Jalmari Finne on koonnut ja kertonut uudelleen perinteisiä suomalaisia kansansatuja. Kokoelma sisältää tarinoita muun muassa ihmeellisistä linnuista, lumotuista linnoista sekä Tuonelan matkoista.
Jalmari Finnen 'Satujen maailma I' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2144. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
SATUJEN MAAILMA I
Suomen kansan sadut I kokoelma
Kertonut
JALMARI FINNE
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1909.
SISÄLLYS:
Ihmeellinen lintu. Kana. Punaisen meren keskeen upotettu linna. Elävä kannel. Tuonelassa käynyt poika. Kädetön tyttö. Jumalan antama kirja. Kaukomaan prinsessan kuva. Pyy vaimona. Poika ja joutsen. Vaskilekkeri. Kun vaimo on viisas, niin onkin hän oikein viisas. Kolme veljestä.
Ihmeellinen lintu.
Olipa kerran ukko ja akka, vanhat kumpikin, niin vanhat, että elämä enää vain pienellä langalla heissä pysyi. Ei heillä ollut lapsia, mutta eivät he sitä surreet, vaan olivat tyytyväisiä oloonsa. Ukko metsästä lintuja pyysi, akka järvestä kaloja. Mitä riistasta ei itse syöty, se kaupalle vietiin ja tavaraksi vaihdettiin.
Kerran sattui ukko metsästä satiinistaan saamaan linnun, pikkuruisen linnun, tuskin varpusen kokoisen. Hän toi sen elävänä kotiaan ja siinä he nyt yhdessä sitä katselivat.
– Mikähän västäräkki tämäkin on? sanoi ukko. En ole ennen tällaista lintua tavannut. Kaunis se on ja ihmeellisen näköinen. Mutta pieni se on, niin että ei siinä juuri syömisen varaa ole.
Siinä lintu sitten tepasteli heidän edessään pöydällä. Akka sitä katseli ja tarkasteli.
– Sillä on tuolla siipien alla niinkuin kirjoituksen tapaista, sanoi hän. Se lieneekin lumottu lintu, joka on meidän satiiniimme sattunut.
He ottivat linnun käsiinsä ja tavailivat sen siipien alla olevaa kirjoitusta. Kauan kesti ennenkuin he selville pääsivät. Vihdoin akka sai tolkun siitä.
– Sen toisen siiven alla on näin; Joka syö tämän linnun, se tulee kultaa sylkemään. Ja toisen siiven alla on: Joka syö tämän linnun, se tulee kuninkaaksi.
– Me voisimme siis tulla rikkaiksi ja me voisimme tulla kuninkaiksi, sanoi ukko.
Kauan he sanaakaan sanomatta katsoivat toisiinsa, niin kummalliselta se ajatus tuntui heistä kummastakin.
– Mitä siitä rikkaudesta! sanoi vihdoin akka. Suruja se vain tuottaa!
– Mitä siitä vallasta! sanoi ukko, Monet mieliharmit se tuottaa! Myydään pois koko lintu, niin on siitäkin kiusauksesta päästy.
– Suolakin on talosta loppunut, sanoi akka. Annetaan lintu kauppiaalle, niin antaa hän meille linnusta säkillisen suoloja.
Niin he päättivät ja veivät linnun kauppiaalle, Kauppias maksoi heille oudosta, kauniista linnusta sen, minkä he pyysivät, ja mielihyvillään kääntyivät vanhukset kulkemaan kotiaan kohden, Mutta kun kauppias luki sen kirjoituksen, joka oli linnun siipien alla, niin juoksi hän ukon ja akan jälestä ja sanoi:
– Ettekö tiedä, minkä linnun minulle möitte?
– Kyllä me tiedämme, vastasi ukko. Kun sinä aina olet meille hyvä ollut, niin siksi me sen sinulle toimmekin. Me olemme jo molemmat vanhoja, emmekä välitä rikkaudesta emmekä vallasta, eikä meillä ole lapsia, joille kaiken sen hyvän perinnöksi jättäisimme. Mutta sinulla on kaksi poikaa. Syötä lintu heille, niin heidän hyvin käy elämässä.
Kun kauppias tämän puheen kuuli, niin sanoi hän:
– Kun minulle näin paljon hyvää olette tehneet, niin en minä koskaan teitä unohtava ole, vaan kaiken sen minulta saatte, minkä tarvitsette.
Ja sanansa kauppias pitikin, Hän antoi heille niin paljon kaikkea hyvää kuin he kymmenessä vuodessa kuluttaa taisivat. Ja tyytyväisinä palasivat ukko ja akka tupaansa ja elivät onnellisina kuolemaansa asti.
Kauppias teetti tuota lintua varten häkin, jossa hän sitä säilytti, jotta hän sen pojilleen syöttäisi sitten kun ne olisivat varttuneet. Hän läksi kaupan tekoon kaukaisille maille ja jätti talonsa ja tavaransa vaimonsa huostaan, joka oli hänen poikiensa äitipuoli.
Mutta kauppiaan vaimo olikin ilkeä noita, joka piti yhteyttä kaikkien huonojen henkien kanssa. Kerran kun kauppias jo kauan oli ollut kaukaisilla mailla, tuli vaimon luo vieraisiin huono henki, joka oli ottanut itselleen miehen muodon. Tälle kertoi vaimo oudosta linnusta, joka hänen miehellään oli. Ilkeä mies tahtoi saada sen nähdä, ja kun vaimo sen hänelle toi, niin luki mies, mitä linnun siipien alle oli kirjoitettu. Hän vaati silloin vaimoa syöttämään sen hänelle.
– Jos linnun minulle syötät, niin jakaa tahdon rikkauden ja vallan sinun kanssasi. Jos sen poikapuolillesi syötät, niin eivät he sinulle siitä mitään anna.
Vaimo havaitsi tämän lauseen oikeaksi ja käski renkinsä tappamaan linnun ja keittämään sen. Renki tappoi linnun ja paistoi sen. Mutta kun hän oli hetkiseksi tuvasta poistunut, niin tulivat kauppiaan pojat sinne, ja nälkäisiä kun olivat, niin söivät he sen linnun suuhunsa, Palatessaan tupaan renki kauhistui nähdessään lautasen, jolle oli linnun pannut, aivan tyhjäksi.
– Kuka tästä on linnun syönyt? kysyi hän.
– Meillä oli nälkä, ja me sen söimme, vastasivat pojat.
– Mitä minä nyt teen, kun äitipuolenne sen käski vieraalleen valmistaa?
– Ota varpunen ja paista se hänelle, ei hän eroitusta tiedä, sanoi toinen poika.
Renki teki sen ja vei paistetun varpusen ilkeän miehen eteen. Tämä ilahtui kovasti, kun nyt luuli linnun syötyään tulevansa kuninkaaksi ja sylkevänsä kultaa.
Aterian päätettyään ilkeä mies läksi pois kohotakseen kuninkaaksi. Mutta pian hän huomasi, ettei hän siksi päässytkään, ja kun hän sylki, niin ei kultaa tullutkaan hänen suustaan. Hän sylki ja sylki, mutta mitään kultaa ei näkynytkään.
Vihoissaan palasi hän vaimon luo ja sanoi:
– Tässä on minulle petosta tehty, sillä minä en olekaan kultaa sylkenyt, enkä ole kuninkaaksi kelvannut.
Emäntä kutsui rengin luokseen ja tiedusteli häneltä, mitenkä asian laita oli. Silloin renki ilmoitti, että pojat sen linnun olivatkin suuhunsa saaneet.
Kun ilkeä mies sen kuuli, niin vaati hän, että vaimo tappaisi molemmat pojat ja syöttäisi niiden sydämet hänelle. Vaimo meni rengin luo ja käski häntä teurastamaan molemmat pojat. Kovasti kirvelti rengin sydäntä, kun hän tämän vaatimuksen kuuli, mutta hän rupesi kuitenkin veistä hiomaan. Pojat näkivät tämän ja kysyivät:
– Minkä vuoksi veistä hiot?
– Surmaksi teille minä veistäni hion, äitinne on käskenyt teidät tappaa ja sydämistänne valmistaa ruokaa hänen vieraalleen.
Itkien rukoilivat pojat:
– Säästä meidän nuorta elämäämme! Anna meidän vielä hetkinen iloita Jumalan kauniista maailmasta. Me emme sinulle vaaraa toivoisi, joka syntyisi ilmaistessasi pelastuksemme äitipuolellemme. Sen vuoksi ota kaksi koiraa, teurasta ne ja valmista niistä ruoka, joka äitipuolemme pettää taitaa.
Kun renki tämän neuvon kuuli, niin päästi hän pojat pakenemaan ja otti kaksi koiraa ja niistä valmisti aterian. Ilkeä mies söi suurella mielihyvällä keitoksen, sillä nyt hän varmasti uskoi kuninkaaksi tulevansa ja kultaa sylkevänsä. Mutta kun hän läksi talosta pois, niin ei häntä missään kuninkaaksi otettu, eikä hän kultaa osannut sylkeä, vaikka hän kuinkakin olisi koettanut.
Kauppias oli vierailla mailla koonnut itselleen suuret rikkaudet ja palasi niitä kotiaan tuomaan. Ensiksi hän kaipasi poikiaan, mutta äitipuoli sanoi niiden jokeen uponneen. Ja kun kauppias kysyi, minne tuo taikalintu oli kadonnut, niin vastasi vaimo:
– Tupaa lämmitin kerran liian, paljon ja se siihen häkään hävisi.
Kun pojat olivat kotoaan paenneet, niin saivat he ensiksi suojaa ja turvaa tuon vanhan ukon ja akan luona, jotka heitä visusti piiloittelivat, jotta ilkeä äitipuoli ei saisi mitään vihiä heidän olinpaikastaan.
Eräänä päivänä, kun vanhempi pojista oli jo miehistynyt, sanoi hän veljelleen:
– Minä tahdon lähteä avaraan maailmaan, sillä ikäväksi tulee aikani täällä yksinäisessä mökissä.
Hän otti hellät jäähyväiset ja läksi taipaleelle. Erotessaan hän antoi veljelleen sormuksen, jotta he sen kautta tuntisivat vastaisuudessa toisensa. Kauan kuljettuaan tuli hän valtakuntaan, jonka kuningas oli kuollut. Ennen kuolemaansa oli kuningas sanonut:
– Kun uutta kuningasta valitsette, niin elkää ottako muuta kuin hänet, jonka kädessä kynttilä kirkkoon astuessaan syttyy. Hän on se oikea.
Tätä kuninkaan neuvoa noudatettiin, ja joka päivä oli kirkossa paljon väkeä koolla katsomassa, miten monet koettivat tätä ehtoa täyttää. Kun poika kirkkoa lähestyi, niin oli siinä ovella vanha nainen, joka kaupitteli halullisille kynttilöitä.
– Etkö osta sinäkin kynttilää? sanoi hän pojalle.
– Millä minä sen ostaisin? vastasi poika, sillä eihän minulla ole kiiltävää kolikkoa.
– Jos sinulla ei ole, millä minulle sen maksaisit, niin lahjoitan minä sen sinulle sinun kauniin ja uljaan muotosi tähden.
Kun poika oli kynttilän saanut, asteli hän se kädessään kirkkoa kohden. Juuri kun hän ovesta sisään astui, niin syttyi kynttilä itsestään hänen kädessään palamaan. Ihastus oli suuri, mutta monet epäilivät ja sanoivat, että poika jollain salaisella tempulla oli saanut kynttilänsä syttymään. Toisena päivänä poika koetti uudelleen ja jälleen syttyi kynttilä. Silloin jo toinen puoli kansasta olisi hänet tahtonut kuninkaakseen ottaa, koska hän kauniin ja komean muotonsakin kautta oli kuin kuninkaaksi määrätty. Mutta viisaat ja vanhat tahtoivat poikaa vielä kolmantenakin päivänä koettamaan, syttyisikö kynttilä hänen kädessään kirkon ovella. Kolmantena päivänä olivat kaikki valtakunnan asukkaat kokoontuneet kirkon luo. Kun poika astui ovesta sisään, niin leimahti kynttilä kirkkaalla liekillä palamaan. Silloin ottivat he pojan kuninkaakseen, ja ilo ja riemu oli valtakunnassa ylimmillään, ja kruunauspitoja vietettiin monta päivää.
Kun nuorempi veli oli mieheksi varttunut, niin läksi hänkin maailmaa kiertämään. Hän tuli matkoillaan linnan luo, jonka muurin vierellä oli kolmesataa seivästä ja jokaisen nenässä oli miehen pää, yksi ainoa oli vielä tyhjänä. Siinä kaupungin portin lähellä oli kauppiaan puoti. Poika poikkesi sinne ja pyysi saada jäädä kauppiaan luokse asumaan. Kauppias mieltyi komeaan poikaan ja otti hänet luokseen. Poika alkoi häneltä tiedustella yhtä ja toista kaupungin oloista.
– Mitä nuo kolmesataa seivästä ovat kaupungin portin ulkopuolella, ja miksi niihin on ihmisen päitä pistetty?
– Meidän kuninkaallamme on tytär, kaunis ja ylpeä, sanoi kauppias, Häntä on niin monta miestä käynyt kosimassa kuin seipäitten päässä on päitä.
– Miksi heitä niin on rangaistu?
– Kuninkaan tytär on sanonut menevänsä ainoastaan sille, joka voi kolme vuotta linnan väestöä elättää. Ja kun miehet eivät sitä ole voineet, niin on heidän päänsä pyöveli katkaissut ja pistänyt seipään nenään.
Poika kun tämän kuuli, niin tuli hän miettiväiseksi ja kun hän siinä yksinänsä istuskeli ja tuota kuninkaantytärtä ajatteli, niin sattui hän sylkäisemään. Hän hämmästyi kuullessaan kilahtavan äänen. Hän katsahti permannolle, siinä oli kiiltävä kultaraha. Hän sylkäisi toisen kerran, ja toinen kultaraha vieri permannolle.
Kun poika seuraavana päivänä kadulla kuljeskeli ja kaupungin komeutta ihaili, niin näki hän loistavan saattueen ajavan katua pitkin, kuninkaantytär siinä oli ajelemassa ja itseään ihmisille näyttämässä. Ja niin kaunis hän oli, että pojan rakkaus heti syttyi häneen.
Kun hän kauppiaan luokse palasi, ilmoitti hän tälle -aikovansa lähteä kuninkaantytärtä kosimaan. Turhaan kauppias häntä tästä mielettömästä aikeesta varoitti, poika vastasi vain:
– Minä olen sydämeni hänelle antanut, enkä voi hänestä enää luopua.
Hän meni kuninkaan linnaan ja ilmoitti aikeensa. Kun kuninkaantytär näki hänet, niin hän nauroi ja sanoi:
– Millä sinä luulet tämän linnan kaiken väestön kolmen vuoden ajan elättäväsi, sillä eihän sinulla ole edes kunnollista pukua ylläsi, mistä sitten ottaisit kaiken sen kullan, mitä täällä joka päivä tarvitaan.
– Kyllähän näet, kun minä sen tuon, sanoi poika.
Ja hän meni asuntoonsa ja alkoi sylkeä kultarahoja siksi, kunnes niitä oli niin suuri kukkarollinen kuin kuninkaan linnan väen elatukseksi päivässä tarvittiin. Hän vei kukkaron linnaan ja palasi asuntoonsa kauppiaan luo.
Siellä hän nyt eli kokonaista kaksi vuotta ja joka aamu hän linnaan kuljetti kukkarollisen kultarahoja. Kun kaksi vuotta oli kulunut umpeen, niin alkoi kuninkaantytär jo pelätä, että poika hänet ottaa lopultakin vaimokseen, Hän meni isänsä luo ja sanoi:
– Jo kaksi vuotta on tuo poika linnaani elättänyt, ja jos näin vielä jatkuu, niin täytyy minun mennä hänelle vaimoksi. Mutta sitä minä en tahdo, ja sen vuoksi tahdon keksiä keinon, jolla voisin hänet hengiltä ottaa.
– Odota vielä puoli vuotta, sanoi kuningas, silloin voit tuumia, miten hänet hengiltä saattaisit.
Kun puoli vuotta oli kulunut, niin neuvotteli kuninkaantytär isänsä kanssa, miten he pojan tuhota voisivat. He lähettivät pojalle sanan ja käskivät häntä linnaan kestiin saapumaan. Mutta poika aavisti tämän kutsun alla piilevän pahoja? likeltä ja vastasi:
– Minä en joudu käymään kesteissä, minulla on aivan kylliksi puuhaa tämän linnan väestön syöttämisessä.
Moneen kertaan sinä kuukautena häntä linnaan pyydettiin, mutta hän ei mennyt. Lopulta kuningas suuttui ja lähetti sen sanan, että jollei poika heti tule, niin pyöveli tulee leikkaamaan hänen päänsä poikki.
Silloin poika meni linnaan. Kuningas ja hänen tyttärensä olivat hyvin herttaisia, mutta mielessä oli heillä pahat aikeet, Hänelle syötettiin ja juotettiin parasta, mitä keksiä saatettiin, mutta koko ajan koetti kuninkaantytär päästä siitä selville, mistä poika nuo kultarahansa sai. Sattuipa luunsiru tulemaan pojan suuhun, ja kun hän sen sylkäisi suustaan, niin putosi samassa kultaraha permannolle. Ja niin hänen salaisuutensa tuli kuninkaantyttären tietoon.
Kuukauden ajan poika vielä elätti linnaa. Mutta kuninkaantytär tuli levottomaksi ja läksi kysymään neuvoa tädiltään, joka oli suuri noita.
– Millä tavoin voin häneltä riistää tuon voiman? kysyi kuninkaantytär.
– Laadi pidot, vastasi noita. Syötä ja juota poikaa runsaasti. Tarjoa hänelle viiniä maljassa, johon minä sekoitan sellaista nestettä, joka hänet tekee heikoksi. Viekää sitten poika saunaan, joka on hyvin kuumaksi lämmitetty, siellä hän vaipuu tainnoksiin, ja tuo voima tulee hänen suustansa ulos.
Kuninkaantytär noudatti noidan neuvoa ja kutsui pojan pitoihin. Poika epäili linnassa pahoja hänelle haudottavan, mutta kun uhattiin hänet tappaa, ellei hän tulisi, niin saapui hän kuninkaantyttären luo. Tämä oli laatinut oikein upeat pidot ja kesken niitä hän ystävällisesti hymyillen tarjosi pojalle kultamaljasta viiniä, johon hän oli sekoittanut noidan antaman nesteen. Ja niin kaunis hän oli, että poika ei voinut olla ottamatta maljaa ja sitä tyhjentämättä. Silloin vaipui poika hervottomana maahan. Kuninkaantytär antoi kantaa hänet kuumaksi lämmitettyyn saunaan, jossa poika pyörtyi.
Toinnuttuaan poika aavisti hänelle pahoin käyneen ja alakuloisena hän palasi asuntoonsa. Hän koetti sylkeä, mutta kultarahoja ei enää kirvonnut hänen suustaan. Hänellä oli kotonaan kuitenkin niin paljon kultarahoja säästössä, että hän niillä elätti linnan väkeä vielä kaksi kuukautta. Mutta kun yksi kuukausi oli enää jälellä, niin loppui häneltä rahat.
Kun kuninkaantytär sen kuuli, riemuitsi hän tavattomasti ja lähetti heti pyövelin pojan luo leikkaamaan hänen päänsä poikki ja pistämään sen seipään nenään.
Kun pyöveli vei poikaa kaupungin ulkopuolelle, niin alkoi poika rukoilla häneltä armoa. Hänellä oli vielä muutama kultaraha, ne hän antoi pyövelille ja sanoi:
– Päästä minut pakenemaan.
– En minä sinun kuolemaasi toivo, vastasi pyöveli. Päästäisinhän minä sinut vapaaksi, jos minulla olisi pää, minkä voisin sinun sijastasi seipään nenään panna.
– Kaiva jostain ruumis maasta ja pane sen pää seipään nenään.
Tähän suostui pyöveli, ja niin pääsi poika kaupungista pakenemaan.
Kun poika oli tullut kauas kaupungista, niin alkoi hän nousta vuorelle. Silloin kuuli hän vuoren takaa kovaa riitaa ja rähinää. Hän meni ääntä kohden ja tapasi siellä kaksi peloittavan rumaa miestä.
– Keitä te olette? kysyi poika.
– Me olemme Kilkan poikia, vastasivat miehet.
– Mitä te täällä meluatte?
– Olemme perinnön jaossa.
– Ja mikä on teidän perintönne?
– Nämä suuret kasat kultaa ja hopeaa. Ne me kyllä sovinnolla osaisimme jakaa, mutta on meillä vielä tämä keppi, jonka kumpainenkin tahtoo saada omakseen, Siitä on meidän välillemme tullut riita.
– Mikä keppi se sellainen on, jonka kumpikin omakseen tahtoo?
– Jos sitä kuljettaa kädestä käteen, niin lähtee siitä sotaväkeä niin paljon kuin tahtoo ja muuta maallista hyvyyttä.
– Minä tulen teidän tuomariksenne, sanoi poika.
– Jos sen teet, niin palkitsemme sinut runsaasti, vastasivat miehet.
– Menkää vuoren juurelle. Minä täältä ylhäältä heitän sen kepin. Se, joka sen saa, saa sen pitääkin.
Kilkan pojat menivät molemmat vuoren juurelle ja odottivat siellä keppiä, Mutta sitä ei kuulunutkaan, sillä poika oli pitänyt kepin omanaan ja riensi tiehensä jättäen pojat sinne odottamaan aarteineen.
Poika palasi kaupunkiin ja meni siihen huoneeseen, jossa hän oli asunut. Siellä hän kuljetti keppiä toisesta kädestään toiseen. Äkkiä hyppäsi kepin sisästä kaksi kookasta sankaria esiin.
– Mitä tahdot? kysyivät ne.
– Laittakaa tästä lasinen silta kuninkaan linnaan.
Miehet katosivat ja palasivat pian takaisin ja sanoivat:
– Nyt on tahtosi täytetty. Mitä vielä meiltä vaadit?
– Kultaa ja hopeaa niin paljon kuin eläissäni tarvitsen.
Silloin miehet alkoivat kantaa suuria säkkejä täynnä kultaa ja hopeaa pojan asuntoon. Kaksi päivää he tätä työtä tekivät ja silloin oli pojan huone lattiasta kattoon täynnä kultaa ja hopeaa.
Kun kuninkaantytär näki lasisen sillan, niin alkoi hän sitä myöten kulkea, mutta kun se oli liukas niin kaatui hän tuon tuostakin ja sai palata takaisin linnaansa konttaamalla.
Kun nuo molemmat sankarit olivat lopettaneet kullan ja hopean tuomisen, niin kysyivät he pojalta:
– Mitä vielä tahdot?
– Linnan kuninkaan tyttären linnan eteen, niin leveän ja korkean, että se sulkee valon pois hänen asunnostaan.
Kuninkaantytär makasi vuoteessaan ja ihmetteli, kun ei aamu alkanut koittaa. Hän nousi ikkunaan ja näki pojan loihtiman linnan. Silloin juoksi hän isänsä luo ja sanoi:
– Minä luulen, että se poika on vielä siellä asunnossaan ja tämä kaikki on hänen toimiaan ja laitoksiaan. Hengiltä se sellainen mies on saatava.
Kuningas lähetti heti suuren sotajoukon poikaa tappamaan. Kun ne sitä lasista siltaa kulkivat, niin hoippuivat ne sinne ja tänne sillan liukkaalla pinnalla.
Kun poika näki kuninkaan sotajoukon tulevan häntä kohden, niin arvasi hän niiden aikeet. Hän otti taikakepin ja kuljetti sitä kädestä toiseen. Nuo kaksi sankaria hyppäsivät heti esiin ja hyökkäsivät kuninkaan sotilaitten kimppuun ja tappoivat ne kaikki tyyni.
Kun sotilaita ei kuulunut palaavaksi, niin lähetti kuningas vieläkin suuremman sotajoukon poikaa tappamaan, mutta nekin kaikki surmattiin. Lopulta, kun kuninkaalla ei enää ollut sotilaita, jotka hän olisi lähettänyt, käski hän kahta vanhaa neuvonantajaansa, vanhaa ukonkäppyrää, menemään kysymään, kuka poika oli ja mitä hän tahtoi. Ukot kontata kompuroivat lasista siltaa pitkin ja tulivat pojan asunnolle.
– Me-me, sanoi toinen heistä, joka änkytti pahasti, olemme tu-tulleet ky-kysymään mi-mikä tarkoitus tällä ka-kaikella on? Tahdotko sinä ta-tappaa ka-kaikki ka-kaupungin asukkaat?
– Aijai, sanoi toinen heistä, joka oli jo niin vanha, ettei hän osannut enää ajatellakaan. Sinä et saa tehdä sellaisia siltoja tänne, että me sillä olemme saaneet mukella, kieriskellä ja kontata, ennenkuin olemme päässeet tänne asti, Mitä sinä oikeastaan tahdot?
– Ku-kuka sinä olet?
– Minä olen se sama poika, joka tätä linnaa olen kolme vuotta elättänyt. Ja jos niin tarvitaan, voin vielä elättää kolmekymmentä vuotta.
– Ja mi-mitä sinä tahdot?
– Sitä, että kuninkaantytär tulee minun luokseni tuota lasista siltaa myöten.
Sen tiedon veivät nuo molemmat ukot kuninkaantyttärelle, Kiukusta ja nöyryytyksestä itkien läksi kuninkaantytär konttaamaan siltaa pitkin pojan asunnolle.
Sinne tultuaan kumarsi kuninkaantytär nöyrästi pojalle ja sanoi:
– Nyt minä olen valmis tulemaan sinun vaimoksesi.
– Vielä et ole valmis, ennenkuin olet nöyräksi tullut, sanoi poika.
Hän otti taikakepin, löi sillä tyttöä ja sanoi:
– Muutu hevoseksi!
Ja kuninkaan tytär muuttui hevoseksi. Poika nousi sen selkään ja läksi ajamaan kuninkaan valtakunnasta pois. Matkoillaan hän tuli siihen valtakuntaan, jossa hänen veljensä oli kuninkaana.
Kun vanhempi veli näki pojan komealla ratsullaan ajavan kaupunkiin, niin lähetti hän palvelijansa sitä ostamaan.
– Paljonko tahdot hevosestasi? kysyi palvelija.
– Minä en myy hevostani, vastasi poika.
Palvelija toi tämän sanoman kuninkaalle, joka sen kuullessaan virkkoi:
– Minä tahdon sen hevosen itselleni. Mene ja tarjoa hänelle niin paljon kuin hän haluaa, sillä minun täytyy se hevonen omakseni saada.
Palvelija tuli pojan luokse ja lupasi hevosesta kaiken sen, minkä hän ikänänsä vaatisi. Mutta poika ei mistään hinnasta sanonut hevostansa myyvänsä.
Kun kuningas sen kuuli, niin käski hän heittämään pojan vankeuteen. Kun poika sinne vietiin, niin käski hän palvelijaa hyvästi hänen hevostaan ruokkimaan.
Vankilassa poika kuljetti keppiä toisesta kädestään toiseen, ja kun nuo molemmat sankarit olivat tulleet, niin käski hän niitä tuomaan sinne linnaan viiniä ja kaikellaista muuta juotavaa niin paljon kuin he jaksoivat kantaa. Ja poika juotti kaikki vanginvartijat ja vangit humalaan.
Palvelijat juoksivat kuninkaan luokse ja sanoivat:
– Nyt se mies on juottanut kaikki linnassa humalaan. Mitä me hänelle teemme?
– Hirteen se sellainen mies on pantava, vastasi kuningas.
Kun poikaa vietiin hirtettäväksi, niin oli koko kaupunki sitä katsomassa ja kuningaskin saapui sinne.
Kun poika aijottiin hirteen ripustaa, niin näki pyöveli hänen paidankauluksessaan sormuksen.
– Mikähän rengas tämä on, sanoi pyöveli ja vei sormuksen kuninkaalle.
Tämä katsoi siihen ja huomasi sen siksi sormukseksi, jonka hän veljelleen oli antanut. Siitä kuningas sitten tunsi hänet omaksi veljekseen.
Iloisia olivat molemmat veljekset näin äkkiä kohdatessaan toisensa. Kun he yhdessä olivat juhlineet, tuli heidän mielensä tietää, vieläkö heidän vanha isänsä oli elossa. He nousivat molemmat nuoremman veljen hevosen selkään ja ajoivat entiseen kotiinsa. Vanha, uskollinen renki, joka heidän henkensä oli pelastanut, oli vielä elossa, vaikkakin harmaatukkaisena vanhuksena. Isänsä kohtasivat pojat köyhtyneenä ja kaiken rikkautensa menettäneenä. Kerjäläisenä hän sai kulkea talosta taloon.
Mutta kun pojat isänsä näkivät, niin pukivat he hänet kuninkaalliseen pukuun ja lupasivat viedä hänet sinne, missä heidän valtakuntansa oli.
Äitipuoli oli tuon ilkeän miehen kanssa yksissä juonissa anastanut kauppiaan kaiken omaisuuden. Pojat antoivat vangita heidät ja tuomitsivat heille kummallekin kovan rangaistuksen kaikista heidän pahoista töistään. Ilkeä mies sidottiin kahden hevosen väliin, jotka repivät hänet kuoliaaksi. Äitipuoli haudattiin kivien väliin, niin ettei muuta kuin pää näkyi. Siinä renki sai häntä syöttää niin kauan kuin hän eli kuivilla kauroilla.
Isänsä nostivat pojat tuon hevosen selkään ja kolmisin siinä istuessaan he ajoivat vanhimman pojan valtakuntaan, jonne isä jäi elämään. Mutta nuorempi ajoi hevosellaan siihen kuningaskuntaan, josta hän kuninkaantyttären oli ottanut. Siellä oli kuningas sillä aikaa kuollut, ja kansa valitsi pojan kuninkaakseen. Silloin poika löi kepillään hevosta ja sanoi:
– Nyt muutu ihmiseksi, sillä nyt olet jo sovittanut kaikki pahat tekosi, kun puoli vuotta olet hevosena ollut.
Ja poika otti hänet aviovaimokseen, ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti.
KANA.
Olipa seppä ja hällä vaimo. Seppä takoa nakutteli pajassaan, ja hänen vaimonsa tuvassa kehräili. Ja kun he olivat ahkeria ja säästäväisiä, niin tulivat he piankin varakkaiksi.
– Meillä on kohta rahaa kuin roskaa, sanoi seppä.
– Niin on, vastasi hänen vaimonsa, enemmän kuin mitä tarvitsemme. Olisipa meillä lapsi, jolle voisimme tästä kaikesta antaa.
– Kun ei meille lasta ole annettu, niin saamme tyytyä olemaan ilman, sanoi seppä.
– Minä näin sellaisen merkillisen unen, sanoi vaimo, että sinä toit tupaan lumipallon, ja siitä syntyi meille lapsi.
– Mitä niistä unista, ei niihin ole luottamista, sanoi seppä.
Mutta kun ilta tuli, niin toi seppä tupaan lumipallon ja sanoi:
– Kannattaahan sitä aina koettaa, sitten senkin tietää, kun näkee.
Kun he aamulla nousivat levolta, niin kävellä tepsutteli kana tuvan permannolla.
– Ka-s, kana, sanoi seppä. Sekö siitä lumipallosta tulikin?
– Ja niin korea kana, sellainen oikea kullantutti, sanoi vaimo.
Siinä he istuivat ja ihailivat sen kanan kauneutta.
– Mitä me sillä kanalla nyt teemme? sanoi seppä.
– Pidetään lapsenamme, vastasi vaimo. Yhtä hyvä se on kuin lapsikin, Ja katsohan, kuinka se koreasti tepastelee, ei luulisi kanan siinä kulkevan, vaan ylhäisenä neitona sitä pitäisi, niin on se sorja ja vikkelä.
Sinä päivänä oli pajan ahjo kylmänä, sillä seppä istui koko päivän tuvassa ja puheli kanan kanssa. Ja hänen vaimonsa askarteli tuvassa ja tuon tuostakin sanoi sanan kanalle, joka iloisesti kaakotti. Ja seppä ja hänen vaimonsa tunsivat itsensä niin sanomattoman onnellisiksi.
– Ei niillä, joilla on parkuvat kakarat kodissaan, voi olla niin hauskaa ja hupaisaa kuin meillä, sanoi seppä. Jos nyt valita saisin, niin en minä ottaisi lasta, vaan kanan minä tahtoisin kotiani. Kyllä kaikilla lapsia on, mutta kenellä on tällainen kana kuin meillä? Lasta täytyy syöttää ja sillä tuttia suussa pitää, mutta toista ovat tämän hommat. Heti se itsestään hakee, mitä se tarvitsee. Onkohan niitä maailmassa niin onnellisia ihmisiä kuin me olemme?
– Kuinka niillä olisi niin hauskaa kuin meillä? sanoi vaimo. Katsohan, kuinka se tuossa juoksentelee, keikaroitsee ja kumartelee, nyppää nokkaansa murun sieltä, toisen täältä. Ja nyt se nousee yhdelle jalalle seisomaan. Sellainen kana ei voi olla mikään tavallinen kana. Sellaista ei voi olla kenelläkään muulla kuin meillä.
Ja tapasivat he kenen tahansa, niin täytyi heidän kertoa kaikille kanansa erinomaisesta viisaudesta ja kauneudesta.
– Elä puhu niin paljoa muille kanamme kauneudesta, sanoi seppä vaimolleen. Kaikki nauravat sinulle.
– Enemmänhän sinä puhut kuin minä, vastasi vaimo nauraen. Tuothan sinä jokaisen, joka pajaan tulee, tänne tupaan meidän kanaamme katsomaan. Ja mitä se tekee, vaikka nauravatkin? Kanahan on meidän, ja jos me olemme siihen mieltyneitä, niin meidänhän asiamme se on.
Tuli kevät ja tuli kesä, ja mansikat kypsyivät aholla. Kylän lapset menivät niitä poimimaan ja ottivat kanan matkaansa. Sepän vaimo varoitti lapsia hyvin kanaa vartioimaan, etteivät petolinnut pääsisi sitä viemään. Ja kun kana läksi lasten kanssa metsään, niin sitoi vaimo sen kaulaan pienen vakan. Kun lapset palasivat marjasta kotia, niin oli kanakin koonnut vakkansa täyteen mansikoita. Sen nähdessään sanoi vaimo:
– Enkös minä ole sitä aina sanonut, että meidän kana se vasta kana onkin ja sellainen kana, ettei toista koko avarassa maailmassa!
Toisena päivänä meni kana taas lasten kanssa marjaan ja toi koko vakan täynnä mansikoita sepän vaimolle. Ja kun seppä näki kanan tulla tepsuttelevan pajan ohitse, ja pieni vakka kaulassa kieppui, niin ei seppä voinut olla hymysuin jäämättä sitä katsomaan, ja kesken jäi työ, ja ennenkuin hän taas palasi työhönsä, niin oli jo tuli ahjossa sammunut.
Kolmantena päivänä, kun kana taas lasten kanssa meni marjaan, sattui metsässä olemaan naapurin poika tuohia koivuista kiskomassa. Monasti hän oli kanan kanssa leikkinyt ja pajalle tullessaan hän ei koskaan unohtanut valikoida aitasta kauneimpia ohranjyviä kanalle tuodakseen. Kana ei huomannut poikaa, vaan juoksi lapsista loitos ja kätkeytyi suuren kiven taakse. Silloin poika suureksi hämmästyksekseen näki, miten kana riisui höyhenpukunsa ja astui kauniina neitosena esiin.
Kotiaan tultuaan ei poika voinut tyttöä mielestään karkoittaa, vaan oli hän aina pojan ajatuksissa. Hän meni isänsä ja äitinsä luo ja pyysi heiltä lupaa saada ottaa kanan vaimokseen. Pojan isä ja äiti löivät kauhusta kätensä yhteen ja kielsivät, mutta kun poika ei lakannut pyytämästä, niin antoivat he viimein hänelle luvan.
Silloin poika meni sepän asunnolle ja pyysi heiltä kanaa omakseen. Eihän sepällä ja hänen vaimollaan ollut sydäntä pojalta sitä kieltää, kun hän niin kauniisti pyysi.
Pidettiin sitten häät, ja kun sepällä oli varoja, niin olivat häät komeat. Ja sulhanen istui pöydän päässä ja kana hänen rinnallaan kunniapaikalla ja nokki itselleen ruokaa sulhasensa vadista.
Sinne sepän mökille jäi poika kotivävyksi ja yhdessä he elivät onnellisina.
Tuli heinänteon aika ja seppä, hänen vaimonsa ja poika menivät niitylle. Kun he sieltä kotia palasivat, niin oli tuvassa ruoka valmistettuna ja pöydälle tuotuna, ja ovella kana seisoi ja iloisesti kaakottaen heitä kutsui sisään.
Toisena päivänä kävi samoin. Kun heinäväki niityltä palasi, niin oli ateria heitä odottamassa ja tupa oli siistitty kuin kuningasta vastaan ottamaan.
Kolmantena päivänä ei poika jäänytkään niitylle, vaan palasi mökille muka kovasinta hakemaan. Kun hän mökkiä lähestyi, niin piiloutui hän aivan tuvan oven lähelle suuren heinätukun taakse. Sieltä hän saattoi avoimesta ovesta nähdä tupaan, Siellä kana liikuskeli, tuli ovelle ja kun luuli jo kaikkien kauaksi menneen, niin riisui se höyhenverhonsa ja pani sen huhmareesen talteen. Sitten se kauniina neitona meni sangolla lähteeltä vettä noutamaan.
Mutta kun tyttö oli tuvan nurkan taakse kadonnut, niin hiipi poika piilostaan esiin, juoksi tupaan, sieppasi höyhenverhon huhmareesta ja heitti sen palavaan lieteen. Sitten hän kiireimmän kautta juoksi niitylle seppää ja hänen vaimoansa noutamaan.
Juoksujalassa he kaikin kolmisin tulivat mökille. Siellä kaunis nainen oli lieden luona askartelemassa. Ja arvaahan, mikä ilo ja riemu sepän tuvassa syntyi, kun kana oli kauniiksi neitoseksi muuttunut!
– Olenhan minä aina sitä väittänyt, ettei se meidän kana mikään tavallinen kana ollutkaan, sanoi seppä.
– Luuletko, että minä sitä koskaan olen uskonut? sanoi hänen vaimonsa.
– Minä sen tiesin jo ennenkuin tulin häntä kihlaamaankaan, sanoi poika.
– Ja minä tiesin, että minun mieheni kerran oli minut lumoista pelastava ja jälleen ihmiseksi tekevä, sanoi tyttö.
– Eivät ne kaikki kanat tavallisia kanoja olekaan, sanoi seppä, kun he yhdessä menivät pöydän ääreen aterioimaan.
PUNAISEN MEREN KESKEEN UPOTETTU LINNA.
Olipa kerran talo, suuri ja komea. Siinä asui isäntä, jolla oli kolme poikaa, kolme kaunista ja komeata poikaa. Rikas oli talo, mutta äkkiä sen rikkaus alkoi vähetä, sillä pelloilta ei voitu mitään korjata. Joka vuosi tehtiin touko, mutta kesällä tuli yö, aina sama yö, jolloin nousi sellainen rajuilma, että se kaiken hävitti.
Kymmenen vuotta oli täten kulunut, kun aivan epätoivoisena lausui isäntä pojilleen:
– Miksi enää suotta kylväisin, kun aina myrsky kaiken kylvön hävittää. Tuho tässä on tulossa ja hätä ja puute meille kaikille.
Sanoi silloin vanhin poika:
– Anna minun kylvää tänä vuonna, ehkä onni on minulle suotuisampi.
Isä suostui poikansa pyyntöön. Tämä höysti pellot ja kylvi niihin siemenen. Tuli kesä ja tuli tuo yö, jolloin aina ennen myrsky oli viljan tuhonnut. Nousi nytkin sellainen ilma, että kaikki tuhoutui pellolla.
Sanoi silloin keskimmäinen poika:
– Anna minun kylvää tänä vuonna ja tahdonpa selvän saada, mistä tuo rajuilma tulee.
Isä suostui poikansa pyyntöön. Tämä muokkasi pellot ja teki touoksi. Tuli kesä ja kun tuli tuo merkitty yö, niin meni poika vartioimaan. Yöllä nousi sellainen myrsky, että puut kaatuivat, ja poika peloissaan meni saunaan pakoon. Kun hän aamulla katseli peltoa, niin oli se kokonaan tuhottu.
– Anna minun kylvää tänä vuonna, sanoi nuorin pojista.
– Turhaa on sinun kylvää, vastasi isä. Vahinko tästä kuitenkin tulee.
Mutta poika rukoili siksi, kunnes isänsä vihdoin suostui. Ja nuorin poika kylvi pellot. Tuli kesä ja tuo merkki-yö. Poika oli päättänyt päästä selville, mikä tämän tuhon aikaan sai. Hän meni pellolle ja kätkeytyi ojan yli vievän sillan alle.
Siellä oli hän turvassa, kun alkoi myrsky, Ryskyen kaatuivat puut salolla, rajusti vihmoi vettä, oli kuin kaikki luonnonvoimat olisivat päässeet valloilleen, Siinä odotellessaan näki poika kolme suurta, mustaa lintua, jotka lensivät ilman halki ja laskeutuivat sille sillalle, jonka alle poika oli piiloutunut, Siinä ne heittivät verhot yltään ja muuttuivat ihaniksi naisiksi, Yksi heistä läksi edeltä peltoa tallaamaan, ja kohta seurasivat molemmat toisetkin.
Heidän mentyään hävitystyöhönsä nousi poika sillan alta, sieppasi neitosten lintuverhot ja piiloutui jälleen.
Kun neitoset olivat pellon tuhonneet, palasi kaksi verhojaan etsimään. Nähtyään niiden kadonneen alkoivat he niitä kaikkialta etsiä ja sitä tehdessään löysivät pojan ja väkivallalla riistivät häneltä lintuverhonsa ja lensivät pois.
Mutta kolmas neitosista oli viivähtänyt kauemmin kuin sisarensa pellolla ja palasi nyt verhoaan etsimään. Turhaan hän koetti pojalta sitä riistää, tämä piti vimmatusti puoliaan, ja niin täytyi neitosen ruveta vihdoin armoa rukoilemaan.
– Päästä minut pois!
– En ennen kuin korvaat kaiken vahingon, minkä olet saanut aikaan isälleni ja veljilleni, vastasi poika. Jos maksat isälleni kymmenen vuoden viljan ja veljilleni kummallekin vuoden tuhotun laihon, niin annan verhosi sinulle, ja turvassa saat lentää omille maillesi.
– Minulla ei ole mitään, millä sinulle kaiken korvaisin, sanoi neitonen, ei muuta kuin oma itseni. Ota minut vaimoksesi!
Poika mieltyi kauniiseen neitoseen ja lupasi ottaa hänet vaimokseen. Silloin neitonen otti kauniin sormuksen sormestaan, ojensi sen pojalle ja sanoi:
– Tämän sormuksen kautta olen minä sinuun sidottu. Kun kuu kolmasti on täydeksi tullut, niin laita häät, ja hääpäivänä, juuri kun keskipäivä on, minä tulen luoksesi.
Poika antoi neitoselle hänen lintuverhonsa, ja puettuaan sen ylleen lensi neitonen kauas pois.
Tuli hääpäivä, ja kartano oli täynnä kansaa. Sitä oli tullut läheltä ja kaukaa, sillä kaikki olivat uteliaita tietämään, millainen se morsian olisi, jota ei vielä kukaan ollut nähnyt.
Siinä odotellaan ja odotellaan, morsianta ei vain kuulu. Jo oli sulhanen aivan onneton ja oli jo varma siitä, että hän oli petetyksi tullut, kun keskipäivä tuli ja kello löi kaksitoista. Silloin nähtiin morsiamen tulevan komeissa harmaitten hevosten vetämissä vaunuissa.
Kaunis oli morsian, niin kaunis, ettei moista ennen oltu nähty, ja ilomielin katseli poika nuorta vaimoaan rinnallaan.
Käytiin siitä sitten hääaterialle, jossa runsaasti syötiin ja juotiin. Ja kun juhla oli ylimmillään, niin ammuttiin kanuunoilla. Tämä pauke kuului kuninkaan kartanoon.
– Mitä tämä tietää, sanoi kuningas. Kuka on ruvennut sotimaan minun tietämättäni? Tästä tällaisesta on loppu tehtävä.
Ja kuningas lähetti palvelijansa katsomaan, missä kanuunia paukutettiin ja kuka siellä niitä paukutti. Palvelija palasi piankin kuninkaan luo ja sanoi:
– Ei mikään sota siellä riehu, vaan häitä siellä vietetään, ja niin kaunis on morsian, että sellaista ei kukaan koskaan ennen ole nähnyt.
Kuningas ei voinut uteliaisuuttaan hillitä, vaan riensi hänkin häihin tuota kauneudestaan kuuluisaa morsianta katsomaan. Hänet nähdessään syttyi kuninkaan mieli ja hän tahtoi neitosen omakseen. Hän alkoi miettiä keinoa, millä hän tuhon voisi luottaa pojalle. Ja kun hänen mielensä oli ilkeä, niin pian hän keinon löysikin.
– Sinun täytyy ensi yönä kaataa minun tammimetsäni, sanoi kuningas, ja jollei se aamuksi ole tehty niin noutavat minun pyövelini sinut.
Näin sanottuaan läksi kuningas pois häistä varmana siitä, että poika ei enää seuraavana päivänä olisi elävien joukossa.
Poika valitti vaimolleen:
– Lyhyt on onnemme aika ollut, huomenna se jo on loppunut, sillä millä minä sen metsän jaksan kaataa.
– Ole huoleti, sanoi hänen nuori vaimonsa, jatkakaamme pitoja.
Mutta rengille hän antoi sen määräyksen, että keskiyöllä, juuri kellon lyödessä kahtatoista, oli hänen paras harmaa hevosensa tuotava portaiden eteen.
Kun pidot olivat päättyneet ja vieraat lähteneet talosta ja keskiyön aika läheni, sanoi nuori vaimo miehelleen:
– Minä olen sinulle pelastuksen valmistanut. Tuolla portaiden edessä odottaa sinua minun paras harmaa hevoseni. Nouse sen selkään ja laukkaa kuninkaan tammimetsään. Ota tämä pieni kirves, joka on heikon näköinen, mutta jonka voima on ihmeellinen. Kun tulet tammimetsän laitaan, niin on siinä pieni tammenvesa, lyö se tällä kirveellä kumoon ja sano: näillä lyönneillä kaikki tammet kaatukoot!
Poika nousi harmaan ratsun selkään ja tammimetsän laitaan tultuaan teki niinkuin hänen vaimonsa oli häntä neuvonut, ja koko kuninkaan suuri tammimetsä kaatui yhdeksi kaskeksi.
Harmaalla hevosella ajoi poika kotiinsa, jossa hänen vaimonsa häntä odotteli.
– Kuinka luonnistui työsi? kysyi vaimo.
– Juuri niinkuin sanoit, kaikki puut ovat kaatuneet.
Kun kuningas aamun tultua näki, että poika oli vaaditun työn täyttänyt, niin hänen mielensä kiukusta musteni ja hän sanoi pojalle:
– Koska sinä olet niin voimallinen, niin pitää sinun ne jälleen nostaa pystyynkin. Jollet sitä voi tehdä, niin huomenna annan sinut teloittaa.
Murheellisin mielin tuli poika kotia vaimonsa luo ja kertoi hänelle, mitä kuningas oli vaatinut ja miten uhannut.
– Elä murehdi, mieheni, sanoi nuori vaimo, vaan odota iltaa, se kyllä tuo neuvot mukanaan.
Keskiyöllä hän jälleen oli käskenyt tuomaan harmaan hevosensa portaitten eteen, herätti miehensä ja sanoi:
– Nouse harmaan hevoseni selkään ja aja tammimetsään, nosta se pieni metsän laidassa oleva puu pystyyn ja sano: Tämän nostan, kaikki puut nouskoot!
Mies noudatti vaimonsa käskyä, ratsasti metsään ja nosti pienen puun pystyyn, jolloin koko metsä oli jälleen paikoillaan aivan kuin ei se koskaan kaatunut olisikaan.
Kun kuningas aamulla näki, että poika oli tämänkin työn täyttänyt, ei hänen suuttumuksensa tuntenut mitään rajoja. Hän sanoi pojalle:
– Koska sinä olet niin voimallinen ja niin kaikki tietäväinen, niin tulee sinun hankkia minulle ne avaimet, jotka isäni isävainajan aikana katosivat, ja joita turhaan siitä asti on etsitty. Jollet niitä minulle tuo, niin kuolema sinut kohtaa.
Poika palasi nuoren vaimonsa luo ja sanoi:
– Nyt tuho minun tielleni tuli. Kuningas vaatii minua tuomaan hänelle ne avaimet, jotka hänen isänsä isävainajan aikana katosivat.
– Heitä pois tuo murheellinen muotosi, sanoi silloin vaimo. Aamulla nouse harmaan ratsuni selkään, se sinut vie sinne, minne avaimet ovat kätketyt. Kun heponi pysähtyy erään kirkon eteen, niin aukeavat sen ovet itsestään. Sen kirkon peräseinällä ovat nuo etsityt avaimet. Mene kirkkoon ja ota ne, mutta elä palatessasi katso taaksesi.
Kauas monien maiden taakse vei harmaa hevonen pojan. Kun se erään kirkon eteen pysähtyi, niin ovet aukenivat itsestään, ja poika näki kirkon peräseinällä nuo etsityt avaimet.
Poika astui ovesta sisään. Jo oli hän ottanut avaimet ja jo läheni kirkon ovea, kun hän kuuli kirkon haltijan takanaan huutavan:
– Poika, mitä sinä teit? Elä mene, sinä jotakin veit!
Silloin poika katsahti taakseen, mutta vaipuikin samassa tiedottomana maahan. Siinä kaatuessaan kirposi avainkimppu hänen kädestään ja lensi oven ulkopuolelle, jotenka haltija ei sitä saanut takaisin. Hevonen sieppasi edestään maasta avaimet suuhunsa ja laukkasi takaisin pojan kartanolle, jossa hän antoi ne emännälleen.
Avaimet saadessaan tiesi nuori vaimo onnettomuuden kohdanneen hänen miestään tämän ollessa avaimia noutamassa. Hän vei kimpun kuninkaalle ja sanoi:
– Tuossa ovat vaatimasi avaimet, mutta kalliilla hinnalla ne ovat hankitut, sillä mieheni ei siltä matkalta ole enää luokseni palannut.
Tämän kuultuaan ihastui kuningas ikihyväksi. Nyt luuli hän saavansa nuoren vaimon omakseen. Kun hän toivomuksensa nuorelle vaimolle lausui, vastasi tämä:
– Anna minun vuosi odottaa miestäni palaavaksi. Vuoden tahdon itkeä kadonnutta armastani. Jollei hän vuoden umpeen mentyä ole luokseni palannut, niin silloin voit valmistaa häät minun kanssani vietettäviksi.
Kului siitä vuosi, eikä poikaa kuulunut kotia.
Silloin valmisti kuningas suuret juhlat viettääkseen häitä. Ennen kirkolle menoa kutsui nuori vaimo uskollisen rengin luokseen ja sanoi:
– Vuoden olen miestäni odottanut kotia saapuvaksi, mutta ei hän ole tullut, ja niinpä tahdon jälleen lähteä omille mailleni. Puhun sinulle kuitenkin siltä varalta, että hän kerran palaisi. Kun kuninkaan hääsaatto saapuu kirkon edustalle, niin lähden lentoon. Katso silloin, mihin suuntaan matkani ohjaan, ja kerro miehelleni, että asun valkoisen ja mustan meren takana punaiseen mereen upotetussa linnassa. Sieltä hän minut on löytävä, mutta pitkä ja vaivaloinen ja monien vaarojen saartama on sinne tie.
Morsiuspukunsa alle hän kätki lintuverhonsa, ja kun hääsaatto oli kirkon eteen tullut, niin heitti hän äkkiä pois morsiuspukunsa ja lensi suurena lintuna kauas pois kuninkaan ja koko hääväen suureksi kummastukseksi.
Kun poika oli lumotun kirkon kynnyksellä taas tajuntaansa tullut, niin alkoi hän etsiä tietä omille mailleen. Mutta kaukana hän oli, eikä kukaan osannut hänelle neuvoa, missä se maan kolkka oli, jossa hänen kotinsa sijaitsi.
Kerran näin kulkiessaan tietä eteenpäin sattui hän astumaan kirkon sivu, ja sen vieressä hautuumaalla hän näki kolme miestä. Nämä huusivat hänelle:
– Mies hoi, elä mene, tulehan tänne!
Poika meni heidän luokseen, Silloin sanoi yksi heistä:
– Kuten näet, on meitä tässä kolme miestä ja kolme esinettä on meillä jaettavana, mutta emme ole jakoa osanneet tehdä, vaikka koko ikämme olemme koettaneet ja olemme siinä toimessa jo vanhoiksi tulleet.
– Mitkä ovat nuo kolme esinettä? kysyi poika.
– Tässä ne ovat, vastasi mies, hattu, saappaat ja miekka. Hajanaiset ne ovat, mutta niiden voima on ihmeellinen.
– Millainen niiden voima on? kysyi poika.
– Kun hatun panet päähäsi, niin ei kukaan sinua näe.
– Tahdonpa koettaa, sanoi poika.
Hän pani hatun päähänsä ja kysyi:
– Näettekö nyt minut?
– Emme näe, sanoivat vanhukset, kadonnut olet kokonaan, emme kuule muuta kuin äänesi.
– Mitä näillä saappailla tehdään?
– Niillä astuu sinne asti kuin näkee.
– Ja mihin tätä miekkaa tarvitaan?
– Sitä kun heiluttaa, niin kaikki vastustajat kaatuvat, vastasivat vanhukset.
Poika piti kaikki kolme esinettä ja läksi taikasaappaissa kotiaan kohden rientämään. Hän saapui kirkon luo vähän sen jälkeen, kun hänen vaimonsa oli lentänyt pois. Rengiltä hän sitten kyseli:
– Minne päin vaimoni lensi?
– Tuonne itää kohden hän katosi. Ennen lähtöään hän käski sinulle sanoa, että hän on valkoisen ja mustan meren takana punaiseen mereen upotetussa linnassa. Sieltä hänet löydät, mutta pitkä ja vaivaloinen ja monien vaarojen saartama on sinne tie.
Poika ei vaaroja säikkynyt, vaan läksi kulkemaan sitä itä-ilmaa kohden. Tulipa hän uutistaloon, poikkesi sisään ja pyysi yösijaa.
– Kuka sinä olet? kysyi talon isäntä.
– Olenhan vain mies tuolta kaukaa ja olen kadonnutta hevostani etsimässä.
– Jää sitten taloon ja lepää matkasi vaivoista, sanoi isäntä.
Kun poika siinä penkillä makasi, niin alkoi emäntä kattaa pöytää ja kokosi sille oikein upean aterian.
Syötyään iltasen panivat he maata. Aamulla läksi isäntä pojalle näyttämään talon tavaroita ja rikkauksia. Hän vei pojan aittaan, joka oli aivan täynnä kuparia.
– Tämä ei vielä mitään, sanoi isäntä, mutta katsotaanhan toista aittaa.
Hän vei pojan aittaan, joka oli aivan täynnä hopeaa.
– Ei tämäkään ole vielä mitään, sanoi isäntä, mutta mennäänpä kolmanteen aittaan, niin jotain näkemäsi pitää.
Kun he kolmanteen aittaan tulivat, niin oli se aivan täynnä kultaa. Silloin poika pisti taikalakin päähänsä ja ajoi laukkunsa rahoja täyteen. Isäntä etsi etsimistään poikaa, ja kun ei häntä aitassa nähnyt, etsi aitan ulkopuolelta. Kun ei sieltäkään löytänyt, palasi hän aittaan ja sanoi:
– Mihinkä se poika joutui?
Kun hän kultalaariinsa katsoi, niin näki hän siinä syvän kolon.
– Rosvon taisinkin talooni yöksi ottaa ja hänelle aarteitani näytellä, vaikka hän itseään hevosenhakijaksi sanoikin, arveli isäntä.
Kun hän aitasta tuli pihalle, niin oli poika jo kaukana pellon toisella puolella, siellä hän otti hatun päästään, jolloin isäntä hänet näki.
– Tuolla se kirottu mies jo menee, huusi isäntä ja läksi poikaa kiinni ottamaan.
Mutta poika panikin hatun jälleen päähänsä ja katosi näkyvistä.
Laukkunsa kultaa täynnä asteli poika yhä vain itää kohden siihen ilman suuntaan, jonne hänen vaimonsa oli kadonnut. Käveltyään sen päivän tuli hän valkoisen meren rannalle. Valkoinen oli sen pohja ja maidon värinen sen vesi.
Poika asteli pitkin rantaa ja etsi ihmisolentoa, joka soutaisi hänet meren toiselle puolelle. Siinä kävellessään tuli hän pienelle mökille. Kun poika tuvan oven avasi, niin näki hän siellä tytön, jolla oli kolme kyynärää pitkä nenä, jolla hän kohenteli liedessä palavia puita.
– Mitä sinä minun asunnostani etsit? kysyi tyttö.
– Soutajaa, joka minut veisi valkoisen meren toiselle rannalle, vastasi poika.
– Minä kyllä voin sinut toiselle rannalle soutaa, sanoi tyttö, mutta maksutta en sitä tee.
– Ja mitä sinä maksuksi vaadit?
– Sinun toisen kätesi.
– Etkö tyytyisi kultaan, sillä on minulla sitäkin sinulle antaa.
– Kätesi minä tahdon, muusta palkasta en huoli.
– Täytyyhän se antaa, vastasi poika, sillä meren toiselle puolelle täytyy minun päästä.
– Mutta käden tahdon ensin, ennenkuin lähden soutamaan.
– Ota se vasta toisella rannalla, niin minä pidän soutaessasi perää, sanoi poika.
Tähän kauppaan tyttö suostui ja vei pojan veneeseen, jossa oli viittäkymmentä syltä pitkät airot. Kun toiselle rannalle tultiin, niin poika pisti taikahatun päähänsä ja hyppäsi maihin.
Tyttö siinä etsi poikaa veneestä:
– Minne se katosi, kun jätti maksamatta, ei antanut kättään eikä kultaa.
Poika kulki eteenpäin ja tuli mustan meren rantaan. Musta oli sen pohja, pikimustaa sen vesi ja mustat kivetkin sen rannalla. Rantaa pitkin kulkiessaan löysi poika pienen mökin. Kun hän tuvan oven avasi, niin oli siellä tyttö, jolla oli kuutta kyynärää pitkä nenä.
– Terveisiä paljon nuoremmalta sisareltasi, sanoi poika. Hän souti minut valkoisen meren yli.
– Nyt sinä valehtelet, sanoi tyttö. Hän ei sinua ole soutanut, koska ei ole toista kättäsi ottanut.
– Katsohan tätä laukkua, se on täynnä kultaa. Sitä otti sisaresi maksuksi, ja on minulla vielä sitä sinullekin antaa.
– Kultaa ei saa soutupalkaksi ottaa, huusi tyttö hyvin vihaisena. Käsi on otettava.
– Kultaa hän kuitenkin otti, ja nyt minä tahtoisin päästä tämänkin mustan meren toiselle rannalle.
– Kyllä minä voin sinut toiselle rannalle soutaa, mutta sitten otankin molemmat kätesi palkaksi.
Yhdessä he astelivat rantaan. Siellä sanoi tyttö:
– Ojennahan tänne kätesi, niin leikkaan ne pois.
– Ota vasta toisella rannalla, niin osaan sinne soudettaessa pitää perää, sanoi poika.
Siihen suostui tyttö. Toisella rannalla pani poika taikahatun päähänsä, hyppäsi maihin ja jätti tytön häntä veneestä etsimään.
Poika kulki pitkin maita ja tuli lopulta punaisen meren luo. Verenhohtava oli sen pinta ja punaisina löivät laineet sen rantakiviä vastaan. Rantaa käyskennellessään tuli poika pienelle tuvalle. Siellä asui tyttö, joka nenällään kohenteli puita pesässä.
– Terveisiä sisariltasi, sanoi poika.
– Kuinka sinä tänne olet päässyt, kun sinulta ei ole ainoatakaan jäsentä poissa ja molemmat kätesi olisi pitänyt ottaa.
– Ne tyytyivät soutupalkaksi ottamaan kultaa, vastasi poika.
– Siinä he ovat tehneet vastoin kaikkia sopimuksia, sanoi tyttö vihoissaan. Kyllä minä heille vielä opetan, mitä se tahtoo sanoa, kun kultaan tyytyvät eivätkä käsiäsi sinulta vieneet.
Tyttö lauhtui kuitenkin ja kysyi pojalta:
– Minne olet matkalla?
– Tuon punaisen meren keskelle linnaan, joka on upotettu veden sisään niin ettei muuta kuin vähän harjaa näkyy veden kalvon yläpuolella.
– Turhaan etsit, sanoi tyttö, ei sellaista linnaa tässä meressä ole, sillä olen moneen kertaan soudellut sen ristiin ja rastiin.
Kun tyttö näki, miten alakuloiseksi poika tuli hänen sanoistaan, niin lausui hän:
– Odota aamuun, niin kysyn taivaan linnuilta. Ehkä joku niistä on sen nähnyt, mitä minä en ole nähnyt.
Aamulla tyttö sitten asteli pojan seurassa meren rantaan ja huusi:
– Hohoi, kaikki taivaan linnut tänne minun puheilleni!
Aivan mustanaan oli taivas, kun lintuja monenmoisia, monen kokoisia lensi rannalle. Näiltä kysyi tyttö:
– Oletteko nähneet sellaista linnaa, joka on upotettu tuonne punaiseen mereen niin että vain vähän harjaa näkyy veden kalvon yläpuolella?
– Emme, sellaista linnaa emme ole nähneet, vastasivat linnut.
Tyttö lähetti heidät pois.
– Kysynpä meren kaloilta, ne sen linnan ovat voineet nähdä.
Ja hän huusi:
– Hohoi, kaikki veden kalat, tulkaa minun puheilleni.
Vesi aivan kiehui ja kuohui, kun suunnaton kalaparvi ui rantaa kohden. Näiltä kysyi tyttö:
– Oletteko nähneet sellaista linnaa, joka on upotettu tuonne punaiseen mereen niin että vain vähän harjaa näkyy veden kalvon yläpuolella?
– Emme, sellaista linnaa emme ole nähneet, vastasivat kalat.
– Koska kalatkaan eivät sitä linnaa ole nähneet, niin ei sitä ole olemassakaan, sanoi tyttö.
Poika tuli tästä kovasti murheelliseksi. Kun hän merelle päin katsoi, niin näki hän valaskalan, joka nyt vasta saapui, kun kaikki toiset kalat jo olivat lähteneet pois.
– Missä sinä olet viivytellyt, kysyi tyttö, kun et heti kutsuani noudattanut?
– Kun meressä uiskentelin, vastasi valaskala, niin kohtasin mereen upotetun linnan, ja sen torniin tarttui eväni kiinni. Siksi minä viivyin, enkä tullut toisten tullessa.
– Lähde nyt uimaan sitä linnaa kohden, sanoi poika, jonka mielen täytti iloinen aavistus siitä, että hän jälleen saisi kohdata kadonneen vaimonsa.
Ja poika hyppäsi valaskalan selkään ja pani taikahatun päähänsä. Kun valaskala ui sen linnan vieritse, niin hyppäsi poika sen harjalle seisomaan.
Suljettu oli linna ja meren pinnan alapuolella se oli, mutta kun sen asukkaat tahtoivat linnan seinien sisäpuolelta lähteä, silloin se nousi kokonaan veden kalvon yläpuolelle.
Kun poika siinä näkymättömänä oli ja hän linnan noustua veden kalvoon laskeutui sen harjalta alas, huomasi hän palkkapiian, joka tuli maljalla vettä noutamaan sille tytölle, joka kerran oli pojan vaimona ollut. Poika otti sormestaan sen sormuksen, jonka hän kerran oli saanut vaimoltaan, ja pudotti sen maljaan, ja kun palkkapiika läksi linnaan, niin seurasi poika häntä näkymättömänä.
Murheellisena istui linnassa se nainen, joka kerran oli ollut pojan onnellisena aviovaimona. Mutta kun hän maljan huulilleen nosti ja sormus sen sisässä kirkkaasti kilahti ja hän sen käteensä otti ja tunsi samaksi, jolla hän kerran oli itsensä kihlannut, niin riemastui hän.
– Tämä on minun mieheni sormus, huudahti hän, hänelle itse antamani. Jos sormus on täällä, niin ei hänkään itse voi loitolla olla.
Silloin otti poika taikahatun päästään, ja heidän ilonsa oli suuri kohdatessaan jälleen toisensa.
Seuraavana päivänä puki tyttö lintuverhonsa ylleen ja kantaen poikaa selässään he läksivät kohden pojan kotia. Voimakkailla siivillään halkoi tyttö ilmaa, kohosi korkealle taivaan kuultavaan sineen, liiti pilvien pieltä ja laskeutui viimein pojan kotipihalle.
Kun kuningas kuuli pojan palanneen, niin hän kokosi sotaväkensä ja läksi häntä surmaamaan. Mutta poika heilutti taikamiekkaansa ja kuningas joukkoineen kaatui kuolleena maahan.
Ja kun kuningas näin oli saanut surmansa, niin valitsi kansa pojan hänen sijaansa ja antoi hänelle kruunun ja valtaistuimen. Ja poika teki vaimonsa kuningattareksi ja onnellisina he hallitsivat maata ja kansaa elämänsä ehtooseen asti.
ELÄVÄ KANNEL.
Olipa leskiakka ja akalla poika ja pojalla koira. He asuivat kaikin kolmisin pienessä mökkirähjässä. Kun pojalle tuli ikävä siinä yksin istuessaan vanhan äitinsä keralla, niin sanoi akka:
– Mitä siinä noin alakuloisena istua murjotat? Mene metsälle, niin mielesi keventyy.
Poika otti pyssyn seinältä, sellaisen vanhan piilukon, vihelsi koiran mukaansa ja asteli metsään. Käveli, käveli niinkuin se kävelee, jonka mieli ei ole riistassa. Tyhjänä tuli poika kotia tuomatta metsästä sulkaakaan.
Meni poika toisenakin päivänä. Käveli ja käveli ja kurkisteli, mutta ei nähnyt ammuttavan näköistäkään.
Kolmantena päivänä hän ei enää aikonutkaan mennä metsälle, mutta akka ajoi poikansa sinne ja sanoi:
– Ei se riista nyt yht'äkkiä ole voinut kokonaan kadota. Kyllä mies aina jotain kiinni saa, kun oikein tahtoo.
Vastahakoisesti meni poika metsään. Käveli, käveli, niinkuin joutilas kävelee. Alkoipa koiransa äkkiä haukkua oravaa ja sai sen lopulta ahdistetuksi petäjään, josta se ei enää päässyt muualle hyppäämään.
– Orava kuin orava, ajatteli poika. Onhan sekin jotain paremman puutteessa.
Hän nosti pyssynsä ja tähtäsi, mutta juuri kun hänen piti laukaista, irtaantui piinpala pyssystä ja singahti niin kauas, ettei poika sitä enää löytänyt. Hän juoksi kotiaan uutta piinpalaa hakemaan. Sillä aikaa koira haukkui puun juurella eikä päästänyt oravaa pois. Poika palasi hongan juurelle, tähtäsi ja aikoi juuri laukaista, kun hän aivan hölmistyi kuullessaan oravan pehmeällä äänellä puhua liruttavan:
– Elähän ammu, poika, elähän ammu! Odota, kunnes tulen maahan!
Hämmästyneenä poika katseli, miten orava pitkin runkoa aleni maata kohden ja kun oli vihdoin puun juurelle päässyt, niin heittäytyi maahan pojan eteen ja muuttui samassa kauniiksi neitoseksi.
– No nyt on ihme ja kumma, sanoi poika, kun oravista noin yht'äkkiä neitosia syntyy. Sittenhän se metsä on aivan täynnä naisväkeä. Korea sinä olet, mutta nouse ylös, mitä siinä maassa loikoilet. Koska sinä et olekaan mikään tavallinen orava, niin minun puolestani saat ottaa entisen hahmosi takaisin ja mennä puuhun, en minä sinua ahdista sen koommin.
– Kun minä kerran olen ihmiseksi muuttunut, niin en voi entiseen muotooni enää palata, sanoi tyttö.
– Se on ikävä asia, vastasi siihen poika. Mutta minne minä sinut nyt sijoitan? Minä olin metsälle tullut riistan enkä naisten hakuun.
– Ota minut vaimoksesi.
– Kas, eihän minulla mitään sitä vastaan olisi, sanoi poika, olethan sinä korea tyttö, ja ikäväksihän tämä elämä on minulle tullut näin yksinäisenä, mutta minulla on äitimuori, ja kun ei hän ole minua lähettänyt akan hakuun, niin kuinka minä silloin voin sellaisen kotiani kuljettaa.
– Mennään kysymään. Ehkä hyvinkin ottaa.
– Voihan tuota koettaa, mutta minä en takaa mistään.
Ja poika läksi tytön seurassa kotiaan kohden kulkemaan.
Tiellä hän selitteli tytölle:
– Elä sinä luule, etten minä niinkuin tahtoisi itselleni akkaa. Kyllä minun jo kauan on sitä mieleni tehnyt, mutta jollei äitini miniää suvaitse, niin en minä naista väkivallalla kotiini tuo, siitä, näet, syntyisi sellainen loppumaton riita ja tora. Ja jos äiti kieltää, niin mennä saat ja muista, että en ainakaan minä kosimista tehnyt, vaan kyllä se juttu on kokonaan sinun laskussasi.
– Jos äitisi ei minua huoli, niin palaan metsään, vastasi tyttö.
Tuvan luo tultua sanoi poika tytölle:
– Jää sinä tänne pihamaalle, minä menen äitimuoria puhuttelemaan.
Poika meni tupaan. Äiti kysyi:
– Saitko mitään?
– Sain.
– Saitko suurenkin otuksen?
– Kyllä siinä on sekä kokoa että komeutta.
– Mikä lintu se on?
– Nainen se on.
– Nainen! Mistä sinä sellaisen olet löytänyt?
– Metsästä minä sen löysin.
– Ja missä se on?
– Tuolla se on kartanolla.
– Miksi sinä sen tänne laahasit? Olisit jättänyt metsään.
– Se kun aivan väkipakolla tahtoo tulla minun vaimokseni. Ottaisin minäkin sen omasta puolestani, sillä ikävä tässä tulee ilman seuran puolta, mutta minä en tiedä, mitä te asiasta arvelette?
– Kerranhan sinunkin tulee vaimo itsellesi valita, sanoi äiti, ja kun olemme köyhiä, niin ethän pyytämällä ketään saa. Ota siis se, joka tarjolle tulee.
Poika meni ovelle ja huusi:
– Tule vain sisään, tyttö. Näyttää siltä kuin tässä syntyisi kaupat.
Ja sinne tyttö jäi pojan vaimoksi ja iloinen oli poika, sillä niin kaunista naista ei usein nähdäkään kuin se tyttö oli, vielä vähemmän avioksi uskalletaan tavoittaa. Ja iloinen oli äitikin, sillä helposti se työ luisti, johon tyttö tarttui. Ja hyvä sillä oli luonnon laatu ja kaikin puolin oli hän sellainen kuin tulee miniän olla.
Siinä he elelivät yhdessä jonkun aikaa, mutta eihän se salassa pysynyt, että mökin poika oli saanut itselleen niin kauniin vaimon, ettei koko kuningaskunnassa ollut sen vertaista. Kuuli siitä kuninkaanpoikakin, jolle jo kolme vuotta oli morsianta etsitty, mutta joka ei ollut mieleistään löytänyt. Hän tuli pojan mökille ja kun tytön näki, niin alkoi hänen mielensä tehdä sitä vaimokseen. Hän tuli kotiaan ja koetti mielestään poistaa tuon kauniin naisen kuvan, mutta se ei lähtenyt, vaan istui siellä niin lujassa, että hän päätti keinolla millä tahansa ottaa hänet vaimokseen.
– Ei elossa olevalta mieheltä sovi aviovaimoa pois riistää, ajatteli kuninkaan poika. Mutta voihan sopivalla tavalla yrittää ottaa mies hengiltä.
Hän kutsui kaikki kolme ylintä neuvonantajaansa luokseen. Nämä kehoittivat kuninkaanpoikaa vaatimaan mökin pojalta sellaisia tekoja, joita hän ei mitenkään voisi suorittaa, ja jollei suorittaisi, niin hänet mestattaisiin.
Tämä oli kuninkaanpojan mielestä oivallinen tuuma. Hän kutsutti pojan luokseen ja sanoi:
– Sinun pitää rakentaa minun linnani vieressä olevan kosken yli sellainen silta, joka on kultaa ja kaidepuut hopeaa. Ja se on valmistettava yhdessä yössä.
Allapäin tuli poika vaimonsa luo. Tämä heti kyseli:
– Mikä sinut on noin murheelliseksi tehnyt?
– Kuninkaanpoika kun vaatii minua yhdessä yössä rakentamaan kosken yli sellaisen sillan, joka on kultaa ja kaidepuut hopeaa.
– Eikö muuta? Siihen kyllä keino keksitään.
– Vaimo, elä sinä puhu sellaisia järjettömyyksiä. Mistä minä kaiken sen kullan ja hopean kokoon haalisin?
– Ei sitä kultaa ja hopeaa sinulta vaaditakaan, kyllä minä ne sinulle toimitan.
– Se on hyvä asia tässä maailmassa, ettei suu suurista sanoista halkea. Parasta olisi kun lörpöttelemisen sijasta panisit saunan lämpiämään, jotta ehtisin edes kylpeä ennenkuin minut teloitettavaksi viedään.
Nuori vaimo ei kuunnellut miehensä valituksia, vaan toi sinisen huivin ja antoi sen miehelleen ja sanoi:
– Mene kosken rannalle ja lyö tällä huivilla vettä ja sano näin: Tähän tulkoon yön aikana kultainen silta ja hopeiset käsipuut.
– Kyllä teillä naisilla on jos jonkinmoisia temppuja, sanoi poika, mutta voihan tuota koettaa.
Ja hän meni kosken rannalle ja teki niinkuin hänen vaimonsa oli neuvonut. Käytyään saunassa meni hän levolle ja nukkui aamuun asti. Hän kuuli virralta päin tavattoman suurta melua ja heräsi unestaan.
– Miksihän ne siellä virralla nyt sellaista pahaa elämää pitävät, Sitä siltaa ne kai siellä odottelevat, mutta sen minä voin sanoa ja vakuuttaa, ettei siitä ilosta mitään tule.
– Parasta on olla vannomatta, sanoi hänen vaimonsa. Menehän ensin katsomaan.
Poika meni, ja kun hän lähelle virtaa tuli, niin jäi hän aivan kuin naulattuna paikalleen seisomaan, eikä saanut sanaakaan suustaan. Virran yli vei silta, ja se oli kullasta laadittu ja hopeiset siinä olivat käsipuut, ja koko kansa oli tätä komeutta ihailemassa ja ihmettelemässä. Poika juoksi hengästyneenä vaimonsa luo ja sanoi:
– Se on siellä, se on siellä?
– Mikä on siellä? kysyi vaimo.
– Se silta, se silta!
– Sanoinhan minä, että kyllä se sinne saadaan, kun ei suotta hätäillä.
– Niin sinä sanoit, mutta en minä ennen mitään usko, kuin näen omin silmin. Ja nyt minä sen näin.
Kuninkaanpoika tuli siltaa katsomaan ja täytyi hänen myöntää, että se oli komeampi kuin hän oli odottanutkaan. Hän kutsui neuvonantajansa luokseen neuvottelemaan ja sanoi heille:
– Se teki sen, mitä vaadimme. Mitä me nyt keksimme, sillä kuolla hänen täytyy?
Löivät neuvonantajat viisaat päänsä yhteen ja kun he kauan olivat tuumailleet, sanoi vihdoin eräs:
– Satu kertoo, että tämän linnasi puutarhaan on haudattu kolme kultaista porsasta, vaadi häntä kaivamaan ne sinulle esiin.
Tämä tuuma miellytti suuresti kuninkaanpoikaa, sillä hän tiesi, että sadut usein valehtelevat ja poika ei voisi siis puutarhasta mitään löytää, koska siellä ei mahdollisesti mitään ollutkaan. Hän kutsutti pojan luokseen ja ilmoitti, mitä pojan oli tehtävä, ja määräsi vielä, että työ oli suoritettava yhden yön aikana.
Poika palasi alakuloisena vaimonsa luo ja sanoi:
– Nyt se vasta myrkyn lykkäsi, vaatii näet minua kaivamaan hänen puutarhastaan kultaisia porsaita esiin. Osaatko sinä tässä asiassa minua neuvoa?
– Osaan kuin osaankin, vastasi vaimo. Minä tiedän, että ne ovat kätketyt sinne sen puutarhan keskellä olevan suuren tammen alle. Mutta koska tämä tuuma varmasti on kuninkaanpojan kolmesta neuvonantajasta alkunsa saanut, niin tehkööt he tällä kertaa työn. Mene linnaan ja pyydä apulaiseksesi lihavin ja laiskin niistä kolmesta neuvonantajasta, kuninkaanpoika hänet kyllä sinulle antaa, valikoi suurin lapio, minkä käsiisi saat, ja lähde kaivamaan siitä kohdasta, minkä olen sinulle osoittanut.
Poika noudatti vaimonsa neuvoa ja pyysi kuninkaanpojalta apulaisekseen lihavimman ja laiskimman neuvonantajan. Yhdessä he sitten yön aikaan menivät puutarhaan ja kaivaminen alkoi. Kyllä se lihava neuvonantaja siinä hikoili ennenkuin oli kaivanut kolmea syltä syvän kuopan sen suuren tammen alle.
Sieltä kolmea syltä syvän kuopan pohjalta kolme kultaista porsasta löydettiin. Poika vei ne aamulla kuninkaanpojalle ja sanoi:
– Tuossa nyt ovat ne porsaat, joita sinä niin kovasti himoitsit. Leiki nyt niiden kanssa mielesi mukaan, mutta minut ja vaimoni jätä jo rauhaan.
Vaikka kuninkaanpoika olikin iloinen saadessaan nuo kultaiset porsaat, niin oli hän kuitenkin kiukkua täynnä ajatellessaan, että poika oli tämänkin työn voinut suorittaa ja pelastua siten kuolemasta. Ja kun hän kaikin mokomin tahtoi saada pojan vaimon itselleen, niin kutsutti hän nuo neuvonantajansa luokseen ja sanoi heille:
– Suoritti poika senkin tehtävän, ja saamatta jäi hänen kaunis vaimonsa. Nyt keksikää sellainen työ hänelle, ettei hän siitä hengissä suoriudu, muutoin panen teidät joka ainoan hirteen roikkumaan.
– Ole huoleti, sanoi se neuvonantaja, joka koko yön oli saanut kuoppaa kaivaa, kyllä me sellaisen työn keksimme, ettei hän siitä hengissä selviä. Nyt on minulla jo omastakin puolestani syytä toivoa hänen kuolemaansa, sillä onhan hän koko yön pitänyt minua sellaisessa työssä, että ruumistani kolottaa joka paikasta.
Ja kun he oikein kovasti olivat miettineet, niin keksivät he pojalle niin vaikean työn, ettei moisesta oltu ennen kuultukaan.
Kuninkaanpoika kutsutti pojan luokseen ja sanoi:
– Nyt panen sinulle vielä yhden työn; jos sen suoritat, niin rauhassa saat elää, mutta jos et sitä suorittaa taida, niin henki sinulta viedään.
– Ja mikä tuo työ on? kysyi poika.
– Sinun tulee hankkia minulle sellainen kannel, joka itsestään soi.
Poika tuli vaimonsa luo ja sanoi:
– Aletaan nyt jo heittää toisillemme hyvästejä, jotta ennätetään sekin tehdä ennenkuin kuolema tulee, sillä varmasti se nyt tulee. Se kuninkaanpoika on keksinyt minulle työn, jota ei kukaan voi suorittaa, koska sellaista, kuin hän vaatii itselleen, ei ole koko maailmassa eikä sellaista kukaan valmistaakaan taida.
– Mitä se sitten on? kysyi hänen vaimonsa.
– Hän vaatii minulta elävän kanteleen, joka itsestään soittaa.
– Jos sellainen kannel on olemassa ja jos se voidaan valmistaa, niin tiedän, kuka sen voi sinulle antaa. Mene kuninkaanpojan luo ja varaa itsellesi aikaa kolme kuukautta ja yksi päivä ja pyydä ne kolme neuvonantajaa itsellesi matkatovereiksi.
Poika meni kuninkaanpojan luo ja sai itselleen varatuksi kolme kuukautta ja yhden päivän ja vaati nuo kolme neuvonantajaa matkatovereikseen.
Ennen lähtöä antoi vaimo miehelleen sen silkkisen huivin ja sinisen kerän ja sanoi:
– Minä panen tämän kerän edellänne kierimään, sitä kun seuraat, niin löydät sen elävän kanteleen. Kahdessa paikassa saat huiviani näyttää, mutta kolmannessa et ennen kuin tiukka tulee.
Näin sanottuaan heitti hän kerän kierimään ja poika läksi neuvonantajien seurassa astua tallustelemaan sen jälestä.
Olivat he jo kulkeneet pitkät ajat, kun kerä vihdoin pysähtyi mökin luo. Pienen pikkarainen se mökki oli, mullalla katettu kuin sysimökki. Siellä istui ikivanha akankäppyrä, joka tulijat nähdessään huusi:
– Ei ole tuvassani kolmeenkymmeneen vuoteen ihmiseltä haissut. Nyt taisikin tulla paisti suuhuni.
– Ei tässä suuhun tulemaan joudeta, vastasi poika. On meillä muutakin ja tärkeämpääkin tehtävänä.
– Elä joutavia hölötä, huusi akka, vaan tule tänne, sillä minulla on kova nälkä.
– Annahan kun ensin oman suuni pyyhkiän, sanoi poika, Eihän sitä suu likaisena noidankaan suuhun mennä.
Ja hän otti vaimonsa antaman silkkisen huivin ja sillä suutaan pyyhkäisi. Kun akka sen näki, niin huusi hän:
– Tuon huivin minä tunnen, se on tyttäreni oma.
– Silloin olet minun anoppini, sanoi poika, sillä tyttäresi on minulla siellä kotona vaimona.
Sen kuultuaan tuli akka pojalle hyvin ystävälliseksi ja alkoi häntä kaikin tavoin kestitä ja palvella. Hän kantoi pojan ja hänen seuralaistensa eteen ruokaa niin runsaasti, että pöytä sen painosta notkui.
– Syö ja juo ja ole kuin kotonasi, vävyni, koska kerran olet talooni vieraaksi tullut. Ole iloisella mielellä, eläkä muistele tuota, että sinut syödä aioin.
– Mitä minä siitä, vastasi poika, kyllähän minä leikin ymmärrän, vaikka se olisikin hiukan karkeanlaista.
Kun he siinä olivat yön levänneet, niin lähti kerä aamun tultua jälleen eteenpäin vierimään. Poika seuralaisineen kulki sen jälestä, kunnes se pysähtyi pienen mökin luo, jossa asui sen äskeisen akan vanhempi sisar, joka kuuteenkymmeneen vuoteen ei ollut ihmistä nähnyt. Aikoi hänkin pojan ensin syödä, mutta nähdessään pojan kädessä tuon silkkisen huivin, tuli hän hyvin ystävälliseksi ja taritsi pojalle parasta, mitä talossa oli.
Yön akan mökissä levättyään he aamusella alkoivat taas seurata tietä pitkin vierivää kerää.
Kerä pysähtyi pienelle mökille, jossa asui aivan ikäloppu nainen ja niin ruma, ettei toista sellaista ollut maan päällä.
– En ole yhdeksäänkymmeneen vuoteen tuntenut ihmisen hajua, sanoi akka. Nyt kun mökkiini olette eksyneet, niin syön teidät suuhuni.
– Mitä meistä laihoista ruipeloista, sanoi poika. Odota siksi kuin on hiukan lihaa luittemme päälle karttunut. Olemme pitkät matkat jalkaisin kulkeneet ja se sellainen lihoja kuluttaa. Katsohan tuotakin minun seuralaistani. Matkalle lähtiessämme oli hän lihava kuin hyvästi syötetty porsas, mutta nyt nahka velttona hänen luittensa päällä letkottaa. Odotahan, kunnes hän taas paksuksi paisuu, niin on mistä nautit, kun hänet syöt.
Ja he alkoivat ravita itseään niillä eväillä, jotka heillä oli matkassaan.
– Mitä te sillä tavoin maita ja mantereita kiertelette? kysyi akka.
– Me etsimme sitä itsestään soivaa elävää kanteletta, vastasi poika.
– Minun poikanihan sen sellaisen kyllä laatia taitaisivat, mutta ne ovat nyt metsiä juoksemassa, eivätkä palaa kotia ennenkuin iltahämyssä.
– Ei tässä sitten muuta neuvoa ole kuin istua ja odottaa heidän tuloaan, sanoi poika.
Istuivat siinä ja odottelivat niitä akan poikia, Tuli ilta ja tupaan ryntäsi kolme sutta. Ne kun lieden päällä olevan orren yli hyppäsivät, niin muuttuivatkin kolmeksi kauniiksi mieheksi, niin kauniiksi, että sellaisia harvoin näkee, Näille selitti poika asiansa ja sen kuultuaan ne heti alkoivat sitä itsestään soivaa kannelta laatia. Yhden neuvonantajista he panivat tulta näyttämään.
– Jos kesken nukahdat, sanoivat he hänelle, niin ei hyvä sinua peri.
Siinä sitten kanteletta laaditaan. Mutta neuvonantaja nukahtikin ja silloin nuo miehet muuttuivat heti susiksi, söivät nukahtaneen suuhunsa ja katosivat metsään.
– Sinne ne menivät metsään, sanoi akka, eivätkä palaa ennenkuin vasta illalla.
– Palaavat milloin tahansa, kyllä minä odottaa jaksan, sillä valmiiksi se kantele on saatava.
Kun ilta tuli, niin nuo kolme sutta ryntäsivät taas tupaan ja muuttuivat miehiksi. Kovalla touhulla alettiin sitä elävää kannelta laatia ja toinen neuvonantaja pantiin tulta näyttämään.
– Jos nukahdat, niin näithän jo eilen miten sinun käy, sanoivat miehet.
Neuvonantaja koetti valveilla pysyä, mutta ei jaksanutkaan, vaan nukkua torkahti. Heti muuttuivat miehet susiksi ja pistivät toisenkin neuvonantajan poskeensa niin sukkelasti ettei kuulunut muuta kuin hiukan luiden rutinaa.
– Päästit poikani taas kesken töitään lähtemään, sanoi akka, Nyt ne eivät palaa ennenkuin vasta illalla.
– Kyllä minä odottaa jaksan, sanoi poika, sillä sen minä olen päättänyt, että valmiiksi se kannel on saatava, vaikka poikasi söisivät puolet kuninkaan valtakunnan asukkaista.
Kolmantena iltana pantiin kolmas neuvonantaja tulta näyttämään. Kauaa ei hänkään jaksanut, ennenkuin torkahti. Heti muuttuivat miehet taas susiksi ja syödä hotkaisivat senkin neuvonantajan ja juoksivat pois metsään.
– Se hyvä siitä oli, sanoi poika, että noista pahoista neuvonantajista on päästy. En minä heidän kuolemaansa sure. Mutta se minua harmittaa, että se itsestään soiva kannel ei vieläkään valmiiksi tullut.
– Odota siksi, kunnes ilta tulee ja poikani metsästä palaavat, sanoi akka, kohta he jo kai sen valmiiksi saavat.
Tuli ilta, ja kun sudet olivat saapuneet ja miehiksi muuttuneet, niin alettiin sitä kannelta taas laatia. Poika rupesi itse tulta näyttämään. Mutta kun hän kolme yötä jo valvonut oli, niin alkoi uni raskaana painaa hänen silmäluomiaan, pää painui alas ja hän torkahti. Sen nähdessään töytäsivät miehet poikaa kylkeen ja sanoivat:
– Poika, poika, elä nuku.
– Elkää siinä hulluja höriskö, sanoi poika heille. Enhän minä nuku, minähän tässä vain mietiskelen.
– Mitä sinä mietiskelet? kysyivät miehet.
– Onhan vain asiaa, johon te minulle taidatte vastauksen antaa. Onko metsässä enemmän kuivia vaiko tuoreita puita?
– Sitä emme ole koskaan tulleet laskeneeksi, sanoivat miehet, muuttuivat susiksi ja riensivät metsään puita laskemaan.
Kun he illalla palasivat ja jälleen ryhtyivät kanteleen tekoon, niin pantiin poika taas tulta näyttämään. Pian alkoivat hänen silmänsä taas ummistua.
Jo aikoivat miehet hänet surmata, kun poika hetkiseksi havahti ja alkoi silmiään hieroa sillä hänen vaimonsa antamalla silkkisellä huivilla. Kun akka sen huomasi, huusi hän pojilleen:
– Odottakaahan vähäisen, pojat, minä tahdon kurkistaa, millä korealla rievulla tuo poika silmiään pyyhkii.
Hän tarkasti huivia ja sanoi:
– Tämä mies onkin sisareni tyttären mies. Minkätähden et aikaisemmin itseäsi ilmaissut? Tässä on jo syöty sinun toverisikin tuon viivyttelemisesi tähden.
– Joutivatkin sellaiset miehet suden syötäviksi, vastasi poika.
– Mutta kannel ei ole valmiiksi tullut.
Nyt alkoivat miehet kiireimmän kautta sitä kannelta valmistaa, ja sillä aikaa akka syötti ja juotti poikaa. Siinä aterioidessaan poika kertoi, mihin hän kannelta tarvitsi. Kun akka tarinan kuuli, niin sanoi hän:
– Tuo aika on jo umpeen kulumaisillaan ja jollet pian ole omilla maillasi, niin vie kuninkaanpoika sinun vaimosi.
Jo saivat miehet kanteleen valmiiksi, ja kun he viimeisen naulan olivat siihen lyödä nakuttaneet, niin alkoi se elää ja soida. Kuten ihmeellinen soitin se helisi pöydällä, se kaikui kaikkea sitä, mitä kuulijan mielessä salaisena virtana liikkui. Sen ääni oli kirkas ja kaunis, se myrskynä kohisi ja se lempeästi lauloi. Hetken he tätä ihmeellistä soittoa kuuntelivat, mutta akka sanoi pojilleen:
– Nyt muuttukaa susiksi ja ottakaa sisareni vävy selkäänne ja kuljettakaa hänet vinhaa vauhtia hänen asuinmailleen. Ennen ette levätä saa kuin olette sinne tulleet, sillä kuninkaanpoika on jo hänen vaimonsa väkisin luokseen ottanut ja häitä valmistelee.
Kolme kuukautta oli jo kulunut siitä kun poika oli lähtenyt etsimään tuota itsestään soivaa elävää kannelta, ja kun hän ei ollut ilmestynyt takaisin, niin ihastui kuninkaanpoika ja alkoi häitä valmistaa. Murheellinen oli morsian, sillä hän ei enää toivonutkaan poikaa näkevänsä.
Jo oli hääsaatto menossa kirkkoa kohden, kun suuri hälinä ja pelko syntyi kansan joukossa, sillä etäältä he näkivät kolme sutta juoksevan vinhaa vauhtia, ja yhden suden selässä istui poika ja hänellä oli sylissään tuo ihmeellinen kannel, jonka helinä kaikui kauas.
Kun poika oli tullut hääsaaton luo, niin sulki hän vaimonsa syliinsä, mutta sudet sieppasivat kuninkaanpojan ja repivät hänet kappaleiksi. Silloin kansa valikoi pojan itselleen kuninkaaksi ja nuo sudet ottivat ihmismuodon itselleen ja heistä tuli nuoren kuninkaan neuvonantajia.
TUONELASSA KÄYNYT POIKA.
Synkkänä istui kuningas linnassaan, niin synkkänä, että kaikki vavisten linnassa hiipivät ja pelkäsivät lähestyäkään sitä huonetta, jossa kuningas istui, Ja linnan synkissä käytävissä seisoivat vartijat ja muistelivat niitä peloittavia tarinoita, joita kulki linnan tapahtumista. Peloittava oli ollut kuninkaan isäkin, joka jo moniaita vuosia oli ollut kuolleena, mutta vielä peloittavampi oli hänen poikansa. Kun viha hänessä sai vallan, niin ei kukaan enää ollut hengestään varma. Ja niin paljon oli kuningas syyttömiä surmannut, että hän ei enää voinut öitään rauhassa nukkua, vaan kuultiin hänen usein unissaan raskaasti huokaavan ja valittavan. Kun kuningas tietäjiltä oli tiedustellut parannuskeinoa noita levottomia uniaan vastaan, niin oli hänelle vastattu:
– Toisen kautta olet sinä löytävä rauhasi ja tuleva iloiseksi.
– Toisen kautta, toisen kautta, sanoi kuningas itsekseen istuessaan linnansa kammiossa ja katsellessaan linnan pihalle, jossa hän ei nähnyt ainoatakaan iloista ihmistä.
Synkkiä olivat kaikki ja vaiti he astelivat, sillä kaikilla heillä oli jotain omantunnonvaivoja, kun olivat kuninkaansa käskyjä noudattaneet ja tehneet surmatekoja.
– Ei minun linnassani kukaan tohdi nauraa, sanoi kuningas. On aivan kuin halla olisi käynyt kaiken ilon yli siellä, missä minä elän.
Juuri kun hän tämän oli sanonut, niin kuuli hän iloista laulua linnan pihalta, ja kun hän katsoi ikkunasta, niin näki hän linnan kaivolla nuoren naisen vettä ammentamassa. Ja tämä nainen lauloi, ja hänen laulunsa kaikui heleänä linnan muurien sisällä.
Kuningas kutsui palvelijan luokseen ja kysyi häneltä:
– Kuka on tuo nuori nainen, joka ammentaa vettä linnan kaivosta ja iloisesti laulaa? Mistä hän on tullut, sillä en ole häntä ennen nähnyt linnani väestön joukossa?
– Hän on sinun aseenkantajasi nuori vaimo, vastasi palvelija.
– Kutsu minun aseenkantajani minun luokseni, sanoi kuningas, sillä tahdon puhella hänen kanssaan.
Aseenkantaja oli nuori mies, joka vasta lyhyen aikaa oli ollut kuninkaan palveluksessa. Kun hän astui kuninkaan eteen, niin kysyi tämä häneltä:
– Sinä olet vasta lyhyen ajan ollut minun aseenkantajanani. Minä näin sinun vaimosi äsken kaivolla, mistä olet hänet löytänyt?
Ja poika kertoi kuninkaalle, mistä hän oli vaimonsa löytänyt:
– Minä olin kauan rukoillut Jumalaa antamaan minulle vaimon, joka olisi minulle hyvä ja uskollinen, Silloin näin unen, joka minulle ilmoitti, missä se oli oleva, joka oli tuleva minun vaimokseni. Minä kerroin uneni isälleni ja pyysin häntä menemään morsiantani minulle kihlaamaan. Kun isäni tuli linnan luo, joka oli viisikerroksinen, niin istui linnan ikkunassa nuori neito. Hänelle isäni kertoi tulonsa syyn, ja kun hän kaiken oli neidolle sanonut niin läksi neito linnastaan, seurasi isääni ja tuli minun luokseni. Ja kun hän otti asuntonsa minun majaani, niin olen hänen kauttaan tuntenut itseni niin sanomattoman onnelliseksi.
– Sinä sanoit, hänen kauttaan olet tullut onnelliseksi.
– Niin sanoin.
Silloin kuningas alkoi haluta pojan vaimoa itselleen ja hän sanoi:
– Sinä olet minun käskyläiseni ja olet velvollinen minua tottelemaan.
– Minä tiedän sen.
– Niinpä käsken sinua luovuttamaan vaimosi minulle, jotta minä hänen kauttaan onnelliseksi tulisin.
– Minun kuninkaani, sanoi poika epätoivoissaan, miksi tahdot minulta riistää juuri sen ainoan, mikä minulla on? Sinä voit valikoida, ja jokainen, jonka itsellesi avioksi pyydät, tulee sinun vaimoksesi. Miksi tahdot riistää minulta köyhältä juuri sen ainoan, mikä minun onneni on?
– Minä voisin ottaa sinut hengiltä ja sitten ottaa vaimosi omakseni. Mutta minä tahdon olla sinulle armollinen, koska uskollisesti olet minua palvellut. Minä annan sinulle tehtävän, jos sen suoritat, niin saat vaimosi pitää. Jos tehtävässäsi et onnistu, niin olet hänet ja henkesi menettävä.
– Määrää tehtävä, sanoi poika, ja minä tahdon sen suorittaa, jotta vaimoni saisin omanani pitää.
Kun kuningas sen kuuli, niin hymyili hän, sillä kavala tuuma oli herännyt hänen sielussaan. Hän meni pöydän luo, kirjoitti kirjeen ja sanoi pojalle:
– Ota tämä kirje ja vie isälleni, joka jo kauan on kuolleena ollut. Jos sen perille saatat ja häneltä vastauksen tuot, niin saat vaimosi pitää omanasi.
Poika meni vaimonsa luo ja kertoi, mitä kuningas oli häneltä vaatinut.
– Minä tahdon lähteä tuolle matkalle, sillä hän, joka unessa sinut minulle ilmaisi, hän varmasti on minut viepä perille ja on johtava minut onnellisesti jälleen sinun luoksesi.
Hän käski vaimoaan leipomaan hänelle leivän eväiksi ja kun hän sen oli saanut, niin otti hän vaimoltaan hellät jäähyväiset ja läksi matkalleen. Kauan hän kulki ja kun hän oli jättänyt kaikki ihmisasunnot taakseen, kulki hän synkän seudun halki ja saapui meren rannalle, jossa ei kasvanut ainoatakaan puuta, jossa laineet raskaasti huoaten loiskuivat kallioita vastaan. Silloin valtasi hänen mielensä pelko ja hän tahtoi rukoilla. Hän otti vaimonsa leipoman leivän, laati siitä ristin ja vaipui sen eteen polvilleen.
– Sinä minun Jumalani, joka minut olet onnelliseksi tehnyt ja tämän raskaan koettelemuksen minulle tuottanut, sinuun minä turvaan. Johdata minua ja näytä minulle tie, jota minun kulkea tulee.
Kun hän asteli meren rantaa pitkin, näki hän vedenhaltijan ja metsänpeikon, jotka hänet nähdessään alkoivat siitä riidellä, kumpiko heistä saisi hänet saaliikseen, Mutta poika pakeni ja läksi toista rantaa kulkemaan. Väsyneenä hän vaipui vihdoin kalliolle ja luullen jo viimeisen hetkensä tulleen hän vaipui sikeään uneen. Silloin kuuli hän unessa äänen, joka sanoi:
– Nouse ja tule, sillä katso, vene on saapunut ja kaksi soutajaa ja yksi peränpitäjä odottavat sinua.
Poika nousi ja astui veneeseen, jossa kolme miestä häntä odotti. Kun hän oli veneeseen tullut, niin vaipui hän jälleen uneen. Kun he olivat toiselle rannalle päässeet, niin kuuli poika taas äänen, joka sanoi:
– Nouse ja jatka matkaasi. Kulje tietä, joka edessäsi on.
Poika nousi veneestä maihin. Kun hän kääntyi kiittämään soutajia, niin oli vene miehineen kadonnut.
Poika asteli tietä eteenpäin. Jota kauemmaksi hän tuli sitä kauniimmaksi muuttui luonto hänen ympärillään, ja hän huomasi kulkevansa keskellä ikuista kevättä. Ja maa vihannoi kantaen monivärisiä kukkasia, ja puut kukoistivat, ja lintujen laulu soi kirkkaasti ja heleästi.
Jo häämöitti kaukaa loistava linna. Kristallista oli se veräjä, joka linnan puistoon johti ja jalokivet kimaltelivat siinä. Kun poika oli veräjästä tullut puistoon ja näki linnan edessään, niin tiesi hän tulleensa Jumalan asunnolle. Ja Jumala astui häntä vastaan ja sanoi:
– Minä tiedän, miksi olet minun luokseni tullut ja minä tahdon sinun toiveesi täyttää, niinkuin sinulle vaimonkin annoin, kun sitä minulta rukoilit.
Ja Jumala astui puistostaan ja vei pojan sinne, missä portaat johtivat alas Tuonelaan. Kun he olivat ensimäiset portaat astuneet, niin tulivat he toisille ja yhä synkemmäksi muuttui kaikki heidän ympärillään. Mutta kun he kolmannet portaat olivat astuneet, niin tulivat he jylhään seutuun, ja poika näki tulen loimuavan pimeydessä. Kun he lähemmäksi astuivat, näki poika suuren rovion, jossa liekit leiskahtelivat palavassa tervassa. Ja tämän tulen yläpuolella pyöri suuri pyörä.
Silloin Jumala sanoi:
– Taukoa, heitä pyörintäsi.
Ja kun Jumala sen sanonut oli, niin taukosi tuo vinha pyörintä, ja kuninkaan isä tuli pojan luo.
– Minä tiedän poikani lähettäneen sinut luokseni, sanoi hän.
Kun hän oli poikansa kirjeen lukenut, niin itki hän katkerasti ja sanoi:
– Huonoilla teillä vaeltaa minun poikani. Millä minä hänelle varoituksen antaa taitaisin?
– Kirjoita hänelle kirje, sanoi Jumala.
– Millä minä sen kirjoittaisin?
– Onhan sinulla musteena veriset kyyneleesi ja kynänä sormesi.
Ja kuninkaan isä kirjoitti kirjeen ja antoi sen pojalle.
Kun poika oli Tuonelasta tullut ja kulki meren rantaa kohden, niin laati hän taas leivästä ristin ja vaipui sen eteen polvilleen rukoukseen. Unessa hän kuuli äänen sanovan:
– Nouse ja tule, sillä vene odottaa sinua.
Ja poika astui siihen veneeseen, jolla hän oli meren yli tullutkin. Toiselle rannalle tultuaan hän läksi kulkemaan kuninkaan linnaa kohden. Kun hän linnaa lähestyi, niin hämmästyi hän sitä, kuinka kaikki olivat vanhentuneet hänen poissa ollessaan. Kun hän vaimonsa kohtasi, niin kuuli hän tältä olleensa kolmekymmentä vuotta matkallaan. Mutta pojasta se aika oli tuntunut kolmelta päivältä. Tänä aikana oli kuningas koettanut hänen vaimoaan anastaa, mutta taivaan enkelit olivat häntä suojanneet ja tehneet kaikki kuninkaan aikeet tyhjiksi.
Poika vei kuninkaalle hänen isänsä lähettämän kirjeen.
– Poikani, kirjoitti vanha kuningas elossa olevalle pojalleen, käänny huonoilta teiltäsi, jotta voisit minut täältä lunastaa ja itsesi varjella samaan tilaan joutumasta, jossa minä nyt olen kaikkien pahojen tekojeni rangaistukseksi. Luovu vallasta ja anna kaikki rikkautesi, jotka vääryydellä olet itsellesi koonnut, köyhille.
Kun kuningas tämän oli lukenut, niin sanoi hän pojalle.
– Minä tahdon tehdä sen, mikä on minun isäni tahto. Kaiken maallisen hyvyyden tahdon jakaa köyhille, Ota sinä kruununi ja valtikkani, sillä sinä olet niitä kelvollisempi kantamaan kuin minä. Sinä voit paljon sovittaa siitä, mitä rikoin. Sinun kauttasi olen minä rauhani löytänyt, kuten minulle oli ennustettu.
Ja kuningas riisui yltään kaiken komeutensa, pukeutui halpaan pukuun ja läksi linnastaan voidakseen nöyryydellä ja hyvillä töillä sovittaa kaiken sen, mitä hän rikkonut oli.
KÄDETÖN TYTTÖ.
Oli veli ja sisar, he rakastivat niin paljon toisiaan, että he päättivät ainiaan yhdessä olla ja aina tukea toisiaan elämässä. Ja jotta ei heidän koskaan tarvitsisi toisistaan erota, niin päättivät he kumpikin olla naimisiin menemättä.
Mutta tämän kuuli paha haltija ja hän päätti vietellä pojan. Hän muutti muotonsa kauniiksi neitoseksi ja alkoi lähestyä poikaa. Ja niin kaunis hän oli, että pojan mieli tuli lumotuksi ja hän otti pahan vaimokseen. Ja paha toi mukanaan suuret rikkaudet ja komean kartanon, jossa oli runsaasti karjaa, hevosia ja lehmiä.
Mutta vaikka veli oli mennyt naimisiin, niin ei hän tahtonut erota sisarestaan, vaan sanoi hänelle:
– Vaikka olenkin naimisiin mennyt, niin miksi me kaksi orpoa eroisimme toisistamme. Onhan minun kartanoni suuri ja avara. Tule sinne ja asu minun luonani.
Ja sisar tuli veljensä asuntoon, Siinä he elelivät yhdessä. Veli oli onnellinen kauniin vaimonsa seurassa, Mutta pian huomasi sisar, että tuo kaunis nainen olikin paha haltija, joka oli tullut hänen veljeään turmioon saattamaan. Hänellä ei kuitenkaan ollut sydäntä ilmaista sitä veljelleen, joka oli niin onnellinen.
Pian paha huomasi, että hänen miehensä sisar oli päässyt selville hänen oikeasta luonteestaan ja hän päätti toimittaa hänet pois päiviltä.
Eräänä päivänä, kun veli oli metsässä, tappoi hänen vaimonsa lehmän ja illalla hän sitten sanoi miehelleen:
– Katso mitä sisaresi on meille tehnyt? Hän on surmannut meidän parhaimman lehmämme. Aja hänet pois!
Kun veli sen kuuli, niin ei hän sanonut mitään sisarelleen ja vaimolleen hän virkkoi:
– Jos hän on sen tehnyt, niin ei hän sitä ole tahallaan tehnyt meille turmiota tuottaakseen.
Mutta paha vaimo ei tyytynyt tähän, vaan seuraavana päivänä, kun hänen miehensä oli metsässä, hän tappoi hevosen. Illalla hän sanoi miehelleen:
– Vieläkö nytkin uskot sisaresi hyvyyteen, kun kuulet, mitä hän sinun poissa ollessasi on tehnyt? Parhaimman hevosesi on hän tappanut.
– Jos on tappanut, niin mitä siitä, onhan meillä muita hevosia jälellä, vastasi hänen miehensä.
– Sinä et aijo siis ajaa häntä pois talostasi?
– Minä olen hänen kanssaan tehnyt sen valan, että me emme eroa toisistamme.
– Minä varoitan sinua uhkaavasta vaarasta, joka voi meitä kohdata sen kautta, että sisaresi jää taloon.
– Hänen kauttaan ei meille mitään vaaraa koidu.
Ja poika läksi talostaan pois voidakseen olla kuulematta vaimonsa kiukkuisia syytöksiä. Mutta vaimo jäätyään yksin alkoi tuumia keinoa niin julmaa ja tekoa niin kauheata, että hänen miehensä sen kuullessaan ehdottomasti ajaisi sisarensa talostaan. Ja hän pani tuumansa täytäntöön. Hän meni pienen poikansa luo ja sydämettömänä surmasi sen.
Kun veli seuraavana päivänä tuli kotiaan, juoksi hänen vaimonsa häntä vastaan itkien ja huusi:
– Tule katsomaan mitä sisaresi on meille tehnyt. Sinun ainoan poikasi on hän surmannut.
Kun veli näki ainoan poikansa kuolleena makaavan, niin tuli hän kalman kalpeaksi ja kauan hän seisoi liikkumattomana tuijottaen veriseen ruumiiseen. Sitten hän meni sisarensa luo, tarttui hänen käteensä ja vei hänet mukanaan metsään. Kun he olivat syvälle korpeen tulleet, sanoi veli sisarelleen.
– Sinä olet minun poikani surmannut ja minun täytyy se sinulle kostaa.
Sisar tiesi miten kamalasti hänen veljeään oli petetty, mutta hänellä ei ollut sydäntä sanoa hänelle totuutta, vaan oli hän valmis kärsimään mitä tahansa, kun hänen veljensä vain saisi olla onnellinen.
Kun veli ei kuullut sisarensa millään itseänsä puolustavan, niin uskoi hän hänet syylliseksi ja tahtoi nyt panna rangaistuksen täytäntöön.
– Pane kätesi tuon kannon päälle.
Sisar aavisti, mitä hänen veljensä aikoi tehdä, mutta kuitenkin sanaakaan sanomatta hän laski kätensä kannon päälle. Silloin veli leikkasi ne kyynärvarsista asti poikki. Sen tehtyään hän jätti sisarensa yksin korpeen, meni vaimonsa luo ja sanoi:
– Nyt on hän rangaistuksensa saanut.
Kun tuo paha vaimo sen kuuli, niin oli hänen ilonsa rajaton.
– Vihdoinkin olemme siis hänestä päässeet! huudahti hän.
– Vaiti, sanoi silloin hänen miehensä. Hän oli minun sisareni, ja minä rakastan häntä vieläkin, vaikka minun täytyi häntä hänen pahojen tekojensa tähden rangaista. Ja minä rukoilen, että Jumala olisi hänelle armollinen.
Sisar kietoi käsivarsiensa tyngät huiviinsa saadakseen verenvuodon loppumaan. Hän kulki metsää ja joutui vihdoin kuninkaan puistoon. Ja kun hänen oli nälkä, niin alkoi hän kuten eläin suullaan syödä marjoja maasta. Puutarhan vartijat tapasivat hänet ja veivät hänet kuninkaanpojan eteen. Mutta tyttö heittäytyi hänen eteensä ja sanoi:
– Elä minulle enää mitään pahaa tee. Etkö näe, että minä elämässä olen jo kylliksi kärsinyt, minulta kun molemmat käteni ovat poikki leikatut. Ole minulle armollinen, ota minut orjaksesi, palvelijaksesi. Ja jos minulle olet armollinen, niin tahdon sinulle synnyttää pojan, jolla pää on kaunis ja tukka kuin sulaa kultaa.
Ja niin kuninkaanpoika mieltyi tytön suureen sulouteen, että hän otti hänet vaimokseen. Onnellisina he elivät ja päivä päivältä mieltyi kuninkaanpoika vaimoonsa yhä enemmän. Mutta kun veljen asunnolle tuli tieto siitä, että sisar oli elossa ja kuninkaanpojan puolisona, niin pahan naisen kiukku ei tuntenut mitään rajoja. Ja hänen kiukkunsa oli sitä suurempi, kun hänellä ei ollut mitään keinoja, joilla hän olisi voinut vahingoittaa kälyään.
Syttyi sota valtakunnan rajoilla ja kuninkaanpojan täytyi lähteä maataan puolustamaan. Murheellisena hän erosi vaimostaan, jonka hän kohta tiesi tulevan äidiksi. Kun poika oli syntynyt, niin käski hän siitä lähettämään hänelle oitis tiedon.
Kuten tyttö oli luvannut, niin synnytti hän pojan, joka oli kaunis ja jolla tukka oli kuin sulaa kultaa. Heti kirjoitettiin kirje kuninkaanpojalle vietäväksi ja määrättiin eräs sotamies sitä perille saattamaan.
Matkallaan kuninkaanpojan luo poikkesi sotamies yöksi veljen taloon. Hänen vaimonsa arvasi, millä asioilla sotamies oli, ja päätti kaikin keinoin tuhota kälynsä onnen. Hän valmisti saunan sotamiehelle. Sillä aikaa kun tämä oli saunassa kylpemässä, avasi paha nainen sotilaan laukun, otti sieltä kirjeen ja hävitti sen ja pisti sen sijaan uuden kirjeen, johon hän oli kirjoittanut, että kuninkaanpojan puoliso oli synnyttänyt kolme koiran pentua.
Sotamies vei tämän kirjeen kuninkaanpojalle, joka sen luettuaan tuli hyvin murheelliseksi. Mutta niin paljon hän rakasti nuorta vaimoaan, että hän ei tahtonut hänelle mitään pahaa aikaan saattaa. Hän kirjoitti kirjeen, jossa hän sanoi, että hänen vaimolleen ei pidä mitään pahaa tehdä, vaan on häntä odotettava sodasta kotiin palaavaksi.
Kun sotamies kotimatkallaan tuli siihen taloon, jossa tuo paha nainen asui, niin valmisti tämä taas sotamiehelle saunan, jotta hän siellä saisi jalkojaan hautoa, jotka pitkästä kävelystä olivat turvonneet. Miehen saunassa ollessa otti paha nainen hänen laukustaan kuninkaanpojan kirjeen, hävitti sen ja pani sen sijaan toisen, jossa hän käski ajamaan tuon naisen kuninkaan kartanosta pois.
Sotamies tuli kuninkaanpojan linnaan ja näytti kirjeen. Kun siellä se luettiin, niin syntyi suuri suru, sillä kaikki olivat mieltyneet tuohon kauniiseen naiseen ja hänen kultakiharaiseen poikaansa. Mutta kun tyttö kuuli, mitä kirjeessä oli ollut, niin sanoi hän:
– Mitä minun mieheni on käskenyt, sitä on minun toteltava. Minä tahdon lähteä pois, niinkuin hän käskenyt on.
Hän käski kapaloimaan hänen poikansa ja panemaan riippumaan sen hänen kaulastaan, koska hänellä ei ollut käsiä, joilla hän olisi sitä kantanut. Ja siten lastaan pitäen sylissään hän läksi pois kuninkaanpojan kartanosta.
Matkallaan alkoi häntä janottaa ja hän meni järven rannalle juomaan. Kun hän kumartui alas ottaakseen vettä suuhunsa, niin kirposi lapsi hänen rinnoiltaan ja putosi veteen.
Epätoivosta kiljaisten yritti äiti lastaan tavoittaa, mutta millä hän siihen olisi tarttunut, kun hänellä ei ollut käsiä. Sinä suurena tuskan hetkenä armahti Jumala häntä ja antoi hänelle takaisin hänen kätensä. Ilosta itkien hän nosti poikansa veden varasta ja läksi edelleen vaeltamaan.
Illalla myöhään hän joutui sen kartanon lähelle, jossa hänen veljensä asui, ja kun hän aikoi pihan läpi hiipiä, niin näki hän kuninkaanpojan ratsun kartanolla ja arvasi siitä, että hänen miehensä oli sodasta palannut ja oli sinne poikennut yöksi. Hän kolkutti silloin ovelle ja pyysi yösijaa. Hänen veljensä tuli avaamaan, mutta ei tuntenut omaa sisartaan, koska hän oli siltä kädet poikki lyönyt ja tällä oli kauniit lumivalkoiset kädet. Veli antoi hänelle luvan tulla tupaan. Mutta kun hänen vaimonsa tytön näki, niin tunsi hän heti tämän miehensä sisareksi ja tahtoi ajaa hänet pois talostaan.
Tämän puheen kuuli kuninkaanpoika ja hän kysyi:
– Miksi et tahdo päästää tuota kulkevaa naista sisään?
– Ei tämä talo ole mikään maankiertäjien yöpaikka, vastasi paha nainen.
– Päästä hänet huoneeseen, sanoi silloin kuninkaanpoika. Etkö näe, että hän on väsynyt ja että hän kaipaa itselleen ja lapselleen lepopaikkaa? Hän on onneton. Anna hänen olla minun seurassani, joka itse olen kohtalon kovuutta saanut tuntea.
Ja kun kuninkaanpoika katseli vaimoaan, niin sanoi hän:
– Kaunis sinä olet nainen ja kaunis on poika, jota käsivarsillasi kannat. Tuollaista kultakiharaista poikaa minäkin itselleni toivoin, mutta en saanut. Jota enemmän sinua, nainen, katselen, niin huomaan, miten paljon olet vaimoni näköinen. Tuollainen lempeä muoto hänelläkin on, mutta ei hänellä ole sinun valkoisia käsiäsi, vaan ovat ne kokonaan hakatut pois. Mikä kova kohtalo on sinua kohdannut, kun sinun täytyy kulkea noin turvattomana lapsesi sylissäsi?
Ja silloin sisar kertoi elämänsä tarinan.
– Meitä oli kaksi, veli ja sisar. Veljeni sai vaimokseen pahan naisen, joka alkoi mielessään hautoa minun kuolemaani. Hän tappoi lehmän saadakseen veljeni minuun suuttumaan. Kun hän ei siinä onnistunut, niin tappoi hän hevosen, mutta veljeni ei silloinkaan vielä minulle tahtonut mitään pahaa tehdä. Silloin hän surmasi oman poikansa ja sanoi minun sen tehneen. Veljeni sen kuultuaan vei minut metsään ja hakkasi molemmat käsivarteni poikki. Yksinäni kuljin, kunnes saavuin kuninkaanpojan puutarhaan, jossa suullani söin marjoja maasta. Vartijat veivät minut kuninkaanpojan eteen, joka niin mieltyi minuun, että otti minut vaimokseen. Kun hän oli sotaretkelle lähtenyt, synnytin hänelle pojan, jonka tukka oli kuin sulaa kultaa. Kun siitä lähetettiin tieto kuninkaanpojalle, niin käski hän ajamaan minut pois kartanostaan. Minä läksin. Kun minua janotti matkallani, kumarruin järvestä juomaan. Silloin lapsi putosi helmastani. Kun sitä tavoitin huomasinkin käsieni kasvaneen jälleen paikoilleen.
Silloin kuninkaanpoika tunsi oman vaimonsa ja iloissaan hän sulki vaimonsa ja lapsensa syliinsä.
Vaimonsa veljen hän teki rikkaaksi, mutta hänen vaimonsa annettiin kaikkien pahojen töittensä palkaksi pyövelin käsiin, joka otti hänet hengiltä.
JUMALAN ANTAMA KIRJA.
Sinisen salon sisässä oli pienoinen mökki ja siinä asui vanha ukko ja hänen vaimonsa. Kaksi poikaa heillä oli. Kun sota syttyi kuninkaan valtakunnan rajoilla, niin vietiin vanhempi poika sinne sotilaaksi. Nuorempi poika jäi isäänsä ja äitiänsä elättämään ja hoitamaan. Hyvä ja hellä kaikille oli poika, mutta ruma, niin ruma, ettei kukaan naisista häntä miehekseen huolinut. Neljääkymmentä hän jo oli aviokseen pyytänyt, mutta aina saanut kieltävän vastauksen.
Kun hän kerran oli metsässä puita hakkaamassa, niin hän siellä väsyi ja vaipui uupumuksesta maahan.
– Miksi ei minulle ole annettu armasta, joka minulle hyvä ja hellä olisi ja joka minulle keiton keittäisi, kun uupunut olen, ja joka minua ilahduttaisi, kun mieleni raskaaksi painuu? Miksi olen minä osattomaksi luotu, kun muille iloja niin paljon on annettu?
Murheellisena hän kulki metsästä kotiaan kohden. Tiellä tapasi hän vanhuksen, joka uupuneena asteli keppiinsä nojaten.
– Auta minua, sanoi vanhus, sillä minun voimani ovat loppuneet!
– Uupunut olen itsekin, vastasi poika, mutta olenhan nuori, enkö silloin jaksaisi sinua vanhaa taluttaa. Nojaa minuun ja minä saatan sinut asuntooni ja taritsen sinulle kaikesta siitä vähästä, mitä minulla on.
Kun he siinä yhdessä tietä kulkivat, niin kysyi vanhus:
– Miksi sinä, joka olet niin nuori, olet niin murheellinen? Miksi et iloitse?
– Nuori olen kyllä ja iloinen voisin olla, vastasi poika, mutta yksinäisyys minua painaa, sillä minulla ei ole ketään, joka minua rakastaisi. Monta pyysin omakseni, ja kaikilta kiellon sain. Isä ja äiti minulla kotona on, mutta ei ole ketään, joka heille aterian valmistaisi.
Vanhus hymyili ja sanoi:
– Jo olen tukemanasi virkeäksi tullut ja tahdon apusi sinulle palkita. Katso tätä pientä pussia, jonka sinulle annan, ota se, kanna sitä selässäsi, eläkä katso, mitä siinä on ennenkuin olet kotiasi tullut. Vaikka tiellä väsyisit ja uupuisit, vaikka sinun tulisi nälkä ja uni, niin elä katso, vaan koeta kotiasi ennättää.
Poika otti vanhuksen antaman pussin ja nosti sen selkäänsä. Ja kun tienhaara tuli, ja vanhus pojasta loittoni, niin ihmeellinen kirkkaus täytti metsän siellä, missä hän kulki, ja taivaan valkeus pysytteli vanhuksen ympärillä metsän iltahämyssä.
Ja poika asteli kotiaan kohden, ja yhä raskaammaksi tuli hänen kantamuksensa, niin raskaaksi, että hän monasti jo vaipui maahan, mutta hän nousi taas ja asteli eteenpäin. Kun hän kotinsa kynnykselle saapui, niin oli hän niin uupunut, että hän tainnoksissa vaipui maahan. Kun hän siitä tointui, niin hän sanoi:
– Katsokaamme, minkä näköinen se on, jota vanhus tähän asti kielsi minua katsomasta?
Kun hän pussin avasi, niin olikin siellä kaunis neitonen.
– Ken sinä olet? kysyi poika.
– Minä olen sinun vaimosi, vastasi neito.
– Lähde sitten kanssani vihille, sanoi poika.
– Näytä ensin minut vanhemmillesi, vastasi neito.
Kun neito tuvan oven kynnykselle astui, niin oli pienoinen mökki kadonnut ja sijaan oli tullut komea linna, joka uljaana kohosi korkeutta kohden ja jonka tornit pilviä piirsivät. Ja suuri joukko palvelijoita riensi heitä vastaan. Kun aamu koitti, niin tuli linnan luo joukko kerjäläisiä, ja avoin oli pojan käsi jokaiselle ja valmis hän oli kaikkia auttamaan.
Kun kerjäläiset tulivat keisarin linnaan, niin kysyi keisari heiltä:
– Mikä on tuo kartano, komeampi kuin minun, joka tuolla etäällä häämöittää ja josta te luokseni tulitte?
– Kenen linna on, ja ken siellä isäntänä elää, emme tiedä, mutta hyvä sydän hänellä on, avoin on käsi jokaiselle, ken apua tarvitsee, vastasivat kerjäläiset. Ja kaunis on hänellä siellä puoliso, niin kaunis, että hänet nähdessään mieli hartaaksi käy, ja on kuin taivaan kirkkaus siellä valahtaisi, missä hän kulkee. Siunatut he ovat kaikella maallisella hyvyydellä, ja lämpimällä kädellä he siitä jokaiselle taritsevat.
Läksi keisari pojan asunnolle, tuli kaiken saattueensa keralla. Ja kun he pojan taloa lähestyivät, niin astui poika puolisoineen heitä vastaan ja vei heidät linnaansa. Siellä hän keisaria runsaasti kestitsi. Mutta jota kauemmin keisari kaunista neitoa katseli, sitä synkemmäksi hän muuttui. Lopulta hän sanoi pojalle:
– Mistä olet naisesi saanut? Itsekö sait, ehkä varastit pohatoilta, keisareilta tai muilta, ehkä väkivallalla hänet itsellesi anastit?
– En väkivallalla naistani ottanut, vastasi poika. Jumala hänet minulle antanut on.
– Sen varsin valehteletkin, huusi keisari. Jumala ei häntä ole sinulle antaa voinut, sillä jos niin olisi, miksi ei hän minulle ole antanut yhtä hyvää morsianta. Minä en sanojasi usko, ellet minulle sellaista kirjaa Jumalalta tuo, jossa sanotaan, että hän sinulle naisesi antanut on. Viisi päivää sinulle aikaa annan. Jollet tuota kirjaa ole minulle tuonut, niin naisesi otan sinulta ja omaan linnaani vien.
Näin sanottuaan keisari läksi pojan luota seurueineen ja palasi omaan linnaansa.
Kovasti poika hätääntyi keisarin uhkauksesta, mutta hänen vaimonsa sanoi hänelle:
– Miksi surisimme, koska Jumala meidät on toisillemme antanut. Jos hän meidät tahtoo toisillemme säilyttää, niin on hän sinut vaarasta pelastava ja tuon kirjan sinulle antava. Mene metsään ja lähde sitä tietä kulkemaan, minne näit Jumalan luotasi lähtevän pois.
Poika seurasi vaimonsa neuvoa. Kun hän oli tuota tietä kulkenut ja ehtoo jo ennätti, niin tuli hän pienelle mökille. Sinne hän poikkesi yösijaa pyytämään. Siellä oli kaksi miestä, jotka palavan lieden vieressä värjöttivät.
– Antakaa minulle suojaa yöksi pääni päälle, sanoi poika.
– Sen sinulle antaa taidamme, vastasivat miehet. Mutta vilu on meillä täällä, emmekä tuvassa lämmintä pitää saata. Kun maata voinet, niin makaa.
Sinne poika jäi yöksi, Siinä levätessään tuli hänelle niin kuuma, että hän heitti takin yltään. Keskellä yötä hän kävi pihalla itseään vilvoittelemassa ja itsekseen mietti:
– Miksi he minua näin pettää tahtovat ja vilusta varoittavat, vaikka tupa onkin lämmin?
Aamusella, kun hän matkalle aikoi, kysyivät miehet häneltä:
– Minne on matkasi?
– Jumalaa läksin etsimään, sillä hänet tavata tahdon.
– Kun hänet kohtaat, niin kysy häneltä, miksi hän meitä vilulla rankaisee eikä meille lämmintä anna?
Toisena iltana joutui poika yksinäiselle mökille, jossa asui kaksi tyttöä. Kun poika oven avasi, niin näki hän tyttöjen ammentavan vettä suurilla astioilla joesta, joka virtasi pirtin halki.
– Antakaa minun tänne yöksi jäädä, sanoi poika.
– Jää ja lepää, sanoivat tytöt. Me emme jouda silmiämme ummistamaan, vaan aina täytyy meidän tätä vettä joesta ammentaa, jotta emme siihen hukkuisi.
– Pitkän matkan olen tietä astunut, sanoi poika. Antakaa minulle vettä sammuttaakseni janoni.
– Me emme jouda sinulle vettä ammentamaan, koska kaikki aikamme menee tämän virran tyhjentämiseen. Mutta tuossa rahilla on kuppi, Siinä se on ollut kuusi ajastaikaa. Ota se ja sillä ammenna, mitä janosi tyydyttämiseksi tarvitset. Meidän täytyy joesta vettä pois kantaa siksi, kunnes aika on täytetty, ja joki kuivunut on.
Poika otti kupin ja sillä itselleen joesta ammensi. Mutta kun hän vettä maistanut oli, niin huomasi hän sen maidoksi.
– Miksi he minua pettää tahtovat, ajatteli poika, koska he sitä vedeksi sanovat, joka maitoa on?
Kun hän yönsä levännyt oli ja aamulla aikoi jälleen taipaleelle lähteä, niin kysyivät tytöt:
– Minne menet, mikä on matkasi maali?
– Jumalaa etsin. Hän minulle vaimon antoi, mutta keisari sen minulta anastaa tahtoo. Ja nyt Jumalalta kirjaa pyytäisin, jotta omani ainaisesti pitää saisin.
– Kun hänen luoksensa saavut, niin kysy häneltä, miksi meidän kuusi vuotta on täytynyt tästä joesta vettä ammentaa, eikä se loppua tahdo?
Kolmannen päivän iltana saapui poika uupuneena pienelle pirtille ja poikkesi sinne yösijaa pyytämään. Kun hän tupaan astui, niin oli siellä yksinäinen vaimo.
– Salli minun luonasi tämä yö viivähtää, sanoi poika, sillä uupunut olen ja pitkä taival on vielä edessäni.
– Levätä saat, vastasi vaimo, mutta mitään en voi sinulle ravinnoksi antaa, sillä yöt päivät täytyy minun kiviä purra eikä minun vaivoilleni loppua näy.
– Minä sinulle leipää annan, sanoi poika ja kontistansa hän vaimolle ojensi palasen.
Mutta kun vaimo sen leivän käteensä ottanut oli, niin muuttui se kiveksi.
– Samaa kiveä sinä syöt kuin minäkin, sanoi vaimo ja ojensi pojalle kiven.
Mutta kun poika siihen tarttui, niin muuttui se hänen kädessään valkoiseksi leiväksi.
Kun poika yön oli siinä levännyt ja aamulla matkalle valmistui, niin kysyi vaimo:
– Minne, vieras, matkasi vie?
– Jumalan luo, vastasi poika. Keisari minun omani anastaa mielii, ja nyt Jumalalta pyytäisin sellaista kirjaa, ettei hän minua armaastani eroittaisi.
– Kun hänet löytänyt olet, sanoi akka, niin häneltä kysy, miksi minun kaksitoista vuotta on täytynyt kiviä syödä?
Kun poika oli vähän aikaa matkannut, niin näki hän linnan valkoisen ja hohtavan. Valkoisesta kivestä se laadittu oli, ja aurinko sen harjalla asuntoaan piti. Ja kun hän sinne sisään astui, niin oven toinen toistaan kauniimman hän edessään näki. Yhdeksän niitä oli, ja kun hän yhdeksännen avannut oli, niin seisoi hän Jumalan valtaistuimen edessä.
Silloin poika heittäytyi hänen eteensä maahan. Ja Jumala kysyi häneltä lempeällä äänellä:
– Miksi minun luokseni tulit?
– Katso, sinä minulle vaimon annoit, ja minä onnellinen olin hänen kanssansa. Mutta tuli keisari ja minun onneani itselleen anastaa tahtoi. Anna minulle sellainen kirja, ettei hän, eikä kukaan muukaan minun omaani minulta riistää taida.
Kun Jumala sen kuuli, niin antoi hän pojalle käteen kirjan ja sanoi:
– Tämä sinä keisarillesi saata ja ojenna se hänelle jotta hän sen lukea taitaisi.
– Kun minulle näin armollinen olet ollut, sanoi poika, niin ilmoita minulle, miksi muita niin kovasti rangaissut olet? Miksi vaimoa, joka minulle suojan tarjosi, olet tuominnut kiviä syömään?
– Rikas oli tuo nainen, sanoi Jumala, mutta hänen sydämensä oli kova kuin kivi, eikä hän ainoallekaan tarvitsevaiselle palaakaan ojentanut, siksi täytyy hänen leivän sijasta kiviä purra.
– Etkö sinä armossasi häntä tästä kirvoittaa taida?
– Minä luon kuuni loiston veden kalvoon, jos hän sen taitaa vakkaan koota, niin on hänen kirvoituksensa hetki tullut.
– Miksi kahden tytön, jotka minulle yösijan antoivat, tupansa läpi juoksevan joen vettä ammentaa täytyy, ja he sen vedeksi luulevat, vaikka se minun suussani maistuu kuin lämmin maito?
– Heillä kaksi lehmää oli ja he niiden maitoa kaupaksi pitivät, mutta kun minä köyhät heidän luokseen lähetin, niin he maidon sekaan vettä panivat.
– Millä sinä heidät armoittaa taitaisit?
– Minä kylmän ilman laadin, ja jos he sen kestävät ja lehmän karvat lukea taitavat, niin minun armoni on oleva heillä ja he pahat työnsä sovittaneet ovat.
– Yön kahden miehen luona makasin, ja he vilusta värjöttivät, vaikka minulla oli lämmin. Miksi tämän heille määrännyt olit?
– Pohatoita he olivat ja äveriäitä, mutta kaikesta maallisesta hyvyydestä eivät he toisille jakaa tahtoneet ja apua saamatta saivat köyhät heidän oveltaan kääntyä.
– Eikö heille milloinkaan pelastus koita tästä rangaistuksesta?
– Kun pakkasen laadin ja he sen kestävät ja tähteni lukea taitavat, niin olen rangaistukseni heistä pois kääntävä.
Kotiaan palasi poika ja hänen vaimonsa häneltä kysyi:
– Saitko sen, mitä etsimään lähdit?
– Katso, matka on minulla ollut pitkä ja vaivaloinen, mutta Jumala on minulle armollinen ollut ja sen antanut, mitä häneltä pyysin.
Kun keisari pojan palanneeksi kuuli, niin tuli hän pojan asunnolle, ja pyöveli seurasi häntä.
Silloin poika antoi keisarille Jumalan antaman kirjan. Mutta kun keisari sen avasi, niin valkeus siitä valahti niin kirkas ja häikäisevä, että keisari näkönsä menetti.
Silloin keisari katuvaisena virkkoi:
– Sinulle pahaa aijoin, ja rangaistukseni nyt sain, koska silmieni valon kadottanut olen. Mutta anna minulle anteeksi kaikki, mitä sinua vastaan rikkonut olen. Jos silmieni valon takaisin saisin, niin en sinulle enkä vaimollesi enää pahaa hautoisi.
– Mikä olen minä, että sinua tuomitsisin, sanoi poika, Anteeksi sinulle antaa tahdon ja rukoilla Jumalaa, että hän sinulle näkösi takaisin lahjoittaisi.
Kun poika sen sanonut oli, niin palasi keisarille silmien valo. Ja ystävyksinä hän ja poika erosivat toisistaan.
Ja tulipa päivä, jolloin Jumala pojan ja hänen vaimonsa luokse vieraisiin saapui. Ja kun pojan isä ja äiti hänet näkivät, niin he sanoivat:
– Me olemme sinun luoksesi kaivanneet, Herra. Ota meidät, sillä olemme jo vanhoiksi tulleet ja meidän on ikävä sinun asunnoillesi.
Silloin kuolema heidät tavoitti, ja kun he olivat arkkuun lasketut ja kalmistoon vietiin, niin Jumala kutsui laulajansa ja ne heitä viimeisellä matkalla saattoivat.
Kun he olivat nurmen alle saatetut, niin sanoi Jumala:
– Tulkaa minun kanssani, sillä tahdon keisarin luo mennä.
– Millä minä sinut sinne saattaisin, sanoi poika, sillä ei minulla ratsuja ole, jotka sinut sinne veisivät.
Mutta kun he portaille tulivat, niin seisoi sen edessä kymmenen siivitettyä ratsua. Ja aamurusko asui niiden pään päällä, ja valoa välkkyvät olivat niiden siivet.
Kun he keisarin asunnolle tulleet olivat, niin sanoi tämä:
– Minun herrani ja Jumalani, anna minulle anteeksi, kun tätä miestä vainonnut olen.
– Minun anteeksiantamukseni on sinulla oleva, koska hän sinulle kaiken anteeksi antanut on, vastasi Jumala.
Kun he sieltä noiden kahden miehen asunnolle tulivat, niin punaisella veralla he peittivät maan, jossa Jumala asteleva oli. Kun he Jumalaa olivat kestinneet, niin he häntä rukoilivat:
– Anna meille anteeksi, kun ennen huonosti eläneet olemme.
– Minun rauhani on teillä oleva, jos niin teette, ettei kukaan oveltanne käänny, vaan te hänelle suojan ja lämmön annatte.
Kun he sitten noiden tyttöjen asunnolle tulivat, niin pukeutuivat nämät silkkiin ja astuivat Jumalaa vastaan tarjoten hänelle kultaisella maljalla maitoa. Ja kun he Jumalalta anteeksi pyysivät kaikkea sitä, mitä he rikkoneet olivat, niin sanoi hän:
– Tuliseen pätsiin minä teidät heittää aijoin, mutta tuli tämä mies ja hänen rukoustensa tähden olen minä kaiken teille anteeksi antava.
Ja kun he akan asunnolle saapuivat ja tämä heitä vastaan tuli kantaen helman täyden kauniita leipiä, niin armahti Jumala häntä ja päästi hänet kiviä syömästä.
Ja Jumala palasi omaan kirkkaaseen asuntoonsa, ja onnellisena eli poika linnassaan nuoren vaimonsa kanssa, ja heidän elämänsä oli tyyni ja rauhallinen kuin hopean hohtava virta, joka kukkivain niittyjen halki kulkee ja siunausta tuottaen edelleen virtaa, kunnes sen laineet ennättävät meren aukean ulapan, jonne se levolle käy.
KAUKOMAAN PRINSESSAN KUVA.
Upporikkaalla kauppiaalla ja hänen vaimollaan ei ollut lasta ja sitä he suuresti surivat, sillä mitä merkitsi heille se varallisuus, jota he kokosivat ja se maallinen hyvyys, jota he niin runsaasti olivat saaneet, kun heillä ei perillistä ollut.
Kauppias oli reipas ja komea mies, eikä hän ilmaissut koskaan, kuinka paljon hänen mieltään painoi se, ettei hänellä ollut poikaa. Hänen vaimonsa oli hiljainen ja kaunis nainen, jonka huulilta laulu helisi, ja jonka sanoja kuullessaan tunsi sielunsa niin hiljaiseksi ja avaraksi.
Kerran kauppias lähti kaukaisille maille, monien merien taa, mistä hän vasta useiden vuosien kuluttua aikoi palata. Vähän aikaa hänen lähtönsä jälkeen synnytti hänen vaimonsa pojan. Ja kun pojan isä oli reipas ja toimelias ja äiti hellä ja sydämellinen, niin tuli pojasta uljas ja kaunis, mutta myös haaveileva ja suuria tekoja uneksiva.
Kun kauppias matkaltaan palasi ja näki poikansa, oli hänen ilonsa aivan rajaton.
– Kaunis on minun poikani, sanoi hän, kauniimpi kuin kukaan muu, mutta rikkaampi kuin kukaan muu täytyy hänen myöskin olla, niin rikas, että kuninkaat ja maan mahtavat häntä kadehtivat.
– Kaunis on minun poikani, sanoi hänen vaimonsa, niin kaunis, ettei toista hänen vertaistaan ole. Mutta hyväksi toivon hänen tulevan, sillä mitä ovat kaikki maailman rikkaudet, ellei hänellä ole hyvää sydäntä.
Ja äiti opetti pojalleen kaikki tarinat, joissa kerrotaan suurista urotöistä ja suurten sankarien suuresta hyvyydestä.
Mutta isä rakensi aarreaitan, jossa oli yhdeksän kammiota, ja niihin hän kokosi kaiken sen rikkauden, jonka hän tahtoi pojalleen jättää, jotta hän olisi rikkaampi kuin kukaan muu.
Kun poika oli viidentoista vuotiaaksi varttunut, läksi kauppias pitkälle merimatkalle tuodakseen sieltä aarteita niin suuria, että kaikki entiset niiden rinnalla jäisivät varjoon. Ennen matkaansa hän kutsui poikansa luokseen ja sanoi:
– Poikani, sinä olet minun silmieni ilo ja vanhuuteni riemu. Sinä olet minulle niin rakas, että tahdon sinua varten koota kaiken sen rikkauden, minkä suinkin voin. Siksi lähden pitkälle matkalle, josta toivon palaavani entistä äveriäämpänä. Sinua varten minä laadin aarreaitan, johon tein yhdeksän kammiota. Tässä annan sinulle kahdeksan kammion avaimet. Avaa ne ja sinä olet näkevä, ettei ketään ole koko avarassa maailmassa, joka voisi sinulle vertoja vetää rikkaudessa. Yhdeksäs kammio on sulettu, sinne elä mene.
Kun kauppias oli merille lähtenyt, läksi poika katsomaan aarreaittaansa. Kaikkea sitä, mitä ihmismieli voi itselleen toivoa, oli kammioihin koottu, kultaa ja hopeaa, kalliita esineitä, kauniita kankaita ja jalokiviä niin suuria ja loistavia, ettei kuninkaankaan kruunussa ollut niiden vertaisia.
Kun poika oli niistä kyllikseen iloinnut, niin tuli hän sen yhdeksännen kammion ovelle, jota hänen isänsä oli kieltänyt avaamasta. Silloin alkoi poika haluta nähdä, mitä sinne oli kätketty, eikä mitkään aarteet olleet hänelle enää minkään arvoisia, kun hän ei saanut nähdä tuota yhtä.
Vihdoin kutsui hän sepän ja teetti sillä avaimen, jonka avulla hän saattoi sen yhdeksännen kammion avata. Kun poika sinne sisään astui, niin ei siellä ollut muuta kuin kuva seinällä. Hämmästyneenä jäi poika sen eteen, sillä niin kaunista naista kuin se ei hän ollut voinut mielessään kuvitellakaan. Lumottuna hän seisoi siinä kuvan edessä ja kun hän vihdoin läksi pois kammiosta, niin oli hänen silmissään outo hehku ja huulillaan leikki kaunis hymy. Hän ei keneltäkään tohtinut kysyä, kuka tuo kaunis nainen on, jonka kuvan hän oli saanut nähdä, sillä olihan kuva sinne kätketty, ja olihan hänen isänsä kieltänyt häntä sinne jalallaan astumasta. Hänen ajatuksensa olivat aina tuon kauniin naisen luona ja usein hän salaa hiipi kammioon hänen kuvansa luo ja siellä hän saattoi viettää tuntikaudet vaipuneena kuvan katselemiseen.
Näin kului kolme vuotta. Eräänä kirkkaana päivänä näkyi merellä parvi kuten suuria valkosiipisiä lintuja, jotka kiisivät eteenpäin pitkin ulapan pintaa. Ne olivat kauppiaan laivat, jotka suuntasivat kulkunsa kotirantaa kohden. Kun kauppias oli maihin astunut ja iloissaan tervehtinyt poikaansa ja vaimoaan, niin käski hän kantamaan kaukomailta tuomansa aarteet kammioihin.
– Rikas olin ennen, sanoi hän, mutta nyt olen kymmenen kertaa rikkaampi, eikä ainoakaan ruhtinas voi minun kanssani varallisuudessa kilpailla. Ja kaikki on oleva kerran sinun, poikani.
Yhdessä he menivät uusia rikkauksia ihailemaan. Kun he olivat noiden kahdeksan kammion ovet avanneet ja iloinneet kaikesta siitä, mikä niiden taakse oli kätketty, niin tulivat he yhdeksännelle ovelle. Silloin sanoi poika:
– Isä näytä minulle tämäkin kammio, jonka oveen et minulle jättänyt avainta.
– Se kammio on tyhjä, miksi siis suotta sitä sinulle näyttäisin, sanoi isä.
– Sinä et olisi sitä niin huolellisesti minulta sulkenut, ellei siellä olisi aivan arvaamattoman suuri aarre.
Silloin isä avasi oven ja näytti pojalleen siellä olevan kuvan.
– Ken on se nainen, jonka kuvan olet tänne tuottanut, sanoi poika. Jos hän on elävien joukossa, niin ilmaise minulle kuka hän on, jotta taitaisin lähteä häntä etsimään ja omakseni pyytämään.
– Tuo kuva on kaukomaan prinsessasta, vastasi isä. Loitolla täältä, monien merien takana on maa, jossa on kuninkaalla tytär. Kaunis hän on, niin kaunis, että jokainen, joka kerran on hänet nähdä saanut, ei koskaan voi häntä mielestään karkoittaa. Tämä kuva on heikko ja himmeä kajastus vain siitä suloudesta, mikä koko hänen olemuksensa täyttää.
Kun poika tämän sai kuulla, niin hänen kaipauksensa tuli entistään voimakkaammaksi ja hän sanoi isälleen:
– Minun täytyy sinulle tunnustaa, että jo matkasi aikana salaa avasin tämän kammion oven ja näin kuvan, josta en tiennyt oliko se laadittu elävästä olennosta vai oliko hän jo kuollut, vai oliko hän ainoastaan kuvan laatijan mielessä väikkyvä olento. Siitä asti kun tämän kuvan ensi kertaa näin, en ole häntä voinut mielestäni karkoittaa. Hänestä minä olen aina uneksinut ja nuori sydämeni on niin häneen sidotuksi tullut, etten voi ilman häntä elää nyt, kun tiedän, että hän elää, että hän hengittää samaa Jumalan ilmaa kuin minäkin. Salli minun lähteä sinne, missä hän elää, anna minun etsiä se maa, joka häntä kantaa, suo minun hengittää sitä ilmaa, mitä hän hengittää, jotta minä voisin hänen suosionsa voittaa ja hänet vaimokseni saada.
– Sinä ajat ajatuksissasi takaa sellaista, jota ei koskaan voi saavuttaa, sanoi isä. Kukaan ei hänen luokseen voi tulla, kukaan ei häntä nähdä ja monet vaarat häntä ympäröivät.
– Pelkäisinkö minä vaaroja, kun ne voitettuani tiedän saavani maailman kauneimman naisen omakseni, sanoi poika.
Mutta isä ei kuullut poikansa pyyntöä. Silloin sammui kaikki iloisuus pojan mielestä, hän tuli vaiteliaaksi ja aina istui hän meren rannalla katse suunnattuna loitos sinne, missä taivas yhtyi mereen ja jonka takana hän tiesi sen kaukomaan olevan, missä hänen sydämensä lemmitty asui.
Kun isä näki poikansa päivä päivältä kuihtuvan, niin heltyi hänen sydämensä ja hän antoi pojalleen luvan lähteä etsimään kaukomaan prinsessaa. Ja kauppias rakensi pojalleen purren niin kauniin ja komean, ettei toista sellaista oltu nähty meren laineita kyntämässä. Ja hän puki poikansa ruhtinaalliseen pukuun, valikoi kahdeksan kauneinta nuorta miestä ja puki heidätkin rikkaisiin pukuihin ja antoi ne pojalleen seuralaisiksi. He menivät purteen ja läksivät kaukomaata etsimään.
Monta vuotta he saivat harhailla merellä, kunnes viimein kaukomaan ranta siinti heidän silmissään nousten vihannoivana saarena meren sylistä. Sen rantaan he suuntasivat purtensa.
Poika astui yksin maihin ja yksinkertaiseen pukuun verhottuna läksi etsimään tietä kuninkaan linnaan. Aivan sataman suulla oli pieni mökki, johon poika jäi asumaan vanhan akan luo.
– Mitä varten olet tänne tullut? kysyi vanha vaimo.
– Minä olen saapunut monien merien takaa nähdäkseni tämän maan prinsessan.
– Sitä et voi tehdä, sanoi vaimo. Hän asuu linnassaan eikä kukaan hänen luokseen voi tulla, niin tarkkaan on hän vartioitu.
– Eikö siis mitään keinoa ole, jonka kautta voisin hänet nähdä? Kaukaa olen tullut ja ainiaan on tämä neito mielessäni ollut siitä asti kun hänen kuvansa ensi kerran näin:
– Yhden keinon tiedän, jonka avulla ehkä voit päästä toiveittesi perille, sanoi vaimo. Kun kaupungilla kuljeksit, niin liity sotamiehiin, jotka ovat prinsessan linnaa vartioimassa. Heiltä tiedustele keinoa, miten voisit sen nähdä, jonka luo mielesi palaa.
Poika seurasi vaimon neuvoa ja liittyi ensimäiseen sotilaaseen, jonka hän kohtasi. Hän vei miehen laivaansa ja siellä kestitsi häntä runsaasti, Kun sotilas oli tullut puheliaaksi, niin kysyi poika:
– Sinä, joka asut linnassa, voit minulle varmaankin sanoa, miten voisin nähdä prinsessan, joka on niin tarkkaan vartioitu ja joka on kuulu kauneudestaan.
– Kukaan ei häntä nähdä saa, vastasi sotamies. Mutta yhden keinon voin sinulle neuvoa, Ainoa, joka prinsessan luo saa tulla ja hänet nähdä, on hänen sotapäällikkönsä. Mene hänen asuntoonsa, ota mukaasi parhaita juomia ja kalliita lahjoja. Hän mieltyy lahjoihin ja suostuu juomaan kalliita juomiasi. Kun hän on kyllikseen juonut, niin vaipuu hän uneen, silloin ota hänen pukunsa, pukeudu siihen ja siinä asussa mene linnaan. Kukaan ei sinua tunne ja siten voit huoleti hänen luokseen päästä ja hänet nähdä.
Poika seurasi sotilaan neuvoa, nouti purrestaan kalleimmat kankaat ja kirkkaimmat jalokivet viedäkseen ne sotapäällikölle lahjaksi. Hän toi myös mukanaan kalliita juomia, joiden maku oli suloinen ja joita kerran juotuaan yhä enemmän niitä halusi. Kun sotapäällikkö nämä lahjat näki, niin tuli hän pojalle ystävälliseksi ja suostui hänen kanssaan juomaan kalliita juomia pojan tervehdysmaljaksi. Mutta jota enemmän hän juomaa joi, sitä enemmän hänen teki mieli sitä maistella. Niin hän lopulta väsyi. Silloin poika riisui hänen pukunsa ja otti sen ylleen. Kun hän siinä asussa saapui kuninkaan linnaan, oli prinsessa aikeissa lähteä veneellä soutelemaan ja rannassa hän jo odotti sotapäällikköään.
Poika astui hänen kanssaan purteen ja sousi ulapalle oman purtensa luo. Kun he sinne olivat tulleet silloin poika ilmaisi prinsessalle, kuka hän oli, ja millä keinoin hän oli päässyt hänen luokseen, Ja kun hän nyt näki tuon naisen edessään, jonka kuvaa hän oli ihaillut ja joka oli tuhat kertaa kuvaansa kauniimpi, niin hänen tunteensa oli niin suuri, ettei hän voinut olla siitä hänelle puhumatta.
– Minä olen monien merien takaa tänne tullut sinua etsimään, sanoi hän, Minun mieleni on sinuun palanut aina siitä asti kun kuvasi ensi kertaa näin. Jos omakseni tahtoisit tulla, niin tekisit minut onnelliseksi koko elämäni ajaksi.
Kun prinsessa kuuli, miten häntä oli petetty, niin hän suuttui, mutta hilliten suuttumustaan hän sanoi pojalle:
– Huomenna tahdon isäni kanssa tulla sinun luoksesi pitoihin. Odota minua asunnossasi kaupungissa.
Tästä poika suuresti riemastui ja saatettuaan prinsessan jälleen rantaan hän meni asuntoonsa tuon vanhan vaimon luo.
Illalla tuli pojan luo se sotamies, joka oli hänelle neuvonut keinon, miten hän saisi prinsessan nähdä, ja ilmoitti, että kuningas kuultuaan miten poika oli hänen sotapäällikkönsä puvussa lähestynyt hänen tytärtään, oli päättänyt seuraavana päivänä tulla pojan luo sotilaitten seurassa, joiden piti surmata poika.
– Silloin ei minulla ole mitään pelastumisen mahdollisuuttakaan, sanoi poika.
Mutta sotamies neuvoi:
– Kun kuningas sotamiehineen tulee tänne, niin heittäydy mielipuoleksi, särje kaikki ikkunat ja kaikki esineet, mitä käsiisi saat ja revi lopulta vaatteesikin yltäsi. Silloin kuningas pelästyy, eikä tahdo tappaa sellaista, joka on mielensä kadottanut. Hän päättää antaa sinun rauhoittua ensin. Sillä aikaa on sinulla aikaa paeta purteesi.
Poika seurasi sotamiehen neuvoa, ja kun kuningas saapui joukkoineen hänen asunnolleen, niin alkoi hän huutaa vimmatusti ja särkeä kaikki, mitä oli hänen lähellään. Hän rikkoi ikkunat, paiskasi pöydät kumoon, heitti kaiken, minkä hän käsiinsä sai pirstaksi ja lopulta hän repi vaatteetkin yltään. Sen kun kuningas näki, niin kauhistui hän sitä ja läksi sotamiehineen linnaansa aikoen seuraavana päivänä palata.
Kuninkaan mentyä lähetti poika purteensa kaikki tavaransa ja aikoi jo itsekin paeta, kun sotamies tuli hänen luokseen ja kertoi prinsessan katkerasti itkeneen kuullessaan pojan tulleen hulluksi. Siitä poika arvasi, että prinsessa oli jo alkanut häneen mieltyä. Hän kysyi sotilaalta neuvoa, miten hän voisi prinsessaa lähestyä.
– Miehenä et häntä voi mitenkään lähestyä, sanoi sotamies. Kuningas on asettanut naisia hänen vartijoikseen. Jos voit naisen puvussa päästä hänen lähelleen, niin silloin voit hänet nähdä.
Poika kun tämän kuuli, niin hankki hän itselleen naisen puvun, soudatti itsensä lahdelle aivan vastapäätä kuninkaan linnaa ja asettui sinne veteen laudan päälle.
Kun prinsessa häntä vartioivien naisten seurassa kulki rannalla, niin näki hän merellä tuon laudan varassa uiskentelevan naisen. Hän lähetti heti piikansa häntä pelastamaan luullen siellä jonkun haaksirikkoisen taistelevan veden hädässä.
Kun prinsessa näki pojan, jonka hän heti tunsi vaikka hän olikin naiseksi puettu, niin ilahtui hän suuresti. Hän käski palvelijansa siirtyä loitommaksi puhellakseen tuon haaksirikkoisen kanssa.
– Minä tiedän minkä vaaran alaiseksi olet itsesi pannut, sanoi hän pojalle. Minä pelkään sinun puolestasi. Pakene ja jätä minut, koska isäni ei tahdo minua sinulle antaa, vaan on luvannut minut viereisen maan kuninkaalle.
– Minä en täältä lähde pois, ellet sinä seuraa minua, sanoi poika.
– Kuinka minä voisin kanssasi paeta, sanoi prinsessa, kun kuningas on kieltänyt ketään satamasta lähtemästä.
Kuningas oli linnan ikkunasta katsellut. Kun hän näki tyttärensä puhuvan oudon naisen kanssa, niin hänessä heräsi epäilys, ja salaa hän alkoi tarkastaa ja huomasi piankin, kuka tuo naisen vaatteissa oleva oli. Hän lähetti sotilaansa häntä surmaamaan, mutta prinsessa päästi pojan eräästä pienestä portista pakoon.
Silloin kuningas kovasti suuttui ja sanoi tyttärelleen:
– Minä arvaan kaikesta, että sinä aijot tuon miehen kanssa paeta, mutta sen minä estän.
Ja hän antoi sen määräyksen, ettei kukaan nainen saanut linnasta poistua eikä ketään naista saatu päästää satamasta pois.
Sotamies toi tämän tiedon pojalle, joka tuon vanhan vaimon luona oli piilossa. Siinä he sitten yhdessä neuvottelivat, miten poika voisi prinsessan kanssa paeta.
– Anna hänelle pojan puku, sanoi sotilas, niin pääsee hän kenenkään huomaamatta linnasta. Kun hän sitten on luoksesi tullut, niin hankin pienen veneen, jolla hän voi soutaa ulapalla olevaan purteesi. Jotta ei epäilyksiä syntyisi, niin lähde sinä toisella veneellä jälestäpäin. Näin voitte turvassa lähteä omille maillenne purrellasi.
Poika suostui tähän tuumaan ja sotilas vei prinsessalle linnaan siitä tiedon ja samalla hän erään sotilaalle uskollisen piian avulla voi toimittaa prinsessalle pojan lähettämät miehen vaatteet.
Prinsessa puki ne ylleen ja hiipi linnasta pojan asunnolle. He sanoivat toisilleen hyvästi ja prinsessa läksi sotilaan hankkimalla veneellä soutamaan purtta kohden, jonne pojan vähän sen jälkeen piti saapua toisella veneellä. Kun prinsessa saapui purteen ja siellä olevat pojan seuralaiset, nuo kahdeksan komeata miestä hänet näkivät, niin heräsi heissä halu saada prinsessa omakseen. He heittivät keskenään arpaa, ja kun arpa oli prinsessan yhdelle heistä määrännyt, niin eivät he enää odottaneetkaan poikaa, vaan nostivat purjeet ja purjehtivat pois.
Tämän näki poika rannalla. Hän hyppäsi veneeseen ja sousi ennättääkseen purteen, mutta turhaan, se loittoni yhä kauemmaksi ja epätoivoisena hän sai harhailla pienessä veneessään meren aukealla ulapalla ja nähdä, miten pursi, jossa hänen rakastettunsa oli, eteni yhä kauemmaksi. Väsyneenä hän vihdoin sai palata rantaan.
Siellä poika nyt eleli siinä kaukomaan kaupungissa ja kun hän oli kaiken rikkautensa kadottanut, niin sai hän alkaa tehdä työtä hankkiakseen niin paljon varoja, että hän voisi itselleen valmistaa purren, jolla hän voisi lähteä omille mailleen.
Puolen vuoden kuluttua oli hän niin paljon saanut kootuksi varoja, että hän saattoi lähteä retkelle kotimaataan kohden.
Tänä aikana oli tuo mies, joka arvan kautta oli itselleen prinsessan voittanut, turhaan koettanut käännyttää häntä puoleensa. Prinsessa suri lemmittyänsä ja odotti häntä palaavaksi.
Kun poika saapui pursineen rantaan, niin tuli häntä vastaan se mies, joka oli hänen morsiamensa omistanut ja sanoi pojalle:
– Huonon naisen sinä kaukomaan rannalta veneeseesi lähetit. Heti sinne päästyään hän käski nostamaan purjeet ja lähtemään pois ja jättämään sinut. Ja tänne tultuaan on hän ollut jokaisen lemmittynä ja sinut kokonaan unohtanut.
Kun prinsessa kuuli sulhasensa tulleen satamaan, niin riensi hän häntä vastaan. Mutta poika oli niin tuon valheellisen viestin sokaisema, että hän otti miekkansa ja löi prinsessan pään melkein poikki.
Sitten palasi hän purteensa ja purjehti pois.
Kauppias tuli rantaan juuri sinä hetkenä kun poika jo loittoni rannasta. Hän otti verta vuotavan prinsessan syliinsä ja tuki häntä. Silloin tuli heidän luokseen vanha lääkäri ja sanoi:
– Jos annat tuon ruumiin, jossa tuskin henkeä enää on minun huostaani, niin minä voin hänet jälleen terveeksi tehdä.
Kauppias uskoi prinsessan hänen huostaansa. Lääkäri onnistui hoitelussaan niin hyvin, että prinsessa vähän ajan kuluttua tuli terveeksi. Silloin alkoi lääkäri pyytää häntä vaimokseen. Prinsessa ei siihen suostunut, josta lääkäri kovasti suuttui ja sanoi:
– Minä olen sinut kuolemasta pelastanut ja minä otankin sinut omakseni. Jollet hyvällä tule, niin otan sinut väkipakolla.
Ja kun prinsessa ei millään ehdolla luvannut suostua hänen vaimokseen, telkesi lääkäri hänet asuntonsa ylimpään kerrokseen ja alkoi valmistella häitä. Yöllä ennen sitä päivää, jolloin häät oli vietettävät, kietoi prinsessa ympärilleen höyhenpatjat ja pudotti itsensä ikkunasta alas ja siten pääsi pakoon.
Prinsessa juoksi pois kaupungista. Kun hän oli jo kauan kulkenut, niin tuli hänen nälkä. Silloin näki hän kalastajan, joka poikineen tuli kalasta kontit selässään.
– Antakaa minulle ruokaa, sillä olen nälkään nääntymäisilläni, sanoi prinsessa.
– Täytyyhän tytölle antaa, kun on noin surkeassa tilassa, sanoi kalastaja. Mutta en minä mitään ilmaiseksi anna. Tule tuon minun poikani vaimoksi, niin sitten minä syötän sinua.
Prinsessa katsoi poikaan, joka oli niin typerän näköinen kuin suinkin ajatella saattaa ja nauraa höristen katsoi häneen.
– Täytyyhän kai suostua, sanoi prinsessa, kun ei muuten ruokaa saa.
Kalastajat antoivat silloin hänelle ruokaa. Kun ateria oli päättynyt, sanoi kalastaja.
– Lähde nyt meidän mökillemme. Minä pelkään, että sinulla on karkaaminen mielessä, mutta tiedä se, ei siitä mitään tule, sillä nyt oletkin viisaampasi löytänyt. Minä astun jälestä ja vartioin, ettet pääse taaksepäin karkaamaan. Poikani saa astua edellä ja sinä saat kulkea meidän välillämme.
– Kanna sinä minun rukkasiani, sanoi kalastajan poika, kun nyt kuitenkin olet minun vaimokseni tuleva.
Siinä he sitten astelivat peräkanaa, poika edellä kantaen konttia, sitten prinsessa kantaen pojan rukkasia ja viimeiseksi kalastaja kantaen hänkin konttia selässään. Kun näin oli menty vähän matkaa, niin läksi prinsessa juoksemaan ja heitti rukkaset vasten pojan naamaa.
– Siellä se menee, huusi poika.
– Kyllähän minä sen näen, vastasi kalastaja. Ota kiinni.
– En minä jaksa juosta, kun minulla on tämä raskas kontti selässäni.
Prinsessa oli jo kaukana ja mennä livisti pakoon.
– Et sinä koskaan naimisiin pääse, sanoi kalastaja pojalleen, kun et edes pysty juoksemaan naisen jälestä.
Kun prinsessa oli kulkenut jonkun matkaa, niin tuli hän kaupunkiin, joka oli kokonaan verhottu mustalla veralla, talot sisältä ja päältä.
– Minkätähden täällä kaikki on mustiin verhottuna, kysyi prinsessa.
– Kuningas on kuollut, eikä uutta kuningasta ole vielä saatu valituksi, vastasi hänelle eräs mies.
– Miksi ei ole saatu?
– Kun ei kukaan ole täyttänyt määrättyä ehtoa.
– Millainen se ehto on?
– Se pääsee kuninkaaksi, jonka kädessä kirkkoon astuessa kynttilä syttyy.
Prinsessa osti itselleen miehen vaatteet ja seuraavana päivänä hän meni kynttilä kädessä kirkkoon. Kun hän astui yli kynnyksen, niin syttyi kynttilä. Koko kansa näki sen ja huusi:
– Ei tämä voi olla oikeata peliä. Hän ei ole mikään tämän maan ihminen, vaan on ulkomaalainen. Tiesi millä keinoilla hän on saanut kynttilän syttymään.
Monet väittivätkin:
– Me näimme sen aivan selvästi, että hän sytytti sen kynttilän.
Toisena päivänä uusiintui tämä sama kynttilän syttyminen ja silloin jo puolet kansasta sanoi:
– Taivas on antanut meille uuden hallitsijan.
Mutta toinen puoli vielä epäili hänen jollain konnan koukulla saaneen kynttilän syttymään.
Kolmantena päivänä, kun prinsessa miehen pukimissa taas astui kirkkoon, niin syttyi kynttilä hänen kädessään, ja silloin koko kansa huusi hänet kuninkaakseen.
Kun hän sitten oli tullut kuninkaaksi, niin tahtoi hän saada tietoja miehestään. Hän maalautti kuvansa ja asetti sen sillan korvaan kaikkien katsottavaksi. Kolme sotilasta hän asetti sitä vartioimaan ja käski vangita jokaisen, joka siitä kuvasta jotain sanoi.
Ensimäisenä kulki siitä ohitse se mies, joka arvan kautta oli hänet itselleen voittanut. Kun hän näki kuvan, niin sanoi hän:
– Se on oikein sinulle, että nyt siinä saat roikkua kolmen sotilaan keskessä.
Sattui lääkäri kulkemaan siitä ohitse. Hän kun näki kuvan, niin sanoi hän:
– Siinä sinä nyt riiput kolmen sotilaan välissä ja sinun on siinä hyvä olla, Toisellainen olit silloin, kun kaulasi oli melkein poikki ja minä sinut ehjäksi paikkasin.
Kalastaja poikineen kulki siitä ohitse.
– Sehän on se sama nainen, joka sai meiltä ruokaa ja palkaksi lupasi sinulle poikani tulla vaimoksi ja karkasikin tiehensä.
Kulki siitä sitten ohitse hänen oma miehensä. Kun hän kuvan näki, niin sanoi hän:
– Tuossa on hän, joka oli minun elämäni ainoa ilo, jota etsin ja jonka löysin kaukaisilta mailta. Sydämettömästi hän minut petti ja pään minä häneltä silloin poikki leikkasin. Minä luulin hänet unohtavani, mutta hän on ainaiseksi jäänyt mieleeni.
Kaikki nämä veivät sotilaat vankeuteen.
Kun kuningas kuuli paljon kansaa jo olevan vankilassa, niin käski hän ne tuoda eteensä tuomittaviksi. Kuninkaallisessa puvussa hän saapui ja istui valtaistuimelleen.
Ensiksi tuotiin hänen eteensä se mies, joka oli hänet arvan kautta voittanut.
– Mitä olet lausunut nähdessäsi tämän kuvan, sanoi kuningas.
Mies oli vaiti. Silloin häntä kidutettiin siksi kunnes hän oli kertonut kaiken totuuden.
Toisena tuotiin lääkäri kuninkaan eteen.
– Mitä olet sanonut nähdessäsi tämän kuvan, sanoi kuningas.
– Mitäkö minä sanoin? Sen, mikä on totta. Tämä nainen oli melkein jo kuollut, kun minä tulin hänen avukseen. Minä sain luvan ottaa hänet omakseni ja silloin minä näin monet vaivat ja vastukset, ennenkuin minä hänestä taas olin tehnyt ihmisen. Ja kuinka hän minulle sen maksoi? Hän karkasi luotani, kavalasti karkasi. Eikä kukaan ole maksanut minulle mitään kaikesta siitä, mitä olen nähnyt vaivaa hänen tähtensä ja mitä menoja minulla on ollut parannellessani häntä.
Kolmanneksi tuotiin kalastaja poikineen.
– Mitä olet tästä kuvasta sanonut? kysyi kuningas.
– Paljon siitä sellaisesta naisesta olisi sanottavaa. Katala heiskale se on. Tiedättekö, mitä hän teki? Minä häntä syötin ja hyvänä pidin ja hän silloin lupasi palkaksi siitä tulla minun pojalleni vaimoksi. Mutta pitikö hän lupaustaan? Kaikkea vielä. Karkasi heti kun tilaisuus tuli ja heitti vielä mennessään rukkaset pojalleni vasten naamaa.
Viimeiseksi tuotiin kuninkaan eteen kauppiaan poika.
– Mitä olet tästä kuvasta sanonut? kysyi kuningas.
– Hän oli minun vaimoni, jonka olin kaukomailta löytänyt, Väärän ja petollisen puheen vaikutuksesta minä leikkasin häneltä pään poikki. Minä olen surrut häntä kaiken sen ajan, minkä hän on ollut luotani poissa, eikä mikään voi minulle enää iloa tuottaa.
Sitten langetettiin kullekin tuomio. Tuo petollinen mies, joka oli kaikkeen syypää, joka valheellisia puheita oli kauppiaan pojalle pitänyt, tuomittiin kamalan rangaistuksen alaiseksi. Häneltä otettiin nivel kerrassaan pois. Lääkärille annettiin runsas palkkio kaikesta siitä, mitä hän oli tehnyt pelastaessaan prinsessan hengen. Kalastaja sai korvauksen ruoastaan ja hänen poikansa rukkasistaan.
Kun he olivat menneet ja jälellä oli enää vain kauppiaan poika, niin sanoi kuningas:
– Minkä rangaistuksen sinulle määrään?
– Paljon olen minä rikkonut. Minulla oli maailman kaunein ja uskollisin nainen omanani ja minä hänet katalasti surmasin. Määrää minulle mikä rangaistus tahansa, tyynesti kestän minä kaiken.
Silloin meni kuningas huoneesta pois ja kun hän palasi, niin oli hän ottanut naispuvun ylleen.
– Minun mieheni, sanoi hän. Tässä saat minut jälleen. Kauan olemme saaneet erossa olla, mutta olemmehan jälleen toisemme löytäneet, ja siksi olkoon ilomme kaksinkertainen. Pilvinen on ollut elomme päivä, mutta paistaahan kirkkaana aurinko taas ja onnemme odottaa meitä. Meidän vihkimäpäivämme on vihdoin koittanut.
PYY VAIMONA.
Mies meni metsään, köysi oli hänellä kainalossaan. Kun hän oli tyhmänpuoleinen, löylynlyömä, kuten hänestä sanottiin, niin olivat toiset kyläläiset sanoneet hänelle:
– Ei sinusta mitään tule, mene hirteen!
Ja kun mies sen kuuli, niin läksi hän metsään tätä tarkoitusta varten. Siinä hän katseli sopivaa puuta, johon voisi itsensä ripustaa. Näki hän kauniin hongan, jonka oksaan hän aikoi köytensä sitoa. Mutta kun hän honkaa lähestyi, niin istui sen oksalla pyy. Mies koetti ajaa sitä pois:
– Hss, sanoi hän, mene pois siitä oksalta, jotta minä saan heittää köyteni sen ympäri.
Pyy ei hievahtanutkaan.
– Mikä merkillinen lintu sinä olet, joka et lähde pois oksalta silloin kun sinua ajaa?
Pyy ei hievahtanutkaan paikaltaan, se vain katseli oksaltaan mieheen.
– Sinä et saa tuolla tavoin minuun katsoa, sanoi mies. Etkö näe, että minulla on tässä vakavat aikeet?
Pyy käännähti oksallaan, mutta ei lentänyt pois.
– Tuleeko siitä lähdöstä mitään vai ei? Ei minulla ole tässä aikaa odotella, sillä minulla on kiire lähteä pois tästä maailmasta.
Pyy kurkisti mieheen yhä enemmän.
– Lähde nyt jo pois, sillä minä en tahdo katselijoita, kun hirteen menen. Luuletko sinä ehkä, että minulla ei ole tosi mielessä? Kyllä se on niin tosi kuin olla voi. Vai luuletko, että kukaan huvin vuoksi hirteen menee?
Pyy tanssi hetkisen oksalla, mutta ei lentänyt pois.
– Se on kerrassaan sopimatonta tuo tuollainen tanssiminen näin vakavalla hetkellä, sanoi mies. Katso, etten tässä suutu ja tapa sinua.
Pyy nauroi.
– Kyllä minä ymmärrän, että sinä naurat. Helppoahan sinun on nauraa, kun sinulla ei ole minun surujani. Toisin on minun laitani. Minulla oli morsian, ei mikään kovin kaunis morsian, mistä minä kauniin olisin saanut, mutta morsian kuitenkin. Hän jätti minut ja nyt olen minä päättänyt kiusallakin mennä hirteen. Lähdetkö siitä oksalta pois vai täytyykö minun käydä hakemassa kotoa pyssy.
Pyy hyppeli oksallaan, mutta ei näyttänyt aikovankaan lentää pois. Silloin mies suuttui, hän meni kotiaan pyssyä hakemaan. Kun hän sieltä palasi ja aikoi ampua pyyn, niin läksikin tämä samassa lentoon, eikä mies saanut sitä tapetuksi.
– No, hyvä on kun menit pois, jotta minun ei tässä ennen kuolemaani tarvinnut viatonta eläintä tappaa.
Kun mies nyt aikoi itsensä hirttää, niin huomasikin hän ollessaan pyssyä hakemassa unohtaneensa köyden kotiaan.
– Kylläpä tämä on harmillista, sanoi hän. Nyt kun oksa olisi vapaa, niin puuttuukin köysi.
Hän meni kotoaan hakemaan köyttään. Kun hän palasi puun juurelle, niin istui pyy taas samalla oksalla.
– Joko sinä nyt taas sinne pääsit, sanoi mies. Eikö sinulla ole muita puita metsässä, joiden oksilla voit istua? Jollet sinä tule pois sieltä oksalta minua kurkistelemasta, niin ei tästä hommasta tule mitään, sillä en minäkään jokaiseen puuhun viitsi mennä riippumaan. Eroitus sillä hirsipuullakin on.
Pyy nauroi. Sen kun mies kuuli, niin suuttui.
– Luuletko sinä, että minä olen tullut tänne sinun naurettavaksesi? Jollet sinä jo tuossa herkiä ilveilemästä, niin en minä kiusaksesikaan hirtä itseäni.
Silloin pyy rupesi niin kovasti nauramaan, että mies kiukuissaan juoksi tiehensä.
Kun hän seuraavana päivänä tuli ulos tuvastaan, niin oli sama pyy hänen mökkinsä luona puussa ja kurkisteli mieheen.
– Tämä on jo aivan kuin villittyä, sanoi mies. Tässä ei saa tuolta linnulta hetkenkään rauhaa. Minä menen pois.
Ja mies meni metsään. Kun hän palasi kotiaan, niin oli pyy avoimesta ovesta lentänyt hänen tupaansa ja siellä alkanut askarrella. Tuvan se oli laassut ja keiton keittänyt.
– Se näyttää aivan siltä kuin sinä aikoisit tulla minun vaimokseni, sanoi mies. Mutta en minä linnuista huoli, ja hän ajoi pyyn tuvasta pois.
Mutta seuraavana päivänä oli pyy uunin piipun kautta tullut tupaan ja siellä siivonnut ja ruoan laittanut.
– Aivan tässä on helisemässä tuon linnun kanssa, sanoi mies. Se tuppaa aivan väkisin jo tupaani. Parasta lienee kun antaa sen ollakin rauhassa. Kyllästyyhän se kuitenkin kerran ihmisasuntoon ja lentää tiehensä.
Mutta pyy ei kyllästynytkään vaan jäi tuvan varsinaiseksi asukkaaksi.
Eräänä päivänä se tuli jo niin tuttavalliseksi, että hyppäsi miehen syödessä pöydälle.
– Mitä sinä tänne pöydälle tulet? Katso, etten aja sinua ovesta ulos.
Mutta pyy kävellä keikutteli siinä miehen edessä pöydällä eikä ollut milläänkään miehen sanoista.
– Se ottaa jo kaiken komennusvallankin tässä talossa, ajatteli mies. Se tekee aivan niinkuin nainen kaiken sen, mitä se itse tahtoo. Kaikenlaisia ristiä sitä tässä maailmassa on. Mies joutuu jo linnunkin komennettavaksi.
Kun pyy oli aikansa siinä tepastellut, niin tuli se miehen kupille ja nokkasi siitä suuhunsa palasen.
– Elä sentään kupille tule, se on kuitenkin ihmisten ruoka-astia. Vai luuletko, että sinä saat minun kanssani syödäkin, kun olet minulle ruoan laittanut. Siitä ei tule mitään, sen minä sanon sinulle jo ajoissa.
Mutta pyy ei välittänyt miehen sanoista ja torjumisista vaan syödä nokki aivan rauhallisesti hänen kupistaan.
Jollei tässä mitkään kiellot auta, sanoi mies, niin mitä minä suotta meluan ja räyhään. Syö sitten kun kerran mielesi tekee.
Näin he alkoivat yhdessä aterioidakin.
Eräänä päivänä, kun mies jo oli tottunut syömään pyyn kanssa, tuli pyy kerran hänen syliinsä istumaan.
– No, kaikki kujeet sillä onkin, sanoi mies, kun vielä syliinkin tahtoo tulla. Jollet sinä ajoissa lopeta noita hullutuksia, niin minä teen niistä vielä hyvin surkean lopun.
Siinä pyy istui miehen sylissä ja omalla tavallaan lauleli.
– Vai sekin vielä, sanoi mies. Vai ruvetaan tässä vielä laulelemaankin. Ei puutu muuta, kuin että minä sinulle laulelen kuin omalle kullalleni. Mutta sitä sinä saat odottaa, sen minä sinulle sanon.
Mutta kun pyy siinä silmät sirillään istui ja lauleli niin mieskin aivan huomaamattaan alkoi hyräillä, Ja siinä he sitten istuivat pirtin hämyssä, mies ja pyy hänen polvellaan, ja kumpikin lauloi omalla tavallaan.
Pian mies tähän tottui ja lopulta he joka ilta istuivat siten yhdessä. Erään kerran pyy hyppäsi miehen olkapäälle ja siitä nokkasi häntä suulle.
– Ei, nyt tämä jo menee liian pitkälle, sanoi mies, että sinä suuhun tuppaat. Sitä minä en sentään salli.
Ja hän otti kolme varpua ja löi niillä kolme kertaa pyytä, Kun hän sen oli tehnyt, niin muuttuikin pyy naiseksi.
– Mitäs tämä on? sanoi mies. Nainenko sinä oletkin? Kyllä minä jo ajattelinkin, ettei tässä kaikki ole niinkuin olla pitää, kun sinulla oli sellaisia naisten kujeita. Mitä minä nyt sinulle teen?
– Otat minut vaimoksesi.
– Se on helpommin sanottu kuin tehty. Onko se niin varmasti sanottukaan, että minä sinusta huolin.
– Luuletko jostain paremman saavasi?
– Sitä en luule, mutta ei minun tarvitse jokaistakaan ottaa, joka tupaani tulee.
– Minä menen sitten pois, sanoi nainen ja meni ovea kohden.
– Elä siinä nyt sillä lailla hätäile, sanoi mies. Tuumitaan ensin asiaa.
– Mitä tuumimista siinä on. Otatko minut vai etkö ota?
– Pitääkö minun nyt siihen heti paikalla vastata? Eihän se naiminenkaan mitään hätiköimistä ole.
– Minä olen jo siksi kauan ollut täällä, että tiedäthän sinä, mihin minä kelpaan.
– Kyllähän minä sen tiedän, mutta anna minun nyt sentään ajatella tätä asiaa.
– Ethän silloinkaan ajatellut, kun hirteen aijoit mennä.
– Tämä onkin paljoa vakavampi asia kuin hirteen meneminen.
– Mieti sitten niin kauan kuin tahdot. Minä menen tieheni.
– Kyllä te naiset olette aina sellaisia hätähoppuja. Jollei tässä mikään muu auta, niin otanhan minä sinut vaimokseni, jotta ei tässä suotta sen kauempaa kinastella.
Ja niin jäi naiseksi muuttunut pyy miehen vaimoksi.
Seuraavana päivänä sanoi mies:
– Minä olen tätä asiaa ajatellut hiukan lähemmin. Eihän minulla ole mitään sitä vastaan, että sinä jäät tänne minun vaimokseni, mutta saisit sinä jotain muutakin tehdä kuin vain tupaani siivota ja ruokaani laittaa. Pyylle se kyllä on kylliksi, mutta kyllä ihmisen täytyy muutakin osata.
– Kyllä minä sen tiedän, sanoi nainen. Katso tätä liinaa, jonka olen ommellut sinä aikana kuin sinä nukuit. Ota se ja mene rikkaitten kartanoon. Ne maksavat sinulle siitä sata hopearahaa.
Mies meni kauppaamaan sitä vaimonsa ompelemaa liinaa ja sai kuten vaimonsa olikin sanonut siitä sata hopearahaa.
Näin elivät he yhdessä. Vaimo kirjaili kotona kauniita limoja ja mies kävi niitä kaupittelemassa. Ja he tulivat rikkaiksi ja elivät onnellisina.
POIKA JA JOUTSEN.
Poika kierteli metsiä pyssy olallaan. Tullessaan erään järven rannalle hän jäi siihen vesilintuja odottelemaan. Silloin näki hän kolme kaunista valkoista joutsenta, jotka liitivät ilman halki ja rannalle tultuaan riisuivat joutsenpuvut yltään, muuttuivat neitosiksi ja menivät mereen kylpemään.
– Noista neitosista minä otan yhden omakseni, arveli poika.
Hän hiipi varovasti lähemmäksi ja koppasi yhden joutsenen vaatteet käteensä. Sen kun neitoset näkivät niin alkoivat kovasti huutaa.
– Elkää siellä suotta sillä lailla huutako, sanoi poika, en minä mikään murhamies ole.
– Anna pois tänne ne meidän vaatteemme, huusivat neidot.
– Tuossa on yhden, ja tuossa on toisen, sanoi poika ja heitti neitosille veteen joutsenpuvut.
– Sinä heitit vain kaksi pukua, sanoivat neitoset. Anna tänne se kolmaskin.
– Siitä ei tule mitään. Sen minä aijon pitää.
– Minkätähden?
– Minä tahdon, että se kolmas tulee minun vaimokseni. Minä olen aina tahtonut itselleni kaunista vaimoa ja nyt kun minulla on mahdollisuus se saada, niin minä sen otan.
Sen kuultuaan alkoivat neitoset kovasti parkua vedessä.
– Olkaa hiljaa siellä vedessä, sanoi poika. Ei tämä asia huutamisesta parane. Minä olen teille sanonut, mitä minä ajattelen ja sillä hyvä. Tulkoon se kolmas sieltä tänne rannalle minun luokseni niin saamme hiukan asioista lähemmin puhella.
Kolmas joutsennaisista tuli rannalle ja sanoi pojalle:
– Sinä olet siis tämän asian yksinäsi päättänyt?
– Niin olen.
– Ja luulet minun siihen suostuvan?
– Hullu olet, ellet siihen suostu, sanoi poika ja nauroi.
Silloin neitonenkin nauroi ja sanoi pojalle:
– Sinä olet iloinen poika ja minä tulen sinulle. Mutta ennenkuin häät pidetään, niin anna minulle vaatteeni, jotta voin kotonani käydä hyvästi sanomassa.
– Ja milloin aijot palata minun luokseni asumaan? kysyi poika.
– Kutsu ensi sunnuntaiksi kaikki sukusi tänne rannalle häihin. Silloin minä tulen.
– Tuletko varmasti?
– Tulen.
– Mutta eihän täällä ole mitään asuntoa. En minä voi ihmisiä kutsua paljaan taivaan alle pitoja pitämään.
– Ole huoleti, minä tuon häätalonkin tullessani.
Poika antoi neitoselle takaisin hänen joutsenpukunsa ja hän lensi sisarineen pois.
Viikolla kulki poika talosta taloon ja kylästä kylään ja kutsui kaikki häihinsä, rikkaat ja köyhät, terveet ja sairaat, ylhäiset ja alhaiset. Hän kutsui keisarin ja koko hänen hovinsa ja kutsui kurjimman kerjäläisenkin.
– Missä sinulla on sellainen häätalo, jonne koko tämä joukko mahtuu? kysyttiin häneltä.
– Kyllä minun vaimoni siitä huolen pitää. Hänellä on kyllä huoneita niin paljon kuin tarvitaan. Tulkaa vain sinne järven rannalle, kyllä siellä on tilaa.
– Mutta millä sinä sellaisen hääjoukon ruokit?
– Kyllä minun vaimoni siitäkin huolen pitää. Hänellä on kyllä ruokaa niin paljon kuin tämä joukko syödä jaksaa.
Sunnuntaina tuli sinne rannalle niin paljon väkeä, että oli aivan mustanaan.
– Eihän täällä ole mitään häätaloa, sanoivat vieraat.
– Odottakaa siksi kun vaimoni tulee.
– Eihän täällä ole ruokapöytää.
– Odottakaa, kyllä vaimoni senkin tuo.
Siinä koko hääväki sitten odotteli rannalla ja alkoi jo käydä levottomaksi, kun mitään morsianta ei kuulunutkaan.
– Ethän vain liene kaikkia ihmisiä petkuttanut, sanoivat vieraat.
– Petkutuksesta ei tässä ole puhettakaan. Kyllä tässä vielä häitä vietetään, kunhan vaimoni tulee.
Jo näkyi pitkin järven pintaa tulevan suuri kartano. Kun se oli tullut rantaan, niin nousi se siitä maihin itsekseen, vaikka kyllä kaikki riensivätkin sitä auttamaan.
– Vieraat ovat niin hyvät ja astuvat sisään, sanoi poika.
Kun vieraat menivät sinne kartanoon, niin oli siellä sisällä morsiankin.
– Sanoinhan minä, että kyllä se minun vaimoni ajoissa tulee, vakuutti poika.
Nyt ruvettiin häitä viettämään. Siinä syötiin, juotiin ja tanssittiin. Keveimmin kaikista tanssi itse morsian. Hän oli kepeä kuin lintu. Kun keisari sen näki, niin tuli hän kovasti kateelliseksi pojalle.
– Myy minulle tuo vaimosi, sanoi hän pojalle.
– Ei sitä sellaista vaimoa myydä kuin mitäkin elukkaa, sanoi poika.
– Siis minä otan sen.
– Sopiihan tuota koettaa, mutta en minä usko siitä mitään tulevan.
Silloin keisari kiukustui ja sanoi:
– Jollet kolmessa päivässä rakenna minulle sellaista siltaa, joka ulottuu tämän järven ylitse, niin minä annan pyövelin katkaista kaulasi.
– Odotahan hiukan, sanoi poika. Minä vastaan kohta, kun ensin pidän vaimoni kanssa neuvoa.
Hän meni vaimonsa luo ja sanoi:
– Keisari tahtoo minua rakentamaan kolmessa päivässä sillan tämän järven yli, muuten uhkaa ottaa minut hengiltä.
– Sano sinä hänelle, vastasi vaimo, että kyllä se sellainen tämän talon väellä tehdään.
Poika meni keisarin luo.
– Minä olen nyt vaimoni kanssa keskustellut sen sillan rakentamisesta. Kyllä se valmis on kolmen päivän päästä. Voitte tulla silloin katsomaan.
Kiukusta puhisten meni keisari joukkoineen pois häistä. Kun hääväkikin oli lähtenyt, sanoi poika vaimolleen:
– Kuinka sen sillan rakentamisen laita oikeastaan on? Tuleeko siitä mitään, vai menenkö minä karkuun, jotta keisari ei saa minua tapetuksi?
– Minulla on suuri suku, sanoi vaimo, ja siihen minä lujasti luotan. Ne tietävät ja taitavat vaikka mitä.
– No, helppohan sellaisen suvun turvissa on elää, sanoi poika. Minä olenkin aina sanonut, että joka suurista nai, hän suuria saa aikaankin.
– Se tässä asiassa on ikävää, että minun täytyy heti lähteä lentämään sinne sukulaisiin.
– Lennä vain, kyllä minä täällä odotan. Mikäs hätä minulla on ollessa täällä suuressa kartanossa.
Ja vaimo puki joutsenpukunsa ylleen ja lensi pois.
Toisena päivänä tulivat keisarin miehet katsomaan, kuinka pitkällä oli sillan rakennus.
– Eihän täällä ole vielä alettukaan, sanoivat he.
– Mitä sitä sellaista työtä suotta liian varhain alottaa, ehtiihän sen vielä huomennakin. Huomennahan sen vasta pitää valmiina ollakin.
Kolmantena päivänä lensi hänen vaimonsa kotia ja silloin oli myöskin silta valmiina.
Keisari tuli katsomaan ollen aivan varma siitä, että siltaa ei olisikaan. Kun hän sen näki ja kuuli miten rannalle kerääntynyt kansa sitä ihaili, niin meni hän raivoissaan pojan luo.
– Mitä keisari nyt sanoo, kun silta on valmiina, sanoi poika. Oli meidän välillämme puhe vain sillasta sellaisenaan, mutta minä tein kaidepuutkin yksintein siihen, jotta eivät sillalla kulkijat tipu veteen. Onko keisari nyt tyytyväinen?
– Kyllä minä ymmärrän, että sinä olet tämän saanut loihtimisen kautta, mutta saatkohan kirkon rakennetuksi kuudessa päivässä?
– Keisari voi odottaa, sanoi poika. Minä käyn vaimoni kanssa ensin asiasta hiukan tuumailemassa. Eihän sitä mies vaimonsa tietämättä saa päättää niin suurista asioista.
Hän meni vaimonsa luo ja sanoi:
– Ei se kirottu mies vieläkään ole tyytyväinen.
– Mitä hän vieläkin tahtoo?
– Ei vähempää kuin kokonaisen kirkon. Luuletko, että sinun sukusi pystyy sen tuomaan tänne?
– Eihän kirkko ole mikään mahdoton. Kyllä sinä sen voit hänelle luvata.
Poika palasi keisarin luo ja sanoi:
– Mitä siihen meidän äskeiseen puheeseemme tulee, niin kyllä minä sen kirkon voin hankkia. Kuudessa päivässähän se oli oleva valmiina?
– Niin, ja jollei sitä silloin ole, niin annan sinut hengiltä ottaa.
– No, ei sitten muuta kuin kuuden päivän päästä taas tavataan, sanoi poika.
Kun keisari jo oli menossa kartanolla, huusi poika hänelle:
– Pitääkö sen kirkon olla jonkun määrätyn mallin mukainen, vai saanko oman kuosini mukaan rakentaa?
– Se on oleva aivan samallainen kuin minun suuri kirkkoni, vastasi keisari.
– Sitten ei ole hätää mitään, sanoi poika. Sehän sellainen on aivan lasten leikkiä.
– Viisainta olisi, kun et kerskailisi niin paljoa.
– Enhän minä kerskaile, minä puhun vain asioista, jotka ovat helppoja.
Kiukusta sähisten meni keisari kotiaan. Poika meni vaimonsa luo ja sanoi:
– Kyllä kai sitä kirkkoa olisi jo niinkuin aloitettava tehdä, jos aijot sen saada kuuden päivän päästä valmiiksi.
– Minä lennän sukuni luo, kyllä se pitää siitä huolen.
Ja hän lensi joutsenena pois ja viipyi sillä matkallaan kuusi vuorokautta.
Kun määräaika oli loppunut, niin oli kirkko valmiina. Kun keisari tuli sitä katsomaan, niin oli poika paraillaan kirkossa.
– Keisari tulee, huomaan minä, katsomaan tätä uutta kirkkoa. Valmishan se on. Ei puutu muuta kuin että lakaisen viimeiset lastut pois, jotka rakennusmiehet siinä loppukiireessä ovat unohtaneet korjata. Eihän se kumma olekaan, kun niin lyhyessä ajassa saivat sellaisen työn tehdä, jos hiukan lastuja jäikin.
Keisari oli niin täynnä kiukkua, ettei hän saanut sanaakaan suustansa. Poika huomasi sen ja sanoi:
– Ei keisari suotta etsi sanoja kiittääkseen. En minä niitä odota. Olenhan vain tehnyt sen, minkä olen tainnut.
Keisari kutsui kaikki neuvonantajansa ja sanoi heille:
– Jollette nyt osaa keksiä sille pojalle sellaista tehtävää, joka on mahdoton, niin minä otan teidät joka ainoan hengiltä.
Siinä nyt neuvonantajat löivät kaikki viisaat päänsä yhteen. Kun he kaikki olivat suuria konnia, niin keksivät he vihdoin sellaisen tehtävän, ettei olisi luullut kenenkään voivan sitä täyttää.
Mielihyvillään meni keisari pojan luo ja sanoi:
– Nyt annan sinulle viimeisen tehtävän. Sen jos voit täyttää, niin en sinua enää milloinkaan kiusaa.
– Ja mikä tuo viimeinen tehtävä on?
– Mene tietämättömiin ja tuo näkymätön.
– Mutta sehän on aivan mahdoton tehtävä.
– Mene nytkin vaimosi kanssa neuvottelemaan. Kai hän nytkin sinulle keinon keksii.
Ja keisari meni ilkeästi nauraen pois. Poika meni vaimonsa luo ja sanoi:
– Nyt se nauru loppui tässä talossa, sillä nyt on keisari keksinyt sellaisen tuuman, ettei siitä elävänä suoriudu.
– Mitä hän sinulta vaatii?
– Hän sanoi näin: Mene tietämättömiin ja tuo näkymätön.
– Ole rauhassa, minä menen kolmeksi päiväksi pois, sanoi hänen vaimonsa, ja tiedustelen sukulaisiltani.
Kolmen päivän päästä hän palasi.
– En ennättänyt kaikissa sukulaisissani käydä, sanoi vaimo. Odota vielä kolme päivää.
Ja hän lensi pois ja palasi kolmen päivän kuluttua.
-. En vieläkään ole saanut tietoa siitä, mitä keisari tahtoo.
– Hyvä ja viisas suku sinulla on, muuta ei voi sanoa, virkkoi poika, mutta tässä asiassa heidänkin tietonsa loppuvat. Ei muu auta kuin että minä menen itse sitä sellaista merkillistä asiaa etsimään.
– En minäkään silloin tänne jää keisarin kiusattavaksi, sanoi hänen vaimonsa. Minä lennän sitten takaisin luoksesi, kun olet matkaltasi palannut.
– Sittenhän taas tavataan, jollei ennemmin, sanoi poika. Minä en mitään sure. Kyllä kaikki aina maailmassa hyvinpäin kääntyy.
Niin he erosivat ja poika läksi tietämättömiin etsimään näkymätöntä.
Siinä kulkiessaan tuli hän pienen mökin luo, joka pyöri kukon kannuksella. Sitä poika katseli ja sanoi viimein:
– Sellaista se on, kun maita matkustaa, niin saa kaikenlaista ihmeellistä nähdä. En olisi tuostakaan tiennyt, jos olisin sattunut kuolemaan, Mennäänhän sisäpuolellekin katsomaan.
Kun hän tuli tupaan, niin tuoksahti uunilta vanha akka hänen eteensä:
– Tule tänne, niin minä syön sinut.
– Ei pidä tarpeettomasti pitää kiirettä, sanoi poika. En minä ole tullut tänne miksikään ruokapalaksi. Minulla on aivan totiset tuumat.
– Elä siinä löpise joutavia, minun on nälkä, huusi akka.
– Nälkä voi olla kenellä tahansa, sanoi poika. Mutta ensin on tässä siivosti keskusteltava.
– Mikä sinä luulet olevasi?
– Olenhan vain tällainen kuin olen. Minä en ole paljoakaan, mutta sitä enemmän minun vaimoni. Hän on kovin suurta sukua.
– Mitä hänen sukunsa minuun kuuluu?
– Sitä minä en tiedä, kuuluuko hän sinun sukuusi. Muodon mukaan ei sitä juuri uskoisi, Hän on luonani kaunis kuin kuva, jota ei juuri voi sinusta sanoa, toisinaan taas on hän joutsen.
– Sukuahan sinä sitten olet minulle, sanoi akka. Elä siinä joutavia höpise, vaan istu pöytään, minä tuon sinulle ruokaa, kun kerran sattui sukulainen luonani käymään.
– Mieluummin minä syön kuin että minua syödään, sanoi poika.
Syötyään poika kertoi akalle, mitä hän oli etsimässä. Koko yön akka istui ja selaili kirjojaan, ja aamulla hän sanoi:
– Minä en sitä tiedä, mutta sisareni on vanhempi, hän voi sinulle siitä tiedon antaa.
Poika tuli samanlaiselle mökille ja siellä istui toinen akka. Ei tämäkään tietänyt mitään tuosta, jota poika etsi ja lähetti hänet kolmannen sisarensa luo, joka oli vanhin heistä kolmesta.
Kun poika tuli kolmannen sisaren luo, niin tämäkin etsi kaiken yötä kirjoistaan löytämättä mitään. Aamulla hän sitten puhalsi vaskitorveen.
– Sinun torvessasi on komea ääni, sanoi poika. Ketä sinä sillä kutsut?
– Kutsun kaikki peikot, maahiset ja vetehiset, vastasi akka.
– Sittenhän minä nekin kaikki näen yhdellä kertaa, sanoi poika. Näyttää se minun vaimoni suku olevan kovasti suuri ja monenmoinen.
Nyt alkoi kerääntyä akan tuvan luo kaikenlaisia peikkoja. Siinä oli yksisilmäisiä, kolmisilmäisiä, yksijalkaisia ja monijalkaisia. Ne kävelivät, matelivat, hyppivät ja lensivät. Muutamat olivat ihmisen muotoisia, toiset kaukana siitä.
Näiltä kysyi akka:
– Osaatteko mennä tietämättömiin ja tuoda näkymätön.
Sitä ei kukaan osannut, ja akka lähetti heidät kaikki pois.
– Ei niistä minun hommistani näykään tulevan mitään, sanoi poika. Kyllä minä jo alustapitäen olinkin sitä mieltä, että mahdotontahan se sellainen on.
– Vielä on yksi jälellä, joka voi jotain tietää, sanoi akka. Mutta se on suuren vuoren sisään suljettu, eikä pääse sieltä pois. Minä koetan puhaltaa sen vuoren halki.
– Kyllä se on hiukan vaivaloinen tehtävä, sanoi poika.
– Etkö sinä voi koskaan olla vaiti, kysyi akka.
– Vaitiko? Miksi minä olisin vaiti, kun voin sanoa ajatukseni?
– Mutta nyt neuvon sinua tukkimaan suusi.
– Minkätähden?
– Sentähden, että minä aijon nyt puhaltaa niin kovaa, että jollet pidä suutasi kiinni, niin puhallan sinut mykäksi.
– Sitä minä e – –.
Enempää ei poika ennättänyt sanoa, kun akka jo puhalsi sellaisella voimalla, että vuoret halkesivat.
– Kyllä siinä oli ääntä yhdeksi kertaa, sanoi poika, Sattui suu jäämään hiukan raolleen, enkä tahdo enää ääntä saada.
Silloin näki poika erään haljenneen vuoren sisästä tulevan suuren sammakon.
– Kylläpä siinä on kokoa sammakoksi, sanoi poika. Milloinkahan tuo on noin suureksi ennättänyt kasvaa?
– Se on seitsemän sadan vuoden vanha.
– Ei olekaan sitten ihme, että on niin suureksi ennättänyt tulla.
Sammakko tulla loikki akan luo.
– Osaatko mennä tietämättömiin ja tuoda näkymätön, kysyi akka sammakolta.
– Osaan, vastasi sammakko, Nuoruudessani minä olen siellä ollut.
– Ota sitten tämä poika selkääsi ja vie hänet sinne.
– Minä olen niin kauan istunut paikallani tuolla vuoren sisässä, sanoi sammakko, että minä ilman evästä en voi niin pitkälle matkalle mennä.
– Minä tuon sinulle evästä, sanoi akka ja kantoi sammakon selkään kaksi lehmää. Riittääkö tämä?
– Onhan tuossa kahdeksi ateriaksi, vastasi sammakko.
– Mene nyt sen selkään, sanoi akka pojalle.
Poika hyppäsi sammakon selkään ja nyt alettiin mennä. Sammakko loikkasi kuusi, viisi, neljä, kolme, kaksi, yksi sataa, viisikymmentä virstaa kerrallaan. Kun tätä menoa oli jatkettu jonkun aikaa, niin tulivat he kauniin meren rannalle. Sinne he jäivät vuorokaudeksi lepäämään. Sammakko oli nälissään ja söi toisen lehmän. Sitten he jälleen lähtivät matkalle. Kun sammakko oli kauan loikkinut, niin tulivat he pienelle asunnolle, joka loisti korkealla kirkkaasti kuin taivaan tähti.
– Tuonne sisälle mene, sanoi sammakko, mutta kätkeydy hyvin, piiloudu kiukaan taakse ja seuraa tarkkaan kaikkea, minkä kuulet ja näet.
Ja sammakko heitti pojan sinne ylös tuvan ikkunalle.
– Oho, sanoi poika, tultiinpa hyvää kyytiä.
Hän meni, kuten sammakko oli neuvonut, kiukaan taakse piiloon. Siinä hän odotteli. Vihdoin tuli talon isäntä tupaan. Hän sanoi:
– Henki, laita syötävää ja juotavaa.
Silloin poika näki, miten pöydän laatikosta hyppäsi esiin nainen ja laittoi komean aterian pöydälle. Kun isäntä oli syönyt kyllikseen, niin katosi kaikki pöydältä samalla tavalla kuin oli siihen tullutkin.
– Olisi sitä voinut jättää jotain minuakin varten, ajatteli poika. Nälkäinen minäkin olen.
Kun isäntä oli mennyt pois, niin poika tuli esiin kiukaan takaa ja lähestyi pöytää.
– Koetan minäkin, sanoi hän. Ehkä tuo sama nainen hyvinkin tuo minullekin ruokaa.
Kun hän oli nuo loihtusanat sanonut, niin tuli nainen pöydän laatikosta esiin ja kattoi komean aterian pojalle.
– Aivanhan tässä elää herroiksi, sanoi poika ahmiessaan suuhunsa niin paljon kuin jaksoi.
Toisena päivänä tuli talon isäntä taas tupaan ja aterioi samoin kuin edelliselläkin kerralla. Hänen mentyään käski poika henkeä hänellekin tuomaan ruokaa.
Kolmantena päivänä, kun isäntä taas oli käynyt tuvassa syömässä, ja poika oli vuorostaan aterioinut, niin katsoi hän tuvan ikkunasta alas.
– Katsotaanhan, sanoi hän, miten se sammakko siellä alhaalla jaksaa. Siellähän se on jo syönyt sen toisenkin lehmän ja nyt nälissään kurnuaa. Pois minun täytyy jo täältä lähteä. Mutta tuo henki on saatava matkaan, jotta meillä on ruokaa kotimatkallakin.
Poika avasi pöydän laatikon ja löysi sieltä pienen rasian, jonka hän pisti taskuunsa. Sen tehtyään hän huusi ikkunasta:
– Hoi sammakko, ota vastaan nyt, jo tullaan.
Ja hän hyppäsi alas ja tulla tupsahti sammakon pehmoiseen selkään.
– Nyt on parasta lähteä lietsuun, sanoi hän sammakolle, ennenkuin talon isäntä tulee kotia.
Sammakko läksi loikkimaan. Kun he tulivat sinne meren lahden rannalle, niin sanoi poika.
– Henki, tuo tänne syötävää ja juotavaa. Tuo runsaasti, sillä tämä minun toverini ei ole mikään vähäruokainen.
Rasiasta tuli tuo nainen esiin ja valmisti heille runsaan aterian. Kun he tulivat sen akan luo, joka sammakon oli kutsunut esiin, niin sanoi sammakko:
– Elä nyt enää minua vaivaa, vaan anna minun mennä, sillä minä olen jo vanha ja istun mieluimmin yhdessä paikassa.
Poika päästi sammakon menemään. Hän kiitti akkaa hyvästä avusta ja läksi kulkemaan kotiaan kohden. Hän tuli toisen akan luo ja sitten ensimäisen luo ja lopulta tuli omaan taloonsa. Se oli aivan tyhjä.
– Olisipa nyt vaimoni kotona, sanoi poika, niin olisi minun hyvä olla.
Samassa jo vaimo tulikin.
– No, siinähän sinäkin olet, sanoi poika. Nyt minä olen saanut sen, mitä menin etsimään. Ja terveisiä minulla on tuotavana sinun sukulaisiltasi, joita olen tavannut jos jonkin näköisiä ja kokoisia.
Seuraavana päivänä kutsui poika keisarin luokseen pitoihin. Ja kun kaikki vieraat olivat koolla, niin poika käski henkeä tuomaan ruokaa ja juomaa. Ja niin runsaasti se toi kaikenlaista, että vieraat olivat aivan pakahtua sen ruuan paljouteen.
Nuo neuvonantajat tapettiin ja keisari meni häpeissään pois eikä koskaan enää poikaa koettanut eroittaa hänen vaimostaan.
– Vaimonsa suvun avulla sitä mies näkyy tässä maailmassa pahastakin pelastuvan, sanoi poika. Mutta kaikilla ei olekaan sellaista vaimoa kuin minulla on eikä sellaista vaimon sukua.
VASKILEKKERI.
Olipa kerran kuningas, jolla oli niin kaunis tytär, että hänestä puhuttiin seitsemässä valtakunnassa. Ja kyllä sitä silloin saikin olla tavattoman kaunis, sillä muillakin kuninkailla oli tyttäriä, eivätkä nekään suinkaan olleet rumuudella pilattuja.
Kaunis oli kuninkaan tytär, mutta sen sijaan, että ilo olisi vallinnut kuninkaan linnassa, olikin siellä ainainen suru ja huoli, sillä tämä kaunis kuninkaan tytär oli kadottanut unensa ja sen mukana iloisuutensa.
Vanha kuningas oli kutsunut hoviinsa kaikki ilveniekat tytärtään huvittamaan, mutta turhaan. Linnassa juoksi rohtomestareita aamusta iltaan, ja kaikki he uskoivat saavansa kuninkaan tyttären nukkumaan, mutta siinä he eivät onnistuneet.
Siilon kuningas lupasi tyttärensä ja puolet valtakuntaa sille, joka saisi hänet nukkumaan, ja olihan se suuri lahja, sillä kuninkaan tytär oli kaunis ja valtakunta suuri. Nyt sitä vasta aika hyörinä syntyi linnassa, kun niitä kuninkaan tyttären nukuttajia juoksi tuhka tiheään siellä. Mutta vaikka ne koettivat mitä keinoa tahansa, niin uni ei sittenkään palannut kuninkaan tyttären silmäluomiin.
Kuninkaalla oli tallirenki, iloinen poika, mutta laiska. Hän ei työstään välittänyt mitään, hän vain soitteli aamusta iltaan kaikenlaisia soittokoneita, jotka hän itse oli laatinut.
– Pitäisipä minunkin koettaa onneani, sanoi poika itsekseen. Sillä jos kuninkaan tytär on määrätty minulle tulevaksi, niin minä hänet saankin.
Eräänä päivänä, kun hän auttoi vanhaa kuningasta satulaan nousemaan, niin otti hän lakin päästään ja kumarsi syvään.
– Tahdotko sinä jotain? kysyi kuningas.
– Olisihan minulla pieni pyyntö, vastasi poika, Minulla olisi tuuma, johon minä tarvitsisin rahaa ja nyt minä pyytäisin armolliselta kuninkaalta kolme sataa hopearahaa lainaksi. Minä maksaisin ne kyllä sitten takaisin oikein korkojen ja hyvitysten kanssa.
– Tuossa on sinulle pyytämäsi rahat, sanoi kuningas. Mutta jollet kuukauden päästä ole takaisin maksanut, niin annan vetää sinut hirteen.
Ja kuningas antoi pojalle kolme sataa hopearahaa. Silloin poika meni sepän luo ja sanoi:
– Tee minulle vaskesta lekkeri, niin suuri, että sinne mies sisään mahtuu ja minä maksan sinulle siitä sen, minkä sinä pyydät.
– Alle kolmen sadan hopearahan en minä sitä tee, sanoi seppä.
– Sen saat, sanoi poika ja antoi hänelle kuninkaan hänelle lainaamat rahat.
Kun lekkeri oli valmis, niin sanoi poika sepälle:
– Nyt minä menen sinne sisään, ja sinä saat kuljettaa sen kuninkaan linnaan, mutta kellekään et saa sanoa, että minä olen siellä. Jos kuningas tahtoo pitää lekkerin linnassa, niin sano, että se maksaa sata hopearahaa vuorokaudessa. Huokeammalla et saa antaa sitä heille.
Seppä pani lekkerin rattaille ja läksi kuninkaan linnaan. Kun hän sinne pihamaalle pääsi, niin alkoi poika lekkerin sisässä kauniisti soitella. Sen kuultuaan alkoivat kaikki kuninkaan linnan piiat ja rengit tanssia iloissaan. Kun kuningas kuuli linnan pihalta sellaista iloa, niin katsoi hän ikkunasta ja sanoi:
– Mitä peliä siellä minun pihallani pidetään?
Hän juosta kippasi pihalle ja kun hän sinne pääsi ja kuuli iloisen soiton, niin ei hän voinut enää itseään hillitä, vaan sieppasi hän paksuimman kyökkipiian ja läksi hänen kanssaan tanssimaan niin että liepeet heiluivat. Pian oli koko hovikansa kartanolla tanssimassa ja ilo ja riemu oli suuri.
– Tämän minä tahdon saada tyttäreni makuuhuoneeseen yöksi, sanoi kuningas, sillä jollei hän tällaisesta iloisesta musiikista niin riemastu, että hän sen kuultuaan tanssii ja lopulta nukkuu, niin sitten on ihme ja kumma.
Hän kysyi sepältä, paljoko tämä tahtoi lekkerin vuokraamisesta yöksi. Kun seppä sanoi, että se maksaa sata hopearahaa, niin kuningas ensin aivan kauhistui sellaista vuokran suuruutta, mutta maksoi lopulta, ja vaskilekkeri vietiin illalla kuninkaantyttären makuuhuoneeseen.
Kun poika huomasi joutuneensa kuninkaan tyttären huoneeseen, niin alkoi hän soitella niin kauniisti kuin hän taisi ja kun hän siinä oli hetkisen soitellut, niin vaipui kuninkaan tytär uneen. Poika raotti lekkerissä olevaa pientä ovea ja tuli huoneeseen ja kun hän kumartui katsomaan vuoteella lepäävän neitosen puoleen, niin ei hän voinut silmiään enää hänestä pois kääntää, niin kaunis hän oli. Hän suuteli kuninkaan tytärtä, mutta tämä oli niin sikeässä unessa, ettei hän siitä herännyt.
Kauan aikaa poika katseli kuninkaan tytärtä, vasta kun aamu vihdoin alkoi akkunoita kullata, meni hän takaisin vaskilekkeriin piiloon.
Kuningas tuli aamulla katsomaan, miten hänen tyttärensä oli nukkunut. Hän sai kauan aikaa tyttöä ravistella, ennenkuin sai hänet valveille.
– Kun hän nukkuu kerrankin, niin nukkuu hän niin, ettei hän tahdo laisinkaan herätäkään, sanoi hän. Kun kuninkaan tytär heräsi, niin oli hän tullut entistään paljon kauniimmaksi ja iloinen hän oli, niin että kuningas ilosta itki kauan aikaa.
Seuraavaksi yöksi kuningas taas vuokrasi sadasta hopearahasta vaskilekkerin tyttärensä huoneeseen. Poika soitteli entistään kauniimmin. Ensiksi niin iloisesti, että kuninkaan tytär ei voinut hillitä itseään vaan alkoi tanssia, ja kun hän oli tanssinut kauan aikaa, niin oli hän niin uupunut, että hän kaatui vuoteelleen ja vaipui sikeään uneen. Silloin poika taas tuli lekkeristä ulos, ja kun kuninkaan tytär oli niin sikeässä unessa, niin kumartui hän hänen puoleensa ja alkoi häntä ihailla. Siinä unissaan kuninkaan tytär kyllä tunsi, että joku häntä suuteli, mutta hän oli niin uupunut, ettei hän jaksanut silmiään avata. Aamun koittaessa poika taas kätkeytyi lekkeriin.
Mutta kuninkaan tytär oli koko päivän mietteissään, sillä hänhän muisteli yöllä tunteneensa jonkun häntä suudelleen ja päätti hän päästä siitä selville. Illalla, kun lekkeri taas tuotiin hänen huoneeseensa, ja poika sen sisällä alkoi soittaa, niin tanssi hän kyllä mutta varovasti, jotta hän ei liiaksi väsyisi. Sitten hän heittäytyi vuoteelle ja oli uneen vaipuvinaan. Poika tuli lekkeristä ja tuli kuninkaan tyttären luo ja alkoi häntä suudella. Neito ei avannutkaan silmiään, mutta kun poika, joka jo kaksi yötä oli saanut valvoa, vihdoin vaipui uneen, niin avasi kuninkaantytär silmänsä ja näki huoneessaan kauniin nuoren miehen. Siinä hän nyt vuorostaan katseli mielihyvillään kaunista nukkuvaa poikaa. Lopulta hänkin väsyi ja vaipui uneen.
Tuli aamu ja kuningas hiipi hiljaa katsomaan, miten hänen tyttärensä nukkui. Mutta voi hänen kauhuaan, kun hän näki tyttärensä huoneessa nukkuvan nuoren miehen.
Kuningas riensi heti apua hakemaan. Kun hän oven sulki, niin paukahti se kiinni, ja molemmat nuoret heräsivät siihen. Silloin poika kiireimmän kautta karkasi ikkunaan ja hyppäsi siitä pakoon.
Kun kuningas palasi sotamiesten seurassa tyttärensä huoneeseen, niin oli poika jo kaukana.
Kuningas oli niin suuttunut, että hän oikein pihisi ja kipenöitsi, Hän komensi heti kaikki sotilaansa ajamaan poikaa takaa ja tuomaan hänet tuomittavaksi.
Poika pakeni ensin sepän luo ja peri häneltä ne kolmesataa hopearahaa, jotka hän oli saanut lekkerin vuokraamisesta, ja läksi sitten pakoon. Mutta kuninkaan lähettämät sotamiehet saivat hänet lopulta kiinni ja toivat hänet kuninkaan eteen.
Kuningas oli niin kiukkuinen, ettei hän tietänyt kummalla jalalla olisi seisonut.
– Vai sinä sillä tavoin hankit itsellesi pääsön minun tyttäreni makuuhuoneeseen, huusi hän. Tunnenpa sinut jo ennestään, sillä olen sinulle lainannut rahojakin kuukausi sitten ja jollet heti niitä maksa takaisin, niin annan sinun roikkua köyden jatkona.
– Sinne saatte panna kenen muun tahdotte, sillä tässä ovat rahat, sanoi poika ja antoi kuninkaalle ne kolmesataa hopearahaa, jotka kuningas oli sepälle antanut.
Kuningas aikoi kuitenkin viedä pojan hirteen, kun kuninkaan tytär riensi apuun ja sanoi, että hän tahtoo pojan miehekseen. Kun kuningas sen kuuli, niin kysyi hän pojalta:
– Otatko hänet?
– En huoli, vastasi poika.
Silloin kuningas suuttui niin, että hän ei vähään aikaan nähnyt mitään. Mutta kun hän vihdoin sai sanan sanotuksi, niin hän käski pojan pukemaan väkisinkin hääpukuun ja viettämään vihkiäisiä.
Olivat nekin häät, kun poikaa kuletettiin väkipakolla kirkkoon vihittäväksi. Ja jotta hän ei hääpidoissa pääsisi karkaamaan, niin sidottiin hän kiinni tuoliin ja kaksi sotamiestä pantiin häntä vartioimaan. Mutta poika vain nauroi kaikelle tälle ja ärsytti yhä enemmän kuningasta, joka suuttui lopulta niin, että kiusallakin kruunasi hänet vielä valtakunnan toisen puolen kuninkaaksikin.
Mutta kun hääpidot olivat loppuneet, sanoi poika nuorelle vaimolleen:
– Mielihalustahan minä sinut olen ottanut, mutta jos sen olisin sanonut isällesi, niin ei hän olisi sinua antanut minulle, joka olen tällainen köyhä poika. Kun häntä oikein ärsytin, niin teki hän juuri niinkuin minä tahdoin.
Ja sille kuninkaan tytär ja poika nauroivat makeasti.
Ja vaskilekkeriä pidettiin kuninkaan hovissa suuressa kunniassa ja siinä kuninkaan ja hänen kauniin vaimonsa lapset leikkivät. Ja vaikka lekkeri olikin niin suuri, niin aikaa myöten eivät kaikki heidän lapsensa mahtuneet sinne yhtaikaa.
KUN VAIMO ON VIISAS, NIIN ONKIN HÄN OIKEIN VIISAS.
Olipa kerran kauppias, jolla oli hyvin kaunis vaimo, mistä lieneekin sellaisen löytänyt. Kauppias oli vaimoonsa kovin ihastunut, ja jokainen, joka vaimon näki, olisikin pitänyt muuta aivan mahdottomana, sillä kauppiaan vaimo ei ainoastaan ollut kaunis, mutta hän oli niin viisas, että monikaan mies ei hänelle siinä suhteessa vetänyt vertoja.
Kun kauppias kerran läksi matkoilleen, niin varoitti hänen vaimonsa häntä ja sanoi:
– Elä puhu kenellekään minun kauneudestani, Jos sen teet, niin helposti voi siitä tulla meille kummallekin kaikenlaista onnettomuutta.
Mies lupasi olla puhumatta.
Matkoillaan tuli hän kaupunkiin, jossa suuret herrat paraillaan pitivät neuvottelua, mistä löytäisivät maailman kauneimman naisen kuninkaan pojan vaimoksi. Mies meni siihen suureen saliin, jossa herrat istuivat, kuuntelemaan, millainen nainen kunkin mielestä oli maailman kaunein.
Kun kuninkaan neuvonantaja toi esiin kuvan, joka oli maalattu viereisen valtakunnan kuninkaan tyttärestä ja sanoi, että hän oli kaunein nainen, mikä maan päällä eli ja ilmaa hengitti, niin rupesi kauppias ääneen nauramaan.
– Mitä sinä naurat? kysyi silloin kuninkaan neuvonantaja kiukuissaan.
– Sitä, kun te sanotte, että tuo nainen on kaunis. Minä en tuollaista huolisi piiaksenikaan, kaikkein vähimmin vaimokseni.
– Tiedätkö sinä, missä on nainen, joka on tätä kauniimpi, sano se?
– En tiedä, vastasi kauppias, joka muisti vaimonsa varoituksen.
– Pidä sitten suusi kiinni, eläkä puhu tässä tyhmyyksiä.
Nyt tuotiin toinen kuva esiin, joka kuvasi niin kaunista naista, että kaikki sen nähdessään hämmästyksestä huudahtivat. Mutta kauppias alkoi niin kovaa nauraa, että kaikki kiukuissaan kääntyivät häneen päin katsomaan.
– Joko sinä taas siellä räkätät! huusi neuvonantaja. Eikö hän ole mielestäsi kaunis?
– Tuollaisen naisen minä panisin pellolleni linnun pelättimeksi, sanoi kauppias.
– Sano sitten, missä on tätä kauniimpi, jos tiedät.
– Kyllä minä tiedän sellaisen naisen, mutta minä en sano, vastasi mies.
– Jollet sano, niin ole sitten sekaantumatta asioihin, jotka eivät sinuun kuulu.
Ja nyt tuotiin kolmas kuva esiin. Silloin kauppias alkoi niin nauraa, että neuvonantaja aivan hyppi paikallaan kiukusta.
– Jollet nyt sano, mille sinä oikeastaan naurat, niin annan sinut elävältä nylkeä.
– Sille minä nauran, kun te ette tiedäkään, mikä kaunis nainen onkaan, sanoi kauppias. Näkisittepä minun vaimoni, niin ette silloin enää kuljettaisi tuollaisia kuvia ihmisten katseltaviksi.
Kun mies tämän oli sanonut, niin hän itse pelästyi, sillä hän muisti, mitä hänen vaimonsa oli hänelle sanonut. Kun kuninkaan poika kuuli tämän, niin antoi hän heittää miehen vankilaan ja lähetti kymmenen neuvonantajaa katsomaan, onko miehen vaimo todellakin niin kaunis kuin tämä väitti.
Kun neuvonantajat tulivat kauppiaan asunnolle, niin tulivat he niin lumotuiksi nähdessään kauppiaan vaimon, että jokainen heistä olisi tahtonut saada hänet omakseen. He olisivat kosineet häntä heti, kun hyvä päivää olivat sanoneet, mutta pelkäsivät toisten ilmaisevan sen kuninkaan pojalle, joka sen kuultuaan varmaan olisi heittänyt heidät vankilaan.
Kun kauppiaan vaimo näki kuninkaan neuvonantajien tulevan luokseen, niin hän heti arvasi miehensä puhuneen hänestä. Ja kun ei kukaan vastannut, missä hänen miehensä oli, niin arvasi hän hänen istuvan vankilassa.
Neuvonantajat palasivat kuninkaan pojan luo ja he ylistivät kilvan kauppiaan vaimon kauneutta niin suureksi, että kuninkaanpoika lähetti suuren joukon kaikella komeudella noutamaan häntä luokseen. Mutta kun tämä joukko tuli kauppiaan asunnolle, niin oli hänen vaimonsa paennut.
Yöllä oli kauppiaan vaimo pukeutunut miehen pukuun, pistänyt runsaasti rahaa, kärpän ja oravan taskuunsa ja lähtenyt miestään etsimään. Hän tuli siihen kaupunkiin, jossa kuninkaan poika asui ja salaa hiipi vankilan lähistölle saadakseen tietää, missä hänen miehensä oli. Kun hän siinä kulki vankilan seinän vierustaa, niin kuuli hän miehensä murheissaan laulavan. Silloin hän päätti tehdä kaiken voitavansa pelastaakseen miehensä.
Rahoillaan hän osti komean puvun ja oivallisen ratsun ja tuli kuninkaan kartanoon ja tarjoutui kuninkaan sotaväkeen. Otettiinhan sellainen komea mies ilolla vastaan, kun kuninkaalla parhaillaan oli sota käynnissä. Vaimo ratsasti kuninkaan pojan kanssa vihollista vastaan ja osoitti taistelussa niin suurta urhoollisuutta, että kaikki häntä kotia tullessaan jumaloivat. Ja missä tahansa hän ajoi, siellä kaikki tyttölapset juoksivat hänen jälestään ja ihailivat häntä. Mutta eniten ihaili häntä kuninkaan tytär, joka jo monet kosijat oli hylännyt. Hän rakastui niin kovasti tuohon kauniiseen ja urhoolliseen nuorukaiseen, että hän jo oli tulla aivan kipeäksi paljaasta rakkaudesta. Silloin hän rohkaisi mielensä, ja kun nuori mies ei uskaltanut itse kosia, niin kosi hän, sillä saihan hän sen tehdä, kun hän oli kuninkaan tytär ja oli niin monta kosijaa hylännyt.
Vaimo oli viisas ja suostui tulemaan kuninkaan tyttären sulhaseksi. Kuningas oli hiukan höperö jo vanhuuttaan ja suostui ilolla tyttärensä pyyntöön. Ja iloinen oli kuninkaan poikakin, kun sai niin uljaan langon itselleen. Mutta kuninkaan puoliso oli viisas nainen, jota ei vielä kukaan ollut pettänyt, ja hän alkoi epäillä, että tässä kaikki ei ollut niinkuin olla piti. Hän pani merkille kaikenlaisia pikkuseikkoja ja lopulta heräsi hänessä se ajatus, että tuo hänen tyttärensä tuleva mies olikin nainen.
Hän meni kuninkaan luo ja sanoi:
– Höperö sinä olet, etkä siitä viisaammaksi koskaan tule, mutta sen minä sinulle sanon, että elä anna tytärtämme naiselle vaimoksi.
– Naiselle, sanot sinä, huudahti kuningas. Kukahan tässä on oikeastaan höperö, sinä vai minä?
– Minä olen aivan varma siitä, että tuo uljas nuorukainen onkin nainen.
– Kyllä minä siitä pian selville pääsen, sanoi kuningas.
Hän käski lämmittämään saunan ja lähetti tyttärensä sulhasen sinne kylpemään ja hänelle seuraksi hän määräsi kaksi uskollista palvelijaa, joiden tuli ottaa siitä selkoa, oliko tuo sulhanen mies vai nainen.
Kun he tulivat saunaan, niin laski vaimo kärpän ja oravan leikkimään. Ne olivat niin hauskoja eläviä, että molemmat palvelijat jäivät niitä katselemaan. Sillä aikaa vaimo kylpi ja puki vaatteet ylleen.
Kun palvelijat tulivat kuninkaan luokse, kysyi kuningas:
– Onko hän mies vai nainen?
– Mies on!
Kun kuningas sen kuuli, niin arveli hän:
– Kun on kaksi todistajaa, niin ne aina puhuvat yhtäänne päin ja siten tavallisesti valehtelevat.
Hän lähetti seuraavalla kerralla vanhimman ja viisaimman neuvonantajansa saunaan yhdessä sulhasen kanssa. Kyllähän vaimo arvasi, miksi tämäkin hänen kanssaan saunaan tuli. Hän päästi saunassa taas kärpän ja oravan leikkimään. Kun neuvonantaja ne näki, niin huudahti hän:
– Kas, mistä nuo koreat elävät ovat tulleet? Nepä ovat somia, ja kuinka hauskasti ne leikkivät!
Ja siihen hän jäi katselemaan niiden leikkiä ja unohti kokonaan, mitä varten hän oli sinne lähetetty, Sinä aikana vaimo kylpi ja pukeutui. Kun hän oli jo taas miehen vaatteissa, niin huomasi neuvonantaja, että hän ei ollut muistanutkaan katsoa, oliko sulhanen mies vai nainen. Hän ei tahtonut kuninkaalle ilmoittaa lyöneensä tehtävänsä laimin, vaan sanoi:
– Mies se on, aivan varmasti mies, minä näin sen!
Silloin määräsi kuningas häät pidettäviksi ja sana lähetettiin kaikkiin valtakuntiin, ja vieraita tuli läheltä ja kaukaa. Juhlan kunniaksi oli sulhanen pyytänyt saada näyttää ratsastustaitoaan oikein koko loistossaan ja hän pyysi, että kaikille vangeille oli annettava hevonen ja päästettävä heidät vapaiksi.
Siihen kuningas suostui, ja nyt pantiin toimeen oikea juhlallinen ratsastusnäyte, johon paljon kansaa otti osaa. Kaikki olivat puetut samalla tapaa, jotta sulhasta ei voitu muista eroittaa muun kautta kuin sen, että hän oli kaikista taitavin hevostaan ohjaamaan. Hän näki miehensä ja ajoi hänen luokseen ja sanoi:
– Seuraa minua!
Kauppias ei ensin tuntenut vaimoaan, niin komean näköinen hän oli miehen puvussa.
– Elä siinä töllistele kuin lehmä uutta porttia, vaan seuraa minua, sillä olenhan minä sinun vaimosi, joka olen sinua tullut pelastamaan.
Silloin mies tunsi oman vaimonsa ja yhdessä he läksivät kiitämään pakoon. He olivat jo kaukana, ennenkuin huomattiin, miksi he niin vinhaa vauhtia ajoivat. Heitä lähdettiin kyllä takaa ajamaan, mutta kukaan ei saanut heitä kiinni ja onnellisina he pääsivät omille mailleen.
Kuningas kuullessaan tämän sanoi:
– No, nyt en minä tiedä enää, olenko itsekään mies vai nainen.
– Kyllä minä olen aina tietänyt, ettei sinussa paljoa miestä ole, sanoi siihen hänen vaimonsa.
Kuninkaan tytär suuttui niin tästä kaikesta, että hän otti miehekseen ensimäisen, joka tuli häntä kosimaan. Kuninkaan poika otti vaimokseen viereisen kuninkaan tyttären, ja sanoi:
– Hyvä oli, etten tuota naista omakseni saanut, sillä hän olisi ollut aivan liian viisas minun vaimokseni.
Ja kaikki myönsivät, että siinä oli kuninkaan poika sanonut viisaan lauseen.
KOLME VELJESTÄ.
Kuninkaalla oli suuri sotajoukko ja siinä oli jos jonkinlaisia miehiä. Palvelipa siinä muiden muassa kolme uljasta veljestäkin.
Heidät asetettiin silloin tällöin kuninkaan linnan portille vartioimaan. Kun nuorin veljistä siinä oli vahtia pitämässä, niin näki hän kuninkaan ainoan tyttären ja rakastui häneen. Eihän se rakastuminen itsessään niinkään vaarallista olisi ollut, ellei poika olisi ollut vain sotamies ja tyttö kuninkaan tytär, jota ei sellainen halpa mies koskaan voinut toivoakaan omakseen. Sitä ajatellessaan alkoi poika kovasti huokailla ja surusta laihaksi mennä. Sen kun vanhemmat veljet huomasivat, niin sanoivat he hänelle:
– Elä siinä suotta ole kallellapäin. Heitä hempu mielestäsi ja tule kanssamme metsästämään. Salolla kaikki huolet haihtuvat.
Ja he pyysivät päälliköltään lupaa päästä metsästämään ja läksivät kaikin kolmisin metsän siniseen saliin pyssyt olallaan.
Koko päivän he astelivat näkemättä hiirenpoikaakaan. Kun tuli ilta, niin joutuivat he mäelle, joka oli ympyriäinen kuin leipä. He tekivät sen keskelle tulen ja sitten heittivät arpaa siitä kenen heistä tuli jäädä yöksi vartioimaan. Arpa määräsi nuorimman pitämään huolta tulesta ja vartioimaan nukkuvia kaikista vaaroista.
Kun tuli keskiyö, niin ilmestyi metsästä hirmuisen näköinen ukko, jolla oli pitkä parta, iso kukkaro käsivarrella ja piippu hampaissa. Kun poika sen näki, niin ojensi hän pyssynsä ampuakseen, mutta ukko vain nauroi ja sanoi:
– Elä sinä ruutiasi hukkaan tuhlaa, ei sinun kuulasi minuun pysty! Minuun on jo niin monen monta kertaa tähdätty, mutta aina osumatta.
– Koska sinä olet sellainen, niin mitä minä suotta koetankaan, sanoi poika.
Ukko tuli tulen ääreen istumaan ja sanoi:
– Annahan tulta piippuuni.
– Ota roviosta, vastasi poika.
– Minä en sitä itse koskaan voi ottaa, vastasi ukko, anna sinä.
Poika otti käteensä hiilen ja sytytti sen avulla ukon piipun. Kun ukko oli siinä hetkisen tupakoinut, niin sanoi hän:
– Lähde nyt minua saattamaan minun asunnolleni.
– Kuinka minä sen voin tehdä, vastasi poika, kun minut on tänne pantu vartioimaan veljiäni kaikista vaaroista?
– Sen minä estän, sanoi ukko.
Hän otti pojan kädestä pyssyn, pisti sen pystyyn ja sanoi:
– Ei ylitse, ei alitse, ei vieritse! Nyt ei tästä lennä taivaankaan lintu ylitse, eikä ainoakaan peto lähesty ja veljesi nukkuvat siksi, kunnes sinä palaat.
– Jos niin on, niin kyllähän minä sitten voin tulla sinua saattamaan, sanoi poika.
Kun he olivat pikkuisen matkaa yhdessä kulkeneet, niin alkoi näkyä vaskinen linna. Vaskesta oli sen seinät, vaskesta sen kiiltävä katto ja sen korkeat tornit ja kirkas valo loisti kaikista sen ikkunoista, Kun he tulivat komealle vaskiselle portille, niin siinä vahdit tekivät heille kunniaa. Ja kun he sisälle astuivat, niin mikä loisto ja komeus, mikä häikäisevä prameus siellä oli! Ukko nyt pojalle näytteli linnansa komeutta ja lopulta kestitsi häntä runsaasti kaikenlaisilla herkuilla. Kun poika aterian päätti, niin oli hän niin täynnä, että vaikealta liikkuminen tuntui.
– Niin on hyvä olla, sanoi hän, ettei oikein tiedä, kenen poika onkaan. Mutta pois minun jo täytyisi mennä, siellä veljet jo varmaankin kaipaavat.
– Kuinka kauan luulet saavasi olla matkalla, ennenkuin veljesi luo ennätät? sanoi ukko.
– Saman verran kuin tänne tullessanikin, vastasi poika.
– Jos omin voimin menet, niin kestää matka ainakin viisi vuorokautta.
– Mikäs minut sitten perii. Veljeni heräävät kohta ja alkavat kaivata minua.
– Kyllä minä panen sinut menemään takaisin yhtä hyvää kyytiä kuin tänne tullessasikin. Mutta täytyyhän minun sinua palkita, kun minut tänne saatoit. Mitä tahdot?
– Mitä sitä suotta palkasta, kun näin hyvin on syötetty, kyllähän se riittää, vastasi poika.
– Minä annan sinulle tämän kukkaron, sanoi ukko. Sen toisessa päässä on kultaa ja toisessa hopeaa niin paljon kuin tahdot. Otat sieltä kuinka paljon tahansa, ei se lopu.
– No, eihän sitten ole hätäpäiviäkään, sanoi poika.
– Mutta sinä et saa sitä ilmoittaa kenellekään, et näyttääkään. Vasta sitten kun rahaa tarvitset, saat näyttää, mitä sinulla on. Mutta kenellekään et saa kertoa, mistä tämän olet saanut.
Poika lupasi sen. Hän läksi pois. Kun hän tuli pyöreälle mäelle, niin nukkui vielä hänen veljensä, vaikka oli jo kirkas päivä. Kun poika otti pyssynsä, jonka ukko oli pannut pystyyn seisomaan, niin heräsivät veljet.
Koko päivän he metsästivät ja saivat niin paljon riistaa kaikenlaista kuin jaksoivat kantaa.
Toiseksi yöksi jäi keskimmäinen veli vartioimaan ja kun keskiyö oli tullut, niin saapui tuo sama ukko hänenkin luokseen. Poika aikoi ampua hänet, mutta luopui siitä tuumasta, kun ukko sanoi sellaisen yrityksen turhaksi. Siihen ukko jäi tulen luo istumaan ja pyysi pojalta tulta piippuunsa, Hetkisen kaikessa sovussa haasteltuaan tämän maailman menosta pyysi ukko poikaa saattamaan hänet hänen linnaansa. Kun poika pelkäsi veljensä jäävän turvattomiksi, jos hän ei heitä vartioisi, niin ukko otti pojan pyssyn, pisti sen maahan pystyyn ja sanoi nuo taikasanansa, joiden voimasta ei mikään voinut veljeksiä lähetä. Sitten he yhdessä läksivät astelemaan. Kun he olivat kulkeneet pojan mielestä noin kymmenen minuutin ajan, niin alkoi näkyä linna. Se oli aivan hopeanhohtava ja niin komea, että silmiä häikäisi jo sen ulkoseinätkin.
– Sinulla on komea asunto, sanoi poika. On se mahtanut maksaa yhtä ja toista, ennenkuin se on valmiiksi tullut.
Kun he tulivat linnan portille, niin oli sen kummallakin puolen karhu, jotka nousivat takajaloilleen ja tekivät kunniaa. Poika, joka oli sotilaalliseen menoon tottunut, vastasi siihen ja sitten hän ukon seurassa meni linnaan sisälle.
Voi sitä komeutta, mikä siellä pojan silmiä kohtasi! Seinät olivat hopeaa ja kaikki huonekalut samoin ja katossa paloi suuret kruunut, ja niiden loisto oli niin suuri, että pojan silmiä aivan häikäisi.
– Täällä sinä siis kuljeskelet ja piippuasi imeskelet, sanoi poika.
– Tekeehän sitä aina jotain aikansa kuluksi, vastasi ukko.
Kun he olivat kyllikseen katselleet tätä komeutta, niin tarjosi ukko pojalle aterian niin runsaan, että poika oli täynnä kuin mehiläinen.
– Jollei sitä nyt röyhellytä, niin ei sitten koskaan, sanoi poika pöydästä noustessaan.
Ja hän tarttui ukon käteen ja kiitteli häntä hyvästä kohtelusta ja ruuasta.
– Pitäisi sitä jo ajatella sitä kotimatkaakin, sanoi hän. Veljet siellä jo voivat herätä ja kummeksia, minne minä olen kadonnut.
– Kuinka pitkän matkan luulet sinne olevan? kysyi ukko.
– Tavallisesti on matka aina yhtäpitkä kumpaankin päin, vastasi poika, paitsi mitä vatsa palatessa painaa.
– Jos omilla neuvoillasi sinne aijot palata, niin saat kymmenen vuorokautta kulkea, vastasi ukko.
– Jo nyt on ihme ja kumma, sanoi poika. Kaikkea sitä ennättääkin kuulla ja nähdä, kun elää saa. Jos niin on asian laita, niin parasta on lähteä heti paikalla.
– Ole huoleti, kyllä minä sinut takaisin toimitan yhtä pian kuin olet tännekin tullut, sanoi ukko.
– No, sitä minäkin ajattelin, että olisihan sitä talosta annettava sama kyyti kuin millä tuotiinkin, sanoi poika.
– Mitä sinä tahdot palkaksesi, kun olet minut tänne saattanut? kysyi ukko.
– Mitä sitä palkoista suotta puhutaan, kun on näin hyvänä pidetty, sanoi poika, Kyllähän se ruokapalkka sellaisesta työstä riittää.
– En minä ilmaiseksi mitään ota, sanoi ukko. Ota tämä pöytäliina. Sen kun levität minne tahansa ja millaiselle paikalle tahansa ja ajattelet vaikka millaisia ruokia tahansa ja vaikka kuinka monelle hengelle, niin kaiken sen saat.
– Sehän on oikein ihmeellinen pöytäliina se sellainen, sanoi poika. Ei sitten koskaan tarvitse nälissään sormiaan imeä.
– Mutta sinä et saa kellekään puhua, mistä tämän olet saanut.
– Ei puhuta, kun kerran kielletään, vastasi poika.
Siinä he sitten portilla pitkän aikaa kättelivät toisiaan hyvästiksi. Tuota pikaa oli poika mäellä, missä hänen veljensä nukkuivat tulen ympärillä. Siellä oli metsäneläimiä jos jonkinlaisia tulen ympärillä, mutta ainoakaan niistä ei päässyt nukkuvien miesten luo, vaikka kuinkakin olisi koettanut, ennenkuin vasta sitten, kun poika otti pyssynsä, jonka ukko oli maahan pistänyt pystyyn.
Siinä nyt oli pojilla edessään metsänriistaa niin paljon kuin olisivat ottaneet, mutta kun he eivät tietäneet, millä he sen kaiken olisivat kantaneet pois, niin antoivat he eläinten olla rauhassa.
Kolmantena yönä joutui vanhin veli vartioimaan, ja kun keskiyö tuli, niin saapui tuo sama ukko tulen luo.
– Mene pois, huusi poika, tai minä ammun, ja ojensi pyssynsä ukkoa kohden.
– Ammu jos ammut, sanoi ukko, ei se minuun pysty.
Ja ukko nauroi niin, että se poikaa kiukutti ja hän koetti ampua, mutta pyssy ei lauennutkaan. Silloin poika sanoi:
– Tule sitten, enhän minä sinua millään voi estää.
Ja ukko tuli ja pyysi piippuunsa tulta, ja siinä he tarinoivat kaikenlaisista asioista.
– Mennäänhän nyt katsomaan niitä minunkin asuntojani, sanoi ukko.
– En minä lähde minnekään, sanoi poika. Minä olen tähän jäänyt vartioimaan, enkä minä lähde koskaan kesken työstäni pois. Ei nukkuvia siten saa jättää, varsinkin kun ovat omia velimiehiä.
– Kyllä minä ne varjelen, sanoi ukko.
Hän otti pojan pyssyn, pani sen maahan pystyyn ja sanoi:
– Ei ylitse, ei alitse, ei vieritse. Nyt ei kukaan voi heidän lähelleen tulla.
– Jos niin on, niin voinhan minä tulla sinua saattamaan, sanoi poika.
He läksivät yhdessä astelemaan. Kun he olivat kulkeneet pojan mielestä noin viisitoista minuuttia, niin alkoi näkyä linna, joka loisti kullalta.
– Tuolla se minun asuntoni on, sanoi ukko.
– Komea on, kovin komea, sanoi poika, näin etäältäkin katsoen, mitä lieneekään, kun likempää näkee.
Kun he tulivat linnan portille, niin oli siinä kaksi leijonaa, jotka nousivat takajaloilleen, ja nostaen häntänsä pystyyn tekivät sillä kunniaa.
Kun poika sen näki, niin pysähtyi hänkin kunniaa tekemään, kuten häntä sotaväessä oli opetettu. Siihen hän olisi jäänytkin kunniaa tekemään, ellei ukko olisi häntä vetänyt matkaansa.
Yhdessä he sitten menivät sen kultaisen linnan komeuksia katselemaan, ja pojan suu jäi aivan auki, kun hän näki, miten kaikki siellä oli puhdasta kultaa, seinät, pöydät ja tuolit.
– Kyllä noilla tuoleilla kelpaa istua, sanoi hän, ja piippua polttaa.
Ja iloinen musiikki soi ja kauniit ja moniääniset linnut lentelivät pitkin huoneita.
– Hei vaan, sanoi poika, niinhän täällä on iloista, että pois tieltä vaan. Mutta kun olen näin kauan tätä iloa ihmetellyt, niin on minun jo nälkäkin. Tarjotaanko täällä mitään suuhun, vai onko tämä kaikki paljasta silmäruokaa?
Silloin ukko kantoi pojan eteen kaikenlaisia herkkuja, ja siinä he sitten yhdessä istuivat ja aterioivat. Kun poika oli niin paljon syönyt kuin terve mies jaksaa, ja hän oli hyvin terve, silloin kun hänellä on kova nälkä ja edessä paraita herkkuja ja vielä hiukan sitäkin enemmän, niin alkoi hän hommata poislähtöä.
– Täytyy sitä kerran paraistakin pidoista lähteä, sanoi hän. Ne velimiehet voivat jo herätäkin ja oudoksua poissaoloani.
– Kuinka pian luulet pääseväsi heidän luokseen?
– Noin viisitoista minuuttia taisi mennä tänne tullessa, sama kai sitä menee poiskin lähtiessä, paitsi mitä täysi vatsa kulkua hidastuttaa.
– Viisitoista vuorokautta sinulta menee, ennenkuin sinne pääset ja sittenkin saat juosta kuin käpälämäkeen menossa. Mutta ole huoleti, kyllä minä sinulle annan samanlaisen kyytin sinne kuin tännekin. Ennen lähtöäsi sano kuitenkin, mitä tahdot palkaksesi, kun olet minut tänne saattanut?
– Kyllä se ruokakin jo riittäisi, mitä sitä sen enempää tällaisesta työstä, joka ei ole työtä eikä mitään, vastasi poika.
– En minä sinua ilman jätä, vaan annan sinulle sellaisen vaipan, että kun sen panet päällesi, niin kukaan ei näe sinua.
– Enhän minä kieltäydy vastaan ottamasta, kun hyvällä sydämellä tarjotaan, sanoi poika.
– Mutta sinä et saa kenellekään hiiskua sanaakaan, mistä olet sen saanut, sillä muuten tulen minä ja väännän niskasi nurin.
– Enhän minä ole tähänkään asti ollut mikään irtonainen suustani, ja kiinnihän se minunkin kieleni on toisesta päästä, vastasi poika.
Hän tuli veljiensä luo ja yhdessä he läksivät astelemaan kuninkaan linnaa kohden ja hyvillä mielin he olivat, sillä jokaisellahan heistä oli sellainen kapine, jonka avulla kyllä hengen saa pysymään itsessään.
He astelivat tietä eteenpäin kantaen selässään suuria kantamuksia kaikenlaista metsänriistaa. Tultuaan valtamaantielle ja asteltuaan sitä jonkin matkaa, niin tuli heidän nälkä, ja kun eväs jo oli loppunut, niin päättivät he poiketa majataloon.
– Mennään sinne pyytämään ruokaa, sanoi vanhin veli, Eihän meillä ole rahaa, mutta voimmehan vaihtaa syötävää tarjoamalla riistaa maksuksi.
Nuorin veli ei siihen sanonut mitään, mutta hän ajatteli:
– Kyllä minulla on rahaa kuin roskaa, jos niin tarvitaan.
Kun he tulivat majataloon, niin sanoi nuorin poika:
– Nyt ruokaa pöytään kolmelle miehelle ja parasta, mitä talossa on.
Kun ne olivat syöneet kyllikseen, niin kysyi nuorin veli:
– Mitäs tämä kalaasi maksaa?
Isäntä määräsi hinnan. Silloin poika otti kukkaronsa ja kaasi sen hopeapäästä suuren kasan rahoja pöydän kulmalle ja sanoi:
– Riittääkö tämä?
Isäntä löi kätensä yhteen nähdessään niin paljon rahaa ja sanoi:
– Tällähän määrällä minä olisin teitä ruokkinut vaikka kolme vuotta.
– Se ei kuulu minuun, sanoi poika. Minä maksan mitä tahdon. Korjatkaa pois nuo rahat!
Isäntä kiitteli ja kumarteli niin, että oli aivan monessa mutkassa.
Kun toiset veljekset näkivät, mistä veljensä rahoja ravisti, niin ajattelivat he:
– Sinä olet tainnut käydä samassa kylässä vieraissa kuin mekin.
Mutta he eivät uskaltaneet hiiskua sanaakaan siitä toisilleen. Istuessaan siinä tuvan penkillä ja sulattaessaan ruokaansa sanoi nuorin veljistä isännälle:
– Paljokos tahdot, jos myyt tämän talon minulle? Aivan sellaisenaan kuin se on, et liikuta mitään muuta kuin mitä ylläsi on.
– Talo on iso ja hyvässä kunnossa, se maksaa paljon.
– Rahallahan siitä sellaisesta päästään.
Kun toiset veljet kuulivat, miten nuorin rehenteli, niin ajattelivat he:
– Sinä taisitkin paraan lahjan saada.
– Jos kolmekymmentä tuhatta lyöt pöytään, sanoi isäntä, niin olkoon talo ja kaikki sen tavarat sinun.
– Siis on kaupasta sovittu. Ei siis muuta kuin ruvetaan rahoja laskemaan, sanoi poika.
Hän otti kukkaronsa ja kopisti sen kultapäästä niin hirveän suuren kasan rahoja pöydälle, että silmät meni isännältä nurin vähäksi aikaa päässä, eikä hän tahtonut saada sanaakaan suustaan, kun hän alkoi niitä laskea.
– Riittääkö? kysyi poika.
– Tottahan toki, Johan tällä summalla ostaisi vaikka kolme sellaista taloa kuin tämä on.
– Se ei kuulu minuun, sanoi poika. Pidä hyvänäsi, mitä olet kerran saanut.
Kun nuorin veljeksistä näin oli ostanut talon, niin sanoi hän keskimmäiselle veljelleen:
– Jää sinä tänne taloa pitämään, kyllä minä sinut vapaaksi ostan sotaväestä.
Veli valjasti vanhimmalle ja nuorimmalle hevosen kärryjen eteen ja he läksivät kaupunkiin päin ajamaan otettuaan ensin kaikki metsästä saamansa riistan rattailleen.
Lähellä kaupunkia oli toinen majatalo. Sinne he poikkesivat ja tilasivat itselleen aterian. Kun maksun aika tuli, niin kolisti nuorin veli kukkarostaan niin paljon pöydälle rahoja, että isäntä sanoi siitä summasta ruokkivansa heitä vaikka viisi vuotta. Poika katseli taloa ja kun hän näki sen hyvin suureksi ja kaikin puolin komeaksi, niin kysyi hän isännältä, mistä hinnasta hän sen myisi.
Isäntä mietti hetkisen ja määräsi sitten niin suuren hinnan kuin hän suinkin ilkesi sanoa.
– Minä maksan sen, sanoi nuorin veli ja pudisti kukkarostaan pöydälle niin suuren kasan rahoja, että ne eivät enää pöydälläkään pysyneet vaan vierivät pitkin permantoa.
– Tässä on jo aivan liikaa, sanoi isäntä ja alkoi laskea rahoja.
– Korjaa rahat ja mene matkaasi, sanoi nuorempi veli, sillä minun tämä vanhin veljeni jää tähän vielä tänä päivänä isännäksi.
Vanhin veli jäi sinne asumaan ja nuorin läksi ajamaan kaupunkiin kuljettaen kaiken metsän riistan mukanaan. Hän vei ne alipäällikölleen ja sanoi:
– Minä toin teille hiukan haukattavaa. Mutta sitten pyytäisinkin teiltä pientä palvelusta.
– Mikä se olisi?
– Minä olen yhdessä veljieni kanssa päättänyt heittää koko sotamiehen ammatin ja nyt minä tahtoisin ostaa meidät palveluksesta vapaaksi.
– Kyllä minä puhun asiasta ylipäällikölle, sanoi alipäällikkö ja meni heti toimittamaan asiaa.
– Jos maksavat kolme sataa kultarahaa yhteensä, niin päästän heidät vapaaksi palveluksesta, sanoi päällikkö.
Kun nuorin veli sen kuuli, niin sanoi hän:
– Eihän se ole hinta eikä mikään kolmesta urheasta miehestä.
Ja hän meni päällikön luo ja pudisti kukkarosta hänen eteensä niin paljon rahoja, ettei päällikkö koskaan ollut niin paljoa nähnyt yhtaikaa, ja hän oli kuitenkin pidellyt suuria summia eläessään.
– Aivan tässä tulee sokeaksi, kun niin paljon rahaa näkee, sanoi hän. Minä voisin tällä summalla jo elättää kokonaisen armeijan.
– Tehkää mitä tahdotte, sanoi poika, kun minä vain saan sellaiset paperit, että minä ja veljeni olemme sotapalveluksesta vapaita.
Hän sai sellaiset paperit ja lähetti ne molemmille veljilleen.
– Eiköhän kuninkaan tytär nyt minuun suostu, kun minulla on rahaa vaikka kuinka paljon, ajatteli hän ja meni ostettuaan itselleen komean puvun linnaa kohden.
Mutta vartijatpa eivät päästäneetkään häntä sisään. Kun poika siinä mekasti ja kaikin mokomin tahtoi päästä linnaan, niin kuuli sen kuninkaan tytär huoneeseensa ja kurkisti ikkunastaan. Kun hän näki ulkona sellaisen komean miehen, niin lähetti hän palvelijansa kysymään, mitä vieras tahtoi.
– Minä tulen kosimaan sitä kuninkaan tytärtä, sanoi poika palvelijalle.
Palvelija meni linnaan ja sanoi kuninkaan tyttärelle:
– Kosia se mies tahtoo teitä.
– Päästä sitten sisään, vastasi kuninkaan tytär.
Kun poika tuli kuninkaan tyttären eteen, niin tunsi tämä heti pojan entiseksi sotilaaksi, ja sanoi kiukkuisena:
– Kuinka sinä tolvana tohdit tulla minua kosimaan, sinä, joka olet minun linnani ovella niin usein vahtina seisonut?
– En minä nyt omalla muodollani enkä arvollani kosikaan, vastasi poika, vaan rahoillani, Minulla on sellainen kukkaro, että siitä tulee kultaa ja hopeaa niin paljon kuin kokoo.
Kun kuninkaan tytär sen kuuli, niin päätti hän jollain viekkaudella anastaa kukkaron ja hän tuli hyvin makeakieliseksi ja sanoi pojalle:
– Jos niin on asian laita, niin tule sitten tänne minun viereeni istumaan ja puhelkaamme siitä asiasta.
Ja kun he siinä rinnatusten istuivat, niin tuli kuninkaan tytär vieläkin makoisemmaksi ja sanoi pojalle:
– Katsellaan nyt sitä sinun kukkaroasi.
Ja poika tuli niin hölmöksi kuninkaan tyttären makeasta muodosta, että näytti hänelle kukkaron. Tämä otti sen käteensä ja sanoi:
– Minä menen isälleni näyttämään ja kysymään, mitä hän arvelee asiasta. Ehkä meistä hyvinkin pari tulee.
Mutta kun hän oli ovesta päässyt pois, niin sanoi hän sotamiehille:
– Siellä minun kamarissani on mies, joka on ajettava pellolle.
Sotamiehet tarttuivat pojan niskaan ja sanoivat:
– Korjaa luusi täältä ja heti paikalla!
Ja he potkivat ja tyrkkivät häntä ja ajoivat hänet pois linnasta.
Alakuloisena kulki poika katua ylös ja toista alas. Rahoja ei hänellä enää ollut. Vihdoin päätti hän mennä veljiensä luo arvellen, että ne kyllä hänet elättävät. Kun hän keskimäiselle veljelleen oli kertonut kohtalonsa, niin sanoi tämä:
– Sinä ostit minulle talon ja hankit minulle vapauden sotapalveluksesta. Minä tahdon sen kaiken sinulle palkita. Ota tämä pöytäliina. Sen kun levität, niin saat komean aterian niin monelle hengelle kuin vain haluat.
Poika meni taas kuninkaan linnaan, mutta vahtisotilaat eivät päästäneet häntä sisään. Kuninkaan tytär kuuli mellakan huoneeseensa ja huusi ikkunasta:
– Kyllä se mies saa sisään tulla!
Ja hän juoksi poikaa vastaan ja sanoi:
– Voi, kultaseni, minne sinä viime kerralla katosit? Minä olin isältäni lupaa kysymässä ja hän sanoi, että kyllä me saamme naimisiin mennä.
– Sotamiehethän minut potkivat ulos linnasta.
– Aijai, kuka sellaista on uskaltanut tehdä minun tulevalle miehelleni? Mutta kun nyt olemme taas tavanneet toisemme, niin menkäämme aterialle.
– Kyllä minä siitä huolen pidän, sanoi poika. Minulla on täällä sellainen pöytäliina, että sen avulla saa vaikka kuinka komean aterian ja vaikka kuinka monelle hengelle tahansa.
– Näytäthän sitä minulle, sanoi kuninkaan tytär ja hän puhua lirutti niin koreasti, että poika tyhmyydessään antoi hänelle pöytäliinan.
Kun kuninkaan tytär oli sen saanut käsiinsä, niin meni hän sitä isälleen näyttämään, mutta päästyään ovesta ulos hän lähettikin sotamiehet potkimaan pojan pois linnasta.
Poika ei uskaltanut mennä enää keskimäisen veljen luo, kun hän oli pöytäliinan siten hukannut, vaan meni vanhimman veljensä kartanoon ja valitti hänelle onnettomuuttaan. Tämä tahtoi palkita pojalle sen, että tämä oli hänelle kartanon ostanut ja antoi hänelle vaipan, joka ihmisen tekee näkymättömäksi.
– Sen avulla voit hankkia takaisin kaiken sen, minkä olet menettänyt. Elä nyt anna sen naikkosen sinua nenästä vetää.
Hyvillä mielin meni poika taas kuninkaan linnaan. Kun hän oli näkymätön, niin eivät vartijat osanneet häntä pidättää. Hän tuli kuninkaan tyttären huoneeseen. Siellä hän istui lankaa kerimässä aikansa kuluksi. Hän ei kuullutkaan, kun poika astui sisään ja kuljeskeli huoneessa. Poika meni kuninkaan tyttären kaapille ja etsi sieltä kukkaroaan ja pöytäliinaansa, mutta ei löytänyt. Silloin poika astui aivan hänen eteensä ja sanoi:
– Päivää! Tässä minä taas olen!
– Minä kuulen äänesi, sanoi kuninkaan tytär, mutta en näe sinua. Kuinka se voi olla mahdollista?
– Minä olen sellainen mies, että voin muuttaa itseni millaiseksi tahdon. Minua on tässä talossa katalasti peijattu, mutta nyt minä olenkin tullut sinua, nainen, vaatimaan tilille.
– Enhän minä ole sinulle mitään pahaa tehnyt, vastasi kuninkaan tytär. Täällä minä olen sinua odotellut, mutta sinä karkaat aina minun luotani pois.
Ja niin makea oli hänen äänensä, että poika uskoi mitä hän sanoi.
– Kuinka sinä voit olla näkymätön ja kuitenkin minä kuulen sinun äänesi?
– Minulla on sellainen vaippa ylläni, että se tekee minut aivan näkymättömäksi, sanoi poika.
– Annahan, kun minäkin koetan, annahan kultaseni!
Ja poika oli niin hölmö, että antoi, vaikka kuninkaan tytär häntä aina oli niin pahasti petkuttanut. Mutta poikahan oli niin kovasti rakastunut. Hän riisui vaipan yltään ja antoi sen kuninkaan tyttärelle.
– Nyt minä menen sanomaan minun isälleni, ettei minun huoneeseeni saa sotamiehet tulla.
Mutta kun hän oli saanut viitan hartioilleen, niin hän tuli näkymättömäksi ja huusi sotilaat ajamaan pojan pois hänen huoneestaan ja surmaamaan hänet. Poika kun sen kuuli, niin sulki hän kaikki ovet ja pakeni ikkunasta köyttämällä huoneen ikkunassa olevat verhot yhdeksi nuoraksi.
Kun hän oli päässyt linnasta pakoon, niin ajatteli hän itsekseen:
– Nyt minä en voi mennä enää veljienikään luo, kun olen heidän antamansa lahjat sillä tavoin kadottanut. Minä menen merille ja kaukaisille maille, siellä minä kai jollain voin itseni elättää.
Satamassa oli pursi. Hän meni sinne ja tarjoutui laivamieheksi ja kun hän oli reipas ja terve poika, niin otti laivuri hänet palvelukseensa. Poika purjehti monta vuotta kaukaisia meriä. Kerran nousi niin armoton myrsky, että laiva joutui haaksirikkoon, ja kaikki sen miehet hukkuivat, paitsi poika, joka pääsi purren raakapuun avulla erääseen saareen.
Kuivattuaan vaatteensa hän alkoi astella löytääkseen jotain suuhun pantavaa, Siinä kävellessään tuli hän omenapuun luo, joka oli täynnä mitä kauneimpia omenoita. Poika söi niistä yhden. Mutta voi kauhua, kun hän itseään tarkasti. Hän ei ollutkaan enää mikään ihminen, vaan valkoinen hevonen, joka siinä nelin jaloin käydä kompuroi.
– Kun hullusti käy, ajatteli poika, niin käykin oikein hullusti.
Mutta kun hänen oli kovasti nälkä, niin arveli hän:
– Nälkä minun on. Minä syön, en minä tästä taida hullua harmaammaksi tulla.
Hän söi toisenkin omenan puusta ja heti kasvoi hänelle hirveän suuret sarvet, niin että hän vain soluttelemalla pääsi metsässä kulkemaan.
– Vieläkö sekin oli tarpeellista? sanoi hän. Mutta kyllä kai minä nyt olen sen viimeisen villityksen saanut kokea, niin että syön minä mitä tahansa ei siitä tämän merkillisempää tule.
Ja otti omenan eräästä pienestä puusta ja söi sen. Silloin sarvet putosivat hänen päästään.
– Kas, sanoi hän, tässähän se parannuspuu taitaakin olla. Kun kovaa kokee, niin aina se hyvä lopulta tulee.
Hän söi toisen omenan ja muuttui jälleen ihmiseksi ja oli hän niin kaunis, että kun hän vedessä kuvaansa tarkasti, niin ei hän tahtonut omaa kuvaansa tuntea.
– Kylläpä pojasta tuli oikein puhtaan näköinen, sanoi hän. Ei puutu muuta kuin olisi joku, jolle itseään saisi näyttää. Pois tästä saaresta olisi päästävä keinolla millä tahansa.
Hän kuljeskeli pitkin saaren rantaa etsien jotain veneen tapaista. Kun hän siinä oli aikansa kuljeksinut, niin näki hän kumossa olevan veneen. Poika kahlasi sen luo ja veti sen maihin. Se oli varmaan ollut naisen vene, sillä tuhdon alla oli vasu, jossa oli kaksi eri osaa aivan kuin hedelmiä varten. Ja kun hän lähemmin sitä tuhdon alapuolta tarkasti, niin löysi hän sieltä käärön naisen vaatteita.
– Tällähän minä purjehdin vaikka minne, sanoi poika. Mutta ensin tahdon ottaa hiukan noita merkillisiä omenia mukaani, niitä voi hyvinkin tarvita, kun taas joutuu ihmisten asuinmaille.
Hän meni puiden luo ja keräsi vasun täyteen omenia ja tarkalleen eroitti eri lajit toisistaan.
– Kun ei tiedä minne joutuu, niin taitaa olla viisainta pukeutua naisen pukuun, koska sellaiset vehkeet tässä on käsillä. Voihan helposti joutua sellaisiin seutuihin, joissa minut tunnettaisiin ja henki parkaa kysyttäisiin.
Niin hän läksi naiseksi puettuna purjehtimaan, ja kun oli myötäinen tuuli, niin mitäs muuta kun antoi mennä hyvää vauhtia. Kolmantena päivänä hän tuli vihdoin likelle maata ja huomasi sen juuri siksi kaupungiksi, josta hän oli lähtenyt.
– Ympäri käydään ja samaan paikkaan tullaan, sanoi hän. Nyt sitä viekkautta kysytään, jos kuninkaan tyttären kanssa taas joudun tekemisiin. Vaikka minä sitä naasikkaa armottomasti vielä rakastankin, niin kurituksen hän kuitenkin ansaitsee. Ja oikein tuntuvassa muodossa.
Hän laski rantaan. Kun kuninkaan tytär ikkunastaan näki rannassa venheen ja siinä naisen, jolla oli kauniita omenia, niin lähetti hän piikansa kysymään, mitä ne maksoivat. Se piika oli niin ruma, että jokainen kääntyi poispäin, kun hänet vain näki. Kun hän saapui rantaan ja näki pojan akan puvussa, niin kysyi hän:
– Myytkö omenia?
– Myyn, jos minulle se maksetaan, mitä minä pyydän.
– Ja paljoko sinä pyydät?
– Sata kultarahaa kappaleelta.
– Oletko sinä aivan pähkähullu, vai lasketko leikkiä?
– Nämät ovat niin merkillisiä omenia, että niistä ihmisen muoto muuttuu, sanoi poika. Jollet usko, niin annan minä sinulle yhden maistaaksesi.
Poika antoi tuolle rumalle piialle yhden niistä omenista, jotka tekivät kauniiksi. Kun piika oli sen syönyt ja huomasi tulleensa kauniiksi, niin sanoi hän:
– Voi kuitenkin, miten minun nyt kävi. Enhän minä kehtaa takaisin palatakaan, kun minä olen näin kauniiksi tullut. Minä olen tähän aivan tottumaton.
Ja hän läksi parkuen linnaan.
– Sillä akalla on aivan ihmeellisiä omenia, sanoi hän kuninkaan tyttärelle. Katsokaahan minua, millaiseksi minä muutuin heti, kun hän antoi minulle yhden niistä.
Silloin kuninkaan tytär käski piikaa heti menemään ja ostamaan hänellekin. Piika kävi noutamassa hänelle kaksi omenaa, enempää poika ei antanut.
Kuninkaan tytär alkoi heti ahneesti niitä syödä. Kun hän oli ensimäisen syönyt, niin tuntui hänestä niin kovin kummalliselta, Hän vilkaisi sivulleen ja huomasikin olevansa hevonen.
– Minä näen kai unta tai olen kokonaan höperö, sanoi hän.
Hän söi toisenkin omenan ja silloin kasvoi suuret sarvet hänen päähänsä. Hän parkaisi kauhusta ja se kuului rantaan asti, jossa poika oli. Siitä poika tiesi, että nyt oli kuninkaan tytär saanut rangaistuksensa. Hän purjehti heti toisille maille pakoon.
Linnassa syntyi tavaton parkuna, kun kuninkaan tytär näin oli ihmismuotonsa kadottanut. Hevonen hän oli ja hevosena hän pysyi, vaikka kaikki lääkärit juottivat ja syöttivät hänelle senkin seitsemät lääkkeet ja rohdot. Tavan takaa koetettiin sahata niitä sarvia poikki, mutta ne kasvoivat yhä uudestaan.
Silloin kuningas julisti ympäri maata, että se, joka parantaa hänen tyttärensä saa puolet kuningaskuntaa ja toisen puolen hänen kuoltuaan ja kuninkaan tyttären vaimokseen. Nyt juoksi linnassa lääkäreitä ja parantajia niin tiheään kuin kissoja ja kukin syötti ja juotti kuninkaan tyttärelle kaikenlaisia lääkkeitä niin, että hän oli jo aivan kuolla kaikenlaisiin pahoihin aineisiin.
Lopulta poikakin sai tiedon tästä kuninkaan julistuksesta ja hänkin päätti mennä parantamaan ja samalla rankaisemaan kuninkaan tytärtä.
Hän pukeutui lääkärin pukuun ja tuli linnaan. Siellä kuningas istui valtaistuimellaan ja itki täyteen ääneen, sillä hän oli jo niin epätoivoissaan, kun ei kukaan ollut osannut hänen tytärtään parantaa.
– Mitä sinä haet? kysyi hän pojalta.
– Minä tulin sitä tytärtänne parantamaan.
– Ei häntä kukaan voi parantaa. Hän on hevonen ja pysyy hevosena. Ja millaisena hevosena, sarvipäänä! Ja hän on viime aikoina tullut niin vihaiseksikin, että hän puskee jokaista, joka hänen lähelleen tulee.
– Minä tiedän voivani parantaa hänet, sanoi poika. Mutta kovat ehdot minä panen. Kukaan ei saa tulla siihen huoneeseen, jossa minä olen hänen kanssaan.
– Siitä voit olla huoleti, ei sinne kukaan tule. Ei kukaan uskalla, kun hän on niin vihainen. Puolet hoviväestäni makaa vuoteessa hoidellen hänen antamiaan kolauksia. Täällä onkin laastaria niin viljelty, että koko linnassa sen haju tuntuu.
Poika meni siihen huoneeseen, jossa kuninkaan tytär oli. Se ryntäsi heti poikaa vastaan, mutta tämä oli ottanut aika hyvän pampun mukaansa ja sivalsi sillä pari kertaa hevosta lapaluiden kohdalle niin että läjähti. Silloin kuninkaan tytär heti lakkasi puskemasta ja potkimasta.
– Alallasi, taikka tulee tästä sellainen komento, että tiedät pamppua maistaneesi. Kuritusta sinä olet ansainnut, sillä sinä olet saanut tämän kaiken varmasti palkaksi tekemistäsi vääryyksistä.
– Minä en ole tehnyt mitään vääryyttä kenellekään, sanoi kuninkaan tytär.
– Vai et sinä tahdo tunnustaa, sanoi poika, ja hän löi pampulla kuninkaan tytärtä, niin että vinkui paikat.
– Elä lyö, elä lyö, huusi tämä.
– Lyönpä niin kauan kunnes tunnustat, mitä pahaa olet tehnyt!
– Minä varastin eräältä pojalta kukkaron.
– Arvasinhan minä sen, sanoi poika. Tässä on nyt sinulle pieni pala omenaa.
Kun hän sen oli antanut kuninkaan tyttärelle, niin putosi puolet sarvista pois.
– Mutta olet sinä muutakin pahaa tehnyt.
– En ole, vastasi kuninkaan tytär.
– Sen saamme nähdä, sanoi poika ja alkoi suimia pampulla hevosta oikein tuntuvasti.
– Hellitä hyvä mies, hellitä, johan minä tunnustan. Minä otin eräältä pojalta pöytäliinan.
– Tippuuhan se tunnustus aina vähitellen sinusta esiin, sanoi poika.
Hän antoi taas palan omenaa kuninkaan tyttärelle ja sarvet putosivat kokonaan pois.
– Mitä muuta pahaa olet tehnyt?
– En mitään!
– Tunnusta pois heti tai minä annan sinun maistaa piiskaa.
– Minulla ei ole mitään tunnustettavaa!
– Vai ei ole? Sen saamme nähdä, sanoi poika ja antoi pampun tanssia pitkin kuninkaan tyttären selkää.
– Lopeta jo, lopeta jo, sanoi kuninkaan tytär. Johan minä tunnustan. Minä otin eräältä pojalta vaipan.
– Kas niin, nyt olet kaikki vikasi tunnustanut ja nyt saat takaisin ihmismuotosi, sanoi poika ja ja antoi hänelle kokonaisen omenan.
Kun kuninkaan tytär oli sen syönyt, niin sai hän entisen muotonsa takaisin. Ja silloin hän kiitti poikaa nöyrimmästi.
– Minä olen se sama poika, jolle sinä niin paljon olet vääryyttä tehnyt, vaikka minä sinua niin paljon rakastin. Mutta sovitaan kaikki vanhat vihat pois ja mennään isäsi luo.
Käsikynkkää he sitten menivät vanhan kuninkaan luo, joka niin ihastui nähdessään jälleen tyttärensä ihmisen muotoisena, että hän kokonaan luopui valtakunnastaan ja antoi sen pojalle ja itse rupesi eläkkeelle.
Sitten pidettiin häät sellaiset, ettei ennen ole nähty eikä kuultu.