Kertomus viisikolmattapenninrahan vaiheista

KERTOMUS VIIDENKOLMATTAPENNINRAHAN VAIHEISTA

Englannin kielestä suomentanut

HANNA FAVORIN

Raittiuden Ystävät, Helsinki, 1892.

SISÄLLYS:

I. Katrin oma

II. Kotona

III. Äidin saali

IV. Leipurin vaimo

V. Kapakka

VI. Tommin kutsumaton vieras

VII. Kummallinen vanha ukko

VIII. Katrin kotiintulo

IX. Juomari parka

X. Rahalipas

XI. Katri hyvässä seurassa

XII. Maalla

XIII. "Sinun tähtesi, kultaseni"

ENSIMMÄINEN LUKU.

Katrin oma.

Kertomukseni ei ole mikään suurenmoinen tarina, sillä siinä puhutaan, etupäässä repaleisesta pienestä tytöstä, jonka nimi oli Katri.

Minä vietin ensimmäiset päiväni erään pankkiherran laatikossa, ja sitten minut annettiin eräälle rouvalle, joka tuli pankkiin ja joka kotimatkallaan tapasi pienen kurjannäköisen tytön ovensa edustalla seisomassa; häntä liikutti tytön kurjuus niin että hän pisti minut tämän kylmään, pieneen käteen. Tällä tavalla minä jouduin Katrin omaksi.

Oli kylmä, kostea ja sumuinen iltapäivä, ja minä luulen että rouvan kävi sääli tuota yksinäistä pientä lasta pimeällä kadulla, sillä hän hymyili ystävällisesti antaessaan minut, ja sanoi:

"Tuossa on sinulle raha, pieni tyttöseni".

Kun vaunut pysähtyivät oven edustalla, näkyi joukko lapsien päitä ikkunassa kurkistamassa, ja rouva nyykäytti päätä heille ja hymyili astuessaan vaunuista. Lapset näyttivät niin iloisilta ja onnellisilta että äidin silmät loistivat heitä katsellessaan. Juuri silloin se oli kuin hän näki tuon repaleisiin puetun lapsen kadulla ja hänen sydäntään liikutti tuo suuri vastakohta hänen omien lastensa ja tämän välillä, ja silloin hän antoi minut pienelle tytölle.

Kun Katri lähestyi ottaakseen minua, katseli rouva häntä tutkivasti. Minä luulen että hän oli aikeissa tehdä hänelle joitakuita kysymyksiä, mutta lapset alkoivat kärsimättömästi koputtaa ikkunaa ja rouva riensi sisään.

Samassa kaikki päät katosivat ikkunasta, ja minä olin kuulevinani lasten äänekkäitä huutoja ja iloa äidin tullessa heidän luokseen.

Mutta nyt palvelija laski ikkunaverhot alas, kirkas tulenvalo pimeni ja koko tuo iloinen perhekuva katosi näkyvistäni.

Minulla oli muuten hyvä aika huomata kaikkea, sillä uusi omistajani oli niin hämillään siitä että hän oli saanut hopearahan, että hän kotvasen aikaa seisoi liikkumattomana, suurilla silmillään tuijottaen minuun. Hän oli noin kuuden vuoden ikäinen, mutta oli ijäkseen jotenkin iso.

Hänen pukunsa oli katala. Hänen rikkinäinen pieni hameensa oli ohutta puuvillakangasta, ja hänellä ei ollut edes kenkiä vielä vähemmin sukkia jalassa. Hänen hihansa olivat lyhyet ja hänen pienet paljaat käsivartensa olivat kylmästä vallan punaiset.

Mutta tästä huolimatta hän oli iloisen näköinen ja hymy, joka levisi hänen kasvoilleen rouvan antaessa minut hänelle, oli loistavin minkä ikinä olen nähnyt. En tiedä oliko se tuo hymy, vai mikä lie ollut joka synnytti minussa sen käsityksen että Katri oli onnellinen lapsi, kurjasta puvusta ja punaisista käsivarsista huolimatta.

Arvaan että nuo pienet siniset sormet harvoin olivat pidelleet suurempaa rahaa kuin viisi- tai kymmenpennisiä, siitä ihastuksesta päättäen millä lapsi puristi minua molemmin käsin.

"Katrin oma! Katrin ihka oma raha!" huudahti hän, ja tuo säteilevä hymy levisi taas hänen kasvoilleen.

Ja Katri hypähti ilosta kadulla ja lähti sitten juosta tipsuttamaan minkä jalat kantoivat. Pitkän matkan juostuaan liukkaita katuja pitkin, pysähtyi hän muutaman puodin edustalle ja katseli minua uudelleen.

"Siellä se vielä on, ei ole vielä hävinnyt", sanoi hän itsekseen, kasvot riemusta loistaen; ja sitten hän puristi minua pieneen kouraansa ja lähti juoksemaan. Hän teki vähän väliä pieniä hyppyjä ja pisti lauluksi itsekseen.

Ohitse-kulkevat eivät Katria näyttäneet vähääkään häiritsevän. Hän tanssi eteenpäin ikäänkuin hän olisi ollut ihkasen yksin, eikä koskaan joutunut kenenkään tielle. Samalla tavalla hän juosta kippasi kadun poikkikin kadunristeyksissä, eikä ollut kuulevinaan kuorma-ajurien ja issikkain ärjäsemistä. Taisi olla tottunut semmoiseen. Valtakaduillakin hän yhä jatkoi laulamistaan ja livahti sukkelasti hevosten ohitse. Komeilta ja valoisilta kaduilta Katri kääntyi pimeille ja kapeille kaduille. Kamalalta ja kolkolta tuntui tämä seutu, mutta Katri oli kuin kotonaan. Köyhyys ja puute vallitsi täällä; talot olivat pienet ja likaiset ja asukkaat tuntuivat olevan yhteiskunnan kurjimpia.

Minä huomasin että Katri puristi minua entistä kovemmin kouraansa ikäänkuin olisi hän pelännyt kadottavansa minut.

Me astuimme vanhan porttiholvin kautta pimeään pihaan. Siellä leikki tai paremmin riiteli joukko likaisia lapsia ja vähän väliä heidän äkäiset äitinsä ärjyivät heille ikkunoista.

Katri meni milt'ei pienimpään ja likaisimpaan taloon, nousi narisevia puisia portaita ylös ja työnsi kallellaan olevan oven auki.

"Äiti!" huusi hän, "katsokaas! Arvatkaa mitä olen saanut!"

TOINEN LUKU.

Kotona.

Katri ei saanut mitään vastausta ja hän astui sisään kurjaan asuntoon. Sen katalampaa kotia ei voi mielessään kuvata. Huone oli pieni ja huonekaluja ei ollut nimeksikään; yhdessä nurkassa vaan oli jotakin, joka arvattavasti toimitti vuoteen virkaa, mutta se ei ollut muuta kuin kasa vanhoja rääsyjä.

Huoneen ainoassa ikkunassa oli neljä ruutua ja niistä oli kolme rikki ja niiden sijat olivat paperilla ja vaateryysyillä tukitut; voipi arvata että huoneessa liiallinen valo ei haitannut.

Ryysyt eivät voineet estää kylmän ilman tunkeumasta sisään, vaan joka aukosta tuuli valittaen pyrki huoneeseen ja teki sen kahta kolkommaksi. Uunissa oli hiukkasen tuhkaa, joka osotti että oli joskus lämmitetty, mutta siitä oli jo pitkät ajat kuluneet, sillä nyt oli kylmä ja kolakka huoneessa.

Katri astui varpaillaan ryysykasan luo.

"Nukutteko, äiti?"

Kalpeat kasvot tirkistivät vuoteelta; niissä kuvastui huoli ja kärsimys, mutta kun sairas näki kysyjän, levisi kasvoille heikko hymy. Vaikka se olikin heikko, loi se kuitenkin sairaan koko olentoon ikäänkuin uuden elon ja osotti yhdennäköisyyttä äidin ja lapsen välillä.

Yhtäläisyyttä ja kuitenkin erilaisuutta. Yhdennäköiset olivat silmät, suu ja hiukset; erilaisuutta oli terveyden ja sairauden, ilon ja surun, toivon ja toivottomuuden välillä. Tämä erilaisuus oli samalla hauska ja surullinen: hauskaa oli ajatella että äiti kerran oli ollut lapsen kaltainen, että oli ollut aika, jolloin noilla nyt niin kalpeilla kasvoilla oli asunut samallainen nuoruuden virkeys kuin lapsen kasvoilla nyt; surullista oli ajatella että lapsi kenties voipi käydä äidin kaltaiseksi, että aika kenties tulee, jolloin huolet ja köyhyys ja sairaus himmentävät silmien loiston ja painavat hiukset harmaiksi.

Kamala on mahtanut olla elämä, joka niin vähässä ajassa on saanut aikaan niin suuria muutoksia, sillä äiti näytti vielä nuorelta, korkeintaan kahdeksankolmatta vuoden ikäiseltä.

"Sinäkö olet, Katri?" kysyi hän heikolla äänellä; mutta näiden sanojen lausuminen synnytti niin kovan yskän, että sairaan täytyi laskeutua vuoteelle takaisin.

"Oletteko huonompi, äiti?" kysyi lapsi. Vastaus oli niin heikko että lapsi ei sitä kuullut. Hän kömpi vuoteelle ja alkoi hyväillä äidin poskia.

"Äiti parka!" sanoi hän; "tulkaa toki pian terveeksi".

Hymy levisi taas kalpeille kasvoille, ja äiti tarttui lapsen pieneen kätöseen ja suuteli sitä.

"Anna minulle vähän maitoa, kultaseni", sanoi hän.

Katri kömpi alas vuoteelta ja alkoi hakea ympäri huonetta. Hän kävi kovin huolestuneen näköiseksi luodessaan silmäyksen ympärilleen ja hieroi silmiään ikäänkuin luullen että niissä oli jokin vika.

"Äiti!" huudahti hän vihdoin, "missä on pöytä?"

Sairaan kasvoille ilmaantui heikko puna, mutta ei tullut mitään vastausta.

"Äiti!" toisti lapsi kovemmalla äänellä, "mihin on pöytä joutunut?"

"Se on annettu pantiksi, Katri".

Katrin silmät säihkyivät. "Onko isä käynyt kotona?"

"On, Katriseni".

Hetken aikaa vallitsi hiljaisuus ja sitten Katri purskahti äänekkääseen itkuun.

"Hän on kovin, kovin paha, äiti; minä en voi häntä kärsiä".

"Katri!" "Niin, en voi sille mitään, äiti", nyyhkytti lapsi; "isä on kovin paha, kun vie pöydän meiltä saadakseen rahaa viinaan. Viime viikolla hän vei tuolin ja nyt hän on vienyt pöydän. Luultavasti hän vielä vie vuoteenkin, jotta teille ei jää mitään, missä makaatte. Voi, äiti kulta! Miksi isä juo niin paljon?"

"Hänen on niin kova jano, kultaseni".

"Miksi hänen on niin jano?"

"Meidän jokaisen on jano väliin, Katri. Minun on nyt juuri kova jano ja olisi paljoa parempi että sinä antaisit minulle maitoa, kuin että puhut pahaa isästäsi".

Lapsi herkesi heti itkemästä ja pyyhki rikkinäisellä hameellansa silmiään.

"Kyllä minä tahdon olla kiltti, äiti", sanoi hän katuvaisesti, "vaan minä en tiedä missä maito on", ja ajatellessaan ett'ei äiti voinut maitoa saada, pyrki itku taas väkisinkin tulemaan.

"Isä pani sen laattialle, tänne vuoteen viereen, jotta minä ulottuisin sitä ottamaan", vastasi äiti; "eikö hän ollut hyvä, kun sen teki?"

"Oli kyllä", vakuutti Katri, ja alkoi käsillään hapuroiden etsiä maitoruukkua. "Mutta, voi, äiti kulta!" ja Katrilta pääsi jälleen itku.

"Mikäs on, lapseni?" äiti hämmästyneenä kysyi.

"Maito on juossut maahan!" nyyhkytti Katri.

KOLMAS LUKU.

Äidin saali.

Katri ei ottanut millään rauhoittuakseen tästä uudesta onnettomuudesta, ja äidin täytyi ottaa hänet vuoteelle ja suudella ja hyväillä häntä ennenkuin hän tyyntyi.

"Älä pane sitä noin pahaksesi, lintuseni; eihän sitä käy auttaminen; minä voin yhtä hyvin juoda vettä".

"Ei se ole sama", sanoi Katri ja hyppäsi vuoteelta; hän nauroi vaikka kyyneleet vielä silmissä kimaltivat. "Ei, äiti; minä lähden nyt heti ostamaan teille maitoa".

"Meillä ei ole penniäkään talossa millä ostaa", sanoi sairas vaimo suruisesti.

"Mutta meillä on", vakuutti lapsi riemuiten. "Katsokaapas, äiti!"

Äiti koetti katsella mitä lapsen kädessä oli, mutta huoneessa oli niin pimeä, ett'ei hän mitään erottanut.

"Mitä se on, lapseni? Minä en voi mitään nähdä".

"Viidenkolmattapennin-raha, äiti! Todellinen hopearaha, minun omani, ihka omani!"

"Katri", sanoi hänen äitinsä vakavasti, "oletko kerjännyt?"

"En ole, äiti, en ikinä ole sitä tehnyt. Arvatkaas kuinka minä sen sain?"

"Löysit sen kenties".

"Enkä löytänyt. Arvatkaapas uudelleen, tai kerronko?"

"Kerro vaan, lapseni".

"Se oli eräs hyvä rouva", sanoi Katri; "hän oli ystävällisen näköinen ja hänellä oli kaunis saali päällä. Hän astui vaunuistaan ja minä pysähdyin katsomaan. Kun hän näki minun seisovan oven edustalla, ojensi hän tämän minulle ja sanoi: 'Tuossa on sinulle raha, pieni tyttöseni!' Minä rakastan tätä rouvaa, äiti, sillä hän hymyili minulle".

"Jumala häntä siunatkoon!" sanoi sairas vaimo.

"Hän ei kohdellut minua niinkuin hienot rouvat tavallisesti minua kohtelevat", jatkoi lapsi. "Tuntuu siltä kuin ajattelisivat he: 'Älä tule lähelle, sinä likainen, ryysyinen tytönretkale!' ja he nostavat hienot helmansa vallan kun pelkäisivät että minä niihin koskisin. Olenhan minä likainen, koska juoksen lätäköissä ja loassa ja ehkä minä pilaisin heidän hienot vaatteensa, mutta miksi he katsovat noin vihaisesti minuun, äiti? Enhän minä heille mitään pahaa te'e. – Mutta tämä rouva oli vallan toisellainen", jatkoi Katri. "Minusta näytti melkein siltä kuin olisi hän minusta pitänyt. Luuletteko, äiti, että hän voisi rakastaa sellaista ryysyistä tyttöä kuin minä olen?"

"Hän ei voisi olla sinua rakastamatta, kultaseni", vastasi äiti ja sulki lapsen syliinsä.

"Ja ikkunassa oli pieniä lapsia", pitkitti Katri kertomustaan, "ja he koputtivat ikkunaan, kun näkivät hänen tulevan. Varmaan olivat iloiset nähdessään hänet. Minä toivoisin että teillä olisi samallainen saali kuin hänellä oli; se oli niin sievä ja lämmin. Tulenkohan vielä joskus näkemään tuon hyvän rouvan?"

"Kenties, jos kuljet sitä katua vielä. Tuntisitko sinä häntä vielä, Katriseni?"

"Tietysti tuntisin. En ole nähnyt monta niin hyvännäköistä rouvaa. Kuka oli enin hyvännäköinen niistä, joita te olette nähnyt, äiti?"

"Se oli nuori emäntäni", vastasi äiti. "Hän oli niin hyvä ja herttainen ett'en häntä koskaan voi unohtaa. Toivoisin että sinä häntä oppisit tuntemaan; hän varmaankin sinua rakastaisi. Sinä olet hyvin minun näköiseni, sellainen kuin olin ennenkuin tauti ja suru tekivät minua näin laihaksi ja kurjan näköiseksi; ja minä luulen –"

"Ette te ole laiha ja kurjan näköinen, äiti", keskeytti häntä Katri kiivaasti; "te olette oikein kaunis. Minä kuulin lääkärin viime viikolla täällä käydessään sanovan: 'Kuinka kaunis hän on mahtanut olla!'"

"Sanoiko hän niin?" äiti hymyillen kysyi. "Niinhän se minun hyvä emäntänikin ennen sanoi; hän piti minusta ja sanoi että aina olin niin iloinen ja virkeä. Mitähän hän nyt sanoisi jos näkisi minut?" ja sairas huokasi. "Minä lähdin hänen luotaan kun menin naimisiin isäsi kanssa, ja hän meni myöskin vähäistä myöhemmin naimisiin, ja siitä saakka en ole häntä nähnyt".

"Oliko hän pitkä?" kysyi Katri.

"Oli, pitkä ja solakka ja ryhdiltään muhkea kuin kuningatar".

"Voi, äiti", sanoi Katri, "hän oli varmaan aivan minun hyvän rouvani näköinen. Voisikohan hän olla sama rouva?"

"Ei se ole luultavaa, mutta eihän tuo sentään mahdotonta ole. Minä luulen kuitenkin että hän on kotonaan maalla, niin että ei ole mitään toivoa siinä kohden".

"Olitteko te yhtä köyhä kuin nyt, silloin kun naimisiin menitte?" kysyi Katri.

"En ollut, Katriseni; me olimme jotenkin hyvissä varoissa. Isälläsi oli kyllin työtä ja minä ompelin ja pesin vaatteita ja me tulimme hyvin toimeen".

"Eikö isän ollut jano silloin?" kysyi lapsi.

"Oli kyllä vähin; mutta hänen ei ollut niin jano kuin hänen nyt on".

"Hän käy yhä janoisemmaksi päivä päivältä, luulen minä", puheli Katri itsekseen; "kaikki rahat ovat menneet viinan ostoon ja nyt hän on vienyt pöydän ja tuolit pantiksi. Me olemme näin köyhät sentähden että isä vie kaikki rahat kapakkaan, eikö niin, äiti?"

"Ei yksinomaan sentähden. Kyllä minussakin on vähän syytä. Ennenkuin sairastuin tein minä ahkeraan työtä, mutta nyt en kykene niin mihinkään. En jaksa enää pestä vaatteita, enkä juuri sanottavasti pysty neulomiseenkaan".

"Äiti", sanoi lapsi, "kertokaa vähän siitä ajasta, jolloin minä olin pieni ja te olitte terve ja meillä oli kyllin syötävää ja kylläksi hiiliä huoneen lämmittämiseen. Se mahtoi olla hauskaa", jatkoi hän pistäen pienet paljaat jalkansa peiton alle ja luoden silmäyksen kylmään tulisijaan päin.

"Onko sinun kylmä, kultaseni?" kysyi äiti.

"Vähäsen vaan, mutta enemmän nälkä".

Sairas vaimo nousi istualleen vuoteelle ja katseli ympärilleen huoneessa.

"Täällä pitäisi jossakin olla hiukan leipää, jonka säästin sinua varten. Katsopas tuolta ruukun takaa".

Katri hyppäsi vuoteelta ja vähän aikaa haettuaan löysi hän kuivan leipäkannikan, jonka hän riemuiten toi äidilleen. "Se taitaa olla hyvin kovaa. Jospa meillä olisi vähän maitoa, johon voisit sitä liottaa. Mutta mikä sinun on, Katri!"

Äidin mainitessa maitoa Katrilta pääsi huudahdus.

"Voi, äiti, minunhan piti mennä maitoa ostamaan rahallani! Olen vallan unohtanut sen, ja teidän on niin kova jano. Voi, voi!" Ja tyttö sieppasi maitotuopin ja riensi ovea kohti.

"Tule takaisin, Katri", sanoi sairas vaimo heikolla äänellä.

Tyttö palasi vuoteen luo. "Älkää viivyttäkö minua, äiti, puodit pannaan pian kiinni". "Älä mene, tyttöseni", sanoi äiti ja kiersi käsivartensa lapsen kaulaan. "En minä voi laskea sinua ulos enään tänä iltana".

"Miksi ei, äiti?" kysyi lapsi hämillään.

"Nyt on niin myöhäinen ja niin pimeä. Sinulle voi tapahtua jokin onnettomuus". Katri oli vallan ihmeissään. Olihan hän sekä aikaiseen että myöhään yksin kuljeskellut kaduilla, mistä äidin tavaton levottomuus nyt näin äkkiä tuli!

"Minä juoksen yhdessä minuutissa, äiti; minä juoksen koko matkan".

"Viime viikolla naapurin Matin pieni tyttö joutui rattaiden alle", sanoi äiti. "En voi laskea sinua ulos yksin".

Lapsi pani maitotuopin laattialle ja näytti tyytymättömältä.

"Kuinka te tulette toimeen ilman maitoa kaiken yötä, äiti?"

"Ehkä siellä tuopin pohjassa on pieni tilkka jälellä, jos kaadat siihen hiukkasen vettä lisään niin tulen kyllä toimeen sillä".

Katri toi rikkinäisen vesiruukun huoneen toisesta päästä ja kaatoi varovasti hiukan vettä tuoppiin.

Hän tarjosi tätä kurjaa juomaa äidilleen, joka ahnaasti joi. "Se oli hyvää", sanoi sairas, vaipuen vuoteelle jälleen.

"Enkö sentään saa mennä ostamaan teille enemmän maitoa?" pyysi Katri hartaasti.

"Miksi sinulla on noin kova kiire maidon ostamiseen, lapseni?" kysyi äiti.

Katri loi katseensa alas ja vastasi arasti, ikäänkuin hän olisi tehnyt jotain luvatonta: "Minä pelkään että isä tulee kotiin ja ottaa minulta rahani".

Juomarin vaimo ei vastannut hetken aikaan mitään; vihdoin hän sanoi hiljaa: "Kyllä saat mennä ennenkuin hän tulee kotiin; mutta tule nyt tänne vuoteelle lämmittelemään ensin".

Katri kapusi taas vuoteelle, toisessa kädessä raha, toisessa leipäkannikka. Hän hiipi äitinsä luo, ja tämä lämmitti hänen kylmiä jalkojaan ja veti huonon peitteen hänen ympärilleen.

"Onko sinun nyt lämmin?" kysyi äiti.

"On, niin lämmin ja hyvä olla", sanoi Katri nakertaen kovaa leipäänsä mielihyvällä. "Olisi hauskaa aina olla vuoteessa nyt kun talvi tulee".

"Pian siitä saisit kylläksesi, lapsi parka; kovin ikävätä on maata täällä kaiket päivät toimettomana".

"Joko teillä on paidat valmiit, äiti?"

"Toissa päivänä ompelin napit yhteen paitaan, muuta en ole kyennyt tekemään. Saat viedä sen leipurin vaimolle kun menet ulos ja sanoa että minä valmistan toisen niin pian kuin voin. Ehkä antaa hän nyt jo maksun tästä, sillä hän on hyvä vaimo, vaikka hän on hiukan raaka".

"Toista oli ennen", jatkoi sairas itsekseen, "silloin ompelin kokonaisen paidan päivässä, ja nyt saan töin tuskin napit ommelluksi paitaan päivässä. Se tulee siitä, katsos", lisäsi hän kääntyen tyttöön, "että minua vilustaa niin ja yskittää, kun täytyy istua vuoteella ilman saalia hartioilla; yskä ahdistaa niin että minun täytyy panna pilkakseni".

"Onko saalikin viety pantiksi?" kysyi Katri, pistäen viimeisen leipämurusen suuhunsa.

"On, jo monta viikkoa sitten", huokasi äiti. "Oli kahdesta syystä niin vaikea luopua siitä. Ensiksi sentähden että se oli emäntäni minulle antama häälahja. Hän oli itse saanut kauniin saalin morsiuslahjaksi, ja antoi minulle melkein samallaisen. Ja minä pidin siitä hyvin paljon, enkä voinut silloin aavistaa että milloinkaan tulisin antamaan sen pois".

"Ja mikä oli toinen syy?" kysyi Katri.

"Toinen syy", sanoi köyhä vaimo huokaen, "oli se että se oli viimeinen verho mikä pikku velivainajallasi oli yllä. Hän oli aina tähän saaliin käärittynä. Se oli ainoa mikä piti häntä lämpimänä kun hän oli sairaana. En voinut koskaan tuota saalia katsella muistamatta häntä. Mutta nyt tämäkin muisto on mennyt".

"Älkää itkekö, äiti", pyysi Katri; "älkää itkekö!"

"Enhän minä hänen tähtensä itke. Kuinka minä voisin toivoa häntä takaisin tänne! Hän on nyt enkelinä taivaissa, eikä tarvitse milloinkaan enää kylmää kärsiä. Sinä et häntä muista, sillä sinä olit niin pieni silloin kun hän kuoli. Se oli kauhean kova talvi ja isällä ei ollut työtä, niin että te lapset kärsitte nälkää ja vilua. Sitten tuli tauti; sinä, Katri, olit kovin huono ja monta yötä minä valvoin ja pelkäsin jo kadottavani sinut. Mutta sinä paranit sentään. Pikku sisaresi Maria ei ollut niin kovassa taudissa kuin sinä, ja hän paranikin jo; mutta kun en voinut hankkia hänelle sopivaa ruokaa, kävi hän yhä heikommaksi päivä päivältä. Pikku veljesikin sairastui samaan tautiin, ja molemmat kuolivat; me hautasimme heidät samana päivänä. Silloin tuntui niin kovin vaikealta laskea heidät hautaan, ja ajatella ett'ei milloinkaan enää saisi heitä nähdä eikä kuulla heidän ääntänsä. Mutta nyt, kun näen kuinka sinun usein on kova nälkä ja kuinka saat kärsiä kylmää, en voi surra heitä. Ja silloin sanon itsekseni: 'Katrin on kylmä ja nälkä täällä, mutta Marian ja pikku pojan on lämmin taivaissa'. Mutta minun täytyy hyvin usein sanoa tämä itselleni, sillä väliin kaipaan kovin pienokaisiani", lopetti äiti ja purskahti itkemään.

"Älkää itkekö, äiti", rukoili Katri toistamiseen.

Samassa kuului kolina ovella ja Katri kavahti hämmästyneenä ylös.

"Voi, äiti, nyt isä tulee!"

Molemmat kuuntelivat kotvasen aikaa, vaan ei kuulunut enään mitään.

"Hiiret ne vaan taisivat siellä kopristaa", sanoi äiti. "Minä kuulen usein niiden meluavan täällä yksin maatessani. Kenties on parasta että lähdet nyt, jos isä sattuisi tulemaan kotia. Ole varollasi ja tule pian takaisin".

Katri katseli vielä kerran minua, nähdäkseen olinko tallella, laskeutui sitten alas vuoteelta ja sieppasi tuopin laattialta.

"Hyvästi, äiti; en minä kauvan viivy".

Äiti huusi vielä tyttöä takaisin suudellakseen häntä, ja lapsi sanoi:

"Voi sentään, kuinka komeat pidot täällä pidetään kun minä palaan. Maitoa! Leipää! Kenties pikkuisen juustoakin! Ja tätä kaikkea ostan omalla rahallani!"

Mutta äiti sulki lapsen syliinsä ja rukoili: "Hyvä Jumala taivaissa, pidä huoli lapsestani!"

"Äiti, miksi te noin pelkäätte minun puolestani?" kysyi Katri ihmeissään.

"En tiedä itsekään, mutta minä toivoisin että olisit täällä kotona tänä iltana. Lupaa nyt ett'et viivyttele turhaan, ett'et jää leikkimään lasten kanssa kadulle, etkä jää kurkistamaan puotien ikkunoihin, vaan tulet suoraa päätä kotiin".

"Lupaan kyllä", sanoi pieni tyttö, "en jää kuuntelemaan positiiviakaan. Sen lupaan, äiti!"

"Se on hyvä; sinä olet oma pieni Katrini, ja minä tiedän että pysyt sanoissasi".

Ja tyttö lähti ja äiti jäi yksin pimeään, kolkkoon huoneeseen.

NELJÄS LUKU.

Leipurin vaimo.

Katri lähti juoksemaan niinkuin ainakin, kadulle päästyään. Katukivet olivat entistään liukkaammat. Sataa vihmasi hiljakseen ja kylmä itätuuli teki kovaa vastusta kadunkulmissa. Mutta Katri ei tästä ollut milläänkään, juoksi vaan iloisesti laulaen eteenpäin. Ohitse-kulkijat olivat pahantuulisen näköisiä; miehet astuivat kädet taskunpohjassa ja naiset käärivät huonoja saalejaan niin kireelle ympärilleen kuin suinkin.

Lopulta Katrinkin ilo hälveni, sillä kylmä tuuli tunki hänen ohueen pumpulihameensa läpi ja häntä alkoi värisyttää. Koti tuntui hänestä varsin hauskalta ja lämpimältä tähän verrattuna. Ja hän juoksi entistä nopeammin, jotta joutuisi sitä pikemmin kotiin. Tyttö parka ei kuitenkaan voinut olla pysähtymättä muutaman panttilainaajan puodin kohdalla, valaistussa ikkunassa kun oli nähtävänä suuri määrä likaisia, vanhoja vaatteita jos jonkinlaisia. Katri ihmetellen katseli näitä. "Kuinka kauniita ovat sentään!" huokasi hän puoliääneen. "Ja kuinka lämpimiä!" lisäsi hän väristen. "Arvaan että äidinkin saali on noiden joukossa. Voi, jospa sentään voisin sen sieltä lunastaa! Toivoisin että rahani olisi isompi, jotta voisin sillä ostaa maitoa ja leipää ja vielä lunastaa äidin saalinkin. Mutta se on niin pieni, sillä ei paljoakaan saa".

Hän avasi nyrkkinsä ja katseli minua.

"Niin, kyllä se on kovin pieni", huokasi hän. "Jospa vielä tapaisin tuon hyvän rouvan. Hän varmaankin antaisi äidille saalin, jos hän tietäisi kuinka kylmä hänen on, kun hänen täytyy istua vuoteella paitoja ompelemassa. Voi, voi sentään! Mistähän se tulee että muutamilla ihmisillä on niin kylmä, ja toisilla ihmisillä on niin lämmin ja hyvä olla! Äiti sanoo että Jumala tietää kaikki, ja että meidän kaikkein tulee olemaan lämmin ja hyvä taivaissa. Tokkohan Marialla ja pikku veikolla on pahamieli siitä että äidillä ja Katrilla on niin kovin kylmä ja nälkä?"

Ja Katri loi katseensa taivasta kohti ja katseli muutamia tähtiä, jotka koettivat pilkistää esiin pilvien välitse.

"Onko teidän pahamieli, Maria ja veikko?"

Mutta Katrin mietteitä keskeytti äkkiä juopunut mies, joka oli kompastua hänen ylitsensä ja kiroili kun oli vähällä kaatua katuränniä vastaan.

Katri lähti pakoon.

"Se oli isä!" huudahti hän puristaen minua kovemmin pieneen käteensä. "Olipa onni ett'ei hän minua tuntenut".

Hän katseli taakseen ja piiloutui portinholveen nähdäkseen mihin tuo horjuva mies menisi. Tämä astua hoiperteli juuri lapsen piilopaikan ohi ja jatkoi matkaansa kadun päähän, jossa hän meni muutamaan kapakkaan.

Silloin vasta Katri uskalsi tulla esiin piilopaikastaan ja lähti kulkemaan eteenpäin. Hänen piti mennä kapakan ohi ja kun hän läheni sitä puristi hän minua yhä kovemmin kouraansa. Hän pysähtyi vähäksi aikaa ennenkuin hän saapui kapakan ovelle, nähdäkseen oliko varmaa että isä oli kapakassa. Ovi oli kiinni, eikä ketään näkynyt ulkopuolella.

Rähinää, laulua ja raakaa puhetta kuului sisästä ja tyttö hiipi ohitse niin hiljaa että jalat tuskin koskivat maahan. Hän ei pysähtynyt ennenkuin hän saapui leipurin puotiin, johon hänen piti viedä äidin neuloma paita. Vallan hengästyneenä hän toimitti asiansa.

"Äiti on ommellut paidan ja tässä se on", sanoi hän seisoen varpaillaan tiskin takana ja pisti paidan suoraan tiskillä olevaan mehuleivoksilla täytettyyn koriin.

Arvattavasti leipurin emäntää harmitti nähdä likaista paitaa mehuleivoksissa, sillä hän sieppasi sen äkäisesti sieltä ja torui Katria aika lailla.

Kovin raa'an näköinen olikin leipurin muija. Hänen käsivartensa, kätensä ja hiuksensa olivat valkoisina jauhoista; napit olivat poissa hänen röijystään ja niiden virkaa toimittivat nuppineulat; kasvojen ympärille oli kääritty punainen villariepu.

Keskellä torumista tuli joku ostaja sisään ja emännän huomio kääntyi häneen. Katri odotti kärsivällisesti, mutta kun ostaja toisen perästä tuli sisään ja emäntä ei ottanut häntä ensinkään huomatakseen, alkoi hän käydä kärsimättömäksi. Hän oli niin pieni ja tiski oli niin korkea että emäntä kenties ei häntä ensinkään nähnyt. Katri alkoi miettiä millä tavalla hän voisi emännän huomiota herättää. Ensin hän alkoi polkea jalkojaan laattiaan, mutta kun hänellä ei ollut kenkiä jalassa, ei siitä mitään seurauksia ollut. Sitten hän raappi kynsillään tiskin laitaa, mutta ei sekään auttanut. Emäntä näet puhui niin äänekkäästi että kaikki heikompi melu jäi kuulematta.

Katri tuumaili itsekseen ottaisiko hän leivän tiskiltä, noin vaan niinkuin sattumalta; mutta sitten hän arveli että se ei olisi omiaan saavuttamaan leipurin emännän suosiota; se tuuma jäi siis silleen.

Vihdoin hän pääsi pulasta. Viimeinen ostaja lähti ulos puodista ja jätti oven auki ja kylmä itätuuli tunki sisään. Emäntä jupisi kärsimättömästi jotakin itsekseen ja tuli tiskin takaa esille sulkemaan ovea ja äkkäsi samassa nurkassa seisovan lapsen.

"Voi ihmettä kuinka sinä minua säikäytit!" huusi hän. "Mitä sinä täällä odotat, tyttö?"

Katri rohkaisi mielensä ja sanoi: "Minä luulin että te maksaisitte paidasta".

"Maksaisin paidasta!" sanoi vaimo tylysti. "Niitähän oli kaksi. Minä en maksa mitään ennenkuin saan molemmat takaisin".

"Äiti on kipeä", sanoi Katri, "ja hän ei jaksa tehdä paljon työtä".

"Miksi hän sitten pyytää työtä, häh?" kysyi leipurin muija äkäisellä äänellä. "Jos hän ei kykene työhön, lähettäköön sitten paidan takaisin, niin toimitan sen toiselle ommeltavaksi".

"Älkää toki!" rukoili Katri huolestuneena ja lähti ovea kohti. "Kyllä äiti piakkoin toisen paidan valmiiksi laittaa ja minä tuon sen heti tänne. Sitten saan maksun molemmista".

"Sano äidillesi", huusi leipurin vaimo hänen jälkeensä, "että tulen huomenna häntä katsomaan ja tuon samalla rahan itse".

"Kiitoksia paljon", sanoi Katri ja lähti puodista sulkien oven huolellisesti jälkeensä.

Tuuli oli kiihtynyt entistä rajummaksi ja Katrilta pääsi huokaus. Hänen oli pahamieli rahan tähden ja siitä että hän oli niin kauvan odottanut, sillä hän tiesi että hänen äitinsä odotti häntä kotiin joka hetki. Mutta luotuansa katsahduksen minuun rauhoittui hän jälleen. "Nyt maidon ostoon", sanoi hän, "ja sitten leivän ostoon. Voi kuinka hyvän aterian äiti ja minä saamme tänä iltana!" Ja hän lähti taas juoksemaan eteenpäin ja lauloi iloisesti itsekseen; ja ajatellessaan tuota hauskaa ateriaa kotona hän vallan unohti että hän lähenemistään läheni kapakkaa. Tanssien ja laulaen hän kulki pimeitä katuja pitkin; tanssien ja laulaen hän saapui aivan kapakan ovelle.

Kuullessaan juopuneiden rähinää sisällä muisti hän äkkiä entisen pelkonsa ja herkeni laulamasta.

Mutta se oli liian myöhäistä.

Kaasu valaisi lapsen kasvoja, ja mies, joka oli seisonut lampunpylvääseen nojaten, tuli esiin ja tarttui hänen käsivarteensa.

VIIDES LUKU.

Kapakka.

Katri ensin aikoi huutaa, mutta hän malttoi kuitenkin mielensä ja puristi vaan minua entistä kovemmin kouraansa. Hänen isänsä kysyi paksulla äänellä häneltä missä hän oli käynyt.

"Minä kävin viemässä paidat leipurinvaimolle", vastasi hän vapisten, "ja nyt minä juoksen kotiin äidin luo".

Mies oli niin juopunut että hän ei paljoakaan käsittänyt lapsen puheesta; mutta hän oli kuitenkin kuullut että paidoista oli puhe ja kysyi paljonko niistä oli maksettu.

"En vielä saanut maksua niistä", sanoi pieni tyttö ja hänen sydämensä tykytti kovasti.

Mutta rahan mainitseminen teki Katrin niin levottomaksi että hän koetti päästä vapaaksi isän käsistä. Tämä herätti isässä epäluuloa ja hän tarttui kovemmin tytön käsivarteen ja kysyi mihin hänen oli niin kova kiire.

"Voi, isä!" huudahti pieni Katri parka, "laskekaa minua irti. Äidin on niin kova jano ja minä menen ostamaan hänelle vähän maitoa".

Sana "jano" saattoi juomaria muistamaan omaa sammuttamatonta janoaan, ja kun tyttö puhui maidon ostamisesta luuli hän että tyttö oli häntä pettänyt paitojen maksamiseen nähden. Hänelle kävi selväksi että tytöllä oli rahaa ja hän mutisi epäselvällä äänellä: "Anna tänne rahat!"

Pieni Katri raukka huomasi nyt minkä tuhmuuden hän oli tehnyt. Hän näytti syylliseltä ja kovin levottomalta. Hän katseli katua pitkin eikö missään olisi apua saatavissa; mutta ei ketään näkynyt ei kuulunut; itätuuli oli ajanut kotiin kaikki, joilla oli koti mihin mennä, ja tyttö parka huomasi että ei ollut muu edessä kuin luottaa omiin voimiinsa tai antautua ilman armoa.

Hän koetti saada irti käsivartensa, sillä hän tiesi että jos hän kerran pääsisi juoksemaan, niin isä ei voisi häntä saada kiinni. Mutta isä oli varoillaan, ja piti häntä vaan yhä kovemmin kiinni, nauroi omaa sukkeluuttaan ja katsoi tyttöä silmiin ja kysyi uudelleen: "Missä on ra–hat?"

Katri ei vastannut mitään, vaan painoi päänsä yhä enemmän alaspäin. Kun isä pariin kertaan oli kysymyksensä uudistanut, suuttui hän ja kohotti tytön kasvoja panemalla kätensä tämän leu'an alle. Nuo pienet kasvot osottivat lujaa päättäväisyyttä. Suu oli niin lujasti kiinni kuin olisivat hampaat olleet kiinnipuristetut. Ja olen varma siitä että Katri oli päättänyt kestää vaikka kuinkakin kovaa kohtelua enemmin kuin hän luopuisi rahastaan.

Äkkiä isä huomasi että tyttö piti kätensä suljettuna ja hän tarttui odottamatta tämän toiseen käteen ja huudahti: "Mitä, kädessäkö sinulla onkin se?"

Salaman nopeudella Katri pisti minua vasempaan käteensä ja ojensi isälle tyhjän oikean kämmenensä sanaakaan sanomatta.

"Näytäpäs toinen käsi", sanoi isä.

Tyttö uudisti saman tempun, ja vasen käsi oli yhtä tyhjä kuin oikeakin. Isä oli vallan ymmällään ja näytti jo olevan taipuisa jättämään tyttöä rauhaan.

Toivo heräsi Katrin sydämessä ja hän loi iloisen katseen isään, toivoen pääsevänsä heti juoksemaan tiehensä. Hänen jalkansa vapisivat innosta ja hänen kasvoilleen levisi iloinen mielenilme, kun hän huomasi että isä oli aikeissa päästää häntä irti.

Mutta juuri tuo iloinen hymy oli tällä kertaa hänen onnettomuutensa, sillä se herätti uudelleen isän epäluuloa. Ja tämä tarttui äkkiä hänen molempiin käsiinsä ja alkoi ojentaa hänen sormiaan suoriksi. Pelko antoi tytölle voimia ja hän painoi pikkusormensa minun ympärilleni kuin olisi se ollut rautavanne.

Isä ja lapsi olivat yhdenvertaiset voimassa; sillä epätoivo ja rakkaus tekivät lapsen väkeväksi, jotavastoin juomarin sormet olivat voimattomat ja heikkohermoiset. Katri uikahti pari kertaa kun isä kovin tylysti hänen sormiaan piteli; mutta muuten ei hän virkannut sanaakaan. Hän taisteli äitinsä puolesta ja rakkaus teki hänet rohkeaksi.

Kuinka kauvan taistelu olisi kestänyt, sitä en osaa sanoa, mutta juomari vihdoin viimein suuttui ja ponnisti kaiken voimansa saadakseen tytön vasemman käden pikkusormea suoraksi; se onnistui ja muut sormet tietysti nekin hiukan höltyivät ja ennenkuin Katri ennätti sulkea ne uudelleen oli isä jo saanut minut käsiinsä.

Ja nyt Katri parka ei enää voinut tyyneenä pysyä. Hänen kasvonsa hehkuivat kiihkosta.

"Antakaa se takaisin minulle", huusi hän, hyppien raivoisana isän edessä; "se on minun – minun omani. Teillä ei ole mitään oikeutta siihen".

Juomari nojasi lampunpylvääseen ja katseli tyttöä hymysuin.

"Antakaa se takaisin!" kirkui Katri. "Minä tahdon sen! Minun pitää saada se!"

Autiot kadut kaikuivat tytön huutaessa, ja juomari nauroi käheästi ja taputti käsiään.

Tämä vaan enensi Katrin raivoa ja hän tarttui isän takin liepeeseen ja ravisti häntä voimiensa takaa. "Te olette kovin, kovin paha", huusi hän, "ja minä en voi teitä kärsiä".

Samat sanat hän oli lausunut äidin kanssa puhuessaan isästä muutamia tuntia sitten; ja heti lausuttuaan ne muistui hänen mieleensä äidin nuhteleva katse ja samalla hän muisti kuinka suurella kärsivällisyydellä äiti kesti kaikki huolet ja surut; hän muisti vielä että tämä makasi yksin pimeässä huoneessa odottaen ruokaa, jota hän ei saisikaan.

Ja nämä muistot rauhoittivat lapsi raukkaa, hänen vihansa asettui ja suru pääsi voitolle. Mitä olisi äiti sanonut, jos hän olisi nähnyt Katrin raivoa isää kohtaan ja kuullut hänen pahoja sanojaan? Katri parka! Hän oli uupunut voiman ponnistuksesta, heikko kun oli ravinnon puutteesta, ja hän värisi vilusta. Hän nojasi päätään lampunpylvästä vasten ja toivoi että hän jo olisi pienten siskojensa kanssa taivaissa turvassa ja lämpimässä. Isä lähti nyt hoipertelemaan kapakkaa kohti ja tämä herätti Katrissa tuuman vielä kerran koettaa saada rahansa takaisin. "Isä", sanoi hän rukoilevalla äänellä, asettuen kapakan oven ja isän välille, "älkää käyttäkö sitä viinan ostoon! Älkää toki, isä!"

"Mene tiehesi!" ärjäsi juomari.

"Äiti on niin kovin kipeä", nyyhkytti tyttö, lähestyen isää. "Antakaa minulle rahani, isä kulta, ja päästäkää minua lähtemään!"

Kylmä itätuuli vinkui katua pitkin ja lapsi vapisi vilusta kuin haavan lehti. Juomariakin alkoi värisyttää ja hän kääri takkinsa kireemmälle ympärilleen. Minä luulen että hän alkoi katua; luulen että hänen pienen tyttönsä rukoileva ääni oli tunkenut hänen juomisesta paatuneeseen ja tylsistyneeseen sydämeen asti. Mutta samassa kapakan ovi avattiin ja valo virtasi sisästä kylmälle, kostealle kadulle; se ulottui lampunpylvääseen asti ja valaisi juomaria ja hänen jalkojensa juurella polvillaan olevaa lasta. Vastakohta oli liian suuri; hän ei voinut kiusausta vastustaa, vaan nosti Katrin maasta ja koetti taluttaa häntä eteenpäin. "Tule sisään", sanoi hän jotenkin ystävällisesti; "siellä on tulta, saat lämmitellä".

Ja niin Katri meni isän kanssa kapakkaan, jossa vallitsi kova rähinä ja hälinä ja hän seisoi isän vieressä kun tämä pyysi viinaa. Hän ei enää itkenyt, eikä raivonnut. Ainoastaan yhden kerran, kun isä antoi minut kapakan isännälle viinasta, sanoi hän: "Se on minun, isä, minun ihka omani", ja seurasi minua katseellaan niin hartaasti että kapakoitsijakin huomasi sen pistäessään minut rahalippaaseensa. Mutta kun isä tarjosi hänelle viinaa, kääntyi hän inholla pois ja meni valkean luo, peläten raakaa naurua, jota tämä kohtaus synnytti.

Hän ei tiennyt kuinka viluinen, kuinka väsynyt hän oli ennenkuin hän istui leimuavan valkean ääressä. Uunin nurkassa oli vanha nojatuoli, jossa oli kulunut, haalistunut päänalus; tämän Katri veti alas, pani pitkäkseen laattialle ja laski päänsä sen päälle. Sitten hän kätki kasvonsa käsiinsä ja nyyhkytti kuin olisi sydän pakahtua. Kaikki toivo oli mennyttä; hän oli ainaiseksi kadottanut rahansa!

Mutta lämpö oli rauhoittava, ja Katri oli kovin väsynyt. Hänestä tuntuivat olot hiukan paremmilta kuin miltä tuntuivat kadulla. Hän alkoi tuumailla että hän ehkä vielä kerran tapaa tuon hyvän rouvan ja saapi toisen rahan ja sitten hän arveli että seuraavana päivänä kenties saadaan maksu paidoista. Maatessa siinä valkean ääressä ja katsellessa hehkuvia hiiliä tuli lapsen mieleen kaikenmoisia tuumia miten voisi saada rahaa.

"Nyt pitää lähteä kotiin", sanoi hän useamman kerran itselleen, mutta ei kuitenkaan paikaltaan liikahtanut.

"Minä lähden heti kun olen oikein lämminnyt", sanoi hän uudelleen, "äiti odottaa minua". Mutta aika kului ja yhä vaan Katri makasi tulen ääressä, katsellen palavia hiiliä.

"Pitää katsoa pysyykö tuo iso, punainen holvi koossa vai ei", tuumasi hän, "sitten lähden kotiin. Niin teen. Tiesinhän että noin kävisi", jatkoi hän puoliääneen, kun hiilet vajosivat kokoon ja loistava liekki leimueli niistä ylös. Tämä muuttui pian pitkäksi siniseksi savupylvääksi, joka kiemuroitsi ylös ilmaan. Katri tuumaili itsekseen olisiko tuo vaarallista, ja ajatteli: "Minäpä pidän tuota oikein tarkkaan silmällä". Ja hän koetti sitä tarkoin katsella, mutta vastoin hänen tahtoaan silmät sulkeutuivat.

"Täytyy sitä sentään pitää silmällä", toisti hän itsekseen, "jos sattuisi koko huone syttymään tuleen".

"Minä juoksisin heti palokuntalaisia hakemaan", tuumasi hän; mutta hänen äänensä hiljeni, ja samaten asettui vähitellen melu kapakassakin. Kun tyttö oli tullut sisään oli siellä semmoinen rähinä ja melakka että hän vähän pelästyi, hän kun ei ollut sellaiseen tottunut. Mutta nyt oli se asettunut; riitaa ja rähinää ei kuulunut, ainoastaan laulua ja sekin hiljenemistään hiljeni. Kaikki Katrin ympärillä oli käynyt himmeäksi. Kapakka oli muuttunut hänen omaksi kodikseen; uunissa paloi leimuava tuli ja sininen savu kiemuroitsi ilmaan, kunnes se täytti koko huoneen. Mutta kuitenkin Katri näki äidin makaavan vuoteellaan nurkassa. Hän juoksi sinne ja kertoi äidille kaikki huolensa, ja äiti hymyili ja sanoi:

"Vesi on vallan saman veroista".

Ja äiti joi vettä rikkinäisestä ruukusta ja näytti olevan varsin tyytyväinen. Ja laulu hiljenemistään hiljeni. Ja ystävälliset kasvot kumartuivat Katrin puoleen, valkoiset kädet ojensivat hänelle viidenkolmattapennin-rahoja ja lempeät äänet sanoivat: "Tässä on, pikku tyttö, sinulle, ota tämä" – ja heidän äänensä oli kuin suloinen soitto. Samassa kaksi pientä päätä näkyi hänen vieressään ja kaksi lasten ääntä lauloi: "Maria ja pikku veli ovat taivaissa, jossa heidän on lämmin ja hyvä olla". Katri tiesi että se oli pikku veikko, sillä hän oli kääritty lämpimään saaliin, jonka hän hyvin muisti.

Hän koetti kysellä heiltä olivatko he suruissaan siitä että Katrin ja äidin oli niin kylmä ja nälkä, mutta hän ei voinut, sillä hän ei tuntenut sitä nuottia, jota he lauloivat.

He hymyilivät kuitenkin ja suutelivat hänen käsiänsä. Ja soittoa yhä kuului ja kaikki oli lämmintä, valoisaa ja kaunista.

Kaikkea tätä Katri näytti kuulevan ja näkevän levätessään uunin nurkassa. Mutta muut kapakassa olevat eivät nähneet mitään muuta kuin väsyneen pienen lapsen, joka nukkui leimuavan tulen ääressä.

KUUDES LUKU.

Tommin kutsumaton vieras.

Bom! Bom! Bom! Kaikki kellot naapuristossa löivät neljännestä vaille kaksitoista. Kapakasta alkoi väki vähetä. Toinen toisensa perästä hiipi ulos. Muutamat olivat kuitenkin niin pahassa pöhnässä ett'eivät olleet taipuvaisia ensinkään lähtemään, ja niiden joukossa oli Katrin isä.

Hänen täytyi kun täytyikin vihdoin lähteä, sillä kapakan isäntä kävi kärsimättömäksi ja kello läheni jo kahtatoista. Mutta hän ei kyennyt seisomaan jaloillaan, vaan kahden vähän selvemmän miehen täytyi häntä auttaa, toinen toiselta puolen, toinen toiselta.

Nyt oli kapakka tyhjä ja isäntä lukitsi ovet, pani luukut ikkunain eteen ja sammutti kaasun. Takkavalkean valossa hän alkoi järjestää huonetta. Hän nosti tuolit, joita oli kumoon heitetty ja asetti ne seinän viereen, kokosi rikkinäisten lasien palasia ja vanhoja piippuja ja pani ne yhteen kasaan kauppapöydälle.

Minä olin häntä koko ajan silmällä pitänyt, sillä olin utelias näkemään mitä hän sanoisi nähdessänsä kutsumattoman vieraansa. Hän oli vanha mies; tukka oli harmaa ja kasvot rypyssä. Hän näytti olevan köyhä, sillä hänen takkinsa oli rikkinäinen ja saappaat täynnä reikiä. Hän puhui itsekseen liikkuessaan huoneessa. "Täytyy sammuttaa tuli", sanoi hän itsekseen; "ei kannata tuhlata hiiliä".

Hän läheni uunia puhuessaan ja kun huone oli käynyt jotenkin pimeäksi, hän ei huomannut mitä uunin edessä oli, vaan kompastui ja oli vähällä kaatua takkaan. Hän alkoi nyt tutkia mitä siinä takan edessä mahtoi olla, mutta tuli oli sammunut ja punaisesta hiiluksesta ei mitään valoa lähtenyt. Hän kumartui ja alkoi käsin tunnustella laattiaa. Käsi tavotti jotakin pehmeää ja lämmintä ja mies säpsähti. "Taitaa olla joku juopunut ryökäle", sanoi hän äkäisesti; "ja kuinka minä nyt saan hänet ulos täältä? Täytyy virittää valkeata ja katsella onko tuo pieni tai suuri otus ja sitten huutaa poliisia avuksi haalimaan häntä pois".

Hän hapuroi ulos huoneesta ja palasi piakkoin palava kynttilä kädessä.

"No, kuomaseni", sanoi hän, kumartui laattiaa kohti ja valaisi kynttilällään tyttöä. Siinä nukkui pikku Katri pää mukavasti päänaluksella; toinen käsi oli kätketty päänaluksen alle, toisella hän piti lujasti kiinni sen kolkasta. Kasvot ja koko asento osottivat lepoa; osottivat kuinka kovin väsyneet nuo pienet jäsenet olivat olleet ennenkuin löysivät tämän lepopaikan; osottivat kuinka surullinen lapsi parka oli ollut ennenkuin uni toi nykyisen rauhallisen ilmauksen kasvoille.

Poskilla oli näet kyynelten jälkiä ja rauhallista hengittämistä keskeytti vähän väliä lyhyt nyyhkytys, joka on tavallista lapsissa kovan itkun jälkeen.

Kapakan isäntä jäi vähäksi aikaa katsoa ällistelemään tyttöä ja kun hän vihdoin ojensi itsensä oli hän vallan hiljaa.

"En voi millään muotoa ajaa tuota lasta ulos yöksi", jupisi hän, "siellä kun on kylmä ja pimeä. Ja kuitenkin –". Hän kumartui vielä tyttöä katselemaan. "Se taitaa olla Gouldin tyttö", jatkoi hän. "Nyt muistan että hän toi tytön mukaansa ja että tämä oudosti katseli isäänsä kun tämä antoi viimeisen rahansa viinasta. En tainnut vielä panna tuota rahaa laatikkoon", jatkoi hän luoden silmäyksen kauppapöytään.

Hän kääntyi ja aikoi tulla minua ottamaan, mutta palasi taas lapsen luo.

"Enhän minä voi sallia kaikkien kerjäläisten maata täällä", sanoi hän ikäänkuin väitellen jonkun kanssa. "Mitäpä minä tuosta penikasta!"

Hän vaikeni ikäänkuin vastausta odottaen; mutta muuta vastausta ei kuulunut kuin kellon tikuttaminen ja Katrin säännöllinen hengittäminen.

"Jospa minäkin voisin nukkua noin rauhallisesti", huokasi hän, katsellen tyttöä. "Tommi parka! Siitä on monta vuotta kuin sinä noin rauhallisesti olet nukkunut! Kyllä sentään on sääli häntä herättää kun hän noin rauhallisesti nukkuu".

Hän tarttui hiilihankoon ja aikoi sammuttaa tulen, mutta keskeytti toimensa. "Taidan sentään jättää tulen palamaan yöksi", jupisi hän itsekseen, "pienokaiselle tulisi kovin kylmä täällä muuten. Mutta vahinko on kuitenkin turhaan polttaa noin paljon hiiliä. Mitäpä minä tuosta penikasta!" – ja hän tarttui uudelleen hiilihankoon.

Katri liikkui unessa ja vielä kerran isäntä oli kahdella päällä.

"Mitä joutavia!" mutisi hän äkäisesti. "Eihän tuo minuun koske onko hänellä lämmin tai ei. Moni muu olisi heti paikalla ajanut hänet ulos kadulle. Minkätähden minä sitten hiiliäni suotta tuhlaisin?"

Hän odotti vastausta niinkuin ennen.

Tällä kertaa tulikin vastaus, sillä lapsi alkoi puhua unessa.

"Isä! Isä!" Ja Katri kääntelihe levottomasti puhuessaan.

Nuo sanat tuntuivat tunkevan kapakan isännän sydämeen ja herättävän vanhoja muistoja hänen mielessään. Hänen kasvoilleen levisi hetkeksi lempeä ilmaus, mutta sitten tämä muuttui vihan ja suuttumuksen mielenilmeeksi.

"Sen sanon kerrassaan", sanoi hän ikäänkuin väittäen jonkun näkymättömän vastustajan kanssa, "ett'en aijo ruveta tässä minäkään houkkiona esiintymään. Enkö minä niitä tunne? Eikö minun tyttöni sanonut 'isä' aivan samalla tavalla kuin tämä, kunhan oli tuon ikäinen? Minun tyttöni, joka nyt on rikas, ei ole tietävinään isästään enää, ei vaikka tämä olisi nälkään kuolemaisillaan? Se ei kannata", jatkoi hän, puristaen nyrkkiänsä nukkuvalle Katrille, "sinä tulet yhtä julmaksi ja huonoksi kuin kaikki muut jahka ennätät, vaikka äänesi nyt on niin suloinen, ja vaikka noin hellästi huudat 'isä, isä'. Sinä et minua sillä petä, kuuletkos sen?"

Ja hän odotti taas vastausta.

Tuo äreä ääni oli luultavasti nukkuvan lapsen mieleen muistuttanut viimeisen kohtauksen isän kanssa, sillä hän huokasi unessa ja sanoi:

"Isä, älkää toki!"

Ääni oli niin toivoton, niin rukoileva että se taas pani kapakan isännän sydämen vavahtamaan, ja tämä laski polvilleen ja kuiskasi rauhoittavasti:

"En, en kultaseni".

Lapsi tyyntyi hetkeksi; mutta kun isäntä nousi, huudahti hän toistamiseen:

"Isä, älkää toki!"

"Mitä tarkoitat?" kuiskasi kapakoitsija.

"Älkää käyttäkö sitä viinan ostoon!" sanoi Katri.

Kapakoitsija kumartui aivan lähelle tytön korvaa ja sanoi lempeällä äänellä: "En käytä, kultaseni".

Lapsi ei enää puhunut mitään; mutta kauvan aikaa tuo vanha mies vielä katseli pientä tyttöä ja nousi sitten varovasti ja astui varpaillaan kauppapöydän luo, josta hän otti minun; sitten palasi hän tytön luokse ja pisti minun tämän pieneen käteen.

"Hän näkee sen kun herää", sanoi hän nähdessään kuinka tyttö puristi rahan kouraansa. Sitten hän riisui kuluneen takin yltään ja levitti sen tytön päälle varovasti ja hellästi kuin vaimo, otti kynttilän käteensä ja hiipi hiljaa huoneesta.

Bom! Bom! Bom! Kaikki kellot naapuristossa löivät kaksitoista. Suloiselta niiden ääni kaikui nukkuvan Katrin korvissa ja sekaantui hänen uneensa. Epäsointuisina kaikuivat ne juopuneen isän korviin, tämän hoiperrellessa pitkin pimeätä katua. Epätoivoinen oli niiden kaiku kärsivän äidin mielestä, hänen turhaan odottaessaan lapsensa kotiin palaamista.

SEITSEMÄS LUKU.

Kummallinen vanha ukko.

Minä vietin rauhallisen yön Katrin pienessä lämpimässä kourassa. Tuli sammui päivän sarastaessa. Mutta tyttöä ei vilustanut, sillä hänellä oli tuo vanha takki peitteenä. Hän nukkui vielä kauvan sen jälkeen kun liike kadulla osotti että uusi päivä oli koittanut. Se olikin ainoa merkki päivän tuloon, sillä varsin vähän valoa tunki huoneeseen tänä sumuisena aamuna. Minä kuulin kapakan isännän liikkuvan viereisessä huoneessa ja vähän ajan päästä hän varovasti avasi oven ja pilkisti sisään. Hän oli paitahihasillaan ja hänellä näytti olevan kylmä. Nähtävästi hän oli tullut takkiansa hakemaan, mutta kun hän näki että lapsi vielä nukkui, hän ei tahtonut häntä häiritä.

Hän laittoi valkean uuniin ja sytytti kaasun. Mutta yhä vaan Katri veti suloista unta. Isäntä kävi häntä katsomassa ja ryhtyi sitten aamuhommiinsa. Hän otti esille vanhan teekannun, josta torvi oli rikki; haki kaapista leivän ja palasen sianlihaa sekä korvattoman kahvikupin ja rikkinäisen tassin.

"Me syömme yhdessä aamiaista", sanoi hän. "Tyttö voipi juoda tassista, minä juon kupista".

Sitten hän haki esille pannun ja kaatoi siihen vettä oven suussa olevasta sangosta. Sillä välin tuli oli syttynyt ja räiskyi iloisesti, levittäen lämpöä koko huoneeseen.

Ja niin tapahtui että kun pikku Katri heräsi, oli tuli yhtä punainen kuin se oli ollut silloin kun hän nukkui edellisenä iltana. Kapakan isäntä tuli juuri panemaan pannua tulelle, kun tyttö alkoi liikkua ja hän palasi takaisin oven taakse nähdäkseen mitä tyttö tekisi herätessään.

Kun tämä aukaisi silmiään, katseli hän ympärilleen ja sanoi "äiti". Mutta kun hän näki tuon punaisen luolan suoraan edessään, hyppäsi hän ylös ja näytti hämmästyvän. Tuli ja kaasu näyttivät ihan samallaisilta kuin illalla, ja kun hän muisti missä hän oli ja kuinka hän oli sinne joutunut, pääsi häneltä syvä huokaus ja hän laskeutui uudelleen päänalukselle.

"Täytyy heti lähteä kotiin", sanoi hän; "minun on nyt jo lämmin ja äiti odottaa".

Mikä se oli, joka saattoi hänen äkkiä avaamaan pientä kättänsä? Mikä pani hänen kirkkaat silmänsä loistamaan ilosta? Näkikö hän unta? Tai oliko se todella hänen oma viidenkolmattapennin-rahansa, jonka hän luuli ainaiseksi menettäneensä? Nukkuiko hän vielä? – Katri hieroi silmiään ja puristi päätänsä nähdäkseen oliko hän valveilla vai oliko tämä unta. Mutta ei, siinä se oli, todellinen hopearaha. Siitä ei voinut erehtyä. Ja Katri puristi pienen rahansa huuliansa vasten ja huudahti: "Se on tullut takaisin – se on tullut takaisin minun luokseni! Katrin oma – Katrin ihka oma!"

Kapakan isäntä, joka katseli häntä oven takaa, nauroi ääneen nähdessään tytön iloa. Tämän Katri kuuli ja hän kääntyi katsomaan mikä se mahtoi olla. Pelko valtasi hänet. Missä oli hänen isänsä? Missä olivat kaikki nuo rähisevät miehet, jotka olivat juoneet yhdessä? Kaikki olivat poissa. Huone oli tyhjä. Ei mitään ääntä kuulunut – oli hiljaa kuin haudassa.

Katri katseli hämmästyneenä ympärilleen ja näki että kaikki oli toisellaista huoneessa; tuolit olivat sievästi asetetut pitkin seiniä, lasit olivat järjestyksessä kauppapöydällä ja aamiainen oli laitettu kolmijalkaiselle pöydälle.

"Mitähän tämä merkitsee?" sanoi Katri ääneen. "Eiköhän ketään muuta ihmistä ole elossa maailmassa kuin minä?"

Ja nyt hän vielä lisäksi huomasi olevansa huolellisesti vanhaan takkiin käärittynä, ja se oli ihmeellisintä kaikista. Hän nousi seisoalleen ja tutki tarkasti takkia. "Se ei ole isän takki, siksi se on liian hieno. Kukahan sen on pannut päälleni!" Toistamiseen vanha mies oven takana nauroi itsekseen. "No, nyt minä tiedän miten asiat on", sanoi Katri huoaten, "ja minua alkaa hiukan pelottaa; minäpä lähden kotia juoksemaan minkä jalat kantavat".

"Älä nyt, lapsi kulta, älä lähde pois!" Ja kapakan isäntä astui esiin oven takaa ja seisoi paitahihasillaan, pannu kädessä hämmästyneen lapsen edessä.

Katri oli jo hyvin epätietoinen siitä oliko hän hereillä tai näkikö hän unta, ja kun hän näki tuon oudon näköisen olennon edessään, kävi kaikki hänelle vielä enemmän epäselväksi ja hämäräksi.

"Kuka te olette?" huudahti hän.

"Minä olen vaan kapakka – Tommi, lapseni; juuri Tommi olen".

"Missä minä olen ja mitä minun pitää tehdä? Ja mitä tämä kaikki on ja mitä te tuon pannun kanssa aijotte tehdä!" kysyi Katri.

"Sinä olet nukkunut, lapsi kulta", sanoi vanha mies, "ja pannun minä panen tulelle kiehumaan niin että saamme teetä".

"Mutta nukunko minä vieläkin?"' kysyi tyttö.

Kapakoitsija ei vastannut mitään, hän vaan puuhasi uunin ääressä, puhalsi tuleen saadakseen sitä uudelleen palamaan ja pani pannun hiilille. Ja kun Katri häntä siinä katseli ja itsekseen ihmetteli mitä tuo kaikki oikeastaan mahtoi olla, muistui hänen mieleensä keijukaissadut, joita äiti oli hänelle kertonut, sadut pienistä tytöistä ja pojista, jotka olivat eksyneet metsään ja siellä tavanneet oudon näköistä pientä vanhaa väkeä ratisevan tulen ympärillä tanssimassa, – pieniä ihmisiä, jotka olivat keijukaisia ja tekivät kaikellaista hyvää pienille pojille ja tytöille. Hänelle kävi nyt selväksi että hän nukkui ja näki unta että hän oli eksynyt metsään (tai kapakkaan), ja siellä oli leimuava tuli ja pieni kummallinen vanha ukko. Hän ei ensinkään pelännyt enää, vaan katseli kuinka ukko puuhasi saadakseen pannuansa kiehumaan; hän vaan odotti milloin tuo rupeaisi tanssimaan. Mutta ukkopa ei ruvennutkaan tanssimaan, vaan laulamaan. Hän kääntyi Katriin, pani päänsä kallelleen ja lauloi:

    "Liisa, pane kattila     Tulelle nyt joutusaan,     Sitten kanna

pöydälle, Teetä tarjoo kaikille".

"Minä en ole Liisa", sanoi tyttö, kapakan isännän lopetettua, "minun nimeni on Katri".

Mies ei vastannut mitään vaan painoi päänsä toiselle puolelle ja alkoi uudelleen:

    "Katri, pane kattila     Tulelle nyt joutusaan,     Sitte kanna

pöydälle, Teetä tarjoo kaikille".

"Se on sievä laulu", sanoi Katri nauraen, "mutta eihän meitä ole kuin kaksi. Kuinka on sanottava kun on ainoastaan kaksi?"

"Molemmille", ehdotti kapakan isäntä.

"Niin", sanoi Katri; "lauletaan nyt yhdessä".

Ja Katri ja kapakan isäntä seisoivat vastatusten ja lauloivat eri nuotilla. Jälkimmäinen lauloi samalla nuotilla kuin ennen, vaan Katri lauloi samalla nuotilla kuin omaa lempilauluaan.

Eihän nuo nuotit ensinkään sopineet yhteen, mutta he olivat molemmat varsin tyytyväiset lauluunsa, sen näki siitä että Katri taputti käsiään laulun loputtua ja ukko polki jalkaa laattiaan ja huusi "hyvä".

Mutta kesken kaikkia vesi kattilassa alkoi kiehua ja kapakan isännän piti nostaa kattila tulelta.

"Milloinka te rupeatte tanssimaan?" kysyi Katri, tarkastaen innolla hänen puuhiansa.

"No, herrainen aika!" vastasi ukko, "enhän minä osaa tanssia, kultaseni; minun tanssi-aikani on jo aikoja sitte ohitse. Minä olen vanha, näetkös, liian vanha semmoiseen".

"Mutta keijukaisethan aina tanssivat, olkootpa vaikka kuinka vanhat", tuumasi Katri.

"Voi olla niin", myönsi kapakan isäntä, "mutta, katsos, lapsi kulta, minä en olekaan mikään keijukainen".

"Kyllä te olette", vakuutti Katri, "tietysti te olette"; ja hän lähestyi ukkoa ja katseli häntä tarkkaan silmiin. "Tietysti te olette keijukainen", toisti hän; "tuossa on tuli, ja tässä olette te, ja minä odotan joka hetki että te alkaisitte tanssia".

"No, herra siunatkoon tuota lasta!" huudahti ukko; "eihän se vieläkään ole oikein hereillä. Sinä näet unta, lapseni".

"Minä kyllä tiedän sen", sanoi Katri; "mutta tämä ei ole mikään tavallinen unelma, se on keijukaissatu. Tiedättehän että keijukaissaduissa pienet tytöt (niinkuin minä) eksyvät (niinkuin minä), ja tapaavat oudon näköisiä vanhoja kyssäselkäisiä ihmisiä (niinkuin te olette), ja –"

"Mitä?" sanoi kapakan isäntä terävästi. "Minä en ole kyssäselkäinen".

"No, eihän se mitään te'e", sanoi Katri. "Te olette kuitenkin kummallinen pieni vanha ukko, ja se on yhtä hyvä. Ettekö sitten ole pieni vanha ukko?"

"Kummallinen pieni vanha ukko, minäkö?" kysyi kapakan isäntä. "No, olkoon menneeksi, minä otaksun olevani sellainen, lapseni".

"Niin", sanoi Katri, "tietysti olette ja minä vaan odotan että rupeaisitte tanssimaan niinkuin keijukaiset tekevät".

"Voi, hyvä isä, en ikinä sitä te'e", sanoi vanha mies. "Mutta herää sinä nyt vaan ja tule syömään".

"Älkää millään muotoa minua herättäkö", pyysi Katri. "Minä olen niin onnellinen ja on niin hauska nähdä unta. Tuli lämmittää niin ja aamiainen on niin hyvänmakuinen ja minä olen saanut rahani takaisin. Minä tiedän että jos minä herään, on se poissa ja minun on kovin kylmä ja nälkä. Älkää herättäkö minua!" Ja tyttö pani kätensä ristiin ja loi niin rukoilevan katseen kapakan isäntään että tämän silmät vettyivät ja hän vastasi:

"En, en, lapsi kulta, enhän minä. Jatketaan vaan sinun unelmaasi", sanoi hän iloisesti ja teki muutamia kummallisia hyppyjä tulen ääressä, jotka tanssin verosta saivat kulkea. "Mitä tuon pienen vanhan miehen vielä tulee tehdä?"

"No, kaikellaista hauskaa pienille eksyksiin joutuneille pojille ja tytöille", sanoi Katri käsiään taputtaen.

"Hyvä", sanoi kapakan isäntä, leikkasi leivästä palasen ja pani sianlihaa päälle. "Istu nyt tänne, pieni eksynyt tyttö, ja syö ja juo niin paljon kuin jaksat". Ja hän alkoi teetä hommata.

Katrin oli kova nälkä ja leipä ja sianliha maistuivat erinomaisen hyvälle hänestä. Mutta sepä juuri häntä hiukan epäilytti, ja hän alkoi taas tuumailla oliko hän hereillä vai ei.

"Uskotteko te keijukaissatuja ja unelmia?" kysyi hän vanhalta mieheltä.

"Uskonko niitä!" huudahti tämä. "No, hyväinen aika, tietysti uskon! Entäs sinä?"

"En minä oikein niitä usko", sanoi Katri, "sillä äiti sanoo että ne eivät ole ihan tosia. Mutta minusta ne ovat hauskoja, minä rakastan niitä! Voitteko kertoa minulle semmoisen?"

"Kyllä minä osasin niitä useampiakin", sanoi ukko huokaen, "vaan siitä on jo monta vuotta".

"Kenelle te niitä kerroitte?" kysyi Katri viattomasti.

"Ole vaiti", sanoi kapakan isäntä suuttuneena, "pidä suusi kiinni!" Vaan seuraavassa hetkessä hän katui tylyttään ja sanoi: "Minä kerroin niitä tytölleni, kun hän oli pieni, niinkuin sinä".

"Onko hän kuollut?" kysyi Katri kuiskaen.

"Minulle hän on kuollut", vastasi toinen, "kuollut ja haudattu".

"Minä en ole tiennyt että keijukaisilla on omia pieniä tyttöjä", tuumaili tyttö itsekseen. "Kertokaa minulle satu", sanoi hän ääneen.

Ja kapakan isäntä kertoi sadun "Ville Vantterista". joka muutamana päivänä nukkui vuorelle, ja joka herätessään huomasi että kaikki oli muuttunut; ne, jotka olivat nuoria hänen lähtiessään, olivat käyneet vanhoiksi; ne, jotka olivat olleet vanhoja, olivat aikoja sitten kuolleet ja olivat unohdetut; hänen mökkinsä oli hävinnyt ja sen entisellä paikalla oli uusi rakennus, jossa asui outoa väkeä; ja vihdoin viimein hän huomasi nukkuneensa neljäkymmentä vuotta. Ja kun Katri tätä kuunteli, tuntui hänestä kaikki käyvän entistään oudommaksi. "Ja, näetkös, tyttöseni", lopetti ukko, "minä luulen että jotakin siihen suuntaan on tapahtunut sinunkin kanssasi".

"Mitä!" huudahti Katri, "olenko minä nukkunut neljäkymmentä vuotta?"

"Et ole, kultaseni, et juuri niin kauvan, mutta minä luulen että olet nukkunut jotenkin kauvan aikaa".

"Niin, mutta enhän minä nyt vielä ole hereillä", sanoi Katri varsin tyytyväisellä äänellä. "Ja on siis eroitus Ville Vantterin ja minun välillä".

Samassa kello löi seitsemän ja kapakan isäntä sanoi:

"Kuuntelepas, lapseni, kello lyö juuri seitsemän; minun täytyy avata ovi, sillä piakkoin tänne alkaa tulla väkeä. Koeta nyt herätä, Katri; sinä olet kapakassa, jossa isäsi joi eilen illalla. Ehkä tulee hän kohta tänne taas. Kuules, kello lyö, se on oikea kello".

"Ei, ei!" huusi Katri ja pani kädet korvien eteen. "En minä tahdo kuulla! Siitä minä herään ja silloin minun täytyy lähteä kylmälle kadulle pois lämpimän tulen äärestä ja teidän luotanne ja kadotan rahani. Olen usein nähnyt unta leimuavasta tulesta ja lämpimistä huoneista ja kello on lyönyt ja kaikki uneni ovat haihtuneet. En tahdo kuulla kellon lyöntiä!"

"No, et tarvitsekaan", sanoi kapakan isäntä rauhoittavasti ja nosti tytön polvelleen ja peitti käsillään hänen korviansa siksi kunnes kello oli lyönyt. "Älä ole huolissasi, minä kerron sinulle toisen sadun".

"Oli kerran pieni tyttö, aivan pieni (noin kuuden vuoden vaiheilla oleva), joka muutamana iltana tuli kapakkaan isänsä kanssa. Oli kylmä ilma ja tuuli oli vinha. Kuinka kauvan hän oli ollut kadulla ennenkuin hän tuli kapakkaan, sitä en osaa sanoa, mutta luultavasti hän oli siellä kauvan ollut, sillä hänen oli kovin kylmä ja hän vapisi vilusta. Hänen isänsä meni kauppapöydän luo ja pyysi viinaa, jota hänelle antoi – no, älä ole tietävinäsikään kuka se oli, joka hänelle sitä antoi; hän sai nyt kun saikin viinansa. Sitten hän pani kauppapöydälle hopearahan –".

"Se oli minun rahani", huudahti Katri.

"Hiljaa, hiljaa, kultaseni, älä puhu, vaan anna minun lopettaa satuni. Mutta, mitä minun piti kertoakaan, – niin hän pani tiskille hopearahan. Tuo pieni tyttö katseli häneen ikäänkuin olisi hän tahtonut sanoa: 'Älkää antako sitä pois, isä!' Mutta isä ei ollut huomaavinaan tytön katsetta, vaan antoi rahansa ja sai viinansa; sitten hän tarjosi tytöllekin sitä, vaan tämä ei huolinut, ei maistanut tippaakaan, vaan meni pois uunin luokse ja nukkui sinne. Hänen isänsä joi sitte kello kahteentoista saakka ja oli niin kovassa kohmelossa kun kapakka suljettiin, ett'ei ensinkään muistanut tyttöänsä, vaan lähti pois, ja tyttö jäi nukkumaan tulen ääreen. Hän, joka antoi isälle viinaa, kummallinen pieni vanha mies, näki lapsen nukkumassa ja pani takin hänen päällensä peitteeksi; ja kun hän kuuli lapsen itkevän ja pyytävän että isä ei hänen rahaansa hävittäisi, arvasi hän että tämä tarkoitti sitä hopearahaa, jonka isä oli antanut viinasta ja pisti sen takaisin tytön käteen. Kun mies sitten seuraavana aamuna kuuden aikana tuli kapakkaan, nukkui tyttö yhä vielä. Oli kylmä, sumuinen aamu, ja hän sytytti kaasun ja teki tulta pesään, ja yhä vaan tyttö veti unta. Sitten ukko hommasi aamiaista ja on juuri panemassa vesikattilaa tulelle kun lapsi vihdoin heräsi. Nähdessään tulen ja kaasun palamassa aivan kuin edellisenä iltana kun hän nukkui, luuli tyttö että vielä on ilta; mutta kun 'se, joka antoi isälle viinaa' tuli esille, luuli hän tätä 'kummalliseksi vanhaksi ukoksi' ja arveli näkevänsä unta tai olevansa keijukaisten maassa, tai jotain vieläkin kummempaa, varsinkin kun hän löysi hopearahansa omassa kädessään".

"Mutta se ei ollutkaan uni, kultaseni, vaan kaikki oli ihan todellista; eikä se ollutkaan mikään keijukaisukko, vaan vanha Tommi Craig, joka pani rahan takaisin tytön käteen. Sillä 'Tommi', ja 'se, joka antoi isälle viinaa' ja tuo 'kummallinen vanha mies' olivat kaikki yksi ja sama henkilö".

"Tiedätkö kuka se pieni tyttö oli, Katri? No, arvaapas!"

"Se oli minä!" huudahti Katri ja hyppäsi laattialle; "ja tämä on kapakka ja minä olen kuitenkin hereillä!"

"Niin se on, kultaseni, niin se on", vakuutti Tommi varsin iloisena siitä että hänen tuumansa oli onnistunut. "Mutta sinä näytät niin epäilevältä vielä, mikä sinun on?"

"Onko nyt todella aamu?" kysyi Katri. "Onko koko tuo pitkä yö ohitse?"

Kapakan isäntä avasi ikkunaluukut, jotta sumuisen joulukuu-aamun harmaa valo pääsi virtaamaan sisään.

"Voi, voi, sentään!" vaikeroi Katri käsiään väännellen, "äiti parkaa! Minä lupasin pian tulla takaisin. Ja nyt hän luultavasti on hyvin huolissaan, ja hän ei ole saanut mitään juotavaa. Ja hän luulee varmaan että minä olen jäänyt kuuntelemaan urkujen soittoa tai katselemaan puotien ikkunoissa kauniita tavaroita".

Tommi kyseli miten asiat oli ja Katri kertoi kaikki mitä oli tapahtunut siitä kun hän lähti kotoa ostamaan äidille maitoa, siihen saakka kun hän tuli isänsä kanssa kapakkaan.

"Nyt minun pitää lähteä", sanoi Katri, "täytyy juosta joutuun kotiin kertomaan äidille että minulle ei ole mitään onnettomuutta tapahtunut".

"Odotapas hetkisen", sanoi kapakan isäntä, "minä tulen sinun kanssasi, niin ostamme vähän maitoa ja leipää äidillesi matkallamme".

Hän pani taas luukut ikkunain eteen, jotta näyttäisi siltä kun kapakka ei vielä olisi auki; sitten hän veti takin päälleen, tarttui Katrin käteen ja lähti hänen kanssaan kadulle sekä lukitsi oven. He kulkivat lampunpylvään ohitse, jonka kohdalla Katri edellisenä iltana oli rukoillut, sen holven ohi, jossa hän oli ollut piilossa, leipurin puotiin, josta hän oli lähtenyt niin katkeralla mielellä edellisenä iltana.

"Sinä ostat leipää ja minä ostan maitoa", sanoi kapakan isäntä, kun menivät puotiin, "sitten sinä tulet äitisi kanssa pitämään oikeat kemut".

Pyydettiin leipurinvaimolta viidenkolmattapennin leipä, ja minä pantiin kauppapöydälle. Kapakoitsija ja Katri riensivät sitten maitopuotiin ja minä jäin miettimään – miettimään edellisen yön seikkailuja; miettimään että se oli ollut hyvin keijukaissadun kaltaista, sillä tyttö oli eksynyt, niinkuin lapset saduissa, puutteen ja huolien metsään. Hän oli kohdannut, niinkuin he, pienen ukon ratisevan tulen ääressä ja paras kaikesta oli se, että hän sai minun takaisin, jonka hän edellisenä iltana luuli ainaiseksi menettäneensä.

KAHDEKSAS LUKU.

Katrin kotiintulo.

Kun leipurin vaimo otti minun tiskiltä pannakseen minut rahalaatikkoonsa, sanoi hän itsekseen: "Olisin minä sentään voinut antaa tuolle pienelle tytölle maksun paidoista. Matti!" huusi hän kovalla äänellä, "tuo minulle tuo kangas pöydältä ja juokse minkä jaksat tytön jälkeen!"

Pieni poika tuli esiin viereisestä huoneesta mytty kädessä ja lähti ovea kohti.

"Kuules", huusi äiti hänen jälkeensä, "voit samalla ottaa rahan mukaasi niistä paidoista, jotka ovat valmiit. Älä nyt vaan hukkaa sitä, muista se! Ja sano että minä pian pistäyn katsomassa Katrin äitiä. Jos et saavuta tyttöä, niin juokse perille asti viemään kangasta. No, lähde nyt!" Sen sanottua hän pisti minun ynnä moniaita vaskirahoja pojan käteen.

Matti juoksi tiehensä viheltäen. Mutta vaikka hän kyllä joutusaan juoksi, niin hän ei saavuttanut Katria ja kapakan isäntää. Ja tiesinhän minä ett'ei hän heitä tapaisi, koska he menivät maitopuotiin.

Me kuljimme pitkin sitä katua, joka jo oli minulle varsin tuttu, kapakan ja panttilainapuodin ohi siihen taloon missä Katrin vanhemmat asuivat. Nuo likaiset lapset leikkivät ja riitelivät pihalla keskenään vallan kun eivät ensinkään olisi nukkuneet yöllä ja kaikki oli yhtä kurjan näköistä kuin edellisenä iltana. Me nousimme narisevia portaita ylös ja Matti koputti ovea.

"Kuka siellä?" ärjäsi äreä ääni sisästä. Matti toimitti asiansa kimakalla äänellä, ovi avattiin hiukan ja Katrin isä seisoi ovessa. Hän otti mytyn sekä rahat ja sulki oven.

Siten olin minä taas joutunut tähän kurjaan huoneeseen. Katrin isä laski tarkkaan kuinka paljon oli rahoja ja pani ne uunin komeroon; sitten hän kääntyi vuoteeseen päin, jossa Katrin äiti makasi, laski mytyn vuoteelle ja jatkoi puhettaan. Minä katselin vilahdukselta vaimo parkaa, vaan käännyin heti pois, sillä oli niin vaikea nähdä sitä epätoivoa, joka hänen kasvoissaan kuvastui.

"En tiedä muuta", sanoi hänen miehensä raa'alla, mutta vakavalla äänellä, sillä hän oli nyt vallan selvä, "kuin mitä jo olen kertonut. En muista muuta kuin että tapasin hänen kadulla ja että hän tuli minun kanssani kapakkaan. Hän on kyllä hyvässä turvassa, siitä voit olla varma. Ja mitäpä tuollainen vaikeroiminen sitten hyödyttää? Hän on kyllin järkevä pitämään huolta itsestään".

"Voi, Antti", sanoi sairas rukoilevalla äänellä, "mene sentään häntä etsimään!"

Mies mutisi jotain siitä että on turhaa työtä etsiä neulaa heinäsuovasta.

"Antti", pyysi vaimo toistamiseen, "mene Herran tähden kapakkaan, ja –"

"No, ensi kerran eläissäsi pyydät sinä minua sinne menemään", keskeytti häntä mies. "Tämä on toista virttä kuin mitä tavallisesti vetelet".

"Mene kapakkaan, Antti", jatkoi vaimo hiljaisesti, välittämättä miehen pilkasta, "ja kysy tietävätkö siellä tytöstä mitään".

"Mitä joutavia!" vastasi mies; "luuletko sinä että ihmiset rupeaisivat pitämään silmällä kaikkia lapsinulikoita, jotka kapakassa käyvät? Odota nyt vaan rauhassa siksi kunnes hän palaa kotiin itsestään. Kyllä hän tien kotia löytää, älä sitä epäilekään".

"Mitä!" puhui sairas itsekseen, "käskeekö hän minua rauhassa odottamaan vielä? Enkö sitte ole odottanut kaiken yötä hänen askeleitaan portaissa? Enkö ole kuullut jok'ainoata kellon lyöntiä odottaessani miestäni kotiin kertomaan jotain lapsesta? Ja kun hän tuli, niin hän oli sellaisessa tilassa, että minun täytyi odottaa kunnes hän selveni sen verran että kykeni käsittämään mitä minä tahdoin. Ja nyt hän on selvä, nyt tuo toivottu hetki on tullut, ja nyt hän käskee minun rauhassa odottaa ja olla kärsivällinen! Kärsivällinen, kun ainoa lapseni kenties on kuollut viluun, tai joutunut vaunujen alle, niinkuin naapuri-vaimon pieni tyttö tässä viime viikolla. Kärsivällinen! Kun ainoa, jonka edestä olen elänyt, ainoa, joka on tehnyt kurjan elämäni hiukan helpommaksi, on kadonnut! Voi, Katri, kultaseni, oma lintuseni!" huusi hän käsiään väännellen, "missä sinä olet? missä sinä olet? Miksi lähdit luotani?" huokasi hän epätoivossaan. "Antti," lopetti hän äkkiä kavahtaen ylös vuoteeltaan ja ojentaen käsiään miestään kohti, "jos sinussa vielä on rahtunen miehuutta jälellä, tee nyt mitä minä pyydän! Entisten onnellisten päivien takia, pienten lastemme takia, jotka eivät milloinkaan tule takaisin meidän luo, armahda minua ja mene etsimään ainoata jälellä olevaa lastamme!"

Miestä hiukan liikutti vaimon vetoominen häneen. Hän nousi ja pani hatun päähänsä. Vaimo seurasi häntä kärsimättömästi silmillään, kun hän vitkallisesti laittoi piippuaan. Hän koputti tuhan pois pesästä, pani siihen huolellisesti uutta tupakkaa ja piirsi tulitikulla tulta. Ensimmäinen tikku sammui. Hän piirsi toistamiseen ja sitten hän pisti piipun suutimen suuhunsa, sytytti tupakan, veti muutamia savuja ja luikahti sitten huoneesta ulos.

"Voi, Antti, Antti!" sanoi sairas itsekseen hänen mentyään, "kuinka juopumus onkaan sinua turmellut! Onko tämä nyt sama Antti, jonka oli tapana leikkiä Katrin kanssa kun tämä ensin alkoi kävellä ja aina vaan koetti hänelle iloa ja hauskuutta hankkia? Ja nyt hän ei ole niin milläänkään vaikka lapsi parka on joutunut eksyksiin kadulla!"

Sitten makasi hän ääneti kädet ristissä ja rukoili hiljaa itsekseen, silmät yhä luotuina oveen päin. Yht'äkkiä hän kuuli kuisketta portailla ja hiljaista astuntaa, ikäänkuin joku olisi tahtonut salata tuloaan. Sairas kuuli tämän, kavahti ylös ja vapisi kuin haavan lehti.

"Minä kyllä tiedän," pääsi hänen huuliltaan, "jotakin kauhistavaista on tapahtunut ja hän tuodaan kotiin. He eivät uskalla sitä minulle kertoa. Tulkaa sisään vaan", sanoi hän, koettaen kohottaa ääntänsä, "minä kyllä voin kaikkea kuulla. Minä kyllä tiedän mitä se on ... kertokaa vaan joutuun –".

Askeleet lähenivät ovea ja sitten oli kaikki hiljaa. Sairas vaipui takaisin tyynylle ja lausui vapisevalla äänellä: "Tapahtukoon sinun tahtosi niin maassa kuin taivaissa". Samassa ovi äkkiä työnnettiin auki ja heleä nauru kaikui huoneessa.

"Äiti", lausui iloinen ääni, "täällä minä olen taas".

YHDEKSÄS LUKU.

Juomari parka.

Hyvä oli että vanha kapakanisäntä oli Katrin mukana, sillä tuo äkillinen valtaava mielenliikutus oli liian kova äiti raukalle, ja hän olisi pyörtynyt, joll'ei pikaista apua olisi ollut saatavissa. Kapakanisäntä kasteli hänen kasvojansa vedellä ja kostutti hänen huuliansa. Hän tointui pian siihen määrään että huomasi lapsensa todella tulleen takaisin hänen luokseen.

Hän ei tehnyt mitään kysymyksiä, ei vaatinut mitään selitystä. Katri painoi poskensa äidin poskea vasten ja kiersi käsivartensa äidin kaulan ympärille – se oli kylläksi.

"Voi, äiti rakas!" huudahti lapsi syleillen äitiä, "minun on niin mieleni paha siitä että säikäytin teitä tulemalla näin äkkiä sisään. Ettehän ollut kovin levoton kun en eilen illalla tullut kotiin, ettehän? Se ei ollut minun syyni. Minä en jäänyt urkujen soittoa kuuntelemaan. Minä nukuin –. Mutta kerronko koko asian alusta asti?"

Äiti nyykäytti päätänsä myöntyvästi ja Katri kertoi yhteen jaksoon yön seikkailut, unet ja todellisuudet kaikki sekaisin sotkien, niin että äiti näytti oikein hämmästyneeltä.

Kapakanisäntä tuli vihdoin viimein tytölle avuksi ja kertoi selvemmin asiat; selitti kuinka hän edellisenä iltana oli tavannut lapsen nukkumassa tulen ääressä ja kuinka tämä oli vetänyt unta samassa paikassa aamuun saakka. Mutta kun hän kolmannelle henkilölle kertoi yön tapaukset, näytti hän häpeävän omaa heikkouttaan, sillä hän lisäsi ikäänkuin puolustaen itseään: "Oli jo kovin myöhäinen, näettekös, niin että minä en voinut ajaa häntä ulos, ja sitä paitsi oli vielä ilmakin kolkko".

"Jumala teitä siunatkoon!" sanoi sairas vaimo ja ojensi hänelle kätensä. "Jumala teitä siunatkoon ja palkitkoon teidän hyvyydestänne"!

Samassa kuului koputus ovella ja leipurinvaimo tuli sisään. Yön tapahtumat kerrottiin nyt toistamiseen ja häntä kovin suututti miehen ja isän käytös.

"Voi, taivaan Luoja"! huudahti hän; "sellaista roistoa en eläissäni ole nähnyt".

Sairas vaimo koetti miestään puolustaa, mutta siitä ei ollut ensinkään apua. Kapakanisäntä ja leipurinvaimo vaan kilvan sättivät onnetonta juomaria. Edellinen kertoi jälkimmäiselle kuinka tuo kunnoton mies joka ikinen ilta tuli kapakkaan ja söi ja joi siksi kun hän ei enää kyennyt mihinkään. Leipurinvaimo taas kertoi kapakanisännälle kuinka huonekalut yksi toisensa perästä olivat hävinneet huoneesta ja kuinka tuo juoppo roisto oli ne pantiksi vienyt, saadakseen rahaa viinaan.

Juomarin vaimo koetti vielä kerran virtaa salvata, mutta hänen äänensä oli niin heikko että sitä ei kuultu. Katri istui sillä aikaa vuoteella silmät luotuina puhujiin ja kuunteli mitä suurimmalla tarkkuudella joka sanaa.

"Yksi asia on ihka varma", sanoi kapakanisäntä, "ja se on se, että hän ei tule tällaista elämää enää kauvan jatkamaan. Sillä jos hän ei piakkoin joudu juoppohulluuden uhriksi, niin minun nimeni ei ole Tommi Craig".

Tuskin olivat nämät sanat lausutut ennenkuin ovi aukeni ja sisään astui juuri sama henkilö, jota olivat sättineet. Hän oli nähtävästi taas juonut, sillä hänen kasvonsa punottivat ja hänen astuntansa oli epävakava. Minä ihmettelin mistä hän oli saanut rahaa, kunnes huomasin että kaikki vaskirahat, jotka Matti oli tuonut minun mukanani, olivat poissa. Luultavasti hän oli ne siepannut tuhkaa piipun pesästä kopistaessaan. Hän joutui hiukan hämilleen kun näki huoneen täynnä ihmisiä.

"Päivää, Tommi", sanoi hän tuttavallisesti kapakanisännälle. "Mikä teidät tänne on ajanut näin aikaisin? Ja – no, siinähän Katrikin on! Sinä olet siis tullut takaisin, oletko?"

"Tullut takaisin!" puuttui leipurinvaimo puheeseen, "niin hän on, ja se ei teidän ansionne ole, se on totinen tosi. Te ette piittaa vähääkään lapsestanne, joutukoon se eksyksiin tai mihin onnettomuuteen hyvänsä. Julma ja kunnoton, itsekäs aviomies ja isä kuin olette. Hyi, hävetkää!"

Antti Gould oli niin pahassa pöhnässä, ett'ei oikein saanut päähänsä mistä vaimo puhui. Hän kääntyi kapakanisännän puoleen saadakseen selitystä asiassa.

Mutta Tommi Craig rupesi nyt vuorostaan hänkin häntä morkkaamaan. Hänellä ei ollut aikaa sanoa paljon, sillä leipurinvaimo oli liukaskielinen ja keskeytti häntä usein. Mutta hän puolestaan ei hellittänyt hänkään ennenkuin oli saanut puhua suunsa puhtaaksi, ja siksi he puhuivat yht'aikaa ja niin ankarat olivat heidän sanansa että juomari vallan joutui ymmälle. Kapakoitsija ensin taukosi; ja silloin leipurinvaimo oikein pääsi vauhtiin ja kieli liikkui kuin rasvalla voideltu.

"Katsokaa nyt tätä tyhjää huonetta", sanoi hän, osoittaen molemmilla käsillään tyhjiä seiniä. "Missä ovat tuolit ja pöydät ja muut huonekalut? Kuka ne on pannut pantiksi ja hävittänyt rahat? Katsokaa sairasta vaimoanne, jonka olette vähällä tappanut, kylmässä kun täällä saa maata melkein ilman peittoa ja alituisesti huolta ja puutetta kärsiä. Ja kuinka te sitte olette kohdellut viatonta lastanne? Te olette kovin huono mies, Antti, ja minä ylönkatson teitä".

Hän taukosi hiukan hengittääkseen, ja juomari käytti tätä loma-aikaa vetäytyäkseen ovea kohti. Leipurinvaimon nuhdesaarna oli häntä liikuttanut juopuneena kuin hän oli, ja hän pillahti itkemään.

"Se on kaikki totta", sanoi hän silmiään pyyhkien, "se on kyllä totta, mutta se on juominen joka on syynä kaikkeen. Minä olin ennen toinen mies; kaikki on juomisen syy".

"Minusta ei enää ole minnekään", jatkoi hän, "eikä kukaan enää ota minua työhön, kun tietävät mimmoiset tavat minulla on. Parasta olisi että menisin pois täältä, jonnekin, jossa minua ei kukaan tunne ja jossa en voisi kellekään huolta ja harmia tuottaa. Heillä olisi parempi olla kun minä olisin poissa. Onhan niitä paikkoja", jatkoi hän edelleen ikäänkuin itsekseen puhuen, "jossa mies voipi saada työnansiota, ja – ".

"Paikkoja!" matki leipurinvaimo vihaisesti. "Niin, on niitä paikkoja kyllä kelpo työntekijöille, vaan ei kelvottomalle juomarille. Ja teillä on kuitenkin ollut niin hyviä paikkoja; mutta te otatte mukaanne pahat tapanne mihin ikinä menette. Koettakaa parantaa elämäänne, Antti; teidän ei ole tarvis hakea uutta paikkaa, vaan ainoastaan muuttaa mieltänne".

"En voi", vaikeroi onneton juomari. "On jo liian myöhäistä!" Ja sanoin ei voi selittää kuinka toivottoman näköinen hän oli, seisoen keskellä huonetta, kalpeana kuin kuolema ja silmät veripunaisina. "Nytkin puhuessani halavoin viinaa ja himoni on niin kauhea, ett'en voi sitä teille sanoin kertoa. Minussa on seitsemän paholaista, jotka viinaa himoitsevat ja minun täytyy heitä totella".

"Minä lähden nyt, Mari", sanoi hän hiljaa kääntyen vaimoonsa, "en tiedä minne; mutta sinulle on parempi että minä menen".

"Antti, Antti", sanoi vaimo, "älä noin puhu".

"Parasta on että menen", toisti mies, "asiat ovat nyt sillä kannalla, ett'en voi nähdä rahoja esillä ottamatta siitä viinan ostamiseen. Tänä aamuna minä otin vastaan ne rahat, jotka tuotiin sinun ompelemista paidoista. Tuolla uuninkomerossa on hopearaha ja joll'ei kukaan sitä sieltä korjaa, niin minun täytyy –".

Mutta ennenkuin sanat oli sanottu, harppasi leipurinvaimo huoneen poikki kolmella askeleella ja sieppasi minun komerosta.

Juomari painoi hatun päähänsä ja teki lähtöä.

"Katri", kuiskasi sairas, "juokse isän jälkeen ja tuo hänet takaisin".

Tyttö kohautti pieniä hartioitaan, vaan ei liikahtanut.

"Katri", sanoi toistamiseen sairas heikolla äänellä, "pyydä isää tulemaan takaisin".

Katrin pieni rinta kohosi. "Hän on ollut niin kovin paha, äiti".

"Mutta hänen on pahamieli, kultaseni".

Katri hyppäsi vuoteelta ja juoksi ovelle käsivarret levitettynä.

"Isä, isä, älkää menkö ennenkuin olette suudellut minua".

Juomari joutui vallan ymmälle. Hän otti lapsen syliinsä ja hänen kyyneleensä valuivat tämän kultakutrille.

"Tulkaa pois", sanoi kapakoitsija leipurinvaimolle, "jätetään nuo kolmenkesken. He kyllä tulevat ominpäin toimeen".

KYMMENES LUKU.

Rahalipas.

Kapakoitsija ja leipurinvaimo erosivat kadun kulmassa, ja jälkimmäinen riensi kotiinsa. Tullessaan puotiinsa huomasi hän että minä vielä olin hänen kädessään. "Täytyy lähettää Matti viemään se takaisin", sanoi hän itsekseen. "Onko Matti kotona?" huusi hän. Mutta Matti ei ollut kotona, ja hän pisti minun rahalaatikkoonsa siksi kun Matti palaisi.

Ja niin tapahtui että minä annettiin ensimmäiselle puodissa kävijälle, ja toinen viidenkolmattapennin raha joutui minun asemestani Katrille. Minä olin kovin pahoillani tästä, mutta eihän sitä käynyt korjaaminen. Uusi omistajani antoi minun samana päivänä erääseen apteekkiin ja minä vietin useita päiviä apteekin rahalaatikossa. Noin viikkoa myöhemmin otettiin minut esille ja annettiin muutamalle herralle, joka osti jotain apteekista, ja hän pisti minun rahakukkaroonsa ja lähti pois.

Kotiin tultuansa otti hän kukkaron taskustaan ja otti minun esille samassa kuin hän meni ovesta sisään. Minä huomasin että astuimme valoisaan hauskaan huoneeseen, joka näytti olevan kouluhuone, sillä seinissä oli karttoja ja neiti, joka arvattavasti oli opettaja, luki ääneen kahdelle pienelle tytölle. Kun isä tuli huoneeseen, hyppäsivät tytöt heti paikoiltaan ja juoksivat häntä vastaan.

"No, neiti", sanoi isä opettajalle, "ovatko tytöt olleet kilttiä?"

Opettaja vastasi että molemmat olivat olleet ahkeria.

"Se on hyvä", sanoi isä, "sillä minä tuon viidenkolmattapennin rahan heidän säästölippaaseensa".

"Kiitoksia, isä", sanoivat lapset. He olivat varsin sieviä pieniä tyttöjä; vanhempi oli Katrin ikäinen, vaan oli paljoa suurempi kuin Katri; hänellä oli musta tukka ja mustat silmät. Toinen, joka näytti olevan pari vuotta nuorempi, oli pieni paksu tallukka, pyöreänaamainen ja punaposkinen. Minusta tuntui kuin olisin heitä ennen nähnyt jossakin, vaan en muistanut missä.

"Tule kertomaan Liisa", sanoi isä isommalle tytölle, "kuinka paljon rahaa on karttunut säästölippaaseenne".

"Siinä on niin kovin vähän", vastasi tyttö; "minä olen pannut sinne ainoastaan kymmenen penniä viikossa, ja se tuntuu niin tyhjältä kalistaessa".

"Kuinka monta kertaa päivässä sinä sitä ravistat?" kysyi isä.

"En minä sitä usein te'e", vastasi Liisa, "mutta Anni sitä alinomaa ravistaa ja koettaa katsoa aukosta sisään".

"Eikö tekisi mielesi murtaa se auki, Anni, ja laskea kuinka paljon siellä on rahaa, mitä?" kysyi isä nuoremmalta tyttäreltään, nostaen häntä polvelleen.

"Ei ensinkään!" vakuutti tyttö.

"Ja milloinka se avataan?" kuulusteli isä, silittäen lapsen kiharaista tukkaa.

"Äiti sanoo että sitä ei saa avata ennenkuin se on vallan täysi", vastasi tyttö ja pudisti surullisesti päätään.

"Vai niin, sehän on kovin ikävää. Mutta mitä niillä rahoilla sitten ostetaan?"

"Sitä emme vielä ole oikein varmaan päättäneet", sanoi Liisa, "mutta kai ostetaan jotain, jota silloin hartaasti haluamme. Meidän täytyy sopia niin että haluamme samaa. Minä kyllä tiedän mitä minä tahdon, vaan Anni tahtoo joka päivä jotakin toista".

"Oletko sinä sitten varma siitä että tahdot samaa kuin nyt, kun se päivä koittaa, jolloin ostokset tehdään?"

"No, olen vallan varma, isä kulta. Minä tahdon nuken, jota voi riisua".

"Semmoisen minäkin tahtoisin", sanoi Anni.

"Mutta, Anni kulta, eilenhän sinä tahdoit pillin", huudahti Liisa.

"Niin, sitähän minä tahdoin. Se olisi paljoa hauskempi", myönsi Anni.

"No, saamme nähdä sitten kun ostopäivä valkenee, onko Liisankin mieli muuttunut samoin kuin Annin", sanoi isä. "Tässä on nyt teille viidenkolmattapennin raha. Älkää vaan hukatko sitä".

"Äiti säilyttää lipasta", sanoi Liisa ja otti varovasti minua käteensä; "minä pidän sen siksi kun hän tulee kotiin".

"Pitäisihän äidin pian tulla kotiin", sanoi isä katsoen kelloansa, "kello on kohta viisi".

Samassa kuului epävakaisia askeleita ulkopuolella ovea. Molemmat tytöt juoksivat heti ulos kuultuansa askeleet. Hetken päästä työnnettiin ovi auki ja iloinen, pieni noin puolentoista vuotias lapsi tuli tallustaen sisään sisartensa taluttamana.

"Kas pikku miestä!" huudahti isä. "Miten sinä voit?"

Lapsi ojensi käsivartensa isää kohden ja tämä nosti hänen syliinsä. Mutta ennenkuin isä ennätti ruveta leikkimään hänen kanssa, ajoivat vaunut oven edustalle ja lapset juoksivat ikkunaan huutaen: "Äiti, äiti!"

"Äiti" astui vaunuista ja kun hän näki kaikki lasten päät ikkunassa hymyili hän ystävällisesti. Minä tunsin nuo kasvot ja tuon hymyilyn; se oli Katrin "hyvä rouva".

Pienet tytöt riensivät äitiänsä tervehtimään ja pienokainen pyrki hänen syliinsä. Minä muistin kuinka minä lepäsin Katrin kylmässä kourassa ja ajattelin mitä mahtoi tapahtua tuossa huoneessa, joka kadulta näytti niin valoisalta ja hauskalta.

Pikku veli veti vanhempien huomiota puoleensa siihen määrään että Liisa palasi ikkunan luo ja katseli ohitse kulkevia. Äkkiä hän huusi Annia luokseen sanoen: "Tule pikaan tänne katsomaan. Hän on taas siellä!"

"Kuka?" kysyi Anni, joka juuri leikki äidin sylissä istuvan pienen veikkonsa kanssa.

"Tuo pieni tyttö", vastasi Liisa; "sama pieni tyttö".

"Mikä pieni tyttö?" kysyi isä.

"Sama pieni tyttö, jolle äiti antoi rahaa pari viikkoa sitten", vastasi Liisa.

"Semmoista se on", sanoi isä; "kun kerran rupeaa kerjäläisiä suosimaan, tulevat he tietysti toistamiseen kerjäämään. Tule pois ikkunasta, Liisa. Muuten saamme kaikki kaupungin kerjäläiset niskoillemme".

"Ei hän mikään kerjäläinen ole", sanoi pikku Liisa harmistuneena. "Hän ei kerjää ensinkään. Antakaa minun olla täällä, isä".

"Tule pois vaan, tyttöseni. Niin kauvan kun sinä seisot siellä odottaa hän jotakin saavansa. Joll'et tule, täytyy minun lähettää Mattia ajamaan häntä pois".

Pikku Liisalta oli vähällä päästä itku; mutta hän tuli kuitenkin vitkalleen pois ikkunasta. Sillä välin Anni hiipi äitinsä luo ja kuiskasi: "Älkää antako isän ajaa tuota pientä tyttöä pois. Hän on niin kovin hauska tyttö, eikä ole yhtään kerjännyt".

"Minun tekee mieleni hiukan katsella tuota tyttöä", sanoi äiti. "Jos se on sama tyttö, jolle minä viime viikolla annoin rahaa, niin on hän kiltin näköinen. Muistan että hänellä oli tutun näköiset kasvot, vaikk'ei mieleeni muistu ketä hän muistutti".

Hän nousi samassa ja meni ikkunan luo ja tyttö meni mukaan. Minä olin vähällä ilosta hypätä Liisan kädestä, kun näin Katrin seisovan kadulla. Nähdessään tuon "hyvän rouvan" ikkunassa Katri kävi vallan punaiseksi ja iloinen hymy levisi hänen kasvoillensa. Rouva katseli hetken aikaa vakavasti häntä ja huudahti sitten äkkiä:

"Nyt tiedän kenenkä näköinen hän on! Vallan rakkaan palvelijani Marin kaltainen!"

YHDESTOISTA LUKU.

Katri hyvässä seurassa.

Kuullessaan vaimon huudahduksen herra Ogilvie myöskin meni ikkunalle katsomaan.

"Etkös muista, Heikki", sanoi rouva, kääntyen miehensä puoleen, "erästä palvelustyttöä, joka palveli minun luonani ennen kuin menimme naimisiin?"

"En muista häntä ensinkään", vastasi mies.

"Mutta ainakin olet kuullut minun hänestä puhuvan. Hän palveli minun tykönäni useita vuosia ja erosi palveluksestani mennäkseen naimisiin."

"Kyllä muistan kuulleeni sinun puhuneen hänestä", myönsi mies, "mutta miksi hän nyt juuri muistuu mieleesi?"

"Sentähden että tämä pieni tyttö on aivan hänen näköisensä. Se on varmaankin hänen lapsensa. Tiedäthän että hän meni naimisiin samana vuonna kuin minä, ja tämä tyttö näyttää olevan Liisan ikäinen".

"Se on sievä tyttö", sanoi herra Ogilvie ja pani silmälasit nenälleen. "Ja varsin kaunis tukka hänellä on".

"Niin, Marilla oli juuri tuonvärinen tukka", sanoi rouva Ogilvie. "Hän meni naimisiin vastoin ystäviensä tahtoa. Mies oli hyvissä varoissa, mutta oli viinaan menevä. Hän ei ollut suorastaan juomari, mutta oli usein pienessä hutikassa. Sen tiesivät kaikki kyläläiset, mutta Mari ei ottanut uskoakseen mitään pahaa hänestä, vaan meni hänelle vaimoksi vastoin kaikkein meidän tahtoamme. Minä alusta alkaen pelkäsin että siitä ei onnea koituisi, ja Marista en ole sen kovemmin mitään kuullut. Mutta kyllä he mahtavat elää kovin kurjissa oloissa jos tuo repaleinen tyttö on heidän lapsensa".

"Mikä tuon miehen nimi on?" kysyi mies.

"Sitä en kuolemakseni muista", päivitteli rouva. "Se on minulta vallan unohtunut. Mutta mieleni tekisi puhutella tuota tyttöä".

"Pyydetäänkö häntä sisään?" kysyi herra Ogilvie.

"Kyllähän sen voi tehdä. Hän on puhtaan näköinen, vaikka hänen vaatteensa ovat rikkinäiset".

"Voi, kuinka hauskaa, kuinka ihmeen hauskaa!" huusivat Liisa ja Anni käsiään taputtaen ja pikku veli, joka luuli heidän leikkivän "kakun leipomista", huusi ja kiljui ilosta hänkin. Äiti palasi lasten luo, jotka asettuivat molemmin puolin häntä hartaasti odottaen Katrin tuloa.

Minä tuskin olin tuntea Katria, kun hän astui sisään, niin kovin hämmästyneen näköinen hän oli. Tyttö parka oli vallan ymmällään kun yhtäkkiä joutui noin komeaan huoneeseen ja noin hienojen ihmisten seuraan. Sellaista komeutta hän ei ikipäivinään ollut nähnyt muuta kuin puotien ikkunoissa ja hän ei tiennytkään että ihmiset todella kävivät noin hienoissa puvuissa. Liisa juoksi hänen luokseen, mutta hän vetäytyi pois.

"Tule pois, Liisa", sanoi rouva, "hän ujostelee. Älä pelkää pikku tyttöseni", jatkoi hän sitten ystävällisesti Katrille, "vaan astu rohkeasti sisään".

"Te olette vallan samannäköinen kuin silloin kun sanoitte: 'Tuossa on sinulle raha, pieni tyttöseni'," sanoi Katri punastuen ja yhä oven suussa seisoen.

Rouva Ogilvie arvasi mitä lapsi tarkoitti ja hymyili sanoessaan: "Sinä muistat siis minua, vai kuinka?"

"Muistan toki!" sanoi Katri innokkaasti. "Minä olen siitä saakka alinomaa teistä puhunut ja nähnyt unta teistä; kysykää äidiltä enkö ole sitä tehnyt; te hymyilitte niin ystävällisesti minulle ja annoitte minulle viidenkolmattapennin rahan".

"Lapsi raukka", sanoi hyvä rouva sääliväisesti. "Mutta mikä sinun äitisi nimi on, minä tarkoitan hänen sukunimensä?"

"Häntä sanotaan matami Gouldiksi", sanoi Katri.

"Onko se oikea nimi?" kysyi herra Ogilvie.

"Minä en ensinkään muista sitä", vastasi hänen vaimonsa. "Mutta tyttö on hyvin Marin näköinen. Miksi et tule sisään, lapsi kulta?" lisäsi hän Katriin kääntyen.

"En tiedä jos saan astua tuolle kauniille matolle", sanoi Katri katsellen epäilevästi paljaita jalkojaan.

"Tule vaan tänne", sanoi rouva kehoittavalla äänellä, "ja kerro minulle mikä nimesi on".

"Minä olen Katri", vastasi lapsi varovasti astuen eteenpäin. "Katri Gould".

Rouva Ogilvie pudisti päätään ja kääntyi mieheensä. "Minä olen varma siitä että Mari olisi tehnyt lapsestaan minun nimikkoni".

"Mikä sinun nimesi on?" kysyi Katri Liisalta.

"Tavallisesti minua sanotaan Liisaksi", oli vastaus, "vaan minulla on oikea nimi, joka on paljon pitempi ja kauniimpi".

"Minulla on myös pitempi ja kauniimpi nimi", sanoi Katri. "Mikä on sinun kauniimpi nimesi?"

"Se on Margareeta; se on äitini mukaan, jolla on sama nimi", selitti Liisa.

"Margareeta minäkin olen!" huudahti Katri. "Sen nimen olen saanut äitini emännän mukaan, jonka luona hän palveli ennenkuin hän meni naimisiin".

Mies ja vaimo katsoivat toisiinsa ja rouva kutsui Katrin luokseen ja tarttui hänen pieniin käsiinsä. "Kerropas minulle puhuuko äitisi koskaan emännästään?"

"Puhuu tietysti!" vastasi Katri. "Juuri sinä iltana, jolloin te annoitte rahan minulle, kertoi äiti että hän oli antanut äidille samallaisen saalin kuin hänellä itsellä oli ja sanoi että hän varmaankin tuntisi minun, jos näkisi minun, koska olen hyvin äidin näköinen".

"Mitä äitisi kertoi emännästään?" kysyi rouva Ogilvie.

"Hän sanoi että tämä oli pitkä ja solakka ja hyvin kaunis ja niin hyvä, ett'ei hän milloinkaan ole hänen vertaistaan nähnyt", sanoi Katri.

Rouva hymyili ja punastui, vaan ei sanonut siihen mitään. Sitten hän kääntyi vanhimman tyttärensä puoleen ja sanoi: "Juoksepas Leenan luo ja pyydä hänen antamaan minun indialainen saalini ja tuo se tänne".

Tyttö juoksi toimittamaan asian ja palasi pian käsivarrella suuri saali, jonka hän pani äitinsä syliin.

"Tule tänne, Katri, katsomaan tätä saalia ja kerro minulle oletko koskaan nähnyt tämän näköistä saalia".

Oli jo alkanut hämärtää niin että ei voinut selvään erottaa saalin väriä ja raitoja ja kun Katri lähestyi rouvaa oli saali hänen mielestään vallan samallainen kuin hänen äitinsä saali; hän löi käsiään yhteen ja huudahti: "Se on äitini saali! Mistä olette saanut sen?"

Samassa toi palvelija lampun sisään ja heti kun Katri tulen valossa näki saalin kävi hän noloksi.

"Ei se olekaan äitini saali", sanoi hän surullisesti. "Se on paljon isompi ja kauniimpi kuin äidin".

"Käyttääkö äitisi sitä paljon?" kysyi rouva.

"Ei", vastasi Katri päätään pudistaen. "Se on aikaa sitten pantiksi pantu. Äidin oli kovin pahamieli kun se vietiin, sentähden että hän oli saanut sen emännältään ja sentähden että hän piti sitä pikku veikon päällä tämän kipeänä ollessa".

"Onko pieni veljesi kuollut?" kysyi rouva säälivästi.

"On", sanoi Katri; "hän kuoli kaksi vuotta sitten ja sisareni myös, joka oli vuotta nuorempi minua. He ovat molemmat taivaissa ja äidillä ei ole muita lapsia jälellä kuin minä".

"Mari parka!" sanoi rouva Ogilvie hiljaa itsekseen ja nosti oman pienen poikansa laattialta ja suuteli häntä sekä veti pienen Annin luokseen, ikäänkuin hän ensi kerta elämässä olisi tullut ajatelleeksi että hän mahdollisesti voisi niitä kadottaa.

"Huomaatko, Heikki", sanoi hän miehelleen, "että nämä lapset ovat aivan yhdenikäisiä meidän lasten kanssa".

"Mihin tautiin kuoli veljesi?" kysyi hän Katrilta.

"Äiti sanoi että hän kuoli kuumetautiin, mutta kyllä hän kärsi nälkää ja kylmääkin", vastasi Katri.

"Te olette siis hyvin köyhiä", sanoi rouva.

"Olemme kyllä", huokasi Katri; "meillä ei ole tuolia eikä pöytiä, eikä mitään muuta kuin vuode".

"Mihin ne sitten kaikki ovat joutuneet?" kysyi Liisa.

"Isä on pannut ne pantiksi", vastasi Katri, "ja käyttänyt rahat viinaan".

"Mutta mistä te saatte ruokaa?" kysyi rouva. "Kerjäätkö sinä kaduilla?"

"En koskaan. Äiti ei antaisi minun kerjätä".

"Kuulkaa, isä", sanoi Liisa. "Sanoinhan minä että tämä pieni tyttö ei milloinkaan kerjää. Hän ei pyytänyt äidiltä rahaa, vaan äiti antoi hänelle".

"Mitä sinä teit sillä viidenkolmattapennin rahalla, jonka sinulle annoin?" kysyi rouva.

"Isä otti sen minulta ja käytti sen viinan ostamiseen".

"Hyi, kuinka paha mies!" huudahti Anni. "Minä en pidä siitä miehestä".

"Älä niin sano", pyysi Katri vakavasti. "Äiti olisi kovin pahoillaan, jos hän kuulisi sinun noin puhuvan".

"Katriseni", sanoi rouva, "minä tahtoisin saada vähän tarkempia tietoja äidistäsi, sillä luulen että olen häntä ennen tuntenut".

"Oletteko tuntenut?" sanoi Katri. "Ehkä te olette hänen entinen emäntänsä!"

"Olen melkein varma siitä", vastasi rouva. "Eikö äitisi ole pyöreäkasvoinen, punaposkinen, kirkassilmäinen ja iloinen?"

"Ei ole sinnepäinkään!" sanoi Katri. "Hän on hyvin laiha ja kalpea ja silmät ovat kuopallaan ja hän ei milloinkaan naura, ei edes hymyilekään! Mutta kyllä hän oli iloisempi ennenkuin hän tuli kipeäksi ja ennenkuin hän kärsi kylmää ja nälkää. Eihän hän voi nauraa kun kaiket päivät makaa vuoteessa yskien tai istuu paitoja ommellen ilman saalia tai lämmintä peittoa".

"Katri parka!" sanoi rouva laskien kätensä Katrin pään päälle. "Minun käy kovin sinua sääliksi. Vaan olen varma siitä että äitisi on minun entinen palvelijani. Juokse nyt kotiin ja kerro äidillesi että olet löytänyt minun ja pyydä että hän tulee tänne huomen aamulla".

Katri astui muutaman askeleen taaksepäin hämmästyneenä. "Äiti ei ole moneen viikkoon päässyt vuoteeltaan!" sanoi hän. "Hän ei edes ole voinut mennä isää katsomaan sairaalaan".

"Mitä isääsi vaivaa?" kysyi herra Ogilvie.

"En tiedä", vastasi tyttö. "Äiti sanoo vaan että hän on kovin kipeä. Hän sairastui eräänä yönä äkkiä kapakassa ja vietiin suoraa päätä sairaalaan. Kuulin naapurimme kertovan että neljä miestä tarvittiin häntä sinne viemään".

"Delirium tremens!" kuiskasi herra Ogilvie vaimolleen, mutta Katri kuuli sen.

"Niin, se on juuri taudin nimi", sanoi hän. "Minä kuulin kapakanisännän sanovan leipurinvaimolle niin. Kapakanisäntä käy usein äidin luona kertomassa miten isä voi, mutta tänään hän ei ole käynyt ja sentähden äiti lähetti minua sairaalaan kysymään ja paluumatkalla en voinut olla pysähtymättä täällä oven edustalla".

"Ja äitisi kai nyt odottaa vastausta", sanoi rouva.

"Voi, voi, kun ihan unohdin sen", sanoi Katri ja juoksi ulos semmoista kyytiä, ett'ei kukaan saanut häntä pidätetyksi.

Herra Ogilvie lähti juoksemaan hänen jälkeensä saadakseen tietää missä he asuivat ja saavutti hänet vasta pitkän matkan päässä kadulla. Katri oli niin tuskissaan että töin tuskin malttoi pysähtyä sen verran että sai sanotuksi mitä herra Ogilvie häneltä kysyi.

Rouva tahtoi heti mennä entistä palvelijaansa katsomaan, mutta hänen miehensä arveli että olisi parempi että hän itse ensin sinne menisi, koska se kaupunginosa, jossa Katrin vanhemmat asuivat, oli mitä huonoimmassa huudossa. Hän lähtikin ja viipyi monta tuutia matkallaan. Lapset olivat jo menneet maata kun hän tuli kotiin.

"Antti Gould on kuollut", sanoi hän vaimolleen, istuen mukavasti nojatuoliin tulen ääreen, "hän kuoli delirium tremensiin. Noin pari tuntia ennen kuolemaansa hän kävi selväksi ja kysyi vaimoansa. Minä saavuin juuri heidän kotiinsa kun sana tuli sairaalasta ja koska vaimon oli mahdotonta lähteä sinne, kehotin minä häntä lähettämään tyttärensä. Sillä aikaa minä istuin vaimon luona ja hän kertoi minulle surkean elämänsä tarinan. Sinä olit oikeassa. Gould oli vuosi vuodelta joutunut yhä enemmän himojensa orjaksi kunnes he vihdoin menettivät kaikki mitä heillä oli. Hän oli hyvillään siitä että hänen miehensä vielä selveni ennen kuolemaansa ja että hän oli toivonut häntä nähdä. Kaikin puolin hän koetti miestään puolustaa ja arveli syyksi heidän köyhyyteensä oman tautinsa ja kykenemättömyytensä työllään mitään ansaita. Pikku Katri tuli noin seitsemän vaiheilla kotiin ja kertoi että isä oli kuollut. Sanasta sanaan lapsi kertoi isän viimeiset tervehdykset äidille. Tämä oli pyytänyt äidin antamaan anteeksi kaiken sen kurjuuden, minkä hän oli miehensä tähden saanut kärsiä ja oli pyytänyt että äiti rukoilisi hänen puolestaan Jumalan antamaan anteeksi hänen syntinsä. Minä toimitin erään naapurivaimon yöksi sairaan vaimon luo ja lupasin että sinä huomenna tulisit häntä katsomaan".

"Kyllä Mari raukan elämä tosiaankin on ollut kurjaa", sanoi rouva Ogilvie, kun hänen miehensä oli kertomuksensa päättänyt. "Mitenkähän me voisimme häntä auttaa?"

"Sitä minä juuri kotimatkallani tuumasin", vastasi mies. "Heikko ja sairas kun hän on, hän ei voi itseään ja lastaan työllään elättää. Mutta minulle juolahti mieleen eräs seikka juuri kotiin tullessani".

"No, mikä se on?" kysyi innokkaasti vaimo.

"Ennenkuin lähdimme kotoa", vastasi mies, "ilmoitti portinvartija että hän aikoi muuttaa pois, sillä hänen asuntonsa on hänen perheelleen liian ahdas. Emmekö voisi ottaa Mari Gouldia portinvartijan huoneeseen asumaan ja hankkia hänelle ompelutyötä sen verran kun hän jaksaa tehdä?"

"Vallan hyvin", sanoi rouva. "Se on erinomaisen hyvä tuuma. Ja minä olen varma siitä että hän tulee terveeksi kun hän pääsee maalle raittiiseen ilmaan. Siten minä sitä paitsi voin häntä hoitaa ja auttaa".

Herra Ogilvie meni omaan huoneeseensa ja rouva sytytti kynttilän ja meni kaapin luo, jossa säästölipas säilytettiin. Hän pisti minun lippaaseen ja sulki kaapin oven.

KAHDESTOISTA LUKU.

Maalla.

Ikävämpää olopaikkaa ei voi olla viidenkolmattapennin rahalla kuin säästölipas ja varsinkin semmoinen joka pidetään kaapissa, jotta ei voi nähdä ei kuulla ei tämän taivaallista.

Minä olin varmaan monta viikkoa Liisan ja Annin säästölippaassa ja kovin yksitoikkoiselta olo siellä tuntui; silloin tällöin vaan hiljaisuutta häiritsi jonkun pennin vieriminen raosta minun ylitseni. Kuinka hartaasti toivoin laatikon täyttyvän! Vihdoin viimein kun kaikki olimme niin ahtaassa pinnistyksessä että tuskin voimme liikahtaa, tuo kauvan toivottu vapaudenpäivä valkeni.

Lipas otettiin kaapista esille ja vietiin ulos. Minä en saanut oikein tolkkua siitä mitä meille tapahtui, mutta jälestäpäin kävi minulle selväksi että olimme tehneet matkan rautatiellä, jonka loputtua lipas, jossa olimme, pantiin toiseen kaappiin. Toinen pitkä, ikävä kuukausi seurasi, ja sitten vasta tuli vapautuksen hetki.

Lipas otettiin esiin ja joku kantoi sen varovasti kädessään. Minä en kuullut hiiskaustakaan, sillä olin laatikon pohjalla ja päälläni oli joukko pennin rahoja; mutta minä tunsin että olimme ulkona ja että ajettiin tai astuttiin maantiellä. Vähän ajan päästä pysähdyttiin ja sitten avattiin lipas ja rahat kaadettiin siitä ulos ja pyörivät hujan hajan pöydälle. Käsiä taputettiin kun me vierimme lippaasta ja meitä ruvettiin heti laskemaan.

Alussa päivän valo minua häikäisi, kun niin kauvan olin pimeässä lippaassa ollut; mutta niin pian kun toivuin aloin katsella ympärilleni ja huomasin olevani pienessä rakennuksessa, joka sijaitsi puistossa; nähtävästi oli se portinvartijan asunto, sillä avonaisen ikkunan kautta näkyi viheriä nurmikko ja puita. Oli kevät, sillä oven edustalla oleva pensas-aita oli täynnä kukkia ja aurinko paistoi kirkkaasti.

Rouva Ogilvie seisoi ikkunan kohdalla ja nojatuolissa istui siistiin mustaan pukuun puettuna Katrin äiti. Pöydän ympärillä istui rahoja laskemassa Liisa ja Anni ja heidän välillään Katri, mutta ei tuo repaleinen, vilusta värisevä Katri, vaan siisti pieni tyttö puhdas esiliina yllä ja valkoinen hattu päässä. Silmät loistivat ilosta ja kasvot hehkuivat iloa ja onnea. Hän oli kuin pieni auringonsäde.

Ovi avattiin ja herra Ogilvie astui sisään.

"Kuinka jaksatte tänään, Mari?" kysyi hän lähestyen leskeä. "Ahkera kuin ainakin, näemmä".

"Niin, hyvä herra", vastasi kysytty hymyillen. "Minä ompelen täällä pikku Harryn paitoja ja niiden pitäisi pian valmistua. Minä olen tehnyt hänelle pienen nuken tilkuista. Tuleeko hän pian tänne?"

"Tässähän tuo tulee", sanoi Rouva Ogilvie ja kääntyi ovea kohti. Pienokainen astua tallusteli sisään ja juoksi suoraa päätä Katrin äidin luo.

"Älkää vaan Harryä pilatko", sanoi lapsen äiti, kun poika kiipesi lesken syliin ja sai nuken käsiinsä. "Hän on kovasti teihin mieltynyt ja pyytää alinomaa päästä Marin luo. Minä voisin melkein käydä kateelliseksi".

Hän nauroi puhuessaan, mutta loi samalla säälivän katseen leskeen, nähdessään kuinka tämä pienokaista hyväili, sillä hän tiesi että tämä muisti omaa pientä poikaansa.

Sillä välin herra Ogilvie auttoi tyttöjä rahojen laskemisessa ja kun hän ilmoitti summan suuruuden, huusivat tytöt ilosta.

"Nyt on siis vihdoin se suuri päivä tullut", sanoi hän, "ja olioin teidän on päättäminen mitä on ostettava".

"Sen olemme jo aikoja sitten päättäneet", huusivat molemmat hänen tyttärensä yht'aikaa.

"Todellako! Onko Anni tullut selville siitä mitä hän ostaa? No, mitä nyt ostetaan, nukki, vesisuihku tai nukenhuone?"

"Ei mitään semmoista!" vastasi pikku Anni. "Se on suuri salaisuus, isä, eikä kukaan tiedä siitä paitsi Liisa ja minä ja äiti ja Katri".

"Mutta nyt kerrotaan se isällekin", sanoi Liisa. "Saanko, äiti, kertoa?"

"Saat, kultaseni", vastasi äiti, "kerro kaikin mokomin".

Liisa kohousi varpailleen ja kuiskasi jotakin isän korvaan. Se näytti hyvin isää huvittavan, sillä hän suuteli tyttöänsä otsalle ja sanoi: "No, sepä on varsin hauskaa! Kuka tämän tuuman keksi?"

"Minä", kuiskasi Liisa punastuen.

"Saanko minä, Liisa, kertoa sen Marille?" pyysi Anni.

"Saat kyllä", sanoi sisar, "vai mitä arvelet, Katri?"

Mutta Katri oli liian kiihkoinen voidakseen vastata. Hän juoksi äitinsä luo ja suuteli häntä, sitten hän tarttui Liisan käteen ja puristi sitä ja alkoi hyppiä ympäri huonetta.

Mutta Anni meni Marin luo ja sanoi: "Nyt emme enää tarvitse pitää salaisuuttamme salassa, vaan nyt minä saan kertoa sen teille. Kaikki nämä rahat", – hän osotti rahakasaa pöydällä – "käytetään teidän saalinne takaisin ottamiseen, sen saalin, joka on –".

Tässä Anni keskeytti puheensa, sillä hän ei muistanut oikeata sanaa, ja loi Katriin kysyvän katseen.

"Pantu pantiksi", sanoi Katri.

"Pantu pantiksi", toisti Anni, kääntyen leskeen. "Minä en tiedä mitä sillä tarkoitetaan, mutta jotakin kauheata se mahtaa olla".

"Minä kerron lopun", huudahti Katri, ja juoksi äitinsä luo ja kiersi käsivartensa hänen kaulansa ympärille. "Äiti kulta, te saatte takaisin saalinne, ihan totta! Vanha ukko on mennyt sitä hakemaan, hän tietää missä mies asuu, jolla se on. Hän tulee tänään tänne. Eikö se ole hauskaa, äiti?"

Ja Katri suuteli äitiään ja juoksi sitten ovelle iloisesti laulaen ja Liisa ja Anni seurasivat häntä.

Äiti ei saanut tolkkua siitä kuka tuo "vanha ukko" ja "mies" olivat, eikä saalijuttukaan ollut hänelle oikein selvä. Mutta rouva Ogilvie kertoi hänelle että Liisa ja Anni olivat päättäneet käyttää säästörahojansa hänen saalinsa lunastamiseen panttikonttorista. Alussa he eivät aikoneet ilmoittaa salaisuuttaan Katrille, mutta heidän oli kuitenkin pakko sitä tehdä, koska he eivät tietäneet pantinlainaajan asuntoa. He olivat sitten pyytäneet äidin kirjoittamaan heidän puolestaan pantinlainaajalle. Mutta vastausta ei kuulunutkaan, ja silloin oli Katri keksinyt sen keinon että kirjoitettaisiin kapakanisännälle, ja tämä oli vastannut että hän oli sen lunastanut samasta summasta kuin se oli pantiksi pantu.

"Ja sitten", lopetti rouva Ogilvie kertomuksensa, "minä kirjoitin hänelle ja pyysin hänen itse tuomaan saalin tänne, sillä arvelin että hän mielellään tahtoisi tavata pientä ystäväänsä Katria, ja minä lupasin maksaa matkan kustannukset. Minun täytyy kuitenkin tunnustaa että oli toinen syy miksi pyysin häntä tänne tulemaan, vaikka en tiedä onko se oikein selvä".

"Mikä se on?" kysyi hänen miehensä.

"Niinkuin tiedät", vastasi vaimo, "on Katri kertonut meidän lapsille siitä yöstä, jonka hän vietti kapakassa, jolloin kapakanisäntä muiden muassa kertoi tyttärestään, joka oli ollut kovin kiittämätön hänelle. Minä näet luulen että meidän Leena on kapakanisännän tytär".

"Mitä vielä!" huudahti herra Ogilvie.

"Ei se niin hullu tuuma ole", sanoi hänen vaimonsa. "Leenan sukunimi on sama kun kapakanisännän, ja muutamana päivänä sattui Leena olemaan sisällä kun Katri kertoi tuosta seikkailustaan ja näytti tarkkaan sitä kuuntelevan. Minä sen johdosta otin tarkemmin selkoa hänen entisistä elämänvaiheistaan, ja olen melkein varma siitä että olen oikeassa. Isä tuntuu olleen huono mies, tyttö nähtävästi häpee isänsä puolesta; mutta toiselta puolen kapakanisäntä aina oli ollut hellä lastansa kohtaan. Minä nuhtelin Leenaa siitä että hän oli käyttäytynyt pahasti isäänsä kohtaan, ja hän itki katkerasti ja sanoi ett'ei hän ollut tiennyt isän nälkää kärsineen, muuten hän kyllä olisi häntä auttanut. Sitä paitsi oli hän viime vuosina niin usein muuttanut paikasta toiseen että hän ei ensinkään tiennyt missä isä tähän aikaan oleskeli".

"Tahtoisiko hän tavata isäänsä vielä?" kysyi herra Ogilvie.

"En luule sitä", vastasi hänen vaimonsa; "hän pelkää ett'ei isä antaisi hänelle anteeksi enää, sillä tämä kuuluu olevan kovin kiivas ja pahaluontoinen. Mutta minä luulen että kaikki tulee käymään hyvin kun ihan sattumalta tulevat toinen toisiaan tapaamaan. Minä vien lapset kotiin heti kun ovat nähneet tuon kuuluisan miehen ja jätän sinun, Marin ja Katrin hänen kanssaan tänne vähäksi aikaa. Sitten lähetän Leenan asialle tänne, niin isä ja tytär tulevat näkemään toisiansa".

Maria tämä tuuma hyvin miellytti ja herra Ogilvie nauroi ja nousi lähteäkseen pois.

"Minä lähden pois koko tästä puuhasta", sanoi hän, "mutta lähettäkää sitten Katri kertomaan miten asia päättyy".

Rouva Ogilvie ja Mari istuivat kahden kesken hetken aikaa, kunnes kaikki kolme tyttöä tuli sisään kantaen saalia välillään. He panivat sen Marin hartioille ja samassa minä näin vanhan tuttavani, kapakanisännän, seisovan oven suussa. Hän oli varsin siistissä puvussa ja hymyili niin ystävällisesti lapsille, ett'en voinut käsittää kuinka hänen tyttärensä voi häntä niin kovasti pelätä.

"Voi, kuinka hauskaa olisi nähdä teidän saalianne ja äidin saalia yhdessä!" sanoi Katri rouvalle kun ensimmäinen kiihtymys oli hiukan asettunut.

"Minä lähetän sen palvelijani myötä tänne," sanoi rouva, "ja silloin voit nähdä kuinka yhdellaisia ne ovat. Tulkaa pois, lapset, meidän pitää mennä kotiin. Mutta ennenkuin lähden saan kiittää teitä", lisäsi hän kääntyen kapakanisäntään, "teidän vaivastanne saalin takaisin hankkimisessa. Toivon että viivytte tämän päivän meillä, sillä Katrilla on varmaankin paljon kerrottavaa teille".

Vanha Tommi ei ollut valmis heti vastaamaan. Hän pyöritti hattua kädessään ja näytti kovin moukkamaiselta.

"Kiitoksia paljon, hyvä armollinen rouva", sai hän vihdoin sanotuksi.

Rouva Ogilvie ja hoitaja sekä pikku poika lähtivät pois, mutta Liisa ja Anni yhä vielä uteliaina katselivat kapakanisäntää. Heidän mielikuvituksessaan hän oli likeisessä yhteydessä Katrin "keijukaissadun" kanssa ja oli semmoisena salaperäinen henkilö, ja Liisa katsoa tuijotti häneen suurilla sinisillä silmillään ja Anni samaten toisella puolella.

Mies parka joutui vallan hämilleen kun tytöt häntä noin uteliaasti tarkastelivat.

"Mitä te, pienet keijukaiset, minua katselette?" kysyi hän vihdoin hymyillen; "vanha ukkohan minä vaan olen".

Sana "keijukaiset" muistutti heidän mieleensä toista ukon viehättävää ominaisuutta, ja Anni sanoi imartelevalla äänellä: "Kertokaa meille joku keijukaisjuttu?"

Mutta samassa hoitaja tuli heitä hakemaan pois ja heidän oli pakko lähteä.

Suureksi harmiksi minulle antoi Mari samassa kaikki pöydällä olevat rahat kapakanisännälle ja hän pisti ne taskuunsa. Sillä tavalla minä en nähnyt enkä kuullut mitään pariin tuntiin.

KOLMASTOISTA LUKU.

"Sinun tähtesi, kultaseni."

Katri istui kapakanisännän sylissä ja Mari istui nojatuolissa ommellen kun minä taas tulin näkyviin. Kapakanisäntä otti minun esiin taskusta ja piti minua sormiensa välissä.

"Tahtoisitko toista viidenkolmattapennin rahaa, tyttöseni?" sanoi hän hymyillen Katrille.

Katri otti minun käteensä, tietämättä että olin juuri sama raha, joka niin kauvan oli hänen kädessään ollut ennen, ja pani minun äitinsä työkoriin säästöön.

"Kerrottehan minulle toisen keijukaissadun, Tommi, eikö niin?" sanoi Katri kiiveten toistamiseen ukon syliin.

Samassa kuului askeleita oven ulkopuolella ja Katri juoksi heti ovelle huutaen: "Nyt tuodaan saali, ja nyt saatte nähdä, Tommi, kuinka yhdennäköiset ne ovat".

Hauskannäköinen nuori nainen tuli huoneeseen.

"Rouva lähetti tämän", alkoi hän, mutta keskeytti äkkiä puheensa kun hän näki kapakanisännän. Tämä säpsähti kuullessaan tytön äänen ja katsoi häneen. Ja minä huomasin saman ilmauksen hänen kasvoissaan kun sinä yönä, jolloin Katri unessa häntä isäksi sanoi. Hän katsoa tuijotti tyttöön ja hänen mieleensä muistui hänen tyttärensä lapsuuden aika, jolloin lapsen viaton jokeltaminen ja herttainen sulous oli suojellut häntä monesta pahasta, oli opettanut hänelle että viattomuus, rakkaus ja taivas oli jotain, jota hänenkin oli mahdollista saavuttaa. Hän unohti kaikki mitä oli tapahtunut tämän ajan jälkeen, unohti kolkot, ikävät, yksinäiset ajat, unohti loukatun ylpeytensä ja katkeran mielipahan pettyneiden toiveidensa johdosta. Ja hän ojensi käsivarsiaan tytärtään kohti huudahtaen: "Sinäkö, olet, Leenaseni?"

Mutta seuraavassa hetkessä hän vallan muuttui, ja viha ja katkeruus kuvastui hänen kasvoissaan.

"Hän se on!" sanoi hän Katriin kääntyen, "minun tyttäreni, josta on tullut hieno neiti. Tämä tyttö se on, joka on asunut muhkeissa herrastaloissa ja elänyt ylellisesti sillä välin kuin hänen isänsä oli vähällä nälkään kuolla! Niin, hän se on! Hän ei tiennyt että hänen isähylkynsä täällä oli, muuten hän ei olisi tänne tullut."

"Kuinka uskallat tulla minun näkyviini!" jatkoi hän, puristaen nyrkkiä vapisevalle tyttärelleen, "kuinka uskallat? Korjaa heti luusi täältä, sanon minä! Palaja paikalla hienojen ystäviesi luo ja huvittele heidän seurassaan! Ja, Katri, varo vaan ettet kerro muille palvelijoille että kamarineitsyt on sinun vanhan ystäväsi kapakanisännän tytär. Pysyköön se hänen salaisuutenaan niinkuin tähänkin asti".

Ukko oli vallan hurjistunut vihasta. Hänen silmänsä säkenöivät ja hänen huulensa vapisivat kiihoituksesta.

Hänen tyttärensä peljästyi niin, että hän vaipui tuolille istumaan ja hyrähti itkemään. Mari vei hänelle vettä juoda ja viittasi isälle että tämä olisi vaiti. Katri pani kätensä kapakanisännän käsivarrelle ja sanoi: "Älkää noin kiivastuko, Tommi. Minä luulen että hänen on kovin pahamieli".

Suuttunut mies rauhoittui hiukan Katrin ystävällisen puheen johdosta ja nähdessään tämän Katri jatkoi:

"Minä en oikein teitä käsitä, Tommi. Onko tämä se tyttö, jolle te ennen kerroitte keijukaissatuja?"

"No juuri se se on", vastasi katkerasti Tommi.

"Mutta tehän kerroitte minulle että hän oli kuollut".

"Jospa niin olisi!" kuului vastaus. "Olisi ollut parempi minulle, että hän olisi kuollut pienenä tyttösenä, eikä olisi kasvanut pahaksi ja tylyksi ihmiseksi. Silloin olisin voinut mennä hänen haudalleen itkemään, olisin pitänyt häntä rakkaassa muistossa ja toivo saada tavata häntä taivaissa olisi pidättänyt minua oikealla tiellä".

Tuntui siltä kuin olisivat muistot hänen huonosta elämästään häntä vaivanneet ja kuin hän olisi koettanut puolustaa itseänsä, syyttämällä toista, sillä hän jatkoi yhä enemmän kiihoittuen:

"Mutta sen sijaan on hänen muistonsa vienyt minun yhä kauvemmaksi kaikesta mikä on pyhää ja tukehduttanut minussa uskon kaikkeen hyvään – siksi kunnes opin tuntemaan sinua, Katri. Sinä kenties et ota sitä uskoaksesi", jatkoi hän silittäen lapsen vaaleata tukkaa, "mutta minä hellästi rakastin tyttöäni. Vaimoni sydän murtui minun huonon elämäni johdosta, ja siksi minä lastani niin hellästi rakastin, sillä minä tahdoin sen kautta sovittaa rikokseni äitiä kohtaan. Minä säästin ja kitsastelin voidakseni hankkia lapselleni parempia vaatteita ja paremman kasvatuksen kuin naapurin lapsilla oli, sillä pidin häntä parempana heitä. Ja tämä on nyt kiitos siitä".

"Joko lähdet, Leena?" sanoi hän kovemmalla äänellä; "joll'et meinaa mennä, niin menen minä".

Tyttö parka ei kyennyt vastaamaan, niin hämillään hän oli. Mutta Mari ehätti avuksi.

"Te ette käyttäydy oikein", sanoi hän ystävällisesti kapakanisännälle. "Tyttärenne on tosin laiminlyönyt velvollisuuksiaan teitä kohtaan, mutta hän on sitä katunut. Sitä paitsi hän ei ole tiennyt että te olitte nälkään kuolla, muuten hän kyllä olisi teitä auttanut. Ja kahden viimeksi kuluneen vuoden kuluessa hän ei ole saanut selkoa siitä missä te asuitte".

"Tokkohan hän on sitä kuulustanutkaan?" tuumasi vihoissaan kapakanisäntä.

"Kyllä hän on, mutta ei ole saanut teistä mitään tietoa", sanoi leski.

"Sitä en ota uskoakseni", jupisi suuttunut isä.

Leski joutui vallan epätoivoon, sillä kaikki sovintoyritykset näyttivät olevan turhat. Hän kääntyi Katriin ja pyysi hänen vuorostaan koettamaan parastaan siinä kohden.

Katri lähestyi kapakanisäntää ja sanoi: "Onko se totta, Tommi, että te olette hylky?"

"Kuka sen on sanonut?" kysyi äreästi toinen.

"Itsehän te vast'ikään niin sanoitte", nauroi lapsi.

"Sanoinko?" kysyi leppeämmällä äänellä Tommi. "On se totta, Katri, vallan totta". "Rukoiletteko koskaan 'Isä meitää'?"

Kului hetkinen ennenkuin vastaus tuli. Matalalla äänellä sanoi sitten vanha mies: "En rukoile, lapseni".

"Sen minä arvasin", sanoi Katri hiljaa.

"Mistä sen arvasit?" Ääni oli taas karkeampi.

"Siitä että tässä rukouksessa on kohta, jossa rukoilemme Jumalaa antamaan anteeksi meidän syntimme niinkuin mekin annamme anteeksi toisille ihmisille, jotka ovat tehneet pahaa meille. Jos te ette voi antaa anteeksi teidän tyttärellenne mitä hän on teitä vastaan rikkonut, niin ettehän tekään voi toivoa että Jumala antaa teille anteeksi että te olette hylky".

Vanha mies kätki kasvonsa käsiinsä ja istui kauvan aikaa puhumatta. Kun hän taas liikahti oli hänen tyttärensä polvillaan hänen jalkojensa juuressa.

"Isä, isä, antakaa minulle anteeksi!"

Ja isä sulki tyttärensä syliinsä, kääntyi Katriin ja sanoi: "Sinun tähtesi, kultaseni, sinun tähtesi!"

Kapakanisäntä palasi sitten kaupunkiin, mutta vaan pannakseen kokoon tavaroitaan ja lopettaakseen kapakkaliikettään. Pari viikkoa myöhemmin hänellä oli pieni koti kylässä, ja hänen pienen puotinsa ikkunoissa oli nähtävänä lasten leikkikaluja, kuvakirjoja ja kaikellaista muuta tavaraa, joka miellytti kylän nuorisoa, ja siellä hän vietti onnellista ja kunniallista elämää pikkukauppiaana ja tuli hyvin toimeen, sillä tytär antoi hänelle osan palkastaan.

Suurin ilo minkä rouva Ogilvie voi lapsilleen hankkia oli lähettää heitä Leenan kanssa ostamaan jotakin vanhan Tommin puodista. Mutta lasten ilo ei ollut täydellinen, joll'eivät saaneet pysähtyä pienen portinvartijan asunnon kohdalla ja tavata siellä erästä pientä sinisilmäistä tyttöä, joka seisoi ovessa heitä odottamassa. Hänen ottivat he mukaansa ja he tiesivät että vanha Tommi oli siitä varsin hyvillään, että hän antoi enemmän makeisia kaupanpäällisiksi ja että keijukaisjutut, joita hän heille kertoi, olivat pitemmät kun Katri oli mukana.

Onnellisia päiviä nämä päivät olivat, hauskoja kesä-iltoja, joita lapset aina tulevat muistamaan. Minä muistan vallan hyvin viimeisen kerran kun minä olin heidän kanssaan, ennenkuin erosin Katrista. Oli ihana kesä-ilta, ja ilma oli kaunis ja täynnä kukkien tuoksua. Lapset olivat vastahakoisesti sanoneet Tommille jäähyväiset ja lähteneet kotiapäin astuskelemaan, puhuen keskenään niistä ihmeellisistä tarinoista, joita Tommi oli heille kertonut. Kun saapuivat portille, tuli Mari ulos puhuttelemaan Liisaa ja Annia. Hänellä oli hartioillaan saalinsa, jonka hän aina pani päälleen kun lapset kulkivat portin kautta. Hän oli nuoremman ja terveemmän näköinen kuin ennen ja hänen poskillaan oli heikko puna. Vähän aikaa leikittyään yhdessä erosivat lapset ja Katri jäi äitinsä kanssa kahden kesken.

Linnut lauloivat puistossa, kaukaiselta niityltä kuului heinämiesten ääniä, aurinko oli laskeumaisillaan ja uusi-kuu alkoi kohota taivaan rannalla. Leski laski kätensä pienen tyttönsä pään päälle. "Eikö nyt ole kaunista, Katriseni?" kysyi hän.

"Voi, äiti!" vastasi lapsi. "Minä olen niin onnellinen, niin onnellinen ett'en voi sitä selittääkään".

"Ja kuusi kuukautta sitten", sanoi äiti, sulkien lapsen syliinsä, "minä tuona kauheana yönä makasin yksin sairasvuoteellani ja luulin kadottaneeni sinun ainaiseksi".

"Itkettekö te, äiti?" kysyi lapsi ihmetellen.

"Itken, Katriseni".

"Sitten se raamatunlause, jonka tänään opin koulussa, on tosi".

"Mikä lause se on, lapseni?"

Ja Katri lausui hitaasti ja vakavalla äänellä: "Itku kestää yhden illan, mutta aamulla tulee ilo".