[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fp6utc0dVnkCNpYtSk0xpY5OO13XBVsntUCPzKkEvVpw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},2142,"Paimenpoika alppimailla","Spyri, Johanna",1827,1901,"2142-spyri-johanna-paimenpoika-alppimailla","2142__Spyri_Johanna__Paimenpoika_alppimailla",null,"lastenkirja",[],[],"fi",1882,1912,7217,42360,false,60925,[23,24,25],"Goat farmers -- Juvenile fiction","Mountain life -- Juvenile fiction","Switzerland -- Juvenile fiction",[27,28],"Children & Young Adult Reading","Novels","\"Paimenpoika alppimajalla\" by Johanna Spyri is a children's novel published between 1880 and 1881. Five-year-old Heidi is sent to live with her reclusive grandfather in the Swiss Alps, where she befriends a young goatherd and his blind grandmother. Her idyllic mountain life is disrupted when she's taken to Frankfurt to companion a wealthy invalid girl named Klara. Homesick and confined by city life, Heidi must navigate two vastly different worlds while her newfound reading skills and cheerful spirit touch the lives of those around her. (This is an automatically generated summary.)",[],253,"Sveitsin Alpeille sijoittuva kertomus seuraa paimenpoika Monnia, joka huolehtii vuohistaan jylhissä maisemissa. Tarinassa kuvataan pojan elämää vuorilla sekä hänen kohtaamisiaan kylpylään saapuvien matkalaisten kanssa.","Johanna Spyrin 'Paimenpoika alppimailla' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2142. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","PAIMENPOIKA ALPPIMAILLA\n\nKirj.\n\nJohanna Spyri\n\n\nSuomennos\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1912.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n 1. Monnin on hyvä olla.\n 2. Monnin elämä vuorilla.\n 3. Vierailu.\n 4. Monni ei enää voi laulaa.\n 5. Monni laulaa taas.\n\n\n\n\nEnsimäinen luku.\n\nMonnin on hyvä olla.\n\n\nKun on jättänyt maantien, joka kulkee ylös pitkin Prättigaun pitkää\nlaaksoa, saa vielä aikamatkan nousta jyrkännettä tullakseen Fiderisin\nkylpylaitokselle. Niin vaivaloisesti läähättäen ponnistavat silloin\nhevoset vuorta ylöspäin, että matkustaja mieluummin nousee ajopeleistä\nja kiipeää jalan vihreälle kukkulalle.\n\nPitkähkön nousun perästä saavutaan ensin Fideris-nimiseen kylään, joka\nsijaitsee hymyilevällä, vihreällä kunnaalla, ja sieltä kulkee tie\nedelleen vuoristoon aina siksi, kunnes kylpylaitoksen yksinäinen\nrakennus tulee näkyviin, joka puolelta kallioisten kukkulain\nympäröimänä. Siellä ylhäällä kasvaa enää vain kuusia, jotka peittävät\nympäröiviä kukkuloita ja kallioita, ja koko seutu näyttäisi jokseenkin\nsynkältä, ellei kaikkialla pilkistäisi matalasta nurmiruohosta hienoja,\nloistavanvärisiä vuoristokukkia.\n\nEräänä valoisana kesäiltana astui kylpylaitoksesta ulos kaksi naista.\nHe lähtivät kulkemaan kapeata polkua, joka talon lähellä alkaa kohota\nja pian nousee hyvin jyrkästi korkeahuippuista vuorta kohden. He\npysähtyivät ensimäiselle kielekkeelle ja katselivat ympärilleen, sillä\nhe olivat juuri vastikään tulleet kylpylaitokseen.\n\n\"Hauskaa täällä ylhäällä ei juuri ole, täti\", sanoi nyt nuorempi\nnaisista antaen katseensa liukua yltympäri. \"Pelkkiä kallioita ja\nkuusimetsiä ja taaskin vuori ja kuusia sen rinteillä. Jos meidän pitää\njäädä tänne kuudeksi viikoksi, niin tahtoisinpa, että ympärillämme\nolisi jotain hauskempaakin nähtävänä.\"\n\n\"Hauskuuteen ei ainakaan kuulune, että hukkaat täällä ylhäällä\nhohtokiviristisi, Paula\", vastasi täti solmien punaista samettinauhaa,\njossa säihkyvä risti riippui. \"Jo kolmannen kerran tulomme jälkeen\nsidon nauhan. En tiedä, onko vika sinussa vai nauhassa, mutta sen\ntiedän, että surisit sen hukkumista.\"\n\n\"Ei, ei\", huusi Paula vilkkaasti, \"risti ei saa hukkua, ei millään\nehdolla, onhan se isoäidin muisto ja suurin aarteeni.\"\n\nPaula tarttui itse vielä nauhaan ja sitoi kolme, neljä solmua lisää,\njotta se kestäisi. Yhtäkkiä hän heristi korviaan: \"Kuule, kuule, täti,\nmutta nyt tuleekin jotain todella hauskaa.\"\n\nYlhäältä korkeudesta kajahti iloinen laulu, välillä kuului aina pitkä,\nkaikuva joikaus, sitten taas laulettiin. Naiset katsahtivat ylös, mutta\neivät saattaneet huomata yhtään elävää olentoa. Polku kulki suurissa\nmutkissa, milloin korkeitten pensasten, milloin ulkonevien\nkallionkielekkeiden välitse, niin että alhaaltapäin saattoi nähdä vain\nlyhyviä osia siitä. Mutta nyt syntyi äkkiä elämää polulla, ylhäällä ja\nalhaalla, kaikkialla, mistä kapea tie oli näkyvässä, ja yhä lähempää ja\nkovemmin kuului laulu.\n\n\"Katso, katso, täti, tuolla! Täällä! Katso tuolla! Katso tuolla!\" huusi\nPaula suuresti ihastuksissaan, ja ennenkuin täti ennätti katsahtaakaan,\ntuli kolme, neljä vuohta hypellen alas, ja yhä enemmän ja enemmän niitä\nilmestyi, kullakin oli pieni kello kaulassa, niin että kilinää kuului\njoka taholta. Joukon keskellä tuli vuohipaimen juoksujalkaa ja lauloi\njuuri parhaillaan laulunsa loppuun:\n\n    \"Ja talvellakin laulan,\n    Ei itkeä saa,\n    Kun armahin kevät\n    Taas pian palajaa.\"\n\nSitten kajahutti hän tavattoman joikauksen ja seisoi yhtäkkiä\nlaumoineen aivan naisten edessä, sillä avojaloillaan hyppeli hän aivan\nyhtä ketterästi ja hiljaa kuin pikku elukkansakin.\n\n\"Hyvää iltaa!\" sanoi hän iloisesti katsellen molempia vastaantulijoita\nja aikoi jatkaa matkaansa. Mutta iloinen vuohipaimen miellytti naisia.\n\"Varro vähän\", sanoi Paula, \"oletko sinä Fiderisin vuohipaimen? Ovatko\nvuohesi tuolta alhaalta kylästä?\"\n\n\"Ovat tietysti!\" kuului vastaus.\n\n\"Menetkö sinä niitten kanssa joka päivä tuonne ylös?\"\n\n\"Menen.\"\n\n\"Vai niin, ja mikä nimesi sitten on?\"\n\n\"Monni on nimeni.\"\n\n\"Laulappas minullekin se laulu, jonka juuri lauloit. Kuulimme vasta\nyhden säkeistön.\"\n\n\"Se on liian pitkä\", selitti Monni, \"vuohille tulee liian myöhä,\nniitten pitää päästä kotiin.\" Hän oikaisi hattukuluansa, sinkautti\npiiskaansa ilmassa ja huusi vuohille, jotka ja kaikkialla olivat\nruvenneet jyrsimään: \"Hoi, kotiin, hoi!\"\n\n\"Mutta laulathan minulle joskus toiste, Monni, eikö niin?\" huusi Paula\nhänen jälkeensä.\n\n\"Vaikka vain, kyllä sen teen -- ja nyt hyvää yötä!\" huusi hän\nvastaukseksi lähtien laukkaamaan vuohien kera. Vähän päästä pysähtyi\nkoko lauma alhaalla takapihalla muutamia askeleita kylpylaitoksesta,\nsillä tänne tuli Monnin jättää taloon kuuluvat vuohet, kaunis valkea\nsekä musta soman vuonansa kanssa. Monni kohteli viimemainittua mitä\nsuurimmalla huolella, sillä se oli hento elukka, ja Monni rakasti sitä\nyli kaikkien muitten. Se olikin niin kiintynyt häneen, että se juoksi\nkaiket päivät hänen perässään. Nytkin hän veti sen hellästi puoleensa\nja pani sen navettaansa; sitten sanoi hän: \"Kas niin, pikku Maggi, nuku\nnyt hyvin, olet väsynyt, eikö niin? Sinne ylös on aika pitkä matka, ja\nsinä olet niin pieni vielä. Pane nyt vain heti maata, kas niin, oikein\nhyviin olkiin.\" Kun hän oli sitten peittänyt pikku Maggin, lähti hän\nkiireesti edelleen laumoineen ensin kylpylaitoksen edustalla olevaa\nkunnasta ylös ja sitten tietä alas kylää kohden. Täällä otti hän pienen\ntorvensa esille ja puhalsi niin kovasti, että ääni jymisi alas laakson\npohjaan asti. Kaikista hajallaan olevista asumuksista tulivat nyt\nlapset juoksujalkaa, jokainen hyökkäsi vuohensa luo, jonka hän jo\netäältä tunsi, ja läheisistä taloista tuli sieltä täältä nainen,\ntarttui vuoheensa köydestä tai sarvesta, ja lyhyessä ajassa oli koko\nlauma hajoitettu ja joka elukka viety paikalleen. Lopuksi seisoi Monni\nvielä yksin oman, ruskean vuohensa kanssa ja sen kera hän nyt meni\npientä majaa kohden vuorenrinteessä, missä isoäiti häntä jo odotti\novella.\n\n\"Onko kaikki käynyt hyvin, Monni?\" kysyi hän ystävällisesti, vei sitten\nRuunikin navettaan ja alkoi heti lypsää sitä. Isoäiti oli vielä roteva\nnainen, huolehti kaikesta tuvassa ja navetassa ja piti kaikkialla hyvää\njärjestystä yllä. Monni seisoi navetan ovella ja katseli iso-äitiä. Kun\nlypsy oli lopussa, meni tämä mökkiin ja sanoi: \"Tule Monni, sinun on\nvarmaankin nälkä.\"\n\nHän olikin jo kattanut pöydän valmiiksi, Monni sai vain istua syömään.\nIsoäiti istuutui hänen viereensä, ja vaikka pöydällä ei ollut muuta\nkuin vati täynnä maissipuuroa keitettynä Ruunikin maitoon, niin söi\nMonni kumminkin hyvällä ruokahalulla. Samalla kertoi hän isoäidille,\nmitä päivän kuluessa oli tapahtunut. Lopetettuaan ateriansa vetäytyi\nhän vuoteelleen, sillä aamun sarastaessa oli hänen taas lähdettävä\nlauman kanssa laitumelle.\n\nTäten oli Monni viettänyt jo kaksi kesää. Näin kauan hän oli jo ollut\nvuohipaimenena ja oli jo niin tottunut tähän elämään ja kiintynyt\nelukkoihinsa, ettei hän voinut kuvitellakaan mitään muuta. Monni oli\nasunut isoäitinsä kanssa niin kauvan kuin hän saattoi muistaa. Hänen\näitinsä oli kuollut hänen vielä ollessaan aivan pieni, hänen isänsä\nlähti pian sen jälkeen sotapalvelukseen Neapeliin ansaitakseen jotakin,\nkuten hän sanoi, sillä hän arveli sen käyvän siellä pikemmin.\n\nHänen vaimonsa äiti oli myös köyhä, mutta hän otti heti tyttärensä\nhyljätyn poikasen, pikku Salomonin, luokseen ja jakoi hänen kanssaan,\nmitä hänellä oli. Hänen kodillaan olikin siunausta, eikä hänen vielä\nkoskaan ollut tarvinnut kärsiä puutetta.\n\nVanhasta kunnon Liisasta pitivät kaikki kyläläiset paljon, ja kun kaksi\nvuotta sitten oli nimitettävä uusi vuohipaimen, silloin äänestivät\nkaikki yksimielisesti Monnia, sillä jokainen soi mielellään\ntyöteliäälle Liisalle, että Monnikin nyt voisi jotakin ansaita. Hurskas\nisoäiti ei antanut Monnin lähteä ainoanakaan aamuna muistuttamatta\nhänelle: \"Älä unohda, Monni, kuinka lähellä hyvää Jumalaa olet siellä\nylhäällä, ja muista, että hän näkee ja kuulee kaikki, etkä sinä voi\nmitään kätkeä hänen silmiltään. Mutta älä myöskään unohda, että hän on\nlähellä sinua auttamassakin. Sen tähden ei sinun koskaan tarvitse\npelätä, ja jollet siellä ylhäällä voi huutaa ketään ihmistä apuun, niin\nhuuda vain hyvää Jumalaa hädässä, hän kuulee sinua kohta ja tulee\navuksesi.\"\n\nSiten lähti Monni alun pitäen täynnä luottamusta yksinäisille\nkukkuloille ja korkeimmille kallioille eikä milloinkaan hituistakaan\npelännyt eikä kauhistunut, sillä hän ajatteli aina:\n\n\"Jota ylemmäs kuljen, sitä lähempänä hyvää Jumalaa olen ja sitä\nturvallisempi kaiken suhteen, mikä minua voi kohdata.\" Niin ei Monnilla\nollut surua eikä huolta ja hän saattoi iloita kaikesta, mitä hän koki\naamusta iltaan, eikä ollut kumma, että hän alituisesti vihelsi, lauloi\nja remusi, sillä hänen täytyi purkaa suurta iloisuuttaan.\n\n\n\n\nToinen luku.\n\nMonnin elämä vuorilla.\n\n\nSeuraavana aamuna heräsi Paula aikaisemmin kuin koskaan ennen, äänekäs\nlaulu oli herättänyt hänet unesta. \"Siinä vuohipaimen varmaankin jo\nmenee\", sanoi hän, hypähti vuoteestaan ja juoksi akkunaan.\n\nAivan oikein, Monni seisoi siinä raikkain punaisin poskin ja oli juuri\nhakenut vanhan vuohen ja vuonan navetasta. Nyt heilautti hän ruoskaansa\nilmassa, vuohet hyppelivät ja keikkuivat hänen ympärillään, ja samassa\nkoko lauma lähti eteenpäin, ja yhtäkkiä korotti Monni taas äänensä ja\nlauloi, niin että vuoret kaikuivat:\n\n    \"Tuoll' ylhäällä kuusissa\n    Kuoro lintujen soi,\n    Jos hetkisen satoikin,\n    Säteen taas päivä soi.\"\n\n\"Tänään pitää hänen kerrankin laulaa minulle koko laulunsa\", sanoi\nPaula, sillä nyt oli Monni jo kadonnut näkyvistä, eikä hän enää voinut\nerottaa hänen etäistä lauluaan.\n\nTaivaalla leijailivat vielä rusottavat aamupilvet, ja raitis aamutuuli\nsuhisi Monnin korvissa hänen noustessaan vuorille. Se olikin juuri\nhänen mieleensä. Hän laulaa helähytteli mielihyvästä ensimäiseltä\nkallionkielekkeeltä niin kovasti alas laaksoon, että moni nukkuja\nalhaalla kylpylaitoksessa hämmästyneenä avasi silmänsä, mutta sulki ne\ntaas kohta, sillä ääni oli tuttu ja ilmoitti, että saattoi nukkua vielä\nhetkisen, sillä vuohipaimen tuli aina niin varhain. Sillävälin kiipesi\nMonni vuohineen tunnin ajan ylemmäs ja ylemmäs, aina korkeille\nkallioille asti.\n\nMonnin ympärillä oli tullut yhä kauniimpaa, kuta ylemmäksi hän ehti.\nAika ajoin silmäili hän ympärilleen ja katsahti kirkkaalle taivaalle,\njoka kävi yhä sinisemmäksi, sitten alkoi hän taas laulaa täyttä\nkurkkua, sitä kovemmin ja iloisemmin, jota ylemmäs hän tuli:\n\n    \"Tuoll' ylhäällä kuusissa\n    Hyvät herkkuni lie\n    Jos hetkisen satoikin,\n    Säteen taas päivä soi.\n\n    Ja aurinko ja tähdet\n    Sekä kuutamo yön,\n    Ne iloksemme antoi\n    Hellä Isämme syön.\n\n    Punakukkia kevät\n    Sekä keltaisia tuo,\n    Sinitaivaskin kaunis\n    Ilon yltäisen suo.\n\n    Kesän runsahat marjat\n    Kuoro lintujen soi,\n    Punaposkiset, mustat,\n    Ne varrelta vien.\n\n    Ja kun valkeena lehto\n    On pähkinöitään,\n    Syö vuoheni ruohon\n    Sinne itsekin jään.\n\n    Ja talvellakin laulan,\n    Ei itkeä saa,\n    Kun armahin kevät\n    Taas pian palajaa.\"\n\nNyt saavuttiin huipulle, mihin hän tavallisesti pysähtyi ja missä hän\nnyt aikoi viipyä koko päivän. Siinä oli pieni, vihreä ylätasanko, jossa\noli niin ulkoneva kieleke, että siltä saattoi nähdä etäälle yltympäri,\nkauas laaksoon. Tämän kielekkeen nimi oli Kalliosaarnastuoli, ja siellä\nsaattoi Monni usein oleskella tuntikausia ja katsella ympärilleen ja\nvihellellä itsekseen elukoitten hauskasti etsiskellessä ruohoa hänen\nympäriltään.\n\nHeti kun Monni oli päässyt perille, otti hän pienen eväspussinsa\nselästään, pani sen maankoloon, jonka hän itse oli sitä varten\nkaivanut, astui sitten Kalliosaarnastuolille ja heittäytyi maahan\nkerrankin oikein nauttiakseen.\n\nTaivas oli nyt käynyt tummansiniseksi, ylhäällä olivat korkeat vuoret\npilviä piirtävine huippuineen ja suurine jääkenttineen tulleet\nnäkyviin, ja alhaalla hohti kaukaa vihreä laakso aamuvalossa. Monni\nloikoi maassa, katseli ympärilleen, lauloi ja vihelteli. Vuorituuli\nvilvoitti hänen lämpöisiä kasvojaan, ja jos hän lakkasi viheltämästä,\nlivertelivät linnut hänen yläpuolellaan sitäkin iloisemmin ja lensivät\nkohden sinitaivasta.\n\nMonnista tuntui sanomattoman hyvältä. Silloin tällöin tuli pikku Maggi\nhänen luokseen ja hieroi hiukan päätään Monnin olkapäihin kuten se aina\npelkästä hellyydestä teki, sitten määki se lempeästi, meni Monnin\ntoiselle puolelle ja hieroi taas päätään hänen olkaansa. Toisistakin\nvuohista tuli milloin toinen, milloin toinen katsomaan paimenta ja\njokaisella oli oma tapansa tervehtiessään.\n\nRuunikki, hänen oma vuohensa tuli hyvin huolekkaan näköisenä ja\ntarkasti, oliko kaikki järjestyksessä. Se seisoi sitten hänen\nvieressään ja katseli häntä, kunnes hän sanoi: \"Niin, niin Ruunikki,\nkaikki on hyvin, menehän vain takaisin syömään.\" Pieni valkea vuohi ja\nPääsky, joka oli saanut nimensä siitä, että se oli niin laiha ja\nketterä ja hyökkäsi joka paikkaan kuin pääskyset pesiinsä, ryntäsivät\naina yhdessä Monnin kimppuun sellaisella voimalla, että ne varmaankin\nolisivat kaataneet hänet kumoon, ellei hän jo ennestään olisi ollut\npitkänään, ja kohta sen jälkeen ryntäsivät ne taas pois.\n\nKiiltävä Mustikki, kylpylaitoksen isännän vuohi, pikku Maggin emä oli\nhieman ylpeä, se tuli vain noin parin askeleen päähän, katseli pää\npystyssä Monnia -- se ei näet tahtonut olla liian tuttavallinen -- ja\nmeni sitten taas tiehensä. Mutta suuri Sulttaani, pukki, näyttäytyi\naina vain kerran, puski silloin tieltään kaikki, jotka hän tapasi\nMonnin läheisyydessä, ja määki muutamia kertoja niin merkitsevästi kuin\nolisi hänellä annettavina tietoja lauman tilasta, jonka johtajaksi hän\ntunsi itsensä.\n\nAinoastaan pikku Maggi ei milloinkaan antanut tunkea itseään\nsuojelijansa luota. Jos pukki tuli ja tahtoi puskea sen syrjään, niin\nse ryömi niin syvälle Monnin kainaloon tai pään alle, ettei suuri\nSulttaani ensinkään enää hätyyttänyt sitä, eikä pikku vuona siten\nMonnin turvissa hituistakaan pelännyt Sulttaania, vaikka se muuten\nvärisi, kun tämä vain tuli sen läheisyyteen.\n\nNiin oli aurinkoinen aamu kulunut, Monni oli jo murkinoinut ja seisoi\nnyt miettiväisenä nojaten sauvaansa, jota hän täällä ylhäällä usein\ntarvitsi, sillä se oli hänelle ylöspäin ja alaspäin kapuamiseen varsin\nmukava. Hän ajatteli, nousisiko hän jollekin toiselle puolelle vuorta,\nsillä korkeammalle ylös ei hän tänä iltapäivänä halunnut mennä vuohien\nkanssa, kysymys oli vain siitä, mille puolelle. Hän päätti\nmennä vasemmalle, sillä siihen suuntaan päästiin kolmelle\nLouhikäärmekalliolle, joiden ympärillä kasvoi niin hienoa ruohoa, että\nse oli todellista juhlaruokaa vuohille.\n\nPolku oli jyrkkä ja ylhäällä kallioseinämällä oli vaarallisia paikkoja,\nmutta hän tiesi hyvän tien, ja olivathan vuohet ymmärtäväisiä eivätkä\nhelposti eksyneet. Hän lähti nousemaan mäkeä, ja iloisesti kiipesivät\nkaikki hänen vuohensa mukana milloin hänen edellään, milloin hänen\nperässään, pikku Maggi ihan hänen läheisyydessään, välistä hän\npitelikin siitä ja veti sitä mukanaan, kun tuli peräti jyrkkä kohta.\nKaikki kävi kumminkin aivan hyvin, ja nyt olivat he ylhäällä. Korkealle\nhypellen riensivät vuohet kohta vihreitä pensaita kohden, sillä he\nkyllä tunsivat oivallisen rehun, jota he jo usein olivat täällä\nnakertaneet.\n\n\"Siivosti, siivosti vain!\" muistutti Monni, \"älkääkä tyrkkikö toisianne\njyrkissä kohdissa, silmänräpäyksessähän joku voisi pudota ja taittaa\njalkansa. Pääsky! Pääsky! Mikä sinun päähäsi on pälkähtänyt?\" huusi hän\nsamassa sangen kiihtyneenä ylös kallioita kohden, sillä ketterä vuohi\noli kiivennyt ylös korkeille Louhikäärmekiville, seisoi nyt yhden kiven\näärimmäisellä reunalla ja katseli häntä sieltä varsin nenäkkäästi. Hän\nkiipesi kiireesti ylös, sillä vain yksi ainoa askel olisi tarvittu, ja\nPääsky olisi suistunut kuiluun. Monni oli sangen nopsa, muutamassa\nhetkessä oli hän kivellä, tarttui nopealla otteella pääskyn jalkaan ja\nveti sen takaisin. \"Tule nyt minun kanssani, sinä ymmärtämätön elukka\",\ntorui Monni, veti Pääskyn mukanansa alas toisten luo ja piteli sitä\nvielä hetkisen, kunnes se oli oikein päässyt syömisen alkuun erään\npensaan vieressä eikä enää ajatellut karkaamista.\n\n\"Missä on pikku Maggi?\" huudahti Monni äkkiä nähdessään Mustikin\nseisovan yksin erään jyrkänteen reunalla syömättä ja katsellen\nrauhallisesti ympärilleen. Pieni vuona oli aina joko Monnin vieressä\ntai juoksenteli se emänsä perässä.\n\n\"Missä vuonasi on, Mustikki?\" huusi Monni kauhistuneena ja juoksi\nvuohen luo. Mustikki oli merkillisen näköinen, ei syönyt, vaan seisoi\nyhä samalla paikalla ja heristi niin epäluuloisesti korviaan. Monni\nasettui ihan sen viereen ja katseli ylös ja alas, Nyt kuuli hän\nhiljaista, valittavaa määkinää, se oli pikku Maggin ääni ja se tuli\nalhaaltapäin surkeana ja apua pyytävänä. Monni heittäytyi maahan ja\nkurottautui katsomaan. Tuolla alhaalla liikkui jotakin, nyt näki hän\nselvästi pikku Maggin riippuvan syvällä eräällä kalliosta ulkonevalla\npuunoksalla. Se uikutti säälittävästi; se oli pudonnut.\n\nOnneksi oli oksa kannattanut sitä, muuten olisi se syöksynyt kuiluun ja\nsurkeasti musertunut kuoliaaksi. Mutta vieläkin oli suistumisen vaara\nsuuri, ellei se saattaisi pysyttäytyä oksan varassa. \"Pidä kiinni,\npikku Maggi, pidä kiinni oksasta! Katso, minä kyllä tulen sinua\nnoutamaan!\" Mutta miten päästä sinne? Kallioseinämä oli niin jyrkkä\ntästä kohden, Monni huomasi kyliä, ettei hän mitenkään voinut siitä\nlaskeutua. Mutta pikku vuohi mahtoi siellä alhaalla olla suunnilleen\nSadekallion, ulkonevan kielekkeen kohdalla, jonka alle niin hyvin pääsi\nsateen suojaan. Siellä viettivät paimenpojat aina sadepäivät, siksi\nkutsuttiinkin paikkaa vanhoista ajoista asti Sadekallioksi, Monni\najatteli että hän sieltäpäin voisi kiivetä kallion poikki ja palata\nvuonan kanssa.\n\nKiireesti vihelsi hän lauman kokoon ja laskeutui sen kanssa alaspäin,\nkunnes hän saapui sille kohdalle, mistä pääsi Sadekalliolle. Siihen\njätti hän vuohet laitumelle ja meni kalliota kohden. Täältä hän kohta\nnäkikin vielä melkoisen paljon yläpuolellaan oksan ja sillä riippuvan\nvuohen. Hän huomasi kyllä, ettei ollut helppoa kiivetä kalliota ylös ja\ntakaisin pikku Maggi selässä, mutta muulla tavoin ei elukkaa voitu\npelastaa. Hän ajatteli myös kohta, että hyvä Jumala varmaankin auttaisi\nhäntä, sittenhän hän ei voisi epäonnistua. Kätensä ristien katsahti hän\ntaivasta kohden ja rukoili: \"Hyvä Jumala, auta minua, että saan pikku\nMaggin pelastetuksi!.\" Nyt luotti hän täydelleen siihen, että kaikki\nkävisi hyvin, ja kiipesi ravakasti kalliota, kunnes saapui ylös oksan\nluo. Siellä tarrautui hän lujasti kiinni molemmilla jaloillaan, nosti\nvapisevan, uikuttavan elukan hartioilleen ja kiipesi nyt hyvin\nvarovasti alas. Kun hän taas seisoi varmalla nurmipohjalla ja näki\nkauhistuneen pikku vuohen pelastettuna, oli hän niin iloinen, että hän\nhuudahti ylös taivasta päin: \"Tuhannen kiitosta, hyvä Jumala, että niin\nhyvin meitä autoit! Voi kuinka iloisia me molemmat olemme siitä!\"\nSitten istahti hän vielä hetkiseksi maahan ja silitteli vuonaa, jonka\nhennot jäsenet yhä vielä värisivät, ja lohdutti sitä.\n\nKoska pian sen jälkeen oli aika lähteä pois, nosti Monni vuonan vielä\nkerran harteilleen ja sanoi huolestuneena: \"Tule, pikku Maggi raukka,\nsinähän vieläkin vapiset, tänään sinä et jaksa kävellä kotiin, minun\ntäytyy kantaa sinut --\", ja niin kantoi hän elukkaa, joka kiinteästi\nnojasi häneen, koko matkan alas.\n\nPaula seisoi nyt viimeisellä kunnaalla kylpylaitoksen edessä ja odotti\nvuohipaimenta. Hänen tätinsäkin oli seurannut häntä. Kun nyt Monni\nlähestyi taakkoineen, halusi Paula tietää, oliko vuona kipeä, ja\nosoitti suurta myötätuntoa. Kun Monni sen näki, istahti hän kohta\nmaahan Paulan eteen ja kertoi hänelle tämänpäiväisen kokemuksensa\nMaggin kanssa.\n\nPaula osoitti sangen suurta mielenkiintoa asialle ja silitteli\npelastettua elukkaa, joka nyt rauhallisena makasi Monnin polvilla ja\noli varsin soma valkoisine jalkoineen ja kauniine mustine pikku\nturkkineen selässä. Se antoi ihan mielellään silitellä itseään.\n\n\"Nyt laulat minulle vielä laulusi, kun siinä juuri niin mukavasti\nistut\", sanoi Paula. Monni oli niin iloisella mielellä, että hän\nkernaasti ja täydestä povesta viritti ja lauloi koko laulunsa loppuun\nasti.\n\nSe miellytti Paulaa erinomaisesti ja hän sanoi, että Monnin piti laulaa\nse vielä toistekin hänelle. Sitten lähti koko seurue yhdessä alas\nkylpyhuoneelle. Täällä laskettiin vuona leposijalleen, Monni jätti\nhyvästi ja Paula meni takaisin huoneeseensa puhellaksensa täällä vielä\nkauvan tädille vuohipaimenesta, jonka iloiseen aamulauluun hän taas\ntoivoi heräävänsä.\n\n\n\n\nKolmas luku.\n\nVierailu.\n\n\nNiin oli kulunut useampia päiviä, toinen oli ollut yhtä aurinkoinen ja\nkirkas kuin toinenkin, sillä oli erittäin kaunis kesä, ja taivas pysyi\nsinisenä ja pilvettömänä aamusta iltaan.\n\nJoka aamu oli vuohipaimen heleästi laulaen kulkenut kylpyhuoneen ohi,\njoka ilta palannut laulaen takaisin, ja kaikki kylpyvieraat olivat niin\ntottuneet tuohon iloiseen lauluun, ettei kukaan olisi tahtonut olla\nsitä ilman.\n\nEnnen kaikkia piti kumminkin Monnin ilomielisyydestä Paula, joka\nmelkein joka ilta meni häntä vastaan ryhtyäkseen hänen kanssaan\nkeskusteluun.\n\nEräänä päivänpaisteisena aamuna oli Monni taas saapunut ylös\nKalliosaarnastuoliin ja oli juuri heittäytymäisillään pitkäkseen, kun\nhän muuttikin mielensä. \"Ei, eteenpäin, vuohiseni! Teidänhän täytyi\nviime kerralla jättää pureksimatta kaikki hyvät lehdet, koska meidän\ntäytyi mennä pikku Maggia hakemaan, nyt lähdetään vielä kerran ylös,\nsaatte nakertaa siellä pensaat putipuhtaiksi!\" Ja iloissaan hyppivät\nkaikki vuohet hänen jälessään, sillä he huomasivat, että nyt mentiin\nylös oivien pensasten luo Louhikäärmekiville. Mutta tällä kertaa\npitikin Monni pikku Maggia koko ajan kainalossaan, nyhti sille itse\nhyviä lehtisiä kallioilta ja syötti niitä sille kädestään. Se lienee\nvarsin suuresti miellyttänyt vuonaa, se hieroi vähä väliä tyytyväisenä\npientä päätään Monnin olkaa vasten ja määki iloisesti. Niin oli koko\naamu kulunut, ja Monni havaitsi vasta, kun nälkä rupesi vaivaamaan,\nettä oli tullut myöhä. Oman ruokansa oli hän jättänyt pieneen koppaan\nalas, koska hän oli aikonut palata sinne päivälliseksi.\n\n\"Kas niin, nyt te olette jo saaneet paljon hyvää, enkä minä vielä\nmitään\", sanoi hän vuohilleen, \"nyt minunkin pitää saada jotakin, ja\nsieltä alhaalta te löydätte vielä yllin kyllin, tulkaahan\". Samassa hän\nvihelsi äänekkäästi, ja koko lauma lähti liikkeelle poispäin,\nvilkkaimmat aina edellä ja kaikkien etunenässä ketterä Pääsky, jolle\ntänään oli tapahtuva jotakin odottamatonta. Se hyppeli alas kiveltä\nkivelle, monen kallion repeämän yli, mutta yhtäkkiä se ei päässytkään\netemmäksi, ihan sen edessä seisoi yhtäkkiä vuorikauris ja katseli sitä\nuteliaasti. Sellaista ei Pääskylle vielä koskaan ollut tapahtunut! Se\nseisoi, katseli vierasta kysyvästi ja odotti, että se menisi pois\nhänen tieltään ja sallisi hänen kauniisti hypätä kallionlohkareelle\nkuten hän oli aikonut. Mutta kauris ei hiiskahtanutkaan, katseli vain\njulkeasti Pääskyä. Siten seisoivat molemmat toistensa edessä yhä\nuppiniskaisempina, ja seisoisivat siinä vielä tänä hetkenä, ellei iso\nSulttaani olisi sillä välin saapunut paikalle. Se oivalsi heti\nasiaintilan, astui varsin maltillisesti Pääskyn ohi ja puski\nvuorikauriin yhtäkkiä niin kauvas ja niin voimakkaasti syrjään, että\nsen täytyi tehdä rohkea hyppäys välttääkseen luisumasta alas kalliolta.\nMutta Pääsky käveli riemuiten tietänsä eteenpäin ja Sulttaani asteli\ntyytyväisenä ja ylväänä sen perässä, sillä se tunsi itsensä laumaansa\nkuuluvien vuohien turvalliseksi suojelijaksi. Sillävälin olivat Monni\nylhäältäpäin ja eräs toinen poika alhaaltapäin saapuneet läheiselle\nkentälle ja hekin katselivat hämmästyneinä toisiaan. Mutta he tunsivat\nhyvin toisensa ja ensi hämmästyksen mentyä ohi tervehtivät he toisiaan\nystävällisesti. Vieras oli Yrjö, kotoisin Kyblisistä. Hän oli jo puolen\naamupäivää turhaan hakenut Monnia ja nyt tapasi hänet täällä ylhäällä,\njossa hän ei ensinkään ollut tiennyt hänen olevan.\n\n\"En luullut sinun kulkevan näin ylös vuohinesi\", sanoi Yrjö,\n\n\"Kuljenpa niinkin\", vastasi Monni, \"mutten aina, tavallisesti olen\nKalliosaarnastuolin luona ja sen ympärillä. Miksi tulit sitä tietä\nylös?\"\n\n\"Tahdoin vierailla luonasi\", kuului vastaus, \"minulla on sinulle\nkaikellaista kerrottavaa. Minulla on tässä myös kaksi vuohta, ne vien\nminä kylpylaitoksen isännälle, hän haluaa ostaa yhden sellaisen, ja\nsiiloin ajattelin tulla vielä ylös luoksesi.\"\n\n\"Sinunko vuohiasi ne ovat?\" kysyi Monni.\n\n\"Niin, meidän ne ovat, ei minulla ole vieraita paimennettavinani, en\nole enää vuohipaimen.\"\n\nSe ihmetytti suuresti Monnia, sillä Yrjö oli samaan aikaan kuin hänkin\npäässyt Kyblisin vuohipaimeneksi, eikä Monni voinut ymmärtää, että se\nsaattoi noin päättyä, eikä Yrjö edes valittanut.\n\nSillävälin olivat paimenet ja laumat saapuneet Kalliosaarnastuolille.\nMonni haki leipää ja viipaleen kuivattua lihaa ja kutsui Yrjön\npäivälliselle. He istahtivat molemmat Saarnastuolille ja aterioivat\nhyvällä ruokahalulla, sillä oli tullut hyvin myöhä, ja heillä oli\nkummallakin erinomainen ruokahalu. Kun nyt kaikki oli syöty ja sitten\nvielä juotu vähän kutinmaitoa, oikaisihe Yrjö mukavasti pitkin\npituuttaan maahan ja nojasi päätään molempiin kyynärpäihinsä, Monni\ntaas jäi istumaan, sillä hän katseli aina mielellään ylhäältä alas\nsyvään laaksoon.\n\n\"Mikä sinä sitten nyt olet, Yrjö, kun et enää ole vuohipaimen?\" alkoi\nMonni, \"jokin sinun sentään täytyy olla\".\n\n\"Kyllä minä jokin olenkin\", vastasi Yrjö. \"Olen munapoika. Joka päivä\nkuljetan munia kaikkiin ravintoloihin niin kauvas kuin ehdin, tulen\ntänne ylös kylpylaitoksellekin, eilen kävin jo siellä.\"\n\nMonni pudisti päätään: \"Se ei ole mitään, munapoika en tahtoisi olla,\ntuhat kertaa mieluummin tahdon olla vuohipaimen, se on paljon\nihanampaa.\"\n\n\"Mitä vielä, kuinka niin?\"\n\n\"Eiväthän munat ole eläviä, niitten kanssahan et voi yhtään sanaa\npuhua, eivätkä ne juokse perässäsi kuten vuohet, jotka iloitsevat, kun\ntulet. Ne ovat uskollisia ja ymmärtävät joka sanan, jonka puhut niitten\nkanssa; sinulla ei ole yhtään iloa muniesi kanssa kuten vuohien kera\ntäällä ylhäällä.\"\n\n\"Niin ja sinä sitten\", keskeytti Yrjö hänet, \"mitä suuria iloja sinulla\nsitten on täällä ylhäällä? Nytkin on sinun varmaankin kuusi kertaa\ntäytynyt nousta, sillä aikaa kuin söimme, ainoastaan tuon tyhmän pikku\nvuohen tähden, jottei se putoisi -- onko se sitten iloa?\"\n\n\"On, teen sen ihan mielelläni! Eikö niin, pikku Maggi, tule, tule!\"\nMonni hyppäsi pystyyn ja juoksi pikku vuohen jälkeen, sillä se teki\nvarsin varomattomia ilohyppyjä. Kun hän taas oli istumassa, sanoi Yrjö:\n\n\"On olemassa toinenkin keino pidättää pieniä vuohia putoamasta\nkallioilta ilman että aina täytyy juosta niitten perässä kuten sinä\nteet.\"\n\n\"Mikä keino?\" kysyi Monni.\n\n\"Pistää kepin lujasti maahan ja sitoo vuohen yhdestä jalasta siihen\nkiinni, se sätkii kyllä silloin hirveästi, muttei kumminkaan pääse\nkarkuun.\"\n\n\"Ethän tarkoittane, että tekisin jotain sellaista pikku vuohelle!\"\nsanoi Monni ihan närkästyksissään, veti pikku Maggin luokseen ja piteli\nsitä kuin täytyisi hänen suojella sitä sellaiselta menettelyltä.\n\n\"Tuosta ei sinun kauvaa enää tarvitse huolehtia\", alkoi Yrjö taas, \"se\nei enää monesti tule tänne ylös\".\n\n\"Mitä? Mitä? Mitä sinä sanot, Yrjö!\" kiivastui Monni.\n\n\"Haa, etkö sinä sitä tiedäkään? Isäntä ei aijo kasvattaa sitä, se on\nhänen mielestään liian heikko, siitä ei koskaan tule kaunista vuohta.\nHän olisi myynyt sen isälleni, muttei hänkään siitä välittänyt. Nyt\naikoo isäntä teurastaa sen ensi viikolla ja sitten ostaa hän tuon\nmeidän Kirjokin.\"\n\nMonni oli aivan kauhusta kalvennut. Ensin ei hän voinut sanoa\nsanaakaan, mutta nyt puhkesi hän ääneensä valittamaan pikku vuohen\nkohtaloa:\n\n\"Ei, ei, sitä he eivät saa tehdä, pikku Maggi, he eivät saa teurastaa\nsinua, sitä en voi kestää. Voi, mieluummin tahdon kohta kuolla\nkanssasi, ei, niin ei voi käydä!\"\n\n\"Älähän nyt\", sanoi Yrjö harmissaan ja nosti Monnia, joka tuskissaan\noli heittäytynyt kasvoilleen maahan.\n\n\"Nousehan nyt, tiedäthän, että vuohi nyt kerta kaikkiaan kuuluu\nisännälle, ja että hän saa tehdä sille, mitä hän tahtoo. Älä nyt sitä\nenää ajattele! Tulehan, minä tiedän vieläkin jotain. Katso! Katso!\"\nSamassa kurotti Yrjö Monnille kättään ja peitti toisella kädellä\nlujasti esineen, jota Monnin piti ihailla, mutta se säihkyi ihan\nkummasti hänen kädessään, sillä aurinko paistoi juuri siihen.\n\n\"Mikä se on?\" kysyi Monni, kun esine taas säkenöi auringon säteen\nvalaisemana.\n\n\"Arvaa.\"\n\n\"Sormus?\"\n\n\"Ei, mutta jotain sen tapaista.\"\n\n\"Kuka sen on sinulle antanut?\"\n\n\"Antanut? Ei kukaan, olen sen itse löytänyt.\"\n\n\"Mutta sittenhän se ei ole omasi, Yrjö.\"\n\n\"Miksei? En ole sitä keneltäkään ottanut, olin vähältä astua sen päälle\njalallani, silloinhan se kumminkin olisi särkynyt, voinhan yhtä hyvän\npitää sen.\"\n\n\"Mistä sen löysit?\"\n\n\"Alhaalta kylpyhuoneen luota eilen illalla.\"\n\n\"Sitten on sen joku talon asukkaista hukannut, sinun pitää ilmoittaa\nisännälle, ja, ellet sinä sitä tee, teen minä sen tänä iltana\".\n\n\"Ei, ei, Monni, älä vain sitä tee\", sanoi Yrjö nyt pyytäen, \"katsos,\nminä tahdon näyttää sinulle, mikä se on. Minä aijon myydä sen erään\nravintolan sisäkölle, mutta hänen täytyy varmasti antaa minulle neljä\nmarkkaa. Annan sinullekin yhden tai kaksi, sittenhän ei kukaan tiedä\nsiitä mitään.\"\n\n\"En huoli niistä! En huoli niistä!\", keskeytti Monni hänet kiivaasti,\n\"ja hyvä Jumala on kuullut kaikki, mitä olet sanonut\".\n\nYrjö katsahti taivaaseen päin: \"Niin kaukana\", sanoi hän epäröiden,\nmutta alkoi kuitenkin kohta puhua hiljemmin.\n\n\"Hän kuulee sinut kumminkin\", sanoi Monni luottavasti.\n\nYrjöstä alkoi tuntua hiukan peloittavalta. Kunpa hän vain saisi Monnin\npuolelleen, muuten oli kaikki hukassa. Hän mietti ja mietti. \"Monni\",\nsanoi hän äkkiä, \"tahdon luvata sinulle jotain, mikä sinua ilahduttaa,\njos olet sanomatta kenellekään löytämästäni korusta. Eihän sinun\ntarvitse siitä mitään ottaakaan, silloinhan sinulla ei ole sen kanssa\nmitään tekemistä. Jos sinä siis suostut pyyntööni, niin laitan minä\npuolestani niin, että isäni kuitenkin vielä ostaa pikku Maggin, ettei\nsitä teurasteta, tahdotko?\"\n\nMonnin sydämessä syntyi kova taistelu. Oli väärin, jos hän auttoi\nsalaamaan löytöä. Yrjö oli avannut kätensä, siinä oli risti. Se oli\nkoristettu monilla kivillä, jotka säihkyivät kaiken värisinä. Monni\nnäki selvästi, ettei se ollut arvoton esine, jota ei kukaan kyselisi,\nhän tunsi hyvin, että se oli samaa kuin olisi hän itse pitänyt jotain\nitselleen kuulumatonta, jos hän vaikenisi. Mutta toisella puolen oli\npieni, hellä Maggi, joka veitsellä kauhealla tavalla surmattaisiin, ja\nhän saattoi sen ehkäistä, jos hän tahtoi salata löydön.\n\nJuuri parhaillaan makasi pikku vuohi niin luottavaisesti hänen\nvieressään kuin olisi se tiennyt, että hän aina auttaisi sitä. Ei, hän\nei voinut antaa sen tapahtua, hänen täytyi koettaa pelastaa\nlemmikkinsä.\n\n\"No niin, minä tahdon, Yrjö\", sanoi hän, mutta vailla iloisuutta,\n\n\"Lyö kättä päälle sitten!\" Ja Yrjö tarjosi Monnille kättään, jotta tämä\nlupaisi tarttumalla siihen, sillä ainoastaan siten oli lupauksella\nhorjumaton voima.\n\nYrjö oli kovin iloinen siitä, että hän nyt oli varma asiastaan, mutta\nkoska Monni oli käynyt niin hiljaiseksi, ja koska hänellä oli paljon\npitempi matka kotiin kuin tällä, huomasi hän parhaaksi lähteä kahden\nvuohensa kera. Hän jätti hyvästit Monnille ja vihelsi molempia\nseuralaisiaan, jotka sillä välin olivat liittyneet Monnin laumaan,\ntosin ei ilman useita puskuja ja muita arveluttavia hyökkäyksiä\nmolempien puolueitten välillä, sillä Fiderisin vuohet eivät vielä\nolleet kuulleet, että on oltava kohteliaita vieraille, eivätkä Kyblisin\nvuohet tienneet, ettei vierailulla ollessa saa heti kohta hakea\nparhaita kasveja eikä työntää muita pois tieltään. Kun Yrjö nyt oli\nehtinyt kappaleen vuorta alaspäin, lähti Monnikin laumoineen\nliikkeelle, mutta hän oli aivan hiljaa eikä laulanut ainoatakaan\nsäveltä eikä viheltänyt ainoatakaan vihellystä koko kotimatkalla.\n\n\n\n\nNeljäs luku.\n\nMonni ei enää voi laulaa.\n\n\nMonni lähestyi kylpylaitosta seuraavana aamuna aivan yhtä hiljaisena ja\nmasentuneena kuin edellisenä iltana. Hiljaa haki hän isännän vuohet ja\nnousi edelleen ylöspäin, muttei laulanut säveltäkään, ei ainoatakaan\njoikausta kaiuttanut ylös ilmaan. Hän kulki allapäin, ja hänen\nkasvoissaan ilmeni pelkoa, paikka paikoin katseli hän myös arasti\nympärilleen, eikö joku tullut hänen perässään ja tahtonut häneltä\njotain kysyä.\n\nMonni ei enää ensinkään voinut olla iloinen, hän ei aluksi itsekään\ntiennyt, miksi. Hän tahtoi iloita siitä, että oli pelastanut pikku\nMaggin, ja koetti kerran laulaa, mutta siitä ei tullut mitään. Taivas\noli tänään pilvien peitossa, ja Monni ajatteli, että, kun aurinko\ntulisi näkyviin, niin hänenkin olisi parempi olla ja hän saattaisi taas\niloita.\n\nKun hän oli päässyt ylös, alkoi sataa aika vinhasti. Hän pakeni\nSadekallion alle, sillä pian valui sade virtanaan.\n\nVuohetkin tulivat sinne ja asettuivat mikä minnekin kallioitten alle.\nYlhäinen Mustikki oli kohta tahtonut suojella kaunista, kiiltävää\nturkkiaan ja ryöminyt ennen Monniakin kallion alle. Se makasi nyt hänen\ntakanaan ja katseli mukavasta nurkastaan hyvillään rankkasateeseen.\nPikku Maggi seisoi suojelijansa edessä kallionkielekkeen alla ja hieroi\nhellästi pientä päätään hänen polveaan vasten ja katsahti tällöin\nkummissaan Monniin, sillä hän ei sanonut sanaakaan, siihen ei vuona\nollut tottunut. Monnin Ruunikkikin kaapi hänen jalkainsa juuressa ja\nmääki, sillä hän ei ollut vielä koko aamupäivänä sanonut sille mitään.\nMonni istui miettiväisenä nojaten sauvaansa, jonka hän sateisella\nsäällä aina otti käytäntöön, jottei luiskahtaisi jyrkissä kohdissa,\nsillä sellaisina päivinä oli hänellä kengät jalassa. Nyt, kun Monni\nistui tuntikausia Sadekallion alla, oli hänellä hyvää aikaa\nmiettimiseen.\n\nMonni ajatteli, mitä hän oli luvannut Yrjölle, ja hänestä tuntui aivan\nsiltä kuin olisi Yrjö ottanut jotakin ja hän samoin, koskapa Yrjön\nkumminkin täytyi siitä hyvästä antaa tai tehdä jotakin. Olihan hän\nsiis tehnyt väärin, ja hyvä Jumala oli nyt häntä vastaan, sen hän tunsi\nsydämessään. Hänelle oli oikein, että oli pimeää ja satoi, ja että hän\noli kätkössä kallion alla, sillä hän ei sentään olisi saattanut\nentiseen tapaansa katsahtaa kohden sinitaivasta, koska hän nyt pelkäsi\nhyvää Jumalaa, Mutta Monnin täytyi ajatella muitakin asioita: Jos pikku\nMaggi taas putoisi jyrkältä kalliolta, ja hän aikoisi hakea sen, eikä\nhyvä Jumala suojelisikaan häntä siinä enää ollenkaan, eikä hän saisi\nenää rukoilla eikä huutaa häntä, eikä hänellä siten olisi enää mitään\nturvallisuutta, ja kun hän sitten luiskahtaisi ja putoisi pikku Maggin\nkanssa teräviä kallioita vasten syvälle alas, ja he molemmat makaisivat\nihan revittyinä ja musertuneina alhaalla kuilun pohjalla -- Oi, ei,\nniin ei sentään saisi käydä, hänen täytyi toimia niin, että hän taas\nvoisi rukoilla ja tulla hyvän Jumalan luo kaikkine sydänsuruineen,\nsilloin saattaisi hän taas olla iloinenkin, sen Monni tunsi. Hän tahtoi\nviskata pois painon, joka häntä rasitti, hän tahtoi mennä sanomaan\nkaikki isännälle, -- mutta entä sitten? Silloin ei Yrjö taivuttaisi\nisäänsä, ja isäntä pistäisi pikku Maggin kuoliaaksi. Voi, ei! Voi, ei!\nSitä ei hän voinut kestää, ja hän sanoi: \"Ei, en tee sitä, en sano\nmitään!\" Mutta hänen ei ollut siitä hyvä olla, ja paino hänen\nsydämellään kävi yhä raskaammaksi. Siten kului koko Monnin päivä. Hän\npalasi illalla kotiin yhtä äänettömänä kuin hän aamulla oli tullut, ja\nkun Paula seisoi alhaalla kylpyhuoneen luona ja juoksi kiireesti\nvuohinavettaan kysyen myötätuntoisesti: \"Monni, mikä sinua vaivaa?\nMiksi et enää ensinkään laula?\" silloin kääntyi hän arkana poispäin ja\nsanoi: \"En voi\", ja mahdollisimman pian lähti hän vuohineen pois.\n\nPaula sanoi ylhäällä tädilleen: \"Kunpa vain tietäisin, mikä\nvuohipaimenen on, hänhän on ihan muuttunut, häntä ei tunne enää\nollenkaan -- kunpa hän sentään vielä laulaisi!\"\n\n\"Tämä kauhea sade mahtaa tehdä pojan niin alakuloiseksi\", arveli täti.\n\n\"Nyt tulevatkin kaikki ikävyydet yhtaikaa, lähdemmehän kotiin, täti\",\npyysi Paula, \"hauskuus on täällä lopussa. Ensin hukkasin kauniin\nristini, eikä sitä enää löydetä, sitten tuli tämä loppumaton sade, eikä\nnyt edes enää kuulu iloisen vuohipaimenen laulua. Lähdetään pois!\"\n\n\"Kylpyohjetta on seurattava loppuun asti, ei siinä mikään auta\",\nselitti täti.\n\nPimeää ja harmaata oli seuraavanakin aamuna, ja sade valui herkeämättä.\nMonni vietti päivänsä aivan kuin edellisenkin. Hän istui kallion alla,\nja hänen ajatuksensa pyörivät rauhattomina samaa rataa, sillä kun hän\njoskus päätti: \"Nyt tahdon mennä tunnustamaan vääryyden, jotta taas\nsaan katsoa ylös hyvän Jumalan puoleen\", -- silloin näki hän taas\nvuonan edessään teurastettavana, kaikki hänen sisässään alkoi taas\nalusta, niin että hän illalla oli ihan väsynyt ajattelemisesta ja\nsureksimisesta ja painosta, jota hän kantoi, ja hiipi kotiin\nrankkasateessa ikäänkuin ei olisi sitä huomannutkaan.\n\nAlhaalla kylpyhuoneen luona seisoi isäntä takaovella ja tiuskasi\nMonnille: \"Tuo ne nyt kerrankin, kyllä ne jo ovat tarpeeksi märkiä!\nMiksi ryömitkin kuin etana vuorta alas! Ihmettelen, mikä sinua yleensä\nvaivaa.\"\n\nNiin epäystävällisesti ei isäntä ennen ollut koskaan kohdellut Monnia,\npäinvastoin oli hän aina huudellut iloiselle vuohipaimenelle mitä\nystävällisimpiä sanoja. Mutta Monnin muuttunut olento ei häntä\nmiellyttänyt, ja sitä paitsi oli hän muutenkin pahalla päällä, sillä\nPaula-neiti oli valittanut hänelle ristinsä katoamista ja lujasti\nvakuuttanut, että tuo kallisarvoinen esine oli voinut hukkua vain\ntaloon tai heti oven ulkopuolelle, sillä hän oli sinä päivänä käynyt\nvain ulkona kuulemassa illalla kotiin palaavan vuohipaimenen laulua. Se\nseikka, että saatettiin sanoa niin arvokkaan esineen voivan hukkua\nhänen talossaan ilman että sitä saatiin takaisin, suututti isäntää\nkovasti. Hän oli edellisenä päivänä koonnut koko palvelijakunnan,\nkuulustellut ja uhannut ja lopuksi luvannut palkinnon löytäjälle. Koko\ntalo oli kapinassa kadotetun korun vuoksi.\n\nKun Monni vuohineen kulki talon etusivun ohi, seisoi Paula siellä. Hän\noli odottanut Monnia ja tahtoi tietää, eikö tämä vieläkään voisi laulaa\neikä olla iloinen. Kun Monni nyt hiipi ohi, huusi Paula:\n\n\"Monni! Monni! Oletkohan ollenkaan sama vuohipaimen, joka aamusta\niltaan lauloi:\n\n    \"Sinitaivaskin kaunis\n    Ilon yltäisen suo?\"\n\nMonni kuuli kyllä sanat. Hän ei vastannut mitään, mutta ne tekivät\nhäneen syvän vaikutuksen.\n\nVoi, miten toisin olikaan, kun hän kaiken päivää saattoi laulaa, ja kun\nhänen mielialansa oli aivan samallainen kuin hänen laulunsakin. Voi,\njospa taas saattaisi olla niin!\n\nTaaskin kulki Monni huipulleen hiljaisena, ilotonna ja laulutta. Sade\noli nyt tauonnut, mutta synkkänä riippui sumu yltympäri vuorilla, ja\ntaivas oli vielä täynnä tummia pilviä. Monni istahti taas kallioitten\nalle ja taisteli ajatustensa kanssa. Puolipäivän seuduissa alkoi taivas\nselitä, tuli yhä valoisampaa ja valoisampaa. Monni lähti luolastaan ja\nkatseli ympärilleen. Vuohet hyppelivät iloisesti sinne tänne, pikku\nvuonakin oli ihan vallaton ilosta auringon taas tullessa näkyviin ja\nteki mitä rattoisimpia hyppyjä.\n\nMonni seisoi Saarnastuolilla ja näki, kuinka alhaalla laaksossa ja\nylhäällä vuorilla kaikki kaunistui ja valkeni. Nyt hajosivat pilvet, ja\nheleänsininen taivas hohti niin herttaisena ja suloisena. Monnista\ntuntui kuin katselisi hyvä Jumala häntä vaaleasta sinestä, ja yhtäkkiä\ntuli hänelle sydämessään ihan selväksi, mitä hänen oli tekeminen, hän\nei voinut enää kantaa vääryyttä, hänen täytyi vapautua siitä. Monni\ntarttui vuonaan, joka juoksenteli hänen vieressään, otti sen\nkäsivarrelleen ja sanoi hellästi: \"Voi, pikku Maggi, sinä pikku Maggi\nraukka! Olen totisesti tehnyt voitavani, mutta se on väärin, eikä sitä\nsaa tehdä. Voi, kun sinun vain ei tarvitsisi kuolla, minä en voi sitä\nkestää.\" Ja samassa alkoi Monni itkeä niin, ettei hän enää voinut\npuhua, ja vuona määki surumielisesti ja ryömi syvälle hänen kainaloonsa\nkuin olisi se tahtonut kokonaan kätkeytyä hänen turviinsa. Sitten nosti\nMonni vuonan harteilleen: \"Tule, pikku Maggi, minä kannan sinut tänään\nvielä kerran kotiin, ehkä en voi sinua kohta enää kantaakaan.\"\n\nKun joukkue tuli alas kylpyhuoneen luo, seisoi Paula taas odottamassa\nheitä. Monni pani vuonan Mustikin kanssa navettaan ja sen sijaan, että\nolisi lähtenyt eteenpäin, tuli hän päärakennukselle ja aikoi mennä\nneidin ohi sisälle. Tämä pidätti hänet.\n\n\"Yhä vielä ilman laulua, Monni? Mihin sinä nyt aijot noin surkean\nnäköisenä?\"\n\n\"Minun pitää ilmoittaa jotakin\", vastasi Monni, nostamatta silmiään.\n\n\"Ilmoittaa? Mitä sitten? Enkö minä saa sitä tietää?\"\n\n\"Minun pitää mennä isännän luo, on löydetty jotakin.\"\n\n\"Löydetty? Mitä sitten? Minä myös olen jotakin kadottanut, kauniin\nristin.\"\n\n\"Se se juuri onkin.\"\n\n\"Mitä sinä sanot?\" huusi Paula suuresti yllätettynä, \"onko se risti,\njossa on säihkyviä kiviä?\"\n\n\"On, aivan niin.\"\n\n\"Missä sinulla on se sitten, Monni? Annahan se minulle, oletko löytänyt\nsen?\"\n\n\"En, vaan Kyblisin Yrjö.\"\n\nNyt halusi Paula tietää, kuka tämä oli ja missä hän asui. Hän tahtoi\nheti paikalla lähettää jonkun alas Kyblisiin hakemaan ristiä.\n\n\"Minä kyllä vielä menen sinne, ja jos hänellä on se vielä, niin tuon\nsen\", sanoi Monni.\n\n\"Jos hänellä on se vielä?\" huusi Paula, \"miksei hänellä enää olisi\nsitä? Ja kuinka tiedät sinä sitten kaikesta, Monni? Koska löysi hän\nsen, ja kuinka olet sinä sitten kuullut siitä?\"\n\nMonni katsoi maahan, hän ei uskaltanut sanoa, kuinka kaikki oli\ntapahtunut ja kuinka hän oli auttanut salaamaan löytöä, kunnes ei enää\nollut voinut sietää sitä.\n\nMutta Paula oli hyvin hyvä Monnille. Hän veti hänet syrjään, istahti\npuunrungolle hänen viereensä ja sanoi mitä ystävällisimmin: \"Tule,\nkerro minulle kaikki ihan niinkuin on tapahtunut, Monni, tahtoisin niin\nmielelläni kuulla kaikki sinulta.\"\n\nNyt rohkaisi Monni mielensä ja kertoi koko asian. Hän ilmaisi Paulalle\nmyös sanasta sanaan taistelunsa pikku Maggin puolesta ja kuinka hän oli\nkadottanut kaiken ilonsa eikä enää saattanut katsoa ylös hyvän Jumalan\npuoleen, ja ettei hän tänään enää voinut sitä kauvempaa kestää.\n\nPaula puhui hyvin ystävällisesti Monnin kanssa ja sanoi, että hänen\nolisi vain pitänyt tulla kohta ja ilmaista kaikki, ja että oli oikein,\nettä hän nyt oli sanonut niin suoraan hänelle kaikki, sitä ei Monnin\ntarvitsisi katua. Sitten sanoi hän voivansa luvata Yrjölle 10 markkaa,\nheti kun hän saisi ristin käsiinsä.\n\n\"Kymmenen markkaa?\" toisti Monni täynnä hämmästystä, sillä hän tiesi,\nmistä hinnasta Yrjö oli aikonut ristin myydä. Nyt nousi Monni, hän\naikoi vielä tänään mennä alas Kyblisiin ja, jos hän saisi ristin, heti\naamulla varhain tuoda sen mukanaan. Hän juoksi tiehensä ja saattoi taas\ntehdä aika loikkauksia, hänen sydämensä oli taas paljon kevyempi,\nraskas paino ei enää masentanut häntä maahan.\n\nKotona pisti hän vain vuohensa navettaan, sanoi isoäidille, että\nhänellä vielä oli eräs asia toimitettavana, ja syöksyi heti alas\nKyblisiä kohden. Hän löysi Yrjön kotoa ja sanoi hänelle heti, mitä hän\noli tehnyt. Tämä julmistui aluksi kovin, mutta kun hän nyt ajatteli,\nettä koko asia oli tunnettu, veti hän ristin ja kysyi: \"Antaako hän\nmyös minulle jotain tästä?\"\n\n\"Kyllä. Nyt saat nähdä, Yrjö\", sanoi Monni vihaisesti, \"kuinka\nrehellistä tietä olisit heti saanut kymmenen markkaa ja valheellista\nvain neljä, nyt saat ne kymmenen.\"\n\nYrjö oli suuresti yllätetty. Nyt katui hän, ettei heti ollut mennyt\nkylpylaitokseen ristineen, kun oli sen löytänyt oven edustalta, sillä\nhänellä ei nyt ollut yhtään hyvä omatunto, ja kaikki olisi voinut olla\nniin toisin! Mutta nyt oli liian myöhäistä. Hän luovutti ristin\nMonnille, joka heti sen kanssa kiiruhti kotiin, olihan jo tullut aivan\nyö.\n\n\n\n\nViides luku.\n\nMonni laulaa taas.\n\n\nPaula oli antanut käskyn herättää hänet aamulla varhain, sillä hän\ntahtoi olla läsnä, kun vuohipaimen tulisi, hän tahtoi itse puhella\nhänen kanssaan. Illalla oli hän vielä kauvan neuvotellut isännän kanssa\nja sitten tullut hyvin tyytyväisen näköisenä hänen huoneestaan,\nvarmaankin oli hän sopinut isännän kanssa jostakin ilahduttavasta\nasiasta.\n\nKun vuohipaimen aamulla saapui laumoineen, seisoi Paula jo talon\nedustalla ja huusi: \"Monni, etkö yhä vieläkään laula?\"\n\nHän pudisti päätään: \"Ei, en voi, minun täytyy nyt aina ajatella pikku\nMaggia, kuinka kauvan se vielä kulkenee kanssani, en voi enää eläissäni\nlaulaa, ja tässä on risti.\" Samalla antoi hän pienen käärön, sillä\nisoäiti oli kietonut ristin huolellisesti kolmeen tai neljään paperiin.\n\nPaula purki käärepaperit ristin ympäriltä ja katseli sitä tarkasti, se\noli todellakin hänen kaunis ristinsä säihkyvine kivineen ja aivan\nvahingoittumatonna.\n\n\"Kas niin, Monni\", sanoi hän nyt ystävällisesti, \"olet tuottanut\nminulle suuren ilon, sillä ilman sinua en kai enää milloinkaan olisi\nnähnyt ristiäni, nyt minäkin tahdon valmistaa sinulle ilon: mene, hae\npikku Maggi tuolta navetasta, se on nyt sinun omasi!\"\n\nMonni tuijotti Paulaa ällistyneenä kuin olisi mahdotonta uskoa hänen\nsanojaan, vihdoin änkytti hän: \"Mutta miten -- miten voisi pikku Maggi\nolla minun omani?\"\n\n\"Miten?\" toisti Paula hymyillen, \"katsos, ostin sen eilen illalla\nisännältä ja lahjoitan sen nyt tänä aamuna sinulle. Voitko nyt taas\nlaulaa?\"\n\n\"Voi! Voi! Voi!\" huudahti Monni ja syöksyi kuin hullu navettaa kohden,\nveti vuonan ulos ja otti sen käsivarrelleen. Sitten juoksi hän\ntakaisin, ojensi neidille kätensä ja sanoi kerta toisensa jälkeen:\n\n\"Kiitän tuhat, tuhatkertaisesti! Palkitkoon sen Jumala! Kunpa vain\nvoisin tehdä teille jonkun palveluksen!\"\n\n\"No niin, viritäppäs nyt laulusi, saadaanpahan nähdä, kaikuuko se\ntaas!\" sanoi Paula.\n\nSilloin viritti Monni laulunsa ja lähti nyt vuorta ylös vuohineen, ja\nhänen riemusäveleensä raikuivat alas laaksoon, niin ettei koko\nkylpylaitoksessa ollut ainoatakaan, joka ei olisi niitä kuullut, ja\nmoni käänsihe patjoillaan ja sanoi: \"Vuohipaimen on taas hyvällä\ntuulella.\" Kaikkia ilahutti, että hän taas lauloi, sillä he olivat\ntottuneet iloiseen herättäjään, toiset hänen laulunsa herättäminä\nnoustakseen, toiset sen kuultuaan nukkuakseen edelleen. Kun Monni\nylhäältä ensimäiseltä kukkulalta näki Paulan yhä seisovan alhaalla\ntalon edustalla, astui hän erikoisen kauvas reunalle ja lauloi alas\nniin lujaa kuin voi:\n\n    \"Sinitaivaskin kaunis\n    Ilon yltäisen suo.\"\n\nKoko tämän päivän olikin Monnin suussa ainainen riemulaulelo, ja se\ntarttui vuohiinkin, jotka hyppelivät ja juoksentelivat ympäri kuin\nolisi siellä ylhäällä ollut suuri juhla. Aurinko paistoi niin iloisesti\nsiniseltä taivaalta, ja pitkällisen sateen jälkeen olivat kaikki\nkasvitkin niin raikkaita ja punaiset ja keltaiset kukat niin loistavia,\nettä Monnista tuntui kuin ei hän vielä milloinkaan olisi nähnyt vuorta\nja laaksoa ja koko maailmaa niin kauniina. Vuonaansa ei hän vielä koko\npäivänä laskenut luotaan, hän nyhti sille parhaat yrtit, syötti sitä ja\nsanoi yhä uudelleen: \"Pikku Maggi, sinä hyvä, pikku Maggi, sinun ei\ntarvitsekaan kuolla, sinä olet nyt minun omani ja käyt kanssani\nlaitumella niin kauan kuin elämme.\" Ja kaikuvasti laulaen ja\njoikahutellen tuli Monni illalla takaisin ja vietyään Mustikin\nnavettaan otti hän vuonan käsivarrelleen, hänenhän oli nyt vietävä se\nmukanaan kotiin. Pikku Maggi ei näyttänytkään ensinkään haluavan\nmieluummin jäädä entiseen kotiinsa, vaan painautui Monnia vasten ja\ntunsi olevansa parhaimmassa turvassa, sillä Monnihan oli jo kauvan\nkohdellut sitä paremmin ja hellemmin kuin sen oma emä.\n\nKun Monni sitten saapui isoäidin luo pikku Magginsa olallaan, ei tämä\nlaisinkaan ymmärtänyt näkyä, eivätkä Monnin huudot pitkän matkan\npäästä: \"Se on minun omani, isoäiti, se on minun!\" vielä moneen aikaan\nselittäneet hänelle asiaa. Mutta Monni ei vielä voinut kertoa, ensin\njuoksi hän navettaan ja laittoi sinne pikku Maggille oivan, pehmeän\nsijan tuoreista oljista ihan Ruunikin viereen, jottei vuona pelkäisi.\nSitten laski hän sen vuoteelleen ja sanoi: \"Kas niin, pikku Maggi, nuku\nnyt hyvin uudessa kodissasi! Noin sinun aina pitää olla, joka päivä\nteen sinulle uuden vuoteen!\"\n\nVasta nyt palasi Monni kummastuneen isoäidin luo ja heidän istuessaan\nyhdessä illallisella kertoi hän tälle koko jutun alusta alkaen, kolme\nsurullista päiväänsä ja tämänpäiväisen, onnellisen lopun. Isoäiti\nkuunteli aivan hiljaa ja tarkkaavaisena, ja kun Monni oli lopettanut,\nsanoi hän vakavasti: \"Monni, sinun tulee koko elämänikäsi muistaa, mitä\nsinulle nyt on tapahtunut! Sillävälin kuin sinä tuotit itsellesi\nraskasta surua tekemällä väärin auttaaksesi elukkaa, oli hyvä Jumala\njo kauvan sitten keksinyt keinon sen auttamiseksi ja sinun\nilahduttamiseksesi, heti kun sinä vain teit sen, mikä hänen edessään\noli oikein. Jos olisit heti tehnyt oikein ja luottanut Jumalaan, niin\nolisi kohta kaikki käynyt hyvin. Nyt on hyvä Jumala auttanut sinua niin\naivan ansiottasi, ettet koko elämässäsi saa sitä unohtaa.\"\n\n\"Ei, en totisesti tahdokaan sitä koskaan unohtaa\", sanoi Monni\ninnokkaasti myöntäen, \"ja varmaan tahdon aina ajatella: Minun on vain\ntekeminen, mikä on hyvän Jumalan edessä oikein, lopusta hän kyllä pitää\nhuolen.\"\n\nMutta ennenkuin Monni saattoi asettua levolle, täytyi hänen vielä\nkerran mennä navettaan vuonaansa tervehtimään ja katsomaan, oliko\ntodellakin mahdollista, että se makasi siellä ja oli hänen omansa.\n\nYrjö sai lupauksen mukaan kymmenen markkaansa, mutta niin helposti ei\nhänen kumminkaan pitänyt asiasta selviytymän.\n\nKun hän taas tuli kylpyhuoneelle, vietiin hänet isännän eteen. Tämä\ntarttui pojan kaulukseen, pudisti häntä kelpo lailla ja sanoi\nuhkaavasti: \"Yrjö! Yrjö! Älä yritäkään toista kertaa saattaa koko\ntaloani huonoon maineeseen! Jos sellaista vielä kerrankin tapahtuu,\nniin lähdet talostani tavalla, joka ei sinua miellytä! Kas, tuolla\nylhäällä on varsin norja pajunvitsa sellaisten tapausten varalta. Mene\nnyt ja ajattele sitä!\"\n\nMutta tapauksesta oli vielä muutakin seurausta pojalle: Kun tästälähin\njotakin hukkui kylpyhuoneella, huusi koko palvelijakunta heti: \"Se on\nKyblisin Yrjöllä!\" Ja jos tämä sittemmin tuli taloon, niin ahdistivat\nhe kaikki yhdessä häntä ja huusivat: \"Anna se tänne, Yrjö! Anna pois!\"\nJa miten hän vakuuttikin, ettei hänellä ollut mitään eikä hän tiennyt\nmistään, niin huusivat he kaikin hänelle: \"Kyllä sinut jo tunnetaan!\"\nja: \"Meitä sinä et petkuta!\"\n\nNiin oli Yrjöllä jatkuvasti kestettävänä mitä uhkaavimpia hyökkäyksiä\neikä hänellä ollut tuskin yhtään rauhallista hetkeä enää, sillä kun hän\nnyt vain näki jonkun tulevan itseään kohden, luuli hän jo tultavan\nkysymään: \"Etkö ole sitä tai tätä löytänyt?\" Niin ei Yrjön koskaan enää\nollut oikein hyvä olla ja hän ajatteli sadat kerrat: \"Kun olisin\nsentään antanut sen ristin heti takaisin; en ikinäni enää pidä mitään,\nmikä ei ole omaani.\"\n\nMonni ei lakannut koko kesänä laulamasta eikä huhuilemasta, sillä hänen\noli niin hyvä olla siellä ylhäällä vuohineen, parempi kuin tuskin\nkenenkään muun ihmisen maailmassa. Usein loikoessaan hyvinvoivana\nKalliosaarnastuolilla ja silmäillessään alas aurinkoiseen laaksoon tuli\nhän ajatelleeksi, kuinka hän silloin istui raskas paino sydämellään\nSadekallion alla, ja kaikki ilo oli poissa, ja hän sanoi joka kerta\nsydämessään: \"Minäpä tiedän, kuinka teen, jottei milloinkaan enää käy\nniin. En tee enää mitään, jota tehdessäni en voisi iloisesti katsahtaa\nylös taivaalle, koska se on hyvän Jumalan mieleen.\"\n\nMutta jos sattui, että Monni liian kauvaksi aikaa syventyi\nmietteisiinsä, niin tuli kyllä yksi ja toinen vuohista hänen luokseen,\ntarkasti häntä kummastuneena ja koetti määkimällä palauttaa hänet\ntakaisin seurueeseen, mikä usein vasta pitkän ajan perästä onnistui,\nsillä Monni ei ollut kuulevinaankaan. Ainoastaan, kun hänen pikku\nMagginsa tuli ja kaivaten huusi häntä, silloin kuuli hän sen kohta ja\njuoksi paikalla sitä vastaan, sillä uskollinen, pikku vuohi oli ja\npysyi hänen rakkaimpana omaisuutenaan.\n\n\n\n"]