[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fYTq6w08OubfB7hhCTySRHw2xiAP2VG5-rgu1U_tTAIg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":7,"genre":10,"themes":11,"origin":12,"language":13,"yearPublished":14,"yearPublishedTranslation":15,"wordCount":16,"charCount":17,"usRestricted":18,"gutenbergId":7,"gutenbergSubjects":19,"gutenbergCategories":20,"gutenbergSummary":7,"gutenbergTranslators":21,"gutenbergDownloadCount":7,"aiDescription":22,"preamble":23,"content":24},214,"Kertomus viisikolmattapenninrahan vaiheista","N. N. (tekijä tuntematon)",null,"214-n-n-kertomus-viisikolmattapenninrahan-vaiheista","214__N._N.__Kertomus_viisikolmattapenninrahan_vaiheista","lastenkirja",[],[],"fi",1880,1892,16319,93390,false,[],[],[],"Kertomus seuraa pienen hopearahan matkaa eri omistajien käsissä 1800-luvun Englannissa. Tarina alkaa, kun köyhä tyttö saa rahan lahjaksi, ja se kuvaa raittiuden ja rehellisyyden merkitystä vaatimattomissa oloissa elävän perheen vaiheissa.","'Kertomus viisikolmattapenninrahan vaiheista' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 214. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KERTOMUS VIIDENKOLMATTAPENNINRAHAN VAIHEISTA\n\n\nEnglannin kielestä suomentanut\n\nHANNA FAVORIN\n\n\n\nRaittiuden Ystävät, Helsinki, 1892.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n   I. Katrin oma\n  II. Kotona\n III. Äidin saali\n  IV. Leipurin vaimo\n   V. Kapakka\n  VI. Tommin kutsumaton vieras\n VII. Kummallinen vanha ukko\nVIII. Katrin kotiintulo\n  IX. Juomari parka\n   X. Rahalipas\n  XI. Katri hyvässä seurassa\n XII. Maalla\nXIII. \"Sinun tähtesi, kultaseni\"\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\nKatrin oma.\n\n\nKertomukseni ei ole mikään suurenmoinen tarina, sillä siinä puhutaan,\netupäässä repaleisesta pienestä tytöstä, jonka nimi oli Katri.\n\nMinä vietin ensimmäiset päiväni erään pankkiherran laatikossa, ja\nsitten minut annettiin eräälle rouvalle, joka tuli pankkiin ja joka\nkotimatkallaan tapasi pienen kurjannäköisen tytön ovensa edustalla\nseisomassa; häntä liikutti tytön kurjuus niin että hän pisti minut\ntämän kylmään, pieneen käteen. Tällä tavalla minä jouduin Katrin\nomaksi.\n\nOli kylmä, kostea ja sumuinen iltapäivä, ja minä luulen että rouvan\nkävi sääli tuota yksinäistä pientä lasta pimeällä kadulla, sillä hän\nhymyili ystävällisesti antaessaan minut, ja sanoi:\n\n\"Tuossa on sinulle raha, pieni tyttöseni\".\n\nKun vaunut pysähtyivät oven edustalla, näkyi joukko lapsien päitä\nikkunassa kurkistamassa, ja rouva nyykäytti päätä heille ja hymyili\nastuessaan vaunuista. Lapset näyttivät niin iloisilta ja onnellisilta\nettä äidin silmät loistivat heitä katsellessaan. Juuri silloin se oli\nkuin hän näki tuon repaleisiin puetun lapsen kadulla ja hänen sydäntään\nliikutti tuo suuri vastakohta hänen omien lastensa ja tämän välillä, ja\nsilloin hän antoi minut pienelle tytölle.\n\nKun Katri lähestyi ottaakseen minua, katseli rouva häntä tutkivasti.\nMinä luulen että hän oli aikeissa tehdä hänelle joitakuita kysymyksiä,\nmutta lapset alkoivat kärsimättömästi koputtaa ikkunaa ja rouva riensi\nsisään.\n\nSamassa kaikki päät katosivat ikkunasta, ja minä olin kuulevinani\nlasten äänekkäitä huutoja ja iloa äidin tullessa heidän luokseen.\n\nMutta nyt palvelija laski ikkunaverhot alas, kirkas tulenvalo pimeni ja\nkoko tuo iloinen perhekuva katosi näkyvistäni.\n\nMinulla oli muuten hyvä aika huomata kaikkea, sillä uusi omistajani oli\nniin hämillään siitä että hän oli saanut hopearahan, että hän kotvasen\naikaa seisoi liikkumattomana, suurilla silmillään tuijottaen minuun.\nHän oli noin kuuden vuoden ikäinen, mutta oli ijäkseen jotenkin iso.\n\nHänen pukunsa oli katala. Hänen rikkinäinen pieni hameensa oli ohutta\npuuvillakangasta, ja hänellä ei ollut edes kenkiä vielä vähemmin sukkia\njalassa. Hänen hihansa olivat lyhyet ja hänen pienet paljaat\nkäsivartensa olivat kylmästä vallan punaiset.\n\nMutta tästä huolimatta hän oli iloisen näköinen ja hymy, joka levisi\nhänen kasvoilleen rouvan antaessa minut hänelle, oli loistavin minkä\nikinä olen nähnyt. En tiedä oliko se tuo hymy, vai mikä lie ollut joka\nsynnytti minussa sen käsityksen että Katri oli onnellinen lapsi,\nkurjasta puvusta ja punaisista käsivarsista huolimatta.\n\nArvaan että nuo pienet siniset sormet harvoin olivat pidelleet\nsuurempaa rahaa kuin viisi- tai kymmenpennisiä, siitä ihastuksesta\npäättäen millä lapsi puristi minua molemmin käsin.\n\n\"Katrin oma! Katrin ihka oma raha!\" huudahti hän, ja tuo säteilevä hymy\nlevisi taas hänen kasvoilleen.\n\nJa Katri hypähti ilosta kadulla ja lähti sitten juosta tipsuttamaan\nminkä jalat kantoivat. Pitkän matkan juostuaan liukkaita katuja pitkin,\npysähtyi hän muutaman puodin edustalle ja katseli minua uudelleen.\n\n\"Siellä se vielä on, ei ole vielä hävinnyt\", sanoi hän itsekseen,\nkasvot riemusta loistaen; ja sitten hän puristi minua pieneen kouraansa\nja lähti juoksemaan. Hän teki vähän väliä pieniä hyppyjä ja pisti\nlauluksi itsekseen.\n\nOhitse-kulkevat eivät Katria näyttäneet vähääkään häiritsevän. Hän\ntanssi eteenpäin ikäänkuin hän olisi ollut ihkasen yksin, eikä koskaan\njoutunut kenenkään tielle. Samalla tavalla hän juosta kippasi kadun\npoikkikin kadunristeyksissä, eikä ollut kuulevinaan kuorma-ajurien ja\nissikkain ärjäsemistä. Taisi olla tottunut semmoiseen. Valtakaduillakin\nhän yhä jatkoi laulamistaan ja livahti sukkelasti hevosten ohitse.\nKomeilta ja valoisilta kaduilta Katri kääntyi pimeille ja kapeille\nkaduille. Kamalalta ja kolkolta tuntui tämä seutu, mutta Katri oli kuin\nkotonaan. Köyhyys ja puute vallitsi täällä; talot olivat pienet ja\nlikaiset ja asukkaat tuntuivat olevan yhteiskunnan kurjimpia.\n\nMinä huomasin että Katri puristi minua entistä kovemmin kouraansa\nikäänkuin olisi hän pelännyt kadottavansa minut.\n\nMe astuimme vanhan porttiholvin kautta pimeään pihaan. Siellä leikki\ntai paremmin riiteli joukko likaisia lapsia ja vähän väliä heidän\näkäiset äitinsä ärjyivät heille ikkunoista.\n\nKatri meni milt'ei pienimpään ja likaisimpaan taloon, nousi narisevia\npuisia portaita ylös ja työnsi kallellaan olevan oven auki.\n\n\"Äiti!\" huusi hän, \"katsokaas! Arvatkaa mitä olen saanut!\"\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\nKotona.\n\n\nKatri ei saanut mitään vastausta ja hän astui sisään kurjaan asuntoon.\nSen katalampaa kotia ei voi mielessään kuvata. Huone oli pieni ja\nhuonekaluja ei ollut nimeksikään; yhdessä nurkassa vaan oli jotakin,\njoka arvattavasti toimitti vuoteen virkaa, mutta se ei ollut muuta kuin\nkasa vanhoja rääsyjä.\n\nHuoneen ainoassa ikkunassa oli neljä ruutua ja niistä oli kolme rikki\nja niiden sijat olivat paperilla ja vaateryysyillä tukitut; voipi\narvata että huoneessa liiallinen valo ei haitannut.\n\nRyysyt eivät voineet estää kylmän ilman tunkeumasta sisään, vaan joka\naukosta tuuli valittaen pyrki huoneeseen ja teki sen kahta kolkommaksi.\nUunissa oli hiukkasen tuhkaa, joka osotti että oli joskus lämmitetty,\nmutta siitä oli jo pitkät ajat kuluneet, sillä nyt oli kylmä ja kolakka\nhuoneessa.\n\nKatri astui varpaillaan ryysykasan luo.\n\n\"Nukutteko, äiti?\"\n\nKalpeat kasvot tirkistivät vuoteelta; niissä kuvastui huoli ja\nkärsimys, mutta kun sairas näki kysyjän, levisi kasvoille heikko hymy.\nVaikka se olikin heikko, loi se kuitenkin sairaan koko olentoon\nikäänkuin uuden elon ja osotti yhdennäköisyyttä äidin ja lapsen\nvälillä.\n\nYhtäläisyyttä ja kuitenkin erilaisuutta. Yhdennäköiset olivat silmät,\nsuu ja hiukset; erilaisuutta oli terveyden ja sairauden, ilon ja surun,\ntoivon ja toivottomuuden välillä. Tämä erilaisuus oli samalla hauska ja\nsurullinen: hauskaa oli ajatella että äiti kerran oli ollut lapsen\nkaltainen, että oli ollut aika, jolloin noilla nyt niin kalpeilla\nkasvoilla oli asunut samallainen nuoruuden virkeys kuin lapsen\nkasvoilla nyt; surullista oli ajatella että lapsi kenties voipi käydä\näidin kaltaiseksi, että aika kenties tulee, jolloin huolet ja köyhyys\nja sairaus himmentävät silmien loiston ja painavat hiukset harmaiksi.\n\nKamala on mahtanut olla elämä, joka niin vähässä ajassa on saanut\naikaan niin suuria muutoksia, sillä äiti näytti vielä nuorelta,\nkorkeintaan kahdeksankolmatta vuoden ikäiseltä.\n\n\"Sinäkö olet, Katri?\" kysyi hän heikolla äänellä; mutta näiden sanojen\nlausuminen synnytti niin kovan yskän, että sairaan täytyi laskeutua\nvuoteelle takaisin.\n\n\"Oletteko huonompi, äiti?\" kysyi lapsi. Vastaus oli niin heikko että\nlapsi ei sitä kuullut. Hän kömpi vuoteelle ja alkoi hyväillä äidin\nposkia.\n\n\"Äiti parka!\" sanoi hän; \"tulkaa toki pian terveeksi\".\n\nHymy levisi taas kalpeille kasvoille, ja äiti tarttui lapsen pieneen\nkätöseen ja suuteli sitä.\n\n\"Anna minulle vähän maitoa, kultaseni\", sanoi hän.\n\nKatri kömpi alas vuoteelta ja alkoi hakea ympäri huonetta. Hän kävi\nkovin huolestuneen näköiseksi luodessaan silmäyksen ympärilleen ja\nhieroi silmiään ikäänkuin luullen että niissä oli jokin vika.\n\n\"Äiti!\" huudahti hän vihdoin, \"missä on pöytä?\"\n\nSairaan kasvoille ilmaantui heikko puna, mutta ei tullut mitään\nvastausta.\n\n\"Äiti!\" toisti lapsi kovemmalla äänellä, \"mihin on pöytä joutunut?\"\n\n\"Se on annettu pantiksi, Katri\".\n\nKatrin silmät säihkyivät. \"Onko isä käynyt kotona?\"\n\n\"On, Katriseni\".\n\nHetken aikaa vallitsi hiljaisuus ja sitten Katri purskahti äänekkääseen\nitkuun.\n\n\"Hän on kovin, kovin paha, äiti; minä en voi häntä kärsiä\".\n\n\"Katri!\"  \"Niin, en voi sille mitään, äiti\", nyyhkytti lapsi; \"isä on\nkovin paha, kun vie pöydän meiltä saadakseen rahaa viinaan. Viime\nviikolla hän vei tuolin ja nyt hän on vienyt pöydän. Luultavasti hän\nvielä vie vuoteenkin, jotta teille ei jää mitään, missä makaatte. Voi,\näiti kulta! Miksi isä juo niin paljon?\"\n\n\"Hänen on niin kova jano, kultaseni\".\n\n\"Miksi hänen on niin jano?\"\n\n\"Meidän jokaisen on jano väliin, Katri. Minun on nyt juuri kova jano ja\nolisi paljoa parempi että sinä antaisit minulle maitoa, kuin että puhut\npahaa isästäsi\".\n\nLapsi herkesi heti itkemästä ja pyyhki rikkinäisellä hameellansa\nsilmiään.\n\n\"Kyllä minä tahdon olla kiltti, äiti\", sanoi hän katuvaisesti, \"vaan\nminä en tiedä missä maito on\", ja ajatellessaan ett'ei äiti voinut\nmaitoa saada, pyrki itku taas väkisinkin tulemaan.\n\n\"Isä pani sen laattialle, tänne vuoteen viereen, jotta minä ulottuisin\nsitä ottamaan\", vastasi äiti; \"eikö hän ollut hyvä, kun sen teki?\"\n\n\"Oli kyllä\", vakuutti Katri, ja alkoi käsillään hapuroiden etsiä\nmaitoruukkua. \"Mutta, voi, äiti kulta!\" ja Katrilta pääsi jälleen itku.\n\n\"Mikäs on, lapseni?\" äiti hämmästyneenä kysyi.\n\n\"Maito on juossut maahan!\" nyyhkytti Katri.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\nÄidin saali.\n\n\nKatri ei ottanut millään rauhoittuakseen tästä uudesta\nonnettomuudesta, ja äidin täytyi ottaa hänet vuoteelle ja suudella ja\nhyväillä häntä ennenkuin hän tyyntyi.\n\n\"Älä pane sitä noin pahaksesi, lintuseni; eihän sitä käy auttaminen;\nminä voin yhtä hyvin juoda vettä\".\n\n\"Ei se ole sama\", sanoi Katri ja hyppäsi vuoteelta; hän nauroi vaikka\nkyyneleet vielä silmissä kimaltivat. \"Ei, äiti; minä lähden nyt heti\nostamaan teille maitoa\".\n\n\"Meillä ei ole penniäkään talossa millä ostaa\", sanoi sairas vaimo\nsuruisesti.\n\n\"Mutta meillä on\", vakuutti lapsi riemuiten. \"Katsokaapas, äiti!\"\n\nÄiti koetti katsella mitä lapsen kädessä oli, mutta huoneessa oli niin\npimeä, ett'ei hän mitään erottanut.\n\n\"Mitä se on, lapseni? Minä en voi mitään nähdä\".\n\n\"Viidenkolmattapennin-raha, äiti! Todellinen hopearaha, minun omani,\nihka omani!\"\n\n\"Katri\", sanoi hänen äitinsä vakavasti, \"oletko kerjännyt?\"\n\n\"En ole, äiti, en ikinä ole sitä tehnyt. Arvatkaas kuinka minä sen\nsain?\"\n\n\"Löysit sen kenties\".\n\n\"Enkä löytänyt. Arvatkaapas uudelleen, tai kerronko?\"\n\n\"Kerro vaan, lapseni\".\n\n\"Se oli eräs hyvä rouva\", sanoi Katri; \"hän oli ystävällisen näköinen\nja hänellä oli kaunis saali päällä. Hän astui vaunuistaan ja minä\npysähdyin katsomaan. Kun hän näki minun seisovan oven edustalla, ojensi\nhän tämän minulle ja sanoi: 'Tuossa on sinulle raha, pieni tyttöseni!'\nMinä rakastan tätä rouvaa, äiti, sillä hän hymyili minulle\".\n\n\"Jumala häntä siunatkoon!\" sanoi sairas vaimo.\n\n\"Hän ei kohdellut minua niinkuin hienot rouvat tavallisesti minua\nkohtelevat\", jatkoi lapsi. \"Tuntuu siltä kuin ajattelisivat he: 'Älä\ntule lähelle, sinä likainen, ryysyinen tytönretkale!' ja he nostavat\nhienot helmansa vallan kun pelkäisivät että minä niihin koskisin.\nOlenhan minä likainen, koska juoksen lätäköissä ja loassa ja ehkä minä\npilaisin heidän hienot vaatteensa, mutta miksi he katsovat noin\nvihaisesti minuun, äiti? Enhän minä heille mitään pahaa te'e. -- Mutta\ntämä rouva oli vallan toisellainen\", jatkoi Katri. \"Minusta näytti\nmelkein siltä kuin olisi hän minusta pitänyt. Luuletteko, äiti, että\nhän voisi rakastaa sellaista ryysyistä tyttöä kuin minä olen?\"\n\n\"Hän ei voisi olla sinua rakastamatta, kultaseni\", vastasi äiti ja\nsulki lapsen syliinsä.\n\n\"Ja ikkunassa oli pieniä lapsia\", pitkitti Katri kertomustaan, \"ja he\nkoputtivat ikkunaan, kun näkivät hänen tulevan. Varmaan olivat iloiset\nnähdessään hänet. Minä toivoisin että teillä olisi samallainen saali\nkuin hänellä oli; se oli niin sievä ja lämmin. Tulenkohan vielä joskus\nnäkemään tuon hyvän rouvan?\"\n\n\"Kenties, jos kuljet sitä katua vielä. Tuntisitko sinä häntä vielä,\nKatriseni?\"\n\n\"Tietysti tuntisin. En ole nähnyt monta niin hyvännäköistä rouvaa. Kuka\noli enin hyvännäköinen niistä, joita te olette nähnyt, äiti?\"\n\n\"Se oli nuori emäntäni\", vastasi äiti. \"Hän oli niin hyvä ja herttainen\nett'en häntä koskaan voi unohtaa. Toivoisin että sinä häntä oppisit\ntuntemaan; hän varmaankin sinua rakastaisi. Sinä olet hyvin minun\nnäköiseni, sellainen kuin olin ennenkuin tauti ja suru tekivät minua\nnäin laihaksi ja kurjan näköiseksi; ja minä luulen --\"\n\n\"Ette te ole laiha ja kurjan näköinen, äiti\", keskeytti häntä Katri\nkiivaasti; \"te olette oikein kaunis. Minä kuulin lääkärin viime\nviikolla täällä käydessään sanovan: 'Kuinka kaunis hän on mahtanut\nolla!'\"\n\n\"Sanoiko hän niin?\" äiti hymyillen kysyi. \"Niinhän se minun hyvä\nemäntänikin ennen sanoi; hän piti minusta ja sanoi että aina olin niin\niloinen ja virkeä. Mitähän hän nyt sanoisi jos näkisi minut?\" ja sairas\nhuokasi. \"Minä lähdin hänen luotaan kun menin naimisiin isäsi kanssa,\nja hän meni myöskin vähäistä myöhemmin naimisiin, ja siitä saakka en\nole häntä nähnyt\".\n\n\"Oliko hän pitkä?\" kysyi Katri.\n\n\"Oli, pitkä ja solakka ja ryhdiltään muhkea kuin kuningatar\".\n\n\"Voi, äiti\", sanoi Katri, \"hän oli varmaan aivan minun hyvän rouvani\nnäköinen. Voisikohan hän olla sama rouva?\"\n\n\"Ei se ole luultavaa, mutta eihän tuo sentään mahdotonta ole. Minä\nluulen kuitenkin että hän on kotonaan maalla, niin että ei ole mitään\ntoivoa siinä kohden\".\n\n\"Olitteko te yhtä köyhä kuin nyt, silloin kun naimisiin menitte?\" kysyi\nKatri.\n\n\"En ollut, Katriseni; me olimme jotenkin hyvissä varoissa. Isälläsi oli\nkyllin työtä ja minä ompelin ja pesin vaatteita ja me tulimme hyvin\ntoimeen\".\n\n\"Eikö isän ollut jano silloin?\" kysyi lapsi.\n\n\"Oli kyllä vähin; mutta hänen ei ollut niin jano kuin hänen nyt on\".\n\n\"Hän käy yhä janoisemmaksi päivä päivältä, luulen minä\", puheli Katri\nitsekseen; \"kaikki rahat ovat menneet viinan ostoon ja nyt hän on\nvienyt pöydän ja tuolit pantiksi. Me olemme näin köyhät sentähden että\nisä vie kaikki rahat kapakkaan, eikö niin, äiti?\"\n\n\"Ei yksinomaan sentähden. Kyllä minussakin on vähän syytä. Ennenkuin\nsairastuin tein minä ahkeraan työtä, mutta nyt en kykene niin\nmihinkään. En jaksa enää pestä vaatteita, enkä juuri sanottavasti pysty\nneulomiseenkaan\".\n\n\"Äiti\", sanoi lapsi, \"kertokaa vähän siitä ajasta, jolloin minä olin\npieni ja te olitte terve ja meillä oli kyllin syötävää ja kylläksi\nhiiliä huoneen lämmittämiseen. Se mahtoi olla hauskaa\", jatkoi hän\npistäen pienet paljaat jalkansa peiton alle ja luoden silmäyksen\nkylmään tulisijaan päin.\n\n\"Onko sinun kylmä, kultaseni?\" kysyi äiti.\n\n\"Vähäsen vaan, mutta enemmän nälkä\".\n\nSairas vaimo nousi istualleen vuoteelle ja katseli ympärilleen\nhuoneessa.\n\n\"Täällä pitäisi jossakin olla hiukan leipää, jonka säästin sinua\nvarten. Katsopas tuolta ruukun takaa\".\n\nKatri hyppäsi vuoteelta ja vähän aikaa haettuaan löysi hän kuivan\nleipäkannikan, jonka hän riemuiten toi äidilleen.  \"Se taitaa olla\nhyvin kovaa. Jospa meillä olisi vähän maitoa, johon voisit sitä\nliottaa. Mutta mikä sinun on, Katri!\"\n\nÄidin mainitessa maitoa Katrilta pääsi huudahdus.\n\n\"Voi, äiti, minunhan piti mennä maitoa ostamaan rahallani! Olen vallan\nunohtanut sen, ja teidän on niin kova jano. Voi, voi!\" Ja tyttö\nsieppasi maitotuopin ja riensi ovea kohti.\n\n\"Tule takaisin, Katri\", sanoi sairas vaimo heikolla äänellä.\n\nTyttö palasi vuoteen luo. \"Älkää viivyttäkö minua, äiti, puodit pannaan\npian kiinni\".  \"Älä mene, tyttöseni\", sanoi äiti ja kiersi käsivartensa\nlapsen kaulaan. \"En minä voi laskea sinua ulos enään tänä iltana\".\n\n\"Miksi ei, äiti?\" kysyi lapsi hämillään.\n\n\"Nyt on niin myöhäinen ja niin pimeä. Sinulle voi tapahtua jokin\nonnettomuus\".  Katri oli vallan ihmeissään. Olihan hän sekä aikaiseen\nettä myöhään yksin kuljeskellut kaduilla, mistä äidin tavaton\nlevottomuus nyt näin äkkiä tuli!\n\n\"Minä juoksen yhdessä minuutissa, äiti; minä juoksen koko matkan\".\n\n\"Viime viikolla naapurin Matin pieni tyttö joutui rattaiden alle\",\nsanoi äiti. \"En voi laskea sinua ulos yksin\".\n\nLapsi pani maitotuopin laattialle ja näytti tyytymättömältä.\n\n\"Kuinka te tulette toimeen ilman maitoa kaiken yötä, äiti?\"\n\n\"Ehkä siellä tuopin pohjassa on pieni tilkka jälellä, jos kaadat siihen\nhiukkasen vettä lisään niin tulen kyllä toimeen sillä\".\n\nKatri toi rikkinäisen vesiruukun huoneen toisesta päästä ja kaatoi\nvarovasti hiukan vettä tuoppiin.\n\nHän tarjosi tätä kurjaa juomaa äidilleen, joka ahnaasti joi. \"Se oli\nhyvää\", sanoi sairas, vaipuen vuoteelle jälleen.\n\n\"Enkö sentään saa mennä ostamaan teille enemmän maitoa?\" pyysi Katri\nhartaasti.\n\n\"Miksi sinulla on noin kova kiire maidon ostamiseen, lapseni?\" kysyi\näiti.\n\nKatri loi katseensa alas ja vastasi arasti, ikäänkuin hän olisi tehnyt\njotain luvatonta: \"Minä pelkään että isä tulee kotiin ja ottaa minulta\nrahani\".\n\nJuomarin vaimo ei vastannut hetken aikaan mitään; vihdoin hän sanoi\nhiljaa: \"Kyllä saat mennä ennenkuin hän tulee kotiin; mutta tule nyt\ntänne vuoteelle lämmittelemään ensin\".\n\nKatri kapusi taas vuoteelle, toisessa kädessä raha, toisessa\nleipäkannikka. Hän hiipi äitinsä luo, ja tämä lämmitti hänen kylmiä\njalkojaan ja veti huonon peitteen hänen ympärilleen.\n\n\"Onko sinun nyt lämmin?\" kysyi äiti.\n\n\"On, niin lämmin ja hyvä olla\", sanoi Katri nakertaen kovaa leipäänsä\nmielihyvällä. \"Olisi hauskaa aina olla vuoteessa nyt kun talvi tulee\".\n\n\"Pian siitä saisit kylläksesi, lapsi parka; kovin ikävätä on maata\ntäällä kaiket päivät toimettomana\".\n\n\"Joko teillä on paidat valmiit, äiti?\"\n\n\"Toissa päivänä ompelin napit yhteen paitaan, muuta en ole kyennyt\ntekemään. Saat viedä sen leipurin vaimolle kun menet ulos ja sanoa että\nminä valmistan toisen niin pian kuin voin. Ehkä antaa hän nyt jo maksun\ntästä, sillä hän on hyvä vaimo, vaikka hän on hiukan raaka\".\n\n\"Toista oli ennen\", jatkoi sairas itsekseen, \"silloin ompelin\nkokonaisen paidan päivässä, ja nyt saan töin tuskin napit ommelluksi\npaitaan päivässä. Se tulee siitä, katsos\", lisäsi hän kääntyen tyttöön,\n\"että minua vilustaa niin ja yskittää, kun täytyy istua vuoteella ilman\nsaalia hartioilla; yskä ahdistaa niin että minun täytyy panna\npilkakseni\".\n\n\"Onko saalikin viety pantiksi?\" kysyi Katri, pistäen viimeisen\nleipämurusen suuhunsa.\n\n\"On, jo monta viikkoa sitten\", huokasi äiti. \"Oli kahdesta syystä niin\nvaikea luopua siitä. Ensiksi sentähden että se oli emäntäni minulle\nantama häälahja. Hän oli itse saanut kauniin saalin morsiuslahjaksi, ja\nantoi minulle melkein samallaisen. Ja minä pidin siitä hyvin paljon,\nenkä voinut silloin aavistaa että milloinkaan tulisin antamaan sen\npois\".\n\n\"Ja mikä oli toinen syy?\" kysyi Katri.\n\n\"Toinen syy\", sanoi köyhä vaimo huokaen, \"oli se että se oli viimeinen\nverho mikä pikku velivainajallasi oli yllä. Hän oli aina tähän saaliin\nkäärittynä. Se oli ainoa mikä piti häntä lämpimänä kun hän oli\nsairaana. En voinut koskaan tuota saalia katsella muistamatta häntä.\nMutta nyt tämäkin muisto on mennyt\".\n\n\"Älkää itkekö, äiti\", pyysi Katri; \"älkää itkekö!\"\n\n\"Enhän minä hänen tähtensä itke. Kuinka minä voisin toivoa häntä\ntakaisin tänne! Hän on nyt enkelinä taivaissa, eikä tarvitse\nmilloinkaan enää kylmää kärsiä. Sinä et häntä muista, sillä sinä olit\nniin pieni silloin kun hän kuoli. Se oli kauhean kova talvi ja isällä\nei ollut työtä, niin että te lapset kärsitte nälkää ja vilua. Sitten\ntuli tauti; sinä, Katri, olit kovin huono ja monta yötä minä valvoin ja\npelkäsin jo kadottavani sinut. Mutta sinä paranit sentään. Pikku\nsisaresi Maria ei ollut niin kovassa taudissa kuin sinä, ja hän\nparanikin jo; mutta kun en voinut hankkia hänelle sopivaa ruokaa, kävi\nhän yhä heikommaksi päivä päivältä. Pikku veljesikin sairastui samaan\ntautiin, ja molemmat kuolivat; me hautasimme heidät samana päivänä.\nSilloin tuntui niin kovin vaikealta laskea heidät hautaan, ja ajatella\nett'ei milloinkaan enää saisi heitä nähdä eikä kuulla heidän ääntänsä.\nMutta nyt, kun näen kuinka sinun usein on kova nälkä ja kuinka saat\nkärsiä kylmää, en voi surra heitä. Ja silloin sanon itsekseni: 'Katrin\non kylmä ja nälkä täällä, mutta Marian ja pikku pojan on lämmin\ntaivaissa'. Mutta minun täytyy hyvin usein sanoa tämä itselleni, sillä\nväliin kaipaan kovin pienokaisiani\", lopetti äiti ja purskahti\nitkemään.\n\n\"Älkää itkekö, äiti\", rukoili Katri toistamiseen.\n\nSamassa kuului kolina ovella ja Katri kavahti hämmästyneenä ylös.\n\n\"Voi, äiti, nyt isä tulee!\"\n\nMolemmat kuuntelivat kotvasen aikaa, vaan ei kuulunut enään mitään.\n\n\"Hiiret ne vaan taisivat siellä kopristaa\", sanoi äiti. \"Minä kuulen\nusein niiden meluavan täällä yksin maatessani. Kenties on parasta että\nlähdet nyt, jos isä sattuisi tulemaan kotia. Ole varollasi ja tule pian\ntakaisin\".\n\nKatri katseli vielä kerran minua, nähdäkseen olinko tallella, laskeutui\nsitten alas vuoteelta ja sieppasi tuopin laattialta.\n\n\"Hyvästi, äiti; en minä kauvan viivy\".\n\nÄiti huusi vielä tyttöä takaisin suudellakseen häntä, ja lapsi sanoi:\n\n\"Voi sentään, kuinka komeat pidot täällä pidetään kun minä palaan.\nMaitoa! Leipää! Kenties pikkuisen juustoakin! Ja tätä kaikkea ostan\nomalla rahallani!\"\n\nMutta äiti sulki lapsen syliinsä ja rukoili: \"Hyvä Jumala taivaissa,\npidä huoli lapsestani!\"\n\n\"Äiti, miksi te noin pelkäätte minun puolestani?\" kysyi Katri\nihmeissään.\n\n\"En tiedä itsekään, mutta minä toivoisin että olisit täällä kotona tänä\niltana. Lupaa nyt ett'et viivyttele turhaan, ett'et jää leikkimään\nlasten kanssa kadulle, etkä jää kurkistamaan puotien ikkunoihin, vaan\ntulet suoraa päätä kotiin\".\n\n\"Lupaan kyllä\", sanoi pieni tyttö, \"en jää kuuntelemaan positiiviakaan.\nSen lupaan, äiti!\"\n\n\"Se on hyvä; sinä olet oma pieni Katrini, ja minä tiedän että pysyt\nsanoissasi\".\n\nJa tyttö lähti ja äiti jäi yksin pimeään, kolkkoon huoneeseen.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\nLeipurin vaimo.\n\n\nKatri lähti juoksemaan niinkuin ainakin, kadulle päästyään. Katukivet\nolivat entistään liukkaammat. Sataa vihmasi hiljakseen ja kylmä\nitätuuli teki kovaa vastusta kadunkulmissa. Mutta Katri ei tästä ollut\nmilläänkään, juoksi vaan iloisesti laulaen eteenpäin. Ohitse-kulkijat\nolivat pahantuulisen näköisiä; miehet astuivat kädet taskunpohjassa ja\nnaiset käärivät huonoja saalejaan niin kireelle ympärilleen kuin\nsuinkin.\n\nLopulta Katrinkin ilo hälveni, sillä kylmä tuuli tunki hänen ohueen\npumpulihameensa läpi ja häntä alkoi värisyttää. Koti tuntui hänestä\nvarsin hauskalta ja lämpimältä tähän verrattuna. Ja hän juoksi entistä\nnopeammin, jotta joutuisi sitä pikemmin kotiin. Tyttö parka ei\nkuitenkaan voinut olla pysähtymättä muutaman panttilainaajan puodin\nkohdalla, valaistussa ikkunassa kun oli nähtävänä suuri määrä likaisia,\nvanhoja vaatteita jos jonkinlaisia. Katri ihmetellen katseli näitä.\n\"Kuinka kauniita ovat sentään!\" huokasi hän puoliääneen. \"Ja kuinka\nlämpimiä!\" lisäsi hän väristen. \"Arvaan että äidinkin saali on noiden\njoukossa. Voi, jospa sentään voisin sen sieltä lunastaa! Toivoisin että\nrahani olisi isompi, jotta voisin sillä ostaa maitoa ja leipää ja vielä\nlunastaa äidin saalinkin. Mutta se on niin pieni, sillä ei paljoakaan\nsaa\".\n\nHän avasi nyrkkinsä ja katseli minua.\n\n\"Niin, kyllä se on kovin pieni\", huokasi hän. \"Jospa vielä tapaisin\ntuon hyvän rouvan. Hän varmaankin antaisi äidille saalin, jos hän\ntietäisi kuinka kylmä hänen on, kun hänen täytyy istua vuoteella\npaitoja ompelemassa. Voi, voi sentään! Mistähän se tulee että\nmuutamilla ihmisillä on niin kylmä, ja toisilla ihmisillä on niin\nlämmin ja hyvä olla! Äiti sanoo että Jumala tietää kaikki, ja että\nmeidän kaikkein tulee olemaan lämmin ja hyvä taivaissa. Tokkohan\nMarialla ja pikku veikolla on pahamieli siitä että äidillä ja Katrilla\non niin kovin kylmä ja nälkä?\"\n\nJa Katri loi katseensa taivasta kohti ja katseli muutamia tähtiä, jotka\nkoettivat pilkistää esiin pilvien välitse.\n\n\"Onko teidän pahamieli, Maria ja veikko?\"\n\nMutta Katrin mietteitä keskeytti äkkiä juopunut mies, joka oli\nkompastua hänen ylitsensä ja kiroili kun oli vähällä kaatua katuränniä\nvastaan.\n\nKatri lähti pakoon.\n\n\"Se oli isä!\" huudahti hän puristaen minua kovemmin pieneen käteensä.\n\"Olipa onni ett'ei hän minua tuntenut\".\n\nHän katseli taakseen ja piiloutui portinholveen nähdäkseen mihin tuo\nhorjuva mies menisi. Tämä astua hoiperteli juuri lapsen piilopaikan ohi\nja jatkoi matkaansa kadun päähän, jossa hän meni muutamaan kapakkaan.\n\nSilloin vasta Katri uskalsi tulla esiin piilopaikastaan ja lähti\nkulkemaan eteenpäin. Hänen piti mennä kapakan ohi ja kun hän läheni\nsitä puristi hän minua yhä kovemmin kouraansa. Hän pysähtyi vähäksi\naikaa ennenkuin hän saapui kapakan ovelle, nähdäkseen oliko varmaa että\nisä oli kapakassa. Ovi oli kiinni, eikä ketään näkynyt ulkopuolella.\n\nRähinää, laulua ja raakaa puhetta kuului sisästä ja tyttö hiipi ohitse\nniin hiljaa että jalat tuskin koskivat maahan. Hän ei pysähtynyt\nennenkuin hän saapui leipurin puotiin, johon hänen piti viedä äidin\nneuloma paita. Vallan hengästyneenä hän toimitti asiansa.\n\n\"Äiti on ommellut paidan ja tässä se on\", sanoi hän seisoen varpaillaan\ntiskin takana ja pisti paidan suoraan tiskillä olevaan mehuleivoksilla\ntäytettyyn koriin.\n\nArvattavasti leipurin emäntää harmitti nähdä likaista paitaa\nmehuleivoksissa, sillä hän sieppasi sen äkäisesti sieltä ja torui\nKatria aika lailla.\n\nKovin raa'an näköinen olikin leipurin muija. Hänen käsivartensa,\nkätensä ja hiuksensa olivat valkoisina jauhoista; napit olivat poissa\nhänen röijystään ja niiden virkaa toimittivat nuppineulat; kasvojen\nympärille oli kääritty punainen villariepu.\n\nKeskellä torumista tuli joku ostaja sisään ja emännän huomio kääntyi\nhäneen. Katri odotti kärsivällisesti, mutta kun ostaja toisen perästä\ntuli sisään ja emäntä ei ottanut häntä ensinkään huomatakseen, alkoi\nhän käydä kärsimättömäksi. Hän oli niin pieni ja tiski oli niin korkea\nettä emäntä kenties ei häntä ensinkään nähnyt. Katri alkoi miettiä\nmillä tavalla hän voisi emännän huomiota herättää. Ensin hän alkoi\npolkea jalkojaan laattiaan, mutta kun hänellä ei ollut kenkiä jalassa,\nei siitä mitään seurauksia ollut. Sitten hän raappi kynsillään tiskin\nlaitaa, mutta ei sekään auttanut. Emäntä näet puhui niin äänekkäästi\nettä kaikki heikompi melu jäi kuulematta.\n\nKatri tuumaili itsekseen ottaisiko hän leivän tiskiltä, noin vaan\nniinkuin sattumalta; mutta sitten hän arveli että se ei olisi omiaan\nsaavuttamaan leipurin emännän suosiota; se tuuma jäi siis silleen.\n\nVihdoin hän pääsi pulasta. Viimeinen ostaja lähti ulos puodista ja\njätti oven auki ja kylmä itätuuli tunki sisään. Emäntä jupisi\nkärsimättömästi jotakin itsekseen ja tuli tiskin takaa esille sulkemaan\novea ja äkkäsi samassa nurkassa seisovan lapsen.\n\n\"Voi ihmettä kuinka sinä minua säikäytit!\" huusi hän. \"Mitä sinä täällä\nodotat, tyttö?\"\n\nKatri rohkaisi mielensä ja sanoi: \"Minä luulin että te maksaisitte\npaidasta\".\n\n\"Maksaisin paidasta!\" sanoi vaimo tylysti. \"Niitähän oli kaksi. Minä en\nmaksa mitään ennenkuin saan molemmat takaisin\".\n\n\"Äiti on kipeä\", sanoi Katri, \"ja hän ei jaksa tehdä paljon työtä\".\n\n\"Miksi hän sitten pyytää työtä, häh?\" kysyi leipurin muija äkäisellä\näänellä. \"Jos hän ei kykene työhön, lähettäköön sitten paidan takaisin,\nniin toimitan sen toiselle ommeltavaksi\".\n\n\"Älkää toki!\" rukoili Katri huolestuneena ja lähti ovea kohti. \"Kyllä\näiti piakkoin toisen paidan valmiiksi laittaa ja minä tuon sen heti\ntänne. Sitten saan maksun molemmista\".\n\n\"Sano äidillesi\", huusi leipurin vaimo hänen jälkeensä, \"että tulen\nhuomenna häntä katsomaan ja tuon samalla rahan itse\".\n\n\"Kiitoksia paljon\", sanoi Katri ja lähti puodista sulkien oven\nhuolellisesti jälkeensä.\n\nTuuli oli kiihtynyt entistä rajummaksi ja Katrilta pääsi huokaus. Hänen\noli pahamieli rahan tähden ja siitä että hän oli niin kauvan odottanut,\nsillä hän tiesi että hänen äitinsä odotti häntä kotiin joka hetki.\nMutta luotuansa katsahduksen minuun rauhoittui hän jälleen. \"Nyt maidon\nostoon\", sanoi hän, \"ja sitten leivän ostoon. Voi kuinka hyvän aterian\näiti ja minä saamme tänä iltana!\" Ja hän lähti taas juoksemaan\neteenpäin ja lauloi iloisesti itsekseen; ja ajatellessaan tuota hauskaa\nateriaa kotona hän vallan unohti että hän lähenemistään läheni\nkapakkaa. Tanssien ja laulaen hän kulki pimeitä katuja pitkin; tanssien\nja laulaen hän saapui aivan kapakan ovelle.\n\nKuullessaan juopuneiden rähinää sisällä muisti hän äkkiä entisen\npelkonsa ja herkeni laulamasta.\n\nMutta se oli liian myöhäistä.\n\nKaasu valaisi lapsen kasvoja, ja mies, joka oli seisonut\nlampunpylvääseen nojaten, tuli esiin ja tarttui hänen käsivarteensa.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\nKapakka.\n\n\nKatri ensin aikoi huutaa, mutta hän malttoi kuitenkin mielensä ja\npuristi vaan minua entistä kovemmin kouraansa. Hänen isänsä kysyi\npaksulla äänellä häneltä missä hän oli käynyt.\n\n\"Minä kävin viemässä paidat leipurinvaimolle\", vastasi hän vapisten,\n\"ja nyt minä juoksen kotiin äidin luo\".\n\nMies oli niin juopunut että hän ei paljoakaan käsittänyt lapsen\npuheesta; mutta hän oli kuitenkin kuullut että paidoista oli puhe ja\nkysyi paljonko niistä oli maksettu.\n\n\"En vielä saanut maksua niistä\", sanoi pieni tyttö ja hänen sydämensä\ntykytti kovasti.\n\nMutta rahan mainitseminen teki Katrin niin levottomaksi että hän koetti\npäästä vapaaksi isän käsistä. Tämä herätti isässä epäluuloa ja hän\ntarttui kovemmin tytön käsivarteen ja kysyi mihin hänen oli niin kova\nkiire.\n\n\"Voi, isä!\" huudahti pieni Katri parka, \"laskekaa minua irti. Äidin on\nniin kova jano ja minä menen ostamaan hänelle vähän maitoa\".\n\nSana \"jano\" saattoi juomaria muistamaan omaa sammuttamatonta janoaan,\nja kun tyttö puhui maidon ostamisesta luuli hän että tyttö oli häntä\npettänyt paitojen maksamiseen nähden. Hänelle kävi selväksi että\ntytöllä oli rahaa ja hän mutisi epäselvällä äänellä: \"Anna tänne\nrahat!\"\n\nPieni Katri raukka huomasi nyt minkä tuhmuuden hän oli tehnyt. Hän\nnäytti syylliseltä ja kovin levottomalta. Hän katseli katua pitkin eikö\nmissään olisi apua saatavissa; mutta ei ketään näkynyt ei kuulunut;\nitätuuli oli ajanut kotiin kaikki, joilla oli koti mihin mennä, ja\ntyttö parka huomasi että ei ollut muu edessä kuin luottaa omiin\nvoimiinsa tai antautua ilman armoa.\n\nHän koetti saada irti käsivartensa, sillä hän tiesi että jos hän kerran\npääsisi juoksemaan, niin isä ei voisi häntä saada kiinni. Mutta isä oli\nvaroillaan, ja piti häntä vaan yhä kovemmin kiinni, nauroi omaa\nsukkeluuttaan ja katsoi tyttöä silmiin ja kysyi uudelleen: \"Missä on\nra--hat?\"\n\nKatri ei vastannut mitään, vaan painoi päänsä yhä enemmän alaspäin. Kun\nisä pariin kertaan oli kysymyksensä uudistanut, suuttui hän ja kohotti\ntytön kasvoja panemalla kätensä tämän leu'an alle. Nuo pienet kasvot\nosottivat lujaa päättäväisyyttä. Suu oli niin lujasti kiinni kuin\nolisivat hampaat olleet kiinnipuristetut. Ja olen varma siitä että\nKatri oli päättänyt kestää vaikka kuinkakin kovaa kohtelua enemmin kuin\nhän luopuisi rahastaan.\n\nÄkkiä isä huomasi että tyttö piti kätensä suljettuna ja hän tarttui\nodottamatta tämän toiseen käteen ja huudahti: \"Mitä, kädessäkö sinulla\nonkin se?\"\n\nSalaman nopeudella Katri pisti minua vasempaan käteensä ja ojensi\nisälle tyhjän oikean kämmenensä sanaakaan sanomatta.\n\n\"Näytäpäs toinen käsi\", sanoi isä.\n\nTyttö uudisti saman tempun, ja vasen käsi oli yhtä tyhjä kuin oikeakin.\nIsä oli vallan ymmällään ja näytti jo olevan taipuisa jättämään tyttöä\nrauhaan.\n\nToivo heräsi Katrin sydämessä ja hän loi iloisen katseen isään, toivoen\npääsevänsä heti juoksemaan tiehensä. Hänen jalkansa vapisivat innosta\nja hänen kasvoilleen levisi iloinen mielenilme, kun hän huomasi että\nisä oli aikeissa päästää häntä irti.\n\nMutta juuri tuo iloinen hymy oli tällä kertaa hänen onnettomuutensa,\nsillä se herätti uudelleen isän epäluuloa. Ja tämä tarttui äkkiä hänen\nmolempiin käsiinsä ja alkoi ojentaa hänen sormiaan suoriksi. Pelko\nantoi tytölle voimia ja hän painoi pikkusormensa minun ympärilleni kuin\nolisi se ollut rautavanne.\n\nIsä ja lapsi olivat yhdenvertaiset voimassa; sillä epätoivo ja rakkaus\ntekivät lapsen väkeväksi, jotavastoin juomarin sormet olivat\nvoimattomat ja heikkohermoiset. Katri uikahti pari kertaa kun isä kovin\ntylysti hänen sormiaan piteli; mutta muuten ei hän virkannut sanaakaan.\nHän taisteli äitinsä puolesta ja rakkaus teki hänet rohkeaksi.\n\nKuinka kauvan taistelu olisi kestänyt, sitä en osaa sanoa, mutta\njuomari vihdoin viimein suuttui ja ponnisti kaiken voimansa saadakseen\ntytön vasemman käden pikkusormea suoraksi; se onnistui ja muut sormet\ntietysti nekin hiukan höltyivät ja ennenkuin Katri ennätti sulkea ne\nuudelleen oli isä jo saanut minut käsiinsä.\n\nJa nyt Katri parka ei enää voinut tyyneenä pysyä. Hänen kasvonsa\nhehkuivat kiihkosta.\n\n\"Antakaa se takaisin minulle\", huusi hän, hyppien raivoisana isän\nedessä; \"se on minun -- minun omani. Teillä ei ole mitään oikeutta\nsiihen\".\n\nJuomari nojasi lampunpylvääseen ja katseli tyttöä hymysuin.\n\n\"Antakaa se takaisin!\" kirkui Katri. \"Minä tahdon sen! Minun pitää\nsaada se!\"\n\nAutiot kadut kaikuivat tytön huutaessa, ja juomari nauroi käheästi ja\ntaputti käsiään.\n\nTämä vaan enensi Katrin raivoa ja hän tarttui isän takin liepeeseen ja\nravisti häntä voimiensa takaa. \"Te olette kovin, kovin paha\", huusi\nhän, \"ja minä en voi teitä kärsiä\".\n\nSamat sanat hän oli lausunut äidin kanssa puhuessaan isästä muutamia\ntuntia sitten; ja heti lausuttuaan ne muistui hänen mieleensä\näidin nuhteleva katse ja samalla hän muisti kuinka suurella\nkärsivällisyydellä äiti kesti kaikki huolet ja surut; hän muisti vielä\nettä tämä makasi yksin pimeässä huoneessa odottaen ruokaa, jota hän ei\nsaisikaan.\n\nJa nämä muistot rauhoittivat lapsi raukkaa, hänen vihansa asettui ja\nsuru pääsi voitolle. Mitä olisi äiti sanonut, jos hän olisi nähnyt\nKatrin raivoa isää kohtaan ja kuullut hänen pahoja sanojaan? Katri\nparka! Hän oli uupunut voiman ponnistuksesta, heikko kun oli ravinnon\npuutteesta, ja hän värisi vilusta. Hän nojasi päätään lampunpylvästä\nvasten ja toivoi että hän jo olisi pienten siskojensa kanssa taivaissa\nturvassa ja lämpimässä. Isä lähti nyt hoipertelemaan kapakkaa kohti ja\ntämä herätti Katrissa tuuman vielä kerran koettaa saada rahansa\ntakaisin. \"Isä\", sanoi hän rukoilevalla äänellä, asettuen kapakan oven\nja isän välille, \"älkää käyttäkö sitä viinan ostoon! Älkää toki, isä!\"\n\n\"Mene tiehesi!\" ärjäsi juomari.\n\n\"Äiti on niin kovin kipeä\", nyyhkytti tyttö, lähestyen isää. \"Antakaa\nminulle rahani, isä kulta, ja päästäkää minua lähtemään!\"\n\nKylmä itätuuli vinkui katua pitkin ja lapsi vapisi vilusta kuin haavan\nlehti. Juomariakin alkoi värisyttää ja hän kääri takkinsa kireemmälle\nympärilleen. Minä luulen että hän alkoi katua; luulen että hänen pienen\ntyttönsä rukoileva ääni oli tunkenut hänen juomisesta paatuneeseen ja\ntylsistyneeseen sydämeen asti. Mutta samassa kapakan ovi avattiin ja\nvalo virtasi sisästä kylmälle, kostealle kadulle; se ulottui\nlampunpylvääseen asti ja valaisi juomaria ja hänen jalkojensa juurella\npolvillaan olevaa lasta. Vastakohta oli liian suuri; hän ei voinut\nkiusausta vastustaa, vaan nosti Katrin maasta ja koetti taluttaa häntä\neteenpäin. \"Tule sisään\", sanoi hän jotenkin ystävällisesti; \"siellä on\ntulta, saat lämmitellä\".\n\nJa niin Katri meni isän kanssa kapakkaan, jossa vallitsi kova rähinä ja\nhälinä ja hän seisoi isän vieressä kun tämä pyysi viinaa. Hän ei enää\nitkenyt, eikä raivonnut. Ainoastaan yhden kerran, kun isä antoi minut\nkapakan isännälle viinasta, sanoi hän: \"Se on minun, isä, minun ihka\nomani\", ja seurasi minua katseellaan niin hartaasti että\nkapakoitsijakin huomasi sen pistäessään minut rahalippaaseensa. Mutta\nkun isä tarjosi hänelle viinaa, kääntyi hän inholla pois ja meni\nvalkean luo, peläten raakaa naurua, jota tämä kohtaus synnytti.\n\nHän ei tiennyt kuinka viluinen, kuinka väsynyt hän oli ennenkuin hän\nistui leimuavan valkean ääressä. Uunin nurkassa oli vanha nojatuoli,\njossa oli kulunut, haalistunut päänalus; tämän Katri veti alas, pani\npitkäkseen laattialle ja laski päänsä sen päälle. Sitten hän kätki\nkasvonsa käsiinsä ja nyyhkytti kuin olisi sydän pakahtua. Kaikki toivo\noli mennyttä; hän oli ainaiseksi kadottanut rahansa!\n\nMutta lämpö oli rauhoittava, ja Katri oli kovin väsynyt. Hänestä\ntuntuivat olot hiukan paremmilta kuin miltä tuntuivat kadulla. Hän\nalkoi tuumailla että hän ehkä vielä kerran tapaa tuon hyvän rouvan ja\nsaapi toisen rahan ja sitten hän arveli että seuraavana päivänä kenties\nsaadaan maksu paidoista. Maatessa siinä valkean ääressä ja katsellessa\nhehkuvia hiiliä tuli lapsen mieleen kaikenmoisia tuumia miten voisi\nsaada rahaa.\n\n\"Nyt pitää lähteä kotiin\", sanoi hän useamman kerran itselleen, mutta\nei kuitenkaan paikaltaan liikahtanut.\n\n\"Minä lähden heti kun olen oikein lämminnyt\", sanoi hän uudelleen,\n\"äiti odottaa minua\". Mutta aika kului ja yhä vaan Katri makasi tulen\nääressä, katsellen palavia hiiliä.\n\n\"Pitää katsoa pysyykö tuo iso, punainen holvi koossa vai ei\", tuumasi\nhän, \"sitten lähden kotiin. Niin teen. Tiesinhän että noin kävisi\",\njatkoi hän puoliääneen, kun hiilet vajosivat kokoon ja loistava liekki\nleimueli niistä ylös. Tämä muuttui pian pitkäksi siniseksi\nsavupylvääksi, joka kiemuroitsi ylös ilmaan. Katri tuumaili itsekseen\nolisiko tuo vaarallista, ja ajatteli: \"Minäpä pidän tuota oikein\ntarkkaan silmällä\". Ja hän koetti sitä tarkoin katsella, mutta vastoin\nhänen tahtoaan silmät sulkeutuivat.\n\n\"Täytyy sitä sentään pitää silmällä\", toisti hän itsekseen, \"jos\nsattuisi koko huone syttymään tuleen\".\n\n\"Minä juoksisin heti palokuntalaisia hakemaan\", tuumasi hän; mutta\nhänen äänensä hiljeni, ja samaten asettui vähitellen melu kapakassakin.\nKun tyttö oli tullut sisään oli siellä semmoinen rähinä ja melakka että\nhän vähän pelästyi, hän kun ei ollut sellaiseen tottunut. Mutta nyt oli\nse asettunut; riitaa ja rähinää ei kuulunut, ainoastaan laulua ja sekin\nhiljenemistään hiljeni. Kaikki Katrin ympärillä oli käynyt himmeäksi.\nKapakka oli muuttunut hänen omaksi kodikseen; uunissa paloi leimuava\ntuli ja sininen savu kiemuroitsi ilmaan, kunnes se täytti koko huoneen.\nMutta kuitenkin Katri näki äidin makaavan vuoteellaan nurkassa. Hän\njuoksi sinne ja kertoi äidille kaikki huolensa, ja äiti hymyili ja\nsanoi:\n\n\"Vesi on vallan saman veroista\".\n\nJa äiti joi vettä rikkinäisestä ruukusta ja näytti olevan varsin\ntyytyväinen. Ja laulu hiljenemistään hiljeni. Ja ystävälliset kasvot\nkumartuivat Katrin puoleen, valkoiset kädet ojensivat hänelle\nviidenkolmattapennin-rahoja ja lempeät äänet sanoivat: \"Tässä on, pikku\ntyttö, sinulle, ota tämä\" -- ja heidän äänensä oli kuin suloinen\nsoitto. Samassa kaksi pientä päätä näkyi hänen vieressään ja kaksi\nlasten ääntä lauloi: \"Maria ja pikku veli ovat taivaissa, jossa heidän\non lämmin ja hyvä olla\". Katri tiesi että se oli pikku veikko, sillä\nhän oli kääritty lämpimään saaliin, jonka hän hyvin muisti.\n\nHän koetti kysellä heiltä olivatko he suruissaan siitä että Katrin ja\näidin oli niin kylmä ja nälkä, mutta hän ei voinut, sillä hän ei\ntuntenut sitä nuottia, jota he lauloivat.\n\nHe hymyilivät kuitenkin ja suutelivat hänen käsiänsä. Ja soittoa yhä\nkuului ja kaikki oli lämmintä, valoisaa ja kaunista.\n\nKaikkea tätä Katri näytti kuulevan ja näkevän levätessään uunin\nnurkassa. Mutta muut kapakassa olevat eivät nähneet mitään muuta kuin\nväsyneen pienen lapsen, joka nukkui leimuavan tulen ääressä.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\nTommin kutsumaton vieras.\n\n\nBom! Bom! Bom! Kaikki kellot naapuristossa löivät neljännestä vaille\nkaksitoista. Kapakasta alkoi väki vähetä. Toinen toisensa perästä hiipi\nulos. Muutamat olivat kuitenkin niin pahassa pöhnässä ett'eivät olleet\ntaipuvaisia ensinkään lähtemään, ja niiden joukossa oli Katrin isä.\n\nHänen täytyi kun täytyikin vihdoin lähteä, sillä kapakan isäntä kävi\nkärsimättömäksi ja kello läheni jo kahtatoista. Mutta hän ei kyennyt\nseisomaan jaloillaan, vaan kahden vähän selvemmän miehen täytyi häntä\nauttaa, toinen toiselta puolen, toinen toiselta.\n\nNyt oli kapakka tyhjä ja isäntä lukitsi ovet, pani luukut ikkunain\neteen ja sammutti kaasun. Takkavalkean valossa hän alkoi järjestää\nhuonetta. Hän nosti tuolit, joita oli kumoon heitetty ja asetti ne\nseinän viereen, kokosi rikkinäisten lasien palasia ja vanhoja piippuja\nja pani ne yhteen kasaan kauppapöydälle.\n\nMinä olin häntä koko ajan silmällä pitänyt, sillä olin utelias näkemään\nmitä hän sanoisi nähdessänsä kutsumattoman vieraansa. Hän oli vanha\nmies; tukka oli harmaa ja kasvot rypyssä. Hän näytti olevan köyhä,\nsillä hänen takkinsa oli rikkinäinen ja saappaat täynnä reikiä. Hän\npuhui itsekseen liikkuessaan huoneessa. \"Täytyy sammuttaa tuli\", sanoi\nhän itsekseen; \"ei kannata tuhlata hiiliä\".\n\nHän läheni uunia puhuessaan ja kun huone oli käynyt jotenkin pimeäksi,\nhän ei huomannut mitä uunin edessä oli, vaan kompastui ja oli vähällä\nkaatua takkaan. Hän alkoi nyt tutkia mitä siinä takan edessä mahtoi\nolla, mutta tuli oli sammunut ja punaisesta hiiluksesta ei mitään valoa\nlähtenyt. Hän kumartui ja alkoi käsin tunnustella laattiaa. Käsi\ntavotti jotakin pehmeää ja lämmintä ja mies säpsähti. \"Taitaa olla joku\njuopunut ryökäle\", sanoi hän äkäisesti; \"ja kuinka minä nyt saan hänet\nulos täältä? Täytyy virittää valkeata ja katsella onko tuo pieni tai\nsuuri otus ja sitten huutaa poliisia avuksi haalimaan häntä pois\".\n\nHän hapuroi ulos huoneesta ja palasi piakkoin palava kynttilä kädessä.\n\n\"No, kuomaseni\", sanoi hän, kumartui laattiaa kohti ja valaisi\nkynttilällään tyttöä. Siinä nukkui pikku Katri pää mukavasti\npäänaluksella; toinen käsi oli kätketty päänaluksen alle, toisella hän\npiti lujasti kiinni sen kolkasta. Kasvot ja koko asento osottivat\nlepoa; osottivat kuinka kovin väsyneet nuo pienet jäsenet olivat olleet\nennenkuin löysivät tämän lepopaikan; osottivat kuinka surullinen lapsi\nparka oli ollut ennenkuin uni toi nykyisen rauhallisen ilmauksen\nkasvoille.\n\nPoskilla oli näet kyynelten jälkiä ja rauhallista hengittämistä\nkeskeytti vähän väliä lyhyt nyyhkytys, joka on tavallista lapsissa\nkovan itkun jälkeen.\n\nKapakan isäntä jäi vähäksi aikaa katsoa ällistelemään tyttöä ja kun hän\nvihdoin ojensi itsensä oli hän vallan hiljaa.\n\n\"En voi millään muotoa ajaa tuota lasta ulos yöksi\", jupisi hän,\n\"siellä kun on kylmä ja pimeä. Ja kuitenkin --\". Hän kumartui vielä\ntyttöä katselemaan. \"Se taitaa olla Gouldin tyttö\", jatkoi hän. \"Nyt\nmuistan että hän toi tytön mukaansa ja että tämä oudosti katseli\nisäänsä kun tämä antoi viimeisen rahansa viinasta. En tainnut vielä\npanna tuota rahaa laatikkoon\", jatkoi hän luoden silmäyksen\nkauppapöytään.\n\nHän kääntyi ja aikoi tulla minua ottamaan, mutta palasi taas lapsen\nluo.\n\n\"Enhän minä voi sallia kaikkien kerjäläisten maata täällä\", sanoi hän\nikäänkuin väitellen jonkun kanssa. \"Mitäpä minä tuosta penikasta!\"\n\nHän vaikeni ikäänkuin vastausta odottaen; mutta muuta vastausta ei\nkuulunut kuin kellon tikuttaminen ja Katrin säännöllinen hengittäminen.\n\n\"Jospa minäkin voisin nukkua noin rauhallisesti\", huokasi hän,\nkatsellen tyttöä. \"Tommi parka! Siitä on monta vuotta kuin sinä noin\nrauhallisesti olet nukkunut! Kyllä sentään on sääli häntä herättää kun\nhän noin rauhallisesti nukkuu\".\n\nHän tarttui hiilihankoon ja aikoi sammuttaa tulen, mutta keskeytti\ntoimensa. \"Taidan sentään jättää tulen palamaan yöksi\", jupisi hän\nitsekseen, \"pienokaiselle tulisi kovin kylmä täällä muuten. Mutta\nvahinko on kuitenkin turhaan polttaa noin paljon hiiliä. Mitäpä minä\ntuosta penikasta!\" -- ja hän tarttui uudelleen hiilihankoon.\n\nKatri liikkui unessa ja vielä kerran isäntä oli kahdella päällä.\n\n\"Mitä joutavia!\" mutisi hän äkäisesti. \"Eihän tuo minuun koske onko\nhänellä lämmin tai ei. Moni muu olisi heti paikalla ajanut hänet ulos\nkadulle. Minkätähden minä sitten hiiliäni suotta tuhlaisin?\"\n\nHän odotti vastausta niinkuin ennen.\n\nTällä kertaa tulikin vastaus, sillä lapsi alkoi puhua unessa.\n\n\"Isä! Isä!\" Ja Katri kääntelihe levottomasti puhuessaan.\n\nNuo sanat tuntuivat tunkevan kapakan isännän sydämeen ja herättävän\nvanhoja muistoja hänen mielessään. Hänen kasvoilleen levisi hetkeksi\nlempeä ilmaus, mutta sitten tämä muuttui vihan ja suuttumuksen\nmielenilmeeksi.\n\n\"Sen sanon kerrassaan\", sanoi hän ikäänkuin väittäen jonkun\nnäkymättömän vastustajan kanssa, \"ett'en aijo ruveta tässä minäkään\nhoukkiona esiintymään. Enkö minä niitä tunne? Eikö minun tyttöni\nsanonut 'isä' aivan samalla tavalla kuin tämä, kunhan oli tuon ikäinen?\nMinun tyttöni, joka nyt on rikas, ei ole tietävinään isästään enää, ei\nvaikka tämä olisi nälkään kuolemaisillaan? Se ei kannata\", jatkoi hän,\npuristaen nyrkkiänsä nukkuvalle Katrille, \"sinä tulet yhtä julmaksi ja\nhuonoksi kuin kaikki muut jahka ennätät, vaikka äänesi nyt on niin\nsuloinen, ja vaikka noin hellästi huudat 'isä, isä'. Sinä et minua\nsillä petä, kuuletkos sen?\"\n\nJa hän odotti taas vastausta.\n\nTuo äreä ääni oli luultavasti nukkuvan lapsen mieleen muistuttanut\nviimeisen kohtauksen isän kanssa, sillä hän huokasi unessa ja sanoi:\n\n\"Isä, älkää toki!\"\n\nÄäni oli niin toivoton, niin rukoileva että se taas pani kapakan\nisännän sydämen vavahtamaan, ja tämä laski polvilleen ja kuiskasi\nrauhoittavasti:\n\n\"En, en kultaseni\".\n\nLapsi tyyntyi hetkeksi; mutta kun isäntä nousi, huudahti hän\ntoistamiseen:\n\n\"Isä, älkää toki!\"\n\n\"Mitä tarkoitat?\" kuiskasi kapakoitsija.\n\n\"Älkää käyttäkö sitä viinan ostoon!\" sanoi Katri.\n\nKapakoitsija kumartui aivan lähelle tytön korvaa ja sanoi lempeällä\näänellä: \"En käytä, kultaseni\".\n\nLapsi ei enää puhunut mitään; mutta kauvan aikaa tuo vanha mies vielä\nkatseli pientä tyttöä ja nousi sitten varovasti ja astui varpaillaan\nkauppapöydän luo, josta hän otti minun; sitten palasi hän tytön luokse\nja pisti minun tämän pieneen käteen.\n\n\"Hän näkee sen kun herää\", sanoi hän nähdessään kuinka tyttö puristi\nrahan kouraansa. Sitten hän riisui kuluneen takin yltään ja levitti sen\ntytön päälle varovasti ja hellästi kuin vaimo, otti kynttilän käteensä\nja hiipi hiljaa huoneesta.\n\nBom! Bom! Bom! Kaikki kellot naapuristossa löivät kaksitoista.\nSuloiselta niiden ääni kaikui nukkuvan Katrin korvissa ja sekaantui\nhänen uneensa. Epäsointuisina kaikuivat ne juopuneen isän korviin,\ntämän hoiperrellessa pitkin pimeätä katua. Epätoivoinen oli niiden\nkaiku kärsivän äidin mielestä, hänen turhaan odottaessaan lapsensa\nkotiin palaamista.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\nKummallinen vanha ukko.\n\n\nMinä vietin rauhallisen yön Katrin pienessä lämpimässä kourassa. Tuli\nsammui päivän sarastaessa. Mutta tyttöä ei vilustanut, sillä hänellä\noli tuo vanha takki peitteenä. Hän nukkui vielä kauvan sen jälkeen kun\nliike kadulla osotti että uusi päivä oli koittanut. Se olikin ainoa\nmerkki päivän tuloon, sillä varsin vähän valoa tunki huoneeseen tänä\nsumuisena aamuna. Minä kuulin kapakan isännän liikkuvan viereisessä\nhuoneessa ja vähän ajan päästä hän varovasti avasi oven ja pilkisti\nsisään. Hän oli paitahihasillaan ja hänellä näytti olevan kylmä.\nNähtävästi hän oli tullut takkiansa hakemaan, mutta kun hän näki että\nlapsi vielä nukkui, hän ei tahtonut häntä häiritä.\n\nHän laittoi valkean uuniin ja sytytti kaasun. Mutta yhä vaan Katri veti\nsuloista unta. Isäntä kävi häntä katsomassa ja ryhtyi sitten\naamuhommiinsa. Hän otti esille vanhan teekannun, josta torvi oli rikki;\nhaki kaapista leivän ja palasen sianlihaa sekä korvattoman kahvikupin\nja rikkinäisen tassin.\n\n\"Me syömme yhdessä aamiaista\", sanoi hän. \"Tyttö voipi juoda tassista,\nminä juon kupista\".\n\nSitten hän haki esille pannun ja kaatoi siihen vettä oven suussa\nolevasta sangosta. Sillä välin tuli oli syttynyt ja räiskyi iloisesti,\nlevittäen lämpöä koko huoneeseen.\n\nJa niin tapahtui että kun pikku Katri heräsi, oli tuli yhtä punainen\nkuin se oli ollut silloin kun hän nukkui edellisenä iltana. Kapakan\nisäntä tuli juuri panemaan pannua tulelle, kun tyttö alkoi liikkua ja\nhän palasi takaisin oven taakse nähdäkseen mitä tyttö tekisi\nherätessään.\n\nKun tämä aukaisi silmiään, katseli hän ympärilleen ja sanoi \"äiti\".\nMutta kun hän näki tuon punaisen luolan suoraan edessään, hyppäsi hän\nylös ja näytti hämmästyvän. Tuli ja kaasu näyttivät ihan samallaisilta\nkuin illalla, ja kun hän muisti missä hän oli ja kuinka hän oli sinne\njoutunut, pääsi häneltä syvä huokaus ja hän laskeutui uudelleen\npäänalukselle.\n\n\"Täytyy heti lähteä kotiin\", sanoi hän; \"minun on nyt jo lämmin ja äiti\nodottaa\".\n\nMikä se oli, joka saattoi hänen äkkiä avaamaan pientä kättänsä? Mikä\npani hänen kirkkaat silmänsä loistamaan ilosta? Näkikö hän unta? Tai\noliko se todella hänen oma viidenkolmattapennin-rahansa, jonka hän\nluuli ainaiseksi menettäneensä? Nukkuiko hän vielä? -- Katri hieroi\nsilmiään ja puristi päätänsä nähdäkseen oliko hän valveilla vai oliko\ntämä unta. Mutta ei, siinä se oli, todellinen hopearaha. Siitä ei\nvoinut erehtyä. Ja Katri puristi pienen rahansa huuliansa vasten ja\nhuudahti: \"Se on tullut takaisin -- se on tullut takaisin minun\nluokseni! Katrin oma -- Katrin ihka oma!\"\n\nKapakan isäntä, joka katseli häntä oven takaa, nauroi ääneen nähdessään\ntytön iloa. Tämän Katri kuuli ja hän kääntyi katsomaan mikä se mahtoi\nolla. Pelko valtasi hänet. Missä oli hänen isänsä? Missä olivat kaikki\nnuo rähisevät miehet, jotka olivat juoneet yhdessä? Kaikki olivat\npoissa. Huone oli tyhjä. Ei mitään ääntä kuulunut -- oli hiljaa kuin\nhaudassa.\n\nKatri katseli hämmästyneenä ympärilleen ja näki että kaikki oli\ntoisellaista huoneessa; tuolit olivat sievästi asetetut pitkin seiniä,\nlasit olivat järjestyksessä kauppapöydällä ja aamiainen oli laitettu\nkolmijalkaiselle pöydälle.\n\n\"Mitähän tämä merkitsee?\" sanoi Katri ääneen. \"Eiköhän ketään muuta\nihmistä ole elossa maailmassa kuin minä?\"\n\nJa nyt hän vielä lisäksi huomasi olevansa huolellisesti vanhaan takkiin\nkäärittynä, ja se oli ihmeellisintä kaikista. Hän nousi seisoalleen ja\ntutki tarkasti takkia. \"Se ei ole isän takki, siksi se on liian hieno.\nKukahan sen on pannut päälleni!\" Toistamiseen vanha mies oven takana\nnauroi itsekseen. \"No, nyt minä tiedän miten asiat on\", sanoi Katri\nhuoaten, \"ja minua alkaa hiukan pelottaa; minäpä lähden kotia\njuoksemaan minkä jalat kantavat\".\n\n\"Älä nyt, lapsi kulta, älä lähde pois!\" Ja kapakan isäntä astui esiin\noven takaa ja seisoi paitahihasillaan, pannu kädessä hämmästyneen\nlapsen edessä.\n\nKatri oli jo hyvin epätietoinen siitä oliko hän hereillä tai näkikö hän\nunta, ja kun hän näki tuon oudon näköisen olennon edessään, kävi kaikki\nhänelle vielä enemmän epäselväksi ja hämäräksi.\n\n\"Kuka te olette?\" huudahti hän.\n\n\"Minä olen vaan kapakka -- Tommi, lapseni; juuri Tommi olen\".\n\n\"Missä minä olen ja mitä minun pitää tehdä? Ja mitä tämä kaikki on ja\nmitä te tuon pannun kanssa aijotte tehdä!\" kysyi Katri.\n\n\"Sinä olet nukkunut, lapsi kulta\", sanoi vanha mies, \"ja pannun minä\npanen tulelle kiehumaan niin että saamme teetä\".\n\n\"Mutta nukunko minä vieläkin?\"' kysyi tyttö.\n\nKapakoitsija ei vastannut mitään, hän vaan puuhasi uunin ääressä,\npuhalsi tuleen saadakseen sitä uudelleen palamaan ja pani pannun\nhiilille. Ja kun Katri häntä siinä katseli ja itsekseen ihmetteli mitä\ntuo kaikki oikeastaan mahtoi olla, muistui hänen mieleensä\nkeijukaissadut, joita äiti oli hänelle kertonut, sadut pienistä\ntytöistä ja pojista, jotka olivat eksyneet metsään ja siellä tavanneet\noudon näköistä pientä vanhaa väkeä ratisevan tulen ympärillä\ntanssimassa, -- pieniä ihmisiä, jotka olivat keijukaisia ja tekivät\nkaikellaista hyvää pienille pojille ja tytöille. Hänelle kävi nyt\nselväksi että hän nukkui ja näki unta että hän oli eksynyt metsään (tai\nkapakkaan), ja siellä oli leimuava tuli ja pieni kummallinen vanha\nukko. Hän ei ensinkään pelännyt enää, vaan katseli kuinka ukko puuhasi\nsaadakseen pannuansa kiehumaan; hän vaan odotti milloin tuo rupeaisi\ntanssimaan. Mutta ukkopa ei ruvennutkaan tanssimaan, vaan laulamaan.\nHän kääntyi Katriin, pani päänsä kallelleen ja lauloi:\n\n    \"Liisa, pane kattila     Tulelle nyt joutusaan,     Sitten kanna\npöydälle,     Teetä tarjoo kaikille\".\n\n\"Minä en ole Liisa\", sanoi tyttö, kapakan isännän lopetettua, \"minun\nnimeni on Katri\".\n\nMies ei vastannut mitään vaan painoi päänsä toiselle puolelle ja alkoi\nuudelleen:\n\n    \"Katri, pane kattila     Tulelle nyt joutusaan,     Sitte kanna\npöydälle,     Teetä tarjoo kaikille\".\n\n\"Se on sievä laulu\", sanoi Katri nauraen, \"mutta eihän meitä ole kuin\nkaksi. Kuinka on sanottava kun on ainoastaan kaksi?\"\n\n\"Molemmille\", ehdotti kapakan isäntä.\n\n\"Niin\", sanoi Katri; \"lauletaan nyt yhdessä\".\n\nJa Katri ja kapakan isäntä seisoivat vastatusten ja lauloivat eri\nnuotilla. Jälkimmäinen lauloi samalla nuotilla kuin ennen, vaan Katri\nlauloi samalla nuotilla kuin omaa lempilauluaan.\n\nEihän nuo nuotit ensinkään sopineet yhteen, mutta he olivat molemmat\nvarsin tyytyväiset lauluunsa, sen näki siitä että Katri taputti käsiään\nlaulun loputtua ja ukko polki jalkaa laattiaan ja huusi \"hyvä\".\n\nMutta kesken kaikkia vesi kattilassa alkoi kiehua ja kapakan isännän\npiti nostaa kattila tulelta.\n\n\"Milloinka te rupeatte tanssimaan?\" kysyi Katri, tarkastaen innolla\nhänen puuhiansa.\n\n\"No, herrainen aika!\" vastasi ukko, \"enhän minä osaa tanssia,\nkultaseni; minun tanssi-aikani on jo aikoja sitte ohitse. Minä olen\nvanha, näetkös, liian vanha semmoiseen\".\n\n\"Mutta keijukaisethan aina tanssivat, olkootpa vaikka kuinka vanhat\",\ntuumasi Katri.\n\n\"Voi olla niin\", myönsi kapakan isäntä, \"mutta, katsos, lapsi kulta,\nminä en olekaan mikään keijukainen\".\n\n\"Kyllä te olette\", vakuutti Katri, \"tietysti te olette\"; ja hän\nlähestyi ukkoa ja katseli häntä tarkkaan silmiin. \"Tietysti te olette\nkeijukainen\", toisti hän; \"tuossa on tuli, ja tässä olette te, ja minä\nodotan joka hetki että te alkaisitte tanssia\".\n\n\"No, herra siunatkoon tuota lasta!\" huudahti ukko; \"eihän se vieläkään\nole oikein hereillä. Sinä näet unta, lapseni\".\n\n\"Minä kyllä tiedän sen\", sanoi Katri; \"mutta tämä ei ole mikään\ntavallinen unelma, se on keijukaissatu. Tiedättehän että\nkeijukaissaduissa pienet tytöt (niinkuin minä) eksyvät (niinkuin minä),\nja tapaavat oudon näköisiä vanhoja kyssäselkäisiä ihmisiä (niinkuin te\nolette), ja --\"\n\n\"Mitä?\" sanoi kapakan isäntä terävästi. \"Minä en ole kyssäselkäinen\".\n\n\"No, eihän se mitään te'e\", sanoi Katri. \"Te olette kuitenkin\nkummallinen pieni vanha ukko, ja se on yhtä hyvä. Ettekö sitten ole\npieni vanha ukko?\"\n\n\"Kummallinen pieni vanha ukko, minäkö?\" kysyi kapakan isäntä. \"No,\nolkoon menneeksi, minä otaksun olevani sellainen, lapseni\".\n\n\"Niin\", sanoi Katri, \"tietysti olette ja minä vaan odotan että\nrupeaisitte tanssimaan niinkuin keijukaiset tekevät\".\n\n\"Voi, hyvä isä, en ikinä sitä te'e\", sanoi vanha mies. \"Mutta herää\nsinä nyt vaan ja tule syömään\".\n\n\"Älkää millään muotoa minua herättäkö\", pyysi Katri. \"Minä olen niin\nonnellinen ja on niin hauska nähdä unta. Tuli lämmittää niin ja\naamiainen on niin hyvänmakuinen ja minä olen saanut rahani takaisin.\nMinä tiedän että jos minä herään, on se poissa ja minun on kovin kylmä\nja nälkä. Älkää herättäkö minua!\" Ja tyttö pani kätensä ristiin ja loi\nniin rukoilevan katseen kapakan isäntään että tämän silmät vettyivät ja\nhän vastasi:\n\n\"En, en, lapsi kulta, enhän minä. Jatketaan vaan sinun unelmaasi\",\nsanoi hän iloisesti ja teki muutamia kummallisia hyppyjä tulen ääressä,\njotka tanssin verosta saivat kulkea. \"Mitä tuon pienen vanhan miehen\nvielä tulee tehdä?\"\n\n\"No, kaikellaista hauskaa pienille eksyksiin joutuneille pojille ja\ntytöille\", sanoi Katri käsiään taputtaen.\n\n\"Hyvä\", sanoi kapakan isäntä, leikkasi leivästä palasen ja pani\nsianlihaa päälle. \"Istu nyt tänne, pieni eksynyt tyttö, ja syö ja juo\nniin paljon kuin jaksat\". Ja hän alkoi teetä hommata.\n\nKatrin oli kova nälkä ja leipä ja sianliha maistuivat erinomaisen\nhyvälle hänestä. Mutta sepä juuri häntä hiukan epäilytti, ja hän alkoi\ntaas tuumailla oliko hän hereillä vai ei.\n\n\"Uskotteko te keijukaissatuja ja unelmia?\" kysyi hän vanhalta mieheltä.\n\n\"Uskonko niitä!\" huudahti tämä. \"No, hyväinen aika, tietysti uskon!\nEntäs sinä?\"\n\n\"En minä oikein niitä usko\", sanoi Katri, \"sillä äiti sanoo että ne\neivät ole ihan tosia. Mutta minusta ne ovat hauskoja, minä rakastan\nniitä! Voitteko kertoa minulle semmoisen?\"\n\n\"Kyllä minä osasin niitä useampiakin\", sanoi ukko huokaen, \"vaan siitä\non jo monta vuotta\".\n\n\"Kenelle te niitä kerroitte?\" kysyi Katri viattomasti.\n\n\"Ole vaiti\", sanoi kapakan isäntä suuttuneena, \"pidä suusi kiinni!\"\nVaan seuraavassa hetkessä hän katui tylyttään ja sanoi: \"Minä kerroin\nniitä tytölleni, kun hän oli pieni, niinkuin sinä\".\n\n\"Onko hän kuollut?\" kysyi Katri kuiskaen.\n\n\"Minulle hän on kuollut\", vastasi toinen, \"kuollut ja haudattu\".\n\n\"Minä en ole tiennyt että keijukaisilla on omia pieniä tyttöjä\",\ntuumaili tyttö itsekseen. \"Kertokaa minulle satu\", sanoi hän ääneen.\n\nJa kapakan isäntä kertoi sadun \"Ville Vantterista\". joka muutamana\npäivänä nukkui vuorelle, ja joka herätessään huomasi että kaikki oli\nmuuttunut; ne, jotka olivat nuoria hänen lähtiessään, olivat käyneet\nvanhoiksi; ne, jotka olivat olleet vanhoja, olivat aikoja sitten\nkuolleet ja olivat unohdetut; hänen mökkinsä oli hävinnyt ja sen\nentisellä paikalla oli uusi rakennus, jossa asui outoa väkeä; ja\nvihdoin viimein hän huomasi nukkuneensa neljäkymmentä vuotta. Ja kun\nKatri tätä kuunteli, tuntui hänestä kaikki käyvän entistään oudommaksi.\n\"Ja, näetkös, tyttöseni\", lopetti ukko, \"minä luulen että jotakin\nsiihen suuntaan on tapahtunut sinunkin kanssasi\".\n\n\"Mitä!\" huudahti Katri, \"olenko minä nukkunut neljäkymmentä vuotta?\"\n\n\"Et ole, kultaseni, et juuri niin kauvan, mutta minä luulen että olet\nnukkunut jotenkin kauvan aikaa\".\n\n\"Niin, mutta enhän minä nyt vielä ole hereillä\", sanoi Katri varsin\ntyytyväisellä äänellä. \"Ja on siis eroitus Ville Vantterin ja minun\nvälillä\".\n\nSamassa kello löi seitsemän ja kapakan isäntä sanoi:\n\n\"Kuuntelepas, lapseni, kello lyö juuri seitsemän; minun täytyy avata\novi, sillä piakkoin tänne alkaa tulla väkeä. Koeta nyt herätä, Katri;\nsinä olet kapakassa, jossa isäsi joi eilen illalla. Ehkä tulee hän\nkohta tänne taas. Kuules, kello lyö, se on oikea kello\".\n\n\"Ei, ei!\" huusi Katri ja pani kädet korvien eteen. \"En minä tahdo\nkuulla! Siitä minä herään ja silloin minun täytyy lähteä kylmälle\nkadulle pois lämpimän tulen äärestä ja teidän luotanne ja kadotan\nrahani. Olen usein nähnyt unta leimuavasta tulesta ja lämpimistä\nhuoneista ja kello on lyönyt ja kaikki uneni ovat haihtuneet. En tahdo\nkuulla kellon lyöntiä!\"\n\n\"No, et tarvitsekaan\", sanoi kapakan isäntä rauhoittavasti ja nosti\ntytön polvelleen ja peitti käsillään hänen korviansa siksi kunnes kello\noli lyönyt. \"Älä ole huolissasi, minä kerron sinulle toisen sadun\".\n\n\"Oli kerran pieni tyttö, aivan pieni (noin kuuden vuoden vaiheilla\noleva), joka muutamana iltana tuli kapakkaan isänsä kanssa. Oli kylmä\nilma ja tuuli oli vinha. Kuinka kauvan hän oli ollut kadulla ennenkuin\nhän tuli kapakkaan, sitä en osaa sanoa, mutta luultavasti hän oli\nsiellä kauvan ollut, sillä hänen oli kovin kylmä ja hän vapisi vilusta.\nHänen isänsä meni kauppapöydän luo ja pyysi viinaa, jota hänelle antoi\n-- no, älä ole tietävinäsikään kuka se oli, joka hänelle sitä antoi;\nhän sai nyt kun saikin viinansa. Sitten hän pani kauppapöydälle\nhopearahan --\".\n\n\"Se oli minun rahani\", huudahti Katri.\n\n\"Hiljaa, hiljaa, kultaseni, älä puhu, vaan anna minun lopettaa satuni.\nMutta, mitä minun piti kertoakaan, -- niin hän pani tiskille\nhopearahan. Tuo pieni tyttö katseli häneen ikäänkuin olisi hän tahtonut\nsanoa: 'Älkää antako sitä pois, isä!' Mutta isä ei ollut huomaavinaan\ntytön katsetta, vaan antoi rahansa ja sai viinansa; sitten hän tarjosi\ntytöllekin sitä, vaan tämä ei huolinut, ei maistanut tippaakaan, vaan\nmeni pois uunin luokse ja nukkui sinne. Hänen isänsä joi sitte kello\nkahteentoista saakka ja oli niin kovassa kohmelossa kun kapakka\nsuljettiin, ett'ei ensinkään muistanut tyttöänsä, vaan lähti pois, ja\ntyttö jäi nukkumaan tulen ääreen. Hän, joka antoi isälle viinaa,\nkummallinen pieni vanha mies, näki lapsen nukkumassa ja pani takin\nhänen päällensä peitteeksi; ja kun hän kuuli lapsen itkevän ja pyytävän\nettä isä ei hänen rahaansa hävittäisi, arvasi hän että tämä tarkoitti\nsitä hopearahaa, jonka isä oli antanut viinasta ja pisti sen takaisin\ntytön käteen. Kun mies sitten seuraavana aamuna kuuden aikana tuli\nkapakkaan, nukkui tyttö yhä vielä. Oli kylmä, sumuinen aamu, ja hän\nsytytti kaasun ja teki tulta pesään, ja yhä vaan tyttö veti unta.\nSitten ukko hommasi aamiaista ja on juuri panemassa vesikattilaa\ntulelle kun lapsi vihdoin heräsi. Nähdessään tulen ja kaasun palamassa\naivan kuin edellisenä iltana kun hän nukkui, luuli tyttö että vielä on\nilta; mutta kun 'se, joka antoi isälle viinaa' tuli esille, luuli hän\ntätä 'kummalliseksi vanhaksi ukoksi' ja arveli näkevänsä unta tai\nolevansa keijukaisten maassa, tai jotain vieläkin kummempaa, varsinkin\nkun hän löysi hopearahansa omassa kädessään\".\n\n\"Mutta se ei ollutkaan uni, kultaseni, vaan kaikki oli ihan todellista;\neikä se ollutkaan mikään keijukaisukko, vaan vanha Tommi Craig, joka\npani rahan takaisin tytön käteen. Sillä 'Tommi', ja 'se, joka antoi\nisälle viinaa' ja tuo 'kummallinen vanha mies' olivat kaikki yksi ja\nsama henkilö\".\n\n\"Tiedätkö kuka se pieni tyttö oli, Katri? No, arvaapas!\"\n\n\"Se oli minä!\" huudahti Katri ja hyppäsi laattialle; \"ja tämä on\nkapakka ja minä olen kuitenkin hereillä!\"\n\n\"Niin se on, kultaseni, niin se on\", vakuutti Tommi varsin iloisena\nsiitä että hänen tuumansa oli onnistunut. \"Mutta sinä näytät niin\nepäilevältä vielä, mikä sinun on?\"\n\n\"Onko nyt todella aamu?\" kysyi Katri. \"Onko koko tuo pitkä yö ohitse?\"\n\nKapakan isäntä avasi ikkunaluukut, jotta sumuisen joulukuu-aamun harmaa\nvalo pääsi virtaamaan sisään.\n\n\"Voi, voi, sentään!\" vaikeroi Katri käsiään väännellen, \"äiti parkaa!\nMinä lupasin pian tulla takaisin. Ja nyt hän luultavasti on hyvin\nhuolissaan, ja hän ei ole saanut mitään juotavaa. Ja hän luulee varmaan\nettä minä olen jäänyt kuuntelemaan urkujen soittoa tai katselemaan\npuotien ikkunoissa kauniita tavaroita\".\n\nTommi kyseli miten asiat oli ja Katri kertoi kaikki mitä oli tapahtunut\nsiitä kun hän lähti kotoa ostamaan äidille maitoa, siihen saakka kun\nhän tuli isänsä kanssa kapakkaan.\n\n\"Nyt minun pitää lähteä\", sanoi Katri, \"täytyy juosta joutuun kotiin\nkertomaan äidille että minulle ei ole mitään onnettomuutta tapahtunut\".\n\n\"Odotapas hetkisen\", sanoi kapakan isäntä, \"minä tulen sinun kanssasi,\nniin ostamme vähän maitoa ja leipää äidillesi matkallamme\".\n\nHän pani taas luukut ikkunain eteen, jotta näyttäisi siltä kun kapakka\nei vielä olisi auki; sitten hän veti takin päälleen, tarttui Katrin\nkäteen ja lähti hänen kanssaan kadulle sekä lukitsi oven. He kulkivat\nlampunpylvään ohitse, jonka kohdalla Katri edellisenä iltana oli\nrukoillut, sen holven ohi, jossa hän oli ollut piilossa, leipurin\npuotiin, josta hän oli lähtenyt niin katkeralla mielellä edellisenä\niltana.\n\n\"Sinä ostat leipää ja minä ostan maitoa\", sanoi kapakan isäntä, kun\nmenivät puotiin, \"sitten sinä tulet äitisi kanssa pitämään oikeat\nkemut\".\n\nPyydettiin leipurinvaimolta viidenkolmattapennin leipä, ja minä pantiin\nkauppapöydälle. Kapakoitsija ja Katri riensivät sitten maitopuotiin ja\nminä jäin miettimään -- miettimään edellisen yön seikkailuja;\nmiettimään että se oli ollut hyvin keijukaissadun kaltaista, sillä\ntyttö oli eksynyt, niinkuin lapset saduissa, puutteen ja huolien\nmetsään. Hän oli kohdannut, niinkuin he, pienen ukon ratisevan tulen\nääressä ja paras kaikesta oli se, että hän sai minun takaisin, jonka\nhän edellisenä iltana luuli ainaiseksi menettäneensä.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\nKatrin kotiintulo.\n\n\nKun leipurin vaimo otti minun tiskiltä pannakseen minut\nrahalaatikkoonsa, sanoi hän itsekseen: \"Olisin minä sentään voinut\nantaa tuolle pienelle tytölle maksun paidoista. Matti!\" huusi hän\nkovalla äänellä, \"tuo minulle tuo kangas pöydältä ja juokse minkä\njaksat tytön jälkeen!\"\n\nPieni poika tuli esiin viereisestä huoneesta mytty kädessä ja lähti\novea kohti.\n\n\"Kuules\", huusi äiti hänen jälkeensä, \"voit samalla ottaa rahan mukaasi\nniistä paidoista, jotka ovat valmiit. Älä nyt vaan hukkaa sitä, muista\nse! Ja sano että minä pian pistäyn katsomassa Katrin äitiä. Jos et\nsaavuta tyttöä, niin juokse perille asti viemään kangasta. No, lähde\nnyt!\" Sen sanottua hän pisti minun ynnä moniaita vaskirahoja pojan\nkäteen.\n\nMatti juoksi tiehensä viheltäen. Mutta vaikka hän kyllä joutusaan\njuoksi, niin hän ei saavuttanut Katria ja kapakan isäntää. Ja tiesinhän\nminä ett'ei hän heitä tapaisi, koska he menivät maitopuotiin.\n\nMe kuljimme pitkin sitä katua, joka jo oli minulle varsin tuttu,\nkapakan ja panttilainapuodin ohi siihen taloon missä Katrin vanhemmat\nasuivat. Nuo likaiset lapset leikkivät ja riitelivät pihalla keskenään\nvallan kun eivät ensinkään olisi nukkuneet yöllä ja kaikki oli yhtä\nkurjan näköistä kuin edellisenä iltana. Me nousimme narisevia portaita\nylös ja Matti koputti ovea.\n\n\"Kuka siellä?\" ärjäsi äreä ääni sisästä. Matti toimitti asiansa\nkimakalla äänellä, ovi avattiin hiukan ja Katrin isä seisoi ovessa. Hän\notti mytyn sekä rahat ja sulki oven.\n\nSiten olin minä taas joutunut tähän kurjaan huoneeseen. Katrin isä\nlaski tarkkaan kuinka paljon oli rahoja ja pani ne uunin komeroon;\nsitten hän kääntyi vuoteeseen päin, jossa Katrin äiti makasi, laski\nmytyn vuoteelle ja jatkoi puhettaan. Minä katselin vilahdukselta vaimo\nparkaa, vaan käännyin heti pois, sillä oli niin vaikea nähdä sitä\nepätoivoa, joka hänen kasvoissaan kuvastui.\n\n\"En tiedä muuta\", sanoi hänen miehensä raa'alla, mutta vakavalla\näänellä, sillä hän oli nyt vallan selvä, \"kuin mitä jo olen kertonut.\nEn muista muuta kuin että tapasin hänen kadulla ja että hän tuli minun\nkanssani kapakkaan. Hän on kyllä hyvässä turvassa, siitä voit olla\nvarma. Ja mitäpä tuollainen vaikeroiminen sitten hyödyttää? Hän on\nkyllin järkevä pitämään huolta itsestään\".\n\n\"Voi, Antti\", sanoi sairas rukoilevalla äänellä, \"mene sentään häntä\netsimään!\"\n\nMies mutisi jotain siitä että on turhaa työtä etsiä neulaa\nheinäsuovasta.\n\n\"Antti\", pyysi vaimo toistamiseen, \"mene Herran tähden kapakkaan, ja --\"\n\n\"No, ensi kerran eläissäsi pyydät sinä minua sinne menemään\", keskeytti\nhäntä mies. \"Tämä on toista virttä kuin mitä tavallisesti vetelet\".\n\n\"Mene kapakkaan, Antti\", jatkoi vaimo hiljaisesti, välittämättä miehen\npilkasta, \"ja kysy tietävätkö siellä tytöstä mitään\".\n\n\"Mitä joutavia!\" vastasi mies; \"luuletko sinä että ihmiset rupeaisivat\npitämään silmällä kaikkia lapsinulikoita, jotka kapakassa käyvät? Odota\nnyt vaan rauhassa siksi kunnes hän palaa kotiin itsestään. Kyllä hän\ntien kotia löytää, älä sitä epäilekään\".\n\n\"Mitä!\" puhui sairas itsekseen, \"käskeekö hän minua rauhassa odottamaan\nvielä? Enkö sitte ole odottanut kaiken yötä hänen askeleitaan\nportaissa? Enkö ole kuullut jok'ainoata kellon lyöntiä odottaessani\nmiestäni kotiin kertomaan jotain lapsesta? Ja kun hän tuli, niin hän\noli sellaisessa tilassa, että minun täytyi odottaa kunnes hän selveni\nsen verran että kykeni käsittämään mitä minä tahdoin. Ja nyt hän on\nselvä, nyt tuo toivottu hetki on tullut, ja nyt hän käskee minun\nrauhassa odottaa ja olla kärsivällinen! Kärsivällinen, kun ainoa\nlapseni kenties on kuollut viluun, tai joutunut vaunujen alle, niinkuin\nnaapuri-vaimon pieni tyttö tässä viime viikolla. Kärsivällinen! Kun\nainoa, jonka edestä olen elänyt, ainoa, joka on tehnyt kurjan elämäni\nhiukan helpommaksi, on kadonnut! Voi, Katri, kultaseni, oma lintuseni!\"\nhuusi hän käsiään väännellen, \"missä sinä olet? missä sinä olet? Miksi\nlähdit luotani?\" huokasi hän epätoivossaan. \"Antti,\" lopetti hän äkkiä\nkavahtaen ylös vuoteeltaan ja ojentaen käsiään miestään kohti, \"jos\nsinussa vielä on rahtunen miehuutta jälellä, tee nyt mitä minä pyydän!\nEntisten onnellisten päivien takia, pienten lastemme takia, jotka eivät\nmilloinkaan tule takaisin meidän luo, armahda minua ja mene etsimään\nainoata jälellä olevaa lastamme!\"\n\nMiestä hiukan liikutti vaimon vetoominen häneen. Hän nousi ja pani\nhatun päähänsä. Vaimo seurasi häntä kärsimättömästi silmillään, kun hän\nvitkallisesti laittoi piippuaan. Hän koputti tuhan pois pesästä, pani\nsiihen huolellisesti uutta tupakkaa ja piirsi tulitikulla tulta.\nEnsimmäinen tikku sammui. Hän piirsi toistamiseen ja sitten hän pisti\npiipun suutimen suuhunsa, sytytti tupakan, veti muutamia savuja ja\nluikahti sitten huoneesta ulos.\n\n\"Voi, Antti, Antti!\" sanoi sairas itsekseen hänen mentyään, \"kuinka\njuopumus onkaan sinua turmellut! Onko tämä nyt sama Antti, jonka oli\ntapana leikkiä Katrin kanssa kun tämä ensin alkoi kävellä ja aina vaan\nkoetti hänelle iloa ja hauskuutta hankkia? Ja nyt hän ei ole niin\nmilläänkään vaikka lapsi parka on joutunut eksyksiin kadulla!\"\n\nSitten makasi hän ääneti kädet ristissä ja rukoili hiljaa itsekseen,\nsilmät yhä luotuina oveen päin. Yht'äkkiä hän kuuli kuisketta portailla\nja hiljaista astuntaa, ikäänkuin joku olisi tahtonut salata tuloaan.\nSairas kuuli tämän, kavahti ylös ja vapisi kuin haavan lehti.\n\n\"Minä kyllä tiedän,\" pääsi hänen huuliltaan, \"jotakin kauhistavaista on\ntapahtunut ja hän tuodaan kotiin. He eivät uskalla sitä minulle kertoa.\nTulkaa sisään vaan\", sanoi hän, koettaen kohottaa ääntänsä, \"minä kyllä\nvoin kaikkea kuulla. Minä kyllä tiedän mitä se on ... kertokaa vaan\njoutuun --\".\n\nAskeleet lähenivät ovea ja sitten oli kaikki hiljaa. Sairas vaipui\ntakaisin tyynylle ja lausui vapisevalla äänellä: \"Tapahtukoon sinun\ntahtosi niin maassa kuin taivaissa\". Samassa ovi äkkiä työnnettiin auki\nja heleä nauru kaikui huoneessa.\n\n\"Äiti\", lausui iloinen ääni, \"täällä minä olen taas\".\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\nJuomari parka.\n\n\nHyvä oli että vanha kapakanisäntä oli Katrin mukana, sillä tuo\näkillinen valtaava mielenliikutus oli liian kova äiti raukalle, ja hän\nolisi pyörtynyt, joll'ei pikaista apua olisi ollut saatavissa.\nKapakanisäntä kasteli hänen kasvojansa vedellä ja kostutti hänen\nhuuliansa. Hän tointui pian siihen määrään että huomasi lapsensa\ntodella tulleen takaisin hänen luokseen.\n\nHän ei tehnyt mitään kysymyksiä, ei vaatinut mitään selitystä. Katri\npainoi poskensa äidin poskea vasten ja kiersi käsivartensa äidin kaulan\nympärille -- se oli kylläksi.\n\n\"Voi, äiti rakas!\" huudahti lapsi syleillen äitiä, \"minun on niin\nmieleni paha siitä että säikäytin teitä tulemalla näin äkkiä sisään.\nEttehän ollut kovin levoton kun en eilen illalla tullut kotiin,\nettehän? Se ei ollut minun syyni. Minä en jäänyt urkujen soittoa\nkuuntelemaan. Minä nukuin --. Mutta kerronko koko asian alusta asti?\"\n\nÄiti nyykäytti päätänsä myöntyvästi ja Katri kertoi yhteen jaksoon yön\nseikkailut, unet ja todellisuudet kaikki sekaisin sotkien, niin että\näiti näytti oikein hämmästyneeltä.\n\nKapakanisäntä tuli vihdoin viimein tytölle avuksi ja kertoi selvemmin\nasiat; selitti kuinka hän edellisenä iltana oli tavannut lapsen\nnukkumassa tulen ääressä ja kuinka tämä oli vetänyt unta samassa\npaikassa aamuun saakka. Mutta kun hän kolmannelle henkilölle kertoi yön\ntapaukset, näytti hän häpeävän omaa heikkouttaan, sillä hän lisäsi\nikäänkuin puolustaen itseään: \"Oli jo kovin myöhäinen, näettekös, niin\nettä minä en voinut ajaa häntä ulos, ja sitä paitsi oli vielä ilmakin\nkolkko\".\n\n\"Jumala teitä siunatkoon!\" sanoi sairas vaimo ja ojensi hänelle\nkätensä. \"Jumala teitä siunatkoon ja palkitkoon teidän hyvyydestänne\"!\n\nSamassa kuului koputus ovella ja leipurinvaimo tuli sisään. Yön\ntapahtumat kerrottiin nyt toistamiseen ja häntä kovin suututti miehen\nja isän käytös.\n\n\"Voi, taivaan Luoja\"! huudahti hän; \"sellaista roistoa en eläissäni ole\nnähnyt\".\n\nSairas vaimo koetti miestään puolustaa, mutta siitä ei ollut ensinkään\napua. Kapakanisäntä ja leipurinvaimo vaan kilvan sättivät onnetonta\njuomaria. Edellinen kertoi jälkimmäiselle kuinka tuo kunnoton mies joka\nikinen ilta tuli kapakkaan ja söi ja joi siksi kun hän ei enää kyennyt\nmihinkään. Leipurinvaimo taas kertoi kapakanisännälle kuinka huonekalut\nyksi toisensa perästä olivat hävinneet huoneesta ja kuinka tuo juoppo\nroisto oli ne pantiksi vienyt, saadakseen rahaa viinaan.\n\nJuomarin vaimo koetti vielä kerran virtaa salvata, mutta hänen äänensä\noli niin heikko että sitä ei kuultu. Katri istui sillä aikaa vuoteella\nsilmät luotuina puhujiin ja kuunteli mitä suurimmalla tarkkuudella joka\nsanaa.\n\n\"Yksi asia on ihka varma\", sanoi kapakanisäntä, \"ja se on se, että hän\nei tule tällaista elämää enää kauvan jatkamaan. Sillä jos hän ei\npiakkoin joudu juoppohulluuden uhriksi, niin minun nimeni ei ole Tommi\nCraig\".\n\nTuskin olivat nämät sanat lausutut ennenkuin ovi aukeni ja sisään astui\njuuri sama henkilö, jota olivat sättineet. Hän oli nähtävästi taas\njuonut, sillä hänen kasvonsa punottivat ja hänen astuntansa oli\nepävakava. Minä ihmettelin mistä hän oli saanut rahaa, kunnes huomasin\nettä kaikki vaskirahat, jotka Matti oli tuonut minun mukanani, olivat\npoissa. Luultavasti hän oli ne siepannut tuhkaa piipun pesästä\nkopistaessaan. Hän joutui hiukan hämilleen kun näki huoneen täynnä\nihmisiä.\n\n\"Päivää, Tommi\", sanoi hän tuttavallisesti kapakanisännälle. \"Mikä\nteidät tänne on ajanut näin aikaisin? Ja -- no, siinähän Katrikin on!\nSinä olet siis tullut takaisin, oletko?\"\n\n\"Tullut takaisin!\" puuttui leipurinvaimo puheeseen, \"niin hän on, ja se\nei teidän ansionne ole, se on totinen tosi. Te ette piittaa vähääkään\nlapsestanne, joutukoon se eksyksiin tai mihin onnettomuuteen hyvänsä.\nJulma ja kunnoton, itsekäs aviomies ja isä kuin olette. Hyi, hävetkää!\"\n\nAntti Gould oli niin pahassa pöhnässä, ett'ei oikein saanut päähänsä\nmistä vaimo puhui. Hän kääntyi kapakanisännän puoleen saadakseen\nselitystä asiassa.\n\nMutta Tommi Craig rupesi nyt vuorostaan hänkin häntä morkkaamaan.\nHänellä ei ollut aikaa sanoa paljon, sillä leipurinvaimo oli\nliukaskielinen ja keskeytti häntä usein. Mutta hän puolestaan ei\nhellittänyt hänkään ennenkuin oli saanut puhua suunsa puhtaaksi, ja\nsiksi he puhuivat yht'aikaa ja niin ankarat olivat heidän sanansa että\njuomari vallan joutui ymmälle. Kapakoitsija ensin taukosi; ja silloin\nleipurinvaimo oikein pääsi vauhtiin ja kieli liikkui kuin rasvalla\nvoideltu.\n\n\"Katsokaa nyt tätä tyhjää huonetta\", sanoi hän, osoittaen molemmilla\nkäsillään tyhjiä seiniä. \"Missä ovat tuolit ja pöydät ja muut\nhuonekalut? Kuka ne on pannut pantiksi ja hävittänyt rahat? Katsokaa\nsairasta vaimoanne, jonka olette vähällä tappanut, kylmässä kun täällä\nsaa maata melkein ilman peittoa ja alituisesti huolta ja puutetta\nkärsiä. Ja kuinka te sitte olette kohdellut viatonta lastanne? Te\nolette kovin huono mies, Antti, ja minä ylönkatson teitä\".\n\nHän taukosi hiukan hengittääkseen, ja juomari käytti tätä loma-aikaa\nvetäytyäkseen ovea kohti. Leipurinvaimon nuhdesaarna oli häntä\nliikuttanut juopuneena kuin hän oli, ja hän pillahti itkemään.\n\n\"Se on kaikki totta\", sanoi hän silmiään pyyhkien, \"se on kyllä totta,\nmutta se on juominen joka on syynä kaikkeen. Minä olin ennen toinen\nmies; kaikki on juomisen syy\".\n\n\"Minusta ei enää ole minnekään\", jatkoi hän, \"eikä kukaan enää ota\nminua työhön, kun tietävät mimmoiset tavat minulla on. Parasta olisi\nettä menisin pois täältä, jonnekin, jossa minua ei kukaan tunne ja\njossa en voisi kellekään huolta ja harmia tuottaa. Heillä olisi parempi\nolla kun minä olisin poissa. Onhan niitä paikkoja\", jatkoi hän edelleen\nikäänkuin itsekseen puhuen, \"jossa mies voipi saada työnansiota, ja --\n\".\n\n\"Paikkoja!\" matki leipurinvaimo vihaisesti. \"Niin, on niitä paikkoja\nkyllä kelpo työntekijöille, vaan ei kelvottomalle juomarille. Ja teillä\non kuitenkin ollut niin hyviä paikkoja; mutta te otatte mukaanne pahat\ntapanne mihin ikinä menette. Koettakaa parantaa elämäänne, Antti;\nteidän ei ole tarvis hakea uutta paikkaa, vaan ainoastaan muuttaa\nmieltänne\".\n\n\"En voi\", vaikeroi onneton juomari. \"On jo liian myöhäistä!\" Ja sanoin\nei voi selittää kuinka toivottoman näköinen hän oli, seisoen keskellä\nhuonetta, kalpeana kuin kuolema ja silmät veripunaisina. \"Nytkin\npuhuessani halavoin viinaa ja himoni on niin kauhea, ett'en voi sitä\nteille sanoin kertoa. Minussa on seitsemän paholaista, jotka viinaa\nhimoitsevat ja minun täytyy heitä totella\".\n\n\"Minä lähden nyt, Mari\", sanoi hän hiljaa kääntyen vaimoonsa, \"en tiedä\nminne; mutta sinulle on parempi että minä menen\".\n\n\"Antti, Antti\", sanoi vaimo, \"älä noin puhu\".\n\n\"Parasta on että menen\", toisti mies, \"asiat ovat nyt sillä kannalla,\nett'en voi nähdä rahoja esillä ottamatta siitä viinan ostamiseen. Tänä\naamuna minä otin vastaan ne rahat, jotka tuotiin sinun ompelemista\npaidoista. Tuolla uuninkomerossa on hopearaha ja joll'ei kukaan sitä\nsieltä korjaa, niin minun täytyy --\".\n\nMutta ennenkuin sanat oli sanottu, harppasi leipurinvaimo huoneen\npoikki kolmella askeleella ja sieppasi minun komerosta.\n\nJuomari painoi hatun päähänsä ja teki lähtöä.\n\n\"Katri\", kuiskasi sairas, \"juokse isän jälkeen ja tuo hänet takaisin\".\n\nTyttö kohautti pieniä hartioitaan, vaan ei liikahtanut.\n\n\"Katri\", sanoi toistamiseen sairas heikolla äänellä, \"pyydä isää\ntulemaan takaisin\".\n\nKatrin pieni rinta kohosi. \"Hän on ollut niin kovin paha, äiti\".\n\n\"Mutta hänen on pahamieli, kultaseni\".\n\nKatri hyppäsi vuoteelta ja juoksi ovelle käsivarret levitettynä.\n\n\"Isä, isä, älkää menkö ennenkuin olette suudellut minua\".\n\nJuomari joutui vallan ymmälle. Hän otti lapsen syliinsä ja hänen\nkyyneleensä valuivat tämän kultakutrille.\n\n\"Tulkaa pois\", sanoi kapakoitsija leipurinvaimolle, \"jätetään nuo\nkolmenkesken. He kyllä tulevat ominpäin toimeen\".\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\nRahalipas.\n\n\nKapakoitsija ja leipurinvaimo erosivat kadun kulmassa, ja jälkimmäinen\nriensi kotiinsa. Tullessaan puotiinsa huomasi hän että minä vielä olin\nhänen kädessään. \"Täytyy lähettää Matti viemään se takaisin\", sanoi hän\nitsekseen. \"Onko Matti kotona?\" huusi hän. Mutta Matti ei ollut kotona,\nja hän pisti minun rahalaatikkoonsa siksi kun Matti palaisi.\n\nJa niin tapahtui että minä annettiin ensimmäiselle puodissa kävijälle,\nja toinen viidenkolmattapennin raha joutui minun asemestani Katrille.\nMinä olin kovin pahoillani tästä, mutta eihän sitä käynyt korjaaminen.\nUusi omistajani antoi minun samana päivänä erääseen apteekkiin ja minä\nvietin useita päiviä apteekin rahalaatikossa. Noin viikkoa myöhemmin\notettiin minut esille ja annettiin muutamalle herralle, joka osti\njotain apteekista, ja hän pisti minun rahakukkaroonsa ja lähti pois.\n\nKotiin tultuansa otti hän kukkaron taskustaan ja otti minun esille\nsamassa kuin hän meni ovesta sisään. Minä huomasin että astuimme\nvaloisaan hauskaan huoneeseen, joka näytti olevan kouluhuone, sillä\nseinissä oli karttoja ja neiti, joka arvattavasti oli opettaja, luki\nääneen kahdelle pienelle tytölle. Kun isä tuli huoneeseen, hyppäsivät\ntytöt heti paikoiltaan ja juoksivat häntä vastaan.\n\n\"No, neiti\", sanoi isä opettajalle, \"ovatko tytöt olleet kilttiä?\"\n\nOpettaja vastasi että molemmat olivat olleet ahkeria.\n\n\"Se on hyvä\", sanoi isä, \"sillä minä tuon viidenkolmattapennin rahan\nheidän säästölippaaseensa\".\n\n\"Kiitoksia, isä\", sanoivat lapset. He olivat varsin sieviä pieniä\ntyttöjä; vanhempi oli Katrin ikäinen, vaan oli paljoa suurempi kuin\nKatri; hänellä oli musta tukka ja mustat silmät. Toinen, joka näytti\nolevan pari vuotta nuorempi, oli pieni paksu tallukka, pyöreänaamainen\nja punaposkinen. Minusta tuntui kuin olisin heitä ennen nähnyt\njossakin, vaan en muistanut missä.\n\n\"Tule kertomaan Liisa\", sanoi isä isommalle tytölle, \"kuinka paljon\nrahaa on karttunut säästölippaaseenne\".\n\n\"Siinä on niin kovin vähän\", vastasi tyttö; \"minä olen pannut sinne\nainoastaan kymmenen penniä viikossa, ja se tuntuu niin tyhjältä\nkalistaessa\".\n\n\"Kuinka monta kertaa päivässä sinä sitä ravistat?\" kysyi isä.\n\n\"En minä sitä usein te'e\", vastasi Liisa, \"mutta Anni sitä alinomaa\nravistaa ja koettaa katsoa aukosta sisään\".\n\n\"Eikö tekisi mielesi murtaa se auki, Anni, ja laskea kuinka paljon\nsiellä on rahaa, mitä?\" kysyi isä nuoremmalta tyttäreltään, nostaen\nhäntä polvelleen.\n\n\"Ei ensinkään!\" vakuutti tyttö.\n\n\"Ja milloinka se avataan?\" kuulusteli isä, silittäen lapsen kiharaista\ntukkaa.\n\n\"Äiti sanoo että sitä ei saa avata ennenkuin se on vallan täysi\",\nvastasi tyttö ja pudisti surullisesti päätään.\n\n\"Vai niin, sehän on kovin ikävää. Mutta mitä niillä rahoilla sitten\nostetaan?\"\n\n\"Sitä emme vielä ole oikein varmaan päättäneet\", sanoi Liisa, \"mutta\nkai ostetaan jotain, jota silloin hartaasti haluamme. Meidän täytyy\nsopia niin että haluamme samaa. Minä kyllä tiedän mitä minä tahdon,\nvaan Anni tahtoo joka päivä jotakin toista\".\n\n\"Oletko sinä sitten varma siitä että tahdot samaa kuin nyt, kun se\npäivä koittaa, jolloin ostokset tehdään?\"\n\n\"No, olen vallan varma, isä kulta. Minä tahdon nuken, jota voi riisua\".\n\n\"Semmoisen minäkin tahtoisin\", sanoi Anni.\n\n\"Mutta, Anni kulta, eilenhän sinä tahdoit pillin\", huudahti Liisa.\n\n\"Niin, sitähän minä tahdoin. Se olisi paljoa hauskempi\", myönsi Anni.\n\n\"No, saamme nähdä sitten kun ostopäivä valkenee, onko Liisankin mieli\nmuuttunut samoin kuin Annin\", sanoi isä. \"Tässä on nyt teille\nviidenkolmattapennin raha. Älkää vaan hukatko sitä\".\n\n\"Äiti säilyttää lipasta\", sanoi Liisa ja otti varovasti minua käteensä;\n\"minä pidän sen siksi kun hän tulee kotiin\".\n\n\"Pitäisihän äidin pian tulla kotiin\", sanoi isä katsoen kelloansa,\n\"kello on kohta viisi\".\n\nSamassa kuului epävakaisia askeleita ulkopuolella ovea. Molemmat tytöt\njuoksivat heti ulos kuultuansa askeleet. Hetken päästä työnnettiin ovi\nauki ja iloinen, pieni noin puolentoista vuotias lapsi tuli tallustaen\nsisään sisartensa taluttamana.\n\n\"Kas pikku miestä!\" huudahti isä. \"Miten sinä voit?\"\n\nLapsi ojensi käsivartensa isää kohden ja tämä nosti hänen syliinsä.\nMutta ennenkuin isä ennätti ruveta leikkimään hänen kanssa, ajoivat\nvaunut oven edustalle ja lapset juoksivat ikkunaan huutaen: \"Äiti,\näiti!\"\n\n\"Äiti\" astui vaunuista ja kun hän näki kaikki lasten päät ikkunassa\nhymyili hän ystävällisesti. Minä tunsin nuo kasvot ja tuon hymyilyn; se\noli Katrin \"hyvä rouva\".\n\nPienet tytöt riensivät äitiänsä tervehtimään ja pienokainen pyrki hänen\nsyliinsä. Minä muistin kuinka minä lepäsin Katrin kylmässä kourassa ja\najattelin mitä mahtoi tapahtua tuossa huoneessa, joka kadulta näytti\nniin valoisalta ja hauskalta.\n\nPikku veli veti vanhempien huomiota puoleensa siihen määrään että Liisa\npalasi ikkunan luo ja katseli ohitse kulkevia. Äkkiä hän huusi Annia\nluokseen sanoen: \"Tule pikaan tänne katsomaan. Hän on taas siellä!\"\n\n\"Kuka?\" kysyi Anni, joka juuri leikki äidin sylissä istuvan pienen\nveikkonsa kanssa.\n\n\"Tuo pieni tyttö\", vastasi Liisa; \"sama pieni tyttö\".\n\n\"Mikä pieni tyttö?\" kysyi isä.\n\n\"Sama pieni tyttö, jolle äiti antoi rahaa pari viikkoa sitten\", vastasi\nLiisa.\n\n\"Semmoista se on\", sanoi isä; \"kun kerran rupeaa kerjäläisiä suosimaan,\ntulevat he tietysti toistamiseen kerjäämään. Tule pois ikkunasta,\nLiisa. Muuten saamme kaikki kaupungin kerjäläiset niskoillemme\".\n\n\"Ei hän mikään kerjäläinen ole\", sanoi pikku Liisa harmistuneena. \"Hän\nei kerjää ensinkään. Antakaa minun olla täällä, isä\".\n\n\"Tule pois vaan, tyttöseni. Niin kauvan kun sinä seisot siellä odottaa\nhän jotakin saavansa. Joll'et tule, täytyy minun lähettää Mattia\najamaan häntä pois\".\n\nPikku Liisalta oli vähällä päästä itku; mutta hän tuli kuitenkin\nvitkalleen pois ikkunasta. Sillä välin Anni hiipi äitinsä luo ja\nkuiskasi: \"Älkää antako isän ajaa tuota pientä tyttöä pois. Hän on niin\nkovin hauska tyttö, eikä ole yhtään kerjännyt\".\n\n\"Minun tekee mieleni hiukan katsella tuota tyttöä\", sanoi äiti. \"Jos se\non sama tyttö, jolle minä viime viikolla annoin rahaa, niin on hän\nkiltin näköinen. Muistan että hänellä oli tutun näköiset kasvot,\nvaikk'ei mieleeni muistu ketä hän muistutti\".\n\nHän nousi samassa ja meni ikkunan luo ja tyttö meni mukaan. Minä olin\nvähällä ilosta hypätä Liisan kädestä, kun näin Katrin seisovan kadulla.\nNähdessään tuon \"hyvän rouvan\" ikkunassa Katri kävi vallan punaiseksi\nja iloinen hymy levisi hänen kasvoillensa. Rouva katseli hetken aikaa\nvakavasti häntä ja huudahti sitten äkkiä:\n\n\"Nyt tiedän kenenkä näköinen hän on! Vallan rakkaan palvelijani Marin\nkaltainen!\"\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\nKatri hyvässä seurassa.\n\n\nKuullessaan vaimon huudahduksen herra Ogilvie myöskin meni ikkunalle\nkatsomaan.\n\n\"Etkös muista, Heikki\", sanoi rouva, kääntyen miehensä puoleen, \"erästä\npalvelustyttöä, joka palveli minun luonani ennen kuin menimme\nnaimisiin?\"\n\n\"En muista häntä ensinkään\", vastasi mies.\n\n\"Mutta ainakin olet kuullut minun hänestä puhuvan. Hän palveli minun\ntykönäni useita vuosia ja erosi palveluksestani mennäkseen naimisiin.\"\n\n\"Kyllä muistan kuulleeni sinun puhuneen hänestä\", myönsi mies, \"mutta\nmiksi hän nyt juuri muistuu mieleesi?\"\n\n\"Sentähden että tämä pieni tyttö on aivan hänen näköisensä. Se on\nvarmaankin hänen lapsensa. Tiedäthän että hän meni naimisiin samana\nvuonna kuin minä, ja tämä tyttö näyttää olevan Liisan ikäinen\".\n\n\"Se on sievä tyttö\", sanoi herra Ogilvie ja pani silmälasit nenälleen.\n\"Ja varsin kaunis tukka hänellä on\".\n\n\"Niin, Marilla oli juuri tuonvärinen tukka\", sanoi rouva Ogilvie. \"Hän\nmeni naimisiin vastoin ystäviensä tahtoa. Mies oli hyvissä varoissa,\nmutta oli viinaan menevä. Hän ei ollut suorastaan juomari, mutta oli\nusein pienessä hutikassa. Sen tiesivät kaikki kyläläiset, mutta Mari ei\nottanut uskoakseen mitään pahaa hänestä, vaan meni hänelle vaimoksi\nvastoin kaikkein meidän tahtoamme. Minä alusta alkaen pelkäsin että\nsiitä ei onnea koituisi, ja Marista en ole sen kovemmin mitään kuullut.\nMutta kyllä he mahtavat elää kovin kurjissa oloissa jos tuo repaleinen\ntyttö on heidän lapsensa\".\n\n\"Mikä tuon miehen nimi on?\" kysyi mies.\n\n\"Sitä en kuolemakseni muista\", päivitteli rouva. \"Se on minulta vallan\nunohtunut. Mutta mieleni tekisi puhutella tuota tyttöä\".\n\n\"Pyydetäänkö häntä sisään?\" kysyi herra Ogilvie.\n\n\"Kyllähän sen voi tehdä. Hän on puhtaan näköinen, vaikka hänen\nvaatteensa ovat rikkinäiset\".\n\n\"Voi, kuinka hauskaa, kuinka ihmeen hauskaa!\" huusivat Liisa ja Anni\nkäsiään taputtaen ja pikku veli, joka luuli heidän leikkivän \"kakun\nleipomista\", huusi ja kiljui ilosta hänkin. Äiti palasi lasten luo,\njotka asettuivat molemmin puolin häntä hartaasti odottaen Katrin tuloa.\n\nMinä tuskin olin tuntea Katria, kun hän astui sisään, niin kovin\nhämmästyneen näköinen hän oli. Tyttö parka oli vallan ymmällään kun\nyhtäkkiä joutui noin komeaan huoneeseen ja noin hienojen ihmisten\nseuraan. Sellaista komeutta hän ei ikipäivinään ollut nähnyt muuta kuin\npuotien ikkunoissa ja hän ei tiennytkään että ihmiset todella kävivät\nnoin hienoissa puvuissa. Liisa juoksi hänen luokseen, mutta hän\nvetäytyi pois.\n\n\"Tule pois, Liisa\", sanoi rouva, \"hän ujostelee. Älä pelkää pikku\ntyttöseni\", jatkoi hän sitten ystävällisesti Katrille, \"vaan astu\nrohkeasti sisään\".\n\n\"Te olette vallan samannäköinen kuin silloin kun sanoitte: 'Tuossa on\nsinulle raha, pieni tyttöseni',\" sanoi Katri punastuen ja yhä oven\nsuussa seisoen.\n\nRouva Ogilvie arvasi mitä lapsi tarkoitti ja hymyili sanoessaan: \"Sinä\nmuistat siis minua, vai kuinka?\"\n\n\"Muistan toki!\" sanoi Katri innokkaasti. \"Minä olen siitä saakka\nalinomaa teistä puhunut ja nähnyt unta teistä; kysykää äidiltä enkö ole\nsitä tehnyt; te hymyilitte niin ystävällisesti minulle ja annoitte\nminulle viidenkolmattapennin rahan\".\n\n\"Lapsi raukka\", sanoi hyvä rouva sääliväisesti. \"Mutta mikä sinun\näitisi nimi on, minä tarkoitan hänen sukunimensä?\"\n\n\"Häntä sanotaan matami Gouldiksi\", sanoi Katri.\n\n\"Onko se oikea nimi?\" kysyi herra Ogilvie.\n\n\"Minä en ensinkään muista sitä\", vastasi hänen vaimonsa. \"Mutta tyttö\non hyvin Marin näköinen. Miksi et tule sisään, lapsi kulta?\" lisäsi hän\nKatriin kääntyen.\n\n\"En tiedä jos saan astua tuolle kauniille matolle\", sanoi Katri\nkatsellen epäilevästi paljaita jalkojaan.\n\n\"Tule vaan tänne\", sanoi rouva kehoittavalla äänellä, \"ja kerro minulle\nmikä nimesi on\".\n\n\"Minä olen Katri\", vastasi lapsi varovasti astuen eteenpäin. \"Katri\nGould\".\n\nRouva Ogilvie pudisti päätään ja kääntyi mieheensä. \"Minä olen varma\nsiitä että Mari olisi tehnyt lapsestaan minun nimikkoni\".\n\n\"Mikä sinun nimesi on?\" kysyi Katri Liisalta.\n\n\"Tavallisesti minua sanotaan Liisaksi\", oli vastaus, \"vaan minulla on\noikea nimi, joka on paljon pitempi ja kauniimpi\".\n\n\"Minulla on myös pitempi ja kauniimpi nimi\", sanoi Katri. \"Mikä on\nsinun kauniimpi nimesi?\"\n\n\"Se on Margareeta; se on äitini mukaan, jolla on sama nimi\", selitti\nLiisa.\n\n\"Margareeta minäkin olen!\" huudahti Katri. \"Sen nimen olen saanut\näitini emännän mukaan, jonka luona hän palveli ennenkuin hän meni\nnaimisiin\".\n\nMies ja vaimo katsoivat toisiinsa ja rouva kutsui Katrin luokseen ja\ntarttui hänen pieniin käsiinsä. \"Kerropas minulle puhuuko äitisi\nkoskaan emännästään?\"\n\n\"Puhuu tietysti!\" vastasi Katri. \"Juuri sinä iltana, jolloin te\nannoitte rahan minulle, kertoi äiti että hän oli antanut äidille\nsamallaisen saalin kuin hänellä itsellä oli ja sanoi että hän\nvarmaankin tuntisi minun, jos näkisi minun, koska olen hyvin äidin\nnäköinen\".\n\n\"Mitä äitisi kertoi emännästään?\" kysyi rouva Ogilvie.\n\n\"Hän sanoi että tämä oli pitkä ja solakka ja hyvin kaunis ja niin hyvä,\nett'ei hän milloinkaan ole hänen vertaistaan nähnyt\", sanoi Katri.\n\nRouva hymyili ja punastui, vaan ei sanonut siihen mitään. Sitten hän\nkääntyi vanhimman tyttärensä puoleen ja sanoi: \"Juoksepas Leenan luo ja\npyydä hänen antamaan minun indialainen saalini ja tuo se tänne\".\n\nTyttö juoksi toimittamaan asian ja palasi pian käsivarrella suuri\nsaali, jonka hän pani äitinsä syliin.\n\n\"Tule tänne, Katri, katsomaan tätä saalia ja kerro minulle oletko\nkoskaan nähnyt tämän näköistä saalia\".\n\nOli jo alkanut hämärtää niin että ei voinut selvään erottaa saalin\nväriä ja raitoja ja kun Katri lähestyi rouvaa oli saali hänen\nmielestään vallan samallainen kuin hänen äitinsä saali; hän löi käsiään\nyhteen ja huudahti: \"Se on äitini saali! Mistä olette saanut sen?\"\n\nSamassa toi palvelija lampun sisään ja heti kun Katri tulen valossa\nnäki saalin kävi hän noloksi.\n\n\"Ei se olekaan äitini saali\", sanoi hän surullisesti. \"Se on paljon\nisompi ja kauniimpi kuin äidin\".\n\n\"Käyttääkö äitisi sitä paljon?\" kysyi rouva.\n\n\"Ei\", vastasi Katri päätään pudistaen. \"Se on aikaa sitten pantiksi\npantu. Äidin oli kovin pahamieli kun se vietiin, sentähden että hän oli\nsaanut sen emännältään ja sentähden että hän piti sitä pikku veikon\npäällä tämän kipeänä ollessa\".\n\n\"Onko pieni veljesi kuollut?\" kysyi rouva säälivästi.\n\n\"On\", sanoi Katri; \"hän kuoli kaksi vuotta sitten ja sisareni myös,\njoka oli vuotta nuorempi minua. He ovat molemmat taivaissa ja äidillä\nei ole muita lapsia jälellä kuin minä\".\n\n\"Mari parka!\" sanoi rouva Ogilvie hiljaa itsekseen ja nosti oman pienen\npoikansa laattialta ja suuteli häntä sekä veti pienen Annin luokseen,\nikäänkuin hän ensi kerta elämässä olisi tullut ajatelleeksi että hän\nmahdollisesti voisi niitä kadottaa.\n\n\"Huomaatko, Heikki\", sanoi hän miehelleen, \"että nämä lapset ovat aivan\nyhdenikäisiä meidän lasten kanssa\".\n\n\"Mihin tautiin kuoli veljesi?\" kysyi hän Katrilta.\n\n\"Äiti sanoi että hän kuoli kuumetautiin, mutta kyllä hän kärsi nälkää\nja kylmääkin\", vastasi Katri.\n\n\"Te olette siis hyvin köyhiä\", sanoi rouva.\n\n\"Olemme kyllä\", huokasi Katri; \"meillä ei ole tuolia eikä pöytiä, eikä\nmitään muuta kuin vuode\".\n\n\"Mihin ne sitten kaikki ovat joutuneet?\" kysyi Liisa.\n\n\"Isä on pannut ne pantiksi\", vastasi Katri, \"ja käyttänyt rahat\nviinaan\".\n\n\"Mutta mistä te saatte ruokaa?\" kysyi rouva. \"Kerjäätkö sinä kaduilla?\"\n\n\"En koskaan. Äiti ei antaisi minun kerjätä\".\n\n\"Kuulkaa, isä\", sanoi Liisa. \"Sanoinhan minä että tämä pieni tyttö ei\nmilloinkaan kerjää. Hän ei pyytänyt äidiltä rahaa, vaan äiti antoi\nhänelle\".\n\n\"Mitä sinä teit sillä viidenkolmattapennin rahalla, jonka sinulle\nannoin?\" kysyi rouva.\n\n\"Isä otti sen minulta ja käytti sen viinan ostamiseen\".\n\n\"Hyi, kuinka paha mies!\" huudahti Anni. \"Minä en pidä siitä miehestä\".\n\n\"Älä niin sano\", pyysi Katri vakavasti. \"Äiti olisi kovin pahoillaan,\njos hän kuulisi sinun noin puhuvan\".\n\n\"Katriseni\", sanoi rouva, \"minä tahtoisin saada vähän tarkempia tietoja\näidistäsi, sillä luulen että olen häntä ennen tuntenut\".\n\n\"Oletteko tuntenut?\" sanoi Katri. \"Ehkä te olette hänen entinen\nemäntänsä!\"\n\n\"Olen melkein varma siitä\", vastasi rouva. \"Eikö äitisi ole\npyöreäkasvoinen, punaposkinen, kirkassilmäinen ja iloinen?\"\n\n\"Ei ole sinnepäinkään!\" sanoi Katri. \"Hän on hyvin laiha ja kalpea ja\nsilmät ovat kuopallaan ja hän ei milloinkaan naura, ei edes\nhymyilekään! Mutta kyllä hän oli iloisempi ennenkuin hän tuli kipeäksi\nja ennenkuin hän kärsi kylmää ja nälkää. Eihän hän voi nauraa kun\nkaiket päivät makaa vuoteessa yskien tai istuu paitoja ommellen ilman\nsaalia tai lämmintä peittoa\".\n\n\"Katri parka!\" sanoi rouva laskien kätensä Katrin pään päälle. \"Minun\nkäy kovin sinua sääliksi. Vaan olen varma siitä että äitisi on minun\nentinen palvelijani. Juokse nyt kotiin ja kerro äidillesi että olet\nlöytänyt minun ja pyydä että hän tulee tänne huomen aamulla\".\n\nKatri astui muutaman askeleen taaksepäin hämmästyneenä. \"Äiti ei ole\nmoneen viikkoon päässyt vuoteeltaan!\" sanoi hän. \"Hän ei edes ole\nvoinut mennä isää katsomaan sairaalaan\".\n\n\"Mitä isääsi vaivaa?\" kysyi herra Ogilvie.\n\n\"En tiedä\", vastasi tyttö. \"Äiti sanoo vaan että hän on kovin kipeä.\nHän sairastui eräänä yönä äkkiä kapakassa ja vietiin suoraa päätä\nsairaalaan. Kuulin naapurimme kertovan että neljä miestä tarvittiin\nhäntä sinne viemään\".\n\n\"Delirium tremens!\" kuiskasi herra Ogilvie vaimolleen, mutta Katri\nkuuli sen.\n\n\"Niin, se on juuri taudin nimi\", sanoi hän. \"Minä kuulin kapakanisännän\nsanovan leipurinvaimolle niin. Kapakanisäntä käy usein äidin luona\nkertomassa miten isä voi, mutta tänään hän ei ole käynyt ja sentähden\näiti lähetti minua sairaalaan kysymään ja paluumatkalla en voinut olla\npysähtymättä täällä oven edustalla\".\n\n\"Ja äitisi kai nyt odottaa vastausta\", sanoi rouva.\n\n\"Voi, voi, kun ihan unohdin sen\", sanoi Katri ja juoksi ulos semmoista\nkyytiä, ett'ei kukaan saanut häntä pidätetyksi.\n\nHerra Ogilvie lähti juoksemaan hänen jälkeensä saadakseen tietää missä\nhe asuivat ja saavutti hänet vasta pitkän matkan päässä kadulla. Katri\noli niin tuskissaan että töin tuskin malttoi pysähtyä sen verran että\nsai sanotuksi mitä herra Ogilvie häneltä kysyi.\n\nRouva tahtoi heti mennä entistä palvelijaansa katsomaan, mutta hänen\nmiehensä arveli että olisi parempi että hän itse ensin sinne menisi,\nkoska se kaupunginosa, jossa Katrin vanhemmat asuivat, oli mitä\nhuonoimmassa huudossa. Hän lähtikin ja viipyi monta tuutia matkallaan.\nLapset olivat jo menneet maata kun hän tuli kotiin.\n\n\"Antti Gould on kuollut\", sanoi hän vaimolleen, istuen mukavasti\nnojatuoliin tulen ääreen, \"hän kuoli delirium tremensiin. Noin pari\ntuntia ennen kuolemaansa hän kävi selväksi ja kysyi vaimoansa. Minä\nsaavuin juuri heidän kotiinsa kun sana tuli sairaalasta ja koska vaimon\noli mahdotonta lähteä sinne, kehotin minä häntä lähettämään tyttärensä.\nSillä aikaa minä istuin vaimon luona ja hän kertoi minulle surkean\nelämänsä tarinan. Sinä olit oikeassa. Gould oli vuosi vuodelta joutunut\nyhä enemmän himojensa orjaksi kunnes he vihdoin menettivät kaikki mitä\nheillä oli. Hän oli hyvillään siitä että hänen miehensä vielä selveni\nennen kuolemaansa ja että hän oli toivonut häntä nähdä. Kaikin puolin\nhän koetti miestään puolustaa ja arveli syyksi heidän köyhyyteensä oman\ntautinsa ja kykenemättömyytensä työllään mitään ansaita. Pikku Katri\ntuli noin seitsemän vaiheilla kotiin ja kertoi että isä oli kuollut.\nSanasta sanaan lapsi kertoi isän viimeiset tervehdykset äidille. Tämä\noli pyytänyt äidin antamaan anteeksi kaiken sen kurjuuden, minkä hän\noli miehensä tähden saanut kärsiä ja oli pyytänyt että äiti rukoilisi\nhänen puolestaan Jumalan antamaan anteeksi hänen syntinsä. Minä\ntoimitin erään naapurivaimon yöksi sairaan vaimon luo ja lupasin että\nsinä huomenna tulisit häntä katsomaan\".\n\n\"Kyllä Mari raukan elämä tosiaankin on ollut kurjaa\", sanoi rouva\nOgilvie, kun hänen miehensä oli kertomuksensa päättänyt. \"Mitenkähän me\nvoisimme häntä auttaa?\"\n\n\"Sitä minä juuri kotimatkallani tuumasin\", vastasi mies. \"Heikko ja\nsairas kun hän on, hän ei voi itseään ja lastaan työllään elättää.\nMutta minulle juolahti mieleen eräs seikka juuri kotiin tullessani\".\n\n\"No, mikä se on?\" kysyi innokkaasti vaimo.\n\n\"Ennenkuin lähdimme kotoa\", vastasi mies, \"ilmoitti portinvartija että\nhän aikoi muuttaa pois, sillä hänen asuntonsa on hänen perheelleen\nliian ahdas. Emmekö voisi ottaa Mari Gouldia portinvartijan huoneeseen\nasumaan ja hankkia hänelle ompelutyötä sen verran kun hän jaksaa\ntehdä?\"\n\n\"Vallan hyvin\", sanoi rouva. \"Se on erinomaisen hyvä tuuma. Ja minä\nolen varma siitä että hän tulee terveeksi kun hän pääsee maalle\nraittiiseen ilmaan. Siten minä sitä paitsi voin häntä hoitaa ja\nauttaa\".\n\nHerra Ogilvie meni omaan huoneeseensa ja rouva sytytti kynttilän ja\nmeni kaapin luo, jossa säästölipas säilytettiin. Hän pisti minun\nlippaaseen ja sulki kaapin oven.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\nMaalla.\n\n\nIkävämpää olopaikkaa ei voi olla viidenkolmattapennin rahalla kuin\nsäästölipas ja varsinkin semmoinen joka pidetään kaapissa, jotta ei voi\nnähdä ei kuulla ei tämän taivaallista.\n\nMinä olin varmaan monta viikkoa Liisan ja Annin säästölippaassa ja\nkovin yksitoikkoiselta olo siellä tuntui; silloin tällöin vaan\nhiljaisuutta häiritsi jonkun pennin vieriminen raosta minun ylitseni.\nKuinka hartaasti toivoin laatikon täyttyvän! Vihdoin viimein kun kaikki\nolimme niin ahtaassa pinnistyksessä että tuskin voimme liikahtaa, tuo\nkauvan toivottu vapaudenpäivä valkeni.\n\nLipas otettiin kaapista esille ja vietiin ulos. Minä en saanut oikein\ntolkkua siitä mitä meille tapahtui, mutta jälestäpäin kävi minulle\nselväksi että olimme tehneet matkan rautatiellä, jonka loputtua lipas,\njossa olimme, pantiin toiseen kaappiin. Toinen pitkä, ikävä kuukausi\nseurasi, ja sitten vasta tuli vapautuksen hetki.\n\nLipas otettiin esiin ja joku kantoi sen varovasti kädessään. Minä en\nkuullut hiiskaustakaan, sillä olin laatikon pohjalla ja päälläni oli\njoukko pennin rahoja; mutta minä tunsin että olimme ulkona ja että\najettiin tai astuttiin maantiellä. Vähän ajan päästä pysähdyttiin ja\nsitten avattiin lipas ja rahat kaadettiin siitä ulos ja pyörivät hujan\nhajan pöydälle. Käsiä taputettiin kun me vierimme lippaasta ja meitä\nruvettiin heti laskemaan.\n\nAlussa päivän valo minua häikäisi, kun niin kauvan olin pimeässä\nlippaassa ollut; mutta niin pian kun toivuin aloin katsella ympärilleni\nja huomasin olevani pienessä rakennuksessa, joka sijaitsi puistossa;\nnähtävästi oli se portinvartijan asunto, sillä avonaisen ikkunan kautta\nnäkyi viheriä nurmikko ja puita. Oli kevät, sillä oven edustalla oleva\npensas-aita oli täynnä kukkia ja aurinko paistoi kirkkaasti.\n\nRouva Ogilvie seisoi ikkunan kohdalla ja nojatuolissa istui siistiin\nmustaan pukuun puettuna Katrin äiti. Pöydän ympärillä istui rahoja\nlaskemassa Liisa ja Anni ja heidän välillään Katri, mutta ei tuo\nrepaleinen, vilusta värisevä Katri, vaan siisti pieni tyttö puhdas\nesiliina yllä ja valkoinen hattu päässä. Silmät loistivat ilosta ja\nkasvot hehkuivat iloa ja onnea. Hän oli kuin pieni auringonsäde.\n\nOvi avattiin ja herra Ogilvie astui sisään.\n\n\"Kuinka jaksatte tänään, Mari?\" kysyi hän lähestyen leskeä. \"Ahkera\nkuin ainakin, näemmä\".\n\n\"Niin, hyvä herra\", vastasi kysytty hymyillen. \"Minä ompelen täällä\npikku Harryn paitoja ja niiden pitäisi pian valmistua. Minä olen tehnyt\nhänelle pienen nuken tilkuista. Tuleeko hän pian tänne?\"\n\n\"Tässähän tuo tulee\", sanoi Rouva Ogilvie ja kääntyi ovea kohti.\nPienokainen astua tallusteli sisään ja juoksi suoraa päätä Katrin äidin\nluo.\n\n\"Älkää vaan Harryä pilatko\", sanoi lapsen äiti, kun poika kiipesi\nlesken syliin ja sai nuken käsiinsä. \"Hän on kovasti teihin mieltynyt\nja pyytää alinomaa päästä Marin luo. Minä voisin melkein käydä\nkateelliseksi\".\n\nHän nauroi puhuessaan, mutta loi samalla säälivän katseen leskeen,\nnähdessään kuinka tämä pienokaista hyväili, sillä hän tiesi että tämä\nmuisti omaa pientä poikaansa.\n\nSillä välin herra Ogilvie auttoi tyttöjä rahojen laskemisessa ja kun\nhän ilmoitti summan suuruuden, huusivat tytöt ilosta.\n\n\"Nyt on siis vihdoin se suuri päivä tullut\", sanoi hän, \"ja olioin\nteidän on päättäminen mitä on ostettava\".\n\n\"Sen olemme jo aikoja sitten päättäneet\", huusivat molemmat hänen\ntyttärensä yht'aikaa.\n\n\"Todellako! Onko Anni tullut selville siitä mitä hän ostaa? No, mitä\nnyt ostetaan, nukki, vesisuihku tai nukenhuone?\"\n\n\"Ei mitään semmoista!\" vastasi pikku Anni. \"Se on suuri salaisuus, isä,\neikä kukaan tiedä siitä paitsi Liisa ja minä ja äiti ja Katri\".\n\n\"Mutta nyt kerrotaan se isällekin\", sanoi Liisa. \"Saanko, äiti,\nkertoa?\"\n\n\"Saat, kultaseni\", vastasi äiti, \"kerro kaikin mokomin\".\n\nLiisa kohousi varpailleen ja kuiskasi jotakin isän korvaan. Se näytti\nhyvin isää huvittavan, sillä hän suuteli tyttöänsä otsalle ja sanoi:\n\"No, sepä on varsin hauskaa! Kuka tämän tuuman keksi?\"\n\n\"Minä\", kuiskasi Liisa punastuen.\n\n\"Saanko minä, Liisa, kertoa sen Marille?\" pyysi Anni.\n\n\"Saat kyllä\", sanoi sisar, \"vai mitä arvelet, Katri?\"\n\nMutta Katri oli liian kiihkoinen voidakseen vastata. Hän juoksi äitinsä\nluo ja suuteli häntä, sitten hän tarttui Liisan käteen ja puristi sitä\nja alkoi hyppiä ympäri huonetta.\n\nMutta Anni meni Marin luo ja sanoi: \"Nyt emme enää tarvitse pitää\nsalaisuuttamme salassa, vaan nyt minä saan kertoa sen teille. Kaikki\nnämä rahat\", -- hän osotti rahakasaa pöydällä -- \"käytetään teidän\nsaalinne takaisin ottamiseen, sen saalin, joka on --\".\n\nTässä Anni keskeytti puheensa, sillä hän ei muistanut oikeata sanaa, ja\nloi Katriin kysyvän katseen.\n\n\"Pantu pantiksi\", sanoi Katri.\n\n\"Pantu pantiksi\", toisti Anni, kääntyen leskeen. \"Minä en tiedä mitä\nsillä tarkoitetaan, mutta jotakin kauheata se mahtaa olla\".\n\n\"Minä kerron lopun\", huudahti Katri, ja juoksi äitinsä luo ja kiersi\nkäsivartensa hänen kaulansa ympärille. \"Äiti kulta, te saatte takaisin\nsaalinne, ihan totta! Vanha ukko on mennyt sitä hakemaan, hän tietää\nmissä mies asuu, jolla se on. Hän tulee tänään tänne. Eikö se ole\nhauskaa, äiti?\"\n\nJa Katri suuteli äitiään ja juoksi sitten ovelle iloisesti laulaen ja\nLiisa ja Anni seurasivat häntä.\n\nÄiti ei saanut tolkkua siitä kuka tuo \"vanha ukko\" ja \"mies\" olivat,\neikä saalijuttukaan ollut hänelle oikein selvä. Mutta rouva Ogilvie\nkertoi hänelle että Liisa ja Anni olivat päättäneet käyttää\nsäästörahojansa hänen saalinsa lunastamiseen panttikonttorista. Alussa\nhe eivät aikoneet ilmoittaa salaisuuttaan Katrille, mutta heidän oli\nkuitenkin pakko sitä tehdä, koska he eivät tietäneet pantinlainaajan\nasuntoa. He olivat sitten pyytäneet äidin kirjoittamaan heidän\npuolestaan pantinlainaajalle. Mutta vastausta ei kuulunutkaan, ja\nsilloin oli Katri keksinyt sen keinon että kirjoitettaisiin\nkapakanisännälle, ja tämä oli vastannut että hän oli sen lunastanut\nsamasta summasta kuin se oli pantiksi pantu.\n\n\"Ja sitten\", lopetti rouva Ogilvie kertomuksensa, \"minä kirjoitin\nhänelle ja pyysin hänen itse tuomaan saalin tänne, sillä arvelin että\nhän mielellään tahtoisi tavata pientä ystäväänsä Katria, ja minä\nlupasin maksaa matkan kustannukset. Minun täytyy kuitenkin tunnustaa\nettä oli toinen syy miksi pyysin häntä tänne tulemaan, vaikka en tiedä\nonko se oikein selvä\".\n\n\"Mikä se on?\" kysyi hänen miehensä.\n\n\"Niinkuin tiedät\", vastasi vaimo, \"on Katri kertonut meidän lapsille\nsiitä yöstä, jonka hän vietti kapakassa, jolloin kapakanisäntä muiden\nmuassa kertoi tyttärestään, joka oli ollut kovin kiittämätön hänelle.\nMinä näet luulen että meidän Leena on kapakanisännän tytär\".\n\n\"Mitä vielä!\" huudahti herra Ogilvie.\n\n\"Ei se niin hullu tuuma ole\", sanoi hänen vaimonsa. \"Leenan sukunimi on\nsama kun kapakanisännän, ja muutamana päivänä sattui Leena olemaan\nsisällä kun Katri kertoi tuosta seikkailustaan ja näytti tarkkaan sitä\nkuuntelevan. Minä sen johdosta otin tarkemmin selkoa hänen entisistä\nelämänvaiheistaan, ja olen melkein varma siitä että olen oikeassa. Isä\ntuntuu olleen huono mies, tyttö nähtävästi häpee isänsä puolesta; mutta\ntoiselta puolen kapakanisäntä aina oli ollut hellä lastansa kohtaan.\nMinä nuhtelin Leenaa siitä että hän oli käyttäytynyt pahasti isäänsä\nkohtaan, ja hän itki katkerasti ja sanoi ett'ei hän ollut tiennyt isän\nnälkää kärsineen, muuten hän kyllä olisi häntä auttanut. Sitä paitsi\noli hän viime vuosina niin usein muuttanut paikasta toiseen että hän ei\nensinkään tiennyt missä isä tähän aikaan oleskeli\".\n\n\"Tahtoisiko hän tavata isäänsä vielä?\" kysyi herra Ogilvie.\n\n\"En luule sitä\", vastasi hänen vaimonsa; \"hän pelkää ett'ei isä antaisi\nhänelle anteeksi enää, sillä tämä kuuluu olevan kovin kiivas ja\npahaluontoinen. Mutta minä luulen että kaikki tulee käymään hyvin kun\nihan sattumalta tulevat toinen toisiaan tapaamaan. Minä vien lapset\nkotiin heti kun ovat nähneet tuon kuuluisan miehen ja jätän sinun,\nMarin ja Katrin hänen kanssaan tänne vähäksi aikaa. Sitten lähetän\nLeenan asialle tänne, niin isä ja tytär tulevat näkemään toisiansa\".\n\nMaria tämä tuuma hyvin miellytti ja herra Ogilvie nauroi ja nousi\nlähteäkseen pois.\n\n\"Minä lähden pois koko tästä puuhasta\", sanoi hän, \"mutta lähettäkää\nsitten Katri kertomaan miten asia päättyy\".\n\nRouva Ogilvie ja Mari istuivat kahden kesken hetken aikaa, kunnes\nkaikki kolme tyttöä tuli sisään kantaen saalia välillään. He panivat\nsen Marin hartioille ja samassa minä näin vanhan tuttavani,\nkapakanisännän, seisovan oven suussa. Hän oli varsin siistissä puvussa\nja hymyili niin ystävällisesti lapsille, ett'en voinut käsittää kuinka\nhänen tyttärensä voi häntä niin kovasti pelätä.\n\n\"Voi, kuinka hauskaa olisi nähdä teidän saalianne ja äidin saalia\nyhdessä!\" sanoi Katri rouvalle kun ensimmäinen kiihtymys oli hiukan\nasettunut.\n\n\"Minä lähetän sen palvelijani myötä tänne,\" sanoi rouva, \"ja silloin\nvoit nähdä kuinka yhdellaisia ne ovat. Tulkaa pois, lapset, meidän\npitää mennä kotiin. Mutta ennenkuin lähden saan kiittää teitä\", lisäsi\nhän kääntyen kapakanisäntään, \"teidän vaivastanne saalin takaisin\nhankkimisessa. Toivon että viivytte tämän päivän meillä, sillä Katrilla\non varmaankin paljon kerrottavaa teille\".\n\nVanha Tommi ei ollut valmis heti vastaamaan. Hän pyöritti hattua\nkädessään ja näytti kovin moukkamaiselta.\n\n\"Kiitoksia paljon, hyvä armollinen rouva\", sai hän vihdoin sanotuksi.\n\nRouva Ogilvie ja hoitaja sekä pikku poika lähtivät pois, mutta Liisa ja\nAnni yhä vielä uteliaina katselivat kapakanisäntää. Heidän\nmielikuvituksessaan hän oli likeisessä yhteydessä Katrin\n\"keijukaissadun\" kanssa ja oli semmoisena salaperäinen henkilö, ja\nLiisa katsoa tuijotti häneen suurilla sinisillä silmillään ja Anni\nsamaten toisella puolella.\n\nMies parka joutui vallan hämilleen kun tytöt häntä noin uteliaasti\ntarkastelivat.\n\n\"Mitä te, pienet keijukaiset, minua katselette?\" kysyi hän vihdoin\nhymyillen; \"vanha ukkohan minä vaan olen\".\n\nSana \"keijukaiset\" muistutti heidän mieleensä toista ukon viehättävää\nominaisuutta, ja Anni sanoi imartelevalla äänellä: \"Kertokaa meille\njoku keijukaisjuttu?\"\n\nMutta samassa hoitaja tuli heitä hakemaan pois ja heidän oli pakko\nlähteä.\n\nSuureksi harmiksi minulle antoi Mari samassa kaikki pöydällä olevat\nrahat kapakanisännälle ja hän pisti ne taskuunsa. Sillä tavalla minä en\nnähnyt enkä kuullut mitään pariin tuntiin.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\n\"Sinun tähtesi, kultaseni.\"\n\n\nKatri istui kapakanisännän sylissä ja Mari istui nojatuolissa ommellen\nkun minä taas tulin näkyviin. Kapakanisäntä otti minun esiin taskusta\nja piti minua sormiensa välissä.\n\n\"Tahtoisitko toista viidenkolmattapennin rahaa, tyttöseni?\" sanoi hän\nhymyillen Katrille.\n\nKatri otti minun käteensä, tietämättä että olin juuri sama raha, joka\nniin kauvan oli hänen kädessään ollut ennen, ja pani minun äitinsä\ntyökoriin säästöön.\n\n\"Kerrottehan minulle toisen keijukaissadun, Tommi, eikö niin?\" sanoi\nKatri kiiveten toistamiseen ukon syliin.\n\nSamassa kuului askeleita oven ulkopuolella ja Katri juoksi heti ovelle\nhuutaen: \"Nyt tuodaan saali, ja nyt saatte nähdä, Tommi, kuinka\nyhdennäköiset ne ovat\".\n\nHauskannäköinen nuori nainen tuli huoneeseen.\n\n\"Rouva lähetti tämän\", alkoi hän, mutta keskeytti äkkiä puheensa kun\nhän näki kapakanisännän. Tämä säpsähti kuullessaan tytön äänen ja\nkatsoi häneen. Ja minä huomasin saman ilmauksen hänen kasvoissaan kun\nsinä yönä, jolloin Katri unessa häntä isäksi sanoi. Hän katsoa tuijotti\ntyttöön ja hänen mieleensä muistui hänen tyttärensä lapsuuden aika,\njolloin lapsen viaton jokeltaminen ja herttainen sulous oli suojellut\nhäntä monesta pahasta, oli opettanut hänelle että viattomuus, rakkaus\nja taivas oli jotain, jota hänenkin oli mahdollista saavuttaa. Hän\nunohti kaikki mitä oli tapahtunut tämän ajan jälkeen, unohti kolkot,\nikävät, yksinäiset ajat, unohti loukatun ylpeytensä ja katkeran\nmielipahan pettyneiden toiveidensa johdosta. Ja hän ojensi käsivarsiaan\ntytärtään kohti huudahtaen: \"Sinäkö, olet, Leenaseni?\"\n\nMutta seuraavassa hetkessä hän vallan muuttui, ja viha ja katkeruus\nkuvastui hänen kasvoissaan.\n\n\"Hän se on!\" sanoi hän Katriin kääntyen, \"minun tyttäreni, josta on\ntullut hieno neiti. Tämä tyttö se on, joka on asunut muhkeissa\nherrastaloissa ja elänyt ylellisesti sillä välin kuin hänen isänsä oli\nvähällä nälkään kuolla! Niin, hän se on! Hän ei tiennyt että hänen\nisähylkynsä täällä oli, muuten hän ei olisi tänne tullut.\"\n\n\"Kuinka uskallat tulla minun näkyviini!\" jatkoi hän, puristaen nyrkkiä\nvapisevalle tyttärelleen, \"kuinka uskallat? Korjaa heti luusi täältä,\nsanon minä! Palaja paikalla hienojen ystäviesi luo ja huvittele heidän\nseurassaan! Ja, Katri, varo vaan ettet kerro muille palvelijoille että\nkamarineitsyt on sinun vanhan ystäväsi kapakanisännän tytär. Pysyköön\nse hänen salaisuutenaan niinkuin tähänkin asti\".\n\nUkko oli vallan hurjistunut vihasta. Hänen silmänsä säkenöivät ja hänen\nhuulensa vapisivat kiihoituksesta.\n\nHänen tyttärensä peljästyi niin, että hän vaipui tuolille istumaan ja\nhyrähti itkemään. Mari vei hänelle vettä juoda ja viittasi isälle että\ntämä olisi vaiti. Katri pani kätensä kapakanisännän käsivarrelle ja\nsanoi: \"Älkää noin kiivastuko, Tommi. Minä luulen että hänen on kovin\npahamieli\".\n\nSuuttunut mies rauhoittui hiukan Katrin ystävällisen puheen johdosta ja\nnähdessään tämän Katri jatkoi:\n\n\"Minä en oikein teitä käsitä, Tommi. Onko tämä se tyttö, jolle te ennen\nkerroitte keijukaissatuja?\"\n\n\"No juuri se se on\", vastasi katkerasti Tommi.\n\n\"Mutta tehän kerroitte minulle että hän oli kuollut\".\n\n\"Jospa niin olisi!\" kuului vastaus. \"Olisi ollut parempi minulle, että\nhän olisi kuollut pienenä tyttösenä, eikä olisi kasvanut pahaksi ja\ntylyksi ihmiseksi. Silloin olisin voinut mennä hänen haudalleen\nitkemään, olisin pitänyt häntä rakkaassa muistossa ja toivo saada\ntavata häntä taivaissa olisi pidättänyt minua oikealla tiellä\".\n\nTuntui siltä kuin olisivat muistot hänen huonosta elämästään häntä\nvaivanneet ja kuin hän olisi koettanut puolustaa itseänsä, syyttämällä\ntoista, sillä hän jatkoi yhä enemmän kiihoittuen:\n\n\"Mutta sen sijaan on hänen muistonsa vienyt minun yhä kauvemmaksi\nkaikesta mikä on pyhää ja tukehduttanut minussa uskon kaikkeen hyvään\n-- siksi kunnes opin tuntemaan sinua, Katri. Sinä kenties et ota sitä\nuskoaksesi\", jatkoi hän silittäen lapsen vaaleata tukkaa, \"mutta minä\nhellästi rakastin tyttöäni. Vaimoni sydän murtui minun huonon elämäni\njohdosta, ja siksi minä lastani niin hellästi rakastin, sillä minä\ntahdoin sen kautta sovittaa rikokseni äitiä kohtaan. Minä säästin ja\nkitsastelin voidakseni hankkia lapselleni parempia vaatteita ja\nparemman kasvatuksen kuin naapurin lapsilla oli, sillä pidin häntä\nparempana heitä. Ja tämä on nyt kiitos siitä\".\n\n\"Joko lähdet, Leena?\" sanoi hän kovemmalla äänellä; \"joll'et meinaa\nmennä, niin menen minä\".\n\nTyttö parka ei kyennyt vastaamaan, niin hämillään hän oli. Mutta Mari\nehätti avuksi.\n\n\"Te ette käyttäydy oikein\", sanoi hän ystävällisesti kapakanisännälle.\n\"Tyttärenne on tosin laiminlyönyt velvollisuuksiaan teitä kohtaan,\nmutta hän on sitä katunut. Sitä paitsi hän ei ole tiennyt että te\nolitte nälkään kuolla, muuten hän kyllä olisi teitä auttanut. Ja kahden\nviimeksi kuluneen vuoden kuluessa hän ei ole saanut selkoa siitä missä\nte asuitte\".\n\n\"Tokkohan hän on sitä kuulustanutkaan?\" tuumasi vihoissaan\nkapakanisäntä.\n\n\"Kyllä hän on, mutta ei ole saanut teistä mitään tietoa\", sanoi leski.\n\n\"Sitä en ota uskoakseni\", jupisi suuttunut isä.\n\nLeski joutui vallan epätoivoon, sillä kaikki sovintoyritykset näyttivät\nolevan turhat. Hän kääntyi Katriin ja pyysi hänen vuorostaan koettamaan\nparastaan siinä kohden.\n\nKatri lähestyi kapakanisäntää ja sanoi: \"Onko se totta, Tommi, että te\nolette hylky?\"\n\n\"Kuka sen on sanonut?\" kysyi äreästi toinen.\n\n\"Itsehän te vast'ikään niin sanoitte\", nauroi lapsi.\n\n\"Sanoinko?\" kysyi leppeämmällä äänellä Tommi. \"On se totta, Katri,\nvallan totta\".  \"Rukoiletteko koskaan 'Isä meitää'?\"\n\nKului hetkinen ennenkuin vastaus tuli. Matalalla äänellä sanoi sitten\nvanha mies: \"En rukoile, lapseni\".\n\n\"Sen minä arvasin\", sanoi Katri hiljaa.\n\n\"Mistä sen arvasit?\" Ääni oli taas karkeampi.\n\n\"Siitä että tässä rukouksessa on kohta, jossa rukoilemme Jumalaa\nantamaan anteeksi meidän syntimme niinkuin mekin annamme anteeksi\ntoisille ihmisille, jotka ovat tehneet pahaa meille. Jos te ette voi\nantaa anteeksi teidän tyttärellenne mitä hän on teitä vastaan rikkonut,\nniin ettehän tekään voi toivoa että Jumala antaa teille anteeksi että\nte olette hylky\".\n\nVanha mies kätki kasvonsa käsiinsä ja istui kauvan aikaa puhumatta. Kun\nhän taas liikahti oli hänen tyttärensä polvillaan hänen jalkojensa\njuuressa.\n\n\"Isä, isä, antakaa minulle anteeksi!\"\n\nJa isä sulki tyttärensä syliinsä, kääntyi Katriin ja sanoi: \"Sinun\ntähtesi, kultaseni, sinun tähtesi!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKapakanisäntä palasi sitten kaupunkiin, mutta vaan pannakseen kokoon\ntavaroitaan ja lopettaakseen kapakkaliikettään. Pari viikkoa myöhemmin\nhänellä oli pieni koti kylässä, ja hänen pienen puotinsa ikkunoissa oli\nnähtävänä lasten leikkikaluja, kuvakirjoja ja kaikellaista muuta\ntavaraa, joka miellytti kylän nuorisoa, ja siellä hän vietti onnellista\nja kunniallista elämää pikkukauppiaana ja tuli hyvin toimeen, sillä\ntytär antoi hänelle osan palkastaan.\n\nSuurin ilo minkä rouva Ogilvie voi lapsilleen hankkia oli lähettää\nheitä Leenan kanssa ostamaan jotakin vanhan Tommin puodista. Mutta\nlasten ilo ei ollut täydellinen, joll'eivät saaneet pysähtyä pienen\nportinvartijan asunnon kohdalla ja tavata siellä erästä pientä\nsinisilmäistä tyttöä, joka seisoi ovessa heitä odottamassa. Hänen\nottivat he mukaansa ja he tiesivät että vanha Tommi oli siitä varsin\nhyvillään, että hän antoi enemmän makeisia kaupanpäällisiksi ja että\nkeijukaisjutut, joita hän heille kertoi, olivat pitemmät kun Katri oli\nmukana.\n\nOnnellisia päiviä nämä päivät olivat, hauskoja kesä-iltoja, joita\nlapset aina tulevat muistamaan. Minä muistan vallan hyvin viimeisen\nkerran kun minä olin heidän kanssaan, ennenkuin erosin Katrista. Oli\nihana kesä-ilta, ja ilma oli kaunis ja täynnä kukkien tuoksua. Lapset\nolivat vastahakoisesti sanoneet Tommille jäähyväiset ja lähteneet\nkotiapäin astuskelemaan, puhuen keskenään niistä ihmeellisistä\ntarinoista, joita Tommi oli heille kertonut. Kun saapuivat portille,\ntuli Mari ulos puhuttelemaan Liisaa ja Annia. Hänellä oli hartioillaan\nsaalinsa, jonka hän aina pani päälleen kun lapset kulkivat portin\nkautta. Hän oli nuoremman ja terveemmän näköinen kuin ennen ja hänen\nposkillaan oli heikko puna. Vähän aikaa leikittyään yhdessä erosivat\nlapset ja Katri jäi äitinsä kanssa kahden kesken.\n\nLinnut lauloivat puistossa, kaukaiselta niityltä kuului heinämiesten\nääniä, aurinko oli laskeumaisillaan ja uusi-kuu alkoi kohota taivaan\nrannalla. Leski laski kätensä pienen tyttönsä pään päälle. \"Eikö nyt\nole kaunista, Katriseni?\" kysyi hän.\n\n\"Voi, äiti!\" vastasi lapsi. \"Minä olen niin onnellinen, niin onnellinen\nett'en voi sitä selittääkään\".\n\n\"Ja kuusi kuukautta sitten\", sanoi äiti, sulkien lapsen syliinsä, \"minä\ntuona kauheana yönä makasin yksin sairasvuoteellani ja luulin\nkadottaneeni sinun ainaiseksi\".\n\n\"Itkettekö te, äiti?\" kysyi lapsi ihmetellen.\n\n\"Itken, Katriseni\".\n\n\"Sitten se raamatunlause, jonka tänään opin koulussa, on tosi\".\n\n\"Mikä lause se on, lapseni?\"\n\nJa Katri lausui hitaasti ja vakavalla äänellä: \"Itku kestää yhden\nillan, mutta aamulla tulee ilo\".\n\n\n\n"]