa usein vieläkin -- yrittelijöitä ja\nensikertalaisia, joiden ymmärrettävästi oli vaikeata säilyä itsenäisinä\ntänä Ahon kielenkäytön korkeimpana hegemoniakautena.\n\nMutta Wilkuna säilyi. Mahdollisesti saattaa hänen\nkonventti-yrityksissään, kuten aikaisemmin on viitattu, havaita\njotakin \"savolaista panteismia\", mutta se häviää, mikäli sitä on\nollutkaan, kohta aivan jäljettömiin. _Novelleissaan_ Wilkuna käyttää\nerehtymättömän varmasti ja luontevasti Nivalassa ja Kalajoen laaksossa\noppimaansa suomea, horjahtamatta minkään vieraan vaikutuksen -- jotakin\nKiven kieleltä kalskahtavaa sanayhdistelmää lukuunottamatta -- johdosta\nkaunistelemaan ja korjailemaan sitä \"runollisemmaksi\". Päinvastoin\nsaattaisi sanoa, että Nivalan kieli kyllä sointuisi runollisempanakin,\nellei Wilkuna, joka kirjallisen työnsä ensi hetkistä saakka\nsydämestään vihasi liikatunteellista ja tekolyyrillistä paisutusta,\ntarkoituksellista alkusoinnun käyttöä ja teennäistä sanajärjestystä --\nyleensä kaikkea kielellistä ja tyylillistä kiemailua --, olisi painanut\nsiihen persoonallisen vaatimattomuutensa ja koruttomuutensa askeettista\nleimaa. Kieli on hänelle vain keino -- ei päämäärä; hänelle riittää se,\nettä kieli sattuvasti ja lyhyesti mukautuu ilmaisemaan sen, mitä\nkirjailija tahtoo sanoa. Tämän todella asiallisen käsityksensä\nkielen tehtävästä kirjailijan palvelijana Wilkuna säilytti aina\nmuuttumattomana, puolustaen sitä jyrkästi varsinkin alkusointuista,\npehmeätä \"lallatusta\" vastaan, milloin sattui sellaista kohtaamaan.\n\nWilkunan tyylin tunnusmerkit hänen ensimmäisessä teoksessaan ovat siis\nkertomusten omintakeinen, hiukan maneerimainen rakennesuunnitelma,\nulkokohtainen suhtautuminen kuvattavaan, kirjailijaolemuksen syvä\nvakavuus, kertomatavan vilkas, kiireellinen tahti, tarkka huomiointi ja\nkielen koruton asiallisuus.\n\n_Novelleja_ lukiessa ei yleensä tule ajatelleeksi esikuvia, joita\nlähemmin tarkastellen kuitenkin löytyy. _Ressu_ sekä _Jussi ja Musta_\novat kirjallisuuden vanhaa yhteisomaisuutta, alkaen Olli Vuorisen\n_Mehtolan Mustista_, joka aikoinaan kuljeksi kansakoulun lukukirjoissa,\nja _Pulskasta Mustasta_ saakka. Arvid Järnefeltin _Virkku_ on\nsamantapainen kuin _Ressu_. Lähinnä _Ressu_ kuitenkin perustuu kotona\nsattuneeseen tositapaukseen, oman uskollisen koiran loppukohtaloon;\n_Jussin_ lähin alkupohja on jo nuorisoseuran lehteen kirjoitettu\n_Painajainen_, jonka innoittaja taas on ollut eräs lukukirjan\neläinsuojelukertomus. _Kesken jäänyttä_ ei voi olla vertaamatta Juhani\nAhon _Uudisasukkaaseen_, mutta on se silti omintakeinen. _Ullassa_ on\njonkin verran Strindbergin tyylistä suorasukaisuutta.[51]\n\n\n6\n\nHarkitessa sitten _Novellien_ asemaa niiden ilmestymisen hetkenä ja\noikeaa merkitystä on luonnollisesti sekä selventävää että tarpeellista\nottaa huomioon tuon ajankohdan poliittinen ja kirjallinen yleisleima.\nEdelliseltä kannalta katsoen kansamme sieluntila tulee hyvin kuvatuksi\nsillä huomautuksella, että ensimmäiset eduskuntavaalit olivat olleet\njuuri vähää ennen, tuoden tulokseksi entistä suuremman puoluevimman,\njoka raateli ja myrkytti yleisen mielialan. Sosialistinen aines oli\nvallannut odottamattoman suuren sijan eduskunnassa, nousten äkkiä\nkansan syvyydestä pinnalle kuin iki-Tursas tyrmistyttämään tähän saakka\nvenettään yksin soutaneita Kalevan urhoja. Vanhasuomalainen puolue oli\nsamoin saavuttanut suuren voiton, valmistautuen nyt maksamaan\nkorkoineen takaisin kaikkea sitä arvostelua, jonka kohteena se\nsuurlakkoon päättyneiden sortovuosien hallituspuolueena oli ollut. Ja\nnuorsuomalainen puolue oli vastoin uskoaan ja odotustaan saanut nähdä\ntaistelunsa päättyvän tappioon, kansan vaaleissa antamaan\nepäluottamuslauseeseen. Yhteiskunnallispoliittinen ilmapiiri oli täynnä\nmitä erilaisinta ja kokemattominta kuvittelua siitä, mitä uusi\neduskunta oli tekevä, mitä räikeintä ja puoluekiihkoisinta\nsanomalehtikirjoittelua, ja uudelleen heräävää tietoisuutta siitä, että\nsuurlakon tuoma vapauden uni alkoi vähitellen loppua.\n\nKirjailijatkin kuuluivat silloin puolueisiin kiinteämmin ja\ntarkempien rajojen mukaan kuin myöhemmin. Nuorsuomalaisuuden ydin,\n\"päivälehteläinen kirjailijaryhmä\", oli vielä suurin piirtein eheänä,\nja sen ympärille liittyivät mieluiten uudet, nuoremmatkin kirjailijat.\nJ.H. Erkko, Juhani Aho, Santeri Ivalo, Arvid Järnefelt, Kasimir ja Eino\nLeino, Teuvo Pakkala, Santeri Alkio, Kauppis-Heikki, Kalle Kajander,\nMaila Talvio, Otto Manninen, Ilmari Kianto, Larin Kyösti -- huomattavin\nosa silloisista kirjailijoista, sekä vanhemmista että nuoremmista,\nlukeutui nuorsuomalaiseen puolueeseen. Vanhasuomalainen puolue oli\nkirjailijoista lähes puhdas -- Pakkala lienee myöhemmin lukeutunut\nsiihen, mikäli oli ollenkaan puoluemies --; sosialisteilla oli Matti\nKurikka. Vasta vuosi 1906 tuo tähän ryhmittymiseen sikäli tasapainoa,\nettä Arvid Järnefelt irtautuu entisyydestään joutuen aatteellisessa\n\"maa kuuluu kaikille\"-kysymyksessä lähelle sosialisteja, että Maila\nTalvio pian siirtyy lähemmäksi vanhasuomalaisia, Kasimir Leino rupeaa\nkirjoittelemaan Uuteen Suomettareen, ja V.A. Koskenniemi, nuori jyrkkä\nvanhasuomalainen, julkaisee ensimmäisen runokokoelmansa; seuraava vuosi\nlisää tätä tasapainoa sikäli, että silloin Wilkuna astuu hänen\nrinnalleen ja Nortamo julkaisee ensimmäiset jaarituksensa. Maiju\nLassilan esiintyminen laajentaa edelleen vanhasuomalaista\nkirjailijapiiriä, jonka keskuudessa syntyy kriitikkopolvikin,\nryhmittyen Valvojan vastapainoksi perustetun Ajan (1907) ympärille.\nTätä tasapainoon pyrkimistä osoittaa sekin, että vanhasuomalaisten\naloitteesta näihin aikoihin (1907) perustettiin myös oma\nkustannusliike, Suomalainen Kustannus-O.Y. Kansa. Tämä jakautuminen eri\npuolueisiin tunnettiin silloin hyvin ja sen perusteella tehtiin\nlaskelmia ja muodostettiin mielipiteitä jopa puolueiden asian\noikeutuksestakin, sillä ovathan kirjailijat -- sanotaan -- kansan\nomatunto. Riita Irmari Rantamalan _Harhama_-teoksesta osoitti vähän\nmyöhemmin, kuinka tärkeänä puolueet pitivät sitä, että niiden piiriin\nkuului eteviä kirjailijoita -- ja kuinka mielellään ne koettivat sysätä\nhuonoiksi huomatut toistensa niskoille.\n\nPuhtaasti kirjallisessa suhteessa vuosi 1906 oli sikäli satoisa, että\nsilloin Juhani Aho julkaisi suurromaaninsa _Kevät ja takatalvi_, ja\nV.A. Koskenniemi ensimmäisen kokoelmansa _Runoja_. Muita silloin\nilmestyneitä teoksia ei voi vaivatta muistaa -- Eino Leinon _Runokirja_\noli valikoima ennen julkaistua. Sen vuoden kevät kului Ahon romaanin\nensi osan, ja syksy _Takatalven_ tunnelmissa, kunnes marraskuun seutu\ntoi Koskenniemen runot. Ahon teos oli -- niin tunnettiin ja ajateltiin\nsilloin -- suuren ja kunnioitettavan ponnistuksen tulos, mutta ei\nkuitenkaan sellainen, joka riemastuttavasti ja sykähdyttävästi olisi\nsaavuttanut suuren taiteen päämaalia. Sen vaiheilla viivähti pieni\npettymyksen häivähdys. Siihen ei enää sisältynyt mitään lupausta. Sen\ntäysi nauttiminen vaati suurempaa kansallista ja pietististä\nnaivisuutta kuin mitä tämän vuoden lukijoissa enää oli. Sensijaan tuo\npieni runovihkonen sekä sykähdytti että riemastutti, sillä se edusti\nehdotonta taidepyrkimystä, älyterävää hienostumista, joka ei enää\ntarvinnut aseikseen ei Kantelettaren laulullisuutta, ei kansallisuutta,\nei suomalaisen sielun salamyhkäistä shamaani-aavistelua -- ei muuta\nkuin ihmisen, tulkittuna klassillisin runokuvin ja ankarin\nkielikeinoin. Aavistettiin, että silloisen, usein kansanomaisesti\nlaulullisen, kielen suloisimmalla ruokopillillä soittelevan, enemmän\nsoinnillisiin musiikki- ja kevätkirkkaisiin näkyarvoihin kuin\nälylliseen terävyyteen perustuvan valtalyriikan -- Eino Leinon --\nrinnalle oli ilmestynyt lajiansa toinen, uusi ja yhtä arvokas suunta,\njonka jumala ei ollut faunien ja nymfien karkeloa johtava Pan, vaan\nselkeäotsainen Apollo. Ahon suuri teos ei näin ollen ollut muuta kuin\nkomea penikulmapatsas vanhalla tiellä, jotavastoin Koskenniemen\nkokoelma aloitti uuden puolen lyriikkamme vainiolla, kuten sittemmin\nyhä selvemmin on käynyt ilmi.\n\nTämä oli vuoden 1906:n lopussa tärkeintä huomata, kun oli kysymyksessä\nsen ajankohdan romaani ja lyriikka. Suorasanainen lyhyt kertomus,\n\"novelli\", oli silloin ennallaan, se on, sillä asteella, jolle sen\nolivat saattaneet Juhani Aho ja hänen jäljittelijänsä. Saattaisi sanoa,\nettä koko suomenkielinen novellituotanto sellaisena kuin sitä harjoitti\nPäivälehden ympärillä ja Ahon johdolla työskentelevä kirjailijaryhmä,\noli pääleimaltaan \"savolaista\", se on: siinä oli keskeisenä\nhumoristisuutta tavoittelevalla, kielellisellä ja asiallisella\nrealismilla kuvattu ja ihannoitu luonto ja kansa, ja yleisenä värinä\nnuorsuomalaisen taidekevään hymyilevä valaistus ja ystävällinen,\nkansallinen toivorikkaus. Asteikko oli kyllä laaja: se saattoi siirtyä\naurinkoisimmista ja kaikilla mahdollisilla kielellisillä soinnuilla ja\nsanajuoksutuksilla työskentelevistä luonnonhymistyksistä aina viiltävän\nkovien kohtaloidenkin kuvaamiseen, mutta tämän ei pidä antaa johtaa\nitseään harhaan. Siinä ei ollut sittenkään todellista traagillisuutta,\njoka lohduttomassa ankaruudessaan ei sopinut sen pohjaluonteeseen, vaan\nsavolaisen maiseman herttaista kotoisuutta, kielen kumpuavien\nrikkauksien käyttöä ja soinnuttelua, laatumaalarin ihastusta\noivallisiin aiheisiin, satiirisimmillaankin ollessaan leppoisaa ja\nhymähtelevää tarinoimista, jonka hyvästä tarkoituksesta ei voinut olla\nepäilystä. Ne muutamat räikeät, kapinallisesta rinnasta tulevat äänet,\njoita joskus oli kuulunut, häipyivät pian tämän yleisen suunnan\njoukkoon.\n\nNäyttää siltä, kuin vuoden 1906:n vaiheilla olisi tässä suhteessa\ntapahtunut seisaus, kuin olisi kansankuvauksen entinen ihanteellinen\nmielihyvä kadonnut ja \"novellistit\" tulleet neuvottomiksi. Santeri\nIvalon _Saaristossa_ (1903) edustaa vielä entistä sopusoinnun\nleppoisuutta, Arvid Järnefeltin _Maaemon lapsia_ (1905) käsittelee jo\nkipeitä yhteiskunnallisia ristiriitoja, jotka olivat vieraita\nedelliselle ihanteelliselle käsityskannalle, ja Maria Hagrénin\n_Suhteita_ (1905) on pyrkimistä novellin traditsionaalisen asun\nsärkemiseen, kyynillisen realismin käyttöön kansanihmisten kuvauksessa\nihanteellisen realismin sijasta. Luonnollistahan olikin, että suurlakko\nja sitä seurannut kiihkeä kuohuntakausi, joka monessa suhteessa\njärkähdytti kansamme sen entiseltä pohjalta, aiheutti häiriötä\nkirjallisten suuntien jatkumisessa ja synnytti uusia pyrkimyksiä.\n\nKoskenniemi ja Wilkuna olivat alusta alkaen itsetietoisesti selvillä\noppositsioniasemastaan,[52] ei ainoastaan vanhasuomalaisen puolueen\nkirjailijoina, vaan myöskin oman taidekäsityksensä puolustajina ja\nesitaistelijoina. Tästä on osoituksena, paitsi eräitä nuoruuden liiasta\nitsetunnosta todistavia lausuntoja Wilkunan kirjeissä, hänen Raatajassa\n(n:t 50 & 51, 1906) julkaisemansa arvostelu Koskenniemen runoista.\nSiinä hän, lyhyesti sanottuna, jyrkällä kädenliikkeellä pyyhkäisee pois\nkaiken siihen asti ilmestyneen taidelyriikkamme, julistaen, että\nvarsinaisessa merkityksessään sen muka saattoi sanoa alkaneen\nvasta tästä kokoelmasta. Hän aloittaa sanoen: \"Niin köyhä kuin\nkaunokirjallisuutemme yleensäkin on, on lyyrillisellä runoudella\nsuomalaisessa kulttuurissamme kieltämättä kaikista vaatimattomin sija.\nMitä arvokasta on kaiken sen joukossa, mitä meillä on runomuodossa\nkirjoitettu -- ja lieneehän sitä volyymiinsa nähden aika paljon --, ei\nse juuri jaksa kohota paljon kansanlaulua ylemmäs. Niin hyvät\nedellytykset kuin lyriikalla pitäisikin olla suomalaisen kulttuurin\npohjalla, ovat runouden ystävät saaneet turhaan odottaa tällä alalla\nkorkeamman taiteellisuuden vaatimuksia tyydyttävää\". Hän käyttää\nmääritelmiä \"... painoltaan köykäinen ja hapuileva lyriikkamme...\",\n\"... ihmeen häipyväin ja abstraktisten tunnelmakuvain sekavaa\nhymistystä...\", asettaa Koskenniemen Kramsun edelle, ja lopettaa: ...\n\"köyhä ja hapuileva lyriikkamme on Koskenniemessä saanut runoilijan,\njolta on syy paljon odottaa\". Tämä hämmästyttävän ylimielinen ja\nikäänkuin aikaisemmista saavutuksista -- esim. Eino Leinon runouden\nensimmäisestä voimakaudesta -- tietämättömäksi tekeytyvä lausunto\njohtui nimenomaan siitä kiihkeästä oppositsionikannasta, jolle\nystävykset olivat asettuneet vanhempia kirjailijoita vastaan yleensä ja\nEino Leinoa vastaan erikoisesti. Eino Leino ei ollut milloinkaan\npyrkinyt salaamaan poliittisia mielipiteitään, vaan oli näinä aikoina\nvarsinkin \"Teemuna\" purkanut purevan ivansa kaikkea sitä vastaan, jota\nhän piti vanhasuomalaisten heikkoutena. Täten hänestä oli tullut\nsuuressa määrin julkisen elämämme omatunto, sen _enfant terrible_, jota\nvanhasuomalaisella taholla mikäli saattoi huomata siihen aikaan sekä\npelättiin että myös vihattiin. Tähän poliittiseen vastakohtaisuuteen\nhukkui nyt vanhasuomalaisten mielessä koko se suuri runoilijatyö, jonka\nEino Leino jo tällöin oli suorittanut: _Helkavirret, Simo Hurtta_,\nrunsas sato laulullisen lyriikkamme helmiä, runokielemme\nrikastuttaminen ja hioutuminen, koko kansallisen runohenkemme uudelleen\nelpyminen uudenaikaisena, korkeana taiteena.\n\nKoskenniemi oli omaksunut tämän oppositsioni-asenteen oman\nrunoilijakutsumuksensa itsetunnossa, ja hänen kohdalleen on merkittävä,\nettä hän ensi kokoelmallaan myös pätevästi perusteli itsetuntonsa\noikeutusta. Wilkuna omisti tämän asenteen etupäässä Koskenniemen\nvuoksi, lojaalisuudesta taisteluhenkistä ystäväänsä kohtaan. Kuten\nedellä on nähty, hän perusteli kirjallisen itsetietoisuutensa\noikeutusta kertomataiteella, joka ei ole ainakaan vielä, parinkymmenen\nvuoden kuluttua, kadottanut kaikkea elinvoimaansa. Tälle\noppositsionille antoi lopuksi asiallista perustusta se, että he\nmolemmat, Koskenniemi aikaisimmasta alustaan saakka ja Wilkuna hänen\nkoulussaan siihen heränneenä, asettivat tietoisesti päämääräkseen\nehdottoman taiteellisuuden, muodon kiinteyden ja sisällyksen selkeyden,\njossa suhteessa kyllä oli puutteellisuuksia esiintynyt, ynnä lisäksi,\neritoten mitä Wilkunaan tulee, \"vanhasuomalaisen\" patriarkkamaisen\nsiveyslain, ajateltuna isiltä perityksi, \"luteerilaisesti\" päteväksi\nvastapainoksi silloisen hetken keveämmille päiväntuulahduksille.\n\n\n7\n\n_Novellien_ ilmestymisvuoden kirjallinen sato sisälsi m.m. Juhani Ahon\n_Tuomion_, Johannes Linnankosken _Taistelun Heikkilän talosta_, Eino\nLeinon _Jaana Rönnyn_, Larin Kyöstin _Ad astran_, Maria Jotunin\n_Rakkautta_, Aino Kallaksen _Ants Raudjalg'in_, mainitakseni ainakin\nne, joita voi pitää muita vahvempina.\n\nWilkunan kirja kuuluu näiden vahvempien joukkoon; sen asemaa\nvertaistensa rinnalla voisi ehkä valaista sillä huomautuksella, että\njos riistäisi sen tämän vuoden kirjojen joukosta pois, syntyisi\nsamanlainen aukko kuin jos jonkin myöhemmän vuoden kirjallisesta\nsadosta poistaisi Sillanpään kertomuskokoelman. Ei tarvitse muuta kuin\nverrata _Ullaa_ Sillanpään kertomuksiin, niin huomaa, kuinka ilmeinen\non molempain kirjailijain sukulaisuus Wilkunan ollessa tällä asteella.\n\n_Novelleja_ oli eräässä suhteessa kevään 1907 \"kirjallinen tapaus\",\nnimittäin riidan aiheena kahden taideleirin välillä. Puhtaasti\nkirjalliseksikin tapaukseksi sillä kyllä oli riittävästi sisäisiä\ntaidearvoja, mutta ne olivat laadultaan niin hiljaisia, ettei hälisevä\nkirjallinen maailma huomannut niitä; tätä varten olisi taidearvojen\nlisäksi tarvittu erinäisiä ulkoisiakin tekijöitä. Näitä olisivat\nolleet: tutustuminen pääkaupunkimme kirjallisiin piireihin\npuolueista huolimatta, s.o. johtaviin vanhempiin kirjailijoihin ja\narvostelijoihin, joiden mahdollisesti suoma huomio, ehkäpä suosiokin,\nolisi levittänyt uudesta yrittäjästä edullista ennakkokäsitystä;\nharkiten harjoitettu valmistava julkaisutyö -- ei suinkaan Raatajan\ntapaisessa, perin tuntemattomassa, vaan laajalle levinneessä\njokapäiväisessä pääkaupungin lehdessä, ehkäpä kerta pari Valvojassakin,\njos vain olisi onnistunut siihen pääsemään, mikä vähitellen olisi\ntehnyt kirjailijan nimen tunnetuksi; ja lopuksi eräänlainen kirjailijan\nitsetunnosta johtuva persoonallinen \"tärkeys\", joka olisi saanut hänet\nhoitamaan \"reklaamiaan\", kaunistelematta sanottuna. Nämä tekijät,\njoiden tarpeellisuutta kirjallisista asioista ihanteellisesti ja\npuhtaasti ajatteleva lukija ehkä ällistyen epäilee, mutta jotka siitä\nhuolimatta ovat meidänkin pienissä oloissamme -- ja ehkä juuri niissä\n-- jo kauan olleet välttämättömiä, puuttuivat Wilkunan kohdalta\nkokonaan, eikä hän kyennyt milloinkaan siinä suhteessa asioitansa\nhoitamaan. Tiettävästi hän ei esim. kertaakaan koko elämänsä aikana\nollut läsnä Kirjailijaliiton kokouksessa, eipä suostunut rupeamaan edes\ntuon liiton jäseneksi. Ja hänen harkitsematon arvostelunsa Koskenniemen\nrunoista sekä siinä yhteydessä lausuttu jyrkkä tuomio edellisestä\nrunoudesta oli kyllä tuleva aikanaan muistetuksi.\n\n_Novellien_ omien ansioiden varaan jäi siis niiden herättämän huomion\nmäärä. Se ei ollut vähäinen ainakaan siitä päättäen, että juuri tämä\nkirja sai jonkinmoisena laukaisijana toimien kirjallisten leirien\nvälisen sähkön purkautumaan.\n\nOtsakkeella _Huomattava novellikokoelma_ Wilkunan teoksesta kirjoitti\nhetimiten sen ilmestyttyä Uuteen Suomettareen (n:o 94) V.A.\nKoskenniemi, antaen sille suurta tunnustusta. Kertomukset ovat hänen\nmielestään \"iloinen yllätys jokaiselle kertomakirjallisuutemme\nystävälle\". Hän lausuu m.m.:\n\n\"Niiden persoonallinen sävy on niin vahva, kertomatapa niin\nalkuperäisen omintakeinen, että meillä ei voi olla epäilemistä siitä,\nettä meillä Kyösti Wilkunassa on kirjallinen kyky, jolta voi vielä\npaljon odottaa. Se joka lukee hänen kirjansa kannesta kanteen,\nhiljaisista, verkallensa korkeampiin äänilajiin kohoavista\nalkunovelleista viimeiseen tärisyttävän voimakkaaseen kertomukseen\nsaakka, saa kokoelmasta heti sen vaikutuksen, että näiden novellien\nobjektiivisella realismilla esitettyjen elämänkuvien takana liikkuvat\nvarmat, syvästi koetut tunnot. Wilkunan novellit eivät ole tuota hentoa\nlastu-lyriikkaa, joka ikäänkuin sulaa kielelle, jättämättä mitään\nvarmaa makua jälkeensä. Ne ovat jänteviä, suurissa ja voimakkaissa\npiirteissä esiin kehittyviä laatukuvia. Elämä on niissä ikäänkuin\npuserrettu kokoon, niin että sen perusjuonteet, ihmisen elämänkulkua\nohjaavat hyvät ja huonot kohtalonvoimat niissä esiintyvät katseellemme\npaljastettuina.\n\nJuuri noissa suurissa, varmalla kädellä hallituissa piirteissä on\nKyösti Wilkunan novellien taiteellinen voima. Tässä suhteessa\npoikkeavat ne tykkänään esim. Ahon lastu-tyylistä. Wilkuna ei ehkä voi\nseurata ihmissielua sen hienoimpiin haarautumiin siinä määrin kuin Aho\nsen voi tehdä, mutta hän sen sijaan varmemmin keksii ihmisessä suuret,\njohtavat perusjuonteet, joiden sisällä hän aiheitaan kehittelee. Siten\nsaavat hänen, tavallisesti elämän hiljaista tragiikkaa käsittelevät\nkertomuksensa -- kuten 'Kesken jäänyt' sekä 'Ulla' -- eräänlaisen\nkohtalonomaisen täystakeisuuden, joka aina on hyvän taiteen\ntunnusmerkki\".\n\nKoskenniemi huomauttaa kertomusten \"jäytävän alakuloisesta mielialasta,\njoka paikoin jähmettyy huutavaksi tuskaksi\", _Matleenan haloissa_ ja\n_Esirukouksessa_ ilmenevästä aitosuomalaisesta huumorin välähdyksestä,\nparin novellin pohjalla esiintyvästä uskonnollisesta mielensävystä, ja\nWilkunan ominaisuudesta Pohjanmaan lakeuksien kirjailijana. Hän\nasettaa taiteellisina saavutuksina korkeimmalle _Kesken jääneen_ ja\n_Ullan_, sanoen edellisestä m.m.: \"Useissa novellin realistisissa\nyksityispiirteissä sekä sommittelun hillityssä suppeudessa ilmenee\nkyky, joka oikeuttaa mielestäni asettamaan tämän novellin parhaimpien\nsuomalaisten kansanelämän kuvausten rinnalle\"; tämän hän ulottaa\nkoskemaan myös jälkimmäistä, sanoen sitä \"voimakkaalla realismilla\nhaahmoitelluksi kertomukseksi\" ja siteeraten sen loppukappaleen, \"koska\nmikään selonteko ei voisi antaa himmeintäkään kuvaa\" siitä. Mainittuaan\nkiittävästi muitakin kertomuksia -- m.m. _Lapissa_, \"jossa kaukaisen\nPohjolan jylhä luonto ja sen keskellä tapahtunut kaamea miestappo\nmuodostavat komean, värikkään taulun\", kirjoittaja lopettaa\nseuraavasti:\n\n\"Kyösti Wilkunan lausekeinolla on oma varma ja miehekäs ryhtinsä.\nSe eroaa mehevässä alkuperäisyydessään edukseen sekä siitä\nkuivakiskoisesta sanomalehti-tyylistä että siitä lyyrillisestä\nkukkaiskielestä, jotka meidän kirjallisuudessamme ovat niin yleisiä.\nTässä suhteessa on Wilkuna nähtävästi oppinut paljon Kiveltä. Muutamin\npaikoin, tosin harvassa, voisi osoittaa tuntuvampaakin Kiven\nvaikutusta, kuten esim. siv. 137, missä puhutaan 'kuuman sisun\nhohteesta'.\n\nTässä esikoisteoksessaan on Kyösti Wilkuna, kuten sanottu, kuvannut\netupäässä kotiseutunsa ihmisiä. Siten on hän ikäänkuin maksanut\nvelkansa synnyinseudulleen lahjoittamalla sille kirjan, jossa sen\nihmiset voivat tuntea omat ilonsa ja surunsa. Kirjailija on täten,\nlähtemällä lähimmästä ympäristöstään, mielestäni laskenut varman\nperustan tulevalle tuotannollensa, joka kaiketi kokemusten ja\nnäköalojen laajetessa on sulkeva piiriinsä yhäti suuremman alan. Kyösti\nWilkunan 'Novelleissa' on meillä nyt jo kirja, joka täysin määrin\nansaitsee mielenkiintomme\".\n\nTällainen, Wilkunalle siis erittäin edullinen, oli Koskenniemen\nlausunto. Se oli myös haaste ja uhma, sillä sanat hennosta\nlastulyriikasta, vertailu Ahon ja Wilkunan välillä ja moittiva\nhuomautus lyyrillisestä kukkaiskielestä eivät jätä epätietoiseksi, ketä\nvastaan Koskenniemi kirjoittaa. Ahoa vastaan tämän arvostelun ydin\nsuuntautuu, aivan samoin kuin Wilkunan _Runoista_ kirjoittaman\narvostelun ydin Leinoa vastaan.\n\nHansikkaan nosti maasta kynänsä kärkeen Leino, kirjoittaen Helsingin\nSanomissa (n:o 100) m.m. seuraavasti:\n\n\"Ne ovat pieniä, vaatimattomia kansanelämän kuvauksia, usein\nromanttisia aiheiltaan, mutta realistisia tekotavaltaan. Tyyli on\ntyyntä, tasaista, ilman pahempia kompastuksia; kieli hyvää ja\nkansanomaista. Palasia todellisuuden ja myös tekijän oman\nmielikuvituksen maailmasta, mutta tuskin nähtyinä minkään voimakkaan\ntemperamentin läpi. Peräkkäin luettuina vaikuttavat ne jonkun verran\nväsyttäviltä\".\n\nLeinon mielestä on _Matleenan halot_ paras ja _Ressulla_ on myös\n\"taiteellisia ansioita\". _Esirukouksessa_ häntä on kiinnostanut Kaisan\nolo kirkossa, mutta \"muuten ei tuo sairas mies eikä hänen kuolemansa\njaksa ylläpitää meidän mielenkiintoamme\". Leinon suhtautumista kirjaan\nkuvaa hyvin se, mitä hän sanoo _Ullasta_: \"Piika kulkee raskaana, suree\nviilariaan, joka hänet on jättänyt, synnyttää, salaa sikiönsä ja vaipuu\nyhdessä sen kanssa niiden romanttisten aaltojen helmaan, jotka\nmyrskyisenä yönä pauhaavat yksinäisen niemen ympäri\". Loppusanat ovat:\n\n\"Tekijän resepti on, kuten näkyy, yleensä varsin yksinkertainen. Hän\npanee alulle realistisen juonen, esittää henkilön taikka kaksi, nuijaa\nne kuoliaaksi eikä ole niinä miehinäkään. Epäilemättä on se paras ja\nmukavin tapa päästä heistä. Mutta jos mieli heidän herättää jotakin\nmielenkiintoa meissä, pitäisi heidän saada elää hiukan enemmän ja\nennättää edes joltakin erikoiselta puolelta todistaa meille omaa\nsisällistä olemustaan\".\n\nKysymyksessä on siis mielenkiintoinen tapaus: vastakkain ovat kahden\njohtavan suomalaisen puolueen päälehdet ja päärunoilijat. Kun tämä\nrintama sitten yhä laajenee molemmin puolin, Valvojan ja Ajan lausuessa\nteoksesta mielipiteensä, käy selville, että kysymyksessä on sekä kahden\ntaidekäsityksen että myös kahden maailmankatsomuksen yhteentörmäys.\n\nValvojan arvostelu (A.H. Bergholmin kirjoittama) liittyy Leinon\nsuuntaan, ollen yleensä vähäiseksi arvioiva, mutta vakava, vailla\nLeinon pilkkaa. Arvostelijan mielestä novellit \"... eivät tarjoa mitään\nvarsinaisesti uutta tai mieltäkiinnittävää. Aiheet ovat vanhat,\ntotutut, kansan elämästä, tuntuvatpa ne tässä vielä sangen\nyksitoikkoisilta ja mitättömiltä... Jos tekijä yleensä olisi osoittanut\nvähääkään suurempaa kekseliäisyyttä, mitä kertomusten ratkaisuun tulee,\nolisi jo paljon ollut voitettu. Nyt ne melkein järjestään loppuvat\nkuolemaan... Todellakaan hiukan vaihtelua tässä suhteessa ei olisi\nhaitannut. Tekijältä olisi kyllä vaadittu siinä tapauksessa vähän\nenemmän työtä ja sommittelukykyä, mutta olisihan tuloskin ollut\njonkunverran tyydyttävämpi... Psykologisessa suhteessa ehkä paras --\nkokoelman kaikki kertomukset ovat pieniä sielullisia tutkimuksia -- on\nEsirukous... Kokoelman viimeiset kertomukset ovat heikommat ja olisivat\nmielellään voineet jäädä pois.\n\nTekijä liikkuu melkein yksinomaan kansan köyhimpien ahtaassa piirissä.\nSe on, kuten sanottu, jo sangen kulunut aiheala, eikä tekijä ole siitä\nvoinut mitään erikoisempaa saada esille. Laajempi ja monipuolisempi\nnäköpiiri ei haittaisi\".\n\nKoskenniemen rohkeasti avaama tie uhkasi näin kasvaa umpeen. Vaikka\nLeinon arvostelu olikin ylimielinen ja harhaanjohtava, osoittaen, ettei\nhän ollut välittänyt tai jaksanut tunkeutua tajuamaan sitä taidetta,\njota Wilkunan kertomuksissa on, se vaikutti silti vahingoittavasti,\nvarsinkin sitten, kun arvovaltaisen Valvojan lausunto ilmestyi sitä\ntukemaan. Se oli lisäksi syvimmältä tarkoitukseltaan isällisen\nivallinen pääntaputus koko sille ryhmälle, joka piti Wilkunankin kirjaa\njonkinmoisena taidekäsityksensä julistuksena, eikä siis näin ollen\nsaanut jäädä vastauksetta. Tämän kirjoitti Eino Kalima ja julkaistiin\nse Ajassa uhmaavalla nimellä _Tämän vuoden huomattavin kaunokirjallinen\nuutuus_. Kirjoitus on laaja -- lähes 9 sivua -- ja aikansa kirjallisten\nmielipiteiden ja pyrkimysten heijastajana huomattava.\n\nSilloinen kirjallinen elämämme ei ole kirjoittajan mielestä\nkadehdittava ja kirjailijalta vaaditaan niissä oloissa suurta rakkautta\ntaiteeseensa, jotta hän jaksaisi pysyä sille uskollisena. Suomalaisissa\nkirjailijoissa tämä rakkaus on verrattain sitkeä, \"joskin hieman\nsulkeutunut ja sentimentaalinen\". Se ei ole päässyt suuntautumaan\n\"itse levottomana väreilevään elämään\", koska se on ollut\n\"yksin, ilman innostavaa kannustusta ja ohjausta\", s.o. ilman\nkirjallisuusarvostelijoita, kriitikoita. Näitä ei meillä ole, sillä\ntällä nimellä ei voida tarkoittaa \"enemmän tai vähemmän kevyeksi\narvattavaa laumaa sanoma- ja aikakauslehtiresensenttejä\". Näitä \"oman\narvonsa tuntevia kaunosieluja on siunautunut kylläkin riittämään asti\nköyhälle maallemme\".\n\nSanalla \"kaunosielu\" kirjoittaja on päässyt ampumamatkan päähän\nLeinosta ja kohdistaa nyt sanansa häntä vastaan: \"Estetismiinsä\nkietoutunut kaunosielu... on olemassa omaa itseään varten ja ainoa\nhänen arvoisensa maailma on hänen kirjallinen tuttavapiirinsä, jossa\nhänellä on taiteilijasielun, yli-ihmisen ja usein kirjailijankin maine\n(vähät siitä, onko hän koskaan luonut ainoatakaan taiteellista\ntuotetta). Tällaisten kaunosielujen käsissä... on nuoren, eteenpäin\npyrkivän kirjallisuutemme arvostelu. Sen itsenäisyys on useimmissa\ntapauksissa sangen läpikuultava: arvostelijajoukon mielialan määräävät\ntavallisesti pääkaupungin lehtien (useimmiten jonkun auktoriteetiksi\nkatsotun runoilijan) alustavat lausunnot ilmestyneestä kirjasta ja --\nkuten tänä puolue-elämän silpomana aikana sopii! -- kukin arvostelija\nseuraa oman puolueensa pää-äänenkannattajaa. Tämä on sekä viheliäistä\nettä naurettavaa, mutta valitettavasti syvästi totta. Ken ei usko, se\nvoi itse ottaa asiasta selvän! Vain muutamat kirjailijat ovat\nonnistuneet pääsemään tuon jaoituksen ulkopuolelle\".\n\nPalaten \"kaunosielujen\" harjoittamaan kritiikkiin kirjoittaja jatkaa:\n\"Elämälle on tämä kritiikki -- kuten kaunosielujen koko sielunelämä --\nmahdollisimman vieras ja sen elämäntuntemus hyvin ahdas. Sentähden\nsattuu, ettei se aina erota luonnonkukkaa tekokukasta, vaan hylkää\nedellisen ja valitsee jälkimäisen... Elämän läheisyys on käsittääkseni\nse vaatimus, jonka meidän päiviemme valpas, voimakkaasti sykkivä elämä\nasettaa kirjailijoilleen, jotta niiden taide saisi voimaa ja\nkantavuutta. Tämän vaatimuksen pahin vastustaja on juuri...\nkaunokirjallinen 'estetismi' l. kaunosieluisuus... Korkeaksi kuvitellun\nmaailmankatsomuksensa mukaan, joka oikeastaan on noin ahdasta, joskin\nhienostettua poroporvarisuutta, pitää se todellisen elämän kuvausta\nyksitoikkoisena ja mitättömänä, todellisuuden vaistoa --\nkekseliäisyyden puutteena, luonnollista korutonta yksinkertaisuutta\nalhaisena epätaiteellisuutena...\"\n\nViimeinen lause on erikoisesti kohdistettu Leinon arvostelua vastaan.\nNämä mietteensä Kalima sanoo lausuneensa julki siksi, \"että Kyösti\nWilkunan esikoisteos erikoisen tuntuvasti on saanut kokea\nriippuvaisuuden niistä voimista, joista ylempänä koetin antaa kuvan\".\n\n\"Kirjallisen elämämme tuntijan... ei ollut vaikea arvata että niin\nkävisi -- siksi vierasta on tämän uuden kirjailijamme taide sille\nkeimailevalle tekotaiteelle, jota meillä varsin yleisesti on totuttu\npitämään ainoana oikeana\".\n\n\"Kuvaavaa kirjalliselle elämällemme on, että se ylimielisyydessään\ntyperä ja ikäänkuin tahallisen pintapuolinen arvostelu, jolla tätä\nharvinaista esikoisteosta on tervehditty yhdessä huomattavimmista\nsanomalehdistämme -- ja sen jälkeen (= mukaan) myös yhdessä\nhuomattavimmista aikakauslehdistämme, on päässyt menemään ilman\nminkäänlaista julkista vastalausetta yleisön puolelta, huolimatta\nsiitä, että sen räikeä oikeudettomuus varsin yleisesti huomattiin\nkirjallisuutemme harrastajain kesken...\"\n\n\"Jokainen, jolla on hiukankin kirjallisen taiteen ymmärtämystä ja\ntuntemusta, huomaa kohta tutustuessaan näihin 'Novelleihin', ettei hän\nole tekemisissä minkään tavallisen, vaatimattoman kirjailijanalun\nkanssa, vaan kypsyneen taiteilijahengen, jolla on oma sanansa\nsanottavana suomalaisessa kirjallisuudessa. Siitä sanasta tiedämme jo,\nettä se on syvästi vakava ja harras, se värisee elämän syvää tuntoa ja\nsovituksen ikävää ja sen värinässä on vilpittömyyden voima...\"\n\nTämän jälkeen Kalima käy _Novellien_ yksityiskohtaiseen tarkasteluun,\njoka tässä sivuutettakoon; kokoelman paras kertomus on hänen mielestään\n_Esirukous_. Wilkunan taiteilijaluonteessa hän sanoo olevan \"juuri\nniitä ominaisuuksia, joita nykyaikainen Suomi kaipaa kirjailijoiltaan:\nherkkä todellisuuden vaisto, syvä sosiaalinen tunne ja vakava\ntaidekäsitys\".\n\nEino Leino oli näihin aikoihin suuren tuotteliaisuutensa ja ahkeran\narvostelijatoimintansa vuoksi johtava kirjailija, joka yleisessä\ntietoisuudessa ikäänkuin antoi leiman päivän taidekäsitykselle.\nOttaen huomioon sen, että hänen ensimmäiset proosateoksensa --\nroutavuosiromaanit ja _Nuori nainen_ -- sattuvat näihin aikoihin, ja\nettä hänen tästä tuotannostaan puuttuu elämän todellisen ymmärtämisen\nkasvattama edesvastuuntunne, täytyy sanoa, että hänen edustamansa\ntaidekäsitys oli pinnallinen ja kevyt. Se oli maalauksellista\nleikittelyä väreillä, tunnelmilla, paradoksaalisilla älykipinöillä,\npäiväkorennon tanssia auringossa, vailla sitä syvempää, avartunutta\nhengen näkemystä, joka vasta antaa runoudelle sisällyksen. Taide kyllä\ntarvitsee näitäkin aseita, mutta se ei kohoa niillä korkealle, sinne,\njossa elämän ja iäisyyden väkevät tuomiovoimat rakentavat jylhät\nholvikaarensa. Sensijaan se taidekäsitys, jota Koskenniemi ja Wilkuna\nedustivat ja puolustivat, oli vakavan ja edesvastuullisen\nelämänläheisyyden läpitunkema, suorastaan askeettinen turhuuden\ntorjumisessa, fanaattinen tuijotuksessaan kohtalon kivikasvoihin ja\nalistumisessaan elämän välttämättömyyteen, kristillinen, silloin kuin\nLeinon edustama käsitys oli pakanallinen. Se vastakohtaisuus, joka oli\nhenkiselläkin alalla ollut vanha- ja nuorsuomalaisen puolueen välillä\n-- edellinen jäykästi puolustaen totuttuja ja perittyjä, tarpeellisiksi\nymmärtämiään henkisiä, m.m. kristillisiä arvoja, jälkimmäinen\nhelposti omaksuen kaiken uuden, mikä vain näytti kuuluvan\n\"vapaamielisyyden\" puitteisiin -- oli vähitellen syöpynyt kummankin\npuolen taidekäsitykseenkin, ja tuli nyt ilmoille, vaikka oma aika ei\nsitä ehkä täysin huomannutkaan, m.m. yllä selostetussa kirjallisessa\nottelussa, Lienee vaikea kieltää, etteikö Koskenniemen, Wilkunan,\nKaliman, koko Ajan nuoren ryhmän taidekäsitys ollut eheämpi,\ntäsmällisempi ja korkeampi kuin se, jota edusti näihin aikoihin\nesim. Eino Leino, ja jossa kuvastuu jo aikansa eläneen\ntaidenuorsuomalaisuuden luonnollinen hajaantuminen ja rappeutuminen.\n\n\n8\n\nSiitä, miten Wilkuna suhtautui esikoisteoksestaan saamiinsa\narvosteluihin, ei ole säilynyt muistoa. Nehän olivat enimmäkseen\nkiittäviä, jopa joskus aivan loistaviakin, kuten esim. Koskenniemen ja\nKaliman kirjoittamat. Leinon arvostelun tuottama kipu ei voinut olla\npitkällinen, sillä arvostelun pintapuolisuus ja heikkous oli aivan\nilmeinen. Leikillisesti Koskenniemi häntä lohdutti (kirjeessään heinäk.\n17 p, 1907): \"Muutenhan sinulla on kaikkia typeriä arvosteluja vastaan\nvarma vastamyrkky: se, etteivät maalaiset ymmärrä kaviaaria\".\nWilkuna sai yleensä koko kirjailijatoimintansa aikana nauttia\nsanomalehtiarvostelijain suopeudesta, tottuen \"hyviin arvosteluihin\"\nniin liiaksi, ettei voinut juuri sietää moitetta. Varsinkin\nsilloin, kun arvostelija hänen mielestään osoitti kylmyyttä ja\nymmärtämättömyyttä, puhuen ehkä keveästi siitä, mikä Wilkunalle oli\nverisintä totta, hän kärsi tavattomasti, joskus heittäytyen pitkäkseen\nja voihkien tuskasta.[53]\n\nJoka tapauksessa Wilkuna oli saanut teoksestaan toivorikkaan käsityksen\nja odotti siitä valtion palkintoa. Huhtik. 10 p. 1908 hän kirjoitti\nAugustille: \"Minulle uskoteltiin varmalta taholta, että saisin valtion\npalkinnon novelleistani. Palkinnot, kuten sanomalehdistä tietänette,\njaettiin viime kuun lopulla, mutta minä en saanutkaan. Ainoastaan kaksi\nkomitean kuudesta jäsenestä oli puolustanut minulle palkintoa\". Asia\noli seuraavasti:\n\nPalkintolautakunnan jäsenistä Jalmari Hahl lausui: \"Olen ollut kahden\nvaiheilla, kummanko asettaisin etusijaan, Kyösti Wilkunan _Novellit_,\nvai Aino Kailaan kertomuksen _Ants Raudjalg_. Katson sentään Aino\nKailaan teosta taiteellisesti kypsyneemmäksi, vaikka myönnän Wilkunan\nnovelleilla olevan ansioita...\" Arvi Grotenfelt lausui: \"Wilkunan\n_Novellit_ sisältävät myöskin erittäin ansiokkaita pikkukuvauksia.\nOlisin mielelläni ehdottanut niille palkinnon, jos olisi ollut enemmän\nvaroja käytettävänä\". Yrjö Hirn: \"Valitan sitäpaitsi käytettävänä\nolevan summan vähyyttä, joka ei salli minkäänlaista palkintoa hra\nKyösti Wilkunalle hänen teoksestaan _Novelleja_\". Vald. Ruin:\n\"Suomenkielisistä kirjailijoista oli hän sitä mieltä, että Aino Kallas,\nEino Leino ja Hj. Nortamo olisi etusijassa otettava huomioon palkintoja\njaettaessa, jolloin jäljelle jääpä 500 markkaa erittäin hyvin\nsoveltuisi palkinnoksi Kyösti Wilkunan novellikokoelmasta\". Palkintoja\nsaivat suomenkielisistä: Aino Kallas: Ants Raudjalg (1250:--), Eino\nLeino: Naamioita II ja Jaana Rönty (1250:--), ja Hj. Nortamo: Mnää,\nTasala Wilkk ja Hakkri Iiro (1000:--).[54]\n\nNämä lausunnot sisältävät Wilkunalle hyvin suurta tunnustusta --\nsaattaisipa ehkä väittää niiden merkitsevän sen tosiseikan myöntämistä,\nettä yksi palkinnoista olisi sittenkin ollut annettava Wilkunalle.\n\nNyt, yli kahden vuosikymmenen kuluttua, on hyvin mielenkiintoista,\nmelkeinpä jännittävää, uudelleen tutustua palkinnonsaaneisiin teoksiin.\nElävään, vielä tänäänkin tuoreeseen kirjallisuuteen niistä kuuluu vain\nNortamon teos. Toiset ovat ääniä menneisyydestä, jonka silmiltämme\npeittää uskomattomien, käsittämättömän suurten tapausten esirippu.\n_Ants Raudjalg_ on kuitenkin hartaasti ja omantunnontarkasti\ntaiteellinen teos, miellyttävä oikeaan osuvassa, tarkoin harkitussa\ntodellisuuskuvauksessaan, hillitty ja hoidettu, joka kohdassa kirein\nohjaksin kirjoitettu. Sen korkein saavutus on Antsin kotielämän kuvaus\nja sen onnistunein henkilö Antsin isä -- ei Ants itse. Tuntuu siltä\nkuin täytyisi vanhan opettajan ja hänen hiljaisen, uhrautuvan, mutta\nsitkeän elämänsä kajastaa nykypäivien virolaisille kallisarvoisena,\npyhimyshohtoisena kuvana sumeasta menneisyydestä. Ei ole\nepäilemistäkään, etteikö tämä teos täysin ansainnut palkintoa.\n\nEino Leinon _Naamioita_ ja _Jaana Rönty_ -- ne ovat kuin menneen syksyn\nlehtiä, jotka sattumalta paljastuvat lumen alta, herättäen sarjan\nsurumielisiä, omituisen kaihoisia mielikuvia. Niiden kellastuneet\nlaidat, ja haalistuneet, miellyttävän vanhanaikaisesti koruttomat\nkannet henkivät historiaa ajankohdalta, jolloin ei osattu unelmoidakaan\nnykyisestä Suomesta.\n\n_Naamioiden_ alkuna on kolmen henkilön vuoropuhelu, rytmillisen,\nrunollisen näyttämökielen harjoitelma, värisoinnuin ja tunneaalloin\ntyylitelty _Melankolia_. Oma aikansa sitä tuskin ymmärsi, sillä sen\najatus on hämärähkö. Kuluneet vuodet eivät ole sen hämäryyttä\nkirkastaneet, mutta tämähän ei ole enää vika: uusin aikahan on\nopettanut, että hämäryys ja ongelmallisuus päinvastoin on ansio. Tämä\npieni näytelmänmuotoinen runo osoittaa, että Eino Leino oli monen muun\nominaisuuden ohella myös maamme ensimmäinen \"pirandellisti\", esiintyen\ntällä suositulla alalla aikaisemmin kuin itse tuon \"ismin\" varsinainen\nluoja ja mestari. _Melankoliassa_ piilee jotakin haurasta ja herkkää\ntunnelmakauneutta -- mitä, on vaikea lähemmin määritellä.\n\n_Lallissa_ saattaa huomata kahden mielikuvan, yli-ihmisen ja\nkorpisuomalaisuuden, yhtymisen, jälkimmäisellä tarkoitettuna sitä\nväitettyä aitosuomalaista piirrettä, että kuta kauemmaksi korpeen,\nerilleen muista ihmisistä, pääsemme, sitä onnellisempia olemme.\nTällainen on ainakin Leinon Lalli, joka surmaa piispan pääasiassa\nsiksi, että tämä häiritsi hänen elämäänsä ja rauhaansa. Hän on aluksi\njylhä, mieleenpainuva, suuripiirteinen yksin uneksija, nousten\ntitaanina jumalienkin olemassaoloa vastaan, mutta menettää vähitellen\nnäitä yli-ihmisen ominaisuuksia, kunnes pilaa lopussa oman tekemänsä\nvaikutuksen. _Lallin_ vikojen luettelo on helposti tehty ja pitkä, sen\nansioiden luettelo on vaikeasti kokoon haalittava ja lyhyt. Koko ajan\nsaattaa huomata, kuinka runoilija turhaan koettaa pitää vankinansa sitä\nkauneusnäkyä, joka kerran välähti hurmaten hänet ja saaden hänet\nryhtymään _Lallin_ luomiseen.\n\nJa lopuksi _Niniven lapset_. Sitä luodessaan on runoilija itse\nollut työnsä pahin vihollinen, tehdessään tarkoituksellisesti,\nylimielisyytensä ajamana, Jonasta naurettavan ja säälittävän henkilön.\nKaikki hänen pyrkimyksensä tyylittelyyn näyttämössä, vuorosanoissa ja\nbalettirunoissa ovat usein sattuvasta onnistumisesta huolimatta\ntuomitut raukeamaan tyhjiin tämän perusvirheen vuoksi. Vakaviksi\ntarkoitetuissa taideteoksissa ei ylipäänsä ole mahdollista esittää\nnaurettavina henkilöitä, joille kirjallinen tahi muu traditio on\nantanut pyhän tehtävän.\n\nSitten _Jaana Rönty_. Sen lukeminen nyt, punakapinan jälkeen, on omiaan\nhämmästyttämään. Säälimättä ja totuuden mukaisesti Leino jo silloin\npaljasti sen puolen suomalaiskansallisesta psyykestä, joka sittemmin\npunakapinassa puhkesi täydelleen esiin. _Jaana Rönnyn_ ilmestyessä\nhäntä ei ymmärretty eikä hänen kirjaansa pidetty oikeaan osuneena,\nmutta sen jälkeen saadut kokemukset ovat opettaneet myöntämään, että\nLeino todellakin piti silloin sormea valtimolla. Hänen aiheensa on\nerinomainen, niin pätevä ja keskeiseen elinhermoomme kuuluva, että se\nvaikuttaa huonosta käsittelystä ja tulkinnasta huolimattakin. Tämä\nviimemainittu, jonka tehtävänä luonnollisesti oli raivata suuren aiheen\ntieltä pois kaikki, mikä olisi estänyt sitä täydelleen ja joka kohdalta\nlukijalle näkymästä, on kovin kapeata ja köyhää. Leino oli silloin\npoliittisen pakinatyylin lumoissa, mikä esti hänet kohoamasta juuri\ntällaisessa yhteiskunnallis-poliittisessa romaanissa tarpeelliseen,\nperinpohjaiseen ja aikaa vievään, tyynesti ja kirkkaasti näkevään\nulkokohtaiseen eepillisyyteen. Hänellä oli sellaiseen liian kiire ja\nhän oli syvempään objektiivisuuteen päästäkseen liian subjektiivinen.\nEräänlainen asiallisen harkinnan hataruus on kirjassa myös\nhuomattavissa. Ylimielinen, subjektiivinen sutkaussävy on sille hyvin\nominaista. Näin ollen onkin selvää, ettei lopputulos voinut olla\ntaiteellisesti ehyt eikä pätevä; kirja pelastuu jossain määrin vain\naiheen, ei kirjoittajan voiman avulla.\n\nLeinon teoksia ei silti olisi tarvinnut jättää ilman palkintoa, kunhan\nsellainen olisi järjestetty myös Wilkunalle. Tällöin olisi todella\ntullut palkituksi sen hetken paras kirjallinen taide. Eino Leinon\nnimellä ja maineella oli itsetiedottomasti vaikuttavaa voimaa, jota\ntaas ei ollut tuntemattomalla Kyösti Wilkunalla ja hänen hiljaisella,\nmaailman vähäväkisten murheita objektiivisesti kuvailevalla,\nmiehekkäästi liikutusta hilliten kirjoitetulla kirjallaan.\n\nKun Koskenniemi sai edellisenä vuonna _Runoistaan_ 1000 markan\npalkinnon ja hymähdellen moitiskeli summaa pieneksi, lohdutti häntä\nWilkuna tyynesti ja järkevästi: \"Ei se nyt sentään niin pieni ole, kun\najatellaan asiaa tarkemmin. Ota huomioon, että sillä saa nykyisten\nhintojen mukaan kokonaista neljäsataa puolikasta punssia, mikä ei\nsuinkaan ole niinkään vähäinen määrä\".[55] Omalle kohdalleen hän ei\nsiis päässyt arvioimaan valtion palkintoa edes tältä, runoilijain\nelämässä usein tärkeäksi tulleelta näkökannalta.\n\nToisaalta tullut tunnustus lohdutti joskus kirjailijaa. Maaliskuun\nalkupuolella 1908 hän käveli pitkin Helsingin katuja rahahuolissa, kun\nvastaan tuleva Koskenniemi pisti hänen käteensä 200 mk, \"jotka eräs\npohatta oli hänen kauttaan minulle jättänyt sekä käskenyt pyytää\nanteeksi, ettei hän sillä kertaa voinut enempää antaa. Lahjoittajan\nnimeä en ole ollenkaan saanut tietää, mutta itsekseni olen arvaillut,\nettä se mahdollisesti olisi entinen senaattori, vapaaherra Sebastian\nGripenberg, sillä hän oli syksyllä sanonut... että hän haluaisi\npuristaa sen miehen kättä, sillä sen novellit ovat 'tuottaneet hänelle\nniin paljon elämää'\".[56]\n\n\n\n\nVIII\n\nARKITYÖTÄ ENSI TEOKSEN JÄLKEEN\n\n\n\n1\n\nWilkunan esikoisteoksen tarkastelu on vienyt sen ilmestymishetkellä\nvallinneen kirjallisen tilanteen laajahkoon kuvailuun, ehkä liiankin\nlaajaan niiden mielestä, jotka mahdollisesti käsittävät Wilkunan pienen\nkertomuskokoelman merkityksen ja nämä yleensä perin hienot ja vaikeasti\narvioitavissa olevat asiat toisin kuin tämän kirjoittaja. Koetettakoon\ntämän varalta korjata asiaa palaamalla taas vaihteeksi kirjailijan\nkotiin, katsomaan, mitä hän teki ja haaveili sen jälkeen, kun hänen\nkertomussikermänsä oli pyrähtänyt ilmoille.\n\nTilan raivaamiseksi muille asioille kerrottakoon ensin, kuinka August\notti vastaan Kyöstin kirjan ja kirjailijamaineen. Mehevään tapaansa hän\nkirjoitti toukok. 4 p. 1907:\n\n\"Eivätköhän nämä maailmallisen ihailun ilmaukset häiritse sinun\nhengellistä edistystäsi? Ainakin ne jossain määrin tulevat tuottamaan\nkiusausta alkamallesi jumaluusopin harjoitukselle. Toivoisin, että sinä\nkestäisit vastaan ja myöten menoa. Moni on sortunut, kun ei ole\nkestänyt kiitoksen eikä moitteen painoa. Polvet ovat alkaneet horjua,\nkun on saanut osakseen jonkinmoista ihailua. Ja pian on koko elämän\nsuuntaa päässyt määräämään ei totuudenrakkaus, ei tosi yhteishyvä, vaan\nkaikeksi kaikessa muuttunut oman kunnian pystyttäminen. Sen eteen\nuhrataan aika, rauha, terveys, oma ja toisten mukavuus, ja vielä\nhuippujen pää, totuus. Sen eteen täytyy pitää oppineita puheita, ei sen\ntähden, että muut oppisivat, vaan sen tähden, että minun oppini\nnähtäisiin\".\n\nTämän saarnatyylinsä August uskollisesti säilyttää silloinkin, kun\ntekstinä ovat varsin maalliset asiat. Heinäkuun 26 p. hän kirjoitti\nm.m.:\n\n\"Terveisiä siis vain meiltä. Minäkin olen ruvennut jo sairaudestani\ntoipumaan. Olut ja konjakki ovat näyttäneet tässä vahvaa puoltaan\".\nPuhuttuaan sitten sosialismin leviämisestä maalaistyöväestönkin\nkeskuuteen hän jatkaa: \"Onko tämä nyt sitä ihanaa veljesaikaa, jota\nsinäkin ennen välistä niin vihoihin asti puolsit? Ja sanoit minua\nymmärtämättömäksi tolloksi, joka muka oman ahtaan näkökantani mukaan\nkaikki tuomitsen. Joko ovat silmäsi auenneet näkemään, mitä etua on\nitsekkyydestä ja jumalattomuudesta? Miten paljon paremmin nyt ovat\nasiat kuin isäimme aikana? Onhan nyt sitä kiitettyä valoa kansassa,\nniin että pitäisipä sen nyt jo pohjata. Pitäisihän nyt jo alkaa näkyä\nhyviä hedelmiä. Mutta missä ne ovat? Asiain tila on vain sillä\nkannalla, että jos ne vain siitä vielä kärjistyvät, niin ei moni mies\nhevosella aja\".\n\nNämä olivat entiselle radikaalille ja sosialistille hiukan kärjekkäitä\nkysymyksiä, mutta Kyösti sieti ne hyvin, tunnustaen Augustilla olevan\nsyytä niihin. Tosiasia oli, että tämä entinen nuorsuomalainen ja\nsosialisti sekä nykyinen vanhasuomalainen oli jo nopeasti irtautumassa\nsiitäkin kiihkosta, jolla hän oli heittäytynyt ensimmäiseen\nvaalitaisteluun. Sekä Koskenniemi että hän älysivät hyvin pian, kuinka\nepäedullista heille oli se, että vanhasuomalaiset sanomalehdet\nriemuiten leimasivat heidät oman katraansa poltinraudalla; he\ntunnustivat väriä vain politiikassa, mutta eivät suinkaan taiteessaan,\njoka oli mahdollisimman kaukana politiikasta ja puolueasioista. Huhtik.\n10 p. 1908 Wilkuna kirjoitti August-veljelleen m.m.: \"Siellä kai\nalkanee vaalikiihoitus olla jo hyvässä käynnissä. Minä puolestani en\nsekaannu enää ollenkaan politiikkaan, sillä se on alkanut minua\ninhottaa. Äänestämässä kuitenkin ehkä käyn jotakin suomalaisen puolueen\nlistaa...\" Veljet puuhasivat häntä ehdokkaaksi Oulun 1. et. v.-piiristä\nvanhasuomalaisen puolueen listoille, siinä onnistumatta.\n\nLuonnollisesti August sangen pian ymmärsi, ettei mies, joka rakenteli\nkertomuskokoelmia ja kirjoitteli yhtenään sanomalehtiin, voinut\nerikoisemmin edistyä papintutkintoa tarkoittavissa luvuissa. Hän\nvaikeni kuitenkin asiasta koko vuoden 1907, kajoten siihen vasta 1908,\njolloin hän maalisk. 2 p. kirjoitti melkeinpä pateettisesti:\n\n\"Ah, rakas veli, etkö sinä jo rupea kerran papiksi! Näethän sinä,\nkuinka suuri puute nyt on oikeista Jumalan papeista. Isänmaamme onni ja\nmenestys riippuvat aivan siitä, kuinka saataisiin uskollisia saarnaajia\nHerran seurakuntaan\". Ja jouluk. 25 p. (1908) hän taas kirjoitti:\n\"Tulevaisuutesi suhteen olen joutunut yhä välinpitämättömämmäksi ja\nkylmemmäksi, koska kaikkien ponnistusten, toiveiden, uhrausten ja\nrukousten tulos on, että yksi jumalatonta maailmaa palveleva kirjailija\non saatu lisää. Tämä on sitäkin raskaampaa kärsiä, kun tietää, miten\nsuuri puute nyt on kirkon piirissä sanan palvelijoista... Taiteilijain\nmielikuvillako nyt aiotaan ruokkia onnetonta, rikkinäistä kansaa? Suuri\nsynti on jo se voimien tuhlaus, mikä käytetään sanomalehtien ja kirjain\nkirjoittamiseen. Mutta vielä suurempi synti on, että kallis armonaika\nkäytetään niiden lukemiseen. Tietysti se henki, mikä niissä on, tulee\nhallitsevaksi hengeksi sekä yksilöille että koko kansalle. Ja mikä\nhenki niissä on, sen sinä itse kyllä tiedät\".\n\nEdelliseen kirjeeseen, jossa August saarnasi pitkälti ja voimallisesti,\nKyösti vastasi huhtik. 10 p. (1908) m.m.:\n\n\"... on aivan turhaa vaivaa sellaisia pitkiä ja hätäileviä neuvoja ja\npyyntöjä minulle kirjoittaa, sillä enhän minä ole ikinä elämässäni\nvähimmässäkään määrin korvaani kallistanut olipa sitten vaikka itse\nylienkelin neuvoille. Ainoa, jonka ohjausta minä seuraan, on Jumala.\nTämä kuuluu ehkä hyvin kummalliselta, mutta niin se kumminkin on.\nTarkastellessani tähänastista elämääni liittyy siinä tapaus toiseensa\nsiksi ihmeellisellä tavalla, etten voi muuta uskoa kuin että Jumala sen\nradan on sormellaan vetänyt ja että elämäni on kulkenut tähän saakka\nniinkuin sen on pitänytkin. Ja samoin tunnen sen eteenkinpäin kulkevan\njuuri sitä suuntaa kohti, jonka Jumala on minulle määrännyt. Vai eikö\nsinulla ole sen vertaa luottamusta Jumalan johdatukseen, että pysyisit\nvaiti ja tyynenä sekä odottaisit ja katsoisit, mimmoisena työkapineena\nhän Suomen kansaa kasvattaessaan minua käyttää? Jo sangen varhaisesta\nminua ovat omaisten ja parhaimpainkin ystävien neuvot suorastaan\nrasittaneet, sillä sisässäni olen aina itsekin tuntenut, mitä minun\nkulloinkin on tehtävä, ja juuri tuo sisäisen ohjeen noudattaminen on\naina osoittautunut oikeaksi\".\n\n\n2\n\nKatajanokalta Wilkuna muutti huhtik. 1 p. 1907 Malminkadun 28:aan,\njosta vuokrasi huoneen ja keittiön. Siinä hän sitten asui vaimoineen ja\nkaksoisineen sen kevään ja kesän, ilman vakinaista tointa, eläen vain\nkirjoitustyöllä. Keittiöstä \"oli särmillä erotettu yksi osa\nmakuuhuoneeksi... Rouva hoiti itse heidän pienen taloutensa ja kaksi\nlastaan, sillä ne pienet tulot, joita herra Saarela hankki\nkäännöstöillä ja sanomalehtiin kirjoittamalla, eivät sallineet heidän\npitää palvelustyttöä\". Näin kuvaa asemaansa Wilkuna itse kertomuksessa\n_Naapurien kesken (Yksin elämässä)_, joka ilmeisesti on tarkka\ntodellisuuden kuva heidän elämästään juuri tässä asunnossa. Sama\nkertomus selittää myös, miten he kestivät alituisen puutteen: \"Eikö\nsillä sentään ole hyvätkin puolensa tuolla köyhyydellä?\" kysyy Saarela\nleikillisesti vaimoltaan, palattuaan rahan hankintaretkeltä ja tuotuaan\nmukanaan ruokaa, josta oli ollut kipeä puute, ja jatkaa: \"Syntyy\nsellainen katkelma kuin meillä juuri oli, on hermostunut ja\nahdistuksissaan ja sitte kun siitä pääsee... ja ainahan siitä pääsee,\ntietysti, niin hei vaan, elämä tuntuu paljon keveämmältä kuin koskaan\nja ruokakin maistuu paremmalta, kun on pikku paastolla valmistunut sitä\nvastaanottamaan\". Se, joka on itse ollut äärimmäisen köyhä, ymmärtää\ntämän hyvin: puutteen äkillinen loppuminen avun tullessa aiheuttaa ilon\ntunteen, joka on syvempi ja eheämpi kuin rikkailla parhaassa\nensi-illassa.\n\nMutta puute piteli puoliaan ja elämä kävi muutenkin tukalaksi tässä\nympäristössä, kuten yllä mainittu kertomus edelleen osoittaa. Halvemman\nasunnon toivossa ja päästäkseen edes hiukan kauemmaksi pääkaupungin\nmonista houkutuksista, Wilkuna muutti syysk. puolivälissä Oulunkylään,\nerään Mäkelän huvilaan, vuokraten sen yläkerrasta 30 mkn maksusta\nkuukaudessa keittiön ja kaksi kamaria; Helsingissä hänen vuokransa oli\nollut 50 mk kuukaudessa. Kirjeessään Augustille lokak. 3 p:ltä (1907)\nhän kertoo m.m.: \"Kamaristani vie lasiovi pienelle parvekkeelle, josta,\nsamoin kuin suorastaan tästä pöytäni äärestä tuon lasisen oven läpi on\njalo näköala. Suoraan eteenpäin katsoen kohoaa tiheän, kuusia, koivuja,\nsaarnia, pihlajia ja pähkinäpuita kasvavan metsikön takaa, vain\npyssynkantama tästä, jossa istun, jylhä kallio, jonka rinteillä kasvaa\ntuuheita koivuja ja jonka äkkijyrkkää juurta kiertää Vantaanjoki,\nmuodostaen juuri tuohon kohdalle kauniin metsärantaisen lammen, jonka\nvesi koivunoksien läpi tähän silmiini kimaltelee\". Talvipakkaset\nkuitenkin arveluttavasti häiritsivät tätä idyllistä tunnelmaa, sillä\nhuoneet olivat hyvin kylmät: 12 astetta korkeampaa lämpöä ei niihin\npakkasella voinut saada. Kesäk. 1 p:stä 1909 Wilkuna vuokrasi\n\"Tuomiston\" huvilan, jonka omisti eräs Huttunen, saaden nyt\nkäytettäväkseen kolme huonetta ja keittiön. Nämä hän vähitellen kalusti\nmelko viihtyisiksi, varsinkin tietysti oman huoneensa ja vierashuoneen,\nsillä hänellä oli taito luoda vaatimattomillakin esineillä sopusointua\nympäristöönsä. Vuokraa hänellä oli kolmelta ensimmäiseltä kuukaudelta\n60 ja sitten 55 mk. kuukaudessa. Tässä hän asui sitten aina kesäkuuhun\n1912 saakka, jolloin muutti omaan huvilaansa Kirkkonummen Jorvakseen.\n\nOulunkylässä vietetyt vuodet olivat yleensä onnellisimpia Wilkunan\nelämässä. Hänen perheensä oli vielä pienehkö ja heidän elämäntapansa\nperin vaatimattomat, joten vähäisetkin tulot jotenkuten riittivät.\nNiiden kirjailijatyöstä johtuva satunnaisuus kuitenkin aiheutti\nhankaluuksia. Lokak. 10 p. 1907 maisteri Jäntti ilmoitti Wilkunalle,\nettä Werner Söderström O.Y. oli myöntänyt hänelle 1000 mk.\n\"suunnitellun teoksenne valmistamiseksi. Kuten olemme kuulleet, olette\najatellut sekä romaania että novellikokoelmaa. Meistä tuntuu edellinen\nhanke arvokkaammalta. Tarjoudumme suorittamaan puolet yllämainitusta\nsummasta tämän kuun ja toiset puolet joulukuun lopussa\". Toisen\n1000-markkasen Wilkuna sai palkinnoksi Suom. Kirj. Seuralta 1908.\n_Novellien_ jälkeen eli keväästä 1907 Wilkuna eli satunnaisen\nkirjoitustyön varassa, julkaisten tuotteitaan Uudessa Suomettaressa,\njonka kirjallisuusarvostelijana hän oli kauan aikaa alkaen\nvuodesta 1908, milloin vakinaisemmin, milloin satunnaisemmin,\n_Kansanvalistusseuran kalenterissa_ (1908), Ajassa, ja muuallakin. Jopa\nhän kehaisikin Augustille kirjeessään tammik. 4 p:ltä 1908: \"Kynätyöllä\nansaitsee yleensä loistavasti ja sen paremmin, jota enemmän mainetta\nnimelleen saavuttaa\". Kesällä 1907 ja seuraavana syksynä hän ahkerasti\nkääntää jykersi Otavan laskuun Kellerin romaania _Martin Salander_,\njoka ilmestyikin keväällä 1908. Näistä koituvat tulot olivat kuitenkin,\nkuten sanottu, vähäiset, eikä hän voinut suorittaa lainoistaan Nivalaan\nedes korkoja. _Martin Salanderista_ saatu käännöspalkkio, 850 mk, oli\nsilti silloiseen rahan arvoon katsoen melko korkea. Helmik. 8 p. 1909\nhän häätyi kirjoittamaan Augustille:\n\n\"Minun on ollut hyvin vaikea ryhtyä kirjoittamaan, kun olen ollut aivan\nneuvoton niiden korkorahojen suhteen. Kyllä ne ovat minulla syksystä\nsaakka olleet raskaana huolena, mutta kun en ole mitään keinoa\nlöytänyt, niin en osannut muuta kuin vetää pääni hartiain sisälle ja\nolla alallani. Kirjoittaakaan en ole kehdannut, kun olen tiennyt siellä\nrahoja odotettavan. Taloudellinen tilani on ollut viime aikoina\njokseenkin tukala, niin että toistaiseksi vielä pienistä tuloistani ei\nole riittänyt talousmenojen ulkopuolelle ja nekään eivät nykyisen\nkalliin ajan takia ole vähäiset. -- En ymmärrä nyt muuta kuin jättää\nkohtalon varaan toistaiseksi, sillä maksumahdollisuuksia minulla ei ole\nennenkuin keväällä, jos on silloinkaan. Riippuu näet siitä, saanko\nvaltion palkinnon viime kirjastani, missä tapauksessa luulisin voivani\nnoin 4 tahi 5 sataa lähettää sinne\".\n\nAugustin kirjeestä maalisk. 17 p:ltä (1909) näkyy sitten, että Kyösti\noli lähettänyt jonkin verran rahaa Nivalaan korkojensa maksuksi.\n\n\n3\n\nKirjallinen kamppailu Eino Leinoa vastaan oli sitkeä ja tuima. Leino\nkoki olla siitä välittämättä, hyvässä ja ystävällisessä sydämessään\narvattavasti katuen, että oli niin ylimielisesti haastanut taisteluun\nvastustajan, jolla näyttikin olevan iskuissaan voimaa ja asiallisuutta\nenemmän kuin hän oli odottanutkaan, mutta ei päässyt rauhaan. Wilkuna\nsuuntasi häntä kohti tuimia tykinlaukauksia.\n\nV. 1908 Leino julkaisi kokoelman käännöksiä maailmanlyriikasta nimellä\n_Maailman kannel_. Tämän julkaisun Wilkuna otti tarkastaakseen Ajassa,\nsyksypuolella 1908 (ss. 660-663), rynnäten siis Leinon vahvimmin\nvarustetulle alueelle, suoraan kontion omaan pesään. Käännös on, hän\nsanoo heti arvostelunsa ensimmäisessä lauseessa, \"ylimielisen\nhutiloivasti suoritettu\"; todistaakseen väitteensä hän sitten\nrepostelee Heinen _Sotaveikot_, joka \"ei ole tämän valikoiman läheskään\nhuonoimpia suomennoksia\". Wilkunan kaikkiin moitteisiin on vaikea\nyhtyä; hänen huomautuksensa ovat kyllä yleensä paikallaan, joskaan vika\nei aina näytä olevan niin suuri kuin hän väittää, mutta joskus hän myös\niskee harhaan. Tämä johtuu siitä, että hänen kynäänsä kuljettaa\nilmeinen vastustuksen ja moittimisen halu, joka saa hänet\nsuurentelemaan käännösten viat ja ummistamaan silmänsä niiden\nansioille. Kuitenkin hänen huomautuksensa ovat siksi asiallisia ja\nmonet osoitetut viat ja hutiloimiset siksi selviä, että Leino varmaan\nitsekin älysi olevansa alakynnessä ja paljastaneensa itsensä liian\nvaromattomasti.\n\nTällä peitsentaitolla oli näkijänä vain Ajan rajoitettu lukijakunta.\nSuurempi todistajajoukko oli läsnä siinä tuimassa hyökkäyksessä, jonka\nWilkuna toimeenpani Uudessa Suomettaressa 1908 (n:t 234-5),\njulkaisemalla laajan kirjoituksen nimeltä _Eino Leinon n.k.\nroutavuosiromaanit. Muutamia mietteitä_.\n\n_Tuomas Vitikka_ (1906), _Jaana Rönty_ (1907) ja _Olli Suurpää_ (1908)\novat historiallisesti mielenkiintoisia aikansa päivänpolitiikan\nselvittelyilmiöinä, \"poliittisina resoneerausromaaneina\", ja Anatole\nFrancen tyylin maininkeina suomenkielisessä kirjallisuudessa. Mainittu\nkirjailija on sanellut näiden teosten, erikoisesti juuri ensimmäisen,\ntyylin, ohjannut ja määritellyt niiden ylimielisen ajatustavan, ja\nvienyt kirjailijan täten epäonnistumiseen silloinkin, kun itse aihe,\nkuten _Jaana Rönnyssä_, väkisinkin omalla pätevyydellään riitelee\nkirjailijaa oikealle tolalle. Ellei tätä apotti Coignardin turmiollista\nja pintapuolista vaikutusta olisi ollut, olisi Leino ehkä hiukan\nehtinyt pysähtyä miettimään esim. _Tuomas Vitikan_ todellisen aiheen\nsuuruutta. Onhan nimittäin sen piirustus -- kolme suomalaispolvea:\nuusin yltiösuomalaisuus, orastava sosialismi ja vanha liberaalinen\nviikinkipolvi, nähtyinä rinnan perustuslakitaistelumme muodostamaa\ntaustaa vasten -- älykkäästi ajateltu, huomattavan kirjateoksen\npohjaksi kelpaava asetelma, joka hartaalla eläytymisellä sekä\ntunnontarkalla rehellisyydellä tutkittuna olisi voinut viedä\nmerkittävään tulokseen. Onhan Jaanan historia Topra Heikin jälkeen\nensimmäinen asiallinen huomautus siitä, kuinka punakaartipolven\nsyntyminen Suomessa on selitettävä. Ja onhan _Olli Suurpään_ aihe,\nselvittely siitä, kuinka passiivisen vastarinnan johtomiehestä saattoi\nvähitellen kehittyä järjestelmää noudattava virkamies, juuri tuona\naikana tuore ja yleensä psykoloogisesti kiintoisa. Mutta viehtymys\nFrancen pakinoivaan viisastelutyyliin, valheterävään logiikkaan,\nylimieliseen, itseensä tyytyväiseen kieltämiseen, kaikkeen siihen,\njolla France riisti kirjoiltaan positiivisen hengen, sai Leinon\nkohtelemaan näitä hyviä aikeitaan keveästi ja pintapuolisesti,\nnäkökannalta, joka teki ne hedelmättömiksi. Vakavan tilinteon sijaan,\njollainen esim. Juhani Ahon _Tuomio_ jossain määrin oli, hän teki\nhyvistä aiheistaan sanomalehtipakinain tapaisia, päivän kuluneilla\nvitseillä ilakoivia, latteita selittelyjä, vailla taiteen elähdyttävää,\nkorkeata puolueettomuutta, läpitunkevaa perusteellisuutta ja\nvirvoittavaa harmoniaa. Onhan näin ollen jo edeltäpäin selvää, ettei\nniin korkean ja vakavan taidekäsityksen edustaja kuin Wilkuna voinut\nantaa niille mitään tunnustusta. Olihan hän sitäpaitsi\nvanhasuomalaisena esteellinen vetämään suutansa nauruun niissäkään\npaikoissa, joissa omien puoluekäsitystensä vallassa oleva\nperustuslaillinen puhkesi Leinon viekkaan kynän pettämänä makeaan\nmuhoiluun. Sellaisiakin kohtia näissä kirjoissa nimittäin on.\n\nWilkunan kirjoitus on perusteellisen tarkastelun tulos. Jos hän olisi\ntäydentänyt sen luettelemalla ne positiiviset puolet, joita näillä\nromaaneilla kieltämättä on -- _Jaana Rönnyllä_ ja _Olli Suurpäällä_\nesimerkiksi --, olisi hänen tutkielmansa huomattavampi. Mutta sitä hän\nei tee, luultavasti tahallaan, sillä vaikea on uskoa, ettei hän olisi\nhuomannut niitä. Aika oli vielä sellainen, että hänen oli masentavaa ja\nvastenmielistä selostaa esim. Olli Suurpään sielullista kehitystä\nvastarinnan miehestä järjestelmän palvelijaksi, mikä on tämän romaanin\npääsisältönä. Ottaen huomioon tämän ja sijoittaen nämä positiiviset\npuolet Wilkunan arvosteluun täytyy myöntää, että hän osui kaikissa\nmuissa suhteissa -- ankaruudestaan huolimatta -- oikeaan.\n\nWilkunan lähtökohta on:\n\n\"Jos useat näiden romaanien arvostelijat ovat saaneet tinkiä\nomantuntonsa kanssa puhuessaan niiden jos jonkinlaisista loistavista\nominaisuuksista, niin on luullakseni toiselta puolen nuori\nkirjallisuutta harrastava mutta vähemmän omintakeinen lukija joutunut\ntinkimään näiden arvostelujen lausunnan ja oman terveen vaistonsa\nlangettaman tuomion välillä. Luulenpa sen vuoksi tekeväni näille\nviimemainituille palveluksen koettaessani seuraavassa tuoda esiin,\nminkä vaikutuksen minä puolestani olen noista routavuosiromaaneista\nsaanut sekä mihin huomioihin olen niitä lukiessani johtunut\".\n\nHänen tarkastelunsa tulos:\n\n\"Lukiessaan näitä hra Leinon n.s. routavuosiromaaneja ja kohdatessaan\nlähes joka ainoalla sivulla sellaisia taiteellisuuden alkeellisimpiakin\nvaatimuksia loukkaavia kompastuksia, jommoisia edellä olen koettanut\npieneltä osalta esiin tuoda, ei voi kyllin ihmetellä sitä naivia\nluottamusta, mikä näiden romaanien tekijällä näyttää olevan\nkirjallisuutta harrastavan yleisömme kehittymättömään makuun, hän kun\nkatsoo voivansa sille tarjota tällaisia kynäntuotteita. Vai onkohan hra\nLeino ehkä luottanut siihen mitä Goethe-vainaa, muistaakseni Jean\nPaulin romaaneista puhuessaan lausui: 'Gewöhnlich glaubt der Mensch,\nwenn er nur Wörte hört, es müsse sich dabei doch auch was denken\nlassen' -- tavallisesti uskovat ihmiset, kunhan heille vain sanoja\ntaritaan, että siinä täytyy jotain ajatustakin olla? Mutta kaikissa\ntapauksissa tällainen kevytmielisyys osoittaa, että kirjailijalta\npuuttuu -- noiden edellä mainitsemani monen muun puutteen ohella --\nkunnioitusta niin hyvin yleisöä kuin omaa työtäänkin kohtaan.\n\nYhtä huonon palveluksen kuin hra Leino näillä romaaneillaan, ovat\nsuomalaiselle kirjallisuudelle tehneet ne arvostelijat, jotka niistä\nyleisölle selkoa tehdessään ovat katsoneet voivansa puhua 'säkenöivästä\nintelligenssistä' ja jos mistäkin loistavista ominaisuuksista. Ja\nkirjallisuutemme kitukaudelle hyvin kuvaavaa on, että nekin\narvostelijat, jotka eivät ole katsoneet voivansa ilman moitteita näitä\nromaaneja sivuuttaa, ovat pitäneet parhaana alkaa arvostelunsa\npuhumalla niiden tekijän suuresta kyvystä tahi ainakin 'jylhän\nkauniista Helkavirsistä', ennenkuin ovat varovaisesti käyneet\nmoitteisiin käsiksi. Mutta eiköhän todella ole epäjohdonmukaista puhua\nsuuresta kyvystä, edessään kirja, jonka joka sivulta löytyy\nkouriintuntuvia todistuksia siitä järjettömästä ylimielisyydestä ja\nnonsalanssista, mitkä näissä routavuosiromaaneissa näyttää kohotetun\nkirjallisiksi periaatteiksi?\"\n\nLukijalle on kaikesta ylläsanotusta jo selvinnyt, että Wilkunan Leinoa\nkohtaan tuntema vastenmielisyys, yhtyneenä puoluenäkökohtiin, sai hänet\nmenemään tuomioissaan yksipuolisuuteen ja liian pitkälle, huolimatta\nhänen arvostelunsa oikeasta yleissuunnasta. Osoitukseksi arvostelujen\nherättämästä huomiosta mainittakoon, että Ilmari Kianto tietenkin\nihastui tästä Leinolle annetusta selkäsaunasta, kirjoittaen Wilkunalle\nRuovedeltä lokak. 15 p. m.m.:\n\n\"Minusta on oikein ilahduttava ilmiö kulttuurielämässämme, että joku\n_uskaltaa_ nousta yleistä muotimielipidettä vastaan. Eino Leinohan on\nmeillä tehty taidepyhimykseksi, jonka gloriata ei muka sovi\njulkisuudessa epäillä, vaikka kuinka vähäarvoista sattuisi häneltä\nkirjamarkkinoille tipahtamaan. Minä ainakin olen jo kauan hengessäni\nkihissyt jotakin julkista ruoskanlyöntiä esim. pilviin asti\nylisteltyjen vissien runojen suhteen -- juuri sentähden vain, että\ntiedän jotenkin varmasti, että erityinen henkivartiokaarti (tai\noikeastaan vain muutamia esplanaadi-jääkäreitä) on ottanut\nsoittaakseen kunniarumpua aina ja joka paikassa, missä vain pieninkään\nsanahelinä mainitulta runoilijalta lennähtää julkisuuteen. Kyllä\nmeitä on muitakin, jotka olemme havainneet puolueellisuutta ja\npersoonapolitiikkaa, vieläpä oikeata tyrannimaisuutta Leinon\nmerkityksen suhteen. Valitan kyllä, etten voi parhaalla tahdolla kuulua\nhänen ihailijoihinsa, vaikka omituisen lahjakkuuden ja kirjallisen\nammattiurheilun miehessä aina tunnustankin. Niin -- olisipa teidän\nterävä artikkelinne ollut painettuna siihen lehteen, johon E.L:n hengen\npiiri enin kohdistuu, niin se olisi tehnyt hyvin puhdistavan jyräyksen\nja ollut terveellinen yleisön herättämiseksi ajattelemaan asioita.\nMutta sen kohtalo oli olla Suomettaressa, jonka yleisö jo lienee\ntottunut moittivaan nuottiin, ja helsinginsanomalainen yleisö taas,\nnähdessään haukkuman U.S:ssa, ottaa kirjallisen arvostelun melkein\ntykkänään puoluenäkökannalta eikä anna täyttä arvoa. Onnetonta totta\ntosiaan on se, että puolueolot ovat synnyttäneet kaksi vastakkaista\nkirjallistakin yleisöä...\"\n\nLopuksi on sitten mainittava jouluk. 6 p. (1908) julkaistu _Hallan_\narvostelu, joka oli Wilkunan viimeinen Leinoon suuntaama isku.\nArvostelu alkaa jyrkästi ja ehdottomasti:\n\n\"Mitään uutta puolta tämä Eino Leinon runokokoelma ei tekijässään\npaljasta. Sen sijaan siinä ilmenevät silmäänpistävimpinä ja ikäänkuin\ntiivistyneinä useat niistä Eino Leinon kirjailijaominaisuuksista, joita\non huomattavissa läpi hänen tuotantonsa. Yhtäällä huomaa... kehitystä\nsiihen suuntaan, mihin hra Leinolla kaikesta päättäen on parhaat\nedellytykset: retorista runoutta kohden, mikä ilmenee voimakkaiden ja\naaltoilevien poljentojen tavoittelussa ja koreiden maalailevien\nlaatusanojen valinnassa. Toisaalta -- tai ehkä juuri tästä\nviimemainitusta seikasta johtuen -- on hra Leino sanarunsaudessa ja sen\naiheuttamassa sekavuudessa kehittynyt mahdollisimman pitkälle. Kun\nvertaa 'Hallaa' tekijänsä parhaimpiin runokokoelmiin, esim. 'Simo\nHurttaan', osoittaa ensinmainittu harvinaisen suurta taantumusta niin\nrunojen muotoon kuin sisällykseenkin nähden\".\n\nWilkuna tekee sitten muistutuksensa, jotka suurimmalta osalta\nkohdistuvat siihen Leinon tuotannossa kyllä esiintyvään keveyteen,\njolla hän hakiessaan loppusointuja suhtautuu sanojen kykyyn todella\ntulkita sitä, mitä hän tarkoittaa. Ei voi kieltää, etteivätkö\nmuistutukset olisi oikeutettuja, -- soisi vain, että äänensävy olisi\nviileämpi, ei niin kärkäs. Ainoa tunnustus kuuluu: \"Ainoastaan perin\nharvoissa runoissa on Leino löytänyt täsmällisemmän ja tartuttavamman\nsanonnan mielessään liikkuneille tunnoille. Sellaisia runoja on m.m.\n'Elegia', joka siitä väsyneisyyden ja elämäntuskan mielialasta\nhuolimatta, mikä siinä -- samoin kuin useimmissa kokoelman runoissa --\nvallitsee, kohoaa paikoin korkeaan runolliseen lentoon. Kokoelman\nselkeimpänä ja muotovarmimpana runona se on parhaita mitä Eino Leino\nkoskaan on kirjoittanut\". Loppu kuuluu tästä huolimatta: \"Mutta jälellä\noleva on sellaista, että se panee lukijan muiden epämieluisten\ntunteiden ohella ihmettelemään, miksi tällaista yleisölle ollenkaan\ntarjotaan\".\n\n\n4\n\nTässä yhteydessä sopinee mainita laajemminkin Wilkunan\narvostelijatyöstä U. Suomettaressa.\n\nKesäk. 3 p. 1908 hän julkaisi selostavan kirjoituksen Sören\nKierkegaardin silloin suomeksi ilmestyneistä teoksista\n(_Itsensäkoettelemiseksi_, ja _Joko -- tahi_). Ensinmainitun johdosta\nhän m.m. lausuu: \"Sitä lukiessa tuntee mielessään jonkunlaista\njännitystä, jommoista ja vielä paljon suurempaa lienee Kierkegaardin\nitsensä sitä kirjoittaessaan täytynyt tuntea, käydessään siinä itsensä\nkanssa tiliä sekä vetäessään muita tilille kristinopin tinkimättömien\ntotuuksien eteen. Joka esim. on tutustunut persoonalliseen uskonelämään\nsyventyneiden pietistien uskonnolliseen kantaan, ei voi olla\nhämmästymättä panematta merkille sitä yhtäläisyyttä, mikä heidän ja\n'Itsensäkoettelemiseksi' teoksessa esiintyvän, äärimmäisissäkään\nvaatimuksissaan hellittämättömän kristillisyyden välillä on...\" Kesäk.\n4 p. hän julkaisi kiittävän arvostelun Maila Talvion _Puheista_. Kesäk.\n16 p. hän julkaisee pienet ilmoitukset Jalmari Finnen Me-teoksesta,\nEmil Lassisen _Uudesta tulevaisuudesta_ ja Toimi Juudin savolaiskuvista\n_Kannokossa_. Kesäk. 26 p. seuraa sitten laaja L. Onervan _Mirdjan_\narvostelu.\n\nTämä teos, joka on kirjoitettu varsinaisesti 1905-7 (se ilmestyi 1908)\nja jonka tekijätär oli siis siihen ryhtyessään 23 vuoden vanha, on\nmoneltakin kannalta huomiota ansaitseva. Aihevalintansa puolesta,\njohdonmukaisena sivistyneen ja ylihienostuneen nuoren naisen\nsielunelämän tutkielmana, väriloistoisena dekadenttimaalauksena, jossa\nvaltatekijänä on yli kaiken kohoava ihminen -- ei siis kansa, ei\nsuomalaisuus, ei isänmaa -- se muodostaa hienon ja älykkään poikkeuksen\nmeillä tavallisesta aihepiiristä. Siinä kuvastuu jälleen herännyt\nromanttisen voimahenkilön kaipuu, sama, jonka tuotetta on _Laulu\ntulipunaisesta kukasta_, mutta se on tässäkin suhteessa erikoinen.\nTämä voimahenkilö on nimittäin nainen, Mirdja, rohkealla\nennakkoluulottomuudella, vakavalla totuudentunnolla, terävällä\nfilosoofisella ajattelulla, ja harvinaisen varhaisella elämän\nlohduttomien tosiasioiden toteamiskyvyllä luotu henkilökuva. Sen\nulkonaista rakennetta voi sanoa teennäiseksi, mutta se on kuitenkin\nsamalla jollakin tavalla koristeellinen, mikä ilahduttaa silmää\nselaillessa suomalaista kirjallisuutta. Se on liian raskas ja laaja\nkeskeytyksettä jatkuvassa tilinteossaan elämän ankarimmasta asiasta,\nmiehen ja naisen suhteesta, mutta se on juuri sikäli myös tavaton\nvoimannäyte, todistus elämän asioiden punnitsemisesta, mikä on alkanut\naikaisin. Sen tuomiot ja arvostelut menevät hyvin usein ohi maalinsa,\nmutta silti kirja on kokonaisuudessaan painava isku vasten tekopyhän\npikkuporvarillisuuden leveätä pässinnaamaa. Siitä voisi luetella vikoja\nmonenkinlaisia, mutta loppuvaikutelmana on ehdoton, mietiskelevä\nkunnioitus tekijää kohtaan, vakaumus, että _Mirdja_ oli\nilmestymishetkensä kirjallinen tapaus.\n\nSehän saikin valtion palkinnon, mikä todistaa hyvää silloisen\nlautakunnan arvostelukyvystä ja itsenäisyydestä, varsinkin kun otetaan\nhuomioon, mitä melua parastansa tarkoittavat, mutta kirjallisia asioita\nymmärtämättömät naispiirit teoksesta pitivät. Kun tietää, että \"L.\nOnerva\" oli varmaankin vielä näihin aikoihin Kyösti Wilkunalle\nnuorsuomalainen, radikaalisella turmeluksella patinoitu, epäilyttävä\nkirjailijanimi, ei voi olla hiukan pelkäämättä käytäessä katsomaan,\nmitä tuo kiivas arvostelija mahtaa _Mirdjasta_ sanoa.\n\nArvostelusta näkee, että teos on vaikuttanut Wilkunaan. Kerrottuaan\nensin, kuka Mirdja on ja minkälaisena hän esiintyy, Wilkuna lausuu\nseuraavaa, mikä ilmeisesti on hänen vilpitön vaikutelmansa: \"Ei ole\nsuinkaan helppo tehtävä käydä kuvaamaan tuollaisia vieraina ja itseään\nlöytämättöminä elämänsä läpi vaeltavia henkilöitä, joiden monimutkaista\nsielunelämää taiteellisesti valaistakseen vaatii olla teräväsilmäinen\nanalyytikko. Eikä voi kieltää 'Mirdjassa' siellä ja täällä olevankin\nhyviä todisteita tekijättären psykologisesta vaistosta. Erittäinkin se\nosa teoksen loppupuolella, jossa kuvataan Mirdjan ja Runarin\nyhteiselämää, kohoaa taiteellisesti vallan korkealle. Mirdjan\ndemonillinen halu kiduttaa miestään, jota hän kuitenkin rakastaa, on\nmonin pikku piirtein elävästi esitetty, samoin kuin se resigneerattu\nalistuminen ja lapsenomainen toisiinsa kietoutuminen, jossa he\nyhdessäolonsa viimeiset ajat viettävät. Mirdjan ja Runarin väliset\nvuoropuhelut, joiden taitavaksi muodostajaksi tekijä yleensäkin\nosoittautuu, ovat keskittyneitä ja psykologisesti tarkkoja\".\n\nTämän jälkeen Wilkuna käy luetteloimaan vikoja, joita hän löytää\npaljon; hänen perusteensa ja näkökantansa eivät aina ole vakuuttavia\neivätkä oikeita. Miten hyvänsä, hänen antamansa tunnustus, joka\nkohdistuu teoksen vaikeimpaan kohtaan, on epäröimätön ja riittävä.\nTeoksen ansioiden on täytynyt tuntua Wilkunasta suurilta, sillä muuten\nhän ei olisi saanut kiristetyksi kynästään näinkään ehdotonta\ntunnustusta kilpailijattarelle, jonka hän ehdottomasti luokitteli\nepäilyttävien ilmiöiden joukkoon.\n\nSyyskuun 24 p. hän julkaisi arvostelun Jevgeni Tshirikoffin _Kuoppien\nMarista_, ja Larin-Kyöstin _Fröding-suomennoksista_. Edellisen\nalkulausunto ansaitsee huomiota kirjoittajansa mielipiteenä\nvenäläisestä kirjallisuudesta: \"Lukiessaan venäläistä kirjaa ei\ntarvitse tietää tekijästä eikä muista kirjan kansallista alkuperää\nmäärittelevistä seikoista mitään ja kuitenkin voi jo ensi otteista\npäättää olevansa tekemisissä venäläisen kirjailijan kanssa. Vähemmänkin\nkirjallisuuteen perehtynyt voi luullakseni kutakuinkin helposti huomata\nsen tuntuvan rajan, mikä on venäläisen ja länsieuropalaisen\nkirjallisuuden välillä. Edellisestä tuoksahtaa aina vastaan tuollainen\nveres 'elämän haju', mikä lukijaan vaikuttaa niin todellisesti ja\nvälittömästi, että tuntee pakosta liittyvänsä yhtenä soluna tuohon\nympärilleen kuvattuun elämän kuohuntaan, jota vastoin jälkimäisessä on\nusein huomattavissa jonkunlainen enemmän tai vähemmän literäärinen\npiirre, mikä lukijaan vaikuttaa kylmentävästi ja sumentaa hänen\nhavainnollisuuttaan\".\n\nLokak. 16 p. hän arvostelee hyvin ivallisesti Uuno Osmion\nkertomuskokoelmaa _Kuumehoureissa_, marrask. 29 p. Wilhelm Brandt'in\nteosta _Tunnustus_, ja jouluk. 10 p. L. Onervan _Runoja;_ viimemainittu\nloppuu: \"Kokoelma jakaantuu viiteen osaan, vaikka niitä ei toisistaan\nerotakaan muu kuin osastonumerot. Kaikkialla vain samaa loiskuvaa\nkaaosta. Jos joukossa välistä tapaakin jonkun vähän selkeämmän ja\nnäköjään omintakeisemman runon, on sen sekä aate- että tunnesisältö\nsiksi laihaa laatua, että sellainen runo olisi ilman vahinkoa voinut\njäädä tekijättärensä yksinomaisuudeksi. Ja jos tekijätär olisi\nvälittänyt niin sanotusta itsekritiikistä -- ja sitä näkyisivät, herra\nparatkoon, 'yli-ihmisetkin' tarvitsevan! -- niin on vaikea sanoa, mikä\nkokoelman lähes sadasta runosta olisi jäänyt jälelle\".\n\nPantuaan pisteen tämän lauseen loppuun Wilkuna saattoi sanoa\nkolhineensa vuoden 1908:n kuluessa Eino Leinon ja L. Onervan niin\nvähiin henkiin kuin kynällä suinkin on mahdollista. Mutta poloiset\nuhrit olivat jo aikaisin syksyllä -- Leino jo elokuulla -- matkustaneet\nulkomaille, aina Italiaan saakka, ja vaikka tällaiset kotikuulumiset\nheitä kyllä surettivat ja masensivat, vaimenivat nämä tykinlaukaukset\nväkistenkin sekä välimatkan että etelän elämänilon vuoksi nallipyssyn\npaukahduksiksi. Kuinka sitten Leinosta ja Wilkunasta tuli hyvät\nystävät, tulee aikanaan kerrottavaksi.\n\n\n5\n\nPian novellikokoelmansa ilmestymisen jälkeen Wilkuna rupeaa\narvostelemaan kirjallisuutta Ajassa.\n\nEnsimmäiset hänen ilmoittamansa teokset ovat Emil Lassisen _Kansan\nmies_ ja K.A. Järven _Akilles_ (ss. 368-370). _Säkenistö_, kokoelma\nuudempaa suomalaista runoutta (ss. 398-9), saa suopeahkon ilmoituksen,\nmutta Eino Leinon osuus tuomitaan liian suureksi. Sitten seuraa pari\nvenäläistä teosta: Dostojevskin _Sorrettuja ja solvaistuja_ ja Leo\nTolstoin _Kasakat_ (ss. 538-542). Edellisen hän aloittaa huomauttamalla\nennen ilmestyneistä Dostojevskikäännöksistä: _Muistelmia kuolleesta\ntalosta_ ja _Rikos ja rangaistus_, jotka hän ilmeisesti tuntee.\nSelostettuaan romaanin sisällön, mikä täyttää lähes koko kirjoituksen,\nhän lopuksi lausuu: \"Mitä heikkouksia tämän puheenalaisen romaanin\nkokoonpanossa voisi sanoa olevankin, niin lukee tuon viisisatasivuisen\nteoksen suurimmalla mielenkiinnolla, sillä elävästi ilmenee siinä jo\nDostojevskin terävä, hämmästyttävä sielunelämän tutkimiskyky ja\ndialogin voittamaton mestaruus. Dialogi on Dostojevskin romaaneissa,\nniin tässä kuin muissakin, kaikki kaikessa, siihen kaikki toiminta\nkeskittyy, siinä kaikki ratkaistaan. Kertova puoli Dostojevskin\nromaaneissa on aina milloin huolimaton ja hätiköity, milloin sekava ja\nikävystyttävä. Mutta se onkin vain kuin sulkuin sisällä tehty opastus\npaikasta, henkilöistä y.m. Tämän niin sanoaksemme näyttämöllepanon\njälkeen alkaa vasta toiminta, kun henkilöt ryhtyvät keskustelemaan.\nUsein etevienkin kirjailijain henkilöt keskustelevat aivan samassa\näänilajissa, niin että lukijan on ilman kirjailijan hyväntahtoista\nopastusta mahdoton eroittaa kuka mitäkin sanoo. Mutta Dostojevskin\ndialogissa eroittuvat eri henkilöt helposti tunnettaviksi. Ja tuosta\ndialogista ne astuvat ilman kirjailijan esittelyjä niin ilmielävinä\neteemme, että voimme tuntea ne vaikka tuhansien joukosta\". Wilkunalla\non siis mielestään sangen täsmällinen käsitys Dostojevskistä, mikä\nilmenee _Kasakkain_ arvostelustakin, jossa hän mainitsee Mereshkowskin\nteoksen _Tolstoi ja Dostojevski_, lainaten siitä muutaman\nJeroshka-setää koskevan lauseen.\n\nArvostellessaan sitten Emil Lassisen _Joel Sormensuota_ (ss. 596-7)\nWilkuna huomauttaa Eino Leinon _Jaana Rönnyn_ olevan varoittavana\nesimerkkinä siitä, kuinka uskallettua on \"ryhtyä noin vain\nkädenkäänteessä luomaan edes jossakin määrin pätevää kuvausta\nyhteiskunnassamme nykyjään kuohuvista ilmiöistä\". V. 1908 hän\nensimmäiseksi arvostelee K.A. Järven _Opettajan_ (ss. 67-68), antaen\nsen päähenkilöstä seuraavan lausunnon: \"Hän on samanlainen teatralinen\nryhteilijä kuin päähenkilö Linnankosken 'Laulussa tulipunaisesta\nkukasta', henkilö, jonka tarvitsee vain ojentaa kätensä ja kohta on\nkaikki selvillä\". Samalla kertaa (ss. 70-73) hän julkaisee arvostelun\nStrindbergin _Avioelämästä_ (Giftas), af Geijerstamin _Eksyksissä_-\nteoksesta (Vilse i lifvet) ja _Väriä ja viivoja_ nimisestä\nkertomuskokoelmasta, jossa oli Heidenstamin, Levertinin y.m. novelleja.\nTekee mieli lainata hänen määrittelynsä Strindbergistä: \"Niissä\n(Giftas-novelleissa) esiintyvät Strindbergin kirjailijaominaisuudet\nuseissa suhteissa huippuunsa kehittyneinä: hänen väkivaltaisen raju\ntemperamenttinsä, joka saa hänet usein kyynillisyydeksi muuttuvalla\nsuorasukaisuudella ja ikäänkuin vahingonilosta ilkamoiden repelemään ei\nainoastaan porvarillisen sovinnaisuuden kaavoja, vaan yleensä mitä\nhyvänsä inhimillistä: hänen rousseaulainen kulttuurivihansa ja hänen\ndemonillinen kapinahenkensä, joka on alati valmis hyökkäämään\nkulttuuriyhteiskunnan kimppuun aseenaan loistavat paradoksit sekä\nilakoiden luistava ja kirpelöivästi ruoskiva tyyli..\" af Geijerstamin\nteoksesta hän sanoo: \"Kertomus, jossa muutoin huomaa vaikutuksia\nDostojevskista, tekee lukijaan osaksi sekavan, osaksi kiduttavan\nvaikutuksen\". Väinö Katajan _Maalaiskuvia_ (ss. 202-3) ei saa häneltä\nkiitosta. Suositellen hän sensijaan esittää A. Meurmanin _Poiminnot\nJaakko Fellmanin muistiinpanoista Lapissa_ (ss. 733-735).\n\nMuutakin Wilkuna kirjoitti Aikaan näiden kahden vuoden aikana. V:n 1907\nlopulla (ss. 879-883) hän julkaisi kertomuksen _Oikeudessa_, joka on\nsama kuin hänen aikoinaan jo Kalevassa painattamansa kuvaus\nturhanaikaisesta asiasta sakkoon joutuneesta miehestä. V. 1908 (ss.\n192-6) hän julkaisi kuvauksen _Porokaarteella_, joka palautuu ennen\nkerrottuihin Kolarin kokemuksiin. Ss. 308-11 on julkaistuna kertomus\n_Hätäkello_.\n\nWilkunan oman sielunelämän kannalta on sitten huomattava kertomus\n_Hallusinatsioneja_, jonka hän julkaisi (ss. 338-41) nimimerkillä\n\"Felix Kaarlela\". Nämä kertomukset käsitellään _Haaksirikkoisten_\nyhteydessä.\n\nMainitsen lopuksi, että Raatajassa on v. 1908 (ensimmäisessä numerossa)\njatko _Malakias Mönkkäsen tulevaisuuden seikkailuihin Helsingissä\nvuonna 2000_ (voi olla jonkun toisenkin kirjoittama) ja että saman\nvuoden _Kansanvalistusseuran Kalenteri_ sisältää Wilkunalta kertomukset\n_Kansakoulussa_ ja _Vanhan häviö_. Edellinen perustuu omiin kansakoulun\naikaisiin muistoihin, ollen kuvaus nälkäisestä, ja sen vuoksi pilkan\nesineeksi joutuvasta köyhästä pojasta; siinä esiintyvät tyypit ovat\nvieläkin Wilkunan silloisten toverien joukosta tunnettavissa;[57]\njälkimmäinen kertoo, kuinka Eljas-ukko ja vanha isäntä (kirjailijan\nisä) sisäänlämpiävän saunan löylyä kaivaten lämmittävät uudenkin saunan\njättäen pellit kiinni.\n\nSilmäillessä kirjailijan saavutuksia ja arvostellessa hänen\npyrkimyksiään näiden edellä käsiteltyjen parin vuoden aikana vakautuu\nse käsitys, että hän oli ahkera mies, joka antautui innolla ja\nharrastuksella kirjailijakutsumukselleen. Tähän ajanjaksoonhan\nnimittäin kuuluu myös hänen toinen kirjansa, kertomuskokoelma _Yksin\nelämässä_.\n\n\n\n\nIX\n\n\"YKSIN ELÄMÄSSÄ\"\n\n\n1\n\nKun tämä kertomuskokoelma ilmestyi marraskuulla 1908, lienevät\nharvat sen yleensäkin rajoitetusta lukijakunnasta tietäneet, kuinka\nomituinen kirjailijasielu tässä oli kyseessä. Oliko sen alakuloinen,\nraskasmielinen sävy teeskenneltyä, haettua? Mitä oli sanottava sen\nnimestä, itsemurha-ajatuksista, otsakerunon valinnasta?\n\n    Der Tod, das ist die kühle Nacht,\n    Das Leben ist der schwüle Tag.\n    Es dunkelt schon, mich schläfert,\n    Der Tag hat mich müd gemacht.[58]\n\n\"Emme tosin vielä ole\", kirjoitti maisteri Jäntti Wilkunalle marrask.\n11 p. (1908), \"saaneet kaikkia lupaamianne kertomuksia, mutta kuitenkin\npidämme tarpeellisena jo lausua mielipiteemme niistä, jotka ovat olleet\ntarkastettavinamme.\n\nEi ole aivan helppo tehdä päätöstä, miten näitä kertomuksia tulisi\narvostella. Huomaamme ensiksikin, että Te olette hyvin suunnitellut\nkokoelman, koettaen saada sen alusta loppuun asti sointumaan samaan\näänilajiin, joten lukijalle jäisi siitä varma tunnelma. Mutta aiheiden\ntasaista harmajaa sävyä ei ole mielikuvituksen henkäyksellä koetettu\nelähyttää. Kirja ei, kokonaisuudessaan katsottuna, liikuta lukijaa\nsyvemmältä. Ainakin tuntuu meistä kuin tuo näköpiirin mataluus, joka\ntietysti on tarkoitettua, kirjan läpiluettua enemmän painostaisi mieltä\nkuin panisi ajatuksiamme ja tunnettamme liikkeelle.\n\nTämä koskee useitakin eri kertomuksia, mutta varsinkin paria niistä.\nVaikeimmin voimme sulattaa 'Erään huvila-asukkaan huomioita'.\nSenjälkeen 'Väsyneitä'.\n\nKun näin on, esitämme mietittäväksenne, onko ollenkaan syytä julaista\nkokoelmaa vielä nyt. Jos mainitut jätetään pois, ei kokoelmasta tule\nkirjaa. Kaikkein parasta olisi lykätä julkaisua muutama kuukausi\neteenpäin.\n\nToivomme, ettei tämä Teitä mitenkään masenna. Olisimme tyytyväiset, jos\nvoisimme pitää arvosteluamme erehdyksenä. Mutta pidämme kuitenkin\nluonnollisimpana menetellä oman mielipiteemme mukaan\".[59]\n\nNeuvottelut Werner Söderström O.Y:n kanssa raukesivat tähän. Wilkuna\nvei kokoelmansa Otavaan, jossa johtaja Renqvist heti otti teoksen\nvastaan. Painos sovittiin 2500 kappaleeksi ja palkkio siitä 1200\nmarkaksi. Sopimus on tehty marrask. 12:na, eli samana päivänä, jolloin\nWilkuna sai maisteri Jäntin hylkäävän kirjeen.\n\nSattumako lienee tehnyt vai mikä, mutta kirjan painoasu oli tumma ja\nraskas: tyypit ovat lähes puolilihavia, joten sivun tekstiala näyttää\nepämiellyttävän mustalta; paperi on hiukan ruskahtavaa ja tanakkaa;\nkannella ei ole mitään koristetta; teoksen ulkoasu oli arvokas, mutta\nsangen vähän houkutteleva. Kirjassa on 8 kertomusta, 191 sivua. Sen\nhinta oli Smk. 2:75.\n\n\n2\n\nEnsimmäisen kertomuksen nimi on _Väsyneitä_. Jo muutaman sivun\nluettuaan voi todeta kirjailijan päässeen tuosta kertomatavan\nkiireellisyydestä, josta ensi teoksen yhteydessä huomautettiin. Lauseet\nlähtevät tulemaan täyteläisinä, tyyninä ja erehtymättöminä sekä\nrakenteeltaan että asiasisällykseltään. Kuumeisesti työskentelevä ja\nsiten ikäväänsä tukahduttava mies, hiljainen huone, ja sen rauhaa\n\"tylyllä kilinällä\" häiritsevä puhelin; koko sielullinen tilanne, joka\noli \"sitä lopullista ja kestävää reaktsionia, jota täytyi seurata\nkuoleman\"; jolloin \"kaikki oli kuin kuloksipalanutta hänen ympärillään;\nei missään koskematonta, vihantaa kohtaa\"; jolloin \"kuolema itse\nasiassa oli jo tapahtunut, kun elämällä ei enää ollut mitään antaa\", --\nkaikki se syöpyy selkeinä ja sattuvina kuvina parilta ensi sivulta\ntarkkaavaisen lukijan mieleen. \"Jostain ylhäältä kuului vain kiviseinän\ntakaa kuin aavistuksena kehtolaulun hiukeneva sävel\". \"Hän tunsi\nolevansa kaikista niin etäällä ja yksinään. Kaikkea kohtaan tunsi hän\nvain rajatonta kyllästystä ja inhoa\". Puhelimen soidessa hän luulee\näitinsä soittavan, muistamatta silloin hänen kuolleen jo kaksi vuotta\naikaisemmin. Toinen \"väsynyt\" odottaa ja saa sanoman äitinsä\nkuolemasta. Ja kolmas kuvittelee puhelimeen mennessään, että toiset\nkaksi \"väsynyttä\" ovat jo aikoja kuolleet, antaen nyt hänelle tietoja\nhaudan takaa. Kellään heistä ei ole oikeutta ajatella perhe-elämää ja\nsuvun jatkamista, sillä he saisivat nähdä ympärillään \"sairaita ja\nrampoja jälkeläisiä\". \"Sillä me olemme ehdottomasti menneitä miehiä\".\nAinoatakaan toivonsädettä ei pilkahda näille kolmelle; kertomus loppuu\ntyhjään, toivottomaan, välinpitämättömien ja puolueettomien äänien\ntoteamiseen: \"Huoneessa ei kuulunut muuta kuin lampun tasainen sihinä\nja sadeveden jorotus kattorännistä\".\n\nEnsi kerran luettuaan kertomuksen täytyy hiukan epäselvin mieltein\nkysyä, mitä tämä kaikki oikeastaan on, -- ja lukea se uudelleen. Ja\nennenkuin luulee voivansa sanoa siitä mitään, täytyy tutustua siihen\nmoneen kertaan, lauseittain, sanoittain, tarkkaavaisesti ja ajatellen.\nSen synkkä runotar ei antaudu ensi tutustumalla.\n\nSe on kuva sellaisen miehen sielusta, joka pitää vapaaehtoista elämästä\npoistumista itselleen parhaana, sielullinen maalaus viimeisen\nedelliseltä hetkeltä. Kirjan ilmestymisen aikana sitä ei voitu ymmärtää\n-- nuo nuoruuskauden pessimismin ilmaukset kaunokirjallisina\nkuvitelmina tunnetaan kyllä -- mutta nyt se käsitetään paremmin, kun\nkirjailijan oma elämäkerta selventää näihin lauseisiin kätkeytyviä\najatuksia ja toivottomia näköaloja. Tiedämme nyt, että kirjailijan\nulkonaisesti usein kyllä hilpeän olemuksen alla piili raskasmielinen,\nhelposti alakuloiseen, synkkään tuijotukseen vaipuva sielu, että hänen\nelämänsä yhä uudelleen oli harhautunut kokemuksiin, jotka varmaankin\nolivat omiaan täyttämään hänen mielensä elähtäneillä, pessimistisillä\nmielikuvilla ja ajatuksilla, saaden hänet aikaisin ja paljon niitä\npohtimaan. Hänellä oli siis elämän valtakirja käsitellä tällaista\naihetta ja meidän on pakko suhtautua asiaan vakavasti.\n\nMinkä arvoista, kuinka vaikuttavaa, on tällainen väsyneiden\nelostelijain tuhkanharmaus? Vertauskohdaksi sopii esim. Kramsun\npessimismi, joka oli niin absoluuttista, ettei se sallinut yöhönsä\nainoankaan tähden tuiketta -- joka ei ollut elostelijan väsymystä, vaan\nikuiseen yöhön syntyneen viiltävää ja ehdotonta oman toivottoman tilan\ntoteamista, kaukaisena rinnakkaiskaikuna vakaumus koko ihmissuvun\nsamanlaisesta kohtalosta. Täten Kramsun pessimismi kohoaa lähelle\nkosmillisia mittoja, jumalien kynnyksiä, joiden takaa tällaiset\ntähdettömät kohtalot inehmoille tulevat, ja täten se koskettaa\nihmissielua korkeilla, jylhillä aseilla, aikaansaaden myös sen mukaisen\nvaikutuksen. Ilmeistä on, ettei elostelijaväsymyksenä ilmautuva\npessimismi pääse tälle runouden ja eetillisen tehon tasolle, omaa\nhankkimaa kun se on, ja ainoastaan väkinäisesti sijoitettavissa\nikuisuuden tähtivalaistukseen. Tältä kannalta kertomus ei siis tehoa.\n\nKirjailija ei kuitenkaan liene asettanutkaan tehtäväkseen korkean\npessimismin esittämistä -- hän luultavimmin halusi luoda sielullisen\nlaatumaalauksen kammiosta, jonka sisustuksen elämänpalo oli polttanut\ntuhaksi. Ja siinä hän on onnistunut. Onpa hän saanut sovitetuksi\nkuvaukseensa eräitä hienosti väräjäviä sointiarvojakin, sadeveden\nyksitoikkoisen äänen ja kaukaa silloin tällöin kuuluvan kehtolaulun\nsurumielisen sävelen, joka rinnastettuna \"väsyneiden\" mietteiden kanssa\nasettuu satoisan elämänfilosoofisen ajatussarjan alkupäähän.\nVaikuttavana ja tunnelmatäyteisenä esiintyy kertomuksessa myös aihe\näitien tragiikasta, samoin kuin näiden \"väsyneiden\" kauniista\nveljeydestä ja herkästä inhimillisyydestä, Kertomus on, voisi sanoa,\nsellainen teos, jonka ohi aluksi tulee astuneeksi, koska mikään sen\npiirre ei huuda katsojaa luokseen, mutta joka kerta kerralta, kun on\nvihdoinkin huomannut sen, tulee omalla erikoisella tavallaan\nkiintoisaksi. Kuitenkin siitä puuttuu korkean taiteen ylevä, kohottava\nhenki; se on dekadenttisen sielunelämän harmaa, vastenmielisiäkin\nmielteitä herättävä maalaus.\n\n\n3\n\n_Väsyneitä_ on siis tutkielma siitä sielullisesta tilasta, jolloin jo\nsormeillaan revolveria ja mietiskellään \"asian\" teknillisiäkin puolia\nja itse loppuleimausta. Kirjailija ei kirjoittanut sattumalta, että\nliipasinta oli painettava peukalolla, sillä tuollaista seikkaa ei voine\nhuomata ilman tarkkaa ajattelua, ehkäpä käytännöllistä koetteluakin.\nTämä tyhjäksi palaneen ihmisen itsemurhahalu uudistuu kertomuksessa\n_Erään vainajan kirjeistä_, jonka otsakesanoiksi kirjailija on valinnut\nVolter Kilven lauseet: \"Kuka onnellinen on? Onko se hän, joka saa\nkuolla, vai hän, joka elämään jää? Jos minä antaisin ensimmäisen\nliikutuksen kauniin kielen puhua, vastaisin, hän joka kuolla saa, on\nonnellisempi. Mutta minä tahdon olla rehellisempi, enkä vastaa niin,\nsillä elämäkin on ihana elää\".\n\n_Erään vainajan kirjeistä_ on tutkimus itsemurhaa ajattelevan ihmisen\nmietteistä ja tunnetiloista, hänen suunnitellun tekonsa perusteluista\nja perustelemattomuudesta, siitä, kuinka itsessään vähäpätöinen asia\nvoi virittää uuden elämänhalun, ja kuinka väärin on omin lupinsa\nyrittää elämän portista ulos. Tuntuu siltä kuin olisi kirjailija tätä\nkirjoittaessaan vihdoinkin saanut ajatelluksi loppuun häntä nuoruudesta\nsaakka kiusanneen itsemurhamielikuvan -- karkoitetuksi sen ja\nkohotetuksi suhtautumisensa elämän vaikeuksiin tämän pakotien\nyläpuolelle. Sen lukeminen vaatii jännittynyttä tarkkaavaisuutta,\nloppuvaikutus on laimea, se tuntuu tehdyltä ja ikävältä -- todellista\nmielenkiintoa se herättää vasta silloin, kun huomaa, että kirjailija\nsiinä peitetysti kuvaakin omaa sielunelämäänsä, ajatuksiansa,\nalakuloisuuttansa, saamattomuuttansa, koko sitä hiljaista sielullista\nja taloudellista pulmatilaa, jota hän raahasi mukanaan kuin kahletta.\nSilloin huomio kohdistuu kiihkeästi esim. seuraaviin lauseisiin:\n\n\"Kun silmään taaksepäin viimeisten kolmen tai neljän kuukauden aikaa,\nniin näyttää se yhdeltä ainoalta värähtämättömän helteiseltä päivältä,\njohon pieninkään tuulen leyhkä ei ole vaihtelua luonut ja jonka\njokainen hetki on ollut edeltäjäänsä tukalampi\".\n\n\"Nykyään olen ollut lähes kolme kuukautta melkein mitään tekemättä...\nKoko olemukseni on ollut ikäänkuin kahtena, joista toinen on syyttänyt\nja ruoskinut toista, toinen uhitellen vaiennut ja pysynyt alallaan. Se\non mitä vaarallisin tila ihmiselle ja minulla se ei suinkaan ole ensi\nkertaa, vaikka paikalleen turtumista ei ennen olekaan näin pitkälle\nkestänyt. Turtumista -- sellaista se juuri on, henkistä turtumista\".\n\n\"Kaikenlaiset itsessään hyvin vähäpätöiset seikat suurenevat silmissäni\nja näyttävät tärkeiltä ennemerkeiltä ja kohtalon viittauksilta.\nEsimerkiksi muutama viikko sitte näin unta isävainajastani. Hän oli\nkuolinvuoteella ja antoi minulle isomman rahasumman, sanoen sen minua\nvarten erikoisesti säästäneensä. Kun uni oli hyvin selvä ja kun isääni,\njohon aina olin hyvin vieraassa suhteessa, en ennen ollut unissani\nnähnyt, sai tuo unennäkö mielikuvituksessani vallan erikoisen\nmerkityksen\".\n\n\"Muistan tässä kuinka minä kerran, siitä on jo useita vuosia, vietin\nerään ihanan kesäisen sunnuntain mitä kurjimmassa mielentilassa eräällä\nkaupungin ulkopuolella olevalla metsäisellä kalliolla. En voinut\nsielunpoltteissani hetkeäkään istua alallani, vaan kiertelin koko\nhelteisen päivän ympäri kalliota, toistellen tolkuttomasti mielessäni\nmuuatta runosäettä...\"\n\n\"Ja olen minä ennenkin ollut ulospääsyä etsiessäni lähellä epätoivoista\ntekoa ja olen tehnytkin sellaista mikä on ollut käsittämätöntä\nitselleni ja vielä enemmän muille...\"\n\n\"Olin vasta tullut kesäluvalle kotiin, loikoilin aamulla vuoteellani ja\nminun oli kovin hyvä olla. Keittiöstä kuului kahvikuppien kalinaa,\naukioleva akkuna narahteli hiljaa saranoillaan kuin hyvänmielensä\nosotteeksi ja pihalta kuului pääskysten luritus. Viereisen huoneen ovi\noli auki ja siellä keskusteli äiti matalalla äänellä jonkun vanhemman\nnaisihmisen kanssa. Äidin joka sanasta värähteli hyvä mieli ja\ntyytyväisyys, kun hän kertoi minun kotiintulostani ja miten hänestä\naina lasten maailmalla ollessa tuntuu kuin olisi joku osa omasta\nruumiistaan poissa...\"\n\n\"Minä tajuan nyt niin selvästi, että ne ovat juuri nuo kärsimysten\npimentämät taipaleet elämälleni sisällyksen antaneet, että ne ne\noikeastaan ovatkin oleellinen osa elämästäni ja että ilman niitä minä\neroaisin nyt kovin köyhänä elämästä\".\n\n\n4\n\nKertomus _Yksin elämässä_, teoksen viimeinen, kuuluu samaan sielullisen\nitsetarkastelun, jopa itsekidutuksen luokkaan kuin molemmat\nedellämainitut, Kaikkia kolmea muistellessa huomaa selvästi, kuinka\nperin vähän niistä on jäänyt mieleen sellaista, mikä on toimintaa,\ntapahtumista, elämän työskentelevien voimien ulkonaista ilmausta. Sekin\nhiukka, mikä tätä on, haihtuu pian mielestä; ainoa, mikä jää näkymään\nselvästi, on kuva miehestä, jonka koko huomio on jännittyneesti\nkohdistunut hänen omaan sieluunsa. Sitä hän tarkastaa alituisesti kuin\nilmatieteilijä herkintä konettansa, merkiten havaintonsa tarkoin\nmuistiin, Psykolooginen huomiointi on tullut kirjailijalle pääasiaksi\n-- ei se, mitä asiaa hänen pitikään ihmisille kertoa.\n\nKertoja on \"yksin elämässä\", s.o. kaikki se, mikä ennen kiinnitti hänet\nihmisiin, on nyt särkynyt; hän on \"kuin hyvin järjestetystä\nkellokoneistosta syrjään ja joutilaaksi työntynyt ratas, jota kosketus\ntoisiin rattaisiin ei enää liikkeeseen pane\"... \"Totuttuani lopulta\nkatsomaan elämää sen realisessa todellisuudessa ovat sammuneet ne\nintohimot ja lakanneet ne monet tuskat, jotka ennen tekivät sydämeni\nlevottomaksi kamppaillessani tuolla elämän hyörinässä\". Sielullisesti\non hänet tähän yksinäisyyteen vähitellen johtanut se, jota hän itse\nsanoo \"askeesin himoksi\", s.o. sairaalloinen halu tarkata korkeimmankin\nonnen hetkellä elämän alastominta, runottominta todellisuutta ja siten\nitse tehdä onnensa samalla tyhjäksi -- halu olla saituri itseään\nkohtaan, eikä ojentaa kättänsä onnen poimintaan sillä hetkellä, jolloin\npitäisi.\n\n_Erään huvila-asukkaan huomioita_ sisältää järkyttävän\nsairastumistapauksen, mutta sen kertoja, vanhapoika, ei tempaudu\npuhumaan siitä ja sen perustana ja mahdollisena jatkona olevasta\nihmiskohtalosta, vaan pysähtyy huomioimaan itseään ja ympäristöään.\nHänen tarkoituksensa on osoittaa, että vaikka nainen miehen vuoksi voi\njoutua fyysillisesti aivan hengenvaaraan, luonto silti vie eri\nsukupuolet yhteen -- totuus, joka on liian vanha erikoisemmin\nvaikuttaakseen.\n\nVasta _Vanhapoika_ sisältää sellaisen elämäntapauksen, jossa kirjailija\non ulkopuolella itseään. Pääasiana hänellä on olevinaan kuvata, kuinka\njokin teoreettinen \"vanhapoika\" joutuu purkamaan kihlauksensa, mutta\nonkin sarja muistoja parantumattomaan tautiin sairastuneesta\nnuoruudenystävästä. Varman kuoleman vakavuus rinnastuu tehokkaasti\nkeveähkön kihlaushaihattelun kanssa. Kun hän saattelee ystäväänsä tämän\nkotiin, kohoaa kuvaus vaikuttavaksi: \"Alakuloinen lokakuun päivä alkoi\nhämärtää ja haikea tuuli lennätteli kulottuneen lakeuden yli\nkellastuneita lehtiä, kun minä tuon kuolemaa lähestyvän mutta\näänettömästi kohtaloonsa alistuvan toverini rinnalla ajoin lokaista\nmaantietä. Ja silloin tunsin minä katsovani elämää toiselta kannalta\nkuin pääkaupungin humussa ja omien pikku opintojeni ääressä. Kylmänä ja\nlyijynkarvaisena vieri talvilevolle riisuutuneen maiseman halki joki,\njonka rannalla olevassa pienessä ja köyhässä kodissa Hanneksen vanhaan\nsivistyssukuun kuuluva ja monien elämän kolhujen rypistämä äiti eli...\"\nTässä kirjailija on esittämässä sellaiseen aiheeseen kohdistunutta\nsielullista miete- ja huomiosarjaa, että siitä on rakentunut syvää ja\nvakavaa elämäntotuutta sisältävä kertomus.\n\nKertomukset _Naapurien kesken_ ja _Oikeudessa_, joista edellistä on jo\nkosketettu kuvauksessa Wilkunan elämästä Malminkadun varrella, ja\njoista jälkimmäinen on sama kuin aikaisemmin mainittu Ajassa julkaistu,\novat sävyltään ja mielialaltaan tälle kokoelmalle vieraita ja\nilmeisesti tulleet siihen täytteeksi. Mutta viimeinen mainitsematta\noleva kertomus, _Hiiri_, on sensijaan kokoelman ydintunteesta,\nyksinäisyydestä ja sen kaipuusta johtunut, pätevätasoinen saavutus,\njoka vaikuttaa todelliselta ja sielullisesti hyvin perustellulta.\n\n\n5\n\nKertomuskokoelmaa _Yksin elämässä_ on harvinaisen vaikea käsitellä.\nSiinä ei ole ainoatakaan kohtaa, joka valaisisi äkillisellä\nkauneudella, vaan aurinko pysyy alituisesti harmaan pilviverhon takana.\nEi tosin sadakaan, sillä sade olisi elävää, kyynelöivää elämän murhetta\n-- onpahan vain harmaata resignatiota, yksikaikkista olotilaa, joka\nnäännyttää ja tuskastuttaa. Kernaasti kyllä voi myöntää tekijän\nsielullisen tarkkaavaisuuden erittäin valppaaksi, huomiot sattuviksi,\njohtopäätökset usein teräviksikin, mutta kaikki tämä on lukijan\nmielestä vain keino, ei päämäärä. Kertomus kertomukselta mielessä\nkasvaa epäilys, että tässä tuijotuksessa sisäänpäin, tehtynä tällä\ntavalla, on jotakin liioiteltua, opittua, keinotekoista, pohjimmittain\nsanottuna sairaalloista mielteiden ja ajatusten hautomista, joka\nkiinnostaa enemmän psykoloogiselta kuin taiteelliselta kannalta. Ennen\nkerrottu vuosien 1907:n ja 1908:n historia osoittaakin, että Wilkunan\nvaiheet ja mielialat olivat tämän kokoelman syntyaikoina hyvin\nvaikeita, mikä sai hänet, jolla muutenkin oli taipumusta alakuloiseen\ntuijotukseen, hakemaan katkeranmakeaa nautintoa omista murheistaan\nkoettamalla ilmaista niitä kirjallistaiteellisessa muodossa. Tämä hänen\nkokoelmansa resignoitunut harmaus oli täten toisin osin hänen\nsielunelämänsä aitoa ilmausta, mutta toisin -- ja varsinkin liian\npitkälle menevän sielullisen tarkkailun puolesta -- muualta saatua.\n\nEi voi ensiksikään olla huomauttamatta, että kirjan nimessä esiintyvä\nyksinäisyysajatus tuntuu opitulta; se on ilmeinen johdannainen niistä\nkosmillisista yksinäisyystunnelmista, jotka olivat luonteenomaisia\nKoskenniemen ensimmäisille runokokoelmille, ja jotka niinä aikoina\nhypnotisoivat osin muitakin kuin nuoria runoilijavesoja. Kirjailija ei\nilmeisesti aavistakaan olevansa tämän taikapiirin lumoissa, vaan uskoo\nesittävänsä omaa syvintä totuuttansa. Toisin kohdin hän niin tekeekin.\nKirjailijan oma ja muilta opittu sekoittuu eroittamattomasti; hän\neläytyy tähän kaikkeen, hän hypnotisoi itsensä literääreillä\nyksinäisyys- ja pessimismitunnelmilla, -- ja sehän onkin hänelle hyvin\nhelppoa! -- hän kokeilee Dostojevskiltä opitulla sielun tarkkailulla,\nja näin syntyy lopuksi artistinen kudelma, jossa on \"kuteet omaa,\nloimet vierasta\", maalaus, joka on tehty sivelemällä \"harmaata\nharmaalle\", ja joka sittenkin, kirjailijan oman sielun alakuloisuudesta\nhuolimatta, on hänelle vieras.\n\nMainitsemalla Dostojevskin kosketin seikkaa, joka edellisen rinnalla\nvaatii yleisempänäkin historiallisena ilmiönä huomiota.\n\nKuvauksestamme on jo sivumennen selvinnyt, että Wilkuna ihaili\nDostojevskiä, asettaen hänet kirjailijana esikuvan asemaan ja lukien\nkaikki hänen suomeksi käännetyt teoksensa, sekä lisäksi _Karamazovin\nveljekset_ saksaksi. Dostojevskin kuva oli kunniapaikalla hänen\nseinällänsä. Tämän ihailun juuret lähtivät monista hienonhienoista\nsielullisista seikoista.\n\nEnsiksikin on muistettava, että Wilkuna yleensä ja nuoruudessaan\nvarsinkin tunsi \"proletäärisesti\", s.o., mikäli tähän sanaan\nsisällytetään \"Puutteen Matin\" kaltainen ihannekuva köyhästä\nkansanihmisestä. Koko tuo aika siitä alkaen, jolloin romantiikka toi\nmeidänkin sarkatakkimme kirjallisuuteen, aina siihen saakka,\njolloin sosialismi rupesi vaatimaan yleistä tunnustusta omalle\nryysyköyhälistölleen, oli leimaa antavassa määrässä köyhään,\nrehelliseen, jalosti ajattelevaan ja jumalaapelkääväiseen mökin\nmieheen, vaimoon ja heidän hiljaiseen, siveään, pellavatukkaiseen\ntyttäreensä kohdistuvaa ihailua. Tämän romanttisen uskon lumoissa oli\nWilkunakin, sitä suuremmalla syyllä, kun hän itse lukeutui \"köyhään\nkansaan\" ja kun hänen tunteensa oli tähän suuntaan syttynyt.\nKun hän nyt Dostojevskia lukiessansa löysi tämän teoksista oman\nuskonsa siihen, että ainoastaan n.s. varsinainen kansa on muka\nsäilyttänyt varhaiskristilliset hyveet, lapsenuskon ja todellisen\nlähimmäisenrakkauden, synnin vaikuttaessa heihin vain omituisen\nkirkastavasti, -- löysi lisäksi vielä oman, liikutuksesta kostean\nkatseensa, joka värähtämättä tuijottaa elämän murheisiin kertoen ne\nerehtymättömällä osumatarkkuudella, ilmeisen sukulaissielun, jonka\ntaistelut tuntuivat niin tutuilta ja omakohtaisilta, ja lopuksi myös\nsuuren taiteilijan, oli aivan luonnollista, että hän valitsi hänet\nihailunsa esineeksi, siksi \"spesialiteetiksi\", joka on kirjailijoille\nja harrastelijoille nuoremmalla iällä yleinen ja yhteinen\nvälttämättömyys, niin, usein myös enemmän kirjallisen keikailun aihe\nkuin todellinen sisäinen omaisuus.\n\nOlisi luullut, että Tolstoi, joka on \"kansan palvomisen\" harjoittaja\npaljoa suuremmassa määrässä kuin Dostojevski, olisi sikäli myös\nvalloittanut ensi sijan Wilkunan sydämessä, mutta niinpä ei käynyt.\nWilkuna ei suinkaan ihaillut Tolstoita, tuskinpa häntä sietikään, ja\nsyynä oli se brutaalisuus, jolla Tolstoi kuvasi sukupuoliasioita.\nWilkuna ei yleensä sietänyt sellaisia kirjoja kuin _Anna Karenina_ ja\n_Ylösnousemus_. Se ei johtunut siitä, että hän olisi ollut omassa\nyksityiselämässään pyhimys, vaan siitä, että hänellä oli kaikesta\nhuolimatta ihanteellinen, korkea mielikuva naisesta, jota hän tahtoi\ntaiteessakin täten kohdeltavan. _Novelliensa_ Santran jälkeen hän ei\neroottisiin seikkoihin kajonnutkaan, ja tuli myöhemmin tässä suhteessa\nniin ankaraksi, että poltti hallussaan olevat Hamsunin teokset,\nsuuttuneena tämän muka \"Dirne-tyypistä\", kuten hän väitti. Tämä on\nyleispsykoloogiseltakin kannalta ymmärrettävää: Wilkuna ei ole ainoa,\njoka on vastenmielisesti seurannut Anna Kareninan vaiheita korkean\nnais-ihanteen tasolta likaantumisen hetkeen saakka, tai \"Syystähden\nalla\" tapahtuvaa, kyynillisesti esitettyä, nuoren, ihanan naisen\nvastaavaa vaipumista. Wilkunan tapaisen, voimakkaasti maskuliinisen\npsyyken sisimmässä asuva, tinkimätön, kaikkiin näihin hänen\nihanneolentoihinsa kohdistuva omistuksen tunne ei voinut sietää\ntällaista lokaan polkemista, eikä hän näin ollen voinut kiintyä\nelämän näitä vaiheita esittäviin kirjailijoihin. Kuinka paljoa\nkorkeammalle hän asettikaan _Raskolnikovin_ Sonjan, joka hienossa\ninhimillisyydessään ja luonnollisessa, palvomisen tunnetta herättävässä\npuhtaudessaan onkin kauniimpi ja ylevämpi kuin ainoakaan Tolstoin\nnaistyypeistä -- joskin luultavasti epätodellisempi.\n\nTämä puoli sai aluksi Wilkunan kiintymään Dostojevskiin --.\npsykoloogiseen erittelyyn hänen huomionsa kiintyi vasta sen jälkeen,\nkun hän heräsi huomaamaan, mikä merkitys tekotavoilla -- tekniikalla --\non kertovassakin taiteessa. Valmistellessaan ensimmäistä\nkertomuskokoelmaansa hän täten, kuten jo aikaisemmin on kuvattu,\nteroitti katseensa sielunelämän erittelyyn, saattaen tämän tekotavan\ntoisessa teoksessaan jo liian pitkälle.\n\nIhaillessaan Dostojevskiä Wilkuna oli -- aluksi luultavasti\nhuomaamattaan -- mukana yleisessä kirjallisessa virtauksessa.\nSelaillessa kirjaluetteloja, sanoma- ja aikakauslehtiä vuosilta 1905-10\ntulee todenneeksi, kuinka venäläinen kirjallisuus tuli yhä tärkeämmäksi\ntekijäksi kirjamarkkinoillamme. Meidän oli muka opittava tuntemaan\nvihollisemme kaikin puolin, varsinkin sen kirjallisuus ja taide,\nvoidaksemme tarpeen tullen käyttää tätä tuntemusta hyväksemme.\nKirjallisuus ja taidehan oli muka ei ainoastaan puolueetonta, vaan\nvieläpä jollakin salaperäisellä tavalla lähtöisin sortoa vastustavasta\nvapauden hengestä. Mitään vaaraa ei siis tästä meille ollut. Tämän\nkäsityksen mukaisesti alkoi ilmetä yhä laajempaa venäläisyyden\nharrastusta: \"venäjänmaisterit\" kävivät yhä lukuisemmiksi, samoin\nsuomennokset venäläisestä kaunokirjallisuudesta, jossa esiintyvä\ntaiteen taso ja suunta sai mitä innokkaimpia esitaistelijoita\nkeskuudessamme; venäläinen teatteri, musiikki ja tanssi olivat hyvin\nsuosittuja Helsingissä, josta näinä vuosina oli lyhyt matka Pietariin,\nmutta hankala ja pitkä länsimaille. Tämä kaikki ei tuntunut silloisen\nisänmaallisuuden kannalta mitenkään moitittavalta.\n\nMeidän asemassamme tuo Venäjän kirjallisuus ja taide oli kuitenkin\nerinomaisen vähän puolueetonta. Suuren ja mahtavan kansan kirjallisuus\nja taide vaikuttaa luonnollisesti yleensäkin harrastajiinsa\nhypnoottisesti, totuttaen heidät tuntemaan yhä enemmän samalla tavalla,\ntehden tuon suuren kansan ajatustavan heille tutuksi ja omaiseksi, ja\nsiten vähitellen jyrsien pois heidän kansallisen sielunsa erilaisuutta.\nIlmeistä on, että tällainen vaikutus on sitä voimakkaampi, kuta\nläheisempi sitten kaikki muu yhteys tuohon suureen kansaan on, ja kuta\nhuomattavampi on lukumäärän ja muiden vertauskohtien ero. Kun me nyt,\nsamalla kuin meitä mahtikäskyin virallisesti venäläistytettiin, itse\nriensimme vapaaehtoisesti välittämään keskuuteemme venäläistä\nkulttuuria, ei voi sanoa muuta kuin että sillä toiminnalla itse\nsaippuoimme sitä hirttonuoraa, jota parhaillaan kaulaamme soviteltiin.\n\nPuhtaasti taiteelliseltakin kannalta tämä venäläisten ihanteiden tuonti\nSuomeen oli arveluttavaa, sillä nuo ihanteet veivät harhateille.\nTolstoi asetettiin laajoissa piireissä suuren sekä henkisen että\ntaiteellisen pylväspyhimyksen asemaan, kenenkään huomaamatta, että\ntämän styliitin opit tosiasiallisesti raivasivat tietä sille\nsiveellisten käsitteiden höltymiselle, jonka nyt tunnemme bolshevismin\nnimellä.[60] Eräänlainen venäläinen leveys, joka mahdutti syliinsä mitä\nhyvänsä, koska taideteoksella joko ei ollut kehyksiä tahi olivat ne\nsitten loppumattomasti venyviä, rupesi saamaan ymmärtämystä\nmeilläkin, jossa länsimainen ankara lain-alaisuus oli tähän saakka\nvastaansanomatta oikeaksi tunnustettu. Unohdettiin, että tällainen\nleveys usein saavutettiin syvyyden kustannuksella: kaada vettä\nlattialle -- sitä on heti hyvin leveästi, mutta perin matalasti.\n\nMutta tästä ihailustansa Wilkuna raitistui hyvin pian, saaden silmänsä\nauki koko asialle. Otsakkeella \"Slaavilaisista harrastuksistamme\" hän\nkirjoitti kerran muistikirjaansa:[61] \"Paljon varmempaa kuin\nvaltiollinen valloitus, on psyykillinen valloitus: siten että\nvalloitettava ottaa vastaan valloittajansa psyyken. Ja tällaisessa\nvalloituksessa ovat suomalaiset itse olleet venäläisten apuna\nkääntämällä uskollisesti heidän -- huonointakin -- kirjallisuuttaan.\nMitä slaavilaisen psyyken istuttaminen suomalaiseen maaperään\nvaikuttaa, siitä tarjoavat useat slavistimme voimakkaita\nesimerkkejä...\"\n\nJa julkinenkin vastalause on tiedossamme, V.A. Koskenniemen arvostelu\n_Anna Kareninasta_ Ajassa v. 1912 (ss. 15-25), historiallinen\nasiakirja, josta muutama kohta lainattakoon tähän.\n\nKirjoituksen johtolause: \"Oriens an Occidens?\" jo osoittaa, että\nkirjoittaja oli herännyt ajattelemaan sitä syvintä kysymystä, mikä on\nratkaistava, kun on valittava venäläisten tahi länsimaisten\nkirjallisten ihanteiden välillä. Rohkeasti hän sitten lausuilee tästä\nkuuluisasta teoksesta ja sen kirjoittajasta m.m. seuraavaa: Anna\nKarenina on \"puhtaan psykoloogisen harrastuksen tuote...\" \"Tolstoin\npäävoima on situatsionin kuvauksessa...\" \"Hän on vaistojen ja veren\nkuvaaja ja korkeampi intellektuaalinen elämä on vierasta hänen\nbarbaarisen terveelle sielunrakenteelleen...\" \"Kaikki A.K:n henkilöt\nelävät vaistojensa varassa kuin lapset...\" \"Ei voine sanoa, että Levin\nolisi älyllisesti kehittynyt luonne, hänen voimansa on hänen luonteensa\npuhtaudessa ja yksinkertaisuudessa...\" \"Tolstoin tyypeiltä puuttuu\nkorkeampi intellektuaalinen elämä, joka tekisi ne siinä merkityksessä\nkulttuuriakannattaviksi kuin esim. useat Goethen, Ibsenin ja\nStrindbergin tyypit\".\n\nPuheen tullen venäläisistä kirjailijoista yleisemmin hän sanoo:\n\n\"Nämä kirjailijat ovat mestarillisina psykoloogeina vanginneet\nkuvauksiinsa koko kansansielun, ja kun heidän kuvauksensa voittokulussa\nkiertävät Eurooppaa, ovat he tehneet kansansa hyväksi sitä taiteellista\npropagandaa, joka on jokaisen luovan kyvyn suurimpia kunnianhimoja.\nTällainen on Venäjä, tällaisia ovat sen ihmiset -- sijaa Venäjälle!\nJokaisen rodun vallanhimo ilmenee yhtä suuressa määrässä, vaikka\nsalatummin, pyrkimyksessä levittää sielullisia ominaisuuksiaan kuin\nhalussa laajentaa maa-alueitaan\".\n\n\"Suomessa on venäläisen kirjallisuuden vaikutus ollut hyvin tuntuva.\nUseat niistä ideoista, jotka elähdyttävät kaunokirjallisuuttamme, ovat\nkotoisin Jasnaja Poljanasta... Mutta myöskin muu venäläinen\nkirjallisuus on meillä voittanut viime aikoina maa-alaa... Että tämä\nrunsas venäläinen kylvö on kantava tai on kantanut jonkinlaisen sadon,\nsiitä on jo olemassa merkkejä\".\n\n\"Goethe on kuvannut 'Torquato Tassossa' taisteluaan siitä\npersoonallisuuden ideaalista, joka hänen mielestään oli tahdon ja\ntunteen tasapainoisessa edustuksessa samassa luonteessa... Tämä\npersoonallisuuden ihanne ei ole meidän ymmärtääksemme tullut\ntietoiseksi 'Anna Kareninassa' enemmän kuin muussakaan venäläisessä\nkirjallisuudessa. Sentähden kaipaa mielestämme Venäjän dionyysinen\nvaistojen runous, jota meillä on niin paljon harrastettu,\nterveelliseksi vastapainokseen voimakkaita vaikutteita\nlänsieurooppalaisesta apolloonisemmasta, seestyneemmästä kulttuurista\".\n\n\n6\n\n_Yksin elämässä_ ilmestyi joulukuun alkupäivinä eli siis liian myöhään\nehtiäkseen edes tulla laajemmin arvostelluksi ennen joulua. Sitä meni\nkaupaksi sangen vähän -- loppupainosta lienee saatavissa vielä tätä\nkirjoitettaessakin. Uudessa Suomettaressa se kuitenkin arvosteltiin\nennen joulua, arvostelijana V.A. Koskenniemi.\n\nKoskenniemi huomauttaa aluksi _Novelleista_: \"Niiden pohjalla oli\npuhdas taiteellinen näkemys, jota ilman jokainen taideluoma, oli sillä\nsitten kuinka kauniit tarkoitukset hyvänsä, oli kuolleena syntynyt.\nMielestäni on syytä tästä erityisesti huomauttaa, sillä kaikki tuskin\nvielä tajuavat, kuinka hieno ja omaperäinen taiteilija Kyösti Wilkuna\njo esikoisteoksessaan oli. Sillä tavalla, niin läheltä ja samalla niin\nitsetietoisesti hallitulla taiteella kuin Wilkuna ei vielä kukaan ole\nPohjanmaan kansaa kuvannut\". Huomautettuaan sitten, että Wilkuna on\nuudessa kirjassaan \"siirtynyt seurailemaan kulttuuri-ihmisen\nyhdistetympää ja monikuteisempaa sielunelämää\", kirjoittaja selostaa\nkokoelman eri kertomukset. _Erään vainajan kirjeistä_ saa seuraavan\narvostelun: \"Tämä novelli on intensiivisessä tunnepitoisuudessaan\nWilkunankin tuotannossa yksin seisova eikä meillä liene moni muukaan\nsiinä määrin syventynyt inhimillisen tuskan ja sielunhädän\npsykologiaan\". Loppulausunto on seuraava:\n\n\"Esikoiskokoelmaan verraten osoittaa Wilkunan uusi teos mielestäni\nmerkille pantavaa ja kunnioitettavaa kehitystä. 'Novelleissa' tapaili\nkirjailija vielä paikoin liian ulkonaista vaikutusta räikeillä ja\nvärikkäillä runokuvilla. Uudessa kokoelmassa on hänen kertomuksensa\nkäynyt niinsanoakseni henkisemmäksi. Se on sielullisesti syventynyt ja\navartunut. Se kuvastaa jo ihmissielun hennompiakin värähdyksiä ja\naavistelee entistä kirkkaammin ihmiselämän salaisia pohjavoimia.\nKaikkien novellien yllä tässä uudessa kokoelmassa lepää ankara\nkohtalokkuuden tunne. Elämä heijastuu niissä usein lohduttomana ja\nsynkkänä, suurena tuntemattomana, jonka edessä ihminen löytään pieneksi\nja vähäpätöiseksi. Mutta se kuvastuu näissä kertomuksissa samalla\nrikkaana ja ihanana, ihmistä kasvattavana ja ylentävänä. Sentähden\nantavatkin nämä kertomukset lukijalleen uutta uskallusta ja uutta\nvoimaa -- niinkuin kaikki oikea taide aina antaa.\n\nEn tiedä mitä tämän joulun kirjoista voisin niin hartaasti suositella\nkuin tätä Kyösti Wilkunan uutta teosta. Siinä on taiteeksi kiteytyneenä\nniin paljon voimakasta, intensiivistä sielunelämää, ettei se voi olla\nsyvällisesti koskettamatta jokaista, jonka mieli yleensä on taiteelle\navoin. Ja kirjailijan tulevaisuudelle avaa tämä kirja laajat ja\nkunniakkaat näköalat\".\n\nWilkuna saattoi yleensä olla tyytyväinen teoksensa vastaanottoon, ja\nvarmaankin hän taas toivoi tulevansa huomatuksi valtion palkintojen\njaossa. Palkintolautakunta hankkikin kirjan, mutta sen pöytäkirja\n(julkaistu Suom. Kirj. Seuran keskustelemuksissa toukok. 5 p, 1909) ei\nmainitse sitä ollenkaan. V. 1908 ilmestyneestä kirjallisuudesta saivat\npalkintoja: Bertel Gripenberg (_Svarta sonetter_, 1500 mk), Johannes\nLinnankoski (_Pakolaiset_, 1500 mk.), Eino Leino (_Olli Suurpää_ ja\n_Naamioita III_, 1000 mk.), ja L. Onerva (_Mirdja_, 1000 mk.).\nPöytäkirjaan merkittiin kiitoslause K.A. Järvelle (_Loinen_), Kaarlo\nAtralle (_Laura_) ja Nino Runebergille. Palkintolautakunnan menettelyyn\non saattanut vaikuttaa se, että Suomalaisen Kirjallisuuden Seura antoi\nWilkunalle kaunotieteellisen valiokuntansa ehdotuksesta maalisk. 16 p.\nsamana vuonna 1000 mk palkinnoksi teoksista _Novelleja_ ja _Yksin\nelämässä_, todeten, että niissä \"ilmenee harvinainen kyky sielunelämän\ntodenmukaiseen kuvaamiseen\". Tästä huolimatta olisi Wilkunan teos ollut\nmuiden rinnalla arvosteltava ja palkittava, mikäli se katsottiin sen\narvoiseksi. Tietäen, kuinka suuren arvon kirjailijat -- ja syystä --\npanivat silloin valtion palkintoihin -- tekevät luultavasti samoin\nvielä nytkin -- ei niiden rahallisen merkityksen, vaan etupäässä saadun\nvirallisen tunnustuksen vuoksi, voi tosiasiaksi vahvistaa, että Wilkuna\ntunsi, toisaalta saamastaan palkinnosta huolimatta, pettymystä\nlukiessaan tietoa valtion kirjallisuuspalkinnoista v:lta 1908.\n\n\"Nuoren kirjailijan\" -- kirjoitti Wilkuna kerran muistikirjaansa --\n\"jolla on lahjoja, on todellakin vaikea päästä sellaisten kirjallisten\nolojen vallitessa kuin meillä nykyään, tasaisesti kehittymään.\nHänen on purjehdittava todellakin Skyllan ja Karybdiin vaiheilla\n(toisella puolen pataluhaksi paneminen, toisella pilviin nostaminen).\nVaikea on sanoa, kumpi on turmelevampaa, epäoikeutetulla\nhaukunnalla katkeroittaminenko, vai epäoikealla kiitosten tulvalla\nhemmoitteleminen. Luonnetta se kai kasvattaa kyetä tuollaisissakin\noloissa eteenpäin kehittymään, mutta kuinka moni siihen sortuukaan,\nnäivettyen kehityksensä ensimmäiselle asteelle. Kirjailijat\narvostelijoina saakoot sentään lievimmän tuomion, sillä eihän\nheiltä mitenkään voi odottaakaan sitä objektiivisuutta kuin\nammatti-estetikoilta, joita kohdatkoon ankarin tuomio\".\n\n\"Kirja-arvostelu\" -- hän jatkoi toisen kerran -- \"on meillä\narvonumerojen jakamista, ja kun pienissä oloissamme arvostelijat ja\narvosteltavat ovat tuttavia, tahtovat edelliset säilyttää rauhan ja\nantaa hyviä numeroita. Varsinkin kilpailevat maaseutulehdet arvosanojen\njakamisessa. Sellaiset lauseet kuin: 'Elämän valtasuonen tykintä',\n'Sydänverellä kirjoitettu', 'Mielikuvitus kohoaa huimaaviin\nkorkeuksiin', 'Kirjassa oleva suurenmoinen taide saa ihan tyrmistymään'\n-- saavat näyttämään siltä kuin pienet maaseutulehdet kilpailisivat\nsaadakseen unohdetun nimensä kustantajan reklaamiin...\"\n\n\"Kirjallisessa tuotannossamme vallitsee\" -- kirjoitti Wilkuna taas\nkerran -- \"kirjavuus, hapuilevaisuus ja kritiikin suunnaton\ntahdittomuus ja sivistymättömyys. Tahdittomalla ylistelyllään ja\nmoitoksellaan se saa aikaan luonnottomia siirroksia: vääriä ylennyksiä\nja alennuksia sekä siitä johtuvia reaktsioita ja reaktsion reaktsioita,\nniin että asema kirjallisessa maailmassamme tekee toisinaan sen\nvaikutuksen kuin näyttämölle olisi asetettu joukko poikia ja tyttöjä,\njotka eivät löydä omaa paikkaansa, vaan tyrkkivät ja nykivät toisiaan\nja sähähtelevät vihaisia sanoja\".\n\n\"Kritiikin tahdittomuuksista\" Wilkuna kirjoitti vielä: \"Kuinkahan monta\nteosta meillä onkaan julistettu käänteentekeväksi! Kirjallisuutemme\ntekee hyvin usein käänteitä ja -- tavallaanhan se totta onkin.\n'Hänsynslösa' ovat varsinkin naiskirjailijain omalle osalleen\npyhittämät mieskriitikot. Nämä (jos muutkin) häätyvät vertauskohtia ja\nmittapuita etsiessään käymään läpi maailman kirjallisuuden hamasta\nRaamatusta ja Homeroksesta, läpi klassikkojen uusimpiin kirjallisuuden\nmerkkiteoksiin, ja yleisöön kääntyen vanhurskaasti huokaamaan: en löydä\nvertaa -- löydättekö te?\"[62]\n\n\n\n\nX\n\nJATKUVIA ELÄMÄNKOHTALOITA\n\n\n1\n\nOlemme nyt saatelleet Wilkunan v:n 1908:n loppuun ja nähneet hänen yhä\nmäärätietoisemmin ponnistelevan kirjailijan korkeita päämääriä kohden.\nTäyttä onnistumista hän ei ollut vielä saavuttanut, mutta senverran\nkuitenkin, että hänellä oli oikeus, jopa velvollisuuskin, jatkaa\naloittamallaan uralla. Seuraavia kirjallisia työntuloksia odottaessa on\ntaas syytä tarkastaa, miten Wilkunan elämä muussa suhteessa soljui\nyllämainitun vuoden paikkeilta eteenpäin.\n\nHänen seurapiiriinsä kuului näinä vuosina, paitsi Koskenniemeä, useita\nmuitakin kulttuurityön alalla tunnetuiksi tulleita henkilöitä. Gunnar\nSuolahti oli Wilkunan ystäviä, samoin A.W. Koskimies, K.N. Rantakari,\nA.A. Takala y.m. Malminkadun 28:ssa asuessaan Wilkuna oli tutustunut\nnaapuriinsa, kalpeaan nuorukaiseen, joka tuli ylioppilaaksi niihin\naikoihin ja harrasti kirjallisuutta ja taidetta; hän oli Huugo\nJalkanen, usein nähty vieras Oulunkylässä, hiljainen ja tyynimielinen\nkeskustelija. Koulutoverit V.J. Tuomikoski ja S.J. Pentti olivat usein\nhänen vierainaan. Koskenniemen kautta hänen tuttavapiiriinsä liittyi\nEino Kalima. T.T. Kaila asui hänen naapurinaan ja oli hänen vakinaisena\nruokavieraanaankin. V:n 1910:n seuduilla piiriin liittyivät Lauri\nPohjanpää ja Juhani Siljo, molemmat Oulunkylän asukkaita ja\njälkimmäinen Wilkunan ruoka- ja Jorvaksessa asuinvieraskin.\nKäynti hänen luonaan oli virkistävää. Isäntä huvitti vieraitaan\nloppumattomasti etevällä kertojakyvyllään, kuvaillen sattuvasti elämää\nja asioita, jotka nopeina, kirkkaina näkyinä kohosivat hänen sieluunsa.\nHän osasi suhtautua asioihin omintakeisesti, hänen ajatuskykynsä oli\nterävä, ja hänen huumorinsa ja hyvätuulensa tarttuvaa.\n\nAlkupuolen vuotta 1909 hänen luonansa asui eräs venäläinen\nvallankumouksellinen nimeltä D. Adajef, joka oli varsinaiselta\nkansallisuudeltaan tsheremissi, ja oli täten helposti päässyt\nprofessori J.J. Mikkolan turviin. Hän oli paennut Suomeen jonkin\nvallankumouksellisen kolttosen takia, ja kun häntä santarmien pelosta\nei uskallettu säilyttää Helsingissä, huomattiin Wilkunan koti\nOulunkylässä hänelle sopivaksi piilopaikaksi. Rahaa hänellä ei tietysti\nollut, vaan piti hänen korvaukseksi täysihoidosta opettaa Wilkunalle\nvenäjää, sillä Wilkuna tahtoi oppia lukemaan Dostojevskiä alkukielellä.\nHoidon lisäksi piti hänelle opetettaman suomea. Hyvänahkainen Wilkuna\nsuostui ihastuen hoivaamaan tätä romanttista henkilöä, ollenkaan\najattelematta, että hänellä oli täysi tekeminen hankkiessa ruokaa jo\nitselleenkin. Niin asui herra Adajef Wilkunan kodissa puoli vuotta,\nsynkkänä tuijotellen, parjaten isäntäänsä tämän poissa ollessa hänen\nrouvalleen, käyttäytyen kuten venäläinen moukka ainakin, tekemättä\nkerrassaan mitään koko aikana, ja väliin esiintyen siten, että rouva\nWilkuna rupesi pelkäämään häntä. Vasta kesällä Wilkunan onnistui\nvapautua tästä \"heimolaisesta\", johon hän oli perinpohjin kyllästynyt.\nWilkuna muuten kuvaa häntä itse alempana olevassa kirjeessään.\n\nKoskenniemen kautta Wilkuna tuli alkuvuodesta 1909 professori J.J.\nMikkolan ja hänen puolisonsa, kirjailijatar Maila Talvion tuttavuuteen.\nRouva Mikkola oli perustanut helmikuussa 1907 satakuntalaisten\nylioppilaiden (professori Mikkola oli Satakuntalaisen Osakunnan\ninspehtori) keskuuteen lukupiirin, joka kokoontui torstaisin hänen\nkotonaan Eläintarhan 10:ssä, ja jossa oli tarkoitus, kuten tapahtuikin,\nselostaa huomattavia kaunokirjallisia teoksia ja niistä keskustella.\nPiirin huomio kohdistui pian Wilkunaankin, jonka novellin _Kesken\njäänyt_ kirjailijatar Talvio esitti huhtik. 27 p. eli sangen pian\n_Novellien_ ilmestyttyä, _Lapsentytön_ luki marrask. 7 p. Hilja\nJärvinen. Huhtik. 1 p. 1909 oli sitten Wilkuna itse lukupiirin\nvieraana, esittäen novellinsa _Jängällä_ ja _Lapsentyttö_. Iltaa\nsanotaan lukupiirin historiassa \"oikeaksi runon juhlaksi\". Lokak. 10 p.\nsamana vuonna Wilkuna taas oli persoonallisesti lukupiirin vieraana,\nlukien pari Teuvo Pakkalan lastua. Tämän jälkeen hänen nimensä katoaa\nlukupiirin historiasta.[63]\n\nSe onkin aivan vaillinainen lähde kertomaan Wilkunan suhteesta\nkirjailijatar Maila Talvion kotiin. Huhtik. 4 p. 1909 hän kirjoitti\nveljelleen Augustille m.m.: \"Eilen olin professori Mikkolan luona\npäivällisellä (olen siellä hyvin usein vieraana...) ja huvitin rouvaa\nlähelle puolta yötä kertomalla syntymäkodistani, isävainajasta, kamari-\nja Leena-mummusta, jotka viereisissä kamareissa asuen, mutta erilaisten\nmaailmankatsomusten ja elämäntulosten edustajina eivät voineet toisiaan\nsuvaita, y.m.\". Rouva Mikkolalla oli läheisempikin kirjallinen piirinsä\nkuin satakuntalaiset ylioppilaat -- piiri, joka oli hänen oman\nkehityksensä tasalla ja kykeni myös antamaan -- ei vain saamaan. Tähän\npiiriin kuuluivat läheisinä ystävinä Koskenniemi ja Eino Kalima,\nsekä jonkin aikaa, huhtikuulta 1909 syksyyn 1910 saakka, Kyösti\nWilkuna. Rouva Mikkola kiintyi hänen kertomuksiinsa, uskoi hänen\nkirjailijakykyynsä, tutustui osanotolla hänen elämäänsä ja\nkohtaloihinsa -- ja avasi hänelle alttiin myötämielen lämmittämänä\nkotinsa ja ystävyytensä ovet. Näin Wilkuna pääsi ensi kerran pitemmän\najan kuluessa seurustelemaan sivistyneessä suomalaisessa kodissa,\narvokasten, älykkäiden ihmisten kanssa, joiden taidekäsitys oli korkea,\nmaku hienostunut, ja jotka pyrkivät innostamaan ja ohjaamaan häntä\nsamaan suuntaan. Jo ennen on kerrottu, mikä merkitys Koskenniemellä oli\nhänen kehitykselleen taidekirjailijaksi; tämä kouluuntuminen\nluonnollisesti jatkui Mikkolain kodissa yhä laajemmalla pohjalla ja yhä\nmoninaisemmin vaikutelmin. Selittää ei tarvitse, kuinka perin tärkeätä\njuuri tämä oli Wilkunan tapaiselle talonpojalle, joka yleensä oli ollut\nvailla korkeamman kulttuuriympäristön hiovaa ja jalostavaa vaikutusta;\nhänen olisi pitänyt säilyttää tämä suhde arvokkaana etuna.\n\nWilkuna nauttikin tästä hänelle uudesta elämänpuolesta, suhtautuen\nkarhumaisen kömpelöllä, murahtelevalla tyytyväisyydellä siihen\nystävyyteen, jota hänelle tarjottiin. Se oli hänelle uutta senkin\npuolesta, ettei hän ollut tähän saakka kokenut sivistyneen, hienon ja\nhenkisesti korkealla tasolla olevan naisen toveruutta.\n\n\n2\n\nKesällä 1909 Mikkolat oleskelivat ulkomailla, seuranansa toisin ajoin\nmyös Koskenniemi ja Kalima. Heinäk. 3 p. Wilkuna kirjoitti rouva\nMikkolalle Leipzigiin pitkän kirjeen, jossa hän ensin pyysi avustusta\nAikaan (hän oli ryhtynyt kesän alussa lehden toimitussihteeriksi) ja\nrupesi sen jälkeen lausuilemaan voimakkaita, harkitsemattomia, tämän\npiirin vaikutukselle kuvaavia mielipiteitään. Mainittuaan puolalaisesta\nkirjailijasta, Zeromskista, jonka jostakin teoksesta rouva Mikkola oli\nlukenut hänelle kohdan edellisenä keväänä, hän jatkaa:[64]\n\n\"Muutoin Zeromskista puhuessani johtui mieleeni, että kuulin... että\nSinä olisit viimeisimmäksi aikonut ryhtyä Sienkievicziä suomentamaan.\nTuosta kuulemastani en puolestani ollut hyvilläni. Miksi et kääntäisi\nennemmin Zeromskia, kuten silloin aioit? Ettäkö Sienkievicziä\nmieluummin meillä kustannetaan ja ostetaan? Herrat kustantajat luulevat\nolevansa selvillä yleisön mausta ja tahtovat määrätä mitä olisi\nkäännettävä, mitä ei: ovat siis olevinaan selvillä esim. siitä, että\nKrasinskin 'Ei jumalainen komedia' ei mene kaupaksi, mutta kyllä joku\nBernard Shaw'n sepustelma, että 'Herra Oblomovin' tai jonkun\nDostojevskin teoksen kustantaminen on hyvin epäilyttävää, mutta kyllä\njonkun Blicher-Clausenin, Geijerstamin tai Ingeborg Maria sen ja sen\nkirjat löytävät kiitollisia ostajia. Tavallaan kustantajat lienevätkin\noikeassa, sillä totisesti meidän 'lukevalla yleisöllämme' -- mikä\nvastenmielinen käsite minusta onkaan tuo 'lukeva yleisö' -- on huono\nmaku tai korkeintaan sillä ei ole makua ollenkaan. Siihen luettuina\nmonet näköjään sivistyneimmätkin. Tutustuin esim. äsken erääseen\nvanhempaan ylioppilattareen, joka näytti kutakuinkin kehittyneeltä. Hän\nlainasi minulta 'Mirdjan'. Mitä piditte siitä? kysyin kun hän toi sen\ntakaisin. Ja se oli hänen mielestään 'hyvä kirja' -- tuo sekasotkuinen\nja inhottava kokotti-romani! Eikä hän ollenkaan käsittänyt, kun koetin\nesittää tuon romanin heikkouksia, sen suhdattomuutta, sekavuutta,\nsamain asiain väsyttävää toistamista ja ennenkaikkea sen ylimielistä\npöyhkeilyä. -- Sinähän sanoit kerran sattuvasti 'Mirdjasta', että se on\nkuin kaikissa räikeissä koruissaan ja hepenissään ylvästellen esiintyvä\nnainen --, ei, hänestä se vain oli hyvä. Vai liekö tuo 'siivetär' tällä\ntahtonut merkitä itsensä vapaamieliseksi ja ei-pikkumaiseksi, sillä kun\neräillä tahoilla on pidetty melua 'Mirdjan' epäsiveellisyydestä, niin\nonhan 'rohkeata' ja 'vapaamielistä' sanoa silloin 'Mirdjaa' hyväksi!\nItsenäisyydestä ja kirjallisesta mausta se ei todista. Entä voiko siitä\n(mausta) puhua edes sellaisiinkaan nähden kuin esim. Suom. Kirj. seuran\nedustajat viimeisessä valtionpalkintokomiteassa, missä he eriävää\nkantaansa merkitsemättä ovat mukana tekemässä päätöstä, jolla\nGripenbergin ruotsinkieliset ja mainitun herran entisiin tuotteisiin\nnähden verrattain heikot runot palkitaan ensimäisellä palkinnolla,\nsamalla kuin Koskenniemen runoista ei puhuta mitään! Aina kun\najatukseni pysähtyvät tähän, nousee veri päähäni ja saadakseni jollakin\nvihani asettumaan kuvittelen itseni esim. elefantiksi, joka kavionsa\nalle musertaa ennenkaikkea tuon kultaista keskinkertaisuutta hohtavan\nja porvarillista hyvinvointia ja itsetyytyväisyyttä punottavan\n'estetikko' Lindströmin -- kuinka paljon ja monenkarvaisia meillä noita\npseudo-estetikkoja onkaan! --, sillä Hahlin ja Bergholmin 'maun'\ntukahutti tietysti puoluenäkökanta, mutta hra Lindströmin kannan\nmääräsi kai siis yksinomaan hänen 'makunsa', jonka mukaan hän oli\nehdottanut palkintoa myöskin Järven 'Loiselle', yhä sivuuttaen vain\nK:niemen.\n\nKun tällaisia esimerkkejä kirjallisesta mausta tapaa sielläkin, jossa\nsitä odottaisi edes hiukan olevan, niin voipipa kustantajain sanoa\ntavallaan olevan oikeassa. Mutta eivätköhän ainakin nuo kaksi\nsuurinta kustannusliikettämme pitäne toimintaansa kuuluvana muitakin\ntarkoitusperiä kuin yksistään rahallisen voiton -- juutalais-\nkeinottelija Weilin pitäköön etuoikeutenaan perustaa liikkeensä\nihmisten alhaiseen kehitykseen ja huonoihin vietteihin --, joten meidän\n('meillä' tarkotan tietysti sitä meidän piiriämme ahtaimmassa\nmerkityksessä) on omien periaatteidemme mukaisesti vaikutettava\nkustantajiin, mikäli suomennostarkotuksissa tai muuten olemme heidän\nkanssaan tekemisissä. Ihmettelet varmaan, että mitä minä tästä kaikesta\nvedän esille, sillä olihan kysymys yksinkertaisesti Sienkieviczin\nsuomentamisesta. En suinkaan tahdo mainittua kirjailijaa lukea\nnoihin äsken luettelemiini, mutta, suo anteeksi, olen kuitenkin\nSienkieviczistä jossakin määrin samaa mieltä kuin Osk. Levertin, joka\nantaa hänelle nimen 'bokfabrikant'. Varsinkin kun muistelen kerran\nruotsiksi lukemaani S:n romania 'Ristiritarit', joka minua jo silloin\nmuutamissa kohdissaan kovin suututti..[65]\n\nKuten viimeksi tavatessamme kerroin, asuu Adajef meillä ja venäjän\nopiskelemista olemme harrastaneet melkein joka päivä. En kuitenkaan\ntiedä, kuinka se tulee jatkumaan. Haluaisin jo päästä opettajastani\neroon. Ei suinkaan niin, että hän olisi näyttänyt itsessään mitään\nerikoisesti huonoja puolia, vaan siksi että hän ei vähimmässäkään\nmäärin intresseeraa minua. Olemme siksi etäällä toisistamme ja\nsellaisen henkilön -- henkilön, jonka kanssa suhteet eivät koskaan voi\nkohota hyvänpäivän-tuttavuuden yläpuolelle -- jokapäiväinen läsnäolo\nkäy luonnollisesti kiusalliseksi. Samoin lienee hänen laitansa minuun\nnähden. Kun hän oli ensi päiviä meillä, kysyi hän kerran minulta,\nuskonko minä Jumalan olemassaoloon. Vastasin myöntävästi ja silloin hän\nnauroi ivallisesti sekä -- alkoi todistella ettei Jumalaa voi olla\nolemassa, käyttäen samantapaisia todistuskappaleita kuin minä itsekin\nkymmenen vuotta sitten. Kuunnella tuollaista oli minusta yhtä\nvastenmielistä kuin nähdä oman itseni kymmenen vuotta nuorempana\nivallisesti kritikoivan nykyistä minääni. Toisen kerran illallista\nsyödessämme puhuimme Dostojevskista ja Tolstoista. Sanoin että\nedellisen tuotannossa on psykologinen ja filosofinen puoli paljon\nvahvempi kuin jälkimäisen. Hän vastasi: 'No, mikä tuo Dostojevskin\nfilosofia, se vanha teoria jumalihmisestä!' -- Se suututti minua\nsuunnattomasti, niin etten ole jaksanut hänen kanssaan mihinkään\nasiallisempiin keskusteluihin antautua. Niinpä kun hän edellisen päälle\nalkoi ylistellä esperantokieltä, jota minä taas intohimoisesti vihaan,\nsekä selittää sen hyviä puolia, katkasin minä keskustelun sanomalla,\nettä sellainen yhteiskieli on mahdoton toteuttaa -- kun Jumala kerta\nBaabelin-sekotuksella on sen kieltänyt! Sitten meillä kerran\nkävelemässä ollessamme -- nämä kaikkihan ovat tietysti hyvin\nlapsellisia seikkoja, mutta kerronpahan nyt -- tuli riita kävelytiestä:\nminä tahdoin metsätietä, hän kylän läpi kulkevaa, sillä siellä\nnäkee ihmisiä. 'En kärsi ihmisiä!' sanoin -- enkä kärsikään niitä\nruotsia puhuvia, halkohäntätakkeihin puettuja ja kapakkalihavia\nkonttoristityyppejä ja sitä bufetskaeleganssia, jota täällä enimmiten\nnäkee. 'Mutta kuinka te voitte olla kirjailija, kun ette ihmisiä\nrakasta? Miksi te sitte kirjotatte?' kysyi hän. 'Saadakseni rahaa!' --\n'Silloin olisi parempi, ettette kirjottaisi' ja hän selitti, kuinka\nkirjailijan pitää rakastaa ihmisiä, ja ottaa osaa elämään. Näin ollen\non hänelle tietysti muodostunut minusta sellainen kuva, että minä olen\nhyvin porvarillinen, vanhoillinen, uskonnonasioissa tarkoin raamatun\nkannalla ja muutoin äärettömän jörö ja kuiva ihminen. Ikävä hänellä on\nmeillä ja usein minun käy säälikseni häntä. Koetan silloin aina miettiä\nmistä alkaisin puhella hänen kanssaan, mutta minun on mahdoton päästä\nkeskustelun alkuun. Jahka vain löydän hänelle soveliaan asuntopaikan,\nniin toimitan hänet sinne ja jatkan yksinäni Dostojevskin venäjäksi\nlukemista. --\n\nKesä on sitten lähtönne ollut hyvin kaunista, niin että usein säälien\nmuistan teitä, jotka saatte asua siellä pölyisessä suurkaupungissa.\nVarsinkin on täyteläisen kaunista täällä 'Oulunkylän Sveitsissä', jossa\nmeidän asuntomme on. On todellisia nautinnon hetkiä, kun aamuisin\nauringon noustua ja kasteen vielä ruohossa kimallellessa vaellan\nvaimoni ja lasten kanssa lammen rantaan tuuhean ja tuoksuisen\nlehtimetsän läpi, joka on täynnä lintujen laulua. Välistä olemme me\nkaikin joessa, toinen kaksosista toisen käsivarrella ja nuorimman\nistuessa rannalla täynnä äänekästä ihmettelyä. Kun sitten vedessä\nmolskien näyttelen merihirviötä tai faunina kirmailen pensasten välissä\nlapset riemuhuudoin perässäni, saatan unhottaa kaikki ikävyydet ja\ntuntea itseni osaksi luonnosta. Nuo joka-aamuiset retket joelle --\ntsheremissiä ne eivät ollenkaan viehätä, ehkä siksi, että hän ei osaa\nuida -- ovatkin terveellisenä vastapainona kesän ikäville puolille. Ja\nne ovat sellaisia, että minä melkein vihaan kesää. Sillä silloin on\nkaikki niin lamassa ja hajallaan ne, joiden seurassa voi viihtyä ja\njoita tavatessaan aina ikäänkuin uudesta syntyy -- ja niitä totisesti\nei ole muita kuin te molemmat, Eino ja Koskenniemi, siis juuri se\nmeidän 'nurkkakuntamme' --. Kun istun yhden jos toisenkin 'tuttavan' --\nolisi selvempää että ihmisellä olisi vain ystäviä ja vihamiehiä eikä\nmitään 'tuttavia', jotka vain rasittavat -- seurassa ja ponnistan\nturhaan ajatuksiani keksiäkseni puheenainetta yhäti syntyvän\näänettömyyden täytteeksi, valtaa minut aina lopulta käsitys, että minä\nolen sittenkin hirveän jörö ja lisäksi sangen sterili ihminen. Ja\nsilloin tuntuu minusta aivan käsittämättömältä, kuinka minä esim.\nKoskenniemen kanssa olen saattanut päiväkausia viettää yhdessä ja olla\nkoko ajan mitä vilkkaimmassa ja monipuolisimmassa keskustelussa, ja\ntekee mieli päästä mitä pikimmin kokeilemaan, kävisikö se vielä laatuun\nvai onko minua kohdannut henkinen halvautuminen. Sellaisina hetkinä\nvaikuttavat syvimmin ja uskottavimmin moittivat arvostelut omista\ntuotteista. Niinpä teki minut vähäksi aikaa hyvin onnettomaksi se mitä\ntässä eräänä päivänä sattumalta luin Hels. Sanomissa. Ei se ollut\nmikään kirja-arvostelu, vaan tavallinen petittisepustus, jossa\nkoetettiin karakterisoida suomettarelaista nuorisoa. Lopussa oli sitten\npiirteitä suomettarelaisesta kirjailija-nuorukaisesta. Kaikkien\ntunnettavasti tarkotettiin siinä minua ja K:nientä, mutta ennenkaikkea\nminua ja viimeistä novellikokoelmaani. 'Ne (suomett. kirjailijat) ovat\nkilttejä onnen temppelin ovella istuvaisia, ennen aikaansa\nvanhentuneita pergamenttinaamoja, sanalla sanoen 'väsyneitä miehiä',\njotka kohottavat revolveria ohimolleen uskaltamatta silti ampua.\nKotikorvesta tänne kulttuuriahjon ääreen päästessään ovat he\nkadottaneet miehuutensa ja voimansa, jota heillä kyllä olisi\naurankurjessa kävellessä. Tuotannossaan he kopioivat vanhoja esikuvia,\nuskaltamatta itseään kopioida. Tekohurskaita, jotka salakähmää käyvät\nkapakassa ja osottavat radikaalisuuttaan pudistamalla nyrkkiä\nhousuntaskussa'. Jokseenkin siihen tapaan se oli, vaikka lausejärjestys\nolikin hiukan toinen. Kuten kuulin, oli salanimen takana -- Eino\nLeino.[66] Siis kaikista uusin näyte hänen 'säkenöivästä\nintelligensistään'. -- Seuraavan aamun uintiretki minut kuitenkin\nsaattoi jo tasapainoon enkä enää ole siitä millänikään. Mutta toisinaan\nkun itsekin epäilee kykyään ja on masentuneena -- ja näin kesällä,\nkuten sanottu, se tapahtuu minulle usein --, voivat tuollaiset seikat\nvaikuttaa syvästikin: tulee mieleen, että ehkä tuo on hyvinkin oikeassa\nja mitä varten sitä silloin kannattaa yritelläkään. Kun kävisi päinsä,\nniin rupeaisi tehtaan työmieheksi tai hankkisi pienen maapalan ja\neristäytyisi kaikesta. Olen koettanut välistä hyvinkin tarkkaan\nkuvitella, kuinka se kävisi, mutta tuntuu että minun olisi mahdoton\nunhottautua niistä kirjallisista suunnitelmista, joita vuosikausia on\nmielessäni liikkunut. Parasta siis koettaa jatkaa vain ja uskoa, että\nnuo suunnitelmat ainakin osaksikaan toteutuvat. Muutoin tuosta\nunhottautumisyrityksestä varmastikin seuraisi sama tuska kuin aikanaan\nsiitäkin, että aikoen jättää ylioppilastutkinnon sikseen olin siellä\nLapin rajalla ja senjälkeen seikkaillen täällä Etelä-Suomessa: melkein\njoka yö näin unta ylioppilastutkinnosta tai ahdisti minua painajainen\nsiinä muodossa, että jotakin hyvin tärkeää on jäänyt tekemättä. Parasta\nsiis uhmailematta alistua kohtaloonsa. Ja tällainen oppihan on oikein\naitosuomettarelaisen politikan mukaista, joten se siis minulle kylläkin\nsopii.\n\nOlenpa tainnut Sinut kokonaan jo ikävystyttää, mutta koska tätä on\ntullut jo näinkin pitkästi -- eihän tätä nyt sentään 'Harhaman'\npituisesti vielä ole eikä toivoakseni varsin niin sekavaakaan ja koska\nitse ent. professori y.m. A.-H:kylä kehui mainitun plesiosauruksen\nväsymättä lukeneensa, niin rohkenen minäkin vielä jatkaa. -- Olen\nhautonut tuumaa, että meidän -- tahtoo sanoa meidän 'nurkkakuntamme' --\nolisi entistä kiinteämmin ryhmityttävä Ajan ympärille ja muodostettava\nsiitä vähitellen oma organimme. Tokihan meidän pitäisi kyetä yksi\naikakauslehti toimittamaan. Keskittäisimme sen enemmän kirjalliseksi\nlehdeksi, sillä nykyisessä suunnassaan se on kovin ylimalkainen:\nmilloin siinä joku Laitinen kirjottaa keuhkotaudin vastustamisesta,\njoku Streng tai Hainari pedagogisista kysymyksistä, Puukko vanhan\ntestamentin kritiikistä, Paavo Virkkunen pakanalähetyksestä j.n.e. Olen\najatellut alun tehtäväksi niin, että täyttäisimme aluksi yhdenkään\nkaksoisnumeron kokonaan omilla kirjoituksillamme ja katsoisimme mitä\nsiitä arvellaan. Eihän meidän tarvitsisi kaikkia entisiä toimittajia\ntyöntää syrjään. Esim. Suolahti olisi vallan hyvä päätoimittajana\nsäilymään. Samoin tuo peräti sympaattinen A.V. Koskimies ynnä joku\nmuukin olisi hyvä olemassa, ainakin sitomassa meitä vanhaan polveen. Ja\nkyllä kai meillä sanomista pitäisi riittää, kun ryhtyisimme kantaamme\nselvittelemään ja rajoja määrittelemään niin puolelle kuin toisellekin.\nValmistautukoon siis Einokin hampaisiin saakka sen päivän varalle,\njolloin julistamme sodan, missä nähdään kutka tässä maassa ovat oikeita\n'nuorsuomalaisia', nuorsuomalaisia tuon sanan puhtaassa merkityksessä.\nMinä puolestani haudon tässä artikkelisarjaa, jossa koetan osottaa,\nettä radikalisuus, ennakkoluulottomuus ja vapaamielisyys voi olla\nmuutakin kuin pintapuolista hosumista ja kaiken vanhan banaalia\nivaamista. Laittakaamme huikeasti pyörivä venttiili, joka hiukankaan\nraitistuttaisi ja panisi liikkeeseen sitä tunkkaista ilmaa mikä meitä\npainostaa. Muutoinhan me tukahdumme\".\n\nKehoitettuaan sitten rouva Mikkolaa keskittymään kirjalliseen työhön\nhän lopuksi johtuu sanomaan m.m.:\n\n\"Entäs mikä etu ihmisen sisääntymiselle ja kehittymiselle on\ntuollaisesta eristäytymisestä. Ja siinä voi mennä niinkin pitkälle että\n_vihaa_ ihmisiä ja ympäristöään. Sillä ihmisvihaa voi olla ja onkin\nkahdenlaista: hedelmätöntä vanhan miehen misantropiaa ja hedelmällistä\ntaiteilijan ihmisvihaa, mikä jälkimäinen on vain tie kirkastuneempaan\nihmisrakkauteen. Sillä tuo hedelmöittävä viha ikäänkuin polttaa\nnäkemisen esineinä olevista ihmisistä ja heidän elämästään pois sen\nmikä niissä tuomittavaa onkin ja jälelle jää ihmisyyden oleellisin osa.\nNiinpä sellainen 'misantropi' voi nähdä esim. oman kansansa parhaimmat\nominaisuudet kirkastuneina ja ikäänkuin oman raskaan vihansa\nesiinpusertamina ja sellaisena hetkenä tuntea niin suurta\nrakkautta, että voisi antautua vaikka ristiinnaulittavaksi kansansa\npuolesta. Sillä mitäpä muuta Jeesuskaan oli kuin sellainen\ntaiteilija-misantropi. --\"\n\n\n3\n\nTämä on avomielinen, liiaksi itsetietoinen kirje. Sellainen\nkirjoitetaan vain luotettavalle ystävälle, jolta ei tarvitse salata\nmitään. Lisäksi siitä heijastuu vilkas ja suuriin päämääriin tähtäävä\ntaiteellinen pyrkimys, mikä osoittaa, kuinka hyödyllistä ja tärkeää\noli, että Wilkuna sai seurustella tällaisessa ilmapiirissä. Tämä\nystävyys oli eheää vielä heinäk. 26 p. 1910, jolloin rouva Mikkola\nkirjoitti Wilkunalle seuraavan kirjeen:\n\n\"Siitä on pitkä aika kun sinut näin -- muistan sen varsin hyvin: te\nsaatoitte minua Veikon kanssa rautatiepenkereen päähän. Sinä kutsuit\nsitä tietä hiekka-aavikoksi, ja sitä se muistuttikin. Sen koommin emme\nole nähneet.\n\nMinulle tuli halu sinulle kirjoittaa luettuani novellisi 'Nuorten\nnuijassa'.[67] Tulin niin iloiseksi, kun se oli niin hyvä. Et sinä tätä\ntunnustusta tarvitse, olet kyllä itsekin tuntenut että se oli hyvä.\nKirjoitan vaan siksi että minulle on ilo iloita onnistumisestasi.\nTuossa palasessa on niin paljon totuutta, niin paljon mielialaa, se on\nniin vakuuttava. No niin, sen sinä kaiken tiedät. Mutta oletko tullut\najatelleeksi, että se on erinomainen näytelmä-aihe. Aivan valmis\nvuoropuhelulle. Saisimmekin kerran hyvän yksinäytöksisen, jommoisista\non niin huutava puute ja jommoiset todella ovat vaikeat kirjoittaa, jos\nmielii saada niihin sisältöä ja vaikuttavuutta. Minä tiedän, että sinä\nnyt olet kiinni romaanissasi -- iloitsen siitä niin suuresti! mutta\njonakin lomahetkenä: pane tämä palanen draaman muotoon ja sinä teet\nsuuren palveluksen sille nuorisolle, jolle tämän kuvan olet nähnyt.\nDraama on tässä niin valmis, ettei sen pitäisi vaatia suurta työtä.\nSöderström kustantaa sen hyvissä ajoissa ennen joulua ja joulunpyhinä\nsitä näytellään ympäri Suomen. Nimi vaan on lyhennettävä. Esim.\n'Haaksirikossa' tai 'Elämän haaksirikossa'.\n\nSuo anteeksi, jos pudotan nämä ehdotukseni keskelle työtäsi\nhäiritsevinä. Olen niin innoissani, etten malta olla puhumatta.\n\nJa sitte: olkoon pyhä henki kanssasi romaanityössäsi!\n\nSuomen kansa elää nyt, uskon minä, enemmän niiden yksilöiden varassa,\njotka kykenevät luomaan pysyvää sen kielellä -- sellaista joka antaa\nkansalle sen itseluottamuksen, että sillä on sivistyskansan\nmahdollisuudet -- kuin politikoitsijoiden ja huutajien\".\n\nTähän Wilkuna vastasi heinäk. 28 p. seuraavasti;\n\n\"Vilpitön kiitos kirjeestäsi joka minut eilen illalla yllätti. Ja ennen\nkaikkea kiitos siitä ideasta, jonka tuohon kertomukseen nähden minulle\nannoit. Asia on niin, että se kertomus viime talvena välähtikin juuri\nnäytelmän muodossa mieleeni -- muutoin ovatkin melkein kaikki\nvoimakkaimmat näkemykseni kohonneet mieleeni näytelmän hahmossa, vaikka\nne ovatkin jääneet muistikirjaan lepäämään tai aiheuttaneet jonkun\nkeskulaisen kertomuksen, kuten tämäkin. Näytelmän ala on tuntunut\nminusta aina sellaiselta terra incognita'lta, jota olen jonkinlaisella\npelolla karttanut. -- Kirjeestäsi innostuin silmäilemään uudelleen läpi\ntuon kertomuksen ja yks kaks järjestyi se mielessäni näytelmän asuun --\nkuinka onnistuneeseen on toinen asia -- ja minä päätin neuvoasi\nseuraten kirjoittaa sen tässä jonakin päivänä ja lähettää sitten\nEinolle tuomittavaksi. Saahan olla kokeeksi.\n\nHyvä Maila! Kirjeesi odottamaton saapuminen herätti minussa melkoisen\nmielenliikutuksen. Olen viime aikoina -- ollakseni avomielinen ja\nsuora, mikä lopultakin on aina parasta -- usein tuntenut Sinua kohtaan\nvoimakasta vihaa ja minusta tuntui että Sinunkin on täytynyt tuntea\nsamoin minua kohtaan. Syyn Sinä, ainakin osaksi, aavistanet. Ja muutoin\nSinä olet sellainen ihminen, johon on vaikea suhtautua niinkuin\ntahtoisi, ainakin minun ja ehkä sen takia että tunnen itsessäni uinuvan\npaljon samoja ominaisuuksia kuin Sinussakin. Tahtoisin tästä lähtien\nolla Sinulle täydellisesti suora -- muutoin aniharvat ympärilläsi\nolleista miehistä ovat olleet Sinulle suoria, vahingoksi niin itselleen\nkuin Sinulle -- ja siksi minussa heräsi halu saada puhella kanssasi\nmonesta asiasta, joita kirjeessä on mahdoton selvitellä. Lupaisitko\nminun jonakin sunnuntaina tulla siellä Histalla pistäytymään tai\nvoisimmeko kaupungissa tavata?\n\nToivon, ettet mitenkään väärin ymmärrä edelläolevaa etkä loukkaannu\nettä tuon jälkimäisen seikan kiireen takia (puin) niin lyhyeen ja sen\nvuoksi ehkä brutaalilta tuntuvaan muotoon. Tarkoitukseni on kuitenkin\nvilpitön\".\n\nTähän varmaankin yllättävästi vaikuttaneeseen ja -- kuten sen saaja on\nsittemmin tämän kirjoittajalle kertonut -- käsittämättömältä\ntuntuneeseen kirjeeseen meni heinäk. 30 p. seuraava vastaus:\n\n\"Sydämelliset kiitokset kirjeestäsi. Olen niin iloissani, että olemme\nsamaa mieltä kertomuksestasi. Sinä kartat aivan luonnonvastaisesti\nnäytelmä-alaa, sillä se on juuri sinun alasi ja Sinä luot vielä sillä\nalalla suurta, kunhan sukellat siihen. Et tiedä laisinkaan miten pitkiä\naikoja olen vaivannut päätäni sillä miten saisi sinut antamaan näkyvää\nmuotoa kaikille niille aarteille, niille rikkaille kokemuksille ja koko\nsille voimakkaalle palolle mitä sinä kannat sielussasi. Myönnän että\nsinä sitte viime kevään olet minulle kaukaisempi ihmisenä kuin ennen,\nmutta _suomalaisena kirjailijana_ et koskaan ole lakannut olemasta\nminun hartaimpien toiveideni ja minun lujan uskoni ja iloni esineenä.\nSinussa on jumalanlahja ja sinun täytyy sitä käyttää.\n\nNyt kun luin kirjeestäsi sanat 'voimakasta vihaa' tuntui äkkiä siltä\nkuin sydäntäni olisi puristettu. En ole tietänyt, että suhteemme oli\nsellainen. Olen tuntenut, että sinä olet minusta kauvempana kuin ennen\n-- olit pahoillasi minulle kun erosimme etkä senkoommin käynyt meillä\n-- mutta luulin tuon etenemisen pääasiassa johtuneen siitä ettemme\ntavanneet. Jos olisit ollut nainen, olisin ymmärtänyt, että jatkuvasti\nvihasit minua siksi että Veikon kanssa olimme likeiset ystävät, mutta\n-- -- --. No niin, olen joka tapauksessa iloissani että tahdot puhua\nkanssani. Olisihan surullista -- nimittäin _minulle_ surullista -- jos\nteidän miesten pitäisi sulkea minut pois siitä toveripiiristä, josta\nminä niin olen iloinnut. Tai ehkäpä sen sittenkin täytyy tapahtua. No\nniin, olen valmis siihenkin. -- Tulen jo ensi sunnuntaina Helsinkiin.\nSopiiko sinun tavata minut Elannon kahvilassa kl. 5. Menen sitte\nillalla klo 8 teatteriin.\n\nKirjoitan aivan sekavasti, sillä kun tätä asiaa ajattelen, joudun aivan\nymmälle. En käsitä mitään. Kyllä tässä täytyy olla joku suuri\nväärinymmärrys. Minut valtaa vanha kaihoni ja se käy kuin pyörre kiinni\nvaatteisiini: pakene sydänmaihin, josta olet tullutkin, uskoudu\ntuulelle, puhele puille -- ne ymmärtävät! eikä koskaan kukaan muu tule\nymmärtämään! Ah niin, siellä oli hyvä siinä suuressa, hiljaisessa\nyksinäisyydessä, mutta pääsy on suljettu sinne minulta. Ah, tulenko\ntässä senttimentaaliseksi. En! Siis Elannossa kl. 5. Jollei Sinua kuulu\nsinne, ymmärrän, ettei sinulle ole sopinut. Olisi hyvin hauskaa, jos\ntulisit tänne Histalle. Tulen asemalle vastaan, kun tiedän milloin\ntulet. Emme viivy täällä kuin seuraavan sunnuntain: 15 p. elok. jo\nasetumme Helsinkiin.\n\nToivon että tulemme toisemme ymmärtämään -- olen siitä varma...\"\n\nTämä kohtaus Elannon kahvilassa tapahtuikin ja sujui ilmeisesti\nparhaassa ystävyydessä päättäen siitä, että rouva Mikkola, joka oli\ntullut tuntemaan Wilkunan huonot raha-asiat, tarjoutui hankkimaan\nhänelle takuumiehet, joiden avulla Wilkuna saisi lainan asioidensa\njärjestämistä varten. Alla olevasta kirjeestä päättäen on myös ollut\nkysymys siitä, mistä Wilkuna voisi saada oleskelupaikan, jossa hän\nkotiympäristöltä rauhassa saattaisi täydentää työnsä. Rouva Mikkola\nkirjoitti hänelle jo elok. 2 p. seuraavasti:\n\n\"Olen kirjoittanut asiasta, josta puhuimme, miehelle, josta niinikään\noli puhe. En tietystikään uskalla luottaa siihen että käy kuten niin\nsydämestäni toivoisin. Olen ajatellut eikö rouvasi voisi jäädä lasten\nkanssa huvilaanne Oulunkylässä ja vuokrata pois pari huonetta.\nSe on ikävää, mutta ansaitsisihan sillä jonkun verran. Varmaan\nsinun tuttaviesikin joukossa olisi sellaisia jotka tulisivat\nvuokralaisiksenne, jottei tarvitsisi ottaa vieraita. Suo nyt anteeksi,\nettä sekaannun asioihisi, minun ehkä ei pitäisi sitä tehdä, varsinkaan\nkun en laisinkaan tunne kaikkia asianhaaroja ja siten helposti voin\ntuntua tunkeilevalta. Teen sen vaan siksi, että niin hartaasti soisin\nSinun saavan tilaisuutta häiritsemättömään työhön. Pyydän vieläkin\nanteeksi, jos jollakin lailla tuotan Sinulle mielipahaa.\n\nToivotan Sinulle rohkeaa mieltä, uskoa itseesi ja työhösi\".\n\nMutta heti tämän lähetettyään rouva Mikkola sai Wilkunalta seuraavan\nkirjeen, jonka tämä oli kirjoittanut elok. 1 p.:\n\n\"Olen nyt yön aikana selvitellyt itselleni situatsiota ja tullut siihen\ntulokseen, etten voi ottaa vastaan tuota jalomielistä tarjoustasi.\nTärkeimpänä motivina tähän voin mainita sen, että minussa heräsi eräs\npainava velvoitus itseäni kohtaan -- velvoitus siitä että minun on itse\nkamppailtava läpi, muuten en voi tuntea täyttä tyydytystä. Joko itse\n(Jumalan avulla) tahi ei mitään! Sinä eilen ymmärsit minut niin monesti\nväärin, että pelkään Sinun nytkin sen tekevän. En rahtuakaan epäile\ntarkotuksesi vilpitöntä jaloutta, mutta minun miehuuteni -- joka on\nminun vahvin pyrkimykseni -- joutuisi kärsimään näin ilman mitään\nponnistuksia saadusta avusta.\n\nMuutoin olen kiitollinen tuosta eilisestä keskustelustamme vaikka\nmihinkään yksimielisyyteen emme tulleetkaan. Se sai minut ymmärtämään\nSinua yhä syvemmin (vaikka Sinä et tätä myönnäkään). Ja uskon etten\nenää koskaan voi tuntea Sinua kohtaan sellaista vihaa, mistä\nedellisessä kirjeessäni mainitsin, ja tunnen nyt puolestani\nvoivani suhtautua Sinuun avonaisesti ja rehellisesti. -- Pidän\nvelvollisuutenani, vastaisten väärinkäsitysten välttämiseksi,\nkirjoittaa Veikolle eilisestä keskustelustamme. Mutta, vakuutan sen\nvielä kerran, minään agitaattorina ja lopullisena tuomarina en tahdo\nvälillänne esiintyä -- yhtä vähän kuin muutkaan Veikon toverit\".\n\nSelvitykseksi siihen kohtaan, jossa Wilkuna mainitsee \"Veikon\", tulkoon\nsanotuksi, että Wilkunan ja rouva Mikkolan väittelyjen esineenä koko\ntämän erimielisyyden aikana oli --- Koskenniemi. Niin lapselliselta\nkuin se kuulustaneekin, täytyy sanoa, että Wilkuna oli ikäänkuin\nmustasukkainen runoilija-ystävänsä puolesta, tuntien katkeruutta siitä,\nettä tämä yhä enemmän vietti lomahetkiänsä Mikkolain kodissa. Koko\nhänen \"vihansa\" on ymmärrettävä osaksi tältä, osaksi siltä kannalta,\nettä hän itse samalla tunsi joutuvansa ikäänkuin liiaksi tämän uuden\nseurapiirin lumoihin ja pelkäsi menettävänsä vapauttansa. Tästä\nviimemainitusta seikasta johtuu myös se, että hän hylkäsi rouva\nMikkolan avuntarjouksen. Rouva Mikkola vastasi hänen edellämainittuun\nkirjeeseensä seuraavasti:\n\n\"Kirjoitin Sinulle jo pitkän kirjeen, mutta revin sen, sillä en löydä\nmuotoa sille mitä tahdoin sanoa.\n\nYmmärrän että kiellät minua täyttämästä ehdotustani. Minua hävettää\nettä jotakin niin kömpelöä ehdotin. Mielenjaloudesta ei puhettakaan. Se\noli perin epähienoa. En koetakkaan puolustaa itseäni. No niin, tehtyä\nei saa tekemättömäksi.\n\nJa tämä viimeinen kirje vielä lisäksi!\n\nOnneksi käy kuten haluat: lähetin viime hetkessä polkupyörällä\nkirjeenkantajan perään ja sain pois sen kirjeen, jonka olin jo\nlähettänyt -- nimiä tietenkään mainitsematta.\n\nKoeta siis pyyhkiä koko asia mielestäsi. Minä ymmärrän hyvin, että teit\nkuten teit ja olen nolo omasta menettelystäni.\n\nYli kaiken pienen mikä on tullut välillemme, näen kirkkaasti Sinun\nsuuret kokemuksesi, sinun rikkaat lahjasi, sinun sielusi pakoittavan\npolton. Ne voimat vievät voittoon\".\n\nTähän Wilkunan ja rouva Mikkolan seurustelu katkesi, vahingoksi\nWilkunalle, joka olisi alituisesti tarvinnut tällaisen sivistyneen ja\ntaiteellisen ilmapiirin kosketusta.\n\n\n4\n\nRouva Mikkolan kirjeistä Wilkunalle käy selville, että viimemainittu\ntyöskenteli romaanin kirjoittamisessa. Heinäkuulla 1910 Wilkuna ja\nKoskenniemi vaihtoivat muutamia kirjeitä, joista niistäkin eräässä\nWilkuna ilmoitti kirjoittavansa romaania. Koskenniemi vastasi tähän\nheinäk. 13 p. m.m. seuraavin rohkaisevin ja leikillisin sanoin:\n\n\"On hauska tietää, että olet romaanisi kimpussa. Kirjallisen\nluomistyön aikana elää itse asiassa ihania hetkiä. Nouset kaiketi\naikaisenpuoleisesti vuoteesta, käyt uimassa (jota taitoa et todella, se\ntäytyy minun nyt tunnustaa, ole aivan vailla), istut kirjoituspöydän\nääreen ja aloitat päivätyösi, jolle ahkera kahvinjuonti ja\ntupakanpoltto à la Rantakari suo pienen ulkonaisen vaihtelun. Joskus\nnouset tuolilta ja teet muutaman suuren gestin (mieluummin\nnyrkkiinpuristetulla kädellä), jopa tartut voimanotteella jonkin tuolin\nselkämykseenkin, istut taas tuolillesi ja muutat suuret gestisi\nintensiiviseksi kynän liikunnoksi. Joskus tulee epäilys ja väsymys (se\ntulee tietysti kaikessa työssä joksikin hetkeksi), mutta pian olet taas\n_Festus triumphans_, tunnet työsi edistyvän ja tunnet, että jälki on\nhyvä. Hyvää jatkoa työllesi. -- Älä luota liiaksi uimataitoosi, joka\nehkä sittenkään ei ole niin korkealle kehittynyt kuin tahdot itsellesi\nja maailmalle uskotella. Pidä kiinni käsillä rannasta kun 'uit'\".\n\nMikä romaani tämä voisi olla? Koskenniemi, jolle Wilkuna kirjallisia\ntöitään selosteli, on ilmoittanut tästä seuraavaa:[68]\n\n\"Melkoisen suurella varmuudella uskon voivani sanoa, että Wilkuna\nnoihin aikoihin lähinnä suunnitteli jonkinlaista kehitysromaania ja\nettä hänellä väikkyi mielessä luoda jotakin Kellerin _Martin\nSalanderiin_ ja _Der grüne Heinrichiin_ verrattavaa. Myös Zola'ta\nihaili Wilkuna näihin aikoihin suuresti (ensi sijassa hänen romaaniensa\nmahtavaa arkitehtoonista rakennetta). Päähenkilönä tässä romaanissa oli\ntietysti oleva tekijä itse, enemmän tai vähemmän maskeerattuna,\nja konkreettista ainehistoa oli ammennettava nivalaisista\nlapsuudenmuistoista ja tekijän omasta kehitystiestä ja kokemuksista.\nLuullakseni käsitti Wilkuna yleensä novellituotantonsa jonkinlaiseksi\nvahvistukseksi ja kouluksi tätä suurta romaania varten, joka yksin\nvastasi hänen kirjallista kunnianhimoaan (mikä yleensä ei ollut aivan\npieni). Jos ymmärsin Wilkunan oikein, ei hän tällä suurella\nromaanillaan halunnut vain antaa runollista ilmausta omalle\nyksilölliselle kehitysprosessilleen, häntä innostutti myöskin halu\nharjoittaa jonkinlaista yhteiskuntakritiikkiä, osoittaa, millä\nsuunnalla hänen käsityksensä mukaan kaikki arvokas ja kelvollinen oli\nlöydettävissä ja millä onnenonkijat ja lurjukset. Tämä moralisoiva\npiirrehän oli... hyvinkin etualalla Wilkunan mielenkiintopiirissä.\nOmasta puolestani luulen, että tämän romaanisuunnitelman valmistumista\nehkäisi, paitsi ekonoomisten seikkain vaikutus -- Wilkunallahan oli\ntaloudellisista syistä hyvin vaikea toteuttaa mitään niin sanoakseni\npitemmällä tähtäimellä -- vielä sekin, että hänen käsityksensä juuri\nsiitä milieustä, mitä hän lähinnä oli aikonut kuvata, oli alituisten\nvaihtelujen esineenä. Niinpä saattoi hän antaa pietismistäkin, jota hän\nyleensä ihaili, aika-ajoin hyvinkin tuomitsevia lausuntoja. Samoin\nmuuttuivat hänen käsityksensä niistä henkilöistäkin, jotka hänen\nmielikuvituksessaan luultavasti väikkyivät enemmän tai vähemmän\nkaukaisina malleina hänen tulevan romaaninsa henkilöille. Hänen oli\nvaikea löytää puolueetonta arkkimeedista pistettä, josta hän olisi\nvoinut vapaana taiteilijana tätä suurta aihettaan tarkastella\".\n\nTämä romaani on tietenkin sama, josta Wilkuna oli keskustellut\nKoskenniemen kanssa kesällä 1906 (ss. 117-18), ja joka nyt jälleen\naskarrutti hänen ajatuksiaan. Se ei ole todennäköisesti milloinkaan\npäässyt niitä lyhyitä muistiinpanoja pitemmälle, jotka ovat säilyneet\nhänen papereissaan, ja joiden päällyslehden vesileimassa on vuosi 1907.\nRomaanin nimeksi oli määrätty _Valloittajia_, ja sen keskeisenä\nhenkilönä oli Feliks, velisarjasta ainoa opintielle joutunut. Kuvattava\noli veljet, mielikkihevonen Pasi, olo paimenessa, koti \"lempeänä\nsyyskuun iltapäivänä\", jolloin \"riihet lämpiävät ja otetaan hamppua\",\nisä, äiti, Eljas-ukko, kamari- ja Leena-mummu, kotona pidetyt seurat,\n\"Feliksin tunne sukulaisuudesta eläinten ja koko luonnon kanssa hänen\nollessaan alasti niityllä lammen rannalla ja kiipeillessään puussa\",\neteläpohjalainen Aura-Matti paikkakunnalla uuden aineksen\nedelläkävijänä, Vilku-Kustin täyteliäs työpäivä, hänen voimakkaasti\nkehittynyt \"kurin ja järjestyksen vaistonsa\" ja lakkaamaton taistelunsa\n\"kaaosta ja anarkiaa vastaan\" j.n.e. Kysymys oli siis siitä suuresta\nkotiseuturomaanista, joka kuvasteli Wilkunan mielessä koko hänen\nelämänsä ajan suurtyönä, jonka hän kerran kirjoittaisi. Muistiinpanojen\neri asu osoittaa, että hän mietti aihettaan vielä elämänsä viimeisinä\naikoina.\n\n\n5\n\nSeuratessa Wilkunan elämää vv. 1909-10 tulee mainittavaksi hänen\njatkuva toimintansa kirjallisuuden arvostelijana Uudessa Suomettaressa\nja Ajassa.\n\nHakiessa näistä kirjallisuusselostuksista hänen oman\npersoonallisuutensa ilmauksia kiintyy huomio kirjoitukseen August\nStrindbergistä tämän 60-vuotispäivänä (22/1 09) Uudessa Suomettaressa.\nWilkuna osoittaa siinä perehtyneensä kirjailijan tuotantoon ja hänen\nhenkiseen olemukseensa, suhtautuen häneen ihailevasti. Strindberg\ntarjoaa mieltäkiinnittäviä probleemeja \"niin hyvin estetikan kuin\npsykologian ja patologiankin tutkijoille\"; hän on \"levoton nero\",\n\"ärsyttävä kynä\", ja \"tuskin on toista maailman kirjallisuuden\nhistoriaan nimensä piirtänyttä, joka olisi elänyt sekä sisällisesti\nettä ulkonaisesti vaiherikkaampaa ja intensiivisempää elämää\"... \"Mutta\naitoruotsalaiselle hengensuunnalle on tuo suorasukainen realisti ja\nvanhoja kaavoja sekä itsekylläisyyden suloista punssirauhaa rikkova\nmyrskylintu pysynyt enimmiten vieraana ja vastenmielisenä ilmiönä...\"\n_Svenska öden och äventyr_ lienee ollut se teos, jolla Strindberg oli\nsaavuttanut Wilkunan kunnioituksen ja huomion.\n\nSeuraavana vuonna Wilkuna taas kirjoitti hänestä Uuteen Suomettareen\n(1/5 5), käsitellen tällä kertaa Strindbergin vertailevia\nkielitutkimuksia (_Bibliska egennamn_). Wilkunaa huvittivat nämä\nherrojen Wettenhovi-Aspan ja Strindbergin eriskummalliset\nkielituumailut, ja luki hän heidän kirjoituksiaan tältä alalta leveästi\nmuhoillen ja leikaten niistä toverijoukossa eteviä kaskuja. Erikoisesti\nhäntä Wettenhovi-Aspan \"filologia\" sekä huvitti että ällistytti; miehen\nilmeinen järkkymätön usko siihen, että suomi on kielten äiti, vaikutti\nhäneen yllättävästi, jopa kunnioitusta herättävästi.\n\nWilkuna, jonka oma kieli oli täsmällistä ja asiallista, sai\narvostelijana joskus aiheen puuttua kielellisiinkin seikkoihin. Niinpä\nhän arvostellessaan Uudessa Suomettaressa (25/5 10) Rafael Engelbergin\nteosta _Tuulten tuoreitten hiljainen humina_ huomauttaa alkusointujen\nliiallisesta käyttämisestä: \"Antaa näin sanojen vain alkusointumanian\nmukaan seurata toisiaan, on kyllä helppoa eikä vaadi suurta\nponnistusta aivoilta -- paremmin kuin leuoiltakaan. Mutta sittenpä\nse ei juuri muuta olekaan kuin aito suomalaista löysäleukaisuutta\".\nPuhuen terveellisiä sanoja liiallisuuksista kansanomaisuuksien\nkäyttämisessä hän kirjoittaa: \"Tämmöisistä ja muista kalevalaisista\nkansanomaisuuksista on kielemme vapauduttava, jos sen mieli vakiintua\nkunnolliseksi sivistysvälineeksi\". Arvostellessaan Heikki Meriläisen\nteosta _Sattumuksia Jänislahdella_ (Aika, 1909, ss. 551-2) hän saa\naiheen moittia kirjailijan ylen runsaita vahviketeonsanoja: \"Tekijän\nkyynillistä kuvaustapaa tällaiset vahvikkeet kyllä palvelevat, kun hän\nesim. kirkkoherrasta puhuu, että hän juosta rötkisti, maata mötkötti,\npuhua kälkätti, j.n.e., mutta muutoin tuollaisesta murreurheilusta\nhöystynee kirjakielemme sangen vähän, ja kaikista vähimmän\nesteettisessä suhteessa\".\n\nNäinä vuosina keskusteltiin vilkkaasti siitä, kuinka vierasperäiset\nsanat oli suomessa kirjoitettava, ja oliko sanottava \"harjottaa\" vai\n\"harjoittaa\". Vastoin kielemme luonnetta pääsi edellisessä kysymyksessä\njoksikin aikaa vallalle n.s. lyhyt kirjoitustapa, s.o., kirjoitettiin\nesim. \"lojali\", \"estetinen\" j.n.e.; näkipä sellaisiakin muotoja kuin\n\"aristokratti\", \"demokratti\" j.n.e., jotka olivat siitä hyviä, että ne\nhullunkurisuudellaan avasivat monen silmät huomaamaan, mihin oli\njouduttu. Wilkuna oli tässä suhteessa sikäli horjuvainen, että hän\nkirjoitti \"estetinen\" silloin, kun muisti muodin, mutta muuten\n\"esteettinen\". Mutta i-sodassa hän pyrki olemaan johdonmukainen, koska\nhänen oma kielensä, kotiseudun murre, ei käyttänyt i:tä, vaan sanoi\nhäikäilemättä \"harjottaa\". Professori Mikkola otti i-kysymyksen\npuheeksi Ajassa (1910, ss. 393-5, _Kirjakielemme ulkonaisesta\nyhtenäisyydestä_) aloittaen kirjoituksensa seuraavalla terveellisellä\nhuomautuksella: \"Sitä ulkonaista yhtenäisyyttä, joka kirjakielellämme\njo muutama vuosi takaperin näytti olevan, sillä ei ole enään tällä\nhetkellä. Emme puhukaan suuresta hajanaisuudesta vierasperäisten\nsanojen kirjoittamisessa, jossa takavuosien liiallinen venytys on\njohtanut päinvastaisiin liikoihin lyhennyksiin, jopa on menty niinkin\npitkälle että on kirjoitettu esim. _agiterata_. Alkuperäisten\nsuomalaistenkin sanojen kirjoituksessa on muutamissa kysymyksissä\ntäydellinen sekoitus\". Sitten kirjoittaja lyhyesti perustelee\ni-llisyyden oikeutusta ja tarkoituksenmukaisuutta. Tämäpä nostaa\nWilkunan kirjoittamaan i-tä vastaan. Ajassa (1910, ss. 466-70,\n_Vieläkin kirjakielemme ulkonaisesta yhtenäisyydestä_) hän laajasti\npuolustaa i-ttömyyttä -tta-päätteisten verbien toisessa tavussa, -ase-,\n-äse-päätteisissä verbeissä, ja (j-ttömyyttä) sellaisissa muodoissa\nkuin \"kulen\". Vaikka Wilkuna ei ollutkaan saanut filoloogista\nkouluutusta, on hänen kirjoituksensa kuitenkin terävä ja asiallinen,\nmenettämään tuomitun kannan hyvä puolustus. Hänen äreän humoristinen\npersoonallisuutensa pistäytyy joskus näkyville, esim. silloin, kun hän\nmyönnettyään i-llisten muotojen foneettisen kauniimmuuden sanoo: \"Mutta\nkielessämme on yllin kyllin tuollaista neitseellistä vokaali- ja\ndiftongikauneutta, joten ei ole ollenkaan haitaksi uhrata siitä hitusen\nlyhemmän ja tarmokkaamman sanonnan hyväksi\". I-ttömyyden lyhemmyys ja\nmuka tarmokkuus, jäntevyys, miellyttävät häntä; hän ilmeisesti uumoilee\ni-llisyydessä jotakin naisellista, pehmeää, koreilevaa, ja siis\nluonteensa mukaisesti asettuu senkin vuoksi sitä vastaan.\n\nWilkuna osoittaa melkoista perehtymistä kielemme luonteeseen.\nSe käy ilmi siitäkin, mitä hänellä oli sanomista Eino Leinon\nIphigeneia-suomennoksesta (Uusi Suometar, 26/5 10, _Goethen\n\"Iphigeneiam suomennos_). Annettuaan Leinolle tavanmukaisen\nalkuletkauksen ('mutta hiukan enemmän vaivaa ja huolta uhraamalla olisi\nEino Leinon luullut saavan käännöksensä paljon lähemmäs alkutekstin\nselkeätä kauneutta kuin mitä se nykyisessä asussaan on'), hän tekee\nmuistutuksen sitä vastaan, että Leino on joskus korvannut säkeen\nensimmäisen jambin kolmitavuisella sanalla, joko sellaisella, jonka\nkeskimmäinen tavu on pitkä, tai sellaisella, jonka kaikki tavut ovat\nlyhyitä, siten sijoittaen pääkorollisen tavun laskuun. Wilkuna vaatii,\nettä säe on tällaisessa tapauksessa aloitettava yksitavuisella sanalla,\nja kysyy, \"onko yksitavuisten sanojen säkeen alussa käyttämisestä\nmahdollisesti johtuva yksitoikkoisuus niin painava seikka kuin\nmonitavuisten käyttämisestä aiheutuva rytmin rikkoutuminen\". Wilkuna on\ntässä teoreettisesti oikeassa, mutta käytäntö oli jo hyväksynyt sen,\njota hän moitti, ja joka muuten oli Kasimir Leinon tekemä ja Eino\nLeinon usein käyttämä keksintö.[69]\n\nLuonnollisesti ei Leinon runsas alkusointujen käyttö liioin miellytä\ntätä äreätä miestä. Se on hänen mielestään \"johtanut useissa kohdin\neräänlaiseen sanoisinko löysäsanaisuuteen\". Hän lopettaa:\n\"Suomennokselta ei suinkaan voi ansioitakaan kieltää. Siellä ja\ntäällä tapaa hyvinkin sujuvia ja kaunissointuisia säkeitä. Mutta kun\ntämä näytelmäsuomennos on ollut sekä Kansallisteatterin että\nKirjallisuudenseuran ja Suomalaisen kirjallisuuden edistämisrahaston\nhoteissa, olisi sen odottanut esiintyvän huolitellummassa runollisessa\nasussa. Yllä koskettamani pienet poiminnot eivät näet suinkaan ole\nhakemalla haettuja\".\n\nWilkunan kirja-arvosteluissa kuvastuu hänen yksilöllinen ja särmikäs\npersoonallisuutensa hyvinkin monelta puolelta. Niinpä on hänen\nkehityksensä kannalta kuvaavaa se, mitä hän kirjoitti Edward Bellamyn\nteoksesta _Vuonna 2000_ ja Richard Michaelis'in vastaavasta\n_Kommunistinen yhteiskunta vuonna 2000_ (Uusi Suometar 12/6 1910).\nEdelliseen hän oli tutustunut jo sosialistivuosinaan (se oli ilmestynyt\n1902 Työväen kirjapainon kustannuksella, J.K. Karin suomennoksena);\njälkimmäinen, jonka tekijä oli amerikkalainen sanomalehtimies, oli\nilmestynyt 1909 Arvi A. Kariston kustannuksella. Entuudesta tiedämme\nWilkunan ajatelleen tällaista kirjallisuutta, yrittäen itsekin matkia\nsitä Raatajassa julkaisemassaan leikillisessä, Malakias Mönkkäsen\nseikkailuja koskevassa sarjassa; nyt kyseessä olevasta kirjoituksesta\nnäkyy lisäksi, että hänellä oli oikea ja selvä käsitys Platonin\nihannevaltiosta ja Thomas Moren _Utopiasta_, ja että hän oli tutustunut\nm.m. Gustav Bangin _Euroopan sivistyshistoriaan_ (W.S.O.Y.) ja\n_Sosialistiseen tulevaisuusvaltioon_ (Turussa, Sosialistin\nkirjapaino-osuuskunnan kustannuksella). Ainoakaan näistä teoksista ei\nollut millään tavalla päivän kirja kesäkuulla 1910, eikä Wilkuna siis\nsiksi niistä kirjoittanut; hän teki sen siksi, että hän oli kauan\nmietiskellyt niiden esittämää asiaa, oli päässyt mielestään varmaan\nvakaumukseen, ja halusi lausua sen julki.\n\nBangin kirjan kriitillisyyden hän esittää tekijän omin sanoin:\n\"Ihanneyhteiskunta on utopia. Kaikki nautinto on ostettava työllä eikä\nehdoton onni ole ominaista maalle\". Bellamyn kirjasta hän lausuu:\n\"Mitään varjopuolia ei ole tuossa yhteiskunnassa, jonka Bellamy oikein\namerikalaisella vauhdilla ja reklaamiräikeydellä on kankaalle sivellyt\nkiihoittamaan köyhälistöjoukkoja\". Michaelis'in teos on Bellamyn\nteoksen jatko, kuvaus tuon ihanneyhteiskunnan nurjista puolista. Näitä\nWilkuna sitten selostaa, ilmeisesti vakuutettuna siitä, että Michaelis\non oikeassa; \"hän on pitkin matkaa ottanut huomioon ihmisluonteen\nsynnynnäiset taipumukset ja ominaisuudet sekä monet muut realisessa\nelämässä vaikuttavat tekijät\"... Wilkuna lopettaa arvostelunsa\nseuraavasti:\n\n\"Torjuessaan sitä kapitalistien väitettä, että sosialistisessa\nyhteiskunnassa jouduttaisiin ehdottomasti harjoittamaan pakkovaltaa,\nsanoo Gustav Bang alussa mainitussa teoksessaan sitä kovin\nmielettömäksi ajatukseksi, että väestö käyttäisi yleistä ja yhtäläistä\näänioikeutta sulkeakseen itsensä kuritushuoneeseen. Että niin voi\nkuitenkin helposti ja johdonmukaisesti käydä, sen on Michaelis\nkirjassaan varsin vakuuttavasti osottanut. Ja eiköhän nykyäänkin\nsosialistisissa järjestöissä moni salaa huoanne puoluekurin ja\npakollisten puolueverojen painostusta. Ja mikäpä tyrannia lopultakaan\nolisi raskaampaa ja tukahuttavampaa kuin demokraattinen joukkosorto\".\n\nV. 1910 ilmestyi Yrjö Weilin & Kumpp. O.Y:n kustannuksella tunnetun\ntanskalaisen terveysapostolin J.P. Müllerin teos _Sukupuolimoraali ja\nelämänonni_. Sukupuolikysymykset olivat näinä vuosina olleet vilkkaan\npohdinnan esineinä, ja sukupuolielämää selvittelevää kirjallisuutta oli\njulkaistu runsaasti. Suurlakon jälkeinen sosialismin hyöky toi mukanaan\ntässä suhteessa sellaistakin \"aatteellisuutta\", johon ei siihen aikaan\noltu vielä totuttu, ja joka ei ollut tietysti mitään muuta kuin\nnaamioitua pornografiaa. Eräs \"tohtori\" Tanner kierteli silloin ympäri\nmaata pitäen oman \"tieteensä\" mukaisia \"esitelmiä\" sukupuoliasioista --\nesitelmiä, jotka itsestään lankesivat hyvien tapojen suojelemista\ntarkoittavien rikoslain pykälien piiriin. Wilkuna oli tarkoin seurannut\nnäitä ilmiöitä, sillä hän oli jotakuinkin hyvin perehtynyt\nsukupuolikysymykseen, tutkittuaan sitä koskevaa tieteellistä\nkirjallisuutta. Viime uutuus tältä alalta siihen aikaan oli nuorena\nkuolleen itävaltalaisen filosoofin Otto Weiningerin teos _Sukupuoli ja\nluonne (Geschlecht und Character)_, jota ylioppilaspiireissä paljon\nluettiin. Teos oli muodissa varsinaisesti vv. 1907-8. Nimimerkki V.A.K.\nsallinee, että asian valaistukseksi lainataan tähän ote hänen\nkirjeestään Wilkunalle kesäk. 12 p:ltä 1908, koska se valonheittäjän\ntavoin valaisee Weiningerin silloin askarruttamaa nuorison sielun osaa.\nV.A.K. kirjoitti m.m.:\n\n\"Olen tässä viikon päivät elänyt ihanan kirjan 'sytyttämänä'. Se on\nOtto Weiningerin 'Geschlecht und Character' (E. Melartinin minulle\nlainaama.) Se on dialektikassaan mitä loistavin teos ajatella saattaa\nja perusajatukseltaan verrattoman nerokas: se osottaa päivänselvästi,\n(joku Helmerikin sen melkein käsittäisi) naisen sielun verrattoman\nalemmuuden miehiseen psyykeen verrattuna: nainen on pelkästään\nerottinen, mies on myöskin erottinen, mutta samalla paljon muuta.\n\nParhain suositus mitä tästä teoksesta voi sanoa on kai se, että kaikki\nsaksalaiset grotenfeltit ja castrénit kävivät sellaisella raivolla\nWeiningerin kimppuun tämän teoksen johdosta, että hän sapekkaana teki\nitsemurhan, muistaakseni noin 22:n vuoden ijässä!\"\n\nSamoin \"sytytti\" teos muitakin nuoria miehiä aiheuttaen paljon\n\"syvämietteisiä\", mutta samalla luultavasti hiukan pikkuvanhoja ja\nkuvitellun kokemuksentunnon täyttämiä keskusteluja, jotka haihtuivat\nsavuna ilmaan, jättämättä sanottavampaa häkää kenenkään sieluun.\nAinoastaan ne, jotka täysinä miehinä, kuten Wilkunakin, saattoivat\ntodella asiallisessa merkityksessä puhua kokemuksistaan tällä alalla,\nkykenivät arvostelemaan Weiningeriä oikein ja ehkä oppimaan hänen\nkirjastaan sen, mikä siinä oli paikalleen osuvaa. Sikäli tämä\nmuotipuuska koitui heille hyödyksi.\n\nMüllerin kirjan arvostelu osoittaa, että Wilkunan kanta näissä asioissa\noli \"terveesti luteerilainen\", kuten hän varmaan itse olisi sanonut.\nMüller hyökkää kirkon, pappien ja katkismuksen kimppuun, syyttäen niitä\npuhtaan rakkauden turmelemisesta avioliiton kautta. Wilkuna puolustaa\nnäitä ja pilkkaa Mülleriä ja hänen laisiaan radikaaleja:\n\n\"... noita tusinaradikaaleja, joita esim. meillä on vaikka Tanskaankin\nlähettää, nuorukaisia -- vaikka voihan niiden joukossa tavata väliin\nvanhempiakin, -- joilla on yhtä mittaa veri päähän kohonneena ja jotka\nkirkuvat ja piipittävät minkä keuhkoista lähtee tai toisin sanoin\nuskollisesti ja uuraasti toteuttavat vanhaa sananlaskua: kyllä\nmaailmaan ääntä mahtuu. Tällaisille aatteenmiehille, esiintykööt ne\nsitten missä maassa ja missä asiassa hyvänsä, on varsin ominaista, että\nmilloin heidän pitäisi sanoa jotakin positiivista ajamansa asian\npuolesta, silloin muuttuu puhetapa sokeasta vanhain olojen\nparjaamisesta sentimentaaliseksi vetistelyksi. Esille ratsastavat\nsilloin kaikki maailman kauneimmat asiat. Egoismi vaihtuu altruismiksi,\n'avioliittoprostitutio' puhtaaksi ja tosi (niin juuri: tosi)\nihanteelliseksi rakkaudeksi ilman mitään papin ja yhteiskunnan\nluomia pakkoröijyjä, 'typerä dogmi-usko', uskonto -- kunkin --\nyksityisasia-uskoksi j.n.e. 'Toisin ajattelevain' ymmärtämisestä (!)\npuhutaan kauniita ja liikuttavia sanoja. Se vain pahinta, että nykyinen\nyhteiskuntamuoto lakineen ja laitoksineen, sellaisena miksi se\nhistoriallista tietään vuosituhansien takaisesta alustaan on\nkehittynyt, kuvataan niin ylen mustaksi. Kun kaiken perustana ja\nkaikkia ihmisten tekoja määräävinä vaikuttimina ovat itsekkyys,\nomanvoitonpyynti ja vallanhimo, niin eihän voi kohtuudella ihmetellä,\nettä lukija huolestuneena tiedustelee itseltään, onko niitä noita\naltruismeja ja muita kauniita asioita ollenkaan olemassa, koska ne\neivät ole täällä maanpinnalla pesiytyneet\".\n\nArvosteluissansa Wilkuna täten joutui sanomaan mielipiteensä monista\neri asioista, ja osoittaa hän niissä nyt yleensä tervejärkistä\nasiallisuutta ja miehekkyyttä, kammoten varsinkin liikatunteellisuutta\nja \"radikaaleja\". Sinänsä vähäpätöistenkin asiain yhteydessä hän tulee\njoskus lausuneeksi sellaista, joka osoittaa tietoja ja kypsyyttä.\nEsimerkkinä siitä mainittakoon ne sattuvat sanat englantilaisesta\n\"miss-romaanista\", jotka hän kirjoitti arvostellessaan Mrs. Alexanderin\nromaanikäännöstä _Hänen rakkakin vihamiehensä_ toukok. 20 p. 1910:\n\n\"Esillä oleva suomennos\", hän sanoo, \"on hyvänä todistuksena siitä,\nkuinka maassa, jonka kirjallisuudella on vanhat ja vakiintuneet\ntraditsioninsa, voi hyvinkin keskinkertaisilla lahjoilla varustettu\nkirjailija saavuttaa aika huomattavia tuloksia. Esimerkiksi meillä,\nmissä kirjallista tuotantoa tukevat ja kohottavat traditsionit melkein\ntykkänään puuttuvat ja missä kirjallinen elämä on vielä sangen\nkaaoksellisessa tilassa, voi synnynnäisiltä taiteilijalahjoiltaan\npaljon huomattavampikin kirjailija kuin mitä esim. Mrs. Alexander\nkaikesta päättäen on, helposti horjahtaa ladulta ja tehdä itsensä\nsyypääksi yhteen ja toiseen tekotavalliseen heikkouteen ja siten\nteoksen kokonaisvaikutukseen nähden jäädä paljon vähemmälle\nsaavutukselle\". Sitten Wilkuna todella sattuvin piirtein luonnehtii\nmiss-romaanin ja saa näin puolen palstan tilaan mahtumaan sangen hyvän,\nsuppeasti, asiallisesti ja sievästi lausutun kokonaiskäsityksen tästä\nkirjallisuuden lajista, sen heikkouksista ja eduistakin.\n\nLopetan tällä kerralla selostuksen Wilkunan laajasta toiminnasta\nkirjallisuuden arvostelijana vv. 1907-10 näihin poimintoihin, mainiten\nvielä vain, että hän jouluk. 15 p. 1910 julkaisi Uudessa Suomettaressa\nlausunnon silloin ilmestyneestä Maiju Lassilan teoksesta _Tulitikkuja\nlainaamassa_. Kirjoituksen otsakkeena on _Huomattava humoristinen\nkansanelämän kuvaus_, ja osoittaa Wilkuna siinä täydelleen tajunneensa\ntämän teoksen arvon. Ylipäätänsä saattaa sanoa Wilkunan näinä aikoina\njo saavuttaneen sen ominaisuuden, jota tämän kirjoittaja hänessä\nmyöhemmin väliin ihaili: kyvyn malttaa lukea kirja tyynesti ja\ntarkkaavaisesti, tunkea sen ydinkohtaan, säilyttää siitä kirkas\nkokonaiskuva muistissaan, ja heittää tämä osuvasti paperille kuin\nmaalari onnistuneen luonnoksen. Se ominaisuus ei ole aivan yleinen.\n\nNäiden poimintojen ja vielä paremmin sen valossa, mitä seuraavassa\nluvussa kerrotaan, täytyy jälleen todeta, että Wilkuna työskenteli\nahkerasti. Näitä hänen päätyönsä välissä vuolemiaan lastuja ovat nekin\nHoratius-suomennokset, jotka hän julkaisi Ajassa 1910 (_Kevätoodi,\nHoratiuksen ja Lydian vuorolaulu, Ahnehtijalle, Maaelämän ylistys_ ja\n_Lydialle_). Niiden käännösasun arvosteleminen jääköön sen\nmikroskopoimisen tehtäväksi, jonka kohteeksi kirjailijain sivutyötkin\naikoinaan vuorollansa tulevat -- elämäkerran kannalta riittänee\nhuomautus, että Wilkuna varmaankin sykähtelevin sydämin koetti tulkita\nikuista kevään onnen ja katoovaisuuden -- kauneutta, vaipui katselemaan\nmielessään Chloe'a ja Lydiaa, ja yhtyi hartaalla vakaumuksella\nrunoilijan säkeisiin:\n\n    Se onnen parhaan löytänyt on, kaukana\n          ken hyörinästä maailman\n    vain lailla isäin kontuansa viljelee\n          ja tyyntä viettää elämää.\n\nSuomalaista Kustannus-O.Y. Kansaa Wilkuna joskus pyynnöstä autteli\nlausunnoillaan, saaden niistä jokaisesta palkkioksi 30 mk. Täten hän\nm.m. tuli Maiju Lassilan puoltajaksi toimittaen hänen \"Tulitikkunsa\"\nkustannetuksi, muuten vastoin yhtiön johtokunnan jäsenten mielipidettä,\njonka mukaan teoksessa ei ollut huumoria [viite 45]. Kirjan nimi oli\naluksi ollut \"Tulitikku\", mutta oli tekijä sittemmin antanut sille\nnimen \"Elämän ihmeellisyys\"; nykyisen nimensä teos sai Kyösti\nWilkunalta. Tämä asia käsiteltiin syyskuulla 1910. Maisteri\nHämeen-Anttilan sitä koskeva lähetekirje on päivätty syysk. 17 p. Saman\nkuukauden 20 p. hra Hämeen-Anttila lähetti hänelle tarkastettavaksi\n\"Liisa Vatasen esikoisteoksen Veden haussa\", luultavasti silloin\ntietämättä, että tekijä oli sama Maiju Lassila. Teos ei ole tullut\npainetuksi. Tässä yhteydessä mainittakoon, että Lauri Pohjanpään\nesikoisteos _Mielialoja_ tuli myös julkisuuteen Wilkunan kirjallisen\nevästyksen perusteella.\n\n\n6\n\nKesällä 1909 olivat eduskuntavaalit, ja aina altis veli August puuhasi\nnytkin Kyöstiä ehdokkaaksi. Tämä näyttää epäröineen, niin että August\nhäätyi aivan komentamaan, kuten näkyy kirjeestä maalisk. 17 p:ltä:\n\"Sanon lopuksi karjumalla: sinä et saa kieltäytyä!\" Kyöstin piti\nmatkustaa Nivalaan vaaliasioiden vuoksi. Puuhasta ei kuitenkaan tullut\nmitään.\n\nWilkuna kirjoitti Augustille maalisk. 19 p. m.m.:\n\n\"Ensiksikin olen jo aikoja sitten kääntänyt selkäni kaikelle\npolitiikalle ja yleensä julkiselle elämälle eikä minulla ole rahtuakaan\nhalua päästä eduskuntaan, ei ainakaan nykyisissä oloissa, ja sitä jo\nsiitäkin syystä että jos mahdollisesti eduskuntaan pääsisin, se\nhäiritsisi minua kirjallisessa työssäni, jota minulla ensi kesän osalle\non hyvinkin runsaasti suunniteltuna. Ja toiseksi minua hyvin huolettaa\nasettaa arkatuntoista persoonaani esille vaalitaistelun pyörteisiin...\nVaikka toisinaan tunnenkin suurta vastenmielisyyttä yksinpä suomalaista\npuoluettammekin kohtaan ja näen siinä suuria vikoja, niin lopullisessa\nyhteenvedossa täytyy kumminkin myöntää, että se sittenkin on meidän\nparas puolueemme, jota kaikesta huolimatta tulisi jokaisen kannattaa,\nsillä kaikista yhteiskuntakerroksistamme sulkee se itseensä parhaan\naineksen. Ja näiltä eri puolilta asiaa harkiten minä tulin seuraavaan\ntulokseen tähän minun paikallisehdokkuuteeni nähden: Jollette muuten\nsaa yksimielisyyttä aikaan ja jos ilman omaa paikallisehdokasta uhkaisi\nmennä suomalaiselta puolueelta ääniä hukkaan, niin minä suostun\nrupeamaan paikallisehdokkaaksi...\"\n\nVuoden lopulla tulivat vaaliasiat taas harkittaviksi ja August pyysi\njälleen Kyöstiä ehdokkaaksi. Mutta nyt tulikin kielto, joka ei\nselvyyden puolesta jättänyt mitään toivomisen varaa. Jouluk. 9 p, 1909\nWilkuna kirjoitti:\n\n\"... Tahdoin vain ilmoittaa, että edustajaehdokkaaksi en millään\nehdolla suostu. Älkää siis ryhtykö sen asian takia mihinkään puuhiin,\nsillä kieltäydyn siitä mitä jyrkimmin. Tahdon olla rauhassa ja tehdä\nomia töitäni -- töitä joihin minulla yksinomaan on kutsumus. Anna siis\nkunnianhimoisten pyyteittesi tähän asiaan nähden raueta (sillä mikäpä\nmuu kuin kunnianhimo sinulla on siinä pohjimmaisena) ja odota, kunnes\nminä toisella taholla niitän nimellemme paljoa arvokkaampaa kunniaa\nkuin edusmiehen kunnia, jonka nykyään saa jakaa leipurinsällien ja\ntehtaantyttöjen kanssa...\"\n\nPitkämielinen ja herttainen August suutahti tästä kirjeestä ja lopetti\npuolestaan kirjeenvaihdon, jota nyt hoiteli Heikki-veli. Tätä\ntilannetta kesti vuoden päivät, jolloin (28/11 10) Kyösti avasi\ndiplomaattiset suhteet uudelleen pyytämällä loukkaavaa kirjettään\nanteeksi. Sitten hän jatkoi:\n\n\"Minulla on kauankin ollut suuri halu tulla käymään kotona, joka\nmielessäni säilyy aina sukumme suuriarvoisena lähtösijana. Mutta\nluultavasti minä en vielä tämän joulun aikana sinne tule. Kahdestakin\nsyystä: -- Ensinnäkin minun on saatava jotain sellaista aikaan, ettei\nihmisten tarvitse luulla, ettei minusta ole mitään tullut. Ja toiseksi\nminä en jouda nyt. Olen ryhtynyt kirjoittamaan historiallisia\nkertomuksia, jotka vaativat paljon tutkimista ja työtä. Täksi jouluksi\nilmestyi ensimmäinen kokoelma... Mutta minun on heti käytävä käsiksi\ntoiseen, jonka on kirjana ilmestyttävä keväällä\"...\n\n\"Viimeiset ajat ovat minulle taloudellisesti olleet tuiki ahtaat\"...\n\n\"Minä olen nyt kolmekymmentä yksi ja puoli vuotta vanha ja vasta nyt\ntunnen joka suhteessa miehistyneeni. Muistat kai, että jo aikaisin\nsanoin eläväni kuudenkymmenen kolmen vanhaksi. Elämästäni on siis juuri\npuolet kulunut kasvamiseen. Jälkimmäinen puolisko on kuluva helteiseen\ntyöhön ja taisteluun. Elämäntyöni, jonka ennen tunsin aavistuksena,\nnäen nyt selvänä edessäni. Tuskinpa on kenellekään toiselle niin\nperinpohjaisella tuskalla paljastunut meillä kaikilla aloilla\nvallitseva löyhyys ja mädännäisyys kuin minulle, ja ennenpitkää on\nsisällinen pakko ajava minut kirjoittamaan muutakin kuin rauhallisia\nnovelleja. Ja silloin tekin varmaan ymmärrätte, miksi minusta on\npitänyt tulla kaunokirjailija...\"\n\n\n\n\nXII\n\n\"AIKAKAUSIEN VAIHTEESSA\"\n\n\n1\n\nEnnen on mainittu, että Wilkuna ahkerana lukijana oli jo aikaisin\ntutustunut siihen historialliseen kertomakirjallisuuteen, mitä\n1890-luvulla lainakirjastoissamme oli. Siihen kuului ensinnäkin sarja\nkäännöskirjallisuutta, joukossa ylinnä Topeliuksen teokset, Runebergin\n_Vänrikki_ ja muutamat Scottin romaanit (_Ivanhoe, Lammermoorin\nmorsian, Talismani, Quentin Durward_), Ingemanin _Waldemar Seier_,\nStarbäckin romaanit, ja sitten aloittelevaa kotimaista alkuperäistä\ntältä alalta, muistossa mainiointa Yrjö-Koskisen _Pohjanpiltti_ (uusi\npainos 1891), E.F. Jahnssonin _Hatanpään Heikki_ (1884), J.V.\nCalamniuksen _Taivalkoski_ (suomennettu ensi kerran 1887) ja viimeksi\njo uudenaikaisena saavutuksena Santeri Ivalon _Juho Vesainen_ (1894),\nkaikista tavallisimmat nimet mainitaksemme. Kuinka syviä ja pysyviä\ntällaisesta lukemisesta saadut vaikutelmat olivat, sitä on vaikea mennä\nmäärittelemään, mutta ennen kerrotut piirteet Wilkunan nuoruudesta\nosoittavat kuitenkin, että historiallinen kertomakirjallisuus oli\nhänelle mieluista ei ainoastaan samassa määrässä kuin nuorukaisille\ntavallisesti, vaan enemmänkin. Tekee mieli tässä yhteydessä huomauttaa,\nettä sillä historiallisella romantiikalla, joka henkii _Maamme\nkirjasta_ ja _Vänrikin tarinoista_, oli ainakin Wilkunan nuoruudessa,\nkun siihen Oulun koulussa perehdyttiin, voittosija verraten siihen\nkalpeampaan ja kaukaisempaan romantiikkaan, joka tuulahti\n_Kalevalasta_. Konventin juhlissa esitetyt Kalevalakuvaelmat saivat\ntosin kunnioittavaa, mutta silti laimeahkoa ihailua osakseen, kun\nsitävastoin Sandels ja häntä pelkuriksi moittiva nuori adjutantti\nvaltasivat poikien sydämen kokonaan ja heti. Tässä suhteessa Wilkunan\nvaali oli jo alusta alkaen selvä: kalevalainen kansallinen romantiikka\noli ja jäi hänelle vieraaksi, voimatta milloinkaan herättää hänen\nkiinnostustaan; isänmaallishistoriallinen romantiikka tuli sensijaan jo\nvarhain hänelle luonteenomaiseksi.\n\nEnnen sanotusta tiedämme jo, että Wilkunan ensimmäinen kirjailijakausi\nkuitenkin sisältää toisia tuotteita kuin mitkä voisivat johtua\nyllämainitusta ajattelemis- ja tuntemistavasta. Yläluokilla ilmennyt\nuhmanhenki, oljentelu sosialististen ajatusten parissa, painoivat\nisänmaallishistoriallisen hengen piiloon, ohjaten hänet realistisen ja\nsyyttelevän elämänkuvauksen alalle. Päästyään suurlakon ja sitä\nseuranneen puoluetemmellyksen aikoina vapautumaan tästä, hän muutenkin\nraskasta elämänkoulua käyneenä rupeaa näkemään kansansa toisessa\nvalossa, korkeammalta tähystyspaikalta. Se esiintyy nyt hänelle\nkokonaisempana, yhteisönä, joka sellaisenaankin ansaitsee hänen\nrakkautensa, ja samalla kuin hän ensimmäisessä teoksessaan esittää sen\nkeskuudesta syvää myötätuntoa ansaitsevia kärsiviä yksilöitä, hän\njättää kokonaan pois kaiken syyttelemisen. Selkeästi hän nimittäin\ntajuaa, että kiihkoileva \"syyllisen\" osoitteleminen on taiteellisessa\nsuhteessa hedelmätöntä rajoittuneisuutta.\n\n_Novelleillaan_ Wilkuna siis jo pääsi lähelle sitä kansansa kuvaamisen\nrajaa, niitä tunteita, jotka oikeastaan tarvitsevat sangen vähän lisää\nmuuttuakseen historialliskansalliseksi romantiikaksi. Mutta tietoisuus\nsiitä, että oli vihdoinkin onnistunut luomaan jotakin, jolle saattoi\nantaa mainesanan \"taide\", viehätti häntä vielä kokeiluun, joka jälleen\nvei häntä poispäin kaikesta kansallisesta ja romanttisesta -- _Yksin\nelämässä_-teoksen sielulliseen erittelyyn. Lisäksi ne monet katkerat\nkokemukset, omantunnontuskat ja sielunelämykset, joita hänen osalleen\nyhä uudelleen koitui, olivat saaneet hänet jo varhain tuijottamaan\nsisäänpäin, patoutuneet ja tulleet taakaksi, josta hänen täytyi\nvapautua. _Yksin elämässä_ on täten Wilkunan rippi -- poloisen,\nahdistuneen ja särkyneen sielun huokaus, teoreettinen toisaalta, mutta\ntoisaalta peloittavan tosi. Saatuaan kirjoitetuksi sen, lohdutetuksi\nitsensä sillä salaperäisellä puhdistumisella, jota ripittäytyminen\nmerkitsee, Wilkuna oli sielullisesti vapaa. Nyt hän saattoi uudelleen\nkatsoa ympärilleen ja esteettä tarjoutua kenen työhön hän itse halusi.\nEnnen sanotusta tiedämme hänen ajatelleen suurta kotiseutu- ja\nkehitysromaania, joka kuitenkin jäi kesken. Sen jälkeen hän vihdoinkin\nantautui historiallisen kertomuksen alalle.\n\n\n2\n\nTämän lisäksi tekee mieli saada selkoa niistä suoranaisista\ntosiasioista, jotka ovat näkyvissä Wilkunan kehityspolun varrella niinä\naikoina, jolloin se kääntyi isänmaallista romantiikkaa kohti. Wilkuna\noli niitä luonteita, jotka helposti kyllästyvät aloitteisiinsa,\nelleivät ne heti tuota kaikkea sitä, jota mielikuvitus on niiden\nyhteydessä edeltäpäin haaveillut. Hänen molemmat ensimmäiset kirjansa\neivät varmaankaan merkinneet hänelle niin suurta voittoa kuin hän oli\nodottanut, hänen nykyaikaisromaaninsa näytti olevan suurten vaikeuksien\ntakana, eikä hän siis senkään vuoksi ollut halukas etenemään\nniiden osoittamia linjoja. Kun hän siis nyt oli tuntemis- ja\najattelemistavaltaan jälleen taipuisa ihannoimaan kansaa ja katseli\nympärilleen kuin etsien itselleen uutta sijaa, tämä sattuikin\najankohtaan, jolloin kotimainen historiallinen romantiikka oli saanut\nelvyttävän herätteen, ja valtasi uudella nousuvoimalla mieliä\nlumoihinsa.\n\nTällaisena elvyttäjänä toimi Santeri Ivalon _Erämaan taistelu_, joka\nilmestyi syksyllä 1909. Tämä teos oli isänmaalliselta hengeltään\nsellainen, että puolueäänet sanomalehdistössä vaikenivat sen edessä, ja\nse tunnustettiin huomattavaksi saavutukseksi sekä tekijän että\nkotimaisen historiallisen romaanin kannalta. Uudelleen alkaneen\nvaltiollisen sorron vastapainoksi se tyynellä, miehekkäällä, perin\nsuomalaisella tavalla esitti menneitä vaiheita lohdullisessa hengessä,\nvaikuttaen lämmittävästi ja rohkaisevasti isänmaalliseen mieleen.\nMuutenkin kirjan ilmestyminen oli virkistävä tapaus: Ivalo oli ollut\nmonta vuotta vaiti, historiallista romaania ei ollut pitkään aikaan\nilmestynyt, ja kuitenkin oltiin sekä valtiollisen sorron että yleisen\nkehitystason vuoksi erittäin vastaanottavaisia juuri tälle\nkirjallisuudenlajille. Varsin ymmärrettävää siis on, että Ivalon teos\nsai ajankohtansa isänmaallisen hengen elvyttäjänä huomattavan\nmerkityksen, ja että monikin kirjailija-alokas tunsi halua koettaa\nkykyään sen edustamalla alalla.\n\nIlmeistä on, että Wilkunakin joutui harkitsemaan näitä samoja\najatuksia. Kuinka raikkailta ja terveiltä, hänelle itselleen niin\ntutuilta ja omaisilta tuntuivatkaan ne asiat, joita Ivalo käsitteli,\nniiden sairaiden sielunkaivelujen rinnalla, joita hänen oma kirjansa\nsisälsi! Hänen olemuksensa terve puoli nousi häntä itseään vastaan ja\nherätti hänessä eloon nuoruuden aikaisen rakkauden kansallista,\nhistoriallista romantiikkaa kohtaan, johon hän sitäpaitsi oli uudelleen\nkiintynyt lukiessaan Strindbergin mestarillisia _Ruotsalaisia\nkohtaloita_. Voi varsin hyvillä perusteilla otaksua hänen jossakin\nvälissä tajunneen, kuinka suureksi hyödyksi hänelle saattoi olla hänen\npitkäaikainen harjoittelunsa käyttämään novellin muotoa ja tekniikkaa,\njos hänkin, kuten Strindberg, joskus haluaisi ruveta kuvaamaan\n\"Suomalaisia kohtaloita\". Jotenkin näitä teitä, joita on yleensä vaikea\naivan joka säiettä myöten selvittää, ja jotka kaikki yhdessä\nmuodostavat hänen kirjailijakohtalonsa, Wilkuna joutui käsittelemään\nhistoriallisia aiheita.\n\nEnnen on kerrottu, kuinka Wilkuna, tuntiessaan viehättyvänsä\ntaidehistoriaan, ryhtyi kiitettävällä perusteellisuudella hankkimaan\nitselleen sen alalta tietoja, tyytyen vasta sitten, kun oli mielestään\njoltisestikin perehtynyt ainakin sen päävaiheisiin. Sama luonteen\npiirre esiintyy nyt, kun hänen harrastuksensa historiaan herää. Se\nvaltaa hänet kokonaan ja aiheuttaa voimakkaan tiedonjanon, jota hän\nryhtyy hartaudella tyydyttämään. Taas on hänellä apuna hänen kykynsä\nlukea tarkkaavaisesti, hänen selkeä ymmärryksensä ja hänen erinomainen\nmuistinsa, jonne yksityispiirteet siirtyivät varmaan talteen, sikäli\nkuin ne lukiessa syttyivät tuleen hänen mielikuvituksessaan. Näin hän\naloitti oikeasta päästä, koettaen ensin perehtyä siihen, mitä aikoi\nkirjallisesti esittää. Tämä opiskelu lienee alkanut aikaisintaan v:n\n1909:n lopussa, Ivalon kirjan ilmestyttyä, ja jatkui voimaperäisesti\nkaikkina niinä vuosina, joina hän historiallisaiheisia kertomuksia\njulkaisi.\n\nSiitä, mitä historiallisia teoksia hän luki, on lähin kertoja hänen oma\nkirjastonsa, joka ei kuitenkaan voine sisältää niitä kaikkia.\nHistoriallisia teoksia hän alkoi hankkia 1910:n keskivaiheilla, jolloin\nhän rupesi suunnittelemaan kertomuskokoelmaansa. Hänen kirjastonsa\nluettelon katseleminen, jos ottaa sen vaivakseen, on omiaan antamaan\nkäsityksen hänen lukeneisuudestaan. Hän ilmeisesti pyrki perehtymään\nkiinnostaviin asioihin ja ajankohtiin -- ei tavallisista\nyleisteoksista, vaan mikäli mahdollista, lähdekokoelmista ja\nerikoistutkimuksista, joista ainoastaan oli löydettävissä\nhistoriallisten näyttämöiden sattuvaan ja oikeaan elävöittämiseen\ntarvittava kalusto. Tähän lueskelemiseen liittyi hiljainen ja sitkeä\nmietiskely sekä siitä kehittyvä omintakeinen asioiden arviointi, mikä\nusein johti erikoiseen ja omaperäiseen aiheiden valintaan.\n\nWilkunan itsenäisyyttä tässä viimemainitussa suhteessa ja samalla hänen\nherkkää tajuaan siitä, minkä laatuinen ja sisältöinen historiallinen\nnovelli saattaisi lähentyä taiteen astetta ja samalla sykähdyttää\nsuomalaisten sydäntä, kuvaa sekin, että Turku ja sen tuomiokirkko tulee\nkuin itsestään hänen historiallisten tutkistelemustensa, kuvittelujensa\nja haaveilujensa keskukseksi. Tuntuu joskus siltä, kuin olisi tähän\nsaakka, kirjoitettaessa historiallisia romaaneja ja kertomuksia,\nseisottu tuon kirkon juurella, selin siihen, ja katsottu alemmaksi\nkokoontuneeseen kansaan. Wilkunan asema oli ilmeisesti toinen: hän\nseisookin kansan joukossa tuolla alhaalla ja tuijottaa ylös ikivanhaan\ntuomiokirkkoon; siitä hän tahtoo kirjoittaa, ymmärtäen sen merkityksen,\nja siten päästä tulkitsemaan syvintä ja pyhintä, mitä historiamme\nsisältää.\n\nTuntuu kuin Turku olisi erikoisesti vetänyt Wilkunaa puoleensa.\nMuistamme, kuinka hän joutui käymään siellä jo ensimmäisenä\ninfernokesänänsä 1902, uhman ja seikkailuhengen vallassa. Varmaan hän\njo silloin kohotti ihmetellen katseensa kohti tuomiokirkon\najanhuurteista huippua ja vaelsi pyhän arkuuden tuntein hämyisissä\nholvistoissa. Nyt, kun historian hurma oli todella saanut hänet\nvaltaansa ja siihen liittyi elähdyttävä kirjailijaunelma, hän täydensi\nTurun-tunnelmansa matkustamalla (kesällä 1910) sinne vasiten tutkimaan\ntuomiokirkkoa ja linnaa, nauttimaan katolisen ajan henkäyksestä.[70]\nTämä oli välttämätöntä senkin vuoksi, että ilman paikan päällä\ntapahtunutta perehtymistä hänen olisi ollut mahdoton todenmukaisesti ja\nasiallisesti kuvata vanhaa Turkua. Hänen toveripiirissään on yleisenä\ntietona se, että Turun historialliset muistot olivat vaikuttaneet\nWilkunaan hyvin voimakkaasti ja että hän keskusteltaessa usein ja\nmielellään kertoili niistä.\n\nSyysk. 18 p. Wilkuna kirjoitti maisteri Jäntille hänellä olevan\n\"valmistumassa kokoelman historiallisia kertomuksia (Suomen\nhistoriasta), joista viikon kuluttua lähetän täysin valmistuneen osan\nTeidän nähtäväksenne. Loput kertomuksista valmistuvat lokakuun\nalkupuolella. Kesällä kirjoitin romaniani, mutta kun huomasin, etten\nsaa sitä syksyksi valmiiksi -- lokakuun 1 p:nähän lankeaa maksettavaksi\nvelkani osakeyhtiölle --, niin keskeytin sen ja ryhdyin käsittelemään\njo pitemmän aikaa hautomiani historiallisia aiheita. Kun entisten\ntutkimusten lisäksi on nyt kirjottaessa täytynyt vielä yhdestä ja\ntoisesta pikku seikasta ottaa selvää, en koko kokoelmaa saa valmiiksi\nennen syyskuun loppua. Mutta sitä ennen, kuten sanottu, lähetän niistä\nosan, sillä luullakseni niiden nojalla jo voitte suunnilleen päätellä\nkokoelman arvosta\".\n\nSopimus allekirjoitettiin Porvoossa, jonne Wilkuna näyttää\nmatkustaneen, jouluk. 5 p.; ensimmäisen painoksen suuruus sai olla 3000\nkpl, josta palkkio oli 2000 mk; se on merkitty suoritetuksi. Ulkoasu\noli kansitukselta koruton, mikä oli Wilkunankin tahto, latomukselta\nselkeä, joskin hiukan tiheähkö, paperin puolesta hyvä. Kirja\nlähetettiin kauppaan marraskuun viimeisen viikon aikana; hinta oli\nnidottuna 3:50, sidottuna 5:--. 20 % kirjakauppahinnasta olisi ollut\n2100 mk. Nimeksi tuli _Aikakausien vaihteessa_. Tällaiset olivat\nteoksen ulkonaiset ilmestymisvaiheet, täynnä valmiiksi saamisen\nkiirettä ja alituista huolta raha-asioista.\n\n\n3\n\nEnsimmäinen huomio, jonka näitä kertomuksia lukiessa tulee tehneeksi,\non kertomatavan hiljainen, koruton, luonnollinen sävy. Kertoja näkee\nkaikki sielussaan kirkkaana tauluna, ja kuvaa sen eri kohdat\nkuulijoilleen, haastellen matalalla, rauhallisella äänellä, silmät\npuoleksi ummessa, koruttomin sanoin, sattuvin pikapiirroin, hilliten\nliikutustaan. Wilkuna on nyt tavannut oman luontaisen kertomatyylinsä,\nsen saman asiallisen, lyhyen ja selkeän sanontatavan, leppoisan\nhuumorin, ja pohjalla tuntuvan hartauden värinän, jolla hän\nsuusanallisesti viehätti kuulijansa. Kaikki opitut tyylikeinot ovat\nitsestään unohtuneet -- varmaankin eduksi hänen taiteelleen.\n\nToiseksi huomio kiintyy siihen rauhalliseen kirkkauteen, joka säteilee\ntuosta kirjailijan esittämästä taulusta. Sellaisena, siinä\nvalaistuksessa, hän näki vanhan Turun. Se on kotoisin hänen omasta\nsielustansa, ollen sen lämpimän ja hartaan suhteen tunnus, joka oli\nsyntynyt hänen ja menneisyyden välille. Se on kauniin, ihannoidun,\nvanhan kulttuurin hohtoa, historiaa kohonneena hartaan hauraaksi, ajan\nautereen takana väräjäväksi taiteilijan näkemykseksi. Sen lähtökohtana\non -- ei suinkaan historiallisten olojen ja henkilöiden terävään,\nsäälimättömään erittelyyn ja realistiseen esittämiseen pyrkivä\ntietämisen tahto, vaan yksinkertaisesti lämmin kiintymys noihin kaukaa\nniin runollisilta ja romanttisilta hohtaviin asioihin, isänmaanrakkaus,\ntätä kulunutta sanaa käyttääksemme. Ja siitähän vain historiallinen\nkertomus jalommassa merkityksessään saakin lämpönsä ja\nkohoamisvoimansa.\n\nHuumorin välkkeistä huolimatta kertomukset ovat traagillisia\nkohtalokuvia. Poikkeuksena näyttäisi olevan _Aamun miehiä_, mutta ei\nolekaan, kun syvemmin ajatellaan. Traagillistahan on köyhän ilo\nasiasta, joka on parempiosaisille itsestään elämän tavalliseen menoon\nkuuluva. Tämä mollisävel, joka väräjää tummana ja alakuloisena\nsyvyytenä silloinkin, kun pinnalla näyttävät huumorin kirkkaat\nkesäaallot kimaltelevan, on kotoisin kirjailijan syvimmästä\npohjaolemuksesta, joka ei ollut muutettavissa aihemaailmankaan\nvaihtuessa. Kärsimyksillä, traagillisilla ristiriidoilla, kaikki\nkuvattuna ja kerrottuna nöyrän, hiljaisen alistumisen hengessä, nämä\nkertomukset pyytävät vaikuttaa -- kansallisen, historiallisen\nromantiikan räikkyvää voitonhurmaa niissä ei ole. Ei ole, kun ei ole\nvoittojakaan -- on vain vastoinkäymisiä, mutta niidenkin uhalla elävää\ntoivoa, juurtuvaa uskoa siihen, että \"raamattu voisi olla suomeksikin\nkirjoitettu\", ja että \"kukaties syntyy muitakin kirjoja suomeksi\".\nEräänlainen lapsenmieli johdattaa kirjailijaa onnellisesti aikakausien\naihesokkeloissa -- hän ei uppoudu miekkojen kalskeeseen eikä muuhun\nulkonaiseen historialliseen panoraamaan, vaan etsii herkkiä,\ninhimillisiä sydämiä, kuvatakseen niiden kokemuksia ja kangastuksia,\nhiljaisia arvoja, joita ei heti huomaa. Niinpä hänen kertomuksensa\nsaavuttavatkin tunnetehoisuuden, joka herkästi värähdyttää\nsuomalais-isänmaallista mieltä -- välittömämmin ja sattuvammin kuin\nuseinkaan omia historiallisia aiheitamme käsitelleet kuvaukset tai\nkertomukset tätä ennen.\n\nToiselta puolen on yleisvaikutelmasta puhuttaessa pelkäämättä\nhuomautettava, että yllä sanotuilla ansiopuolilla on vastapainona\nheikkouksiakin. Mieleen hiipii joskus hiljainen epäilys, että näissä\nkertomuksissa on sittenkin jotakin ohutta ja kapeaa. Puuttuu\nmehevyyttä, värikästä maalauksellisuutta, tunnelman ja sanonnan kypsää\ntäyteläisyyttä, näyttämön todella elävää kuvausta, jollaista on esim.\nStrindbergin _Kohtaloissa_ ja v. Heidenstamin _Karoliineissa_;\nsellainen lisä olisi nostanut Wilkunan historialliset kertomukset vielä\nnäkyvämmälle, kaikki epäilykset vaimentavalle tasolle. Mutta -- nämä\nsinänsä kyllä perustellut huomautukset rupeavat kuitenkin kadottamaan\ntehoansa heti, kun ne on tullut lausuneeksi. Tosiasiaksihan nimittäin\njää, että Wilkunan kertomusten hiljainen koruttomuus ja vaatimattomuus,\njossa ei ankarimmallakaan tarkastelulla voi huomata mitään\nteeskenneltyä, niistä sydämellisesti ja leppoisasti heloittava\naurinkoisen iltapäivän autereinen rauha, niiden lämmin, harras\nsuomalaisuus, vaikuttaa isänmaalliseen mieleen. Sen, joka itse\nsuomalaisena joutuu tämän vaikutuksen valtaan, on tietysti vaikeahko\nmääritellä sitä tehoa, mikä niillä ehkä on ei-suomalaiseen -- se on\nvarmaankin laimeampi. Tämähän on puoli, joka yleensä pyrkii\nrajoittamaan historiallisen romantiikan sen oman kansallisuuden\npiiriin.\n\n\n4\n\n_Uuden ajan kynnyksellä_ on 70 sivua laaja kertomus. Se alkaa hiukan\ntotunnaisesti, mutta silti luontevasti, nuoren Hannu Kimalaisen\nsaapumisella onnistuneelta Danziginretkeltä Turkuun. Kertomuksen\njatkuessa vilkkaina, kirkkaina ja sattuvina Turun-kuvina, joissa on\nleveyttä pohjaksi laajemmallekin rakennelmalle, ja sitten\nnousukohtansa, Turun ryöstön, jälkeen jokseenkin suppeasti ja nopeasti\nloppuessa, tulee mieleen ajatus, että kirjailija on saattanut\nhaahmoitella mielessään laajempaakin vanhan Turun kuvausta, ehkäpä\nromaaniakin. Alituisen puutteen ja sen aiheuttaman kiireen vuoksi tämä\naie -- mikäli se nyt sellainen oli -- jäi kesken ja supistui alkuunsa.\n\nKertomus on pääsisällöltään perehtymistä keskiaikaiseen Turkuun, tehty\ntodellisen paikallisen ja ajallisen orientoitumisen tarkoituksessa.\nSenpä vuoksi sen juoni, Hannu Kimalaisen ja Kirstin tarina, jääkin\nhiukan ohuehkoksi, lukijan huomion kiintyessä etupäässä katsomaan\nsilloista Turkua ja sen elämää. Kuvaavaa Wilkunan kauneusnäyille on,\nettä hän ensin esittää kaupungin kesäisen sunnuntairauhan kirkkaudessa.\nSehän oli kauneinta, mitä hän lapsuudestansa muisti, ja sen\nheloittavaan hartauteen, joka nyt oli lisäksi menneisyyden naivin\nhurskauden ja katolisen mystiikan värittämää, hän halusi unohtua. Hän\non muistanut kaikki: sunnuntaisaarnan unettavan hartauden ja munkin\nkaljua päälakea ahdistelevat kärpäset. \"Ja ylhäällä kirkonkatolla\nräpsähtelivät naakkojen siivet\". Sunnuntainen rauha vaihtuu sitten\narkisen elämänhyörinän kuvaksi, jota parempaa lyhyessä, sattuvassa\nselkeydessä lienee vaikea ajatella. Sunnuntain ja maanantain rauha\npäättyy sitten, kuten kesän helteillä usein tapahtuu, ukkosen\njyrähtelyyn taivaanrannalla, suomalaisten ja saksalaisten tavalliseen\nkapakkatappeluun, esitettynä jukolaisten ja toukolaisten tyyliin. Tämä\non kuitenkin vain alkua äkkiä puhkeavaan todelliseen ukonilmaan, Otto\nRudin toimeenpanemaan hävitykseen, joka yllättää Hannun samaan\nloimottavan maailmanlopun malliin kuin ukonilma ja pappilan riihen palo\nveljekset Sonnimäellä. Keskiaikainen kaupungin hävitys ja vihollisen\nmeno kuvataan elävästi ja vakuuttavasti, samoin kaupungin surkea tila\nhävityksen jälkeen. Ja tuntuu kuin hävitys olisi murtanut Hannun ja\nKirstin nuoren onnenkin, joka tuskin oli ehtinyt alkaakaan, sillä\njotakin surumielistä ja apeata laskeutuu nyt kertomuksen ylle.\nRakennustyö ei menesty ajan myrskyissä, ja kuvaus päättyy Arvid Kurjen,\nHannun ja heidän laivansa hukkumiseen. Tulee ajatelleeksi, ettei\nkirjailija jaksanut kehitellä Hannun, s.o. oman itsensä elämänkohtaloja\ntoivorikkaampaan suuntaan ja päätökseen, koska hän ei sydämessään\nsellaiseen uskonut, alituisesti taistellessaan puutetta vastaan.\n\nKertomuksesta _Murrosajan mies_ lukee alkupuolen kyllä mielellään ja\nilman arvostelunhalua, sillä siinä kuvataan taitavasti ja ainakin\nmaallikkolukijan mielestä kunnioitettavalla historiallisten asiain\ntuntemuksella niitä ristiriitoja, joita lempeällä piispavanhuksella,\nMartti Skyttellä, oli hänen luoviessaan katolisuuden, kuninkaan ja\nuskonpuhdistuksen välillä. Taiteellisesti kertomus on jokseenkin\nväritön siihen kohtaan saakka, jolloin piispa päivätyönsä päätettyään\nlähtee tapansa mukaan rukoilemaan tuomiokirkkoon. Siitä alkaa\nkirjailijan erikoisnäkemys, se mielikuva, jonka johdosta hän ilmeisesti\non koko kertomuksen kirjoittanut.\n\nJa nyt kertomuksesta tuulahtaakin sitä romantiikkaa, jota ei ole paljoa\nSuomen historiaa käsittelevässä kaunokirjallisuudessa esiintynyt --\nSuomen katolisuuden romantiikkaa, sitä tunnelmaa, joka väräjää\ntuomiokirkon vanhoissa holveissa -- meidän omaa historiaamme siltä\najalta, jolloin ruhtinaiden vertaisten piispojemme johdolla elimme\nvaltakunnallisestikin sangen itsenäisessä asemassa. Syvä ajatus\nkuvastaa siitä nopeasta katsauksesta Suomen piispoihin, jonka\nkirjailija esittää -- maamme hallitsijoita he olivat, jotka vointinsa\nmukaan puolustivat etujamme \"kuninkaita vastaan\", \"Ruotsin rauhattomia\nylimyksiä vastaan\", \"vanhaa vihollistamme venäläistä vastaan\",\nsuojelivat \"talonpoikia aateliston sorrolta\" ja syvensivät\n\"kristillistä valistusta määräämällä jumalanpalveluksissa käytettäväksi\nmyöskin kansan omaa kieltä\". Nämä ovat ajatuksia ja asioita, jotka\nhyvin sopeutuvat vanhan tuomiokirkon jylhiin mittasuhteisiin. Ne\nedustavat myös uutta ja itsenäistä käsityskantaa, pyrkimystä rohkeaan,\nvapaalle kansalle kuuluvaan itsetuntoon, jota valtakunnallisessa\nmielessä oli siihen saakka ollut yleensä hyvin vähän. Lukijan\nyksilöllisestä rakenteesta tietenkin riippuu, kuinka paljon hän\nsisällyttää -- ja sisällytti kertomusten ilmestymisaikana -- näihin\nkirjailijan sanoihin, mutta kieltää ei voine, että kertomuksesta huokuu\nvoimakas isänmaallisromanttinen hypnoosi.\n\nPaitsi tätä, kertomus esittää elämänymmärrystä, jota täytyy pitää\njalosti kristillisenä ja valistuneena. Vanha piispa Skytte esiintyy\nonnistuneella tavalla aikansa yläpuolella olevana henkenä, joka on\nselvillä sekä katolisten että protestanttien heikkouksista, ja koettaa\nnöyrällä sovittelulla ja ymmärtäväisellä anteeksiannolla varjella\nrauhaa ja yhteistä etua. Wilkunalla oli mielikuva lempeästä vanhasta\npapista, joka edustaa itsekkään nykymaailman keskellä alkukristillisiä\nlapsenomaisia hyveitä. Sellainen oli Wilkunan mielestä m.m. Victor\nHugon _Kurjissa_ esiintyvä vanha maalaispappi, jonka kuva oli syvästi\npainunut hänen mieleensä, ja Dostojevskin _Karamazovin veljeksien_\nvanha luostarinesimies, joka hänkin edustaa jonkinmoista\nalkukristillistä pyhää naivisuutta ja altruismia. Mahdotontahan ei ole,\nettä juuri tämän tyypin aiheuttama mietiskely itsetiedottomasti\nkuvastuu Skytten kirkastuneessa lempeydessä.\n\nWilkunan elämäkerran valossa kertomus _Aamun miehiä_ esiintyy jonkin\nverran toisena kuin sen ilmestymisaikana osattiin ymmärtää. Se ei ole\nenää kuvausta vain suomalaisesta ylioppilaasta Agricolasta, vaan siinä\nohessa myös suomalaisesta ylioppilaasta Wilkunasta, hänen rakkaista\nmuistoistaan, mielikuvistaan ja pyrkimyksistään. Melanchtonin nukuttava\nluento on hyvin läheistä sukua Helsingin yliopiston vastaaville\ntilaisuuksille, luentosaliin kuuluva kirkonkellojen soitto samoin;\nporvarit, jotka juttelevat kadun yli keskenään, \"kasvoilla edessä\nolevan sunnuntailevon hohde\", ja mielikuva lauantaitunnelmasta\npikkukaupungissa, jonka täyttää \"kellojen humina\", ovat tuttuja\nRaahesta ja Oulusta, Leivättömyydestä johtuvan alakuloisuuden rasittama\nAgricola, joka orpona kulkee lauantaiaskareissa hyörivien iloisten\nihmisten keskellä, ja \"istahtaa väsyneesti\" yksinäiseen paikkaan,\nvaipuen \"kuulaan apeamielisyyden\" valtaan, muistelemaan kaukaista\nkotiansa ja äitiänsä, on Wilkuna itse. \"Hän painoi päänsä käsiin,\nummisti silmänsä ja etäinen koti kohosi elävänä mieleen...\" \"Se vuosien\nkumartama rakas äitivanhus, kuinka hän iloitsikaan, itki ja iloitsi,\nkun hän monen vuoden kuluttua poikkesi kotiin ollessaan piispan mukana\ntarkastusmatkalla; kuinka hellävaroen hypisteli hän ryppyisillä\nkäsillään hänen mustaa barettiaan ja silitteli hänen matkalla\nrypistynyttä kauhtanaansa\".\n\nJa Agricolan unelmat tuona hiljaisena iltana Elben rannalla ovat\nWilkunan omia unelmia ja haaveita, sitä lohdutusta, jota jaloon asiaan\nkohdistuva toivo tuottaa. Raamattua tutkiessaan Agricola oli keksinyt\nsuuren aatteen. \"Se oli päivin ja öin kytenyt hänen mielessään, aste\nasteelta selviten ja kirkastuen sekä samalla kirkastaen hänelle hänen\noman kutsumuksensa ja suoden voimaa tyynesti kestää taistelussa alati\nuhkaavaa puutetta vastaan, vieläpä ylläpitää ja rohkaista\ntovereitaankin\".\n\n\"Äsken oli kaikki ollut niin pimeää ja toivotonta, mutta nyt hän taas\nnäki elämäntyönsä selvänä edessään ja se kohotti hänet aineellisten\nhuolten yläpuolelle. Koko hänen entisyytensäkin oli kuin johdonmukaista\nvahvistusta siihen, eikä hän voinut olla jo varhaisimmassa elämässään\nnäkemättä korkeamman käden johtoa. Ensi kerran ilmestyi se hänen\ntielleen vanhan ja hurskaan saarnaajamunkin muodossa. Hän,\nkahdentoistavuotias poika, on kesäisenä ehtoopäivänä yksin kotona ja\nodottaa isää, äitiä ja vanhempia veljiä kalaretkeltä palaaviksi. Hän\nistuu pihakivellä ja puhaltelee ilmaan vesilinnun untuvia, joita\npääskyset lennosta kilvan tavottelevat. Silloin laskee joku kätensä\nhänen päälaelleen niin hellästi, ettei hän ollenkaan säikähdä, ja kun\nhän kääntyy katsomaan, seisoo siinä hymyilevä munkkivanhus. Se istuutuu\npihanurmelle, vapauttaa jalkansa tomuisista virsuista ja alkaa\nystävällisesti jutella hänen kanssaan. Ja kun vanhemmat illan suussa\npalaavat kotiin, ehdottaa munkki, että poika seuraisi häntä Wiipurin\nkouluun ja saisi valmistua hengelliseen säätyyn, sillä hänestä on\nJumala aikonut varmaan jotakin tehdä, selittää vanhus. Äiti tulee\nliikutetuksi ja sanoo hartaimman toivonsa olevan nähdä poikansa\npappina. Isä, jäkäläpartainen, harvasanainen Olavi-ukko, jonka suu on\nkuin vaikenemista varten muodostunut, murisee vastaan ja sanoo pojan\nkelpaavan elää kalamiehenä niinkuin vanhemmatkin veljet...\"\n\nTuo Agricolan jalo aate oli Raamatun suomentaminen; siinä ohella on\nmyös kysymys Wilkunan kirjailijakutsumuksen kirkastumisesta, varsinkin\nsiitä, että hän ehkä voisi historiallisten aiheiden käsittelyllä antaa\nkansalleen jotakin arvokasta, kohottavaa ja rohkaisevaa. \"Korkeamman\nkäden johto\" esiintyy, kuten on nähty, Wilkunan kirjeissä omituisena\nuskona hänen erikoiseen kutsumukseensa. Kesäinen näky kodin pihalta\npääskysineen on kotoisin Nivalasta, vanha munkki voi olla jokin ukko\nKoutonen, ja vanhemmat ovat Wilkunan isä ja äiti, edellinen Elias-ukon\nhaahmossa. Ja koko kohtaus on vapaasti kerrottua ja verhottua Wilkunan\nitsensä lähtöä koulutielle. Ensimmäinen Turussa käynti kuvastuu\nseuraavassa lauseessa: \"Hän on ensi kertaa tuomiokirkossa, jonka\nmahtavat holvit ja pilarit, komeat kuorit, rekonditoriot ja pyhimysten\nkuvat sekä juhlallisessa hämyssä huokuva urkujen humina tekevät häneen\nvaltavan vaikutuksen. Liikutuksesta väristen seisoo hän erään pylvään\njuuressa keskellä kirkkoa...\" Ja saarnaaja, \"pitkäkasvuinen, nuorekas\nja kalpea\", ei olekaan maisteri Särkilahti, vaan Niilo Kustaa Malmberg,\nsellaisena, joksi perimätieto oli hänet kuvannut hänen nuorena pappina\nesiintyessään Nivalan kirkossa.\n\nNäin Agricola unelmoi Elben rannalla istuessaan lauantai-illan hämyssä,\nja juuri sen kautta, että Wilkuna sisällytti näihin unelmiin omia\nmuistojansa, ne saavuttavat vaikuttavaa todellisuuden tuntua, sekä alla\nväreilevän surumielisyyden vuoksi vielä runollista, inhimillistä\nherkkyyttä. Sopiiko tämä kaikki Agricolan osaan, sitä kysymystä ei tule\ntehneeksikään, koska ei esiinny mitään syytä sitä epäillä; lukijan\nsydän lämpenee vain tästä koruttomasta, köyhän suomalaisen pojan\nkohtaloita kuvaavasta esityksestä, ja valmistautuu ottamaan vastaan\nsitä, mitä on tulossa.\n\nSaavummekin vihdoin siihen perusajatukseen, jonka vuoksi koko kertomus\nilmeisesti on kirjoitettu. Se on, tekisi mieli sanoa, ihmeellinen,\nhistoriallisen kertomuksen aiheena samalla sekä koruton että\nsyvämietteinen, tekijänsä aihevalinnalle, taiteelliselle kyvylle ja\nkansalliselle mielelle kunniaksi. Siinä ei oikeastaan ole mitään uutta,\nsillä olihan jo toki ammoin oivallettu ja julki sanottu, mikä merkitys\nAgricolan raamatunsuomennoksella oli. Mutta koko tätä asiaa ei ollut\nvielä kukaan tätä ennen tuntenut niin yksilöllisen kiihkeästi ja\nsamalla ikäänkuin koko harmaan nimettömän kansan sydämen pohjasta;\nkukaan ei ollut vielä huomannut asettaa sen ydinmerkitystä niin\ndraamalliseen, niin iskevästi selventävään valaistukseen kuin Wilkuna\nnyt. Tulee mieleen ajatus, että täytyikin olla talonpoikaisen kansan\nlapsi, ja lisäksi vielä heränneiden piiristä, jossa Raamattu on ainoa\nkirja, voidakseen havaita tällaisen aiheen ja huomata sen koko voiman\nja kantavuuden. Körttipoika sellaisia ajattelee -- tuskinpa vain\nherraspoika.\n\nVakaumus aiheen onnistuneisuudesta vaikuttaa kirjailijaan\nvirkistävästi, mikä puhkeaa näkyviin leppoisana huumorina. Seuraa\nsitten hänelle itselleen hyvin tuttu retki -- Agricolan meno Lutherin\nluo pyytämään apua. Nuo tunnelmat olivat Wilkunalle monesti koettuja\nja itseään hän tässä kuvaakin. Tuttuja olivat hänelle myös\nuskonpuhdistajan haahmo ja kasvonpiirteet, joita hän oli lukemattomia\nkertoja katsellut kuvista, ja varsinkin kuvitellut Mauno Rosendalin\nvoimakkaista puheista ja Merle d'Aubigné'n historiasta.[71] Tilanne\nAgricolan ilmestyessä Lutherin ovensuuhun muistuttaa hetkiseksi mieleen\nWartburgin paholaiskohtauksen, mutta selveneekin samalla oivallisesti\nrakennetuksi pikakuvaksi Lutherin valtahaahmosta ja hänen miehekkäästä,\nterveestä järkevyydestään ja inhimillisyydestään. Ja kun Agricola\nsitten palaa iloisena onnistuneelta lainausretkeltään, mielessään pieni\npilanteko kotona olijoiden kustannuksella, on tilanne sama kuin\nlukuisat kohtaukset kirjailijan omassa elämässä, jolloin hänkin\nvippausretkeltä tultuaan hauskalla leikinlaskulla ja poikamaisella\nhilpeydellä kevensi kotona olleiden huolet. Ja kun ruokaa vihdoin\nheltiää, on tilanteessa jälleen sitä samaa tervettä nälkäisen\nriemastumista, jota kirjailijakaan ei voinut salata päästessään\nrunsaasti rakennetun aterian kimppuun. Näin hän kuin onnensa saituri\nviivyttelee lopullisen valttinsa esittämistä, sen hetken kuvausta,\njolloin Agricola \"jännityksestä hieman värähtelevällä äänellä\" ensi\nkerran lukee Raamattua suomenkielellä. Silloin syntyy _Biblia fennica_,\nja \"suomalainen kansallisuus tulee sen kautta ikäänkuin rajoiltaan\nselvemmin määrätyksi ja kohotetuksi esiin jostakin epäselvästä hämystä,\nja samalla hekin, finlandenses, käyvät kaikille selväpiirteisemmiksi\neivätkä ole enää joku epämääräinen heimokunta ruotsalaisten selän\ntakana\". Ja kun Teitti lausuu arvelun, että \"kukaties syntyy muitakin\nkirjoja suomeksi\", avautuu heille näiden sanojen johdosta \"uusia ja\noutoja näköaloja. Heissä liikkuivat voimakkaina samat tunteet, joita he\neivät kuitenkaan osanneet lähemmin määritellä tai nimittää. Että he\nolivat suomalaisia, sehän heille oli tiettyä jo lapsuudesta saakka,\nmutta tuo tieto oli nyt jollakin tavoin joutunut käymistilaan ja\nsynnyttänyt heissä uusia sielunliikkeitä\". Kun Agricola lopuksi\nrukoilee ensi kerran suomeksi Isämeidän, ei olekaan kysymys\ntavallisesta Pater nosterista, vaan erikoisesta suomalaisesta\nrukouksesta, joka ikäänkuin velvoittaa Jumalaa pitämään pohjolassa\nasuvasta, pienestä ja aloittelevasta kansavähäisestä parempaa huolta\nkuin ennen.\n\n_Aamun miehiä_ on syntynyt onnellisella hetkellä. Kirjailijan sielu on\nollut täynnä eleegistä hartautta, jonka värinä tuntuu kertomuksen\npohjalta kuin kaukainen soiton hyminä. Hän tuntee syvää arvonantoa\nmenneisyyttä kohtaan, näkee hienolla historiallisella tajulla tosi\nsuurta siinä, mikä ulkonaisesti näyttää vähäpätöiseltä, ja sepittää\nnäin vaikuttavan kertomuksen, kuteina oman elämän surumielisen haikeat,\nrauhallisen kauniit muistot. Selville käy, kuinka historiallinenkin\nkertomus, mikäli se tahtoo olla muuta kuin kylmä ulkonaisen asiallinen\neritelmä, on elettävä oman sielun, oman persoonallisen elämän ahjossa.\nVasta silloin siihen näyttää tulevan sitä tenhoa, joka hypnotisoi\nlukijan ja saa hänet ihmetellen miettimään taiteen salaisuutta.\n\nKertomuksessa _Luopioita_ on myös persoonallisesti koetun elämän\ntuntua. Sitä kirjoittaessaan Wilkuna varmaan piti itseäänkin luopiona.\nHänhän oli lähtenyt kouluun ja yliopistoon vanhempiensa täsmällisten\ntoiveiden saattelemana, oli luopunut isänsä uskosta, oli pettänyt\nvanhempiensa toiveet, ja eli nyt \"vieraalla maalla\" alituisen kalvavan\nepäilyksen uhrina, lapsuuden aikaiset arvot kokonaan uusiksi\nkirkastuneina. Erik Erikinpoika Sorolainen rakasti mainetta, loistoa,\nseikkailuja ja nautintoja, samalla kuin jyrkkä katolinen askeesi\ntoiselta puolen viehätti häntä suuresti. Ylenmääräisten askeettisten\nponnistusten jälkeen \"tunsi hän harvinaista kasvamista ja sisäistä\nvoimistumista sekä saattoi silloin nähdä loistavan päämääränsä aivan\nkäden ulottuvissa\". Sitten taas \"liian kireälle pingotettu jousi\nlaukesi ja hymyilevään Provenceen tultuaan lankesi hän suinpäin\naistillisuuteen\" -- mutta: \"Sikäli kuin viimeinen kuperkeikka jäi\najassa taaksepäin ja hänen kaikista aistinautinnoista eristynyt\nelämänsä kollegiossa kohotti hänen siveellistä tuntoaan, alkoi loistava\npäämäärä taas kangastaa hänen edessään...\" Hän ottaa \"kaikki asiat\nkevyesti\" ja ryhtyy ratkaiseviin tekoihin \"tunnekuohun vallassa\". Oman\nluonteensa heikkouksia Wilkuna tällaisilla kuvauksilla tarkoittaa,\nsovitellen niitä luopion tekojen perusteiksi, puolustukseksi\nharhaantuneelle veljelle kaukana vuosisatain takana, jota kohtaan hän\ntuntee ilmeistä, lämmintä myötätuntoa. Kun isän kirje masentaa Erik\nErikinpojan, ja hän \"vetäen peitteen korvilleen koettaa kuin joltakin\npiiloutua\", on edessämme ilmielävänä katkeria omantunnontuskia poteva\nMarkus Kaarlela luonteenomaisine tapoineen. Nuoruuden uhma-ajalta,\nensimmäiseltä infernokesältä, jostakin rantaradan varrelta, on peräisin\nseuraava kokemus: \"Iltapäivällä alkoi rankasti sataa. Hän oli\ntuotapikaa läpimärkä, vilu alkoi puistattaa ja päätä pyörrytti. Jalat\ntahtoivat väkisinkin kieltäytyä tottelemasta... Välinpitämättömästi\nistui hän kivelle tien viereen, antoi sateen vapaasti valella itseään\nja tunsi kuinka hänessä taas syttyi kuume. Hän ei ajatellut mitään,\ntirkisteli vain ruohonkortta jaloissaan\". Ja ruispeltoon piiloutunut\npoikanen Ericus Erici, jota hänen äitinsä hätäillen huutelee, on\noikeastaan pieni körttipoika Nivalasta, samoin kuin äiti, jonka Ericus\nErici on näkevinään vuoteensa vieressä ehtoorukousta rukoilemassa,\nonkin kirjailijan äiti.\n\nKertomuksen surumielinen inhimillisyys, luopioiden kova kohtalo,\nherättää lukijan myötätunnon ja säälin. Kirjailijan tarkoitus onkin\ntämä, mutta silti hän ei pyri silittelemään heidän harha-askeleitaan.\nKorkealta näkökannaltaan hän päinvastoin kykenee arvostelemaan niiden\nturmiollisuuden koko laajuudessaan, mutta tekee sen kuitenkin niin\ninhimillisellä tavalla, että tästä arvostelusta tulee koko kertomuksen\nhuippukohta. Vanhan piispan kirje tuhlaajapojalleen -- lempeän\nvanhusihanteen kirje kirjailijalle itselleen -- on yksinkertaisessa\nasiallisuudessaan ja korkeassa eetillisyydessään kaunis ja\nmieleenpainuva. \"Ovatko esi-isäni olleet unkarilaisia ritareita vai\nkunniallisia Suomen talonpoikia, sen asian minä jätän sillensä. Yksi\nminulle vain on tärkeätä: seisoa uskollisesti sillä sijalla, johon\nJumala on minut määrännyt...\", siinä lauseessa on osoite laajemmallekin\nkuin vain Ericus Ericille -- kirjailijalle itselleen, jossa oli\nmelkoinen määrä itsetuntoa ja sukuylpeyttä. Tämän lisäksi\npiispavanhuksen kirje saavuttaa lukijan silmissä erikoisesti\nsykähdyttävän merkityksen siksi, että se on kirjoitettu -- suomeksi.\n\"Isä oli aina ennen käyttänyt kirjeissään latinaa kuten hänkin.\nSuomenkieli kirjeestä löi niin omituisesti häntä vastaan ja ikäänkuin\nväänsi hänen mieltään. Se tuli kuin vastatuulahduksena hänen\nkatolilaisille unelmilleen ja sellaiseksi oli isä sen varmaan\ntarkottanutkin. Sitäpaitsi herätti tuo kotoinen kieli, jota hän ei\nollut vuosikausiin kuullut, joukon unhossa maanneita mielikuvia\".\n\nHienosti ja liian selvästi tarkoittelematta kirjailija saa täten\nyhdistetyksi kertomukseensa suomalaisen kansallisuusnäkökohdan, joka\nvilahtaa esille loppukohtauksessakin, jolloin kuoleva luopio haluaa\nkuulla Isämeidän suomeksi. Viritettyään piispan kirjeellä lukijan\nmielen siinä suhteessa vastaanottavaiseksi kirjailija antaa toisen\nluopion, totuudentuntoon heränneen hovisaarnaaja Valentinus Thomaen\nlausua suomalaisista painavia moitteensanoja, joista kuuluu kirjailijan\noman äänen äreä ja suuttunut sävy: \"... ja se minulle antaa hitusen\ntoivoa siitä, etteivät suomalaiset ole aivan häviöön tuomittu\nheimokunta... Mutta sellaista rautapiiskaa kuin Ruotsin Kaarle he kyllä\nmonestikin vielä tarvitsevat, ennenkuin oppivat omin jaloin käymään ja\nkäymään oikeita luonnon luomia teitä\". Tämä on Ericus Ericinkin\ntodellinen mielipide, joka puhkeaa hänen sairastuessaan ilmi seuraavin\nsanoin: \"... hovisaarnaajina ja tuulenpieksäjinä teitä, kirottuja\nsuomalaisia, on joka paikassa, mutta ei koskaan siellä, missä teitä\ntarvittaisiin. Siellä kotona lyö pyöveli kansalta pään poikki, mutta te\nolette patjakuninkaan ja narrin hovisaarnaajina. Miksette pysy kotona\nja tee kuningaskuntia? Mutta siihenpä te hovisaarnaajat ette pysty,\nsiksi teille on Jumala antanut Ruotsin Kaarlen rautapiiskaksi...\"\n\nSanat: \"omin jaloin käymään ja käymään oikeita luonnon luomia teitä\",\nsekä: \"Miksette pysy kotona ja tee kuningaskuntia?\", tuntuvat\nongelmallisilta ja vihjailevilta. Ne on käsitettävä Klaus Flemingin\nhistorian kannalta, ensimmäiseksi ilmaukseksi kirjailijan usein sen\nyhteydessä lausumasta Suomen itsenäisyysajatuksesta, johon pian saamme\naihetta enemmänkin kajota.\n\n_Luopioita_ ei ole laaja kertomus -- 36 sivua vain. Mutta siinä on\njärkyttävää elämäntragiikkaa, surumielistä tunteellisuutta,\ninhimillistä erehdysten ymmärtämistä ja anteeksiantoa, rohkeata\nsuomalaisuutta, ja lopuksi hienoa romantiikkaa, joka luo\nhistoriallisiin kertomuksiin runouden auerta kuin pölyiseen kammioon\npujahtava auringonsäde. Loppuun päästyä haluaisi kuulla lisää.\nEpäilemättä näiden luopionuorukaisten kohtalot olisivat sisältäneet\nriittävästi aihemaailmaa suureenkin teokseen, mutta sellaisen luomiseen\nei Wilkunalla taloudellisten huolien vuoksi ollut aikaa.\n\n_Tilipäivän iltana_ saattaa monesta lukijasta tuntua kiintoisalta. Sen\naihe onkin valittu terävällä silmällä. Kieltämättä oli Kaarle herttuan\ntilipäivän ilta vanhassa Turussa erikoisen kaamea, omiaan herättämään\nsekä kauhua että ajatuksia -- jokseenkin niin kuin sen julma\ntoimeenpanija lienee tarkoittanutkin. Ja se tuntuu tietenkin vielä\nkaameammalta, kun kaiken kukkuraksi joudumme tämän näytelmän\n\"keskeisimmän\" henkilön, pyövelin, seuraan.\n\nKannattaa kyllä pysähtyä ajattelemaan, miltä tällainen näytelmä\npyövelistä itsestä tuntuu. Häneen ja hänen ammattiinsa liittyy\nsalaperäistä kauhua, ja hänen sielunelämänsä on varmaankin erikoinen,\nWilkuna on kuvannut pyövelinsä \"synkännäköiseksi, luisevaksi ja\nkumaraharteiseksi\", mikä tuntuu osuvalta. Ymmärrettävää on myös, että\npyövelikin tahtoo tällaisen merkkipäivän iltana purkaa sydäntään ja\nhöllentää hermojännitystään. Mutta lukijan valtaa outo neuvottomuus\npyövelin heittäytyessä suorastaan hilpeäksi kertoessaan uhriensa\nkäyttäytymisestä mestauslavalla. Tällainen hilpeys on poikkeus\ntavallisuudesta. Tradition pyöveli olisi esiintynyt synkkänä,\nvaiteliaana, ihmiskohtalojen yläpuolelle kohoavana Jumalan kostavana\nkätenä, mutta silloin olisi tietysti sovinnaisuuden vaara ollut\nlähellä. Ehkäpä Wilkuna vaistosi tämän ja kuvasikin siksi pyövelinsä\nkuin kuutamoisena aaveyönä äkkiä kuuluvaksi vihlaisevaksi kirkunaksi,\njoka vastenmielisellä tavalla jää jarraamaan kuulijain säikähtyneissä\nhermoissa. Tahallinen epäsointu voi joskus asettaa varsinaisen\npääasian, kuten tässä Sipin oluttuvan kodikkaan rauhan ja päivän\nvarsinaisen suuren murhenäytelmän, erikoisen räikeään valaistukseen, ja\nsiten palvella kirjailijan tarkoituksia ehkä parhaiten. Teknillisenä\nkömpelyytenä, joka osoittaa Wilkunan kirjallisten kertomakeinojen\nsuhteellisesti ahtaan liikkuma-alan, on mainittava avuttomalta tuntuva\npyövelin naurun kuvaus: \"he, he\". Todelliseen impressiivisyyteen\npyrkivälle kertojalle eivät tällaiset alkeelliset naurun kuvauskeinot\nkelpaa.\n\nMutta onneksi pyöveli poistuu pian ja hänen sijaansa ilmestyy\nhumoristinen olio, \"sekteri\" Jaakko Teitti, \"ukkoiässä oleva mies,\njonka kookas nenä ulkoni harmaan parran keskeltä punervana ja\nrypyläisenä\". Mitä sitten seuraa, on enemmän kansanomaista\nhistoriallista arvostelua Suomen aatelistosta Teitin kantelukirjelmän\ntyyliin kuin taidekertomusta. Flemingin yhteydessä tulee esiin Suomen\nitsenäisyysajatus: \"Onhan täällä kohta kymmenisen vuotta eletty kuin\nomassa valtakunnassa. Mutta jos marski ajatteli joskus Suomen\nkuninkaaksi itsensä kruunauttaa, niin kyllä totisesti hänen olisi\npitänyt viisaammin menetellä. Tilaisuus oli mitä paras, mutta siihen\noli Suitian nokinenä liian tyhmä\". Kerrottuaan Olavinlinnan\ntalonpoikain liittymisestä kapinan kukistajiin ja ryöstäjiin\nTeitti-herra lopuksi sanoo: \"Niin että se se on sitä oikeata\nsuomalaista peliä!\" Lopuksi huojuttuaan ulos, hän lausuu katseltuaan\nraatihuoneen katolla olevia päitä: \"... ei se ole hyväksi kansalle,\nettä sen ensimäisten miesten päät heitetään noin taivaan linnuille.\nKyllä täällä tästä puolin alkaa paljon ruotsalaisempi komento... Mutta\nse on juuri suomalaista, että kieputaan toinen toisensa tukassa, kunnes\nvieras tulee ja lyö niskaan, että istuuko pää lujassa\". Kertomus\npäättyy groteskiin kuvaan: \"Hyvän aikaa kuuluivat autiolla\nKirkkokadulla hänen horjahtelevat askeleensa, mörähtelevä\nyksinpuhelunsa ja nikottelunsa\".\n\nTuntuu siltä, kuin tämän kertomuksen kirjoittaminen olisi tuottanut\nWilkunalle aivan erikoista nautintoa. Suurten tapahtumien jälkeen\nkuutamoisena pakkasyönä rauhallisessa, kotoisessa kapakassa,\ntakkavalkean ääressä, viihdyttelemässä hermoja miellyttävällä seuralla,\nryypyillä ja vasta uunista otetuilla rasvamakkaroilla -- sellaisesta\nkihoaa vesi suuhun muillekin kuin nälkäiselle kirjailijalle. Kuinka\nromanttista tuntea siinä samalla pyövelin läheisyyden aiheuttamaa\npöyristyttävää kammoa, ja sitten vähitellen pukeutua Jaakko Teitin\nnuttuun, puhua hänen suullansa ja tiedoillansa, kantaa hänen punaista\nnenäänsä ja harmaata partaansa, ja lopuksi huojua kuin vanha satyyri\nulos talven kylmään kuutamoon, syviin mietteisiin vaipuneena,\nnikotellen ja mörähdellen. Hilpeä pyöveli, punanenäinen sekteri,\nrasvamakkarat ja ryypyt, muodostavat groteskin vastakohdan yön\nkalmakuutamolle ja raatihuoneen katolla oleville päille, juuri\nsellaisen ainessekoituksen, joka Wilkunaa miellytti.\n\n_Viimeinen side_ päättää kokoelman kaikkien maisten riitojen ja\nmurheiden yläpuolelle kohoavalla, seesteisellä, ihanalla rauhan ja\nvapahduksen tunnelmalla. Kaikki ne tunteet, jotka kirjailijassa ovat\nheränneet hänen syventyessään edellisten kertomusten traagillisiin\nkohtaloihin, ovat ikäänkuin patoutuneina väkisinkin etsineet pääsytietä\nkorkeampiin, kirkastuneempiin ilmapiireihin, voidakseen siellä tyyntyä\nsiksi sopusoinnuksi, jota kirjailijan taiteellinen vaisto nyt kaipasi.\n_Viimeinen side_ on kertomus, jonka takana väräjää voimakkaan miehen\nväkevä, mutta hillitty liikutus. Se on vastustamattomasti\ntunnetehoinen, olematta silti vähimmälläkään tavalla liikatunteellinen.\n\nWilkuna vihasi liikatunteellisuutta niin, että hän tuli sitä varoessaan\npidättäneeksi tuotannostaan paljon laillistakin herkkyyttä, mikä usein\nolisi pehmentänyt hänen karua kertomistapaansa ja lisännyt ei\nainoastaan sen tehoisuutta vaan myös sen runollisuutta. Tällä kertaa\nhän ei kyennyt estämään liikutustansa näkymästä. Mielikuva Kaarina\nMaununtyttärestä, hänen yksinäisistä vuosikymmenistänsä Hämeen\nsydämessä, hänen järkyttäviä vaiheita täynnä olevasta elämästänsä,\nkauneudestaan ja legendamaisesta hyvyydestään, oli niin hellyttävä,\nettä yrmeän kirjailijan kynä muuttuu pehmeäksi ja taipuisaksi kuvaamaan\nhienon sielullisen tilanteen kaikkein herkimpiä värähdyksiä. Tätenpä\nonkin kertomus ainoita laatuaan Wilkunan tuotannossa, vieläpä\nkotimaisen historiallisen kaunokirjallisuuden helmi, jonka tyyni,\nhelakka loiste jää väräjämään lukijan mieleen vielä pysyvämmin kuin\nkokoelman ensimmäisen kertomuksen kirkas sunnuntaitunnelma.\n\n\n5\n\nRupeaa jo olemaan historiallisesti mielenkiintoista, miten julkinen\narvostelu ja yleisö otti tällaisen teoksen vastaan ja mitä se tunsi\nsiitä saavansa. Näihin teosten ilmestymishetkellä nopeasti paperille\npantuihin vaikutelmiin tutustuminen on opettavaa ja -- varoittavaakin.\n\nArvostelujen paljoutta ja sisältöä katsellessa ei voi muuta kuin\ntodeta, että harvoin on mikään kirja saanut lämpimämpää ja parempaa\nvastaanottoa. Sävelen siihen, missä äänilajissa teoksesta\nkirjoitettaisiin, antoi arvovaltainen mies, itse pelätty kirjallisuuden\nprofessori ja suomalaiskansallisen sivistyselämän tukipylväs Eliel\nAspelin-Haapkylä Uudessa Suomettaressa (4/12). Jo se, että hän\notti teoksesta kirjoittaakseen, ja että arvostelu julkaistiin\nvälikekirjoituksena, oli huomaavaisuutta, joka tuli vain joskus maan\nensimmäisten kirjailijain osaksi ja nosti siis Wilkunan tälläkin\ntavalla erikoisasemaan. Puhumattakaan siitä kiitoksesta, jonka hän\nteokselle antoi.\n\nJo muutaman sivun luettuaan kirjoittaja ilmoittaa joutuneensa sen\n\"tenhovaikutuksen\" valtaan, \"joka tosirunoilijan teoksesta lähtee\", ja\nlausuu sitten m.m.: \"Ennakolta arvellen näyttää uhkarohkealta pyytää\nlyhyillä kertomuksilla luoda valoa sekavaan aikaan, joka tarjoaisi\naihetta pitkälle romaanisarjalle ja jonka loppukaudesta todella meillä\non sepitetty enemmän runoteoksia, draamoja ja romaaneja, kuin\nyhdestäkään muusta historiamme jaksosta. Kumminkin on Kyösti Wilkuna\nyrityksessään onnistunut -- kahdesta syystä. Toiselta puolen hän on\ntäydellisesti aikakauteen perehtynyt, toiselta puolen hän, niinkuin\nrunoilija ainakin, näkee muinaiset ristiriitaiset harrastukset ja\nriennot elävissä kuvissa sisällisten silmiensä edessä. Näistä kuvista\nhän on antanut meille sarjan, jotka näennäisesti ovat hajanaisia, mutta\nkumminkin täydentävät toisiansa ja muodostavat kokonaisuuden...\"\n\nKirjoittaja puhuu kertojan \"vilkkaasta ja lämpimästä, ihmiselämään\nkohdistuneesta mielikuvituksesta, jota erittäin hienotunteinen\ntaiteellinen vaisto hallitsee\", ja jatkaa:\n\n\"Aina tuntuu siltä, että kertoja voisi, jos hän tahtoisi, antaa meille\npaljon enemmänkin ajan tosiolojen piirteitä, mutta hän rajoittuu\nsiihen, että näemme ihmiset elävinä ympäristössään, että myötätunnolla\nseuraamme heidän kohtaloaan. Tässä luullakseni on yksi historiallisen\ntaiteen pääehtoja, että näet lukijan tunne saadaan lämpenemään ja\nsamalla hänen mielikuvituksensa toimimaan, mutta ollaan antamatta niin\npaljoa että täydennettävää ei enää ole, vaan kyllästymyksen tunto\nherää. Ainakin ovat minuun nämä kertomukset jättäneet semmoisen\nvaikutuksen, että kuvat yhä pysyvät mielessä ja ajavat fantasian niitä\ntäydentämään, laajentamaan. Kyösti Wilkunan kertojataide muistuttaa\nKonrad Ferdinand Meyeriä, ja historiallisen tunnelman voima on\nsuomalaisen runoilijan kuvauksissa tuskin vähempi kuin etevän\nsveitsiläisen\".\n\nKirjoittaja lopettaa seuraavin sanoin:\n\n\"Toisellaiset ovat olot, joissa kansamme nykyään elää, kuin\n1500-luvulla; mutta silti on niissä yhtäläisyyttäkin. Jälleen tässä\nmaassa eletään uhkaavan ulkonaisen vaaran alla, ja mikä on pääasia\nkansamme luonne ei ole vapaa entisistä heikoista puolista. Tarkkaava\nlukija saa näistä muinaisuuden kuvista kylläkin pätevää opetusta, jos\nvain tahtoo sen varteen ottaa. Sekin on yksi niiden ansiopuolia, ja on\nse niissä olemassa ei mistään tarkotusperäisyydestä tekijän puolelta\nvaan sentähden että ne perustuvat tosioloihin. -- Toivokaamme, ettei\ntekijä anna meidän kauvan odottaa sitä jatkoa, jota I:n merkki\nnimilehdellä lupaa\".\n\nTämä viisas lausunto pitänee paikkansa vieläkin; kirjoittajan suojeleva\nasenne kirjailijaa kohtaan saa hänet vaikenemaan heikkouksista, joita\nhänen terävä ja kokenut silmänsä varmaan oli huomannut. Mutta kun\nJuhani Siljo (Hels. Sanomissa 7/12) arvostelunsa alussa puhui Wilkunan\n\"tyynestä ja harmoonisesta temperamentista\" ja \"selkeästä ja\nloogillisesta kuvakielestä, joka antaa hänelle suuren vallan sekä\nulkonaisen todellisuuden että salaisen sielunelämän yli\", luki hän\ntäten Wilkunalle kuuluvaksi ominaisuuksia, joita tällä ei ollut.\nArvostelu on kiittävä, joskaan kiitoksen perusteet eivät aina ole\nselvät.\n\nSaattaa sanoa, että Wilkunan kirjan sekä taiteellinen että kansallinen\narvo oivallettiin täydelleen. Se on \"parasta, mitä suomeksi milloinkaan\non sen laatuista kirjoitettu\" (tarkoittaa _Aamun miehiä_); \"Jos me\nsaisimme kirjailijalta samanlaista jatkoksi, olisi Kyösti Wilkunan nimi\nepäilemättä ensimäisiä kirjailijoittemme joukossa\"; \"lukemista, joka\nsuomalaisen mielen ehdottomasti tenhoo\"; \"Kiinteästi, ihanteellisen\nmeluttomasti ja arvokkaan itsetuntoisesti säilyttävät nämä kertomukset\nkoko ajan aitosuomalaisen sisäisen sävynsä\"; \"Kirjailijan tyyli on\nkirkkaan yksinkertaistutettua, tehden -- sanoisinko -- ylhäisen\nvaikutuksen. Muodon kiinteys, taiteellisesti tihennetty aiheenkäyttely\nantavat näille arvokkaille kertomuksille hienon hohdon, jota hento\nsisäinen runous lisää\"; \"Yksikin tai pari tällaista iskua lisäksi, ja\nKyösti Wilkuna on meille arvokkaimpia kansalliskirjailijoita\";\n\"teoksen saa empimättä panna ensimäiseksi meillä ilmestyneen\nkertomakirjallisuuden joukossa\"; j.n.e. kaikki poikkeuksetonta\nkiitosta. Tyyntä arvostelua esiintyy vain Joel Lehtosen kirjoituksessa\n(_Suomat Kansa_, 3/12), joka on muuten ensimmäinen kirjasta julkaistu\nlausunto. Sen johdantokappaleissa Lehtonen lausuu Wilkunan molemmista\nedellisistä teoksista m.m.: \"Niissä on ote ollut vielä epävarma,\npsykologia kovin alkeellista ja teennäistä rakentelua, tyylikin\npintapuolisia efektejä tavoittelevaa ja niillä keikailevaa\"(!);\nhän pitää nyt ilmestynyttä teosta Wilkunan \"ensimmäisenä,\nhuomioonotettavana voittona\". Sitten seuraava tunnustus on runsas ja\nvilpitön. Tämä \"kuilun toiselta puolen\" tuleva arvostelu oli tietenkin\npuolueettomampi ja vakuuttavampi kuin ystäväin ja puoluetoverien\nlausunnot.\n\nValvojan arvostelun kirjoitti kevätkauden lopulla Iivo Härkönen,\noivaltaen Wilkunan teoksen kaikki ansiot ja lausuen ne julki\nepäröimättä. Aika, joka oli tavallaan Wilkunan oma lehti, ei lausunut\nteoksesta sanaakaan, ennenkuin vasta myöhään 1912, jolloin\nTopi Kallio kirjoitti samalla kertaa sekä siitä että _Viimeisistä\nluostariasukkaista_. Epäilemättä tämä johtavien kirjallisten lehtien\nmenettely oli omiaan ainakin niiden mielestä, jotka sattuivat sen\nhuomaamaan, jonkin verran järkyttämään sen kiitoksen arvoa, jota kirja\nilmestyessään niin runsaasti sai.\n\nSuom. Kirj. Seuran palkintolautakunta, joka oli asetettu määräämään\npalkinnot vv. 1909 ja 1910 ilmestyneistä tieteellisistä ja\nkaunokirjallisista teoksista, ilmoitti lausunnossaan maalisk. 13 p.\n1911 päättäneensä m.m. antaa 1000 mkn palkinnon Kyösti Wilkunan\nteoksesta _Aikakausien vaihteessa_, joka lautakunnan mielestä oli\n\"ilahuttavaa taiteellista edistystä osottava kokoelma\". Tästä\ntunnustuksesta Wilkuna tietenkin oli kiitollinen, vaikka hän\nsydämessään jälleen toivoi valtionpalkintoa, virallista tunnustusta\nteoksensa taiteellisuudesta, ja siksi vähin pelkäsi, että Suom. Kirj.\nSeuran palkinto ehkä estäisi hänet sitä saamasta. Se pelko ei suinkaan\nollut aiheeton, sillä valtion palkintolautakunnassa oli kirjailijain\nyleisen köyhyyden vuoksi sangen ymmärrettävistä syistä esiintynyt\nkiusausta käsitellä jaettavia varoja paremmin apurahojen kuin\npalkintojen kannalta.\n\nValtion palkintolautakuntaan kuuluivat herrat O.E. Tudeer, A.H.\nBergholm, Fr. J. Lindström, Yrjö Hirn, Emil Zilliacus, ja Olaf Homén.\nSuppeista pöytäkirjoista[72] käy selville, että Wilkunan teos\nsisältyi aluksi ainakin herrojen Tudeerin, Bergholmin ja Hirnin\npalkintosuunnitelmiin (viimemainittu: \"Atralle tai Wilkunalle\"),\nkenenkään sitä vastustamattakaan; se, että Wilkuna oli jo saanut\npalkinnon, on lautakunnassa kuitenkin mainittu ja on varmaankin\nvaikuttanut loppupäätökseen, joka on kompromissi. Yksimielisyyden\nsaavuttamiseksi, sanotaan pöytäkirjassa, lautakunta nim. toukok. 16 p.\nyhtyi herrojen Hirnin, Homénin ja Zilliacuksen ehdotukseen, jonka\nmukaan palkintoja saivat: L. Onerva  (_Särjetyt jumalat_), 2000 mk;\nO. Manninen (_Säkeitä II_), 1750 mk; Hj. Procopé (_Oväder_), 1250 mk;\nMaiju Lassila (_Tulitikkuja lainaamassa_), 1000 mk; Maria Jotuni\n(_Vanha koti_), 1000 mk; Kaarlo Atra (_Kunnian vuoksi_), 1000 mk.\n\nTähän raukenivat jälleen Wilkunan palkinnontoiveet, eikä voi salata,\nettä syrjäytyminen oli hänelle raskas isku, raskaampi kuin mitä\nlautakunta ehkä oivalsikaan. Hän tunsi omassa salaisessa sielussaan\nvielä olevansa kokeilija, jopa usein vakavasti epäilikin, oliko hänellä\nedes niin suuria taiteilijan lahjojakaan, että hänellä oli\nratkaisevasti oikeus ja velvollisuus jatkaa kirjailijana. Juuri tämän\nvuoksi olisi valtionpalkinto ollut hänelle tärkeä -- todistuksena ja\nvakuutuksena siitä, että \"sinä olet taiteilija, sinun tulee jatkaa\",\nmyöntävänä vastauksena hänen peruskysymykseensä, jollaiseksi Suom.\nKirj. Seuran palkinto ei riittänyt. Todennäköisesti lautakunta itsekin\ntunsi hiljaista tyytymättömyyttä päätöstänsä kohtaan, kuten ainakin\nkompromissin jälkeen, ja olisi ehkä mielellään nähnyt Mannisen ja\nLassilan rinnalla Wilkunan -- kolmikko, jonka palkitseminen olisi\ntuntunut itsestään selvältä asialta sekä silloin että vieläkin.\n\nWilkunan teoksen palkitsemista oli kirjallisuutta seuraavan yleisön\nkeskuudessa pidetty aivan riidattomana asiana; hämmästys sekä mielipaha\nolikin suuri, kun ei palkintoa tullutkaan. V.A.K. kirjoitti Parisista\ntoukok. 27 p. Wilkunalle kipenöitsevän kirjeen, jonka tarkoituksena oli\nlohduttaa häntä:\n\n\"Sinun kirjallesi myönnettiin muka Kirjallisuuden Seuran palkinto,\nkoska sitä saatettiin motiveerata 'kansallisilla' syillä, mutta\ntaiteellisessa suhteessa asetetaan se kaikenlaisten... jälkeen. Jos\nmilloin hyvänsä tätä asiaa ajattelen, tulen niin raivoihini, että\ntekisi mieli purra poikki peukalonsa...\n-- -- --\nTietysti olet senkin tuntenut, mikä voima siinä on, että kuuluu\nvähemmistöön, joka ei saa tunnustusta, julkista nim. Yksityisesti\ntiedän varmaan, että 'Aikakausien vaihteessa' asetetaan verrattomasti\nyläpuolelle kaiken viime vuoden tuotannon. Reaktsioni tulee kerran ja\nniin voimakkaana, että varokoot itseään kaikki...\n-- -- --\nEi tietysti anna juuri pegasukselle ilmaa siipien alle se, että huomaa\nkylmäkiskoisuutta ja halveksintaa ympärillään. Jos kuitenkin jotain\nkelvollista ihmisen sisässä syntyy, niin se kyllä säilyttää arvonsa\nhuolimatta Lindströmeistä ja Lundströmeistä. Mikään, joka on jonkun\narvoista, ei ikiajoiksi mene hukkaan\".\n\nTurkulainen _Uusi Aura_, jota toimitti K.N. Rantakari pirteästi,\nsuurlehden tyyliin, puuttui asiaan kesäk. 24 p., kysyen huomattavalla\npaikalla, \"millä perusteilla kirjailija Kyösti Wilkuna jätetään ilman\nvaltion palkintoa?\" Kirjoittaja, nimim. \"Kirjallisuuden harrastaja\", on\nV.A. Koskenniemi, kirjoitus on terävä, perustelut hyökkääviä.\nRyhtymättä \"jyväämään\" Wilkunan teoksen arvoa kirjoittaja tahtoo vain\nviitata niihin loistaviin arvosteluihin, joita se on saanut niilläkin\ntahoilla, \"joitten pätevyyttä kirjallisen tuotannon arvostelemiseen ei\nkukaan voi kieltää\". Yksityisissä piireissä on poikkeuksetta vallinnut\nse käsitys, \"että Kyösti Wilkunan teos oli ehdottomasti paras ei\nainoastaan viimevuotisen joulukirjallisuuden joukosta, vaan yleensä\nsiitä, mitä meillä viime vuosina on kirjoitettu\". Kirjoittaja kysyy,\nmillä perusteilla Wilkunan teos on syrjäytetty, ja vastaa itse:\n\n\"Vai onko ollut mitään muita perusteita kuin ne, jotka eräänlaisessa\n'tinkimis-järjestelmässä' voivat tulla kysymykseen erilaisten\nkirjallisten suuntien ja leirien kannattajain kesken? Jos näin on\nollut, on todellakin täysi syy ryhtyä miettimään toisellaista\nkokoonpanoa näille arvostelu- ja palkintolautakunnille.\n\nKirjailija Kyösti Wilkunan syrjäyttäminen on laajoissa piireissä\nsynnyttänyt sen kiusallisen käsityksen, että meillä annetaan valtion\npalkinnot mieluiten sille kirjalliselle suunnalle, jota kaikellaiset\navioliittorikoskuvaukset ja sukupuoliviettien tulkinta edustavat.\n\nKyösti Wilkunan teos oli merkkiteos aiheensakin -- sanoisimme, ennen\nkaikkea juuri sen vuoksi, sillä ei ole myöskään mikään vähäpätöinen\nasia, _mistä_ kirjoitetaan. Kyösti Wilkunan teos sisälsi sellaisia\nkertomuksia, jotka mitä pikimmin olisi saatava koulujen lukukirjoihin.\nNäillä kertomuksilla oli paitsi niiden taiteellisuutta sekä erinomainen\nhistoriallinen väri että kansallisesti mieltä kohottava ominaisuus --\nja kuitenkin ilman kaikkea näkyvää tarkotusperäisyyttä, niinkuin\nhyvältä kirjalta vaaditaankin. Emme tosiaan viime ajoilta tunne teosta,\njosta lukijaan olisi jäänyt sellainen ja yhtä pysyvä vaikutus kuin\npuheena olevasta kirjasta. Ja me uskallamme vakuuttaa, ettemme suinkaan\nole yksin tätä mieltä.\n\nJos syrjäyttämisen perusteeksi tahdotaan mainita se, että hra Kyösti\nWilkuna oli jo saanut erään toisen palkinnon teoksestaan, niin\ntahdomme siihen heti sanoa, että se peruste ei kelpaa. Herrat\npalkintolautakunnan jäsenet tietävät itse kyllä, että vastaavissa\ntapauksissa muille on annettu valtion palkinto.\"\n\nKun vastausta lautakunnan puolelta ei kuulunut, palasi lehti asiaan\npääkirjoituksessaan elok. 13 p,: _Valtion kirjallisuuspalkintojen\njako_, kirjoittajana \"Kirjallisuuden harrastaja\". Siinä vaaditaan\nuudelleen tietoja niistä perusteista, joilla palkinnot jaettiin ja\nWilkunan teos syrjäytettiin, ei myönnetä Onervan teosta palkinnon\narvoiseksi, pidetään loukkauksena Manniselle sitä, että hänet on\nsijoitettu Onervan jälkeen, ja lausutaan lopuksi: \"... enkä luule\nottavani itselleni kovin suuria valtuuksia, kun väitän, että\ntämänvuotinen palkintojen jako suuressa osassa kirjallisuutta seuraavaa\nyleisöä on herättänyt sekä ihmettelyä että ivailua\".\n\nAugust-veli, joka muuten oli suorittanut saarnaajan tutkinnon Oulun\ntuomiokapitulissa tammik. 15 p, 1910, riemastui Kyöstin kirjasta ja\nkirjoitti hänelle jouluk. 15 p. m.m.:\n\n\"Olkoon sanottu heti aluksi, että kirjeesi ja lähetyksesi tekivät\nvaltavan, lämmittävän vaikutuksen. Ehdottomasti syntyi kiitollisuutta\nJumalaa kohtaan. Täytyy huomata, että hän se kuitenkin kaiken\nepäselvyyden ohessa on peräsintä hoitamassa. Olen lukenut 'Aikakausien\nvaihteessa' ja samoin veljetkin. Ja se on saanut yhteistä tunnustusta\nosakseen, jota se myös hyvin ansaitsee. Minulle ainakin oli henkinen\nvirvoitushetki lukea töiden lomassa sitä. Se siirti minut takaisin\nniihin aikoihin, jolloin minunkin sisällinen ihmiseni oli eheämpi.\nTunsin voimistuvani saadessani hetkisen nauttia entistä nuoruuden\nhehkua. Vaikka 'Aikakausien vaihteessa' ei olekaan vasituisesti\nuskonnollinen kirja, niin on siinä kuitenkin jotain sellaista, joka\nantaa ravintoa ja herättää elvyttäen sisällistä ihmistämme. Etenkin\nkertomus 'Aamun miehiä' on omansa synnyttämään kiitollista, syvää\nkaihoa, kun huomaa, miten Jumala johti... kansamme... sen valon\nosallisuuteen, josta sittemmin niin suurta siunausta on levinnyt...\"\n\nTeuvo Pakkala ilahdutti häntä kirjeellä jouluk. 29 p.:\n\n\"... siinä uskossa olen ollut minäkin, että historiamme on ollut ylen\nköyhälähteinen kaunokirjallisuudelle. Mutta nyt huomaan, että se on\npäinvastoin rikas, että on aarteita, kun vain on avosilmäisiä\naarteenkaivajia. Ja minä onnittelen Teitä. Teillä on edellytyksiä\nsellaisia, joita tähänastisilta kaunokirjailijoiltamme historiallisella\nalalla on puuttunut. Teidän novellinne ovatkin parasta, mitä\nmeillä tällä alalla on kirjoitettu, suurta tahi pientä, koko\nkirjallisuudessamme\".\n\n\n\n\nXII\n\nARKITYÖTÄ JA AIKOMUKSIA\n\n\n1\n\nOlemme saatelleet Wilkunan v:n 1910:n loppuun. Hänen elämänsä\njokapäiväinen kulku oli nyt muodostunut jokseenkin vakiintuneeksi ja\nyksikaavaiseksi. Raha-asiat alituisena huolena ja mieli siinä, mistä\nmilloinkin hankkia tarvittavat elämis- ja vekselien lyhennysrahat;\nsiitä ja kirjallisista töistä johtuvat käynnit kaupungissa,\nKoskenniemen luona tahi Löfströmin kahvilassa; sielussa mielikuvat\nsuurista kirjallisista suunnitelmista ja siinä ohessa sekä riemun että\nhädän tunne siitä, että kyllä kykenisi, kunhan ehtisi; toverien käynnit\nOulunkylässä, vilkkaat keskustelut ja \"henkiset voimisteluhetket\";\nväliin harhautuminen juomaveikkojen joukkoon ja siitä johtuvat monetkin\nkommellukset ja tunnontuskat; tunnon puhdistuminen ja taas nousu\nalakuloisuuden alhosta elämänhalun korkealle aallon-harjalle; rinnalla\nvaimo kärsivällisenä, ahkerana, aina kykynsä mukaan parastansa\nkoettaen, anteeksi antaen ja sovitellen. Siinäpä pääsisältö Kyösti\nWilkunan elämästä näinä aikoina, kaikille hänen läheisillensä joka\nkohdalta niin läpinäkyvänä, niin tuttuna, kuin hän olisi elänyt\ntarjottimella heidän edessään, niin monessa suhteessa moitteenalaisena\nja silti niin inhimillisenä ja herkässä avomielisyydessään aseettomaksi\ntekevänä. Ja kuitenkin täytynee sanoa, että Wilkuna nyt eli\nhuippuvuosiansa. Hänen viime kirjansa oli ollut melkoisen lukijapiirin\nmielestä ehdoton menestys; isänmaallisen yleisön katse oli odottavasti\nkohdistunut häneen; hän itsekin tunsi suorittaneensa jotakin ja uskoi\nsuorittavansa vielä enemmän; voimantunto ja edessä aina kimalteleva\ntoivo silittivät lupauksillaan kaiken sen, mikä kiitävänä hetkenä\ntuntui puutteelliselta ja masentavalta.\n\nHänen raha-asioistaan v. 1911:n kuluessa on mainittava, että Werner\nSöderström O.Y. suostui jolloinkin helmikuulla maksamaan hänelle\nseuraavasta historiallisesta kertomuskokoelmasta, jonka piti ilmestyä\njo tänä samana keväänä, 300 mk. kuukausittain etukäteen. Tämä asia ei\nkuitenkaan näy sujuneen siten kuin Wilkuna oli käsittänyt, koskapa hän\nkirjoitti maalisk. 9. p. W.S.O.Y:lle m.m.:\n\n\"Täten lausun kiitokset saamistani kolmesta sadasta markasta, joista\nsamoinkuin edellisestä lähetyksestäkin seuraa kuitti tässä mukana.\nMuutoin en ollut lainkaan tyytyväinen tuohon omavaltaiseen muutokseenne\netukäsimaksuista, sillä olihan tietääkseni sopimus selvä, että minun\ntuli saada 300 mk kuukaudelta. Eihän muutoin tarvitse pelätä, että\nperheellinen kirjailija, joka on yksinomaan kaunokirjalliseen työhön\nantautunut ja sen lisäksi tuon tuostakin tarvitsee kalliin puoleisia\nhistoriallisia teoksia, vielä silläkään summalla työkyvyttömäksi\nlihoisi...\"\n\nEtumaksusumma sovittiin sitten 1800 mksi, josta hän huhtikuussa oli\nsaanut puolet; loppu oli maksettava touko-, heinä- ja syyskuussa,\nmutta nosti hän 1600 mk jo toukok. 25 p. _Sydäntalvi_ nimisestä\njoululehdestä, josta pian enemmän, hän sai 500 mk,, novellista\n_Suomalainen linnanneiti, josta tuli kuningatar_, 300 mk, _Tapani\nLöfvingin seikkailujen_ ensi osasta, sanokaamme, 750-1000 mk.\nLisätkäämme tähän vielä muiden tulojen varalta 1500 mk, niin saamme\nWilkunan tulojen keskimääräksi tänä vuonna korkeintaan noin 4500-5000\nmk. Täytyy sanoa, ettei se siihen aikaan ollut aivan vähän, jollei\npaljonkaan -- sen verran, että se tarkoin säännösteltynä ja harkiten\nkäytettynä riitteli tavallisen keskiväen elämään. Riittihän se\nWilkunallekin, joka oli yleensä säästäväinen -- hänen \"käsivartensa\nkoukistelu\" ei taitanut sittenkään niin ylettömiä maksaa, \"tavara\" kun\noli siihen aikaan halpaa ja hän \"kostutti huuliaan\" paljon seurankin\nkustannuksella -- mutta hankaluutena oli se, että hän sai sen\nenimmäkseen satunnaiserinä, tavallisesti säännöttömin väliajoin, jopa\netukäteenkin, mikä on omiaan vaikeuttamaan hyvää taloudenhoitoa ja\nlamauttamaan työintoa. Hyvällä syyllä voidaan yleisarvosteluna sanoa,\nettä jos Wilkuna olisi malttanut pysyä vaatimattomana vuokralaisena\nhalvassa Oulunkylässä, kohdistaen huomionsa ja ahkeruutensa vain\nkirjailijatyöhönsä, hänen taloutensa olisi pysynyt pinnalla jokseenkin\nsamalla menestyksellä kuin esim. koulunopettajien -- tarjoamatta siis\nrikkautta, mutta järkevästi hoidettuna sallimatta suurempaa\npuutettakaan. Niin ei kuitenkaan käynyt, kuten kohtapuoliin saamme\nnähdä.\n\n\n2\n\nÄsken mainitusta _Sydäntalvesta_ saamme sitten aiheen jälleen siirtyä\nselostelemaan Wilkunan kirjallisia puuhia, jotka olivat hänen elämänsä\npäätyö ja sisällys. _Sydäntalvi_ oli V.A. Koskenniemen, Eino Kaliman,\nMaila Talvion ja Kyösti Wilkunan yhteisesti toimittama joululehti, joka\nensi kerran ilmestyi 1910. Lehden kustansi W.S.O.Y. Wilkuna kirjoitti\nsiihen \"historiallisen joulukertomuksen\" nimeltä _Äärimmilleen\njännitetty_, joka käsitteli suomalaisten paluuta Norjasta ja tuhoa\ntuntureilla. Koska hän sittemmin liitti sen kokoelmaansa _Suomalaisia\nkohtaloita_, jääköön sen lähempi käsitteleminen tämän kirjan yhteyteen.\nVuoden 1911:n _Sydäntalveen_ hän kirjoitti kertomuksen _Kova kovaa\nvastaan_, jonka hän seuraavana vuonna julkaisi kokoelmassa\n_Haaksirikkoisia_. Tuon merkillisen kertomuksen erikoinen alkuhistoria\nja muu käsittely jääköön tämän kirjan yhteydessä tapahtuvaksi. Tämän\njoululehden kerran puheena ollen lienee samalla sallittu rientää sen\nverran ajassa eteenpäin, että mainitaan hänen osuutensa seuraaviinkin\nvuosikertoihin. V. 1912 hän julkaisi historiallisen kertomuksen\n_Neljäntoistasadan retki_, jonka liitti kokoelmaan _Suomalaisia\nkohtaloita_, ja nykyaikaistarinan _Lumppukuume_, joka näki uudelleen\npäivänvalon v. 1919 _Lähimmäisissäni_. V. 1913 hän sitten otti\nosaa _Sydäntalveen_ viimeisen kerran, julkaisten silloin\nhistoriallishenkisen kertomuksen _Isäin henget_, sekä suomenkielisen\nsommitelman vanhasta latinalaisesta jouluvirrestä _In dulci jubilo_.\n_Isäin henget_ on kuvaus suomalaisen sotaväen lakkauttamisesta\nsortovuosina. Pataljoona on jäähyväismarssilla kaupungissa (jonka\nmuuten helposti tuntee Ouluksi, samoin kuin koko pataljoonan marssinkin\ntositapahtumaksi Oulusta kysymyksessä olevalta ajalta), ja sitä on\nmuiden joukossa katsomassa intiaani-iässä oleva Viikin Kalle. Sen\njälkeen Kalle leikkii sotaa Linnansaarella (Oulun vanhan linnan\npaikalla), loukkaa päänsä, ja näkee horroksissa sarjan suomalaisia\nsotureita muinaisuudesta saakka. \"Sitten kun sinun hetkesi lyö ja sinä\nlähdet käymään isäisi teitä, niin muista, että meitä on täällä paljon\nmiehiä, jotka olemme jo monessa leikissä olleet mukana\". Kun Viikin\nKalle lopuksi tekee kunniaa isänmaan kohtalosta murheissaan olevalle\nrehtorille (joka on ilmeinen Mauno Rosendal), syntyy seuraava ajatus:\n\"Mutta nähdessään tuon pienen sotilaan, joka käsi kunnia-asentoon\nkohotettuna rohkeasti katsoi häneen vakavilla ja kirkkailla silmillään,\nkirkastui hänen katseensa ja hänelle selvisi yhtäkkiä, että se, mikä\noli väkivallalla ja vääryydellä hävitetty, saattoi milloin hyvänsä\nsyntyä uudelleen nousevan nuorison mukana\".\n\n_Aikakausien vaihteessa_ oli merkitty I:llä ja jatkoa piti tulla\npiankin, jo kevään kuluessa 1911, kuten hänen kirjeestään W.S.O.Y:lle\nmaalisk. 9 piitä näkyy:\n\n\"Sopimuksemme mukaan tuli minun jo täksi kevääksi julkaista toinen osa\nhist. kertomuksia. Kun minulla työn alaisena oleva, Naantalin\nluostarielämän ympärille ryhmittyvä, keskiaikaisia kulttuuriolojamme\nkuvaava kertomus on osottautunut siksi laajatöiseksi, olisi asialle\neduksi, että sen julkaiseminen saisi siirtyä syksyyn (jolloin\nminä m.m. saisin tilaisuuden kesäiseen aikaan retkeillä Naantalin\nympäristössä)... Että täten (etumaksujärjestelyllä) saisin\nrauhassa työskennellä ja viimeistellä kertomustani, olisi sille\nluonnollisestikin eduksi, jota vastoin se tänä kevännä julkaisten jäisi\nyhdessä ja toisessa kohdassa epätäydelliseksi...\"\n\nTämä kirje osoittaa siis, että Wilkuna oli mieltynyt Naantalin\nluostariaiheeseen ilmeisesti jo samoihin aikoihin kuin ensimmäisen\nkokoelmansa kertomuksiin, ja aikoi sommitella siitä tarinan toiseen\nsikermäänsä. Se kasvoi kuitenkin hänen kirjoittaessaan, huomio kiintyi\nyhä uusiin puoliin, aihe kävi yhä kiintoisemmaksi, ja niin sen, samoin\nkuin kokoelman valmistuminen, varsinkin kun väliin ilmestyi monia\nhäiriöitä ja esteitä, siirtyi ensin syksyyn ja sitten seuraavaan\nvuoteen. Tätä valaisevat seuraavat otteet hänen kirjeistään maisteri\nJäntille:\n\n\"Olen kelpolailla myöhästynyt töineni\", hän kirjoitti lokak. 30 p.\n1911, \"mutta historiallisen kertomuksen kirjoittaminen vaatii --\nainakin minulta -- siksi paljon lähteiden penkomista ja nuuskimista,\nettä työ parhaasta tahdostakin huolimatta edistyy hitaasti. Sitäpaitsi\non nykyisen teokseni aihe käynyt mielessäni monien muutosten läpi.\nEnsin suunnittelin kertomuskokoelmaa ja aloinkin jo, mutta sitten\nmuutin romaaniksi, mikä luullakseni olikin onnellinen idea...\nRomaanista tulee vain noin parisatasivuinen tai vähän laajempi. Aihe on\nNaantalin luostarielämästä uskonpuhdistuksen aikana...\"\n\n\"Lähetän nyt tämän mukana\" -- hän kirjoitti marrask. 14 p. 1911 --\n\"alkuosan käsikirjotusta romaaniin 'Murroskauden kohtaloita'. Kuluneena\nviikkona en saanut sitä paljon nimeksikään edistymään, kun lähimmässä\nnaapurissani yöllä sattuneessa tulipalossa viotin hieman kättäni, etten\nkyennyt useampaan päivään kirjottamaan. Tosin teoksen julkaiseminen\ntäksi jouluksi kävisi päinsä vielä siten, että tätä alkuosaa\nladottaessa lähettäisin esim. parissa erässä loppuosan. Mutta sittenkin\npitäisin nyt joka suhteessa parempana, että teoksen julkaiseminen\nsiirrettäisiin joulun jälkeen. Saisin laveammin ja perusteellisemmin\nkuvata luostarin sisäistä elämää sekä niitä eri henkilöitä, jotka jo\nesiintyvät tässä alkuosassa. Sitävastoin täytyisi minun, jos romaani\ntulisi nyt jouluksi jouduttaa, supistaa sitä suuresti ja se ei sille\ntietysti olisi eduksi. Kuten näistä kahdeksasta ensimäisestä luvusta\nvoitte päättää, vaatisi se sopusuhtaisuuden vuoksi edelleenkin laveaa\nkäsittelyä. Aihe on työn kestäessä kasvanut ja laajentunut mielessäni,\nhuolimatta siitä, että aluksi suunnittelinkin kirjan vain noin\n200-sivuiseksi.\n\nJos nyt suostutte vielä kerran siirtämään asiaa, niin keskeytän työni\npariksi viikkoa ja toimitan Kansalle Löfvingin toisen osan. Eikö\n'Murroskauden kohtaloiden' kirjakauppamenestykselle olisi hiukan\nparempi sekin, että Löfving sen ilmestyessä olisi ehtinyt jo kokonaan\nkadota näyttämöltä?\"\n\nTällaiset ovat _Viimeisten luostariasukkaiden_ syntyvaiheet.\n_Löfvingin_ seikka oli taas seuraava:\n\nLöfvingin seikkailut oli jo aikaisemmin suomeksi selostettu[73] ja oli\ntämä kirjanen ollut haluttua lukemista kaikissa lainakirjastoissa.\nWilkunakin tunsi sen hyvin. Käydessään syksyllä 1910 tämän kirjoittajan\nluona hän sattui kirjahyllyllä huomaamaan Yrjö-Koskisen _Lähteitä Ison\nVihan historiaan_[74], jossa Löfvingin päiväkirja on kokonaisuudessaan\npainettuna. Nähtävästi hänelle siinä samalla välähti mieleen ajatus\ntoimittaa se uudelleen suomeksi, minkä vuoksi hän lainasi kirjan (kuin\nmyös K.G. Lembergin teoksen _De finska klostrens historia_,[75] jota\nhän tarvitsi Naantalia koskevaa, jo silloin ajattelemaansa\nluostarikertomusta varten). Tämä aie kypsyi, hän tuli maininneeksi\nasiasta maisteri V.J. Tuomikoskelle, joka näihin aikoihin oli tullut\nSuom. Kustannus-O.Y. Kansan toimitusjohtajaksi, ja teki siitä helmik.\n15 p. hänen kehoituksestaan Kansan johtokunnalle seuraavan kirjallisen\nesityksen:\n\n\"Lukiessani viime syksynä Tapani Löfvingin päiväkirjaa, heräsi\nmielessäni aate kirjoittaa tuon päiväkirjan pohjalla yhtenäinen\nseikkailukertomus. Kirjailijalle tarjoutuu harvoin niin oivallista\nseikkailuromanin päähenkilöä kuin millaisena Tapani Löfving omien\nmuistiinpanojensa puitteissa esiintyy: aina kylmäverinen ja neuvokas,\npää täynnä tuhansia juonia vihollisten vahingoittamiseksi mitä\ntukalimmissa situatsioneissa, kylmän, nälän ja vihollisen pintehissä\naina yhtä lannistumaton -- lyhyesti: aitosuomalainen Odysseus. Niin\nlyhyt kuin hänen päiväkirjansa onkin, tarjoaa se kuitenkin runsaan\njoukon tosiasiallisia seikkoja ja tapahtumia Isonvihan ajalta, niin\nettä niiden varaan on nähdäkseni verrattain helppo rakentaa\nhistoriallinen seikkailuromaani. Kirjallisuudessamme on tuiki vähän --\njos ollenkaan -- sellaisia liikettä ja vauhtia sisältäviä\nseikkailukertomuksia kuin mihin Löfvingin päiväkirja aivankuin\nitsestään tarjoaa ainekset. Luulisin sen vuoksi tällaisella teoksella\nolevan, varsinkin nuorisoon nähden, taatun tulevaisuuden.\n\nSuunnitelmani mukaan tulisi teoksesta noin 8 à 10 arkkia laaja ja jos\nKustannusyhtiö Kansa suostuisi ehtoihini teoksen kustantamisesta,\nsitoutuisin jättämään käsikirjoituksen valmiina ennen ensi heinäkuun\nviimeistä päivää\".[76]\n\nWilkunan velvollisuus olisi ollut tarjota tämäkin teoksensa\nW.S.O.Y:lle, joka oli hänen kustantajansa ja viimeinen turvapaikkansa,\nkun raha-asiat jännittyivät kovin kireälle. Kun hän kuitenkin oli ollut\nlausunnonantajana Kansalle ja oli sen uuden johtajan kanssa läheinen\ntoveri, ja kun hän ei aina voinut eikä kehdannut raha-asioistansa\nW.S.O.Y:llekään valittaa, tarjosi hän nyt Löfvingiä Kansalle. Asia oli\nhänestä kuitenkin jonkin verran kiusallinen, niin että kun Kansa\ntoimitti Löfvingistä uutisen sanomalehtiin, hän katsoi pitävänsä\nselittää asian W.S.O.Y:lle. Hän kirjoitti siitä elok. 11 p. (1911)\nmuiden seikkain ohella seuraavaan hiukan \"ylimalkaiseen\" sävyyn:\n\n\"Oletteko huomannut sanomalehtiin tahtomattani livahtanutta uutista\n'Tapani Löfvingin seikkailuista'? Alotin pari vuotta sitten sellaisen\nnuorisolle aiotun seikkailukertomuksen ja tulin sen viime syksynä\nluvanneeksi 'Kansan' uudelle toimitusjohtajalle. Se ilmestyy nyt\nsyksyllä heidän kustannuksellaan. Ette kai katso sen rikkovan\nsopimustani Teidän kanssanne, sillä se on välitöinä kyhätty\nseikkailukertomus, jolla ei ole mitään tekemistä historiallisten\nkertomusteni kanssa. En ole pitänyt sitä sen arvoisena, että olisin\nsitä Teille tarjonnut\".\n\nVuoden 1910:n kuluessa W.S.O.Y. näkyy ehdotelleen Wilkunalle, että\nhän ryhtyisi osalliseksi oppikoulujen äidinkielen lukukirjan\ntoimittamiseen. Wilkuna on ensin suostunut, mutta kirjoitti sitten\ntammik. 24 p. 1911 seuraavan kiellon:\n\n\"Kuten joulun edellä telefonissa ilmotin, on minussa herännyt\nepäilyksiä sitä ehdottamaanne lukukirjatyötä vastaan. Paitsi niitä\nmonia vaikeuksia, joita voisi syntyä yhteistyöstä sellaisen kerrassaan\ntoista 'fasunaa' olevan henkilön kanssa kuin mitä käsittääkseni\nhra ---- on, pelkään ettei työosuuteni ja ansioni lukukirjaan tulisi\naineellisesti korvatuksi lähimainkaan yhtä edullisesti kuin kustantajan\nja hra ----. Kun sitäpaitsi keväänkorvalla, mikäli aikaa jää, olen\najatellut toteuttaa erään oman, jo kauemman aikaa mielessäni olleen\nsuunnitelman, niin haluan kokonaan päästä tästä lukukirjatyöstä, johon\nsilloin Porvoossa käydessäni tulin liian hätäisesti lupautuneeksi\".\n\nEllei tuo tässä mainittu suunnitelma tarkoita hänen historiallisia\nkertomuksiaan tai Löfvingiä, ei se ole muuta kuin viehättävä mielikuva,\nmahdollisesti unelma näytelmästä, josta Koskenniemi tiedustelee\nParisin-kirjeessä huhtik. 16 p:ltä 1911. Kiellosta kuvastuu Wilkunan\ntuittu, ylpeä ja harkitsematon luonne: vaikea on huomata, mitä vahinkoa\nhänelle olisi lukukirjatyöstä koitunut, helppo, mitä hyötyä. Nimen\ntunnetuksi tulo koulun maailmassa olisi laajentanut hänen\nlukijapiiriänsä, tuottaen hänelle välillisesti suurtakin hyötyä.\n\nKesän 1911 nimiin kuuluu hänen _Suomalaisen linnanneitinsä_ synty,\nkuten näkyy hänen kirjeestään W.S.O.Y:lle heinäkuun 28 p:ltä:\n\n\"Minä kirjotin juhannuksen aikoina eräälle tamperelaiselle\njoululehdelle kolmatta painoarkkia laajan historiallisen kertomuksen,\njonka he kuitenkin sen laajuuden takia (onneksi) jättivät lunastamatta.\nAioin sen nyt hiukan rahoja saadakseni lähettää jollekin sanoma- tai\naikakauslehdelle, mutta koska se toiselta puolen erityisesti soveltuisi\njoululehteen, se kun on pääasiallisesti kulttuurihistoriallista\nkuvausta keskiaik. joulunviettotavoista, niin päätin tiedustella, onko\nmitään lopullista päätöstä vielä tehty Sydäntalven edelleen\njulkaisemisesta. Koskenniemi kirjotti (Oulusta) minulle äskettäin ja\nmainitsi asiasta. Hänellä ei tuntunut olevan mitään sitä vastaan, mutta\npiti parempana, että Söderström O.Y. ottaisi lehden aivan omaksi\nafäärikseen ja maksaisi meille (tai vain Kalimalle ja K:niemelle)\nmäärätyn toimituspalkkion. Lieneekö Koskenniemi kirjottanut jo asiasta\nTeille. Jos Sydäntalvi ilmestyisi ensi jouluna, soveltuisi tämä\nkertomukseni ('Suomalainen linnanneiti, josta tuli kuningatar'; kuvaus\nRaaseporista Kaarlo Knuutinpojan ajoilta) mielestäni siihen hyvin ja\nniin ollen ei minun tarvitsisi taas kuten viime syksynä aivan viime\ntingassa raapia kokoon joululehtikertomusta. Voisittekohan lunastaa\nkertomuksen minulta ja siinä tapauksessa, ettei Sydäntalvesta tulisi\nmitään, käyttää sitä johonkin muuhun, esim. Nuoreen voimaan? Hinnaksi\nolen sille pannut 200 mk ja on se, kuten sanottu, jonkun verran yli\nkaksi painoarkkia laaja. Joka tapauksessa tahdoin asiasta ilmoittaa\nteille, ennenkuin lähetän sitä mihinkään sanomalehteen. Kertomus ei\nmuutoin aiheensa puolesta sovellu siihen hist. kertomuskokoelmaan,\njonka piakkoin Teille tarjoan, vaan olen ajatellut joskus laajentaa sen\nerikoiseksi romaniksi...\"\n\nW.S.O.Y:n vastaus oli myöntävä. Yhtiö maksoi kertomuksesta 300 mk,\nmutta pidätti painoksen suuruuden määräämisoikeuden itselleen.\n\nProfessori Jaakko Gummerus ilmeisesti kuului Wilkunan lukijoihin,\nkoskapa hän kesäk. 28 p. 1911 kirjeellisesti pyysi tältä historiallista\nkertomusta Kyläkirjaston Kuvalehteen, jota hän silloin toimitti. Hän\nnäkyy myös suunnitelleen elämäkertasarjaa hengellisten liikkeittemme\nmerkkimiehistä, niistäkin, jotka ovat kuuluneet syviin riveihin, ja\notaksuu Malmivaaran, joka näyttää olleen hankkeessa mukana, siitä jo\nWilkunalle puhuneen:\n\n\"Olen hyvin kiitollinen rov. Malmivaaralle, että hän minulle huomautti\nTeitä Taneli Rauhalan kuvaajana, ja kuulen nyt suureksi ilokseni että\nTe olisitte sellaiseen tehtävään halukas. Mitään erityistä kiirettä\nasialla kai ei olisi, ja arvattava on että sen kerääminen, mitä kansan\nmuistissa on säilynyt, vaatii aikansa. Kaiketi olisi tiedusteluja\ntehtävä muuallakin kuin R:n syntymäseudulla, nim. koko siinä piirissä,\nmissä hän on puhujana ja johtajana liikkunut. Pyydän siis tällä kertaa\nvain, että täydellä todella ryhtyisitte näitä aineksia keräämään ja\naikanaan kokoon sommittelemaan...\"\n\nWilkunan lupaama kertomus viivästyi kuitenkin viivästymistään, minkä\nvuoksi Gummerus pyytää sitä uudelleen kirjeellä lokak. 14 p:ltä 1911.\nSamalla hän myös taas kehoittavasti mainitsee Taneli Rauhalasta.\nHistoriallisen kertomuksen Gummerus sitten sai,[77] mutta ei Rauhalan\nelämäkertaa. Wilkuna kyllä kokoili sitä varten aineksia, mutta häneltä\npuuttui elämäkerran sommitteluun, varsinkin jos se on tehtävä sieltä\ntäältä haalittavien tietojen perusteella, tarvittava sitkeys ja\nkärsivällisyys.\n\n\n3\n\nNäihin aikoihin Wilkuna oli pohjalaisen arkkitehtialokkaan M.B:n\neroamaton, altis ystävä, seurustellen hänen kanssaan ahkerasti.' Tuo\nseurustelu saattoi jatkua myöhäänkin, riippuen asianhaaroista. Eräänä\nkylmänä toukokuun yönä, siinä klo 3:n paikkeilla, toverukset huomasivat\nolevansa hakemassa raitista ilmaa Kauppatorilta, käveleskellen\nedestakaisin koleera-altaan laiturilla. Sisäinen paine oli voimakas,\nWilkunan vilkkaus ylen oivallinen. Veden näkö johdatti hänen\nmieleensä uimataidon, josta hän nyt rupesi kehuvasti puhumaan\ntoverillensa. Harkitsemattomasti tämä alkoi tehdä Kyöstin uimataitoa\nepäilyksenalaiseksi, sanoen, että \"aina sinä kehut sillä -- näytä\nkerran, että todella osaat konstin!\" Muuta ei tarvittu. Komeassa\nkaaressa, kädet kohotettuina halkaisemaan vettä kuin uimarilla ainakin,\nviitta liehuen ja ruskeat kengät vilahtaen, kirjailija syöksyi kauhusta\njäykistyneen arkkitehdin silmäin editse hyiseen mereen, joka kovasti\nkohahtaen otti hänet jääkylmään helmaansa. Pärskäyttäen kuin mursu\nkirjailija sitten kohosi pinnalle ja lähti voimakkain vedoin uimaan\nulappaa kohti. Ennenkuin arkkitehti ja saapuville rientänyt poliisi\nkuitenkaan ehtivät edes toipua tyrmistyksestään, saati ryhtyä\najattelemaan pelastustoimenpiteitä, lähestyikin herra kirjailija\ntottuneen, mutta kylmän kanssa kamppailevan uimarin päättävän\nhätäisellä tarmolla laituria, kavuten sopivasta paikasta kuivalle. Ja\nkysymysmerkiksi muuttunut poliisi näki seuraavassa silmänräpäyksessä,\nkuinka pitkäkoipinen arkkitehti ja \"venetsialaiseen viittaan\"\npukeutunut, ruskeakenkäinen kirjailija moitteettomalla juoksutyylillä\nmennä vilistivät Kauppatorin halki ja pitkin Espistä, kadoten\naamusumuun kuin kaksi kyöpeliä -- mennen arkkitehdin kotiin\nlämmittelemään ja varaamaan sisällisiä esteitä hyvin todennäköiselle\nvilustumiselle, jota ei kuitenkaan ilmennyt. Eniten kirjailija\nharmitteli kelloaan, joka ainakin olisi pitänyt riisua rannalle ennen\nhyppäystä toiseen alkuaineeseen. Tällaiset salamannopeat päätökset ja\nniitä yhtä nopeasti seuranneet suoritukset olivat erinäisissä\ntilaisuuksissa Wilkunalle hyvin kuvaavia, mutta eivät valitettavasti\nläheskään aina soveltuneet katseltavaksi samasta huumorin näkökulmasta\nkuin yllä kerrottu.\n\nVv. 1910-11 vaiheilla tri Gunnar Suolahti valmisteli _Suomen pappilat\n1700-luvulla_ nimistä teostansa. Wilkunan läheisenä ystävänä ja melkein\njokapäiväisenä toverina hän oli tullut kuulleeksi yhtä ja toista\nNivalan entisistä papeista ja pappiloista. Wilkuna oli kansan\nmuistitiedon mukaan ylistänyt hänelle Nivalan entisen pappilan\npohjapiirrosta, minkä johdosta Suolahti oli kevättalvella 1911 Wilkunan\nkautta pyytänyt Augustia kertoilemaan näistä asioista. Kun hän aikoi\nkäyttää osan kesästä vanhain pappiloiden ja kirkonarkistojen\ntutkimiseen Lounais-Suomessa, Wilkuna saattoi erittäin hyvin\nsisällyttää tähän suunnitelmaan oman halunsa saada kerran\nhenkilökohtaisesti tutustua näihin vanhoihin kulttuuriseutuihin. Sieltä\nsopi sitten siirtyä Pohjanmaalle, jonka vanhat pappilat myöskin\nansaitsivat huomiota, ja jossa Wilkuna saisi ystävälleen näyttää\n\"heränneitä\", noita hänen nuoruudessaan niin halveksimiaan\n\"körttiläisiä\". Wilkuna oli muuten päättänyt viettää tämän kesän\nvanhassa kodissaan, joten hän senkin vuoksi hyvin saattoi muuttaa\nmatkansa sinne tällaiseksi ystävän seurassa suoritetuksi\ntutkimuskiertueeksi. Näistä seikoista hän kirjoitti Augustille toukok.\n26 p. 1911:\n\n\"Lausun nyt vasta kiitokset viimeisestä kirjeestäsi, jonka sisältämät\ntiedot olivat arvokkaita ja hyödyksi tohtori Suolahdelle. Itse\nasianomainen, nim. toht. Suolahti, saapuu sinne piakkoin\npersoonallisestikin niistä kiittämään. Me nimittäin Suolahden kanssa\nlähdemme ylihuomenna Turkuun ja sieltä eri paikkoihin historiallisille\ntutkimusretkille poiketen edelleen Pohjanmaata kohti, saapuen sinne\nkotiseudulle tuossa kesäkuun 10:nnen päivän paikkeilla. Lienet kai jo\nArvilta kuullut, että minun perheeni tulee kesäksi asumaan Seppälään.\nHanna saapuu sinne lasten kanssa Helluntain aattona. Itselläni\nminulla oli aikaisemmin suunnitelmana asettua koko kesäksi Turkuun\ntyöskentelemään, mutta sitten olenkin päättänyt itsekin jäädä koko\nkesäksi sinne Nivalaan, jos nimittäin Seppälässä vain löytyy minua\nvarten rauhallista työsoppea. -- Hannan ja tavarain mukana lähetän\nWilkunan taloa varten isän ja äidin muotokuvat, jotka siitä\nkerrallisena kesänä otetusta yhteiskuvasta kolmisen vuotta sitten\nPietarissa suurennutin. Olen jo ennenkin ajatellut lähettää ne\nWilkunaan, sillä on paikallaan, että suvun kantatalon salin seinällä\ntästä alkaen riippuu isäntäin ja emäntäin muotokuvat sukupolvesta\ntoiseen. Kantataloon täytyy karttua historiallisia muistoja esi-isistä,\nsehän jos mikään on omiaan pitämään yllä suvun itsetietoisuutta. Olen\nmonesti harmitellut sitä barbaarisuutta, jolla esimerkiksi kaikki\nmuistot iso-isästämme hajotettiin tuuleen. Heti kun vainaja oli\nsaatettu hautaan, kokoontuivat Rautojan Jussit, Rauha-Karut y.m.\njakamaan keskenään ne vähät muistoesineet: helavyön, puisen\nsokeriastian, ruusatun tupakkikouselon y.m. Olisipa ne kauniit\nolemassa muistona talon perustajasta ja suvun kanta-isästä. Nyt ei\nukkovainajalta taida olla muuta muistoa kuin se puusta veistetty\nlaatikko, jossa talonkirjoja säilytetään. Hyvä että sekään on. Minulle\ntuli silloin arpoessamme isä-vainajan ukolta periytynyt raakaveitsi.\nAion sen tuoda nyt tullessani säilytettäväksi Wilkunassa suvun\nmuistoesineiden joukossa. Jäähän itselleni vielä isän piippu ynnä\nvirsikirja. -- Isän ja äidin muotokuvat tulevat siis Hannan mukana\nsinne. Toivon saapuessani näkeväni ne riippumassa Wilkunan salin\nseinällä...\"\n\nKirje on hyvä todistus siitä, kuinka koti, isä, koko menneisyys nyt\nkuvastuu Wilkunalle aivan toisessa valossa kuin ennen; nyt niistä\nhenkii hänelle sukupolvien kunnianarvoisa historia.\n\nToukok. viimeisenä päivänä toverukset lähtivät iltapäiväjunalla\nTurkuun. Rantaradan vanhat kulttuuriseudut, joiden historiallisuus\nsaattoi joskus ilmetä junassakin istujalle, viehättivät Wilkunaa. Hänen\nsyvä historiallinen harrastuksensa, laajat tietonsa ja aina virkeä\nuteliaisuutensa ilmenivät hänen huomautuksissaan ja kyselyissään kaiken\nnähdyn, varsinkin ohi vilahtavien kirkkojen johdosta; hänen hauska\nonnentunteensa ilmeni siinä muhoilevassa hyväntuulisuudessa ja\nleikillisyydessä, jolla hän suhtautui asioihin ja ympäristöönsä.\nOltuaan yötä Saima-hotellissa toverukset omistivat aamupäivän Turulle,\nlähtien sitten kävellen Maarian pappilaan, jossa tri Suolahden piti\ntutkia kirkonarkistoa. He eivät kuitenkaan menneet suoraan pappilaan,\nkoska oli päivällisen aika, vaan poikkesivat lähellä olevalle vuorelle,\njosta oli laaja näköala koko Auran suun vanhalle kulttuuriseudulle.\nPäivä oli kaunis, näky samoin, Wilkuna loistavalla tuulella, hänen\nkaikki historialliset vaistonsa uteliaina ja virkeinä. Katseillaan hän\nperehtyi edessänsä olevaan maisemaan ja rupesi kertomaan Koroisista,\nvanhasta piispain kartanosta, johon liittyy muistoja jo historiamme\nsarastuksen ajoilta.\n\nPappilassa heidät sitten otti vastaan neiti Anna-Maria Tallgren, joka\naluksi joutui lystikkään väärinkäsityksen uhriksi. Sekä Wilkuna että\nSuolahti -- molemmat oudoissa paikoissa hyvin hiljaisesti puhuvia\nmiehiä -- lausuivat nimensä jotenkin epäselvästi, niin että neiti\nTallgren jäi epätietoiseksi siitä, keitä he oikeastaan olivat.\nVaatimattomasta vaateparresta ja esiintymisestä y,m. merkeistä hän\nkuitenkin teki omat johtopäätöksensä, nimittäin että Wilkuna ilmeisesti\noli joku jalo ja ihanteellinen kansakoulunopettaja, joka kesäloman\ntultua oli lähtenyt retkeilemään Suomen vanhalle kulttuuriseudulle\nperehdyttääkseen pientä, hiljaista ja ujoa toveriaan, luultavasti\njonkin oppikoulun etevää yläluokkalaista (tri Suolahtea) tämän seudun\nikimuistettavaan historiatuoksuiseen ilmapiiriin. Kuultuaan kuitenkin\ntarkemmin Wilkunan hiljaisen oppilaan nimen, neiti Tallgren vihdoin\nkysyi, oliko hän ehkä tunnetun historiantutkijan, tri Gunnar Suolahden,\nsukulaisia, minkä jälkeen väärinkäsitys selveni ja huipistui yhteiseksi\niloiseksi nauruksi.\n\nTri Suolahti meni sitten kirkonarkistoon suorittamaan tutkimuksiaan,\nWilkunan jäädessä pappilaan keskustelemaan neiti ja rovastinna\nTallgrenin kanssa. Neiti Tallgrenilla oli edellisenä talvena ollut\nkirjallishistoriallinen yhteentörmäyksensä V.A. Koskenniemen kanssa[78]\nviimemainitun runouden ranskalaisista esikuvista, ja oli hän muutenkin\nperehtynyt päivän kirjallisiin kysymyksiin vähintään yhtä syvällisesti\nkuin Wilkuna, joten heiltä ei keskustelun aiheita puuttunut. Rovastinna\nTallgren taas oli sopivin mahdollinen henkilö tyydyttämään Wilkunan\nuteliaisuutta historiallisessa suhteessa, mikäli hän halusi orientoitua\nvanhaan Maarianpitäjään siltä näkökannalta. Suolahden jälleen liityttyä\nseuraan syötiin illallista puutarhassa, minkä jälkeen toverukset\nparhaiten kiittelivät vieraanvarasta ja painuivat kohti Turkua kesän\nvalkoisessa yössä.\n\nSeuraavana päivänä toivioretkeläisemme läksivät ajaa nytkyttelemään\nhevoskyydillä kohti Naantalia ja saapuivatkin sinne sen suuremmitta\nseikkailuitta, Wilkunan sitkeästi ylläpitäessä loistavaa hyväätuultaan\nja kokkapuhettaan. Naantalissa ei tietenkään kylpykausi ollut vielä\nalkanut, joten elämä siellä oli perin hiljaista, omiaan antamaan\nWilkunalle oikean käsityksen \"luostarielämän valo- ja varjopuolista\",\njoita hän juuri tekeillä olevan romaaninsa johdosta mietiskeli. Käytiin\nvanhassa kirkossa ja Wilkuna koetti silmämäärällä mitata, missä\nluostari olisi ollut.[79] Naantalissa he viipyivät vain sen iltapäivän\nja yön, jona aikana kaupungin ja luostarin asema mereen ja mantereeseen\nnähden hyvinkin tarkoin ehti painua Wilkunan muistiin.\n\nAamulla he lähtivät laivassa Taivassaloon. Salongissa oli useita\npaikkakunnan herroja, joukossa eräs vanhanpuoleinen, kunnianarvoisa,\nlihavahko gentlemanni. Jostakin käsittämättömästä syystä Wilkuna oli\ntietävinään, että tämä herra oli muka maanviljelijä Oskar Hannus, joka\nomisti Flemingien ent. sukutilan, Louhisaaren kartanon, ja joka muka ei\nollut osoittanut kartanon puistoa hoitaessaan sitä pieteettiä, jota sen\nvanhuus ja kuuluisuus olisi vaatinut. Tämän johdosta Wilkuna nyt\nsähähteli ja pärskähteli matkatoverilleen, lausuen \"hra Hannuksesta\"\nankaria sanoja ja katsellen häntä inhoa todistavin silmäyksin. Mutta\nkirjailijan nolon ällistyksen voi hyvin kuvitella, kun hän vähän\nmyöhemmin saapuessaan Vehmaaseen joutui tämän saman kunnianarvoisan\nmiehen päivällisvieraaksi -- hän olikin Vehmaan rovasti Fr. Wald.\nBergroth.\n\nTaivassalon pappilassa otti heidät ystävällisesti vastaan kirkkoherra\nE.A. Sarasto; he viipyivät siellä muutamia päiviä. Vanha pappila,\nvarsinkin sen ikivanhat kellarit, olivat Suolahdelle erittäin\nkiintoisia tutkittavia. Vanhaa kellaria katseltaessa Wilkuna kertoi tri\nSuolahdelle saaneensa äkkiä ajatuksen romaaniinsa _Viimeiset\nluostariasukkaat_, mikä on kai käsitettävä siten, että sen jokin tärkeä\nkohta valkeni hänelle silloin, koskapa itse tämän romaanin alku on\ntodistettavasti, kuten on nähty, peräisin aikaisemmalta ajalta.\nWilkunan hyvä tuuli jatkui edelleen ja autteli hän toveriaan uuraasti,\nm.m. pappilan vanhan puutarhan mittaamisessa.\n\nTaivassalosta pyhiinvaeltajat ajoivat kyydillä Vehmaaseen, jossa\nasuivat majatalossa. Rovasti Bergroth, jonka luona he olivat\npäivällisellä, salli hyväntahtoisesti tuoda kirkonkirjat majataloon,\njossa Suolahti sai rauhassa niitä tutkistella. Sieltä haki heidät\nvieraakseen nimismies Saarioinen, Suolahden koulutoveri, ja sieltä\npitäen he kävivät katselemassa seudun vanhoja rakennuksia, tutustuen\nm.m. umpikartanotyyppiin. Täältä matka sitten jatkui Uuteenkaupunkiin,\nja siitä vain tunnin odotuksen jälkeen laivassa Raumalle, jossa, kun\noli ensin majoituttu erääseen matkustajakotiin, päivä kruunattiin\npäivällisillä Seurahuoneella. Wilkuna oli loistavalla tuulella ja hänen\nruokahalunsa oli verraton. Käytiin sitten eräiden tuttavien luona,\ntutustuttiin kirkkoon, jonka torniin Wilkuna välttämättä tahtoi\nkiivetä, ja kaupungin pieniin taloihin, jotka kiinnostivat Wilkunaa\nkovasti. Suolahti tutustui hyvin järjestettyyn kaupunginarkistoon.\n\nRaumalta matka jatkui junassa Euran asemalle ja siitä kyydillä Kauttuan\ntehtaan ohi Säkylään, jonka kirkkoherra Korhonen oli Wilkunan vanhoja\ntuttavia. Eurassa hänen virkeytensä ja hyvätuulensa väsähti joksikin\naikaa; hän oli synkkä ja puhumaton, mikä tietenkin vaikutti\nmatkatoveriin painostavasti. Mutta kirkkoherra Korhosen ystävällisyys\nja vieraanvaraisuus sai Wilkunan taas hauskaan vireeseen, niin että\nmatka saattoi jatkua entiseen tapaan. Säkylästä ajettiin kyydillä\nKokemäelle, jossa komea valkopartainen rovasti Setälä kestitsi\nvieraitaan mitä parhaiten, antoi heille upeat parivuoteet maattaviksi,\nja herätti heidät aamulla suurta kahvitarjotinta tuoden. Seudun\nvaurasta maalaisväestöä katsellessaan Wilkuna tympääntyi sen muka\nliialliseen aineellisuuden palvontaan. Sitten matka jatkui junassa pois\nnousematta aina Lapualle saakka, jonne mentiin tutustumaan Wilkunalle\nnyt niin rakkaiksi käyneisiin heränneisiin.\n\nLapualle tultiin lauantai-aamuna. Aamupäivällä toverukset menivät\nkirkkoherra Malmivaaraa tervehtimään. Oltuaan siellä muutaman tunnin he\nlähtivät Wilkunan ehdotuksesta heränneitä tapaamaan, ajaen --\nluultavasti Malmivaaran neuvosta -- penikulman päässä, Lapuan rajalla\n(Ylistaron puolella), olevaan Malkamäen taloon, jonka samanniminen\nisäntä oli heränneiden kuuluisimpia johtomiehiä. Isäntä, jo vanhemmalla\npuolella oleva kunnianarvoisa mies, otti tulijat vastaan tyynesti,\narvokkaasti ja ystävällisesti, aivan kuin vanhat hyvät tutut. Koska oli\nlauantai-ilta ja sauna siis lämmitettynä, isäntä saatteli vieraansa\nsinne, mikä pölyisen juna- ja ajomatkan jälkeen olikin tervetullutta.\nSiellä nyt kolmin kylvettiin, keskipohjalainen kirjailija,\neteläpohjalainen herännyt vanhus, ja hämäläinen filosofian tohtori.\nIsäntä löi löylyt, hauteli ihanasti tuoksuvat alkukesän vihdat, ja\nhaasteli harvakseen ja viisaasti. Kun vieraat sitten laskeutuivat\nlauteilta, ryhtyi isäntä-vanhus estelyistä huolimatta pesemään heitä.\n\"Meillä on tällainen tapa\", hän selitti tyynesti, kun sekä kirjailija\nettä tohtori hämillään kieltelivät häntä, eikähän siinä mikään\nauttanut. Emme tiedä, tuliko kumpainenkaan pestävistä sitä silloin\najatelleeksi, mutta näin jälkeenpäin kerrottuna tuo vanhuksen menettely\njohtaa mieleen raamattumaista tunnelmaa jalkojen pesusta,\nkristillisestä nöyryydestä ja suuresta rakkaudesta, mikä tunnelma saa\nvielä lisärunollisuutta kevätkesän hennonkauniista vihreydestä ja yön\nihmeellisestä valkeudesta.\n\nPian istui Malkamäen isännän kamarissa kolme \"lauantaihohtoista\"\nmiestä, keskustellen silloisesta puoluepolitiikasta. Pirttiin saapui\nsillävälin herännyttä kansaa, keräytyen vähitellen tupa täyteen; oli\ntarkoitus pitää seurat. Hetkinen odotettua seuraväki aloitti veisuun,\nlaulaen pari virttä, jolloin vasta Malkamäen ukko vieraineen meni\npirttiin, pitäen puheen omista uskonnollisista kokemuksistaan. Sen\njälkeen hän kääntyi vieraittensa puoleen pyytäen heitäkin puhumaan,\nmutta ilmoittivat nämä hiljaisesti, ettei heillä ollut mitään\nsanottavaa. Sitten seurat jatkuivat tunnettuun tapaan, tehden tri\nSuolahteen, joka oli niissä ensi kertaa, syvän ja unohtumattoman\nvaikutuksen.\n\nMalkamäen kirjastossa tri Suolahti huomasi m.m. kaunokirjallisiakin\nteoksia. Kuultuaan, että vieras oli historian tutkija, Malkamäki käänsi\nyhteen toviin keskustelun sillekin alalle, kertoillen m.m.\nperintämuistoja Suomen sodan ajoilta.\n\nSeuraavana aamuna isäntä läksi kyyditsemään itseään ja vieraitaan\nLapualle, jumalanpalvelukseen. Matkalla ajoi heitä vastaan muutama\nkärrykuormallinen Karin Vennuja, Karhun Esoja ja Kuivasen Elloja, jotka\nvanhaan puukkojunkkaritapaan olivat sunnuntain kunniaksi menossa\nkirkosta poispäin. Vaikka nämä synnintiellä oljentelevat nuoret miehet\neivät pyörtäneetkään hevosiaan kaukaa kimaltelevaa kirkon ristiä kohti,\nkun Malkamäki heiltä vakavasti kysäisi, kuinka he nyt olivat menossa\n\"sinnepäin\", näkyi kuitenkin heidän nolostuvasta ja arastuvasta\nilmeestään, että heidänkin mielestään kysyjällä oli valta ja arvo kysyä\nja nuhdella, jos niin tahtoi. Kun sitten oli kuunneltu Malmivaaran\njykevä saarna ja heränneen kansan raskas, väkevä veisuu, mentiin\neräisiin hautajaisiin, joissa myös syötiin päivällinen. Vieras ei\nvoinut olla panematta merkille hautajaisväen vakaata ja nauramatonta\nkokkapuhetta, joka mitenkään sopivaisuuden rajoja ylittämättä\nvirvoittavana lähteenä alati pulppuili. Siellä yhdyttiin toisen\ntunnetun heränneen, nurmolaisen maanviljelijä Muilun seuraan, ja\nlähdettiinkin illalla hänen mukaansa, Malkamäki myös. Muilun talossa\nnautittiin illallinen, minkä jälkeen kaikille neljälle valmistettiin\nvuoteet pirttiin. Alkoi sitten keskustelu, jonka aiheista ei ole jäänyt\nmuuta tietoa kuin että se käsitteli syvällisesti ja perusteellisesti\nuseimpia niistä kysymyksistä, jotka silloin olivat suomalaisille ja\nvarsinkin näille suomalaisille kalliita -- valtiollista sortoa,\nsuomalaisuutta, puoluetaisteluja -- miksipä ei -- Jumalaa ja isänmaata,\nheränneiden isäntien korkealta kannalta sanottuna. Väkisinkin piirtyy\nmieleen kuva kesähämyisen yön valaisemasta sunnuntailakeasta\npohjalaispirtistä, jossa neljä ankaraa suomalaista makasi -- kuinka\nsiellä uskonnollisen elämän kasvattama, korkeasti ihanteellinen, tämän\nja tuon puolen arvot viisaasti huomioonottava körttiläisjärki ja -tunne\npurkautui ilmi järeinä, harkittuina mielipiteinä, kuinka kirjailija,\nsilmät kosteina innostuksen sekaisesta hartaudesta, tuontuostakin\npuhkesi esittämään vilkkaita ja särmikkäitä, mutta aina oikean\nvaistosta rikkaita väitteitään -- ja kuinka hiljainen ja tyynimielinen\ntutkija, joka oli tottunut elämänilmiöiden puolueettomaan tarkasteluun,\nihmetellen seurasi ajatusten kulkua ja mielikuvien syttymistä, ottaen\nhänkin keskusteluun osaa, lähtien historioitsijan laajemmista\nperspektiiveistä. Kului yön hetki toisensa jälkeen, mutta yhä uudelleen\nkohosi Malkamäen klassillinen pää hurstipielukselta ja kuului\nmielipide, jonka takana oli vuosisatain taakse häipyvä sarja talonpojan\nhengenelämää, aurankurjessa ja Raamatun ääressä kehittynyttä\nviisaustiedettä. Vasta klo 4:n seuduissa aamulla, kun jo aurinko\npaistoi pirtin läpi ikkunasta toiseen, nämä totuudenetsijät vaikenivat\nja vaipuivat uneen.\n\nNurmosta matka jatkui junassa Ylivieskaan, jossa Wilkunan hevonen oli\nvastassa. Useita päiviä vietettiin sitten Kyöstin kotitalossa, jossa\nhän ei ollut käynyt niin moneen vuoteen. Hän tarkasteli kaikki paikat\nja moitti erikoisesti vanhain muisto- ja kulttuuriesineiden häviämistä.\nKaikki vanha oli nyt hänen silmissään uudeksi tullut. Rovasti Cajanin\nluona käytiin vieraisilla. Rovasti tarjosi heille päivälliset ja\nliikkui pappilaan yhä runsaammin kokoontuvien herännäisukkojen keskellä\nkuin heidän vertaisensa ikään, muhoillen, laskien sopivaa kokkapuhetta\nja hymyillen lempeästi. Sekä Malmivaara että hän, ja tietenkin\nsyventynyt elämänymmärrys, olivat aikoja sitten karistaneet Wilkunasta\nsen poikamaisen pappivihan, jota hän ylimielisyytensä aikoina oli\nsairastanut. Kun Suolahti pappilasta palattaessa huomautti Nivalan\nheränneiden leikinlaskun muhoilevasta leveydestä, verrattuna Lapuan\näijien kuivahkompaan kompailuun, Wilkuna selitti tämän johtuvan siitä,\nettä Nivalan asukkaissa oli myös savolaisuuden \"vikaa\", hämäläisten ja\nsavolaisten \"villiä sekarotua\" kun olivat. Suolahti kävi sitten\nhaastattelemassa vanhaa ukko Koutosta, kysellen häneltä entisiä\nviljelystapoja.\n\nMuutamia päiviä levähdeltyään Suolahti lähti Kokkolaan. Wilkuna seurasi\nhäntä sinne, vierailemaan heidän yhteisen ystävänsä T.T. Kailan kotiin,\nKokkolan pappilaan. He kävivät tervehtimässä myös Teuvo Pakkalaa, joka\naina oli ollut Wilkunan erinomaisessa suosiossa. Hauskan ja vilkkaan\nkeskusteluhetken jälkeen kirjailijan kotona seurasi kävelyretki\nkaupungilla ja perehtyminen siihen. Kokkolassa Suolahden ja Wilkunan\ntiet sitten lopullisesti tälle kesälle erosivat -- päättyi retkeily,\njoka oli hyödyllisenä ja arvokkaana vaihteluna kirjailijan usein\nyksitoikkoisessa elämässä. Kirjeessään Nivalasta V.J. Tuomikoskelle\nkesäk. 19 p:ltä 1911 Wilkuna m.m. mainitsee: \"... Nunu (tri Suolahti)\nlähti täältä Kalajoen kautta etelää kohti kolme päivää sitten...\n-- Nunu istui kiitettävällä lojaalisuudella niin hyvin\nsavusaunojen kuumimmassa löylyssä kuin heränneiden pitkissä\nhartausseuroissakin...\"[80]\n\n\n4\n\nElokuulla Wilkuna kävi Oulussa Koskenniemen luona neuvottelemassa\n_Sydäntalvesta_ ja muutenkin virkistäytymässä. Samalla matkalla hän\npistäytyi tervehtimässä Ylivieskassa asuvaa Pietari Päivärintaa. Tästä\naiheutuneita asioita käsittelevät seuraavat T.T. Kailalle osoitetut\nkirjeet, jotka ovat kirjoittajallensa hyvinkin kuvaavia. Edellisen\n\"päiväys\" -- kirje on vastaanottajan merkinnän mukaan lähetetty lokak.\n12 p. -- kuuluu seuraavasti: \"Oulunkylä, (Päivää en tiedä, sillä\nsanomalehtiä ei meille ole tullut toista kuukauteen, en ole katsonut\nalmanakkaan [sillä se on kovin naismaista] enkä viitsi vaimoltani\nkysyä, vaikka se tuossa vieressä sukkaa kutoo) lokak. 1911, kl 1/2 9\ni.p.\" Kirje kuuluu:\n\n\"Posti toi juuri kirjeen ukko Päivärinnalta ja kun siitä näin, että\nolet käynyt jo hänen luonaan valokuvaamassa, niin tulin siitä niin\niloiseksi että päätin heti kesken kaiken pistää Sinulle muutaman rivin\nkiitokseksi. Ukko kertoo tyytyväisenä Sinun ottaneen useita kuvia\nhänestä sekä perheestään ja vieläpä hänen syntymätorpastaankin. Minussa\nheräsi heti ankara himo noiden valokuvien perään ja toivottavasti --\ni sinom tid -- onnellistutatkin minut niillä...\n\nKirjeen ohella lähetti P:rinta erään romaanikäsikirjoituksen\n('Aatelisylpeys') jolle hän ei ole saanut kustantajaa sekä joukon\nautobiografisia muistoonpanoja. Kerroin näet hänen luonaan käydessäni,\nettä minulla on kauan ollut mielessä kirjottaa hänen elämäkertansa,\nmihin minä paikkakuntalaisena ja tavallaan hänen kirjallisena\nperillisenään olisin lähinnä velvollinenkin. Ukko on nyt itsekin\ninnostunut asiaan ja lähettää nuo muistiinpanonsa...\n\nViime viikolla olivat he... luonani. Puhuttiin suun täydeltä ja\nkeskustelun objekteina olivat Mailat, Juuset, Ida Aalbergit, Atrat,\nLahdensuot, _draamat_, Jotuni-Tarkiaiset, U.S:n kirjallisuusarvostelut\nj.n.e. J.n.e. J.n.e. Ja yhtäkkiä kesken kuohuvinta keskustelua käsitin\nminä pikaisena välähdyksenä Nietzschen palautumisopin. Käsitin,\nuskoin ja tulin murheelliseksi, sillä tuo oppi on kovin toivoton.\nMutta, sen pahempi, se näkyy myös olevan tosi. Tartuin näet tuona\ninspiratsionihetkenä päähäni ja kysyin itseltäni: 'Mutta eikö tämä\nsituatsioni ja nämä keskustelut ole joskus ennenkin juuri samanlaisena\neksisteeranneet?' Ja, toden totta, hetken kestävän aivoponnistuksen\njälkeen tajusin, että viime syksynä oli samalla tavalla, kuten sen\nSinäkin hyvin voit todistaa. -- Silloinhan niitä samanlaisia\nsituatsioneja oli kokonainen sarja. Ja jos tuo sarja nyt jouluun\nmennessä uusiintuu kokonaisuudessaan, niin silloin minun lopullisesti\nja murheellisella sydämellä täytyy konstateerata Nietzschen\npalautumisoppi päteväksi. Siihen mennessä uskallan hitusen vielä\nepäillä... Huomenna täytyy minun pitkästä ajasta pistäytyä kaupunkiin,\nsillä kassani on tyhjä...\"\n\nSeuraava kirje on kirjoitettu jo lokak. 14 p. ja sisältää:\n\n\"Mainitsin edellisessä kirjeessäni juuri silloin saaneeni Päivärinnan\nromaanikäsikirjoituksen sekä hänen oma-kirjoittamansa elämäkerran,\nminkä juuri sain loppuun luetuksi. Se on sangen liikuttava, avonainen\nja koruton kertomus pitkästä ja vaikeasta, mutta enimmiten voitokkaasta\nelämäntaistelusta. Se on kirjoitettu (kirjurin avulla) nähtävästi noin\n4 à 5 vuotta sitten. Sen lopulla hän muutamin vaatimattomin sanoin\ntekee selkoa taloudellisesta asemastaan, mikä ei todellakaan näy olevan\nloistava, kuten viimeisessä kirjeessäsi huomautitkin. Talonsa, jossa\nhän asuu, on hän Ylivieskan lukkariksi tullessaan ostanut velaksi. Se\non ollut tuiki rappiolla ja sen kuntoon saattamiseksi on hän saanut\nuhrata paljon, tehdä velkaa velan päälle. Ensimäisen vaimon kymmenestä\nlapsesta ovat useimmat olleet sangen kivulloisia, niin että heidän\nlääkärikustannuksiinsa on kulunut vuosien varrella kokonainen pikku\nomaisuus. Toisesta vaimosta on hänellä kuusi tai seitsemän ylenemässä\nolevaa lasta, joiden aiheuttama kulutus ei sekään liene vähäksi\narvattava. Avuliaana miehenä on hän ollut monissa takaussitoumuksissa\nja saanut toisten edestä maksaa melkoisia summia. Nämä takausmaksut ja\nvelkojen korot ovat tarkoin nielleet ne verrattain vähäiset\ntekijäpalkkiot ja palkinnot, joita hän kirjoillaan on ansainnut. Selvä\ntosiasia näkyy olevan: toisella puolen kymmenhenkisen perheen elatus ja\nvelkataakka, toisella puolen pienonen, vieraalla väellä hoidettava talo\nsekä lukkarinpalkka, joka tietysti ei ole juuri miksikään arvattava,\nkoska siitä on vähennettävä sijaisen palkka. -- Monenlaisia,\nalakuloisia ja kiukkua herättäviäkin ajatuksia liikkuu päässäni.\nEsimerkiksi: Ei liene aivan mitätön se korsi, minkä Pietari Päivärinta\non kantanut Söderströmin rikkauden kekoon. Äskettäin näkyi\nsanomalehdistä, että Söderström O.Y:n viimeinen vuosivoitto oli 170\ntuhatta markkaa. Kirjailijoille ei siitä jaettu penniäkään, ja jos\nolisi jaettukin, niin varmastikaan ei siitä hyvyydestä Päivärinta olisi\npäässyt osalliseksi, sillä onhan hän jo yli aikansa elänyt! -- Juhani\nAho sai ollessaan vähän päälle neljänkymmenen vuoden (ja rikkaan\nisän poikana) vuosieläkkeen valtiolta. Se olkoon hänelle kernaasti\nsuotu, sillä onhan se sadoin kerroin ansaitumpi kuin jonkun...\ntullivirkamiehen tai lääninreistraattorin eläke. Mutta kysyä sopii,\neikö Päivärintaa kahdeksankymmenen vuotiaana olisi myöskin voitu katsoa\ntuollaista pientä vuosieläkettä ansaitsevaksi. Olkoonpa, ettei häntä ja\nAhoa taiteilijoina muka voi toisiinsa verratakaan. Mutta huomattakoon\nkuitenkin: Päivärinnan vaikutus kirjailijana (hänen tuotantonsa on\nlaajempi kuin Ahon) on paljon positiivisempaa laatua kuin Ahon. Kun\njälkimäisen merkitys lopullisessa arvioinnissa supistuu suom.\nproosatyylin kehittämiseen (jota sitäkään ei mielestäni pidä sentään\nkovin korkeaksi arvata) ja suomalaiseen luonnonkuvaukseen (savolaisen\njärvi- ja vaaraluonnon, johon ei ollenkaan sisälly esim. pohjalainen\ntasanko- ja kymiluonto), niin on Päivärinta vahvasti didaktisilla\nteoksillaan vaikuttanut koko aikakauden syvien rivien kehitykseen ja\nvalistukseen. Onhan hän niitä ainokaisia kaunokirjailijoitamme, jonka\nteoksia tapaa tuolla ja täällä talonpojankin kirjahyllyllä. Ja lisäksi\nhänen vaikutuksensa valtiopäivämiehenä, kirkolliskokouksen jäsenenä,\nkunnan esimiehenä (18 vuotta), sanomalehti- ja taloudellisena\nkirjailijana (hänen oppikirjansa suoviljelyksestä: myöskin on hän\nmuistaakseni kirjottanut kansaa varten kirjasen keuhkokuumeen\nparantamisesta) y.m. Lukkarina hän on aikoinaan vaikuttanut laajalti\nuudenaikaisen koraaliveisuun valtaanpääsemiseksi. -- Ja voisipa vielä\nasettaa vastakkain Päivärinnan siveellisesti lujan, valoisan ja\noptimistisen maailmankatsomuksen sekä Ahon vellovan vetisen ja\nämmämäisen elämänkäsityksen (panin Sinun eräästä taannoisesta\nkirjeestäsi mielihyvällä merkille, että setäsi arkkipiispa oli ollut\ntyytymätön Ahon vaikutukseen raamatunkäännöskomiteassa; tutustuin\nitsekin kesällä uuteen käännökseen ja huomasin [esim. Ilmestyskirjassa,\njoka kuuluu olevan kokonaan Ahon stiliseeraama] mielikarvaudekseni,\nkuinka kieli ja sanonta entiseen nähden oli pehmentynyt ja veltostunut;\ntein m.m. Lapuan pappilassa ollessani ja Ilmestyskirjaa katsellessani\nkiivaita muistutuksia, jotka Malmivaara hyväksyi).\n\nNo niin, emmekö voisi jotakin tehdä Päivärinnan hyväksi. Kun saisimme\nesim. puuhatuksi hänelle vuotuisen apurahan valtiolta tai joltakin\nseuralta! Laatisimme oivallisen asiakirjan, jossa antaisimme faktain\npuhua rahakirstun hoitajain paatuneille korville.[81]\n\nKiitettyään sitten lokak. 28 p. Kailaa tämän lähettämistä\nPäivärinta-kuvista, Wilkuna täyttelee kirjettään seuraavilla muilla\nasioilla:\n\n\"... olen ollut nykyään niin tuiki kiinni Söderströmin työssä\n(luostariromaani on vieläkin keskeneräisenä), etten ole saanut kynääni\nsiitä irrotetuksi ennenkuin tänään; ei silti että työni olisi vieläkään\npäässä, vaan kun nyt on sunnuntai, jolloin olen hiukan hellittänyt\n'palveluksen kovaa hihnaa'. -- Muutoin olen nämä viikot elänyt kuin\nsäkissä, sillä mitään sanomalehteä meille ei nykyään tule enkä ole\nkaupungissakaan käynyt pitkään aikaan. En voi siis Sinulle tarjota\nmitään uutisia. Pari kertaa koko syksynä olen ollut Löfströmin\nkahviseurassa, jonka nykyään muodostavat: K:niemi, Kalima, Eino Kaila\nja Klaus de Pont (kuvern. de Pontin veljenpoika, tavattoman lahjakas\ntaiteilijanalku [19 vuotias]; häneltä tulee kertomus Sydäntalveen)...\"\n\nYlläoleva kirje valaisee Wilkunan elämäntapoja tämän syksyn aikana. Hän\npalasi perheineen Nivalasta Oulunkylään elok. lopussa tai aivan syysk.\nalkupäivinä, eikä tullut sitten kirjoittaneeksi Nivalaan ennenkuin\nmarrask. 2 p., vastaukseksi Augustin nuhdekirjeeseen:\n\n\"... Minä olen yhtä mittaa tähän saakka ja yhä eteenkin päin olen niin\nkiinni työssäni, että kirjeet niin sinne Nivalaan kuin muuallekin ovat\njääneet kirjottamatta. Tämän kuun 10:neksi päiväksi pitäisi saada\nvalmiiksi historiallinen teos, ja kohta sen jälkeen on käytävä käsiksi\nLöfvingin toiseen osaan, jonka senkin pitäisi ilmestyä jouluksi. Viime\nviikonkin kirjotin niin ahkerasti, että pyhän aikana tuli oikea lapa\nkipeäksi. Ymmärtänet siis, että minulla on ollut kiiru ja että se\nyksistään on ollut syynä vaikenemiseeni... Muutoin en tiedä mitään\nerikoista kertoa. Terveinä olemme kotona olleet ja ulkomaailman\ntapauksista minulla ei ole nykyään mitään mielipidettä, sillä yhtään\nsanomalehteä minulle ei ole koko syksynä tullut\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nWilkunan olosta Seppälässä kesällä 1911 ei ole edellisen lisäksi\nsanottavampaa mainittavissa; kesä kului rauhallisesti työn merkeissä.\nPerhe asui vanhassa tuparakennuksessa ja sen pääkamarissa; itse Wilkuna\nkirjoitteli uudessa ylisalissa. Seppälän emäntä kertoo Kyöstin melkein\nkaiket päivää kirjoitelleen. Kerran hän oli tullut iloisena postista ja\nsanonut, että kyllä tuota rahaa lähtisi, jos jaksaisi \"pännää\"\nheiluttaa. Melkein joka päivä hän kävi tapaamassa naapurina Kankaan\ntorpassa asuvaa kompasanaista ja ärtyisää vanhaa enoaan Alarik\nKaarlelaa. Tavallisesti kaksi kertaa viikossa Kyösti kylpi \"Rikin\"\npienessä, sisäänsavuavassa saunassa. Tavallinen vieras Kyöstin luona\noli eräs omalaatuisensa vanhaneito, \"Teinperin Eeva\" Nivalan\nkirkonkylästä.\n\nVeljiensä kanssa Wilkuna kävi Haapavedellä tätinsä Tildan\nhautajaisissa.\n\nMoni Seppälän tienoon sen ajan poikanen ja tyttönen muistaa kirjailijan\nihmeellisen nuken. Kyöstillä oli näet lapsiaan varten nukke, joka\ntarvittaessa sätkytteli jalkojaan ja käsiään, nyökytti päätään ja\npyöritti silmiään. Tätä nukkea Kyösti useinkin näytteli yläsalin\navatusta ikkunasta pihalle kokoontuneille lapsille, säestäen sanoilla\nnuken ihmeellisiä liikkeitä. Lasten hämmästystä uhkuvista ilmeistä ja\nihmetyksen huudahduksista Kyösti näytti kovin nauttivan.\n\nKun rouva Wilkuna lähtiessään hyvästeli Seppälän pihalla kälyään ja\nmuita saapuville tulleita, herkistyen ihan kyynelöimään, katsoi\ntaikkonsa nojassa läheisyydessä seisoskeleva ja menoa tarkasteleva\nNuusku-Matti tarpeelliseksi puuttua asiaan, ärähtäen:\n\n-- Itke kotonasi, mutta älä siinä rääsyä![82]\n\n\n\n\nXIII\n\nKYÖSTI WILKUNA RAKENTAA HUVILAN\n\n\n\n1\n\nOman kodin tarve niinkin laajasti käsitettynä, että halutaan todella\nomistaa rakennus ja siihen kuuluva maa, on ihmisessä synnynnäinen. Se\nei liene tavallista maallisen tavaran omistushalua, vaan syvää\nturvallisuuden, lopullisen rauhan ja riippumattomuuden kaipuuta,\nikäänkuin veriin jäänyttä vaistoa niiltä ajoilta, jolloin jokaisen\ntäytyi joko hankkia itselleen täyttä turvaa suova asunto tai hävitä\nolemassaolon taistelussa. Tämä pyrkimys ilmenee ympärillämme alituiseen\nja monin vivahduksin, ollen tuttu jokaiselle, joka on vähänkin ihmisiä\nja yhteiskunnallisia oloja tarkkaillut.\n\nOman värijuovansa tässä pyrkimyksessä muodostavat ilmeisesti\nkirjailijat -- taiteilijat yleensä. Muilla sen pohjana olevaan vaistoon\nyhtyy monenkinlaisia käytännöllisiä ja taloudellisia laskelmia;\nelleivät nämä näytä lupaavilta ja kestäviltä, eivät tavalliset ihmiset\nnäihin puuhiin ryhdy. Mutta taiteilijat joko eivät useinkaan tee\ntällaisia laskelmia tai jos tekevät, eivät aina anna niiden estää\nsuunnitelmiaan. Heille on vaiston lisäksi ratkaisevana asiaan sisältyvä\nrunous. Se valtaa -- ainakin Suomessa -- kerran joka taiteilijan; tulee\nhetki, jolloin hän rupeaa haaveilemaan omasta asunnosta maalla,\nkaikkine niine runollisine tekijöineen -- \"honkain humina ja luonto\nmuu\" --, joita kuvitellaan omaan asuntoon maaelämän rauhallisessa\nympäristössä liittyvän. Juhani Ahon \"Aholasta\" ja Gallén-Kallelan\nRuoveden-huvilasta, Tuusulan taiteilijasiirtolasta alkaen, on\nkirjallisuutemme ja taiteemme henkilöhistoriaan aina silloin tällöin\nliittynyt tällainen \"huvilaseikkailu\", päättyen ehkä joskus hyvinkin,\nmutta usein myös huonosti, ja aina anastaen liian suuren osan\nasianomaisen ajatuksista, ajasta ja työvoimista.\n\nTämä todella \"oman\" asunnon halu oli vaivannut Wilkunaa siitä asti, kun\nhän tuli perheelliseksi. Hänhän oli aina asunut \"omassa\" talossa,\nvarakkaan isän poikana, joten repalehtiminen vuokra-asunnosta toiseen,\nperhe perässä kuin karavaani, oli hänestä paljon ikävämpää kuin\nlapsuudestaan näihin oloihin tottuneesta kaupunkilaisesta. Kaupunkihan\noli myös jo varhain muuttunut Wilkunalle vaaralliseksi seuduksi, joka\noli täynnä arvaamattomia ansoja ja sudenkuoppia, ja senpä vuoksi hän\noli jo paennut sieltä Oulunkylään. Nyt hän tahtoi hankkia lopullisesti\n\"oman\" asunnon. Tämän päätöksen syntyyn vaikutti ilmeisesti tuttavuus\nhänen naapurinsa, kirvesmies Gideon Mäkelän kanssa, joka huvilain\nrakennustöitä tuntevana osasi antaa Wilkunalle tämän haluamia tietoja.\nKun Wilkuna on kirjoittanut T.T. Kailalle hyvän kuvauksen näistä oman\nasunnon alkuvaiheista, annammekin hänelle itselleen puheenvuoron. Kirje\non päivätty marrask. 34 p. 1911.\n\n\n2\n\n    Motto:\n    Leberecht Hühnchen[83]\n    als Grundeigentümer...\n\nTätä alottaessani tunkee mieleeni epäilys, sopiiko meidän enää\nsinutella toisiamme, s.t.s. sinun puoleltasi sinutella minua, sillä\n_Minä_ olen -- _Kiinteimistönomistaja!_ Hallussani on lähes kolme\ntynnyrinalaa maapallon pintaa. Vaikk'ei se siis olekaan kaikista\nsuurimpia monarkkioja, mitä pinta-alaan tulee -- sillä hyvänpuoleisella\nrevolverilla voi ampua sen yli --, niin ulottuu se alaspäin sentään\nmaan keskipisteeseen. Ja koska kohtisuoraa toisella puolen maapalloa on\nIso valtameri, niin on mahdollista -- jollei valtamerillä ole omistajia\n--, että alueeni ulottuu läpi koko kiertotähtemme. Jos tähän\njälkimmäiseen seikkaan nähden voit antaa minulle varmuuden, niin sallin\nsinun edelleenkin sinutella itseäni.\n\nValtakuntani on Kirkkonummella Jorvaksen pysäkin luona sangen kauniissa\nseudussa, tunnin junamatka Helsingistä. Sieltä ovat muutamat\nsuometariaanit (Puuseppätehdasosakeyhtiön johtaja Valtakari, joka on\npääosakas, toht. Paloheimo ynnä joku kolmas) ostaneet keskisuuren\nmaatilan, josta myyvät palstoja. Eilen olin mukana siinä juhlallisessa\ntoimituksessa, kun minulle maanmittarin avulla lohkaistiin palsta.\nOlipa totisesti nautinto viitata vain kädellään, että tuosta\ntahtoisin rajani kulkevan ja kohta alkoi pari kirvestä heilua linjan\naukasemisessa ja rajapaalujen lyömisessä. \"Joka lähimmäisensä rajan\nsiirtää, olkoon kirottu ja kaikki kansa sanokoon amen!\" ajattelin minä\nMooseksen sanoilla. Alueeni, joka on suunnilleen yhtä laaja kuin\nviisi Laxin tonttia -- mahdollisesti enemmänkin -- on hyvin\nvaihtelevaa maata: metsää, kallioita, valmista peltoa ja ihanata\npuronrantanurmikkoa. Purossa palstani kohdalla on vanha jäkälöitynyt\nvesimylly ja sen alapuolelle saa vähällä vaivalla padotuksi uimalammen.\nPuro laskee parin kilometrin päässä olevaan Bobäckin lahteen, mikä on\nhaarautuma Espoon lahdesta. -- Maan hinta on tuhantisen markkaa\ntynnyrin alalta. Kauppakirjat tehdään vasta huomenna, jolloin hinta\nvarmasti määrätään, kun maanmittari on ehtinyt valmistaa kartan ja\nlaskea tarkkaan pinta-alan. Kaikki rakennusaineet saan samalta yhtiöltä\nja ne samoinkuin maakin tulevat vähittäismaksulla -- 10 % vuodessa;\nsiitä 6 % korkoa ja 4 % lyhennystä. Kun hra Valtakari arveli\nrakennusaineiden aikomaani rakennukseen -- piirustukset on jo olemassa\n-- tulevan maksamaan noin 3000 mk, niin olisi summa 6000 mk. 1.\nsanokaamme kaiken varalta 7000 mk. Vuotuinen korko ja lyhennys siitä\nolisi 700 mk, siis sama mikä minulta on tähän saakka mennyt vuokraan.\nJa voihan sellaisen tontin aina laittaa kuinka tuottavaksi tahansa.\nEnsi kesänäkin jo kumminkin perunat, kaalit, punajuuret, sipulit\nja sen semmoiset omasta taasta. Ensi viikolla toimitan jo kivimiehen\nrunvallia tekemään ja kesäkuun alusta asetumme omien seinäin sisälle.\nRakennustyökustannuksiin tarvittavista rahoista ei ole vielä tietoa,\nmutta niistä saa Jumala pitää huolen vanhan sananlaskun perusteella:\n\"Auta ensin itseäsi j.n.e.\" -- Valmiiksi höylätyt punahonkaiset hirret\ntulevat Kajaanista Paloheimojen tehtaasta. Seinät eivät siis kaipaa\nmitään tapetteja. Ovet ja akkunat tulevat pohjamaalattuina yhtiöltä ja\nmuut maalaukset suoritan itse kesän kuluessa. Rakennukseen tulee\nkeskelle avarahko pohjalaismallinen tupa, johon avotakka ja leivinuuni.\nTuvasta nousee jykevät portaat toiseen kerrokseen, jossa minun\ntyöhuoneeni. Rakennus tulee hyvälle näköpaikalle. Siis: hurraa!\n\nHelsingin kuulumisia en tiedä mainita. Löfströmin literäärismodernit\nsitsit eivät minua nykyään miellytä, sillä minussa vallitsevat tätä\nnykyä yksinomaan maalais- ja talonpoikaisvaistot...\n\n\n3\n\nIlman suurempaa erehtymisen vaaraa voinee sanoa, että tähän kirjeeseen\nsisältyvät jokseenkin kaikki ne laskelmat, jotka Wilkuna oli\nhuvilasuunnitelmastaan tehnyt. Turhaahan on tapahtunutta valittaa,\nmutta sanomatta ei sentään voi olla, kuinka välttämättömästi Wilkuna\nolisi tässä vaiheessa tarvinnut asiantuntijan neuvoa. Piirustukset,\nmikäli niitä kunnollisia olikaan, olivat kirvesmies Mäkelän ja Wilkunan\nitsensä sommittelemia; ne eivät olleet missään kohdassa lopullisesti\nläpimietittyjä, eikä niiden pohjalla siis olisi voinutkaan laatia\nyksityiskohtaisia ja tarkoin harkittuja työselityksiä. Kun tällaisia ei\nollut, ei voitu hankkia urakkatarjouksia, eikä muutenkaan laatia mitään\nkestäviä kustannusarvioita, vaan ryhtyi Wilkuna rakennuttamaan\nhuvilaansa tuntipalkalla. Täten hän menetti varman tiedon siitä, mitä\nrakennus valmiina todella maksaisi, joutui itse johtamaan työtä, jota\nhän ei ymmärtänyt, eikä saanut hyväkseen sitä työtarmoa ja vauhtia,\njolla kunnollinen urakoitsija panee kaikki menemään, silloin kun\npiirustukset ja työselitykset ovat lopullisesti harkitut. Lisäksi\nhän joutui alituisesti tilittämään tuntipalkkaeriä, hankkimaan\nitse pienimmätkin tarpeet, toimittamaan satakin asiaa, jotka\nurakoitsija olisi hoitanut ilmaiseksi, ja hermostui täten kerrassaan.\nJokaviikkoinen, usein jokapäiväinen liehuminen Oulunkylän, Helsingin ja\nJorvaksen välillä häiritsi jo ajanhukallakin hänen kirjallista\ntyötänsä. Olkoonpa, ettei hänellä ollut rahoista tietoakaan puuhaan\nryhtyessään, se olisi silti voinut menestyä, jos se olisi harkitusti\nvalmistettu ja toteutettu kestävän kustannusarvion pohjalla;\nurakkamiehelle tarvittavat kertaiset suuremmat rahaerätkin olisi ollut\nhelpompi hankkia kuin alituiset lauantailitviikit, sillä niiden\njärjestämiseen olisi ollut enemmän aikaa ja rauhaa. Mutta menetellen\nniin taitamattomasti kuin Wilkuna, puuha ei voinut onnistua, vaan oli\nnielevä enemmän kuin hän oli \"laskenut\".\n\nMutta tämä arvosteluhan on turhaa. Wilkunan kivimiehet aloittivat\ntyönsä ja saattoivat sen loppuun, hirret tulivat Kajaanista, muut\ntarpeet Helsingistä, ja niin rupesivat Gideon Mäkelä ja hänen\nhankkimansa muut kirvesmiehet hakkaamaan nurkkia. Huvilan seinät\nnousivat, hirsikerros liittyi toiseen, mutta peloittavasti kasvoi myös\ntyötuntien määrä, vieden rakennuttajalta joka pennin, minkä hän suinkin\nsai irti. Muutaman kuukauden kuluttua hän kauhukseen huomasi, että se\n\"sanokaamme kaiken varalta 7000 mk\", jonka hän oli arvellut huvilansa\nmaksavan, olikin jo sivuutettu. Kuta kalliimmaksi rakennus tuli, sitä\nhermostuneemmaksi kävi rakennuttaja, ja tämä hermostus rupesi tietysti\nkohdistumaan hänen rakennusmestariinsa, hra Mäkelään, joka Wilkunan\nmielestä oli antanut hänelle vääriä tietoja ja uskotellut rakennuksen\ntulevan paljoa halvemmaksi. Välit kiristyivät, lausuttiin syytöksiä\npuolin ja toisin, tietenkään aina harkitsematta, oliko niissä perää, ja\noltiin lopuksi sillä asteella, ettei voitu enää neuvotella\nhenkilökohtaisesti, vaan täytyi turvautua kirjeenvaihtoon. Ja tässäkin\noltiin varovaisia; hra Mäkelä esim. allekirjoitti ainakin erään\nkirjeensä salamyhkäisesti \"noetik älekäm\", voidakseen tietysti kieltää\nsen, jos se näyttäisi tarpeelliselta.[84] Hänen sanansa; \"Mitäpä me\nkaksi köyhää kiistelemme jos te otte herra mutta minä olen työmies ja\ntyö se on joka yhteiskunnan yllä pitää ja siitä olen iloinen etten ole\nsyntynyt tyhjän toimittajaksi --\" heittävät julman huumorin hohtoa koko\ntähän rakennusjuttuun.\n\nAntakaamme Wilkunan itsensä kertoa huolistaan. August-veljelle hän m.m.\nkirjoittaa (heinäk. 19 p. 1912):\n\n\"Ensinnä minulla on täysi syy pyytää anteeksi, että olen näin kauan\nollut mitään kirjoittamatta ja vastaamatta sinun kirjeisiisi. Siihen on\nkyllä ollut omat syynsä. Tämä talonrakennusyritykseni on saattanut\nminut niin tuiki lujalle, että siitä lähtien kuin 'Viimeiset\nluostariasukkaat' valmistui, en ole saanut juuri muuta tehdä kuin\njuosta rahoja haalimassa. Rakennukseni hinta on näet noussut lähes\nkaksinkertaiseksi siitä, miksi rakentaja sen hinnan alussa laski. Tähän\nsaakka maksaa se jo lähemmäs 12000 mk ja ainakin pari tuhatta uppoaa\nsiihen vielä, ennenkuin se on saatu talvikuntoon. Olen monta kertaa\nollut ihan epätoivossa sen kanssa ja kerran sain jo mennä\nsairashuoneeseenkin, josta lähdin tämän viikon alussa; se oli vain\nväsymystä ja hermostumista. Kaikesta huolimatta toivon kuitenkin\nsaavani yrityksen kunnialla loppuun saatetuksi. Muutoin tämä paikka on\nvarsin miellyttävä ja rakennus myös, jahka se valmistuu. -- ... Hannan\nveli, Jaako, on ollut täällä toukokuusta saakka työssä ja hänestä on\nollut suuri apu, sillä hän on ahkerasti tehnyt työtä, vaikka ei ole\nvielä saanut palkkaa juuri nimeksikään, kaikki rahat kun on täytynyt\nsyöstää vieraille työmiehille, sikäli kuin rahoja on irti saanut.\nParasta aikaa laittaa Jaako multaa kamarien rossilattioihin; laudat on\nniissä tähän asti ollut väliaikaisesti paikoillaan. Pari miestä tekee\njuuri kaivoa ja itse olen tehnyt yhtä ja toista sen vähän, mitä muilta\nasioilta olen joutanut.\n\nYksi pyyntö minulla olisi ollut, vaikka olin sen vähällä unhottaa.\nTuvan sisustukseen tarvitsisin välttämättä kaappikellon, sellaisen joka\nseisoo lattialla. Eiköhän niitä olisi vielä Nivalassa ja eiköhän\nsellaista saisi kohtuhinnalla ostetuksi. Kävelevän ja muutoin\nkunnollisen sellaisen tulisi tietysti olla. Kaapin voisin uudesta\nmaalauttaa täällä, jos se sitä kaipaisi... Maisteri Kaila on jo viime\ntalvena tiedustellut minulle semmoista Kokkolan tienoilta, mutta siellä\non niitä enää vähän ja nekin ylen kalliita, sellaisten kellojen kysyntä\nkun nykyään on herrasihmisten puolelta suuri\".\n\nSyysk. 5 p, 1912 hän kirjoittaa jollekin toverilleen m.m.:\n\n\"Vaikka en ole saanutkaan vielä penniäkään lyhennetyksi velkaani, niin\nsalli minun kuitenkin 'lähestyä sinua muutamalla ratilla'. Tänään\nkaupungissa käydessäni mainitsi V.A.K., että sinä olit sanonut voivasi\nkaupata minun huvilani. No hyvä! Se oli tietysti puoli vitsiä sinun\npuoleltasi, mutta minä tartuin siihen täytenä totena (ja mihinkäpä\nepätoivoinen ei tarttuisi). Tulin ajatelleeksi, että sinä erinäisissä\n'piireissä' liikkuvana ja asioita toimittamaan tottuneena miehenä\ntodellakin voisit sen tehdä. Taloni kaupaksi saaminen olisi minulle\ntodellinen pelastus siitä epätoivoisesta umpikujasta, johon olen\njoutunut...\"\n\nAugustille hän kirjoitti jouluk. 3 p. 1912:\n\n\"Tämä joulunalusta on aina kirjailijalle niin kiirettä aikaa, ettei\njouda paljon yksityiskirjeitä kyhäämään. Ja varsinkin on tämä syksy\nminulle tuottanut entistä enemmän kiirettä, kun kirjallisten töiden\nohella on täytynyt tätä taloa valmistaa talvikuntoon. Se seisoi koko\nkesän puolivalmiina, kun puuttui rahoja töiden täydentämiseen. Nyt\nsyksyn kuluessa olen kuitenkin onnistunut saamaan sen kutakuinkin\nkuntoon. Monta harmia ja pettymystä se on tuottanut. Ensinnäkin tuli\nrakennus maksamaan kokonaista viisituhatta enemmän kuin rakentaja\nlaski. Hän laski sen korkeintaan tulevan maksamaan 9000 mk, mutta tähän\nasti se maksaa jo 14000 mk...\"\n\nRaha-asioitaan Wilkuna koetti urhoollisesti ja rehellisesti hoitaa\nja järjestää. Heinäk. 30 p. 1912 hän ehdotti johtaja Werner\nSöderströmille, että yhtiö myöntäisi hänelle 5000 mkn lainan, jota\nvastaan hän luovuttaisi kaikki oikeutensa siihen saakka W.S.O.Y:n\nkustannuksella ilmestyneisiin teoksiinsa, sekä \"ensimäisen, 3000 kpleen\nsuuruisen painoksen tänä syksynä julaistavaksi aikomaani historiallista\nkertomuskokoelmaa 'Halki vuosisatojen'...\" Perusteltuaan tätä\ntarjoustansa hän jatkaa:\n\n\"Tämän ikävän ahdinkotilan on synnyttänyt se, että rakennukseni hinta\non noussut lähes kaksinkertaiseksi siitä, miksi rakennusmestari alussa\nsen muka laski (työt on tehty tuntipalkalla eikä urakalla). Nähtyäni\nrakennuksen nousevan kalliimmaksi kuin mihin olin laskenut voimieni\nriittävän, tarjosin jo toukokuulla sitä myytäväksi, ollen valmis\nottamaan niskoilleni tuntuvan tappionkin, mutta ostajaa ei ole\nilmestynyt. Siten minulla ei ole muuta keinoa kuin jatkaa eteenpäin ja\nkoettaa saattaa rakennukseni talvikuntoon (siitä puuttuu vielä kolme\nuunia y.m.).\n\nKun en ole voinut ajatella kiinnityslainaakaan sen vuoksi että\nsuurimman osan rakennusaineita sekä maan olen saanut ensimäistä\nkiinnitystä vastaan, niin en lopultakaan löytänyt, kunnialla eteenpäin\npäästäkseni, muuta keinoa kuin edellä esittämäni\".\n\nTämä esitys ei johtanut tulokseen, vaan jatkui Wilkunan ja W.S.O.Y:n\nsuhde siten, että kirjailija sai viimemainitulta rahaa yleensä sikäli,\nmikäli hän kykeni antamaan varmuutta tulossa olevista teoksista.\nEtumaksut järjestettiin enimmäkseen kustantajan asettamilla Wilkunan\ntunnusteilla, joista hän maksoi korot ja joita tarpeen mukaan\nuudistettiin. Teoksen ilmestyessä etumaksu kuitattiin tekijäpalkkiosta.\nLisänä olivat vielä lukuisat yksityisvekselit ja vippilainat. Näiden\nkaikkien hoitaminen vei liian paljon sekä ajatuksia että aikaa,\nmuodostuen sellaiseksi hornanmyllyksi, että siinä olivat hermot pettää.\n\nLaajassa kirjeessään lokak. 30 p. 1913 maisteri J. Jäntille hän taas\nselittää taloudellista asemaansa:\n\n\"Neuvoteltuani eilen Koskenniemen kanssa taloudellisesta tilastani,\njoka nykyään on entistä tukalampi, päätin esittää Teille taloudellisen\nasemani siinä toivossa, että avullanne voisin päästä vähänkään\ntukevammalle pohjalle sekä saada edes jonkunlaista työrauhaa. Asiani\neivät pohjaltaan ole lainkaan huonot, kun omaisuuteni kerran täysin\nvastaa velkoja, mutta siitä huolimatta on asemani niin tukala, etten\ntiedä, ollako vai ei olla. Asiani ovat seuraavat: Taloni maksaa 18000\nmk, nim. maa 3000 mk ja rakennus 15000 mk (sen kustannusarvio oli 9000\nmk ja tuo tuntuva erotus se pääasiallisesti on aiheuttanut yhdessä\nahtaiden raha-aikojen kanssa nykyisen tukalan asemani). Tätä 18000 mkan\nkiinteimistöä vastaan on minulla seuraavat velat: 8000 mk kiinnitystä,\nnim. 5000 mk rakennusaineista ja 3000 maapalstan (3 tynnyrinalaa)\nhintaa; 1700 mk Aspelin-Haapkylälle velkakirjalla sekä 3000 mk\nvekseleinä. Yhteensä siis 12700 mk. Omia varojani, kirjallisista\ntuloista säästyneitä, on talossani siis kiinni yli 5000 mk. Mutta ne\novat siinä kiinni eivätkä muutu leiväksi nyt kun tarvitseisin niin\nkipeästi. Keväällä hain 9000 mkan kiinnityspaperit, jolla lainalla oli\ntarkotus lunastaa rakennusaineiden kiinnitysvelka, 5000 mk, jolloin\nniistä oleva kiinnitys (Hels. Puuseppätehtaalle) kuoletettaisiin, sekä\njäännöksellä, 4000 mkalla, lunastaisin vekselini ynnä rakentaisin\nsaunan ja kanahuoneen. Mutta rahapaikkaa en ole löytänyt sellaista,\njosta tuon lainan olisi tämän vuoden ajalla saanut ja kuitenkin olisin\nsen tarvinnut sangen kipeästi tänä vuonna, sillä vekselini, jotka\nkaikki ovat monikertaan uudistettuja pieniä jäännöksiä, ovat\nvälttämättä melkein kaikki tämän vuoden sisällä lunastettavat. Niistä\nminulla onkin ollut senkin tuhannen tuskaa viime ja tämän vuoden\najalla, niin että sillä energialla, mikä niiden hoitamiseen on mennyt,\nolisi kirjoittanut muutamia paksuja romaaneja. Ne ovat siinä määrin\nvieneet rauhani, että ainoastaan työllä ja tuskalla sain tämän\nhistoriallisten kertomusten kokoelman valmiiksi; normaalioloissa se\nolisi paljon aikasemmin valmistunut. Ja muuten on noiden vekselien\nhoitaminen päivä päivältä käynyt yhä työläämmäksi. Edessä olevien\nvekselien hoitamiseen minulla ei ole perspektiivissä kerrassaan mitään\nkeinoja (ensimäinen lankeaa t.k. 4 p., suuruus: 285). Pelastuakseni\ntästä ahdingosta olen keväästä saakka kaupannut taloani, jonka olisin\nollut taipuisa myymään 3000 à 4000 mkan tappiollakin, mikä sekin olisi\nollut minulle vielä hyvä pelastus, mutta kunnollista ostajaa ei ole\nilmestynyt. Siksi toisekseen olen tähän kotiin ehtinyt jo kiintyäkin,\nsillä tämä paikkakunta on erinomaisen rauhallinen ja miellyttävä.\nSitäpaitsi saisi maapalstani verrattain pienellä kapitaalilla siihen\nkuntoon, että perheeni eksistenssi olisi täysin turvattu, ja mikäpä\nkirjailijalle olisikaan ihanteellisempi asema kuin voida jokapäiväinen\ntoimeentulonsa saada maapalstasta. Sitä varten täytyisi saada saunan ja\nkanahuoneen (niitä varten olen toistaiseksi kyennyt saamaan vain\nsokkelin) yhteyteen navetta lehmää ja sikoja varten; lehmän voisi\npuutarhaviljelyn ohella huoleti palstallani elättää. Mutta miten saada\nasiat järjestymään, siihen nähden olen aivan neuvoton ja avuton. Sillä\nmitä kykyjä minulla lieneekin, niin raha-asiain järjestämiseen niitä ei\nainakaan ole osalleni siunautunut. Ajattelin kerran jo ehdottaa Teille,\neikö osakeyhtiönne mahdollisesti voisi ottaa taloani haltuunsa ja panna\nsen täyteen kuntoon ja minä maksaisin siitä kohtuullista korkoa sekä\nlunastaisin sitä itselleni sikäli kuin kirjallisista töistäni rahoja\nheltiää. Mutta voisikohan sellainen käydä päinsä? Tai voisiko\nosakeyhtiö toimittaa minulle nopeasti tuon 9000 mkan kiinnityksen, kun\nen mistään ole saanut rahoja tietooni. Siinä mielessä uskaltaisin Teitä\npyytää Helsingissä käydessänne pistäytymään täällä saakka, nähdäksenne\nja arvioidaksenne taloani ja yrityksiäni. Junia tulee Helsingistä tänne\n9 kappaletta päivän mittaan ja matka kestää tunnin. -- Mitään en niin\nhartaasti haluaisi kuin saada elää täällä rauhassa perheeni keskellä ja\ntehdä työtä. Työhaluni on käynyt sitä kiihkeämmäksi, mitä enemmän\naiheeni ovat kiteytyneet. Ennen kaikkea haluaisin jo viimeinkin päästä\nkäsiksi siihen kauan hautomaani laajaan pohjalaiseepokseen. Mutta\nnykyiset oloni tekevät sen vallan mahdottomaksi. Hist. kertomuksia\njulkaisisin vielä ainakin yhden nidoksen, sillä valmiiksi behandlattuja\naiheita minulla on kymmenkuntaan kertomukseen\".\n\nMaisteri Jäntti kävikin Wilkunan huvilalla.\n\nTäten alullepannut neuvottelut johtivat marraskuulla siihen, että\njohtaja Werner Söderström otti tiedustellakseen Wilkunalle väliaikaista\nlainaa Kansallispankista, lupautuen itse takaajaksi; toisiksi\nsuostuivat tri I. Leiviskä, maisteri Frans Talaskivi ja prokuristi O.\nLampinen. Laina saatiin ja Wilkunan asiat järjestyivät jotenkuten,\nmutta huvilan pito kävi silti hänelle ylivoimaiseksi. Syksyllä 1914 hän\nmuutti sieltä Nivalaan. Tästä kuitenkin myöhemmin.\n\nNäytteeksi siitä, kuinka hauskasti Wilkuna osasi karhujansa kohdella,\nsaakoon tässä lopuksi sijansa hänen kirjeensä tämän kirjoittajalle,\njoka oli ajattelemattomasti ahdingossa olevaa veljeä mitättömästä\nsaatavasta karhunnut. Kirje on päivätty 21/10 1913 ja kuuluu:\n\nH. V.\n\n    Motto:\n    \"Elon aika on haikia,\n    vaivaloinen ja vaikia.\n    Sen luodut kaikki tuntee tääll',\n    Ett' elostamm' on murhe meill'\".\n\nOlenpa päivittäisin sormien avulla käydessäni läpi karhujeni lukua\nmuistanut myöskin veljen rehellisen saatavan sekä samalla haikein\nmielin konstateerannut kukkaroni kroonillisen tyhjyyden. Muutoin täytyy\nminun tunnustaa, että karhuni -- veli niihin luettuna -- ovat olleet\nsangen siivoa väkeä, lukuunottamatta erästä helsinkiläiskansalliseen\npässilaumaan kuuluvaa... jolle eräässä vekseliasiassa vasten tahtoani\njouduin velkaan ja joka on käynyt kimppuuni kuin takiainen -- vaikka\ninhimillisesti katsoen lapseton mies, jolla on n. 800 mkan\nkuukausitulot, ei olisi oikeutettu niin rienaavasti pikku saatavan\ntakia hätyyttämään nälkäkuolemaa vastaan taistelevaa lähimmäistään.\nNiin, kyllä tämä on ollut tosiaan pirullista aikaa. Työllä ja tuskalla\nja monella harmilla olen sentään onnistunut vekselini hoitamaan, ettei\nsitä kaikista pahinta ole tapahtunut. Lasten säästölaatikoista\nkoperoitsin aamulla tupakkirahat -- ja sellaistapa se on ollut pitkin\nsyksyä. -- Nyt sentään pitäisi olla hieman valkenemaan päin. Äsken\nheitin ongen ulos Porvoota kohti ja siltä ilmansuunnalta minä olen\ntavallisesti onnistunut vetämään jonkunlaisen saaliin. Kuinka sitten\ntällä kertaa käynee? Jos onnistun ja rahallinen voima taas pitkästä\naikaa pullistaa lompakkoani, niin riennänpä totisesti ensi tilassa\nantamaan veljelle merkkejä olemassaolostani. Ellei, niin sitten en\ntiedä muuta kuin koettaa lohduttautua setä Goethen säkeillä:\n\n    Nyt onneni tyhjän pohjalla on,\n               Huh hei!\n    Siks' on minun olla niin huoleton,\n               Hih hei!\n\nEnkä nyt muuta tiedä tällä kertaa kuin: ollos vielä monias päivä\nkärsivällinen minun kanssani,\n\n                                                tuus\n                                               Festus,\n                                       Kirkkonummen ja Jorvaksen\n                                            rutiköyhä herra.\n\n\n4\n\nKesäkuun ensi päivinä 1912 Wilkuna muutti huvilaansa, vaikka se\nsilloin, kuten edellä on nähty, oli monessa suhteessa keskentekoinen.\nAlakerran tupa oli hyvin tilava, perällä iso, moniosainen ikkuna,\noikeassa ovinurkassa tiilinen avotakka, joka ei kuitenkaan vetänyt\nkunnollisesti. Tuvan katto -- siis yläkerroksen vastaavan huoneen\nlattia -- notkui ja natisi, sillä laajuutensa vuoksi se olisi vaatinut\npari tukevaa kannatusparrua.\n\nIkkunan edessä oli pitkä tuvanpöytä penkkeineen. Yleensä tupa teki\nhauskan vaikutuksen, mutta oli hyvin kylmä, sillä hatara ikkunaseinä\njäähdytti sitä enemmän kuin pienehkö takka kykeni lämmittämään. Huvila\noli kummulla, kalliopohjalla, ja oli siitä miellyttävä näköala etelään\nja lounaiseen päin, maantien takana alenevaan pelto-, puro- ja\nniittymaisemaan, taustana tumma metsä. Alakerrassa oli lisäksi keittiö\nja pari asuinhuonetta, joista toisesta avautui ovi tilavalle\nulkoparvekkeelle.\n\nVasemmalta veivät portaat toiseen kerrokseen, jossa oli alakerran tuvan\nkohdalla vastaava tilava huone, kirjailijan työhuone. Portaiden\nseinille Wilkuna oli ripustanut Louis Sparren suurikokoiset, kauniit\nkivipiirrokset Visbyn muureista. Yläkerrassa oli lisäksi pari pientä\nsuojaa, joista toisesta avautui ovi tilavalle ulkoparvekkeelle. Tänne\nnyt Wilkuna järjesti kirjansa, taulunsa ja muistoesineensä, ja\ntäällä hän tarinoi ystäviensä kanssa. Monet ja merkilliset, jopa\neriskummalliset, olivat ne sanat ja teot, joiden todistajiksi tämän\nvaloisan ja ilmavan huoneen seinät joutuivat.\n\nPiha oli kupevaa kallion lakea. Pihan oikealla syrjällä oli pieni\nlaudoista tehty ulkohuone, jonka Wilkuna itse oli osaksi rakentanut, ja\nperemmällä toinen, jossa oli pieni navetta ja sauna. Peltoa oli\nriittävästi melkoiseenkin puutarhaviljelykseen, ja oli maa\nensiluokkaista, joskin tietysti lannoituksen tarpeessa. Kaikenkaikkiaan\nWilkuna oli, vaikkakin ehkä liian kalliilla hinnalla, saanut hankituksi\nitselleen oman kodin, joka muutamien vuosien uuraalla työllä olisi\nmuuttunut hyvinkin viihtyisäksi, jos sen omistaja olisi tällaiseen\ntyöhön kyennyt. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt -- monestakaan syystä.\n\nHyvin suurena esteenä olivat ensinnäkin hänen huonot raha-asiansa,\njoiden vuoksi hänen täytyi olla alituiseen liikkeellä ja joiden\ntuottamat raskaat huolet tekivät hänet niin rauhattomaksi, ettei hän\nvoinut antautua pysyvämmin ja keskitetymmin ruumiilliseenkaan työhön.\nSekin nimittäin vaatii rauhallista mielialaa ja tyyntyneitä hermoja.\nHenkilön, jonka jokaisen lapionpiston kohdalla täytyy miettiä, mistä\nhän saisi rahat elantoon, tunteettoman järkähtämättömästi lankeaviin\nvekseleihin tahi rehellistä mieltä polttaviin vippilainoihin, on\nmahdotonta pakoittaa itseään uuraaseen ja keskeytymättömään työhön\nmillään alalla, ellei hän ole aivan tylsä ja hermoja vailla. Wilkunan\nlevottomuutta tässä suhteessa oli omiaan lisäämään vielä se, että hän\nyksinomaan kynästään elävänä tunsi tunnonvaivoja joka hetki, jolloin\nteki muuta kuin kirjallista työtä. Viimemainittu taas menestyi sekin\nhuonosti noiden mainittujen huolien ja niistä aiheutuvan levottomuuden\nvuoksi. Näin poloinen kirjailija oli kuin skorpioni tulikehän keskellä,\njosta ei näyttänyt olevan ulospääsyä.\n\nTämän lisäksi on myönnettävä, ettei Wilkuna pitänyt ruumiillisesta\ntyöstä, josta hän oli vierautunut jo aikaisin kouluvuosina. Se\nnautinto, jota moni tuntee puuhaillessaan puutarhassa kaikki\njoutohetkensä, kylväessään, istuttaessaan, puhdistaessaan,\nsuunnitellessaan aina jotakin uutta, näytti olevan Wilkunalle\ntuntematon -- kuten se on tuntematon useimmille alkavan kulttuurin\nasteella. Heissä ovat kyllä hereillä tässä suhteessa suoranaisimmat ja\nalkeellisimmat hyötynäkökohdat -- \"lantut ja punajuuret\", joita\nWilkunakin halusi viljellä -- mutta asian korkeampi, siveellinen,\nesteettinen, ahkeruuteen kehoittava ja sielun kaipuuta ravitseva puoli\non heille yleensä suljettu. Olihan Wilkuna kyllä teoreettisesti\nselvillä, minkälainen hänen puutarhansa tuli olla, mutta hänellä ei\nollut siveellistä voimaa pakoittamaan itseänsä sitkeään työhön niinä\nhetkinä, jolloin ei ahertanut kirjoituspöytänsä ääressä, ja niin jäi\npuutarhapuoli vain heikoiksi yrityksiksi. Palstan peltoala oli taas\nsiksi laaja, että se oli kynnettävä, ja kun naapurit kyntivät ensin\noman peltonsa, lainaten hevosensa vasta sitten kirjailijan saralle,\nsaattoi tästä aiheutua hermostuttavaa viivykkiä. Keväällä 1913\nkirjailija oli ostanut lantaa Helsingin kaupungilta, oli saanut sen\nperille ja jo hajoitetuksikin. Mutta kun naapuri ei ehtinyt kyntämään\nsitä peittoon, sai se siinä levällään kuivaa ja haihtua muutaman kuuman\nkevätpäivän, mikä sanomattomasti hermostutti kirjailijaa. Joka taholla\nhän täten sai kokemuksia, jotka selvästi osoittivat, ettei Leberecht\nHühnchen todellakaan kyennyt maanomistajaksi.\n\nHänen kärsimänsä vahinko ei ole rahoin mitattavissa, se kun on\nsuuremmalta osalta henkistä laatua: juuri onnellisen kirjailija- ja\naihealan alkuun päästyään hän vuoden 1911:n lopusta vuoteen 1917 saakka\njoutui kantamaan näitä alati kalvavia huvilahuolia, menettäen niihin\nkuka tietää kuinka monta kaunista ja arvokasta kirjallisen työn tulosta\n-- parhaiden, elämänhaluisinten vuosiensa henkistä voimaa. Niin voi\nkäydä, kun kirjailijat rupeavat rakentamaan omia huviloita -- Wilkunan\nkohta ei ole ainoa laatuaan ei Suomessa eikä suuremmassakaan\nmaailmassa.\n\nMutta kääntäkäämme lopuksi näkyviin asian runollinen puoli, sillä\nrunojahan ne ovat, kuten kirjallisuuden historia monesti osoittaa, nämä\nkirjailijoiden rakennuspuuhat. Hirren liittyessä hirteen, kiven kiveen,\nkirjailijan mielessä rakentuu runollinen, romanttinen kuva siitä\nkaivatusta ja haaveillusta tyyssijasta, jonne saisi paeta kaikkea sitä,\nmikä on loukkaavaa, masentavaa, ikävää ja peloittavaa elämän kovassa\ntaistelussa. Niinkuin lapset merenrannalla he iloiten rakentavat\nkirjavista kivistä ja hiekasta linnan, joka on sadun lumolinnaakin\nihanampi, kunnes säälimätön hyökyaalto pyyhkäisee kaikki olemattomiin.\n\n\n5\n\nEdellä selostetuista Wilkunan kirjeistä on käynyt selville, että hän\noli keväällä ja kesällä 1912 hyvin hermostunut ja rauhaton huvilansa ja\nraha-asiainsa vuoksi. Tämä rauhattomuus kohosi kesäkuun lopulla\narveluttavalle asteelle, kuten näkyy hänen kirjeestään V.A.\nKoskenniemelle heinäk. 10 p:ltä. Se on kirjoitettu Mehiläisen\nsairaalasta ja kuuluu:\n\n\"Rakas veli! Kuten näet, olen minä Mehiläisessä, mikä lienee sinulle\nvallan odottamatonta. Minkä kaikkien seikkojen perustalla olen tänne\njoutunut, sitä en nyt jaksa kertoa, vaan teen sen tuonnempana,\nmieluimmin sitte kuin tavataan. Seikka vain se, että minä kolmisen\nvuorokautta elin mitä omituisimmassa mielipuolisuuden tilassa (ei\njuovuksissa). Sellaisena tapasi minut Nunu eilen ja korjasi kiiruusti\ntänne. Hellien sisarten hoidossa tunnen täällä nyt jo paljon\nvirkeämmäksi itseni ja muutaman päivän mentyä olen taas valmis\ntappeluun.\n\nSuuri kiitos kirjeestäsi. Valitan etten itse ole aikaisemmin mitään\nvirkkanut enkä nytkään vielä jaksa pitempää kirjettä kirjottaa.\nArvostelusi U. Aurasta olen lukenut ja lausun siitä sulimmat kiitokset.\nSe oli sangen oikeamielinen arvostelu. Erikoisesti muistan siitä sen\nharvinaisen paikalleen osatun sanan, että minulla on katolilainen\nmielikuvitus, mutta protestanttinen pää. Sen johdosta kohotan\nhengessäni sinun maljasi!\n\nKun huomaan, että kirjottaminen käy minulta vielä ylen työläästi, niin\nlopetan tähän.\n\n                                             Paras tervehdykseni\n                                                 tuus totus\n                                                 Kyösti Wilkuna.\n\nKaitsijoinani ovat täällä Eino Suolahti ja toht. Hirvisalo. Hoidostani\nhuolehtivalla sisarella on hyvin kauniit silmät ja neitseellisen kaino\nkäytös. Tunnen suurta viihtymystä hänen hellän vaalintansa alaisena.\nHyvien ja kaunisten naisten malja!\"\n\nTämä \"omituinen mielipuolisuuden tila\", joksi Wilkuna itse sitä sanoo,\noli sellaista, että hän m.m. istui Kaisaniemen puistossa ja -- pelkäsi\nsantarmeja. Siinä tilassa tohtori G. Suolahti tapasi hänet ja\noivaltaen, että miehen asiat olivat huonosti, toimitti hänet\nsairaalaan. Lukija ei varmaankaan voi olla muistamatta sitä, että\nWilkuna ylioppilaana ollessaan juopumustilassa aivan sairaalloisesti\nepäili ketä sattui \"spiooniksi\". Vastoin Wilkunan omaa kieltoa on tästä\nnyt puheena olevasta asiasta tietäneillä se muisto, että kysymyksessä\nolivat tavallista perinpohjaisemman \"meritaistelun\" seuraukset.\nSairaalassa, johon hänet siis tuotiin heinäk. 9 p., hän oli täsmälleen\nviikon, ja että lepo oli hänelle terveellistä, näkyy seuraavasta\nkirjekatkelmasta (V.A. Koskenniemelle, heinäk. 19 p.):\n\n\"Mehiläisessä ollessani, kohta kun aloin toipua, sain taas pitkästä\naikaa kokea eheän ja kirkkaan konseptsionin ihanuutta. Kokonaista kolme\nkertomusta kohosi yhtaikaa eheänä ja valmiina eteeni kuin kolme\nvirheetöntä maailmaa kaaoksen keskeltä. Orgasmus ei ole mitään\nsellaisen nautinnon rinnalla. Itkin ja potkin sängynpäätä pelkästä\nhekumasta. Olen varma, että näillä kertomuksilla tulee kirjallinen\nmaineeni taas tuntuvasti nousemaan...\"\n\nYlläolevan johdosta saattanee sanoa, että Wilkunalla oli herkät\n\"hermot\", melkeinpä eriskummallisen herkät, päättäen hänen yllä\nkuvaamastansa sieluntilasta, joka on melkein visionäärinen, näkyjen\nvaltaan vaipuva, ja siitä, miten hän näistä näyistänsä nautti. Hänen\nmielipiteensä ja impulssinsa, vaikutelmansa ja niiden johdosta\nsuorittamansa teot, olivat näinä aikoina hyvin jyrkät, äkilliset ja\nperinpohjaiset. Entuudesta muistamme hänen omituisen tapansa tehdä\nkirjallisia lupauksia itselleen, sulkea ne kirjekuoreen ja tallettaa ne\nvastaisiksi ajoiksi. Sellainen lupaus on olemassa tämänkin vuoden\n(1912) keväältä, maaliskuun 6 p:ltä.[85] Kirjekuoreen on kirjoitettu:\n\"Velkakirja nuoruuteni Jumalalle\", ja itse lupaus on seuraava:\n\n\"Isäini Jumalan ja suomalaisen rotuhengen edessä vannon minä tänä\naamuhetkenä pitäväni itseni tarkoin erilläni 'belialin lapsista',\nniistä väsyneistä dekadenteista, jotka hansikkaat kädessä ja halveksiva\nsäälin hymy huulillaan liikuskelevat suomalaisen kulttuurin\nuutisviljelyksellä. Rajat minun ja heidän välillään tulkoot yhä\nselvemmiksi.\n\nÄlköön minua täst'edes näkykö heidän juomingeissaan!\n\nHengen raittius ja kestävä työ -- siihen minua auta, nuoruuteni Jumala!\n\n                                             Kyösti Wilkuna\".\n\nNäinä vuosina, jolloin hän jo irtautui puolueista, Wilkunalla oli\nmielessä aie kirjoittaa teos, jossa hän käsittelisi kansallisia,\npoliittisia ja yhteiskunnallisia asioita. Tämä ajatus jäi vain\naikeeksi, mutta _Kirjoitelmia_ nimisessä vihossa[86] on sarja lyhyitä\nkatkelmia, jotka terävästi kuvastavat hänen mielipiteitään. Näiden\nmietiskelyjen tulos on ilmeisesti ylläoleva lupauskin. Wilkuna\nkirjoitti m.m.:\n\n\"On juopa oikean kansallisesti suomalaisen kulttuurin ja\nsuomenmielisen, ruotsista käännetyn yläluokkakulttuurin välillä.\nEdellinen on yhä saanut olla melkein näkymättömissä. Mitä kaikkia\noloissamme olevia luonnottomuuksia, käsitteiden ja arvojen sekaannusta\ntämä juopa on aiheuttanut (aristokraatit näyttelemässä demokraatteja\ny.m.)\", (se on ollut kirjoittajan tarkoitus tässä kohden osoittaa).\n\n\"Käännöskulttuurista puhuttakoon\" -- sanoo hän silti --\n\"kunnioituksella, huomioon ottaen, kuinka juovasta sen ja kansallisen\nkulttuurin välillä johtuneet onnettomat ilmiöt tekevät vanhemman\nsuomenkielisen intelligenssin tavallaan traagilliseksi. He ovat\nensimmäiset hyökkääjät, jotka ruumiillaan täyttävät valliojan ja siten\nvalmistavat ylipääsyn jälessä tuleville\".\n\n\"Ei eheä, terveellä verenkierrolla varustettu kulttuuri, joka kaikin\npuolin hoitaa itseänsä (puhuakseni siitä kuin elävästä yksilöstä), voi\nolla kuin paksu murmelieläin... joka näkee elämänsä ihanteen ja\npäämäärän lihavuudessa ja vankkaraajaisuudessa; yhtä vähän se voi olla\ntaiteellisia aatteita huikaileva nälkäkurki\".\n\n\"Kuinka toisin voisi ajatella meillä poliittisten suhteiden, suhteemme\nVenäjään, olevan, jos talonpoikaisesti kansallinen suomalainen\nkulttuuri olisi päässyt täydessä päivänvalossa kasvamaan, jos sen\nvaurastumista eivät olisi tukahduttaneet nuo kaksi kuorta: ruotsin- ja\nsuomenkielinen yläluokkalaisuus; jos meillä olisi omaa, kansallisesti\nsuomalaista niin päät kuin kädet, ja koko ruumiissamme terve\nverenkierto. Silloin eivät olisi tulleet kysymykseen ne kaksi vierasta\nja luonnotonta (siksi että niiden juuret eivät ole lähteneet Suomen\nkansan ruumiista) menettelytapaa, jotka politiikassamme ovat\nvaihdelleet: tuo morski kummitus vanhalta viikinkiajalta (ruots.\nyläluokkamenettely), ja Bobrikoffin vuosina esiintynyt rajaton ja\nturmiollinen (ainakin muutamiin korkeampiin suomalaisiin virkamiehiin\nnähden) myöntyväisyys (suoranaisena ja oloihimme sovittamattomana\nlainana joistakin europalaisten realipolitikkojen opeista); kuinka\nsoveltumattomia ja asemaamme turmelevia nämä molemmat kummitukset ovat\nolleet, täytyy jokaisen elävästi tajuta, kun ajattelee vastustajan\nkansallisluonnetta (vegetatiivinen mielialojen ihminen, miltei rajaton\nhyvyydessä, herkkyydessä ja hienoudessa, sekä toisaalta raakuudessa ja\njulmuudessa, rajattoman naivi ja herkkä), ja miten nuo menettelytavat\nsiihen vaikuttavat toisaalta katkerasti ärsyttäen, toisaalta yllyttäen\nja kiihottaen. Tätä silmällä pitäen meillä olisi tullut olla aivan oma\nerikoinen (koska me elämme niin kokonaan erilaisissa oloissa kuin muut\nkansat -- on turhaa ottaa esimerkkejä puolalaisista, tshekkiläisistä\ny.m.) menettely, joustava ja mitä vastakkaisimpiin tuulenpuuskiin\nsoveltuva, ja sellainen taas ei ole voinut kohota niin kauan kuin\nkansallinen kulttuuri on saanut varjossa kitua\".\n\n\n\n\nXIV\n\n\"TAPANI LÖFVINGIN SEIKKAILUT ISONVIHAN AIKANA\" \"SUOMALAINEN\nLINNANNEITI, JOSTA TULI KUNINGATAR\" \"VIIMEISET LUOSTARIASUKKAAT\"\n\n\n1\n\nEnsiksi mainitun teoksen syntyvaiheet on jo aikaisemmin esitetty.\n\"Kansan\" johtokunnalle kirjoittaessaan Wilkuna kuvitteli Löfvingin\npäiväkirjan pohjalle rakentuvaa suomalaista \"Odysseiaa\", mikä\nolikin mainio ajatus, mutta hänen kesällä 1911 Nivalassa teosta\nsommitellessaan se kuivuikin vapaasti ja laajemmin kertoen tehdyksi\nkäännökseksi. Kesän aikanahan kirjallinen työ ei yleensä tahdo\nmenestyä, ja niinpä Wilkunakin sai urakkansa valmiiksi vain\npuoliväliin: _Löfving_ ilmestyi kahtena osana, ensimmäinen syksyllä\n1911, toinen vasta seuraavan vuoden puolella. Ensimmäisen osan kannen\nteki Matti Björklund; se sisälsi 167 s. ja maksoi 3 mk.; toinen osa\nsisälsi 156 s. ja maksoi 2:90. Tekijä on allekirjoittanut alkulauseen\nNivalassa elok. 14 p. Hän pitää teostansa \"vaatimattomana aloitteena\"\nomintakeisen seikkailukirjallisuutemme alalla, luonnehtii Löfvingin\nmuutamin sanoin, ja lausuu lopuksi:\n\n\"Läpi kirjan olen enimmiten tarkoin pysytellyt Löfvingin omien\nmuistiinpanojen pohjalla, tyytyen vain laajemmin ja seikkaperäisemmin\nkertomaan erinäisiä jännittäviä kohtia, jotka Löfving päiväkirjassaan\nuseinkin sivuuttaa vain muutamalla rivillä. Jos kertomuksessa ilmenisi\njoitakin vähäisempiä historiallisia virheellisyyksiä, niin on syy\nniihin etsittävä Löfvingin omasta päiväkirjasta. Mutta teoshan onkin\nennen kaikkea seikkailukirja nuorisolle, pyytämättäkään lukeutua\nvarsinaisen historiallisen tai taidekirjallisuuden piiriin\".\n\nTämä vapauttaa meidät varsinaisesta taiteelliskriitillisestä\ntarkastelusta, mutta ei estä huomauttamasta, että _Tapani Löfvingin\nseikkailut_ oli erittäin järkevä ja kannattava kirjallinen yritys.\nKirja meni hyvin kaupaksi ja olisi mennyt vielä paremmin, jollei 1914\nsyttynyt maailmansota olisi estänyt uuden painoksen ottamista.\nSellainen ilmestyi vasta 1918, jolloin kirjailija varusti sen\nseuraavalla, Nivalassa kesäkuussa allekirjoittamallaan nasevalla\nesipuheella:\n\n\"Loistavasti on kansamme nyt vapaussodassaan näyttänyt, ettei se\nsatavuotisen venäläisen sorron alla ole vähääkään kadottanut\nsotilaskunnostaan. Käyty vapaustaistelumme antaa mielestäni kuin uuden\ntaustan kaikille niille tuhansille otteluille, joita esi-isämme ovat\nryssää vastaan käyneet. Entistä kirkkaammin havaitsemme nyt, ettei\nainoakaan pisara vertamme vuotanut koskaan hukkaan näissä taisteluissa,\nvaan olivat kaikki kansamme menneetkin haavat nyt saavuttamamme\nvapauden hinnan ensi maksueriä. Kirkkaana piirtyköön nyt mieleemme ja\nsydämeemme myös Löfvingin sisukas sissihenki\".\n\nTätä kirjoitettaessa on menossa jo neljäs painos, ja melkoisella\nvarmuudella voi sanoa, ettei kirjan levikki tule pysähtymään siihen.\nAina uudet nuorisopolvet vaativat sen luettavakseen, sillä siinä on\ntodellakin neuvokasta, rohkeata, sisukasta sissihenkeä -- Löfvingiä\nitseään ja vähin Wilkunaakin.\n\n\n2\n\n_Suomalaisen linnanneidin_ synty on myös aikaisemmin kerrottu.\nKirjailijan huomio kiintyi aiheeseen jo hänen valmistaessaan\nensimmäistä historiallista kertomuskokoelmaansa, ja näinpä vain onkin\nselitettävissä, että hän kesällä 1911 sai kirjoitetuksi sen aivan\nlyhyessä ajassa -- muutamassa päivässä. Vaikka se onkin vain pienehkö\nkertomus -- cicerolla latoen kustantaja sai sen venymään 65 sivun\npituiseksi --, se kuitenkin julkaistiin erillisenä kirjana, kuin\njoulutervehdykseksi kirjailijan lukijoille ja ystäville. Somisteet ja\nkansikuvan piirsi taiteilija Märtha Nordensvan-Lindgren. Kun\notsakesomisteet ovat huomattavasti leveämmät kuin tekstin ala ja kun\npaperin ruskeus oli vähän likaisenvivahteista, latomuksen vaikuttaessa\nsuurten tyyppien ja liian pienien reunustojen vuoksi hiukan kömpelöltä,\nei voi mielellään myöntää, että kustantaja olisi erikoisemmin tässä\nhyvää tarkoittavassa koristeellisuusharrastuksessaan onnistunut. Kirjan\nhinta oli 80 p. Kolmentuhannen kappaleen painokselta olisi siis 20 %:n\nmukainen palkkio ollut 480 mk. Wilkuna sai 300 mk ensimmäisestä\npainoksesta, jonka suuruuden kuitenkin kustantaja sai määrätä.\n\nJuhani Siljo kirjoitti teoksesta Helsingin Sanomiin hyvin kiittävän\narvostelun:\n\n\"Kyösti Wilkunan pieni kirjanen on mitä viehättävin joulukertomus:\nlämmin ja tunnelmallinen, olematta sentimenttaalinen -- vaikka siinä\npuhutaankin linnanneidistä ja uljaasta ritarista, joka toteuttaa hänen\nneitoshaaveensa...\" Selostettuaan sitten kirjan sisällön hänelle\nilmeisesti tunkee mieleen epäilys, että tämä kiitos ehkä ei olekaan\naivan vastaansanomattomasti perusteltavissa, ja hän kiiruhtaa torjumaan\ntätä epäilystä seuraavin väittein: \"Tällaisesta aiheesta joku\nromanttinen sielu olisi voinut kyhätä kuinka hempeänrunollisen jutun\ntahansa. Kyösti Wilkuna on kertonut kerrottavansa asiallisesti ja\nomalla juurevalla, realistisen mehukkaalla tyylillään, joka on kokonaan\ntoista kuin n.s. historiallinen kertomustyyli tavallisesti. -- Kyösti\nWilkunalle kirjailijana ei ole mitään oleellista eroa 'historiallisen'\nja 'realistisen' elämän välillä. Ja kuitenkin -- tai paremmin: juuri\nsiitä syystä, että Wilkuna on välttänyt kaikkea 'runollisuuden'\ntavoittelemista, tästä kertoelmasta huokuu paljon sisäistä runoutta ja\nmielialain lämpöä. Kuinka suurella ilolla hän kertookaan kaikesta:\nnuoren neidon haaveista, joulutaioista ja -tavoista, joulunvietosta.\nSiinä on oikeata kodikasta joulutunnelmaa, jonka suomalaista sävyä\nvahvistavat monet erinomaiset, väkevän ja kekseliään mielikuvituksen\nluomat tarinat (esim. vanhan Olavin kertomukset, Kristiinan joulu-uni);\nne ovat syntyneet samansävyiseltä tunnelmapohjalta kuin 'Seitsemän\nveljeksen' rehevät sadut.\n\nKaikkeen, mitä Kyösti Wilkuna pyrkii kuvaamaan, hän eläytyy koko\nmielellään, havaintoherkkyydellään, vaistoillaan. Historiallisenkin\nkertomuksen hän itse elää, sillä hänellä on läpitunkeva näkemiskyky\nyhtyneenä suureen tunnelmavoimaan. Hän vakuuttaa joka sanallaan ja\nkuvapiirroksellaan, me tiedämme, että tuo tai tämä kuvaus on sattuva,\n-- vaikka se onkin kotoisin hänen mielikuvituksestaan. Hänen\nkuvauksensa ovat täyteläisiä, ne eivät onnu kokemuksen tai tiedon\npuutteessa, eivätkä hänen lauseensa särähtele väärään äänilajiin\npingoitettuina\".\n\nVastaanotto oli yleensäkin kiittävä; nekin huomautukset, joita joku\narvostelija voi tehdä, hän tavallisesti itse kiiruhti vesittämään\nloppukiitoksilla. Poikkeuksena oli Uuden Suomettaren arvostelu (J.V.\nLehtonen), jossa sanottiin:\n\n\"Kertomus ei jaksa herättää sen suurempaa mielenkiintoa, paitsi ehkä\nnäin joulu-aikaan sopivalla seikkaperäisellä kuvauksellaan tämän\njuhlista jaloimman viettämistavasta 15. vuosisadalla. Se on esitetty\nWilkunan yksinkertaisella, kuivahkolla tavalla, joka ei pyri sen\nsuurempaan taiteellisuuteen ja jota suuresti haittaavat i-ttömät\nkaksoisäännöt ja reinäinen murteellisuus. Mutta kaikkea arvoa vailla ei\ntämä lyhyt joulukertomus silti ole, ja puolustaa se semmoisenaan,\npienenä puhdetyönä, paikkaansa hra Wilkunan suurempien saavutusten\nrinnalla\".\n\nKun nyt niin monen joulun jälkeen lukee tämän kertomuksen ja ylläolevat\narvostelut, ei voine muuta kuin asettua jokseenkin viimemainitun\nkirjoittajan kannalle. Kertomus on todellakin yleistunnelmaltaan\n\"kuivahko\", kuten tapoja ja menoja selostelevat kuvaukset useimmiten.\nTekisi mieli melkeinpä joka kohdassa asettua päinvastaiselle kannalle\nkuin Siljo ja väittää juuri siten osuttavan oikeaan. Niinpä kertomus ei\nole erikoisemmin \"viehättävä\", ei \"lämmin\" eikä \"tunnelmallinen\";\nsen vika juuri on, että siitä puuttuu romanttisuus ja runollisuus,\neikä tällaisessa aiheessa kohtuullinen annos tuota pelättyä\n\"sentimentaalisuuttakaan\" olisi ollut haitaksi; kirjailija ei\nilmeisesti ole tuntenut erikoisempaa kertojaniloa; kertomuksessa ei\nsaata sanoa ilmenevän \"väkevää ja kekseliästä mielikuvitusta\";\nvertaaminen _Seitsemän veljeksen_ satuihin on aivan aiheetonta. Juuri\ntätä kertomustansa Wilkuna ei suinkaan ole millään tavalla itse\n\"elänyt\" -- puutehan juuri on se, ettei siinä saata huomata hänen oman\nsielunsa sanelemia kohtia. Ja kaiken tämän vuoksi se on taiteellisesti\nheikko saavutus, jonka perusteeton kiittäminen vain sai kirjailijan\nväärin arvioimaan omaa kykyänsä, ollen hänelle vahingoksi. Selitykseksi\ntähän \"kuivuuteen\" voidaan lopuksi asiallisesti sanoa, että kirjailija\noli kirjoittanut kertomuksensa ollenkaan haaveilemattakaan sen\nkorkeampia taiteellisia tai muita kirjallisia päämääriä kuin mitä\njoululehtiin rahanpuutteessa kiireesti kyhätyille tuotteille voidaan\nasettaa. Useimmitenhan ne muuten ovat sellaisia, että Wilkunan\n_Linnanneiti_ tietenkin jättää ne kauas jälkeensä, mikä sanottakoon\nosoitukseksi yllä käytetyn arvosteluasteikon ankaruudesta.\n\n\n3\n\n_Viimeisten luostariasukkaiden_ käsikirjoitus rupesi valmistumaan\nlopullisesti vasta kevättalvella 1912. Huhtik. 1 p. hän lähetti\nPorvooseen viisi ensimmäistä lukua, merkiten samalla nimeksi sen, joka\nkirjalla nytkin on; nimenä oli ensin ollut \"Murroskauden kohtaloita\",\nmutta hylkäsi hän sen, koska se muistutti liiaksi hänen edellisestä\nteoksestaan. Huhtik. 26 p. hän lähettää teoksen \"parikymmentä viimeistä\nkäsikirjoitusliuskaa\"; \"koska minua on vaivannut ankara influensa ja\nobstruktsiooni, olen ainoastaan vaivalla ja lauseen kerrallaan saanut\nkirjoitetuksi nämä viimeiset liuskat\". Toukok. 4 p. hän kuittaa\nsaaneensa kirjastansa kaikkiaan 4000 mk. Sopimus tehtiin 5000 kpl:n\npainoksesta ja palkkio oli 25 % kirjakauppahinnasta; palkkiosta hänen\npiti saada yllämainittu summa teoksen ilmestyttyä, ja loput niin pian\nkuin 4000 kpl. olisi tullut myydyksi. Kun kirjan hinta oli 3:50, oli\nsiis koko palkkio Smk. 4375:--, joka oli melkoinen summa siihen aikaan.\nPainoksen suuruus ja ehdot yleensä, osoittavat, että kustantaja toivoi\ntästä teoksesta paljon; Suomalaisen kirjallisuuden luetteloon jo\nilmestymisvuodelle merkitty toinen painos lienee kuitenkin sisältynyt\nsopimuksen määrään ja painettu samalla kertaa kuin \"ensimmäinenkin\",\njoten se ei todista kirjan levikistä sen enempää.[87] Sivut ovat\npieniä, joten sivuluku, 302, antaa harhaanjohtavan käsityksen kirjan\nsuuruudesta. On valitettavaa, että tämä Wilkunan haaveiden ja toivojen\nlapsi tuli kirjoitetuksi aikana, jolloin huvilanrakennushuolet\nanastivat pääsijan kirjailijan ajatusmaailmassa.\n\n_Viimeiset luostariasukkaat_ on syntynyt Wilkunan persoonallisuuden\nulkopuolella; se on niitä kylmiä \"historiallisia\" aineskokoelmia, jotka\nvaivalloisen \"juonen\" jotenkuten koossapitäminä, siellä täällä\nteoreettisesti sommitellun keskustelun \"elvyttäminä\", yleensä\nteennäisen kaunokirjallisen asun perusteella, kulkevat \"historiallisen\nromaanin\" nimellä, olematta usein sen enempää \"historiallisia\" kuin\n\"romaanejakaan\". Olemme nähneet, kuinka Wilkunan ensimmäisissä\nhistoriallisissa kertomuksissa hänen oma henkilöllisyytensä omituisella\ntavalla punoutui hänen unelmoimiinsa kuviin, ja kuinka siten joka sana\nsai vakuuttavaa sävyä ja kokonaisuus kunnioitettavaa elämäntehoa.\n_Linnanneidissä_ ei tästä ole enää jälkeäkään, ja valitettavan vähän\nsitä on _Luostariasukkaissakin_.\n\nOmien historiallisten harrastustensa, rajoitetun mielikuvituksensa,\nasiallisen luonteensa ja arvostelijoidensa harkitsemattomuuden vuoksi\nWilkuna johtui _Luostariasukkaiden_ sommittelussa harhaan. Häntä\nkiitettiin historiallisesta asiallisuudesta ja tarkkuudesta -- hän\ninnostui ja kiintyi tähän puoleen niin, että se tuli hänelle\npääasiaksi; häntä kiitettiin siitä, että hän oli niin vapaa kaikesta\nsentimentaalisuudesta -- hän otti tämänkin tarkoin varteen ja\ntietoisesti karkoitti kirjastaan kaiken herkkyyden; häntä ylistettiin\nhistoriallisena \"realistina\" -- hän pani senkin visusti merkille ja\nlakaisi kirjastaan pois kaiken \"ajanhuurteen\". Ja pannessaan painoa\ntälle asiallisuudelle ja realistiselle kuvaustavalle hän vielä unohti,\nettei vanhojen menojen kuvaamisella mitään taideteosta rakenneta, että\nhistoriallisenkin romaanin kirjoittajan täytyy löytää menneisyydestä\nkärsivä ja riemuitseva, epäilevä ja uskova ihmissydän, oma sydän, jos\nmieli ollenkaan kynään tarttua. Lopuksi tämä \"realismi\" saattoi hänet\nsuhtautumaan aiheeseensa tavalla, joka koitui muutenkin taiteellisesti\nhedelmättömäksi.\n\nAjatellessa Naantalin pientä luostaria ei voine muuta kuin myöntää,\nettä se kuvastuu meille harvinaisena ilmiönä Suomen historiassa,\nherttaisena rauhan tyyssijana, lapsenomaisen uskon edustajana. Meille\non mieluista ajatella sitä ystävällisin, hiukan surumielisin tuntein,\nja me valitamme, ettei tuota pientä yhteiskuntaa ole enää. Tämä on\nromantiikkaa, sitä oikeata ja kulttuuri-ihmiselle luonteenomaista\ntunnelmatilaa, joka syntyy hänen ajatellessaan yleensä vähän kauemmaksi\nhaipuneita tunnepitoisia asioita.\n\nTämä olisi Wilkunan ollut muistettava ruvetessaan käsittelemään\nNaantalin luostaria. Romantiikan riisuminen sen ympäriltä ja\nhyväntahtoisenkin leikinlaskun kohdistaminen siihen saattoi olla\nvastoin kaikkea odotusta ja tyrmistyttää tunteet. Asettuminen\nuskonpuhdistuksen puolelle luostaria vastaan voi kyllä perustua\nhistorian kulkuun ja reaalisiin tosiasioihin, mutta asettuminen\nymmärtämään luostariakin, eikä vain räikeätä, väkivaltaista ja\nvoittoisaa uskonpuhdistusta, olisi ehdottomasti ollut runollisesti\nantoisampaa. Vanhat pyhimystarinat sisältävät kyllä paljon\nnykyaikaisessa mielessä naurettavaa, mutta kun Wilkunan romaanissa\nsivistymätön luostarinrenki rupeaa niitä pilkkaamaan, tunnemme\nloukkautuvamme aavistaen, että tuo sama henkilö voi pilkata\nsellaistakin, jossa ei mitään pilkattavaa ole. Kaikessa siinä vanhassa,\njota luostari edusti, asui vuosi-satojen syvää hämyä, menneisyyden\ninhimillistä tragiikkaa, runoutta, kun sitävastoin uskonpuhdistus oli\ntaiteellisessa mielessä arvosteltuna vielä aamun räikeässä valossa\nesiintyvä omahyväinen nuorukainen, jolta puuttui ikää ymmärtääkseen\nhänellä olevan heikkoutensakin. Hienosti on tämän taiteellisen asenteen\nvaalin suorittanut Viktor Rydberg romaanissaan _Aseseppä_, jonka\nWilkuna kyllä oli lukenut. Protestanttinen pappi Lauri,\nuskonpuhdistuksen hillittömien ja tunteettomien voimien edustaja,\nherättää pelkoa ja vastenmielisyyttä, kun sitävastoin hänen isänsä,\nlapsellisen harras, pyhäinkuvia maalaileva vanhus, on korkeamman ja\nhienomman maailman edustaja.\n\nLähtien nyt tältä näkökannalta tarkastelemaan Wilkunan kirjaa huomaa\nheti, että ne henkilöt, joiden suhteen tekijä on asettunut katolista\nmystiikkaa ymmärtävälle kannalle, ovat myös taiteellisesti\nyksilöllistyneet ja elävöityneet. Sellainen on hento sisar Elina, jossa\non sekä askeesia että ekstaasia, itsekidutuksen läpikuultavuutta ja\nhurmiotilan näkyriemua. Hän on kirjan sivuhenkilöitä, eikä kirjailija\nnäytä tarkoittaneenkaan hänelle erikoisempaa tehtävää, mutta hänen\nkohdallaan kirjailija joka tapauksessa on sattunut katsahtamaan syvälle\nkatolisen ajan naissieluun, kuvaten hänet sivumennen, mutta kiintoisan\nherkästi. Hänessä on siru kirjailijan sekä sydäntä että ylimaallisen\nnaishentouden ihannetta. Hän on muuten sama tyyppi kuin helvettiä\npelkäävä Liisu _Lapsentyttö_ nimisessä kertomuksessa. Toinen samalta,\nja Wilkunalle myös vanhastaan tutulta näkökannalta luotu henkilö on isä\nMatias, Rydbergin Gudmund-mestarin tapaan pyhimyksiä maalaileva vanhus,\njonka vilpitön katse ja lapsellinen alkukristillinen hurskaus tuo\nmieleen Wilkunan kauniin vanhusihanteen. Häneen kirjailija myös liittää\nkoko teoksensa kauneimman ja taiteellisimman piirteen, koruttoman ja\nyksinkertaisen episoodin hartaasta pyrkimystragiikasta. Sehän on\ntavallista ja kulunuttakin aineistoa, mutta vanhuksen pyrkimyksessä\nsaada maalatuksi pyhän Birgitan esiliina niin hyvin, että se olisi\nsamanlainen kuin hän oli unessa nähnyt -- läpikuultava kuin\nsudenkorennon siipi --, hänen ilmeisessä kykenemättömyydessään tähän\nsaavutukseen, hänen surussaan epäonnistumisestaan, on jotakin niin\nmurheellisen ja samalla hienon-humoristisen säälittävää, että tämä\npiirre painuu mieleen ja huipentuu elämänfilosoofiseksi hymähdykseksi.\n\nIsä Matias on sivuhenkilö, samoin kuin hänen hyvä ystävänsä Säämiskän\nUolevi, mutta he ovat kuitenkin parasta, mitä kirjassa henkilökuvain\nalalta on. Ehkä he onnistuivat siksi, ettei kirjailija \"tarkoittanut\"\nheillä mitään -- he syntyivät itsestään, luonnollisesti, vähäiseltä\nkohdaltaan elävöittämään kirjan sivuja surumielisellä huumorin\nkajastuksella. Vasta heidän jälkeensä saattaa ottaa puheeksi Antin,\njoka on kirjan päähenkilöitä.\n\nAntti Pietarinpoika, joka menee luostariin saadakseen olla lähellä\nlemmittyänsä Kaarinaa, olisi ollut se henkilö, jonka ympärille tämän\nromaanin ei ainoastaan juoni, vaan myöskin tragiikka olisi voinut\nkutoutua, jos kirjailija olisi enemmän pannut huolta juonen\nsommitteluun. Ei tarvitse ulottaa vaatimuksia tässä suhteessa\nMedarduksen[88] tragiikkaan saakka, sillä jo vähempikin olisi riittänyt\n-- juuri uskonpuhdistuksen aikana -- sisältämään tosin vanhan ja\nkuluneen, mutta silti inhimillisen ja traagillisen, ja juuri tämän\naiheen yhteydessä luonnollisen ja uskottavan tarinan munkin ja nunnan\ntaistelusta lupauksen ja lemmen välillä. On suorastaan omituista, ettei\nWilkuna ole rohkeasti noudattanut tätä luonnollista juonen viitettä,\nvaan on tyytynyt Antin ja Kaarinan latteaan lemmentarinaan, joka ei ole\nmuuta kuin heikko toisinto Kirsti Karvataskun ja Hannu Kimalaisen\nvastaavasta suhteesta, ja sen yhteydessä niihin lapsellisiin ja\nheikkoihin perusteihin, joiden johdosta molemmat menevät luostariin.\nWilkunalta kyllä puuttui -- tulkoon se tässä yhteydessä suoraan\nsanotuksi -- laajemmalle ulottuva juonisommittelun lahja, mutta olisi\nluullut luostariaiheen hänelle jo kirjallisuudesta ja muutenkin\nitsestään selvänä valjenneen. Niin ei valitettavasti käynyt, ja niin\njäi pois tärkein osa sitä tragiikkaa, joka varmaankin oli\nuskonpuhdistuksen aikana hajoavissa luostareissa yleistä ja siis\nhistorialliseltakin kannalta hyvin perusteltua.\n\nNiin nolo kuin Antti onkin sekä munkiksi, agricolalaiseksi että\nrakastajaksi, on hänen alakuloisuudessaan ja saamattomuudessaan\nkuitenkin jotakin todellista ja sattuvaa. Tietämättään kirjailija\nhänessä usein kuvaa omaa itseään, s.o. mielialojaan. Kun Antti vaeltaa\nTurusta Naantaliin ja tekee alakuloisuutensa ohella ulkokohtaisia\nhuomioita luonnosta ja maisemista, onkin kysymyksessä itse Wilkuna,\njoka tässä muistelee kerrallista kesämatkaansa samalla taipaleella.\nTästä johtuu, että Antissa on sittenkin hitunen lihaa ja verta, ettei\nhän aina ole vain kirjailijan tarvitsema nukke.\n\nKirjan muista henkilöistä haluan enää mainita vain Tuomaan, rajun\nmetsäläispojan, josta tuli luostarin pyytömies, ja Ursula-nunnan, josta\ntuli Tuomaan puoliso. Ilmeisesti he ovat olleet kirjailijalle itselleen\nteoksen tärkeimmät ja mieluisimmat henkilökuvat, joihin hän on\nkoettanut valaa tervettä, luonnollista elämänhalua, mutta lukijan\nmielessä asuu silti epäilys taiteellisesta epäonnistumisesta. Sekä\nTuomaan että Ursulan esiintymisessä ja puheissa on jotakin\n\"sivistymätöntä\" ja \"loukkaavaa\", s.o. jotakin sellaista sävyä, jota\nemme juuri Naantalin luostariin kohdistuvana voi sietää. Olkoon vain,\nettä he ovat oikeassa, että heissä esiintyy uuden ajan terveempi ja\nluonnollisempi elämänkäsitys -- se ei liikuta meitä; me olemme\nkiinnostuneet pieneen vanhaan luostariimme ja kaipaamme tuulahdusta sen\nrunoudesta. Henkilöt, jotka epäpyhin käsin ja sanoin repivät rikki tätä\nkaunista ja romanttista mielikuvaamme, joka on olemassa oleva, yleinen\nja kieltämätön tosiasia, tulevat meille vastenmielisiksi.\n\n_Viimeisiä luostariasukkaita_ lukiessa tuntuu usein siltä, kuin se\nromantiikka, joka näyttää olevan historiallisten romaanien ja\nkertomusten taiteellisen, runollisen onnistumisen edellytys, vaivoin ja\nvaisusti kotiutuisi tämän alan suomenkielisiin teoksiin. Ne ovat\nyleensä arkisen päivävaloisia, historiallisesta asiatarkkuudestaan\nkehuttuja ja kiitettyjä, mutta karuja ja väriköyhiä, vailla\nrunollisempia mielikuvituksen syttymäkohtia. Yrjö-Koskisen _Pohjan\npiltissä_ on häivähdys sitä tunnelmaa, joka kuvastuu mieleen\najatellessamme pirkkalaisia, Matti Kurkea, katolisuuden aamua Suomessa\nja keskiaikaa; Juhani Ahon _Panussa_ on viehättävää, hentoa\nluonnonromantiikkaa, erämaanpirtin kalevalaista kanteleenhyminää\nlumisen korven keskellä kuutamoisena yönä; ja Ivalon _Juho Vesaisessa_\nja _Erämaan taistelussa_ on vihaa, kostonjanoa ja kalpojen\nkalskettakin. Onpa sitä myös Wilkunan ensimmäisessä historiallisessa\nkertomuskokoelmassa, kuten olemme nähneet. Mutta siinä se rupeaa jo\nolemaankin -- sellaisesta romaanista esim. kuin Ivalon _Kuningas\nSuomessa_ se on tarkoin poissa. Johtuneeko tämä siitä, että\nhistoriallinen romaani syntyy suomenkielellä sataa vuotta\nmyöhemmin kuin muualla maailmassa, aikana, jolloin sekin, mikä\nromantiikassa oli ja on arvokasta ja pysyvää, on jo nimensä vuoksi\npilkattua ja halveksittua? Vai siitäkö, etteivät historiallisen\nkaunokirjallisuutemme luojat ole sattuneet olemaan sellaisia\ntulisieluja ja persoonallisuuksia, jotka luullen kirjoittavansa\nhistoriallista romaania kertoivatkin oman sielunsa inhimillistä\ntarinaa? Vai onko elämässämme, oloissamme ja luonteessamme niin\nvoittopuolisen paljon karua arkipäiväisyyttä, ettei romantiikan sammal\nota niihin kasvaakseen edes vuosisatainkaan takana? Tosiasiaksi jää,\nettä rakenneltaessa vanhoista todistuskappaleista realismin\nvaatimuksien mukaista, asiallisesti pätevää ja oikeaa kuvaa\nmenneisyydestä usein ikäänkuin unohdettiin, ettei tästä objektiivisesta\nsommittelutyöstä vielä syntynyt taidetta, että tarvittiin lisäksi\ntunteva, luova kirjailijapersoonallisuus, joka kykeni antamaan tuolle\nsommitelmalle elämän sykettä ja inhimillisen veren lämpöä,\nalkuvaikuttimena harras myötätunto menneisyyttä kohtaan.\n\nEdellä esitetty arvostelu poikkeaa siitä, mitä oma aika teoksesta\nsanoi. Tasapuolisuuden vuoksi ja että lukijalla olisi parempi\nmahdollisuus itsenäisen käsityksen muodostamiseen, esitettäköön tässä\nhuomattavin niistä, V.A. Koskenniemen arvostelu Uudessa Aurassa:\n\nHuomautettuaan realismin merkityksestä uuden historiallisen romaanin\ntekotavalle -- \"historiallinen romaani oppi realismilta sanalla sanoen\nsen miehekkäästi siveellisen kunnioituksen tosiasioita kohtaan\" --\nkirjoittaja sanoo, että teos \"kuvastaa meillä tätä uuden historiallisen\nromaanin pyrkimystä paremmin kuin mikään muu viime vuosien kirjallinen\ntuote\". Tämän pyrkimyksen rinnalla jää ulkonainen juoni sivuasiaksi.\nSankarit ovat \"tasaisella tulella palavia suomalaissieluja\". Romaanin\nväri on yleensä iloton, harmaata harmaalle -- niinkuin Suomen historia.\n\"Kuka on meillä kuvannut -- tai voisi kuvata -- niinkuin Wilkuna\nluostarisisarten yksitoikkoista ikävää, kun synnintunto ja\nhelvetinpelko kaivaa heidän mieltään hiljaisina syysiltoina,\nseinäraution nakuttaessa luostarin kiviseinässä? Ja kuka on meillä niin\nkylmäverisellä realismilla maalannut keskiaikaisen kauhutarinan kuin\nWilkuna, kun hän antaa erään luostariveljen kertoa kerettiläisen\nMagdeburgin piispan Udon kohtalosta? Sellaisissa kuvauksissa kuin\nmolemmat yllämainitut saa Wilkunan tyyli harvinaisen lyyrillisen\njännityksen. Esityksen intensiivistä mielialaa lisää se näennäisesti\nkylmän huomioidentekijän suhde, mikä kirjailijalla on kuvattavaansa\".\n\nKirjoittajan mielestä \"juoni on mitä yksinkertaisin ja laukeaa ilman\njännittävämpää draamallista konfliktia\". Draamallista hermoa on\nsensijaan \"useissa episoodeissa, joissa tämän kirjoittajan mielestä\njuuri teoksen taiteellinen voima piilee...\" \"Wilkunan romaania lukiessa\nsaa usein saman tunteen kuin joskus vanhaa kulunutta kirkkomaalausta\nkatsellessa: menneiden polvien, esi-isien sielunelämä tulee äkkiä\nilmielävänä eteemme ja me tunnemme voimakkaasti turvallisen\nyhteenkuuluvaisuutemme ammoin kuolleiden sukupolvien kanssa\"...\n\"Wilkuna, joka novelleissaan on antanut harvinaisia näytteitä\nyksilöllisestä henkilökuvauksesta, on tässä romaanitehtävässä, mikä\nusein paikoin sivuuttaa kulttuurihistorioitsijan työalaa, nähtävästi\ntahtonut antaa etusijan historian todellisuudelle, jonka rinnalla\nyksityiset henkilöt ikäänkuin häviävät. Tässä suhteessa on Wilkunan\nromaani radikaalisen realismin pohjalla: ympäristö- ja aikakuvaus --\nkulttuurikuvaus -- on korotettu romaanin varsinaiseksi aiheeksi\"...\n\"Allekirjoittaneen mielestä ei julkinen arvostelu ole tehnyt oikeutta\nsille intuitiiviselle syventymiselle Suomen historiaan, jota Wilkunan\nuusi romaani todistaa\"... \"Wilkuna kuuluu niihin kirjailijoihin, joita\nHeidenstam sattuvasti on kutsunut mielikuvitus-naturalisteiksi\"... \"Kun\non lukenut Wilkunan uuden romaanin, ajattelee mielellään tekijää\nviimeisenä luostariveljenä käyskentelemässä luostarin muurien sisällä.\nHänellä on veressään katolilaisuuden koko mielikuvitusmaailma, mutta\nhänen selkeätä päätään miellyttää sentään enemmän Martti-tohtorin\nratsionalismi\"...\n\n\n\n\nXV\n\n\"HAAKSIRIKKOISET\"\n\n\n1\n\n_Haaksirikkoiset_ on kokoelma aikaisemmin julkaistuja kertomuksia.\nWilkuna suunnitteli sen jo v:n 1913:n alussa, kuten näkyy hänen Kansan\njohtokunnalle helmik. 19 p. tekemästään seuraavasta esityksestä:\n\n\"Kun allekirjoittaneella on melkoinen joukko eri aikakauslehdissä,\nkalentereissa ja albumeissa julkaistuja kertomuksia, olen päättänyt\ntämän vuoden kuluessa yhdistää niistä parhaat kokoelmaksi, jota pyydän\ntarjota 'Kansan' kustannettavaksi. Noita siellä ja täällä julkaistuja\nkertomuksiani on kaikkiaan kolmisenkymmentä, joista viisitoista olen\nvalinnut kokoelmaan otettaviksi. Näitä viimemainittuja on ollut\njulkaistuna Ajassa (Hätäkello, Porokaarteella, Hallusinatsioneja,\nIhanteiden mies), Kansanv. seuran kalenterissa (Vanhan häviö,\nKansakoulussa, Lakki, Rovasti ja renki), Sydäntalvessa (Kova kovaa\nvastaan), Raatajassa (Ystäväni räätäli, Tökerö Weeli), Helsingin\nKaiussa (Vaarallisella retkellä, Puukkojunkkarin kuolema), Joukossa\n(Kiusallinen susi).\n\nKokoelmaan liittäisin vielä pari ennen julkaisematonta kertomusta,\njoten siitä paisuisi vähintään 250 sivun laajuinen. Palkkiovaatimukseni\n(2000 à 2500 kpleen painokselta) on 1500 mk, jota en pitäisi liikana jo\nsiihenkin nähden, että useimmat jo ennen julkaistuista kertomuksista\nhaluan kirjottaa uuteen asuun. Kun minulta tämän kevätkauden kuluessa\nilmestyy vielä teos (Söderströmin kustannuksella), niin olisi\nesittelemälleni kokoelmalle kaiketi soveliain ilmestymisaika syys- tai\nlokakuu. Ollessani nykyään talonrakennuspuuhieni takia ekonoomisesti\nvarsin kireällä, asettaisin ehdottamaani kokoelmaan nähden vielä yhden\nehdon: saada mainitsemani palkkio -- tai ainakin tuhat markkaa -- nyt\nheti esim. vekselitunnusteena\".[89]\n\nKansan johtokunta suostui tähän ja Wilkuna sai 1000 mk. Kansan\nasettamalla tunnusteella. Mutta asia ei silti sujunut niin, kuin oli\naiottu, kuten näkyy Wilkunan kirjeestä maisteri Jäntille (elok. 19\np:ltä 1913):\n\n\"Viime talvena myin Kustannusosakeyhtiö Kansalle kokoelman ennen siellä\nja täällä julkaisemiani kertomuksia, joiden tuli ilmestyä nyt\nalkusyksystä. Kun mainittu kokoelma nyt kuitenkin näyttää jäävän tämän\nsyksyn ainoaksi kirjakseni, sillä hist. kertomusteni kolmatta osaa en\nkunnolla ehdi täksi jouluksi valmistaa, ja kun lisäksi Kansa näkyy\npainuvan entiselle retuperälle (maist. Tuomikosken erottua\ntoimitusjohtajan paikasta), niin näkisin tuon kokoelmani mieluummin\nilmestyvän Werner Söderström Osakeyhtiön kustannuksella, jolloin kirjan\nkunnollisesta ulkoasustakin olisi paremmat takeet... Hinnaksi\nkokoelmalle asetan 1500 mk korkeintaan 3000 kpleen painoksesta. --\nKansan kanssa minulla ei asiasta ole ollut mitään kirjallista\nkontrahtia, ainoastaan suullinen sopimus nyttemmin eronneen\ntoimitusjohtajan kanssa. Palkkiosta sain jo talvella tosin 1000 mk\nvekselitunnusteena. Olen jo ilmottanut Kansan johtaville lunastavani\nitse mainitun vekselin, jos suinkin pääsen kauppoihin toisten\nkustantajain kanssa...\"\n\nSyysk. 8 p. Wilkuna sitten lähetti 13 kertomusta, luvaten loput aivan\npian. Sopimus on allekirjoitettu syysk. 13 p. ja sai Wilkuna siinä sen,\nminkä oli lopullisesti pyytänytkin, nimittäin 1500 mk. 2500 kpl:n\npainokselta. Teoksella oli aika hyvä menekki ja ilmestyi siitä 1913\ntoinen painos, 1250 kpl, josta Wilkuna sai 800 mk; sitä koskeva sopimus\non allekirjoitettu tammik. 7 p. 1913. Hänen palkkionsa tuli täten,\nkirjan hinnan ollessa 3 mk, olemaan 20 % kirjakauppahinnasta, vieläpä\n50 mk sen ylikin. Kun useimmat kertomuksista olivat ennen julkaistuja\nja myös maksettuja, tuli Wilkuna saaneeksi niistä yhteensä melko hyvän\npalkkion. -- Kansan johtomiehet eivät oikein pitäneet Wilkunan\nmenettelystä, arvellen hänen syöneen sanansa, vieläpä myyneen saman\ntavaran kahteen kertaan, tosin palauttaen ensimmäisen ostajan rahat.\nWilkunan puolustukseksi on sanottava, että kirjailijan kenenkä hyvänsä\nolisi ollut vaikea uskoutua Kansan asemassa olevan kustannusliikkeen\nhaltuun; maisteri Tuomikosken erottua ei nim. ollut enää kuin\najankysymys, milloin liike tekisi vararikon tahi muuten joutuisi\nsuoritustilaan.\n\n\n2\n\n_Haaksirikkoiset_, kokoelman niminovelli, on se kertomus, jonka Wilkuna\njulkaisi 1909 Nuorten Nuijassa, ja josta Maila Talvio kehoitti\nsommittelemaan näytelmän -- minkä kirjailija myöhemmin tekikin,\nkirjoittaessaan _Anna Hallmanin_, Se on monessa suhteessa\nkirjoittajalleen -- hänen kyvylleen ja rajoituksilleen -- kuvaava.\n\nAiheeltaan se on ibsenimäisesti tosi ja kohtalontäyteinen. On vähän\nomituista, ettei kirjailija, joka ilmeisesti koko elämänsä ajan etsi\nromaanin aihetta, huomannut, että esim. tämän kertomuksen sisältö oli\nsellainen. Vararikkoon joutunut tehtailija luottaa poikaansa, jonka\ntoivoo rakentavan kaikki uudelleen. Poika ei hoidakaan lukujaan, vaan\njoutuu rappiolle ja lopuksi vankilaan. Äiti ja tytär salaavat tämän\nisältä, kunnes tuhlaajapoika itse kotiin palatessaan joutuu\npaljastamaan kaikki. Isä kuolee, poika lähtee maailmalle, nousemaan\nsitä mäkeä, jota siihen saakka on laskenut. Äiti ja tytär jäävät\ntoisiinsa turvaten katsomaan hänen jälkeensä. Tämä ei ole mitään uutta,\nmutta se olisi kuitenkin tarjonnut Wilkunalle oivan tilaisuuden\nelämäntehoisen romaanin kirjoittamiseen oman persoonallisuutensa ja\nomien kokemustensa kannalta. Hänelläkin oli vanha isä ja äiti, jotka\ntoivoivat hänestä paljon, hänen itsensä ollessa tuhlaajapoikana\nmaailmalla, ja sisareksi olisi voinut tulla se puhtaan nuoren naisen\nihanne, joka hänellä oli sydämensä kätkössä ja jota hän mustasukkaisena\nvartioi. Täydellä puolueettomuudella, pysytellen aiheestaan tarpeeksi\netäällä voidakseen nähdä sen kokonaisuudessaan, silti kadottamatta\nnäkyvistä sen lukemattomia yksityispiirteitä, jotka hän niin hyvin\ntunsi, hän olisi voinut luoda tästä sen \"eepillisen\" romaanin, josta\nhän koko elämänsä ajan haaveili -- jos olisi huomannut ja oivaltanut\naiheen soveliaisuuden.\n\nMutta hermojen levoton liikehtiminen esti häntä näkemästä aiheittensa\ntodellista suuruutta. Hänellä on kiire -- täytyy ansaita, saada pian\nvalmista; hän haahmoittelee nopeasti, lyhyin piirtein, ehtimättä ja\nyrittämättäkään syventyä tilanteiden, kohtausten, vuoropuheluiden ja\nhenkilöiden laajempaan, rauhallisempaan, tarkempaan tutkimiseen ja\ntulkitsemiseen; syntyy erikoinen \"pikakertomus\", jossa kymmenkunnan\npienehkön sivun alalla ehditään tehdä tili kokonaisesta ihmiselämästä.\nTästä johtuu m.m. se, että vaikka Wilkunan kertomukset kyllä tekevätkin\nvaikutuksensa, niiden sisältöä ja henkilöitä on silti usein vaikea\nmuistaa; ne sumenevat mielessä hämäriksi sen vuoksi, että niiden\nkohoutuminen näkyville kertomuksen yleispohjasta on liian pikaisesti ja\nyleispiirteisesti suoritettu.\n\nNäissä rajoissa käsitettynä _Haaksirikkoiset_ on Wilkunan\nonnistuneimpia kertomuksia. Kiireellisyyden sävystä huolimatta saattaa\nymmärtää, että kysymys on asioista, jotka kirjoittaja hyvin tuntee --\nehkäpä hänellä oli sielunsa silmissä joku kotiseudun henkilö ja tämän\nkohtalot. Hänen myötätuntonsa on lämmin, yhtä puolueeton ja ymmärtävä\njokaista henkilöä kohtaan, vaikka tuhlaajapoika Reino onkin\nkirjoittajan sydäntä lähinnä. Hänen kohdallaan purkautuu kirjailijan\nsielusta seuraava katkerien kokemusten opetus: \"Kun elämässä joskus\njoutuu läpäsemättömään pimeyteen, ettei tiedä mihin päin askeleensa\nohjata, aukeneekin tuossa pimeydessä yhtäkkiä pieni eteenpäinmenon\nmahdollisuus, tai kun raskaan painon alla tuntee olevansa avuton ja\nyksinäinen, kohoaa sydämeen jostakin salaisista syvyyksistä elähyttävä\nvoima, joka antaa uskon edelleen elämisenmahdollisuuteen, uuteen\nkohoamiseen ja uusiin voittoihin\". Se herkkyys ja se humaanisuus, joka\nhenkii tästä kertomuksesta, on syvää veljeydentunnetta kaikkia\nlangenneita kohtaan, joiden loppumattomasta rivistöstä ei kenenkään ole\nlupa tuntonsa salaista kuiskausta kieltämättä eristäytyä. Tästä syvästä\nosaveljeydestä johtui sitten, kunniaksi Wilkunan taiteelliselle\nvaistolle, ettei hän lopettanut kertomustansa ehdottomaan\nkielteisyyteen, vaan jätti hienon toivonsäteen kimmeltämään äidin ja\nsisaren kyyneliin, heidän katsoessaan syksyistä tietä pitkin\nkumaraisena poistuvan tuhlaajapojan jälkeen; siten kertomuksen loppu\nylenee soimaan hiljaa ja rauhoittavasti lohdutusta äidille ja\ntyttärelle, ja uskoa tuhlaajapojan vihdoinkin alkaneeseen nousuun.\nKirjailija saattaa näin ollen lopuksi merkitä hyväkseen lukijan\nheränneen ja herkistyneen myötätunnon ja arvonannon.\n\nKokoelmassa on toinenkin kertomus, jossa kirjailijan myötätunto liikkuu\nsamalla pohjalla -- _Omaa saarnaansa kuulemassa_, jonka hän oli\njulkaissut _Suomalainen_ nimisessä sanomalehtimiesalbumissa.\nSiinä kuvattu rappiolle joutunut olio on tosi henkilö, ent.\npohjalainen jumaluusopin ylioppilas Juho Hietanen, joka mainitaan\nnuorisoseuraliikkeen esitaistelijain joukossa. Kirjailija kuvaa hänet\naivan todenmukaisesti, juuri sellaiseksi, jollaiseksi hänet sen\najan sanomalehtimiehet hyvin muistavat. Kertomuksen alulla on\nsanomalehtikuvauksen suppea, hiukan ylimalkainen sävy, kunnes sen\npäähenkilö rupeaa itse kertomaan \"omasta saarnastaan\". Siitä alkaen\nkertomus kohoaa taiteen piiriin, saavuttaen paikoin erikoista\nsurumielistä herkkyyttä: \"Nukuttuani yöni tuntemattomassa heinäladossa\nheräsin minä kirkonkellojen hyminään, sillä oli ihana kesäkuinen\nsunnuntai-aamu. Ja minulle tuli väkevä himo päästä kirkkoon ja olla\nsiellä niinkuin ennen lapsena olin\". On vaikuttavaa sitten lukea,\nkuinka Juho on kykenemätön noudattamaan tätä jaloa haluaan viinan\naiheuttaman hermostuksen ja ihmispelon vuoksi, ja kuinka hän lopuksi\nsaa aikeensa toteutetuksi -- myös viinan avulla. \"Erään riihen takana\nvuodatin minä suuhuni pullon sisällyksen ja lähdin sitten jatkamaan\nmatkaani kirkkoon. Eikä kukaan tien varrella ja kirkkopihassa olevista\nkatsonut minua enää tuomiten. Kyyristyin ovipenkin nurkkaan\nseurakuntalaisten taakse, ja kun urut alkoivat soida ja kansa --\nvanhukset, keski-ikäiset, nuoret ja lapset -- sunnuntaikasvoin\nvaelsivat sisään, kanttori käänsi numerotauluaan ja kaikki veisasivat:\n'Jo joutui armas aika ja suvi suloinen', niin silloin minä itkin\nlikaisen nenäliinani märäksi, sillä oli kuin taas olisin ollut lapsi,\njolla on kaikki edessään\". Sen jälkeen Juho saa kuulla \"oman\nsaarnansa\", jonka hän päivää ennen oli maantiellä pitänyt nuorelle\npapille.\n\nSiveellinen kohoaminen on ominaista tämän kertomuksen ydinkohdalle,\nmikä aikaansaa lukijan mielessä seesteistä, inhimillistä rakkauden\ntunnetta. Tämän kanssa ei ole sopusoinnussa se kärkevyys, joka\nkirjailijan silloisen kehitysasteen mukaisesti kohdistuu pappeihin,\nvaikka se tosin on paljon lievempää kuin esim. usein Juhani Aholla.\nSyntyy epäilys objektiivisuuden puutteesta, mikä häiritsee\nkokonaisvaikutusta. Mutta tämä vika ei tee tyhjäksi kertomuksen suuria\nansioita, joista ylinnä on mainittava kulkuriteoloogin herkkä kuvaus\nheräämisestään heinäladossa kirkonkellojen hyminään ja sitä\nseuranneesta matkastansa kirkkoon.\n\n\n3\n\nKirkonkellot ja voimakas jumalanpalvelustunnelma olivat Wilkunalle\nlapsuudesta saakka tuttuja; ovathan ne myös edellä käsitellyssä\nkertomuksessa hyvin keskeisiä tekijöitä. Kokoelmassa on toinenkin\nkertomus, jossa ne on tuotu esiin voimakkaammin, draamallisemmin,\nvieläpä humoristisemmin kuin ehkä milloinkaan sitä ennen\nsuomenkielisessä kirjallisuudessa, nim. _Kova kovaa vastaan_. Tämän\nhuomattavan saavutuksen esihistoria on seuraava:\n\nEnnen on kerrottu Wilkunan pyytäneen August-veljeltään tri Gunnar\nSuolahtea varten tietoja Nivalan vanhoista pappiloista. Tämän johdosta\nAugust (väärinkäsittäen asian) kirjoitti maalisk. 15 p. 1911 pitkän\nkuvauksen Nivalan niistä entisistä papeista, joilla perimätiedon mukaan\noli ollut erikoinen merkitys seudun hengellisissä asioissa. Tällöin hän\nkertoi m.m.:\n\n\"Kun kirkonmenot alkoivat, asettuivat seksmannit ja järjestysmiehet\npaikalleen, sillä tiedettiin, että jotakin outoa tulisi tapahtumaan.\nMalmberg astuu saarnatuoliin. Tuskin on hän alkutoivotukset lausunut,\nkun itkun hyrskähdyksiä kuuluu, ja ennenpitkää on koko kirkko lähes\nhuutavan itkun vallassa. Mutta Malmbergin voimakas ääni pitää puolensa.\nNyt tapahtuu pyörtymisiä. Tuossa vievät seksmannit... naista ulos. Ja\ntuossa toista ja kolmatta. Ja niin aina kuuteen ja seitsemään. Malmberg\npysäyttää saarnan, katsoo seurakunnan puoleen, ja pyytää rauhoittumaan.\nSitten hän nostaa molemmat kätensä taivaaseen päin ja katsoo ylös\nsanoen: 'Anna, rakas taivaallinen Isä, minulle voimaa. En osaa puhua,\nellet Sinä avaa suutani. Anna näiden ihmisten sydänten sulaa, särje\nne!'\n\nSitten alkoi taas uusi vauhti ja uusi itku. Aaltoina vyöryi Malmbergin\nmahtava ääni. Myrskyn tavalla tulvahtivat ihmisten tunteet esiin. Ja\ntämä tuli tarttui toisesta toiseen, temmaten jäykimmänkin,\npiittaamattomimmankin mukaan. Sanotaan eräänä pyhänä, silloin kuin\nkolme Temperin ylpeää sisarusta oli tullut kirkossa herätykseen, että\nPerkele meni naisten ovesta ulos, seisottuaan jonkin aikaa kahdareisin\noven päällä. Tätä tapausta kerrotaan aivan todenperäisenä asiana, joka\npitäisi useiden ihmisten nähneen. Kuulin tätä kerrottavan rovasti\nMalmivaarankin luona. Kolme miestä oli ollut, joiden pää oli aina\npysynyt pystyssä, ja he olivat siitä kerskanneet, että kyllä heidän\nkaulansa pään kantaa. Mutta eräänä Viimeisen tuomion sunnuntaina olivat\nseurakuntalaisten suureksi ihmeeksi nämäkin kolme jäykkää päätä\nkadonneet pois, yhteen luokoon muiden päiden kanssa.\n\nKansan ihmetyksellä ja ihailulla ei ole mitään rajoja, kun\nmuistellaan Malmbergia. Ja tottakai hän on ollut tavattoman voimakas\npersoonallisuus. Kansa muistelee häntä ei ainoastaan voimakkaana\nsaarnaajana, vaan myöskin urheilijana. Erittäinkin hän on kuuluisa\nluistelijana. Hänen olisi pitänyt hypätä luistimet jalassa\nheinähäkin yli. Yksityisenä sielunhoitajana hän on ollut verraton.\nRippikoulustansa päässeitä ja siellä herätykseen tulleita hän valvoi\nkuin yhden perheen jäseniä. Eräskin poika (nyt yli yhdeksänkymmenen\nvanha ukko) kertoo, kuinka M. tuli hänen suruttomaan kotiinsa, ja kun\nei voinut vanhempien mieltä loukkaamatta puhutella häntä tuvassa, pyysi\nhäntä lähtemään antamaan hänen hevoselleen heiniä, tullen itse perästä\ntalliin, ja niin sai tilan sanoa nuhteen, neuvon, kehoituksen ja\nvaroituksen sanan.\n\nKun hän lopulta muutti täältä v. 1838, ja sitten aika-ajoittain kävi\ntäällä entisiä ystäviään tapaamassa, oli kansan rakkaus niin rajaton\nhäntä kohtaan, että pelkkä hänen persoonansa näkeminen riitti\npäästämään kansan tunteet vallalleen. Kerrankin -- niin kertoi\nisävainaja -- kun M:n piti saarnata täällä, tehtiin jo lauantaina\nalustavat työt pyhää varten, että kaikki pääsisivät mahdollisimman\nvisuun talosta. Niin oli menty meiltäkin, mutta kun isävainajalla,\nollen 7-vuotias poikanen, ei ollut kunnollisia vaatteita eikä kenkiä,\noli mummu päättänyt jättää hänet kotiin. Isän, joka makasi pienessä,\ntuvan takana sijaitsevassa aittamökissä, oli mummu varovaisuuden vuoksi\nvielä pönkännyt sinne, tietäen hänen muutenkin ottavan tavallista\npitempiä aamu-unia. Mutta isä heräsi, kun kirkonkellot toivat\nraikkaassa aamuilmassa kumean kaikunsa hänen lepokammioonsa. Isänkin\nmieli oli jännittynyt, vaikka hän olikin vain 7-vuotias, sillä olihan\nhän kuullut, että tänään saarnaa Malmberg. Hän kavahtaa ylös, tekee\nrynnäkön ovea vastaan, ja hurjasti ponnisteltuaan pääseekin ulos. Mutta\nvaatteet, jos niitä lieneekään parempia, ovatkin äidin tallessa, ja\näiti on mennyt kirkkoon -- koko talossa ei ole yhtään elävää sielua.\nVirkeä kesäaamun ilma ja lentelevät pääskyset nostavat isän sielua --\nhänen on päästävä kirkkoon. Hän tarttuu ainoaan käsillä olevaan keinoon\n-- mustiin, pinttyneisiin hurstihousuihin. Siinä ovat kaikki vaatteet\n-- ei ole edes lakkiakaan, ja seitsenvuotiaanakin isä ymmärtää, ettei\nnäin sopisi mennä kirkkoon. Mutta hän menee. Ei missään näy elävää\nolentoa. Lämmin kesäpäivän auer lepää seudulla. Hän kiiruhtaa. Kirkko\non jo täysi. Penkkiin ei pääse eikä hän niihin pyrikään. Käytävillä\nistuu vanhoja ja nuoria. Isä pelkää hetkisen omaa, villin näköistä\nasuansa, mutta kukaan ei näytä luovan häneen suurempaa huomiota. Hän\nrauhoittuu ja istuutuu käytävälle kahden vanhan miehen väliin, vetäen\nvarissaappaiset jalkansa alleen ristiin ja sormeillen toisen olan yli\nkulkevaa rihmanpätkää, joka toimitti viilekkeen virkaa. Kansa on\njuhlallisen vakavaa. Kaikkien silmät ovat sakastin ovea kohti,\nnähdäkseen edes Malmbergin varjonkaan. Kirkonmenot alkavat...\nSaarnavirren viimeiset säkeet soivat, ja jo seisoo Malmbergin mahtava\npersoona tuossa rakastavan ja ikävöivän seurakunnan edessä. Hän ei sano\nvielä mitään, vain katselee alas kansanjoukkoon. Herkimmät heltyvät jo\nnyt kyyneleihin.\n\nHän alkaa sanoilla: 'Minä vaivainen mato ja matkamies'... Tuskin hän on\npäässyt toiseen värssyyn, kun kirkko oli vakaisen itkun vallassa, joka\nisän kertoman mukaan muistutti aaltojen pauhua. Isä sanoi vanhain\njäykkäin miesten hartioiden tutisseen voimakkaasti tunteiden\npurkauksesta. Hänetkin... vei hyrsky mukaansa, niin että hän itki,\nvaikka ei tiennyt, mitä. Malmbergin voimakas bassoääni, hänen ryhtinsä\nja tahdikas kääntymisensä puoleen ja toiseen saarnatuolissa, olivat\njääneet isäni mieleen. Tämä saarna lienee pidetty kesällä 1845...\"\n\nOlen antanut August Wilkunan kirjeelle näin laajan sijan osoittaakseni,\nettä Kyösti Wilkunan kertomus _Kova kovaa vastaan_, jonka hän julkaisi\nSydäntalvessa 1911, perustuu ei ainoastaan pääpiirteissä vaan vieläpä\nuseimmissa yksityiskohdissakin siihen. Kunnia tästä todella\nhuomattavasta saavutuksesta tulee siis osaksi myös Augustille, joka\nkertojalahjojensa ja vilkkaan eläytymiskykynsä avulla tuli\ntavallisessa, vieläpä hyvin sotkuisessa ja kiireesti töherretyssä\nkirjeessä antaneeksi veljelleen aivan ensiluokkaisen aineiston todella\nmerkittävän herännäishistoriallisen taidekertomuksen rakentamiseen.\nNämä tiedot sattuivat sitäpaitsi saapumaan ajankohtana, jolloin Kyösti\nWilkuna oli sielullisesti ehkä sopivimmillaan käsittelemään niitä\n-- ne toimivat kuin laukaisijana hänen sieluunsa latautuneille\nhistoriallis-herännäis-kotiseututunteille ja -mielikuville.\n\nOn tullut usein mainituksi kiireellisyyden sävystä, joka on vähin\nWilkunan kertomusten heikkoutena. _Kova kovaa vastaan_ on myös\nsävyltään kiireellinen, mutta toisessa merkityksessä: se on kuin\nkuohuva koski, joka voimansa tuntien ryntää uomansa täyteisenä\nsuvantoansa kohti. Kysymys on herännäisyyden voittohetkestä, jolloin\nsen patoutunut tulvavesi kuohahtaa äyräidensä yli, ja sen hetken\nkuvaamiseen näyttää tämä valtaväyläinen vauhtityyli erikoisesti\nsopivan.\n\nAlkuna on Wilkunalle luonteenomainen, nopeasti suoritettu\n\"tilanraivaus\", linjojen aukihakkaus, jotta varsinaiset päätapahtumat\nsiten pääsisivät oikein näkyviin. Vasta sen jälkeen, jolloin ruvetaan\nkuvaamaan asioita Harjulan Kustipojan näkökulmalta, taiteen henki\nlehahtaa vireille, vauhti rupeaa kiihtymään, ja mielessä alkaa kuulua\nodotetun suurtapahtuman jännittävää, kaukaista kohinaa. Jälleen\nohimennen toteamme kirjailijan rakkaan kesämuiston: \"Aamulla heräsi hän\nkirkonkellojen hyminään... Katossa kiilui tuolla ja täällä punertavia\ntäpliä, kun päivänsäteet koettivat kuluneimmista kohdista\npyrkiä pimeään aittaan. Kuului pääskysten liverryksiä, kun ne\nruuanhakumatkallaan pysähtyivät levähtämään aitan päädyssä olevan\ntuuliviirin päälle. Ja pehmeänä hyminänä tunkeusi seinänrakosista\nkirkonkellojen ääni\". Sitten jännittyneinä seuraamme Kusti-pojan\nponnistautumista aitasta ulos, ailahdamme humoristiselle tuulelle\nkatsellessamme hänen pukuansa, ja kiiruhdamme hengästyneinä hänen\nperässänsä pitkin ruohoisia oiospolkuja kirkolle, \"jonka avonaisista\novista tulvehti seurakunnan raskas veisuu\". Huumoria tunnemme olevan\nmyös siinä yleiskatsauksessa, joka nyt luodaan molempiin taisteleviin\npuoliin ja kirkossa vallitsevaan tilanteeseen yleensä. Siinä olivat\nkirkon kuudennusmiehet, tukevat körttiukot, ja myös suruttomain\nuhmamieliset johtajat, Sarjan Matti ja Toppilan Juuso. Näiden kahden\npaatuneen päätä ei ollut Malmberg vielä saanut painumaan.\nKatsellessamme heitä Kusti-pojan kanssa tunnemme, kuten ilmeisesti\nkirjailijakin, \"kammon sekaista kunnioitusta\" näitä kovia miehiä\nkohtaan.\n\nIlmestyttyään sitten saarnatuoliin Malmberg hypnotisoi odottavat\nkuulijansa jo korkealla olemuksellaan ja kalpeilla, teräväpiirteisillä\nkasvoillaan. \"Äänettömyyttä oli kestänyt vain jonkin silmänräpäyksen.\nMutta siinä oli jotakin kaameaa ja äärimmilleen pingotettua. Ja\nyhtäkkiä kuului naisten joukosta pohjoisristiltä väkivaltainen,\ntukahtuva itkuntyrskäys, joka heijastui kaikkien kasvoilla\nsäikähtyneenä värähdyksenä. Mutta samalla kuului saarnaajan ääni, ensin\nmatalana ja ikäänkuin raukeana, mutta sana sanalta ylenevänä ja\nkirkastuvana, kun hän alkusanoiksi luki virrenvärssyn:\n\n    Mä matkamies olen vaivainen,\n    mont' vaarallist' vaellan retkee,\n    kun käyn isänmaatani etsien\n    ja odotan ehtoon hetkee.\n    Tääll' en surutonta ma majaa saa,\n    siks' täytyy mun sinne kiiruhtaa,\n    kuss' iäinen rauha mun kätkee\".[90]\n\nJo tällä saarnaaja vaikuttaa sekä lukijaansa että kuulijoihinsa. Tuossa\nvanhassa virressä on niin syvää nöyryyttä, jalosti alistuvaa elonretken\nvaarallisuuden toteamista, ylevää iäisen rauhan kaipuuta, että se\nliikuttaa ja herkistää. Wilkuna käytti sitä tässä sitäkin mieluummin,\nkun se oli hänen oma mielivärssynsä, joka syvään iskevällä ja\ntyhjentävällä tavalla tulkitsi hänen omaa elonretkenkokemustansa ja\nrauhankaipuutansa. Täten tämä sinänsä kuvaileva ja kertoileva\nhistoriallinen kertomus saa persoonallisen kokemuksen ja uskon tunnun,\nmikä juuri on tärkeätä taiteellisen onnistumisen kannalta.\n\nNyt hän kuvaa saarnan jatkumista ja tilanteen kehittymistä. Sanat\nsinkoilevat yhä hehkuvampina, itkunhyrske leviää kuin kulovalkea,\nkuuluu kimeä ja vihlova hihkaus, ihmisiä pyörtyy, \"Levoton\nliikehtiminen ja kohina kulki nyt kautta kirkon. Melkein kaikki naiset\nsuruttomain ristilläkin olivat painaneet jo päänsä alas, hyrskähdellen\nitkun aallokossa. Miesten puolelta kuului raskaita kohauksia, ähkinää\nja vaikeita puuskahduksia. Vilahteli nyrkkiin kouristuneita käsiä ja\ntuolla ja täällä painui karheatukkainen pää alas, niin että leveä otsa\nkolahti penkin kirjalautaan\". Kustikin tuntee olevansa \"kuin vähäinen\nsolu, joka tuhansien muiden samanlaisten solujen kanssa jossakin\naaltoilevassa liemensä keinahteli sokeasti ylös ja alas, ylös ja\nalas...\" Sarjan Matti taistelee uhmaten: \"Hänen leukansa kävi yhä\nvimmatummin ja mustat kulmansa nousivat ylös, niin että silmät saivat\njulman ja kangistuneen ilmeen. Yhtäkkiä puuskahti hän keuhkojensa\ntäydeltä, niin että märkiä tupakin hitusia pirskahti edessä istuvain\nniskaan. Samassa hervahti hänen päänsä alas ikäänkuin hän olisi saanut\nniskaansa äkkinäisen survauksen. Hänen kurkustaan kuului pelottava\nkorina ja yhtäkkiä pääsi häneltä haavottuneen petoeläimen mörinää\nmuistuttava karjahdus, samalla kun hän vasemman kätensä nyrkillä\nsuonenvetoisesti ja tolkuttomasti pieksi kirjalautaan\". Kirjailijalla\nkuten lukijallakin on tässä jonkinmoisen kauhun lisäksi myös huumorin\ntunne sangen lähellä -- \"noin juuri aika mies herääkin, kun on kerran\nherätäkseen\" -- mikä näkyy heti edellisen jatkona olevasta kuvauksesta:\n\"Kiiruusti lähenivät kuudennusmiehet. He olivat enää ainoat, jotka\npysyivät tyyninä ja ikäänkuin tapausten ulkopuolella. Kuin ammattiinsa\ntottuneet haavurit liikkuivat he kaksittain ympäri ja korjasivat\npahimmin rujoutuneet ulkopuolelle, varjoon kirkon seinustalle\".\nKysymyshän onkin taistelukentästä, jolla pimeyden ruhtinas johtaa omaa\narmeijaansa. Ja silloin kun Sarjan Matin sydän särkyi, oli paha\nmenettänyt taistelunsa. Vanhin Temperin sisaruksista nimittäin kertoi\ntällöin nähneensä jotakin tavatonta: \"Keskellä kirkkoa, käytäväin\nristeyksessä, näyttäysi itse perkele koko pelottavassa hahmossaan.\nVääntynein piirtein ja kiristetyin hampain tuijotti se siihen kohtaan,\njossa Sarjan Matin ja Toppilan Juuson päät aina olivat näkyneet. Sitten\nkääntyi se ja heristi nyrkkiään saarnaajaa kohti ja kuultiin kuinka sen\nhampaat natisivat. Mutta sitten alkoi se vääntelehtien kulkea pohjoista\novea kohti. Joka askeleella se koetti pysähtyä, asettaen jalkansa\nvastahakaan, mutta joku näkymätön voima työnsi sitä yhä lähemmäs ovea.\nViimeksi nojasi se selkänsä seinään oven päälle ja koetti seisoa siinä\npäin saarnastuolia koko pelottavassa koossaan. Vaan kauan ei hän voinut\nsitäkään paikkaa pitää. Hänen jalkansa notkahtelivat ja koko ruumis\nvääntyi ja kiemurehti, kunnes hän yhteen mykkyrään painuen sulloutui\novesta ulos...\"\n\n\n4\n\nTulee aivan aikomattaan tämän kertomuksen kohdalla verranneeksi sitä ja\nmyös _Hätäkelloa_ Juhani Ahon herännäiskertomuksiin. Molemmat\nkirjailijat olivat kasvaneet heränneessä kodissa, mutta Wilkunan\nkodissa merkitsi \"herännäisyys\" kuitenkin hiukan toista kuin Vieremän\npappilassa. Siellä se oli pohjalaisen, tässä tapauksessa vielä\nerikoisen juron, jopa tylyn, kaikesta hienostumisesta ja pehmeydestä\npiittaamattoman luonnepiirin tuomitsevaa uskonkiivautta -- täällä se\noli savolaisuuden lempeän luonteen ja lisäksi vielä rovasti Brofeltin\nherttaisuuden ja humaanisuuden läpitunkemaa sielun kristillistä\nsivistyneisyyttä. Edellisessä ei juuri voinut kasvaa muu kuin jyrkkä ja\nsärmikäs taistelijaluonne -- jälkimmäisessä taas parhaiten unelmoiva,\nraukeasti hautova, ongelmien syvimpiä ratkaisuja herkistyneellä\nsydämellä aavisteleva rauhansielu. Kansanluonteen eroavaisuus kuvastuu\nherännäisyydessäkin. Molemmat he olivat nuoruudessaan, jolloin\nuskonnon tyrkyttäminen usein loitontaa siitä, epäilijöitä, Aho\nmietiskelevällä, syvällisemmällä, hiljaisemmalla, Wilkuna kiivaammalla,\nmielenosoituksellisella, räikeämmällä tavalla. Vasta sitten, kun\nnuoruuskauden hyöky oli ehtinyt tehdä rynnäkkönsä elämän kalliota\nvastaan, ja oli voimansa kadotettuaan ruvennut valumaan takaisin\ntyhjyyden kuilua kohti, heissä molemmissa herää uskonnon kaipuu ja\nsamalla viehtymys lapsuuden aikaisiin muistoihin. Heille kirkastuu\nherännäisyyden merkitys.\n\n_Heränneissään_ Aho täten raskasmielisellä, savolaisesti aprikoivalla\nverkkaisuudella mietiskelee itse \"heräämistä\", varsinkin sitä, mikä\nmahtaa aiheuttaa sen, tulematta kuitenkaan muuhun tulokseen kuin että\nkäännekohtana tavallisesti on jokin siveellisesti väärä teko, joka\njättää kipeän naarmun sydämeen. Selvittämättä jäävät ne monet, ylen\nhienot, kansan henkisessä ilmapiirissä laajemmallakin värisevät, tosin\nvaikeasti nähtävissä olevat langat, jotka aiheuttavat sen, että\nihmisessä määrättynä kehityskautena usein tapahtuva \"sielun särkyminen\"\nsaattaa joskus sopivissa olosuhteissa muodostua kulkutaudin tapaiseksi\nkansanliikkeeksi. Lisäksi Aho niissä esiintyy taistelijana\nherännäisyyden puolesta, suunnaten peitsensä sen vastustajia, etupäässä\n\"suruttomia pappeja\" vastaan. Ne eivät ole kaikki kaunokirjallisiakaan\n-- jokunen on mielipiteen ilmaisu muuten -- eikä Aho varmaan\ntarkoittanutkaan niillä itselleen erikoisempaa taidevoittoa.\n\nWilkunan kertomukset pyytävät sensijaan olla ehdottomia\ntaidekertomuksia. Niissä ei voi sanoa olevan mitään tarkoitusperää,\nvaikka ne voivatkin olla vain herännäisyyden tuntijan ja suosijan\nkirjoittamia. Wilkuna ilmeisesti on palannut lapsuutensa muistoihin ja\ntunnelmiin, ja kuin korjatakseen epäilyksensä ja harhansa luo nämä\nkaksi uskonnon välttämättömyyttä ja herännäisyyden voitollisuutta\nvakuuttavaa ja kuvailevaa kertomusta, asiaansa kuitenkaan sanallakaan\ntendenssimäisessä tarkoituksessa tyrkyttämättä.\n\n_Hätäkello_ on varhaisempi, julkaistu Ajassa 1908. Talon herännyt sokea\nvaari soittaa sunnuntaina talon ruokakelloa \"tulipalon vaaran vuoksi\",\nsynnin palon vuoksi tansseihin menossa olevien nuorten sydämessä. Ja\nnuoret palaavatkin takaisin. \"Mutta vaari tempasi yhä siimasta, niin\nettä patsaat liitoksissaan natisivat ja kello heilui ja mylvähteli kuin\napua huutaen. Hanurin soitto ja laulun loilotus lakkasi heti hätäkellon\näänen kajahtaessa kuulumasta ja koko seutu tuntui kuin säikähtyen\nherkistyneen kuuntelemaan. Ja säikähtyneeltä näytti vaari itsekin siinä\nkellonsiimaa tempoessaan, sillä hänen siipimäiset kulmakarvansa olivat\njännittyneet ylös ja sokeat silmänsä tuijottivat elottomasti ylös\nkelloa kohti\". Kertomus vaikuttaa: kirkas kesäinen sunnuntai-iltapäivä\nmaalaistalossa järven rannalla; tuuheakulmainen, sokea, herännyt vaari,\njoka huolehtii väkensä sieluntilasta; häntä taluttava tyttönen, Mari,\njoka pikkuvanhana ja totisena istuu hänen jalkainsa juuressa ja silmin\nseurailee pääskysten hauskaa lentoa; juhlallinen, erikoinen ajatus\nsynnin palosta ihmisten sydämessä ja velvollisuus sen sammuttamiseksi\nsoittaa hätäkelloa. Maailmanviisaan silmissä vaarin teko on\njärjettömyyttä, mutta ihmissielun lopullisen, ratkaisevan kohtalon\nkannalta se on korkeinta kaukonäköisyyttä; näkevät eivät näe sitä\nikuista totuutta, mikä on ilmeinen sokeallekin.\n\nTäytynee myöntää, että _Hätäkello_ voi olla johdannainen Juhani Ahon\n_Tuomiokellosta_. Kelloaihe on jäänyt siitä kytemään Wilkunan mieleen,\nsaaden ehkä myöhemmin jostakin tositapauksesta[91] uuden sisällön ja\nmuodostuen sitten nykyiseen asuunsa. _Tuomiokellossa_ on se heikkous,\nettei olekaan kysymys mistään tarkoitetusta \"tuomiokellosta\" -- uusi\nkirkonkello vain soi itsekseen, kun sitä tuodaan paikkakunnalle;\nkertomuksessa on, sen täten lopuksi arkipäiväisesti lauetessa, hiukan\nhelppohintaista jännitysrakennetta. Sitä ei ole Wilkunan kertomuksessa;\nkysymys on todellakin, lukija uskoo sen, \"hätäkellosta\", jota soitetaan\nlujassa vakaumuksessa ihmisten sielunhädän vuoksi. Kertomuksen loppu,\njossa soittajan ja lukijan katse kohoaa ylös tuijottamaan tuohon\n\"hätäkelloon\", kaikki heränneinä ymmärtämään asian äärettömän\nmerkityksen, on onnistunut, vaikuttava saavutus.\n\n\n5\n\n_Lakki_ on myös Wilkunan syvempiä taidekertomuksia. Onnellisella\nvaistolla hän on siinä kuvannut elämänkohdan, jonka tapahtumat\nsisältävät luonnollista, koruttoman inhimillistä tunnetta, ja\nvoimakasta siveellistä nuhtelua kaikille niille, jotka käyttävät valtaa\nlasten yli. Eihän tietystikään Heino-poika siksi kaivoon hukkunut, että\nisä olisi saanut rangaistuksen tylyydestään -- siitä, että hän lukitsi\nuuden lakin kaappiin, suomatta sitä tuiki vähäpätöisen virheen,\noikeastaan oman hermostumisensa vuoksi, pojalleen sunnuntai-iloksi,\nvaikka oli sen aikaisemmin luvannut. Oli tietysti sattuma, että niin\nkävi, mutta nämä sattumathan juuri ovat elämän salamyhkäisiä ongelmia,\njoita kaikesta huolimatta asettelemme tapahtumien ja tekojen\nyhteyteen joko rangaistuksina tai palkintoina. Tällaisen hämärän\nvanhurskaudentunteen vallassa, sydän kipeänä kaikista niistä\nvääryyksistä, joita niin usein sekä pienissä että suurissa asioissa\npelkäämme juuri lapsille tehtävän, lukija sitten kuin aavistelevan\nuskonsa vahvistukseksi huomaa lapsen isänkin ajattelevan täten:\n\"Vakuuttavalla voimalla iski hänen mieleensä, että tuo onnettomuus\ntapahtui juuri sen vuoksi, että hän oli niin kovakouraisesti Heinoa\nkurittanut. Vihlovan selvästi oli hän vieläkin kuulevinaan Heinon\nitkevän huudon: isää, antakaa se lakki!\" Ja niin pian kuin isä on\nlausunut tämän itselleen niin raskaan johtopäätelmän ja vaipunut\n\"pimeän ja mykän murheen\" valtaan, katoaa myös kertomuksen piiristä\nrangaistuksen vaatimus. Onnellisen taidevaiston vallassa kirjailija on\noivaltanut johtaa tunnelmat niin, että syntyy sovituksen ja\nanteeksiannon kaipuu, jonka hän sitten tyydyttää hienolla,\nkansanluonteen syvää tuntemusta osoittavalla tavalla:\n\n\"Hän asteli kotimökille, meni tupaan ja pysähtyi ovensuuhun. Hän ei\nvarsinaisesti katsahtanut ovisänkyyn, mutta näki siellä kuitenkin\nvalkean lakanan, jonka alta erottuivat pienen ruumiin ääriviivat.\nAvaran sängyn kolkassa näytti tuo äänetön lepääjä niin pieneltä,\nyksinäiseltä ja avuttomalta. Ulrikin sydäntä kouristi ja varpaillaan\nastellen, kuin varoen nukkuvaa häiritsemästä, meni hän nurkkakaapin\nluo, avasi oven ja otti lakin esiin. Pitäen sitä kädessään pysähtyi hän\nkeskilattialle. -- Mitäpä se siellä lukon takana tekee, -- sanoi hän\nhiljaa kuin antaen itselleen jonkunlaisen selityksen, pyhkäsi hihallaan\nkiiltävää lippaa ja laski sitten lakin sänkyyn ruumiin viereen. --\nPanenpa hänen vaikka tuohon, -- kuiskasi hän ja lähti ulos yhtä varovin\naskelin kuin oli tullutkin...\"[92]\n\n_Leipä_ on lasten tai paremminkin nälän maailmasta kotoisin oleva\nkuvaus, merkitty kirjoitetuksi jo 1907, julkaistu _Kansanvalistusseuran\nKalenterissa_ 1908 nimellä _Kansakoulussa_, ja kirjailijan omia\nkansakoulumuistoja. Se on kuvaus köyhän pojan kaikki voittavasta\nnäläntunteesta, ilmeisesti tosi ja vakuuttava, mutta vailla korkeamman\ntaiteellisuuden patinaa. Edellisen yhteydessä se välähdyttää mieleen\nharmaan ja alakuloisen kuvan poloisista ihmisistä, jotka alistuen\nelävät perin köyhissä oloissa -- maailmasta, joka kohoaa\nkirjallisuuteemme niin usein siksi, että se todellakin on kansamme\nelämässä huolestuttava realiteetti.\n\n_Rovasti ja renki_ on muhoilevalla huumorilla kirjoitettu kuvaus\nrovastin ja hänen isäntärenkinsä ystävyydestä. Se perustuu\ntodellisuuteen, Nivalan rovastin Pettersonin ja hänen renkinsä\n\"Muhja-Heikin\" kauan kestäneeseen ja paikkakunnalla muistossa mainioon\ntoveruuteen, ja on samalla täynnä kirjailijan sielussa kangastelevia\nkotiseudun välähdyksiä. \"Kellertävien sänkivainioiden keskellä\nhyvänmielisen näköisinä lepäävät täyteen ahdetut riihet\" --\n\"Elonkorjuun ponnistuksista väsähtänyt, mutta tyytyväinen ja\npyhäpukuinen kansa\" -- \"Kaikkialla ympäri lakeuden näkyi riihistä\nnousevia savupilviä ja ilmassa tuntui lämpiävän elon raikas tuoksu. Oli\nniin hiljaista kuin olisi koko luonto herkistynyt kuuntelemaan\nauringonsäteiden karkeloa\" -- kaikki nämä ovat sielussa kangastelevia\nkotiseudun kuvia. Ja kun Heikki sitten kukistuu viinamadon\nhoukutuksiin: \"Sitten katsahti hän vielä pappilaan päin ja kirkkoa\nkohti, työnsi kirjan taskuunsa, painoi lakkinsa syvemmälle ja lähti\nsielunsa myöneen miehen päättäväisyydellä astelemaan Pirttirantaa\nkohti\", tunnemme ymmärtävän hymyn kohoavan kasvoillemme, sillä onhan\ntämä lause oiva lisä Jukolan Timon vaiheisiin, kotoisin kirjoittajansa\nomasta runsaasta kokemuspiiristä. _Rovasti ja renki_ on niitä Wilkunan\nnovelleja, jotka lähimmin kuvastavat kirjailijan vapaata,\nhyväntuulista, eloisaa kertomistapaa ystävien seurassa.\n\nSe on merkitty kirjoitetuksi jo 1909. Vielä aikaisempi -- vuodelta 1907\n-- on kertomus _Vanhan häviö_,[93] jossa hän samaan Ahosta\nmuistuttavaan tyyliin piirtää kuvan isästänsä ja Eljas-ukosta. Pojat\novat siirtäneet vanhan sisäänlämpiävän saunan kaukoniitylle ja tehneet\nuudesta saunasta uloslämpiävän; heidän poissa ollessaan talon vanha\nisäntä ja isäntärenki lämmittävät tämän \"pellit kiinni\", saadakseen\nedes kerran vielä nauttia \"oikeasta\" saunatunnelmasta. Tunnelmoiminen\nvanhan ja häviämään tuomitun runollisuudella on lähinnä kotoisin\nAholta, eikä kertomus siinä suhteessa erikoisempaa mainintaa\nansaitsekaan; kiintoiseksi se tulee, kuten sanottu, sen kautta, että\nVilku-Kusti ja Eljas-ukko esiintyvät siinä ilmielävinä, sillä elämänsä\nkohdalla, jolloin vallan ohjat olivat jo auttamattomasti siirtyneet\nnuorempien käsiin; lukija ei myös voine olla huomaamatta, että jokunen\nmielikuva on humoristiselta kannalta sattuva. Kun kirjailija\nkuvatessaan Eljas-ukon kiintymystä vanhaan saunaan tulee lausuneeksi:\n\"Tuntuikin aina kuin löyly olisi rauhatonna kierrellyt kaikki saunan\nsopet, ylenkatseellisesti sivuuttaen muut kylpijät ja vasta Eljas-ukon\nnurkkaan osuessaan rauhottuneena kietoutunut hänen ympärilleen kuumana\nutupilvenä, jonka sisästä kuului tasainen vihdan rapsutus ja\nmielihyvän aiheuttamaa ähkimistä --\", tekee tämä löylyn onnistunut\nhenkilöllistyminen kieltämättä vakuuttavan, hymähdyttävän vaikutuksen.\nKun Eljas-ukko sitten uudessa saunassa \"sanaakaan puhumatta\" kylpee,\nsaamme lukea hänen halveksivat ajatuksensa seuraavasta kirjailijan\nkuvauksesta: \"Vanha isäntä istui peräseinällä muiden miesten keskellä\nja kuului siellä lepertelevän jotain sellaista kuin että taitaahan se\nsaunana mennä tämäkin... Eljas-ukolla oli jo mietittynä muutamia\nsapekkaita sanoja, mutta vanhan isännän vanhuuden penseyttä osottavan\nlepertelyn kuullessaan suututti häntä niin, ettei hän puhunut mitään,\nvaan virutti silmänsä kylmävesisangossa ja lähti ennen muita pois\".\nHalveksiminen sisältyy sanaan \"lepertely\".\n\n\n6\n\nMonessa näistä kertomuksista esiintyy Wilkunan sielun valoisa ja\niloinen puoli; _Hallusinatsioneissa_ hän paljastaa sielunsa salaisimman\nsopukan, sen, jonka kautta hän joskus saattoi joutua epänormaaliin\ntilaan, esim. silloin, kun oli käyttänyt väkijuomia liiaksi. Kuten\nnimikin osoittaa, kertomuksessa on puhe hallusinatsioneista.\n\nNiitä oli Wilkunalla ollut lapsena, aivan kuten hän kertomuksessaan\nsanoo: \"Poikasena, jolloin olin heikko ja kivuloinen, olin altis\nkaikenlaisille näköhäiriöille\". Mieheksi vartuttuaan hän vapautui\nniistä pitkäksi aikaa, kunnes kerran joutui \"mitä järisyttävimmässä\nmuodossa kokemaan samanlaista\". Lapsuudenaikaiset näköhäiriöt hänessä\nherättivät vain \"äänetöntä ihmettelyä\", mutta miehuuden iässä sattunut\ntapaus \"rajatonta pelästystä\", Dostojevskin mainitsemaa \"mystillistä\nkauhua\". Epäilemättä Wilkuna tässä puhuu itsestänsä ja omista\nkokemuksistansa.\n\nKertomus jatkuu siten, että kertoja eroaa toveristaan ja lähtee yksin\nAleksanterinkatua pitkin Katajanokalle, kotiinsa. On myöhäinen ilta.\n\"Kadulla ei näkynyt yhtään liikkuvaa, ei edes poliisia tai ajuria.\nMuilta kaduilta ympäriinsä kuului kyllä katkeamaton kavionkapse, mutta\nAleksanteri oli aivan autio, joten minä erikoisen selvästi kuulin omien\naskelteni kaiun. En olisi halunnut kuulla sitä, ja jalkaterilläni\nastellen minä pitkin askelin ja eteeni katukäytävään katsoen kiiruhdin\neteenpäin\".\n\n\"Sivuutettuani senaatintalon nostin päätäni ja katsoin eteenpäin. Mutta\nsilloin löi sydämeni hätäisen ja voimakkaan lyönnin aivankuin se olisi\ntahtonut antaa minulle varoitusmerkin. Pysähdyin ja omituista\nherpoutumista tuntien jäin tuijottamaan eteeni. Katu, jonka olisi parin\nristin päässä tullut päättyä pohjoissatamaan, jatkui leveänä, autiona\nja syvänä solanteena silmänkantamattomiin ja molemmin puolin paloivat\nsiellä vaisut lyhdyt, saaden kosteat katukäytävät välkkymään. Sipasin\nkädellä silmiäni ja katsoin uudelleen: niin se kuitenkin oli, ja\nperspektiivisesti kapeni katu etäämpänä ja lyhtyrivit lähenivät\ntoisiaan tuossa äänettömässä autiossa kujanteessa\".\n\n\"Kuten unessa painajaisen ahdistaessa joskus heikosti vilahtaa mieleen\njotakin tuon painajaispiirin ulkopuolelta, niin tuli minullekin nyt\nmieleen, että ehkä olenkin hajamielisyydessä kulkeutunut väärälle\nkadulle. Ja hätäisesti harppasin lähimpään edessäni olevaan\nkadunkulmaan. Siinä pysähdyin äkkiä ja sanomaton hätä ja kauhu sai\nminussa vallan. Vaikka en katsonut poikkikadulle kummallekaan suunnalle\nenkä edes katukilpiin vilkaissut, tunsin olevani varma siitä, että\nseison Aleksanterin ja Marian katujen kulmassa. Ja edellistä näytti\njatkuvan suoraan eteenpäin äärettömiin asti. Sivuilleni en uskaltanut\nkatsoa, sillä minusta tuntui varmalta, että Mariankatukin jatkuu\nloppumattomiin molemmille suunnille. Ketään ei näkynyt, ainoastaan\nkavionkapsetta ja hiljaista pyörien hurinaa kuului joka suunnalta\näänettömien rakennusrivien takaa\".\n\nKertoja yrittää huutaa, mutta ei saa ääntä, ja lähtee pakenemaan\nasemalle, tavoittaakseen toverinsa, jonka piti mennä viimeisellä\npaikallisjunalla Oulunkylään. Asemasilta on autio. \"Lähdin kävelemään\npitkin junan sivustaa ja sieltä etäämpää tuli konduktööri lyhty kädessä\nvastaani... Hän oli parraton ja kalpea mies, jonka suu näytti olevan\nomituisesti vääntynyt ja ilmeettömissä silmissä oli lasimainen ja\nhyytävä kiilto. Ja äkkiä välähti mieleeni: kuoleman konduktööri,\nkuoleman juna... Hetken kuluttua rävähtivät välikön ovet auki ja tuo\näskeinen konduktööri kulki vaunun läpi. Hän otti pilettini ja vaikkei\nhän sitä tehdessään katsonut minuun, näytti minusta hänen lasimaisissa\nsilmissään ja omituisen suunsa piirteissä olevan salattua ja ilkeätä\nivaa\".\n\n\"Konduktöörin mentyä tuntui minusta -- luulenpa että minä sinä hetkenä\naivankuin näinkin sen --, että hän samalla tavoin kulkee läpi\nvaunuosaston toisensa jälkeen loppumattomiin saakka. Ja jokaisessa\nvaunuosastossa istuu yksi ainoa ovinurkkaan kyyristynyt henkilö, toiset\nliikkumattomiksi muumioiksi jähmettyneinä, toiset kauhusta väristen\nkuten minä itsekin ja siten heitä istuu edessäni ja takanani\näärettömiin asti\".\n\n\"Luulen että minä lopulta tartuin päähäni ja aloin huutaa, sillä sinä\nhetkenä, josta lähtien taas tarkoin muistan sen yön vaiheet, seisoi\njuna sillä asemalla, jossa toverini asui, ja minun ympärilläni hääri\nmuutamia junamiehiä...\"\n\nTämä kauhunäky saattaisi olla kotoisin E.T.A. Hoffmannin tahi Edgar\nAllan Poen aivoista -- niin aito se on. Se voi olla kuviteltu, sillä\nkauhunäkyjen ja -kuvausten sepittely siltä pohjalta ei ole\nmielikuvitukselle erikoisempaa ponnistelua vaativa tehtävä, mutta se\nvoi myös olla muistelma todellisesta hallusinatsiosta, jonka uhriksi\nkirjailija on joskus joutunut samoillessaan Helsingin autioita öisiä\nkatuja. Tällaista saattoi Wilkunalle tapahtua. Hänen toverinsa\nmuistavat m.m. hänen kertoneen, kuinka hän kerran, samotessaan yöllä\nOulunkylään, pää täynnä viinaa ja kiihkeitä ajatuksia, yhtäkkiä rupesi\nniin elävästi kuvittelemaan Jack Londonin siihen aikaan ilmestyneen,\n_Ennen Aatamia_ nimisen kirjan tapahtumia, että hän eli muutaman hetken\naivan ilmeisellä apinatasolla, jopa kiiveten Vanhankaupunginlahden\nperukan kohdalla puuhunkin ja päästellen yöhön kolkkoja mölähdyksiä.\nOlipa miten hyvänsä, ajatus kuoleman junasta on vaikuttava\nkauhukertomuksen aihe, jonka kirjailija on myös hyvin käsitellyt. Se\nantaa kiintoisan kuvan siitä, mitä eriskummallisuuksia saattoi\nlainehtia Wilkunan mielikuvituksessa.\n\n\n7\n\n_Haaksirikkoiset_ ovat siis antaneet runsaasti puheenaihetta -- ja\nsilti on useita sen kertomuksista jäänyt käsittelemättä. Yleisvaikutus\non se, että se on terve teos, luotu reippain ottein ja iloisella,\nelämänhaluisella ilmeellä. Sehän onkin syntynyt silloin, jolloin\nkirjailijatulevaisuus vielä kangasti ruusuisimpana, ja jolloin\nhuvilanrakennushuolet olivat kokematta. Arvostelunkin suoma vastaanotto\noli mitä parhain.\n\nEino Kalima lausui Uudessa Suomettaressa (26/11 12) teoksen sisältävän\n\"parasta, mitä hän tähän asti on julaissut\". Maalaisaiheiset\nkertomukset \"kuuluvat ymmärtääkseni parhaimpaan, mitä meillä on\nolemassa paljon viljellyltä kansankuvauksen alalta ja kestänevät\nhyvästi vertailun Juhani Ahon pohjois-savolaisten kansankuvausten\nkanssa...\" \"Paras kaikista on kenties 'Kova kovaa vastaan'...\nTästä erinomaisesta jumalanpalveluskuvauksesta voisi melkein\nkirjoittaa kokonaisen tutkielman. Onhan tällaista kotoista aihetta\nkirjallisuudessamme runsaasti käsitelty, muttei mielestäni milloinkaan\nniin suurella psykologisella voimalla...\" \"Wilkunan mielikuvituksessa\non pieni pisara sairaloisuuteen kallistuvaa kiihoittuneisuutta -- eikä\nsuinkaan vahingoksi! Se on tietääkseni uusi vivahdus suomalaisessa\nkirjallisuudessa, ja sellaisena kuin se Wilkunalla esiintyy se vain\nlisää hänen näkemyksensä intensiivisyyttä; tämä ei epävarmana harhaile\nsinne tänne, eivätkä sen kuvat ole kalpeita, irrallisia, väljähtyneitä\npintaleikkauksia, jota suomalainen kirjallisuus enimmäkseen on. Wilkuna\nnäkemyksessään tuijottaa ja jos hän toisinaan tuijottaa esim. puhtaita\nhallusinatsioita, niin on se vain luonnollista. Palasessa\n'Hallusinatsioneja' kuvaa hän sangen taitavasti ylikiihoittuneen\nhermoston harhanäkyjä ja muutamissa muissa tämän kokoelman kuvauksista,\nkuten mainitussa 'Kova kovaa vastaan' ja kokoelman lopussa olevissa\nlegendantapaisissa, on kammontunnelmiin taipuvan mielikuvituksen näkyjä\ntuotu esiin huomattavalla vaikuttavaisuudella\".\n\nArvostelijoina olivat lisäksi m.m. Maria Jotuni (Hels. Sanomat), Pontus\nArtti (Turun Sanomat) ja Yrjö Koskelainen (Uusi Aura). Lausunnot olivat\nkiittäviä. Mutta sitä kiitosta, joka olisi Wilkunan sydäntä todella\nilahduttanut ja jota hän aina kiihkeästi hiljaisuudessa odotti --\nvaltionpalkintoa -- hän ei tästäkään teoksesta saanut.\n\n\n\n\nXVI\n\n\"TULKOHON SOTA!\" -- \"SUOMALAISIA KOHTALOITA\"\n\n\n1\n\nOlemme katsahtaneet Wilkunan sieluun viimeksi silloin, kun hän kesällä\n1912 teki \"lupauksen nuoruutensa Jumalalle\". Syytä on nyt koettaa luoda\nkuva siitä, minkälainen hänen \"henkiruumiinsa\" oli maailmansodan\nkynnysvuosina.\n\nSaattaa todeta, ettei hän vuoteen 1913 mennessä ollut jäänyt minkään\nmielipidepiirin pysyväksi kannattajaksi. Hänen ylioppilasaikainen\nnuorsuomalaisuutensa ja sosialisminsa oli suurlakon jälkeen vaihtunut\nkiihkeäksi \"kansallismielisyydeksi\" vanhan suomalaisen puolueen\nkehyksissä. Ensimmäisten eduskuntavaalien aikana hänkin oli käynyt\n\"agiteeraamassa\", pitäen aivan yhtä kiihkeitä, epäasiallisia ja\nepäonnistuneita puheita kuin muutkin ja varsinkin sen ajan\n\"agitaattorit\", mutta pian tämä puuska laantui ja muuttui ei ainoastaan\nvälinpitämättömyydeksi vaan vieläpä teräväksi oman puolueen ja\n\"kansallismielisyyden\" ivailuksi. _Tulevaisuuden mies_ nimisessä\nkertomuksessaan Wilkuna purkaa pistävää ivaa puoluettansa vastaan:\nherra Valonheimo \"oli heti opintokautensa alussa älynnyt, mitä\nmiehen tulevaisuudelle merkitsevät sellaiset seikat kuin\nkansallismielisyys, raittius- ja siveellisyysaatteet... Hän oli\nesiintynyt puhujana... johtanut lähetystöjä kansallisten merkkimiesten\nsyntymäpäiväonnitteluille... ollut... mukana samojen merkkimiesten\nhautasaatoissa... Ja suurena nimenmuuttopäivänä... nimen Valonheimo...\nsenaatissa vakinainen virka... palkkaa kahdeksan tuhatta... kiipeevä\nedelleen, sillä kansallismielisyys, raittius- ja siveellisyysaate\nolivat ratsuja, jotka kantoivat... saanut stipendin venäjänkielen\nopiskelua varten keisarikunnassa... päämaali -- senaattorin\nsalkku\".[94]\n\n\"Voi teitä, te puoluepukarit\", -- kirjoitti Wilkuna kerran\nmuistiinpanoihinsa -- \"jotka pääkaupungin lihapatojen äärellä käytte\nkauppaa kansastanne, jota ette tunne ja jota ette rakasta -- ette\nrakasta, vaan itseänne.\n\nTe teette laskuja ja sorvaatte ohjelmia kuin saalista janoova\npyydysmies, ja silmät voitonhimosta kiiluen te vaaliuurnien äärellä\nluette apajaanne.\n\nOhjelminenne ja muine pyydysvehkeinenne te liehutte ja olette alati\näänessä, niin ettette jouda kuulemaan, mitä tuo väsytetty kansa raukka\nkuiskii, ettekä näkemään, mitä sen katseessa väreilee.\n\nTe pelkäätte vaieta typeryyksistänne, sillä te tiedätte, että sinä\nhetkenä, jona te vaikenette, kuuluu teidän korviinne ne hiljaiset\näänet, jotka pakottavat teidät vaikenemaan ja antamaan sanansijan\nniille, jotka käyttävät sanojaan paremmin kuin te; silloin te päästätte\nasemillenne ne voimat, jotka kykenevät hallitsemaan paremmin kuin\nte\".[95]\n\n\"50- ja 60-vuotiaillemme\" hän toisen kerran lausui seuraavan väkevän\nmoitteen:\n\n\"Käsky: 'Kunnioita isääsi ja äitiäsi, että menestyisit ja kauan eläisit\nmaan päällä', ei aseta meille mitään velvollisuuksia teitä kohtaan.\nSillä te ette ole meidän isiämme, vaan itsekylläisiä isäpuolia.\n\nEttekö ole huomanneet, että näkymätön käsi on jo aikoja kirjoittanut\nteidän seinällenne: Mene, mene, tekel -- --\n\nKuulin teidän kerran eräässä juhlassanne puhuvan nuorille ja lausuvan\nilonne, että nyt kerran saitte nähdä heitä vanhojen joukossa. Jos\nnuorten puolelta olisi vastattu, niin sen olisi tullut kuulua näin:\n\n'Te olette itsekylläinen ja penseä sukupolvi'\".\n\n\"Kuinka suuressa määrin\" -- hän kirjoitti vielä -- \"meillä on puuttunut\noikeudentuntoa, ja varsinkin nyt puoluerajojen vallitessa, sitä\nkorkeata ja kivenkovaa oikeudentuntoa, joka ei voi olla totta\nsanomatta, huolimatta siitä, että oma puolue, ympäristö, ystäväpiiri\njoutuisi näennäisesti kärsimään (näennäisesti, sillä pohjaltaan ei\ntotuus koskaan kärsimyksiä tuota). Mielellään ei tunnustusta antaisi,\nmutta antaa täytyy. Kuinka äärettömän moni, jonka tulee antaa jostakin\nseikasta (henkilöstä, kirjasta, tapauksesta y.m.) arvostelu, lausunto,\nsivuuttaakaan ensimmäisen, välittömän ja puhtaan vaikutuksen hetken, ja\nantaa itsensä ja arvosteltavana olevan asian väliin painua elämän\nmoninaisten seikkojen kirjavan ja soentavan verkon (persoona-, puolue-,\nklikkisuhteiden), ja hämmentää arvostelunsa ja suhtautumisensa tuohon\nasiaan... Mutta jokaisen on yhä uudelleen taisteltava sama Jaakopin\npaini, pysyäkseen siinä alkuperäisessä\".[96]\n\nWilkuna irtautuu täten puolueestaan, eikä liity enää mihinkään\npoliittiseen ryhmään; kirjoittaapa hän pian Helsingin Sanomiinkin.[97]\nOnko tätä pidettävä poliittisena huikentelevaisuutena, vai ovatko tässä\npohjalla totisemmat tunnot?\n\nSyvemmässä mielessä Wilkunan kehitys oli ollut johdonmukainen, ei\nhuikentelevainen. Hänen ylioppilasaikainen sosialisminsa oli pohjaltaan\nvain rakkautta yksinkertaiseen rahvaaseen, niihin köyhiin ihmisiin,\njoita hän oli oppinut pitämään vertaisinaan. Hänen nuorsuomalaisuutensa\noli näiden ihmisten, \"kansan\", oikeuksien puolustamista venäläisiä,\nhänen \"kansallismielisyytensä\" niiden puolustamista ruotsalaisia\nvastaan. Tämä oli hänessä synnynnäistä veren vaistoa ja määräsi\nyksinkertaisesti hänen poliittisen suhtautumisensa. Näin ollen hänen\nsuoraviivainen olemuksensa ei tietenkään voinut olla törmäilemättä\nniihin onttouksiin, joiksi ajan armoton kulutusvoima ennenpitkää\nmuuttaa puolueiden ytimekkäimmätkin peruslauseet. Tämä oli sitäkin\nodotettavampaa, kun Wilkuna yleensäkin hyvin epäluuloisesti vainusi\n\"humpuukia\" ympäristössään, ja huomattuaan sitä vähänkään piti sitä\nmelkein henkilökohtaisena loukkauksena. Ja nykyisinhän ei enää pelätä\nmyöntää sitä, että ihmisten elämässä yleensäkin tavallinen \"humpuuki\"\non nimenomaan juuri puolueiden erikoishometta.\n\nEmme siis tahtoisi moittia Wilkunaa siitä, ettei hän ollut tuollainen\n\"vakaa puoluemies\", jolla on \"järkähtämättömät mielipiteet\" -- olisihan\nse moite tavallaan rajoittuneisuuden ja kehityskyvyttömyyden\npuolustamista. Näemme hänen menettelyssään päinvastoin ilmausta\nitsenäisestä ja lannistumattomasta hengestä, joka rupesi kaipaamaan\nvapaata ja raitista ilmaa heti, kun oli joutunut puoluekarsinoiden aina\njonkinverran ahdistavaan piiriin. Hän ei siis suinkaan liukunut\npuolueiden ulkopuolelle siksi, ettei olisi uskaltanut tehdä\nvalveutuneelle kansalaiselle välttämättömiä ratkaisuja -- ei siis ollut\n\"puolueeton\" pelkuruuden vuoksi --, vaan mieluumminkin ja päinvastoin\nsiksi, etteivät puolueiden suorittamat ratkaisut olleet niin selviä ja\njyrkkiä kuin hän olisi toivonut.\n\nAikaisemmin on jo huomautettu, kuinka maailmansodan lähestyessä\nakateeminen nuoriso yhä yleisemmin tunsi sielussaan tyytymättömyyttä\nsilloisen isänmaallisen politiikkamme johdosta. Suurlakon aikaiset\npuoluetunnukset olivat kuluneet merkillisen nopeasti: ontto paatos oli\ntylsyttänyt \"kansallismielisyyden\" tehottomaksi, \"krestyläinen\"\nväkivalta oli osoittanut \"perustuslaillisuuden\" riittämättömäksi;\nkukaan ei voinut keksiä pätevää pelastuksen keinoa. Eurooppa saattoi\nkyllä herätä lausumaan vastalauseitaan espanjalaisen anarkistin\nkuolemantuomion johdosta, mutta kokonaisten pienten kansojen hidasta\nkuolinkamppailua se seurasi nyt jo vaivautuneella, ikävystyneellä\nilmeellä. Nuoriso ymmärsi tämän -- ei tutkimalla eikä loogillisesti\ntoteamalla, vaan intuitiivisella aavistelulla, kuten herkkä sielu\nvaistoaa ympäristönsä mielialat. Herkimpiä ja aavistelevimpia sieluja\nnuorten joukossa oli varmaankin Wilkuna.\n\nKirjailijatyössään hän oli oman verensä käskystä, ilman tietoisia\npäätöksiä, etsinyt yhteyttä sen kansan kanssa, johon hän kuului\nja jota hän rakasti. Tämä harrastus oli lopuksi johtanut hänet\nmenneisyyteen, josta hän ilmeisesti vasta löysi sen romanttisen\nkansakäsitteen, jota hänen sielunsa kaipasi. Hän rakastui siihen nyt\nuudelleen, intohimoisesti, jonkinmoisella henkilökohtaisella\nomistuksentunteella, ja syventyen sen kärsimyshistoriaan tunsi\nsielussaan kiduttavan-suloista tuskannautintoa, joka heitteli häntä\nhurmion ja vimman välillä. Kaameana hänelle valkeni uhkaava tuho, joka\nei näyttänyt olevan torjuttavissa, ja raivon vallassa hän totesi,\nkuinka koko maailma näytti välinpitämättömänä sallivan sen tapahtua.\nPienet harrastukset olivat kaikkialla tärkeimpiä, peittäen ja\ntukahduttaen ne suuret ratkaisut, joita maailma puhdistuakseen kaipasi.\nKyllästyneenä kaikkeen hän silloin kuin salattujen voimien suuna oleva\ntietäjä pyyhkäisi pois pöydältään sekä koko \"nykyajan\" että kaikki ne\n\"lääkkeet\", joiden avulla silloin yhteiskunnan hiipiviä sairauksia\nkoetettiin puoskaroida.\n\n\n2\n\nHelmik. 27 p. 1913 Wilkuna kirjoitti seuraavan voimakkaan purkauksen,\nnimeltä _Tulkohon sota!_[98]\n\n    Sua inhoan ja kiroan, sa lattea Nykyaika\n    latteine aatteines!\n    Sun kirjavat tunnen jo rihkamas kaikki:\n    tunnen sun vetelän rauhanaattees,\n    jota vuodesta vuoteen he vatkaa,\n    nuo maitosuoniset lellisielut.\n    Tunnen sun räyhäävät veljeys-vapaus-tasaarvo-aattees\n    ja sun suurisuiset demagoogis,\n    nuo hikisten joukkojen pelkuriliehijät!\n    Tunnen sun lastenkamari-uskontos:\n    tuon naisesta siinnehen teosofiias,\n    tunnen esperanttos ja naisasias\n    ja karamelliä-imevät raittiusmiehes.\n    Myös tunnen jo tarpeeks\n    sun haileasilmäiset hospits-kristittys\n    ja sileän modernit, helvetin-kammoiset teoloogis,\n    jotka puuhaa ja häärää,\n    miten yhtehen saada Mooses ja Darwin.\n    Niin, Nykyaika!\n    Lyö nurin vaan sun rihkamalaukkus:\n    ei haltioita mua\n    sun apina-viisas monismis\n    eikä Müllerin siunaama sammakko-erotiikkas\n    mun aistejani syttymähän saa,\n    yhtä vähän kuin sun valkonauhasiveytes\n    mua hyveen tiellä pysyttää.\n    On mätää täys sun status-quo'si:\n    kuin hiiret sen ääressä nakertaa\n    sun nuuskarasia-diplomaattis.\n    Oot puritas-kirjoines, Nykyaika,\n    kuin suuri, summaton Augias-talli.\n    Ei puhtaaks saa sua diplomaattis,\n    ei Klaveness-saarnas, ei Foerster-sääntösi:\n    sa Augias-tallina oot ja pysyt,\n    kunneka lävitse sun sodan-Herkules\n    verivirtoja kuohuttaa\n    ja sun tulella aatetunkasta perkaa.\n    Siks: tulkohon sota ja veriset vaatteet!\n\nEnsimmäinen vaikutelma lukiessa tätä Kullervon kirousta on säikähdys --\njostakin syrjästä on rynnännyt esiin vimmastunut, tasapainonsa\nmenettänyt mies, joka mistään välittämättä on huutanut julki\nsalaisimmat ajatuksemme ja aavistuksemme, ne, joita yksinkin ollessamme\npelkäämme, kun ne kammottavina kurkistavat sielumme pohjalokerosta,\ntotuuden korvikkeiden alta. Olemme yksimielisiä siitä, että tämä kaikki\non melkeinpä sopimatonta julkisuudessa esitettäväksi, mutta samalla\nhiljainen ääni kuiskaa sielussamme toista: oli hyvä, että kuulimme\ntämän torventörähdyksen, sillä tottapuhuen olisimme muuten ehkä\nnukahtaneet kesken hienonsovinnaista, tyhjänpäiväistä keskusteluamme.\n\nToinen vaikutelma lienee aavistus siitä, että tässä on nyt kysymys\njostakin sellaisesta ehdottomuudesta, kaikkien \"lehmäkauppojen\"\nulkopuolella olevasta jyrkkyydestä, josta profeettoja ja runoilijoita\nylistetään, mutta joka tavallisten ihmisten käyttelemänä on hulluutta.\nSalaisesti kadehdimme sen miehen rohkeutta, joka näin pelkäämättä,\nsulin kourin, tarttuu valkohehkuiseen totuuteen -- kuten hän sen\nkäsittää, ruveten hurjasti takomaan siitä teräviä nuoliansa,\nsingotakseen ne sitten sokeasti ympärillensä. Ja me huomaamme, että nuo\nvalkohehkuiset nuolet, hänen takomansa säkeet, valaisevat kirkkaasti\nainakin takojan itsensä. Saamme hänestä hyvin selvän kuvan.\n\nInhon ilmeellä hän ensin kiroaa rauhanaatteen; nyt maailmansodan\njälkeen ymmärrämme, ettei silloinen rauhanaate todellakaan ollut muuta\nkuin lammasten vaate susien hartioilla, nimittäin mitä tulee maailman\nvallanpitäjien rauhanrakkauteen. Mutta Wilkuna ei tarkoita vain tätä --\nsanoihin \"maitosuoniset lellisielut\" sisältyy rauhanaatetta ja sen\nharrastajia vastaan sinänsä kohdistuvaa vähäksymistä ja halveksintaa,\njoka kumpuaa hänen maskuliinisen sielunsa luonnollisesta,\nvaistomaisesta sodanvietistä. Tämä hänen vihansa saa lisäksi yllykettä\nsiitä aavistuksen tapaisesta epäluulosta, että tuo rauhanaate tulisi\nkäytännössä vain palvelemaan sortajain tarkoituksia, suhdittaen pienet\nkansat tyytymään osaansa, ja estäen ne suuret ratkaisut, joilla\nainoastaan kansain kohtalot ovat lopullisesti luotavissa. Nuo karut\nsäkeet ovat siis alkuperäisen, vapaan sielun intuitiivinen tuomio\nliikkeestä, joka hyvästä tarkoituksestaan huolimatta voikin edesauttaa\nvääryyden jähmettymistä pysyväiseksi olotilaksi, siten estäen elämää\nkulkemasta siihen, jossa ainoastaan Wilkunan käsityksen mukaan paha voi\nsaada ansaitsemansa palkan, nimittäin -- sotaan.\n\nSeuraavat kolme säettä ovat tulleet todellakin sydämenpohjasta. Nyt,\nmaailmansodan jälkeen, edessämme Neuvosto-Venäjä ja näkyvissä\nsosialismin muutkin epäonnistumiset, tiedämme, että missä sosialismi\nvain pääsee valtaan, siellä veljeys, vapaus ja tasa-arvo häviää ja\nsijaan tulee niiden vastakohta. Tiedämme, että kovien kokemuksien\nherättämä porvarillinen yhteiskunta juuri onkin se kehto, jossa\nveljeys, vapaus ja tasa-arvo voi kehittyä niin pitkälle kuin se on\nihmisten keskuudessa mahdollista. Tiedämme, että sosialismin lumo alkaa\nhourehuuruna haihtua kertyneen kokemuksen ja tervehtyvän järjen tieltä.\nTämän sanoi Wilkuna jo 1913 noilla kolmella säkeellä, ehdottomasti,\nperuuttamattomasti, saaden niihin sitäpaitsi sisältymään korkeaan\ntietoisuuteen kohonneen yksilön inhovimman \"laumaa\" ja sen johtajia\nvastaan. Se mikä alusta saakka oli ollut Wilkunan perusluonne --\njyrkästi omaksi erilliseksi kiteekseen elämän ympäristöstä irtautunut\nyksilöllisyys -- saa selvän, kaikista laumasuhteista ja rahvaan\nsuksutteluista ehdottomasti irtisanoutuvan ilmaisunsa näissä säkeissä.\n\nSitten Wilkuna tekee tilin teosofian, esperanton, nais- ja\nraittiusasian, \"modernin\" teologian y.m. kanssa, ikäänkuin sokean\nraivon vallassa temmaten ympäriltään ensiksi käteen sattuvia esineitä\nja lyöden ne pirstaleiksi. Mitä uskonnollisiin asioihin tulee,\novat hänellä siinä suhteessa kyllä pohjalla totiset tunnot.\nYlioppilasaikainen, ulkopuolinen muka-ateismi oli kadonnut jättämättä\nedes mitään arpea jälkeensä, koska se ei ollut kunnollisesti\njuurtunutkaan, ja sijaan oli noussut entinen lapsuudenusko, joka olikin\nvain hetkiseksi painunut piiloon, antaakseen nuoruuden uhmatuulen\nrauhassa puuskuttaa itsensä menehdyksiin. Mutta Wilkuna löysi \"uskonsa\"\nsamalla kertaa kuin \"kansansa\", s.o., silläkin oli nyt romanttinen ilme\nJehova-muodollaan, Lapsuuden herännäisyyden ja Suomen historian\nopastamana Wilkuna muodosti itselleen jokseenkin yhtä karun ja\ntinkimättömän \"luteerilaisuuden\" kuin joku Kustaa Aadolfin tai Kaarle\nXII:n rakuuna -- tai hänen oma isänsä, sillä suurta eroa ei näiden\nvälillä tainnut kolmesta vuosisadasta huolimatta tässä suhteessa olla.\nTämän uskonnon perustukset ovat selvät ja tinkimättömät: Raamattu ja\nluteerilaiset tunnustuskirjat, joiden sisältämä oppi on omaksuttava\nuskolla, ilman pienintäkään epäilyksen vivahdusta; jos tällaista\nilmenee, on asianomainen valmis heitettäväksi ulkonaiseen pimeyteen.\nWilkuna oli ilmeisesti tätä paljon ajatellut ja esitti mielipiteitänsä\n\"luteerilaisuudesta\" -- välttääkseen tunteellisuutta ja hartautta --\njonkinmoiseen kansanomaisen karuun ja humoristiseen tyyliin,[99] mutta\nsiitä huolimatta hänen sielussansa ilmeisesti kukoisti syvä vakaumus:\nyksinkertainen ja järkeilemätön usko on sittenkin uskonnon perusolemus,\nainoa, mikä on oikealle miehelle sopiva. Taistelun tuoksinassa, jota\nelämä on, ei ehdi rakentelemaan perusteltuja oppijärjestelmiä; on vain\nsanottava isien yksinkertaiseen tapaan: \"Minä uskon!\" ja lyötävä\niskunsa miehen tavalla. Wilkuna oli ilmeisesti löytänyt historiasta\ntämän ukko Loden koruttoman, miehekkään kristillisyyden, oli herännyt\nsen johdosta uudelleen ajattelemaan lapsuudenkotinsa herännäisyyttä, ja\noli yhdistänyt nämä molemmat erikoisesti suomalaisille sopivaksi\n\"luteerilaisuudeksi\", jonka voima ja merkitys oli sen\nhistoriallisuudessa, sen vanhuudessa, ettemme sanoisi\n\"vanhoillisuudessa\". Hän vertaili tätä mielikuvaansa puritaanisen\nkarusta mutta juuri uskonsa tähden voimakkaasta herännäisarmeijasta\nkaikenlaisiin uudenaikaisiin uskonnollisiin pyrkimyksiin, ja rupesi\npelkäämään, että ne ketään ylösrakentamatta vain pintapuolistuttaisivat\nja heikentäisivät kansamme uskonnollista elämää. Tämän pelon hän purkaa\nnoihin halveksiviin säkeisiin \"haileasilmäisistä hospitsikristityistä\"\nja teoloogeista, jotka \"puuhaa ja häärää\" saattaakseen yhteen Mooseksen\nja Darwinin.\n\nPurkauksen loppusäkeet ovat tavallaan merkillinen luettelo siitä, mitä\nvuosisatamme ensi kymmenellä meille tarjottiin, mitä eteemme avattu\najan \"rihkamalaukku\" sisälsi. Siinäkin ovat kaikki: Haeckelin monismi,\nuudenaikainen eroottinen \"luonnollisuus\", valkonauhasiveys,\n\"puritaskirjallisuus\", Klavenessin saarnat, Foersterin kasvatusoppi ja\n\"nuuskarasiadiplomaatit\" -- paljaita hyviä asioita. Wilkuna pilkkaa\nniitä ja julistaa ne Augiastallin sisällöksi, jonka pois huuhtomiseksi\ntarvitaan sodan-Herkules. Onko tällaisessa asettumisessa tavallisten\nelämänharrastusten yläpuolelle ja niiden julistamisessa paljaaksi\n\"aatetunkaksi\" mitään järkeä tai tietäjäkatseen oikeutusta? Mistä oli\nlähtöisin tuo suursodan toivo ja alta kuultava usko sen tuloon? Näihin\nkysymyksiin täytynee vastata siten, ettei runoilijatietäjien\narviointeja aikansa ilmiöistä pidä eikä voi mitata sen mukaan, mikä\nmeistä tuntuu \"järkevältä\"; heillä on juuri oman sielullisen\nerikoisrakenteensa mukaisesti totuuteen toiset ja suoremmat tiet,\nintuition linnuntiet, kuin maahan kahlehditulla ja sen piikkilangoissa\nkompastelevalla poroporvarillisella \"järjellä\", joka pitemmältä nähtynä\nei liene maailmassa aikaansaanut juuri muuta kuin typeryyksiä. Nuo\nWilkunan luettelemat ja kiroamat asiat saattoivat kyllä olla hyviä ja\nkannatettavia, mutta kun ne olivat omiaan vieroittamaan ihmiskunnan\npois siitä, mikä on kaiken oikean harrastuksen ja lopullisen\nmenestyksen perusedellytys, ei tietäjä-ehdottomuudelle jää muuta keinoa\nkuin pyyhkäistä ne menemään. Ja koska kaiken elämän täytyy kulkea kohti\nsuurta tuomiopäivää, joka kerran tavalla tai toisella on valkeneva niin\nyksilöille kuin kansoillekin, ja jonka jälkeen vasta, kun rangaistus ja\npuhdistus on tapahtunut, uusi elämä voi alkaa, runoilija yhtyen aikansa\nalituisesti vireillä pysyvään sodanpelkoon ja -toivoon haaveilee\njonkinmoisesta armageddonista, joka puhdistaisi maailman valheen ja\ntekopyhyyden kuonasta.\n\nJokseenkin tämänsuuntaisista vaistoamisista, hämäristä tunnahteluista,\nkiivaan särmikkäistä suuttumuksista, yksinäisyyden hautomahetkistä,\nkyllästymisestä oman ajan aatteiluun ja pikku tärkeyteen -- kukapa voi\nselittää kaikki ne sielunelämän vivahdukset, joiden tuloksina\nkirjailijain ajatukset ja sanat lähteen pinnalle pulpahtelevat -- on\nsyntynyt tämä erikoinen \"Kullervon kirous\", joksi haluaisin sen\nnimittää. Se ei ilmestyessään herättänyt sanottavampaa huomiota -- ehkä\nkyllä päänpudistuksia --, mutta jokin sukulaissielu saattoi sentään\nvaistota siinä suurien asioiden ennehenkeä. Kirjailija Arthur Eklund,\njoka oli yhtä väkevä \"ismien\" vihollinen kuin Wilkuna konsanaan, muisti\nja mainitsi sen kirjoittaessaan Wilkunan muistokirjoituksen.[100]\n\nOtsakkeella _Timur-lenk ja Dshingiskaani_ Wilkuna kirjoitti kerran[101]\nTurkin-Italian sodan johdosta, joka muuten on voinut vaikuttaa\n_Tulkohon sota!_-purkauksen syntyyn:\n\n\"Ylös, mongoolit! Jospa, Dshingis, tulisit vielä kerran ja upottaisit\nvereen europalaisen lakeijasivistyksen, ja vuoriston vihurina\npyyhkäisisit pois tämän henkistä ripulia sairastavan sukupolven, jota\nhysteeriset naiset hallitsevat ja jonka henkisenä ravintona ovat\nmarkkinareklaamit. Tule, ja minä mongoolina riennän vastahasi, kun\nkuulen ratsujesi korskunnan ja kuolainten kalinan -- tulen vastahasi ja\nliityn riveihisi\".\n\nTämä näissä purkauksissa ilmenevä itsetunto on samaa, mikä esiintyy\neräissä Wilkunan runoaiheissa, joita hän joskus kirjoitteli muistiin,\nja jotka ansaitsevat huomiota:\n\n\"Kuvaan itseni esim. kotkaksi\" -- hän kirjoitti kerran --, \"joka jonkin\nruumiinvian takia on ollut pakotettu pitkän ajan istumaan alallaan,\nkallionnokalla, ja saatanallisen pakottavalla tuskalla näkemään\nkaikenkarvaisten, hänen lentotaidostaan kateellisten (kirjalliset\nriitamme) linturaiskain välistä rähinää ja sissisotaa. Nyt on hetki\ntullut, jolloin salaiset kamppailuni ja harjoitukseni astuvat\ntodellisuuteen. Nyt minä, kallioiden yksinäinen kotka, jota te tähän\nasti ette ole huomanneet tai korkeintaan pitäneet vaarattomana\nkivenmöhkäleenä, jonka selässä voi esim. mukavasti suorittaa\nkeskinäisiä taistelujaan -- nyt siipeni levitän ja nyt on aika teidän\nväistyä. Ja äänettömään hämmästykseen mykistyen te häviätte laakson\nloukkoihin. Minä yksin lennän ja nautin siipieni havinasta ja\nliikkeideni mahtavasti alkuperäisestä rytmiikasta. Ja kun olen haluni\ntyydyttänyt, niin palaan taas kalliolleni ja nukun. Nyt saatte taas\nrauhassa palata rähinäänne pitämään\".[102]\n\n\"Jupiter-planeetti\" on erään hänen aiheensa nimi: \"Jupiter puhuu\ntoisille planeeteille, kuinka hän, suurin kiertotähtien joukossa, on\nsaanut kauan avaruudessa päämäärättä harhailla, sillä hänen\nkehityskautensa on vaatinut vuosituhansia. Mutta nyt hänen\nkaaoskautensa on päättynyt, hän on tiivistynyt täyteen kypsyyteensä,\nkiertää vinhasti äärettömyyksiä syleilevää rataansa tietoisena\npäämäärästään. Hänen kaikissa suonissaan kuohuu voimakas elämä, monin\nkerroin rikkaampi kuin pienten vanhempien siskojensa, jotka tästä\nlähtien kalpenemistaan kalpenevat. Mutta lähestyvää loppuaan älkööt he\nsurko. Kun he tomuksi hajoavat, on Jupiterin vetovoima kyllin suuri\nkootakseen heidän jäännöksensä itseensä\".\n\nHän tahtoo kirjoittaa \"hymnin omalle nousukkaisuudelleen\", \"kuinka minä\nalkuperäisessä voimassani halveksin ja vihaan noita blaseerattuja\nsivistyssukujen jälkeläisiä, tuntien voivani heidät joka suhteessa\n'puottaa häntäruo'olleen', ja taas päinvastoin, kuinka vihaan ja\nhalveksin sinua, sinä raaka ja brutaali nousukas, joka et osaa antaa\nsivistykselle arvoa\".\n\n\"Kaksintaistelun puolesta\" hän tahtoo kirjoittaa: \"Että saisi\norjasielujen rinnat auki lyödä ja orjain verellä maata höystää -- tai,\njos orjain valtaan maailma on tuomittu -- itse verensä antaa ja pois\ntäältä päästä!\"\n\n\"Totuuden kuohilaille\" hän tahtoo sanoa karvaat sanat, -- noille,\n\"jotka kyllä mielellään näkevät ja suovat, että totuus sanotaan, mutta\nkun totuuden puolesta taisteluun on käytävä, ovat he valmiit toisten\nselän taa piiloutumaan\".\n\n\"Naistunteita\" hän halveksii: \"Joka päivä mä miltei kuulla saan, kuinka\nnaiset ne huoaten vaikertaa: 'Ah, ei kukaan minua ymmärrä, ei kukaan,\nei ei ei!'\n\nEi minuakaan kukaan ymmärrä, mutta en sitä vaikerra. Minulle riittää\nse, että itse itseni ymmärrän; kuka muu ois niin vertaiseni, että voisi\nmun ymmärtää?\"[103]\n\n\n3\n\nVuoden 1913 nimiin kuuluu sitten Wilkunan kahdeksas teos, _Suomalaisia\nkohtaloita_. Maalisk. 15 p. hän kirjoittaa maisteri Jäntille hänellä\nolevan valmiina kahdeksan kertomusta, mutta suunnittelevansa niitä\nsiihen \"lähemmäs parikymmentä\"; hän ehdottaa julkaisemisen lykkäämistä\nsyksyyn. Syysk. 21 p. hän sitten lähettää 16 kertomusta, aikoen vähän\nmyöhemmin toimittaa vielä yhden, minkä tekikin 25 p.; kokoelma sisältää\nkuitenkin vain 16. Palkkioksi hän sai 25 % kirjakauppahinnasta (3:50),\neli painoksen ollessa 3000 kpl. Smk. 2625:--; hänen velkansa yhtiölle\nnäkyy kuitenkin olleen 3000 mk, joten hänellä ei ollut palkkiostaan\nmuuta iloa kuin minkä velan maksaminen tuottaa. Kansilehden piirsi\nhänen ylin ystävänsä, taiteilija Matti Björklund. Marraskuun alussa\nteos lähetettiin kauppaan. Kirjeessään Koskenniemelle syysk. 26 p.\nkirjailija lausuu: \"Eilen lähetin viimeisen kertomuksen Porvooseen.\nPitkään se on vetänyt ja sittekin minulla on sellainen painostava\ntunto, että nämä viimeksi kirjoittamani ovat jääneet kovin loitolle\nalkuperäisestä konseptsionista. Mutta eipä ihmekään, kun joka lauseen\nvälissä varastautuvat raha-asiat mieleen...\"\n\n_Itseään etsivä vanhus_ on heijastus Wilkunan omasta sielunelämästä\nnäinä aikoina; sen mitä hän itse kaipaa, hän sovittaa kauniin\nvanhusihanteensa -- tällä kerralla Maunu Tavastin -- seestyneiksi\ntoiveiksi ja rukouksiksi elämän ehtoohetkinä. \"Ja sitä (varhaisinta\nnuoruuttansa) hän ikävöitsi jälleen, ei suinkaan saadakseen uudelleen\nelämänsä elää, vaan voittaakseen takaisin puhtaan nuorukais-sydämensä,\ntavatakseen jälleen oman itsensä. Sillä sikäli kuin hän maailman\nturulla liikkuessaan oli vieraantunut herkästä puhtaudestaan, sikäli\noli hän tuntenut eksymistään eksyvänsä omasta itsestään. Mitä muuta\nolivat hänen väsymättömät toimensa kirkon ja valtion asioissa olleet\nkuin yhtämittaista kaupanhierontaa, tinkimistä, punnitsemista ja\ntuulensuuntain levotonta vakoilemista. Pala palalta se oli hajoittanut\nhänen persoonallisuuttaan ja hänen ympärilleen oli vähitellen kasvanut\nkuin kuonakerros. Hän oli kyllä pitkin matkaa tuntenut tämän ja\nkaivannut yksinäisyyden puhdistavaa voimaa...\" Jälleen Wilkuna on\ntavoittanut sen hartaan ja herkän tyylin, jolla hän on saavuttanut\nparhaat taidevoittonsa, ja joka tekee tästä kertomuksesta\nrauhoittavasti, seesteisesti heläjävän resignation. Tunne\n\"yksinäisyyden puhdistavasta voimasta\" lehahtaa sitä lukiessa eloisasti\nhereille nykyaikaisen ihmisen sydämessä, joka kärsii elämän liikenteen\njaloissa. Kuinka paljon oli Wilkunan omankin ajan valtiollisessa\nelämässä sitä tinkimistä ja oman itsensä myymistä, josta piispa-vanhus\nyksinäisinä hetkinään kärsi, ja kuinka inhimillinen ja yleistosi onkaan\nmenneiden asiain hautominen ja pohtiminen siten kuin hän sen tekee,\ns.o, kysyen, \"menettelinkö silloin oikein vai väärin?\" Onpa ulkonaisen\nluonnonkin käsittelyssä jotakin Wilkunalle ominaista -- samaa\nmelankoliaa kuin kertomuksessa _Kesken jäänyt_: \"Harmaana rykelmänä ja\nsateen tummentamin lautakatoin... Vesihöyryjen täyttämä taivas ja\nsamanvärinen meri olivat kuin samaksi sumuharmaaksi kaaokseksi\nyhtyneet. Vettyneinä ja turvattomina uiskentelivat sen keskellä pienet\nluodot... Hiljaisuutta häiritsi ainoastaan sateen ropina...\" Nämä eivät\nole artistisesti esiin vedettyjä kulisseja, vaan todellakin niitä\nluonnon puolia, jotka aiheuttivat Wilkunan sielussa vastustamatonta\nalakuloisuutta. Kertomuksen siveellinen totuuspohja, sen koruton ja\navomielinen \"isä, olen rikkonut\", sen lempeä, nöyrä sävy, ja sen\nselkeästi nähty tausta, joka on taitavasti soinnutettu alakuloisen\nsisäisen mollisävelen mukaan, antavat sille surumielisen nautittavaa\nrunouden tunnelmaa.\n\nSeuraavassakin kertomuksessa, _Jöns Maununpojan urotyö_, on Wilkunan\nomaa persoonallisuutta, mutta tällä kerralla raikkaasti nauravana,\nhumoristisena ilmeenä. Kustaa-kuninkaan kirje, -- \"ja muutoin meistä\ntuntuu viisaimmalta, että meidän väkemme saapi joitakin väkeviä\njuotavia, joko paloviinaa, reininviiniä, simaa tahi pryssinkiä niin\npaljon että kukin saa hyvän humalan, jotta he sitten, kun joudutaan\ntaisteluun vihollisen kanssa, olisivat sitä kärkkäämmät ja rohkeammat\nkäymään kimppuun\" -- on varmaan Wilkunaa erikoisesti miellyttänyt ja on\nkoko kertomuksen meluisan ryyppy- ja hurjanrohkean taistelutunnelman\navain. Ellei se olisi siksikin voimakas, täytyisi kertomuksen alkuosaa\nsanoa teennäisesti ja kömpelöstikin rakennetuksi; naurun kuvaaminen\nfoneettisesti \"heh, heh, hee!\" ei näet tunnu luontevalta, eikä\nsutkauksissa sellaisissa kuin \"syököön minut seitsemän ryssää\" voi\nhavaita erikoisempaa huumoria. Lause: \"Omituista, että ne siellä\nRuotsissa yleensä pelkäävät moskovalaisia paljon enemmän kuin me, jotka\ntäällä heitä lähinnä elämme ja olemme aina vaaralle alttiina\", viittaa\nmaailmansodan aattovuosina Ruotsissa vallinneeseen venäläispelkoon,\njosta Suomessa oli niihin aikoihin paljonkin puhetta. Kertomuksen jatko\nja pääosa kohoaa sitten kerskailevan humoristiseksi, remuavan\ntyytyväiseksi kuvaukseksi siitä, kuinka uljas Jöns Maununpoika löi\nkuudellasadalla miehellä kolmetoistatuhatta ryssää, tuoden\nryyppytovereilleen voitonmerkiksi viisi pajarin partaa, kuten oli\nluvannutkin. Huomiota herättävät halveksivat lausunnot venäläisistä:\n\"Sanottu sana ja tehdyt lupaukset ovat heille kuin tyhjää ilmaa.\nMerkillisen niljakasta ja epäluotettavaa kansaa! Niin, koko Moskovan\nvaltakunta on kuin pohjaton suo, josta myrkylliset usvat ja\nalituiset hallat uhkaavat meidän viljelyksiämme\". Venäläiset ovat\n\"pitkäkauhtanaisia Iivanoita\", ja \"ryssä ilman partaa ei ole mistään\nkotoisin\". Tämä tuntui vallitsevan sorron aikana kiintoisalta ja\nvirkistävältä -- haukuttiin edes, kun ei muutakaan voitu. Kertomuksen\nlukee vieläkin mielellään, mutta siinä ei ole syvempää taiteellisuuden\ntuntua.\n\nSitä on sensijaan kolmannessa kertomuksessa. _Päivätyön päättyessä_\nkuvaa Agricolan kuolemaa; se on tehty samaan elämänkatselmustyyliin\nkuin _Itseään etsivä vanhus_, mutta katselmuksen kohteena on isänmaa,\nei oma elämä. Aiheen valinta on mitä onnistunein, taiteellisesti ja\naatteellisesti antoisa, rauhallinen ja ylevä, korkealta rajakohdalta\nkun se katsoo kahteen eri maailmaan. Tulee mieleen, että Wilkuna\nosoitti usein juuri aiheidensa valinnassa hienoa taiteellista aistia,\njoka pakollisen kiireellisyyden vuoksi saattoi itse suorituksessa jäädä\nliian pienelle osalle. Kuolevan piispan mietteet Venäjän syntymässä\nolevasta mahtavasta valtakunnasta, sen kansasta -- \"Kuinka suuresti\ntämä lukuisa kansa erosikaan hänen omastaan ja yleensä kaikista\nlännen kansoista. Eikä ainoastaan kielen puolesta. Sillä olihan\nruotsalaisillakin kokonaan eri kieli, mutta silti he olivat\nsuomalaisille täysiä hengenheimolaisia ja veljiä. Mutta täällä oli\nvieraan kielen lisäksi toinen uskonto, toiset tavat -- niin, kansan\nsielu kokonaisuudessaan oli toinen\" -- ja sen puolelta Suomea\nuhkaavasta vaarasta ovat lähtöisin suomalaisen sydämestä, sisältäen\nsen, minkä tunnemme ydintotuudeksi. Ruotsalainen arkkipiispa lausuu:\n\"Niin, niin, Jumala varjelkoon meitä näistä moskovalaisista! Me\nruotsalaiset kuitenkin kaikeksi onneksi asumme heistä tarpeeksi etäällä\nja lisäksi on meri välillämme\", ja painuu matkaturkkinsa sisään kuin\n\"piiloutuakseen kaikilta idän vaaroilta\" -- Agricola tuntee \"tällä\nhetkellä entistä selvemmin, kuinka yksinään hän ja koko hänen kansansa\nlopultakin seisoi kohtalonsa edessä\". Venäläisten epäluotettavuus,\nhuonot ominaisuudet ja heidän erilaisuutensa suomalaisiin verraten\ntodetaan, ja lausutaan ankara, ennustava johtopäätös: \"Jos siis\nrehellisyys on se pohja, jolle valtio voidaan pysyvästi rakentaa, niin\neikö silloin valtakunta, joka rakennetaan valheille ja petoksille, ole\ntuomittu ennen pitkää luhistumaan kokoon?\" Ennustavalta tuntuu myös\nsihteeri Olavi Laurinpojan sana: \"Minä puolestani vertaisin heitä\nmyöskin sammaleen, joka tiheänä ja matalana hiipii viljelyksen äärillä,\ntahtoen valloittaa koko maailman ja muuttaa viljelykset jälleen\nmetsäksi\". Sitten sairaan piispan mietteet kohdistuvat isänmaahan,\ntulkiten osuvasti niitä pelon ja epätoivon tunteita, jotka olivat\nmeille kaikille tuttuja harmaina sorron vuosina ennen maailmansotaa.\nMiten kävisi Suomen kansan, kun \"kaikki se raakuus, juoppous, vääryys,\nlika ja pimeys, jota täällä (Venäjällä) kaikkialla kohtasi, alkaisi\nsakeana virtana painua Suomeen?\" piispa kysyy, vaipuen epätoivoissaan\n\"sellaiseen mielentilaan, jolloin elämä kaikkine puuhineen ja\nponnistuksineen näytti turhalta ja järjettömältä, vain sokeiden\nsattumain sekamelskalta\". Hän tuntee itsensä ja oman kansansa \"niin\nvähäiseksi ja yksinäiseksi tämän kaaoksen keskellä\", ja päättelee\nsyvällä kohtalon tunteella: \"Yksin oli suomalaisten seisottava tai\nkaaduttava -- yksin, Jumala vain turvanaan\". Tähän epätoivon alhoon\npilkahtaa sitten toivonsäde, Lutherin sana: \"Kansaa, jolla on suuri\ntulevaisuus edessään, valmistetaan siihen ankaran kasvatuksen ja kurin\nkautta\". Kuoleva piispa näkee sittenkin kansansa vaiheissa jumalallisen\njohdon viisautta ja tarkoituksenmukaisuutta, ja toteaa ylevänä\nloppupäätelmänä, \"että suomalaiset, asetettuina asumaan kahden itseään\nlukuisamman ja tuiki erilaisen kansan väliin sekä maahan, joka oli\njuuri kuin heitä varten muodostettu, oli määrätty säilymään, kasvamaan\nja kehittymään omaa erikoista tarkotusperäänsä varten\". Hän saa unessa\nvahvistuksen tälle päätelmälleen, tuntee ilmasta, milloin saavutaan\nSuomeen, tahtoo vielä kerran nähdä kansalaisiaan ja kuulla\nsuomenkieltä, rukoilee kuiskaten maalleen ja kansalleen Jumalan\nsiunausta ja varjelusta, ja vaipuu kuolonhorrokseen, jolloin hänen\nsuodaan nähdä kansansa tulevaisuus: \"Ja leimauksena aukenivat silloin\nvuosisadat ja hän sai silmätä kauas siihen aikaan, jolloin hänen\nkansansa suuresti lisääntyneenä, yksimielisenä, vapaana ja valistuneena\nasui isiensä maata sillä henkisellä perustalla, minkä hän oli sille\nluonut\". Tähän ylevään nousuun kertomus päättyy. Se on suoritukseltaan\ntyyni ja koruton, tunnesisällöltään harvinaisen voimakas, ajatuksiltaan\nmiehekäs, ja uskoltansa yli oman aikansa ulottuva, rohkaiseva ja\nvirvoittava saarna ahdistetuille. Tuhannet olivat varmaan ne sielut,\njotka sen luettuaan saivat uskonsa takaisin ja tunsivat toivon\nviriävän.\n\nKertomuksessa _Vallanpitäjä_ kirjailija vie lukijan vanhan Turun\ntuttuun ympäristöön, jota hän oli kuvaillut jo ensimmäisessä\nhistoriallisessa kertomuskokoelmassaan, Hänellä on tarkoituksena\nesittää Klaus Fleming, ja hän on osavasti sitä varten valinnut\ntilaisuuden, jossa marski esiintyy täydessä voimantunnossaan, piispa\nSorolaisen vastakohtana ja juopuneen markkinarahvaan käskijänä. Wilkuna\nkuvaa realistisesti marskin töykeän ja raa'an olemuksen ja käytöksen,\nmutta aivan ilmeisesti hän silti ihailee tätä Suomen historian\nensimmäistä voimamiestä. Hänestä haahmoiteltu kuva on kyllä selvä,\nmutta silti kertomus ei kohoa juuri eloisaa tilannekuvaa korkeammalle.\n\nToisenlainen, lämmin, harras, liikutusta täynnä, on seuraava kertomus\nnimeltä _Sukuhaaransa viimeinen_, jonka sisältönä on Juhana Flemingin\nkirje vankilasta sisarelleen. Wilkuna on osannut sommitella sen juuri\nniin, että perintämuistoisen, romanttisen säälin kirkastama kuva tästä\nnuorukaisesta säilyy eheänä, jopa syventyy ja täydentyy. Tradition\nkuvaan liittyy nimittäin Juhana Flemingin suomalaisuus; hän lausuu\nhuomanneensa, että \"Suomen luonnossa ja kansan luonteessa on jotakin,\njoka tekee ihmiset karkeiksi ja koviksi, mutta säilyttää ne sydämeltään\nlämpiminä ja rehellisinä\"; hän kertoo isänsä ja äitinsä välisestä\nkeskustelusta, jonka aiheena ja tarkoituksena oli ollut \"itsenäisen\nSuomen kuningaskruunu\". Tässä paljastuu se ajatus, joka oli ruvennut\nkytemään Wilkunan sielussa ja jolle hän löysi sopivan ilmaisutien\nAgricolan kuolinnäyssä sekä nyt Klaus Flemingin historiassa. Hän\nviehättyy Suomen itsenäisyysajatuksesta ja ilmaisee sen kuvittelemalla,\nettä Klaus Flemingin kunnianhimoisten unelmien päämääränä oli\nitsenäisen Suomen kuningaskruunu. Tästä hänen kertomuksensa sai\nilmestymisaikanaan, jolloin Suomen itsenäisyydestä ei edes\nhaaveiltukaan, omituisesti sykähdyttävää, profeetallista ennustuksen\nsävyä. Sen kirjoittajaa ajateltiin erikoisella, kunnioittavalla ja\nihmettelevällä hymähtelyllä, kuten ainakin henkilöä, joka unohtuu ja\nvaipuu suuren ja korkean päämäärän lumoihin niin, ettei muista järjen\neikä käytännöllisten mahdollisuuksien asettamia rajoja. Mutta samalla\ntunnettiin, kuinka isänmaanrakkaus virkistyi näistä näyistä, elpyen\njälleen luottavaiseksi ja toimintatarmoiseksi. Nyt kun itsenäisyysaate\non toteutunut, on tämän kertomuksen lukeminen vähintään yhtä\nnautintorikasta kuin sen ilmestyessä; ei voi muuta kuin kunnioittaen\najatella sitä uskoa, joka oli niin suuri, että se jaksoi silloisessa\npimeydessä ulottua korkeimpaan päämäärään saakka.\n\nKiihkeä rakastuminen omaan kansaan ja sen arviointi muihin kansoihin\nverraten on ytimenä kertomuksessa _Hakkapeliitat_. Tilanne on\noikeastaan sama -- Wilkunalle kovin mieluinen -- kuin _Jöns Maununpojan\nurotyössä_: juomajuhla ennen taistelun alkua, taistelu ja voitto,\npäätarkoituksena suomalaisten ylistäminen. Huippuna on Stålhandsken\nhyökkäys: \"Ja ikäänkuin itsetiedottomasti ensi kertaa erikoisena\nkansakuntana esittäytyen Europalle, huusi koko rykmentti tuulispään\nvoimalla eteenpäin pyyhkästessään: 'Me olemme suomalaisia! Hakkaa\npäälle! hakkaa päälle!'\" Kertomus on vailla yksilöllistä\nhenkilöhaahmoittelua, mutta tämän korvaa suomalaisten haahmoittelu\nerikoisjoukkona ja kansakuntana tässä Euroopan kansain kamppailussa.\nVoisihan ajatella, että tällainen oman kansan ihailu on lapsellista ja\nnaivia; ettei sen käyttäminen ja kuvaaminen ole mitään uutta edes\nsuomalaisista puhuen; ettei se vaadi mitään kirjailijaneroutta. Asiaa\nharkiten täytyy kuitenkin sanoa, että tällainen ihailu on yleinen, jopa\ntärkein tekijä useimmissa historiallisissa kaunokirjallisissa\ntuotteissa, jotka ylipäätään ovat sen innoittamia ja synnyttämiä; että\nniin pian kuin kirjailija onnistuu lämmittämään sillä lukijansa\nsydämen, hänellä on myös ollut oikeus sen käyttämiseen, huolimatta\nsiitä, että toiset ovat ehtineet jo ennen häntä; ja että kysymys siitä,\nminkä verran tähän tarvitaan -- ja tarvitaanko ollenkaan --\nkirjailijaneroutta, koskee historiallisen kertomuksen arvoa taiteena\nyleensä. Me suomalaiset emme voi kieltää sitä, että esim. kertomus\n_Hakkapeliitat_ erikoisella tavalla sykähdyttää sydäntämme, jossa sen\nvaikutuksesta lehahtaa liekkiin oikeutettu kansallinen itsetunto ja\nluottamus voimiimme. Onko tällainen erotettavissa siitä tehosta, minkä\njokin riidattomasti taidekertomukseksi tunnustettu saattaa aikaansaada,\n-- muutenkin kuin ehkä sävynsä lajilta --, jääköön tässä selvittämättä.\n\n_Hakkapeliitoissa_ Wilkuna esitti voittoisaa suomalaista soturijoukkoa;\n_Karoliinin korvapuustissa_ hän, vaikka vuosisata onkin jo toinen,\nikäänkuin komentaa heistä yhden rivistön eteen, nähdäkseen\nhänet yksilönä tarkemmin. Saamme tutustua Wilkunan suomalaiseen\nsoturi-ihanteeseen,, ja myöntää täytyy, että Turunläänin ratsuväen\nkersantti Simuna Antinpoika on kiintoisa tuttavuus. Hän istuu\nraudikkonsa selässä \"jäykkänä ja liikkumatonna, sininen univormu\ntiukasti napitettuna ja raskas miekka riippuen alas hevosen vasenta\nkylkeä\". Hänen oikeassa poskessaan on \"punertava miekanarpi\" (kuten\nQuentin Durwardin enolla). Huulet on \"tiukasti yhteen näpistetty\",\nsilmät ovat harmaat, ja \"hänen koko olennossaan ilmenee jotakin\nsalattua voimaa, kulmikasta ja raskaasti ruhjovaa\". Siitä kaikesta,\nmitä Simuna Antinpoika sitten tekee, käy ilmi, että hän on sangen\nitsenäisesti huomioitu tyyppi, ytimenä hämäläispohjalainen kansanmies\nWilkunan omasta kokemuspiiristä. Kirjallista perintäkuvaa hänessä on\nniukasti: ehkä hiukan Topeliuksen julmaa Vitikkaa, joka sivaltaa\njesuiitalta korvat; samoin hiukan Runebergin Munteria, joka on yhtä\nhätäilemätön ja harvasanainen; mutta ei Sven Dufvaa, sillä Simuna\nAntinpoika on ilmeisesti kaikkea muuta kuin typerä. Hän on sanalla\nsanoen tuo tukeva hämäläispohjalainen mies, jonka melkein elottoman ja\nliikkumattoman kuoren alla voi joskus olla latautuneena peloittava\nmäärä intohimoa, sisua, äkillistä suuttumusta ja salamannopeaa\ntoimintaakin, jos niikseen tulee, ja jonka kykeneväisyys ja neuvokkuus\nei voi olla herättämättä kunnioitusta, kun joutuu sitä läheltä\nseuraamaan. Ranskan kuningas vertaa \"tuota karhumaista olentoa omiin\nalamaisiinsa, joista kuorma-ajurit ja maaseutujen talonpojatkin\nosottivat suurempaa vilkkautta ja käytöksen siroutta, mutta joilta\nkuitenkin tyystin puuttui tuossa miehessä ilmenevä raskas voima ja\npelottava itseensä sulkeutuneisuus\"; kuningas pitää häntä sen\nsalaperäisen, taikataitoisen ja lauluvoimaisen Pohjan kansan\nvertauskuvana, josta oli nuoruudessaan lukenut, ja jota oli ennustettu\netelän perilliseksi, sitten kuin tämän osa oli loppuun näytelty.\nSoturina siis Simuna Antinpoika ansaitsee täyden tunnustuksemme, mutta\nsilti on häneen kohdistuvassa ihailussa ja ranskalaiseen ylimykseen\nsuunnatussa halveksimisessa liian naivia ylpeyttä oman miehen puolesta.\nTällainen herättää riemua nuorisossa -- kypsynyttä lukijaa se ei\ntyydytä. Wilkuna ei kuitenkaan voinut kirjoittaa toisin, sillä hänessä\noli itsessä joinakin hetkinään aika paljon Simuna Antinpoikaa -- hän\noli väliin \"karoliini\", joka oli syntynyt kaksisataa vuotta liian\nmyöhään.\n\n_Karoliinin korvapuustin_ perustilanne -- raa'an pohjoismaisen soturin\nasettaminen vastakkain Ranskan kimaltelevan hovin kanssa -- yllättää\nensin vastakohtiensa erikoisuudella ja jyrkkyydellä, tuntuen\nalkuperäiseltä, omintakeiselta keksinnöltä. Mutta tosiasia lienee\nkuitenkin, että kertomus on määriteltävä itsenäiseksi muunnokseksi ja\nkehitelmäksi vanhasta historiallisesta kaskusta, samasta, johon\nperustuu Topeliuksen kertomus Kustaa Bertelsköldin seikkailusta\nLiebeverdan linnassa kuningas Augustin pidoissa, joissa hän äkkiä\nkaappaa röyhkeätä Wielopolskia ja Lobensteinia rinnuksista, kantaen\nheitä sanomattomaksi riemuksemme suoralla kädellä pöydän ympäri.[104]\n\n\n4\n\nNäin historian vaiheita seuratessaan ja saavuttuaan niihin aikoihin,\njolloin karoliinien päivä alkoi laskea, kirjailijan täytyy alistua\ntulkitsemaan tappioita. Tappion psykologia tutkii sitä alinta\nlaaksonpohjaa, mistä tosiasiallisesti elämä enimmäkseen aloittaa\npyrkimyksensä; voitettu ei omista mitään, koska hän on menettänyt\nkaikki; hänen takanaan on kuolema, mutta edessään koko elämän nousu.\nMenettäneen asema on siis jylhä: hän näkee selvästi sekä kuoleman että\nelämän, kun sitävastoin voittaja, ajaen aurinkoisessa korkeudessaan,\nharvoin vilkaisee taaksensa jääneeseen \"Kuoleman varjon laaksoon\".\nWilkuna oli äskeisissä kertomuksissaan riemuinnut voittajien kanssa,\nmutta hänen olemuksensa peruskaiku oli silti molliin viritetty: sekä\nsielulliselta rakenteeltaan että elämänkokemuksiltaan hän oli luotu\nkulkemaan alakuloisten ja kärsivien rinnalla.\n\n_Neljäntoista sadan retki_ -- nimessä tuntuu kaikua \"Kymmenentuhannen\npaluusta\", jonka kirjailija mainitseekin kertomuksen lopulla -- on\nomituinen tarina toisenlaatuisesta soturityypistä kuin Simuna\nAntinpoika. \"Ukossa\" tuntuu olevan annos Hurtti-ukkoa, sillä hänkin\n\"vietti lomahetket ryypiskellen, nukkuen tai tupakoiden nuotion\näärellä, jolloin hänen pienet silmänsä tuuheiden kulmain alta\nherkeämättä tuijottivat liekkeihin\". Kuten Hurtti-ukko, hänkin oli\nollut mukana jo ennen kuin muut; ollen todellinen sotilas Wilkunan\nmielen mukaan, hänestä \"tuoksui aina väkevä paloviinan ja tupakin\nkatku\". Mutta ei ainoastaan Hurtti-ukko, vaan vieläpä vanha Speltkin\nnäyttää olleen Ukolle läheinen: kun suomalaiset soturit ovat eksyneet\nLiettuan metsiin ja epätoivo on syvimmillään, huomataan aamulla\nherättäessä, että Ukossa, joka tähän saakka oli marssinut \"kumarana ja\näänetönnä\", oli tapahtunut muutos: \"Hän oli käynyt peseytymässä, sillä\nmonikuukautinen lika- ja törkykerros hänen kasvoillaan oli ohentunut ja\nhänen takkuinen partansa oli suittu. Ja mikä ihmeellisintä: ukko luki\nrukouskirjaa! Se oli vanha ja pahoin tahraantunut kirja, jonka\npuukannet olivat monesta kohti halkeilleet...\" Kun hän sitten lukee\nrukouksensa ja ilmoittaa voivansa johtaa eksyneet takaisin kotimaahan,\ntuntuu kuin olisi yliluonnollinen voima ruvennut ohjaamaan\nhätääntyneiden kohtaloa. Näin on tuntunut kirjailijastakin, sillä pian\nsyntyy hänelle mielikuva Liesnan luona kaatuneiden suomalaisten\nhengistä, jotka ovat paluumatkalla kotimaahansa ja jotka kerran vielä\npalaavat kostoretkelle. \"Kaikki tuossa tuhantisessa joukossa olivat\nääneti, ainoastaan lumi heidän jalkojensa alla narahteli, miekkojen\nolkanauhat kitisivät ja joskus kilahti pari muskettia toisiaan\nvastaan\". Tämä yliluonnolliseen vivahtava tunnelma on kertomuksen\nydinkohta ja korkein saavutus, jota vailla se olisi jäänyt\nylimalkaiseksi ja tehottomaksi. Muuten täytynee huomauttaa, että\nLiettuan erämaissa eksyksissä harhaileva soturijoukko on tuttu jo\n_Välskärin kertomuksista_, kreivi Kustaa Bertelsköldin retkestä Kaarle\nX:n Kustaan aikana, ja karoliinien, kreivien Kaarle Lindsköldin ja\nKustaa Adolf Bertelsköldin keskustelusta. Tuttu se on myös Werner von\nHeidenstamin _Karoliineista_, kapteeni Höökin kertomuksesta\n_Viidenkymmenen vuoden kuluttua_, jonka toinen päähenkilö, Pitkä Janne,\non jo Ukon tyyppiä lähellä. Samanlainen paon sekasorto samoilla\nseuduilla on kuvattu myös Tolstoin _Sodassa ja rauhassa_. Ja Carl\nLarssonin loppukuva \"Sinisten\" sikermään, esittäen karoliinien haamuja\nkädet ojennettuina pyrkimässä länteen, voisi kyllä herättää mielikuvan\nhaamumaisesta soturijoukosta, joka mistään välittämättä kiiruhtaa\neteenpäin. Ukon hartaus ja jumalansanan viljely ennen ratkaisevalle\nretkelle lähtöä voi olla kaikua sekä karoliinien tunnetusta\njumalisuudesta että ukko Lodestakin. Tällaisista eri haaroilta\ntakatajuntaan piirtyneistä ja sieltä kaikuvista aineksista on\nkirjailijan mielikuvitus saanut vivahduksia tähän omituiseen\nkertomukseen.\n\nTappion psykologiaa siinä ei käsitellä. Sen hengessä on kirjoitettu\nvasta seuraava kertomus, _Viimeiseen mieheen_, jossa kuvataan Napuen\ntaistelu. Jo sen johdannossa, jossa upseerit kohottavat miekkansa\nkunnia-asentoon ja vannovat taistelevansa viimeiseen mieheen (kohtaus,\njoka on lähinnä kotoisin _Daniel Hjortista_ ja kuuluu yleiseen\nromanttiseen aineistoon), tuntuu tappion aavistus: hurraahuuto \"kajahti\nmatalassa salissa kumeasti ja soinnahti enemmän kuoloon marssivien kuin\nvoittoon aikovien huudolta\". Niittyladot avoimine ovineen näyttävät\n\"kuin hätähuutoonsa jähmettyneiltä\" ja \"pitkin jokea luikertava,\nhämärän verhoon häipyvä ajotie lisäsi omalta osaltaan autiuden tuntua\".\nNäin ajattelee kuolonaavistuksissa taistelun aattoyönä eversti von\nEssen, keskittäen lopuksi kaikki synkät mietteensä jylhään kysymykseen:\n\"Onko tämä kansa sitten kokonaan häviöön tuomittu?\" Se kysymys on\nasunut kirjailijan sielussa koko ajan, kun hän on tappioidemme\nmurheluetteloa tutkinut, ja siihen hän on näissä kertomuksissaan\netsinyt vastausta. Lukiessa hänen kuvaustaan Napuen taistelusta tuntuu\nkuin hän olisi päättänyt pelkäämättä tutustua tähän kaameaan\nkansallisonnettomuuteen; -- sanon \"pelkäämättä\", sillä vielä kahden\nvuosisadan jälkeen aukeaa rinnassamme haava tuota tappion päivää\najatellessa ja mielen valtaa vastenmielisyyden ja pelon sekainen tunne:\nomiin tappioihin tutustuminen vaatii rohkeutta. Sitä vaatii myös\nWilkunan kuvauksen lukeminen.\n\nTopelius on kuvannut Napuen taistelun _Välskärin kertomuksissa_. Jos\ntahtoisi arvostella sitä, täytyisi sanoa, että se on yleispiirteinen,\nehkä hiukan ylimalkainenkin historiallinen täydennys hänen\nkertomukseensa, eikä hänen henkilöidensä sieluun piirtynyt ja sitä\ntietä tulkittu, taiteellisesti kokonaisuuteen sulatettu tapahtuma.\nKustaa Bertelsköld ei kohoa siinä erikoisemmin näkyviin, eikä\nkirjailija puhu hänen sielunsa ja suunsa kautta. Toisin Wilkuna: hän\nelää eversti von Essenin haahmossa koko taistelun, valaen hänen\nsieluunsa ne ajatukset, jotka olivat heränneet hänen tutustuessaan\nIsonvihan historiaan, ja hengessä kaatuen hänen mukanaan, vielä\nkuollessaankin toistaen tuon kysymyksen, joka oli viime aikoina alati\ntakonut hänen aivoissaan: \"Onko tämä kansa kokonaan häviöön tuomittu?\"\nTästä kertomus saavuttaa kaameata mukanaeletyn voimaa, joka vaikuttaa\npeloittavasti. Tappion ja kuoleman malja siemaistaan pohjaan saakka,\nkirjailija haltioituu täydelliseen \"kärsimyksen nautintoon\", ja päättää\nkertomuksensa tylyllä ja armottomalla silmäyksellä taistelukenttään:\n\"... ruumiit ovat sangen pahoin runnellut, sinettynset ja alastomiksi\nryöstetyt, minkä lisäksi linnut ovat jo ehtineet raiskata niiltä\nsilmät\". Lukijan sielussa soimaan jäänyt kaiku on aivan lohduton --\nniin kuin koko Isoviha ja Napuen kaamea taistelu; vastaamatta jää myös\neversti von Essenin epätoivoinen kysymys.\n\nSe on jäänyt hautumaan kirjailijan mieleen ja hän löytää siihen\nvastauksen seuraavassa kertomuksessa nimeltä _Häviön jälkeen_. Sen\nantaa Isonkyrön ja Laihian välisellä sydänmaalla asuva Naarajoen vanha\nMarkus, joka kirjallishistorialliselta kannalta tarkasteltuna on\n(\"naurishaudikkaineen\") kaukaista sukua näillä samoilla sydänmailla\nasuneelle _Välskärin kertomusten_ vanhalle katoliselle palvelijalle,\nmutta joka muuten on suomalaiseen tietäjätyyliin luonnostettu\ntuuheakulmainen kaukonäkijä, sopiva lausumaan painavan vakaumuksen\nkorkeissa kysymyksissä. Hänen luoksensa saapuu pakoretkellään Napuelta\naliupseeri Antti Matinpoika muutamien osaveljiensä kanssa, ja tämän\nhenkilön, joka edullisesti vilahtaa näkyviin jo edellisessä\nkertomuksessa, kirjailija asettaa kiintoisaan isänmaalliseen\nvalaistukseen. Simuna Antinpoika oli hämäläispohjalainen, karhumainen\nsotakone, vailla sotatoimien yli ulottuvia korkeampia mietteitä ja\nnäkemyksiä; Antti Matinpoika on hänkin oiva sotilas, jolle isänmaa oli\nollut sama kuin hänen oma ruotunsa tai korkeintaan oma rykmenttinsä.\nMutta Pultavan taistelun jälkeen vangiksi jouduttuaan hän, samoin kuin\nmuutkin kohtalotoverinsa, oli ruvennut muistelemaan ja ajattelemaan\nkotimaata toisin kuin ennen. Se oli \"kohonnut ihanana kangastuksena\nhänen mieleensä. Sen siintävät järvet ja loivat kunnaat, joiden\nrinteillä elokuhilaat syyskuun auringossa puunsivat, savuavat riihet,\nkaivonvintit ja jyrkkäkattoiset kirkot pihlajain siimeksessä, sen\nharvasanaiset ja vakavat mutta lämminkouraiset ihmiset olivat tällöin\nnäyttäytyneet hänelle uudessa valaistuksessa\". Kun hän sitten saa\njohtoonsa Porin rykmentin tähteet, hän tuntee yhtäkkiä \"kuin\nkasvaneensa ja laajentuneensa\". Ukon tavoin hän vaistoonsa luottaen\njohtaa joukkonsa turvaan, ja tulikirjaimin alkaa hänen mielessään elää\nhänen kaatuneen päällikkönsä kysymys, \"onko tämä kansa kokonaan häviöön\ntuomittu?\" \"Ylenmääräisen nääntymyksensä painamana olisi hän niin\nmielellään heittäytynyt pitkälleen ja hautautunut pehmeään lumeen,\nmutta tuo tulikirjaiminen kysymys pidätti häntä siitä. Hänestä tuntui,\nettä jos hän heittäytyy hankeen, silloin on tuo kysymyskin ratkaistu:\nSuomen kansa on häviöön tuomittu! Pimeydestä, myrskystä ja uupumuksesta\nhuolimatta tarpoi hän pysähtymättä eteenpäin, sillä hän tunsi\nhartioitaan painavan koko Suomen kansan kohtalon\".\n\nJa päästyään vihdoin turvaan vanhan Markuksen pirttiin hänestä tuntuu\n\"kuin olisi hän omalla pelastumisellaan samalla pelastanut koko Suomen\nkansan häviöstä\". Vanha Markus esiintyy hänelle aivan erikoisessa\nvalossa; hän näkee ukossa \"kansansa menneiden sukupolvien edustajan,\nsamoinkuin hän äsken lumipyryssä eteenpäin hoippuessaan oli tuntenut\nitsessään kantavansa koko nykyisen sukupolven kohtaloa\". Se nöyrtyminen\ntappion kovaan osaan, joka hartaana ja ilman katkeruutta on väreillyt\nedellisen ja tämän kertomuksen pohjalla, on nyt saavuttanut sen kohdan,\njolloin maahan lyöty kansamme kirjailijan lämpimän rakkauden\nelvyttämänä hengessä vihdoin kääntää kasvonsa valoa kohti. Sen\ntalviseen kuolonhämyyn puhkeaa toivonsäde. Antautuen karun\njuhlalliseen, jylhään uskonnollisuuteen kirjailija avaa Raamatun\nHesekielin kohdalta ja lukee sieltä julki vakuutuksen, kuinka asujat\ntaas pannaan kaupunkeihin ja kuinka hävitetty maa pitää kynnettämän.\nVilahtaa mielessä epäilys, että tämä puhe kärsimyksillä valmistamisesta\ntulevaan kirkkauteen on jonkin verran kulunutta puuhaa, johon on\ntäytynyt turvautua, kun mikään tavallisilla näkimillä varustettu voima\nei tietenkään kykene tunkemaan tulevaisuuteen; sama epäilys on ehkä\nhiukan kiusannut kirjailijaa itseäänkin, koskapa hän Hesekielin jälkeen\nhuomauttaa, ettei saa uupua kesken... \"ja jos toiset uupuvatkin, niin\ntoiset kyllä jatkavat taivalta siksi kuin helpotuksen hetki koittaa. Ja\nnämä ne taas panevat elämän uudestaan alkuun\". Mutta tämä tyynen\njärkevä neuvo olisi ollut yksinään liian laiha sana tietäjän suuhun;\nmuutama lause vanhaa Raamattua oli näissä oloissa paljoa tehokkaampaa\nja suggestiivisempaa, varsinkin taiteellisessa mielessä, kuin\nparhaatkin järkeilyt. Sen lopuksi käsittää lukijakin, joka kaiken\nkurjuuden syvästi mukana elettyään on valmis myöntämään ilmeiseksi\nihmeeksi sen, että on vielä päästy nousemaan tällaisestakin kuolon\nlumialhosta. Kertomus päättyy lohdulliseen vakuutukseen: \"Paljon meiltä\ntänä aikana kysytään, mutta paljoa me olemme luodut kestämäänkin\",\nminkä yhtä hyvin saattoi tuntea osoitetuksi kirjailijan omallekin\najalle.\n\nTämän kertomuksen yhteydessä on välittömästi käsiteltävä _Viimeinen\nkoetus_, kuvaus suomalaisten tuhosta Norjan tuntureilla. _Välskärin\nkertomuksissa_ on tämä myös kerrottu, ja lukiessa tulee verranneeksi\nWilkunan kuvausta siihen. Yleisenä huomautuksena saattaa heti sanoa,\nettä Topeliuksen esitys on ulkoista historiallista kuvausta,\njota lämmittää syvä rakkaus suomalaisia kohtaan, ja kirkastaa\nkaroliiniromantiikan surunvoittoinen, lumimyrskyyn sammuva iltarusko.\nSen ainoana yksilönä on majuri Kustaa Adolf Bertelsköld, jonka\nromanttinen jättiläisolemus kuvastuu komeana tunturien ja lumimyrskyn\njylhää taustaa vastaan -- kuin joku Maximilian August Myrberg, tekisi\nmieli sanoa. Wilkuna on suorittanut tehtävänsä toisin, sisästä päin,\nsielullisesti eläytymällä kahden veljeksen, Tuomaan ja Laurin,\nkokemuksiin tuolla tuhoisalla retkellä. Karusti, lyhyesti, mutta\nluottamusta herättävän asiallisesti hän kuvaa koko tilanteen, lukijan\njoka kohdassa tuntiessa, että \"noin kai se suunnilleen on ollut\". Ja\ntästä lumikuoleman kaaoksesta hän samalla kohottaa näkyviin kaksi\nkiintoisaa soturia, vanhan kenttävääpelin Tuomas Kokon ja hänen vielä\nnuorukaisiässä olevan veljensä Laurin, asettaen heidät jo edellisestä\nkertomuksesta löytämämme kansallisen jatkumis-aatteen kannattajiksi.\nTuomas on jälleen yksi Wilkunan sotilasihanteita, ehkä lähinnä Ukon\nheimoa. Hänellä on poskessaan samanlainen arpi kuin Simuna Antinpojalla\nja sielussaan samanlaista salattua elämää kuin Ukolla. Itse värvättyään\nnuoren veljensä sotaväkeen hän nyt jurolla tavallaan, esimiehenä, joka\nei siedä vastusteluja, pakottaa tämän pelastautumaan, koska hänen\n\"täytyy päästä kotimaahan ja panna siellä taas talo pystyyn\". Tämän\njälkeen Tuomas Laurin pyytelyistä huolimatta palaa takaisin\ntuntureille, \"sillä kapteeni ja vänrikki ovat hukkuneet myrskyyn ja\nkomppania on minun vastuullani\". Tässä kaikessa on taustalla vilahdus\nmajuri Bertelsköldiä -- pelastettuaan osan suomalaisista tämäkin palaa\ntakaisin tuntureille, suostumatta itse pelastautumaan ja sallimatta\n\"mitään mukinaa palveluksessa\" -- mutta romanttisesta majurista on\ntullut karhea, pahkurainen rivimies, todella kansanomainen suomalainen\nkaroliini, juuri sellainen kuin hän todennäköisesti on ollut.\nBertelsköldin jäähyväispuhe liikkuu komean, romanttisen\nisänmaanrakkauden tunteellisella, korkealla tasolla -- Tuomas Kokon\nisänmaanrakkaus on kansanmiehen vaistomaista hätää siitä, että suku\ntäytyy saada säilymään -- muuten eivät pellot pysy sulina ja koko elämä\ntuhoutuu. Tässä, että Tuomas näin kohdistaa huomionsa siihen lähimpään\nkäytännölliseen ehtoon, minkä elämä todellakin jatkuakseen vaatii,\nWilkuna esittää tarkalleen suomalaisen talonpojan luonteen: sitä\nujostuttaa puhua isänmaanrakkaudesta, jonka se mieluiten käsittää\narkisella kovalla työllä osoitetuksi tahdoksi viedä eteenpäin omaa ja\nsen kautta myös yhteistä asiaa. Siinäkin, että Tuomas puhuttelee\nveljeänsä töykeästi ja komentavasti, ilmeisesti salatakseen hellemmät\ntunteensa, Wilkuna sattuvasti kuvaa suomalaista luonnetta, lähinnä\npohjalaisia, ehkäpä isäänsä; nämä eivät nimittäin mielellään osoita\nheltymistänsä, vaan tuntiessaan sellaista tahallaan peittävät sen\nuhmaavaan ja töykeään esiintymiseen. Kaikessa tässä Wilkuna on\nuskollinen omalle itselleen -- muu tyyli olisi ollut hänelle vierasta\nja vaikuttanut teeskennellyltä.\n\n_Viimeinen koetus_ ilmestyi ensi kerran Sydäntalvessa 1910 nimellä\n_Äärimmilleen jännitetty. Historiallinen joulukertomus_. Julkaistessaan\nsen nyt Wilkuna muodosteli sitä uudelleen, m.m. liittämällä loppuun\nlaajennetun jälkikatsauksen siihen, miten Laurin sitten kävi. Samalla\nkuin hän tässä palaa johtoajatukseensa: \"Ei tätä kansaa hävitetä\",\njotka sanat Lauri 90-vuotiaana patriarkkana jälkeläisilleen lausuu, hän\nnäiltä kirjansa loppuriveiltä ampuu lohduttavan raketin omankin aikansa\npimeälle taivaalle, josta se varmaankin leimahduksena tunkeutui\ntuhansiin toivonsa menettäneisiin sydämiin.\n\n\n5\n\nViimeksi käsitellyt kertomukset ovat niin sanoakseni Wilkunan \"johtavan\nisänmaallisen aatteen\" kannattajia tässä kirjassa; niiden yhteydessä on\nkäsiteltävä vielä _Revontulten alla, Poloinen papintytär, Kukin\nkohdaltansa_ ja _Kotiin_, jotka ovat irrallisempia yksityistapauksia\ntässä Isonvihan kaameassa kronikassa. Näistä on ensinmainittu\nhuomattava, vaikuttava saavutus.\n\nMuistanemme Wilkunan lyhyet päiväkirjamuistiinpanot Kolarin-talvelta,\nhänen kuvauksensa retkeltä porokaarteelle ja sen huuruisen\npakkastunnelman, joka heitti taiteen kimaltelevaa kuuraa tähän pieneen\ntalvimaalaukseen; mieleen on ehkä jäänyt myös kuva synkästä sepästä,\njoka Lapin jylhässä pakkasyössä pakenee kostottariaan. Nämä esimerkit\nosoittavat, että Wilkunan mielikuvituksessa leimahti joskus eloon\nrevontulten valaisema talvinen yönäky, leppymätön kuolonkylmä\nlumimaailma, jossa väkevä yksinäinen sielu kamppailee hengestään.\nIsonvihan historiahan muuten tuntuu olevan loppumatonta pakkastalvea,\neräänlaista kesätöntä lumiaukeata, jonka leimana on rajaton, aava\nlohduttomuus. Epätoivoinen kohtaus tällaisella luuhaavalla, kuten\nkuuden nuoren Larssonin kuolema _Välskärin kertomuksissa_, on siis\nluonteva, itsestään mieleen johtuva aihe Isonvihan historiaa\nkäsiteltäessä, ja siten on myös Wilkunan kertomuksen synty\nymmärrettävä. Sen voima on sen jylhässä, rajattomassa näyttämössä,\njohon revontulet heittävät vihreätä loistettaan, siinä leppymättömässä\nvihassa, joka hyytävänä viimana uhoo siitä lukijaa vastaan, ja siinä\nyksinäisessä, kaamean komeassa kohtalossa, jonka viimeinen näytös\ntapahtuu revontulten villissä loimussa, ja joka on varmasta kuolemasta\nhuolimatta yhtä suuri ja lannistumaton kuin ikuinen yö itse. Tässäkin\nkirjailija siis tulkitsee tappion psykologiaa, mutta siten, että\nkysymyksessä onkin voitetun riemuvoitto, mikä on saavutettu siten,\nettei sisu, tahto, ihmisen koko henkinen olemus, olekaan lannistunut\neikä lannistu, vaikka ruumis joutuukin kuoleman omaksi. Leppymättömästi\nkirjailija kuvaa loppuun saakka tämän kauhunkauniin talvinäkynsä:\n\"Hetkisen oli hän vielä kuulevinaan korvissaan vaimonsa hätähuudot,\nmutta sitten sekaantui kaikki ja hän ojentui kuolleena hangelle\nsuksiensa ja aseidensa viereen. Revontulten roihut heiastelivat hänen\nlasittuneissa silmissään ja autiona ja viluisena levisi joka suunnalle\nvihreähohtoinen lumiaavikko\". Tämä öinen kuvaelma, jonka yllä on nyt\nkuolon rauha, painuu mieleen; tunnelmaa luodatessa huomaamme, että se\non seesteinen ja ylentynyt, melkeinpä iloinen; isänmaallisessa\nsuhteessa se on ehdottomasti rohkaistunut ja luottavainen; kärsimyksen\npalkkana on usko lopulliseen voittoon, kunhan tahto, henki, sisu, pysyy\nmurtumattomana.\n\n_Poloinen papintytär, Kukin kohdaltansa_ ja _Kotiin_ ovat\nvähäpätöisempiä kuvauksia, miellyttävää lukemista kylläkin, mutta\nvailla korkeampaa taiteellista tuntua. Lukiessaan Isonvihan historiaa\nkirjailija on merkinnyt ne kiintoisina muistiin ja kertonut ne sitten\nvapaasti muovailtuina uudelleen. Viipymättä niissä enempää siirrymme\nkäsittelemään kertomusta _Kaupunkitulijainen_, joka monestakin syystä\nansaitsee huomiota.\n\nSiinä Wilkuna taas onnistuneesti palaa kulttuurihistorialliseen\naihepiiriin, tapahtumaan, joka on ulkonaisilta eleiltään vaatimaton,\nmutta jolla sisäiseltä arvoltaan on suuri merkitys. Se on jatkoa _Aamun\nmiehiin_, kertoen, kuinka Piikkiön Teppolan isäntä v. 1642 käy\nostamassa Turusta äsken ilmestyneen suomenkielisen Raamatun ja kuinka\nhän lukee sitä ääneen kylänväelle. Syy, miksi Wilkuna oli valinnut\ntämän aiheen, selviää seuraavista sanoista: \"... kuulijoista tuntui\nväkisinkin, että taivas ja maa ovat juuri vasta luodut, että kaikki on\nsiis ihan alussaan ja että he ovat juuri-ikään saaneet omituisen kielen\nymmärtääkseen ihmeellisiä asioita\". Aiheen pohjalla väreilee ilo\nsuomenkielen kohoamisesta sivistyskieleksi, ja uteliaisuus saada nähdä\nse vaikutus, mikä tällaisella hiljaisella suurtapahtumalla oli\naikalaisiinsa. Kertomuksen voimana on se, että tuolla tapahtumalla on\nsuuri vaikutus ainakin meihin, jotka kolmen vuosisadan takaa katsellen\nhyvin ymmärrämme sen merkityksen. Aihe on hienosti valittu ja kertomus\nsikäli onnistunut; teknillisessä suorituksessa olisi saanut olla\nenemmän tilanteiden ja tunnelmien käsittelyä, ja kerronnassa\nsujuvampaa, humoristisempaa pyöreyttä.\n\nTämä moite johtuu mieleen siksi, ettei voi olla vertaamatta kertomusta\nerääseen vanhempaan, klassilliseen tulijaiskertomukseen, nimittäin\n_Siihen aikaan kun isä lampun osti_, jossa tuota humoristista pyöreyttä\non. Ne ovat sukua toisilleen, joskaan itse siitä tietämättä; molemmissa\non tilanne pääkohdiltaan sama -- isäntä keskustelee emännän kanssa;\nlähtee kaupunkiin (kauppiaaseen); tuo sieltä uteliaisuutta herättävän\nesineen, jota säilytetään kirstussa ja jonka erikoislaatu ilmenee vasta\nillalla; kylänväki kokoontuu sitä kuulemaan (katsomaan); se merkitsee\nuuden aikakauden alkua. Wilkuna ei ole aavistanut, että hän\nsommitellessaan kertomustaan johtui kulkemaan jo lapsuudesta tutun\nkertomuksen uraa.\n\n_Suomalaisia kohtaloita_ on karusta tyylistään ja väliin kiireellisesti\ntapahtuneesta suorituksestaan huolimatta täynnä isänmaanrakkautta.\nJoutuessamme kosketuksiin sen kanssa tunnemme sähköistyvämme; kipinät\nsinkoavat sieluumme, tahtomme terästyy ja uskomme vahvistuu. Sen\nilmestymisvuoden aikoina hiipi keskuudessamme paljon epäilystä; niin\nvilpitön, tuumailematon ja rehellisesti tunnustettu usko kuin Wilkunan\nkirjassa esiintyvä oli harvinaista. Silloisiin olosuhteisiin ja\nasemaamme katsoen saattaisi sanoa, että se oli suurta.\n\n\n\n\nXVII\n\nKOHTALOKKAAN KÄÄNTEEN LÄHESTYESSÄ\n\n\n1\n\nAugust Wilkuna oli aina lämmöllä ja osanotolla seuraillut veljensä\nvaiheita maailmanrannalla. Nyt kun Kyösti oli saanut hankituksi\nitselleen oman talon, hän vihdoinkin päätti toteuttaa vanhan\naikomuksensa lähteä käymään etelässä. Matkan aiheuttajia oli\nmuitakin: Taneli-veli Hämeenlinnassa ja lähetysjuhlat Helsingissä.\nViimemainitusta syystä käynti sovitettiin kesäkuun loppupäiviksi\n(1913).[105]\n\nKyösti tiesi Augustin tulon ja oli hänen määrä mennä vastaan Helsingin\nasemalle; hän ei kuitenkaan mennyt, vaan vastassa oli Hanna-rouva.\nAugust oli luonnollisesti melko pettynyt, kun oli veljeänsä hartaasti\nodottanut, ja tunsi itsensä oudossa ympäristössä orvoksi ja\nyksinäiseksi. Hän jäi pariksi päiväksi Helsinkiin, mennen asumaan\nLähetystalolle; mukana hänellä oli muuten poikansa sekä Tanelin poika\nja tytär Hämeenlinnasta. Seuraavan päivän iltana hän sitten läksi\nJorvakseen.\n\nTäällä ei ollut asemalla vastassa ketään omaisia eikä muitakaan, jotka\nolisivat osanneet opastaa tulijat Kyöstin talolle; pysäkin hoitaja\nheidät neuvoi vihdoin tielle. Kyöstin palvelijatar tuli sitten samassa\nheitä vastaanottamaan, ja niin päästiin perille. Annamme nyt\npuheenvuoron Augustille:\n\n\"Heti siinä olikin Kyöstin huvila kallioisessa seudussa; talon komeus\nihmetytti minua; ajattelin, että kai tuosta nyt yritetään\npitempiaikaista kotia; moni kohta näkyi olevan vielä keskeneräinen.\nPeltoakin oli hiukkasen kallion alla; se kuitenkin oli parhaastaan\nrikkaruohon peitossa, nähtävästi maan karuuden takia\".\n\n\"Hanna oli iloisena vastassa ja kiiruhti nauraen selittämään, että\ntäällä on vaikea tietää, mikä on iltajuna, kun junia kulkee niin\npaljon. Kyöstikin siihen ilmestyi 'hihasillaan' tervehtimään, mutta\nkatosi kohta. Sisällä aloin myöhemmin ihmetellä velimiehen poissaoloa\nja kysyin syytä siihen. Hanna vain hymyillen selitti, että Kyösti on\n'paatunut' koko maailmalle. Hän nukkuu sänkykamarissa ja sinne\nkannetaan ruokakin vuoteen viereen. Syyksi tähän Hanna selitti ne\nmonet pettymykset ja Kyöstin mielestä jopa petokset, joita talon\nrakennuspuuhassa heille on tullut. Menin myöhemmin Kyöstiä\npuhuttelemaan, mutta keskustelu oli kovin kankeaa ja lyhyttä, joten\npettyneenä huomasin, etten osannut laukaista sitä ruuhkaa, mikä hänen\nmieleensä oli takertunut; jätin hänet omaan rauhaansa. Olin aikalailla\nnyrpeällä mielellä, kun olin odottanut iloista vastaanottoa,\nmielenkiintoista ajatusten vaihtoa, päiväntapahtumien arvosteluja\nj.n.e., ja kaikki meni aivan toisapäin. Hanna kyllä koetti parhaansa ja\nolikin rakastettava emäntä. Varhain aamulla lähdin Helsinkiin, mutta\ntulin jo illalla takaisin. Kyöstin suhteen tilanne oli muuttumaton.\nHannan ja lasten kanssa kyllä vietimme iloisen kesäillan. Taas aamulla\nlähtiessäni Helsinkiin nykäisi Hanna minua vähän syrjään ja kertoi\nKyöstin hänelle sanoneen, että kehtaisikohan tuolta Aakulta pyytää\nhiukan rahaa lainaksi, kun on niin kovin kireää eikä mistään saa edes\nlainaa. Annoin mielelläni mitä vähistä matkavaroistani liikeni.\nTullessani illalla takaisin oli kaikki muuttunut. Kyösti oli\nhyväntuulisena vastassa, leikki lasten kanssa ja kertoi illan kuluessa\nmonta hauskaa juttua ja kaskua. Aamulla lähdimme yhdessä Helsinkiin,\njossa Kyösti omisti koko päivän minulle, opastaen eri nähtävyyksiä\nkatselemaan. Korkeasaarella käynnistä jäi erikoisesti mieleen, mitä hän\nkunkin kopin kohdalla eri eläinten sielunelämästä kertoi. Hyljealtaan\nluona hän innostui kertomaan, miten kaikki menestyy parhaiten omassa\nvapaudessaan ja omalla alallaan; ruoka yksinään ei riitä. Olikin\nsurkeaa nähdä, miten hylje aina kääntyi tuskastuneena verkkoaidalta\ntakaisin. Huomautin eräässä välissä, että pitäisiköhän käydä taas\nLähetystalolla ohjelmaa kuulemassa. Tähän Kyösti ärähti, että koko\nneekerilähetystouhu on humpuukia, jossa varoja ja voimaa tuhlataan\nturhaan. Mitä niistä villapäistä tarvitsee pitää niin hellää huolta,\nkun niillä ei ole edes täyttä sielua, ei läheskään samaa kuin\nvalkoisilla. Niistähän pitää ensin tehdä ihmisiä, sitten koettaa\nopettaa kristinuskoa. Tuskinpa ne sittenkään ovat kristittyjä, --\novathan vain lähetyssaarnaajien pitkäaikaisia, lapsellisia ja\npintapuolisia holhotteja. Vain laiskimmat ja veltoimmat pakanat\nkertyvät lähetysasemille, kun saavat siellä helpoimmin ylläpidon. On\nkerrassaan järjetöntä mennä Afrikkaan villejä kääntämään, kun omatkin\nheimolaiset potevat henkisen hoidon puutetta\".\n\n\"Olin kovin hämmästynyt tällaisesta puheesta ja muistutin Kyöstille,\nmiten sydämen ja omantunnon asiaksi matkasaarnaajat laskevat meille\nmaalaisille pakanat ja eritoten neekerit\".\n\n\"Palasimme illalla Jorvakseen. Katselin matkan varrella huomiotani\nkiinnittäneitä vauraita taloja sinkkikattoisine navettoineen ja selitin\nKyöstille, miten me siellä Pohjanmaalla olemme vielä kaukana jäljellä\nUudestamaasta. Kyösti selitti, että Pohjanmaalla on sentään terve ja\npuhdas ilma, jota voi hengittää; täällä kaikki on niin ummehtunutta,\ntympeää ja itsekylläistä. Jokainen tahtoo mahdollisimman paljon\nhyötyä toisen kustannuksella ja vetää rautakouralla toiselta\nviimeisenkin pennin; hän sanoi suututtavan, että tulikin tänne\naloitetuksi talonlaitto. Mutta Jorvaksessa hän innostui puhumaan\nrakennussuunnitelmistaan. Katselimme puolivalmista navettaa ja kanalaa,\njoista hän toivoi paljon. Illalla puhelimme Euroopan rauhasta. Hän\narveli silloisen tilanteen kaipaavan vain kanuunain pauketta, jotta\nilma puhdistuisi. Balkanin sodasta puhuttaessa hänen myötätuntonsa oli\nkokonaan Turkin puolella. Pieniä valtoja hän nimitti rakkikoiriksi,\njotka yhdessä joka puolelta hyökkäsivät vanhan ja heikon Turkin\nkimppuun, jatkaakseen sitten keskenään tappelua saaliista. Sanoipa\nKyösti, että Turkilla on parempi uskontokin kuin noilla 'rakeilla'\".\n\n\"Kun ehdottelin, että hän alkaisi ottaa enemmän osaa maamme\nvaltiolliseen elämään, torjui hän puheeni jyrkästi. Hän sanoi vain,\nettä 'kunhan saan kotini kunnostetuksi ja asiani järjestykseen, tahdon\nomistaa koko aikani kirjalliseen työhön, joka on selvinnyt minulle\nelämäntehtäväksi'. Valtiollisella alalla hän sanoi olevan aivan\ntarpeeksi tunkeilijoita, nousukkaita ja onnenonkijoita, jotka muka\nyhteisen edun ja onnen nimessä tavoittelevat valtaa ja etuja vain\nitselleen ja omille pyyteilleen. Kansanvalta toisessa kädessä ja\nkieltolaki toisessa he valkaisevat itseään ja mustaavat toisia\".\n\n\"Perheasioista puhuttaessa kiinnitin huomiota nuorimpain lasten\nkastamiseen; vanhempi tytöistä oli saanut olla lähes 2 vuotta\n'pakanana'. Kyösti sanoi, ettei tullut pappia vaivatuksi -- arveli\nsamalla tiellä menevän mukavasti kaksikin, jolloin pappikin pääsee\nvähemmällä. Moitin häntä, kun hän poikkeaa niin paljon vallitsevista\ntavoista. Kyösti vain naureskeli, etteihän kaikkia esi-isiäkään ole\nkapalossa kastettu, vaan ovat itse saaneet juosta papin luo. Ilolla\nkuitenkin panin merkille, ettei hän ollut menettänyt aivan kaikkea\nlapsuudenuskoaan, sillä kun Hannan ja lasten kanssa aloimme veisata\nkörttivirsiä ja suoritimme lyhyen iltahartauden, hänkin tuli\nsaapuville. En tiedä, tapahtuiko se sitten kunnioituksesta vakaumustani\nkohtaan vai muuten, mutta joka tapauksessa se ilahdutti mieltäni\".\n\n\"Muistiini on jäänyt, että Kyösti siihen aikaan hyvin helposti tuli\nlausuneeksi katkeroita sanoja aikamme pintapuolisuudesta ja\naineellisuuden palvonnasta. Erotessamme Kyösti lupasi tulla seuraavana\ntalvena Nivalaan, kuten sitten tulikin\".\n\nTämä on Augustin kertomus käynnistään Kyösti-veljensä luona. Molemmat,\nsekä kuvaaja että kuvattava, esiintyvät siinä kirkkaassa valossa,\nhiuskarvalleen piirrettyinä.\n\nTuohon puolivalmiiseen navettaan tuotiin sen valmistuttua Nivalasta\nlehmä.\n\n\n2\n\nVuoden 1913:n kesältä on pikku piirteenä mainittava Wilkunan käynti\nGallénin puheilla Sydäntalvea koskevissa asioissa. Hän on itse kertonut\nsiitä kirjeessään Koskenniemelle heinäk. 19 p:ltä:\n\n\"Viime maanantaina kävin Albergassa Gallénin puheilla. Menin sinne\nhieman pelkomielellä, sillä onhan häntä sanottu hyvin äksyksi mieheksi,\njoka helposti rupeaa äyhkymään ja kiroilemaan. Lähestyessäni Albergan\nkartanon takaista metsäistä niemekettä, josta hänen huvilansa sanottiin\nolevan löydettävissä, ei mielialaani suinkaan ollut omiaan\nrauhottamaan, kun eteeni kohosi korkea portti, jonka äärellä oli pari\nkolme sakkotaulua seuraavin lausein: 'Privat!' 'Yksityisalue!'\n'Tillträde förbjudet!' 'Pääsy kielletään!' 'Varokaa koiraa!' 'Hundarna\nlösa!' y.m. Työntelin kuitenkin itseäni eteenpäin loppumattoman pitkää\nlehtokäytävää, kunnes edessäni korkealla rinteellä kohosi keskiaikaista\nlinnaa muistuttava huvila harmaakivisine pohjakerroksineen ja korkeine\ntorneineen. Hieman rauhattomalla sydämellä kapusin rinnettä ylös ja\nlähenin pienosta puurakennusta, jonka verannalla oli joukko nuorta\nväkeä -- nähtävästi Kallelan perillisiä päättäen lujapintaisuudestaan\nja tummasta hipiästään. 'Onko tämä Gallénin huvila?' 'On'. 'Saako herra\nGallénia tavata?' 'Minä menen häntä kutsumaan', ja notkealiikkeinen\nvanttera backfisch pyörähti tornilinnaan, joka näkyi vielä olevan työn\nalaisena. Hetken mentyä läheni sieltä itse Gallén englantilaisessa\nurheilupuvussa, avojaloin, ja musta tukka leikattuna 1/4 mm pituiseksi.\nSeurasi rauhallinen esittäytyminen, minkä jälkeen minä heti mainitsin\nasiani. Hän vei minut 'linnan' puolelle taulugalleriaansa, jossa pitkin\nseiniä virui suurehko joukko isompia ja pienempiä tauluja; atelieeta en\nnähnyt ollenkaan, kai se ei ollut vielä valmiskaan. Niin ranskalaista\nja ties mitä mustalaisverta kuin Gallénin suonissa onkin sanottu\nvirtaavan, niin teki hän minuun aito suomalaisen vaikutuksen, jopa\nsiinä määrin, että saatoin tuntea joltistakin hengenheimolaisuutta\nhänen kanssaan. Sitäpaitsi hän aivankuin vahingossa osottausi\naikamoiseksi natsionalistiksi...\"\n\nSyysk. 26 p. (1913) Wilkuna kirjoitti Koskenniemelle m.m.:\n\n\"Taloudellisessa suhteessa olen näinä viikkoina muutoin elänyt kuin\nElia Kidronin korvessa. Tosin eivät kaarneet ole minulle lihaa ja\nleipää kantaneet, mutta pieniä liikuttavia ihmeitä on silti yhtä mittaa\nsattunut. Meillä on varastossa hyvää nivalaista voita, jota olemme\nmyyskennelleet naapureille. Nyt on tapahtunut, että aina kun on ollut\nsaatavana kirjeitä postiin, ostettavana leipäjauhoja tai muuta tärkeätä\ntarvetta, on voikilon ostaja ilmestynyt kyökkiin juuri samana hetkenä\nkuin pennintarvekin on esiintynyt...\"\n\nLokak. 30 p. hänellä oli kerrottavana seuraava asia:\n\n\"Eilen jouduin ----n kanssa tietystikin viftille ja myöhästyin\nviimeiseltä junalta. Sen jälkeen olin jäädä ulos yötäni viettämään.\nMutta notkealla tempulla heilautin itseni ----n portin yli aikeissa\npäästä hänen luokseen yöksi. Pahus ei ollutkaan kotona eikä tullut koko\nyönä. Sain siis tyytyä pitkän syksyisen yön viettämään kolkossa\nporraskäytävässä. Panin sähkölamput palamaan ja lueskelin J. Laguksen\nkirjaa 'Neljä keskustelua lihallisen ja saatanan välillä'. Aamulla kl.\nseitsemän tulin Jorvakseen...\"\n\nHelmikuussa 1914 Wilkuna vieraili Nivalassa, mukana poikansa Kalervo.\nHän kertoi tulleensa kotiseudulle lepuuttamaan hermojaan, jotka\nvaikeasti sietivät Uuttamaata, Koko ajan hän oli hyvin reippaalla ja\nsotaisella tuulella, kertoen hauskoja juttuja Japanin ja Balkanin\nsodasta. Eräänä iltana hän ryhtyi kertomaan veljilleen Arvidille,\nAugustille ja Heikille Kaarle XII:n retkestä Venäjälle. Kertominen\nalkoi talvipäivän hämärtyessä ja loppui vasta klo 12 yöllä.\nMainitsemista ansaitsee, että hän oli veljiensä kanssa\nMatinpäivänseuroissa Haavistossa, joka on noin 10 km Wilkunasta; talon\nisäntä oli vanhoillisimpia ja järkkymättömimpiä körttiläisiä, ja oli\ntuntenut Kyöstin poikasesta pitäen. Hän ja rovasti Cajan olivat hyvin\nmielissään Kyöstin tulosta, ja Kyösti puolestaan näytti nauttivan\npietistien yksinkertaisesta koruttomuudesta. Näihin aikoihin alkoi\nWilkunan lämmin ystävyys rovasti Cajania kohtaan, josta hän tämän\njälkeen aina muhoillen käytti nimitystä \"våran prost\".\n\nTurussa hän kävi koko usein, m.m. kesällä 1914, jolloin K.N. Rantakari\nvietti kesää Korppoossa. Tästä on Rantakari kertonut seuraavaa:[106]\n\n\"Wilkuna hommausi sinne (Korppooseen) ja minä vein Nivalan pojan heti\nseuraavana päivänä ongelle. Hän kakisteli vähän vastaan, mutta kun on\nkalastuksesta puhe, olen minä tavallisesti hyvin kuuro kaikille\nesteleville selityksille. Pian huomasin, että Wilkuna hieman ujosteli\nurheilulaadun outoutta. Hän ei oikein tietänyt, kumpi pää ongesta\npannaan veteen, Nivalan ja Lapuan vesiin kun saa panna kumman pään\ntahansa aina yhtä hyvällä tuloksella. Pian hän saikin kalan --\nkiersimme eräällä luotosaarella kukin tahollamme -- mutta hänessä ei\nollut sen ottajaa pois ongesta eikä hän liioin, peljäten minun\nirvistyksiäni, tahtonut turvautua minun apuuni, vaan etsi hätäänsä\nvaimoni, joka touhusi myös jonkun ahvenen kanssa, ja tiedusti aivan\nvakavasti tältä, ovatko kalat pahoja pureskelemaan, kun niitä ongesta\npois ottaa. Pian hän kuitenkin perehtyi asiaan ja oli hommaan lopulta\njo hyvinkin innostunut. Myöhemmin mentiin maisteri B:n purjeveneellä\nvesille mukana B:n pikku poika, noin 3-vuotias, jolle Wilkuna innostui\nimprovisoimaan satuja, mihin pikku Erkki ihastui niin, että hän lopun\nkesää tiedusteli, milloin se 'Vilkkuva setä taas tulee'\".\n\n\"Turussa juttelimme\" -- kertoo Rantakari edelleen -- \"ylipäänsä\npolitiikasta hänen siellä käydessään. Hän oli horjumaton ja kiukkuinen\nvanhasuomalainen ja järkähtämätön Uuden Auran mies. Sitä hän avusti\nhistoriallisilla novelleillaankin, jotka sittemmin ilmestyivät\nmilloin missäkin kokoelmissa. Hän ei sietänyt Uuden Suomettaren\n'esittelijäsihteereitä' eikä 'ylitirehtöörejä', jos oikein muistan,\neikä myöskään pitemmälle tehtyjä johtopäätöksiä myöntyväisyydessä\nVenäjälle kuin mihin U. Aura pysähtyi...\"\n\n\"Wilkuna piti muuten Turusta enemmän kuin mistään muusta Suomen\nkaupungista. Usein poikkesi hän sinne myöskin sen vuoksi, että olisi\nsaanut kertomuksiinsa oikean topografian ja elävämmän paikallisvärin\".\n\nKuten lukija tietää, ei Wilkunan puoluevakaumus ollut suinkaan niin\nehdotonta kuin yllä esitetään.\n\nMuuten hänen elämänsä oli hiljaista ja yksitoikkoista, vaihteluna\nsilloin tällöin tapahtuva Helsingin-matka tai ystäväin käynti\nJorvaksessa. Syyskuun 21 p. (1914) hän kirjoitti T.T. Kailalle m.m.:\n\n\"... olen koko kesän ja syksyn ollut hautautuneena tänne\nyksinäisyyteen. Helsinkiä kapakoineen ja kirjallisine klikkeineen olen\nruvennut pitämään sulkutilassa. Ainoastaan tärkeiden asiain\npakotuksesta pistän sinne nenäni ja sellaisia ei minulla taas hyvään\naikaan ole. Kulunut talvi ja suurin osa kesästä oli minulle\n'viimeisen koetuksen' aikaa, jolloin ekonoominen ahdinkoni sivuutti\nhuippukohtansa. Se oli yhtä toivotonta juoksemista -- tai paremmin\nsanoen raahautumista --, jolloin työnteosta ei tullut juuri mitään. Nyt\nvoin sanoa sen sivuuttaneeni, olen hiljalleen pääsemässä tasapainoon ja\nsitä suuremmalla innolla olen ryhtynyt töihin. Saatuani äskettäin uuden\nteokseni -- historiallisen -- valmiiksi olen tässä pariksi viikkoa\nantautunut 'talontöihin': maalaan ovia ja ikkunoita, tervaan kattoja,\ntapiseeraan y.m. Sitten taas kirjottamaan, sillä vielä ennen joulua\naion saada käsistäni pari pienempää teosta -- joista toinen, jos\nonnistuu, tulee merkitsemään minulle paljoa.\n\nKuten sanoin, Helsinkiin minulla ei ole enää juuri mitään suhteita,\nvarsinkaan kirjalliseen maailmaan. Vanha veljeytemme V.A.K:nkin kanssa\non, ensinnä rappeutumistaan rappeuduttuaan, supistunut kylmään\nhyvänpäivän tuttavuuteen ja herra ties, kauanko sitäkään kestänee:\nennen pitkää voi se muuttua julkivihollisuudeksi. Ja parastahan on,\nettä rajat käyvät selviksi. Moraalisesti tunnen voittaneeni tästä\neristäytymisestä. Alotin sen muuten eroamalla Sydäntalven\nkonsortiumista...\"\n\nWilkuna mietiskeli näinä vuosina -- kuten on mainittu --\nherännäissaarnaaja Taneli Rauhalan elämäkerran kirjoittamista. Veli\nAugust keräili hänelle Nivalasta kansan muistelmia Rauhalasta, käyden\nm.m. erään Kivikaaro nimisen herännäissaarnaajan luona. Tämä ei\nkuitenkaan ruvennut mitään tietoja antamaan, pitäen elämäkertojen\nkirjoittamista tarpeettomana, koska se on vain \"järjen työtä\"; \"kuinka\nlienee?\" kysyy tämän kerrottuaan August kirjeessään lokak. 24 p.\n(1913). Tämä olkoon mainittu vain osoitukseksi Nivalan korvessa elävän\nkansan erikoisuudesta.\n\n\n3\n\nEnnen on jo mainittu, että Wilkuna oli ensin aikonut antaa\n_Haaksirikkoiset_ Suomalaiselle Kustannusosakeyhtiö Kansalle, jolta oli\njo tunnusteellaan saanut siitä etumaksuakin, mutta että hän oli,\nmaisteri Jaakko Tuomikosken erottua tämän liikkeen johdosta ja sen\nmuutenkin jouduttua epävarmalle pohjalle, rikkonut tuon sopimuksen ja\nluovuttanut teoksensa W.S.O.Y:lle, lunastaen itse tunnusteensa.\nSyksyllä 1912 Kansan taloudellinen asema, jota m.m. harkitsemattomasti\nkustannettu ja tietenkin kokonaan myymättä jäänyt vanhasuomalainen\npuolue- ja vaalikirjallisuus oli alunperin järkyttänyt, oli jo niin\nhuono, että ratkaisevat järjestelytoimenpiteet olivat tarpeelliset. Kun\ntoinenkin helsinkiläinen kustannusyhtiö, Yrjö Weilin & Kumpp. O.Y.,\nvietti kituvanpuoleista elämää, heräsi ajatus näiden molempien\nliikkeiden yhdistämisestä. Muodostettiin Kustannusosakeyhtiö Kirja,\njoka lokak. alusta 1912 otti vastuulleen molempien liikkeiden varat ja\nvelat.\n\nUusi yhtiö aloitti toimintansa Yrjö Weilin & Kumpp. O.Y:n huoneistossa\nLänsi-Heikink. 20. Liikejohtajana toimi Oskari Lampinen; kirjallinen\nylijohto oli aluksi V.A. Koskenniemen, ja hänen pian siirryttyään\nsyrjään, tohtori Harri Holman huolena. Tammikuun lopussa 1914 tuli\ntämän kirjoittaja yhtiön palvelukseen, ensin kirjalliseksi ja myöhemmin\nkeväällä, Lampisen erottua, myös toimitusjohtajaksi. Koskenniemen\nystävänä Wilkuna tuli alusta alkaen usein käyneeksi Kirjan konttorissa,\njossa hän sitäpaitsi tapasi muitakin kirjailijatuttaviaan. Näinä\naamupäivän kahvihetkinä on sitten tullut puhe niistäkin asioista,\njoista Wilkuna kertoo kirjeessään maisteri Jäntille syysk. 30 p. 1913:\n\n\"Eilen kuulin, että Helsingin lehdissä oli ollut Kirjan antama uutinen,\nettä minulta muka tulee heidän kustannuksellaan historiallinen romaani.\nSe on kokonaan tuulesta temmattu uutinen ja Kirjan miehet ovat sen\ntehneet omin lupinsa sillä komeillakseen. Mitään historiallisia\nteoksiani koskevia sopimuksia en ole heidän kanssaan tehnyt. Sen sijaan\nolen kyllä tehnyt (sellaisen) nykyaikaisesta romaanista -- ei\nkuitenkaan siitä kansanelämän kuvauksesta, jota varten Teidän\nliikkeeltänne kerran sain stipendin, vaan yhteiskuntapsykoloogisesta,\njonka aikaisemmin olen pannut alkuun. Sitä vastaan sain Kirjalta\ntalvella vekselitunnusteena parituhatta markkaa. Luonnollisesti minä\nolisin paljon mieluummin tehnyt siitä Teidän firmanne kanssa\nsopimuksen, mutta en uskaltanut ehdottaa, kun olin jo sitä ennen saanut\nTeiltä 3000 mk, mikä sekin oli vielä silloin hyvittämättä. Lisäksi\nvaikutti minuun siinä asiassa Koskenniemi, joka silloin vielä oli\nKirjan palveluksessa. Nyt kylläkin haluaisin siitä päästä, tahtoo\nsanoa: siirtää Teille; osaksi tekisin sen siitä syystä, että\nKoskenniemikin nyttemmin on jättänyt Kirjan, osaksi sen vuoksi, että\nitsekin olen suuttunut erinäisiin Kirjan johtohenkilöihin; m.m.\nsuututtaa minua se, että Aug. Hjelt, joka oli aikoinaan Kansankin\njohtokunnassa, kuuluu soittavan suutaan siitä, että minä olin erään\nteokseni (Haaksirikkoiset) myynyt kahdelle kustantajalle. Lisäksi olen\nsaanut yhtä ja toista muutakin Kirjan nykyistä johtoa vastaan.\nArveluttavinta asiassa on kuitenkin se, että useat (K:niemi esim.)\nvakuuttavat, että Kirja ennen pitkää romahtaa kokoon, mikä tietysti\nolisi vahingoksi teoksellekin, kun se joutuisi konkurssipesässä\nseisomaan. Ja kaiken kaikkiaan olisi tietysti kirjailijalle edullisinta\nolla tekemisissä yhden ainoan kustantajan kanssa. Mutta miten päästä\neroon Kirjasta?... Romaani oli tarkotus saada jouluksi, mutta siihen ei\nse missään tapauksessa enää ehdi...\"\n\nKirjeen jatkona on aikaisemmin jäljennetty laaja selostus Wilkunan\nraha-asioista, ja pyyntö saada rahaa kipeimpiin tarpeisiin. Nämä\nneuvottelut päättyivät, kuten ennen on mainittu, siihen, että Wilkuna\nlopulta sai K.O.P:sta 9000 mkn lainan raha-asioidensa järjestämiseksi.\nKun lainan yhtenä takaajana oli Kirjan johtaja Oskari Lampinen, oli\nWilkunan senkin vuoksi vaikea katkaista välejänsä Kirjaan. Tästä oli\nlopuksi seurauksena, että hän vv. 1914-15 julkaisi teoksensa kahden\nyhtiön kautta, kuten niiden kohdalla tarkemmin kerrotaan.\n\nOlemme nähneet, että Wilkuna ajatteli huvilansa myymistä jo ennen kuin\nse oli valmiskaan. V. 1914 hän jo oli täysin selvillä siitä, ettei\nkykenisi sitä ylläpitämään, ja koetti saada sitä myydyksi. Tätä varten\nse oli jo silloin erään välitystoimiston kirjoissa, mutta ostajaa ei\nvain ilmestynyt -- hinta, yli 20,000 mk, oli niissä oloissa liian\nkorkea. Ymmärrettävää on, että tämä alituinen huoli vaikutti estävästi\nhänen kirjalliseen työhönsä, herpaisten ja lamauttaen hänen tarmoansa.\nWilkuna olikin _Suomalaisten kohtaloiden_ jälkeen, vv. 1914-15,\nväsähtänyt, kykenemätön voimakkaaseen, innostuksella tehtyyn työhön,\npitkällisen levon ja rauhan tarpeessa. Tämä henkisen lamaannuksen tila\njohtui hyvin monesta tekijästä: hänen elämäntapansa eivät ensiksikään\nolleet omiaan ylläpitämään henkistä virkeyttä; hän oli julkaissut jo\nsiksi monta historiallisaiheista teosta ja lueskellut historiaa niin\npaljon, että hänen helposti kyllästyvä mielensä rupesi jo tuntemaan\ntympääntymistä; alituiset raha- ja elatushuolet eivät lieventyneet,\nhuolimatta hetkellisistä valkenemisista; maailmansodan syttyminen\nvaikutti sähköistävästi ja hermostuttavasti, riistäen edellytykset\nrauhalliseen syventymiseen -- jo tässä on herpaantumisen syitä\ntarpeeksi tyynemmällekin temperamentille kuin Wilkuna.\n\nJysähdyttävin tapahtuma oli hänelle kuten muillekin maailmansodan\nsyttyminen. Ehkä vielä enemmän hänelle, sillä olihan hän paljon\ntällaista suurtapahtumaa ajatellut, vieläpä sitä toivonut. Kun se\nsitten puhkesi kuuman heinäkuun loppupäivinä, oli Wilkunan helppo\nratkaista, kenen hän toivoi voittavan. Tapasin hänet syyskuulla 1914,\njolloin hän ilmaisi huolestumisensa siitä, että Saksan joukkojen\neteneminen oli pysähtynyt, ja kertoi kirjoittaneensa Augustille laajan\nkirjeen, varmistaakseen hänen asettumisensa \"oikealle puolelle\". Tätä\nkirjettä ei ole monista etsiskelyistä huolimatta löytynyt. Nivalan\nsilloisen nimismiehen pyynnöstä se piiloitettiin huolellisesti,\nnähtävästi Wilkunan talon eteläpään ullakolle, johon myöhemmin\nrakennettiin kamari; se on todennäköisesti painunut kattohiekkaan tuon\nkamarin lattian alle. Kirjeen sisällöstä on kuitenkin saatu luotettavat\ntiedot, koska useat henkilöt saivat sen kuulla. August luki sen m.m.\nPakolan emännän, Fredrikan, nimipäiväseuroissa syysk. 21 p. saliin\nkokoontuneelle seuraväelle; tällöin sen kuuli myös läsnä ollut\nnimismies. Kirje on ollut 8 arkkia pitkä ja on kirjoitettu Wilkunalle\nluonteenomaiseen kiivaaseen purkaustyyliin, jossa asiallisuus ja\nperustelut joskus saivat väistyä voimasanojen tieltä. Kuulijoihin se\noli tehnyt mieleenpainuvan vaikutuksen. Sen sisältöä on selostettu\nseuraavasti:[107]\n\nMieleni on ehdottomasti Saksan puolella. Mitä hyvää meille olisi\nkylmästä kauppakansasta Englannista, mitä ylisivistyneestä Ranskasta,\nja mitä sitten barbaarisesta Venäjästä, josta meille virtaa ja on\nvirrannut vain saastaa russakoista koleerabasilleihin saakka! Mutta\nSaksa! Sieltä on meidän luteerilainen uskomme, sieltä korkein\nsivistyksemme, siellä ovat parhaat miehemme käyneet oppimassa. Jokaisen\nrehellisen suomalaisen myötätunto asettuu Saksan puolelle. Ja tuskin\nmyötätunto riittää. Minä itse olisin valmis vaikka saksalaisten\nriveissä taistelemaan ryssää vastaan. Jos ryssä voittaa, käy se entistä\nröyhkeämmäksi Suomea kohtaan; laitostemme hävittämistä ja sulattamista\nVenäjään joudutetaan. Mutta jos Saksa voittaa, käy ryssä ainakin\nhetkeksi nöyremmäksi, ja me voimme saada takaisin ne oikeudet, jotka\nviime vuosikymmeninä olemme menettäneet. Saksan voitto myös toisi\nterveemmät ja raittiimmat suunnat valtiolliseen elämäämme, tuulluttaisi\nilmaa, ja todellisen työn edessä varmaankin loppuisivat nuo puolueiden\nkannuksettomat kukkotappelut. Wilhelm II on hyvä ja rehellinen, mutta\nhiukan lyhytnäköinen mies, joka monesti on päästänyt viekkaan Englannin\nlivahtamaan edelleen, mutta joka nyt maksaa kalavelkansa takaisin.\n\nWilkunan kirje edustaa muuten koko hyvin silloin kansamme keskuudessa\nepäilemättä yleisintä ja tietenkin aivan luonnollista ajatusta: toivoa,\nettä Venäjän kukistuminen merkitsisi menetettyjen oikeuksiemme saamista\ntakaisin. Sitä on arvosteltava ottaen huomioon se, mitä sitä\nkirjoitettaessa tiedettiin ja toivottiin.\n\nNivalaan muutettuaan Wilkuna piti nuorisoseuran iltamassa jouluk. 26 p.\njulkisen rohkean puheen, jossa hän koetti osoittaa, ettei maailmansota\nsuinkaan ole yksinomaan Saksan syytä, kuten huudettiin, vaan että se on\npitkän kehityksen tulos, johon ovat vaikuttaneet yhtä paljon Venäjä,\nRanska ja Englanti. Hän totesi, ettei Venäjän voitosta koituisi\nSuomelle mitään hyvää.\n\nSyksy 1914 oli levotonta epävarmuuden aikaa, joka vaikutti Wilkunaan\nhermostuttavasti. Sodan syttyessä vallinnut lyhytaikainen pako- ja\nelintarvepaniikki ja Wilkunan omat kapeat leipämahdollisuudet saivat\nhänet yhä useammin muistelemaan Nivalan syrjäisiä, rauhallisia ja\nsuhteellisesti vauraita oloja; hänhän tiesi, että veljien taloista\nriittäisi hänelle ahtaimpanakin aikana leivänapua ja että hän voisi\nsaada ruokatavaransa niistä paljoa halvemmilla hinnoilla kuin\nJorvaksessa. Sitäpaitsi hän tunsi olonsa Jorvaksessa yksinäiseksi.\nVaikka hän olikin naapureihinsa hyvissä suhteissa, olivat he kuitenkin\nruotsinkielisinä hänelle vieraita. Hän olisi tietenkin voittanut tämän\nyksinäisyystunteen, jos huvilapuuha olisi onnistunut, mutta nyt, kun\ntulos oli aivan päinvastainen kuin hän oli haaveillut, koko tämä hänen\ntappionsa näyttämö muuttui hänelle vastenmieliseksi. Kaikista näistä\nvaikuttimista kypsyi päätös muuttaa Nivalaan, mikä tapahtui jouluksi\n1914. Huvila jäi asumattomaksi, naapurien huolenpitoon, ja sen myyntiä\noli entistä uutterammin yritettävä. Nivalassa Wilkuna asettui\nSeppälään, veljensä Arvidin taloon, jossa oli kohtalaisessa kunnossa\noleva erikoinen \"tuparakennus\". Tänne hän nyt sisusti kotinsa ja täällä\nhän tuli kokemaan elämänsä jännittävimmät vaiheet.\n\n\n4\n\nKeväällä 1914 Kirja aloitti 50-pennin sarjansa, jonka viidentenä\nnumerona ilmestyi Wilkunan _Riennon toimitus. Piirteitä Kolkkalan\nkaupungin sivistyshistoriasta_.\n\nSyksyllä samana vuonna ilmestyi W.S.O.Y:n kustannuksella Wilkunan\nneljäs kokoelma historiallisia kertomuksia, _Aikojen yöstä_. Siitä\npäästyään hän rupesi vakavammin suunnittelemaan sitä romaania, josta\noli saanut Kirjalta etumaksuksi 2000 mk, aloitteli sitä Nivalassa ja\nsaapui maaliskuulla 1915 Helsinkiin lopettaakseen sen siellä, kuten\ntekikin. Se -- _Vaikea tie_ -- ilmestyi myöhänlaiseen keväällä. Nämä\nkevätkuukaudet olivat muuten kiihkeänpuoleisia -- maailmansodan\njyskeeseen sekautui kotoisia kirjallisia riitoja. Ne vastoinkäymiset ja\nkokemukset, joita professori J. Mikkolalla ja V.A. Koskenniemellä sekä\nheidän välityksellään myös kirjailijatar Maila Talviolla oli ollut\nKirja-yhtiöstä, hra Oskari Lampisesta ja sanotun liikkeen muista\njohtohenkilöistä, muodostuivat ja paisuivat kirjalliseksi\nideaksi, jonka Maila Talvio takoi jonkinmoiseksi fantastiseksi,\nprofeetallismakuiseksi rangaistussaarnaromaaniksi nimeltä _Niniven\nlapset_. Wilkuna luki tämän romaanin ja julkaisi siitä Uudessa\nSuomettaressa moittivan arvostelun. Tämä ei tietenkään voinut olla\nherättämättä huomiota ja hälinää kirjallisissa piireissä puolesta ja\nvastaan; osoituksena siitä, että Wilkunalla oli puolustajansa ja\nystävänsä, oli m.m. se ruusukimppu, joka eräänä aamuna ilmestyi hänen\nasuntoonsa, muutamaan matkustajakotiin Vuorikadun varrella. Päästyään\nlopuksi lähtemään takaisin Nivalaan hän kirjoitti minulle toukok. 8 p.\n(1915) seuraavan kirjeen:\n\n\"Lienetpä Eevasi kanssa ihmetellyt, että minä sieltä Ninivestä hävisin\nkäymättä edes hyvästillä. Asia oli -- totuuden sanoakseni à la Valdus\n--, että jouduin sumuun, s.o. muutaman päivän hummausretkelle, josta\nselvittyäni suutuin niin, että nostin heti purjeeni ja tovereista --\nLarin Kyösti, Matti, Kolkkala y.m. -- irti riistäytyen purjehdin\noikopäätä Nivalaan. Päästyäni siten kaikella kunnialla tänne vanhan,\nrehellisen ja terveen Nivalan vankalle pohjalle nukuin yhtä menoa kaksi\nvuorokautta. Kun tuon uneni alle olin ottanut kylvyn Antti Ihalaisen ja\nEljas-ukon yhteisen reseptin mukaan, niin olinpa kutakuinkin vapaa\nhelsinkiläisestä krapulasta. Lähdinpä niin uutena miehenä astelemaan\nNivalan päiväpaisteisia lakeuksia, leivosen livertäessä yläilmoissa --\nkevät on täällä paljon pitemmällä kuin siellä. Ensimäinen, joka\nnäköpiiriini ilmestyi, oli lyhyen jäntterä, tuuheapartainen ukko\nkirveskynä kainalossaan. Lähemmäs tultua tunsin hänet Muhja-Heikiksi --\nsinullekin ehkä tuttu kertomuksesta 'Rovasti ja renki'. Ukko käy jo\nkahdeksaakymmentä, mutta siitä huolimatta oli parralla vielä\nalkuperäinen ruskea värinsä ja poskipäillä nuorekas punerrus. Tuntui\nmiltei liikutetulta minut tavatessaan ja luin hänen silmistään selvää\nkiitollisuutta siitä, että olen ikuistanut hänenkin kuvansa. Cajanin\nFeetu oli kerran lukenut hänelle kertomuksen 'Rovasti ja renki', jota\nHeikki oli hartaasti kuunnellut, tehden kuitenkin sen muistutuksen,\nettä minä olen kuvannut hänet liian pehmeäksi, 'sillä kyllä minä\ntoppasin aina lujasti vastaan, kun se rovasti vainaa ripitti niistä\nryyppyreissuista'.\n\nPuhellessamme ehti hän ladata vanhan visakoppansa ja mielihyvin katsoin\nhänen jälkeensä, kun hän savuja tuprutellen vantterin askelin taivalsi\nhalkometsään puolen penikulman päähän.\n\nHuomenna menen Suvannon ukon hautajaisiin. Olipa sekin ukko oikeata\npohjalaista rakennetta. Ennen minun tähän maailmaan tuloani oli hän\nistahtanut kymmenisen vuotta västingissä. Oli näet kerran jostain\nrajariidasta suutahtanut naapuriinsa, iskenyt lujan mällin poskeensa,\nsiepannut luodikon seinältä ja naapuriin juosten ampunut riitaveljensä\nläpi. Västingissä istuessaan oli hän muun muassa päntännyt päähänsä\nvanhan Vivolinin (paksu ja monimutkainen laskuoppi) ja niinpä olikin\nhänellä aritmetiikka selvillä kuin viisi sormeansa. Aina käydessäni\nhänen luonaan otti ukko esille jonkun matemaattisen tehtävän ja sen\nääressä sitä sitten hikoiltiin. Joka kevät -- tänä kevännä viimeisen\nkerran -- kamppaili hän ylioppilaskokelasten laskutehtäväin kimpussa\nkohta kun ne olivat Kaiussa julaistut ja onnistui niistä aina\nratkaisemaan yhden tai kaksi. Saadessaan kuolinkamppailussaan\ntukehduskohtauksia oli hän komentanut poikiaan avaamaan ikkunan. Kun\npojat empivät, arvellen vaikeaksi tuulisen ilman tähden avata ikkunaa,\noli ukko karjaissut: 'Lyökää moukarilla ikkuna ulos!' Ne olivat myös\nukon viimeiset sanat. Isännyyteen on nyt astunut hänen poikansa Heikki,\njonka ei voi sanoa juuri suvustaan huonontuneen. Hänkin on näet ehtinyt\njo käydä västingissä istahtamassa. Kymmenisen vuotta sitten tappoi\nhäneltä muuan mökinmies metsäkoiran. Luonnollisesti joutui Heikki\nvimmoihinsa siitä, että _hänen_ koiransa oli tapettu, käänsi isäinsä\ntavalla mälliä poskessaan ja siepaten kangen iski koirantappajan\nvuorostaan kuoliaaksi. Oikeusjuttu oli aikanaan mielenkiintoinen\nsiitä, että ainoana todistajana oli kuuromykkä nainen, joka oikeuden\nedessä antoi todistuksensa tulkin avulla. Heikki on nyt kärsinyt\nrangaistuksensa ja ryhtyy isännyyteen nuhteettomana miehenä, kenenkään\nhäntä syrinkarin katselematta. -- Olin eilen kylässä isossa pappilassa\nja ukkorovastin kanssa muistelimme Suvannon ukkoa. Rovasti hahmotteli\nmielessään pyhänä haudalla pidettävää muistopuhetta. Ukon luonnetta\nkuvaavina huvittivat häntä nuo hänen viime sanansa: 'Lyökää moukarilla\nikkuna ulos!' Våran prost on näet paljon enemmän ihmistä koko\nlaajuudessaan ymmärtävä filosoofi kuin pappi à la... -- Rovastilta\npalatessani pistäysin Korvan puodissa ostamassa tupakkia. Tiskin\nnojalla seisoi muiden joukossa Lanterin isäntä, laiskan lihava\nhumoristi, suupielessään sikaarin tappi, ja syynäili nahkaisia\nsuitsivarsia, mietiskellen, ostaako vai ei. Keskilattialla teiskaroi\nmuuan kuljeksiva sälli (Christideksen tehtaan paperossituotteita\npolttava ja Ingersollia lukeva uuden ajan ilmestys) kiroillen Nivalaa,\njossa ei ole muita kuin itaroita 'talonjusseja'. Uhkasi palaavansa\nNivalaan vasta sadan kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Tällöin kääntyi\nLanterin isäntä miestä kohti, otti sikaarin suupielestään, sylkäsi ja\nhetken häntä tarkasteltuaan virkkoi rauhallisesti: 'Pitää katsoa\ntarkempaan, että tuntisin kun se ensi kerran tulee'. Jykevä nauru\nlähti kiertämään ympäri puotia ja sälli hiipi nolona tiehensä. --\nKotimatkalle lähtiessäni tapasin maantiellä vanhan vallesmannimme:\noikea ison pitäjän nimismies, joka ruhollaan tukkii maantien kokonaan.\nMuutoin vanhaa nivalaista juurta, entisen rovastimme poika. Juttelin\nhänen kanssaan puolisen tuntia. Suuri humoristi ja mainio kaskujen\nkertoja, mutta kykenee myös tarvittaessa karjasemaan sen entisen\nTohmajärven vallesmannin äänellä, niin että keppamieheltä putoaa housut\njalasta. -- Niin että kyllä täällä Nivalassa on sentään jälellä paljon\nvanhaa juurta, huolimatta kaikista uuden ajan merkeistä. Pintapuolinen\nnuorisoseurakulttuurikin täällä Jumalan kiitos on voittanut ani\nvähän alaa... Eilen m.m. laadin näille vanhan kansan ukkosille\nvalitusplakaatin kuvernööriin eräästä kunnan päätöksestä. Olisitpa\nollut kuulemassa heidän ytimekästä jurnutustaan... nuorisoseuralaisten\nmaitovelli-parannuksista! Aion vastakin esiintyä heidän advokaattinaan\nja yleensä -- omaa työtäni rikkomatta -- pitää silmällä, että kehitys\nmenee täällä kunnon Nivalassa orgaanisesti eteenpäin eikä rupea\nhyppyaskelia ottamaan.\n\nMutta onpa totisesti aika jo lopettaa ja varustautua lauantai-illan\nsaunaan. Olisin sangen kiitollinen, jos pistäisit minulle jonkun rivin\nja ilmoittaisit, miten 'Vaikea tie' on ruvennut markkinoilla menemään\nja minkälaisia arvosteluja se saa osakseen. Vasta eilen sain nähdä\nMatti Kivekkään arvostelun ja sitä ennen lähetti minulle Härkönen\nKarjalan lehden arvostelun. Muista en tiedä mitään -- en\nSuomettarenkaan...\"\n\n\n5\n\nTämä iloisen novellistinen, kirkkaasti maalaileva kirje osoittaa,\nkuinka erilaisena miehenä Wilkuna nyt palasi kotiseudulleen. Kaikki on\nsiellä hänelle rakasta; hän katselee ilmeisellä mielihyvällä keväistä\nkotiseutulakeuttaan ja pysähtyy tyytyväisenä puhuttelemaan sen\nkuhmuraisia ihmisiä. Mutta erikoisen rakasta on hänelle kaikki se, mikä\non siellä vanhaa, järkkymätöntä, pysyväistä.\n\nToukok. 6 p. (1915) kirjoitin hänelle kirjeen, josta jäljennän\nseuraavan kohdan:\n\n\"Tohtori Ivalo on kauemman aikaa kaivannut itselleen jonkinmoista\nvälityötä, mutta ei ole vielä sopivaa hoksattu. Mutta nyt lennähti\näsken päähäni ajatus, jolla luulisin olevan tulevaisuutta. Meidän\npitäisi saada julkaistuksi jokin nykyisen ajan henkeen sopiva teos,\njossa kuitenkin käsiteltäisiin vain Suomen historiaa sekä nimenomaan\nvain Suomen sotahistoriaa. Ja parhaiten luullakseni tyydytettäisiin\nhetken psykoloogista tarvetta sillä, että kirjoitettaisiin jonkinmoinen\nkokoelmateos, nimeltä esim. 'Suomalaisia sotasankareita' eli jotain\nsinne päin. Siinä alkaen vanhoilta ajoilta ja siirtyen kronoloogisesti\neteenpäin kansantajuisesti ja persoonallisella voimalla kuvailtaisiin\nentisiä sotasankareitamme ja mitä me kerran olemme sillä alalla\nmerkinneet, silloin kun mekin vielä iskimme muiden joukossa. Kuvia\ntulisi vain muoto- ja mahdollisesti joitakin vignettikuvia. Teos\njulkaistaisiin vihottain alkaen syyskuulta ja luultavasti\nkvarto-kokoisina vihkoina.\n\n'Tämä maa minun mieltäni innostaa', sanoi Ivalo heti asian kuultuaan,\nmutta kieltäytyi rupeamasta siihen yksin. Hän kehoitti kääntymään\npuoleesi ja ehdottamaan, että te molemmat historian miehet löisitte\ntässä kirjassa nimenne yhteen ja sormet sormien lomahan ja\nkirjoittaisitte tuon mainion kirjan, josta varmaan tulisi\npysyvä-arvoinen teos, ainakin nuorisolle aina mieluinen. Tämän johdosta\nnyt puoleesi käännyn ja pyydän nopeasti vastaustasi, että saamme asiaa\npohtia. Arvaan, että sinäkin tarvitset laajempien töiden lomassa\nsellaista, joka ei kerrakseen tarvitse kovin monta päivää, vaan syntyy\nsiinä muun työn lomassa...\"\n\nTähän Wilkuna vastasi toukok. 10 p. seuraavasti:\n\n\"Viedessäni eilen aamulla (matkallani lutherilaiseen\njumalanpalvelukseen) edellistä kirjettäni postiin, tuli sinun kirjeesi\npostikonttorin luukulla vastaan. Riennänpä siis vastaamaan heti.\n\nOlen ehdotukseesi hyvin innostu t. Itsekin olen näet joskus ajatellut\nsamansuuntaista teosta, sillä historiaa penkoessani on monen\nmeikäläisen sotasankarin henkilökuva elävöittynyt mielessäni; tarvitsee\nsiis vain leikata mielikuvavarastostani noita muotokuvia, tarkistaa\nniitä kerran vielä historiallisten tosiasiain valossa ja kiinnittää\nsitten valmiina paperille. Teoksen toteuttamisen olen kuitenkin muiden\ntöiden takia lykännyt hämärään tulevaisuuteen. Mutta ehdottamassasi\nmuodossa (vihkoteoksena) sekä yhteistoiminnassa Ivalon kanssa käy sen\ntoteuttaminen nyt hetikin vallan mainiosti päinsä. Minun puolestani ei\nsiis muuta kuin ryhdytään pois asiaan! Suulliset neuvottelut teoksen\nsuunnittelusta olisivat kyllä tarpeen, mutta ehkä voimme asian\nkirjeellisestikin järjestää. Ensinnäkin olisi kai kirjeellisesti\nsovittava siitä, ketkä kaikki sotasankarimme katsotaan mukaan ottamisen\narvoisiksi. Ehkäpä asian alustukseksi liitän tämän mukaan pienen\nluettelon miekkamiehistämme, jota Ivalo voi sitten omasta puolestaan\ntäydentää tai vähentää. Sitten olisi sovittava, esitetäänkö nämä faarit\nkronoloogisessa vai aakkosjärjestyksessä. Kaiketi edellinen,\naikakausittainen, on luonnollisempi, ja historianomaisempi. --\nTeoksella tulee varmasti olemaan suuri merkitys meillä, jossa tänä\naikana akkamaisuus ja mieto nuorisoseuralais-humanismi alkaa yhä\nenemmän päästä valtaan. Nostammehan tällä teoksella nuorisomme\nnähtäviksi komean rivin sankarityyppejä omien isiemme joukosta -- ja\nniistä meillä, hitto soikoon, ei ole puutetta, niin vähän kuin\nKoskenniemimäis-Yrjö Koskelaismais-Hugo Jalkasmaiset Parisin ja\nFirenzen turistipolkujen nuuskijat niistä tietävätkin. Ja mikä on\nnuorisolle kasvattavampaa kuin tutustuminen sankareihin! Teoksen\nalkulauseessa on mielestäni mainio tilaisuus polemiseerata sitä\nnykyaikais-nulikkamaista käsitystä (katso esim. Panu-lehden ensi\nnumerossa erään nuorukaisen penikkatautista kirjoitusta historian\nopetuksestamme) vastaan, joka historian opetuksesta tahtoo kokonaan\npoistettavaksi valtiollisen sekä sotahistorian ja sijalle pantavaksi\ntaloushistorian, siis suurten tapausten ja sankarien tilalle jotakin\nkansantalouden sontaa. Luulisinpa jumaliste historian tuntien käyvän\nterhakoille poika vekaroille kuolettaviksi, jos niillä yksinomaan\nsaivarreltaisiin kehityskulkua ammattikunnista nykyaikaiseen\nsuurkapitalistiseen tehdastuotantoon tai muuta sellaista\nVuolijokelais-Gyllingiläistä evankeliumia. Kyllä minä olen sittekin\nsillä mohikaanisella kannalla, että historian runko on valtiollinen\nhistoria, jota vastoin kulttuuri-, taloudellinen y.m. historia\novat vain sitä täydentäviä haarautumia. Jolla on hyvin selvillä\nvaltiollinen historia, hän on myös kutakuinkin perillä kulttuuri- ja\ntaloushistoriassakin. Sitävastoin sille, joka tuntee yksinomaan esim.\ntaloushistorian, on historiallinen kehitys kaikessa laajuudessaan\njäänyt epäselväksi.\n\nTotisesti ovat maailman kehityksessä merkinneet enemmän\npersoonallisuudet kuin jauhosäkkien hinnat!\"\n\nWilkunan elämänvaiheita edelleen selostaen mainittakoon seuraava kohta\nhänen kirjeestään toukok. 11 p:ltä (tämän kirjoittajalle): \"Eilisillä\nnimipäivillä sain kuulla, käynnissä olevista maailman tapauksista\nkeskusteltaessa, mielipiteitä, joita minun lutherilainen sisuni ei\nhevillä voi sulattaa. Sen vuoksi olen koko päivän ollut huonolla\ntuulella. Se teki minulle entistä selvemmäksi sellaisen teoksen\ntarpeellisuuden kuin kyseessä oleva\". Tässä kirjeessä hän sitten\nlähetti sankariluettelonsa, Ivalolle toimitettavaksi. Toukok. 16 p.\nvastasin hänelle -- lienee sallittu mainita -- m.m. seuraavasti:\n\n\"Kiitokset hauskoista kirjeistäsi, joita olemme täällä suurella\nnautinnolla lueskelleet. Mielikseni olen nähnyt, kuinka taas tarmolla\nolet siellä ryhtynyt ajamaan patriarkkaalisia ihanteitasi, ja silmäini\neteen ilmestyy jonkunmoinen körttiläispomo, jolla on lahjomaton\nankaruus kulmillansa, mutta joka ystäväin seurassa ei paheksu pientä\npilaa eikä lasiinkaan sylkäise. Nähtävästi olet syntynyt ja luotu\nnivalaiseksi, joka ei menesty muualla ja joka saavuttaa voimia joka\nkerta kun hän koskettaa kototanterettansa. Paljon antaisin, jos saisin\nolla mukana keskusteluissasi rovastin kanssa, sillä arvaanpa siellä\nesiintyvän mällien lomassa paljon klassillisia käänteitä.\n\nEdellisen kirjeesi ja nyt tulleen luettelosi olen antanut Ivalolle ja\nhän ryhtynee sinun kanssasi nyt itse kirjeenvaihtoon. Olen iloissani,\nettä pidät ja olet innostunut tästä puuhasta, sillä minulle se on\nerittäin mieluinen yritys. Luulen ja uskon, että voimallanne ja\nmiehekkäällä käsitystavallanne tulette pystyttämään sankareillemme\nvaskea kestävämmän muistopatsaan, josta samalla on etua ja mainetta\npienelle liikkeelleni. Sillä onhan tämä taas kotoista ja mieltä\nkansallisesti nostattavaa, voipa siitä tulla jonkinmoinen herätyshuuto,\njoka paljoa paremmin kuin nykyaikainen urheiluvimma pystyy herättämään\nmieliä tosi isänmaallista sankarikuntoa ja jäykkyyttä harrastamaan.\nSillä ellei meillä olisi ammoisina aikoina ollut miehiä, jotka osasivat\niskeä puolestaan, niin puolta pienemmälle edulle ja maineelle olisi\njäänyt sekin vähäinen, mikä meillä nyt todella omaa on. Siis\ntoimittakaamme kirja, joka innostaa ja herättää, samalla kuin se\nopettaa ja syventää...\"\n\n\n6\n\nHuolimatta vilpittömistä aikeistaan ei Wilkuna kuitenkaan saanut\nryhdytyksi _Sankareihin_ niin ripeästi kuin Helsingissä toivottiin.\nSyynä tähän oli se, ettei kirjallinen työ Wilkunalta sujunut kesällä,\nettä hänellä oli noita lukijalle jo tuttuja \"apaattisia\" jaksojaan,\nettä raha-asiat olivat huonot ja että hänen niiden vuoksi täytyi\npuuhata teosta myös W.S.O.Y:lle. Kesäkuun 12 p. hän kuitenkin\nkirjoitti:\n\n\"Samassa kyydissä kirjeesi kanssa saapui Ivalolta jo toinen kirje.\nPrykäsin hänelle juuri pitkän vastauksen ja kaikesta päättäen pääsemme\ntässä hiljakseen työn alkuun... (Hitto soikoon, kun piipustani varisee\nyhtämittaa palavia rouheita tähän paperille; toivottavasti et\nkuitenkaan ole yhtä arkahermoinen kuin Ryselinin Maija, joka\nsaksanvihkojani korjatessaan kehui saavansa pahoinvointikohtauksia\nniistä uhkuvan tupakinhajun vuoksi.)... Oletko huomannut, että Naisten\nÄäni on asettunut jatkuvalle sotakannalle minua vastaan? Talvella siinä\noli kiukkuinen sapiska erään Suomettaressa olleen satiirisen alakertani\njohdosta. Sitten oli rähinää -- hyvin epäonnistunutta -- 'Niniven\nlapsista' kirjoittamani arvostelun johdosta. Viimeksi ilmestyneessä\nnumerossa taas näkyi olevan arvostelu 'Vaikeasta tiestä'. Silmäsin\nsitä kirkolla käydessäni aivan sivu mennen ja näyttiin siinä\nromaanipoloiseni pantavan pataluhaksi. Ne hupsut ovat siis keksineet\nminussa naisvihaajan -- minussa, joka niin hartaasti kunnioitan lapsia\nsynnyttäviä, hyviä ruokia laittavia ja toimeliaita perhenaisia.\nTosinhan minä en voi sietää kaikenlaisia kirjailevia hysterikkoja ja\nleikkotukkia, mutta naisvihaaja on minusta kuitenkin sangen kaukana...\nEukko kiirehtii saunaan -- on näet herttainen lauantai-ilta, käki\nkukahtelee koivikossa laajan niitynselän takana ja iltarusko punottaa\nmetsän yllä -- ....\"\n\nKesä 1915 kului häneltä W.S.O.Y:n töihin; elok. 20 p. hän kirjoitti\nmaisteri Jäntille:\n\n\"Kaikenlaiset seikat ovat pidättäneet minua saamasta uutta hist.\nkokoelmaani valmiiksi ennen lupaamallani ajalla. Valmistan sitä nykyään\ntulisella kiiruulla ja saanen sen valmiiksi ensi kuun puoliväliin\nmennessä. Ehtiihän se vielä silloin hyvissä ajoin markkinoille\".\n\nSyysk. 8 p. hän saattoikin kirjoittaa:\n\n\"Samassa postissa tämän kirjeen kanssa lähetän käsikirjoituksen uuteen\nhistorialliseen kertomuskokoelmaani 'Erämaan lapset'. Kun muutamien\npäivien kuluttua lähden Helsinkiin, niin saanen siellä tilaisuuden\npistäytyä Porvoossakin, jolloin voidaan laatia kontrahti. Helsingissä\nviipyessäni voin myöskin lukea korrehtuurin.\n\nKäsikirjoituksen viivästymiseen ennen lupaamastani ajasta eivät ole\nolleet syynä muut työt, sillä esim. Ivalon kanssa suunniteltuun\nyhteisjulkaisuun rupean vasta nyt sotilaskuvia kyhäämään. En puolestani\nole osannut ajatella, että mainittu julkaisu vaikuttaisi haitallisesti\nhistoriallisten kertomusteni menekkiin, sillä eihän suunnittelemamme\nteos tule olemaan mikään kaunokirjallinen tuote. Sitäpaitsi ennättää se\nvalmistua, tulla kaupatuksi ja unohtua siksi kuin hist. kertomusteni\nsarjajulkaisu ehtii markkinoille, sillä siihenhän ryhdytään vasta\nsotatilan loputtua. Suostuessani Ivalon ehdottamaan yhteistyöhön en\nluullut enkä vieläkään luule loukkaavani Teidän etujanne\".\n\nSyysk. 20 p. Wilkuna oli jo Helsingissä, asuen Arkadiankatu\n21:ssä.[108] Lokak. 11 p. hän lähti takaisin Nivalaan. Siitä\nkohtalokkaasta käänteestä, jonka hänen elämänsä näiden parin viikon\naikana sai, kerrotaan tuonnempana; tässä vain mainittakoon, miten hänen\nkirjalliset suhteensa edelleen järjestyivät. Hän kävi Porvoossa, kuten\noli aikonutkin, mutta käynnillä ei ollut hänen toivomiansa seurauksia.\n_Erämaan lapsien_ ilmestyessä lokakuun alkupäivinä W.S.O.Y. pidätti\nkoko tekijäpalkkion Wilkunan velan hyvitykseksi, lähettäen hänelle\nNivalaan tekijäkappaleet ja tiliotteen, joka osoitti Wilkunan olevan\nvielä velkaa 12 mk 90 p. Tämän summan Wilkuna maksoi heti. Marrask.\n14 p. hän sitten kirjoitti W.S.O.Y:lle seuraavan kirjeen:\n\n\"Tulin äsken kiinnittäneeksi huomiota siihen, ettette ole hyvittäneet\ntiliäni palkkiolla niistä historiallisista kertomuksistani, jotka on\notettu Juhani Ahon julkaisuun 'Suomi kaunokirjailijainsa kuvaamana'.\nMistä se johtuu, vaikka mainittuun julkaisuun otetuista kertomuksista\non aiemmin luvattu palkkio ja vaikka tietääkseni on ainakin joillekin\nkirjailijoille sellainen jo suoritettu?\n\nSamalla pyydän kysyä, kuinka on palkkion suorituksen laita Eino Palolan\nja Martti Raition toimittamaan Lukemistoon otetuista kertomuksista?\n\nOlisin myöskin katsonut kohtuulliseksi saada korkohyvitystä siltä\najalta, mikä kuluu 'Erämaan lasten' kauppaan laskemisesta niiden\nmolempien vekselien lankeamiseen, joilla olin tekijäpalkkioni saanut,\nkoska mainitut vekselit viime kerralla vastoin pyyntöäni uudistitte\ntarpeettoman pitkäksi aikaa\".\n\nEnsimmäisestä kohdasta kustantaja hyvitti Wilkunaa 350 mklla,\nviimeisestä 20 mklla, mutta kieltäytyi hyvittämästä keskimmäisestä.\n\n\n\n\nXVIII\n\n\"RIENNON TOIMITUS\". \"VAIKEA TIE\". \"AIKOJEN YÖSTÄ\". \"ERÄMAAN LAPSET\"\n\n\n1\n\nPyytäessään Wilkunaa kirjoittamaan 50 pennin sarjaan siihen sopivan\nteoksen, Kirjan johtohenkilöt varmaankin olivat ajatelleet jotakin\nmuuta kuin _Riennon toimitus_. Todennäköisesti sitä oli ajatellut itse\nWilkunakin, mutta kun turtunut ja väsähtänyt mielikuvitus ei kyennyt\nkeksimään eikä valaisemaan korkeampaa aihealaa, hän lysähti tämän\nvaatimattoman muistelmakirjasen asteelle. Ja sekin syntyi sangen\ntyöläästi, vähin erin, vaikka sisältääkin vain 95 pientä sivua.\nHaluttomuus ja väsähtäneisyys kuvastui jo kirjailijan puheesta\nja ilmeistäkin hänen tuodessaan käsikirjoituseriään Kirjan\ntoimistoon. Painos oli 10,000 kpl. ja palkkio 1000 mk. eli 20 %\nkirjakauppahinnasta. Kannen piirsi Eric Vasström. Kirjanen on myyty\nloppuun.\n\nSiitä erikoinen tämä kirja on, että se todellakin on muistelmateos,\njopa hyvin totuudessa pysyvä.[109] Wilkuna kertoo siinä olostaan\nKaleva-lehden toimittajana, muuttamatta todellisuudesta juuri enempää\nkuin nimet. Kaikki vanhemmat oululaiset, jotka aikoinaan sattuivat\nseuraamaan Kalevan vaiheita sen alkuvuosina, osaavat kyllä sanoa, kuka\nminkin nimen alla piilee. Tähän kaikkeen mahtui tragikoomillisia\naiheita kukkuralleen, mutta Wilkuna ei yrittänytkään kohottaa eikä\nkäsitellä niitä todellisen kertomataiteen kannalta, vaan muisteli noita\naikoja väsyneesti, siroitellen sekaan kuluneita kaskuja. Väliin\ntuulahtaa joukosta hiukan sitä samaa huumoria, joka oli hänelle\nominaista hänen suullisesti kertoessaan, mutta kertomuksen tasaista,\nharmaata jonotusta se ei jaksa sanottavasti kirkastaa. Hänestä\nitsestään kirja todistaa, että hän oli kokonaan irtautunut ympärillään\nriehuvasta puoluepolitiikasta. Sallittaneen mainita, että kirjoitin\nhänestä teoksen alkuun neljän petiittisivun pituisen elämäkerran,\nesitelläkseni hänet sille suurelle lukijakunnalle, jolle 50 pennin\nkirjat oli tarkoitettu. Sanomalehdistö otti kirjan suopeasti vastaan,\nkäsittäen sen etupäässä satiiriksi pikkukaupungin sanomalehtioloista;\nei voitu Oulun ulkopuolella tietää, että tässä tapauksessa satiiri oli\nsaatu syntymään esittämällä tosioloja.\n\nKolme henkilöä kirjassa on, jotka vaikuttavat onnistuneilta ja\nsaavuttavat lukijan myötätunnon: päätoimittaja Silander, kulkuri Juho,\nja painokoneen pyörittäjä Nuusku-Frekke.[110] Siitä huolimatta, että\nSilander on auttamaton juopporatti, joka antaa asiain mennä tai olla\nmenemättä, kirjailija saa vaikuttavasti ja lepyttävästi kuvatuksi hänen\nperinpohjaisen hyväntahtoisuutensa. Tämä ominaisuus -- \"hyvänahkaisuus\"\nmitä laajimmassa merkityksessä -- oli se ase, jolla Silander selvitti\nvaikeimmatkin tilanteet, ja sen johdosta hänen ympärilleen kehittyy\njonkinmoista yksilöllisyyden taiteellista erikoisuutta. Kulkuri Juho --\nsama ent. teologian ylioppilas kuin kertomuksessa _Omaa saarnaansa\nkuulemassa_ -- on täydellinen pohja-olio; häntä kirjailija on\ntarkastellut mitä kiinteimmällä uteliaisuudella, saadenkin hänet\nilmieläväksi lukijan silmissä. Näiden kahden rappiolle joutuneen\nhenkilön veljeydessä on aavistus traagillisista ihmiskohtaloista,\nvaikka kirjailija ei olekaan jaksanut niihin syventyä. Nuusku-Frekke\nsensijaan on tyynesti humoristinen, dickensimäisesti eriskummallinen\nyksilö, jonka kuvaaminen laajemminkin olisi ollut kiintoisaa. Omituista\non muuten, että nämä Wilkunan ehkä vähäpätöisimmän kirjan tyypit\nleikkautuvat lukijan mieleen terävämmin ja pysyvämmin kuin monet hänen\nhistoriallisten kertomuksiensa henkilöt; se tuntuisi viittaavan siihen,\nettä heissä luonnosmaisuudesta huolimatta on todellista elämää.\n\n\n2\n\nKuten ennen on kerrottu, oli Wilkuna myynyt Kirjalle \"uuden romaanin\nidean\" kahdestatuhannesta markasta. _Riennon toimituksesta_\nmaksettavalla palkkiolla tätä velkaa ei lyhennetty, vaan odotettiin\ntuota suurempaa teosta. Lokak. 29 p. 1914 Kirjan puolesta lähetettiin\nWilkunalle tiliote ja kirje, jossa m.m. sanottiin:\n\n\"Tätä emme ilmoita Teille suinkaan siksi, että tarkoituksemme olisi\nmitenkään Teiltä saatavaamme vaatia tai Teitä muuten ahdistaa, vaan\nainoastaan siksi, että suunnitellessamme ensi vuoden kustannustuotteita\nhaluaisimme kohteliaimmin tiedustaa, ettekö nyt voisi ensi vuodeksi\nmeille varata jotakin todella hyvää suorasanaista teosta, mieluiten\nromaania...\" Tietenkään tämä ei kirjailijaa miellyttänyt ja oli\nseurauksena m.m. tiukka ottelu puhelimitse. Tammik. 18 p. 1915\nkirjoitin hänelle sitten Nivalaan m.m.:\n\n\"Olen ollut näkevinäni, kuinka synkeällä naamalla ajattelet minua ja\ntelefoonipuheluamme, joka päättyi hiukan jyrkästi ja johon sitten\nturhaan odotin jatkoa. Moni sarvipää lienee myös tulisella vauhdilla\nlennähtänyt hammastarhastasi osoitettuna tänne Heikinkadulle.\nKuitenkaan en, niin mielelläni kuin sen olisin tehnytkin, voinut\nsilloin enkä nytkään sanoa muuta kuin sen mitä silloin sanoin. Asetu\nasemaani. Tuon suuren romaanin toivossa Kirja antoi sinulle rahaa kaksi\nvuotta sitten auliisti ja ymmärtäen vaikeat olosi. Mutta asia\nmuodostuikin siksi, että nämä täten saamasi varat tekivätkin vain\nmahdolliseksi sen, että saatoit kirjoittaa teoksia Söderströmille...\"\n\nNäistä painiskeluista rupesi sitten syntymään se romaani, jonka nimi\noli sopimuksessa _Markus Kaarlela_ ja ilmestyessään _Vaikea tie_. Kovin\ntyöläästi kävi senkin kirjoittaminen, eikä vauhti parantunut\nHelsingissäkään, jonne kirjailija saapui sitä jatkamaan ja lopettamaan.\nTekipä hän kerran vakavan esityksen siitä, että keskeyttäisi työnsä,\nmutta puolestani en voinut siihen suostua, vaan vaadin häntä\nsuorittamaan työnsä loppuun. Olen miettinyt jälkeenpäin, teinkö siinä\nehkä väärin, ja harkinnut seuraavasti: ellen olisi vaatinut, että kirja\non valmistettava, se varmasti olisi keskeytynyt; tällöin olisi ollut\njäljellä kaksi mahdollisuutta: joko se olisi tullut kirjoitetuksi\nmyöhemmin ja onnistunut paremmin, tai siitä ei olisi tullut koskaan\nmitään; muistaen Wilkunan elämänvaiheet 1915:n jälkeen täytynee\najatella, että viimeinen mahdollisuus on todennäköisin. Ja ellei hän\nolisi tullut pakoitetuksi työhön, vaikka jossakin määrin _invita\nMinerva_, olisi hänen taloudellinen asemansa ennenpitkää käynyt\nkestämättömäksi.\n\nVähin erin Wilkuna siis toi käsikirjoitustansa, saaden vihdoinkin\nkirjansa valmiiksi. Nimi tuotti vaikeuksia, kunnes kirjailija monista\nehdotuksistani hyväksyi _Vaikean tien_. Alaotsakkeeksi kirja sai vielä\nmääritelmän \"Romaani nykyajalta\". Painos oli 3000 kpl. ja hinnaksi tuli\n4:75, mikä oli siihen aikaan paljon, varsinkin 307 sivun laajuisesta\nteoksesta. Tekijää hyvitettiin 25 %:n mukaan kirjakauppahinnasta eli\nSmk:lla 3562:50, mikä huomattavasti kohensi hänen taloudellista\nasemaansa. Kansikuvaa ei ollut, nimi vain ja koriste, sillä tätä\npidettiin hienompana; kirjan sisällön tuli näet saada vaikuttaa omalla\nvoimallansa, ilman kansikuvan tulkintoja ja houkutteluja. Osaksi tästä\ntietenkin johtui, että teos meni hitaanlaisesti kaupaksi; uutta\npainosta siitä ei ole vieläkään ilmestynyt, vaikka painos on kyllä\naikoja sitten loppunut. Se joutui sitäpaitsi kauppaan sangen myöhään\nkeväällä, jolloin yleisön huomio oli jo vaikeasti kirjallisuuteen\nkohdistettavissa; täten se oli jo syksyllä ja joulumarkkinoilla\nsyrjäisemmässä asemassa.\n\n\n3\n\n_Vaikea tie_ on askel eteenpäin samalla uralla, jonka alkupäässä on\n_Riennon toimitus_: se on kuvaus Wilkunan ylioppilasvuosista. Tarkoin\ntotuudessa pysyen, niin että nimien takaa voi helposti osoittaa\ntodelliset henkilöt, hän kertoo siinä \"Markus Kaarlelan\" (Wilkunan\näidin nimihän oli Kaarlela) suurlakkosyksystä Helsingissä, hänen\nvaiheistaan ja kehittymisestään sille asteelle, jolloin hän vihdoinkin\ntuntee \"laskeneensa kätensä auraan, yhä edelleen kulkeakseen vaikeata\ntietä ja tehdäkseen työtä isäin hengessä\". Aihe on hyvä ja sen takana\noli myös riittävästi elämäntuntemusta tullakseen pätevästi\nkäsitellyksi; mutta se oli myös vaikea, sillä kohotakseen\nmuistelmatasolta taiteeksi käsittelyn täytyi kummuta uudelleen syvästi\nmukana eläneestä, inhimillisesti seestyneestä ja kohonneesta sydämestä.\nSanottakoon heti, ettei näin ole tapahtunut. Väsyneenä ja haluttomana\nWilkuna kyllä järjesti muistelmansa teknillisesti romaanin muotoon,\nmutta ei onnistunut luomaan siihen korkeampaa taiteen henkeä.\n\nSe mikä kirjassa on elämäkerrallista, on jo kerrottu Wilkunan\nylioppilasvuosien yhteydessä. Markus Kaarlela on Kyösti Wilkuna. Heidän\nvaiheidensa ja luonteidensakin välille täytyy yleensä piirtää\nyhtäläisyysmerkki, niin epäedullista kuin se Wilkunalle onkin. Mutta\ntärkeissä kohdin on Markus Kaarlelan kuvaan kuitenkin lisättävä\njotakin, jotta Wilkunalle tehtäisiin oikeutta. Markuksen suurin\nheikkous on se, ettei hän kykene syvemmin perustelemaan syitänsä\nmuuttuessaan nuorsuomalaisesta sosialistiksi ja sosialistista\nvanhasuomalaiseksi, vaan siirtyy puolueesta toiseen pintapuolisen\n\"tunteen\" ohjaamana; kun tämä \"tunne\" ja siihen kuuluvat\nmielikuvasarjat on kuvattu hyvin lyhyesti, saa lukija Markuksesta pian\nsen käsityksen, että hän on pintapuolinen, vakaumukseton ajelehtija.\nTätä ei Wilkuna ole tarkoittanut; hän on tahtonut kuvata Markuksessa\nhenkilöä, joka oli syvimmältä rakenteeltaan herkkä, epäilevä ja\nkykenemätön niihin jyrkkiin ratkaisuihin, joita silloinen puolue-elämä\n--- ja elämä yleensäkin -- vaati, mutta joka tästä huolimatta -- ja\njuuri näidenkin ominaisuuksien avulla -- sitkeästi tunnusteli tietänsä\neteenpäin totuutta kohti, tuntonsa avulla kuin sokea. Jos Wilkuna olisi\nehtinyt ja jaksanut perusteellisemmin tulkita tätä puolta Markuksen\nluonteessa, tämä olisi kohonnut lukijan silmissä ja _Vaikea tie_ hänen\nmukanaan korkeammalle arvoportaalle kuin missä se nyt on.\n\nHistoriallisessa valossa _Vaikea tie_ asettuu samalle linjalle kuin\nArvid Järnefeltin _Isänmaa_. Pohjasommitelma: jyrkän ja vankan\ntalonpojan poika joutuu puoliväkisin lukutielle ja tuntee itsensä\njuurettomaksi uudessa sivistys-ympäristössään, on molemmissa suurin\npiirtein sama; onhan se sivumennen sanoen koko suomenkielisen\ntaidekirjallisuuden perusmotiiveja, luonteenomainen sukupolvelle, jonka\nnopea tie savupirtistä salonkiin on varmaan ollut vaikea. Heikki\nVuorela on monessa suhteessa samanlainen kuin Markus Kaarlela:\nepäitsenäinen, \"voimaluonteisiin\" turvautuva, herkkä, neuvoton, vanhan\nkulttuurin parissa kömpelö. Samoin kuin Markus hänkin tästä huolimatta\npyrkii totuuteen, tunnustellen tietä haavein, tuntein, mielikuvin --\nvähemmän loogillisin päätelmin ja pätevin perustein. He edustavat\nmuuten kahta sukupolvea: Heikki Vuorela kuuluu K.P.T:n aikaan, Markus\nKaarlela jatkaa siitä, johon hän on lopettanut. Edellisen isänmaa on\njuhlapuhe Ylioppilastalossa, ihana näky toivon ruusunpunaisella\ntaivaanrannalla; jälkimmäisen isänmaa on reaalinen tosiasia, sortajan\nikeen alla ja puoluetaistelun uhrina kärsivä, luokkataisteluun\nparhaillaan syöksyvä pieni kansa. Markuksen isän iässä oleva sukupolvi,\n\"joka oli kasvanut kansallisten suurmiesten jalkojen juuressa ja nähnyt\nkansallisen nousuajan täydessä kukkeudessaan, oli lahjoiltaan\nkeskinkertaista, kankeata ja itsekylläistä joukkoa, joka ylväili\nhenkisen perintönsä runsaudella, samalla kun se saiturin\nitsepintaisuudella koetti säilyttää valta-asemaansa. Sakeana ja\nelottomana muurina erottivat he nuorimman polven kansallisesta\nnousuajasta, josta näillä jälkimmäisillä oli ainoastaan\nkangastuksenomainen käsitys. Lämmittämään ja innostamaan ei tuo\nnousuaika heitä kyennyt eikä johdossa oleva sukupolvi pystynyt heille\nojentamaan samaa runsauden sarvea, josta he itse nuoruudessaan olivat\nsaaneet juoda\". Näin käsittää aseman Markus ja sen valossa muistuu\nmieleen Heikki Vuorela kehityksensä loppupäässä.\n\nTämä historiallinen puoli kiinnostaa nyt enemmän kuin molempien\nkirjojen ilmestyessä. Uudella uteliaisuudella tutustumme _Isänmaan_\nkuvaamaan kaukaiseen menneisyyteen, jolloin saloillamme eli vielä\nturmeltumaton kansa, jolloin taidekirjassa saatettiin vakavassa\nmielessä käsitellä Päivärinnan tuttua, opettavaista vastakohtaisuutta:\nLoistolaa ja Jäykkälää, Järnefeltin Niemelää ja Vuorelaa, jolloin\nkansallisissa juhlapuheissa on ollut sisällystä ja voimaa. Se herkkyys,\njolla Järnefelt kuvaa tämän isänmaallisen tunne-autereen, niin että se\nnäyttää väräjöivän mielikuvitukseemme maalautuvan Suomensalon, sen\ntalojen ja sen hartaana tuijottavan kansan yllä ja ympärillä,\npisaroituu vähitellen lukijan sieluun, muuttuen siellä lämpimäksi,\nvirkistyneeksi taidetunnelmaksi. Tämä kuva mielessä on opettavaista ja\nhistoriallisesti valaisevaa seurata Markus Kaarlelan mukana hänen\nvaikealla tiellänsä, todeta, kuinka kansallisessa juhlasalissamme,\njossa äsken paloivat kirkkaat valot ja innostuttiin kyyneliin saakka,\nnyt vallitseekin arkisen aamun kolkko harmaus.\n\nToteamalla Järnefeltin kirjan intensiivinen tunnevoima päästään\nymmärtämään, mikä on Wilkunan kirjan arveluttavin taiteellinen\nheikkous. _Vaikea tie_ ei ole taiteelliselta kannalta juuri muuta kuin\nluonnos, luuranko, jolta puuttuu lihaksien suoma täyteläisyys, sydämen\nja veren sykintä ja lämpö. Sinänsä luuranko on ehyt, nikamat ovat\nkaikki paikoillaan -- elämä vain puuttuu. Se elämä olisi ollut\nsuuremmassa herkkyydessä, runollisemmassa ja mehevämmässä kerronnassa,\ntilanteiden perinpohjaisemmassa muovailussa, Helsingin syksyn väreissä\nja tunnelmissa -- kaikkien niiden dickensiläisten mahdollisuuksien\nhyväkseenkäyttämisessä, joita on joka sivulla, ja ennenkaikkea\npäähenkilön kehityksen perusteellisemmassa motivoinnissa.\nPuutteellisuus näissä kohdissa tekee sen, että Markuksen päätyminen\nsiihen, mikä hänestä tuntuu lopulliselta totuudelta -- \"Minulle riittää\nse, että tiedän olevani suomalainen ja isäni poika, ja sellaisena on\nminun paikkani kaikkien niiden riveissä, jotka tänä sekamelskan ja\nyleisen alasrepimisen aikana koettavat säilyttää kaikkea sitä\nkunnollista, lujaa ja koeteltua, mitä isät ovat meille perinnöksi\njättäneet\" -- kajahtaa lukijan korvissa hiukan sovinnaiselta; vilahtaa\nmielessä, että on jokseenkin sama, missä riveissä Markus Kaarlelan\ntapainen heikko yksilö ajelehtii. Näin on _Vaikea tie_ lopuksikin\nkappale karua, yksitoikkoista kerrontaa, vailla korkeampaa taiteen\nleimaa.\n\nSilloinen arvostelu löysi kirjasta paljon enemmän kuin mitä edellä on\nsanottu. Valvojan arvostelija (A-M. Tn) pitää sitä oireena uuden,\nterveemmän nuorisotyypin syntymisestä; hänen mielestään Wilkuna tulee\naivan päinvastaisiin tuloksiin kuin Maila Talvio _Niniven lapsissa_;\n\"siinä missä jälkimäinen näki vain mätää ja taas mätää, löytää Wilkuna\nuuden siemenviljan vihertävät oraat\". Sivuhuomautuksensa (etupäässä\nMarkuksen kannanvaihtelujen perustelemattomuudesta) arvostelija tahtoo\njättää varjoon teoksen ansiopuolien rinnalla. \"Se tinkimätön\nrehellisyys ja suorasukainen yksinkertaisuus, jolla tekijä on\nsuhtautunut aineeseensa ja sanottavansa sanonut, kohottaa romaanin\ntavallista päiväkirjallisuuttamme korkeammalle. 'Vaikea tie' on ennen\nkaikkea eheän persoonallisuuden tuote...\"\n\nUuden Auran \"Johannes\" (K.N. Rantakari) huomauttaa terävämmin:\n\n\"Kirjan heikkoutena on päähenkilön pintapuolinen ja keveä suhtautuminen\najan aatevirtauksiin. Hän on älyllisesti kypsymätön niihin henkisiin\nvirtauksiin, joiden pyörteisiin hän joutuu. Häntä alkaa jo ensi\nluennolla pahanpäiväisesti haukotuttaa. No -- professori voi kyllä\nesittää asioita kuivasti ja vieroittaa oppilaan itsestään. Mutta jos\ntämä on totuutta hartaasti etsivä, niin hän innostuu omin avuin\nottamaan asiasta selvää kirjallisuuden ja mietiskelyn kautta. Hän elää\nitsensä uusiin oppeihin ja hän luopuu niistä vasta suuren sisällisen\ntaistelun jälkeen jouduttuaan ristiriitoihin, tavattuaan niissä\nonttoutta tai elämään soveltumattomuutta. Mutta tällaista elämää ei\nWilkunan päähenkilö elä...\"\n\nRupeamatta tämän enempää arvosteluja selostamaan mainitsen vain, että\nyllä oleva sisältää niiden päämoitteen ja että ne ylipäätänsä olivat\nerittäin kiittäviä; _Vaikea tie_ julistettiin monella taholla kevään\nkirjalliseksi merkkitapaukseksi.\n\n\n4\n\nNyt käsittelyvuoroon tuleva _Aikojen yöstä_, joka oli Wilkunan\nneljäs historiallinen kertomuskokoelma, ilmestyi syksyllä 1914.\nKustannussopimus on allekirjoitettu Porvoossa syysk. 10 p. ja lupasi\ntekijälle 25 % kirjakauppahinnasta (3:50), mikä painoksen ollessa 2500\nkpl teki Smk. 2187:50. Tästä ei hänellä kuitenkaan ollut suurta iloa,\nsillä palkkio meni enimmäkseen entisen velan maksuun. Wilkuna pelkäsi\nsotasensorin puuttuvan hänen kirjaansa, kuten se tekikin, ja ehdotti\njulkaisemisen lykkäämistä, koska sota muka pian päättyisi.[111] Kirja\nmeni hyvin kaupaksi ja loppui kirjakaupoista jo seuraavana vuonna;\nkeskustelut uudesta painoksesta eivät ehtineet johtaa tuloksiin ennen\nWilkunan elämässä pian tapahtunutta jyrkkää käännettä.\n\nEnsimmäinen kertomus, _Viikinkikuninkaan näky_, on huomattava etupäässä\nsenvuoksi, että se tulkitsee kirjoittajansa syvintä ja rohkeinta\najatusta: haavetta itsenäisestä Suomesta. Kuta enemmän Wilkuna oli\nsyventynyt isänmaan historiaan, sitä useammin oli hänen mieleensä\ntullut tämä rohkea ja romanttinen ajatus -- mielikuva, jota oli siihen\naikaan vaikea ja vaarallinen esittää edes runouden piirissä -- vaikea\nsiksi, että vuorenkorkuiset mahdottomuudet olivat sen tiellä, ja\nvaarallinen vihollisen vuoksi. Mutta tämän jurosävyisen tarinan\nsisällys on tässä suhteessa aivan selvä: keskinäisen rauhan tehneet\nhämäläiset ja karjalaiset ovat saapuneet Vironniemelle viettämään\nUkonjuhlaa. Saapuvilla on myös heimokunnan suuri tietäjä, Tapo, \"pitkä\nja luiseva ukko\", jonka sanottiin olevan \"kainulaista syntyperää\" ja\njonka vanhimmatkin miehet väittivät lapsina ollessaan nähneensä jo yhtä\nvanhana. Ulkoasultaan hän siis on sama kuin Wilkunan entinen \"Ukko\", ja\niältään heikko kaiku Ahasveruksen traditiosta. Tapo joutuu selittämään\nsotaretkellään paikalle purjehtineen Iivari Avarasylen unta ja ennustaa\nitään syntyvästä mahtavasta valtakunnasta, joka uhkaa tuhoa sekä\nSvealle että Suomelle. \"Sen vuoksi minusta näyttäisi viisaimmalta, että\nmeidän väliltämme lakkaisivat vihollisuudet ja me esiintyisimme\nliittolaisina itää vastaan\". Kieltäytyen maksamasta veroa svealaisille\nTapo edelleen ennustaa, että \"näille kallioille on... kerran kohoava\nmahtava kaupunki, josta käsin yhtyneet suomalaiset hallitsevat itse\nitseään\". Nämä ovat ne ajatukset, joiden takia koko kertomus on\nkirjoitettu; ne tuntuvat nyt kovin vaatimattomilta ja itsestään\nselviltä, mutta eivät olleet sellaisia syksyllä 1914. Silloin ne\nsisälsivät uskon ja ennustuksen, joka vaikutti sykähdyttävästi, mutta\njota useimpien oli vaikea ottaa vakavasti. Taiteellisessa suhteessa\nkertomus on arveluttavan juro ja koruton; ukonjuhlan eloisuutta,\nviikinkilaivaston maalauksellisuutta Suomenlahden ulapalla,\nsadunaikaisen pakanuuden hämyä -- mitään näistä ensiluokkaisista\ntausta-aineksista, tunnelman ja värityksen luojista, ei ole kuivaa\nmainintaa enempää hyväksikäytetty.\n\n_Päälliköntytär_, kertomus pelottomasta Siniverasta, joka\nmyrkytti kotikyläänsä rynnänneet viikingit ja kohosi heimonsa\nhallitsijattareksi, on nopein vedoin luonnosteltu, täynnä käyttämättä\njääneitä romanttisia mahdollisuuksia. Noidan tuvan lattialla makaava\nkäärme ja maininta päälliköstä, joka Lapinretkellä työnsi toisen oman\npäänsä lunnaiksi, tuo mieleen _Panun_. -- _Kristuksen kantaja_,\nkertomus pyhästä Kristoforoksesta, on syntynyt sen johdosta, että\nkirjailija joidenkin tarinain perusteella kuvitteli[112] pyhimyksen\nensimmäiseksi suomalaiseksi marttyyriksi. Sen sisältönä on\nKristoforoksen legenda, kerrottuna yksinkertaisesti ja vaatimattomasti.\n-- _Kohtalon kourissa_ on kuvaus mustasta surmasta Suomessa,\nsaarnaajaveli Tuomaasta, joka \"mustaan dominikaanikaapuun verhottuna\",\nsilmät hehkuen kuin hiilet, kulki sen edelläkävijänä saarnaten ja\nkehoittaen ihmisiä parannukseen, ja Hauhon kirkkoherra Henrikistä,\njonka pappien naimattomuuspakon vuoksi täytyi luopua vaimostaan, ja\njoka sitten perheineen sortui ruttoon ja tähän onnettomuuteensa. Tämän\nkertomuksen sivuilta tuulahtaa keskiajan ja ruttotaudin kolkko\ntunnelma, joka lopussa kohoaa sangen vaikuttavaksi, perhettänsä etsivän\nmielipuolen papin uupumatta soittaessa autioksi jääneen kirkon\nkelloja: \"Ja kun metsissä piileskelevät seurakuntalaiset myöhäisinä\nmyrskyiltoina kuulivat kellojen kumeasti moikuvan, tekivät he\nkammoksuen ristinmerkkejä ja rukoilivat pyhää Henrikkiä suojakseen...\"\n-- _Uusi sielunpaimen_ on groteski kuvaus siitä, kuinka kalajokelaiset\nopettivat uuden kirkkoherransa Gregorius Keiraskiuksen käyttäytymään\nihmisiksi seurakuntalaisiaan kohtaan. -- _Pitkä suomalainen_ on tarina\nUole Hakkaraisesta, väkevästä Vermlannin suomalaisesta, joka väkisin\nvietiin Amerikkaan, ruotsalaisten sikäläiseen siirtokuntaan, ja jonka\nosaksi siellä koituivat eriskummalliset kostajankohtalot. Kysymyksessä\non verraton seikkailuromaanin aihe, joka voimakkaamman mielikuvituksen\nrikastuttamana ja mehevämmän kerronnan värittämänä olisi voinut\nmuodostua huomattavaksi saavutukseksi. Sitä sommitellessaan kirjailija\non muistanut Kullervon kohtalot. \"Ainoa, mikä häntä tässä\neläimellisessä olotilassa enää piti yllä, oli hänen suuri vihansa,\njolle hän vielä kerran tahtoi saada tyydytystä. Se ei ollut enää\npelkkää loukatun oikeudentunnon aiheuttamaa vihaa, vaan kaaoksellista\nja synkeätä Kullervoraivoa, joka suuntautui koko maailmaa vastaan ja\njoka tahtoi hävittää kaikki ihmisviljelyksen saavutukset sekä palauttaa\nmaailman alkutyhjyyteensä... Niin hän äänetönnä raatoi etelän helteisen\ntaivaan alla, elättäen povessaan valtavata vihaa ja hautoen\nsuunnitelmia sen tyydyttämiseksi\". Saattaa huomata, että kirjailijan\nmyötätunto on ollut lähempänä tätä kertomusta kuin ainoatakaan\nedellämainituista. -- _Kerrankin oikea mies_ on kamariviskaali Antero\nÄimä, Kokemäen Näyhälän isäntä, joka kieltäytyy ottamasta vastaan\naatelisarvoa. Kertomuksen muun sisällyksen muodostaa Hartikka Speitzin\njuttelu nuoren sihteerin kanssa ja hänen kuvauksensa hänen ja muiden\nsuomalaisten kärsimistä vääryyksistä, sekä heidän heikkoudestaan\nmuukalaisiin nimiin ja aatelisarvoihin. \"Niin sitä tähän aikaan tehdään\nsupi suomalaisista jalleista töyhtöpää svecuksia. Sitten ei puutu muuta\nkuin että pojat johtavat sukunsa suoraan Walhallan jumalista, kun itse\nasiassa ovat parin kolmen napanuoran päässä suomalaisen talonpojan\npirtistä\". Speitzin ja Simon tarinoiminen on kuin vanhan pihakoiran\näreähköä murahtelua, penikkakoiran mielistellen heveltäessä ympärillä;\nkertomuksessa on huumoria, se on sujuvasti ja miehekkäässä\nsuomalaisuushengessä sommiteltu, ja sen lukee mielikseen.\n\nOlen sivuuttanut nämä kertomukset näin lyhyesti siitä syystä, että\nmielestäni kirjailijan oma sydän on ollut hänen niitä kirjoittaessaan\nviileähkö, silloin tällöin sattuvaa leimahdusta lukuunottamatta. Mutta\nnyt seuraavaa tarinaa nimeltä _Sotilaan kunnia_, jonka mottosäkeenä on\n\"Kuolo onni sotilaan\", voisi tarkastella lähemmin, koska sen jylhä\nsisältö painuu mieleen ja koska kirjailijan kiihtynyt valtimo\nilmeisesti sykkii rivien takana. Tilanne on elämän jyrkimpiä:\nvihollisarmeijan saartama pieni suomalaisjoukko ja varmuus siitä, että\npian sorruttaisiin säälimättömän ylivoiman alle; johtopäätös:\nräjähdyttämällä linna ilmaan silloin, kun se olisi täynnä vihollisia,\nkostettaisiin oma kuolema parhaiten. Tämä oli äärimmäisyystila, joka\nkiinnosti Wilkunaa romanttisen kauhun kolkolla viehätyksellä ja sai\nhänet syventymään siihen yksityiskohtaisemmin kuin hänen tapansa oli.\nKirjailijan mielenkiinto on voimakkain ei upseereita eikä pelastumaan\nmäärättyä pappi Salviusta, vaan miehistöä kohtaan. \"Monet heistä olivat\nolleet mukana jo kolmikymmenvuotisessa sodassa ja kaikki he olivat\nlukuisissa taisteluissa karaistuneita sekä ryöstöretkillä\nvilliintyneitä sällejä\". Heidän johtajansa on iäkäs kersantti, jonka\n\"kasvoissa iho oli parkkiintunut ja rosoinen kuin petäjän kuori\" ja\njolla tietysti oli niissä \"ammottava miekanarpi\". Ja he eivät olisi\nWilkunan sotilaita, elleivät raakuudestaan huolimatta olisi jumalisia:\n\"... eiköhän pidettäisi viimeinen jumalanpalvelus ja rippitoimitus,\nsillä meistä taitaa itsekunkin omallatunnolla olla sellaista kuonaa,\njosta nyt olisi hyvä päästä... Karkein ja särähtelevin äänin, mutta\nvilpittömällä hartaudella veisasivat he virttä ja yhden ja toisen silmä\nkävi kosteaksi, kun tuttu sävel herätti eloon ammoin häipyneitä\nkotoisia muistoja ja lapsuusaikaisia mielikuvia\". Kertomuksen kulissit:\nvihollisarmeijan ympäröimä raunioitunut linna, vinhasti kiitävien\npilvien lomasta pilkistelevä kuu, vallikaivannoissa valittavasti\nvinkuva tuuli, lohduton maisema, ovat sopusoinnussa jylhän pääasian\nkanssa, jonka rinnalla Alanuksen ja Salviuksen huoli morsiamestaan\nsoinnahtaa hiukan naivina, joskin inhimillisesti ymmärrettävänä\ntunnearvona. Harvinaisen voimakkaasti, kuin näkijänä ja kuulijana\nollen, kirjailija on kuvannut itse räjähdyksen: \"Hän hengähti jo\nhelpommin, mutta samalla sai sanoin kuvaamaton, hirveä tärähdys hänet\nhorjahtamaan alas kiveltä, jossa hän oli istunut. Valtava ilma-aalto\nraastoi pensaita käytävän suulla ja suunnaton, punertava tulenleimaus\nhalkaisi hetkeksi pimeyden aivankuin tulivuori olisi syössyt hehkuvan\nsisuksensa ilmaan, samalla kun huumaava jyrinä kiiti pitkin kenttiä,\nhälveten vähitellen yöhön\". Näin piirtyy kertomus Tycoczin linnasta\nvoimakkaasti lukijan mieleen, kuin todellakin pimeätä taivasta vasten\näkkiä kuvastuva räjähdyksen leimaus.\n\nSamanlaista äärimmäisyystilaa Wilkuna kuvaa kertomuksessaan _Viimeinen\nvarustus_, jonka aiheena on Kajaaninlinna. Fieandt ei tahdo antautua,\nvaan räjähdyttäisi mieluummin linnan ilmaan. \"Mitä hyödyttää sitten\njatkaa kituvaa elämää, kun kaikki kerran on menetetty?\" hän\npessimistisesti väittelee antautumista vaativaa rovasti Cajanusta\nvastaan, joka kirjailijan omia ajatuksia tulkiten kieltää, että kaikki\nolisi menetetty. Kuulijanaan Wilkunan oma aika hän luottavaisesti\njulistaa: \"Ei koskaan ole kaikki menetetty, vaan uuden elämän itu on\naina olemassa. Kaikista vähimmin sopii sellainen epätoivon oppi niin\nnuorelle kansalle kuin me suomalaiset. Kansojen kaitsija on antanut\nmeille oman sijan auringon alla ja tämän kovan koettelemuksen on hän\nlähettänyt meille tutkiakseen, kestämmekö me sen miehuullisesti ja\nolemmeko siis mahdolliset siihen historialliseen osaan, jonka hän on\nmeille varannut\". Ja tätä seuraavissa sanoissa tuntuu kaikua\nkirjailijan omaan osaan kohdistuneista mietelmistä: \"En kiellä, etteikö\nitsensä ilmaan lennättäminen ole miehuullinen teko ja joissakin\ntapauksissa ainoa mahdollinenkin, mutta vieläkin suurempaa miehuutta\nvaaditaan elämiseen silloin, kun kaikki näyttää menetetyltä. Uskallus\nelämään ei jää koskaan palkinnotta, sillä elämä on Jumalasta, ja niinpä\nmeillekin on vielä valoisampi päivä koittava\". Pohjalla väreilee\nvakaumus ja miehekäs liikutus, ja tulkitsevat nämä sanat kauniisti sitä\nlohdutusta, jota Wilkuna kamppaillessaan itsensä ja vaikeuksiensa\nkanssa useinkin oli joutunut itselleen antamaan. Näissä sanoissa oli ja\non myös kertomuksen korkein kohta; jättämällä ne koskematta, mutta\npyyhkimällä muutamat venäläisten petollisuudesta ja lupauksensarikkoja\ntsaarista kertovat lauseet sensori ei sanottavasti kertomuksen\nkokonaisuutta pilannut. Tämän aiheen käsittelyssähän muuten oli\njäljittelyn vaara olemassa, _Välskärin kertomuksissa_ kun myös on\nkuvattu Kajaanin linnan kohtalo, Wilkuna on ilmeisesti tämän muistanut.\nKertomuksen siveellisestä perusaatteesta johtuu, että Fieandtin\nantautumispäätökseen vaikuttaa ratkaisevasti hänen vaimonsa ilmoittama\n\"uuden elämän toivo\", eikä aseman toivottomuus, ja ehkä halusta välttää\nyhtäläisyyttä Topeliuksen kanssa se, ettei jättiläispoika Cajanuksesta\neikä linnan räjähtämisestä mainita mitään. Yleislaadultaankin kuvaukset\novat erilaisia. Topeliuksen esitys on maalailevaa, kirkasta ja herkkää,\nvaipuvan kaarlolaisuuden iltaruskoa, Eva Falkenbergin ja sissien\nromantiikkaa -- eräänlaista \"historiallista lyriikkaa\"; Wilkunan kuvaus\non elämänkehoituksessaan siveellisesti syvempi, kirjoitettu\nmyöhäsyntyisen karoliinin miekankärjellä, joka ei tosin ole sovelias\nsommittelemaan lyyrillishohtoisia näkyjä, mutta voi kohota käskevästi\nviittaamaan tulevaisuuteen, jossa odottaa kärsimyksillä lunastettu\npalkinto.\n\nIsonvihan kauhuihin kuuluu vielä kertomus _Veljekset_. Se on\nsamanlaatuinen kuin _Revontulten alla_, eli siis kuvaus yksinäisestä\nsankarikohtalosta, mutta se on siveellisesti ylevämpi. _Revontulten_\nsissi on kostaja, kuolemaan saakka lannistumaton sisuluonne, Tapani\nStenbäck on kuolemaan saakka ulottuvassa uhrautuvaisuudessaan\nkorkeimman inhimillisyyden edustaja. Kertomus on äärimmäisen\nvaatimaton, hiljainen ja koruton, vailla pienimpiäkään koristuksia;\nlukija saattaa silmäillä sen välinpitämättömästi ja tuntea loppuun\npäästyään kummastuneensa siitä, että kasakat näin iltikseen saivat\nTapanin surmatuksi; ovatpa sen loppusanat tylyssä lyhyydessään\nmelkeinpä kylmiä ja tunteettomia. Mutta tarkemmin ajatellen ymmärrämme,\nettä kertomuksen hiljaisuuden alla sittenkin piilee jotakin. Toinen\nveli, Jooseppi, on uhmannut vihollista ja jäänyt paikalleen hoitamaan\npaimenenvirkaansa, joutuen lopuksi kasakkain pahoinpitelemänä\nvankilaan; toinen, Tapani, saapuu tänne, pyytää häntä pakenemaan hänen\nvaatteissaan, ja on valmis kuolemaan hänen puolestaan. Kasakat sitten\nsurmaavat Tapanin, kun tämä tyhjintoimin palaa kotiinsa. Hänen\nviimeiset himmenevät ajatuksensa koskevat pakolaisia, joille hän ei nyt\nsaakaan viedyksi heidän tarvitsemaansa suolaa, ja veljeänsä: \"Etten\nminä sittekin pakottanut häntä pakenemaan, sillä nythän minä kuitenkin\nkuolen vihollisen käden kautta\". Tapani on ujo, sillä veljellensäkin\nhän toivottaa hyvää iltaa \"hämillisesti rykäisten\"; hän ilmoittaa\naikeestaan \"ujolla ja matalalla äänellä\", ja huolehtii aina vain\nmuista: \"Meillä on siellä ankara suolan puute ja minä ajattelin, että\nsinä ehkä voisit mennessäsi viedä sinne muutamia kappoja täältä\nVaasasta\"; hänen hirteenjoutumisellaan ei ole väliä, sillä \"olenhan\nminä perheetön mies, jota vastoin sinulla on perhe ja lisäksi\nseurakuntalaiset\"; ja kun Jooseppi on hänen tarjouksensa hyljännyt, hän\nistuu \"käsillä polviinsa nojaten, allapäin ja ääneti\"; \"katsellessaan\nsyrjästä noita rehellisiä ja avoimia piirteitä sekä miehekkään jykeitä\nhartioita, jotka nyt olivat pettymyksestä painuneet kokoon, valtasi\npappiveljen hellä myötätunto, joka pakotti hänet syleilemään veljeään\".\nWilkuna on tällä koruttomalla tarinallaan esittänyt suomalaisen,\nlähinnä herännäistyyppisen kansanmiehen sielullisesti ja siveellisesti\nkauneimmillaan ja korkeimmillaan; hän on samalla todennut, että\nsuurimman ja jaloimman epäitsekkyyden palkka joskus voi olla kokonaan\ntoinen kuin siveellinen tuntomme vaatisi; ja toteamalla tämän hän\nherättää lukijan sielussa äänettömän vastalauseen sen johdosta, että\nnäin on ja että olemme voimattomia niiden kohtaloiden kädessä, joita\nosaksemme voi tulla. Ja koska tämä kertomus asuu tässä ilmapiirissä, ei\nvihollisesta ole sopinut lausua ainoatakaan pahaa sanaa.\n\n\n5\n\nKirjailija pääsee jäljellä olevissa kertomuksissaan riistäytymään irti\nsiitä murheen sumusta, joka näyttää vallanneen hänen mielensä aina kun\nhän rupeaa käsittelemään Isoavihaa. _Totisesta fennofiilistä_, Daniel\nJusleniuksen elämää ja suurta suomalaisrakkautta käsittelevästä\nkertomuksesta, säteilee herkkä tunne ja veikeä huumori, niin aito ja\nonnistunut, että sitä lukiessaan melkein kuulee kirjailijan äänen, kun\nhän hauskimmillaan tarinoi \"sankariseurassa\". Siinä suhteessa se on\nkoko Wilkunan tuotannon kirkkaimpia kohtia. Kertomuksen alku,\nuuskaupunkilainen jaala purjehtimassa navakassa länsituulessa ja sen\nkannella raumalainen merikarhu kertoilemassa merimiesjuttuja\nparikymmenvuotiaalle hinterälle nuorukaiselle, johdattaa mieleen laiva\n\"Toivon\", merimies Långvikin ja hintelän nuorukaisen Erik Ljungin,\njolle Långvik kertoi salaperäisiä asioita kapteeni Neptunus Gastista.\nTilanne on myös kertojaan ja kuuntelijaan nähden sama kuin\nkertomuksessa _Kerrankin oikea mies_. Tarkoituksena on heti alunperin\nosoittaa suomalaisten etevämmyys, mikä tehdään silmää iskien, mieliksi\nnuorelle Tanelille, joka jo etukäteen on siitä vakuutettu. Merimies\nKyörin jutuilla on ollut tässä suhteessa elähdyttävä vaikutus\nkirjailijaan itseensäkin, joka ilman niitä tuskin olisi saanut\nkuvatuksi Tanelin iloa ja ylpeyttä suomalaisuudestaan niin hyvästi kuin\non tehnyt: \"Hänen eteensä aukeni rannaton Itämeren ulappa, jolla\nloputon sarja vaahtopää harjanteita ajoi toisiaan takaa. Rajaton\nvapauden tunne ja kuohuva nuoruuden riehakkuus pullisti hänen rintaansa\nja yhtäkkiä ällistytti hän Kyöriä ja toisia kannella liikkuvia\nmerimiehiä huiskuttamalla lakkiaan ja huutamalla täyttä kurkkua:\n'Hurraa! hurraa! Pois tieltä! Täällä mennä viilettävät Suomen pojat!\nHurraa!'\" Pohjaltaan tämä on sama mielikuva kuin _Hakkapeliitoissa_,\njotka rynnätessään huusivat: \"Olemme suomalaisia!\"\n\nSeuratessamme sitten kertomuksen kulkua huomaamme sen rakentuvan\nmilloin murheellisista, milloin huumorintäyteisistä, eloisista\ntilannekuvista, joiden tarkoituksena on esittää Tanelin naivia, mutta\nhehkuvaa rakkautta suomalaisia kohtaan. Wilkuna kuvaa Jusleniuksen\nmiehenä, jolla on iloinen ja herttainen luonne, suuri ja lämmin sydän,\nja jonka pääintohimo on isänmaanrakkaus, kuten hän itse kirjoitti\n_Suomalaisten puolustuksen_ loppusanoiksi: \"Nämä olen kirjoittanut\nisänmaanrakkauden vaatimuksesta, joka on kaikkea rakkautta ylin. Minä\nen huoli muusta kuin että olen suomalainen ja, vaikka itse\ntuntematonna, toki saan kuulua mainioon kansaan\". Me tunnemme, että\nvaikka Wilkuna kertookin Jusleniuksen väitteistä ja mielipiteistä\nhuumorin valaistuksessa, niihin sisältyvät hurmiokansalliset näyt ovat\nsilti hänelle itselleenkin jollakin tavalla pyhiä. Ilmeisellä\nnautinnolla hän lainaa Jusleniuksen sanat: \"Kuinka suuri onni onkaan,\nkuulijani, kuinka onnellinen asiaintila saada kotimaisen ruhtinaan\nhallitessa, isänmaan rajojen rikkomattomina ollessa leikata oman pellon\nviljaa ja sammuttaa janonsa omasta lähteestä! Ja tämä oli suomalaisten\nkohtalo kautta lukemattomien vuosisatojen, joista meillä ei ole varmoja\ntietoja olemassa. Silloin ei niiden rajojen sisäpuolelle, jotka luonto\nnäkyy Suomelle antaneen, vastoin asukasten tahtoa tullut kukaan muu\nkuin ehkä onneton turvanetsijä\". Ja kun tulemme siihen kohtaan, jossa\nJuslenius kuvataan kirjoittamassa alkulausetta Svebeliuksen\nkatkismuksen suomennokseen, noita puhtaita, koruttomia, lämpimän\nrakkauden täyttämiä sanoja, joita sukupolvi toisensa jälkeen sittemmin\nSuomessa ihmetellen ja heltyen luki, valtaa mielemme liikutus.\nKirjailijan myötätunto kuvattavaansa kohtaan on kuljettanut hänen\nkynäänsä niin onnellisesti, että me lopuksi nöyrästi ihaillen\nkumarramme päämme suuren suomalaisen, isänmaansa rakastajan ja ihmisen\nedessä, jonka kuva on täten nähtäväksemme loihdittu.\n\n_Totinen fennofiili_ on kirjoitettu suuntaamalla varsinainen tähtäin\nkiinteästi kohti suomalaisten tulevaisuutta etevänä, itsenäisyyden\narvoisena kansana. Kertomuksessa _Nyrkki_, jossa arvostellaan\nPikkuvihan kurjaa sodankäyntiä, ja jossa erinomaisesti kuvataan\nräntäinen, kostea, alakuloinen syyspäivä sekä murheellinen, masentava\njoukkohautaus, kirjailija myös kohdistaa katseensa kansamme\ntulevaisuuteen. Anjalan miesten henki lehahtaa aavistuksena lähelle,\nsiteet Ruotsiin tuntuvat kiristyvän ja rupeavan katkeilemaan, ja\njoukkohaudasta näkyvä kuolleen sotilaan nyrkki on kuin \"koko Suomen\nkansan puolesta työntynyt mullan alta esiin\". Tuo kuolleen nyrkki on\nomituinen ja eriskummallinen piirre, kertomuksen pohja-aatteen groteski\nvertauskuva, osoitus Wilkunan realistisesta taiteesta: \"Se oli\nnuorenpuoleinen sotilas ja nähtävästi oli sillä ollut tuskallinen\nkuolinkamppaus, sillä hampaat, jotka näkyivät sinertyneiden huulten\nvälistä, oli lujasti yhteen purtu. Lasittuneet silmät olivat\npuoliavoinna ja kasvoilla kuvastui kuin jähmettynyt kirous.\nRuumiinkantajat eivät olleet saaneet hänen kuolinasentoon kangistunutta\nruumistaan oikenemaan, sillä polvet olivat koukussa ja nyrkkiin\npuristettu oikea käsi ojentui suoraan ylöspäin ikäänkuin uhaten haudan\npartaalla seisovia\". Sama nyrkki on kertomuksen viimeinen, vaikuttava\nnäky: \"Hautakumpu kohosi nyt autiona kentän keskellä ja sen kupeesta\npiipotti rannetta myöten lujaan puristunut, luiseva nyrkki.\nRäntähiutaleita tippui nyrkille ja valui hiljalleen alas, muodostaen\nlikaisia juomuja pitkin kämmenselkää\".\n\n_Syysiltana_ ja _Siteet katkeavat_ ovat ajatussisällöltään\nsuuntautuneet mietiskelemään samaa mahdollisuutta kuin mikä vilahtaa\nesiin _Nyrkissä_ -- Suomen eroamista Ruotsista. Edellinen on\nkokonaisuudessaan sommiteltu sitä varten, että tekijä saisi luontevan,\nhistoriallisesti ennusmerkillisen tilaisuuden tuoda julki sydämellänsä\nrakkaana ja juhlallisena asuneen Suomen itsenäisyysajatuksen. Sitä\nvarten lukija viedään kaarlolaisten Sprengtportin ja Löfvingin seuraan,\nkuulemaan keskustelua entisten aikain paremmuudesta ja Ruotsin\n\"nykyisestä\" ränsistyneisyydestä -- kuulemaan Löfvingin johtopäätöstä:\n\"Ja yhä enemmän on minulle alkanut... selvitä, että Suomi kulkee uutta\ntulevaisuutta kohti. Mikä se sitten tulleekin olemaan, mutta yhteyttä\nRuotsin kanssa ei voi enää kovin pitkälle jatkua\". Ja tällöin kuuluu\n\"sohvan nurkasta kirkkaalla äänellä lausuttu kysymys\", kysyjänä pieni\nYrjö Maunu Sprengtport: \"Miksi eivät suomalaiset valitse itselleen omaa\nkuningasta?\" Vanhat kaarlolaiset leimaavat tämän kysymyksen \"totuudeksi\nlasten ja imeväisten suusta\", ja innostavana, ennustavana, se jäi\naikoinaan, jolloin Suomen vapaus ja tulevaisuus näytti olevan\nepätoivoisen suuressa vaarassa, väreilemään lukijan sydämeen.\nJälkimmäisessä kertomuksessa olemme sitten läsnä sillä hetkellä,\njolloin viimeinen side katkeaa, ja Döbeln joukkoineen marssii pois\nAhvenanmaalta. Kirjailijan mietiskelyt ja järkeilyt ovat johtaneet\nsiihen, että \"kohtalon vallat olivat päättäneet erottaa Suomen\nRuotsista\"; tämän hän myös oli saanut sanoa; mutta hänen ennustuksensa\nsiitä, kuinka Suomen sitten oli käyvä, sensori pyyhki kokonaan pois.\nMyöhemmässä painoksessa (_Miekka ja sana_) kertomus siltä kohdalta\ntäydennettiin. Döbeln ei usko, että Suomesta tehdään venäläistä\nkuvernementtiä: \"Minä, joka niin monena ratkaisun hetkenä olen nähnyt,\nmihin suomalaiset kelpaavat, uskallan vakuuttaa, ettei heitä ole\nhäviöön määrätty. Heille on kohtalo asettanut oman osan historiassa,\nmutta mitä laatua se on, sitä ei ole meidän suotu tietää\". Näitä sanoja\nemme siis saaneet kuulla 1914, mutta me aavistimme siitä huolimatta,\nmihin kirjailija tälläkin kertomuksellaan tähtäsi. Döbeln, Suomen sodan\nihailtu sankari, on kuvattu terävästi ja selvin ääriviivoin. -- Tälle\nkertomukselle on kuvaavaa lyhyys ja koruttomuus, jopa kuivuus.\nNovellistista maalausta, eräänlaista ilman pehmeyttä ja syysilmiöiden\nkauneutta, jonka kirjailija aina muisti kuvatessaan elonkorjuuta ja\npilvipäivää, on sensijaan hiukkasen _Syysillassa_, jossa väreilee tältä\nalalta persoonallisenkin muiston häivähdys: Riihellä \"lehahti vastaan\nkotoinen ja unettava riihituoksu. Keltaiset kauralyhteet kahahtelivat\nsisään syydettäessä ja varpuset räyskyttelivät katonräystäällä,\nodottaen pääsevänsä maahan varisseiden jyvien kimppuun\"... \"Ilma oli\ntuollainen tyynen lakea syysilma, jolloin ei paista päivä, mutta ei ole\nvarsinaisesti pilvessäkään. Metsät alkoivat jo kellastua ja tuolla ja\ntäällä liipotteli irtautunut koivunlehti hiljalleen maahan.\nSänkivainiolla vaakkuivat varikset ja ylhäältä vastasi siihen omalla\nsävelellään etelää kohti purjehtiva kurkilauma\".\n\nTällainen on _Aikojen yöstä_, kokoelma kertomuksia isänmaamme\nhistoriasta, siitäkin merkillinen, että se enimmäkseen kuvaa\näärimmäisiä masennuksen hetkiä, mutta tästä huolimatta rohkaisee ja\nsytyttää uskon uuteen, parempaan tulevaisuuteen. Arvostelu otti sen\nkiittäen vastaan. Gunnar Suolahden kirjoitus Uudessa Suomettaressa\nluotaa syvältä sekä ansiot että puutteet:\n\n\"Tavallisimmin... suomalainen esitetään sortumassa, ja enimmäkseen\nyksin, unohdettuna ja itsensä varaan jätettynä, entisen arkielämän\nilojen ja toiveitten häipyessä sekä pohjolan syksynharmaan tai talvisen\nkolkon luonnon lisätessä lohdutonta mielialaa. Ja jospa tällainen\nkohtalo on ikäänkuin luontaisena seurauksena pieneen, syrjäiseen ja\nkovia kokeneeseen kansaan kuulumisesta, niin toisaalta tuollaisina\nhetkinä novellien henkilöissä paljastuvat saman kansan parhaat\nluonteenominaisuudet, perisuomalainen kylmäverinen tyyneys, sitkeys ja\nuskollisuus viimeiseen asti; eikä edes ristiriita kunniantunnon\nvaatimusten ja väkevän perhevaiston välillä voi niitä vähentää saatikka\nhimmentää monista vääryyksistä kasvanut katkeruus. Näin käyvät\nkertomusten henkilöt esikuvallisiksi kokonaiselle kansalle ja heidän\nolemukseensa tulee jotakin sankarillista\". Heikkouspuolella ovat\npäähuomautuksia ne, jotka koskevat eräiden kertomusten historiallista\nasiallisuutta: \"Niinpä luutnantti Löfving, silloin kun hän novellissa\n'Nyrkki' niin perin katkerasti arvostelee hattujen surkeata\nsodankäyntiä, itse asiassa juuri on palannut epäonnistuneelta\ntiedusteluretkeltä vihollismaahan ja tuomalla perättömiä tietoja\nvihollisarmeijan pikaisesta tulosta ja suuresta lukumäärästä on\nsaattanut sekasorron ruotsalaisessa leirissä ylimmilleen\". Löfving on\nmyös tarjonnut apuansa Venäjän lähettiläälle, mikä tosiasia ei suinkaan\npaljastu hänen keskustellessaan (_Syysiltana_) majuri Sprengtportin\nkanssa. \"Vielä oudomman vaikutuksen tekee historiaa tuntevaan lukijaan\nse, että Löfvingiä hattujen sodankäynnin ivaamisessa avustaa majuri\nSprengtport, joka itse oli hattupuolueen huomatuimpia miehiä ja\nsotapolitiikan kiihkeimpiä kannattajia\". Terävää silmää osoittaa\nseuraava, lähinnä Wilkunan taistelukuvauksia tarkoittava kohta:\n\"... yleensä tuntuu siltä kuin Wilkuna tällä alalla jo olisi sanonut\nsanottavansa ja tuskinpa erehtyisi, jos otaksuisi kirjailijan\nmielikuvituksen jälleen janoavan muita, olletikkin välittömästi\nnykypäiväin elämästä otettuja aiheita\".\n\nUuden Auran Johannes (K.N. Rantakari) antoi empimättömän tunnustuksen;\nWilkunan historialliset kertomukset hänen mielestään täyttivät\n\"suuremmat vaatimukset kuin ajan muodin; ne vastaavat ajan tarvetta\".\n\"Ne ovat kipeään tarpeeseen varsinkin siihen nähden, missä ulkonaisissa\noloissa kansamme on täytynyt elää ja ennen kaikkea silmällä pitäen sitä\nhenkistä vetelöitymisen ja isänmaallisen tunteen heikkouden tilaa,\nmihin nykypolvi viime vuosina on vajonnut ja mihin nyt nouseva polvi\nuhkaa -- hukkua\". Wilkuna on kirjoittajan mielestä \"suomalaisen\nrotutunteen isänmaallinen kohottaja\", \"ilmaus... siitä, että\naikaisemman suomenmielisyyden isänmaalliset kylvöt... alkavat itää\nsuomalaisessa kansassa\". \"Tällainen ilmiö on Kyösti Wilkuna,\nakateemiseen sivistykseen kohonnut rehellisen talonpojan poika\nPohjanmaan Nivalasta, juro ja itseensä sulkeutunut, harvasanainen sekä\nkoruton, mutta pinnan alta herkkä, tulinen ja tunteellinenkin, mutta\nennen kaikkea joka puolelta miehevä\". Ja kirjoittaja lopettaa kuin\njotakin ennustaen: \"Nykyisessä surkeudessa on ilahduttavaa se, että\ntämän suuntaisia taideilmiöitä alkaa näkyä ja että nousevat kyvyt\nlähtevät juuri kansamme syvimmistä suomalaisista riveistä. Mitä\nlaajemmalle nämä ilmiöt ulottuvat, sitä enemmän on takeita siitä, että\nkansallinen herätyshuuto ei ole enää huutoa ylhäältä alas, vaan että\nkansamme syvät rivit alkavat itse omien päällikköjensä johdolla\njärjestäytyä raikkaiden torven toitausten kaikuessa. Jos tai kun se\naika tulee, voidaan sanoa, että suomalainen osaa kyllä ratsastaa,\nkunhan se satulaan kerran pääsee...\"\n\n\n6\n\n_Erämaan lasten_ sopimuksen Wilkuna allekirjoitti Porvoossa lokak. 7 p.\n1915; se koski ensimmäistä (3000 kpl) ja toista (1000 kpl) painosta,\njotka tehtiin valmiiksi samalla kertaa. Palkkioprosentti oli 25; ensi\npainoksen palkkio merkittiin suoritetuksi; toisesta se suoritettaisiin\nniin pian kuin ensi painos olisi lähetetty loppuun. Kirjan hinnan\nollessa 3:50 Wilkunan saatava siis oli kaikkiaan 2625 mk. Ennen on jo\nkerrottu hänen lopputilistään W.S.O.Y:n kanssa. _Erämaan lapset_\nlähetettiin kauppaan loka-marraskuun vaihteessa ja saavutti hyvän\nmenekin -- Wilkunallahan oli nyttemmin vakinainen ja laaja\nlukijakuntansa.\n\nKokoelman kaksi ensimmäistä kertomusta, _Pietari Kaukovalta_ ja _Katso,\nvanhat ovat kadonneet_..., täyttää 81 kirjan 218:sta sivusta. Ne ovat\noikeastaan samaa kertomusta -- tekijä on vain katkaissut jälkimmäisen\nerilleen ja antanut sille oman nimen. Kun on lukenut ne, jää mieleen\naavistus jostakin suuresta ja komeasta näystä, joka on avautunut\nkirjailijan sisäisten silmien eteen, mutta jota hän ei ole ehtinyt\neikä jaksanut niin suurena eikä jalona kuvata. Tämä näky on\nsisältänyt kirkkaita kohtia pakanallisista suomalaisista, heidän\nvapaudenrakkaudestaan, kuninkuushaaveistaan ja eripuraisuudestaan;\nvälähdyksiä ristiriidasta heimolaisrakkauden ja velvollisuuden, vanhan\nkatoavan ja uuden sijaan tulevan välillä -- aivan niin kuin\nkertomuksissa on kuvattu. Pietari Kaukovallan historia on ylipäätänsä\nehyt ja virheettömästi sommiteltu, joskin hiukan sovinnainen romaani,\nvieläpä siinä suhteessa huomattava, että elämää ja tapahtumia\nkatsellaan Pietarin kärsivän ja ymmärtävän, surumielisen ja\ntraagillisen tunne-elämän valossa, mikä luo kertomuksiin hiljaista\nrunollisuuden hohtoa, samanlaista vienoa helakkuutta kuin hänen\nensimmäisessä kokoelmassaan. Vahinko on siis tapahtunut siinä, ettei\nkirjailija ole käsitellyt aihettaan niin laajasti ja perusteellisesti\nkuin se ilmeisesti olisi edellyttänyt -- että hän jo aiheen\nvalloitettuaan on jättänyt luomatta suuren, länsisuomalaisessa valossa\nesiintyvän kuvauksen pakanuuden ja kristinuskon taistelusta. Tämä\njohtui runollisen hersyväisyyden puutteesta, eräänlaisesta kuivuudesta\nWilkunan kirjailijaluonteessa, kuten aikaisemmin on eri yhteyksissä\nuseasti sanottu.\n\nYlläoleva sisältää kuitenkin suuren tunnustuksen näille kertomuksille\ntällaisinaankin. Miellyttävin tuntein lukija yleensä seuraa Pietari\nKaukovallan vaiheita. Hän kyllä huomaa montakin sovinnaista seikkaa --\nhämäläispäällikkö Jurvan vaimo on kärsivä ja herkkä, kuten ainakin\nvoimakkaan pakanapäällikön puoliso; Pietarin ryöstö ja kasvatus\nryöstäjäin uskoon, palaaminen kotiin ja heimoustunteen voimakas\nherääminen, on tavallinen romanttinen juonisommitelma; Linnamäen\npiiritys ja valloitus on kuvattu heikosti, naivisti ja eläytymättä\nriittävästi sellaisen tapahtuman todellisuuspuoleen (parissa päivässä\nei ole esim. mahdollista rakentaa heittokonetta, jolla viskeltäisiin\n\"miehen painoisia kivijärkäleitä\"); ristiretkeläisten johtajana on\n(_Hatanpään Heikin_ mukaan) kalparitari Konrad, jolla tietysti on\n\"vasemmassa poskessa iso miekanarpi\", kuten useimmilla Wilkunan\nvanhemmilla sotureilla --, mutta niiden ohi luiskahtaa helposti, sen\npahemmin loukkautumatta. Huomio nimittäin kiintyy pian siihen, mikä\nilmeisesti onkin ollut kirjailijan pohjatarkoitus: opetukseen\nyksimielisyyden tarpeellisuudesta, jotta voitaisiin saavuttaa\nitsenäisyys. Jurva on suomalainen kuningasaines, joka katselee asioita\nkorkeammalta näkökannalta kuin muut kansalaisensa, herättää kauas\ntähtäävillä pyrkimyksillään epäluuloa ja kateutta, ja sortuu paremmin\nomiensa kataluuden kuin vihollisen uhrina. Hän sanoo Pietarille,\npyydettyään häntä luopumaan \"muukalaisuudesta\", s.o. kristinopista ja\ntulemaan pojakseen: \"Yhdessä me saamme aikaan sen, mikä minulta yksin\njää keskeneräiseksi. Me kukistamme Röngän ja rakennamme linnan\nvalmiiksi. Sitten yhdistämme me eri heimokunnat, karkotamme Turusta\nristityn piispan pappeineen ja valiotamme muukalaisten pystyttämän\nlinnan Aurajoen suusta. Ja sitten... niin, sitten saat sinä kaiken\nvallan minun jälkeeni, sinä olet koko maan valtias, suomalaisten\nkuningas\". Tämän korkean päämäärän Jurva on asettanut itselleen, mutta\nkun hän siihen pyrkiessään joutuu taistelemaan aikansa valtavirtausta,\nkristinuskoa vastaan, hän sortuu kuin vanhan tragedian korkealentoinen\npäähenkilö ainakin. Tämä traagillinen aatepuoli esiintyy vielä\nPietarinkin kohtalossa: korkeasta kristillisestä humaanisuudestaan hän\nheimoustunteen kiihoittamana horjahtaa kostamaan isänsä kuoleman, siten\nrikkoen rauhanvalansa, -- esiintyypä sitä koko heimomme kohtalossa, sen\nkun täytyy luopua toteuttamasta omia kansallisia ihanteitaan ja väistyä\nrannikoiltaan muukalaisen tieltä. Nämä kertomukset rakentuvat siis\noikein vaistotun traagillisen pohjavirran varaan, mikä ei voi olla\ntekemättä vaikutustaan.\n\nSiitä, mitä kaikkea Wilkuna oli mielessään nähnyt kertomuksia\najatellessaan, niissä on kyllä kuvaavia viitteitä. Saamme nähdä\nmuinaissuomalaisen syyspäivän: \"Oli leuto myöhäsyksyn päivä ja\nkylläisen keltaisena kuvasteli vastarannan koivikko itseään vedessä.\nTaampana näkyi siellä myöskin peltojensa keskellä umpipihaisia taloja,\njoiden pienet ampumareijät tirkistelivät epäluuloisina äänetöntä\nympäristöä. Korkeat kaivonvintit kuvastuivat selkeätä taivasta vasten,\nmutta lakeisista ei tuprunnut savua eikä kuulunut karjankellojen\nkilinää eikä koirien haukuntaa, vaan kylä oli autio ja kuollut\". Saamme\ntutustua muinaishämäläisiin, joilla ilmeisesti on Wilkunan täysi\nmyötätunto puolellaan: \"Ne olivat kaikki iäkkäitä rustottuneita miehiä\nomine pitämyksineen, oikeita häviävän ajan juurevia tervaskantoja,\njoita ei mikään mahti maailmassa kyennyt kääntämään uusille urille\". He\naikovat paeta kristinuskon edestä, ja kun Pietari huomauttaa, ettei\nsitäkään voi loputtomasti tehdä, koska vastassa on ikuinen lumi ja yö,\nhe vastaavat ylpeästi: \"Me elämme sitten yön ja lumen keskellä ja\nellemme voi elää, niin kuolemme ainakin vapaina miehinä\".\n\n\n7\n\n_Kuolinvalvojaisissa_ on sepitetty tutun kaavan mukaan: tuomiokapitulin\nkanunki Laurentius kertoo Maunu-piispan kuolinvalvojaisissa kuoripoika\nStefanukselle piispan ja oman historiansa. Se on pala tuttavallisesti\ntarinoitua historiaa, vailla mitään varsinaisia novellin solmukohtia,\nmutta häivähdys sen myötämielisyyden lämmöstä, jolla kirjailija on\najatellut tätä ensimmäistä suomalaisen kansan keskuudesta lähtenyttä\npiispaa, on jäänyt herkistämään sen sivuja. Siitä romanttisesta\nvärikkyydestä ja lentoon lehahtaneen mielikuvituksen voimasta, jota\ntällaista aihetta käsiteltäessä luulisi liiaksikin esiintyvän, ei saata\nsanoa näkyvän paljoa. -- _Isä ja poika_ on kertomus Maunu Tavastista,\npääsisältönä hänen oma muistelmansa lemmentarinastaan. Kesäpäivän\nhelakka kauneus ja traagillisen rakkauden syvä, mutta aikain\nkaukaisuuteen rauhoittunut murhe valaisevat tämän herkän, seesteisen ja\njalon kertomuksen sivuja. Pienenä häiriönä on vain se, että tässäkin\nesiintyy entuudesta tutulla tavalla vanhan ja nuoren (vartijan)\nkeskustelu, osoittaen Wilkunan teknillisten sommittelukeinojen\nrajoittuneisuutta. Kuningas-ajatus tuodaan taaskin esiin: \"...jos hänen\narmonsa piispa olisi meidän kuninkaamme ja mestari Olavi hänen\nperintöprinssinsä, niin meidän olisi hyvä olla\".\n\n_Nuijapäällikön_ taiteellinen nousukohta on Ilkan uni, jossa marski\nitse selittää hänelle suunnitelmiaan: \"Ja kenen hyväksi sinä\njoukkoinesi taistelet? Eikö niin, että herttua siitä suurimman hyödyn\nsaa? Mutta kun minä olen poissa ja herttua saa täällä ohjat käsiinsä,\nniin luuletko sinä hänen teitä jäniksenkäpälällä sivelevän? Et luule,\nhe. No onko sinusta sitten hänen ikeensä mieluisampi kuin minun? Enkö\nminä kuitenkin ole oman maan kasvatti, suora Suomen mies niinkuin\ntekin? Minä voin puhua kanssanne suusta suuhun, mutta häntä\npuhutellaksesi pitää sinulla olla tulkki. Vai onko teistä pohjalaisista\nvieras sorto parempi kuin kotimainen? Ja sorranko minä teitä edes? No,\njos sorrankin, niin siihen minulla on pakko... on pakko pitää suurta\nsotajoukkoa aseissa, ettei kuka hyvänsä vieras pääse maassamme\nvaltikoimaan. Olisitte vetäneet yhtä köyttä kanssani sen sijaan että\nkapinaan nousitte, niin me olisimme ainaisiksi ajoiksi saaneet omain\nasiaimme hoidon omiin käsiimme\". Tämä puhe tulkitsee samalla Ilkan\nomiakin salaisia epäilyksiä, sillä hänelläkin on itsenäisyyshaaveensa:\n\"Kuka oli kohoava marskin tilalle, sillä ilman hallitsijaahan maa ei\nvoinut olla? Kuningas oli kaukana Puolassa, eikä piitannut Suomesta\nmitään. Herttua? Hänen nimensä varjolla ja kannatuksella tämä suuri\nyritys oli pantu alkuun, mutta olihan hänkin vieras Suomen kansalle,\nvaikka kyllä lähempänä sitä kuin kuningas. Mutta olipa vielä eräs,\njonka saattoi panna marskin tilalle, jopa tehdä suomalaisten omaksi,\nerikoiseksi kuninkaaksi...\"\n\nNäissä kohdissa Wilkuna tulkitsee omaa historiallista käsitystään\nNuijasodasta. Tämä pohjalaisen rahvaan poika, jonka esi-isä varsin\nhyvin on saattanut olla nuijamiesten joukossa, on ilmeisesti Klaus\nFlemingin ihailija, joskaan ei silti asetu nuijamiehiä vastaan.\nLukiessaan Suomen historiaa ja haaveillessaan Suomen itsenäisyydestä\nhän tuli kaikkialta etsineeksi itsenäisyyshengen merkkejä ja edustajia.\nItsestään selvää oli, että tällöin häntä erikoisesti miellytti Klaus\nFleming, joka todellakin oli voimamies Wilkunan tyyliin, suomalainen\nitsenäisyysmies 1500-luvulta, karkea ja kursailematon kuten ankara\naikansakin. Ei ole mitään kummasteltavaa siinä, jos Wilkuna\nromanttisesti kiintyi häneen, sillä hänhän oli tosiasiallisesti Suomen\nhallitsija ja edusti Wilkunan mielestä kauemmas tähtäävää aatetta kuin\nkulttuuriviholliset talonpojat, joille Wilkunalla kyllä oli annettavana\nosanottonsa ja säälinsä. Suomen itsenäisyysaatteen kannalta Wilkunan\nlogiikka on ensi näkemältä virheetön, ja hänen ajatusrakennelmansa\nlisäksi runollisesti kaunis. Se auttoi hänet asettumaan Nuijasodan\ntapahtumien yläpuolelle, välttymään kiihkeästä \"herravihasta\" ja\n\"kansan asian\" sokeasta ajamisesta, jopa oivaltamaan herttuankin\nosuuden merkityksen Suomen kansan kannalta.\n\nRahvaan säälittävän osan Wilkuna kuvaa kertomuksessaan _Poikki hakatut\nkädet_, jonka päähenkilö on Tuomas Heikinpoika Juvan Salajärveltä,\nTuomaan kohtalo on järkyttävä varsinkin siksi, että hän joutuu\nmenettämään kätensä ikäänkuin kohtalonivaiseksi palkinnoksi siitä, että\noli luottanut edes yhden Suomen herran oikeamielisyyteen. Merkkinä\nkertomuksen korkeasta siveellisestä tasosta on se, ettei synny mitään\nkostonhalua käsien hakkauttajaa vastaan: hänen rangaistuksenaan on\nkalvava tunnon moite kiivastuksissa teetetystä julmuudesta.\nLoppuvaikutelmassa on turtunutta alistumista menneiden aikojen\nonnettomuuksiin ja samalla myös hiukka inhoa koko ihmissukua kohtaan.\n\nNuijasodan aikaan kuuluu _Kesken aseiden melskeen_, kertomus Ljungo\nTuomaanpojasta, \"joka tänä väkivallan ja hävityksen aikana teki hengen\ntyötä ja suoritti valistuksen kylvöä tulevia sukupolvia varten\", samoin\nkuin Ericus Erici postilla- ja Maskun Hemminki teinilaulujen\nsuomennostyöllä. Kertomuksen alkuna on kulunut juttu Hannu Krankasta\nAbraham Melchiorinpojan susiturkeissa, ja keskeisenä tapauksena Kaarle\nherttuan ja hänen perheensä saapuminen Ljungo Tuomaanpojan kotiin\nKalajoelle. Lyhyesti, myötämielisesti ja sattuvasti kirjailija kuvaa\nkorkeat vieraat, herttuan luonteen ja käytännöllisyyden, sekä kansan\nihailun häntä kohtaan, viisaasti siirtäen huippukohdan lopummaksi. Tämä\non maanlain suomennoksen esittäminen herttualle, minkä kautta oli\n\"astuttu pieni askel eteenpäin sillä tiellä, jolla suomalaisten oli\nkamppailtava kohti kansallisia päämääriään\". Kertomus rakentuu siis\nhiljaisen kulttuuritapahtuman varaan, mutta sen vaikutus on herättävä\nja pysyvä; tällaisen aiheen valinta oli kuten tiedämme Wilkunan\nerikoisuuksia.\n\n_Kun kansa näytti itsensä_ on sommiteltu sitä varten, että saataisiin\nkertoa Kaarle herttuan suomenkielisestä julistuksesta ja sovittaa hänen\nlausumikseen sanat, jotka kirjailija oli keksinyt ja jotka ilmeisesti\nmiellyttivät häntä: \"... minä tahdon merkitä nimeni suomenkielisen\njulistuksen alle. Se on oikeus ja kohtuus, sillä Suomen kansa on näinä\nvuosina näyttänyt, että se on olemassa...\" Kertomus huokuu ihailua\ntätäkin kursailematonta ja kiivasta voimamiestä kohtaan, antaen samalla\nkorkean tunnustuksen myös hänen takanaan häämöittävälle kansalle:\nherttuan päätöksen allekirjoittaa suomenkielinen julistus olivat\nsaaneet aikaan \"suomalaisten talonpoikain nuijat\".\n\nKokoelman päättää _Jouluyönä_, kertomus Jesper yövartijasta, joka\nkuuli, kuinka mestattujen herrain päät veisasivat jouluyönä. Se on\nsävyltään kodikas, erikoissävyinen ja tunnelmallinen; romanttinen\ntarina sulautuu siinä luontevasti jouluyöhön ja herttuan julmuuteen\nkohdistuvaan arvosteluun, kehittäen sovinnollisen mielialan, mikä\nkauniisti päättää tämän julmia vaiheita käsittelevän sikermän.\n\n\n8\n\nGunnar Suolahti oli edellä selostetussa arvostelussaan vihjannut\nsiihen, että Wilkuna oli ehkä täksi kerraksi tyhjentänyt historiallisen\naiheistonsa ja kaipasi vaihteeksi uusia aloja. Sama ajatus tulee\nmieleen vielä nytkin, ja varsinkin lukiessa _Erämaan lapsia_, jonka\nkaruudesta olen edellä maininnut. Arvostelu huomautti siitä nyt\npäättäväisemmin. Anna-Maria Tallgren lausui Helsingin Sanomissa:\n\n\"... romantikon näkemystä ja kuvitusvoimaa ei Kyösti Wilkunassa ole\nrahtuakaan. Hänen historialliset kuvauksensa ovat aina selväpiirteisiä,\nne ovat yksityiskohtaisesti yhtäpitäviä asiakirjojen kanssa ja\nosoittavat kunnioitettavaa tutkijauutteruutta, niistä huokuu puhdas\nisänmaallinen henki -- mutta niiltä puuttuu väri, tuoksu, kajastus,\nkaikki se sanoin sanomaton, joka tekee pukukuvasta muotokuvan,\nhistoriasta todellisuuden... Ainakin allekirjoittaneesta ovat ne\nparhaana todistuksena siitä, että vasta romantikko saattaa\nrekonstruoida historiaa, joskin tämän romanttisen aineksen\nluonnollisesti on palveltava todellisuutta eikä noustava\nyksinvaltiaaksi\". -- Arvostelu on tätä huomautusta lukuunottamatta\nyleensä suurta tunnustusta antava.\n\nUuteen Suomettareen kirjoitti arvostelun (20/10) Wilkunan monivuotinen\nnuorempi ystävä ja kirjallinen seuratoveri Huugo Jalkanen. Huomauttaen,\nettä \"Platon on ystäväni, mutta totuus sitäkin enemmän\", hän aluksi\nvalmistaa sekä kirjailijan että muut lukijat odottamaan moitetta ja\nvarautuu samalla kirjailijan suuttumusta vastaan. Wilkunalla on \"kaikki\nedellytykset Pohjanmaan, kotiseutunsa kuvaajaksi\"; jo ensimmäisissä\nnovelleissaan hän oli \"kypsä taiteilija, ja jokaisesta sanasta tunsi\nlukija, että tekijä oli oikeissa aiheissa\"; seuraavien novellien\njohdosta \"lukijassa yhä varmistui usko, että kirjallisuuteen oli\nilmestynyt psykolooginen ihmiskuvaaja ja syvästi tunteva ja näkevä\nelämänkuvailija\".\n\nTämän johdannon jälkeen arvostelija lausuu käsityksensä, että\n\"historiallinen aihe sinänsä ei tietenkään ole lainkaan hyljeksittävä\",\nmutta: \"vapautta miten paljon tahansa, se on ainoa tie, jolla\nhistoriallisista aiheista saa syntymään suurta taidetta. Sen opetuksen\nantaa ainakin kirjallisuudenhistoria. Historiallisuuden tarkka\nnoudattaminen tekee kaunokirjallisista tuotteista vain jonkunlaisia\nhistorian loisia, jotka kaunokirjallisen, aina jonkunverran\nmielikuvitusta sisältävän muotonsa vuoksi eivät enää ole historiaa,\nmutta historian rajoitettuina kuvittajina eivät liioin puhdasta\ntaidetta. Ne sekoittavat historian ja taiteen toisiinsa, mikä ei ole\nniille eduksi\". Wilkuna kuuluu arvostelijan mielestä tähän\njälkimmäiseen ryhmään. Hänet \"näyttää vähitellen vallanneen\njonkinlainen isänmaallinen ja kansallinen innostus, joka on saanut\nhänet kokonaan unohtamaan kotiseutunsa varmasti rikkaat aiheaarteet ja\nryhtymään sovinnaisen käsityskannan mukaisten historiallisten\nkertomusten kirjoittamiseen... Onhan tuollainen isänmaallinen henki\nkaunista ja saavuttaa varmaankin vastakaikua laajoissa piireissä, mutta\nsuurempi kansallinen merkitys kuin tuollaisilla persoonattomilla\npiedestaalikuvilla olisi kuitenkin kotiseudun nykyaikaisten tyyppien ja\nolojen kuvauksella, johon Wilkuna ehdottomasti saisi aivan toisella\nnäkemyksen voimalla vaikuttavan elämäntunnon. Uskon, että Wilkuna sitä\nalaa jatkaen saa paljon pysyvämpiä ja laajakantoisempia tuloksia\naikaan. Pohjanmaan 'eepos' on häneltä yhä kirjoittamatta, mutta jos hän\nsen luo, joko sitten yhdenjaksoisena tai novelleissa, on hänen asemansa\nkansalliskirjailijana paljoa taatumpi kuin historiallis-kansallisten\nkertomusten nojassa. Kyösti Wilkunalta, jos keltään, voi Pohjanmaa\nodottaa eepillistä kuvaustaan\".\n\nAntaen arvostelijan väitteiden puhua puolestaan niin hyvin kuin\nvoivat, huomautan vain, että kirjoituksen tarkoitus ilmeisesti on\nhyväntahtoinen; eri asia on, että hyväntahtoisuus -- johon tässä\nliittyy liiaksi neuvova ja mestaroiva sävy -- voi joskus, ja varsinkin\nnuoremman kynästä lähteneenä, tuntua sen kohteesta hyvin loukkaavalta.\nNiin kävi tässä. Wilkuna pahastui sydänjuuriaan myöten. Lokakuun 24 p.\nhän kirjoitti minulle Nivalasta:\n\n\"Käytyäni Oulussa ja muutoin suoritettuani haltuuni uskotut asiat olin\nparahiksi päässyt asettumaan maaseudun rauhaan, nauttien myöhäsyksyn\nharmaan tasaisista ilmoista ja hauskoista ilta- ja aamuhämäristä sekä\nkirjoittaen hyvällä vauhdilla kuvausta Eerik Flemingistä.\n\nSilloin, keskelle tätä idylliä, tuo U. Suometar nokassaan Jalkasen...\nkorkeaesteettisen saarnan. Arvaat, että se silmänräpäyksessä meuroi\nminun henki-ruumiillisen olemukseni sekaisin. Mielentilastani sen ja\nsitä seuranneen päivän kuluessa saat parhaan käsityksen, kun palautat\nmieleesi kuvan tiikeristä, joka hampaitaan näytellen, muristen ja\nhännällä kylkiään piesten käyskelee häkissään, kun joukko\npoikanulikoita ulkopuolelta ojentelee hänelle likaisia sormiaan. Jos\nolisin tämän attentaatin aikana ollut siellä, niin hyvin luultavasti\nolisin ensi vihan puhdissa mennyt viivana Kapteeninkadulle, ottanut\nsitä... niskasta, heittänyt vuoteeseen mahalleen ja piessyt niin, että\nhän olisi vielä kuolinhetkelläänkin tuntenut kihelmöimistä\npakaroissaan. Sillä sapettavinta oli minusta se, että niin doseeraavan\nluennon pitää minulle... Mutta koska hän nyt kerta on katederille\nkiivennyt, niin ottakoon vastaan sen mörssärinlaukauksen, jonka olen\nhäneen suunnannut. Luonnollisesti minä pahimman puuskan asettuessa\ntartuin julmalla miinillä kynään ja ryhdyin kirjoittamaan puolustusta.\nValitettavasti tuli siihen väliin uusia, eräistä täkäläisistä\ntapahtumista aiheutuneita mielenjärkytyksiä... niin että vasta tänään\nsain mörssärini täyteen latinkiin. Lähetän sapiskani tämän mukana\nsinulle pyynnöllä, että lukaiset sen läpi ja teet pyhkimisiä, missä\ntuntuu menevän yli maalin. Tämän teen ensiksi siitä syystä, että itse\ntosiaankaan en vielä pysty kirjoitustani tyynemmin arvostelemaan, sillä\nsydänkarsinassani yhäkin priiskahtelee. Toiseksi päätin sen lähettää\nsinun kauttasi siitä syystä, että saisit nähdä vastaukseni ja selostaa\nsen joskus veli Ivalollekin, sillä eihän ole sanottua, jos se\nSuomettareen pääseekään... Kun nyt olen pahimman sappeni saanut\npuretuksi, niin voin jälleen palata Erik Flemingin seuraan...\"\n\nKuten näkyy, lieventää tämän voimakirjeen sävyä humoristinen\nitseironia.\n\nJostakin syystä, varmaan en muista mistä, mutta todennäköisesti siitä,\nettä yllä oleva pyyhkimisvaltakirja saapui minulle päivää myöhemmin\nkuin itse kirjoitus, johtui, että Wilkunan vastaus meni aluksi\nsellaisenaan, ilman pyyhkimisiä, U. Suomettareen. Pyyhkimiset suoritin\nvasta korjausvedokseen, voimatta kuitenkaan kaikissa kohdissa muuttaa\nkirjoitusta niin kuin olisin halunnut. Kirjoitin Wilkunalle marrask.\n1 p.:\n\n\"Lauantaina... menin lukemaan kirjoituksesi korrehtuuria. Sen minulle\npäätoimittaja auliisti toikin ja pyyhin siitä eräitä vähemmän sopivia\nkohtia, jotka olit siihen kiivaudessasi pannut, mutta joita juuri\narvasin sinun itsesikin siitä pois toivovan. Silloin oli kirjoitus...\nladottu, ja mikä vielä pahempi, herra Jalkanen oli jo ehtinyt\nkirjoittaa vastauksensa siihen. Kun hänen vastauksensa, kuten ymmärsin,\nvaikka en sitä tietysti nähnyt, osittain kohdistui niihin paikkoihin,\njoita pyyhin, joutui hra Hynninen ymmälle, mitä siinä tapauksessa oli\ntehtävä. Seurasivat pitkät neuvottelut hra Koskenniemen kanssa, ja asia\npäättyi sillä kerralla siihen, että koko juttu aiottiin lähettää\nuudelleen hra Jalkaselle, toivomuksella että hän vaivautuisi\nvastaustaan justeeraamaan...\"\n\nSen hra Jalkanen ystävällisesti tekikin. Molemmat kirjoitukset\njulkaistiin marrask. 3 p. Koskenniemen osuus asiaan johtui siitä, että\nhän oli U. S:n kirjallisen osaston toimittaja.\n\nWilkuna aloittaa ilmoittamalla käsittäneensä hra Jalkasen kirjoituksen\n\"isällisiksi neuvoiksi siitä, mitä minun olisi kirjoitettava ja mitä\nkirjoittamatta jätettävä\". Suunnaten hyökkäyksen yleensä \"kaunosieluja\"\nvastaan, hän sanoo alunpitäen olleensa \"selvillä siitä, mitä...\nkaunosielupiireissä, joihin kuuluu nuorempia ranskalaismakuisia\nestetiikan harrastajiamme, ajatellaan historiallisesta\nkaunokirjallisuudesta...\" Mutta tältä mielipiteeltä Wilkuna kieltää\nkaiken merkityksen; heillä ei ole mitään edellytyksiä lausumaan\ntuomiota historiallisen kaunokirjallisuuden todellisuusarvosta, sillä\nsiksi tyyten heiltä puuttuu \"kotimaan historian sekä tuntemus että\nharrastus\". Arvostelijan huomautukseen siitä \"kansallisesta\ninnostuksesta\", joka on Wilkunan vallannut, viimemainittu vastaa:\n\"Niin, valitettavasti asianlaita onkin siten, että minä kansamme\nhistoriaa tutkiessani -- ja tehdessäni sitä sellaisen valtiollisen\ntilanteen vallitessa kuin missä me kuluneina vuosina olemme eläneet --\nen ole ikävystyneellä ilmeellä voinut nähdä niitä monia ahtaita\nvaiheita, joiden läpi kansamme entisinä aikoina on kamppaillut kohti\nsille asetettuja päämääriä... Jos kertomuksiini niin ollen on päässyt\nvalahtamaan isänmaallista ja kansallista innostusta, mikä niin pahoin\nhäiritsee teikäläisiä taidekäsityksiä, niin sille en totisesti ole\nmahtanut mitään... Minulle on ollut tärkeämpää saada nämä tuntemukseni\nsanotuksi kuin harkita, sekö vai tämä kirjallisuuden laji minulle\nparemmin takaisi kansalliskirjailijan maineen...\" Väitettä siitä, että\nhänen historiallisten kertomustensa henkilöt olisivat \"persoonattomia\npiedestaalikuvia\", Wilkuna pitää kohtuuttomana. Ne ovat hänen\nmielestään jo meidän historiassamme piedestaalilla. \"Minä en ole nähnyt\nolevan mitään syytä kiskoa heitä sieltä alas, vaan pyrkimyksenäni on\nollut ainoastaan kuvata heitä erinäisissä tilanteissa ja siten\nuudelleen verevöittää heidän muotokuvaansa niissä puitteissa, minkä\naikakirjamme ovat heistä jättäneet... Vai olisinko minä täyttänyt\nparemmin taiteelliset vaatimuksenne, jos olisin historialliset\nmerkkihenkilömme kiskonut alas ja esittänyt heidät jossain minun\nyksityiselle maulleni tai päähänpistoilleni sopivassa valaistuksessa?\"\nSitten Wilkuna edelleen moittii tuota kohteekseen valitsemaansa\n\"kaunosielujen\" ryhmää: \"Isänmaalliset, kansalliset ja, sanokaamme,\nyleensä kaikki ihanteellisemmat elämänarvot näyttävät teidän\ntaidekäsityksellenne epäilyttäviltä ja tuomittavilta...\" \"Tarvitaan\nvain, että te taiteen vartiat hiukan laajennatte sitä kaihdinlappujenne\nvälistä näkökulmaa, jolta te kirjallisuuttamme tarkastelette. Silloin\nvoisitte myöntää, että esim. kansalliset ja isänmaalliset arvot ovat\nkirjailijalle ainakin yhtä arvokkaita kuin eroottinen kiemailu tai\nkamarisielujen yksinäisyys-vaikertelut\". Wilkuna on sitä mieltä, että\nhistoriallisten kertomusten sommittelussa on käytettävä \"vapautta\"\nainoastaan sikäli kuin historialliset tosiasiat myöntävät.\n\"En puolestani voi hyväksyä sitä, että kirjailija muka oman\ntemperamenttinsa vaatimuksista on oikeutettu heittelemään huiskin\nhaiskin historiallisia tosiseikkoja\". Hänen kirjoituksensa viimeinen\nlause kuuluu: \"Tahtoisin vain loppujen lopuksi huomauttaa Teille, hra\nJalkanen, että se isällinen sävy, millä Te käytte minulle, muka\nväärälle uralle joutuneelle, pitämään ojentavan luennon, on mielestäni\nohi arvostelijan oikeuden menevää tahdittomuutta\".\n\nHra Jalkasen vastaus on pitempi kuin Wilkunan kirjoitus; sen sävy on\nsileämmästä tyylistä huolimatta tiukka ja peräänantamaton. Hän ei\nmyönnä olevansa mikään \"kaunosielu\" eikä menneensä arvostelussaan\nkohtuuden rajojen ulkopuolelle. Wilkuna ei sitä lukenut: \"Luettuani...\nkirjoitukseni en heittänyt silmäystäkään sen kintereillä laahaavaan...,\nvaan pistin lehden laatikkooni, sillä tahdoin säästää mieleni\ntasapainon...\"\n\nSitä hän todella näinä viikkoina tarvitsikin, kuten seuraavasta luvusta\ntulemme näkemään.\n\n\n\n\nXIX\n\nTOIMINTA VÄRVÄRINÄ\n\n\n1\n\nKuten Wilkunan teoksista olemme huomanneet, askartelivat hänen\najatuksensa mielellään Suomen itsenäistymiseen kohdistuvissa haaveissa\nja mielikuvissa. Venäläisten vuoksi hänen kuitenkin oli pakko rajoittua\nsiinä suhteessa lyhyihin vihjauksiin. Itsenäisyysasia oli sitäpaitsi\nniissä oloissa yleisöllemme niin outo ja utopistinen, ettei sitä\nvoinut, jos mieli säilyä viisaan kirjoissa, ottaa puheeksikaan muualla\nkuin runouden piirissä, ja sielläkin epäselvästi. Kukaan ei rohjennut\najatellakaan sen pitemmälle kuin että \"entiset oikeutemme\" oli saatava\ntakaisin.\n\nAjatusmaailmassaan Wilkuna oli siis itsenäisyysmies jo ennen sotaa,\njota hän kiihkeästi odotti, uskoen sen pelastavaan ja puhdistavaan\nvaikutukseen. Suursota kuvasteli hänen mielessään jonkinmoisena\n\"Jumalan tuomiona\", jolloin hyvät palkittaisiin ja pahat\nrangaistaisiin. Euroopan suurpolitiikan tuntemukseen ja siitä tehtyihin\njohtopäätöksiin ei tämä hänen mielikuvansa perustunut -- sen\nlähtökohtana oli vain hämärä tunnelma siitä, että jonkinmoinen\nmaailmanhistorian käräjäpäivä oli nyt, etupäässä Venäjän Suomea kohtaan\nharjoittaman sorron vuoksi, tarpeen -- että ihmisten pahuus oli\nsaavuttanut tällä haavaa riittävän mittansa, aivan kuin ennen\nvedenpaisumusta. Wilkuna oli tässä suhteessa samanlainen kuin ihmiset\nyleensä: me katsomme tulevaisuuteen enimmäkseen ja selvimmin\nvaistoillamme ja aavistuksillamme -- vähemmän menneisyyden ja\nnykyhetken tosiasioista tehdyillä loogillisilla johtopäätöksillä.\n\nWilkuna oli kuitenkin sodan syttyessä yksinäinen olio, joka murjotti\nsyrjäisessä Jorvaksessa eikä juuri tavannut sellaisia piirejä, jotka\nolisivat olleet innostuneita suurpoliittisista haaveista. Vuoden\nvaihteessa hän sitäpaitsi muutti Nivalaan, jossa ei tehty aloitteita\ntällä alalla. En usko hänen tietäneen jääkäriliikkeestä pitkään aikaan\nsen enempää kuin mitä hämärät kuiskeet siitä kertoivat; rupesipa hänen\nkiihkeä, Saksan nopeaan voittoon kohdistuva odotuksensa päinvastoin\njo painumaan apeamielisyydeksi, kun sota pitkistyikin. Mutta\njääkäriliikkeen miehet kyllä tiesivät ja tunsivat Wilkunan ajatustavan,\nja hakivat hänet käsiinsä niin pian kuin siihen tilaisuus tarjoutui.\n\nLokakuussa 1915, Wilkunan ollessa valmistamassa _Erämaan lapsia_\nHelsingissä, Kai Donner soitti minulle Kirjaan, tiedustaen Kyösti\nWilkunaa. Tämä sattuikin olemaan luonani ja lähti heti tapaamaan\nDonneria Ylioppilastaloon. Arvaten, mistä oli kysymys, sanoin\nWilkunalle jotakin siihen suuntaan, että \"harkitse nyt asia tarkoin,\nennenkuin päätät\". Keskustelu Donnerin kanssa kesti vain muutaman\nminuutin: Donner selitti lyhyesti asian ja tiedusteli, haluaisiko ja\nvoisiko Wilkuna ruveta värväämään kotiseudultaan miehiä Saksaan, mihin\nWilkuna heti ja epäröimättä vastasi myöntävästi. Erikoispiirteenä\npainui hra Donnerin mieleen se, että Wilkuna samalla pyysi itselleen\ntaskuasetta, minkä hän jo iltapäivällä saikin tri W.O. Sivéniltä.\nPalatessaan luokseni Kirjaan Wilkuna oli kuin unesta herännyt. Panin\nmerkille, että hänestä uhosi jonkinmoista outoa, erikoista innostusta.\nPidin kuitenkin tarpeellisena uudelleen kehoittaa häntä harkitsemaan\ntarkoin, mihin ryhtyi, ottamaan huomioon kaikki mahdolliset seuraukset,\nvelvollisuutensa perhettään kohtaan, olemaan äärimmäisen varovainen\nj.n.e., mutta kaikki nämä hyväätarkoittavat nuuskaviisaat neuvoni\nWilkuna hymyillen pyyhkäisi leveällä kädenliikkeellä menemään kuin\nlääkäri Döbelnin lääkkeet. Tämän jälkeen annoin puolestani hänelle\nsiunaukseni, mielessäni se hämärästi fosforivaloinen, rukouksen, uskon\nja toivon sekainen tunnelma, jonka salaperäisessä kuutamoloisteessa\nensimmäiset jääkäriparvet Saksaan menivät. Ja niin oli Kyösti\nWilkunasta tullut jääkärivärväri -- uusi ratkaiseva elämänkausi oli\nalkanut.\n\nNämä tällaiset asiat vaativat muun ohessa hyviä hermoja; ilman niitä ei\npää pysy kylmänä eikä harkintakyky kirkkaana. Uskon vahvuudessa ei\nWilkunalla ollut vikaa, mutta hermot olivat nuoruudesta saakka olleet\nkireällä sekä sielunelämän sairaalloisen kiihkeyden että ahtaiden\nolojen ja väkijuomain väärinkäytön vuoksi. Hermojännityksen äkillistä\nkiristymistä osoittaa tuo tarve saada taskuase, jolla Wilkuna sittemmin\nniin mielellään ja kohtalokkaasti leikitteli, ja se, että hän samana\niltana viihdytteli kiihtymystään väkijuomilla, huolimatta edessä olevan\ntehtävän vakavuudesta. Tämä on muistettava arvosteltaessa Wilkunan\nseuraavia tekoja ja kohtaloita.\n\n\n2\n\nWilkuna matkusti Helsingistä lokak. 11 p. Nivalaan, ja sieltä muutaman\npäivän kuluttua Ouluun, neuvottelemaan sikäläisten aktivistien kanssa.\nTätä tarkoittavat Jalkas-historian yhteydessä siteeratun kirjeen\n(lokak. 24 p:ltä) arvoitukselliset sanat -- \"käytyäni Oulussa ja\nmuutoin suoritettuani haltuuni uskotut asiat\". Tällä Oulun-matkalla on\nilmeisesti tapahtunut se keskustelu maisteri Leino Pentzinin kanssa,\njosta K.A. Wegelius kertoo.[113] Wilkuna olisi silloin lausunut, \"että\nreaalisia itsenäisyyden toteutumistakeita oli olemassa sangen vähän ja\nettä suunnitelmissa oli paljon laskemattomista sota- ja valtiollisista\ntapahtumista riippuvaa, mutta että siitä huolimatta -- ja vaikkapa\nkaikki epäonnistuisikin -- tulisi hellittämättä taistella\njääkäriliikkeen kannattamiseksi. Sillä... jollei maailmansodan aikana\nmitään tehtäisi eikä mitään uskallettaisi, valtaisi kansan kuolettava\ntoivottomuus... Sellainen toivoton mieliala... turmelisi kansan\nhenkisesti, jotavastoin epäonnistunutkin yritys viittaisi\ntulevaisuuteen ja pitäisi toivoa vireillä\". Pentzinin huomautukseen,\nettä tällainen liike varmaan tulisi ilmi ja värväreitä uhkaisi\nhirsipuu, Wilkuna olisi vastannut: \"Mitäpä se haittaa, jos muutamat\nsadat suomalaiset käyvätkin kuolemaan, sillä eihän meiltä sataan\nvuoteen olekaan sitä vaadittu. Ja näiden vainajien muisto sytyttää\nmieliä vuosien taakse ja vaikuttaa rohkaisevasti\".\n\nVoimme jokseenkin selvästi kuvitella Wilkunan ajatukset ja mielialat\nlokakuun puolivälin jälkeen, jolloin hän Oulusta palattuaan oli\nasettunut Seppälän-kotiinsa, kirjoittaakseen _Suomalaisia sankareita_\nja värvätäkseen alokkaita Saksaan. Kirjallista työtään hän ei\nlaiminlyönyt; päinvastoin sen sankarilaatu innostutti häntä, tuntuen\nerikoisen sopivalta juuri tähän aikaan, jolloin toivo ja haave maalaili\ntaivaanrannalle nykypäiväin uusia sankareita. Marrask. 4 p. hän saattoi\nlähettää kuvauksensa Eerik Flemingistä, jota oli pian seuraava Klaus\nKristerinpoika Horn, ja näin oli suoritettu hänen osuutensa _Sankarien_\nkahteen ensimmäiseen vihkoon, kaikkiaan neljä kertomusta. Marrask. 10\np, hän kirjoittaa: \"Merkillistä, kuinka tyhjentymätön aarreaitta\nmeidänkin köyhäksi sanottu historiamme on! Vaikka olen siinä\nvuosikausia ollut päälläni kuin juoppo mehiläinen kennossaan, niin\nkuitenkin paljastuu tuon tuostakin tietopiirissäni aukkoja. Niinpä\nällistyin kelpo tavalla, kun käydessäni käsiksi tähän viimeiseen\naiheeseeni (Klaus Kristerinpoika Horniin) huomasin, että edessäni\nseisoo kenties kaikista loistavin suomal. sotapäällikkö -- mies, josta\nminulla tähän saakka on ollut verrattain vaillinainen ja hämärä\nmielikuva...\"\n\nTämän ohella myllersi hänen mieltänsä maisteri Jalkasen jupakka;\nyllämainitussa kirjeessään hän puhuu siitäkin:\n\n\"Mutta olisiko minun vielä palattava asiaan?... Ollessani eilen\nhautajaisissa naapurissa kehottivat rovasti ja kansak. opettaja\njatkamaan. Ja kyllähän sellainen polemiikki on omiaan selventämään\nkäsitteitä ja itse asianomaisellekin se lopulta on siveellisesti sangen\nylösrakentavaa... Piru ne nämä meidän monimutkaiset ja pikkumaiset\nkirjalliset suhteemme ymmärtääkään!\n\n    Förrän min hjärna kallnar,\n    här bäras döda ut!\"\n\nLoppupuolella hän mainitsee, että Nivalassa on \"tätä nykyä huikeat\npakkaset. Tärköttelee yli 20 asteen. Siitä huolimatta aion ensi\nlauantaina eräiden körttiukkojen kanssa lähteä paripenikulmaiselle\nerämaaretkelle -- jalkapatikassa tiettömien metsien läpi --\nhaastattelemaan erästä kuolevaa korven profeettaa\".\n\nLisäksi tähän kaikkeen tuli värväystoiminnan jännitys. Wilkuna kyllä\noivalsi, että se oli vaarallista, mutta Nivalan rauhallisissa oloissa,\nympärillä kotoinen tuttu kansa, hän ei tullut olleeksi tarpeeksi\nvarovainen. Mielessä sankarillinen, jalo kuva kansastamme hän menetteli\nkäytännössä kuin olisi uskonut joka miehen epäilyksittä valmiiksi\ntarttumaan aseisiin venäläisiä vastaan. Asian vaarallisuus sitäpaitsi\nviehätti hänen uhmailevaa, aina jossain määrin poikamaisena pysynyttä\nluonnettaan. Eipä ole kaukana totuudesta sekään selitys, että\nvärväystoiminnan välttämätön salaperäisyys oli hänelle jollakin tavoin\nvastenmielistä; hän oikeastaan halveksi kaikkea vehkeilyä ja salaista\nsissimistä, ollen täysin tyytyväinen vasta silloin, kun sai avoimesti\nahdistaa vihollistansa. Tämän kanssa ei ole ristiriidassa se, mitä K.A.\nWegelius kertoo Viljo A. Lyytikäisen käynnistä marraskuulla Wilkunan\nluona. Tämä olisi silloin tuominnut kokonaan \"liiallisen\nhenkilökohtaisen varovaisuuden\". \"Miehen, joka oli ottanut\nlähettääkseen vaaroihin ja kärsimyksiin toisia... ei sopinut kohdaltaan\nvaaraa ja kärsimystä liiaksi karttaa, jos asialle oman itsensä\nvaarantamisesta oli hyötyä\". Ja sitten Wilkuna saa oikein\nlainausmerkkien välissä selittää avoimen värväystoiminnan etuja, jopa\nvälttämättömyyttäkin, lopettaen seuraavasti: \"Asiassa on kerta\nkaikkiaan uskallettava, jos mieli siitä jotakin tulla, eikä\nvarovaisuuden suuresta korostamisesta lopuksi ole muuta seurausta kuin\nsaamattomuus\". Nyt on huomattava, että nämä Wilkunan sanat on\nkirjoitettu paperille vasta kymmenen vuoden kuluttua siitä, kun ne on\nsanottu, eikä niitä siis voi todistusvoimaisesti lainausmerkeillä hänen\nlausumisekseen väittää. Mutta uhmailevalta yleissisällöltään ne\ntuntuvat tutuilta ja tulkinnevat sikäli hänen ajatustapaansa näinä\nviikkoina.\n\nNe eivät anna Wilkunan harkintakyvystä edullista kuvaa. Merkitsihän\ntämä hänen kantansa käytännössä toteutettuna sitä, että värväysliike\nolisi pian joutuva santarmien tietoon ja sikäli pahimmassa tapauksessa\ntukahtuva alkuunsa. Äärimmäinen varovaisuus oli värvärin ja\netappimiehen nimenomainen velvollisuus juuri tehtävänsä onnistumisen ja\nosatoveriensa kohtalon kannalta -- varomattomuus ja ylimielisyys oli\nyksinkertaisesti edesvastuutonta tyhmyyttä, jota uhmaileva rohkeilu ei\nvoi paremmaksi kaunistaa. Mutta Wilkuna ei voinut luonteelleen mitään,\nja vaikuttihan hänen puheensa Lyytikäiseen, mikäli Wegelius kertoo,\nhyvin rohkaisevasti, innostaen tämän muutenkin valmiin miehen\nhuimanrohkeaan toimintaan.\n\nKaikesta, mitä tietoon on tullut, näkyy selvästi, että Seppälän\ntuparakennuksesta pian tuli yleisesti tunnettu värväyspaikka. Sen\nhurjapäinen hoitaja, joka naivisti uskoi kaikkien vihaavan venäläisiä\nyhtä hillittömästi kuin hän itse, puhutteli sopiviksi katsomiansa\nhenkilöitä jokseenkin avoimesti, ampua jymäytti browningilla kattoon\nhalutessaan kahvia, ja tunsi olonsa jännittäväksi. Menipä hän niin\npitkälle, että lähti Ylivieskan työväentalolle iltamiin, hankkimaan\nsieltä rekryyttejä; varsinaista julkista \"juhlapuhetta\" asiastaan hän\nei sentään liene pitänyt, mutta yksityinenkin juttelu siitä oli\nluonnollisesti pian kaikkien tiedossa. Mitkä seuraukset siitä olivat,\nkuinka hänen täällä värväämistään kahdesta miehestä tulikin hänen\nkiristäjänsä, ja kuinka Oulusta avuksi saapunut maisteri Arvi Hällfors\nhänet ovelasti heidän kynsistään pelasti, siitä on K.A. Wegelius\nlaajasti kertonut, joten tässä on sitä tarpeeton toistaa. Tämä kaikki\ntapahtui jouluk. alkupuolella; 23 p. hän jo saattoi kirjoittaa minulle:\n\"Pakkaset jatkuvat täällä sietämättömän kovina. Sairastuin lentsuun ja\nkesken sairauteni olivat täkäl. hommani eräiden roistojen takia mennä\npirun kaulalle. Sain viikon päivät viettää Löfvingin Tapanin elämää...\nNyt on kaikki saatu toistaiseksi kuitenkin klareerautumaan -- kiitos\nsen, että elämme Pohjanmaalla. Lentsuni on paranemassa ja valmistaudun\ntässä viettämään rauhaisata joulua...\" Samana päivänä hän lennätti\nkirjeen myös Matti Björklundille Vaasaan, kertoen asiasta ja lausuen\nlisäksi: \"Nyt ei toistaiseksi taas mitään hätää, sillä ei meiltä\ntärpätti lopu!\"\n\n\n3\n\nJouluviikkonsa ja uuden vuoden alun Wilkuna saikin viettää rauhassa.\nTammik. 3 p. 1916 hän kirjoitti minulle m.m.: \"En viitsi tässä paljon\nkirjoitella, sillä tahdon tänään nauttia kokonaan olemassaolostani.\nPitkälliset ja huikeat pakkaset ovat näet tänään pudonneet nollaan ja\nminä tunnen monien muiden proletäärien kanssa elämäni yhtä suloiseksi\nkuin vasta kahleista päästetty vanki. Työintokin ja itseluottamus,\njotka ovat pitkiä aikoja olleet kokonaan lamassa, tuntuvat\njälleen heräävän. Olenkin kuukauden päivät viettänyt ärtyneen\napaattisessa mielentilassa tekemättä juuri mitään muuta kuin tappaen\nmielikuvituksessani ryssiä ja kaunosieluja. Ja väliin, kun ärtymys on\nhuippuaan lähennellyt, olen juossut Vesuviuksen aukolle, viskannut\nsinne summattoman panoksen dynamiittia ja räjähyttänyt tämän kurjan\npallo rähjän pirstaleiksi. Sen päälle olen jälleen vetänyt peiton\nkorvilleni ja nukkunut -- nukkunut kuin karhu talviuntaan...\" Tätä\nmenoa kesti pari viikkoa, kuten näkyy seuraavasta, \"Maailman\nkeskipisteessä\" (Nivalassa) tammik. 17 päivätystä kirjeestä: \"Pakkaset\nkiristyivät jälleen ja minä vaivuin uuteen apatiaan. Sitä eivät ole\nolleet omiaan vähentämään ne kymmenen halstoopin pohjan laajuista\najosta, jotka ovat putkahtaneet esiin pitkin oikeata jalkaani. Nämä\nynnä erinäiset muut seikat, josta tässä ei juuri sovi haastella, ovat\nnäihin saakka pidättäneet minua kynästä. No, tänä aamuna tunsin\nsisässäni ensimäisen kevätpulpahduksen: energia siis herää. Piakkoin\nsaat nähdä sen ensimäisen hedelmän Rautamarskista piirretyn kuvan\nmuodossa...\"\n\nNuo \"erinäiset muut seikat\" olivat käynti tammik. alkuviikolla Oulussa,\nluulo, että hänet oli ilmiannettu, ja kolmen päivän oleskelu\npiilopirtillä Sarjankylän Korkeisessa. Vainoojat eivät kuitenkaan vielä\nolleet hänen kintereillään. Rauhantilaa kesti helmikuun loppuun saakka,\nmutta silloin santarmit jo pahasti epäilivät sekä Lyytikäisen että\nWilkunan puuhia ja ilmeisesti olivat halukkaita tutustumaan heihin\nlähemmin. Lyytikäinen sai tästä tiedon ja saapui, itsekin suojaa\netsien, maalisk. 5 p. Seppälään. Tästä kertoo Wegelius: \"Siellä hän\ntapasi Wilkunan hyvin tuskastuneena. Wilkuna manasi omien\nkansalaistensa typeryyttä ja ilkeämielisyyttä sekä päivitteli kehnoja\nraha-asioitaan ja sitä, että kustantajat häntä lakkaamatta\nhätyyttelivät vaatien häntä kirjoittamaan sitä ja tätä keskeneräistä\nteosta, vaikka heidän olisi pitänyt tietää, että hänen oli nykyisessä,\npainostuksen alaisessa mielentilassaan mahdoton kirjoittaa mitään\ntyydyttävää\". Kun he olivat poistuneet läheiseen Hautalan taloon,\nhuomasi Lyytikäinen arveluttavia merkkejä toverinsa hermostumisesta:\n\"Vierashuoneessa he aluksi istuivat vaiti, Wilkuna vielä lämpiävän\nuunin ääressä lukien sanomalehtiä, joita hän oli lähtiessään ottanut\nmukaansa. Nähtävästi jokin uutinen häntä tuskastutti, koskapa hän\nyht'äkkiä sihautti jotakin epäselvää hampaittensa lomitse viskaten\nlehden syrjään lattialle. Silloin hänen kätensä sattui viereisellä\npesutelineellä olevaan lamppuun. Se kaatui, putosi lattialle ja särkyi.\nLyytikäinen kiiruhti hätään estääkseen tulipalon syntymistä, mutta\nWilkuna heittäytyi hermostuneesti pitkäkseen vuoteelle päivitellen:\n'Siinäkin vielä yksi huono enne!'\" Vuoteellaan Wilkuna heittelehti\nrauhattomana, \"ähkien ja huokaillen\". Wegelius kertoo vielä Lyytikäisen\nehdottaneen Wilkunalle, \"että he asiain näin kiristyttyä siirtyisivät\nrajan yli Ruotsiin\" ja Wilkunan ilmoittaneen \"pääasiallisesti\nperhesyistä olevansa siihen haluton\". Wilkuna muka \"erikoisen\nvastenmielisesti ajatteli maasta poistumista, nähtävästi siitäkin\nsyystä, että hän nimenomaan omassa maassa tahtoi seurata asiain kulkua\nehkä voidakseen sittemmin kirjoittaa tapahtumista ja nähdäkseen\nodotettavissa olevan kansannousun. Hän nimittäin oli varma siitä, että\nomassa maassa vielä taisteltaisiin\".\n\nTälläkin kertaa hälyytys oli ennenaikainen ja Wilkuna palasi kotiinsa.\nMikä on nyt totuus Wilkunan mielentilaan nähden tämän tapahtuman\naikana?\n\nTuo pari kuukautta kestänyt apatia, josta hän itse kertoo kirjeissään,\non epäilemättä ensi innostuksen ja ensi vaaran tunnun jälkeen\nseurannutta arkipäivän harmautta. Liian toivorikkaat kuvitelmat\nihanteellismielisestä, urheasta kansasta olivat luhistuneet alkuunsa,\nmieltä kaiveli varomaton esiintyminen, joka teki koko värväyspuuhan\ntyhjäksi melkein samalla kuin se oli alkanutkin, ja kiinteänä\ntosiasiana jysähti mieleen joka hetki uhkaava vangituksi tuleminen.\nKuvitelmien sijasta oli nyt edessä arkinen, tinkimätön tosi, vaatien\nkylmää päätä, rohkeaa neuvokkuutta ja siekailematonta tarmoa. Kaikki\ntämä ja lisäksi epätietoisuus siitä, milloin ja miten kohtalon arpa\nhänen osalleen lankeisi, oli liikaa Wilkunan hermoille. Wegelius sanoo\npuolustavasti, ettei Wilkunan mielentila yöllä Hautalassa johtunut\n\"henkilökohtaisesta pelosta\". Mielestäni osutaan lähimmäksi totuutta\nsanomalla, että se johtui herkän ja ylipingoittuneen sielun\ntuskastuneesta vastenmielisyydestä ja inhosta kaikkea sitä kohtaan,\nminkä aavisti itseään uhkaavan. Wilkunan hermot olivat huonot, hän oli\nyleensä liian kiihkeänä henkilönä kykenemätön kylmien johtopäätelmien\ntekoon, ja hänen tahdonpuuskauksensa olivat liian hetkellisiä\njaksaakseen saattaa päätökseen kauemmas tähtääviä, sitkeyttä vaativia\nsuunnitelmia. Hän ei kyennyt hillitsemään itseään, kuten karaistunut ja\nkylmäverinen Lyytikäinen, joka teki tosiasioista kaikki tarpeelliset\njohtopäätökset, toteuttaen ne siekailematta, neuvokkaasti ja\ntarmokkaasti.\n\nSitten hänen kieltäytymisensä lähteä kotimaasta?\n\nOn naivia etsiä Wilkunan menettelylle tässä suhteessa syitä, jotka\ntekevät hänestä jonkinmoisen kansannousua odottavan johtajahaahmon.\nHänen kieltäytymisensä päinvastoin johtui varsin tavallisista syistä --\nmikäli hän niitä oli tarkoin itselleen selvittänytkään. Hän oli\nvärvännyt muita Saksaan, mutta ei ollut ilmeisesti milloinkaan\najatellut asiaa niin pitkälle, että hänen itsensä pitäisi mahdollisesti\nmyös lähteä sinne; kun sellainen mahdollisuus hänelle äkkiä valkeni,\nhän oli siihen aivan valmistumaton. Siteet kotimaahan, ympäristöön ja\nkotiin osoittautuivat odottamattoman lujiksi. Lähtö ulkomaille, outoon,\nehkäpä vihamieliseen maailmaan, tuntui vaikealta, Wilkuna tunsi\nitsensä. Sydämessään hän tiesi olevansa kykenemätön kestämään sitä\njännitystä ja ikävää, jota pakollinen poissaolo kotimaasta näissä\noloissa merkitsi, ja ensi innostuksen haihduttua alistumaan siihen\nankaraan sotilaskuriin, joka jääkäripataljoonassa häntä odotti. Ja\npeläten hän varmaan joskus ajatteli niitä seurauksia, jotka vieraissa,\nymmärtämättömissä ja tylyissä oloissa hänelle ehdottomasti koituisivat,\nkun hän joskus koettaisi lievittää ikäväänsä ja apeamielisyyttänsä\nväkijuomilla. Kaikki nämä asiat huomioon ottaen tulemme siihen, että\nWilkunan luonteesta puuttui Saksaan lähtöön tarpeellinen aktiivisuus,\nvälttämätön, neuvokas ja tarmokas toimeliaisuus. Aktiiviset kaudethan\nhänen elämässään olivat poikkeuksia sen yleisestä passiivisuudesta,\napaattisesta oleskelusta, minkä jo niin hyvin tunnemme. Muistakaamme\nmyös, että hän tämän luonteenpuolensa mukaisesti mielellään kuvaili\npassiivista kärsimystilaa niin omassa kuin kansammekin elämässä -- teki\nsen siksi, että hänellä oli juuri siihen erikoiset lahjat ja\nsielunkokemukset.\n\nTällä selityksellä ei ole tarkoitus tuomita Wilkunaa -- siihenhän ei\nole kenelläkään oikeutta --, vaan ainoastaan eritellä hänen syvimmät\nperusteensa. Ne ovat inhimilliset ja ymmärrettävät. Moite ei ole sekään\nmieleen johtuva ajatus, että Wilkuna olisi menetellyt aktivistina ja\nitsenäisyysmiehenä johdonmukaisemmin ja miehekkäämmin, jos hän olisi\ntodellakin lähtenyt Saksaan.\n\nVielä sana siitä \"hermostuksesta\", jonka \"kustantajat\" hänelle muka\naiheuttivat, koska tuo \"kustantajat\" ei voi olla muu kuin Kirja-yhtiö.\nKirjeenvaihtoni tältä ajalta koskee yksinomaan _Suomalaisia sankareita_\nja pääkaupungin kirjallisia, usein harkitsemattomaan sävyyn kerrottuja\njuoruja, joiden tiesin Wilkunaa huvittavan; parissa vain mainitsen\ntoivovani häneltä syksyksi 1916 \"suurta romaania\". On huomattava, ettei\nHelsingissä ollut muuta kuin hämärä aavistus Wilkunan värväripuuhien\nkehityksestä ja hänelle koituneista vastuksista -- sensijaan siellä\nkyllä oli selvä käsitys siitä, että jos Wilkunan mieli kunnolla elättää\nperheensä ja hoitaa asiansa, hänen täytyi kirjoittaa ahkerasti. Eipä\nsiis olisi ollut moitittavaa, jos tästä olisi hänelle huomautettu, mitä\nei kuitenkaan tehty. Tuo valittelu onkin pantava vain yleisen\nhermostuksen tiliin, ehkäpä ilmaukseksi siitä, että hän itse kipeästi\ntunsi, kuinka hänen todellakin olisi täytynyt kirjoittaa ahkerasti.\n\n\n4\n\nEdellä sanottu on muistettava, kun lähdetään seuraamaan ja\narvostelemaan Wilkunan nyt alkavaa pakoharhailua, sillä vain sen\nvalossa tämä voidaan oikein ymmärtää. Kun tuo pakoretki on jo toisaalla\nyksityiskohtaisesti kerrottu, rajoitun tässä pääasioihin. Maaliskuun\nkuluessa Wilkunalle selvisi, että hänen oli pakko, välttyäkseen\njoutumasta vangituksi, siirtyä pois kotiseudulta, ja niin kyyditsi\nHeikki-veli hänet 20 p. Haapajärvelle, hänen nuoruudenystävänsä ja\nveriveljensä, apteekkari Toivo Martikaisen luo. Kun olo täällä\nhuomattiin vaaranalaiseksi, tuli luonnollisena johtopäätöksenä puheeksi\nlähtö Ruotsiin. Mielialaltaan Wilkuna näyttää olleen tällöin iloinen ja\ntunnustaneen lujan uskonsa itsenäisyysajatukseen. 23 p. hän sitten\nläksi hevoskyydillä pyrkimään Kärsämäen kautta Ouluun, jossa majoittui\nystävänsä John Tegströmin luo. Oulussa näytään olleen samaa mieltä kuin\nitse Wilkunakin -- että häntä vastaan tehty ilmianto ehkä painuisi\nunhoon, kunhan asianomainen itse olisi jonkin aikaa näkymättömissä.\nViskaali Kaarlo Hällfors toimitti hänet turvaan Utajärven\nKangas-Korholaan, aktivistin ja silloisen maisteri Arvi Korhosen\nkotiin, jonne tämä itsekin seuraavana aamuna saapui. \"Maisteri K.\nHuovisen\" nimellä Wilkuna viipyi täällä kokonaisen kuukauden. Maisteri\nKorhonen tuli hänestä siihen käsitykseen, että hän oli parempi\nsuullisena kuin kirjallisena kertojana. Hän arvioi kuuluvansa \"siihen\ntyyppiin, joka kehittyy hitaasti, mutta jonka huippukausi myös on\nedessäpäin\". Aikansa hän vietti kirjallisissa harrastuksissa, s.o., hän\nkirjoitteli täälläkin _Suomalaisia sankareita_ ja erään kertomuksen\n_Kotoa ja kaukaa_ nimiseen Kirja-yhtiön aikakauslehteen. Mukana hänellä\noli Yrjö-Koskisen _Suomen historia, Biografinen nimikirja_ ja kulunut\nkirjoitusalustansa, mikä melkein liikuttavasti osoittaa hänen\nkiintymystään pieniin, vaatimattomiin kotiesineisiinsä. Hänen\nkirjalliset työnsä ja kirjeensä pantiin postiin vasta Oulussa. Kun ei\nmistään päin kuulunut mitään levottomuutta herättävää, rupesi Wilkunaa\nkalvanut koti-ikävä pääsemään voitolle ja hän alkoi maisteri Korhosen\nvastaväitteistä huolimatta tehdä lähtöä kotiin. Sieltä hän sitten\nmenisi -- siihen hän oli tämän kuukauden aikana kypsynyt -- Vaasan\netappia käyttäen Saksaan.\n\nWilkunan piti kuitenkin ymmärtää -- muuta ei voi otaksua -- että jos\nhäntä jostakin etsittiin, niin ainakin Nivalasta, hänen kotoaan; ja\nettä jollei häntä nyt muutamaan aikaan ehkä oltukaan haettu, sitä\nvarmasti ruvettaisiin tekemään niin pian kuin tieto hänen\nsaapumisestaan kotiin olisi levinnyt -- kuten se leviäisi heti,\nkaikista piileskelyistä huolimatta. Hänen täytyi olla selvillä siitä,\nettä lähtö Nivalaan merkitsi siis menoa suden kitaan, että uskottelut\netsinnän herpautumisesta olivat vain toivon sytyttämiä virvatulia --\nettä parasta ja varminta olisi ollut lähtö suoraan Ruotsiin, jonne hän\nnyt olisi suhteellisen helposti päässytkin. Mitäpä merkitsivät\ntällaisessa tilanteessa sellaiset seikat kuin \"ettei hän pitempää oloa\nvarten ollut matkalle lähtenytkään, jotenka hänellä ei ollut mukana\nmuuta kuin talvivaatteet\", kuten hän vastaili maisteri Korhosen\nkehoituksiin mennä suoraan Ruotsiin. Perheenkään puolesta hänellä ei\nollut voittamatonta estettä, sillä sehän oli kyllä turvassa veljien\nhoivassa, ja kirjalliset työthän sujuisivat rajan takana paljoa\nparemmin kuin kotimaassa nykyisen painostuksen alaisena. Mutta kaikki\nnämä järkisyyt kumoutuivat tehottomina polttavan koti-ikävän ja\neräänlaisen uhmantunteen tieltä.\n\nMatkareitiksi valittiin Säräisniemi--Kestilä--Pulkkila--Haapavesi, ja\nlähtö tapahtui toukok. 4 p. Seppälään hän saapui yöllä 7:ttä päivää\nvasten. Hänen vaiheittensa tarkastelija pysähtyy ihmettelemään sitä\nmerkillistä tosiseikkaa, että hän kirjoitti viimeisen majatalon\npäiväkirjaan oikean nimensä -- \"Kyösti Wilkuna\". Mitkä olivat tällöin\nhänen psykoloogiset vaikuttimensa? Eikö hän siis halunnutkaan salata\nkotiintuloaan? Miettikö hän jo silloin sitä mahdollisuutta, että hänen\npitäisi ehkä väittää olleensa Helsingissä?\n\nNäin hän siis saapui pieneen kotiinsa, nauttimaan vielä hetkeksi sitä\nonnea, jota vailla hänen sielunsa oli paleltuva orpo, ja suureksi\nyllätykseksi ei ainoastaan omaisilleen, vaan myös paikkakunnan\nviranomaisille, jotka ilmeisesti olivat jo toivoneet hänen itsensä\nratkaisseen värväyksestä aiheutuneen pulman parhaalla mahdollisella\ntavalla -- menemällä Saksaan.\n\nPakomatkaltaan Wilkuna lähetti minulle muutaman kirjeen. Ensimmäinen on\npäiväämätön:\n\n\"Sitten viime kirjeen lähetettyäni olen ollut yhtä mittaa liikkuvalla\nkannalla. Kirjeesi eivät ole voineet -- kuten silloin luulin -- minua\nsaavuttaa eivätkä valitettavasti voi eteenkäänpäin ainakaan muutamiin\naikoihin, joten elä huoli minulle kirjoittaa. Kuvauksia yhteisteokseen\nlähetän tuonnempana... Toissa yönä riitelin unissani kanssasi vallan\nankarasti. Toivottavasti tämä ei mitään pahempaa ennustane, ehkä hieman\nlienetkin kiusaantunut asiain käänteistä. Mutta tuleepa se vielä\nparempikin päivä ja olenpa monesti vielä ilmestyvä ovellesi mälliä\nkääntämään...\"\n\nKirje on allekirjoitettu \"Festus\" ja nimen alle on kirjoitettu: \"Cras\ningens iterabo ego aequor\".\n\nTämä kirje voisi olla kirjoitettu Oulussa. Seuraava on kirjoitettu\n\"X-köpingissä\" huhtik. 30 p., eli siis Utajärvellä, ja koskee\n_Sankareita_ sekä tuota Kotoa ja Kaukaa-lehteen aiottua kertomusta,\njonka nimi on _Lempensä pettämä_. Siitä oli maksettava mahdollisimman\nkorkea palkkio, joka oli heti lähetettävä rouva Wilkunalle. Kolmas oli\nkirjoitettu päivää ennen hänen lähtöään Utajärveltä:\n\n\"... Ja nyt pyytäisin Sinua hetimiten kirjoittamaan minulle N:laan,\nsillä olen tilaisuudessa saamaan sieltä kirjeen haltuuni. Haluaisin\nkovin mielelläni kuulla, kuinka olette saaneet asiani hoidetuksi ja\nmitä muuta sinne kuuluu... Olen tätä nykyä sangen virkeällä työtuulella\nja päässäni kiehuu kaikenlaisia kirjallisia suunnitelmia... Kirjalliset\njuorut, jos Sinulla niitä sattuu olemaan, olisivat kovin tervetullutta\nja harvinaista herkkua\".\n\nTällaista \"herkkua\" ei kuitenkaan ole kirjeenvaihdostani tältä\najankohdalta löytynyt.\n\n\n5\n\nHeti kotiin tultuaan Wilkuna sai huomata vapaaehtoisesti astuneensa\nvaaraan: maalisk. 31 p. oli pidetty poliisikuulustelu ja toukok. 1 p,\nsantarmit olivat toimittaneet kotitarkastuksen. Pöytäkirjoista näkyy,\nettä kuulusteltavat olivat johdonmukaisesti koittaneet tehdä\nuskottavaksi Wilkunan matkustaneen Helsinkiin kirjallisia töitä varten\nja että viranomaiset ehkä olivat taipuvaisia uskomaan tämän.\nMahdollista on, että Wilkunan kanssa oli tästä sovittu etukäteen ja\nettä Wilkuna siksi kirjoitti nimensä majatalon päiväkirjaan. Joka\ntapauksessa hänen olisi nyt pitänyt huomata vakavan toden olevan\nkysymyksessä ja viivyttelemättä lähteä Vaasaan, Matti Björklundin luo,\nkuten oli suunnitellut, sekä sieltä meren yli. Wegelius kertoo tästä:\n\"Hän käsitti nyt, että ainoa keino vangiksijoutumisen välttämiseksi oli\nmaasta poistuminen, niin vastenmielistä kuin se hänelle olikin. Mutta\nhän tahtoi, ennenkuin aikoi tämän tuumansa toteuttaa, välttämättömästi\nlopettaa joitakin kirjallisia töitään -- saadaksensa rahaa\nsuunnittelemaansa matkaa varten ja muutenkin. Sentähden hän\nkotiuduttuaan ryhtyi kiireellisesti jatkamaan häiriytyneitä töitään\nmajaillen osaksi kotonaan, osaksi August-veljensä luona Wilkunassa\".\nKun tästä voisi saada sen käsityksen, ettei Wilkuna voinut lähteä\npakoon rahanpuutteen ja kiireellisten kirjallisten töiden vuoksi, niin\non tämä selitys vääränä torjuttava. Jo se, miten Wilkunan perheestä ja\nraha-asioista pidettiin huolta hänen jouduttuaan vangituksi, osoittaa\nedellisen väitteen täydellisen perättömyyden; jälkimmäisen aiheettomuus\nilmenee Wilkunan omista kirjeistä, joissa hän puhuu hyvästä\ntyövauhdistaan. Suhteissani häneen koetin yleensä innostaa häntä m.m.\nesittelemällä kaikenlaisia uusia kirjallisia aiheita, jotta hän\nhelpommin olisi päässyt apeamielisten ajanjaksojensa ohi, mutta varoin\ntunnollisesti kiristämästä häntä mitenkään missään suhteessa.\nKirjeitten kirjoittaminen hänelle näinä kuukausina oli muuten\nkonstikasta sotasensuurin vuoksi: täytyi koettaa olla tietämätön hänen\npoliittisista puuhistaan, jopa johtaa viranomaisia harhaan. Ja Ruotsiin\nsiirtyminenhän olisi ollut vain eduksi kirjalliselle työlle. Kyllä asia\non niin, että Wilkuna ilman mitään päteviä perusteita, vain luonteensa\npassiivisuudesta, lykkäsi lähtöänsä päivästä toiseen, toivoen kotonakin\njotenkin selviävänsä.\n\nDraaman kohtalolangat rupesivat nyt nopeasti kokoontumaan yhteen.\nToukok. 16 p. pidettiin Wilkunan kotona uusi kotitarkastus, josta sen\ntoimittaja kuitenkin antoi Wilkunalle edeltäpäin tiedon, niin että tämä\nsaattoi poistua kotoaan. Pöytäkirja osoittaa kuulusteltujen koettaneen\ntehdä uskottavaksi, että Wilkuna oli lähtenyt paikkakunnalta, jopa koko\nmaasta, ja on Wilkunaa suosiva, varsinkin sellaisten viranomaisten\ntekemäksi, jotka hyvin tiesivät hänen olevan kotosalla. Viipymättä\nhänen olisi ollut nyt ainakin lähdettävä, ja vähin, mitä häneltä\nsaattoi vaatia siinä tapauksessa, että hän yhäkin jäi kotiin, oli\npoistuminen jonnekin syrjäiseen, hiljaiseen paikkaan, jollaisia kyllä\noli valittavana. Ja alkeellisinkin viisaus olisi edellyttänyt, että hän\nolisi ystävällisellä ja kohteliaalla käytöksellä sitonut niiden suun,\njoita ehkä ilmiantoheikkous vaivasi, koettaen koota suojakseen\nmahdollisimman laajat piirit. Ainoatakaan näistä ehdoista hän ei\ntäyttänyt, vaan päinvastoin itse ajattelemattomalla teolla aiheutti\nsen, että vangitseminen tapahtui pian tämän jälkeen. Veljensä Augustin\nluona hän nimittäin suuttui silmittömästi erääseen naapurin isäntään --\ntämän \"rivojen\" puheiden johdosta, sanoo Wegelius. Lisäksi tuli vanha\nvastenmielisyys tätä samaa henkilöä kohtaan, mikä jo yksin saattoi\nnostattaa Wilkunan silmittömään vihaan, ja ehkä vielä väkijuomain\nvaikutus. Kohtaus päättyi siten, että Wilkuna löi vierasta kasvoihin.\nTästä johtunut suuttumus olisi Wegeliuksen mukaan aiheuttanut sen, että\npoliisille ilmoitettiin Wilkunan todella oleskelevan kotonaan, jossa\nhänet toukok. 23 p. vasten yöllä (klo 4:n jälkeen aamulla)\nvangittiinkin.\n\nEi ole syytä toistaa tässä tuon harvinaisen näytelmän yksityiskohtia,\neikä nimiä mainitsemalla sen enempää kuin jo on tapahtunut koettaa\nteilata niitä viranomaisia, jotka suorittivat sen. Mieleen kohoaa sitä\najatellessa tämän murhenäytelmän tausta, Nivalan rauhallinen lakeus ja\nsen kansa. Valtiollinen sortokausi oli ensin jakanut sen eri\npuolueisiin ja nostanut naapurin naapuria vastaan. Sitten oli lisäksi\nruvennut kaukaa kuulumaan maailmansodan jyminä, omituiset sykähdyttävät\nkuiskeet olivat alkaneet kierrellä talosta taloon, ja pian huomattiin\noltavan korkean, ainoan kysymyksen edessä: tahdotko uskaltaa kaikki\nisänmaan edestä? Jääkäriliike asetti tämän kysymyksen -- ei ainoastaan\nperiaatteellisesti pohdittavaksi, vaan myös vastattavaksi totisessa\ntodellisuudessa, teoilla eikä sanoilla. Ne ristiriidat, jotka tästä\naiheutuivat esim. monen käytännölliseen ratkaisukohtaan pakosta\njoutuneen virkamiehen sydämessä, ovat varmaan olleet raatelevia ja\nkipeitä. Traagillinen oli myös se hämärätilan taistelu niiden\nkansalaisten sydämessä, joille ei heti valjennut, mitä isänmaa tällä\nhetkellä todella vaati, ja jotka tämän epäselvyyden vuoksi lankesivat\njopa pitkälle meneviin tekoihin, niitä sitten ikänsä katuakseen ja\nsurrakseen. Mutta ylitse näiden oli murheellinen niiden kansalaisten\nkohtalo, jotka toimien isänmaan tulevaisuuden linjalla, valoisan\nvakaumuksen ohjaamina ja rohkaisemina, joutuivat vielä päivänkoiton\nlähestyessä persoonallisella vapaudellaan todistamaan vakaumuksensa\npuolesta. Niiden kattojen alla, jotka tänä kevään hämyisenä yönä\nsiinsivät Nivalan lakeudelta, oli siis olemassa monenlaista\ninhimillistä tragiikkaa. Ei ole pahan puolustamista se, jos humaanisuus\njo näin kaukaa katsoen kehoittaa suhtautumaan tuohon kaikkeen\ninhimillisen syyllisyystunnon yleisellä anteeksiannolla.\n\nMikä jysähdyttävä, henkeä salpaava tunne Wilkunan rinnassa, kun hän\nheräsi siihen, että ovelle koputettiin! Tunteiden läikähtelevä kuumuus\nja kylmyys, ajatussirpaleiden katkonainen singahtelu sitä tummaa ja\njärkkymätöntä taustaa vastaan, että nyt siis oli tullut se hetki, jota\nhän niin kauan oli odottanut ja pelännyt. Tähän samaan koputukseen oli\nSuomessa sortovuosien aikana herätty monta kertaa ja sama verien\näkillinen seisahtuminen oli ollut seurauksena. Mutta ennen\nmaailmansotaa ei sillä kuitenkaan ollut samaa kohtalokasta kaikua kuin\nnyt, sillä varmasti tiedettiin, ettei se merkinnyt hengen uhkaa; nyt\nsaattoi koputtajana olla inhottavan hirttokuoleman homeinen luukäsi. Ja\nmikä turruttava tuska ja kurkkua kuristava pelko vaimon ja lasten\nsydämessä. \"Kolkutus ovelle\" on todellakin aina merkinnyt ihmiselle\nkohtalokkaiden sanomien saapumista.\n\nWilkunan täytyi olla jokseenkin selvillä siitä, että peli oli nyt\nmenetetty, ellei hän itse aseellaan ja rohkeudellaan saanut vielä\nviimeisellä hetkellä sotaonnea kääntymään. Vilahdus vastarinnan\nmahdollisuudesta on ilmeisesti käynyt hänen tietoisuudessaan ja siksi\nhän on tarttunut browninkiin, jolla hän oli niin paljon viime aikoina\nleikitellyt, mielikuvituksen maalaillessa sitä mahdollisuutta, että se\nehkä kerran laukaistaisiin vihollista kohti. Mutta tämän ajatuksen\nrinnalla hiipi epäilys tällaisen ottelun todellisesta hyödystä. Se\nsaattaisi panna vaaraan elämän, jota hän tahtoi vielä kauan jatkaa, ja\njoka oli liian kallis tällaisessa kahakassa menetettäväksi... Eikä ole\nyleensäkään helppo pohjaltaan passiivisen luonteen ruveta aamuselvin\npäin revolveriotteluun todenteolla -- siinä asiassa oli Suomessa vielä\nsilloin saatu hyvin vähän kokemusta ja kouluutusta. Oli siis kuin olisi\njokin pidättänyt kättä, sanoen, että parempi oli vielä viime hetkellä\nkoettaa ylläpitää sitä käsitystä, ettei hän ollut kotona...\n\nTuo laukaus, jonka Wilkuna ampui kellarissa sen jälkeen kun hänet oli\nhuomattu, oli merkityksetön. Menemällä sinne hän jo oli luopunut\naseellisesta vastarinnasta. Hän ei tähdännytkään ahdistajiinsa -- miksi\nhän siis ampui? \"Peloittaakseen ahdistajiaan\", sanoo Wegelius. Mutta\nsilloin hänen olisi pitänyt ampua edes kellarin aukosta ylös, mikä\nvarmaankin olisi äkkiä karkoittanut poliisit pois tuosta pienestä\neteläisestä, sillä heitä tuskin vaivasi mikään suurempi rohkeus.\nWilkunan laukaus pamahti ilman erikoista tarkoitusta, mahdollisesti\nvahingossa, ehkä myöhäisenä seurauksena niistä vastarinnan ajatuksista,\njoita hän tietenkin oli kuukausimääriä harkinnut. Sillä oli vain se\nmerkitys, että se vapauttavalla tavalla tyynnytti ja tyydytti itse\nampujaansa, tehden hänen antautumisensa ikäänkuin kunniakkaammaksi. Se\noli jonkinmoista tiedotonta teatteria, samaa kuin hänen sen jälkeen\ntapahtunut menonsa ikkunan luo ikäänkuin olisi aikonut hypätä siitä\nulos. Sitä hän ei todellisuudessa aikonutkaan, vaan sekin oli\njonkinmoista aikaisempien vastarinta-ajatusten tiedotonta\nheijastustoimintaa sen jälkeen, kun hän oli jo päättänyt antautua.\n\nSe mitä tämän jälkeen tapahtui -- Wilkunan nuhdepuhe ahdistajilleen,\nilmoitus, että hänet saadaan elävänä vain siinä tapauksessa, että hän\nantautuu vapaaehtoisesti, ja hänen antautumisensa, ovat psykoloogisesti\nmyös samaa tietoisuudessa olevan välttämättömän lopun pyöristämistä\njonkinmoiseen siedettävään muotoon. Mutta se, että hän heti tämän\njälkeen \"erinomaisen reilusti huudahtaen kutsui kaikki kahville\", on\nmerkkinä suuresta psykoloogisesta muutoksesta.\n\nSe on vapahduksen ja helpotuksen merkki. Loppunut oli kuukausimääriä\nkestänyt jännitys ja epävarmuus, tuskallinen tunne siitä, että tässä\npitäisi nyt tehdä jotakin tavallisuudesta poikkeavaa -- olotila, jota\nWilkuna ei olisi enää kauan voinut kestää. Hänen mielensä keveni, kuin\nolisi suuri taakka pudonnut hänen harteiltaan. Lukiessa Wegeliuksen\nkuvausta tuosta varhaisesta kahvihetkestä, johon kaikki veljellisesti\nottivat osaa, nimismies ja poliisit moitteettoman huomaavaisina ja\nkohteliaina, tulee mieleen metsästysseurue, joka onnistuneen\nkarhunkaadon jälkeen on kokoontunut saaliin ympärille kumoamaan hyvin\nansaittua ryyppyä. \"Karhu\" itse on ilmeisen keventyneellä mielellä --\nnyt oli vastuunalaisuus ja johto muilla, nyt hän sai vihdoinkin levätä.\nKaikki hänen passiiviset kärsijä- ja sietäjäpuolensa ikäänkuin\nheräsivät ja varustautuivat tyynesti kestämään, tuli mitä tuli -- nuo\nsamat ominaisuudet, joita hän oli niin onnistuneesti ja ymmärtäen\nkuvannut ja jotka ovatkin olleet kansamme \"vahvimpia\" puolia.\n\n\n6\n\nWilkunan melkoista mielenrauhaa vangitsemis-aamuna osoittaa se, että\nhän vielä kotoaan kirjoitti kirjeen ainakin minulle, ehkäpä muillekin,\nkoettaen siinä kiitettävän tunnollisesti huolehtia asioistaan. Kirje\nkuuluu:\n\n\"Aamulla kl. 6. Kymmenkunta oululaista etsivää ympäröi minua. Lähden\nhetken perästä heidän kanssaan automobilillä Ouluun. Tapasivat minut\n'makuukseltani'. Mitä tämän jälkeen seuraa, on minulle aivan\ntietämätöntä. Sankarien I osan jatkaminen, mikäli siihen vielä pätkiä\ntarvitaan, jää nyt Ivalon huostaan. -- Jos talonkauppoja syntyisi --\nsaat myydä millä ehdolla hyväksi näet --, niin kauppoja tehdessä on\nkäännyttävä Helsingin Puuseppätehdas O/Y:n isännöitsijän A.R.\nWaltakarin puoleen. Hänellä on huvilani ensi kiinnityksen kirjat sekä\nerinäisiä saatavia minulta.\n\nEikä nyt muuta kuin voi hyvin!\n\n                                               tuus totus\n                                                 Festus.\n\nJ.K. -- Olin hyvällä työtuulella, mutta ikävä kyllä tuli se nyt\nkeskeytetyksi. Olisin tänä iltana siirtynyt taas turvallisempaan\npaikkaan, mutta tulivat pirut hiukan liian aikaisin.\n\n                                                   Sma\".\n\nHeti vankilaan saavuttuaan hän kiiruhti kirjoittamaan vaimolleen ja\nilmoittamaan voinnistaan. Hän pyytää lähettämään vaatteita ja rahaa,\nkoska \"luultavastikaan en aivan heti pääse palaamaan, kuten\nvankilanjohtaja äsken arveli...\" \"Ja ennenkaikkea elä ole murheissasi,\nsillä varmasti me taas tavataan ja kuka ties hyvinkin pian\". Kuvernööri\naf Enehjelm kuulusteli häntä vielä samana päivänä.\n\nJa niin loppui tämä kohtalokas toukokuun päivä. Minkälaisin miettein\nWilkuna kallistui koppinsa vuoteelle, sitä emme tiedä, mutta\ntodennäköisesti hän nukkui syvemmin ja levollisemmin kuin pitkiin\naikoihin. Hänen korviinsa kantautui kevättulvan paisuttaman Merikosken\nkumea pauhu, venäläisen sotaväen iltahuuto läheiseltä kasarmilta, junan\näänet viereiseltä rautatieltä, poikasten melu läheisiltä pallopaikoilta\n-- ja hänen sielussaan vilahti kirjava sarja kuvia oman, niin\nvaiherikkaan ja nyt niin kohtalokkaan käänteen saaneen elämän varrelta.\nJa ne kuvat päättyivät hartaaseen, nöyrään rukoukseen.\n\n\n\n\nXVIII\n\nSHPALERNAJA, VANKI N:o 219\n\n\n1\n\nKun Wilkunan vangitsemisesta aivan heti levisi tieto kylälle,\nsyntyi Kyöstin veljien ja ystävien keskuudessa kiireellinen\npelastussuunnitelma -- silta oli särjettävä, poliisiauto pysähdytettävä\nja Kyösti vapautettava. Tämän suunnitelman toteuttamiseen ei ollut\nkuitenkaan riittävästi aikaa eikä uskoakaan; ei ollut rauhallisten\nkörttiukkojen niinkään helppo yhtäkkiä ryhtyä tällaisiin kivekkäiden\ntekoihin -- niiden toimeenpanoon puuttui tottumus -- ja jos he\ntuohduksissaan sellaista suunnittelivatkin, mikä oli kyllä jännittävää\nja kaunista, oli siitä tekoihin vielä hyvin pitkä matka. Mainittakoon\nmuuten, että Seppälän isäntä Arvid, Kyöstin veli, tarttui\nvangitsemisyönä kirveeseen ja aikoi rynnätä pihalle poliisien kimppuun,\nmutta saatiin estetyksi.\n\nKunnon August, Kyöstin aina isällinen veli, tuki ja turva, oli\ntietenkin vilkkaana ja tunteellisena luonteena mikäli mahdollista vielä\nenemmän järkytetty kuin muut. Tässähän oli tapahtunut hirveä vääryys --\nSuomen isänmaallisin mies oli vangittu -- tällaisesta ilmeisestä\nlaittomuudesta oli valitettava... Ja niin August lopuksi tarttui kynään\nja rupesi kirjoittamaan kantelua itselleen -- kuvernööri af\nEnehjelmille, samalle miehelle, joka oli vangitsijajoukon lähettänyt.\nJykevästi hän piirsi: \"Oulun läänin Herra Kuvernööri\" ja saneli:\n\n\"Saamme täten alammaisimmasti tuoda esiin oman ja paikkakunnan yleisen\nmielipiteen kirjailija Kyösti Wilkunan vangitsemisen ja edelleen\nvankina olon tähden. (Vaikkakin Hänen asiansa tätä nykyä lienee niin\nkutsutun 'santarmihallituksen' käsissä). Ei asia ole siltä Teille\nvieras, Herra Kuvernööri, ja tuntematon, koska vangitsemisen\ntoimittivat suomalaiset viranomaiset. Suurta paheksumista ja\nkatkeruutta on herättänyt koko paikkakunnassa ja allekirjoittaneessa\nhänen syytön vangitsemisensa, ja se hävytön menettely, millä Häntä on\nkoitettu pulaan langettaa. Miksi tässä asiassa ei menetellä\navonaisemmasti, miksi kielentaitamattomat santarmit ovat ainoat\ntutkimusten pitäjät. Miksi halpamaisten, yleisen väestön halveksimain\nluopioiden sallitaan olla heidän kätyreinään, jotka rahan edestä voivat\ntehdä mitä vain käsketään.\n\nOn koetettu hankkia todisteita Kyösti Wilkunan syyllisyydestä tavalla\ntai toisella, mutta mitään raskauttavampaa ei ole löydetty. Ainoa,\njosta häntä syytetään, on mielipiteet ja tunteet. Jos nämä ansaitsevat\nvankeuden ja rangaistuksen, niin vangittakoon silloin 1/2 osaa Nivalan\nväestöstä. Tunteitten ja mielipiteen tähdenkö K. Wilkunaa niin\narmottomasti vaivataan. Ettekö Te, Herra Kuvernööri, virkanne ja\nasemanne johdosta voi tehdä mitään asian auttamiseksi? Kauheaa on, jos\nvääryys noin vallan saa, jos tyytyväisinä vain hymyillään sillä aikaa\nkun syytön henkilö erotettuna omaisistaan viruu vankilan\nkomeroissa\".[114]\n\nTarkemmin ajateltuaan ja ystäväin neuvosta August kuitenkin jätti\nvalituksensa lähettämättä, mikä oli vahinko, sillä olisipa Enehjelmin\nsietänyt saada lukea hänen sanansa \"yleisen väestön halveksimista\nluopioista\".\n\nOli Kyöstillä toinenkin uskollinen ystävä, hänen entinen rehtorinsa,\ntulisieluinen Mauno Rosendal. Muistamme Kyöstin lämpimällä\nmyötätunnolla seuranneen hänen poliittisen taistelunsa ja maanpakoon\njoutumisensa vaiheita. Että Rosendalin opetukset isänmaanrakkauden\nvelvoituksista olivat Kyöstin sydämessä itäneet, siitä oli hän itse nyt\nparhaana todistuksena. Eikä aika ollut vanhuksen sydämestä vapauden\ntulta sammuttanut: ilmeisesti heti, kun tieto vangitsemisesta levisi,\nhän rupesi miettimään Kyöstin pelastamista. Tuntien oppilaansa teot hän\njärkeili itsekseen, että \"se on siinä, että se päänsä pärjää\", kuten\nhän myöhemmin oppilailleen niin tuttuun tapaan sanoi Augustille, ja\nilmaisikin sitten suunnitelmansa Herättäjäjuhlassa Haapajärvellä\nheinäkuun alussa, kuten Wegelius tarkemmin kertoo. Ei voi muuta kuin\nmitä suurimmalla -- ja samalla hiukan ällistyneellä -- kunnioituksella\ntodeta, keitä nämä salaliittolaiset olivat: Mauno Rosendal, Matti\nPesonen, Väinö Malmivaara, J. Heinemann ja August Wilkuna -- kaksi\nensin mainittua Suomen heränneen kansan tukipylväitä. Suunnitelman\nrakennetta en rupea tutkimaan -- sen pätevyyshän ei päässyt koetteelle,\nsitä kun ei lopultakaan yritetty toteuttaa --, mutta sen merkitys onkin\nsen siveellisessä kauneudessa. Mitään ihmettelemistä ei olisi ollut\nsiinä, jos Oulun nuoret hurjapää-aktivistit olisivat vaikka\nväkirynnäköllä yrittäneet Wilkunan vapauttamista, mutta sille, että\ntämä hopeahapsinen vanhus oikein tosissaan uskonveljiensä kanssa\ntällaista suunnitteli, pyydän saada kohottaa hattuani.\n\nVenäläisten valta oli näihin aikoihin Suomessa lujimmillaan, vartiointi\nvankiloissa tiukkaa, ja ihmiset vielä kokemattomia ja arkoja. Sangen\nvähän oli edellytyksiä hyvienkin pelastussuunnitelmien toteutumiselle,\nWilkunan täytyi siis jäädä tyynesti koppiinsa, odottelemaan niitä\nkuulusteluja ja muita toimenpiteitä, joihin viranomaiset suvaitsisivat\nhänen suhteensa ryhtyä.\n\n\n2\n\nNukuttuaan yönsä ja oltuaan ensi kerran santarmien kuulusteltavana\nWilkuna tunsi halua avata jollekin hyvälle ystävälle sydämensä.\nSellaisen hän muisti -- neiti Maikki Kärelammen, yhden niistä\nvakavamielisistä naisista, jotka nuoruudesta saakka olivat koettaneet\njohtaa häntä hyvään. Hän kirjoitti (toukok. 24 p. 1916):\n\n\"Näin sitä ihmisen vasikkaa täällä lennätetään, täytyy tässä tuon\ntuostakin ihmetellä. Istun paraikaa huoneessani teetä keitellen,\npäästyäni juuri kuulustelusta. Sen toimittivat samat santarmiupseerit,\njotka ovat Nivalassakin olleet. He käyttäysivät sangen kohteliaasti ja\nminä kirjoitin heille pitkän selityksen siitä, kuinka paikkakunnalla on\nsyntynyt sellainen järjetön huhu, että minä olisin muka toimittanut\nmiehiä Saksaan ja kuinka minua sen takia kaiken maailman kulkurit\nkävivät pitkin talvea vainoamassa. Samoin selitin myöskin\nkuvernöörille, joka eilen illalla kävi minua täällä kuulustelemassa.\nOli muutoin omituista huomata, että suomalainen kuvernööri suhtautui\npaljon innokkaammin asiaan kuin venäläinen santarmi... Ole nyt niin\nhyvä ja lohduta Hannaa, sillä Sinä tyyniluontoisena ihmisenä pystyt\nsiihen hyvin. Kyllä me varmasti vielä tavataan. Älkääkä yleensä tehkö\nliian hätäisiä johtopäätöksiä siitä, kuka se siellä on tehnyt noita\njärjettömiä ilmiantoja, sillä siinä suhteessa on kaikki vielä yhtä\nsumua. Kylläpähän aikanaan valkenee, -- Jos sinua lopuksi huvittaa\nkuulla kalustoluettelo siitä pöydästä, jolla tätä kirjotan, niin on se\nseuraava: 1 iso jästilimppu, 1 teepaketti, 1 makkara, 1 paketti\npalasokeria, 1 kg voita paperissa, kirjoituspaperia ja muutamia\nkirjoja. -- Huone on valoisa ja siisti enkä -- vapautta tietysti\nlukuunottamatta -- kaipaa muuta kuin höyhentyynyä ja tupakkaa.\nSantarmit tarjosivat minulle kohteliaasti paperossia ja ahmasin niitä\nparipäiväisen paaston jälkeen puolikymmentä kappaletta... Hörppäsin\njuuri oma-keittämääni teetä ja hyvältäpä maistuikin... Niin, ja\notettiinhan tässä äsken valokuviakin. Sekä edestä että takaa ja\nsivuilta kuvattiin mies... Kyllä kai siellä kunnon nivalaisten suut\ntaas käyvät ja niinpä se tuntuu olevan täällä Oulussakin. Voi mitä\nkelvotonta lörppökansaa suomalaisten suuri enemmistö onkaan! Luulisin\nmuuten olevan syytä tähänkin juttuun nähden monelle tiuskata, että\nkyllä sitä maalla on viisaita, kun merellä vahinko sattuu...\"\n\n25 p. minulle kirjoittaessaan hän samalla tavalla diplomaattisesti\ntekeytyy tietämättömäksi kaikesta värväystoiminnasta. Asiaa tutkinut\nsantarmiupseeri oli muuten ilmaissut olevansa Wilkunan \"kolleega\nmuusain palveluksessa, alias: runoilija\". Mielenrauhan palautumista\nosoittaa se, että hän haluaa ruveta jatkamaan kirjallisia töitään,\nneuvotellen kanssani _Sankarien_ jatkamisesta. Kesäkuun 12 p. hän\nkirjoitti minulle m.m.:\n\n\"Täällä sitä yhä istutaan. Ennen parin viikon kuluttua kai saanen\nkuulla päätöksen santarmihallituksesta: pääsenkö vapaaksi vai tuleeko\ntässä matka itäisille maille. Pahoin vain pelkään, että tuo jälkimäinen\ntulee osakseni. Saa nyt sitten nähdä.\n\nOlen tässä viimeksi lueskellut Gruben 'Kertomuksia ihmiskunnan\nhistoriasta', joka jo koulussa oli minun mielilukemistani, ja sitä\ntehdessäni heräsi minussa idea panna joskus, jahka tässä taas päästään\ntyyneen suvantoon, alulle laajempi kertomusteos, joka kantaisi esim.\nnimeä 'Muotokuvia ja kohtauksia ihmiskunnan historiasta'. Tarkoitus\nolisi keveästi ja novellistisesti kertoella kaikenlaisista mieltä\nkiinnittävistä kohtauksista, joista ihmiskunnan historia on niin\nehtymättömän rikas...\n\nLuonani on silloin tällöin pistäytynyt Arvi Järventaus, joka on täällä\nv.t. vankilansaarnaajana. Hän oli äsken täällä kopissani ja juttelimme\nm.m. hänen teoksestaan, jolle kuulut nimen keksineen...[115]\n\nKirjotahan nyt aivan ensi tilassa minulle pitkä ja hauska kirje\nylösrakennukseksi. Kerro Ivalon 50-vuotispäivän vietosta y.m. Koetin\nkyllä tuona merkkipäivänä hengessäni tyhjennellä punssimaljoja täällä\nkoppini yksinäisyydessä...\"\n\nNoudattaen hänen pyyntöään kirjoitin hänelle kesäk. 17 p. seuraavan\nraportin, jonka julkaiseminen puolustaa paikkaansa sen vuoksi, että\nsiitä selviää Wilkunan taloudellinen asema:\n\n\"H. V. Sain kirjeesi ja siitä kiitän. Selitän tässä ensiksi asioitasi.\nSaatavia sinulla täällä on, sillä 'Sankareistahan' niitä heltiää\naikalailla. Olen lähettänyt pyyntösi mukaan perheellesi niistä ja\nlähetän edelleen kuukausittain. Kun he eivät siellä maaelämän\nvaatimattomuudessa ja sinun poissa ollessasi paljoa tarvinnekaan,\nriittävät lähettämäni varat kyllä, joten heidän toimeentulostaan\nsinulla ei tarvitse olla murhetta. Koetan pitää heistä huolta.\nHuvilaasi en ole saanut myydyksi vieläkään, mutta aina olen vain\nhienossa toivossa. Kun se on niin peräti ylläpitämätön, vaikuttaa se\nkatsojiin kolkolta. Ole kuitenkin vahvassa toivossa. Vekselisi hoidamme\nja samoin korkosi...\n\nNiin, Ivalon päiviähän niitä pidettiin... Erkon virallisen puheen\njälkeen julisti Kivijärvi rouva Ivalon suurta herttaisuutta soveliailla\nsanoilla ja komealla äänellä. Kunniavieraat vastasivat, rouva erittäin\nsukkelasti ja nasevasti. Sitten puhui Leino, aika hyvin, vaikka olikin\ntukkihumalassa, lopettaen toverillisesti: 'Mitähän, jos juotais, jos\njuotais tuon Santerin malja ja huudettais kolminkertainen hei!' Se\ntehtiin. Pikku tunneilla kohosi Valduksella[116] henki päälle, hän\ntarttui lasiin ja piti voimallisen puheen nuorison puolesta,\nkehoittaen Santeria lopuksi kirjoittamaan nuorisolle laajan teoksen\nkolmikymmenvuotisesta sodasta. Sitten huudettiin taas eläköön ja Valdus\nmeni kilistämään. Mutta tuskin oli se tapahtunut ja huudot lakanneet,\nkun hän vielä varmemmaksi visseydeksi jatkoi hiukan, puhuen yhä\nsuuremmalla tarmolla lisää. Ja tästäkään ällistyksestä ei yleisö ollut\nehtinyt vielä selvitä, kun Leino nousee nurkastaan klasi vapisevassa\nkädessä ja silmät harmaina kuin kissapököllä päiväiseen aikaan, sekä\npanee 'ankaran protestin' Valduksen lausumaa toivomusta vastaan.\nSe oli hänen mielestään samaa kuin olisi tahdottu murhata Santeri\ntaiteilijana, koska kaikki muut kuin taiteelliset tarkoitusperät ovat\nja olkoot kirjailijalle pahasta. Siitä seurasi tietysti, että Valdus\nleppeästi vastasi, lausuen tahtoneensa esittää vain 'seen doivomuksen'\nj.n.e.\n\nKun kello rupesi lähenemään yhden hetkeä yöllä, tahtoi Valdus lähteä\npois. Koska asuin samalla suunnalla, tein hänelle seuraa, samalla\nsaattaakseni vanhuksen turvassa kotiin. Sillä matkalla puhuimme, kuten\narvaat, monta voimakasta ja isänmaallista sanaa, haastellen hartaasti\nkeväisessä valoisassa yössä...\n\nPyydä viranomaisilta, että saisit minulle ilmoittaa, milloin tänne\nlähdet, jos lähdet. Asiasi vaatisivat suullisiakin neuvotteluja ja\nsitäpaitsi kai tarvitset rahaa itsekin, jos sinulle tulee jonnekin\nlähtö. Viime hetkeen saakka kuitenkin uskon, että väärinkäsitykset\nselviävät ja pääset vapaana miehenä kirjallisten töittesi ääreen.\n\nJoka tapauksessa toivotan sinulle miehen mieltä onnettomuutesi\nkestämään...!\"\n\nWilkuna vastasi kesäk. 23 p. ja oli hermostunut huvilansa tähden.\n\"Sehän on varsin hemmettiä sen huvilan kanssa! Mahtaako siitä s--n\nrakkineesta jäädä ihmiselle iänikuinen painajainen? Siltä se minusta on\njo monesti tuntunut... Kunpa sen pirun nyt saisitkin myydyksi, niin\neipä sitten Siperiaan reissaaminenkaan tuntuisi puoleksikaan niin\nraskaalta. Siitä ei muuten ole vielä mitään tietoa, sillä päätöstä ei\nasialleni ole vielä kuulunut...\" Samaa kirjettä hän jatkoi 24 p.\nkertomalla m.m.:\n\n\"Juhannuspäivä on ollut herttaisen kaunis; olen viettänyt sitä\nlueskelemalla 'Suomen mies meni Zansibariin' sekä kävelyretkillä\njuttelemalla Ossian Procopén kanssa, joka on täällä myöskin istumassa.\nÄsken oli täällä vieraanani Tegströmin Joni -- joka onkin käynyt\nmelkein joka sunnuntai minua tervehtimässä --, tuoden minulle kahvia,\nkorppuja, juustoa ja paistettua kalaa. Huomenna odottelen hieman\neukkoani, joka on kyllä kerran ennenkin täällä käynyt. -- No niin,\nkaikki kokemansahan kirjailija voi hyödykseen käyttää ja tämän jälkeen\nminä pystyn tarvittaessa ainakin vankilainteriöörin kuvaamaan -- ja\nainahan täällä myöskin yksi ja toinen muotokuva ja elämäntarina\npainuu mieleen...\" 26 p. hän vielä lisäsi m.m. seuraavaa: \"...\nSantarmiupseerit olivat taas täällä minua 'helsaamassa'... Mitään\nkäännettä ei asiassani ole vielä tapahtunut. Tällä kertaa oli\nsantarmeilla pari uutta kysymystä, joihin minä annoin luonnolliset\nvastaukset... Toivoisin, että jollei tässä miestä kerran vapaalle\njalalle lasketa, saisin istua edelleenkin tässä talossa, sillä olenpa\npäässyt jo vakavaan työn alkuun, mikä tulisi tietysti pahoin\nhäirityksi, jos tässä ruvettaisiin raahaamaan kohti tuntemattomia\nkohtaloita.\n\nJa nyt lopetan tämän sekä lähden vankilan kirjastoon, joka on tässä\nkoppini rinnalla. Procopé toimii sen hoitajana ja minä auttelen häntä\nkäymällä lehti lehdeltä läpi lainassa olleita kirjoja...\"\n\n25 p. hän lennätti kirjeen Matti Björklundille, pistäen mottolauseeksi\nsanat: \"Ja Elias meni ja istui Kerithin ojan tykönä ja kaarneet toivat\nhänelle leipää ja lihaa\". Kerrottuaan, kuinka \"tänään taas tuotiin\nminulle jostakin kaupungilta oivallista lohikeittoa, munia, voita ja\nmitä kaikkea lie ollutkaan\", hän jatkaa:\n\n\"Mutta ihminen ei ole koskaan tyytyväinen. Syötyäni juuri oivallisen\nillallisen huokasin sielussani, että kun nyt olisi hyviä paperosseja\nsekä kahvia ja punssia täyteläisen serveerskan esiin kantamana, niin\ntämä elämä alkaisi jotenkuten menetellä. Jaa'a, lasi punssia ja\nfennia-paperossi -- antaisinpa 50 mk sellaisesta annoksesta. Mutta\novathan toivomukseni aivan liian syntisiä, verrattuani kerran elämääni\nprofeeta Elian elämään.\n\nNiin, kiitos suuri kirjeestäsi, jonka olen saanut. Kiitos myöskin\naiemmin Jyväskylästä lähettämistäsi korteista, jotka kyllä sain\nNivalaan. Kiljanderin terveiset tekivät syntiselle sydämelleni kovin\nhyvää. Hänen toivomuksensa, että minä kävisin draamaan käsiksi, on\nparhaillaan toteutumassa, sillä täällä olen ryhtynyt sommailemaan\nhistoriallista näytelmää, jonka ainekset minulla ovat jo monta Herran\nvuotta olleet valmiina. Kai siitä nyt vihdoinkin jotain tulee, ellei\neksistenssiäni tehdä vallan sietämättömäksi...\"\n\nParin viikon kuluttua tulikin ratkaisu. Annan siitäkin Wilkunan itsensä\nkertoa (heinäk. 11 p.):\n\n\"Sain tässä äsken ilmoituksen, että olisi muutettava toiseen hotelliin,\ntahtoo sanoa Pietariin Krestyyn tai jonnekin sikäläiseen vankilaan.\nSitten seuraa arvatenkin karkotus suuren isänmaan johonkin kolkkaan. No\nniin, minä menen, kun pakko käskee ja koetan pitää nenäni pystyssä.\nPaha vain, että olojen näin käännyttyä en voi sinulle tietenkään\ntarjota mitään joulumarkkinoita varten. Sen vähän, mitä kerkesin täällä\nalulle panna, katson parhaaksi jättää kotiin ottamatta lainkaan mukaan\nsinne epävarmoille retkille. Mutta ole hyvässä toivossa, sillä tuleepa\nse sekin aika, jolloin työntelen Sinulle paksuja eepoksia ja jolloin me\nmenneitä muistellen istumme herkullisen seksan ääressä jossakin\nsuojatussa pikkuhuoneessa. -- Vaimoni tulee piakkoin Helsingissä\nkäymään ja pistäypi kai sinunkin luonasi, minkä vuoksi pyydän Sinun\nlausumaan hänelle rohkaisevia sanoja. Ja jos tavalla tai toisella\nvoisit sieltä käsin saada hänelle tuonnempana jonkun summan 'kovaa',\nniin olisinpa sangen kiitollinen. Nyt toistaiseksi hänellä ei ole\nmitään hätää...\"\n\nMatti Björklundille hän kirjoitti samana päivänä m.m.:\n\n\"Arvattavasti tulen minä, Krestyssä tai jossain sikäläisessä vankilassa\nensin tutkittavana jonkun aikaa istuttuani, karkotettavaksi jonnekin\nSisä-Venäjälle. Mitä sitten tapahtuu, sen yksin Jumala tietää. Mutta\ntoivossahan tässä silti eletään ja varmastikin meille punssi maistuu,\njahka taas Apollossa istutaan. -- Olen jo varautunut tätä matkaa varten\nm.m. alkamalla opiskella venuskaa. Ja muutenkin olen iloinen, että\npääsen tässä rullaamaan, sillä pitkäksi on tahtonut aika käydä täällä\nneljän seinän sisällä...\"\n\nVaimolleen Wilkuna kirjoitti myös samana päivänä:\n\n\"... Olen itse asiassa iloinen, että pääsen tässä hieman\ntuuluttelemaan, sillä... kuvernöörin määräysten johdosta... on aikani\ntahtonut käydä hieman pitkäksi, ollessani aamusta iltaan suljettuna\npieni-ikkunaiseen, kuumaan koppiin. Tunsinkin aamulla ylös noustessani\nitseni iloiseksi ja reippaaksi, josta arvailin jonkun muutoksen\noloihini olevan tulossa. No, eihän tämä missään tapauksessa ole minulle\nparemmin kuin sinullekaan mitään odottamatonta, joten älä tästä\nuutisesta epätoivoon lankea, sillä minulla on se varma vakuutus, että\nkaikki päättyy vielä hyvin. Sinusta tullaan kyllä minun poissaoloni\naikana pitämään huolta, joten elä siinäkään suhteessa ole huolissasi...\nJa sitten vielä eräs asia: jos eräs perhetapaus sattuu, ennenkuin minä\nehdin kotiin, niin muista että pojalle tulee nimeksi Osmo Kustaa\nVilhelm ja tytölle Kyllikki Kustaava Vilhelmiina. Jos minulta Venäjältä\nei tule kirjeitä, niin siitä elä mitään onnettomuutta päätä\ntapahtuneeksi, sillä siihen on vain se syynä, ettei anneta kirjottaa\ntai että kirjeet häviävät matkalla. -- Vielä kerran: ole hyvässä\ntoivossa ja jää lasten kanssa Jumalan haltuun! Hyvin tämä kaikki\nvarmasti vielä päättyy!\"\n\n\n3\n\nNäistä Wilkunan omista kirjeistä selviää, minkälaista hänen elämänsä\noli Oulun lääninvankilassa. Se oli suhteellisesti vapaata aina\nheinäkuun alkuun saakka, jolloin kenraalikuvernööri Seyn kävi siellä\ntarkastusretkellä. Tarkastus tapahtui eräänä sunnuntaina ja kiersi Seyn\nm.m. kopilta kopille, seurueenaan kaksi luutnanttia paljastetut sapelit\nparaatiasennossa, vankilanjohtaja, kuvernööri af Enehjelm, ja tämän\nkomennosta vielä pastori Järventaus. Kun oli saavuttu Wilkunan kopin\nkohdalle, syntyi Järventauksen kertoman mukaan venäjänkielistä\ntolkutusta, josta Järventaus venäjää taitamattomana ymmärsi vain sanan\n\"pisatel\", (kirjailija), minkä jälkeen pieni oviluukku nykäistiin\nsyrjään ja kenraalikuvernööri kurkisti uteliaasti, mutta hyvin\nvarovaisesti sisään. Wilkuna kertoi jälkeenpäin Järventaukselle\ntunteneensa \"sen pirun\" -- hän varmaan tiesi kenraalikuvernöörin\ntulosta -- ja tuijottaneensa uhmaavin silmin vastaan. Pastori\nJärventaus taas -- niin hengenmies kuin onkin -- ajatteli seisoessaan\nsiinä Seynin takana ja katsoessaan tämän lihavaa niskaa, joka kahtena\nmakkarana valui kauluksen päälle, että \"voi kun tuohon olisi hyvä iskeä\nisolla puukolla\" -- minkä hän on asiasta kertoessaan vilpittömästi ja\nnöyrästi syykseen omistanut. Tämä oli Kyösti Wilkunan ja Frans Albert\nSeynin ensimmäinen kohtaus -- toisen kerran he tapasivat keväällä 1917\nSuomen asemalla Pietarissa.\n\nKirjeessään vaimolleen heinäk. 4 p:ltä Wilkuna kertoo m.m.:\n\"Viime sunnuntain aikana oli täällä vankilaa tarkastamassa\nkenraalikuvernööri... Seurauksena hänen käynnistään oli, että\nvaltiollisten vankien oloa hiukan tiukennettiin. Niinpä ei meidän\npuheillemme enää lasketa ketään, joten siis sinunkin on turhaa tänne\nenää tulla, samoin kuin kenenkään muidenkaan...\" Tästä kävisi selville,\nettei Wilkunan vankilaolojen tiukennus, josta hän oli niin katkera\nkuvernööri Enehjelmiä kohtaan, sittenkään tainnut olla viimemainitun\nomaa aloitetta, vaan oli osoitus Seynin tunnetusta halpamaisuudesta ja\npikkumaisuudesta sekä siitä, että Vaasan vankilasta oli kaksi\npoliittista vankia päässyt karkaamaan. Todennäköistä on, että Seyn oli\nhuomannut Wilkunan istuvan kopissaan yllään omat vaatteet, ja nähnyt\npöydällä vankilahoitoon kuulumattomia ruokatarpeita, kirjoja,\npaperipusseja y.m., että hän oli huomauttanut tästä kuvernöörille, joka\nsitten tarmokkaaseen ja häikäilemättömään tapaansa toteutti herransa\ntahdon. Tätä otaksumaa tukee sekin, ettei Wilkunalla ollut mitään\nmuistuttamista Enehjelmin käytöksen johdosta tämän vangitsemispäivänä\ntoimeenpanemassa muodollisessa kuulustelussa, ja että hän sai nauttia\nkaikkia tutkintovangin helpotuksia aina Seynin käyntiin saakka eli\nmelkein koko Oulussa-oloaikansa. Olisiko Enehjelm muuten, ilman Seynin\nerikoista kiintymystä Wilkunan asiaan, henkilökohtaisesti tullut\ntarkastamaan Wilkunan koppia? Ilmeisesti häntä oli nyt ruvettu pitämään\nhyvin tärkeänä vankina, josta Enehjelm katsoi itse olevansa erikoisesti\nvastuussa.\n\nWilkunan kuvaus kuvernööri Enehjelmin menettelystä häntä kohtaan\nosoittaa, että viimemainitulla on ollut häneen järkyttävä, tekisi mieli\nsanoa hypnoottinen vaikutus. Se että itse kuvernööri tulee vangin\nkoppiin toimittamaan tarkastusta ja antamaan epäjaloa luonnetta\nosoittavia pikkumaisia määräyksiä, voi kyllä olla suututtavaakin, mutta\non ehkä enemmän omiaan herättämään halveksivia, pilkallisia, jopa\nhumoristisiakin mielteitä. Wilkuna kuitenkin joutui \"rajuun\nkuohumistilaan, koska\", hän sanoo, \"huomasin hra Enehjelmin, kaikki\nasetukset sivuuttaen, kohtelevan minua kuin tuomittua rikollista,\nvaikka santarmikuulusteluissa... ei vielä ollut ilmennyt minkäänlaista\nedes pätevältä näyttävää syytä minua vastaan\". Mutta tässä Wilkuna ei\ntulkitse itseään oikein. Hänen kuohumistilansa johtui varmaankin\nsyvemmistä syistä. Hän tunsi seisovansa vastakkain jääkäriliikkeen\npeloittavimman vihollisen kanssa, joka oli saanut hänet ansaansa, ja\njonka tylyn ja vihamielisen tarmon hän vaistomaisesti aavisti.\nEnehjelmin katse -- \"hra Enehjelm tuijotti parin minuutin ajan minua\nääneti, vihamielisesti ja häijynilkisesti silmiin\" -- kaivautui\npistävänä Wilkunan aivoihin, muuttuen siellä painajaiseksi, joka\nvaivasi häntä vielä silloinkin, kun nämä asiat kuuluivat jo muistojen\njoukkoon. Hänestä Enehjelm käyttäytyi kuin olisi ollut \"persoonallinen\nvihamies\" eikä \"puolueeton virkamies\", osoittaen \"vihamielisyyttä ja\nvainoamisen halua\". Shpalernajakirjassaan hän sanoo: \"Niinpä niinä\nkahdeksana pitkänä kuukautena, jotka jouduin Shpalernajassa viettämään,\nherää minussa säännöllisesti joka päivä kiihkeä vihan puuska titulus af\nEnehjelmiä vastaan, samalla kuin näen ilmielävinä edessäni hänen\nkelmeät kasvonsa häijysti tuijottavine silmineen\". Wilkuna tuntee\nitsekin, että tässä on jotakin sairaalloista.\n\nEikö sääli vilahtanut edes hetkeksikään Enehjelmin sydämessä?\nMuistaessamme, kuinka hän toimitti onnettoman Lukkarilan hirteen tämän\nsaman vuoden syksynä, tekisi mieli vastata kieltävästi, mutta Wilkunan\nomassa kuvauksessa on eräs kohta, jonka voisi tulkita sitenkin, että\nsäälin hengähdys häivähti Enehjelmin sydämen ovella. Katseltuaan\npöydällä ollutta _Sankarien_ vihkoa hän nimittäin oli viskannut sen\nkädestään ja sanonut: \"Eikö olisi ollut parempi, että olisitte pysynyt\nammatissanne ettekä ruvennut tyhjää hulluttelemaan?\" Tämän käsittäisin\nsisältävän myös säälin vivahduksen, vaikka Wilkuna ilmeisesti oli\ntoista mieltä.\n\nNe, jotka osoittivat Wilkunalle ystävällisyyttä, hän säilytti aina\nkiitollisessa muistissa. Vankilanjohtaja Juveliusta hän ei lakannut\nylistämästä. Pastori Järventaus, hänen vanha koulutoverinsa, oli\nhänelle siitä pitäen erikoisesti rakas sekä suomansa lohdutuksen että\nniiden palveluksien vuoksi, joita hän, joskus ohjesäännön vastaisesti,\nWilkunalle teki, (m.m. kuljettamalla pois savukkeenpätkät, joiden\nlöytyminen sellitarkastuksessa olisi tuottanut Wilkunalle ylimääräisen\nrangaistuksen). Rautateiden lukkari John Tegström, jonka luona Wilkuna\npakoretkellään Oulussa asui, oli hänelle rakas ja uhrautuvainen ystävä,\njoka kaikin tavoin koetti toimia hänen hyväkseen, hankkien hänelle\nruokaa ja mitä muuta olojen lievennykseksi oli sallittu, jopa tehden\nmatkan Nivalaan lohduttamaan hänen vaimoansa. Monet muut ystävät ja\nWilkunalle tuntemattomatkin kansalaiset osoittivat hänelle\nmyötätuntoansa. Tämä kaikki ja vankeusajan alkamisen jälkeen ikäänkuin\nsisäisen näkemyksen kautta kirkastunut, uskonnollisuuteen vivahtava\nluottamus Suomen vapauden pian lähestyvään valkenemiseen antoi\nWilkunalle voimia rohkeasti lähtemään Pietarin-matkalleen ja siellä\nlannistumatta vastaanottamaan, mitä tuleva oli. Kärsimykset olivat\nvahvistaneet ja rikastuttaneet häntä.\n\n\n4.\n\nShpalernajakautensa Wilkuna on itse kuvannut. Hänen kirjeittensä avulla\nvoimme kuitenkin luoda tuohon aikaan hiukan lisävalaistusta. Matka\nalkoi muuten heinäk. 12 p., mikä on unohtunut häneltä mainitsematta.\n\nOulusta hän vei mukanaan vihan Enehjelmiä kohtaan, painajaiseksi\nvankilan yksinäisyyteen. Jos viimemainittu olisi lausunut Wilkunalle\nedes yhden ystävällisen sanan, tämä olisi ollut siitä kiitollinen; jos\nhän olisi lausunut niitä useampia, olisi Wilkuna tuntenut häntä kohtaan\nihan ystävyyttä. Santarmeja vastaan hänellä ei ollut mitään kaunaa,\nsillä nämä kohtelivat häntä hyvin, tarjosivat tupakkaa ja juttelivat\ntoverillisesti. Miellyttävä inhimillisyys kuvastuu Shpalernajakirjan\nalkusivuilta, Wilkunan tutustumisesta nuoreen santarmiin ja heidän\nhyvästijätöstään Shpalernajassa: ymmärrämme, että heidän välilleen oli\nehtinyt syntyä ystävyystunteita. Karusta ulkomuodostaan huolimatta\nWilkuna pian herätti niitä ympäristössään silloin, kun hänen hiljaiset,\nalistuvat ja nöyrät luonteenpuolensa saivat johtaa.\n\nHän saapui perille myöhään illalla heinäkuun 14 päivää vasten. Heti\nmainittuna päivänä hän kiiruhti kirjoittamaan tohtori T.T. Kailalle,\njonka tiesi oleskelevan Pietarissa:\n\n... \"Tulin tänne viime yönä. Miten olinpaikkani nimi virallisesti\nvenäjäksi kuuluu, en vielä tiedä, mutta se sijaitsee Liteinajalla\nvastapäätä arsenaalia, jonka edessä näkyy rivi vanhanaikaisia suuria\nkanuunoita. Saan täällä olla omissa vaatteissani ja itse hankkia ruuan\nparannusta. Mutta kielen puolesta on peräti hankalaa. Sen vuoksi\nrohkenen pyytää Sinua hankkimaan minulle eräitä mukavuuksia, joita\nminun itseni on hankala saada toimeksi. Tärkeimmät olisivat pienonen\nkorvatyyny, sillä omani jäi lähtökiiruussa Ouluun, sekä jonkunlainen\nhalpahintainen metallilusikka; talon puolesta on näet käytettävänäni\nhieman epämukava puukuiritsa. Myöskin pehmoinen viltti olisi kovin\ntervetullut sekä pieni venäläissuomalainen taskusanakirja (tai venäl.\nruotsal.), sillä toistaiseksi minulla kielen opiskelua varten\non ainoastaan V.K. Trastin suom. venäl. kieliopas pienine\nsanaluetteloineen. Mutta kuinka näiden maksu olisi järjestettävä?\nMinulla on kyllä mukanani rahaa ja lisääkin pitäisi piakkoin tulla,\nmutta ne ovat vankilaviranomaisten huostassa. Heillehän Sinun olisi\ntavarat jätettävä, jolloin voisit niiden hinnan vaatia. Ellei se käy\npäinsä, niin en tiedä muuta keinoa, kuin että ilmotat minulle summan ja\nminä pyydän kustantajaani Helsingistä toimittamaan sen minulle. --\nKovin mielelläni tahtoisin Sinua puhutellakin, mutta en tiedä vielä,\nkäykö se päinsä. Siitä kai määrännee hovineuvos (?) Mashkevitsh, joka\ntulee asiaani tutkimaan. Tiedustelen kyllä häneltä, jahka hän ensi\nkerran ottaa minut käsilleen. Myöskin olisin halunnut Sinulta\ntiedustaa, tunnetko täällä ketään suomenkielen taitoista asianajajaa,\njos tulisin sellaista tarvitsemaan.\n\nToivottavasti et nyt kovin pahastune, että minä poloinen olen pakotettu\nnäin monilla asioilla Sinua vaivaamaan. Mutta muitakaan tuttuja ei\nminulla ole tässä miljoonakaupungissa, jonka helmaan kohtalo on nähnyt\nhyväksi viskata minut yksin ja orpona\".\n\nTohtori Kaila sattui olemaan kesälomalla ja sai kirjeen vasta sen\nloputtua. Hän ryhtyi viipymättä toimittamaan Wilkunalle näitä\ntavaroita. Tyyny kuitenkin palautettiin eikä metallilusikkaa\nkoetettukaan hänelle lähettää, sellaisten käyttö kun oli vangeilta\nkielletty. Kirjoja tri Kaila lähetti: Raamatun apokryphakirjoineen,\nKijasen Suomalais-venäläisen ja Venäläis-suomalaisen sanakirjan, ja\nÅströmin Lyhyen venäjän kieliopin. Elok. 31 p. Wilkuna kirjoitti\nhänelle iloisesti:\n\n\"Sydämelliset kiitokset viltistä, joka saapui minulle, kun olin jo\nlaannut sitä odottamasta. Pelkäsin näet, ettei kirjeeni ole joutunut\nkäsiisi tai ettet ole enää täällä Pietarissa. Harvoinpa ihmislapsi\ntuntee itseään niin liikutetun iloiseksi kuin minä sen saadessani sekä\nnähdessäni nimesi sitä seuranneessa paperissa. Se oli näet ensimäinen\npieni kosketus ulkomaailman kanssa, sillä siihen saakka olin elänyt\nkuin kellariin suljettuna. Sittemmin kyllä olen saanut kotoakin\nkirjeen, joka toisena valonsäteenä saapui kellariin. -- Jos olet\nmyöskin tyynyn ja sanakirjan minulle toimittanut, niin ainakaan ne\neivät ole minun haltuuni saapuneet. Olenkin muuten jo ehtinyt tottua\nvankilan tyynyyn, niin kova kuin se onkin, joten en sitä enää niin\nkaipaakaan. Sanakirjan tarvetta sen sijaan tunnen usein. (Minulla kun\non tilaisuus m.m. lainata kirjoja vankilan kirjastosta, mutta ne ovat\nvenäläisiä; oli sentään yksi suomenkielinenkin: Felix Dahnin novelli\n'Felicitas', mikä kaikessa yksinkertaisuudessaan ja jo ennenkin\nluettuna tuotti minulle suurta viihdytystä). Elä kuitenkaan ryhdy\nmihinkään vaivannäköön siinä suhteessa, kaipa tässä tultanee toimeen.\nSen sijaan olisin hyvin kiitollinen kirjeestä. Sen voisit lähettää\nosotteella: Ptg. Dom Predvariteln. Zakljutsh. Otjel. 4. Kall. 219. --\nHaluaisin m.m. kuulla asianajajasta, josta sinulta tiedustelin\nedellisessä kirjeessäni. Jos sellaista löytyisi, olisi hänen kai paras\naluksi kääntyä tutkintotuomari Mashkevitshin puoleen. Minulla ei ole\nvielä mitään tietoa, milloin asiani on oikeudessa. Ikävätä kyllä et voi\ntulla minua tapaamaan; siihen on ainoastaan lähimmillä omaisilla\noikeus. -- Olen muuten voinut sangen hyvin ja aikakin on kulunut aika\nnopeasti, niin yksitoikkoisina ja harmaina kuin päivät toisiaan\nseuraavatkin. On sentään hyvä, että ihmisellä on mielikuvituksen lahja.\nSen avulla saa sentään ajan kulumaan. Ja olenhan minä työskennellytkin.\nSommittelin ensi aluksi näytelmää ja nyt ryhdyn romaania kyhäämään...\nMuistan Sinua kiitollisin mielin joka ilta kääriytyessäni tuohon\npehmoiseen ja lämpimään vilttiin\".\n\nTohtori Kaila ilmoitti vastauksessaan (elok. 30--syysk. 12 p.) näihin\nmolempiin kirjeisiin yllämainituista lähetyksistään sekä vielä\nseuraavaa:\n\n\"Rouvasi lähettämät sata ruplaa jätetään tänään Sinun nimellesi\nVankilan viranomaisille. Samalla seuraa minulta kaksi paria\nvillasukkia, kahdet alushousut ja kaksi villapaitaa, joiden toivon\nSinua lähestyvänä talvena hyvästi lämmittävän...\n\nSuomenkielentaitoisia asianajajia en täällä tunne... Mikäli tiedän, on\nsuomalaisia oikeusasioita täkäläisissä tuomioistuimissa hoitanut\nTuomari A. Hackzell... En kyllä luulisi olevan kiirettä asianajajan\nhankkimisella, ennenkuin saat tietää milloin Sinun asiasi tulee\noikeuden käsiteltäväksi; mutta jos näet sopivaksi, voinee hänen\nkanssaan jo nyt alustavasti keskustella. Odotan tässäkin Sinulta\nlähempiä tietoja.\n\nMikäli tiedän, on Sinulla tilaisuus Vankilan viranomaisten kautta\ntilata itsellesi sellaista ruokaa jota haluat, sekä vaatteita ja\nkirjoja sillä rahalla, mikä on nimellesi Vankilaan jätetty. Jos tahdot\nsellaista mitä Pietarista ei voi saada, pyydän ilmoittamaan minulle,\njolloin koetan täyttää toivomuksesi. Maksusta Sinun ei pidä huolehtia!\"\n\nKuten kirjeestäni Wilkunalle Oulun lääninvankilaan (17/6 16) näkyy,\npyysin häneltä tietoa hänen rahantarpeistaan, voidakseni tyydyttää ne\nja varustaa hänet tarpeellisella \"sotakassalla\". Matka tulikin\näkillisemmin kuin luultiin ja vielä Pietariin eikä Helsinkiin, jonne\nmuutamat muut samasta syystä vangitut oli ensin tuotu ja jonne\nWilkunaakin odotin. Näin jäi Wilkuna aluksi vähälle rahalle, mikä puute\nkuitenkin korjattiin heti, kun päästiin selville hänen osoitteestaan ja\noikeudestaan saada vastaanottaa rahaa. Syyskuun aikana tri Kaila maksoi\nhänen tililleen yhteensä 200 ruplaa, ja marraskuun 13 p. lähetettiin\nhänelle Kirjasta 150 ruplaa, mitkä rahan silloisen arvon vuoksi\nriittivätkin hyvin toistaiseksi. Tri Kailalle Wilkuna kirjoitti syysk.\n25 p. m.m.:\n\n\"Sulimmat kiitokset kirjeestäsi ynnä kaikista niistä hyvyyksistä, joita\nolet minulle tänne toimittanut. Toissa päivänä minulla oli oikein\njuhla, sillä samalla kertaa kuin Sinun kirjeesi, saapui samanlainen\nmyöskin vaimoltani. Niitä ei niin satamalla tänne tule, joten kahden\nkirjeen saapuminen on todellakin oikea juhlahetki. Viikkoa aiemmin\nsaapuivat myös toimittamasi tavarat: 2 paria sukkia, 2:det alushousut\nja 2 villapaitaa, joiden ilmestyminen oli myöskin omiaan minua\nilahuttamaan jo pelkkänä tervehdyksenä, paitsi sitä että ne ovat\nminulle hyvään tarpeeseen, mukaani kun ei tullut erittäin suurta\nliinavaatevarastoa. Vieläkin suuremman ilon tuottivat minulle tililleni\nilmestyneet 100 ruplaa. Oulussa vankina ollessani hankki eräs sikäl.\ntuttavani sievähkön rahasumman siltä varalta, että minut kuletetaan\nVenäjälle. Tänne lähtiessäni oli hän kuitenkin kaupungista pois, joten\nen saanut rahoja mukaani. Kirjotin kyllä heti tänne tultuani hänelle ja\npyysin ne lähettämään, mutta niistä ei ole kuulunut mitään. Turhaan\nniitä odotellessani olen kärsivällisesti syönyt vangin ruokaa, jonka\npääasiallisimpana aineksena on hapan limppu ja suola. Nyt sain\nvihdoinkin tehdyksi lopun kolmatta kuukautiselle paastolle, kun\nnuo 100 ruplaa antoivat minulle tilaisuuden siirtyä parempaan\nruokajärjestykseen. Tunnen sen johdosta itseni enemmän kuin\ntyytyväiseksi. -- Valtioneuvos Mashkevitshille jättämiäsi kirjoja en,\nkumma kyllä, ole vielä saanut. Mutta toivottavasti ne pian minulle\ntulevat. Erittäinkin olen kiitollinen raamatusta. Olen sitä hiljalleen\nkaipaillut ja ajatellut joskus Sinullekin siitä kirjottaa, vaikka en\nkuitenkaan ole hennonut niin monilla pyynnöillä Sinua rasittaa.\nKirjeesi rohkaisemana esitän nyt kuitenkin erään toisen pyynnin.\nTarvitsisin piakkoin käsineet ja kaulahuivin, sillä niitäkään ei tullut\nmatkaani ja niitä tarvitsisi pihalla kävelemässä ollessa. Ajattelin\nniistä kirjottaa vaimolleni, mutta ensinnäkin viipyisi niiden tulo\nsieltä asti hyvän aikaa ja toiseksi minulla ei kotonakaan ole\nkaulahuivia enkä luule Nivalan kaupoissakaan niitä -- villaisia --\nolevan -- ei ainakaan viime talvena ollut. Ne saavat tietysti olla\nmahdollisimman halpahintaiset -- kunhan huivi vain olisi muuten hyvän\nkokoinen. -- Jos viitsit ottaa vaivaksesi käydä tuomari Hackzellille\nalustavasti asiastani puhumassa, niin olen siitä hyvin kiitollinen.\nItse voin kirjottaa hänelle saatuani tietää, milloin asia on\noikeudessa. -- Ylimalkaan olen voinut hyvin ja pysynyt tasaisessa\nmielentilassa. Romaani, josta edellisessä kirjeessäni mainitsin, on\nminulla hyvässä menossa ja työskentely sen kimpussa tuottaa suurta\ntyydytystä...\"\n\nLokakuun 2 p. Wilkuna kirjoitti minulle m.m.:\n\n\"Aikani on kulunut jotakuinkin hyvin. Kirjotellut olen yhtä ja toista.\nNykyään minulla on hyvässä menossa -- toistakymmentä lukua --\nnykyaikainen, maalaisaiheinen romaani 'Sukunsa pelastaja'. Koetan kyllä\naikanaan saada lupaa sen lähettämiseksi sinne teille, vaikka hieman\nepäilen, suostutaanko siihen. -- Kuinka on huvilani laita? Tokko\nostajaa on ilmestynyt? Entä kuinka järjestää nyt se kiinnityslaina?\nMistä korot, sillä olenhan teille kai jo hyvän joukon velassa? Kunpa\nsaisinkin romaanini heti valmistuttua lähettää teille, niin eipä\nhätääkään! -- Onko yhteisteoksemme jo kaupassa ja meneekö sitä? Mitä\nmuuta kuuluu kirjallisesta maailmasta? Ehkä olet hyvä ja ilmoitat\nminulle näistä seikoista... -- Silloin tällöin on sieluni sokkeloista\nnorahtanut runontapainenkin. Panenpa tähän niistä pari:\n\n\n            VANKIKOPISSA.\n\n    Harmajat päivät harmaihin liittyy.\n    Seisovan mustan suvannon lailla\n    elämän virta, koskia vailla\n    eellehen mataa, kunneka riittyy\n    kahleihin ikuisen jään.\n\n    Päältä mun pääni raskahat kaikuu\n    askelet niinkuin holvista haudan.\n    Ulkoa takaa ristikkoraudan\n    vahtien huudot kumeat raikuu,\n    tullen kuin helmasta yön.\n\n    Pölyisten pienten ruutujen takaa\n    kaistale syksyn taivasta puuntaa.\n    Purjehtimatta mihinkään suuntaan\n    vetiset pilvet raskaina makaa\n    ylitse harmajan maan.\n\n    Permannon paasiin vakoja kyntää\n    kenkäni korko aamusta iltaan.\n    Aivot ne muovaa ilmahan siltaa:\n    sitäpä pitkin aatokset ryntää\n    kahleiden keskeltä pois.\n\n    Rautaiset teljet oveni sulkee,\n    vartian silmä reiässä kiiluu.\n    Hämyinen päivä holvissa hiiluu,\n    raskaana aatos rataansa kulkee:\n    eikö jo aukene tie?\n\n    Harmajat päivät harmaihin vaihtuu.\n    -- Uuttako jotain huominen antaa?\n    -- Toivetta sitä turha on kantaa!\n    Sumuksi viikot mennehet haihtuu,\n    tulevat verhoopi yö.\n\n    Pietari, 10/9 1916.\n\n                            Kyösti Wilkuna.\n\n\n                EI SYYTÄ TUSKAILLA.\n\n    Harmajan talven sa valtaa ällös säikkyä huoli:\n      konsa se kiivain on, loppu jo sen lähenee.\n\n    Vaihtua vuorollaan kevähäks saa tuiminkin talvi,\n      hyiset nietokset kiireellä korjaten pois.\n\n    Synkeän yön pimeyttä sun tarvis peljätä ei oo,\n      kauhut myös rajusään tyynenä kestäös vaan.\n\n    Jälkehen synkimmänkin yön sekä riehuvan myrskyn\n      korkea aurinko taas nouseva on yli maan.\n\n    Äidinpä synnyttävän myös tuskat hetkessä vaihtuu\n      riemun tunteeseen, jolla ei vertoja oo.\n\n    Loppuva taival pitkäkin kerran on sekä päähän\n      ehtivä oot sinä ties, siitä sa huoleti oo.\n\n    Et elämässäsi milloinkaan tilannetta sa kohtaa,\n      jonka et vastaiseen kerran sa vaihtuvan nää.\n\n    Syytäpä siis epätoivoon synkkään ei ole sulla:\n      Tyynenä kohtaloaan viisainta kantaa on.\n\n    Pietari, 12/9 1916.\n\n                                      Kyösti Wilkuna.\n\nJos katsot nämä julkaisemisen arvoisiksi, niin anna edellinen 'Aikaan'\nja jälkimäinen, elegisellä mitalla kirjotettu, pistä vaikka omaan\nlehteesi. Ovathan jonkunlaisina tervehdyksinä tuttaville...\"\n\nEdellisen julkaisin _Nuoressa Suomessa_, jälkimmäisen Kotoa ja kaukaa\nnimisen lehden joulunumerossa.\n\n\n5\n\nHuvila-asia rupesi selkenemään syyskuulla, jolloin sille ilmestyi\nkyselijä tarjoten 17,500 mk. Saatuani tälle hinnalle rouva Wilkunalta\nlokak. 15 p. hyväksymisen -- \"Olen hyvin kiitollinen Teille, että\nolette huoltaneet asioitani. Panen Teihin täyden luottamuksen tässä\nasiassa, kuten ainakin. Rahaksi muutto on mielestäni tällä erää viisain\nteko. Voipihan niin olla, että odotellessa menee otollinen hetki sivu\"\n-- möin sen siitä summasta 21 p. Ostaja sitoutui vastaamaan kahdesta\nkiinnityksestä: palstan alkuperäiselle myyjälle 3000 mk. ja\nKansallispankkiin 9000 mk. Rasitustodistuksessa mainittiin vielä\nkolmas, 5000 mkn suuruinen kiinnitys, jolla ei kuitenkaan ilmeisesti\noltu mistään rahaa saatu; menin takuuseen siitä, ettei tämä kiinnitys\nuhkaa huvilaa. Vastaanotto tapahtui heti ja maksoi ostaja Wilkunan\ntilille Kirjaan samalla 3000 mk. Loput, 2500 mk, sovittiin\nmaksettavaksi helmik. 15 p. 1917. Kirjoitin rouva Wilkunalle lokak. 24\np. m.m.:\n\n\"Näin on tämä asia siis onnellisesti loppuun saatettu ja Kyöstin\nhuvilaseikkailu kutakuinkin ehein nahoin selvitetty. Aika olikin saada\nse myydyksi, sillä katto kuuluu ruvenneen vuotamaan, joten aivan\npakosta olisi pitänyt ruveta korjaustöihin, jotka nykyään olisivat\nnousseet kalliiksi.\n\nOlisi hyvä tietää, jos niitä asioita tunnette, mitä velkoja Kyöstillä\ntäällä mahtanee olla. Emme tietysti rupea niitä turhaa makselemaan,\nellei ole aivan äärimmäinen pakko...\"\n\nKauppaa oli sikäli hankala tehdä, ettei ollut valtakirjaa itse\nWilkunalta. Löysin kuitenkin hakemalla sellaisen paperin, johon oli\nhänen nimensä yläpuolelle jäänyt hiukan enemmän tyhjää tilaa. Siihen\nhankittiin rinnalle rouvan nimi ja siihen asianajaja kirjoitti\nvaltakirjan. Miten Wilkuna näihin puuhiini suhtautui, näkyy hänen\nkirjeestään marrask. 8 p:ltä:\n\n\"Suuri kiitos kirjeestäsi, jonka tuomat tiedot: huvilan myynti ja että\nolette huoltaneet perhettäni, olivat sydämelleni todellista hunajaa.\nAloin jo epäillä, että se huvila on jäänyt minulle iäiseksi kiroukseksi\nja ettei sitä koskaan myydyksi saa. Senpä vuoksi pudottikin tietosi\nhartioiltani raskaan taakan. --- Kuten olen ilmottanut, on huvila\ntullut minulle palstoineen kaikkineen maksamaan 22000 mk. Omia rahojani\non siihen uponnut vähintään 4000 mk. Täyttä hintaahan en ole koskaan\nuskaltanut toivoa ja olisin tyytyväinen, jos hiukankaan pelastuisi\nnoista omista rahoistani eli toisin sanoen jäisi jotakin velkojen\nyli...\"\n\nSitten hän luettelee joukon pikkuvelkojaan ja korkojaan, osoittaen\nsuurta omantunnontarkkuutta. Kun ei ollut varmuutta siitä -- ainakin\ntuntui tarpeelliselta olla varovainen --, tulisivatko ehkä ryssätkin\ntällaisen maanpetosvangin omaisuudesta osille, en ilmeisesti ole ensi\nkirjeessäni -- se on hukkunut -- maininnut Wilkunalle kauppasumman\nsuuruutta. Saatuaan tietää sen vaimoltaan hän kirjoitti tammik. 25 p.\n1917:\n\n\"Vaimoni mainitsi kirjeessään, että huvilan hinnaksi on sovittu 17500\nmk. Synkistyin siitä aluksi kelpolailla, sillä merkitseehän se joka\nainoan pennin menetystä siitä, mitä omia ansioitani olen siihen\nrotteloon uhrannut. Sittemmin olen siihen asiaan nähden kylläkin\nlohduttautunut, sillä olihan yritys alettukin onnettomien merkkien\nvallitessa, joten loppukaan ei voinut parempi olla. Ja toisekseen: jos\nolisi odotellut parempaa hintaa, niin huvila olisi korkoina ehtinyt\nsyödä pian hinnanerotuksen. Kun nyt Haapkylä 'kenkkäisi' minulle sen\n1800 mkn velkakirjan, jonka hänelle annoin huvilaa rakentaissa, niin\ntulisi tappioni osaksi korvatuksi...\"\n\nTämän johdosta ryhdyin silloin korvaukseksi keräämään hänelle\nystäviltä, tuttavilta ja säälijöiltä rahaa, jota kertyikin noin 4000\nmk. Jo aikaisemmin olivat jotkut henkilöt osoittaneet myötätuntoaan\nlähettämällä hänen tililleen pieniä eriä. Kaikilla näillä varoilla\nhuollettiin ensinnäkin säännöllisin kuukausimaksuin Wilkunan perhe\nNivalaan ja maksettiin hänen velkojansa. Wilkunan rahallinen asema,\nselostaakseni sen tässä yksin tein, oli helmik. 23 p. 1917 silloisen\nkirjeeni mukaan seuraava:\n\n\"Sanomattomasti tervetulleen kirjeesi sain tänään ja kiiruhdan\nvastaamaan siihen viivyttelemättä... Huvilan hinta oli tietenkin pieni\nkuluihisi katsoen, mutta kyllä se oli onnen kauppa, että siitä saatiin\nsekin; katto jo vuosi, niin että sitä olisi pitänyt ruveta\nylläpitämään, ja muutenkin se meni kuukausi kuukaudelta yhä\nkolkommaksi. Saat kiittää onneasi että sen sait, sillä ei se\nnykyisellään sen arvokkaampi ollutkaan, vaikka taitamattomalla\nrakentamisella olikin tullut enempi maksamaan. Mitä Haapkylän asiaan\ntulee, niin tiedä ensiksikin, että ukko väsyi tähän maailman menoon\ntammikuulla ja viskasi odottamatta kaikille ketaransa pystöön.\nHuolehtien asiastasi kirjoitin joku aika sitten valtioneuvoksettarelle\nkirjeen, jossa pyysin puolestasi anteeksi koko lainaa; en ole saanut\nsiihen mitään vastausta, mutta minulla on täysi syy otaksua, että sitä\nei sinulta ikinä peritä. Mitä tuohon Valtakariin tulee, josta aina\nhuolehdit, niin olen saanut häneltä kuitin siitä, ettet ole sinne\npenniäkään velkaa, et mitään korkojakaan enää, sillä ne maksoin\nkauppatilaisuudessa. Kiinnitysasiat ovat nyttemmin myös aivan selvät,\nvaikka paljon siinä oli harjoitettava historiallisia tutkimuksia\nennenkuin kaikki oli reilassa. Mutta huvilastasi ja sen kiinnityksistä\nolet nyt laillisesti irti, ja sillä hyvä. Säästöpankkilainan\nlyhennykset ja korot suoritin -- sitähän ei ole enää enempää kuin noin\nviitisensataa. Mitään pikkukarhuja -- lanta- tahi lautalaskuja -- ei\ntänne eikä kotiisi ole ilmestynyt eikä ilmestynekään: minä puolestani\nilmoitan niihin kylmästi ja samaa olen neuvonut vaimollesikin, että\nperikööt Siipolan Matilta. Mitä Nivalan lainoihin tulee, ilmoitti\nveljesi, että siellä on langennut uudistettavaksi 3000 mk. Pistin\ntäältä 1000 mk ja pyysin veljiäsi maksamaan koko summan pois, mihin he\nilolla suostuivatkin. Velkaa sinulla on siis oikeastaan vain 3,500 mk:\n500 Helsinkiin ja 2000 + 1000 Nivalaan. Ne on paras järjestää\ntakuumiesten avulla pois nykyisin, sillä saathan myöhemmin ne heille\nuudelleen korvata. Maamiehillä on nyt erinomainen aika ja minä koetan\navustaa täältä...\"\n\n\"Kulassiaika\" oli parhaillaan, rahaa oli liikkeellä runsaasti,\npikkusaatavien perimisellä ei ollut väliä, varsinkaan vankilassa\nkärsivältä kirjailijalta. Siinä hengessä pidin, ettei Wilkunan\ntarvinnut enää huolehtia entisistä \"lanta- ja lautalaskuista\". Näin\nsaatiin hänen asiansa tasapainoon, joten hänen oli hyvä aloittaa\nvankilasta päästyään.\n\n\n6\n\nKirjeessään marrask. 8 p:ltä minulle hän kertoo romaanistaan:\n\"Romaanini XXV luku on alussa; kaikkiaan niitä tulee hiukan yli XXX. Ei\nsiis joudu jouluksi. Mutta kevääksi mainiosti, jos viranomaiset antavat\nluvan sen lähettämiseen. -- Kirjoja ei ränttää lähettää, sillä minulla\non täällä m.m. suom. Biblia cum apocryphis ja se on arvokkaampaa\nluettavaa kuin kaunokirjallinen lirun-laru (ylipyyhittynä: 'hirteen\nkaunosielut!')...\" Tammik. 25 p. 1917 hän jo saattoi ilmoittaa:\n\"Romaanin sain joulukuun alkupäivinä valmiiksi -- siitä tulee\npainettuna vähintään 400 siv. -- ja samalla lähetin viranomaisille\nanomuksen saada lähettää sen kustantajalle. Valitettavasti ei\nanomukseeni kuitenkaan ole tullut mitään vastausta. Sittemmin kirjotin\nmuutamia kertomuksia sitä teille aikaisemmin luvattua novellikokoelmaa\nvarten ja nykyään olen pannut alkuun uuden romaanin 'Isä ja poika'. Se\non nykyaikainen, aatteelliselle pohjalle rakentuva...\"\n\nAuttaakseni puolestani asiaa kirjoitin tuomari Mashkevitshille helmik.\n13 p. 1917 kirjeen, jonka venäjäksi käänsi toimittaja K. Repo ja jonka\nnöyrä sävy on johtunut siitä uskosta, että venäläiset viranomaiset\npehmenevät sellaisesta. Kirje kuuluu:\n\n\"Teidän suosiollisella luvallanne meille saapuneista kirjeistä\ntiedämme, että Shpalernajan vankilassa oleva suomalainen kirjailija\nKyösti Wilkuna on vankilassa ollessaan kirjoittanut kaunokirjallisen\nteoksen. Hänen kustantajanaan käännymme nyt nöyrimmin puoleenne sillä\npyynnöllä, että sallisitte kirjailijan lähettää tuon teoksensa tänne\nkustannettavaksi ja painettavaksi, luonnollisesti sotasensorin luvalla.\nTäten voisimme teoksesta maksettavalla palkkiolla avustaa kirjailijan\npuutteeseen joutunutta perhettä. Herra Tuomari! Vetoamme inhimillisiin\ntunteisiinne ja olemme vakuutetut, että ellei laki Teille aseta tässä\nesteitä, Te hyväsydämisesti, köyhän vaimon ja lasten vuoksi, haluatte\ntämän pyynnön täyttää. Toivoen ettei tämä pyyntömme herättäisi Teissä\nmitään vastenmielisiä tunteita ja uskaltaen nöyrimmin odottaa tietoa\nasian kohtalosta merkitsemme mitä suurimmalla kunnioituksella Teidän\nkohteliain --\"\n\nAikoiko tuomari Mashkevitsh suostua pyyntöön, jäi tietämättömäksi --\nvallankumous tuli jo kuukauden kuluttua.\n\nOloistaan Wilkuna kertoo hauskasti tri Kailalle (tammik. 12 p.):\n\n\"Sydämellinen kiitos kirjeestäsi, jota olen jo kauan odottanut.\nEilispäivä, jolloin se saapui, oli minulle oikea juhlapäivä. Se alkoi\npienellä pettymyksellä. Klo 2 aikaan minut odottamatta kutsuttiin\n'svidanielle'. Kun puhelukopperossa hetki hetkeltä kasvavalla\njännityksellä odotin, kuka rautalankaverkon taakse ilmestyy --\nveljenikö vai Sinä, jonka arvelin saaneen puhutteluluvan -- tuli sinne\nlopulta -- kaksi venäläistä ämmää, jotka alkoivat kiivaasti\ngestikuleerata, nähdessään edessään aivan oudon naamataulun. Oli\ntapahtunut erehdys ja minä sain niine hyvineni palata koppini rauhaan.\nMutta hetkistä myöhemmin työnsi minulle vartia oviluukusta paketin\nvoita ja toisen sokeria sekä hiukan jälemmäs kokonaista kolme kirjettä:\nSinulta, veljeltä ja vaimoltani. Viimemainittu sisälsi sen\nlevottomuudella vartomani uutisen, että vaimoni on (jouluk. 13 p.)\nonnellisesti synnyttänyt terveen pojan. -- Minulle on tänne pitkin\nmatkaa saapunut kaikenlaista hyvää, kuten hedelmiä, voita, sokeria,\nmakkaraa, rahaa sekä joulun edellä kolme kirjaa, joista varsinkin\nRaamatun ihmisiä, II osa, oli varsin mieluisa lahja. Arvelen että\nuseimmista näistä hyvyyksistä minun on kiittäminen Sinua, samoinkuin\nmainitsemastasi joulukynttilästä, jota en kuitenkaan saanut, sillä\nnähtävästi niiden vangeille jättäminen ei ole sallittua...\"\n\nKiovassa käydessään tri Kaila osti kolme kynttilää (Pietarista niitä ei\nenää saanut): Wilkunalle, Riekille ja Ruuthille, kullekin yhden. Ne\npalautettiin kuitenkin. Wilkuna lopettaa kirjeensä:\n\n\"Viime tiistaina piti täällä khra Malin suomal.-ruotsalaisen\njumalanpalveluksen. Oli virkistävää saada toistasadan toverin kanssa\nveisata vanhoja tuttuja 'Enkeli taivaan' ja 'Sun haltuus, rakas isäni'.\nJos tapaat khra Malinia, niin sano hälle kiitolliset terveiseni. --\nRomaanini on aikoja ollut valmis, mutta lähetyslupaa en ole ainakaan\nvielä saanut. Nykyään kirjottelen novelleja. Lähettämäsi raamatun olen\nlukenut jo läpi. Luen siitä kappaleen joka aamu...\"\n\nTammik. 17 p. hän kirjoitti (veljelleen Tanelille?) kertoen osaksi\nsamaa kuin yllä ja mainiten m.m.:\n\n\"Täytynee lopettaa ja ryhtyä tulitikkuja halkomaan. Eilen jaettiin\ntilattuja ostoksia, mutta minä ja toverini emme saaneet tulitikkuja,\nkun ne lienevät Pietarissa tällä haavaa vähissä. Saadaksemme ainoan\njälellä olevan laatikon riittämään niin kauan kuin toverini vaimo ehtii\nmeille uusia toimittaa, ja'amme joka tikun neljäksi. Siten tulemme\npäivää kohti toimeen 5 tikulla ja voimme kuitenkin polttaa 20\npaperossia mieheen...\"\n\n\n7\n\nEdellä selostetut kirjeet kertovat ulkoisista, käytännöllisistä\nasioista. Sydäntä likempää ovat lähteneet ne kirjeet, jotka hän on\nlähettänyt vaimolleen ja lapsilleen.\n\nEnsimmäisen niistä hän kirjoitti heinäk. 28 p. oltuaan siis Pietarissa\nkaksi viikkoa. \"Hyvin olen voinut eikä minulla ole pahempaa hätää... Se\nvain toisinaan huolettaa, että jos Sinä olet kovin levoton minusta. Elä\nmurehdi, vaan heitä huolesi Herralle, sillä kyllä tämä vielä hyvin\npäättyy, ehkä se nyt hieman huolestuttavalta näyttääkin...\" Toisen\nkirjeen hän lähetti elok. 31 p. ja on sen pääsisältönä kaksi runoa:\n_Lapsille_ ja _Lasten rukous_. Edellisen muodostaa pari onnahtavaa\nvärssyä heille kullekin opastukseksi ja toivotukseksi, jälkimmäisen\nkolme sujuvampaa säkeistöä. Niistä henkii lämmin rakkaus,\nonnettomuuksien herkistämä harras isänmieli.\n\nSeuraavassakin kirjeessä (syysk. 25 p.) on tärkeimpänä sisältönä runo\npienelle Elinalle, joka ilmeisesti on isän silmäterä. Sen nimi on _Ipin\nunivirsi_ -- muodoltaan hiukan vaillinainen, mutta sisällöltään\nleikillisen herttainen kuvaus siitä, kuinka lapsi hymy huulillaan näkee\nunta enkeleistä, saaden heistä leikkitoverit. Kirjeessään marrask. 8\np:ltä hän sanoo m.m.: \"Joitakin viikkoja sitten vaivasi minua\nlevottomuus, että Ipi kuolisi. Jumalan kiitos, että hän on vaaran\nvälttänyt!... Kaikkia teitä ja varsinkin Taita (Taimea) ja Ipiä muistaa\nisä joka hetki. Sano heille terveisiä, että isä kyllä pitää heidät\ntyttöinään ja tulee heitä vielä tervehtimään ison mellipussin kanssa.\nOlisin pannut tähän taas runon lapsille huviksi, mutta tilanpuutteen\ntakia täytyy se jättää toiseen kertaan...\"\n\nJoulupäivänä hän kirjoitti:\n\n\"... Hengessäni olin illalla teidän luonanne joulu-iltaa viettämässä,\nmiettien, onko teillä siellä kuusta ja joululahjoja. Ukkoa ei tietysti\nollut, sillä hänkin on täällä vankina ja tulee vasta minun matkassani\nIpille ja Taille tavaroita tuomaan... Toivotan sydämestäni Teille\nonnellista uutta vuotta ja korkeimman siunausta. Kyllä Jumala saattaa\nmeidät alkavan vuoden kuluessa jälleen yhteen. Sydämelliset terveiset\nlapsille ja kaikille rehellisille ystäville. Jääkää Herran haltuun!\"\n\nKun kirjeiden välit kotoa pyrkivät joskus pitkiksi, hän tuli\nlevottomaksi.\n\n\"Joulun tienoissa\", hän kirjoitti tammik. 12 p. 1917, \"olin moniaina\npäivinä hyvinkin levoton sinun tilastasi, mutta pian kuitenkin tyynnyin\nja sain entisen luottamukseni asiain onnelliseen kulkuun ja Jumalan\narmolliseen varjelukseen. Eilen sitten vihdoinkin sain Maikin kirjeen,\njosta näin, että kaikki on tapahtunut onnellisesti ja toivomusten\nmukaan. Toivotan sinulle sydämestäni onnea sekä Jumalan siunausta\n'pikku äijälle'. Minulla on sitä jo ikävä. Kuvittelen häntä\nsamanlaiseksi kuin Kalervo oli kapalossa ollessaan. Kaiketi siellä on\nehtinyt ristiäisetkin olla?... Voinut olen edelleenkin erinomaisen\nhyvin -- ja mikäpäs on voidessa joulukinkun ääressä. Toverini vaimo\nlähetti mehevän kinkunkappaleen, josta meille on riittänyt\nviikonpäiviksi syömistä; viime sunnuntaina oli nimittäin venäläisten\njoulu... Äsken olin saunassa ja nautin parhaillaan -- tupakoiden ja\nteetä juoden -- rauhallista saunatunnelmaa. Täällä saa kylpeä joka\nviikko perjantaipäivänä. Kun hetken ajan, ammeessa seisten, laskee\nkuumaa suihkua niskaansa, syntyy siitä aivan löylysaunatunnelma...\"\n\nSamaa levottomuutta kirjeiden viipymisen johdosta hän ilmaisee helmik.\n10 p., sanoen m.m.:\n\n\"Olin iloinen, kuullessani että voitte hyvin, sillä pelkäsin sairautta\njos muutakin olevan matkassa, kun ei kirjettä kuulunut. Itse olen\nmyöskin voinut erinomaisen hyvin sekä pysynyt toivorikkaana ja\niloisena. Tavallisen mielialani voit nähdä Jesajan 49 luvun 13\nvärssyssä...\"\n\nTuo värssy kuuluu: \"Iloitkaat te taivaat, riemuitse sinä maa,\nkiittäkäätte vuoret ihastuksella; sillä Herra on kansaansa lohduttanut,\nja on raadollisiansa armahtanut\". Wilkunan viittaus siihen merkitsee\nehkä sitä, että huhut vallankumouksesta olivat tunkeutuneet jo hänen\nkoppiinsa asti ja hän tahtoi täten antaa tiedon siitä vaimollensa.\n\nMuita kirjeitä ei ole säilynyt, mutta näistä jo näkyy, kuinka Wilkuna\nkoetti vankilastakin pitäen huolehtia perheestään. Meidän vapaina\nolleiden ja valoisassa ajassa elävien on vaikea täysin asettua\ntällaisen vangin asemaan -- emme kykene kuvittelemaan hänen\nsielullisia taistelujaan emmekä niitä ponnistuksia, joita vaadittiin\nmielentyyneyden saavuttamiseksi. Hänen muihin vankilakokemuksiinsa\nnähden viittaan hänen omaan kirjaansa, sillä niiden kuvaaminen\nedelleen olisi vain sen sisällön toistamista; vain yhteen seikkaan\nhaluaisin vielä kajota, nimittäin siihen, joka on ylinnä mielessä\nShpalernaja-kirjaakin lukiessa: tunsiko Wilkuna ollessaan kahdenkesken\nitsensä ja kohtalonsa kanssa kuolemankauhua, ja uhkasiko häntä\nmahdollisesti kuolemanrangaistus?\n\nShpalernaja-kirjan yhdennessätoista luvussa Wilkuna m.m. lausuu\nmietteitään kuolemanrangaistuksesta ja hirttokuolemasta. Vankitoverinsa\nkanssa hän kuulee yöllä, kuinka auto lähtee vankilan pihalta, ja he\notaksuvat heti, että jokin onnettomuustoveri viedään hirtettäväksi. Ja\nsiinä silmänräpäyksessä Wilkunan mielikuvitus väkisinkin maalaa eteen\nkoko tuon kamalan näytelmän, ja hänessä herää \"silmitön raivo\nhirttorangaistusta vastaan\". Sellaisessa kuolintavassa \"on jotakin\nesteettisesti vastenmielistä ja rumaa\". Hän kysyy, \"miksi eivät\nsivistyskansat ole ottaneet käytäntöön kuolintapaa, jossa edellä käypä\nkuolemankauhu supistuisi mahdollisimman vähään?\"\n\nWilkunan esityksen psykolooginen painopiste on varmaankin siinä, että\nhän tuntee välttämättömäksi kuolemankauhun ja eritoten juuri\nhirttokuoleman odotuksesta aiheutuneen kauhun lieventämisen;\nkuolemanrangaistuksen jossakin \"humaanisessa\" muodossa hän pitää kyllä\ntarpeellisena. Kysymys kuolemankauhun lieventämisestä on hänelle\nilmeisesti erikoisen tärkeä siksi, että hän on itse tuntenut sen\nesimakua, esim. yllämainittuna yönä ja vielä toisenakin, jolloin hänen\nvuoteella unettomana kääntelehtiessään \"kajahtaa yhtäkkiä vankilan\npihalta, pimeyden ja hiljaisuuden keskeltä... läpitunkeva ja vihlovan\nepätoivoinen huuto...\" On ymmärrettävää ja luonnollista, että Wilkuna\ntunsi sielussaan jäätävää kauhua joka kerta, kun ajatus hipaisi\nhirttokuoleman kammottavaa mahdollisuutta. Hän tarvitsi silloin kaikki\nvoimansa karkoittaakseen pyövelin haamun mielestään, ja haki tässä\nahdistuksessa sielulleen tukea Raamatusta. Sitä hän luki joka päivä\nkuin venäläisten vangiksi joutunut kaarlolainen soturi, kohottaen ja\nvahvistaen sieluaan sen hengellä. Ja hänen kunniakseen on sanottava,\nettä hän ilmeisesti aina onnistuikin vapautumaan tuon kauhun vallasta\nja kohentamaan siveellisen olemuksensa.\n\nSiitä, mikä kohtalo Wilkunaa vartoi, on tietenkin mahdoton sanoa mitään\nvarmaa. Epäilemättä Enehjelmillä ja santarmeilla oli täysi tieto siitä,\nettä Wilkuna oli toimittanut alokkaita Saksaan, mutta oliko heillä\nsiitä myös muodollisesti pätevät todistukset, joilla Wilkuna olisi\nvoitu langettaa vastoin jyrkkää kieltoaan, sitä saattanee epäillä.\nVenäläiset viranomaiset olivat niin suuria byrokraatteja, että he\ntällaisinakin aikoina koettivat noudattaa niitä muodollisuuksia, jotka\nkuuluivat heidän prosessiinsa -- sen todistaa Mashkevitshin menettely.\nKun syytettyjä lisäksi oli useita kymmeniä, joukossa lukuisasti paljon\nilmeisempiä tapauksia kuin Wilkunan, ei kuolemanrangaistusta\ntodennäköisesti olisi käytetty niin leveälti, että Wilkunakin olisi\njoutunut silmukan piiriin, huolimatta siitä, että hän olikin käyttänyt\nasetta kiinniotettaessa. Todennäköisesti kuitenkin Wilkuna harkitsi\nkohtansa liian lievästi arvellessaan pääsevänsä karkoituksella;\nsotatilan ankaruus olisi tuskin tyytynyt vähempään kuin pakkotyöhön.\nLuojan kiitos! -- tämä arvaileminen on turhaa.\n\n\n\n\nXXIII\n\nTOIMINTA ITSENÄISYYSAATTEEN HYVÄKSI KESÄLLÄ JA SYKSYLLÄ 1917\n\n\n1\n\nPosket märkinä niille poksahtaneista vallankumouksellisista suuteloista\nWilkuna löysi itsensä muiden osatoveriensa kanssa maaliskuun 12 p.\nvankilan ulkopuolelta, pyörällä päästään, humalassa vapaudesta. Hänen\nluja uskonsa vapauden voittoon oli palkittu. Korkea, sykähdyttävä\nhetki. Vaikea käsittää sen, jota kohtalo ei ole heitellyt tällaisten\näärimmäisyystilojen välillä. Näemme Wilkunan silmien loistavan ja suun\nolevan riemullisessa hymyssä. Hän on huomattavasti lihonut, mutta iho\non raittiin ilman puutteesta jonkin verran kelmeä.\n\nViivyttyään viikon Pietarissa, Suomen rautatieaseman henkilökunnan\nhoivissa, Wilkuna lähti sunnuntaina, 18 p., eräiden muiden\nosatoveriensa kanssa Helsinkiin, Pietarissa he viipyivät siksi,\nettei ollut tietoa, kuinka pitkällä vallankumous oli Suomessa.\nKenraalikuvernööri Seynin ja senaattori Borovitinoffin ilmestyminen\nvangittuina Suomen asemalle sai heidät vihdoin lopullisesti\nvakuutetuiksi siitä, että vanha järjestelmä on kotonakin juuriaan\nmyöten hävitetty, ja niin he lähtivät kotiin. Tuo viipyminen Pietarissa\ntuntui Helsingissä päin käsittämättömältä ja vaaralliselta: onnistuipa\nvallankumous tai ei -- ja juuri viimemainitun mahdollisuuden vuoksi --\npois Pietarista niin nopeasti kuin suinkin, Suomeen ystävien turviin!\nEikä tätä viivyttelyä voi vieläkään perustella muulla kuin sillä\nneuvottomuudella, joka tietenkin on ominaista vankilan pimeydestä\nvallankumouksen räikeään mellakkaan äkkiä heitetyille. Onneksi oli\nvallankumoushallituksella aluksi muuta ajattelemista kuin Shpalernajan\nvangit, jotka nekin se sentään muisti melko pian: Wilkunan ja muiden\nvankien lähtö kai tapahtui jokseenkin yhdeksännellätoista hetkellä.\n\n\"Mikä ihana tunne -- kuinka monesti sitä Shpalernajassa uneksinkaan! --\nistua vaunun sohvalla, junan lähtiessä mennä hyristämään kohti kotoisia\ntienoita, ystäviä ja omaisia! Mitä kirkkain sisäisen tyydytyksen ja\nonnen tunne hohtaa jokaisen kohtalotoverini kasvoilta ja pian kajahtaa\nvaunussa reipas laulu\".\n\nSydän kiivaasti sykkien odottelin 19 p:n iltana Helsingin asemalla.\nOlihan kyllä tullut varma tieto siitä, että Wilkunakin oli vapaana,\nmutta -- varmin tieto olisi ollut, kun olisi saanut Tuomaan tavoin itse\nnähdä ja koetella. Pitkän odotuksen jälkeen juna vihdoinkin matelee\nasemalle ja matkustajia rupeaa siitä purkautumaan. Odotan ja katson, jo\nnäen Shpalernaja-miehiäkin, Kyöstiä vain en. Eräs rauhoittaa minua\nvakuuttamalla hänen kyllä olleen junassa, mutta tyhjin toimin saan\npoistua asemalta -- en onnistu tapaamaan häntä. Mutta tuskin olen\npäässyt kotiin, kun puhelin soi ja Wilkuna sanoo tyynesti \"terveisiä\nShpalernajasta\". Hän oli poistunut junasta syrjäisempää tietä,\nvälttääkseen kaikkea huomiota, ja lepäili nyt tyytyväisenä Uudessa\nHotellissa. Jäin jollakin tavoin kummastuneena seisomaan kuulotorvi\nkädessäni -- tuntui kuin olisin puhellut vainajan kanssa, joka oli\nnoussut kuolleista.\n\nSeuraava päivä kului sitten tapaamisiin ja tervehtimisiin. Kirjailijan\nsydän suli hänen huomatessaan, kuinka lämmin ihmisten osanotto ja ilo\noli. Selvittelimme myös hänen asioitaan, jotka nyt muuten olivatkin\nehkä selvemmät kuin koskaan ennen. Onnettomuus oli kääntynyt siinäkin\nsuhteessa onneksi. Päivän kuluessa levisi kuitenkin jo huhu, että\nShpalernajamiehet oli määrätty uudelleen vangittaviksi, ja siltä\nvaralta sijoitin Wilkunan seuraavaksi yöksi Kirja-yhtiön konttoriin,\nLänsi-Heikinkatu 20, minun huoneeseeni. Arvelimme, ettei häntä juuri\nsieltä osattaisi hakea. Aamulla 21 p. menimme sitten asemalle, sillä\nWilkuna päätti matkustaa Vaasaan arkkitehti Björklundin luo\nkatsastaakseen sieltäpitäen, oliko syytä pujahtaa Merenkurkun yli, vai\nsaattaisiko mennä kotiin. Siihen aikaan vaadittiin junaan pääsemiseksi\nhenkilötodistus, jollaista ei tietenkään Wilkunalla ollut; annoin\nhänelle oman todistukseni, joka hyväksyttiin, ja menin itsekin sen\nvoimalla Wilkunan perässä, sotilasten enempää kyselemättä. Niin istahti\nkirjailija Kyösti Wilkuna toisen luokan sohvalle ja lähti kohti rakasta\nPohjanmaatansa. Huomasin, että huhut uudesta vangitsemismääräyksestä\nolivat hermostuttaneet häntä, sillä hän oli vähäpuheinen, hiukan arka\nja ympärilleen pälyilevä. Mutta sitäpä ei sovi kummastella. Mitä tämän\njälkeen seurasi, näkyy hänen kirjeestään maalisk. 27 p:ltä, jonka hän\non ytimekkäällä onnen tunteella päivännyt \"kotona\":\n\n\"Hei! Hei!\n\nSeinäjoelle tultuani oli siellä vastassa Matti B. ja Eino K. sekä\nheidän matkassaan pieni X. Olimme yötä Mustasaaren pappilassa, josta\naamulla hevosella Vaasaan. Pieni juhla ystäväin parissa. Vierailtuani\nsiellä pari yönseutua Matin ja Vieno Jaakon luona sekä visusti\ntilannetta pohdittuamme katsoimme mahdolliseksi, että lähden omaisiani\ntervehtimään sekä vartomaan kotona asiain enempää kehitystä. Niin\nläksin matkaan, mikä sujui varsin onnellisesti. Ylivieskan asemalla oli\njo monena päivänä ollut suuret väkijoukot minua odottamassa. Pääsin\nkuitenkin tavaramakasiinin päitse huomiota herättämättä pujahtamaan\nohitse, rientäen tohtorilaan, jossa Kara tukevalla syleilyllä otti\nminut vastaan. Juttelun kestäessä ilmestyi luonnollisesti pöytään: X.\nVelimiehen kyyditsemänä saavuin Nivalaan. Synnyinseutu otti\nminut vastaan odottamattoman suurenmoisesti ja sydämellisesti:\nilluminatsionia, laulua, torvisoittoa, puheita... Seuraavana päivänä\noli suuri kansalaisjuhla vallankumouksen kunniaksi. Mitä ihanin\nkevätpäivä, kaikkien kirkonkylän talojen katoilla liehui sinivalkoiset\nliput. Tiet kansaa täynnä. Minut otettiin eläköönhuudolla vastaan.\nKirkossa oli aluksi harvinaisen juhlallinen jumalanpalvelus torvisoiton\nsäestyksellä. Saarnan pitivät rovasti (joka toivotti minut\n'tervetulleeksi jalopeurain luolasta') ja veljeni (August). Minun\ntäytyi vaimoineni istua erikoisilla tuoleilla kuorissa, marsalkat\ntakanamme. Tunsinpa tällöin itseni tämän talonpoikaisen Nivalan\ntalonpoikaiseksi kuninkaaksi. Kirkosta tultua marssittiin porinmarssin\nsoidessa kansakoululle, jonka pihalla oli kansalaisjuhla. Mennessämme\nsinne oli männyt täynnä -- poikasia, nähdäkseen minut! 'Sakeus, astu\nalas puusta!' Juhlassa raahasivat minut vastustuksestani huolimatta\npuhujalavalle, josta kertailin mitä sylki suuhun toi sekä kohotin\neläköönhuutoja isänmaalle. Olisivat panneet minulle alkuun\nrahankeräyksen, mutta kielsin sen jyrkästi...\n\nSaatuani tärkeimmät kyläilyvelvollisuudet suoritetuksi tartun kynään,\nsillä voimani tunnen vallan virkeiksi, ja saatuani jotain\nhuomattavampaa irti tulen mahdollisesti toukokuun lopulla siellä\nkäymään, jolloin voimme tyynesti neuvotella 'Sankarien' jatkamisesta\ny.m....\"[117]\n\nSeuraavassa kirjeessään (huhtik. 19 p.) hän kertoilee hauskasti, mitä\nhän teki lähiaikoina kotiintulonsa jälkeen:\n\n\"Hei! Hei!\n\nOlen tehnyt viikon kestävän esitelmä-kierukan! Mutta kerronpa asiat\njärjestyksessä. Pääsiäismaanantaina lähdin aamusella kantohankea pitkin\nhiihtämään. Shpalernajan jäleltä se oli suuremmoista nautintoa. Sukset\nliukuivat itsestään ja minä seurasin mukana, kunnes ne pysähtyivät\nlukkarin Jaakon (Pyyn) tuvalla. Työnnyin sisään, jonne kirkas\npääsiäisauringon valo työntyi joka akkunasta. Jaakko-seppä söi muttia\nappivaarinsa kanssa. Tuo appi -- Jysky-Antti lie hänen nimensä --\nherätti minussa kiihkeän valokuvauskoneen kaipuun. Luojalla on häntä\ntehdessään nähtävästi ollut hyvin kiire. Katkaissut paksuimman\nemäkuusen tyvestä pölkyn ja hieman kirveellä sitä hahmotellut,\njoutamatta höylää ollenkaan käyttämään. Suuläpeen on hän erotessaan\nviskannut kourallisen hampaiksi tarkotettuja luupaloja, joista yksi\ntörröttää yhtäälle, toinen toisaalle. Seppä virkkoi: 'Me syömme tässä\nsitä oikeata talonpojan ruokaa'. Viedessään muttikuormaa suuhunsa\nkäänsi appi naamataulunsa minua kohti ja lisäsi: 'Joo, tämähän se on\nmiehen pönkää'. Hän silmäsi minua epäluuloisesti päästä jalkoihin\nikäänkuin arvellen, ettei kai tuo mies ole oikea nivalainen, koska\nmutti täytyy hänelle erikoisesti esitellä. No niin, sepän kanssa\njutellessani kuulin, että hänen isänsä -- oikea vanhan ajan juureva\nkanttori, jonka veisuu entispäivinä kuului penikulman päähän -- lähtee\nsamana päivänä Haapajärvelle poikaansa, sikäläistä kanttoria\ntervehtimään. Koska minulla oli ollut aikomuksena pistäytyä myöskin\nH:järvellä eräitä tuttavia tervehtimässä, lyöttäysin minä samaan\nmatkaan ja tulin perille päästyäni ihmisten vierasvaraisuuden kautta\nsuorastaan rääkätyksi. Ja uteliaita ne olivat. En päässyt yli enkä\nympäri, vaan minun täytyi tulla nuorisoseuran talolle, jonka avara sali\noli täynnä yleisöä kuin nuijalla lyötynä. Juttelin heille kolmatta\ntuntia suomalaisten vankien elämästä Shpalernajassa ja henkeään\npidättäen ne kuuntelivat. Kielsin rahankeräyksen, mutta siitä\nhuolimatta he kaikessa hiljaisuudessa keräsivät kolehdintapaisen ja\njoku pisti lähtiessä taskuuni 60 mk. -- Vaelsin sitten Keski-Pohjanmaan\nPariisiin, Haapavedelle, tervehtimään hyvää ystävääni, toht. Aarno\nHolmqvistia. Jälleen nuorisoseurantalolle, jossa paikkakunnan koko\n'sosietee' oli koolla. Minua käsiteltiin kunniavieraana. Eräs rouva\nkiinnitti rintaani valtavan kukkavihkon ja kansakouluntarkastaja piti\nminulle puheen. Juttelin taas pari tuntia mitä syvimmän mielenkiinnon\nvallitessa. Toisena iltana kävivät minua Holmqvistin kotona laululla\ntervehtimässä. Lähtiessäni vierailin kansanopistolla, jossa jälleen\nsain kukkavihkon rintaani sekä pidin puheen, kehottaen heitä m.m.\nlämpimin mielin suhtautumaan siihen maamme valionuorukaisista\nkokoonpantuun joukkoon, joka -- ja jonka ansiot maamme vapautukseen\nnähden tulevat ennen pitkää varsin suuriarvoisiksi osottautumaan, niin\najattelemattomiksi yltiöpäiksi kuin heitä joillakin tahoilla\nvoitaneekin syyttää. -- Tyytyväisenä, ylensyöneenä ja 100 mk\nrikkaampana lähdin ajelemaan takaisin kotiin...\n\nMitäs arvelet siitä, että minä olen saanut kehotuksia asettua\nHaaparannalle, kerätäkseni siellä aineksia tulevaan suurteokseen, sillä\nsiellä elää tuoreina kertomuksia mitä uskomattomimmista teoista ja\nseikkailuista, joita meidän pojat ovat yhtä menoa siellä rajalla\ntoimeenpanneet? Mieleni tekisi kyllä hiukan tuonnempana lähteä, mutta\nrahallinen puoli arveluttaa. Ruotsissahan kuulettaa elämä olevan tuiki\nkallista... Muuten minusta näyttää, että me saamme kokoon jumalattoman\neepoksen näistä asioista ja minulle alkaa jo häämöttää, että Suomen\nosanotto maailmansotaan on kansamme näennäisestä passiivisuudesta\nhuolimatta ollut sangen merkityksellinen ja tuntuva...\"\n\nHuhtik. 14 p. kirjoitin hänelle kuulleeni, että \"97 teikäläisistä on\nmäärätty vangittaviksi\", ja jatkoin: \"En tiedä, tuleeko siitä mitään,\nkuka sen toimeenpanisi j.n.e., mutta niin varmasti väitetään. Jos tästä\nhuolimatta aiot jäädä Nivalaan, niin järjestä tiedonanto-toiminta\nvangitsijain tulon varalle sekä ota selvää, ovatko Nivalan miehet\nvalmiit sinua toista kertaa luovuttamaan...\" Saman neuvon uudistin\nhuhtik. 28 p.: \"Varoitan sinua vakavasti, ettet joutuisi liiallisen\nturvallisuuden tunteen valtaan, sillä kun Mashkevitsh on edelleenkin\ntoimissaan, muistaa hän varmasti sinuakin. Pane siis tämä ad notam ja\nneuvottele veljesi kanssa\". Useat shpalernajalaisista olivatkin jo heti\nPietarista tultuaan siirtyneet Ruotsiin. Wilkuna vastasi varoituksiini\ntoukok. 2 p. m.m.:\n\n\"Kaikkiin kirjeissäsi neuvomiisi varovaisuustoimenpiteisiin olen\nryhtynyt. Täällä oli äsken esim. Kara Ylivieskasta ja hän -- alunpitäin\ninnostunut asiaamme -- lupasi tiedonantotoiminnan asemalta järjestää\npätevällä tavalla. Kansa on sitäpaitsi edellisestä vangitsemisesta\nsiksi ärtynyt ja muutenkin tätä nykyä terästyneempää, joten minua ei\nilman muuta täältä vietäne -- Karjalohjan tapaus -- tunsin kaikki\nsiellä vangitut nuorukaiset, jotka ovat ent. Shpalernajan miehiä --\nraivostutti minua tavattomasti. Se ei saanut minua pakoa ajattelemaan,\nvaan päinvastoin päätin pysyä paikallani viimeiseen saakka...\"\n\n\n2\n\nHeti vallankumouksen jälkeen syntyi Helsingin aktivistipiireissä ajatus\nsaada perustetuksi oma sanomalehti, jossa ryhdyttäisiin ajamaan Suomen\nitsenäisyyden asiaa. Keskusteltiin ja tehtiin laskelmia ensin\nviikkolehdestä, kunnes pian huomattiin, että vain jokapäiväinen lehti\nvoisi tyydyttävästi palvella kyseessä olevaa suurta\npropagandatarkoitusta. Sen selville saamiseksi, kuinka suuri kannatus\ntällaisella puuhalla olisi, toimeenpantiin ympäri maata koemerkintä. Se\ntuottikin suotuisan tuloksen, ja niin alkoi _Uusi Päivä_ toukokuun\npuolivälissä ilmestyä. Liioittelematta voinee sanoa, että Uusi Päivä\nteki itsenäisyysaatteelle mitä tärkeimmän palveluksen saattamalla sen\npäivän kiintoisimpana ja kohtalorikkaimpana kysymyksenä jokaisen\npoliittisen omantunnon ratkaistavaksi -- nostamalla sen rohkeasti\nnäkyviin siitä epäröivien päänpudistusten yksityispiiristä, jossa sen\nuseimmat vanhemmat poliitikot tahtoivat pitää. Sanomattakin on selvää,\nett? Wilkuna oli mukana näissä asioissa koko sydämellään.\n\n\"Itsenäisyyspuuhallenne\" -- hän kirjoitti toukok. 2 p. -- \"annan täyden\nsiunauksen ja saarnaan samaa oppia täällä, saaden joka puolelta\ntäyteläistä vastakaikua. Mielelläni otan kaupitakseni 'Uuden Päivän'\nosakkeita... minun paikkani löydetään varmasti sieltä, jossa raivataan\nmahdollisimman suurta kuilua meikäläisten ja ryssän välille. Jos minut\nVenäjän retkelläni olisi hirtetty, olisivat viimeiset 'lihassa'\nlausutut sanani olleet: 'eläköön itsenäinen Suomi!'... tällaisissa\nasioissa me tarvitsemme ennen kaikkea sydämen vahvuutta...\" Toukok. 10\np. hän kirjoittaa saaneensa jo kuusi merkintää Uuden Päivän listalle:\n\"Itse ukko Cajankin -- 'våran prost' -- merkitsi yhden osakkeen. Aate\ntunnustaa kaikkialla otettavan yksimielisellä myötätunnolla vastaan.\nOmasta puolestani olen siihen erikoisesti innostunut. Tuntuu kuin saisi\ntässä vihdoinkin 'oman äänenkannattajan', jossa silloin tällöin voi\njulkaista nyrkiniskuiksi tiivistettyjä satseja kaikenlaista humbugia,\nlapsenkenkäisyyttä, meikäläistä tuohi- ja piikakulttuuria,\nmaitosuonista kaunosieluisuutta y.m. y.m. vastaan. Tuleehan siitä\nmeidän aikamme nuorelle polvelle sama kuin Päivälehti oli 80-luvun\nnuorille -- ja sellaistahan me olemme kauan kaivanneet...\" Toukok. 13\np, hän lausuu mielipiteitä siitä, minkälainen ja kenen johdossa Uuden\nPäivän kirjallisuusosaston tulisi olla. Kun Eino Leino oli osakelistan\nyhtenä allekirjoittajana, W. saa siitä aiheen pohtia, olisiko ehkä\nhänet aiottu kirjallisen osaston pääksi, ja lausuu vahvat epäilyksensä\nsitä vastaan: \"Onhan hänen aito kaunosieluinen kirjallinen makunsa,\nmiehen liittolaishenkisyydestä, äitelästä ihmisyyshimphampusta ja\nmaitosieluisesta rauhanaatteilusta puhumattakaan, kokonaan vieras\nniille katsomuksille, jotka ymmärtääkseni U. Päivän kantajoukon\nliittävät yhteen\". Koskenniemen hän hyväksyy: \"Hänen kirjallinen\nmakunsa ja vielä enemmän suurpoliittinen kantansa on meille\nsympaattinen, jotapaitsi hän tyyliniekkana on meidän parhaita\nvirtuooseja. Mutta: minkälaiset siteet häntä nykyään sitovat\nEläintarhan menageriaan? On syytä varoa, ettei Frau Maila... pääse U.\nPäivän palstoilla temmeltämään. Kaikenkaikkiaan olisi minusta K:niemi\nvallan mainio jonkunlaiseksi Länsi-Euroopan lähettilääksi U. Päivään,\nt.s. seuraamaan, välittämään ja selostamaan meille samojeedeille\nkaikkia Lännen kulttuuri-ilmiöitä...\" Ja ajatellen vieläkin\n\"taatumpaa miestä\" kuin V.A.K., hän jatkaa: \"Ei, Uuden Päivän\nkirjallisuusarvostelijan täytyy, samalla kuin hänellä esteettisen\nkoulutuksen ohella on mitä laajin ja herkin suomalaisten\nsielunilmiöiden ymmärtämys, ennen kaikkea seisoa vanhalla\nsuomalais-lutherilaisella pohjalla sekä rukiista voimaa ja\nmaskuliinisuutta edustaen olla terveellisenä vastapainona sille\nsinisissä pilvissä haihattelevalle kaunosieluisuudelle, sille\nsinisukka-naisellisuudelle ja sille ruotsalais-levertiniläis-\nköpenhaminalaiselle suunnalle, jota Anna-Maria Tallgren-nimeä totteleva\ntytön lepakko meillä niin suututtavan itsetietoisessa ja tekoylväässä\näänilajissa edustaa. Ja ennen kaikkea hän ei saa kuulua mihinkään\nkirjalliseen klikkiin, ei ainakaan sellaiseen, jonka keskuksena on joku\nliteräärinen julkisuuden nainen, joku sellainen Isebel, joita meillä on\nniin pirun paljon ja jotka -- pthyi olkoon! No niin, toivottavasti\nlöydätte tällaisen miehen ja nostatte hänet kilvelle. Onhan meillä\nnuorten joukossa niin paljon kirjallisuuden harrastajia, luulisihan\nniiden joukosta löytyvän sellaisenkin, joka täyttää yllä olevat\nehdot...\"\n\nUudesta Päivästä tuli sitten Wilkunan mielilehti, ainoa, jota hän\nsäännöllisesti luki.\n\n\"Nukuin pitkään ja heräsin pahalla tuulella\", hän kirjoitti toukok. 30\np. \"Eineen syötyäni istahdin keinutuoliin ja hyvin tuhruisessa\nmielentilassa otin käteeni Uuden Päivän numeron 2. Mutta katso, en\ntarvinnut sitä pitkällekään lukea, kun untuneet silmäni kirkastuivat ja\nminä tunsin itseni häntäruotoa myöten ylösrakennetuksi... olen tämän\njälkeen vannoutunut Uuden Päivän mies. Lähden tässä kirkolle, luen\njokaiselle kenen käsiini saan tuon Sissin pätkäsi ja U.P. saa tilauksia\nkuin siimaa. Sillä Nivala -- tämä juureva peltolakeuden maa, on mitä\nvarminta itsenäisyysmaata...\"\n\n\"Koko viime viikon olin Oulussa\", hän kirjoitti toukok. 30 p.:\n\n\"Monessa suhteessa virkistävä matka! Juuri vangitsemiseni vuosipäivänä\nsain tilaisuuden käväistä jälleen lääninvankilassa, jossa toimitettiin\nkuulusteluja Enehjelmin asiassa. Jätin tutkintotuomarille pitkän\nbumagan kohtauksistani mainitun skurkin kanssa. Kyllä se on ollut\nsuunnattoman suuri konna, nyt vasta sen tulin täysin tajuamaan,\npäästyäni perehtymään hänen 'hallintonsa' eri puoliin.\nAmatööripyöveliksi Tamp. Sanomat ovatkin hyvällä syyllä hänet\nristineet. Oli myös hauskaa konstateerata, kuinka poliisimestari\nuseine apulaisineen sekä erinäiset lääninhallituksen virkamiehet,\njotka satraapin aikana esiintyivät niin mahtavina, nyt\nkuulustelutilaisuudessa olivat niin nöyrän kohteliaita ja huomaavaisia\nminunkin kaltaiselleni syntisraukalle. -- Viime yönä näin muuten unta\nEnehjelmistä ja annoin hänelle hyvänpäiväisesti selkään sekä heräsin\nhänen surkeaan ulinaansa...\"\n\n\n3\n\nItsenäisyyskysymys on keskeinen asia Wilkunan elämässä kesällä 1917;\npalava halu työskennellä sen hyväksi ja saada se edistymään määrää\nhänen suhtautumisensa kaikkiin poliittisiin ja yhteiskunnallisiin\nilmiöihin. Nehän olivat tuona kuohuntakesänä moninaiset.\n\n\"Kiire on!\" hän kirjoitti kesäk. 9 p. \"Monen muun ohella suunnittelen\ntässä kotiseutuani varten jonkunlaista kunnalliskaartia siltä varalta,\nettä huliisivalta uhkaa kovin sietämättömäksi paisua. Sinähän kehotat\nsamaan 'Nähtyä ja tunnettua' pätkässä. Joo, ei tässä kohta muu auta\nkuin 'keppiä koirille', kuten Saki ennen tapasi sanoa...\"\n\nEi ollut kumma, jos heti maaliskuun vallankumouksen jälkeen\nNivalassakin alettiin puuhata \"kaiken varalta\" aseellista harjoitettua\njoukkoa. Suunnitelmaa ajoivat erikoisesti Wilkuna ja maanviljelijä\nMatti Ekdahl. Tarkoitus oli pitää ensimmäiset harjoitukset huhtikuussa\nhankikelin aikana Kole-nimisellä niityllä Wilkunan talon takalistolla.\nNäitä \"suksi- ja ampumaharjoituksia\" lupautui johtamaan ent. aliupseeri\nja muurari, sosialistijohtaja Juho Hietasaari. Kuitenkin hanki ehti\nsulaa, ennenkuin harjoituksia saatiin pidetyksi.\n\nSuunnitelma ei kuitenkaan unohtunut. Mutta keväisen innostuksen\nlaimennuttua, ja etenkään kun ei ollut mitään ulkonaisia kiihottimia --\nvenäläisjoukkoja, huligaanisakeja t.m.s. --, oli vaikea saada uudelleen\nmieliä innostumaan niin, että kohta sulan tullen olisi päästy ryhtymään\nharjoituksiin. Tosin nuorisoseuran kokouksessa toukok. 6 p.\nkeskusteltiin pontevasti \"Suomen itsenäisyys\"-kysymyksestä, mutta\nvaikka kaikissa puheenvuoroissa tehostettiin ajatusta, \"että Suomi on\nnyt, kun orjuuttaja elää sekasortoista aikaa, saatava itsenäiseksi\nkeinolla millä hyvänsä\", niin ei kukaan tahtonut vielä määritellä\nlopullisia menettelytapoja; tyydyttiinhän lausumaan toivomus yleisen\nmielipiteen muokkaamisesta. Eräs puheenvuoronkäyttäjä (Matti Juhola)\nlausui ennustelevasti: \"Lopulliseen päämäärään pääseminen voi olla\nraskasta, mutta ei toivotonta\". Komea pöytäkirja muuten: kaikki puhujat\nolivat kiivaasti täydellisen itsenäisyyden kannalla.\n\nKeskikesään mennessä ei toiminta vielä saanut mitään kiinteämpiä\nmuotoja. Vasta elokuun alkupäivinä saatiin muodostetuksi \"palokunta\".\n\nKuten tunnettua, perustettiin ensimmäiset suojeluskunnat palokuntien\nnimellä; vapaaehtoinen palokunta oli Nivalassa perustettu jo 1914 ja\noli sillä säännöt. Näissä mainittiin lyhyesti, että \"tarkoituksena on\nsuojella ... nkuntaa ja sen lähintä ympäristöä tulipalon y.m.\nvaaralta\". Se jakautui kyläpalokuntiin. Nämä säännöt eivät Wilkunaa\ntyydyttäneet, vaan sommitteli hän uudet, \"Nivalan laajennetun\npalokunnan järjestyssäännöt\", joissa oli 18 pykälää.[118] Ensimmäinen\npykälä kuului: \"Laajennetun palokunnan tarkotus on olla kotiseudun\nsuojana tänä levottomana aikana. Sen tulee olla valmis nopeasti\nsammuttamaan niin taloissa kuin metsissäkin sattuneet tulipalot,\nestämään ryöstöt ja pakkoluovutukset sekä kaiken laatuisten\nlevottomuuksien ja häiriöiden sattuessa palauttaa järjestys ja valvoa\nsen edelleen voimassa pysymistä\". Se oli oleva vapaaehtoinen,\n20-50-vuotisista muodostettu joukko, joka jakaantuisi \"kylä- ja\npuhtokunnittain\" komppanioihin ja osastoihin. Vähintään kerran\nkuukaudessa oli kokoonnuttava yhteiseen kokoukseen, jossa miehistö sai\nesittää toivomuksiaan, mutta -- riidaton päätösvalta oli silti\n\"komentajalla\". Lisäksi säännöt sisältävät ohjeita päällystöstä,\nläheteistä, harjoituksista y.m., ollen laaditut kauttaaltaan\nsotilaalliseen henkeen. Elokuulla pidetyssä kokouksessa tämä Wilkunan\nehdotus kuitenkin sellaisenaan hyljättiin. Paikkakunnan miehistä olivat\nmaisteri Paavo Raivio ja maanv. Heikki Kivimäki mukana Helsingissä\nelok. 19 p. pidetyssä taistelujärjestöjen edustajien kokouksessa, josta\nsaatiin reipastuttavaa henkeä kotikuntaankin. Elok. 20 p. pidetyssä\npalokunnan kokouksessa päätettiin \"toiminnan vilkastuttamiseksi\nperustaa palokunnan osastoja myös syrjäkylille\", mikä tehtävä jätettiin\nWilkunan huoleksi. Kokouksessa elok. 29 p. ilmoittivat Järvi- ja\nKarvoskylän edustajat, että heidän kylilleen järjestyy alaosastot.\nNäinä päivinä kulkivat Wilkuna ja maisteri Raivio perustamassa\npalokuntia myös naapuripitäjiin, Haapavedelle, Kärsämäelle ja\nHaapajärvelle. Nivalan kirkolla pidettiin harjoituksia sunnuntai-aamuin\nklo 7:ltä, ja olivat ne naamioidut tavallisilla palokuntatoimilla.\nNäitä harjoituksia johti apteekkari Yrjö Hirvensalo, varalla kauppias\nOskari Hirvonen.\n\nNivalan kirkonkylän palokunnasta riippumatta oli näihin aikoihin\nperustettu kansakoulunopettaja Ilmari Simstedtin aloitteesta erikoinen\nharjoitusosasto Nivalan Välikylään. Tämä osasto, joka pian useimpien\njäsentensä puvun takia tunnettiin \"körttikaartin\" nimellä, tuli\nkuuluisaksi marraskuun lakon aikana Ylivieskaan tekemänsä retken\njohdosta. Ylivieskan kirkonkylä oli näet joutunut työväenneuvoston\nterrorin alaiseksi, ja kun sikäläinen suojeluskunta ei pystynyt\njärjestystä palauttamaan, lähti Välikylän osasto lähes satamiehisenä\njoukkona, metsästyspyssyt ja seipäät aseina, marrask. 20 p. marssimaan\nopettaja Simstedtin ja maanviljelijä Jaakko Nyrhisen johdolla\nYlivieskan asemaa kohti. Raudaskylältä liittyi mukaan ylivieskalaisia\nja lisää Koskelan talon tienoilta, jossa tavattiin myös Ylivieskan\nsuojeluskunnan johtomiehet. Yhtenä marssittiin kirkolle viemään\nuhkavaatimusta työväenneuvostolle. Neuvosto säikähti ja antoi\nkirjallisen lupauksen olla vasta häiritsemättä rauhallista elämää. Näin\nkatsottiin tehtävä täytetyksi -- olihan kauppapuodit jälleen avattu ja\npuhelinkeskus vapautettu -- ja palattiin kotikylälle, vaikka moni\nharmitteli, kun ei saatu antaa pahimpia junkkareita edes selkään. Tämä\nolkoon ohimennen mainittu osoitteeksi Nivalan miehissä vallitsevasta\nhengestä.\n\nVarsinainen \"Nivalan Suojeluskunta\" perustettiin yleisessä\nporvaripuolueiden kokouksessa Niemelän talossa marrask. 21 p. 1917,\n\"Kokous päätti yksimielisesti, että kotirauhan säilyttämiseksi ja\nliikenteen ja taloudellisen elämän rauhan turvaamiseksi valitaan\nryhmäkunnittain 8-miehisiä joukkueita, joita perustetaan ympäri\nseurakuntaa ja joiden jäsenten on noudatettava päällikkönsä\nmääräyksiä\". \"Yleispäälliköksi\" valittiin paikkakunnan apteekkari.\nSamassa kokouksessa valittiin myös kyläkuntain \"yleisjohtajat\".\n\nSääntöjen ensimmäinen pykälä kuului: \"'Nivalan Suojeluskunta' nimisen\nyhdistyksen kotipaikkana on Nivala ja sen tarkoituksena on, riippumatta\nkaikista luokka- ja puolueharrastuksista, jäsentensä aktiivisella\ntoiminnalla suojella tätä yhteiskuntaa sellaiselta väkivallalta, jonka\nehkäisemiseksi vakinainen järjestysvalta ei riitä, ja siinä\ntarkoituksessa toimia yhdessä laillisen järjestysvallan kanssa, kun\nasiat niin vaativat\".[119]\n\nYlivieskan lakkomellakat olivat antaneet pontta asioiden kehittymiselle\nja seuraus oli, että samana päivänä kuin Nivalan suojeluskuntakin,\nperustettiin jo kyläosastoja eri puolille pitäjää, esim. Haapalaan 3\nryhmää ja Niskakankaalle 1 ryhmä. Harjoittelu oli aluksi julkisuutta\nkaihtavaa, mutta pian tapahtui käänne parempaan päin, mihin suureksi\nosaksi vaikuttivat Ylivieskan tapahtumat. Kostoksi Välikylän\n\"körttikaartin\" retkestä ja Ylivieskan sk:n toiminnasta saapui näet\nKokkolasta jo marrask. 22 p. Ylivieskaan jonkinlainen matruusien ja\nhuligaanien muodostama rankaisuretkikunta, jonka huhuttiin tulevan\nNivalaan saakka. Joukko saapuikin Raudaskylälle, mutta palasi sieltä\ntakaisin, ehkä peläten nivalaisia \"kaarteja\", joista se oli saanut\nkuulla liioiteltuja huhuja. Huhut rankaisuretkikunnan saapumisesta\nvaikuttivat kuitenkin sen, ettei Nivalan äsken valittu yleispäällikkö\nhalunnut olla enempää asioiden johdossa.\n\nNyt valittiin yksimielisesti päälliköksi Wilkuna ja varapäälliköksi\nmaanv. Heikki Niemelä. Harjoitukset saivat julkisemman luonteen, ja\ntoiminta oli vilkasta, vaikka melkein tyystin puuttuva aseistus piti\nmieliä apeina. Yksityisten omistamat vanhan ampumaseuran aikaiset\npyssyt oli kyllä seppä Jaakko Pyy korjannut ja tarkistanut, mutta nekin\nolivat aivan vanhentuneita, eikä panoksia ollut edes nimeksi. Mutta\nharjoiteltiin kuitenkin ahkerasti. Päämaja oli Nivalan nuorisoseuran\ntalolla, jossa harjoituksia pidettiin joka tiistai- ja perjantai-ilta,\noppaana äsken saadut ohjekirjaset. Syrjäkylillä harjoitukset olivat\nenimmäkseen sunnuntai-illoin. Lisäoppia saatiin kirkonkylältä, jossa\npidettyihin harjoituksiin innokkaimmat syrjäkylän miehistäkin\nosallistuivat. Näihin harjoitteleviin ryhmiin, joihin miehet valittiin\nyleisen tuttavuuden perusteella -- mukana oli useita renkimiehiä ja\ntorpanpoikia -- lienee kaikkiaan koko pitäjässä kuulunut vähän yli\nsadan miehen. Miehet oli jaettu kahteen joukkueeseen, Väli- ja\nKirkonkylän, joissa kummassakin oli kuudettakymmentä miestä.\nMoniaat miehistä lupautuivat olemaan mukana vain omassa pitäjässä,\nnuoremmat yleensä olivat halukkaampia lähtemään ulommaskin.\nPitäjän puolustuksesta oli sovittu, että jos kuuluu huhuja\n\"rankaisuretkikunnista\", joita voi saapua vain rautatieltä päin,\nasettuu Välikylän joukkue puolustusasemiin Nivalan länsipuolelle, jossa\nYlivieskan--Nivalan maantie tapaa hiukkasen metsää, ja että Kirkonkylän\njoukkue samanaikaisesti kokoontuu Ojalan luo metsäsaarekkeisiin, jollei\nehdi yhtyä jo ennen Välikylän joukkueeseen.\n\nNäin suunniteltiin ja aseita kaivattiin. Rahaakin saatiin listoilla\nhyvästi kokoon, mutta ne eivät muuttuneet kivääreiksi. Joulunpyhinä\nlähti sitten Wilkuna Etelä-Pohjanmaalle hankintamatkalle, mistä oli\nhyvät seuraukset. Loppiaisen aattoiltana 5/1 1918 saatiin näet Ouluun\nmenevästä asekuormasta purkaa Niskalan taloon, lähellä Wilkunan\nasuntoa, 20 sotilaskivääriä, 3000 panosta ja 4 käsipommia.\nAseidenkuljettajat, jääkäri Karhula, hiihtäjät Yrjö Huttunen ja Otto\nHepoaho, viipyivät hevosia lepuuttaen yli loppiaisen Niskalassa. Tästä\nretkestään Wilkuna kertoo kirjeessään itsekin, kuten tuonnempana\nnäemme.\n\nKiväärit jaettiin ensimmäisessä yhteisessä harjoituksessa nuorisoseuran\ntalolla. Vain ryhmänjohtajille ja joillekin parhaille miehille niitä\nriitti, mutta sekin antoi pontta ja intoa toiminnalle. Ne olivat\ntaikakapineita. Kylällä tiedettiin kertoa 500 kivääristä. Tammik. 13 p.\noli ensimmäiset yhteiset ampumaharjoitukset Pidisjärven jäällä\nrantaniitylle luotua patteria vastaan. Arvaa sen, miten paukahdukset\nmieltä kohottivat! Oli kyllä jo joulunpyhinä pienemmät\nampumaharjoitukset kruununlinjalla Palolan takana, jolloin koeteltiin\n-- huonolla menestyksellä -- Jaakko Pyyn tarkistamia aseita. Tammik. 20\np. pidettiin myös ampumaharjoitukset.\n\nKohta Wilkunan saavuttua Etelä-Pohjanmaalta lähti Nivalasta\npäällikkönsä kehotuksesta 2 suojeluskuntalaista (Einari Korva ja Hannes\nKoutonen) pyrkimään Vimpelin sotakouluun. Ylivieskassa punaiset\nkuitenkin tunsivat miehet ja järjestivät puhelimella asiat niin, että\nKokkolassa ryssät keskeyttivät menijöiltä matkan. Paremmalla onnella\nlähtivät Vöyrin sotakouluun pyrkijät, 5 suojeluskuntalaista (Einari\nKorva, Taneli Mattila, Hannes Niemelä, Ville Nikula ja Eeli Nivala),\nhiihtäen sydänmaitse Sievin asemalle ja välttyen siten Ylivieskan\npunaisten juonista; he tulivat Vöyrille tammik. 25 p.\n\nJouluk. 28 p. päätti muuten Oulun silloinen piiritoimikunta ottaa\nWilkunan \"sihteeriksi\", s.o. päälliköksi alueelle Pyhäjärvi--\n(Reisjärvi), Haapajärvi--Nivala--Ylivieska--Alavieska--Kalajoki,\nluvaten hänelle palkkaakin 800 mk kuukaudessa. Niin pian kuin\nmahdollista hänen tuli toimittaa Ouluun tiedot alueen \"jo\njärjestetyistä kunnista, nim. päälliköt ja varap., montako jäsentä,\ntyökalujen määrä ja lajit sekä niiden lisätarvikkeet, kunkin lajin\nlisätarv. erikseen\", kuten asiaa koskevassa kirjeessä peitetysti\nsanotaan. Marraskuun tapahtumat olivat näin antaneet suojeluskuntain\nperustamiselle vauhtia, asiain joka suhteessa kiristyessä\nloppuratkaisua kohti.[120]\n\n\n4\n\nTämä toiminta suojeluskunnan perustamiseksi oli heijastusta niistä\nvälttämättömyyksistä, jotka vastuuntuntoisille kansalaisille nopeassa\ntahdissa selvisivät vuoden 1917:n kuluessa. Kaukaisimpana päämääränä\noli tietenkin Suomen itsenäisyys, Aate saavutti hyvin vilkasta\nvastakaikua m.m. Oulussa, aktivismin vanhassa toimipaikassa, jossa\nperustettiin sen ajamiseksi erikoinen julkinen yhdistys, \"Oulun\nRiippumattomuusklubi\", Yhdistys toimi tarmokkaasti levittäen\nitsenäisyysvalistusta Pohjois-Pohjanmaalle ja perustaen lopuksi\n\"Pohjois-Pohjanmaan Itsenäisyysväen Maakuntajärjestön\".[121] Tämän\nsääntöjen ensimmäisessä pykälässä sanottiin, että järjestön\ntarkoituksena oli toimia \"Suomen täydellisen valtiollisen itsenäisyyden\nhyväksi\". Siinä tarkoituksessa sen piti koettaa \"herättää ja ylläpitää\nisänmaanrakkautta ja vilpitöntä isänmaallista mielialaa kaikkien\nkansankerrosten keskuudessa ja saada kaikki puolueet omistamaan Suomen\nvaltiollisen itsenäisyyden saavuttaminen ja säilyttäminen tärkeimmäksi\ntehtäväkseen\". Keskeisin elin tässä järjestössä, joka sellaisenaan ei\nehtinyt paljon toimia, oli Oulun Riippumattomuusklubi, jonka kokoukset\nja paikkakunnan porvarillisten lehtien selostukset näistä paljon\nedistivät rohkean itsenäisyyshengen leviämistä, Wilkuna oli klubin\nluottamus- ja toimihenkilö Kalajoen laaksossa.\n\nHuomattavamman kokouksen klubi piti elok. 1 p., pyytäen siihen\npuhujaksi Wilkunan. Puheen nimenä oli \"Suomen kansan etsikkohetki\" ja\nlevitettiin sitä lentokirjaseksi muodostettuna kautta maakunnan.[122]\nKuvaavaa itsenäisyystaistelumme silloiselle asteelle on, että puhe on\netupäässä todistelua kansamme kykeneväisyydestä ja oikeudesta\nitsenäisyyteen, osoitettuna kaikille epäilijöille ja vastustajille\nomassa keskuudessamme. Wilkuna julistaa varmaksi selviöksi, että\nitsenäisyystahto on uinunut Suomen kansan sielussa harmaista\nmenneisyyden päivistä alkaen, vuosisatojen kuluessa selventymistään\nselventyen, ja väittää, että nyt, \"tänä kohtalokkaana aikana\", voimme\nsanoa kansamme \"aina syvimpiä rivejään myöten olevan tietoisen tuosta\npyrkimyksestään\". Hän määrittelee: \"Kansakunnan, kyetäkseen hankkimaan\nitselleen valtiollisen riippumattomuuden, tulee olla kohonnut vissille\nsivistyksen ja henkisen kypsyneisyyden tasolle, sen tulee olla\nsisäisesti ehyt, elinvoimainen ja siveellisesti täyskuntoinen, sen\nsielussa uinuneen itsenäisyysvaiston tulee olla muuttunut\nitsetietoiseksi pyrkimykseksi valtiolliseen riippumattomuuteen,\nedelleen tulee sillä ulkonaisessa suhteessa olla vissejä edellytyksiä,\nkuten suotuisa maantieteellinen asema, myötäiset olosuhteet\nyleismaailmallisessa valtiollisessa tilanteessa j.n.e.\" -- ja kysyy,\ntäyttääkö Suomen kansa nämä ehdot? Kaikkiin näihin eri kohtiin hän\nsitten vastaa myöntävästi, perustellen vastauksensa: \"Kaikilla niillä,\njotka ovat eläneet lähellä kansan syviä rivejä, välittömässä yhteydessä\nsen kanssa, ja jotka ovat tunnustelleet sen valtasuonen sykintää, ei\nvoi olla muuta kuin valoisa ja myönteinen käsitys kansamme\nkykeneväisyydestä itse hoitamaan omia asioitaan\". -- \"Milloin ja missä\noloissa itsenäisyyden vastustajain mielestä kansakunnan on katsottava\nsaavuttaneen siihen tarvittavan kypsyneisyyden määrä?... Jotakinhan kai\nmerkinnee se sisäinen itsehallinto, jota kansamme lujan länsimaisen\nyhteiskuntajärjestyksen pohjalla on sadan vuoden ajan saanut nauttia\".\n-- Kansamme siveellistä kantaa ja sisäistä eheyttä arvioidessaan puhuja\nhuomaa pahoja oireita, jotka \"sinänsä otettuina kylläkin puhuvat\nkaikkea muuta kuin sen puolesta, että kansamme olisi tuleentunut\ntäyteen valtiolliseen riippumattomuuteen\". Mutta hän torjuu pois nämä\nepäilykset: kuluneen neljännesvuosisadan ajan kestänyt sorto ja sitä\nseurannut mullistus, Venäjän mielettömän sekamelskan läheisyys ja\nvieraan sotaväen olo maassa, oman järjestysvallan puute -- \"kun ottaa\nkaiken tämän huomioon, niin on syytä päinvastoin ihmetellä, ettei\nmaassamme ole senkään suurempia järjettömyyksiä tapahtunut\". Puhuja on\nvakuutettu, että \"kansamme kaikissa kerroksissa ja yhteiskuntaluokissa\non vallitsevimpana siveellisesti kunnokas ja terveesti asioita\nharkitseva aines\". Tätä uskoa ovat puhujassa vahvistaneet\nShpalernajakokemukset: \"Nähdessäni, kuinka parempaakin sivistystä\nsaaneista jotkut ahdinkoon jouduttuaan olivat turvautuneet\nraukkamaisiin tunnustuksiin ja ilmiantoihin, puhumattakaan niistä\nmonista, jotka omasta alotteestaan ja kurjan voitonhimon takia olivat\nkavaltaneet aatteensa ja toverinsa, vaivuin monesti synkeihin\nmietiskelyihin siitä, ansaitseeko sellainen kansa lainkaan valtiollista\nitsenäisyyttä, jonka keskuudesta esiintyy moisia ilmiöitä. Mutta\ntyyntyessäni tarkastamaan asioita hiukan laajemmassa näkökulmassa ja\npannessani merkille, kuinka jokaisen tuollaisen kurjimuksen rinnalla\nesiintyi aina mitä täydellisin vastakohta: siveellisesti luja\nsankariluonne, sekä ottaessani edelleen huomioon, kuinka Shpalernajan\nsuomalaisesta siirtokunnasta, joka mitä täydellisimmin edusti koko\nSuomen kansaa pienoiskoossa, verrattomasti suurempi osa oli kaikissa\nvaiheissa pysynyt lujana ja järkähtämättömänä -- ottaessani kaiken\ntämän huomioon, pääsin lopultakin aina tasapainoon sekä sain entistä\nlujempana takaisin uskoni, että Suomen kansa on ansainnut valtiollisen\nitsenäisyyden, ainakin mikäli se riippuu sen siveellisestä kunnosta\".\n\nRauhoitettuaan näin sekä kuulijansa että -- itsensä, ja huomautettuaan\njo yksin Isonvihan todistusvoimasta, kun tahdotaan epäillä kansamme\nelinvoimaisuutta, puhuja vastaa kysymykseen välttämättömästä sisäisestä\neheydestä empimättä myönteisesti; viitaten eduskunnan päätökseen\nitsenäisyyttä koskevassa asiassa hän sanoo: \"Kun siksikin huomattava\nosa porvarillisista edustajista asettui samalle kannalle sosialistien\nkanssa ja kun jälellä olevienkaan porvarisedustajain pohjimmaista\nkantaa itsenäisyyskysymykseen nähden ei ole syy epäillä, joskin he\nkeinoihin nähden ovat toista mieltä, niin ei ulospäin tarvittavan\nyhteisen rintaman syntymisestä ole syytä olla huolissaan\".\n\nMaantieteellinen asemamme on edullinen, yleiseurooppalainen tilanne on\nsuotuisa. Tuleva kansainvälinen tilanne on sellainen, että \"minkä\nhyvänsä suurvallan on tuiki työlästä käydä pienimmän naapurinsa\nkimppuun\". \"Kaikista vähäpätöisin, etten sanoisi raukkamaisin syy\nitsenäisyyttä vastaan on pelko sen aiheuttamasta menojen lisäyksestä\".\n\nNäin vastattuaan asettamiinsa ehtoihin Wilkuna siirtyy puhumaan\neduskunnan sosialistisen enemmistön merkityksestä itsenäisyysasian\najamisessa. Se käsitys, jonka hän siinä ilmaisee, ja joka myöhempien\ntyrmistyttävien tosiseikkojen valossa osoittautui niin perinpohjin\nvääräksi, oli vielä tuona ajanhetkenä yleinen sekä aktivisti- että\nmuissakin piireissä. Se oli jäännöstä edellisten vuosikymmenien\nihanteellis-romanttisesta \"kansa\"-käsityksestä, luottavaista\njohtopäätöstä siitä, että sosialistit olivat sorto- ja nyt\nsotavuosinakin omaksuneet vastarinnan aatteen, jopa vähin olleet mukana\njääkäriliikkeessäkin, ja Wilkunan kohdalle lisäksi henkilökohtaisen\nrakkauden ja uskon tunnustusta sekä mahdollisesti Shpalernajassa saatua\nvaikutusta siitä, että työväki oli toimeenpannut vallankumouksen. Hän\nolisi vielä kesällä 1917 uskonut mitä hyvänsä muuta kuin sen, että\nsuomalainen työmies, jonka hän lapsuudesta saakka oli tuntenut\nvertaisekseen ja veljekseen, ja josta hänellä oli mielessään niin\nkaunis kuva, saattaisi kansansa etsikkohetkellä kavaltaa suuren\nyhteisen asian ja liittyä perintöviholliseen. Samalla hänen\nmielipiteistään ilmenee epäluulo porvarillisia vanhemman polven\npoliitikkoja kohtaan, mikä sekin oli niinä aikoina nuorten kesken melko\nyleistä.\n\nMutta vaikka Wilkuna siis uskoikin koko kansamme itsenäisyystahtoon, ei\nyhä kasvava \"kansanvalta\" silti ollut hänelle mieluinen. Hän kirjoitti\nminulle m.m. heinäk. 20 p. (\"Ruisleivän, lihapottujen, kessun ja mällin\nluvatussa maassa\"):\n\n\"Salaisella ahdistuksella katson yhä rajattomammaksi paisuvaa\nkansanvaltaa, jota meillä Suomessa alkaa olla jo syy kutsua\noklokratiaksi. Kirjallisuus ja taiteet tulevat varmasti kärsimään siinä\nhikisen plebeijisessä ilmanalassa, joka maatamme seuraavina\najanjaksoina tulee kattamaan. Persoonallisuuksien turvissahan taiteet\novat kaikkina aikoina kukoistaneet, jota vastoin ne ovat kaikonneet\nsieltä, missä valta on massojen huostassa. Perikleen aikana nousi\nathenalainen kulttuuri kukkaansa, kun sen sijaan demagoogien johtaessa\nsuuret hengenmiehet saivat joko myrkkymaljoja tyhjentää tai\näänestettiin maanpakoon. Firenze kukoisti sivistyksellisesti Medicien\nhallitessa, mutta kohta kun valta siirtyi kansalle, saivat suuret\ntaiteilijat laputtaa maanpakoon. Ja kuinka osaisivat hengentöitä\narvostaa joukot, joiden kaikki intressit kohdistuvat vatsaan.\nJos mitä ihmistyyppiä intohimoisesti vihaan, niin sitä ovat\nammattipolitikoitsijat, demagoogit, kiipijät ja haisunäädät...\"\n\nElokuun puolivälissä oli Nivalassa kansalaiskokous, jossa Wilkuna piti\npuheen. Hän viittasi vallankumouspäiviin neljä kuukautta sitten,\nsilloin vallinneeseen toivorikkauteen, ja luetellen sitten esimerkkejä\nVenäjän väliaikaisen hallituksen ilmeisestä haluttomuudesta vakauttaa\nSuomen asemaa laajemman itsenäisyyden pohjalle kuin ennen, päätyi m.m.\nlausumaan: \"Yksi hyvä puoli tällä aseman kärjistymisellä on sentään\nollut. Se on ollut omiaan avaamaan ihmisten silmiä ja saamaan heidät\nvakuutetuiksi, että meillä ei voida mitään pysyväistä rakentaa niin\nkauan kuin me olemme kahlehditut kiinni venäläiseen valtioruumiiseen,\nniin kauan kuin me olemme riippuvaisia venäläisten valtiomiesten\nhäilähteleväisyydestä ja mielivallasta. Se on ollut omiaan kypsyttämään\nja saattamaan kansassamme aina sen pohjakerroksia myöten tietoiseksi\npyrkimystä valtiolliseen riippumattomuuteen...\"\n\n\n5\n\nWilkuna oli sitä mieltä, että eduskunnan olisi ollut kieltäydyttävä\nhajaantumasta, mutta ryhtyi tietenkin innokkaasti vaalitoimintaan.\nElok. 24 p. hän kirjoitti minulle m.m.:\n\n\"Huudanpa lujasti, että: Hei! Hei! Missä olet? Oletko piilossa niinkuin\nse äsken mainittu Suomen eduskunta vai lempoko Sinua riivaa?\n\nNo niin, sanonpa että olen suunnattoman pahalla tuulella. Koko yön olen\nkiroillut ja tappelisin niin... mielelläni, jos saisin käsiini jonkun\nantipaattisen kiiskin. Syy: huhdoin kuin kaskenpolttaja saadakseni\ntämän vaalipiirin suomettarelaiset käännetyksi itsenäisyysaatteen\nkannalle. Kun heillä toissapäivänä oli piirikokous ehdokkaiden\nasettelua varten, kirjotin m.m. siksi päiväksi Kaikuun artikkelin\n(lykkäsin sitä läpi yön): 'Missä merkeissä vaaleihin käytävä?' Sanoin\nsiinä, että yhteiskunnalliset riitakysymykset on kaikesta huolimatta\nlykättävä toiselle sijalle ja vaaleihin käytävä itsenäisyysmerkeissä.\nVanhat edustajat, jotka eivät ole sillä kannalla, on armotta\nsyrjäytettävä ja eduskuntaan lähetettävä miehiä, jotka yhtä vähän\nnotkistavat selkäänsä sosialistisen pakkovallan edessä (kuten\nporvarisedustajamme tekivät kunnallis- ja 8-tunnin laissa) kuin ovat\nvalmiit säikähtyneinä piiloon livistämään, milloin Venäjän väliaikainen\nhallitus suvaitsee lähettää kirgiisi- ja muita raakalaislaumoja\npääkaupunkimme katuja ravaamaan. Siihen suuntaan kulki kirjoitukseni.\nKaiku ei julkaissut sitä. Erinäisten varokeinojen avulla sain aikaan,\nettä artikkelin käsikirjoitus luettiin mainitussa kokouksessa. Seuraus:\nehdokkaiksi asetti paikallinen puoluejohto vanhan tunnetun A.\nLagerlöfin...; sitten; L. Typön (hihhulien maallikkosaarnaaja...), I.\nVaheen, S. Tuomikosken... kaikki lakeita talonpoikia, jotka\nuskollisesti astuvat Nevanlinnain ja Virkkusten tallaamia\nsuurvaltiollisia polkuja. -- Oliko siis kumma, että illalla Kaikusta\nnäitä tuloksia lukiessani nyrkkini jyrähti pöytään ja eukko luuli minun\nhulluksi tulleen. Olispa silloin ovipenkillä istunut joku Karkkulan\nAapeli joteski humalapäisenä miehenä sekä takertunut johonkin\npoikkipuoliseen sanaani, niin olispa porstua ja porras tömähtänyt\nmiesten lähtiessä perävilkkasille.\n\nS--ns suometarianer! sanon yhtä intohimoisesti kuin eräs\nruotsikkoherrasmies suurlakon jälkiaikoina Oulun Charkuteriassa kerran\ntoverilleen mainoi...\"\n\nSovittavalla omaan itseensä kohdistuvalla huumorilla Wilkuna usein\nosoittaa, etteivät nuo hänen ylläkuvatuntapaiset suuttumuskohtauksensa\nsentään tainneet olla niin perin vakavanlaatuisia. Hän näkee itsensä\nnäissä asioissa toimiessaan hiukan koomillisessa valaistuksessa,\ntuntien syvimmässä tunnossaan olevansa vailla sitä -- etten sanoisi --\nnaivia uskoa, jota politiikka tekijöiltään vaatii.\n\nKirjeessään Wilkuna muuten jättää mainitsematta, että\narvattavasti tuossa samassa piirikokouksessa hänetkin asetettiin\neduskuntaehdokkaaksi. Hänen nimensä oli ensimmäisenä Nivalan,\nHaapajärven ja Oulun listoilla, tunnuksena Suomen riippumattomuus;\ntoisella sijalla hän oli vielä eräällä Oulun ja Haapaveden listalla.\nKun hänellä oli kilpailijoina m.m. K.J. Ståhlberg ja Arthur Lagerlöf\nsekä useita maakunnan parhaita luottamusmiehiä, oli jo ennakolta\nselvää, ettei hän tulisi valituksi. Hän sai jonkin verran yli 1400\nääntä.\n\nSyysk. 26 p. oli Nivalassa yhdistyneiden suomalaisten puolueiden\nvaalikokous, jossa Wilkuna piti puheen.[123] Siinä hän aluksi\nhuomauttaa sortovuosina vallinneiden liian kireiden puoluesuhteiden\nhöltymisestä ja silloisten tunnuslauseiden kalpenemisesta, kuinka ne\neivät nyt enää voi innostaa valitsijoita, jotka yhä enemmän jäävät\nvaaleista pois, ja kuinka varsinaiset luokkapuolueemme, sosialistit ja\nmaalaisliittolaiset, ovat tästä niittäneet hyödyn. \"Sillä\nlamautuneimmissakin oloissa herättää luokkavaistoihin, siis omiin\netuihin vetoaminen, vastakaikua. Ja tätä luokkaitsekkyyden\nkiihottamista ovat näiden viimemainittujen puolueiden johtohenkilöt\nhäikäilemättä viljelleet...\" Pääsyyllisiä siihen, että äsken hajoitettu\neduskunta oli tehnyt \"täydellisen konkurssin\", ovat sosialistit, \"jotka\nvallanhuumassaan tahtoivat suinpäin ajaa läpi mitä mahdottomimmatkin ja\nyksipuolisimmat lakiesitykset, joissa katsottiin vain yhden\nkansanluokan, työväestön etuja, ja kun he tärkeimmän kysymyksemme, nim.\nsuhteemme järjestämisen Venäjään, tilapäiseen enemmistövaltaansa\nnojaten ylimielisesti ottivat omalle urakalleen...\" Moitittuaan sitten\nporvarillista vähemmistöä itsepäisyydestä senaatin vallan laajennusta,\nja pelkuruudesta kunnallislakia ja 8 tunnin työpäivää koskevassa\nasiassa, puhuja antaa yksintein hallituksellekin osansa: \"... me olemme\nturhaan odottaneet hallitusmiehiltämme päättäväistä esiintymistä sekä\nvoimakasta ja vapauttavaa miehen sanaa... Sillä arvovallalla ja\nlujuudella, mitä vapaan tai ainakin vapauteensa pyrkivän kansakunnan\nhallitukselta tällaisena kohtalokkaana aikana syyllä voi vaatia, se ei\nole esiintynyt. Yleensä on laajoilla kansalaispiireillä se tunne, että\nsenaatti yhtä vähän kuin sen äiti, eduskunta, eivät ole täyttäneet sitä\nmittaa, mitä tämä aika olisi vaatinut\". Nyt edessä olevien vaalien\npitäisi siis luoda tuollainen mitan täyttävä eduskunta. Onko siitä\ntoiveita? Puhuja vastaa myöntävästi: \"Vanha- ja nuorsuomalainen puolue\novat hetken vaatimuksia ja isänmaan etua silmällä pitäen uhranneet\nentiset puolue-ennakkoluulonsa sekä yhteen liittymällä muodostaneet\ntukevan kansallisen keskuspuolueen. Uhraus, minkälainen hyvänsä, on jo\nsinänsä teko, joka nostattaa mieliä... Terveellisen tasapainon\nsyntymiseksi on valtiollinen elämämme... kaivannut lujaa kansallista\nkeskuspuoluetta, jonka ohjelma olisi laadittu koko yhteiskunnan, koko\nkansan ja isänmaan etua silmällä pitäen...\" Lopun puheestaan Wilkuna\nkohdisti maalaisliiton arvostelemiseen, kehoittaen äänestämään molempia\nsuomalaisia puolueita.\n\nTämänsisältöisen puheen Wilkuna piti oman muistiinpanonsa mukaan \"ensin\nNiskasessa, kuulijoina toistakymmentä henkeä; sitten kirkonkylän\nnuorisoseuran talolla, kuulijoita parikymmentä; sitten Maliskylän\nnuorisoseuran talolla, paljon kuulijoita, jotka puhkuivat ja äyhkyivät\nmaalaisliittolaisuuttaan ja sosialismiaan\". Puhe osoittaa, että hänen\nluottamuksensa sosialisteihin oli jo nyt kokonaan haihtunut,\nja tuo muistiinpano, että hän sai kokea kaiken sen nolaavan\nvälinpitämättömyyden, jota kansamme tutkimattomassa viisaudessaan\nosoittaa vaalipuhujia kohtaan. Kun sitten koko touhu oli ohi, Wilkuna\nkirjoitti keventyneenä (lokak. 13 p.):\n\n\"Idioottinen vaaliaika on onnellisesti sivuutettu -- kärsin siitä aina\nriivatusti: sanomalehdetkin ovat aina silloin kuin ripulin tärvelemiä\nja ulostavat idioottista moskaa. En tullut valituksi ja siitä\nolen tyytyväinen: työrauhani on turvattu ja työtä häämöttää\nperspektiivissäni hurjasti. Kuten ennen olen maininnut, otin vaalien\naattona osaa vaalitaisteluun. Itsenäisyysmiehenä olisi minun tietysti\ntullut puhua itsenäisyysasiasta, mutta porvarillinen pahahenki riivasi\nminut hyökkäämään sosialistein ja maalaisliittolaisten kimppuun.\nEräällä suurella kylännurkalla sattuivatkin kuulijat olemaan juuri\npääasiassa näitä molempia ja siitä nousi turina kuin ampiaispesässä.\nAsialliseen väittelyyn eivät pystyneet, mutta äyhkyivät ja puhkuivat\nsitä enemmän. Kuulin juuri, että 'Liitossa' on minua vastaan ollut\nhäijy räkytys...\"\n\n\n6\n\nWilkunan muusta elämästä tämän vaiherikkaan vuoden aikana sisältävät\nhänen kirjeensä mitä hauskimpia kuvauksia. Keventääkseni tämän ehkä\nraskaanpuoleisen luvun sisältöä annan lopuksi niiden puhua, varsinkin\nkun Wilkunan humoristinen, vapaudesta ja elämästä iloisesti nauttiva ja\nonnellinen luonteenpuoli niistä miellyttävästi ilmenee. Osuvasti ne\nmyös johtavat asiat siihen viimeiseen koetukseen, joka alkoi tammikuun\nlopussa 1918.\n\n\"Heipä-hei! ja kukkuu! Kello on 6 aamulla ja aamu on niin raikas ja\naurinko paistaa niin kirkkaana... mutta... tämähän lähti ihan à la\nMaila-rouva. Teenpä siis jyrkän topin...\" Näin hän aloitti kirjeensä\ntoukok. 10 p. ja tuosta alusta tuntuu selvästi, kuinka ihana oli\nmiehelle vapaus, kevät ja sen kirkkaus. Sama hilpeä äänilaji vallitsee\nkauttaaltaan hänen kirjeissään, jotka väliin paisuvat laajoiksi\nkuvauksiksi. Sellainen on esim. kirje kesäk. 20 p:ltä:\n\n\"Hei, hei! Olenpa tässä muutamina päivinä kierrellyt kyliä ja\n'takavarikoinut' ihmisten syötäviä ja olenpa siinä toimessani tehnyt\nyhdenkin hupaisen huomion. Kas tässä pari.\n\n    N:o 1.\n\nTaampana kinttupolulla näen piippunysä hampaissa ja kirveskynä\nkainalossa ynisevän sääskiparven keskellä astelevan Hynny-Jussin,\nmatkalla aidanpanokselle. Se on yksinäinen eläjä tästä kotinurkaltani,\njo ikäpuoli työmies sitä vanhaa juurta, johon sosialismia ei saisi\ntarttumaan yhtä pisaraa, ei vaikka agitatsioonivälineenä käyttäisi\nhydraulista puristinta. 8-tunnin työpäivä on hänelle yhtä suuri hulluus\nkuin 300 gramman päiväannos, sillä hän on tottunut syömään aikamiehen\ntavalla. -- Hoi Jussi, oottakaapa! huudan minä ja luokse ehdittyäni\nselitän asiani, kysyen onko hänellä ollenkaan leiväksiä varastossa vai\nkirjotetaanko blankettiin jauhokortin pyyntö koko ajalle. -- Taitaahan\nsitä sen verran olla, että pärjäilee tuonne Jaakon päivän korville,\nmutta sitte pitäisi saada puolisen hehtoa lisää, -- vastaa Jussi. --\nJahah, no kuinkahan paljo teillä suunnilleen on kassassa? -- tiedustan\nminä tärkeänä, täytekynä valmiina merkitsemään kilomäärän asianomaiseen\nkohtaan. -- Oisko puolisen hehtoa, ilmottaa Jussi. -- Jahah, siis 35\nkg. Mutta ennenkuin merkitsen, suoritan pienen päässälaskun ja huomaan,\nettä esivalta sallii yhdelle miehelle kesäk. 17 p:stä syysk. 15:teen\npäivään korkeintaan 29,2 kg leiväksiä. Mainitsen tästä Jussille,\nlisäten, että jos nyt ilmotamme hänellä olevan puoli hehtoa, niin hän\nei saa jyvääkään lisäksi, päinvastoin ottaa esivalta tuosta puolesta\nhehdostakin kuutisen kiloa pois. -- Jussi ällistyy niin että on\nmällinsä pudottaa, tuijottaa minua hetken ääneti ja alkaa sitten kynsiä\nkorvallistaan, syleksiä ja kiroilla sekä vakuuttaa suurella äänellä,\nettä hän erehtyi, ettei 'siellä säkin perseessä taida olla kuin mitähän\nolis pari kahmalollista jauhon ruupuja!' -- Jahah, no alotetaan sitte\nnollasta, niin saatte ainakin 29 kilolle jauhokortin. -- Tyytyväisenä\nlähtee Jussi matkaansa jatkamaan, sillä mitämaks, onhan muttijauhot\nmiehellä tiedossa. --\n\n    N:o 2.\n\nSerkkuni talossa asuu huonemiehenä Muhja-Markku. Hän on yksinäinen\nleskimies, joka kesät tekee 14 tunnin työpäiviä pienellä maatilkullaan,\nmutta talvet nukkuu. Molempia silmiään ei hän koskaan viitsi samalla\nkertaa pitää auki, vaan toinen on valveilla ollessakin tavallisesti\nkiinni. Polttaa kessuja ikikuluneesta visakopasta. Sellaista\ntarpeetonta ylellisyyttä kuin lukemisen taitoa ei hän ole viitsinyt\nomaksua. Ei käy koskaan kylässä. Emännöi itse, on äärimmäisen säästävä\nja vie tavan takaa satamarkkasen pankkiin. On niitä miehiä, joiden\nmaaru ei kalahakaan 300 gramman leipäannoksesta. Kun tiedustelin, minkä\nverran hänellä on viljavaroja kassassa, vastasi hän, huolimatta toista\nsilmäänsä edes raottaa: 'Mulla piisaa!' Sen sanottuaan sytytti hän\nhiilellä piippunsa -- tulitikkua hän ei ole koskaan uhrannut sellaiseen\ntarkotukseen -- ja lähti pottua multaamaan. Isäntä vakuutti, ettei\nsiltä sen tarkempaa selkoa saa, vaikka 'hohtimilla koettaisi vääntää'.\n-- No, kun hänellä piisaa, niin asiahan on selvä, pannaan varasto 29\nkiloksi, niin se käy tarpeen kanssa yhteen. Totta kai hänellä se määrä\non? -- On sillä ainakin pari hehtoa (140 kg), ilmottaa isäntä. --\nTalosta lähtiessäni pysähdyn pottupellon pyörtänölle ja ilmotan, että\nme arvioitsimme hänen jyvänsä 29 kiloksi. Hän raottaa hiukan toistakin\nsilmää ja vilkasee minua epäluuloisesti. Mutta kun naamallani asuu\nvakaa totisuus, rauhottuu hän ja sanoo: 'No, kylläpä te paikalleen\nosasittekin. Se niitä onkin tai, jos oikein tarkkaan punnitsis, niin\nsaattais löytyä 30 kiloa'\".\n\n\"Heipä, hei!\" hän huudahtaa kesäk. 30 p.: \"Mistä kirjoittaisinkaan tänä\nlakeana lauantaiehtoona, jolloin tapani on alotella sunnuntailepoa\noleskelemalla, vetelemällä savuja letkuvarsipiipustani sekä\nodottelemalla saunaa, josta tuuli väliin kantaa tuoksuja ihanana\nesimakuna lähenevästä nautinnosta...\" \"Hei! Hei!\" hän kirjoittaa syysk.\n19 p.: \"Päätettyäni päivän työn... pyöräytän tässä kirjeen, jota\nlähden, syysrapakon läpi kamppaillen, postiin viemään. Sieltä\npalattuani käyn saunassa, syön tukevan illallisen, leikaten viipaleita\nlehmän reisimurusta ja vuolaisten pytystä voita leipäni päälle sekä\nryypäten haarikasta monikokkelista piimää, kuoppaudun sänkyyn ja alan,\nvatsa sylissä ja piippu hampaissa, lukea 'Unkarilaista Nabobia'. Lamppu\nsihisee hiljaa tuolilla vieressäni, 'rettinki' kärähtelee hauskasti\npiipussa ja ikkunaan rapisee syksyn sade. Pimeys, hiljaisuus ja\nhätäilemätön maaseudun rauha kattaa maailman: Bolshevikit, Kerenskit,\nHolstit, Kalliot ja elintarvelait tuntuvat niin jonninjoutavilta...\"\n\nMarrask. 3 p. hän kertoo:\n\n\"Kello on 1/2 5 lauantai-iltana. Sytytin juuri lampun (kohta ei\nNivalassa ole enää tippaakaan öljyä, mutta puuhaavat sähkövaloa) ja\nodotan saunakutsua. Vatsassani tunnen hieman väänteitä. Se johtuu --\nylensyömisestä. Eilen aamulla komensi eukkoni minut pesän eteen\nvuolemaan makkaratikkuja. Meillä on näet teurastettu kokonainen lehmä\n(ja salaisuutena mainitsen, että jouluksi lyödään penkkiin joltinenkin\npossu). Lihat on suolassa, vuota parkissa ja sisälmyksistä sekä verestä\nvalmisti muuan mökin eukko kunnioitusta herättävän pinon makkaroita.\nNiitä paistettiin koko eilispäivä. Ja kun ensi painos sellaisia\nkiiltävän mustia, rasvasta kihoilevia kiukeroita otettiin uunista,\nnousin minä mässäämään. Käsite 'elintarvepula' muuttui minulle\ntuntemattomaksi suureeksi ja tänään, kuten sanottu, olen tuntenut\nlieviä vatsanväänteitä...\"\n\nSaman kuukauden 13 p. hän kirjoittaa:\n\n\"Pääsin juuri lukemasta viimeistä Sissin kirjettäsi ja ihmettelen tässä\nparhaillaan, jättävätkö toverit Shisko ja Rähjä (Rahja) sinut rauhaan.\nOn tässä muutoin eletty aikoihin, kun ylintä valtaa maassamme hoitaa\nvenäläinen matruusi yhdessä inkeriläisen jätkän kanssa. Elelen nykyään\nyhtä menoa eräänlaisissa Cavagnac-mielikuvissa: että ollapa meillä\nkylmäpäinen diktaattori, joka kanuunoilla ja kuularuiskuilla lakaiseisi\nkatuja ja kylänraitteja roskaväestä. Se vasta maistuisi minun\nporvarilliselle sisulleni...\"\n\nJoulun lähetessä hän (päiväämättömässä kirjeessään) taas kertoo\noloistaan ja elämästään:\n\n\"Kuta lähemmäksi joulu siirtyy, sitä sakeampana painaa minua auttamaton\nlaiskuus. En tee tätä nykyä muuta kuin syön, nukun ja -- taas syön.\nVaihteeksi otan väliin haukotellessani lompakon käsille ja alan laskea\nrahojani. Saiturin nautinnolla levitän tällöin eteeni viissatasen ja\nihailen sitä hetkisen ja tunnen sanomatonta tyydytystä siitä, että se\non jo kuukauden päivät saanut rauhassa maata möksöttää povitaskussani,\nkun sen sijaan ennen aikaan satanenkaan ei mainitussa paikassa\nviihtynyt paria vuorokautta enempää. Lisäksi käyn kerran viikossa,\nruuansulatusta edistääkseni, harjottamassa 'lahtarikaartia', jonka\nylikomentaja minulla on kunnia olla. Mielessäni on liikkunut artikkelin\naihe kansallisen sotalaitoksen välttämättömyydestä (vastaukseksi V.\nLouhivuoren artikkeliin U. Suomettaressa...), mutta en saa kynään\nryhtyneeksi, en vaikka mätänis...\"\n\nTämä laiskuus hävisi Wilkunasta joulun aluspäivinä, kuten näkyy hänen\nkirjeestään jouluk. 23 p:ltä:\n\n\"Valmistaudun tässä perheineni joulunviettoon ja kiukuttelen vain sitä,\nettä pakkanen taas yhtäkkiä kohosi 20 asteeseen. Akkunani ovat niin\npaksussa jäässä, etten ulos näe. Siitä laiskuuden tilasta, josta\nviimeinen kirjeeni puhui, olen onneksi taas pääsemässä. Siitä ravisti\nminut eräs pari päivää sitten luonani käynyt lähetti. Mielikuvitukseni\naskartelee tätä nykyä kiivaasti kivääreissä, pistimissä,\nmauserpistooleissa, ketjun muodostamisessa j.n.e.\" Hän lopettaa\nkirjeensä sanoilla \"La patrie oblige!\"\n\nMitä Wilkuna kohta tämän jälkeen joutui toimittelemaan, näkyy hänen\nkirjeestään tammik. 9 p:ltä 1918:\n\n\"... loppiaisen vastaisena yönä, hirveän rajuilman raivotessa, palasin\npitemmältä tapaninajoltani, joka alkaen Nivalasta ja kulkien via Oulu,\nVaasa, Isokyrö, Ylistaro, Lapua, Alajärvi, Vimpeli, Lappajärvi ja\nKauhava, päätyi kotiin mainittuna yönä. En yritäkään tässä kuvaamaan\nmitä kaikkea matkallani näin ja sain kokea. Sanon vain lyhyesti:\nkotimainen sotalaitos syntyy meille itsestään, luonnon pakosta,\nrähiskööt punaiset vastaan minkä hyvänsä, ja sen kehtona on Pohjanmaa.\n'Tulkoot vain Helsingin ja Tampereen huligaanit Seinäjoen tälle puolen,\nniin me höystämme heidän verellään Pohjanmaan peltolakeuksia'. Nuo\nsanat lausui eräs kauhavalainen jääkäri, jonka kanssa matkustin samassa\nhevosessa Vimpelistä Kauhavalle. Muutoin kaikki se, mitä matkallani\nnäin, sai minut vakuutetuksi siitä, että punakaarti ja bolshevikisakit,\njos pistävät nenänsä Pohjanmaalle, löytävät täällä hautansa. Eikä siinä\nkyllin, vaan ennen pitkää olemme kunnossa alottamaan muunkin Suomen\npuhdistamisen. -- Juhlivat nykyään Suomen itsenäisyyttä ja neulovat\nleijonalippuja. Hyvä niin, mutta minä puolestani en tunne juhlamieltä\nenkä ryhdy juhlimaan niin kauan kuin tässä maassa haisee tökötinhaju.\nJa -- totuuden sanoakseni -- perimmäisissä sydänsopukoissani minä\ntoivonkin, että ryssät vitkastelevat lähtöään, kunnes meidän täytyy\nryhtyä itse heitä ajamaan. Sitte vasta itsenäisyyskin joltakin maistuu,\nkun on verta vuodatettu. Ja siinä samassa rytäkässäpä sopii kotimainen\nhuligaaniaineskin lakaista sinne, missä sen oikea sija on. -- Toimin\nnykyään suojeluskuntaliikkeen Oulun piiritoimikunnan sihteerinä\nKalajokilaakson pitäjissä. Työtä ja yhtämittaisia matkoja, puheita,\ntyökalujen hankintoja, harjotuksia j.n.e. Jos joulun edellä\nlaiskottelin, niin sitä tiukemmin olen tätä nykyä valjaissa. -- -- --\n\nMatkallani tutustuin useihin jääkäreihin ja kyllä ne ovat kaikitenkin\nihailtavia poikia.\n\nOn niin h--n kylmä, että... tahtoo jäätyä, 40° Cels. Ainoastaan\njääkärimieli pitää minua tässä surkeudessa yllä, jopa reippaanakin. --\nLopetanpa tähän, vyötän mauserpistoolihankkiluksen kupeelleni ja lähden\nmarssimaan 3 km päässä olevaan harjotuspaikkaan. Jahka saan tänne\njoitakin jääkäreitä, jätän päällikkyyden toisiin käsiin\".\n\nVielä tammik. 25 p. hän ehti vastaamaan kirjeeseeni: \"... tällä haavaa\nminulla ei riitä aikaa kaunokirjalliseen tuherteluun. _Minä järjestän\nja treenaan kaartiani puhdistamaan Etelä-Suomea roskaväestä!_ Kulunut\nviikko on ollut jännitystä täynnä, kun Ylivieskan huligaanit ovat\nvimmatusti puuhanneet ryssiä avukseen, tehdäkseen retken Nivalaan,\nKerran täydyin jo yösydännä antaa määräyksen kiväärien kuntoon\npanemisesta ja valmiina olemisesta. Eivät ole kuitenkaan tähän mennessä\nsaaneet tököttejä matkaansa ja yksin eivät uskalla tulla, vaikka heillä\nonkin haisueläimiltä saatuja aseita. Taistelun olen suunnitellut\nyksityiskohtaisesti ja odotan että tulisivat, saadakseni niiden\nroistojen verellä höystää näitä leipämaitamme. Pohjanmaa ei horju!\n\n                                                Kyösti W--a.\n                                      Nivalan körttikaartin päällikkö\".\n\n\n\n\nXXII\n\nKIRJALLISIA TÖITÄ JA AIKEITA VANKILASSA JA KOTIIN PÄÄSTYÄ. \"SUOMALAISIA\nSANKAREITA\", ENSIMMÄINEN SIKERMÄ. \"KAHDEKSAN KUUKAUTTA SHPALERNAJASSA\"\n\n\n1\n\nEnnenkuin lähdemme seuraamaan \"körttikaartin päällikön\" vaiheita\nvapaussodassa, täytyy luoda katsaus hänen vankilassa suorittamaansa\nkirjalliseen työhön sekä otsakkeessa mainittuihin kahteen teokseen,\njotka valmistuivat v. 1917 ja ovat itsenäisyyshengen kypsyttäjinä\nsopivasti käsiteltävissä vapaussodan aattoluvussa.\n\nOulun vankilassa Wilkuna rupesi jo ensi päivinä mietiskelemään\nkirjallisia töitään, kirjoittaen minulle 25 p. (toukokuuta) m.m.:\n\n\"... olen päättänyt laittaa oloni niin miellyttäväksi kuin suinkin ja\nsiihenhän on paras keino työskentely. Ja niistäpä kysymyksistä\npäätinkin kanssasi ryhtyä neuvottelemaan. Siis ensinnäkin: tarvitaanko\nsiihen yhteisteoksen ensi osaan vielä minulta kertomusta? Minulla olisi\nseuraava aihe: Samaan aikaan kuin Burmeister taisteli Raudussa,\ntaistelivat Kajaanin seudun talonpojat omin nokkinsa kotinurkissaan;\nvihollisilta saamansa pari kolme lippua vei pieni lähetystö Ruotsiin ja\nlaski kuninkaan jalkoihin Göteporissa. Käsittelisin tässä kertomuksessa\nKajaanin talonpoikia kollektiivisesti; päällikköä ei historiassa ole\nmainittu, mutta senhän voi keksiä... Ottaisin vielä jonkun muunkin I\nosan sankareista osalleni, mutta pelkään, ettei täältä vankilan\nkirjastosta löydy tarpeellisia lähdeopuksia ja kotoa asti taas en\nviitsi niitä haalata. No niin, kaipa ilmotat, Santerin kanssa\nneuvoteltuasi, ensi tilassa minulle tuloksista. Jos muutoin oloni\ngallerien takana venyy pitemmäksi, niin ryhdyn valmistamaan jotakin\njoulumarkkinoille...\"\n\nTätä kertomusta hän ei kuitenkaan saanut syntymään, kirjoittaen siitä\nkesäk. 12 p.:\n\n\"Paitsi sitä epävarmuutta, jossa toistaiseksi vielä elän, on siihen\nvaikuttanut sekin, että käytettävänäni ei ole niitä apulähteitä, joihin\nsitä kirjottaessa olisi ollut tarpeellista kurkistaa. Valmistau siis\nsiihen, että sankarien ensi osaan ei minulta enää tipahda mitään. Sen\nsijaan koetan piammiten ryhtyä johonkin muuhun, saadakseni jouluksi\njotakin julkisuuteen\".\n\nSe vähä, minkä Wilkuna kerkesi Oulussa panna alulle, oli isänmaallisen,\nitsenäisyysaiheisen näytelmän alku, saman, joka sittemmin näki uuden\npäivänvalon _Niilo Skalmina_. Kuten hän aikaisemmin mainitussa\nkirjeessään (11/7) kertoi, hän jätti sen Ouluun, s.o., hän sijoitti sen\nja myös muita tavaroitaan matkalaukkuun pakattuina ystävänsä\nJohn Tegströmin haltuun, joka toimitti sen Nivalaan. Hänen\nyleishistoriallista lukemistoteosta koskevasta ajatuksestaan on\nmainittu vankilaluvussa.\n\nShpalernaja-kirjassaan hän kertoo kirjallisista töistään tässä\nvankilassa, virkistäen itseään heti aluksi huumorilla. Kuvattuaan\nkoppinsa hän nimittäin sanoo: \"Eihän tämä asuinmaja, johon kohtalo on\nnähnyt hyväksi minut toistaiseksi tallettaa, ole siis ainakaan millään\nylellisyyksillä pilattu. Mutta kuitenkin kaikitenkin... voisiko\nsuomalainen kirjailija toivoa suotuisampaa olomuotoa? Tutkintotuomari\napulaisineen, vankilan monimiehinen päällystö ja suurilukuinen\nvartiakunta sekä senkin seitsemät rautaovet salpoineen ja telkineen\nriittävät kyllä kiukkuisimmankin karhun pitämään loitolla, samalla kuin\nkorkea kruunu tuohon oveen varatusta luukusta ojentaa maksutta\njokapäiväisen leivän. Tarvitsisko enää parempata työrauhaa köyhä\nkirjailija!\"\n\nTietämättä vielä, että oli lupa hankkia itselleen vihkoja, hän rupesi\njatkamaan Oulussa aloittamaansa näytelmää _Bragelonnen varakreivin_\nreunoihin. \"Säe säkeen jälkeen syntyy romaanin reunoihin, minä unhotan\nolotilani ja ympäristöni sekä tunnen todellista luomisriemua\". Parin\nviikon päästä hän sitten sai vihon ja kirjoitti näytelmänsä valmiiksi.\nSen jälkeen hän rupesi sommittelemaan romaania nimeltä _Sukunsa\npelastaja_, kuten jo aikaisemmin on kerrottu (kirje Shpalernajasta\n2/10). Tämänkin hän sai kokonaan valmiiksi: \"Paitsi historiallista\nnäytelmää, on minulla valmiina noin nelisatasivuinen romaani sekä\nmuutamia kertomuksia ja runoja, jota paitsi toinen romaani on hyvällä\nalulla. Kaikki valmiit käsikirjoitukset, samoinkuin muutkin liiat\ntavarat ovat vankilan varastohuoneessa...\" Tänne ne sitten paloivat.\nShpalernaja-vanki, proviisori Strömberg, joka myöhemmin kävi katsomassa\ntätä tutuksi käynyttä taloa, pistäytyi Wilkunan kopissa ja pelasti\nsieltä tämän kirjat ja vihon, jossa oli tuon \"toisen romaanin\"\nalku. Kun Wilkuna itse tämän johdosta meni tutkimaan vankilan\nvarastohuonetta, toivoen, että ehkä käsikirjoitukset olivat sittenkin\njonkin ihmeen avulla pelastuneet, hän saattoi vain todeta kaiken\ntuhoutuneen. Kopista oli kaikki ryöstetty; \"lusikan, suola-astian ja\njumalankuvan pistän taskuuni muistoksi\".\n\n_Sukunsa pelastaja_ oli Wilkunan oman suullisen muistelun mukaan tulos\nniistä romaaniaiheista, joita hän hautoi jo kirjailijauransa\nalkupuolella, ja niistä eepillisistä ja eetillisistä talonpoikaiselämää\nkoskevista mielikuvista, joiden parissa hän kirjallisissa unelmissaan\nniin hyvin viihtyi. Kuinka tarkoin hän oli saanut siinä haaveensa\ntoteutetuiksi, on tietymätöntä. Omituista on todeta, ettei hän\njälkeenpäin, jolloin hän väliin, kuten tulemme näkemään, oli melkeinpä\npulassa, mistä kirjoittaisi, tietääkseni milloinkaan ryhtynyt uudelleen\nkirjoittamaan tätä hävinnyttä romaaniaan, minkä kuitenkin olisi luullut\nsujuvan helposti, koska kaikki oli muistissa valmiiksi sommiteltuna.\nOliko se syntymänsä jälkeen, kuten kirjailijain tällaisille lapsille\njoskus käy, tullut isällensä liian tutuksi, jopa vastenmieliseksi?\nOliko ehkä kirjailijalle hänen loppuun päästyään selvinnyt, ettei aihe\nvastannutkaan hänen odotuksiaan, että se olisi niitä täysin\ntyydyttääkseen vaatinut jotakin muutosta, suuren taiteen lisää -- mitä?\nTämä kysymys, mikäli se Wilkunan mielessä väikkyi, ei ehtinyt saada\nmilloinkaan vastausta.\n\n_Niilo Skalmin_ hän kirjoitti myöhemmin uudelleen, mikä sujuikin\nhelponpuoleisesti siksi, että proviisori Strömbergin pelastamien\nkirjojen joukossa oli myös _Bragelonnen varakreivi_ reunoihin\nkirjoitettuine säkeineen; siitä tuonnempana. Mitä nuo hävinneet\nkertomukset olivat, jotka hän mainitsee Shpalernajassa kirjoittaneensa,\nsiitä ei ole tietoa, sillä mitään kertomuksia, joiden voisi otaksua\nolevan uusintoja niistä, hän ei vapaaksi päästyään kirjoittanut eikä\njulkaissut. Mutta se vihko, jossa oli tuo \"toisen romaanin\" alku ja\njonka hra Strömberg myös pelasti, on säilynyt Wilkunan jäämistössä.\n\nOmituista on ottaa tuo vihko käteensä: tuntuu kuin syntyisi\noudostuttava yhteys menneiden, nyt melkeinpä käsittämättömien olojen\nkanssa. Neljänneskokoinen pahvikansivihko, nimilapussa lyijykynällä n:o\n219, aniliinikynällä venäläisin kirjaimin \"Wilkuna\", ja kirjailijan\nomalla terävällä käsialalla, musteella: _Isä ja Poika. 1 vihko_.\nViimeiselle sivulle on marrask. 23 p. (v. l.) 1916 venäjäksi\nkirjoitettu sivujen lukumäärä (92), ja lakkasinetistä, joka on\nkiinnittänyt vihon läpi vedetyn nuoran päät viralliseksi varmuudeksi\npaikalleen, varisevat vihkoa lehteillessäni viimeiset muruset.\n\n_Isä ja poika_ tuntuisi ensi kuulemalta viittaavan Wilkunan ja hänen\nisänsä väliseen suhteeseen, mutta niin ei kuitenkaan ole. Aihe\nkäsittelee Lapista kotoisin olevaa vankia, joka on lain kirjaimen\nperusteella tullut tuomituksi varkaudesta, vaikka hän tosiasiallisesti\non viaton, koska on vain puolustanut omaisuuttaan. Ilmeisesti aihe on\nperiytynyt Wilkunan Kolarin-ajalta saakka. Vankilaa, sen vartijoita,\nvankeja, oloja ja tapoja kuvatessaan Wilkuna varmaan selostelee\nkokemuksiaan Oulun \"linnasta\". Kuvaus on jollakin tavalla ohutta, liian\nnopeasti rientävää, tekijän malttamatta pysähtyä rauhalliseen\ntilanteiden tarkasteluun. Tästä johtunee, että lukija turhaan etsii\nmitään täyteläistä, ehdottomuudellaan vakuuttavaa taiteen tunnelmaa. Se\nkuitenkin on myönnettävä, että kirjailija selkeästi esittää vangin\nsielunelämän, sen tyrmistyksen, jonka hän tuntee kohtuuttoman tuomion\njohdosta, sen kumean vihan, joka ukkospilvenä alati asuu hänen\nsielussaan, ja sen koston esimaun, jota hän tuntee miettiessään\nvapautumisensa hetkeä. Vaikuttavasti on myös kuvattu vangin tuima,\nehdotonta kunnioitusta herättävä, itseensä sulkeutunut olemus, hänen\nruhjova raivonsa, kun hän hakkaa sepelikiviä, ja hänen haikea, vaimoon\nja poikaan kohdistuva ikävänsä.\n\nUlkonaisena aiheena on, kuten sanottu, jokin aikoinaan Lapissa annettu\ntuomio, mutta vanki itse on silti Kyösti Wilkuna. Omia ulkonaisia\nhuomioitaan hän kertoo ja omaa sielunelämäänsä hän tähtäilee\nkuvatessaan vankilaa ja vangin mietteitä. Hänet oli myös vangittu vain\nlain kirjaimen nojalla -- siveellisesti päinvastoin juuri hän oli\noikeassa -- ja siksi hän erikoisesti nautti tulevan koston\nkuvitelmista. Kertoessaan vangin ikävästä pitkinä sunnuntaipäivinä, kun\nahtaaseen koppiin kuuluvat vapauden iloiset äänet, hän tietenkin\nmuistelee omia kokemuksiaan:\n\n\"Mikä vapaa, huoleton ja valoisa maailma siinä levisikään ihan käden\nulottuvissa, maailma, josta vankilan asukkaat olivat visusti ulos\nsuljetut, ja joka juuri sen tähden näytti heistä kahta ihanammalta!\nTulopäivänsä jälkeen ei Panelius enää koskaan kiivennyt jakkaralle ulos\nkurkistaakseen. Pitkät ja joutilaat sunnuntaitkin vietti hän kävellen\nkopissaan edestakaisin. Lopen väsyttyään istahti hän jakkaralle, nojasi\nkyynärpäät polviin ja tuijotti eteensä. Mutta kun avatusta ikkunasta\nkantausi kesäisiä ääniä ja tuoksuja ja kun valoa väräjöivä ikkunan\nkuvajainen osui hänen tuijotuslinjalleen, silloin karkasivat hänen\najatuksensa vastustamattomalla voimalla kotiseudun avarain maisemain ja\naurinkoisten ylänköjen keskelle...\" Hänen unelmainsa keskuksena ovat\nvaimo ja pieni poika: \"Hän oli näkevinään heidät ilmielävinä edessään\nja toisinaan unohtui hän kävelemään pitkin kopin lattiaa, kädet siinä\nasennossa kuin olisi hän pidellyt olkapäätään vasten nojaavaa poikaa,\nsekä hyräillen omatekoista, uuvuttavaa laulua. Sellaisina hetkinä\nvaltasi hänet rajaton ikävä ja riuduttava hellyys. Hän muisteli, oliko\nhän jolloinkin ollut vaimolleen paha sekä päätti hänelle olla aina hyvä\nja huomaavainen. Kuta pitemmälle kesä kului ja kuta lähemmäs\nkotiinpääsyn päivä siirtyi, sitä kiinteämmin askarteli hänen\nmielikuvituksensa kotona, vaimon ja pojan ympärillä. Mitä\nmoninaisimpiin muotoihin ehti kotiintulon ja jälleennäkemisen tilaisuus\npukeutua hänen mielikuvituksessaan ja kokonaisen paljouden lahjoja\nsuunnitteli hän heille tuomisiksi. Nuo kuvittelut saivat aina hänen\nmielialansa lientymään, niin että hän hetkittäisin saattoi kokonaan\nunhottaa naapurinsa kataluuden sekä kärsimänsä vääryydet -- kunnes ne\njälleen työmaalla palasivat mieleen ja hänen moukarinsa entiseen tapaan\nalkoi ruhjoa niitä, joiden puolelta hän oli saanut vääryyttä kärsiä\".\n\nTähän kuvaus loppuu -- sitä on kaikkiaan vain 24 nelitaitteisen vihon\nsivua. Jos tahtoisi arvailla, mihin kertomus olisi jatkettuna vienyt,\nmitä Wilkunan mielessä oli kajastellut, kun hän jo edeltäpäin antoi\nsille nimen _Isä ja poika_, tuntuisi todennäköiseltä, että Paneliuksen\npian päästyä vapaaksi kertomus olisi siirtynyt käsittelemään hänen\nkostoaan vihamiehelleen ja hänen pienen poikansa siveellisesti\nkohottavaa ja estävää vaikutusta tässä suhteessa. Oli vahinko, ettei\nWilkuna vapaaksi päästyään jatkanut kertomustansa, sillä siinä olisivat\nsaattaneet lisäksi hänen Lapin-aiheensa puhjeta ilmoille kypsyneinä ja\nseestyneinä.\n\n\n2\n\nAinoa vankilanaikainen yritys, johon hän hetimiten vapaaksi päästyään\nryhtyi, oli tuo itsenäisyysnäytelmä. Siitä hän kirjoitti minulle kesäk.\n30 p. seuraavaa:\n\n\"Saatuani Shpalernajan valmiiksi käyn tuimasti käsiksi näytelmään, joka\nmyös hävisi vallankumouksen kuohuissa Pietarissa. Kun sen aihe on\nsamalta ajalta, samasta miljööstä ja osaksi samoja henkilöitä sisältävä\nkuin Hahlin 'Juhana herttua', lähetin keväällä Lahdensuolle siitä\ntarkan luonnoksen pyytäen hänen tuomitsemaan, kannattaako minun enää\nuudelleen sitä kirjottaa. Hänen vastauksestaan siteeraan seuraavat\nkohdat: 'Halusitte kuulla mielipiteeni luonnoksen draamallisesta\narvosta ja sen olemassaolon oikeutuksesta toht. Hahlin näytelmän\nrinnalla. Vastaan aivan lyhyesti, että draamallisuutta luonnoksessa on\npaljon enemmän kuin olin uskaltanut toivoakaan ja että Hahlin\nkauttaaltaan hatara ja vailla kaikkea psykoloogista pohjaa oleva\nparaatikappale suorastaan vaatii vastapainokseen jotakin draamallisesti\ntukevampaa ja aatteellisesti pätevämpää ja korkeammalle tähtäävää\ndraamaa tuolta Suomen historiassa niin merkilliseltä ajanjaksolta'. --\n'Hartahin toivoni olisi, että sankarin (Niilo Skalmin) nuorekkaan\nmielen synnyttämä ja kypsyttämä itsenäisyysajatus saisi tässä draamassa\nmahdollisimman keskeisen ja valtavan aseman, niin että se välittömästi\npystyisi nostamaan mieliä ja rohkaisemaan epäuskoisia. Sitä me juuri\nnyt niin kipeästi tarvitsemme. Teidän näytelmänne saattaisi näin\noikeaan aikaan osuen saada paljon siunausta aikaan'. -- Tämän kaiken\npyydän Sinun kustannusjuutalaisena panemaan hampaasi koloon, mutta\nmuutoin asiasta toistaiseksi visusti vaikenemaan...\"[124]\n\nLahdensuo lupasi ottaa näytelmän Tampereen teatteriin, ja Wilkunalla\noli luja aikomus valmistaa se Shpalernaja-kirjan jälkeen vielä v. 1917,\nmutta siitä ei tullut mitään, kuten tiedämme. Jos Wilkuna olisi ehtinyt\nvalmistaa sen syksyksi 1917, jolloin itsenäisyysajatus oli vielä uskon,\ntoivon ja sallimuksen varassa, se varmaankin olisi empimättä esitetty\nuseimmilla isommilla näyttämöillämme ja olisi saanut myrskyisen\nmenestyksen. Olisihan sillä silloin, kohdistuen toivottuun ihanaan\ntulevaisuuteen, ollut verrattomasti herkempi kaikupohja kuin myöhemmin,\njolloin itsenäisyys oli jo saavutettu, historiaan kuuluva tosiasia.\n\nVielä on mainittava pari Wilkunan kirjallista suunnitelmaa tältä\najalta, tuo entinen Taneli Rauhalan elämäkerta, ja se värväritoiminnan\nkuvaus, josta hän puhuu ennen mainitussa kirjeessään huhtik. 19 p:ltä\n(s. 369). Laajassa kirjeessään minulle lokak. 13 p:ltä (1917) hän\nsanoo:\n\n\"Nyt ryhdyn lujin kourin näytelmään, joka Shpalernajassa tuhoutui.\nLahdensuo on luvannut ottaa sen Tampereen teatteriin. Koetan saada sen\nkäsistäni tällä puolen joulua. Ehkä otat keväällä toimittaaksesi sen\nkirjakauppoihinkin. Siitä päästyä täytyy minun joulun ympärillä\nvalmistaa viimeinkin K.J. Gummerus O.Y:lle pienoinen elämäkerta eräästä\nNivalan körttiläisjohtajasta. Kärttävät sitä tuon tuosta, kun kerran\nrahapulassa tulin sitä vastaan ottaneeksi muutaman satasen. Ainekset\nsiihen on jo valmiina, joten se ei minulta paljonkaan aikaa vie. Ja\nsitten, sitten häämöttää edessäni suurteos: Suomen vapausliikkeen\nhistoria. Helppotajuinen, kertovainen esitys siitä, 'Kun Suomen pojat\nmenivät Saksaan'. Jännittäviä seikkailuja on kuluneina vuosina\ntapahtunut ja mieltä kohottavia sankaritöitä tehty, joista Suomen kansa\nvielä tietää ani vähän. Ainesten kokoaminen tähän laajaksi paisuvaan\nteokseen ei kuitenkaan käy laatuun niin kauan kuin 'svaboda' maassamme\nhallitsee, sillä täytyy m.m. paljon liikkua Tornion ja Haaparannan\ntienoilla. Ehkäpä työhön ryhtyessäni saanen jostakin rahastosta\nmuutaman tuhantisen työtä varten, sillä täytyyhän sitä varten m.m.\npaljon matkustella...\"\n\nTämä aie innostaa häntä; hän kajoo siihen uudelleen kirjeessään jouluk.\n10 p:ltä:\n\n\"Sormeni syyhyvät päästä puskemaan teosta: 'Kun Suomen pojat menivät\nSaksaan'. Kunpa nyt tulisi rauhasta jotakin, että pääsisi alustaviin\ntöihin. Mistähän rahastosta (tai yksityiseltä patriootilta) saisin\nmuutaman tuhannen ainesten keräystä varten, ettei tarvitseisi siihen\nomia varoja käyttää? Kun taloudellinen asemani alkaa osottaa\npluspuolta, huomaan näet säästäväisyysvaistoni nopeasti kehittyvän.\nEiköhän esim. Suomalaisen kirjallisuuden edistämisrahasto voisi antaa\n2 à 3000 mk tarkotukseen? Antoihan se kerran Ivalollekin 3000 mk erään\nhist. romaanin valmistamista varten. Ja onhan minun suunnittelemani\nteos kappale (ja lisäksi loistokappale) uusinta Suomen historiaa.\nEhkäpä hyväntaht. otat alustavasti tiedustellaksesi asiaa.\nKaunokirjalliseen osastoon kuuluvat m.m. Waldus ja Zach. Castrén\nsekä puheenjohtajana... Tudeer. -- Teoksen julkaisemme kuvilla\nvarustettuna ja tulee siitä varmasti yhtä vetävä markkinatuote kuin\nShpalernaja-kirjastakin. Ei ole mahdotonta, että joutuisi jo\nseuraaville joulumarkkinoille...\"\n\nVastasin tähän jouluk. 21 p., että \"mitä tuohon kolmen tuhannen summaan\ntulee, niin jos nimenomaan haluat saada sen ulkopuolelta, lienee\nyhtiöni siinä suhteessa lähin. Mutta mielestäni sinun kannattaisi\ntäysin omavaraisena miehenä sijoittaa omistasikin tuo summa. Ole siis\njoka tapauksessa huoleti ja rupea ainesten kokoiluun mitä suurimmalla\ntarmolla...\" Tähän Wilkuna kirjoitti:\n\n\"Koska arvelet yksityisestikin saatavan varoja tuohon minun\nedesottamiseeni, niin luovun niitä Walduksen puulaakilta kärkkymästä;\nkomeampihan on tulla toimeen ilman heidän apujaan. Olisi muuten\ntärkeätä, että ajoissa leviäisi tieto tuosta suunnittelemastani\nteoksesta, ettei kukaan toinen ehättäisi sitä tärvelemään; pidän\nsitä näet jyrkästi yksinoikeutenani, koska kerran olen ainoa\nkirjailija, joka on ollut 'remmissä'. Oli vahinko, etten huomannut\nShpalernaja-kirjaan pistää pientä alkulausetta, jossa olisin siitä\nasiasta ilmottanut. Voisitkohan Sinä sanomalehtien kautta jotenkuten\nsaattaa sen julkisuuteen? Muutoinhan voit 'piireissä' suullisestikin\nsiitä tietoa levittää...\"\n\nEnsin vapaussota ja sitten muut elämän aallot siirsivät näiden\nsuunnitelmien toteuttamisen yhä tuonnemmaksi, kunnes kuolema veti\nWilkunan kohdalle lopullisen viivan niiden yli.\n\n\n3\n\n_Suomalaisten sankarien_ synty on kerrottu jo aikaisemmin. Wilkuna\nryhtyi innostuen suorittamaan hänelle kuuluvaa osuutta, yhteensä\nyksitoista kuvausta, jatkaen työtänsä vielä \"maanpaossa\" Utajärvellä ja\nsaattaen sen siellä loppuun. Ensimmäinen vihko ilmestyi joulukuussa\n1915; kesäkuulla 1916 ilmestyivät 5:s ja 6:s vihko; 7;s ja 8:s\n(kaksois) vihko oli valmis pian sen jälkeen. Sotasensuuri hyväksyi sen\npienillä pyyhkimisillä ja se piti juuri painettaman ja levitettämän\nkauppaan, kun koko teoksen tielle ilmestyikin vaikea este -- painoeste,\nkuten siihen aikaan sanottiin.\n\nSotasensuuri oli selittelyjemme ja arvattavasti sen suomalaisen\napulaisensa suopeuden johdosta, jonka tehtävänä _Sankarien_ lukeminen\noli -- niin ainakin silloin käsitimme -- suhtautunut teokseen lievästi:\noli jokseenkin sama, se ilmeisesti arveli, mitä niin monen vuosisadan\ntakaisista ukoista kirjoitettiin. Näin oli hyväksyvä \"S.H.\" saatu\nkorjausvedoksiin suhteellisen helposti. Mutta Wilkunan vangitsemisen\njohdosta oli itse painoylihallituksen huomio kohdistunut tahi\nkohdistettu hänen teoksiinsa, tietenkin toivotulla tuloksella.\n\nEräänä heinäkuun päivänä 1916 ilmestyi luokseni Länsi-Heikink. 20 kaksi\nikävähkön näköistä miestä, toinen harvinaisen lihava ja punakka, toinen\nvastaavasti laiha ja kelmeä. Juhlallisesti, aavistamattanikaan, mistä\noli kysymys, he ensiksi tuppasivat minulle kostean kätensä, ja sitten\nvasta ilmoittivat tulleensa -- ottamaan _Suomalaisia sankareita_\ntakavarikkoon! Ensimmäinen tunteeni oli häpeän sekainen suuttumus sen\njohdosta, että tulijat olivat viekkaasti saaneet minut tarttumaan\nheidän käteensä; toinen: vastustamaton halu tarrata heitä kauluksesta\nkiinni ja kääntää ovea kohti. Kohtaus päättyi tietenkin siten, että he\nsaivat tehtävänsä suoritetuksi: varastossa jäljellä olevat vihot\ntakavarikoitiin ja vietiin Tähtitornink. 2:teen, jossa painoylihallitus\nmajaili. Samoihin aikoihin takavarikoitiin vihot myös kirjakaupoista,\nkeräytyen vähitellen nekin samaan paikkaan. Näin oli loppunut, kuten\nsilloin näytti, hyvä yritys kesken, eikä auttanut muu kuin niellä\nharminsa.\n\nKun kirjalla kuitenkin oli sotasensuurin hyväksyminen, menin seuraavana\npäivänä sinne, sen ylijohtajan, eversti Holmbergin puheille. Sainkin\nymmärtävän ja suopean vastaanoton, ja selitin, mistä oli kysymys.\nEversti Holmberg tuntui älyävän asian, sanoi, että kyllä kirja hänen\npuolestaan sai olla koskematta, mutta halusi sentään kuulla\npainoasiamiesten mielipidettä. Ja eikös siellä ollutkin saapuvilla yksi\ntällainen kuin tilauksesta -- kelmeä ja ikävän näköinen nuori mies.\nHäneltä eversti nyt (venäjäksi) kysyi, sisälsikö tuo teos todella\njotakin niin vaarallista, että se täytyi takavarikoida? Ja sai\nvastaukseksi, että sisälsi toki -- yllytti vihamieliseen henkeen\nemämaata ja sen kovaa taistelua käyvää kansaa vastaan. Silloin eversti\nH. teki tunnetun venäläisen avuttomuusliikkeen ja minä painuin\nenemmittä pyytelyittä ovesta ulos, mielessä ajatus, että \"tarkkaanpa ne\nolivat kirjan lukeneetkin\".\n\nKun sitten maaliskuun puolivälissä 1917 kävi varmaksi, että\nvallankumous Venäjällä oli peruutumaton tosiasia -- Helsingissähän\ntultiin päivää muutamaa jäljessä --, muistin _Suomalaiset sankarit_ ja\nohjasin viivyttelemättä askeleeni painoylihallitukseen, kysyen siellä\nitseänsä Volmari Kannista, tämän laitoksen kuulua ylijohtajaa. Auliisti\navattiinkin muuan ovi ja pyydettiin astumaan sisään. Tein sen\nkursailematta, sanoin, kuka olin, ja vaadin, että _Suomalaiset\nsankarit_ oli heti luovutettava takavarikosta ja annettava lähetilleni.\nMaisteri Kanninen ei ihmeekseni ollut erikoisemman neuvottoman eikä\nhätäilevän näköinen, sanoipahan vain: \"Mutta eihän Suomessa ole mitään\nvallankumousta tapahtunut -- Venäjällä vain!\" Huomasin hänen ilmeisesti\nvielä olevan siinä uskossa, että tiedot Pietarista olivat liioiteltuja,\nja että ennenpitkää kaikki solahtaisi entisiin tuttuihin uomiinsa. En\nkuitenkaan ruvennut hänen kanssaan väittelemään, vaan kiihtyneenä hänen\nkylmäverisyydestään sanoin tiukasti jotakin siihen suuntaan, että\n\"jollei ole vielä tapahtunut, niin tapahtuu pian ja juuri tällä\nhetkellä, elleivät Sankarit äkkiä lohkea takavarikosta!\" Hra Kanninen\nrupesi silloin selittämään, miksi teos oli täytynyt takavarikoida:\neihän toki voitu sallia, että emämaan kansaa sen kovan kamppailun\naikana maalattiin tällä tavalla ja kiihoitettiin suomalaisia sitä\nvastaan. Vastasin tähän tiukasti ja koettaen hillitä kiihtymystäni,\nsiinä kuitenkaan onnistumatta, ja hetkisen oli tämä pyhä suoja täynnä\nmahdollisimman laajan lausuntovapauden mukaista mielipiteideni\nilmaisua, kohteena hra Kanninen ja koko hänen virastonsa. Uteliaita\npainoasiamiehiä rupesi vilahtelemaan ovella, ja enempää vastustelematta\nja huomattavan nöyrästi hra Kanninen nyt antoi määräyksen alaisillensa,\nettä _Suomalaisia sankareita_ oli luovutettava takavarikosta. Minkä\njälkeen pitemmittä puheitta painoin oven kiinni.\n\nMaaliskuun loppupäivinä kaksoisvihko 7-8 oli jo kaupassa. Vihkojen\nonnistuneen kannen tekijä on taiteilija Väinö Blomstedt; samaa\nkoristeaihetta käytettiin sidotussakin kappaleessa. Kaksi ensimmäistä\nvihkoa kuvitti Hels. Sanomain silloin maineessa ollut piirtäjä Raf.\nRindell, seuraavat Eric Vasström. Vihkoja painettiin 4000 kpl.; hinta\n90 p. Siinä asussa niiden menekki oli rajoitettu, mutta sidottuna\n(hinta 13 mk) teos rupesi menemään hyvin, niin että lokakuussa 1918\notettiin samansuuruinen uusi painos. Kirja maksoi näistä molemmista\npainoksista Wilkunalle yhteensä 7401 mk 60 p. vanhaa kovaa rahaa.\n\n\n4\n\n_Sankarien_ alkulause, jonka molemmat tekijät ovat allekirjoittaneet,\non Wilkunan kynästä. Sen väitteet sotienkin esiin nostamien\npersoonallisuuksien merkityksestä ovat riittävästi perusteltuja, ja sen\nlopputoivotus kaunis: \"Olemme ryhtyneet tähän työhön siinä toivossa,\nettä tämä jalojen esi-isiemme urhosarja taas uudelleen kumpujensa yöstä\nastuneena kehottaisi jälkeläisiänsä samaan uhraavaisuuteen isänmaan\npuolesta...\" Suunnitelma ansaitsee empimättä tunnustuksen ja on jo\nkahden alansa etevimmän kotimaisen kirjailijan yhteistyönä muistettava.\n\nAsian luonnosta johtuu, etteivät tekijät ole tavoitelleet taiteellisia\npäämääriä; kysymys on ensi sijassa kansantajuisista historiallisista\nkuvauksista, jotka saattoivat saada kaunokirjallisenkin asun. Selvää\nsiis on, ettei näihin kuvauksiin voi sanottavasti sisältyä kirjailijain\npersoonallisuuden ilmauksia, sitä kiinteätä, omaksi huolekseen ottavaa\nsuhtautumista asioihin ja henkilöihin, joka sisäisenä lämpönä antaisi\nniille eletyn elämän tuntua. Joskus sellaistakin silti tuulahtaa.\n_Sotaisan kirkkoruhtinaan_ ensi kappaletta lukiessamme tunnemme sen\nsisältävän niitä todellisia mielikuvia, jotka ovat lehahtaneet eloon\nWilkunan sielussa hänen Turussa ollessaan ja unelmoidessaan vanhoilla\nmuistorikkailla paikoilla; niissä on häivähdys siitä persoonallisesti\neletystä vuosisatain romanttisesta hämystä, jonka runsaampi läsnäolo\nWilkunan tuotannossa olisi koitunut tälle eduksi. Persoonallisen\nsuhtautumisen ilmaus on myös se kunnioitus, jota hän tuntee Konrad\nBitziä, sotilaspiispaa kohtaan, joka sanoi itseään \"Turun piispaksi\nJumalan armosta\", siten kiinnostavasti sopeutuen kuvaajansa rohkeisiin\naktivisti-unelmiin ja tulevaisuudenhaaveisiin. Päivän politiikka\nkuvastuu Matti Kurjen sanoista, kun hän surmatessaan Pohdon lausuu:\n\"Käyköön näin jokaisen itäläisen,[125] joka vihollisena saapuu tänne\nmaatamme tallaamaan\", samoin kuin Eerik Flemingin sanoista hänen\nhirtettyään Tuomas-junkkarin: \"Näin luhistuu muukalaisvalta ja me\nkäymme kohti uutta aikaa\". Eerik Flemingiä koskevan kuvauksen paras,\netten sanoisi taiteellinen saavutus on Flemingin synkkä vastustaja,\nTuomas-junkkari, jonka kohtaloa Wilkuna on seurannut ja kuvannut\ntaiteilijan ilmeisellä kiintymyksellä. Wilkuna on kohottanut\nTuomas-junkkarin romanttisten rosvojen riviin, joiden kasvoille\nkuolemassa jähmettyy \"se kovuuden ja kaikkea halveksivan ylenkatseen\nilme\", joka niillä on eläessä tavallisimmin majaillut. Onko muuten se\nhuikea juomajuhla, jonka Eerik Fleming toimeenpanee Olavinlinnassa, ja\nse nautintorikas mielihyvä, jolla viinimaljoista yleensä pidetään\nhuolta koko tässä Wilkunan sikermässä, myös kirjailijan persoonallisen\nelämänkäsityksen ilmaus, jääköön lukijan harkittavaksi.\n\nKlaus Kristerinpoika Hornin meritaistelun kuvauksessa on innostusta ja\nvauhtia; _Rautamarskissa_ hymyilevää, humoristista ihastusta tähän\nsuomalaiseen voimamieheen, joka \"juuriaan myöten kuului tähän maahan ja\ntähän kansaan\", ja jolla oli valtaunelmansa: \"itsenäinen Suomi\", \"me\nKlaus ensimäinen, Jumalan armosta Suomen, Lapin ja Karjalan\nkuningas...\" \"Nuijapäät eivät olleet käsittäneet hänen suuria\ntarkoituksiaan, siksi: pois tieltä!\" Hän lausuu synnintunnustuksensa\n\"selvällä ja virallisella äänellä kuin olisi hän lukenut jotakin\nvälttämätöntä asiapaperia\", ja jättää suuren unelmansa \"jälkipolven\ntoteutettavaksi\". _Rautamarskin_ Wilkuna oli kirjoittanut jo\naikaisemmin, historiallisen kertomustuotantonsa vireänä kautena. Kuin\ntasapainolain vaatimuksesta hän sitten kirjoittaa kuvauksen _Jaakko\nlikasta_, jonka kapinakiihoitus tuntuu niin oman ajan henkeen\nsopivalta: \"Mutta ylen hitaasti nousee hedelmä hänen kylvöstään. Onhan\nniitä kyllä paljon niitäkin, jotka ovat kärsineet mieskohtaista\nvääryyttä sotilasten puolelta ja jotka sen vuoksi ovat valmiit\ntarttumaan aseisiin. Mutta suuri enemmistö kynsii vielä arvellen\npäätään\". Päähenkilö on Ilkka, mutta kun kirjailija kuvaa marskia\nNokian taistelussa: \"Kookas nenänsä punottaen ja harmaa partansa\nhuurteessa istua könötti hän siellä liikkumatonna kuin patsas ja jakeli\nkäskyjä lujalla, karkealla äänellään\" -- tunnemme hänen syvimmän\nmyötämielensä vilahtavan näkyviin. Ja kun hän kertoo Ilkan\nloppukohtalosta: \"Häntä oli yllytetty pakenemaan ja piiloutumaan, mutta\nhän ei ollut lähtenyt. Oli kuin hänen sisällään olisi murtunut tärkeä,\nliikkeelle paneva ponnin...\", niin tekisi mieli väittää kirjailijan\ntarkastelevan silmän tässä suuntautuneen häneen itseensä.\n\nKuvaukset ilmaisevat muuten tekijänsä rajatonta ihastusta\nsotilaselämään. Tämän varsinaista arkipuolta, kovaa todellisuutta, hän\nei aina muista, vaan näkee asiat sankari-ihanteensa mukaan enimmäkseen\nkauniissa valaistuksessa. Taistelukuvaukset syntyvät tämän johdosta\naitoina, vuolaina, eloisempina kuin useinkaan hänen aikaisemmissa\nkertomuksissaan, ja tästä innostuksesta saavat keskustelut, jotka\nyleensä ovat heikosti sommiteltuja, joskus luontevaa ja sattuvaa sävyä.\nJohtaapa sankari-innostus hänet luomaan sellaisia kauniita ja yleviä\nhenkilökuvia, kuin Pertti Simonpoika, Viipurin koululainen, jonka\nsankarikuolema on varmaan nostanut innon ruusut tuhansien vapaussotamme\nlapsisoturien poskille: \"'Minä sanoin hänen äidilleen'\", lausui eversti,\n\"'että hänestä voi vielä tulla kenraali. Mutta minä en arvannut kyllin\nkorkealle, sillä hänestä tulikin sankari'\".[126] Näillä sattuvilla\nsanoilla Wilkuna osuvasti pyöristää loppuun tämän mainion\nnuorukaiskuvan, johon sisältyy paljon tenhoavaa isänmaallisuutta,\nvoitonhurmaa ja kauniin tragiikan ylevää murhetta. Eikä Wilkuna olisi\nollut uskollinen luonteelleen, ellei hän olisi tässäkin teoksessa\nlopuksi joutunut etsimään sankaruutta tappiosta: _Mustan rykmentin_,\nkirjan viimeisen kertomuksen hän lopettaa Lipolan taisteluun, jossa\nKaarlo von Burghausen rykmentteineen kaatui viimeiseen mieheen. Mutta\ntämä ei suinkaan masenna kirjailijaa, vaan päinvastoin herättää hänen\nuhmansa: \"Mutta heidän edessään ja ympärillään makasi suuret röykkiöt\nvihollisia. Siitä piti Rajajoen takalaisten nähdä, mitä heillä oli\nodotettavana maassa, jonka etuvartioina oli sellaisia urhoja\".\n\nTahtoisin antaa _Suomalaisille sankareille_, sekä Wilkunan että Ivalon\nosuudelle siinä, suuren tunnustuksen oikealla hetkellä ilmestyneenä,\nkäytännöllis-isänmaallisena herättäjä- ja innostajatekona. Tuhannet\nnuoret lukivat tätä kirjaa innostuen ja ylentyneellä sydämellä,\nsovittaen itsensä sankariosiin ja palavasti vartoen sitä hetkeä,\njolloin saisivat ruveta niitä Suomen vapaustaistelussa suorittamaan.\n\n\n5\n\nHeti Shpalernajasta päästyään Wilkuna alkoi ryhtyä kirjoittamaan\nvankeuskirjaansa _Kahdeksan kuukautta Shpalernajassa_, joka nimi\nhänellä oli jo silloin valmiina. Kuten lukija jo ennen kerrotusta\ntietää, oli vasta vapauteen päässeen miehen kuitenkin vaikea ruveta\nnäin kovaan työhön ihan äkkiä -- täytyi ahtaan koppielämän jälkeen\nhiukan oikoa jäseniään ja tuulettaa itseään vapauden ilmalla.\nHuolehtien kirjan valmistumisesta rupesin muistuttelemaan siitä\ntoukokuun lopulla, uudistaen huomautukseni jonkin kerran kesän\nkuluessa, kun Wilkunan itsenäisyys- ja vaalipuuhat näyttivät hänen\nrauhoittavista vakuutteluistaan huolimalta melkeinpä vaarantavan koko\naikeen. Kesäk. 20 p. hän kirjoitti:\n\n\"Shpalernaja-kirja on jo hyvällä alulla, vaikka nyt onkin kynäni saanut\nmuutaman päivän levähtää, kun olen kiertänyt elintarvelakia\ntoteuttamassa ja kun huoneitamme laitetaan hiukan ihmismäisempään\nkuntoon. Mutta toivonpa hyvissä ajoin saavani sen painoon. Massisen\nKyösti -- rikas tilanomistaja Iitistä, istui veljensä Urhon kanssa\nShpalernajassa -- lupasi Pietarista palatessamme, että jos kirjotan\nteoksen Shpalernajasta, niin hänelle saa lähettää postietuannilla 1000\nkpl...\" Kesäk. 30 p. hän taas kirjoitti: \"Shpalernaja-kirjani edistyy\nhissukseen ja saan kuin saankin siitä syksyksi hyvän kokoisen opuksen.\nNäin keskikesällä tahtovat vain päiväennätykset jäädä lyhyiksi --\nkymmentä liuskaa korkeammalle en ole vielä päässyt ja se on sangen\nvähän, kun lisäksi tulee pelkkiä kyläily (= lorvailu) päiviä --, sillä\nilmapiiri on tähän aikaan kovin vegetatiivista ja sangen vähän\nedullista henkiselle työlle. Ainakin minulle. Mutta elä huoli, valmis\nsiitä tulee\".\n\nMutta nyt tuli ilmeisesti pitempi seisaus, kuten kirje syysk. 5 p:ltä\nkertoo:\n\n\"Heti alussa totuuden sanoakseni, niin onpa politiikan riivattu saanut\nminut temmatuksi työni äärestä hiukan liiemmäksikin. Käsikirjotuksen\nolin päättänyt saada valmiiksi syyskuun alkuun, mutta nyt se\nehdottomasti siirtyy seuraavan kuun alkuun. Mutta koska minulla on sitä\njo melkoinen pinkka valmiina pöydän nurkalla, niin voisin lähettää\nalkupuolen tämän kuun sisällä ladottavaksi...\"\n\nTämän mukaisesti saatiin syysk. puolivälissä painoon 11 lukua, mutta\nloppu tuli vasta lokakuulla, jolloin hän (13 p.) iloisena kirjoitti:\n\n\"Hei! Hei! Vihdoinkin katkesi rinnus! Eilen illalla sain Shpalernajan\nloppuun ja kiidätin aamulla... postiin, joten se jo on matkalla\nHelsinkiin. Ei pirusta tahtonut tulla loppua tekemälläkään. Junnasin\nviime aikoina kuin rahtihevonen, mutta sitä piisasi vain. En näet\nhalunnut ruveta hutiloimaan, vaan edetä asia asialta samassa\neepillisessä tahdissa loppuun saakka...\"\n\n_Kahdeksan kuukautta Shpalernajassa_ ilmestyi marraskuun alkupuolella.\nPainos oli 8000 kpl, (kolmena painoksena), hinta 10:--, ja hyvitettiin\nWilkunaa siitä 25 % kirjakauppahinnasta eli Smk. 19,500:--. Vuoden\nperästä, joulukuussa 1918, ilmestyi neljäs painos, josta kirjailijalle\nmaksettiin 25 % mukaan Smk. 10,500:--. Kaikkiaan Wilkuna siis ansaitsi\ntällä teoksellaan 30,000 mk, mikä toistaiseksi kokonaan vapautti hänet\nrahahuolista. Teoksella oli erittäin hyvä menekki, joka kuitenkin\nhiljeni viimeisten tuhansien kohdalla, uudet kirjat ja asiat kun\nsysäsivät sen toiselle sijalle.\n\nEn luule osoittavani Wilkunan Shpalernaja-kirjalle liian suurta\nkunniaa, jos -- asian mieleen juolahtaessa -- vertaan sitä erääseen\nmaailmankuuluun teokseen, Silvio Pellicon kuvaukseen _Vankeuteni (Le\nmie prigioni)_,[127] Vertailu niiden välillä on varsin luonnollinen:\nmolemmat sisältävät samanlaatuisista syistä vangitun, hirttokuoleman\nuhan alaisen kirjailijan oman kuvauksen vankeusajastaan. Pidän myös\ntodennäköisenä, että Wilkuna oli lukenut Pellicon kirjan, koska se oli\nilmestynyt suomeksi jo 1884 ja oli jokaisessa vanhemmassa\nlainakirjastossa.\n\nYhtäläisyydet näiden kirjojen välillä ovat melkoiset. Ensinnäkin\ntausta: evankeelisen allianssin aikainen Itävalta ja sitä vastaan\nvehkeilevät nuoret italialaiset -- mainitun allianssin rintaperillinen\ntsaari-Venäjä ja sitä vastaan vehkeilevät nuoret suomalaiset; Itävallan\nsilloiset tutkintotuomarit, vankilaolot ja vartijat -- vastaavat olot\nvuosisataa myöhemmin Venäjällä. Vaikka täytyykin myöntää, että tuo\nvuosisata on tehnyt vankilaolot humaanisemmiksi, ei voi silti olla\nihmettelemättä menettelytapojen ja olojen samanlaisuutta Itävallassa ja\nsataa vuotta myöhemmin Venäjällä. Sitten vanki itse: poliittisista\nsyistä vangittu, alituiseen miettien puolustautumistaan ja miten voisi\nvälttää saattamasta pulaan itseään ja muita; tutkistellen sieluansa ja\nkoettaen torjua pois tietoisuudestaan siellä kummittelevia kammottavia\nmahdollisuuksia; kaivaten seuraa ja sydämellisesti iloiten sen\nsaapumisesta; vaipuen uskonnollisiin mietiskelyihin ja palavasti\nodottaen vapautuksen päivää. Ja vielä: molempien vankien ilmeisen\nhumaaninen mielenlaatu ja heidän hyvä suhteensa vartijoihin; se\nyksinkertainen, koruton tyyli, jolla he kaikki kertovat. Ellei juuri\ntämä koruton asiallisuus olisi ollut Wilkunalle yleensäkin ominaista,\nolisi saattanut viitata hänen saaneen kirjaansa tyylivaikutelmia\nPellicolta.\n\nNämä yhtäläisyydethän johtuvat ratkaisevaksi osaksi ulkonaisten\nkehysten ja edellytysten suhteellisesta samanlaisuudesta. Kun katsotaan\nsyvemmälle, valkenee pian, mikä on näiden kirjojen perusluonne ja\nperuseroavaisuus. Pellicon kirjassa on kertojan katse suuntautunut\nhänen omaan sieluunsa. Oman itsensä kasvattaminen kaikkiin\nkristillisiin hyveisiin, rakkauteen, nöyryyteen ja anteeksiantoon,\npäivittäinen hengen harjoittaminen todelliseen kristillishumaaniseen\nhurskauteen, kerrottuna lapsellisen välittömällä ja kirkkaalla\ntunteellisuudella -- siinä kirjan sisällys. Tämän rinnalla painuu\nmatalaksi ja vähäpätöiseksi kaikki ulkonainen: vankila, keisari,\nkärsimykset; tunnemme, että tuo taisteleva vanki on saavuttanut\nkauneimman voiton, ylevän siveellisen rauhan. Näin Pellicon kirja\nkohoaa korkeaksi eetilliseksi runoelmaksi.\n\nWilkunan kirjasta ei voi sanoa tätä. Jos Pellicon kirja on eetillinen,\non Wilkunan kirja poliittinen. Joka hetki tunnemme, kuinka maailmansota\nhyrskyää vankimme kopin ulkopuolella, kuinka vallankumouksen uhka\nkasvaa kasvamistaan kuin paine kattilassa, ja kuinka vanki levottomana\nkuin tiikeri häkissään vartoo hetkeä, jolloin tuo kattila räjähtäisi.\nJa näin täytyi ollakin: Wilkuna ei tuntenut kohtaloansa samalla tavalla\npysyvästi määrätyksi kuin Pellico, vaan päinvastoin piti\nvankilaseikkailuaan ohimenevänä etappipysäkkinä matkalla\nitsenäisyyspäämäärää kohti, joka varmasti nyt saavutettaisiin. Hänellä\nei ollut siis edellytyksiä mihinkään sellaiseen rauhoittumiseen, joka\nolisi tullut näkyviin hänen kirjassaan korkeana siveellisenä\nseestyneisyytenä; hänen silmänsä olivat suunnatut Suomea, harvemmin\nhänen omaa sieluansa kohti.\n\nShpalernaja-kirja on, kuten sanoin, poliittinen teos: sen tarkoituksena\non yhtä suuressa määrässä kuin omien vankilakokemusten kuvaaminen myös\nniiden kautta itsenäisyysasiamme ja -uskomme vahvistaminen. Astuessaan\nsantarmien välissä asemalle hän vaipuu miettimään kansamme\nalennustilaa, lausuen jyrkän tuomion kaikista toteamistaan tämän tilan\nmerkeistä. Pietariin tultuaan hän vaipuu historiallisiin mietelmiin,\nmuistaen nämä seudut suomalaisten vanhoiksi asumasijoiksi. Rajuna\nhänessä kuohahtaa Kullervon viha \"ei ainoastaan tsaarivaltaa, vaan koko\ntätä maata ja kansaa kohtaan\". Hartaasti toivoen Suomen vapautumista\nhän lausuu lujan uskonsa Saksan voittoon ja Venäjän tuhoutumiseen.\nSitten alkaa kiihkeä vallankumouksen odotus: kaikki kumouksen oireet\npannaan visusti merkille, heilahdellen toivon aallonharjalle ja tästä\ntaas masennuksen alhoon. Venäläistä sielua, kirjallisuutta ja olemusta\nyleensä tutkitaan ja punnitaan, ja se havaitaan enimmäkseen\nköykäiseksi. Lopussa vallankumouksen odotus käy yhä jännittävämmäksi,\nkunnes tuo suurtapahtuma vihdoin remahtaa valloilleen huumaavaksi\npauhuksi, joka selvästi kuuluu kirjan viimeisiltä sivuilta. Ja vaikka\noli vielä marraskuu 1917, ei Wilkuna epäillyt lopettaa kirjaansa\nselvillä sanoilla siitä, että silloinen kohtalokas aika oli pystyttävä\nRajajoen varteen kiven, joka kaikille idästä tuleville ilmoittaisi,\n\"että tästä alkaa vapaa, _suvereeninen_ Suomi\". \"Sillä se on\nvälttämätön elinehto Suomen kansalle ja Suomen kansan on Kohtalo\nmäärännyt elämään, kasvamaan ja lisääntymään sekä täyttämään oman\ntehtävänsä suuressa kansojen perheessä -- siitähän sisältää historiamme\nläpi aikojen puhuvia todistuksia\".\n\nOnhan mahdotonta määritellä, kuinka paljon mikin julkaisu siihen aikaan\nedisti itsenäisyysajatuksen kypsymistä, mutta sen voi tietenkin\ntyynesti sanoa, että sellaisella laajalti levinneellä teoksella kuin\nShpalernaja-kirja on ollut siinä tärkeä osuutensa. Se täytti siinä\nsuhteessa parhaimman lentokirjan tehtävän mitä silloisessa tilanteessa\nvoi ajatella; lukemattomat olivat ne kansalaiset, joille tutustuminen\nShpalernajan miehiin leimahdutti itsenäisyyden palavaksi vaatimukseksi.\nNäin tuli Wilkuna tuoneeksi jo historiallisissa kertomuksissaan\nesittämänsä itsenäisyysaatteen julki voimakkaassa, tosioloihin\nja -tapahtumiin perustuvassa kirjassa, joka ilmestyi sopivalla\nhetkellä, juuri silloin, kun mieliä oli tähän suureen asiaan\nmahdollisimman tarmokkaasti valmistettava. Näin kirjan poliittinenkin\nsisältö tekee siitä historiallisen teoksen, jota ei voida syrjäyttää,\nkun halutaan esittää kansamme valmistuminen vapaussotaan kaikessa\nlaajuudessaan, myös psykoloogisilta puoliltaan.\n\nToisessakin, ahtaammassa merkityksessä Shpalernaja-kirja on\nhistoriallinen -- Wilkunan ja muiden suomalaisten silloisena\nkohtalonkuvana. Sitä unohtuu lukemaan milloin vain ottaa sen käteensä;\nsiitä sukupolvesta, joka on sitä nuorempi, se mahtaa tuntua\neriskummalliselta tarinalta. Jo sellaisena kuin se nyt on -- nimet\nesim. enimmäkseen vain etukirjaimilla merkittyinä -- se viehättää, ja\ntulee viehättämään vielä enemmän, kun siitä toivottavasti julkaistaan\nnäissä ja muissa suhteissa täydennetty ja selityksillä valaistu painos.\nArvostellessaan sitä v. 1917 lausui F.E. Sillanpää, että se on \"kirja,\njota varmasti monet sukupolvet tulevat lukemaan\". Se, joka on saattanut\npanna merkille, kuinka mielellään kasvava sukupolvi sitä todella lukee,\nyhtyy epäröimättä tähän ennustukseen. Itsenäisyytemme on käynyt meille\nyhtä luonnolliseksi ja selväksi elämän edellytykseksi kuin ilma --\ntarinat siitä ajasta, jolloin työ sen asian puolesta merkitsi\nhengenvaaraa, tulevat vuosi vuodelta yhä romanttisemmiksi ja\nviehättävämmiksi -- niiden ympärille kasvaa runouden ja sankaruuden\nhohdetta.\n\nEnsi sijassa lukijaa tietenkin askarruttaa Wilkunan oma persoona.\nMinkälaisena hän ilmenee tässä omakohtaisessa, tosioloisessa\nminä-kuvauksessa? Ensimmäinen piirre on hänen herkkyytensä. Hän vihaa\nkuvernööri af Enehjelmiä niin, että hän itsekin pitää tätä koskevien\npuuskien uusiutuvaa palaamista sairaalloisena; me kuitenkin aavistamme,\nettä vain muutama ystävällinen sana kuvernöörin puolelta olisi\nvirittänyt Wilkunan mielen aivan toisin. Hän oli hyvin altis\nystävyydelle; kun hän eroaa Shpalernajassa saattajanaan olleesta\nnuoresta santarmista, tunnemme selvästi heidän välilleen syntyneen\nystävyystunteita. Mitään yleistä venäläisvihaansa ei Wilkuna tässä\nmuistakaan; hän oli tosiasiassa humaaninen henkilö, teroittaen\nkatseensa vain inhimillisiin ominaisuuksiin. Tämä käy ilmi hänen\nsuhteestaan vartijoihinkin, joka oli hyvä. Kauniina todistuksena\nWilkunan humaanisuudesta on hänen käyntinsä vanhan vartijan luona\nvapauduttuaan vankilasta.\n\nSitten tulemme ajatelleeksi, että tämä kirja on vaatimattoman ja nöyrän\nmiehen kirjoittama. Hänen kirjeensä Shpalernajasta ovat nöyriä, hänen\npyyntönsä ovat sekä sävyltään että sisällykseltään vaatimattomia --\nsamanlainen on Shpalernaja-kirjakin. Hänelle riittää vähin välttämätön.\nMitä sen lisäksi tarvitaan, sen kertoja korvaa huumorillaan.\nShpalernaja-kirja on paikoin sangen humoristinen; sen henkilöt,\nWilkunan venäläinen koppitoveri ja vartijat, russakat ja muut\nvenäläiset ilmiöt, on nähty humoristisessa valaistuksessa, Heittääpä\nkertoja itseensäkin terveellistä huumorin hohdetta, pitäen miehekkäästi\nloitolla ruikuttelevan traagillisuuden ja tunteellisuuden. Niitäkin\nhetkiä on ollut, mutta Wilkuna ei ilmeisesti tahtonut niitä muistella.\nTässä suhteessa kirja on painava todistus Wilkunan silloisen\nsielunelämän terveydestä ja hänen tyynestä talonpoikaisesta\njärkevyydestään.\n\nTämä vaatimattomuus ja nöyryys antaa kirjalle hiljaisen ja koruttoman\nleiman, mikä asiaa tarkemmin ajatellen on pätevyyden ja asiallisuuden\ntunnus. Se että hän erehtyy sodan loppua ja saksalaisten kestävyyttä\nkoskevissa kuvitelmissaan, ei vähennä kirjan arvoa, vaan on nyttemmin\nsekin historiallinen todiste silloin yleisimmästä uskostamme ja\ntoivostamme. Mutta niille -- ja niitähän oli paljon -- jotka silloin\nkuvittelivat Shpalernajaa ja siellä olevien suomalaisten kohtaloita\nylenmäärin kauhuromanttisiksi, kirjan hiljainen sävy ja sen kertomien\nasioiden yleensä humaaninen laatu saattoi koitua -- sellaisia ovat\nihmiset -- melkeinpä pettymykseksi. Jos Wilkuna olisi voinut kertoa\nBastillen tyylisistä kauhunkammioista, peukaloruuveista ja\nvenytyspenkeistä, olisi kirjan menestys ollut vielä suurempi, ja sen\nlukijoiden silmät loistaneet ihastuksesta.\n\nMuistutukset, jotka lähtevät tältä pohjalta, eivät siis ole\noikeutettuja. Oikeutetumpi olisi se huomautus, että kirjassa saisi olla\nenemmän eletyn sieluntaistelun ja saavutetun rauhan tuntua. Se olisi\nsiten saavuttanut korkeampaa siveellisen vakaumuksen tehoa, mikä olisi\nsiivonnut syrjään ne sanomalehtimäiset purkaukset, jotka toisin paikoin\nesityksen rauhaa häiritsevät. Wilkuna ei yleensä ollut perustelujen\nmies -- hän toimi niin kuin vaistosi ja tunsi; jos hänen piti\nperustella jotakin, sai asiallisuus enimmäkseen paeta \"tiivistettyjen\npurkausten\", voimasanojen ja henkisten nyrkiniskujen tieltä. Tämä\nperustelujen heikkous esiintyy joskus Shpalernaja-kirjassakin. Ja tuo\nsiveellisen vakaumuksen teho olisi lopuksi ollut se taiteellisuuden\ntuulahdus, jota kirjasta olisi saanut hengähtää enemmän.\n\nEi tarvitse sanoa, että arvostelu otti kirjan hyvin vastaan. Uuteen\nPäivään kirjoitti arvostelun V.A. Koskenniemi, ei vain ystävän\nsuopeasta sydämestä, vaan ilmeisesti myös ihastuneen asiantuntijan\nvakaalla kiittämisen tarkoituksella: \"Edellisten teostensa\nsankarikuvittelut on hän siirtänyt mieskohtaisesti omassa persoonassaan\nmitä vaarallisimpaan ja seikkailurikkaimpaan todellisuuteen. Ja tämän\non hän uudessa teoksessaan kertonut yksinkertaisesti ja luontevasti --\ntekemättä itsestään sankaria tai marttyyria --, kertonut tavalla, joka\nei voi olla mitä suurimmassa määrässä lämmittämättä jokaisen\nsuomalaisen mieltä...\"\n\n\n\n\nXXIII\n\n\"KUN KANSA NOUSEE\"\n\n\n1\n\nAamulla tammik. 28 p. 1918 Wilkuna sai puhelimitse Ylivieskan asemalta\nhälyyttäviä tietoja ryssien ja punaisten liikehtimisestä. Erikoisesti\npyydettiin apua Kannukseen, jonne odotettiin ryssiä Himangalta\nja punaisia Kokkolasta. Muistan Wilkunan kertoneen jostakin\nruotsinkielisestä hätääntyneestä naisesta, joka näinä päivinä, asettaen\nhäneen koko pelastuksentoivonsa, ikäänkuin Wilkunalla olisi ollut\nsuuretkin voimat komennossaan, pyysi häntä heti tulemaan Kannukseen.\nTilanteen koomillisuus leimahdutti eloon Wilkunan huumorin ja hän\nvastasi vain lyhyesti ja rauhallisesti: \"Ja, ja' ska' komma!\" Wilkuna\nhälyytti suojeluskunnan kokoon ja miehiä saapuikin lukuisasti parin\npäivän eväät mukana. Tehtyään selkoa saamistaan uutisista ja että nyt\noli lähdettävä huligaaneja ja ryssiä hillitsemään, hän kysyi lopuksi:\n\"Onko ketään, joka ei halua lähteä Kannukseen?\" Kaikki olivat valmiit,\nmutta läheskään kaikkia ei voitu ottaa mukaan. Wilkuna valitsi\nnelisenkymmentä sopivinta miestä, joista vain puolille riitti\nkiväärejä; lopuilla oli metsästyspyssyjä, muutamilla vanhanaikainen,\nsuusta ladattava luodikkokin.\n\nJoukko marssi iltahämärässä kirkonkylän läpi ja nousi Niemelässä\nrekiin, joita Heikki Niemelä oli nopeasti hankkinut. Junttilassa\nliittyi joitakin miehiä mukaan. Vähää ennen metsätaipaleen loppua tuli\nvastaan pari tuttua nivalaista isäntää, jotka tiesivät kertoa\nYlivieskassa ammuttavan ja kehoittivat menemään varovaisesti\neteenpäin.[128]\n\nPysähdyttiin Koskelan taloon, joka on noin 2 km Ylivieskan asemalta.\nTäällä tavattiin suuri joukko miehiä Kirkonkylästä ja sivukylistä.\nSinne saapui myös Ylivieskan suojeluskunnan päällikkö. Nivalan miehet\nkomennettiin riviin, jolloin mukaan tuli useita ylivieskalaisiakin,\njoilla ei ollut minkäänlaisia aseita. Koko joukko jaettiin kahtia:\ntoinen osasto tuli ylivieskalaisen Laineen johtoon, toinen Wilkunan,\nLaineenkin joukossa oli enemmistö nivalaisia. Päälliköt päättivät\nyllätysten varalta viedä joukkonsa eri tietä asemalle. Wilkuna lähti\nsuoraan peltojen poikki päämaantien eteläpuolitse, Laine\npohjoispuolitse, pääasiassa jokea pitkin. Laineen joukon noustua\nmaantielle Jaakolan kohdalla ammuttiin sitä kohti jostakin pari kolme\nlaukausta. Kukaan ei haavoittunut. Laine vain lohdutteli, etteivät ne\nuskalla ampua kohti. Kuitenkin pari miestä pötki pakoon. Wilkunan\njoukko pääsi vähän aikaisemmin häiriintymättä asemalle.\n\nAsemalla saatiin kuulla, että Kannuksessa oli vaara sillä kertaa jo\nohi. Niinpä Wilkuna komensi miehet eväiden kimppuun ja sitten\nkatselemaan yösijoja odotussaleista. Siinä illastettaessa huomautti\nmaanviljelijä Matti Ekdahl, että olisi syytä asettaa vartiot, \"kun\npakkaavat ammuskelemaan\". Wilkuna havahtui: \"Sehän on kokonaan\nunohtunut!\" ja määräsi opettaja Simstedtin järjestämään tarpeellisen\nvartioinnin. Tuskin olivat ensimmäiset vartijat kauaakaan kulkeneet,\nkun he jo juoksivat hengästyneinä takaisin kertoen heitä ammutun. Nyt\nnimismies Soriola aikoi lähteä etsimään sala-ampujia. Hän otti mukaansa\n5 kiväärimiestä ja lähti hiljalleen etenemään asematietä maantielle\npäin. He eivät päässeet pitkällekään, kun edestä halkopinojen takaa\nalettiin kiivaasti ampua. Soriola komensi miehet maahan ja hajaantumaan\nketjuun. Maassa ryömiessään sai suojeluskuntalainen Heikki Koutonen\nNivalasta kuulan sääreensä, lähelle polvea. Ketjusta miehet avasivat\nkiivaan tulen halkopinoja kohti. Samaan aikaan alkoi kuulua kiivasta\nampumista asemahuoneen itäpuolelta, ratapihalta. Sinne oli kiertänyt\ntoinen sala-ampujajoukkue, joka sai tavaravaunuista ja niiden\numpipyöristä hyvän suojan. Odotussalien ikkunat helisivät säpäleiksi,\ntupsahtelipa kuulia seinien läpi alempaakin. Asemahuoneessa syntyi\nmelkoinen hämminki. Monet olivat jo asettumassa levolle ja\nensikertalaisiin pauke vaikutti ilkeästi. Eräs aseeton ylivieskalainen\nalkoi jo huutaa: \"Elkää ampuko, me antaumme!\" Tällöin ilmestyi Wilkuna\nmauseri kourassa ovelle ja käski miehen tukkia suunsa, tai hän ampuu.\nSitä ennen oli jo pari kolme kiväärimiestä, Toivo Lentonen etunenässä,\nryöminyt asemahuoneen aukealle portaalle ja alkanut siitä kiivaasti\nampua ratapihalle. Pian punaiset lakkasivatkin ampumasta. Heitä\nhermostuttivat paitsi portailla olevat ampujat, ketjussa olevat\nkiväärimiehet, joiden kiivas ampuminen esti heidän joukkonsa yhtymästä.\nPunaiset olivat myös lähteneet asemaa kohti kahtena joukkona, mutta\npohjoispuolta etenevä joukko ei ollut päässyt vielä asemiin, kun se\nyllätti vartion, jota ei malttanut olla ampumatta. Punaisten toimintaa\nheikensi myös panosten vähyys.\n\nAsemahuoneessa olleista sai surmansa suojeluskuntalainen Heikki Aho\nNivalasta. Hän oli noussut hiukkasen lattialta, jolloin kuula lävisti\nvatsan.\n\nSeuraavina päivinä etsiskeltiin ja vangittiin sala-ampujat.\nTakavarikkoon saatiin 6 sotilaskivääriä. Punaisilla oli ollut niitä\nuseampiakin, mutta niitä ei löydetty mistään; he olivat ehkä myyneet ne\nmuualle. Uudenvuoden aikaan kävi nimittäin kaksi miestä August Wilkunan\ntalossa -- kirjailija Wilkuna ei ollut silloin kotona -- kauppaamassa\nsotilaskiväärejä. Kappaleelta vaadittiin tuhat markkaa. Kun miehet\neivät saaneet etukäteen rahaa, ei kaupasta tullut mitään. Sittemmin\ntunnettiin miehet Ylivieskan pääpunaisiksi.\n\nPari päivää kahakan jälkeen saatiin punaisten johtaja ja paikkakunnan\nkauhu Nartti Knuutila vangituksi. Kohta alkoi miesten kesken kuulua\nääniä, että hänet oli ammuttava. Paikkakuntalaiset väittivät olevansa\npeloissaan niin kauan kuin hänen tiedettiin olevan hengissä; toiset\nhuomauttivat, että \"henki hengestä\", s.o. Knuutilan oli sovitettava\nkahakassa surmansa saaneen suojeluskuntalaisen kuolema. Tammikuun\nviimeisenä päivänä levisi huhu, että Knuutila olisi yrittänyt karata.\nTämä kiihdytti mieliä, vaikka huhu osoittautuikin perättömäksi. Saman\npäivän illalla Wilkuna kutsui kokoon kaikki johtomiehet päättämään\nKnuutilan kohtalosta. Läsnä oli ainakin viisi nivalaista ja saman\nverran ylivieskalaisia. Ylivieskalaiset vaativat kiivaasti Knuutilan\nkuolemaa; nivalaiset puolestaan ehdottivat hänet lähetettäväksi\nKokkolaan, jonne muutkin vangit oli aiottu viedä. Wilkuna yhtyi hetken\nmietittyään ylivieskalaisiin ja tuomitsi enemmistön mielen mukaan --\nitse antaen ratkaisevan äänen -- Knuutilan kuolemaan. Seurasi kysymys,\nmiten menetellään ruumiin kanssa. Matti Ekdahl Nivalasta ehdotti, että\nruumis vietäisiin metsään ja peitettäisiin sinne. Siitä kuitenkin\narveltiin olevan liikaa vaivaa, jolloin joku ehdotti, että\npistettäisiin ruumis jokeen, avantoon, niin virta kuljettaisi sen\nmereen. Siten siitä päästäisiin vähimmällä eroon ikipäiviksi (mikä\nkuitenkin oli erehdys, sillä ruumis löytyi keväällä Alavieskasta).\nEhdotus sai yleisen hyväksymisen. Yöllä vahtia vaihdettaessa tuli\nvahdeiksi kaksi tuomiolautakunnassa mukana ollutta nivalaista, ja\nhetken päästä saapui paikalle -- umpinaiseen tavaravaunuun -- ampujaksi\nlupautunut ylivieskalainen, joka nopeasti suoritti tehtävänsä. Hän oli\nmuuten sama mies, joka yöllisessä kahakassa oli ollut valmis\nantautumaan. Eräs tuomitsemassa mukana ollut oli tuonut paikalle\nhevosen, jolla ruumis vietiin joelle, missä se työnnettiin avantoon.\nSeuraavana päivänä tuli vöyriläisten juna, jolloin pantiin liikkeelle\nhuhu, että jääkärit olivat vieneet Knuutilan. Tämän leski kävi silloin\ntiedustelemassa, tarkastettiinko hänen miehensä taskut ennen kuin hänet\nannettiin jääkäreille. Niitä ei ollut kukaan katsonut, mutta Wilkuna\nvakuutti niin tehdyn ja antoi vaimolle omistaan rahaa.\n\nToinenkin synkkä tapaus näiltä päiviltä tulkoon kerrotuksi, koska\nsiihen on aiheettomasti yhdistetty Wilkunan nimi.\n\nHelmikuun 4 p. komensi opettaja Ilmari Simstedt mukaansa 2\n\"kiväärimiestä\" ja lähti kylälle. Saavuttiin apteekkiin; miehet saivat\njäädä ulos. Hetken kuluttua Simstedt komensi heidätkin sisään\napteekkiin, jossa kävi kova kinastus. Miehet eivät sitä kuitenkaan\nymmärtäneet, kun se tapahtui ruotsiksi. Tuloksena oli se, että Simstedt\nsai moniaita isoja pulloja spriitä \"vilustuneille miehille lääkkeeksi\",\nkuten hän selitti.\n\nAseman toimistossa annettiinkin sitten luotettavimmille ryyppy\nkullekin. Esikunnan miehet, jotka kaikki olivat viinaanmeneviä, pitivät\nlopusta huolen. Illan kuluessa sukeutui nimismies Soriolan ja\nmaanviljelijä Mikko Knuutilan kesken heille tavallinen kiista\npuolueista. Edellinen oli nuorsuomalainen, jälkimmäinen\nmaalaisliittolainen. Soriola istui pöydän takana, Knuutila käveli. He\nolivat ennenkin juovuksissa riidelleet ja olleet käsikähmässäkin,\njolloin heikompi Soriola oli aina hävinnyt. Nyt hän kiivastuksissaan\npani määrän, jota lähemmäs Knuutila ei saanut tulla, ja asetti\nbrowningin pöydälle eteensä. Kiusoitellen Knuutila kuitenkin tuli rajan\nyli, jolloin Soriola ampui hänet.\n\nWilkuna oli tällöin toisessa huoneessa.\n\nYlivieskassa Nivalan suojeluskunta viipyi lähes kaksi viikkoa, helmik.\n10 päivään saakka. Pitäjän puhdistus vei aikansa, ja lisäksi oli\nmonenlaista järjestyspuuhaa; uusia miehiä saapui joka päivä. Tammikuun\nviimeinen päivä elettiin suuren jännityksen vallassa. Pohjoisesta päin\nnäet tuli tietoja Oulun punaisten junan saapumisesta milloin millekin\nasemalle yhä lähemmäksi Ylivieskaa. Rataa jo rikottiin rautatiesillan\npohjoispuolelta, kun saatiinkin kuulla, että punaisten juna oli\nkääntynyt Vihannista takaisin. Sen sijaan saapui etelästä valkoisten\njuna, josta saatiin kolmisenkymmentä kivääriä. Pian saapui myös Ouluun\nmenevä pääjuna, johon heti nousi nelisenkymmentä vapaaehtoista.\n\nOulun valtauksen jälkeen järjesti opettaja Simstedt Ylivieskan asemalla\noman, noin 45 miestä käsittävän vapaajoukon, ja lähti sen kanssa\nVilppulaan ja edelleen Ruoveden Manniselle, josta alkaen se otti osaa\nuseihin taisteluihin Tampereelle saakka. Simstedt, joka osoitti mitä\nsuurinta urhoollisuutta monissa taisteluissa, haavoittui Messukylässä.\nTampereella joukkojen uudessa muodostelussa hänen joukkueensa menetti\n\"pitäjällisen\" leimansa. Maalisk. 12 p. lähetti Nivalan suojeluskunnan\nesikunta Simstedtin pyynnöstä 5 vapaaehtoista hänen joukkueensa\ntäydennykseksi.\n\nUseimmat vapaaehtoiset lähtivät pieninä ryhminä ilmoittautuakseen\nSeinäjoella esikunnalle, joka määräsi miehet eri joukko-osastoihin.\n\nNivalan suojeluskunnan ensimmäinen yleinen kokous Ylivieskan\ntapahtumien jälkeen pidettiin helmikuun 11 p., ja johti siinä puhetta\nWilkuna. Siinä järjestettiin Nivalaan samanlainen sotilaskomento kuin\nYlivieskassa juuri oli pantu toimeen. Päätettiin toistaiseksi pitää\nkirkolla vahtipalveluksessa 24-miehinen osasto sekä maksaa\nharjoitteleville palkkaa 4 mk päivältä. Asetettiin muonituskomitea\npitämään huolta miesten muonasta ja tarvittavista hevosista, sekä\nnaiskomitea huolehtimaan rintamalla olevien miesten vaatettamisesta.\nMolemmat komiteat toimivat sitten ponnella ja hyvällä menestyksellä\nyleisen innostuksen tukemina. Jokainen antoi leipää, lihaa, perunoita\nj.n.e., minkä suinkin voi, ja naiset työskentelivät melkein ympäri\nvuorokauden. Vapaaehtoisia ilmoittautui joka päivä.\n\nMiehistöä harjoitti \"sotatemppuihin\" aluksi Vöyrillä ollut\nnivalainen Ville Nikula. Kahden viikon harjoittelun jälkeen miehen\nkatsottiin olevan täysin oppinut rintamasotilaaksi, mutta Kokkolan\npiirihallituksen kiirehtiessä lähetettiin vähemmänkin harjaantuneita.\nNikulan lähdettyä rintamalle tuli maalisk. 19 p. harjoituspäälliköksi\nsamaten Vöyrillä ollut Taneli Mattila, jota huhtik. 2 p. seurasi Antti\nJyrkkä kahden viikon ajaksi, minkä jälkeen harjoitukset paikkakunnalla\nlopetettiin. Aluksi esikunta piti istuntoja joka päivä, kuulustellen\netupäässä paikkakunnan punaisia; ketään ei kuitenkaan vangittu.\n\nNivalasta oli eri rintamilla yhteensä 367 miestä, joista 177 oli\nvapaaehtoisia. Sodan alussa eli ennen tammikuun loppua joukkoihin\nliittyi 63 miestä. Vapaaehtoisista mainittakoon erikseen 6 miestä,\njotka maalisk. 11 p. Heikki Koutosen johtamina lähtivät\nVienan-Karjalaan. Taisteluissa kaatui tai haavoihin kuoli yhteensä 23;\nkotonaan kuoli rintamalla saatuihin vammoihin 3. Miehiä kaatui\nseuraavissa taisteluissa: 28/1 Ylivieskassa 1; 2/2 Oulussa 1;  3/4\nTampereella 7; 10/4 Vienan Kemissä 1; 17/4 Lempäälässä 1; 28/4 Hauholla\n9. Haavoihin kuoli Haapamäellä 1 ja Epilässä 1. Tämä olkoon mainittuna\nWilkunan kotipitäjän kunniaksi ja hänen omankin isänmaallisen kylvönsä\nhedelmänä.\n\nPunakaartin toiminta Nivalassa oli mitätöntä. Marraskuun lopulla\n1917 sellainen perustettiin venäläisin jäsenkortein. Mutta kun\npaikkakunnalla ei ollut ryssiä eikä aseita, ei toiminta saanut mitään\nerikoista pontta. Työväentalolla oli kyllä harjoiteltu puuasein\nvenäläiseen malliin, mutta siihen ja muutamiin uhkauksiin toiminta\nrajoittuikin. Helmik. 12 p. valkoinen esikunta kuulusteli\ntyöväenneuvostoa, ketään ei vangittu, yleensä kaikki pääsivät\nvaroituksella annettuaan sitoumuksen maanpetoksellisen toiminnan\nlopettamisesta. Työväentalo suljettiin. Töllinperällä oli pieni\npunakaartin osasto harjoitellut metsästyspyssyt aseina, mutta senkään\ntoiminta ei ollut kenellekään häiriöksi.\n\nSuojeluskunnan palattua Ylivieskasta liittyi harjoitusjoukkoihin useita\nsellaisia nuorukaisia ja miehiä, joiden olisi luullut aikaisemman\nsuuntansa perusteella mieluummin liittyvän punakaartiin. Yleinen\ninnostus tarttui, eikä maksettu päivärahakaan pahaa tehnyt. Palkanmaksu\nlopetettiin maaliskuun alkupuolella.\n\n\n2\n\nYllä on kerrottu näiden tapausten ulkonaiset vaiheet. Ilmeistä on, että\nWilkuna suoritti osuutensa innostuneena, reippaasti ja rohkeasti,\npitäen joukkonsa hyvässä vireessä, tukahduttaen tottumattomissa\nilmenneet pelkuruudenpuuskat, ja pannen vauhdikkaasti, yhdessä\n\"esikuntansa\" kanssa, alulle välttämättömät, pitempiaikaista sotaretkeä\nvarten tarpeelliset varustelut. Mutta mitä hän näinä kohtalokkaina\npäivinä tunsi ja ajatteli, sen hän on kertonut teoksessaan _Kun kansa\nnousee. Muistelmia ja kokemuksia Suomen vapaussodasta_.\n\nRäikein sanoin, voimakkaalla paatoksella, mutta silti terveellisen\nhuumorinpilkkeen vilahdellessa hän ensin luonnehtii koko svaboda-kesän\n1917 kaikkine murheellisen-lystillisine ilmiöineen; kuvaa sitten\nkotipitäjänsä suojeluskunnan vaikeita syntyvaiheita -- \"jaarittelua ja\nsinne tänne jahnaamista eikä kohottavasta innostuksesta pienintä\npihaustakaan\" -- \"eletään, torsotetaan päivästä toiseen ja tylsän\nodotuksen vallassa kuunnellaan svaboda-polkan jyskettä\"... Kunnes\nmarraskuun suurlakko ja venäläisen sotaväen uhka saavat vihdoinkin\nhitaan veren liikkeelle ja suojeluskunta perustetaan. Sitten seuraa\n\"harjoituksia, aseiden hankintaa, odotusta\", matka Lapualle ja\nVimpeliin, vakaumus, että \"nyt, saatuani kurkistaa nopeasti varttuvan\nSuomen armeijan kehtoon, tunnen juhlamielin, että itsenäisyytemme alkaa\npohjautua lujalle kalliolle\". Kotipitäjään saadaan edes nimeksi aseita\nja niin syttyy \"vihdoinkin avonainen sota\". Riuskaa toimintaa, mielessä\njännitys ja ilonsekainen odotus. Kun rouva Wilkuna lähtöhetkellä tuo\nmiehelleen turkin, vastaa tämä: \"Mitä minä sillä teen? Enhän minä\nturkki päällä voi tapella!\" mikä lieventää liian vakavaksi\npingoittunutta tunnelmaa. \"Ripustan mauserpistoolin kupeelleni ja\npistän vyöhöni pari käsikranaattia sekä olen valmis matkaan\" -- siinä\non Kyösti Wilkuna edessämme sellaisena, jona hänet vapaussodasta\nmuistamme. Seuraa kuvaus matkasta Ylivieskaan: \"On ainoastaan muutaman\nasteen pakkanen ja keli on mainio. Taivaalla helottaa täysikuu ja sen\nsalamyhkäisessä valaistuksessa näyttävät kaikki, lumiset lakeudet,\nmetsät ja talot kaivonvintteineen kuin odotukseen vaipuneilta...\"\nLähdetään ketjussa peltojen yli asemaa kohti: \"Onnellisesti\nsivuutamme... väijyntäpaikoiksi oivalliset ladot ja pinot. Olen juuri\netummaisten miesten kanssa nousemassa asemasillalle, kun kylällä\npamahtaa joukko laukauksia. Värähdys kulkee pitkin riviä, mutta\nkuuluvasti lausumani leikkisana saa heidät heti rauhottumaan\". Sitten\npunaiset rupeavat ampumaan asemarakennukseen: \"Eväidensä kimpussa\nrauhallisesti askartelevat miehet valtaa hurja sekasorto. Toiset,\nneuvokkaammat, hapuilevat kiväärejään, mutta osa syöksyy kuin päättömät\nkanat... 'Elkää ampuko, me antaumme!' -- kuuluu toisen luokan salista\nsurkea ulina. Pistooli kädessä hyökkään ovelle...\"\n\nSitten hän kertoo, ilmeisesti tarkoin totuuden mukaisesti, kuinka\n\"paikkakunta puhdistettiin\", ja joutuu tämän yhteydessä kuvaamaan --\nNartti Knuutilan. Jo Shpalernaja-kirjassaan hän oli vaipunut miettimään\nkansamme eri luonteita: \"Tapaat synnynnäisesti hienon henkilön, jonka\nluonteessa on jotakin Suomen kesäyötä muistuttavaa, kosketukselle arkaa\nja melkein kiusallisen herkkätuntoista, ja kohta hänen lähimmästä\nläheisyydestään löydät raakuudellaan säikyttävän ja sielunelämänsä\nrumuudella inhoa herättävän olion, joka näyttää olevan kemiallisesti\npuhdas niin sanotusta omastatunnosta sekä kokonaan siveellisten\nvaatimusten ulkopuolella... Tietysti on kaikilla, parhaimmillakin,\nkansoilla oma pohjasakkansa, mutta kuitenkin on minusta aina tuntunut,\nettä muiden kansojen keskuudesta tuskin löytää niin raakaa olentoa kuin\non suomalainen huligaani...\" Kun sitten Nartti Knuutila tuotiin\nWilkunan eteen Ylivieskan asemalle, hän ikäänkuin jatkaa yllä olevaa\najatustansa: \"Mikä atavistinen hirviö! -- sanon itselleni, nähdessäni\nensi kerran asemakonttorissa käsirautoihin kytketyn Nartti Knuutilan,\npaikkakunnan sisukkaimman huligaanin. Pitkine otsatukkineen, julmine\nviiksineen ja kehittyneine torahampaineen tekee hän kammottavan\nvaikutuksen, kun hän käsirautojaan helistellen kiroilee ja möyryää...\"\n\nWilkuna huomaa Narttia kuulustellessaan, että tämä on\n\"pahankiskoisuudessaan rehellisin koko joukossa\", koska ei yritäkään\nkieltää osuuttaan yölliseen kahakkaan. On valitettavaa, ettei Wilkuna\ntullut enempää tunnustelleeksi rehellisyyden puolta tuossa varmaankin\nkyllä perin raa'assa miehessä. Mahdollistahan nimittäin on, että hän\nsiten olisi päässyt kurkistamaan Nartin sieluun syvemmälle, siellä nyt\nvallitsevan punaisen yhteiskuntavihan alle, löytäen kenties jotakin\nlieventävää, joka olisi saanut hänet miettimään ja jättämään Nartin\ntuomitsemisen laillisille viranomaisille. Että tämä olisi saattanut\ntapahtua, näkyy hänen kirjansa seitsemännestätoista luvusta,\n_Raivotappelijoita_, jossa hän ilmeisellä ihailulla kertoo, mikäli voi\npäätellä, aivan Nartin kaltaisista tyypeistä -- nyt ihaillen heitä\nsiksi, että nämä taistelivat venäläisiä vastaan kaikella sillä voimalla\nja sisulla, jonka hän oli tämän tyypin suomalaisissa usein pannut\nmerkille. Nyt hän päinvastoin pyhän vihansa vallassa, järkytettynä\nnuoren suojeluskuntalaisensa kaatumisesta, ympäristön kiihkeän\nkostonhimon vaikutukselle alttiina, pitkällisen jännityksen ja\nrasituksen heikontamana, horjahti laillisuuden tieltä ja lausui\njylhästi ratkaisevan sanan.\n\nVoitonsanomia saapui koko Pohjanmaalta, Savosta ja Karjalasta. \"Ilma\ntuntuu niin puhtaalta ja keveältä hengittää ja päiväkin tuntuu\npaistavan kirkkaammin. Mutta sitä mustempana verhoaa pilvi\nEtelä-Suomen... Sinne ovat nyt valkoisen, vapautuneen Suomen katseet\nsuunnatut, sen vapauttamiseksi tähtäävät kaikki toimemme\". Nivalan\nensimmäisissä sankarihautajaisissa Wilkuna piti puheen, aloittaen sen\nseuraavin sanoin: \"Jokaisella kansalla on kerran elämässään oma suuri\nkohtalonhetkensä, jolloin sen tulevaisuuden suuntaviivat määritellään\nvuosisadoiksi eteenpäin. Tuskin on joukossamme ketään, joka ei\nvaistoissaan tuntisi, että juuri näinä päivinä elää kansamme tuota\nkohtalonhetkeään... Me tajuamme, että jotakin uutta ja suurta on\nsyntymässä, ja että jotakin tähän saakka ollutta on maahan\nluhistumassa...\"[129]\n\nEikö muuten se, että Ylivieska näin äkkiä vallattiin, ollut valkoisten\nkannalta tärkeä tapaus? Turvattiinhan siten Ouluun menevien\napujoukkojen häiriintymätön matka. Jos nimittäin punaiset olisivat\njääneet paikan herroiksi, olisivat todennäköisesti sekä rata että silta\npian olleet rikki.\n\n\n3\n\nNivalan esikunnan kokouksessa helmik. 20 p. \"päätettiin kirjailija\nKyösti Wilkunalle suorittaa suojeluskunnan varoista palkkioksi\nylipäällikön toimesta kaksisataaviisikymmentä (250) markkaa\".\nSamoin päätettiin ostaa \"Wilkunalta 1 sapeli 60 markalla\". Samana\npäivänä Wilkuna sitten lähti Vaasaan, ryhtyäkseen Ylipäällikön\nneuvottelijakunnan kutsumana toimittamaan sanomalehteä, josta piti\ntulla Vaasan hallituksen äänenkannattaja, ylipäällikön ja päämajan\näänitorvi ja oikeiden tietojen levittäjä. _Valkoista Suomea_, jota\nilmestyi 45 numeroa, maalisk. 6 p:stä huhtik. 30 p:ään, lähetettiin\npitkin aikaa rintamalle. Oltuaan muutaman päivän Vaasassa Wilkuna\npalasi Seinäjoelle saamaan ylipäällikön valtakirjaa toimeensa. 29 p.\nhän sitten matkusti takaisin Vaasaan ryhtyäkseen lopullisesti\ntoimeensa. Tuntuu kuin hän olisi pelännyt Vaasaan-menoaan, koska hän\naivan välttämättä tahtoi vaimoaan mukaansa -- pelännyt ikävää ja\nyksitoikkoisuutta. Rouva Wilkuna ei kuitenkaan voinut jättää lapsiaan.\n\nValkoinen Suomi herätti aikana, jolloin varmoja tietoja oli vaikeaa\nsaada taistelurintamilta ja muualtakin, varsin suurta huomiota.[130]\nSen tilaajamäärä kasvoi koko sen ilmestymisen ajan, ollen lopussa n.\n30,000 kpl. Se ei voinut vastata suuria odotuksia monestakaan syystä.\nSe kirjapaino -- Vaasan sosialistisen lehden --, jonka se oli saanut\nkäytettäväkseen, oli liian pieni, painokoneet aivan liian hitaat.\nLehden täytyi pysyä pienenä, useimmiten 2-sivuisena. Vaikka lehteä\npainettiin läpi yön, ei siitä joutunut kuin osa painoksesta aamulla\nlähtevään junaan. Tilaajat, jotka saivat lehtensä myöhästyneenä, olivat\nluonnollisesti tyytymättömiä.\n\nUutislehtenäkään ei Valkoinen Suomi voinut tyydyttää kaikkien\ntoivomuksia. Päämajasta annettiin tietoja samalla tavalla kaikille\nvalkoisella puolella oleville lehdille, joten Valkoinen Suomi ei voinut\nolla paljoa paremmassa asemassa kuin muutkaan; samoin menetteli Vaasan\nsenaatti.\n\nToimituskunnan muodostivat Kyösti Wilkuna päätoimittajana, Knut Sarlin\n(joka ei tahtonut ottaa vastaan toimitussihteerin eikä taloudenhoitajan\ntehtäviä), Jalo Ansas, joka oltuaan toimitussihteerinä pian teki\nsärmikkään, kiukkuisen luonteensa tähden yhteistyön muiden kanssa\nmahdottomaksi ja sai lähteä, Eemeli Jaakkola, toimitussihteerinä\nnoin kuukauden päivät, ja Onni Tolvanen, joka tuli lehteen\ntaloudenhoitajaksi. Maisteri Tolvanen toimi taloudenhoitajana koko\najan, ottaen lisäksi osaa muuhunkin toimitustyöhön kirjoittamalla\nlehteen enemmän kuin kukaan muu, olemalla toimitussihteerinä ja\nlopuksi, Wilkunan lähdön jälkeen rintamalle, varsinaisena\npäätoimittajana.\n\nWilkuna oli aluksi -- kertoo maisteri Tolvanen -- hyvin huvitettu ja\nnäköjään innostunutkin saamaansa tehtävään. Ensimmäiseen numeroon hän\nkirjoitti johtavan kirjoituksen _Nykyhetken vaatimuksia_. N:o 2:ssa on\nWilkunan kirjoittama muistokirjoitus jääkäri Arvo Thauvénin kuoleman\njohdosta. Ensimmäisen viikon hän oli jotakuinkin säännöllisesti\nlehden toimituksessa, vaikka omia kirjoituksia ei tahtonut syntyä.\nMaalisk. 12 p:n lehdessä (n:o 6) on vielä Wilkunan kirjoitus _Kohti\npääkaupunkiamme_, Mutta sitten tulee tyhjyys ja haluttomuus.\nOmituiselta tuntui, ettei Wilkunalla näyttänyt olevan aiheita, mistä\nkirjoittaa. Sen ajan, minkä hän istui toimituspöytänsä ääressä, hän\nkäytti lähetettyjen kirjoitusten tarkastamiseen. Sitten tuli pitkiä\npoissaolojakin, kokonaisia päiviä, jopa monta päivää peräkkäin. Usein\nhän oli yhdessä Knut Sarlinin kanssa, joka yhtä suuressa määrässä\nlaiminlöi tehtäviänsä. Wilkuna ei kuitenkaan koskaan tullut\ntoimitukseen muuten kuin täysin selvänä, jotavastoin Sarlin tuli sinne\nmonta kertaa melkoisessa hiprakassa. Sarlin oli muuten erittäin\nhyväntuulinen ja hauska \"kaveri\", jolla oli \"veljiä\" kaikkialla.\nHänestä käytettiin nimeä \"Heikunkeikun\", koska hän hyvästellessään\ntavallisesti sanoi: \"Heikunkeikun!\" Maisteri Tolvanen on ilmoittanut,\nettei hän nähnyt Wilkunaa koko Vaasassa oloaikana yhtään kertaa\nhumalaisena tai pienimmässäkään määrässä liikutettuna. Sen\ntoimitustoverit kyllä tiesivät, että hän oli ainakin toisinaan Sarlinin\nmukana ja että veljet ilmeisesti olivat jossakin \"istumassa\". He olivat\njonkin kerran samanaikaisesti poissa useita päiviä ja tästähän voi\ntehdä määrättyjä johtopäätöksiä.\n\nKun Wilkuna sitten tuli toimitukseen, hän oli varsin hiljainen ja\nvähäpuheinen, vaikka ei suinkaan tyly. Työstä ei tullut sitä eikä tätä,\nomia kirjoituksia ei syntynyt lainkaan.\n\nIkävä ja kyllästyminen valtasi Wilkunan vihdoin kokonaan ja hän päätti\nlähteä seuraamaan elämää ja toimintaa rintamalla. Huhtikuun alussa hän\ntäten jätti lehden johdon ja hoidon maisteri Tolvaselle. Hänen\nensimmäinen sotakirjeensä Valkoiselle Suomelle on julkaistu huhtikuun\n14 p. ja varustettu hänen koko nimellään, Huhtik. 24 p. on lehdessä\nvielä Wilkunan kirjoitus: _Karkun valtaus_, ja huhtikuun 27 p.\nkirjoitus _Punaisten kulttuuri. Muutamia tosiasioita Karkusta ja\nTyrväältä_.\n\n\n4\n\n\"Rakas äiti\", kirjoitti Wilkuna vaimolleen huhtik. 8 p., \"kuten näet,\nolen täällä Tampereella. Kyllästyin niin perinpohjin Vaasassa\nvetelehtimiseen, että täytyi päästä sieltä pois, maksoi mitä maksoi.\nNiin lähdin viime perjantai-aamuna sieltä aikomuksella mennä Karjalan\nrintamalle. Mutta Seinäjoella tapasin pastori Järventauksen, joka\npalasi lomalta (oikeammin: sankarihautajaisista Oulusta) rintamalle.\nKun hän tahtoi minua matkaansa, lähdin hänen mukanaan ja saavuin\nlauantaina tänne Tampereelle. Tästä lähtien kuulun Oulun I\nrintamakomennuskuntaan ja lähden sen mukana etelään päin. Elä\nkuitenkaan ole asiasta huolissasi, sillä minä tulen toimimaan\nkomppanian taloudenhoitajana, kirjotellen samalla 'Valkoiseen Suomeen'.\n-- Äsken olin Järventauksen kanssa valokuvaajassa. Maksoin kuvat ja\nkäskin valmistuttua lähettää sinne Nivalaan. Niin että ota ne talteen,\nkun tulevat parin viikon perästä. -- Olen tavannut täällä Tampereella\npaljon nivalaisia: lukkarin Jaakot, Veikkolat, Sirviöt, Korvan Einarit,\nMattilan Yrjöt y.m. Kaikki ne ovat olleet taisteluissa ja Einari oli\nsaanut olla 7 päivää punaisten vankinakin täällä Tampereella. Saukon\nHeikki on kaatunut täällä Tampereen vallotuksessa. Tulisin mielelläni\nhäntä hautaamaan, kun saisin tietää, milloin siellä Nivalassa taas ensi\nkerran haudataan kaatuneita, joita on enempikin kuin Heikki Gummerus.\n-- Kirjota nyt mahdollisimman pian Tellen (Tellervon) kanssa, sillä\nminulla on teitä kaikkia aina niin ikävä...\"\n\nSilloin kun Järventaus tapasi Wilkunan Seinäjoella, tämä oli erittäin\nhyvässä kunnossa, virkeä ja reipas. Shpalernajatoverin Aarne Sihvon\nkasvava soturimaine houkutteli häntä Karjalaan, mutta kun Järventaus\npyysi häntä Oulun poikain riveihin vääpeliksi, hän suostui heti\nmielellään. Tampereella hän sitten liittyi Oulun ensimmäiseen\nrintamakomennuskuntaan, jonka miehistö, joukossa paljon vanhoja tuttuja\nja koulutovereita, riemuiten lausui hänet tervetulleeksi \"kotoiseen\nsankariseuraan\". Hänet määrättiin vasiten vääpeliksi, sillä ei\ntahdottu sentään pistää kirjailijaa alttiiksi kaatumisen vaaralle,\nhyökkäysketjuun, jonne Wilkuna itse olisi ehkä mieluiten halunnut.\nTampereella kului näissä puuhissa päiviä likelle viikko, kunnes\noululaiset komennettiin länteen, lopullisesti siivoamaan Satakunnan\nrintamaa. Näin tapaamme Wilkunan 12 p. Siurossa, josta hän kirjoittaa\nvaimolleen:\n\n\"Maailman paras äiti, oma rakkaani!\n\nOlen nyt täällä Siurossa kunnon oululaisteni kanssa. Olemme majaa\nKulju-nimisessä uljaassa herraskartanossa. Tämä on muutamia penikulmia\nTampereelta Poriin päin. Karkusta, joka on seuraava pitäjä Poriin päin,\non koko päivän kuulunut tykin jyskettä ja kuularuiskujen rätinää.\nMeidän joukkomme saa muutamia päiviä levähtää täällä Kuljussa. Minusta\ntehtiin tänään komppanian varavääpeli ja on toimeni pääasiallisesti\nkanslia- ja kirjotustyötä... Muista nyt kirjottaa, sillä minulla on\nSinua niin ikävä. Ajattelen Sinua ja keneksiä joka hetki. Eikä nyt\nmuuta kuin Herran haltuun. Anna minun puolestani sukkuja Ipille, Taille\nja pikku Mörelle.\n\n                                                       Isä\".\n\nViikon kuluttua tapaamme hänet Karkussa, josta hän kirjoittaa\nvaimolleen huhtik. 17 p.:\n\n\"Rakas äiti!\n\nTänään piti minun panna tämä kirje postiin, mutta ennenkuin ehdin sen\ntehdä, komennettiin meidät kello 7:ltä aamulla liikkeelle. Nyt on kello\n9 illalla ja melkein koko sen välin olen ollut taistelussa, ehtimättä\ntähän asti nauttia muuta kuin pari kahvikupposta aamulla lähtiessä. Oli\nhirveätä räiskettä ja rätinää tuntikausia. Saimme loistavan voiton ja\nvalloitimme Karkun kirkon punikeilta. Iso joukko vankeja sekä paljon\nsotasaalista. Meikäläisiä kaatui yksi sekä haavottui kymmenkunta. Muuan\nnuori kauppiaanpoika Utajärveltä, joka makasi kylki kyljessä minun\nkanssani saman ampumasuojuksen takana, sai kuulan päähänsä, mutta ei\nkuitenkaan hengenvaarallisesti. Muistat kai sen nuoren ja kauniin\ninsinööri Kallion, joka joulunaikana oli meillä yötä ja jonka jälessä\nminä sitten menin Vaasaan. Hän sai kuulan poskensa läpi, mutta oli\nsiitä huolimatta loppuun saakka taistelussa. Nyt lepää hän sidottuna\ntuossa sängyssä ja minä pidän hänelle seuraa...\"\n\nLuvussa _Kuolon mailla_ Wilkuna muistelee matkaansa Tampereelle ja\nnäkemiään siellä. Sardiinipurkkeja, vastaantuleva tieto, että\nTampere on valloitettu, pitkä vankijuna, hiiltyneitä raunioita,\npatruunanhylsyjä... \"Mutta nyt ovat kaameat ja moninaiset helvetinäänet\nvaienneet, kalvistuneet ihmiset ovat uskaltautuneet esiin\npiilopaikoistaan ja keväinen päivä paistaa niin herttaisesti ja uuteen\nelämään kutsuvasti\". Kaameita kuvia seuraa: vastenmielinen ja kitkerä\npalaneen käry, joka tuo väkisin mieleen hiiltyneitä ihmisruumiita;\nkuolleita hevosia ja kaatuneita punakaartilaisia; kaatunut\nruotsinmaalainen ylioppilas, taskussa kirje, joka alkaa: \"Min älskade\nlilla gosse!\" \"Tulen tuon nuoren vainajan luona viivähtäessäni\najatelleeksi, että vanhasta emämaastamme on sentään todellisia\nsankareitakin rientänyt avuksemme\". Edelleen pöyristyttäviä\nkauhunkuvia: kymmeniä metrejä pitkiä ruumisröykkiöitä ja mitä\nmoninaisimmin tavoin vääristyneitä kasvoja lasittuneine silmineen ja\nsinertävine huulineen; \"asia, aate, jonka varassa me elämänvirrassa\nuiskentelemme, painaa kuollessammekin leimansa meidän kasvoihimme\".\n\nVankijoukkoja tarkastellessaan Wilkuna näkee ei ainoastaan noita\naikaisemmin kuvaamiansa ja inhoamiansa \"sakilaisia, rivon näköisiä\notsatukkahulikaaneja, ryssän sinelliin ja toppahousuihin pukeutuneita\nkulkurijätkiä\", vaan myöskin paljon \"luisevia, synkän näköisiä\nkeski-ijän miehiä, jotka normaalioloissa ovat kunnon työmiehinä\nelättäneet itseään ja perhettään\". Tiedämme, että nämä viimemainitut\nolivat Wilkunan sydäntä lähellä, ettei hän ollut milloinkaan unohtanut\nnuoruutensa kaunista ihannetta, kunnollista, rehellistä, itsenäistä\nsuomalaista työmiestä, jonka tasavertaisena veljenä hän lapsuudesta\nsaakka oli oppinut itseänsä pitämään. Tälläkin hetkellä tuo kuva heräsi\nhänen mielessään ja voimme olla varmat, että hän katseli noita miehiä\nsydämessään lämmin sääli ja osanotto. \"Sääli on vaimopoloisia ja sääli\nnoita luisevia, äänettömiä miehiä, jotka hartiat kyyryssä odottavat\nkohtaloaan! Mutta pian vaihtuu säälini kiristäväksi vihaksi, kun\nmieleeni muistuvat Tokoit, Mannerit, Sirolat...\"\n\nLuvussa _Eteenpäin nelikertaista ylivoimaa vastaan_ Wilkuna sitten\nkuvaa vaiheitansa Karkussa. Juuri kun he Siurossa, Kuljun kartanossa,\n\"pitävät hauskaa ja oljentelevat kuin hakkapeliitat Würzburgin\nlinnassa\", kun he ovat kylpeneet ja varustautuvat viettämään\nrauhallista lauantai-iltaa, tuleekin hälyytys ja he saavat lähteä\nKarkkuun. Jumalanpalveluksen pitää siellä joukoille kenttäpastori\nJärventaus, jonka Wilkuna kuvauksessaan luonnehtii. Muutaman päivän\nkuluttua, laiskan laukaustenvaihdon jälkeen, ryhdytään hyökkäykseen\nKarkun kirkkoa vastaan, joka on punaisten hallussa. Wilkuna lähtee\nmukaan, toverina saksalainen sotaromaani, jota hän aina etenemisen\nväliajoilla lueskelee. Kuvaus laajenee selkeäksi näyksi kivääri-,\nkuularuisku- ja tykkitulesta, taustana mielikuva kuolemasta, joka\nontosti ja tylysti kalisuttaa kangaspuitaan merkiksi siitä, että elämän\nkuteet ovat lopussa. Hyökkäys ja voitto sekä voitonriemua täynnä oleva\njälkitunnelma. Näin oli Wilkuna saanut käytännössä kokea, minkälaista\non olo taistelussa, hyökkäysketjussa.\n\nSeuraava luku, _Vandalismia_, on tärkeä siksi, että sen luettuamme\nvoimme ymmärtää Wilkunan ja hänen monen soturitoverinsa mielentilan\nnäinä viikkoina. Täällä Satakunnan rintamalla he nimittäin saivat omin\nsilmin todeta, etteivät kuvaukset punaisten käsittämättömästä\nraakuudesta ja julmuudesta olleetkaan -- niinkuin Wilkuna ja hänen\ntoverinsa omaa kansaansa puolustaen olivat aluksi koettaneet uskoa --\nliioiteltuja eivätkä perättömiä. Wilkuna kuvittelee, minkälaista\ntodennäköisesti elämä on ollut Karkun kirkossa, eikä voi muuta sanoa,\nkuin että tuo kuvitelma valitettavasti osunee naulankantaan. Mutta\nkauniina piirteenä on mainittava, että hän täältäkin löytää sen saman\ntyömiestyypin, jota hän aina kunnioittaa ja rakastaa: hän on tuo\n\"seinän vieressä allapäin kyyröttävä mäkitupalainen, joka side pään\nympärillä synkästi tuijottaa eteensä\", ja joka tuskastuu kuulemiensa\nrivouksien johdosta.\n\nKarkusta pohjalaiset joukot marssivat Tyrväälle, ajaen takaa pakenevia\npunaisia. Luvussa _Yöllisen murhapalon loimottaessa_ Wilkuna kuvaa tätä\nkammottavaa kulkua tiellä, \"joka osottautuu oikeaksi kuoleman tieksi:\nkuolleita hevosia, rikkoutuneita kuormarattaita ja kaatuneita punikkeja\nmaantienojissa...\" Vammalan palo nostaa rauhallisimmassakin vireille\nkiihkeät kostontunteet. \"Tämä ei ole enää yksistään muutamien kymmenien\ntalojen palo\", miettii Wilkuna, \"vaan se on huippuunsa kehittyneen\nyhteiskunnallisen sairauden purkautuma, elementtaarisen sivistysvihan\nja pinnalle möyrittyjen eläimellisten vaistojen riemuvoitto...\" Hän\nvaipuu erittelemään kansamme sielua, jossa hän toteaa olevan, paitsi\nviisasta ja malttavaa Väinämöisen ja uutteraa Ilmarisen henkeä, myös\nsynkeätä, kaikki tuhoavaa, jättimäistä Kullervo-raivoa ja sulamatonta\nkorpiroutaa. \"Kunpa nämä liekit pohjia myöten valaisisivat\nkansallisluonteemme pimeimpiäkin kuiluja. Mutta uskaltaneeko toivoa,\nettä kansamme näiden kaameiden kokemusten opettamanakaan kävisi\nyksimielisenä vastaisuuttaan turvaamaan? Sillä työläästi oppivaa\nniskurikansaa me olemme, kansaa, joka näkyy muodostavan erikoisen\nrehevän maaperän jääräpäisille puoluepukareille, elämän todellisuutta\ntajuamattomille ideoloogeille, löyhäpäisille maailmanparantajille ja\njoukkojen suosiosta eläville demagoogeille\". Kiihtyneenä muistellen\nkaikkia kokemuksiaan Wilkuna laajentaa tämän kohdan kirjassaan jyrkästi\noikeistolaiseksi kurin ja parannuksen ohjelmaksi.\n\nVammalasta marssi jatkuu kevätliejuista tietä myöten etelään. \"Öisin\nloimottavat eri puolilla taivaanrantaa valtavat tulipalot ja päivisin\nosottavat synkeät savupatsaat, millä suunnalla punapaholaiset\nmilloinkin riehuvat\". Taas Wilkuna kuvittelee suomalaisen kyläsuutarin\nkehityksen sosialistiksi, mitä tietä se on käynyt ja minkälainen tulos\non ollut, ja kuinka tuo suutari on juuri parhaillaan matkalla Siperian\nihanneyhteiskuntaan. Ja oman sielullisen tasapainonsa vuoksi hän sitten\nkuvaa erään työmieskodin, jonka hän näinä päivinä on tavannut, ja joka\ntuntuu \"onnen ja kotoisen viihtymyksen sijalta\" suutarin majaan\nverrattuna. Hän toteaa tyydytyksellä, ettei \"punaisten ja valkoisten\nvälinen raja suinkaan ole kulkenut ihmisten yhteiskunnallisen aseman ja\nvarallisuussuhteiden luomia rajoja myöten\". Paljon on töllienkin\nkansassa valkoisia, jotka ovat punaisella puolella joutuneet kärsimään\nvakaumuksensa tähden, ja valkoisella puolella vapaaehtoisesti lähteneet\ntaistelemaan järjestyksen ja lainalaisen vapauden puolesta. Näin\nWilkuna tässäkin ilmaisee kauniin uskonsa siihen suomalaiseen\ntyömieheen, jonka kuva nuoruudessa ihanteellisena painui hänen\nmieleensä. Todeten vielä toisessakin kohdassa tällaisten\n\"Lönnrot\"-kasvoisten työmiesten olemassaolon, hän siinä hämyisessä\nkevätyössä marssiessaan pääsee sovinnollisempaan, toivorikkaampaan\nmielialaan: \"... tunnin toisensa jälkeen astuessani eteenpäin ja\nhengittäessäni väkevätä mullan tuoksua varmistuu ja lujittuu minussa\njälleen usko kansamme luoviin voimiin, sen luonteessa löytyviin hyviin,\nrakentaviin ja säilyttäviin ominaisuuksiin. Kaiken tämän surun ja\nhäpeän, kyynelten ja raunioiden keskeltä on sittenkin nouseva uusi\nSuomi puhdistuneena, sisään- ja ylöspäin vapautuneena... siis\ntodellisesti itsenäinen Suomi...\"\n\n\n5\n\n\"Olimme tulleet Toijalaan saakka ja toivoimme pääsevämme sieltä\nrautateitse Helsinkiin, jonka saksalaiset olivat ehtineet jo puhdistaa.\nMutta yön Toijalassa vietettyämme komennettiin meidät aamulla aikaiseen\ntakaisin Viialaan, jossa rykmenttiä ryhdyttiin heti junaan lastaamaan.\n-- Minnekä nyt? utelivat miehet, mutta kukaan ei tiennyt matkan määrää.\nToiset arvelivat meitä vietävän Karjalan rintamalle, jossa oli vielä\nankara taistelu käynnissä, toiset taasen puhuivat Vienan Karjalasta.\n\nIllan tullen lähti täyteen sullottu, pitkä junamme liikkeelle pohjoista\nkohti. Haapamäellä käännyttiin Jyväskylän radalle ja mainitun kaupungin\nsivuuttaessamme (huhtik. 29 p.) saimme kuulla Viipurin antautuneen.\nEmme siis ehtisi Karjalassakaan taisteluihin, sillä Viipurin\nmenetettyään oli punikkivalta sielläkin varmaan sortunut. Mutta sinne\nmeitä ei nähtävästi oltu tarkotettukaan, sillä Pieksämäeltä lähdimme\nkoluamaan Savonrataa alaspäin.\n\nVarpasen pysäkillä Mäntyharjun pitäjässä tyhjensimme junamme ja sitten\nlähdettiin pikamarssissa karujen mutta kauniiden maisemain halki\npainamaan etelää kohti. Tuohikotin kylässä, Valkealan pitäjän\npohjoiskulmalla, sanottiin olevan käynnissä ankaran taistelun ja mekin\naloimme uskoa vielä kerran tuleen pääsevämme. Mutta mainittuun kylään\nehdittyämme oli taistelu jo ratkaistu. Siitä todistivat enää vain\nkuulien sorvaamat petäjät kankailla kylän pohjoispuolella sekä\nkaatuneet punikit, joita kyläläiset juuri vankkureilla korjasivat\nhautaan.\n\nMarssimme jatkui etelään ja rauhassa sivuutimme Viipurin radan\nKaipiaisten aseman kohdalla. Kouvolakin oli jo antautunut ja taistelua\nsaattoi odottaa enää ainoastaan Kotkassa, jonne melkoinen määrä\npunikkeja oli Kouvolasta suurine ryöstösaaliineen vetäytynyt. Mutta\nleiriytyessämme Vehkalahden Metsäkylään, peninkulman päähän Haminasta,\nsaimme kuulla Kotkankin antautuneen ja niin oli sota päättynyt\".\n\nVehkalahdelta hän kirjoitti minulle toukok. 6 p. seuraavan kirjeen:\n\n\"Hei! Hei!\n\nKyösti Wilkuna, kersantti Pohjois-Pohjanmaan Rykmentin I:sen\nPataljoonan Konekiväärikomppaniassa Herra Toimitusjohtaja y.m. Eino\nRailolle perheineen rauhaa ja terveyttä!\n\nH. V.\n\nKoska postiyhteys välillämme -- kiitos Suomen armeijan ynnä saksal.\nsotilasten yhteisten ponnistusten -- vihdoinkin on auennut, niin nostan\nkäteni kunnia-asentoon, lyön kantapääni yhteen ja (mälliä kääntäen)\nilmotan: Järjestys ja lutherilainen meno on palautettu maahamme. Ja\nkoska, kuten Rykmentin päällikön päiväkäsky ilmottaa, me t.k. 15:nnen\npäivän paikkeilla koko länsiarmeijan ynnä korkean ylipäällikkömme kera\nsaavumme Helsinkiin suureen paraatiin, mihin mennessä me täällä\nankarasti harjottelemme, niin jätän pitemmät juttelemiset siksi kuin\ntavataan. Sanonhan vain, että olen näinä sotakuukausina vaeltanut halki\nSuomea suojeluskuntapäällikkönä, kenttätuomarina, sanomalehtimiehenä,\nmoraalisaarnaajana, telottajana y.m., imien itseni kuin sieni täyteen\nkirjallisia aiheita. -- Koska lähinnä Sinua ja perhettäsi olen näinä\nkuluneina kuukausina useimmin muistanut Tegströmin Kallea[131] ja\nKoskennientä, niin pyydän Sinua välittämään heille lämpimät\ntervehdykseni. Eläköön _kuningaskunta_ Suomi! Näkemiin!\n\n                                              tuus totus\n                                             Kyösti Wilkuna\n                                            kersantti j.n.e.\"\n\nKirjassaan Wilkuna kertoo edelleen:\n\n\"Helatuorstaina siirrettiin pataljoonamme Metsäkylästä Kotkaan, joten\npohjalainen joukkomme, halki maan vaellettuaan, päätyi lopuksi\nSuomenlahden rannalle.\n\n\"Paljon on kaupungissa vankeja ja niiden takia on täytynyt varusväkeä\nlisätä. Suuri ja aistikas työväentalo -- Suomen komeimpia -- on sulloen\ntäynnä vankeja, samoin useimmat kaupungin julkisista rakennuksista.\nNiitä on miehiä ja naisia, joukossa joku määrä venäläisiäkin.\nVartioiminen on tähän saakka ollut etupäässä paikallisten\nsuojeluskuntalaisten huostassa. Ne eivät ole saaneet olla leikissä\nmukana, niiltä puuttuu kuraasia ja järjestys vankiloissa on huono.\nVangit pelaavat korttia ja pelissä leiskuvat satamarkkaset, kiroilevat\nvartioilleen vasten silmiä ja elävät yleensä miten itse haluavat. Mutta\nkaupunkiin tultuamme ryhdymme me pohjalaiset asiaan ja pian huomaavat\nvangit, että kurssi on muuttunut\".\n\nSitten seuraavasta kuvauksesta näkyy, että Wilkunan sydämessä kyllä\nasui sääli, jos vihakin: \"Näkee mitä roistomaisimpia kasvontyyppejä,\nmutta joukossa myöskin vallan siistejä, kunnollisen vaikutuksen\njättäviä työmiehiä\". Wilkuna kertoo, kuinka he työskennellen useampina\nosastoina merkitsivät kirjoihin vangit ja heidän omaisuutensa, tutkivat\nheidän osuuttaan kapinaan, inventoivat ryöstösaaliin, toimeenpanivat\nsuursiivouksen j.n.e.\n\nNe kaameat tosiasiat, joiden näkijöiksi valkoiset sotilaat eri\nrintamilla joutuivat, kasvattivat kaikista humaanisista pidäkkeistä\nhuolimatta heissä ennenpitkää järkähtämättömän ankaruuden. Kun\nmuistamme, mitä pohjalaiset olivat nähneet Satakunnan rintamalla ja\nmitä he nyt epäilemättä olivat saaneet kuulla muualla Etelä-Suomessa\ntapahtuneista kauhunteoista, kun lisäksi muistamme heidän erikoisesti\nsynkän vihansa kaikkia venäläisiä vastaan, saattaa ymmärtää sisun\nkuohahtaneen heidän nähdessään, kuinka suhteellisen vapaina ja\nhuolettomina nuo venäläiset -- sellaisiksi heidät ilman muuta\notaksuttiin -- jotka ehkä olivat itse olleet taistelemassa valkoisia\nvastaan ja yllyttämässä punaisia isänmaanpetturuuteen, oljentelivat\ntäällä Kotkan työväentalolla. Tämän näin kasvaneen mielialan vallassa\nWilkuna ja eräät hänen toverinsa -- käskystäkö vai ilman, ei ole\ntiedossani -- muodostivat jonkinmoisen \"kenttätuomioistuimen\", poimivat\nheidät eteensä ja tuomitsivat heidät toukok. 13 p. kuolemaan. Näin\nkaamean kohtalon uhriksi joutuneet näyttävät nimistä päättäen olleen\nenemmältä osalta virolaisia; yksi on ollut Inkerin suomalainen.\nYhteensä heitä oli 16.[132]\n\nTällainenhan muuten lienee ollut punaisten riveistä löydettyjen Venäjän\nalammaisten kohtalo yleensä, joten pohjalaiset menettelivät vain samoin\nkuin tiesivät muuallakin tehdyn. Silti tämä sotapsykoosin ilmaus\njärkyttää mieltä ja osoittaa, mihin kuiluun kapina oli meidät syössyt.\nSen toimeenpanijain moraaliset perusteet ja sieluntila ovat kiintoisia\najattelun ja erittelyn aiheita. Mitä esim. Wilkunaan tulee, hän oli\nilmeisesti menetellyt eräänlaisen historiallisen tilienselvityksen\nvanhurskaassa kostotunnelmassa, jonka sodassa nähty uskomaton raakuus\nja sodan julma henki olivat kiihdyttäneet äärimmilleen. Mitä hän\nsitten, kun sotapsykoosi rupesi haihtumaan, tästä jylhästä tapahtumasta\najatteli, sitä hän ei ole kenellekään sanonut, mutta tuntien hänen\npohjaltaan sääliväisen ja inhimillisen luonteensa ei voi otaksua muuta\nkuin että hän hartaasti olisi suonut tehdyn jääneen tekemättömäksi.\n\n\n6\n\nToukok. 14 p. Wilkuna ilmestyi Helsinkiin terveenä ja ahavoituneena,\niloisena ja reippaana, sarkaisessa sotilaspuvussa, mauserpistooli\nvyöllä ja saappaissa kilahtelevat kannukset, joista, kuten koko\nsotilaallisesta asustaan, hän oli hyvin ylpeä. Suureen paraatiin hän ei\nottanut osaa, vaan seisoi yleisön joukossa Länsi-Heikink. 20:n\nedustalla, tehden kunniaa lipuille, mietteliäästi katsahdellen ja\nliikautellen leukojaan ikäänkuin olisi mälliä kääntänyt ja yhä\nuudelleen minulle sanonut: \"Katso nyt, siinä näet Suomen armeijan,\nhuomaa, _Suomen armeijan_!\" Hän asui tri T.T. Kailan luona, seurusteli\nahkerasti ystäviensä kanssa, ja nautti täysin siemauksin siitä\nonnentunteesta, joka silloin avarsi ihmisten rintaa. 15 p:n iltana\nseurasin häntä Hietalahden satamaan, jonne sijoitetussa salonkivaunussa\nasui silloinen eversti Aarne Sihvo, Wilkunan tuttava Shpalernajasta --\najalta, joka tuntui kadonneen historian hämärään. En mennyt vaunuun\nkatsomaan, minkälainen tämä Suomen nuoren armeijan kuuluisan everstin\nja kuuluisan vääpelin kohtaus oli, mutta arvattavasti se oli\nsydämellinen ja virkistävä. Muistan muuten, että Wilkunan kasvoilla\nasui näinä päivinä eräänlainen tyyni ja varma, tyydytetty ilme --\nlutherilainen meno oli palautettu maahan, kuten hän hyvin mielellään\nsilloin sanoi.\n\nToukokuun loppuviikolla tapaamme Wilkunan kotona. Jo Kotkasta hän oli\n(toukok. 10 p.) lähettänyt päämajaan, Mikkeliin, pyynnön päästä\nvapaaksi sotaväestä, mihin tietenkin suostuttiin. Eronpyyntöään hän\nm.m. perusteli sillä, että hän tahtoi mahdollisimman pian saada\njulkisuuteen sotaretkellä suunnittelemansa teoksen, jolla toivoi\nedistävänsä \"kunnollisen sotilashengen luomista kansaamme\" sekä\nherättävänsä \"myötätuntoa vakinaista sotalaitosta kohtaan\" ja siten\nhyödyttävänsä Suomen sotajoukkoa \"paljon paremmin kuin nykyisessä\ntoimessani\".\n\nHakemuksessaan hän sanoo olevansa \"n:o 4 Pohjois-Pohjanmaan Rykmentin\nI:sen Pataljoonan Konekiväärikomppanian kirjuri\", mutta muuten hän\nkernaimmin nimitti itseään \"vääpeliksi\", sanoen olevansa siitä\narvostaan ylpeämpi kuin mistään muusta osakseen tulleesta kunniasta.\n\nEräs Wilkunan komppaniatovereista,[133] joka m.m. marssi hänen\nrinnallaan Tuohikotista Kotkaan, on kertonut, että Wilkuna hänen\nmielestään oli esimerkiksi kelpaava sotilas. Hän oli ylipäätänsä\nvaitelias ja mietiskelevä, mutta kaikki tunsivat silti lämmintä,\nlojaalista toveruutta hänen seurassaan. Hänen uskonsa voittoon oli\njärkähtämätön, hänen käsityksensä kurista ja sotilaan velvollisuuksista\nkorkea. Persoonallinen kunnianhimo oli hänelle aivan tuntematon; hän\nkohdisti katseensa alati vain isänmaan suureen asiaan, edes\nmuistamattakaan itseään. Käskyt hän täytti omantunnontarkasti, koettaen\ntoteuttaa omaa sotilasihannettaan, jonka hän oli asettanut korkealle.\nTämä kaikkihan on rivimiehen parasta kiitosta.\n\nWilkunan sotakirjan kahdeksantenatoista lukuna on _Puhe, joka jäi\npitämättä_. Se koskee kurin ja järjestyksen tarpeellisuutta ja siinä\nWilkuna lausuu vakavia ja tosia sanoja, jotka jokaisen sotilaan tulisi\nyhä vieläkin painaa mieleensä ja jotka komeasti ilmentävät lausujan\nitsensä tinkimättömän jyrkkyyden: \"Sotilastoverit! Armeijaton valtio on\nkuin mies ilman selkärankaa. Kuinka katkerasti me sen vielä puoli\nvuotta sitten tunsimmekaan. Nyt meillä on tuo puuttuva selkäranka ja\nsen vuoksi tunnemme itsenäisyytemme olevan toisenlaisella pohjalla kuin\npuoli vuotta sitten. Mutta laittakaamme niin, että tämä selkäranka on\nja pysyy sellaisena, että kansamme voi siihen turvallisena nojata.\nTehkäämme itsekukin voitavamme, luodaksemme suomalaisesta sotilaasta\nsellaisen, että isänmaamme kansalaiset, nähdessään heitä\nharjoituskentällä marssimassa, paraadissa tai vartiopaikoilla, tuntevat\niloa ja ylpeyttä ja mielen turvallisuutta ja että heidän rinnassaan\nhelähtävät laulun sanat: 'Ollos huoleton, poikas valveill' on'!\"\n\nSiihen mitä nuo Wilkunan hiljaiset mietteet sotaretken varrella\nolivat, on jo edellä useammankin kerran viitattu: hänen sydäntään\nraatelivat viha ja rakkaus, viha tuota siveellisesti turmeltunutta\notsatukkahuligaania vastaan, jota hän piti kaiken raakuuden ilmentymänä\n-- rakkaus sitä Lönnrot-kasvoista työmiestä kohtaan, jonka hän kaikesta\nhuolimatta uskoi vielä kansamme keskuudesta löytyvän. Jälkimmäiselle\nhän on omistanut kirjansa neljännentoista luvun, kaunokirjallisen\nluonnostelman nimeltä _Punakaartilainen_. Siinä hän käsittelee tuota\naihettaan ihanteisiinsa todella uskovasta ja niiden mukaan toimivasta\nkunnollisesta työmiehestä tavalla, joka osoittaa hänen syvällisesti\ntuntevan suomalaisen kansanmiehen luonteen. On muistettava, että ehkä\nensimmäinen tällainen tutkielma, josta henkii mitä vilpittömin\nymmärtämys, osanotto ja sovinnollisuus, on lähtöisin Kyösti Wilkunan\nkynästä, vieläpä 1918. Kirjallishistorialliselta kannalta voisi lisäksi\nhuomauttaa, että jos ruvetaan etsimään sen sarjan lähintä lähtökohtaa,\njonka huippuna on _Hurskas kurjuus_, johduttaneen jokseenkin\nluontevasti Wilkunan _Punakaartilaiseen_.\n\n_Kun kansa nousee_ on tullut täten jo kaikilta pääkohdiltaan\nkäsitellyksi. Se on kaunokirjallisilta ja taiteellisilta näkökannoilta\narvosteltuna vaatimaton, mutta tekijänsä persoonallisuuden ilmentäjänä\nja tavallisen valkoisen soturin välittöminä ja sensuroimattomina\nmielikuvina ja ajatuksina repäisevä ja tuore. Vuodet tuskin kykenevät\nsitä vanhentamaan, sillä uusi sukupolvi tulee löytämään siitä\nkaukaisuuteen siirtyneiden tapahtumien romantiikkaa ja sitä\npuolueettomuutta, jota siinä ei sen ilmestyessä huomattu, mutta joka\nsykkii sen rivien välistä lämpimänä rakkautena kaikkia kunnollisia\nsuomalaisia kohtaan, vaikkapa nämä olisivat joutuneet punakaartinkin\nriveihin.\n\nKirjan syntyhistoriasta on mainittava, että se valmistui työläästi ja\nhitaasti. Syysk. 3 p. hän kirjoitti m.m.:\n\n\"Kesä on mennyt hiivatin äkkiä ja muuten jotakuinkin omasta edestään,\nkuten kaikki edelliset kesänikin. Ne eivät kerta kaikkiaan näy\nsoveltuvan minun henkiselle työskentelylleni. En saanut tänäkään kesänä\nmuuta aikaan -- pientä monarkistista puuhailua lukuunottamatta -- kuin\ntoimitin hist. kertomukseni uuteen painoasuun. Ne olivat minulla\nkäsillä vielä silloinkin kun se Tamp. Sanomain Helena -- Fanny Davidson\n-- kävi luonani. Vasta hänen täällä oltuaan ryhdyin uuteen, vapaussodan\nkokemuksiani käsittelevään teokseen. Se ei siis vielä voi olla kovin\npitkällä...\"\n\nSe valmistuikin vasta lokakuun lopussa ja ilmestyi marraskuun 21 p.,\njolloin häntä hyvitettiin 25 %:n mukaan kirjakauppahinnasta (12 mk),\n10,000 kpl:n painokselta, Smk:lla 30,000:--. Teos myytiin nopeasti\nloppuun, mutta muuttuneet ajat ja olosuhteet ovat vaikuttaneet, että\nuusi painos on yhä lykkääntynyt. Selittävillä huomautuksilla\ntäydennettynä tuo uusi painos tulee kerran olemaan mitä kiintoisinta\nluettavaa kaikille niille, jotka haluavat tutustua erikoiseen ja\nomalaatuiseen mieheen ja vapaussotaamme sellaisena kuin se hänelle\nkuvastui.\n\nItsenäinen Suomi tunnusti Wilkunan ansiot itsenäisyysaatteen\nesitaistelijana ja kypsyttäjänä, jääkärivärvärinä, Shpalernajavankina,\nYlivieskan tärkeän aseman puhdistajana, Valkoisen Suomen toimittajana\nja valkoisena soturina suomalla hänelle neljännen luokan\nvapaudenristin.\n\n\n\n\nXXVIII\n\nTAISTELUA RAUHAN ASEILLA. -- AUNUKSEN-RETKI\n\n\n1\n\nVaikka kysymys siitä, minkä hallitusmuodon mukaisesti kansat haluavat\ntulla hallituiksi, tietenkin on etupäässä käytännöllinen, ja sikäli\nsiis asiallisten ja kylmien neuvottelujen piiriin kuuluva, ovat\nhallitusmuotoa, sen valintaa ja laatua, koskevat seikat yleensä\nkuitenkin aatteellisesti perin tulenarkoja, vivahtaen kiihkeimmillään\nuskonsotiin. Tällainen uskonsota raivosi keskuudessamme vapaussodan\njälkeen, särkien valkoisen rintaman kahteen leiriin.\n\nJos rupeaisi Wilkunan luonteen ja siihenastisen elämäntyön perusteella\nmäärittelemään, kumpaan leiriin hän kuului, niin täytyisi kai ilmoittaa\nhänet monarkistiksi. Mitkä ne luonteenominaisuudet ovat, jotka tämän\nvaalin ratkaisevat, sitä on tosin vaikea täsmällisesti sanoa --\nluettelipa niitä mitä hyvänsä, samoja löytyy tasavaltalaisissakin --,\nmutta ottaen lisäksi huomioon hänen elämäntyönsä ei eksyne kauas\ntotuudesta otaksuessaan, että vaalin hänen kohdalleen ratkaisee\nluonteen järjestystä vaativa tuimuus, yhtyneenä ensinnäkin\npohjoismaiden historiasta opittuun ihanteelliseen käsitykseen kuninkaan\nja kansan yhteistyöstä, ja toiseksi svabodakesän ja punakapinan\nsynnyttämään epäilykseen kansamme itsenäisyyspätevyyttä kohtaan, mikäli\ntämä oli osoitettava tasavaltaisissa puitteissa.\n\nNe kansalaiset, jotka harrastivat monarkiaa, avasivat taistelun\nkesäkuulla julkaisemalla sanomalehdissä suuren, monien kymmenien\nhuomattavien henkilöiden allekirjoittaman julistuksen monarkisen\nhallitusmuodon puolesta. Tämä oli alkuna lentokirjasille ja\nkirjoituksille puolesta ja vastaan, ja tällaisen toiminnan\npalveluksessa tapaamme pian Wilkunan, joka otti tehtäväkseen kerätä\nOulun 1. et. vaalipiirin eteläosasta allekirjoituksia monarkistiseen\nlentokirjaseen.\n\n\"Hyvin tehtävässäni onnistuinkin\", hän kirjoitti kesäk. 26 p. \"Järkevin\nja valistunein aines talonpoikaisväestöä on kaikkialla monarkistista.\nMaalaisliittolaiset sen sijaan ovat suurimmalta osalta aivan\nmahdottomia. Olkoon tässä kerrottuna eräs tilapäinen kohtaus muutaman\nsellaisen kanssa. Talutin Alavieskassa pyörääni sateessa ja\nvastatuulessa, saavuttaen sitä tehdessäni erään miehen.\n\n-- Kuninkaanhan ne taitavat meille tupata, alotti mies keskustelun.\n\n-- Mahtanevatko tupata? Ja liekö tuo haitaksi, jos tuppaavatkin.\n\n-- Herrojahan se kuningas vain pöngittää.\n\n-- Pöngittääkö se niitä sen paremmin kuin presidenttikään?\n\n-- No tietäähän sen nyt... monarkistinen hallitusmuoto.\n\nTämän sitovan todistelun jälkeen jurnutti mies:\n\n-- Mahtaneeko sitten kuningas ottaa viihtyäkseen täällä pohjoisessa?\n\n-- Eiköhän, koskapa ne viihtyvät toisissakin pohjoismaissa.\n\n-- Jos ne sen tänne tuppaavat, niin taitavat herrat kylpeä samalla\nlailla kuin punikitkin.\n\nLäiskis!\n\nLaiska tyyneyteni oli silmänräpäyksessä kadonnut ja melkein\nhuomaamattani sivalsin miestä korvalle: 'S--n bolsheviki!' Sen jälkeen\nhyppäsin pyörälleni ja sateeseen hävitessäni kuulin takaani vain\nällistyneen: 'Keh, pirua!'\"\n\nTämä osoittaa, että Wilkuna harrasti monarkian saamista\nhallitusmuodoksemme todellisella uskonkiivaudella, kuin olisi siitä\nriippunut hänen oma persoonallinen menestyksensä. \"Eikö siellä\npääkaupungissa löydy voima-ihmistä tai edes pientä ryhmää päättäväisiä\nmiehiä, jotka ajaisivat kuningasaatteen läpi moukkalauman ulvonnasta\nhuolimatta?\" hän kysyy koomillisen kiihkeästi heinäk. 4 p. Kun sitten\nSaksan luhistuminen teki monarkiapuuhasta lopun, Wilkuna kirjoitti\nmarrask. 12 p. m.m.:\n\n\"Hämmästyksellä ja synkeällä mielenmasennuksella luin äsken lehdistä\ntiedon keisari Wilhelmin kruunustaan luopumisesta. Mitähän tästä\nlopulta tuleekaan? Saako bolshevismi Saksassakin vallan? Mikä suunnaton\nhaaska tuo pyhä Venäjä onkaan! Sen mädäntynyt raato saastuttaa koko\nEuropan... Persoonallisuudetko nyt ovat tuomitut uhreiksi ja kääpiöt\nkruunataan voiton palmulla?\"\n\nWilkunalle Saksan lannistuminen oli henkilökohtainen onnettomuus,\naiheuttaen pitkällistä synkkämielisyyttä, josta hän vain vähitellen\nvirkistyi. Hän oli uskollinen lippuvalalleen. \"Vastapäätäni tuossa\nseinällä\", hän kirjoitti helmik. 11 p. 1919, \"riippuu Kaiser Wilhelm,\njonka äsken asetin kullattuihin kehyksiin... Toisella puolella Kaiseria\non niinikään äsken kehyksiin pistämäni valkoinen kenraalimme -- våran\nkonung in spe\". Niiden ääressä hän usein muisteli haaveitaan kuninkaan\njohtamasta yksimielisestä kansasta -- ja suri näiden haaveiden nopeata\nluhistumista.\n\n\n2\n\nLukuunottamatta tuota yllämainittua nimienkeräysmatkaa ei Wilkuna\nkuitenkaan käyttänyt paljon aikaansa monarkia-asian ajamiseksi, vaan\nenemmänkin eli siinä mukana tunteillansa ja toivoillansa. On jo\nmainittu, että kesä 1918 kului häneltä oleiluun ja lepäilyyn, minkä\nsilloin tällöin keskeytti jokin pieni laineenharja.\n\nHeinäkuulla oli häntä tervehtimässä m.m. Tampereen Sanomain\nkirjeenvaihtaja Helena Antverkka (kirjailijatar Fanny Davidson),\nkirjoittaen käynnistään hauskan kuvauksen lehteensä. Kirjeessään syysk.\n3 p:ltä Wilkuna puolestaan kertoo, kuinka hän kerran kohtasi Helena\nAntverkan ja mitä silloin tapahtui:\n\n\"Entä mitä vielä jutteleisin? Jos sinua huvittaa, niin voinpa kertoa,\nettä olen tehnyt -- eräänlaisen raittiuspäätöksen! Asian kulku oli\nseuraava. Niinä päivinä kuin se Tamp. Sanomain Helena oli täällä\nNivalassa, kohtasin kirkonkylän kievarissa tutun lääkärin, jolla oli\nmatkassaan eräs pullo, sisältävä sangen väkevätä spiritusta. Nauteimme\nsitä haluksesta ja pian oli äksy temperamenttini täysin kypsynyt\nkaikenlaisiin pikku skandaaleihin, joista mainittakoon ainoastaan, että\nvaloisana kesäiltana kylän läpi kotiin purjehtiessani kohtasin\niltakävelyllään liikkuvan yllämainitun Helenan, kaappasin hänet syliini\nja suutelin, antaen muutamaa hetkeä myöhemmin korvapuustin eräälle\nmaalaisliittolaistasavaltalaiselle, jonka kanssa olin joutunut\nsananvaihtoon. Tietysti tämän johdosta Nivalan puolivillaisen\nnuorisoseuralaisnoblessin kielet kilkattivat viikon päivät. Mutta itse\nminä, täysin selvittyäni, sanoin itselleni: Sinä sika, kosket sinä näy\nikinä oppivan jumalanviljaa ihmisittäin käyttämään, niin tämän jälkeen\net kymmeneen vuoteen saa ottaa kahta lasia enempää kerralla. --\nArvaanpa kyllä, että kiusaus hauskaan seuraan joutuessani tulee\nmonestikin olemaan varsin vahva, mutta mälliä purren olen päättänyt\ntuomioni toteuttaa. Absoluuttista raittiuspäätöstä en tehnyt\nantipatiasta meikäläistä raittiusliikettä ja kaikenlaisia\nHeleniuspässejä kohtaan\".\n\nTämä sama kommellus, jonka kertomista Helena Antverkka ei panne\npahakseen, aiheutti myös seuraavan kirjallisen \"tuomion\":\n\n\"Koska Kyösti Wilkuna on taasenkin sopimattomalla tavalla käyttänyt\nväkijuomia, tuomitaan hänet:\n\nEttei hän saa koskaan enää mennä juominkeihin eikä itse panna sellaisia\ntoimeen eikä myöskään hyvässä perheseurassa eikä kotona omaisten\nparissa ottaa _kahta lasia_ enempää.\n\nNivalassa, 27 p. heinäk. 1918.\n\n                                   Kyösti Wilkunan parempi minuus.\n\nYllä olevaan päätökseen alistuen lupaan pyhästi totella Kyösti Wilkunan\nparemman minuuden antamaa tuomiota.\n\nPaikka ja aika kuin yllä.\n\n                                    Kyösti Wilkunan huonompi minuus.\n\n                                            Todistaa: S.L.\"\n\nTämän tuomion hän sulki kuoreen kirjoittaen päälle: \"Avattava 4 p.\ntoukok. 1929\". Hän olisi silloin täyttänyt 50 vuotta. Hänen mieleensä\nvarmaan kuvastui, millä tyydytyksen tunteella hän silloin tuon kuoren\navaisi -- kuinka hyvän päätöksen pitäminen olisi kasvattanut häntä\nsiveellisesti ja tuottanut hänelle menestystä ja arvonantoa. Tämä\nkirjallinen lupaus on ilmaus siitä vastarinnasta, johon hän tämän\njälkeen yhä tiheämmin nousi väkijuomia vastaan -- siitä jonkinmoisesta\nheräämisestä, joka vähitellen alkoi kalvaa hänen sydäntään.\n\nJo keväällä Helsingissä ollessaan Wilkuna oli huolestuen puhunut\nlastensa kouluuttamisesta. Hänellä oli sellainen ajatus, että hän\nhankkisi jostakin Oulun lähistöstä -- hän mainitsi Kempeleen -- pienen\ntilan, josta pitäen lasten kouluutus kävisi helpommin kuin Nivalasta.\nTästä ajatuksesta hän kuitenkin luopui huomatessaan, että Lapua, joka\noli vapaussodassa erikoisesti kunnostautunut ja jossa vallitsi niin\nvitivalkoinen ja herännäis-luteerilainen henki, että Wilkunakin saattoi\nsen hyväksyä, tarjosi sekä koulu- että asuinpaikkana parhaat edut. Veli\nTaneli oli ostanut Jalmari Lahdensuon kauniin huvilan, \"Raparannan\",\njoen rannalta, tiheimmästä kylästä, pappilan ja kirkon naapuruudesta,\nja oli valmis suomaan hänelle siinä asuinsijan kohtuullisilla ehdoilla.\nTämä ratkaisi asian -- Wilkuna päätti muuttaa Lapualle. Päätökseen\nvaikuttivat ylläolevan lisäksi vielä monet muut syyt, joiden\nkaikkien summana oli se, että hän oli taas tässä vaiheessa peräti\nkyllästynyt arvoisaan kotiseutuunsa, sen ihmisiin, ja varsinkin\nmaalaisliittolaisiin. Kolme vanhinta lasta muutti koulun vuoksi jo\nelokuun loppupäivinä, muu perhe vasta syyskuun lopussa. Lapualta hän\nsitten kirjoitti marrask. 12 p., palattuaan lyhyeltä käynniltä\nHelsingistä:\n\n\"Hei! Hei!\n\nKiitos viimeisistä! Täällä elelen taas, runottaria hiljakseen\npalvellen, tämän maalaisen harmauden ja lisääntyvän rapakon keskellä.\nIntohimottomasti, puoli torkkuen kuluvat päivät. Nukun paljon ja 'syön\nmahani täyteen', sillä välin mietiskellen osakkeita (merkitsin\nSöderströmin osakkeista muutamia) ja hautoen rikastumissuunnitelmia.\nKehitykseni kulkee edelleenkin hyvää vauhtia itaruutta kohti. Muistutan\nm.m. tuon tuostakin eukolle, että palasokeria ei saa ottaa esille eikä\n'pööniä' haaskata muuta kuin vierasten aikana. Nautin näet suuresti\ntietoisuudesta, että varastossamme on viitisen kiloa kovaa sokeria ja\ntoista kiloa pööniä. Mutta rahat pirut eivät millään pysy 'varastossa'.\nEi mene päivääkään, ettei saa kukkarostaan suoltaa suuria eriä...\nKirjota pian ja voi hyvin. Jos maailman tilanteessa keksit jonkun\nvalokohdan, niin ilmota Herran nimessä minullekin...\"\n\nElämäänsä ja seuraansa Lapualla hän kuvailee hauskasti kirjeessään\ntammik. 7 p;ltä 1919:\n\n\"Hei! Hei!\n\nVeljeni tuo sinulle tämän kirjeen kanssa yhtä rintaa pienen palan\nteemakkaraa. Siitä ei Sinun tarvitse tiliäni hyvittää, vaan saapuu se\nvähäisenä uuden vuoden tervehdyksenä toivomuksin, että tätä\nvaatimatonta, mutta kieltämättä materialistista alkua seuraisi vuoden\nkuluessa yhä sakenevampi jatko meille kummallekin: teoksia, runsaita\npalkkioita, voitto-osinkoja j.n.e. Puolestani tulen tämän vuoden ajalla\nkyllä pitämään huolen, että saat kaupaksi käypiä teoksia. Työt panenkin\ntuimasti alkuun nyt kun pyhät ovat onnellisesti ohi ja edessä pitkät\nhärkäviikot. Ja kyllä tämä Lapua, ainakin toistaiseksi, tuntuu vallan\notolliselta asuinpaikalta, mitä työkuntoisuuteen tulee. Täällä pysyy\nmies paljon virkeämpänä kuin Nivalassa. Monipuolista ja osaksi vallan\nhenkevätä seuraa on tyydyttävästi tarjolla. Vallan virkistyneenä\npalasin esim. toissa iltana vierailulta Jalo Lahdensuon talosta, jossa\noli koolla täkäläistä intelligenssiä... Eilen, loppiaisiltana, istuin\nkörttiukkojen ja tohtori Lybeckin seurassa. Polttelimme rauhanpiippuja\nja filosofeerasimme. Olen Lybeckiä, hänen omituisesta ulkoasustaan\npäättäen, luullut leuhkamaiseksi maailman parantajaksi. Mutta hän näkyy\nolevan sangen miellyttävä ja henkevä mies, jolla on harvinaisen laaja\nsivistys. Eikä enää mikään turnipsinsyöjäkään, kuten aikaisemmin. Hän\nleikkasi kinkkua kuin oikea luteerilainen, joi kupin toisensa jälkeen\nkahvia ja poltteli piippua. Hän on kovin mieltynyt täkäläisiin\nkörttiläisiin ja hänen poikansa on täkäl. yhteiskoulussa. Tällä\nmatkallaan tilasi hän itselleen körttipuvun, jossa hän aikoo esiintyä\npiakkoin tapahtuvalla matkallaan Hollantiin ja Englantiin. Miellyin\nukkoon aika lailla, -- Huomeniltana taidan vaimoni kanssa mennä O.J:n\nluo visiitille. Mies miellyttää minua... Tässä monias päivä sitten olin\nhänen kanssaan täkäl. nahkatehtaalla pohjanahkaa ostamassa. Verstaassa\ntyöskenteli useita suutareita, jotka arvatenkin olivat punikkeja, kuten\noikean suutarin tulee ja sopiikin. O.J. avasi tapansa mukaan suunsa ja\njulisti totuutta. Sosialismi niinkuin porvariuskin tulevat häviämään,\nmutta Jeesus Kristus on ainoa, joka pysyy. Se oli ponsi virressään.\nSuutarit viiltelivät vuotiaan, väänsivät häränsilmää ja muuttivat\nmälliä poskesta toiseen. Entä eräillä nimipäivillä monias viikko\nsitten. Koolla oli isohko seura, joukossa m.m. rovasti (Malmivaara).\nKeskusteltiin vilkkaasti yhtä ja toista. Mutta O.J. päätti tehdä lopun\nturhasta jaarittelusta. Kun syntyi pieni paussi, otti hän esiin\ntaskuraamattunsa ja alkoi kuuluvalla äänellä lukea. Voit käsittää,\nkuinka minä nautin tilanteesta ja niistä ällistyneistä naamatauluista,\njotka varovasti tutkistelivat toistensa ilmeitä. -- Mutta hengellisen\nkeskustelun ohella pistämme huomenna shakiksi, sillä O.J. on yhtä\nintohimoinen shakinpelaaja kuin kahvinjuoja ja tupakinpolttaja...\"\n\nWilkuna joutui Lapualla rovasti Wilh. Malmivaaran lähinaapuriksi.\nNivalassa oli rovasti Joos. Cajan ollut hänen ylin ystävänsä, \"våran\nprost\", jonka lapsellista kristillisyyttä, rauhallista olemusta ja\nkansanomaisuutta hän usein kiitteli. Malmivaara oli heränneiden\njohtajana Wilkunoille tuttu, ollen kuten muistamme m.m. Kyösti Wilkunan\nrippikoulupappi. Hän oli hyväksyen tutustunut Wilkunan tuotantoon,\nvarsinkin hänen historiallisiin kertomuksiinsa, joissa ilmenevä\n\"körttiläishenki\" oli häntä erikoisesti miellyttänyt. Jo näistä syistä\nja lisäksi vielä siksi, että hän tunsi jo nykyisin yleensäkin\nvoimakasta vetoa heränneen kansan ja heränneiden pappien pariin,\nWilkuna ennenpitkää oli luottavaisessa, avomielisessä ystävyyssuhteessa\nrovasti Malmivaaraan. Kun Lapualla siellä olevien koulujenkin vuoksi\noli lukuisasti sivistyneistöä ja kun toisaalta heränneiden piirit\nerikoisella tavalla tyydyttivät Wilkunaa, väestön yleensä\nisänmaallisessa ja muussa suhteessa ollessa hänelle mieluista, saattaa\nymmärtää, että Wilkuna oli tyytyväinen ympäristöönsä. Lapuahan on,\nkuten siellä oleskellessa pian huomaa, Etelä-Pohjanmaan keskeisiä\nkulttuuripaikkoja, jossa sivistyneistö ja kansa -- herännyt aines\nmyöskin -- ovat jo vuosikymmeniä työskennelleet yhdessä korkean\nisänmaallisuuden ja ihanteellisen, jalon valistushengen elähdyttäminä.\nLapualaisia Wilkuna tunsi ennestäänkin: siellähän oli sillankorvassa\nhänen shpalernajatoverinsa Vihtori Kosolan talo, josta tuli\nWilkunan alituinen käymispaikka, ja siellä hän tapasi toistakin\nshpalernajatoveriaan, jääkäri J.H. Heiskasta, jonka puoliso oli\nkotoisin Lapualta.\n\nToinenkin vieraspaikkakuntalainen piti vähän myöhemmin, kevättalvella\n1920, asuntoansa Lapualla -- taiteilija Werner Åström, Wilkunan vanha\nystävä. Åström, joka mielellään maalasi heränneiden muotokuvia, loi\npari parhaita taulujaan muotokuvaamalla tunnetun herännäisyysmiehen,\nkauppias J.K. Kuoppalan, ja Kyösti Wilkunan.\n\n\"Olen hyvin tyytyväinen\", Kyösti kirjoitti August-veljelle tammik. 30\np., \"elämääni täällä Lapualla, sillä tämä on kaikin puolin virkeä\npaikka. Kaikesta päättäen se oli Jumalan tahto, etten saanut Nivalassa\npysyväistä asuinpaikkaa, sillä tänne tulo oli kehitykselleni\nvälttämätöntä\".\n\n\n3\n\n\"Hei! Hei!\n\nOnpa jo aika katkaista tämä äänettömyys\", kirjoitti Wilkuna helmik. 11\np. 1919, \"johon minua ei ole sulkenut mikään penseys eikä\nmurjotustauti, vaan se, etten ole saanut olla niin paljoa rauhassa,\njotta olisin kunnollisen kirjeen saanut kyhätyksi. On tämä yhtä\nviheliäistä kokousten aikaa, joka ei edes minua, työkammion erakkoa,\njätä rauhaan, vaan kiskoo mukaansa noille inhottaville puhujalavoille.\nSitten Helsingistä palattuani olen ehtinyt keikkua senkin seitsemillä\npuhujalavoilla. Kokoomusläjän kokouksia ja iltamia, Vironpäiviä,\nsuojeluskuntajuhlia... Kosteikkona siinä lomassa oli Etelä-Pohjanmaan\naktivistien kokous, joka pidettiin toissa sunnuntaina täällä Lapualla.\nKolmisenkymmentä vanhaa kapinoitsijaa meitä oli koolla ja hauskassa\nseurustelussa sekä runsaassa syöpöttelyssä kului päivä hupaisesti.\nMuistelojen ohella keskusteltiin kaikenlaisesta ja, vaikka järjestö\nmuodollisesti katsottiinkin lakanneeksi, päätettiin kaiken varalta olla\nedelleenkin palvelusvalmiina. Lähimmäksi tehtäväksemme asetimme\npunikkikiihotuksen silmälläpidon. Joukossa oli myös Isontalon Antti,\nmiellyttävä ja vaatimaton jääkäri, nykyään kotikuntansa suojeluskunnan\npäällikkö. Hauska oli hänen omasta suustaan kuulla niistä lukuisista\nvangitsemisyrityksistä, joiden esineenä hän on ollut ja joista on niin\nmonenlaisia variatsioita saanut kuulla. Toissa lauantaina kertoi hän\nyhdessä jääkärimajuri Veckströmin (saman, joka haavottui Simon\nkahakassa ja makasi Oulun vankilassa, Enehjelmin haukuttavana,\nvallankumoukseen saakka) kanssa käyneensä Mehiläisen sairaalassa\ntervehtimässä -- ystäväämme Enehjelmiä, joka kuuluu siellä\npiileskelevän. Kohtaus oli ollut seuraavan laatuinen. Ilman mitään\nennakkoilmotusta koputtavat toverukset ovelle ja astuvat sisään.\nNähdessään edessään kaksi viheriätakkista nuorta miestä alkaa E.\nvavista ja pöllöttää heihin laajentunein silmin. Yht'äkkiä tuntee hän\nV:n, mutisee jotain kohteliaisuuden tapaista ja yrittää tervehtimään,\nmutta peräytyy kuitenkin samalla. 'Te tiukkasitte minulta monesti\ntietoja Antti Isotalosta', lausuu V., 'tässä saan esittää\njääkärivääpeli Isotalon'. Antti lyö kantapäänsä yhteen ja luo\nbulldoggin katseen E:hen. E. vaipuu raskaasti huoaten korituoliin\nistumaan. Seuraavassa hetkessä kimpoaa hän kuitenkin ylös ja alkaa\nhyvin energisesti pestä itseään puhtaaksi. 'Se luki aivan kuin\nkirjasta', kertoi Isotalo, -- 'josta näki, että se oli paljon miettinyt\nasioita ja vartavasten valmistautunut itseään puolustamaan'. Lopuksi\noli hän pyytänyt unhotusta sekä anonut nöyrästi saada ojentaa heille\nkätensä.\n\nViime viikon vietin Oulussa. Siellä oli komeat juhlat ja paljon\nristirahvasta koolla. Syötiin lujasti, ryypättiin vahvasti... pidettiin\npuheita ja vedettiin 'Ålannin sotaa' ynnä muita lutherilaisia\nsotaveisuja... Sitten minulla oli juhlapuhe seurahuoneella ja\ntyöväentalolla. Kummassakin paikassa sali ahtaen täynnä yleisöä. Olin\ntoveri-illatsun jäleltä aikamoisessa krapulassa, mutta siitä huolimatta\npidin puheen sellaisella voimalla, että itsekin sitä ihmettelin... Se\noli lutherilainen puhe... 'Edistysmieliset' siitä vain eivät olleet\ntykänneet...\n\nKirjalliseen työhön ei tässä perhanan hötäkässä tahdo mitenkään päästä\nkäsiksi. Ensi sunnuntaina täytyy minun esiintyä parissa kokouksessa\nHärmässä ja sitä varten ryhdyn tässä panemaan kokoon puhetta contra\nMaalaisliitto. Jos saan siihen puserretuksi joitakinkaan kiviryhtisiä\najatuksia, lähetän sen kokoomusläjän kansliaan sinne H:kiin\nlentolehtisenä julkaistavaksi. Saman puheen pidän sitten vielä\nYlistarossa ja Isossakyrössä...\"\n\nNäissä kirjeissään Wilkuna ei mainitse sitä, että hän piti\njuhlapuheen Lapuan seuratalolla tammik. 28 p. vapaussodan alkamisen\nmuistotilaisuudessa, kuulijoinaan m.m. rovasti Malmivaara ja\nmaanviljelijä Malkamäki.\n\nWilkunan puheen aiheena Oulussa yllämainituissa suojeluskunnan\njuhlissa helmik. 3-5 p. oli \"jokapäiväinen leipä\"; puhe julkaistiin\nkokoomuspuolueen vaalilehtisenä nimellä _Sisäinen pohja lujaksi ja\npettämättömäksi_. Hän suunnitteli sen vanhassa tutussa paikassa,\nMattilan pienessä kamarissa, jossa oli asunut koululaisena ja leikkinyt\npaperinukeilla Suomen sotaa sepänpoika Henrik Arvid Ockenströmin --\nsittemmin Arvi Järventaus -- kanssa. Eipä kumma, jos tässä vanhassa\nheränneessä ympäristössä, jossa tohtori Lutheruksen järeä oppi oli aina\nollut kunniassa, johtuikin mieleen hänen klassillinen selityksensä\njokapäiväisestä leivästä, johon m.m. kuului \"hurskas ja hyvä esivalta,\nhyvä hallituksen meno, hyvät tavat, kunnialliset menot...\" \"Kuinka\nselkeästi ja yksinkertaisesti\", sanoo Wilkuna, \"onkaan Lutherin nero\ntuonut siinä esille kaiken sen, mikä olennaisimpana kuuluu hyvään ja\nterveeseen yhteiskuntajärjestykseen\"; Wilkuna kieltää yleensä sellaisen\nyhteiskunnan mahdollisuuden, josta nämä arvot ovat poistetut, ja\nväittää, että niiden arvojen \"varassa ja pohjalla lepää köyhälistönkin\nonni\". Kaikki, jotka työskentelevät niitä vastaan, ovat köyhälistönkin\nvihollisia. Historian ensimmäinen bolshevikki oli Catilina, ja hänen\naseensa tapainturmelus -- meidän sosialismimme on käyttänyt samaa\nasetta. \"Niinpä onkin meikäläisestä anarkososialismista kohonnut\nhenkisen sairauden rakennelma, jonka valtavuuden vasta nyt alamme\ntajuta. Kuinka syvälle yhteiskunnan huokosiin tämän henkisen sairauden\nlevittämä tapainturmelus on imeytynyt, sitä tuskin olemme tulleet\ntarkoin ajatelleeksi tahi huomanneeksikaan...\" Kaikkialle levinnyt\nhuliganismi, yleinen kurittomuus, kansalais-, työ-, koti-, koulu- ja\nperhekurin höltyminen, eripuraisuuden aikaansaaminen -- siinä\nsosialismin saavutuksia meillä. \"Eikö yksin jo tämänkin perusteella ole\ntäysin oikeutettua nimittää meikäläistä sosialismia henkiseksi\nsairaudeksi?\" Suojeluskuntiin ei sosialismin eripuraisuudenkylvö ole\nvielä vaikuttanut, mutta se tulee tekemään siinäkin kohden kaikkensa.\n\"Siksipä meidän onkin joka-ainoa hetki oltava varuillamme...\"\n\"Valkoisen Suomen taistelu punaista Suomea vastaan ei ole vielä\npäättynyt. Aseellisesti se kyllä on päättynyt, ja suokoon Jumala, ettei\nse siinä muodossa koskaan enää uudistuisikaan. Mutta se jatkuu, niin,\nsen on jatkuttava valkoisen Suomen siveellisenä rintamataisteluna\ntapainturmelusta vastaan... Tässäkin taistelussa on suojeluskunnilla\njalo tehtävänsä\". Ja tässä suhteessa me olemme asevelvollisia kaikki.\n\"Sisäinen elämämme meidän on saatava lujaksi, meidän on saatava yleinen\nsiveellinen tasomme korotetuksi, meidän on saatava täällä kaikilla\naloilla voimaan vanha ja terve lutherilainen elämänmeno. Minä uskon\nlujasti, että me tulemme tässä taistelussamme onnistumaan... että\ntyöväestömme... pääsee vielä sen henkisen myrkytyksen ja luokkavihan\nkahleista, joita edesvastuuttomat kiihottajat ovat vuosikausia sen\nkeskuuteen lietsoneet...\"\n\nPuhe on varmaan tehnyt vaikutuksen, sillä lukiessa sitä vielä nyt\ntuntee selvästi, kuinka syvä vakaumus kumajaa sen sanoista. Sen tehoa\non lopuksi lisännyt heti perään laulettu Eino Leinon näitä juhlia\nvarten kirjoittama ja Leevi Madetojan säveltämä _Mies mieheltä_:\n\n    Mies mieheltä, mies mieheltä\n    soi taisto nyt kautta maan;\n    kenet taisto kaas, hän nousee taas,\n    ei petturi milloinkaan.\n    On kansojen oikeus iäinen,\n    myös oikeus kansan tään;\n    jos seiso ken ei eestä sen,\n    hän kuollut on eläissään.\n\n\n4\n\n\"Hei! Hei!\" kirjoitti Wilkuna maalisk. 2 p. 1919:\n\n\"Otanpa nyt tässä kesken sunnuntailepoa ja teen Sinulle raportin\nviimeisistä toimistani. -- Olen nämä viime viikot kierrellyt\nvaalipuhujana, huhtonut kuin hurtta maalaisliiton kylvömailla, ja\nolenpa sillä matkallani tehnyt yhden jos toisenkin opettavaisen\nhavainnon. Miltä näyttää oikein maalaisliiton pääpesissä, siitä tässä\npieni kuvaus: 2 viikkoa sitten olin juuri tähän aikaan kovassa\npakkasessa ja kitisevällä kelillä -- savut nousivat suorina taivaalle\nja etäiset talojenikkunat hohtivat kuin sula metalli -- matkalla Härmän\nHakolan nurkalle. Meikäläisten kokous oli ilmotettu sikäl.\nkansakoululle. En tiennyt, mitä puoluekantaa opettaja, äsken\npaikkakunnalle muuttanut keltakorva nuorimies on. Perille tultuani\nkohtasin hänet käytävässä ja teki hänen nolo käytöksensä ja\npaksupiirteinen naamansa minuun tympäsevän vaikutuksen. Empien saattoi\nhän minut huoneeseensa. Pöydällä olevista, hänelle osotetuista\n'Ilkasta' ja 'Helsingin Sanomista' totesin hänet maalaisliittolaiseksi.\nSe täydensi hänestä eteisessä saamani vaikutelman. Piittaamatta\nmiehestä sen enempää ojensin itseni keinutuolissa lepoasentoon ja\nvarustausin hiukan uinahtamaan ennen kokouksen alkua. -- Tulipa sitten\naika astua kokoussaliin. Tunsin kohta ilmasta, että suurin osa\nyleisöstä on maalaisliittolaisia. Juroina ja täynnä pullistavaa\nmaahenkeä istuivat äijät lakki päässä pulpeteissa. Aloin puhua.\nHäijynilkinen hähätys ja erinäiset välihuudahdukset keskeyttivät tuon\ntuostakin esitystäni. Koettaen pysyä tyynenä sanoin sanottavani\nloppuun. Vaadittiin keskustelua ja valittiin puheenjohtaja. Ja sitten\nse alkoi. Aivan kuin puheenjohtaja olisi irrottanut tapin yhdestä\ntynnöristä toisensa jälkeen ja kaikista niistä alkanut kankeana\nkaarena, pihisten ja poristen, pinnistellä ulos sakeata ja haisevaa\nmaalaisliittolaistököttiä. Kun ensimmäinen oli lopettanut ulostuksensa\nja tappi oli suljettu, ilmotin minä lyhyesti, etten katso sen\nansaitsevan mitään vastausta, koska se oli suunpieksämistä kokonaan\nasian ulkopuolella. Tämän jälkeen hoiti kokoomuksen puolelta\nkeskustelua matkatoverini Oskari Herttua, mutta minä pysyin ylpeästi\nvaiti, ihmetellen vain, mikä suunnaton ero on ihmisen ja ihmisen\nvälillä. Ja kaikilla näillä on kuitenkin samanlaiset valtiolliset\noikeudet! Niin, on todellakin opettavaista tuon tapaisissa kokouksissa\nnähdä, kuinka hämmästyttävän primitiivistä rakennetta useimpien\nmeikäläisten punaviivan vetäjien aivot ovat. -- Mutta onhan niitä ollut\ntoki toisenlaisiakin kokouksia: huone täynnä hartaita kuulijoita, ja\nuskonpa että itsekin olen onnistunut yhden ja toisen siemenen hyvään\nmaahan heittämään. 'Ilkka' kuuluu tuon tuostakin haukahtaneen minun\npuheideni johdosta. Muuankin pikku räkytys oli alkanut rupriikilla:\n'Kaikki ne tässä kans'... Mutta näinä päivinä se vasta alkaa oikea\nryönävirta sikäl. lehdistä pärskyä päälleni, jahka ne saavat käsiinsä\nkirjoittamani ja siellä Helsingissä painetun lentolehtisen\nmaalaisliitosta... Sanoin siinä erinäisiä totuuksia... Mutta antaapa\npärskyä vain, minä olen asettunut jälleen kammiooni, vedän kauluksen\nkorvilleni ja syvennyn kirjallisiin töihini.\n\nVaaliturneeni päättyi Vaasaan. Loppumatkalle antoi Kontsas, joka on\ntoiminut 'Vaasan' toimittajana Vieno Jaakon kiertäessä puhujana,\nkirjeessään seuraavan ohjeen: 'Ylistarosta vaadit hevoskyydin\nIsoonkyröön, jossa puhut pontevat sanat maanant. kl. 6 illalla. Sieltä\nkuskaa Sinut edustajaehdokkaamme Vaismaa Isonkyrön pysäkille. Kl. 11.40\nill. saavut Vaasaan. Asemalla ottavat Sinut vastaan Matti ja minä.\nSitten painumme klubille, jossa istuudumme pöydän ääreen...' -- Kaikki\ntapahtui kuten kirjotettu oli ja me vietimme humisevan Matinpäivän.\nSeuraavana päivänä... ryhdyin valmistelemaan puhetta illaksi, sillä\nminut oli kutsuttu juhlapuhujaksi suom. klubilla vietettävään\njääkärijuhlaan. Juhlaillallisten kestäessä -- kunniavieraina oli\nviitisenkymmentä jääkäriä -- pistäysin Matin ja Kontsaan kanssa aina\ntavan takaa buffetissa... Pidin puheeni suurella voimalla ja\njääkäreille huudettiin eläköötä sydämen pohjasta. Kun joukossa oli\nmuutamia jääkäriupseerien saksalaisia rouvia, jotka hiukan orpoina\nistuivat suomalaisen yleisön keskellä, pisti päähäni pitää heillekin\npuhe. Jääkärimajuri Engelbergin kanssa värkkäsin sen sivuhuoneessa\nsaksaksi ja hämmästytin sitten nuo kunnon rouvat heidän omalla\näidinkielellään. Lyhyt puheeni loppui lauseeseen: 'In der Hoffnung,\ndass Deutschland und Finnland weiter gute Freunde bleiben werden und\ndass kein Finnländer vergessen wird, was Deutschland für uns gewesen\nist, fordere ich, dass alle Anwesenden mir beistimmen zu einem\ndreifachen Hurrah auf Deutschland'.[134] Ne ihanat ja kiitolliset\nblikit, jotka näiltä rouvilta sain palkakseni, lämmittivät kylläkin\nmiehen sydäntä. -- Kun tanssi alkoi, sijoituimme minä, Matti, Kontsas\nja joukko jääkäriupseereita, niiden joukossa kaartin jääkäripataljoonan\npäällikkö, majuri Oesch, tukevasti pöydän ääreen eräässä sivuhuoneessa,\nmissä sympaattista seurusteluamme jatkui lähelle kello kuutta aamulla.\nMuutaman tunnin nukahdettuamme menimme me kolme sivilistiä\nupseerikunnan kutsusta vastavierailulle kasarmiin. Oesch näytteli\nmeille kaikki kasarmin nähtävyydet, minkä jälkeen seurasi aamiaiset\nupseerikasinolla. Istuin kunniapaikalla majuri Oeschin ja\nvuoristoprikaatin päällikön everstil. Jernströmin välissä. Oesch piti\nmeille pienen puheen, mihin minä 'muutamin valituin sanoin' vastasin...\n\nNäkemiini ja kokemiin! Kaartin jääkäripataljoonassa olen suorastaan\nihastunut. Mikä järjestys, kuri, puhtaus ja ahkera työnmeno kaikkialla!\nKoko upseerikunta on jääkäriemme parhainta ainesta (joukossa yksi\nnivalainenkin). Jääkärikapteeni M----ssä näin ilmielävänä edessäni\nmiehen, jommoiseksi olen kuvitellut suomal. ihanneupseerin ja jonka\nolen päättänyt seuraavassa teoksessani hahmotella. Minun tarvitsee nyt\nvain valokuvata kapt. M. ja kuva on täydellinen. -- Miehistöllä näki\nluettavana teostani -- 'Kun kansa nousee'. Upseerit ovat tehneet siitä\nreklaamia ja kaikesta huomasin, että he (jääkäriupseerit) pitävät minua\nikäänkuin erikoisena militäärikirjailijanaan...\"\n\nWilkunan lentolehtinen maalaisliitosta ilmestyi kokoomuspuolueen\nvaalikirjasena nimellä _Nuorin luokkapuolueemme. Sen henki ja\nkokoonpano_. Koska Wilkunan suhde mainittuun puolueeseen on jo\nedellisestä käynyt riittävästi selville, pidän tarpeettomana lehtisen\nselostamista. Jos ja kun tulevaisuudessa, nykyisten riitakysymysten\nulkopuolella, viilein aivoin kuvataan ja käsitellään itsenäisyysaikamme\nensimmäisiä kiihkeitä eduskuntavaaleja ja niihin osaaottaneita\npuolueita, saattaa olla, että Wilkunan väitteet maalaisliitosta tulevat\nsilloin punnittaviksi -- nyt niillä vielä on päivänpolitiikan\npoleeminen sävy.\n\nWilkunan kuvaama juhla Vaasan Suomalaisella Klubilla pidettiin helmik.\n25 p., jääkärien maahantulon vuosipäivänä. Hänen puheensa on ollut\npitäjälleen kuvaava, \"klassillisen voimakas\", kuten Vaasa-lehti sanoo,\njyrkkä ja tinkimätön, kuten myös voisi sanoa, sisällöltään seuraava:\n\nOlemme kovakorvainen niskurikansa kuin israelilaiset, ilman sellaista\njättiläiskasvattajaa ja johtajaa kuin Mooses, mutta silti\nkorpivaelluskautenaankin pyrkien vissiin päämäärään, täysikäisen kansan\nitsenäiseen toimintaan. Lukuisat esimerkit osoittavat, että korkeammat\nvoimat ovat Suomen kansaa ohjanneet kohti vapautta ja itsenäisyyttä.\nMaailmansodan vuosina kävi kansamme itsenäisyyskaipuu itsetietoiseksi\nja pakottavaksi pohjimmaisia kerroksia myöten. Tämän Suomen kansan\nvapaustahdon lihaksitulo oli suomalainen jääkäripataljoona. Vasta\njälkipolvet tulevat täysin selvästi käsittämään, kuinka suuri, kuinka\nratkaiseva merkitys kansamme itsenäistymiselle on ollut sillä seikalla,\nettä kaksituhatmiehinen joukko astui esiin kansamme vapauden puolesta,\nedessään vain kaksi vaihtoehtoa: voittaa tahi kuolla. Ave, patria,\nmorituri te salutant! Eläköön Suomen jääkärit!\n\nWilkunan shpalernajatoveri, jääkäri Walter Vuoksi, oli tähän aikaan\nOriveden suojeluskunnan päällikkönä. Kun Oriveden valtauksen\nvuosipäivä, maaliskuun 20:s, rupesi nousemaan näköpiiriin, ryhdyttiin\npuuhaamaan juhlaa. Muistaen Wilkunan Vuoksi pyysi häneltä ensin Suomen\nkaikissa paremmissa juhlissa välttämätöntä juhlarunoa ja sitten\njuhlapuhetta, Wilkuna kun ilmoitti runon syntyvän häneltä \"kovin\ntyöläästi, jos syntyy lainkaan\". Juhlapuhujaksi Wilkuna lupautui.\nWilkuna saapui Helsinkiin jo maalisk. 13 p:ksi, jolloin\nshpalernajalaiset kokoontuivat viettämään vapautuksensa vuosipäivää, ja\nvietti täällä viikon ajan nauttien kaikkialla osakseen saamastaan\nlämpimästä ystävällisyydestä. Aamulla klo 7 maalisk. 20 p. hän\nhiljaisuudessa hävisi sohvaltani, jossa oli sen yönsä viettänyt, ja\nmatkusti Orivedelle, jonne joutui hyvissä ajoin illan juhliin.\nInnostuneen juhlahengen elvyttämänä hän puheessaan viittasi päivän\nsuurten muistojen aatteelliseen merkitykseen:\n\nTämäkin seutu sai vuosi sitten olla silminnäkijä-todistajana \"niille\nsuurille tapahtumille, joiden kautta historiallinen kehitys raivautuu\neteenpäin\". Saadut raskaat kokemukset antavat aavistaa, \"mitkä suuret\nja salaperäiset voimat meidän ulko- ja yläpuolellamme toimivat ja\nluovat horjumattomat suuntaviivat kansojen elämälle\". Mutta me olemme\ntunteneet, ettei suurten tapausten virta ole meitä sokeasti sinne tänne\nheitellyt, vaan että \"kaikki on suuntautunut vissiä, järjellistä\npäämäärää kohti\". Huolimatta siitä, ettei mikään voimakas johtajahaahmo\nole vienyt meitä eteenpäin, on kaikki suurin piirtein katsoen käynyt\nonnellisesti -- meitä on johtanut \"Suomen kansan elämisen tahto ja\nvoiton tahto -- se sisäinen voima, jonka kansojen kaitsija on aikojen\naamuna kätkenyt rotumme vaistoihin ja joka takaa meille oman itsenäisen\npaikkamme kansojen perheessä\". Me suomalaiset olemme valittu kansa,\njolla on edessään \"oma varma tulevaisuutensa, määrätty oma sijansa ja\nerikoistehtävänsä auringon alla\". Maailmansota jatkuu valkoisuuden ja\npunaisuuden välillä. Bolshevismi on jäykkään kaavamaisuuteen\nkangistuneen, sokeasti materialistisen aatesuunnan, sosialismin,\näärimmäinen johtopäätös; sen voitto tietäisi \"materialismin voittoa\nkaikista henkisistä elämänarvoista\", jotka parin vuosituhannen\nkuluessa ovat syntyneet kristillisen maailmankatsomuksen pohjalle.\n\"Pohjimmiltaan bolshevismi ei ole muuta kuin Kristuksen jälkeisen\njuutalaisuuden hellittämätöntä vihaa kristillistä maailmankatsomusta\nvastaan\". Mutta niin totta kuin henki on aineen yläpuolella, tulee\ntämäkin jättiläiskamppailu päättymään bolshevismin perinpohjaiseen\nhäviöön. \"Me saamme olla kohtalollemme kiitollisia siitä, että juuri\nmeidän oli suotu antaa ensimmäinen voitokas isku bolshevismille\".\nOlkoon edessämme mitä tahansa, uhatkoot meitä mitkä vaarat tahansa,\nsuunnitelkoon bolshevismi uusia sotaretkiä meitä vastaan -- me seisomme\ntaisteluvalmiina, tietoisina siitä, että \"me olemme valittu kansa, jota\nei ole määrätty orjuuteen, vaan vapauteen, ei häviöön ja kuolemaan,\nvaan elämään ja luomaan itsellensä suurta tulevaisuutta\".\n\nTämänsisältöinen oli Wilkunan puhe, voimasanainen, särmikäs ja\nerikoinen, täynnä ajatuksia, jotka varmaan tulkitsivat hänen syvintä\nuskoansa. Siitä kuultaa hänen sielunelämänsä yhä selvempi\n\"körttiläisyys\", palaaminen heränneen pohjalaisen kansanmiehen\nsuoraviivaiseen ajattelutapaan, joka olikin hänelle lapsuudesta saakka\nkaikkea muuta tutumpi ja omaisempi, ja josta vierautuminen oli ollut\nvain pintapuolinen, maailman viettelysten aiheuttama häilähdys. Mutta\nsamalla kuin Wilkuna sydämessään rupesi yhä enemmän janoamaan elämän\nvakavuutta, hän saattoi kuitenkin vielä lankeilla vanhaan inhimilliseen\ntapaan, saaden siten yhä kipeämmät pistot tuntoonsa ja kovin taisteluin\nedeten sitä tietä, joka johtaa uskonnollisten tunteiden yhä\nlisääntyvään herkistymiseen.\n\n\"Lieneepä jo aika\", hän kirjoitti huhtik. 7 p., \"lopettaa tämä\näänettömyys, sillä onhan siitä aurinkoisesta aamusta, jolloin presiis\nklo 7 kohosin sohvaltasi, otin kaikessa hiljaisuudessa vuoteeni ja\nkävin, kulunut kai jo ainakin pari viikkoa. Olen aikonut jo ennenkin\ntietysti kirjottaa, mutta eipä siihen ole ollut kunnollista\ntilaisuutta. Olen ollut yhtämittaa menossa. Orivedellä perusteellisesti\njuhlittuani... oli minun ekspedieerattava eräs pieni kiireellinen työ,\nminkä jälkeen häntä suorana Vaasaan, josta taas viivana Tampereelle.\nSieltä palasin lauantai-iltana, päättäneenä lujasti pysyä tämän jälkeen\nkotona. Puhujaksi on kyllä pyydetty Tyrväälle, Huittisiin y.m., mutta\nnäin parhaaksi panna jo tapin tynnyrin suulle, muuten joutuvat omat\ntyöni liiaksi kärsimään...\"\n\nPääsiäisenä olin käymässä Wilkunan luona ja tapasin hänet mitä\nparhaimmassa kunnossa, virkeänä, humoristisena ja hyväntuulisena.\nJurotushetkiä ei sattunut, vaan loisti hänen silmistään koko ajan\nlämmin, herkkä ystävyys, eräänlainen säteilevä uskollisuus, joka oli\nliikuttava, samalla kuin hän koruttomalla, herttaisen avomielisellä ja\nvaatimattomalla käytöksellänsä sekä pirteällä, älykkäällä ja\nleikillisellä keskustelullansa teki yhdessäolon unohtumattomaksi.\n\n\n6\n\nTammik. 21 p. (1919) toimeenpantiin Lapuan yhteiskoululla Vironiltama,\njossa Wilkuna luki Viron-aiheisen historiallisen kertomuksensa nimeltä\n_Lempensä pettämä_. Siihen hän oli kirjoittanut johdannon, joka\nparhaiten kuvaa hänen kantaansa heimokansan asiassa.\n\n\"Niin läheisiä sukulaisia\", hän sanoi, \"kuin Suomen ja Viron kansat\ntoisilleen ovatkin, ja niin läheinen kuin molempain maantieteellinen\nasema onkin, niin eroaa näiden kummankin veljeskansan mennyt historia\nsangen suuresti toisistaan. Mikään ruusuinen ei ole meidän\nsuomalaistenkaan menneisyys. Yhtämittaisista kärsimyksistä,\ntaisteluista nälkää, ruttoa ja ryssää vastaan, kertovat meidänkin\naikakirjamme. Mutta siitä huolimatta tekisi mieli molempain\nveljeskansain menneisyyttä toisiinsa verratessa sanoa, että Suomen\nkansan entisyys on kuin syksyinen sunnuntai, täynnä alakuloisuutta ja\nsurun tuntua, mutta ei kuitenkaan vailla valoa, jotavastoin virolaisten\nkoko historia, ja vallankin varhaisin historia, kuvastuu mielessä kuin\nsynkeä myrskypäivä, jolloin taivasta kattavat paksut mustat pilvet,\njolloin salamat leimahtelevat ja ikivanhat juurevat puut ryskyen\nkaatuvat maahan. Meidän suomalaisten esi-isät ottavat kristinuskon\nvastaan ja liittyvät länsimaiseen sivistyspiiriin verrattain vähin\ntaisteluin. Näyttää siltä kuin suomalaiset olisivat varsin lojaalisti,\nmelkein kuin sopimuksen tietä, alistuneet yhteiseen valtioelämään\nruotsalaisten kanssa. Mutta toista on virolaisten. Vasta pitkällisten\nja veristen taisteluiden jälkeen saa saksalainen ritarikunta Viron\nkansan lannistetuksi. Mutta yhä uudestaan vielä senkin jälkeen nousevat\nvirolaiset vimmattuun, Kullervoraivoiseen kapinaan, suistaakseen\nhartioiltaan vieraan ikeen. Oikeastaan olivat virolaiset vieraan\nvallottajan maahan saapuessa ehtineet valtiollisessa järjestäytymisessä\nkoko joukon pitemmälle kuin meidän esi-isämme. He olivat parahiksi\nehtineet sille asteelle, jolloin suku- ja heimoruhtinasten monipäisestä\nhallituksesta siirrytään yhden ruhtinaan johtamaan voimakkaampaan ja\nkeskitetympään valtiorakennelmaan. Tämän vuoksi on virolaisten taistelu\nvapautensa puolesta paljon itsetietoisempi ja hurjempi kuin meidän\nsuomalaisten. Historiallisena kaunokirjailijana olen toisinaan tuntenut\nmelkein kateutta Viron varhaisempaa historiaa kohtaan: se on\ndramaattisista tapauksista niin paljon rikkaampi kuin meidän\nmenneisyytemme, sieltä kohoaa näkyviin voimakkaita johtajayksilöitä,\njoiden nimet aikakirjat ovat jälkipolville säilyttäneet, mutta\njommoisia meidän varhaisimmassa historiassamme ei valitettavasti\nesiinny, ellemme nyt tahdo ottaa lukuun piispa Henrikin surmaajaa\nLallia\".\n\nTämän johdannon summa oli se, että Viron kansaa oli autettava.\nLapuallakin avattiin värväystoimisto ja innostus oli suuri sodan makuun\npäässeessä nuorisossa. Wilkuna ei kuitenkaan ollut aktiivisemmin\npuuhassa mukana -- hänellä ei ollut siihen Lapualla tilaisuutta eikä\nhän voinut ajatella Viroon lähtöä -- vaan täytyi hänen näin tyytyä\nantamaan sille aatteellinen kannatuksensa. Aunuksen-retki sensijaan\ntempasi hänet mukaansa.\n\n\"Hei! Hei!\" hän kirjoitti toukok. 31 p., toruen minua pitkästä\nvaitiolosta ja jatkaen: \"Olen kyllä nähnyt Sinulla olevan tavallista\nkiireemmän, Aunuksen retket ja muut asiat, joten itse asiassa en ole\nkovinkaan ihmetellyt vaiteliaisuuttasi. Itselläni olisi kyllä ollut\naikaa kirjottaa, mutta en ole saanut sitä tehneeksi. Olen näet\nmököttänyt ja kyrännyt väliin koko maailmalle -- tauti, joka minut\ntavallisesti keväisin tapaa. Valtionpalkintojen jako sai minut aluksi\npienen 'tupakoimissynkkyyden' valtaan ja sitten on ollut kaikenlaisia\npikku harmeja...\" Kirjeensä lopulla hän sanoo lähtevänsä samana iltana\nvaimonsa kanssa Nivalaan, veljensä Arvidin hautajaisiin, ja lopettaa:\n\"Kohta sen jälkeen piipahdan mahdollisesti Aunukseen, jossa viivähdän\ntympeimmän kesäajan\".\n\nAunuksen vapauttaminen oli innostuttanut pohjalaisia. Värväys\naloitettiin, vanhat aktivistitekijät asettuivat kokeneina kärkimiehinä\njohtoon, ja Seinäjoella pidettiin yhteistä keskustoimistoa, \"Kosola se\nyhä vain värvää (joten ammatin voi katsoa hänellä jo ihan veriin\nsyöpyneen)\", sanoo Wilkuna eräässä kirjeessään Walter Vuokselle.\nWilkuna ei, kuten saattaa ymmärtää yllä olevasta ja aikaisemmistakin\nkirjeistä, ottanut osaa mihinkään käytännöllisiin järjestelypuuhiin.\nVasta toukokuulla hän rupesi miettimään Aunukseen lähtöä, johon häntä\nnyt innostuttivat paitsi Suur-Suomen aatetta myös kirjalliset aikeet.\nVuosi oli jo kulunut liki puoleen, syyskauden kirjallisuusmarkkinat\nlähestyivät, eikä mitään ollut vielä tehty niitä varten. Entäpä\nAunuksen-retki ja sieltä irronneet kaunokirjalliset aiheet -- voisiko\nne nopeasti takoa kiintoisaksi ja menekkikelpoiseksi kirjaksi? Näissä\naikeissa hän lähti Aunukseen kesäkuun ensi viikolla, ottaen mukaan\npoikansa Kalervon.\n\nSalmin laiturilla, juuri kun Wilkuna ihmetteli, minne hän oikein\njoutuisi yöksi, osuikin olemaan vastassa vanha tuttava, maisteri Toivo\nKaukoranta, jonka hän viimeksi oli tavannut vuotta aikaisemmin\nPohjanmaalla, värväilemässä vapaaehtoisia Vienan-retkelle. Kaukoranta\nesitteli hänet jääkärikapteeni R. Nordströmille, jääkärimajuri v.\nHertzenin esikuntapäällikölle, joka juuri oli tullut autolla Vitelestä\nSalmiin ja aikoi samana yönä lähteä takaisin. Mentiin yhdessä\nnimismiehen asunnolle. Nimismies osui muuten olemaan eräs Wilkunan\nShpalernaja-toveri, joita oli näissä puuhissa pari muutakin: silloinen\neversti Sihvo, ja iäkäs opettaja Salo Kaukolasta. Lähdettiin heti\nmatkalle Viteleen, jonne saavuttiin aamuyöllä. Päämaja oli Vitelen joen\nsuussa olevilla Putilovin tehtailla, jonne myös sairaala oli\nsijoitettu. Wilkuna otettiin täällä avosylin vastaan; rykmentin\npäällikkö, jääkärimajuri G. von Hertzen, jääkärikapteeni R. Nordström,\nluutnantti K.E. Niemeläinen ja vänrikki Yrjö A, Tahvanainen y.m.\npitivät hänelle olojen mukaiset tulijaispäivälliset, lausuen hänet\ntervetulleeksi ja osoittaen hänelle hienoa kohteliaisuutta\nkirjoittamalla hänet rykmentin rulliin \"esikuntavääpeliksi\", mikä ei\nvelvoittanut erikoisempiin käytännöllisiin tehtäviin, mutta soi hänelle\nsen korkeimman sotilasarvon, johon Wilkunan kunnianhimo tällä uralla\nylipäätänsä ulottui. Wilkuna oli hyvin innostunut ja ihanteellisten\nSuur-Suomi-näkyjen haltioittama, jopa siihen määrään, etteivät hänen\npäivällistoverinsa, jotka tarkoin tunsivat yrityksen tiellä olevat\nlukemattomat hankaluudet, kaikiste jaksaneet seurata hänen lentoansa.\n\nVitelestä tuli nyt Wilkunan olopaikka. Hän oleskeli esikunnassa, söi\nupseerien ruokalassa, seurasi tarkoin sotatoimia, teki muistiinpanot\nkaikista raporteista, ja seurusteli ahkerasti miehistön kanssa.\nHuomioistaan ja kokemuksistaan hän kirjoitti Uuteen Suomeen\n_Sotakirjeitä Aunuksesta_, joista ensimmäinen on päivätty kesäk. 16 p.\neli siis noin viikko sen jälkeen, kun hän oli sinne saapunut, ja\njulkaistu 26 p. Kerrottuaan ensin matkastaan hän antaa kiittävän\narvostelun päämajassa ja sairaalassa vallitsevasta järjestyksestä,\nselittää retken vaikeuksia ja myöhästymisen syitä, ja koettaa innostaa\nkansaa: \"Muistakoon siis Suomen kansa tavallisilta kesäjuhla-, kokous-\nja puhujalavatouhuiltaan uhrata edes osan huomiotaan Aunuksen\nasialle... Nyt on valittava: Joko vasarana tahi alasimena!\" 16 päivää\nvasten yöllä saapui Vitelen edustalle pari venäläisten torpeedovenettä\nampuen kylään ja tehdasalueelle muutamia kymmeniä kranaatteja,\ntuottamatta kuitenkaan sanottavampaa vahinkoa. Toinen sotakirje on\npäivätty kesäk. 18 p,, mutta julkaistu jo 23 p, (Iltalehdessä), Siinä\nWilkuna kuvaa hauskasti käyntiänsä Tuuloksen rintamalla, jossa hän m.m.\ntapasi oululaisen komppanian ja sen nuoret \"sotamartat\", joille\nlyhyyden vuoksi oli annettu nimet \"Tatu\" ja \"Topi\". Wilkuna kävi myös\nSantamäen kuuluisassa naisluostarissa. Kaikkialla hänellä oli\ntarkoituksena painaa mieleen sopivia kirjallisia aiheita. Iloisuutensa\nja innostuksensa vuoksi hän oli mieluinen toveri niin upseereille kuin\nmiehistölle.\n\nRetkikunnan selkäpuolella vallitsevan sekavan tilanteen vuoksi majuri\nv. Hertzen esitti Wilkunalle pyynnön, että tämä lähtisi Helsinkiin\nilmoittamaan asemasta ja selittämään pikaisen ja tehokkaan avun\nvälttämättömyyttä. Tästä kertoo Wilkuna itse kirjeessään Helsingistä\nkesäk. 22 p.:\n\n\"Hei! Hei!\n\nKarjalan Retkikunnan Rykmentin N:o 1 esikuntavääpeli Kyösti Wilkuna\nilmottautuu.\n\nSaavuin eilenaamulla kl. 9 Rykmentin asioissa Helsinkiin. Astelin\nvakaasti Kirjaan, väänsin mällin oikealle kohdalleen, koputin tutulle\novelle ja -- huomasin poksisi tyhjäksi. Kun neiti Böckerman ilmotti\nSinun samana aamuna lähteneen maalle (sivuuttaen minut siis jossakin\nRiihimäen tienoilla), pääsi hammastarhastani hyvin ymmärrettävä ja\nharmistunut: s--a! Sillä olisin monista syistä tahtonut Sinua tavata.\nOlen ollut pari viikkoa Aunuksessa Hertzenin rykmentissä ja huomannut,\nettä asiat pääasiassa nykyisen Hoitokunnan kelvottomuuden takia ovat\nkehittymässä yhä hullummalle tolalle. Sen vuoksi lähdin majuri\nHertzenin y.m. pyynnöstä H:kiin, saadakseni asiassa jotakin aikaan.\nNeuvoteltuani eilen täkäl. aktivistien (Donner, Kaila, Ekola Härmästä,\nÅkesson y.m.) kanssa katsoimme parhaaksi antaa asialle pontta vanhan\ntavan mukaan Pohjanmaan kautta: pidämme siellä ensi keskiviikkona\nkokouksen, josta tuodaan selvät ja tinkimättömät ponnet niille\nepäröiville ja sinne tänne vilkuileville p--housuille, jotka meillä\nnykyään istuvat ministerien tuoleilla. Lähden sinne huomenaamuna tuota\nkokousta järjestämään ja palaan lähetystön matkassa Helsinkiin\ntorstai-aamuna. Etkö voisi silloin tulla täällä käymään? Pidämme\nnimittäin silloin taas aktivistien kanssa täällä neuvotteluja ja niissä\ntoivoisin Sinunkin olevan läsnä. Seinäjoen kokouksessa laadimme\nvalmiiksi uuden hoitokuntaehdokaslistan... Ymmärrän kyllä, että Sinun\non hyvä olla siellä jalon matroonasi helmoissa Pälkäneen hymyilevillä\nrannoilla, mutta sittenkin -- jos voit, tule! Viivyn palattuani täällä\npäivän pari ja menen sitten viivana takaisin Laatokan taakse. Sillä\nminun on siellä hyvä olla -- niin, tunnenpa taas kerran olevani oikein\nomassa elementissäni. Teosten aiheitahan minulta ei koskaan puutu enkä\nniitä mennyt sieltä hakemaankaan. Mutta tunnen jo sisuksissani, että\nminun täytyy joulumarkkinoiksi lykätä teos sikäläisistä vaikutelmista.\nOlen imenyt niitä kuin sieni itseeni. Nuoret urhomme ovat tehneet\nsiellä sankaritekoja, joiden rinnalla Löfvingin seikkailut kalpenevat\nja joista sanomalehtemme -- onneksi -- eivät ole tienneet juuri mitään\nkertoa. Sitäpaitsi elän siellä miesten keskellä. En tunne jalompaa\nsotilasparia kuin esim. majuri Hertzen ja hänen ykskätinen\nesikuntapäällikkönsä jääkärikapteeni Nordström. Entä kauppias Seise\nSalmista. Olin vallan ihastunut tutustuessani häneen. Mies sitä oikeata\nvanhaa juurta: jyrkkä kokoomuksen mies, monarkisti y.m. Mutta niinpä\nhän viime viikolla erosikin siitä nakkisakista, joka nykyään näyttelee\nAunuksen hoitokuntaa -- koska katsoi yhteistoiminnan mokomain herrain\nkanssa mahdottomaksi...\n\nTapasin eilen asioilla hiki hatussa hypätessäni sattumalta veljesi\nVäinön, tullen hänen pyynnöstään yöksi asuntoosi, jossa olen käyttänyt\nhyväkseni oivallista vuodettasi. Istumme täällä nyt hännillämme ja\nlohkomme kuivahkoja vitsejä, allekirjoittaneen saadessa tavan takaa\nankaran noitumakohtauksen...\n\nPax tecum ja terveiset omillesi,\n\n                                                   tuus totus\n                                                 Kyösti Wilkuna,\n                                                    vääpeli\".\n\nSeinäjoen kokous pidettiin keskiviikkona, kesäk. 25 p. Tuloksena oli,\nettä allekirjoitettiin Wilkunan sommittelemat ponnet, joissa hallitusta\nvaadittiin ryhtymään kaikkiin välttämättömiin toimenpiteisiin\nAunuksen-retkikunnan tukemiseksi, uhalla että \"me katsomme olevamme\npakotetut lopettamaan värväyksen sekä kutsumaan nykyiseen järjestelmään\ntyytymättömät vapaaehtoiset joukkomme pois Aunuksesta\". Lähetystöön,\njoka toi nämä ponnet Helsinkiin, ei Wilkuna kuulunut -- hän kävi\nsensijaan kotonansa, josta hetimiten lähti takaisin Helsinkiin ja\nsieltä Aunukseen. Helsingissä ollessaan hän sai kuulla Vitelen\npommituksesta ja Tuuloksen rintaman tuhosta. Saavuttuaan Salmiin hän\nläksi ampumavaroja kuljettavassa autossa Tulemajärvelle, Kolatselän\nkylään, jossa tapasi Vitelen esikunnan. Täältä hän heinäk. 3 p.\nkirjoitti Uuteen Suomeen kolmannen sotakirjeensä (julkaistu 9 p.),\njossa laajasti ja vilkkaasti kuvailee eteläisen rintaman murtumista.\n\nAunuksen-retken tarina oli lopussa. Wilkunan mielen täytti katkeruus --\nkuin olisi hän kärsinyt omakohtaisen vahingon. Hän oli ihastuen\nkatsellut Karjalan kauneutta, mässännyt hurmaavissa Suur-Suomi-\nunelmissa, ja tunsi nyt olonsa kuin olisi yhtäkkiä joutunut alastomana\nhangelle. Ihaillessaan Tulemajärven kauneutta hän oli ulottanut\nhaaveensa jo niin pitkälle, että tänne hän sitten muuttaakin, kun\nSuomen valta on lopullisesti täällä vakaannutettu -- rakentaa\nTulemajärven rannalle asunnon ja elää siinä soturina ja kirjailijana,\njoka oli kerran ollut mukana vapauttamassa näitä maita Venäjän\nvallanalaisuudesta...\n\nKotiinpaluulla Wilkuna ei pitänyt erikoisempaa kiirettä, vaan viipyi\njoukkojen parissa heinäkuun puolivälin paikkeille. Sitten hän läksi\npaluumatkalle, joka tapahtui Suojärven kautta jonkun sotilashenkilön\nautossa. Kotiin saavuttuaan hän kirjoitti heinäk. 22 p.:\n\n\"H. V.\n\nHei! Hei! Kun monias päivä sitten, paluumatkallani Aunuksesta,\nlaskettelin autolla Suojärven ympäri, niin muistuipa elävästi mieleeni\nkaksi figuuria, jotka reput selässä ja sauvat kädessä, toisen\nnaamataululla tuonelan synkeys, noin 15 vuotta ajassa taapäin\ntaivalsivat eteenpäin samaista tietä. Pöntisenvaaran ohi kiitäessämme\ntotesin, että Lerssin talo, jonka pirtin lattialla samaiset figuurit\nkirppujen kanssa tapellen viettivät yönsä, seisoi ennallaan,\njonkunverran vain ehkä rapistuneempana ja lätistyneempänä. Ja Lerssin\nPalaga, se kielevä muija, joka meidät kyyditsi Kaitajärveen sekä\nsuositteli meitä 'hyvinä musikoina' sikäläisille kristityille, kuului\nelävän ja käyttelevän kieltään yhtä taitavasti kuin ennenkin. Niinikään\nkuulin eräältä Kaitajärven neitoselta, että Matikan Ontrei, liuhuparta,\nelää ja vaeltaa hurskaana tietänsä, hoidellen isännyyttä\nsyntymätalossaan, sillä toinen veljeksistä kuuluu kuolleen. Ikävä kyllä\nen itseään Ontreita saanut tavata, mutta ylen äijä työnsin hänelle\nterveisiä. 'Pyhiinvaeltajan' tunsivat Suojärvellä.\n\nOlen siis jälleen kotona Lapualla, yhdestä ja toisesta kokemuksesta ja\nhavainnosta rikkaampana kuin Aunukseen lähtiessäni. Mieleni teki hieman\npalata Helsingin kautta, varsinkin kun Seise Salmista olisi ollut\nmatkatoverinani, mutta koti-ikävä sai kuitenkin valitsemaan suorimman\ntien. Minun täytyisi kuitenkin tavata Sinua, neuvotellakseni kanssasi\nyhdestä ja toisesta seikasta, m.m. siitä, mitä minun olisi edullisinta\npuskea joulumarkkinoille. Mitäpä jos tulisin käymään Pälkäneellä Sinun\nkesämajallasi...?\"\n\n\n\n\nXXV\n\nLEBERECHT HÜHNCHEN JÄLLEEN TILANOMISTAJANA, \"MIEKKA JA SANA\".\n\"LÄHIMMÄISIÄNI\", \"SUOMALAISIA SANKAREITA\", TOINEN SIKERMÄ\n\n\n1\n\nTähän mennessä on jäänyt mainitsematta, että Wilkunalla oli\nvapaussodasta tultuaan huolena m.m. koottujen historiallisten\nkertomustensa julkaiseminen. Se oli jo vanha ajatus, jonka\ntoteuttamisen maailmansota ja Shpalernaja olivat siirtäneet tänne\nsaakka. W.S.O.Y. oli julkaissut kokoelmasta _Aikakausien vaihteessa_\nsyksyllä 1917 uuden painoksen ja aloittanut samalla keskustelut\nkootuista historiallisista kertomuksista, lukuunottamatta tietenkin\nniitä, jotka sisältyivät _Sankarien_ ensi sikermään. Kokoelmasta\n_Aikakausien vaihteessa_ tehtiin sopimus marrask. 13 p. 1917, ja piti\npainoksen sen mukaan olla 3000 kpl, palkkion ollessa 25 %\nkirjakauppahinnasta (3:50). \"Kootuista historiallisista novelleista\"\ntehtiin sopimus kesäk. 1 p. 1918 ja luvattiin siinä kirjailijalle 20 %\nnidotun kappaleen kirjakauppahinnasta. Kuvittajalle, arkkitehti Matti\nBjörklundille, luvattiin 5 % samasta perushinnasta. Wilkuna ryhtyi\nkesän kuluessa toimitustyöhön, mikä sujui hitaanpuoleisesti muiden\ntöiden vuoksi ja siksi, että oli kirjoitettava jokunen uusikin\nkertomus, ja että ne välttämättömyyden pakosta viipyivät aikansa\nkuvittajallakin. Työ ei ehtinyt valmistua jouluksi 1918, kuten oli\ntarkoitus, vaan ilmestyivät kootut novellit kahtena osana seuraavan\nvuoden puolella, helmikuun maissa. Nimekseen ne saivat _Miekka ja\nsana_; sivuja oli yhteensä 851; hinta oli nid. 25:--, sid. 35:--.\n\n\"'Miekka ja sana' on saapunut ja tekee se vallan muhkean vaikutuksen\",\nkirjoitti Wilkuna Björklundille maalisk. 5 p. 1919. \"Nyt vasta olen\npiirustuksistasi saanut täyden käsityksen ja ovat ne minusta\nerinomaiset. Samalla kuin ne ovat itsenäisiä taideteoksia,\nharmonieeraavat ne niin hyvin tekstin kanssa. Harvinaisen elävä on\nesim. Hakkapeliittain alussaoleva ratsuväen hyökkäys. Yleensäkään ei\npiirustuksistasi löydä hevillä kuolleita kohtia. 'Karoliinin\nkorvapuustin' lopussa oleva karoliinin pää huvitti minua syystä,\nettä olit siinä nähtävästi käyttänyt mallina minun naamatauluani.\n-- Ihmettelen vain, mistä Söderströmin ovat kaivaneet tuon\npostillamais-katekismomaisen kansikuvan sekä plaseeranneet sen siihen\nomin lupinsa. Sinun oivallinen kansikuvasi, josta aivan yhtä hyvin käy\nilmi 'miekka ja sana' idea, on pistetty ensi lehdelle...\"\n\nEnnen julkaisematon on ensimmäinen kertomus _Korri_, kuvaus Suomen\nesihistoriallisista \"haapio-ihmisistä\", \"kivikansasta\", jonka täytyy\nväistyä voimakkaampien ja korkeammalla kulttuuritasolla olevien\ntulokkaiden tieltä. \"Korri oli kasvultaan hinterä ja luonteeltaan\nuneksiva ja saamaton. Sen vuoksi ei isä ollut hänestä koskaan oikein\npitänyt\". Hän on erikoinen ilmeisen sairaalloisuutensa vuoksi: kauhu\nlyö hänet tajuttomaksi, jolloin hän tärisee \"kuin suonenvedon\nkourissa\", \"sätkyttelee ja vaahtoaa\", mikä ominaisuus hankkii hänelle\nparemman aseman kuin muilla orjilla oli. Hänen elämänsä saa\ntraagillista sisältöä vielä siitäkin, että hän tuntee vastustamatonta\nvetoa käskijäinsä kaunista tytärtä, Sorjakorjaa, kohtaan, jonka\ntapaturmainen kuolema karkumatkalla -- hänenkin jouduttuaan orjaksi --\nlopullisesti sekoittaa Korrin järjen. Hän näki nyt \"outoja näkyjä,\npuheli näkymättömäin olentojen kanssa, lankesi aika-ajoittain loveen,\nparansi tauteja, ennusti tulevia asioita, ja kykeni loihtimaan\nkanteleesta niin surumielisen ihania säveliä, että kaikkien silmät\nkyyneltyivät\". Hän elää hyvin vanhaksi ja osoittaa hämäläisten\nukonjuhlassa, \"ett' on sortajista suurin kansan oma riitamieli\", mikä\nopettava ajatus oli kirjailijalle hyvin tuttu kesällä 1918, jolloin hän\ntämän kertomuksen sommitteli.\n\nSiinä, että Wilkuna teki Korrista kaatuvatautisen loveenlankeilijan,\nkuvastuu ilmeisesti jotakin hänen omasta sielustansa, siitä\nhiljaisesta, sairaalloisuuteen vivahtavasta kosteasilmäisestä\nmietteliäisyydestä, joka oli hänessä toisin ajoin vahvana puolena.\nTakatajunnassa piilevien mielikuvien vaikutuksesta hän asetti tämän\nloveenlankeejan, joka tässä suhteessa saattaa olla kaikua Panu-romaanin\nnuoresta Reidasta, lähelle Kullervon tarinaa, sijoittaen hänet orjaksi\nvanhempainsa surmaajain taloon kuten Kullervon Untamoiselle, ja\npolttaen hänelle Kiven Kullervon mukaisesti orjanmerkin otsaan. Mitään\nerikoisempaa arvoa ei tälle kuivahkolle kertomukselle voi antaa -- se\nansaitsee muistamista vain siksi, että siinä kuvastuu vivahdus Wilkunan\nomasta salaisesta sielunelämästä.\n\n_Kantaisän näky, Veretön sotaretki, Jouluyö Ukrainassa_ ja _Isästä\npoikaan_[135] eivät sisälly Wilkunan aikaisempiin teoksiin, vaan ovat\nilmestyneet tilapäisjulkaisuissa. Ne eivät tuo uusia piirteitä Wilkunan\nkuvaan historiallisten kertomusten sommittelijana. _Jouluyö Ukrainassa_\npainuu mieleen, paitsi erikoisen ja itsenäisen sisältönsä vuoksi, myös\nsiksi, että siinä Wilkuna todennäköisesti muistelee omia mielikuviaan\nshpalernajajouluna, jolloin hän, samoin kuin ratsumestari Procopaeus\nUkrainassa, sai muistella perhettään yksin Raamatun ääressä, vieraassa\nja kolkossa ympäristössä.\n\n\"Miekka ja sana\", sotilas ja pappi, ovat olleet kansamme rakentajia.\nJos Wilkuna olisi saanut nimeen sovitetuksi vielä \"auran\", olisi kolmas\nrakentaja, talonpoika, päässyt mukaan, ja nimi olisi vielä tarkemmin\nkuvannut hänen kertomustensa sisältöä, sitä samaa, jonka tulkitsee\ntuttu säe \"Täss' auroin, miekoin, miettehin...\"\n\n\n2\n\n_Kun kansa nousee_ sisälsi pari lukua, _Puheen, joka jäi pitämättä_, ja\n_Kun kieroon kasvanut oikaistiin_. Jo teoksen ilmestyessä Wilkuna tuli\najatelleeksi, että ne voisi julkaista eri kirjasina sotilaita varten.\nTammikuulla 1919 sotarovasti Malin pyysikin häneltä lupaa siihen,\nkirjoittaen vielä: \"Sen lisäksi haluaisimme samassa tarkoituksessa\nsaada teiltä noin painoarkin tai vähän suuremman kirjasen aiheesta:\nSuomalaisten osuus maailman historiassa. Olimme kääntyneet valtioneuvos\nJ.R. Danielson-Kalmarin puoleen tällä pyynnöllä. Kiireellisten töitten\ntähden ei sanonut voivansa työhön ryhtyä. Sen sijaan oli hän\nneuvoteltuaan professori Gunnar Suolahden kanssa tullut siihen\ntulokseen, että Te olisitte siinä sopiva henkilö. Prof. Suolahti\ntarkastaisi kirjoituksenne historiallisen pätevyyden\". Wilkuna piti\ntätä \"kunniakkaana tarjouksena\" ja suostui. Työn suorittaminen\nlykkäytyi kuitenkin tuonnemmaksi. Vasta 1921 ilmestyivät\nsotilaskirjaset n:o 9: _Kurin merkitys ihmiselämässä_, ja n:o 10:\n_Suomalaisten osuus maailmanhistoriaan_; edellinen on ilmeisesti\nyhdistelmä ja toisinto mainituista vapaussotakirjan luvuista.\nProfessori Suolahden neuvot olivat Wilkunalle hyvin tärkeitä, auttaen\nhäntä suppeasta tilasta huolimatta käsittelemään suurin piirtein kaikki\ntärkeimmät näkökohdat. \"Toisen kansan holhous, sorrosta puhumattakaan,\npuuduttaa kansan henkiset voimat, sulkee näköalat ja lamauttaa työinnon\nniin aineellisella kuin henkiselläkin alalla. Vasta täysi valtiollinen\nvapaus ja riippumattomuus avaa kansassa piileville voimille tien,\npäästäen ne hedelmälliseen työhön omaksi ja koko ihmiskunnan onneksi\".\n\nSaatuaan vapaussotakirjansa valmiiksi Wilkuna hautoi useita kirjallisia\nsuunnitelmia. Kaarle XII:n 200-vuotismuiston johdosta mainitsin hänelle\njouluk. 5 p., että \"jos sinä ottaisit kirjoittaaksesi hänestä\npopuläärin, kaunokirjallisesti eloisan elämäkerran, unohtamatta siinä\nsuomalaisia karoliineja ja niitä kärsimyksiä, joita Suomi silloin koki,\nniin siitä voisi tulla jalo teos\".\n\n\"Tunsinpa heti houkutusta ehdotuksesi puoleen\", vastasi Wilkuna (7/12).\n\"Onhan mielikuvitukseni siksi paljon askaroinut siinä miehessä. Olen\nkerran ollut hänen vihollisensakin, esim. ensimäiseen 'Sydäntalveen'\nkirjoittamani karoliini-kertomuksen johdannossa haukuskelin häntä\ntuimasti. Mutta myöhemmin, tutustuttuani häneen niin sanoakseni\npersoonallisesti, olen alkanut hänestä pitää ja ihailla. Kaiken\nkaikkiaan hän oli mies. -- Mutta milloin ajattelit jouduttaa\nelämäkerran julkisuuteen? Asia on nyt niin, että minä tahdon sen\nnäytelmäni kaikin mokomin saada tässä kaikista ensiksi pois käsistäni.\nSe ei kyllä mahdottomia aikoja enää vie, mutta sen jälkeen ja vielä\nensi kevääksi olen ajatellut lyödä pöytään 'Vapaussodan tyyppejä'\nnimisen kirjan. Niin ollen voisi Kaarle XII tulla vasta ensi\nsyksynä,..\"\n\nSankarikuninkaan elämäkerta jäi aikeeksi, samoin vapaussodan tyypit.\nNäytelmistä tulee puhe tuonnempana. Edellisestä jo tiedämme, että\nkevättalvi 1919 kului Wilkunalta politiikan palveluksessa ja että\nheinäkuu oli jo puolivälissä, ennenkuin hän kotiutui Aunuksesta,\nruvetakseen sitten, kuten aikomuksensa oli, valmistamaan syksyksi\nteosta Aunuksen-retkestä. Sitä ennen, elokuun alkupuolella, hän\nkuitenkin tuli luokseni Pälkäneelle. Hän ajoi polkupyörällä Kangasalan\nasemalta ja sattui vastaani Salmentaan kylätiellä, jossa vähin häntä\nodottelin, kuitenkaan tarkemmin tietämättä hänen tuloaikaansa. Hänen\nhumoristinen \"mällinkääntöilmeensä\" minut nähdessään ja hänen\nrauhallinen tyytyväisyytensä yhdessä kulkiessamme huvilalleni on\npainunut mieleeni ja kimmeltää sieltä kauniina muistona. Oli kirkasta\nja lämmintä. Sappeenvaara näkyi komeana, siniautereisena, ja Hämeen\nluonto sulki meidät joka puolelta leppoisana syliinsä.\n\nKuten sanottu, Wilkuna oli tullessaan perin hyvällä tuulella. Vietimme\npäivän toverillisessa seurustelussa, kruunasimme sen kotoisella\nkylyllä, ja nukuimme yön syvässä rauhassa. Aamulla menimme\nkokemaan verkkoja, Wilkunan lausuessa epäilyksiä moisen puuhan\nkannattavaisuudesta, koska kaloja oli hänen tietääkseen vain kaupunkien\ntoreilla ja kalahalleissa. Mutta kun verkko nostikin näkyviin\naikamoisen hauen-venkaleen, kumoutuivat hänen epäilyksensä ja hän\nilmoitti heti kotiin palattuaan hankkivansa pari verkkoa koettaakseen\nkalaonneaan Nurmonjoessa. Päivän kuluessa sitten alkoi ilmetä, että\ntyynen pinnan alla piili paljon tyytymättömyyttä ja levottomuutta. Hän\noli pessimistinen äsken tapahtuneen presidentinvaalin johdosta, jonka\ntulos ei häntä miellyttänyt, kyllästynyt hallitukseen, joka oli\njättänyt Aunuksen-retken oman onnensa nojaan, ja levoton siitä, mitä\nehtisi saada valmiiksi joulumarkkinoille. Kun hän sitten tuli\ntietämään, että minulla oli melkein valmiina _Soljalan emäntä_, jota\nhuvikseni olin kesän kuluessa kirjoitellut, hän vaipui yhä\nenemmän vaiteliaaseen \"tupakoimissynkkyyteen\", pohtien omia\ntyömahdollisuuksiaan. Sunnuntaina olimme aamupäivällä vierailemassa\nnaapuritalossa, jonka isäntä oli halukas tutustumaan kuuluun\nkirjailijaan, mutta tästä noin kolme tuntia kestäneestä käynnistä ei\ntainnut olla hänelle enempää kuin minullekaan erikoisempaa iloa:\nWilkuna ei näet puhunut koko aikana juuri mitään!\n\nWilkuna läksi luotani postinkuljettajan veneessä Pälkäneen\nkirkonkylään, jossa hän tahtoi käydä tutustumassa Kostianvirran\ntaistelupaikkaan ja vanhan kirkon raunioihin. Menin häntä opastamaan ja\nhuomasin ilokseni, että hänen synkkyytensä rupesi lievenemään. Hän\ntarkasteli kyllä kiinnostuneena Kostianvirran rannalla näkyvät vallien\njäännökset, mutta muistan saaneeni sen käsityksen, että hänen\ninnostuksensa historiallisiin aiheisiin oli entisestä paljon\nviilentynyt. Poistuessani järvellä näin, kuinka Wilkuna tarkasteli\nvanhan kirkon romanttisia raunioita, jotka uinuvat vuosisatais-untaan\nkeskellä vanhoja viljelyksiä, somasti erottuen metsäisen harjun\ntummaa taustaa vastaan. Hän kääntyi katsomaan jälkeeni, heilautti\nkättään, hyppäsi pyörälleen ja oli mennyt. Suojeluskuntapukuinen,\nmiettivä-ilmeinen, vaitelias mies kuvastuu mielessäni, kun muistelen\nWilkunan käyntiä Pälkäneellä kesällä 1919.\n\nOlimme keskustelleet Wilkunan kanssa paljon, mitä hänen olisi sopivin\nruveta joulumarkkinoiksi kirjoittamaan, mutta monet esteet näyttivät\nnyt tulevan hänen jo muutenkin myöhästyneiden aikeidensa tielle. Hän ei\nviihtynyt veljensä Tanelin vuokralaisena, sillä hurskaana miehenä\nTaneli pyrki säännöstelemään vanhemman veljensä väliin liian raisuja\nelämäntapoja. \"Käy jo kovin tukalaksi asua tässä Rauharannan[136]\nahtaudessa\", Wilkuna kirjoitti August-veljelle toukok. 7 p. 1919.\n\"Tuntee olevansa kuin lintuhäkissä. Sitäpaitsi on Taneli, kuten hyvin\ntiedät, kovin yksiaikainen, pikkumainen ja itsepäinen sääntöihminen.\nKun minä tässä joku viikko sitten hiukan ryyppäsin täällä kotona erään\nvaasalaisen vieraani kanssa, määräsi hän minut muuttamaan toukokuun\nalusta pois. Ja kun minä en siitä perustanut, ylensi hän vuokran 65\nmarkasta 100 markkaan kuulta, mikä minusta on jo kohtuutonta\". Tämän\nvuoksi Wilkuna oli ruvennut katselemaan itselleen omaa asuntoa ja\nkevään korvalla ostanut Nurmonjoen rannalta, varsinaisen Lapuan\nkirkonjuuren ulkopuolelta, Marielund-nimisen palstatilan. Hänen olisi\ntietenkin pitänyt ostaa Rauharanta, jonka Taneli kyllä olisi myynyt --\nkuten tekikin vähän myöhemmin, -- sillä siinä kaupassa hän olisi saanut\ntodella hyvän ja kunnollisen asunnon, johon ei olisi tarvinnut uhrata\nsuuria korjauskuluja. Mutta talopuuhat kun kerta kaikkiaan oli määrätty\nWilkunan kompastuskiviksi, hän ei ilmeisesti tullut tätä mahdollisuutta\nvakavasti harkinneeksi, vaan joutui vastoin omaa etuaan Marielundin\nromantiikan lumoihin. Olihan Marielund Niilo Kustaa Malmbergin\nentinen asuinpaikka, jonka vanha ränsistynyt päärakennus oli vielä\nsäilynyt, herättäen joukon Wilkunalle nyt niin rakkaiksi käyneitä\nherännäismuistoja; olihan siellä vietetty Lapuan kuuluisat\nherännäishäät, sulhasena herännäispappi Reinhold Helander, morsiamena\nSofia Forsman, ja vieraana m.m. itse Ukko-Paavo;[137] ja liittyihän\nsiihen hurjia tarinoita kuuluisasta puukkojunkkarista, Marjelunnin\nJukasta, jonka \"sankaritöistä\" kansanballaadi kertoilee.[138] Olihan\nnäin ollen selvää, että Wilkunan täytyi ostaa Marielund. \"Olen ostanut\nvanhan, muistorikkaan Marielundin\", hän kirjoitti August-veljelle\nyllämainitussa kirjeessään, \"ja sen vanha, ränsistynyt rakennus on nyt\nperusteellisesti korjattava, niin että syyspuoleen pääsisimme oman\nkaton alle\".\n\nMarielundissa asui kuitenkin kaksi työläisperhettä, jotka eivät hevillä\nsuostuneet muuttamaan. Wilkunan täytyi heidät laillisesti häätää, ja\nsiinä kului aikaa; häätöpäätös on päivätty heinäk. 24 p. Tällävälin\nehti Taneli myymään huvilansa, josta Wilkunan täytyi muuttaa pois, ja\nnäin kiristyivät hänen asunto-olonsa varsin hankaliksi.\n\n\"Hauskalta Pälkäneretkeltä palattuani\", hän kirjoitti elok. 31 p.,\n\"jouduin jälleen naamatusten asuntopulani kanssa, elellen pari viikkoa\ntulikiven katkun kyllästämässä ilmapiirissä, sillä joukko synkeitä\nsarvipäitä tunkeutui hetkittäin hammastarhastani. Nyt se asia kuitenkin\non jollakin tavoin ratkennut. Sain asuntopahasen Kovero-nimisessä\nmyllytalossa kolme kilometriä kylältä. Täälläkin on tosin vielä\nvastuksinani eräs proletääriperhe, joka pitää syyskuun ajan hallussaan\nminulle työhuoneeksi tarkotettua mörskää. Siihen mennessä asumme\näärimmäisen ahtaalla. Toissa päivänä suoritimme muuton ja kaikki alkaa\nolla taas järjestyksessä. Ja mikä parasta: viikon perästä saapuu\nNivalasta kaksi mällinpurijaa, jotka vakavasti ryhtyvät Marielundia\npykäämään. Ylimpänä tahtonani on tätä nykyä päästä, maksoi mitä maksoi,\nensi juhannukseksi oman katon alle. Sen olen hammasta purren\npäättänyt\".\n\nMiettiessämme Pälkäneellä, mitä aiheita Wilkunan olisi sopivin\nvalmistaa jouluksi, oli harkittu m.m. _Suomalaisten sankarien_ toista\nsikermää, jonka tarpeellisuus oli selvinnyt sekä Wilkunalle että\nIvalolle.\n\n\"Kohta Pälkäneeltä kotiuduttuani\", Wilkuna jatkoi ylläolevaa\nkirjettään, \"tein luettelon II osan sankareiksi ja lähetin ehdotuksen\nIvalolle. Hän vastasi äsken ja epäilee, voimmeko täksi jouluksi saada\nsen pöytään sekä ehdottaa teoksen julkaisun siirrettäväksi kevääseen.\nEhdotukseni käsittää 25 sankaria. Noin puolet niistä luulisin ehtiväni\nvielä behandlata, sillä olenhan levännyt mies, mutta niinpä täytyisi\nIvalon ehtiä toinen puoli ja sitä minä suuresti epäilen. Pyydän siis\nsinua asettumaan heti yhteyteen Ivalon kanssa, tekemään asiassa nopean\npäätöksen sekä ilmottamaan siitä minulle ensi tilassa. Ensi kevättä\npitemmälle en soisi asiaa kuitenkaan lykättävän\".\n\n\"Mutta entäpä Santerin kanssa\", hän jatkaa, \"päätätte lykätä sankarit\nkevääseen, mitäpä silloin omalta osaltani lyön joulupöytään? Teoksenko\nAunus-elämyksistäni, josta oli Pälkäneellä puhe, vaiko laajemman\npsykoloogisen tutkielman meikäläisestä pseudokansanvallasta ja\nerikoisesti meikäläisestä sosialismista, jonka todistan riettaaksi\nhenkiseksi ruttotaudiksi, jota maan pinnalta pois juurruttamaan\nkaikkien on tarmolla käytävä. Olepa hyvä ja lausu mielipiteesi\nkirjeessä, jota ensi tilassa odottelen\".\n\nTähän vastasin syysk. 2 p. _Sankarit_ oli pakostakin lykättävä\nkevääseen.\n\n\"Kansanvallan ja sosialismin haukkumakirjaa en soisi sinun nyt\nkirjoittavan ensinnäkään siksi, että sellaisen valmistus tietenkin\nvaatii pitempiaikaista kypsyttämistä kuin mihin nyt on aikaa, ja\ntoiseksi siksi, että tulisit menettämään sillä paljon lukijoitasi\nturpeenpuskijain leirissä... Jää siis jäljelle Aunuksen suunnitelma.\nNeuvoteltuani Santerin kanssa hyväksyi hän sen ajatukseni, että sinun\nolisi laajennettava Aunusmielikuviasi yhdistämällä sieltä tapaamasi\nheimo- ja sotilastervaskannot yhteen suomalaiseen pihkaa tiukkuvaan\ntyyppigalleriaan... Sanalla sanoen: valokuva-albumi suomalaisen kansan\nelämän joka alalta, tasavallan kantoiselta kaskimaalta...\" Koetin\ninnostaa häntä ja kehoitin kaivamaan esiin vanhat, tilapäisjulkaisuissa\nolleet pätkät, joista voisi -- lyhyen ajan vuoksi -- helposti saada\nkokoelmaan lisätäyttöä. \"Kovasti siis istu työhösi ja kohdista\nvalonheittäjäsi merkillisiin ryteikköihin, joissa kansamme vanha veri\nmyllertelee omia aikojaan antaen palttua kaikelle muulle paitsi oman\nerikoisuutensa järkähtämättömälle toteuttamiselle\".\n\nTähän suunnitelmaan, joka oli ainoa mahdollinen näin lyhyessä ajassa\ntoteutettavaksi, Wilkuna innostuikin, suorittaen työn syys- ja lokakuun\nkuluessa. Nimekseen kirja sai _Lähimmäisiäni_ ja ilmestyi marraskuun\nlopussa. Painos oli 8000 kpl, hinta 15 mk. Kun Wilkunalle maksettiin 25\n% kirjakauppahinnasta, kertyi hänen palkkiokseen 30,000 mk, jolla häntä\nhyvitettiin marrask. 29 p. Vielä kerran oli siis hänen taloudellinen\nasemansa saatu vakautetuksi, ja sellaisena se olisi pysynyt, ellei\nMarielundista olisi tullut se uusi huvilayritys, joka jälleen sotki\nLeberecht Hühnchenin taloudelliset suunnitelmat toivottomasti sekaisin.\n_Lähimmäisten_ kannen piirsi Fr. Alander -- se ei miellyttänyt\nWilkunaa. Teos meni aluksi hyvin kaupaksi, mutta pian levisi tunto\nsiitä, että kysymyksessä oli välijulkaisu, ja silloin yleisö, jolla on\nerittäin hieno vaisto tällaisissa asioissa, veti kukkaronsa kiinni.\nVuosien kuluessa painos on kuitenkin vähitellen huvennut.\n\n_Lähimmäisiäni_ on syntynyt Wilkunan oman sielun ulkopuolella. Sen\nkertomat asiat on nähty ulkokohtaisesti, realistisen kuvaajan tarkalla\nsilmällä, mutta niitä ei ole eletty, iloittu eikä kärsitty siihen\n\"sijaiskuoleman\" tapaan, joka vasta kohottaa aiheen taiteen piiriin.\nEräiltä puolilta ne silti valaisevat tekijänsä persoonallisuutta.\nRivien välistä näkyy kertojan humoristinen, muhoileva, jopa joskus\nnaurava ilme, ja sanonnan reippaasta sävystä tuntuu selvää\nkertojaniloa. Ja ilmeneepä kirjasta sekin, mikä kansanihmisen tyyppi\nWilkunaa eniten miellyttää: se on tuo \"kuusen juurakkoa muistuttava,\nnokinen, rosoinen ja monipiikkinen\" äijänköriläs, jossa on, kuten hän\nsattuvasti sanoo, \"tenhoavaa rumuutta\"; joka on kerran sattunut\nkuulemaan sanat \"laissa maan turva\", ja sen perusteella ainaiseksi\nmäärännyt puoluekantansa; joka on \"kuhmuinen ja monisolmuinen\", kostaen\neukkonsa kielevyyden itsepintaisella, monta päivää kestävällä\näänettömyydellä -- joka lyhyesti sanoen on koko olemuksellaan\nitsetiedottoman, kansanomaisen-karkean huumorin ilmentymä. Kuvatessaan\ntätä tervaskantosarjaa Wilkuna sijoittuu lopuksi siihen itsekin,\nsärmikkääksi, itsetiedottoman humoristiseksi, kirveellä -- ilman höylää\n-- tehdyksi kuusenjuurakoksi -- samanlainen kansanmies kun hän itsekin\npohjaltaan on.\n\n\n3\n\nKesken tämän työn tuli häiriöksi hra J. Vuolle-Apialan haaste: Wilkuna\noli muka herjannut häntä Shpalernaja-kirjassaan. Hänen asianajajansa,\nsenaattori Ruusuvaara, kirjoitti Wilkunalle, houkutellen häntä\njärjestämään asian muuten, esim. anteeksipyynnöllä sanomalehdissä! Sitä\nei Wilkuna tietenkään ollut halukas tekemään, vaan antoi jutun kulkea\nlaillista tietänsä. Kiinnostuneena siihen tarjoutui K.N. Rantakari\nWilkunan asianajajaksi, kirjoittaen ensi istunnon \"avajaissanat\", mutta\njuttu joutui kuitenkin jatkuessaan \"käytännöllishävittömältä puolelta\"\nminun hoidettavakseni, kantaja kun oli haastanut minutkin --\nkustantajana -- samaan pesuun, ja minä halusin itse ajaa asiani.\nPerinpohjaisen oikeudenkäynnin jälkeen, joka päättyi vasta toukokuun 5\np. 1920, kanne kumottiin ja kantaja sai suorittaa huomattavat kulut.\n\nMarraskuun lopulla Wilkuna vieraili Rantakarin luona Viipurissa saapuen\nsieltä Helsinkiin. Erääksi lauantai-illaksi pyysin luokseni Ellinor ja\nSanteri Ivalon, V.A. Koskenniemen ja Wilkunan. Viimemainittu, jolla oli\npaljon ystäviä, tosin myöhästyi, mutta ehti kuitenkin illanviettomme\nloppupäähän, antaen sille oman voimakkaan erikoisleimansa. Muistooni on\njäänyt, kuinka lämpiminä hänessä heräsivät vanhat veljeystunteet\nnuoruudenystävää V.A.K:tä kohtaan, kuin kajastuksena ainaiseksi\nkadonneista ihanista ajoista.\n\n\"Nyt lopetan ja nousen pyöräni selkään\", Wilkuna kirjoitti syysk. 15 p.\n1919, \"sillä minua vetää kuin maneitilla Marielundiin. Siellä mieheni\novat juuri työntäneet tunkraftit nurkkien alle ja minun on välttämättä\npäästävä näkemään, kuinka Marielundin ikivanha pytinki -- Nils Gustaf\nMalmbergin rakennelma -- ruskuen kohoaa pilviä kohti, muodostuakseen\nKyösti Wilkunan asyyliksi\". _Lähimmäisten_ ja _Suomalaisten sankarien_\nohella oli Marielundin korjaustyö talvella 1919-20 Wilkunan\npääharrastuksena, kuten ymmärrettävää ja välttämätöntä olikin. Paitsi\nrakennustyötä hänellä oli huolena myös asuntonsa tuleva sisustus, jonka\nsuunnittelussa arkkitehti Björklund häntä auliisti avusti. \"Vietyäni\nnämä viikon työt postiin\" (_Lähimmäisiin_ tulevat pätkät), hän\nkirjoitti lokak. 11 p., \"lähden käymään Marielundissa (nimensä on talo\nkuulemma saanut ensimäisestä emännästään, noin 100 vuotta sitten\nhallinneesta Maria Gummeruksesta)... Työt edistyvät hiljalleen.\nSementtinen runvalli, kellari ja uuninperustat ovat valmiit, samoin\nalimmat uudet hirsikerrat paikoillaan. Jouluksi ei kuitenkaan valmistu.\nPainavimpana syynä on sementin puute\". Kekriaamuna lähettämässään\nkirjeessä hän sanoo: \"Huomenna otan kintaat käteeni ja lähden töihin\nMarielundiin. Sitten siellä paikat suljetaan ja talo jätetään\ntalviteloilleen, kunnes Nivalan miehet palaavat keväällä työnsä\npäättämään\".\n\nHänen elämäänsä muuten tänä talvena kuvaavat parhaiten otteet hänen\nomista kirjeistään:\n\nHän kirjoitti tammik. 17 p. 1920: \"Viime keskiviikkona (nyt on lauantai\nja sauna lämpiää) oli Feliksin päivä. Varasin pienen mötinäpullon ja\nkutsuin eläinlääkärin ja 'piispan'... luokseni illanviettoon. He\ntulivat ja toivat tullessaan kymmenkunta jykevätä isäntää. Ja\nkullakin isännällä taskussaan jykevä potteli... Arvaat sen,\nettä siinä yön päälle lausuiltiin vallan mahtavasti: vihattuja\nlähimmäisiä ja poliittisia haisueläimiä lyötiin luokona alas, kuten\npohjalais-kansallinen tapa ja luonteenlaatu vaatii... Åströmin Vänne on\ntäällä ja on kovin innostunut Lapuaan -- samoinkuin minäkin. Luulen,\nettä hän saa täkäläisistä aiheista kokoon huomiota herättävän\nnäyttelyn. Tällä haavaa maalaa hän m.m. minun muotokuvaani. Hänen\ntäällä olonsa on minulle suuri virkistys, sillä hän on iloinen, virkeä\nja sivistynyt mies. Mutta tuollapa näkyy hän tulevankin meille\nlauantaisaunaan ja mukana on hänellä kaksi viheriätakkia... Soita\nSanterille ja käske hänen jouduttaa sankarien valikoima, kuten hän\nlupasi. On jo aika ruveta niitä työntämään piirustajalle ja painoon\".\n-- \"Kuvittele nykyisiä olojamme\", hän kirjoitti tammik. 27 p. \"Koko\nkahdeksanhenkinen perhe olemme sullottuina kahteen pienenpuoleiseen\nhuoneeseen -- kaksi muuta huoneentapaista ovat talvella aivan\nauttamattomat --, jotka nekin ovat niin hatarat ja kylmät, että viima\npanee tapetit heilumaan ja kädet pyrkivät yhtä mittaa olemaan kontassa.\nLisäksi pitävät hiiret -- talo on vanhan vesimyllyn vieressä -- öisin\nkamalaa metakkaa ja nakertavat rikki yksinpä lasten koulukirjat...\"\n\nSivumennen välähtää joskus näkyviin tärkeä puoli hänen sielunelämästään\nnäinä aikoina.\n\n\"Elämäni kuluu nykyään tasaisesti työssä ja toimessa sekä\nlutherilaisessa sananviljelyssä\", hän kirjoitti huhtik. 15 p.; \"niinpä\neilen illallakin olin pappilan pirtissä körttiseuroissa, minkä jälkeen\ntyytyväisenä ja väsähtäneenä paneusin oman eukkoni taa levolle.\nSänkymmehän on nimittäin yksi ja jakamaton kuin Agathon Meurmanin --\nsama sotamies-Eeron tukevista lankuista kyhäämä, jossa minut itsenikin\non todennäköisesti tehty. Rakennustyö antaa puuhaa aamusta iltaan.\nMutta hauska on nähdä kodin muodostuvan ja uunien ylenevän. Ennustanpa,\nettä minulla niiden seinien sisällä seuraa intensiivinen työkausi.\nRovasti kertoi eilen henkipanossa merkityn minut Marielundin isännäksi,\nkuten oikein olikin\".\n\nMuistutan lukijan mieleen, että Wilkuna mainitsee eräässä kirjeessään\nShpalernajasta Raamatun ylimmäksi lukemisekseen. Se ahdistus, jota hän\nsiellä tunsi, sen ajan kovat ja jännittävät kokemukset, olivat\njärkyttäneet hänen mieltään, särkien sen jään, jonka alla\nlapsuudenkodin herännäiskristillisyys oli piilossa. Kuta vanhemmaksi\nhän tuli, sitä useammin alkoi tämä lapsuudessa toiseksi luonnoksi\nkasvanut kristillinen tunnepohja pulpahdella näkyviin, tehden sen sitä\nvoimakkaammin, kuta ankarammin omatunto jonkin harha-askeleen johdosta\nsoimasi. Tämä on aivan luonnollinen, vanhenemiseen usein kuuluva\npiirre, mutta Wilkunassa se oli tavallista voimakkaampi juuri niiden\nharha-askeleiden vuoksi, joihin hän inhimilliseen tapaan joskus vielä\nhorjahti, ja lapsuudessa saadun uskonnollisen perinnön tähden. Lisäksi\non huomattava, että Wilkuna joutui Lapualle tultuaan ilmapiiriin, jossa\nkörttiläisyys on saavuttanut erikoisesti kunnioitetun ja joka\nsuhteessa arvostetun aseman, leimaten tunnustajansa eräänlaisella\nkansanaateluudella. Ja nekin, jotka eivät varsinaisesti lukeutuneet\nheränneisiin, harrastivat Lapualla henkistä keskustelu- ja\nväittelyvoimistelua, pitäen m.m. raamattutunteja ja keskustellen\nuskonnollisista kysymyksistä. Näihin Wilkuna otti osaa. Hän puhui\njoskus uskonnosta viime vuosinaan, ja ilmeistä oli, että hän tunsi\nsielussaan uskonnon kaipuuta, sitä eriskummallista hengen janoa, jonka\nvain uskonto voi tyydyttää.\n\nKevättalvella 1920 Wilkunalle sattui väkijuomain vaikutuksesta\nkommellus, josta kyllä ei onneksi ollut pahempaa vahinkoa kenellekään,\nmutta jota seurannut katumus, häpeäntunne ja omantunnontuska järkytti\nhänen olemuksensa perinpohjin. Hän oli lisäksi vilustunut, ja kaatui\nnyt vuoteeseen kuumesairaana, sielullisesti ja ruumiillisesti\nraadollisena ja runneltuna. Itkien hän pyysi anteeksi vaimoltaan\nhänelle tuottamiaan suruja, vaikeroiden tunnontuskissa ja\nsydämenkivuissa, ja puhuen elämän parantamisen välttämättömyydestä. Hän\nei saanut levottomuudeltaan rauhaa, vaan valvoi vielä seuraavankin yön,\nlukien Raamattua ja pyytäen keskellä yötä kutsumaan rovasti\nMalmivaaran. Tämä saapui ja sulkeutui Wilkunan huoneeseen\nkahdenkeskiseen keskusteluun, jonka tarkoituksena tietenkin oli saada\nsairas rauhoitetuksi ja samalla hänen herätyksensä syvennetyksi.\nMalmivaara oli hyvin selvillä siitä, mikä oli hänen hoidokkinsa heikoin\npuoli ja lankeemusten ensimmäinen alku: väkijuomat ja ystävät. \"Ja nyt\neroon huonoista ystävistä\", hän oli lujasti sanonut hyvästellessään\nWilkunan, eikä tämä varmaankaan voinut muuta kuin myöntää, että jos\nniin tapahtuisi, kiusausten hetket paljon harvenisivat.\n\nEräälle sivistyneelle nuoruutensa ystävälle hän kirjoitti\nheräämisestään:\n\n\"Tämän vuoden alkuviikkoina kirkastui hän -- Jeesus Kristus -- minulle\nJumalan Pojaksi, siksi ainoaksi, jonka kautta ja avulla ihminen voi\ntulla pelastetuksi. Nyt ei Raamatussa paremmin kuin kristinopissakaan\nole vähäisintäkään kohtaa, jota en täydellä vakaumuksella ja lapsen\nantaumuksella voisi hyväksyä...\n\nTäten olen johtunut omaksumaan Kristuksen opin ainoana tienä autuuteen.\nLueskelen nykyään ahkerasti Raamattua, joka käy minulle päivä päivältä\nyhä sisältörikkaammaksi. Varmaan tulee aika, jolloin minut leimataan\nahdasmieliseksi körttiläiseksi\".[139]\n\nTätä säikähtyneen harrasta, katuvaa mielentilaa kesti jonkin aikaa,\nmutta väljähtyi se tietenkin pian. Se ei kuitenkaan kadonnut\njäljettömiin, vaan tästä alkaen kyti Wilkunan sielussa tuli tuhan alla,\nuusista tappioista huolimatta kutsuen häntä yhä voimakkaammin kotoiseen\nherännäisyyteen. Hän taisteli vastaankin, entisen kieltämyskauden\nmainingit tyrskähtelivät väliin voimakkaasti, mutta hän tiesi silti\nikäänkuin jo antautuneensa -- kerran päätyvänsä siihen piiriin, josta\noli lähtenyt. Mutta se, ettei tämä voinut vielä tapahtua, että maailma\nedelleenkin sai joskus temmatuksi hänet mukaansa, ja että herkistynyt\ntunto toisaalta yhä kipeämmin häntä rankaisi, synnytti traagillisen\ntaistelun hänen sielussaan, ristiriidan, jonka tuottama haava ei\nehtinyt hänen elämänsä aikana parantua.\n\n\n4\n\nWilkuna oli vaatimaton henkilö. Väliin ilmenee hänen kirjeissään\nmelkoista itsetuntoa, mutta ne ovat hänelle vieraita puuskauksia, joita\nhän itse varmaankin jälkeenpäin ujosteli. Hänen vaatimattomuutensa --\njoka toiselta puolen oli eräänlaista ylpeyttäkin -- meni niin pitkälle,\nettä hän esim. oli haluton hakemaan Kordelinin apurahoja, eikä olisi\ntullut hakemusta tehneeksi ilman ulkoa tulevaa sysäystä. Tuntien\nWilkunan erikoisuuden tässä suhteessa ja peläten hänen lyövän laimin\ntämän tärkeän seikan lähetin hänelle jouluk. 19 p. 1919 Kordelinin\nrahaston ilmoituksen ja samalla jonkinmoisen luonnoksen hakemukseksi.\nWilkunan omien puheiden perusteella mainitsin siinä hänen\nsuunnittelevan \"teosta, joka ikäänkuin polttopisteeseen\nkokoaisi kansamme sivistyksellisen kehityksen aikaisempia\nhistoriallisia vaiheita, valaisten niitä taiteellisessa,\nkaunokirjallishistoriallisessa muodossa\". \"Teokseni kehykseksi\",\nsanottiin anomuksessa, \"olen suunnitellut Turun tuomiokirkkoa, aikoen\nkeskittää kuvaukseni sen ympärille ja lähtien kaikista niistä\nmuistoista, joita sen juurella ja yhteydessä herää\". Lisäksi Wilkuna\nilmoittaa aikovansa uudelleen kirjoittaa Shpalernajassa palaneen\nromaaninsa ja näytelmänsä, mainitsee _Suomalaisten sankarien_ toisesta\nosasta ja Suomen sotaa koskevasta romaaniaikeestaan. \"Olin päättänyt\",\nkirjoitti Wilkuna sitten jouluk. 23 p., \"etten hakisi Kordelinin\npenninkejä, mutta koska nyt niin veljellisesti työnsit mulle valmiit\npaperit, niin lähetänpä ne sittekin sisään. Eihän ota jollei annakaan\".\nWilkunalle annettiin 10,000 mk, mikä huomattavasti helpotti hänen\ntaloudellista asemaansa.\n\nToinenkin sekä taloudellisesti huomattava että muuten ilahduttava\nseikka sattui hänelle 1920:n nimiin. Kasimir Leinon kuoltua vapautui\nyksi kirjailija-apuraha, Iltalehti kirjoitti sen johdosta huhtik. 4 p.\n1919, että tämä apuraha oli nyt annettava Maila Talviolle, minkä\njohdosta minä kirjoitin seuraavan päivän numerossa, että se olisi\nannettava mieluummin Kyösti Wilkunalle tämän varattomuuden vuoksi.\nMainitsin myös puoltaen Ilmari Kiannon ja lopetin: \"Ja annettakoon se\nkaikille näille kolmelle, annettakoon se useammille. Ymmärrettäköön\nhallitusmiesten kesken, että kansa tahtoo elättää profeettansa, ettei\nheidän tarvitsisi kuin Eliaan odotella, milloin kaarne sattuisi Herran\nerikoiskanslian määräyksestä tuomaan heidän suuhunsa leivänkappaleen\".\nTämän johdosta Wilkuna kirjoitti huhtik. 7 p.:\n\n\"Viimeksi saamassani Iltalehdessä esiinnyt Osmo Iisalona puolestani,\nmistä kiitos. Nähdessäni aiemmin Iltalehden ehdottavan Kassen eläkettä\nMaila Talviolle, tulin kyllä itsekseni ajatelleeksi, että voisinhan sen\nyhtä hyvin minäkin saada, ehkä nyt Maila onkin koko lailla vanhempi\nkirjailija. Mutta onhan hänen ekonomiansa professorskana paremmin\nturvattu... Tietysti se tällä kertaa menee ohi minun suuni, mutta viis\nsiitä: onpa se päivä huomennakin. Saisivat ne muutoin ruveta niitä\napurahoja myöntelemään hiukan runsaammin eikä yleensä vasta vähän ennen\nkuolemaa. Niin että kirjailija, joka on osottautunut produktiiviseksi\nsekä kohoaa yli keskitason, saisi jo parhaana luomiskautenaan asemansa\nturvatuksi\".\n\nTämä asia unohtui sitten noin vuoden päiviksi muilta, vaan ei valtion\nkirjallisen lautakunnan puheenjohtajalta Juhani Aholta. Eräänä\nsunnuntaina huhtikuun alkupuolella minulla oli kunnia joutua hänen\nkanssaan sunnuntaikävelylle, jolloin hän laajan kirjallisen keskustelun\nohella, jossa erinomaisesti kuvastui hänen terve järkensä ja\nrauhallinen viisautensa, johti puheen Wilkunaan, tiedusteli tarkoin\nhänen taloudellista asemaansa, ja lopuksi pyysi, että kirjoittaisin\nhäntä varten yksityisesti, kahdenkeskisenä asianamme, esityksen\nWilkunan kirjallisesta toiminnasta, hän itse kun ei ollut sitä niin\ntarkoin seurannut. Tämän tein kiireimmiten, Toukok. 8 p. saatoin sitten\nkirjoittaa Wilkunalle:\n\n\"Kaikista ensiksi onnittelen sinua siitä, että valtio on kohdallesi\nherännyt ja antanut sinulle tunnustuksen työstäsi eläkkeen muodossa,\njota ei tietysti koskaan oteta pois. Toivoisin, että pistäisit Juhani\nAholle kirjeen, jossa... kohteliaasti häntä kiittäisit tästä, sillä\nhänen ansiotaan se taitaa olla sinun omien ansioittesi jälkeen. Luulen\nettä sinulla on ollut lautakunnassa vastustajiakin. Osoittihan Aho\nsinulle tavatonta suopeutta sillä, että pyysi minulta ensin\ntietoja sinun teoksistasi ja sitten suoranaista lausuntoa\nkirjailijatoiminnastasi... Hyvä tapa vaatii mielestäni sinua\nkiittämään\".\n\nEläkekirja oli asetettu 4000 mklle viideksi vuodeksi. Wilkuna sai sen\njo kesällä haltuunsa. En tiedä, kiittikö hän Ahoa, mutta toivon hänen\nniin tehneen. Helatorstaina hän kirjoitti:\n\n\"Kun rakennustyö nielee rahoja aivan uskomattomasti, on minua jo jonkun\naikaa painanut salainen mielihaikea, että näinköhän minä kunnialla\nsaankaan rakennussuunnitelmani läpiviedyksi. Tartuinpa nyt äsken kynään\nja tein perusteellisia laskelmia, huomaten ettei asemani sentään vallan\ntoivoton ole. Harkitsemista se kuitenkin ansaitsee enkä ilman\njonkunlaista lainaa pääse läpi. Laskujeni mukaan tarvitsen vielä 18000\nmk, ennenkuin talo välttämättömine ulkohuoneineen on kunnossa.\nJuoksevalla tililläni on enää vain 1000 mk. 'Kirjalta' olen saamista\nnoin 8000 mk. Jos valtion eläke luetaan tämän vuoden alusta (josta sinä\nhyväntaht. ottanet selvän), niin saanen siitä juhannuksen tienoissa\nnostaa 3600 mk. Vaillinki siis 5400 mk. (Toinen puoli Kordelinin\nrahoista l. 5000 mk on nostettavissa vasta lokak. alussa ja sen\ntarvitsen tietysti työrauhani turvaamiseksi syyskautta varten). Neuvo\nnyt, mistä voin tuon puuttuvan summan ottaa? Onhan minulla, kuten\ntiedät, 10 kpl Kansallispankin vanhoja osakkeita sekä 13 kpl.\nSöderströmin. Myydä niitä en tietysti halua, mutta pantata täytynee.\nTäkäläisten rahalaitosten puoleen en kuitenkaan kernaasti kääntyisi.\nVoisitko samalla kuin lähetät minulle isälliset neuvosi, puuhata\ntulemaan noin puolikymmentäkään tuhatta frangia käteistä?\n\nTaloni täysin valmistuneena tulee maksamaan noin 65000 à 70000 mk ja\nkäsittää se hyvässä kunnossa olevan, vuoratun, kuudella tulisijalla\nvarustetun asuinrakennuksen, saunan ja sen yhteydessä pesutuvan,\nkanahuoneen ja tilavan halkovajan sekä 1 1/2 tynnyrinalaa hyvään\nkasvukuntoon saatettua jokirinnemaata. -- Kolmen päivän kuluttua lähtee\nmuurari talosta ja sitten tulee maalari ja tapettien panija. Tasan\nkuukauden kuluttua tästä lukien työnnymme sinne sisälle. Vasta sen\njälkeen voin kääntää huomioni Sankareihin. Tätä nykyä se on absolute\nomöjligt. Hätinä saan silloin tällöin kirjepahasen jollakin vapaalla\npöydännurkalla kirjotetuksi. -- Huomenna tartun talikkoon ja alan\nperunamaata höystää. Nyt lähden hevosmiestä tilaamaan...\"\n\nVastasin hänelle toukok. 17 p. ilmoittaen, että eläke maksetaan\nhänelle vuoden alusta, kesäkuun lopussa ensi kerran, kahdelta\nvuosineljännekseltä. Kehoitin häntä laittamaan talon yhtä painoa hyvään\nkuntoon, ettei keskeneräisyys jäisi häntä hermostuttamaan, ja lähetin\nhänen pyytämänsä 5000 mk. Neuvoin häntä lopuksi hankkimaan\npaikkakunnalta 10,000 mkn kiinnityslainan, minkä hän tekikin. Näin\ntulivat hänen raha-asiansa jälleen siedettävälle kannalle.\n\nKaikki näytti siis valoisalta, \"Marielundissa, 28/6 1920\" päiväsi\nWilkuna seuraavan kirjeensä, aloittaen sen sanoilla \"Kunnioitettava\nVeljeni Herrassa\". Hän oli muuttanut uuteen kotiinsa ja kirjoitti\ntyytyväisenä:\n\n\"Istunpa ensi kertaa tässä uudessa ja lopullisessa kodissani\nkirjotuspöydän ääreen, omistaen täten ensimäisen kirjeeni Sinulle sillä\nhurskaalla toivomuksella, että niin kauan kuin korkeat kohtalonvallat\nantavat minun tällä sijalla panna mustaa valkoisen päälle, suhteemme\njatkuvasti pysyvät hyvinä, niin hyvinä kuin se yleensä on mahdollista\nraadollisen kirjailijan ja kustantaja-juutalaisen välillä.\n\nSisäänmuuttomme tapahtui juhannuksen aaton-aaton-aattona eli tasan\nviikko takaperin. Vakaa aikomukseni oli kirjottaa Sinulle hetimiten,\nmutta niin on viikko mennä vilahtanut minun saamatta siihen\ntilaisuutta: mööpeleitä piti tulisella kiireellä järjestellä\npaikoilleen, sitten juhlittiin juhannusta ja sitten täällä on\nyhtämittaa hypännyt vieraita onnittelemassa meitä uuteen kotiimme, jota\nkaikki yksimielisesti ylistävät hauskaksi ja juuri kuin minua ja minun\nkirjallisia töitäni varten luoduksi...\n\nKoska minulla edelleenkin on senkin seitsemän rautaa tulessa --\nulkopuolellahan jatkuvat rakennustyöt vielä täydellä höyryllä -- niin\nen huoli tällä kertaa pitempää epistolaa kyhätä... Ilmotan vain, että\nsen viimetalvisen asuntokurjuuden jälkeen nautin sieluni pohjasta tästä\nuudesta ja omasta kodistani samoinkuin näkyvät kaikki perheeni\njäsenetkin tekevän, Ja niinpä alan aivan ensi tilassa jatkuvain\nrakennushommain ohella panna sankareita paperille...\n\nKörttiläis-lutherilaiset tupaantulijaisseurat pidetään vasta elokuulla,\nkun rakennustyöt ovat päättyneet ja piha saatu siivotuksi. Silloin\ntäällä viljellään voimallisesti sanaa...\"\n\n\n5\n\nIvalo toivoi, että _Sankarien_ toinen sikermä olisi saatu ilmestymään\nsyksyllä 1920, ja samaa toivoin tietysti minäkin. Kirjoitettuaan\nheinäk. 3 p. pitkän epistolan, jossa hän m.m. äksyili messujen johdosta\n-- \"messut, messut, ne ovat nyt jokaisen suussa\" -- Wilkuna vaikeni\nsyyskuun loppuun saakka, lähettämättä ainoatakaan \"sankaria\". Ivalon\nosuus valmistui jo kesän kuluessa, ladottiin ja lähetettiin\nkuvittajalle, mutta Wilkunalta ei kuulunut mitään. Huolestuneena\nkirjoitin hänelle syysk. 1 p. tiedustellen, oliko hänelle jotakin\ntapahtunut vai mikä oli vaitiolon syynä, mutta vastausta ei kuulunut.\nNeuvoteltuani Ivalon kanssa kirjoitin hänelle uudelleen saman kuukauden\n28 p., koettaen osua tyyliin, joka saisi hänet vastaamaan:\n\n\"Voit aavistaa, ettei moni morsian ole niin haikeasti sulholtaan\nkirjettä odotellut kuin minä sinulta. Kun äkäytyy yhtäkkiä mies\njurnuttamaan kuin iäkäs ahvenen köriläs kiven kylkeen, niin ettei\nliikahda, vaikka sammalet kasvaisivat pitkin kylkiä, parta homehtuisi\nviheriäksi, sisälmykset kivettyisivät ja maailma päälleen mällähtäisi\nsekä viimeisen tuomion vaskipasuuna päästäisi samanlaisen äänen kuin\nOulun tuutauksessa. Mitä on tapahtunut? Onko koko Lapua ja Wilkunan\nsukukunta pyyhkäisty olemattomiin maan päältä?\n\nTällaiset kysymykset risteillä puuskauttelivat allekirjoittaneen ja\nAleksanteri Ivalo I:n päässä, koska tapasimme toisemme tässä aamulla,\nhän menossa parturiin karvaisena ja jouhisena kuin kalttaamaton sika,\nja allekirjoittanut menossa kotiin nälkäisenä kuin kymmenen päivää\npaastonnut tiikeri. Jos meillä olisi ollut molemmilla häntä, niin\nolisit voinut nähdä, kuinka kaameasti sillä olisimme piiskanneet\nkylkiämme kävellessämme rauhattomasti ahtaalla kadulla ja päästäessämme\ntoisinaan kirkkaaseen aamuilmaan kumeita mylvähdyksiä. Ja Santeri avasi\nsuunsa selkiselälleen sanoen: 'Ota ja kirjoita tuolle lapualaiselle\noikea sapiska, sano, että kun et anna mitään tietoa, oletko edes\nelossa, vai onko piru vienyt sinut helvetin ylimmälle lauteelle, lyönyt\nvallan kauhean ylimääräisen löylyn niin että kiuas on kiljunut kuin\nkymmenentuhatta sähisevää raivostunutta kollikattia, ja mykistänyt\nsinun suusi niin umpeen, ettei sitä olisi paraskaan Nivalan seppä\nsaanut paremmin suljetuksi sadalla patentin saaneella ja kolmesti\nkaraistulla teräksisellä linkkinaulalla'. Ja minä sanoin hänelle: 'Minä\nkirjoitan sille miehelle, minä kirjoitan hänelle sellaisen kirjeen,\nettä itse Klaus Fleming allekirjoituksineen sen edessä kalpenee, että\njos kirjoitetulla sanalla enää ollenkaan on vanhaa voimaansa, Kyösti\nWilkuna kirjeeni saatuaan hyppää äkkiä pystyyn, sihauttaa hampaittensa\nvälistä oikean vanhan luteerilaisen ja istahtaen pöytänsä ääreen tynää\nvastauksen, joka riittää'.\n\nTämän tehtävän olen täten nyt täyttänyt ja koettanut panna sinun\nselkämunaskin vapisemaan, sinä peevelin poika. Kuinka on talosi laita?\nOnko se valmis ja miten se onnistui? Kuinka on henkiruumiisi laita?\nMilloin lähetät sankarien sarjan, sillä siitähän klopoja heltii\nparemmin kuin Jukolan Juhanin -- muistossa mainion -- kiiltävistä\npikijärkäleistä? Koska tulet tähän syntiseen kaupunkiin?...\"\n\nJopahan tehosi. Wilkunan syysk. 30 p. Marielundissa päiväämä\nvastauskirje kuuluu:\n\n\"Koska et anna minulle rauhaa, niin täytyypä nousta ja tarttua kynään,\nsillä eipä tämä tilanne... minuakaan enempää miellytä. Epäluuloisia\nkatseita olen joka aamu muljautellut siihen päivän postiin, jonka\nlapset koulusta palatessaan kirjoituspöytäni nurkalle asettavat. Niinpä\noli siinä taas päällimmäisenä kirje, varustettuna Kust. Yhtiö Kirjan\nfirmamerkillä... murahti minun vanha Aatamini (joka körttiläisessä on\nyhtä voimakas kuin konsanaan suruttomassa maailmanlapsessa). Sitten\nsiirryin aamiaispöytään ja saatuani mahani täyteen kuoriperunoita\n(maittavia nivalaisperäisiä muikuloita, joita _omasta maastani_ olen\nsaanut kellarin täyteen) ja kaurapuuroa sytytin piippuni ja mietin,\nkävisinkö ensin kylällä asiani suorittamassa vai ryhtyisinkö heti\nkäsiksi tuohon kaameaan kirjeeseen. Lopuksi karasin päättävästi\nkurkkuani, tartuin saksiin ja leikkasin kirjeen auki. Rohkaisten vielä\nitseäni sanoilla: 'vaikka puukkoja sataisi'! aloin lukea kirjettä.\nSeuraus: lähdin mainiolla tuulella kylälle ajamaan ja pankilla luin\nkirjeesi ääneen veli Rothoviukselle ja Hissan Jaakkoolle... Lupasin\nheti vastata kirjeeseen, minkä täten nyt täytän.\n\nAiemmin olin päättänyt, etten kirjeisiisi hiisku vastaukseksi mitään,\nennenkuin käsikirjoitukseni mukana. Tuo käsikirjoitus sitten?\nLopultakaan se ei ole 'Sankareita', vaan nykyaikainen. Sankarien\njulkaisu täytyy minun puoleltani ehdottomasti siirtää kevääseen. Koeta\nsiis, veljeni, niellä tämä karvas omena ja kuuntele selitystäni tuohon\ntylkkiin asianhaaraan.\n\nSyitä siihen, etten sankareita ajoissa saanut valmiiksi, on kaksikin.\nPainavin niistä on rakennustöiden vitkallinen loppuspurtti. Vähän sen\njälkeen kuin juhannukseksi olimme muuttaneet Marielundiin, alkoivat\nNivalan miehet ikävöidä kotiinsa kesätöihin. Hädintuskin saimme vaimoni\nkanssa heidät pidätetyksi sen verran, että salvoivat saunan harjapäälle\nja laittoivat 'piiruvärkin' liiteriä varten. Sitten he lähtivät,\nluvaten myöhemmin kesällä palata vuoraamaan asuinrakennuksen. Laittelin\nsitten Matti Rentosen[140] kanssa seinät liiteriin ja katoin talkoolla\nkoko ulkohuonerivin. Sitten kävi Matti Rentonenkin rauhattomaksi, hänen\nkulkuriverensä heräsi ja hänen piti välttämättä päästä Kuortaneelle\nkalastelemaan (johon hän muuten on täysi mestari). Olin yksin ja kaikki\nvielä keskeneräistä: piha täynnä rakennusryönää, tiilikasoja, savilava,\nsementtitynnyreitä. Paikkakunnalta mahdoton saada toisia miehiä, kun\nrakenteilla on puolikymmentä uutta kansakoulua sekä joukko yksityisiä\nasuntoja, joten rakennusmiehistä on kova kiipeli. Kiroilin ja vaivuin\nmätäkuun tympeyteen. Lopultakin, erinäisten kiirehtimiskirjeiden\njälkeen, palasivat Nivalan miehet ja ryhtyivät vuoraamaan. Työntouhu ja\nvasaranpauke sai henkeni virkoamaan, tartuin pontevasti kynään ja panin\nsankarien sarjan alulle. Etenin jo hyvän kappaleen kertomusta Kaarle\nCreutzista. Sitten tuli taas keskeytyksiä, kun piti tavan takaa lähteä\nliikkeelle puuttuvia rakennusaineita haalimaan... Saadessani taas\ntilaisuuden istua kirjotuspöydän ääreen tunsin vierautuneeni koko\nCreutzistä, se suorastaan tympäsi sillä kertaa. No, otinpa esille Otto\nv. Fieandtin piippuineen ja taskumattineen. Olin aiemmin kesällä\npistäytynyt Karstulassa (kutsuttuna juhlapuhujaksi sikäläiseen\nmaanviljelysnäyttelyyn) sekä tutkinut tarkkaan Karstulan\ntaistelupaikan. Aihe oli elävänä mielessäni ja hyvällä vauhdilla\nkirjotin kappaleen matkaa. Uusia keskeytyksiä. Vuoraustyö päättyi,\nmiehet alkoivat kiirehtiä syystöihin kotiin. Eivät suostuneet jäämään\nsaunaa sisustamaan ja muita pieniä lopputöitä suorittamaan. Muurari\n(saunaa varten) viipyi lupauksistaan huolimatta. Rentonen oli\nkovakorvainen työhönkutsuterveisilleni ja jatkoi kalastushommiaan.\nKiroilua ja uusi tympeyteen vaipuminen. Vihdoin ilmestyi muurari ja\nteki tehtävänsä. Matti Rentonenkin sai lopuksi kalastushimonsa\ntyydytetyksi, otti jälleen orjan muodon päälleen ja palasi herransa\npalvelukseen. Tätä kirjottaessani sisustaa hän saunaa (ilmestyi juuri\ntuohon ovelle nauloja kysymään), jossa lauantaina perheineni aion ottaa\nensimäiset löylyt. No niin, näistä seikoista virkistyneenä sulkeusin\njälleen työhuoneeseeni (pari viikkoa sitten, muurarin työskennellessä\nsaunassa ja kanahuoneessa) vakavasti päättäneenä saada jotakin veljen\nkitaan viskattavaksi. Mutta nyt astui eteeni se toinen syy. Tunsin\nauttamatonta vastenmielisyyttä ei ainoastaan sankareita, vaan yleensä\nsillä kertaa kaikkia hist. aiheita kohtaan. Niiden kirjoittaminenhan on\n-- ainakin minulle -- paljon työläämpää kuin vapaan aiheen käsittely.\nVaikka aihe olisikin elävänä mielikuvituksessani (ja sitä sankarit\novat, olenhan niitä tämän surkeuden ohella siksi paljon harkinnut), käy\npaperillepano kuitenkin verrattain hitaasti. Siinä ovat vastassa\nhistorialliset tosiasiat, joiden luomien rajapyykkien sisälle\nmielikuvituksensa täytyy vanuttaa. Omatuntoni ei salli...\nkuperkeikkoja... Täytyy työskennellessään alati liikutella melkoista\nhistoriallista kirjastoa. Se hidastuttaa ja työlästyttää. Harkitsin,\netten ilman hutiloimista enää kerkeä toistakymmentä osalleni\nlangennutta sankaria toimittaa kuvittajan kynsiin. Siinä ähkiessäni ja\ntuskaillessani alkoi sitten sielussani myllertää ja huokosistani ulos\npursuta eräs vapaa aihe, jota olen jo pitemmän aikaa märehtinyt. Päivän\npari elettyäni ristiriitojen kiirastulessa purin lopuksi hampaani\nlujasti yhteen ja lausuen: 'noitukoot Railo ja Ivalo minut vaikka\nhelevetin alimpaan kattilaan, mutta näin minä nyt teen', siirsin minä\nsankarien alut toistaiseksi syrjään ja tartuin tuohon omaan aiheeseeni,\njoka minulla nyt siis on työn alla ja jonka ennen pitkää toivon voivani\nsinulle lähettää. Mitä laatua se on, siitä kerkeät kyllä selvän saada\nsitten kuin paperit saapuvat pöydällesi.\n\nNäin ovat siis asiat. Pahin on kuitenkin voitettu: taloni alkaa olla\nlopullisesti valmis ja minä itse pääsemässä selville vesille. -- Koeta\nnyt selvittää asia parhain päin Santerille, jonka harmin minä\nluonnollisesti ymmärrän ja valitan, että olosuhteet ovat ajaneet minut\nsitä hänelle samoinkuin sinullekin tuottamaan. -- Ja koska minun nyt on\nlähdettävä hakemaan saranoita ja lukko saunan välioveen, niin lopetan\ntähän, jääden odottamaan sinulta veljellisen ymmärtämyksen ja\nanteeksiannon sanaa\".\n\nOsoitukseksi siitä, ettei Kirja-yhtiön puolesta -- enempää kuin\nomastanikaan -- kirjailijaa ylläolevan johdosta suinkaan ahdistettu,\nsaakoon vastauskirjeeni tässä sijansa. Se on päivätty lokak. 2 p. ja\nkuuluu pääkohdiltaan:\n\n\"H. V. Olenpa hengessäni näkevinäni, kuinka kylmä väre makkaran\nmuotoisena kauhun aaltona vyöryy pitkin selkäpiitäsi, kun taas näet\npeloittavalla firmamerkillämme varustetun depeshin ilmestyvän\nkirjoituspöytäsi nurkalle. Toivon kuitenkin, että sen sitten luettuasi\nrauhan rusko leviää partaiselle naamallesi kuin tyyntyvän illan\nkajastus myllertävän myrskyn jälkeen aavalle ulapalle. Olen\ntiedoittanut asiasi Santerille ja olemme päättäneet suhtautua siihen\ntyyneydellä, mielenmaltilla ja anteeksiantamuksella. Olemme molemmat\nnähneet maailmaa siksi paljon, että tiedämme priiskahtelun ja kipakan\npuheen tällaisessa asiassa aivan hyödyttömäksi: kun kirjailija ei voi\njostakin aiheesta kirjoittaa, niin hän ei voi, vaan hänen täytyy\nodottaa uutta kiima-aikaa. Olemme kuitenkin päättäneet muistuttaa\nsinulle inspirationin, pyhän innoituksen, erikoisesta laadusta, kuten\ntulkitsi asian tuo kuuluisa vanhan ajan viisas, entinen yliopiston\nrehtori Waldemar Ruin. Äskeisessä avajaispuheessansa hän lausui, että\nhenkisen työn tekijä on usein tehtäväänsä nähden kuin vakaisen vuoren\nedessä, jota hän huolestuneena katselee, pitäen mahdottomana päästä sen\nylitse. Mutta kun hän kokoaa voimansa ja pakottaa itsensä työhön\nryhtymään, huolimatta siitä, kuinka voittamattoman vastenmieliseltä se\ntuntuu, huomaakin hän pian ilokseen, kuinka hän juuri sillä voittaa\njumalien avun puolelleen: hänessä herää tämän pakotuksen ja\nponnistelun johdosta innoitus, joka siivellisenä sadun hevosena\nkohottaa hänen henkensä kykeneväksi suorittamaan tuon äsken niin\nhuolestuttavalta näyttäneen tehtävän. Siten hän pystyy todellisiin\nhengen korkeus-ennätyksiin paljoa useammin kuin niissä tapauksissa,\njolloin jumalat anteliaasti ja ilmaiseksi, ilman taistelua, heti työn\nalussa lahjoittavat leikitsevän ja riemuitsevan innoituksen hengen.\nTässä puhui tuo suuri viisas vakavia totuuden sanoja, joista meillä\nkaikilla on paljon oppimista. Sillä eihän meillä, jokapäiväisten pikku\nvastuksien kimpussa ahertelevilla henkisen työn tekijöillä, ole\nsuinkaan tilaisuutta antiikin marmoripilaristossa, tuijotellen Hellaan\nsiniseen taivaaseen ja katsellen uhrisavua, joka vienona patsaana\nkohoaa kohti Zeyn asuntoa, odotella sitä silmänräpäystä, jolloin\nPegasus omasta halustaan suvaitsisi potkaista sieluamme ja iskeä sieltä\nilmoille kirkkaasti kumpuavia lähteitä. Ei, vaan... meidän täytyy istua\nkovalle tuolillemme ja tarttua voimakkaalla kädellä tuota yllä\nmainittua hevosta kuolaimista sekä taluttaa hänet henkisen auramme\neteen. Ja silloin on meidän, ellei hevonen näytä halukkaalta vetämään,\nkarmealla äänellä sille ärjäistävä...\n\nLuonteesi on sellainen, että kun innostut, niin tapahtuu se\nperinpohjin. Ja kun ihminen juo kauan samaa juomaa, kyllästyy hän\nsiihen. Se on luonnollista. Olet niin paljon käsitellyt historiallisia\naiheita, että ne ovat ruvenneet maistumaan sinulle puulta. Kuitenkin\nluulen, että kun ensi innostuksen haihduttua jaksaa uudelleen syventyä\nisänmaan historian aarnioihin, ne sittenkin rupeavat vasta silloin\nantamaan lähteittensä kirkkainta vettä, jolloin syntyy pysyvä elämäniän\nkestävä kiintymys, joka koituu hyvin hedelmälliseksi. Ensi innostus on\ntoista, jälkeenpäin syntyvä, tyyni, kypsyneen miehen ja mielen työ\ntoista -- pidän tätä jälkimmäistä parempana. Luulen siis, että jonkin\najan kuluttua tunnet jälleen vetovoimaa historiallisiinkin\naiheisiin...\"\n\n\n6\n\nWilkuna alkoi kirjoittaa osuuttaan _Sankarien_ toiseen sikermään\nvarsinaisesti vasta tammikuussa 1921, jonka lopussa hän lähetti niitä\nkaksi. Kauan odotettu innoitus oli tullut: \"Olen tällä haavaa\", hän\nkirjoitti tammik. 29 p., \"keskitalven pyryistä ja pakkasista\nhuolimatta, niin hyvässä työvireessä, että itsekin sitä ihmettelen.\nHarmittaa vain kirjaston vajavuus\". Erikoisesti hän kaipasi tietoja\nkaroliinien pietistisestä herätyksestä venäläisen sotavankeuden aikana,\nja kääntyi niitä saadakseen parinkin henkilön puoleen, mutta pelkään,\nettei niitä tullut hänelle hankituksi. Maaliskuun alkupäivinä hän sai\ntyönsä valmiiksi. Maalisk. 12 p. lähdin ulkomaille, josta palasin\ntoukok. 2 p. todetakseni vain, että teos oli tällä kerralla myöhästynyt\nkuvittajan vuoksi: viimeiset kuvat valmistuivat vasta toukok. 6 p.\nTietysti tämä kovasti harmitti Wilkunaa, joka muutenkaan ei ollut\nkuvittajaan tyytyväinen, ja jonka kärsivällisyys ei ollut ehkä niin\nsuuri kuin puolta vuotta ennen kustantajan. Teosta painettiin 5000 kpl.\nTekijöille maksettiin 4800 kpl:sta à 10 mk., josta Wilkunan osuudeksi\ntuli hänen tekstinsä laajuuden mukaisesti, 217 sivulta, Smk. 26,503:80.\nKirjan hinta oli sid, 50:--.\n\nVaikka Taavetti Kivekkään tarinassa _Kaksi miekkaa_ onkin romanttista\nperinnäis- ja sovinnaistavaraa, on se silti reippaasti ja eloisasti\nsuoritettu. Vanhojen vihollisten, hakkapeliitta- ja Nevan rannalta\nlöydetyn käyrämiekan kilahtelu toisiaan vastaan Kivekkään pirtin\nseinällä, ennustaen sodan tuloa, on tietenkin sovinnainen asetelma;\ntutulta tuntuu myös kohtaus Pähkinänlinnan piirityksessä: valleilla\nmajuri Leijon ja Kivekäs, koettaen ampua tykillä Pietari ensimmäistä --\nsehän muistuttaa lähinnä tilanteesta Würzburgin muureilla, josta\njesuiitta koetti ampua Kustaa Adolfia. Varsinainen perusasetelma --\nTaavetti Kivekkään, kaikkien venäläisvihassaan leppymättömien sissien\nesi-isän kotitalo Jänissaarella, sen paikalle sittemmin rakennettu\nmahtava Pietari-Paavalin linna, jonka muurien alla on saaren oikean\nisännän hauta -- on romanttisesta sovinnaisuudestaan huolimatta melko\nvaikuttava. Sitä tietä pääsee kertomukseen pisara kirjailijan omaakin\npersoonallisuutta, s.o. hänen venäläisvihaansa: meidän aikamme on jo\nsaanut nähdä, hän sanoo kertomuksen lopussa, mitä Taavetti Kivekkään\nkirousten paino on vaikuttanut kaupungille, jonka \"väkivalta on\npystyttänyt suomalaisen heimon ikivanhalle alueelle\". Tämä kirouksen\nhenki \"huokuu haudan syvyydestä edelleenkin tuon kammon kaupungin\nylitse, samalla kun Kivekkään taisteluhenki jatkuvasti elää nuoren\nsuomalaispolven povessa\".\n\nTämä romanttinen mielikuva jatkuu _Korpimajurissa_, täyteläisessä,\npaikoin humoristisessakin kuvauksessa Taneli Luukkosesta, joka\njouduttuaan tsaarin vangiksi pääsee virumaan -- Kivekkään haudan päälle\nrakennettuun holviin, ja jolle itse Kivekäs ilmestyy unessa, rohkaisten\nhäntä. \"Totisesti, tämän luolan ei pitänyt hänen haudakseen muodostua.\nHän oli liiaksi sitkeätä juurta, nääntyäkseen ryssän kahleisiin\". Nämä\nlauseet voivat olla kaikua ajatuksista, joilla niiden kirjoittaja oli\nrohkaissut itseään eräänä elämänsä kohtalokautena jokseenkin\nvastaavissa olosuhteissa. Luukkosen miehet ovat muuten Wilkunan\nmielisotilaita: \"Kovakouraisia, arpinaamaisia sällejä ne olivat, kylmän\nja kuuman, vilun ja nälän tuttuja, lukemattomissa vaivoissa ja\nalituisilla marsseilla karaistuja\". Eräänlainen karhumainen\njumalisuus on heille ominaista. Wilkuna aloittaa tämän kertomuksen\njumalanpalveluksen kuvauksella, joka on suoritettu humoristisessa\nhengessä: miehistön tupakannälkä on tosiasiassa kaikkia muita pyyteitä\nvoimakkaampi. Kertomus huipentuu jo _Välskäristä_ tunnettuun\nkivekkäiden yritykseen vangita tsaari; Wilkuna kuitenkin taitavasti\nvälttää jäljittelyn. Loppu kohoaa vaikuttavaksi ennustukseksi sen ajan\ntulosta, \"jolloin tiikerikasvoisen miehen luoma kaupunki luhistuu ja\nNevajoen rantoja omistaa jälleen yhtynyt suomalainen heimo\".\n\nTähän asti olivat Wilkunan kertomuksissa olleet jumalisia sotamiehet --\nnyt oli tullut upseerien vuoro. _Vastoinkäymisten sankari_ Kaarlo\nArmfelt ottaa Kostianvirran taistelun aattona esille Raamattunsa.\n\"Nykyään oli sen lukeminen hänelle jo yhtä tarpeellista kuin\njokapäiväinen leipä. Ihmeellistä virkistystä ja tulevaisuuden\nluottamusta hän sieltä aina sai, vaikka nykyhetki olisi näyttänyt\nkuinkakin lohduttomalta\". \"Olen jälleen\", kirjoitti Wilkuna tammik. 29\np. 1921, \"ruvennut uskonnollista maailmankatsomustani rakentelemaan.\nTodistuksena siitä olkoon, että U. Testamentti on jälleen siirtynyt\nyöpöydälleni, levättyään erinäisiä kuukausia hyllyllä, omistajansa\nharhaillessa kaikenlaisilla henkisillä ja ruumiillisilla\nextravagansseilla\". Siinä, että Wilkuna halusi kuvata karoliinien\npietismiä, on heijastusta hänen omasta uskonnollisesta\nsielunelämästään. \"Tämä jäyhä uskonnonsuunta vastasi niin hyvin\nArmfeltin luonnetta ja elämänkokemuksia ja niin hänkin noina hiljaisina\nrauhan vuosina kallistuu yhä enemmän pietismiin\" -- siinä on vivahdus\nWilkunan omista kokemuksista ja perspektiiveistä. Oma viehtymys\npietismiin tekee hänelle mieluiseksi kenraali Creutzin tarinan _Sotilas\nvakaa ja nuhteeton_, sen \"jäyhän pietistisen maailmankatsomuksen\",\njohon tämäkin kaarlolainen oli kiintynyt. \"Heidän ja heidän\nhengenheimolaistensa kautta tuli tuo syvään kyntävä pietistinen\nuskonsuunta Suomen maaperään istutetuksi\", sanoo Wilkuna kertomuksensa\nlopussa, \"suureksi siunaukseksi suomalais-kansalliselle valtioelämälle\nja kulttuurille, kuten tuleva aika oli osoittava\".\n\nTuomas von Rajalinin historiaa (_Uskollinen kutsumukselleen_) lukiessa\ntulee ajatelleeksi, että tämän pontevan suomalaisen nuoruudenvaiheissa\non jotakin tuttua. On talonpoikaistalo, \"ei suuren suuri eikä vallan\nvähäinenkään, vaan tuollainen keskikokoinen, hyvin toimeen tuleva,\njossa kaikki oli vakiintunutta ja paikoilleen asettunutta\". Isäntä on\n\"kirjamies, joka ei ainoastaan kyntänyt ja kylvänyt, vaan luki myös\nsanaa\". Talossa on sokea vaari, entinen merimies, joka kertoilee\nnuorelle Tuomaalle ihmeellisiä juttuja matkoistaan, kuten sokea\neno-vainaja Jukolassa. Tuomas on hiljainen ja ujo miehenalku, mutta\nkuoren alla elää ja läikähtelee. \"Pääskysten pakinaa kuunnellen ja\npilvien lentoa seuraten makasi hän usein kesäisinä ehtoina pihapihlajan\nalla ja mietiskeli niitä ihmeellisiä asioita, joita maailma oli\ntäynnänsä. Epämääräinen ikävä ja polttava kaipuu jonnekin kauas valtasi\nsilloin hänen mielensä\". Isä vie hänet kouluun merenrantakaupunkiin,\ntoivoen hänestä pappia, mutta hänestä tuleekin merimies, \"Usein hän\nkojussa maatessaan... näki silmänsä ummistaessaan niin ihmeen\nelävänä edessään kodin, omaiset, tuuhean pihapihlajan ja harmaan\nasuinrakennuksen, jonka räystään alla oli kokonainen rivi\ntuohitötteröihin laitettuja pääskysenpesiä\". Tämä maailman merille\nlähtenyt nuori mies on osaltaan Kyösti Wilkuna itse, jonka\nnuoruudenmuistot täten pulpahtelevat näkyviin.\n\n\"Niinpä niin, täytyyhän jokaisella huomatummalla suomalaisella olla\naina hänen Joukahaisensa\", puhkeaa kirjailija katkerana eräässä\nkohdassa sanomaan (_Kansan valitsemia sotapäälliköitä_), kajoten siihen\nkansanluonteemme puoleen, jota Joukahaisen lisäksi edustaa kyyllä\nampuva märkähattu karjanpaimen. Sensijaan hänen sydämensä on ylpeä ja\nkiitollinen hänen kirjoittaessaan majuri Grotenfeltin puolisosta\n(_Suomalainen äiti_). Ajatteliko Wilkuna omaa puolisoaan ja itseään\nylistäessään naista, joka elettyään \"kuin köynnöskasvi mieheensä\nnojautuneena saa yhtäkkiä voimia seisomaan omin varoin ja täyttämään\npois temmatun miehensä tyhjäksi jääneen sijan\"? Nämä persoonallisen\nelämän ilmaukset painuvat sitten näkymättömiin sen sydämellisen\nhyväntuulen tieltä, jolla hän kuvaa _Vaarin_, kuulun Otto v. Fieandtin,\nhänen kodikkaan sodankäyntinsä ja tosisuomalaiset sotamiehensä -- sen\nriemullisen huumorin tieltä, jolla hän on ikuistanut savolaisen\nsotamiehen Paavo Rappin (_Suomalainen sotamies_), kuvannut suomalaisen\nsotamiehen vaiheet ja kärsimykset \"siihen aikaan, jolloin Suomen kansa\nkokonaisuudessaan osasi vielä rakastaa köyhää isänmaataan ja jolloin se\nyksimielisesti, kylki kyljessä, puolusti sitä vierasta valloittajaa\nvastaan\" -- ja sen liikutuksesta värähtelevän, Wilkunalle melkeinpä\noudon tunteellisuuden tieltä, joka on _Sotatoverusten_ lämmittävänä\npohjavireenä. Tämä lämpö kasvaa ilmeiseksi taistelukiihkoksi -- Wilkuna\nelää hengessä mukana Lapuan taistelun, tuon kuulun kamppauksen, joka\nrunouden kultaamana säilyy \"ihanaisena päivänä\" suomalaisten muistossa.\nKauniina näkynä avautuu Lapuan lakeus ja kauniin tunnustuksen antaa\nsille Wilkuna kertomuksensa lopussa: \"Heinäkuisen yön autereisessa\nhämyssä, virren sävelten kaikuessa, ryhtyivät paikkakunnan miehet\npeittämään hautoja, joista kerran oli ylenevä kaunis sato -- hautoja,\njoiden äärellä vuosisataa myöhemmin sytytettiin se vapauden soihtu,\nmikä esi-isäin taistelut, unelmat ja aavistukset muutti\ntodellisuudeksi, teki tästä maasta itsenäisen Suomen valtakunnan\".\n\nKertomus Rothista ja Spoofista (_Kaksi jehua_) päättää Wilkunan osuuden\nja myös koko kirjan. Huolimatta siitä haluttomuudesta, jota Wilkuna\naluksi tunsi tätä työtänsä kohtaan, hän silti lopuksi siihen\nryhdyttyään suoritti sen vauhdikkaasti ja hyvällä menestyksellä,\nyleensä onnistuen melkeinpä paremmin kuin ensi sikermässä. Näin\nvalmistui kahden historiallisen kirjailijan yhteistyö. Sen silmämääränä\noli ollut isänmaallisten tunteiden herättäminen kohtalokkaana\najanhetkenä, ja tämän tarkoituksen se varmaan myös saavutti. Sama henki\non innoittanut molempia kirjailijoita, joten tulos tyylin\nerilaisuudesta huolimatta sointuu hyvin yhteen. Isänmaallisena\nkasvatus- ja innostuskirjana, pätevänä työsaavutuksena, sen arvo on\nkestävä ja tulevaisuus taattu.\n\n\n\n\nXXVI\n\nPUHEITA, PONSIA JA SANOMALEHTIKIRJOITUKSIA\n\n\n1\n\nWilkuna päätti montakin kertaa kokonaan luopua politiikasta, koska\ntunsi sen häiritsevän hänen varsinaista työtänsä. Mutta siitä\nhuolimatta hän tempautui siihen tuontuostakin siksi, ettei hän\nisänmaansa asioita harrastavana voinut heittäytyä välinpitämättömäksi.\nJa silloin hänen olemuksensa aaltoili pohjia myöten, ihmiset\njakautuivat hänen mielessään hyviin ja pahoihin, jyrkkä tuomion henki\nvaltasi hänet, ja tuloksena oli usein pettymyksen sekainen\nmasentuminen, joitakin aikoja kestävä mielenharmaus.\n\nLapuan Kansallisseuran juhlassa Lapuan yhteiskoululla helmik. 26 p.\n1920 päätti monisatalukuinen kokousyleisö yksimielisesti lähettää\nWilkunan edustajanansa[141] hallituksen ja eduskuntaryhmäin luo\nlausumaan kokouksen vakavan toivomuksen, että armeijamme upseeristossa\nkokouksen mielestä ilmenneestä \"venäläistymisestä\" mahdollisimman pian\ntehtäisiin loppu. Näitä toivomuksia perille viemään lähtikin sitten\nEtelä-Pohjanmaalta 12-miehinen lähetystö, joukossa Wilkunakin, käyden\npääministeri Vennolan ja presidentin puheilla. \"Vaadimme\", kertoo\nWilkuna eräässä kirjeessään, \"silloista sotaministeri Bergiä\nryssäläisyyttä suosivana erotettavaksi. Kun Vennola tiukkasi, ketä\nmeillä sitten olisi sijalle ehdottaa, mainitsin minä summakaupassa\nmaaherra Jalanderin. Hänestä tulikin sitten uutta hallitusta\nmuodostettaessa sotaministeri ja hän ryhtyi toteuttamaan aktivistien\nohjelmaa. Mutta vastustus Toloperin, Kivekkään ja sen semmoisten\ntaholta on sitkeä ja kaikki jäi puolitiehen. Sen vuoksi ryhdyttiin\ntäällä keväällä puuhaamaan kansalaisadressia, joka saatiinkin kuntoon\nja jonka suuri lähetystökuukausi toista sitten vei Toloperille. Kaipa\nsiitä nyt sitten taas saa joitakin tuloksia odottaa. -- Talvellisen\nlähetystömme tehtävänä oli sitäpaitsi räjähyttää Resvoin kappeli\nhajalle. Pari miestä meni edeltäkäsin valmistuksia tekemään, mutta\nmeidän pääjoukon Helsinkiin saapuessa saatiin tietää, että viranomaiset\nvihdoinkin olivat päättäneet sen siirtää sijoiltaan. Niin jäi se lysti\nmeiltä kokematta\", Maaherra Jalanderin ehdottaminen on hyvä esimerkki\nsiitä, kuinka oikeaan kansan lähetystöt joskus saattavat osua.\n\nKesällä 1920, jolloin Marielundin rakennustyö piti häntä\nkireällä, kirjoittamattomat _Sankarit_ moittivat omaatuntoa ja\nnäytelmä-ala viehätti mielikuvitusta, hän riistäytyi muutaman kerran\nisänmaallis-poliittisiin puhujatehtäviin. Kesäkuun 14 p. hän piti\npuheen Nivalan sankarihaudalla,[142] vaikuttavalla tavalla muistellen\nvalkoisen Suomen yksimielistä nousun aikaa ja omalle nykyiselle\nkehitysasteelleen kuvaavasti lopettaen: \"Mieleni valtaa elävä tunto\nsiitä, että nämä vainajat ovat ja tulevat aina olemaan meidän ja meidän\nasiamme puolestapuhujia sen Herran luona, jonka kädessä ovat\nsiveellisen maailmanjärjestyksen johtolangat ja jonka tahdotta ei\npieninkään asia tapahdu tässä meidän pikku seikkojen täyttämässä\nmaailmassamme. Ja niin kauan kuin meissä säilyy elävä tietoisuus siitä\nettä niin on, ja niin kauan kuin me näiden pyhättöjen äärellä jaksamme\nheikkouksiemme yli kohota, niin kauan on meidän yhteinen suuri asiamme\nvarmalla pohjalla, näyttäkööt ilmanääret kuinka uhkaavilta tahansa\".\n\nHeinäk. 27 p. 1920 vieraili Lapualla kenraali Mannerheim.\nSuojeluskunnan tervehdyksen esitti hänelle Wilkuna:[143] \"Ne ajat,\njolloin valkoinen armeija kuin maasta kohoten ilmestyi isänmaata\npelastamaan ja jolloin Te, Herra Kenraali, Kaikkivaltiaan johdatuksesta\nilmestyitte sitä voittoihin johtamaan, eivät tule tämän sukupolven\nmuistosta haihtumaan. Niin paljon mielen mataluutta kuin meidän\njulkisessa elämässämme ilmenneekin ja niin uutterasti kuin hajottavat\nvoimat keskuudessamme pyrkivätkin työskentelemään, on nimellä\n_Mannerheim_ aina vastustamaton tenho niiden sarkatakkisten miesten\nkeskuudessa, jotka näiltä lakeuksilta kerran Teidän johdossanne\nlähtivät siihen taisteluun, missä verellä ja raudalla laskettiin\ntodellinen perustus isänmaamme itsenäisyydelle. Ulkonaisten ja\nsisäisten vaarojen uhatessa nuorta tasavaltaamme on meille turvallista\ntietää, että Te, Herra Kenraali, elätte ja toimitte edelleen meidän\nkeskellämme. Niin rauhan töihin kuin Pohjanmaan miehet ovatkin\njälleen syventyneet ja niin vähän sotaisilta kuin he pelloillaan\ntyöskennellessään näyttänevätkin, niin vaaran isänmaata uhatessa ovat\nhe jälleen mies talosta ensimäisinä liikkeellä. Sen vakaumuksen\npyydämme Teidän viemään mukananne tältä pikaiselta matkaltanne\".\n\nMaanviljelysnäyttelyn lopettajaisiltamassa Karstulan nuorisoseuran\ntalolla elok. 21 p. 1920 oli puhujana Kyösti Wilkuna.[144] Koska se oli\nKarstulan taistelun vuosipäivä, otti Wilkuna sen puheensa\nlähtökohdaksi, aloittaen sanoilla \"suuret kansat juhlivat voittojaan,\npienet tappioitaan\". Huomautettuaan, että suomalaisilla on\nomallatunnollaan vain yksi häpeällinen tappio, Lappeenrannan taistelu,\npuhuja kuvasi Karstulan taistelun pääpiirteissään ja totesi, etteivät\nsuomalaiset ole milloinkaan antautuneet kokonaisena joukkona, vaan\nsaarroksiin jouduttuaan lyöneet itsensä läpi. Suomi on ollut kuin pieni\neläin jättiläiskäärmeen puristuksessa, mutta ei ole sortunut\nvenäläisyyden syleilyyn, vaikka viimeinen saartoliike, bolshevismi,\nolikin kaikkia entisiä uhkaavampi ja tuhoisampi. \"On tärkeätä ja\ntarpeellista\", lausui puhuja lopuksi, \"olla selvillä omista vioistaan\nja heikkouksistaan sekä asettaa ne tavantakaa itsensä eteen. Vikoja ja\nheikkouksia, suuriakin, on kansallamme paljon, ja hyvä on, että me\nniistä pääsemme yhä selvempään tietoisuuteen, Mutta yhtä tärkeätä on\nolla tietoinen myöskin hyvistä ominaisuuksistaan. Yhtämittainen\nvikojensa seulominen masentaa mielen ja lamauttaa toimitarmon.\nVallankin tällaisena ajankohtana, jolloin vaarat joka puolelta uhkaavat\nnuorta vapauttamme, on terveellistä muistaa, mitä kuntoa isämme ovat\ntällä maankamaralla osoittaneet. Siten me vaikeimpinakin ajankohtina\nsaamme luottamusta itseemme\".\n\nElok. 29 p. 1920 hän oli puhujana Kurikan suojeluskunnan\nkesäjuhlilla.[145] Vapaussota oli ensimmäinen sota, jonka Suomen kansa\ntaisteli \"omaan laskuunsa, täysin itsetietoisena päämäärästään\".\nTärkeimmissäkin johtoasemissa olevat henkilöt olivat kuin \"väkevän\ntulvavirran mukaansa tempaamia\"; kysymyksessä ei ollut heidän tahtonsa,\nvaan \"kansakunnan yhteinen elämisen ja voiton tahto\", kansan sieluun\nkätkeytyvä \"persoonallisuusvoiman joukkoilmaus\". Ensi sijassa oli\ntaistelumme vapaus-, vasta toisessa sijassa kansalaissotaa: henki, joka\npunaista armeijaa elähdytti, oli aitovenäläinen henki; kysymyksessä oli\nvenäläisyyden, juutalais-ryssäläisen hapatuksen, bolshevismin, ryntäys\nmeitä vastaan. Vaara väijyy yhä edelleenkin, ja sen vuoksi on pyrittävä\nyksimielisyyteen.\n\nKesällä 1920 Wilkuna oli parin lapualaistoverin kanssa käymässä\nVimpelissä, vieraillen samalla matkalla vuorokauden ajan Kauhavalla.\nPäästyään innostumaan Wilkuna tunsi halua lausua kauhavalaisille\ntotuuden sanoja ja meni tässä tarkoituksessa työväentalolle, jossa\nsikäläisillä tovereilla oli parhaillaan iltama. Lupaa kysymättä hän\nnousi puhujalavalle ja piti ällistyneille tovereille kiukkuisen ja\nvahvasti \"lahtarihenkisen\" rangaistussaarnan, uhaten heitä vakavilla\nseurauksilla, elleivät ajoissa lopettaisi epäisänmaallista\n\"kenkkuiluaan\". Ennenkuin seurakunta ehti selvitä ällistyksestään ja\nheittää kutsumatonta puhujaa ulos, oli tämä jo poistunut omaan\nseuraansa, joka tuskin tiesikään, missä vieras oli pistäytynyt. Muiden\nhöyryjen mukana asia sitten haihtui Wilkunan päästä kokonaan, kunnes\nVaasan sosialistilehti palautti sen hänen mieleensä tuumankorkuisin\notsakkein ja laajoin selostuksin.\n\n\n2\n\n\"Wrangelin kukistuminen\", kirjoitti Wilkuna T.T. Kailalle marrask. 25\np. 1920, \"ja oman maamme asiain luisuminen yhä kurjemmalle kannalle\ntuotti minulle muutamia synkeitä päiviä. Mutta minun on mahdoton\nkauemmin olla pessimismin vallassa. Ja niinpä eräänä aamuna pulpahti\nluontainen optimismini jälleen pinnalle: näyttäköön kuinka synkältä\ntahansa, mutta hyvä siitä lopuksi tulee. Ennen pitkää koittaa meilläkin\naika, jolloin vanhat johtajanränöt... viskataan syrjään ja uusi\nsukupolvi, joka itsenäisyytemmekin on luonut, astuu asiain johtoon...\nSillä vaikka sotakirveeni olenkin toistaiseksi maahan haudannut, niin\nolenpa edelleenkin vääpeli Suomen armeijan reservissä ja niin ollen\nvalmis rintamalle käymään, kun lyö hetki käydä punainen hulluus\nlopullisesti nujertamaan. Ja se hetki koittaa yhtä varmasti kuin\nhuomisen päivän aurinko. Sillä eihän järjettömyys ja kehnous voi\npitkään vallan päällä olla\".\n\nKesäkuussa 1921 Wilkuna oli suojeluskunnan juhlissa Ilmajoella.\n\n\"Pari päivää sitten\", hän kirjoitti kesäk. 21 p., \"olin Ilmajoen\nemäkirkolla suurilla suojeluskuntamanöövereillä. Tein joukon uusia\ntuttavuuksia, joista tärkeimmät Paavo Virkkunen herttaisine rouvineen\nja Bruno Jalander Ainonsa kera. Jouduin vastaan kiemurtelustani\nhuolimatta päivällisille pappilaan, joka on suuri, komea ja hieno kuin\nhovi. Ja päivällispöydässä plaseerasivat minut Aino Acktén rinnalle.\nSiinä minä sitten, Jumalaan turvaten, istuin sateesta märjässä\nsarkatakissani, muraisin saappain ja nuhasta tiukkuvaa kärsääni\nturistellen (ainoa mukana oleva nenäliinanikin oli taskun pohjalla\nmärkänä rääsynä). Kaikki meni kuitenkin onnellisesti. Herrasväet\nlausuivat minulle joukon komplimangeja, joista sisimmässäni en\nkuitenkaan jaksanut uskoa sitä, että Aino Ackté kuuluisi lukijoihini.\n-- Vierailun tuloksena oli m.m. uusi orienteerautuminen Paavo\nVirkkuseen nähden. En jouda enempää, sillä täytyy rientää Fräulein\nWestfalenin luo besprechaus-tunnille...\"\n\nHeinäk. 14 p. vietetyn Lapuan päivän juhlatoimikunnan puheenjohtajana\nja juhlan yliohjaajana oli 1921 Wilkuna.[146] Hänen osallaan oli puhe\nvanhalla sankaripatsaalla, jonka ympärille kansa aina keräytyy\nkunnianosoitukselle. Kun oli veisattu Lapuan taistelun virsi --\nWilkunan mielivirsi -- \"Minä vaivainen mato ja matkamies...\", hän\npalautti muistoon tuon hetken, jolloin vaivoja kokenut sotajoukko\nhartaana, lakittomin päin, veisasi tätä vanhaa, kotoista virttä,\nsyöksyäkseen sitten yhtenä miehenä vihollisrintamaa kohti. \"Mutta\npaljon muutakin\", hän jatkoi, \"loihtii sielun silmäin eteen tämän\nvirren raskas poljento, sillä varmasti ovat esi-isämme lukemattomissa\nmuissakin vakavissa tilanteissa sen tummiin sointuihin sydämensä\ntyhjentäneet. Ja ettei isiltämme ole noita vakavia tilanteita puuttunut\n-- tilanteita, joihin verraten meidän nykyaikaiset n.s. pulakautemme\novat lasten leikkiä -- senhän me niin hyvin tiedämme. Että he, isämme,\novat aina kuitenkin jaksaneet noiden raskaiden aikojen yli elää ja\ntulevaisuuden hyväksi työtä tehdä, siitä tuon virren sävel kantaa\nmyöskin todistuksen. Siinä on sijansa toivolla ja tulevaisuuden\nluottamuksella... Se puhuu ihmisistä, jotka olivat ehyempiä ja\nkokonaisempia kuin me, hermostuneen ja levottoman murroskauden\nrikkinäiset lapset\".[147]\n\nIltajuhlaan oli Wilkuna kirjoittanut historiallisen kuvaelman Lapuan\ntaistelusta.\n\nKuukauden päästä, elokuun 14 p. 1921, tapaamme Wilkunan\npitämässä puhetta Peräseinäjoen Kansallisseuran kesäjuhlassa.\n\"Talonpoikaiskulttuuriamme on vaalittava\" -- siinä hänen ajatuksensa\ntällä kertaa.[148]\n\nMaailmansota muutti paljon Euroopan valtakuntain rajoja. Saimme nähdä,\nkuinka Suomen ja Venäjän välinen hailea raja selveni kirkkaaksi ja\nkuinka Suomi on ulottanut käsivartensa Jäämerellekin. Ulkomailla\nsuhtaudutaan joskus epäillen Suomen itsenäisyyden pysyväisyyteen -- me\nitse emme sitä epäile. Se, johon m.m. tämän luottamuksemme perustamme,\non \"meidän korkealle kehittynyt talonpoikaiskulttuurimme sekä\nsen luoja ja säilyttäjä, meidän itsenäinen, terve ja valistunut\ntalonpoikaisluokkamme... Itsenäinen, vakavarainen, valistunut ja\nmoraaliltaan terve talonpoikaisluokka merkitsee kansakunnalle ja\nvaltiolle samaa kuin luusto ihmisruumiille. Sen puutteessa ei mikään\nvaltio kestä ankarampia järkytyksiä, vaan sortuu arvaamattomien\ntuulenpuuskien heiteltäväksi, tai lysähtää surkeasti läjään, kuten on\nkäynyt Wenäjän... Mitä se kansalle myrskyn uhatessa merkitsee,\nse nähtiin vapaussodassa\". -- Sitten hän siirtyi puhumaan\ntalonpoikaiskulttuurista, jonka luoja ja säilyttäjä itsenäinen\ntalonpoikaisluokka on. \"Siihen sisältyvät\", hän sanoi, \"kaikki ne\nhenkiset ja aineelliset arvot, jotka kansa aikojen kuluessa on omassa\nkeskuudessaan luonut. Sen juuret ulottuvat meillä kauas menneisyyteen\nja sen hedelmiä ovat rikas kansanrunoutemme, viisaat sananlaskumme,\nsyvällinen luonnon tuntemus sekä tuo käytännöllinen, kokemusperäinen\nviisaus, jota niin usein iäkkäämmän kansanmiehen suusta saa kuulla.\nHavainnollisimpana, silmin nähtävänä ja korvin kuultavana, esiintyy\ntämä käsite jossakin talonpoikaiskulttuurin läpäisemässä talossa.\nSellaisen talon tuntee jo taampaa, olkoon se sitten kuinka harmaa ja\nvaatimattoman näköinen tahansa. Sillä on oma ystävällinen, tyyntynyt ja\nviihtyisä sävynsä. Kaikki on sellaisessa talossa vakiintunutta ja\npaikoilleen asettunutta. Talossa vallitseva henki on levollinen. Kaikki\ntyö ja toimi käy ilman turhaa hätiköimistä ja äänenpainoa, verkkaan,\nmutta kuitenkin niin, että kaikki tulee ajallansa ja hyvin\ntehdyksi. Talonväen käytös on hillittyä ja sopuisata, ja heidän\nkasvonpiirteissään huomaa helposti henkisen viljelyksen jäljet.\nSellaisessa kodissa pidetään kiinni kaikesta siitä vanhasta ja isiltä\nperitystä, mikä on kestänyt ajan koettelemukset, eikä harkitsematta ja\nsuinpäin syöksytä uudistuksiin. Tuollaisen talon hyveisiin kuuluu terve\nvanhoillisuus, säästäväisyys ja uskonnollisen tunteen kunnioitus.\nTällaisessa kodissa lepää kaikki vankasti historiallisella, isiltä\nperityllä pohjalla\".\n\n\"On turvallista\", lausui puhuja edelleen, \"ja rohkaisevaa kaikkialla\nmaassamme tavata tällaisia talonpoikaistaloja. Että ne tänä\nmullistusten ja kiihkeän uudistusvimman leimaamana aikanakin ovat\nkyenneet vankkumatta historiallisella pohjallaan seisomaan ja\nsyöksymättä juurettomaan ja tuulia ja taivaita hosuvaan\nnousukkaisuuteen säilyttäneet elimellisen yhteyden vanhan\ntalonpoikaiskulttuurin kanssa, se juuri todistaa, mikä luja voima\ntuossa kulttuurissa on ja minä turvana tuollaiset kodit ja perheet ovat\nkoko yhteiskunnalle...\"\n\n\"Se yhteiskunta on onnellinen, jossa ylimykset ovat kansanmielisiä ja\nkansa ylimysmielistä. Sellaisessa yhteiskunnassa vallitsee suoranainen\nja yhtämittainen vuorovaikutus kaikkien kansankerrosten välillä.\nKorkeampi oppineisuus ja hienompi sivistys on silloin elimellisessä\nyhteydessä ja vuorovaikutuksessa vanhan talonpoikaiskulttuurin kanssa,\nsaaden siitä alati uutta elinvoimaa ja luonnon tuoreutta. Varma\nvakaumukseni on, että meillä ennenpitkää koittaa sellainen aika...\"\n\n\n3\n\nHetimiten edellisen jälkeen häntä pyydettiin puhujaksi Nurmoon, mutta\nhän kieltäytyi. Syynä oli väsymys ja se, että oli ruvettava\nvarustautumaan Lapuan sankaripatsaan paljastusjuhlaan, joka pidettiin\nsyysk. 10 p., ja joka oli suurimmaksi osaksi Wilkunan huolena. Juhlan\njälkipäivänä hän sepitti siitä seuraavan kuvauksen:\n\n\"On sunnuntai-aamu. Lepään laakereillani ja nautin olemassaolosta.\nMutta kylläpä, koira vieköön, olinkin eilen illalla levolle painuessani\nväsynyttä miestä. Sen voit ymmärtää, kun lyhyesti selostan tässä\neilisen ohjelmani.\n\nKl. 6 ylös, koko ruumiin peseminen ja asianomaiset voimisteluliikkeet\navonaisen akkunan ääressä; parranajo; pukeutuminen suojeluskunta-asuun,\npaksusarkaiseen ja tiukastinapitettuun (kaulus hankasi päivän kuluessa\nkurkkuni vereslihalle), jalkaan oivalliset, vasta suutarista saadut 450\nmkn saappaat, rintaan somasti kilahtelevat kunniamerkit, vatsaan\ntalrikillinen ruispuuroa ja sitten viivana asemalle, jossa kl. 8\nvierasten vastaanotto; marssi yhteiskoululle, jossa pieni\ntervetulijaisjuhlallisuus, minkä jälkeen 540 miehinen\nsuojeluskuntajoukko musiikin pauhatessa ja taajalukuisen juhlayleisön\nseuratessa marssi kirkkoon.\n\nKl. 10 aitolutherilainen jumalanpalvelus. Sitten alkoi\npatsaanpaljastus, jossa allekirjoittanutkin sai auringonpaahteessa\nseistä 3 tuntia.\n\nKl. 1/2 12 oli juhlallisuus edistynyt niin pitkälle, että\nallekirjoittanut, rinnallaan Lapuan suojeluskunnan seppeltä kantava\nshpalernajatoverinsa Kosola, astui kummulle, teki honöörin ja lausui\nerinäisiä lutherilaisia totuuksia.\n\nKl. 3 paraati musiikkeineen ja ohimarsseineen; paraadin vastaanottajana\n(Mannerheim ei ollut voinut juhlille saapua) läänin maaherra,\npiiripäällikkö ja erinäisiä muita upseereja.\n\nKl. 1/2 4 juhlapäivälliset, jotka syötiin viiden, noin puoli kilometriä\npitkän pöydän ääressä; 'paistiin päästyä' ja kun fanfaari oli\npuhallettu, astui allekirjoittanut puhujan paikalle ja kantapäänsä\nyhteen iskien lausui jälleen erinäisiä totuuksia.\n\nKl. 1/2 7 iltama seurahuoneella, jossa allek. luki tilaisuutta varten\nkirjoittamansa vapaussota-aiheisen kertomuksen; sen jälkeen viivana\nkl. 1/2 8:ksi yhteiskoululle, jossa oli toinen iltama ja jossa sama\nkertomus oli uudelleen luettava. Sen jälkeen, paidan ollessa jo\npaljosta rehkimisestä, vahvasta päivällisestä ja lämpimästä ilmasta\nvesimärkänä, takaisin seurahuoneelle näkemään näytelmäni esitystä.\n\nSitten lopen uupuneena kotiin; sivumennen poikkesin ----ssa, jossa\npienempi seurue oli... ryhmittynyt erinäisillä tavaroilla lastatun\npöydän ympärille; seisovilta jaloin tein siinä kaksi perusteellista\nkeikaushonööriä, palaten heti ulkona odottavan akkani luo, joka\ntalonpoikaisen emäntäolemuksensa oli päivän kunniaksi verhonnut\nkahisevaan silkkiin. Rakastuneesti nojaten hänen käsivarteensa,\notsallani korkea punerrus, astuin sitten loppukesän lenseässä hämyssä,\nmuhoilevan kuunpuolikkaan kurkistellessa pilvien raosta, kohti\nrauhaisata Marjeluntiamme. Ja maistuipa miehelle lepo kaiken tämän\njälkeen...\"\n\nNuo \"lutherilaiset totuudet\" ovat tinkimättömiä, Lapualle ja\nlausujalleen tunnusmerkillisiä.[149] Sankarihaudan vainajien työ oli\nraskaampi kuin Thermopylain kaatuneilla oli ollut. \"Heitä vastassa ei\nollut ainoastaan tavallinen, ulkonaisilla surma-aseilla varustettu\nvihollinen, vaan sen lisäksi syvä henkinen saastutus ja kaikkien\njalojen arvojen irstas rienaaminen, jota tässä maassa on erityinen\npimeyden apostolien lauma vuosi vuodelta kasvavalla röyhkeydellä\nympärilleen kylvänyt. Että tämä saasta tulisi osaksikaan pois pestyksi\nja että tilalle saataisiin luoduksi maamme ja kansamme tulevaisuudelle\nvälttämätön terveempi ilmapiiri, se oli vaativa kansamme parhaimmiston\npuolelta raskaita uhreja. Sen tunsivat itsessään nämä vainajat\ntaisteluun lähtiessään ja sen tunsivat omaiset, jotka siunauksillaan\nheitä matkalle evästivät. Siksi nämä uhrit niin puolelta kuin\ntoiseltakin nurkumatta, syvällä velvollisuudentunnolla, esiin\nkannettiin\"... Huomauttaen Lapuan vanhassa sankaripatsaassa olevasta\nlupauksesta:\n\n    Poikansa patsaan\n    Nostivat heille,\n    Vannoen vuorons'\n    Kuollansa näin --\n\npuhuja lopetti: \"Tämän valan ovat puolestansa puustavilleen täyttäneet\nne vainajat, jotka tässä kummussa lepäävät. Mutta älköön tuon valan\nvelvoitus heidän kanssaan kumpuun kätkeytykö, vaan periytyköön edelleen\npolvesta polveen. Niin kauan kuin kansamme parhaimmisto tuntee itsensä\nsen valan velvoittamaksi, ei isänmaamme ole sortuva, näyttäkööt sitten\nilmanrannat kuinka synkiltä tahansa\".\n\nToisessa puheessaan, joka oli osoitettu kutsuvieraille, hän huomautti\nm.m., että Lapualla on ollut onni ja kunnia kaikista ensimmäisenä luoda\nniskoiltaan vieras ies. \"Tämä ei mielestäni ole pelkkää sattumaa, sillä\nonhan lapualaisilla ollut velvoittavana esikuvana sata vuotta sitten\nnäillä samoilla lakeuksilla käyty taistelu. Onhan siinä näkyvissä\nkohtalon sormi, että tällä paikalla oli kerran leimahtava se taistelu,\njossa Suomen kansa otti omassa maassaan ohjakset omiin käsiinsä. Eikä\nmielestäni ole myöskään sattumaksi katsottava, että juuri tällä\nesi-isäimme hurmeen kastamalla maaperällä oli kasvanut se mies, Matti\nLaurila, jossa kansamme syvien rivien vapaus- ja itsenäisyystahto sai\nniin sanoakseni persoonallisen ilmenemismuotonsa\".\n\nTässä yhteydessä sopii mainita, että Kyösti Wilkuna sommitteli sanat\nNapuen taistelukentälle pystytettyyn muistomerkkiin. Alkuperäisessä\nlyhentämättömässä muodossa ne kuuluvat:\n\n\"Pohjanmaan lakeudet, jotka leviävät tässä nimettömien hautojemme\nympärillä, voivat todistaa teille, te onnellisempien aikojen\nsuomalaiset, että me, taistellessamme tällä kentällä rajuja\nluonnonvoimia ja moninkertaista vihollista vastaan, emme tuumaakaan\nhorjahtaneet velvollisuuden ja isänmaanrakkauden tieltä, vaan kaaduimme\npaikallemme lähes viimeiseen mieheen, jättäen teille, te jälkeläisemme\nonnellisempina aikoina, sen ainoan perinnön, mihin köyhyydessämme\nkykenimme: velvoittavan esimerkkimme seisoa kovina aikoina isänmaan\npuolesta niinkuin me tällä kentällä seisoimme, sekä tarvittaessa kaatua\nviimeiseen mieheen, niinkuin me tällä kentällä kaaduimme\".\n\nKäytännöllisistä syistä patsastoimikunta pyysi Wilkunaa lyhentämään\nehdotustansa, joka siten sai nykyisen patsaassa olevan asunsa:\n\n\"Pohjanmaan lakeudet, te voitte todistaa, että me taistellessamme\ntällä kentällä emme tuumaakaan horjahtaneet velvollisuuden ja\nisänmaanrakkauden tieltä, vaan kaaduimme paikallemme lähes viimeiseen\nmieheen, jättäen tuleville polville perinnöksi velvoittavan\nesimerkkimme seisoa kovina aikoina isänmaan puolesta, niinkuin me tällä\nkentällä seisoimme, sekä tarvittaissa kaatua viimeiseen mieheen,\nniinkuin me tällä kentällä kaaduimme\".\n\n\n4\n\n\"Karjalan hommista\", kirjoitti Wilkuna jääkärivänrikki Walter Vuokselle\njouluk. 29 p. 1921, \"olen pysynyt jokseenkin tarkoin erilläni.\n\nEi silti, etten sitä lämpimästi kannattaisi, mutta arvelen palvelevani\nparemmin tätä isänmaaparkaa pysymällä visusti lestissäni, s.o.\ntekemällä yksinomaan kirjallista työtä. Kosola sen sijaan on minunkin\nedestäni kiinni Karjalan hommissa värvärinä ja varojen kerääjänä.\nKaikesta saa muuten sen käsityksen, että Karjalan asia on nyt\nkokonaan toisenlaisella pohjalla kuin esim. Aunuksen retken aikana.\nSilloin nukkuivat niin Karjalan kuin Suomenkin kansat, antaen\nvälinpitämättömästi kourallisen aktivisteja puskea vastatuuleen.\nNyt ovat kaikki jalkeilla -- lukuunottamatta tietysti meidän\nauttamattomasti synteihinsä paatuneita punaisiamme. On ihan liikuttavaa\nnähdä, millä valppaudella ja myötätunnolla yksinkertaisimmatkin syvien\nrivien jäsenet tätä nykyä Karjalan asiaan suhtautuvat. Viljaa ja muuta\nhyvyyttä on kaikkialla kertynyt kauniit määrät. Uskon lujasti,\nettä Karjala tulee nyt lopullisesti vapautumaan ja että tämä\ntulipalon alku leimahtaa vielä liekiksi, joka lopullisesti tuhoaa\nneuvostoryssäläisyyden. Vapaaehtoisia tuntuu kaikkialla olevan runsaat\nmäärät tarjolla, mutta toistaiseksi sinne on vain laskettu rajoitettu\nmäärä. Iso-Antti on tietääkseni lähtenyt viime viikolla\".\n\nWilkuna oli huomannut, että poliittiset harrastukset pirstoivat hänen\naikansa vahingoksi hänen varsinaiselle työlleen, ja rupesi vähitellen\npidättäytymään niistä. Vuoden 1922:n alussa hän erosi suojeluskunnan\nesikunnan jäsenyydestä.\n\n\"Olen viime aikoina\", hän kirjoitti helmik. 20 p. 1922, \"ruvennut\njärjestelmällisesti ja jyrkästi kieltäytymään kaikenlaisista\nluottamustehtävistä, joihin ne täällä Lapualla ovat minua olleet\nkylläkin kärkkäät tyrkkäämään. Esim. toissasunnuntain suuressa\nkansalaiskokouksessa valitsivat minutkin siihen lähetystöön, jonka tuli\nkokouksen kirjelmä ja ponnet (minun laatimani) viedä eduskuntaryhmille\nja pääministerille. Mutta minä ilmotin lyhyesti, etten mene ja siihen\nsaivat tyytyä. -- Ensi kuun 12 p. on siellä H:gissä shpalerniittien\nviisvuotinen muistojuhla, johon toimikunta on valinnut minut puhumaan\nvainaja-tovereille. Kauan asiaa harkittuani kehotin etsimään toisen\npuhujan, 'koska itse olen estetty saapumasta juhlaan, jossa tulen\nsähkösanoman muodossa olemaan läsnä'. Siellä olisi kulunut aikaa viikon\npäivät ja rahaa tuhantisen markkaa sekä lisäksi lähimain toinen viikko\nkotona, ennenkuin Helsinki-vaikutelmista ja niiden aiheuttamasta\nväsymyksestä olisin toipunut työtäni jatkamaan. -- Meillä Suomessa\npakkaavat niin monet vähänkin huomattavammat ja joitakin kykyjä omaavat\nmiehet huhtomaan senkin seitsemillä aloilla, saamatta lopuksi missään\nmitään kokonaista aikaan. Tämän vuoksi olen tietoisesti päättänyt\nentistä jyrkemmin keskittyä siihen työhön, johon Jumala on minut\nkutsunut, sekä sarvikuonon ykspäisyydellä tallata vain omaa polkuani\".\n\nKirjeessä mainitut ponnet ovat Wilkunan papereissa säilyneiden\nkonseptien mukaan niin jyrkät kuin häneltä voi odottaakin.[150]\nValkoisen Suomen maaseutulaisille ovat -- sanotaan perusteluissa -- \"me\nvaadimme\"-esiintymiset vastenmielisiä, minkä vuoksi siellä on vaieten\nsiedetty viranomaisten välinpitämättömyyttä yhä röyhkeämmäksi käyviä\npunaisia kohtaan, yhä uusia maanpetturien armahduksia ja nöyrää\nsuhtautumista bolshevikkivaltaan, jopa sitäkin, \"että meidät\nyksityisinä kansalaisina on estetty, minkään puolueettomuussääntöjen\nsitä vaatimatta, ojentamasta auttavaa kättämme noille kotikontujensa ja\nhenkensä puolesta taisteleville, köyhääkin köyhemmille Karjalan\nmiehille, pakottaen heidät siten silmiemme edessä verensä kuiviin\njuoksuttamaan\". Mutta kun tälle \"lamaannuttavalle tilanteelle\" ei ole\ntullut loppua, on heidänkin kerran täytynyt huutaa julki \"me vaadimme\"-\nohjelmansa. Vaatimukset ovat sitä laatua, \"ettei itsenäisyydestään\narassa oikeusvaltiossa sellaisille tulisi lainkaan mitään aihetta\nlöytyä\". -- Ne olivat seuraavat: ministeri Ritavuoren oli erottava ja\nsijaan oli etsittävä mies, \"joka osaa ja tahtoo maamme sisäpoliittisen\ntilanteen luoda valkoisen Suomen henkeä ja vaatimuksia vastaavaksi\";\nmaanpetturien armahtamisesta on tehtävä pikainen loppu; bolshevikkien\nylläpitämät kommunistilehtemme ja kommunistipuolueemme toiminta on\nviivyttelemättä lakkautettava; neuvostovallan röyhkeyksiin on\nsuhtauduttava tavalla, mikä saa sen ymmärtämään, ettei vapaudellamme\neikä itsenäisyydellämme ole leikiteltävä; valtiollinen poliisi on\nsäilytettävä; valtakunnan puolustusvalmius on saatettava nopeaksi ja\ntehokkaaksi, ja ennenkaikkea itärajan vartiointia tehostettava;\nyksityisten kansalaisten on sallittava esteettömästi antaa apuansa\nKarjalan kansalle.\n\nHelmik. 26 p. pitivät Etelä-Pohjanmaan aktivistit kokouksen\nLapualla.[151] Wilkuna toimi sen sihteerinä. \"Suurella\nmielenkiinnolla\", sanotaan pöytäkirjan 5 §:ssä, \"kuunneltiin Antti\nIsotalon lämmöllä ja miehekkäällä vakuutuksella esitettyjä havaintoja\nKarjalan vapaustaistelusta\" ja päätettiin pöytäkirjaan merkitä, \"että\nKarjalan kysymykseen nähden ei ole toivottomiksi ja leväperäisiksi\nheittäydyttävä, vaan sen hyväksi on edelleenkin työskenneltävä\nasianhaarain mukaan, yksityisen avustuksen muodossa j.n.e.\"\nYhteisen päivällisen jälkeen ryhdyttiin keskustelemaan armeijan\nupseerikysymyksestä, mikä tällä kertaa keskittyi n.s. Gajevskyn\njuttuun.[152]\n\n\n5\n\nLapualle asetuttuaan Wilkuna joskus kirjoitti sanomalehtiin.\nTäydellisyyden vuoksi siitä on tässä huomautettava. Vaasaan hän\nkirjoitti muutamia kirja-arvosteluja, poliittiset kirjoituksensa hän\njulkaisi Iltalehdessä. Aunuksen-kirjeistä on aikaisemmin mainittu.\n\nTammik. 7 p, 1919 hän julkaisi Iltalehdessä kirjoituksen\n'_Oikeistososialistimme ja suojeluskunnat sekä vähän muutakin_. Aiheen\nsiihen oli antanut professori V. Voionmaan vastaus kiertokyselyyn,\n\"miten on sisäistä rintamaamme lujitettava?\" -- vastaus, johon m.m.\nsisältyi suojeluskuntia tarkoittava kysymys, \"onko syytä asestaa täällä\nlähes koko kansa silloin kun koko muu maailma valmistautuu yleiseen\nrauhaan ja aseistariisumiseen?\" Wilkuna vastaa professorin kysymykseen\nmyöntävästi, koska muuten \"punainen terrori ryöstöineen, murhineen ja\nkaikkine anarkian kauhuineen rehoittaisi maassamme Helsingistä\nUtsjoelle saakka. Selkeän asiallisesti, järkevästi ja reippaasti hän\nsitten selvittelee sosialidemokraattisen puolueen väärän ja\nkaksinaamaisen suhtautumisen suojeluskuntiin ja kapinaan, ja\nsuojeluskuntajärjestön puolueettomuuden ja välttämättömyyden\nlainalaisen vapauden ja järjestyksen turvana niin köyhälistöläisille\nkuin varakkaillekin. Kirjoituksen sisältämät seikat olivat silloin ja\novat tuttuja ja tunnustettuja; erikoisuutena voi vieläkin panna\nmerkille siitä uhoavan syvän persoonallisen vakaumuksen.\n\nWilkuna luki luettavansa harkiten ja omisti joskus suuressa maailmassa\nvireillä olevan kysymyksen kuin omaksi henkilökohtaiseksi asiakseen.\nEsimerkkinä siitä on kesällä 1921 julkaistu Maksim Gorkin avunhuuto,\njonka tarkoituksena oli saada Länsi-Eurooppa humaanisuuden nimessä\nauttamaan nälänhätään joutuneita venäläisiä; Gerhart Hauptmannin\nmyötämielinen vastaus siihen; ja lopuksi D. Mereshkowskin avoin kirje\nHauptmannille. Eräät kohdat Mereshkowskin kirjeessä herättivät\nWilkunassa vastalauseen halua, ja niinpä hän julkaisi Iltalehdessä\nelok. 26 p. kirjoituksen _Venäläinen kurjuus. Muutama reunamuistutus\nMereshkowskin avoimeen kirjeeseen Gerhart Hauptmannille_. Selviteltyään\nvenäläisten kansallisluonnetta _Herra Oblomowin_ ja Mereshkowskin\ntrilogian (_Kristus ja Antikristus_) valossa Wilkuna terävästi\nhuomauttaa viimeksimainitun kiivaasta kansalliskiihkosta: \"Kas\ntällaisia me venäläiset kaikessa alastomuudessamme olemme, mutta kaiken\ntämän sekavan ja likaisen takana ja ohella piilee meissä tavattomia\nvoimia ja ominaisuuksia, joiden edessä te länsi-europalaiset tulette\nkerran itsenne vähäisiksi tuntemaan\". Tämä henki uhoaa Mereshkowskista.\nKun hän nyt avoimessa kirjeessään pitää Leniniä rikostovereineen sekä\nmuita Euroopan kansoja syyllisinä Venäjän perikatoon, astuu Wilkuna\nesiin ja kysyy, onko todellakin syytä \"sijoittaa Venäjän kansa Aabelin,\nmuut kansat Kainin osaan?\" Hän myöntää, etteivät Euroopan kansat ole\ntehneet Venäjän auttamiseksi kaikkea sitä, mitä olisi pitänyt, mutta\nväittää tämän johtuneen Venäjän kansan omasta tahdottomasta\ntylsyydestä, joka on \"sielullisena heijastuksena vaikuttanut muihinkin\nkansoihin\". \"Venäläisen sielun pimeät ominaisuudet ovat tehneet\nmahdolliseksi tilanteen, jonka vallitessa vierasrotuinen, tunnoton\nseikkailija apureineen voi harjoittaa historiassa miltei ennen\nkuulumatonta tyranniutta\". Jos meidän kansansielumme pimennoista\njuurensa juontanut punakapina olisi voittanut ja jäänyt jatkuvasti\nvallitsemaan, niin olisimmeko parempaa ansainneet ja voisimmeko\nkohtuudella syyttää muita kansoja kurjuudestamme? Juuri se, että\nkykenimme kukistamaan sen, \"antaa meille omissa ja muiden silmissä\nelämisen oikeuden sekä luopi meihin varman tulevaisuususkon\".\nMereshkowskin slaavilaiseen suuruudenhulluuteen Wilkuna vastaa\nseuraavasti:\n\n\"Vuosina ennen maailmansotaa oli usko Venäjän kansassa piileviin\nsuuriin lahjoihin ja ominaisuuksiin -- kaiketi venäläisten kirjailijain\nvaikutuksesta -- kohonnut korkeimmilleen. Kuin taikausko vallitsi se\nihmisten mieliä. Tällä haavaa tuosta uskosta -- tai taikauskosta -- ei\nliene paljoakaan jälellä. Lähitulevaisuus on varmaankin näyttävä, onko\ntällä uskolla ollut minkäänlaista oikeutusta. Venäjä itsenäisenä\nvaltakuntana on jo muutamia vuosia seissyt ja seisoo edelleen\nkysymyksen edessä: ollako vai ei olla? Tämä kysymys ratkeaa\nmyönteisesti _ainoastaan_ tuon toisen kysymyksen myönteisen ratkaisun\nkautta: nimittäin, piileekö Venäjän kansassa itsessään sittenkin se\nvoima, josta aikoinaan on niin suuria uskottu -- voima, jonka nojalla\nse kykenisi jaloilleen nousemaan tai ainakin tekemään omaksi\nvapautumisekseen niin repäisevän aloitteen, että se suggeroi muutkin\nkansat apuun rientämään. Jos tämä voima puuttuu, silloin on historian\nhengetär lähitulevaisuudessa piirtävä kirjaansa kohtalokkaat sanat:\nFinis Rossiae! Satamiljoonainen kansa ei tietysti voi olemasta laata,\nmutta itsenäistä valtiota ei se silloin enää muodosta -- se\nyksinkertaisesti _ei sitä voi_ --, vaan muut kansat, amerikalaiset,\nsaksalaiset tai sitten kansainvälinen jättiläisyhtymä, ryhtyvät\njärjestelemään Venäjän asioita sekä toimittamaan sen luonnonrikkaudet\nihmiskunnan nautittavaksi\".\n\nWilkuna ei tietysti ajatellutkaan, että hänen kirjoituksensa joutuisi\nasianomaisten luettavaksi. Hän mietiskeli Venäjää ja venäläisiä\nyleisinhimillisenä kysymyksenä, johon nähden jokaisen ajattelevaan\nsivistysyhteisöön kuuluvan tulee määritellä kantansa. Hänen\nkirjoituksensa on sikäli todistus hänen ajatuspiirinsä ei-tavallisesta\nulottuvaisuudesta.\n\n\n\n\nXXVIII\n\nKYÖSTI WILKUNA NÄYTELMÄKIRJAILIJANA\n\n\n1\n\n_Sankarien_ historian yhteydessä kävi ilmi, että Wilkuna oli ainakin\ntoistaiseksi kyllästynyt historiallisten kertomusten kirjoittamiseen.\nSen voi ymmärtää. Vaikka historia onkin tyhjentymätön aarnio, saattoi\nWilkunasta tuntua, että hän oli suorittanut tälle kerralle oman osansa.\nOlihan hän kaahlannut historiamme läpi kahteenkin kertaan, ensin\n_Miekassa ja sanassa_, sitten _Sankareissa_. Oli syntynyt jonkinmoinen\ntottumus historiallisten kertomusten ja kuvausten rakenteluun, mikä oli\njo muuttunut vähin maneeriksikin; seurauksena oli ollut loitontuminen\nvarhaisemmasta taiteellisuudesta. Tämän Wilkuna itsekin aavisti ja\nkylmeni koko aihepiirille, kuin olisi säikähtänyt. Wilkuna oli vilpitön\nkirjailija -- hän ei kyennyt kirjoittamaan vain leivän tähden, vaan\nhänellä täytyi olla tukenansa myös Minervan siunaus.\n\nWilkunan korkein harrastus ja pyrkimys oli olla taiteilija. Sitä\ntarkoittava tunnustus oli hänelle elämän suurin ilo. Arvostelu sai olla\nvaikka kuinka kiittävä -- se ei lämmittänyt häntä, ellei siinä ollut\ntunnustusta taiteellisuudesta; päinvastoin taas pienikin myönnytys\ntässä suhteessa riitti lieventämään moitteet. Kun nyt elämän kireys\nnäytti johtavan siihen, ettei hän voinut historiallisen kertomuksen\nalalla ainakaan ylittää entisiä saavutuksiaan, valtasi hänet kiihkeä\nhalu yrittää jotakin uutta, sellaista, jossa taiteen kultainen näky\nmuuttuisi tajuttavaksi todellisuudeksi. Tämä halu pääsi voitolle\nhuolimatta kaikista maallisista etulaskelmista, jotka Wilkuna kyllä\nymmärsi. Hän totteli haluansa kumminkin -- kuka voi häntä siitä\nmoittia? Eikö hän kirjailijana juuri siten noudattanut jaloimpien\nvaikuttimiensa ääntä, lankeamatta käsityöläisammatin nuuskaviisaaseen,\nrunottomaan arkityöhön?\n\n\"Tässä saapuu nyt opukseni\", Wilkuna kirjoitti lokak. 20 p. 1920, \"ja\nolenpa hengessä näkevinäni, kuinka kulmasi vetäytyvät ryppyyn,\nlukiessasi rupriikin alta sanan: Näytelmä. Niin, sellaista se nyt vain\non, että kun sisuksissani on hamasta kirjailijaurani alusta -- ja\noikeastaan jo ennenkin -- yhtä mittaa kaikessa salaisuudessa\njuokalehtanut erinäisiä näytelmäaiheita, niin pitihän minun kerran\npäästä sitäkin yrittämään. Ja koska tämä Barabbas nyt erityisen\npontevasti alkoi pyrkiä ulos... niin päästin sen kerta kaikkiaan\npaperille ja lähetän täten ulos maailmaan. Pyydän Sinua suhtautumaan\nsiihen leppyisesti. Onhan siten minultakin jotakin joulumarkkinoille ja\njos siitä jotain 'daideellistakin' löytäisivät, niin -- olisipahan\nkilpailemassa vaikka valtionpalkinnostakin. Vähiä en siis itsestäni\nusko. Muutoin pyytäisin Sinua antamaan jonkun spesialistinkin -- esim.\nJalmari Lahdensuon tai K.S. Laurilan -- silmätä sen läpi ja huomauttaa\nmahdollisista virheistä, jotka sitten korrehtuuria lukiessa -- tai\nennenkin -- voisi korjata. Onhan näytelmä minulle tavallaan terra\nincognita. Ja sitten: tiedota minulle, hyvä veli, hetimiten, miltä\nsinusta tuntuu, onko siitä mihinkään. Jään ilmoitustasi vartomaan yhtä\njännittyneenä kuin ensikertalainen, joka on esikoisteoksensa lähettänyt\nkustantajalle.\n\nEnsi viikon loppupuolella... olen päättänyt tulla Helsinkiin, joten\nmahdolliset korjaukset ja korrehtuurinluvut voisin hoitaa siellä. Sitä\nennen, kuten sanottu, odotan Sinulta kuitenkin jonkunlaista tietoa\ntästä lapsukaisesta\".\n\nVastasin jo 23 p. lausuen m.m.:\n\n\"Näytelmäsi luin, mutta säästänpä arvosteluni siksi, kunnes tulet...\nOlen sen toivomuksesi mukaan lähettänyt Lahdensuolle, joka lupasi\nsiihen tarkoin perehtyä. Saammehan asiasta sitten yksityiskohtaisesti\nkeskustella, sillä onhan kysymyksessä tärkeä askel: ensi esiintymisesi\nnäytelmäkirjailijana. Lähetyksesi otin siis, joskin se luonnollisesti\nsisälsi minullekin pienen yllätyksen, täydellisellä mielentyyneydellä\nvastaan, antamatta naamani venähtää ollenkaan. Sitä pitemmäksi\nsensijaan venähti yhteisen ystävämme Piirisen[153] naama, sillä hän on\nkoko ajan odottanut sinulta jonkinmoista Shpalernajan kaltaista\njättiläisahveeria... Toivoin, että olisit ollut itse sitä näkemässä:\nelämäsi olisi varmasti pidentynyt monta kuukautta, jos on perää\nsanassa, että makea nauru pidentää elämää\".\n\nTilanne oli kiusallinen: myötätunto kirjailijaa kohtaan kehoitti\nsanomaan hyvää ja rohkaisevaa, mutta omatunto kielsi. Lahdensuon\nlausunto oli ehdottomasti hylkäävä; olimme molemmat sitä mieltä, ettei\n_Barabbasta_ pitäisi ollenkaan julkaista, koska se ei ollut Wilkunalle\neduksi. Eräät muutkin henkilöt lukivat näytelmän, m.m. Eino Kalima ja\nJaakko Gummerus. \"Luin suurella mielenkiinnolla\", kirjoitti Gummerus\nWilkunalle heinäk. 9 p. 1921, \"Barabbas-käsikirjoituksen, josta ei ole\nniin helppo muodostaa lopullista mielipidettä. Se ajatuksenne, että\nmeidän on kuvailtava itsellemme Vapahtaja myöskin tosi-inhimillisenä\nvakavammin ja 'realistisemmin' kuin tavallista on, se on kyllä\nminunkin; mutta joka kerta kun sitä yritetään, tuntuu sittenkin siltä\nkuin olisi ylivoimainen tehtävä, kun samalla pitäisi saada sisäinen,\njumalallinen suuruus näkymään. Kirjailijalla on evankeliumien\nJeesuskuvassa kova ja voittamaton kilpailija\". Laajemmin oli hänen\nmielipiteitään selostanut Wilkunalle Martti Pihkala kirjeessään tammik.\n25 p:tä 1921; sen mukaan näytelmä olisi Gummeruksen mielestä kuitenkin\nansainnut painattamisen.[154]\n\n\"Aina kun olen johonkin kertomukseeni\", kirjoitti Wilkuna Toivo\nKailalle marrask. 25 p. 1920, \"saanut kirkkaan näkemyksen sekä sitten\nkirjottanut sen antaumuksella, on siitä tullut onnistunut muidenkin\nkuin omasta mielestäni. Niin uskoin tähän näytelmäänkin nähden. Siksipä\nolikin sitä masentavampaa, että varsinaiset ammattimiehet löysivät sen\nniin köykäiseksi. Railo esim. ei löytänyt siitä mitään hyvää, Jalmari\nLahdensuo, vaikka en hänen arvosteluaan kuullutkaan, oli siitä myös\nlausunut hylkäystuomion, eikähän Kalimakaan, niin paljon hyviä kohtia\nkuin hän siitä löysikin, kuitenkaan sanallakaan kehottanut sitä\nparantelemaan ja edelleen mielessä pitämään... Sitten kotiintuloni on\nBarabbas unhotettuna maannut pöytälaatikossani, kunnes eilen pisti\npäähäni 'laskea Barabbas taas hetkeksi irralleen'. Vieraanamme täällä\nMarielundissa sattuivat olemaan paikkakunnan kirjallisesti\nsivistyneimmät henkilöt... Luin heille 'Barabbaan' ja olin itsekin\nällistynyt siitä miltei haltioituneesta innostuksesta, millä he\nnäytelmän lukemista seurasivat. Esim. pastori keskeytti tuon tuostakin\nlukemisen, huudahdellen, että tuo on ehdottomasti saatettava\njukisuuteen sekä näyttämölle. Ihmettelivät ihmettelemästä päästyäänkin,\netteivät ammattimiehet siitä enempää löytäneet. No niin, täten sain\ntaas uutta vettä myllyyni ja päätin tuonnempana, korjailtuani ja\nparanneltuani näytelmää, saattaa kuin saattaakin sen julkisuuteen. Enpä\nluulisi siitä nyt ainakaan kirjallisen maineeni kärsivän, kuten esim.\nRailo väitti. Onhan minulla nyt... viisi sivistynyttä, kirjallisuuteen\nperehtynyttä ei-ammattimiestä kolmea ammattimiestä vastaan. Ja\nedellisen kaltaisilta olen aina ennenkin saanut rehellisimmät ja\nluotettavimmat arvostelut (syystä että niitä eivät rajoita ja kahlitse\nmitkään esteettiset oppisuunnat ja uskontunnustukset)\".\n\nNäytelmän arvostelijoille olisi tietenkin ollut suuri ilo, jos he\nolisivat voineet antaa positiivisen, kiittävän lausunnon. Mutta se oli\nvaikeata m.m. seuraavista syistä:\n\nKun on kysymys sellaisesta aiheesta, jossa ihmiskunnan pyhimmät,\nhienoimman ja kauneimman legenda-autereen ympäröimät henkilöt --\nJeesus, opetuslapset, Martta ja Maria, Pilatus, Judas, Barabbas y.m. --\nesiintyvät näyttämöllä, on heti suurimpana vaikeutena se, miten saada\nkaikki tulkituksi niin, ettei tuo legenda-autereen arkaluontoinen\nkauneus ainakaan rikkoutuisi. Tulo näyttämön aineelliseen ympäristöön,\npuhuminen omalla luonnollisella äänellä niistä asioista, jotka\nkuulija-näkijä on tähän saakka tajunnut mielikuvituksensa ja\nuskonsa hartaudella, asettaa niin suuria vaatimuksia runolliselle\nlahjakkuudelle ja tahdikkuudelle, että onnistuminen tuntuu -- näin\nulkopuolelta ajatellen -- hyvin vaikealta. Kun Wilkuna kirjoitti\nnäytelmänsä keskellä rakennushommiansa, arkihuolien piirittämänä, ei\nhänelle ehtinyt asian tämä puoli valjeta, vaan lähti kaikki syntymään\ntriviaalissa, epärunollisessa jokapäiväisen puhekielen äänilajissa,\njoka heti rikkoo tunnelman. Näistäkin asioista on tietenkin lupa puhua\nmonella tavalla ja tyylillä -- välttämättömänä ehtona on vain se, että\nilmaisukeinojen täytyy olla aiheen tasalla, tulkita ja mikäli\nmahdollista yhä herkistää ja kohottaa siinä jo vanhastaan olevaa hienoa\nrunoutta.\n\nWilkunan Barabbaassa ei voinut havaita mitään sellaista suurta sanomaa,\njota tällaiselta näytelmältä odottaisi. Tällä ryöväripäälliköllä, jonka\npuhetyyli on melodramaattisen pöyhkeätä ja kerskailevaa, on kyllä\n\"kuninkaanajatuksensa\", s.o. hän haaveilee pääsevänsä Israelin\nkuninkaaksi ja käsittää Jeesuksen kilpailijakseen, mutta tämä \"aate\" ei\ntehoa lukijaan -- Barabbas ei ilmeisesti ole sanojensa eikä aikeidensa\nmittainen. Turhaan etsii hänestä myös kirjailijan omien kapinallisten\najatusten tulkkia -- hänen vuorosanoissaan ei ole mitään, joka\nkumpuaisi syvältä sydämestä. Barabbaan kaltainen mielikuva oli Wilkunan\ntosiolemukselle niin vieras, ettei hän saanut valetuksi siihen sitä\nhiljaista, resignoitua elämäntragiikkaa, jonka tuttu hänen sielunsa oli\nnuoruudesta alkaen.\n\nLukijan huomio kiintyy vielä erikoisesti kahteen henkilöön: Jeesukseen\nja Judakseen. Onko yleensä mahdollista siirtää Jeesus evankeliumien\nilmapiiristä tavallisen proosanäytelmän kehyksiin? Sellaista\nmahdollisuutta en tahdo kieltää, mutta pitäisin sen onnistumista\nihmeenä. Vaikeudet lisääntyvät vielä siinä tapauksessa, että Jeesus\nasetetaan kirjailijan oman viisauden tulkiksi, pysymättä evankeliumien\naiheissa ja sanoissakin. Kuinka latteata ja harmaata onkaan maallinen\nviisaus Jeesuksen suussa! -- niin tulee ajatelleeksi lukiessa hänen\nvuorosanojaan Wilkunan näytelmästä. Ja kuinka hienon ja korkean kuvan\nhänestä esittää esim. Kiven _Lea_ -- juuri sen kautta, että vedotaan\nkatsojan mielikuvitukseen, tuomatta Jeesusta näyttämölle; että annetaan\nhurmioitunut kunnia hänen evankeliumeissa kerrotuille teoilleen ja\nsanoilleen; että yleensä onnistutaan pysyttämään evankeliumien autere\nja riemuitsevan runollisuuden aamukirkas, pyhä helke.\n\nWilkunan käsitys Judas Iskariotista on erikoinen, jollakin tavalla\n\"suomalainen\": \"Lapsena haukkuivat minua kotikylässäni Kariotissa\nmilloin kierosilmäksi, milloin punapörriäiseksi, ja maailmalle\njouduttuani olen minä saanut ajelehtia kuin kulkukoira nurkasta\nnurkkaan. Natsaretin profeetta oli ainoa, joka huomasi mihin minäkin\nkelpaan\". Hänen määräävä luonteenominaisuutensa on säästäväisyys; siinä\nsuhteessa hän tahtoo pitää Herransakin holhouksessaan: \"Sillä nähkääs,\nvaikka hän (Jeesus) monissa asioissa onkin ajattelematon kuin lapsi,\nniin hän siitä huolimatta on merkillinen mies... ja hyvä mies, ja\nennenkaikkea: hän on valta. Hänen ympärillään on aina liikettä ja\nväenkohinaa, ja missä sitä on, siellä liikkuu myöskin raha...\" Judas on\nyksinkertainen sielu, joka ahneudessaan suostuu myymään Mestarinsa,\nkoska uskoo, ettei tämä kuitenkaan anna vangita itseänsä. Hän on kuin\njoku maakylän vähämielinen, jolla on yksi ainoa intohimo ja joka sen\nohjaamana johtuu suorittamaan mielettömän teon. Syvää tragiikkaa ei\nhänessä ole, mutta silti hän on inhimillisesti tuttu ja säälittävä.\nJudaksen arvoitus olisi hiukan liian yksinkertainen, jos se olisi näin\nvähällä runoudella tyydyttävästi ratkaistu.\n\nKun näytelmää ei ole julkaistu, ei sen laajempaan käsittelyyn voi\nryhtyä, sillä lukijallahan ei ole omakohtaisen kokemuksen perusteella\ntilaisuutta tehdä mahdollisia huomautuksiaan ja vastaväitteitään.[155]\n\n\n2\n\nJo toukokuussa 1917 oli Jalmari Lahdensuo, jolle Wilkuna oli lähettänyt\nitsenäisyysnäytelmäsuunnitelmansa tutkittavaksi, antanut siitä mitä\nkehoittavimman ja innostavimman lausunnon. Tiedämme, ettei Wilkuna\nniihin aikoihin voinut sen kirjoittamista ajatella.\n\nMarraskuulla 1920 hän sitten lähetti siitä Eino Kalimalle selostuksen,\npyytäen Kalimaa tekemään huomautuksensa, sillä hän oli nyt päättänyt\nruveta joulun jälkeen kirjoittamaan sitä uudelleen. Kaliman vastaus\nviipyi seuraavalle vuodelle (2/3 21) ja on tärkeimmässä kohdassaan\nystävällisen rohkaiseva. \"Selostuksesta, perinpohjaisimmastakaan, ei\nvoi vielä paljoa sanoa. Lopultahan kaikki riippuu suorituksesta, siitä\n_miten_, ei _mitä_. Sen voi kuitenkin sanoa että juoni on vilkas ja\nmielenkiintoinen ja kutoutuu monivaihteiseksi toiminnaksi. Ja kun\n_Sinä_, veli Wilkuna, elävöität sen oman voimakkaasti eläytyvän sielusi\nintensivisyydellä, sen levottomuudella ja kipeydellä, sen lujuudella ja\nuskolla, niin tahtoisinpa nähdä eikö katsojajoukko tule yhtenä miehenä\nperässä. Se palanen dialogia, joka seurasi mukana, on erittäin hyvä\nlupaus. Minusta tuntuu että juuri runopukuinen repliikki tulee olemaan\nSinun oikea aseesi näytelmäkirjailijana. Se on ollut minulle iloinen\nyllätys. Noiden runorepliikkien oikea, elävä sointi on mielestäni\nparhaana takeena siitä että näytelmästä tulee hyvä\".\n\nEdellisestä jo tiedämme, että Wilkuna kirjoitti _Sankarien_ toista\nsikermää alkukeväänä 1921, ryhtyen vasta sen jälkeen, muiden\nkirjallisten suunnitelmien ohella, uutta näytelmäänsä sommittelemaan.\nTyö kävi hitaasti; ensimmäinen luonnos valmistui vasta joulun rinnassa.\nNäin rupesi vihdoinkin toteutumaan yritys, jonka alku juontuu aina\nvuoden 1910:n paikkeille, kuten kirjailija itse kertoo _Niilo Skalmin_\njälkilauseessa. Oli silloin pienemmässä kirjallisessa seurassa\nkeskusteltu Suomen itsenäisyysmahdollisuuksista ja työskentelystä\nitsenäisyysaatteen hyväksi. Wilkuna ryhtyi tutkimaan Juhana herttuan\naikaa, löysi sieltä sopivan traagillisen solmukohdan, ja ryhmitti\nitsenäisyysajatuksensa sen keskushenkilön ympärille. Oulun vankilassa,\njossa \"eivät ainakaan taloudelliset seikat\" olleet hänen työtänsä\nhäiritsemässä, hän kuitenkin vasta aloitti varsinaisen sommittelunsa,\nlähettäen siellä valmistuneen alun kotiinsa, kun tuli lähtö\nShpalernajaan. Täällä valmistunut loppuosa paloi sitten\nvapautumispäivänä. Vähin erin Wilkuna sommitteli sitä vapaussodan\njälkeen uudelleen; olipa hänellä Aunuksessakin mukana sen luonnoksia,\njotka olivat vähällä jäädä Vitelen onnettomuuden uhriksi. Näin tämä\nnäytelmä omituisesti liittyi Wilkunan elämän kohtalokkaisiin\nkäänteisiin, kuin olisi siitä uhonnut traagillista kuolon viimaa --\nkuin olisi siinä kuvattujen henkilöiden johtava aate, Suomen\nitsenäisyys, vielä kerran vaatinut sen saman suurimman uhrin, jonka\nhekin olivat saaneet antaa.\n\nJoulukuussa 1921 olin käymässä Wilkunan luona; m.m. luimme siellä\n_Niilo Skalmin_. Tätä ennen oli siihen tutustunut Jalmari Lahdensuo,\nantaen kirjailijalle paljon tärkeitä neuvoja. Meidän neuvottelujemme\ntuloksena oli, että kirjailija päätti jättää pois toisen näytöksen ensi\nkuvaelman, kolmannen näytöksen melkein kokonaan, muutamia kohtauksia\nlukuunottamatta, ja neljännen näytöksen toisen kuvaelman.[156] Yleisenä\nsyynä tähän oli se, että poisjätetyt kohdat osaksi hajoittivat ja\nhidastuttivat toimintaa, osaksi kertoivat sellaista, joka oli jo\naikaisemmin sanotusta katsojille tuttua. Kun näytelmä sitten\npainettiin, mikä tapahtui maaliskuulla 1922, teki Jalmari Lahdensuo\nharjoittaessaan sitä Tampereen teatterissa siihen niin paljon\nmuutoksia, että annoin makuleerata koko painoksen ja latoa sen\nuudelleen. Näytelmä ilmestyi huhtikuulla 1922. Kansilehden on tehnyt\nVeli Kalima; painos oli 2000 kpl, Wilkunan palkkio Smk. 8000:--.\nTällainen on lyhyesti _Niilo Skalmin_ ulkonainen syntyhistoria.\n\nMainitussa kirjeessään Kalima antaa Wilkunalle hienotunteisesti ja\nkauttarantain viittauksen, mistä syövereistä Niilo Skalmin syvin ja\ntraagillisin olemus oli etsittävä: Wilkunan omista sieluntaisteluista.\nIlmeistähän onkin, että sieltä oli kumpuava näytelmään sen todellinen\nelämäntuntu, se elettyjen intohimojen paine, joka tekee sanan eläväksi.\nWilkuna oli kyllä oivaltanut tämän neuvoittakin -- kysyttiin vain,\nkuinka hän onnistuisi tulkitsemaan sisäisen elämänsä niin, että se\nvälittyisi muille yhtä tulisena.\n\nKorkean taiteellisen harrastuksen kehoituksesta hän valitsi\nrunomitallisen muodon, kuten vanhassa murhenäytelmässä ainakin. Hän\ntunsi kyllä rajoituksensa runomuodon ja runokielen käyttäjänä, mutta\nuskaltautui kuitenkin niiden turviin sen käsityksen opastamana,\nettä hänen näytelmänsä sittenkin niiden avulla kohoaisi pois\narkipäiväisyyden piiristä. \"Olet kaunis, kiehtova, mut oikullinen\", hän\nkerran kirjoitti \"runottarelleen\".[157] \"Jos antelias niin samalla\npahansuopa. Jos ihaninta luomisen esimakua minulle suot, niin samalla\nkiellät välikappaleet siihen, sillä eihän ole minulla poloisella kykyä\nvalaa runomuotoon mielessäni liikkuvia tuntoja. Läpi yön saat sinä\nminut kierimään vuoteellani, sirottaen hullun tuhlarin tavalla sieluuni\nrunoaiheita. Ah ihanaa sielunkäyntiä, ma olen kuin ruusunhohtoisessa\nmeteorisateessa. Mut voi tuskaa, voi! Ne sieluni täyttää, mut ulos ei\npääse ne, ma onnentulvahan tukehdun...\" Nyt hän ensi kertaa koetti\npuhjeta puhumaan runokielellä, sen avulla tulkitakseen olemuksensa\ntuskaa.\n\nLuettuani aikoinaan näytelmän käsikirjoituksena sain sen vaikutelman,\nettä Wilkunan oli kyllä onnistunut pakottaa kielemme koruttomaan,\nloppusoinnuttomaan trokeetahtiin, mutta että varsinaiset runouden\ntunnukset olivat silti kieltäytyneet häntä tottelemasta. Muodollisen\npuolen, s.o. säkeiden sanallisen, soinnillisen ja runokuvallisen\nrakenteen, tahtoisin määritellä niin koruttomaksi, että se joskus on\nlähellä ilmeistä kömpelyyttä, kokonaisuuden muodostuessa väkisinkin\nyksitoikkoiseksi ja hakkaavaksi. Wilkunalta puuttui kielellisten\nkauneusominaisuuksien hienompi taju, mistä oli auttamattomana\nseurauksena proosan läsnäolo silloinkin, kun hänen sielunsa ponnisteli\nväkevien runollisten mielikuvien vallassa. Huomautin hänelle eräistä\nvähäpätöisemmistä seikoista ja sain seuraavan vastauksen (20/2 22):\n\n\"Että säkeihin jäi hyvän joukon kaikenlaisia pikku kankeuksia, ei ole\nkummakaan, kun niiden viimeistelyyn ei juuri nimeksikään jäänyt aikaa,\nniin paljon aikaa kuin muuten tuon näytelmän kimpussa olenkin\nkuluttanut. Mitä alkusointujen käyttämiseen tulee, niin niitä olen\nsuorastaan tahallani välttänyt ja milloin sellaista on itsestään esiin\npyrkinyt, olen muuttanut säkeen toisin kuuluvaksi. Tämä johtunee siitä,\nettä juhani-aholainen vellova alkusointutyyli, jossa tuo alkusointu\nusein pääsee hervottomana hapuilevalle ajatukselle suunnan määräämään,\non minulle syvästi vastenmielinen... Tällä en tahdo sanoa, etteikö\nalkusointu, kohtuudella ja harvoin käytettynä, olisi erinomainenkin\nrunollinen kaunistuskeino -- ja onhan sillä sitäpaitsi syvät juurensa\nmeikäläisessä runokielessä. Korrehtuuria lukiessa voin kyllä siihenkin\nseikkaan nähden katsoa, mitä vielä on tehtävissä. Nuo 'he-he'\nhymähdykset vaikuttavat kyllä tekstissä hyvinkin stereotyperoidusti,\nmutta sitä, runopolvien vaikutuksesta, on hieman vaikeahko välttää,\nmilloin sanoilla tahtoo naurunhymähdystä ilmaista. Sitäpaitsi\nnäyttelijä voi lausuessaan helposti tehdä ne eläviksi ja\nluonnollisiksi. Sanojen katkaisemista ei taas, suomalaisten sanojen\npituuden vuoksi, voi tyyten välttää...\"\n\nNäiden käsitysten pohjalta oli siis _Niilo Skalmin_ runopuku lähtöisin.\nVäliin, kun lause ja ajatus mahtuvat sujuvasti ja soinnukkaasti yhteen\ntai muutamaan säkeeseen, kiemurtelematta mutkallisena perioodina\nkokonaisen säejakson läpi, syntyy runollinen akordi, joka hyväilee\nkorvaa, mutta kun tällaiset akordit helähtelevät hyvin harvassa,\nhuomattavammin vain viimeisessä näytöksessä, kun pitkät, asultaan ja\nsoinniltaan arkiset lauseet on koneellisesti katkottu runojalkaluvun\nmääräämiksi säkeiksi, jolloin sanojen järjestys, jopa valintakin, usein\ntuntuu teennäiseltä ja oudolta, on tuloksena yksitoikkoisesti\njankuttava jonotus, joka ei vaikuta edullisesti. Vika on runomitassakin\n-- se on sama kuin _Daniel Hjortissa_: koroton alkutavu ja viisi\ntrokeeta -- jonka todella onnistunut käyttäminen vaatii suurempaa\nrunouden ja kielen taitajaa kuin Wilkuna oli. Mutta verratessa _Niilo\nSkalmin_ repliikkejä _Barabbaaseen_ käy sittenkin ilmeiseksi, että\nWilkuna kuitenkin saavutti tarkoituksensa: runopuvun vaatima\nhuolittelu, sen sommittelun suggeroima henki, auttoi häntä kohottamaan\n_Niilo Skalmin_ korkeammalle kuin se olisi päässyt proosanäytelmänä.\nTästä on erikoisesti todistuksena viimeinen näytös, joka on muissakin\nsuhteissa arvokkain suoritus.\n\nNäytelmän rakenne on myönnettävä ylipäätänsä eheäksi: ensi näytös\nvalaisee tilanteen, esittää molemmat päähenkilöt, Niilo Skalmin ja Anna\nBiehowskan, heidän suhteensa, ja ensinmainitun suuren aatteen Suomen\nitsenäisyydestä, jonka rinnalle hän asettaa \"kaksoissisareksi\" oman\nlempensä. Kohottuaan näin loppunousuunsa näytös jättää katsojan toisen\nnäytöksen menestymiselle tärkeän kiinnostuneen odotuksen valtaan. Se\nodotus olisi ollut vuonna 1917, jolloin itsenäisyys vielä häämötti\ntoivon taivaalla, kiihkeydeltään aivan toista kuin vuonna 1922, jolloin\ntapahtunut tosiasia oli laukaissut siihen latautuneen isänmaallisen\njännityksen. Tästä näkyy, miten suuren vaikutelmavahingon Wilkuna teki\nitselleen sillä, ettei noudattanut Lahdensuon kehoitusta ja\nkirjoittanut näytelmäänsä heti Shpalernajasta päästyään.\n\nToinen näytös kärsii toisten näytösten tavallisesta heikkoudesta:\ntoiminta ei tahdo päästä vauhtiin ja kiinnostus herpautuu. Mutta\nloppupuolella, kun Anna mustasukkaisuuden harhaanjohtamana erehtyy\nkavaltamaan Niilo Skalmin suuren aatteen, siten aloittaen oman\ntraagillisen vastajuonensa, jännitys kiristyy jälleen, ja katsojan\nodotus sinkoaa riittävän sähköistyneenä kolmatta näytöstä kohti. Voinee\nmyöntää, että toiminnan rakenne on eräistä asiasisällön heikkouksista\nhuolimatta kulkenut tasaista nousukaarta myöten kolmannen näytöksen\nkynnykselle, jonka takana oli siis oleva koko näytelmän huippukohta.\n\nKolmas näytös vastaakin odotuksia: siinä Niilo Skalm haltioituneena\npaljastaa unelmansa Suomen itsenäisyydestä koko hovin kuullen. Näytös\nhuipentuu yhä kiihtyvällä voimalla tähän aatteeseen ja romantiikasta\ntuttuun upseerien valakohtaukseen sekä kansan osoittamaan\nkunnioitukseen herttualle. Viittauksena loppukatastroofiin on joukkoon\npujotettu tieto kuninkaan lähestyvästä sotajoukosta sekä Annan\naloittaman kavallustyön jatkumisesta, jota hän nyt turhaan koettaa\nestää. Huolimatta näytöksen korkealentoisesta lopusta on kuitenkin\ntapahtunut tunnelman ja mielialan lasku, mikä onkin välttämätöntä,\nettei neljännen näytöksen katastroofi tulisi liian äkkiä.\n\nNeljäs näytös on sommiteltu yleensä hyvin. Masentunut tunnelma\ntempautuu jälleen kiihkeämmäksi sen kautta, että Anna tunnustaa\npetoksensa Skalmille ja tämä osoittaa uskollisuutensa aatettaan\nkohtaan, antamalla vangita hänet. Tämä merkitsee tosiasiallisesti\npäähenkilöiden aatteellista luhistumista, sillä silloinhan päättyy sekä\nAnnan että Skalmin elämänsuunta jyrkästi ja aivan toisin kuin he olivat\nkuvitelleet. Näytöksen lopussa tapahtuva Skalmin vangitseminen on vain\nulkonainen merkki siitä, mikä oli jo sielullisesti loppuun suoritettu.\n\nViides näytös osoittaa aluksi, kuinka syvälle Skalm oli pudonnut\naatteidensa äskeisestä korkeudesta: vankina ulkonaisesti, sisäisesti\nmaahan masentuneena. Ulkonainen teatraalinen itsenäisyystaistelu\nmuuttuu nyt sielulliseksi kamppailuksi itsenäisyysihanteen ja -uskon\npuolesta, mikä on merkittävä huomattavaksi ansiopuoleksi. Vähitellen\nSkalmin usko elpyy, hän näkee sielussaan kauniin näyn itsenäisestä\nisänmaasta, ja lähtee kuolemaansa sydämessään haltioitunut vakaumus\nsiitä, että hän on suuren aatteen vaatima välttämätön lunastusuhri.\nNäin viides näytös, joka ulkonaisesti on hiukan epiloogimainen,\nkuitenkin tärkeällä tavalla kohottaa ja herkistää lopputunnelman ja\nantaa koko näytelmälle syvän uskon ja uhrivalmiuden eetillistä arvoa.\n\nKuten tästä näkyy, täyttää _Niilo Skalm_ ulkonaisen rakenteen puolesta\nkohtuulliset vaatimukset, ainakin mikäli klassillinen viisinäytöksinen\ndraama kelpaa malliksi. Tämän rakenteeseen Wilkuna olikin\nerikoisesti tutustunut saadakseen näytelmästään edes ulkonaisesti\nteatterikelpoisen, hän kun hyvin ymmärsi, ettei hänen käytännöllinen\nteatterituntemuksensa ollut riittävä. Mutta se, minkä hän sai valetuksi\ntämän kaaren alle, ei kyennyt vastaamaan odotuksia: hän ei sittenkään\nkyennyt sisällyttämään henkilöiden luonteisiin, vuorosanoihin ja\ntoiminnan perusteihin todellisen kohtalovakavan, yleisinhimillisen\nelämän aitoutta, joka sävähdyttää kuulijan pelokkaana seuraamaan sanoja\nja ajatuksia, kuin omaa tuomiotansa. Edellä tehty viittaus siihen,\nkuinka riippuvainen _Niilo Skalmin_ menestys oli sen ilmestymisajasta,\nsisältää myös viittauksen sen pääheikkouteen: se ei kohoa runollisella,\nyleisinhimillisellä sisällöllään ajankohtien yläpuolelle; se ei ole\nitsenäisyysdraama kaikkia aikoja varten -- kuten esim. _Wilhelm Tell_.\nNeljä ensi näytöstä on enimmäkseen teatteria -- vain joskus, kuten\nSkalmin puhuessa itsenäisyysaatteesta tai hänen vaihtaessaan\nlemmenrepliikkejä Anna Biehowskan kanssa, kajahtavat sanat tosilta.\n\nViidennessä näytöksessä vasta Wilkuna tapaa sen sävelen, joka välittää\nhänen persoonallisen olemuksensa ja samalla yleisinhimilliset\nkärsimystunnot näkyviin. Hänelläkin oli ollut ihana itsenäisyysuskonsa,\njoka oli saanut ankaran iskun hänen jouduttuaan sen vuoksi vankilaan;\nturtuneena sielultaan ja ruumiiltaan hän vaeltaa kopissaan, ja me\nuskomme häntä, kun hän valittaa:\n\n    Maa kaunis, vihannoiva, palanut\n    on ympärilläin mustaks autiudeksi\n    ja taivas ylhä alas romahtanut...\n\nYlhäältä kuuluvat askeleet saavat hänet muistamaan, että\n\n    siell' astuu vanki loputonta tietä\n    ja ympärillään kuolon autius on...\n\nKaikki, mikä äsken näytti niin johdonmukaiselta ja selvältä, on mennyt\näkkiä pirstaleiksi. Usko Jumalaan horjuu ja sielussa asuu vain kuolon\ntoivo:\n\n    Kun nukahtaa vois, iäks nukahtaa,\n    yön parmahille ikipimeän\n    ja ikiäänettömän vaipua!\n\nSuuren aatteen mukana on luhistunut myös sen kaksoissisar, hänen\nlempensä:\n\n    Kuin hauta autio on sydämein,\n    ei lemmenruusut enää puhkee sieltä...\n    -- -- -- -- --\n    Niin -- hauta! Syliin äänettömään sen\n    nyt päästä ainoa on kaipuuni. --\n    Kuin tähden piirto syksyn taivahalla\n    niin lyhyt oli lemmenunelmamme;\n    se hautahan vain tietä meille näytti.\n\nUlkonaista pelastuksen tilaisuutta hän ei tahdo käyttää, koska sitä ei\nsuoda hänen ystävälleen Vestgöthelle; sisäinen selvyys on hänelle\ntärkein:\n\n                          Kun elon sisällys\n    on poissa, mitä silloin arvoa\n    ois eloon jäämisellä? Valekuolleen\n    se arvotonta elämää vain oisi!\n\nKun hänelle sitten selviää -- tosin hiukan keinotekoisesti, muistellen\nenonsa Särkilahden saarnaa, jolloin tästä tulee hiukan deus ex\nmachinaan vivahtava pulman ratkaisija -- etteivät jalot aatteet kypsy\ntuokiossa, vaan että suurten tekojen ja tapausten juuret on aina\netsittävä syvältä --\n\n    Vaikk' aamutähti hämyyn sammuukin,\n    ei päivän tulo siitä viivästy...\n    -- -- -- -- --\n                           ei suuri aatteeni\n    mun kanssain kuole, vaan se kerran vielä\n    on kukkaan puhkeeva. Mull' osa on\n    vain eelläkävijän --\n\nsilloin kaikki taas kirkastuu ja usko palaa:\n\n    Ma näen maani suurna, vapaana\n    ja liput omat liehumassa näen\n    ma linnain, kartanoiden harjoilla,\n    kun kansa nuorta vapauttaan juhlii...\n\nOma uhrautumisvelvollisuus selkenee hänelle myös erikoisena\nkutsumuksena:\n\n    Kuin siemen, joka multaan kätketään,\n    taas aikain päästä kukkaan puhkeaa,\n    niin nouseva on takaa aikojen\n    mun haudastani Suomen vapaus...\n\nTäten väräjää koko viidennessä näytöksessä kirjailijan todellinen,\nomakohtaisesti eletty ja koettu tunnepohja, jonka mekin tunnemme\nomaksemme ja kokemaksemme, antaen sille tehoa ja väliin löytäen\nonnistuneen ulkonaisenkin ilmaisun.\n\nSe mitä aikaisemmissa näytöksissä on kirjailijan persoonallista elämää,\nsisältyy itsenäisyysaatteen julistamiseen ja mahdollisesti myös\nlemmensanoihin Anna Biehowskalle. Näissä nimittäin ilmenee sellaista\nkiihkeyttä, kuin olisi kirjailijan sydämessä todella palanut voimakas\ntunne, kuin ei olisi ollutkaan kysymyksessä vain teoretisoiden\nkuviteltu lemmentarina. Niilo Skalmin rinnan on täyttänyt \"autuus\" ja\n\"riemun hurma\", joka kohisee ja hehkuu hänen suonissaan kuin jalo\nviini; neidon katse tunkee hänen sielunsa salaisiin syvyyksiin ja saa\nhänen rinnassaan värjyin helkkymään uudet, oudon kummat sävelet.\nTunnustettuaan rakkautensa hän puhkeaa sanomaan:\n\n    Ah, totta voiko olla tämä kaikki?\n    Näin suuri autuus osaks ihmislapsen\n    maan päällä tulla voiko? Unta eikö\n    tää ihanaa ja pettäväistä lie?\n    Mut suudelmansa hellät, tuliset\n    nyt polttavathan vielä huuliani!\n    Näin riutuvaiset lemmenunelmani\n    ne hetken rahtusessa todeks muutti...\n\nJa kun suuren aatteen jälleen kirkastuessa lempikin herää uudelleen,\nhän lausuu lemmitylleen:\n\n                   Kuin maasta huomenen,\n    mi puuntehessa vapauden päivän\n    mun silmihini kaukaa kangastuu,\n    sun äänes heläjää, ja väristys\n    niin ihana mun valtaa sieluni...\n\n\n3\n\nTämä tarkastelu näyttäisi vievän siihen, että vaikka _Niilo Skalm_\nonkin runoteoksena jäänyt vain puoliväliin sitä taipaletta, jonka\ntakana häämöitti kaunis päämäärä, se on kirjailijan elämäkerran\nyhteydessä silti huomattava. Kirjailijahan on koonnut siihen\npaljon, mikä oli hänelle elämässä kallista: itsenäisyysaatteen,\nisänmaanrakkauden, uhrivalmiuden ja uskon tulevaisuuteen; herkimmät ja\nkauneimmat lemmentunteensa. Kokonaisuudessaan hän pyrki sillä\ntaiteellisiin päämääriin, jotka kangastivat hänelle helakoina näkyinä.\n_Niilo Skalm_ oli näin ollen tosiasiallisesti korkein ja painavin\nvaltti, mikä Wilkunalla oli tällä hetkellä lyötävänä elämän\narmottomalle pelipöydälle, valtti, johon hän oli koonnut paljon\nparastansa, ja jonka osoittautuminen tehottomaksi saattoi polttaa maan\nhänen ympäriltään \"mustaksi autiudeksi\". _Niilo Skalm_ on Wilkuna itse,\neräänlainen ennakkonäkemys siitä kohtalon ukkospilvestä, joka rupesi\nkokoontumaan hänen kiireelleen.\n\n_Niilo Skalm_ esitettiin ensi kerran Tampereen teatterissa maalisk. 30\np. 1922. Sen toi parrasvaloon Jalmari Lahdensuo, joka silloin toimi\ntämän teatterin johtajana ja joka niin tärkeästi oli vaikuttanut\nnäytelmän syntyyn. Yleisö otti sen vastaan hyvin innostuneena, mutta\nsanomalehtien arvostelut sensijaan olivat pidättyviä. Eräässä\nhuomautettiin vankilakohtauksen \"syvätehoisuudesta\". Kirjailija itse\nsai ensi-illastaan seuraavan käsityksen:\n\n\"Elän jälleen kotirauhoissa\", hän kirjoitti huhtik. 9 p., \"ja humuinen\nTampereen-viikko kuuluu enää muistojen joukkoon. Toisin on tähänastisen\narvostelun laita. Nähtävästi tulee Skalmkin kuulumaan niihin\nnäytelmiin, joihin nähden yleisö ja arvostelu ovat jyrkästi eri mieltä.\nHelsingin Sanomain arvostelu -- Fanny Davidsonin -- oli suorastaan\nhupsu. Puhui m.m. monarkismista. Mutta ganz einerlei! On kuten Jalmari\nFinne, joka sivumatkallaan oli pukuharjoitusta katsomassa, sanoikin,\nettä arvostelu ei merkitse yhtään mitään\".\n\nWilkuna koetti varjella mielialaansa arvostelujen tuottamalta\npettymykseltä jättämällä niiden lukemisen hyvin vähään. Kirjeessään\nhuhtik. 23 p:ltä hän vielä ihmettelee, että voidaan puhua monarkismista\ntämän asian yhteydessä, ja että sama henkilö saattaa ensin ojentaa\nhänelle teatterissa ruusuja, sitten salanimellä moittiakseen näytelmää\n\"monarkistiseksi oikeistotekeleeksi\". Hän lievittää mieltänsä\npurkamalla halveksumistaan tällaisen johdosta, ja tulee lopuksi\nhumoristiselle tuulelle ruvetessaan kertomaan kokemuksistaan Tampereen\nsuuren maanviljelysnäyttelyn aikana, jolloin se todennäköisesti olisi\nsaanut täydet huoneet. Mutta liian myöhään huomattu ja liian näkyväksi\nilmaantunut \"luonnoneste\" teki Anna Biehowskajan esittäjättären\ntehtävään kelpaamattomaksi, joten, kun uutta näyttelijätärtä ei ehditty\nenää saada, koko aikeen täytyi raueta, mikä oli Wilkunalle melkoinen\ntaloudellinenkin vahinko.\n\nKohta kun näytelmä ilmestyi kirjana, Wilkuna pyysi Eino Kalimaa\nharkitsemaan, voitaisiinko se ottaa esitettäväksi Kansallisteatterissa.\nMarraskuun alkupäivinä Wilkuna saikin Kalimalta tiedon, että _Niilo\nSkalm_ pääsisi Kansallisen näyttämölle itsenäisyyspäivänä, jouluk.\n6:na. Kuukautta aikaisemmin se esitettiin Viipurissa. Näistä\nesityksistä, jotka ovat eroittamattomassa yhteydessä kirjailijan\nviimeisten elinpäivien kanssa, tehdään selkoa tuonnempana.\n\nSyysk. 10 p. julkaisi Rafael Forsman _Niilo Skalmista_ Uudessa\nSuomessa arvostelun, jossa hän, selostettuaan sen syntyvaiheet ja\nhuomautettuaan, kuinka Niilo Skalm kuuluu \"historiallisissa näytelmissä\nyleisiin, suoraviivaisiin aatteenmiestyyppeihin, jotka noudattavat\nehdottomasti sisäisen vakaumuksensa ääntä\", lausuu lopuksi, että\n\"näytelmä on rakenteeltaan johdonmukainen ja selkeä\". Siinä ei\n\"ole ainoatakaan kohtaa, joka ei vastaisi tarkoitustaan draaman\nkokonaisuuden kannalta katsoen. Wilkunan novelleista tuttu asiallinen\note tuntuu kauttaaltaan tässäkin teoksessa. Runomitta, jota kirjailija\naikaisemmin ei liene paljon viljellyt, on sangen säntillistä; kuitenkin\nsoisi sen paikottain olevan taipuvaisemman ja sisäisiä vivahduksia\nparemmin kuvastavan\". Mainittuaan sen menestyksestä Tampereen\nteatterissa hän lopettaa: \"Vankan draamallisen rakenteensa ja kauniin\nisänmaallisen tendenssinsä vuoksi se epäilemättä onkin menestyksensä\nhyvin ansainnut\".\n\n\n4\n\nLapuan päiväksi 1921 Wilkuna kirjoitti Lapuan taistelusta kuvaelman\nnimeltä _Voiton päivä_. Kehoitin häntä julkaisemaan sen Kirjan\nseuranäytelmäsarjassa, tällaisista isänmaallisista pikku näytelmistä\nkun oli puute. \"Mitäs arvelet seuraavasta\" (kysyi tämän johdosta\nWilkuna elok. 3 p. 1921): \"Paitsi sitä on minulla valmiina toinenkin,\njoka esitettiin viime kesänä Napuen juhlilla... mitäpäs jos muovaisin\nniitä pari kolme lisäksi; siten saataisiin kokoelma hist. kuvaelmia,\njoista on miltei täydellinen puute...\" Tämä oli nimeltä _Vala_; se oli\nsommiteltu kertomuksesta _Viimeiseen mieheen_. Syysk. 10 p. 1921\nesitettiin Lapuan sankaripatsaan paljastuksessa Wilkunan kolmas\nkuvaelma nimeltä _Kotiin_; sen kirjailija määritteli \"1-näytöksiseksi\nhistorialliseksi näytelmäksi\" ja onkin se laajempi kuin edelliset. Se\noli muodosteltu samannimisestä tekijän kertomuksesta. _Aamun miehiä_,\nkuvaelma samannimisestä kertomuksesta, oli viimeinen; se julkaistiin\nmyös kirjallisuusviikkotoimikunnan toimesta kirjallisuus-iltamia\nvarten, joihin se aiheensa vuoksi hyvin sopikin. Taiteelliselta\nkannalta nämä pienet välityöt ovat vähäpätöisiä. Tekijälle maksettiin\nniistä 1000 mk kappaleesta, 2000 kpl:n painokselta. Tekijän eläessä jäi\njulkaisematta pieni 1-näytöksinen satiirinen komedia nimeltä\n_Hallituksen muodostaminen_, jonka hän oli kirjoittanut toukokuulla\n1921 pidettyä Lapuan Kansallisseuran iltamaa varten. Se julkaistiin v.\n1928 _Lipeäkalassa_.\n\nNiistä monista näytelmäaiheista,[158] joita näihin aikoihin liikkui\nWilkunan mielessä, rupesi _Anna Hallman_ edellä mainittujen jälkeen\nkiteytymään kokonaisuudeksi. Kesällä 1922 hän sitä varsinaisesti\nsommitteli, mikäli saattoi mielensä levottomuudelta siihen keskittyä.\nHän näytti työnsä tulokset Jalmari Lahdensuolle, joka kehoitti häntä\nsyventymään aiheeseen uudelleen.\n\n\"Tein työtä käskettyä\", kirjoitti Wilkuna lokak. 4 p. 1922, \"kävin\nkappaleen läpi ja tein melkoisia muutoksia ja lisäyksiä, m.m. yhden\nhenkilön lisää, nimitt. Hallmanien vanhan perhepalvelijan, joka\nyksinkertaisella filosofiallaan tukee Annan sielussa tapahtuvaa\nkehitystä. Näytelmän kokokin laajeni tämän kautta noin puolella. Mutta\nkatso, ei tässäkään asussa tyydytä näytelmä häntä. Hän kehottaa minua\ntuonnempana vielä uudestaan muokkaamaan sen. Mutta kun en ymmärrä,\nmissä vika piilee, sillä sitä ei hän ole kyennyt ainakaan minulle\ntajuttavassa muodossa edestuomaan! Vaivuin siis alakuloiseen\ntupakoimissynkkyyteen, tuntien elämänenergian vaipuvan nollaan. Mutta\neihän sekään käy. Tulin ajatelleeksi, että -- onhan J.L:kin\nerehtyväinen ihminen, ehkäpä kappaleellani sittekin on joitakin\nansioita, joita J.L. ei huomaa... Niin päätin lykätä sen nyt Sinulle.\nTarkoitukseni ei ole sitä teatteriin tämän enempi käsikirjoituksena\ntarjoilla..., vaan julkaista se kirjana -- nimittäin jos se sen\narvoiseksi, kuten toivon, löydetään. Jos Sinun läheisyydessäsi löytyisi\ndraaman tuntijana pätevätä henkilöä, niin pyytäisin Sinun antamaan sen\nhänenkin nähtäväkseen sekä sitten yhdessä lausumaan tuomionne. Jos\ntuomio olisi vapauttava, pyytäisin Sinun lyömään sen viivyttelemättä\npainoon; toisessa tapauksessa lupaan sen enempää rimpuilematta upottaa\npöytälaatikkoon. Olen mielestäni uhrannut sille jo tarpeeksi\nmielenkiintoani, niin että olisi aika saada napanuora poikki ja koko\nroska siirretyksi ad acta, voidakseni yksinomaan keskittyä romaaniini.\nOlisihan siinä pieni tyydytys nähdä sen kirjana ilmestyvän ja ainahan\nse olisi jollakin markalla hyvittämässä tiliäni. Seuranäyttämöillehän\nse hyvin sopisi; täällä sitä naisyhdistys parhaillaan harjoittelee,\nesittääkseen sen arpajaisjuhlassaan t.k. lopulla. -- Miltä sinusta\ntuntunee lopussa oleva muutos, siinä kun aukenee mahdollisuus,\nettä Anna ja Kaarlo liittyvät sittekin yhteen? J.L. piti sitä\nepäpsykoloogisena ja siis parempana alkuperäistä muotoa, jossa rukkaset\novat ehdottomat. Oma sisusvärkkini ei sano tästä asiasta mitään. Jos\nolet Lahdensuon kanssa samaa mieltä, niin asiahan olisi esim.\nkorrehtuurissa vielä helposti muutettavissa. No niin, jätän asian\nhuomaasi ja jään pienellä pelonsekaisella jännityksellä tuomiotasi\nvartomaan...\"\n\nVastasin hänelle lokak. 9 p. pyytäen häntä lieventämään herra Hallmanin\nkuolinkohtausta, joka tuntui hiukan kiduttavalta \"näyttämön takaa\nkuuluvine kuolinkorinoineen\". Loppu oli mielestäni ehdottomasti oleva\nsellainen, miksi sen J.L. oli tahtonut. Wilkunan kysymykseen jostakin\nnäytelmän yleisestä viasta, jota hän ei ollut kyennyt löytämään,\nvastasin m.m., ettei \"siinä liene mitään erikoista vikaa\". Se seikka,\nettei se kuitenkaan jaksanut täydellä voimalla vangita katsojaa,\nriippui mielestäni siitä, että katsoja jo ensi näytöksen aikana ja sen\nloppuessa arvaa, miten käy. Kun hän sitten toteaa arvanneensa oikein,\nherpautuu mielenkiinto, varsinkin kun juonen käänteet eivät kykene\nvirittämään sitä uudelleen. Mutta silti _Anna Hallman_ oli mielestäni\nkiintoisa, ja painatimme sen. Se ilmestyi marraskuulla 1922; painos oli\n2000 kpl, tekijää hyvitettiin 2,000 mklla. Kansilehden piirsi Veli\nKalima.\n\nUuden lukemisen jälkeen olisin halukas vieläkin sanomaan, ettei \"siinä\nliene mitään erikoista vikaa\". Olisinpa valmis myöntämään senkin, että\njuonen käänteet ja yleinen kulku kyllä kykenevät pitämään katsojan\nkiinnostuksen vireillä, vaikka hän uumoileekin jo alustapitäen, miten\ntehtailijan toiveiden käy. Tämä ulkonaisilta eleiltään hiljainen ja\nvaatimaton näytelmä sijoittuu lyhyesti sanottuna Wilkunan parhaan\ntuotannon joukkoon, puolustaapa paikkaansa esityskelpoisena\ntaidenäytelmänä yleensäkin. Tähän käsitykseen antavat mielestäni\naihetta seuraavat seikat:\n\nKaikki näytelmän henkilöt ovat tosia ihmisiä, yksilöitä tosielämästä,\njonka läsnäolon tunnemme heidän puheissaan ja toimissaan. Kirjailija on\nnähnyt heidät ilmielävinä ja onnistunut myös tuomaan heidät sellaisina\nvuorosanojen välityksellä näkyville. Tämä merkitsee tärkeätä\nansiopuolta, sillä niin pian kuin elämäntotuus astuu henkilöiden mukana\nnäyttämölle, sieltä samalla katoaa se, mikä on valhetta, \"teatteria\".\nJo lukiessa tuntee tämän -- vielä paremmin arvattavasti katsoessa, jos\nhyvät näyttelijät antavat vuorosanoille eloa.\n\nNe asiat, joiden käsittely antaa esittäjilleen tämän toden leiman, ovat\nelämän syvimpiä ja vakavimpia: vararikkoinen vanha tehtailija unelmoi\ntulevasta nousustaan luottaen poikaansa, joka \"on sen tekevä\"; hänen\nvoimakasluonteinen tyttärensä tuntee oman yksilöllisyytensä kutsun,\npyrkien irtautumaan kaikista riippuvaisuussuhteista, vaikka täytyisi\nuhmata maailman sovinnaisuuden tuomiotakin. Näin kulkee kaksi\ntraagillista juonta rinnakkain: isä ei tiedä, että poika onkin joutunut\nrappiolle eikä kykene täyttämään hänen toiveitaan; tytär taistelee oman\nyksilöllisyyskutsunsa ja ulkonaisten velvollisuuksiensa ristiriidassa,\nhuipentaen tragiikkaansa sillä, että on antautunut miehelle, jota\noikeastaan halveksii. Traagillisena säestyksenä tälle kaikelle on\nsureva ja kärsivä vanha äiti, ja tragikoomillisena uskollinen nilkku\npalvelijatar. Näyttämöllä puhutaan ja liikutaan hillitysti, mutta\nsiellä vallitsee herpautumaton sielullinen kärsimys- ja jännitystila.\nWilkuna oli nyt ensi kerran tavoittanut sen sielullisen otteen, jolla\nainoastaan näytelmät syvemmässä merkityksessä voidaan luoda.\n\nVanhan tehtailijan tragedia on heti selvä -- arvaamme, miten käy, ja\nseuraamme hänen kohtalonsa kehitystä enemmän säälin kuin sillä pyhän\npelon tunteella, joka mieluumminkin liittyy murhenäytelmään. Mutta\nAnnan tragiikka ei selvene näin helposti. Hän on kiintoisa nuori\nnainen, jonka luonteessa ymmärrämme olevan sekä intohimoa että muutakin\nvoimaa; joka voi hetkeksi antautua edellisen valtaan, mutta\nsilti, seurauksista huolimatta, pysyä uskollisena itselleen, s.o.\nitsenäisyydelleen, ja saada siitä korkeimman tyydytyksen. Loppuun\nsaakka pysyy oikeastaan arvoituksena, oliko hänen suhteellansa mitään\nennenaikaisia seurauksia, vai vihjailiko hän vain sellaista\nkoetellakseen sulhastansa -- mikä muuten taitavasti ylläpitää\njännitystä -- mutta tästä huolimatta Anna vain yhä kasvaa lukijan\nsilmissä, saavuttaen lopuksi, jolloin hän astuu kaikkine taakkoineen,\nolivatpa ne yhteiskunnan mielestä kuinka raskauttavia tahansa,\nulos elämään itsenäisenä, itsetietoisena yksilönä, vilpittömän\nkunnioituksemme. Tunnemme kohonneemme, ymmärrämme, että on tapahtunut\njokin suurempi ratkaisu kuin vanhan tehtailijan unelmien luhistuminen:\nitsetietoinen nuori nainen on maailmanpelosta huolimatta kieltäytynyt\nliittymästä mitättömään mieheen; oman yksilöllisyyden kutsu on korkea\nsiveellinen käsky, jota tulee seurauksista ja kärsimyksistä huolimatta\nnoudattaa, jos mieli kulkea tietänsä ylöspäin.\n\nKirjailijan myötätunto on kaikkien muiden henkilöiden puolella paitsi\nAnnan sulhasen. Tämä edustaa tyyppiä, jota vastaan Wilkuna aina oli\ntuntenut mitä syvintä vastenmielisyyttä. Wilkuna ei esim. voinut sietää\npuvussaan liian hienostelevia henkilöitä -- siksi Anna ivaa sulhasensa\nliian huolellisesti saumatuita housuja. Taloudellisesti etuilevat,\nitsekkäät henkilöt hän myös jyrkästi torjui luotansa, samoin kuin\nirstaat nautiskelijatkin, joille hän oli mustasukkainen nuoren\nnaisihanteensa puolesta. Herra Ekman -- se on Annan sulhasen nimi -- on\nsama tyyppi kuin _Vaikean tien_ Kavander -- mahdollisesti hiukan\nliioiteltu, mutta silti tosi ja satiirisesti huomioitu.\n\nKirjailijan maailmankatsomuksen kannalta on tämä näytelmä sikäli\nhuomattava, että hän on asettanut sen päähenkilöksi uudenaikaisen\nnuoren naisen, jonka itsenäisyydelle ja lujalle tahdolle hän antaa\ntunnustuksensa. Tällainen nuori naistyyppi askarrutti hänen\nmielikuvitustaan. Tämä naiselle annettu tunnustus, jonka _Anna Hallman_\nsisältää, on ilmaus Wilkunan laajanäköisyydestä ja asioita\nulkokohtaisesti pohtivasta ja arvostelevasta mielestä.\n\n\"Olisin taipuvainen\", sanoi Rafael Forsman arvostelussaan Uudessa\nSuomessa (26/11 22), \"asettamaan Kyösti Wilkunan uuden näytelmän\nnimihenkilön sangen korkealle. Niin johdonmukaista ja selkeätä\npsykologista näytelmähenkilöä ei meillä ole luotu pitkiin aikoihin. Sen\nperustyyppiä ei tosin voine pitää Wilkunan omana keksintönä; kuten yllä\non mainittu, muistuttaa Anna Hallmanin kehitys suuressa määrin\nibseniläisessä ja Ibsenin vaikutuksen alaisessa dramatiikassa\ntavattavia ajatuksia. Mutta siitä huolimatta on Anna Hallman, paitsi,\nettä hän on inhimillisesti katsoen erinomaisesti miellyttävä ja hieno,\nmyöskin taiteellisessa suhteessa huomattava yksilöluonne...\"\n\nNäytelmä on todellakin Ibsenin kouluun kuuluva, mutta se on joutunut\nsinne Wilkunan tulematta sitä asiaa ajatelleeksi. Sehän perustuu\nWilkunan omaan kertomukseen, _Haaksirikkoisten_ niminovelliin, joka\nkyllä on \"ibseniläinen\" rakenteeltaan, mutta tuskin Ibseniltä opittu.\nAnna on ilmentymä niistä nuorta naista koskevista ajatuksista ja\nmielikuvista, joita Wilkuna todellisuudenkin pohjalla näinä aikoina\ntaistellen ja kärsien hautoi; hän muistuttaa Ibsenin naistyyppiä sen\nvuoksi, että hän on itsenäinen ja tahdonluja -- ei siksi, että hänet\nolisi Ibsenin malleista jäljennetty.\n\nTuo äskenmainittu kirje, jossa Wilkuna puhuu näytelmästään, on\ntodistuskappale tekijänsä luonteesta. Siitä huokuu liikuttava nöyryys\nja vaatimattomuus, hiljainen alistuminen, joka antaa sille kauniin,\ninhimillisen sävyn. Näytelmä-unelmat olivat hänelle hyvin rakkaita;\nniiden varaan hän nyttemmin rakensi pilvilinnansa, ja niiden särkyminen\nmerkitsi hänelle suurta, masentavaa pettymystä. _Anna Hallmania_\nkoskeva kirje osoittaa hänen menettäneen rohkeutensa ja varmuutensa --\nhän melkein siinä sommittelee näytelmä-unelmainsa hautakirjoitusta. Se\noli kuitenkin aiheetonta, kuten edellä on toivottavasti riittävin\nperustein osoitettu. _Anna Hallman_ ei tosin ole päässyt millekään\nhuomattavammalle näyttämölle, mutta tämähän ei ole todistus sen\nkelpaamattomuudesta. Hyvin mahdollista on, että joskus sen elämäntotuus\nhuomataan, että halutaan koettaa, minkä taideasteen se saavuttaa\nsilloin, kun ymmärretään sen vakavuus, sen merkitys tunnustuksena\nnaiselle ja itsenäiselle elämänrohkeudelle. Aloittelevaan\nsuomenkieliseen näytelmäkirjallisuuteen se on lisä, jota ei pitäisi\nunohtaa.\n\nNäytelmä-aiheita Wilkuna, kuten sanottu, ajatteli viime vuosinaan\npaljon; siitä ovat osoituksena monet hänen papereissaan esiintyvät\nmuistiinpanot. Olipa hänellä erikoinen \"näytelmä-notes\", johon hän\nkirjoitti mieleen johtuvia aiheita. Pitemmälle ei näitä kuitenkaan\nkehitetty. Tulee mieleen kysymys, olisiko hänellä ollut tulevaisuutta\nnäytelmäkirjailijana?\n\nHänen näytelmänsä osoittavat, että hän kykeni tyydyttävästi rakentamaan\nnäytelmän juonen ja luomaan siihen todellisen elämän ilmakehän.\nVuorosanojen sommittelu on vielä kömpelöä ja kaiken leimana on\neräänlainen epätaiteellinen arkisuus, joka vaikuttaa epäedullisesti.\nMutta nämä viat ovat mieluumminkin teknillistä laatua -- niistä voi\nvapautua harjoittelun ja itsekritiikin avulla. Näin ollen tuntuisi\nmahdolliselta myöntää, että Wilkuna olisi saattanut elonpäivien\njatkuessa rikastuttaa draamakirjallisuuttamme tehoisilla ja\nnäyttämökelpoisilla näytelmillä.\n\n\n\n\nXXVIII\n\nKYÖSTI WILKUNAN VIIMEISET AJAT\n\n\n1\n\nEnnen kerrotusta on käynyt selville, että Marielundin osto ja\nrakentaminen pilasi Wilkunan raha-asiat, jotka jo olivat olleet\ntyydyttävällä kannalla. Talvella 1920-21 hän ajatteli sijoittaa rahoja\nSaksan markkoihin, mutta säilyi onneksi siltä tyhmyydeltä. Mietittäessä\nkevättalvella 1921, mistä _Sankarien_ jälkeen olisi tuloja saatavissa,\nkirjoitin hänelle jo helmik. 3 p., että \"taloudellisesti edullisin\npelastuksen kallio\" olisi seuraavana syksynä ilmestyvä historiallinen\nromaani. Lisäsin vielä, etten epäilisi, mistä aiheeni valitsisin: \"En\nIsostavihasta, en mistään tappion päiviltä, vaan Suomen sodan\nkesäisiltä voiton päiviltä, jolloin ilmassa leijaili samaa valkoista\nhenkeä kuin vapaussodan aikana\". Tähän Wilkuna vastasi helmik. 12 p.,\nettä \"saitpa ehdotuksellasi Suomensota-romaanista minut innostumaan, Se\nriivattu on alkanut itsepintaisesti elää mielessäni. Tosin olin tässä\nhiljaisuudessa suunnitellut ensi syksyksi nykyaikaista aatteellista\nromaania, jonka alotin Shpalernajassa ja joka on vielä tallella. Mutta\nkypsyköön se seuraavaan vuoteen. Nyt otan kuin otankin urakalle tämän\nSuomen sodan eepoksen, jonka kaikella voimallani tahdon ensi syksyksi\nlyödä pöytään, niin totta kuin j.n.e. Lähetän ensi kirjeessäni Sinulle\nluettelon teoksista, joita sitä varten etupäässä tarvitsisin ja jotka\nhyvänt. ottanet minulle hankkiaksesi...\"\n\nKirjat hankittiin ja niihin, hän ilmoitti kirjeessään toukok. 9 p.,\n\"olen innolla syventynyt ja hahmotellut romaania päässäni. Aineksia\nsaan näistä teoksista yllin kyllin. Tärkeänä lisänä oli Danielsonin\nsuurteoksen äsken ilmestynyt osa, jonka ukko omistuksella lähetti\nminulle. Harmittelin vain, etteivät nuo teokset olleet käytettävissäni\njo sankareita kirjoittaessani. Silloin olisin voinut välttää yhden ja\ntoisen pienen detaljivirheen, mikä niihin nyt pääsi pujahtamaan. Ja\nmikä parempi, olisin saanut yhden sankarin lisää, nimitt. nuoren\nBrakelin...\" Tiedustelin heinäkuulla 1921 parikin kertaa, miten romaani\nrupesi sujumaan, ja sain elok. 3 p. tiukkahenkisen vastauksen:\n\n\"Syventyessäni talvella niihin lähdeteoksiin kuvittelin itsekin\nsaavani jo täksi syksyä romaanin valmiiksi. Eräs järkevä henkilö\nsanoi jo silloin sitä mahdottomaksi. Jonkunlaisenhan olisi kyllä kai\nvoinut kokoon hätiköidä, mutta se olisi joka tapauksessa ollut\nhätiköityä työtä. Minulla on vielä katkerassa muistossa 'Viimeiset\nluostariasukkaat', joka kustantajan lakkaamattoman hätyyttämisen vuoksi\ntäytyi keskeneräisenä, kaikki vasaranjäljet näkyvissä, lyödä pöytään.\nOlin tehnyt siihen niin paljon alustavaa työtä, mutta sulattamiseen ei\nsuotu aikaa. Tästä Suomensota-romaanista olen kerta kaikkiaan päättänyt\nluoda teoksen, johon nähden kaikki hyperesteetikotkin saavat pitää\nsuunsa kiinni. Mutta sellaisen luominen visusti historiallisella\npohjalla vaatii aikansa -- eile mit Weile! --, jos samalla tahtoo,\nettei kirjaan jää kovin paljon kuolleita kohtia, vaan että henkilökuvat\nja erinäiset tilanteet ovat läpi elettyjä. -- Elä siis varro tuota\nromaania täksi syksyä eläkä vielä kevääksikään\".[159]\n\nSäikähtyneenä tästä kirjoitin hänelle elok. 6 p. (Pälkäneeltä)\nvastauksen, jossa koetin lieventää tiedustelujeni tekemää vaikutusta:\n\n\"Kirjeestäsi kiitos. Rupean sanelemaan siihen vastausta, koskapa\nlotisevan sateen vuoksi on tässä lauantai-iltana hyvää aikaa. Hengessä\nnäen sinun astelevan pihasi yli saunasta tupaan, edessäsi paitamytty ja\nleuassasi partaveitsen haavoja. Saatuasi paidan ja alushousut yllesi\npanet savuksi ja mahdollisesti vaihdat näkökohtia iäisyyskysymyksissä\njonkun ikävystyneen kerettiläisen kanssa, jota vaivaa salainen\nviinamato. Mutta asiaan.\n\nKirjeesi, kuten aina, oli täynnä selvää järkeä. Kaukana olkoon minusta,\nettä kiristäisin sinusta kuin tuottaja kuluttajasta esiin viimeisen\nhengen pihauksen. Päinvastoin hyväksyn täydelleen ajatuksesi\nperinpohjaisesta kypsyttämisestä. Mutta pidä silmällä itseäsi, veli\nhopea, jos sallit ystäväsi sinua varoittaa, ettei tuo 'kypsyttäminen'\nolisi se viehkeä lammas, jonka taljan alta löytyisikin kamala aiheetta\nsiirtymisen susi... Pidä siis henkeäsi ankarasti silmällä kuin\npoliisikonstaapeli epäilyttävää subjektia. -- Mutta, kuten sanot,\npätevä on uudesta kirjastasi tehtävä ja sitä varten täytyy sinun\nluonnollisesti saada aikaa...\"\n\n\n2\n\nWilkunahan oli yleensä Lapuaan tyytyväinen, vain joskus kajoten\nsielläkin väliin kärsimäänsä ikäväntunteeseen. \"Kestää... aikansa\",\nhän kirjoitti T.T. Kailalle marrask. 25 p. 1920, \"ennenkuin\nHelsinki-retken jälkeen pääsee tasapainoon ja mukautuu tähän pieneen\nmaalaisympäristöönsä, ja tuona 'ylimenokautena' ei pysty juuri muuhun\nkuin olla murjottamaan.\n\n\"Vallankin tällä kertaa teki Lapualle-tuloni hieman samanlaisen\nvaikutuksen kuin olisi ollut lentoretkellä ja sitten yhtäkkiä pudota\nkopsahtanut rikkatunkiolle. Kuvittelehan mielessäsi seuraavia\nvastakohtia: Pää täynnä suuremman maailman vaikutelmia ajan Sinun\nluotasi autolla asuntooni ja sitte asemalle, jossa asetun mukavasti\nmakuuvaunuun. Aamulla noustuani pysähtyy juna Lapuan asemalle, jossa\nympärilleni aukeaa loppusyksyn kolkko, harmaja luonto tylsyyteen\nvaipuneine luontokappaleineen. Sataa tuhuuttaa ja kaikkialla on lokaa\nnilkkoja myöten. Pääsen pakaaseineni erään talollisen sontarattaille ja\nloan räiskyessä lähdemme ajaa jyryyttämään Marieiundia kohti. Vastaan\ntallustelee sarkatakkisia jusseja, jotka tervehdykseksi muljauttavat\nsilmiään ja liikauttavat hieman mälliä poskessaan. Kaikkialla pistää\nnenään lannan, tervan ja hampun haju. Tullaan siitä lopuksi\nMarielundiin, jossa eivät tiedä minua odottaa. Äiti kahden nuorimman\nkanssa on kotona. Isommat lapset ovat koulussa. Äitiä tervehdittyäni\nkysyn, missä Osmo Kustaa ja Louhi Eliina ovat. Ryhdytään siitä etsimään\nlapsukaisia. Ulkovintistä kuuluu jotakin kupsetta ja huudahduksia.\nKiipeämme sinne ja vintin ovelle päästyämme aukee eteemme seuraava\nnäyttämö: Vintin nurkassa on avonainen terva-astia. Pojalla on pistänyt\npäähän ryhtyä tervaamaan joulu-ukolta saamiaan pikku rattaita. Hän on\ntehnyt sen ja ryhtynyt sitten siskoaan tervaamaan. Sisko on tietysti\nkiivastunut, temmannut pensselin veljeltään ja alkanut kostoksi tervata\nhäntä. Siten oli pensseli nähtävästi useampaan kertaan siirtynyt\nkädestä käteen, niin että molemmat olivat tulleet jotakuinkin\nperusteellisesti tervatuiksi. Riidan tauottua oli poika keksinyt\ntoisessa vintin nurkassa äidin höyhenkorin ja riemuissaan heittäytynyt\npäistikkaa pehmeille untuville, jolloin kori oli kaatunut ja höyhenet\nhajonneet lattialle. Sisko oli innostunut myöskin leikkiin sekä\nheittäytynyt nurinniskoin pöllyävien höyhenten keskelle. Niinpä näimme\nme ovelle ilmestyessämme kaksi höyhenkäärylää, joiden yläpäästä, joka\nsuunnalle siirottavien höyhenten keskeltä, tuijotti meitä vastaan kaksi\nparia totisia rengassilmiä. Äidille oli näky luonnollisesti vähemmän\nhauska, mutta minut se sai hyvälle tuulelle, lieventäen siten asemalla\nsaamaani ikävää kotiintulotunnelmaa...\"\n\nKesällä 1921 huvilatyöt vaativat vielä paljon huomiota. Niinpä Wilkuna\nkirjoitti toukok. 9 p. m.m.:\n\n\"... ulkotyöt ovat lakkaamatta vaatineet jättämään kirjoituspöydän.\nPuutarhatyöt ovat jo hyvässä vauhdissa. Niinpä lauantaina esim.\nistutettiin seitsemättäkymmentä koristepuuta ja -pensasta. Osa kylvöjä\non tehty ja taimilavassa ylenee joukko kyökkikasveja ja kukkia. Vakaa\nkörttimies panee aitaa alueeni ympärille sekä ryhtyy sitten vesivärillä\nrakennukset maalaamaan. Muuten harvinainen poikkeus nykyajan\nsuomalaisesta työmiehestä. Tarjosin hänelle kahdeksankolmatta markan\npäiväpalkkaa, mutta hän ei suostunut ottamaan enempää kuin 25 mk. Kun\ntämän taksan mukaan lauantaina maksoin hänelle viikkopalkan, työnsi hän\n20 mk takaisin ja sanoi, että piisaa se tämäkin. Ei tahdo iltaisin\nmuistaa työstä lähteä ja sunnuntaisin, tukka siististi jakaukselle\nkammattuna, viljelee sanaa. Piika meillä tätä nykyä on myöskin kotona\npysyvä körttiläinen. Apropos ne körttiseurat. Toisena pääsiäispäivänä\nmeillä vihdoinkin pidettiin pontevat tupaantulijaisseurat, joissa oli\nvieraita Oulusta saakka, nimitt. Mattilan sisarukset. Körttikansaa sekä\nLapuan intelligenssiä oli kattomme alla noin neljään sataan henkeen.\nVeisattiin ja Malmivaara sekä ukko Malkamäki pitivät vakaita puheita.\nKyökin hellalla ryöhäsi tietysti valtaisa kahvipannu. Näin minua siis\nkörttiläisyys ympäri piirittää, joten minusta itsestänikin täytyy\nlopulta kehittyä nuhteeton körttiläinen. Muu ei näy auttavan\".\n\nKodikkaasti valaisee Wilkunan elämää seuraava Kustaan päivän\njälkipäivänä 1921 kirjoitettu kirje. \"H.V.,\" hän aloittaa:\n\n\"Tultuani juuri verkkoani kokemasta huomaan hetken soveliaaksi kiittää\nviimeisestä kirjeestäsi sekä nakata pari sanaa vastaukseksi. Sana\n'verkkoa kokemasta' mahtaa saada Sinut hymähtämään. Mutta asia on\nkuitenkin niin, että minä olen verkon omistaja ja käyttäjä. Viime\nviikolla sen tilasin Oulusta ja minulle on suuri nautinto iltaisin\nlaskea se jokeen taloni lähistölle sekä mennä aamulla heti noustua\nlasten kanssa nostamaan. Neljä vankkaa särkeä sätkytteli siinä tänä\naamuna. -- Eilen oli, kuten otsikosta näet, Kustaan päivä, ja vieraita,\nkukkien kera, ilmestyi illalla odottamattoman paljon. Rovastista ja\nyhteiskoulun opettajista lähtien. Lopuksi veisattiin virsi: 'Tuon tästä\npäivästä kiitoksen Sulle...' Siis nuhteeton körttiläismeno\".\n\nRovasti Malmivaaran kuolema tammik. 12 p. 1922 oli Wilkunalle monella\ntavalla raskas vastoinkäyminen. Hänellä oli Wilkunaan suuri\nvaikutusvalta, hän yksin olisi kyennyt saattelemaan häntä sillä\nelämänmuutoksen tiellä, jonne päin käänne oli vähitellen tapahtumassa.\nHän oli Wilkunalle arvovaltainen johtajapersoonallisuus, jonka poismeno\njätti hänet yksin, tukea vaille. Kauniissa muistokirjoituksessa\nIltalehdessä (19/1) Wilkuna vakavasti ja syvästi luonnehti Malmivaaran\npersoonallisuuden ja hänen elämäntyönsä; hautajaisissa tammik. 25 p.\nhän suojeluskunnan seppelettä laskiessaan sanoi vainajaa \"henkiseksi\nisäksi ja ravitsijaksi\". Malmivaara oli osannut tuoda Wilkunalle tuen\nja lohdun hänen henkensä ja ruumiinsa tuskan hetkellä; -- niissä\nristiriidoissa, jotka kalvoivat hänen sydäntään, olisi kokeneen\nihmissielun ymmärtäjän ja kurittajan sana ollut ehkä koko elämän\nratkaisu.\n\nTupaantulijaisseuroista kertoo muuten eräs Wilkunan lapualaisista\nherännäisystävistä, saarnaaja O. Vihantola, seuraavaa:[160]\n\n\"... pääsiäis-aikana Kyösti Wilkuna kutsui heränneet kotiinsa,\nMarielundiin, viljelemään Jumalan sanaa. Heränneet noudattivat kutsua\nja Marielundin suojat tulivat heistä täyteen. Seura oli erittäin elävä,\nei vain sentähden että koti oli aikoinaan ollut Niilo Kustaa Malmbergin\nkotina, jossa hän oli elänyt elämänsä valoisimmat ja raskaimmat hetket,\neikä sentähden, että seura oli Kyösti Wilkunan puolelta ikäänkuin\njulkinen tunnustus siitä, minkälaisille harjoituksille hän aikoi tästä\nlähtien kotinsa ovet avata, vaan sentähden, että Jumala oli täyttänyt\nseuraväen sydämet ja suut elävällä sanalla, antaakseen sen kautta\nKyösti Wilkunalle niitä armon voimia, joita hän tarvitsi alkavassa\ntaistelussaan totutettuja himojansa vastaan. Sentähden sanoikin hänelle\nrovasti-vainaja seuran jälkeen: 'Seurat on pidetty, mutta nyt täytyy\nentisistä ystävistä ottaa ero'. Tällä sanalla tarkoitti sanoja sitä,\nettä Kyösti Wilkunan tuli erota niistä maailmallisista ystävistä, jotka\nolivat hänelle viettelykseksi ja esteeksi parannuksessa\".\n\n\"Mitään erinomaista ei kuulu\", hän kirjoitti syysk. 27 p. 1921.\n\n\"Aikani kuluu työkammion hiljaisuudessa. Ja kyllä täällä Marielundissa\nosaakin olla hiljaista. Ei päiväkausiin minkäänlaista ääntä\nulkopuolelta. Kun oikasen itseni tuolin selustaa vasten ja sytytän\npiippuni, kuulen hiljaisuuden korvissani soivan.\n\nPuutarha on menestynyt hyvin ja korjataan sen satoa parhaillaan\nkellariin. Lantut, porkkanat, punajuuret ja muut ovat kasvaneet\ntavattoman suuriksi ja kertyi niitä koko talven vara. Esim. porkkanoita\npuolikymmentä nelikkoa. Tomaattejakin tuli jonkun verran. Marjapensaat\nkasvoivat kesän kuluessa melkein puolen, vaikka marjoja ei vielä saatu\nkuin maistiaisiksi. Mutta annahan olla ensi kesänä!\n\nOlemme ottaneet virkamiesyhdistyksen säästäväisyyskehotuksen visusti\nhuomioomme. Olemme m.m. jättäneet päivää kohti yhden kahvipannun\nkokonaan pois ja yksin sillä laskin jo vuoden kuluessa säästävämme noin\n1000 mk. Perjantaipäivän olen aina tupakkalakossa -- säästö n. 200 mk\nvuodessa. Vieraillekin tarjotaan vain yhdenlaista leipää eikä kahvia\nkahta kuppia enempää. Aamukahvin ja -tupakan nauttimisesta vuoteella\nolen lakannut -- koska se on sikamainen tapa ja koska kahvikupponen ja\npiippu maistuvat paljon paremmilta, kun on pesut ja voimisteluliikkeet\nsuoritettuaan ehtinyt työpöydän ääreen asettua. Margariinia olemme jo\npitemmän ajan yksinomaan käyttäneet ja sitä saarnaan muillekin --\nvaikka nämä saatanan suomalaiset ovat niin ennakkoluuloisia sellaisissa\nasioissa...\"\n\n\"Ponnahdin äsken\", hän kirjoitti lokak. 24 p. 1921, \"tavakseni\ntulleella heittoliikkeellä ylös vuoteesta, kuotasin yöpaidan päältäni,\ntartuin pesukintaaseen ja sivelin koko ruumiini kylmällä vedellä, tein\nasianomaiset voimisteluliikkeet, pukeuduin ja asetuin tähän työpöytäni\nääreen, jossa oman eukon käpeästä kourasta otin vastaan kahvikupposen\nynnä vesirinkilän, mitkä hyvällä halulla nautittuani sytytin aamupiipun\n(rettinkiä) sekä alotin viikon työni kirjeellä veljelle. Istuessani\neilen täällä käymässä olleen veljeni rinnalla Härkämäen isäntänä Lapuan\nkirkossa vilkasin juuri saamaani kirjeeseesi (onhan kyllä synti\nkirkonpenkissä avata kirjettä, mutta moninaisissahan me kaikki\npuutumme) ja tulin sangen iloiseksi, mitä vielä oli omiansa lisäämään\nkaunis päivänpaiste pitkien sateitten jälkeen...\"\n\nVäliin taas mieliala vaipuu ikäväksi. \"Istun Hissan kirjakaupassa tätä\nkirjoittamassa\", hän kirjoitti marrask. 19 p. 1921, \"tuntien mielialani\nperhanan harmaaksi ja haluttomaksi. Sitä on oikeastaan kestänyt jo\nuseampia päiviä ilman tiettyä syytä. Ehkä se on vain reaktiota ahkeran\ntyökauden jälkeen. Ohi se tietysti aikanansa menee. Ja ellei hyvällä\nmene, niin ajan sen, t.s. istun äkäisesti työn ääreen. Se varmasti saa\nmielialan nousemaan. Mutta tänään -- ilmakin on niin pirun harmaja ja\nlumituhruinen -- tunnen itseni niin tylsän apaattiseksi, että varmasti\nvajoaisin juoppouteen, jos viinaa olisi saatavillani. Vaikka itse\nasiassa en tunne mitään erikoisia viinahalujakaan, mutta jos niinkuin\ntarjolle tulisi, joisin tylsästi kuin sieni. Että pysyn tämän päivän\nhyveen tiellä, siihen ei siis suinkaan ole minun omaa ansiotani...\"\n\nJoulukuussa 1921 olin Wilkunan luona -- koko perhe oli silloin aivan\nrahaton. Helsinkiin palattuani sain häneltä kirjeen (22/12), joka oli\nkuitenkin iloinen ja luottavainen. Tulevaisuudesta hän ei huolehdi.\n\n\"Silloinhan ei työnteosta tulisi mitään. Sanotaanhan sanassa\nnimenomaan: Kullakin päivällä on suru itsestänsä -- sanat, joita näinä\npäivinä olen useampaan kertaan saanut epäuskoiselle vuodekumppanilleni\nterottaa. Olen varma, että kun tuonnempana taas rupeaa ahdistamaan,\nniin jollakin suunnalla aukenee pelastuksen rako, kuten on aina\nennenkin tehnyt. Enpä siis anna surun tulevista päivistä kukkuvaa\nmieltäni järkyttää...\" Joulustansa hän odottaa paljon: \"Itselleni\nnäyttää tällä kertaa erinäisistä ja useammistakin syistä sukeutuvan\nkenties hauskin ja onnellisin joulu, mitä tähän saakka olen viettänyt\".\n\nTammik. 14 p. ja helmik. 9 p. 1922 rohkenin taas kiinnittää hänen\nhuomiotansa siihen, että ellei hänen tuotantonsa virkisty, hänen\ntaloudellinen pulansa tulee yhä uhkaavammaksi. Keväästä 1921 alkaen,\n_Sankarien_ toisen sikermän jälkeen, ei häneltä ollut ilmestynyt muuta\nkuin 4 pientä historiallista kuvaelmaa; parhaillaan hänellä oli\ntekeillä _Niilo Skalm_, josta ei rahallisessa suhteessa voinut suuria\nodottaa; Suomensotaromaani oli vielä kokonaan aikomuksen ja lähteiden\nlueskelun asteella. Syytä oli siis olla levoton, miten hänen\ntoimeentulonsa järjestyisi. \"Laiskuudesta\" en suinkaan häntä moittinut,\nkuten hän allaolevassa kirjeessään (20/2 22) sanoo:\n\n\"Näes tuo laiskuudesta moittiminen on minulle vallan arka asia, syystä\nettä olen siitä täysin tietoinen ja saan siinä suhteessa tapella yhtä\nmittaa itseni kanssa. Varsinkin jonkun suuremman työn alkutaipaleella\non kirjoitustuoli minulle suoranainen piinansija, josta koetan milloin\nmilläkin verukkeilla livistää. Onhan niin paljon hauskempaa herkutella\nrauhassa mielikuvillaan kuin koettaa pinnistää niitä paperille,\nhartioilla koko ajan painavana pilvenä tunne siitä, että tämä mitä\npaperille syntyy, ei lähimainkaan vastaa sitä, mitä kirkkaana mielessä\nväikkyy. Niinpä tapahtuu pitkin päivää, että minä tapaan itseni\ntoisista huoneista harhailemassa ja fantiseeraamassa, tartun itseäni\nniskaan ja talutan itseni takaisin piinapenkkiin. 'Lurjus, työsi ääreen\nmars!' kuuluu militäärisen minäni yhtä mittaa uusiintuva komennus\nkirjalliselle minälleni. -- Mutta mitä tähän esillä olevaan romaaniin\ntulee, niin näyttääpä siltä, että tällaista komentelua ei tarvitse\nkovinkaan ahkerasti käytellä. Militäärinen isäntäminä on mielihyvällä\npannut merkille, että kirjallinen vetelys on vahvasti mieltynyt ja\ninnostunut tähän aiheeseen. Ja sen vaikuttanee taasen se, että kaikki\nhenkilöt ja tilanteet ovat käyneet eläviksi ja sellaisina pyrkivät ne\nvoimallisesti todellisuuteen. Kirjoittaessani kimpoilee yhtä menoa\nesiin uusia tilanne- ja luonnekuvia etempää romaanista, niin että\ntavantakaa täytyy mustekynä panna syrjään ja lyijykynällä tehdä nopeita\nskitsejä edessä olevien taivalten varalle. Mutta kyllä siitä pakostakin\nlaaja tulee, niin että tunturin laella seison lakkiani heilutellen\nvasta siinä keskikesällä. Edellytettynä nimittäin, ettei mitään työtä\nkeskeyttäviä mullistuksia satu...\"\n\nEnnen kerrotusta tiedämme, että sen tielle ilmestyi yhä esteitä. Kesä\n1922 kului _Anna Hallmanin_ kirjoittamisessa, romaanin siirtyessä yhä\ntuonnemmaksi. Ilmeisesti Wilkunan mieltä vaivasi jäytävä levottomuus,\njoka teki rauhoittuneen keskittymisen mahdottomaksi. Heinäkuun lopussa\nhän oli käymässä Helsingissä, jolloin koetin parhaani mukaan saada\nhäntä unohtamaan kaiken, mikä olisi omiaan häiritsemään häntä hänen\nvarsinaisen elämäntehtävänsä suorittamisessa. Tällaiseen \"itsensä\nvoittaneen\" jaloon keskittymiseen hän itsekin hartaasti pyrki.\nHelsingistä hän meni Turkuun, käyden tapaamassa vanhaa ystäväänsä V.A.\nKoskenniemeä. Elokuun alkupäivinä hän saapui kotiin, ryhtyen nyt\nviimeistelemään _Anna Hallmania_. Taloudellista asemaansa\nvahvistaakseen hän otti hoitaakseen tunteja Lapuan yhteiskoulussa,\nhistoriaa ja filosofiaa, pitämättä kuitenkaan tästä työstä. Lokak. 4 p.\nhän kirjoitti m.m.: \"Elämäni virta lainehtii eteenpäin varsin\ntasaisesti. Olen hieman katumoissani, että otin tunteja koulussa.\nVaikkei niitä olekaan enempää kuin 17 viikossa, näkyvät ne kelpolailla\nhäiritsevän omia töitäni. Eikä ekonoominen hyöty ole kuitenkaan sen\narvoinen (1250 mk kuussa). Mutta täytyy nyt jatkaa tämä lukukausi\nloppuun. Ja tuleehan siinä aina omia tietojaan kerranneeksi...\"\n\n_Niilo Skalmin_ esityksessä Viipurissa Wilkuna oli saapuvilla ja sai\nnauttia sikäläisten rehevien ystäviensä virkistävää vieraanvaraa.\n\"Näytännön jälkeen\", kirjoitti Wilkuna Vuokselle marrask. 8 p. 1922,\n\"oli pieni karonkka... Ja niin päättyi kaikki hyvin, ja ihmeekseni\nolivat Viipurin lehtien arvostelut kappaleesta sangen kiittävät,\nhuolimatta siitä, että se esitettiinkin kehnonlaisesti...\" Viipurista\npalatessaan hän kävi Helsingissä. Hetimiten Lapualle tultuaan hän sai\nKalimalta tiedon, että _Niilo Skalm_ tulisi esitettäväksi\nKansallisteatterissa jouluk. 6 p. Se että hän edellisestä keväästä\nsaakka oli saanut turhaan odottaa tietoa näytelmänsä kohtalosta, oli\nherättänyt hänessä ikäviä epäluuloja niitä henkilöitä vastaan, jotka\ntästä asiasta päättivät; sitä suuremman ilon tuotti hänelle nyt johtaja\nKaliman kirje.\n\n\n3\n\nAivan irrallisena kappaleena uskallan tähän liittää pienen kuvauksen\nEmo Leinon ja Wilkunan suhteesta, kuin viivyttääkseni ryhtymistä edessä\nolevaan raskaaseen loppunäytökseen.\n\nEino Leino on silloin tällöin vilahtanut näkyviin Wilkunan\nelämänvaiheiden yhteydessä. Wilkunahan oli, kuten muistamme,\nkirjailijauransa alkuaikoina Leinon jyrkkä vastustaja, kieltäen häneltä\nylimielisesti runoilijan merkityksen, mihin Leino vastasi antaen\nmurhaavan arvostelun Wilkunan esikoisteoksesta. Mutta pian sen jälkeen\nWilkuna muutti kantansa. Oulunkylässä asuessaan hän hankki\nsiihenastiset Leinon teokset ja rupesi asianalkaen perehtymään niihin,\nsillä seurauksella, että hänen täytyi muuttaa aikaisempi kielteinen ja\nyleensä heikosti perusteltu käsityksensä. Pian he myös joutuivat\nyhteisille hummausretkille, Leino joviaalisena, rehevänä, aina\nnerokkaana apotti Coignardina, Wilkuna häntä ihailevana oppilaana ja\n\"paistinkääntäjänä\". Leino suhtautui Wilkunaan, joka sanoi häntä\n\"sedäksi\", suojelevalla, humoristisella hyväntahtoisuudella,\nmääritellen hänet milloin suomalais-ugrilaiseksi alkutyypiksi, milloin\n\"puuttuvaksi niveleksi\", ja runoillen hänestä mitä mahdottomimpia,\ngroteskia huumoria täynnä olevia historioita. Maailmansodan aikana tämä\nystävyys hiukan viileni, Leino kun joskus esiintyi entente-ystävän\nilmeillä, mitä Wilkuna ei sietänyt. Mutta tämä oli vain hattara\nauringon edessä. Marielundia sisustaessaan Wilkuna aivan erikoisella\nhellyydellä ripusti seinälle pilapiirroksen Leinosta, katsahdellen\nsiihen silmissä lämmin loiste ja puhuen hänestä ylistävästi \"rehevänä\ntyyppinä\" ja \"valtavana miehenä\".\n\nSyyskuun 26 p. 1920 toimeenpantiin Kansallisteatterissa päiväjuhla\nLeinon kunniaksi; oli nimittäin kulunut 30 vuotta siitä, jolloin\nLeinon runotar ensi kerran esittäytyi painetussa sanassa, jolloin\n12-vuotiaan kirjoittama _Kajaanin linna_ oli ilmestynyt Hämeenlinnan\nsanomalehdessä. Juhlan johdosta julkaisi edellisen päivän Iltalehdessä\nEmerik Olsoni ylistävän kirjoituksen Leinosta ja hänen suurista\nansioistaan, ja juhlaa seuranneilla päivällisillä ystäväpiiri\nkunnioitti häntä kuin _poeta laureatusta_ konsanaan. Näihin aikoihin\nLeino oli julkaissut kaksikin runokokoelmaa -- _Kodin kukka ja\nuhrikuusi_ ja _Ajatar_ -- joissa jo ilmeni selviä oireita hänen\nrunokykynsä laskusuunnasta. Lokak. 4 p. julkaisi Rafael Koskimies\nniistä arvostelun Iltalehdessä, viehättyen liiaksi luettelemaan vikoja\nja antaen moitteilleen, väitteilleen ja tuomioilleen liian ehdottoman\nleiman, mikä runoilijan juuri viettämään juhlaankin nähden tuntui\ntahdittomalta ja hyökkäävältä. Tästä aiheutui polemiikkia sekä\nLeinon puolesta että häntä vastaan; jupakkaan kajosi Wilkunakin\nyksityiskirjeessä:\n\n\"Muuten minuakin täällä syrjäisessä sopessani\", hän kirjoitti lokak. 15\np., \"raivostutti aikalailla se R.F:n 'arvostelu'. Sehän oli hävytöntä\nja tahditonta. Ja lisäksi se oli hyvin väärä arvostelu. Ei Leinoa\nsillä kaadeta, että hänen runoistaan poimitaan sieltä täältä\nepäonnistuneempia säkeitä tai runokuvia. Oikea rukiisen leivän ja lihan\nnojalla kasonnut suomalainen tuntee aina, että Eino Leino on... luu\nhänen luustaan ja liha hänen lihastaan... Siksi häntä mielellään\ntoisinaan juhlitaankin. Sano sille Rankkitynnyrille tavatessasi\nlämpimät terveiseni, että jollei rauha hänen ympärillään pian\npalaudu, niin minäkin tempaan pertuskan seinältäni ja tuoreella\npohjalaisvoimalla ilmestyn taistelukentälle. Ja takaanpa, että silloin\nhalkeaa yksi ja toinen kallo estetiikan nakertajain nurkkakunnasta. En,\npiru vie, olekaan saanut hetkelle aikaa tapella. Vähällä olin Leinon\npuolesta jo nytkin tarttua tapparaan, mutta maltoin mieleni ja jätin,\nsillä kaiken kaikkiaan ovat kirjalliset riidat -- vallankin juuri\ntällaiset -- perin noloja ja alentavia...\"\n\nLeino sattui soittamaan juuri kun olin saanut ylläolevan kirjeen; luin\nsen siis hänelle tuoreeltaan puhelimessa. \"Rankkitynnyrin\" kohdalla\nLeinon hengitys pysähtyi hetkiseksi, ja loppuun päästyäni hän kysyi\nkoomillisen säikähdyksen sävyllä: \"Milloin tuo hirveä mies saapuu\nHelsinkiin?\"\n\nKeväällä 1921[161] Leino kävi sanomalehdissä Suomalaisen Kirjallisuuden\nSeuran, Kordelinin säätiön ja valtionpalkintolautakunnan kimppuun\nsiitä, että hänet oli sivuutettu apurahojen ja palkintojen jaossa.\nViimemainitulle hän asetti kysymyksen: \"Onko tarkoitus tappaa minut\nnälkään?\" Wilkunaa tämä huvitti ja hän kirjoitti siitä toukok. 9 p.,\nm.m.: \"Olisin Leinolta odottanut sentään sen verran huumoria, että hän\nolisi pukenut kysymyksensä muotoon: 'Onko tarkoitus tappaa minut\njanoon?'\"\n\n\"Oletko Eino Leinoa tavannut ja millaisessa tilassa hän nykyään lie?\"\ntiedusteli Wilkuna heinäk. 6 p. 1922. \"Pyysin näet häneltä noin\nkuukausi sitten juhlarunoa Lapuan päiville. Hän vastasi sähkösanomalla:\n'Olen persoonallisesti saapuvilla'. Tulee siis itse runoansa lausumaan.\nSanoma sekä ilahutti että huolestutti minua. Onhan hauska saada hänet\nvieraakseni ja kirjoittamaan nimensä Marielundin vieraskirjaan. Mutta\nhiukan arveluttaa, jos hän kovin pöhnäisenä ja rankkisena tänne\nilmestyy. En nimittäin rupea piiskaryyppyjä enkä muita ryyppyjä\njärjestämään, sillä olen itsenikin julistanut siinä suhteessa\nsaartotilaan, jota paitsi Lapuanpäivät ovat aina siksi vakavahenkiset\njuhlat, ettei viinanviljely soinnu niiden kanssa lainkaan yhteen. No,\ntoivottavasti kaikki päättyy onnellisesti\".\n\nLeino ei tietenkään tullut Lapualle eikä Wilkuna häntä enää\ntämänilmaisilla silmillä nähnyt. Muutaman kuukauden perästä Niilo Skalm\npoistui esiripun taakse, Mesikämmenen viipyessä vielä jonkin vuoden\nkalevaisilla kankahilla. Ne, jotka ovat heidät molemmat tunteneet,\nmuistelevat kaiholla näitä molempia kontioita, joilla oli lämmin käsi\nja suuri sydän.\n\n\n4\n\nSe sielullinen ja aineellinen ahdinkotila, johon Wilkuna oli monestakin\nsyystä joutunut, herätti luonnollisena seurauksena kaipuun päästä edes\njoksikin ajaksi pois tutuista, ahtaista oloista. Kirjeessään Arvi\nJärventaukselle (2/5 22) hän ensi kerran mainitsee siitä: \"Henkinen\nilmapiiri maassamme tympäisee minua... niin syvästi, että himoni päästä\nulkomaille käy päivä päivältä voimakkaammaksi. Ulkomaille ei ainoastaan\nkäymään vaan pitempään olemaan ja työskentelemään, kokonaan erillään\nsiitä... surkeudesta, joka meillä tätä nykyä niin korkeana pärskyy...\"\nTämä matka oli tapahtuva talvella 1922-23, mutta jo kesäksi sitä ennen\nhän halusi johonkin pois. Siinä tarkoituksessa hän tiedusteli Walter\nVuokselta (8/5 22), joka oleskeli Ahvenanmaalla, voisiko sieltä saada\nsopivaa kesänviettopaikkaa: \"rauhallinen seutu ja meren rannalla tai\nainakin niin lähellä suolaista vettä, että ulettuu joka päivä pari\nkertaa uimaan. En näet tiedä suloisempaa nautintoa maan pinnalla kuin\nraikkaassa, viheriän kuultavassa merivedessä kelluminen\". Ennenkuin\nVuoksi kuitenkaan ehti vastata, Wilkunan Ahvenanmaa-aikeet jostakin\nsyystä raukesivat -- todennäköisesti raha-asioiden vuoksi, jotka\nvaikeasti sietivät tällaisia huviretkiä. Niiden parantamiseksi hän\nryhtyi miettimään niinkin suurta leikkausta kuin koottujen teostensa\nmyymistä kertakaikkiaan. Kesäk. 22 p. (1922) hän kirjoitti siinä\ntarkoituksessa yksityiskirjeen maisteri Martti Raitiolle Porvooseen\npyytäen hänen neuvoaan hinnan arvioimisessa: \"Olen näet yhtämittaista,\npientä rahapulaa potien ja nähden työintoni, mikä minulla muutoin\nnykyänsä olisi varsin suuri, siitä alati kärsivän, päättänyt myödä\nsieluni perkeleelle, t.s. muuttaa rahaksi sen kapitaalin, mitä koko\ntähänastinen tuotantoni edustaa...\" Peräkaneetissa hän mainitsee\nulkomaanmatkastaan, \"ei turistina, vaan tehdäkseni jossain\nrauhallisessa ja halvassa sopukassa työtä ja toteuttaakseni itseäni!\"\nRaitio laski Wilkunan kootut teokset 250 mkn yhteishintaisiksi,\npalkkion 20 %:ksi, ja painoksen 3000 kpl:ksi, päätyen näin 150,000\nmkaan; ikuiseksi myyntiä hän ei puolustanut. Tämän perusteella Wilkuna\nsitten teki tarjouksensa Kirja-yhtiölle, ollen valmis myymään koko\ntuotantonsa 150,000 mksta kertakaikkiaan. Hänen kirjeensä oli saneltu\ntiukassa äänilajissa ja sisälsi myös viittauksen muihin kustantajiin.\n\nKirjan lopullinen vastaus on kirjoitettu heinäk. 3 p. Sen pääasiana\noli, \"että nykyisissä taloudellisissa olosuhteissa on yhtiömme\nmahdotonta tehdä niin suurta sijoitusta, varsinkin kun tämä pääoma ja\nsiitä koituva korko jäisi melkoisen kaukaiseen tulevaisuuteen\". Wilkuna\nolisi nimittäin joka tapauksessa tahtonut siirtää koottujen teostensa\njulkaisemisen tuonnemmaksi. Auttaakseen häntä Kirja sensijaan ehdotti,\nettä heinäkuun alusta ruvettaisiin maksamaan hänelle vakinaista palkkaa\n2000 mk kuukaudessa, \"mikä summa yhdessä eläkkeesi ja Kordelinin kanssa\njotenkuten riittänee viemään perheesi läpi, kun sinulla ei ole vuokraa\neikä sellaisia menoja\".\n\n\"Sinä jatkat\", sanottiin kirjeessä sitten, \"täydessä rauhassa\nkirjoitteluasi, ja hyvitetään tiliäsi tuotteiden ilmestyessä niistä\nkoituvilla palkkioilla. Jos myöhemmin koottujen tahi valikoitujen\nteosten ilmestyessä osoittautuu, että olet meille velkaa, otetaan tämä\nvelka silloin huomioon. Mitä ulkomaan matkaasi tulee, jonka\ntarpeellisuuden erinomaisen hyvin ymmärrän, varsinkin siihen katsoen,\nettet ole ollut muualla ulkomailla kuin Shpalernajassa, lupasi\nhallintoneuvos Kahelin panna kaiken voitavansa liikkeelle hankkiakseen\ntarvitsemasi 10,000 mk Kordelinista. Näin menetellen pääsisit ilman\nsuurempaa leikkausta, joka tuottaisi sinulle paljon hankaluuksiakin,\nsentään kohtuullisille säännöllisille tuloille, saaden täyden\ntyöskentelyrauhan, jota en ainakaan minä mitenkään tahdo häiritä. Tämä\non ehdotus, jonka olemme päättäneet sinulle tehdä, alistaen sen\nkorkeaan harkintaasi. Lopuksi en malta olla huomauttamatta, että tuo\nhistoriallinen romaanisi, jos se ilmestyisi hyvissä ajoin\nsyysmarkkinoille, merkitsisi sinulle ratkaisevaa taloudellisissakin\nolosuhteissa. Mutta kun olet antautunut Thalian palvelukseen, en pyri\ntämän enempää sinua kothurneiltasi alas pudottamaan\".\n\nWilkuna luopui nyt koottujen teostensa myyntiaikeesta ja hyväksyi\nkiitollisena tarjouksen vakinaisesta kuukausierästä, mutta pyysi saada\nsiitä heti 20,000 mk etukäteen; säännöllinen suoritus alkaisi vasta\nseuraavan vuoden alusta. Kirjayhtiö antoi tämän johdosta hänelle 15,000\nmkn asetteen, luvaten elo-syyskuun vaihteessa lisää 5000 mk. W.S.O.Y.\nantoi hänelle elokuun lopulla 5000 mkn tunnusteen, ennakkomaksuna\n_Aikakausien vaihteen_ ja _Suomalaisen linnanneidin_ uusista\npainoksista. Näin saatiin kirjailija toistaiseksi rauhoittumaan. Oli\nonni, ettei Wilkuna saanut myydyksi sitä ainoata omaisuuttaan, jolla\nsaattoi tulevaisuudessa olla -- kuten olikin -- huomattavaa\ntuottovoimaa ja jonka hänen perheensä kipeästi tarvitsi.\n\nUlkomaanmatkaa hän ajatteli edelleenkin kiihkeästi, kirjoittaen siitä\nminulle lokakuulla. Hän oli silloin suunnitellut matkaohjelman, johon\nkuului parin viikon oleskelu Tukholmassa ja Köpenhaminassa, matka\nSaksaan ja Italiaan sekä pitempi oleskelu niissä, varsinkin Italiassa.\nTämän ohjelman kuluista hän pyysi arviolausuntoani, jonka annoin\nmarrask. 3 p. Jättäen kokonaan pois Tukholman ja Köpenhaminan tulin\nsiihen ylimalkaiseen arvioon, että hän ehkä 15,000 mklla uskaltaisi\najatella matkaa Saksan läpi Italiaan, oleskellen jonkin aikaa\nmolemmissa maissa. Osoitin hänelle, että ne rahat, jotka hän saisi\nmahdollisesti lähitulevaisuudessa valmistuvasta romaanistaan,\noptimistisesti laskien parhaassa tapauksessa 30,000 mk, sekä muista\nansiotöistään ja kirjailijaeläkkeestään, tarvittaisiin kaikki hänen\nperheensä elatukseen; että hänen siis oli lainattava matkarahansa.\n\"Mutta koko tämän asian perustana on\", jatkoin sitten, \"että todellakin\nsaat tuon romaanisi valmiiksi, sillä ilman sitä et toki voine lähteä.\nSiinä tapauksessa me pidämme sopimuksen mukaan huolta perheestäsi ja\nulotamme sen kyllä etuantiinkin saakka, joten voit matkustaa siinä\nsuhteessa turvallisella tunteella...\" Varoitettuani häntä vielä suorin\nsanoin niistä odottamattomuuksista, joita saattaa ulkomaiden oudoissa\noloissa hänenlaiselleen luonteelle koitua, lopetin:\n\n\"Mietiskele ja arvostele tilannettasi, tehden kynällä ja paperilla\nkylmiä laskuja ja ottaen huomioon ne työsaavutukset, jotka voit pitää\ntäysin varmoina. Se on ainoa oikea peruste päätöksen teolle, ei mikään\nmielihalu eikä toive ylimalkaan päästä ulkomaille. Elämä kiristää sinua\nrautaiseen muottiinsa, vaatien kaikessa itsensä kieltämistä ja työtä;\nsiitä on nyt kysymys ja tavalla, joka on pannut sinut ehkä ensi kertaa\nelämässäsi sen totena huomaamaan\".\n\nTähän ei Wilkuna vastannut tarkemmin, myönsipähän vain kirjeessään\n8/11 22 ohimennen, että \"eihän ole pahaksi katsoa asioita siltäkin\npuolen\". Saman kuukauden 14 p. hän kirjoitti T.T. Kailalle m.m.:\n\n\"Ulkomaille minulla on oikeastaan sitten Shpalernajan päivien ollut\nkova nälkä. Olin lujasti päättänyt kevättalvella, kun työn alla\nolevan laajan hist. romaanini saan valmiiksi, lähteä Saksaan ja\nItaliaan. Mutta tätä nykyä se näyttää kovin synkeältä, ennen kaikkea\nrahaolojen takia. Mutta mitä arvelet eräästä toisesta, äsken mieleeni\njuolahtaneesta matkasuunnitelmasta, jolla hätätilassa olen päättänyt\nensi kevään korvalla ulkomaan ikävääni tyydyttää? Tuumin itsekseni,\nettä mitä perhanaa minun heti ensi askeleella tarvitsee Müncheneihin ja\nRoomiin vaeltaa, sillä tyvestähän latvaan on noustava. Tyydynpä siis\nkiltisti ensi retkeni tekemään Viroon ja Latviaan. Onhan siellä minulle\nSuomen historian harrastajalle nähtävänä m.m. vanhat kunnianarvoisat\nhansakaupungit Tallinna ja Riika. Onhan Riika suurkaupunki ja sieltä\nvoin nätisti pistäytyä esim. pienelle kunnianosoitukselle jääkäriemme\nhaudoille (ensimäinen kaatunut oli minun käsieni läpi vaeltanut\nKeski-Pohjanmaan mies Kautola). Eihän tällainen matka voine kovin\nkalliiksi tulla eivätkä passivaikeudetkaan suuret liene...\"\nJälkikirjoituksena on seuraava kyllästymisen purkaus: \"Riika on nykyään\nruvennut mieltäni kiinnittämään sitäkin enemmän, kun se ei ole minkään\nturistiväylän varrella, kun sitä, niin lähellä kun se meitä onkin, itse\nasiassa tunnetaan meillä ani vähän ja kun siellä voinee olla täydessä\nrauhassa ja turvassa näiltä kirotuilta suomalaiskolloilta, joita tunnen\ntoisinaan vihaavani niinkuin yksi syntinen voi ainoastaan omaa lihaansa\nja vertansa vihata\".\n\nTämä suunnitelma ei ehtinyt enää viritä uudelleen -- _Niilo Skalmin_\nlähestyvä ensi esitys Helsingissä kiinnitti nyt Wilkunan koko huomion.\nMarraskuulla hän kuitenkin luki Arvi Järventauksen näytelmäharjoitelman\nja lähetti hänelle siitä (20/11 22) 18 sivua laajan yksityiskohtaisen\nlausunnon. Onnitellen samalla Järventausta hänen uudesta romaanistaan\n_Kaukainen onni_ hän sanoi:\n\n\"Olen hyvin utelias näkemään, kuinka julkinen arvostelu ja ennen\nkaikkea valtion palkintolautakunta tulee siihen suhtautumaan.\nObjektiivisesti ottaen on kirjasi minun mielestäni ensimäinen huomioon\notettava tämän vuoden tuotannossa. Omat valtionpalkintoni ovat vielä\ntulevaisuuden helmassa (enhän ole vielä kertaakaan saanut). Kun\nRailolle äsken arvelin, että voisivatpa ne tänä vuonna antaa kahdesta\nnäytelmästäni (Niilo Skalm ja pian ilmestyvä Anna Hallman), sanoi\nRailo, ettei pidä odottaakaan...\"\n\n\n\n\nXXIX\n\nKYÖSTI WILKUNAN KUOLEMA\n\n\n1\n\nLauantaina, joulukuun 2 p., Wilkuna saapui Helsinkiin ollakseen läsnä\n_Niilo Skalmin_ loppuharjoituksissa. Sunnuntaina hän teki matkan\nOittiin, mutta millä asialla, on minulle tuntematonta. Asuntoa hän piti\nainakin jonkin yönseudun silloisessa Uudessa Hotellissa. Ollessaan\nluonani päivällisellä hän teki hyvin iloisen ja toivorikkaan\nvaikutuksen, puhui näytelmästään ja kiitti sen esittäjiä. Tapasin hänet\nmyös Cityn ravintolassa, jolloin oli saapuvilla muitakin tuttaviamme.\nPuhelimme kirjallisista asioista, mieliala oli iloinen. Puheen\nkääntyessä jostakin syystä elämäkerralliseen kirjallisuuteen maisteri\nJaakko Tuomikoski kysäisi leikillisesti Wilkunalta: \"Kuule, Kyösti,\nkuka sinun elämäkertasi kirjoittaa?\" Wilkuna katsahti meihin\nmiettivästi ja vastasi sitten naurahtaen, mutta hyvin päättäväisesti:\n\"Elämäkertani kirjoitan minä itse\". Tämä keskustelu tuntui muutamia\npäiviä myöhemmin omituisen enteelliseltä. Ravintolasta Wilkuna lähti\nteatteriin, jossa hän oli jo ehtinyt ruveta hyvin viihtymään, ja\nsaattelimme hänet sinne. Tämä tapahtui muistaakseni keskiviikkona 6 p.\naamupäivällä.\n\nWilkunan aika kului m.m. käynneillä ystävien luona, joille hän tahtoi\nitse ojentaa vapaaliput illan juhlanäytäntöön. Siinä tavassa,\njolla hän sen teki, oli jotakin voittavan herttaista ja korutonta, joka\nliikutti. Tuntui muuten kuin olisi hänen mielensä yleensä ollut näinä\npäivinä kaikkia kohtaan sula ja valoisa. Kaskujen kertominen ja\ntarinointi sujui taas vanhaan tapaan. Iltapäivällä keskiviikkona\npistäysin tapaamassa häntä hotellissa -- ja löysin sieltä miehen\nkovissa kiipaleissa: hän oli päättänyt esiintyä teatterissa\nsuojeluskuntapuvussa, jonka oli lainannut, kun ei ollut ottanut sitä\nmukaansa, eversti Lauri Malmbergilta; saappaat hän oli saanut joltakin\nmuulta, mutta sattuivat ne olemaan hiukan ahtaat. Ei ollut kuitenkaan\naikaa hankkia sopivampia, ja niin Wilkuna kiskoi ne jalkaansa, ähisten\nja humoristisesti harmitellen. Niin hän lähti teatteriin, jossa hänellä\noli paikka johtajan aitiossa. Voimme ymmärtää, että hänen odotuksensa\noli kiihkeä.\n\nYleisöä oli täysi huone ja itsenäisyyspäivän johdosta tunnelma jo\nedeltäpäin isänmaallisesti sähköttynyt. Niilo Skalmia esitti Jaakko\nKorhonen. Hels. Sanomain arvostelija, maisteri Erkki Kivijärvi, lausui,\nettä se oli \"hyvä ja ryhdikäs esitys\". \"Siinä on intomieltä, uljasta\nunelmain uskoa ja vakuuttavaa sisäistä hehkua\". Anna Biehowskan osa oli\nGlory Renvallin ensimmäisiä vaativampia tehtäviä. \"Se oli\", lausuu\nyllämainittu arvostelija, \"niin rikas ja kaunis tulevaisuuden lupaus,\nettä se hyvin kelpaisi suurenkin näyttelijättären alkuaskeleeksi. Siinä\noli ennen kaikkea sisäistä elämää, ydintä, sielua\". Uuden Suomen\narvostelija Rafael Forsman ei ollut nähnyt esityksessä mitään\ntällaista. Näyttelijät hänen mielestään \"lausuivat ja liikehtivät\ntavalla, joka jätti katsojan kylmäksi\". Muistan omasta puolestani, että\nkatsomossa vallitsi lämmin, isänmaallinen tunnelma, että yleisö\nkiinnostuneena, loppukohtauksessa liikutettuna, seurasi esitystä.\nSuosionosoitukset olivat vilkkaat, ja tekijä huudettiin esiin. Soturin\naskelin hän astua tömisti näyttämölle ja teki miehekkään jäykästi\nmuutaman kumarruksen, lyöden kantapäät yhteen. Teatterista poistuessani\nminulla oli se tunne, että vaikka varsinainen taidevoitto jäikin\ntulematta, Wilkuna silti sai olla tyytyväinen: hän oli joka tapauksessa\nsaavuttanut kauniin menestyksen.\n\nNyt on kerrottava eräästä vakavasta laiminlyönnistä, johon me, Wilkunan\nystävät, valitettavasti teimme itsemme syypäiksi häntä kohtaan.\nTiedossamme oli, että Wilkuna halusi välttää väkijuomia, joita me emme\nliioin olleet halukkaita hänelle tarjoamaan. Tämän johdosta, kuin\nyksimielisestä sopimuksesta, vältettiin kaikkia kekkeripuuhia, koska ne\nniin helposti saattoivat koitua kirjailijalle harhan aiheuttajiksi.\nOmituista kyllä, emme ajatelleet kekkereitä lyhyessä, reippaassa,\ntäysin raittiissa muodossa -- miksi? Ilmeisesti siksi, etteivät\nsellaiset jollakin tavalla tuntuneet sisältävän sitä, mitä kirjailija\nkuitenkin illanviettoon kerran tultuaan olisi niiltä odottanut. Tämä\noli väärin. Meidän ilmeinen velvollisuutemme olisi ollut kutsua Wilkuna\nnäytännön jälkeen juhlaillallisille ja siellä kiittää häntä, Niilo\nSkalmia, kaikesta, mitä hän isänmaan hyväksi oli uhrannut ja tehnyt. Ei\nolisi pitänyt laskea isänmaallisesti ja taiteellisesti juuri\ninnostuneimmillaan olevaa kirjailijaa putoamaan tunnelmansa\nkorkeimmalta, kirkkaimmalta huipulta ypöyksin pimeään kolkkoon\ntalviyöhön, ei jättää häntä vaille tällaisissa tapauksissa niin\ntarpeellista ja niin inhimillisesti ymmärrettävää vaikutelmien\nvaihtotilaisuutta. Eikä eritoten Helsingissä, jossa tämä velvollisuus\nolisi pitänyt ymmärtää yhtä hyvin kuin Tampereella ja Wiipurissa. Moite\nlangetkoon etupäässä tämän kirjoittajaan, jonka asiana ehkä olisi ollut\ntehdä aloite.\n\nErotessamme Wilkunasta teatterin portailla -- vaimoni ja minä --\ntunsimme selvästi, että jotakin ikävää oli tapahtumassa, mutta mitä, se\nei silloin meille selvinnyt. Muistellen kirjailijan ilmettä ymmärrän\nnyt, että teimme tylysti jättäessämme hänet säälimättä yksin, kuin\norvon kylmään talviyöhön. Näen vieläkin, kuinka hän hartiat\nkumaraisena, hiljaisin ja alistunein askelin, läksi omalle suunnalleen.\n\nSeuraavana aamuna Wilkuna soitti konttoriini. Ei ollut enää hänen\näänessään edellisten päiväin iloisuutta, vaan olivat yksin jääminen\nedellisenä iltana ja nyt aamun tuomat arvostelut ilmeisesti häntä\nmasentaneet. Teatteripakinansa otsakkeeseen olivat Hels. Sanomat\npainattaneet hänestä taiteilija A. Halosen rohkein viivoin suorittaman\nkuvan, tietysti mitä parhaassa tarkoituksessa; Wilkunan mielestä kuva\noli epäonnistunut -- \"sehän on kuin vanha ukko\", hän sanoi. Erkki\nKivijärven arvostelusta hän ei sanonut mitään -- hän oli tietenkin\nhuomannut sen myötätuntoisen hengen -- ja U.S:n \"Ollin\" naseva,\nnäytelmää ja esitystilaisuutta empimättä kiittävä pakina ei voinut\nmuuta kuin miellyttää häntä, mutta Rafael Forsmanin arvostelu tuntui\ntehneen hänet alakuloiseksi. Tämä johtuu etupäässä siitä, että hän oli\nherkässä mielessään asettanut odotuksensa liian korkealle, ja putosi\nnyt aamun harmaudessa liian äkkiä todellisuuden runottomalle\nmaaperälle. Forsmanin arvostelu antaa hänelle tunnustusta: verraten\nNiilo Skalmia Cygnaeuksen näytelmään hän sanoo, että sillä on \"samat\nkansalliset ja valtiolliset tarkoitusperät\", että se on verrattavissa\nsiihen \"siinä suhteessa, ettei senkään arvo taideteoksena ole suuri,\nvaikka se onkin esityskelpoinen\". \"Mutta merkityksensä on epäilemättä\nWilkunankin näytelmällä\", sanoo arvostelija edelleen. \"Kun kerran\nkirjoitetaan suomalaisen kirjallisuuden historia m.m. suomalaisen\nitsenäisyysajatuksen valossa, tulee 'Niilo Skalm' epäilemättä kuulumaan\nniihin todistuskappaleisiin, jotka osottavat, että kirjallinen elämä ei\nole riippumaton niin sanoaksemme yleiskansallisesta elämästä, vaan\nuseissa suhteissa imee siitä voimaa ja inspiratsionia. 'Niilo Skalm' on\nmuuten niitä suomalaisia näytelmäuutuuksia, joissa tekijä on\nonnellisesti vienyt perille yhtenäisen juonen -- tämän sanan kaikkein\nkansantajuisimmassa ja kouriintuntuvimmassa mielessä. Sensijaan ei se\ntuo mitään varsinaisesti uutta meidän draamakirjallisuuteemme, vaan\nelää suureksi osaksi vanhan 'kansallisen romantiikan' merkeissä. Siinä\non hieman Cygnaeusta, hieman Topeliusta ja kenties myöskin 'Daniel\nHjortia'. Sen henkilöt ovat niin täydessä merkityksessä 'tyyppejä',\nettä näyttelijöiltä vaaditaan tavallista enemmän luomisvoimaa ja\npersoonallista temperamenttia, jos he tahtovat astua sovinnaisuuden\nrajojen yli\".\n\nKuten lukija huomaa, ei tässä arvostelussa ole mitään sellaista\nmoitetta, josta Wilkunan olisi ollut syytä erikoisemmin välittää.\nHiukan enempi lämpöä ja päivän merkityksen tehostamista siinä olisi\nsaanut olla -- tällaisenaan se on kieltämättä vähän tyly ja kuiva.\nMutta syvemmältä katsoen ei Wilkunan alakuloisuus johtunutkaan tästä,\nvaan siitä hänelle itselleen nyt valjenneesta tosiasiasta, ettei _Niilo\nSkalm_ ollut taiteellisesti onnistunut. Mitäpä arvoa oli tällöin\nkaikella muuhun kohdistuvalla kiitoksella? Wilkunan tinkimätön luonne\nsaneli tämän hänelle itselleen armotta ja sai hänet tekemään siitä\nliian pitkälle meneviä johtopäätöksiä, hetkellisesti jopa epäilemään\ntaiteellista kykyänsä ja tulevaisuuttansa kirjailijana. \"Musta autius\"\noli ilmeisesti hänen sielunsa silmäin edessä tuona torstaiaamuna,\njouluk. 7 p. 1922, jolloin hän vaihtoi kanssani vaikutelmia\npuhelimessa, ja jolloin koetin häntä parhaani mukaan lohduttaa ja\nrohkaista. Puhelimessa hän sitten sanoi hyvästit, lähtien samana\npäivänä Lapualle. Asemalle oli hänelle joku tuntematon tuonut\narvattavasti hänen itsensä tilaaman määrän väkiviinaa -- korkeintaan 1,\ntoisten tietämän mukaan 2 l --, jota hän ei kuitenkaan matkalla\nnauttinut.\n\n\n2\n\nMatkatoverina hänellä oli hyvä ystävänsä Martti Pihkala, jonka kanssa\nkeskustellessa aamullinen alakuloisuus pian rupesi haihtumaan,\nrohkeuden jälleen viritessä. Hän puhui nyt siitä, ettei hänellä ehkä\nollut edellytyksiä näytelmäkirjailijaksi, vaan että hänen oli parasta\npysyä proosakertomuksen alalla. Täten hän pääsi irtautumaan ikävästä\ntappion tunnelmasta ja virkistymään syventymällä historialliseen\nromaaniaikeeseensa ja kaikkeen siihen, mitä sen takaa avautui. Wilkunan\nmieliala oli matkalla rauhallinen ja toivorikas, pysyen sellaisena koko\nperjantai-päivän, jonka Pihkala vietti hänen luonaan. Keskustelu\nliikkui toivorikkaassa hengessä enimmäkseen kirjallisuuden alalla ja\nWilkunan suunnitelmissa, joita hän laajasti selitteli ystävälleen.\nPihkala sai sen vaikutelman, että Wilkuna oli kaikinpuolin terveessä ja\ntasaisessa mielentilassa. Koko perjantaipäivän Wilkuna oli aivan\nraitis. Tunteja hänellä ei silloin ollut. Niiden hän muuten valitti\nkovasti työtänsä häiritsevän ja sanoi jättävänsä ne, kun lukukausi\nloppuu.\n\nLauantai, 9 p., kului samoin rauhallisesti ja raittiisti saunoineen ja\nmuine tavallisine menoineen. Sunnuntaina hän kirjoitti rouva L.\nOnervalle kirjeen, pyytäen häntä ja säveltäjä L. Madetojaa saapumaan\nloppiaiseksi Lapualle, jossa silloin pidettäisiin kolmipäiväiset\nvalistusluennot. Huolehtiessaan siitä, että taiteilijapari tulisi\nsaamaan matkastaan ja vaivoistaan kohtuullisen korvauksen, hän lisäksi\nehdotti:\n\n\"Mutta eikö kävisi laatuun loppiaista seuraavaksi päiväksi, joka on\nsunnuntai, järjestää kirjallis-musikaalinen ilta, jonka tulot tietysti\ntulisivat Teille? Te lausuisitte runojanne ja välillä esitettäisiin\nmiehenne sävellyksiä j.n.e.... Ja kerta tänne tultuanne voisitte saman\nohjelmiston esittää muuallakin, ainakin Vaasassa ja Seinäjoella.\nTuollainen retki sydäntalviselle maaseudulle ei jäisi suinkaan\nmerkitystään vaille Teille itsellennekin. Miettikää nyt asiaa vakavasti\nja ilmottakaa minulle päätöksestänne hyvissä ajoin, että tiedän ryhtyä\ntarpeellisiin varusteluihin\".\n\nSunnuntai kului muuten raittiisti ja rauhallisesti, ilman minkäänlaisia\nlevottomuuden merkkejä. Kuten kirjeestä näkyy, hän suunnitteli hauskaa\nvierailua, odottaen siitä itselleen paljon virkistystä. Kun hän ei\ntiennyt rouva Onervan osoitetta, hän maanantaina aamupäivällä, ennen\nmenoaan kouluun, kirjoitti seuraavan, viimeisen kirjeen elämässään;\nsaakoon se tässä sijansa kokonaisuudessaan:\n\n\"H. V. Niinpä se Skalm-premiääri on sitten vain pelkkä muisto -- ja\nsaapi ollakin. Sitenpä saatan taas vapain käsin käydä toisiin töihin.\nSain tuossa juuri sympaattisen kirjeen Järventaukselta, joka kiittää\nAnna Hallmanista ja lausuu siitä erinäisiä ylistyksen sanoja. -- Kun\nminulla sattuu Onervalle olemaan asiaa enkä tunne hänen osoitettaan,\npyydän Sinun pistämään sen tähän mukana seuraavaan kirjeeseen sekä\npassittamaan sen edelleen. Liitän tähän myöskin tuon kuitin, joka näkyy\ntaskuuni unohtuneen. -- Aurinko paistaa suoraan pöydälleni, mutta\npakkanen on huikea -- hipoo 20°:tta. -- Tunnen itseni niin perhanan\nkuivaksi, etten tiedä mitä lisäksi sanoisin. Kouluunkin on sitä paitsi\nlähdettävä. Pyydän Sinulta vain jossakin välissä raporttia, kuullakseni\nmiten siellä Skalm edelleen viihtyy ja jaksaako se pitemmälle ihmisiä\npuoleensa vetää. Matkatoverini Hgistä tänne, Martti Pihkala, niin\nkriitillisesti kuin hän suhtautuikin Skalmin taiteelliseen puoleen, oli\nkovin kiukuissaan R. Forsmanille ja uhkasi Hkiin palattuaan käydä\npersoonallisesti hänelle puhumassa. Itse puolestani en välitä enää\nhölynpölyä koko arvosteluista. Niiden takia ei todellakaan kannata\nsairastamaan ruveta. 'Stryka över och gå vidare!' kuten Strindberg\nsanoi.\n\nNo niin, kiitokset viimeisestä ja terve mieheen!\n\n                                                   tuus\n                                              Kyösti Wilkuna\".\n\n\nAinoa levottomuutta herättävä kohta tässä kirjeessä on tuo lause:\n\"Tunnen itseni niin... kuivaksi\"; se ilmaisee sen mielentilan, joka sai\nWilkunan iltapäivällä, koulusta palattuaan, lopultakin turvautumaan\nalkoholiin. Tätä ei ole siveellisen omahyväisesti tuomittava; kysymys\noli niin raskaasta taistelusta, ettei voi ihmetellä, vaikka\ntällaisetkin apuneuvot tulivat käytäntöön. Koettakaamme asettua hänen\nasemaansa, menkäämme hänen viihtyisään työhuoneeseensa, jossa hän istuu\npöytänsä ääressä talven hämärtyvässä illassa, ehkä silloin tällöin\nsilmäten Lapuan lakeudelle ja Simsiön pimenevälle harjulle -- mutta\nnäkemättä kuitenkaan mitään, katse kun on kokonaan kääntyneenä omaan\nsisäiseen maailmaan. Kalvava ikävä valtaa mielen, tuollainen peloittava\ntyhjyys, joka ei ole tuntematonta kokeneille ihmisille ja joka\ntotisesti on elämän kamalimpia vieraita. Ajatus lähtee väsyneesti\ntekemään luetteloa voitoista ja tappioista, ja tappioiden puoli kasvaa\nkasvamistaan. Taas oli jäänyt taidevoitto saavuttamatta -- oliko hän\noikeastaan saavuttanut sitä milloinkaan? -- oliko hän ehkä sittenkin\njoutunut väärälle uralle? -- täytyisikö hänen luopua rakkaasta\nnäytelmäpuuhailustaan? -- kuinka hän jaksaisi kirjoittaa loppuun tuon\nraskaan suomensotaromaanin, joka väliin tuntui niin työläältä? -- mitä\ntarkoittivat ystävät joskus suoraan sanoessaan, että hän oli menettänyt\naikaisemman taiteellisen hartautensa? Tuskastuneena näin ajatus\nluettelee, kyselee ja epäilee, kiduttaen ja kiihdyttäen: -- miten hän\nsaisi hankituksi perheelleen riittävämmän toimeentulon? -- entäpä\nepäonnistun kirjailijana -- miten meidän sitten käy? -- miksi eivät\nminun lapseni menesty koulussa ja tuota minulle edes sitä iloa -- miksi\nhe eivät ole lahjakkaita ja ahkeria kuten useimmat muut? -- miksi minua\nvastoin syvintä tahtoani kiusaa tunteiden ristiriita, josta en jaksa\nvapautua? Kirjavana elokuvana näin elämän ikävyydet välähtelevät hänen\naivoissaan.\n\nHän on yksin huoneessaan; rouva on mennyt kylään aavistamattakaan,\nmissä mielentilassa hänen miehensä on; lapset eivät tule isän\nhuoneeseen. Tullessaan kotiin klo 9 rouva huomaa miehensä olevan\njuovuksissa, ja koettaa estää enemmän alkoholin käyttöä ja saada hänet\nlevolle. Se ei kuitenkaan onnistu -- Wilkuna ei ole nyt muiden\nohjattavissa. Näin alkaa pitkä yö, jonka kuluessa Wilkuna nauttii\nalkoholia ja vaipuu yhä syvemmälle oman sielunsa maailmaan. Ikävyyden\ntunne väistyy, uhma herää, mieli virkistyy. Hän ei sittenkään\nhellittäisi, vaan hän osoittaisi lopultakin olevansa taiteilija -- hän\npakottaisi tulevilla töillään esiin sen tunnustuksen, joka häneltä oli\näsken Helsingissä kielletty. Alkoholin tulistuttama mielikuvitus\nlohduttaa häntä nyt toivorikkailla tulevaisuudennäyillä,\nvaihtuen hetken päästä uusien mieleenjohtumien kautta sekavaksi\nsuuttumistilaksi. Ajatukset muuttuvat ikäänkuin näyiksi hänen\nsilmissään, aiheuttaen, jos ne olivat vastenmielisiä, uusiutuvia\nsuuttumiskohtauksia. Hän kuljeskelee ruokasalissa ja keittiössäkin,\ntaistellen näin omien mielikuviensa kanssa. Väliin uskonnollisetkin\ntunnelmat palaavat ja hän hyräilee virttä:\n\n    Mikä on korkea kunnia?\n    Kukkula kuin kukoistaa;\n    Karsaasti katsoo kade päälle,\n    Jos joku on arvossa täällä.\n    Mikä on maailman ystävyys?\n    Sakea savu, sumu myös;\n    Ystävistä älä ihastu,\n    Veljein väli rikkoontuu.\n\n                   (V. v. 273.)\n\nHänen ajatuksensa joutuvat aivan välttämättömyyden pakosta\npolitiikankin alalle ja tulistuvat sen johdosta yhä enemmän. Olemmehan\nnähneet, ettei Wilkuna viihtynyt vapaussodan jälkeisessä poliittisessa\nilmapiirissä, ja ymmärrämme, ettei poliittisten asioiden ajattelu nyt\nhäntä rauhoittanut. Vapaussota muistuu mieleen -- katse osuu seinälle,\njossa riippuvat kiväärit ja muut aseet. Wilkunalla oli jo värväriaikana\nollut tapana ampua huoneissa -- äkeät paukaukset ikäänkuin huumasivat\nhäntä. Vapaussodan aikana Vaasassa hän kerran tyhjensi kattoon\nmauserpistoolinsa koko makasiinin. Ei ollut siis mitään outoa eikä\nennenkuulumatonta siinä, että hän nytkin otti kiväärin ja ampua\njymähdytti seinän läpi Simsiön ilmansuuntaa kohti. Tämä tapahtui\njolloinkin aamuyöstä. Sen jälkeen hän rauhoittui, ja jonkin ajan päästä\nmeni sänkykamariin ja nukkui omalla vuoteellaan. Rouva, jonka\nmielentilan helposti voi kuvitella, istui hiljaa vieressä, kutoen\nsukkaa. Pian Wilkuna kuitenkin heräsi, ja ollen nyt vähän selvemmällä\npäällä koetti rauhoittaa rouvaansa sanoen jotakin siihen suuntaan, että\n\"mitä te turhia pelkäätte -- jos teen pahaa, en tee teille, vaan\nitselleni\". Oli jo aamu ja Wilkuna rupesi kyselemään, monenko aikana\nhänen tuntinsa tänään olivatkaan. Lapset sanoivat niiden olevan\nkymmeneltä, mutta isä väitti niiden olevan aikaisemmin. Ennen lapsiaan\nhän lähtikin kouluun, suostumatta jäämään kotiin, vaikka vaimonsa sitä\nhartaasti pyysi.\n\nVielä ei ole oikeastaan tapahtunut mitään, mikä antaisi aihetta kovin\nsuureen levottomuuteen. Wilkuna on koko yön ollut täynnä elämänhalua,\njoka tosin oli osaltansa keinotekoisesti hankittua, mutta oli siitä\nhuolimatta auttanut hänet eilisen illan aallonpohjasta tasapainoon.\nHänen puheensa tähtäsivät yleensä hänen omaan tulevaisuuteensa; hän\nselitti, että hänen ainoa paikkansa oli kirjoituspöydän ääressä, ja\nsuunnitteli kirjallisia töitään. Nämä tällaiset kohtaukset eivät olleet\nWilkunan elämässä valitettavasti outoja, ja päättyivät tavallisesti\nväsymykseen ja rauhoittumiseen. Niihin verraten kaikki oli nytkin\nsujunut \"tyydyttävästi\", jos sitä sanaa voi tässä käyttää.\n\nSelvää on, että mielentilan täytyy olla tällaisen yön ja tällaisten\nsieluntaistelujen jälkeen hyvin epänormaali; ne pidäkkeet, jotka olivat\nvielä tähän mennessä pysyttäneet hänet niiden tosin hyvin laajojen\nrajojen sisässä, joissa juopuneenkin ajatukset sentään ylimalkaan\npysyvät, saattoivat pienestäkin aiheesta lopullisesti irtautua, jolloin\nreki voi syöksyä tiepuoleen. Tapahtuiko Wilkunalle koulumatkalla mitään\ntällaista? Eräällä tavalla kyllä. Kävely pakkasessa ehkä noin\nkilometrin verran oli tietenkin omiaan selvittämään hänen päätänsä.\nMutta sikäli kuin se selkeni, heräsi myös häpeä ja itsekritiikki;\ntuntui yhtäkkiä aivan mahdottomalta mennä tuonne kouluun, jossa\ntyöskentely muutenkin oli hänelle niin vastenmielistä. Ja tämä tunnelma\nvoi samalla lehahtaa yli koko Wilkunan mielen siksi samaksi\nikäväntunteeksi, joka oli ollut vallalla edellisenä päivänä. Erona oli\nnyt vain se, ettei Wilkuna ollut enää yhtä hyvin varustettu kestämään\ntuota ikävyyttä -- pidäkkeet olivat nyt höllemmässä kuin eilen.\n\nJotakin tällaista sattui tuolla talvipimeällä maantiellä. Wilkuna\nvastasi siihen suuttumalla. Suuttumus, vimma, oli käväissyt hänen\npäässään useita kertoja kuluneena yönä, mutta oli aina väistynyt väliin\ntulleiden mieleenjohtumien tieltä. Mutta kun elämän armoton harmaus nyt\nyhtäkkiä taas humahti hänen sieluunsa, valtasi hänet sen johdosta\nsilmitön vihastus. Se oli muuten hänen tavallisin tapansa suhtautua\nvastoinkäymisiin -- suuttua ja tehdä äkilliset päätökset. Jyrkästi hän\nnyt käännähtikin kotiinpäin ja pyysi siinä samassa ohi meneviä lapsiaan\nilmoittamaan kouluun, ettei hän tule enää sinne, ei nyt eikä vastakaan.\n\nTarkoittiko Wilkuna näillä terveisillään mitään muuta kuin sitä, ettei\nhän halunnut enää hoitaa tuntejaan? Oliko itsemurhan ajatus herännyt\nhänessä tuolla pimeällä maantiellä, kun hän koulutyötään ajatellessaan\noli taas joutunut vastakkain loppuunpalaneen elämänhalunsa kanssa? Se\nei ole suinkaan mahdotonta -- tulee muistaa, että tämä ajatus oli ollut\nhänelle tuttu jo nuoruudesta alkaen, että hän oli taas joutunut\nvaikeaan sekä henkiseen että aineelliseen umpikujaan, ja että hän oli\njoskus maininnut itsemurhan olevan paras keino hänen asiainsa\nselvittämiseksi. Mutta henkilö, joka tekee näin kaamean päätöksen, ei\ntoisaalta voi mielellään heti sen jälkeen olla niin hyvällä tuulella\nkuin Wilkuna oli kotiin tullessaan. Vai olisiko tämä hyväntuulisuus\nollut juuri päinvastainen todistus, vapautuksen ilon ennakkotunnelma,\nmikä ei ole itsensämenettäjien sielunelämässä mahdotonta eikä\ntuntematontakaan? Ehkäpä se oli mielenhäiriön merkki, samoin kuin\nitsemurha-ajatus, ilmaus siitä, että hän tahtoi tuudittaa ympäristönsä\nmitään aavistamattomaan turvallisuuden tunteeseen? Joka tapauksessa\njuuri tämä hyväntuulisuus tällaisessa tilaisuudessa tekee epänormaalin\nvaikutuksen.\n\nWilkuna puhutteli kotiin tultuaan rouvaansa ja lapsiaan ystävällisesti,\nollen kuten sanottu, erittäin hyvällä tuulella. Oltuaan vähän aikaa\nheidän seurassaan hän sanoi vaimolleen ja pienokaisilleen kädestä\npitäen hyvää yötä, ilmoittaen menevänsä nukkumaan, ja poistui omaan\nhuoneeseensa, lukiten oven. Rouva jäi askaroimaan keittiön puolelle --\nkaikki tuntui nyt järjestyvän. Silloin kuului Wilkunan huoneesta\nlaukaus. Rouva Wilkuna kiiruhti tällöin sinne, pääsemättä kuitenkaan\nsisään, ovi kun oli lukossa. Mutta Wilkuna tulikin itse ulos, kävi\ntoisissa huoneissa ja palasi taas omaan huoneeseensa, tällä kertaa\nlukitsematta ovea. Hetken perästä kuului toinen laukaus, mutta rouva ei\nnyt siitä säikähtynyt, tottunut kun oli miehensä erikoisiin tapoihin.\nHän rauhoitti palvelijatarta, joka kuitenkin meni katsomaan\npihaikkunasta, mitä oli tekeillä, ja näki Wilkunan seisovan keskellä\nlattiaa, mauserpistooli kädessä. Vähän ajan kuluttua kuului kolmas\nlaukaus, jolloin rouva säikähtyen taas lähti miehensä huoneeseen.\nAvattuaan oven hän näki miehensä istuvan kirjoituspöydän ääressä ja\nyrittävän avuttomasti kohottaa käsiään häntä kohti, veren tippuessa\ntakaraivosta, oikean korvan takaa. Samassa kuitenkin -- niin rouvasta\nehti siinä silmänräpäyksessä tuntua -- silmien säikähtynyt,\nanteeksipyytävä katse sammui, huulet liikahtivat sanaa saamatta, kädet\nvalahtivat pöydälle, pää nyykähti, ja Kyösti Wilkuna oli astunut sinne,\njosta ei paluuta ole. Mauserpistooli, jonka hän oli hankkinut itselleen\ntaistelun talvena 1918 ja joka oli ollut hänen seuralaisenaan siitä\nalkaen, oli pudonnut lattialle. Kalsea talvipäivä katseli sisään\nhuoneeseen, jossa oli juuri päättynyt järkyttävä murhenäytelmä, ja\njossa perheenäiti oli kauhunkuvaksi paikoilleen jäykistynyt. Kello oli\nnoin 10 jouluk. 12 p:n aamuna 1922.[162]\n\n\n3\n\nLukija voi itse päätellä, kuinka paljon tähän tapaussarjaan ja sen\nloppunäytökseen voi sisältyä tapaturman mahdollisuutta. Syntyi\nnimittäin sellainen selitys, että Wilkuna oli tapansa mukaan\npidellessään m.m. mauserpistoolia, tämä kädessä ja sormi liipasimella,\njonkin mielijohteen vallassa, suuttuneena, lyönyt \"nyrkkiä pöytään\",\nkuten hänelle muuten hyvin luonteenomaista oli. Tällöin olisi ase\nretkahtanut häntä itseä kohti ja samassa lauennut, ja tämän vuoksi\nolisi kuula osunut vinosti korvan taakse. Mutta kuta tarkemmin\ntilanteeseen eläytyy, sitä epätodennäköisemmäksi tämä selitys käy.\nAmpumahaavan paikka korvan takana saa selityksensä siitä, että\nmauserpistoolia on sen pituuden vuoksi hiukan hankala syrjästä itseä\nkohti tähdätä, varsinkin, jos ampuja, kuten otaksuttavaa on, kääntää\npäätänsä pois, ja käsi vielä valvotun yön, alkoholin ja jännityksen\nvuoksi vapisee, Tosiasiaksi jäänee, että Kyösti Wilkuna päätti\npäivänsä tahallaan, johtuen tekoonsa alkoholin aiheuttamassa\nmielensumennuksessa, jolloin ne traagilliset ristiriidat, joiden uhrina\nhän oli, ja joista kaikista ei vielä voi tarkemmin kertoakaan,\njännittyivät niin kireiksi, ettei hän epänormaalissa tilassaan jaksanut\nniiden tuottamaa tuskaa ja toivottomalta näyttävää pulmatilaa kestää.\nSanoin \"tahallaan\", mutta tarkoittamatta sillä, että Wilkuna kuitenkaan\nolisi ollut vastuunalainen teostaan. Sitä hän ei ollut -- hänen\npatolooginen humalatilansa vapauttaa hänet. Hän on lyhyen matkan päästä\nkatsoen väkijuomain uhri -- kauempaa katsoen sen kohtaloviivan\nloppupiste, jonka lukemattomat tunnetut ja tuntemattomat, jo\nkaukaisimpia sukusuonia pitkin perityt taipumukset, vietit ja\nrasitukset ihmiselle niin suuressa määrin säätävät.\n\nKyösti Wilkunan kuolinlaukaus kuului yli Suomen, tuntuen\nuskomattomalta, käsittämättömältä, vaikuttaen tyrmistyttävästi.[163]\nSanomalehtien muistokirjoituksista ilmenee niiden sepittäjäin\nhämmästynyt, järkytetty mieliala; niiden sävy on sureva, kunnioittava,\nvilpitön. Tunnettiin ja tunnustettiin, että erikoinen, omalaatuinen\npersoonallisuus oli poistunut. Tätä tyrmistynyttä hämmästyksen ja\nkaipauksen mielialaa tulkitsee hyvin Eino Tikkasen runo _Kyösti Wilkuna\nin memoriam_, jonka hän kirjoitti kuolinpäivän iltana, ja joka saakoon\ntässä sijansa:\n\n    Hän, parhain poika Pohjanmaan,\n    hän, hänkö oisi poissa? --\n    Kait noin soi tuuli tuskiaan\n    Iin, Kyrön lakeoissa.\n\n    Kait huokaa tänään huoliaan\n    taas Ilkan huonekunta\n    ja Poutun pojat vuoteillaan\n    kait turhaan vuottaa unta.\n\n    Kait on kuin osa itsestään\n    pois heiltä viety oisi,\n    kuin sydän itki syvintään\n    ja rinta vaikeroisi.\n\n    Mies poissa on, mi Pohjanmaan\n    on ollut omatunto,\n    mi eellä kulki, oppaanaan\n    vain heimon muinaiskunto.\n\n    Mies poissa on, mi peljännyt\n    ei konsaan lailla muitten,\n    mi voiman yrtin löytänyt\n    ol' alta hirsipuitten.\n\n    Mies poissa on, mi kapulaa\n    on kantanut, jos kukaan,\n    mi soti vastaan sortajaa\n    ja muita vaati mukaan.\n\n    On poissa poika lakeuden,\n    mi vaalin vaati suoran:\n    päin vaaraa, voittoon luottaen\n    tai armoon -- hirttonuoran!\n\n    On poissa mies, min kutsuhun\n    nous lakeuksien kansa,\n    nous, iski, voitti taistelun\n    ja niitti kunniansa.\n\n    On poissa poika Nivalan,\n    tuo idän nuolten pilkka,\n    mies hirsipuun, mies kunnian,\n    uus pohjalainen Ilkka.\n\n    Vaan niin kuin elää Ilkan työ\n    maass' tässä ijäst' ikään,\n    niin Wilkunankaan työtä syö\n    ei ajan hammas mikään.\n\n    Sit' ei syö ruoste, raiskaa koi,\n    se kasvaa vain ja suurtuu:\n    sit' yhä maine laakeroi,\n    kun Suomen suuruus juurtuu.\n\nKyösti Wilkuna haudattiin Lapualla jouluk. 29 p. 1922. Olin saapuvilla\nja mieleeni on jäänyt seuraava kuva:\n\nKylmähkö talvipäivä, hiukan tuulinen, taivaalla auringonkajoa. Lunta\nvähän, tiet kaljamalla. Marielundissa suojat täynnä väkeä, lapualaiset\nnaapurit isäntinä, emäntinä, hautajaisten toimeenpanijoina. Vieraita\nHelsingistä, Vaasasta, Oulusta ja Nivalasta saakka. Veljet August ja\nHeikki. Kuin unessa seison Kyöstin huoneessa. Tuolla on nurkassa\nKoskenniemen rintakuva, tuossa Kyöstin oma kuva, tuolla Ukko-Paavo,\nNiskanen, tuolla Leinon pieni kuva. Tässä hänen kirjoituspöytänsä,\ntässä hän istui ja kuoli, tuohon putosi pistooli, tuossa on seinässä\nkuulanreikä, tuolla on tuo kohtalokas ase. Kuulen, kuinka Heikki-veli\nkoettaa selittää tapahtumaa tapaturmaksi -- näen hänen uskovan\nselitykseensä -- hänen täytyy uskoa. Tuossa on sohva, jossa olen\nnukkunut -- näen Kyöstin uskollisen, kosteanloistavan katseen,\nkun myöhään yöllä keskustelemme kaikista mahdollisista, jopa\nmahdottomistakin asioista. Tällöin hänen olemuksensa pääleimana on\nkörttiläisnuorukaisen hiljainen, vaitelias nöyryys. Menen pihamaalle.\nSiellä on Kyöstin ruumis arkussaan, kuusikkomajassa. Arkku on vielä\nauki -- käyn katsomaan häntä viimeisen kerran. Hän on mielestäni hyvin\nrauhallisen näköinen -- kuin nukkuisi. Kädet on asetettu ristiin.\nKuulanreikä on näkyvissä -- haavasta loistaa valkoinen luunsiru. Lapuan\nsuojeluskunta asettuu lippuineen kunniavartioon arkun ympärille, jonka\nkansi kiinnitetään paikoilleen. Heränneitä kokoontuu kuusimajan\nedustalle -- paljastamme päämme -- tuuli liikauttelee August-veljen\npitkiä hiuksia -- Kyöstin mielivirren _Minä vaivainen mato ja\nmatkamies_ sävel väreilee ilmassa -- lauletaan vielä toinenkin virsi,\n_Koko maailma valittanee_ -- varmaankin heränneiden erikoisvirsiä --\nkorvaani kaikuvat vanhanaikaiset, totiset sanat:\n\n    Meilt' ystäväm' lankee nähden\n    Meill' esimerkiksi surkiast'.\n    Samaa tiet' täytyy käydä meidän\n    Maistamaan kuolemaa karkiaa,\n    Kuin ikäns' köyhä niin rikas.\n    Keskenäm' olem' yhdenkaltaiset täss',\n    Tänn' täytyy kaikkien pyrkiä:\n    Herra armahda päällem'!\n    Kriste armahda päällem'!\n    Miks'emme ajattel' sen pääll'?\n    Keskell' kuolemaa seisom' tääll':\n    Herra armahda päällem'!\n\nAugust ja Heikki Wilkuna, veljenpoika Arvi Wilkuna sekä eräät\nlapualaiset ystävät nostavat arkun ruumisvaunuun. Loppumattoman pitkä\nsaatto lähtee hitaasti Simsiötä kohti, jonka juurella lakeuden kansa\nodottaa herätystänsä, ja vanhan kirkon kello humahtelee talvi-ilmaan\nmurheellisesti ja miettiväisesti. Ja kaikki tuntuu niin surulliselta ja\nlohduttomalta. Vihtori Kosola, joka ystävällisesti on suonut\nminulle sijan reessänsä, tuijottaa totisena, sanattomana eteensä.\nSuojeluskunnan lippu liikahtaa silloin tällöin hiljaa. Saavutaan\nhaudalle, joka on hautausmaan peräkulmilla, ja vakaana järjestyy kansa\nsen ympärille. Vanha liikuttava _Mä kuljen kohti kuolemaa_ -- Väinö\nMalmivaara siunaa vainajan isänmaan poveen -- hänen sydämellinen\nlohdutuksensa koskee. Kuulen taas kaunista laulua, omaiset lausuvat\nviimeiset tervehdyksensä, auringonvalo leimahtaa yli koko seudun,\nhuomaan seisovani haudan ääressä, puhumassa Suomen Kirjailijaliiton\npuolesta: Kirjallisuutemme ei ole ihmisikää vanhempi, mutta on jo\nmurhemielin saanut hyvästellä monen liian aikaisin pois menneen\nelovainionsa työmiehen. Taiteilijan henki on kuin pyhä tuli -- se luo,\nmutta luodessaan se myös kuluttaa. Wilkunan olemuksen koruttomuuteen ja\nvaatimattomuuteen sekä ihmisenä että kirjailijana liittyi korkeiden ja\nihanteellisten päämääräin piiri, isänmaa, sen vapaus, sen kansan\nkaikinpuolinen onni ja menestys. Herättäjä, aatteen viittoja, peloton\ntaistelun mies. Sukupolvesta toiseen tulee kansamme isänmaanrakkautensa\nvirkistystä hakiessaan muistamaan Kyösti Wilkunan elämäntyötä ja\nammentamaan uutta uskoa ja rohkeutta hänen kirjoistaan. Kun hän nyt\nlepää vapaan Suomen povessa, paikassa, jonka hän varmaan elämänsä\nraskaina aikoina oli uneksinut ihanimmaksi leposijakseen, saattaa\nsanoa, että hänen elämänsä oli tuloksiin ja saavutuksiin nähden eheä ja\nkaunis. Niinpä hänen hautansa ääressä surukin muuttuu tulevaisuuden\nkirkkaaksi toivoksi...\n\nPaljon seppeleitä, paljon aulista ja runsasta tunnustusta. Jalmari\nLahdensuo puhuu hänestä kiittävästi näytelmäkirjailijana. Aktivistit,\nShpalernajan miehet, lausuvat jäähyväisensä. Värvärit kiittävät\n\"rohkeata kärkimiestä\". \"Hiljaisuudessa hehkunut, mutta myös tulta\nleimunnut\", sanoi puheessaan vanha ystävä Jaakko Tuomikoski. Ystävät,\nisänmaalliset järjestöt, kansa, ovat läsnä Vienaa ja Suur-Suomea\nmyöten. Kukat kasvavat korkeaksi kummuksi. Tuntuu kuin tuo kumpu\nsulattaisi ja lämmittäisi sydäntä -- kuin olisi jäähyväishetki\ntuottanut tyydytystä, antanut rauhan. Illalla yhteiskoululla\nhautajaisateria ja muistojuhla. Puheita, laulua, hiljaista muistelua\nyksityisin ryhmin. Myöhemmin \"seurat\", heränneen kansan uskonnollinen\nyhteishetki, joihin Wilkuna viimeisinä vuosinaan niin mielellään otti\nosaa. Kiitos- ja ylistysvirsi:\n\n    Herraa hyvää kiittäkää,\n    Iloiten ylistäkää,\n    Luodut kaikki laulakaa\n    Luojan suurta kunniaa!\n\n\n4\n\nKyösti Wilkunan asioiden selvittämiseksi ja perheen turvaamiseksi\ntoimeenpantiin aloitteestani yleinen rahankeräys. Keräyskehoituksen\nallekirjoittivat J.K. Paasikivi, Santeri Ivalo, Kaarlo Koskimies, Mauri\nHonkajuuri, Kyösti Kallio ja Eino Railo. Keräyslistoja lähetettiin 1566\nkpl. ja kertyi niillä toukok. 31 p:ään 1923 Smk. 158,167:70. Tästä\nsummasta suoritettiin:\n\n Avustusta rouva Wilkunalle 12/12 1922 ................  4,000:--\n Keräyslistojen, kiertokirjeiden y.m. painatus ........  1.019:50\n Posti- y.m. kulut ....................................    933:50\n Kassakreditiivilaina ja korot Kansallis-Osake-Pankkiin 10.325:35\n Laina ja korot Lapuan säästöpankkiin ................. 10.695:60\n Kyösti Wilkunan tunnuste ............................. 15.000:--\n Velkoja yksityisille henkilöille ..................... 13.866:75\n \"Kirjailija Kyösti Wilkunan Säätiö\" nimisenä\n   rahastona K.O. Pankkiin ............................ 90.000:--\n Hautapatsasta varten .................................  7.000:--\n Jäännös rouva Wilkunalle 31/5 1923 ...................  6.328: --\n                                         Yhteensä Smk. 158.167:70\n\nKeräystoimikunnan ylläolevan tilin tarkasti valantehnyt\ntilintarkastaja, maisteri Juho Someri toukok. 31 p. 1923, todistaen sen\noikeaksi. Hautapatsas tulikin maksamaan 8000 mk.; puuttuvat 1000 mk.\notettiin myöhemmin kertyneistä varoista. Edellisen lisäksi palautettiin\nnim. myöhemmin joukko listoja, joihin merkittyjen varojen summa sekä\njuoksevan tilin koron jäännös, yhteensä Smk. 3734:35, lähetettiin rouva\nWilkunalle. Heti Wilkunan kuoltua anoin rouva Wilkunan puolesta\neläkettä hänelle ja hänen lapsilleen, ja myönsi valtioneuvosto sen,\nnimellisesti 2000 mk, mutta kalliinajanlisäyksineen asiallisesti 8000\nmk vuodessa. Näin saatiin rouva Wilkunan toimeentulo turvatuksi, hänen\ntaloudellisen asemansa muodostuessa seuraavaksi: hyvässä kunnossa\noleva, täysin kalustettu, velaton huvila omalla maalla; valtioneläke\nSmk. 8000; säätiön korot, 7 %:n mukaan Smk. 6300; pienempiä tuloja\nWilkunan omistamista osakkeista; säännöllisiä tuloja Smk. 1500 kk:ssa\nWilkunan teoksista, jotka W.S.O.Y. on ottanut kustantaakseen 20 %:n\npalkkiolla kirjakauppahinnasta. Ainoa suorittamaton velka on\nKustannusosakeyhtiö Kirjalle, Smk. 12,129:80, joka kuitenkin yhtiön\npäätöksen mukaan odottaa korottomana siihen saakka, kunnes\nmahdollisesti Wilkunan teosten myynnistä kertyy niin paljon, että\nW.S.O.Y. voi sen Wilkunan tililtä suorittaa.\n\nKyösti Wilkunalta jäi 6 lasta: Kalervo ja Tellervo, syntyneet 26/9\n1906, Unto 22/2 1908, Taimi Tuulikki Eliisabet 8/9 1912, Louhi Eliina\n8/11 1913, ja Osmo Kustaa Wilhelm 13/12 1916. Yllämainitusta säätiöstä,\njonka säännöt on vahvistettu lokak. 26 p, 1928, ja jonka hallituksen\nmuodostavat Santeri Ivalo, J.K. Kuoppala, Eino Railo, Esa Repola ja\nSulo Rothovius, suoritetaan kaikki säätiöpääoman tuottamat korot\nWilkunan perheen taloudellisen toimeentulon avustamiseksi, harkinnan\nmukaan senkin jälkeen, kun lapset ovat täyttäneet 21 vuotta, niinkuin\n5:nnessä §:ssä tarkemmin määrätään. Sitten kun avustaminen on lakannut,\non säätiön pääoma koron kasvulla lisättävä 150,000 mksi, minkä jälkeen\npuolet koroista on lisättävä pääomaan ja puolet käytettävä \"Kyösti\nWilkunan palkinnon\" nimellä \"jonkun edellisenä vuonna ilmestyneen\nkaunokirjallisen, isänmaallista suomalaista henkeä elähdyttävän\nalkuperäisen suomenkielisen teoksen tahi teoksien palkitsemiseksi\"\n(6 §). Säätiön varoja hoitaa sääntöjen mukaan Kansallis-Osake-Pankin\nnotariaattiosasto.\n\nKyösti Wilkunan haudalle on pystytetty jykevä paasi, jonka on piirtänyt\narkkitehti Matti Björklund. Kun tiedustelin häneltä, minkälaisen\nhautakirjoituksen hän oli siihen ajatellut, sain vastaukseksi: \"Kyöstin\npatsas ei tarvitse sellaista -- nimi riittää\".\n\n\n\n\nXXX\n\nLOPPUSANAT\n\n\n1\n\nKyösti Wilkunan elämänkaari on sikäli samanlainen kuin ihmisten\nyleensä, että se on kirjava, mutta sikäli erilainen, että tuo kirjavuus\non omaa outoa laatuansa. Kyösti Wilkuna oli kieltämättä harvinainen\nihminen.\n\nAjatellessa hänen sielunelämäänsä täytynee sanoa, että hän oli enemmän\näitiinsä kuin isäänsä. Ulkonäkö viittaa siihen, eräät hyvin tärkeät\nsielulliset ominaisuudet samoin. Niinpä oli äidinperintöä hänen\ntaipumuksensa raskasmielisyyteen, joka väliin viikkokausiksi teki hänet\nkykenemättömäksi mihinkään, ja samoin sen yhteydessä oleva syvä\ntunneherkkyys, äkkiä iloon ja suruun ailahtava mieli. Äidinperintöä oli\nmyös hänen väkevä myötä- ja vastenmielisyytensä eri henkilöitä kohtaan,\nja hänen hiljaisuutensa ja nöyryytensä, joka saattoi tyytyä\nvaatimattomimpaankin osaan. Ja tuo raskasmielisyys viittaa siihen,\nettei hänen sielunsa ollut rakenteeltaan aivan eheä, että siinä oli\npieni normaalitilan ulkopuolelle menevä taipumus, pisara sukuperinnön\ntragiikkaa. Tämä tunteellinen, hiljainen, kosteasilmäinen\nmietteliäisyys, alakuloinen vaipuminen harmaaseen\nvälinpitämättömyyteen, oli Wilkunan olemuksen pohjapiirteitä.\n\nSen rinnalle, vastapainoksi, tuli sitten isänperintö. Lukija tietää jo,\nettä sieltä olivat kotoisin Wilkunan äkkiä riehahtava suuttumus, hänen\najoittaiset tarmonpuuskansa ja voimakkaat harrastuksensa, hänen\nkarkeasanaisuutensa, kaikki se, mikä hänen olemuksessaan oli kiivasta,\nkulmikasta, suorapiirteistä, viljelemätöntä.\n\nNäin Kyösti Wilkunassa esiintyy rinnakkain kaksi eri luonteen puolta,\ntoinen peritty äidiltä, toinen isältä, molemmat melkeinpä erillään ja\nvuoroin kumpainenkin halliten. Tämä näkyy hänen ilmeistäänkin, kuten\nvoi todeta tarkkaamalla hänen kuviaan. Koulun aikaiset kuvat esittävät\njörön ja ujon näköisen, karhean nuorukaisen, jonka ilmeessä on jotakin\nliian vakavaa; ylioppilaskuva on avoin ja kirkas, ilmentäen rauhallista\ntasapainotilaa; kuvat kirjailijauran ensi vuosilta pysyvät enimmäkseen\nsynkällä puolella; santarmien ottamissa kuvissa on vakava,\n\"körttiläinen\" ilme, mikä varmaan oli silloin vallitsevan tunne-elämän\nheijastusta; vapaussodan aikaisissa kuvissa taas on kirkas, toivorikas,\nkaunis ilme, sekin heijastusta jalosta, korkeasta tunne-elämästä. Näin\nvoi hänen kuvistaankin selvästi todeta kaksi eri sielunpuolta, jotka\nkamppailivat hänen olemuksensa herruudesta varhaisesta nuoruudesta\nkuolintaisteluun saakka. Tästä hän oli itsekin tietoinen.\n\nKun nyt tämä erikoisen näköinen, useimpain mielestä kai ruma mies astui\nhuoneeseen, ensi työkseen -- varsinkin jos oli talvi -- pudottaen\nsilmiin kertyneet kyyneleet nenäliinaansa (kyynelkanavat kun eivät\ntoimineet) ja silmälaseja kuivaillessaan tirkistellen hajamielisen\nnäköisenä ympärilleen, oli vaikutus kieltämättä hiukan sekava.\nTavatessaan Wilkunan ensi kerran 1906 K.N. Rantakari oli lukevinaan\n\"Wilkunan katseesta ja hänen kolkonlaisista piirteistään, joita\nluultavasti lapsena vioittunut nenä etupäässä rumensi, jonkinlaista\nkesyttömän alkuihmisen perustelematonta, tylsää vihaa maailmaa\nvastaan\", käsitys, jota Wilkunan harvapuheisuus ei suinkaan parantanut.\nMutta kun tulija oli päässyt kotiutumaan, kun hän totesi olevansa\nsympaattisessa seurassa, rupesi karhea olemus vähitellen sulamaan, puhe\nvilkastui, kasku toisensa jälkeen pulpahti ilmoille sattuvien eleiden\nja ilmeiden saattelemana, ja herttainen, sydämellinen nauru valaisi\nrumat kasvot melkeinpä kauniiksi. \"Kuta useammin tapasin hänet, sitä\nenemmän hän voitti silmissäni\", kertoo Rantakari edelleen. \"Pian\nmäärittelin hänen ulkomuotonsakin: ruma, mutta sittenkin miellyttävä.\nYstävyyteni, joka alussa oli ollut pakotettua, konventsionalismin\nsäätämää, muuttui hyvin pian todelliseksi, sydämestä lähteneeksi, jona\nse pysyi ja vuosi vuodelta vahvistui hänen elämänsä loppuun saakka\nollen vilpitöntä molemmin puolin, ja minkään, pienimmänkään epäsoinnun\nsitä koskaan sekunniksikaan häiritsemättä. Tulin tuntemaan, että\nmurjottavan pinnan alla asui hieno luonne ja uskollisin sydän, mitä\nkenessäkään -- niin, kenessäkään ystävässäni olen tavannut\". Tässä\nlausuttu kokemus Wilkunasta on tuttu kaikille hänen ystävilleen, joskin\nWilkunankin ystävyys, jos se oli liiasta käytöstä kulunut, saattoi\njoskus katketa, mikä on inhimillistä.\n\nLähemmän toveruuden varrella ilmeni sitten, että Wilkuna oli\nhyvälahjainen, loogillisesti ajatteleva, kirkkaalla ymmärryksellä ja\nkestävällä muistilla varustettu henkilö, joka kykeni, jos tahtoi,\nperehtymään vaikeisiinkin kysymyksiin. Selvänä ollessaan hän ei\nmilloinkaan loukannut hienotunteisuuden eikä hyvän käytöksen lakeja,\nvaan päinvastoin noudatti niitä tunnontarkasti, luonteensa vaatimuksen\nmukaisesti; väkijuomain lisäksi vain suuttumus tai muuten syntynyt\nvastenmielisyys sai hänet rikkomaan tätä sääntöä vastaan. Itsensä hän\nenimmäkseen asetti miellyttävän ja vaikuttavassa määrässä humoristisen\nitseironian kohteeksi. Omat tekosensa hän tunnusti ystävilleen,\nkatsellen itseään pitkän perspektiivin päästä ja yleistäen\nkommelluksensa koomilliseksi ihmisparkojen kompasteluksi.\n\nSielun rauhattomuus, levoton hermosto, esti häntä toteuttamasta\npitempiaikaista työtä vaativia suunnitelmia ja yleensä pitämästä mitään\nsellaisia toimia, jotka edellyttävät säännöllistä ja täsmällistä\nhuolenpitoa. Siitä oli seurauksena kestämätön taloudellinen pohja,\nhuonot raha-asiat, melkein koko elämän aikana. Mutta niiden hoidossa\ntuli näkyviin Wilkunan kunnioitettava, pikkuseikatkin muistava\nrehellisyys ja huolellisuus, joka sai hänet ponnistamaan voimansa\näärimmäiseen mahdollisuuteen saakka. Helteisten vekselipäivien\njälkeen[164] hän saattoi hikeä pyyhkien ruveta kuin syrjässä seisoen\ntarkastelemaan itseään ja kokemuksiaan. Ainoa taho, jonne hän ei\ntäyttänyt rahasitoumuksiaan aivan kirjaimellisesti, oli hänen kotinsa,\nmutta siihen oli syynä luottamus veljien hyväntahtoisuuteen, siihen,\nettä nämä ymmärtäisivät hänen vaikean asemansa.\n\nYleisessä tietoisuudessa Wilkuna kuvastuu karheana, viljelemättömänä\nolentona, mikä käsitys ei olekaan väärä. Mutta se on yksipuolinen.\nWilkunan olemuksessa oli hienompikin osuutensa, hiljainen, tunteellinen\nkulttuurikykyisyys, joka ilmeni m.m. hänen keskustelu- ja\nlukemistavassaan sekä siinä, miten hän esim. vaatimattomin keinoin\nkykeni järjestämään kotinsa ja varsinkin työhuoneensa viihtyisäksi.\nHänen pienissä tauluissaan ja esineissään oli persoonallista tuntua,\njoka heti osoitti niiden olevan omistajalleen erikoisella tavalla\nrakkaita. Väkijuomat, uhmapäinen suuttumus, ylimielisyys, saivat hänet\njoskus esiintymään raa'asti, mutta tämä oli sittenkin hänen\nvarsinaiselle pohjaluonteelleen vierasta. Tosiasiassa hänen sielunsa\nkauhistui kaikkea raakuutta, mikä joskus tuntui syvänä inhon väreenä\nhänen äänestäänkin; silloin kun hän tästä huolimatta joutui itse\nsellaiseen syypääksi, olivat hänen pohjaluonteelleen vieraat tuhopuolet\njohtamassa.\n\nWilkunan tunne-elämälle kuvaavia ovat eräät ihanteet, joista\naikaisemmin on useasti mainittu. Sellainen oli vanhan miehen ihanne,\nmielikuva lempeästä, alkukristillisesti naivin hurskaasta vanhuksesta,\njonka alkutyyppi on etsittävä jalojen körttiläisvanhusten kirkkaista\nLönnrot-kasvoista; jylhä ja karmea sotilasihanne, Kaarle XII:n rakuuna;\nja nuori naisihanne, jonka hän aina, kaikista lankeemuksistaan\nhuolimatta, säilytti sydämessään korkeana ja puhtaana. Joskus hän oli\nnäkevinään tämän viimemainitun ilmielävänä ja saattoi silloin tulkita\nsydämensä tunteet esim. seuraavin herkin sanoin:\n\n\"Enoni torpassa tapasin hänet sattumoisin ensi kerran ja siitä on jo\nvuosia. Toisten kehotuksesta lauloi tuo seitsenvuotias, maailmaa\nharhaileva orpotyttö minulle oppimansa vieraskielisen laulun. Niin\npaljon puhdasta lapsuutta, avomielisyyttä ja syvää tunnetta todisti tuo\nlaulu ja se tapa, millä hän sen esitti. Silloin tällöin muistui elämän\ntaipaleella tuo laulava lapsi mieleeni. -- Toisen kerran tapasin hänet\nvuotten päästä, kun minulla oli jo oma koti. Hän oli juuri täydeksi\nnaiseksi puhkeamassa: uneksiva, puhdas, kaino, syvätunteinen. Tämän\ntapaamisen jälkeen muistin häntä usein. -- Kului taas vuosia ja\npikimmältään yhtyivät polkumme kolmannen kerran. Nyt hän oli jo täysin\nkypsynyt nuori nainen: moninaisia tunteita kuohuva, henkevä, lahjakas.\nJa kuinka kauniisti hän lauloikaan! Tämän jälkeen muistin häntä\nkaihomielin joka ainoa päivä. -- Sen jälkeen saimme kokonaisen kesän\nviettää yhdessä, lyhyen, haihtuvan pohjolan kesän. Mutta kuinka paljon\nkirkkaita onnen päiviä, hänen lähellään vietettyjä, siihen\nsisältyikään. Kun hän sitten lehtien varistessa -- yhtä matkaa\nmuuttolintujen kanssa -- riensi pois, jäin minä yksinäni rinnassani\ntunne, etten voi hetkeksikään häntä unhottaa, että olen\nkatkeamattomilla rakkauden siteillä häneen kiintynyt. Hänen suloista\nmuistoaan siunaten istun nyt yksinäni ja kiitän Jumalaa, että hän on\nhänet, sen armaan olennon, tielleni johtanut ja siten tuonut\ntäyteläisyyttä minun karuun yksinäisyyteeni. Vaikka hän onkin nyt\nkaukana, tunnen usein hänen armaan läsnäolonsa, tunnen kuin hän takaa\ntullen hyväilisi ohimoitani ja asettaisi kukkavihkon pöydälleni, ja\nsilloin kuulen hänen unelmista täyden sydämensä sykinnän. Ja silloin\nlasken aina kynäni ja kuiskaan polttavan kaihomielen vallassa: Sinä,\nrakas, rakas! Paljosta kiitän sinua, sinä armas olento!\"\n\nWilkunan elämän varrella ilmeni, että hänen sielunsa oli saanut\nsyvimmät ja pysyvimmät vaikutelmat lapsena, lapsuudenkodissa. Turhaan\nhän nuorukaisvuosina kapinoi tätä perintöä vastaan -- se saattoi painua\najaksi näkymättömiin, mutta kohosi sieltä sitten ja asettui entiselle\npaikalleen. Todistuksena tästä ovat hänen vaiheensa uskonnollisessa\nsuhteessa. Olemme nähneet, kuinka hän nuorukaisena oli olevinaan\nateisti ja materialisti, mutta kuinka hän samaan aikaan ja pian yhä\nenemmän palautui kotoa perittyyn uskonnolliseen ajatustapaan, jopa\nviimeisinä vuosinaan tunnustautuen heränneisiin kuuluvaksi. Tämä\nmuuttuva ja syventyvä maailmankatsomus rupesi juuri yhä huomattavammin\nvaikuttamaan hänen elämäntapoihinsa, kun samalla uudistuva lankeemus\ntuhosikin kaikki. Minkä suunnan Wilkunan elämäntyö olisi saanut, jos\ntämä vaikutus olisi jatkunut, sitä ei voi tietää; todennäköiseltä\ntuntuu, että se olisi syventynyt ja erikoistunut kantamaan heränneen\najattelutavan leimaa.\n\n\n2\n\nWilkuna aloitti kirjailijatyönsä -- verraten esikoisteoksiin yleensä --\nmelko korkealta tasolta. Hänen ensimmäiset nykyaikaiskertomuksensa ovat\ntaiteellisia, huolellisesti tehtyjä, terävästi nähtyjä, herkästi\ntunnettuja. Tämä sama onnistunut ote jatkuu hänen historiallisissakin\nkertomuksissaan, jopa kohoten muutamissa niistä huomattavan korkealle.\nMaailmansodan aika, Shpalernajan kärsimykset, vapaussodan ristiriidat\nja taistelut, ilmeisesti sitten heikonsivat hänen taiteellista näkemis-\nja tulkitsemiskykyään, minkä hän itsekin huomasi. Seurauksena oli\nentisen aihealan hylkääminen ja harrastuksen syttyminen uuteen,\nnäytelmäin kirjoittamiseen, jossa hän jäi vielä kokeilun ja\nharjoittelun asteelle. Kirjailijana Wilkuna kasvoi ja voimistui joka\nkerta, kun hän tuli koskettaneeksi kotitannertansa, painuneeksi siihen\nilmapiiriin ja tunnemaailmaan, jonka hän oli saanut lapsuutensa\nheränneessä ympäristössä. Kaikki se oli aitoa -- muu oli maailmallista,\nsurutonta rihkamaa, joka oli liittynyt häneen myöhemmin, pinnallisesti,\nlöyhillä siteillä. Niin pian kuin hän suhtautui kerrottavaansa tuon\nlapsuudessa sieluun painuneen maailman vireessä, kuvaukseen lehahti\njonkinlaista uskonnollisen näkemyksen hartautta, joka erikoisesti\nlämmitti kertomuksen korutonta kulkua. Heränneiden maailmasta\nlapsuudessa sieluun painunut ja siellä lämmittävänä voimana asuva\nhartaus on siis mielestäni se salainen lähde, josta Wilkunan taide\nkauneimmillaan kumpuaa.[165]\n\nWilkunallahan ei oikeastaan ollut varsin runsaasti niitä lahjoja,\njoista kirjailijoita tavallisimmin kiitetään. En voisi väittää hänellä\nolleen voimakasta ja hersyvää mielikuvitusta, laajempaa ja kantavampaa\njuonen sommittelu- ja tarinain sepittelytaitoa, hienompaa ja korkeampaa\nkielitajua, vastustamatonta ja velvoittavaa sanomisen pakkoa. Kaikissa\nnäissä suhteissa hän oli varustettu vain välttävin asein. Mutta siinä\nmaailmassa, josta hän oli lähtenyt, kukoisti oma ja erikoislaatuinen\nhengenviljelyksensä, joka korvasi sen, mitä häneltä puuttui, --\nherännäisyys, suruttomalle kansalle tuntematon elämän ja sielun tila,\njoka sisältää myös taiteen taholle ulottuvia mahdollisuuksia.\nHerännäisyys on omaa kulttuuriansa, joka rakentuu yksinkertaisen,\nepäilyksistä vapaan kristillisen mielen pohjalle, ja joka lämpimästi\nsulkee piiriinsä kaiken sen, mikä tältä pohjalta lähtien on pätevää ja\nkestävää. Heränneelle tulee kalliiksi se ympäristö, jossa hän on,\nvaikuttaa ja saa vaikutelmia; sitten ympäristö laajemmassa\nmerkityksessä, heränneen kansan yhteisö; kirkko, uskonto yleensä isiltä\nperittynä kalliina aarteena; isänmaa, jonka turvissa kaikki nämä lahjat\nnautitaan. Sama lämmin tunnepalo, joka liekehtii hänen rinnassaan\nuskontoa kohtaan, lehahtaa laatuaan muuttamatta ja lämpöään\nvähentämättä myös isänmaan puoleen. Suomen heränneiden isänmaanrakkaus\non samaa kuin heidän uskontonsa. Yritä koskea jompaankumpaan, niin\nnäet, mikä voima ja päättäväisyys asuu maailmankatsomuksessa, joka on\nkaikista epäilyksistä vapaa ja siveellisesti puhdas.\n\nTämä perintö oli syvintä ja parasta Wilkunan olemuksessa, ja huokui\nhartaana pohjalämpönä hänen taiteeseensa silloinkin, kun hän itse luuli\nolevansa jotakin aivan muuta kuin körttiläinen. Sen uskonnollinen puoli\nehti päästä näkyviin vain pilkahduksina, mutta sen isänmaallinen puoli\ntuli vallitsevaksi hänen taiteessaan. Sen innoittamana ja ohjaamana hän\nsuoritti parhaan työnsä -- se on samalla sekä hänen vahvin puolensa\nettä rajoituksensa.\n\nHänen elämänsä varrella on ollut usein tilaisuus huomauttaa hänen\nkirjailijaolemuksensa eri piirteistä. Nyt näin kaukaa katsoen\nja huomioon ottaen hänen luonteensa ja hänen herännäisen\nsielunkouluutuksensa tuntuu siltä, kuin hän olisi päässyt herkimmilleen\nja kauimmaksi kuvatessaan hiljaisia, alistuvia, sielullisesti syviä\nihmiskohtaloita. Hänen historiallisissakin kertomuksissaan ovat\ntällaiset hiljaiset aiheet -- ja usein myös vähäeleiset, mutta\nsisällöltään arvokkaat kulttuuriaiheet -- herkästi ja taiteellisesti\nkosketeltuja, kun sitävastoin meluiset voimakertomukset helposti saavat\narkipäiväisen sävyn. Tässä hiljaisten arvojen palveluksessa Wilkuna oli\nuskollinen syvimmälle pohjaluonteelleen. Samassa valaistuksessa hänelle\nkuvastui myös kansamme: kärsivänä, alistuvana, uskollisena, mutta\nsyvimmänkin tappion hetkellä kestävänä ja nousukykyisenä, jolle oli\nmäärätty oma varma ja kaunis tulevaisuutensa. Aikana, jolloin\nkansallinen olemassaolomme oli mitä vakavimmin uhattuna, jolloin\najatuksemme liian usein masentuneina unohtuivat viipymään sekä\nmenneissä että nykyhetken vastoinkäymisissä, Wilkuna yhä uudelleen\nvakuutti meille hartaissa ja koruttomissa kertomuksissaan, ettei\nkansaamme ole häviöön tuomittu, vaan on nouseva uuteen itsenäiseen\nelämään. Tämä oli hänen sanomansa, jota hänet oli kutsuttu julistamaan.\nKuinka suuren arvon tulevaisuus antaa hänen kirjailijatyölleen, sitä ei\ntällä hetkellä voi sanoa, mutta luulisi kuitenkin, että tuo sanoma ja\nse hartaus, jolla se on kuultavaksemme saatettu, vaikuttaisi vielä\nsilloinkin, kun menestyksen täydelleen valjennut päivä on jo\nhälventänyt menneiden kärsimysten muiston.\n\n\n3\n\nYläluokilla ollessaan tai ensimmäisenä ylioppilaskesänään Wilkuna\nistutti kotopihallensa pihlajan. Se oli ilmaus isältä peritystä\nluonnonrakkaudesta, kiintymyksestä kotiin, ja viehtymyksestä\nkuuntelemaan niitä salaperäisiä tunne-ääniä, jotka heläjävät mielessä\najatellessa \"pyhää pihlajaa\". Olipa kuin olisi hän pitänyt sitä todella\nonnenpuunansa. Maailmanrannalla vaeltaessaan hän usein muisti\ntiedustella, miten hänen puunsa menestyi.\n\nWilkuna ei ollut kuitenkaan harkinnut, mikä olisi ollut pihamaalla\nsopivin paikka hänen onnenpuullensa. Sensijaan että olisi etsinyt sille\nrauhaisan kohdan, jossa se olisi ollut turvassa elämän kovuudelta, hän\nistutti sen ajotien viereen, niin lähelle sitä, että se joutui\nliikenteen jalkoihin. Ohi ajavat nyrhäsivät sitä, töyttivät sitä,\najoivatpa sen ihan lakoon. Urheasti se kesti aikansa, mutta kun kuoren\nhaavat aukenivat yhä uudestaan ja elinneste kuivui kuivumistaan, se ei\nlopultakaan jaksanut taistella kohtaloaan vastaan, vaan kuoli pois.\n\n\n\n\nSELITYKSIÄ JA VIITTAUKSIA LÄHTEISIIN\n\n\n[1] Perustuu omaan, pohjoispohjalaisena perimääni ja muodostamaani\nkäsitykseen Kalajoen laakson väestön yleisestä kehityksestä. Tietoja\nKalajoen pitäjästä m.m. Kokkolan n:ssa 71 v:lta 1925, Kalajoen\n400-vuotisjuhlanumerossa, XVII, 5. _Suomenmaa_ IX, 1.\n\n[2] Perustuu Nivalan kirkkoherranviraston antamaan sukuselvitykseen\n(II, 7). Kirjailija itse oli myös tutkinut kirkonkirjoista sukuansa ja\ntehnyt muistiinpanoja (XIII, 1), mutta eroavat nämä joidenkin\nvuosilukujen kohdalla virallisesta sukuselvityksestä, jota olen\nnoudattanut. Ennen Wilkunoita asui Wilkunan tilalla ent. ylioppilas\nJohan Jac. Simelius, synt. 1778, jota on pari kertaa sakotettu\njuopumuksesta.\n\n[3] _Lyhy ja arvaamatoin armon aika, kuinka se kaikilta ihmisiltä\npitää tarkasti vaarin otettaman ja oikein käytettämän_. Alkuaan\ntanskankielinen; ruotsista suomentanut Henr. Chytraeus. 1856. Bergh,\nJohan Fredrik, _Postilla eli saarnakirja_. 1875. _Katumusvirret_, vanha\nvirsikirja n:t 254-266.\n\n[4] Kirjailijan veljenpoika, maisteri Kustaa Wilkuna, on pyynnöstäni\nantanut Wilkuna-nimestä seuraavan selitykssen (I, 20): \"Lönnrotin\nsanakirjan lisävihkossa tavataan sana _vilkuna_, jonka merkitys on\ntulkittu sanoilla 'gycklare, upptågsmakare (ilvehtijä); apellatiivina\nsana tavataan edelleen savolaisissa ja peräpohjalaisissa murteissa\ntarkoittaen edellisissä myöskin jonkunlaista ilvehtijää, kujeilijaa, ja\njälkimmäisissä lauman edellä juoksevaa johtoporoa, joka _vilkuilee_\ntaakseen. Tuskin kumpaankaan näistä on nivalainen talon- ja suvunnimi\nyhdistettävissä, koska se aina 1870-luvulle saakka maa- ja\nkirkonkirjoissa esiintyy la-päätteisenä, (Vikula, Vilckula). Kun se jo\nensimmäisessä tavussaan sisältää v:n ja l:n, on jälkimmäinen l, kuten\ntunnettua, tällaisissa tapauksissa erittäin altis dissimilatsiolle,\njoka vielä voi olla yhtähyvin progressiivista kuin regressiivistä,\nkoska Nivalan murteessa paikannimestä 'Vilkuna' käytetään vain monikon\nulkoisia paikallissijoja (Vilkuloilla > Vilkunoilla). Täten Vilkuna\nolisi vain tavallinen paikallisjohtimella jotakin ominaisuutta\nmerkitsevästä _vilku_- substantiivista (Lönnrotilla merkitykset\n'tindring, glimtning, blinkning, skymt') johdettu asuntopaikannimi,\nkuten naapurit Hautala, Hiitola, Niskala, Seppälä j.n.e. Voitaneen\nhuomauttaa, että kirjallisissa merkinnöissä esiintyvä _la_ on vain\nmuiden talonnimien analogiaa tai järkiperäistä yleistämistä, jolloin\nVilkuna voisi olla jonkin luonteenpiirteen mukaan annettu liikanimi,\njosta on kehittynyt sukunimi. Tämä on vaikeasti uskottavaa jo yksistään\nsiksi, että Vilkuna (Vilkulat) esiintyy paljon aikaisemmin paikan- kuin\nsukunimenä\".\n\n[5] 1-2 osa. 1855-6, G.W. Wilénin kustannuksella Turussa.\n\n[6] _Kyläkirjasto_ alkoi ilmestyä 1873, _Kyläkirjaston Kuvalehti_ 1880;\ntoimittaja ja kustantaja oli K.J. Gummerus, joka näillä julkaisuillaan\nsuoritti merkittävän sivistystyön.\n\n[7] Kirjailijan muistikirjassa (XIII, 1) on hänen äitinsä sukuselvitys:\n\n    Lukkari Carl Rivander, 1753-1807\n    Vaimo   Elisabeth      1759-1807\n    Poika   Carl           1785-\n    Tämän pojat:\n            Fredrik        1806-\n            Henrik         1809-1811\n            Johannes       1814-\n            Carl           30/12 1815-\n\nViimemainitun vaimo oli Leena Kaisa Mikontytär Malila, synt. 16/7 1816,\nja heidän tyttärensä m.m. kirjailijan äiti Elisabeth Wilkuna.\n\"Kaarlela\"-nimi ei siis ollut oikea sukunimi, vaan ehkä kansan antama\nsuvussa usein esiintyneen Carl-nimen mukaan; oikea sukunimi oli\n\"Rivander\".\n\n[8] Apteekkari Toivo Martikainen, kirje Eino Railolle, XXXI, 5.\n\n[9] II, 17: \"Eljas ukko jonka kanssa olen yhteistä elämää pitänyt on\nKunnialla maahan saatettava Kuin myös pitää peijaiset\".\n\n[10] Ensimmäinen painos Helsingissä 1846-8.\n\n[11]. Esitys Wilkunan suvusta, isästä, äidistä, veljistä ja muista\nmainituista henkilöistä, perustuu, paitsi jo mainituita lähteitä,\nkirjailijan muisteluihin kodistaan, josta hän tuli minulle pitkän\ntoveruutemme varrella usein kertoneeksi, ja erittäinkin August Wilkunan\nkuvauksiin ja niistä tekemiini muistiinpanoihin (XVI, 2).\n\n[12] XXXI, 1.\n\n[13] Kirje Eino Railolle, XXXI, 5.\n\n[14] XXIX, 1.\n\n[15] XXXVII, 22.\n\n[16] Muutamista, jotka edellytän vähemmän tunnetuiksi, jokunen\nhuomautus: _Hovin Inkeri_, kirj. Anni Kepplerus, Otava 1897. _Väsyneen\nhaudalla_ on nimimerkki \"Karion\" (Kaarle Karikko) 1887 Tampereella Hj.\nHagelbergin kustannuksella julkaisema sentimentaalis-romanttinen\nnovelli Turkinsodan ajalta. Se oli aikoinaan lainakirjastojen\nkysytyimpiä ja ilmestyi siitä ainakin kolme painosta. _Härkmannin\npojat_, kirj. Betty Elfving (Aura), 1887. _Salojärven kukkanen_, kirj.\nPietari Hannikainen_ (Jutelmia läheltä ja kaukaa_ I-II, 1882-84).\n_Kruunu ja okaita_, kirj. Henrik av Trolle, G.W. Edlundin\nkustannuksella 1886, romanttinen kertomus Suomen sodasta, aikoinaan\nhyvin suosittu poikain kirja. _Karhu-Antin Anni ja Spoofin pistooli_\n(1882) ja _Aina_ (1880), ed. J.F. Olanin kust. Tampereella, jälkim.\nW.S.O.Y:n, ovat J.O. Åbergin suosittuja romanttisia\nnuorisonkertomuksia.\n\n[17] Tiedot Wilkunan olosta Raahen koulussa, hänen todistuksistaan\ny.m., paitsi rehtori Ingmanista, on hankkinut ja antanut\nkäytettävikseni kirjailija Samuli Paulaharju, jolle tässä lausun\nparhaat kiitokseni. (IX, 5). Tiedot rehtori Ingmanista perustuvat\nkirjailijan omiin kuvauksiin.\n\n[18] _Sureeko Suomi Jumalan mielen mukaan_, kirj. M. Rosendal. W.S.O.Y.\n1891. Rosendalin oppilaana perustan kuvaukseni hänestä, samoin kuin\nmuistakin seuraavassa mainitsemistani opettajista, omiin kokemuksiini.\nAuk. Oravala, _Mauno Rosendal_. W.S.O.Y. 1922.\n\n[19] Nimismies H.W. Claudelin Kainuun Sanomissa 1925, n:ssa 94, 97, 98\nja 101, julkaisemissaan muistelmissa Kyösti Wilkunasta. Niiden\nsanamuotoa olen jonkin verran muovaillut.\n\n[20] Tiedot rangaistuksista ja arvosanoista on ystävällisesti\nlähettänyt Oulun lyseon rehtori, Wilkunan koulutoveri Antti Jauho,\njolle tässä lausun parhaat kiitokseni. (IX, 1-4).\n\n[21] XXXI, 1.\n\n[22] Wilkunan oma käsikirjoitus (se oli tarkoitettu konventin lehteen)\noli säilynyt hänen koulutoverinsa Heikki Mannermaan papereissa, joista\nsen kirjailija Paulaharjun välityksellä toimitti minulle kauppias\nIlmari Mannermaa Kestilästä. Lausun hänelle parhaan kiitokseni.\nKäsikirjoitus on nyt Kyösti Wilkunan arkistossa, IX, 8.\n\n[23] Kirjeestä on päiväyksen sivu poissa. Kaikki Wilkunan kirjeet\nAugust-veljelleen, yhteensä 69, ovat löydettävissä kotelosta XXIX,\n1-2.\n\n[24] Kertonut maisteri Kustaa Wilkuna, jonka sanamuoto on melkein\nsellaisenaan säilytetty.\n\n[25] August Wilkunan kirjeet veljelleen, yhteensä 64, ovat\nlöydettävissä kotelosta XXX, 1-2. Niiden sanamuotoa olen jonkin verran\nmuovaillut.\n\n[26] Kirjeen on kirjoittanut Oulusta joulupäivänä työmies Juho\nHirvilampi: \"On täytyny minun nauttia tupakan savut yksin kun ei ole\nollu kumppania oudolta tuntui kun sinä olet menny kun tulin työstä...\"\n\n[27] XXXI, 6.\n\n[28] Vuosilta 1899-1900 on säilynyt kirjeitä \"Ottelilta\" (V, 5).\nWilkunan muistiinpanoista näkyy, etteivät hänen tunteensa olleet\nvirinneet tänne päin. Toisaalle viittaa hänen runoaiheensa \"Haudalla\"\n(I, 9): \"Kuinka sukulaista haudattaessa en näe enkä kuule mitään --\nsillä vastapäätäni haudan toisella puolen välkkyy kaksi silmää, joiden\ntehoa en voi vastustaa\".\n\n[29] I, 18. _Nanna ja Kyösti_, kuusi runonpätkää jouluksi 1903.\n\n[30] Kyösti Wilkunan kirjeet Johanna Niskalalle löytyvät kotelosta XXV,\n1-2, ja XXVI, 1-2.\n\n[31] Kyösti Wilkunan kirjeet Kyösti Kalliolle löytyvät n:sta XXX, 14.\n\n[32] XXIII, 2.\n\n[33] XXXVIII, 4.\n\n[34] IX, 11.\n\n[35] Rajaviskaali Jalmari Sjöblom, jonka kanssa Wilkuna ahkerasti\nseurusteli.\n\n[36] XXXI, 7.\n\n[37] II, 18. Sisältää lyhyitä ja hajanaisia muistiinpanoja runouden\nteoriasta ja saksalaisesta kirjallisuudesta 18. vuosisadalla\n(Klopstockista); osoittaa sangen laimeata harrastusta.\n\n[38] XXIV, 1: Draamallisen runouden teoriaa, luennoinut syksyllä 1904\nE. Aspelin.\n\n[39] XLI, 1: Sanomalehtisepustuksia eri ajoilta.\n\n[40] M.m. Sulo ja Väinö Vuolijoki, Väinö Hakkila y.m.\n\n[41] XXXIII, 12.\n\n[42] S. 44. Kirjoitukset toimittanut minulle rehtori Antti Jauho\n(IX, 2).\n\n[43] Säilynyt nimismies H.V. Claudelinin hallussa, joka on lähettänyt\nsiitä minulle jäljennöksen. Liitetty Wilkunan arkistoon numerona XI, 1.\n\n[44] Toimittaja Torvelais-vainajan oman suullisen ilmoituksen mukaan.\n\n[45] Kirjailija Algot Untolan elämäkerta hänen teoksessaan _Tulitikkuja\nlainaamassa_, korupainoksessa (Kirja 1923), kirjoittanut Eino Railo.\n\n[46] XXXVII, 31.\n\n[47] XXXVI, 1.\n\n[48] XIV, 3.\n\n[49] XXIV, 1.\n\n[50] XXXV, 17. Katso myös Yrjö A. Jäntin teosta Werner Söderström O.Y.\nII, ss. 76-78.\n\n[51] _Jussi ja Musta_ jatkaa samaa linjaa kuin Alli Nissisen _Harmo_\n(_Lasten lukukirja_ 1899). _Pulska Musta_ (A. Sewell, _The Black\nBeauty_) ilmestyi suomeksi 1895 (suomentaja [ruotsinkielestä] Santeri\nIngman-Ivalo). _Kesken jääneen_ aihe on maisteri Kustaa Wilkunan\nilmoituksen mukaan Nivalasta, tarkoittaen Sarjankylän takalistolta\nkotoisin olevaa Heiskan isäntää, joka oli lehmän vuokrasta Wilkunassa\ntyössä, luoden juuri ennen kuolemaansa ojaa Wilkunan Kortesuolla,\nlähellä uutta hautausmaata.\n\n[52] V.A. Koskenniemen runoilijakehityksen valaisemiseksi mainittakoon,\nettä hän oli koulussa ollessaan, silloin kun hän rupesi aavistamaan\nomaa kutsumustansa, Eino Leinon ihailija, puolustaen häntä lämpimästi\neräässä konventin keskustelukokouksessa, jossa m.m. ankarasti\narvosteltiin Leinon runoa _Yökehrääjä_, Herätti näet epäilyksiä se,\noliko mahdollista edes runoissa sijoittaa sydämeen -- rukkia!\n\n[53] Kertonut rouva Wilkuna.\n\n[54] Suomalaisen Kirj. Seuran Keskustelemukset 1908 (Suomi, IV, 7).\n\n[55] Wilkunan kirje V.A. Koskenniemelle: XXXV, 16.\n\n[56] Kertonut Wilkuna kirjeessään Augustille 10/4 1908.\n\n[57] Kertonut maisteri Kustaa Wilkuna.\n\n[58] Heinrich Heine, _Die Heimkehr_, n:o 89.\n\n[59] Katso myös nootissa n:o 50 mainittua teosta, s. 79.\n\n[60] Tämän puolen Tolstoista on esittänyt professori K.S. Laurila\ntutkimuksessaan _Leo Tolstois politische Ansichten_, Suom. Tiedeakat.\nAnn. 1923.\n\n[61] XIII, 9.\n\n[62] I, 12.\n\n[63] _Torstai-iltoja_. Satakuntalaisten ylioppilaiden lukupiirin\njulkaisu. W.S.O.Y. 1926.\n\n[64] XXXVIII, 3.\n\n[65] Wilkuna luki tämän kirjan Sipoossa; en muista hänen silloin\nosoittaneen mitään kyllästymisen, vaan päinvastoin innostumisen\nmerkkejä.\n\n[66] Wilkuna ilmeisesti tarkoittaa Sakarias Saarnastuolin kirjoitusta\n_Se nuoriso_ (Hels. S. 2/7 09), jossa polemisoidaan U.S:n Johannesta\nvastaan ja maalataan \"suomettarelaista\" nuorisoa letkauttamalla m.m.\nV.A. Koskenniemeä ja sitten Wilkunaa m.m. seuraavasti: \"Ja nämä\nväsyneet ihmiset istuvat onnen temppelin oven edessä, kohottelevat\nrevolveria otsalleen, eivätkä kuitenkaan ammu, ovat siihenkin liian\nväsyneitä -- vaikka auran kurjessa jaksaisivat kääntää maata\npahimmassakin päivänpaahteessa\". En luule -- olin silloin Hels.\nSanomain toimitussihteerinä -- että kirjoittaja on Leino. Hän\nkirjoitteli juuri näihin aikoihin sarjaansa _Suomalaisia\nkirjailijoita_, eikä liene ehtinyt tällaisiin. Se on sitäpaitsi ladottu\npet. ilm. väl., jota ei juuri tehty Leinon kirjoituksille. Mutta\nmahdotonta se ei ole -- eräät tyylin ominaisuudet viittaavat siihen.\n\n[67] Tarkoittaa kertomusta _Nelihenkinen perhe elämän haaksirikossa_.\nNuorten Nuija 1960, n:o 6. Sai myöhemmin nimen _Haaksirikkoiset_ ja\ntuli niminovelliksi samannimiseen kokoelmaan.\n\n[68] III, 5.\n\n[69] Keskustelin Wilkunan kirjoituksesta sen ilmestyessä Eino Leinon\nkanssa, joka suhtautui siihen myhäillen, ottamatta sitä erikoisemman\nvakavasti. Puhellessaan asiasta hän, kuten täsmällisesti muistan,\nkäytti sanoja \"Kassen keksintö\". I:ttömyysinnostaan huolimatta Wilkuna\noli i:n käytössä epäjohdonmukainen. Hänen kirjansa ovat täynnä i:llisiä\nmuotoja, koska kustantaja -- latojat ja korjauslukijat -- pistelivät\ni:t paikoilleen, ja hänen kirjeissään on milloin i:llisiä muotoja,\nmilloin ilman i:tä, riippuen siitä, sattuiko hän kulloinkin ohjelmansa\nmuistamaan.\n\n[70] Wilkunan papereissa (XIII, 14) on ruskeakantinen pieni vihko\n\"Muistiinpanoja Turun retkeltä elokuussa 1910\". Siinä on m.m. vanhan\nlinnan kolmannen kerroksen pohjapiirros, ja hajanaisia muistiinpanoja\nm.m. Jaakko Teitistä, katolisuuteen kääntyneistä luopioista, Ericus\nEricistä y.m.\n\n[71] J.H. Merle d'Aubigné'n _Kuudennentoista vuosisadan\nuskonpuhdistuksen historia_ ilmestyi suomeksi vv. 1883-85 K.J.\nGummeruksen kustannuksella. Oli pappiloissa ja uskonnollisissa\nkodeissa aikoinaan suosittu kirja.\n\n[72] Suom. Kirj. Seuran Keskustelemukset 16/3 1911 (Suomi, IV, 10) ja\n31/5 1911 (Suomi IV, 12).\n\n[73] _Stephan Löfving, Päiväkirja_. Mukailemalla suomentanut\nE. Löfgren. 1874.\n\n[74] Yrjö Koskinen, _Lähteitä Ison Vihan historiaan_, I, ss. 393-456.\n1865.\n\n[75] _Suomalaisten luostarien historia_. (_De finska klostrens_\n_historia_), K.G. Leinberg, Ruots. Kirj. Seuran julkaisuja, ylipainos\nJyväskylässä 1890.\n\n[76] XX, 27.\n\n[77] Tämä historiallinen kertomus oli _Itseään etsivä vanhus_\n(Kyläkirjaston Kuvalehti, A-sarja, 1911, ss. 143-146).\n\n[78] A.-M. Tallgrenin kirjoitus oli Valvojassa 1909, ss. 785-789.\n\n[79] Naantalista W. kirjoitti 1/6 S.J. Pentille m.m.: \"Täällä siis\nolemme. Saaliini tähän saakka: viimeisen abbedissan kaulanikama, jonka\nlöysin nunnaluostarin raunioista...\"\n\n[80] Kuvaus Suolahden ja Wilkunan retkestä perustuu edellisen\nsuulliseen kertomukseen, jonka hän on korjausvedoksena tarkastanut;\nA.-M. Tallgren on tarkastanut Maarian pappilaa koskevan kohdan.\n\n[81] Havu: _Pietari Päivärinta_, 1921.\n\n[82] Kertonut Wilkuna itse muistikirjassaan XIII, 1.\n\n[83] Heinrich Seidel: _Neues von Leberecht Hühnchen und anderen\nSonderlingen_. 1888. Suosittu teos, josta oli pari kappaletta otettu\n_Deutsche Prosa und Dichtung_ -lukukirjaan. Tätä luettiin Wilkunan\naikana Oulun lyseossa.\n\n[84] XXXVIII, 2.\n\n[85] XXXI, 2.\n\n[86] I, 12.\n\n[87] Toisin Yrjö A. Jäntti W.S.O.Y.-teoksessaan s. 161.\n\n[88] Päähenkilö E.T.A. Hoffmannin romaanissa _Die Elixiere des Teufels_\n(suomeksi Paholaisen eliksirit, Arvi A. Karisto, 1930).\n\n[89] XX, 28.\n\n[90] V. vk. 226, 9; U. vk. 324, 7. Wilkunan käyttämä muoto on erilainen\nkuin näissä molemmissa -- arvattavasti hänen itsensä siloittelema.\n\n[91] Maisteri Kustaa Wilkunan ilmoituksen mukaan olisi jotakin\ntällaista sattunut Nivalan Konttilassa.\n\n[92] Puite _Lakkiin_ on saatu Wilkunan taloon kuuluvasta Hietasaaren\ntorpasta, jonka Jussi-poikanen hukkui pian sen jälkeen, kun isä Frans\noli tullut Amerikasta. Kertonut maisteri Kustaa Wilkuna.\n\n[93] Katso ss. 160 ja 161.\n\n[94] Tämä kertomus samoin kuin _Puolue-elämää_ sisältyvät\n_Haaksirikkoisiin_. Viimemainitun Wilkuna oli alkuaan julkaissut\nKyläkirjaston Kuvalehden (B-sarja) n;ssa 1 (1910). _Tupakankaupustelija\nAdamson_ nimisen kertomuksen Wilkuna julkaisi Arvi A. Kariston\n_Joulutunnelmassa_ 1915.\n\n[95] I, 10.\n\n[96] I, 12.\n\n[97] Hän julkaisi Hels. S:ssa kertomuksen _Hakkapeliitat_.\nNuorsuomalaisten sanomalehtimiesten kevätjulkaisussa _Hyödyllinen\nhuvitus_ (1916) hän julkaisi kertomuksen _Kiusaus_, jonka oli\nkirjoittanut jo 1907. Hän tarkoitti molemmilla kertaa alleviivata\nvapauttaan ja riippumattomuuttaan puolueista.\n\n[98] XXXVIII, 5. Tämän runon käsikirjoituksia on säilynyt kaksi; toinen\non päivätty 27/2 1913, toisessa on viimeisessä jakeessa sana\n\"diplomaattis\" muutettu sanaksi \"pedagoogis\".\n\n[99] V. 1914 Kirja-yhtiö rupesi julkaisemaan piispa R. Koskimiehen\nhartausteosta _Päivämuistoja_. Tuntien Wilkunan uskonnolliset\nharrastukset huomautin hänelle kerran, hänen käydessään Kirjassa, tästä\nteoksesta. Hän lehteili sitä hetkisen, vilkaisi minuun epäilevästi, ja\nkysyi koomillisen totisesti: \"Mahtaako siinä olla oikeata lutherilaista\noppia?\"\n\n[100] Svenska Pressen, 14/12 22, Allround'in kirjoitus _In memoriam_.\n\n[101] I, 9.\n\n[102] I, 6.\n\n[103] I, 9.\n\n[104] Lukemisia Suomen sotamiehille 1889, III, ss. 50-51, sisältää\nkuvauksen _Suomalainen sotamies Pariisissa_, joka on pääkohdissaan sama\nkuin Wilkunan kertomus. Joko on W. saanut aiheensa tästä, tai on\nhänellä ollut sama lähde, josta tuo kaskukin on käännetty.\n\n[105] Kertomus Augustin käynnistä etelässä perustuu viimemainitun omaan\nkuvaukseen (XXX, 4), jonka on minulle välittänyt maisteri Kustaa\nWilkuna.\n\n[106] K.N. Rantakarin kuvaus Wilkunasta III, 2.\n\n[107] Selostuksen (XXX, 3) toimittanut maisteri Kustaa Wilkuna;\nsamansisältöinen selostus on myös K.A. Wegeliuksen teoksessa _Routaa ja\nrautaa_ III, s. 145.\n\n[108] Raahen aikaisen koulutoverinsa, johtaja M. Arvolan luona, joka\noli pyytänyt häntä vieraaksensa.\n\n[109] Ensi kerran Wilkuna käsitteli tätä aihealaa _Haaksirikkoisissa_\njulkaisemassaan kertomuksessa Puolue-elämää.\n\n[110] Silander = päätoimittaja Juho Raappana; Juho = ent. jumaluusopin\nyliopp. Juho Hietanen; Nuusku-Frekke = tällä nimellä tunnettu omituinen\nhenkilö, joka pyöritti Kalevan painokonetta. Kaikki on kuvattu täysin\ntotuudenmukaisesti.\n\n[111] \"Tekijä ei... suostunut muutoksiin (joita sotasensuuri oli\nvaatinut), joten oltiin pakotettuja jättämään pois novellit\n'Lipunkantaja' ja 'Isästä poikaan'. Muut kaksi ('Siteet katkeavat' ja\n'Viimeinen varustus') ilmestyivät sensuurin valkoisilla puumerkeillä\nkaunistettuina\". (Yrjö A. Jäntti: _Werner Söderström O.Y._,\nII, s. 267.)\n\n[112] Legendatietoja Wilkuna sai todennäköisesti etupäässä _Jöns Budden\nkirjasta_ (Jöns Buddes bok, Ruots. Kirj. S. julk. XXXI).\n\n[113] K.A. Wegelius, _Routaa ja rautaa_ III. Wilkunan historia on\nkerrottu ss. 142-197.\n\n[114] X, 8.\n\n[115] Tarkoittaa teosta _Risti ja noitarumpu_.\n\n[116] Yliopettaja, fil. tri, runoilija A.W. Koskimies.\n\n[117] Matti B. -- arkkit. Matti Björklund; Eino K. -- pankinjoht. Eino\nKontsas; Vieno Jaakko -- maisteri Jaakko Tuomikoski; Kara -- tohtori\nErnst Niemi.\n\n[118] XVIII, 17.\n\n[119] XVIII, 18.\n\n[120] Tässä kappaleessa esitetyt tiedot on hankkinut maisteri Kustaa\nWilkuna, jonka sanamuotoakin olen enimmäkseen käyttänyt. Hänen\nkuvaustaan olen täydentänyt Wilkunan papereista löytämilläni tiedoilla\n(XVIII). Oulun piiritoimikunnan kirjeet: XII, 11, 30.\n\n[121] X, 17.\n\n[122] XIV, 9.\n\n[123] XIV, 4, 7.\n\n[124] XXI, 3.\n\n[125] Sana \"itäläinen\" on tässä, sotasensuurin vuoksi, \"venäläisen\"\nsijassa.\n\n[126] _Nuori lippujunkkari_ on ilmeisesti sama aihe ja sama kertomus,\njoka oli _Lipunkantajan_ nimellä aiottu kokoelmaan _Aikojen yöstä_.\nKatso nootti 114.\n\n[127] Silvio Pellico, _Vankeuteni_. Suomentanut Hj. F. Palmén.\n(W. Churbergin romaanikirjasto). 1884. Silloiseen aikaan katsoen sangen\nhyvä, vieläkin luettavaksi kelpaava suomennos. Joulutunnelmassa 1918\nWilkuna julkaisi kertomuksen _Eräs joululahja. Aattomuistelma\nShpalernaja-vankilasta_.\n\n[128] Tiedot retkestä Ylivieskan asemalle ja tapahtumista siellä\nperustuvat maisteri Kustaa Wilkunan kuvaukseen ja kirjailijan teokseen\n_Kun kansa nousee_.\n\n[129] XIV, 12.\n\n[130] Kuvauksen _Valkoisesta Suomesta_ ja Wilkunan osuudesta sen\ntoimittamiseen on ystävällisesti antanut maisteri Onni Tolvanen.\n\n[131] Kalle Tegström, Wilkunan luokkatovereita, ennen mainitun John\nTegströmin veli.\n\n[132] Wilkunan oman luettelon mukaan (XXXIV, 4) he olivat:\n\n    Johannes Janus, suutari, Pernu,  synt. 1897\n    Karl Kikuti, maatyöl., Riiga,      \" 14/2 1896\n    Arthur Hea, muurari, Tallinna,     \" 14/10  \"\n    Paul Tark, puuseppä, Tartto,       \" 13/6   \"\n    Karl Illus, metallityöl., Viljanti \" 14/3 1898\n    Aug. Nylander, maatyöl., Pernu     \" 21/6 1897\n    Edward Kitsing, muur. Paidelinna   \" 31/1 1898\n    Wasili Kolosoff, --       --           --\n    Teodor Aleksejeff, --     --           --\n    Aug. Witman,     --       --           --\n    A. Timofejevski, --       --           --\n    Pr. Adamovitsh,  --       --           --\n    Aug. Puusep, -- Tallinna               --\n    Joh. Bernhard, Pernu                   --\n    Leonid Kutrjasoff, --     --           --\n    Muoni Kokko, -- Katuma, Inkeri         --\n\n[133] Pankinjohtaja Eino Hevonpää Viipurista. Vapaussodan aikana\ntoimessa Oulussa, josta on kotoisin.\n\n[134] \"Siinä toivossa, että Saksa ja Suomi pysyvät edelleenkin hyvinä\nystävinä ja ettei kukaan suomalainen unohda, mitä Saksa on meille\nollut, pyydän kaikkia läsnäolijoita yhtymään kolminkertaiseen\nhurraahuutoon Saksalle\".\n\n[135] _Kantaisän näky_ on ilmestynyt Uuden Auran Halikon numerossa;\n_Veretön sotaretki_ Kotoa ja Kaukaa lehdessä; _Jouluyö Ukrainassa_\nJoulutunnelmassa 1916. _Isästä poikaan_ oli vielä käsikirjoituksena --\nsehän oli jäänyt pois Aikojen yöstä, eikä voinut sodan aikana ilmestyä,\nmikä tekstin oikaisuksi mainittakoon.\n\n[136] \"Rauharannaksi\" oli Taneli nimittänyt entisen \"Raparannan\".\n\n[137] Nämä häät on kuvannut Aspelin-Haapkylä teoksessaan _Alfred\nKihlman_ I-II, 1915, I, ss. 83-96.\n\n[138] Tämän ballaadin on kansansuusta koottujen värssyjen pohjalla\nuudelleen sommitellut kansanlaulaja Aapo Similä. Julkaistaan\n_Laululippaan_ uudessa, tekeillä olevassa painoksessa.\n\n[139] Kertonut herännäissaarnaaja O. Vihantola Wilkunan\nmuistokirjoituksessa Hengellisessä Kuukauslehdessä n:o 3 (1923).\nXVII, 10.\n\n[140] Tarkemmin kuvattu _Lähimmäisissä_, _Matti Rentonen_ nimisessä\nkertomuksessa.\n\n[141] XXVII, 14.\n\n[142] XXVII, 13.\n\n[143] XXVII, 10.\n\n[144] XXVII, 11.\n\n[145] XXVII, 12.\n\n[146] XXVII, 8.\n\n[147] XXVII, 9.\n\n[148] XXVII, 7.\n\n[149] XXVII, 5, 6.\n\n[150] XXVIL, 3.\n\n[151] XXVII, 2.\n\n[152] Gajevskyn juttu: majuri Woldemar Gajewsky sai 1/3 22 eron\nrannikkotykistörykmentti 2:sta siirrolla nostoväkeen.\n\n[153] E. Piirinen, Kirja-yhtiön teknillinen johtaja.\n\n[154] J. Gummeruksen kirje XXVIII, 6. Martti Pihkalan kirje XXVIII, 4.\n\n[155] _Barabbaan_ käsikirjoitus ja luonnokset: XXV, 1-3.\n\n[156] Nämä poisjätetyt kohdat ja muut _Niilo Skalmin_ luonnokset: XI,\n1-2 sekä XXII.\n\n[157] 1, 9.\n\n[158] Viittaan Wilkunan arkistoon, XI kotelo.\n\n[159] Tulokset Wilkunan suomensotaromaanin aikeesta näkyvät hänen\narkistostansa, IV kotelo.\n\n[160] Hengellinen Kuukauslehti n:o 3 (1923).\n\n[161] Helsingin Sanomissa 30/4 21: _Vastalause_ sen johdosta, ettei\nLeino ollut saanut valtionpalkintoa. Muita kirjoituksia: 2/1 ja\n13/4 21.\n\n[162] Tämä kuvaukseni perustuu siihen käsitykseen, minkä olen saanut\nkeskustelustani rouva Wilkunan kanssa ja sanomalehtien kertomuksista.\n\n[163] Sanomalehtien kertomukset Kyösti Wilkunan kuolemasta ja niiden\nmuistosanat kokosin leikkelekirjaan, jonka olen liittänyt Wilkunan\narkistoon n:na XLVI.\n\n[164] Tällaisen hän on kuvannut kertomuksessaan _Kriitillinen päivä_\n(Suomalainen, III, 1912).\n\n[165] Samaan tulokseen, vaikka toisia teitä, on tullut Lauri Viljanen\nteoksessaan _Merkkivaloja_. W.S.O.Y. 1929.\n\n\n\n"]