[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$friSUTktP4VHbeWdGwQdjCfVxQjhbXZhcxhfnfn4il6I":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":16,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},2144,"Maailman lyriikkaa","Kouta, Aarni",1884,1924,"2144-kouta-aarni-maailman-lyriikkaa","2144__Kouta_Aarni__Maailman_lyriikkaa","Runosuomennoksia","runous",[],[],"fi",1922,8177,48322,false,60993,[22],"Poetry -- Translations into Finnish",[24],"Poetry","\"Maailman lyriikkaa: Runosuomennoksia\" by Aarni Kouta is a collection of poetry translations published in the early 20th century. This anthology features a diverse range of lyrical poetry from various traditions and cultures, showcasing the beauty and depth of poetic expression across different languages and themes. At the start of this collection, readers are greeted with excerpts from notable works, beginning with reflective verses from the \"Bhagavad-Gita,\" which delve into themes of existence, mortality, and duty. The opening also includes an ancient Egyptian sun hymn celebrating the life-giving power of the sun, along with a traditional Sicilian shepherd song that emphasizes the beauty of nature and pastoral life. Each selection introduces a different cultural voice, weaving together a rich tapestry of emotions and philosophical insights, inviting readers to explore the resonances of these translated verses in their own lives. (This is an automatically generated summary.)",[6],668,"Kokoelma sisältää Aarni Koudan suomentamaa maailmanlyriikkaa eri aikakausilta. Teos kattaa otteita niin muinaisesta intialaisesta ja egyptiläisestä runoudesta kuin saksalaisista klassikoista ja pohjoismaisista kirjailijoista, kuten Henrik Ibsenistä ja August Strindbergistä.","Aarni Koutan 'Maailman lyriikkaa' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2144. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","MAAILMAN LYRIIKKAA\n\nRunosuomennoksia\n\n\nToimittanut\n\nAARNI KOUTA\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1922.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nBhagavad-Gita. Katkelma II laulusta.\nMuinais-egyptiläinen aurinkolaulu.\nVanha sisilialainen paimenlaulu.\nGoethe:\n Mignon.\n Eräästä kirjeestä.\n Keijukaisten laulu.\n Tanssilaulu.\n Faustin II osan alkukuorot.\n Tervetuliaiset ja jäähyväiset.\n Maaliskuu.\n Vaeltaja.\nFriedrich Hölderlin:\n Hyperionin kohtalonlaulu.\nHeine:\n Syyslehdet keltaiset värjyy.\n En soimaa...\nHermann von Gilm:\n Pyhäinpäivänä.\nJohan Herman Wessel:\n Pikku runoja.\nHenrik Ibsen:\n Runoilijan laulu.\n Kuoro \"Rakkauden komediasta\".\nBjörnson:\n Kätketty lempi.\n Huhtikuu.\nSigbjörn Obstfelder:\n Eeva.\n Myrsky.\n Minä näen.\n Joulu-ilta.\n Silmät.\n Hän kylvää.\nGeorg Brandes:\n Vaeltava ritari.\n Tunnelmat.\n Helmi.\nShelley Mary Goodwinille.\n Kukkavihko.\n Tunnuslause.\n Mennyt.\n Koi.\n Proteus.\nHans Ahlman:\n Kevätkantaatti.\nLasse Lucidor:\n Kuoleman ja itsetietoisen ihmisen välinen keskustelu.\nEsaias Tegnér:\n Jättiläinen.\n Puut.\n Joulukirkossa.\nAugust Strindberg:\n Katkelmia runonäytelmästä \"Valtamaantie\".\nHeidenstam:\n Kuningatar Kristiinan joulu-yö.\n Toivepäivä.\n Muistojen kartano.\n Tuhannen vuoden päästä.\n Kevään aika.\n Vaahteran hämyssä.\n Nukkuvat talot.\n Alkanut vaellus.\n Taipaleen päässä.\n Miehen viime sanat vaimolle.\nGustaf Fröding:\n Aamulaulu.\n Rantalaulu.\nSelma Lagerlöf:\n Rauha.\nHjalmar Söderberg:\n Yksin.\n Pimeys yli polkuni lankee.\nWilhelm Ekelund:\n Vaeltajan uni.\n Niin solakka, hento sa olet.\n Sydämesi suuri puhtaus.\n\n\n\n\nBhagavad-Gita (Herran laulu).\n\nKATKELMA II LAULUSTA.\n\n\n Herra lauloi:\n\n Sa suret niitä, joit' ei tule surra,\n ja tyhmän puheen koetat koristaa\n sanoilla lainaviisauden. -- Viisaat\n ei itke kuolemaa, ei elämää.\n Ei ollut aikaa, jolloin en ma, et sa,\n ei nämä ruhtinaat ois eläneet,\n ei milloinkaan tuo hetki myöskään koita.\n Kun sielu, ruumiin herra, elänyt\n on lapsest' elonsa ain kuoloon asti,\n niin toiseen ruumiiseen hän silloin siirtyy;\n mies viisas murhetta ei tuosta tunne.\n Oi Kuntin poika! aine aiheuttaa\n niin kuumuuden kuin kylmän, riemun sekä tuskan; --\n tyynesti niiden vaihtelut sa kestä!\n Sa miesten ruhtinas, -- on kuolottomuus\n vain häntä varten, jot' ei nämä vaivaa,\n ken mielin tyynin kantaa riemun, tuskan\n ja kestäväinen on. -- Mi turhuutta on,\n itsessään sill' ei mitään olemusta;\n todellinen ei olemasta lakkaa.\n Ken olioiden olemuksen näkee,\n myös tämän tietää. Tietää, että SE\n jokaista luomaansa on voimakkaampi,\n ett' Ainoaa tuot' ei voi tuhota.\n On kuoloton ja ääretön tuo Ainut\n ja iät elää Se; -- vain muodot vaihtuu\n ja kuolee; -- niinpä sodi, Bharata!\n Ken uskoo, että murhata voi henki,\n tai tulla murhatuksi, erehtyy.\n Se tappaa ei voi, eikä voi sit' tappaa.\n Se synny ei, eik' kuole; olemass' on\n se, eikä koskaan katoo: syntymätön,\n ainainen, iäinen ja katoomaton,\n se kuole ei, vaikk' kuolon sais sen ruumis.\n Ken tuntee tämän katoomattoman,\n mi syntymättä, kulumatta koskaan\n _siks jää, mik' on_, -- ken tuntee tään ja uskoo\n sen surmaavan, tai itse saavan surman?\n Ei, lailla ihmisen, mi hylkää puvun\n kuluneen, sekä uuden ylleen pukee,\n niin sekin, joka ruumiin verhoss' asuu,\n kuollessa vanhan uuden ottaa ylleen.\n Ei haavoita sit' ase, eikä polta\n sit' tuli, veteen ei se uppoo eikä\n se arotuulten henkäilystä kuihdu.\n Haavoittumaton, tutkimaton, kaiken\n läpäisevä ja ikivanha, aina\n pysyvä, järkkymätön, muuttumaton,\n salattu, iäinen se on; ja jos\n sen sellaiseksi tiedät, sano, miksi\n murehdit sitä, jok' ei koskaan kuole?\n Mut vaikka luulisit, se että yhä\n uudelleen syntyy sekä jälleen kuolee,\n -- oi urho, joll' on käsivarsi vankka,\n niin vaikka luulisit, niin älä sure!\n Ken syntyi, näät, sen täytyy kerran kuolla,\n ja kunkin kuolleen jälleen syntyä:\n ikuista lakia tät' ällös surko!\n On olioiden alku salattu,\n vain niiden olemisen keskikohta\n on tunnettu, taas loppu salainen.\n Valittamista mitä tässä on?\n Yks ihmetellen katsoo sitä, toinen\n kummissaan siitä kertoo, kolmas kuulee\n siit' ihmeissään, ja kaikki pettyvät.\n Ei haavoitu se, joka ruumiiss' asuu,\n siks kuolemaa äl' itke, Bharata!\n Velvollisuuttasi vain muista! -- urho\n ilolla sotaa hurskast' tervehtii;\n kun hänt' on etsinyt se, Prithan poika,\n tien avoimen hän taivaaseen siin' näkee.\n Mut taistoon tähän ellet käydä tahdo,\n vanhurskaus vaikka vaatii sitä, -- niin\n et kuule omaatuntoas, ja rikot\n velvollisuutta, kunniata vastaan.\n Iäksi häpeään sun nimes häätyy,\n ja raskaampi on häpee jalolle\n kuin itse kuolo. -- Kaikki uskoo, että\n pelosta pakenit; ja ne, jotk' ennen\n sua sankarina pitivät, ne nyt\n sinua halveksien katselevat;\n joukossa vihollisten pilkkaajat\n sua sanoin säädyttömin ivaavat:\n pahemmin voiko käydä kuninkaalle?\n\n Jos taistelussa kuolet, perit taivaan,\n jos voitat, niin sun omasi on maa:\n siks urhoisasti nouse, Kuntin poika!\n -- kupeesi taistoon vyötä, mielin tyynin\n käy iloon, tuskaan, voittoon, tappioon; --\n et väärin tee, kun velvoituksen täytät.\n\n Näin Sankhya-koulun viisaus opettaa;\n nyt Yogaa kuule, Prithan jälkeläinen!\n Jos olemuksesi tää viisaus täyttää,\n oot vapaa tekojesi kahleista.\n\n Yogass' ei mikään voima mene hukkaan,\n tapahdu siin' ei myöskään vääryyttä.\n Pelosta suuresta tään viisauden\n pien rahtu suojaa. --\n\n Päättäväinen sielu\n päämaaliin yhteen vain on keskitetty,\n sa Kuru-suvun riemu; -- horjuvainen\n on kaikkiin taivaan tuuliin hajoitettu.\n Sokea houkka haastaa korukieltä\n pitäen kiinni Veedan kirjaimesta\n ja sanoo: \"Muut' ei ole olemassa!\"\n Sairaana sielu, maalinansa taivas,\n hän autuutt' etsii ensi elämästä,\n ja uskoo uhrilla sen ostavansa.\n Valtaan ja riemuun takertuu hän kiinni,\n opeissa näissä aistit vangittuina:\n -- tää Viisaus ei ole häntä varten;\n Jumalaan yksin katsehen se kääntää.\n Maailman kolme voimaa Veeda tuntee;\n mut yli näiden voimain nouse, kohoo\n ylitse kaikkein vastakohtain, hylkää,\n Arjuna, omaisuutes, puhtaudessas\n oo uskollinen, täynnä ITSEÄ.\n Brahmaanille, min sielun valo täyttää,\n on Veedan lukeminen niinkuin kaivo\n on sille, jonka pellot tulva peittää.\n Teosta huolehdi sa yksinomaan,\n äläkä heelmist' teon; niiden älä\n houkuttaa itseäs suo tekoon, taikka\n sitoa sieluasi toimettuuteen.\n\n Oi Dhananjaya, toimia kun tahdot,\n Korkeimman yhteyteen silloin vaivu,\n vapaudu maisten himoin kahleista,\n oo tyyni voitossa ja tappiossa:\n on tasapaino eräs Yogan nimi.\n Toiminta eittämättä sentään on\n alempi selvänäköisyyden Yogaa, --\n turvaudu, Dhananjaya, Itse Järkeen;\n näät kurja on se, joka palkkaa pyytää.\n Kun Itse Järkeen vaipunut on, silloin\n vapautuu sekä pahoist' teoist' että\n hyvistä; sielus kiintyä suo Yogaan;\n Yogalla saavutetaan valmius tekoin.\n Mies Viisas, yhtyneenä Itse Järkeen,\n tekojen kaikki heelmät hylkää, sekä\n siteistä syntymien vapaana\n korkeimman taivaan astuu autuuteen.\n Kun särkenyt oot joka harhan siteet,\n niin välinpitämättömäksi käyt\n kaikesta, minkä kuulit tai saat kuulla.\n Kun vapaa uskost' olet kirjaimeen\n ja saavuttanut täyden sielunrauhan,\n niin, vajonneena syvään mietiskelyyn,\n valoisaan pääset Yogan korkeuteen.\n -- -- -- -- -ö-\n\n\n\n\nMUINAIS-EGYPTILÄINEN AURINKOLAULU,\n\n\nsepittänyt ja nimikirjoituksellaan varustanut Thebeläinen\ntemppelikirjuri Apherumenes 1400 vuotta ennen ajanlaskumme\nalkua. Runon egyptiläinen nimi: \"Hymni auringolle, tämän laskiessa\nlänsitaivaalle; täydellistyneen [vainajan], kuninkaallisen\nnaistenhuoneen hovimestarin, Pakemsin tekemä.\"\n\n Aurinko, terve, kaikkein alkulähde,\n koin, laskun kaksoisnäköpiirin Herra,\n pyhässä totuudessa joka elät,\n kaikk' olennot mi loit, ja kasvatat\n inehmot, eläimet.\n\n Kuin kultasilmänä hän siintää julki,\n taivaiden herra, herra maailmoiden;\n korkeuden, kuilun asukkaiden alku,\n kaikkeuden herra, jumalien juuri.\n\n Kuningas korkeuden, mi joukkojansa\n johdattaa, jumalien eessä astuu,\n hän, kaksoiskiertäjä ain alust' aikain,\n mi itsensä loi aikain aamunkoissa,\n ja aina täyttää luomistehtävänsä.\n\n Koi, sua kiittää jumaljoukot kaikki,\n sua, jok' oot luonut puhtaat ihmissielut;\n korkeimman rakkauden ikihenki,\n min säteet elämän suo ihmisille.\n\n Ylistän sua elon iltaan asti,\n kun mailles käyt, ja kanssasi ma vaivun\n elämään jälleen.\n\n Aurinkopurret[1] kaikk' ui riemumielin,\n kun kanssasi ne kiertää valtamerta,\n ja autuuden kun palvella sua saavat;\n\n mut eessä silmäs sädehtivän lepää\n se lyötynä, ken uhmata sua tohti,\n Apophisormenin[2] tien valo tukkii.\n\n Ihana laskus on. Syän lohdun löytää,\n kun ehtoon rusko yli vuorten valuu;\n vanhoille[3] siinnät silloin, luoja lempee,\n säteilee valo vainajille silloin,\n ja heidän silmäns' ihanuutes näkee;\n\n asukkaat syväin, äänettömäin hautain\n ojentaa kätensä sua kiittääksensä;\n\n ne, jotka länness' uottaa, riemuitsevat,\n kun sädehtien lähenet sa länttä,\n\n asukkaat Manan maiden iloitsevat,\n kun sinut näkevät he päänsä päällä.\n\n Jumalat syntyä ei itsestänsä\n saattaisi, sin' oot heidät yksin luonut.\n\n Kun nouset, kärsimyksens' unhoittaa he,\n kun lasket, hyväilemään heitä laskeut,\n\n ja lähetessäs sua he kiittää alkaa,\n kätensä kurkoittaa he purttas kohti.\n\n Aurinko, ah, kuink' ihana on aina\n sun laskus iltaruskon kumpuin keskeen!\n\n Suo, että henkeni ain viipyis siellä,\n ett' iäisesti valos ylläin loistais;\n ett' aurinkoa katsella ma saisin\n\n joukossa kirkastettujen, jotk' käyvät\n maill' lännen eteen jumalan ja luojan,\n min lahjaa kaikk' on kaunis, hyvä, jalo.\n\n[1] Auringon ajateltiin purjehtivan aluksessa halki ilmojen\nvaltameren. Autuaat henget ympäröivät häntä pienemmissä pursissa.\n\n[2] Lohikäärme, joka vainosi aurinkoa ja tahtoi niellä sen.\n\n[3] Manalan (Hades), varjojen valtakunnan, luultiin sijaitsevan\nlitteän maan alla. Kun siis aurinko laski länteen, nousi se kuolleille.\n\n\n\n\nVANHA SISILIALAINEN PAIMENLAULU.\n\n\n Minut neito kaunokainen näki eilen luolastansa,\n ohi lehmiä ajaessaan, ja mua sorjaksi, sorjaksi sanoi.\n\n Ihanainen on hiehon ammuva ääni, ihanainen on tuuli,\n ihanaa kesän aikana on liki vierivää vettä maata.\n\n Koristeena tammen on terhot, ja omenat omenapuulle,\n koru lehmän vasikka on, mut paimenen lehmä taas itse.\n\n\n\n\nGOETHE.\n\n\n\nMIGNON.\n\n\n Tunnetko maan, miss' siintää sitroonat,\n siimeessä kulta-heelmät hehkuvat,\n sinestä taivaan tuuli lauha käy,\n taa laakereiden myrtti hämärtäy,\n tunnetko sen?\n Pois! Sinne pois\n sun kanssas, armaani, mun mielein ois!\n\n Tunnetko korkeen pylväskartanon,\n min salit säihkyy, suojat valkeet on,\n luo marmor-kuvat minuun katsehen:\n mit' tehty sulle on; laps poloinen?\n Tunnetko sen?\n Pois! Sinne pois\n sun kanssas, turvani, mun mielein ois!\n\n Tunnetko vuoren pilvipeitteisen?\n Usvassa muuli käy tiet' etsien,\n luoliss' on louhikäärmeet, jyrkänteet\n kuiluihin syöksyy, ryöppyy yllä veet:\n tunnetko ne?\n Pois sinne, oi,\n mun kanssain etkö, isä, tulla voi!\n\n\n\nERÄÄSTÄ KIRJEESTÄ.\n\n\n Kaiken antavat iäiset jumalat\n lemmikeillensä kokonaan:\n ikiriemut ja ikituskat,\n iankaikkiset, kokonaan.\n\n\n\nKEIJUKAISTEN LAULU.\n\n\n Sydänyöllä vasta, kun ihmiset nukkuu,\n kuu meille valonsa suo,\n yön tähdet luo loistettaan:\n me silloin laulamme, käymme,\n ja ryhdymme karkelemaan.\n\n Sydänyöllä vasta, kun ihmiset nukkuu,\n me niityllä leppien luona\n alan etsimme avaran,\n ja laulamme, vaellamme,\n ja tanssimme unelman.\n\n\n\nTANSSILAULU.\n\n\nVälinpitämättömät:\n\n Tule, kaunoinen, myötä, käy kanssani tanssiin!\n Karkelo juhlamme kauneus on.\n Minun ellet sa ole, niin siksi voit tulla,\n tulet, tai iäks hylkäät, niin tanssimme sentään.\n Tule, kaunoinen, myötä, käy kanssani tanssiin.\n Karkelo juhlamme kaunistavi.\n\nRakastavaiset:\n\n Mitä juhlista, armaani, ellet ois myötä?\n Mitä, kalliini, ilman sua karkelosta?\n Minun ellet sa oisi, en lähtisi tanssiin,\n jos oot iät mun, elo juhlaa on vain.\n Mitä juhlista, armaani, ellet ois myötä?\n Mitä, kalliini, ilman sua karkelosta?\n\nVälinpitämättömät:\n\n He lempikööt vain, ja me karkeloikaamme!\n Pois tanssista riutuva rakkaus käy.\n Kun kauniissa kaarissa karkelo kiertää,\n he hiipivät metsähän himmenevään.\n He lempikööt vain, ja me karkeloikaamme!\n Pois tanssista riutuva rakkaus käy.\n\nRakastavaiset:\n\n He piirihin käykööt, me vaeltakaamme!\n Tie lemmen on tanssia taivahisten.\n Amor on tääll', ivat heidän hän kuulee,\n kostaa, ah pian kostavikin.\n He piirihin käykööt, me vaeltakaamme!\n Tie lemmen on tanssia taivahisten.\n\n\n\nFAUSTIN II OSAN ALKUKUOROT.\n\n\nIhana seutu.\n\nFaust kukkanurmella väsyneenä, levottomana, unta etsivänä leväten.\nHenkiparvi leijuvana häilyen, suloisia pikkuolentoja.\n\nAriel.\n\nTuulikanteleitten säestämä laulu:\n\n Konsa kaikkialla hohtaa\n kukkain sade keväinen,\n ihmislasten katseen kohtaa\n vihree siunaus kenttien,\n silloin keijut sinne rientää,\n miss' on apu tarpehen;\n onnettuutta tahtoin lientää\n hyvien ja pahojen.\n\n Kun ympäröitte ilmavasti leijuin\n tään urhon, tapa on se jaloin keijuin.\n Sydämen tuima taisto hillitkää,\n pois kilpistäkää tunnon-tuskan nuolet,\n sisäinen sulattakaa rinnan jää.\n Pois pyyhkikää yön hetkien huolet,\n ne lieventäkää, kallistakaa pää\n patjoille, jotka viileyttä valaa,\n mies sitten kylpyyn viekää Lethen veen,\n jäsenten jäykkäin notkeus pian palaa,\n kun lepää vain hän päivän koitteeseen.\n Ihanin velvollisuus täyttäkää:\n taas hälle pyhä valkeus näyttäkää.\n\nKuoro (yksin, kaksin ja useammat yht'aikaa, vuorotellen ja yhdessä):\n\n Konsa yli vehmaan tienoon\n leyhyy ilma lempeä,\n sulotuoksuun, usvaan hienoon\n kaiken kietoo hämärä,\n ikirauhan kuiske kulkee,\n tuutii levon sydämeen,\n päivän portti hiljaa sulkee\n silmät urhon uupuneen.\n\n Yö on tullut, pyhään paloon\n puhkee taivaan tähtivyö,\n kipinöihin pieniin, valoon\n suureen syttyy ylhä yö,\n ilman ääret kimaltaen\n syviin vesiin kuvastuu,\n valtiaana taivaanlaen\n loistaa täysi, tumma kuu.\n\n Haihtumistaan hetket haihtuu,\n pois on onni, onnettuus,\n tilas terveyteen vaihtuu,\n kohta koittaa päivä uus.\n Laaksot, kummut vihannoivat,\n käyvät rauhan siimekseen,\n peitoin hopeelaineet loivat\n kypsyy heelmäin runsauteen.\n\n Toiveet saavuttaakses tuonne\n katso päivän koittohon!\n Kevyt kahleittes on luonne:\n uni pelkkää usvaa on!\n Uskallukses siitä karttuu,\n mikä laumaa kammottaa;\n ymmärtäin kun toimeen tarttuu,\n jalo kaiken aikaan saa.\n\nSuunnaton melu julistaa auringon lähestyvää nousua.\n\nAriel:\n\n Ulvoo Ilmatarten myrsky!\n Hengen-korvaan lyö kuin tyrsky\n päivän uuden synnyinhyrsky.\n Paasiportit paukkaa, jyskää,\n aamun rattaat pyörii, ryskää,\n pauhun valo synnyttää!\n Rummut räikkyy, torvet raikuu,\n silmät vilkkuu, korvat kaikuu,\n pakoon, keijut, kiitäkää\n hiljaisuuteen kukkain umpuin,\n kätköön vuorten, lehväin, kumpuin,\n syvemmälle, syvempään;\n kuuroks käy, ken kuulee tään.\n\n\n\nTERVETULIAISET JA JÄÄHYVÄISET.\n\n\n Sykähti sydän: selkään hevon!\n Pois, niinkuin urho taistohon!\n Maa löytänyt jo oli levon,\n yö tumma peitti vuoriston.\n Ol' tammi kietoutunut ammoin\n keveihin utuvaippoihin,\n pensaista pimeys katsoi kammoin\n kuin mustin silmin tuhansin.\n\n Kuu unisena esiin hiipi\n peitosta pilvenhattarain.\n Suhisi hiljaa tuulten siipi,\n kaameesti soiden korvissain.\n Yö tuhat kauhua loi, turmaa,\n ne kaikki voitti rohkeutein.\n Mun henkein tuli ol', mi surmaa.\n Lieskoiksi puhkes sydämein.\n\n Sun näin, ja kohtas katseheni\n suloisen, lempeen katseesi;\n sun kokonaan ol' sydämeni,\n sun joka hengenvetoni.\n Ruusuinen kevään hohde paistoi\n kasvoilta iki-armailta,\n hellyyttä sielus sieluin maistoi!\n Sit' ansainnut en olis ma!\n\n Jäähyväishetket murheen-harmaat!\n Sydämes haastoi katseesta.\n Mitenkä suutelosi armaat;\n Oi tuskaa, syvää riemua!\n Sa läksit. Katse kostee mulla,\n se seuras sua, poistuvaa --\n mi onni rakastetuks tulla!\n Mi onni, taivas, rakastaa!\n\n\n\nMAALISKUU.\n\n\n On tupruttanut lunta;\n ei aika koittanut,\n jolloinka luomakunta,\n jolloinka luomakunta\n on talven voittanut.\n\n Rintamme routa suli\n aurinkoon pettävään,\n kas pääsky pieni tuli,\n kas pääsky pieni tuli,\n niin ypö-yksinään!\n\n En iloita voi varmaan,\n vaikk' kevät kutsuvi?\n Mut jos ma kohtaan armaan,\n mut jos ma kohtaan armaan,\n niin saapuu suveni.\n\n\n\nVAELTAJA.\n\n\nVaeltaja:\n\n Sua Herra siunatkoon, oi nuori nainen,\n ja poikaa, mi lepää\n imien sinua rinnoillas!\n Suo mun liki kallioseinää\n jalavan sinisiimeessä täällä\n pois taakkani heittää,\n ja luonasi levähtää!\n\nNainen:\n\n Mikä tehtävä saa\n sinut helteessä päivän\n tien pölyssä tänne taivaltamaan?\n Tavaroitako tuot sa\n maaseudulle kaupungista?\n Hymyätkö, mies outo,\n mun tiedustelullein?\n\nVaeltaja:\n\n Tavaroita tuo kaupungist' en.\n Nyt viilenee ilta.\n Minut kaivolle neuvo,\n min vettä sa nautit,\n nuor' armas nainen!\n\nNainen:\n\n Ylös kalliopolkua astu!\n Käy eteenpäin! Viidakkojen läpi johtaa\n ylös tie majalle,\n mi on asumuksein,\n siellä on kaivo,\n min vettä ma nautin.\n\nVaeltaja:\n\n Näen viidoissa näissä\n inehmon käden ohjaavan jäljet!\n Kiveä kivehen, rikas luonto,\n sa lahjoittavainen, et liittänyt täällä!\n\nNainen:\n\n Ylemmäks yhä vain.\n\nVaeltaja:\n\n Pilareita sammaleen peitoss'!\n Sinut tunnen, muotohon muovaava henki!\n Kivehen olet leimasi lyönyt!\n\nNainen:\n\n Mies outo, käy eelleen!\n\nVaeltaja:\n\n Ma kirjoja kivessä tallaan.\n Saa selkoa niist' en.\n Kuluneet ovat askelten alla\n sanat, kaiverretut syvähän,\n jotk' kuuluttaneet sukukunnille\n ois mestarin hartahan hengen.\n\nNainen:\n\n Mies outo, kiintyykö noihin\n kivihin sinun silmäs?\n Monen monta sellaista makaa\n mun majani ympärillä.\n\nVaeltaja:\n\n Ylhäälläkö tuolla?\n\nNainen:\n\n Heti, kun vasemmalle\n sekahan käyt pensaiden noiden\n kas täällä.\n\nVaeltaja:\n\n Sulotarten henget, ja muusat!\n\nNainen:\n\n Tämä on asuntoin.\n\nVaeltaja:\n\n Oi, rauniot temppelin vanhan!\n\nNainen:\n\n Tiepuolessa täällä\n hete pulppuaa, joka\n suo vettänsä mulle.\n\nVaeltaja:\n\n Elät, henkäilet hehkuen vielä\n yli hautasikin,\n ah, Henki! On sortunut ylles\n oma mestarityösi,\n sa kuolematon!\n\nNainen:\n\n Sa hetkinen vartoo,\n ma maljan sun juodakses noudan.\n\nVaeltaja:\n\n Muratti kiertää näitä\n jumalaisia, hentoja muotoja.\n Miten tomusta maan\n kohoat,\n ah pylväspari!\n Ja tuoss', sisarpylväs yksinäinen,\n miten sammal synkkä peittää\n sun kiirettäs korkeaa, pyhää.\n Sa murheella muiden lailla\n majesteettisesti katsot\n sisaruksia rauenneita\n nyt sirpaleiks', raunioiksi,\n alas jalkojen juureen.\n Maan multa ne peittää\n pois piilohon pensaiden varjon,\n yli niiden heinä tuuhea häilyy!\n Niin halpako, luonto, on sulle\n työ mestarin mestarillinen?\n Pyhäkkös jaotatko niin kylmästi\n maan tasalle sekä kylvät\n sen ylle vain ohdakkeita?\n\nNainen:\n\n Miten syvästi nukkuvi poika!\n Mies outo, mielitkö maata\n sa majassa? Vaiko ennen\n ulos luonnon helmaan jäät sa?\n Ota poika, on viileä ilta,\n sill'aikaa vettä ma noudan.\n Nuku, armahin, nuku!\n\nVaeltaja:\n\n Unes on ihana!\n Kuin terveydessä taivaallisessa\n sa kylvet -- hengität rauhaisasti!\n Sa, syntynyt suojassa pirstaleiden\n pyhän menneisyyden,\n sua varjostakoon sen henki!\n Kenen yllä vain se lepää,\n joka hetki on hälle\n jumalainen nautinto.\n Sisässäs elon siemenet verso\n sa säihkyvän kevään\n ihanin koru, loista\n ja veljiäs johda!\n Jos verho kukkiva kuihtuu,\n povestas kohotkoon\n täys heelmä,\n mi päivän paahteessa kypsyy!\n\nNainen:\n\n Ah, siunaus Herran! -- Hän vieläkö nukkuu?\n Veden raikkahan lisäks\n pala leipää vain tarjota on.\n\nVaeltaja:\n\n Sua kiitän.\n Miten kauniisti kaikki täällä\n vihannoi sekä kukkii!\n\nNainen:\n\n Kotihin pian pellolta\n mieheni saapuu.\n Jää luoksemme, mies,\n syö kanssamme iltainen eine!\n\nVaeltaja:\n\n Te asutte täällä?\n\nNainen:\n\n Majan kivistä laati\n mun taattoni näiden\n muurien suojaan.\n Me asumme täällä.\n Minut kyntömiehelle naitti,\n ja henkensä luonamme heitti. --\n Lepäsitkö jo, armain?\n Miten hilpee hän on, -- ja leikkiä\n mielii!\n Sa veitikka pieni!\n\nVaeltaja:\n\n Ikiversova luonto!\n Elon riemusta saa kukin osan,\n joka lapselles perinnöksi\n majan annat sa äidillisesti.\n Ylös temppelin räystäälle pääsky\n pesän laatii tietämättään\n pyhän paikan minkä hän tahraa.\n Kotelon mato talveksi kehrää\n siron, kultaisen lehvän suojaan.\n Ja, ihmislapsi,\n sa laadit\n majan keskelle menneisyyden\n pyhän raunioita.\n Surutonna haudoilla elät! --\n Jää hyvästi, onnekas vaimo!\n\nNainen:\n\n Sa jäädä et tahdo?\n\nVaeltaja:\n\n Niin teitä kuin poikaa\n kaitkohon taivas!\n\nNainen:\n\n Ties onnekas olkoon!\n\nVaeltaja:\n\n Mihin johtaa polku\n yli vuorien tuonne?\n\nNainen:\n\n Pois Cumaan.\n\nVaeltaja:\n\n Miten pitkält' on sinne?\n\nNainen:\n\n Peninkulmaa kolme.\n\nVaeltaja:\n\n Hyvästi jää! --\n Minun matkaani ohjaa, luonto!\n Ja muukalaisaskeliani,\n jotk' käy yli hautojen pyhäin\n pyhän menneisyyden!\n Majan luo minut ohjaa,\n mi suojass' on pohjoiselta,\n jota poppelit varjostavat\n sydänpäivän paahdetta vastaan!\n Jos ehtoolla jälleen\n kotihin majallein\n ma palaan,\n jota illan viimeinen rusko kultaa;\n minun kohdata tällainen nainen suo,\n käsivarsilla poikaani kantain!\n\n\n\n\nFRIEDRICH HÖLDERLIN.\n\n\n\nHYPERIONIN KOHTALONLAULU.\n\n\n Te vaellatte ylhäällä valossa\n utuhennoilla kentillä, autuaat henget!\n Jumal-ilmaa välkkyvää\n keveästi te kosketatte\n kuin käsi taiteilijattaren\n pyhiä kieliä koskee.\n\n Vailla kohtalon taakkaa,\n kuin nukkuva lapsi,\n henkii olennot taivaalliset;\n umpuun arkaan\n kätkettynä\n heidän henkensä iäti kukkii,\n ja silmät autuaat\n hiljaista, ikuista\n kirkkautta loistaa.\n\n Mut meille ei suotu\n lepopaikkaa yhtään,\n me kärsivät ihmiset\n katoomme, vaivumme\n sokeina hetkestä\n hetkehen toiseen\n kuin vesi, mi kalliolta\n kalliolle syöksyy\n outoja kohtaloita kohti.\n\n\n\n\nHEINE.\n\n\n\nSYYSLEHDET KELTAISET VÄRJYY.\n\n\n Syyslehdet keltaiset värjyy,\n puut tuuli paljastaa, --\n ah, kaikki, mi armast' on ollut,\n nyt kuihtuu ja surman saa.\n\n Puunlatvoissa sairaana liekkii\n valo vaipuvan auringon;\n kesä poistuva niihin painaa\n nyt viimeisen suutelon.\n\n Sydänjuurista saakka hersyy\n nyt hettehet kyynelveen;\n tää kuva mieleeni johtaa\n eronhetkemme uudelleen.\n\n Mun hyljätä täytyi sinut,\n ja ma tiesin sun kuoleman-syys!\n Ma olin kesä, mi poistui,\n sa metsä, min halla hyys.\n\n\n\nEN SOIMAA...\n\n\n I.\n\n En soimaa, vaikka surmaniskun soi\n kadonnut rakkaus! en kapinoi.\n Kimaltaa hohtokivet kulmillas,\n ei lankee säde ainut rintahas.\n\n Unessa näin ma sinut, onneton,\n sydämes yön näin kolkon, aution,\n kyyn kylmän sydämesi juuria\n näin syövän, näin, kuink' olet kurja sa.\n\n\n II.\n\n Oot kurja, mut en soimaa kuitenkaan;\n olkaamme kurjia siis kumpikin!\n Siks kun käy sairaat syämet kuolemaan,\n olkaamme kurjia siis kumpikin.\n\n Nään pilkan huulillasi värjyvän,\n välkähtää silmäs lieskoin uhmaavin,\n kohoovan näen rintas ylpeän, --\n ja kurja oot mun laillain kuitenkin.\n\n On huultes pilkka tuska sanaton,\n sa katsees uhman maksat kyynelin,\n kätketty ylvään rintas haava on, --\n olkaamme kurjia siis kumpikin.\n\n\n\n\nHERMANN von GILM.\n\n\n\nPYHÄINPÄIVÄNÄ.\n\n\n Reseedat tuoksuvaiset pöytään kanna,\n ja syksyn viime kukka punainen,\n mun rakkaudesta vielä haastaa anna\n kuin kerran aikaan menneen keväimen.\n\n Puristaa kättäsi suo minun salaa,\n jos joku näkisikin, säiky en.\n Suo mulle katse, joka hehkuu, palaa\n kuin kerran aikaan menneen keväimen.\n\n Nyt haudat hehkuu kukin loistavaisin,\n yks päivä vuodessa on kuolleiden:\n käy luokseni, sun että omistaisin\n kuin kerran aikaan menneen keväimen.\n\n\n\n\nJOHAN HERMAN WESSEL.\n\n(1742-1785.)\n\n\nPIKKU RUNOJA.\n\n\n I.\n\n Kell' ei uskallusta juoda,\n sille mahtia ei suoda\n myöskään mitään suurta luoda,\n jok' ei vetenä pois vuoda.\n\n\n II.\n\n Kuoro.\n\n Kehnon lääkkeen lemmenpiinaan\n löytää mies, mi turvaa viinaan;\n milloin vain nuo yhteen suli,\n silloin aina kasvoi tuli;\n yhteen taas jos sama pesä\n liitti nuo, niin puhkes kesä,\n jonka hellettä kait sietää\n harvat voi, sen kaikki tietää.\n\n Juon tilkan enkä tunne haittaa,\n jos suinkin vain tuo tilkka maittaa\n ja samaten jos joka aimo\n mies tekisi ja viisas vaimo,\n niin hölynpölyn roskaan, moskaan\n he eivät takertuisi koskaan.\n\n Jos mielijohteen joskus saisin,\n (jot' en kait saa) ma että naisin,\n niin avull' ikipöhnän mäkeen\n ma loisin kotirauhan takeen. --\n Mut vuoksi tämän mielijohteen\n mun naamani sai häpeenhohteen.\n\n\n IV.\n\n Veli hyvä!\n Sitten vasta\n kaulaa kasta,\n konsa syvä\n jano sull' on.\n Jälleen maistaa\n voit, kun paistaa\n pohja pullon.\n\n\n V.\n\n Kieltäymys! hyve viisaiden tuo,\n elon myöhään iltaan mi riemuja suo,\n tosin sitkeitä, mut ylen viihtyviä!\n Sadatella et mua kovin saa kipeästi,\n elon kernaammin kun lyhyen ripeästi\n elän nauttien riemuja kiihtyviä.\n\n\n VI.\n\n Kieltäymys tykö Herran vie mun!\n Mut kieltäymättä saan suuremman riemun;\n siks kait parempaakaan kun saanut en tietää\n yhä vain hyvin jälkimmäistä voin sietää.\n\n\n\n\nHENRIK IBSEN.\n\n\n\nRUNOILIJAN LAULU.\n\n\n Riemun, leikin lempee paikka\n puisto tää on paahteinen:\n mitä siitä, syksy vaikka\n murtaa toivot keväimen.\n Ylläsi kuin valkosumu\n häilyy kukat oksillaan, --\n huomenna ne tuulen humu\n siroitelkoon maailmaan.\n\n Miksi kesken kukoistusta\n ajatella hedelmää?\n Miks on mieles murheen-musta,\n huokaat elon hyörinää.\n Linnunpelätit miks soivat\n päässä rumain riukujen?\n Veikot hilpeet, linnut voivat\n laulaa lailla tiukujen!\n\n Suojasta miks kukkatarhain\n karkoittaisit lintusen?\n Suo sen viedä toivees parhain\n palkaks sulo-laulujen.\n Heelmä myöhäinen jos vaihtuu\n lauluun, niin sa voitot vaan;\n muista, että hetket haihtuu;\n kohta halla hyytää maan.\n\n Tahdon elää, riemurinnoin\n laulaa kunnes kuihtuu maa; --\n heittää sitten nuoruus-innoin,\n mi ol' kerran ihanaa!\n Portti auki; laitumelle\n käykööt laumat nälkäiset;\n kukan taitoin, sama kelle\n jäävät kuolleet tähtehet.\n\n\n\nKUORO \"RAKKAUDEN KOMEDIASTA\"\n\n\n Puhu, tuuli, nyt siipeen ja purjeeseen,\n ma kotkana käyn yli vyöryvän veen;\n lokit jäljessä kirkuen kiitää.\n Alas aaltoihin nyt älyn arkinen työ!\n Kenties karit purteni pirstaksi lyö;\n mut sorjaa on laineilla liitää!\n\n\n\n\nBJÖRNSON.\n\n\n\nKÄTKETTY LEMPI.\n\n\n Hän penkillä murjottain\n tytön tanssia katseli vain.\n Hymyn tälle hän suo,\n tuon rientävi luo; --\n pojan syänveri kuiviin ol' juosta,\n mut kenkään ei tietänyt tuosta.\n\n Kävi neitonen varjohon haan,\n eronviestiä kuunnellessaan\n alas viskautui,\n ja kyyneliss' ui:\n elintoiveensa tyhjiin ol' juosta.\n Mut kenkään ei tietänyt tuosta.\n\n Vaan unhetta aika ei suo,\n palas vihdoin hän armaansa luo.\n -- Tytön miel' levoton\n jo rauhassa on;\n hänt' aatellen läks elämästä.\n Mut kenkään ei tietänyt tästä.\n\n\n\nHUHTIKUU.\n\n\n On kuuni huhtikuu.\n Se vanhan suistaa surmaan,\n uus siihen juurtuu varhain.\n Se johtaa moneen turmaan,\n mut rauha ei oo parhain,\n vaan se, ett' tahto karaistuu.\n\n\n\n\nSIGBJÖRN OBSTFELDER.\n\n\n\nEEVA.\n\n\n Lyijynharmaa on meri ja taivas,\n lyijynharmaat silmäsi, Eeva.\n Kauan vaieten istunut olet,\n kättäni pusertanut.\n\n -- Sinensiintävät silmäsi ovat,\n kun aurinko loistaa ja laulaa meri!\n Sinä olet kuin luonto itse, Eeva.\n\n Sinun huulesi kylminä painuu\n mun otsallein.\n Sinun kätesi kylminä lepää\n mun käsissäni.\n Sinun rintasi raskaana huokuu,\n -- maan hengitys sieluuni hiipii.\n\n Sinä olet kuin maa.\n Kun autere kisaten ilmassa häilyy,\n sinun silmäsi autereiset ovat, --\n kun usvat raskaina taivaalle vyöryy,\n sinun silmäsi tummat ja kosteat ovat.\n\n En puhua voi minä enää.\n Ma vaieten kuunnella tahdon kuinka\n aallot raskaasti, kiehtoen huokaa,\n katsella, kuinka\n raskaana lankee usvien yö.\n\n Eeva!...\n\n\n\nMYRSKY.\n\n\n Vingu, puhalla, myrsky!\n Ma pauhussas alasti, kylpeä tahdon!\n Käsivarttani valkoista katso!\n Minun hiukseni häilyvät!\n Kiharoillani leiki, myrsky!\n\n Puhalla!\n Levitä sieluni laajat siivet!\n Maanpiiriä sieluni syleilee!\n Uranos vapisee siinä!\n\n Myrsky, ah myrsky!\n Ma alasti olen!\n Maan häilyvään ruohoon sun laillasi heittäydyn!\n\n Kohotan käsivarteni vahvuutta kohti!\n Kohotan kädet riemuiten kaikkeuteen!\n Avaruutehen maailmain!\n\n Tule!\n Me yhdessä leikkiä lyömme!\n Syöksymme mereen!\n Tulkaa, tuulessa tanssivat lehdet,\n koikkuvat korpit, ja vyöryvät aallot!\n Tulkaa, te riehuvat pilvet!\n Me tanssihin käymme!\n Minä ja te!\n\n\n\nMINÄ NÄEN.\n\n\n Minä valkeaa taivasta katson,\n sinenharmaita pilviä katson,\n veriruskeaa aurinkoa.\n\n Siis siellä on kaikkeus,\n maapallojen koti.\n\n Sadepisara lankee.\n\n Minä korkeita taloja katson,\n minä satoja ikkunanruutuja katson\n kirkontorneja kaukaisia.\n\n Siis tämä on maa,\n siis tämä on ihmisten koti.\n\n Sinenharmajat pilvet auringon peittää.\n\n Minä hienoja herroja katson,\n minä viehkeitä naisia katson,\n vetohevosta kumaraa.\n\n Sinenharmajat pilvet niin raskaiksi käyvät.\n\n Minä näen, ah näen...\n Olen joutunut väärälle tähdelle varmaan\n Niin outoa täällä on...\n\n\n\nJOULUÖILTÄ.\n\n\n Joulu-ilta!\n Tulet loistavat suurissa ikkunoissa,\n juhlahuoneissa joulukuuset,\n joululauluja yössä kaikuu!\n\n Minä katuja yksin kuljin\n ja lasten lauluja kuulin.\n Minä portaille istuuduin\n ja muistelin äitivainajaa.\n\n * * *\n\n Minä kentille öisille kuljin --\n mun ylläni yksin tähdet paloi.\n Ja puiden kalman-varjojen yli\n mun varjoni kiiti.\n\n Lumihiuteilla ruumiin näin,\n lumihiuteilla välkkyvillä,\n polon, kylmään kuolleen varpusen ruumiin,\n mi vapisi vielä.\n\n * * *\n\n Ma läksin ullakkohuoneeseeni\n ja asetin kynttilän kynttilänjalkaan.\n Ma asetin kynttilän kynttilänjalkaan\n ja laskin raamatun kirstulleni.\n\n Ma lankesin polville kirstun ääreen\n ja tomun raamatustani pyyhin.\n Ma käteni raamatun yli ristin\n ja itkin.\n\n\n\nSILMÄT.\n\n\n Suuta suutelen,\n poskea hyväilen,\n mut silmiä, silmiä --\n vihaan ma.\n\n Kutreihin kyynelöin.\n Helmahan uinahdan.\n Mut silmät, ah silmät, ne --\n puhkaisen.\n\n Leukaa nipistän!\n Nenää puren ma!\n mut eessä silmän, ah silmän! --\n polvistun.\n\n\n\nHÄN KYLVÄÄ.\n\n\n Päivin ihmiset leikkiä lyö,\n kuolema kylvää, kun saapuu yö.\n Kuolema kylvää.\n\n Kulkee ja kylvää,\n kylvää, ah kylvää --\n kalpeita liljoja, arkoja ruusuja,\n mimoosia, mustia orvokkeja,\n hyasintteja sairaita, nääntyviä.\n\n Kulkee ja kylvää,\n kylvää, ah kylvää --\n hymyä valjua, itkua arkaa,\n sairasta kaipuuta, synkintä tuskaa,\n toivottomuutta.\n\n Päivin ihmiset leikkiä lyö,\n kuolema kylvää, kun saapuu yö.\n Kuolema kylvää.\n\n\n\n\nGEORG BRANDES.\n\n\n\nVAELTAVA RITARI.\n\n\n Niin kauan kuin vuorta tai järveä lie,\n jot' en nähnyt, tai kaukaista maata;\n niin kauan kuin impeä kaunoista lie,\n jot' en lempimästä voi laata;\n\n niin kauan kuin puolesta vääryyden\n mies kunnoton käyttävi kalpaa;\n niin kauan kuin vain jokin vieras maa\n tahi Tanska laakerein kaunistaa\n urost' ansiotonta ja halpaa,\n\n niin kauan ritari rauhaton\n vaeltaa saa lepoa vailla.\n Lyhyt, ah iankaikkisuus mulle on,\n toki kuolen ma muiden lailla.\n\n Huhtik. 1859.\n\n\n\nTUNNELMAT.\n\n\n Kuin pilvi liitää\n halk' ilmojen vain,\n niin tunnelmat kiitää\n mun sielussain.\n\n Nyyhkii ja vaipuu,\n nousee ja kaipuu-\n mielin ne kulkee,\n kun sulokuvat\n ilmautuvat\n kätköistä, joihin\n sielu ne sulkee --\n ainoat, jotka on jäljellä mulla.\n\n Ah, jospa saattaisi päivä tuo tulla,\n jolloinka syämeni sulkea voisin,\n kahlehet loisin,\n\n joihinka kaiken sen kammitsoisin,\n mi sisälläin joka päivä nyt liikkuu --\n voi, vähän hyötyä tuost' olis vainen,\n uudelleen havahtuis sydän öisin,\n\n taas ikävöisin\n rauhatta, kunnes leimuavainen\n syämeni päätökset kaikki nuo voittais,\n myrskyten taas joka kielensä soittais.\n\n\n\nHELMI.\n\n\n Helmeni tyyni,\n uinuva, min emon helmasta riistin!\n Tulit helmeksi silloin. Suo anteeksi syyni!\n\n Helmeni! kultaan\n kauniina kiinnitettiin sinut, joka\n leimuat kuin sydän hehkuva tultaan.\n\n Helmeni soma,\n säihkyvä kuin meren muovaama Venus!\n Hänen oot, et kuolevaisen ole oma.\n\n\n\nSHELLEY MARY GOODWINILLE.\n\n\n Sa ylväs, kuink' on suuri olemukses sulo!\n Sa norja, kylmä, mutta mulle lämpöinen.\n Sa kalvas, jonka kasvoin yli kulkee kulo,\n kun käsivarttas hetken hivelen --\n ah, kuink' on suuri olemukses sulo.\n\n Sun olen vain, vain sun. Muut rakkaudest' ei tiedä,\n sa yksin lemmit hehkuin, vapaasti.\n Tää sielunelämä, mi siteitä ei siedä\n Englannin ilman valollaan se täyttävi,\n se kaikk' on sun, sun vain, muut rakkaudest' ei tiedä.\n\n\n\nKUKKAVIHKO.\n\n\n Ah, ruusu, outo niinkuin runo Veedan,\n keltainen, pyhä ruusu maljakossa,\n ulpukka, joka riutuu lailla Leedan,\n mi joutsentansa vartoo huumiossa,\n ja väriloisto tää jos sulle riittää,\n niin kukkaa täyteläistä katso, jossa\n sun olemukses nään, min tahdon liittää\n ma muiden joukkoon, tuoksuvan reseedan.\n\n\n\nTUNNUSLAUSE.\n\n\n Korkeelle valon, taiteen kotiin vain!\n Syvälle aatteen vesiin kuulakkaihin!\n Eteenpäin oudoimpihin kaukomaihin!\n Korkeelle, syvään, eespäin ain!\n\n\n\nMENNYT.\n\n\n Selvästi nään,\n kaikk' ohi on.\n Huipuilta, kattamilta jään,\n käyn kuiluun, mi on pohjaton.\n Selvästi aivan erotan\n ma kohinan\n kuohuisen kosken vaahtopään,\n min syöksyn laineisiin.\n Ruumiini valko-aineisiin\n siis sulje, koski, seppelöi\n kiireeni valkovaahto-vöin,\n ja alas minut vajota,\n ja ylös heitä.\n Ruumiini polo hajota,\n lyö paasiin kallioiden rivin,\n ja sitten peitä,\n korista jalokivin.\n\n Ja kutsu sitten kohisten\n puolelta idän ilmojen\n vieraiksi linnut, korpit, kotka,\n kaikk', kaikki, jotka\n pitoja suinkin rakastaa,\n he kemut saa --\n näin paras on.\n\n\n\nKOI.\n\n\n Sarastaa, sarastaa,\n värin ruusuisen raskahat pilvet saa,\n kajo kultainen kattavi taivaan,\n sarastaa.\n Sytyttää pian soihtunsa aurinko varmaan,\n sädehdi, pala vuoks' polon tyttöni armaan.\n Polostain ihanampaa ei toista,\n hänen tähtensä leimua, loista.\n Oi terve, terve, ens aamunkoin\n valo välkkyvä, hieno! Nyt purppuroin\n ylene! ylös käy!\n\n\n\nPROTEUS.\n\n\n Proteus ei ole kylmä, ei kuiva,\n ei luontonsa lämmin voi olla nuiva.\n\n Hän ihailee miestä -- rikas henki on harras;\n hän jumaloi naista; äly kylmä on marras.\n\n Jos naisell' on näppylä, miehellä raja,\n hänest' ei ihastusta pois silti se aja.\n\n Jos tahtovat telkien taa hänet, kyllä\n näkevät, ett' ansoin hänt' ei hevin yllä.\n\n Hänest' ei jokamies saa kannattajaa,\n oma itsensä on, mitä käyttääkin majaa.\n\n On suuntia, joist' ylen paljon on huolta:\n tulis mont' erikoista häll' olla puolta.\n\n On puolia, joihin käy ain joku kiini:\n Ykspuoliseks väitti hänt' tyhmeliini.\n\n Erikoinen ei itse, mut etsii erikoista,\n rakastaa suurmiehiä, mut ota oppia ei noista.\n\n De Maistrea, vanhoillista, hän kiittää,\n opin hyljäten Lassalle hälle ihmisenä riittää.\n\n Hän tunnusmerkkejä käyttää empii,\n rakastaa vapa-uskoista, tyranneja lempii.\n\n Kuvan jos hänest' teette, hän naamion heittää\n ja kuitenkin hänt' tuhat naamiota peittää.\n\n Pidä ei salanimistä myöskään hän lukua,\n nimessään ihan kylliksi on valepukua.\n\n Sanotaan, asiansa vuoks kansaa hän kosi.\n Sana kömpelö, vaikk' olis vallan tosi.\n\n Selittää olemustaan se yhtä vähän\n kuin jos uneksijan te liitätte tähän.\n\n Ei historioitsijaks' hänt' tahdo he myöntää,\n hänen päälleen myrkkyä, lokaa he työntää:\n\n toki ymmärsi menneiden aikain hän mutkia\n niin hyvin kuin patentinkin saanut tutkija,\n\n syvemmin kera muinaisten henkien eli\n kuin hän, joka pölyssä pengoskeli.\n\n Hänen sanoissaan, väittävät, piilee ansa,\n ja tuhma hän on toki luonnoltansa.\n\n Ei laulaja, oppinut, -- arvostelussa\n \"runoniekka\", mitä syntyisi moisessa melussa?\n\n Hän kirkon ja valtion on vihamies\n \"radikaalinen\" -- ylimys, taivahat ties,\n\n kavahtaa yhä joukkoa, joukkiota --\n miks kutsua moista houkkiota?\n\n Kun iskevät hänt' yrittäin verenvuotoa,\n niin käärmeen-liukkaasti muuttaen muotoa\n\n muualle syöksee hän päätä pahkaa\n yhä näiden raastaissa käärmeennahkaa.\n\n Taru vanha hänt' ei toki kuvaile suotta\n vähintäin eli hän parituhatta vuotta.\n\n Todensanonta vaikka on tehtävänään,\n ei kärsi hän, ett' ylenmäärin kysellään.\n\n Udellen koki vangita hänt' eräs seura,\n heti muuttui hän, ol' parrakas jalopeura.\n\n Salamanteriks sitten hän sukeutui,\n hän pantterin muotohon pukeutui.\n\n Tuleks sitten hän muuttui, mi leimusi, loisti,\n tulen patsaanakin vain itseään toisti,\n\n vedeks vieriväks muuttui ja puuksi, mi lehti,\n pedoks, puuks, vedeks -- Proteus yksin kaikeksi ehti.\n\n Olemuksen ei minkään vangiksi jää,\n se ken kaikkea syleilee, ymmärtää.\n\n\n\n\nHANS AHLMAN.\n\n\n\nKEVÄTKANTAATTI.\n\n\nEsitetty Pohjoismaiden Kirjailijakokouksessa Kööpenhaminan\nYliopistolla toukok. 18 p. 1919. Tanska, Islanti, Norja ja\nRuotsi Suomelle. (Sävel: \"Kuule, kuinka soitto kaikuu --\")\n\nKuoro:\n\n Veikko, käyjä kaukoteiden,\n maastas takaa tuntureiden\n tulit, virka oi:\n joko järves koivurantain\n kuvaa povessansa kantain\n talven kahleet loi?\n\n Täyttyykö sen kevään taika\n unten äänetönten aika,\n ensi suutelon,\n kuiskivatko koivut juuri:\n Armahin, ah kuinka suuri\n kevään sulo on?\n\nRunoilija:\n\n Vielä kylmä kaiken estää,\n kauan Suomen talvi kestää,\n viel' on hyyssä maa,\n mutta virkoo viimein jäästään,\n kerran kevääseenkin päästään,\n täytyy odottaa.\n\nKuoro:\n\n Vaikka talvi viel' luo esteet,\n kevään näitte, jonka nesteet\n murtaa jään ja hyyn,\n näimme teidän taajoin piirein\n käyvän ylväin valkoviirein\n miekan mittelyyn.\n\n Isän-perintönne vuoksi\n puuntain kevät hankiin juoksi\n veri virtanaan,\n punainen ol' perinjuurin\n kevät tuo, mut sentään suurin\n kevät Suomenmaan.\n\n Kahleet enää ei sua tapaa,\n siivin vapain laulu vapaa\n kohoo korkeuteen,\n Suomen runoniekka nuori,\n kuulen, kuinka soittos suori\n valtakanteleen.\n\n Sua kaikki tervehdämme,\n nuorin olet piirissämme\n Pohjan laulajain,\n pois jos oot, on joukko heikko,\n veli, äidin kuopus, veikko,\n rakkain olet ain.\n\n\n\n\nLASSE LUCIDOR.\n\n\n\nKUOLEMAN JA ITSETIETOISEN IHMISEN VÄLINEN KESKUSTELU.\n\n\n Ihminen. Ylläni on silkkipuku,\n upea on vuoteeni.\n Kuolema. Kauan rauhassa et nuku,\n käärmeistä teen sijasi.\n I. Kaikki kunnioittaa mua,\n K. Herra ylenkatsoo sua.\n I. Vähääkään ei puutu multa,\n K. kunnes elon riistän sulta.\n\n I. Mull' on peltoja ja maita, --\n heelmää, kultaa antaa se.\n K. Kehnommin on sielus laita,\n synnin heelmää kantaa se.\n I. Hyvissä oon varoissa,\n K. niit' ei sulla huomenna.\n I. Tahdon syöstä elon hurmaan,\n K. äkkiä nyt sinut surmaan.\n I. Vierailleni myöskin tuhlaan\n viiniä ja riemua.\n K. Kutsumatta silloin juhlaan\n äkkiä myös saavun ma.\n I. Lasia ma lemmin, veikko,\n K. lasin laill' oot itse heikko.\n I. Sirot leikit, kukkasemme\n K. kuihtuvat, kun karkelemme.\n\n I. Mässäykseeni ei riitä\n yöt, ma mässään päivätkin.\n K. Palkaksesi saat sa siitä\n ikituskat helvetin.\n I. Maljasi! ken alkaa, sano?\n K. Sa, jot' uottaa ikijano.\n I. Pelaammeko? Mistä hyvään!\n K. Sielustas, mi lankes syvään.\n\n I. Riemuni on ylen suuri,\n kaikkea on riittämiin.\n K. Rikas mies niin teki juuri,\n pois kun hänet temmattiin.\n I. Kylliks saahan perijä,\n K. helvetissä myöskin sä.\n I. Tahdon naapurillein jakaa,\n K. Piru parhaan saa, ken takaa.\n -- -- -- -- --\n\n I. Hädäst' eikö itku päästä?\n K. Myöhäiset lie kyynelet.\n I. Laupeuttaan ei Luoja säästä,\n K. piitannut siit' ennen et.\n I. Vartoo vielä hetkinen,\n K. aika kuuluu Herrallen.\n I. Suo mun tehdä parannusta.\n K. Ennen sull' ei katumusta.\n\n I. Puhua en hädäss' saata,\n huoatakin mahdoton.\n K. Pane Herran huomaan maata\n pian. Lyhyt aikas on.\n I. Herra, joka armahtaa!\n K. Käskyjänsä kuunnelkaa.\n I. Herran armo, luoksein ennä!\n K. Nyt on aikas täältä mennä.\n\n\n\n\nESAIAS TEGNÉR.\n\n\n\nJÄTTILÄINEN.\n\n\n Ma asun salissa vuorten\n maan alla niin syvällä, että\n ei Odinin silmän säde\n voi sinne tunkeutua.\n Ma valkeita Aasoja vihaan\n ja poikia Askurin,\n ne edessä jumalien nöyrtyy,\n ma joita halveksin.\n\n Mun riemuni ratsastaa\n on seljässä sydänyön myrskyn.\n Ma poljen peltojen laihon\n ja pirston vesillä purret.\n Tuvan tuttavan luota harhaan\n ma johdan vaeltajan,\n ja riemuitsen, kun hän pelkää\n jätin naurua raikuvaa.\n\n Toki päivääkin sietää voin,\n sädeloistossa säihkyvää,\n valkyriain siivet jos liehuu\n verenpuuntavat ylläni vain.\n Näky armas, kun jousien pääskyt\n sotakentällä liitelee,\n ja säilä sykkivän syämen\n kun jääksi jähmettää.\n\n \"Mitä viattomuudestasi,\n sa Emblan tytär?\"\n On kukkasi sylissä peikon\n jo kuihtunut pois.\n \"Miks taistelet puolesta maasi,\n sa poika Pohjolan?\"\n Esi-isien kuulut kummut\n möi kurjaan kultaan hän.\n\n Eli laaksossa tietäjä viisas,\n hän lausui totuuden\n niin syvän kuin Odinin puhe\n on kera Mimerin.\n Pivon usvaa mietteiden miehen\n ma heitin silmille.\n Oi autuus! Se narri kieltää\n nyt vallat taivaiset.\n\n Runoniekan, Valhallan vieraan,\n ma vihaan unia\n isänmaasta ja maineesta,\n jumalista ja hyveistä.\n Sinipilvestä houkkoa tuota\n en houkutella ma voi.\n Olen tyytyväinen ma sentään:\n hänt' ihmiset halveksii.\n\n Thor vasara kädessä saapuu,\n ma hälle hymyilen:\n ma tunturin kypäräksi\n heti asetan kiireelle.\n Sota soikoon sankarivoiman,\n pyhä aurinko paistakoon.\n Paha yhtä on kuolematon\n kuin hyvyys suurinkin.\n\n\n\nPUUT.\n\n\n Dodonan tammet haastoivat muinaisin,\n pyhä siimes tiesi tuomiot kohtalon.\n Tänä päivänä vielä kuiskien puhuu\n teidän latvanne viisaan korvaan,\n\n te olennot miettivät, äänettömät,\n maan tyttäret, jotka innolla lapsuuden\n emon rintaa juotte ja tuuhean kiireen\n nostatte taivaan tähtiä kohti.\n\n Runoniekka korpien laatii varjoonne\n majan pienen, nukkuu oksien suojassa\n keveästi kuin kiuru ja huoletonna\n nousee laulaen ilmojen teille.\n\n Oi kuulkaa käyntiä! Henget liikkuvat niin.\n Oi kuulkaa ääntä! Se ääni henkien on;\n ääni metsänneitojen arkain,\n ihanuudesta luonnon ne kuiskivat vielä,\n\n elämästä luonnon, ei kuollut iäinen.\n Se henkii, se solusta toiseen ui,\n ja työntää puiden kukkihin mahlan,\n veren valkean karkean kuoren alla.\n\n Ne päänsä kauniin kukkasin seppelöi,\n kun kevät saapuu, juhla luomisen.\n Kultakruunun jumala painaa\n puiden vihreiden kulmaluille.\n\n Te metsien villit, tammien suunnaton suku,\n te petäjät Pohjolan kankaan ja kallion,\n sa viehkeä koivu, mi vihreät kutrit\n laakson liepeelle langeta annat!\n\n Ma teidän allanne leikkiä löin\n useasti lapsena, jolloin näin\n läpi lehväkattonne liikkuvan holvin\n yön korkean taivaan ja tuikkivat tähdet.\n\n Sa lankea maahan, palvele aatetta elämän,\n on elämä valtias maailman.\n Sen airut, aurinko, laelta taivaan piirtää\n lempensä kultalaulun meille.\n\n Joka olennon painaa tahdon ma povellein!\n Joka kukkiva puu nyt puhua voi,\n elämästä, lemmestä, kauneudesta se haastaa;\n on iltatuuli mykkien kieli.\n\n\n\nJOULUKIRKOSSA.\n\n\n Jo sammuneet on tulet alttarin!\n Ne olivat sen valon heijastusta,\n min taivas antoi, yö kun oli musta,\n se ainut säteensä loi kuiluihin.\n Tuskasta meidät päästää vain tuo valo,\n mi Betlehemin yllä säteili:\n halvassa seimessä, ah syttyi palo,\n mi Luoja oli, ihminen myös jalo,\n tien kotiin kaikille se näyttävi.\n Ja viisaat miehet mailta kaukaisilta,\n Idästä, Ganges-virran rantamilta\n sen seimen ääreen kullat, helmet toi,\n se seimi sovituksen meille soi.\n Vain lapsi! Mutta rauhan ihanilta\n hän saapui mailta, miss' ei miekat lyö,\n ei vuoda veri, hänen harteitansa\n painosti maailmoiden synninyö, --\n hän ukkosen ja myrskyn voimallansa\n vaimensi; alkoi valkeuden työ.\n Ja autuus, jonka muinoin vaihtoi vaivaan\n ens ihmispari aluss' aikojen,\n takaisin meille suotiin jällehen.\n Uudelleen laadittihin lait taivaan,\n uudelleen taivaat meille aukeni,\n joiss' usko, toivo, rakkaus, vallitsi,\n ja veljessopu. -- Valtaa kuoleman\n inehmot näyttäneet ei kammoovan,\n kun rauhan ruhtinas sai ikävöity,\n tuo orjantappuroilla seppelöity. --\n Ja tammi taittui, kaislat kaatuivat\n taas noustakseen: näin kaikki raakuus taipui,\n ja Rooman kotkain valta maahan vaipui,\n näin välkkyi kyyhkyn siiven hopeat. --\n Ah neitsyt, puhtahampi päivän tuojaa,\n povessaan kantoi maailmoiden Luojaa.\n Korvessa pedot kylpi hurmeessa,\n mut esiin astui Judan leijona.\n Ylhäällä Isä kiersi tähtitarhaa,\n mut maailmassa poika yksin harhaa.\n Katuivat kansat, syämet taipuivat,\n valtoihin rakkauden vaipuivat.\n\n\n\n\nAUGUST STRINDBERG.\n\n\n\nKATKELMIA RUNONÄYTELMÄSTÄ \"VALTAMAANTIE\".\n\n\nAlpeilla.\n\nTienviitta, jossa kaksi siipeä; toinen osoittaa ylös-,\ntoinen alaspäin.\n\nTaustassa mustia ukkospilviä. Myöhemmin puhkeaa ukonilma.\n\nMetsästäjä (sisään, lukee viitasta):\n\n Ma minne saavuin, kuinka kauaksi?\n Tuo tie vie ylöspäin, tuo alas vie!\n Ain alas pääsee, ylös tahdon ma.\n Siipensä viitta täällä levittää\n ikäänkuin varottaen nousemasta!\n Siis vaara väijyy, monta vaaraakin\n polulla, joka jyrkkä, kaita on!\n En sitä säiky, vaaraa rakastan.\n Mut ensin hetken tahdon levähtää\n ja hengittää!\n ja koota aatoksein,\n ja löytää Itseni,\n mi multa varastettiin...\n\n * * *\n\n Liiaksi kauan kuljin joukoss' ihmisten\n ja sieluin kadotin,\n aatokset, sydämein;\n otettiin toinen, toinen varastettiin --\n käteni ystävyydellä he sitoivat,\n lahjoilla, joit' en pyytänyt;\n niin lämmint' oli käydä alhaalla\n kodista kotiin, juhlapöytihin,\n luo soiton, kukkain, valon, lasejen.\n Mut lämpö nousi, kävi helteiseks --\n\n Löin silloin poikki köydet ankkurin,\n pois heitin liian, sen, mi taakaks oli,\n kalleimmankin -- ja katso, nousin!\n Voin täällä hengittää, mun syämein tulvii\n onnesta, rinta paisuu, laajenee;\n ei pöly, sauhu, toisten hengitys\n myrkytä vertain.\n Valkee, puhdas lumi,\n härmäksi käynyt huuru! Vesitimantit,\n te liljankukat, kylmän jähmettämät,\n sa taivaan jauho, jota seuloi mustat pilvenpalteet,\n hiljaisuus pyhä, silkkivaippaasi\n mies peitä, jonka matka uuvutti,\n rukoillen päänsä lepohon hän painaa!\n\n\n\nHEIDENSTAM.\n\n\n\nKUNINGATAR KRISTIINAN JOULU-YÖ.\n\n\n Läpi ilman joulu-yön kellot soi,\n yli Rooman ukkonen käy, salamoi,\n takan ääressä kruunua vailla\n on valtiatar pois vierailla mailla.\n Pitelee kepin norsunluisesta päästä\n käsi kuivettunut vavisten,\n tulen loimossa varjot käy leijaillen\n kivipermannon marmorijäästä\n ylös orsihin häipyen.\n\n Vihan vimmassa paasihin kepillään\n hän lyö, tavan mukaan käännyttyään\n selin lieden lämpöhön räiskyvään,\n puun mahlat sen hehkussa kiehuu.\n Hän hameensa lanteille kohottaa:\n -- Se puoli! nyt hän riehuu,\n mi valta-istuinta monta vuotta\n on painanut, lämpöä kaipaa ja saa!\n Monet yöt olen valvonut suotta,\n mut hitaammin kulkenut ei ole aika.\n Sa kaunis Julia, neuvo taika,\n miten vois vähentää nyt tiimojen lukua.\n Tuli kynttilöihin, on huone valoton!\n Koetella ma tahdon uutta pukua,\n mi hopeesta, silkistä ommeltu on. --\n\n Pelon vallassa neitonen sitoo\n kuninkaalliset laskokset leveät,\n hän saumat ja poimut myös keveät\n yli rintojen litteiden nitoo.\n Korut kaunihit kimmeltämään\n asettaa yli harmajan pään,\n pois kutrien kulta on haihtunut,\n väri silmien itkusta vaihtunut.\n Sanat Kristiinan harvat vain vähenee.\n Lähemmäks yhä peiliä hän lähenee\n Sibyllan silmin tuijottavin,\n ja poskin kuoleman keltaisin.\n Torin varrella soi urut juhla-yössä,\n ja kirkot kimmeltävät valovyössä.\n Kudos valkea olkapäitänsä peittää,\n mi ruumiin muotojen mukaan taipuu.\n Tulen loimo varjot häilyvät heittää.\n Liki peiliä otsa vaipuu,\n niin että sen pinta usvaan haipuu.\n\n -- Ajatukset toistenko tunnet, puhu,\n sano, lapsi, näin kertoo sinusta huhu?\n Saat sormuksen sormestani,\n jos ennen maata-panoa\n ihan selkeästi voit sanoa,\n mitä mietin nyt sielussani. --\n Kuluessa hetkisen vain lyhyen,\n pitempää ei mennyt aikaa\n kuin kellon lyönnit kaikaa,\n nuor vastasi neitonen katsellen\n ylen tarkasti piirteitä vanhuksen:\n -- Kuningatar, on mietteemme yhteinen.\n Tämän jälkeen keski-yön vartiolla,\n kun lepäät sa valkeissa vaatteissa,\n kuningattaren vartioin paaria,\n pidän tuohuksista ma vaaria. --\n\n Hän sormesta sormuksen irroittaa:\n -- Et muistanut yhtä sa oo asiaa.\n Kun vuoteeni vieressä seisot ja anot\n kädet ristissä silloin, lapsonen, sanot:\n Kumeasti soi Pietarin kellot kovat.\n Kristiina, nyt oot sinä tomu ja tuhka.\n Hyvin nukut, on sammunut mielesi uhka,\n vaikk' kaukana täältä sun ystäväs ovat. --\n\n Lumivalkea neito on kasvoiltaan:\n -- Pelon vallassa jos kohotan lakanaa,\n mi peittävi paareja vainajan,\n minun kuulette silloin kuiskaavan:\n On ihmisen vaiheissa arvoitus syvin,\n jota ratkaista ei, vaikk' oppinut hyvin\n olis hän, tuhat tuntisi tiedon tapaa.\n\n Hän matkaa aina pois äärihin maan,\n hovit häntä juhlivat vieraanaan,\n hän linnun lailla on huima ja vapaa,\n hän vihaa omaa heimoaan;\n mut oudoissa linnoissa, vierailla mailla\n kodin pensaista, puista hän unelmoi,\n levoss' uinua vieraassa maassa ei voi\n hän koskaan, ain' unensa rauhaa on vailla.\n\n\n\nTOIVEPÄIVÄ.\n\n\n Kaks istui eukkoa karstaten.\n -- Minä toivoisin, toinen alkaa,\n silosilkkiä karstani täytehen,\n ett' oisi mun rukkini kultainen,\n sukat valkeat suojaisi jalkaa! --\n\n -- Hohoo! -- Pani toinen jakkaran pois.\n -- Jos järvet suojalla jäätyä vois,\n pyry-ilmalla ukkonen löis, salamois,\n kukot haukkuisi, koirat kotkottaisi,\n isännän kutut laitumelle saisi,\n sinun villasi silkiksi silloin muuttuis.\n Isä Jumala itsekullekin suo\n oman toivepäivän, mi myötänsä tuo\n jalokiviä, helmiä, -- mitään ei puuttuis.\n Niin pian kuin miekkonen silloin ehti\n vain toivoa, puhkesi halkoihin lehti.\n Mut kenkään ei toivepäiväänsä tunne.\n Sen päivän voit laskea tyhjää juttua,\n rahill' istuen paikata risaista nuttua.\n Jos vain minun toivepäiväni ois,\n heti polvistuisin ma lieden luona\n anoen, ett' omaisuuteni vois\n tuhatkertaistua päivänä tuona.\n\n Hän empien vaikeni. Valjakko\n tuvan eessä vartosi kultainen jo.\n Tulisoihdut ympäri loistetta loivat,\n lakeijat teiskuen pokkuroivat.\n He eukoille antoivat valtikan\n sanoen: -- On toivepäivä nyt teidän.\n Oi, kunpa armosta Jumalan\n myös kerran koittaisi meidän!\n Kuningas kuningattarineen Manan mailla on.\n Pien prinsessa nuori ja voimia vailla on,\n siks kunnes hän morsiusseppeleen sitoo,\n hän teidät valtikan äärehen nitoo. --\n\n Nyt eukot niijaili ymmällään.\n Alas pirtin orsilta kissan he veti.\n Ei muuta ollut heill' ensinkään,\n hymysuin rupes kumpikin lähtemään\n tykö valjakon, jonne he istuivat heti.\n Lakeijat heittelivät hopeoita\n ylt'ympäri pauhaavan rahvaan joukkoon,\n ja kissa synnytti vaunujen loukkoon\n penikoita, ja pennut taas penikoita.\n Siten säätihän toive kummankin,\n ett' ain yhä kasvaisi tuhansin,\n monin tuhansin kerroin omistamansa.\n Näin kulki kissojen naukuva kansa\n etu-istuimilla ja vaunujen matolla,\n ne piirissä ryömivät valjakon katolla,\n ajomiehen hiuksissa hyörivät nuo.\n Lakeijat myös monistui monin verroin,\n enemmän oli heitä jo tuhansin kerroin,\n kun linnassa valta-istuimen luo\n majesteettia kaksi vietihin soidessa\n tanotorvien, kanteleiden ilakoidessa.\n\n Komeutta nää katsoivat kummastuin,\n ylen tyytyväisinä, naurussa suin,\n tuliviiruna joka hehkui kuin\n venynyt olis aina se korvihin asti,\n kädet mustat olivat valtavasti,\n ihan liian suurista hansikkaista\n ne pistivät esiin. Lakeijain luku\n oli kasvanut niinkuin kissojen suku.\n Oli katteja, joilla ol' täplikäs puku,\n oli mustaa, harmaata, kaikenlaista.\n Ne pyörivät ihmisten jaloissa sähisten,\n ne sylkivät, raapivat, kynsivät kähisten.\n Lakeijat ovissa, käytävissä\n kävivät, oli niitä vaikk' ihan missä,\n ne ääriään myöten linnan täyttivät\n ne kaikkia portaita, katuja käyttivät,\n joka paikka niit' oli tulvillaan,\n mut ain' enentyi luku niiden vaan.\n Joka hatussa, jossa vain sulka häilyi,\n yks naukuva kissa kyyryssä säilyi.\n Sisäpuolella luostarin muurin,\n joka piispan helmihiipassa,\n joka laatikossa ja lattialla\n makas kissa penikkalaumoin suurin.\n Syväst' oppinut mustepulloltaan\n tapas kissan, mi nuoleksi tassujaan,\n ja jos hän johonkin kirjaan tarttui,\n sen kansille kissoja paikalla karttui.\n Jos lepoa etsi hän hetkiseksi,\n heti kohta hän kissan tuolilta keksi.\n Varastettujen säkkien pohjalla,\n joka korissa, kaikissa kellareissa,\n joka joululahja-paketissa\n oli aina esille hyökkäävä kissa.\n Täpötäynnä niit' oli talot ja kirkot,\n rakennusten ja itse linnankin nirkot.\n Savupiipuissa lauloi ja ulvoi ne,\n ja nostivat pystyyn harjan.\n Pimeässä jos jouduit kadulle,\n näit kiiluvan silmäsarjan.\n Yövartia minne vain katsoikin,\n alas maahan tai korkeuksia kohti,\n sikin sokin ja aivan sekaisin\n katin silmiä siellä hohti.\n\n Mut sairaana kultatuolissaan\n yhä istui prinsessa nuori.\n Hän puuhkalla leikki huolissaan,\n ja vaippansa poimuja suori.\n Hän hiljaa kuiski, ja katseensa siirtyi,\n joka sieluun silmäinsä murhe piirtyi,\n etähällä kukkulat vihannoivat:\n -- Miten hupsusti ihmiset toivoa voivat.\n Minä toivoisin ruusun ikkunanpieleen,\n yks ainoa kissa ois mulle mieleen,\n pien kolkka takana maiden ja merien,\n ja lemmitty, joka mun vyyhtiäni\n pitelis, sanoen mua kullaksi,\n takan luona kun istuisin kerien.\n Ajan kulkua lasken, mut milloinkaan\n minun toiveeni hetki ei koita vaan.\n\n\n\nMUISTOJEN KARTANO.\n\n\n Humisee hongat. Pois kulkenut oon\n ihmisten tienohilta.\n Yksin jouduin ma kartanoon,\n käyn siellä nyt joka ilta.\n Valvooko väki vielä?\n Liettä ei mulla, oon koditon.\n Sammuneet kaikki tähdet on,\n jotka mua ohjasi tiellä.\n\n Puinen ei kartano, ei kivinen.\n Kammoten moni sen näki.\n Utua, usvaa vain seinät on sen.\n Kotona onko sen väki?\n Kova ja kiiluva hankien povi\n rakennuksien lomassa on.\n Verkkaan Muistojen kartanon\n aukee äänetön ovi.\n\n Sisäll' on lämmintä, leppoisaa.\n Empien jään ovenpieleen.\n Vanhus, mi pystyyn kohoaa,\n siunaten luo levon mieleen.\n Muistot, jo eletyt ammoin,\n -- joita en uneen tuutia voi,\n ympäri pöydän istuen loi\n katseensa tulihin kammoin.\n\n Hän, joka vehrein seppelin\n penkit ja pöydät pukee,\n nuori on kuten ennenkin,\n lieden luo mua tukee.\n Unelmoimme, ah miel' on ankee\n kummankin, kun koittehen\n juova kylmän-sininen\n pirtin-harmaalle sillalle lankee.\n\n Mutta kun luukkujen raosta entää\n hameen helmahan juova jo,\n hajoo Muistojen kartano\n hiuteiksi, jotka ilmassa lentää.\n Kotia käyn, mut ei aavista kukaan,\n missä uneksija juhlinut on.\n Häntä kaupungin karkelohon\n aamun kellot jo soittavat mukaan.\n\n\n\nTUHANNEN VUODEN PÄÄSTÄ.\n\n\n Etäisen avaruuden väräys, muisto\n talosta suurten puiden siimeksessä.\n Mi nimeni? Ken olin? Miksi itkin?\n Kaikk' unhoitin, kaikk' kiitää myrskyn lailla\n pois vyöryvien maailmoiden joukkoon.\n\n\n\nKEVÄÄN AIKA.\n\n\n Nyt sääli on vainajia,\n jotk' eivät keväässä elää saa,\n ei päivänpaahteessa lämmitellä,\n kun kukkia täynnä on ihana maa.\n Mut ehkä kuollehet kuiskivat\n kevätkukille sanoja, joita\n ei tajua elossa oleva kenkään.\n Näet enemmän vainajat tietää kuin toiset.\n Kenties alasmenossa auringon he\n syvemmästi riemuiten konsaan kuin me\n viel' liikkuvat varjossa illan\n ajatellen salaisuutta vain,\n mi yksin on tiedossa vainajain.\n\n\n\nVAAHTERAN HÄMYSSÄ.\n\n\n Hämyssä vaahteran lahoova risti.\n Käy siellä hiljainen kuiske kuin\n sois kellon kaukaisen ääni:\n \"Ensi multalapio johti\n mieleeni etäiset nuoruudenpäivät,\n toinen lapio tekemäni synnit.\n Kun kolmannen kerran putosi multa\n sydämelliset sanat kaikki muistin,\n joka hyvän ja ystävällisen teon,\n me joita vaihdoimme lahjojen lailla.\n Tuo muisto on kuin kukka kädessäin,\n mi raikkaana puhkee, ei kuihdu koskaan.\"\n\n\n\nNUKKUVAT TALOT.\n\n\n Valkeena ja autiona\n tie käy lomi taloin öisten.\n Tulevainen paha vielä\n nukkuu syvästi ja hiljaa.\n Kaikki kovat ajat koittaa\n kerran, kulkee ruumisvaunut,\n nuoruus katoo, talot hajoo.\n Rauhaas peitä, yö,\n meidät, jotka käymme yksin,\n kätke päivät koittavat meiltä!\n\n\n\nALKANUT VAELLUS.\n\n\n Ma vaellan jo sillalla, mi johtaa\n pois maasta, tuntemattomaan sen liittää,\n etäiseks entinen käy läheinen.\n Alhaalla moittii he ja kiittää,\n sotaiseen tapaan kirkkaat kalvat hohtaa,\n kilvessä vihamiehen silmäin kohtaa\n myös merkit kunnian ja oikeuden.\n Mua harhaan johdata ei elo mainen.\n Niin yksin ei voi olla kuin oon ma,\n avaruus tyyni, korkee, loistavainen,\n unhoitin itseni, käyn vapaana.\n Pois kenkäni ja sauvain tahdon heittää.\n Käyn hiljaa, tahdon, ettei saasta uhkaa\n maailmaa, jok' on lumivalkea.\n Maan poveen alhaalla he kerran peittää\n poloisen ruumiin, kasan tuhkaa\n ja lausuu nimen -- jota kannoin ma.\n\n\n\nTAIPALEEN PÄÄSSÄ.\n\n\n Ihminen, sa vasta viisastut\n ehtiessäs ehtoon-viilehille\n huipuille, joilt' yli maan voit nähdä.\n Kuningas, sa käänny tiesi päässä,\n hetki levähdä ja taakse katso!\n Kaikki kirkastuu, saa sovituksen,\n vallat nuoruutes taas kangastuvat\n kirkkaina ja kastekiiluvina.\n\n\n\nMIEHEN VIIME SANAT VAIMOLLE.\n\n\n Sun ruusutietäs kuljin huumeessa;\n se myrskyn aikaa on ja hilpeen kevään.\n Tapasin taas sun taiston kuumeessa;\n se miehuus-suveen kuuluu säteilevään.\n Onneksein kasvoit, kiitän sinua;\n se syksyyn kuuluu, lähtöön lähenevään.\n\n\n\n\nGUSTAF FRÖDING.\n\n\nAAMULAULU.\n\n\n I.\n\n Näin unessa kerran\n ma Aarian maan,\n näin Auringon-Herran\n ma hehkuaan,\n elonlahjojaan käsin tuhlailevin\n jakavan yli seudun, mi sittemmin\n katos suitsuviin kuiluihin.\n\n Ma heelmäpuulehtoja rannoilla näin\n vesireittien valtavain, kimmeltäväin,\n näin viinitarhoja, kirsikkoja\n liki virtaa, mi vierivi laaksossa,\n näin vehnän villinä kantavan viljaa\n sydänmaalla, mi yksin uinuvi hiljaa,\n humalan näin kiertävän, luikertavan\n läpi korpien hongasta honkahan.\n\n Ja viljavat aumat\n on vierillä veen,\n siell' laitumill' laumat\n käy paimenineen,\n alas ehtoisin kaste kun pisaroi,\n vajan viereen vaimot ja neidot toi\n pytyt, joita vartoo maito ja voi.\n\n Mies voimakas, nainen hento on,\n ja nuoriso notkea karkelohon,\n väki alaston, ylpeä taipuakseen,\n ylen puhdas pukujen porttouteen,\n mut tyttöjen joukossa joskus jos kohtaa\n monikirjavan vaatteen, mi lanteilla hohtaa,\n se siihen on joutunut tehdäkseen\n tytön armaammaksi vain armaalleen.\n\n Joen vuolahan pauhu\n ei kuulu, ei näy,\n miss' ilmoihin sauhu\n lähitöllien käy,\n siell' leikkiä lyö kera pienimpäin\n hymyhuulisten, itkeväin, lyllertäväin,\n suku harmentunut, iäkkäin.\n\n Mut huipulla kukkulain kimmeltäväin\n koti kuninkaan nousevi päivää päin,\n ylt'ympäri kuilut miss' syöksyvät,\n sydänkesällä kansan on käräjät,\n ja kuningas lausuvi tuomioita,\n hän auringon kanssa aattelee noita,\n jumaltiedot hän tietää auringon,\n mitä syntynyt, syntyy ja syntyvä on.\n\n\n II.\n\n Käy metsässä nuori ja vapaa mies,\n ei painostanut ole häntä ies,\n hänen verensä kiihkeenä hyrskyää, palaa,\n hänen uhkansa taistoa halaa,\n ja kaikki hän taitaa ja kaiken hän ties.\n Hän välkkeessä veitsen ja peitsen\n parahimmankin taistajan suistaa,\n ja kisoissa suudella muistaa\n tytöt sorjimmat, uhmaillen\n vihan vimmaa sulhasien.\n\n Hänen riemuisen käyntinsä unessa näin,\n miten kaikki, kun astui hän eteenpäin,\n oli ryhtiä uljuuden,\n hymy kumma huulilla kertoa ties,\n ett' oli hän mies\n jumalsyntyinen,\n lähin, lemmikki jumalien.\n\n Hän riemuiten kulkevi eellehen\n povess' synkkien metsien,\n matajalle pienelle hän hymyää,\n mi polulta pois hypähtää,\n käen kukkuun hän yhtyy ja virtehen rastaan,\n jänön jälkeä vainuaa,\n liki lampea painuu paatta hän vastaan,\n kalan katsovi polskintaa,\n hän rannalla polvilleen vaipuu,\n vedenkalvosta juomahan taipuu.\n\n Näin, kuinka hän katseensa riemuiten loi\n kuvan puoleen, mi säihkyen nähdä soi,\n miten kaunis miehuudenvoimassaan\n jumalsyntyinen olla voi.\n\n\n III.\n\n Jalat sirot, valkeat\n varpaisillaan astuvat,\n nyt ne väistää, pälyää,\n vaiti! tokko älyää\n kukaan jalan valkean\n pienen, kauniin kulkevan.\n\n Hiljaa, rungon takaa hymyy\n silmät riemun-raikkahat,\n tytön hennot harteet lymyy\n niinkuin arat karitsat,\n sitten vaiti, varuillaan\n käy hän piilostaan.\n\n\n IV.\n\n Ja äkkiä lailla tuulispään\n kädet valkeat tarttuvat metsästäjään\n hänen silmänsä sulkien,\n ja hän vangilleen nauraa ja ilkamoi,\n hän päästä ei voi,\n ei pyrkien, pyristellen.\n\n \"Arvaa pois,\n itserakas raukka, kuka\n tääll' ois\n muka?\"\n\n Ja hän raastaa ja lyö nipistäin,\n pelottaaksensa armasta näin,\n ja saadakseen vastauksen,\n hänen selkäänsä kiusaa hän jalallaan,\n mut kiusa on vaan\n hyväelyä rakkauden.\n\n Sokeasti taistellen\n arvailee hän: \"Nokkonen,\n Riisto, Raasto, tunnen sinut,\n Takiainen -- päästä minut!\"\n\n Yht'äkkiä nauruun hän purskahtaa,\n ylös ponnahtaen tytön kiinni saa,\n liki huuliaan\n tytön vie hän ja suutelee huumiossaan,\n\n ja hän painuu sulhon puolehen,\n ja nyyhkii itkuun purskahtaen,\n tämän katsetta etsii, ja välkähtäin\n sisimmän hänen sielustansa saa näin.\n\n Ja kuin Aarian ruusu umpunsa\n luo auki kohti aurinkoa,\n kevättuulta ja siemeniä elämän,\n lepäs paljaana, kauniina hän\n syli auki ja helma vavisten\n rakastettua odottaen.\n\n\n V.\n\n Niinkuin sirkkalehdet, tähän asti\n ummess' olleet, auetessaankaan\n eivät irtaudu saumoistaan,\n lepäsivät vielä rakkahasti\n lanne lanteessa he rinnakkain\n sylitysten liki toistaan aivan,\n jälkeen rakkautensa ensi vaivan\n punaposkisina huohottain.\n\n Mutta kera avaruuden valon,\n joka onnen maailmoista loistaa,\n saapui autuus lailla airuen,\n tuoden valon lempeen siunauksen,\n niinkuin päivän pilke läpi salon,\n jumalaisen siunauksen toistaa\n lempiville ihmislapsillen.\n\n\n\nRANTALAULU.\n\n\n Sorjastiko vaipuu\n soivaan aallokkoon,\n joka helkkyin haipuu\n kuolon kartanoon?\n\n Hukkuako sorjaa\n merten syvyyteen,\n valkamaanko korjaa\n vesi vaipuneen,\n\n sovittain miss' soivat\n murheen sävelet,\n tuskat poistaa voivat,\n erheet, rikokset?\n\n Syvyyteen ken tohti\n sentään astua,\n vaikka pettäin hohti\n toivo, kuollutta\n\n kaikk' on, kunne kantaa\n kuulos, näkösi,\n vaikka Tuonen rantaa\n etsii purteni.\n\n\n\n\nSELMA LAGERLÖF.\n\n\nRAUHA.\n\n\n Istuu rauhan jumalatar\n murhemielin, murtuneena,\n kehdosta on sodan peikko\n vienyt hänen lapsosensa,\n sijaan oman sikiönsä\n jättänyt on siihen julman,\n joka verta janoo, isoo\n kauhua ja kalmantöitä.\n Jumalatar, polo äiti!\n\n Vapaa sull' on vaalinvalta:\n kätkyestä peikon poika\n viskaa, tielle hylky heitä,\n suo sen kesytönnä kasvaa,\n anna ohjaksitta olla,\n kunnes väkeen täyteen varttuu,\n taikka povellesi paina\n vasten lämmint' äidinrintaa.\n\n Älä vihalles suo valtaa,\n hyväele hylkylasta,\n kesytä se aatteillasi,\n uudesti luo lempeydellä,\n kunnes siltä kynnet katoo;\n koittaa kerran päivä, jolloin\n kaipaamaksesi se muuttuu,\n ja sa onnekkaana omaa\n lasta syliss' sylkyttelet.\n\n\n\n\nHJALMAR SÖDERBERG.\n\n\n\nYKSIN.\n\n\n Pimeässä ma kuuntelen yksin\n sade kuinka ulkona soi,\n miten ikkunalevyä vasten\n se helkähtäen pisaroi.\n\n Ah, tuska mun rintani täyttää,\n niin raskaaksi hengitys käy.\n Pisaroina pois haihtuvi nuoruus,\n yhä ulkona yö hämärtäy.\n\n\n\nPIMEYS YLI POLKUNI LANKEE.\n\n\n Pimeys yli polkuni lankee,\n mun jalkaani uuvuttaa,\n ja raskaaksi aatokset käyvät,\n hämyn helmaan kun vaipuu maa.\n\n Valo vilkkuvi kaukana tuolla\n liki metsien rinnettä.\n Se leimahtaa sekä sammuu,\n taas alkavi liekehtiä.\n\n Joku lampun ääressä istuu,\n tai kaksikin, kenpä ties...\n Pimeys yli polkuni lankee,\n käy raskaasti matkojen mies.\n\n\n\n\nWILHELM EKELUND.\n\n\n\nVAELTAJAN UNI.\n\n\n Ma nukuinko\n vai untako valveilla näin?\n Kun nurmella lepäsin\n vaelluksesta uupuneena\n läpi helteisen\n viljavan\n päivän paahtaman vainion.\n\n Eivätkö lepää\n Saaronin kentät ympärilläin?\n Eivätkö juuri nyt\n mun silmäni nähneet\n Mestaria,\n mi kulki opetuslastensa kera\n halki viljavainioiden?\n\n Mun sieluni eikö vavissut,\n kun näin ja kuulin\n sanomattoman tuskan\n sanassa: --\n\n \"Rakastatteko mua?\"\n\n\n\nNIIN SOLAKKA, HENTO SA OLET...\n\n\n Niin solakka, hento sa olet\n kuin hennoin yrtti,\n ja kuinka hienona veresi hohtaa\n alla heleän, valkean ihon.\n\n Ja vaikka on tukkasi tumma,\n ja silmäsi mustat, säihkyvän mustat,\n niin kasvosi vaaleat ovat.\n Niin eessäni nouset\n kuin outo, ylhäinen yrtti!\n Ja vapaina, paahteessa päivän\n soi jäsentesi soitto;\n niin paistat tummaan sieluuni.\n\n\n\nSYDÄMESI SUURI PUHTAUS...\n\n\n Chi vuole aver notizie di Dio, ami!\n\n _San Vittore_.\n\n Miten sydämesi suuri puhtaus loistaa\n silmies syvyydestä!\n Miten kasvosi selvästi kuvastavat\n avonaisen, kirkkaan\n sielusi aateluutta...\n sun sielusi säteilevän.\n -- -- -- -- --\n\n Miten puhdas ja viileä\n veresi hohto on\n kuin Edenin aamun!\n On hymysi säde,\n näkymättömästä, oudosta maasta,\n rannalta vaaleanpunertavalta,\n mi merehen vaipui --\n yöhön ja unhoon\n tai tulevaisuuteen,\n jonne... aatos ei uskalla lentää.\n\n\n\n"]