[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fFoqxCDxEGqgJwqhybuaJTSVWm89pLRrXZ5c0xV3c4Ao":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},2141,"Opettaja","Järvi, K. A.",1869,1942,"2141-jarvi-k-a-opettaja","2141__Järvi_K._A.__Opettaja","Romaani","romaani",[],[],"fi",1907,null,42631,257816,false,60920,[23],"Finnish fiction -- 20th century",[25],"Novels","\"Opettaja: Romaani\" by K. A. Järvi is a novel written in the early 20th century. The story follows Hannes Kauppi, a young schoolteacher who arrives in the remote region of Ylä-Karjala to educate and uplift the local population. He is motivated by a deep emotional connection to his homeland and a desire to serve and enlighten the community, which he perceives to be steeped in hardship and ignorance.  The opening of the novel introduces Hannes as he arrives by steamer at his new posting, filled with a mix of excitement and trepidation. He is quickly met by curious locals, highlighting his status as an outsider and a figure of interest. As he explores his surroundings, he reflects on the region's history and the various cultural influences that have shaped it—particularly the harsh realities faced by its inhabitants. Hannes's thoughts are interspersed with conversations he has with the locals, revealing a mixture of optimism and concern about the challenges of educating a population that has endured oppression and isolation. The narrative sets the stage for Hannes’s emotional journey and the difficulties he will encounter in his role as a teacher. (This is an automatically generated summary.)",[],122,"Nuori ja ihanteellinen opettaja Hannes Kauppi saapuu syrjäiseen Ylä-Karjalaan sivistämään kansaa valtiollisen sorron aikana. Teos kuvaa kansanvalistustyötä, isänmaallista aatetta sekä nuoren sivistyneistön pyrkimyksiä herättää syrjäseutujen asukkaat uuteen aikaan ja valveutuneisuuteen.","K. A. Järven 'Opettaja' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2141. E-kirja\non public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","OPETTAJA\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nK. A. JÄRVI\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Oy,\n1907.\n\n\n\n\n\n\nI LUKU.\n\n\nHannes Kauppi, nuori kansakoulunopettaja saapui pienellä höyrylaivalla\nvastaisen kotipitäjänsä kirkonkylän laivalaituriin. Kotipitäjänsä! Mikä\nihmeellinen salaperäisyys siinä sanassa nyt helähti!\n\nHän tuli aivan tunteelliseksi ja nosteli tervehdykseksi hattuaan tuiki\ntuntemattomille ihmisille.\n\nSillä tämä Ylä-Karjala, jonne hän nyt asettuisi opettajana\nvaikuttamaan, oli vetänyt häntä puoleensa kuin Lapin kesä joutsenta.\nSiihen olivat syynä syvät, sielulliset vaikuttimet. Itse luontoa ja\nsen kansaa ei hän ollut koskaan ennen nähnytkään. Mutta sen hän tiesi,\nettä tämä osa isänmaata oli pimeä loukko, jonne elämän lämpöiset tuulet\nhyvin harvoin pääsivät puhaltamaan. Ja kartalta hän näki siellä olevan\npaljon vettä ja vuorta. Vettä ja vuorta hän sydämensä pohjasta rakasti.\nJa erityistä mielenkiintoa oli hän nyt tuntenut tähän pimeään kolkkaan.\nJuuri siksi oli hän hakenut ja saanut paikan Ylä-Karjalan takalistoilla.\n\nTänä aikana oli koko isänmaa sorron lyömä. Kaikki oli peittynyt\nvaltiolliseen usvaan.\n\nMoneen nuoreen sydämeen koski hyvin kipeälle tämä isänmaan kärsimys.\n\nJa hiljaan luvattiin itselleen uhrautua kansan eteen.\n\nPienessä seminaarikaupungissakin oli joidenkuiden opettajakokelaiden,\njotka kohta laskettaisiin vaikuttamaan opettajina kansan pariin,\nsydämissä syttynyt into lähteä kaukaisimmille salomaille tekemään työtä\nkansan sivistyksen eteen. Hannes Kauppi oli esiintynyt näiden johtajana.\n\nVappu-iltana kaupungin ihanassa puistossa oli lopullinen päätös\ntehty. Sillä kaukaisilla takalistoillakin oli kansa valveutettavana\nvalistuksen soihtu sytytettävä.\n\nTämä olisi heidän uhrinsa kärsivälle isänmaalle.\n\nNäin he olivat päättäneet, laulaneet, pitäneet puheita ja kyyneleihin\nasti heltyneet.\n\nSillä he kaikki olivat nuoria. Heidän johtajansakin, Hannes Kauppi,\ntuskin 24-vuotias.\n\nJa Hannes oli valinnut toimialakseen Ylä-Karjalan takalistot.\n\nHän oli sitten lukenut Ylä-Karjalan historiaa tunteakseen tulevan\ntoimialansa pohjaa myöten. Ja sen historian lehdillä oli hän löytänyt\nniin paljon tämän kansan puolesta puhuvaa. Ensin novgorodilainen ja\nmoskovalainen vaikutus. Sittemmin ruotsalainen ja taas uudelleen\nvenäläinen. Novgorodilais-moskovalainen kehitys oli tuonut mukanaan\nbysanttilaisen maailman kylmät kaavat: pyhäinkuvat, ristinmerkin\ntekemisen ja niiden mukana pakanallista kristinuskoa.\n\nMutta se oli tuonut vielä pahempaakin: vilpin ja valeen, teeskentelyn\nja viekkauden.\n\nRuotsalainen vaikutus oli alkanut uskonvainoilla ja vapaaherrakunnilla.\nJa jatkunut virkavaltaisena ruoskana ja rajameteleinä, kunnes \"vapauden\naika\" tännekin korpien kangasmaille oli lähettänyt kutsut valtiollisiin\nharrastuksiin, mitkä kuitenkin näivettyivät kulkuneuvojen puutteen ja\nliian syrjäisen aseman tähden.\n\nVarsin kalpeita, hyvin kalpeita nimiä jaksoi tämän kansan keskuudesta\nkohota historian lehdille: Luukas Räsänen, Juho Sormunen, Olli Tianen.\nRuotsalainen kosketus oli ajanut melkein sukupuuttoon maan karjalaisen\nväestön ja tuonut sijalle liukkaat savolaiset.\n\nTällaiselta pohjalta oli ylennyt se kansa, jonka parissa Hannes nyt\nseisoi pienellä laivalaiturilla.\n\nSe oli hänelle siis kuin tuttua, mutta kuitenkin niin uppo-outoa. Ja\nsentähden hänen sielussaan risteili monellaisia tunteita näitä ihmisiä\nnähdessään.\n\nPian oli hänen ympärillään liuta kummastelevia maalaisia. Sillä outo\nherrasmies oli harvinainen ilmiö tämän kirkonkylän laivalaiturilla.\n\n-- Minun pitäisi tulla tänne opettajaksi Orjasaareen, vastasi Hannes\nheidän kyselyihinsä.\n\nHäntä neuvoi ja opasti kohta kymmenenkin suuta yht'aikaa. Jo siitä\nhuomasi Hannes olevansa leppoisten ja liukkaiden savolaisten\nkeskuudessa.\n\nKirkkaalla ja komealla selällä on Hannes menossa Orjasaareen uuteen\nkotiinsa.\n\n-- Ei siellä ole teitä, sanovat soutajat. Hannes nytkähtää.\n\n-- Miten sitten kuljetaan?\n\n-- Suvisin kävellään, talvella ajetaan hevosella.\n\n-- Oivallista! huudahtaa Hannes ja nauraa. Astellaan rantaan päästyä\nmehevään lehtoon. Nuorekas luonto, korkeat mäet ja siniset vedet\nhurmaavat Hannesta.\n\nTuolla korkeimmalla mäellä on suuri punainen talo valkoisine\nikkunalautoineen ja mustine asfalttikattoineen.\n\nSe on koulutalo.\n\nHannes on tyytyväinen näkemäänsä, tarjoaa saattajalleen paperossin ja\nhe nauravat kuin yhteisestä ilosta. Kun saattomies heittää hyvästin\nopettajalle, lyö hän kättä niin tutunomaisesti kuin olisi oltu yksissä\njo vuosia.\n\nKoulumäellä on Hannesta vastassa keski-ikäinen vaimo, joka yhtenään\nniiaa. Hannes antaa kättä ja kuulee, että vaimo on pantu opettajaa\nvastaan ottamaan ja tuomaan koulun avaimia. On jo odottanut kauan. Muut\neivät joutaneet, kun heinäilmat ovat hyvät.\n\nHannes otettuaan avaimet menee sisälle.\n\nKaikkialla hirveä maalin ja tärpätin haju. Eivät ole ymmärtäneet pitää\nauki ikkunoita. Mutta kaikkialla uutta, loistelevaa, puhdasta, korkeata\nja ilmavaa.\n\n-- Kunhan huoneet kuivuvat, niin on mainio koti, puhelee Hannes\nvaimolle, joka avojaloin hiljaisena kuin aave tassuttelee hänen\njäljessään huoneissa.\n\n-- Niinkö opettaja luulee, että tässä kelpaa koulua pitää? kysyy vaimo.\n\n-- Kelpaa emäntäseni! huudahtaa Hannes ja taputtaa vaimoa olkapäälle.\n\nVaimon silmät leimahtivat. Niiden ruskea väri näytti kaksinkertaiselta\nhyvin tummansinisen huivin alta.\n\n-- Tämä talo on vihattu talo, sanoo vaimo.\n\n-- Niinkö? kysyy Hannes säikähtäen.\n\n-- Maksaa hirveästi. Eipä voinut Juuso Kalliokaan, vaikka on viisas\nmies ja vaikka hänellä on keisarin antama raha, mitään. Ei pystynyt\nherroja voittamaan, vaikka kyllä riiteli kuvernööriin ja sinaattiin.\nJuuso olisi tahtonut laitettavaksi vain viisseinäiset huoneet:\nSuuremman luokkahuoneen ja yhden huoneen opettajalle asunnoksi.\nNauroi meilläkin, että hänkin sopii asumaan yhdessä huoneessa, vaikka\nonkin tuttu keisarinkin hovissa. Mutta herrat laittoivat koulutalolle\nriitingin ja panivat suuren sakon uhan, ellei taloa tehdä juuri niin\nkuin se riitinki näyttää. Ja niin piti tehdä. Ja niin tästä syntyi\ntällainen palatsi, että ukot ohimennessään kunnioituksesta päänsä\npaljastavat. Kerrankin Juuso Kallio menetti jutun!\n\n-- Mutta kuka on Juuso Kallio?\n\n-- On kunnan herra, jolla on keisarilta raha.\n\n-- Mutta, mutta... puhui Hannes muistellen.\n\n-- Mitä mutta?\n\n-- Eikö hän ole tämän koulun esimies? Sehän nimi oli kutsumuskirjeen\nalla.\n\n-- On kyllä. Sitä mieltä oli rovastikin, että opettajalle olisi\nriittänyt kyökki ja kamari asunnoksi.\n\n-- Vai niin.\n\n-- Niin.\n\n-- Vihataanko täällä koulua?\n\n-- Mikä vihaa, mikä rakastaa. Mutta tätä taloa vihataan, kun tässä on\nmonen ihmisen eläminen.\n\n-- Mutta kansahan on sen vain omille lapsilleen rakentanut. Eikä\ntällaisia taloja rakenneta kuin yksi vuosisadassa aina itse kuhunkin\npiiriin.\n\n-- Kyllä ne tämän vielä polttavat. Niin ovat muutamat sydämissään. Ja\nmeidän väki kyllä rohkenee, kun vain tahtoo.\n\n-- Mitä joutavia!\n\n-- Taitaa olla vielä maailma rakas opettajasta?\n\n-- Hm!\n\n-- Mitä?\n\n-- Minä sanoin vain: hm!\n\n-- Mitä se on?\n\n-- Ei mitään.\n\n-- Minäpä sanon jotain.\n\n-- Noo?\n\nVaimo lähestyi Hannesta, tarttui häntä käsivarresta, kiinnitti ruskeat\nsilmänsä tiukasti häneen ja kysyi terävästi:\n\n-- Tunnetko _sinä_ Jeesusta?\n\nHannes hätkähti noin kärjekästä puhetta.\n\n-- Mutta kuka emäntä olikaan? kysyi hän keskeyttääkseen.\n\n-- Olen Karvisen emäntä tästä läheltä. On meidänkin talon mies\ntässä koulun johtokunnassa. On tämän talon isännöitsijä. Hänhän se\nlaittoi minut avaimiakin tuomaan, kun itse on väen mukana heinässä\nulkoniityllä. On siltä miesparalta aikaa tämän talon kanssa mennytkin.\nOn juoksennellut sinne ja tänne sen asioissa. Lopuksi kuljetti tänne\nkomean herran, joka ähkyi ja puhkui kuin käyvä kaljatynnyri täällä\nkulkiessaan kesäkuumassa, kun piti pitkiä matkoja kävellä. Se oli\nkaljupää ja itravatsa ja hikoili kuin vastalyöty sauna.\n\n-- Mikä se oli?\n\n-- Kuului olleen tarkastaja. Meillä oli yötä. Söi ja joi, kävi\nsaunassa ja piika häntä siellä pari tuntia lakanain välissä hieroi\neikä kysynytkään talolta, mitä maksaa. Maailman herrat se koulu tänne\nsalollekin nyt kuljettaa. Sellaista itravatsaa ei täällä ole vielä\nnähty. Taisi olla laiska mies, kun ei oisi kehdannut kävellä.\n\n-- Mitä hän täällä kävi?\n\n-- Meidän isännälle kävi taki tilaan neuvomassa, millaisia huonekaluja\nkoulu tarvitsee ja muita kapineita. Sitten katseli, onko rakennus\nsellainen kuin sen piti olla. Paljonko lie sellaisellakin palkkaa?\n\n-- Monet tuhannet.\n\n-- Ja kuitenkin rahansa tuhlaa ja täällä talonpojissa köyhänä kulkee.\n\n-- Hänen neuvostaan ostettiin siis opetusvälineet?\n\n-- Niin meidän isäntä osti. Satamarkkasia niihin meni ja nyt me saadaan\nniitä hullutuksia maksaa. Mutta pitääkö sitä meidän maksaa sillekin\nitravatsalle?\n\n-- Emännällä voi olla kiire. Minun puolestani on emäntä nyt vapaa.\nMissä se onkaan teidän kotinne?\n\n-- Tuo talo tuolla toisella mäellä, osotti emäntä.\n\n-- Tämä suurempi?\n\n-- Niin. Siellä olen monta palavaa rukousta rukoillut. Ja huutanut\nHerraa avukseni tässä surun ja murheen laaksossa. Toisinaan on hän\nlähettänyt enkelinsä alas taivaasta minua vahvistamaan. Vaikka ihmiset\neivät sitä usko, kun eivät sano nähneensä. Mutta minä sen olen nähnyt\nja tuntenut ja minä olen silloin kuin pyörryksissä...\n\nEmännän ääni värähteli. Kuulusti kuin olisi ollut itku hänen\nkurkussaan. Ja kun hän jatkoi, niin hän jo todella itki.\n\n-- Se olisi Luojan armo, jos saimme kristityn opettajan. Silloin osaat\nmeitä neuvoa...\n\nEmäntä virttä laulaen lähti. Maailmaa hän ei rakastanut, vaikka niin\nkovin maksuista huolehti.\n\nHannes meni yksinään suureen luokkahuoneeseen. Niin kookas ja niin\nkomea, niin kirkas öljytty katto, niin vankat hirsiseinät, niin sileä\nmaalilattia, niin uljaat uunit...!\n\nEntäs maisema, joka noista valtavan suurista ikkunoista sisälle katsoi!\nSiinä oli tunteita kuohuttavaa runoutta, sillä tämä Suomen kolkka oli\nLuojan armaimpia käsialoja. Tuolla suuren suuri selkä syleilemässä\nsatoja saaria... täällä kapea lahdelma kuin joki lehtojen kainalossa...\nja tuolta taas näkyy pitkä niemi... sitten vettä... sinistä...\nsiintävää vettä... joka taholla... Ja jalkain juurelta lähtee yhdelle\nsuunnalle lehtimetsä yleten ja aleten maan korkeuden mukaan kuin suuri\naaltoileva viheriä meri, ja kätkee helmaansa lukemattomien kukkien\nhuumaavat tuoksut ja kirjavat värit. Hanneksen mieli jo aavisti,\nmiten herkullista olisi nukahtaa sen ruohosohvilla vuossataiskoivujen\nsiimeksessä.\n\nMuu lähin ympäristö on mäkiä ja laaksoja. Taloja mäkien huipuilla\nja laaksoissa vehmas kasvullisuus. Tuulimyllyjä, vinttikaivoja...\nlehmiä... lampaita... niityillä paljasjalkaisia avorintaisia\nheinämiehiä...\n\n-- Tämä talo on Vesilinna. Näin kauniilla paikalla en ole elämässäni\nasunut, huudahtaa Hannes lumoutuneena seudun suloudesta.\n\nHän katsoo... katsoo... yhä katsoo... Hän tahtoo imeä sieluunsa tämän\nhurmaavan luonnon.\n\n-- Kansa tässä ympärillä vielä nukkuu tiedottomuuden unta. Mutta\nannappa tämän koulutalon muutaman vuosikymmenen henkistä soihtuaan\nsytytellä, niin tästä nousee edistyshaluinen nuori polvi... syttyy\ntunteita ja järkeä... aivot heräävät... hermosto hienostuu... sillä\nsivistys koskettaa näkymättömällä taikasauvallaan sinne ja sinne ja\nsinne...\n\nHannes viittaili itsekseen kädellään kohti taloja vaarojen hartioilla.\nJa ne näyttivät hänestä ikäänkuin odottavan häntä, joka niiden pölyt\nja tomut, noet ja karstat raittiina tuulena pois puhaltaisi. Hän oli\nnäille kodeille saapunut puhdistavaksi henkiseksi lääkäriksi, rakkauden\napostoliksi, niiden tulevia aikoja muodostavaksi profeetaksi. Suuri\nylösnousemus niissä on tapahtuva, mahtava herääminen likaisilta\nolkipahnoilta itsetiedottomuuden unesta valoon ja vapauteen, tietoon ja\narvosteluun. Vuossatain uni on täällä nyt loppuva ja uusi aamu ruskonsa\nnäyttävä... kohta... kohta...\n\nHannes levitti kätensä kohti noita taloja ja lausui:\n\n-- Te tuntemattomat korven kuokkijat ja raskaskätiset raatajat, minä\notan teidät lämpöiseen syliini ja painan sydäntäni vasten. Minä\nolen teidän ja te olette mun. Oo, kansa, miten suuresti minä sinua\nrakastan... rakastan... rakastan nuoruuteni koko hurjalla voimalla\nilman rajoja...\n\nTällaisen kiihkoisen kohtauksen haltioimana katseli sitten Hannes\nseinillä suuria öljystä vielä tuoreita karttoja, kookasta mustaa\nseinätaulua, uusia pulpetteja, karttapalloa, ohutta karttakeppiä, siroa\nurkuharmoniota.\n\nJa hänen sieluunsa kohosi hyvin kaukainen, mutta lämmin tunnelma siitä\npäivästä, jolloin hän pienenä poikana ensi kerran astui koulusaliin.\nSen vaikutus oli jäänyt jonnekin sielunsopukkaan. Nyt se aukeni sielun\nsilmien eteen kuin etäisenä tervehdyksenä, kuin ulohtaalla olevana\nkätenä, joka suloisesti viittasi hänelle ja samalla heitti hänen\nsieluunsa kokonaisen tulvan lapsuuden riemua. Hän tunsi ikäänkuin\nruumiillisesti keventyvänsä.\n\n-- Istuttaappa tämäkin luokka täyteen pieniä ihmisen alkuja, joilla on\nkirkkaat silmät, heläjävä ääni, pienet uteliaat aivot. Ja tällaisen\nherkullisen luonnon juhlapöydältä heitä ravita... opettaa heitä\nrakastamaan tätä ihanata synnyinmaata... rakastamaan viimeiseen\nhengenvetoon asti... avata näiden lasten silmät näkemään, miten Suomi\non kaunis ja mihin tämä kaunis maa asujiaan velvoittaa... tämä työ on\njumalallista elämäntyötä... tämä on suurta pienessä. Tätenhän puhaltaa\nkuolleisiin elämää... nukkuviin valppautta... puhaltaa heihin rakkauden\nveriä nostavat värähdykset... työhön väkevän harrastuksen! Tämän täytyy\nolla ensi luokan taitelijan työtä.\n\nHannes siirtyy taas ikkunan luo ja antaa katseensa lentää sinne ulos\npitkin maita ja vesiä.\n\n-- Tuolla mökeissä ja taloissa on minun raaka-aineeni... tämä\nkoulusali on minun atelierini... sytyttävänä voimana on minulla tämä\nkomea luonto... ja mallina työssäni ihmiskunnan jaloimmat henkilöt.\nEnkö olisi taiteilija, jonka työn tuloksista voi hedelmää odottaa?\nJuuri tällaiset atelierit ovat kansan parhaimmat taidepajat, ovat\nne masuunit, joissa valistus sen omien lasten verestä polttaa pois\nruosteen ja rahkan...\n\nJa tämä päivä on minun elämäni kauneimpia päiviä. Sillä sielussani on\nnyt suuri juhla ja sopusointu olemukseni kirkastaa. Jospa aina voisi\nnäin tuntea, näin nähdä elämä yhtenä kirkkaana lupauksena sydämensä\nparhaimmista pyrkimyksistä!\n\nHannes oli tunteittensa haltioimana kokonaan unhottanut arkipäivien\nharmaat sekasotkut. Hänen sielunsa oli avartunut kohti ihanteiden\nsytyttäviä valoja. Korkealle... ylös... korkealle... suuren runoilijan\npyhimmille alttareille...!\n\nItsestään menivät hänen askeleensa urkuharmonion luo, jonka hän avasi.\n\nKohta kumpusi salissa ihana soitto ja siihen yhtyi Hanneksen korkea\nlaulu:\n\n    \"Totuuden, runon kotimaa,\n    maa tuhatjärvien,\n    miss' elämämme suojan saa,\n    sa toivojen, sa muistoin maa,\n    ain' ollos onnees tyytyen\n    vapaa ja iloinen!\"\n\nKuuma tunneväreily kierteli hänen ruumiissaan. Kauan vielä sen jälkeen\nHannes hiljaan istui. Sillä tunnelma oli hänet kokonaan voittanut!\n\nSellainen oli hänen tulonsa uuteen kotiinsa.\n\n\n\n\nII LUKU.\n\n\nHannes oli maannut ensimäisen yön uudessa kodissaan. Aamulla\nherätessään oli hänellä pää raskas kuin olisi siihen yöllä lyijyä\nsulatettu. Ja rintaankin otti kipeälle. Hannes piti tämän tuoreen\nmaalin ja sen seotusten aikaansaamana. Samalla hän tuli silmänneeksi\ntarkemmin seinähirsiä. Niistä tihkui vielä tuore pihka. Koulutalo oli\nsiis rakennettu tuoreista petäjistä.\n\nMutta kostea huone... ah! Niinkö ovat olleet huolimattomia? Näin komea\ntalo... ja... ja... sairauden kirpeä pesä...\n\nHannes koetti lohduttautua. Hän muisti, miten lappalaisilla on vain\nnahkakota ja ostjakeilla risuista tehty mökki. Ja tulevat toimeen.\n\nTuolla ulkona on Luojan terve luonto. Siellä on terveyttä, on voimaa,\nsiis sinne hengittämään tuulien palsamia.\n\nHannes lukitsi oven ja meni ulos. Mennessään heitti hän surullisen\nkatseen tuohon uhkeaan taloon, jossa hän tiesi saavansa vielä monesti\nherätä yhtä sairaloisena kuin tänä aamuna.\n\nUh! Miten hänen päänsä oli raskas ja rintaa korvensi!\n\nSiinä lähellä oli veden poukama. Hän riisuutui ja meni uimaan. Veden\npehmeä kosketus ja lihaksien voimakas liikunto aamun raikkaassa\ntuulessa hänet pian virkisti. Viskoen vettä päähänsä, sukeltaen,\nnakellen ruumistaan vedessä hän tahtoi ajaa pois itsestään maalin\nkatkun ja seinähirsien kostean homeen.\n\nEväitä oli vielä taskussa pari kolme voileipää. Ne hän uituaan siinä\nsöi, oikein nautiskellen pureskeli. Niissä oli vielä kaupungin juustoa,\nlohta ja makkaraa. Hän arvasi, että nämä herkut eivät kohtakaan hänen\nsuussaan olisi.\n\nPitkään levättyään vuossataisen koivun juurella peipon säveltä\nkuunnellen meni Hannes läheisimpään taloon. Autio porstua, siinä\njoku vanha kaappirähjä, tuvat molemmin puolin ja porstuan takana\nkamari, joka tietysti oli maitohuone. Hän avasi toisen tuvan oven ja\nvastaan löi kuuma pahahajuinen ilma, jossa tuntui hirvittävä tuoksu.\nEikä tuvassa ollut muita kuin viisi pientä lasta, joita vaali vanhin\nkahdentoistavuotinen tyttö. Nuorin lapsi vain paita yllä seisoi\nreikätuolissa ja kolme mekkoniekkaa karkasi uunin taakse, kun vieraan\nnäkivät. Vanhin tyttö hirveästi punastui ja hätääntyi.\n\nHannes meni hänen luoksensa ja silitti hänen hiuksiaan rohkaistaksensa\nhäntä. Tyttö näkyi toipuvan hämmingistään.\n\n-- Missä isä on? kysyi Hannes.\n\n-- Kuoli viime talvena.\n\n-- Entä äiti?\n\n-- Niityllä.\n\n-- Yksinkö?\n\n-- Ei.\n\n-- Kenen kanssa?\n\n-- Vilhon ja Niinan.\n\n-- Keitä ne ovat?\n\n-- Veli ja sisar.\n\n-- Onko Vilho vanha?\n\n-- Neljätoista vuotta.\n\n-- Ja Niina?\n\n-- Kolmetoista.\n\n-- Onko monta lehmää?\n\n-- Neljä.\n\n-- Onko hevosta?\n\n-- Täytyi myödä talvella.\n\n-- Mikä on tämän talon nimi?\n\n-- Kähkönen.\n\nHannes ymmärsi, että tämä perhe on pientä väkeä. Hän löysi leivoksen\ntaskustaan ja vietteli sillä nuo kolme uunin luota tykönsä. Olivat\nkirkassilmäisiä lapsia, mutta niin, niin siivottomia.\n\nMielellään olisi Hannes heitä sylissään pitänyt, mutta hirvitti sitä\ntehdä. Lapsikullat jo nauroivat, kun saivat makeista.\n\nHannes kertoi heille sadun kuninkaanpojasta ja paimentytöstä. He sitä\nihmeissään kuuntelivat. Ja kun Hannes lähti, saattoivat he kaikin häntä\npihalle asti.\n\nHannes siirtyi toiseen taloon Samallainen autio porstua, jonka lattia\nnotkahteli, tuvat molemmin puolin ja porstuan perällä maitokamari. Sama\ntuoksu tuvassa ja tuvassa suuri lauma likaisia lapsia. Mutta täällä oli\nvaalijana vaimoihminen, joka kuului olevan perheenäiti. Ja se kohta\nryhtyi opettajalle kahvia hommaamaan.\n\nSokuri oli hyvin likaista, kahvikuppien uurteet eivät olleet puhtaat ja\nkoko laitelmassa mauton yleismaku.\n\nMutta Hannes särpi toimessaan ja emäntä ihasteli häntä.\n\nSiinä samassa ryömi tupaan hirveä olento. Se tuli porstuasta madellen.\nPää oli kuin ihmisellä, mutta pelottavan epämuodostunut ja silmissä\ntylsä viileys. Vatsallaan se matoi, sillä ruumis oli aivan muodoton:\nkädet hyvin pienet ja jalat kierot ja hervottomat.\n\nHannes säikähti niin, että kahvikuppi oli hänen kädestään pudota.\n\nMutta nuo pienet lapset eivät olleet milläänkään yhtä vähän kuin\nemäntäkään.\n\n-- Onpa lapsillanne hermoja, huomautti Hannes.\n\n-- Mitenkä niin?\n\n-- Kun eivät pelkää.\n\n-- Tätäkö setää? kysyi emäntä ja osotti outoa lattialle\n\n-- Vai on se setä?\n\n-- On isännän veli, mutta on raajarikko raukka.\n\n-- Ja aivan järjetön kai?\n\n-- Niin on.\n\n-- Onpa elämässä monellaista eläjää.\n\nHannes tunsi hermojensa vielä vavahtelevan näöstä.\n\nSetä veivasi itsensä penkille Hanneksen viereen. Hannesta pelotti.\nMutta hän istui paikallaan.\n\nYksi lapsista toi sedälle sokuripalasen suuhun. Se imi sitä ja\nkyyneleet valuivat hänen silmistään, jotka hän oli kääntänyt opettajaan.\n\nHanneksen tuli sanomattoman sääli. Mitä tiesivät nuo kyyneleet?\nOlivatko ne vain eläimen silmänestettä vaiko pohjattomasti kärsivän ja\ntuntevan ihmisen itkua?\n\nHannes kopeloi taskustaan konfektin. Mutta hänen oli mahdoton tarjota\nsitä sedälle kuin jollekin jääkarhulle eläinnäyttelyssä. Olihan setä\nsilti täysi-ikäinen mies, vaikka määrättömän sairauden rusikoima.\n\nHannes tarjosi konfektin lapsille. Ne antoivat siitä osan sedällekin.\n\n-- Oi tuota kaunista rakkautta! ihasteli Hannes sielussaan.\n\nMutta nuo sedän kyyneleet lähtemättömästi syöpyivät hänen sielunsa\nsisimpään.\n\nEi Hannes setää enää pelännyt, vaan poislähtiessään tarjosi hänelle\nkättä hyvästiksi. Silloin sedän hervoton kädentynkä hiukan liikahti ja\ntaas silmissä kiilsi kosteus.\n\nSetä siis tunsi tilansa ja pohjattomasti kärsi.\n\n-- Hyvä emäntä! Ei setä-kulta ole järjetön, huomautti Hannes.\n\n-- Ei hän ymmärrä lukua eikä laulua, ei kuule puhetta eikä pauhua.\n\n-- Mutta ymmärtää oman kurjuutensa. Ja on sanomattoman kaunista, että\nolette opettanut lapsenne rakastamaan setä-raukkaa.\n\nEmäntä heltyi itkemään.\n\n-- Hän itse opetti minut itseään rakastamaan. Kun tulin tähän taloon,\nkohtelin häntä tylysti. Ja niin koko alkuajan. Joskus potkaisinkin, kun\nhän tämän vanhimman lapseni luo aina tunkeusi, se kun silloin olikin\nainoa Ja silloin hän mölisi kuin eläin. Minä olin hänelle aina vihainen\nja aina tyly. Mutta sitten eräänä kesäpäivänä oli tämä vanhin lapseni\n-- se oli silloin kolmannella vuodella -- yksinään tuvassa sedän\nkanssa. Lapsi oli mennyt tulen tykö ja saanut tulen vaatteisiinsa.\nHän itkee hirveästi. Minä juoksen pihalta tupaan. Ja mitä minä näin!\nTaivaan Jumala! Setä parhaallaan tuvassa hampaillaan kiskoo palavia\nvaatteita lapsiraukan päältä, vaikka siinä touhussa oma partansa ja\ntukkansa on tulessa. Nyt minä tajusin, että hän rakasti lastani. Ja\nsiitä lähtien muutuin minäkin toiseksi ihmiseksi häntä kohtaan ja olen\nneuvonut lapsianikin kohtelemaan setää hyvästi.\n\n-- Sedällä on siis ihmisellisiä tunteita. Hän on ihminen, vaikka onkin\nnoin avuton. Hyvä Jumala, miten paljon kurjuutta ja kärsimystä yhdelle\nihmiselle on pantu!\n\n-- Onhan se rovasti vaatinut papinkin maksuja sedän puolesta, mutta ei\nmeidän isäntä siihen suostunut. Ja siihen se taipui rovastikin.\n\nTuo puhe tuntui ilkeältä Hanneksen korvissa. Hänen sielunsa oli juuri\nollut tulvillaan sitä suloista tunnelmaa, että onnetonta setää noin\nrakkaasti kohdellaan, kun tämä emännän viime puhe sen katkaisi.\n\nEi hän mitään puhunut, vaan lyhyesti kysyi talon nimeä.\n\n-- Makkoseksihan ne tätä sanovat.\n\n-- Käyn vastakin katsomassa.\n\n-- Mutta eikö opettaja ole meillä ruoalla?\n\n-- Kiitoksia. En tällä kertaa.\n\nHannes siirtyi taas uuteen taloon. Autio porstua, mutta se menee nyt\nkoko rakennuksen poikki, joten porstuan takana ei olekaan maitokamaria.\nPorstuan ovet ovat kaksiosaiset kuin tallin ovet. Molemmin puolin\nporstuaa ovat tuvat. Tuvassa on yhtä paksu ja yhtä kuuma ilma kuin\nedellisissäkin. Ei yhtään lasta lattialla. Mutta huoneen perällä\nkehdossa on aivan pieni ihmisen alku. Vuoteessa makaa nuori nainen ja\nsen vierellä jakkaralla istuu vanhempi nainen paksut messinkisankalasit\npäässä ja lukee hyvin värisevällä äänellä aivan ruskettunutta kirjaa,\njossa on likaiset nahkakannet messinkihakoinene ja kirjassa käytetty\nhyvin korkeata frakturapainosta.\n\nHämmästyneenä tulee hän Hannesta kohti. Mutta nuori nainen tuolla\nvuoteessa vavahtaa, näyttää häpeilevän ja vetää peitettä silmilleen.\n\nKun vanhempi nainen kuulee, kuka Hannes on, lankeaa hän Hanneksen\nkaulaan ja sanoo itkien:\n\n-- Rakas opettaja. Olette tervetullut. Jumala kanssanne!\n\nHanneksesta tämä on kovin juhlallinen vastaanotto ja hän joutuu\nhämilleen.\n\nTuossa tuokiossa hommaa emäntä kahvia.\n\n-- Kaikki muu väki on heinällä. Anna-raukka ja minä olemme vain kotona.\nJa tuo pieni tuolla, joka ei surra osaa.\n\nEmännän puhe ja koko käytös kulki Hanneksen mielestä kummallisen\nsurullisessa äänilajissa.\n\n-- Suretteko te muut sitten niin kovasti? kysyi Hannes.\n\n-- Tässä sattui sellainen kova onni Anna-paralle. Meillä oli heittiö\nrenki. Se vietteli tytön ja livisti maailmalle.\n\n-- Oh!\n\n-- Ja sitten isä uhkaa ajaa tytön kotoa... Hannes meni nuoren naisen\nluo. Se kääntyi seinään päin ja kirkaisi:\n\n-- Äiti, ajakaa se herra pois! En tahdo nähdä outoja miehiä. Minua\nhävettää, hävettää... ja sydämeni halkeaa, ell'ei hän mene. Hän minua\ntoruu... uh!... Janne palaa kyllä ja ottaa minut vaimokseen. Ja rovasti\nmeidät vihkii ja olemme sitten laillinen pariskunta... Tulkaa te, äiti,\nlukemaan minulle ja herra menköön pois...!\n\n-- Ei niin, Anna, saa kohdella opettajaa. Hän on meidän neuvojamme;\nmeidän lohduttajamme tässä surun ja murheen laaksossa. Ja minua hän saa\ntorua, ett'en osannut sinua kasvattaa, yksin minua, ei sinua... rakas\nAnna.\n\nEmäntä kuivasi silmänsä esiliinaan.\n\n-- Jos olen tyttärellenne rasitukseksi, niin lähden mielelläni, puhui\nHannes.\n\n-- Me siirrymme tänne toiseen tupaan. Anna on täällä sen aikaa kyllä\nyksin.\n\nJa niin vei emäntä vieraansa eteisen toiselle puolelle.\n\nHän, vaikka oli jo vanha ihminen ja hiuksissa harmaa väri, oli\nkuitenkin vielä maalaisvaimoksi muhkea ihminen. Saman käsityksen oli\nHannes saanut tuostakin nuoresta naisesta, joka siellä toisessa tuvassa\nsielun kivuissa vavahteli.\n\n-- Oi, rakas opettaja, saanko kertoa teille kaikki? kysyi emäntä,\nluoden suuret ruskeat silmänsä rukoilevasti opettajaan.\n\n-- Huojentaako se sydäntänne?\n\n-- Niin luulen, sillä meidän isäntä on kovin julma omalle lapselleen.\nMinä -- äiti-raukka --, joka häntä sydämeni alla olen kantanut, en voi\nhäntä vihata, vaikka hän häpeämättömästi käyttäytyi, kuten maailma\nsanoo. Kai en osannut kasvattaa tyttöä. Se olikin minulla ainoa. On\ntoki nyt puoskille hyvä, että saavat opettajan, joka ymmärtää, ja\nkoulun ja kaikki sivistykset. Me vanhat kasvatimme, miten osasimme.\nMutta meidän veremme oli pilaunut emmekä jaksaneet tarpeeksi rukoilla\nJumalaa... emme jaksaneet rukoilla... siinä se...\n\n-- Lasten kasvatus on sanomattoman vaikeaa.\n\n-- Tämä Anna-lapsemme oli hyvin huima ja sitten vielä korea tyttö. Niin\noli punakka kuin mansikka ja maidon valkea oli lapseni iho. Sitten\nkoreili ja veikisteli... laittoi nauhoja hiuksiinsa ja tukkaansa\nkampaili... Rupesi meille muuan poika rengiksi... korea poika... Oi,\nniin korea poika...! Ja nuo nuoret rupesivat... niin, ne rupesivat\nrakastamaan toisiaan.\n\n-- Niinhän se usein elämässä käy.\n\n-- Kun isä sen huomasi, vei hän aina itse Annan aittaan maata ja itse\nlukitsi aitan ja itse aamulla Annan pois laski. Niin piti omaa lastaan\nkuin vankia. Ja siitä tietysti tytön huima veri vain yltyi. Mutta tuo\nrenki oli laittanut tiirikan ja meni sillä omin neuvoinsa aittaan.\n\n-- Oh!\n\n-- Muutamana hyvin varhaisena aamuna satutti isäntä miehen aitasta\nja syntyi julma tappelu... renki laitettiin talosta kohta pois. Ja\ntytön muutti isä makaamaan samaan huoneeseen, missä me itse makaamme.\nTyttö uhmaili isänsä kanssa. Mutta isä nyt luuli kaikki olevan hyvin.\nEipäs! Huoneessa oli sillan alus ja sen kautta yöllä, kun me vanhemmat\nnukuimme, laski Anna sulhonsa huoneeseen. Tuo junkkari irroittamalla\nkiven rakennuksen kivijalasta pääsi ensin sillan alle. Se oli yhteinen\ntuuma...\n\n-- Mutta tyttö oli vallan noiduttu...\n\n-- Oi rakas opettaja! Nuori veri... Te olette itse nuori ja kai\ntunnette, että nuori veri kiusaa ja kiehtoo...\n\n-- Kyllä nuori veri on vaarallinen veri, sillä siinä kuohuvat elämän\nkeväimen kaikki väkevät nesteet... Mutta täytyy voittaa itsensä.\n\n-- Te herrat ja sivistyneet sitä voitte. Mutta emme me moukat. Me\nolemme kuin... oi... en kehtaa sanoa...\n\nHannesta asema vaivasi. Tuo vaimo haastoi niin alastoman avomielisesti.\n\n-- Ja niin tuo metku jatkui. Ja niin rakas lapseni äidiksi kääntyi.\nSilloin kurja mies pitäjästä pois pakeni ja jätti Annan yksin ankaran\nisänsä käsiin.\n\nEmäntä itki. Hannes huomasi, että tässä oli edessä jotain hirvittävän\nihanaa: tyttö rakasti noin syvästi kehnoa miestä.\n\n-- Tässä samassa huoneessa -- juuri tuossa uunin edessä -- oli kuukausi\ntakaperin kauhea kohtaus. Anna-raukka seisoo isänsä edessä hiukset\nhajallaan ja silmät palavina ja röijy auki repäistynä, jotta paljas\nrinta paistoi. Isännän kädessä on kirves ojennettuna, vaikkei tohdi\nheilauttaa. Ikäänkuin mikä paha aavistus oli saattanut minut silloin\ntupaan. Olin kauhusta pyörtyä. Mutta samalla yliluonnollinen voima\njäseniini tulvahti. Tartuin takaapäin kirveen varteen ja huusin: \"Matti\nsinä, etkö muista omia syntejäsi! Etkö muista, että minä olin sinulle\nviimeisilläni tuota samaa lasta, jota nyt aiot surmata, ennenkuin minut\nvaimoksesi otit? Voi elä, isä-kulta, lyö lyötyä!\" Silloin viivähti\nisännän käsi. Hän kirosi synkästi ja meni ulos. Mutta Anna-parka uhkasi\ntappaa itsensä. Minä sydän kurkussa riennän rovastiin ja pyydän,\nettä hän Jeesuksen palvelijana tulisi lohduttamaan ja rauhoittamaan\ntytärtäni...\n\n-- Kylläpä oli kauhea tapaus!\n\n-- Rovasti minua torui, ett'en ole osannut kasvattaa lastani. \"Et\naikoinasi ole häntä kurittanut\", sanoi. Ja sitten: \"näin hellässä\nasiassa on äiti likeisempi lohduttamaan.\" Hän meni ja jätti minut\nyksin. Kuului olleen metsästysretkelle menossa. Pari herraa ja kuusi\nkoiraa vartoi häntä pihalla. Ja minä palasin kotiin polvet notkuen\nja mieli arkana, että mitä vielä seuraa. Olen sitten Annalle lukenut\nja neuvonut, olen yöt päivät valvonut hänen ääressään. En puoleksi\ntunniksi ole häntä päästänyt pois silmistäni, sillä minä yhä pelkään,\nkun isäntä on sulamaton kuin jäävuori... Nyt menemme tupaan ottamaan\nkahvia.\n\nJo ymmärsi Hannes, miksi emännän tervehdys oli niin juhlallinen: hänen\nsielunsa oli tunteiden äärimmilleen pingottama.\n\nHannes esteli mennä tupaan. Mutta emäntä pahastui sitä.\n\n-- Kyllä Anna sen varmaan sallii, kun vain laulatte hänelle muutaman\nlaulun. Minua hän on pyytänyt sitä laulamaan. Mutta enhän minä, vanha\nihminen, osaa maallisia lauluja.\n\n-- Mikä se laulu olisi?\n\n-- Se alkaa: \"Yksi ruusu on kasvanut.\"\n\nHannes ymmärsi. He menivät toiseen tupaan. Kohta Anna kääntyi seinään\npäin ja vavahteli. Hannes meni pöydän luo ja lauloi aluksi hiljaan,\nmutta sitten voimakkaammin:\n\n    \"Yksi ruusu on kasvanut laaksossa,\n    joka kauniisti kukoistaa.\n    Yksi kulkija poika on nähnyt sen,\n    eikä voi sitä unhoittaa.\n\n    Ja sen olisi kyllä hän poiminut\n    ja sen pistänyt povelleen,\n    mutta köyhänä ei ole tohtinut,\n    vaan on jättänyt paikoilleen.\"\n\nAnna vuoteessa kääntyi kuin pakosta. Hänen kärsineille kasvoilleen\nkohosi hymy, silmät loistivat, povi paisui. Anna kääntyi kohti\nopettajaa ja hymyili, hymyili kuin pelastajalleen haaksirikkoutunut,\njoka on meren hädästä autettu.\n\nNyt jo Hannes täydelleen ymmärsi, että tuossa tuvan loukossa makasi\nnuori nainen, joka oli antanut kaikki rakkaudelleen ja vielä\nparhaallaan eli pettävän lemmen valhehurmiossa. Miten sen hienot silmät\nlaulusta kirkastuivat ja sen kaunis ja täyteläinen povi sävelistä\npaisui kuin olisi se niistä hengittänyt uuden elähdyttävän voiman,\njoka nosti hänet tuosta hetken kurjuudesta korkeihin haaveellisiin\nilmapiireihin! Syvä, sanomattoman syvä runollisuus karun ja pajaan\ntodellisuuden olkipahnoilla.\n\n-- Onko tämä teidän talonne varakas? kysyi Hannes emännältä.\n\n-- Tätä sanotaan pankki-Holopaiseksi.\n\n-- On siis paljon rahaa?\n\n-- Ainakin sata tuhatta.\n\n-- Ja näin yksinkertainen asumus.\n\n-- Tämän talon isännät ovat aina olleet tuiki tarkkoja.\n\n-- Oletteko te varakkaasta talosta?\n\n-- Olin vain palvelijatyttö, kun emännäksi pääsin tähän taloon.\n\nJuotiin kahvia. Anna näkyi vielä elävän omaa elämäänsä. Rakkauden\nlumous hänen hienohipiäisessä povessaan värähteli voimakkaimpia\nlyöntejään, joiden tunnepitoisuus kuvastui kasvoissa, virtasi aivoihin\nja ajoi veriä.\n\nHannes ymmärsi, että tämän talon harmaat ja rosoiset seinähirret,\nmatalat katot, halkeilevat uunit ja paksut petäjälattiat salasivat\nsisäänsä kokonaisen oman maailmansa inhimillisiä intohimoja. Emännän\nkauneus, vaikka palvelijatyttönä talossa liikkui, oli hurmannut\nisännän, joka nyt uhkasi surmata ainoan tyttönsä, minkä sielu oli\nsamaan kauneuden janoon hukkunut. Ja kaiken tämän ylevän ja ihailtavan\nrunollisuuden keskellä ja sen yläpuolella likainen raha-affääri,\n\"pankkiliike\", joka janosi lisää rahaa, lisää rahaa... ja kätki\nkultakasansa likaisiin ryysyihin, läävämäisiin tupiin ja olkipahnoihin,\njotka syöpäläisistä olivat kukkuroillaan.\n\n-- Osaako opettaja soittaa viulua? kysyi Anna arastellen.\n\n-- Kyllä, vastasi Hannes.\n\n-- Äiti, noutakaa se! Se on aitassa siellä minun arkussani paitain alla\nalushameen sisässä. Sinne sen kätkin, kun isä polttaa uhkasi, puhui\nAnna.\n\nÄiti meni hakemaan. Kun emäntä oli mennyt, kysyi Anna silmät täynnä\nriemua opettajalta:\n\n-- Kuulkaapa, opettaja! Onko synti rakastaa?\n\n-- Ei suinkaan. Mutta riippuu siitä, miten rakastaa.\n\n-- Missä siinä on raja?\n\n-- Ei saa antaa intohimon voittaa tunnetta. Tämä rakkauden tunne on\njalo, on taivaasta kotoisin. Mutta intohimo on alhainen, eläimellinen.\n\n-- Tuotapa minä en ymmärrä. Kaikki minun _täytyy_ antaa... muuten en\nrakastaisi.\n\nSe rakkaus minut voitti. Ne sanovat minun tehneen... tehneen...\nhuorin...\n\nAnnalla tulivat vedet silmiin.\n\n-- Mutta se on vale! huusi hän lujasti ja jatkoi:\n\n-- Kenenkään muun miehen kanssa en olisi ruvennut sellaiseen...\nenkä rupea tämänkään jälkeen. Siitäpä minä tunnen, että minä en ole\nhuorintekijä...\n\nHanneksesta tämä oli kiusaavan tuskallista keskustelua. Ja se häntä\nvaivasi enemmän kuin tuota luonnonlasta.\n\n-- Jos minä olisin vain himosta näin tehnyt, niin sitten en kieltäisi.\nMutta se alkoi ujona, arkana ikävänä tuolla sydämeni pohjalla, sieltä\nse levisi, riemua tarjosi, mutta samalla vaivasikin. Se suureni, paisui\nja minä en mitään niin hartaasti toivonut kuin että pappi meidät\nvihkisi ja että me saisimme elää vain toisillemme. Mutta isä asettui\nsalvaksi onnemme tielle. Ja minä luin: \"minkä Jumala on yhdistänyt,\nsitä ei pidä ihmisten eroittaman.\" Minä tajusin, että isä on juuri\nse erottaja. Ja uhmailin hänen kanssaan. Mutta se oli sydämeni\nvaatimuksesta. Sanokaa, opettaja, kenen on syy, että näin kävi!\n\n-- Tässä on väärinymmärrystä... on sitä niin sanottua elämän\nristiriitaa... jota oikein ratkaistakseen pitäisi olla Salomo... Mutta\non olemassa yksi keino, joka asian sovittaa.\n\n-- Mikä se on?\n\n-- Että Anna menee avioliittoon sen miehen kanssa.\n\n-- Voi, ei kukaan sitä enemmän toivo kuin minä ja hän... mutta isä...\nja ihmiset minua vain tuomitsevat... ilkkuvat...\n\nKun äiti toi viulun, pyysi Anna Hanneksen soittamaan saman laulun,\nminkä hän äsken lauloi. Hannes kummasteli. Mutta emäntä ehätti\nselittämään:\n\n-- Se kurja sulhanen se tämän viulun omisti ja sillä tyttöni sydämen\nvietteli. Kesäiltoina hän aitan parvekkeella sitä soitteli ja lauloi\ntuota äskeistä laulua.\n\nHannes viritti viulun ja soitti pyydetyn laulun. Taas Annalla sama\nkirkkaus kasvoissa, sama elämän unohtaminen ja sama haaveellinen hohto\nverhotuissa silmissä. Puhuipa maailma mitä tahansa, haukkuivatpa\nilkeimmin ihmiset, mutta se oli totuus, että tuossa hänen edessään\noli kuitenkin henkisesti kokonainen nainen. Oliko oikein särkeä\nsydäntä, joka rakasti eikä mitään muuta pyytänyt kuin saada rakastaa?\nHänen rakkautensa ei voinut olla synti, vaikka hänen oma isänsä\noli sen maailman silmissä siksi saanut. Ja opettajan täytyi olla\nAnnan puolella. Sillä ei se ollut mikään syntinen vaimo, jota noin\nkurjuudenkin huipulla rakkautensa kohotti, valtasi ja kaunisti. Sen\nrakkauden täytyi olla voimakkaampi kuin Hannes ymmärsikään. Sillä\nsen näki, että Annan sielu nyt liiteli jossain muualla kuin tässä\npankki-Holopaisen matalassa tuvassa. Se oli saanut siivet ja se matkasi\nkarkuri-Jannen kiharaisissa hiuksissa, syvätunteisissa silmissä ja\npehmoisessa äänessä.\n\nHannekselle tulivat kyyneleet silmiin. Ja kun hän silmäsi emäntään,\nniin senkin poskilla suuret täyteläiset kyyneleet valuivat.\n\n    \"Mutta köyhänä ei ole tohtinut,\n    vaan on jättänyt paikoilleen.\"\n\nhelkähteli juuri viulun kielillä ja koko tupa oli täynnä tunteikkaita\nsäveliä ja siinä olijat kaikki vaipuneet soiton lumoukseen kuuman\naamupäivän auringon uuvuttavassa loistossa, kun tuvan ovi avattiin ja\närjäistiin:\n\n-- Onko se s--na täällä?\n\nKaikki vavahtivat. Viulu vaipui Hanneksen kädessä, emäntä aristui ja\nAnna kalpeni ja jäykistyi, sillä se oli itse pankki-Holopainen, joka\nastui tupaan. Suuri, kolmen kyynärän yli varreltaan hän oli. Hänen\nkasvonsa olivat kuin kuvapatsaan jäykät ja kylmät. Sankat mustat\nkiharat otsaa kaartoivat ja huulilla oli mahtava kopeus.\n\nHän meni sanaa puhumatta Hanneksen luo, tempasi viulun ja löi sen\nmurskaksi lattiaan.\n\n-- Lienetkö herra tai narri tai itse piru ihmisen haamussa, mutta\nviulusi rikon, sillä sillä kapineella on tässä talossa jo liiaksi\niloittu, puhui Holopainen.\n\n-- Olen kylänne kansakoulunopettaja, vastasi Hannes.\n\n-- Miksi minun talossani viulua soitat?\n\n-- Lohdutan särjettyjä sydämiä.\n\n-- Nuori mies! Tiedätkö kenen sydän on särjetty? kysyi Holopainen jo\nsävyisämmin.\n\n-- Tuon tyttärenne tuolla vuoteessa. Olette liian tylysti sitä\nkohdellut.\n\n-- Lue uudelleen huoneentaulusi! Ja tule sitten minua neuvomaan!\n\n-- Hänelle paljon anteeksi annetaan, sillä hän on paljon rakastanut,\nisäntä. Hän rakasti, mutta pettyi. Sopikaa te molemmat sekä isä että\ntytär ja teidän molempien sydän kevenee. Mikä on rikottu, se ei\npalaa. Mutta sovinnon sulous on teillä vielä tarjona. Ja minä otan\nkunnia-asiakseni hankkia miehen takaisin velvollisuuksiaan täyttämään\ntytärtänne kohtaan.\n\nHolopainen ei puhunut mitään. Mutta auringon säteet, jotka juuri hänen\nkasvoihinsa sattuivat, näyttivät niiden raskautta keventävän.\n\nHannes jatkoi:\n\n-- Kaikki tämä maa, minkä silmäni tästä näkee, on arvattavasti teidän.\nTeillä on peltoa, on niittyä, on karjaa, on rikkautta. Mutta yhtä\nteillä ei ole, nimittäin mielen rauhaa. Näettekö tuon pienen mäen\nkumpulan tuolla? Siellä jos tahdotte, voi rauhanne temppeli kohota.\n\n-- Kielesi on suulas. Juttua enemmän!\n\n-- Tuolle kummulle te rakennatte uuden sievän talon, vain semmoisen\npikkuisen talon. Siinä nyt voi olla vaikka kamari, tupa ja kyökki.\nSitten erotatte sille peltoa, niittyä, pari kolme, ehkäpä neljäkin\nlehmää. Lisäksi annatte jonkun lampaan, kukon ja kanan. Sinne muuttaa\ntuo onneton tyttärenne miehensä kanssa asumaan ja saatte olla varma,\nettä teillä on rauha ja heillä on rauha.\n\n-- Niinkö vähällä?\n\n-- Niin vähällä. Holopainen naurahti katkerasti.\n\n-- Eikö ollenkaan tule kysymykseen, että tuo mies, tuo vävy on\nraiskannut ainoan lapseni, on juuri tähän rintaan vetänyt haavan, tähän\nminun _omaan_ rintaani vetänyt haavan, joka ei voi mennä umpeen, ei\nvähällä eikä paljolla niinkauan kuin veri on lämminnä. Honka, johonka\nsalama iski, täytyy kitumalla kuolla. Se ei voi parata. Niin on luonnon\nlaki. Ja jos tämä mies olisi käsissäni, niin noin sen panisin ja sen\nniskat olisi poikki. Mutta hän aikanaan pakeni.\n\nHolopainen teki käsillään ruton liikkeen ja nousi mennäkseen.\n\nEmäntä kohosi samalla istumasta tulikuumana kasvoiltaan. Hänen\nsilmissään oli syvän tunteen lieska, hän vapisi, mutta silti näytti\nrohkealta.\n\n-- Matti rakas! Nyt on hetki tullut, jolloin kaikki pitää paljastuman.\n\nHolopainen vavahti ja katsoi synkästi emäntäänsä.\n\n-- Itse sinä olet kahden äidin sydämeen vetänyt haavan, joka vasta\nhaudassa umpeen menee. Monosen Marin sinä raiskasit, lapsesi paraallaan\non renkinä Toiviaisessa; Ikosen Hilman sinä raiskasit, lapsesi\nparhaallaan on piikana Kylmässäpohjassa. Kummankaan elatuksesta ja\nkasvatuksesta et ole mitään huolta pitänyt. Minutkin olisit hyljännyt,\nell'en olisi ollut luja ja pannut kovan kovaa vastaan. Anna on minun\nlapseni ja surmaa minut, mutta olen häntä puolustaessani sanonut\ntotuuden. Matti rakas! Se synti, josta renki Juhoa soimaat, painaa\nkahdenkertaisena omaa niskaasi, juuri _sinun_ omaa niskaasi...\n\nEmäntä oli haltioitunut ja hänen kasvonsa paistoivat sisäisen\ntyydytyksen riemusta. Isäntä loi silmänsä alas ja sanoi melkein\nleppeästi:\n\n-- Ja kaikki tämä opettajan kuullen, joka ensi kertaa on talossani.\n\nHannes huomasi, että tuo rautainen mies oli voitettu, voitettu\nsydänpohjaa myöten. Emäntä oli iskenyt hänen arimpaan hermoonsa. Ja\nsen tähden hänen tarmonsa vaimeni. Jykevältä talonpojan ylpeydeltä oli\nniska taitettu. Pankki-Holopainen oli nyt enää vain paljas Holopainen.\n\n-- Isäntä! Te tarjoatte tyttärellenne sovinnon kättä. Ja me kaikki\nyhdessä palautamme rauhan tähän taloon.\n\nHolopainen mietti. Hänen huulensa hermostuneesti värähtelivät. Eikä\nvastannut.\n\n-- Jos rauhaa tahdotte, niin sopikaa!\n\n-- En ennen kuin hän on laillinen vaimo, vastasi hän hiljaan.\n\n-- Hurraa! huudahti Hannes.\n\nSamassa oli Anna noussut vuoteesta ja lentänyt isänsä kaulaan. Siinä\nhän itkien ja nauraen riippui. Emäntä halaili miestään ja Hannes alotti\nkiitosvirren.\n\nIsännän vaatimuksesta piti opettajan jäädä vieraaksi taloon seuraavaan\npäivään asti.\n\nAnnan oli vallannut riemu. Hän lankesi polvilleen opettajaa kiittämään.\nMutta Hannes pyysi hänen kohta nousemaan ylös.\n\nTämä rikkaan talon ainoa tyttö oli nyt rajattoman onnellinen, kun\nsai rengin miehekseen. Ja se oli Hanneksesta juuri niin juhlallisen\nliikuttavaa tässä sielujen sodassa.\n\nHannes kirjoitti sitten perheen pyynnöstä renki-Jannelle kirjeen.\nIsäntä piirsi sen alle omakätisesti pyynnön, että Janne palaisi\ntakaisin. Mutta sitä tehdessään hän näytti kuin verta hikoileisi. Hän\noli läpimärkä, usein pyyhki hihallaan kasvojaan ja värisi kuitenkin.\n\nAnna tiesi Jannen olopaikan ja sinne kirje laitettaisiin.\n\n\n\n\nIII LUKU.\n\n\nKoko yön oli satanut ja vettä olivat polkutiet täynnä. Ne olivat\nliuonneet ja olivat livettävät kulkea. Notkopaikoissa sai hyppiä kivi\nkiveltä harakan tavoin ja savisilmäkkeissä hyllyi maa jalkain alla\nuhaten upottaa polvia myöten. Ei mitään ajoteitä, joilla kärryillä\nolisi voinut kulkea, vaikka asutusta näkyi olevan tuhatmäärin.\nKorkeintaan rattaat läpi viidakkojen voi päästä. Puista tippui vettä\nHanneksen niskaan ja lehdoissa oli kaikkialla märkyyttä. Hannes luuli\nsiirtyneensä ainakin kolme vuosisataa takaperin niihin aikoihin,\njolloin kinttupolut ja selkähevonen olivat ainoat kulkuneuvot. Mutta\nnuo talot mäillä, joiden ikkunoissa oli lasiruudut ja ulkokatolla\nsavupiiput, sentään palauttivat hänen mielikuvituksensa aikalistojen\nkahdenteenkymmenenteen vuosisataan.\n\nTuolla muutamalla vaaralla ei aivan kaukana koulutalosta, vaikka\nvastaisella puolella näkyi se sama Karvisen talo, jonka emäntä oli\nollut Hannesta koululla vastassa. Sieltä se mäeltä märkänä silmään otti\nkuin olisi ollut uitettu. Toinen puoli oli laudoitettu ja punattu,\ntoinen harmaa ja ränstynyt. Mutta useampia asuinhuoneita siinä näytti\nolevan kuin näissä muissa taloissa. Tyhmän näköinen tuulimylly suurine\nsiipineen oli vieressä ja sen etupuolella näin ulompaa katsoen\nmonemmoista kotusta.\n\nJuuri kun Hannes taloon pääsi, alkoi sataa taivaan täydeltä. Emäntä\noli taas niiaillen vastassa tuvassa ja lapsia paitasillaan pari, jotka\nsormi suussa opettajaan tollottivat.\n\nNäytti olevan talossa kamareitakin, mutta niihin ei emäntä vierasta\nvienyt.\n\nEmäntä oli kohtelias, laittoi istuinta, niiasi ja hymyili. Kysyi mistä\ntullaan ja missä yötä oltiin.\n\n-- Syöpikö opettaja meillä aamuruoan? Kaikki muu väki on vielä\nulkoniityllä, puhui emäntä.\n\nHannes kiitti ja emäntä rupesi ruoan laitantaan. Kun ruoka oli valmis,\npyysi emäntä niiaillen opettajan syömään. Ateria oli talonpojan karkea\naamuruoka. Leipää oli lähes sylillinen, voita pieni pytyllinen,\nmuikkuja ainakin kymmenen miehen syötäväksi, maitoa suuri kannu, mutta\nyksi kanan muna.\n\nKun opettaja ryhtyi syömään, tuli emäntä hänen luoksensa ja sanoi\nnöyrästi:\n\n-- Emmekö ensin rukoilisi?\n\nHannes tyhmistyi. Tuntui kuin hän olisi saanut kylmää vettä silmilleen.\nJa hän oli kysymäisillään, että mitä varten, mutta ymmärsi samassa\naseman arkuuden. Hän muisti katekismuksesta ruokasiunauksen. Sen hän\nluki ääneensä ja häpesi kömpelyyttään.\n\nMutta emännällä silmät loistivat: hän oli saanut neuvoa opettajaa. Koko\najan, kun Hannes söi, katsoi emäntä häntä, katsoi ja arvosteli. Asema\noli Hanneksesta sietämätön.\n\nKun Hannes oli syönyt, toi emäntä virsikirjan ja sanoi:\n\n-- Nyt veisaamme tästä.\n\nEmäntä valikoi virren ja Hannes koneellisesti totteli. Emäntä lauloi\nhirvittävän virheellisesti:\n\n    \"Autuas, ken sydämensä\n    antaa Herran kätehen;\n    suostuin hänen mielehensä,\n    hänen tahtoons' tyytyen,\n    Ilo, onni, korkeus,\n    murhe, köyhyys, ahdistus,\n    kaikki hälle hyväks' kääntyy,\n    elämäks' myös kuolo sääntyy.\"\n\nKun oli laulettu, huokasi emäntä tavattoman syvään. Hannes katsoi häntä\npitkään. Emäntä huokasi yhä syvempään.\n\nSitten räjähti hän kirkuvaan itkuun ja huusi sydäntä vihlovasti:\n\n-- Onneton...! Onneton...! Mutta autuas...! Kolmenkertaisesti autuas...!\n\nLapset tulivat itkien äitinsä luo. Mutta emäntä osotti kädellään\novenloukkoa ja kirkui:\n\n-- Tuo nurkka on s--nan nurkka! Enempää en sano...!\n\n-- Mitä emäntä tarkoittaa?\n\n-- En _nyt_ sano enempää...\n\nHannes heitti hyvästin ja lähti. Hänen sydäntään ahdisti.\n\nEmäntä virttä laulaen saattoi häntä pihalle asti. Sitten taas itki ja\nvoivotti, paineli sydäntään ja voivotti.\n\nHannes heitti hänet siihen. Koko taivas oli sateisen harmaa. Märkä maa\nhöyrysi ja kasvit tuoreutta välkkyivät.\n\nTultuaan koulutalolle oli Hannes alakuloinen. Se tuntui nyt niin\ntyhjältä ja yksinäiseltä... oi niin yksinäiseltä!\n\nOliko tämä se sama talo, jossa hänen sydämensä toissa iltana suurta\njuhlaa juhli...?\n\nOli. Mutta kun hän nyt koulusalista ympäristöä silmäili sadeilman\nharmaissa valoissa ja mieli järkkyneenä aivan vereksistä vaikutelmista,\noli se aivan toisellainen kuin silloin iltapäivän hohtavan auringon\nruusupurppurassa, jolloin rohkeus ja riemu hänen poveaan paisutti.\nSilloin kaikki eli, kaikki unelmoi, kaikkialla oli runoutta ja asukkaat\nkuvittuivat hänen aivoihinsa kuin sarja hohtavia tulevaisuusnäköaloja.\n\nMutta nyt? Miten toisin! Hän oli kyllä tavannut rakkauttakin noissa\ntaloissa tuossa ympärillä, mutta paljoa enemmän verta jäätävää\nkurjuutta. Siellä Makkosessa oli ihminen, jota onnettomampaa ei enää\nvoi olla taivaan alla; siellä Holopaisessa oli isä, joka kirveellä\nuhkasi ainoan tyttönsä alastonta rintaa; siellä Karvisessa oli\nperheenäiti, mikä käyttäytyi kuin mielipuoli. Ja tässä läheisimmässä\nnaapurissa orpoja yli puolen tusinan.\n\nMiten paljon särkynyttä ja pirstoutunutta ihmiselämää hän tapaisikaan,\nkun ehtisi piirinsä kävellä laidasta laitaan? Miten paljon?\n\nJa kuitenkin nuo kaikki _häneltä_ odottivat jotain parannusta oleviin\noloihinsa. Hänhän oli opettaja... _heidän_ opettaja...\n\nO-pet-ta-ja... se sana nyt Hanneksesta kätki sisäänsä niin määrättömän\npaljon vaativaa taitoa ja kykyä... sen kieliopillinen kevyt muoto\nvaihtui hänen harkitsevissa aivoissaan syvään sielulliseen termiin,\njota hän tavasi ja joka tuntui penikulman pituiselta ja tuo pituus oli\npelkkiä vaatimuksia inhimillisen elämän kaikista taidoista. Se henkilö,\njoka ensimäisenä otti tuon sanan ammattinsa tulkiksi, ei varmaankaan\nosannut ajatella loppuun asti sen syvyyttä. Ei osannut...\n\nNäin tunsi Hannes asemansa kovuuden. Ja samassa hänelle selvisi, että\nlääkitsemään niitä haavoja, joita elämä tännekin takalistomaan sydämiin\noli iskenyt, tarvittaisiin paljon, paljon suuremmat voimat ja suuremmat\ntaidot kuin mitä hänellä koskaan oli. Tarvittaisiin jättiläinen\nkädessään suuri runsauden sarvi elämän onnea ja elämän sopusointua,\nelämän ymmärrystä ja keskinäistä rakkautta.\n\nHän -- heikko -- joutuikin jättiläisen elämäntyöhön. Uhmaillen lähti\nhän tapaamaan raakuutta, jota esitelmillä, puheilla, laululla,\nrunonlausumisella aikoi hienontaa, mutta hän kohtasikin pohjatonta\nkurjuutta, joka alastonna hänen silmiinsä _kohta_ näyttäytyi. Hän\noli käynyt vain neljässä talossa, mitä sitten, kun hän olisi käynyt\nneljässäkymmenessä, sillä niin monta ainakin hänen piirissään oli.\nElämän onni oli särjetty täälläkin perättäin monessa miespolvessa\nja sentähden noin kamaloita seurauksia. _Hän_ oli lähtenyt sitä\npaikkaamaan, hän, jolla oli vain nuoren opettajan heikot kädet ja\ntunteellinen sielu.\n\nJa millä aseilla oli seminaari hänet varustanut tälle kovalle\nja vaativalle retkelle? Siellä oli puhuttu synteettisestä ja\ngeneettisestä ja akroamaattisesta ja erotemaattisesta ja alkeellisesta\nja epideiktisestä ja kombinatoorisesta ja demonstratiivisesta\nja...ja...ja... prrrr...!!!\n\nKaikki tämä ylellisyystavara oli täällä korpien povessa yhtä köykäistä\nravintoa kuin hyytelö ja rusinat nälkämailla, joilla puute elimet\nkylmiksi kouristaa.\n\nJa sitten oli tarjottu ja vaadittu nöyryyttä... nöyryyttä...\nnöyryyttä...\n\nMikä oli vain kaksinkertaista viekastelua ja teeskentelyä.\n\nHannekselle selvisi, että ne aseet, joilla hän täällä jotain saisi\naikaan, olivat: rakkaus ja rohkeus.\n\nHän alkoi soittaa huojentaaksensa rintansa painostavaa tunnelmaa.\n\n\n\n\nIV LUKU.\n\n\nHannes oli kolmatta päivää paikkakunnalla ja juuri lähdössä ensi\ntervehdykselle johtokunnan esimiehen luo, kun tämä omassa persoonassaan\njuhlallisesti astui koululle. Hannes tunsi vähän häpeävänsä, sillä hän\noli mielestään lyönyt jotain laimin.\n\nEsimiehellä oli keppi kädessä, päässä kova huopahattu, jossa oli suuri\nkuhmu päälaella ja tyyten kulunut sortuukki yllä. Mutta ennen kaikkea\npisti silmään suuri kullattu raha, joka riippui kaulassa sinisessä\nvaalenneessa nauhassa ja kantoi kirjoitusta: \"_rehellisyydestä_\". Se\nraha oli siinä kuin pienoinen kello lampaan kaulalla. Sillä esimiehen\nkasvot muistuttivat lampaan kasvoja sekä sentähden, että ne olivat\npitkät ja kapeat ja sentähden, että ne olivat jotenkin ilmeettömät.\n\nKun esimies oli ilmoittanut, kuka hän on, pyysi opettaja anteeksi,\nmutta esimies nosti kalanluisen keppinsä ylös ilmaan ja sanoi:\n\n-- Hjah! Kyllä minä olen odottanut teitä...\n\n-- Olin juuri lähdössä.\n\n-- Hjah! Minä olen oppinut täsmällisyyteen... tahdoin nähdä miestä,\njolle täällä leivän hankin. Se olin minä, joka sain päätöksen, että\nteidät valittiin.\n\n-- Olen suuressa kiitollisuuden velassa.\n\n-- Teidän käsialanne muistutti minun omaa käsialaani ja sentähden\nteihin miellyin. Sitten olitte kirjoittanut hakemuksenne punaisella\nja se minusta tuntui, että te olette tarmokas mies. Nähkääs... minä\nolen ollut viisikolmatta vuotta kunnallislautakunnan esimiehenä --\nsen johdosta sain Hänen Majesteetiltaan tämän kultarahan -- ja siitä\nhuomaatte, että minäkin olen tarmokas mies.\n\n-- O'o! Niin pitkä virkaura.\n\n-- Niin pitkä. Ja nyt elän koroillani. Juuso Kalliolla ei ole perhettä,\nei talonpitoa. Ei muuta kuin oma talo, jota lampuoti hoitaa.\n\nEsimiehen nykyinen ammatti oli kuitenkin olla talonpoikien kirjurina\nja lainanantajana. Hän, joka aina kantoi rinnassaan rahaa ja\npäällekirjoitusta \"rehellisyydestä\", lainaili talonpojille rahaa hyvin\nmielellään, mutta tuosta lainausliikkeestä puhuttiin sitä ja tätä.\n\n-- Ja nyt pyydän sanoa opettajan tervetulleeksi.\n\nKallio seisoi suorassa hattu päässä ja jostakusta hatun pohjassa\nolevasta reiästä hiustukko pisti näkyviin, keppinsä hän oli asettanut\nsääriensä poikkipuolin ja piti sitä siinä molemmin käsin. Alkaessaan\npuhua hän töykeästi kumarsi. Sitten hän muutti jalkaa, otti ilmaa\nkeuhkoihinsa, nosti ylös leukansa, rykäsi ja jatkoi:\n\n-- Joka on ollut viisikolmatta vuotta kunnallislautakunnan esimiehenä\nkuten minä, ymmärtää, miten vaivalloista on kansaa palvella. Yksi\nsanoo sitä, toinen tätä. Tällöin tarvitaan oma harkitseva tunto... ja\nymmärrys... ja järki... ja sivistys... Pyydän saada sanoa vielä kerran\nherra opettajan tervetulleeksi ja esitän lähempää tuttavuutta. Minä\nolen Juuso...\n\nHannes kovin hämmästyi.\n\nHän pyysi saada kutsua \"sedäksi\".\n\n-- Heitämme pois haukkumanimet. Minä olen niin sanottu \"vanha poika\".\nSinä taas nuori poika. Poikia olemme molemmat... hih... hih...\n\nJuuso Kallio nauroi vesissä silmin ja raha rinnalla hypähteli myös\nilosta.\n\nSitten nosti hän sortuukkinsa helmat ylös ja istuutui. Hannes ymmärsi\nmyös saavansa istua.\n\n-- Onko koulu täällä suosittu? kysyi Hannes, muistellen Karvisen\nemännän puhetta.\n\n-- Hjah! Siinä ollaan eri mieltä. Ja kun koulu nyt on aivan uusi ja\nsinä olet vasta ensimäinen opettaja, niin onhan se joillekin outoa;\nvarsinkin kun tämä koulutalo tuli maksamaan hyvään määrään toista\nkymmentä tuhatta kaikkine laitoksineen. Minä olen koulun lämmin\nkannattaja. Mutta opettajalta ne kuitenkin kaikki paljon odottavat. He\nluulevat sinun voivan heille vaikka mannaa taivaasta sadattaa, suoraan\npuhuen. Jo ennen tuloasi puhuivat he opettajasta kuin jostain suuresta\nonnesta, mikä heille nyt saapuu. Ovat, näes, sellaisia yksinkertaisia\ntolloja, ensi karaatin moukkia. Kyllä saat vielä paljon heille\nnauraa... on täällä toisinaan lystiäkin, kun ollaan oikein typeriä\nja viisaita yhdellä kertaa. Muuten on koululla koviakin vihamiehiä.\nVarsinkin pankki-Holopainen on synkkä vihollinen. Ja hänellä on koko\njoukko kannattajia.\n\n-- Satuin käymään talossa ja tutustuin mieheen. Taitaa olla julma mies.\n\n-- Hän on tämän pitäjän mustan kansan esimies ja virkamiesten äkeä\nvihollinen, nauroi Kallio.\n\n-- Mutta mistä kummasta hänellä on sellainen suuri omaisuus, kun\nemäntänsä sanoi, että sata tuhatta...\n\n-- Se on jo isien hankkima. Ja heidän ohjeensa oli: \"oikein ja väärin\nkokoon käärin\". Niinä suurina katovuosina puoli sataa vuotta takaperin\nsilloinen isäntä piti viljankauppaa ja hyötyi ihmeellisesti. Sitten\nrikkautta kartutettiin voikaupalla Pietariin. Väärensivät puntarin ja\nmaksoivat hintaa, miten tahtoivat. Ahneus ja itaruus meni jälkeistenkin\nveriin. Yhtä isäntää piiskattiin, kun pisti käräjäpapereihinsa\nennen leimatut karttamerkit, joista leimauksen jollakulla tavalla\noli koettanut pois liuottaa. Selkäänsä sai ja kunnia pois. Sitten\nharjoitettin viinankauppaa. Oli määrätty paikka, jonne kun pani tyhjän\npullon ja rahan viereen ja itse poistui, niin jonkun ajan takaa sai\nmennä ottamaan täysinäisen viinapullon. Lainausliike yhtenään suureni,\nniin että kansa antoi talolle pankki-Holopaisen nimen. Mutta sen talon\nihmiset ovat tavattoman lujaluonteisia. Mille antauvat, niin sille\nantauvat. Ei mitään rajoja. He ovat hirveitä ihmisiä ja naapurit heitä\nhiljaisesti pelkäävät. Papitkin taloa kammoovat. Kerrotaan, että\ntalossa kummittelee. Nytkin joka yö kello kaksitoista tulee se entinen\nvanha isäntä tämän isännän luo ja vaatii tätä tekemään tiliä, miten\npaljon hän aina päivässä on saanut rahaa haalituksi. Ja kun se vanha\nisäntä kuoli, niin piru vei arkusta ruumiin jo kirkkomaalle mentäessä,\njotta siinä hautaan laskettaessa oli vain joku pölkyn möhkyri, joka\nsiinä kolisi. Hautaanlaskijat niin säikähtivät, että pudottivat\nrusahtaen arkun hautaan ja pappi oli mennä perästä, sillä hän oli\nhumalassa. Paholainen oli villinnyt hänet hautajaisissa juomaan,\nniinkuin hän itse jälestäpäin itkien valitti ja seurakunnalta anteeksi\npyysi.\n\n-- Eikö muulloin karvaita käyttänyt?\n\n-- Voi toki! Harvoin näki oikein vesiselvää päivää...\n\nHannes nauroi. Mutta Kallio ei sitä naurua hyväksynyt, vaan jatkoi\nyltyen:\n\n-- Kyllä siinä talossa piru ihmisiä riivaa. Miten se nytkin villitsi\ntalon ainoan kauniin tytön, jotta rengille alkoi lapsia laitella?\nSekin on aivan sen mustan miehen ansio, sen kiljuvan jalopeuran, joka\nkäy etsien ympäri, kenen hän saisi niellä. Ja siinä talossa se käykin\nympäri monessa muodossa. Jopa haastaa kansa, että se renki olikin itse\npaholainen, sillä ei sitä ennen kukaan tuntenut eikä tiennyt mistä se\ntuli. Sitten hävisi kuin tina tuhkaan...\n\nTaas Hannes nauroi. Mutta Kallio pahastui ja yhä enemmän yltyi.\n\n-- No uskot kai minua itseäni. Olin minäkin kerran pankki-Holopaisessa\nyötä, siellä samassa tuvassa kuin isäntäkin. Siinä huoneessahan se\nkummittelee. Kun olin päässyt nukkumaan, alkoi tupa pyöriä. Tuli\nkuin fosforin hajua suuhun ja sieraimiin ja aivan pikimusta olento\ntassutteli huoneessa, nykäisi minua ja kuiskasi: \"myötkö sielusi?\"\nJääkylmät väreet viilsivät pitkin selkäpiitäni ja minä juoksin huutaen\nulos. Ja sitä kyytiä vaatteet kourassani talviyössä naapuritaloon.\nVielä jäljessäni sihisi ja sohisi, ilmassa vinkui ja takanani kuului\nkuin naurua.\n\n-- Mutta esimies elikkä...\n\n-- Sano vain sinuksi!\n\n-- Sinä pelkäsit, näit unta ja unen pöppyrässä lähdit juoksuun. Ja ehkä\nisäntä jäljessäsi nauroi kummalle lähdöllesi...\n\nHanneskin nauroi silmät vedessä. Mutta Kallio kimposi ylös, suuttui ja\närjäsi:\n\n-- Mene itse sinne yöksi, niin uskot!\n\n-- So! so! Leikkiähän tämä on. Ja minä olin jo siellä yötä.\n\n-- Olit yötä? Sinä? Uskalsit?\n\n-- En tiennyt koko juttuja.\n\n-- Missä tuvassa olit? Samassako kuin isäntä?\n\n-- Toisessa.\n\n-- Siinäpä se! huudahti Kallio ja räjähti mielihyvästä nauramaan.\n\nSitten hänen silmänsä loistivat kuin voittaneen sankarin. Ja\nriemuissaan otti hän nyt hatun päästään.\n\nHannes näki parhaaksi olla tällä kertaa sen enempää vastaan inttämättä.\n\nSitten Kallio puhui:\n\n-- Muuten sanon sinulle hyvän neuvon: elä mene aivan lähelle itse\nrahvasta! Se pian pettää sinut. Eikä se sovi arvoiksikaan. Pitää olla\nulompana heistä. Näyttää niille, että on herrasmies, että on virkamies,\njota pitää... _kunnioittaa_.\n\nKallio sanoi viimeisen syvällä rintaäänellä. Sitten jatkoi:\n\n-- Ja pelätä...! Tätä minun rintarahaani he katsovat aralla\nkunnioituksella, kun tietävät, että se on Hänen Majesteettinsa\nantama... Ja kun minä polkaisen lattiaa, katson kulmaini alta ja\nrypistän otsani, vapisevat he. Näin...\n\nKallio suoristui, heläytti keppinsä lattiaan, rypisti otsansa, katsoi\nkulmainsa alta ja oli hirvittävän luonnoton. Näin hän käveli hetken\nkamarin lattialla äänetönnä. Sitten hän ikäänkuin nauttien äskeisestä\npingotetusta suuruudestaan hörähti nauruun ja muutti äänensä:\n\n-- Kuule vielä kerran: elä mene liian lähelle mustaa kansaa! Me\ntarvitsemme arvoa ja kunnioitusta... me koulumiehet ja sivistyneet...\n\nKallio heitti hyvästin ja hänen kylmät kosteat kätensä iljettivät\nHannesta. Hän komeasti poistui. Pihalta hän nosti juhlallisesti\nhattuaan.\n\nTuuli nosteli Kallion sorttuukin liepeitä ja paikkaiset housut alta\nnäkyivät.\n\n-- Hän oli kummitus keskellä päivää, puhui Hannes itsekseen Kallion\nmentyä ja lisäsi:\n\n-- Emme me taida koskaan tulla ymmärtämään toisiamme. Ja se on hyvin\nikävä juttu.\n\nHannes lähti syömään päivällistä. Tämä ruokahoito oli hänelle jo\ntuottanut paljon huolta. Hän olisi ottanut palvelijan, joka olisi\nhänelle ruoan valmistanut ja huoneet siivonnut, mutta vastattiin, että\nruokaa ei osata laittaa Hän oli käynyt läheisissä taloissa pyrkimässä\nruokamieheksi. Mutta taas sama tyly vastaus:\n\n-- Ei me osata tehdä ruokaa.\n\nViimein hän puoleksi rukoilemalla sai kaikkein läheisimmän\nnaapuritalon, Kähkösen emännän, sen, jolla oli paljon orpoja, hänelle\nlupaamaan ruoan. Kolmetoistavuotinen Niina oli nyt hänen ruokaemäntänsä.\n\nSinne nyt Hannes lähti päivälliselle. Tupa, jossa päivälläkin on\npuolihämärä, on hänen ruokasalinsa. Sen seinät ja katto ovat savusta\naivan mustat, sen pienet ikkunat rikki ja rievuilla tukittu, sen\nsuuri kolkko uuni kuin suunnaton kivikasa, jonka päällä on ainainen\nhämärä, missä sirkka hämylauluaan laulaa. Koko uuni kihisee russakoita\nkuin muurahaispesä muurahaisia. Likaiset orret riippuvat katossa ja\novat koonneet päälleen puolen vuosisadan pölyt ja noet. Jos niitä\nolisit liikuttanut, niin huone olisi muuttunut pölymuseoksi, jossa\nbakteriologeilla olisi ollut kiitollinen työala.\n\nTässä tuvassa on suuri honkapöytä. Niin suuri että siihen sopisi\nkokonainen perhe makaamaan ja silti jäisi sijaa puolelle kymmenelle\nruokailijalle Tämän majesteetillisen pöydän ääressä Hannes yksinään\nmurkinoipi ja sille ruokakurjat kantaa tuo pieni Niina-raukka, joka on\nkuin kääpiö tämän mahtavan ruokalavan rinnalla. Ei ole liinaa pöydällä,\nvaan sen rosoisella halkeilleella pinnalla ovat ruoat paljaaltaan.\nSiinä on suuren suuri leipä ilman koria, siinä ränstyneellä\nposliinilautasella voinokare, likainen ja sinisen harmaa, mujeita\nkupissa suolavedessä, kaksikorvainen puinen maitoastia, jotain velliä...\n\nMutta Hanneksenhan piti edeltäkäsin tietää, että takalistoilla syödään\nhomeleipää suolaveden kanssa. Hänen ateriansa sellaisen rinnalla oli\nvielä herkkua.\n\nItse ruokaa vastaan ei Hannes niin napissutkaan, mutta tuota\nlikaisuutta... tätä kaikkea mauttomuutta vastaan.\n\nLevittääppä tähänkin honkapöydälle pienoinenkaan puhdas liina,\nasettaappa sille vaikka juurista nidottu leipäkori, joka on\nkohtalaisesti täynnä sievästi leikattuja leipäviipaleita, hankkiappa\nnoiden emaljinsa menettäneiden posliinilautasten sijaan uudet ja\nsamaten posliininen maitokannu...\n\nMutta hänpä ostaa ne itse! Seuraavana päivänä tullessaan syömään\noli hänellä omat kojeensa. Jonkun päivän oli puhdasta. Sitten väsyi\npieni Niina tarkkaan pesemiseen. Pian oli taas silmien edessä sydäntä\nellostava mauttomuus.\n\nTämä ruokahoito ja nuo kosteat kouluhuoneet tuottivat Hannekselle\nruumiillista pahoinvointia.\n\nMutta hän sääli Niina-raukkaa, sillä sen piti samalla olla\nkarjapiikana, lasten vaalijana ja kutoa perheessä tarvittavia\nvillaesineitä.\n\n\n\n\nV LUKU.\n\n\nMuutamana iltana oli Hannes jo nukkunut hyvän aikaa, kun hän heräsi\njostain häiritsevästä äänestä. Hän kuunteli tarkemmin. Ja älysi,\nettä eteisen ovelle lyötiin. Oli kuutamo. Hän katsoi kelloa. Juuri\nkaksitoista yöllä. Lyönti uudistui. Hannes hiukan hytkähti. Sillä\nolihan nyt keskiyö.\n\nJoko tulivat pankki-Holopaisen aaveet tänne asti?\n\nLyönnit toistuivat. Hannes meni ovelle hiukan pukeuduttuaan.\n\n-- Kuka siellä?\n\n-- Oi, rakas opettaja...! kuului oven takaa valittava ääni.\n\n-- Kuka se?\n\n-- Karvisen emäntä.\n\nHannes yhä enemmän hytkähti. Siellä oli siis se nainen, joka oli\nhulluuden rajamailla. Ehkä olikin jo täysi hullu ja oli lähtenyt tänne\nkoululle sydänyönä kummittelemaan.\n\n-- Rakas opettaja! Avatkaa Jumalan tähden! Ja pyyntöä seurasi hyvin\nsyvä huokaus.\n\nHannes avasi. Näkyviin tuli Karvisen emäntä avojaloin yöröijy päällä\nainoastaan saali hartioille heitettynä. Mutta ilman huivia hän oli.\n\n-- Jumalan tähden opettaja on hyvä ja seuraa, pyyteli emäntä.\n\n-- Mutta minne?\n\n-- Sitten näette. Nyt tulkaa!\n\n-- Ettekö voi sanoa minne?\n\n-- Kohta näette minun suruni.\n\nEmäntä oli jo menossa ja Hannes otti nuttunsa ja hattunsa ja seurasi\njäljestä. Emäntä laskeusi alas koulumäeltä, meni sitten hiipien\nlehtoon. Lehdon takana oli niitty. Ja niityllä teki heinää mies ja\nnainen. Lehdon laitaan emäntä pysähtyi ja viittasi opettajalle olemaan\nhiljaan. Hän laskeutui kyykylleen maahan. Hannes painautui hiukan häntä\nulommaksi samaten piiloon muutaman nuoren koivun taakse.\n\nTämä oli hirvittävän salaperäistä. Mutta toisilleen eivät he mitään\npuhuneet.\n\nMies ja nainen tekivät vain heinää. Mies niitti. Nainen haravoi.\nToisinaan he lähestyivät toisiaan ja näytti siltä kuin olisivat he\njotain kuiskanneet toisilleen.\n\nMutta mitä kummaa he yön kuutamoon heinälle lähtivät, jolloin kaste on\nmärimmillään ja uni on makeinta?\n\nTässä oli taas jotain yllättävää, oivalsi Hannes. Mutta hän oli hiljaan\nja katsoi tuon tuostakin emäntään, joka näytti vavahtelevan koko\nruumiilleen kuin kauheissa hermokivuissa.\n\nMies oli kaunislihaksinen keski-ikä mies. Sievä suippoparta ja ylen\nsäännöllinen vartalo hänellä oli. Nainenkin oli sorja vartaloltaan ja\nliikkeissä oli itsetietoista varmuutta.\n\nToinen niitti ja toinen haravoi. Lähestyivät toisiaan ja erkanivat.\nSupattivat hetken ja syventyivät taas työhönsä. Niittäessä suuri puukko\nmiehen uumenilla heilui ja kun hän laski viikatteen heinään, tapahtui\nse jonkunmoisella keikaroivalla notkeudella.\n\nEmäntä hiipi Hanneksen luo ja kuiskasi:\n\n-- Tuo mies, joka niittää, on meidän isäntä ja nainen on meillä asuva\nloinen. Siinä ovinurkassa tuvassa se asustaa. Se on isännän tahto...\n\nEmäntä silmäsi tarkastaen niitylle ja jatkoi:\n\n-- Tämä meidän isäntä oli nuoruudessaan yhtenäinen yönjuoksija ja näin\nse vielä jatkuu, vaikka on viiden lapsen isä ja vanhin tyttö on jo\nseitsemäntoistavuotinen.\n\nJo Hannes kaikki käsitti. Se sairaus, jota hän emännässä oli luullut\nhulluudeksi, olikin mustasukkaisuuden karvas tuska.\n\n-- Tämä niitty kuuluu koululle. Isäntä sen vuokrasi. Tänä iltana\ntuli hän koko väen kanssa ulkoniityltä. Ja kun oli syönyt ja vähän\nlevähtänyt, sanoi minulle: \"Käyn sen koulun niityn Maijan kanssa\nleikkaamassa, kun on näin kaunis yö.\" Ja niin he lähtivät. Mutta minä\nepäilin. Ja lähdin myös.\n\n-- Mutta jospa epäluulonne on turha.\n\n-- Nyt se nähdään. Niinhän ne ihmiset sanovat, että turhaan minä\nluulottelen. Sillä kukaan ei ole isäntää sen jälkeen kuin meni\nnaimisiin minun kanssani, suoranaisesti yhdyttänyt, sillä näissä\nasioissa osaa hän olla hyvin viekas...\n\n-- Emännällä voi olla sitten aivan väärä luulo.\n\n-- Minä tunnen veressäni, että meidän välillämme on jotain kieroa. Ja\nmiksi se tuota naista niin suosii?\n\n-- Mutta emäntähän on jumalinen ja luulee tällaista...\n\n-- Jo kauan sitten olen minä ollut varma, että niin on. Odottakaa!\n\nEmäntä hiipi entiselle paikalleen. Kului ainakin tunti. Jo suuri\nluikare oli niittyä leikattu ja märät heinät oli nainen hajalleen\nsirotellut.\n\nHetken takaa meni nainen niityllä olevaan latoon.\n\nIsäntä jäi edelleen niittämään. Rupeaman takaa tarkasteli hän varovasti\nympäristöä ja meni myös latoon.\n\nSamassa oli emäntä kiemurtaunut niityn ojaan ja matoi sitä pitkin ladon\nluo hyvin hiljaan kuin vaaniva kissa.\n\nSanomaton surumielisyys laskeutui Hanneksen sieluun raskaana ja\ntukahduttavana. Hän tunsi jäsentensä kangistuvan ja hänet herpasi\njäykistävä tuska. Hän ei tahtonut eikä voinut paikaltaan liikkua.\n\nHän häpesi tuon mieskurjan tähden, häpesi luihin ja ytimiin asti. Hän\nhäpesi koko sukupuolensa tähden, joka noin raa'asti unohtaa aviomiehen\nja isän velvollisuudet, häpesi, häpesi... kyyneleet tulivat hänelle\nsilmiin ja hänen sydämensä järkytti äärettömässä mielen jännityksessä.\n\nOli joku hetki kuoleman hiljaisuutta. Se aika oli pitkä ja salaperäinen.\n\nSitten erotti Hannes emännän seisovan valkoinen yöröijy päällään, sillä\nsaali oli pudonnut ojaan, ladon seinämällä kädet ristissä rinnalla ja\nkuului virheellinen virren laulanta:\n\n    \"Maa irstaisuutt' on täynnänsä,\n    Hulluutehensa päänänsä\n    Se nuoret vanhat vetää.\n    He haureutta himoovat,\n    Myös muita houkuttelevat\n    Ja makein sanoin pettää.\n    Täst' iloita voi saatana,\n    Joukkonsa kanssa riemuita,\n    Kun synti saapi vallan,\n    Vakuuden maahan tallaa.\"\n\nYön hiljaisuudessa oli tuo kaameaa kuin yölinnun laulu. Ja kuitenkin\nsen linnun, huuhkajan ja pöllön, ääni oli korvalle nautintoa verrattuna\ntähän vihlovaan valitukseen, joka lähti onnettoman aviovaimon ja äidin\nhaavoitetusta, pilkatusta, rikkirevitystä sielusta. Katkera, kymmenesti\nkatkera oli se Hanneksen kuulla. Hänkin vavahteli tuon naisparan\nvuoksi, joka kai sai nähdä omilla silmillään elämän ja nautinnon\nraa'imman näytelmän.\n\nVeri hänellä -- Hanneksella -- tuntui jäätyvän, sillä nyt oli hän\ntodistajana takalistomaan likaisimmassa teossa...\n\nKun virren veisuu vain jatkui eikä mitään sen kummempaa tapahtunut,\npalasi Hanneksen suoniin entinen elämän rohkeus ja hänessä heräsi\nuteliaisuus. Hän käveli ladon luo.\n\nSiellä isäntä istui ja tyynesti pani piippuun. Nainen seisoi\novenpielessä ja nauroi laulelevalle emännälle.\n\nHannes huomasi, että emäntä sittenkin oli pahasti pettynyt ja samassa\npettänyt hänetkin.\n\nKun isäntä näki Hanneksen, nousi hän ja tuli kohti.\n\n-- Taidatte olla uusi opettaja?\n\n-- Olen.\n\n-- Nyt jouduitte mylläriksi hullun ihmisen myllyyn. Hannesta hävetti.\nHän meni emännän luo ja pyysi häntä lopettamaan ja menemään rauhassa\nkotiinsa.\n\nMutta emäntä pani kovan tenän. Hän ei luvannut lähteä ennenkuin\nMaijakin.\n\n-- Lähdenhän minä, hyvä emäntä. Lähdemme yhdessä, puhui nainen.\n\n-- En lähde ennenkuin isäntäkin, kivasi emäntää ja itki.\n\n-- Lähdenhän sitä minäkin, kun niin tahdot. Mutta olisin nyt leikannut\nkokonaan tuon niityn, jotta olisimme aamulla saaneet mennä salolle\nheinään. Maija olisi saanut sitten pitää näistä heinistä huolta.\n\nLois-Maija nauroi valkoiset hampaansa näkyviin.\n\n-- Koska isännällä on kiirut, niin joukolla tämän niityn lopetamme.\nJa kun olemme niittämisen lopettaneet, niin sitten rakennamme sulan\nsovinnon. Eikö niin, isäntä?\n\n-- Ka jos opettaja niin tahtoo.\n\nLadossa oli toinen viikate. Opettaja otti sen ja alkoi niittää. Mutta\nemäntä lähti itkien pois.\n\nTapahtuma jäi kuitenkin Hannekselle salaperäiseksi. Tässä alla täytyi\nolla sittenkin jotain surullista, arvaili Hannes. Isäntä taitaa olla\nkirjansa läpi lukenut mies.\n\nSiinä kuutamoisena yönä hän niitti ja mietti isännän sivulla. He\njuttelivat täyttä kyytiä, mutta isännän puheessa oli usein sellainen\nkaksinaisuus ja silmissä naurava kuje, että Hannes arveli miehen olevan\nvaikeasti tajuttavan olennon. Mutta tuohon arkaan kysymykseen ei Hannes\ntahtonut tällä kertaa pitemmältä kajota.\n\nKuunvalon hopeat vaalenivat. Mailta katosi hämärä. Pensaikko ja metsä\nalkoi elää. Säveljaksot seurasivat toistaan. Kuului taloista kukon\nkiekunta ja karjakellon kalkunta yösyötössä olevasta lehmälaumasta,\njoka nousi levoltaan tuoreella nurmella. Aamun viileys auringon\nnoustessa oli väsyneelle niittomiehelle virkistävä.\n\nKoko niitty oli niitetty. Lois-Maija oli vähää ennemmin lähtenyt pois.\n\nIsäntä sanoi pitävänsä mennä metsään katsomaan tervaksia\ntuulastuspuiksi. Hannes meni vastaiselta puolelta koululle. Kun hän\nkulkiessaan sattui katsomaan taaksensa, näki hän Lois-Maijan valkoisen\nhuivin metsärinteessä vilahtavan. Ja aivan kohta samaan suuntaan\nkatosivat isännän sopusuhtaiset, miehekkäät hartiat.\n\nSiinä oli sittenkin surullista alla, mietti Hannes.\n\nTämä yö oli hänelle tuokiossa näyttänyt veriäjäätävän kuvan\nonnettomasta avioliitosta, jossa kaikki on särmikästä eikä sopusointua\nmissään.\n\nPitkään aikaan hän ei saanut ajatuksiaan irti siitä, että hän oli ollut\ntuon mielevän Karvisen isännän narrina tänä yönä.\n\n\n\n\nVI LUKU.\n\n\nKun tuli sunnuntai-aamu, lähti Hannes Karviseen, sillä silloin tiesi\nhän tapaavansa isännän kotona.\n\nIsäntä oli jo rappusilla vastassa, hymyili ja pyyteli sisälle. Hän oli\npuhtaassa sunnuntai-asussa ja hänen persoonansa oli miellyttävä.\n\nIsäntä vei kamariin, joka oli siististi laitettu. Oli kukkia pöydällä,\noli kahden hengen soudettava keinutuoli, oli seinällä joku taulu.\nOli korkealle tehty sänky runsaine sänky vaatteineen ja valkoisine\ntyynyineen. Vieressä oli vielä toinen kamari, joka oli paremmassa\nlaitoksessa. Sieltä pisti silmään kiiltävä piironki, jossa oli kullatut\nlukot, sen päällä korkea peili ja pari vaasia.\n\nNäki, että talo oli varakas. Ja täällä rakastettiin puhtauttakin. Mutta\nHanneksen oli vaikea uskoa kaikkea tätä emännän työksi. Se aamiainen,\njonka hän talossa söi, ja emännän olemus haastoi sanattomasti aivan\ntoista.\n\nSamalla tuli huoneeseen sievässä puvussa nuori nainen kahvitarjotin\nkädessä. Tyttö oli aivan samannäköinen kuin isäntä. Hänen liikkeensä\nsamallaiset, hymyily samallaista. Liekö verikin samallaista...?\n\nHanneksen vastoin tahtoaankin täytyi kumartaa naiselle, sillä sen\nolento oli kuin vaatisi sitä. Hoikka vartalo, jossa oli pehmeyttä ja\npyöreyttä juuri tarpeeksi asti, kasvot, joissa elämän tulipunaruusu\nhehkuvimmillaan kukki, soma ohut suu, niin lämpimät kosteat silmät\n-- kaikki tuo oli harvinaista näillä karuilla mailla, joilla naisen\nkauneus alkuunsa surkastui samaten kuin omenapuu ei jaksanut pidemmälle\nraakuloita milloinkaan päästä.\n\nTyttö nyökäytti vain päätään. Tarjosi kahvin ja poistui.\n\nHannes tunsi jonkimmoista pettymystä. Hän oli melkein kuin nolattu.\nHän oli täällä tottunut syviin niiailemisiin, punastumisiin ja\nujostelemisiin. Tämä liikkui kuin prinsessa itsetietoisena nopeilla\nkäänteillä ja harkituilla eljeillä.\n\nSe on isän tyttö. Äidistä siinä ei ollut piirrettäkään, tuskin\nsoluakaan.\n\nIsäntä hymyili, kun näki tytön tekevän vaikutuksen Hannekseen.\n\n-- Onko neiti isännän tyttö?\n\n-- Meidän vanhin lapsemme hän on.\n\n-- Mikä nimi?\n\n-- Maikki.\n\n-- Erinomaisen herttainen lapsi, ihasteli Hannes.\n\n-- Oo... oo...\n\n-- Miten vanha?\n\n-- Kohta seitsemäntoista vuotta.\n\n-- Onko käynyt koulua?\n\n-- Kävi kirkolla kansakoulun ja oli sitten kaupungissa ompeluopissa.\n\nHannes jo ymmärsi, että kaikki tämä sirous kamareissa on Maikin\nkäsialaa. Ja hänelle tuli mieleen, että miten onnellinen tämä koti\nvoisi olla, jos... jos...\n\nMutta hänestä tuntui melkein mahdottomalta ajatella likaista tällaisen\nsievyyden ja somuuden keskellä.\n\nEipä kumma, että ihmiset arvelivat Karvisen isännän olevan\nmoitteettoman, mutta emännän mustasukkaisen hullun. Nämä kamarit, tuo\ntyttö ja itse isännänkin olemus puhuivat niin paljon hänen edukseen,\nenemmän puhuivat kuin joku vimmainen, rajusanainen puolustuspuhe hänen\nomilta huuliltaan.\n\nSitten kuului isäntä vielä olevan lautamies ja semmoisena erityisesti\npidetty. Yhdellä sanalla sanottuna: hän oli puoleensa vetävä\ntalonpoika, jolle Luoja oli antanut kirkkaan älyn.\n\nPuheltiin kaikemmoista vuodentulosta, koulusta, kansasta, mutta sitten\nyht'äkkiä Karvinen elostui ja kysyi:\n\n-- Joko tunnette rovastin?\n\n-- Ei ole saanut käydyksi vielä. Karvinen tuli iloiselle päälle.\n\n-- Hän on pappi, joka muille saarnaa vimmatusti eikä itse usko mitään!\n\n-- Mutta mistä niin tiedätte?\n\n-- En tiedä, mutta luulen.\n\n-- On liian rohkeaa sanoa tuollaista arvostelua, kun ei ole varmuutta,\nhuomautti Hannes.\n\nKarvinen punastui.\n\n-- Kuuluu hänellä olevan rukouskirja aina tuolilla sänkynsä vieressä.\nMutta piiat sanovat, että se on aina samassa paikassa käyttämättä, sen\nkun ympärille kasaupi tomua, mutta kirjan alus on aina tomusta vapaa.\nOvat ilkosillaan antaneet sen tuolin olla pyyhkimättä tomusta useamman\nvuorokauden. Nuorisoseuran iltamiin, kun niitä pidetään sunnuntaisin,\nei laske palvelijoitaan eikä itse koskaan käy nuoria neuvomassa.\nMutta pidoissa hän kyllä sunnuntaisin kulkee. Sanovat toisinaan\nkalaretkellekin lähtevän. Köyhiä loisia, jotka on työssä hänellä,\npitää hän heidän omissa leivissään, kun muka syövät liian paljon,\nkun pääsevät kelvollisen ruoan ääreen. Joka pappilassa kahvikupin\nsaa, on jo pidetty vieras. Mutta talonpoikaa ei ole nähty rovastin\npöydässä vieraana murkinoivan. Kansliahuoneen oven pielessä saat asiasi\ntoimittaa, vaikka olisit millainen isäntä. Tämä pankki-Holopainen on\nkoiransilmä, kun niikseen rupeaa. Hänellä on paljon papinmaksuja, kun\non rikas mies. Toisinaan tuovat hänelle kahvikupin siitä hyvästä. Mutta\nyhteen aikaan kantoivat vanhoilla rivattomilla kupeilla. Holopainen\nottaa kupin, mutta viskaa sen rovastin jalkain juureen ja puhuu\ntyynesti: \"Ennen kupin maksan kuin käteni poltan.\" Ja kaivaa rovastille\npuolimarkkasen kukkarostaan...\n\nKarvinen nauroi oikein sydämensä pohjasta asti. Hanneksenkin täytyi\nhymyillä.\n\n-- Toisella kerralla sitten ottaa molemmat ympyriäiset korput korista,\nvaikka aina annetaan vain yksi ympyriäinen korppu mieheen ja silloinkin\nse toinen korppu oli aiottu Holopaisen kumppali-isännälle. Tää rovasti\non sanomattoman rahanperso...\n\n-- Ja toinen itara toista neuvoo, huomautti Hannes.\n\n-- Olen minäkin rahanahne, mutta rovasti sentään voittaa minut, nauroi\nKarvinen.\n\nNyt huomasi Hannes olevan sopivan tilaisuuden kääntää purjetta\nja lähteä luovailemaan vastaiseen. Ympärillä oleva siisteys oli\nujostuttanut häntä siirtymästä sellaiseen... Mutta kun Karvinen noin\nvain leikitteli rovastin heikkouksilla, niin sai Hannes rohkeutta iskeä\nkuin pistimellä.\n\n-- Sanokaapa minulle, isäntä, mitä teitte metsässä silloin aamulla, kun\nyön heinää leikkasimme?\n\nKarvinen oli pudota istuimeltaan, sillä niin rajusti hän säikähti.\nNäytti kuin veret tippuisivat hänen kasvoiltaan.\n\n-- Näittekö sitten jotain? sopersi hän tulikuumana.\n\n-- Näin, vastasi Hannes varmasti ja kääntyi suoraan silmä silmää vasten\nKarviseen.\n\nIsäntä ei sietänyt asemaa. Mutta nousi äänetönnä kävelemään.\n\n-- Olkaa siitä vaiti... minä pyydän... minä rukoilen... rakas\nopettaja... huomaan... että... että...\n\n-- Yhdellä ehdolla olen minä vaiti...\n\n-- Voi millä? kysyi isäntä hätäisesti.\n\n-- Että isäntä karkoittaa kodistaan sen Lois-Maijan.\n\n-- Iljettää se minua itseänikin. Sehän se viettelee, kun on jalkain\njuuressa.\n\n-- Karkottaa sen pois siis.\n\n-- Luuleeko opettaja, ett'en minä itse hänestä kärsi? Mutta tuo\npilattu veri ja nuoruudessa opittu paha tapa! Ja tämä Lois-Maija se\noli ensimäinen, jonka ovelle minä yönjuoksijana kolkutin. Minulle hän\nensimäisen rakkautensa antoi. Eikä hänellä ollut sitten mitään rajaa.\nMeidän mökkiläinen on hänen isänsä ja se on minulle jo vuosia tyttönsä\ntähden vihaa kantanut. Isänsä karkotti Maijan maantielle, kun tämä\nliiaksi hurjisteli. Säälistä olen minä naisparan antanut asua tupamme\nloukossa. Mutta se on minun verelleni viettelevä tuli. Kun kuitenkin\nminä niin paljon olen syypää hänen kohtaloonsa, olen häntä suosinut,\nvaikka se kyllä on ollut käärmeen elättämistä omalla rinnallani. En\nminä ole niin huono kuin opettaja luulee. Voi monesti jo olen ollut\nsurmata itseni tämän saman tähden! Sillä minä häpeän jo itsekin\nitseäni... ja lapsiani... tuotakin aikaista tytärtäni.\n\n-- Huomaan, että elätte onnettomassa avioliitossa.\n\n-- Hyvin onnettomassa.\n\n-- Mikä siihen on syynä?\n\n-- Emäntääni en ole koskaan rakastanut. Äitini sen minulle väkipakolla\nnaitti. Ja minä olin silloin vasta yhdeksäntoistavuotinen hurja\nyönjuoksija. Sentähden äidin mielestä minulle piti saada vaimo, jotta\ntuo hurjuus loppuisi...\n\n-- Se sama ja ainainen...!\n\n-- Äitini valitsi minulle vaimoksi ensimäisen, joka vastaan sattui. Ja\ntämä oli hänestä mieluinen, kun oli uskonnollinen. Emäntäni on kuutta\nvuotta minua vanhempi... se minut pakotettiin ottamaan. Jos minä olen\nrikkonut, niin on rikottu minuakin vastaan. Pitäjäläiset ovat kuitenkin\nminua paljon suosineet, antaneet yhtä ja toista luottamustointa.\nJa minäkin olen arka kunniastani ja maineestani, vaikka se ehkä\nopettajasta hullunkuriselta kuuluukin. Minä saatoin Lois-Maijan\nonnettomaksi ja sentähden se vyöryi kallioksi omille niskoilleni. Tässä\non sen suuremman tahto tapahtunut.\n\nKarvinen kuivasi nenäliinalla silmiään.\n\n-- Mutta nyt isäntä laittaa pois tuon Lois-Maijan, kun se on kerran\nitsellenne ja emännällenne suureksi pahennukseksi. Saaneehan hän\nasunnon muuallakin.\n\n-- Eivät ne mieli häntä ottaa. Kaikki emännät häntä pelkäävät. Hän on\nsentään miehiä kiehtova olento. Ja sentähden emännät häntä kammoovat.\n\n-- Minä annan naiselle koululla asunnon. Otan hänet sinne\nvahtimestariksi. Siihen kai sopii. Onhan hänelle itselleenkin eduksi\nasua yksinäisyydessä. Laittaahan isäntä hänet pois?\n\n-- Laitan. Ja opettaja on vaiti?\n\n-- Vaiti olen, kun huonot tavat pois heitätte.\n\n-- Heitän... lupaan.\n\nLyötiin vankasti kättä sen vakuudeksi ja opettaja lähti.\n\nKun Hannes tuli koululle, istui hän miettimään. Hän näki\nmielikuvituksessaan hirveän suuren padan täynnä kuumaa punaista\nihmisverta. Se porisi ja porisi, sillä sen alla tulena leimusi\ninhimillisten intohimojen rovio. Monemmoisten syntien sauhu padasta\nnousi. Mutta kitkerin oli sen synnin sauhu, jonka kuudes käsky kieltää.\nLuonnon raaka eläimellinen vietti tuoksui siinä voimakkaampana kuin\nsatakertaiset hapot. Ja lisälemua antoi sille monien itkettyjen\nkyynelten suola.\n\n-- Se on maailman mahtavin sauhu, joka palaa niinkauan kuin ihmiskuntaa\non. Sitä sammuttamaan tarvitaan auringon sammuminen. Mutta sivistys\nsiihen jo heittää jäähdyttävän kristallin, mietti Hannes.\n\nSamalla hänelle selvisi, että ensimäinen sivistystyö ulkopuolella\nkoulun tunteja, johon hänen pitää piirissään ryhtyä, on yönjuoksun\nvastustaminen. Ja ensimäinen uhri, joka hänen siitä tulee pelastaa,\non Maikki Karvinen. Sillä isän veri varmaan pulppuili sen kevätnuoren\nihon alla, isän veri ja isän helmasynti. Tyttö oli tehnyt häneen niin\nhyvän vaikutuksen täällä takalistolla. Se oli kuin valoisa auringon\nsäde muuten pimeällä pinnalla. Ja se auringon säde leikki ja läikkyi,\nlämmitti ja liikutti hänenkin jo yksitoikkoisuudesta seisomaan pyrkivää\ntunne-elämäänsä.\n\n\n\n\nVII LUKU.\n\n\nOli kaunis ja lempeä varhaisen syksyn yö. Kuutamo oli häikäisevän\nhurmaava. Sen hurmauksen täytyi painua ihmisen sieluun kuin\ntaikajuoman, joka veret liikkeelle sysää. Tällaisessa hopeisessa\nhaavehohdossa on tunteita nostava ja unelmia houkutteleva tenho, johon\nseottuu tuoksuja iltakasteesta, kukkien lemusta, tuoreesta mullasta\nkynnöspelloilta, ja jolle antaa lisää väriä vetten välkkyvä kalvo ja\nillan autereinen hämy. Silloin on yössä sanatonta kaihoa, samalla kun\nsiinä on äänetöntä riemulaulua luonnon suuresta ja majesteetillisesta\nkauneudesta.\n\nHannes oli valvonut myöhäiseen ja koulusalin ikkunasta ihaili tuota\nluonnon herkullista suloa, joka häntä kiihotti oman tulevaisuutensa\nkuvitteluun tällaisena yksinäisenä hetkenä.\n\nLuokan kello kirkkaasti, mutta juhlallisen verkkaan soitti yhtätoista.\n\nHanneksen herkän ja tunteellisen sielun pohjalta kohosi ääneen huo'attu\nsana:\n\n-- _Yksin!_\n\nNiin. Hän oli todella aivan yksin tässä suuressa koulutalossa, joka\nensi päivänä otti hänet vastaan niin riemua tarjoavasti kuin olisi\nollut onnea ja autuutta tulvillaan. Yksin tässä ihanan luonnon öisessä\nkoskemattomuudessa. Ihmiset, jotka tuolla ympärillä nukkuivat, olivat\nhänestä niin etäällä tunneasteissa. Jos ne rakastivat, niin niiden\npiti välttämättömästi saada rakkautensa nautintoon hukuttaa, sillä\ntunne heillä ei ollut vielä hienostunut alkuperäisen luonnonvietin\nkarkeudesta. Juuri siten oli pankki-Holopaisenkin Annan muuten\nihailtavan syvän rakkauden laita.\n\n-- Yksin...! Yksin...!\n\nHanneksen sielussa heräsi määrätön kaipuu. Jospa hänen rinnallaan tässä\nseisoisi nuori, rakastava nainen!\n\nSilloin he olisivat niitä maailman onnellisia...\n\nHannes vaipui kuvitteluihin ja haaveiluihin. Hän tuijotti suuresta\nkoulusalin ikkunasta kuutamoiseen luontoon, jonne öinen usva alkoi\nlaatia keijukaisia ilmaan karkeloimaan. Kuta pitempään hän katsoi, sitä\nenemmän hän syventyi sielullisessa kaipuussaan.\n\nHän oli näkevinään sieltä lehdosta nousevan utuharsojen keskeltä\nnuoren naisen, jolla oli tunteista tulvahtavat silmät. Ja se tyttö\nmuistutti... muistutti...\n\nHänen sieluunsa tulvahti lämmittävä... polttava tunne. Siinä oli\nrakkaus syttynyt...\n\nHän ojensi kätensä kuin naista syleilläkseen...\n\nTämä yö oli hänelle heräämistä uusiin tunnelmiin, aivan uusiin\nmielikuviin.\n\nMutta samalla oli tämä takalistomaa juottanut hänet kiinni itseensä. Se\noli heittänyt hänelle kahleen, josta irti pääseminen ei ollut niinkään\nhelppoa.\n\nMutta toistaiseksi hän tahtoi salata tunteensa... salata itseltään...\nsalata muilta...\n\n\n\n\nVIII LUKU.\n\n\nMakkosen-sedän kyyneleiset silmät, jotka häneen niin määrätysti\nkääntyivät, vaivasivat jälkeenkinpäin Hannesta. Joka kerta kun hän\nsinnepäinkään katsoi, missä Makkosen talo oli, tuli \"setä\" hänen\nsilmiinsä niin surkean viheliäisenä ja ikäänkuin apua anoen käänsi\nkyynelsilmänsä häneen. Hannes piti itsellään olevan velvollisuuksia\ntuotakin miesraukkaa kohtaan. Eikä hän saanut rauhaa ennenkuin hän meni\nonnettoman veljelle puhumaan asiasta.\n\n-- Minun mieltäni painaa muuan hyvin raskas seikka, alkoi Hannes\npuheensa isännälle.\n\nIsäntä oudostui ja säikähti.\n\n-- Meitäkö se koskee?\n\n-- Koskeehan se teitäkin. Mutta erityisesti tätä \"setää\". Katsokaa,\nmiten hän on kurjan näköinen, kun hän tuossa matelee. Jaloista on nahka\nrikki lattiaan hankautumisesta, suussa on näljää, koko miespahanen\nylenmäärin likainen. Sanalla sanoen: häneltä puuttuu sopivaa hoitoa.\nEttekö voisi häntä hommata jonnekin raajarikkoisten kotiin?\n\n-- Voi, hyvä opettaja. Kun on itsellänikin kolotustaudin runtelema\nruumis ja tällainen lapsijoukko ja sitten pikkuinen talorähjä, niin\nmillä hommaa. Totisesti ei millään. Ja kun on jo kymmeniä vuosia\ntotuttu sitä näkemään, niin ei se enää hirvitäkään.\n\n-- Ettekö ole pyytänyt kunnan kustannuksella?\n\n-- Kyllä on pyydetty. Mutta kunnan herrat ovat nauraneet vastaan.\n\n-- Vai nauraneet. Kuka se niin nauroi?\n\n-- Tämä Juuso Kallio kun oli lautakunnan esimiehenä, niin hänhän se\npani leikiksi koko asian. Kolme kertaa häntä pyytelin, aina jonkun\nvuoden takaa. Viime kerralla hän julmistui, uhkasi minua kepillä ja\najoi pois.\n\n-- Mutta minäpä otan asian toimekseni. Ja paikalla lähden puhuttelemaan\nasianomaista.\n\nHannes lähti. Meni lautakunnan esimiehen luo. Se mies ihmeissään\nkuunteli opettajaa.\n\n-- Onko niitä semmoisiakin laitoksia? kysyi hän muka kummissaan.\n\n-- Niinkö raajarikkoisten koteja?\n\n-- Niin.\n\n-- On.\n\n-- Ne ovat vain herroja varten. Mutta eihän tämä ole mikään herra.\n\n-- Ei kipu ja sairaus tunne säätyerotusta.\n\n-- No laittakoot omillaan!\n\n-- Ei heillä ole varoja.\n\n-- Ei ole meilläkään. Ja sitä on jo puuhattu ennenkin, mutta aina\nhylätty.\n\n-- Kuka on puuhannut?\n\n-- Asianomaisen veli.\n\n-- Kuka on hylännyt?\n\n-- Juuso Kallio.\n\n-- Onko Juuso Kallio koko kunta?\n\n-- Oli, kun oli kunnallislautakunnan esimies.\n\n-- Siinä olette erehdyksessä.\n\n-- Ettekö tiedä, että lautakunnan esimies se tällaiset asiat päättää?\n\n-- Ei niitä päätä yksi mies, vaan kunnankokous.\n\n-- On joutavaa sinne asti mennäkään.\n\n-- Kun on kysymyksessä näin kallis asia, niin ei ole joutavaa mennä\nvaikka kuvernööriin. Ettekö aio ottaa asiaa esille kunnankokouksessa?\n\nHannes ei saanut mitään vastausta.\n\n-- Ettekö aio ottaa?\n\nEi mitään vastausta.\n\n-- Kysyn kolmannen kerran: ettekö aio ottaa? Haudan hiljaisuus. Hannes\npainoi hatun päähänsä ja lähti. Mutta esimies juoksi avopäin hänen\njälkeensä ja huusi.\n\n-- Kuulkaa! Jos saatte Juuso Kalliolta luvan, niin sitten.\n\n-- Miksi Juuso Kalliolta?\n\n-- Hän se johtaa vieläkin lautakunnan asiat. Hänellä on vanha kokemus.\nMinä olen vain semmoinen varajäsen.\n\n-- Sillä rahallaanko hän teidät kaikki huikaisee? nauroi Hannes.\n\nMies pääsi nyt luo.\n\n-- Pelätkää sitä miestä!\n\n-- Miksi?\n\n-- Hän on ylen viisas.\n\n-- Viisas?\n\n-- Hän on ylen juonikas.\n\n-- Juonikas?\n\n-- Hän on ylen kostonhimoinen.\n\n-- Kostonhimoinen?\n\n-- Hän on ylen kavala.\n\n-- Kavala?\n\n-- Hän on ylen itserakas.\n\n-- No niin.\n\n-- Hän on täysi perkele.\n\n-- Perkele?\n\n-- Enkä minä uskalla tehdä mitään sellaista, jonka hän on kerran\nhylännyt. Se kirottu raha on noitakapine, jolla hän lumoaa talonpojat.\nNe sanovat ja kehuvat, että sellaista viisasta ja järkevää miestä kuin\nheidän.\n\nJuuso Kallionsa ei ole toista koko maaherran läänissä. Sillä hänellä\non keisarin antama raha. Ja se on mahtia, jonka edessä meidän pienten\npitää taipua.\n\n-- Taipua?\n\n-- Varsinkin teidän on syytä sitä miestä varoa. Elkää ruvetko\nreistailemaan! Ja mitä opettaja siitä miesrähjästä välittää, joka\nsiellä konttaa lattioilla? Tottapahan vielä herkeää, kun aika tulee.\nPalatkaahan, niin jutellaan ja tehdään \"plörö\".\n\nHannes teki kädellään hylkäävän liikkeen ja meni.\n\nHän ryhtyi toisiin keinoihin. Kuvernöörin avulla tahtoi hän kunnan\nsaada pakotetuksi kustantamaan \"sedän\" raajarikkoisten kotiin.\n\nJuuri iloitsi hän tuosta toivotusta päätöksestä ja paperia käsissään\npiteli, kun Juuso Kallio saapui koululle. Hän näytti kiehuvalta\npadalta, joka pian kuumuudesta halkeaa.\n\n-- Katsokaapa tätä rahaa. Minä sanon: katsokaapa, sillä minä ylössanon\nlähemmän tuttavuuteni teidän kanssanne.\n\nKallio asetti rahansa Hanneksen silmien eteen.\n\n-- Mitä näette?\n\n-- Palasen kuollutta metallia, vastasi Hannes tuskauneena.\n\n-- Vai palasen kuollutta metallia! Sitten olette sokea ja kuitenkin\nryhdytte vanhempianne laittamaan.\n\nKallio laski kylmän, kostean kätensä Hanneksen päälaelle, silitti sitä\nja puhui:\n\n-- Te olette vielä lapsi, semmoinen pieni maitosuu.\n\nHannes ei ehtinyt saada selville, mikä olisi hänelle soveliain käytös\ntässä kiusauksessa, kun Kallio yht'äkkiä pingottui suureksi kuin\naukaistu sateenvarjo ja lateli:\n\n-- Jokainen muu näkee tässä rahassa kunniamerkin, joka on lähtenyt\nkeisarin omasta kädestä. Paikallinen esivalta sen minulle kirkossa\nJumalan silmäin alla kaulaan ripusti... Ja kirkkoherra osotti minua\nseurakunnalle siellä alttarin edessä seisoessani ja sanoi: \"ottakaat\nhänet esimerkiksenne rehellisyydessä, uutteruudessa ja kaikissa\nkristityn hyveissä! Amen.\" Mutta kaksikymmentäviisi vuotta olenkin\nnuhteettomasti kunnan rahoja hoitanut, rakkaudella vaivaisia tukenut,\nleskein ja orpoin kyyneleet kuivannut, olen... -- Kallio oli itkeä\n-- uhrannut itseni yhteishyvän eteen. Ja kun minä olin lautakunnan\nesimiehenä, hoidin minä asiat niin tarkasti, että pitäjäläisten ei\ntarvinnut maksaa veroja... juuri mitään. Oi, se oli kultaista aikaa ja\nsitä kuntalaiset vieläkin muistelevat jonain kovasti toivottuna, mutta\naina palaamatonna kulta-aikana.\n\n-- Mitä se minuun kuuluu? kysäsi Hannes.\n\n-- Vain niin paljon, että lapsi saisi ymmärrystä kunnioittamaan\nniitä, joille kunnia tulee. Ettekö itsekin ymmärrä, että olette\nminun rinnallani vain poikanulikka? Ja kuitenkin te rupeatte minua\nmestaroimaan. Huuti seminaristi, sanon minä.\n\nHannes tuskastui, mutta hillitsi itsensä.\n\n-- Ettekö ymmärrä, ett'ette te ole mikään pitäjän johtomies, mikään\nsellainen henkilö, jonka täällä sallitaan asioita järjestää makunsa\nmukaan? Ja teidän lähin isäntänne olen minä. Tietäkää se!\n\n-- Toivoisin, että esimies ei liiaksi kuumenisi...\n\n-- Te nyt kirjoittelette kuvernööriin rampojen asiamiehenä ja laitatte\nkunnalle senkin seitsemät maksut. Täällä on jo kallis vaivaistalo kuin\nImatran hotelli, täällä on jo pappila kuin Iisakin kirkko, täällä on\njo komeat kansakoulut kuin ruhtinaiden linnat, täällä on jo kuusi\nnälkäistä seminaristia suuria palkkoja nauttimassa, täällä on jo\nparatiisin ihanuus minusta, mutta ei teistä.\n\n-- Eikö esimiestä ole säälittänyt tuo miesraukka? Omatuntoni ei\nantanut minulle rauhaa ennenkuin ryhdyin hänen puolestaan puhumaan.\nSiivosti käännyin ensin nykyisen lautakunnan esimiehen puoleen ja\npyysin hänen apuaan, jotta onneton kunnan kustannuksella laitettaisiin\nraajarikkoisten kotiin. Mutta hän ei antanut minulle mitään lupaan.\nSilloin vasta kirjoitin kuvernöörin virastoon, sillä yhteiskunta on\nvelvollinen onnettomia holhoomaan. Me, jotka olemme terveitä, teemme\nvain hyvin pienen lähimäisen rakkauden työn, jos maksamme kukkarostamme\njonkun markan kärsivien kanssaihmistemme puolesta. Puhuitte äsken\nolleenne vaivaisten tukena. Tämä miesrukka on vaivaisista vaivaisin.\nJos kerran sydämenne on vaivaisille ja köyhille lämmin, niin teidän\ntäytyy häntä sääliä. Ettekö todellakin sääli häntä? Tietystihän\nsäälitte?\n\n-- Eläin kuin eläin. Sattui vain saamaan ihmisen haamun.\n\n-- Annan teille anteeksi puheenne. Sillä näen että olette kovin\ntulistunut. Minä tein vain sen, mitä omatuntoni vaati.\n\n-- Ja minä sanon, että minun omatuntoni vaatii säästämään kunnan\nrahoja, että riittäisi palkata kallispalkkaisia kansakoulunopettajia ja\nsaada heidän tähtensä sappitauti.\n\nHannes lähti pois huoneesta. Juuso Kallio seurasi perästä ja haukuskeli:\n\n-- Lautakunnan esimies kertoi minulle varottaneensa teitä rupeamasta\nreistailemaan. Oli käskenyt kysymään minun neuvoani. Mutta minut\nsivuutti herra seminaristi, minut, jota keisari ei ole sivuuttanut. Kun\ntarkalleen asiaa tutkii, on tässä Hänen Majesteetinsa halventamista.\nSillä tämä on samalla loukkaus häntäkin kohtaan. Minä sanon, että te\nolette juonittelija eikä teille hyvin käy.\n\nHannes otti luokassa liidun ja piirsi suurelle taululle aasin hirveän\npitkine korvineen ja sortuukkiin puettuna, asetti otsalle kuhmuisen\nhatun ja koetti jäljitellä yhdennäköisyyttä Juuso Kallion kanssa. Ja\nkuvan alle hän kirjoitti:\n\n-- Tässä on herra ja narri yhdessä ainoassa olennossa. Kallio huomasi\nkujeen, tempasi keppinsä lyödäkseen Hannesta. Mutta Hannes ehti\nennemmin. Pani kepin palasiksi ja viskasi kappaleet aukinaisesta\nikkunasta pihalle.\n\n-- Nyt teit sen viimeisen teon! Rovasti-vainajan lahjakepin katkoit,\närjyi Kallio.\n\nMutta Hannes levitti kuvernöörin päätöksen Kallion silmien eteen ja\npuhui rauhallisesti:\n\n-- Tämä paperi on rakkauden aikaansaama. Mutta tuo herra esimiehen\nraha kylmän viekkauden. Menkää nyt kotiinne harkitsemaan, kumpi on\narvokkaampi esivallan antamana, tämäkö päätös, joka erään liian paljon\nkärsineen lähimäisemme saattaa kelvolliseen hoitoon, vaiko tuo rahanne,\njolla ylpeilette ja talonpoikia pimitätte!\n\nKallio oli kuin siihen paikkaan jähmettynyt.\n\n-- Tämä maksaa vielä opettajalle kalliisti, puhui hän ja lähti.\n\n\n\n\nIX LUKU.\n\n\nSinä aamuna, jona koulun piti alkaa, ilmestyi Hanneksen kamarin oven\npieleen tuo sama Lois-Maija, joka oli ollut niityllä. Siinä se seisoi\nnyytti kädessä.\n\nHannes arvasi asian, mutta kysyi sitä tavan vuoksi.\n\n-- Tämän koulun isännöitsijä minut tänne laittoi. Isäntä Karvinen sanoi\nopettajan aikoneen ottaa minut tähän koululle vahtimestariksi.\n\n-- Eikö Maija enää Karvisessa asukaan?\n\n-- Enhän minä, kun se emäntä hupsii.\n\n-- Onko Maijasta olijaa tähän koululle? Koulun seinissä on raamatun\nlauseita, kun osaa niitä lukea.\n\nMaija punastui ja hätääntyi. Mutta Hannes ei ollut mitään huomaavinaan.\n\n-- Kyökissä saatte asua ja siitä hyvästä lämmittää ja siivota minun\nkamarini. Osanneehan Maija tehdä käsityötä?\n\n-- Jo toki.\n\n-- Sillä ansaitsette leipänne.\n\nHannes katsoi naista tarkemmin. Sen olennossa oli jotain kevyttä ja\nhuoletonta, ylimielistä ja surutonta. Eikä se suinkaan ollut ruma.\n\nMaija jo keimaili ja koetti hymyillä.\n\n-- Toivoisin että tämä koulu Maijaakin opastaisi johonkin parempaan.\n\nHymy katosi Maijan huulilta. Hän meni kyökkiin nyyttineen. Ja tuli\nhetken takaa uusi vasta kädessä opettajan kamaria lakaisemaan.\n\nHannes lähti aamiaiselle Kähköseen sinne suuren pöydän ääreen.\n\nLapsia alkoi koululle saapua. Harvoilla heistä oli isä tai äiti\nmukanaan.\n\nJo ensimäisenä koulupäivänä kirjoitettiin koulun nimikirjaan lähes\nneljäkymmentä oppilasta. Ja seuraavina päivinä tuli lisää.\n\nEi siis koulua suinkaan vihattu, vaikka Hannes oli pahasti pelännyt.\nMutta siitä piirin kunnasta, missä pankki-Holopaisen talo oli, ei ollut\nyhtään lasta.\n\nEsimies Kallio oli kannatuttanut tuolin kodistaan luokkaan, jotta hän\nsiellä voi istua kuulemassa ja katsomassa koulun menoa.\n\nHän oli nyt opettajan äkäinen vihamies. Entisen kalanluisen kepin\nsijasta oli hänellä nyt paksu visasauva. Lapset tuota hänen rahaansa\nerityisellä innostuksella katselivat, niin että monesti ensi päivinä\nsen vuoksi häipyivät pois opetuksen kulusta. Ja Kallio sillä silloin\ntahallaan leikitteli kuin näyttelisi koiranpenikoille sokuripalasta. Se\nainainen, siunattu raha!\n\nJo toisena päivänä antoi esimies opettajalle muistutuksen, että\nkoululapset eivät tervehdi häntä.\n\nKolmantena päivänä huomautti hän, että opettajan pitää muistuttaa\nlapsia pyyhkimään jalkansa, etteivät kanna sisälle multaa.\n\nNeljäntenä päivänä, että lapset valavat juomavettä eteisen lattialle.\n\nViidentenä päivänä, että ulkohuonetta on sotkettu.\n\nKuudentena päivänä, että pihalta pitäisi korjata lastut halkosuojaan.\nJa silloin hän erityisesti kehui Hannekselle täsmällisyyttään ja\njärjestystään.\n\nEnsi viikkoina istui hän luokassa kuin joku ilkeä painajainen opetusta\nraskauttaen.\n\nViimeksi lämpimänä päivänä hän nukkui siihen istualleen, kuorsasi ja\nlapset nauroivat.\n\nHannes otti laulua. Soittokone pani fortissimon. Lapset lauloivat.\nKallio hypähti säikähtyneenä ylös, katseli hetken hätäillen\nympärilleen, mutta selvisi pian.\n\nHän meni tarkastamaan lukujärjestystä.\n\nAivan oikein! Laulua siinä oli tällä tunnilla.\n\nSeuraavana päivänä kuulee Hannes ulompaa puhetta. Hän heristää\nkorvansa. Siellä on Kallio ja Maija.\n\n-- Maija noutaa koulun vinniltä toiset ikkunalasit, kuuluu Kallio\npuhuvan.\n\n-- Nytkö jo? Mitä varten? kysyy Maija.\n\n-- Pitää panna jo toiset ikkunat paikoilleen.\n\n-- Miksikä nyt jo?\n\n-- Ett'ei opettaja ikkunoita auki pitämällä laske taivaalle lämmintä ja\npolta turhaan kunnan puita.\n\nHannes oli antanut lämmittää suojia, kun seinissä oli tuo hirvittävä\nkosteus, joka joka yö toi mukanaan päänkivun, ja päivisin pitänyt\nikkunoita auki, jotta huoneet kuivuisivat.\n\nMuutenkin olivat ilmat vielä aivan lämpöiset.\n\n-- Mutta mitä opettaja sanoo? kuuluu Maijan ääni.\n\n-- S'on minä, joka määrään tällä talolla! vastaa Kallio.\n\nHannes ehätti luo.\n\n-- On toki minulla lupa saada raitista ilmaa, huomautti opettaja.\n\nKallio levitti kätensä ja puhui:\n\n-- Kernaasti minun puolestani ulkona... metsässä... niityillä...\nmäkilöillä...\n\n-- Ja myös asunnossani.\n\n-- Menee liian paljon puita. Lämmittää äkyytätte nyt huoneita niin,\nettä ihmiset sisällä raukeevat ja nukkuvat siitä paahteesta.\n\n-- Vai sen tähden. Mutta minä se määrään, milloin tuohon ikkunaan\ntoiset lasit pannaan.\n\n-- Ennen teidän tuloanne ei täällä osattukaan riidellä.\n\nKallio kutsui johtokunnan koolle ja se antoi määräyksen, että koulun\npuita ei saa turhaan polttaa.\n\nHannes ei voinut muuta kuin nauraa heidän lapsellisuudelleen. Siitä\nhe pahastuivat. Ainoastaan Karvinen nauroi mukana. Kallio antoi\nHannekselle virallisen muistutuksen, että johtokunnalle ei saa nauraa.\n\nMuutamana päivänä tuli Kallio koululle ja tapasi kynttilän Hanneksen\npöydällä.\n\n-- Aikooko opettaja polttaa kynttilää?\n\n-- Mitä sitten?\n\n-- Öljyvalo se kuuluu palkkaetuihin. Vain suuremmat herrat kynttilöitä\npolttavat.\n\n-- Onko valossakin sääty erotus?\n\n-- On tok'. Mökissä salolla polttavat vielä pärettä. Tämä on tietysti\notettu koulun laskuun?\n\n-- On se yksi kynttilänaula.\n\n-- Sellaista herrastelemista kunnan varoilla! Minä en raahdi öljyäkään\npolttaa, vaan pimeän tullen panen maata. Eikö se sopisi opettajallekin,\njos tahtoisi kunnalle mieliksi olla?\n\n-- Ettäkö mököttää pimeässä?\n\n-- Mitä siinä maatessa on mököttämistä?\n\n-- Kun ei saa unta. Otin tuon kynttilänaulan nyt siksi, kun ehdin\nöljyvalot laittaa.\n\n-- Koulun menosäännössä ei saa olla mitään ylimääräisiä menoja.\nVoisitte sanoa esimerkiksi, että teidän pitää aina saada polttaa\nkynttilää, jos nyt sen sallisimme. Tähän tarvitaan erityinen\nkunnanpäätös.\n\n-- Ei yhtään tarvita!\n\n-- Tarvitaanpa! Kunnankokouksen pöytäkirjan otteella ilmoitamme teille,\nettä ette saa polttaa kynttilää.\n\nSilloin jo Kallio lähti. Hannes antoi hänen mennä.\n\nAsia menikin kunnankokoukseen. Ja kunnankokous päätti yhtenä miehenä,\nettä Orjasaaren opettajalle ei kunta kynttilöitä osta. Pöytäkirjan\note tuli päätöksestä Kallion käden kautta Hannekselle, joka nyt sille\nnauroi yksinään, kun ei uskaltanut muiden nähden nauraa.\n\nSillä ne voisivat tehdä kunnankokouksessa päätöksen, että kunnalle ei\nsaa nauraa.\n\nMuistutuksia satoi edelleen Kalliolta. Niitä tuli kaikista\nmahdollisista seikoista. Mutta Hannes pysyi tyynenä.\n\nLopulta Kallio väsyi eikä tullut enää luokkaan. Hänen tuolinsa pysyi\nsiellä vain pahana muistona.\n\nLapsetkin sitä kaartaen kiersivät.\n\nLois-Maijan välityksellä nyt Kallio vakoili.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli äidinkielen tunti. Varttuneemmilla oli sisälukua, nuoremmilla\nkirjoitusta. Kolmas ja neljäs osasto -- täällä oli ennen kirkonkylän\nkoululla olleita oppilaita -- luki \"Maamme kirjasta\" isänmaasta, toinen\nja ensimäinen osasto kirjoitti erikorkuisiin väleihin sananlaskuja:\n\"Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto\" ja \"Oma maa mansikka,\nmuu maa mustikka\". Raikuvalla lasten äänellä he kuorossa ensin\nvihkoistaan nuo sananlaskut lukivat, opettajan viivottimella tahtia\nlyödessä. Ja kun ne oli ulkoa opittu, alettiin kirjoitus vihkossa\nolevan mallin mukaan.\n\nSillä Hannes koetti välttää pelkkää koneellista yksinäisten kirjainten\njäljittelemistä.\n\nKirkas syyskuun loppuaurinko heitti luokkaan tulvan lämpöä ja leikkivää\nvaloa ja kauniin luonnon ympärillä puki loistavaan värihohtoon, siihen\nkirjavaan loistoon, mikä on mahdollista vain syyskuussa, jolloin\nvärit ovat runsaimmillaan, silloin kun elämä ja kuolema oman karvansa\nnäkyviin tahtoo. Keltaista, punaista ja niiden välistä moninaista\nvivahdusta, vihreätä kymmenenkin laatuista, sinistä ja sen eri\nseotuksia näkyi kaikkialta silmään mustanharmaalla pohjalla, jonka\nmuodostivat kynnetyt pellot, lakastunut lehto, syksyinen maankamara ja\nkivikoiset mäet.\n\nMutta auringon loisto antoi kaikelle tälle kullankellervän vernissan ja\nkaunisti luonnon jo riutuneita kasvoja.\n\nTunne syttyi Hanneksen sielussa palamaan. Hän kutsui lapset ikkunan luo\nja käski heidän katsoa ulos. Laulettiin sitten reippaasti: \"Olet maamme\narmahin Suomenmaa, ihanuuksien ihmemaa\".\n\nSitten saivat lapset mennä paikoilleen. Nyt kysyi Hannes:\n\n-- Voipiko joku sanoa, mikä noista ikkunoista niin kauniina näkyy?\n\nNousi ylös kymmenkunta sormea. Hannes kysyi Karvisen pieneltä tytöltä,\nja se vastasi reippaasti:\n\n-- Isänmaa.\n\nNuokin, jotka eivät tienneet, kääntyivät ihmeissään \"isänmaata\"\nkatsomaan.\n\n-- Millainen on meidän isänmaamme?\n\nNyt nousi jo pystyyn parikymmentä sormea. Hannes kysyi Kähkösen pikku\npojalta, jonka kieli sammalsi.\n\n-- S'on kaunis, ilmoitti poika.\n\n-- Äärettömän kaunis, vahvisti Hannes syvällä rintaäänellä, joka näytti\nmenevän lasten veriin saakka.\n\n-- Mutta mitä pitää meidän tälle isänmaalle tehdä? Joku yläosastolainen\nviittasi, Hannes kysyi siltä.\n\n-- Rakastaa, kuului vastaus.\n\n-- Mutta miten me sitä rakastamme?\n\n-- Kun teemme työtä sen eteen.\n\n-- Miten talonpoika voi sen eteen tehdä työtä?\n\n-- Kun tulee sota, niin menee ja tappelee sen puolesta.\n\n-- Mutta entä silloin, kun ei ole sotaa?\n\n-- Viljelee soita ja rämeitä.\n\n-- Jolla on voimia mennä niin pitkälle, on hyvä. Mutta isänmaan eteen\ntekee työtä silloinkin, kun oman jo perkatun peltonsa kelvollisesti\nhoitaa ja muuten kunnon ihmisenä elää. Tällöin talonpoika kuokalla\nja auralla taistelee isänmaansa puolesta. Ja se taistelu on yhtä\nhyvää kuin miekalla taistelu -- paljon parempaakin, jos syvemmälle\najatellaan. Samalla kuin teidän isänne ja äitinne tekee työtä oman\nleipänsä eteen, tekevät he työtä isänmaan eteen. Ja millainen silloin\noma maa heille on?\n\nNousi taas joku sormi.\n\n-- No, Pekka Makkonen.\n\n-- Oma maa on heille silloin mansikka.\n\n-- Millainen marja se mansikka on?\n\n-- Se on makea marja.\n\n-- Millainen silloin on oma maa kuin se on mansikka? Saimi Karvinen\nsanoo.\n\n-- Oma maa on silloin makea maa.\n\n-- Eli toisin sanoin mieluinen ja rakas maa. Kumpi marja on makeampi,\nmustikka vai mansikka?\n\nNyt nousivat kaikkien sormet ylös.\n\n-- Hilma Kinnunen sanoo.\n\n-- Mansikka on makeampi.\n\n-- Kun \"oma maa on mansikka ja muu maa mustikka\", niin kumpi maa on\nmieluisampi?\n\n-- Oma maa.\n\n-- Juuri sitä tahtoo tuo sananlasku opettaa. Mutta miten kuusta\nkuunnellaan?\n\nEi kukaan tiedä.\n\n-- Siten kuunnellaan kuusta, kun ymmärretään sitä oikein hoitaa ja\nopitaan tuntemaan sen elämisen ja kasvamisen ehdot, sen rakenne ja\näänettömät pyynnöt: \"elä minua turhaan raiskaa eläkä vikuuta!\" Ja siten\nkuunnellaan sitä kuusta, jonka juurella on asunto, kun emme omista\noutoja herrastapoja ja muoteja, vaan pysymme koruttomina, rehellisinä\ntalonpoikina. Eli toisin sanoen: olemme ympäristömme täysiä lapsia ja\nelämme naapuriemme tavalla.\n\nSitten jatkettiin tavallista opetuksen menoa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamana päivänä tulee Karvisen emäntä koululle virsikirja kädessä ja\n\"Siionin virret\" kainalossa. Niiaa ja niiaa opettajalle. Hän tarjoaa\nvirsikirjan opettajalle ja pyytää häntä laulamaan: \"Ah, syntinen, koska\nsynnistäs lakkaat?\"\n\nOpettaja kysyy:\n\n-- Mitä emäntä tällä oikein tarkottaa?\n\n-- Sitä että opettaja on syntinen.\n\n-- Enhän sitä kielläkään.\n\n-- Mutta syntisempi kuin minä ja moni muu...\n\n-- Mahdollisesti.\n\n-- Ja opettaja lapsillakin laulattaa maallisia renkutuksia. Niitä ne\nkotonakin hoilaavat ja meidänkin pikku Saimi puhuu minulle isänmaasta\nkuin mikäkin apostoli. Ei raamattu tiedä isänmaasta. Mutta taivaasta...\ntaivaasta... oi siitä uudesta Jerusalemista...!\n\n-- Mutta tietääpäs virsikirja.\n\n-- Virsikirja on ihmisten tekemä, mutta raamattu Jumalan antama. Maikin\njo maailma pilasi...\n\nHannes kauheasti punastui.\n\n--... Nyt sinä pilaat Saimin. Portot ryöstivät minulta miehen ja\nporttoin asuinkumppalit tahtovat ryöstää lapseni... Ell'et sitä\nLois-Maijaa karkoita tästä koululta pois, niin käyn rovastille\nsanomassa, millaista elämää sen kanssa pidät. Nyt sen tiedät, sen\ntuhannen syntinen! Ptyih...!\n\nEmäntä sylkäsi, kokosi helmansa ja lähti. Hannes oli luihin ja ytimiin\nasti liikutettu. Siinä oli hänelle kiitos emännältä!\n\nHän juoksi emännän jälkeen ja kysyi:\n\n-- Kuka on emännälle tuollaista uskotellut?\n\n-- Juuso Kallio, huusi emäntä ja meni.\n\n-- Aa! Siis se kettu, joka kantaa rinnassaan Hänen Majesteettinsa\nantamaa rahaa \"rehellisyydestä\".\n\nJo täydelleen selvisi Hannekselle Kallion juonittelu. Mutta Hannes jäi\nLois-Maijan suhteen odottavalle kannalle --.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiinä koulupihalla oli entisen rakennuksen jätteitä. Oli tallikin,\njonka ylisille silta vei. Koulupojat välitunneilla sillä sillalla\nmielellään mekastivat, vaikka Hannes oli monesti kieltänyt.\n\nPaavo Mononen oli poissa muutamana aamuna koulusta. Sillä poikaraukalla\noli hyvin rikkonaiset vaatteet, jotta hartiat niiden alta vilahtelivat\neikä ollut kenkiä. Nyt ilmojen jäähdyttyä oli aivan säälittävää nähdä\nhänen paljain jaloin retustavan. Hannes oli ollut juuri mielessä antaa\nPaavo-paralle vanhat kenkänsä ja villasukat.\n\n-- Missä Paavo Mononen on?\n\n-- On kipeänä.\n\nKoulun päätyttyä meni Hannes Paavoa katsomaan. Tuvassa, joka oli\nhöyryävän kuuma ja jossa asui toistakymmentä henkeä, makasi lattialla\nPaavo kasvot karmosiinin punaisina. Hän oli kiihtyvässä kuumeessa.\nOpettaja toimitti kylmiä kääreitä ja neuvoi hoitamaan, sillä pitäjässä\nei ollut lääkäriä eikä rohtolaa.\n\nViikon takaa tulee Paavon isä ärtyneenä opettajan luo.\n\n-- Miten Paavo voipi?\n\n-- Kuoli yöllä.\n\nIsä jäi puhumattomaksi, mutta nähtävästi punoi mielessä erikoisempaa.\n\n-- Taidatte kovasti surra?\n\n-- Eikös tuota... lähetti isä vastaukseksi.\n\n-- Paavo vilustui ja sai kuumeen. Vaatteet olivat kovin heikot eikä\nkenkiä.\n\n-- Ei se vilustunut.\n\n-- No miten sitten?\n\n-- Täällä koululla sen rusikoivat.\n\n-- Kuka rusikoi?\n\n-- Tuolla tallin sillalla kuuluvat hyppelevän ja Malisen Niilo oli\ntyöntänyt sen alas. Siinä aivot tärähtäneet ja sai aivokuumeen. Siihen\nkuoli.\n\n-- Eivätpä lapset minulle mitään ole sanoneet.\n\n-- Niin se on. Tautivuoteellakin huusi: \"Niilo sinä, elä työnnä!\"\n\n-- Voi hourailla. Sillä lapset eivät ole minulle mitään puhuneet.\n\n-- Lastenko sitä pitäisi puhua? Etkö itse jouda vartioimaan? Sitä\nvartenhan palkkaa _meiltä_ kannat...!\n\nMies räjähti yht'äkkiä kuin ammuttu pyssy. Hannes hytkähti.\n\n-- Tässä on väärinkäsitys. Kuka teille tuon aivokuumeen selitti?\n\n-- Juuso Kallio. Sanoi pitävänsä johtokunnan kokouksen, jossa asia\notetaan esille. Ja siitä sitten riippuu, rupeanko minä sinulta perimään\nkäräjissä vahingonkorvausta.\n\nHannes naurahti niin vakava kuin asia olikin. Mies teki poislähtöä.\nOpettaja tarjosi hänelle kätensä hyvästiksi, mutta mies\nylenkatseellisesti sylkäsi ja meni.\n\nJohtokunnan kokous pidettiin, mutta kukaan oppilaista ei tiennyt niin\nmitään asiasta.\n\nJuuso Kallio tahtoi kuitenkin kirjoittaa koulun johtokunnan\npöytäkirjaan muistutuksen opettajalle, mutta Karvisen isäntä pani\nkovasti vastaan.\n\nAsia jäi silleen. Hannes pyysi Juuso Kalliota teelle. Mutta esimies\nkatsoi hirmuisesti ja lähti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuomas Wänskä oli suurikokoinen poika. Se oli usein ilkeä tytöille.\nMuutamana päivänä oli hän järjestäjänä. Mutta silloin kantoi hän\nerään tytöistä välitunnilla luokkaan ja oli raaka hänelle. Opettaja\nsattumalta näki tapauksen. Hannes vei pojan kamariinsa ja kuritti\nhäntä. Mutta aivan säädyllisesti. Poika juoksi kotiinsa ja haki isänsä\napuun. Isä tuli hengästyneenä, kädessä suuri puukanki ja huulilla\nmahtava tulva kirouksia. Hannes huomasi, että tässä oli mies, joka\ntilapäisesti oli kadottanut järkensä. Hän koetti tyynnyttää isää. Mutta\nisä pauhasi:\n\n-- Sinä sen s--na! Luuletko saavasi tappaa minun poikani niinkuin\ntapoit Paavo Monosen?\n\n-- Kuka teille tuollaista on puhunut?\n\n-- Kaikki sitä puhuvat. Ja nyt minä kostan sekä Paavon että Tuomaan\npuolesta...!\n\nMies ojensi kangen lyödäksensä. Hannes tarttui siihen voimakkaasti.\nViskasi ensin kangen eteiseen ja työnsi miehen jäljestä. Pani sitten\novensa säppiin.\n\nMies täräytti kangellaan oveen, niin että seinät järisivät. Ja\neteisessä piti tällaisen puheen, ärjyen kuin vihastunut härkä:\n\n-- Luuletko sinä, että soosomi köyhäin lapsia saat murhata. Tästä\ntehdään kaipuu kuvernööriin ja sinaattiin asti. Kyllä Juuso Kallio\nkirjoittaa. Ja silloin virka pois...!\n\nVoimakas kirous ja mies poistui.\n\nTällaisia kohtauksia, että vanhemmat, etenkin loiset, tulivat\nopettajalle rähisemään lapsistaan, sattui ensi alussa hyvin usein.\nMutta aina kuului, että Juuso Kallio oli niiden takana. Hän oli se\npimeä henki, joka täällä takalistojen yössä valtikkaa piti.\n\nHannes ne hyvin tyynenä selitteli. Se oli aivan yksinkertaisesti\nsielullinen ominaisuus, joka pohjaltaan silti oli paraita, mitä\nihmisessä on. Nuo rähisijät olivat melkein poikkeuksetta köyhiä\nihmisiä, loisia, joita Ylä-Karjalassa on yhtä paljon kuin sikäläisissä\npelloissa kiviä. Ja silloin niitä on paljon.\n\nNäillä loisilla ei ollut muuta omaisuutta kuin lapsia. Vaistomaisesti\nhe vainusivat, että köyhiä kaikissa poljetaan. Siis välttämättömästi\nmyös koulussa. Sentähden he olivat auttamattoman epäluuloisia\nja uskoivat kaikki, mitä heidän lapsensa opettajasta puhuivat. Ja\nkun hekin rakastivat lapsiaan, tahtoivat he niitä omilla aseillaan\nopettajaa vastaan puolustaa. Se siis pohjalta oli vain lapsirakkautta\ntuo rähinä.\n\nJa semmoisena Hannes sitä ihailikin, niin paljon ikävyyttä kuin se\nhänelle tuottikin.\n\n\n\n\nX LUKU.\n\n\nMuutamana iltapäivänä korjaili Hannes kamarissaan oppilasten\nlaskuvihkoja, kun eräs nuorekas hyvin korea mies pyörähti sisälle.\nHannes nosti silmänsä työstään.\n\nMies teki hyvän päivän, istui käskemättä ja alotti pakinan:\n\n-- Opettaja ei minua tunne. Mutta siltikin minä olen tuttu.\n\n-- Kuka sitten?\n\n-- Holopaisen tuleva vävy, jolle opettaja kirjeen kirjoitti.\n\n-- Vai niin.\n\nHannes kävi antamaan kättä.\n\n-- Ja nyt isäntä Holopaiselta terveisiä. Hän pyytää opettajaa\npuhemieheksi tyttärelleen ja minulle.\n\nOpettaja hämmästyi.\n\n-- Puhemieheksi?\n\n-- Niin. Sanoi, että kun opettaja pani asian alkuun, niin vieköön\nperille asti. Muuten ei kauppaan suostukaan.\n\nHannes naurahti.\n\n-- Jos ei muita vaikeuksia ole, niin sitten kaikki on hyvin... aivan\nhyvin... kerrassaan hyvin. Sehän on erinomaista, että saatte toisenne.\nOnnittelen... onnittelen! Ja riemuitsen teidän onnestanne. Sillä minä\nnäin omilla silmilläni, miten paljon Anna sinua rakastaa. Ja ymmärrä\nsinä häntä arvottaa...! Miksi karkuun lähdit?\n\nMies punastui ja hätäili:\n\n-- Ilkeä on sanoa, mutta minä pelkäsin, että isäntä tappaa minut.\nKuulin uhkauksia... että hänellä... hänellä oli jo puukot hiottu ja\nkirveet teroitettu. Ja... sanonko kaikki?\n\n-- Sano pois!\n\n-- Sinä yönä, kun pakenin, tuli Anna yöpuvussa hiljaan hiipien tallin\nyliselle, jossa makasin. Hän oli hätäynyt ja puhui: \"Nyt pakene,\nmuuten huomenna olet ruumiina. Tänä yönä voi tapahtua hirveitä. Mutta,\nrakas Janne, lupaatko vielä palata?\" \"Palaan... varmasti palaan...\",\nvastasin. Hän meni. Minä kokosin vähät vaatteeni ja laskeusin alas\nmaailmalle mennäkseni. Ja kun minä pääsen muutaman sylen talosta ja\nkatson taakseni, näen isännän hiipivän talliin kirves kädessä. Siis\npääsin pakoon viimeisellä hetkellä... juoksin... juoksin... Teinkö\nväärin, kun pakenin?\n\n-- Etpä tehnyt.\n\n-- Miksi Annan viettelit?\n\n-- Hyvä... rakas opettaja! En minä Annaa vietellyt... Anna se\nkaikki keksi ja neuvoi. Minä kyllä lauloin ja soitin viulua. Mutta\nei aikomukseni ollut talosta tyttöä ryöstää... Anna rupesi minua\najamaan kaikkialla takaa. Olin minä tallissa... hän tuli sinne\ntuomaan varsoille leipää. Olin minä niittämässä... hän tahtoi olla\nminun haravanaiseni. Olin minä kyntämässä... hän tahtoi olla lehmiä\nvahtimassa kesantopellolla. Olin minä missä tahansa... hän oli aina\nkintereilläni. Hän oli kuin lumouksessa. Jokaisen täytyi se huomata.\nJa niin sen näki isäntäkin. Silloinkos vaino alkoi! Ensin sievästi\nja hillitysti. Sittemmin yhä rajummin. Nyt jouduin minä Annan\nlumoukseen. Minun täytyi totella. Vereni vapisi pelosta, mutta minä\nolin hänen vallassaan. Jos missä liikuin, oli aina Anna silmissäni.\nNäin metsässä jokaisen puun takana Annan, näin hänet jokaisella\npellolla leikkaamassa, jokaisessa karjassa lypsämässä, joka polulla,\njoka pensaassa... yöllä ja päivällä. Kun sitten hän itse todellakin\ntuli lähelleni, kuumenivat vereni kuin olisin pudonnut lämpöiseen\nveteen ja minä menin aivan tahdottomaksi ja tottelin hänen pienintäkin\nviittaustaan. Ellen olisi ollut lumouksessa, olisin kyllä tehnyt\nlopun siitä isännän kiusaamisesta. Olihan hän lapsensa isä. Mutta\nminä voin sanoa, että minä en voinut... en voinut, vaikka pelkäsin ja\nkäytöstäni isäntää kohtaan kaduinkin. Mutta meille molemmille pitää\nantaa anteeksi: me olimme lumotut. Sellaista kai se on rakkaus. Siinä\non tulta, joka palaa, vaikka sille olisi satakin sammuttajaa. Mutta\nse on sydäntäni karvastellut, että Annan vanhemmatkin ovat luulleet\nminun olevan vain tavallisen yönjuoksijan, joka synnin perässä juoksee.\nJotain parempaa se kuitenkin oli kuin riettautta. Enhän muuten olisi\ntakaisinkaan tullut.\n\n-- Huomaan että olet kelvollisempi kuin aluksi luulinkaan.\n\n-- Luuleeko opettaja, että Anna vain raakaa yönjuoksijaa olisi niin\nsuosinut? Ei toki. Pois se! Eihän hän ole sellainen nainen. Mutta kun\nhän rakastaa, niin hän rakastaa, eikä sille kukaan voi mitään. Niin hän\nitse sanoo. Ja niin minäkin uskon. Ja sanon samaten.\n\n-- Rakastatko _sinä_ Annaa?\n\n-- Muutenko tässä olisin? Mutta enhän minä aluksi olisi rohjennut\nlähestyäkään sellaisen suuren talon ja sellaisen jäykän isännän\ntyttöä... ja ainoata tyttöä...\n\n-- Niin, niin. Kyllä ymmärrän. Mutta pääasia on se, että sinä rakastat\nAnnaa?\n\n-- Rakastan.\n\n-- Ottaisitko hänet nytkin vaimoksesi, vaikka hänen mukanaan et saisi\npenniäkään?\n\n-- Ottaisin.\n\n-- Teetkö valasi sen päälle?\n\n-- Teen... varmasti teen.\n\nHannes otti raamatun ja teetti miehellä valan. Mies vannoi opettajan\nsanojen mukaan.\n\n-- No nyt minä rupean puhemieheksesi.\n\n-- Eikö opettaja lähde sinne Holopaiseen, niin siellä tehdään kirjat\nvalmiiksi?\n\n-- Onko isäntä minulle vihainen?\n\n-- Ei ole. Kummastelee vain sitä, että miten te nuoreksi mieheksi\nolette viisas...\n\n-- Elkääpä imarrelko!\n\n-- Ja teitä minunkin pitää sydämeni pohjasta kiittää onnestani... ilman\nteitä en olisi Annaa koskaan saanut... minä kiitän... kiitän...\n\nMiehelle tulivat vedet silmiin ja vielä käsi opettajan kädessä astui\nhän ulos koulutalosta.\n\nHe lähtivät Holopaiseen.\n\n\n\n\nXI LUKU.\n\n\nHannes oli menossa rovastilaan mukanaan Holopaisten naimapaperit.\nPappila oli jonkun matkaa kirkolta korkealla kummulla, ympärillä hyvin\nviljeltyjä peltoja, niittyjä, lehtoja, vähän ulompana havumetsää. Ja\nsitten kahdelta puolelta ottivat silmään suuret selät lukemattomine\nsaarineen ja salmineen, lahtineen ja niemineen. Luonto tässä oli aina\njuhlallinen ja aina mielikuvitusta nostava, olipa se sitten kesän\nluovassa vihreydessä ja elävässä kukoistuksessa tai talven harmaissa\npakkasissa, jolloin kylminä öinä revontulet hohtavat ja valju kuu\njäätyneisiin hankiin kimaltelee. Sillä tässä näki silmä aina vaihtelua,\nnäki aina erilaisia värejä ja suhdallisia ääriviivoja. Kaukana oli\ntästä paikasta erämaiden yksitoikkoisuus, niin kaukana, että taitelijan\nsilmä tällä kummulla olisi viettänyt yhden elämänsä nautintorikkaimpia\nhetkiä.\n\nPiispakin oli tarkastusmatkallaan paikkaan lumoutunut ja kehottanut\npitäjäläisiä kummulle Jumalan ylistykseksi rakentamaan pappilan.\nPitäjäläiset kiitoksesta lumoutuivat piispaan ja lupasivat laittaa.\n\nSe tehtiinkin uudenaikainen, huvilamainen, jossa oli neljä\nlipputankoa ja kookkaat parvekkeet. Siinä olivat suuret salit, niissä\npaneiliseinät, terrakottauunit ja kattokoristeet oikeata taidetta.\n\nPitäjän muuten liiankin kuiva ja kova vaatimattomuus oli tässä\nunohtanut itsensä ja Jumalan ylistykseksi pusertanut itsestään\nvavahtelevin käsin ja verta vuotavin sydämin ensi luokan korutemppelin\nnäille nälkämaille.\n\nTuohon ihmeellisen ihanaan luontoon sopi rakennus kyllä mainiosti\nkuin taivaasta lähetettynä, sillä Luoja itsekin oli tässä ruvennut\njuhlatuulelle ja henkäissyt maan päälle kappaleen taivaallista\nkauneutta.\n\nMutta kun pappila valmistui ja loistossaan auringon valossa ui siellä\nylävällä kummulla ikäänkuin hymyillen ottaen vastaan ihailuja, kirosi\npankki-Holopainen sen ensi kerran nähdessään. Ja koko se ryhmä, jonka\netunenässä hän seisoi, kirosi mukana. Siitä päivästä he olivat sen\nihanan pappilan veriviholliset. Sillä he itse asuivat tuvissa, joissa\novet olivat kuin tallissa ja uunit rakennetut omin käsin oman pellon\nliioista kivistä. Tätä pappilaa tehtäessä oli mestaria idästä ja\nlännestä.\n\nPankki-Holopaisen leppymättömän vihan pappilaa kohtaan oli rovastikin\npian saanut kuulla. Hän ja Holopainen olivat siitä lähtien pitäjässä\nkuin kaksi tähteä taivaalla, jotka paistavat eri aikana vuorokaudesta.\nRovasti luki itsensä aamutähdeksi, joka päivää ilmoittaa, mutta\nHolopaisen ehtootähdeksi, joka tuo sanomat yöstä.\n\nHannes seisahtui kummissaan pappilan rappusilla luontoa ihailemaan.\nSillä vaikka oli jo syksy, oli maisema yllättävän kaunis. Rakennus\nsalasi suuruuttaan näin avaralla ja avonaisella paikalla.\n\nHannes tuli komeaan eteiseen, joka ikäänkuin kuohui vaatetavaraa. Ja\nnyt hän huomasi lähteneensä liian yksinkertaisessa asussa tällaisiin\nvieraisiin. Sillä hän oli harmaassa sarkapuvussa, ilman kiillotettua\nkaulusta ja saappaiden varret housunlahkeiden päällä.\n\nEteisessä Hannes ryki ja ryki, sillä kaikki oli hiljaista eikä ihmistä\nnäkynyt missään. Viimein saapui palvelija, joka osotti Hannesta\nmenemään pihalta toisesta ovesta kansliaan, sillä nyt hän oli muka\ntullut \"väärälle puolelle.\"\n\n-- Tämä on herraspuoli, neuvoi palvelija lopuksi.\n\n-- Mutta enköhän saisi täältäkin tavata rovastia? kysyi Hannes\nnaurahtaen.\n\nPalvelija avasi oven rovastin työhuoneeseen. Siellä keinutuolissa\nistui suuri mies, jolla oli aivan lumenvalkoinen tukka, nenällään\nkultakehyksiset rillit, päällä valkoinen silkkiliivi ja jalassa\nvaatekengät. Hän oli syventynyt sanomalehden lukemiseen. Se lehti näkyi\nolevan \"Hufvudstadsbladet\".\n\nPalvelija alkoi puhua ruotsinkieltä.\n\nRovasti havahtui. Pani pois sanomalehden ja niisti nenänsä. Hienoissa\nvalkoisissa käsissä loisti useita sormuksia, kun hän nenäliinaansa\nkaavamaisilla liikkeillä avasi.\n\nKaikki ympäristö oli ylellistä ja komeaa kuin kaupungin suurimmissa\nherrastaloissa. Hannes, joka tuli puutteen ja yksinkertaisuuden,\nalastomuuden ja töryn keskeltä, hiukan vavahti tätä arvaamatonta\nkorskaa.\n\nHän kumarsi syvään ja esitteleytyi. Rovasti oli noussut, katsoi\ntarkastavasti Hanneksen sarkapukua ja saappaita, joiden varret olivat\nhousunlahkeiden päällä, vetäsi sieraimiaan, viittasi kädellään istumaan\nja painautui takaisin tuoliinsa ja venytti pitkään:\n\n-- Vai Orjasaaren uusi opettaja...\n\nJa sitten hetken takaa:\n\n-- Tervetuloa.\n\nNyt tarkastelu jatkui ja terävä katse uudelleen kulki Hanneksen\nkengistä hänen hiuksiin asti.\n\nSitten rovasti nosti nenäliinan taskustaan, kieputti sitä hetken ja\nhuone täyttyi Kölnin veden lemusta.\n\n-- Oletteko käynyt seminaarin?\n\n-- Olen.\n\n-- Eikö mitään muuta opistoa?\n\n-- Kansakoulun ja viisi luokkaa lyseota.\n\n-- Miksi ette käynyt lyseota loppuun?\n\n-- Ei ollut varoja.\n\n-- Mikä oli isä?\n\n-- Pohjanmaalla pieni tervanpolttajatilallinen. Rovasti taas kieputti\nnenäliinaansa ikäänkuin olisi karkottanut pois tervanhajua.\n\nHannes punastui. Tämä vastaanotto oli liian loukkaava.\n\n-- Pohjanmaaltako tänne tulitte?\n\n-- En. Olen ollut aina suvet kauppapalveluksessa ja talvet koulussa.\nNyt olin suvea sen entisen kauppaisäntäni luona Etelä-Karjalassa.\n\nHannes tahtoi toimittaa asiansa niinpian kuin mahdollista. Ja otti\nesille pankki-Holopaisten paperit.\n\nMutta nyt vasta rovasti hämmästyi. Naurahti sitten ivallisesti ja sanoi:\n\n-- Taidatte olla pankki-Holopaisen ystävä?\n\n-- Minä olen jokaisen koulupiirini ihmisen ystävä, vastasi Hannes.\n\nVähän kuumaa verta nousi rovastin kalpeille kasvoille. Mutta hän oli\nvaiti.\n\nAsia toimitettiin kylmästi ja virallisesti. Rovasti ei puhunut mitään\nmuuta kuin kaikkein välttämättömintä. Hannes heitti hyvästin ja poistui.\n\nRovasti ikkunastaan katsoi häntä ja tuumi puoliääneen:\n\n-- Siinäkin yksi puoliherra... hm... hm... Tulee ensi tervehdykselle\nsarassa, saappaan varret housujen päällä, ei kaulustinta kaulassa eikä\nsiinä kaulahuivia. Ja... ja pitäjän suurimman raakalaisen talonpojan\ntytön puhemiehenä, tytön, joka on laittanut aviottoman lapsen\nomalle rengille. Se on jo huutavaa sivistyksen puutetta, jota vain\nkansakoulunopettaja osaa tarjota pitäjänsä rovastille...\n\nRovastin täytyi ääneensä nauraa. Niin hassunkurista se hänestä oli,\nniin paksua, niin kymmenkertaisesti paksua... niin niin niin...\n\nJa hänen silmiinsä tulvahti kokonainen lauma tyhmännäköisiä miehiä,\njotka kesäkuumassa poutasäässä kaupungissa käydessään maleksivat\nsateenvarjo kädessä ja kokokalossit jalassa ja kotikutoiset\npuolivillaiset vaatteet päällä.\n\n-- Ne ovat niitä kan-sa-kou-lun-opet-ta-ji-a, venytti rovasti.\n\nSitten hän painautui lukemaan uudelleen \"Hufvudstadsbladetin\" Samin\nmehevää kooseriaa.\n\nHanneksesta tuntui helpottavalta, kun pääsi ulos syksyn viileään\nilmaan. Tämä pappila... ja tämä pappi muistutti hänelle jotain hienon\nhienoa pankkiiria, josta hän jossakussa romaanissa oli lukenut.\n\nNiin kylmä kuin saframinkeltainen kulta ja niin suljettu kuin timantti\nrasiaansa oli tämä hengen mies korulinnassaan. Huh! Siellä sisällä\npuhalsi kuin kylmä tuuli vastaan yhteiskunnan pieniä ja vähäväkisiä.\n\nJos Kristus vielä kulkisi maan päällä halpana ja paljain jaloin, niin\nvarmaan hän jäisi tuon pappilan oven taakse, mietti opettaja.\n\nSamassa muisti Hannes oman kotipitäjänsä kirkkoherran ja miten sen\nusein tapasi pihalta hihat ylös käärittyinä taputtelemassa hevostensa\nturpaa tai jakamassa suolaa lehmille.\n\nMutta tämä...! Oih...! Tämä oli Hanneksesta enemmän kuin yllätys...\n\nHän oli kiivastunut ja veri voimalla juoksi hänen suonissaan.\n\nMutta samalla hän hillitsi itsensä. Ehkä hän tuomitsi väärin. Ehkä\npinta petti ja ehkä rovasti oli nöyräkin Herran palvelija.\n\nHannes muisti raamatun sanat:\n\n-- Ihminen näkee sen kuin silmiin sattuu, mutta Jumala katsoo sydämeen.\n\nKun Hannes palasi Holopaiseen, tuli isäntä vastaan naurun kure\nsuupielessään ja sanoi:\n\n-- No nyt näitte meidän piispan.\n\n-- Näin.\n\n-- Miltä näytti?\n\n-- Komealta.\n\n-- Niin minäkin uskon. Taivaan suuruus näkyy jo sen palvelijoissa maan\npäällä.\n\nHe menivät tupaan.\n\n-- Lupasiko panna kuulutukseen? kysyi isäntä tuvassa.\n\n-- Lupasi.\n\nEmäntä, Anna ja vävy riemusta loistivat. Mutta isäntä sanoi opettajalle:\n\n-- Me lähdemme tänne toiseen tupaan.\n\nHe menivät ja siellä puhui Holopainen:\n\n-- Vävy ja minä emme oikein vielä hyvin sovi samaan tupaan. Mutta kyllä\nkai se ajan mukaan muuttuu.\n\n-- Sen täytyy muuttua, jos mies on rehti mies. Holopainen nosti\npöydälle suuren viinapullon ja sen viereen puupikarin. Kaatoi sen\ntäyteen ja käski opettajan ottaa.\n\n-- Ei, hyvä isäntä. En ollenkaan karvaita nauti.\n\n-- Vai niin.\n\nHolopainen itse kumaisi pohjaan, kaatoi uuden ja taas yhdellä\nsiemauksella tyhjensi pikarin.\n\nVerta nosti pian viina hänen poskilleen ja hän tuumi:\n\n-- En minäkään pidä tapanani nauttia. Mutta tällaisessa suuressa\nperhejuhlassa... pitää ottaa... tuntuuhan se kovin iloiselta... kun\nsaa... vävyn...\n\nHolopainen pahasti irvisti. Hannes ymmärsi, että se on mielen\nkatkeruudesta, kun isäntä juhlii.\n\n-- Se on linna, jossa meidän pappi asuu. Silloin alkuvuosina kun siihen\nmuutti -- hän on siinä ensimäinen asukas -- otti minut kahdenkeskiseen\nripitykseen. Sanoi kuulleensa minun rakennusta vihaavan. \"Onpa minusta\nliika ylellinen\", vastasin. \"Luuleeko Holopainen minulla olevan\ntässä sen suuremman huvin asua kuin teillä siellä omassa matalassa\ntuvassanne, jonka iso-isänne kuuluu rakentaneen\", jatkoi. \"Niinpä\nluulen\", ehätin sanomaan. \"Siinä on isäntä aivan väärässä. Minun täytyy\nsaada asua tällaisessa, kun olen siihen tottunut. Isäntä on taas\ntottunut omaan tupaansa ja viihtyy siinä. Molemmilla on huvi aivan\nsama. Heittäkää pois mielenne katkeruus\", selitteli. Mutta minä sanoin:\n\"Miksi on rovasti niin ylelliseksi totutellut?\" \"Nähkääs, minä olen jo\nviidennessä polvessa herras- ja virkamiessukua. Minun isäni oli rovasti\nja hänen isänsä rovasti ja taas hänen isänsä rovasti ja hänenkin isänsä\nrovasti.\" Naurahdin sillä rovastisakilla, mutta hän jatkoi: \"Minut jo\npienenä lapsena totutettiin ylellisyyteen. Ei ole siis minun vikani.\nJa onhan Holopaisella omaisuutta, laittaa pois myös itselleen komean\ntalon, niin ei tarvitse pappia kadehtia.\" \"Omillaan kun pappikin\nlaittanee, niin kukapa kadehtii\", vastasin. Silloin jäi puhumattomaksi.\n\nHolopainen kaatoi taas viinaa ja joi.\n\n-- Ja sen uuden pappien palkkausjärjestelmän ne toivat tähän\npitäjääseen kuin nauraen vain.\n\n-- Miten niin?\n\n-- Ei tätä rovastia silloin ollut, mutta olisihan tämä voinut asian\nperuuttaa, kun kuuli sen nurinkurin käytellyn. Mutta oli tässä\nkappalaisena muuan Plumkren silloin ja se oli näppärä herra. Oli\nkirkonkokous asiasta. Siinä kysyttiin seurakunnan mieltä, hyväksyykö\nse uuden palkkausjärjestelmän vai eikö. Siinä järjestelmässä oli\nmonemmoisia pykäliä. Ja pappi mukaan haastoi suun täydeltä. Ukot siinä\nmiettivät ja miettivät. Tuskin alkuunkaan pääsivät punnitsemisessaan,\nkun pappi kysyy: \"Hyväksyykö seurakunta uuden järjestelmän?\" Ei kukaan\npuhu mitään, sillä ei kukaan ollut vielä ehtinyt asiaa miettiäkään. \"Ei\nkukaan vastusta. Se on siis seurakunnan yksimielinen päätös\", puhuu\npappi ja lyö vasarallaan päätöksen valmiiksi. \"Ei tuota... ei tuota...\npitää äänestää\", hätäilevät isännät. Kinastuksen jälkeen äänestetään.\nSilloin joku puoltaa uutta, mutta kaikki muut ovat vastaan. Asia menee\nkorkeampiin virastoihin. Ja sieltä tulee päätös, että seurakunta itse\non yksimielisesti uuden palkkausjärjestelmän hyväksynyt. Nyt ukot\nihmeissään! Valittavat kuvernööriin ja pyytävät uutta kirkonkokousta,\njossa asia perinpohjin tutkittaisiin ja punnittaisiin. Vastataan,\nettä kirkkolain mukaan ensimäinen päätös on sitova eikä mitään uutta\nkirkonkokousta tarvita. Niin me saatiin uusi palkkausjärjestelmä, joka\non meille talonpojille koko joukon raskaampi kuin entinen.\n\n-- Kaikki siis riippui suomalaisen talonpojan hitaasta järjenjuoksusta.\n\n-- Niin, juuri niin. Opettaja on ensimäinen virkamies, jonka minä\nolen tavannut, mikä ymmärtää talonpoikaa... Meitä ne kaikki muut ovat\nnylkeneet ja nylkevät. Tuosta samasta palkkausjärjestelmästä jäi\nkuitenkin tänne minunkin liivini alle jotain... jotain, joka toisinaan\npapin nähdessäni ajaa veret raivoon... Jäi minun ja monen muun liivin\nalle... Ja sitä katkeruutta eivät papit ole yrittäneetkään huojentaa...\naina kiskovat viimeiseen penniin asti, minkä suinkin järjestelmä\nmyöntää.\n\nHannes naurahti. Hän meni, laski kätensä isännän olkapäälle ja katsoi\nhäntä syvästi silmiin. Ja puhui:\n\n-- Ettekö tunne ketään muuta, joka nylkisi ja pettäisi lähimäisiään?\n\n-- Tunnen kyllä. Mutta eivät ne sitä tee Jumalan sana suussa. Ja siinä\non ero.\n\n-- Voipi olla. Mutta ahneus on aina ahneus, harjoittipa sitä pappi tai\nmaallikko.\n\nHolopainen nousi pöydästä ja meni kaapilleen. Selaili siellä papereita,\njoista erotti kokonaisen tukun pois. Sulki sitten kaappinsa ja tuli\nHanneksen luo.\n\n-- Tässä on kimppu köyhien ihmisten velkakirjoja. Lainat on annettu jo\nisän aikana. Mutta velkakirjat on minun toimestani uudistettu. Nyt ne\nvävyni kunniaksi ja tyttäreni naimisiinmenon muistiksi viskaan tuonne\npalavaan uuniin. Ja sitten ne on kuitattu. Sinne menee tuhansia...\n\nSamalla hän heitti paperit uuniin, jossa liekki ne kohta joka puolelta\nsaartoi. Ne hulmahtivat suureen loistavaan paloon, joka ikäänkuin\nriemuitsi niiden köyhien, raukkain puolesta, joiden raskaat velkataakat\nse hävitti.\n\n-- Minä tunnen ytimissäni, että tämä kova kohtaus on minulle lähetetty\nsen suuremman kädestä. Emäntäni minut havautti ymmärtämään, miten\nmoninainen on synnin jälki...\n\nHolopainen istui tyynesti pöytään, vaikka huulet värähtelivät ja\näänikin oli katkera. Hannes vuorostaan nousi ja meni isännän luo.\n\n-- Suvaitseeko isäntä, että minä saan sanoa teitä ystäväkseni? Jos sen\nsallitte, niin siitä ylpeilen.\n\nHolopainen ojensi suuren kätensä, joka mielenliikutuksesta vavahteli\nHanneksen kädessä.\n\n-- Hyvin mielelläni.\n\nIsäntä siirsi kaappiin pullon ja pikarin.\n\n-- Saako vävy oman elämisen? kysyi Hannes.\n\n-- Saa.\n\n-- Ettekö häntä vihaa?\n\n-- Koetan rakastaa...\n\n-- Nyt on autuus tapahtunut tällekin huoneelle. Olette kuin publikaani\nSakeus.\n\nHannes lähti. Mutta mennessään hän sydämessään melkein ylpeili. Tänä\npäivänä hän oli saanut kauniin sielullisen voiton. Hän oli tehnyt\njotain suuremmoista, josta hedelmät vielä vuosien takaa kasvavat:\nPimeän kansan johtajan oli hän voittanut ystäväkseen.\n\n\n\n\nXII LUKU.\n\n\nKoululla kuhisi väkeä mustanaan. Oli köyrisunnuntai-ilta. Sen\nsunnuntain ilta, jolloin kylillä tavallisesti remuilevimmat\nvuoden tanssit pidettiin, juotiin viinaa ja renttuiltiin kaikella\nmahdollisella tavalla. Tällöin vanhan tavan mukaan oli ikäänkuin\nsallittua antaa valta kaikille niille taipumuksille, joita sentään\nmuulloin muiden nähden osattiin hävetä. Takalistomaatkin tarvitsivat\njonkun päivän vuodessa, jolloin inhimillinen luonto purki tokeensa\nja räiskyen tulvasi yli senkin, jota täälläkin sopivaisuudeksi\nymmärrettiin.\n\nJuuri tämän päivän oli Hannes valinnut siksi päiväksi, jolloin hän\naikoi tehdä kiivaan ryntäyksen yönjuoksua vastaan. Kaikkia hän\noli kutsunut koululle kokoon sekä vanhoja että nuoria. Tuli hyvin\npilkallisena Juuso Kallio, tuli iloisena ja myhäilevänä isäntä\nKarvinen, tuli virsikirja ja siniraitainen nenäliina kourassa emäntä\nKarvinen, tuli paljon isäntiä ja emäntiä, tuli vanhoja, tuli keski-ikä\nihmisiä, tuli, tuli. Mutta nuoriso ei tullut. Ei tullut nuoriso,\njolle Hannes etupäässä kutsunsa lähetti, se ihmisikä, jonka veressä\nyönjuoksun hapatus kuohuen kävi.\n\nHannes ymmärsi, että tämä ei ollut se yleisö, jota hän etupäässä oli\ntarkoittanut. Ja hänelle kerrottiin, että nuoriso on laittanut suuret\nköyritanssit muutamaan taloon ei kovinkaan kaukana koululta. Se talo\noli huonossa huudossa ja sen talon tyttäret vieläkin huonommassa.\n\n-- Me lähdemme myös sinne, sillä siellä on juuri se paikka, mistä\nyönjuoksun vastustaminen pitää alotettaman, puhui Hannes ja painoi\nrohkeasti hatun päähänsä.\n\nYleisö ymmärsi, että tästä tulee jotain hyvin hauskaa ja seurasi\nmielellään mukana. Niin lähti vanhoja ihmisiä puoli sataa Hanneksen\nseurassa koululta tanssitaloon.\n\nMutta nuoriso ei antanut itseään pelottaa. Nauraen se otti vanhat\nvastaan. Se hyvin tiesi, että vanha tapa oli sen puolella, että\nikimuistoisista ajoista asti oli yhtä vimmatusti tanssittu\nköyrisunnuntai-iltana kuin jouluna hartaina kirkossa istuttu. Se kuului\nsen päivän luontoon. Nämä ikä-ihmiset ja heidän isänsä ja äitinsä\npitemmälle kuin hautausmaan hautataulut tunsivatkaan olivat silloin\ntanssineet, remuilleet ja räiskyvään humuun uuvuksiin asti uppoutuneet.\nMiksei nyt? Miksei? oltiin valmiina voimakkaina huutaen kysymään.\n\nHannes kohtasi hyvin paljon nuoria pilkallisia kasvoja, jotka nauttivat\nsiitä, että opettajakin oli tänne tullut. Mutta kukkona ivaajien\nkeskellä keikkui Maikki Karvinen ja iski silmää toisille nuorille\nHannesta osotellen.\n\nSen huomasi Hannes ja sentähden oli tupa tuokion sysimusta hänen\nsilmissään. Täällä oli jo tanssittu hyvä aika, joten oli kuuma ja\nrasvainen ja hikinen ilma.\n\nNyt kaksi viulua yltyi soimaan kiivasta polkkaa. Pari toisensa jälkeen\nlähti pyörimään ja kohta oli koko tupa kuin hyppelevä intiaanileiri.\nTuossa meni poika ja tyttö, tuossa kaksi tyttöä, tässä taas kaksi\npoikaa ja tuolla lensi vimmatusti yksinään rypäs puolikasvuisia\nmiehenalkuja. Kaikkien sääriin virma ajautui, sillä viulut kutsuivat\ntanssiin niin kiusaavan viettelevästi. Tuvan ilmassa oli jotain\nlämmintä hekumaa, lattia tömisi, seinät vastailivat, katto kumisi,\nkoko kymmensyltäinen tupa vavahteli ilosta. Kuka tässä jaksoi\nvastustaa verensä vanhoja muistoja, jotka kiusaavina nousivat päähän\nja veivät mennessään niihin aikoihin vanhempiakin, jolloin jalka oli\njäntevä ja norja, poski lämmin ja otsa rypytön? Entiset nuoruuden\nköyrisunnuntai-illat iloineen nousivat menneiden aikojen kätköistä kuin\neilispäivän tapahtumat ja nyt taas silmien edessä vereksinä hurmasivat.\n\"Oltiin sitä ennen nuoria mekin, eikä olla liian vanhoja vieläkään\",\najateltiin vanhempienkin joukossa. Ja yksi ja toinen pari irtausi\nsieltäkin tanssiin. Kaikista ensimäisinnä Karvisen isäntä muutaman\nnuorekkaan emännän kanssa. Etsittiin nuoruutensa rakastettuja ja vielä\ntahdottiin niiden kanssa viettää yksi huimaavan ilon hetki ennenkuin\npalattaisiin ainiaaksi takaisin arkipäivien harmaisiin huoliin.\n\nTuolla nurkassa ryypittiin viinaa, täällä istuivat pojat ja tytöt\nsylitysten. Tuossa nosteltiin tanssivien tyttöjen hameita, jotta\nsukanvarret paljastuivat. Siellä loukossa iskettiin korttia ja\nkiroiltiin. Nyt on köyri... nyt on köyri... nyt on köyri... kävi kuin\nhumaus läpi kymmensyltäisen tuvan katosta lattiaan. Nyt tanssitaan, nyt\nlauletaan, nyt riemuitaan täysin sieluin... täysin rinnoin... hiiteen\nja hornaan opettaja, joka meiltä ilon ryöstää aikoo...\n\nNäin ajatteli tuvan ihmisjoukko melkein kuin yksillä aivoilla.\n\nKarvisen emäntä paineli rintaansa ja lähti voivottaen pois. Pihalla hän\nalotti laulaa virttä.\n\nJuuso Kallio katsoi ilosta humaltunutta ihmisjoukkoa, sitten opettajaa,\njoka hyvin kalpeana koetti vältellä tanssivien työntelyjä. Ja Kallio\nnauroi sydämensä pohjasta.\n\nOpettaja huomasi, että tässä tarvittiin hänen puoleltaan kymmenen\nmiehen rohkeus ja voima. Nyt oli se juhla ylimmillään, jolloin\nOrjasaaren kansa orjana uhrasi itseään voimakkaammille intohimoilleen,\nse pakanallinen juhla, jolloin pakanuus noiden ihmisten sydämistä vielä\npäivän valoon uskalsi tulla. Ja Hannes harmitteli, että juuri hän oli\ntuonut vanhemmatkin tänne tanssimaan.\n\n-- Olisiko viisainta hänen siirtää toiseen tilaisuuteen puuhansa?\nmietti hän.\n\nMutta samassa hän huomasi, miten Maikki Karvisen silmä nauroi hänellä\nja miten humalaiset nuoret miehet retuuttivat muuatta piikatyttöä.\nYht'äkkiä tanssi taukosi ja soitto lakkasi. Oli väliaika.\n\nHannes nousi tuolille huoneen perällä, levitti kätensä ja huusi:\n\n-- Nuoret ja vanhat! Tässä välillä muuan sana. Syntyi hiljaisuus ja\nkaikki häntä katsoivat. Väki alkoi keräytyä oven seinälle ja sivuille,\njotta keskilattia ja tuvan perä tyhjeni.\n\n-- Tämä juhla, jota nyt vietätte -- Hannes jatkoi -- on alkuaan\npakanallinen juhlapäivä. Esi-isämme viettivät sitä Kekrin eli\nkarjanjumalan kunniaksi. Tämä vanha tapa on muuttanut meillä tämän\nkristillisen sunnuntaipäivän karjanhoitajain eli palvelijain\nvuosipäiväksi, sillä nyt he vuoden töistä vapaina saavat iloita ja\nviettää vapaan viikon.\n\n-- Niin saadaankin, vastasi raikuvasti joku nuori mies.\n\n-- Ja nyt te tanssitte ja soitatte. Sitä en ensinkään moiti. Mutta sitä\nmoitin, ett'ette heittänyt oven ulkopuolelle viinapulloja, kortteja,\nmielen irstautta, raakuutta... Jos näin jatkatte aamuun asti, niin\nolen varma, että tänä yönä tehdään töitä, joita saadaan läpi elämänsä\nkatua ja josta lopullista tiliä tehdään käräjäpaikalla. Syntyy\ntappelujuttuja, syntyy lapsenruokkojuttuja...\n\nJuuso Kallio kuiskasi jotain oven suussa Lois-Maijan korvaan. Tämä\nhiipi seinäviertä huoneen perälle ja hiljaan Hanneksen huomaamatta\nasettui hänen tuolinsa sivulle nauravin naamoin. Näin sai Hannes\nLois-Maijasta ikäänkuin taistelutoverin, sillä muita huoneen perällä ei\nollut.\n\nHannes jatkoi:\n\n-- Säädyllinen tanssi ja säädyllinen ilo on kyllä sallittava. Mutta\nkoulupiirinne opettajana panen jyrkän paheksumisen tätä tällaista remua\nvastaan.\n\nKoko ihmisjoukko yltyi nauramaan, sillä Lois-Maija teki jonkun\nhullunkurisen kujeen siinä opettajan sivulla eikä Lois-Maijan maine\nkylässä ollut paraita.\n\nNyt huomasi Hannes Lois-Maijan. Kiivaasti siirsi hän tuolinsa toiseen\npaikkaan ja kielsi Lois-Maijan tulemasta siihen.\n\n-- Koulun väkeä on Lois-Maijakin, aivan saman talon väkeä, vastattiin\nnauraen joukosta.\n\n-- Sovittehan koulullakin yhdessä, huomautti pirullisesti Juuso Kallio.\n\n-- Ja hyvin sovimmekin, lisäsi Lois-Maija ja räjähti nauramaan.\n\nKoko tupa taas nauroi. Hannes oli kuolemankalpea. Hänet oli viattomasti\nhäväisty tämän ihmisjoukon edessä, hänet, joka lähti irstautta näistä\npois ajamaan. -- Minä kiellän Lois-Maijan tulemasta tähän ja tulemasta\nenään koululle, kivahti Hannes posket tulvillaan verta kuin pyrkisi se\nläpi ihon niistä tippumaan.\n\n-- So! so! On minullakin koulutalosta jotain sananvaltaa, kuka siellä\non ja kuka ei, puhui Juuso Kallio hyvin nauttien Hanneksen hämmingistä\nja asetti rahansa kuin Hanneksen katseltavaksi.\n\n-- Minun asunnostani ei teillä ole mitään sananvaltaa ettekä voi\nminua pakottaa pitämään asunnossani vastenmielisiä ihmisiä. Ja on\nhäpeällistä, että kansakoulunjohtokunnan esimies asettuu täällä\npimeyden voimien puoltajaksi...\n\nJuuso Kallio sähisi vihasta ja meni talonisännän korvaan kuiskailemaan.\nIsäntä puolihumalaisena meni puhuttelemaan renkejään, joiden aivoissa\nmyös viina parhaallaan vietti voittokulkuaan.\n\nHannes oli taas noussut tuolille ja alkoi puhua. Mutta samassa rähisi\nisäntä:\n\n-- Tässä tuvassa on minulla sananvalta. Rauhanhäiritsijät pois pellolle!\n\nSamassa tarttuivat rengit Hanneksen tuoliin ja kantoivat hänet sillä\npihalle. Joukko huusi, polki jalkaa, taputti käsiään ja nauroi, nauroi\nnauramasta päästyäänkin. Niin paljon saatanallista pilkkaa ei Hannes\nvielä ollut elämässään yllättänyt. Näytti kuin koko tuo suuri tupa\nolisi räjähtänyt hänelle nauramaan. Siinä hän huomasi vain lihavia,\nrasvaisia naamoja, hikisiä kasvoja, koko- ja puolihumalaisia silmiä,\ntyttöjä ja poikia, nuoria ja vanhoja, ja kaikki nauroivat -- hänelle!\n\nJuuso Kallio lopuksi yllytti miehet huutamaan: hurraa!\n\nTässä perkeleellisessä melussa hänet kannettiin pihalle ja siellä\nisäntä joukon etunenässä sanoi hänelle:\n\n-- Uskallappas toiste tulla köyritansseihimme saarnaamaan!\n\nSitten väki meni sisälle, ovi suljettiin, viulut yltyivät soimaan ja\ntanssi alkoi -- koko maailman polkka oli parhaallaan menossa.\n\nNyt ymmärsi Hannes tavanneensa sitä raakuutta, jota hän lähti etsimään.\nMeneppäs nyt ja luennoi sille! Tai lausuisitko sille runon vaiko\nlaulaisit isänmaallisen laulun...?\n\nHannes jo ivaili itse itseään. Kun hän pääsi koululle, tuntui hänestä\nkuin olisi hän nostettu likakuopasta ja vaatteet vielä moskaa\nvaluisivat.\n\nHän oli nyt täydellisesti nöyryytetty mies. Sillä hän oli kohdannut\nmahtavampansa. _Hän_ oli liian heikko sivistyksen apostoliksi näillä\ntakalistomailla. Ja hänen aseensa, jotka seminaari hänelle antoi, kovin\ntylsät.\n\nTaas tuli Hanneksen sieluun kuvitelma jättiläisestä, joka nousisi\nnäiden pariin jostain tuntemattomasta maailmasta kädessään sivistyksen\nvaltasoihtu. Ja kun hän sen pystyttäisi tämän pimeyden keskelle, niin\nvarmaan se huikaisisi ja he nöyrtyen maahan lankeisivat. Mutta hän?\nRengit, joiden jalat viinasta horjuvat, kantavat hänet pihalle. Ja\nsiellä hänelle vielä annetaan nuhteet yhteisen kansan silmien alla.\n\nMutta ei tämä tällainen ole sivistyksen vika. Vika on siinä, että hän\n-- sen esitaistelija -- on ylen heikko nuori mies, joka ei ymmärrä\narvostella asemaa eikä oikeata hetkeä. Joka lähtee tappeluita iskemään,\nsen pitää juuri ymmärtää se \"oikea\" hetki.\n\nSamassa hänen povessaan kuiskattiin: \"Mitä valitat? Onhan se sinun\noma kansasi, joka sinulle hävittömäksi rupesi. Nythän näet, kuinka\nse on raaka ja kuinka sen raakuudessakin piilee voimaa. Ihaile sitä!\nSillä kun tuon voiman suunta saadaan käännetyksi päinvastaiseen, tekee\nse yhtä uljaita voimannäytteitä valon ja valistuksen alalla kuin nyt\npimeyden töissä. Ja kuka on ensi kerralla kohta voittoon kohonnut? Vain\nsuurimmat onnen sylilapset, joille taistelu on leikkiä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun opettaja oli ulos saatettu tanssituvasta, yltyi heidän remunsa\nsiellä sisällä kahta rajummaksi. He ikäänkuin nyt vasta tunsivatkin\nmahtinsa ja seisovansa omalla pohjalla, kun opettajalle tuollaisen\nulosmenon laittoivat. Hurjuus huippuunsa kohosi ja rohkeina heiteltiin\njalkoja vimmaisessa tanssissa.\n\nTanssittiin, tanssittiin, tanssittiin...\n\nToisistaan ei välitetty, vaan jokainen eli omaa iloaan. Ei moneen,\nmoneen vuoteen oltu pidetty näin mahtavia köyritansseja. Sillä nyt\ntulivat vanhemmatkin ihmiset kuin sattumalta tukulta mukaan vedetyiksi.\nSiellä menivät yhdessä mylläkässä isät, äidit, lapset. Tämä oli aito\nNoan ajan rohkeata riemua ja kirjavata syntiä.\n\nSilloin yön sylissä, kun tuikuttavat tuijulamput väsyneesti valaisivat\nhyvin tomuista, harmaankeltaista ilmaa ja hikeä ja tupakan savua oli\ntuvassa niin runsaasti, että sitä melkein voi lapiolla lykätä, kun\nuseampien miesten silmät viina oli pilannut ja naiset synnynnäisen\nujoutensa pois viskanneet rohkeina miesten sylissä keikkuen, silloin\nyht'äkkiä kuului hirveä huuto, näkyi punaista verta ja mies puukko\nkyljessä horjahti lattiaan.\n\n-- Siinä on Maijan puolesta! kuului huuto ylinnä.\n\nKaikki säikähtivät kuin salama olisi tuvan pirstonnut.\n\nJuopuneet selvisivät, tytöt taas häpesivät, miehet huusivat, naiset\nitkivät. Toiset ottivat kiinni murhaajan; toiset koettivat hoitaa\nmurhattua. Työnneltiin toisiaan, tuupittiin ja hätäiltiin. Ja kun ensi\nsekasotkusta selvittiin, huomattiin, että murhattu oli Karvisen isäntä\nja murhaaja Lois-Maijan isä.\n\nMolemmat olivat he olleet liikutettuja. Murhaaja oli kantanut isännälle\nvihaa jo vuosikymmenin tyttönsä tähden.\n\nNämä olivat viimeiset köyritanssit Orjasaaressa.\n\n\n\n\nXIII LUKU.\n\n\nTuon murhatapauksen jälkeen koulupiirin ihmiset olivat hyvin\npeloissaan. Olihan murhattu pitäjän ensimäisiä isäntiä ja kaikki\nhänestä olivat pitäneet. Taas murhaajaa vihattiin ja hänen oma\nvaimonsa kirosi häntä. Yleinen mielipide tuomitsi murhaajan kaikkein\nkatalimmaksi raukaksi, joka kehtasi oman isäntänsä murhata, vaikka tämä\naina oli ollut hänelle hyvin hyvä. Murhaaja oli ollut synkkämielinen\njo monen monta vuotta. Mutta muuten kirjan mies ja uskonnollisuuteen\ntaipuva. Monta sanaa viikossa hän ei puhunut eikä juuri ihmisten\nseuroissa viihtynyt. Ei kiroillut, ei juonut, eikä juuri naisiin\nkatsonutkaan.\n\nKun Hannes kuuli murhan, oli hän sydänjuuriinsa asti liikutettu.\n\n-- Kävikö isäntä Karvinen muulloin köyritansseissa? kysyi hän\nsanantuojalta.\n\n-- Joka vuosi _hän_ oli niissä, kuului vastaus.\n\nHannes tyyntyi. Tuo Karvinen olisi varmaankin ollut pohjaltaan\noikein kelpo mies, mutta salainen synti hänet tuhosi. Hän oli niin\nelämänhaluinen, niin kovin elämänhaluinen, hänen suonissaan kuohui\nvoimakas veri, mutta nuoruudessa sen veren suuntaa ei osattu oikein\nohjata. Ja se oma veri hänet tuhosi, se liian voimakas elämänhalu, joka\njo hänen kasvoissaan leikkien säteili.\n\n-- Käypikö tavallisesti köyritansseissa vanhojakin ihmisiä? kysyi\nHannes uudelleen.\n\n-- Ei sanottavasti. Mutta olihan niitä tänä vuonna, kun opettaja niitä\nsinne kuljetti.\n\n-- Niin. Minä tarkoitin kokonaan toista. En voinut uskoa, että\nvanhemmatkin ihmiset olisivat noin vanhojen muistojensa vallassa.\nLuulin että he jaksaisivat hillitä itsensä. Mutta nyt siellä polki\ntanssin mylläkässä kokonaisia perhekuntia. Ja sehän on jo lumousta,\njota ei tavallinen ihmisvoima pidätä. Minä olin tyhmä, mutta kyllä he\nminulle kostivatkin. Kuitenkin jos he kuuntelivat minua, niin murha jäi\ntekemättä.\n\n-- Niin jäi. Ja nyt sitä surraan.\n\n-- Ja opettajana minä olisin tehnyt väärin, jos olisin istunut koululla\ntoimetonna, kun vierelläni kokonainen helvetti oli sytytetty.\n\n-- Nyt surraan, ett'ei opettajaa toteltu. Karvisen Maikki on koko\nyön itkenyt ja valittanut. Emäntä Karvinen vain veisaa ja huutaa:\nhalleluja! Toiset sanovat, että opettaja kostoksi noitui tuon\ntapauksen. Toiset taas että Jumala sen rangaistukseksi lähetti, kun\nopettajaa niin kovin häväistiin. Menettelyään teitä kohtaan he kovasti\nkatuvat.\n\n-- Se on kauniisti tehty. Minä luulin jo, että minun täytyy jättää tämä\npitäjä...\n\nPuhuja -- yksi koulunjohtokunnan jäsenistä -- säikähti ja alkoi\nmonenkertaisesti pyydellä anteeksi kaikkien puolesta.\n\nJa sinä päivänä, joka tansseja seurasi, kävi koululla monta ihmistä,\njotka olivat aivan murtuneita. Naiset itkivät ja pyysivät anteeksi,\nmiehet sadattelivat omaa hurjuuttaan. Tuli niitäkin, jotka paikalla\neivät olleetkaan, ja pyysivät opettajalta koulupiirin puolesta\nanteeksi. Murhatapaus oli kaikki säikähdyksellä lyönyt.\n\nNyt jo pyydettiin pyytämällä, että opettaja ensi sunnuntaina heitä\nkoululla neuvoisi. Opettaja lupasi.\n\nHannes lähti Karviseen. Maikki häntä häpesi eikä tullut näkyviinkään.\nOpettaja pyysi saada nähdä ruumista. Renki tuli näyttämään. Vainaja oli\nnostettu riiheen, kunnes nimismies saapuisi pitämään poliisitutkinnon.\nSitten se vasta hankittaisiin ja puhdistettaisiin.\n\nSiinä lepäsi mies eksymystensä uhrina. Oi, miten ankara on siveyden\nlaki! Hanneksella tulivat vedet silmiin.\n\nTässä taittui varmaankin hyvä sydän, joka pilautui sivistyksen\npuutteessa. Hannes oli varma, että Karvinen ei olisi ollut sellainen\nkuin hän oli, jos hän olisi saanut hyvän pohjakasvatuksen. Opettaja\nmuisti hänet niin ilmielävänä eilen illalla koululla. Vainaja antoi\nreippaasti ja sydämellisesti kättä, hymyili ja sanoi vakavasti lopuksi:\n\n-- Minä toivoisin, että opettaja saisi meidät kaikki paremmiksi. Minua\njo kohotitte koko joukon, vaikka kyllä se vanha koski täällä liivin\nalla pyrkii kohisemaan.\n\nHannes kallistui lähemmäksi katsomaan noita sieviä kasvoja, jotka\nolivat vieläkin kuin puolihymyssä. Karvinen oli kuollut nauru huulilla.\nEi liene luullutkaan itselleen niin pahoin käyneen.\n\nPois mennessään käveli Hannes rakennuksen sivustaa. Hän kuuli tuvasta\nhyvin kimakan virren veisuun, johon seottui useampia särkyneitä ääniä.\nKylän hurskaat mummot olivat tulleet emäntää lohduttamaan ja nyt siellä\nkuorossa veisattiin niin, että huone järisi.\n\n-- Ei ole tämäkään kristitty opettaja, kuuli hän samalla soimauksen\nselkänsä takaa.\n\nMutta hän meni vain. Sillä hänen sydämensä oli liian täysi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana sunnuntaina saapui nuorisokin koululle. Nyt oli nuoria,\nnyt oli vanhoja, nyt oli keski-ikäisiä. Mutta kaikki he arkaillen\nliikkuivat, hiljaan puhuivat ja jo opettajan katseesta punastuivat. Ei\nolisi voinut uskoa, että tämä sama yleisö viikko takaperin opettajan\nsellaisella rohkeudella häpäisi ja sellaisella määrättömällä remulla\nliikkui. Koulutalo ei yksin tätä vaikutusta tehnyt. Vaan se oli\nKarvisen isännän murha. Kerrottiin, miten vanhatkaan ihmiset eivät\nuskalla pimeän aikana tuvasta ulos mennä, miten lapset äitiensä\nsylissä itkevät pelosta ja miten nuoriso lupaa olevansa tästä puoleen\nköyritansseja pitämättä. Melkein joka talossa oli nähty kummituksia ja\njoka riihessä pauketta kuultu. Koko Orjasaari vavahteli omaa arkuuttaan.\n\nOlisiko Karvinen siis kuolemallaan sovittanut sen, mitä elämällään\nrikkoi ja enemmänkin? Olisiko siis hänen murhansa lupaava alku\nirstaisuuden pois kitkemiseksi Orjasaaresta?\n\nHannes nousi puhumaan. Sielun kirkas toive hohti hänen silmistään ja\nhänen äänensä helkkyi kuin kanteleen kieli.\n\nSillä tässä oli se yleisö, jota hän tarvitsi, tässä nyt se maa-ala,\njohon sopi kylvää. Karvisen aave ikäänkuin edellä kulki tietä\ntekemässä. Hän piti tulla tapetuksi, jotta sydämet syntiensä painosta\nväriseisivät. Hän oli ollut koulun innokkain puuhaaja ja suurin ystävä\nkoko koulupiirissä. Kun hän sen sai puuhatuksi, poistui hän itse.\n\nHannes kuvasi yönjuoksun monelta eri puolelta. Ja koetti sitä valaista\nsiveyden soihdulla.\n\nKuulijain mieleen, tulee niin ilmielävänä hiljainen kesäyö, jolloin\nkaikki muut nukkuvat, mutta eivät yönjuoksijat. Luonto on valoisa, on\nhiljaan, on niin sanomattoman hiljaan, jotta omat askeleet painuessaan\nyön kosteaan ruohoon korviin kuuluvat. Joskus pelästyneen sorsan \"krääk\nkrääk\" äänetöntä kulkijaa säikäyttää. Tai kuu liian totisena taivaalta\nkatsoo. Tuolla ulompana on yksinäinen aitta ja sinne askeleet vievät.\nKuumana polttaa veri, kun hiljaan ovelle napauttaa ja sieltä sisältä\ntulee valkoröijyinen tyttö suortuvat hajallaan ja posket hohtaen,\nvalmiina lämmin syli nuoruuden lemmitylle...\n\nOi! Olivathan ne sentään sen ajan riemuhetkiä nuo nuoren elämän rohkeat\nyötaipaleet...\n\nKuulijat ovat mukana henkeä pidätellen. Se tuo opettaja todella lukee\nheille heidän oman sydämensä kirjaa.\n\nHannes pitää pienen väliajan ennenkuin uudelleen alkaa. Hän sallii\nkuulijain tuokion muistoissaan hekkumoida, jotta mieli olisi sen\nvastaanottavampi sille, mikä vielä seuraisi. Hän antaa kylliksi päivää,\njotta yö siihen kahta kamalammin kuvittuisi. Riemujen ruusupohjalle hän\ntahtoo maalata kipujen käärmeen.\n\nNyt hän jatkaa kuvaustaan:\n\nMutta sitten vuosien takaa... surua... pohjatonta surua useimmalle\nyönritarille. Tällöin tuli tehdyksi lupauksia, joita ei pidetty;\nsanotuksi valoja, joita rikottiin. Ja kun elämä myöhemmällä iällä\ntinkimättömästi näytti näiden öisten riemujen takapuolta, niin\nsilloin ne samaiset kiskoivat silmistä verikyyneleitä. Ja kiivaimmat\nyöntanssijattaret kaatuivat väsyneinä arkielämän maantien ojaan.\n\nHanneksen kuvauksessa ei muoto ollut noin verhottu eikä sisällys\nrunollisiin poimuihin kätketty, mutta kuulijakunnan käsityskannan\nmukaan alastomampi. Siksipä silmät vettyivät ja äskeiset riemumuistot\nlaskivat nyt alas aivoista itkujokina.\n\n-- Niin ankara on siveyden laki! Rikokset sitä vastaan ovat puukon\npistoja rikkojan omaan sydämeen, lopettaa Hannes.\n\nHänen silmissään on lähtemätönnä Karvis-vainaja puukko kyljessä. Mutta\nkuollutta hän ei tahdo häväistä. Sillä siellä kuuli jäin joukossa oli\nKarvisen oma tytär.\n\nNyt nähtiin outo näky. Oven suusta kasvot itkun vääristäminä ja ruumis\nvavahdellen kulkee Lois-Maija opettajan luo, lankeaa siellä polvilleen\nja suutelee opettajan jalkoja.\n\nKoko ihmisjoukko on tunteiden lyömä. Katsoitpa minne tahansa, niin\nsilmissä kiilsi kyynel. Sillä Lois-Maijan ja Karvis-vainajan nuoruuden\nhistoria oli yli koko seudun tunnettu.\n\nOpettaja nostaa Maijan ylös ja kysyy, onko hänellä erityistä sanottavaa.\n\nMaija puhuu hiljaan, hyvin hiljaan...\n\nJa sitten vaipuu taas polvilleen lattialle nyyhkimään.\n\n-- Maija pyytää teiltä kaikilta anteeksi ja lupaa alkaa uuden elämän.\nKarvisen isännän murha on hänen sielunsa kääntänyt. Viime viikon on hän\nharhaillut metsissä omantunnon tuskissa ja sanoo nyt minun puheessani\nnähneensä itsensä kuin peilissä, puhuu Hannes.\n\n-- Niin on... on... on, voivottaa Maija lattialla.\n\n-- Te nuoret naiset, joille elämä vielä näyttää nautinnon riemut niin\nhurmaavina, niin kiehtovina...!\n\nSamassa Hannes tahtoo katsoa läpi Maikki Karvisen.\n\n-- ... Silmätkää tätä naista ja te näette ilmielävänä, mihin neitseenä\nsärjetty puhtaus viepi. Viehkeinä te syliinne aittanne ovella suljette\nyön sankarin, joka surkeimmassa tapauksessa vuosien takaa viskaa teidät\ntuohon kipeään raunioitumiseen kuin tässä tämä naisrukka. Hän on\nyönjuoksun riemujen kuivettunut kukka. Voisin paljonkin opettavaa tässä\nasiassa hänestä puhua. Mutta en tahdo häväistä vainajia.\n\nKaikki kääntyivät katsomaan Maikki Karvista. Hannes huomasi ampuneensa\nyli maalin. Ja harmitteli sitä. Hän jatkoi Maijaa osottaen:\n\n-- Elkää häntä silti polkeko! Vaan tukekaa häntä! Sillä hänkin oli\nkerran viaton impi. Nouse ylös, Maija! Kaikki me olemme syntisiä ja\ntarvitsemme hengessämme polvistua Kaikkivaltiaan eteen rukouksessa.\n\nMaija nousi. Hannes määräsi virren, alkoi soittaa ja kohta voimakas\nvirsi sävelissä vieri suuren luokan seinästä seinään. Ihmisten rinnat\navartuivat ja salvat poistuivat. Ukkosilma oli ohi ja jäljelle jäi\npuhdistava, raikas sydänten lämpö.\n\nSe oli se suuri puhdistusjuhla Orjasaaren kansassa. Sen aikakirjoissa\noli lehti kääntynyt, mutta valistuksen ensimäinen voitto oli siihen\nkirjoitettu Karvisen isännän verellä.\n\nJa sitä Hannes suri. Hän oli toivonut, että sivistys yksin omalla\nsisäisellä voimallaan tekisi täälläkin valloitusretkensä ilman\nveren vikoja. Mutta Karvisen isännän veressä piti Orjasaaren kansan\nvalistuksen lunnaat huuhdottaman.\n\nVeri, jota monet miespolvet perätysten oli pilattu, vaati verta.\nSiinäkin yksi sallimuksen lujia lakeja.\n\nKarvinen, aikoinaan seudun suurin yönjuoksija, oli omien eksymystensä\nuhri, mutta samalla nousevan valistuksen uhri.\n\nSillä yönjuoksu oli nyt Orjasaaressa loppunut.\n\n\n\n\nXIV LUKU.\n\n\nTäällä takalistolla oli kansalla vain kaukainen hämäryys kaikesta siitä\nvaltiollisesta sekasotkusta, mikä maan keskuksessa tapahtui. Tänne\nkuului se vain himmeästi kuin etäisen ukkosen vieno jyrinä, ukkosen,\njoka särki ja pirstosi satavuotiset hongat, velloi mutaisiksi kuohuvien\nvirtojen vedet ja painosti ilman hiostavaksi siellä, missä se vaaruna\npään päällä elämöi.\n\nHannes oli saanut oudon kirjeen, mikä oli kätketty pieneen kuoreen ja\nsiihen huonolla käsialalla osote kyhätty. Tuo kirje oli ulkopuolelta\nniin vaatimattoman yksinkertainen kuin maalaistytön lemmen kirje. Mutta\nsen sisällä oli asioita, jotka perin juurin järkyttivät Hanneksen\nmielen rauhan.\n\nSillä kirje oli suuri valtiollinen julistus ja sen jokainen sana\nsäihkyvä kuin tulesta hehkuisi.\n\nHannes luki, vapisi, tuli selville, että hänenkin pitää jotain täällä\ntehdä. Kirje oli kuin tulisoihtu, joka paljasti hänelle valtiollisen\naseman syvänteitä myöten.\n\nJa hän oli jo kyllä tarpeeksi ympäristöönsä tutustunut, jotta hän voi\nalkaa valtiollisenkin herätystyönsä. Tähän asti ei sen tarve ollut\ntäällä niin ensi hetken polttava. Mutta nyt jo tuntuivat vaikutukset\nvaltiollisesta sekasotkusta suoraan tänne asti. Sillä oli annettu uusi\nasevelvollisuuslaki, joka veisi tämänkin Orjasaaren nuoret miehet\nsyömään hapankaalia Venäjälle ja raakojen aliupseerien potkittaviksi.\nJulistus kuitenkin pitää ensin maan kirkoissa kansalle luettaman.\n\n_Sitä ei saa tapahtua_. Se oli tuon kirjeen ponsi. Ja siihen pyydettiin\nHanneksenkin myötävaikutusta.\n\nNyt siis hänen pitäisi alkaa ohjelmansa valtiollinen puoli.\n\nJa hän sen alkoi.\n\nJonkun viikon takaa sai hän rovastilta kirjeen, jossa häntä kutsuttiin\nensi lauantai-iltana hyvin tärkeän asian vuoksi saapumaan pappilaan.\n\nKun Hannes sinne saapui, olivat siellä jo pitäjän muut opettajat ja\npieni pastori.\n\nRovasti loisti nyt kohteliaisuudesta ja lähentymisestä. Hannestakin\ntaputti hän olkapäälle, nauroi ja käsi kädessä kuljetti sisälle.\n\nSiellä oli valmis kahvipöytä.\n\nPieni pastori oli vain hirveän hermostunut. Muuten olisi tämä tilaisuus\nollut erinomainen veljestymisjuhla. Pastori-raukka näytti vieläkin\npienemmältä kuin hän olikaan, yski ja hätäili. Kun joku hänelle kääntyi\npuhumaan, oli hän hajamielinen ja unohti puhujan ja asian, niin että\npuhuja kylläyneenä kääntyi pois hänestä, koska keskustelu kuitenkin\ntuon tuostakin katkesi pastorin hajamielisyyden tähden. Sillä pastori\nvainusi rovastissa taas jotain kavalaa, kun noin ylenmäärin ystävyyttä\njakoi.\n\nRovasti säteili. Hänen valkoinen tukkansa oli juhlallisen komea kuin\nlumikerros viheriöivän vuoren huipulla. Se vain kaunisti. Aivan\nsileiksi ajetuilta kasvoilta ei koskaan hymy nyt loppunut.\n\nHän kokosi helmuksensa, istuutui vitkaan tuolille kuin pelkäisi jotain\nsärkevänsä ja alotti:\n\n-- Herrat tietävät, että Suomessa nyt on kovat ajat. Mutta kun me\nosaamme kaikki kristityn nöyryydellä vastaanottaa, niin kalkki ei\nolekaan niin karvas. Meiltä vaaditaan vain Getsemane-mieltä. Oma\nkapinoiva tahtomme pitää meidän lannistaa ja jättää kaikki sen\nhuostaan, joka kansojen kohtalot johtaa...\n\nRovasti silmäsi kuulijoihinsa. Pastori oli pannut kätensä ristiin ja\nhänen silmäluomensa raskaina alas painuivat kuin suljetut luukut.\nUseimmat opettajat olivat seuranneet esimerkkiä. Hannes oli työntänyt\npeukalonsa liivinsä rinnan alle molemmin puolin ja ruumis eteen käsin\npullistuneena oli kuin jotain sanomaan valmiina. Hän rohkeni katsoa\nylös.\n\nRovasti kädet ristissä jatkoi:\n\n-- Nyt on Suomen kansalla etsikkoaikansa. Meidän, jotka kaikki olemme\nsen opettajia, tulee ennen kaikkea neuvoa lähimäisiämme ymmärtämään\ntämä ja nöyrtymään sen Jumalan edessä, joka sekä alentaa että korottaa.\nAmen!\n\nKaikki nostivat silmänsä ylös ja tultiin kuin rohkeammiksi. Mutta\nrovasti hetken takaa jatkoi ja nyt kuuluvasti liikutettuna:\n\n-- Sain joku päivä takaperin uuden asevelvollisuuslain kirkossa\nluettavaksi. Ja tämän johdosta olen kutsunut teidät neuvotteluun.\n\nKuulijat taas jännittyivät. Ja rovasti puhui edelleen:\n\n-- Hiukan ennen kuin tämä laki luettavaksi saapui, tuli minulle myös\nerään korkean ystävän kirje.\n\nRovasti etsi kirjoituspöydältään kirjeen. Ja sitten hän esitti\nkirjoittajan, miten monessa vaikeassa pulmassa hän on maan kohtalot\njohtanut ja miten onnelliseksi hän tunsi itsensä saadessaan näin\narkaluontoisessa asiassa neuvoja sellaiselta taholta.\n\nRovasti mainitsi nimen, jonka jokainen heistä hyvin tunsi. Se nimi pani\nrovastin vanhat posket punottamaan ja hänen silmänsä kirkastumaan.\n\nSillä sillä nimellä oli kaiku... maine...\n\nJa se nimi oli tämän kirjeen alla!\n\n-- Ja tahtovatko herrat kuulla tämän? Vastausta ei tarvinnut odottaa.\n\nRovasti luki, sen tärkeimmät kohdat kahteenkin kertaan ja teki niiden\njohdosta reunamuistutuksia.\n\nKirje hyvin taidokkaasti selitti, että ainoa ehto on maan vastaiselle\nonnelle lukea julki tuo laki kirkossa. \"Mutta samalla kuin sen\nhuulillamme luemme ja korvillamme kuuntelemme, niin kirotkaamme se\nsydämessämme. Taistelkaamme vihollistamme vastaan sen omilla aseilla.\nTämä on korkeampaa valtiotaitoa.\"\n\n-- Mitä ammattitoverit arvelevat? kysyi rovasti.\n\n-- Tuo haiskahtaa minusta jesuittamaisuudelta. Sillä viekkaus on huono\nase isänmaan puolustuksessa, puhui Hannes kiivaasti.\n\n-- Vai niin...\n\nRovasti pani suunsa hyvin leveään irvistykseen.\n\n--... Sitten herra Kauppi ei tunne omankaan kansansa historiaa, saati\nsitten muuta. Sten Stuure vanhempi 27 vuotta pelkällä viekkaudella\npuolusti Ruotsin valtakuntaa tanskalaisia vastaan, Kustaa Vaasa\nviekasteli ja Kustaa III:mas pelkällä viekkaudella sai aikaan\nvallankumouksen, jolla pelasti Ruotsin valtiollisesta haaksirikosta,\nnauraen selitti rovasti, ja katsoi kuin säälien Hannesta.\n\n-- Mutta kuinka monta vuosikymmentä se viekkaus onnea toi? Katsomme\ntarkemmin. Sten Stuuren viekkaus vei Tukholman verilöylyyn ja Kristian\nTyranniin. Kustaa Vaasan viekkaus oli aivan viatonta laatua. Mutta\nKustaa III:nen viekkaus vein yksinvaltaan, joka orjuutti ja lopulta\nsurmasi hänet itsensä. Oliko Ruotsi onnellinen Kustaa III:nnen paarien\nääressä? pyytäisin kysyä herra rovastilta.\n\n-- Mutta se olisi voinut olla paljon onnettomampikin. Se olisi\nvoinut olla rikkirevitty vieraiden valtojen kesken kuten Puolakin,\njos säätyhallitusta olisi aina vain kestänyt. Siitä puolalaisesta\nperikadosta sen pelasti Kustaa III. Sillä jakokirjoja jo valmistettiin.\n\n-- Se on vain luulo, jota minä en ensinkään usko. Aseman huippuunsa\nkärjistyessä olisi Ruotsin kansa itse pelastanut itsensä. Riidat\nolisi sovittu ja yhtenä miehenä jälleen noustu. Sillä niin Ruotsin\nkansan veriin oli vapaus juurtunut hamasta pakanuudesta. Kansa,\njoka kohotti keskuudestaan Engelbrektin, joka jaksoi elää vapaana\nKaarlen XII:nnenkin tyhmyyksien jälkeen, olisi kyllä itse pelastanut\nitsensä \"vapaudenkin ajasta\". Puolan ja Ruotsin välillä ei ole mitään\nkosketuskohtia. Puolassa ei ollut kolmatta eikä neljättä säätyä. Ja\nsentähden Puola hukkui, puhui Hannes.\n\nPieni pastori punastui Hanneksen puolesta, sillä hän huomasi, että\nrovasti oli suuttunut.\n\n-- Tahtooko siis opettaja Kauppi, ett'ei tätä asevelvollisuuslakia\nkirkossa luettaisi? kysyi rovasti ja hänen silmiensä ympärykset olivat\npunaiset, josta pastori tiesi, että rovasti oli suuttunut.\n\n-- Kaikki se, jota uskonto ja koulu on minulle tähän asti opettanut,\npakottaa minut ehdottomasti kieltämään.\n\n-- Mutta uskonto ja koulu opettaa tottelemaan esivaltaa, huomautti\nrovasti.\n\n-- Niin pitkälle kuin esivalta kulkee Jumalan teitä. Sen korkeampaa\nvaltiotaitoa ei Suomi tarvitse oikeuksiaan puolustaessaan.\n\nRovasti huomasi joutuneensa aivan umpikujaan.\n\n-- Mutta jospa me emme ymmärrä politikkaa. Kun Bismark yhdisti Saksan\nyhdeksi ja lujaksi, teki hän kyllä väärin, jos lyhyillä silmillä\nkatsotaan hänen keinojaan, mutta kuitenkin historia on nostanut hänet\nsuurtensa Pahtheoniin ja Saksan kansa nyt jumaloi häntä toisena Kaarlo\nSuurena, väitteli rovasti ovelana.\n\n-- Mutta mepä emme ole taistelevalla, vaan torjuvalla puolella.\nJa siinä on suuri ero. Jos me rupeamme keinotteluun ja hylkäämme\nrehellisen puolustuksen, niin silloin itse hyväksymme sortajan\nmetkut ja keinot, kun kerran itsekin niitä käytämme. Heikomman ainoa\npuolustettava ase valtiotaidonkin puolelta on järkkymätön oikeuksiensa\nkiinnipitäminen. Aivan samaten kuin neito, jota vietellään, ei saa\nruveta tinkimään puhtautensa kanssa. Jos hän siihen rupeaa, niin hän on\nvoitettu.\n\n-- Herra Kaupin vertaukset ontuvat.\n\n-- Tuo jälkimäinen oli puhuttu vain asian valaisemiseksi tässä\ntilaisuudessa.\n\n-- Valitan, että me rupesimme valtioviisaiksi. Minä tunnustan\nkykenemättömyyteni, vaikka olenkin valkeat hiukset päähäni saanut. Ja\nuskon tällaisessa asiassa aina auktoritettiin.\n\n-- Jos omaa vakaumusta ei kunnioiteta, niin minä vaikenen. Mutta minä\nluulin rovastin jotain sellaista tällä neuvottelulla tarkoittaneen, ja\nsentähden rohkenin sanoa ajatukseni, puhui Hannes.\n\nRovastilla yhä enemmän silmien ympärystät punottivat. Hän hieroi\ntuskauneena, mutta syvästi itseään hilliten, käsiään ja koki hymyillä.\n\n-- Mitä mielipidettä muut ovat? Mitä sanoo pastori? kysyi taas rovasti.\n\n-- Jos asiaa katselee teologian kannalta, niin...\n\n-- Rakas veli, nyt ollaan politikassa.\n\n-- ... Jos asiaa katselee teologian kannalta, niin tämä asia ei kuulu\nminulle. Enkä tahdokaan olla politikko...\n\n-- Niin juuri. Meidän ei tarvitse politikoida, kun emme ymmärrä...\nOikein pastori! huudahti rovasti.\n\nPastori hymyili kuin pieni lapsi, jota kiitetään siitä, että on kiltti.\n\n-- Entäs muut opettajat? kysyi rovasti.\n\nNämä muistivat, että nöyryys seminarissakin oli parhain hyve ja\nturvautuivat siihen.\n\n-- Kun me kerran lapsille joka päivä opetamme, että esivaltaa pitää\ntotella, niin pitää kai meidän itsemmekin, sitä totella ja puolustaa\ntoteltavaksi, puhui ensimäinen.\n\n-- Juuri niin! vahvisti rovasti.\n\n-- Minä kannatan edellistä puhujaa, sanoi toinen.\n\n-- Ja minä kannatan sinua, puhui kolmas.\n\n-- Ja minä sinua, vakuutti neljäs.\n\n-- En osaa mitään sanoa, kun en ymmärrä näitä asioita. Juuri sentähden\nvääjäämättömästi olen samaa mielipidettä kuin rovastikin, puhui viides\nyskähdellen ja punottaen.\n\nTämä ryhdittömyys suututti Hannesta. Nämä on pantu kansan opettajiksi\neikä heillä itselläänkään ole mitään mielipidettä maansa kalleimmassa\nasiassa. Hän hypähti pystöön ja puhui:\n\n-- Täällä on ratsastettu esivallalla ja että sitä on kuultava. Sen opin\nmukaan ei Lutherus olisi saanut koskaan nousta paavia vastaan, sillä\npaavi oli hänen korkein esivaltansa. Hyvät herrat, ajatelkaapa sitä!\n\nPastori heräsi kuin unesta, mutta rovasti aivan kalpeana änkytti:\n\n-- Jos meidänkin uskontoamme poljetaan, niin silloin on\nvelvollisuutemme panna vastaan. Muuten pitempi keskustelu on tarpeeton.\nJokainen on jo lausunut mielipiteensä. Kaikki muut puolustavat\nlukemista, paitsi herra Kauppi.\n\nPastori väänteli itseään tuolissa.\n\n-- Puolustetaan! äänsivät opettajat.\n\n-- Enkö saisi minäkin lukea muutaman kirjeen? kysyi Hannes.\n\n-- Jos se asiaa valaisee, niin tehkää hyvin! kehotti rovasti hyvillään\nasian kulusta.\n\nHannes luki sen valtiollisen kirjeensä. Muut veltosti kuuntelivat,\nmutta pastori terästyi. Kun Hannes oli lopettanut, räjähti rovasti\nnauramaan.\n\n-- Tuo on siltä ateistiselta ryhmältä, siltä, jolla ei ole Jumalaa eikä\nkuolleiden ylösnousemusta. Minä valitan, että opettaja Kauppi joutuu\naina vihamiesteni asianajajaksi, puhui rovasti erityisellä painolla.\n\nHannes ymmärsi yskän. Toisetkin opettajat ivaten Hannesta katsoivat.\n\n-- Jätä nyt, Kauppi, nenäkkyytesi toiseen kertaan, huomautettiin sieltä\nHannekselle.\n\nTuotiin viiniä ja hedelmiä. Rovasti kohosi ylös, otti viinilasinsa ja\npuhui:\n\n-- Herrat opettajat ja ammattitoverit! Toisetkin nousivat ylös.\n\n-- Olen kutsunut teidät luokseni asian tähden, joka on meidän\nkaikkien sydämellä. Kun äsken sain korkeilta viranomaisilta uuden\nasevelvollisuuslain sitä tarkoitusta varten, että se meidänkin\nkirkossa julki luettaisiin kansalle niinkuin vanha ruotsalainen sääntö\nmäärää ja kun -- rovasti muutti puhuessaan jalkaa -- tästä laista on\npaljon kiistelty, minäkin teidät pitäjän opettajina kutsuin luokseni\nneuvottelemaan, sillä en vanhoille hartioilleni tahtonut ottaa yksin\nedesvastuuta. Teistä jokaisen pitää nyt olla mukana, jotta itsekukin\npiirissään asian painon kantaa ja kansalle sen selväksi tekee. Olkoon\ntämä kansamme onneksi! Esitän maljan paljon kärsineelle isänmaallemme.\nEläköön Suomi ja sen kovia kokenut kansa!\n\nHuudettiin \"eläköön\" ja lasit tyhjennettiin. Hannes vain koskematonna\nasetti sen takaisin tarjottimelle.\n\nRovasti istui ja niin tekivät toisetkin. Otettiin tupakkaa ja oltiin\ntaas arkituulella. Sitten rovasti alotti keskustelun.\n\n-- Mutta jotta tämä asetus tulisi kirkossa niin vähän kuulumaan\nkuin mahdollista, ehdotan, että veli pastori lukee sen siellä\nsaarnatuolista, hänellä kun on _heikko_ ääni.\n\nPastori kalpeni ja liikahti mielenliikutuksesta tuolissaan. Opettajat\nkatsoivat kummissaan toisiinsa.\n\n-- Niin teemme. Siten saa sen julkilukeminen heikomman merkityksenkin,\nkun sen lukee nuorempi pappi, puhui rovasti.\n\nPastorin heikkohermoiset hartiat vavahtelivat.\n\nRovasti meni hänen luoksensa ja pyysi toiseen huoneeseen. Siellä he\nkuuluivat kotvan keskustelevan.\n\nKun pastori palasi, oli hän tulipunainen, mutta rovasti hymyili.\n\nNeuvottelu oli loppunut.\n\n-- Sovimme, että pastori sen lukee, sanoi vain rovasti lopuksi.\n\nEikä tuolla hermosairaalla ollut voimaa vastustaa.\n\nKaikki lähtivät pois. Mutta pastori hämäyneenä oli ottanut eteisessä\nHanneksen kalossit. Tuli tielle niitä vaihtamaan takaisin ja samalla\npyysi Hannesta tulemaan luoksensa.\n\nHannes lähti. Rovasti näki sen ikkunasta.\n\n-- Se merkitsee pahaa. Kaupilla on enemmän järkeä kuin noilla toisilla\nyhteensä. Mutta hän näkyy olevan kapinanhenki seurakunnassani, puhui\nrovasti itsekseen.\n\n\n\n\nXV LUKU.\n\n\nPastorin muassa tuli Hannes hänen kotiinsa. Vastassa ovella oli kuusi\npikisilmä poikaa, tuskin tuuma erotusta niiden pituudessa. Lapset\nolivat puetut niin, että outo olisi kysynyt, ovatko nämä säätyläis-\nvaiko talonpojan lapsia. Sillä päähineet ja joku muukin vaateparsi\nilmoittivat edellistä, mutta alapuoli ruumista jälkimäistä. Rouvakin\ntuli esille hiilisilmineen ja luukasvoineen. Hän oli laiha ja kalvakka\nja viimeisillään kantoi seitsemättä kodin sulostuttajaa. Hänen\nhartioillaan oli punaruusuinen saali, joka lisäsi värien kirjavuutta\nhänessä. Häntä olisi luullut ensi näkemältä paremmin kuleksivan\nsirkusmatkueen tai hoijakan emännäksi kuin maalaispastorin rouvaksi.\n\nOpettaja vietiin saliin istumaan. Siellä oli kuluneita vanhoja\nhuonekaluja, joiden koristelemisesta omamakuisilla piirustuksillaan\nlapset olivat pitäneet huolta. Lakastuneet tapeetit seinillä ja katto\nliasta kellervä. Huonekalujen joukossa oli tavaralaatikoitakin, mutta\njollain pumpulivaatteella verhottuina.\n\nLattiasta nousi viima jalkoihin ja paraallaan lämpiävä uuni laski savua\nsisälle.\n\nKun rovastin asunnon väljistä ja komeista saleista, joissa oli ensi\nluokan huonekalusto, siirryit pastorin vaatimattomaan majaan, sait\nhuutavan käsityksen elämän ristiriidasta: _niin_ siellä ja _näin_\ntäällä!\n\nHanneksesta tuntui istuessaan vanhalla täytetyllä tuolilla kuin täällä\njoka sopessa köyhyys itkisi äänetöntä, lohdutonta itkuaan.\n\nMutta lapset olivat villit ja raisut. He edustivat tervettä elämää\nkaiken tämän näivettymisen keskellä.\n\nPastori esitteleytyi sinuksi, koetti olla ystävällinen ja hiljenteli\nlasten raikuvaa ääntä.\n\nEnsi tutustumisen jäljestä rouva meni kyökkipuolelle.\n\n-- Antaisitko minun vielä lukea sen kirjeesi? pyyteli pastori.\n\n-- Aivan mielelläni.\n\nPastori luki, vavahteli ja luki. Hänen silmänsä kävivät kosteiksi,\nmutta hän koetti salata sitä opettajalta.\n\n-- Sinä olet vielä nuori ja onnellinen ja uskallat vastustaa, sanoi hän\nsitten Hannekselle pehmeällä äänellä.\n\nHannes ymmärsi pastorin mielialan. He olivat hyvän aikaa vaiti.\nHuoneessa oli syvä hiljaisuus, sillä lapset olivat kadonneet\nkyökkipuolelle.\n\n-- Rovasti uhkasi minua kahden kesken viran menettämisellä, ell'en lue\nsitä lakia, sitä asevelvollisuuslakia kirkossa, puhui sitten pastori,\npani kätensä ristiin ja tuijotti lattiaan.\n\n-- Ja virka on jokapäiväinen leipä, huomautti Hannes.\n\n-- Niin on. Se on noiden pienten raukkain välttämätön turva.\n\n-- Saavat vielä nekin, kun aika tulee, potkuja raa'an aliupseerin\nsaappaan rautakoroista.\n\n-- Mutta silloin he jo... he jo... jaksavat... kärsiä...\n\n-- Isä! Elä kasvata lapsiasi vieraan orjiksi! Pastori katsoi Hannesta\npitkään ja mietti.\n\n-- Mitä sinä arvelet tuosta lukemisesta? Onko se minun tehtävä?\n\n-- Ei, ja vieläkin: ei.\n\n-- Mutta jospa ottavat viran. Minä olen hermotautinen ja noin monen\nlapsen ja vaimon tuki. Tämä on minulla vasta ensimäinen vakinainen\npaikka. Olen kuljeksinut kuin mustalainen paikasta toiseen siitä\nasti kun minut papiksi vihittiin. Muutamissa ollut jonkun kuukauden,\nmuutamissa puoli vuotta ja muutamissa vuodenkin. Perhe kasvoi, mutta\nyhtenäisiä muuttoja. Ei oikeata kotia missään. Hermostoni pilaantui,\nmutta sitä ennen sain tämän vakinaisen paikan. Ja tässä nyt istun\nneljättä vuotta ja lämmittelen sentään oman kodin hohteessa. Ei tässä\nole mitään ylellisyyksiä, mutta on sentään taattu leipä ja vakinainen\nasuntopaikka. Minä tunnen kodittomuuden, sen mieronkierron kurjuuden,\nsen maantien matkailemisen ja tuskalliset muutot suuren lapsijoukon\nkanssa rautateillä kolmannen luokan vaunuissa, joissa työmies nostaa\nlapseni penkiltä istumasta ja istuu itse sijalle. Minä olen mies, jota\nelämä on nöyryyttänyt sormenpäitä myöten. Olin minäkin kerran nuori,\nnäissä kalpeissa kasvoissa oli verta ja tässä pienessä ruumiissa\nterästä, mutta huolet ja vastoinkäymiset, sairaus ja velkataakka\nnostivat hartioilleni elämän painon paaden ja minä näännyin sen alle...\nnäännyin sen sanan kokonaisessa merkityksessä... Mutta nyt minulla\nsentään on tarjota vaimolle ja lapsille koti... pysyvä koti... ja se\non sanomattoman paljon sille, joka sen oikein ymmärtää... sille, joka\non koditonna puolitoista kymmentä vuotta harhaillut... Tämä on liian\navomielistä ensi kohtaukselta... Mutta sinä olet viisas ja näet kaikki,\nvaikka minä en puhuisikaan... Kävellään vähäisen!\n\nPastori tarttui kainalosta Hannesta ja siinä he kävelivät käsi kynkässä\nveljellisesti salin siltaa.\n\n-- Tämä sali on lattiasta kylmä, jotta pitää olla väliin liikkeessä...\nvarsinkin minun raukan. Ja kuitenkin olen minä tässä onnellinen...!\nJokohan nyt tämän onneni veisivät... veisivät köyhän miehen ainoan\nkaritsan... Rovasti on kapitalisti... suurta sukua... kymmeniä tuhansia\npankissa... minä poloinen pienen talon ja köyhien sivistymättömien\nvanhempien lapsi... Ei minulla ole elämältä suuria vaatimuksia...\nAina olen oppinut tyytymään niin vähään... Helsingissä luin kovassa\npuutteessa... ja sitä puutetta kesti aina näihin päiviin asti... Mutta\ntänä vuonna sain viimeisen luku velkani maksetuksi ja nyt meille\nalkaisi runsaampi aika... saisimme uusia huonekalujakin... näethän,\nmiten kurjat nämä vanhat ovat. En mieli kehdata rovastia käskeä niille\nistumaan... hän kun on niin herramainen ja arvosteleva ja hieno.\nMinulla olisi monta kertaa paljon helpompi olla, ellei hän olisi niin\nhieno ja komea... Minä sinuun miellyin, sillä sinä olit ensimäinen\nhenkilö, jonka minä kuulin uskaltavan häntä vastustaa... ja näin\nsuuressa asiassa... Rohkeus on jotain suurta ja kaunista... mutta minä\npoloinen... en ole uskaltanut pitäjäläisiltä pyytää korjauksiakaan\ntähän kappalaisen puustelliin. Tallissa putoaa kohta katto alas...\nnavetassa pullistuvat seinät ja lehmät näkevät kylmyyttä... mutta\nsentään... sentään on se niin hauskaa, että kulkurikin sai itselleen\nhevosen ja puoli kymmentä lehmää. Kun minä kuulen hevoseni hirnuvan\nja lehmäni ammovan, ottaa se korviini niin rakkaalta, että minä aina\nriemuitsen... Liekö se liiallista mammonan rakkautta...? Mutta kun\nkerran Jumala on kotieläimet ihmisen tarpeeksi luonut, min lienee\nminullakin oikeus joitakin sellaisia omina helliä.\n\nHannes kummasteli, miten puhelias pastori täällä kotonaan oli, vaikka\nsiellä rovastin luona oli niin umpimielinen.\n\nHän oli täällä todellakin onnellinen.\n\n-- Mutta meidän pitää saada puita lisää uuniin.\n\nPastori huusi palvelijalle. Se toi kuivia koivuhalkoja. Ne pian\nrehahtivat räiskyvään paloon ja lisäsivät kodikkuutta.\n\n-- Me siirrymme tähän uunin eteen istumaan. Hiiloksen ääressä on niin\nkodikasta... lämpö kun suloisesti jäseniin paistaa ja hämärä alkaa\nlaskeutua. Silloin sen vasta ymmärtää oman kodin arvon.\n\nPastori siirsi pari tuolia uunin eteen ja niille he istuutuivat.\n\n-- Uuni tosin vähän laskee savua sisälle. Mutta se antaa vain tunnon\nkuin istuisi nuotion äärellä metsässä ja kuuntelisi ihania satuja...\nniinkuin ennen lapsina kuviteltiin. Sinä varmaan naurat minulle, että\nminä olen vieläkin niin lapsellinen...\n\n-- En ollenkaan.\n\n-- Kohta saamme teetä. Siirretään tähän tuoli äidillekin. Noin. Nyt\nmeitä on tässä kolme serviettiä, niinkuin kai suuressa maailmassa\nsanottaisiin tällaisesta pienestä seurasta, joka hiiloksen ääressä juo\niltateensä.\n\nTuotiin teetä.\n\n-- Margareta! Istu tähän! kehotti pastori rouvaansa osottaen kolmatta\ntuolia uunin edessä.\n\nRouva istui siihen. Kun tee oli juotu, nojautui pastori rouvaansa\nvasten kuin rakastunut nuori aviomies.\n\nPuut joutuivat hiilokselle. Hämärä yhä sankempana laskeutui. Huoneeseen\ntuli pehmeä suloinen lämpö. Oltiin tuokio aivan hiljaan ja nautittiin\nillan tunnelmasta ja sen ääressä vaivuttiin kuulemaan oman sielunsa\nkuiskeita.\n\nPastori oli nukahtanut. Hänen päänsä lepäsi rouvan sylissä kuin pienen\nlapsen. Rouva hymyili Hannekselle ja osotti pastoria.\n\nTässä oli kuva, jota sopi ihailla. Hannes ymmärsi, että tässä köyhässä\nkodissa eli sentään onnellinen aviopari.\n\nSitten tulivat lapset meluten huoneeseen. Pastori havahtui ja nauroi\nitsekin unelleen.\n\n-- Nyt lähdemme tänne pastorin kamariin. Minäkin olen taas virkeämpi,\npuhui pastori.\n\nHannes meni kahden pastorin kanssa huoneeseen, joka oli vielä\nköyhempi sisältä kuin sali. Joitakin arkkuja, pöytä, tavaralaatikoita\nkarttuunilla katettuina -- siinä huonekalusto.\n\nSiellä he istuivat ja puhelivat, kunnes tuli kutsu iltaselle. Sen\nsyötyä vietiin Hannes pastorin kamariin yöksi.\n\nOvella toivottaessaan hyvää yötä lausui pastori:\n\n-- Sinä siis pidät, että teen jotain moitittavaa, kun luen julki\nkirkossa sen asevelvollisuuslain?\n\n-- Se on minun mielipiteeni.\n\n-- Lainaatko sitä kirjettäsi minulle yön ajaksi?\n\n-- Tässä on.\n\nPastori meni viereiseen huoneeseen. Hannes laskeutui levolle. Mutta\noudossa paikassa ei hän unta saanut. Hänen silmissään pyöri vain tuo\npieni pastori kärsivänä, nöyränä ja kuitenkin onnellisena. Mutta hänen\nonnensa on kuin vuotava vene. Se voi pettää milloin tahansa. Ja se vene\noli lähtenyt ulapalle kärsimysten rannasta. Mitä tekee ihminen enää\nonnella sitten, kun hänen elämänsä mahla on kuiviin juossut ja aivot\npilalle kuluneet?\n\nMutta antaa raukan nauttia -- vihdoinkin. Hän ei onnelta vaadi muuta\nkuin varjon... joitakin uusia huonekaluja, talliinsa uuden katon ja\nnavettaansa kestävät seinät. Ja Hannes nyt melkein katui, että hän oli\nkiellellyt pastoria lakia lukemasta.\n\nHannes kuulee viereisessä huoneessa luettavan. Hän heristää korvansa.\nSe on pastori, joka lukee raamattua. Kun hän on lukenut, laskeutuu hän\nrukoukseen. Hannes erottaa yhden ja toisen sanoista. Ja niistä ymmärtää\nHannes, että pastori rukoilee Herran Jumalan neuvoa siinä vaikeassa\nasiassa, joka hänen toimekseen on jätetty. Ovi käypi. Se on rouva, joka\ntulee.\n\n-- Joko kaikki lapset nukkuvat?\n\n-- Jo nukkuvat.\n\n-- Margareta, istu tähän! Sinä muistat, miten paljon puutetta\nme olemme kärsineet, miten meidän elämämme on ollut suljettuna\ntavaralaatikkoihin, joita nakellaan maailman kulkureiteillä. Lopulta\nlöysimme pysyvän sijan. Mutta nyt panee rovasti meidät koetukselle.\n\n-- Kuinka? Miten?\n\n-- Hän jätti minun luettavakseni uuden asevelvollisuuslain kirkossa\nkansalle. Ja ell'en sitä lue, voi kirkolle käydä pahoin -- niin sanoi.\n\n-- Mutta miksi hän ei itse lue?\n\n-- Siinä se.\n\n-- Mitä sitten, vaikka lukisitkin.\n\n-- Minä teen vasten omaatuntoani.\n\n-- Niinkö?\n\n-- Niin.\n\nPastori luki rouvalle Hanneksen kirjeen.\n\n-- Mitä arvelet?\n\n-- En ymmärrä.\n\n-- Mutta minä ymmärrän. Menköön virka, menköön koko maallinen omaisuus\n-- en sittenkään lue sitä lakia! Minä olen paljon kärsinyt. Ei se ole\nminulle uutta. Mutta syntiä en ole vielä niin tahallani tehnyt. Kun\nomatunto minua pääsisi kalvamaan, niin sitten vasta... tietäisin...\nmitä on kärsiä... Ei ihminen vielä silloin todella mitään ole\nkärsinytkään, kun hänellä on omantunnon rauha. Paina se, Margareta,\nmieleen! Ja nyt käymme levolle...\n\nTuli sammutettiin. Hiljaisuus vallitsi. Hannes vain kuuli vielä kauan\nrouvan hiljaan nyyhkivän... itkevän salattua itkua.\n\nMutta pastori jo kuorsasi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSunnuntaina sakaristossa ojensi rovasti pastorille asevelvollisuuslain\nlukemista varten makeasti hymyillen.\n\n-- En minä sitä lue!\n\n-- Et-etkö? kummasteli rovasti.\n\n-- En!\n\n-- Tämä on opettaja Kaupin ansio.\n\n-- Se on Isän Jumalan ansio, puhui pastori.\n\nRovasti jähmettyneenä häntä katsoi. Mutta pastori käveli pystynä kuin\nvoittanut sankari hänen silmäinsä alla.\n\nNyt oli rovastin vuoro joutua sekauksiin. Ja se oli ainoa kerta, kun\nhän teki sitä pastorin vuoksi.\n\nItse hän luki lain, mutta änkyttäen ja silmänympärykset aivan punaisina\nniinkuin aina, kun hän oli suuttunut.\n\n\n\n\nXVI LUKU.\n\n\nLois-Maija tuli koululle uudessa somassa puvussa. Hänen kasvonsa olivat\nkuin kirkastuneet, silmät toivoa hohtivat ja huulilla oli kevyt piirre.\nIloisesti hän tervehti opettajaa.\n\n-- Tahdon sanoa opettajalle hyvästit ennen lähtöäni, puhui hän.\n\n-- Minne Maija sitten menee?\n\n-- Menen sinne, minne veivät isän.\n\n-- Miksi sinne?\n\n-- Nähkääs, opettaja, minä olen nyt uusi ihminen. Ja semmoisena menen\nnäyttämään itseäni isälle.\n\n-- Sehän on hauskaa. Mutta Maijan isähän on vankilassa.\n\n-- Siksipä hän tarvitseekin lohduttajaa. Minä vien hänelle paljon\nterveisiä täältä ja lahjojakin. Karvisen Maikkikin antoi uudet\nvillasukat, jotka oli isävainajalleen kutonut ja käski sanoa terveisiä\nisälle, ett'ei hän ollenkaan häntä vihaa. Sillä kaikki tapahtui Jumalan\ntahdosta.\n\n-- Niinkö sievästi sanoi ja käyttäytyi?\n\n-- Niin. Ja monet muut ovat antaneet lahjoja minulle. Kaikki ovat\nolleet minulle erinomaisen hyviä, auttaneet matkalle ja lohduttaneet.\n\n-- Yksinkö isän vuoksi Maija lähtee?\n\n-- Kyllä itsenikin. Minun on helpompi elää uutena ihmisenä uusissa\noloissa.\n\n-- Aivan oikein.\n\n-- Ei isä ole tavallinen murhamies. Minä kun olin ennen hänen\nsilmäteränsä ja sitten olin huono ihminen, niin hän kärsi hirveästi.\nJa sentähden hänestä tuli murhaaja. Mutta nyt hän ilostuu, kun kuulee\nmiten minä olen muuttunut. Ja jos Karvinen eläisi, niin hän olisi\nensimäinen pyytämään isää vapaaksi.\n\n-- Olisikohan?\n\n-- Olisi. Niin hyväsydäminen hän oli. Nyt ovat kaikki emännätkin\ntulleet minulle kuin läheisiksi ystäviksi. Vaikka ennen aina kieroon\nkatsoivat ja nimittelivät.\n\n-- Me ihmiset olemme kaikki syntisiä. Kaikki tarvitsemme\nanteeksiantamusta. Maijan avomielinen tunnustus se on kaiken tämän\nsaanut aikaan. Se teki niin edullisen vaikutuksen. Sillä syntisellä\ntäytyy olla sydämensä pohjalla osanottavaisuutta toisen syntisen\nkohtaloon, kun vain koruttomasti sitä pyydetään.\n\n-- Lahjoja he ovat minulle antaneet: vaatetta, kirjoja, ruokaa ja\nrahaa. Kaikki muut, mutta ei emäntä Karvinen. Tulta ja tulikiveä hän\nminulle toivotti, skorpiooneja ja isoppia sen lisäksi. Hän ei vieläkään\nvoinut antaa anteeksi, vaikka polvillani sitä rukoilin. Itkin ja\nvyöryin hänen jaloissaan, mutta hän kirosi ja haukkui. Kaikki helvetin\nperkeleet hän toivotti minulle matkakumppaniksi.\n\n-- Emäntä-rukka on noin vähän yksipuolinen. Ja sitten hän on syvästi\nkärsinyt. Mutta siltikin hän olisi saattanut _nyt_ kaikki unohtaa.\nOvathan Maijan aikeet niin kauniit ja tarvitsevat jokaisen rohkaisua.\n\n-- Mutta Maikki-tytär! Siinä se on isänsä tyttö. En milloinkaan saata\nhäntä unohtaa. Ja vielä kuoleman hetkelläni häntä siunaan.\n\nHannes nähtävästi punastui.\n\n-- Hän kutsui minut kamariin kahden kesken. Puhui siellä niin\nkauniisti, että minulle tulivat vedet silmiin. Uuden testamentin, jonka\nkanteen hän oli kirjoittanut sopivan raamatunlauseen, antoi hän isälle\nvietäväksi ja nuo sukat. Minulle pisti setelin kouraan. Ja sitten otti\nhyvästit niin lämpimät ja pyysi kirjoittamaan. Opettajalle kehotti\nerityisesti käymään sanomassa hyvästin. Kyllä oli hän toinen kuin\näitinsä.\n\n-- Sepä vasta oli kauniisti tehty.\n\n-- Oli. Sanoin hänelle, että on minullakin toivomus hänelle, mutta en\nkehtaa sitä sanoa. \"Maija sanoo pois vaan\", kehotti. Silloin itkien\nlankesin hänen kaulaansa ja nyyhkytin: \"Minä sydämestäni soisin, että\nMaikki pysyisi puhtaana tyttönä!\" Hänkin alkoi itkeä. Ja me molemmat\nitkimme. Niin erosin hänestä kuin sisaresta.\n\n-- Mutta uskooko Maija nyt jaksavansa voittaa synnin?\n\n-- Niin luulen. Sillä kun entinen elämä tulee mieleen, niin silloin\nsamassa on silmissäni isä raudoissa vangin vaatteissa ja Karvisen\nisäntä murhattuna puukko kyljessä. Se tapaus siellä tanssituvassa on\npoltettu sieluuni tulikirjaimilla. Luulen, että olen voittanut synnin.\nMinä häpeästä vapisen, kun ajattelenkaan entistä.\n\n-- Tämä kaikki on hyvin hyvä.\n\n-- Ja kun minä pääsen siellä kaupungissa palvelukseen, ostan\nsäästörahoillani isälleni parempaa ruokaa. Sitten palaan tänne\nja pyydän opettajan kirjoittamaan anomuskirjan keisarille isän\nvapauttamisesta. Antaahan keisari minulle takaisin isän.\n\n-- Kun Maijan isä hyvin vankilassa käyttäypi, niin kyllä vankilan\ntirehtööri sellaisen anomuksen kirjoittaa.\n\n-- Sillä ei isä ole tavallinen murhamies. Ymmärtäähän sen jokainen.\nSuuresta, voittamattomasta sielun tuskasta teki liikutettuna niinkuin\nteki. Minä murhasin ensin _hänen_ sielunsa...\n\nMaija heltyi itkemään. Hannes kummasteli Maijan selvää ymmärrystä ja\nsyvää tunnetta. Ja hän ajatteli, että tässäkin olisi ollut oiva ihmisen\nalku, mutta... mutta.\n\n-- Ja minun pitää kaikkein ensiksi saada anteeksi isältä... sitten\nvasta uusi elämä minulle valoisana avautuu. Minä olen vielä voimakas ja\njaksan tehdä työtä... enemmänkin kuin joku toinen. Jos vain sielläkin\nihmiset auttavat, niin isä ja minä saamme vielä takaisin paljon.\nHyvästi nyt, opettaja.\n\nMaija meni. Mutta Hannes jäi kummalliseen mielentilaan.\n\n-- Siis Karvisen ruumiin yli ojentavat isä ja tytär sovinnoksi\ntoisillensa syntiset kätensä. Miten kummallinen on elämä? puhui Hannes\nitsekseen.\n\nJa samalla hän itse tunsi pääsevänsä kuin vuoren alta. Tietämättään oli\nLois-Maija kantanut hänellekin iloa sylin täydeltä.\n\nSillä kaikesta päättäen on Maikki hyvin hyvä tyttö: naisellinen,\nlempeä, anteeksi antava...!\n\nIsänsä murhaajalle laittaa sukat, jotka isälleen neuloi... lähettää\nUuden testamentin ja lämpimät terveiset...\n\nTotisesti sellainen sydän ymmärtää, mitä on rakkaus... se rakkaus,\njota himo säikähtää... ja jota ruokkii sielun hienostunut tunne, johon\naivojen paraimmat ajatukset nostavat ja jota veri vain ohimennen\nkoskettaa.\n\nHannes tunsi kuin päässeensä Onnen saareen, joka sijaitsee jossakussa\nkaukaisessa meressä lämpimien tuulien alla. Sen meren pauhu on syvä\nja tunteikas, se kohisee kuin Luojan harppu ja sen aalloilla auringon\nlapset karkeloon käyvät. Ne tuulet, jotka siellä puhaltavat, ovat kuin\nrakastuneiden polttavia suudelmia, silloin kun ovat rajuja, mutta kun\nvienona suhinana lentävät, ovat kuin hyväilevät kädet, joiden kosketus\non lämmin ja lähtemätön. Ja se saari itse on auringon polttopiste,\nmissä veren lika palaa ja veri puhdistuu.\n\nJa se Onnen saari se on nuoren miehen ensi lempi ja ne lämpimät tuulet\ntästä lemmestä syttyvät tunteet ja se kaukainen meri sydän, joka\non tulvillaan keväistä verta. Hannes tunsi, että hänen ajatuksensa\nkohosivat kirkkaiksi ja korkeiksi. Nyt hän todella tunsi olevansa\njättiläinen, joka on noussut rakkauden vuorelle. Nyt tämä takalistomaa\noli muuttunut hänelle satujen ja runojen kolkaksi, haaveiden\nhopealehdoksi. Sillä se antoi hänelle sen, mitä muulla onnellisemmalla\nSuomella ei ollut hänelle antaa, se sytytti hänen sydämessään ensi\nlemmen hohtavat soihdut.\n\nElämä sentään humisee ihanista onnen saduista ja nuoren ihmisen\nsielu on suurta, sytyttävää runoa. Ja tälle kylmälle kalliolle, jota\nmaankamaraksi kutsutaan, voi kaksi rakastavaista kyhätä lämpöisen pesän\nkuin kirmaava lokkipari alastomalle luodolle. Elämä on sille pyhä ja\nsuuri, joka itse on pyhä ja suuri ja maankamara sille antelias, joka\npienimmänkin korren ymmärtää taidolla käyttää. Himo ja synti eivät\ntäällä ole muuta kuin orjantappuroita, jotka pistävät ja verille\nraatelevat, kun ehdoin tahdoin viskaudutaan niiden helmaan.\n\nIhminen! Annettiinhan sinulle kolkolle matkalle lähtiessäsi paraita\neväitä: lapsuuden koti takoi sinulle ritariasun ja luonto lahjoitti\nsinulle rakastavan sydämen. Niillä aseilla kun taistelet elämäsi\ntaipaleella, niin voiton saat. Mies! Sinä sait naisen rakastaaksesi.\nNainen! Sinä sait miehen lemmittäväksesi. Mitään muuta ette elämältä\ntarvitse. Sillä rakkaus on suurin kaikista.\n\nTällaisiin ajatuksiin vei Hannesta se mielentila, jonka Lois-Maija oli\nhänelle mukanaan tuonut. Se syntinen nainen ei itse tiennyt, että hän\nkantoi nardusöljyä polttavaan haavaan.\n\nHannes lähti ulos kävelemään myöhäisen syksyn korkeaan ilmaan. Ilmassa\noli jo hienoja tuoksuja talvesta, sillä tuulessa oli kylmän makua ja\nkohmettunut maa uhoi jäätä. Mutta aurinko toi lämpöiset terveiset\nkesältä, joka matkaili toisille maille ja antoi hymyä viileälle\nmaisemalle.\n\nOpettaja käveli pienoiseen havumetsään, joka oli siinä koulutalon\nlähellä. Sen puut olivat vanhat ja suuret. Juhlallisia kuusia sekä\npyöreälatvaisia petäjiä. Tämä metsä oli tässä kuin raivattu puisto\ntalojen välillä. Sen pohja oli kuiva, helkähtelevä kangas ja sen\nreunoilla laajat lehtimetsät.\n\nTuolla polulla lehtimetsän sisässä väikkyy kuin satuolentoja. Siellä\ntulee Hanneksenkin sydämen ikävöitty, nuorilla poskillaan elämän\ntulipunaruusu. Sen povessa sykkii lämmin sydän, jonka lyönnit kertovat\nHannekselle uusista maailmoista. Se on metsän sinipiika, satujen\nautereinen tyttö ja Tapion hämyinen impi. Sen huulilla on pyypilli ja\nkädessä simatuoppi. Luonnon kellareita se aukoo ja laskee janoavalle\ntynnyreistään salon paraimmat medet.\n\nMutta silloin Hannes punastuu korviaan myöten, kun tien käänteestä\nMaikki astuukin häntä vastaan.\n\nMaikki kun huomaa hänet, on kääntymäisillään takaisin. Mutta tuleekin\nsuoraan kohti. Hänen huulillaan on hymy ja korkeana hän päätään kantaa.\n\nAurinko meni juuri mailleen ja metsä tummeni.\n\nHannes tunsi, että hänen rinnassaan syttyi nuotio, jonka tuli levisi\naina sormenpäihin. Kaikki hänen ympärillään kuumeni ja syttyi. Tuulikin\npoltti nyt poskia.\n\nMetsä lämpeni, ilma lämpeni, kangas jalkoja poltteli.\n\nSillä Hanneksessa nuoret veret yltyivät paloon ja niin voimakkaasti,\nettä yksin kylmä luontokin ympärillä tuntui kuumentavan.\n\nHannes teki hyvän päivän. Maikki hymyten vastasi. Opettaja pyysi tehdä\nseuraa ja sai luvan.\n\n-- Tämä oli merkillinen sattuma. Toisinaan näkee ihminen unta keskellä\npäivää, puhui Hannes.\n\n-- Kenestä näitte unta?\n\n-- Saanko sanoa? Maikki punastui ja vastasi:\n\n-- Aivan kernaasti.\n\n-- Minä näin unta teistä tässä kävelessäni. Maikki oli silmissäni\nmetsän sinipiikana.\n\nMaikki hämäytyi ja katsoi arasti Hannesta.\n\n-- Teillä oli kädessä simatuoppi, jota minulle tarjositte.\n\nMaikki oli vaiti. Hannes muutti puheenainetta.\n\n-- Oli oivallinen sattuma, että teitä tapasin. Olen mielessäni hautonut\nmuuatta tuumaa, mutta tarvitsen siihen naisienkin kannatusta. Ja teille\nkoulupiirin kukkana tahdon anomukseni esittää.\n\n-- Mitä aiotte?\n\n-- Perustaa nuorisoseuran, johon ei ole suljettu vanhempienkaan pääsy.\n\n-- Siihen minä mielelläni yhdyn.\n\n-- Nyt kun nurkkatanssit on saatu pois, pitää antaa sijalle jotain\nparempaa.\n\n-- Niin pitää.\n\n-- Se viime kokous siellä koululla oli kaunis, mutta liiaksi\ntunteellinen.\n\n-- Niinkö?\n\n-- Siinä oli jotain pelastusarmeijamaista. Ja nyt minä ymmärrän, miten\nuskonlahkokuntia syntyy.\n\n-- Minulle se kokous oli hyvin kipeä.\n\n-- Niin kun tunteissa hekkumoitiin isänne ruumiin ääressä. Sen minäkin\nvasta jäljestäpäin ymmärsin.\n\n-- Mutta kyllä oli puheenne kaikille tytöille oikea rippi.\n\n-- Tepä vain kärsitte siitä?\n\n-- Kärsin sanomattomasti. Mutta te kai tahdoitte minulle mitata samalla\nmitalla kuin minä teille siellä tansseissa.\n\n-- En ollenkaan.\n\n-- Niin luulin. Ja siitäkin kärsin. Siellä tansseissa tahdoin minä vain\nmitata teidän voimanne syvyyttä. Jos minulta pyysitte apua, niin teitä\nei viety ulos.\n\nHannes hämmästyi. Sillä hänen edessään olikin nainen, joka oli kyllin\narvokas hänen rinnalleen omastakin mielestään.\n\nMutta samalla hän nautti siitä. Maikki kasvoi hänen silmissään päätään\npitemmäksi.\n\n-- Mutta miksi te oikeastaan sinne tansseihin menitte? kysyi Hannes.\n\n-- Sentähden kun pyydettiin.\n\n-- Ette omasta halusta?\n\n-- En yhtään. Mutta ne kaikki siellä olivat lapsuuteni tovereita. Minä\nne hyvin tunsin ja he minut. Jos olin sinne menemättä, niin monen\nmielen pahotin. Mutta minä en sitäkään tahtonut. Te tulitte sinne\nukkosena ja salamana. Ja se minua nauratti?\n\n-- Minä olin kai poikamainen.\n\n-- En osaa sitäkään sanoa. Mutta huvittava teidän ilmestyksenne\nsinne oli. Ja te toitte sinne ihmislauman, joka aikaan sitten oli\nköyritanssit jättänyt. Te aioitte jotain suurta... minä ymmärrän.\n\n-- Luonteeni on leimahteleva. Ette taida sellaisesta pitää?\n\n-- Mikä on sen ihanampi kuin tuli, joka palaa? Tuohon\nnuorisoseuratuumaan yhdyn minäkin. Milloin alamme?\n\nHannes piti, että hän sai kylmää vettä silmilleen. Sillä hän taaskin\nodotti jotain kainoa syrjään vetäytymistä ja pieneksi tekeytymistä.\nMutta samalla hän Maikista riemuitsi. Juuri sellainen pitää hänen\nollakin!\n\n-- Rupeatteko seuran kirjuriksi, jos minä rupean esimieheksi? kysyi\nHannes.\n\n-- Rupean.\n\n-- Ja käytte taloissa puhumassa naisille seurasta, kehottamassa heitä\nsiihen liittymään, kun minä teen sen saman miehille?\n\n-- Käyn.\n\n-- Ja annatte kaikella tavalla minulle suosiollista apuanne seuran\npystyyn saamisessa?\n\n-- Annan.\n\n-- Neiti Karvinen! Minä kiitän teitä!\n\nHannes tarttui tytön käteen, puristi sitä lujasti, paljon lujemmasti\nkuin pelkkä kiitos olisi vaatinut ja upotti silmänsä Maikin\nkosteaverhoisiin silmiin.\n\n-- Ja minä kiitän teitä, kun meitä sivistämään ryhdytte, vastasi Maikki\nvarmasti.\n\n-- Neiti Karvinen on niin sivistynyt kuin minäkin. Teille on luonto\nantanut sitä älyn kultaa, jota ei saadakaan tekemällä, puhui Hannes ja\nhäntä jo pelotti, että Maikki voikin olla hänelle aivan kylmä.\n\nSe tyttö voikin olla yläpuolella hänen pyyntöjen. Ja silloin hänestä\ntulee sairas-raukka, vaikka lääkäriksi muille pyrkii...\n\n-- En minä nyt ymmärrä puhettanne.\n\n-- Teitä varten ei nuorisoseuraa tarvita. Mutta noita toisia raukkoja...\n\nHannes osotti kädellään kohti taloja. -- Kyllä me kaikki sitä\ntarvitsemme, huomautti Maikki.\n\n-- Voipi olla niinkin. Täällä salolla kohmettuu, ell'ei ole seuraa.\n\n-- Lainaatteko minulle jonkun kirjan?\n\n-- Hyvin mielelläni. Tuletteko koululle ottamaan?\n\n-- Tulen.\n\nJa niin he kävelivät koululle. Oli jo vähän hämärä. Mutta täysi kuu\nnousi. Hanneksen sieluun palasi se ensimäinen herääminen rakkaudessaan\nsilloin kuutamoisena yönä luokassa. Hän puhui Maikille koulun\nrappusilla:\n\n-- Ette usko, miten luokasta on kaunis näköala, kun kuu nousee.\nLähdemme sitä ensiksi ihailemaan.\n\nHe menivät luokkaan. Tuolla kuusen latvain tasalla kuu kulkunsa alotti.\nSe tuli esiin pilvistä kuin ihana unelma sielun kätköistä. Vesi\nvälkkyi, metsä hopeoitui, luonto kokonaisuudessaan nousi juhlavuoteelle\nyötä vastaan ottamaan.\n\n-- Oi miten kaunista! huudahti Maikki.\n\nHannes eli jo kokonaan siinä entisessä tunnelmassa. Hän puhui\nlevitetyin käsin:\n\n-- Tämän saman ikkunan ääressä olen kerran syleillyt teitä kuutamoisena\nhiljaisena yönä, jolloin sydän kaipasi, mutta silmä nautti.\n\nMaikki peräytyi hämmästyneenä ja huudahti. Hannes oli hänestä liian\nhurja.\n\n-- Mutta mitä nyt? kysyi hän kummissaan.\n\n-- Ette vielä ymmärrä minua. Mutta minä kerron kaikki.\n\nJa Hannes kuvasi sen kuutamoyön suuressa tunneväristyksessä, jolloin\nrakkaus hänessä heräsi ja miten hän tässä samassa paikassa seisoessaan\nsilloin oli ollut näkevinään ihanan tytön, jolla oli Maikin piirteet.\n\nNyt oli vuoro Maikin palaa. Hannes näki, miten veret nousivat hänen\nkasvoihinsa, miten huulet värisivät ja miten verhotuissa silmissä\nkiilsivät kyyneleet.\n\nTuossa tuokiossa oli hän sulkenut Maikin syliinsä. He vaipuivat pitkään\nsuudelmaan.\n\n-- Rakastatko minua? kysyi Hannes.\n\n-- Ensi näkemältä sinuun rakastuin, vastasi Maikki.\n\n-- Ja kuitenkin olit niin ylpeä ja kylmä.\n\n-- Enhän tiennyt, olinko mahdollinen. Kun kuulin, että sinä tulisit,\nniin silloin jo sydämessäni syttyi haaveita sinusta, jota en ollut\nvielä nähnytkään. Kaikki nuoret miehet täällä olivat minusta niin\nraakoja ja tyhjiä. Sitten tulit sinä. Isä sinuun kohta ihastui. Juuso\nKallio pelkäsi. Sinä toit tänne uutta tuulta. Isä sinusta puhui kuin\njostakusta hyvin kaivatusta miehestä... Ja minä tunsin, että sinä olit\nse, jota tulevaksi minäkin haaveksin...\n\n-- Maikki rakas! Sinun isäsi oli kelpo mies. Mutta sai kovin surullisen\nlopun.\n\n-- Oi, kuinka minä olen itkenyt! Isä ja minä ymmärsimme toisemme. Mutta\näiti on minulle kuin ventovieras ihminen. Me katsomme toisiimme emmekä\nymmärrä toisiamme.\n\n-- Kyllä sen näen.\n\n-- Mutta nyt olen sinussa löytänyt sen, jota kaipasin. Ja minä olen\nonnellinen, jos sinulle kelpaan.\n\n-- Voi rakastettuni! Me olemme luodut toisiamme varten. Sinä olit juuri\nse maneetti, joka minut tänne toi, minut, joka elin toisessa Suomen\nkolkassa ja toisemmoisen kansan parissa. Luonnossa ja ihmiselämässä on\nniin paljon salaperäistä, on selittämätöntä. Tämä seutu tarvitsi minua\nja minä tarvitsin tätä. Täällä oli minulla noudettavana aarre ja täällä\ntehtävä elämäntyö. Nyt minä olen ne molemmat tavannut ja samalla niitä\nsydäntäni vasten puristan. Tässä on aarteeni ja tässä elämäntyöni.\nUlkona on syksy, mutta siitä syksystä nousee ihana kevät, sillä sen\nsiemenet ovat syksyyn kätketyt. Tämä kansa tässä on vielä raakaa, mutta\nse valistukseen nousee, sillä ne edellytykset ovat sen poveen kätketyt.\nJa nyt armas! Ei mikään mahti enää minua masenna sen parhaaksi\ntyöskentelemästä. Tämä kansa antoi minulle elämäni kalleimman lahjan ja\nminä uhraan sille kaikki voimani. Ja nyt minä pidän lujana kädessäni\nvalistuksen soihdun, joka pimentoihin valoa jakaa. Isäsi hankki heille\nkoulun, tytär innostutti heille opettajan. Oi, minua onnellista!\n\n\n\n\nXVII LUKU.\n\n\nMaikin ja Hanneksen lemmenliitto pidettiin salassa. Yhdessä he\ninnolla perustamassaan nuorisoseurassa toimivat. Hannes oli muuttanut\nKarviseen ruokamieheksi. Loma-aikansa koulutyöstä käytti Hannes kansan\nvalistamiseen. Hän kulki talosta taloon, mökistä mökkiin tehden selkoa\nSuomen valtiollisesta asemasta ja mitä nyt parhaallaan tässä suhteessa\ntehtiin. Sillä nuorisoseuran kokouksissa ei uskallettu valtiolliseen\npuoleen kajota. Näillä asioilla tuli hän tuntemaan koulupiirinsä\nläpikotaisin.\n\nMuutamana päivänä istui Hannes koululla kamarissaan palattuaan juuri\nsyömästä Karvisessa päivällistä. Siellä on Maikki hänelle kertonut\nniin hullunkurista, että hän ei voi muuta kuin nauraa vielä täällä\nkotonaankin.\n\n-- Kuulehan, Hannes, oli Maikki alottanut puheen.\n\n-- No mitä?\n\n-- Tässä maailmassa ei toisinaan uskoisi silmiään.\n\n-- Niin miksi?\n\n-- Eikö liene meidän talossa jo tarpeeksi surua ollut, kun taas uusi\nkamaluus on tulossa.\n\n-- Kamaluus?\n\n-- Oi, hyvä Jumala, kuinka minä olen itkenyt!\n\n-- Sinä itkenyt?\n\n-- Niin. Menen tässä eilen illalla tupaan. Siellä ei ole muita kuin\näiti ja Juuso Kallio -- sylitysten!\n\nHannes räjähti nauramaan, sillä hän ei voinut pidättäytyä, ei parhaalla\ntahdollaankaan. Mutta Maikki loukkaantui.\n\n-- Onko tämä nyt laitaa, kun isä on vasta kuukauden ollut haudassa!\n\n-- Mutta sille avioliitolle minä toivotan onnea. Kaksi komeaa siinä\ntoisensa saa, puhui Hannes.\n\n-- Ajattele sisariani ja veljiäni!\n\n-- Jaa. Niiden vuoksi on surullista... hyvin surullista...\n\n-- Oi niin surullista!\n\n-- Mutta miten äitisi, kun on uskonnollinen ja aina taivaallisia\nhaastaa, noin erehtyy?\n\n-- Hän on äiti, jota minä en koskaan ole ymmärtänyt. Kurittanut hän\nminua on paljon -- tuskin muuta.\n\n-- Täällä tapaa tosiaankin harvinaisia avioliittoja. Niinkuin\nesimerkiksi tuo isäsi ja äitisi. Kyllä kai he aina olivat ja pysyivät\ntoisilleen vieraina. Mutta nyt tahtoo emäntä Juuso Kalliosta saada\nkorvausta.\n\n-- Juusolla oli toisessa kädessä meidän vähät hopeamme ja toisella\näitiä piteli.\n\n-- Yhä hullummaksi kohtaus käy. Se kosii myös teidän hopeitanne.\n\n-- Niin kai.\n\n-- Mutta kyllä he säikähtivät, kun minä tulin. Äiti lensi pihalle ja\nJuuso ruskotti ja hätäili, ruskotti ja hätäili...\n\n-- Mutta mitä teki raha ja sen päällekirjoitus \"rehellisyydestä\"?\n\n-- Raha oli taas äidin kädessä.\n\n-- Ehkä he hieroivat vaihtokauppaa.\n\n-- Kuka tietää. Mutta kyllä minua suututti. Minä annoin Juusolle\nräiskyvän ripityksen. Hän koetti nauraa ja puhui: \"Äitisi on onneton ja\nminä käyn vain lohduttamassa.\"\n\n-- Kuule kettua! Ja noin sydämellisesti lohduttaa. Kyllä me saadaan\nheistä vielä häitä.\n\n-- Mutta miten likaista! Ikäihminen olla ja noin häpeämättömästi\nkäyttäytyä! Oli muka isä-vainajankin hyvä ystävä. Ja nyt tulee ja\nhäpäisee hänen kotinsa ja omaisensa.\n\n-- Minä puolestani soisin heidät mielelläni toisilleen, ell'ei\nKarvis-vainajalta olisi jäänyt turvattomia lapsia.\n\nMutta meidän pitää nämä lapset turvata, jos asia rupeaa pitkittymään.\n\nSiitä Maikki vähän rauhoittui. Vielä koululla Hannes tuota Maikin\nkertomaa kohtausta mietti ja nauroi. Ajatellappa, että kaksi\nmallikelpoista syleilee toisiaan laillisen aviomiehen melkein paarien\nääressä. Ah! Se on paksuutta, jota vain muoti-jumaliset osaavat tehdä.\n\nSamassa tuli pankki-Holopainen koululle. Se oli jotain erinomaista,\nsillä ensi kertaa se mies tähän taloon astui.\n\n-- Kävin kirkolla ja sieltä postista laittoivat teille lähetyksiä.\nTässä ovat!\n\nHolopainen asetti pöydän kulmalle paketin. Hannes avasi sen ja siinä\noli \"kiellettyä\" kirjallisuutta, mitä pyydettiin jakamaan. Lähetys oli\nläheisimmästä kaupungista. Tämä kirjallisuus oli läpeensä valtiollista\nja arkaa laatua.\n\nEnsimäiset lehtiset antoi Hannes Holopaiselle.\n\nTiukasti evättiin niissä uusi asevelvollisuuslaki ynnä muuta uutta\npaljon.\n\n-- Siellä postissa ivailivat kuulleensa minun olevan teidän ystävänne,\nhuomautti Holopainen.\n\n-- Mitäpä siitä.\n\n-- Oli minulla itsellänikin asiaa opettajalle.\n\n-- Vai niin.\n\n-- Kuulin opettajan perustaneen seuran eli yhtiön, jossa rovastia\nvastustetaan.\n\n-- Kuka niin on puhunut?\n\n-- Juuso Kallio.\n\n-- Ei se ole totta. Seura on vain nuorisoseura ja tarkottaa\nkansanvalistamista.\n\n-- Mutta onhan siellä sanottu, että rovasti teki väärin, kun kirkossa\njulisti sen uuden asevelvollisuuslain.\n\n-- Ei kukaan nuorisoseurassa niin ole sanonut.\n\n-- Eikö?\n\nHolopainen näytti ikäänkuin pettyneen.\n\n-- Mutta eikö sopisi niin sanoa?\n\n-- Ei nuorisoseurassa. Sillä siellä ei saa ottaa esille valtiollisia\nasioita.\n\n-- Mutta sen pappien palkkausjärjestelmän siellä voi ottaa esille?\n\n-- Ei sitäkään.\n\n-- Minäkin rupean seuraan, kun opettaja lupaa pitää kokouksen, jossa\nkoetetaan uudelleen ruveta ahdistamaan sitä palkkausjärjestelmää.\n\n-- Mutta, hyvä isäntä, sen asian täytyy olla ulkopuolella opettajan\ntoimintapiiriä.\n\n-- Eikö opettaja olekaan tullut meidän puolusmieheksemme?\n\n-- Ei miksikään käräjäpukariksi.\n\n-- Vai niin.\n\n-- Niin.\n\n-- Hyvästi sitten!\n\n-- Hyvästi. Terveiset emännälle ja nuorelle väelle. Joko siellä uutta\nkotia rakennetaan?\n\n-- Jo rakennetaan.\n\n-- Jakakaa näitä kirjasia ympäristöönne ja uutterasti niitä lukekaa!\n\nHolopainen lähti silminnähtävästi mieli masennuksissa. Mutta Hannes jäi\nmiettimään, että Juuso Kallio on osannut ovelasti pistää pahansuovan\nsormensa nuorisoseuran toimintaan. Tahtoo kai saattaa koulupiirinsä\nnuorisoseuran ja rovastin kylmiin suhteisiin. Se vanha herrain\nkumartelija...!\n\nIllalla kun Hannes pistäysi Karvisessa iltaruoalla, kertoi Maikki Juuso\nKallion taas olleen heillä.\n\n-- Sillä huomenna kuuluvat pitävän isän jälkeen perukirjoitusta,\nlopetti Maikki.\n\n-- Kuka on pitäjänä?\n\n-- Juuso Kallio.\n\n-- Olisipa saanut olla joku toinen.\n\n-- Niin minustakin. Sinun täytyy tulla tänne valvomaan meidän lasten\netua, pyysi Maikki.\n\n-- Ja minä tulen.\n\nSeuraavana päivänä toimitettiin Karvisessa perukirjoitus. Juuso Kallio\nsaapui parin pitäjäläisen kanssa papereita ja kirjoitusvehkeet vanhassa\nnahkasalkussa, jota hän kantoi virkaherran komeudella.\n\nParhaallaan hän kirjoitteli johdantoa, kun opettaja saapui.\n\n-- Mutta mitä _te_ täällä teette? kysyi Kallio.\n\n-- Tulen lasten puolesta?\n\n-- Kuka valtuutti?\n\n-- Maikki-tytär.\n\n-- Hän on alaikäinen.\n\n-- Olenpahan todistajana toimituksessa.\n\n-- Tässä ovat todistajat.\n\n-- Mutta minä olen. Ja sillä hyvä.\n\n-- Opettaja on ainainen riitapukari. Mutta olkaa. Tahdoin vain\nhuomauttaa teille, että näitäkään asioita ette ymmärrä hölyn pölyä.\n\n-- Sentähden on minulle eduksi olla nyt oppimassa, vastasi Hannes.\n\nIsännät nauroivat, mutta Kallio siveli hajamielisenä partaansa. Emäntä\nkävi tuon tuostakin supattamassa Kallion korvaan. Maikki itse tuli myös\nsaapuville.\n\nEnsin arvioitiin karja. Kallio ja emäntä olisivat tahtoneet panna\nelukoille kolmannen osan niiden todellisesta hinnasta. Mutta Hannes\nhuomautti todistajille.\n\n-- Te tahdotte vain siten pesälle kohottaa maksuprosentit, huomautti\nKallio.\n\n-- En tahdo.\n\n-- Eikö herra opettaja tiedä, että liiallisten kulujen välttämiseksi\naina pesäkirjoituksessa arvioidaan alemmasta hinnasta? pisteli Kallio.\n\n-- Pannaan vain rehellisyyden mukaan, sanoi Maikki. Ja niin täytyi\ntehdä. Siten kävi koko irtamiston.\n\nKallio jo nähtävästi kävi sapekkaaksi. Hän oli luullut saavansa tässä\nhyvän apajan, mutta opettaja ehti liian varhain nuotalle.\n\n-- Tässä taitaa olla emännän vävymies arvioimassa, puhui jo Kallio.\n\nEmäntä väänsi suuta ja pyysi samalla kahville. Kallio jäi hiukan\njäljelle. Hän parhaallaan penkoi velkakirjoja, joita isäntä-vainajalta\noli jäänyt koko kasa.\n\nHiljaan ja sievästi hän muutaman tuhannen markan velkakirjan pisti\nsorttuukinsa taskuun ja meni sitten kahville.\n\nKahvia juotaessa hän jutteli ja nauroi, pilkkaili Hannesta talon\ntulevaksi vävyksi, joka nyt jo valvoo saamisiaan pesästä.\n\nEmäntä oli vihassa, että sähisi.\n\nTalon hopeista tuli uusi tora. Emäntä ei olisi sallinut niitä mitenkään\nmerkitä pesän luetteloon.\n\n-- Ne ovat yksin minun, kinasteli hän.\n\nOpettaja. -- 10\n\n-- Emäntä on ne omana perintönään taloon tuonut, huomautti Juuso Kallio.\n\n-- Ja siten kuuluvat yhteiseen pesään ja on lapsillakin osa niissä,\npuhui opettaja.\n\n-- Eikä ole!\n\n-- On kyllä.\n\nTodistajat vaativat hopeat pesäluetteloon.\n\nKihla- ja vihkimäsormustaan ei emäntä myös olisi tahtonut luetteloon.\n\nMutta nekin sinne kirjoitettiin. Juuso Kallio vain naureskeli ja\npisteli Hannesta. Hän oli nähtävästi mielestään osansa saanut.\n\nJa sentähden hän oli hyvällä puhetuulella.\n\nKaikki muu tuli merkityksi luetteloon, mutta ei se tuhannen markan\nvelkakirja, joka oli eksynyt Kallion sorttuukin taskuun.\n\nKun toimitus oli tehty, kantoi emäntä pöytään viinapullon ja kahvia.\n\nSiinä miehet tekivät \"plöröjä\". Kallio innostui ja piti puheen.\nToivotti emännälle valpasta silmää talon hoidossa, ahkeraa ja lujaa\nkättä työn johtamisessa ja hellää mieltä orpojen hoitamisessa.\n\nSe oli ensimäinen puhe, joka emännälle pidettiin. Ja sitä kuullessaan\nhän itki.\n\n-- Voimme näitä numeroita pesäluettelossa kaikessa hiljaisuudessa vähän\nmuutella jäljestäpäin. Minä kirjoitin ne vain lyijykynällä. Eivätkä ne\nnuo tollot niin tarkkaan muista, että uskaltaisivat tehdä valan muka\npesäluettelon väärentämisestä, kuiski Kallio emännälle pois lähtiessään.\n\n-- Mutta entä jos tulee ilmi? huomautti emäntä.\n\n-- Ei tule.\n\nKallio lähti. Ja mennessään hän muisteli, miten hän taitavasti\nollessaan kunnallislaitakunnan esimiehenä ja kunnan rahojen hoitajana\nosasi numeroita \"järjestää\".\n\n-- Siitä se Juuson omaisuus sai alkunsa... Ja nyt kasvaa... kasvaa...\nkun mies ymmärtää kasvattaa... Karvisen emännän mukana saan paljon\nlisää. Rengistä aloin... itse lukemaan ja kirjoittamaan opettelin... ja\nälyä opin kauppiaassa, kun siinä puotimiehenä elelin. Sitten laitoin\nitse kaupan, pääsin kunnallislautakunnan esimieheksi... ja sain\nhelpolla rahaa... ja kunniaa... ja mitallin rintaan... Juuso Kallio...\nsinä aloit vähästä ja lopetat suurena!\n\nViina kotiin kulkiessa houkutteli Juuso Kallion aivoista tällaista\nsyvämietteistä ajatusjuoksua.\n\n\n\n\nXVIII LUKU.\n\n\nJoululukukausi oli loppumassa. Oli saatava sievä kuusijuhla lasten\nhuviksi. Opettaja itse kävi etsimässä kuusen. Sillä muiden ei hän\nuskonut osaavan mieleistään hankkia.\n\nHän meni korkealle vuorelle, jossa oli niin puhdasta hengittää ja imeä\nsisäänsä salojen talvi. Lunta oli niin paljon, että jalkaisin olisi\nollut mahdoton päästä. Mutta suksilla liukui kuin pehmyttä ruohistoa\nvain.\n\nSiellä hän kauan valikoi. Kuusen piti olla korkea ja solakka,\ntasaoksainen, oksat pyramiidimaisesti yleten. Varsinkin alaalla piti\noksain levittäytyä kuin pari ristiinpantua käsivartta ylöspäin kohoten.\n\nHannes kuljetti sen valitun tielle ja siitä sen hevosella noudatti.\n\nMaikin kanssa he sen yhdessä koristivat. Omillaan omenat ostivat\nja kaupungista monemmoiset koristeet tuottivat. He pukivat sen\nkynttilöilleen, tähtineen, lippuineen, omenoineen, leivoksineen,\nkonfekteineen, kulta- ja hopealankoineen, silkkipaperikoristeineen,\nvalkoisine puuvilloineen puuksi, joka jättäisi salon lasten sieluun\nainaisen tunnelman siitä ensimäisestä joulukuusesta. Tämän joulukuusen\npiti tehdä lähtemätön vaikutus takaliston ihmisten mieliin, jotta sitä\nkoulun kuusijuhlaa aina odotettaisiin jonain paikkakunnan ihanana\nhetkenä, joka vuosittain palaa.\n\nSitten varhaisena aamuna ui koko koulutalo valossa. Sekä koulupuoli\nettä Hanneksen asuntopuoli oli huikeasti valaistu. Nyt sanan mukaan oli\ntämä suuri talo korkealla mäellä talven pimeässä aamussa valolinna,\njoka säteensä pimentoihin heitti. Orjasaaren koululla nyt poltettiin\nkynttilöitä kuin kirkossa jouluna. Sillä se kynttilä maksoi siltä vähän\nverrattuna siihen valon tunnelmaan, minkä tämä kuusijuhla pimeissä\nsydämissä herättäisi.\n\nJuuso Kallio oli tässä näkevinään tuhlausta.\n\n-- Ovatko koulun varoilla ostetut kynttilät? kysyi hän opettajalta.\n\n-- Eivät ole.\n\n-- Entä nuo omenat?\n\n-- Eivät ole.\n\n-- Kirkolla pitävät perunoita omenain sijasta.\n\n-- Mutta sehän on suoranaista raakuutta... on talonpojan lasten\npilkkaamista.\n\n-- Mitä lie, mutta niin on.\n\n-- Ei täällä toki sellaista.\n\n-- Luuleeko opettaja, että tämä komeus on hyvään päin?\n\n-- Luulen. Aivan samaten kuin kirkossa. Tällaisina hetkinä ulkonaisilla\nkeinoilla on suuri vaikutus. Minä aion istuttaa heidän sydämiinsä\nsellaisen joulumuiston, jossa aina koululla on suuri ja valoisa sija.\n\n-- Eiköhän opettaja tuota nyt saisi vähemmälläkin aikaan?\n\n-- En. Jos me nyt täällä pimeässä tuhrisimme ja alakuloista kuusta\nkatselisimme, niin tämä kuusijuhla jättäisi valjun muiston, joka\nkestäisi jonkun päivän. Meidän koulun kuusen pitää hohtaa kuin morsian,\nsäteillä kuin Bethlehemin tähti. Sillä tavalla luodaan tunnelma, joka\nvaivoin lähtee pimeydessä eläneen ihmisen mielestä.\n\nKallio oli enempää vastaan väittämättä ja meni myhäillen tervehtimään\nrikkaimpia emäntiä. Väkeä olikin saapunut koululle tavattomasti.\nPiha oli hevosia täynnä ja uusia tupruten ajoi. Tuli toisistakin\nkoulupiireistä.\n\nNyt astui pankki-Holopainenkin emäntineen koulusaliin. Ihmiset\nhytkähtivät.\n\nMutta silloin alkoi kuulua hoilottava aisakellon soitto, kulkuset\nkalkattivat ja reki pysähtyi aivan koulun portaiden eteen.\n\nJuuso Kallio riensi juoksujalassa vastaan. Sillä oli tunnettu, kuka se\ntulija oli.\n\nPankki-Holopainen silmäsi hymyillen opettajaan, joka oli hiukan kalpea.\n\nKallio kumarrellen nöyristellen saattoi sisälle rovastin, joka tervehti\njoka taholle ja sitten istuutui peräseinälle. Juuso Kallio asettui\nhänen tuolinsa taa. Väestössä syntyi heikko sorina ja sali alkoi\nlämmetä ihmispaljoudesta.\n\nKuusi luokan perällä oli kuin vihreään puettu neito, joka timanteissa\nsäteilee. Sen oksilla näiden ihmisten silmissä oli taivaallinen\nkirkkaus ja maallinen makeus, jotka toinen toiseensa vaihtuivat.\n\nHannes järjesti koululapset kahteen piiriin kuusen ympärille,\npienemmät sisempään ja suuremmat ulompaan. Kädet laskettiin alas ja\nsitten laulettiin jouluvirsi. Senjälkeen puhui opettaja kuusijuhlan\nmerkityksestä. Hän itse lämpeni ja nautti noiden salon lasten riemusta.\nNiiden silmät näki hän ilosta liekehtivän, näki vanhempienkin vaipuvan\nmietteisiinsä. Hän puhui hyvin kauniisti rakkauden juhlasta. Sitten\npiirit alkoivat pyöriä vastaiseen suuntaan toisiinsa kuusen ympärillä\nja lapset lauloivat:\n\n    \"Kun maas' on hanki ja järvet jäässä\n    ja silmä sammunut auringon,\n    kun pääsky pitkän on matkan päässä\n    ja metsä autio, lauluton,\n    käy lämmin henkäys talvisäässä\n    kun joulu on --, kun joulu on.\n\n    Ei huolta, murhetta kenkään muista,\n    ei tunnu pakkaset tuikeat,\n    vaan laulu kaikuvi lasten suista\n    ja silmät riemusta hehkuvat,\n    ja liekit loistavat joulupuista,\n    kun joulu on -- kun joulu on.\"\n\nJa muita joululauluja. Sitten pidettiin väliaika, jolloin Hannes jakeli\nkuusesta namuja lapsille. Nyt sitä tuota kuusta jo persoonallisesti\nrakastettiin. Siihen silmät tähdättiin kuin äitiin, joka jakaa\njoulumakeista. Oli sitten runonlausuntoa, oli leikkejä useammanlaisia,\noli joulukertomuksen lukeminen ja lopuksi itse joulupukki esiintyi\nsatua kertomaan ja tuomaan omenia.\n\nNyt jo kansa täysin sieluin nautti. Hannes eli mukana ja iloitsi. Näki\nkaikkein kasvoista, että tällaista juhlahetkeä ei vielä Orjasaaressa\nollut ollut.\n\n-- Verratkaapa nyt tätä meidän yhteistä kuusijuhlaamme niihin entisiin\nköyritansseihin, jotka nyt olette luvanneet pois heittää. Nehän\nennen olivat Orjasaaren vuoden suurin yhteinen kokoustilaisuus ja\nmerkkipäivä. Siellä oli pimeyttä, täällä valoa, siellä raakuutta,\ntäällä hienostunutta sielullista tunnelmaa, siellä viulun soittamaa\ntanssisäveltä, täällä lasten kirkasäänistä laulua, siellä hypittiin\nkuin eläimet, täällä katsellaan, kun lapset leikkivät. Siellä oli\nviinaa ja kortteja, täällä satua, kertomusta, puhetta. Ero on\nsilmiinpistävä. Sillä täällä juhlivat ihmisen parhaimmat ajatukset,\nsiellä huonoimmat himot. Tämmöisen vaihdoksen tämä koulu saa aikaan\nOrjasaaressa. Ja tästäpuoleen entisiä köyritansseja vastatkoon tämä\nkoulun kuusijuhla, joka kokoaa ympärilleen nuoret ja vanhat, puhui\nHannes lopuksi.\n\nKun lapset olivat saaneet kaikki makeiset, loppui juhla. Sillä\njoulupukki oli sitä ennen jo jakanut jokaiselle joululehden ja niitä\naikaisillekin kaupitellut.\n\nHannes kysyi rovastilta:\n\n-- Mitä piditte juhlastamme?\n\n-- Meni muuten mukiin, mutta liiaksi vähän kristillistä mieltä ja\nliiaksi vähän uskonnollisuutta, vastasi rovasti.\n\n-- Onko rovasti käynyt koskaan köyritansseissa? kysyi Hannes.\n\n-- En.\n\n-- Siellä olisi sopinut käydä tuomassa kristillistä mieltä, puhui\nHannes.\n\nHolopainen nauroi opettajan selän takana.\n\nMutta rovastin silmänympärykset lensivät hehkuvan punaisiksi.\n\nJuuso Kallio laittoi rovastin päälle turkin, saattoi rekeen ja\nkumarteli, kumarteli vielä sittenkin, kun reki jo vieri ulohtaalla\nkoulutalosta.\n\nHolopainen ohi mennessään tyrkkäsi Juuso Kallion siitä rappusilta\nkumartelemasta lumihankeen ja puhui:\n\n-- Sinä se vanha kettu ja liukastelija... herrain häntyri...!\n\n-- Aa... pankki ja perkele! kivahti Kallio vastaan sieltä lumesta\nitseään selvitellessään.\n\nHolopainen oli pyytänyt Hanneksen mukaansa kylälle kotiinsa. Hannes\nmeni. Holopaisella oli hiilimusta ori pihalla. Sen rekeen istuttiin ja\nmentiin, kuulematta, miten Juuso Kallio uhkaili nyrkkiään puistellen.\n\nReessä nuhteli Hannes Holopaisen käytöstä.\n\n-- Minun on mahdoton nähdä epäjumalia palveltavan, sanoi vain\nHolopainen ja tiukensi ohjaksia.\n\nValkenevassa talviaamussa lähestyttiin sitä taloa, jonka kansan\nmielikuvitus puki aaveiden ja kummitusten olosijaksi. Täällä muka\npaholainen isännöi ja nuo vanhat tuvat salasivat seiniinsä perkeleiden\nvieraskäynnit.\n\nHannes ei malttanut olla siitä puhumatta isännälle.\n\n-- Kummittelihan se hyvinkin paljon isä-vainajan aikana, vastasi\nHolopainen.\n\n-- Oikeinko todella?\n\n-- Aivan todella. Isä-vainaja siten pelotteli huonoja velkamiehiään.\nPyysi heitä yöksi ja sitten heitä pelotteli, jotta paremmin\nmaksaisivat. Leikkiähän se pohjalta oli, jos olikin totta toinen puoli.\nMutta talo siitä sai hirmuisen maineen. Meidät tehtiin velhoiksi ja\nperkeleiden ystäviksi. Osasi se isä kujeilla. Mutta siten sai huonotkin\nmaksamaan velkansa.\n\n-- Vai niin ovelasti. Mutta Juuso Kallio kertoi kerran hänellekin\nkummasti käyneen teillä yötä ollessaan.\n\n-- Juuso oli uhalla lähtenyt muka tarkastamaan. Ja minä sitä herrain\nhäntyriä olen aina vihannut. Minä se hänen kanssaan lystiä pidin.\n\n-- Oikein.\n\n-- Sytytin keskellä yötä hänen kuorsatessaan tulikiven palamaan.\nItse pukeuduin suureen mustaan matkaturkkiin nurinkäännettynä. Menin\nJuuson luo, nykäsin miestä ja kuiskasin: \"myötkö sielusi?\" Silloin se\nlähti ja minä nauraen viskasin palavaa tulikiveä hänen jälkeensä. Se\njuuri silloin oli saanut sen rahansa herrojen hännystelemisestä. Ja\nuljaimmillaan komeili sillä. Olisin sen ottanut ja pistänyt sijalle\noikean kultarahan. Mutta en onnistunut.\n\nNäin tultiin perille.\n\n\n\n\nXIX LUKU.\n\n\n-- Ihastuin siellä, koululla niin, että jos minullakin olisi sen\nikäinen lapsi, niin kouluun sen panisin. Ja silloin tältä kulmalta\npanisi moni muukin. Sillä ne seuraavat minua aivan käskemättä kaikessa.\nKun minä alan tehdä heinää, niin hekin alkavat, kun minä alan leikata\nruista, niin hekin alkavat, kun minä toukoviljaa katkaisen, niin\nhekin rupeavat katkaisemaan eikä keväisin kukaan uskalla kylvää ennen\nminua. Jos minä syksyn tullen tulen tuvassa sytytän, niin hekin\nsytyttävät. Jos minä menen vaikka kaivoon, niin he tulevat perässä. He\nminua pelkäävät ja kunnioittavat samalla. Enkä syytä ymmärrä, puhui\nHolopainen.\n\n-- Se on talon ja miehen mahti, joka sen tekee, puhui Hannes.\n\n-- Kyllä minä tällä kulmalla olen kuninkaaksi kohotettu.\n\n-- Mutta tuskin rakkaaksi, huomautti emäntä. Holopainen ei ollut\nkuulevinaan.\n\n-- Isäntä puhui, että jos olisi kouluikäinen lapsi...\n\n-- Niin sepä kuin olisikin! toivotti emäntä.\n\n-- Minä tiedän sellaisen. Siellä koulun naapurissa elää Kähkösen leski.\nSillä on liian paljon orpoja jatkoi Hannes puhettaan.\n\nHolopainen ilostui.\n\n-- Niin mitä sitten? kysyi hän reimasti.\n\n-- Kaipaako emäntä sellaista lasta? kysyi opettaja.\n\n-- Oi kyllä... kun saan olla aivan yksin...! Tytärkin hukkui tuonne\npellon perälle...\n\nEmäntä osotti ikkunasta kädellään. Hannes katsoi. Siellä näkyi aivan\nuusi rakennus, joka parhaallaan lämpesi.\n\n-- Mitä nyt taas...? kysyi isäntä.\n\n-- Joko vävynne asuu tuolla?\n\n-- Jo asuu, vastasi emäntä.\n\n-- Käyvätkö tiheään täällä?\n\n-- Milloin mitenkin.\n\n-- Niin että emäntä kaipaa seuraa?\n\n-- Kyllä se ikävä on.\n\n-- Sieltä Kähkösestä otatte kasvattilapsen, ehdotti Hannes.\n\nHolopaisen tuuheat kulmakarvat kävivät kuin käppyrään.\n\n-- Vieraanko lapsen? kysyi hän ärtyisesti.\n\n-- Jospa nyt ottaisimme vieraan, kun... emäntä lopetti kesken.\n\n-- Isäntä antaa sen kasvattitytön emännälle joululahjaksi, houkutteli\nHannes.\n\n-- Mutta jos sitten taas tulee renki ja sen muassa kaikki muut juhlat,\nkeskeytti isäntä.\n\n-- Ei tule, minä takaan, puhui Hannes.\n\n-- No emäntä saakoon joululahjan! Lieneehän meidän talossa yksi tyttö\nelättää ja kouluttaa. Varsinkin kun se omakin jo niin vieraantuu, sanoi\nisäntä.\n\n-- Ettekö pidä vävystänne? kysyi Hannes.\n\n-- En, kun se on ruvennut juoksemaan rovastin asioita.\n\n-- Miten?\n\n-- Rovasti on ottanut häneltä tarkat tiedot niistä kirjoista, joita\nopettaja minulle antoi ja minä täällä jakelin. Sitten oli käskenyt ne\nkerätä pois ja tuoda hänelle.\n\n-- Ja mies teki työtä käskettyä?\n\n-- Teki ja menetti minun luottamukseni. Herrain häntyrit minä pellolle\nviskaan.\n\n-- Eikö teille asiasta mitään puhunut?\n\n-- Ei puhunut. Oli sanonut vain kylällä, että Holopainen ei ymmärrä,\nmitä tekee. Voi vielä joutua vankilaan, kun sellaisia jakaa.\n\n-- Siis teidän turvallisuutenne vuoksi niin toimi. Ei mies pahaa kai\ntarkoittanut.\n\n-- Mutta tahtoo minua neuvoa. Ja hännystellä rovastia. Se ei kelpaa.\nSiellä asukoon ja minä täällä! Emäntä pillahti itkemään.\n\n-- Mitä mamma itkee? Saathan nyt uuden tytön.\n\nMutta emäntä itki.\n\n-- Minä siis tavallaan tulin välinne rikkojaksi. Mutta tässä on koko\nisänmaan etu kysymyksessä. Ja se on niin suuri ja ristiriitainen asia,\nettä se erottaa isän ja pojan, veljen ja sisaren ja muut läheiset\nomaiset toisistaan. Mitä mielipidettä on asiasta isäntä?\n\n-- Sen pidän oikeana, mitä kirjasissa sanotaan.\n\n-- Liekö täällä muilla asiasta mielipidettä?\n\n-- Ovat ne lukeneet lehtiset ja uskovatkin niitä.\n\n-- Lieneekö tuollaisia kerääjiä kuin vävynne ollut muitakin?\n\n-- Juuso Kallio rovastin neuvosta on kulkenut pitkin piiriä noukkimassa\npois niitä opettajan jakamia.\n\n-- Ja on saanutkin?\n\n-- Lie saanutkin.\n\n-- Harmillista, että kansalainen joutuu kansalaista vastaan asiassa,\njoka kaikille on kallis. Keinoista vain ollaan eri mieltä. Mutta ei\ntäällä saa pelästyä uhkauksista.\n\n-- Minäkö niistä pelästyisin! Hui hai --!\n\n-- Olette jäntevä ja suora. Sellaisena isäntää ihailen.\n\n-- Saanko minä varmasti sen kasvattitytön? kysyi emäntä vähin.\n\n-- Saat.\n\n-- Ja saan kouluttaa?\n\n-- Saat.\n\n-- Lähden jo opettajan palatessa sitä noutamaan, jos antavat.\n\n-- Mene nyt ja laita meille oikein hyvä aamuruoka! Emäntä lähti.\n\n-- Kyllä tyttärennekin kanssa vielä välit selviävät, kuiskasi Hannes\nemännälle, kun Holopainen oli mennyt piippuaan ottamaan.\n\n-- Sanokaapa, opettaja, mitä oikeastaan noilla virkamiehillä tehdään?\nkysyi Holopainen palattuaan piippu suussa.\n\n-- Ovat ne yhteiskunnassa välttämättömät.\n\n-- Pappi ja opettaja kyllä. Mutta ne monet muut?\n\n-- Kaikilla niillä on tehtävänsä.\n\n-- Ja sitten huimaavat palkat.\n\n-- Palkoissa olisi kyllä paljonkin tinkimistä.\n\n-- Sillä ei suinkaan virkamies ole luotu polkemaan talonpojan\nhartioita. Hyi saakeli! Miten kopeita ne sitten ovat! Palkkansa\nsyövät, juovat, mässäävät ja hekumassa elävät, pitävät jalkavaimoja,\nlenkoilevat kalleilla turkeillaan ja uljailla vällyillään, pelaavat\nkortissa tuhansia ja kaikki lystinsä maksattavat meillä talonpojilla.\nJa kun meidän luokse tulevat, istuvat pöydälle ja siitä ärjyvät.\nIsä-vainaja tästä tuvasta viskasi muutaman ruununvoudin pihalle, kun\nvirkaherra hävyttömäksi rupesi. Koko elämän lopun ne häntä sitten\nvainosivat. Jo pienenä poikana sanoi hän minulle: \"Vihaa herroja, niitä\nmajavannahkaturkkiherroja, sillä nahkansa ne meillä ostattavat. Ne\nsyövät ne makeat palat, jotka muuten olisivat meidän suussamme.\" Ja\nminä olen vihannut ja vihaan.\n\n-- Isäntä on virkamiesten ankara vihamies?\n\n-- Olen. Sillä ne ovat laiskoja kuhnuksia, raihnaisia lurjuksia,\nmöhömahoja, itravatsoja, kaljupäitä, puolisokeita... kaikkea tätä\nsentähden, ett'eivät tee työtä. Eipä ole _minulla_ vatsa liian\nitrainen, hiukseni pysyvät päässä, enkä tarvitse silmälaseja... mutta\nolenkin jo tänä aamuna ollut hirsimetsässä, sillä kahden aikana aamulla\nnousin ylös. Vävy taitaa vielä siellä nukkua. Se raukka on heikko\ntyömies.\n\n-- Keksitään sille vielä joku sopivampi ammatti, kun ensin nähdään,\nmihin se pystyy. Ei pidä isännän häntä vihata.\n\n-- En vihaa, mutta tyhmä hän on. Soittaa ja laulaa ja koreilla... sitä\nhän osaa...!\n\n-- Tehdään hänestä vielä lukkari, kun on rovastin kanssa hyvät suhteet,\nnauroi opettaja.\n\n-- Siellä saa asua, kun kerran talon laitoin... ja tyttöni vuoksi\nlaitoin.\n\n-- Tämä pieni kylmyys menee vielä ohi. Hän tuli eksyneeksi vain\nrovastin, sellaisen komean herran, pyyntöihin.\n\n-- On minulla vielä opettajalle ehdotus.\n\n-- Ja mikä se on?\n\nHolopainen meni aivan lähelle opettajaa, katsoi häntä mielistelevästi\nsilmiin, otti hymyn suupieliinsä ja puhui:\n\n-- Kun nyt rovasti vastustaa opettajaa, niin opettaja vastustakoon\nrovastia! Se palkkausjärjestelmä...\n\n-- Annetaan se olla!\n\n-- En minä anna olla! tiuskasi tiukasti Holopainen. Opettaja katsoi\nhäntä pitkään. Noin leimahtavaa, noin kirpeää katsetta ei hän ollut\nvielä ennen Holopaisessa huomannut. Tässä taisi sittenkin olla\nHolopaisella oikein kipeä kohta.\n\nHolopainen suoristui, veti kulmakarvansa käppyrään, kävi julmaksi, kun\npuhui edelleen:\n\n-- Virkamiesmahdillaan ne sen tänne toivat... pienet ja suuret herrat\nyhdessä... mutta...\n\n-- Mutta?\n\n-- Pois se pitää saada! Noin!\n\nIsäntä pyyhkäsi pöydältä tupakkavehkeensä lattiaan.\n\n-- Elkää tulistuko!\n\n-- Enkä minä ennen hautaan mene, ennenkuin saan siellä komeassa\npappilassa rovastiakin siitä nokittaa! Ne sen s--n herrat ja roikaleet,\njotka imevät kuiviin talonpojat... syövät niiden ruumiista mehut ja\nsitten lamovat vieterisohvillaan! Tätä tällaistako menoa... p--le...\nme talonpojat _aina_ sietäisimme?... Pitäisi saada aikaan suuri\ntalonpoikain kapina... Vanhat ihmiset kertovat näillä mailla ennen\neläneen suuren ja mahtavan talonpojan Sormusen, joka Hurtta-voutia\nvastaan kapinaan yltyi... Semmoinen pitäisi olla nytkin...!\n\n-- Kyllä ne sen ajan kärsimykset olivat suuremmat.\n\n-- Vaikkapa olivatkin. Mutta on niitä kärsimyksiä nytkin. Se\npalkkausjärjestelmä...\n\n-- Se on vanha virkamiesviha, joka teissä kytee. Ja se on ehkä lähtenyt\nniiltä surkeilta ajoilta... on veriinne perintönä imeytynyt...\n\n-- Meidän suku on _aina_ herroja vihannut.\n\n-- On se sellainenkin umpimähkäinen viha ikävää.\n\n-- Me ollaan veljet kuin veljet... ystävät kuin ystävät...\n\nHolopainen tarttui opettajaa kädestä ja toisen kätensä laski opettajan\nolkapäälle.\n\n--... Ja lupaahan opettaja ruveta asiamieheksi sitä\npalkkausjärjestelmää kumoamaan?\n\n-- Miksi silloin nukuitte, kun asia oli esillä?\n\n-- Mekö nukuimme? Hehän suoraan pettivät meidät...! Mutta opettaja\nherrat oikaisee... ja me maksamme palkkanne puhtaassa kullassa.\n\n-- En puutu... en sekau... sillä _se_ asia ei kuulu minulle!\n\nVeret lensivät Holopaisen kasvoille ja hän ärjäsi:\n\n-- Et uskalla... siinä se!\n\n-- Olkoonpa vaikka niinkin.\n\n-- Et uskalla... pelkäät herroja... ja sellainen tahdot itsekin\nolla! Kun sinä opettajaksi tulit, niin luulin sinun olevan sen\nsopivan miehen, jota kauan ja ikävöiden olin odottanut. Sentähden\ntaivuin ottamaan tuonkin pehmeän pullan vävykseni, kun sinä häntä\npuolustelit... sinulle mieliksi poltin parin tuhannen edestä\nvelkakirjoja, joista kyllä en olisi penniäkään saanut, kun maksajat\nolivat rutiköyhtyneet... Ja saadakseni sinun taipumaan tähän suureen\nasiaan koululla ystävänäsi kävin... antamiasi kirjoja jakelin... nytkin\nkoulun kuusijuhlalle tulin. Kun sinä siellä rovastia pistelit niillä\nköyritansseilla, niin minä nautin ja riemastuin ja sieluni huusi:\n\"Tuossa on juuri se sopiva mies!\" Sentähden sinut nyt mukaani pyytelin,\nja luulin sinun nyt lupautuvan... kuultuasi miten rovasti puuhiasi\nvainoaa... sentähden senkin lapsikakaran lupasin tähän ottaa... mutta\nsinä pelkäät -- raukka!\n\n-- On parempi, ett'ei lapsikulta tulekkaan teille.\n\n-- Eikä tarvitse tulla! Mutta minä olen isäni neuvolle uskollinen\npoika. Minä vielä herroja ja virkamiehiä nujerran... minä tämän\nrovastinkin vielä opetan... minä... minä... vaikka taivas alas\ntippuisi ja maa halkeaisi... ja minun pitäisi satoja maksaa! Minulla\non isän jättämä elämän työ: vihata herroja... niitä talonpojan veren\nimijöitä... niitä talonpojan luun purijoita... niitä... niitä...!\nEnnenkuin hautaan menen, teen minäkin urhotyön niinkuin isäkin...\nviskaan ainakin yhden rovastin majavannahkaturkkineen pellolle...\nmutta ne pirut pelkäävät eivätkä tule tänne... ne kiiltokaulukset ja\nkakkulasilmät... noin viskaan!\n\nHolopainen heitti tuolin palasiksi huoneen loukkoon.\n\n-- Sinäkin olet pelkuri-raukka... herra olet... ulos minun tuvastani!\nSinä vain petit minua...ja pahasti petyinkin... ulos!\n\n-- En millään tavalla ole pettänyt isäntää... en edes ajatuksissa.\n\n-- Suusi kiinni! Ulos! Ulos! Ulos! Holopainen ärjyi kuin härkä, jonka\nniskaan puukko on upotettu. Hänen silmänsä paloivat kuin hehkuvat\nhiilet ja musta tukka vihasta kohosi. Se oli salojen raakalainen,\npimeiden korpien pimeä lapsi, joka oli järkytetty pohjimmaisimpia\ntunteitaan myöten. Tuon miehen sielun pohjalla eli vielä metsäläistynyt\nihminen, joka vihasi sivistystä, vihasi koulua, vihasi virkamiehiä,\nvihasi herroja.\n\nJa isä jo poikana vannotti miehen sellaiseen elämäntehtävään. Tässä\noli nähtävänä sen suurimman noitakansan noiduttua verta, tämä mies oli\nvelhojen arvokas jälkeläinen... ehkäpä tietämättään himosi kristityn\npapin verta kuin ne vuossatain takaiset uhrilehtojen omistajat.\n\nHannes lähti. Nyt hän ymmärsi, miksi Holopaista kutsutaan pitäjän\n\"mustan kansan\" johtajaksi. Sellaiselle väelle hän on päällikkö\nparhainta lajia, on ehtootähti, joka yössä viihtyy.\n\nEmäntä juoksi itkien Hanneksen jälkeen.\n\n-- Voi taas Matti-parkaa! Nyt on hänellä taas se virmapäänsä, se\nrajuhetkensä! En minäkään rohkene kotiin mennä. Sillä se raivoaa\nainakin tämän päivän.\n\nHuoneesta kuului pauketta ja jyskettä. Nyt meni pöytä kappaleiksi...\nlasit tuvan ikkunasta helähtivät rikki ja tuoli lensi sieltä ulos\nlumihankeen.\n\nEmäntä lähti juoksemaan tyttönsä taloon.\n\nOpettaja muisti Juuso Kallion pelotelleen häntä silloin, kun hän\nopettajaksi saapui, \"mustalla kansalla\" ja kiellelleen häntä menemästä\nsitä liian lähelle, sillä se pian pettäisi. Siinä oli Juuso Kallio\nainakin puhunut totta. Sillä Hannes huomasi pettyneensä Holopaisen\nsuhteen. Se mies oli teeskennellyt vain sentähden ystävyyttä, että\nsaisi hänestä aseen rovastia ja pappien palkkausjärjestelmää vastaan.\nSiinä se!\n\n-- Täällä puolessa kutevat kalat syvällä, mietti Hannes kävellessään\naamiaiselle Karviseen.\n\n\n\n\nXX LUKU.\n\n\nOltiin helmikuussa. Aurinko paistoi. Hanki hohti. Miljoonat\nlumikristallit siinä välkkyivät. Oli pakkanen niin että reen jalas\nnarisi ja kenkä ihmisen kävellessä keskusteli omalla tavallaan tien\npohjan kanssa, joka oli kovaksi ajettu. Pohjolan talvi oli nyt\nkorkeimpaan ihanuuteensa päässyt, noussut sille kylmän ja jään,\nlumen ja pakkasen huipulle, josta ylimielinen ja virkeä kevät oli\nsen suin päin alas viskaava. Mutta vielä se tanakkana nyt istui\nvaltaistuimellaan, joka oli rakennettu jääkristalleista.\n\nHannes oli lopettanut päivällisensä Karvisessa, ja istui paperossia\npoltellen. Hän oli vaipunut ajatuksiinsa huoneen pehmeässä lämpimässä.\nJa hän mietti sitä, että hän oli todellakin rohjennut astua rinta\nrintaa, silmä silmää vasten rovastin kanssa siinä isänmaan suuressa\nkysymyksessä. Hän oli kulkenut pitkin pitäjästä, herättänyt ja\nvalveuttanut. \"Kiellettyä\" kirjallisuutta oli hän jakanut tukuttain,\npuhunut parhaansa mukaan julki sen, minkä oikeaksi uskoi. Hän kielsi\nmyöntymästä mihinkään, mutta rovasti neuvoi aivan päinvastaiseen.\nRovastia ei hän suinkaan tuominnut, sillä arvattavasti rovasti luuli\nparhaaksi maalle ja kansalle sen, mihin hän neuvoi. Sillä kallis heille\nkummallekin täytyi sen asian olla, jonka puolesta puhuivat ja toimivat.\n\nMaikki oli perustanut koulupiirin naisten kanssa ompeluseuran, missä\nvaatteita ommeltiin köyhille kansakoululapsille. Nuorisoseurassa\ntouhuttiin. Orjasaaressa oli siis valistus jo raapaissut tulen\nensimäiseen lamppuunsa.\n\nKaikkea tätä Hannes mietti, kun Maikki tuli huoneeseen, istahti hänen\nsyliinsä, kietoi kätensä hänen kaulaansa, suuteli ja sitten puhui:\n\n-- Nyt sinun, rakas Hannes, täytyy se tehdä...\n\n-- Oi, armas! Se on minusta niin sanomattoman vaikeaa...\n\n-- Mutta minun tähteni... teethän?\n\n-- Olkoon menneeksi!\n\n-- Mene nyt tupaan! Hän on siellä yksin. Hannes meni tupaan. Ja tapasi\nsiellä emännän yksin.\n\n-- Hyvää päivää, toivotti Hannes. Emäntä ei vastannut, vaan kääntyi\npoispäin.\n\nMinä tulen hyvin vaikeassa asiassa. Mutta luulen silti voittavani,\nsillä tunteehan emäntä niin paljon raamattua... Nähkääs, onko\nsoveliasta, että Juuso Kallio on yhtenään täällä... naapurit siitä\npuhuvat pahaa... viattomat lapsenne saavat siitä kärsiä. Kun nekin\nnäkevät teidät sylitysten... hyi, se on likaista!\n\n-- No entä sitten? kivahti emäntä.\n\n-- Niin että heittäkää pois se hyväily!\n\n-- Mutta mitä sinä itse Maikkia sylissäsi pitelet? Minulla kai on\noikeus tytön äitinä sitä kysyä.\n\n-- Jos olisitte ollut Maikille _oikea_ äiti, niin sen olisitte jo aikaa\nsitten saanut tietää...\n\n-- Olenhan minä saanut sen tietää, kun olen avaimen reiästä vakoillut.\n\n-- Olisitte saanut tietää, että me olemme lupautuneet toisillemme...\n\n-- Ja minä ja Juuso Kallio olemme myös lupautuneet toisillemme.\n\n-- Mutta teillähän on pieniä, turvattomia lapsia...\n\n-- Kyllä talo lapsensa elättää.\n\n-- Mutta teillähän on vielä laissa määrätty suruaika...\n\n-- Ketä minä oikeastaan surisin?\n\n-- Entistä miestänne.\n\n-- Karvistako?\n\n-- Niin.\n\n-- Häntä, joka minua kuumilla hiilillä kidutti, joka silmäni sameiksi\nitketti, joka päivän levon ja yön rauhan minulta riisti, joka kuoli\npirun kemuissa puukko kyljessä omien syntiensä satuttamana?\n\n-- Mutta onhan emännällä hänen kanssaan kuitenkin monta lasta.\n\n-- Lapsista pitää talo huolen. Minun sydäntäni lämmittää yhtä vähän\nKarvisen isännän muisto kuin jääpuikot tuolla ulkona tätä tupaa.\n\n-- Juuso Kallio persoo emännän muassa vain rahoja...\n\n-- Hitostako sinä sen tiedät?\n\n-- Kyllä arvaan.\n\n-- Elä sekau meidän asioihimme. Ja rukoilisit ja selittäisit raamattua\nsielläkin nuorisoseurassa, etkä maailmallisia lorisisi, niin se olisi\ntoista. Siellä te vain koululla tanssitte. Mutta kyllä siitä herkeätte.\n\n-- Ei siellä ole muuta tehty senlaatuista kuin lopuksi hiukan leikitty.\n\n-- Elä valehtele! Eläkä tule minua neuvomaan! Kiitä, että saat ruokaa\nmeidän talossa.\n\n-- Emäntä menee taas liiallisuuksiin.\n\n-- Ja vävypoika menee myös. Pidetään yhtä aikaa kahdet häät.\n\nEmäntä nauroi, löi käsiänsä yhteen ja käyttäytyi kuin mielipuoli.\n\n-- Ja sitten on Karvisen talossa kerrankin iloa! huudahti hän vielä ja\npyöri kantapäillään laulaen:\n\n    \"Tääll' on iloa ja riemua,\n    täällä häitäkin juodaan.\"\n\nHanneksen täytyi väkisinkin naurahtaa ja mennä matkaansa.\n\nKun opettaja iltapäivällä valmistautui koululla seuraavan päivän\ntunneille, saapui Juuso Kallio sinne. Taas oli hän kuin kiehuva pata,\njoka uhkaa räjähtää. Hannes huomasi kohta, että nyt on taas esillä\nhyvin ikävä ja vastenmielinen kohtaus. Ja arvasi kyllä syyn.\n\n-- Mitä kirjat tietävät? kysyi Juuso nenäkkäästi aluksi.\n\n-- Paljon hyvää tietävät... sovinnosta ja sopusoinnusta puhuvat...\nmutta riidan ja nurjuuden kieltävät. Tässä on juuri esillä sellainen\nopetus, että...\n\n-- Miksi sitten _aina_ riitelemään laittaut, vaikka niin jaloja\nopetuksia luet? Miksi?\n\n-- Minäkö tahallani riitelisin!\n\n-- Juuri sinä! Ennen sinun tuloasi täällä ei osattu riidellä. Mutta\nkun sinä tulit, niin riidat ja torat syntyivät kuin itsestään. Ja yksi\nisäntä sai jo henkensäkin heittää...\n\n-- Minunko tähteni?\n\n-- Sinä hänet köyritansseihin kuljetit. Muuten olisi ollut täällä\nkoululla.\n\n-- Mutta ell'en minä olisi tänne koululle kutsunut häntä, niin olisi\nollut siellä tanssissa. Sillä _aina_ kuuluu niissä käyneen.\n\n-- Ja miten minua olet koettanut häväistä? Olet parjaillut minua\nKarvisen emännälle. Tahdot kai koko koulun johtokunnan surman suuhun...\ntoiset tapetuiksi... toiset häväistyiksi... toiset...\n\n-- Pitääkö meidän kesken taas olla raaka kohtaus?\n\n-- En anna silmilleni hyppiä. Ennen sinua ei täällä riidelty.\n\n-- Vaan oli Juuso Kalliolla rauhoitettu tilaisuus kalastella sameassa\nvedessä... onkia sieltä vaikka rintarahoja \"rehellisyydestä\". Niinkö?\n\n-- Julkeatko taas loukata. Hänen Majesteettiaan?\n\n-- Oletteko todella niin suurhullu, että luulette itsenne olevan yhtä\nkorkealla kuin mainitsemanne henkilö?\n\n-- Raha on hänen antamansa.\n\n-- Ainoastaan hänen nimessään annettu. Ja siinä on tapahtunut\nsurkuteltava erehdys. Rahan pitäisi olla kokonaan toisen miehen\nrinnassa.\n\n-- Ehkä sinun omassa rinnassasi? Niin tietysti. Mutta kun et saa\ntällaista rahaa elämäsi päivinä, niin tahdot tyytyä Karvisen perikunnan\nrahoihin. Niinhän?\n\n-- Se, joka niihin rahoihin näppinsä kurottaa, on juuri Juuso Kallio.\n\n-- Ota sinä osasi, ja minä otan osani! Ja sillä hyvä!\n\n-- Mutta nyt häpäisee herra esimies sekä Karvisen emännän että koko\ntalon...\n\n-- Nyt päästit huuliltasi myrkyn, jonka itsellesi syötän. Sinä juuri\nhäpäiset siveän ja puhtaan neidon, Karvis-vainajan silmäterän... hänen\nlemmikkilapsensa Maikin... Mummot jo haastavat... ja avaimen reiästä\nolen minäkin nähnyt...\n\n-- Suusi kiinni, lurjus!\n\n-- Nyt me koetamme voimamme. Sinä elät irstaisuudessa Maikin kanssa...!\n\nHannes kävi miestä kohti. Mutta hillitsi itsensä.\n\n-- Jos huoneessa tahdotte olla, niin siivotkaa suunne!\n\n-- Minä olen koulun esimies ja voin sinut ajattaa täältä poliisilla\npellolle. Mitä sinä mies hommaat laillista esivaltaasi vastaan? Rovasti\non siitä kummastellen puhunut. Mutta minä en pitkää aikaa kummastele.\nMinä sinut tästä huoneesta pian laitan sinne, missä ei kuu kumota\neikä päivä paista... minä kutsun tänne punatöyhtöiset herrat pitämään\ntarkastusta... Ja silloin!\n\nJuuso Kallio löi näppiään ilmassa.\n\nHannes kalpeni ja puhui tukahtuneella äänellä:\n\n-- Santarmit...?\n\n-- Juuri ne!\n\n-- Vajoaisitteko niin alas?\n\n-- Olet jakanut kirjoja... pitänyt puheita... Minä olen aina ollut\nvähän niinkuin sarvipää, herra seminaristi.\n\nJuuso Kallio nauroi ilkeästi ja äänekkäästi.\n\n-- Tulehan toistekin minua haukuskelemaan! huuteli hän mennessään.\n\n-- Vajoaako Suomen kansakoulun johtokunnan esimies ja\nkaksikymmenviisivuotias kunnallislautakunnan esimies niin alaalle?\nhuusi Hannes hänen jälkeensä.\n\n-- Vajoaa! vastasi Kallio, ilkkui ja meni. Hanneksen silmissä kamari\nmustaksi muuttui. Siinä oli jo vankikomeron tummuutta ja pimeyttä ja\nummehtunutta ilmaa... haisi niin jumalattoman pahalle huoneessa Juuso\nKallion jälkeen.\n\n-- Oi, kansani, sentään! Mitä mätämunia keskuudessasi ruokit? Nuo\ntuollaiset ovat kyykäärmeitä, jotka oman sydänveresi kuiviin imevät...\nhuokasi Hannes.\n\nHän ryhtyi kohta varokeinoihin. Poltti kaiken \"kielletyn\" ja odotti\nsydän kurkussa santarmien tuloa.\n\nMutta eivät ne tulleetkaan. Santarmien mustaan kirjaan oli Hannes vain\nmerkitty \"epäiltävänä\" henkilönä.\n\n\n\n\nXXI LUKU.\n\n\nRovasti oli yltynyt tuimaan valtiolliseen taisteluun. Nyt oli hän jo\npäässyt syvään sielulliseen vakaumukseen, että ainoa oikea keino,\nainoa isänmaan parhaalle ja menestykselle oikea suunta oli se, jota\nhän ajoi. Sillä hän näki edessä vuoren, jonka jyrkkää seinää on\nmahdoton kiivetä. Jos tahtoo päästä vuoren huipulle, niin on paras\nkiertää loivaa takarinnettä myöten. Isänmaa oli hänelle rakas ja sen\nonnen edestä täytyi hänen taistella. Hän ei voinut jäädä veltoksi\nsyrjästä-katsojaksi.\n\nRovastin oma elämä oli aina ollut myötämäkeä. Vastamäkeä ei hän ollut\noppinut kulkemaan. Eikä hän ymmärtänyt, miten sitä kuljettaisiin. Hän\noli jo niin monessa polvessa papillista sukua, että se alkuperäinen\nsielullinen kutsumus papin toimeen, jota hänen esi-isänsä olivat\ntunteneet, oli jo hänessä ehtinyt kuivua perityksi tavaksi, mikä ei\nsyvempään uskonnollisuuteen häntä kiihottanut. Enemmän hän tunsi halua\nvaltiollisiin ja taloudellisiin kysymyksiin. Rikas hän oli, hieno\nseuramies hän oli, mukavaan ylelliseen elämään oli hän tottunut.\n\nIsänmaan tähden hän nyt tunsi tuskaa. Mutta kun hän ei tiennyt, miten\nkärsitään oikein suuria kärsimyksiä, sellaisia jättiläistuskia, joiden\nmukana ei itketä eikä valiteta, vaan kohotetaan korkea otsa ja pysty\npää, vaikka maa jalkain alla vajoaa, niin hän tahtoi alistua ja toivoa\nsitten vielä joskus maailmassa parempaa. Kärsimyksen syvyys, joka\nrohkeutta itse synnyttää, oli hänelle outo asia. Jos hän toisinaan\nhiukan sairastui, niin hän jo silloin onnetonna huokaili. Sillä\nainainen myötäkäyminen oli hänet, vanhan miehen, pilannut. Kansaa hän\nei syvemmälti tuntenut, sillä luottamuksella eihän milloinkaan ollut\nsitä lähestynyt. \"Kansa\" hänen tunneasteissaan oli jotain alempaa\nrotua, joka puuhaili läävässä ja tallissa ja sentähden oli likainen,\noli löyhkäävä eikä mahdollinen hänen vieraspuolelleen pääsemään.\n\nMutta \"isänmaa\" hänen vanhoissa aivoissaan oli hohtava käsite, jolle\nnuorena ylioppilaana niin kauniisti puhuttiin ja laulettiin. Hän oli\npersoonallisesti ottanut osaa Runeberg-juhliin, käynyt Snellmanin\nkodissa ja pitänyt kerran puheen ukko Lönnrotille. Nämä suurmiehet\nseisoivat kipsissä hänen salissaan ja \"isänmaa\" oli jotain samaa\nkuin tämä mahtava kolmiapilas. \"Isänmaakin\" oli ikäänkuin telineille\nnostettu jossain salissa. Kauniit juhlapuheet, suuret juhlapäivälliset,\nsyvätunteiset juhlarunot -- ne olivat isänmaata. Se isänmaa väikkyi\nniin korkealla päiden päällä kuin kaunis rusopilvi... se juhli...\njuhli... se maljoissa kuohui... se kukkakimpuilla koristetuilla\npäivällispöydillä hymyillen säteili...\n\nMutta nyt oli näiden herkkuisten juhlapöytien päälle vedetty musta\nvaate... sampanja maistui happamelta... ja isänmaa kärsi ja suri.\n\nJa sen tähden rovastikin suri. Sillä tuo samainen musta tunnelma\ntulvahti niin valtavana sanomalehtien palstoilta, ystävien kirjeistä ja\nkaikesta, mikä ennen loisti.\n\nTäällä takalistomaalla piti hänenkin ryhtyä taisteluun sen puolesta\nniillä aseilla, jotka hänelle pääkaupungista lähetettiin.\n\nNyt oli käsketty kehottaa nuorukaisia menemään asevelvolliskutsuntoihin.\n\nTätä tarkoitusta varten aikoi rovasti pitää julkisen kokouksen, jossa\nhän kehottaisi pitäjän nuorukaisia menemään kutsuntaan. Ja hän saikin\nsiihen luvan. Mutta kokouksen hän asetti juuri siksi ajaksi, ett'ei\nHannes Kauppi pääsisi sinne. Pahimman rospuuton ajaksi hän sen asetti.\nJäät eivät liioin enää kestäisi eikä veneellä pääsisi.\n\nJuuso Kallio oli tiennyt jäädä kirkolle odottamaan kokousta.\n\nMäärättynä päivänä, jona kokouksen piti olla, lähti Hanneskin. Mukanaan\nhänellä oli rotevia nuoria miehiä. He sitoivat köydet ympärilleen\nputoamisen varalta. Samoin saapui Holopainenkin kulmakuntansa miesten\nkanssa.\n\nJää oli niin heikko, että paikoin surkean sinervänä auringon paisteessa\nsairasti, paikoin oli valkoista sohjua, joka upotti ja huonoimmissa\npaikoissa valmisti kylmän kylvyn siihen astujalle.\n\nMutta eheinä toiseen rantaan päästiin, sillä aamupäivällä ei aurinko\nvielä ehtinyt aivan pehmeäksi jäätä syödä.\n\nTultiin kokouspaikkaan. Se oli suuri vuossatainen tupa, jonka orsilla\nistui mennyt aika muistoineen. Tässä tuvassa oli monta kokousta\npidetty, kuumaakin, kun sivistysasiat olivat olleet esillä. Kirkonkylän\nnuorisoseuran johtohenkilöitä oli perällä ja ne lauloivat isänmaallisia\nlauluja. Mutta kun huomasivat rovastin vaunuillaan ajavan pihaan,\nmuutettiin laulu virreksi. He tahtoivat olla kuin hautausväkeä.\n\nRovasti hymyillen astui tupaan, kumarteli oikealle ja vasemmalle, kuten\nennen pääkaupungissa oli nähnyt suuren Snellmanin tekevän juhlasaliin\nastuessaan.\n\nHolopainen \"mustan kansan\" kanssa oli asettunut yhdelle seinämälle. Se\nhänen kaartinsa oli jylhän- ja synkännäköistä. Ensi katsaukselta näytti\nsiltä kuin kappale salojen havumetsää olisi tuotu tänne suureen tupaan.\nNäistä toiset olivat kuin mustat, pitkät kuuset siellä täällä naavaa\nolkapäillä, toiset paksut ja tanakat, suuripäiset kuin pyöreät petäjät,\njotka puhuvat karaistuneesta elämän taistelusta joka oksallaan.\nSiellä täällä lomissa sitkeä kataja, joka joka neulasellaan pistää ja\nhaavoittaa. Kirkkopukuunsa ne olivat pukeutuneet ja olivat hirvittävän\ntotiset. Rintaman edessä seisoi pankki-Holopainen ja tähän rintamaan\nkuului pienempiä johtajia pitkin pitäjää. Näitä miehiä lie ollut\nsatakunta.\n\nRovasti niihin katsoessaan hiukan vavahti, sillä Holopainen oli\nhirvittävän uhkaava. Mutta rovasti meni antamaan Holopaiselle kättä ja\nkysyi kuulumisia.\n\n-- Omillaan toimeen tullaan, vastasi Holopainen ja joukko naurahti.\n\n-- Tämä on paha enne, mietti rovasti, mutta oli jäätävän tyyni.\n\nLukkari alotti virren rovastin käskystä, ja kun se oli loppuun\nlaulettu, piti rovasti rukouksen.\n\nOli hetken hiljaisuus. Sitten rovasti alotti puheen, jossa neuvoi\ntyynesti, arvokkaasti, mutta samalla lämpimästi tottelemaan maallista\nesivaltaa.\n\nRovastin puhe teki nähtävästi hyvin hyvän vaikutuksen. Ukko ilostui ja\npyysi laulamaan isänmaallisen laulun.\n\nKun laulu oli loppunut, syntyi ovensuussa liikettä. Hannes sieltä astui\nesiin tuoliaan kantaen.\n\nRovastin seurue hänelle pilkallisesti nauroi, mutta pankki-Holopainen\nantoi kaartilleen merkin hiljaisuuteen.\n\nKun Hannes oli päässyt avonaiselle keskilattialle, nousi hän seisomaan\ntuolille ja kumarrettuaan rovastille alotti syvällä rintaäänellä:\n\n-- Kansalaiset! Rovasti puhui hyvin, kuten tulee odottaakin vanhalta,\nkorkeasti oppineelta ja lempeältä sielunpaimenelta. Kiitos siitä\nhänelle. Kuitenkin minäkin heikko nuorukainen uskallan ääneni kohottaa.\nMinut toi opettajaksi näille takalistoille syvä rakkaus kansaani ja\nmaatani kohtaan. Ja se rakkaus panee nytkin minulle sanat suuhun.\nSanoissani ei ole kimaltelevaa kultaa, mutta kyllä veren rohkeutta, sen\nnuoren veren, jonka tämän maan ja tämän kansan puolesta olen valmis\nvuodattamaan, milloin hetki niin vaatii...\n\nRovasti punastui. Koko tuvan miesjoukko vavahti. Juhlallinen mieliala\nputosi nyt yht'äkkiä ihmisiin.\n\nHannes jatkoi:\n\n-- Rovasti kehotti sanomattoman kauniisti ja sievästi tottelemaan\nmaallista esivaltaa. Mutta minä olisin toivonut, että hän olisi\nkäskenyt tottelemaan taivaallista esivaltaa, jonka laki on meidän\nomissatunnoissamme kirjoitettuna ja jonka julistaja hän, meidän\nrakastettu sielunpaimenemme, täällä maan päällä on...\n\nRovastin silmänympärykset hehkuivat ja huoneen perällä syntyi sorinaa.\nMutta Hannes jatkoi:\n\n-- Tämä taivaallinen esivalta vaatii, ett'emme saa tehdä mitään vasten\nhyvää omaatuntoa, emme hiuskarvaa horjahtaa siltä, jonka oikeaksi\ntiedämme...\n\nHannes teki nyt laajempaa selkoa asevelvollisuuslaista ja miten se\nsyntyi.\n\n-- Se on kansallisen perikadon halla, joka päällenne harmaana, jäisenä,\nkylmänä lankeaa, jos tämän lain omaksenne omistatte. Ja silloin\nsen omaksenne omistatte, kun ryhdytte sitä seuraamaan. Minä kysyn\nteiltä, nuoret miehet, kysyn suuren ja kokeneen miesjoukon silmäin\nalla, onko teillä halua vetää päällenne tämän lain seuraamisen ensi\naskeleiden paino menemällä kutsuntaan. Jos se teillä on, niin menkää.\nMutta ennenkuin menette, pitäkää kuulustelu sen äänen kanssa, joka\nrinnassanne kaikuu ja joka yltyy ukkoseksi rajuamaan, jos sitä rikotte.\nJos menetätte omantuntonne rauhan, niin elämä muuttuu ainaiseksi\nhelvetiksi teille jo täällä maan päällä. Minä kunnioitan ja tottelen\nkyllä maallistakin esivaltaa niin pitkälle kuin Jumalan sana ja hyvä\nomatunto sen sallii. Mutta sen sanon tässä julki, että jos itse olisin\nkutsuntaan menemässä, niin mennä en voisi, ell'ei kahleissa vietäisi.\nJa se meneminen ei olisi silloin minun vallassani. En voisi mennä\nomantuntoni tähden, en voisi mennä kansani tulevaisuuden tähden.\nNeuvovan sanan olen sanonut. Jokainen tehköön niinkuin omatunto vaatii!\nNäin tässä puhumaan on minua vaatinut minun omatuntoni.\n\nHannes kumarsi ja poistui. Juuso Kallio alkoi nyt puhua ja kehotti\ntottelemaan rovastia.\n\n-- Me emme usko pappeja, sillä ne ovat meidät talonpojat ennenkin\npettäneet. Miehet! Muistakaa sitä pappien palkkausjärjestelmää! huusi\npankki-Holopainen ja sulki Kallion suun.\n\nSyntyi julma huuto:\n\n-- Emme usko!\n\nRovasti oli kalpea kuin lumi ja vapisi.\n\nMutta pankki-Holopainen oli tarttunut tuoliin, jolla Hannes oli\nseisonut, painanut Hanneksen sille istumaan ja nyt neljä vankkaa kättä\nkuljetti Hannesta tuolilla riemusaatossa \"eläköön\" huutaen rovastin\nnenän sivu.\n\nRovasti ymmärsi valtansa luhistuneen tuossa tuokiossa, sillä tuvassa\npauhu kasvoi ja huuto kaikui:\n\n-- Emme usko pappeja! Pettäneet ovat ennenkin... Rovasti lähti pois\nsilmät kosteina. Mutta pikku pojat viskelivät hänen poistuvia vaunujaan\nkivillä.\n\nJuuso Kallio arkana pakeni sivuovesta.\n\nHannes pyysi päästä pois tuolilta ilmassa keikkumasta, sillä hän ei\ntahtonut istua tuolilla, jota \"mustan kansan\" kädet kantoivat.\n\n-- Oikein puhuit. Nyt me taas ymmärrämme toisiamme, sanoi\npankki-Holopainen Hannekselle.\n\nHannes ei vastannut, vaan poistui ihmettelevien silmien alta.\n\n\n\n\nXXII LUKU.\n\n\nPalatessaan siitä suuresta kokouksesta, jossa pankki-Holopainen oli\ntaas Hanneksen ystäväksi heltynyt, putosi Hannes keväiseen kylmään\nveteen, vilustui ja makasi parhaallaan kuumeessa. Kaksi viikkoa oli hän\njo sairastanut. Mutta oli jo toipumaan käsin.\n\nMaikki oli muuttanut koululle häntä hoitamaan. Se oli Hanneksesta niin\nsanomattoman rakkaasti tehty, että jo yksin Maikin teko sai häntä\nparanemaan.\n\nSiinä he kahden olivat, mutta kylän pahat kielet siitä terävinä\njuorusivat. Sen juorupuheen oli Juuso Kallio alkuun pannut.\n\nSilloin muutamana iltapäivänä saapui rovasti koululle. Hänen\nkasvoillaan oli tumma varjo ja hänen suupielissään katkera hymy.\n\nRovasti tervehti Maikkia, kysyi sairaan tilaa ja pyysi sitten saada\nkahden kesken puhua opettajan kanssa.\n\nMaikki poistui. Rovasti puhui ensin Hannekselle yhtä ja toista, mutta\nsitten kävi vakavaksi ja ankaraksi.\n\n-- Rakas opettaja! Minulla on teille hyvin, ikävää asiaa... liian\nikävää... en olisi tahtonut tulla... mutta minut melkein pakotettiin...\npuhui rovasti.\n\n-- Mikä asia se on?\n\n-- Karvisen emäntä kävi tyttärensä puolesta minulle itkemässä, että...\n\n-- Että...?\n\nHannes kääntyi kohti rovastia.\n\n-- ... että hänen tyttärensä on täällä koululla.\n\n-- Mitä siitä?\n\n-- Luulee teistä jotain pahaa. Puhui, että häpäisette hänet, kun\nMaikkia täällä koululla pidätte... kylällä juorutaan...\n\nJo ymmärsi Hannes. Hänen kasvonsa olivat veripunaiset, hän yritti\nnousemaan, mutta putosi takaisin vuoteeseen, yritti uudelleen, mutta\nputosi jälleen. Vavahtaen hän sitten värisevällä äänellä kysyi:\n\n-- Uskooko rovastikin minusta sellaista pahaa, kun lähti tänne?\n\nHannes naulasi kuumeesta hohtavat silmänsä rovastiin, joka hätäytyi ja\npuolusteli:\n\n-- Minun oli pakko lähteä. Hän määräsi, että minun pitää tuoda tyttö\nkotiinsa... ja seurakunnan esipappina en voi sallia, että... että nuori\nmies ja nainen... elävät näin yhdessä.\n\n-- Teillä on siis näin alhainen käsitys kansakoulunopettajan\nsiveydestä? kysyi Hannes ja meni samalla tajuttomaksi.\n\nSillä veri lämminnä koskena täytti aivot.\n\nRovasti huusi Maikin. Pantiin kylmiä kääreitä ja opettaja virkosi.\n\nMaikki meni Hanneksen pyynnöstä pois.\n\n-- Karvisen emäntä puhui asioista kuin ne olisi olleet tosia...\nsylitysten istumisesta... suutelemisesta... ja sitten täällä yhdessä\nolosta...\n\n-- Mutta enhän sairaana voine tehdä syntiä.\n\n-- Voittehan saada jonkun toisenkin hoitamaan... Hannes yritti taas\nylös vuoteesta. Mutta ei päässyt.\n\n-- Pöytälaatikossa on pieni rasia. Rovasti on hyvä ja ottaa sen sieltä\nja aukaisee... minä itse en pääse ylös...\n\nRovasti teki niinkuin Hannes neuvoi ja sai käsiinsä kiiltävän\nkultasormuksen.\n\n-- Se on kihlasormus. Ja onko synti suudella morsiantaan?\n\nNyt muuttui rovastin ilme. Pyysi, yhä pyysi anteeksi ja puhui:\n\n-- Arvasinhan, että se vaimo hulluttelee. Se on niin tunnettu nainen...\noli niin kovin ikävä, että minä tulin..., mutta nythän asia selvisi...\nMenkää Jumalan tähden avioliittoon...!\n\n-- Nyt on mahdoton! Kesän päälle olisi menty, kun vain virkistyisin...\n\n-- Onnea, lämmintä, sydämellisintä onnea... minä teidät vihin... ja...\nja... sepä... oli ikävä, että tulin... Mutta tulkaa terveeksi, herra\nKauppi. Minä hommaan teille lääkkeitä ja te paranette kyllä...\n\n-- Kaikki tämä on Juuso Kallion aikaansaama.\n\n-- Niinkö? Minä olen luottanut siihen mieheen... ollut\nkaksikymmentäviisi vuotta kunnallislautakunnan esimiehenä...\n\n-- Ja pettänyt papit ja talonpojat... yksin herrat ylemmätkin...\n\n-- Voi olla tosi, sillä emäntä Karvinen puhui Juuso Kallion kehottaneen\nhäntä tulemaan minun luo.\n\n-- Siinäpä se. Minä sen arvasin.\n\n-- Mutta annetaan nyt olla tämä minun käyntini aivan hiljaisuudessa...\n\n-- Kernaasti minun puolestani. Se oli puukon pisto sydämeeni.\n\n-- Älkää ottako asiaa niin vakavasti, kun olette viaton!\n\n-- Kyllä tästä rovastin käynnistä kylällä soppa keitetään...\noikein makea soppa juoruämmille, jotka juuri ovat emäntä Karvisen\nparhaat kylämiehet,... keitetään sokurista ja vehnäpullista ja\nrieskamaidosta... Rovasti olisi hyvä ja antaisi pienen ripityksen itse\nJuuso Kalliolle, ett'ei hän tekisi niin roistomaisuuksia Karvisen\nemännän kanssa.\n\n-- Puhuin emännälle, mutta hän kielsi kaikki.\n\n-- Vai niin. Olkoon sitten heidän oma asiansa. Synti saa aina kyllä\npalkkansa.\n\n-- Mitä mielipidettä on opettaja Juuso Kalliosta? kysyi rovasti.\n\n-- Että hän vielä jonakuna kauniina päivänä pettää itse rovastinkin.\n\n-- Minua hänen on vaikea pettää.\n\n-- Miten lie vaikea, mutta miehellä on sielu, joka ei arastele. Nyt\nolen jo kovin väsynyt...suonet ohimoilla jyskyttävät taas liiaksi.\n\n-- Kyllä te paranette... otatte antipyriniä... antifebriniä... kyllä...\nkyllä... mutta minulla on vielä jotain asiaa opettajalle. Sanon sen\nennenkuin liiaksi väsytte...\n\n-- Olkaa hyvä!\n\n-- Minä varotan teitä pyrkimästä kunnan johtomieheksi täällä...\nsillä... sillä siihen olette liian nuori ja kokematon.\n\n-- En, hyvä rovasti, pyrikään. Nuori olen ja kokematon... enkä siihen\npystykään...\n\n-- Niin. Ette pystykään. Oikein sanoitte... te olette pohjaltaan\nkelpo mies... hyvä poika ja kunnon nuorukainen... mutta... mutta...\njohtomieheksi ei teistä ole... Siihen tarvitaan hyvin paljon\nkokemusta... sitä raskasta elämän kokemusta, jota vuodet iän mukana\ntuovat...\n\nRovasti huokasi.\n\n-- Opettaja minua loukkasi viimein kokouksessa... Ettekö tahtoisi nyt\npyytää anteeksi...?\n\n-- Kuinka loukkasin?\n\n-- Te loukkasitte... tällaista vanhaa miestä... jolla on yli\nkuudenkymmenen ikää, jolla on takanaan raskas elämä, jolla on... yksin\nisänmaan paras silmämääränään.\n\n-- Niin on minullakin. Mutta tässä on ristiriita, jota me emme pysty\nratkaisemaan. Kunnioittakaamme toistemme vakaumuksia ja kokekaamme\nrakastaa suuresti ja palavasti tätä kurjaa kansaa, jota nyt vieras\nvitsoo... Oi, miten väsyn...!\n\n-- Niin. Te väsytte. Mutta vielä joku sana. Sydämenne on nyt\nvastaanottavainen. Kanssanne on hyvin hauska keskustella. Kyllä minäkin\nrakastan _isänmaata_... tätä tuhatjärvien maata ja semmoista Suomen\nkansaa kuin sen Runeberg meille esittää. Mutta en tätä räyhäävää ja\nlikaista...\n\nHannes avasi silmänsä kuin suuren kysymyksen edessä ja kummissaan\nkatsoi rovastiin.\n\n-- Mutta Runeberghan oli ihanteellinen runoilija ja esitti, millaisen\ntalonpojan pitäisi olla eikä millainen se on. Runeberg antoi kansalleen\nmaalit, joihin pyrkiä... niinhän tekee aina suuri runoilija...\nRunebergin talonpojat ovat vielä vuosikymmenien takana... runoilijahan\naina katsoo eteenpäin...\n\n-- Kyllä niitä semmoisiakin Suomessa on.\n\n-- On mielikuvituksessa.\n\n-- Sitten minä olen pahasti pettynyt.\n\n-- Sitä en osaa sanoa. Mutta meidän kaikkien yhteinen asia on kohottaa\ntalonpoikaa... jalostaa talonpoikaa kohti sitä kaunista esikuvaa, jonka\nRuneberg malliksi antoi.\n\n-- Mutta, herra Kauppi,... paha on, että te olette jäänyt niin\nvähäpätöiseen asemaan kuin kansakoulunopettajan. Teillä on hyvä pää,\nhuomaan minä.\n\n-- Juuri kansan opettajalta vaadittaisiin taito osata katsoa\nsyvälle... siten näkisi paheet... ja näkisi hyveet... edellisiä pois\nleikkaisi... jälkimäisiä kohottaisi... siten luodaan kultaluonteet...\nRuneberg-luonteet... joita herra rovasti rakastaa...\n\nHannes naurahti. Sillä rovasti hänen silmissään nyt esiintyi vanhana\npappina, joka silmät ummessa oli taivaltanut pitkän elämänsä\ntalonpoikien sielun lääkärinä ollenkaan tuntematta tämän sielun pohjaa.\n\nEikä kumma, että rovasti ja talonpoika olivat jääneet toisilleen\nvieraiksi.\n\n-- Eikö opettaja tahdo pyytää minulta anteeksi? Kyllä te loukkasitte\nminua... ehkäpä tietämättänne...\n\n-- Jos loukannut olen, niin aina olen valmis hyvittämään.\n\n-- Se on oikein. Mutta annatteko vielä lupauksen, että vasta ette minua\nloukkaa?\n\nHannes tuskastui. Taas lämmin koski hänen aivoihinsa syöksyi. Häntä\nväsyttikin niin hirveästi.\n\n-- Te ette anna?\n\n-- Mutta, hyvä rovasti, te kysytte enemmän kuin minä voin vastata.\nTahallani en ketään loukkaa.\n\n-- Se on oikein. Annatteko lupauksen, ett'ette vasta yllytä kansaa\nminua vastaan?\n\nVäsymyksestä Hannes ei voinut kohta vastata. Rovasti kävi levottomaksi.\n\n-- Te ette anna?\n\n-- En ole yllyttänyt enkä yllytä, vastasi Hannes hiukan terävästi ja\npainoi silmänsä kiinni.\n\nHän tahtoi nukkua. Rovasti lähti. Maikki tuli huoneeseen. Mennessään\nkehotti rovasti Maikkia hyvin opettajaa hoitamaan.\n\nKun Hannes heräsi, sanoi hän Maikille:\n\n-- Rovasti on hyvä ihminen. Mutta hän on vielä suuri\nlapsi...hopeahiuksinen lapsi... joka aina on elänyt vehnäspullalla\nja mairitteluilla... kärsimysten ja vastoinkäymisten miehistyttävää\nkehitystä hänellä ei ole koskaan ollut.\n\nRovastin käynnin oikean syyn hän visusti Maikilta salasi.\n\nSeuraavalla viikolla ehätti pastori koululle. Hän oli hätäynyt,\nhermostunut, sanomattomasti hermostunut. Kun hän alkoi puhua,\nvavahtelivat hänen hartiansa, huulia näykki ja hän tapaili sanoja.\n\n-- Mutta, rakas pastori, mikä sinua nyt vainaa? Onko jotain ikävää\ntaas? Mehän elämme niin levottomassa ajassa..., puhui Hannes.\n\n-- Kuinka jaksat? sai pastori kysyneeksi ja lysähti samalla tuolille,\njohon jäi selkänojaan ja kädet ristissä vatsan päällä.\n\n-- Toipumaan päin olen.\n\n-- On se hauskaa. Sillä sinä... mutta uskallanko sanoa...?\n\n-- Uskalla pois!\n\n-- Saat hyvin ikäviä vieraita...\n\n-- Keitä sitten?\n\n-- Kirkolla pitää sinusta parhaallaan tutkintoa santarmiupseeri\nmukanaan pari töyhtöniekkaa...\n\n-- Siis kaikkiaan kolme santarmia sairaan opettajan niskassa. Mutta ole\nsinä täällä, kun tulevat. Se on minulle suureksi lohdutukseksi. Mistä\nminua syyttävät?\n\n-- Viimeinen ja raskain syytös on se, että suuressa kokouksessa\nvastustit kutsuntaan menemistä... sitten olet jakanut \"kiellettyä\"\nkirjallisuutta ja kiihottanut hallitusta vastaan...\n\n-- Olen valmis ottamaan heidät vastaan. Tiedän saavani kärsiä, mutta\nminä kärsin kansani tähden... ja se lohduttaa... minulla on niin\nrauhallinen omatunto...\n\nHannes oli sentään kuolemankalpea ja hän hiukan tärisi. Kun hän puhui,\noli äänessä syvän surun hillitty sävy.\n\n-- Sinut on ilmiannettu.\n\n-- Minä tiedän ilmiantajani.\n\n-- Epäiletkö rovastia?\n\n-- En toki... sellainen kansansa hylkiö ei rovasti milloinkaan ole eikä\nvoi olla.\n\n-- Ei hän ole. Hän voi kyllä vihastua... voi teeskennellä... paljonkin\nniinkuin me kaikki ihmiset... mutta tämähän on jo maanalaista\nkataluutta... kansallista roistoutta... ihmisellistä mädännäisyyttä...\n\n-- Ei tule minulle edes mieleenkään, että hänen sormensa ovat mukana\npelissä, puhui Hannes.\n\n-- Kuka se ilmiantaja lie?\n\n-- Kyllä sen tiedän, mutta en huoli sanoa, kun en varmaan tiedä.\n\n-- Se on juuri miehen tapa. Minä lähdin luoksesi asiasta sinulle edeltä\npuhumaan ja samalla vakuuttamaan, että rovasti on syytön.\n\n-- Lähettikö sinut rovasti tänne?\n\n-- Ei lähettänyt. Mutta ajattelin, että jos häntä epäilisit, niin\ntulin hänenkin puolestaan puhumaan. Rovasti on pohjaltaan aivan\nrehellinen mies, mutta tottunut hallitsemaan... käskemään... sormen\nviittauksillaan kaikki ohjaamaan... Sinä olet häntä vastustanut...\nhän ei siitä kyllä pidä, mutta persoonalliseen kostoon hän ei ryhdy.\nMinuakin kohtaan hän on ollut yhtä hyvä kuin ennenkin, vaikka häntä\nrohkeasti siinä lain lukemisessa vastustin.\n\n-- Jäätkö tänne minun luokseni, kunnes ne santarmit tulevat? kysyi\nHannes.\n\n-- Sinä pelastit minut ja autoit minua seuraamaan omantuntoni ääntä\nsilloin kuin se lain lukeminen oli kysymyksessä. Nyt on minun\nvelvollisuuteni tukea sinua, jota sairaana santarmit vainoovat. Minä\njään.\n\n-- Sitten minä olen turvattu. Sellaisia vieraita vastaan pitää meidän\nnäyttää uljuutta ja rohkeutta, sillä jos he meidän vapisevan näkevät,\nniin he kohta kaiken raakuutensa oksentavat päällemme. Pää pystyyn,\npastori, kun näet santarmin, ja se kunnioittaa sinua! Minä otan\nopiumia, nukun ja sitten olen valmis... Hae sinä itsellesi kirja ja lue\nsitä, puhui Hannes.\n\nNäin he jäivät odottamaan santarmien tuloa.\n\nParin tunnin takaa kuului kannuksien helinää, venäjänkielistä puhetta\nja santarmit paikkakunnan poliisin ohjaamina astuivat koululle.\n\nPastori nousi ja viittasi upseerille olemaan hiljaan, osottaen nukkuvaa\nopettajaa.\n\nUpseeri hetken mietti, otti suuren paperin taskustaan ja kantoi sen\npastorin nenän eteen. Se oli opettajan vangitsemismääräys.\n\n-- Hän on sairas, puhui pastori venäjäksi upseerille. Upseeri nauroi.\n\n-- Aa... heittäypi...\n\n-- Ei heittäy... Minä olen seurakunnan pappi enkä voi valehdella.\n\n-- Aa... pappi! Upseeri kumarsi.\n\n-- Niin... pappi olen... ja kiellän sairasta miestä kodistaan pois\nviemästä.\n\nSamassa heräsi Hannes, näki vieraat ja pyörtyi.\n\nMaikin itku kuului eteisestä, josta hän tunkeutui kamariin. Pihalle oli\nkokoontunut koko kylän väki.\n\nUpseeri taputti Maikkia poskelle. Pastori varotti upseeria. Siitä\nupseeri pahastui ja sanoi:\n\n-- On vankilassa lääkäri. Me viemme.\n\n-- Te ette vie! huudahti pastori hehkuvin poskin. Upseeri komensi\nmiehensä pukemaan Hanneksen.\n\nItse hän sillä välin tarkasti huoneet. Sulloi papereita laukkuunsa\nja vihelteli, että seinät kaikuivat. Hannes oli vironnut, lukenut\nvangitsemiskäskyn ja auttoi itsekin pukeutumistaan.\n\n-- Onko teillä lupa sairaatkin vangita? kysyi Hannes.\n\n-- On lupa, vakuutti toinen santarmi, joka puhui suomea.\n\nUpseeri komensi miehensä kantamaan Hannesta ulos. Maikki syöksyi kiinni\nopettajaan, mutta upseeri irrotti hänet pois.\n\nHannes pyysi pastorin pitämään huolta Maikista.\n\n-- Se on minun morsioni...! kihlattu morsioni... huusi Hannes lujalla\näänellä.\n\nNyt tässä tapahtui heidän kihlausjulkaisunsa.\n\nPihalla pudistettiin santarmeille nyrkkiä ja haukuttiin. Juuso\nKalliokin oli joukossa. Mutta pelästyi ja pakeni talonsa kellariin.\nSiellä hän oli sen päivän ja yön.\n\n\n\n\nXXIII LUKU.\n\n\nHannes istui lääninvankilan pihalla ja antoi ilta-auringon lämmön\nitseään hyväillä. Vahdit olivat hänelle kuin ystävät ja usein vankilan\njohtajakin hänen kanssaan puheli. Juuri äsken oli hän kirjoittanut\nkirjeen Maikille ja lähettänyt kaikille siellä Orjasaaressa terveiset.\nTämä Orjasaari oli vankilassa muuttunut hänelle maailman ihanimmaksi\nkolkaksi, sillä sinne kaikki hänen harrastuksensa ja haaveensa\npalasivat. Siellä hän ajatuksillaan askaroitsi hereillään ollessaan;\nsiellä hän unissaan eli ja toimi. Kuka siellä koulua pitää? Kuinkahan\nMaikki itkee? Onkohan siellä kevät jo joutunut? Ja monta, monta muuta\nkysymystä pulpahti itsestään esiin hänen sieluunsa vastausta saamaan.\n\nNyt on hänen jo aika mennä huoneeseensa. Hän nousee ja menee. Hänelle\nsuodaan vapautta paljon enemmän kuin tavalliselle vangille ja hänen\nkoppinsa on valoisa kamari, jossa on tavalliset huonekalut. Hän saa\nkirjoja lukeakseen ja vankilan johtaja on lainannut hänelle viulunsa,\njolla hän voi huvittaa yksinäisiä hetkiään. Tämä johtaja on isänmaan\nja kansan ystävä ja kärsii enemmän kuin Hannes itse hänen olostaan\nvankilassa. Hän koettaa lähentyä, koettaa keksiä huvitusta ja tänään\nlaski hän nuoren koiranpenikkansa Hannekselle kamariin seuraksi.\nYstävällinen henki Hannesta täällä vankilassa ympäröi, sillä santarmien\nraakuus loppui vankilan portille.\n\nPari viikkoa on hän täällä saanut olla. Johtaja vakuuttaa hänen kyllä\nkohta vapaaksi pääsevän. Muille pelotteeksi kutsunnan ajaksi ne\nsantarmit Hanneksen tänne toivat, vakuuttaa johtaja.\n\nKun Hannes oli päässyt huoneeseensa, laskeutui hän makuulle, vuoteelle\nlukemaan. Tuokion oli hän ehtinyt siinä olla, kun kuului ääntä ja\naskeleita hänen huoneensa ulkopuolelta. Hän hypähti pystyyn. Ovi\navattiin. Ja samassa pikku pastori sieltä kotipitäjästä lensi hänen\nkaulaansa.\n\n-- Nyt olet vapaa! huuteli hän ja syleili Hannesta.\n\nJohtaja, joka oli pastorin kanssa, vahvisti sanoman todeksi. Hän meni\npois ja jätti molemmat ystävät kahden.\n\nHannes rupesi isännäksi, pyysi pastorin istumaan ja olemaan kuin\nkotonaan.\n\nHe molemmat nauroivat.\n\n-- Mutta kuinka sinä täällä olet? kysyi Hannes.\n\n-- Aina siitä asti, kun ne sinut veivät, olen puuhannut virastojen\nkanssa saadakseni sinut vapaaksi. Olen juossut ja kirjoitellut. Tänään\nsain maaherran päätöksen, että olet vapaa.\n\n-- Kiitos, rakas veli!\n\n-- Maikilta paljon terveisiä! Hän on ollut koko ajan meillä. Vaimoni on\nhäntä hoitanut kuin pientä lasta... tyttö-raukka luuli sinut jo viedyn\nainiaaksi.\n\n-- Siitäkin kiitos!\n\n-- Koulusi pitäjäksi hommasin rovastin luvalla muutaman pitäjämme\nkiertokoulun opettajan. Se on ollut lähdettyäsi herkeämättä toimessa.\n\n-- Kiitos siitäkin!\n\n-- Sinä olet kohtalosi kautta tullut pitäjäläisten erityiseen suosioon.\nSinusta puhutaan kuin miehestä, jolla on suuri maine...\n\n-- Siis kaikki tämä surkeus kääntyi hyväksi!\n\n-- Ja nyt lähdemme kotimatkalle. Minä olen kaikki valmistanut.\n\nHannes nyt vuorostaan syleili pastoria ja heidän molempien silmät\nkostuivat.\n\nHe lähtivät.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPalatessaan pani Hannes kirkolla itsensä ja Maikin kuulutukseen.\nPastori oli puhemiehenä. Rovasti itse tahtoi tulla vihkimään. Hän\noli Hannekselle hyvin ystävällinen, valitti Hannekselle sattunutta\nikävyyttä ja ilmoitti omasta puolestaan taistelevansa vakaumuksellaan\nilman santarmien apua.\n\nKun Hannes pääsi takaisin koululleen, olivat siellä kyläläiset häntä\nvastassa kahvia ja vehnästä tarjoten. Joku yritti pitämään hänelle\npuhetta. Häntä käteltiin, toivotettiin tervetulleeksi ja ihasteltiin.\nTämä matka oli tehnyt Hanneksen koulupiirinsä suureksi mieheksi, johon\nkaikki katsoivat kunnioituksella. Ja heidän sydämensä lämpeni tälle\nnuorelle miehelle, joka rohkeni seistä korkeampia voimia vastaan.\n\n-- Johda meitä ja me seuraamme sinua! luki Hannes heidän silmistään\nkuin avatusta kirjasta.\n\nTämä vankila-retki oli toinen suuri voitto hänelle ja valistusasialle\nOrjasaaressa. Takalistoilla ovat sydämet jäykät ja tulevat\nliikutetuiksi vain suurista merkkitapauksista. Kunniapaikasta\nOrjasaaressa ei kenenkään tarvinnut enää kilvoitella Hanneksen kanssa.\nHän oli heidän itsemäärätty johtaja.\n\nTaas oli lehti Orjasaaren valistushistoriassa kääntynyt: Juuso\nKallion valta oli loppunut, ihailunsa hävinnyt ja hänen rahansa\n\"rehellisyydestä\" tummennut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJonkun päivän takaa Hanneksen tultua ilmestyi pankki-Holopainen hänen\nkamariinsa. Mies oli iloinen ja lempeällä mielellä.\n\n-- Olipa opettajassa miestä. Semmoista sitä pitää talonpojankin\nihailla. Uskalsit nousta korkeita herroja vastaan, uskalsit...\nuskalsit... oikeinpa pidän sinusta!\n\nHolopainen puristi Hanneksen luisten käsivarsiensa väliin ja huokui\nhenkeä hänen otsalleen.\n\n-- Sinä se olet mies... sellainen mies... joka meille sopii... et ole\nherra... sinä taistelet herroja vastaan... nyt pitäisi saada aikaan\nsuuri talonpoikien kapina... ja rupea sinä meidän päälliköksemme...\nme nujerramme... me lyömme... me Suomen herroista pelastamme...! Ja\nensiksi alamme siitä palkkausjärjestelmästä... Käske sinä vain ja minä\npitelen rovastia kuin kissa hiirtä...! Se herra se sai sinut vankilaan.\nNyt _sinä_ kosta... kostathan...?\n\n-- Hys!\n\n-- Kyllä sinä kostat...?\n\nHolopainen taas puristi hyvin lujasti Hannesta rintaansa.\n\n-- Rovasti on syytön minun vankilassa olooni...\n\n-- Ei ole. Minä panen pääni pantiksi!\n\n-- Olette väärässä. Hän _on_ syytön.\n\n-- Etkö vieläkään kosta? Sinä olet kummallinen mies. Mutta sen suurempi\nolet. Minä tiedän, että vielä tulee aika, jolloin rupeat _meidän_\njohtajaksemme. Sinä olet viisaampi kuin me ja ymmärrät odottaa...,\nkunnes kahdestoista hetki lyö ja silloin ovat herrat ja virkamiehet\nraunioina... niin... niin... niin...\n\nHolopaisella oli silmät kyyneleissä. Hän puhui edelleen:\n\n-- Se on minulle se elämäni suuri kysymys... se sukuperintö...\n\n-- Joka on vain hullun houre!\n\n-- Niinkö...?\n\nHolopainen ihmeissään katsoi Hannesta.\n\n-- Niin.\n\n-- Sinä minulta vain turhaan salaat aikeesi. Se hetki tulee vielä,\njolloin me tapaamme toisemme käsikädessä...\n\n-- Niin taistelemassa _virkavaltaa_, mutta emme yksityisiä virkamiehiä\nvastaan. Huono aate on tapettava, mutta eivät ihmiset, jotka se aate on\nvallannut...\n\n-- Aate tai ihmiset... se sama, kunhan _jotain_ tapetaan, mikä meitä\ntalonpoikia sortaa, puhui Holopainen jo ilostuen.\n\nHän lähti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamana koulun tämän lukuvuoden aivan viimeisistä päivistä kuulee\nHannes pihalta kovaa huutoa ja melua. Hän menee katsomaan. Pojat siellä\npihalla hyvin monessa ryppäässä teuhaavat. Aina kulkee yksi edellä,\npari kolme sen jäljestä keskellään yhtä poikaa retuuttaen. Ja huudetaan\nja melutaan.\n\n-- Mitä nyt teette? kysyy Hannes.\n\n-- Me leikimme opettajaa, vastataan.\n\n-- Mitä leikitte?\n\n-- Opettajaa ja santarmeja, huutaa muuan lujemmin.\n\n-- Mutta miksi niin hirveästi huudatte?\n\n-- Me kaikki tahtoisimme olla opettajana. Ja siitä kina, kuka saa olla\nopettaja.\n\n-- Miksi juuri opettaja?\n\n-- Jokainen tahtoo meistä kärsiä isänmaan tähden.\n\n-- Hyvä! Mutta jokainen vuorollaan.\n\nHannes liikutettuna meni kamariinsa. \"Esimerkki on kaikista paras\nopettaja\", sanoo jo vanhin pedagogikka. Sen nyt tuossa samassa Hannes\naivan vereksenä näki.\n\nHannes palasi ja kysyi pojilta:\n\n-- Kuka teille tuon leikin neuvoi?\n\n-- Ei kukaan. Itse sen opimme, kun näimme opettajaa vietävän.\n\n-- Oletteko sitä kauankin leikkineet?\n\n-- Aina siitä asti kun opettaja vietiin, kuului vastaus.\n\n-- Tekikö se teihin niin syvän vaikutuksen?\n\n-- Me itkimme. Ja vielä kotona me itkimme.\n\n-- Kuka teille sanoi, että minä isänmaan tähden kärsin?\n\n-- Pastori.\n\n-- Mitä muuta hän sanoi?\n\n-- Hän sanoi: \"Pojat! Jos kerran tulee teidänkin vuoronne, niin\nseuratkaa opettajanne esimerkkiä.\" Ja niin me sitten aloimme tätä\nleikkiä.\n\nOpettaja kokosi pojat pihalla ja siinä kohta laulettiin:\n\n    \"Suomi, armas synnyinmaamme, tuhatjärvinen,\n    Sulta kehdon, kodon saamme, haudan rauhaisen.\n    Kallis, kallis meille aina köyhä niememme,\n    Kankahias kultamaina varsin lemmimme.\n\n    Taas kun uhkaa pilvi musta peittää meidän maat,\n    mistä voimaa, uskallusta, suomalainen, saat?\n    Luojaas luota, kuolon yöhön viel'ei kansas jää,\n    isäin lailla tartu työhön, nosta pystyyn pää!\"\n\n\n\n\nXXIV LUKU.\n\n\nVietetään parhaallaan Hanneksen ja Maikin häitä Karvisen talossa.\nSuurin osa kylää on sinne kutsuttu ja rovasti on tahtonut saada vihkiä\nheidät. Kesä loistaa ja pää vieraana tuvan keskilattialla nuorta paria\nvihittäessä säteilee itse isä aurinko.\n\nRovasti on hyvin juhlallisella tuulella. Vihkimisen toimitettuaan\ntahtoo hän puhua. Ja puhuukin kauniisti ja loistavasti. Puheessaan\nmainitsee hän:\n\n-- Tämän nuoren aviomiehen onnea ja rauhaa älköön enää häiritkö\nsellaiset sattumat kuin se ikävä, mieltä järisyttävä kohtaus oli, kun\nhän vankilaan vietiin. Sinne vietäköön murhaajia ja varkaita, mutta ei\nisänmaan ystäviä. Meidän parissamme hiiviskelee salaisia ilmiantajia ja\nnämä ovat polttavia rautoja isänmaan haavoissa. Hyi heitä... haisevia\nraukkoja...!\n\nRovasti puhuessaan sattumalta katsahti Juuso Kallioon aivan ilman\nmitään tarkoitusta. Mutta Juusoon menivät nuo sanat kuin syövyttävä\nhappo: Rovasti _häntä_ tarkoitti! Rovasti häntä häpäisi, joka oli ollut\nhänen -- rovastin -- uskollisin ja varmin asetoveri omasta mielestään.\nNiinkuin hän aina oli koettanut herrain virkamiesten asioita ajaa,\nmutta sellaisten virkamiesten, joilla on mahtia ja valta-asema. Siitä\nse oli palkkana tuokin rintaraha, siitä entisen rovastin ystävyys ja\nse kalanluinen keppi, jonka tuo sulhasen lurjus silloin muutamana\nkiusallisena hetkenä katkaisi.\n\nTästä hetkestä, jolloin nuo yllämainitut sanat lausuttiin, tuli Juuso\nKalliosta rovastin vihamies. Sillä nyt rovasti häntä häpäisi ja tuota\nsulhasta kiitti. Tätä sulhasta, joka joka päivä polkee rovastinkin\nvarpaille ja nousee häntä päätään pitemmäksi...! Oi, taivas, sinuakin\nJuuso Kallio...! Sinun piti olla esimies ja hänen opettaja...! Mutta\nnyt hän on kuningas ja sinä... sinä, Juuso raukka, hänen orjansa,\njota hän polkee... Ja tämän Karvisen pesän, jonka haltijaksi sinut\nmäärättiin, luulit sinä saavasi vapaasti hiljaisuudessa ryöstää, mutta\nhän nosti itsensä tilintarkastajaksi... Ptyih...! Sinä, Juuso, itse\nvedit tänne murhamiehesi...\n\nMokomat santarmit sitten, jotka eivät jaksa yhtä poikanulikkaa\nnujertaa! Uskoin heidän vievän hänet Siperiaan tai hirttävän... Mutta\ntämä palaakin parin viikon kuluttua takaisin nauru huulilla minua\npilkkaamaan. Hän on sitten minullekin niin kiusallisen kohtelias...\nMilloin saisimme oikein kahden kesken tapella...! Vanhat voimani minä\nkokoaisin ja löisin kuin salama hänet tajuttomaksi...\n\nNäin Juuso Kallion ajatukset harhailevat, kun hän kuulee rovastin\njatkavan:\n\n-- Minä tosin olen opettaja Kaupin valtiollinen vastustaja, mutta\nviaton olen hänen vankilassa oloonsa. Tätä tilaisuutta olen tahtonut\nkäyttää puhdistaakseni itseni syytöksestä, joka kylillä kiertelee...\n\nJuuso Kallio sylkäisi. Olihan se kuitenkin rovasti, joka hänellekin\nesitti Kaupin isänmaalle vaarallisena henkilönä. Ja nyt se sama rovasti\nhäntä solvaisee Kaupin tähden ja Kauppia kiittelee. On se rovasti silti\nviekkaampi, on ovelampi kuin hän... mutta odotapas...!\n\nJa taas rovasti puhuu:\n\n-- Taistelussa minä noudatan aina puhtaita aseita ja vaadin niitä\nvastustajiltanikin...\n\n\"Puhtaat aseet\" -- ne olivat Juusosta ymmärtämätöntä lorua, jota hän ei\nkäsittänyt.\n\nTässä nyt kai kulki se hieno viiva valtiollisen rehellisyyden ja\nepärehellisyyden välillä, josta rovasti rakasti puhua ja jonka hän\nsanoi huomaavan vain niiden, jotka ymmärtävät korkeampaa valtiotaitoa...\n\nTästä hetkestä oli Juuso Kallio esittänyt itselleen toisen katkeran\nvihamiehen -- rovastin.\n\nLopuksi rovasti sanoi:\n\n-- Tämä on surun aika. Ja me tarvitsemme surua henkisesti kasvaaksemme.\nTaivaan Herra antakoon tälle surulle vain oikean rajan. Amen!\n\nSitten nuorelle parille viileä kädenpuristus ja sen mukana\nonnentoivotus.\n\nPastori hymähti. Rovasti oli osansa oivasti esittänyt. Ja itsekin nyt\ntyytyväisenä hymyili.\n\nMutta Hanneksen mieleen jäi toimituksesta se tunnelma, että joku kylmä\nseinä on sentään rovastin ja hänen välillä.\n\nPitkää aikaa ei rovasti viihtynyt pidoissa, vaan lähti kotiinsa. Kun\nhän meni, tuli vieraiden kesken kuin vapaampaa. Sillä rovasti oli\nheidän silmissään jossain ylhäällä vuorella, jota liian lähelle he\neivät rohjenneet mennä. Mutta pastori oli kuin heidän vertaisensa.\nKohta isäntien kehä ympäröikin pastorin, joka siitä nautti ja oli\niloinen. Nyt vasta pitojen hyvä haltiatar tupaan astui.\n\nMyöhään illalla lähtivät Hannes ja Maikki koululle sinne jäädäkseen.\nNuoret laulaen heitä sinne saattoivat.\n\nJa täällä he nyt olivat kahden omassa kodissa. Se oli somasti laitettu.\nNyt se lehdon autereinen tyttö oli hänen vaimonsa ja koto oli nyt niin\narmaana, niin viehättävänä ja sievän somana hänen silmäinsä edessä.\nOman kotinsa keskellä hän nyt seisoi, seisoi kuin runoilija unelmiensa\nruusutarhassa. Mutta kaikki oli hänelle nyt totta. Ennen oli tämä ollut\nvain lumousta, joka hetkeksi aivot vangitsi.\n\nHuonekalut oli ostettu Maikin perintörahoilla. Ne olivat uudet, niissä\noli vielä tuore kiilto ja käytännön koskemattomuus. Salin pyöreällä\npöydällä oli sohvan edessä uljas lamppu melkein kokonaan kristallista.\nSe oli nuorisoseuran häälahja. Seinällä oli kultakehyksinen taulu,\njonka kansakoululapset olivat lahjoittaneet. Pastorin rouva oli\nlähettänyt parin kukkavaasia. Orjasaaren isännät olivat yhteisesti\nostaneet uljaan lehmän. Rakkaus ja somuus joka askeleella nuorta\nparia täällä uudessa kodissaan kohtasi. Sen tuomat tunnelmat heitä\nhurmasivat. Ja kun he istahtivat sohvalle, tuntui heistä siltä kuin\nkoko elämän raskaus nyt olisi voitettu ja heidät olisi nostettu\nonnen korkeimmille kukkuloille. Elämä avasi nyt heille salaisimmat\nriemunsa ja tämä koti ikäänkuin kääriytyi heidän sydäntensä ympärille\nlämpöiseksi siteeksi, joka sulki sisäänsä tunteiden kuumat värähdykset.\n\n-- Miten kumman vaihteleva on tämä elämä! huudahti Hannes.\n\n-- Miksi niin?\n\n-- Pari kuukautta takaperin istuin minä vankilan komerossa ja olin\nmielestäni onnellinen, kun sain olla jonkun tunnin ulkona vankilan\npihalla enemmän kuin muut vangit. Ja nyt --!\n\n-- Ja minä makasin kuin sairaana. Oi, sitä suurta rakkautta! Minä olen\nrohkea, mutta silloin minä aristuin, sillä Juuso Kallio levitti huhua,\nettä sinut joko hirtetään tai viedään elinajaksi Siperiaan. Minua piti\nhoitaa kuin pientä lasta. Siunattu olkoon pastorin rouva, että hän oli\nminulle kuin hellä äiti!\n\n-- Eikö rovasti käynyt sinua koskaan lohduttamassa?\n\n-- Ei käynyt.\n\n-- Eivätkö muut opettajat?\n\n-- Eivät.\n\n-- Tiedätkö, kuka se ilmiantaja on?\n\n-- En tiedä. Ei sitä täällä kukaan tiedä.\n\n-- Se on Juuso Kallio. Sinun tuleva isäpuolesi.\n\n-- Ja nykyinen holhooja, naurahti Maikki.\n\n-- Mutta niitä pahoja me emme tahdo muistella. Nyt olemme purjehtineet\nonnen saareen ja se onnen saari on oma koti Näetkö, miten paljon\nympäristö täällä on jo muuttunut?\n\n-- Minäkö en sitä näkisi, joka täällä kaiken viheliäisyyden ja\nkurjuuden sain nähdä silmästä silmään ennen!\n\n-- Ja tästä puoleen yhä enemmän muuttuu. Tällaisia onnellisia koteja\nkuin tämä meidän nyt on, tulee tänne toisiakin ja tällaisia onnellisia\navioliittoja, joissa sielut yhtyvät eivätkä yksin ruumiit. Ja meidän\ntehtävämme on juuri valmistaa niille tietä, rakentaa niitä. Ennen\ntäällä mentiin useimmin avioliittoon kaikesta muusta syystä, mutta ei\nrakkaudesta. Ja sentähden valmistettiin onnettomuutta kukkuramitalla.\nToivokaamme, ettei sellaisia avioliittoja kuin isäsi ja äitisi,\nenää täällä synny. Tässäkin suhteessa on meillä vielä kyllin työtä.\nTarvitaan tunteiden hienostumista, hermoston hienostumista.\n\n-- Sinä uljas ja rohkea mieheni! Isäni sai niin paljon kärsiä\nonnettomassa avioliitossa. Sentähden taivas korvasi minulle hänen\ntappionsa lähettämällä luokseni sinut. Ole sinä Orjasaaren kuningas ja\nminä koetan olla sinulle arvollinen kuningatar!\n\nSamassa alkoi kuulua ikkunan alta laulua. Orjasaaren nuoriso pastorin\njohtamana siellä lauloi yöhymnin nuorelle avioparille.\n\nLaulua seurasi kolmikertainen voimakas \"eläköön\".\n\nHannes ja Maikki menivät ikkunaan kiittämään.\n\nSanottiin että tämä hääpäivä oli kaunein hääpäivä, mitä koskaan\nOrjasaaressa oli ollut.\n\n\n\n\nXXV LUKU.\n\n\nOli syksyinen iltapäivä, kun muuan pitäjän isäntä parin muun miehen\nkanssa saapui Hanneksen luo koululle. Tehtyään hyvän päivän meni isäntä\nkohta asiaan. Hän veti taskustaan pinkan papereita ja lopulta löysi\nniiden seasta sen, jota etsi. Se oli velkakirja.\n\n-- Tässä on meillä hyvin hämärä asia, alkoi mies.\n\n-- Mitenkä hämärä?\n\n-- Minä lainasin isäntä Karviselta puolikymmentä vuotta takaperin tuhat\nmarkkaa...\n\n-- Mitä hämäryyttä siinä?\n\n-- Se on kummasti joutunut Juuso Kalliolle maksettavaksi. Hän sen\nvelkoi ja minä maksoin. Sanoi Karvisen siirtäneen velkakirjan hänelle.\nJa näkyyhän se siirto tästäkin velkakirjasta. Katsokaa!\n\nHannes katsoi. Velkakirja oli siirretty jo Karvisen eläessä Juuso\nKalliolle.\n\n-- Mitä kummaa tässä sitten on? Isäntä Karvinen on kai siirtänyt syystä\ntai toisesta sen Juuso Kalliolle. Hänelle olette sen sitten maksanut\nniinkuin kuittaus näyttää. Asia on aivan selvä.\n\n-- Ei se ole niin selvä. Vasta jäljestäkäsin minäkin siinä koukun\nhuomasin...\n\nHannes katsoi miestä silmät suurina.\n\n-- Mikä siinä on koukku?\n\n-- Siinä on se koukku, että sinä aamuna, jolloin sitten yöllä Karvinen\nmurhattiin, oli velkakirja vielä Karvisella.\n\n-- Miten sen voitte todistaa?\n\n-- Minä kävin sinä päivänä Karvisessa näiden miesten kanssa puhumassa\nsiitä velasta isäntä-vainajalle. Hän haki esille velkakirjan ja laski\nkorkoa. Korko tosin minulta silloin jäi maksamatta. Mutta nämä miehet\nnäkivät päältä, että velkakirja oli silloin vielä isännällä. Ja tuon\npäivän me muistamme niin hyvin, se kun oli köyrisunnuntai.\n\n-- No entä sitten?\n\n-- Mutta siirto tämän velkakirjan mukaan on tapahtunut Juuso Kalliolle\njo ennen sitä päivää. Ja siinä se on koukku.\n\n-- Mutta jos siirto oli merkitty velkakirjaan, vaikka kirjaa ei silloin\nvielä oltu jätetty Juusolle?\n\n-- Ei ollut merkitty. Oli juuri isännän kanssa puhetta, ettei hän sitä\nkenellekään siirtäisi. Nämä miehet kuulivat päältä, kun isäntä lupasi,\nettei hän sitä siirrä.\n\n-- Tämä on sekava juttu.\n\n-- Sekava ja hämärä. Mutta opettajapa katsoo lähemmin sitä kirjoitusta,\njolla velkakirja on Juusolle siirretty. Eiköhän siitä lähtisi jotain\nvalkeutta?\n\nHannes katsoi.\n\n-- Näyttääkö se Karvis-vainajan käsialalta? Yhä tarkempaan tutki Hannes\nkirjoitusta.\n\n-- Eipä juuri näytä. Mutta sitä on ainakin koeteltu jäljitellä...\n\n-- Niin että siinä on toinen koukku... Hannes jäi mietteisiinsä.\n\n-- Juuso Kallio on Karvisen pesän holhooja. Mutta tämän velkakirjan\npitäisi olla joutunut hänelle jo ennen. Uskallatteko jättää tämän\npaperin minulle, niin minä asiaa lähemmin tutkin?\n\n-- Uskallan. Juuso Kallio kerran kantoi minulta antamastaan lainasta\nkaksinkertaisen koron, niin että minulle silloin jäi miestä kohti vähän\nliivin alle...\n\n-- Jätätte minulle paperin. Mutta teidän kaikkien täytyy olla aivan\nvaiti, sanoi Hannes.\n\nMiehet lupasivat ja menivät. Hannes kutsui Maikin.\n\n-- Tiedätkö mitään Matti Harisen velasta isällesi?\n\n-- Tiedän.\n\n-- Suuriko se on?\n\n-- Tuhat markkaa.\n\n-- Onko velka siirretty Juuso Kalliolle?\n\n-- Ei ole.\n\n-- Mistä sen tiedät?\n\n-- Sinä aamuna, jolloin perukirjoitus oli, oli velkakirja meidän\npiirongin laatikossa.\n\n-- Ätsh! Tässä on sittenkin alla rikos!\n\n-- Missä?\n\n-- Tässä on se velkakirja. Se on Juuso Kalliolle siirretty ja hänelle\nmaksettu.\n\nHannes selvitti miesten käynnin Maikille.\n\n-- Juuso on sen pesästä varastanut! huudahti Maikki.\n\n-- Niinkö luulet?\n\n-- Mihin muuhun käsitykseen voi tulla!\n\nYhdessä he tutkivat siirtokirjoitusta. Se oli totisesti väärennetty.\n\nTässä olisi siis kysymyksessä velkakirjan varastaminen ja\nväärentäminen. Kaunis työ mieheltä, joka kantaa esivallan antamaa rahaa\n\"rehellisyydestä\"!\n\nHannes otti selvän, onko tämä kirja pesäkirjoituksessa. Ei sitä siellä\nollut.\n\nHannes meni Karvisen emännän luo. Emäntä paraallaan lauloi virttä\nkahviserkkujensa kanssa. Sitten oli määrä lukea \"Paratiisin\nyrttitarhasta\". Kun Hannes tuli, lähtivät juoruakat tiehensä. Sillä he\neivät oikein viihtyneet samassa seurassa, missä Hannes oli.\n\n-- Rakas anoppi, alotti Hannes.\n\n-- Se sinun anoppisi, uhosi emäntä.\n\n-- Tehkää nyt ero Juuso Kallion kanssa! Minä varotan viimeisen kerran.\n\n-- Koskeeko se sinuun niin kipeästi?\n\n-- Koskee.\n\n-- Koskekoon. Sinähän valmistatkin aina lähimmäisillesi pahaa. Mutta\netkö nyt voi iloita, kun sait rikkaan vaimon, seminaarisälli?\n\n-- Minä otin Maikin rakkaudesta, mutta en rikkaudesta. Jos tekin\nolisitte niin tehnyt, niin olisitte säästänyt itseltänne monta kyyneltä.\n\n-- Köyhä rotta! Et kehtaa edes virttä veisata. Ja milloin olet käynyt\nehtoollisella? Sielläkin käyn minä kahdesti vuodessa. Mutta sinä olet\npakanaraukka, antikristus, juutalainen fariseus. Nytkin lähtivät\njumaliset ihmiset sinua karkuun.\n\n-- Mutta eikö emännän kanssa voi puhua järjen sanaa?\n\n-- Juuso Kallio on minulle rakas. Meille hän käy raamattua lukemassa.\nEikä tässä maailmassa ole häntä naisiin sanottu. Niin että semmoisen\nmiehen minä tahdon. Ja kohta ovat kuuliaiset.\n\n-- Sitä vielä kadutte.\n\n-- Pysy kotonasi! Saithan tästä talosta sohvat, joilla sopii istua.\nPakana sinä olet ja pakanana kuolet. Mutta jos teet kääntymyksen, niin\nminä annan sinulle kaikki anteeksi, senkin että Maikin perkeleen avulla\nviettelit. Kaikki annan anteeksi. Yksin senkin että Juuso Kalliota olet\nsolvaissut. Vaikka Juuso on sinun rinnallasi kuin loistava aurinko.\n\n-- On aurinko, joka pimeyteen sammuu, puhui Hannes harmistuneena.\n\n-- Taas rupeat häpäisemään.\n\n-- Teidän elämän onnen tähden varotan teitä ehdon tahdon menemästä\ntoiseen onnettomaan avioliittoon.\n\n-- Voi kuinka se tämä jälkimäinen on onnellinen! Sydämeni ilosta\nhyppää, kun sitä ajattelenkaan.\n\n-- Mutta vielä se tuskastakin hyppää.\n\n-- Ole höpsimättä! Kävisit ehtoollisella, niin sinusta lähtisi pois\nperkele. Se vanha mato sinua syöpi. Rukoile, hyvä mies, ja mene\nehtoolliselle!\n\n-- Olen sanonut teille viimeisen varottavan sanan ja nyt lähden. Anoppi\non menossa kohti sellaista suurta surua, jonka rinnalla entiset olivat\nvielä pieniä. Perästä kuuluu.\n\nHannes lähti. Kotona neuvotteli hän Maikin kanssa.\n\n-- Minun rakkaat siskoni! Voi heitä raukkoja, joilla on sellainen äiti,\nvalitti Maikki.\n\n-- Lapset pitää meidän pelastaa. Äidistä ei ole enää mihinkään muuhun\nkuin Juuso Kallion syliin. Sen kanssa se elää ja sen kanssa se hukkuu.\n\n-- Mutta mitä aiot tehdä tuolla velkakirjalla?\n\n-- Aion sitä asiaa tutkia ja neuvotella viisaimpien kanssa.\n\n-- Mutta jouduta tuota tutkimustasi ennenkuin he ehtivät avioliittoon!\nOnhan hän silti minun äitini.\n\n-- Minun pitää päästä lasten huoltajaksi. Ja kaksi nuorinta otamme\ntänne koululle. Juuso Kallio pitää saada kohta pois pesän holhoojan\ntoimesta. Käyn nimismiehen kanssa asiasta puhumassa.\n\n-- Olisi niin suuri asia, että juttu selviäisi ennenkuin äiti ehtii\ntulla vihityksi. Se vielä puuttuisi, että hän joutuisi varkaan ja\nväärentäjän vaimoksi.\n\n-- Sietäisi saada äitisikin holhouksen alaiseksi. Mielestäni hän\nei ole aivan selvällä järjellä. Tai hän on sitten noita onnettomia\nmuoti-jumalisia, joita pintapuolinen uskonnollisuus on pilannut.\nSe on tuommoinen maaseudulla jonkunmoinen muotitauti, joka tarttuu\nhenkilöstä toiseen. Sivistymättömät ihmiset ovat siihen hyvin halukkaat\nlankeamaan. Se on jonkunlaista uskonnollista unissa kävelemistä.\nSen vastapainoksi tarvittaisiin juuri hyvää kirjallisuutta, joka\narvostelukykyä kasvattaa.-- Ja nyt minulle selvisi oiva ajatus.\nMe tarvitsemme tänne Orjasaareen laina-kirjaston. Niin tuommoinen\nhullutteleminen ainakin vähenee. Mutta mistä pohjaraha?\n\n-- Myötäjäisistäni saat panna sata markkaa kirjaston aluksi. Äidin\nsairaus sen kyllä ansaitsee, vaikkapa hän ei siitä kirjastosta enää\nparaneisikaan.\n\n-- Oikein, Maikki!\n\nJa sitten he suutelivat Orjasaaren lainakirjaston perustajaisia.\n\n\n\n\nXXVI LUKU.\n\n\n\"Suurlakko\" oli humauksena käynyt läpi koko Suomen. Isänmaa oli vapaa.\nKansa riemuitsi. Se oli tuonut mukanaan monta uutta ajatusta; monta\nuutta harrastusta, monta uutta aatetta. Mutta ennen kaikkea se oli\ntyöntänyt etualalle ennen sorretun ja halveksitun rahvaan.\n\nRovasti sattui olemaan lastensa luona Helsingissä koko \"suurlakon\"\najan. Meni sinne virkistyäkseen, mutta joutuikin siellä sellaiseen\nsuuren pelon valtaan, että hän monesti olisi toivonut olevansa siellä\nkotona Ylä-Karjalassa. Hän näki silmissään yhtenään verta, kuuli\nkorvissaan tykkien jyskettä ja haavottuneiden voihkintaa.\n\nMutta silti hän tahtoi nähdä silmästä silmään tätä pelättävää\nnäytelmää. Ja mitenkäpä kotiin pääsikaan, kun rautatie oli lakossa.\n\nKaikista hirvittävintä oli rovastista kuulla sosialistien puheita\nrautatientorilla. Tuossa esimerkiksi nousee puhumaan tuolille keskellä\naaltoilevaa ihmismerta nainen, jolla on tulipunainen hame, suuri\ntulipunainen hattu ja olan yli on käärittynä leveä tulipunainen vyö.\nRovasti on taas näkevinään verta, sillä tuo tulipunainen väri on\nhänen vanhoille silmilleen hirvittävä väri. Sus sitten, kun se nainen\nräjähtää puhumaan! Se syöksee suustaan kuumaa tulta noiden toisten\nhurjapäiden aivoihin, puhuu ruumeista ja vapaudesta, väkijuomista ja\nporttoloista, kanuunista ja Sinebrykoffin oluesta. Ja aina panee painon\nsanan viime tavulle. Sekin loukkaa rovastin hienostunutta korvaa.\nSitten kajahtaa \"Internationale\" monista tuhansista suista.\n\nJulkisten rakennusten harjoille vedetään hirveän suuria tulipunaisia\nlippuja. Huudetaan kasakkien tulevan, juostaan henkensä takaa. Se on\nvallankumous!\n\nRovasti ei uskalla lähteä ihmisvirran mukana kenraalikuvernöörin\ntalolle. Hän jää Kämpin kulmaan odottamaan, nousee sitten\nSenaatintorille ja siellä taas uusi hurjuus. Hänkin juoksee, taittaa\nsateenvarjonsa ja istahtaa väsyneenä Suomen pankin puistoon.\n\nSitten tulee pelottava pimeys. Ei missään tulta. Ihmiset kulkevat\nkadulla mukanaan pienet lyhdyt, kynttilät tai jotain muuta sen\nsemmoista heikkoa katuvalaistusta. Kadut ovat täynnä hurjia huhuja...\nsuuret sotalaivat saapuvat... tykkiväkeä on tulossa... suuri teurastus\non oven edessä.\n\nJa Viaporin valonheijastajat heittävät hänen silmäinsä eteen kokonaisia\nmaailmoja sähkövaloa.\n\nRovasti nousee säikähtyneenä ja rientää asuntoonsa. Mutta viimeisen\nkadun kulmassa on venäläinen sotilaspatrulli, kuuluu mahtava: \"stoj\" ja\npistin kääntyy häntä kohti. Samassa hän näkee hevosten vetävän tykkejä\nUudenmaan kasarmiin.\n\nUkko-vanhus on pyörtyä, mutta muutaman ystävällisen upseerin avulla hän\npulasta selviypi, saatetaan asuntoonsa ja siellä häntä odottaa sama\npimeys.\n\n-- Onko valo jo maailmasta loppunut? huutaa hän harmistuneena\nruotsinkielellä suuressa pimeässä kivikäytävässä horjuessaan, peläten\nlyövänsä päänsä halki minä hetkenä tahansa.\n\nAvautuu ovi, tulee valoa huoneesta ja rovasti saatetaan sukulaistensa\nluo lämpöisen teen ääreen.\n\n-- Nyt tulee loppu Helsingistä! huoahtaa hän väsyneenä ja painuu sohvan\netäisimpään kulmaan.\n\n-- Ja koko Suomesta! lisää hän painokkaasti.\n\nSeuraava päivä on edellistään hurjempi. Ei poliiseja, ei\njärjestysmiehiä univormuissa, ei muita kuin puna- ja valkonauhaisia\nsuojelusmiehiä, jotka ovat samoja sosialisteja kuin ne siellä\nrautatietorilla. Hirveitä huhuja... Satamassa on suuria\npanssarilaivoja, joiden tykit kaupunkia uhkaavat. Venäläistä sotaväkeä\nmaaseuduilta saapuu pääkaupunkiin. Sitten kaduilla sairasvaunuja...\nristimerkkisiä sairaanhoitajia... ja entiset suuret ravintolat on tehty\nväliaikaisiksi sairashuoneiksi!\n\nSiis varmasti odotetaan verta! Rovasti pakenee asuntoonsa. Mutta\nViaporin linnoitus näkyy sen ikkunaan kuin murhanenkeli, joka tällä\nviikolla lyö Helsingin asukkaat.\n\nNiin edelleen jännitystä. Kaikki valta on työväellä... niillä kauheilla\nsosialisteilla...! Tämäkö on Runebergin kaupunki, tämäkö on senaatin ja\nyliopiston asunto?\n\nRovastin järjelle on kaikessa tässä pimeä arvoitus. Runeberg ei puhu\nmitään sosialisteista. Ja silloin kun hän -- rovasti -- ylioppilaana\ntässä kaupungissa monta vuotta perättäin asui, ei tuota väkiryhmää\nollut olemassakaan. Mutta tässä on juuri se \"kansa\", jota hän inhoo,\nvaikka \"isänmaata\" rakastaakin. Ne entiset työmiehet olivat niin\nnöyriä, niin kilttejä, puhuttelivat ylioppilaita \"nuoriksi herroiksi\"\nja olivat valmiit vaikka selkänsä paljastamaan, jos \"studentit\"\ntahtoivat sitä kepillään koetella. Mutta nämä nykyhetken työmiehet\nkomentavat... ovat röyhkeitä... ja tänä kriitillisenä hetkenä ovat\npääkaupungin määrääjämahti. Sillä heidän hallussaan on kaikki\njärjestysvalta, heidän lähettiläitään neuvottelee kenraalikuvernöörin\nkanssa maan valtiollisesta asemasta...!\n\nKuitenkin nämä sosialistit ovat juuri se \"vulgus\", josta Rooman\nkeisariajan runoilijat puhuvat. Ja se \"vulgus\" tiesi roomalaisen\nmaailman häviötä. Jokin maailma nyt sosialisteinkin käsissä särkyy...\n\nRovasti huokaa ääneensä päästä kotiin Ylä-Karjalaansa. Sillä se olisi\nsalojen syvä rauha, siellä vielä rauhassa saisi joka päivä ryypätä\ntavallisen sherry-lasinsa, jonka tämä pääkaupunki jo monta päivää on\nkieltänyt, kun kaikki viinit ovat lukkojen takana.\n\nKuitenkin kaikki tämä kauhistus päättyi iloiseen loppuun. Rovasti oli\nmukana Etelä-satamassa, kun \"Eläköön\" laiva suuren manifestin kanssa\nsaapui Pietarista.\n\nMutta kaikesta tästä olivat vanhan miehen aivot pahasti tärähtäneet.\nKun hän pääsi kotiinsa Ylä-Karjalaan, nukkui hän kaksi viikkoa melkein\nyhteen kyytiin, sillä pääkaupungissa oli hän viikon valvonut ja\nvapissut.\n\nTäälläkin kotona unissa kummittelivat \"sosialistit\".\n\n\"Isänmaa\" oli pelastettu. Mutta siinä pelastustyössä olivat mukana\nvaikuttamassa nekin yhteiskunta-ainekset, jotka rovasti luki herrasväen\nmurhamiehiksi.\n\nTämähän oli sanoin selittämätöntä. Onko siis heilläkin isänmaa? kysyy\nrovasti kummissaan itseltään.\n\nMutta hyvillään hän hieroo unesta silmiään, että ne \"sosialistit\" ovat\nsiellä suuressa maailmassa monien kymmenien penikulmien takana.\n\nSilloin hän muutamana päivänä saa kuulla pihalta seuraavan keskustelun,\nkun tuuli-ikkuna on auki.\n\n-- Nyt on, Pekka, kansalla valta.\n\n-- Mistä sen seppä-Matti tietää?\n\n-- Se tieto on tuotu pääkaupungista, jossa kansa pani viikoksi herrat\nviralta. Ja samaten aiotaan tehdä täälläkin.\n\n-- Että miten tehdä?\n\n-- Pienennetään pappien palkat, kansakoulut suljetaan ja itse määrätään\nverot.\n\n-- Miten luulette voivanne?\n\n-- Nyt on, Pekka, kansalla valta. Pankki-Holopainen hommaa jo suurta\nkokousta, jossa otetaan esille se palkkausjärjestelmä. Pastorilla eivät\nsano olevan liiaksi. Mutta tällä rovastilla. Ja jos hän ei hyvällä\nsuostu, niin pakottavat nyrkkivoimalla. Ja aikovat tulla pelaamaan\n\"nakkia\" rovastin suureen vierassaliin. Sillä nyt on kansalla valta. Ja\nviekkaudella ne papit sen palkkausjärjestelmänsä tänne toivat. Mutta\nvielä ovelampi kyyti sille takaisin mennä annetaan. Ja hyvässä lopussa\npotkaistaan sen mukana itse pappikin, sillä se on meille liian viini...\n\nRovasti säikähtyneenä paiskasi ilma-ikkunansa kiinni. Ja hän seisoi\nhetken aikaa kovasti vapisten.\n\nSiis ne Helsingin \"sosialistit\" ovat jo täälläkin ja ne ovat omia\npitäjäläisiä. Niitä samoja ihmisiä jotka monet herran vuodet ovat\nnöyrästi tuolla kansliahuoneen ovenpielessä asiansa toimittaneet,\nniitä samoja ihmisiä, jotka hänelle tämän korean pappilan rakensivat,\nniitä samoja ihmisiä, jotka hänelle vuodessa maksavat palkkaa kymmenen\ntuhatta markkaa ja ovat mielestään onnellisia, kun saivat täällä\npappilassa kahvikupin ympyriäisen korpun kanssa...\n\n-- Nyt täytyy maailman olla ylösalaisin! huokaa rovasti ja kävelee\nlevotonna kamarissaan.\n\nSillä nuo Helsingissä tuntemansa kauhut, näkemänsä katukohtaukset ja\nmuut melskeet täyttävät hänen aivonsa tuskaa tuovalla verivirralla.\nMutta nyt ne ovat siirtyneet tänne hänen omaan kotiinsa ja _hän_ on\njuuri se vihan jumala, jota vastaan uusi usko ryntää.\n\n-- Se on kansa, joka murtaupi näyttämölle, kuiskaa hänelle povesta\nsisäinen ääni.\n\nAikovat hänen palkkansa pienentää, aikovat hänelle tehdä ruumiillista\nväkivaltaa, aikovat tulla hänen saliinsa pelaamaan korttia!\n\nTelefooni soi. Siinä joku ystävä ilmoittaa rovastille, että naapuri\nseurakunnan kirkkoherra on karkoitettu pois pappilasta, on pappilan\nikkunoita särjetty, kansakoulussa opetus väkivallalla estetty ja että\ntäällä omalla kirkonkylällä rahvas parhaallaan kokoontuu uhkaavaan\nkokoukseen.\n\n-- Isänmaa on raakalaisten käsissä! huutaa rovasti.\n\nLyö telefoonin kiinni ja juoksee hätäytyneenä huoneesta huoneeseen,\netsii palvelijoita, huutaa renkejä, mutta ei saa käsiinsä muita kuin\nrenkipojan.\n\n-- Missä ovat rengit ja piiat? kysyy hän pojalta.\n\n-- Ovat menneet kokoukseen, vastaa poika ja virnailee vasten silmiä.\n\nSiis omat palvelijatkin menneet \"kokoukseen\" ja hänet hyljänneet! Hän\noli yksinään koko suuressa talossa, sillä renkipoikakin juoksi häntä\npakoon.\n\n-- Jospa edes ruustinna eläisi, jospa lapset olisivat kotona!\n\nMutta ruustinna on kuollut monta vuotta takaperin ja lapset ovat\nHelsingissä opiskelemassa.\n\n-- Hyvä Jumala! huutaa rovasti ja vaipuu sohvalleen käsi otsalla ja\nsilmät kyyneleissä.\n\nRanskan suuri vallankumous sukeltaa hänen silmiinsä. Hän näkee\nsansculottien punaisia myssyjä piikkimetsän lomitse väkevän absinthin\nkatkussa, joka ilman täyttää. Juopunut, eläimellinen joukko räyhää ja\nvie mestauslavalle kuningastaan Ludvig XVI:nnetta, jolla on hänen omat\nkasvonpiirteensä ja muhkea vartalonsa. Se onkin hän itse, joka viedään\nguillotiinille...\n\nRovasti pyörtyi. Mutta selvisi omia aikojaan.\n\nHän juoksee moottoriveneelleen ja koettaa saada sitä lähtökuntoon.\nKultaa, hopeaa ja arvopapereita on hänellä taskut täynnä. Rahalippaansa\nhän viskaa veneeseen ja suuntaa sen suurelle selälle.\n\n-- Nyt on kansalla valta!\n\nNiin rohjetaan huutaa hänen nenänsä alla hänen omassa pihassaan ja\nhuutajana ei ole kukaan muu kuin hänen oma Matti-seppänsä...\n\nJa tuo Matin puhe kasvaa. Se saa siivet. Kasvaa, kasvaa, kasvaa...\nmenee kylästä kylään, talosta taloon, mökistä mökkiin...\n\n-- Nyt on kansalla valta! kaikuu läpi pitäjän yltyvä huuto.\n\nMutta rovasti harhailee rahoineen ja kalleuksineen moottoriveneellään\nsuurella selällä jäisessä vedessä marraskuun kylmässä usvassa.\n\nTämä on suurlakon jälkisoittoa täällä takalistoilla.\n\n\n\n\nXXVII LUKU.\n\n\nHannes oli juuri saapunut kotiinsa nimismiehen luota, jolle hän oli\njättänyt lopulliseksi toimeksi tehdä parhaan ymmärryksensä mukaan\nJuuso Kalliolle. Sitovia todistuksia oli ilmaunut, sillä muitakin\nvelkakirjoja Karvisen pesästä oli oudoilla teillä.\n\nMutta asiasta ei Juuso Kallio mitään aavistanutkaan.\n\nNimismiehen luona oli ollut puhetta, miten suurlakon jälkimainingit\ntäällä takalistoilla vyöryvät. Metsät olivat ruvenneet elämään niiden\nlyöminä ja salot heräsivät outoon jyrinään, tahtoen nekin jyristä\nomilla äänillään. Kaikki vanha tyytymättömyys rahvaassa nousi nyt\nsuuhun ja kuohuili vihaisina puheina. Koko Ylä-Karjalan \"musta\nkansa\" oli ärtynyt ja kohotti pelottavana päätään. Pappeja uhattiin,\nkansakoulut aiottiin lyödä lukkoon ja kaikki verot poistaa. Se oli sitä\ntakalistojen pimeimmän väen \"vapautta\". Ja täyttä kurkkua huudettiin,\nettä nyt saadaan itse tehdä mieluiset lait. Pelottavia miesryhmiä kulki\nteillä, jotka tyytymättömistä kuohuivat.\n\nMuutamassa seurakunnassa oli kunnallislautakunnan esimies eksynyt tämän\n\"mustan kansan\" johtajaksi.\n\n-- Nyt tarvitaan tiukka järjestysvalta. Kokekaa tekin siellä omalla\npuolellanne niitä rauhoittaa! oli nimismies Hannekselle hyvästellessään\npuhunut.\n\nNimismies tässä liikkeessä näki yksinomaan \"mustan kansan\" ärtymistä.\nMutta Hannes ymmärsi, että juuret ovat syvemmällä. Se oli kansan\nvapauden harrastus, joka täälläkin kuohuu, ja vain pieni haara siitä on\n\"mustan kansan\" harhaisku. Monet vuodet oli oltu kuin ummehtuneessa,\nkiinnisidotussa säkissä. Nyt oli säkki avattu ja sieltä kurkistivat\nulos kirkkaaseen ilmaan kansan kalpeat kasvot, joita äkkinäinen valo\nhuikaisi. Ja siitä huikaisusta tämä melske ja kohina, tämä jymy ja\nuhmailu... mutta sitä ei jaksanut nimismiehen virkavaltainen sielu\ntajuta.\n\nOmasta puolestaan oli Hannes riemusta juopunut.\n\nMaali, jota hänkin oli takaa-ajanut, oli saavutettu. Suomi oli vapaa.\nKansa oli nostettu valta-asemaan. Hurraa...! hurraa...!... hurraa...!\n\nSamassa ilmestyi Holopainen hänen kamariinsa, hänkin huusi \"hurraa\" ja\npuristi Hanneksen luisiin käsiinsä. Ja sitten hän iloisena huudahti:\n\n-- Nyt on se suuri talonpoikien kapina alkanut! Parin päivän takaa\non meillä talonpojilla iso kokous, jossa pappien palkkausjärjestelmä\nkumotaan. Pastorille annetaan kyllä hänen osansa, sillä se ei olekaan\nniin suuri ja hän on kansan mies. Yhteinen toivomus on että sinä tulet\nkokousta johtamaan...\n\nHolopainen veti esille hyvin paksun lompakkonsa, painoi pöytään\nHanneksen nenän eteen sadan markan setelin ja puhui:\n\n-- Tuon saat palkaksesi, jos tulet.\n\n-- Onko teillä aikomus myös kouluja hätyyttää?\n\n-- Tämä koulu suljetaan ja kaikki muut, paitsi kirkonkylän. Mutta elä\nsinä pelkää jääväsi leivättä! Kansa on valinnut sinut kirkonkylän\nkoulun opettajaksi.\n\n-- Mutta mitä aiotte koulutaloilla tehdä?\n\n-- Niistä sitten jäljestäpäin päätetään. Papeilta otetaan myös pois\npuustellit.\n\nHolopainen nauroi hyvin hyvillään.\n\n-- Mutta millä voimalla nämä teette?\n\n-- Nyt on kansalla valta. Herrat pois peräsimestä!\n\n-- Ettekö ymmärrä, että siten menette lain ulkopuolelle?\n\n-- Lain laatii kansa.\n\n-- Laatikoon vain. Mutta ensin on vanha laillista tietä kumottava.\nPapit ja puustellit ja koulut seisovat lain tukevalla pohjalla.\n\n-- Entä se palkkausjärjestelmä? Seisooko sekin?\n\n-- Silläkin on muodollinen laillisuus.\n\n-- Mikä on?\n\n-- Lain muoto.\n\n-- Sitäpä en ymmärrä.\n\n-- Se tahtoo sanoa että se on päässyt voimaansa täysin laillista tietä.\n\n-- Se on tullut meille viekastelun tietä.\n\n-- Mutta laillisesti se on kumottava.\n\n-- Me sen kumoamme!\n\n-- Mutta siihen tarvitaan myös rovastin suostumus.\n\n-- Jos hän ei hyvällä suostu, niin me _pakotamme_...\n\n-- Tulette siis käyttämään ruumiillista väkivaltaa?\n\n-- Käytämme, jos ei muu auta. Tässä on mies, jolla on leveä rinta. Ja\nminä olen kaivaten sitä hetkeä odottanut, jolloin tästä asiasta siellä\npappilassa saan seisoa rovastin kanssa nenätysten.\n\n-- Vieläkö vävynne kulkee rovastin asioita?\n\n-- Minä annoin pojalle selkään, hän teki katumuksen ja tekee nyt\nniinkuin minä käsken.\n\n-- Mies taitaa olla pehmyt.\n\n-- Mikä muu auttaa? Ihminen pehmenee minun edessäni.\n\nSe oli taas pankki-Holopainen, joka puhui.\n\n-- Korjatkaa pois setelinne! En puutu, en tartu puuhiinne. Ja sanon\nteille, että jos laittomuuksiin ryhdytte, niin sitä vielä katkerasti\nkadutte, sillä nyt _taas on Suomessa laki voimassa_.\n\n-- Vieläkö petyin sinusta? Olet kummallinen mies. Mutta tässä on luja\nnyrkki ja varo sinäkin sitä...!\n\nHolopainen näytti luista kouraansa ja oli nähtävästi hyvin vihainen.\n\n-- Isäntä laskee leikkiä...\n\nSamassa paukahti nyrkki Hanneksen pöytään. Se meni halki. Maikki\nsyöksyi säikähtyneenä katsomaan.\n\n-- Isäntä maksaa toisella kerralla pöydän..., puhui Hannes tyynesti.\n\n-- Siinä on jo maksu! ärjäsi Holopainen, jätti satamarkkasensa pöytään\nja lähti.\n\nHolopainen meni Juuso Kallion luo.\n\n-- Onko sinussa, Juuso, enään ollenkaan talonpoikaa? Muistatko, että\nrengistä aloit? kysyi Holopainen aluksi Juusolta.\n\n-- Mitä tyhjää härnäät!\n\n-- En härnää. Mutta muistutan sinulle, että sinä olet yhtä luuta ja\nlihaa meidän kanssamme. Pyrkivät sinusta kyllä tekemään herran ja\nrahankin rintaasi laittoivat. Sauva kädessä kuljet ja herrastakissa\nkäyt, mutta sittenkin olet talonpoika. Heitä pois se herrain\nhännysteleminen ja rupea meidän talonpoikien johtajaksi! Kokouksia olet\ntottunut pitämään, olet kynänkäyttäjä, tunnet pykäliä ja parakraahveja,\nrupea meidän mieheksemme!\n\nJuuson silmät leimahtivat: Oliko tässä hyvä ja antava apaja?\n\n-- Että mitä tarkoitat?\n\n-- Oletko herra vai talonpoika?\n\nJuuso häkälteli, nosteli sorttuukinsa helmoja ja käveli kuin kuumilla\nkivillä.\n\n-- Puhu asiasi selvemmin!\n\n-- Nyt on kansalla valta ja herrat pois ja herrain palvelijat...!\n\nJuuso säikähti, kävi kalpeaksi ja huusi:\n\n-- Aiotko uhata?\n\n-- En suinkaan. Tulin kuiskaamaan sinulle korvaan, että me maksamme\nsinulle hyvin -- saat sata markkaa -- kun pidät ylihuomenna kokouksen,\njossa se kirottu pappien palkkausjärjestelmä kumotaan...\n\nJuuso riemastui, mutta kävi kylmäveriseksi ja tinki.\n\n-- En rupea sadasta, sillä se on vaarallinen kokous.\n\n-- Paljonko vaadit?\n\n-- Kaksisataa vaadin. Niin sitten.\n\n-- Voi h--vetti, kun olet kallis! Olet helpolla tottunut rahaa saamaan.\nMutta me maksamme. Sillä tässä on kysymyksessä meidän talonpoikien\nvaltakysymys: mekö vai herrat voitamme?\n\n-- Niin on. Talonpoika olen minäkin. Ja kärsin yhdessä teidän\nkanssanne. Nyt siis aiomme hyökätä rovastin kimppuun --?\n\n-- Niin juuri... juuri niin. Niinkuin torveen puhuit... rovastin\nkimppuun käydään, niin että jyrisee... Pastori-raukka olkoon rauhassa.\nSe on siivo ja hiljainen mies. Mutta se valkotukkainen piispa... se\nviini keisari... juuri sen kimppuun me käymme... että... että...\nroiskis!\n\n-- Nyt on kansalla valta!\n\n-- Nyt on kansalla valta! säesti Holopainen riemastuen Juusoa.\n\n-- Meillä se nyt on valta... meillä talonpojilla..., änkytti Kallio.\n\n-- Niin... meillä sorretuilla... köyhillä talonpojilla! vakuutti\nHolopainen.\n\nJuuso haki esille viinapullon, sokeria ja kylmää vettä.\n\nJa siinä sitä sitten juotiin takaliston vhiskyä.\n\n-- Onko kokouksessa muita asioita? kysyi Juuso.\n\n-- On. Kansakoulut suljetaan!\n\n-- Ne joutavatkin! Rahaa vievät jumalattomasti ja herroja kasvattavat.\n\n-- Verot poistetaan!\n\n-- Juuri minun ohjelmani! Ryypätään oikein keisarin kotka!\n\nHe kaatoivat suuret ryypyt kurkkuunsa.\n\n-- Muistatko, Holopainen, sitä ihanaa aikaa, kun minä olin\nkunnallislautakunnan esimies?\n\n-- Miksi en muistaisi.\n\n-- Kun ei ollut veroja juuri mitään...!\n\n-- Se oli ihana aika. Sinut nostamme jälleen johtoon.\n\n-- Ja silloin koulutkin loppuvat.\n\n-- Lupaatko sen?\n\n-- Lupaan.\n\n-- Papeilta otamme myös puustellit.\n\n-- Otamme! Voi, kuinka sydämeni riemusta hyppää!\n\n-- Meitä on tässä kaksi suurta ja onnellista. Ja tästä puoleen olemme\nme pitäjän johtajat, puhui pankki-Holopainen, nousi ja löi näppiä.\n\n-- Kuule, Holopainen! Minä olen aina ollutkin herrain karvain\nvihollinen ja ehta talonpoika sydämen pohjalta. Olen vain vetänyt\nherroja nenästä ja heitä hassuttanut. Tekeytynyt tämänkin rovastin\nystäväksi, mukamas... mutta nyt se näkee minussa ystävänsä. Ja olen\npohjaltani koulujen synkkä vihollinen kuin itse isä perkele, vaikka\nolenkin muka tämän kasarmin täällä esimies... näes... herrat panivat\nsiksi, kun luulivat minun ystäväkseen. Minä niitä juupeleita olen\npahasti pettänyt... oikein summamutikassa pettänyt!\n\nJuuso nauroi. Holopainen nauroi. Sitten he puolijuopuneina syleilivät\ntoisiaan, tanssivat kierroksen kamarissa ja nauroivat silmät vesissä.\n\nSiinä oli todellakin pari iloista miestä.\n\nJuuso Kallio oli jo huomannut, että herrain hännysteleminen ei häntä\nenään vetele... pitää nyt alkaa toisesta päästä: talonpojista. Ja\nniiden hartioilla hypätä taas johtajan satulaan, hypätä ja alleen\nmurskata sekä rovasti että opettaja Kauppi, sekä koulut että pappilat,\nsillä sisimmästä sydämestään oli hän vain sittenkin musta talonpoika,\njonka rintaan esivalta erehtyi mitaliin lyöttämään.\n\n\n\n\nXXVIII LUKU.\n\n\nHannes huomasi rovastin moottoriveneen asuntonsa ikkunasta selällä\nkulkemassa. Se näytti pyrkivän hänen koulunsa rantaan. Mutta ranta oli\njo jäässä eikä vene näyttänyt jaksavan jäätä leikata. Vene otti takasin\nja sitten uudella ryntäyksellä syöksyi jäätä vasten, kohosi jään\npäälle, kaatui ja siinä oleva ihminen joutui heikon jään varaan.\n\nNyt se mies uppoaa veteen ja vene jää kyljelleen kellottamaan!\n\nHannes juoksi henkensä takaa rantaan ja vei mennessään Kähkösen,\nnaapuritalon, vanhimman pojan.\n\nHe juoksivat, juoksivat. Näkevät, miten itse rovasti ponnistelee kaikin\nvoimin jäiden seassa. Tuossa paikassa he ovat veneellä särkemässä\njäätä, pääsevät luo ja korjaavat vanhan miehen veneeseensä varmasta\nkuolemasta.\n\nRovasti itkee ja huokaa, osottaa veneeseensä ja sanoo:\n\n-- Rakas opettaja! Siellä veneessä olisi vielä jotain pelastettavaa.\nTaivaan Jumala! Nyt sinä ojennat minulle Getsemanen kalkin...!\n\nRovasti läähättää, vavahtelee ja sormiaan puristelee, että ruskaa.\n\nHannes ohjaa moottoriveneen luo. Siinä on rautainen lipas veden ja\njään sohjussa. Se otetaan. Moottorivenekin kuljetetaan rantaan. Sitten\nlähdetään koululle.\n\n-- Voi rakas opettaja! Minun piti lähteä pakoon omasta kodistani,\nsieltä ennen rauhallisesta pappilasta...\n\n-- Ketä pakoon?\n\n-- Omia pitäjäläisiäni. Ne ovat jo muuttumassa sosialisteiksi...\nvallankumouksellisiksi... himoavat minun vertani... oih!\n\n-- Oliko rovastilla aikomus tulla minun luokseni?\n\n-- Oli. Sillä nyt tulee kansa hulluksi täälläkin takalistoilla...\nSuomi hukkuu vallankumouksen veritulvaan... Olin suurlakon aikana\npääkaupungissa ja siellä minä näin kaikessa alastomuudessaan sen\nhirveän punaisen kummituksen, jota sosialidemokratiaksi sanotaan.\nMinä näen jo sieluni silmällä heidän punaisten lippujensa täälläkin\nliehuvan, näen koko Karjalan savuavan tulessa ja veressä... herrastalot\npalavat... säätyläiset ja virkamiehet rääkätään tai tapetaan...\ntällainen teurastus käy parhaallaan Itämeren maakunnissa... ja sen\nsielläkin toimittavat sosialidemokratit...!\n\nRovasti värisi kauhusta ja kylmästä. Hänen silmissään olivat vielä\nkyyneleet, hiukset ja parta märkä, vaatteet tippuivat vettä. Kun\nhän rahalippaansa puristettuna rintaansa vasten tuossa kulkea\nlaahustaa, on hän kuin raunioitunut ruhtinas, joka raastettuna pakenee\nvaltakunnastaan jalokiviensä kanssa.\n\n-- Ei täällä meillä niin pitkälle päästä. Mutta voivathan ne täälläkin\nvanhoja näkökantoja poltella... voivat virkavaltaista ja ylimyksellistä\nhenkeä pahastikin rusikoida. Siihen on syytäkin... paljonkin!\n\n-- Tekin siis uskotte, että kansa käy virkamiestensä päälle?\n\n-- Voihan joukossa olla sellaisiakin hurjapäitä. Mutta suuri enemmistö\nei lyö virkamiestä, vaan virkamiehen ajan kehityksen taakse jäänyttä\nmieltä...\n\n-- Huomaan, että olette nuori... että olette voitosta juopunut...\nmutta minä luotan teihin... sentähden teidän luoksenne pakeninkin\nharhailtuani vuorokauden tuolla selillä. Olen jo vanha mies, joka en\nsovi uuteen aikaan...\n\n-- Metsäläisyyttä vastaan on meidän yhteisesti taisteltava, taisteltava\nsitä suuntaa vastaan, jota pankki-Holopainen ajaa.\n\nRovastin silmät kirkastuivat.\n\n-- Enpähän teistä pettynytkään! Juuri niin.\n\nTultiin koululle. Rovasti alkoi laskea rahojaan.\n\nSiinä oli kultaa ja hopeaa, oli setelikimppuja ja arvopapereita. Siinä\noli kokonainen suuri omaisuus.\n\n-- Jos tämä lipas putosi järven pohjaan... niin minä olisin nyt köyhä\nmies. Miten paljon laskette vaivoistanne ja hoidosta, jonka minulle nyt\nannatte?\n\n-- En muuta kuin lämpimän kiitoksen.\n\n-- Teidän luonteessanne on kultaa. Minä olen teitä monesti loukannut,\nmutta nyt pyydän anteeksi... Saanko sanoa teitä ystäväkseni?\n\n-- Minä olen jo pankki-Holopaisen ystävä. Sovinko samaksi teille\nmolemmille?\n\n-- Minulle sovitte. Ja minä sydämestäni kiitän uutta ystävääni. Te\npelastitte minun henkeni ja minun omaisuuteni. Oi, se oli kauhea hetki!\nSallikaa minun syleillä teitä! Te ette itse tahdo persoonallista\npalkkiota minun pelastamisestani. Sentähden minä lahjoitan koulunne\njoulukuusirahastoksi tuhat markkaa, minkä korot joka vuosi annetaan\nkoulunne köyhille oppilaille jouluavustukseksi itse kuusijuhlassa,\njossa minä kerran tahallani teitä loukkasin... Tämän sata markkaa\nannatte nuorelle Kähköselle... toiselle pelastajalleni.\n\nTuotiin teetä. Rovasti, joka oli jo saanut kuivat vaatteet, nautti sitä\nniin suurella nautinnolla, ettei milloinkaan ennen elämässään.\n\nSitten syötyään pani hän maata, sillä hän oli armottomasti väsynyt.\n\nHannesta kovasti säälitti miesrukka. Rovasti oli joutunut ajan pyörän\nalle ja se pyörä murskasi luonnon lain kylmäverisyydellä. Tässä\nmiehessä siis törmäsi vanha ja uusi aika vastatusten ja hänen sisässään\ntapahtui vimmattu taistelu. Siinä hän nyt lepäsi lyötynä soturina... ei\nverisenä, vaan nöyryytettynä ja mieli järkytettynä. Miesrukka, jonka\noma koti hylkäsi! Rovasti, jota paha omatunto noin pelotteli! Siinä oli\njotain hyvin surullista ja jotain hyvin hullunkurista samalla kertaa.\nTuo vanha mies oli aina vaan lapsi... pahankurinen, mutta samalla\narka... ja nyt se vitsoja sai...\n\nYön suussa heräsi rovasti ja pyysi lasin viiniä. Mutta sitä ei ollut\nantaa. Nyt hän muisti, missä oli ja nousi ylös. Hän käveli kauan\najatuksissaan, pysähtyi sitten Hanneksen luo ja kysyi:\n\n-- Tunsitteko syvää kutsumusta ruvetessanne kansakoulunopettajaksi?\n\n-- Tunsin. Minä paloin sisällisesti tulevaan elämän työhön.\n\n-- Ja nyt olette tyytyväinen?\n\n-- Olen.\n\n-- Minä sen kyllä näen. Sillä teitä rakastaa nuori vaimo kuin\nsilmäteräänsä... teitä pitäjäläiset ihailevat, teitä täytyy\nvastustajannekin kunnioittaa. Teillä on onnellinen, näin sievä\nkoti, teillä on tyytyväinen mieli ja se on sanomattoman paljon --\nnyt sen minä tunnen! Teillä on kansan rakkaus ja se on suuri lahja,\njota ei minulle koskaan suotu... Kun minä harhailin tuolla selällä\nkylmässä usvassa ja paksussa pimeydessä viluisena, nälkäisenä,\nkurjana ja onnettomana, selveni minulle kuin salaman hohdossa, mikä\nvälttämättömyys virkamiehelle on kansan rakkaus, sen kansan, jonka\nkeskuudessa hän toimii. Taivaan Jumala ja paha omatunto oli minulla\nsiellä ainoana kumppalina. Sillä minä tunsin paljon rikkoneeni...\nOi, rakas ystävä, minä rupesin papiksi, rupesin tähän arkaan virkaan\ntuntematta sisäistä kutsumusta... ja juuri sentähden olen _nyt_ näin\nonneton. Minä ensin tahdoin itseänikin uskotella, että kaikkeen tähän\nmielen rauhattomuuteen ovat syynä yksin sosialistit, mutta siihen on\nennen kaikkea syynä heräävä omantunnon ääni... Täälläkin sisässäni...\nsydämessäni käy raateleva... repivä... yltyvä vallankumous. Halveksikaa\nminua, sillä minä olen ollut n.s. _leipäpappi!_ Ja juuri siksi olen\nnyt näin onneton, että minun, vanhan rovastin, täytyy itkeä nuoren\nopettajan silmäin alla. Se kuoleman hetki se oli kuin salaman välähdys\nminun pimeissä aivoissani. Minä sain jo maistaa esimakua, miten\nhirvittävä on maailmallisen papin kuoleman tuska... oi... oi... oi!\n\nHanneskin oli syvästi liikutettu. Sillä hän sai olla näkemässä, miten\nmieltä järkyttävä vallankumous taistellaan ihmisen sydämessä.\n\nOnhan opettajalla antaa minulle yötoveriksi Uusi testamentti?\n\nHannes etsi sen rovastille.\n\n-- Ja nyt hyvää yötä.\n\nRovasti laski kätensä Hanneksen olalle ja katsoi häntä hellästi\nsilmiin. Hannes heitti hänet yksin.\n\nAamulla kun Hannes meni kamariin, istui rovasti vielä lukemassa. Mutta\nnyt hän oli tyyni, silmät kirkkaat ja koko mies juhlallisen ylevä.\n\n-- En nyt enää mitään pelkää... en mitään, sillä nyt minä luotan\nJumalani apuun. Jos he tahtovat minua ryöstää, niin ryöstäkööt,\njos he tahtovat minua rusikoida, niin rusikoikoot! Niin tehtiin\nKristuksellekin, joka oli kuitenkin viaton. Mutta minä, suuri syntinen,\nolen kaikki ansainnut... kaikki itse valmistanut... kaikki... kaikki...\n-- Nyt kuitenkin tunnen, että päivä minun sielussani valkenee...\nvalkenee. Ja Herra siunatkoon minua ja valistakoon minua!\n\nRovasti vaipui rukoukseen kädet rinnan päällä ristissä.\n\nOli tuokio syvää äänettömyyttä. Sitten rovasti heitti hyvästin ja sanoi:\n\n-- Minua tarvitaan siellä, missä vimmatuin taistelu käy... puhumassa\nrauhan sanaa...\n\nHannes lähti häntä saattamaan kotiin.\n\n\n\n\nXXIX LUKU.\n\n\nRovasti oli ennen rakastanut nimittää itseään aamutähdeksi, joka päivää\nilmoittaa, mutta Holopaista ehtootähdeksi, joka tuo sanomat yöstä.\nMutta näiden molempien tähtien välillä vilkkui kolmas tähti: keskiyön\nhimmeä silmä ja paksuimman pimeyden tunnusmerkki -- Juuso Kallio. Se\nkieppui puoleen ja toiseen, milloin sammui ja katosi, milloin arkaillen\nvärisi pitäjän mustimmassa yössä. Harvoin se tähti omavaloisena täysin\nnäkyviin tuli, mutta liikkui mielellään raskaiden pilvien takana ja\nsieltä tirkisti noihin toisiin. Sillä keskiyö oli sen työaika ja\nvahtivuoro.\n\nKun Juuso Kallio pankki-Holopaisen ja muun metsäkansan eturinnassa\nastui siihen määrättyyn kokoukseen, jossa päätettäisiin sivistyksen\nvalo pitäjästä sammutettavaksi, oli hän kuin kehityksensä huippuun\npäässyt. Sillä nyt vasta hän oikein astui johtajan jalustimeen. Jos\nhän ennenkin oli ollut johtomiehenä, niin vapaasti mielensä mukaan ei\nhän saanut riehua. Herrat pykälöineen olivat aina vastakynnessä ja\nsentähden niitä oli pitänyt hännystää. Mutta nyt on kansalla valta,\nnyt herrat ja pykälät pois, nyt kansa itse hänet nostaa pitäjän\nkuninkaaksi. Rovasti oli huono isäntä, joka ei ymmärtänyt palvelijaansa\npalkita. Sentähden rovastille tuntuva näpäys vasten kasvoja. Opettaja\nKauppi oli se ainainen valon sankari -- hänet ajettaisiin pitäjän\nrajalle. Koulut kiinni, puustellit pois, verot pois!\n\nEnnen kun Juuso lautakunnan esimiehenä pitäjän rahavaroja hoiti, oli\nvanhoja säästökassoja, jotka hän tyhjensi, ettei tarvinnut liioin\nverottaa. Miten nyt tultaisiin veroitta toimeen, sitä ei Juuso tahtonut\najatella. Hän tahtoi vain huutaa toisten mukana ja vielä lujemmin kuin\nne: Verot pois!\n\nKuitenkin Juuso häpesi kulkea tämän joukon eturinnassa. Mutta rovasti\nja opettaja Kauppi oli kukistettava millä tahansa, rahaa oli ansaittava\nja itse noustava pitäjän kaikkein suurimmaksi. Nyt oli se otollinen\nhetki, se tulevaisuuden aamutunti, jolloin lyödään kuninkaita.\n\nKokoushuone oli täynnä väkeä. Siinä oli miestä monenkarvaista,\nsemmoistakin, jommoista ei koskaan ennen oltu kokouksissa nähty.\nPerimäisimpienkin soiden raskaskätiset raatajat olivat tulleet\nkokoukseen ja tuoneet mukanaan sinne turpeen ja metsän tuoksun. Näille\nihmisille oli työ tähän asti ollut elämän ainoa määrä ja sen palkintona\ntavallisesti leipä ja suola. Mutta nyt he aikoivat korvata entiset\nkärsimyksensä ja kurottivat nälkäiset suunsa keskusteluun, joka oli\nruokotonta parempiosaisten haukuskelemista. Heidän villit silmänsä\npaloivat laihassa pääkopassa ja heidän repaleiset vaatteensa liehuivat,\nkun he kuumenneina pyörästelivät. Nälkä ja kärsimys ja virkamiesten\nvihaaminen siinä se kolmisointu, jota he täydestä kurkustaan huusivat.\n\nMukana olivat myös pitäjän rahanahneimmat isännät, ne, jotka noita\ntoisia raukkoja olivat pahimmin polkeneet, vaikka nyt muka kaiken syyn\nsysäsivät virkamiesten ja koulujen tiliin. Ja ne ne olivat ne mustat\nupseerit, joiden kenraalina nyt Juuso Kallio toimi.\n\nJuuso hyppäsi pöydälle, viskasi hattunsa kattoon ja huusi:\n\n-- Hurraa, miehet! Nyt on kansalla valta! Eläköön kansa!\n\nNäin nosti Juuso alkuhurmauksen joukossa. Seurasi verraton mylvinä. Kun\nse oli loppunut, alkoi Juuso puheensa:\n\n-- Minä, miehet, olen entinen renki. Ja kuinka moni teistä onkaan sitä\nvieläkin? Minä tunnen rengin aseman. Se oli kuin kylän koiran. Nyt\nminä olen isäntä. Täällä on myös monta isäntää. Isäntänä menetteleisi\nmuuten, ellei olisi herrain virkamiesten imettävänä. Renki on\ntalonpoika. Isäntä on talonpoika. Mutta herrat eivät ole talonpoikia...\nNyt on niille tullut ankara tuomiopäivä... Nyt antakaa te, talonpojat,\nherrain ymmärtää, kuka heitä syöttää! Se olet sinä, talonpoika, joka\nheitä syötät, mutta se olet myös sinä, jonka silmille he ruokansa\ntähteet viskaavat. Niistä sinä saat ottaa ravintosi... Hyi herroja!\n\nEnempää ei Juuso ehtinyt puhua, kun ovelle ilmausi nimismies kuuden\nasestetun miehen kera. Juuso kalpeni, menetti tasapainonsa ja putosi\nselälleen miesten niskaan.\n\nKohta oli nimismies siinä saaliin jaolla.\n\nMutta nyt astui pankki-Holopainen esiin:\n\n-- Mitä asiaa on nimismiehellä täällä? kysyi Holopainen.\n\n-- Olen vangitsemassa varasta ja väärentäjää, vastasi nimismies.\n\n-- Kuka se on?\n\n-- Juuso Kallio.\n\nMutta nyt Juuso virkosi ja huusi kamalasti:\n\n-- Nyt näet, Holopainen, mihin suureen vaaraan sinun tähtesi antausin.\nKohta kun jätin herrat, ovat he minua vangitsemassa. Se on kansan\ntähden! Miehet, suojelkaa minua!\n\nNyt komensi Holopainen taisteluun. Syntyi vimmattu tappelu. Kaikki\nsekamelskassa pyörivät. Nimismies oli hypännyt pöydälle ja huusi:\n\n-- Miehet! Minä varotan teitä, elkää sekauko virkatehtävääni.\n\nSamassa vetäisi hänet Holopainen alas, antoi hänelle selkään nyrkin\niskun, nousi itse pöydälle ja huusi:\n\n-- Miehet! Nimismies esittäköön, mistä syyttää!\n\n-- Juuso Kallio Karvisen pesän holhoojana on varastanut pesästä\nvelkakirjoja, siirtänyt ne itselleen ja kantanut niistä maksut, puhui\nnimismies.\n\n-- Niistä voit häntä jäljestäpäin syyttää. Mutta nyt hän on meidän\nmies. Ja ellei nimismies mene hyvällä, niin me annamme kyydin, puhui\nHolopainen.\n\nJoukko mylvi, Juuso Kallio huusi, mutta nimismies komensi miehensä ase\nkäteen.\n\nNiiden, suojassa meni nimismies Kalliota vangitsemaan.\n\nHolopainenkin aseetonna tuli järkiinsä.\n\n-- Emme tahdo varkaita puolustaa, puhui hän. Vangitseminen\ntoimitettiin. Ja niin lähdettiin.\n\nJuusoa viemään kunnan vankilaan. Emäntä Karvinen, joka oli tullut\nkokouspaikkaan, seurasi saattuetta virheellisesti virttä laulaen.\nNimismies käänsi Juuso Kallion rintarahan nurinkäsin, jottei\npäällekirjoitusta \"rehellisyydestä\" näkyisi vankilaan varasta\nvietäessä. -- Holopaisen kanssa on minulla vielä tili käräjillä, sanoi\nnimismies mennessään.\n\n-- Kiitä pistoolejasi, että näin vähällä pääset, lähetti Holopainen\nvastaukseksi.\n\nKokouksen yleisö oli nyt kuin vasten suuta lyöty. Mutta pian\ntoinnuttiin.\n\n-- Nyt lähdetään joukolla rovastilaan puhumaan siitä\npalkkausjärjestelmästä, kehotti Holopainen.\n\nJa niin lähdettiin.\n\nRovasti istui levollisena pappilassaan. Hän olisi tahtonut lähteä\nkokoukseen mieliä rauhoittamaan, mutta häntä ei laskettu. Sillä\npappilassa oli paljon muitakin ihmisiä. Hannes sinne ensin oli\njäänyt, vaikka rovasti oli kyllä sanonut yksinkin tulevansa toimeen.\nPalvelijoilleen oli hän antanut vapaan vallan mennä kokoukseen. Mutta\nnyt ei yksikään ollut lähtenyt. Ja pitäjältäkin oli saapunut paljon\najattelevia ja ymmärtäväisiä ihmisiä pappilaan, kun olivat kuulleet\nmetsäkansan uhkauksista, niin että rovastin ympärillä kotonaan oli\nsankka parvi ystäviä.\n\nKun he kysyivät, eikö rovasti pelkää, osotti rovasti pöydällä avonaista\nraamattua ja vastasi:\n\n-- Tässä on minun turvani.\n\nKaikki huomasivat, että rovastissa on tapahtunut perinpohjainen muutos.\n\nKokouksesta tuotiin kamalia viestejä pappilaan. Ja lopuksi se\ntieto, että Juuso Kallio on vangittu ja että Holopainen metsäkansan\neturinnassa marssii pappilaan.\n\n-- Nyt on rovastin lähdettävä pois siksi aikaa kuin he ovat täällä,\nesitti Hannes.\n\n-- En minä pelkää, vastusti rovasti.\n\n-- Mutta Holopainen kiivastuneena voi tehdä tyhmyyksiä. Sekä rovastin\nettä Holopaisen turvallisuuden tähden on parasta, että rovasti\nlähtee... lyhyeksi aikaa vain, neuvoi Hannes edelleen.\n\nNiin kehottivat muutkin. Rovasti taipui ja lähti kieseillään ajamaan\nvastakkaiseen suuntaan kuin mistä joukko tulisi.\n\nKun metsäkansa saapui pappilaan, meni Hannes sitä vastaan, antoi\nHolopaiselle kättä ja puhui:\n\n-- Ystävä! Täällä on jo tapettu...\n\n-- Kuka on tapettu? kysyi Holopainen kuin säikähtäen.\n\n-- _Virkavaltainen, ylimyksellinen, ylellinen henki_, vastasi Hannes.\n\nHolopainen nauroi jo.\n\n-- Sinäkö sen tapoit?\n\n-- En.\n\n-- Kuka sitten?\n\n-- Rovasti itse.\n\n-- Enköhän minä ollut mukana tappamassa? kysyi Holopainen.\n\n-- Olitte tekin.\n\nTaas Holopainen nauroi ja tuo satapäinen miesjoukko hänen takanaan.\n\n-- Mutta minun pitäisi saada rovastia puhutella siitä\npalkkausjärjestelmästä, sanoi Holopainen.\n\n-- Ei ole rovasti nyt kotona. Pitää puhua toisella kertaa.\n\n-- Missä on rovasti?\n\n-- Läksi pakoon.\n\n-- Ketä?\n\n-- Pankki-Holopaista.\n\nHolopainen nauroi yhä lujemmin ja sanoi joukolleen:\n\n-- Tämä on ihana päivä. Nyt olen isäni vertainen poika. Siellä annoin\nnyrkistä nimismiehelle, täällä olen rovastin ajanut maantielle\nkodistaan. Eläköön kansan valta!\n\nHolopaisen mukana tullut joukko huusi \"eläköön\", Hannes sitä huusi ja\nsiellä pappilassa ollut iso väkiryhmä huusi samaa.\n\nMitä näitä ihmisiä sitten erotti? kysyi Hannes itseltään.\n\nHän ryhtyi puhumaan, kun huomasi pitävänsä kädessään kohtauksen\njohtolangat:\n\n-- Nyt on todellakin kansan valta. Mutta jolla on valta, pitää olla\nmyös ymmärrystä sitä käyttää. Kansa on paljon kärsinyt huonoilta\nvirkamiehiltään. Virkavaltaisuuden aate on nyt tapettu. Ja kun kerran\naate on tapettu, niin sen kannattajat kuolevat itsestään kuin kärpäset\nkylmän tullen. Ei siihen nyrkkejä tarvita. Meillä on tässä äärellämme\nsiitä loistava esimerkki. Rovasti on muuttunut minunkin ystäväkseni,\nvaikka hän ennen halveksi niin pientä miestä kuin minä olen. Ja tästä\npuoleen hän on teidän jokaisen ystävä. Se entinen virkavaltainen\nrovasti on kuollut ja kuopattu, ja tässä hänen omilla rappusillaan\nminä teille julistan, että meillä on uusi rovasti, kansanvaltainen ja\nuudestasyntynyt rovasti. Ja missä on Juuso Kallio? Se raskas pimeyden\npylväs on vankilassa. Katso: vanhat johtajamme ovat poistuneet ja\nkaikki on uudeksi tullut! Uusi aika siis tännekin koittaa. Pitäjämme\ntaivaalla on rusottava huomenkoitto. Mutta siirtykäämme laajemmalle\nalalle! Koko Suomen kansa on nyt kahleensa katkonut. Ja köyhä rahvas\non ihmisarvoonsa korotettu. Siitä minä riemuitsen, mutta samalla\nvaadin, että tämä rahvas ymmärtää ihmisarvonsa yksin täälläkin. Me\nkansan kärsineet lapset emme taistele nyrkeillä, emme aseilla, vaan\nkannamme pyyntömme avomielisesti koko maan valtapöydälle ja vaadimme\nparannuksia oloihimme. Sillä nyt meille on annettu valta huono laki\nkumota ja uusi hyvä laki laatia, mutta ei itsekunkin omassa nurkassaan,\nvaan yhteisesti siellä suuressa neuvospöydässä, jonne kohta edustajamme\nlähetämme. Ja siellä ne pappeinkin palkat uudelleen järjestetään, mutta\nei täällä vihassa ja torassa. Tällainen on se kansanvalta, josta nyt\njokainen puhuu. Ja siitä se nousee kansanvaltainen uusi Suomi!\n\nHannes alotti \"Maamme\"-laulun. Ne yhtyivät siihen, jotka taisivat.\nMutta kaikki lakittomin päin kuuntelivat sitä.\n\nKun se oli laulettu, puhui pastori:\n\n-- Minä tunnen tarvetta, pitäjäläiset, osottaa teille uuden johtajanne.\nSe on hän, Hannes Kauppi, Orjasaaren opettaja, jolle Luoja antoi\nkirkkaan älyn ja syvän lähimäisrakkauden, joita ilman elköön kukaan\njohtajaksi pyrkikö. Eläköön opettaja Kauppi, uusi johtajamme!\n\nHuudettiin voimakas \"eläköön\". Sisältä tuotiin rovastin tuoli, Hannes\npainettiin siihen ja häntä riemusaatossa kantoi koko läsnäoleva yleisö,\nsekä valistunut että valistumaton.\n\n-- Sittenkin löysimme lopulta toisemme, puhui Hannes Holopaiselle.\n\n-- Enkö minä sitä jo kerran sanonut, vastasi Holopainen ja kysyi,\nmenikö rovasti etäällekin, jotta voitaisiin takaisin kutsua.\n\nPäivä loppui suuriin päivällisiin pappilassa, jossa\npankki-Holopainenkin oli mukana ja istui rovastin pyynnöstä hänen\nvieressään.\n\n\n\n"]