[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fR6yooFR52gzvPShNHo7x7FxoQveA1kW2VFjUspYiVRs":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},2139,"Aikamme uros","Lermontov, Mihail",1814,1841,"2139-lermontov-mihail-aikamme-uros","2139__Lermontov_Mihail__Aikamme_uros",null,"romaani",[],[15],"venalainen","fi",1840,1882,40005,248312,false,60869,[24,25,26,27],"Caucasus -- Fiction","Psychological fiction","Russia -- History, Military -- 1801-1917 -- Fiction","Russia -- Social life and customs -- 1533-1917 -- Fiction",[29,30],"Novels","Russian Literature","\"Aikamme uros\" by Mikhail Iurevich Lermontov is a novel published in 1840. It follows Pechorin, a compelling Byronic antihero whose cynical philosophy and restless spirit lead him through romantic conquests and emotional turmoil in the Caucasus. This groundbreaking psychological fiction explores a man of contradictions—sensitive yet detached, intelligent yet self-destructive—who pursues pleasure while confronting the futility of existence. As his arbitrary actions bring tragedy to those around him, Pechorin's journey reveals the darker dimensions of a generation's moral emptiness. (This is an automatically generated summary.)",[33],"Wuori, Martti",211,"Venäläisen kirjallisuuden klassikko kertoo kyynisestä ja tarpeettomasta upseerista Grigori Petšorinista. Psykologinen romaani koostuu erillisistä kertomuksista, jotka sijoittuvat 1800-luvun alun Kaukasukselle ja paljastavat päähenkilön ristiriitaisen luonteen.","Mihail Lermontovin 'Aikamme uros' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2139. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","AIKAMME UROS\n\nKirj.\n\nM. Lermontov\n\n\nVenäjän kielestä suomensi M. Wuori\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nK. E. Holm'in kustannuksella,\n1882.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nEsipuhe\n\n   I. Beela\n  II. Maksim Maksiimitsh.\n\nPetshoorinin päiväkirja.\n      Esipuhe\n   I. Taman.\n  II. Ruhtinatar Mary.\n III. Sallimaan uskoja.\n\n\n\n\nESIPUHE toiseen painokseen.\n\n\nJokaisessa kirjassa on esipuhe ensimäinen ja samalla viimeinen asia.\nSe on joko selityksenä teoksen tarkoituksesta tahi puhdistaumisena ja\nvastauksena arvosteluille. Mutta tavallisesti lukijat eivät välitä\nsiveellisestä tarkoituksesta ja sanomalehtien hyökkäyksistä, ja senpä\ntähden he eivät esipuhetta lue. Ja paha on, että niin on; olletikin\nmeillä! Yleisömme on vielä niin nuori ja yksinkertainen, ett'ei se\nymmärrä tarua, ellei sen lopussa ole siveys-ohjetta. Se ei arvaa pilaa,\neikä tunne ironiiaa; se on, suorastaan, huonosti kasvatettu. Se ei\nvielä tiedä, että kunnollisessa seurassa ja kunnollisessa kirjassa\nilmeinen soimaus ei käy päinsä; että ajan sivistys on keksinyt paljoa\nterävämmän, melkein näkymättömän, mutta yhtä hyvin kuolettavan aseen,\njoka imarteen verhossa tuottaa väistämättömän ja varman iskun. Meidän\nyleisö on moukan vertainen, joka kuunneltuaan kahden, vihamieliseen\nhoviin kuuluvan, valtiomiehen puhetta, varmaan luulisi kummankin heistä\npettävän oman hallituksensa keskinäisen, hartaimman ystävyyden eduksi.\n\nTämä kirja sai tuonaan kokea muutamien lukijoiden, jopa\nsanomalehtienkin onnetonta luottoisuutta sanojen kirjaimelliseen\nmerkitykseen. Toiset närkästyivät kauheasti, eikä vain pilalla, että\nheille pannaan esimerkiksi sellainen siveetön mies, kuin \"Aikamme\nuros\"; toiset taas varsin hienosti huomauttivat, että tekijä on\npiirustanut oman ja tuttavainsa kuvat... Vanhaa ja kurjaa pilaa! Mutta,\nnäköään, on Wenäjä niin luotu, että kaikki siinä uudistuu, paitsi\ntuhmuudet. Kaikkein lumoavin taikasatu meillä tuskin, pääsee ilman\nsoimauksitta persoonallisesta loukkausyrityksestä.\n\nArvoisat herrat! \"Aikamme Uros\" on todellakin kuva, mutta ei yhden\nmiehen; se on kuva muodostettu meidän sukupolvemme täydellisesti\nkehittyneistä paheista. Sanotte minulle taaskin, ett'ei ihminen\nvoi olla niin ruma, mutta minä sanon teille, että jos te uskotte\nkaikkien traagillisten ja romantillisten pahantekijöiden olemisen\nmahdollisuutta, miksikä ette sitten usko Petshoorinin todenperäisyyttä?\nJos te olette ihaelleet paljoa kauheampia ja rujompia kuvitelmia,\nniin miksikä tämä luonne, ollen myöskin kuvitelma, ei pääse teidän\narmoihinne? Eiköhän vain siksi, että siinä on enemmän totta, kuin te\nhaluaisittekaan?\n\nSanotte, ett'ei siveellisyys tästä hyödy. Anteeksi! Kylliksi on jo\nihmisiä makeisilla ruokittu, ja niistä on heidän vatsansa turmeltunut;\ntarpeen on katkerat lääkkeet, syövyttävät totuudet. Mutta älkää,\nyhtäkaikki, tästä luulko, että tämän kirjan tekijällä koskaan on ollut\npöyhkeätä haavetta ruvetakseen ihmiskunnan paheiden ojentajaksi.\nJumala hänet varjelkoon sellaisesta typeryydestä! Hänestä oli vain\nhauskaa piirtää aikuisensa mies, jommoisena hän hänet käsittää, ja,\nhänen ja teidän kovaksi onneksi, liian tiheässä on tavannut. Siinäkin\non kylliksi, että tauti on osoitettu löytyvän, mutta kuinka se on\nparannettava -- sen vain Jumala tietää! --\n\n\n\n\nI.\n\nBeela.\n\n\nMinä matkustin kyydillä Tiflisestä. Rattaitteni koko kuormana oli\npieni remetti, joka oli puolillaan matkamuistelmia Gruusiasta. Suurin\nosa niitä on, teidän onneksenne, hävinnyt, mutta remettini muine\nkapineineen on, minun onnekseni, säilynyt eheänä.\n\nAurinko alkoi jo kätkeytyä lumiharjanteen taakse, kun olin saapunut\nKoishaurskin laaksoon. Kyyditsijäni, osetiini, kiiruhteli väsymättä\nhevosia ehtiäksemme yöksi nousta Koishaurskin vuorelle, ja veteli\nlauluja täyttä kurkkua. Mikä ihana paikka tuo laakso! Joka haaralla\non luoksepääsemättömiä vuoria, punertavia kallioita, vihriän\nseinelijään kierteleminä ja vaahtera-ryhmien seppelöiminä, keltaisia,\nouruveden uurtamia jyrkkäyksiä, ja tuolla ihan korkealla kultaisia\nlumi-hetuleita; alhaalla taas Aragva, syleillen toista, nimetöntä\nvirtaa ja kuminalla syöksyen mustasta, usmaisesta rotkosta, luikertelee\nhopealankana ja kimaltelee, kuni käärmeen suomukset.\n\nSaavuttuamme Koishaurskin vuoren juurelle, seisatuimme juomalan luo.\nSiinä parveili meluten noin pari kymmentä grusiinia ja vuorelaista;\nläheisyyteen oli karavaani kameleja asettunut yöksi. Minun oli\npalkkaaminen härkiä vetämään rattaitani tuolle kirotulle vuorelle,\nsillä oli jo syksy ja iljanne -- ja vuori oli noin kaksi virstaa pitkä.\n\nEi muu auttanut, kuin palkata kuusi härkää ja muutamia osetiineja. Yksi\nheistä heitti remettini hartioilleen ja muut kävivät auttamaan härkiä\nmelkein yhteen huutoon.\n\nMinun rattaitteni jäljessä veti neljä härkää toisia rattaita, kuin\nei mitään, huolimatta siitä, että ne olivat kukkuraksi kuormitetut.\nTämä seikka minua kummastutti. Niiden takana kävi omistaja, tupakoiden\npienestä kabardiinilaisesta hopea-helaisesta piipusta. Hänen yllään oli\nupsierin takki ilman olkaimia ja päässä tsherkessiläinen hossakarvainen\nlakki. Hän näytti olevan noin viiden kymmenen vanha; hänen tummat\nkasvonsa osoittivat hänen jo kauan sitten tutustuneen Taka-Kaukaasian\naurinkoon, ja ennen aikaansa harmentuneet viiksensä eivät vastanneet\nhänen lujaan käyntiinsä ja ravakkaasen muotoonsa. Minä astuin hänen\nluoksensa ja kumarsin; hän vastasi ääneti kumarrukseeni ja laski suuren\nsavukiemuran.\n\n-- Olemme, ehkä, matkakumppania?\n\nHän kumarsi, nytkin ääneti.\n\n-- Te, varmaan, matkustatte Stavroopoliin?\n\n-- Aivan niin... vieden ruumin tavaroita.\n\n-- Sanokaapa, olkaa hyvä, minkä tähden teidän raskaita rattaita neljä\nhärkää jouten vetää, mutta minun tyhjiä rattaitani kuus' elukkaa tuskin\nliikuttaa noiden osetiinien avulla?\n\nHän hymähti viekkaasti ja katsahti minuun tarkoittavasti.\n\n-- Te ette varmaankaan ole olleet kauan Kaukaasiassa?\n\n-- Vuoden ajan, vastasin minä. Hän hymähti toistamiseen.\n\n-- Miten niin?\n\n-- Niin vain; nuo aasialaiset ovat kauheita riiviöitä! Luuletteko\nheidän auttavan, kun huutavat? Piruhan heidät tietää, mitä he\nkiljuvat? Härät heitä kyllä ymmärtävät, sillä vaikka valjastaisitte\nkaksikymmentä, niin, jos he vain huutavat tavallaan, eivät härät\nhievahda paikaltaan... Kauheita konnia! Mut' minkäs heille saat? Kiskoa\nrahaa matkustajilta he kyllä rakastavat... Ovat turmelleet lurjukset!\nSaatte nähdä, vielä he teiltä juomarahaakin ottavat. Minä kyllä jo\nheidät tunnen; mua eivät petä!\n\n-- Te kauan jo täällä palvelette?\n\n-- Minä olin täällä jo palveluksessa Aleksei Petroovitshin [Jermoolov]\naikana, vastasi hän, suoristaen ryhtiään. Kun hän tuli linjalle, olin\nminä ala-luutnanttina -- lisäsi hän -- ja hänen aikanansa sain kaksi\narvoa retkistä vuorelaisia vastaan.\n\n-- Ja nyt?\n\n-- Nyt kuulun kolmanteen linjapataljoonaan. Entä te, rohkenenko kysyä?\n\nMinä sanoin hänelle.\n\nKeskustelu loppui siihen, ja me jatkoimme ääneti käyntiämme\nvieretysten. Vuoren huipulla kohtasimme lunta. Aurinko oli laskeutunut\nja yö seurasi päivää välittömästi, niinkuin etelässä on tavallista,\nmutta lumen kajastuksen tähden voimme me helposti eroittaa tien, joka\nyhä vielä kävi nousuun, vaikka ei enää niin jyrkkään. Minä käskin\npanemaan remetin rattaille, vaihtamaan härät hevosiin ja katsahdin\nviimeisen kerran alas laaksoon; mutta paksu, rotkoista aaltoina\nturvannut sumu peitti sen täydellisesti, eikä yhtäkään ääntä sieltä\nenää kuulunut korviimme. Osetiinit ympäröivät minua hälisten ja\nvaativat juomarahaa, mutta alakatteini kiljasi heille niin äkäisesti,\nettä he silmänräpäyksessä erkanivat. -- Onpas sitä kansa! sanoi hän: ei\ntiedä, mikä leipä on venäjäksi, mut osaapa: \"upsieri, anna juomarahaa\".\nTataaritkin minusta ovat paremmat; he tok'eivät juo...\n\nKyytilään oli vielä virstan verta. Kaikkialla oli hiljaa, niin hiljaa,\nettä itikan hyrinästä voi seurata sen lentoa. Vasemmalla hämärsi\nsyvä rotko; sen takana ja edessämme kuvailiivat kelmeällä taivaan\nrannalla, jossa iltaruskon viimeinen loiste vielä oli säilynyt, vuorien\ntummansiniset huiput, täynnä halkeilemia ja lumikerroksien peittäminä.\nTummalla taivaalla alkoi vilkkua tähtiä, ja, kummallista, minusta ne\nnäyttivät olevan paljoa korkeammalla, kuin meillä pohjosessa. Molemmin\npuolin tietä törrötti paljaita, mustia kiviä, sieltä täältä pilkisti\nlumen alta pensaita, eikä ainoa kuiva lehtikään liikkunut; ja hauskaa\noli kuulla keskellä tätä kuolon unta uupuneen kolmivaljakon korskumista\nja venäläisen kellon epätasaista helinää.\n\nHuomenna tulee mainio ilma! sanoin minä. Alakatteini ei vastannut\nsanaakaan, vaan osoitti minulle sormellaan itäistä vuorta, joka kohosi\nsuoraan vastassamme.\n\n-- Mitä se on? kysyin minä.\n\n-- Gut-vuori.\n\n-- No, niin mitä?\n\n-- Katsokaa, kuinka tuo savuaa. Todellakin, Gut-vuori savusi; sen\nsyrjillä kapueli keveitä pilvi-viiruja, ja huipulla lepäsi musta\nhattara, niin musta, että se tummalla taivaalla näytti pilkulta.\n\nMe huomasimme jo kyytilän ja sitä ympäröivien sakljojen [savella\nlaastettu, säleistä tehty rakennus] katot, ja edessämme välkähteli\nystävällisiä tulia, kun kuhahti kostea, kylmä tuuli, rotkossa alkoi\nhumista ja rupesi hienosti satamaan. Tuskin ennätin pukea ylleni\nburkan [lyhyt huopatakki], kun jo tulla tuprusi lunta. Minä katsoin\nkunnioituksella alakatteiniin.\n\n-- Meidän on tähän yöpyminen, sanoi hän harmissaan; tuommoisessa\npyryssä ei pääse vuorien yli. Mies, hoi! Onko ollut vyörykkeitä\nKrestoovajalla? kysyi hän kyyditsijältä.\n\n-- Ei, herra, vastasi kyyditsijä -- osetiini: -- mutta riippumassa on\npaljon, paljon.\n\nVierashuoneen puutteesta kyytilässä määrättiin meille yö-sija\nsavusakljaan. Minä pyysin matkakumppaniani juomaan lasin teetä\nkanssani, sillä muassani oli valettu teekannu -- ainoa lohdutukseni\nmatkoillani Kaukaasiassa.\n\nSaklja oli yhdeltä sivulta rakennettu kallioon; kolme liukasta,\nmärkää astinta vei sen ovelle. Haparoiden menin sisään ja tölmäsin\nvasten lehmää (navettaa, näet, käytetään siellä etehisenä). Minä en\ntietänyt, minne kääntyisin: täällä määkyvät lampaat, tuolla murisee\nkoira. Onneksi vilkahti syrjässä himmeä valo ja auttoi minua löytämään\ntoisen, oven tapaisen, aukon. Siinä aukeni kyllin huvittavainen kuva;\navara saklja, jonka katto nojautui kahteen savustuneesen patsaasen, oli\ntäynnä väkeä. Keskellä räiski maahan hajotettu valkea, ja savu, jota\ntuuli katossa olevasta aukosta takasin survoi, levisi ympärinsä niin\npaksuna verhona, ett'en pitkään aikaan voinut selviytyä; tulen ääressä\nistui kaksi ämmää, joukko lapsia ja laiha grusiini, kaikki ryysyissä.\nEi ollut muuta tehtävänä! me majauduimme valkean ääreen, sytytimme\npiiput, ja kohta alkoi teekannu iloisesti kiehua.\n\n-- Kurjia ihmisiä! sanoin minä alakatteinille osoittaen isäntäväkeämme,\njoka katseli meitä ääneti jonkinmoisessa hämmästyksessä.\n\n-- Mitä typerintä kansaa! vastasi hän. Uskotteko? He eivät osaa mitään,\neivätkä kykene mihinkään sivistykseen! Yhtä kaikki meidän kabardiinit,\ntai tshetshensit, vaikka ovatkin rosvoja ja retkaleita, toki ovat\nrajupäitä; mutta eihän näillä ole haluakaan aseisin; kunnon tikaria\nei näe yhdelläkään. Todellakin aika maitovalvattia. [Oset (osetin)\nmerkitsee maitovalvattia myös.]\n\n-- Olitteko kauankin Tshetsheniassa?\n\n-- Minä oleskelin noin kymmenen vuotta linnoituksessa ruodun kanssa,\nKivi-Kaalamon luona -- tiedättehän?\n\n-- Olen siitä kuullut.\n\n-- Niin, hyvä mies, kyllä saimme tarpeeksemme noista huimapäistä.\nNykyään, Jumalan kiitos, on tok' rauhallisempi; mutta silloin ei\ntarvinnut mennä kuin sata askelta vallista, niin jo istui karvanen\nperkele väjyksissä, tai seisoppa suu auki, niin het' on paula kaulassa\ntai kuula niskassa. Aika poikia vain!...\n\n-- Teillä, luulen, on ollut paljon seikkailuja? sanoin minä\nuteliaisuudesta kiihottuneena.\n\n-- Kuinkas ei, onhan...\n\nTuossa hän alkoi nyppiä vasenta viistään, kumarsi päänsä ja mietistyi.\nMinun teki kauheasti mieleni houkutella häneltä joku juttu -- halu joka\non omituinen kaikille matkustajille ja muistelmien kirjoittajille.\nSillä välin tee oli valmistunut; minä otin remetistä kaksi matkalasia,\ntäytin ja panin toisen hänen eteensä. Hän särppäsi ja sanoi ikäänkuin\nitsekseen: \"niin, onhan!\" Tämä antoi minulle suurempaa toivoa.\nMinä tiedän, että vanhat Kaukaasialaiset mielellään puhelevat ja\nkertovat, sillä siihen heillä harvoin on tilaisuutta: mikä seisoo\nnoin viisi vuotta jossakin takalolla ruotuineen, eikä koko viiteen\nvuoteen kukaan hänelle sano: _terveeks'_ (sillä vältvääpeli lausuu:\n_terveyttä toivotan_). Ja puheen ainetta kyllä saa: ylt'ympäri on\nvilliä, eriskummaista kansaa, joka päivä vaaroja, tapauksia sattuu\nkummallisia, ja siinä tulee paheksumaan, että meillä niin vähän\nmuistoon kirjoitetaan.\n\n-- Ettekö tahdo sekoittaa rommia? sanoin kumppanilleni: minulla on\nvalkoista Tiflisestä; nyt on kylmä.\n\n-- En, kiitoksia, minä en juo.\n\n-- Miksi niin?\n\n-- Niin vain. Olen itselleni vannonut. Ollessani vielä alaluutnanttina,\nkerran, näette, maistelimme yhdessä, ja yöllä tapahtui hätä-kutsu;\nhutikassa astuimme mekin rintamaan, mutta kyllä siitä saimmekin, kun\nAleksei Petroovitsh kuuli. Herranen aika, kuinka hän vihastui! vähällä\noli antaa oikeuteen. Niinpä niin: toisinaan eletään vuosi ketäkään\nnäkemättä, ja jos sitten vielä käy ryypiskelemään -- niin hukka perii!\n\nTämän kuultuani kadotin melkein kaiken toivoni.\n\n-- Ja otetaanpa tsherkessit, jatkoi hän: kun päihtyvät _busa'sta_\n[laji olutta] häissä tai hautajaisissa, niin alapas jo iskeä. Kerran\nminä tuskin pääsin käpälämäkeen, ja olinpa silloin vielä antautuneen\nruhtinaan luona vieraissa.\n\n-- Kuinkas se tapahtui?\n\n-- Silloin... (hän pisti piippuunsa, kiristi vyötään ja alkoi kertoa),\nsilloin, nähkäätte, seisoin minä linnoituksessa Teerekin takana ruodun\nkanssa, -- siitä kohta tulee viisi vuotta. Kerran syksyllä saapui\nmuonakuormasto, jota seurasi upsieri, nuori, noin viidenkolmatta mies.\nHän tuli luokseni täysissä tamineissa ja ilmoitti olevansa määrätty\njäämään minun luokseni linnoitukseen. Hän oli tuommoinen hyvin hoikka,\nkalpea, hänen yllään oli aivan uusi puku, jotta heti arvasin hänen\nei kauan olleen Kaukaasiassa. \"Te varmaan\", kysyin häneltä, \"olette\nsiirretty Wenäjältä?\" -- Aivan niin, herra alakatteini, vastasi hän.\nMinä otin häntä kädestä ja sanoin: \"Varsin hauskaa; teidän tulee\npikkuisen ikävä... mutta koetetaanhan elää toverina. Ja, olkaa hyvä,\nkutsukaa minua vain Maksim Maksiimitshiksi, ja -- mitä varten tuo täysi\nasu? tulkaa luokseni aina tavallisessa lakissa\". Hänelle annettiin\nasunto ja hän majoittui linnoitukseen.\n\n-- Ja mikä oli hänen nimensä? kysyin Maksim Maksiimitshilta.\n\n-- Hänen nimensä oli... Gregorius Aleksandrovitsh Petshoorin. Hän\noli kunnon poika, voin teille vakuuttaa; hiukan vain kummallinen.\nEsimerkiksi: sateessa tai pakkasessa oli hän koko päivän metsästämässä;\nkaikki paleltuivat ja väsyivät -- mutta hän ei vähääkään. Vaan\nkun joskus istui huoneessaan ja vähänkin uhosti, niin jo valittaa\nvilustuneensa, tai kun ikkunan luukku vain kolahti, niin jo hypähtää\nja kalpenee; ja itse näin minä, kuinka hän ypö-yksin kävi metsä-si'an\nkimppuun; joskus taas ei häntä saa moneen tuntiin puhumaan sanaakaan,\nmutta annas kun milloin äityy kertomaan, niin vatsan halkasee naurusta.\nNiin, hyvin kummallinen, mut' mahtoi olla rikas mies, sillä jopa sillä\noli kaikenlaisia kalliita kapineita!...\n\n-- Ja asuitteko te kauankin yhdessä? kysyin minä taas.\n\n-- Vuoden ajan. Niin, onhan vain merkillinen tuo vuosi; teki hän mulle\nmonta kepposta, vaan suokoon ne Herra hälle anteeksi!... Onhan, näette,\nsemmoisia ihmisiä, joille jo syntymästään on määrätty, että heille on\ntapahtuva kaikellaisia tavattomia asioita.\n\n-- Tavattomia? huudahdin minä uteliaisuudella, lisäten hänelle teetä.\n\n-- Kuulkaahan, minä teille tässä kerron. Kuuden virstan paikkeilla\nlinnoituksesta asui eräs antautunut ruhtinas. Hänen poikansa, noin\nviidentoista vuotias nulikka, tavastui ajelemaan meille milloin minkin\ntähden. Ja kyllä me turmelimmekin hänet, Gregorius Aleksandrovitsh ja\nminä. Mut sepäs rajupää vasta oli ja kerkeä vaikka mihin, joko lakkia\nmaasta nostamaan täydessä karussa, tai ampumaan. Se vain ei ollut hyvä,\nettä hänellä oli kauhea himo rahaan. Kerran, piloillaan, lupasi hänelle\nGregorius Aleksandrovitsh kultarahan, jos hän varastaisi paraimman\nvuohen isänsä laumasta, ja, älähän huoli, seuraavana yönä toi kun\ntoikin sen sarvista. Mutta kun joskus pisti mieleemme häntä härsyttää,\nniin silmänsä oikein verta tihrusi, ja heti tikariin käsiksi. \"Kuule,\nAsamat, et sinä kauan päätäsi kanna\", sanoin minä hänelle: \"pahoin\nsinun kallosi käypi\".\n\n-- Kerran tuli itse vanha ruhtinas kutsumaan meitä vanhimman tyttärensä\nhäihin, ja me kun, näette, olimme kunakkia [tuttava, kumppani],\nniin ei käynyt kieltäminen, vaikka hän olikin tataarilainen. Niinpä\nsitten lähdimme. Aulassa [kaukaasialainen kylä] otti meitä vastaan\njoukko koiria kovalla haukunnalla. Naiset, joiden kasvot voimme\nnähdä, eivät olleet ensinkään kaunottaria. \"Minulla oli paljo parempi\najatus tsherkessittäristä\", sanoi mulle Gregorius Aleksandrovitsh. --\nVuottakaahan, vastasin minä naurahtaen. Mielessäni oli oma ajatukseni.\n\n-- Ruhtinaan sakljaan oli jo keräytynyt paljo väkeä. Asiaattilaisilla,\nnäet, on tapana kutsua häihin sekä Pekat että Paavot. Meidät otettiin\nvastaan kaikilla kunnian osoituksilla ja vietiin kunatskajaan\n[vierastupa]. Minä yhtä kaikki en unhoittanut tarkata, minne meidän\nhevosemme pantiin, näette, jos sattuisi jotakin tapahtumaan.\n\n-- Mitenkä he häitä viettävät? kysyin alakatteinilta.\n\n-- Hyvin tavallisesti. Aluksi molla [muhamettilainen pappi] lukee\nheille jotakin koraanista; sitten annetaan lahjoja nuorikoille ja\nkaikille heidän sukulaisillensa; syödään, juodaan busa'a, sitten alkaa\ndshigitovka [vikellys], jolloin joku likainen retkale rehentelee ja\nilveilee kurjalla, ontuvalla luuskalla ja naurattaa arvoisaa seuraa;\nsitten, hämärässä, alkaa kunatskajassa, niinkuin meillä sanotaan,\ntanssijaiset. Köyhä ukko rahjus remputtaa kolme-kielistä... en muista,\nkuinka he nimittävät... no, onhan kuin meidän balalaikka. Tytöt ja\npojat asettuvat kahteen riviin vastatusten, taputtavat kämmeniään ja\nlaulavat. Silloin astuu keskelle tyttö ja mies, ja alkavat sanella\ntoisilleen runoja laulamalla, miten sattuu, ja toiset säestävät\nkuorona. Petshoorin ja minä istuimme kunniapaikalla, ja siihen tuli\nhänen luoksensa isännän nuorin tytär, kuusitoista vuotias tyttö, ja\nlauloi hänelle... kuinka sanoisin?... ikäänkuin komplimentiksi.\n\n-- Ettekö muista, mitä hän lauloi?\n\n-- Kyllä; taisi olla näin: \"soleat on meidän nuoret dshigitat [uljas\nvikeltäjä], viitat heill' on hopealla sirotut, mut nuori venäläinen\nupsieri soleampi heitä on, ja kaluunat on hällä kultaiset. Hän on kuin\npoppeli heidän keskellä, vaan meidän puistossa ei hän kasvaa, eikä\nkukkia saa\". Petshoorin nousi, kumarsi hänelle, pani kätensä otsalleen\nja sydämelleen, ja pyysi minua hänelle vastaamaan; minä osaan hyvin\nheidän kieltä, ja käänsin hänen vastauksensa.\n\n-- Kun tyttö oli mennyt luotamme, kuiskasin minä Gregorius\nAleksandrovitshille: noh, miltä näytti? -- Mainio! vastasi hän; mikä on\nhänen nimensä?\n\n-- Hänen nimensä on Beela, vastasin minä.\n\n-- Ja hän oli todellakin kaunis, pitkä ja hoikka; silmät, mustat kuin\nvuorikauriilla, oikein tunkivat sieluun. Petshoorin, miettiväisenä,\nei laskenut häntä silmistään, ja hänkin pilkisteli usein kulmien alta\nPetshooriniin. Vaan ei Petshoorin ollut ainoa, joka ihaeli kaunista\nruhtinatarta; huoneen nurkasta katseli häntä kaksi muutakin silmää,\nliikkumattomina ja tulisina. Minä aloin tutkistella ja tunsin vanhan\ntuttuni Kasbitshin. Hän, näette, ei ollut juuri antautunut, eikä\nantautumatonkaan. Epäilyjä oli hänestä paljo, vaikk'ei häntä oltu\nhuomattu missään vehkeissä. Hän toi meille aina linnoitukseen lampaita\nkaupaksi, vaan ei koskaan hieronut kauppaa: minkä pyysi, maksa pois\n-- mut ei hän helpottanut, vaikka olisi tappanut. Kerrottiin hänestä,\nettä hän mielellään kuljeskeli Kubaanin taakse abrekkien [kuolemaan\nhenkensä vihkinyt] kanssa ja, totta puhuen, olikin hänellä oikea rosvon\nnaama; hän oli pikkunen kasvultaan, kuiva ja hartiakas!... Mutta sepä\nvasta vikkelä, vikkelä kuin piru! Hänen beshmettinsä [päällysvaate]\noli aina revitty ja paikattu, mutta pyssy hopeassa. Hänen hevostaan\nmainittiin koko Kaukaasiassa -- ja todella ei paremmasta puhettakaan.\nEivätkä sissit häntä suotta kadehtineetkaan, ja koettivathan usein sitä\nvarastaakin, vaan eipä onnistunut. Vieläkin on silmissäni tuo hevonen,\nmusta kuin piki, jalat hoikat kuin rautalanka, eikä silmät ollenkaan\nhuonommat Beelan silmiä; entäs voimaa sitten! aja vaikka 50 virstaa; ja\nharjoitettukin -- juoksi kuin koira isäntänsä jälessä! Eikä hän sitä\nkoskaan sitonut. Semmoinen, näet, pirun hevonen!...\n\n-- Sinä iltana oli Kasbitsh karmeampi kuin koskaan, ja minä huomasin,\nettä hänellä oli beshmetin alla sotisopa. -- \"Eipä hänellä suotta\nole tuo sotisopa\", ajattelin minä, \"ihan varmaan on hänellä jotakin\nmielessä\".\n\n-- Sakljassa kävi helteiseksi, ja minä menin ulkoilmaan\nvilpoittelemaan. Yö jo laskeutui vuorille ja usma alkoi kuljeskella\npitkin rotkoja.\n\n-- Minun pisti mieleeni poiketa vajaan, jossa hevosemme seisoivat,\nkatsomaan, oliko heillä rehua, ja eihän varovaisuus koskaan haittaa;\nminulla oli mainio hevonen, ja jo usea kabardiini siihen hempeästi\npilkisteli sanoen: _jakshi the, tshek jakshi_ [hyvä on, oikein hyvä].\n\n-- Astun tuosta pitkin aitaa, kun äkkiä kuulen ääniä; toisen heti\ntunsin; se oli Asamat lurjus, isäntämme poika; toinen puhui harvemmin\nja hiljemmin. \"Mitä he tuossa juttuavat\", ajattelin minä: \"eiköhän vain\nminun hevosestani?\" Minä istahdin aidan viereen ja aloin kuunnella,\nkokien olla päästämättä yhtäkään sanaa huomaamatta. Toisinaan\ntukehduttivat sakljasta kuuluvain laulujen tohina ja äänien hälinä\nminua huvittavan puheen.\n\n-- \"Sinulla on mainio hevonen! puhui Asamat; olisinpa isäntä talossa ja\nmulla olisi kolmensadan tamman suuruinen tabuuni, niin antaisin puolet\nratsustasi, Kasbitsh!\"\n\n-- Vai, Kasbitsh! -- ajattelin minä ja muistin sotisovan.\n\n-- \"Niin\", vastasi Kasbitsh lyhyen äänettömyyden perästä: \"koko\nKabardista et semmoista löydä. Kerran -- se tapahtui Teerekin takana\n-- lähdin abrekkien kanssa ryöstämään venäläisten tabuuneja; onni\nmeitä ei silloin suosinut ja me hajaannuimme kuka kunne. Jälessäni\nkiiti neljä kasakkaa; takanani kuulin gjaurien huudot ja edessäni\noli tiheä metsä. Minä kyyristyin satulalle ja, antautuen Allahin\nhuomaan, ensi kerran elämässäni loukkasin hepoani piiskan iskulla.\nSe puikki kuin lintu oksien välitse; terävät okaat repivät vaatteeni\nja vaivaisjalavan kuivat vitsat pieksivät kasvojani. Heponi hyppi\nkantojen yli ja halkasi pensaat rinnallaan. Parempi olisi ollut jättää\nse metsän rinteesen ja juosta piiloon metsään, mutta minun oli sääli\nerota hevosestani -- ja siitä profetta palkitsikin minut. Muutamia\nkuulia vinkui pääni ylitse ja minä kuulin jo kuinka kasakat riensivät\njäljissäni... Yht'äkkiä tuli eteeni syvä halkeama; ratsuni mietti\nkotvan -- ja hyppäsi. Sen takakaviot irtaantuivat vastaiselta äyräältä\nja se riippui etujaloistaan. Minä heitin suitset ja lensin syvänteesen;\ntämä pelasti hevoiseni ja se hyppäsi ylös. Kasakat näkivät kaikki, vaan\nei yksikään käynyt minua etsimään; varmaankin luulivat, että satutin\nitseni kuoliaksi, ja minä kuulin, mitenkä he syöstyivät hevostani\npyytämään. Sydämeni veristyi; minä ryömin pitkin tiheää ruohoa\nsyvänteessä, kun huomasin, että metsä päättyi; muutamia kasakkoja\najoi ulos tasangolle ja kas! suoraan heitä päin nelistää Karagjosini;\nkaikki lähtivät huutaen sitä kiinni ottamaan; kauan, kauan he sitä\najelivat, ja yksi varsinkin oli kaksi kertaa jo heittämäisillään sen\nkaulaan suopungin; minä värisin, suljin silmäni ja aloin rukoella.\nMuutaman silmänräpäyksen perästä katsoin ylös ja näen, kuinka\nKaragjosini lentää, heiluttaen häntäänsä, vapaana kuin tuuli ja gjaurit\nkaukana toinen toisensa jälessä vetjustavat kankaalla uuvutetuilla\nhevosillaan. Vallah! se on tosi, totinen tosi! Myöhään yöhön istuin\nminä syvänteessä. Ja uskotkos, Asamat? äkkiä kuulen pimeässä, että\näyräällä juoksee hevonen, korskuu, hirnuu ja polkee kavioillaan maata;\nminä tunsin Karagjosini äänen, se oli hän, minun toverini!... Sen\nkovemmin emme ole eronneet.\"\n\n-- Ja minä kuulin, kuinka hän taputteli kädellään ratsunsa sileätä\nkaulaa, antaen sille eri helliä nimityksiä.\n\n-- \"Olispa mulla tuhannen tamman suuruinen tabuuni, sanoi Asamat, niin\nantaisin sen kokonaan Karagjosistasi.\"\n\n-- \"Ehei, en tahdo\", vastasi Kasbitsh välinpitämättömästi.\n\n-- \"Kuulepas, Kasbitsh\", puhui mairitellen Asamat: -- sinä olet kunnon\nmies ja urhea dshigita: vaan minun isäni pelkää venäläisiä, eikä laske\nminua vuorille; anna minulle hevosesi ja minä teen, mitä vain tahdot;\nvarastan sinulle isältäni paraimman luotipyssyn, tahi miekan, tahi mitä\nvain haluat -- ja hänen miekkansa on oikea kalpa: pane vain terä kättä\nvasten, niin tuo itse imeikse lihaan, ja tuommoinen sotisopa, kuin\nsulla, ei ole sinne päinkään.\n\nKasbitsh oli ääneti.\n\n-- \"Ensi kerran, kuin näin sinun hevosesi, jatkoi Asamat, kun\nse allasi kierteli ja hyppi pullistaen sieraimiaan, ja limsiöt\nmurenina sinkoilivat sen kaviojen alta, tapahtui sielussani jotakin\nkäsittämätöntä, ja siitä lähtien kaikki minua inhotti: isäni paraita\nratsuja katselin halveksien, minua hävetti näyttäytyä niiden selässä\nja tuska valtasi minut; surren istuin minä päivät pitkät kalliolla\nja vähän väliä ilmaantui ajatuksiini sinun pikimusta heposi uhkeasti\nastuen ja sileä selkä suorana kuin nuoli; se katseli minua silmiin\nvilkkailla silmillään, ikäänkuin tahtoi se sanoa sanan. Minä kuolen,\nKasbitsh, joll'et sitä minulle myy!\" sanoi Asamat vapisevalla äänellä.\n\n-- Minä kuulin, että hän rupesi itkemään; ja sanottava on, että Asamat\noli mitä uppiniskaisin nulikka, eikä hänestä koskaan ennen oltu\nkyyneliä puserrettu, ei silloinkaan kuin oli nuorempi.\n\n-- Vastaukseksi hänen kyynelilleen kuului jotakin naurun tapaista.\n\n-- \"Kuule, sanoi lujalla äänellä Asamat, sinä näet, että olen valmis\nvaikka mihin. Tahdotko, niin varastan sinulle sisareni. Hän tanssii,\nja laulaa, ja neuloo kulta-koruja -- niin että ihme! Semmoista vaimoa\nei ole ollut turkkilaisella padishahallakaan... Jos tahdot, niin\nodota minua ensi yönä rotkossa, missä virta juoksee; minä menen hänen\nkanssaan siitä sivuitse naapuri-aulaan -- ja hän on omasi. Eikös toki\nBeela maksa ratsuasi?\"\n\n-- Kauan, kauan oli Kasbitsh vaiti; viimein veti hän, vastauksen\nsijaan, puolikovaan vanhaa laulua:\n\n    Kaunotart' aulassa paljo on meillä,\n    Silmät ne tähtinä paistavat heillä;\n    Lempiä heitä -- kateellista on,\n    Vaan vapaus paremp' uskalikon.\n    Kullalla vaimoa neljä voi viedä,\n    Vaan hepo virma ei hinnasta tiedä:\n    Aron se kiitää kuin tuuliaispää,\n    Eikä se petä, tai jäljelle jää.\n\n[Pyydän lukijoilta anteeksi, että olen runoksi muuttanut Kasbitshin\nlaulun, joka, tietysti, minulle kerrottiin suorasanaisena, mutta --\ntottumus on toinen luonto. Kirj. muist.]\n\nTurhaan rukoeli häntä Asamat myöntymään; itki, mairitteli ja vannoeli;\nvihdoin keskeytti hänet Kasbitsh kärsimättömästi:\n\n-- \"Mene matkaas', tuhma nulikka! Kaikkia vielä! Sinäkö minun\nhevosellani ratsastaisit. Kolmannella askelella se sinut maahan\nheittää, ja taitat itseltäsi niskasi kiveen.\"\n\n-- \"Minut!\" huudahti Asamat vimmassa ja pojan tikarin säilä helähti\nsopisopaa vastaan. Voimakas käsi survasi hänet vasten aitaa, niin\nettä aita huojahti. \"Kohta leikki syntyy!\" arvelin minä, juoksin\ntalliin, suitsetin hevosemme ja vein ne takapihalle. Kahden minuutin\nkuluttua oli sakljassa jo kauhea melu. Asamat, näette, juoksi sinne\nrevityssä beshmetissä ja sanoi, että Kasbitsh tahtoi hänet tappaa.\nKaikki syöksyivät ulos, tarttuivat pyssyihinsä -- ja leikki alkoi!\nKuului huutoa, hälinää ja laukauksia; mutta Kasbitsh oli jo ratsain\nja kierteli joukon keskellä kadulla, huimien, kuin piru, miekalla.\n\"Paha juttu -- humala vieraissa pidoissa\", sanoin minä Gregorius\nAleksandrovitshille, tarttuen hänen käteensä: \"Eiköhän ole paras, mitä\npikemmin lähteä tiehemme?\"\n\n-- Odotetaanhan, kuinka tämä loppuu.\n\n-- No, varmaan huonosti loppuu; näillä asisattilaisilla käypi aina\nniin: kun päihtyvät busa'sta -- niin on heti verisauna valmis! -- Me\nnousimme hevosillemme ja nelistimme kotia.\n\n-- Entä Kasbitsh? kysyin minä kärsimättömästi alakatteinilta.\n\n-- Mitäs tuommoiselle tapahtuisi! vastasi hän juoden teensä loppuun --\npuikki pois!\n\n-- Ja haavoittumatta? kysyin minä.\n\n-- Jumala hänen ties'! He ovat sitkeitä, roistot! Olenpa itse nähnyt\nmuutamia; esimerkiksi: vaikk' on kokonaan peitsillä lävistetty, kuin\nseula, niin yhä vain viuhtoo miekalla. -- Kotvan vaiti oltuaan jatkoi\nalakatteini polkien jalkaansa maahan:\n\n-- En koskaan anna yhtä itselleni anteeksi: piruko mun lie riivannut\nkertomaan Gregorius Aleksandrovitshille, hänen linnoitukseen tultua,\nmitä kuulin istuessani aidan vieressä; hän naurahti -- aika viekas kun\noli -- mutta jotakin oli jo hänellä mielessään.\n\n-- Mitä niin? kertokaa, olkaa hyvä.\n\n-- Noh, olkoon menneeksi! kun kerta aloin, niin täytyyhän sitä jatkaa.\n\n-- Neljän päivän kuluttua tulee Asamat linnoitukseen. Tavan mukaan\npoikkesi hän Gregorius Aleksandrovitshin luo, joka hänelle aina syötti\nmakeisia. Minä olin siellä. Alettiin puhua hevosista, ja Petshoorin\nrupesi ylistämään Kasbitshin hevosta: sehän vasta, sanoo, on virkku, ja\nkorea, kuin vuorikauris -- no, suoraan sanoen, moista ei maailmassa.\n\n-- Nuoren tataarin silmyet alkoivat tuikkia, vaan Petshoorin ei ole\nhuomaavinaankaan: minä aloin puhua muita, mut, älähän, hän heti kääntää\npuheen Kasbitshin hevoseen. Tätä juttua kesti joka kerta, kun tuli\nAsamat. Kolmen viikon kuluttua aloin huomata, että Asamat kalpenee ja\nriutuu, niinkuin käy rakkaudesta romaaneissa. Mitä kummia?...\n\n-- Nähkäähän, minä vasta jäljestäpäin sain tietää koko tämän jutun.\nGregorius Aleksandrovitsh kiihdytti hänet aivan mielettömäksi.\nViimein, niin jo sanookin hänelle: \"minä näen, Asamat, että tuo\nhevonen sinua kovin miellyttää, mut et sitä ole näkevä enemmän, kuin\nomaa niskaasikaan! Noh, sanopas, mitä antaisit sille, joka sen sulle\nlahjoittaisi?\"\n\n-- Mitä vain tahtoo, vastasi Asamat.\n\n-- Siinä tapauksessa minä sen sinulle hankin, mutta ehdolla... vanno,\nettä sen täytät...\n\n-- Vannon... Vanno sinäkin!\n\n-- Hyvä! Vannon, että saat hevosen, mutta siitä tulee sinun antaa\nminulle sisaresi Beela. Karagjosi on oleva hänen lunnaansa. Toivon,\nettä kauppa on sinulle edullinen.\n\n-- Asamat oli vaiti.\n\n-- Et tahdo? No, kuinka haluat! Minä luulin, että sinä olet mies, vaan\nlapsipa sinä vielä oletkin; aikaista sinun on ratsastaa.\n\n-- Asamat kiihtyi.\n\n-- Entäs isäni? sanoi hän.\n\n-- Eikös hän koskaan ole matkoilla?\n\n-- Totta se.\n\n-- Suostutko?\n\n-- Suostun, kuiskasi Asamat, kalpeana, kuin kuolema. Milloinka?\n\n-- Ensi kerran, kuin Kasbitsh tulee tänne; hän lupasi tuoda kymmenen\nlammasta; muusta minä kyllä pidän huolta. Katso vain, Asamat!\n\n-- Niinpä sopivat asian... totta puhuen, huonon asian! Minä puhuin\nsiitä jäljestä päin Petshoorinille, mutta hän vastasi minulle, että\nvilli tsherkessitär on onnellinen saadessaan niin mieluisan miehen,\nkuin hän on, koska hän, heidän tapaansa, kuitenkin on Beelan mies, ja\nettä Kasbitsh on roisto, jota tulee rangaista. Päättäkää itse, mitä\nsiihen voin vastata?... Mutta siihen aikaan minä en tietänyt mitään\nheidän salaliitostaan. Niinpä tulikin kerran Kasbitsh kysymään, eikö\ntarvittu lampaita ja hunajaa; minä käskin hänen tuomaan seuraavana\npäivänä. \"Asamat\", sanoi Gregorius Aleksandrovitsh, \"huomenna on\nKaragjosi minun käsissäni; jos tulevana yönä Beela ei ole täällä, niin\net hevostakaan näe...\"\n\n-- Hyvä! sanoi Asamat ja ajoi aulaan. Iltasella Gregorius\nAleksandrovitsh asestihe ja lähti ulos linnoituksesta: kuinka he\nsuostuivat asian -- en tiedä, mutta yöllä molemmat palasivat, ja\nvartija näki, että Asamatin satulan poikitse lepäsi nainen, kädet ja\njalat sidottuina, ja pää käärittynä huntuun.\n\n-- Ja hevonen? kysyin alakatteinilta.\n\n-- Heti paikalla. Seuraavana päivänä, varhain aamulla tuli Kasbitsh\ntuoden kaupaksi kymmenen lammasta; minä kestitsin hänet teellä, sillä,\nvaikka hän olikin rosvo, oli hän yhtä kaikki kunakkini.\n\n-- Me rupesimme tarinoimaan kaikellaista... Äkkiä hypähti Kasbitsh\nylös, hänen kasvonsa muuttuivat -- ja hän juoksi ikkunaan, mutta,\npahaksi onneksi, antoi ikkuna takapihalle. -- \"Mikä sinun on?\" kysyin\nminä.\n\n-- Hevoseni!... hevoseni! sanoi hän kokonaan vavisten.\n\nTodellakin kuulin kavioiden kapsetta: -- varmaan tuli joku kasakka...\n\n-- Ei! Urus jaman, jaman! [ryssä paha, paha] kirkui hän ja viskautui\npäistikkaa ulos, kuin villi pantteri. Kahdessa hyppäyksessä oli hän jo\npihalla; linnoituksen portailla sulki vartija häneltä tien pyssyllä;\nhän loikkasi sen yli ja rupesi juoksemaan pitkin tietä.\n\nKaukana pöllähteli tomu -- siellä kiiti Asamat virmalla Karagjosilla;\njuoksussa otti Kasbitsh huotrasta pyssynsä ja laukasi. Kotvaksi jäi\nhän liikkumattomaksi, kunnes vakuuttihe ampuneensa sivuitse; sitten\nalkoi hän ruikuttaa, paiskasi pyssynsä kiveen, löi sen pirstoiksi,\nreutoihe maassa ja parkui, kuin lapsi... Hänen ympärilleen kokoontui\nsiihen väkeä linnoituksesta, mutta hän ei huomannut ketään; minä käskin\npanemaan hänen viereensä rahat lampaista, mutta hän ei niihin koskenut,\nmakasi vain kasvoillaan, kuin kuollut. Ja uskotteko, että hän siten\nmakasi myöhään yöhön ja koko yönkin?... Vasta seuraavana aamuna tuli\nhän linnoitukseen ja alkoi pyytää, että hänelle ilmaistaisi ryöstäjä.\nVartija, joka oli nähnyt Asamatin päästävän hevosen ja sillä kiitävän\npois, ei katsonut salaamista välttämättömäksi. Kuullessaan tuon nimen,\nsäkenöivät Kasbitshin silmät ja hän lähti aulaan, jossa asui Asamatin\nisä.\n\n-- Mitäs isä?\n\n-- Siinäpä solmu onkin, ett'ei häntä Kasbitsh tavannut. Hän oli\nlähtenyt jonnekin viikon päiviksi, ja tokkohan Asamatin olisi muuten\nonnistunutkaan ryöstää sisarensa.\n\n-- Ja kun isä palasi, ei ollut tytärtä eikä poikaa. Asamat oli kyllä\nviekas oivaltamaan, että häneltä henki otettaisiin, jos kiinni\njoutuisi. Niinpä siitä saakka olikin kadoksissa: varmaan yhtyi hän\njohonkin abrekkijoukkoon ja heitti hurjan päänsä Terekin tai Kubaanin\ntaakse; sepä sen tiekin!...\n\n-- Tunnustan, että aika lailla tuli minunkin osakseni. Heti, saatuani\ntietää, että tsherkessitär oli Gregorius Aleksandrovitshin luona, pu'in\nminä ylleni olkaimet ja miekan ja menin hänen luokseen.\n\n-- Hän makasi etuhuoneessa vuoteella, toinen käsi niskan alla, toisessa\nsammunut piippu; ovi toiseen huoneesen oli lukossa, eikä ovessa ollut\navainta. Kaiken sen minä huomasin heti. Minä aloin rykiä ja koputtaa\nkoroillani kynnykseen -- vaan hän ei ole kuulevinaan.\n\n-- Herra vänrikki! sanoin minä mitä suinkin ankarasti -- ettekö näe,\nettä tulin luoksenne.\n\n-- Kas! hyvää päivää, Maksim Maksiimitsh! ettekö tahdo piippua? vastasi\nhän nousematta.\n\n-- Anteeks', minä en ole Maksim Maksiimitsh, minä olen alakatteini.\n\n-- Yhden tekevä. Ettekö tahdo teetä? Jospa tietäisitte, mikä huoli\nminua painaa?\n\n-- Minä tiedän kaikki, sanoin minä lähestyneenä vuodetta.\n\n-- Sitä parempi, minä en olekaan puhe-tuulella.\n\n-- Herra vänrikki, te olette tehneet rikoksen, josta minäkin voin\njoutua vastaamaan...\n\n-- Ja, joutavia! Mikäs hätänä? Pannaanhan, me kaikki puoliksi.\n\n-- Pilat syrjään! Miekkanne, olkaa hyvä!\n\n-- Mitkä, miekkani!...\n\n-- Mitka toi miekan. Tehtyäni velvollisuuteni, istuin hänen viereensä\nvuoteelle ja sanoin: kuule, Gregorius Aleksandrovitsh, tunnusta, ett'ei\nole hyvin.\n\n-- Mikä ei ole hyvin?\n\n-- Se, että ryöstit Beelan... Sepä vasta riiviö on, tuo Asamat!... No,\ntunnusta, sanoin hänelle.\n\n-- Niin, kun hän minua miellyttää.\n\n-- No, mitäs sitten siihen vastaat?... Minä jouduin hämille. Yhtä\nhyvin, kotvan vaiti-olon kuluttua, sanoin hänelle, että jos isä vaatii\ntytärtään, niin täytyy antaa.\n\n-- Ei ensinkään täydy!\n\n-- Mutta hän saapi tietää.\n\n-- Miten hän saa tietää?\n\n-- Minä jouduin taas hämille. -- \"Kuulkaa Maksim Maksiimitsh!\" sanoi\nPetshoorin kohoittainneena, \"olettehan hyvä mies -- jos minä annan\ntyttärensä tuolle villille, niin hän hänet tappaa tai myöpi. Teko on\ntehty, ja mitäpä sitä nyt suotta turmellaan, jättäkää hänet minulle ja\nitsellenne miekkani...\"\n\n-- Näyttäkäähän hänet minulle, sanoin minä.\n\n-- Hän on tuon oven takana; minun itsenikään ei ole onnistunut häntä\nnyt nähdä: hän istuu nurkassa, huntuunsa kääriytyneenä, ei puhu,\neikä katso minuun ja on säikyksissään, kuin villi vuorikauris.\nMinä palkkasin juomalan emännän; hän osaa tataarien kieltä ja hän\ntulee tyttöä hoitamaan ja totuttamaan hänet ajatukseen, että hän on\nminun, sen tähden että hän ei ole oleva muiden, kuin minun -- lisäsi\nPetshoorin, lyöden nyrkkiään pöytään. -- Minä siihen myönnyin... sillä\nmitäs siihen osaa? Ihmisiä löytyy, joille välttämättä täytyy myönnyttää.\n\n-- Mitenkä? kysyin Maksim Maksiimitshilta, saiko hän tosiaankin Beelan\nitseensä tottumaan, vai kuihtuiko hän orjuudessa koti-ikävästä?\n\n-- Hyvänen aika! miksikä koti-ikävästä? Linnoitukseen näkyivät samat\nvuoret, kuin aulaankin -- eikä noiden villien muuta tarviskaan. Ja sitä\npaitsi lahjoitti Gregorius Aleksandrovitsh joka päivä hänelle jotakin;\nensi päivinä hääti hän vaieten ja ylpeästi lahjat, jotka silloin\njoutuivat juomalan emännälle ja herättivät hänen kaunopuheliaisuuttaan.\nOi, lahjat! mitäkö ei nainen tee kukitetusta tilkusta!... No, vaan\ntämä syrjään... Kauan reistasi Gregorius Aleksandrovitsh Beelan kanssa\nja oppi sillä välin puhumaan tataaria, ja Beela alkoi ymmärtää meidän\nkieltä. Vähitellen tottui Beela häntä näkemään, katsoen alussa salaa,\nkulmien alta, mutta hän murehti yhä, lauloi puolikovaan laulujaan, niin\nettä minäkin kävin murheiseksi kuullessani häntä läheisestä huoneesta.\nEn koskaan unhoita yhtä kohtausta: minä kuljin ikkunan ohi ja katsoin\nsisään; Beela istui pankolla, pää rinnalla, ja hänen edessään seisoi\nGregorius Aleksandrovitsh. \"Kuule, keijuseni\", sanoi hän, \"tiedäthän,\nettä, varhemmin tai myöhemmin, olet oleva minun -- miksikä minua vain\nkiusaat? Vai rakastatko jotakin, tshetshentsiä? Siinä tapauksessa\nheti päästän sinut kotiasi?\" -- Hän vavahteli tuskin huomattavasti ja\npudisti päätään. -- \"Vai\", jatkoi Gregorius Aleksandrovitsh, \"oletko\nkokonaan vihoissasi minulle?\" Hän huo'ahti. -- \"Vai kieltääkö uskontosi\nsinua rakastamasta minua?\" -- Hän kalpeni ja oli vaiti. -- \"Usko minua,\nAllah on kaikilla kansakunnilla sama, ja jos hän sallii minun rakastaa\nsinua, miksikä hän kieltäisi sinua maksamasta minulle vastarakkautta?\"\n-- Beela katsoi häntä terävästi kasvoihin, ikäänkuin hämmästyneenä\ntästä ajatuksesta; hänen silmissään kuvautui luottamattomuus ja halu\nvakuuttautumaan. Mitkä silmät! Ne oikein paistoivat, kuni kaksi\nkekälettä.\n\n-- Kuule, armas, hyvä Beela! jatkoi Petshoorin, sinä näet, kuinka\nsinua rakastan; minä olen valmis kaikki antamaan, sinua huvittaakseni!\nminä tahdon, että sinä olisit onnellinen, ja jos sinä jälleen rupeat\nmurehtimaan, niin minä kuolen. Sano olethan vast'edes iloisempi? --\nBeela kävi miettiväiseksi eikä laskenut mustia silmiään Gregorius\nAleksandrovitshista; sitten hän hymähti lempeästi ja nyykäytti päätään\nmyöntymisen merkiksi. Gregorius Aleksandrovitsh tarttui hänen, käteensä\nja rupesi suostuttamaan häntä suutelemaan; hän puolustelihe heikosti\nja kertoi ainoastaan: \"Olkaa hyvä, ei pidä, ei pidä\". Gregorius\nAleksandrovitsh alkoi kärttää, ja Beela rupesi vapisemaan ja itkemään.\n-- \"Minä olen vangittusi\", sanoi hän, \"ja orjasi, tietysti -- voit\nminua pakoittaa\" -- ja taas kyyneliä.\n\n-- Gregorius Aleksandrovitsh löi nyrkillä otsaansa ja juoksi ulos\ntoiseen huoneesen. Minä poikkesin hänen luokseen, hän käveli edes\ntakasin yrmeänä, kädet ristissä. \"Noh, veliseni?\" sanoin minä\nhänelle. -- \"Piruhan tuo on, vaan ei nainen!\" vastasi hän: \"mut annan\nteille kunnia-sanani, että hänet voitan...\" Minä pudistin päätäni.\n\"Veikkaatteko?\" sanoi hän: \"viikon perästä!\" -- \"Olkoon!\" -- Me löimme\nkättä ja erosimme.\n\n-- Seuraavana päivänä laittoi hän heti vasituisen Kisljariin\nostoksille; tuotiin joukko erilaisia persialaisia kankaita; mikä niitä\nkaikkia voi luetellakaan.\n\n-- Kuinka luulette, Maksim Maksiimitsh, sanoi hän minulle: -- kestääkö\naasialainen kaunotar tuommoista patteriaa vasten? -- Te ette tunne\ntsherkessejä, vastasin minä; ne eivät ole ollenkaan samoja, kuin\ngrusiinit tai Taka-Kaukaasian tataarit -- ei ollenkaan. Heillä on\nsääntönsä ja he ovat toisin kasvatetut. -- Gregorius Aleksandrovitsh\nhymyili ja alkoi viheltää marssia.\n\n-- Minäpä olinkin oikeassa, sillä lahjat vaikuttivat vain puoleksi:\nBeela kävi ystävällisemmäksi ja luottosammaksi -- siinä kaikki, ja\nGregorius Aleksandrovitsh ryhtyi jo viimeiseen keinoonsa. Eräänä aamuna\nkäski hän satuloimaan hevosensa, pukeutui tsherkessiksi, asestihe ja\nmeni sisään hänen luokseen. \"Beela\", sanoi hän, \"sinä tiedät, kuinka\nminä sinua rakastan. Minä olin päättänyt ryöstää sinut, luullen, että\nsinä minuun rakastut, opittuasi tuntemaan minut, vaan minä erehdyin,\nsiis -- hyvästi! Ole kaiken omaisuutena täydellisenä emäntänä, tai, jos\ntahdot, palaa isäsi luo -- sinä olet vapaa. Minä olen vikapää edessäsi\nja minun täytyy itseäni rangaista. Hyvästi, minä lähden -- mutta minne,\nsitä en tiedä! Ehkä en tarvitse kauan hakea kuulaa tai miekan iskua;\nsilloin muista minua ja anna minulle anteeksi.\" Hän kääntyi pois,\nojensi Beelalle kätensä hyväisiksi, mutta tämä ei sitä ottanut, ja oli\nääneti. Seisoen oven takana voin minä ainoastaan ra'osta huomata hänen\nkasvonsa, ja minun kävi sääli, sillä semmoinen kalman kalpeus peitti\nnuo armaat kasvot. Saamatta vastausta kävi Petshoorin muutaman askelen\noveen päin; hän vapisi ja -- luulenpa melkein, että hän olisi ky'ennyt\ntodellakin täyttämään sen, mitä pilalla puhui. Semmoinen oli mies,\nJumala nähköön! Tuskin vain hän kosketti oveen, kun Beela hypähti,\nalkoi kallotella ja heittäytyi hänen kaulaansa. -- Uskotteko, että,\nseisoen oven takana, minäkin rupesin itkemään, se on, näette, enhän\njuuri itkemään, se oli vain -- tuhmuus!\n\nAlakatteini vaikeni.\n\n-- Niin, tunnustan, sanoi hän sitten, vedellen viiksiään: minun pisti\nvihakseni, ett'ei koskaan mikään nainen minua siten rakastanut.\n\n-- Ja oliko heidän onnensa kestäväinen? kysyin minä.\n\n-- Kyllä; Beela meille sanoi, että siitä päivästä, kuin hän näki\nPetshoorinin, hän oli usein hänestä uneksinut, ett'eikä yksikään mies\nollut koskaan tehnyt häneen samallaista vaikutusta. -- Kyllä he olivat\nonnelliset!\n\n-- Kuinka ikävätä! huudahdin ehdottomasti. Todellakin, minä odotin\ntraagillista ratkaisua, ja samassa sitten noin äkki-arvaamatta petyin\ntoiveissani! -- \"Eikö tosiaan\", jatkoin minä, \"isä arvannut, että hän\noli teillä linnoituksessa?\"\n\n-- Voipi, kentiesi, että hän sitä varoi. Muutamien päivien perästä\nsaimme tietää, että ukko oli tapettu. Nähkää, kuinka se tapahtui...\n\nHuomioni heräsi jälleen.\n\n-- Sanottava on, että Kasbitsh luuli Asamatin muka isänsä\nsuostumuksella varastaneen häneltä hevosen, ainakin minä niin oletan.\nKerran odottikin hän tien varrella, noin kolme virstaa aulasta; ukko\npalasi, turhaan tytärtänsä etsittyään; hänen palvelijansa olivat\njääneet jälkeen -- se oli hämärässä -- ja hän ajoi miettiväisenä\nkäyntiä, kun äkkiä Kasbitsh pujahti pensaan takaa, kuin kissa, hyppäsi\nhänen taakseen hevosen selkään, heitti hänet maahan tikarin iskulla,\ntarttui suitsiin -- ja lähti tipo tiehensä; muutamat palvelijat\nnäkivät kaiken sen mä'eltä ja kävivät häntä takaa ajamaan, vaan eivät\nsaavuttaneet.\n\n-- Hän korvasi ratsunsa häviön ja kosti, sanoin minä, tahtoen kuulla\npuhumakumppanini mielipidettä.\n\n-- Tietysti oli hän, sanoi alakatteini, heidän mielestään aivan\noikeassa.\n\nMinua ihmetytti ehdottomasti venäläisten kyky mukautumaan niiden\nkansojen tapoihin, joiden keskellä he sattuvat asumaan. En tiedä,\nansaitseeko tämä älyn ominaisuus moitetta vai kiitosta, mutta se\ntodistaa sen uskomatonta taipuvaisuutta ja selvän, terveen ajatuksen\ntajuntaa, joko tuo antaa anteeksi paheen kaikkialla, missä se näkee sen\nvälttämättömyyden, tahi sen poistamisen mahdottomuuden.\n\nSillä välin oli tee juotu; kauan sitten valjastetut hevoset\nköntistyivät lumessa; kuu vaalasti lännessä ja oli jo uppoamaisillaan\nmustiin hattaroihinsa, jotka riippuivat etäisillä huipuilla, kuin\nrevityn uutimen repaleet. Vastoin matkakumppanini ennustusta ilma\nseijastui ja lupasi meille tyynen aamun; tähtien karkelot ihmeellisinä\nkuvailuksina kiersivät kaukaisella taivaan la'ella ja sammuivat toinen\ntoisensa perään sen mukaan kuin idän vaalahka kuvastus valautui tumman\nsiniselle kuvulle, valaisten portaittain vuorien jyrkät, neitsyeellisen\nlumen peittämät rinteet. Oikealla ja vasemmalla häämötti synkeitä,\nsalamielisiä kuiluja, ja usmat, palloillen ja kiemurrellen, kuin\nkäärmeet, ryömivät sinne pitkin läheisten kallioiden halkeimia,\nikäänkuin tuntien ja kammoten päivän lähenemistä.\n\nTaivaalla ja maan päällä oli kaikki hiljaista, kuin ihmisen sydämessä\naamurukouksen hetkenä; toisinaan vain syöksähteli viileä tuuli idästä,\nkohotellen hevosten, härmän peittämiä harjoja. Me lähdimme matkalle;\nvaivalla veti viisi laihaa luuskaa rattaitamme suikertavalla tiellä\nGut-vuorelle. Me astuelimme jalkasin takana, pannen kiviä pyörien\nalle, kun hevoset uupuivat; näytti, kun tie kävisi taivaasen, sillä,\nminkä silmällä voi nähdä, se yhä nousi ja hälveni vihdoin pilveen,\njoka vielä eilisestä lepäsi Gut-vuoren huipulla, kuin poutahaukka,\nodottaen saalista; lumi narskui jalkaimme alla; ilma kävi niin ohueksi,\nettä oli vaikea hengittää: veri valui joka hetki päähäni, mutta\njonkinmoinen virkistävä tunne levisi kaikkiin suoniini, ja minusta\ntuntui ikäänkuin hauskalta olla niin korkealla maasta -- lapsellinen\ntunne, empimättä, mutta, poistuen yhteisön valimesta ja lähestyen\nluontoa, käymme ehdottomastikin lapsiksi; sielu eroaa kaikesta, mikä\nsiihen on vakaantunut, ja se muuttuu jälleen sellaiseksi, jollaisena\nse on joskus ollut ja jollaiseksi se varmaan joskus on tuleva. Se,\njoka, niinkuin minä, on sattunut kuljeskelemaan autioilla vuorilla\nja kauan totuttamaan silmiänsä niiden kummallisiin muodostuksiin, ja\nahnaasti nielemään niiden rotkoihin valettua, elävystyttävää ilmaa,\nse, tietysti, käsittää haluni esittämään, kertomaan ja kuvailemaan\nnäitä lumoavia kuvia. Vihdoinpa saavuimme Gut-vuorelle, seisatuimme\nja katsahdimme taaksemme; sen päällä riippui harmaa pilvi jonka kylmä\nhuokuminen uhkasi läheistä myrskyä mutta idässä oli kaikki niin\nkirkasta ja kultaista että me, nimittäin minä ja alakatteini, sen\nkokonaan unhotimme... Niin, ja alakatteini: yksin kertaisissa sydämissä\non luonnon kauneuden ja ylevyyden tunne voimallisempi, sata kertaa\nelävämpi kuin meissä, ihastuneissa kirjoittajissa.\n\n-- Te olette, luullakseni, tottuneet näihin suurenmoisiin kuviin?\nsanoin minä hänelle.\n\n-- Kyllä, ja kuulan vinkumiseen voi myös tottua, se on salaamaan\nsydämen omavaltaista sykkimistä.\n\n-- Minä olen kuullut, päin vastoin, että toisille vanhoille sotilaille\nvieläpä on suloistakin tuo soitanto.\n\n-- Tietysti, jos tahdotte, on se suloista; mutta vain sentähden, että\nsydän sykkii kovemmin. Katsokaa, lisäsi hän osoittaen itään: Mikä seutu!\n\nJa totta tosiaankin, tuskin missään olin sattunut vielä näkemään\nsemmoista panoraamaa; alaalla oli Koishaurskin laakso, jota Aragva ja\neräs toinen virta risteili, ikäänkuin kaksi hopealankaa; siellä lipueli\nsinertävä sumu paeten aamun lämpimiä säteitä läheisiin soliin: oikealle\nja vasemmalle ojentuivat ristin rastin, lumikinosten ja pensaiden\npeittämät vuorien harjanteet, toinen toistaan korkeampina: etäällä oli\nsamoja vuoria, mutta ei edes kahta samannäköistä kalliota -- ja kaikki\nnuo kinokset paistoivat purppuraisessa loistossa niin iloisesti, niin\nkirkkaasti, että mielestäni olisi siihen jäänyt iäksi asumaan; aurinko\ntuskin kurkisti tummansinisen vuoren takaa, jonka ainoastaan tottunut\nsilmä voi eroittaa raju-ilman pilvestä, mutta auringon yläpuolella oli\nverinen juova, johon kumppanini käänsi erinomaista huomiota. \"Minä\nsanoin teille\", huudahti hän, \"että tänään tulee paha sää; täytyy\nkiiruhtaa, tahi muutoin se ehkä tapaa meidät Krestoovajalla. Alkakaa\nmennä! huusi hän kyyditsijöille\".\n\nJarrun sijaan pantiin vitjoja pyörien alle, ett'eivät ne vierisi;\nhevoset otettiin suitsista ja alettiin laskeutua; oikealla oli kallio,\nvasemmalla semmoinen kuilu, että koko kylä osetiineja, jotka asuivat\nsen pohjalla, näytti pääskysen pesältä; minä vavahdin ajatellessani,\nettä usein tässä, yösydännä, tätä tietä myöten, jossa kahdet rattaat\neivät voi kulkea vieretysten, toinenkin postimies noin kymmenen\nkertaa vuodessa matkustaa, nousematta tärryttävistä ajoneuvoistaan.\nToinen kyyditsijöistämme oli venäläinen, Jaroslaavilainen talonpoika,\ntoinen osetiini. Osetiini talutti aisoissa vetäjää suitsista kaikella\nmahdollisella varanpidolla, ja oli ennalta päästänyt valjaista\nsivu-hevoset -- mutta välinpitämätön venäläisemme ei edes laskeutunut\nistuimeltaan! Kun minä häntä huomautin siitä, että hän edes voisi\nvaivata itseään remettini vuoksi, jonka jäljestä en ollenkaan halunnut\nkiivetä tuohon pohjattomuuteen, vastasi hän minulle: \"Hyvä herra!\nKyllä Jumala meidät perille viepi yhtä hyvin kuin heidätkin; emmehän\nme ole ensimmäisiä!\" -- ja hän oli oikeassa; todellakin olisimme\nvoineet olla perille tulemattakin, mutta tulimmehan yhtä kaikki. Ja\njospa kaikki ihmiset harkitsisivat enemmän, niin vakuuttautuisivat\nelämän ei maksavan sitä, että siitä niin paljon huolitaan... Mutta,\nkentiesi, tahdotte tietää lopun Beelan historiasta? -- Ensiksikin,\nminä en kirjoita novellia, vaan matkamuistelmia, enkä siis voi antaa\nalakatteinin kertoa, ennenkuin hän todellakin alkoi. Senpätähden,\nodottakaa, tahi, jos tahdotte, kääntäkää muutama sivu, mutta minä\nsiihen en kehoita, syystä että kulku Krestoovaja-vuoren yli (elikkä,\nniinkuin sitä kutsuu oppinut Gamba, le Mont S:t Cristophe) ansaitsee\nhuomiotanne. Siis, me laskeuduimme Gut-vuorelta Tshertóva- (Pirun)\nlaaksoon... Sepä romantillinen nimitys! Luoksepääsemättömien kallioiden\nvälitse näkyy jo pahan hengen pesä -- eikö mitä: Tshertóva-laakson\nnimitys johtuu sanasta \"tsherta\" (viiva), eikä sanasta \"tshert\" (piru)\n-- sillä tässä kävi ennen Gruusian raja. Laakso oli lumi-nietosten\ntäyttämä, jotka muistuttivat kyllin elävästi Saraatovia, Tambovia ja\nmuita armaita paikkoja isänmaassa.\n\n\"Tuossa on Krestoovaja!\" sanoi, ajettuamme Tshertóva-laaksoon,\nalakatteini, osoittaen kunnasta, lumikapalon peittämänä; sen huipulta\nhäämötti kivinen risti, jonka ohitse kävi töin tuskin huomattava tie,\njota kuljetaan ainoastaan silloin, kuin syrjätie on lumen salpaamana.\nKyyditsijämme ilmoittivat, ett'ei vyörykkeitä vielä ollut ja,\nsäästääksensä hevosia, veivät meitä ympäri. Käännöksessä tuli meitä\nvastaan noin viisikymmentä osetiinia; he tarjosivat meille palvelustaan\nja, tarttuen pyöriin, alkoivat huutaen vetää ja kannattaa rattaitamme.\nTosiaankin, tie oli vaarallinen; oikealla riippui päämme ylitse\nlumikasoja, jotka näyttivät odottavan ensi tuulen puuskaa repeytyäkseen\nrotkosta, kaita tie oli osaksi lumen peitossa, joka toisin paikoin\nvajosi jalkojemme alta, toisin paikoin muuttui jääksi auringon säteiden\nja yöllisen pakkasen vaikutuksesta, niin että vaivalla itse pääsimme;\nhevoset kompastelivat; -- vasemmalla loisti syvä vinkalo, jossa vyöri\nvirta, milloin piiloutuen jääkuoren alle, milloin vaahtoavana hyppien\nmustain kivien ylitse. Kahteen tuntiin tuskin ennätimme kiertää\nKrestoovaja-vuoren -- kaksi virstaa kahteen tuntiin! Sillä välin pilvet\nalenivat, heitteli rakeita ja lunta; tuuli, tunkeutuen rotkoihin, ulvoi\nja vinkui kuni Solovei-Rasboinik [Satakieli-Rosvo, uros venäläisissä\nkansan runoissa], ja kohta peittyi kivinen risti sumuun, joka yhä\npaksumpina ja tiheämpinä aaltoina tulvasi idästä... Kesken puhetta,\ntästä rististä käy kummallinen, mutta yleinen taru, että sen muka\nolisi pystyttänyt keisari Pietari I kulkiessaan Kaukaasian poikki;\nmutta, ensiksikin, Pietari oli ainoastaan Dagestanissa, ja toiseksi\noli ristiin kirjoitettu suurilla kirjaimilla sen olevan asetetun\nkenraali Jermoolovin käskystä, nimittäin v. 1824. Mutta, huolimatta\npäällekirjoituksesta, on taru niin juurtunut, että, todella, ei\ntiedä, mitä on uskottava, semminkin, kun emme ole tottuneet uskomaan\npäällekirjoituksia.\n\nMeidän oli vielä laskeutuminen noin viisi virstaa pitkin jäätyneitä\nkallioita ja likaista lunta tullaksemme Koobin kyytilään. Hevoset\nuupuivat, meitä palelsi ja tuisku humisi kovemmin ja kovemmin,\naivan kuin meillä kotona pohjosessa, vaan sen villit sävelet olivat\nsurullisempia ja alakuloisempia. \"Ja sinä, pakolainen\", ajattelin minä,\n\"sinä itket aavoja, ylenpaltisia arojasi! Siellä sinun on kyllä tilaa\nlevittää kylmät siipesi, mutta täällä sinua tukehduttaa ja sinun on\nahdas, kuni kotkan, joka kirkuen pyristelee rautahäkkinsä aitausta\nvasten.\"\n\n-- Tämä on kurjaa! sanoi alakatteini: katsokaa, ympärillämme ei näy\nmitään muuta, kuin sumua ja lunta; tässä täytyy vain joka hetki\npitää varalta, tai tuossa paikassa kaadutaan kuiluun tahi tartutaan\nahdinkoon; ja tuolla alempana, luulen, Baidara niin vehkeilee, ett'ei\nsen yli päästä. Tämäpä Aasia vasta maata on! Eihän täällä voi luottaa\nihmisiin eikä virtoihinkaan.\n\nKyyditsijät huutaen ja kirkuen pieksivät hevosia, jotka korskuivat\nja tekivät vastarintaa, eivätkä tahtoneet millään mokomin hievahtaa\npaikaltaan, huolimatta piiskojen kaunopuheliaisuudesta. \"Teidän\narvonne\", sanoi vihdoin toinen, \"emmehän tänään kuitenkaan pääse\nKoobiin; ettekö käske kääntämään vasemmalle, kun se vielä on\nmahdollista? Nähkää, tuolla rinteellä haamottaa jotakin -- varmaankin\nsakljoja: sinne matkustavaiset aina pysähtyvät tuiskua pitämään: he\nsanovat vievänsä meitä sinne, jos annatte juomarahaa\", lisäsi hän\nosoittaen osetiineja.\n\n-- Tiedän, veliseni, tiedän sinuttakin! sanoi alakatteini. Aika\nriiviöitä! Ovathan valmiit juonittelemaan kiskoakseen juomarahaa.\n\n-- Kuitenkin on myöntäminen, sanoin minä, että ilman heitä meidän ei\nolisi hyvin.\n\n-- Kyllä niin, mutisi hän; -- mutta nepä ovat saattajia! vainuavathan,\nmissä voi hyötyä, niinkuin ei ilman heitä tietä löydettäisi.\n\nMe käännyimme vasemmalle ja niin ja näin saavuimme monien puuhien\nperästä viheliäiseen suojapaikkaan, jonka muodosti kaksi paaseista\nja limsiöistä kokoonpantua sakljaa, joita ympäröi yhtäläinen aitaus.\nRyysyinen isäntä-väkemme otti meitä ystävällisesti vastaan. Sittemmin\nkuulin, että hallitus heille maksaa ja heitä elättää ehdolla, että\nottavat suojaan tuiskun selkään joutuneita matkustajia. -- Kaikki on\nparahaksi, sanoin minä, istuttuani tulen ääreen: -- nyt lopetatte\nminulle Beela historian; minä olen varma, ett'ei se siihen päättynyt.\n\n-- Mitenkä te niin varma olette? vastasi minulle alakatteini,\npilkistäen ja viekkaasti hymyillen.\n\n-- Sillä se ei ole asiain mukaista; mikä alkoi tavattomasti, se on\nsiten loppuvakin.\n\n-- Oikeinhan arvasitte...\n\n-- Sangen ilahuttavaa.\n\n-- Hyvähän teidän on iloita, vaan minun on tosiaankin ikävä\nmuistellessani. Hän oli mainio tyttö, tuo Beela. Minä totuin häneen\nviimein, kuin omaan tyttäreeni, ja hänkin rakasti minua. Sanottava on,\nett'ei minulla ole perhettä; isästä ja äidistä en ole kahteentoista\nvuoteen mitään kuullut ja hankkia itselleni vaimoa en ennemmin arvannut\n-- ja niinpä nyt, nähkäätte, ei enään sovi. Ja minä olin tyytyväinen\nlöydettyäni jonkun hemmoiteltavakseni. Hän meille lauloi ennen lauluja,\ntai tanssi lesginkkaa... Ja hänpä tanssia osasi! Olenhan nähnyt meidän\nherrasneitiä, kerran ollessani Moskovassa aateliskokouksessa, noin\nkaksikymmentä vuotta sitten -- mutta mitäs heistä! ei sinnepäinkään!...\nGregorius Aleksandrovitsh koristeli hänet kuin nuken, hyväili ja\nhemmoitteli, ja hän kävikin luonamme niin kauniiksi, että ihme!\nKasvoista ja käsistä lähti päivetys ja puna heloitti poskilla... Ja\nminkälainen hän oli, iloinen, ja aina minua ilveili, veitikka... Jumala\nhälle anteeksi antakoon!\n\n-- Entä, kun hänelle ilmoititte isän kuolemasta?\n\n-- Me sen häneltä kauan salasimme, kunnes hän tottui tilaansa; ja kun\nse hänelle sanottiin, niin hän itki kaksi päivää ja sitten unhotti.\n\n-- Neljä kuukautta kului mitä suinkin hyvin. Taisin jo puhua, että\nGregorius Aleksandrovitsh; rakasti kiihkeästi metsästystä; ennen\nhän oikein himosi metsään ajamaan metsä-sikoja ja metsä-vuohia,\n-- vaan silloin, hyvä jos meni linnoituksen vallin taakse. Kohta\nhuomasin, kuitenkin, että hän alkoi käydä miettiväiseksi; hän käveli\nvain huoneessaan, kädet selän takana, ja sitten kerran, kenellekään\nsanomatta, lähti ampumaan -- koko aamun oli kadoksissa; siten tapahtui\nkerta, ja toinen, ja sitten yhä useammin ja useammin...\n\n\"Nyt ei ole hyvin\", arvelin minä, \"varmaankin on heidän välitsensä\njuossut musta kissa\".\n\n-- Eräänä aamuna poikkesin heidän asuntoonsa -- onhan kuni tuossa\nsilmieni edessä: Beela istuu vuoteella, mustassa silkki-beshmetissä,\nkalpeana ja niin murheellisena, että minä säikähdin.\n\n-- Missä on Petshoorin? kysyin minä.\n\n-- Metsästämässä.\n\n-- Tänäänkö hän läksi? -- Hän oli ääneti, ikäänkuin olisi hänen ollut\nvaikea lausua.\n\n-- Ei, eilen jo, sanoi hän vihdoin, huo'ahtaen.\n\n-- Eiköhän vain hänelle lie jotakin tapahtunut?\n\n-- Eilen koko päivän minä miettimistäni mietin, vastasi hän itkien,\nja keksin kaikenmoisia onnettomuuksia: kuvittelin milloin, että hänet\noli haavoittanut villi metsä-sika, milloin, että hänet oli ryöstänyt\nvuorille tshetshentsi... Vaan nyt minusta jo näyttää, ett'ei hän minua\nrakasta.\n\n-- Tosiaankin, armaani, pahempaa sinä et ole voinut keksiäkään!\n\n-- Hän rupesi itkemään, kohotti sitten ylpeästi päätään, pyyhki\nkyynelensä ja jatkoi:\n\n-- Joll'ei hän minua rakasta, niin kukas estää häntä minua kotiin\nlähettämästä? Minä en tahdo häntä rasittaa. Ja jos tätä kauan kestää,\nniin minä lähden itse pois; minä en ole hänen orjansa -- minä olen\nruhtinaan tytär!...\n\n-- Minä aloin häntä tyynnyttää. -- Kuule, Beela, eihän hän voi tässä\nikäänsä istua, kuin naulattuna; hän on nuori ja rakastaa otuksia ajaa\n-- hän menee, ja tulee taas; ja jos sinä rupeat suremaan, niin hänet\npikemmin kyllästytät.\n\n-- Se on totta, se on totta, vastasi hän; minä rupean iloiseksi. --\nJa nauraa rehottaen otti hän tamburiininsa, alkoi laulaa, tanssia ja\nhyppiä minun ympärini; mutta ei tätäkään kauan kestänyt; hän vaipui\ntaas vuoteelle ja peitti kasvonsa käsillään.\n\n-- Mitä piti minun hänelle tehdä? Nähkäätte, minä en ollut koskaan\nseurustellut naisten kanssa. Minä mietin jos jotakin häntä\nlohduttaakseni, mutta en keksinyt mitään; kotvan aikaa olimme molemmat\nvaiti... Se oli mitä ikävin tila!...\n\n-- \"Tahdotko\", sanoin minä hänelle viimein, \"niin menemme vallille\nkävelemään, ilma on mainio!\" -- Se oli Syyskuussa. Ja todellakin\noli ihmeellinen, kirkas päivä, eikä kuuma; kaikki vuoret näkyivät,\nkuin lautasella. Me menimme ja kävelimme edes takaisin linnoituksen\nvallilla; vihdoin kävi hän istumaan nurmelle ja minä hänen viereensä.\nMinua tosiaankin naurattaa tätä muistellessani; sillä minä juoksin\nhänen jäljessään aivan kuin lapsentyttö.\n\n-- Linnoituksemme seisoi korkealla paikalla, ja näky vallilta oli\nihana. Toisella puolen laaja kenttä, muutamien balkkien [syvänne\neli halkeama] uurtamana, päättyi metsään, joka ulottui aina vuorten\nharjanteisiin; siellä täällä kentällä savusi auloja ja käveli\ntabuuneja; toisella puolen juoksi pieni puro, ja siihen rajoittui\npensaikko, peittäen limsiö-kunnaat, jotka yhdistyivät Kaukaasian\npääjonoon. Me istuimme bastioonin kulmassa, joten voimme nähdä molemmat\npuolet. Äkkiä huomasin jonkun ajavan metsästä harmaalla hevosella. Hän\ntuli yhä lähemmäksi, seisattui viimein toiselle puolen puroa, sadan\nsylen päähän meistä, ja alkoi käännellä hevostaan, kuin vimmattu. Mitä\nkummia!... \"Katsopas, Beela\", sanoin minä, \"sinulla on nuoret silmät;\nmikä dshigita tuo on ja ketä hän on tänne tullut huvittamaan?...\"\n\n-- Katsottuaan huudahti hän: \"se on Kasbitsh!\"\n\n-- Vai se rosvo! pilkkaamaanko meitä hän on tänne tullut vai mitä?\n-- Tarkastettuani, tunsin todellakin Kasbitshin tumman naaman; hän\noli repaleissa ja likainen, kuin ainakin. -- \"Tuo on minun isäni\nhevonen\", sanoi Beela, tarttuen käteeni: hän värisi, kuin lehti, ja\nhänen silmänsä kiiluivat. -- Vai niin! arvelin minä, eipä sinussakaan,\nkäpyseni, rosvon veri nuku!\n\n-- Käypä tänne, sanoin minä vartijalle; tutkistelehan pyssyäsi ja\nkellistä mulle tuo pukari -- saat hopea ruplan. -- \"Kuten käskette,\nkorkea arvonne; mutta hän ei seiso paikallaan...\" -- Käske! sanoin\nminä, nauraen. -- \"Hoi, pyhä veli!\" huusi vartija, huiskuttaen\nhänelle kättään, \"vuotahan vähäsen, äläkä tuossa pyöri kuin\nvillikissa!\" -- Kasbitsh seisahtuikin ja alkoi kuunnella: varmaan\nluuli, että hänen kanssaan käydään keskusteluihin -- kyllä kai!...\nKrenatierini tähtäsi... paksis!... sivutse! -- ruuti vain tupsahti\nsankissa, Kasbitsh survasi hevostaan ja se hyppäsi syrjään. Hän nousi\njalustimille, kiljasi jotakin kielellään, uhkasi piiskalla -- ja oli\ntipposen tiessään.\n\n-- Etkös sinä häpeä? sanoin minä vartijalle.\n\n-- Hän lähti kuolemaan, teidän korkea-arvonne! vastasi tämä,\nsemmoisiahan ovat, kirotut, ett'ei heitä kerralla tapa.\n\n-- Neljännestunnin kuluttua palasi Petshoorin metsästämästä. Beela\nheittäytyi hänen kaulaansa, eikä valitusta, ei yhtäkään nuhdetta\npitkästä poissa-olosta... Minäkin jo vihastuin Petshooriniin. -- \"No,\nyht' hyvin\"; sanoin minä, \"vast'ikään, näet, oli tuossa puron takana\nKasbitsh, ja me häntä ammuimme; kauanko pitää, ennenkuin tekin satutte\nhänen kanssaan yhteen? Nuo vuorelaiset ovat kostonhimoista kansaa, ja\nluuletteko, hänen ei aavistavan teidän osaksi auttaneen Asamattia?\nMinäpä lyön vetoa, että hän nyt tunsi Beelan ja, tiedän että vuosi\nsitten Beela häntä kovin miellytti -- itse hän minulle puhui -- ja\njos hän olisi toivonut saavansa joltisetkin lunnaat, niin varmaan\nolisi kosinut\"... -- Silloin Petshoorin mietistyi. - Niin, täytyy\nruveta varovammaksi... Beela! tästä päivästä ei sinun tule enään käydä\nlinnoituksen vallilla.\n\n-- Iltasella pidin hänelle pitkät selitykset. Minua harmitti, että hän\noli muuttunut tuota tyttöraiskaa kohtaan, ja paitsi sitä, että hän\nvietti puolet päiviä metsästämässä, kävi hänen käytöksensä kylmäksi.\nHarvoin hän häntä hyväili, ja tyttö aikoi huomattavasti kuihtua, hänen\nkasvuensa viruivat, hänen suuret silmänsä himmentyivät. Kun häneltä\nkysyttiin: mitä sinä huo'ahdat, Beela? oletko murheissasi? \"En\",\nvastasi hän. Haluatko jotakin? \"En\". Onko sinulla ikävä vanhempiasi?\n\"Minulla ei ole vanhempia\". Siten, toisinaan, koko päivään ei hänestä\nvoinut nyhtää niitäkään muuta, kuin \"niin\" ja \"ei\".\n\n-- Tästäpä aloinkin puhella Petshoorinille. \"Kuulkaa, Maksim\nMaksiimitsh\", vastasi hän, \"minulla on onneton luonne. Kasvatusko\nminut semmoiseksi on tehnyt, vaiko Jumala luonut -- en tiedä; sen\nvain tiedän, että jos olen syynä muitten onnettomuuteen, niin en ole\nitsekään vähemmin onneton. Tämä on heille, tietysti, huono lohdutus\n-- mutta asian laita on kuitenkin niin. Ensi nuoruudessani, siitä\nhetkestä kuin lähdin vanhempieni holhoudesta, aloin rajusti nauttia\nkaikkia huveja, joita rahalla voi saada ja, tietysti, nuo huvit\nminua ilettivät. Sitten astuin suureen maailmaan, ja pian yhteisökin\nminua...kyllästytti; minä rakastuin vallas-kaunottariin, ja olin\nrakastettu, mutta heidän rakkautensa vain kiihdytti kuvitustani ja\nitserakkauttani, ja sydän jäi tyhjäksi... Minä aloin lukea, opiskella\n-- tieteet myöskin minua kyllästyttivät; minä näin, ett'ei kunnia eikä\nonni niistä vähääkään riippuneet, sillä onnellisimpia ihmisiä ovat\nsivistymättömät, ja kunnia on onni, jota saavuttaakseen tulee vain\nolla sukkela. Silloin minun tuli ikävä... Kohta minut siirrettiin\nKaukaasiaan, ja tämä on elämäni kaikkein onnellisin aika. Minä toivoin\nett'ei ikävä asu tshetshentsien kuulien alla, mutta -- turhaan; sillä\nkuukaudessa totuin jo niin niiden suhinaan ja kuoleman läheisyyteen,\nettä, toden totta, vähemmin käänsin siihen huomiotani, kuin hyttysen\nhyrinään, ja minun tuli entistä ikävämpi, sillä minä kadotin melkein\nviimeisen toivoni. Kun näin Beelan luonani, kun ensi kertaa, pidellen\nhäntä sylissäni, suutelin hänen mustia kiharoitansa, niin minä, hupsu,\nluulin, että hän oli sääliväisen salliman minulle lähettämä enkeli...\nTaaskin minä erehdyin: kesyttömän rakkaus ei ole paljoa parempi\nylhäisen neidin rakkautta; edellisen tietämättömyys ja suorasydämisyys\nkyllästyttää samoin kuin jälkimäisen virnaileminen. Olkoon menneeksi,\nminä rakastan vielä Beelaa, minä olen hänelle kiitollinen muutamista\nkyllin suloisista hetkistä, minä annan elämäni hänen puolestansa --\nmutta minun on ikävä hänen kanssaan... Olenko houkkio vai konna -- en\ntiedä, mutta totta on, että minäkin hyvin ansaitsen sääliä, kentiesi\nenemmän kuin hän; sillä minulla on maailman turmelema sielu, rauhaton\nmieli, kyllästymätön sydän; kaikki on minulle vähäistä; minä totun\nyhtä pian suruun, kuin nautintoon, ja elämäni käy päivä päivältä\ntyhjemmäksi; minulla on jäljellä yksi keino, se on matkustaa. Kun\nvain on mahdollista, niin minä lähden -- mutta en Eurooppaan, Jumala\nvarjelkoon -- vaan Ameriikkaan, Araapiaan, Intiaan -- ehkä jossakin\nkuolen tielle! Ainakin olen varma, että se, yhdessä raju-ilmain ja\nhuonojen teitten kanssa, on viimeinen lohdutus ett'en kohta voivu.\"\n-- Siten puhui hän kauan ja hänen sanansa uurtuivat muistiini, sillä\nensi kerran kuulin moisia asioita viidenkolmatta vanhalta mieheltä\nja, Jumala suokoon, viimeisen... Mitä kummaa! Sanokaapas, olkaa hyvä,\npitkitti alakatteini kääntyen puoleeni, te, kun, luultavasti, kauan\nja vielä äskettäin olette oleskelleet pääkaupungissa -- onkos koko\nsikäläinen nuoriso tosiaankin samallaista?\n\nMinä vastasin, että löytyy paljo ihmisiä, jotka puhuvat samoin; että,\nvarmaankin, on sellaisia, jotka sanovat toden; että, sitä paitsi,\npensistyminen, kuten kuositkin, alettuaan yhteisön yläkerroksista,\nlaskeutuu alempiin, jotka sen kuluttavat, ja että nykyään ne,\njoita enimmiten ja todellakin ikävä vaivaa, kokevat salata tätä\nonnettomuutta, kuin pahetta. -- Alakatteini ei käsittänyt näitä\nhienouksia, pudisti päätään ja hymähti viekkaasti.\n\n-- Mutta kaiketi, luulen, ovat Ranskalaiset panneet alkuun kuosin\nikävöidä?\n\n-- Ei, Englantilaiset.\n\n-- Katsoppas, vai niin!... vai niin; nehän aina ovat olleet kovimpia\njuoppoja!...\n\nEhdottomasti johtui mieleeni eräs Moskoovalainen neiti, joka väitti\nByronin ei olleen mitään muuta, kuin juopon. Muutoin oli alakatteinin\nhuomautus anteeksi annettavampi, sillä, pitäytyäkseen viinasta, koki\nhän tietysti vakuuttaa itseään, että kaikki onnettomuudet maailmassa\njohtuvat juoppoudesta.\n\nSillä välin jatkoi hän kertomustaan seuraavasti:\n\n-- Kasbitsh ei näyttäytynyt enään. Mutta, en tiedä miksi en saanut\npäästäni ajatusta, ett'ei hän ilman aikojaan silloin tullut ja että hän\njotakin pahaa juonittelee.\n\n-- Kerran, nähkää, kehoitti Petshoorin minua lähtemään hänen kanssaan\nmetsä-si'an ajoon, mutta minä emmin kauan, ja oliko minulle sitten\nmetsäsika mikä ihme esine! Vaan hän vei kun veikin minut mukanaan.\n-- Otettuamme viisi kappaletta sotamiestä lähdimme me varhain\naamusella. Kello kymmeneen tongimme me kaislikot ja metsän -- mutta\notusta ei kuulu. \"Hoi, emmekös lähde pois?\" sanoin minä. \"Mitäs tässä\nniskotellaan? Näkyyhän jo, että päivä sattui näin onneton!\" Mutta,\nhuolimatta helteestä ja väsymyksestä, Gregorius Aleksandrovitsh ei\ntahtonut palata ilman saalista... Semmoinenhan oli mies: mitä mieli\n-- se oli tehtävä; näkyi, että lapsena oli ollut mamman lellikkinä.\nPuolipäivän aikana löysimme vihdoin kirotun metsä-si'an -- paks',\npaks'! -- eikös mitä: katosi kaislikkoon... semmoinen oli onneton\npäivä!... Niinpä, hiukan huo'attuamme, lähdimme kotia...\n\n-- Ääneti ajoimme me rinnan, suitset löyhässä, ja tulimme jo lähelle\nitse linnoitusta, niin että pensaikko sen vain kätki meiltä. Äkkiä\nkuului laukaus... Me katsoimme toisiimme ja sama epäilys koski\nkumpaankin... Päätä havin nelistimme laukausta kohti, ja näimme\nvallille kokoontuneen joukon sotamiehiä, jotka osoittivat kedolle,\nja siellä lentää suin päin ratsastaja pidellen jotakin valkoista\nsatulalla. Gregorius Aleksandrovitsh uikahti aivan kuin tshetshentsi;\npyssy huotrasta -- ja sinne; minä jäljessä.\n\n-- Onneksi eivät hevosemme, onnistumattoman metsästyksen tähden, olleet\nuupuneet: ne ponnistivat, ikäänkuin päästäkseen satulan alta, ja joka\nsilmän räpäys lähemmäksi ja lähemmäksi... Ja vihdoin tunsin minä\nKasbitshin, vaan en voinut eroittaa, mitä hän piteli edessään. Minä\nennätin silloin Petshoorinin ja huusin hänelle: se on Kasbitsh!... Hän\nkatsahti minuun, nyykäytti päätään ja iski hevostaan vitsalla.\n\n-- Vihdoinpa olimme hänestä vain pyssyn kanto-välillä. Uupunutko lie\nollut Kasbitshin hevonen, vai huonompi meidän hevosia, mutta yhtäkaikki\nse, huolimatta kaikista hänen ponnistuksistaan, ei hevonen liikkunut\neteenpäin. Luulen, että hän tällä hetkellä muisti Karagjosiaan.\n\n-- Minä näin, että Petshoorin tähtäsi pyssyään karussa... \"Älkää\nampuko!\" huusin minä hänelle: \"säästäkää latinki, ilmankin hänet\nsaavutamme\". -- Yht'hyvin nuoriso! se tulistuu ijankaikkisesti\nsopimattomalla ajalla... Mutta laukaus pamahti ja kuula mursi hevosen\ntakajalan; se teki kiihosta vielä noin kymmenen hyppäystä, kompastui\nja lankesi polvilleen. Kasbitsh hyppäsi alas ja silloin näimme, että\nhän piteli käsissään huntuun käärittyä naista... Se oli Beela, Beela\nraukka! -- Kasbitsh huusi meille jotakin kielellään ja kohotti häntä\nvastaan tikarinsa... Ei ollut viipymistä: minä laukasin vuorooni, onnen\nkaupalla, ja varmaankin sattui kuula hänen olkaansa, sillä hän laski\näkkiä kätensä alas. Kun savu oli hajonnut, makasi maassa haavoitettu\nhevonen ja sen vieressä Beela, ja Kasbitsh, heitettyään pyssynsä,\nkiipesi, kuin kissa, pensaikkoa myöten ylös kalliolle. Mieleni teki\nkaataa hänet sieltä -- mutta ei ollut valmista latinkia! Me hyppäsimme\nalas hevosiltamme ja syöksimme Beelan luo. Raukka! hän makasi\nliikkumattomana ja veri juoksi virtana haavasta... Jospa, tuo konna!\nolisi sydämeen iskenyt -- niin, kun kerran kuollakseen, olisi yhdellä\nhaavaa kaikki lopettanut, mutta selkään... oikea rosvon isku! Hän oli\ntunnotonna. Me revimme hunnun ja sidoimme haavan mitä suinkin kireään.\nTurhaan suuteli Petshoorin hänen kylmiä huuliaan -- mikään ei voinut\nhäntä toinnuttaa.\n\n-- Petshoorin nousi hevosen selkään; minä nostin Beelan maasta ja panin\njoten kuten hänen satulalleen; hän kiersi kätensä hänen ympärinsä,\nja me lähdimme takasin. Kotvasen vaiti-olon kuluttua sanoi Gregorius\nAleksandrovitsh minulle: \"kuulkaa, Maksim Maksiimitsh, täten emme saa\nhäntä elävänä kotiin\". -- \"Se on totta\", sanoin minä, ja me laskimme\nhevosemme täyttä karkua -- Linnoituksen portilla odotti meitä joukko\nväkeä. Varovasti kannoimme me haavoitetun Petshoorinin huoneesen\nja lähetimme noutamaan lääkäriä. Hän tuli, vaikka olikin päissään,\ntarkasti haavan ja ilmoitti hänen ei elävän päivää enemmän; mutta hän\nerehtyi...\n\n-- Paraniko hän? kysyin alakatteinilta, tarttuen hänen käteensä ja\nehdottomasti ilostuen.\n\n-- Ei, vastasi hän, mutta lääkäri erehtyi siinä että hän eli vielä\nkaksi päivää.\n\n-- Kertokaahan \"minulle\"; millä tavalla Kasbitsh hänet ryösti?\n\n-- Nähkäätte, huolimatta Petshoorinin kiellosta, oli Beela mennyt\nlinnoituksesta ulos purolle. Oli hyvin kuuma; hän oli istunut kivelle\nja laskenut jalkansa veteen. Silloin hiipi Kasbitsh -- yks'kaks' häneen\nkiinni, tukki hänen suunsa, kuljetti pensaikkoon, siellä hyppäsi\nhevoselleen ja pötki pakoon. Sillä välin oli Beela ehtinyt huutaa;\nvartijat juoksivat hätään, ampuivat, mutta ohitse, ja siihen paikkaan\nsaavuimme mekin.\n\n-- Miksikäs tahtoi Kasbitsh ryöstää häntä?\n\n-- Hyvänen aika! ovathan tsherkessit tunnettua rosvo-kansaa. Mikä vain\nvetelehtii, sitä eivät voi olla puhaltamatta, mitä eivät tarvitsekaan,\nniin senkin varastavat... antakaapa sitten tuommoinen anteeksi! Ja sitä\npaitsi oli Beela häntä jo kauan miellyttänyt.\n\n-- Ja Beela kuoli?\n\n-- Kuoli; mutta pitkien vaivojen perästä, ja kyllä meilläkin oli\nhänestä aika lailla vaivaa. Kello kymmenen tienoissa iltasella hän\ntointui; me istuimme hänen vuoteensa vieressä. Heti kun hän oli\nau'aissut silmänsä, niin hän alkoi kutsua Petshoorinia. -- \"Tässä minä\nolen, vieressäsi, dshjanetskani\" (= käpyseni), vastasi hän, tarttuen\nhänen käteensä. -- Minä kuolen! sanoi Beela.\n\n-- Me aloimme häntä lohduttaa, sanoen, että lääkäri lupasi välttämättä\nparantaa hänet. Hän pudisti päätään ja kääntyi seinään päin. Hän ei\ntahtonut kuolla!...\n\n-- Yöllä rupesi hän hourailemaan; hänen päätään kuumotti ja toisinaan\njuoksi pitkin koko ruumista vilukaisen väreet. Hän puheli johdottomia\npuheita isästä ja veljestä, ja hänen teki mielensä vuorille, kotia...\nSitten puhui hän myöskin Petshoorinista, antaen hänelle joukon helliä\nnimiä, ja soimasi häntä siitä, että hän oli lakannut rakastamasta\ndshjanetskaansa.\n\n-- Petshoorin kuunteli häntä äänetönnä, pää käsille laskettana; mutta\nminä en huomannut koko ajalla yhtäkään kyyneltä hänen ripsissään; en\ntiedä, eikö hän todellakaan voinut itkeä, vai pidättikö hän itseään?\nMitä minuun tulee, niin en ole nähnyt mitäkään surkeampaa.\n\n-- Aamu-puoleen katosi hourailu. Tunnin ajan makasi hän liikkumatonna,\nkelmeänä ja niin heikkona, että tuskin saattoi huomata hänen\nhengittävän; sitten tuli hänen parempi olla, ja hän alkoi puhua,\nmutta, mistä, luulette?... Eihän tuommoinen ajatus voi syntyä muussa,\nkuin kuolevassa!... Alkoi surra sitä, ett'ei hän ollut kristitty,\nett'ei hänen sielunsa toisessa maailmassa koskaan tapaa Gregorius\nAleksandrovitshin sielua, ja että paraatiisissa toinen nainen on oleva\nhänen lemmittynsä. Minun pisti mieleeni ristiä hänet ennen kuolemaa,\nja minä esittelin sen hänelle. Hän katseli minua päättämättömänä,\neikä voinut pitkään aikaan lausua sanaakaan, mutta sitten vastasi\nkuolevansa siinä uskossa, jossa oli syntynytkin. Siten kului kokonainen\npäivä. Kuinka hän muuttui sinä päivänä! Kalpeat posket vajosivat;\nsilmät kävivät hyvin suuriksi ja hänen huulensa hehkuivat; hän tunsi\nsisällisen kuumeen, aivan kuin olisi hänellä ollut rinnassa tulistettu\nrauta.\n\n-- Tuli toinen yö; me emme ummistaneet silmiämme, emmekä poistuneet\nhänen vuoteensa luota. Hänellä oli kauheat vaivat, hän oihki,\nja tuskin alkoi kipu lievetä, kun hän koki vakuuttaa Gregorius\nAleksandrovitshille olevansa parempi, kehoitti häntä menemään levolle,\nsuuteli hänen kättänsä, eikä laskenut sitä käsistään. Ennen aamua alkoi\nhän tuntea kuoleman ahdistusta, rupesi viskelemään itseään, tempasi\npois siteen ja veri juoksi jälleen. Kun haava sidottiin, rauhoittui hän\nkotvaksi ja alkoi pyytää Petshoorinia häntä suutelemaan. Petshoorin\nkävi polvilleen vuoteen ääreen, kohotti hänen päätään päänalaiselta ja\npainoi huulensa hänen kylmeneville huulilleen. Beela kiersi kovasti\nvapisevat kätensä hänen kaulansa ympäri, ikäänkuin tahtoi hän tässä\nsuudelmassa antaa hänelle sielunsa... Ei, hän teki hyvin, jotta kuoli!\nMitenkäs hänen olisi käynyt, jos Gregorius Aleksandrovitsh olisi hänet\nhylännyt? Ja se olisi tapahtunut varhemmin tai myöhemmin.\n\n-- Puolet seuraavasta päivästä oli hän levollisena, äänetönnä ja\nkuuliaisena, vaikka lääkäri häntä kovin vaivasi hauteilla ja rohdoilla.\n-- Hyvänen aika! sanoin minä hänelle, sanoittehan te itse, että hän\nvälttämättä kuolee; mitä sitten noin paljon yrittelette? -- On parempi,\nyhtä kaikki. Maksim Maksiimitsh, vastasi hän: jotta omatunto olisi\nlevossa. -- Mokoma omatunto!\n\n-- Jälestä puolenpäivän alkoi hän nääntyä janoon. Me aukasimme ikkunan,\nmutta pihalla oli kuumempi, kuin huoneessa, panimme jäätä vuoteen\nympäri -- vaan ei mikään auttanut. Minä tiesin, että tuommoinen\nsietämätön jano on lopun lähenemisen merkki ja minä sanoin siitä\nPetshoorinille.\n\n-- Vettä! vettä!... sanoi Beela käheällä äänellä, kohoittaituaan\nvuoteella.\n\n-- Petshoorin kävi vaaleaksi, kuin palttina, otti lasin, täytti sen ja\nantoi hänelle. Minä peitin kasvoni käsilläni ja aloin lukea rukousta\n-- en muista mitä... Niin, hyvä mies, olenhan usein nähnyt ihmisiä\nkuolevan sairaaloissa ja tappelutantereella, mutta ei se ole samaa,\nei ensinkään samaa!... Lisäksi tunnustan, että minua murhehdutti se,\nett'ei hän kertaakaan ennen kuolemaansa muistellut minua, ja minä kyllä\nhäntä rakastin, kuin isä... Ja, totta puhuen, olenkos minä mikään, että\nminua muisteltaisiin ennen kuolemaa?...\n\n-- Tuskin oli hän juonut veden, kun hänen tuli helpompi olla, mutta\nkolmen minuutin perästä heitti hän henkensä. Me panimme kuvastimen\nhänen huulilleen -- se oli kirkas!...\n\nMinä vein Petshoorinin ulos huoneesta ja me menimme linnoituksen\nvallille: kauan kävelimme me rinnan edes takasin, kädet selän takana\nja sanaakaan virkkamatta. Hänen kasvonsa eivät kuvanneet niitäkään\nerinomaista, ja tämä minua harmitti; minä olisin, hänen sijassaan,\nkuollut suruun. Viimein kävi hän istumaan maahan, siimekseen, ja alkoi\npiirtää hiekkaan jotakin kepillään. Minä tahdoin, näette, enemmän\nsäädyllisyydestä, häntä lohduttaa ja aloin puhella; hän kohotti päätään\nja nauroi... Vilu karsi ihoani tästä naurusta... Minä lähdin teettämään\narkkua.\n\n-- Tunnustan, että puuhailin tätä osaksi ratokseni. Minulla oli pala\ntermalaamia [kaukaasialaista kangasta]; sillä verhosin minä arkun ja\nkoristin sen tsherkessiläisillä hopea-kalunneilla, joita Gregorius\nAleksandrovitsh juuri Beelaa varten oli ostanut.\n\n-- Varhain seuraavan päivän aamuna hautasimme me hänet linnoituksen\ntaakse, puron luo, lähelle sitä paikkaa, missä hän oli istunut\nviimeisen kerran. Hänen hautansa ympärillä rehoittaa nyt valkeita\nakaasioita ja selja-pensaita. Minä tahdoin asettaa siihen ristin,\nmutta, näette, se ei käynyt... sillä, yhtä kaikki, hän ei ollut\nkristitty...\n\n-- Entä Petshoorin? kysyin minä.\n\n-- Petshoorin raukka huononi ja raihnasteli kauan; vaan sen koommin me\nemme koskaan puhelleet Beelasta. Minä näin, ett'ei se ollut hänelle\nmieluista, niin mitäpä siitä puhuisinkaan! -- Kolmen kuukauden kuluttua\nhänet määrättiin X-rykmenttiin ja hän lähti Gruusiaan. Siitä saakka\nemme ole tavanneet toisiamme... Niin, muistaakseni, taannoin minulle\njoku mainitsi, että hän olisi palannut Wenäjälle, mutta sotajoukon\nmääräyksissä ei siitä ole näkynyt. -- Muutoinhan meidän miehelle\nsanomat myöhään saapuvat.\n\nSitten kävi hän pitämään pitkää esitelmää siitä, kuinka ei ole hauskaa\nsaada uutisia vuotta myöhemmin -- luultavasti tukehduttaakseen\nsurullisia muistoja.\n\nMinä en häntä keskeyttänyt, vaan en kuunnellutkaan.\n\nTunnin kuluttua saatoimme jo matkustaakin. Tuisku asettui, taivas\nkirkastui ja me lähdimme matkaan. Tiellä johdin ehdottomasti taas\npuheeni Beelaan ja Petshooriniin.\n\n-- Ettekö ole kuulleet, kuinka Kasbitshin kävi? kysyin minä.\n\n-- Kasbitshin? En, todellakaan tiedä... Kuulin minä, että Shansuugien\noikealla siivellä on eräs uskalikko, Kasbitsh, joka punaisessa\nbeshmetissä ajelee käyntijalkaa hiljakseen meidän laukaustemme alla ja\nkumartelee hyvin kohteliaasti, kun kuula läheltä suhisee; vaan tuskinpa\nse lienee sama!...\n\nKoobissa erosin minä Maksim Maksiimitshista. Minä ajoin\nposti-hevosilla, ja hän ei voinut, raskaan kuorman tähden, minua\nseurata. Me emme luulleet koskaan enään tapaavamme toisiamme, mutta\ntapasimme yhtä kaikki, ja jos tahdotte, niin minä siitä kerron, sillä\nse on koko historia... Myöntänette, kuitenkin, että Maksim Maksiimitsh\non kunnioitusta ansaitseva mies?... Jos sen teette, niin olen\ntäydellisesti palkittu, kentiesi, jo liiaksi pitkästä kertomuksestani.\n\n\n\n\nII.\n\nMaksim Maksiimitsh.\n\n\nErottuani Maksim Maksiimitshista, kuljin nopeaan Teerekin ja Darjalskin\nnotkot, murkinoin Kasbekissa, join teetä Larsissa, ja riensin\niltaseksi Vladikaukaasiaan. Vapautan teidät vuori-kertomuksista, --\nihastushuudahduksista, jotka eivät kuvaa mitään, olletikin niille,\njotka siellä eivät ole käyneet, ja tilastollisista huomautuksista,\njoita varmaankaan ei kukaan käy lukemaan.\n\nMinä pysähdyin ravintolaan, johon pysähtyvät kaikki matkustavaiset,\nja jossa yhtä kaikki ei ole ketäkään, jota voisi käskeä paistamaan\nfasaania tai keittämään kaalia, sillä ne kolme invaliidia, joiden\nhoteissa ravintola on, ovat joko niin typeriä, tai niin päissään,\nett'ei heistä saa mitäkään selkoa.\n\nMinulle ilmoitettiin, että minun oli jääminen siihen vielä kolmeksi\npäiväksi, sillä \"okaasia\" ei ollut vielä saapunut Jekaterinograadista\neikä seuraavasti voinut kääntyä takasin. Mikäpä occasio\n(onnettomuus)!... Vaan huono sanaleikki ei ole Wenäläiselle lohdutus.\nPistipä mieleeni ajanvietokseni kirjottaa Maksim Maksiimitshin kertomus\nBeelasta, enkä silloin aavistanut sen tulevan olemaan ensi nivelenä\npitkässä kertomussarjassa. Nähkää, kuinka vähäpätöisellä tapauksella\nvälisti on tähdellisiä seurauksia!... Mutta te ehkä ette tiedä, mitä\n\"okaasia\" on? Se on saattovartijasto, joka käsittää puolen ruotua\njalkaväkeä ja tykin, ja jonka seurassa kuormastot kulkevat Kabardin\nkautta Vladikaukaasiasta Jekaterinograadiin.\n\nEnsimäisen päivän kulutin hyvin ikävästi; seuravana päivänä, varhain\naamusella, ajoi pihaan rattaat... Kas Maksim Maksiimitsh!... Me\ntervehdimme toisiamme vanhoina tuttavina. Minä tarjosin hänelle\nhuoneeni; hän ei kursaillut, vieläpä löi minua olalle ja väänsi suunsa\nikäänkuin hymyyn. Semmoinen omituinen!...\n\nMaksim Maksiimitshilla oli syvät tiedot keitto-taidossa: ihmeellisen\nhyvin paistoi hän fasaanin, valeli sen onnellisesti kurkku-vedellä,\nja tunnustaa täytyy, että ilman häntä olisimme jääneet kuivin ruo'in.\nPullo kahetiinilaista viiniä auttoi meitä unhottamaan ruo'aksien\nmaltillisen lu'un, joita oli kaikkiaan yksi. Sytytettyämme piippumme\nkävimme istumaan -- minä ikkunan, hän lämmitetyn uunin luo, sillä ilma\noli kostea ja kylmä. Me olimme ääneti. Mistä oli meidän puhuminen?...\nHän oli jo kertonut itsestään kaikki, mikä oli huvittavaa, eikä\nminulla ollut mitäkään kertomista. Minä katselin ikkunaan. Siellä\ntäällä Teerekin rannalla, joka levenee levenemistään juoksussaan,\nhäämötti puiden takaa joukko mataloita taloja, ja etempänä siinsivät\nhammas-seinäiset vuoret, joiden takaa pilkisti Kasbek valkoisessa\npiispan-hiipassaan. Minä keitin niille hyvästi ajatuksissani: minun\nkävi niitä sääli...\n\nSiten istuimme kauan. Aurinko piiloittui kylmien huippujen taakse,\nja vaaleahko sumu alkoi kuljeskella laaksoissa, kun kadulta kuului\nporokellon helinää ja kyyditsijäin huutoa. Muutamia rattaita likaisine\nArmeenialaisineen ajoi ravintolan pihaan ja niiden perässä tyhjät\nmatka-vaunut, joiden keveä kulku, mukava laitos ja veikeä muoto kantoi\njonkinmoisen ulkomaalaisen leiman. Näiden takana kävi pitkäviiksinen\nmies, unkarilaisessa takissa, kyllin hyvin puettuna ollakseen\npalvelija. Hänen arvostaan ei voinut erehtyä, nähdessään hänen uljasta\ntapaansa karistaa tuhkaa piipustaan ja huutaa kyyditsijöille. Hän\noli, selvään, laiskan herran turmeltu palvelija. -- \"Sanopa, hyvä\nmies\", huusin hänelle ikkunasta, \"okaasiako siinä tuli, vai mitä?\"\n-- Hän katsoi minuun jokseenkin julkeasti, korjasi kaulahuiviaan ja\nkääntyi pois; hänen vieressään kävi Armeenialainen ja tämä vastasi,\nhymyillen, hänen puolestaan, että okaasia todella tuli ja palajaa\nhuomenn' aamuna takasin. -- \"Jumalan kiitos!\" sanoi Maksim Maksiimitsh,\nastuttuaan silloin ikkunan luo. \"Kas mitkä ihmeelliset vaunut!\" lisäsi\nhän, \"varmaankin joku virkamies matkustaa tarkastuksille Tifliseen.\nEipä hän näy tuntevan vuoriamme! Mutta ampukaa hiljaa, veli kulta, ne\nei ole pilan asia, murskaksi siinä menevät vaikka englantilaisetkin\nrattaat! -- Oli ken olikin -- niin lähtekäämmehän kuulustelemaan\"... Me\nmenimme käytävään. Sen päässä oli ovi auki sivuhuoneeseen. Palvelija ja\nkyyditsijä kuljettivat sinne remettiä.\n\n-- Kuule, veikkoiseni, kysyi alakatteini palvelijalta, kenen nuo\nihmeelliset vaunut ovat? häh... Koreat vaunut!... Kääntymättä jupisi\npalvelija jotakin itsekseen au'aistessaan remettiä. Maksim Maksiimitsh\nvihastui; hän survasi juroa olkapäähän ja sanoi: sinua minä puhuttelen,\nhyvä mies...\n\n-- Kenenkäkö vaunut?... Minun herrani...\n\n-- Kukas sinun herrasi on?\n\n-- Petshoorin...\n\n-- Mitäkö? Mitäkö? Petshoorin?... Noh, Herranen aika!... Eikös hän\npalvellut Kaukaasiassa?... huudahti Maksim Maksiimitsh nyästen minua\nhihasta. Hänen silmistään loisti ilo.\n\n-- Taisi palvella -- minä en ole vielä kauan ollut hänen luonaan.\n\n-- No, vai niin!... niin vai!... Gregorius Aleksandrovitsh?... Niinhän\non hänen nimensä?... Me olimme tuttavia, minä ja herrasi, lisäsi hän,\nlyöden ystävällisesti palvelijaa olalle, niin että hän horjahti...\n\n-- Suvaitkaahan, herra; te minua estätte, sanoi tämä, rypistäen\nkulmiaan.\n\n-- Sinuapa vasta, veliseni!... tiedätkös, että minä ja herrasi olimme\nhartaimpia ystäviä, me asuimmekin yhdessä?... Mut minnekäs hän itse\njäi?...\n\nPalvelija ilmoitti Petshoorinin jääneen illalliselle ja yöksi eversti\nN--in luo.\n\n-- Eikö hän käy täällä iltasella? sanoi Maksim Maksiimitsh; tai etkö\nsinä, hyvä mies, mene jotakin varten hänen luokseen?... Jos menet,\nniin sano, että täällä on Maksim Maksiimitsh -- sano niin -- kyllä hän\ntietää... Minä annan sulle kahdeksan kymmen-kopekkaisen juomarahaa...\nPalvelija mursi ylenkatseellisesti kasvojaan kuullessaan niin kainon\nlupauksen, mutta sanoi Maksim Maksiimitshille yhtä kaikki täyttävänsä\ntoimen.\n\n-- Tuossa paikassa hän tänne juoksee!... sanoi Maksim Maksiimitsh\nriemuitsevalla katsannolla. Menen portille häntä odottamaan... Paha\nvain, ett'en tunne N--iä...\n\nMaksim Maksiimitsh istui portin pieleen rahille, ja minä menin\nhuoneeseni. Tunnustan, että minäkin odotin jonkinmoisella\nkärsimättömyydellä tuon Petshoorinin ilmestymistä. Vaikka alakatteinin\nkertomuksen mukaan en muodostanut varsin oivaa käsitettä itselleni\nhänestä, niin näyttivät kuitenkin muutamat piirteet hänen luonteessaan\nmerkillisiltä. Tunnin perästä toi invaliidi kiehuvan tee-keittiön\nja -kannun. \"Maksim Maksiimitsh, ettekö halua teetä?\" huusin minä\nikkunasta.\n\n-- Suur' kiitos; eipä juuri haluta.\n\n-- Juokaa toki! Onhan, näette, jo myöhä, ja kylmä.\n\n-- Mitäs siitä; suur' kiitos...\n\n-- No, kuinka haluatte! Minä kävin juomaan yksin, mutta noin kymmenen\nminuutin perästä jo ukko tuleekin.\n\n-- Te olette oikeassa; ainahan on parempi juoda teetäkin, -- varroin\nvain vartomistani. Mies jo kauan sitten meni hänen luoksensa, mutta\njokin näkyy häntä pidättäneen.\n\nHän särppäsi tuota pikaa kupillisen teetä, eikä huolinut toista, vaan\nmeni uudelleen portille jonkinmoisessa levottomuudessa. Ukkoa näkyi\nharmittavan Petshoorinin välinpitämättömyys, semminkin, koska hän\nvast'ikään puhui minulle heidän ystävyydestään ja vielä tunti sitten\noli varma, että hän tulee juosten, kun vain kuulee hänen nimensä.\n\nOli jo myöhä ja pimeä, kun aukaisin jälleen ikkunan ja aloin kutsua\nMaksim Maksiimitshia, sanoen olevan aika mennä levolle; hän jupisi\njotakin hampaiden lomitse; minä toistin kutsumukseni -- vaan hän ei\nvastannut mitään.\n\nMinä heittäydyin pitkälleni sohvalle, kääriytyneenä viittaan ja\njätettyäni kynttilän pankolle minä nukahdin heti ja olisin rauhassa\nmaannut joll'ei, jo hyvin myöhään, Maksim Maksiimitsh, astuessaan\nhuoneesen, olisi minua herättänyt. Hän viskasi piippunsa pöydälle,\nalkoi kävellä huoneessa, kärhensi valkeata, pani vihdoin maata, mutta\nkauan ryki, syljeskeli ja kääntelihe...\n\n-- Syökö teitä luteet? kysyin minä.\n\n-- Syövät, luteet... vastasi hän, raskaasti huo'ahtaen.\n\nMinä heräsin varhain seuraavana aamuna, mutta Maksim Maksiimitsh oli\nkerinnyt ennen minua. Minä löysin hänet istumasta portin luona rahilla.\n\"Minun täytyy mennä komendantin luo\", sanoi hän, \"niin tehkää hyvin,\njos Petshoorin tulee, ja lähettäkää minua noutamaan...\"\n\nMinä lupasin. Hän juoksi, ikäänkuin olisivat hänen jäsenensä saaneet\nuudelleen nuoruuden voimaa ja nuorteutta.\n\nAamu oli raitis ja kaunis. Kultapilvet lateilivat vuorille, ikäänkuin\nuusi jono ilmavuoria; portin edustalla levisi laaja tori ja sen takana\noleva kauppa-paikka vilisi kansaa, sillä oli sunnuntai. Avo-jalkaset\nosetiini-pojat, pussit kakku-hunajaa selässä, pyörivät ympärilläni;\nminä heitä kiroilin, sillä minulla ei ollut aikaa heitä varten -- ja\naloin jo jakaa levottomuutta hyvän alakatteinin kanssa.\n\nEi mennyt kymmentä minuuttia, kun torin päässä näkyi se, jota odotimme.\nHän kävi eversti N--in seurassa, joka, saatettuaan hänet ravintolaan,\nheitti hänelle hyvästi ja palasi linnoitukseen Minä laitoin heti\ninvaliidin Maksim Maksiimitshin perään.\n\nPetshoorinin vastaan tuli ulos hänen palvelijansa ja ilmoitti, että\nheti käydään valjastamaan, antoi hänelle sikari-laatikon, ja, saatuaan\nmuutamia käskyjä, lähti askareilleen. Hänen herransa, sytytettyään\nsikarin, haukotti pari kertaa ja istui rahille toiselle puolelle\nporttia. Nyt minun tulee kuvata teille hänet.\n\nHän oli keski-korkuinen mies. Hänen solakka, hieno vartalonsa ja\nleveät hartijansa todistivat lujaa ruumiin rakennusta, joka voi kestää\nkaikkia kiertolais-elämän vaivaloisuuksia ja ilman-alan muutoksia, ja\njota ei kukista pääkaupungin elämän irstaisuus eivätkä sielun myrskyt.\nHänen pölyisestä sametti takistaan, joka vain oli suljettu kahdella\nalanapilla, pisti näkyviin sokaisevan valkoiset liina-vaatteet,\njoka seikka todisti kelpo miehen tapoja. Hänen likaiset käsineensä\nnäkyivät olevan vaseti ommellut hänen pientä ylimyksellistä kättänsä\nvarten, ja, kun hän oli riisunut toisen käsineen, ihmetytti minua\nhänen vaaleat, laihat sormensa. Hänen käyntinsä oli huolimatoin ja\nvitkainen, ja minä huomasin, ett'ei hän heilutellut käsiään, -- joka\non jonkinmoisen salamielisen luonteen merkki. Muutoin ovat nämä vain\nminun huomautuksiani, jotka perustuvat omiin havaintoihini, enkä\nminä tahdo ollenkaan pakoittaa teitä niitä umpimähkään uskomaan.\nKun hän kävi rahille, taipui hänen suora vartalonsa aivan, kuin\nhänellä ei olisi ollut yhtäkään nikamaa selässä; hänen koko\nruumiinsa asema todisti jotakin hermojen heikkoutta ja hän istui,\nkuten Balsakkilainen kolmekymmen vuotias virnakka höyhen-tuolissaan\nväsyttävien tanssijaisten jälkeen. Ensi silmäykseltä hänen kasvoihinsa\nen olisi lukenut hänelle enempää kuin kolmekolmatta vuotta, vaikka\nsittemmin olin valmis lukemaan kolmekymmentä. Hänen hymyssään oli\njotakin lapsellista, hänen ihossaan jotakin naisellista lienteyttä.\nHänen vaaleat, luonnosta kiharat hiuksensa reunustivat hyvin somasti\nhänen kalpean aatelis-otsansa, jossa ainoasti pitkäin havaintojen\nperästä saattoi huomata toisiaan risteileväin ryppyjen jäljet, jotka,\nluultavasti, kuvautuivat paljoa selvemmin vihan tahi sisällisen\nlevottomuuden hetkenä. Vaikka hänen hiuksensa olivatkin vaalean\nväriset, olivat hänen viiksensä ja kulmakarvansa mustat -- ja se\non rodun merkki ihmisellä, samoin kuin musta harja ja musta häntä\nvalkealla hevosella. Lopettaakseni kuvani sanon, että hänellä oli\nnenä hiukan pystyssä, sokaisevan valkoiset hampaat ja ruskeat silmät.\nSilmistä on minun vielä sanominen muutama sana.\n\nEnsiksikin, ne eivät nauraneet, kun hän nauroi! -- Ettekö ole sattuneet\nhuomaamaan sellaista kummaa toisilla ihmisillä?... Se on joko pahan\nluonnon tahi syvän, alituisen surun merkki. Puoli-avonaisten luomien\ntakaa ne kiiluivat eräällä, jos niin käy sanominen, valkoimen\ntapaisella loistolla. Se ei ollut sielun innostuksen, eikä vilkkaan,\nkuvituksen heijastusta, vaan sokaiseva, kylmä, sileän teräksen tapainen\nloiste. Hänen katseensa ei ollut pitkällinen, vaan tunkeutuva ja\nraskas; se jätti jälkeensä säädyttömän kysymyksen tukalan vaikutuksen\nja olisi saattanut näyttää röyhkeältä, jollei se olisi ollut niin\nvälinpitämättömän rauhallinen. Kaikki nämä huomautukset johtuivat\nmieleeni, kentiesi, vain siitä syystä, että minä tunsin muutamia\nerityiskohtia hänen elämästään, ja ehkäpä hänen muotonsa olisi tehnyt\naivan vastaisen vaikutuksen johonkin toiseen. Mutta, koska ette kuule\nhänestä muilta, kuin minulta, niin on ehdottomastikin tähän kuvaukseen\ntyytyminen. Lopuksi; sanon, että hän, yleensä, oli jokseenkin kaunis ja\nettä hänellä oli sellaiset kasvot, jotka erittäin miellyttävät naisia.\n\nHevoset olivat jo valjaissa. Tuon tuostakin helähteli kello vempelessä\nja palvelija kävi jo kahdesti ilmoittamassa Petshoorinille, että kaikki\noli valmista; mutta Maksim Maksiimitshia ei vielä kuulunut. Onneksi\noli Petshoorin vaipunut ajatuksiinsa katsellessaan Kaukaasian sinisiä\nharjanteita, eikä hän näkynyt ensinkään tekevän kiirutta matkalle. Minä\nastuin hänen luokseen. \"Jos tahdotte vielä odottaa vähäsen\", sanoin\nminä, \"niin saatte ilon nähdä vanhan tuttavanne...\"\n\n-- Niin, oikein! vastasi hän sukkelaan; minulle siitä eilen puhuttiin.\nMissäs hän on? -- Minä käännyin torille päin ja näin Maksim\nMaksiimitshin juoksevan minkä jaksoi... Muutamain minuuttien perästä\noli hän jo vieressämme: hän voi tuskin hengittää ja hiki valui helminä\nhänen kasvoilleen. Märät, harmaat hiustupsut, jotka törröttivät lakin\nalta, olivat takertuneet hänen otsaansa, ja hänen polvensa vapisivat...\nHän tahtoi heittäytyä Petshoorinin kaulaan, mutta tämä, hymyillen\nja kyllin kylmästi, vaikka kohteliaasti, ojensi hänelle kätensä.\nAlakatteini ällämystyi kotvaksi, mutta tarttui sitten molemmin käsin\nhimoisesti hänen käteensä. Hän ei voinut vielä puhua.\n\n-- Kuinka hauskaa, kallis Maksim Maksiimitsh! No, mitenkä jaksatte?\nsanoi Petshoorin.\n\n-- Ja... sinä?... ja te?... sammalsi ukko, kyynelet silmissä. Kuinka\nmonta vuotta... kuinka monta päivää... ja minne nyt matka pitää?\n\n-- Lähden Persiaan -- ja etemmäksi...\n\n-- Tokko nyt jo heti?... Odottakaahan, kallis ystäväni! -- Tokko nyt\nheti erkanemme?... Emmehän ole moniin aikoihin nähneet toisiamme...\n\n-- Täytyy, Maksim Maksiimitsh, -- oli vastaus.\n\n-- Herranen aika! minnekä teillä on semmoinen kiire? Minulla olisi\npaljon kertomista... ja kyselemistä... No, mitä? oletteko eronneet\nvirasta?... kuinka?... mitenkä teidän on laita?\n\n-- Olen ikävöinyt! vastasi Petshoorin hymyillen.\n\n-- Muistattekos, kun linnoituksessa oltiin ja eleltiin?... Sepä oli\nmainio metsästys-paikka!... Olittehan te kova ampuja... Entä Beela?...\n\nPetshoorin kalpeni hiukkaisen ja kääntyi pois.\n\nKyllä, muistan! sanoi hän, melkein heti väkinäisesti haukoitettuaan.\n\nMaksim Maksiimitsh alkoi rukoilla häntä jäämään vielä kahdeksi\ntunniksi. \"Syödään oiva päivällinen\", sanoi hän, \"minulla on kaksi\nfasaania; ja kahetiini on täällä mainiota, ei, tietysti, semmoista,\nkuin Gruusiassa, mutta yhtä hyvin parempaa laatua... Sitten\npakinoidaan... Te kerrotte minulle olostanne Pietarissa... Hä?\"...\n\n-- Tosiaankin, ei minulla ole mitään kertomista, kallis Maksim\nMaksiimitsh... Hyvästi sitten, minun täytyy... minun on\nkiiruhtaminen... Kiitoksia, ett'ette unhottaneet... lisäsi hän tarttuen\nhänen käteensä.\n\nUkko rypisteli kulmiaan... Hän oli pahoillaan ja vihoissaan, vaikka hän\nkoki sitä salata. \"Unhottaa!\" mutisi hän: \"minäpä en ole unhottanut\nmitään... No, Jumalan nimeen sitten!... Enpä minä luullut siten teitä\nkohtaavani...\"\n\n-- No, heittäkää sikseen! sanoi Petshoorin, syleiltyään häntä\nystävällisesti. Olenhan minä sama kuin ennenkin!... mutta mitäs\ntehdä?... kullakin on tiensä... Jumala ties, satummeko vielä kohtaamaan\ntoisiamme!... Tätä puhuessaan istui hän jo vaunuissa ja kyyditsijä\nalkoi selvittää ohjaksia.\n\n-- Seis', seis'! huusi äkkiä Maksim Maksiimitsh tarttuen vaunujen\noviin: -- olin ihan unhottaa, että minulle jäivät teidän paperinne,\nGregorius Aleksandrovitsh... minä olen niitä kuljetellut muassani...\nsillä luulin teidät tapaavani Gruusiassa, mutta tässähän Jumala soikin\nnähdä... Mitä minun niillä on tehtävä?...\n\n-- Mitä tahdotte! vastasi Petshoorin. -- Hyvästi...\n\n-- Siis te Persiaan?... milloinka palajatte? huusi hänen jälkeensä\nMaksim Maksiimitsh.\n\nVaunut olivat jo kaukana, mutta Petshoorin teki kädellään merkin, jota\nvoi kääntää seuraavalla tavalla: tuskinpa koskaan! ja miksikä!\n\nPitkään aikaan ei enään kuulunut kellon helinää, eikä pyörien rätinää\nlimsiötieltä, mutta ukkorukka yhä seisoi samalla paikalla syvissä\nmietteissä...\n\n\"Niin\", sanoi hän vihdoin, kokien ottaa välinpitämättömän muodon,\nvaikka harmin kyynel ajoittain kiilsi hänen ripsissään, \"olimmehan me\nkyllä tuttavia -- mutta, mitäs ovat tuttavat nykyaikaan!... Mitäpä\nhänelle minusta? Minä en ole rikas, ei minulla ole virka-arvoja, enkä\nminä ikäänikään nähden ole lainkaan hänen vertaisensa... Äläs vain,\nminkälaiseksi teikariksi on käynyt, kun taas oleskeli Pietarissa...\nNepäs vaunut!... ja olipas sillä tavaroita!... ja vantti-mies ylpeä,\nniin että pois tieltä!...\" Nämät sanat lausui hän iroonillisella\nhymyllä. \"Sanokaapa\", jatkoi hän, kääntyen minuun päin: \"no, mitäkäs\nte tästä ajattelette?... ja mikäs piru hänet nyt Persiaan viepi?...\nNaurattavaa se on, Jumal' aut', naurattavaa!... Tiesinhän minä sen,\nettä hän on hepakko, johon ei käy luottaminen... Vaan vahinko,\nyht'hyvin, että hän huonosti päivänsä päättää... mutta mitenkäs muuten\nvoisi käydäkään!... Olenhan minä sen aina sanonut, ett'ei se ole\nmistään kotoisin, joka vanhat ystävänsä unhottaa!...\" Sitten kääntyi\nhän pois kätkeäkseen mielensä liikutusta ja meni pihalle kävelemään\nrattaiden ympäri, ikäänkuin katsellakseen pyöriä, sillä välin kuin\nhänen silmänsä vähän väliä täyttyivät kyynelillä.\n\n-- Maksim Maksiimitsh, sanoin minä, lähestyen häntä, mitä paperia\nteille Petshoorin jätti?\n\n-- Jumala hänet ties! joitakin muistelmia.\n\n-- Mitä te aiotte niillä tehdä?\n\n-- Mitäkö? Käsken tehdä patruunia.\n\n-- Antakaa ne ennen minulle.\n\nHän katsoi minuun ihmetyksellä, jupisi jotakin hampaihinsa ja alkoi\nkaivella remettiään; sieltä otti hän vihon ja heitti sen ylenkatseella\nmaahan; sitten joutuivat toinen, kolmas, ja aina kymmenenteen saakka,\nsamaan kohtaloon. Hänen harmissaan oli jotakin lapsellista, ja se minua\nnauratti, mutta minun kävi myöskin häntä sääli...\n\n-- Siinä ne ovat kaikki, sanoi hän; onnea löydölle...\n\n-- Ja minä voin tehdä niillä, mitä tahdon?\n\n-- Vaikka sanomiin painattaisitte, se ei minuun koske... Olenkos minä\nmikä hänen ystävänsä, taikka sukulaisensa?... Kyllähän me elimme yhden\nkaton alla... vaan vähänkös, kenenkä kanssa eletään?...\n\nMinä otin paperit ja vein ne tuota pikaa pois, peläten alakatteinin\nkatuvan. Piakkoin meille ilmoitettiin okaasian lähtevän tunnin päästä,\nja minä käskin valjastamaan. Alakatteini astui huoneesen silloin, kuin\nminä panin lakkia päähäni; hän ei näkynyt tekevän lähtöä. Hänellä oli\njonkinmoinen, väkinäinen, kylmä katsanto.\n\n-- Entä te, Maksim Maksiimitsh, ettekö te lähdekään?\n\n-- En.\n\n-- Miksikä ette?\n\n-- En ole vielä nähnyt komendanttia ja minun täytyy jättää hänelle\nmuutamia ruunun tavaroita.\n\n-- Kävittehän te hänen luonansa?\n\n-- Kävin kyllä, sanoi hän. hämmentyen; mutta hän ei ollut kotona...\nenkä häntä odottanut.\n\nMinä ymmärsin, että ukko-rukka, kentiesi, ensi kerran elämässään, oli\nheittänyt viralliset tehtävänsä _omien asiainsa_ vuoksi, (käyttääkseni\nvirkakieltä) -- ja kuinka hänet siitä palkittiin!\n\n-- Sangen ikävää, sanoin minä hänelle, sangen ikävää, Maksim\nMaksiimitsh, että meidän täytyy erota ennen aikojaan.\n\n-- Mitä meistä, sivistymättömistä ukoista, on teidän seuraanne!...\nTe olette ylpeätä, suuren maailman nuorisoa. Kyllähän, kun ollaan\ntsherkessien kuulien keskellä, silloin yhdessä vaikka minne mennään --\nmutta annapas kun joskus sitten tavataan, niin on häpeä kättäkin lyödä\nvanhalle veikolle.\n\n-- Minä en ansaitse näitä nuhteita, Maksim Maksiimitsh.\n\n-- Niin minä, näette, vain sanoin sanoakseni, Muutoin, toivotan teille\nkaikkea hyvää ja hauskaa matkaa.\n\nMe heitimme hyvästi jokseenkin kuivasti. Tuo kelpo Maksim Maksiimitsh\nkävi itsepäiseksi, toraisaksi alakatteiniksi! Ja minkä tähden? Sen\ntähden, että Petshoorin, hajamielisyydessään tai muusta syystä, oli\nojentanut hänelle kättä, kun tämä tahtoi heittäytyä hänen kaulaansa.\nSurullista on nähdä, kun nuoriso kadottaa paraimmat toiveensa ja\nhaaveensa, kun sen edestä temmaistaan ruusuinen harso, jonka läpi se\nkatselee ihmisten töitä ja tunteita, vaikka onkin toivoa, että vanhat\nharhat vaihtuvat yhtä muutteleviin, mutta sen sijaan yhtä suloisiinkin,\nuusiin... Mutta mihinkäs ne vaihdat Maksim Maksiimitshin iässä?\nVäkisinkin sydän paatuu, sielu salpautuu...\n\nMinä lähdin yksin.\n\n\n\n\n\n\nPetshoorinin Päiväkirja.\n\n\n\n\nEsipuhe.\n\n\nÄskettäin kuulin, että Petshoorin, palattuaan Persiasta, oli kuollut.\nTämä tieto minua varsin ilahutti, sillä se antoi minulle oikeuden\npainattamaan nämä muistiin panot, ja minä käytin tilaisuutta hyväkseni\npannakseni nimeni vieraalle tuotteelle. Suokoon Jumala, ett'eivät\nlukijat minua rankaise sellaisesta viattomasta väärennyksestä!\n\nNyt on minun hiukan selittäminen syitä, jotka saivat minut ilmaisemaan\nyleisölle minulle perin tuntemattoman miehen sydämen salaisuudet.\nJospa vielä olisi ollut hänen ystävänsä (totisen ystävän kavalan\njulkeuden jokainen käsittää), mutta minä näin hänet ainoastaan kerran\nelämässäni valta-tiellä, niin muodoin en saata kantaa häntä vastaan\nsitä selittämätöntä vihaa, joka, kätkeytyen ystävyyden naamarin alla,\nodottaa ainoastaan rakastetun esineen kuolemaa tai onnettomuutta,\npurkaakseen hänen päänsä päälle soimausten, neuvojen, ivan ja säälin\nrakeita.\n\nUudestaan lukiessani näitä muistiin panoja, vakuuttauduin sen\ntodenperäisyydestä, joka näin armahtamatta toi julki omat heikkoutensa\nja paheensa. Ihmis-sielun, vaikkapa vähäisimmänkin, historia lie\nmelkein huvittavampi ja hyödyllisempi, kuin kokonaisen kansan historia\nolletikin kun se on tulos kypsen älyn havainnoista itsestään Ja kun\nse on kirjoitettu ilman turhamaista halua herättämään osan-ottoa tai\nihmettelemistä. Rousseau'n Tunnustuksella on jo se vika, että hän luki\nsen ystävilleen.\n\nSiis, ainoastaan hyödyn halu sai minut painattamaan katkelmat\npäiväkirjasta, joka satunnaisesti joutui käsiini. Vaikka olen muuttanut\nkaikki nimet, niin luultavasti ne, joista siinä puhutaan, kuitenkin\ntuntevat itsensä, ja, kentiesi, löytävät he oikeuttamista menetyksille,\njoista tähän asti ovat syyttäneet miestä, jolla enään vast'edes ei ole\nmitäkään yhteistä tämän maailman kanssa. Annammehan me melkein aina\nanteeksi sen, minkä ymmärrämme.\n\nMinä olen pannut tähän kirjaan ainoastaan sen, mikä koski Petshoorinin\noloon Kaukaasiassa. Huostaani jäi vielä paksu vihko, jossa hän kertoo\nkoko elämänsä. Joskus sekin ilmestyy maailman tuomittavaksi, mutta nyt\nen raatsi ottaa omakseni tätä vastuutta monesta tärkeästä syystä.\n\nKentiesi jotkut lukijat tahtovat tietää minun mielipiteeni Petshoorinin\nluonteesta. Vastaukseni on tämän kirjan nimikirjoitus. \"Se on pahaa\nivaa!\" sanovat he. -- En tiedä.\n\n\n\n\nI.\n\nTaman.\n\n\nTaman on viheliäisin kaikista Wenäjän rantakaupungeista. Minä olin\nsiellä vähällä kuolla nälkään ja päälliseksi vielä tahdottiin minut\nhukuttaa. Minä saavuin sinne kyyti-rattailla myöhään yöllä. Kyyditsijä\nseisatti uupuneen kolmivaljakon ainoan, kaupunkiin tultaessa olevan,\nkivitalon portille. Vartija, Mustanmeren kasakka, kuultuaan kellon\nhelinän, huusi unen horroksissa ynseällä äänellä: \"kuka siellä?\"\nAlaupsieri ja kymmenys-mies astuivat ulos. Minä selitin heille olevani\nupsieri, matkustavani ruunun asioilla toimivaan osastoon ja aloin\npyytää ruunun asuntoa. Kymmenys-mies kuljetti meitä kaupungilla. Joka\nainoassa tuvassa, johon vain tultiin, oli asukkaita. Oli kylmä; minä\nrasituin ja tuskastuin, sillä en ollut maannut kolmeen yöhön. -- \"Vie\nminut vaikka hiiteen, lurjus! kunhan johonkin paikkaan!\" huusin minä.\n-- \"Tiedän minä vielä yhden kyysän\", vastasi kymmenys-mies, silitellen\nkorvallistaan, \"mutta se ei ole teidän arvonne mieleen, siellä ei ole\nkaikki kunnossa!\" Käsittämättä viimeisen sanan oikeata merkitystä,\nkäskin hänen käydä edeltä ja pitkän matkustuksen perästä pitkin\nlikaisia kujia, joiden molemmilla puolin huomasin vain rappeutuneita\naitoja, tulimme pieneen hökkeliin aivan meren rannalla.\n\nTäysikuu valaisi uuden asuntoni kaislakaton ja valkeat seinät;\nlimsiö-vallituksella ympäröidyllä pihalla seisoi, pönkistellen, toinen,\nedellistä pienempi ja vanhempi mökki. Ranta kaltoi jyrkkäyksenä mereen\nmelkein sen seinuksilta ja alaalla loistivat, lakkaamatta solisten,\ntumman siniset aallot. Kuu katseli hiljaa levotonta, mutta sille\nkuuliaista aljetta, ja sen valossa saatoin eroittaa, kaukana rannasta,\nkaksi laivaa, joiden mustat purjeneuvot seittinä kuvautuivat himmeällä\ntaivaan äärellä. \"Onpa laivoja valkamassa\", ajattelin minä, \"huomenna\nlähden Gelendshikkiin\".\n\nKäskylään virkaa toimitti minulla linjakasakka. Käskettyäni häntä\nirroittamaan remettini ja laittamaan kyyditsijät pois, kävin isäntää\nkutsumaan -- mutta ei kuulu mitään, koputin -- ei hiiskaustakaan...\nmitäs tämä on? Viimein kömpi eteisestä noin neljäntoista vuotias poika.\n\n-- \"Missä on isäntä?\" -- Ei ole, vastasi poika Vähän Wenäjän murteella.\n-- \"Mitä, eikö ollenkaan?\" -- Ei ollenkaan. -- \"Entä emäntä?\" -- Hän\nhätkähti kauppalaan. -- \"Kukas sitten oven aukaisee?\" sanoin minä,\npotkaisten siihen jalallani. Ovi aukeni itsestään ja hökkelistä puhalsi\nkostealta. Minä sytytin virittimen ja kohotin sen pojan nenän eteen. Se\nvalaisi kaksi valkeata silmää. Hän oli sokea, umpisokea syntymästään,\nja hän seisoi liikkumattomana edessäni. Minä aloin katsastaa; hänen\nkasvojensa piirteitä.\n\nTunnustan, että minulla on kova taikaluulo... kaikkia sokeita,\nkiero-silmiä, kuuroja, mykkiä, jalattomia, käsittömiä,\nkyttyrä-selkäisiä j.m.s. vastaan. Minä olen huomannut, että aina on\njoku kummallinen suhde ihmisen ulkomuodon ja sielun välillä, ikäänkuin\njäsenen häviöllä sielukin menettää jonkun aistimen.\n\nMinäpä aloinkin katsastaa sokean kasvoja, mutta mitäpäs saattaa lukea\nkasvoista, joilla ei ole silmiä. Kauan katselin minä häntä ehdottomalla\nsäälillä, kun äkkiä hänen ohuilla huulillaan vivahti tuskin huomattava\nhymy, enkä tiedä miksi, mutta se teki minuun mitä ilkeimmän\nvaikutuksen. Mielessäni syntyi epäilys, ett'ei tämä sokea ollutkaan\nniin sokea, miltä hän näytti; turhaan ko'in itseäni vakuuttaa, että\nkaihta on mahdoton jäljitellä, ja missäkä tarkoituksessa? Mutta mitäs\nsille saa? -- olen usein taipuva taika-luuloihini...\n\n-- \"Oletko isännän poika?\" kysyin häneltä viimein. -- En. -- \"Kukas\nsinä olet?\" -- Köyhä orpo. -- \"Onkos emännällä lapsia?\" -- Ei;\ntytär oli, mutta hän karkasi meren taakse tataariilaisen kanssa. --\n\"Minkä tataarilaisen kanssa?\" -- Piru hänet tietää! olihan Krimin\ntataarilainen, soutaja Kertshistä.\n\nMinä menin hökkeliin. Kaksi rahia ja pöytä ynnä kauhea arkku takan\nvieressä olivat sen koko kalusto. Seinällä ei ollut yhtäkään Jumalan\nkuvaa -- paha merkki! Särjetystä ikkunasta tunki merituuli sisään. Minä\nvedin remetistä esille vahapätkän ja, sytytettyäni sen, aloin purkaa\ntavaroitani, panin nurkkaan miekkani ja pyssyni, pöydälle pistuolit,\nlevitin burkkani rahille, ja kasakka omansa toiselle; kymmenen minuutin\nkuluttua alkoi hän jo kuorsata, mutta minä en voinut nukkua, sillä\npimeässä pyöri yhä edessäni valkosilmäinen poika.\n\nSiten kului tunnin verta. Kuu paistoi ikkunaan ja sen valo päilyi\nhökkelin maa-permannolla. Äkkiä vilahti varjo kirkkaalla juovalla,\njoka halkaisi permannon. Minä kohoittauduin ja katsoin ikkunaan.\nToistamiseen juoksi joku sivutse ja katosi, Jumala tiesi minne. Minä\nen voinut olettaa tuon olennon juosneen alas jyrkkäydestä, mutta\nyhtä kaikki muualle se ei olisi voinut joutua. Minä nousin, pu'in\nylleni beshmetin, pistin tikarini vyöhön ja menin hyvin hiljaa ulos\nhökkelistä. Sokea poika tuli vastaani. Minä piileilin aidan viereen,\nja hän kulki ohitseni varmalla, mutta varovalla käynnillä. Kainalossa\nkantoi hän jotakin myttyä ja, käännyttyään valkamaan, alkoi laskeutua\nkapeata jyrkkää polkua myöten. \"Sinä päivänä mykät puhuvat ja sokeat\nsaavat näkönsä jälleen\", ajattelin minä, seuraten häntä semmoisen\nmatkan päässä, ett'en kadottaisi häntä nä'ystäni.\n\nSillä välin alkoi kuu pukeutua pilviin ja merelle kohosi sumu; sen\nläpi tuskin paistoi lyhty likeisen laivan perä-keulalta. Rannalla\nkimalteli somer-kuohu, joka tuon tuostakin uhkasi sen upottaa. Vaivalla\nlaskeutuen kuljin alas jyrkkäyttä myöten, kun ihmeekseni näin sokean,\nhiukan pysähdyttyään, kääntyvän oikealle ja käyvän niin likeltä vettä,\nettä näytti, kuin aalto heti hänet tempaisisi ja huuhtoisi pois. Mutta,\nnäköään, se ei ollut hänen ensimäinen kävelynsä, päättäen varmuudesta,\njolla hän astui kiveltä kivelle ja karttoi halkeamia. Viimein hän\nseisattui, ikäänkuin jotakin kuunnellakseen, istautui maahan ja pani\nmytyn viereensä. Minä otin vaarin hänen liikkeistään ja kätkeydyin\nrannalta esiin pistävän kallion taakse. Muutaman minuutin kuluttua\nnäkyi vastaiselta puolelta valkea haahmo, joka lähestyi sokeata ja\nistui hänen viereensä. Tuuli kantoi ajoittain korviini heidän puhettaan.\n\n-- No, sokea? sanoi naisen ääni, nyt käy raju myrsky ja Jankko ei\ntulekaan. -- Jankko ei pelkää myrskyä, vastasi tämä. -- Sumu paksunee,\nsanoi taas naisen ääni surullisesti.\n\n-- Sumussa on parempi päästä vartija-laivojen ohitse, oli vastaus. --\nMutta jos hän hukkuu? -- Niin menet ilman uutta nauhaa pyhänä kirkkoon.\n\nSeurasi äänettömyys. Minua kummastutti yhtä kaikki se, että sokea oli\npuhunut minun kanssani Wähän Wenäjän murteella, mutta nyt puhui selvää\nWenättä.\n\n-- Käethän, minä olin oikeassa, sanoi taas sokea, lyöden kämmeniään\nyhteen. -- Jankko ei pelkää merta, eikä tuulta, ei sumua, eikä\nranta-vartijoita. Kuuntelehan: se ei ole vesi, joka loiskii; minäpäs en\npetykään -- se on hänen pitkät aironsa.\n\nNainen hyppäsi ylös ja alkoi levottoman näköisenä tähystää\nkaukaisuuteen.\n\n-- Hourailet, sokea! sanoi hän, minä en näe mitään.\n\nTunnustan, että vaikka kuinka ko'in eroittaa kaukaisuudessa jotakin\nveneen tapaista, niin en onnistunut. Siten kului noin kymmenen\nminuuttia, ja nyt näkyi vaahtoharjojen välistä musta piste; se ei\nsuurentunut, eikä pienentynyt. Hitaasti kohoten aaltojen harjoille\nja jälleen laskeutuen, lähestyi rantaa vene. \"Uskalias oli kulkija,\njoka oli päättänyt lähteäkseen moisena yönä lahden poikki kahden\nkymmenen virstan matkalle, ja tähdellinen mahtoi olla syykin,\njoka oli hänet siihen saanut\", arvelin minä ja sydämeni tykytteli\nkovasti, katsellessani tuota vene-rukkaa. Vaan se sukelsi, kuin\nsorsa, ja sitten, huiskahuttaen nopeasti airoja, ikäänkuin siipiä,\nhyppi syvänteestä kuohu-pirskeesen; ja tuossa paikassa, ajattelin\nminä, tölmähtää se vauhdilla vasten rantaa ja ritkahtaa pirstoiksi,\nmutta se kääntyi sievästi syrjittäin ja puikahti vahingoittumatta\npieneen poukamaan. Siitä astui keskikasvuinen mies, tataarilainen\nlampaannahka-lakki päässä, viittasi kädellään ja kaikki kolme kävivät\nvetämään jotakin veneestä. Paino oli niin suuri, ett'en vieläkään\nymmärrä, kuinka vene ei uponnut. Otettuaan kukin mytyn hartioilleen,\nlähtivät he pitkin rantaa ja kohta kadotin heidät näkyvistä. Minun oli\npalaaminen kotia; mutta tunnustan, että kaikki nämä kummallisuudet\nhuolettivat minua, jotta töin tuskin odotin aamua.\n\nKasakkani oli kovin ihmeessään, kun hän, herättyään, näki minut\ntäydessä puvussa; mutta minä en sanonut, yhtä kaikki, hänelle syytä\nsiihen. Ihanneltuani tuokion ikkunasta pilvi-hetaleilla kylvettyä\ntaivasta ja Krimin kaukaista rantaa, joka ulottuu sinipunertavana\njuovana ja päättyy kallioon, jonka kärjellä vaalastaa tulitorni, lähdin\nminä Fanagoorian linnoitukseen kuulustelemaan komendantilta, milloinka\nvoisin lähteä Greledshikkiin.\n\nMutta -- harmikseni, ei komendantti tietänyt antaa minulle mitäkään\nratkaisevaa vastausta. Laivat, jotka seisoivat valkamassa, olivat\njoko vartija- tai kauppa-laivoja, joita ei edes vielä oltu ruvettu\nkuormittamaan. -- \"Kentiesi kolmen, neljän päivän perästä tulee\nposti-laiva\", sanoi komendantti, \"niin silloin kuullaan\". Minä palasin\nkotia synkeänä ja vihoissani. Ovessa tuli minua vastaan kasakka\npelästyneen näköisenä.\n\n-- Pahojako kuulumisia, teidän armonne? sanoi hän minulle.\n\n-- Niin, veikkoinen, Jumala ties', milloin täältä päästään.\n\nTästä hän kävi vieläkin levottomammaksi ja, kumartuen puoleeni,\nkuiskasi minulle: -- täällä ei ole kaikki kunnossa! Minä tapasin\ntänään erään Mustanmeren kasakan, joka on minulle tuttu -- me, näette,\nolimme viime vuonna samassa osastossa -- ja, kuultuaan, minne olimme\npysähtyneet, sanoi hän: täällä ei ole kaikki kunnossa, veliseni,\nihmiset ovat huonoja!... Ja mikäs, oikeastaan, tuo sokea lie!... yksin\nkäy hän joka paikassa, torillakin, noutaa leipää, kantaa vettä... on,\nnäköään, tässä siihen tottunut.\n\n-- Kuules! Onkos edes emäntää näkynyt?\n\n-- Tänään poissa ollessanne tuli ämmä tyttärineen.\n\n-- Mikä tytär? Eihän hänellä ole tytärtä. -- Jumala hänet sitten ties',\nmikä hän on, joll'ei tytär; tuollahan tuo ämmä istuu mökissään.\n\nMinä menin hökkeliin. Takassa paloi kova valkea, jolla kiehui\npäivällinen, jotenkin komea köyhimyksille. Ämmä vastasi jokaiseen\nkysymykseeni, että hän on kuuro, eikä kuule mitään. Mitä hänen\nkanssaan oli tehtävä? Minä käännyin sokean puoleen, joka istui takan\nääressä, pannen risuja tuleen: \"Kuulepas, turkasen poika\", sanoin minä\nnipistäen häntä korvasta, \"sanohan, minne sinä yöllä myttyä kuljetit\n-- hä?\" Äkkiä rupesi sokea itkemään, parkui ja oihki: \"Minne minä olen\nmennyt?... En minä ole minnekään mennyt... myttyä?... mitä myttyä?\"\n-- Tällä kertaa ämmä kuuli ja alkoi jupista: \"noin syyttelevät, ja\nvielä köyhää! Mitä te hänestä? Mitä hän teille on tehnyt?\" Tämä minua\nkyllästytti ja minä lähdin pois, varmaan päättäneenä hankkiakseni\nselityksen tähän arvoitukseen.\n\nMinä kääriydyin burkkaan ja istuin aidan viereen kivelle, katsellen\nkaukaisuuteen; edessäni levisi yöllisen myrskyn velloma meri ja sen\nyksitoikkoinen, nukkuvan kaupungin tohun kaltainen kohina muistutteli\nminulle menneitä vuosia, vei ajatukseni pohjoiseen, meidän kylmään\npääkaupunkiimme, ja muistojen kuohuttamana minä unohdin itseni...\nSiten kului tunnin verta, ehkä enemmänkin... Äkkiä koski jotakin\nlauluntapaista korviini. Se oli, todellakin, laulua, ja raikas ääni --\nmutta mistä?... Minä kuuntelin. Sävelmä oli sievä, milloin verkallinen\nja surullinen, milloin nopea ja vireä. Minä katselin, mutta en nähnyt\nketäkään ympäristöllä, kuuntelin taas ja sävelet lankesivat ikäänkuin\ntaivaasta. Minä nostin silmäni ja näin mökin katolla seisovan tytön\njuovikkaassa hameessa, hiukset hajallaan -- oikee keiju. Suojellen\nkämmenellään silmiään auringon, säteitä vastaan, tähysteli hän tarkkaan\nkaukaisuuteen, milloin itsekseen nauroi ja aprikoi, milloin alkoi taas\nlaulaa lauluaan.\n\nMinä muistan tämän laulun sanasta sanaan:\n\n    Vapahassa vallassaan\n    Sini-ulapalla\n    Kulkee yhä laivuet\n        Valkopurjehiset.\n\n    Noiden laivain keskitse\n    Kiitää venosen',\n    Vene ilman purjeitta,\n        Yksihankainen.\n\n    Myrskykin kun myllertää --\n    Vanhat laivuet\n    Siipensä kohottavat,\n        Merelle hajoavat.\n\n    Minä silloin merelle\n    Syvään kumarran:\n    \"Älä koske, paha meri,\n        Minun venostan'!\n\n    Venoseni kuljettaa\n    Kalliit' aarteita,\n    Sitä yössä synkässä\n        Ohjaa poika hurja-pää\".\n\nEhdottomasti johtui mieleeni, ettäs yöllä olin kuullut saman äänen.\nMinä mietistyin kotvaksi ja kun jälleen katsoin katolle, ei tyttöä\nsiellä enään ollutkaan. Äkkiä juoksi hän minun ohitseni, hyräillen\njotakin muuta, näpsytteli sormiaan ja meni ämmän luo. Heidän\nkeskenään syntyi siinä kiista, ämmä vihastui ja tyttö nauraa rehotti\nääneensä. Eikä aikaakaan, aallottareni juosta hypiskelee ja tulee\nminuun päin; hän seisattui, katsoi terävästi silmiini, ikäänkuin\nhämmästyneenä läsnä-olostani, kääntyi sitten välinpitämättömästi pois\nja meni hiljalleen valkamaa kohti. Mutta ei se siihen loppunut. Koko\npäivän hyöri hän asuntoni ympärillä, eikä laulu ja hyppy la'annut\nkotvaksikaan. Kummallinen olento! Hänen kasvoissaan ei ollut mitäkään\nmielettömyyden merkkiä; päin vastoin pysähtelivät hänen vilkkaat,\ntunkeutuvat silmänsä minuun, ja nuo silmät näyttivät jollakin\nmaneettivoimalla varustetuilta; joka kerta ne ikäänkuin odottivat\nkysymystä. Mutta kun vain aloin häntä puhutella, juoksi hän pois,\nviekkaasti hymyillen.\n\nToden totta, minä en ollut ikänäni nähnyt moista naista. Hän oli\nkaukana kaunottaresta, mutta minulla on omat vakuutukseni myöskin\nkauneudesta. Hänessä oli paljo rodun merkkiä... ja naisissa, kuin\nhevosissakin, on rotu suuri asia -- keksintö, joka on lähtenyt nuoresta\nRanskasta. Se, se on rotu, eikä nuori Ranska, näytäkse käynnissä,\nkäsissä ja jaloissa; erittäinkin nenä merkitsee paljon. Säännöllinen\nnenä on Wenäjällä harvinaisempi pientä jalkaa.\n\nLaulajattareni näytti olevan noin 18 vuoden vanha. Hänen vartalonsa\ntavaton nuorteus, hänen päänsä erinomainen, hänelle yksistään\nomituinen kallistaminen, hänen pitkät ruskeat hiuksensa, hänen\nhiukan päivettyneen ihonsa kullanmoinen läike kaulassa ja hartioilla\nja erittäin säännöllinen nenänsä -- kaikki tämä oli minusta\nhurmaavaa. Vaikka hänen viistoissa silmänluonnissaan saattoi lukea\njotakin kesytöntä ja epäiltävää, vaikka hänen hymyssään oli jotakin\nepämääräistä, niin voitti kuitenkin ennakkoluuloni: säännöllinen nenä\nsai minut mielettömäksi; minä kuvittelin löytäneeni Goethen Minjoonin\n-- tuon hänen saksalaisen kuvituksensa oikullisen olennon! ja,\ntodellakin, oli heidän välillänsä paljon yhtäläisyyttä: samat äkilliset\nkäänteet rajuimmasta levottomuudesta täydelliseen tyynyyteen, samat\nongelmoiset puheet, samat hypyt ja kummalliset laulut...\n\nIltapuolella seisatin minä hänet ovella ja alotin hänen kanssaan\nseuraavan puheen:\n\n-- Sanopas, kaunottareni, kysyin minä: -- mitä sinä tänään katolla teit?\n-- Katselin, mistä päin tuuli kävi. -- Mitä sinulla siitä on? -- Mistä\ntuuli, sieltä onnikin. -- Vai niin! laulullako sinä onnea kutsuit? --\nMissä laulua on, siellä on onneakin. -- Mutta jospa laulatkin itsellesi\nsurua? -- Niin mikä sitten? Missä ei käy hyvin, siellä käypi pahoin,\nja pahasta hyvään taas ei ole pitkältä. -- Kuka sinulle opetti tuon\nlaulun? -- Ei kukaan opettanut; laulan, mitä päähäni pistää, ja kenen\non kuultava, kuulee, vaan kenen ei, se sitä ei ymmärrä. -- Mikäs nimesi\non, lintuni? -- Joka risti, se tietää. -- Kuka sinut risti? -- Mistä\nminä tiedän. -- Sinuapa luihu on! Mutta minäpä tiedän sinusta jotakin\n(hänen kasvonsa eivät muuttuneet, eikä hän liikahuttanut huuliaan,\naivan kuin ei asia olisi häntä koskenut). Minä tiedän, että sinä viime\nyönä kävit rannalla. -- Ja sitten minä kerroin hänelle hyvin vakavana\nkaikki, mitä olin nähnyt, luullen häntä hämmästyttäväni. Eikö mitä! Hän\npurskahti nauramaan täyttä kurkkua ja sanoi: Paljon näitte, mutta vähän\ntiedätte, ja minkä tiedätte, pitäkää lukon takana. -- Mutta jospa,\nesimerkiksi, mielisin ilmoittaa komendantille, sanoin minä, katsoen\nhyvin vakavasti, jopa ankarastikin. Hän hypähti äkkiä, alkoi laulaa ja\npiiloutui, kuin pensaikosta peloitettu lintu. Viimeiset sanani eivät\nolleet ollenkaan paikallaan; silloin minä en arvannut niiden tärkeyttä,\nmutta sittemmin sain tilaisuuden niitä katuakseni.\n\nHeti kun hämärsi, käskin kasakkaani lämmittämään teekannun, kuten\non tapa sotaretkillä, sytytin kynttilän ja kävin pöydän ääreen\nistumaan, poltellen matkapiippuani. Olin lopettamassa toisen lasin\nteetä, kun ovi äkkiä narisi ja takanani kuului vaatteen ja askelten\nvieno kohina; minä säpsähdin ja käännyin -- siinä tuli aallottareni.\nHiljaa ja äänetöinnä kävi hän istumaan vastapäätä minua ja loi minuun\nsilmänsä, enkä tiedä minkä tähden, mutta tuo katse näytti minusta\nihmeellisen hellältä: se muistutti yhtä niitä silmäilyjä, jotka muinoin\nniin omavaltaisesti ilvehtivät elämäni kanssa. Se näkyi odottavan\nkysymystä, mutta minä olin vaiti, täynnä selittämätöntä hämmekkiä.\nHänen kasvojaan peitti himmeä kalpeus, joka ilmaisi levottomuutta\nsielussa; hänen kätensä harhaeli pöydällä omin valloin ja minä huomasin\nsiinä hienon väristyksen; hänen rintansa kohosi toisinaan korkealle,\ntoisinaan näkyi hän pidättävän huokumistaan. Tämä kometiia kävi minusta\npitkälliseksi ja minä olin valmis keskeyttämään äänettömyyden mitä\nproosallisimmalla tavalla, se on esittämällä hänelle lasin teetä, kun\nhän äkkiä hypähti seisoalle, kiersi kätensä kaulaani, ja märkä, tulinen\nsuudelma kajahti huulillani. Silmissäni musteni, päätäni huikaisi ja\nminä pusersin hänet syliini nuoruuden innon kaikista voimista, mutta\nhän luikahti, kuin käärme, käsistäni, kuiskutettuaan korvaani: \"ensi\nyönä, kaikkien maatessa, tule rannalle!\" ja nuolena kiiti hän ulos\nhuoneesta. Etehisessä kaatoi hän kumoon teekannun ja kynttilän, joka\nseisoi permannolla. \"Hiton tyttö!\" huusi kasakka, joka oli sijoittunut\noljille ja toivoi lämmittäikseen teen jäännöksillä. Ja silloin vasta\nminä toivuin.\n\nKahden tunnin kuluttua, kun kaikki oli valkamassa hiljennyt, herätin\nkasakkani, sanoen: \"Jos kuulet minun ampuvan pistuolilla, niin juokse\nalas rantaan\". Hän siiristi silmänsä ja vastasi koneentapaisesti:\n\"tottelen, teidän arvonne!\" Minä pistin pistuolin vyöhöni ja lähdin.\nTyttö odotti minua äyräällä. Hän oli puettu mitä suinkin ohukaisesti;\npieni huivi vyötti hänen nuortean vartalonsa.\n\n-- Käykää jäljessäni! sanoi hän tarttuen käteeni, ja me aloimme\nlaskeutua, enkä minä ymmärrä, kuinka minä pääsin alas niskaani\ntaittamatta. Alaalta me käännyimme oikealle ja kuljimme samaa tietä,\njota myöten aattona olin seurannut sokeata. Kuu ei ollut vielä noussut\nja ainoastaan kaksi tähtöstä, kuni kaksi pelastuksen tulitornia, tuikki\ntummansinisellä la'ella. Raskaat laineet vyörivat toinen toisensa\nperään täsmälleen ja tasaisesti hiljaa keikutellen venettä, joka\nköydestä oli kiinni rannassa. \"Käydään veneesen\". sanoi kumppanini.\nMinä epäröin, sillä minä en rakasta sentimentaalisia venematkoja\nmerellä, mutta myöhäistä oli enään peräytyä. Hän hyppäsi veneesen,\nminä jäljessä, enkä kerinnyt vielä selviytyä, kun jo huomasin olevamme\nliikkeessä. \"Mitä tämä merkitsee?\" sanoin minä vihaisesti. -- \"Se\nmerkitsee\", vastasi hän, asettaen minut laudalle ja kiertäen kätensä\nvyötäiseni ympäri, \"se merkitsee, että minä sinua rakastan\"... Ja hänen\nposkensa painui poskelleni, ja kasvoillani tunsin minä hänen kuuman\nkuohumisensa. Samassa kohahti jotakin veteen; minä tartuin vyöhöni --\npistuoli oli poissa. Oi! silloin pälkähti mieleeni kauhea epäily, veri\npulppusi päähäni! Katsottuani, huomasin olevamme noin viisikymmentä\nsyltä rannasta, uida minä en osannut! Minä tahdoin survaista hänet\nluotani -- mutta, kuin kissa, takertui hän vaatteisini, ja äkillinen\nkova tuuppaus oli vähällä syöstä minut mereen. Vene keikahti, vaan\nminä korjaannuin ja meidän kesken syntyi tuima taistelu; vimma\nlisäsi minulle voimia, mutta kohta huomasin, ett'en vetänyt vertoja\nvastustajalleni sukkeluudessa... \"Mitä sinä tahdot!\" huusin minä,\npuristaen kovasti hänen pieniä käsiään, niin että hänen sormensa\nruskahtelivat. Mutta hän ei huudahtanut, hänen käärme-luontonsa kesti\ntämän koetuksen.\n\n-- \"Sinä olet nähnyt\", vastasi hän, \"sinä ilmoitat!\" ja\nylenluonnollisella ponnistuksella kaatoi hän minut laidalle; molemmat\nriipuimme me vyötäisistä ulos veneestä; hänen hiuksensa koskivat\nveteen; hetki oli ratkaiseva. Minä ponnistin polvellani veneen pohjaan,\ntartuin toisella kädellä hänen palmikkoonsa, toisella kaulaan; hän\nlaski vaatteeni ja silmänräpäyksessä heitin minä hänet laineisin.\n\nOli jo jotenkin pimeä; hänen päänsä vilkkui pari kertaa kuohun\nkeskeltä, vaan enempää minä en nähnyt.\n\nVeneen pohjalta löysin minä puolen vanhaa airoa, ja niin ja näin pääsin\nvalkamaan, pitkien ponnistusten perästä. Kulkiessani pitkin rantaa\nhökkeliini, katsahdin ehdottomasti sinne päin, missä sokea edellisenä\niltana oli odottanut yöllistä kulkijaa. Kuu jo vyöri taivaalle, ja\njotakin valkoista näytti minusta istuvan rannalla; uteliaisuudesta\nhiivin, minä lähemmäksi ja kävin jyrkkäydelle pitkälleni ruohikkoon.\nKurottaen hiukan päätäni, saatoin minä kalliolta hyvin nähdä kaikki,\nmitä alaalla tehtiin; en varsin kummakseni, vaan melkeinpä ilokseni,\nhoksasin siellä aallottareni. Hän puserteli merivaahtoa pitkistä\nhiuksistaan, märkä paita muotoili hänen nuortean vartalonsa ja korkean\nrintansa. Vähän ajan perästä näkyi kaukaa vene; se läheni nopeasti,\nja siitä, kuten aattonakin, astui mies tataarilaisessa lakissa;\nkeritty oli hän kasakkojen tapaan ja hänen hihna-vyöstään törrötti\niso puukko. \"Jankko\", sanoi tyttö, \"kaikki on hukassa!\" Sitten jatkui\nheidän puheensa, mutta niin hiljaa, ett'en voinut niitäkään eroittaa.\n-- \"Missä sokea on?\" sanoi vihdoin Jankko, korottaen äänensä. \"Minä\nlähetin hänet asioille\", oli vastaus. Muutamain minuuttien kuluttua\nilmestyi sokea, kantaen selässään säkkiä, jonka hän laski veneesen.\n\n-- Kuule, sokea! sanoi Jankko, vartioi sitä paikkaa... tiedäthän?...\nsiellä on kalliita tavaroita... sano (nimeä en kuullut), ett'en minä\nole enään hänen palvelijansa. Asiat ovat käyneet huonosti ja minua ei\nhän enään näe, sillä nyt on vaarallista, ja siksipä minä lähden muualle\ntyötä etsimään; mutta tämmöistä uskaliasta ei hän toista löydäkään.\nSano niin, että jos hän olisi paremmin vaivat maksanut, niin ei\nJankkokaan olisi häntä hylännyt; ja tie on minulla, missä vain tuuli\nkäy ja meri kohisee! -- Kotvan äänettömyyden perästä jatkoi Jankko:\ntyttö lähtee kanssani: hän ei voi tänne jäädä; ja sano ämmälle, että,\nmuka, on aika jo kuolla, sillä hän on kylliksi elellyt, ja kohtuus on\nkaikissa paras. Meitä hän ei näe enään.\n\n-- Entä minä? sanoi sokea vaikeroivalla äänellä.\n\n-- Mitä hyötyä minulle sinusta on? oli vastaus.\n\nSillä välin oli aallotar astunut veneesen ja viittasi kädellään\nkumppanilleen; hän antoi sokealle jotakin käteen, sanoen: \"Seh, osta\nitsellesi renikoita\". -- Vainko? sanoi sokea. \"No, seh, tuossa sulle\nvielä\", ja raha putosi helisten vasten kiveä. Sokea ei sitä nostanut.\nJankko istui veneesen. Tuuli kävi rannalta päin, he kohottivat\npienen purjeen ja kiitivät nopeasti pois. Kauan vilkkui valkea purje\nkuutamossa tummien aaltojen keskeltä; sokea istui yhä rannalla, ja\nminusta kuului jotakin itkulta. Sokea poika itki tosiaankin, ja hyvin\nkauan. Minun tuli häntä sääli... Ja miksi toi minut sallima rehellisten\nsalakuljettajain rauhalliseen keskuuteen? Kun tyyneen lähteesen\nviskattu kivi, häiritsin minä heidän rauhansa, ja olin vähällä itse,\nkuin kivi, vajota pohjaan!\n\nMinä palasin kotia. Etehisessä ratisi puulautasella loppuun palanut\nkynttilä, ja kasakkani makasi, huolimatta käskystäni, sikeässä\nunessa, molemmin käsin pidellen pyssyä. Minä jätin hänet rauhaan,\notin kynttilän ja menin hökkeliin. Oi! lippaani, hopeahelainen\nmiekkani, dagestaanilainen, ystäväni lahjoittama tikarini -- kaikki\nolivat hävinneet. Silloin minä arvasin, mitä tavaroita kirottu sokea\nkuljetti. Herätettyäni kasakkani jotenkin epäkohteliaalla survauksella,\ntoruin häntä, vihastuin, mutta en sille mitään saanut! Ja eikö olisi\nollut naurattavaa valittaa hallitukselle, että sokea poika minut\noli rosvonnut ja kahdeksantoista vuotias tyttö oli vähällä hukuttaa\nminut? Jumalan kiitos saatoin aamulla jo lähteä ja minä jätin Tamanin.\nMiten ämmän ja sokea-raukan kävi -- en tiedä. Ja mitäpä minuun kuuluu\nihmiselliset ilot ja murheet, minuun, ruunun asioilla ja vapaalla\nkyydillä kuljeskelevaan upsieriin!\n\n\n\n\nII.\n\nRuhtinatar Mary.\n\n\n11 p. Toukokuuta.\n\nEilen tulin minä Pjätigorskiin ja vuokrasin asunnon kaupungin laidalla,\nkaikkein korkeimmalla paikalla, Maskukin juurella. Raju-ilman aikana\npilvet varmaan koskevat kattooni. Kun kello viisi tänä aamuna aukaisin\nikkunani, niin huoneeni täyttyi sievässä aituudessa kasvavien kukkain\ntuoksulla. Kukkivien tuomien oksat katselevat ikkunaani ja tuuli\nkaristelee toisinaan kirjoituspöydälleni niiden valkoisia terälehtiä.\nKolmelle haaralle on minulla ihana näkö-ala. Lännessä siintää\nviisihuippuinen Beshtu, kuni \"laanneen myrskyn viimeinen hattara\";\npohjosessa kohoaa Mashuk, Persialaisen karvalakin näköisenä, ja\npeittää koko sen puolen taivaan rantaa; idässä on näky iloisempi:\nalaalla kirjavoi edessäni siistikäs, uutukainen kaupunki, sorisevat\nparannuslähteet ja hälisee erikielistä kansaa, -- ja tuolla, etempänä,\nläjittyvät portaittain vuoret yhä sinisempinä ja utuisempina, ja\ntaivaan rannalla venyy hopeainen jono lumihuippuja, alkaen Kasbekista\nja päättyen kaksipäiseen Elboruseen... Hauskaa on elää tämmöisessä\nmaassa! Kaikissa suonissani valuu omituinen mielihyvän tunne. Ilma\non puhdas ja raitis, kuin lapsosen suudelma, aurinko on kirkas,\ntaivas sininen -- mitäpä luulisi enään puuttuvan? Mitä varten sitten\nvielä intohimot, toiveet, kaipaukset?... Vaan jopa onkin aika mennä\nElisabethan lähteelle. Sinne sanotaan koko kylpy-yleisön aamusin\nkokoontuvan. -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nTultuani keskikaupunkiin ja kulkiessani pitkin bulevaardia kohtasin\nmuutamia joukkoja surullisia kävelijöitä, jotka verkalleen nousivat\nvuorta ylös. He olivat suurimmaksi osaksi tilanhaltijoiden perheitä\nstepeiltä, jonka voi kohta arvata miesten kuluneista, vanhanaikaisista\ntakeista ja vaimojen ja tyttärien tavoitelluista koristuksista. He\ntunsivat nähtävästi koko _kylpy-nuorison_ perin pohjin, sillä minuun\nhe katsoivat hellällä uteliaisuudella; takkini Pietarilainen kuosi vei\nheidät petyksiin, mutta, nähtyään jalkaväen olkaimet, kääntyivät he\nheti pois nurpeissaan.\n\nPaikkakunnan hallitusmiesten vaimot, niin sanoakseni terveyslähteiden\nemännät, olivat suosiollisempia; he kantavat lornjettia ja kääntävät\nvähemmin huomiotansa pukuun, sillä he ovat tottuneet Kaukaasiassa\ntapaamaan numeronappien alta hehkuvan sydämen ja valkoisen lakin alta\nsivistyneen älyn. Nämä naiset ovat sangen armaita, ja sitä kestää\nkauan! Joka vuosi tulee heidän jumaloitsijainsa sijaan uusia, ja\nsiinäpä ehkä onkin heidän väsymättömän herttaisuutensa salaisuus.\nNoustessani kapeata polkua Elisabethein lähteelle ennätin minä\nlauman sivutse, jossa oli siviilimiehiä ja sotilaita. Nämä, niinkuin\njälestäpäin kuulin, tekevät eri ihmisluokan _veden liikutusta\nodottavien_ joukossa. He juovat -- vaan eivät vettä, kävelevät vähäsen,\narmastelevat vain sivumennen, lyövät korttia ja valittavat ikävää.\nHe ovat keikaria; vajottaessaan palmikoidulla kotelolla varustetun\nlasinsa rikkihappo-kaivoon, käyvät he akatemiallisiin asentoihin;\nsiviilit kantavat heleän sinisiä kaulaliinoja, sotilaat antavat\nröyhelökauluksensa pistää takin alta näkyviin. He saarnaavat syvää\nhalveksimista maaseudun naisia kohtaan ja kaipaavat pääkaupungin\naristokraatillisia salonkeja, joihin heillä ei ole pääsyä.\n\nJa nyt viimein kaivokin... Lähelle sitä on kentälle rakennettu\npieni punakattoinen suojue vesi-altaan yli, ja etempänä on käytävä\njaloittelemista varten sateen aikana. Penkillä istui muutamia\nhaavoitettuja upsiereja, vaaleina ja surullisina, kainalosauvat yhdessä\nkullakin vieressään. Muutamia naisia käveli edestakaisin kentällä,\nodottaen vetten vaikutusta. Heidän joukossansa oli pari, kolme suloista\nkasvuetta. Maskukin rinteellä olevassa viiniköynnös-kujassa vilkahteli\nsilloin tällöin kahdenkeskistä yksinäisyyttä rakastavan kirjava hattu,\nsillä tuommoisen hatun vieressä huomasin aina joko sotilaslakin,\ntahi ruman, pyöreän hatun. Jyrkällä kalliolla, johon oli rakennettu\nhuvisuoja, Eolin Harpuksi nimitetty, seisoa tojotti näkyjen harrastajia\nsuunnaten kaukoputkiaan Elborusta kohti; näiden parissa oli kaksi\nmaaherraa kasvattinensa, jotka olivat tulleet risatautiansa parantamaan.\n\nMinä seisatuin hengästyneenä vuoren partaalle ja, nojautuen pienen\nhuoneuksen nurkkaan, aloin tarkastella ihanaa ympäristöä, kun takanani\näkkiä kuului tuttu ääni:\n\n-- Petshoorin! milloin sinä olet tänne tullut?\n\nMinä käännyin: Grushnitski! Ja me syleilimme toisiamme. Minä tutustuin\nhänen kanssaan toimivassa väestössä. Häntä oli ammuttu jalkaan, ja hän\noli lähtenyt terveyslähteille noin viikkoa ennen minua.\n\nGrushnitski on alaupsieri ja on vasta vuoden ollut palveluksessa.\nHän kantaa erinomaisella teikarimaisuudella paksua sotamies-viittaa,\nja hänellä on sotamiehen Yrjönristi. Hän on komeavartaloinen,\nruskeaverinen ja mustatukkainen; näöltään luulisi hänen olevan 25\nvanha, vaikka hänellä tuskin lie 21 vuotta. Puhuessaan heittelee hän\npäätään taaksepäin ja hypistelee yhtä mittaa viiksiään vasemmalla\nkädellään, oikealla kädellään nojautuu hän kainalosauvaansa. Hän\npuhuu nopeasti ja koristellusti; hän on niitä ihmisiä, joilla\nkaikkia tilaisuuksia varten elämässä on korskeita lauselmia, joita\nyksinkertainen kauneus ei liikuta ja jotka mahtavina pukeutuvat\ntavattomien tunteiden, ylevien mielenintojen ja omituisten kärsimysten\nverhoon. Heidän hauskuutensa on herättää mahtivaikutusta, ja he\nmiellyttävät hulluuteen asti romantillisia maaseudun neitiä. Vanhoilla\npäivillään heistä tulee joko rauhallisia tilanhaltioita tahi juomaria;\nvälisti kumpiakin. Heillä on usein paljon hyviä ominaisuuksia, mutta\nei rahtuakaan runollisuutta Grushnitski on innokas sanelemaan. Kun\nvain puhe poikkeaa tavallisten käsitteiden piiristä, niin ei hänen\nsanatulvansa anna kenellekään suunvuoroa Minä en koskaan voi väitellä\nhänen kanssaan; vastaväitteisin hän ei vastaa kellekään, eikä hän\nketään kuuntele. Heti kun toinen seisattuu, alkaa hän pitkän katkelman,\njoka on olevinaan jossakin yhteydessä edellisen puhujan sanojen kanssa,\nmutta joka todellisuudessa onkin vain jatkoa hänen omaan puheesensa.\n\nHän on hyvin sukkela sanoissaan; hänen epigramminsa ovat huvittavia,\nmutta eivät koskaan sattuvia ja häijyjä, eikä hän koskaan kumoo\nyhdellä sanalla. Hän ei tunne ihmisiä ja heidän heikkoja puoliansa,\nsillä koko ikänsä hän on vain puuhannut itsensä kanssa. Hänen\ntarkoitusperänsä on ruveta romaani-urooksi ja hän on niin usein\nkokenut vakuuttaa muille, ett'ei hän ole maailmaa varten luotu olento\nja että hän on määrätty salaisten kärsimysten uhriksi, jotta itsekin\non melkein siihen luuloon vakaantunut. Senpä tähden hän kantaakin\nniin ylpeästi sotamies-viittaansa. Minä hänet ymmärsin ja siksi hän\nei minua rakastakaan, vaikka ulkonaisesti kyllä ollaan hyvinkin\nystävällisissä suhteissa. Grrushnitskia pidetään erittäin urhoollisena.\nMinä olen hänet nähnyt taistelussa. Hän huiskii miekalla, huutaa\nja syöksyy eteenpäin, silmät ummessa. Se on jotakin epä-venäläistä\nurhollisuutta!...\n\nMinä en häntä myöskään rakasta. Minua aavistuttaa, että me joskus\ntöytäisemme yhteen kapealla tiellä -- ja toiselle tai toiselle ei ole\nkäypä hyvin.\n\nHänen tulonsa Kaukaasiaan on myöskin seuraus hänen romantillisesta\nfanatismistaan. Minä olen varma, että hän aattona ennen lähtöään\nkotikylästä synkeän näköisenä sanoi jollekin sievälle naapurittarelle\nei vain ilman aikojaan lähtevänsä palvelukseen, vaan etsivänsä\nkuolemaa, sillä... ja sitten, peitettyään silmänsä kädellään, jatkoi\nhän, varmaan, näin: \"ei! teidän (tahi sinun) ei tule sitä tietää!\nTeidän puhdas sielunne kauhistuisi! Ja mitä siitä lähtisi apua? Mikä\nminä teille olen? Ja tekö minua ymmärtäisitte?...\" ja niin edespäin.\n\nHän sanoi itse minulle, että syy hänen astumiseensa K---rykmenttiin on\noleva ikuinen salaisuus hänen ja taivaiden kesken.\n\nMuutoin on Grushnitski, kun hän heittää traagillisen vaippansa,\njotenkin miellyttävä ja hauska. Olen utelias näkemään häntä naisten\nparissa: siinäpä, luullakseni, koettaa parastaan!\n\nKohtelumme oli kuin vanhojen tuttavien ainakin. Minä aloin kysellä\nhäneltä elintavasta terveyslähteillä ja mainittavista henkilöistä.\n\n-- Me vietämme jokseenkin proosallista elämää, sanoi hän\nhuo'ahdettuaan. Ne, jotka aamusin juovat vettä, ovat velttoja,\nkuin kaikki sairaat, ja ne, jotka iltasin juovat viiniä, ovat\ntuskastuttavia, kuin terveet ainakin. Nais-seuroja löytyy, mutta\nteistä suurta lohdutusta ei ole, sillä he pelaavat whistiä, rumasti\nvaatehtivat itsensä ja puhuvat kauhean huonosti Ranskaa! Tänä vuonna\non Moskovasta vain ruhtinatar Liigovskaja tyttärilleen, mutta minä en\nole tuttu heille. Minun sotamies-viittani on selvä hylkäämisen sinetti.\nOsan-otto, jonka se herättää, on raskas, kuin almu.\n\nSamassa kulki ohitsemme kaivolle päin kaksi naista, toinen\nkeski-ikäinen, toinen nuori ja solea. Heidän hattunsa estivät minua\nnäkemästä heidän kasvojaan, mutta puetut olivat he paraimman aistin\nankarimpain sääntöjen mukaan, ilman mitäkään liikanaista. Jälkimäisellä\noli umpinainen puku _gris-de-perles_: ohut silkkikaatti ympäröi hänen\nhoikan kaulansa. Kengät _couleur puce_ pingottivat nilkasta hänen\nlaihakkaa pientä jalkaansa niin somasti, että kauneuden salaisuuksia\ntuntematonkin olisi välttämättä ällistynyt, jos ei muusta, niin\nihmettelemisestä. Hänen kepeässä, mutta ylimyksellisessä käyneissään\noli jotakin tyttömäistä, jota ei käy määritteleminen, mutta jonka silmä\nkäsittää. Kun hän kulki ohitsemme, niin löyhähti hänestä samallainen\nselittämätön tuoksu, jolle hajahtaa lemmityn naisen kirje.\n\n-- Siinä oli ruhtinatar Liigovskaja, sanoi Grushnitski, ja hänen\ntyttärensä Mary (Meeri), niinkuin hän häntä kutsuu Englannin kielen\nmukaan. He ovat olleet täällä vasta kolme päivää.\n\n-- Ja sinä jo tiedät hänen nimensä?\n\n-- Niin, minä sattumalta kuulin, vastasi hän punastuen. -- Tunnustan,\nett'en ollenkaan halua tutustua heidän kanssaan, sillä nuo ylpeät\nylimykset katsovat meihin, jalkaväkeläisiin, kuin kesyttömiin\nraakalaisiin. Ja mitä he siitä huolivat, onko numeroitun lakin alla\nälyä ja sydäntä paksun viitan alla?\n\n-- Onneton viitta! sanoin minä naurahtaen, Mut kukas tuo herra on, joka\nlähestyy heitä ja niin avuliaasti tarjoo heille lasia?\n\n-- Se on Moskovalainen keikari Rajeevitsh. Hän on kortin lyöjä, joka\nheti näkyy kauheista kultavitjoista, jotka riippuvat hänen sinisillä\nliivillään. Kylläpä sillä on paksu sauva -- aivan kuin Robinson\nKrusoëlla; entä parta, huomaapas, ja hiukset -- _à la moujik_.\n\n-- Sinä taidat olla äkeissäsi koko ihmiskunnalle?\n\n-- Ja, syystä...\n\n-- Vai, todellakin?\n\nTällä hetkellä lähtivät naiset kaivolta ja saapuivat meidän lähelle.\nGrushnitski ennätti ottaa draamallisen asennon kainalosauvansa avulla\nja vastasi minulle kovasti ranskaksi:\n\n-- Mon cher, je hais les hommes pour ne pasles mépriser, car autrement\nla vie serait une farce trop dégoûtante.\n\nSievä neiti kääntyi ja lahjoitti puhujalle pitkän, uteliaan katseen.\nTämän katseen kuvaus oli hyvin epämääräinen, mutta ei ilkkuinen, josta\nsisällisesti Grushnitskia sydämestäni onnittelin.\n\n-- Tuo ruhtinatar Mary on erittäin suloinen, sanoin minä hänelle. --\nHänellä on tuommoiset sametti-silmät -- juuri samettiset, ja minä\nneuvon sinua omistamaan tämän sanan, kun tulee puhe hänen silmistään.\nAla- ja ylä-ripset ovat niin pitkät, ett'eivät auringon säteet voi\nkuvastaa hänen silmäterissään. Minä rakastan tuommoisia loisteettomia\nsilmiä: ne ovat niin lauhkeat, ne ikäänkuin hyväilevät katseillaan.\nMuutoin, näköään, ei hänen kasvoissaan olekaan muuta kuin suloista...\nMutta onkos hänellä valkoiset hampaat? Se on hyvin tärkeätä! Vahinko,\nett'ei hän hymyillyt sinun kolealle fraasillesi.\n\n-- Sinä puhut sievästä naisesta, kuin englantilaisesta hevosesta, sanoi\nGrushnitski nurpeissaan.\n\n-- Mon cher, vastasin minä hänelle, kokien jäljitellä hänen tapaansa,\nje méprise les femmes pour ne pas les aimer, car autrement la vie\nserait un mélodrame trop ridicule.\n\nMinä käännyin ja menin pois. Puolen tuntia astuskelin minä\nviiniköynnös-käytävässä, kalkkikallioilla ja niiden välisissä\npensaikoissa. Tuli helle, ja minä lähdin käymään kotia. Kulkiessani\nrikkihappo-lähteen sivutse, seisatuin katetun kalleriian luo\nhuo'atakseni sen siimeksessä, ja siinä sain minä tilaisuuden olla\ntodistajana jokseenkin hauskassa kohtauksessa. Toimivat henkilöt olivat\nseuraavassa asemassa: Penkillä kalleriian sisällä istui ruhtinatar\nLiigovskaja ja Moskovalainen keikari, näköään, innokkaasti ja vakavasti\npuhellen keskenään. Neiti Mary, lopetettuaan, luultavasti, viimeisen\nlasinsa, käveli miettiväisenä kaivon lähestöllä. Grushnitski seisoi\naivan kaivon vieressä, ja muita ei ollut kentällä.\n\nMinä astuin lähemmäksi ja piilouduin kalleriian nurkan taakse. Samassa\npudotti Grushnitski lasinsa hiekkaan ja ponnisteli kumartuakseen,\nmutta kipeä jalkansa esti häntä sitä nostamasta. Raukkaa! kuinka hän\nkeinotteli, nojaten kainalo-sauvaansa, mutta kaikki turhaan! Hänen\nkuvailevat kasvonsa ilmaisivat todellakin kärsimistä.\n\nRuhtinatar Mary näki kaiken tämän paremmin, kuin minä.\n\nKepeämmin, kuin lintu, hyppäsi hän Grushnitskin luo, kumartui, nosti\nlasin ja antoi sen hänelle ruumiin liikkeellä, täynnä sanomatonta\nsuloa; sitten hän punastui kauheasti, katsahti kalleriiaan ja varmana,\nett'ei hänen äitinsä ollut mitään nähnyt, näköään, heti rauhoittui.\nKun Grushnitski aukasi suunsa häntä kiittääkseen, oli hän jo kaukana.\nKotvasen kuluttua lähti hän pois kalleriiasta äitinsä ja keikarin\nkanssa, ja, kulkiessaan Grushnitskin sivutse, teki hän itsensä niin\njuhlallisen ja mahtavan näköiseksi -- ei kääntynytkään, eikä edes\nhuomannut Grushnitskin intoista silmäilyä, joka häntä seurasi kunnes\nhän, vuoren alla, katosi bulevaardin lehmusten taakse... Ja kohta\nvilahti hänen hattunsa kadun poikki; hän juoksi portista yhteen\nPjätigorskin paraimpia taloja. Hänen jäljessään tuli ruhtinatar ja\nheitti portilla hyvästi Rajeevitshille.\n\nSilloin vasta huomasi junkkari-raiska minun läsnä-oloni.\n\n-- Näitkö? sanoi hän, puristaen kovasti kättäni -- hän on oikea enkeli!\n\n-- Miksikä? kysyin minä mitä suurimmalla avosydämisyydellä.\n\n-- Etkös sinä nähnyt?\n\n-- En; näin, että hän nosti lasisi. Jos siinä olisi ollut vartija,\nolisi hän tehnyt saman, ja vielä sukkelammin, toivossa saavansa\njuomarahaa. Ja onhan, muutoin, selvä, että hänen kävi sinua sääli,\nsillä sinä irvistelit niin pahasti, astuessasi ammutulle jalallesi...\n\n-- Etkä sinä ollut vähintäkään liikutettu, katsellessasi häntä, kun\nhänen sielunsa loisti hänen kasvoissaan?\n\n-- En.\n\nMinä valehtelin, mutta mieleni teki häntä vihoittaa. Minussa on\nsynnynnäinen himo vastustelemaan, ja elämäni on vain jono surullisia\nvastustelemisia sydäntä tai järkeä kohtaan. Entusiastin läsnä-olo\njäädyttää minut, kuin kirmeä pakkanen, ja minä luulen, että, jos usein\nseurustelisin flegmaatikon kanssa, minusta tulisi kiihkeä haaveksija.\nTunnustan vielä, että ilkeä, mutta tuttu tunne siinä silmänräpäyksessä\npikimmältään lehahti sydämessäni; tämä tunne oli kateus, sanon suoraan\n\"kateus\", sillä olen tottunut aina sanomaan itselleni totuuden. Ja\ntuskin löytynee nuorta miestä, johon, hänen kohdatessaan sievän naisen,\njoka kiinnittää hänen joutilaan huomionsa ja äkkiä hänen edessään\nilmeisesti etuuttaa toisen, yhtä tuntemattoman, tuskin, sanon minä,\nlöytynee nuorta miestä (sellaista, tietysti, joka on elänyt suuressa\nmaailmassa ja on tottunut lellittelemään itserakkauttaan), johon tämä\nei ilkeästi sattuisi.\n\nÄänettöminä astuimme me, Grushnitski ja minä, vuorta alas ja kuljimme\npitkin bulevaardia sen talon ikkunojen ohitse, jonne kaunottaremme\noli kätkeytynyt. Hän istui ikkunan ääressä. Nykäisten minua kädestä,\nheitti Grushnitski häneen yhden noita tumman-hempeitä katseita, jotka\nniin vähän naisiin vaikuttavat. Minä tähtäsin häneen lornjettini\nja huomasin, että hän hymyili tälle katseelle ja ett'ei julkea\nlornjettini vain turhanpäiväisesti häntä suututtanut. Ja, todellakin,\nkuinka uskaltaa kaukaasialainen jalkaväkeläinen tähdätä lasi-sirun\nmoskovalaiseen ruhtinattareen?...\n\n\n13 p. Toukokuuta.\n\nTänä aamuna kävi luonani tohtori; nimensä on Werner, mutta hän on\nWenäläinen. Mikäs kumma se on? Minä tunsin erään Ivanovin, joka oli\nSaksalainen.\n\nWerner on monesta syystä merkillinen mies. Hän on skeptikko ja\nmaterialisti, kuten melkein kaikki lääkärit, ja samalla runoilija,\neikä vain pilanpäiten -- runoilija aina teossa, ja usein sanoissakin,\nvaikk'ei hän kuuna päivänä ole kahta säettäkään kirjoittanut. Hän on\ntutkinut ihmissydämen kaikki herkät kielet, niinkuin kuolleen ruumiin\nsuonia tutkitaan, mutta hän ei ole milloinkaan osannut tietojansa\nhyväkseen käyttää; samoin välistä taitava anatoomikko ei osaa horkkaa\nparantaa. Tavallisesti Werner salavihkaa nauroi potilailleen, mutta\nminä näin hänen kerran itkevän kuolevaa sotamiestä... Hän oli köyhä,\nhaaveksi miljooneista, mutta rahan vuoksi ei hän olisi liikaa askelta\nastunut. Hän puhui minulle kerran, että pikemmin tekisi palveluksen\nviholliselle, kuin ystävälle, sillä tämä olisi hyväntekeväisyytensä\nmyymistä, silloin kuin viha vain kasvaa suhteellisesti vastustajan\njalomielisyyden kanssa. Hänellä oli häijy kieli: monta monituista kelpo\nmiestä mainittiin hänen kompparunojensa kilven alla pahimpana hölmönä;\nhänen kilpailijansa, kateelliset vesilääkärit, päästivät huhun, että\nhän muka piirtelee irvikuvia sairaistaan -- sairaat vihastuivat ja\nmelkein kaikki hänet hylkäsivät. Hänen tuttavansa, se on kaikki,\ntodellakin kunnon ihmiset, Kaukaasiassa palvelevaiset, kokivat turhaan\nnostaa hänen langennutta luottamustaan.\n\nHänen ulkomuotonsa oli niitä, jotka ensi katsannolta vaikuttavat\nvastenmielisesti, mutta sittemmin miellyttävät, kun silmä\nsäännöttömissä piirteissä tottuu lukemaan kokeneen ja ylevän sielun\nleiman. Löytyy esimerkkejä, että naiset ovat hulluuteen asti\nrakastuneet sellaisiin miehiin, eivätkä olisi vaihtaneet heidän\nrumuuttansa verevimpien, rusoposkisten endymioonein kauneuteen.\nNaisille on oikeus annettava, heillä on sielun kauneuden vaisti ja\nsenpä tähden, kukaties, Wernerin tapaiset miehet niin kiihkeästi naisia\nrakastavatkin.\n\nWerner oli lyhyt kasvultaan, laiha ja heikko kuin lapsi; hänen toinen\njalkansa oli toista lyhyempi, niinkuin Byronilla; runkoon verraten\nnäytti hänen päänsä suunnattomalta; hän keritti tukkansa melkein\njuurta jaksain, ja hänen pääkallonsa sille tavoin paljastuneet\nepätasaisuudet olisivat hämmästyttäneet frenoloogia vastakkaisten\ntaipumusten kummallisella liitoksellaan. Hänen pienet mustat, aina\nlevottomat silmänsä pyrkivät tunkemaan ajatuksiinne. Hänen pu'ussaan\nhuomattiin aistia ja siisteyttä; hänen laihat, suonikkaat ja pienet\nkätensä koreilivat heleän keltaisissa sormikkaissa. Takki, kaulahuivi\nja liivit olivat aina mustaa painetta. Nuoret kutsuivat häntä\nMefistofeleeksi; hän oli suuttuvinaan tästä liikanimestä, mutta toden\nperästä se liehakoi hänen itserakkauttaan. Me käytimme kohta toinen\ntoisemme ja tulimme tuttaviksi, sillä ystävyyteen minä en kykene;\nkahdesta ystävästä toinen aina on toisen orja, vaikk'ei kumpikaan\nusein sitä itselleen tunnusta; orjana en voi olla, ja käskeminen tässä\ntapauksessa on -- väsyttävä tehtävä, sillä samalla täytyy myöskin\nolla pettäjänä. Ja muutoin, onhan minulla palvelijoita ja rahaa!\nTuttaviksi tulimme me seuraavalla tavalla: minä tapasin Wernerin\nkeskellä suurta, hälisevää nuoriso-parvea; loppupuolella iltaa otti\npuhe filosoofillis-metofyysillisen suunnan; juteltiin vakuutuksista:\njokainen oli vakuutettu, mikä mistäkin.\n\n-- Mitä minuun tulee, niin minä olen vakuutettu ainoastaan yhdestä\nasiasta... sanoi tohtori.\n\n-- Mistä niin? kysyin minä, haluten tietää miehen mielipidettä, joka\ntähän asti oli ollut vaiti.\n\n-- Siitä, vastasi hän, että, varemmin tai myöhemmin, jonakin koreana\niltana kuolen.\n\n-- Minäpä olen rikkaampi teitä, sanoin minä: minulla, tätä paitse,\non vakuutus, se, näette, että eräänä ilkeänä iltana kovaksi onneksi\nsynnyin maailmaan.\n\nKaikkien mielestä me laskettelimme loruja, mutta todellakaan ei kukaan\nheistä tätä viisaampaa sanonut. Tästä hetkestä me erotimme toisemme\nmuiden joukossa. Usein me olimme yhdessä ja pakinoimme kahden kesken\nhyvin vakavasti abstraktillisista aineista, kunnes molemmat huomasimme\npetkuttelevamme toinen toistamme. Silloin, katsottuamme tarkoittavasti\ntoistemme silmiin, kuten tekivät roomalaiset auguurit, Ciceroonin\nsanojen mukaan, purskahdimme nauruun ja, naurettuamme suumme puhtaaksi,\nerosimme iltaamme tyytyväisinä.\n\nMinä loikoin sohvalla, silmät katossa ja kädet niskan takana, kun\nWerner astui huoneeseni. Pantuaan keppinsä nurkkaan, istui hän\nnojatuoliin, haukotti ja ilmoitti, että ulkona tulee kuuma. Minä\nvastasin kärpästen rasittavan minua -- ja molemmat vaikenimme.\n\n-- Huomatkaa, hyvä tohtori, sanoin minä, että ilman tolvanoita olisi\nmaailmassa hyvin ikävä... Nähkääs, meitä tässä on kaksi ymmärtäväistä\nmiestä; me tiedämme edeltä käsin, että kaikesta voipi väitellä,\nloppumatta, ja sentähden emme väittelekään; me tiedämme toistemme\nmelkein kaikki salaiset ajatukset; yksi sana on meille koko historia;\nkolmen kertaisen kuoren lävitse näemme jo jokaisen tunteemme siemenen.\nSurullinen on meille naurettavaa, naurettava -- ikävää, ja, totta\npuhuen, olemme yleisesti kaikesta jotenkin välinpitämättömät, omaa\nitseämme lukematta. Niinmuodoin, tunteiden ja ajatusten vaihtoa meidän\nkesken ei voi olla; me tiedämme toinen toisestamme kaikki, mitä tietää\ntahdomme; ja enempää emme tahdokaan tietää; jäljellä on siis yksi\nkeino: kertoa uutisia. Sanokaahan joku uutinen.\n\nPitkästä puheesta väsyneenä, ummistin silmäni ja haukotin...\n\nMietittyään vastasi hän: teidän galimatiassanne on kumminkin ajatus.\n\n-- Kaksi, vastasin minä.\n\n-- Sanokaa minulle toinen, niin minä sanon teille toisen.\n\n-- Hyvä, alkakaa! sanoin minä, yhä kattoon katsellen ja sisällisesti\nhymyillen.\n\n-- Te tahdotte tietää joitakin erityisyyksiä, jotka koskevat jotakin\nterveyslähteille tulleista, ja minäpä jo arvaan, kestä te huolehditte,\nsillä siellä jo teistä kyseltiin.\n\n-- Tohtori! meidän on aivan mahdoton haastella, sillä me luemme\ntoistemme sielusta.\n\n-- Nyt toinen...\n\n-- Toinen ajatus on tämä: minun teki mieleni saada teitä jotakin\nkertomaan; ensiksi, sillä kuunteleminen on vähemmin uuvuttavaa;\ntoiseksi, ei tule niitäkään sanoneeksi vahingossa; kolmanneksi, saattaa\nkuulla toisen salaisuuden; neljänneksi, sillä niin ymmärtäväiset\nmiehet, kuin te, pidätte enemmän kuuntelijoista, kuin kertojista. Nyt\nasiaan: mitä ruhtinatar Liigovskaja teille minusta sanoi?...\n\n-- Oletteko niin varma, että ruhtinatar minulle puhui... eikä neiti?\n\n-- Olen, aivan varma.\n\n-- Mitenkä niin?\n\n-- Sentähden, että neiti kyseli Grushnitskista.\n\n-- Teillä on suuri aprikoimiskyky. Neiti sanoi olevansa vakuutettu,\nettä tämä nuorukainen sotamies-viitassa on duellin takia alennettu\nsotamieheksi...\n\n-- Toivon, että jätitte hänet tähän hauskaan hairahdukseen...\n\n-- Tietysti...\n\n-- Solmu on valmis! huudahdin minä ihastuneena; kometiian suorituksesta\nme kyllä hommaamme. Sallima näkyy selvään pitävän huolta, ett'ei\nminulla ikävä olisi.\n\n-- Minua ounastaa, sanoi tohtori, että Grushnitski parka joutuu\nuhriksenne...\n\n-- Etemmä, tohtori.\n\n-- Ruhtinatar sanoi kasvonne olevan hänelle tutut. Minä huomautin\nhänelle, että hän, luultavasti, on tavannut teitä Pietarissa,\nseura-elämässä jossakin. Minä sanoin nimenne, ja hän tunsi sen.\nNäköään, teidän elämänne tapaukset ovat siellä synnyttäneet suurta\nmelua... Hän alkoi kertoa teidän retkistänne, lisäten, luultavasti,\nomia muistutuksiaan ihmisten laverruksiin... Tytär kuunteli\nuteliaisuudella. Hänen kuvituksessaan te kävitte uudenaikaisen romaanin\nurooksi... Minä en ruhtinatarta vastustellut, vaikka tiesin hänen\npuhuvan perättömiä.\n\n-- Kunnon ystävä! sanoin minä, ojentaen hänelle käteni. Tohtori puristi\nsitä tunteella ja jatkoi:\n\n-- Jos tahdotte, niin esittelen teidät...\n\n-- Herran tähden! sanoin minä, lyötyäni käteni yhteen; milloinkas\nuroita esitellään? Eiväthän he tutustu muuten, kuin pelastamalla\nlemmittynsä varmasta kuolemasta...\n\n-- Ja te tahdotte todellakin armastella neitiä?...\n\n-- Päin vastoin, ihan päin vastoin!... Vihdoinpa riemuitsen, tohtori:\nte ette minua käsitä!... Tämä minua, sentään, surettaa, tohtori,\nlisäsin minä kotvasen äänettömyyden perästä; minä en koskaan itse\nilmaise salaisuuksiani, mutta kauheasti rakastan, että ne arvataan,\nsillä siten voin, jos niin sattuu, niitä evätä. Mutta teidän täytyy\ntoki kertoa minulle äidistä ja hänen tyttärestään. Mitäs ihmisiä he\novat?\n\n-- Ensiksi, ruhtinatar on viiden viidettä vanha nainen, vastasi Werner;\nvatsa hänellä on oivallinen, mutta veri turmeltu; poskilla punaset\npilkut. Jälki puoliskon elämästään hän on viettänyt Moskovassa ja on\nsiellä, levossa, turvennut. Hän rakastaa haureita juttuja ja välistä\nitse puhuu sopimattomia asioita, kun ei tytärtä ole huoneessa. Hän\nilmoitti minulle, että hänen tyttärensä on viaton, kuin kyyhky. Mitäs\nse minuun koskee?... Minä tahdoin hänelle vastata, että hän olisi\nhuoleti, ett'en minä sitä kenellekään sano. Ruhtinatar parantelee\nsäilöstäjää, tytär Jumala ties' mitä. Minä käskin molempia juomaan\npäiväänsä kaksi lasillista rikkihappo-vettä ja kylpemään kaksi kertaa\nviikkoonsa sekoitetussa ammeessa. Ruhtinatar ei näy tottuneen valtaa\npitämään; hän pitää kunniassa tyttärensä älyä ja tietoja, sillä tämä on\nlukenu Byronin Englannin kielellä ja osaa algebraa: Moskovassa neidit\nnäyttävät antautuneen oppi-alalle, ja siinä he, tosiaan, hyvin tekevät.\nMeidän miehet ovat ylipäänsä niin epäkohteliaita, että heidän kanssaan\nvirnaileminen lienee viisaalle naiselle inhottava. Ruhtinatar rakastaa\npaljon nuoria miehiä: neiti katsoo heihin jonkinmoisella ylenkatseella\n-- se on moskovalainen tapa! Moskovassa heitä vain elätetäänkin\nneljäkymmenvuotisilla liukaskielisillä.\n\n-- Oletteko te olleet Moskovassa, tohtori?\n\n-- Olen. Minulla oli siellä muuan virkatoimitus.\n\n-- Jatkakaa.\n\n-- Minäpä jo taisin kaikki sanoa... Niin vainkin: neiti, näköään,\nrakastaa keskustella tunteista, intohimoista j.n.e. Hän on ollut yhden\ntalven Pietarissa, mutta se ja erittäinkin yhteisö siellä ei ole häntä\nmiellyttänyt: hänet, varmaankin, ottivat kylmästi vastaan.\n\n-- Ettekö nähneet ketäkään heidän luonansa tänään?\n\n-- Näin kyllä, yhden ajutantin, yhden suurellisen kaartilaisupsierin\nja erään vasta tulleen rouvasihmisen, ruhtinattaren omaisia miehensä\npuolelta; hyvin sievä nainen, mutta, näköään, hyvin kivulloinen.\nEttekö te ole nähneet häntä kaivolla? -- hän on keskikasvuinen,\nvaaleanverinen, piirteet säännölliset, kasvojen iho keuhkotautinen,\nja oikealla poskella musta luomi; minua hämmästytti hänen kasvojensa\nkuvailevaisuus.\n\n-- Luomi! mutisin minä hampaiden välitse. -- Oikeinko totta?\n\nTohtori katsahti minuun ja sanoi juhlallisesti, pantuaan kätensä\nminun sydämelleni: \"te tunnette hänet!...\" Sydämeni ikäänkuin sykki\ntavallista kovemmin.\n\n-- Nyt on teidän vuoronne riemuita! sanoin minä; mutta minä luotan\nteihin: te ette minua petä. Minä en ole häntä vielä nähnyt, mutta olen\nvakuutettu tuntevani, kuvassanne naisen, jota muinoin rakastin...\nÄlkää puhuko hänelle minusta sanaakaan; jos hän kysyy, niin todistakaa\nminusta pahaa.\n\n-- Olkoon menneeksi! sanoi Werner, nyykäyttäen olkapäitään.\n\nHänen pois mentyä ahdisti hirveä suru sydäntäni. Sallimusko taas toi\nmeitä yhteen Kaukaasiassa, vai vasituisestiko hän oli tänne tullut,\ntietäen kohtaavansa minut?... ja kuinka me kohtaamme toisiamme?...\nja onko se sitten hän?... Aavistukseni eivät minua koskaan petä.\nMaailmassa ei ole miestä, josta mennyt aika saisi sellaisen vallan,\nkuin minusta. Jok'ainoa muistutus olleesta surusta tai ilosta iskee\ntautimaisesti sieluuni ja johtaa siitä esiin yhä samoja ääniä... Minä\nolen tyhmästi luotu: en osaa mitäkään unhottaa -- en mitäkään!\n\nPäivällisen jälkeen kello kuuden aikaan menin bulevaardille, jossa\noli joukko kansaa. Ruhtinatar istui tyttärineen rahilla ja heidän\nympärillänsä oli nuoria miehiä, jotka heitä kilvan mielittelivät. Minä\nasetuin vähän matkan päähän toiselle rahille, seisautin kaksi tuttua\nrakuunaupsieria ja aloin heille kertoa jotakin, nähtävästi, hupaista,\nsillä he alkoivat nauraa hahattaa kuin hullut. Uteliaisuus houkutteli\nluokseni muutamia neidin ympäriltä; ja vähitellen kaikki hänet jättivät\nja yhdistyivät seuraani. Minä vain jatkoin kertomistani: juttuni\nolivat mitä hullunkurisimpia ja ivani omituisista ohitse-kulkijoista\noikein raivoisan häijyjä... Siten huvitin minä kuuntelijoitani aina\nauringonlaskuun asti. Muutamia kertoja kulki neiti käsitysten äitinsä\nkanssa ohitseni, erään ontuvan vanhuksen seuraamana, ja muutamia\nkertoja lankesi minuun hänen katseensa, ilmaisten harmia, kokien\nilmaista tyynimielisyyttä...\n\n-- Mitä hän teille jutteli? kysyi neiti eräältä nuorelta mieheltä,\njoka kohteliaisuudesta oli palannut hänen luoksensa, varmaan hyvin\nhuvittavan historian -- urotöistään tappeluissa?... Hän sanoi nämä\nsanat jotenkin kovaan ja, luultavasti, aikeessa pistellä minua. \"Vai\nniin!\" arvelin minä, \"te ette vain pilanpäiten suutu, armas neiti\nruhtinatar; vartokaahan, ei laulu siihen lopu!\"\n\nGrushnitski seurasi hänen perässään kuin raateleva peto, eikä laskenut\nhäntä silmistään; lyön vetoa, että hän huomenna pyytää jonkun\nesittelemään itseään äidille, joka siitä ihastuu, sillä hänen on ikävä.\n\n\n16 p. Toukokuuta.\n\nAsiani ovat kahdessa päivässä kauheasti edistyneet. Neiti minua\nnimenomaan vihaa; olen jo kuullut niskoilleni pari kolme epigrammia,\njotka ovat jokseenkin pisteliäitä, mutta samalla hyvin maireellisia.\nNeiti on hyvin kummissaan siitä, ett'en minä, joka olen tottunut hyvään\nseuraan ja olin niin hyvä tuttava hänen pietarilaisten serkkujensa ja\ntätiensä kanssa, pyri hänen kanssaan tutustumaan. Me näemme toisemme\njoka päivä kaivolla ja bulevaardilla; minä käytän kaikki voimani\nsyrjäyttääkseni hänen jumaloitsijoitaan, loistavia ajutantteja,\nkalpeita Moskovalaisia ja muita -- ja siinä melkein aina onnistun. Minä\nolen aina vihannut vieraita luonani, ja nyt on heitä joka päivä talo\ntäynnä, päivällisellä, illallisella ja pelaamassa, ja minun shampanjani\nse se riemuitsee neiti Maryn tenhoisten silmien voitosta!\n\nEilen kohtasin minä hänet Tshelahovin puodissa; hän osteli ihmeen\nkaunista persialaista mattoa. Hän rukoeli äitiään, ett'ei hän olisi\nitara, kun tuo matto muka niin kaunistaisi hänen kammiotaan!... Minä\ntarjosin neljäkymmentä ruplaa enemmän ja ostin sen; tästä minut\npalkittiin katseella, jossa loisti hurmaavin vimma. Päivällisen aikaan\nkäskin vaseti kuljettamaan hänen ikkunainsa ohitse tsherkessiläistä\nhevostani, tämä peite selässä. Werner oli silloin heillä ja sanoi tämän\nkohtauksen tehneen mitä draamallisimman vaikutuksen. Neiti tahtoo\nsaarnata minua vastaan sotahankkeita; ja olenpa jo huomannut, että\nkaksi ajutanttia hänen näkyvissään hyvin kuivasti minua tervehtivät,\nmutta käyvät kuitenkin joka päivä luonani päivällisellä.\n\nGrushnitski on ottanut salamielisen muodon: kävelee kädet selän takana,\neikä tunne ketään. Hänen jalkansa on äkkiä parantunut, hän tuskin\nontuukaan. Hän on jo löytänyt tilaisuuden puuttumaan ruhtinattaren\nkanssa puheisin ja sanomaan neidille jonkun sievistelemisen; tämä,\nnäköään, ei ole varsin arka-aistinen, sillä siitä lähtien vastaa hän\nGrrushnitskin tervehdykseen mitä hempeimmällä hymyllä.\n\n-- Etkö sitten millään mokomin tahdo tutustua Liigovskien kanssa? sanoi\nhän minulle eilen.\n\n-- En.\n\n-- Hyvänen aika! mitä miellyttävin perhe kylpylähteillä! Kaikitenkin\nparas täkäläinen seura...\n\n-- Ystäväni, minua on muuallakin kauheasti kyllästyttänyt. Mutta\nkäytkös sinä heillä?\n\n-- En vielä; pari kertaa olen puhellut neidin kanssa, siinä kaikki,\nsillä itse, näet, pyrkiä toisen Perheesen ei ole oikein mukava, vaikka\nse täällä kyllä on tavallista... Toista olisi, jos kantaisin olkaimia...\n\n-- Hyvänen aika! noinhan sinä olet paljoa hauskempi! Suoraan sanoen,\nsinä et osaa käyttää edullista asematasi hyväksesi... Juuri sotamiehen\nviitta tekee sinut jokaisen tuntehikkaan neidin silmissä urooksi ja\nmarttyyriksi.\n\nGrushnitski hymähti itseensä tyytyväisenä.\n\n-- Mitä joutavia! sanoi hän.\n\n-- Minä olen vakuutettu, lisäsin minä, että ruhtinatar Mary on jo\nsinuun rakastunut.\n\nHän punastui korviaan myöten ja jurostui. Oi, itserakkaus! sinä olet\nvipu, jolla Archimedes tahtoi kohottaa maapalloa!...\n\n-- Sinä aina pilailet! sanoi hän ollen olevinaan suutuksissa:\nensiksikin hän minua vielä niin vähän tuntee...\n\n-- Naiset ne vain rakastavat niitä, joita eivät tunne.\n\n-- Ja eihän minulla ole ensinkään vaatimuksia häntä miellyttääkseni;\nminä vain tahdoin tutustua miellyttävässä perheessä, ja olisipa\noikein naurullista, jos minulla olisi joitakin toivomuksia... Mutta\ntepä, esimerkiksi, olette toista: te, pietarilaiset voittajat, kun\nkatsahdatte vain -- niin naiset oikein sulautuvat... Mutta tiedätkös,\nPetshoorin, mitä neiti sinusta puhui?...\n\n-- Mitenkä? onko hän jo sinulle puhunut minusta?...\n\n-- Älä ilakoi sentään. Minä, sattumalta, jouduin hänen kanssaan\npuheesen kaivolla; kolmas sanansa oli: \"kuka tuo herra on, jolla on\nniin vastenmielinen, raskas katse? hän oli kanssanne, silloin\"... Hän\npunastui, eikä tahtonut mainita päivää, muistaen armasta käytöstään.\n\"Ette tarvitse mainita päivää, vastasin minä hänelle, se on oleva\nikuisesti muistossani...\" Petshoorin, veliseni! minä en sinua\nonnittele, sillä sinä olet hänen luonaan mustissa kirjoissa... Sääli,\ntosiaankin, sillä Mary on oikein sulonen tyttö!...\n\nHuomattava on, että Grushnitski on niitä miehiä, jotka, puhuessaan\nnaisesta, jonka tuskin tuntevat, nimittävät häntä _Marykseni,\nSofiakseni_, jos hänellä on ollut onni heitä miellyttää.\n\nMinä olin olevinani hyvin totinen ja vastasin\n\n-- Niin, ei hän ole ruma... Mutta ole varoillasi, Grushnitski!\nWenäläiset naiset suuremmaksi osaksi nauttivat platoonilaista\nrakkautta, sekoittamatta siihen ajatusta aviosta, ja platoonilainen\nrakkaus se on kaikkein levottomin. Neiti näkyy olevan niitä naisia,\njotka tahtovat, että heitä huvitetaan; jos sinun rinnallasi hänen tulee\nikävä kaksi minuuttia perättäin -- niin olet auttamatta hukassa: sinun\nvaiti-olosi tulee herättää hänen uteliaisuuttaan, puheesi se ei saa\nhäntä koskaan täydellisesti tyydyttää; sinun tulee häntä huolettaa\nvähän väliä; hän halveksii julkisesti senkin seitsemän kertaa yleistä\nmielipidettä sinun tähtesi ja sanoo sitä uhraukseksi, ja, palkitakseen\nsiitä itseään, alkaa sinua kiusata, mutta sitten sanoo suoraan, ett'ei\nhän voi kärsiä sinua. Ell'et sinä saa valtaa hänestä, niin ei hänen\nensimäinen suutelonsakaan oikeuta sinua toiseen; hän sinun kanssasi\nvirnailee mielin määrin, mutta kahden vuoden kuluttua, niin jo meneekin\nnaimiseen rujokkaan kanssa, kuuliaisuudesta äitiään kohtaan, ja alkaa\nluulotella olevansa onneton, rakastaneensa vain yhtä miestä, se on\nsinua, mutta taivaan ei tahtoneen heitä yhdistää, sillä hänellä oli\nsotamiehen viitta, vaikka tämän paksun, harmaan viitan alla sykki\ninnokas ja jalo sydän...\n\nGrushnitski löi nyrkkinsä pöytään ja alkoi kävellä edestakaisin\nhuoneessa.\n\nMinä nauroin sisällisesti ja kaksi kertaa jo hymyilin, mutta, onneksi,\nhän ei sitä huomannut. Selvästi näkyy, että hän on rakastunut, sillä\nhän on käynyt entistään luottosammaksi; hänellä on ilmestynyt täällä\ntehty, emaljilla varustettu, hopea sormus; minusta tuo näyttää\nepäilyttävältä. Minä aloin sitä tarkastella, ja mitäs näinkään?...\npienillä kirjaimilla oli ulkoreunaan kaiverrettu _Maryn_ nimi ja\nviereen -- se päivä-määrä, jolloin hän oli nostanut tuon kuuluisan\nlasin. Minä salasin keksintöäni, sillä en tahdo pakottaa häntä\ntunnustamaan; minä tahdon, että hän itse valitsee minut uskotukseen --\nja silloinpa vasta minä alan nauttia!\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinä nousin myöhään ylös tänään; tullessani kaivolle, siellä ei ollut\nenään ketäkään. Ilma kävi kuumaksi; valkoisia, tuuheita hattaroita\nkiiti nopeaan lumivuorilta, luvaten ukkosta; kuin sammutettu soitsu,\nsavusi Mashukin huippu ja sen ympäri luikerteli ja ryömiskeli, kuni\nkäärmeet, harmaita pilven hetaleita estettyinä kulussaan ja ikäänkuin\ntakertuneina sen okaiseen pensaikkoon. Ilma oli sähköä täynnä. Minä\nkuljin yhä syvemmälle onkaloon viepää viiniköynnös-käytävää myöten;\nminun oli ikävä. Minä ajattelin siitä nuoresta naisesta, luomi\nposkessa, josta tohtori oli minulle kertonut... Mitä hän täällä tekee?\nJa hänkö se on? Ja miksikä luulen minä, että se on hän? Ja miksi\nolen minä vielä niin varma siitä? Vähäkös niitä on naisia, luomi\nposkessa! -- Sillä tapaa aprikoiden tulin itse luolalle. Sen holvin\nviileässä siimeksessä istuu kivi-istuimella nainen, olkihattu päässä,\nmustaan shaaliin käärittynä ja pää rinnalle kumartuneena, hattu\npeitti hänen kasvonsa. Minä olin jo kääntyä pois, häiritsemättä hänen\nhaaveksimisiaan, kun hän katsahti minuun.\n\n-- Veera! huudahdin minä ehdottomasti. Hän säpsähti ja vaaleni.\n\n-- Minä tiesin teidän olevan täällä, sanoi hän.\n\nMinä istuin hänen viereensä ja tartuin hänen käteensä. Kauan sitten\nunohtunut väre juoksi suonissani kuullessani tämän arinaan äänen; hän\nkatsoi minuun sinisillä ja rauhallisilla silmillään, joista kuvasti\nluottamattomuus ja jotakin nuhteen tapaista.\n\n-- Siitä on kauan, kuin emme ole nähneet toisiamme, sanoin minä.\n\n-- Hyvin kauan, ja molemmat olemme paljon muuttuneet!\n\n-- Niinmuodoin sinä et minua enään rakasta?...\n\n-- Minä olen naimisissa!... sanoi hän.\n\n-- Taas? Ja muutamia vuosia sitten oli sama syy olemassa, mutta yhtä\nkaikki...\n\nHän tempasi kätensä irti; hänen poskensa kuumottivat.\n\n-- Kukaties rakastat toista miestäsi? Hän kääntyi pois vastaamatta.\n\n-- Tai onko hän hyvin mustasukkainen? Äänettömyys.\n\n-- Mitä sitten? Onko hän nuori, kaunis, varmaan sangen rikas? ja sinä\npelkäät... Minä katsahdin häneen ja pelästyin: hänen kasvonsa kuvasivat\nsyvää epätoivoa; silmissä loisti kyyneliä.\n\n-- Sano minulle, kuiskasi hän vihdoin, onko sinusta hyvin hauskaa minua\nkiusata? Minun tulisi sinua vihata. Siitä asti, kuin tunnemme toinen\ntoisemme, et sinä ole minulle muuta tuottanut, kuin kärsimistä... Hänen\näänensä rupesi vapisemaan, hän kumartui minua kohti ja kallisti päänsä\nrinnalleni.\n\n\"Kentiesi\", arvelin minä, \"sinä juuri siitä syystä minua rakastat; ilot\nunhottuvat, mutta surut ei koskaan...\"\n\nMinä syleilin häntä kovasti, ja siten me olimme kauan aikaa. Vihdoin\nlähenivät huulemme toinen toisiaan ja yhtyivät kuumaksi, huimaavaksi\nsuudelmaksi; hänen kätensä olivat kylmät, kuin jää, hänen päätänsä\nkuumotti. Siinä alkoi meidän kesken yksi niitä puheita, joilla\npaperilla ei ole niitäkään ajatusta, joita ei voi kertoa, eikä muistaa:\näänien merkitys korvaa ja täydentää sanojen merkityksen, niinkuin\nitalialaisessa operassa.\n\nHän ei ensinkään tahdo, että minä tutustuisin hänen miehensä, sen\nontuvan vanhuksen, kanssa, jonka vilahukselta näin bulevaardilla;\nnaimiseen tämän kanssa hän on mennyt poikansa tähden: ukko on rikas ja\npotee säilöstäjää. Minä en ole sallinut itselleni mitäkään pilkantekoa\nhänestä, sillä Veera kunnioittaa häntä kuin isää. Miehenään hän hänet\npettää... Kummallinen kapine se on ihmissydän ylipäänsä, ja naisen\nerittäinkin!\n\nVeeran mies, Simo Wasiljevitsh G---v, on etäistä sukua ruhtinatar\nLiigovskajalle. He asuvat vierekkäin. Veera käy usein ruhtinattaren\nluona: minä annoin hänelle sanani tutustuakseni Liigovskien kanssa ja\narmastellakseni neitiä, hänestä huomiota kääntääkseni. Sillä tavoin\neivät suunnitelmani vähääkään häiriytyneet, ja minun tulee hauska...\n\nHauska!... Johan minä olen kulkenut sen totisen elämän aikakauden ohi,\njolloin vain onnea etsitään, jolloin sydän tuntee välttämättömäksi\nkovasti ja kiihkeästi rakastaa jotakuta; nyt minä vain tahdon tulla\nrakastetuksi, ja olla ainoastaan harvojen rakastama; minusta näyttää,\nkuin olisi minulle kylliksi yhdestä kestävästä alttiudesta: se on\nsydämen kurjaa tottumusta!...\n\nYksi seikka minua aina kummastuttaa: minä en ole koskaan joutunut\nlemmityn naisen orjaksi, päin vastoin olen aina saanut voittamattoman\nvallan hänen tahdostaan ja sydämestään, laisinkaan sitä harrastamatta.\nMikä siihen on syynä? sekö, ett'en ole koskaan mitäkään arvossa pitänyt\nja että he joka hetki ovat pelänneet päästää minua käsistään? vai onko\nse lujan elimistön maneetillinen vaikutustani, pelkästään, en ole\nsattunut kohtaamaan ynseäluontoista naista?\n\nTunnustaa täytyy, ett'en tosiaankaan rakasta naisia, joilla on luonteen\nlujuutta; se ei ole heihin kuuluvata!...\n\nNyt, vainen, muistankin: kerran, yhden ainoan kerran rakastin naista,\njonka lujaa mieltä en voinut voittaa... Me erosimme vihollisina --\nmutta, kentiesi, jos olisin tavannut hänet viittä vuotta myöhemmin,\nolisimme toisin eronneet...\n\nVeera on sairas, hyvin sairas, vaikk'ei hän sitä tunnusta; pelkään,\nettä hänellä on keuhkotauti, tahi se, joka kutsutaan _fièvre lente_ --\ntauti joka ei laisinkaan ole venäläinen ja jolla ei ole nimitystäkään\nvenäjäksi.\n\nUkkonen tapasi meidät onkalossa ja pidätti hyvän puolen tuntia. Veera\nei vaatinut minua uskollisuutta vannomaan, eikä kysellytkään, olinko\nrakastanut muita siitä, kuin erosimme... Hän luotti minuun jälleen\nentisellä huolettomuudella -- ja minäkään en tahdo pettää häntä;\nhän onkin ainoa nainen maailmassa, jota minun on ollut mahdoton\npettää. Minä tiedän, että piakkoin taas eroamme, ja, kukaties,\niäksi: molemmat menemme eri teitä hautaan; mutta hänen muistonsa\non pysyvä loukkautumattomana sielussani; minä olen tätä hänelle\naina toistamistani toistanut, ja hän minua uskookin, vaikka sanoo\npäinvastoin.\n\nMe erosimme vihdoin, ja kauan seurasin häntä katseellani, kunnes hänen\nhattunsa katosi pensaiden ja kallioiden taakse. Tautimaisesti kouristi\nsydäntäni, aivan kuin ensi eroamisen jälkeen. Oi, kuinka ihastuin tästä\ntunteesta! Nuoruusko vainen taas tahtoo hyväntekevine myrskyineen\npalata luokseni, vai onko tämä vain sen jäähyväissilmäys, sen viimeinen\nlahja -- muistiksi?... Mutta naurettavaa on ajatella, että olen vielä\npojan näköinen; kasvot, vaikka kalpeat, ovat toki raittiit; jäsenet\novat notkeat ja soleat, kiharat kiemurtelevat tuuheina, silmät hohtavat\nja veri kiehuu...\n\nKotiin palattuani, nousin hevosen selkään ja mennä nelistin arolle.\nMinä rakastan ratsastaa virmalla ratsulla keskellä korkeaa ruohoa\nerämaan tuulta vasten; ahnaasti nieleskelen hyvänhajuista ilmaa ja hion\nkatseeni siniseen kaukaisuuteen, kokien käsittää esineiden terhenisiä\npiirteitä, mitkä hetkestä toiseen yhä selkenemistään selkenevät,\nolipa mikä murhe tahansa sydämellä, näännyttäköön mikä levottomuus\nhyvänsä aatosta -- kaikki ne tuokiossa hajoavat, ja keveäksi käypi\nsielu; ruumiin väsymys voittaa mielen häiriön. Ei ole naisen katsetta,\njota en unhottaisi nähdessäni kiehkuraiset vuoret etelä-auringon\nvalaistuksessa, nähdessäni sinisen taivosen, tahi kuullessani kalliolta\ntoiselle lankeavan virran tohinaa.\n\nLuulenpa kyllä, että tämä arvoitus kauan kiusasi kasakoita, jotka,\nkopistaan töllistellen, näkivät minun ratsastelevan ilman syytä ja\nsuuntaa, sillä pu'ustani varmaan luulivat minua tsherkessiksi. Toden\nteolla olen kuullutkin sanottavan, että minä tsherkessiläisessä pu'ussa\nratsastaessani olen paljoa enemmän kabardiinin näköinen, kuin monet\nkabardiinit itse. Ja tosiaan, mitä tähän jaloon sota-asuun tulee,\nolen täysi dandy [lue: dendi = keikari]: mitäkään liikaa kaluunaa ei\nole, kallis pyssy yksinkertaista tekoa, lakki ei ole liian lyhyt-\neikä liian pitkä-karvanen; beshmetti on valkea, tsherkeska tumman\nruskea; säärykset ja korkokengät ovat taivutetut mitä suurimmalla\ntarkkuudella. Kauan opettelin minä vuorelaisten asentoa, eikä millään\nvoi niin imarrella itserakkauttani, kuin tunnustamalla taitoani\nKaukaasialais-tavalla ratsastamisessa. Minä pidän neljä hevoista:\nyhden itseäni, kolme tuttaviani varten, ett'ei olisi ikävä yksin\nmaata kuljeskella. Nämä lainaavat hevosiani hyvin mielellään, mutta\neivät koskaan minun kanssani yhdessä ratsasta. Kello oli jo kuusi\nillalla, kun muistin olevan ajan mennä päivälliselle. Hevoseni oli\nuupunut; minä ajoin tietä myöten, joka vie Pjätigorskista saksalaiseen\nuudisasuntoon, minne kylpijät usein ajelevat _en piquenique_. Tie käydä\nluikertaa pensaiden välitse, laskeutuen vähäisiin notkoihin, joissa\njuosta tohisee puroja korkean ruohikon siimeksessä; ylt'ympäri kohoavat\nportaittain Beshtuni, Käärme-, Rauta- ja Kalju-vuorten siniset louhet.\nYhteen tällaiseen notkoon saavuttuani, jotka täkäläisellä murteella\nbalkeiksi nimitetään, seisatuin hevostani juottamaan; silloin näkyi\ntieltä iloinen ja uhkea kavalkaadi; naiset olivat mustissa ja sinisissä\namasoonipu'uissa; miesten vaatteus muodosti omituisen kirjavan\nsekasotkun; edellä ratsasti Grushnitski ruhtinatar Maryn rinnalla.\n\nNaiset kylpylähteillä uskovat vieläkin tsherkessien tekevän\nhyökkäyksiään keskellä kirkasta päivää, ja senpä tähden, luultavasti,\noli Grushnitski paitsi sotamiesviittaa ottanut mukaansa miekan ja pari\npistuolia; jotenkin naurettavalta näytti hän tässä uros-vaatteuksessa.\nKorkea pensas peitti minut heiltä, mutta minä voin nähdä kaikki sen\nlehdistön läpi ja, heidän kasvojensa näöstä arvatakseni, oli puhe\nsentimenttaalinen. Vihdoin lähenivät he vierua; Grushnitski talutti\nneidin hevosta suitsista, ja silloin kuulin lopun heidän puheestansa:\n\n-- Siis te tahdotte olla kaiken ikänne Kaukaasiassa? puhui neiti.\n\n-- Mitäs minä Wenäjällä teen? vastasi hänen kavaljeerinsa, maassa,\nmissä tuhannet ihmiset, syystä että ovat rikkaita, katsovat minuun\nylenkatseella, kun taas täällä -- täällä tämä paksu viittakaan ei\nestänyt minua teidän kanssanne tutustumasta...\n\n-- Päin vastoin... sanoi neiti punastuen.\n\nGrushnitskin kasvot kuvasivat mielihyvää. Hän pitkitti:\n\n-- Täällä kuluu elämäni alituisessa pauhinassa huomaamatta ja\npikaisesti, raakalaisten kuulien keskellä, ja jospa Jumala joka vuosi\nlaittaisi minulle yhden valoisan naisen katseen, yhden senkaltaisen...\n\nSamassa tulivat he minun tasalleni; minä iskin hevostani raipalla ja\najoin esiin pensaan takaa...\n\n-- Mon Dieu, un circassien!... kiljahti neiti kauhistuneena.\n\nPoistaakseni täydellisesti hänen arvelunsa vastasin ranskaksi, hiukan\nkumartaen:\n\n-- Ne craignez rien, madame, je ne suis pas plus dangereux que votre\ncavalier...\n\nHän joutui hämille -- mutta mistä syystä? erehdyksestäänkö, vaiko\nsiitä, että vastaukseni hänestä näytti röyhkeältä? Olisin mielissäni,\njos jälkimäinen oletukseni olisi oikea. Grushnitski heitti minuun\ntyytymättömän katseen.\n\nMyöhään iltasella, oliko noin kahtatoista käydessä, menin bulevaardin\nlehmuskujaan kävelemään. Kaupunki nukkui; muutamissa ikkunoissa vain\nvälkähteli tulia. Kolmelta puolen häämöttivät kallioiden harjanteet,\nMashukin haarotukset, jonka huipulla lepäsi paha-enteinen pilvi; idässä\nnousi kuu, ja kaukaa kimaltelivat lumivuorien hopeaheltut. Vartijoiden\nhuudot sekaantuivat yöksi avattujen kuumain lähteiden solinaan.\nAika ajoin kuului kadulla hevosen kajahtava kopina, nagaiskilaisten\nrattaiden vikinän ja alakuloisen tataarilais-sävelen säestämänä.\n\nMinä istuin rahille ja mietistyin. Välttämättömältä tuntui minusta\nvuodattaa ajatukseni ystävällisessä puhelussa... mutta kenen kanssa?...\n\"Mitähän nyt Veera tekee?\" arvelin minä. Paljon maksaisin minä tällä\nhetkellä saadakseni puristaa hänen kättään.\n\nÄkkiä kuuluu nopeita, epätasasia askelia... Grushnitski varmaankin...\nOn kun onkin hän!\n\n-- Mistä nyt?\n\n-- Ruhtinatar Liigovskajalta, sanoi hän hyvin mahtavasti... Mary se\nvasta laulaa!...\n\n-- Kuulepas! sanoin minä hänelle, minä lyön vetoa, ett'ei hän tiedä\nsinun olevan junkkarin; hän luulee sinun olevan alennetun...\n\n-- Kentiesi. Minä siitä viis'!... sanoi hän hajamielisesti.\n\n-- Ei muuta, minä vain sanon...\n\n-- Mut tiedätkös, sinä hänet tänään vasta kauheasti suututit? Hän piti\nsen suunnattomana röyhkeytenä, ja minä tuskin sain häntä vakuutetuksi,\nettä sinä olet niin hyvin kasvatettu ja niin hyvin tunnet käytöstavat,\nett'et voinut tarkoittaa häntä loukataksesi. Hän sanoo, että sinulla on\njulkea katse ja että, varmaankin, luulet hyvin paljon itsestäsi.\n\n-- Hän ei erehdy... Mut etköhän tahdo ottaa häntä puolustaaksesi?\n\n-- Kovaksi onneksi ei minulla siihen ole vielä oikeutta...\n\n-- \"Kas, kas!\" arvelin minä: \"hänellä on, näköään, jo toiveita\".\n\n-- Muutoin, sinun on laitasi huonompi, lisäsi Grushnitski: sinun\non nyt hankala tutustua heidän kanssaan -- sääli kyllä! se on mitä\nmiellyttävimpiä perheitä, joita tunnen...\n\nMinä hymyilin sisällisesti.\n\n-- Miellyttävin minulle on nyt oma taloni, sanoin minä haukottaen, ja\nnousin lähteäkseni.\n\n-- Myönnäthän toki katuvasi?...\n\n-- Kylläpä käskis! Jos tahdon vain, niin menen huomenn' iltana\nruhtinattaren luo...\n\n-- Se sitten nähdään...\n\n-- Ja tehdäkseni sinulle oikein mieliin, rupean neitiä hempimään...\n\n-- Niin, jos hän tahtoo kanssasi puhella...\n\n-- Minä odotan vain sitä hetkeä, kuin sinun puheesi hänelle käypi\npitkäksi... Hyvästi!\n\n-- Minäpä lähden vielä maleksimaan; unta nyt en saa mitenkään... Kuule,\nmennäänhän ennen ravintolaan, siellä pelataan... minä tarvitsen tänään\nkovaa kiihtymistä...\n\n-- Onnea häviöön...\n\nMinä menin kotia.\n\n\n21 p. Toukokuuta.\n\nLähes viikko on kulunut, enkä vieläkään ole tutustunut Liigovskien\nkanssa. Odotan sopivaa tilaisuutta. Grushnitski seuraa, kuin varjo,\nneitiä kaikkialla; heidän puheensa ovat loppumattomia; milloinkas hän\nneitiä kyllästyttää?... Äiti tätä ei ota huomatakseen, koska muka\nGrushnitskista ei ole _sulhaseksi_. Kas sepä äitien logiikkaa! Olen\nhavainnut pari kolme hempeätä katsetta -- siitä on tehtävä loppu.\n\nEilen ilmestyi Veera ensi kerran kaivolle... Sen kovemmin, kuin\ntapasimme toisemme onkalossa, ei hän ole käynyt talosta ulkona. Me\nupotimme samalla kertaa lasimme veteen ja, kumartuessaan, sanoi hän\nminulle korvaan:\n\n-- Etkös tahdo tutustua Liigovskien kanssa?... Siellä vain voimme me\nnähdä toisemme...\n\nNuhde!... tämä käy ikäväksi! Mutta olenhan minä sen ansainnut...\n\nOnneksi: huomenna on tanssijaiset kirjoituslistalla ravintolan salissa,\nja minä menen masurkkaa tanssimaan ruhtinatar Maryn kanssa.\n\n\n29 p. Toukokuuta.\n\nRavintolan sali oli muuttunut aateliskokouksen saliksi. Kello yhdeksän\nkaikki kokoontuivat. Ruhtinatar tyttärilleen oli viimeisiä; monet\nnaiset katselivat neitiä kateudella ja pahanelkisyydelle, sillä hän\nvaatehti itseään aistilla. Ne, jotka lukevat itseään täkäläisiksi\nylimyksiksi, kätkivät kateutensa ja liittyivät häneen. Minkäs sille\nsaat: Missä naisseuraa on, siellä heti ilmestyvät ylä- ja ala-piirit.\nIkkunan ääressä, väen joukossa, seisoi Grushnitski, kasvot lasia vasten\nja lakkaamatta katsellen jumalatartaan; ohitse kulkiessaan nyykäytti\ntämä tuskin huomattavasti hänelle päätään. Grushnitski säteili, kuin\naurinko...\n\nTanssit alettiin polonääsillä; sitten soitettiin valssia. Kannukset ne\nalkoivat helistä, liepeet ne pyöriä lennähtelivät.\n\nMinä seisoin erään paksun naisen takana, jota varjostivat ruusunpunaset\nhöyhenet; hänen pukunsa korkeus muistutti vannehameiden aikoja, ja\nkolea, kirjava ihonsa -- mustataftisten mushshien onnellisia päiviä.\nSuuren suuri syylä hänen kaulassaan oli termuaarilla peitetty. Hän\npuheli kavaljeerilleen, rakuunakatteinille:\n\n-- Sitäpä koko herja kutale, tuo neiti Liigovskaja! Hän, ajatelkaahan.\nsurvaisi minua, eikä pyytänyt anteeksi, mutta ei sillä hyvä, vielä\nkääntyi ja katsoi minuun lornjetillaan... C'est impayable... Ja mistä\nsitten mokoma ylpeilee? Kyllä minä sen opettaisin...\n\n-- Älkäähän huoliko! vastasi kohtelias kavaljeeri ja läksi toiseen\nhuoneesen.\n\nMinä astuin heti neiti Maryn luo ja kutsuin hänet valssaamaan, käyttäen\ntäkäläisten tapojen vapautta, jotka sallivat tanssia tuntemattoman\nkanssa.\n\nHän voi tuskin pidättää itseään hymyilemästä ja olla näyttämättä\nriemuaan; mutta, yhtä kaikki onnistui hänen jotenkin pian ottaa\naivan välinpitämätön, jopa ankara muoto. Huolimattomasti laski hän\nkätensä olalleni, kallisti hiukan päätään -- ja sitten sitä mentiin.\nHekumallisempia ja nuorteampia vyötäisiä en ole ikäpäivinä nähnyt!\nHänen raitis huokumisensa koski kasvoihini; kihara, joka valssin\nryöpyessä oli siskoistaan irtautunut, lipueli toisinaan hehkuvalla\nposkellani... Minä tein kolme piiriä (hän valssaa ihmeen hyvin). Hän\nhengästyi, hänen silmänsä himmentyivät, tuskin voivat puoli-avonaiset\nhuulensa kuiskata välttämättömän: merci, monsieur.\n\nMuutamain minuuttien äänettömyyden perästä sanoin minä hänelle, ollen\nmitä nöyrimmän näköisenä:\n\n-- Olen kuullut, että minua, vaikka olen teille perin tuntematon, on\njo kohdannut onnettomuus ansaita teidän epäsuosionne... että te olette\npitäneet minua röyhkeänä... Lieneeköhän se oikein totta?\n\n-- Tahtoisitteko nyt sitten vahvistaa tämän luuloni? vastasi\nhän pilkallisella irmalla, joka, muutoin, hyvin sopii hänen\nmuuttelehtaville kasvoilleen.\n\n-- Jos minussa on ollut röyhkeyttä teitä jossakin solvaisemaan,\nniin suvaitkaahan minulle vielä suurempi röyhkeys: pyytämään teiltä\nanteeksi... Ja, todellakin, tekisi minun hyvin mieleni näyttää teille\ntoteen erehtyneenne siitä, mitä minuun tulee...\n\n-- Se on teille hyvin vaikea...\n\n-- Miksikä niin?\n\n-- Siksi, ett'ette te käy meillä, ja nämä tanssijaiset eivät,\nluultavasti, tule usein uudistumaan.\n\n\"Se merkitsee\", arvelin minä, \"että heidän ovensa ovat minulta iäksi\nsuljetut\".\n\n-- Kuulkaapas, neiti, sanoin minä hiukan harmissani, -- katuvaa\nrikollista ei pidä koskaan hylätä; epätoivosta voi hän ruveta kahta\nrikollisemmaksi...ja silloin...\n\nYmpärillämme olevien nauru ja kuiske pakotti minua kääntymään ja\nlopettamaan fraasini. Muutaman askelen päässä minusta seisoi joukko\nmiehiä, ja heidän keskellänsä rakuuna-katteini, joka oli julistanut\nvihamielisiä hankkeita armasta neitiä vastaan; hän näytti olevan\nerittäin tyytyväinen, hykersi käsiään, nauroi ja iski silmää\ntovereille... Yht'äkkiä läksi heidän joukostaan pitkäviiksinen ja\npunanaamanen herra hännystakissa, suunnaten neitiä kohden horjuvat\naskelensa: hän oli, näet, juovuksissa. Tultuaan hämmästyneen neidin\neteen, pani hän kätensä selän taakse, loi häneen sumean harmaat\nsilmänsä ja lausui käheällä diskantilla:\n\n-- Permettez... noh, ja vielä mitä!... suoraan sanoen; minä\nangasheeraan teidät masurkkaan...\n\n-- Mitä te haluatte? sanoi neiti vapisevalla äänellä, heittäen\nympärilleen rukoilevan katseen. Voi toki! kaukana oli hänen äitinsä,\neikä lähellä ollut yhtäkään hänen tuttavia kavaljeeriaan; eräs\najutantti taisi nähdä kaikki, mutta hän piiloutui väen joukkoon\npäästäksensä pois juttuun joutumatta.\n\nMitä siis? sanoi juopunut herra, iskettyään silmää rakuuna-katteinille,\njoka rohkaisi häntä viittauksillaan: -- vai ettekö suvaitse? -- Vaan\nminullapa taas on kunnia angasheerata teitä pour mazure... Luulette,\nehkä, minun olevan juovuksissa? Se ei tee niin mitään!... paljoa\nparemmin se käypi vain, saatan teitä vakuuttaa...\n\nMinä näin, että neiti oli langeta tainnuksiin pelosta ja harmista.\n\nMinä menin juopuneen herran luo, tartuin jotenkin kovasti hänen\nkäteensä ja, katsottuani terävästi hänen silmiinsä, pyysin poistumaan\n-- sillä, lisäsin minä, neiti lupasi jo kauan sitten tanssia masurkkaa\nminun kanssani.\n\n-- No, mitäs sille voin?... toisen kerran sitten! sanoi hän naurahtaen\nja vetäytyi häväistyjen toveriensa luo, jotka veivät hänet toiseen\nhuoneesen.\n\nPalkinnoksi sain syvän, lumoavan katseen.\n\nNeiti meni äitinsä luo ja kertoi hänelle kaikki: tämä haki minut muiden\njoukosta ja kiitti. Hän sanoi minulle tunteneensa äitini ja olleensa\nhyvä ystävä puolelle tusinalle tätiäni.\n\n-- En tiedä, kuinka on käynyt, ett'emme ole ennen tutustuneet,\njatkoi hän; -- mutta tunnustan, että te olette siihen yksin syynä!\nte vierastatte kaikkia niin, ett'ei moista missään. Toivon, että\nvierashuoneeni ilma on karkottava teidän sairasmielisyytenne... Eikö\nniin?\n\nMinä sanoin yhden niitä fraaseja, joita jokaisella täytyy olla varalla\ntällaisia tilaisuuksia varten.\n\nFransääsit kestivät kauhean kauan.\n\nVihdoin kaikui lavalta soitanto; neiti ja minä kävimme istumaan.\n\nMinä en puhunut sanaakaan juopuneesta herrasta, en menneestä\nkäytöksestäni, enkä Grushnitsista. Tuon inhottavan kohtauksen häneen\ntekemä vaikutus katosi vähitellen; hänen kasvuensa alkoivat loistaa;\npiloja laski hän oikein sievästi; hänen puheensa oli sukkela, ilman\nmitäkään sukkeluuden vaatimuksia, vilkas ja vapaa; hänen huomautuksensa\nvälistä syviä... Hyvin epäselvillä sanoilla annoin hänen tietää, että\nhän jo kauan on minua miellyttänyt. Hän kallisti päätään ja punastui\nhiukan.\n\n-- Te olette oikein kummallinen, sanoi hän sitten, kohotettuaan minuun\nsametti-silmänsä ja teeskennellysti nauraen.\n\n-- Minä en tahtonut teidän kanssanne tutustua, pitkitin minä: -- sillä\nteitä ympäröi liian tiheä joukko ihailijoita ja minä pelkäsin tykkänään\nsiihen katoavani.\n\n-- Turhaan pelkäsitte: he ovat kaikki sangen ikäviä.\n\n-- Kaikki! todellako kaikki?\n\nHän katsoi minuun terävästi, ikäänkuin kokien maistella jotakin,\npunastui sitten taas vähäsen ja lausui viimein varmasti: kaikki!\n\n-- Myöskin ystäväni Grushnitski?\n\n-- Vai on hän ystävänne? sanoi hän, näyttäen hiukan epäilevältä.\n\n-- On.\n\n-- Hän tietysti ei kuulu ikävien luokkaan...\n\n-- Vaan onnettomien luokkaan, sanoin minä nauraen.\n\n-- Tietysti! Vai teitä naurattaa? Tahtoisin, että te olisitte hänen\nsijassaan...\n\n-- Noh, mikä sitten? Olenhan minäkin ennen ollut junkkarina ja, toden\ntotta, se olikin elämäni parahin aika.\n\n-- Onkos hän junkkari? sanoi hän nopeasti ja sitten lisäsi: ja minä\nluulin...\n\n-- Mitä te luulitte?...\n\n-- En mitään!... Kuka tuo nainen tuolla?\n\nNyt käänsi puhe suunnan, eikä siihen enään palannutkaan.\n\nSitten loppui masurkka, ja me erosimme -- näkemään asti. Naiset\nlähtivät pois. Minä menin syömään illallista ja tapasin Wernerin.\n\n-- Ahaa! sanoi hän: vai sillä tapaa! Te, kun ette muuten tahtoneet\nneidin kanssa tutustua, kuin pelastamalla hänet varmasta kuolemasta.\n\n-- Minä tein vielä paremmin, vastasin hänelle, minä pelastin hänet\npyörtymästä tanssijaisissa...\n\n-- Miten se kävi? kertokaa.\n\n-- En; arvatkaahan -- te, joka arvaatte kaikki maailmassa!\n\n\n30 p. Toukokuuta.\n\nKello seitsemän aikaan iltasella kävelin minä bulevaardilla.\nGrushnitski, nähtyään minut kaukaa, tuli luokseni; naurettava riemu\nloisti hänen silmistään. Hän puristi kovasti kättäni ja sanoi\ntraagillisella äänellä:\n\n-- Minä kiitän sinua, Petshoorin... Ymmärräthän minua?...\n\n-- En; vaan kaikissa tapauksissa ei kestä kiittää, vastasin minä, sillä\nen omannut tunnollani juuri mitäkään hyväntekoa.\n\n-- Kuinka? entä eilen? vai joko olet unhottanut?... Mary on minulle\nkaikki kertonut...\n\n-- Mitä? Onkos teillä nyt jo kaikki yhteistä? yksin kiitollisuuskin?\n\n-- Kuule, sanoi Grushnitski hyvin vakavasti: -- ole niin hyvä, äläkä\ntee pilkkaa rakkaudestani, jos tahdot vastakin olla tuttavani...\nNäethän, minä rakastan häntä hulluuteen asti...ja minä luulen, minä\ntoivon, että hän kanssa minua rakastaa... Minulla on sinulle pyyntö:\ntulethan sinä tänä iltana heille; lupaa minulle ottaaksesi vaarin\nkaikki: minä tiedän sinun olevan kokenut näissä asioissa ja tuntevan\nnaiset paremmin kuin minä... Naiset! naiset! kuka heitä käsittää?\nHeidän hymynsä lausuu aivan toista, kuin heidän katseensa, sanansa\nlupaavat ja houkuttelevat, mutta äänensä sysää pois... Välistä he\npaikalla käsittävät ja arvaavat kaikkein salaisimman ajatuksemme,\nvälistä taas eivät ymmärrä mitä selvimpiä viittauksia... Niinpä neiti\nMarykin: eilen hänen silmänsä hehkuivat rakkautta, minua katsellessaan,\ntänään ne ovat sumeat ja kylmät...\n\n-- Se on, kukaties, seurausta veden vaikutuksesta, vastasin minä.\n\n-- Kaikessa sinä näet pahan puolen... materialisti! lisäsi hän\nylenkatseella. -- Mutta, puhukaamme muista asioista, -- ja huonosta\nkalambuurista kävi hän iloiseksi.\n\nYhdeksättä käydessä menimme yhdessä ruhtinattaren luo.\n\nKulkiessamme Veeran ikkunoiden sivu, näin hänet ikkunassa. Me heitimme\ntoinen toisellemme pikaisen katseen. Kohta meidän perästämme astui\nhän Liigovskien vierashuoneesen. Ruhtinatar esitteli minut hänelle,\nkuin omaiselleen. Juotiin teetä; vieraita oli paljo; puhe oli yleinen.\nMinä ko'in olla ruhtinattaren mieleen, pilailin ja sain hänet monta\nkertaa sydämen pohjasta nauramaan; neitiäkin useasti nauratti, vaan\nhän pidätti nauruaan pysyäkseen otetussa roolissaan; hän luulee, että\nraukea muoto sopii hänelle hyvin, ja, kentiesi, hän ei erehdykään.\nGrushnitski on, näköään, hyvin mielissään, ett'ei iloni tartu neitiin.\n\nTeen juotua menimme kaikki saliin.\n\n-- Oletko tyytyväinen kuuliaisuuteeni, Veera? Sanoin kulkiessani hänen\nohitsensa.\n\nHän heitti minuun katseen, täynnä lempeä ja kiitollisuutta. Minä\nolen tottunut niihin katseisin, mutta muinoin ne olivat autuuteni.\nRuhtinatar istutti tyttärensä pianon ääreen; kaikki pyysivät häntä\nlaulamaan jotakin -- minä olin vaiti, ja käyttäen hyväkseni häiriötä,\nmenin ikkunan luo Veeran kanssa, joka tahtoi sanoa minulle jotakin\nmeille molemmille hyvin tärkeätä... Sepä olikin -- joutavaa!...\n\nSillä välin harmitti neitiä välinpitämättömyyteni, jonka arvasin\neräästä vihaisesta, säkenöivästä katseesta... Oi! minä ymmärrän\nihmeen hyvin tuota mykkää, vaan lausehikasta, lyhyttä, vaan pontevaa\npuhetta!...\n\nHän rupesi laulamaan; äänensä ei ole ruma, vaan hän laulaa huonosti...\nmuutoin, en minä kuunnellutkaan. Grushnitski taas, nojaten\nkyynärpäillään pianoon, oikein hautoi häntä silmillään ja tuon\ntuostakin sanoi puolikovaan: charmant! délicieux!\n\n-- Kuulehan, sanoi Veera minulle: -- minä en tahdo, että sinä\ntutustuisit mieheni kanssa, vaan sinun täytyy pyrkiä välttämättä\nruhtinattaren suosioon; sinulle se on helppoa, sillä sinä voit kaikki,\nmitä tahdot. Täällä vain tulemme me näkemään toisemme...\n\n-- Vain?...\n\nHän punastui ja jatkoi: -- sinä tiedät, että minä olen orjasi; en\nkoskaan ole osannut sinua vastustaa... ja siitä minua rangaistaan,\nsillä sinä lakkaat minua rakastamasta! Ainakin tahdon minä säilyttää\nmainettani... en itseäni varten -- sen sinä tiedät varsin hyvin!...\nOi! minä pyydän sinua: älä kiusaa, niinkuin ennen, minua tyhjillä\nepäilyillä ja teeskennellyllä kylmyydellä; minä, ehkä, kohta kuolen,\nsillä tunnen päivä päivältä heikontuvani... ja, tästä huolimatta, en\nvoi ajatella tulevaa elämätäni, minä ajattelen ainoastaan sinusta...\nTe, miehet, ette ymmärrä katseen nautintoa, käden puserrusta... vaan\nminä, minä sen vannon sinulle, minä, ääntäsi kuunnellessani, tunnen\nsellaista syvää, kummallista autuutta, ett'eivät kuumimmat suutelot voi\nkorvata sitä.\n\nSillä välin herkesi ruhtinatar Mary laulamasta. Ylistysten hyminää\nsateli hänelle satelemistaan: minä menin hänen luokseen muiden perästä\nja sanoin jotakin hänen äänestään hyvin huolimattomasti.\n\nHän nyrpisti suutaan, ulotti ala-huulensa ja kävi istumaan hyvin\npilkallisen näköisenä.\n\n-- Minä olen tästä varsin mielissäni, sanoi hän, semminkin kuin te ette\nlaisinkaan minua kuunnelleet; mutta te, kentiesi, ette rakastakaan\nmusiikkia?...\n\n-- Päin vastoin... päivällisen jälkeen erittäinkin.\n\n-- Grushnitski on oikeassa; hän sanoo teillä olevan mitä\nproosallisimman aistin... ja minä huomaan, että te rakastatte musiikkia\ngastronoomilliselta kannalta.\n\n-- Te erehdytte taaskin, sillä minä en ole ollenkaan herkkusuu; minulla\non sangen kurja vatsa. Vaan musiikki päivällisen jälkeen nukuttaa, ja\nruokalepo on hyvin terveellistä; niinmuodoin rakastan minä musiikkia\nlääketieteelliseltä kannalta. Iltasella se taas, päin vastoin,\nliiaksi hermoja kiihdyttää: joko käyn minä liian surulliseksi tahi\nliian iloiseksi. Kumpikin on rasittavaa, kun ei ole varsinaista syytä\nsuremaan tai iloitsemaan, ja sitä paitsi seurassa suru on naurettava,\nliiallinen ilo taas sopimaton...\n\nHän ei kuunnellut loppuun, vaan meni pois ja istui Grushnitskin\nviereen; he alkoivat puhella keskenään jotakin sentimenttaalista; neiti\nnäkyi vastaavan hänen viisaisin fraaseihinsa jotenkin hajamielisesti ja\nmenestyksettä, vaikka hän kyllä koki olla häntä tarkasti kuulevinaan,\nsillä Grushnitski katsoi häneen välistä ihmetellen ja tahtoen arvata\nhänen sisällisen mielenliikutuksensa syytä, joka silloin tällöin\nkuvastiihen hänen levottomassa katseessaan...\n\nMutta minäpä sen kyllä arvaan, armas neiti. Varokaapa vain! Te tahdotte\nmaksaa minulle samalla mitalla, itserakkauttani haavoittamalla -- siitä\nei lähde mitään! ja jos te tahdotte julistaa minua vastaan sotaa, niin\nsilloinpa en minä annakaan armoa.\n\nIllan kuluessa koetin minä muutamia kertoja vaseti sekaantua heidän\npuheesensa, mutta hän vastasi minun sanoihini jotenkin kuivasti,\nja minä poistuin heistä vihdoin teeskennellysti hymyillen. Neiti\nriemuitsi; Grushnitski myös. Riemuitkaa, ystäväni, joutukaa... ette\nte kauan riemuitse!... Kummallista! minulla on aavistusvoima...\nTutustuttuani naisen kanssa olen aina erehtymättä arvannut, tuleeko hän\nminua rakastamaan vai ei...\n\nLopun iltaa vietin minä Veeran rinnalla ja puhelin kylläkseni entisistä\najoista... Miksi hän minua niin rakastaa -- en todellakaan tiedä,\nsemminkin kun hän on ainoa nainen, joka täydellisesti on käsittänyt\nminut kaikkine pienine heikkouksineni, pahoine himoineni... Onko\ntodellakin pahe niin viehättävä?...\n\nMinä läksin yhdessä pois Grushnitskin kanssa: kadulla otti hän minua\nkäden alta ja sanoi, kauan aikaa ääneti oltuaan:\n\n-- Noh, mitäs sanot?\n\n\"Sinä olet hölmö!\" olin hänelle vastata, vaan pidättiin ja nyykäytin\nainoastaan olkapäitäni.\n\n\n6 p. Kesäkuuta.\n\nKaikkina päivinä en ole kertaakaan poikennut järjestelmästäni.\nNeitiä alkaa puheeni miellyttää; minä olen kertonut hänelle muutamia\nkummallisia tapauksia elämästäni, ja hän alkaa pitää minua harvinaisena\nihmisenä. Minä nauran kaikelle maailmassa, etenkin tunteille, ja\ntämä rupeaa häntä pelottamaan. Minun kuulteni ei hän koskaan puutu\nGrushnitskin kanssa sentimenttaalisiin väitöksiin, ja monta kertaa\non hän jo vastannut tämän esiytymisiin pilkallisella hymyllä; mutta\njoka kerta kuin Grushnitski häntä lähestyy, tekeydyn minä hyvin\nnöyrän näköiseksi ja jätän heidät kahden kesken; ensi kerralla oli se\nneidille mieleen; toisella kertaa vihastui hän minuun; kolmannella --\nGrushnitskiin.\n\n-- Teillä on hyvin vähän itserakkautta! sanoi hän minulle eilen. --\nMiksi luulette te minulla olevan hauskempi Grushnitskin kanssa?\n\nMinä vastasin uhraavani tuttavani onnelle oman hauskuuteni...\n\n-- Ja minun hauskuuteni, liitti hän.\n\nMinä katsoin häneen terävästi ja rupesin hyvin totiseksi. Koko päivänä\nen sitten puhellut hänen kanssaan sanaakaan... Iltasella oli hän\nmiettiväinen; tänä aamuna kaivolla vieläkin enemmän. Kun minä astuin\nhänen luokseen, kuunteli hän hajamielisesti Grushnitskia, joka näkyi\nolevan haltioissaan luonnosta, mutta heti minut hoksattuaan, purskahti\nhän nauramaan (varsin ajattomasti), eikä ollut minua huomaavinaan. Minä\npoistuin kauemmaksi ja aloin salaa häntä tarkastaa; hän kääntyi pois\npuhumakumppalistaan ja haukotti pari kertaa. Varma on, että Grushnitski\non häntä kyllästyttänyt. -- Kahteen päivään vielä en ai'o puhella hänen\nkanssansa.\n\n\n13 p. Kesäkuuta.\n\nUsein olen itseltäni kysellyt, miksikä niin itsepäisesti tavoittelen\nnuoren tytön rakkautta, jota: en tahdo vietellä, enkä koskaan nai?\nMitä tästä; naisellisesta virnailemisesta lähtee? Veera rakastaa minua\nenemmän, kuin ruhtinatar Mary koskaan tulee rakastamaan; jospa hän\nnäyttäisi voittamattomalta kaunottarelta, niin, kukaties, viehättyisin\nyrityksen vaikeudesta.\n\nMutta ei niin hiukkaistakaan! Niinmuodoin, tämä ei ole sitä levotonta\nrakkauden tarvista, joka vaivaa nuoruuden ensi vuosina ja heittelee\nnaisesta toiseen, kunnes löytyy sellainen, joka ei voi meitä kärsiä;\ntästä alkaa sitten pysyväisyys -- todellinen, ääretön lemmen into,\nmitä matemaatillisesti voi kuvata viivaksi, joka pisteestä lankeaa\navaruuteen, ja tämän äärettömyyden salaisuus löytyy mahdollisuudessa\npäästä tarkoitukseensa, toisin sanoen päähän.\n\nMistä syystä minä sitten puuhailen? -- Kateudesta Grushnitskia\nkohtaanko? Polonen! hän ei sitä ollenkaan ansaitse. Tahi tämä on\nseuraus tuosta ilkeästä, voittamattomasta tunteesta, joka saapi meidät\nhävittämään lähimäisemme suloiset erehdykset, voidaksemme ainoastaan\nmieliksemme vastata hänelle, kun hän toivottomana kysyy, mitä hänen on\nuskominen.\n\n-- Ystäväni, minun laitani oli aivan sama, ja näethän, että minä yhtä\nkaikki syön, juon ja makaan rauhassa ja toivon myöskin voivani kuolla\nitkemättä ja parkumatta.\n\nMutta onhan se ääretön nautinto omistaa nuori, tuskin puhjennut\nsielu! Se on kuin kukka, jonka hienoin tuoksu haihtuu tervehtiessään\nauringon ensimäistä sädettä; se on poimittava tällä hetkellä ja,\nkylläksi haisteltua, viskattava tielle; ehkä sen joku korjaa! Minä\ntunnen itsessäni tuon kyllästymättömän persouden, joka nielee\nkaikki, mitä tielle sattuu; muiden kärsimyksiä ja iloja pidän minä\nitseeni katsoen ravintona, joka kannattaa sieluni voimia. Itse en\nminä enään kykene hulluttelemaan intohimon vaikutuksesta; olosuhteet\novat sortaneet minulta kunnianhimon, mutta se on ilmestynyt toisessa\nmuodossa: sillä kunnianhimo ei ole muuta kuin vallanhimo, ja suurin\niloni on alistaa tahtoni alle kaikki, mitä minua ympäröi. Herättää\nitseään kohtaan rakkauden, alttiuden ja pelon tunnetta -- eikö se\nole vallan ensi merkki ja suurin riemu? Olla syynä jonkun vaivoihin\nja iloihin, omaamatta siihen niitäkään, varsinaista oikeutta -- eikö\nse ole ylpeytemme kaikkein suloisin ravinto? Ja mikäs onni on? Se on\nkyllästynyt ylpeys. Jospa pitäisin itseäni parempana, voimallisempana\nkaikkia muita maailmassa, niin minä olisin onnellinen; jos kaikki\nminua rakastaisivat, niin löytyisi minussa äärettömiä rakkauden\nlähteitä. Pahe synnyttää paheen ja ensimäinen kärsimys antaa ymmärteen\nhauskuudesta vaivata toista. Paheen aate ei voi johtua ihmisen mieleen\nilman, ett'ei hän sitä tahtoisi sovittaa todellisuuteen. Aatteet\novat elimellisiä olentoja, sanoi muuan; niiden syntyminen antaa jo\nniille muodon, ja tämä muoto on toiminta; se, jonka päässä on syntynyt\nenemmän aatteita, toimii enemmän kuin muut. Tästä täytyy virka-pöytään\nkiinni naulatun neron joko kuolla tahi käydä hulluksi, samoin kuin\nlujaruumiinen, käytöksessään maltillinen mies liiasta istumisesta\nkuolee halpaukseen.\n\nIntohimot eivät ole muuta, kuin aatteita, jotka vasta alkavat\nkehkeytyä; ne kuuluvat sydämen nuoruuden iälle, ja hullu se on, joka\nkoko elinaikansa luulee niistä hyökyvänsä: monet tyynet joet alkavat\nkohisevina koskina, vaan ei yksikään mereen asti kuohu ja pauhaa. Mutta\ntämä tyyneys on usein suuren, vaikka salatun voiman merkki; tunteiden\nja aatosten täyteys ja syvyys ei koskaan salli hurjia puuskia;\nkärsiessään ja nauttiessaan tekee sielu itselleen kaikesta ankaran\ntilin ja vakuuttaa itseään niin täytyvän olla; se tietää kuivuvansa\nalituisesta auringon helteestä, joll'ei raju-ilmaa ole, se tunkeutuu\nomaan elämäänsä -- hyväilee ja rankaisee itseään, kuni lempilastaan.\nAinoastaan tässä itsetajunnan korkeimmassa tilassa voi ihminen\narvostella Jumalan oikeuden pitäväisyyttä.\n\nLukiessani tätä sivua, huomaan kauas poikenneeni aineestani... Mutta\nmikäs hätä?... Itseäni vartenhan minä näitä muistelmia kirjoittelen ja,\nniinmuodoin, on kaikki, mitä niihin mättelenkin, aikaa myöten oleva\nminulle kallisarvoisena muistona.\n\n       *       *       *       *       *\n\nGrushnitski tuli luokseni ja heittäytyi kaulaani. Hän on ylennetty\nupsieriksi. Me joimme shampanjaa. Kohta hänen jäljestään tuli tohtori\nWerner.\n\n-- Minä en teitä onnittele, sanoi hän Grushnitskille.\n\n-- Miksi ette?\n\n-- Siksi, että sotamiehen viitta sopii teille hyvin, ja myöntänette\nitse, ett'ei täällä, kylpylähteillä, ommeltu jalkaväkeläisen puku lisää\nteihin niitäkään viehättävää... Te, nähkäätte, olette tähän asti olleet\npoikkeuksena, mutta nyt kuulutte yleiseen sääntöön.\n\n-- Selittäkää, tohtori, mitä selitätte! mutta minua te ette estä\niloitsemasta. Hän ei tiedä, kuiskutti Grushnitski minulle korvaan,\nkuinka paljon toiveita nämä olkaimet ovat minulle lisänneet... Oi...\nolkaimet, olkaimet! tähtösenne ovat opastustähtiä... Ei! nyt minä olen\noikein onnellinen.\n\n-- Lähdetkö sinä meidän kanssamme kävelemään vajoamalle? kysyin minä\nhäneltä.\n\n-- Minä? Mistään hinnasta minä en näyttäydy neidille, ennen kuin pukuni\non valmis.\n\n-- Tahdotko, että ilmoitan hänelle ilosi?\n\n-- En, minä pyydän sinua olemaan vaiti... sillä minä tahdon häntä\nkummastuttaa...\n\n-- Sanohan minulle sentään, kuinka sinun asiasi hänen kanssaan käyvät?\n\nHän joutui hämille ja mietistyi: hän tahtoi kerskata ja valehdella\n-- vaan se kävi hänen tunnolleen, ja samalla häntä kanssa hävetti\ntunnustaa totuutta.\n\n-- Luuletkos, että hän sinua rakastaa?...\n\n-- Josko rakastaa? Herran tähden, Petshoorin, mitä käsitteitä sinulla\non! voiko sitä nyt niin kohta...? Ja jospa hän vielä rakastaakin, niin\nkunnon nainen ei sitä toki sano...\n\n-- Hyvä! Siis, sinun mielestäsi, luultavasti kunnon mies ei myöskään\nsaa puhua mitään lemmestään?...\n\n-- Voi, hyvä veli! Missä asiassa mitenkin menetellään; paljo on, jota\nei puhuta, mutta joka arvataan...\n\n-- Se on totta, se... Mutta rakkaus, jonka voi nähdä silmistä,\nei velvoita naista mihinkään, kun taas sanat... Ole varoillasi,\nGrushnitski, hän sinua pettää...\n\n-- Hän?... vastasi Grushnitski, katsoen ylös taivasta kohti, ja\nmyhähtäen itseensä tyytyväisenä: minun tulee surku sinua, Petshoorin!...\n\nHän meni pois.\n\nIllalla lähti iso seura jalkasin vajoamalle.\n\nTäkäläisten oppineiden mielestä ei tämä vajoama ole muuta, kuin\nsammunut tulivuoren aukko; se on virstan matkaa kaupungista Mashukin\nrinteessä. Sinne käy kapea polku pensaiden ja kallioiden välitse;\nkiivetessämme vuorta ylös, tarjosin käteni neidille, ja hän ei sitä\nheittänyt koko kävelyn aikana.\n\nHaastelumme alkoi panettelemisella: minä kävin tarkastelemaan meidän\nläsnä- ja poissa-olevia tuttujamme; ensin kuvasin heidän naurettavia,\nsitten rumia puoliansa. Sappeni rupesi kiehumaan, jylinä alotin\nkurillani ja lopetin oikealla häijyydellä. Alussa tämä häntä huvitti,\nvaan sitten säikytti.\n\nTe olette vaarallinen mies! sanoi hän minulle: minä tahtoisin ennen\njoutua murhaajan puukon alle, kuin teidän kielellenne... Toden perästä\npyydän minä teitä, että, kun teidän juolahtaa mieleenne puhua minusta\npahaa, ottaisitte puukon ja tappaisitte minut -- luullakseni, se ei käy\nteille kovin vaikeaksi.\n\n-- Olenkos minä sitten murhaajan näköinen?\n\n-- Te olette pahempikin...\n\nMinä jäin kotvaksi miettimään ja sanoin sitten hyvin liikutetun\nnäköisenä:\n\n-- Niin, kohtaloni on ollut semmoinen aina lapsuudestani saakka!\nkaikki näkivät kasvoissani vain huonojen ominaisuuksien merkkejä,\njoita minulla ei ollut; mutta kun niitä luultiin löytyvän, niin ne\nsyntyivätkin. Minä olin siivo, vaan minua sanottiin kavalaksi, ja minä\nkävin salamieliseksi. Minä tiesin selvään, mikä on hyvä ja paha --\nei kukaan minua hyvänä pitänyt, kaikki vain loukkasivat siitä minuun\nsyntyi salaviha; minä olin juro -- muut lapset olivat iloisia ja\npuheliaita; minä luulin olevani heitä ylempänä, vaan pantiin alemmaksi\nheitä, ja tästä muutuin kateelliseksi. Minä olisin voinut rakastaa koko\nmaailmaa -- mutta ei kukaan minua ymmärtänyt; ja minä opin vihaamaan.\nIlon kukkia vailla kului nuoruuteni taistelussa itseni ja maailman\nkanssa; paraimmat tunteeni salasin, peläten ivaa, sydämeni syvimmässä\npohjassa, ja sinne ne kuolivat. Minä puhuin totta, mutta kun ei minua\nuskottu, niin minä rupesin valehtelemaan; opittuani hyvin tuntemaan\nmaailman ja seura-elämän temput, tuli minusta taitaja elämän tieteessä,\nja minä näin, kuinka muut taidotta olivat onnellisia, ilmaiseksi\nkäyttäen niitä etuja, joita minä niin väsymättömästi olin tavoitellut.\nJa silloin heräsi minun povessani epätoivo -- ei se epätoivo, jonka\nparantaa pistoolin putki, vaan kylmä, tarmoton epätoivo, joka käy\narmauden ja ystävällisen hymyn verhossa. Minusta tuli siveellinen\nraajarikko. Sieluni oli toista puoliskoansa vailla; se oli kuivettunut,\nhaihtunut, kuollut; minä leikkasin sen ja heitin pois. Toinen taas\nkäydä eleli jokaisen palvelukseksi, vaan tätä ei kukaan huomannut,\nsillä ei kukaan tietänyt, että sen hukkunutta puoliskoa löytyikään.\nMutta tepä nyt herätitte minuun muiston siitä, ja minä olen teille\nlukenut sen hautakirjoituksen. Monet pitävät yleensä hautakirjoituksia\nnaurettavina, vaan minä -- en; etenkin kun muistan sen, mitä\nniiden alla lepää. Muutoin, enpä minä pyydäkään teitä puoltamaan\nmielipidettäni, ja jos esiytymiseni teistä näyttää naurettavalta --\nniin naurakaa vain, olkaa hyvä; sanon teille edeltäkäsin, ett'ei se\nminua vähääkään sureta.\n\nSilloin katsoin minä hänen silmiinsä: niistä vieri kyyneliä; hänen\nkätensä, nojaten minun käteeni, vapisi; posket hehkuivat; hänen oli\nsääli minua! Sääliväisyys, -- tunne, joka niin helposti voittaa kaikki\nnaiset, iski kyntensä hänen kokemattomaan sydämeensä. Koko kävelyn\naikana oli hän hajamielinen, eikä virnaillut kenenkään kanssa -- ja se\non suuri merkki!\n\nMe tulimme vajoamalle; muut naiset heittivät kavaljeerinsa, vaan hän ei\njättänyt minun kättäni. Täkäläisten dandy'en sukkeluudet eivät häntä\nnaurattaneet, eikä jyrkkä äyräskään, jolla hän seisoi, pelottanut\nhäntä, kun taas muut neidit kirkuivat ja peittivät silmänsä.\n\nPalausmatkalla en uudistanut surullista puhettamme; tyhjiin\nkysymyksiini ja pilaani vastasi hän lyhyesti ja hajamielisesti.\n\n-- Oletteko te rakastaneet? kysyin häneltä vihdoin.\n\nHän katsoi terävästi minuun, pudisti päätään ja vaipui taas\najatuksiinsa; selvä oli, että hänen teki mieli sanoa jotakin, vaan hän\nei tietänyt, mistä alkaa; hänen povensa aaltoeli... Minkäs sille saat!\nmusliinihiha on heikko suoja, ja sähkökipene lensi kädestäni hänen\nkäteensä; siten alkavat melkein kaikki intohimot, ja me petymme usein\nluullessamme naisen meitä rakastavan ruumillisten tahi siveellisten\nansioittemme vuoksi; ne, tietysti, valmistavat ja laativat hänen\nsydämensä vastaan ottamaan pyhää tulta; mutta ensimäinen kosketus se\nkuitenkin asian ratkaisee.\n\n-- Enkös minä tosiaan ole ollut hyvin ystävällinen tänään? sanoi neiti\nminulle teeskennellysti hymyillen, palattuamme kävelymatkalta.\n\nMe erosimme.\n\nHän ei ollut tyytyväinen itseensä, vaan soimasi itseään kylmyydestä...\nOi, tämä on ensimäinen, pääriemu!\n\nHuomenna hän tahtoo minua palkita. Minä jo osaan kaiken tämän ulkoa --\nja sepä se onkin ikävää.\n\n\n12 p. Kesäkuuta.\n\nTänään minä näin Veeran. Hän kiusasi minua\nmustasukkaisuudellaan. Ruhtinatar Maryn mieleen näkyy johtuneen uskoa\nhänelle sydämensä salaisuudet. Tunnustaa täytyy, onnistunut vaali!\n\n-- Minä arvaan, minne päin asia kallistuu, puhui Veera minulle. Sano\nnyt ennen minulle suoraan, että häntä rakastat.\n\n-- Mutta joll'en rakastakaan?\n\n-- Mitäs siitä lähtee, että häntä vainoot, saatat levottomaksi ja\nkiihdytät hänen kuvitustaan!... Oi, minä sinut hyvin tunnen! Kuulehan!\njos sinä tahdot, että minä sinua uskon, niin tule viikon kuluttua\nKislovodskiin. Me muutamme sinne ylihuomenna. Ruhtinatar jääpi tänne\nkauemmaksi. Vuokraa asunto meidän viereen: me tulemme asumaan suuressa\ntalossa likellä lähdettä, puolikerroksessa, alaalla ruhtinatar\nLiigovskaja, ja vieressä on saman isännän talo, joka ei vielä ole\nvuokrattu... Tuletko?...\n\nMinä lupasin, ja lähetin samana päivänä sitä asuntoa vuokraamaan.\n\nKello kuusi tuli luokseni Grushnitski ja ilmoitti, että hänen pukunsa\ntulee huomenna valmiiksi, juuri tanssijaisiin.\n\n-- Nyt sitä vasta ai'on tanssia hänen kanssaan koko illan... Annas kun\nsilloin puhun suuni puhtaaksi! lisäsi hän.\n\n-- Milloinkas ne ovat, tanssijaiset?\n\n-- Huomenna, kah! Etkös sitä nyt tiedä, että on suuri juhla, ja että\ntäkäläinen virasto ne on ottanut toimekseen...\n\n-- Menkäämme bulevaardille...\n\n-- En mitenkään, tässä kurjassa viitassa... -- Mitä, etkös siitä\npidäkään enään?... Minä menin yksin ja, nähtyäni ruhtinatar Maryn,\nkutsuin hänet masurkkaan. Hän näytti olevan ihmeissään ja iloissaan\nsiitä.\n\n-- Minä luulin, että te vain tanssitte pakosta, niinkuin viime\nkerralla, sanoi hän, hyvin suloisesti hymyillen...\n\nHän, näköään, ei huomaa ollenkaan Grushnitskin poissa-oloa.\n\n-- Huomenna te hyvin hauskasti kummastutte, sanoin minä hänelle.\n\n-- Mistä?...\n\nSe on salaisuus... tanssijaisissa itsekin arvaatte.\n\nMinä lopetin illan ruhtinattaren luona; vieraita ei ollut, paitsi\nVeeraa ja erästä hyvin hauskaa ukkoa. Minä olin hyvällä tuulella,\nimproviseerasin monta tavatonta juttua; neiti istui vastassani\nja kuunteli juorujani niin suurella, jännitetyllä, jopa hellällä\nhuomiolla, että minun kävi mieleni pahaksi. Minne joutui hänen\nvilkkautensa, virnailemisensa, oikkunsa, julkeat kasvojensa murteet,\nylenkatseellinen hymynsä, hajamielinen katseensa?...\n\nVeera huomasi kaikki; hänen kivulloisilla kasvoillaan kuvautui syvä\nsuru: hän istui ikkunan suojassa, vajonneena avaraan nojatuoliin...\nMinun kävi häntä sääli.\n\nSilloin kerroin minä koko draamallisen historian hänen ja minun\ntuttavuudesta, meidän rakkaudestamme -- tietysti peitellen kaikki\nkeksimilläni nimillä.\n\nMinä kuvasin niin vilkkaasti oman hellyyteni, levottomuuteni ja\nihastukseni, ja esitin niin hyvässä valossa hänen menettelynsä ja\nluonteensa, että hänen vasten tahtoaankin täytyi antaa minulle anteeksi\nvirnailemiseni ruhtinatar Maryn kanssa.\n\nHän nousi, kävi meidän luoksemme istumaan ja virkistyi... ja vasta\nkello kaksi yöllä muistimme, että lääkärit käskevät menemään levolle\nkello yksitoista.\n\n\n13 p. Kesäkuuta.\n\nPuolen tuntia ennen tanssijaisia ilmestyi luokseni Grushnitski\njalkaväkeläis-pu'un täydessä loistossa. Kolmanteen nappiin oli\nkiinnitetyt bronssivitjat, joissa riippui suljettu lornjetti;\nsuunnattoman suuret olkaimet olivat ylöspäin taivutetut, Aamorin\nsiipein tapaisesti; hänen saappaansa narisivat; vasemmassa kädessä\npiteli hän ruskeita kiiltosormikkaita ja lakkia, oikealla pöyhitteli\nhän yhtä mittaa pieniin kiharoihin käherrettyä tukkaansa. Mielihyvä\nja samalla joku itseluottamuksen puute kuvastiihen hänen kasvoillaan;\nhänen juhlallinen ulkomuotonsa ja pöyhkeä asentonsa olisivat saaneet\nminut purskahtamaan nauruun, jos se olisi ollut tarkoituksieni mukaista.\n\nHän heitti lakin ja sormikkaat pöydälle, alkoi silittää liepeitään\nja korjaella itseään kuvastimen edessä; hirveän iso, musta huivi oli\nkäärittynä äärettömän korkealle, mitä kankeimmalle irtonaiskaulurille,\njoka pitää könkötteli hänen leukaansa ja nousta törrötti yli tuuman\ntakin alta esiin; hänestä se vielä oli vähäsen ja hän veti sitä\nkorkeammalle, korviin asti; tästä vaikeasta työstä -- sillä takin\nkaulus oli ahdas ja tukala -- pinnisti veri ihan punasiksi hänen\nkasvonsa.\n\n-- Sanovat, että sinä olet näinä päivinä kauheasti hellitellyt minun\nruhtinatartani? sanoi hän jotenkin huolimattomasti, minuun katsomatta.\n\n-- Johan nyt jotakin, kun hullut teetä joisi! vastasin minä hänelle,\nkertoen erään, menneen ajan varsin sukkelan hulivilin mielilausetta,\njosta Pushkin muinoin oli lauleskellut.\n\n-- Sanopas, käykö tämä puku hyvin minun päälleni?... Äh, kirottu\njuutalainen!... kuinka puristaa kainaloista!... Eikös sinulla ole\nhajuvesiä?\n\n-- Hyvänen aika, vielä sulle mitä? muutenkin jo haiset paljaalle\nruusuvoiteelle.\n\n-- Vähät siitä, annahan tänne...\n\nPuolen pulloa valeli hän kaulahuivilleen, nenäliinalleen ja hihoilleen.\n\n-- Ai'otko tanssia? kysyi hän.\n\n-- Enpä tiedä.\n\n-- Pelkään, että minun on alkaminen masurkka Maryn kanssa -- enkä minä\nosaa melkein yhtäkään figuuria...\n\n-- Jokos sinä olet hänet kutsunut masurkkaan?\n\n-- En vielä...\n\n-- Varo vain, ett'et myöhästy...\n\n-- Tosiaankin! sanoi hän lyöden otsaansa. Hyvästi... Minä lähden\nodottamaan häntä portaiden luo. Hän sieppasi lakkinsa ja juoksi pois.\n\nPuolen tunnin perästä lähdin minäkin. Kadulla oli pimeää ja autiota;\nkokoushuoneen, elikkä, yhden tekevä, ravintolan ympärillä seisoa\ntungeksi kansaa; ikkunat olivat valaistut; iltatuuli kantoi korviini\nrykmentti-musiikin säveliä. Minä kävelin hiljakseen; minua ikävyytti...\nOnkohan todellakin, arvelin minä, ainoa tehtäväni maan päällä --\nkukistaa muiden toiveita? Niin kauan, kuin olen elänyt ja toiminut,\nolisi ihan kuin sallimus aina veisi minut muiden draamojen ratkaisuun,\nniin kuin ei ilman minutta kukaan voisi kuolla tahi joutua epätoivoon!\nMinä olen ollut viidennen näytöksen välttämätönnä henkilönä; vasten\ntahtoani olen näytellyt teloittajan tahi kavaltajan katalaa osaa.\nMikä on tässä ollut salliman tarkoituksena?... Lieneeköhän se\nmäärännyt minut porvarillis-trageedioiden ja perhe-romaanien tekijäksi\n-- vai apu-toimittajaksiko kertomusten laatijalle, esimerkiksi\n\"Lukukirjasto\"-lehdelle?... Mistäpä sen tietää?... Vähänkös niitä on\nihmisiä, jotka, elämään ruvetessaan, aikovat päättää sen niinkuin\nAleksanteri Suuri, tahi Lordi Byron, eivätkä yhtä hyvin kuuna päivänä\npääse nimineuvosta etemmäksi?...\n\nTultuani saliin, kätkeydyin miesten joukkoon ja aloin tehdä\nhavaintojani. Grushnitski seisoi ruhtinatar Maryn vieressä ja puheli\njotakin hyvin innokkaasti; tämä kuunteli häntä hajamielisesti ja,\nviuhka huulia vasten, katseli ympärilleen; hänen kasvoissaan kuvautui\nkärsimättömyys, hänen silmänsä etsivät jotakin; minä lähestyin hiljaa\ntakaapäin, kuunnellakseni heidän haasteluaan.\n\n-- Te kiusaatte minua, neiti! puhui Grushnitski, te olette kauheasti\nmuuttuneet siitä saakka, kuin en ole teitä nähnyt...\n\n-- Te olette myöskin muuttuneet, vastasi neiti, heittäen häneen\npikaisen katseen, josta hän ei ymmärtänyt eroittaa salaista ivaa.\n\n-- Minä? Minäkö muuttunut?... Oi, en milloinkaan! Tiedättehän sen\nolevan mahdotonta! Se, joka teidät on nähnyt kerran, kantaa iäksi\npäiviksi muistissaan teidän jumalallisen kuvanne.\n\n-- Lopettakaa nyt jo...\n\n-- Miksikä te ette nyt tahdo kuulla sitä, jota nykyisin, jopa\nuseastikin, niin suosiollisesti kuuntelitte?...\n\n-- Siksi, ett'en rakasta yhtenään samaa kerrottavaa, vastasi hän\nnauraen.\n\n-- Oi, julmasti olen minä erehtynyt!... Hupsu olin, kun luulin, että\nnämä olkaimet toki antaisivat minulle oikeuden toivoa... Vaan ei!\nParempi olisi minun ollut ijankaikkisesti pysyä tuossa halveksitussa\nsotamiehen viitassa, jota, kukaties, minun tulee kiittää teidän\nhuomiostanne...\n\n-- Todellakin, teille sopii viitta paljoa paremmin...\n\nSilloin minä astuin esiin ja kumarsin neidille, joka punastui hiukan ja\nlausui sukkelaan:\n\n-- Eikö niin, monsieur Petshoorin, harmaa viitta sopii paljoa paremmin\nmonsieur Grushnitskille?...\n\n-- Minä en ole samaa mieltä, vastasin minä, univormussa on hän vielä\nnuorellisemman näköinen.\n\nGrushnitski ei kestänyt tätä iskua; niinkuin kaikki pojat, tahtoi hän\npitää itseään suurena miehenä; hän luulee, että intohimojen syvät\njäljet hänen kasvoissaan korvaavat vuosien leiman. Hän heitti minuun\ntuiman katseen, polki jalkaansa ja meni pois.\n\n-- Puhukaapa totta, sanoin minä neidille, että vaikka hän aina onkin\nollut naurettava, niin hän tuonaan vielä oli mielestänne hyvin\nhauska... harmaassa viitassaan?...\n\nHän loi silmänsä maahan, eikä vastannut mitään...\n\nGrushnitski vainosi koko illan ruhtinatar Maryä, tanssi joko\nhänen kanssaan tahi vis-à-vis, eikä muuta kuin katsoa tähtäili\nhäntä silmillään, huo'ahteli ja suututti häntä rukouksillaan ja\nsoimauksillaan. Neljännen fransääsin perästä neiti häntä jo vihasi.\n\nTuommoista minä en sinulta odottanut, sanoi Grushnitski, astuen\nluokseni ja tarttuen käteeni.\n\n-- Mitä niin?\n\n-- Sinä tanssit masurkkaa hänen kanssaan? kysyi hän juhlallisella\näänellä. -- Hän sen minulle sanoi...\n\n-- Niin mitäpä sitten? onkos se mikään salaisuus?\n\n-- Tietty se... Olisihan minun pitänyt arvatakin sitä mokomalta\ntytöltä, virnakalta... Mutta kyllä minä sen maksan!\n\n-- Syytä sinä viittaasi tahi olkaimiasi, äläkä häntä! Onkos se hänen\nvikansa, ett'et sinä häntä enään miellytä?...\n\n-- Mitäs hän sitten antaa toiveita?\n\n-- Mitäs sinä sitten menet toivomaan? Haluta ja harrastaa jotakin --\nsen kyllä ymmärtää, mutta kukas käskee toivomaan?\n\n-- Sinä voitit vedon, vaan et kokonaan, sanoi hän pahanilkisesti\nhymyillen.\n\nMasurkka alkoi. Grushnitski ei valinnut muita kuin neiti Maryä, muut\nkavaljeerit kutsuivat hänet myöskin vähän väliä; se oli, selvään,\nliitto minua vastaan -- sitä parempi: hän tahtoo puhua kanssani, vaan\nhänet estetään -- ja hänen tekee mielensä kahta kovemmin.\n\nMinä puristin pari kertaa hänen kättään; toisella kertaa tempasi hän\nsen pois, sanaakaan sanomatta.\n\n-- Minä tulen huonosti makaamaan tänä yönä, sanoi hän minulle, kun\nmasurkka oli loppunut.\n\n-- Siihen on Grushnitski syypää.\n\n-- Eikö mitä! -- Ja hänen kasvonsa kävivät niin miettiväisiksi, niin\nsurullisiksi, että minä päätin tänä iltana välttämättä suudella hänen\nkättään.\n\nRuvettiin lähtemään pois. Istuttaessani neitiä vaunuihin painoin\nnopeasti hänen pienen kätösensä huuliani vastaan. Oli pimeä, eikä\nkukaan voinut sitä nähdä.\n\nMinä palasin saliin hyvin tyytyväisenä.\n\nSuuren pöydän ääressä söi nuoriso illallista ja sen joukossa oli\nGrushnitski. Kun minä astuin sisään, niin kaikki vaikenivat; näköään,\noli puhe minusta. Monet ovat menneistä tanssijaisista minulle\näkeissään, olletikin rakuuna-katteini; mutta nyt taitaa varmaan minua\nvastaan muodostua vihollisjoukko, Grusnitskin ollessa johtajana.\nHänellä on niin ylpeä ja uljas katsanto...\n\nSe onkin varsin hauskaa; minä rakastan vihollisia, vaikk'en niin,\nkuin kristityn tulee. He minua huvittavat, kuohuttavat vereni.\nAina olla varoillaan, vangita joka katse, jokaisen sanan merkitys,\narvata aikomukset, mullistaa salahankkeet, olla olevinaan petettynä,\nja yht'äkkiä yhdellä työkkäyksellä syöstä kumoon heidän kavalien\nyritystensä, suuria vainoja maksanut jättiläisrakennus -- kas se, se\nminusta on elämää.\n\nIllallista syötäessä Grushnitski kuiskasi ja iski silmää\nrakuuna-katteinille.\n\n\n14 p. Kesäkuuta.\n\nTänä aamuna lähti Veera miehineen Kislovodskiin. Heidän vaununsa\ntulivat minua vastaan mennessäni ruhtinatar Liigovskajan luoksi. Hän\nnyykäytti minulle päätään, hänen katseessaan näkyi nuhde.\n\nKukas on syypää? Miksi ei hän tahdo antaa minulle tilaisuutta olemaan\nkahden kesken? Rakkaus, niinkuin tulikin -- ilman elätintä, sammun.\nEhkäpä mustasukkaisuus toimittaa sen, jota rukoukseni eivät ole aikaan\nsaaneet.\n\nMinä istuin ruhtinattaren luona tunnin umpeensa. Mary ei tullut\nnäkyviin, hän on sairaana. Iltasella häntä bulevaardilla ei ollut.\nÄsken muodostunut joukko, lornjeteilla varustettuina, on tosiaankin\nkäynyt hirvittäväksi. Hyvä, että neiti on sairaana, muuten he tekisivät\nhänelle jotakin hävyttömyyttä. Grushnitskilla on hiukset pörrössä\nja tuimat kasvot. Hän lienee tosiaankin vihoissaan, olletikin on\nhänen itserakkautensa loukattu; mutta huvittaahan muutamien ihmisten\nepätoivokin!...\n\nPalattuani kotia, huomasin, että minulta puuttui jotakin. _Minä en\nnähnyt häntä! Hän on sairaana!_ Lienenköhän vain tosiaan rakastunut?...\nMitä hulluja!\n\n\n15 p. Kesäkuuta.\n\nKello yksitoista aamulla, -- jolloin ruhtinatar Liigovskaja\ntavallisesti palavoitsee Jermolovin ammeessa, -- kuljin hänen asuntonsa\nohitse. Neiti istui miettiväisenä ikkunassa, ja, nähtyään minut,\nhypähti hän seisoalle.\n\nMinä menin etehiseen; siellä ei ollut ketäkään palvelijaa, ja, käyttäen\ntäkäläisten tapojen vapautta, puikahdin ilmoittaumatta vierashuoneesen.\n\nValju kalpeus peitti neidin armaita kasvoja. Hän seisoi piaanon\nääressä, nojaten kädellään tuolin selkäimeen; tämä käsi melkein vapisi.\nMinä lähestyin häntä hiljaa ja sanoin:\n\n-- Oletteko suutuksissanne minuun?\n\nHän loi minuun raukean, syvän katseen: ja pudisti päätään; hänen\nhuulensa aikoivat lausua jotakin, vaan eivät voineet; silmät täyttyivät\nkyynelillä, hän laskeutui tuolille ja peitti käsillä kasvonsa.\n\n-- Mikä teidän on? sanoin minä tarttuen hänen käteensä.\n\n-- Te ette pidä minua arvossa!... Oi, jättäkää minut!...\n\nMinä kävin muutaman askelen... Hän suoristi itseään tuolissa; silmänsä\nsäkenöivät.\n\nMinä seisatuin, tartuin oven ripaan ja sanoin:\n\n-- Antakaas minulle anteeksi, neiti! minä olen menetellyt kuin hullu...\ntätä ei toista kertaa tapahdu; minä ryhdyn toimiin sitä vastaan... Mitä\nhyvää teidän on tietää, mitä tähän asti on sielussani liikkunut? Te\nette saa sitä koskaan tietää, ja sitä parempi teille. Hyvästi!\n\nMennessäni pois minusta kuului, kuin hän olisi itkenyt.\n\nIltaan saakka minä käydä kuljeskelin Mashukin ympäristöllä, uuvuin\nkauheasti ja, kotiin tultua, heittäydyin vuoteelle ihan hermottomana.\n\nLuokseni poikkesi Werner.\n\n-- Onko totta, kysyi hän, että te naitte neiti Liigovskajan?\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Koko kaupunki siitä puhuu; kaikki sairaani eivät muuta tee kuin\nmiettivät tätä tärkeää uutista; ja nuo sairaat ne ovat semmoisia\nihmisiä: kaikki he tietävät!\n\n\"Grushnitskin vehkeitä\", arvelin minä.\n\n-- Näyttääkseni teille, tohtori, näiden sanojen perättömyyden, ilmoitan\nteille salaisuutena, että huomenna muutan Kislovodskiin...\n\n-- Ja neiti kanssa?...\n\n-- Ei; hän jääpi vielä viikoksi tänne...\n\n-- Siis ette mene naimiseen?...\n\n-- Tohtori, tohtori! katsokaa minuun: olenkos minä sulhasen tai jonkin\nsellaisen näköinen?\n\n-- Enhän minä sitä sano... Mutta tiedättehän, että välistä tapahtuu...\nlisäsi hän, viekkaasti hymyillen, että rehellinenkin mies on pakotettu\nmenemään naimiseen, ja löytyyhän mammoja, jotka eivät ainakaan pidä\nvaralta tämmöisiä tapauksia... Niinmuodoin, ollen tuttavanne, neuvon\nteitä olemaan varovampi. Täällä, kylpylähteillä, on vaarallinen ilma,\nja monta monituista pulskaa nuorta miestä, jotka olisivat paremman\nkohtalon ansainneet, olen minä nähnyt täältä lähtevän suoraan\nvihille... Jopa minunkin, uskotteko, tahtoivat naittaa! Nähkää, eräs\nmamma maaseudulta, jonka tytär oli hyvin kalpea. Kovaksi onneksi\nsatuin sanomaan hänelle, että kasvojen väri kyllä palajaa häiden\njälkeen; silloin hän, kiitollisuuden kyynelet silmissä, tarjoamaan\nminulle tyttärensä kättä ja kaikkea omaisuuttansa -- mitä sitä oli,\nviisikymmentä sielua. Vaan minä vastasin ett'en ole tähän kelvollinen.\n\nWerner meni pois varmaan luullen varoittaneensa minua.\n\nHänen sanoistaan huomasin, että minusta ja ruhtinatar Marystä jo\non levitetty kaupunkiin kaikenlaisia pahoja huhuja, mutta kylläpä\nGrushnitski siitä saunarahat maksaa.\n\n\n18 p. Kesäkuuta.\n\nNyt olen jo kolme päivää ollut Kislovodskissa. Veeran näen minä joka\npäivä kaivolla ja kävelyllä. Aamusella, herättyäni, istun ikkunan\nääreen ja tähtään lornjettini hänen balkongilleen; hän on jo kauan\nsitten pu'ettu ja odottaa sovittua merkkiä; me kohtaamme toisemme, muka\ntietämättämme puistossa, joka meidän asunnoistamme viettää kaivolle.\nVirkistävä vuori-ilma on palauttanut häneen kasvojen värin ja voimia.\nSyystäpä Narsania kutsutaankin sankari-lähteeksi. Täkäläiset asukkaat\nvakuuttavat, että Kislovodskin ilma halustuttaa rakkauteen ja että\ntäällä päättyvät kaikki romaanit, jotka kerran ovat alkaneet Mashukin\njuurella. Ja todellakin, kaikki täällä huokuu yksinäisyyttä, kaikki\non täällä salamielistä. Tuuheat lehmukset kumartelevat varjokkaasti\nlatvojansa ryöppyvän virran yli, joka pudota roiskahtelee paadelta\ntoiselle ja lomitse viheriöitsevien vuorten uomansa uurtelee.\n\nKallioiden rotkot, jotka joka suunnalle täällä haarojansa lähettävät,\nammottavat mustina, äänettömyyttä täynnä. Hyvänhajuinen ilma\nlevittää kaikkialle korkeiden eteläiskasvien ja valkoisen akaasian\nraitista tuoksua, ja lakkaamatta solisevat, suloisesti viihdyttäen,\nkylmänkalseat purot, jotka, laakson päässä kohdattuaan, kilpaa\nystävällisesti juoksevat, Podkuumokkiin viimein heittäytyäkseen.\nTältä puolen on rotko leveämpi ja muuttuu viheriäksi loilaksi, jossa\nkäydä suikertelee tomuinen tie. Joka kerta kuin minä sinne katsahdan,\nminusta yhä näyttää, että siellä ajaa vaunut, ja vaunujen ikkunasta\nruusukasvuet tirkistelevät. Ja jo monet vaunut ovat sitä tietä\nmyöten ajaneet -- mutta _oikeita_ ei vain näy. Etukaupunki, joka on\nlinnoituksen takana, on kansoittunut; ravintolasta, joka on rakennettu\nkukkulalle, muutaman askelen päähän minun asunnostani, alkaa iltasin\npilkoittaa valkeita kaksinkertaisen poppelirivin lävitse; melua ja\nlasien kilinää kuuluu myöhään yöhön asti.\n\nEi missään juoda niin paljo kahetiinilaista viiniä ja mineraalivettä,\nkuin täällä:\n\n    Ja koko joukko kernaast' yhdistää\n    Molemmat ammatit -- vaan sitä en tee mä.\n\nGrushnitski joukkoineen rähisee joka päivä ravintolassa, ja minua hän\ntuskin tervehtii.\n\nHän tuli vasta eilen, ja on jo ennättänyt riitautua kolmen ukon kanssa,\njotka tahtoivat ennen häntä käydä ammeesen. Tosiaankin -- kehittävät\nonnettomuudet hänessä sotaista luontoa.\n\n\n22 p. Kesäkuuta.\n\nVihdoinpa he tulivat. Minä istuin ikkunan ääressä, kun kuulin heidän\nvaunujensa ratinan; sydämeni vavahti... Mitä kummaa tämä on? Lienenkö\nvainen rakastunut?... Minulla on niin hullu luonto, että semmoista voi\nkyllä minun kanssani tapahtua.\n\nMinä söin heillä päivällistä. Ruhtinatar itse katseli minua hyvin\nhellästi, eikä mennyt pois tyttärensä luota. -- Se on paha asia, se!\nSen sijaan on Veera mustasukkainen neiti Marylle minusta -- menestyinpä\npyrinnössäni! Mitäkös ei nainen tee pahoittaakseen kilpailijataan?!\nMuistan minä erään, joka rakasti minua sen tähden, että minä rakastin\ntoista. Ei löydy mitäkään eriskummallisempaa kuin naisen ymmärrys;\nnaisia on vaikea vakuuttaa jostakin; he ovat siihen saatavat, että itse\nitseään vakuuttavat. Todisteiden järjestys, joilla he taikaluulojaan\nkumoavat, on varsin omituinen. Oppiakseen heidän dialektiikkansa, ovat\nymmärryksessä kaikki logiikan koulusäännöt mullistettavat. Esimerkiksi,\ntavallinen johdelma:\n\nTämä mies minua rakastaa, mutta minä olen naimisessa, siis, en minä saa\nhäntä rakastaa.\n\nNaisten johdelma:\n\nMinä en saa häntä rakastaa, sillä minä olen naimisessa; mutta hän\nrakastaa minua -- siis...\n\nJa sitten muutamia pisteitä, sillä järki ei enään puhu mitään, vaan\nsuurimmaksi osaksi puhuvat kieli, silmät ja niiden perästä sydän, jos\nsemmoista löytyykään.\n\nMutta jos nämä muistelmat joskus joutuvat naisten käsiin? --\n\"Panettelua!\" huutavat he närkästyksissään.\n\nNiinkauan kuin runoilijat ovat kirjoittaneet ja naiset heitä lukeneet\n(josta heille sulimmat kiitokset), on heitä niin monta kertaa kutsuttu\nenkeleiksi, että he tosiaankin, sydämen yksinkertaisuudessa, ovat\nuskoneet tätä komplimenttia, unhottaen, että samaiset runoilijat rahan\nvuoksi ylistivät Neroonia puolijumalaksi...\n\nMutta sopimatonta olisi minun puhua heistä semmoisella häijyydellä,\nminun, joka en maailmassa muuta rakasta, kuin heitä, minun, joka aina\nolen ollut valmis heille uhraamaan rauhani, kunnianhimoni, elämäni...\nEnkähän minä harmista tahi loukatusta itserakkaudesta tahdo heiltä\nkiskoa pois sitä lumoavaa harsoa, jonka lävitse ainoastaan tottunut\nkatse voi tunkea. En ollenkaan, kaikki, mitä heistä puhun, on vain\nseuraus --\n\n    Älyni kylmäin havainnoiden\n    Ja sydämen kurjain huomioiden.\n\nNaisten pitäisi toivoa, että kaikki miehet heitä yhtä hyvin tuntisivat,\nkuin minä, sillä minä rakastan heitä sata kertaa enemmän siitä\nsaakka, kuin en heitä pelkää ja kuin opin käsittämään heidän pieniä\nheikkouksiaan.\n\nKesken puhetta: Werner vertasi tuonaan naisia loitsuttuun metsään,\njosta Tasso puhuu \"Vapautetussa Jerusalemissaan\". \"Lähestypäs vain\",\nsanoi hän, \"niin lentää päällesi joka haaralta semmoiset kauhut,\nettä Jumala varjelkoon: velvollisuus, ylpeys, soveliaisuus, yleinen\nmielipide, iva, ylenkatse... Älä vain katso, ja astu suoraan eteenpäin,\nniin kummitukset vähitellen katoavat ja eteesi aukeaa rauhallinen ja\nvaloisa kenttä, jonka keskellä kukkii viheriäinen myrtti. Mutta surma\nsun vie, jos ensi askelilla sydämesi vavahtaa ja katsot taaksesi!\"\n\n\n24 p. Kesäkuuta.\n\nTämän päivän ilta oli runsas tapahtumista. Kolmen virstan tienoilla\nKislovodskista, rotkossa, missä Podkuumokki juoksee, on kallio nimeltä\nKaljtsoo (sormus); se on luonnon tekemä portti, joka kohoaa korkealla\nmäellä, ja mailleen menevä aurinko heittää sen lävitse maailmalle\nviimeisen, hehkuvan katseensa. Monilukuinen ratsastusseura lähti sinne\nkivi-ikkunasta auringon laskua katsomaan. Mutta, totta puhuen, ei\nyksikään heistä ajatellut aurinkoa. Minä ajoin neiti Mary'n rinnalla;\nkotiin palatessamme oli kaalamosta kuljettava Podkuumokin poikki.\nMatalimmatkin vuorivirrat ovat vaarallisia etenkin siitä syystä, että\nniiden uoma on varsinainen kaleidoskooppi; joka päivä se muuttuu\naaltojen tulvailemisesta: missä eilen oli kivi, siinä tänään on hauta.\nMinä otin neidin hevosta kiinni suitsista ja talutin sen veteen, joka\nei ollut polvia syvempi; me aloimme hiljaa kulkea viistoon vasten\nvirtaa. Tunnettu on, että, kulkiessa vuolaiden virtojen poikki, ei pidä\nkatsoa veteen, sillä heti alkaa päätä pyörryttää. Minä unhotin tästä\nennättää neiti Mary'ä.\n\nMe olimme jo aivan keskellä tuiminta juoksua, kun hän yht'äkkiä\nhuojahti satulassa. Minä kallistuin hänen puoleensa ja kiersin\nkädelläni hänen nuortean vartalonsa.\n\n-- Katsokaa ylöspäin! kuiskasin minä hänelle; ei se ole mitään, älkää\nvain pelätkö; minä olen kanssanne.\n\nHänen tuli parempi; hän tahtoi vapautua kädestäni, vaan minä ympäröin\nkovemmin hänen hennon, pehmeän vartalonsa; poskeni melkein koski hänen\nposkeensa, joka hehkui, kuin tuli.\n\n-- Mitä te teette minulle?...Herra Jumala!...\n\nMinä en ottanut huomatakseni hänen värinäänsä ja hämmekkiään, ja\nhuuleni koskivat hänen helliin poskihinsa; me ajoimme takanapäin, eikä\nkukaan meitä nähnyt. Kun me nousimme rannalle, niin kaikki laskivat\njuoksuun. Neiti pidätti hevostaan; minä jäin hänen viereensä; näkyi,\nettä vaiti-oloni häntä rasitti, vaan minä vannoin olevani sanaakaan\nsanomatta -- uteliaisuudesta, sillä minun teki mieleni nähdä, kuinka\nhän selvittäy tästä vaikeasta tilasta.\n\n-- Joko te minua halveksitte, tahi kovin rakastatte, sanoi hän minulle\nvihdoin äänellä, jossa löytyi kyyneliä. -- Kentiesi, tahdotte te\nnauraa minulle, kiihdyttää sieluani, ja sitten heittää... Se olisi\nniin katalaa, niin halpaa, että yksin oletuskin... Oi, ei! eikö\nniin, lisäsi hän hellällä, luottavalla äänellä, eihän minussa ole\nnäitäkään sellaista, joka poistaa minusta arvossa-pidon? Teidän julkea\nkäytöksenne... minun täytyy, minun täytyy se teille antaa anteeksi,\nsillä minä sallin... Vastatkaa, puhukaahan, minä tahdon kuulla teidän\näänenne!...\n\nViimeisissä sanoissa oli semmoista naisellista kärsimättömyyttä, että\nminä ehdottomasti hymyilin; kovaksi onneksi alkoi hämärtää... Minä en\nvastannut mitään.\n\n-- Te olette vaiti? jatkoi hän. Kentiesi, tahdotte te, että minä ensin\nteille sanoisin teitä rakastavani...\n\nMinä olin ääneti.\n\n-- Tahdotteko sitä? pitkitti hän, nopeasti kääntyen minuun päin...\nHänen katseensa ja äänensä vakavuudessa oli jotakin pelottavaa...\n\n-- Mitä varten? vastasin minä, nyykäyttäen hartioitani.\n\nHän iski hevostaan vitsalla ja laski menemään täyttä karkua kapeata,\nvaarallista tietä myöten; se tapahtui niin pian, että minä hänet\ntuskin saavutin, ja vasta silloin kuin hän yhdistyi muuhun seuraan.\nKotiin asti hän puheli ja naureskeli yhtä mittaa. Hänen liikkeissään\noli jotakin kuumeen tapaista; minuun hän ei kertaakaan katsahtanut.\nKaikki huomasivat tätä tavatonta iloa, ja ruhtinatar sisällisesti\nriemuitsi, katsellessansa tytärtään, mutta tyttärelläpä olikin suoraan\nhermosetki. Hän tulee viettämään unettoman yön ja itkemään. Tämä ajatus\ntuottaa minulle äärettömän nautinnon. Hetkiä löytyy, jolloin minä\nkäsitän Wampyyrien... ja minut vielä pidetään kunnon poikana; pyrinpä\nkantamaankin tätä nimeä!\n\nAstuttuaan hevostensa selästä, menivät naiset ruhtinattaren luo;\nminä olin levottomalla mielellä ja ratsastin sentähden vuorille\nhaihduttamaan ajatuksia, jotka myllersivät päässäni. Kasteinen ilta\nhuokui hurmaavaa viileyttä, ja kuu nousi mustien huippujen takaa.\nKengättömän hevoseni askelet kaikuivat kumeasti rotkon hiljaisuudessa;\nputouksen luona juotin minä ratsuani, ahnaasti vedin sisääni pari\nkertaa etelä-yön raitista ilmaa ja lähdin kotimatkalle. Minä ajoin\netukaupungin kautta. Valkeat alkoivat sammua ikkunoista; vartijat\nlinnoituksen vallilla ja kasakat ympärillä olevassa etuvartijastossa\nvastaelivat pitkään toinen toisilleen...\n\nEräästä etukaupungin talosta, joka oli rakennettu rotkon partaalle,\nnäkyi erinomainen valaistus, ja aika ajoin kuului sieltä sekavaa\npuhetta ja huutoa, joka ilmaisi sotilasjuominkia. Minä astuin hevosen\nselästä ja hiivin ikkunan luo; luukun ra'osta saatoin nähdä juomaveikot\nja kuulla heidän sanansa. Puhe oli minusta.\n\nRakuuna-katteini löi, viinapäissään, nyrkkiä pöytään vaatien huomiota.\n\n-- Hyvät herrat! sanoi hän, tämä ei kelpaa mihinkään. Petshoorin on\nkuritettava! Nuo pietarilaiset keltanokat aina herrastelevat kunnes\nheitä nenään näpsäytetään. Hän luulee, ett'ei muut ole ihmisiä nähneet,\nkuin hän, sentähden muka, että hän aina käy puhtaissa hansikkaissa ja\nkiillotetuissa saappaissa.\n\n-- Ja tuo röyhkeä hymyileminen sitten! Mutta minä olen varma,\nkuitenkin, että hän on pelkuri, -- aika pelkuri!\n\n-- Sitä minäkin luulen, sanoi Grushnitski. -- Hän koettaa aina\npilanteolla päästä pälkähästä. Kerran minä pidin hänelle semmoiset\nripitykset, että toinen olisi jo siinä paikassa iskenyt minut\nkuoliaksi, mutta Petshoorin se kaikki kääntää leikiksi. Se on tietty,\nett'en minä häntä vaatinut taisteluun, sillä se oli hänen asiansa; enkä\ntuota tahtonut yhtyäkään...\n\n-- Grushnitski on hänelle äkeissään siitä, että hän ryösti häneltä\nneiti Mary'n suosion, sanoi joku.\n\n-- Jopa nyt jotakin keksitte! Minä kyllä häntä pikkuisen suosittelin,\nja sitten heti lopetin, sillä en tahdo naida häntä, ja räävätä tyttöä\nei kuulu minun sääntöihini.\n\n-- Niin kyllä, minä teitä vakuutan, että hän on suurin jänishousu, se\non Petshoorin, eikä Grushnitski, -- Grushnitski se on taas aika poika,\nja sitä paitsi on hän paras ystäväni! sanoi jälleen rakuunakatteini.\n\n-- Hyvät herrat! eikö tässä kukaan häntä puolusta? Ei kukaan? Sen\nparempi! Tahdotteko koettaa hänen urhoollisuuttaan? Tämä on teitä\nhuvittava...\n\n-- Kyllä, mutta mitenkä?\n\n-- Antakaas olla: Grushnitski on hänelle oikein vihoissaan -- hänen on\nsiis ensi rooli! Hän iskee kiinni johonkin joutavaan asiaan ja vaatii\nPetshoorinin taisteluun... Älkäähän huoliko: siinäpä se juttu onkin...\nVaatii taisteluun: hyvä! Kaikki tämä, -- vaadinta, valmistukset ja\nehdot, käy mitä juhlallisimmasti ja kauheimmasti -- sen minä otan\ntoimekseni; minä tulen sekundantiksesi, veli raukka! Hyvä! Mutta\nnähkääs, missä koukku istuu: pistuoleihin ei panna luotia. Minä sen\nhyvin takaan, että Petshoorin aristelee -- kuuden askelen päähän minä\nheidät panen, piru vieköön! Suostutteko, hyvät herrat?\n\n-- Mainio keksintö!... Suostumme!... Miksikä ei?... kaikui joka taholta.\n\n-- Entä sinä, Grushnitski?\n\nVavisten odotin minä hänen vastaustaan; kylmä raivo valtasi minut,\najatellessani, että ilman tätä sattumusta olisin voinut joutua näiden\ntomppelien pilkaksi. Ell'ei Grushnitski olisi suostunut, olisin minä\njuossut hänen kaulaansa. Mutta tuokion äänettömyyden perästä nousi\nhän paikaltaan, ojensi katteinille kätensä ja sanoi hyvin mahtavasti:\n\"hyvä, minä suostun!\"\n\nVaikea on kuvata arvoisan kokouksen yleistä riemastusta.\n\nMinä palasin kotia kahdenlaisen tunteen kiihottamana. Ensimäinen oli\nmurhe. \"Miksikä he kaikki minua vihaavat?\" arvelin minä. -- \"Miksikä?\nOlenko minä ketäkään solvaissut? En. Vai kuulunko tosiaan niiden\nihmisten lukuun, joidenka muoto yksistään synnyttää vastenmielisyyttä?\"\nJa minä tunsin myrkyllisen häijyyden vähitellen kohoavan sieluuni.\n\"Varokaa itseänne, herra Grushnitski!\" sanoin minä, kävellessäni\nedestakaisin huoneessani: \"minun kanssani ei siten vehkeillä. Te\nvielä maksatte aika lailla siitä, että hyväksyitte tyhmien toverienne\nmielipiteen. Minä en ole teidän leikkikalunne!...\"\n\nKoko yönä minä en maannut ensinkään. Aamupuolella olin minä keltanen,\nkun pomeranssi.\n\nAamusella tapasin minä neiti Mary'n kaivolla.\n\n-- Oletteko te kipeä? sanoi hän, terävästi katsellen minua.\n\n-- Minä en ole maannut yöllä.\n\n-- Enkä minä... Minä syytin teitä... kentiesi, suotta aikojani? --\nMutta selittäkää, minä voin teille anteeksi antaa kaikki...\n\n-- Kaikkiko?...\n\n-- Kaikki... mutta puhukaa totta...ja pikemmin... Nähkäätte, minä\nolen paljon ajatellut, kokien selittää ja vanhurskauttaa teidän\nkäytöstänne: saattaa olla, että te pelkäätte esteitä minun omaisteni\npuolelta... älkää olko millännekään: kun he saavat tietää... (hänen\näänensä alkoi vavista), niin minä heidät tyynnytän. Vai pelkäättekö\nomaa asemaanne?... Tietäkää, että minä voin uhrata kaikki sen vuoksi,\njota rakastan... Oi, vastatkaa pikemmin -- armahtakaa... ettehän minua\nhalveksi, eikö niin?\n\nHän tarttui minun käteeni.\n\nEdellämme kulkivat ruhtinatar ja Veeran mies, eivätkä nähneet mitään.\nMutta meitä voivat nähdä kävelevät sairaat, jotka ovat uteliaimmat\nkielittelijät kaikista uteliaista, ja sentähden minä nopeasti irroitin\nkäteni hänen innokkaasta puristuksestaan.\n\n-- Minä teille sanon kaiken toden, vastasin minä neidille; minä en ai'o\npuolustaida, enkä selittää, mitä olen tehnyt: minä teitä _en_ rakasta.\n\nHänen huulensa hiukan vaalenivat.\n\n-- Jättäkää minut, sanoi hän tuskin huomattavasti. Minä nyykäytin\nhartioitani, käännyin ja menin pois.\n\n\n25 p. Kesäkuuta.\n\nToisinaan minä halveksin itseäni... ja senpä tähden ehkä halveksin\nmuitakin... Yleviin puhkuamisiin minä en enään kykene, sillä minä\npelkään näyttää naurettavalta omasta itsestäni. Toinen tarjoisi jo,\nminun sijastani, neidille son coeur et sa fortune; mutta minusta on\n_naida_-sanalla joku taikamainen valta: kuinka kiihkeästi hyvänsä\nrakastaisinkin naista, niin otapa kiinni rakkaus! jos hän vain antaa\nminun älytä, että minun pitää hänet naida. Sydämeni kivettyy, eikä sitä\nmikään sitten enään pehmitä. Minä olen valmis uhraamaan kaikki, paitsi\nsitä; senkin seitsemän kertaa panen minä elämäni, jopa kunnianikin\nonnenkaupalle... mutta vapauttani sitä minä en myy. Miksikä minä\nsitä pidän niin suuressa arvossa? Mitä minulle siitä lähtee? Minnekä\nminä itseäni valmistan, ja mitä minä tulevaisuudesta odotan?...\nTodellakaan, en mitään. Tämä on jokin luontainen pelko, selittämätön\naavistus... Sillä löytyyhän niitä ihmisiä, jotka, tietämättä minkä\ntähden, pelkäävät hämähäkkiä, torakoita ja hiiriä... Sanonko minä?\nJo lapsena ollessani ennusti eräs ämmä äidilleni minusta, että _minä\nkuolen häijyn vaimon tähden_, ja tämä koski silloin minuun kovasti;\nsydämessäni syntyi voittamaton inho aviota vastaan... Ja sillä välin\nminusta niinkuin tuntuisi, että tämä ennustus toteutuu; ainakin koen\npitää huolta siitä, että se tapahtuisi niin myöhään, kuin suinkin.\n\n\n26 p. Kesäkuuta.\n\nEilen saapui tänne silmänkääntäjä Apfelbaum. Ravintolan oville on\nilmestynyt pitkä ohjelma, joka tietää antaa arvoisimmalle yleisölle,\nettä yllämainittu ihmeellinen silmänkääntäjä, akrobaatti, keemikko\nja optikko, saapi kunnian antaa loistavan näytännön tänäpäivänä\nkello kahdeksan illalla, aateliskokouksen salissa (toisin sanoen --\nravintolassa); piletti maksaa kaksi ja puoli ruplaa.\n\nKaikki ovat hankkeissa menemään katsomaan tuota ihmeellistä\nsilmänkääntäjää; myöskin ruhtinatar Liigovskaja on ostanut piletin,\nvaikka hänen tyttärensä onkin sairaana.\n\nTänään kuljin päivällisen jälkeen Veeran ikkunoiden alatse; hän istui\nyksinään balkongilla; jalkojeni eteen putosi kirjelippu:\n\n\"Yhdeksättä käydessä tänä iltana tule minun luokseni ison oven\nkautta; mieheni lähti Pjätigorskiin, ja palajaa vasta huomenn'aamuna.\nPalvelusväkeäni illalla ei ole kotona; minä olen jakanut heille\nkaikille pilettejä, samoin ruhtinattarenkin palvelijoille. -- Minä\nodotan sinua; tule kaikella mokomin.\"\n\n\"Kas niin!\" ajattelin minä, \"kävipä vihdoin kuitenkin minun mieltäni\nmyöten.\"\n\nKello kahdeksan menin silmänkääntäjää katsomaan. Ennen yhdeksää\noli yleisö koossa; ja näytäntö alkoi. Takariveissä näin Veeran ja\nruhtinattaren palvelusväen; he olivat siellä joka ainoa sorkka.\nGrushnitski, lornjetti nenällä, istui ensimäisessä rivissä.\nSilmänkääntäjä kääntyi hänen puoleensa joka kerta, kuin hän tarvitsi\nnenäliinaa, kelloa, sormusta, j.n.e.\n\nViime aikoina ei Grushnitski ole enään minua tervehtinyt, ja tänään hän\nkatsoi minuun pari kertaa jotenkin röyhkeästi. Mutta kyllä hän kaikki\nvielä muistaa, kunhan päästään tiliä tekemään.\n\nEnnen kymmentä minä nousin ja lähdin pois.\n\nUlkona oli pimeä kuin pussissa. Raskaat, kylmät hattarat lepäsivät\nläheisten vuorten huipuilla; ainoastaan silloin tällöin suhahteli\nkuoleva tuuli ravintolaa ympäröivien poppelien latvoissa. Sen\nikkunoiden luona parveili kansaa... Minä laskeuduin alas mäeltä, ja,\nportille tultuani, riennätin askeliani. Yht'äkkiä näytti minusta, kuin\njoku olisi kulkenut jäljessäni. Minä seisatuin ja katselin ympärilleni,\nvaan pimeässä en voinut eroittaa mitään. Varovaisuudeksi minä kuitenkin\nkiersin talon, ikäänkuin olisin kävelyllä. Kulkiessani neiti Mary'n\nikkunoiden ohitse, kuulin jälleen takanani askelia; viittaan kääritty\nmies juoksi minun sivuitseni. Se seikka hämmästytti minua, vaan minä\nkuitenkin hiivin ovelle ja kiiruusti juoksin pimeitä portaita ylös. Ovi\naukeni, ja pieni kätönen tarttui käteeni...\n\n-- Eikö sinua kukaan nähnyt? kuiskasi Veera kyykistyen rintaani vasten.\n\n-- Ei kukaan.\n\n-- Uskotko nyt, että minä sinua rakastan? Oi! kuinka kauan minä emmin\nja kauan kärsin... vaan sinä teet kanssani, mitä tahdot.\n\nHänen sydämensä sykki kovasti, kätensä olivat kylmät, kuin jää. Sitten\nseurasi mustasukkaisuuden toruja ja valituksia. Hän vaati minua\ntunnustamaan itselleen kaikki ja sanoi nöyrästi kärsivänsä muutokseni,\nsillä hän toivoi minulle ainoastaan onnea. Minä en tätä täydellisesti\nuskonut, mutta rauhoitin häntä valoilla, lupauksilla y.m.\n\n-- Siis sinä et nai Mary'ä? etkä rakasta häntä?... Mutta hän luulee...\ntiedätkö, hän, polonen, on sinuun silmittömästi rakastunut!...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKahden aikaan yöllä avasin minä ikkunan, ja, sidottuani yhteen\nkaksi shaalia, laskeuduin alabalkongille, pitäen kiinni patsaasta.\nNeidin luona paloi valkea. Mikä minut lienee vienyt tälle ikkunalle!\nUudin ei ollut kokonaan suljettu, ja minä saatoin heittää uteliaan\nkatseen huoneen sisustaan. Mary istui vuoteellaan, kädet ristissä\npolvilla; hänen tuuheat hiuksensa olivat kootut nipuilla reunustettuun\nyönättyyn; suuri tulipunanen huivi peitti hänen valkoiset olkapäänsä ja\npienonen jalka piileili kirjavissa persialaisissa kotuissa. Hän istui\nhievahtamattomana, pää rinnalla; pöydällä hänen edessään oli avattu\nkirja, johon hänen silmänsä, täynnä, selittämätöntä surua, näkyivät\ntuijottavan, ja sadannen kerran lukevan samaa sivua, ajatusten ollessa\nkaukana poissa...\n\nSilloin liikahti jotakin pensaan takana. Minä hyppäsin balkongilta alas\nnurmelle. Näkymätön käsi tarttui hartioihini.\n\n-- \"Ähäs!\" sanoi karkea ääni: -- \"jouduitpas kiinni!... käypäs vielä\nyökengässä nuorten ruhtinattarien luona!\"\n\nPidä kiinni lujasti! huusi toinen, hypäten esiin nurkan takaa.\n\nNe olivat Grushnitski ja rakuuna-katteini.\n\nMinä sivalsin jälkimäistä nyrkillä päähän, heitin hänet kumoon\nja juoksin pensaiden väliin piiloon. Minä tunsin kaikki käytävät\npuutarhassa, joka kalttoi meidän taloihin päin.\n\n-- Ottakaa kiinni varkaat!... huusivat he; kuului pyssyn paukaus, ja\nsuitseva tulppa putosi melkein jalkojeni viereen.\n\nTuokiossa olin minä jo huoneessani, riisuin ja panin maata. Tuskin oli\npalvelijani ennättänyt panna oven lukkoon, kun Grushnitski ja katteini\nalkoivat kolkuttaa.\n\n-- Petshoorin! makaatteko? oletteko siellä?... huusi katteini.\n\n-- Makaan, vastasin minä vihaisesti.\n\n-- Nouskaa ylös! -- varkaita... Tsherkessejä...\n\n-- Minussa on nuha, vastasin minä, pelkään vilustuvani.\n\nHe menivät pois. Suotta minä heille vastasin, olisivathan ainakin\ntunnin ajan vielä minua hakeneet puutarhasta. Sillä välin syntyi kauhea\nhäiriö. Linnoituksesta kiidättivät kasakat, kaikki joutui liikkeelle ja\nruvettiin etsimään Tsherkessejä joka ainoasta pensaasta. Tietysti ei\nlöydetty mitään. Mutta moni jäi, luultavasti, siihen varmaan uskoon,\nettä jos linnue olisi näyttänyt enemmän uljuutta ja nopeutta, niin\nainakin pari kymmentä rosvoa olisi jäänyt paikalleen.\n\n\n27 p. Kesäkuuta.\n\nTänä aamuna kaivolla ei muuta puhuttukaan, kuin Tsherkessien yöllisestä\nhyökkäyksestä. Juotuani määrätyt lasilliset vettä ja käveltyäni noin\nkymmenen kertaa pitkin pitkää lehmuskujaa, kohtasin Veeran miehen,\njoka juuri oli palannut Pjätigorskista. Hän tarttui käsivarteeni,\nja me menimme ravintolaan einehtimään; hän oli hyvin huolissaan\nvaimostaan. \"Kuinka hän oli pelästynyt viime yönä!\" sanoi hän, \"ja\neikös se pitänyt tapahtua juuri minun poissa ollessani\". Me kävimme\naamiaiselle nurkka-huoneen oven ääreen; siellä oli kymmenkunta nuorta\nmiestä, joiden joukossa myöskin Grushnitski. Toistamiseen hankki\nminulle sallima tilaisuuden kuulemaan puheen, joka oli ratkaiseva hänen\nkohtalonsa. Hän ei minua nähnyt, enkä, niinmuodoin, voinut epäillä\nhänen tarkoitustaan; vaan sepä ainoastaan suurensi hänen vikaansa minun\nsilmissäni.\n\n-- Ja olikohan ne sitten oikein totta Tsherkessejä? sanoi joku. --\nNäkikö heitä kukaan?\n\n-- Minä kerron teille koko totuuden, vastasi Grushnitski; mutta olkaa\nhyvät, älkääkä minua ilmi antako. Kuulkaa mitenkä asia oli. Eilen eräs\nmies, jota en tahdo mainita, tuli luokseni ja kertoi nähneensä kymmenen\naikaan illalla jonkun hiipivän Liigovskien taloon. Huomattava on, että\nruhtinatar oli täällä, mutta neiti kotona. Niinpä siitä yhdessä menimme\nikkunoiden alle miekkoista vaanimaan.\n\nTunnustan, että olin kovin pelossani, vaikka kumppanini kyllä oli\nahkerassa murkinoimistoimessa, sillä hän olisi voinut kuulla jotenkin\nikäviä asioita, jos vain Grushnitski olisi aavistanut totuuden; mutta,\nsukkamielen sokaisemana, hän ei epäillytkään Veeraa.\n\n-- Niinpä, nähkäätte, jatkoi Grushnitski, me menimme, otettuamme\nmukaamme paljaalla ruudilla ladatun pyssyn, noin vain pelottaaksemme.\nKahteen asti odotimme puutarhassa. Vihdoin -- Jumala sen tiesi mistä\nhän ilmestyi, mutta ei vain ikkunasta, sillä se ei avautunut, vaan\nvarmaankin tuli hän patsaan takana olevasta lasi-ovesta, -- vihdoin,\nsanon minä, näemme jonkun laskeutuvan alas balkongilta... Koko\nruhtinatar? -- he? No, sen minä sanon, minkälaiset ovat Moskovalaiset\nneidit! Mitä sitten nyt enään voi uskoakaan? Me tahdoimme ottaa\nmiehen kiinni, vaan hän riuhtasi itsensä irti ja pujahti, kuin jänis,\npensaiden väliin; silloin minä häntä ammuin.\n\nGrushnitskin ympärillä kuului uskomattomuuden mutinaa.\n\n-- Te ette usko? pitkitti hän: annan teille kunniasanani, että kaikki\non totinen tosi, ja, todisteeksi teille, vaikka sanon sen herran\nnimenkin.\n\n-- Sano, sano, kuka se on! kaikui joka haaralta.\n\n-- Petshoorin, vastasi Grushnitski.\n\nSamassa nosti hän ylös silmänsä -- minä seisoin ovella hänen\nvastassaan; hän punastui kauheasti. Minä astuin hänen luokseen ja\nsanoin harvaan ja selvästi:\n\n-- Minun on kovin sääli, että tulin sisään sen jälkeen, kuin jo olitte\nantaneet kunniasananne mitä inhottavimman panettelun vahvistukseksi.\nLäsnäoloni olisi vapauttanut teidät liiasta halpuudesta.\n\nGrushnitski hypähti pystyyn paikaltaan ja oli sydäntyä.\n\n-- Pyydän teitä, jatkoin minä samalla äänellä, pyydän teitä paikalla\nperuuttamaan sananne, sillä te tiedätte varsin hyvin, että se on\nsepitystä. Minä en luule, että naisen välinpitämättömyys teidän\nloistavia ansioitanne kohtaan ansaitsisi niin julmaa kostoa. Miettikää\ntarkkaan, että te, mielipidettänne vahvistamalla, kadotatte oikeuden\nkantamaan kunnon miehen nimeä ja panette henkenne uhalle.\n\nGrushnitski seisoi edessäni, silmät maassa, ja kovassa mielen\nliikunnossa. Mutta omantunnon ja itserakkauden taistelu ei kestänyt\nkauan. Rakuunakatteini, joka istui hänen vieressään, tyrkkäsi\nhäntä kyynärpäällään; hän säpsähti ja vastasi minulle pikaisesti,\nkohottamatta silmiään:\n\n-- Hyvä herra! mitä minä sanon, sitä minä ajattelenkin, ja olen valmis\nkertomaan... Minä en pelkää uhkauksianne, vaan olen kaikkiin valmis.\n\n-- Jälkimäisen olette jo näyttäneet, vastasin minä hänelle kylmästi,\ntartuin rakuunakatteinin käsivarteen ja menin ulos huoneesta.\n\n-- Mitä te haluatte? kysyi katteini.\n\n-- Te olette Grushnitskin toveri ja, luultavasti, tulette olemaan hänen\nsekundanttinansa?\n\nKatteini kumarsi hyvin arvoisasti.\n\n-- Oikein arvasitte, vastasi hän, olenpa velvoitettukin olemaan hänen\nsekundanttinansa, sillä hänelle tehty loukkaus koskee minuakin. Minä\nolin hänen kanssaan viime yönä, liitti hän oikoen koukistunutta\nvartaloaan.\n\n-- Vai niin, teitä minä siis niin pahasti löin päähän?...\n\nHän kellastui ja sinistyi; salainen elki kuvautui hänen kasvoissaan.\n\n-- Minä saan kunnian lähettää teidän luoksenne tänään sekundanttini,\nlisäsin minä, hyvin kohteliaasti kumarrettuani ja ollen huomaamatta\nhänen vimmaansa.\n\nRavintolan portailla kohtasin minä Veeran miehen, joka, näköään, odotti\nminua.\n\nHän tarttui käteeni ihastuksen tapaisella tunteella.\n\n-- Jalo nuorukainen, sanoi hän, kyynelet silmissä. Minä kuulin kaikki.\nSehän kiittämätön roisto!... Ota heitä nyt sitten vastaan kunnon\nperheesen! Jumalan kiitos, ei minulla ole tyttäriä! Vaan kyllä teitä\npalkitsee se, jonka vuoksi panette henkenne uhalle. Ja olkaa varma\nminun vaiteliaisuudestani siksi, kuin aika tulee, liitti hän. -- Minä\nolen itse ollut nuori ja palvellut sotaväessä, minä tiedän, ett'ei\ntämmöisiin asioihin ole sekaantuminen. Hyvästi!\n\nRaukka! hän iloitsee siitä, ett'ei hänellä ole tyttäriä...\n\nMinä menin suoraan Wernerin luo, tapasin hänet kotona ja kerroin\nhänelle kaikki -- suhteeni Veeraan ja ruhtinatar Mary'in, sekä puhelun,\njonka olin kuullut ja josta sain tietää noiden herrojen aikeen\npetkuttaa minua saamalla minua ampumaan paljaalla ruudilla. Mutta nytpä\nasia on astunut pilan rajojen yli, eivätkä he, luultavasti, odottaneet\nsellaista loppua.\n\nTohtori suostui olemaan sekundanttinani, ja minä annoin hänelle\nmuutamia opetuksia kaksintaistelun ehdoista; hänen tuli pysyä siinä,\nettä asia tapahtuisi niin salaisesti, kuin mahdollista, sillä vaikka\nminä olen koska tahansa valmis antamaan itseni alttiiksi kuolemalle,\nniin en vähääkään ole halukas iäksi turmelemaan tulevaisuuttani tässä\nmaailmassa.\n\nSen jälkeen minä menin kotia. Tunnin kuluttua tohtori palasi retkeltään.\n\n-- Teitä vastaan on tosiaan salaliitto, sanoi hän. -- Minä tapasin\nGrushnitskin luona rakuunakatteinin ja vielä erään toisen herran, jonka\nnimeä minä en muista. Riisuakseni kalossini, seisatuin kotvaseksi\netehiseen. Heidän keskensä oli kauhea melu ja riita... \"Minä en suostu\nmitenkään!\" sanoi Grushnitski: \"hän on minua julkisesti loukannut;\nsilloin oli aivan toista...\" -- \"Mitä se sinuun kuuluu?\" vastasi\nkatteini: \"minä otan kaikki vastuulleni. Minä olen ollut sekundanttina\nviidessä taistelussa ja tiedän kyllä, miten siinä tehdään. Minä olen\nkaikki miettinyt. Ole vain hyvä, äläkä estä minua. Eikä tuo haittaa\nhiukan peloittaa. Ja mitä siitä lähtee vaaraan heittäytyämisestä,\nkun kerran voi vapaaksi päästä?...\" Silloin minä astuin sisään. He\nvaikenivat yht'äkkiä. Välipuheemme kestivät jotensakin kauan. Vihdoin\npäätettiin asia seuraavalla tavalla: viiden virstan paikoilla täältä\non jylhä rotko; he lähtevät sinne huomenn' aamuna kello neljä, ja\nme täältä puolen tuntia myöhemmin heitä. Te ammutte kuuden askelen\npäässä toisistanne -- sitä vaati itse Grushnitski. Tapettu -- pannaan\nTsherkessien nimelle. Mutta kuulkaapa nyt, mitä minä epäilen. He,\nnäette, sekundantit, ovat, varmaan, hiukan muuttaneet entisen kaavansa\nja tahtovat luodilla ladata yksinomaisesti Grushnitskin pistuolin.\nSe näyttää vähän murhan tapaiselta, mutta sallitaanhan juonet\nsota-aikaan, olletikin aasialaisessa sodassa. Grushnitski kuitenkin\nnäyttää jalommalta muita toveriaan. Mitäs luulette? Ilmaistaanko heille\narvanneemme?\n\n-- Eihän milläkään mokomin, tohtori! Olkaa huoleti, kyllä minä puoleni\npidän.\n\n-- Mitäs te ai'otte tehdä?\n\n-- Se on minun salaisuuteni.\n\n-- Varokaa ett'ei teidän käy ohraisesti mutta kuudella askelella!\n\n-- Minä odotan teitä, tohtori, huomenna kello neljä; hevoset ovat\nsilloin valmiit... Hyvästi!\n\nMinä istuin kotona, suljettuna huoneeseni, iltaan asti. Ruhtinattaren\npalvelija tuli kutsumaan minua heille -- minä käskin häntä sanomaan\nminun olevan sairaana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKello on kaksi yöllä... ei nukuta... Mutta tarpeen olisi uinahtaa,\nett'ei käsi huomenna vapisisi. Vaikeahan on sentään hairahtua kuudella\naskelella. Mutta -- herra Grushnitski! eipä teidän peijauksenne\nonnistu... me vaihdamme rooleja. Nyt on minun etsittävä salaisen\npelon merkkejä kalpeilta kasvoiltanne. Miksikä te itse määräsitte\nnuo kova-onniset kuusi askelta? Te luulette minun ilman vastustusta\notsani pilkaksi antavan... mutta mepä heitämme arpaa... ja silloin...\nsilloin... mitä, jos onni häntä vetää? jos minun tähteni vihdoin\npettää minut?... Ja ihmekö sitten? Johan se niin kauan on uskollisesti\noikkujani palvellut.\n\nEntä sitten? Mikäs on kuollessa, kun kerta kuollakseen?! Maailmalle\nsiitä ei ole suuri vahinko, ja minuakin jo itseäni jotenkin ikävyyttää.\nMinä olen kuin tanssijaisissa haukotteleva herra, joka ei lähde\nmakaamaan vain sen tähden, ett'eivät hänen vaununsa vielä ole tulleet.\nMutta vaunut ovat valmiit... hyvästi!\n\nMuistutellasseni mennyttä aikaani, kyselen ehdottomasti itseltäni:\nmiksi olen elänyt? mihin tarkoitukseen olen syntynyt?... Vaan varmaan\nsemmoinen löytyi ja, varmaankin, oli minulla korkea määräys, sillä\nminä tunnen sielussani äärettömiä voimia... Mutta minä en ole tätä\nmääräystä käsittänyt, minä viehätyin tyhjien, hyödyttömien intohimojen\nhoukutuksista ja niiden ahjosta lähdin minä kovana ja kylmänä kuin\nrauta, vaan olin iäksi hävittänyt ylevien pyrintöjen tulen -- elämän\nparaimman kukan. Ja kuinka monasti olen siitä saakka ollut tapparana\nsalliman käsissä! Teloitusaseena olen langennut tuomittujen uhrien\npäähän, usein häijyydettä, aina säälittä... Rakkauteni ei ole\nkenellekään tuottanut onnea, sillä minä en ole mitäkään uhrannut\nniiden eteen, joita olen rakastanut. Minä olen rakastanut itseäni,\noman huvini vuoksi; olen ainoastaan tyydyttänyt sydämeni kummaa\nvaatimusta, ahnaasti appamalla heidän tunteitaan, heidän hellyyttään,\nheidän iloansa ja kärsimyksiänsä -- enkä minä ole koskaan voinut ravita\nitseäni. Siten, nääntynyt nälkäinen, lannuksissa ollen, nukkuu ja näkee\nedessään uhkuvia ruokia ja poreilevia viinejä; ihastuksella syödä\nahmailee hän kuvituksen utuisia antimia, ja hänestä tuntuu helpommalta;\nmutta kun hän herää -- haihtuu haaveksima... jääpi jälelle kahta\nkovempi nälkä ja epätoivo!\n\nJa, kuka ties', minä huomenna kuolen!... eikä maailmassa ole yhtäkään\nolentoa, joka minua täydellisesti ymmärtäisi. Mikä pitää minua\npahempana, mikä parempana, kuin minä todella olen... Mikä sanoo:\nhän oli hyvä poika, mikä taas -- hän oli roisto. Ja molemmat ovat\nväärässä. Maksaako sitten enään vaivaa elää? ja eletään kuitenkin --\nuteliaisuudesta, jotakin uutta odotellen... Naurattaa ja harmittaa!\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt olen jo ollut puolentoista kuukautta N--- linnoituksessa. Maksim\nMaksiimitsh lähti metsästämään... minä olen yksinäni, ja istua\nkököttelen ikkunan ääressä; harmaat pilvet ovat peittäneet vuoret\njuurineen, ja keltaiselta pilkulta näyttää usman läpi aurinko. Ilma\non kylmä; tuuli vinkuu ja kolistelee ikkunan luukkuja... Minua\nikävyyttää!... Annas kun käyn jatkamaan muistelmiani, joita monet\nkummalliset tapahtumat ovat keskeyttäneet.\n\nNaurattaa lukiessani viimeistä sivua! -- Minä ai'oin kuolla; se oli\nmahdotonta, sillä minä en ollut vielä tyhjentänyt kärsimysten maljaa,\nja nyt tuntuu, että minun on vielä kauan elettävä.\n\nKuinka selvään ja syvään koko mennyt aikani on valettu muistiini! Ei\nyhtäkään piirrettä, ei ainoatakaan värettä ole aika huuhtonut pois.\n\nMuistan, ett'en maannut hetkeäkään kaksintaistelun edellisenä yönä.\nKauan en minä voinut kirjoittaa, sillä outo levottomuus valtasi minut.\nTunnin verran kävelin minä huoneessani, kävin sitten istumaan ja\naukasin Walter Skott'in romaanin, \"Puritaanit Skotlandissa\", joka oli\npöydälläni; alussa minä lu'in työläästi, mutta sitten unhotin kaikki,\nlumoavan kuvitelman viehättämänä...\n\nVihdoin sarasti. Hermoni rauhoittuivat. Minä katsoin peiliin: himmeä\nkalpeus peitti kasvoni, jotka vielä kantoivat rasittavan onnettomuuden\njälkiä: mutta silmäni, vaikka ruskean varjon ympäröiminä, loistivat\nylpeinä ja heltymättöminä. Minä olin itseeni tyytyväinen.\n\nKäskettyäni satuloimaan hevoset, pukeuduin ja juoksin kylpyhuoneesen.\nUpotessani kylmän-kiehuvaan Narsani-veteen, tunsin sekä ruumiin-\nettä sielun-voimani palajavan, ja minä nousin ammeesta raittiina ja\nreippaana, ikäänkuin olisin valmistainut tanssijaisiin. Sanokaapa\nsitten vieläkin, ett'ei sielu riipu ruumiista!...\n\nPalattuani kotiin tapasin luonani tohtorin. Hän oli puettuna\nsäärystimiin, lyhyiseen nuttuun ja tsherkessiläiseen lakkiin. Minä\npurskahdin nauruun nähdessäni tuon pikkuisen ukko-nysän kauhean isossa\nkarvalakissa: hänellä ei ole muutenkaan sotaisat kasvot, mutta silloin\nne olivat vieläkin tavallista pitemmät.\n\n-- Mitä te olette noin surullinen, tohtori? sanoin minä hänelle. --\nEttekö te ole senkin sata kertaa saattaneet ihmisiä toiseen maailmaan\nsuurimmalla välinpitämättömyydellä? Ajatelkaahan, että minulla on\nsappikuume, minä voin parantua, ja voin kuollakin; kumpikin on\nasiain järjestyksen mukaista. Kokekaa pitää minua sairaana, jolla\non teille vielä tuntematon tauti -- ja silloin uteliaisuutenne\nherää korkeimmalleen; te voitte tehdä minussa nyt paljon tärkeitä,\nfysioloogillisia havainnoita... Väkivaltaisen kuoleman odottaminen,\neikö se jo ole oikea tauti?\n\nTämä ajatus hämmästytti tohtoria ja hän muuttui iloiseksi.\n\nMe nousimme hevosten selkään. Werner kävi molemmin käsin kiinni\nsuitsiin, ja sitten lähdettiin. Tuota pikaa ratsastimme linnoituksen\nohitse, etukaupungin kautta, ja tulimme rotkoon, jota pitkin käydä\nsuikerteli tie. Se oli puoleksi kasvanut korkeaa heinää ja tuon\ntuostakin katkaisi sitä kohiseva puro, jonka poikki oli sahesta\nkuljettava, tohtorin suureksi tuskaksi, sillä joka kerta seisattui\nhänen hevosensa veteen.\n\nMinä en muista nähneeni helakkaampaa, raikkaampaa aamua! Aurinko\nvasta pikkaraisen pilkisteli viheriäin huippujen takaa ja, vuodattaen\nsäteittensä ensimäistä lämpöä huolehtuvaan, viileään yöhön, tuotti\nkaikkiin tunteisin jotakin suloista voipumusta. Rotkoon ei vielä\ntunkenut vasta heränneen päivättären iloinen katse; se vain kulloitti\nkallioiden huippuja, jotka molemmilta puolin yllämme riippuivat.\nTiheälehtiset peh'ot, jotka niiden syvissä halkeamissa kasvoivat,\nsirottelivat vähimmästä tuulen löyhkäyksestä hopeasadetta päällemme.\nMuistan silloin, enemmän kuin ennen konsanaan, rakastaneeni luontoa.\nUteliaasti tarkastelin minä jokaista kastehelmeä, joka hytisi leveällä\nviiniköynnöslehdellä ja josta heijasti miljooneja taivaankaaren\nsäteitä. Ahnaasti tunki katseeni etäiseen autereen, jonne tie katosi\nkapenemistaan kaveten; siellä kalliot yhä sinisemmiksi ja hirveämmiksi\nmuuttuivat, ja vihdoin ne näkyivät yhdistyvän läpitunkemattomaksi\nseinäksi. Me ajoimme ääneti.\n\n-- Oletteko kirjoittaneet testamenttinne? kysyi yht'äkkiä Werner.\n\n-- En.\n\n-- Entä jos teidät tapetaan?...\n\n-- Perilliset ilmautuvat itsestään.\n\n-- Eikö teillä tosiaankaan ole ystäviä, joille tahtoisitte laittaa\nviimeiset hyväisenne?...\n\nMinä pudistin päätäni.\n\n-- Eikö tosiaankaan ole maan päällä naista, jolle tahtoisitte jättää\njotakin muistiksi?...\n\n-- Tahdotteko, tohtori, vastasin minä hänelle, että aukaisen teille\nsieluni?... Näette, minä olen jo elänyt sen iän, jolloin kuollessa\nmainitaan armaansa nimi ja ystävälle säädetään kihara voideltuja\ntahi voitelemattomia hiuksia. Ajatellessani läheistä ja mahdollista\nkuolemaa, ajattelen minä vain itseäni; toiset eivät tee sitäkään. Ja\narmahtakoon Herra niitä ystäviä, jotka minut huomenna unohtavat, tahi,\nsitäkin pahempi, lukevat minun nimelleni Jumala tiesi mitä kaikkia\njuoruja, sekä niitä naisia, jotka, toista syleillessään, nauravat\nminulle, ett'eivät herättäisi sukkamieltä vainajaa kohtaan! Elämän\nmyrskystä olen minä vain saanut muutamia aatteita -- enkä yhtäkään\ntunnetta. Minä punnitsen ja tutkistelen omia intohimojani ja tekojani\nankaralla uteliaisuudella, mutta ilman osan ottavaisuutta. Minussa on\nkaksi ihmistä. Toinen elää sanan täydessä merkityksessä, toinen sitä\ntutkii ja tuomitsee. Edellinen, kentiesi, tunnin perästä sanoo teille\nja maailmalle hyvästi iäksi päiviksi, ja jälkimäinen... jälkimäinen?...\nKatsokaahan, tohtori: näettekö oikealla kädellä kalliolla kolme\nihmismuotoa häämöttävän? Ne ovat kaiketi meidän vastustajamme...\n\nMe laskimme menemään.\n\nKallion juurella, viidakossa, oli kiinni sidottuna kolme hevosta; me\nsidoimme myöskin sinne omamme, ja kapusimme itse kapeata polkua myöten\nkedolle, jossa meitä odottivat Grushnitski, rakuunakatteini ja toinen\nsekundantti, nimeltä Juhana Ignatjevitsh; hänen sukunimeään en ole\nkoskaan kuullut.\n\n-- Me olemme teitä jo kauan odottaneet, sanoi rakuunakatteini\niroonillisella hymyllä.\n\nMinä vedin esiin kelloni ja näytin hänelle.\n\nHän pyysi anteeksi, sanoen kellonsa edistävän.\n\nMuutamia minuutteja kesti tuskallista äänettömyyttä, jonka tohtori\nvihdoin keskeytti, kääntymällä Grushnitskin puoleen.\n\n-- Minun mielestäni, sanoi hän, näytettyänne molemmat olevanne valmiit\ntaistelemaan ja sillä maksettuanne velan kunnian vaatimuksille,\nvoisitte, hyvät herrat, selittäidä ja päättää asian sovinnossa.\n\n-- Minä olen valmis, sanoin minä.\n\nKatteini iski silmää Grushnitskille, joka, luullen minun aristelevan,\nkävi hyvin ylpeän näköiseksi, vaikka siihen asti himmeä kalpeus oli\npeittänyt hänen poskensa. Siitä pitäen, kuin olimme tulleet, loi\nhän ensi kerran minuun silmänsä: mutta hänen katseessaan oli jokin\nlevottomuus, joka osoitti sisällistä taistelua.\n\n-- Selittäkää ehtonne, sanoi hän, ja kaikki, mitä voin teidän vuoksenne\ntehdä, olkaa varma...\n\n-- Ehtoni ovat, että te nyt julkisesti peruutatte parjauksenne ja\npyydätte minulta anteeksi...\n\n-- Hyvä herra! minua ihmetyttää, kuinka te uskallatte esittää minulle\nmoisia asioita?...\n\n-- Siis ammutaan. Minä kohotin hartioitani.\n\n-- Olkoon; mutta ajatelkaahan, että toinen meistä välttämättä tulee\ntapetuksi.\n\n-- Toivon, että se olisitte te...\n\n-- Mutta minäpä olen varma vastakohdasta...\n\nHän joutui hämille, punastui ja rupesi sitten väkinäisesti nauramaan.\n\nKatteini tarttui hänen käsivarteensa ja vei hänet syrjään. He\nkuiskuttelivat kauan. Minä olin tullut paikalle jotenkin rauhaa\nrakastavalla tuulella, mutta tämä kaikki alkoi minua tuskastuttaa.\n\nTohtori astui luokseni.\n\n-- Kuulkaa, sanoi hän ilmeisellä levottomuudella, te olette varmaankin\nunhottaneet heidän liittonsa?... Minä en osaa ladata pistuolia, vaan\ntässä tapauksessa... Te olette kummallinen mies! Sanokaa heille\ntietävänne heidän hankkeensa -- eivätkä he uskalla... Mikä ihmeen halu?\nhe ampuvat, kuin linnun, teidät vialle...\n\n-- Olkaa huoleti, tohtori, pyydän teitä, ja vartokaa... Minä kyllä\nlaitan niin, ett'ei heidän puolelleen jää mitäkään etua. Kuiskutelkoot,\nmitä kuiskuttelevat!...\n\n-- Hyvät herrat! tämä käypi jo ikäväksi, sanoin minä heille kovasti.\nAmmutaan, jos ampuakseen; teillä oli eilen kyllä aikaa keskustella.\n\n-- Me olemme valmiit, vastasi katteini. Asettukaa, hyvät herrat!\nTohtori, suvaitkaa mitata kuusi askelta...\n\n-- Asettukaa! kertoi Juhana Ignatjevitsh inisevällä äänellä.\n\n-- Vartokaahan! sanoin minä; vielä yksi ehto. Koska me tulemme ampumaan\nkuoleman kaupalla, niin olemme velvoitetut tekemään kaikki, mitä\nvoimme, että asia pysyisi salassa, ett'eikä sekundanttimme joutuisi\nsiitä vastaamaan. Suostutteko?...\n\n-- Aivan kernaasti.\n\n-- Siis, kuulkaa, mitä olen miettinyt. Näettekö tuon jyrkän kallion\nhuipulla, oikealla kädellä, kapean, tasaisen kedon? sieltä maahan on\nnoin kolmekymmentä syltä, ehkäpä enemmänkin; alaalla on suippoja kiviä.\nKumpikin meistä asettuu aivan partaalle, ja sillä tavoin käypi helppo\nhaavakin kuolettavaksi. Se on varmaankin toiveittenne mukaista, sillä\nte olette itse määränneet kuusi askelta. Se, joka haavoittuu, kaatuu\nvälttämättä alas ja musertuu murskaksi; kuulan ottaa tohtori ulos, ja\nsilloin on varsin helppoa selittää tämä äkkinäinen kuolema onnettomaksi\nhyppäykseksi. Me heitämme arpaa, kenen on ensin ammuttava. Lopuksi\nilmoitan teille, ett'en toisin taistele.\n\n-- Olkoon! sanoi katteini, katsottuaan tarkoittavasti Grushnitskiin,\njoka nyykäytti päätään suostumisen merkiksi. Hänen kasvonsa muuttuivat\nvähän väliä. Minä panin hänet tukalaan tilaan. Ampuessaan tavallisilla\nehdoilla, hän olisi voinut tähdätä jalkaani, helposti minua haavoittaa\nja siten tyydyttää kostonsa liiaksi raskauttamatta omaa tuntoaan; mutta\nnyt hänen oli joko ampuminen ilmaan, tahi rupeaminen murhaajaksi,\ntahi vihdoin heittäminen katala aikeensa alistumalla minun kanssani\nsamanlaisen vaaran alle. Sillä hetkellä en olisi tahtonut olla hänen\nsijassaan. Hän vei katteinin syrjään ja alkoi puhua hänelle jotakin\nhyvin innokkaasti. Minä näin, kuinka hänen sinistyneet huulensa\nvärisivät, mutta katteini kääntyi hänestä pois halveksivalla hymyllä.\n-- Hullu! sanoi hän Grushnitskille jotenkin kovaan: sinä et ymmärrä\nmitään!... Lähtekäämmehän, hyvät herrat!\n\nKapea polku kävi ylös jyrkkäydelle pensaiden välitse. Kallion lohkareet\nmuodostivat epävakaisia astimia noissa luonnon portaissa, ja me aloimme\nkavuta niitä myöten tarttuen kiinni pensaisin.\n\nGrushnitski kävi edellä, hänen jäljessään sekundanttinsa ja sitten\ntohtori ja minä.\n\n-- Minä ihmettelen teitä, sanoi tohtori, puristaen kovasti kättäni.\n-- Antakaas koetella valtasuonta!... Ohoo! aivan kuni kuumeessa!...\nmutta kasvoista ei huomaa mitään... silmätkin kiiluvat tavallista\nkirkkaampina.\n\nSamassa tulla rapisi pieniä kiviä jalkojemme eteen. Mitä se on?\nGrushnitski oli kompastunut; oksa, johon hän oli tarttunut, taittui, ja\nhän olisi vierinyt alas selälleen, ell'eivät hänen sekundanttinsa olisi\nsaaneet hänestä kiinni.\n\n-- Olkaa varoillanne! huusin minä hänelle, älkää liian aikaiseen\nlangetko; se on paha enne. Muistakaa Juulius Caesaria!\n\nTulimme siitä sitten esiin pistävän kallion huipulle, keto oli\nhienolla hiekalla peitetty, ikäänkuin varten vasten kaksintaisteluksi.\nYmpärillä vuorien kukkulat, lukemattoman lauman kaltaisina, likistyivät\ntoisiinsa, hälveten aamun kultaiseen huuruun, ja etelässä kohosi\nvalkoisena möhkäleenä Elborus sulkien jäähuippujen jonon, joiden\nvälissä jo juosta harhaeli idästä tulvanneita kultaisia pilviä. Minä\nastuin kedon reunalle ja katsoin alas. Päätäni oli vähällä pyörryttää;\nsiellä, alahalla, näytti kolkolta ja kylmältä, kuin haudassa;\nsammaliset kivikärjet, joita myrsky ja aika olivat alas syösneet,\nodottivat saalistaan.\n\nKeto, jossa meidän piti ampua, oli melkein kolmion muotoinen. Esiin\npistävästä kulmasta mitattiin kuusi askelta ja päätettiin, että\nse, jonka ensin oli kohtaaminen vihollisen tulta, käy seisomaan\nihan kulmaan selin kuiluun päin; joll'ei hän tule tapetuksi, niin\nvastustajat vaihtavat paikkoja.\n\nMinä päätin jättää kaikki edut Grushnitskille; minä tahdoin koettaa\nhäntä, ja voihan hänen sielussaan syttyä kipene jalomielisyyttä --\nja silloin olisi kaikki parhain päin kääntynyt; mutta itserakkaus ja\nluonteen heikkous saivat voittoriemun!... Minä tahdoin itselleni täyden\noikeuden olemaan häntä säälimättä, jos sallima minua armahtaa. Kukapa\nei ole tehnyt sellaisia sopimuksia omantuntonsa kanssa?\n\n-- Heittäkää arpaa, tohtori! sanoi katteini.\n\nTohtori otti taskustaan hopearahan ja kohotti sen ylös.\n\n-- Risti! huusi Grushnitski nopeasti, niinkuin se, jonka yht'äkkiä\nystävä survauksella on herättänyt.\n\n-- Ruunu! sanoin minä.\n\nRaha kiekahteli ja putosi helisten alas; kaikki juoksimme katsomaan.\n\n-- Te olette onnellinen, sanoin minä Grushnitskille. Teidän on\nampuminen ensin! Mutta muistakaa, ell'ette minua tapa, niin minä en\nhairahda --; en, Jumal'auta!\n\nHän punastui; hänen oli häpeä tappaa aseeton mies. Minä katsoin\nhäntä terävästi silmiin; tuokion minusta näytti, että hän heittäytyy\njalkojeni juureen ja rukoelee anteeksi; mutta käykös tunnustaminen\ntuommoista katalaa yritystä?... Hänellä oli enään vain yksi keino --\nampua ilmaan. Ja minä olin varma hänen niin tekevän! Sitä voi estää\nainoastaan ajatus, että minä vaadin toista taistelua.\n\n-- Nyt! kuiskasi minulle tohtori, tempoen hihastani; ell'ette nyt sano\nmeidän tietävän heidän aikeensa, niin kaikki on hukassa. Katsokaa, hän\njo lataa... ell'ette te mitään sano, niin minä itse...\n\n-- Ei millään mokomin, tohtori! vastasin minä, pidellen häntä\nkädestä. Te pilaatte kaikki, te annoitte minulle sananne olevanne\nsekaantumatta... Mitä teillä siinä on tekemistä? Kukaties, minä\ntahdonkin tulla tapetuksi...\n\nHän katsoi minuun ihmetyksellä.\n\n-- Vai niin, se on toista!... mutta älkää minua syyttäkö toisessa\nmaailmassa...\n\nKatteini oli sillä välin ladannut pistuolit ja antoi toisen\nGrushnitskille hymyillen ja kuiskaten hänelle jotakin korvaan, toisen\nminulle.\n\nMinä asetuin kedon kulmaan, ponnistaen kovasti vasempaa jalkaani kiveä\nvasten ja kumartuen hiukan eteenpäin, ett'en kaatuisi taaksepäin, jos\nsaisin helpon haavan.\n\nGrushnitski asettui vastapäätä minua ja, merkin annettua, kohotti\npistuolin. Hänen polvensa vapisivat. Hän tähtäsi suoraan otsaani.\n\nSelittämätön vimma rupesi kiehumaan povessani.\n\nYht'äkkiä laski hän alas pistuolin suun ja, muuttuen vaaleaksi, kuin\npalttina, kääntyi sekundanttinsa puoleen:\n\n-- En voi, sanoi hän kumealla äänellä.\n\n-- Pelkuri! vastasi katteini.\n\nLaukaus pamahti. Kuula hipaisi polveani. Ehdottomasti astuin minä\nmuutaman askelen eteenpäin, pikemmin poistuakseni äyräältä.\n\nNo, veli Grushnitski, vahinko, että hairahdit! sanoi katteini. Nyt on\nsinun vuorosi, asetu! Syleile minua ensin, me emme enään näe toisiamme!\nHe syleilivät; katteini voi tuskin pidättää nauruaan. -- Älä pelkää,\nliitti hän, viekkaasti katsottuaan Grushnitskiin, tässä maailmassa on\nkaikki mitätöntä... Suo siellä, vetelä täällä, vastaranta kaikkialla!\n\nSanottuaan sopivalla mahtipontisuudella tämän traagillisen fraasin,\nmeni hän paikalleen. Juhana Ignatjevitsh, kyynelet silmissä, syleili\nmyöskin Grushnitskia, joka sitten jäi yksin minua vastaan. Vieläkin\nkoen itselleni selittää, mitä lajia tunnetta silloin kiehui povessani:\nsiinä oli sekä harmia loukatusta itserakkaudesta että ylenkatsetta,\nja häijyyttä, joka syntyi ajatellessani, että mies, joka siinä niin\nvakuutettuna, niin levollisena ja röyhkeänä katseli minua, kaksi\nminuuttia sitten, alistamatta itseään mihinkään vaaraan, tahtoi tappaa\nminut kuin koiran, sillä, vähän kovemmin jalkaan haavoitettuna, olisin\nvälttämättä kaatunut alas kalliolta.\n\nMinä katselin häntä vähän aikaa terävästi silmiin, kokien huomata\nedes pientä katumuksen haametta. Mutta minusta näytti, kuin hän olisi\npidättänyt hymyään.\n\n-- Minä neuvon teitä ennen kuolemaa rukoilemaan Jumalaa, sanoin minä\nhänelle silloin.\n\n-- Älkää huoliko enemmän minun sielustani, kuin omastannekaan. Pyydän\nteitä vain: ampukaa pikemmin.\n\n-- Te ette siis peruuta herjaustanne? ettekä pyydä minulta anteeksi?...\nMiettikää hyvin: eikö omatuntonne sano teille mitäkään?\n\n-- Herra Petshoorin! huusi rakuunakatteini. Te ette ole tulleet tänne\nripittämään, pyydän teitä huomauttaakseni... Lopettakaamme pikemmin,\nsillä joku sattuu ajamaan rotkossa -- ja näkee meidät.\n\n-- Hyvä! Tohtori, tulkaa tänne.\n\nHän tuli, tohtori raukka! Hän oli vaaleampi kuin Grushnitski kymmenen\nminuuttia sitten.\n\nSeuraavat sanat lausuin minä tahallani harvaan, kovaan ja selvään, kuin\nkuoleman tuomion:\n\n-- Nämä herrat ovat, luultavasti kiireissään, unhottaneet panna luotia\npistuoliini. Pyydän teitä lataamaan sen uudestaan -- ja hyvin!\n\n-- Se ei ole mahdollista! huusi katteini; se ei ole mahdollista! Minä\nlatasin molemmat pistuolit. Olisiko tuosta luoti vierinyt ulos... Se ei\nole minun vikani! -- Ja teillä ei ole oikeutta lataamaan uudestaan...\nei mitäkään oikeutta... Se on aivan vastoin sääntöjä; minä en\nsuvaitse...\n\n-- Hyvä! sanoin minä katteinille. Jos niin on, niin ampukaamme me\nsamoilla ehdoilla.\n\nHän joutui hämille.\n\nGrushnitski seisoi alla päin, hämmästyneenä ja synkeänä.\n\n-- Anna heidän olla! sanoi hän vihdoin katteinille, joka tahtoi\ntemmaista pistuolin tohtorin kädestä. -- Tiedäthän itse heidän olevan\noikeassa.\n\nTurhaan teki katteini hänelle kaikenlaisia merkkejä. -- Grushnitski ei\nottanut niitä huomatakseenkaan.\n\nSillä välin oli tohtori ladannut pistuolin ja antoi sen minulle.\n\nNähtyään sen, katteini sylkäsi ja polki jalkaansa.\n\n-- Pöllö sinuakin on, veliseni! sanoi hän: koko mokoma pöllö!... Kun\nkerran luotit minuun, niin tottelekin sitten kaikessa... Se on sulle\nparahiksi! Kuole siihen sitten, kuin kärpänen... Hän kääntyi ja mutisi\npois mennessään: \"ja yhtä kaikki se on aivan vastoin sääntöjä\".\n\n-- Grushnitski! sanoin minä, vielä on aikaa. Peruuta panettelusi, ja\nminä annan sinulle kaikki anteeksi. Sinun ei onnistunut peijata minua,\nja sillä on itserakkauteni tyydytetty. Muista, että olemme ennen olleet\nystäviä.\n\nHänen kasvonsa leimahtivat, silmänsä kiiluivat.\n\n-- Ampukaa! vastasi hän. Minä halveksin itseäni, teitä minä vihaan.\nEll'ette minua tapa, niin minä salakkali yöllä murhaan teidät. Meillä\nei ole molemmilla maan päällä sijaa.\n\n-- Minä laukaisin...\n\nKun savu oli hajonnut, ei Grushnitskia ollut kedolla enään. Tomu vain\nhäilyi keveänä patsaana kuilun partaalla.\n\nKaikki huudahtivat yhteen ääneen.\n\n-- Finita la comedia! sanoin minä tohtorille. Hän ei vastannut mitään,\nvaan kääntyi kauhistuneena pois.\n\nMinä kohotin hartioitani ja kumarsin Grushnitskin sekundanteille.\n\nLaskeutuessani alas polkua myöten, huomasin kallioiden halkeamien\nvälitse Grrushnitskin verisen ruumiin. Ehdottomasti peitin minä silmäni.\n\nIrroitettuani hevoseni, lähdin käyten ajamaan kotia. Sydämelläni\nlepäsi kivi. Aurinko näytti minusta himmeältä, sen säteet eivät minua\nlämmittäneet.\n\nTällä puolen etukaupunkia käänsin oikealle rotkoon. Ihmismuoto\nraskautti minua, minä tahdoin olla yksin. Suitset löyhässä, alla päin,\najoin minä kauan, ja tulin vihdoin aivan tuntemattomaan paikkaan. Minä\nkäännyin takasin ja aloin etsiä tietä. Aurinko jo laskeutui, kun minä\nlähestyin Kislovodskia, runneltuneena, runneltuneella hevosella.\n\nPalvelijani ilmoitti Wernerin käyneen minun luonani ja antoi minulle\nkaksi kirjettä, toisen häneltä, toisen... Veeralta.\n\nMinä aukaisin ensimäisen, joka oli seuraavaa sisältöä:\n\n\"Kaikki on järjestetty, niin hyvin, kuin suinkin. Rujostunut ruumis\ntuotiin tänne, luoti otettiin ulos. Kaikki luulevat onnettoman\nkohtauksen olleen syynä hänen kuolemaansa. Komendantti ainoastaan, joka\nluultavasti tiesi teidän riidastanne, pudisti päätään, vaan ei sanonut\nmitään. Ei mitään todisteita löydy teitä vastaan, ja te voitte maata\nrauhassa, jos voitte... Hyvästi.\"\n\nPitkään aikaan en saattanut au'aista toista kirjettä... Mitäpä hän\nkirjoittanee?... Raskas aavistus kuohutti sieluani.\n\nKas tässä kirje, joka sanasta sanaan on lähtemättömäksi uurtunut\nmuistiini:\n\n\"Kirjoitan sinulle täydessä vakuutuksessa, ett'emme koskaan enään näe\ntoisiamme. Erotessani sinusta muutama vuosi sitten, ajattelin samoin,\nmutta taivas näki hyväksi koetella minua toistamiseen; minä en kestänyt\ntätä koettelua, heikko sydämeni lannistui jälleen tutun äänen alle...\nethän sentähden halveksi minua -- ethän? Tämä kirje on oleva samalla\njäähyvästini ja tunnustukseni; minä olen velvoitettu sanomaan sinulle\nkaikki, mitä sydämelleni on keräytynyt siitä saakka, kuin se sinua\nrakastaa. Minä en käy sinua syyttämään, sillä sinä olet kohdellut minua\nniin, kuin joka mies ainakin olisi tehnyt. Sinä rakastat minua, kuin\nomaisuuttasi, kuin keskenään vaihtuvien ilojen, myrskyjen ja murheiden\nlähdettä, joita paitsi elämä on ikävä ja yksitoikkoinen. Sen minä\nalussa ymmärsin... Mutta sinä olit onneton, ja minä uhrasin itseni,\ntoivossa sinun joskus arvostelevan uhraustani ja joskus ymmärtävän sitä\nsyvää hellyyttä, joka ei riippunut mistäkään ehdoista. Siitä saakka\non aikaa pitkältä kulunut, ja minä olen tunkenut kaikkiin sydämesi\nsalaisuuksiin... olen vakuuttainut, että se oli turhaa toivomista.\nMinusta tuntui katkeralta! Mutta rakkauteni kasvoi yhteen sieluni\nkanssa; se himmeni, vaan se ei sammunut\".\n\n\"Me eroamme iäksi, mutta voit olla vakuutettu, ett'en koskaan ole\nrakastava toista, sillä sinulle on sieluni ammentanut kaikki aarteensa,\nkyynelensä ja toivonsa. Se, joka kerran on sinua rakastanut, ei voi\nilman jotakin ylenkatsetta katsoa muihin miehiin, ei sillä, että olisit\nheitä parempi, ei, ei! vaan sinun luonnossasi on jotakin erityistä\n-- sinulle yksistään omituista, jotakin kopeaa ja salamielistä,\näänessäsi, mitä hyvänsä puhuisitkin, on voittamaton valta; ei kukaan\nosaa niin alituisesti pyrkiä rakastetuksi, ei kenessäkään ole pahe niin\nviehättävä, ei kenenkään katse lupaa niin paljo autuutta, ei kukaan\nosaa paremmin käyttää etujansa, eikä kukaan voi olla niin todellisesti\nonneton, kuin sinä, sillä ei kukaan ko'e niin paljo vakuuttaa itselleen\nvastakohtaa\".\n\n\"Nyt minun täytyy selittää sinulle syy pikaiseen lähtööni; se\nnäyttänee sinusta vähäpätöiseltä, sillä se koskee yksinään minua\".\n\n\"Tänä aamuna tuli mieheni luokseni ja kertoi sinun riidastasi\nGrushnitskin kanssa. Nähtävästi kasvoni hyvin muuttuivat, sillä hän\nkatseli minua kauan ja terävästi silmiin; minä olin vähällä langeta\ntainnoksiin ajatellessani, että sinun on tänään taisteleminen ja että\nminä olen siihen syypää; minä luulin tulevani hulluksi... Mutta nyt,\nkun minä kykenen aprikoimaan, olen varma, että sinä jäät elämään.\nMahdotonta, että sinä kuolisit ilman minua, mahdotonta! Mieheni käveli\nkauan huoneessa; en tiedä, mitä hän minulle puhui, enkä muista, mitä\nminä hänelle vastasin... varmaan sanoin hänelle sinua rakastavani...\nMuistan vain, että hän puhelumme lopuksi solvaisi minua kauhealla\nsanalla ja meni ulos. Minä kuulin, kuinka hän käski valjastamaan\nvaunut... Nyt olen jo kolme tuntia istunut ikkunan ääressä ja odottanut\npalaustasi... Mutta sinä elät, sinä et voi kuolla!... Vaunut ovat\nmelkein valmiit... Hyvästi, hyvästi... Minä olen kadotettu -- mutta\nvähät siitä! Jospa voisin olla varma, että sinä minua aina muistat --\nen sano enään rakastat -- en, vaan muistat... Hyvästi; joku tulee...\ntäytyy piiloittaa kirje...\"\n\n\"-- Eikö niin? Ethän sinä rakasta Maryä? Ethän sinä häntä nai? --\nKuule, sinun täytyy tehdä minulle tämä uhraus; minä olen sinun tähtesi\nkadottanut kaikki maailmassa...\"\n\nKuin mieletön juoksin minä portaille, hyppäsin tsherkessiläisen\nhevoseni selkään, jota talutettiin pihalla, ja laskin täyttä karkua\nPjätigorskin tietä myöten. Armahtamatta ajoin minä uupunutta hevostani,\njoka korskuen ja vaahdoten kiidätti minua kivistä tietä pitkin.\n\nAurinko oli jo kätkeytymäisillään mustaan pilveen, joka lepäsi\nläntisten vuorien selänteillä. Rotkossa tuli pimeä ja kostea. Jymeästi\nja yksitoikkoisesti ulvoi Podkuumok, kivien poikki kulkuansa ohjaten.\nMinä ratsastin, hengästyen kärsimättömyydestä. Ajatus, ett'en tapaisi\nhäntä Pjätigorskissa, jyskytti, kuni vasaralla, sydäntäni. Tuokion,\nvielä tuokion nähdä hänet, jättää hyvästi ja puristaa hänen kättään...\nMinä rukoilin, kiroilin, itkin, nauroin... ei, ei mikään voi kuvata\nlevottomuuttani, toivottomuuttani!... Mahdollisuudesta kadottavani\nhänet ainaiseksi, kävi Veera minulle kalliimmaksi kaikkia maan päällä,\nkalliimmaksi elämää, kunniaa, onnea! Jumala tiesi, mitkä kummalliset,\nmitkä raivoisat mietteet päässäni kihisivät... Ja sillä välin minä vain\narmahtamatta ajaa kiidättelin. -- Mutta aloinpa tuosta huomata, että\nratsuni raskaammin hengittää; pari kertaa se jo kompastuikin tasaisella\ntiellä. -- Oli vielä viisi virstaa Essentukkiin -- kasakka-kylään,\njossa voin istua toisen hevosen selkään.\n\nKaikki olisi ollut pelastettu, jos ratsullani olisi riittänyt voimia\nvielä kymmeneksi minuutiksi! Mutta, kohotessaan pienestä notkosta,\nvuorilta tultaessa, jyrkässä käänteessä, se kaatua rojahti maahan.\nMinä hyppäsin ketterästi alas, tempoelin suitsista nostaakseni sitä\n-- vaan turhaan; tuskin huomattava huokaus lähti sen kiristettyjen\nhammasten välitse ja muutamain minuuttien perästä se heitti henkensä.\nMinä jäin yksin arolle, kadotettuani viimeisen toivoni; minä koettelin\nmennä jalkaisin jalkani hervahtivat; päivän vaivoista ja unettomuudesta\nvaipuneena minä lankesin märälle nurmelle ja rupesin itkemään, kuin\nlapsi.\n\nJa kauan makasin minä liikkumattomana katkerasti itkien, pidättämättä\nkyyneliäni ja nyyhkytystäni. Minä luulin sydämeni pakahtuvan.\nLujuuteni, kylmäverisyyteni oli haihtunut, kuin huuru. Sielu heikkoni,\njärki vaikeni, ja jos joku olisi silloin nähnyt minut, olisi se\nhalveksien kääntynyt pois.\n\nKun öinen kaste ja vuorituuli olivat virkistyttäneet tulista päätäni,\ntulivat ajatukseni tavalliseen järjestykseen ja minä ymmärsin, että\noli hyödytöntä ja järjetöntä ajaa kadonnutta onnea. Mitä minä vielä\ntarvitsin? -- hänet nähdä? -- miksikä? eikös kaikki ollut väliltämme\nloppunut? Yksi katkera jäähyväis-suudelma ei rikastuta muistojani, ja\nsen jälkeen on eroaminen vain vaikeampi.\n\nMinusta oli sentään hyvää, että voin itkeä. Muutoin siihen, kukaties',\noli syynä sortuneet hermot, valvottu yö, kaksi minuuttia pistuolin suun\nedessä ja tyhjä vatsa.\n\nKaikki oli parahaksi! Tämä uusi kärsimys teki minuun onnellisen\nkäänteen. Itkeminen on terveellistä, ja sitä paitsi, luultavasti, en\nseuraavanakaan yönä olisi silmiäni ummistanut, ell'en olisi ratsastanut\nja ollut pakotettu paluumatkalla käymään viisitoista virstaa.\n\nMinä tulin takasin Kislovodskiin kello viisi aamulla, heittäydyin\nvuoteelleni ja nukuin Napoleonin unta Vaterloon tappelun jälkeen.\n\nHerättyäni oli ulkona jo pimeä. Minä istuin avonaisen ikkunan ääreen,\naukaisin nuttuni -- ja vuorituuli vilpotteli rintaani, joka ei vielä\nollut rauhoittunut väsymyksen raskaasta unesta. Kaukana toisella puolen\njokea, sitä varjostavien lehmusten tuuheiden latvojen läpi, pilkotteli\ntulia linnoituksen ja kylän rakennuksista. Meidän pihalla oli kaikki\nhiljaa, ruhtinattaren huoneuksessa oli pimeä.\n\nTohtori astui sisään; hänen otsansa oli rypistynyt, ja vastoin\ntavallisuutta hän ei ojentanut minulle kättä.\n\n-- Mistä tulette, tohtori?\n\n-- Ruhtinatar Liigovskajalta; hänen tyttärensä on sairas -- hermojen\nheikonnusta... Mutta asia on, näette, se, että esivalta jo aavistaa,\nja, paikka ei mitään varmaa voi näyttää toteen, niin kuitenkin neuvon\nteitä olemaan varoillanne. Ruhtinatar sanoi minulle tänään tietävänsä\nteidän ampuneen hänen tyttärensä tähden. Hänelle on kaikki kertonut\ntuo ukko... mikäs se onkaan? Hän oli läsnä teidän kahakassanne\nravintolassa. Minä tuin teitä edeltämään. -- Hyvästi. Kentiesi emme\nenään toisiamme näe; teidät lähetetään jonnekin.\n\nHän seisattui kynnykselle. Hänen teki mieli puristaa kättäni... ja jos\nminä olisin näyttänyt äänelle siihen vähintäkin halua, niin olisi hän\nheittäytynyt kaulaani; mutta minä olin kylmä, kuin kivi, ja hän meni\nulos.\n\nSemmoiset ne ovat kaikki ihmiset! Edeltä käsin he tietävät teon pahat\npuolet, auttavat, neulovat, vieläpä sen hyväksyvätkin, nähdessään\ntoisen keinon mahdottomuuden -- mutta sitten viruttavat kätensä ja\nkääntyvät nureksien pois siitä, joka oli rohkea ottamaan päällensä\nvastaavaisuuden koko kuorman. Kaikki ne ovat semmoisia, kaikkein\nparaimmat, kaikkein viisaimmatkin.\n\nSaatuani seuraavana aamuna korkeimmalta virastolta käskyn lähtemään\nN--- linnoitukseen, poikkesin jäähyväisille ruhtinattaren luo.\n\nHän kummastui, kun hänen kysymykseensä, oliko minulla hänelle mitäkään\ntärkeätä sanottavaa, vastasin, että toivotan hänelle onnea y.m.\n\n-- Mutta minun täytyy puhua kanssanne hyvin tähdellisiä asioita.\n\nMinä kävin ääneti istumaan.\n\nNäkyi, ett'ei hän tietänyt, mistä alkaa; hänen kasvonsa rusottuivat,\nhänen pulleat sormensa naputtelivat pöytään; vihdoin alkoi hän\nkatkonaisella äänellä näin:\n\n-- Kuulkaa, monsieur Petshoorin, minä, luulen että te olette kunnon\nmies.\n\nMinä kumarsin.\n\n-- Olenpa siitä varmakin, jatkoi hän, vaikka teidän käytöksenne on\nhiukan epäilyttävä, mutta teillä saattaa olla syitä, joita en tunne,\nja niitäpä teidän pitää nyt minulle uskoa. Te olette puolustaneet\ntytärtäni parjauksesta, olette ampuneet hänen tähtensä -- siis olette\npanneet henkenne uhalle... Älkää vastatko, minä tiedän, ett'ette sitä\ntunnusta, sillä Grushnitski on tapettu (hän teki ristin merkin).\nJumala antaa hänelle anteeksi -- ja, toivon, teille myös... Tämä\nei koske minuun... minä en tahdo teitä soimata, sillä tyttäreni,\nvaikka viattomasti, on ollut siihen syynä. Hän on sanonut minulle\nkaikki... luullakseni, kaikki; te selititte hänelle rakkautenne...\nhän tunnusti teille omansa (ja ruhtinatar huo'ahti raskaasti). Vaan\nhän on sairas, ja minä olen varma, ett'ei se ole tavallista tautia!\nSalainen suru kuolettaa hänet; hän ei tunnusta, mutta olen varma teidän\nolevan siihen syypää... Kuulkaa: te luulette, ehkä, minun hakevan\narvo-asteita, ääretöntä rikkautta -- luopukaa luulostanne, minä tahdon\nvain tyttäreni onnea. Nykyinen asemanne ei ole kadehdittava, mutta se\nvoipi parantua. Teillä on omaisuutta, teitä tyttäreni rakastaa, ja\nhän on niin kasvatettu, että hän tuottaa onnea miehelleen. Minä olen\nrikas, hän on ainoa lapseni... Sanokaa, mikä teitä pidättää?... Nähkää,\nminun ei olisi pitänyt teille tätä kaikkea puhua, mutta minä luotan\nsydämeenne, kunniaanne -- muistakaa, minulla on yksi tytär... yksi\nainoa...\n\nHän rupesi itkemään.\n\n-- Ruhtinatar, sanoin minä, minun on mahdoton teille vastata, suvaitkaa\nminun puhutella tytärtänne kahden kesken...\n\n-- En koskaan! huudahti hän nousten tuolilta kovasti liikutettuna.\n\n-- Kuinka tahdotte, vastasin minä, tehden lähtöä.\n\nHän mietistyi, teki minulle merkin kädellään, että odottaisin, ja meni\nulos.\n\nKului viisi minuuttia; sydämeni sykki kovasti, mutta ajatukseni olivat\nrauhalliset, pääni kylmä; kuinka hyvään etsinkin povestani rakkauden\nkipenettä armasta Mary'ä kohtaan, niin olivat ahkeroimiseni turhia.\n\nSilloin ovi aukeni ja hän astui sisään. Herra Jumala! kuinka hän oli\nmuuttunut siitä asti, kuin en ollut häntä nähnyt -- ja oliko siitä\nkauan?\n\nKäytyään keskelle huonetta hän huojahti; minä hypähdin seisoalle,\nannoin hänelle käteni ja talutin hänet tuoliin.\n\nMinä seisoin hänen vastassaan. Me olimme kauan vaiti; hänen suuret\nsilmänsä, täynnä selittämätöntä surua, näkyivät etsivän silmistäni\njotakin toivon kaltaista; hänen vaaleat huulensa kokivat turhaan\nhymyillä, hänen hennot kätensä, yhdistettyinä hänen sylissään, olivat\nniin laihat ja kuuleat, että minun tuli häntä sääli.\n\n-- Neiti, sanoin minä, te tiedätte minun teille nauraneen? Te varmaan\nhalveksitte minua.\n\nHänen poskillaan näkyi tautimainen puna.\n\nMinä jatkoin: niinmuodoin te ette voi minua rakastaa.\n\nHän kääntyi pois, nojasi kyynärpäänsä pöytään, peitti silmänsä, ja\nminusta näytti, että niissä kiilsi kyyneliä.\n\n-- Herra Jumala! lausui hän tuskin huomattavasti.\n\nTuopa kävi sietymättömäksi: vielä kotvan ja minä olisin langennut hänen\njalkainsa juureen.\n\n-- Siis itse näette, sanoin minä, mitä suinkin lujalla äänellä ja\nteeskennellyllä hymyllä: itse näette, ett'en voi teitä naida. Jospa te\nsitä nyt tahtoisittekin, niin pian sen katuisitte. Haasteluni äitinne\nkanssa on pakottanut minua selittäimään teille näin avonaisesti ja\nnäin törkeästi; toivon hänen olevan erehdyksissä; teidän on helppo\nhäntä siitä poistaa. Näettehän, että minä teidän silmissänne näyttelen\nmitä kurjimpaa ja ilettävimpää roolia, vieläpä sen tunnustan -- siinä\nkaikki, mitä voin teille tehdä. Kuinka paha luulo tahansa teillä\nminusta olisikin, niin minä sille alistun... Näettekö, että olen\nkehno teidän rinnallanne?... Eikö niin, että, jospa minua olettekin\nrakastaneet, tästä pitäen ylenkatsotte minua?...\n\nHän kääntyi minuun päin, kalpeana kuin marmori, hänen silmänsä vain\nloistivat ihmeellisesti.\n\n-- Minä vihaan teitä!... sanoi hän.\n\nMinä kiitin, kumarsin kunnioituksella ja menin pois.\n\nTunnin perästä kiidätti kuriiritroikka minua Kislovodskista. Muutaman\nvirstan päässä Essentukista näin tien varrella virman ratsuni ruumiin;\nsatulan olivat, luultavasti, ohitse kulkevat kasakat ottaneet ja, sen\npaikalla, istui kaksi korppia. Minä huo'ahdin ja käännyin pois.\n\nJa nyt täällä, tässä ikävässä linnoituksessa, minä usein kysyn\nitseltäni, miettiessäni mennyttä aikaa: miksi en tahtonut astua tälle\nsalliman avaamalle tielle, jossa minua odotti hiljaiset ilot ja\nsielun rauha?... Vaan minä en olisi sopinut sen kohtalon kanssa! Minä\nolen kuin merimies, joka on syntynyt ja kasvanut yhteen myrskyihin\nja tappeluihin, ja rannalle heitettynä hän ikävöi ja nääntyy,\nkuinka hyvänsä häntä houkuttelisikin varjoisa lehto, miten tahansa\npaistaisikin rauhan aurinko; päivät pitkät hän kävelee hiekkarannalla,\nkuuntelee vyöryvien aaltojen yksitoikkoista loisketta ja tähystelee\nutuiseen kaukaisuuteen, nähdäkseen, eikö siellä, sillä vaalealla\nrai'alla, joka erottaa sinisen syvänteen harmaista hattaroista, haamota\nkaivattu purje, joka, alussa kalalokin siiven kaltaisena, sitten\nvähitellen eriää lakkapäiden vaahdosta ja tasaisesti tulla laskettaa\nlähemmäksi autiota satamaa...\n\n\n\n\nIII.\n\nSallimaan Uskoja.\n\n\nMinä, näette, kerran satuin oleskelemaan kaksi viikkoa eräässä\nkasakka-kylässä, vasemmalla siivellä, jossa myöskin majaeli pataljoona\njalkaväkeä. Iltasin kokoontuivat upsierit vuorotellen toinen toisensa\nluo korttia lyömään.\n\nKerran, bostoniin kyllästyneinä, kortit pöydän alla, tulimme istuneeksi\nhyvin kauan majuori S---in luona; puhelu oli, vastoin tavallisuutta,\nhauska. Juteltiin siitä, että meidänkin joukossa löytyy monta, jotka,\nniinkuin Muhamettilaiset, uskovat ihmisen kohtalon muka olevan\ntaivaassa kirjoitetun; jokainen kertoi kaikenlaisia kummallisia\ntapauksia _pro_ tai _contra_.\n\n-- Hyvät herrat! kaikki tämä ei todista mitään, sanoi vanha majuori, --\neihän teistä ole kukaan ollut läsnä noissa kummallisissa tapauksissa,\njoilla te vahvistatte mielipiteitänne.\n\n-- Tietysti, ei kukaan, sanoivat monet, mutta me olemme kuulleet\nluotettavilta ihmisiltä...\n\n-- Mitä joutavia! sanoi muudan: -- missä ne luotettavat ihmiset\novat, jotka ovat nähneet luettelon, missä meidän kuolemamme hetki on\nmäärätty?... Ja jos tosiaan edeltämääräystä eli predestinationia on,\nniin mitäs varten sitten meille on annettu tahto, järki? Miksi meidän\npitää tehdä tili teoistamme?\n\nSilloin eräs upsieri, joka istui huoneen nurkassa, nousi seisoalle ja,\nlähestyen verkalleen pöytää, heitti kaikkiin rauhallisen ja juhlallisen\nkatseen. Hän oli syntyänsä Serbialainen, niinkuin hänen nimestään näkyi.\n\nLuutnantti Wuulitshin ulkonäkö vastasi täydellisesti hänen\nluonteesensa. Pitkä vartalo, tumman veriset kasvot, mustat hiukset,\nmustat, terävät silmät, iso, vaan säännöllinen nenä -- hänen kansansa\nominaisuus -- surullinen ja kylmä hymy, joka alituisesti harhaeli\nhänen huulillaan -- tämä kaikki ikäänkuin yhdistyi antamaan hänelle\nerinomaisen olennon muodon, joka ei voi tasata ajatuksiaan ja\ntunteitaan salliman hänelle antamain toveriensa kanssa.\n\nHän oli urhoollinen, väitteli harvoin, mutta pätevästi, eikä uskonut\nkenellekään sydämensä- ja koti-salaisuuksiaan. Viiniä hän ei juonut\nmelkein ensinkään. Nuoria kasakka-tyttöjä -- joiden viehkeyttä\non vaikea käsittää, ell'ei ole heitä nähnyt: -- hän ei koskaan\narmastellut. Puhuttiinpa sentään, ett'ei everstin rouva ollut aivan\nvälinpitämätön hänen kuvailevista silmistään; mutta siin' ei ollut\nnaurun paikka, jos siitä vain Wuulitshille mainittiin.\n\nOli ainoastaan yksi kiihko, jota hän ei salannut -- kiihko\nkortinlyöntiin. Viheriäisen pöydän ääressä hän unhotti kaikki,\nja tavallisesti hän hävitti; mutta alituiset onnettomuudet vain\nkiihdyttivät hänen itsepäisyyttään. Kerrottiin, että hän kerran\nsotaretkellä oli yöllä heitellyt pankkia päänalaisella; silloin oli\nonni häntä kauheasti kannattanut. Yht'äkkiä kuului laukauksia, lyötiin\nhätärumputusta, kaikki hyppäsivät pystyyn ja tarttumaan aseisin. \"Pane\n_va_-pankki!\" [s.o. onnenkaupan-peleissä koko rahapanoksen, joka on\npöydällä, peliin jättäminen. Va la banque!] huusi Wuulitsh, nousematta\nylös, eräälle mitä kiihkeimpiä punkteerajoita. -- Seitonen seisoo!\nvastasi hän, juostessaan pois. Huolimatta yleisestä häiriöstä, jakoi\nWuulitsh pankkipidoksen; kortti tulikin.\n\nKun hän ilmestyi riviin, niin siellä jo parasta kättä aika lailla\nampua paukutettiin. Wuulitsh ei huolinut kuulista eikä Tshetshentsien\nkalvoista, vaan haki tuon onnellisen punkteeraajan.\n\n-- Seitonen tuli! huusi hän nähtyään hänet vihdoin tarkk'ampujien\nrivissä, jotka alkoivat ahdistaa vihollista ulos metsästä, ja,\nmentyään lähemmäksi, otti hän kukkaronsa ja lompakkonsa ja antoi\nne onnelliselle, huolimatta hänen vastustelemisestaan maksun\nsopimattomuudesta. Täytettyään tämän vastenmielisen velvollisuuden,\nsyöksi hän eteenpäin, viehätti jälkeensä sotamiehet ja aina tappelun\nloppuun asti mitä kylmäverisimmästi ampueli Tshetshentsien kanssa.\n\nKun luutnantti Wuulitsh astui pöydän ääreen, niin kaikki vaikenivat,\nodottaen häneltä jotakin omituista esiytymistä.\n\n-- Hyvät herrat! sanoi hän (hänen äänensä oli levollinen, vaikka\ntavallista matalampi): -- hyvät herrat, mitä turhista kiistoista? Te\ntahdotte todisteita? Minä esittelen teille koettelemaan minun kanssani,\nvoiko ihminen omavaltaisesti säätää elämästään, vai onko jokaiselle\nedeltäkäsin määrätty surman hetki... Kuka haluaa?\n\n-- En minä, enkä minä! kaikui joka taholta. -- Kummallinen mies!\nkaikkiahan päähänsä pistääkin!...\n\n-- Esittelen vedon, sanoin minä piloillani.\n\n-- Mistä?\n\n-- Minä sanon, ett'ei ole edeltämääräystä, sanoin minä, karistaen\npöydälle pari kymmenkuntaa kultarahoja -- kaikki, mitä minulla oli\ntaskussani.\n\n-- Lyödään, vastasi Wuulitsh kumealla äänellä. -- Majuori, te olette\ntuomarina: kas tässä viisitoista kultarahaa; loput viisi te olette\nminulle velkaa ja te teette minulle ystävyyden lisäämällä ne tähän.\n\n-- Hyvä, sanoi majuori; vaan minä, todella, en ymmärrä, mitä asia\nkoskee, ja kuinka ratkaisette riidan?...\n\nWuulitsh meni ääneti majuorin makuuhuoneesen; me seurasimme häntä.\nHän astui seinän luo, jolla riippui aseita, ja otti umpimähkään yhden\nerikokoisten pistuolien joukosta. Me emme häntä vielä ymmärtäneet;\nmutta kun hän jännitti kauan ja karisti ruutia sankille, niin moni\nehdottomasti huudahti ja tarttui häneen kädestä.\n\n-- Mitä sinä teet? Kuule, se on mielettömyyttä! huusivat hänelle.\n\n-- Hyvät herrat! sanoi hän harvaan, irroittaen kätensä, kuka tahtoo\nmaksaa minusta kaksikymmentä kultarahaa?\n\nKaikki olivat vaiti ja syrjäytyivät.\n\nWuulitsh meni toiseen huoneesen ja istahti pöydän ääreen; kaikki\nseurasimme hänen jäljessään. Hän viittasi meille, että kävisimme\nistumaan piiriin. Ääneti tottelimme me häntä; ja silloin sai hän\nmeistä jonkinmoisen salaisen vallan. Minä katsoin häntä terävästi\nsilmiin, mutta hän vastasi levollisella ja liikkumattomalla katseella\nkoettelevaa silmäystäni, ja hänen vaaleat huulensa hymyilivät; vaan,\nhuolimatta hänen kylmäverisyydestään, näkyi, mielestäni, kuoleman\nsinetti hänen kalpeilla kasvoillaan. Minä olen huomannut -- ja monet\nvanhat sotilaat ovat huomaustani vahvistaneet -- että usein sen ihmisen\nkasvoilla, jonka täytyy kuolla muutamain tuntien perästä, on joku\nkummallinen välttämättömän kohtalon leima, niin että tottuneen silmän\non vaikea erehtyä.\n\n-- Te kuolette tänään! sanoin minä hänelle. Hän kääntyi pikaisesti\nminuun päin, vaan vastasi harvaan ja rauhallisesti:\n\n-- Ehkä kuolen, ehkäpä en... Sitten kääntyi hän majuoriin päin ja\nkysyi, oliko pistuoli ladattu? Majuori hämmennyksissään ei muistanut\nvarmaan.\n\n-- Olehan jo tuossa, Wuulitsh! huusi joku. Varmaankin se on ladattu,\nsillä se riippui lähellä päänalusta; mikä himo sitten suottailemaan!...\n\n-- Tuhmaa pilaa! puuttui siihen toimen.\n\n-- Weikkaan viisikymmentä ruplaa viittä vastaan, ett'ei pistuoli ole\nladattu! huusi kolmas.\n\nLyötiin uusi veto.\n\nMinua kyllästyttivät niin pitkät menot. -- Kuulkaa, sanoin minä, joko\nampukaa tahi ripustakaa pistuoli entiselle paikalleen, ja menkäämme\nlevolle.\n\n-- Tietysti, huusivat monet: -- menkäämme maata.\n\n-- Hyvät herrat! pyydän teitä seisomaan paikoillanne! sanoi Wuulitsh\npannen pistuolin suun otsaansa vasten.\n\nKaikki ikäänkuin kivettyivät. -- Herra Petshoorin, lisäsi hän, ottakaa\nja heittäkää kortti ylös.\n\nMinä otin pöydältä, muistan sen nytkin, hertta ässän ja heitin ylös.\nHuokuminen lakkasi kaikilta. Kaikkien silmät, kuvaten pelkoa ja jotakin\nepämääräistä uteliaisuutta, lensivät pistuolista tuhoisaan korttiin,\njoka, kiepotellen ilmassa, verkalleen laskeutui alas; samassa, kuin se\nkoski pöytään, laukasi Wuulitsh hanan... raksahus!\n\nJumalan kiitos! huusivat useat; se ei ole ladattu...\n\n-- Katsotaanhan sentään, sanoi Wuulitsh. Hän jännitti jälleen hanan,\ntähtäsi lakkiin, joka riippui ikkunan yläpuolella; laukaus pamahti --\nsavu täytti huoneen; kun se oli hajonnut, otettiin lakki alas: se oli\nkeskeltä läväisty ja luoti syvällä seinässä.\n\nVähään aikaan ei kukaan voinut sanoa sanaakaan. Wuulitsh pani hyvin\nrauhallisesti kukkaroonsa kultarahani.\n\nRuvettiin siitä miettimään, miksi ei pistuoli lauennut ensi kerralla.\nMikä väitti, että sankki luultavasti oli tukossa, mikä kuiskasi, että\nruuti ensin oli kostea ja että Wuulitsh sitten karisti uutta; mutta\nminä vakuutin, että jälkimäinen oletus oli väärä, sillä minä koko\najalla en heittänyt silmiäni pistuolista.\n\n-- Te olette onnellinen pelissä! sanoin minä Wuulitshille...\n\n-- Ensi kerran elämässäni, sanoi hän, itsetyytyväisesti hymyillen. --\nTämä on parempi pankkia ja shtossia.\n\n-- Sen sijaan hiukan vaarallisempaa.\n\n-- Entä nyt? Joko alatte uskoa edeltämääräystä?\n\n-- Uskon; vaan en ymmärrä sittenkään, miksi minusta näytti, että te\nvälttämättä kuolette tänään...\n\nTuo mies, joka vast'ikään aivan tyynellä mielellä oli tähdännyt\notsaansa, säpsähti silloin äkkiä ja hämmentyi.\n\n-- Jopa tätä riittääkin! sanoi hän nousten ylös. Vetomme loppui ja\nteidän huomautuksenne eivät minusta näytä nyt olevan paikallaan...\n\nHän otti lakkinsa ja läksi pois. Se näytti minusta kummalliselta --\neikä syyttä.\n\nKohta lähtivät kaikki kotihinsa, mikä mitenkin juttuen Wuulitshin\noikuista ja, luultavasti, yksimielisesti kutsuen minua itsekkääksi,\nsillä minä olin lyönyt vedon miehen kanssa, joka tahtoi ampua itsensä;\nniinkuin hän ei ilman minutta olisi löytänyt sopivaa tilaisuutta...\n\nMinä palasin kotia tyhjiä kujia myöten. Täytenä ja punaisena, kuin\ntulipalon heijastus, alkoi kuu näyttäytyä erikorkuisten talojen takaa.\nTähdet loistivat rauhallisina tumman sinisellä taivaan la'ella, ja\nminusta näytti naurattavalta, muistellessani, että muinoin löytyi\nsangen viisaita ihmisiä, jotka luulivat noiden taivaan kappalten\nottavan osaa meidän mitättömiin riitoihimme maakaistaleesta tahi\njostakin keksitystä oikeudesta. Ja kuinkas kävi? Nuo lamput, jotka,\nheidän mielestään, olivat sytytetyt ainoastaan heidän taistelujansa\nja riemujansa valaisemaan, palavat entisellä loistollaan, vaan\nniiden halut ja toivomukset ovat yhdessä heidän kanssaan kauan\nsitten sammuneet, kuin tuli, jonka huoleton matkustavainen on metsän\nrinteesen virittänyt! Vaan minkä tahdon voiman antoi sentään heille se\nvakuutus, että koko taivas lukemattomine asujamineen katselee heitä,\nmykällä kyllä, vaan toki muuttumattomalla osanottavaisuudella!...\nMutta me, heidän kurjat jälkeisensä, jotka kuljeskelemme maan päällä\nilman vakuutusta ja uljuutta, ilman huvitusta ja pelkoa, paitsi sitä\nehdotonta kammoa, joka kouristaa sydäntä ajatellessa välttämätöntä\nloppua, me emme kykene enään suuriin uhrauksiin ihmiskunnan\nedistyksen, emmekä edes oman onnemmekaan eteen, sillä me tunnemme sen\nmahdottomuuden, ja, niinkuin esi-isämme heittäytyivät hairahduksesta\ntoiseen, niin mekin, välinpitämättöminä, astumme epäilyksestä\nepäilykseen, omaamatta, niinkuin he, mitäkään toivetta tai edes sitä\nepämääräistä, vaikka voimallista nautintoakaan, jonka sielu kohtaa\njokaisessa taistelussa ihmisten tai salliman kanssa...\n\nJa paljo muita sellaisia mietteitä kulki mielessäni; minä en niitä\npidättänyt, sillä en rakasta pysähtyä mihinkään abstraktilliseen\najatukseen, ja mitäpä siitä lähteekään?... Ensi nuoruudessani minä olin\nhaaveksija; minä rakastin vuorotellen milloin synkkiä, milloin iloisia\nkuvia, joita levoton ja ahnas kuvitus minulle piirusteli. Vaan mitä\nsiitä minulle on jäänyt? -- väsymys vain, niinkuin yöllisen taistelun\njälkeen painajaisen kanssa, ja sekava muisto täynnä sääliä. Tuohon\nturhaan taisteluun ammensin minä sieluni innon ja tahtoni lujuuden,\njotka ovat varsinaiselle elämälle välttämättömiä. Minä astuin tähän\nelämään elettyäni sen jo ajatuksissani, ja minun kävi ikäväksi ja\ninhottavaksi, niinkuin sen, joka lukee huonon mukailun hänelle jo kauan\nsitten tutusta kirjasta.\n\nTämän illan tapahtuma teki minuun jotenkin syvän vaikutuksen ja\nkiihdytti hermojani. En tiedä varmaan, uskonko nyt edeltämääräystä\nvai enkö, vaan sinä iltana vahvasti uskoin. Todistus oli sattuva, ja,\nhuolimatta siitä, että nauroin esi-isillemme ja heidän avuliaalle\ntähtitieteellensä, jouduin tahtomattani heidän raitiollensa; vaan minä\nseisatuin ajallani tällä vaarallisella tiellä ja, pitäen sääntönä olla\nmitäkään suoraan kumoamatta ja mihinkään sokeasti luottamatta, heitin\nmetafysiikan syrjään ja aloin katsella jalkojeni eteen. Sellainen\nvarovaisuus oli aivan paikallaan, sillä minä olin vähällä langeta,\ntölmäistyäni jotakin paksua ja pehmoista, vaan nähtävästi elotonta\nvastaan. Minä kumarruin -- kuu paistoi jo suoraan tielle -- ja mitäs\nnäen? edessäni makasi sika, joka oli miekalla kahtia halaistu... Tuskin\nennätin minä sitä katsastaa, kun kuulin askelten kapsetta, ja kaksi\nkasakkaa juoksi kujasta. Toinen tuli luokseni ja kysyi, olinko nähnyt\njuopunutta kasakkaa, joka ajoi takaa sikaa. Minä ilmoitin, ett'en\nollut kasakkaa nähnyt, vaan osoitin hänen raivoisan urhoollisuutensa\nonnetonta uhria.\n\n-- Koko ryökäle! sanoi toinen kasakka, annas kun vain päihtyy\nohrajuomasta, niin jo ottaa ja murentaa, mitä vain tielle sattuu.\nLähtekäämme, Jeremeejitsh, etsimään häntä; sitoa hänet pitää, muutoin...\n\nHe menivät pois ja minä jatkoin matkaani suuremmalla varovaisuudella,\nja pääsin vihdoin onnellisesti asuntooni.\n\nMinä asuin vanhan alaupsierin luona, jota rakastin hänen hyvän\nluonteensa, ja erittäinkin hänen sievän tyttärensä Nastjan vuoksi.\n\nNastja, turkki korvissa, odotti minua, tavallisuuden mukaan,\nveräjällä; kuu valaisi hänen suloiset huulensa, jotka olivat käyneet\nsinisiksi yöllisestä pakkasesta. Nähtyään minut, hän hymähti, vaan\nminulla ei ollut aikaa häntä varten. \"Hyvästi, Nastja!\" sanoin minä\nohikulkiessani. Hän oli vastata minulle jotakin, mutta huo'ahti\nainoastaan.\n\nMinä lukitsin jälkeeni huoneen oven, sytytin kynttilän ja kävin\nvuoteelle, mutta tällä erää antoi uni odottaa itseään tavallista\nkauemman. Itä jo alkoi vaaleta, kun minä nukuin, vaan, näköään, ei\ntaivas sallinut minun tänä yönä maata tarpeekseni. Kello neljä aamulla\nkoputti kaksi nyrkkiä ikkunaani. Minä hyppäsin ylös. \"Mitä se on?\"...\n\"Nouse ja pane päällesi!\" huusi minulle muutamat äänet. Minä hätäkättä\npukeuduin ja menin ulos. \"Tiedätkö, mitä on tapahtunut?\" sanoi minulle\nyhteen ääneen kolme upsieria, jotka olivat tulleet minua noutamaan; he\nolivat kalpeat, kuin kuolema.\n\n-- Mitä?\n\n-- Wuulitsh on tapettu.\n\nMinä ällämästyin.\n\n-- Tapettu juuri! jatkoivat he. -- Joutukaa!\n\n-- Minnekä niin?\n\n-- Tiellä kuulet.\n\nJa me läksimme. He kertoivat minulle kaikki, mitä oli tapahtunut, ja\nliittivät jos joitakin huomautuksia kummallisesta edeltämääräyksestä,\njoka oli pelastanut hänet välttämättömästä kuolemasta puolen tuntia\nennen surmaansa. Wuulitsh oli kulkenut yksin pimeätä katua, häntä kohti\noli karannut juopunut kasakka, joka oli si'an kuoliaksi silpunnut,\nja olisi ehkä mennyt sivuitse, huomaamatta häntä ell'ei Wuulitsh\nyht'äkkiä olisi seisattunut ja sanonut: \"ketä sinä etsit, veli\nkulta?\" -- \"Sinua!\" vastasi kasakka, iski häntä miekalla ja viilsi\nhänet olkapäästä melkein sydämeen asti kahtia... Molemmat kasakat,\njotka olivat tulleet minua vastaan ja ajoivat murhaajaa takaa, olivat\nsaapuneet paikalle, nostaneet ylös haavoitetun, vaan hän oli jo\nviimeisensä hengen vedossa ja sanoi ainoastaan: \"hän on oikeassa!\"\n-- Minä yksin käsitin näiden, sanojen himmeän merkityksen, sillä ne\ntarkoittivat minua; minä olin tahtomattani ennustanut poloiselle hänen\nkohtalonsa; vaistini ei minua pettänyt; minä ihan kuin luin hänen\nmuuttuneista kasvoistansa läheisen lopun sinetin.\n\nMurhaaja oli salpautunut autioon mökkiin kylän perällä. Me menimme\nsinne. Joukko naisia juoksi itkien samanne päin; siellä täällä hyppäsi\nmyöhästynyt kasakka kadulle, kiiruussa kiinnittäen tikariaan vyöhön, ja\njuosta ennätti edellemme. Häiriö oli kauhea.\n\nSaavuimme tuosta vihdoin mekin perille ja näimme mökin ympärillä, jonka\nikkunat ja luukut olivat sisältäpäin suljetut, seisovan väkeä. Upsierit\nja kasakat puhelivat kiivaasti keskenään; naiset itkeä ulisivat,\nvalitellen, voivotellen. Heidän joukostansa pisti silmiini erään ämmän\nomituiset kasvot jotka kuvasivat mieletöntä epätoivoa. Hän istui\npaksulla pölkyllä, kyynärpäät polvilla, kannattaen käsillä päätään. Se\noli murhaajan äiti. Hänen huulensa liikkuivat ajoittain... lienevätkö\nsoputtaneet rukousta vai kirousta?\n\nSillä välin oli johonkin päin päätettävä ja rikollinen kiinni otettava.\n\nMinä menin ikkunalle ja katsoin luukun ra'osta sisään. Vaaleana makasi\nhän lattialla, pistuoli oikeassa kädessä, veristynyt miekka vieressä.\nHänen kuvailevat silmänsä kamalasti pyöriä muljottelevat; aika ajoin\nhän värähteli ja tarttui päähänsä ikäänkuin himmeästi muistutellen\neilistä. Suurta päättäväisyyttä minä en nähnyt hänen levottomassa\nkatseessaan ja minä sanoin majuorille, että suotta hän ei käske\nmurtamaan ovea ja anna kasakkojen rynnätä sisään, sillä parempi oli\ntehdä se silloin, kuin sitten, kuin hän on kokonaan tointunut.\n\nSilloin astui vanha jesauli (kasakka-katteini) ovelle ja mainitsi häntä\nnimeltä; hän vastasi.\n\n-- Synninhän sinä teit, Jefiimitsh veliseni, sanoi jesauli; -- niin\nmitäs tuossa enään muuta, antaudu pois!\n\n-- En antaudu! vastasi kasakka.\n\n-- Pelkäähän tok' Jumalaa! ethän sinä ole mikään hiiden Tshetshentsi,\nvaan rehellinen kristitty. Niin, kun kerran synti sinut vietteli,\nminkäs sille saat: salliman kynsistä ei pääse mihinkään.\n\n-- Enkä antaudu! huusi kasakka vihaisesti, ja kuului, kuinka hana\nnaksahteli hänen sitä jännittäessään.\n\n-- Mummu, hoi! sanoi jesauli ämmälle: -- puhuttelepa poikaasi, ehkä\nsinua tottelee... Tämähän on vain Jumalan vihoittamista, ja herratkin\ntuossa jo kaksi tuntia ovat odottaneet.\n\nÄmmä katsoi häneen terävästi ja pudisti päätään.\n\n-- Wasili Petroovitsh, sanoi jesauli, astuen majuorin luo: -- ei hän\nantaudu -- minä hänet tunnen; jos taas oven murtaa, niin monta miestä\nhän hengeltä ottaa. Ettekö ennen käske ampumaan hänet? luukussa on\nleveä rako.\n\nSamassa pälkähti päähäni kummallinen ajatus. Samoin kuin Wuulitshille,\njuohtui mieleeni koettaa sallimaa.\n\n-- Vartokaa, sanoin minä majuorille: -- minä otan hänet kiinni elävänä.\n\nKäskettyäni jesaulin puhelemaan hänen kanssaan ja asetettuani ovelle\nkolme kasakkaa, joiden piti olla valmiit sitä murtamaan ja, merkin\nannettua, tulemaan avukseni, kiersin minä mökin ympäri ja menin\nkohtaloani määräävän ikkunan luo; sydämeni sykki kovasti.\n\n-- Vai, sinä kirottu! huusi jesauli: -- mitä sinä meistä ilveilet,\nluuletko ehkä, ett'ei sinua voiteta? -- Hän alkoi kolkuttaa oveen,\nminkä jaksoi; tirkistäen ra'osta, seurasin minä kasakan liikkeitä, joka\nei odottanut hyökkäystä siltä taholta, -- tempasin yht'äkkiä luukun\nja syöksin suinpäin ikkunasta sisään. Laukaus kaikui aivan korvani\njuuressa, luoti repäisi olkaimen; mutta savu, joka täytti mökin, esti\nvastustajaani löytämästä miekkaa, joka oli hänen vieressään. Minä\ntartuin hänen käsiinsä; kasakat syöksähtivät sisään ja, vähän ajan\nkuluttaa, oli rikollinen jo sidottuna ja vartioittuna viety pois. Väki\nhajosi, ja upsierit onnittelivat minua -- kylläpä jostakin.\n\nKuinkas ei tuommoisesta sitten voisi ruveta sallimaan uskojaksi? Mutta\nkukas sen varmaan tietää, löytyykö joku vakuutus vai eikö?... Ja\nhyvin useinkin me pidämme vakuutuksena tunteiden petosta tai järjen\nerehdystä!!... Minä rakastan epäillä kaikkia; sellainen mielenlaatu ei\nkuitenkaan haittaa luonteen päättäväisyyttä; päin vastoin, mitä minuun\ntulee, käyn minä aina rohkeammin eteenpäin, kun en tiedä, mitä edestä\nlöytyy. Eihän kuolemaa pahempaa koskaan tapahdu -- eikä kuolemalta\nniin mihinkään pääse.\n\nPalattuani linnoitukseen, kerroin Maksim Maksiimitshille kaikki, mitä\nminun kanssani oli tapahtunut ja mille olin ollut vieraana miehenä,\nsekä halusin tietää hänen mielipiteensä edeltämääräyksestä. Alussa hän\nei ymmärtänyt tätä sanaa, mutta minä sen hänelle selitin, niin hyvin\nkuin voin, ja, silloin hän sanoi, pudistaen tarkoittavasti päätään:\n\n-- Kyllä, niinpä vainkin! Sepä se on temppu, joss' on monta mutkaa.\nMuutoinhan nämä aasialaiset hanat kyllä usein raksahtelevat, jos ovat\nhuonosti voidellut, tahi ell'ei niitä hyvin paina sormella. Totta on,\nett'en minäkään rakasta tsherkessiläisiä uurrepyssyjä, ne kun eivät ole\nmeikäläiselle oikein sopivia: perä on niin lyhyt, että nenähän siinä\npaikalla palaa... Mutta miekathan heillä on semmoiset -- että pois\ntieltä vain!\n\nSitten lisäsi hän, hiukan ajateltuaan:\n\n-- Säälihän on raukkaa... Mutta pirukos hänet riivasi yöllä päihtyneen\nkanssa puhumaan! Muutoinpa se jo taisi niin olla syntymästään\nsallittu!...\n\nEnempää minä en voinut urkkia häneltä; hän ylipäänsä ei rakasta\nmetafyysillisiä väittelyjä.\n\n\n\n"]