[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fBozweSgrQEZ9ckoNFjeStm0-0lwRXjAcPqBIBUK1PuA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},2145,"Satujen maailma I","Finne, Jalmari",1874,1938,"2145-finne-jalmari-satujen-maailma-i","2145__Finne_Jalmari__Satujen_maailma_I","Suomen kansan sadut, I-II kokoelma","lastenkirja",[14],"kansanperinne",[],"fi",1909,null,30572,170575,false,60932,[24],"Fairy tales -- Finland",[26],"Mythology, Legends & Folklore","\"Satujen maailma I: Suomen kansan sadut I kokoelma\" by Jalmari Finne is a collection of Finnish folktales written in the early 20th century. It presents a rich tapestry of traditional stories that feature various themes such as magic, adventure, and moral lessons, reflecting the culture and beliefs of the Finnish people. The tales transport readers into a world where ordinary characters encounter extraordinary situations, have their fortunes challenged, and uncover deep truths about life and human nature.  The opening of this collection introduces several enchanting tales, starting with a story about an old couple who find a magical bird that could grant them wealth and power. Instead of succumbing to greed, they wisely decide to sell the bird for salt, showcasing themes of contentment and the dangers of desire. Another tale follows a young boy who discovers a mysterious castle in the Red Sea, hinting at themes of bravery and adventure. Throughout the opening portion, the cleverness of young protagonists and the importance of family ties are evident, setting the stage for the engaging folklore that follows in this captivating collection. (This is an automatically generated summary.)",[],151,"Jalmari Finne on koonnut ja kertonut uudelleen perinteisiä suomalaisia kansansatuja. Kokoelma sisältää tarinoita muun muassa ihmeellisistä linnuista, lumotuista linnoista sekä Tuonelan matkoista.","Jalmari Finnen 'Satujen maailma I' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2144. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SATUJEN MAAILMA I\n\nSuomen kansan sadut I kokoelma\n\n\nKertonut\n\nJALMARI FINNE\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1909.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nIhmeellinen lintu.\nKana.\nPunaisen meren keskeen upotettu linna.\nElävä kannel.\nTuonelassa käynyt poika.\nKädetön tyttö.\nJumalan antama kirja.\nKaukomaan prinsessan kuva.\nPyy vaimona.\nPoika ja joutsen.\nVaskilekkeri.\nKun vaimo on viisas, niin onkin hän oikein viisas.\nKolme veljestä.\n\n\n\n\nIhmeellinen lintu.\n\n\nOlipa kerran ukko ja akka, vanhat kumpikin, niin vanhat, että elämä \nenää vain pienellä langalla heissä pysyi. Ei heillä ollut lapsia, mutta \neivät he sitä surreet, vaan olivat tyytyväisiä oloonsa. Ukko metsästä \nlintuja pyysi, akka järvestä kaloja. Mitä riistasta ei itse syöty, se \nkaupalle vietiin ja tavaraksi vaihdettiin.\n\nKerran sattui ukko metsästä satiinistaan saamaan linnun, pikkuruisen \nlinnun, tuskin varpusen kokoisen. Hän toi sen elävänä kotiaan ja siinä \nhe nyt yhdessä sitä katselivat.\n\n-- Mikähän västäräkki tämäkin on? sanoi ukko. En ole ennen tällaista \nlintua tavannut. Kaunis se on ja ihmeellisen näköinen. Mutta pieni se \non, niin että ei siinä juuri syömisen varaa ole.\n\nSiinä lintu sitten tepasteli heidän edessään pöydällä. Akka sitä \nkatseli ja tarkasteli.\n\n-- Sillä on tuolla siipien alla niinkuin kirjoituksen tapaista, sanoi \nhän. Se lieneekin lumottu lintu, joka on meidän satiiniimme sattunut.\n\nHe ottivat linnun käsiinsä ja tavailivat sen siipien alla olevaa \nkirjoitusta. Kauan kesti ennenkuin he selville pääsivät. Vihdoin akka \nsai tolkun siitä.\n\n-- Sen toisen siiven alla on näin; Joka syö tämän linnun, se tulee \nkultaa sylkemään. Ja toisen siiven alla on: Joka syö tämän linnun, se \ntulee kuninkaaksi.\n\n-- Me voisimme siis tulla rikkaiksi ja me voisimme tulla kuninkaiksi, \nsanoi ukko.\n\nKauan he sanaakaan sanomatta katsoivat toisiinsa, niin kummalliselta se \najatus tuntui heistä kummastakin.\n\n-- Mitä siitä rikkaudesta! sanoi vihdoin akka. Suruja se vain tuottaa!\n\n-- Mitä siitä vallasta! sanoi ukko, Monet mieliharmit se tuottaa! \nMyydään pois koko lintu, niin on siitäkin kiusauksesta päästy.\n\n-- Suolakin on talosta loppunut, sanoi akka. Annetaan lintu \nkauppiaalle, niin antaa hän meille linnusta säkillisen suoloja.\n\nNiin he päättivät ja veivät linnun kauppiaalle, Kauppias maksoi heille \noudosta, kauniista linnusta sen, minkä he pyysivät, ja mielihyvillään \nkääntyivät vanhukset kulkemaan kotiaan kohden, Mutta kun kauppias luki \nsen kirjoituksen, joka oli linnun siipien alla, niin juoksi hän ukon ja \nakan jälestä ja sanoi:\n\n-- Ettekö tiedä, minkä linnun minulle möitte?\n\n-- Kyllä me tiedämme, vastasi ukko. Kun sinä aina olet meille hyvä \nollut, niin siksi me sen sinulle toimmekin. Me olemme jo molemmat \nvanhoja, emmekä välitä rikkaudesta emmekä vallasta, eikä meillä ole \nlapsia, joille kaiken sen hyvän perinnöksi jättäisimme. Mutta sinulla \non kaksi poikaa. Syötä lintu heille, niin heidän hyvin käy elämässä.\n\nKun kauppias tämän puheen kuuli, niin sanoi hän:\n\n-- Kun minulle näin paljon hyvää olette tehneet, niin en minä koskaan \nteitä unohtava ole, vaan kaiken sen minulta saatte, minkä tarvitsette.\n\nJa sanansa kauppias pitikin, Hän antoi heille niin paljon kaikkea hyvää \nkuin he kymmenessä vuodessa kuluttaa taisivat. Ja tyytyväisinä \npalasivat ukko ja akka tupaansa ja elivät onnellisina kuolemaansa asti.\n\nKauppias teetti tuota lintua varten häkin, jossa hän sitä säilytti, \njotta hän sen pojilleen syöttäisi sitten kun ne olisivat varttuneet. \nHän läksi kaupan tekoon kaukaisille maille ja jätti talonsa ja \ntavaransa vaimonsa huostaan, joka oli hänen poikiensa äitipuoli.\n\nMutta kauppiaan vaimo olikin ilkeä noita, joka piti yhteyttä kaikkien \nhuonojen henkien kanssa. Kerran kun kauppias jo kauan oli ollut \nkaukaisilla mailla, tuli vaimon luo vieraisiin huono henki, joka oli \nottanut itselleen miehen muodon. Tälle kertoi vaimo oudosta linnusta, \njoka hänen miehellään oli. Ilkeä mies tahtoi saada sen nähdä, ja kun \nvaimo sen hänelle toi, niin luki mies, mitä linnun siipien alle oli \nkirjoitettu. Hän vaati silloin vaimoa syöttämään sen hänelle.\n\n-- Jos linnun minulle syötät, niin jakaa tahdon rikkauden ja vallan \nsinun kanssasi. Jos sen poikapuolillesi syötät, niin eivät he sinulle \nsiitä mitään anna.\n\nVaimo havaitsi tämän lauseen oikeaksi ja käski renkinsä tappamaan \nlinnun ja keittämään sen. Renki tappoi linnun ja paistoi sen. Mutta kun \nhän oli hetkiseksi tuvasta poistunut, niin tulivat kauppiaan pojat \nsinne, ja nälkäisiä kun olivat, niin söivät he sen linnun suuhunsa, \nPalatessaan tupaan renki kauhistui nähdessään lautasen, jolle oli \nlinnun pannut, aivan tyhjäksi.\n\n-- Kuka tästä on linnun syönyt? kysyi hän.\n\n-- Meillä oli nälkä, ja me sen söimme, vastasivat pojat.\n\n-- Mitä minä nyt teen, kun äitipuolenne sen käski vieraalleen \nvalmistaa?\n\n-- Ota varpunen ja paista se hänelle, ei hän eroitusta tiedä, sanoi \ntoinen poika.\n\nRenki teki sen ja vei paistetun varpusen ilkeän miehen eteen. Tämä \nilahtui kovasti, kun nyt luuli linnun syötyään tulevansa kuninkaaksi ja \nsylkevänsä kultaa.\n\nAterian päätettyään ilkeä mies läksi pois kohotakseen kuninkaaksi. \nMutta pian hän huomasi, ettei hän siksi päässytkään, ja kun hän sylki, \nniin ei kultaa tullutkaan hänen suustaan. Hän sylki ja sylki, mutta \nmitään kultaa ei näkynytkään.\n\nVihoissaan palasi hän vaimon luo ja sanoi:\n\n-- Tässä on minulle petosta tehty, sillä minä en olekaan kultaa \nsylkenyt, enkä ole kuninkaaksi kelvannut.\n\nEmäntä kutsui rengin luokseen ja tiedusteli häneltä, mitenkä asian \nlaita oli. Silloin renki ilmoitti, että pojat sen linnun olivatkin \nsuuhunsa saaneet.\n\nKun ilkeä mies sen kuuli, niin vaati hän, että vaimo tappaisi molemmat \npojat ja syöttäisi niiden sydämet hänelle. Vaimo meni rengin luo ja \nkäski häntä teurastamaan molemmat pojat. Kovasti kirvelti rengin \nsydäntä, kun hän tämän vaatimuksen kuuli, mutta hän rupesi kuitenkin \nveistä hiomaan. Pojat näkivät tämän ja kysyivät:\n\n-- Minkä vuoksi veistä hiot?\n\n-- Surmaksi teille minä veistäni hion, äitinne on käskenyt teidät \ntappaa ja sydämistänne valmistaa ruokaa hänen vieraalleen.\n\nItkien rukoilivat pojat:\n\n-- Säästä meidän nuorta elämäämme! Anna meidän vielä hetkinen iloita \nJumalan kauniista maailmasta. Me emme sinulle vaaraa toivoisi, joka \nsyntyisi ilmaistessasi pelastuksemme äitipuolellemme. Sen vuoksi ota \nkaksi koiraa, teurasta ne ja valmista niistä ruoka, joka äitipuolemme \npettää taitaa.\n\nKun renki tämän neuvon kuuli, niin päästi hän pojat pakenemaan ja otti \nkaksi koiraa ja niistä valmisti aterian. Ilkeä mies söi suurella \nmielihyvällä keitoksen, sillä nyt hän varmasti uskoi kuninkaaksi \ntulevansa ja kultaa sylkevänsä. Mutta kun hän läksi talosta pois, niin \nei häntä missään kuninkaaksi otettu, eikä hän kultaa osannut sylkeä, \nvaikka hän kuinkakin olisi koettanut.\n\nKauppias oli vierailla mailla koonnut itselleen suuret rikkaudet ja \npalasi niitä kotiaan tuomaan. Ensiksi hän kaipasi poikiaan, mutta \näitipuoli sanoi niiden jokeen uponneen. Ja kun kauppias kysyi, minne \ntuo taikalintu oli kadonnut, niin vastasi vaimo:\n\n-- Tupaa lämmitin kerran liian, paljon ja se siihen häkään hävisi.\n\nKun pojat olivat kotoaan paenneet, niin saivat he ensiksi suojaa ja \nturvaa tuon vanhan ukon ja akan luona, jotka heitä visusti \npiiloittelivat, jotta ilkeä äitipuoli ei saisi mitään vihiä heidän \nolinpaikastaan.\n\nEräänä päivänä, kun vanhempi pojista oli jo miehistynyt, sanoi hän \nveljelleen:\n\n-- Minä tahdon lähteä avaraan maailmaan, sillä ikäväksi tulee aikani \ntäällä yksinäisessä mökissä.\n\nHän otti hellät jäähyväiset ja läksi taipaleelle. Erotessaan hän antoi \nveljelleen sormuksen, jotta he sen kautta tuntisivat vastaisuudessa \ntoisensa. Kauan kuljettuaan tuli hän valtakuntaan, jonka kuningas oli \nkuollut. Ennen kuolemaansa oli kuningas sanonut:\n\n-- Kun uutta kuningasta valitsette, niin elkää ottako muuta kuin hänet, \njonka kädessä kynttilä kirkkoon astuessaan syttyy. Hän on se oikea.\n\nTätä kuninkaan neuvoa noudatettiin, ja joka päivä oli kirkossa paljon \nväkeä koolla katsomassa, miten monet koettivat tätä ehtoa täyttää. Kun \npoika kirkkoa lähestyi, niin oli siinä ovella vanha nainen, joka \nkaupitteli halullisille kynttilöitä.\n\n-- Etkö osta sinäkin kynttilää? sanoi hän pojalle.\n\n-- Millä minä sen ostaisin? vastasi poika, sillä eihän minulla ole \nkiiltävää kolikkoa.\n\n-- Jos sinulla ei ole, millä minulle sen maksaisit, niin lahjoitan minä \nsen sinulle sinun kauniin ja uljaan muotosi tähden.\n\nKun poika oli kynttilän saanut, asteli hän se kädessään kirkkoa kohden. \nJuuri kun hän ovesta sisään astui, niin syttyi kynttilä itsestään hänen \nkädessään palamaan. Ihastus oli suuri, mutta monet epäilivät ja \nsanoivat, että poika jollain salaisella tempulla oli saanut kynttilänsä \nsyttymään. Toisena päivänä poika koetti uudelleen ja jälleen syttyi \nkynttilä. Silloin jo toinen puoli kansasta olisi hänet tahtonut \nkuninkaakseen ottaa, koska hän kauniin ja komean muotonsakin kautta oli \nkuin kuninkaaksi määrätty. Mutta viisaat ja vanhat tahtoivat poikaa \nvielä kolmantenakin päivänä koettamaan, syttyisikö kynttilä hänen \nkädessään kirkon ovella. Kolmantena päivänä olivat kaikki valtakunnan \nasukkaat kokoontuneet kirkon luo. Kun poika astui ovesta sisään, niin \nleimahti kynttilä kirkkaalla liekillä palamaan. Silloin ottivat he \npojan kuninkaakseen, ja ilo ja riemu oli valtakunnassa ylimmillään, ja \nkruunauspitoja vietettiin monta päivää.\n\nKun nuorempi veli oli mieheksi varttunut, niin läksi hänkin maailmaa \nkiertämään. Hän tuli matkoillaan linnan luo, jonka muurin vierellä oli \nkolmesataa seivästä ja jokaisen nenässä oli miehen pää, yksi ainoa oli \nvielä tyhjänä. Siinä kaupungin portin lähellä oli kauppiaan puoti. \nPoika poikkesi sinne ja pyysi saada jäädä kauppiaan luokse asumaan. \nKauppias mieltyi komeaan poikaan ja otti hänet luokseen. Poika alkoi \nhäneltä tiedustella yhtä ja toista kaupungin oloista.\n\n-- Mitä nuo kolmesataa seivästä ovat kaupungin portin ulkopuolella, ja \nmiksi niihin on ihmisen päitä pistetty?\n\n-- Meidän kuninkaallamme on tytär, kaunis ja ylpeä, sanoi kauppias, \nHäntä on niin monta miestä käynyt kosimassa kuin seipäitten päässä on \npäitä.\n\n-- Miksi heitä niin on rangaistu?\n\n-- Kuninkaan tytär on sanonut menevänsä ainoastaan sille, joka voi \nkolme vuotta linnan väestöä elättää. Ja kun miehet eivät sitä ole \nvoineet, niin on heidän päänsä pyöveli katkaissut ja pistänyt seipään \nnenään.\n\nPoika kun tämän kuuli, niin tuli hän miettiväiseksi ja kun hän siinä \nyksinänsä istuskeli ja tuota kuninkaantytärtä ajatteli, niin sattui hän \nsylkäisemään. Hän hämmästyi kuullessaan kilahtavan äänen. Hän katsahti \npermannolle, siinä oli kiiltävä kultaraha. Hän sylkäisi toisen kerran, \nja toinen kultaraha vieri permannolle.\n\nKun poika seuraavana päivänä kadulla kuljeskeli ja kaupungin komeutta \nihaili, niin näki hän loistavan saattueen ajavan katua pitkin, \nkuninkaantytär siinä oli ajelemassa ja itseään ihmisille näyttämässä. \nJa niin kaunis hän oli, että pojan rakkaus heti syttyi häneen.\n\nKun hän kauppiaan luokse palasi, ilmoitti hän tälle -aikovansa lähteä \nkuninkaantytärtä kosimaan. Turhaan kauppias häntä tästä mielettömästä \naikeesta varoitti, poika vastasi vain:\n\n-- Minä olen sydämeni hänelle antanut, enkä voi hänestä enää luopua.\n\nHän meni kuninkaan linnaan ja ilmoitti aikeensa. Kun kuninkaantytär \nnäki hänet, niin hän nauroi ja sanoi:\n\n-- Millä sinä luulet tämän linnan kaiken väestön kolmen vuoden ajan \nelättäväsi, sillä eihän sinulla ole edes kunnollista pukua ylläsi, \nmistä sitten ottaisit kaiken sen kullan, mitä täällä joka päivä \ntarvitaan.\n\n-- Kyllähän näet, kun minä sen tuon, sanoi poika.\n\nJa hän meni asuntoonsa ja alkoi sylkeä kultarahoja siksi, kunnes niitä \noli niin suuri kukkarollinen kuin kuninkaan linnan väen elatukseksi \npäivässä tarvittiin. Hän vei kukkaron linnaan ja palasi asuntoonsa \nkauppiaan luo.\n\nSiellä hän nyt eli kokonaista kaksi vuotta ja joka aamu hän linnaan \nkuljetti kukkarollisen kultarahoja. Kun kaksi vuotta oli kulunut \numpeen, niin alkoi kuninkaantytär jo pelätä, että poika hänet ottaa \nlopultakin vaimokseen, Hän meni isänsä luo ja sanoi:\n\n-- Jo kaksi vuotta on tuo poika linnaani elättänyt, ja jos näin vielä \njatkuu, niin täytyy minun mennä hänelle vaimoksi. Mutta sitä minä en \ntahdo, ja sen vuoksi tahdon keksiä keinon, jolla voisin hänet hengiltä \nottaa.\n\n-- Odota vielä puoli vuotta, sanoi kuningas, silloin voit tuumia, miten \nhänet hengiltä saattaisit.\n\nKun puoli vuotta oli kulunut, niin neuvotteli kuninkaantytär isänsä \nkanssa, miten he pojan tuhota voisivat. He lähettivät pojalle sanan ja \nkäskivät häntä linnaan kestiin saapumaan. Mutta poika aavisti tämän \nkutsun alla piilevän pahoja? likeltä ja vastasi:\n\n-- Minä en joudu käymään kesteissä, minulla on aivan kylliksi puuhaa \ntämän linnan väestön syöttämisessä.\n\nMoneen kertaan sinä kuukautena häntä linnaan pyydettiin, mutta hän ei \nmennyt. Lopulta kuningas suuttui ja lähetti sen sanan, että jollei \npoika heti tule, niin pyöveli tulee leikkaamaan hänen päänsä poikki.\n\nSilloin poika meni linnaan. Kuningas ja hänen tyttärensä olivat hyvin \nherttaisia, mutta mielessä oli heillä pahat aikeet, Hänelle syötettiin \nja juotettiin parasta, mitä keksiä saatettiin, mutta koko ajan koetti \nkuninkaantytär päästä siitä selville, mistä poika nuo kultarahansa sai. \nSattuipa luunsiru tulemaan pojan suuhun, ja kun hän sen sylkäisi \nsuustaan, niin putosi samassa kultaraha permannolle. Ja niin hänen \nsalaisuutensa tuli kuninkaantyttären tietoon.\n\nKuukauden ajan poika vielä elätti linnaa. Mutta kuninkaantytär tuli \nlevottomaksi ja läksi kysymään neuvoa tädiltään, joka oli suuri noita.\n\n-- Millä tavoin voin häneltä riistää tuon voiman? kysyi kuninkaantytär.\n\n-- Laadi pidot, vastasi noita. Syötä ja juota poikaa runsaasti. Tarjoa \nhänelle viiniä maljassa, johon minä sekoitan sellaista nestettä, joka \nhänet tekee heikoksi. Viekää sitten poika saunaan, joka on hyvin \nkuumaksi lämmitetty, siellä hän vaipuu tainnoksiin, ja tuo voima tulee \nhänen suustansa ulos.\n\nKuninkaantytär noudatti noidan neuvoa ja kutsui pojan pitoihin. Poika \nepäili linnassa pahoja hänelle haudottavan, mutta kun uhattiin hänet \ntappaa, ellei hän tulisi, niin saapui hän kuninkaantyttären luo. Tämä \noli laatinut oikein upeat pidot ja kesken niitä hän ystävällisesti \nhymyillen tarjosi pojalle kultamaljasta viiniä, johon hän oli \nsekoittanut noidan antaman nesteen. Ja niin kaunis hän oli, että poika \nei voinut olla ottamatta maljaa ja sitä tyhjentämättä. Silloin vaipui \npoika hervottomana maahan. Kuninkaantytär antoi kantaa hänet kuumaksi \nlämmitettyyn saunaan, jossa poika pyörtyi.\n\nToinnuttuaan poika aavisti hänelle pahoin käyneen ja alakuloisena hän \npalasi asuntoonsa. Hän koetti sylkeä, mutta kultarahoja ei enää \nkirvonnut hänen suustaan. Hänellä oli kotonaan kuitenkin niin paljon \nkultarahoja säästössä, että hän niillä elätti linnan väkeä vielä kaksi \nkuukautta. Mutta kun yksi kuukausi oli enää jälellä, niin loppui \nhäneltä rahat.\n\nKun kuninkaantytär sen kuuli, riemuitsi hän tavattomasti ja lähetti \nheti pyövelin pojan luo leikkaamaan hänen päänsä poikki ja pistämään \nsen seipään nenään.\n\nKun pyöveli vei poikaa kaupungin ulkopuolelle, niin alkoi poika \nrukoilla häneltä armoa. Hänellä oli vielä muutama kultaraha, ne hän \nantoi pyövelille ja sanoi:\n\n-- Päästä minut pakenemaan.\n\n-- En minä sinun kuolemaasi toivo, vastasi pyöveli. Päästäisinhän minä \nsinut vapaaksi, jos minulla olisi pää, minkä voisin sinun sijastasi \nseipään nenään panna.\n\n-- Kaiva jostain ruumis maasta ja pane sen pää seipään nenään.\n\nTähän suostui pyöveli, ja niin pääsi poika kaupungista pakenemaan.\n\nKun poika oli tullut kauas kaupungista, niin alkoi hän nousta vuorelle. \nSilloin kuuli hän vuoren takaa kovaa riitaa ja rähinää. Hän meni ääntä \nkohden ja tapasi siellä kaksi peloittavan rumaa miestä.\n\n-- Keitä te olette? kysyi poika.\n\n-- Me olemme Kilkan poikia, vastasivat miehet.\n\n-- Mitä te täällä meluatte?\n\n-- Olemme perinnön jaossa.\n\n-- Ja mikä on teidän perintönne?\n\n-- Nämä suuret kasat kultaa ja hopeaa. Ne me kyllä sovinnolla osaisimme \njakaa, mutta on meillä vielä tämä keppi, jonka kumpainenkin tahtoo \nsaada omakseen, Siitä on meidän välillemme tullut riita.\n\n-- Mikä keppi se sellainen on, jonka kumpikin omakseen tahtoo?\n\n-- Jos sitä kuljettaa kädestä käteen, niin lähtee siitä sotaväkeä niin \npaljon kuin tahtoo ja muuta maallista hyvyyttä.\n\n-- Minä tulen teidän tuomariksenne, sanoi poika.\n\n-- Jos sen teet, niin palkitsemme sinut runsaasti, vastasivat miehet.\n\n-- Menkää vuoren juurelle. Minä täältä ylhäältä heitän sen kepin. Se, \njoka sen saa, saa sen pitääkin.\n\nKilkan pojat menivät molemmat vuoren juurelle ja odottivat siellä \nkeppiä, Mutta sitä ei kuulunutkaan, sillä poika oli pitänyt kepin \nomanaan ja riensi tiehensä jättäen pojat sinne odottamaan aarteineen.\n\nPoika palasi kaupunkiin ja meni siihen huoneeseen, jossa hän oli \nasunut. Siellä hän kuljetti keppiä toisesta kädestään toiseen. Äkkiä \nhyppäsi kepin sisästä kaksi kookasta sankaria esiin.\n\n-- Mitä tahdot? kysyivät ne.\n\n-- Laittakaa tästä lasinen silta kuninkaan linnaan.\n\nMiehet katosivat ja palasivat pian takaisin ja sanoivat:\n\n-- Nyt on tahtosi täytetty. Mitä vielä meiltä vaadit?\n\n-- Kultaa ja hopeaa niin paljon kuin eläissäni tarvitsen.\n\nSilloin miehet alkoivat kantaa suuria säkkejä täynnä kultaa ja hopeaa \npojan asuntoon. Kaksi päivää he tätä työtä tekivät ja silloin oli pojan \nhuone lattiasta kattoon täynnä kultaa ja hopeaa.\n\nKun kuninkaantytär näki lasisen sillan, niin alkoi hän sitä myöten \nkulkea, mutta kun se oli liukas niin kaatui hän tuon tuostakin ja sai \npalata takaisin linnaansa konttaamalla.\n\nKun nuo molemmat sankarit olivat lopettaneet kullan ja hopean tuomisen, \nniin kysyivät he pojalta:\n\n-- Mitä vielä tahdot?\n\n-- Linnan kuninkaan tyttären linnan eteen, niin leveän ja korkean, että \nse sulkee valon pois hänen asunnostaan.\n\nKuninkaantytär makasi vuoteessaan ja ihmetteli, kun ei aamu alkanut \nkoittaa. Hän nousi ikkunaan ja näki pojan loihtiman linnan. Silloin \njuoksi hän isänsä luo ja sanoi:\n\n-- Minä luulen, että se poika on vielä siellä asunnossaan ja tämä \nkaikki on hänen toimiaan ja laitoksiaan. Hengiltä se sellainen mies on \nsaatava.\n\nKuningas lähetti heti suuren sotajoukon poikaa tappamaan. Kun ne sitä \nlasista siltaa kulkivat, niin hoippuivat ne sinne ja tänne sillan \nliukkaalla pinnalla.\n\nKun poika näki kuninkaan sotajoukon tulevan häntä kohden, niin arvasi \nhän niiden aikeet. Hän otti taikakepin ja kuljetti sitä kädestä \ntoiseen. Nuo kaksi sankaria hyppäsivät heti esiin ja hyökkäsivät \nkuninkaan sotilaitten kimppuun ja tappoivat ne kaikki tyyni.\n\nKun sotilaita ei kuulunut palaavaksi, niin lähetti kuningas vieläkin \nsuuremman sotajoukon poikaa tappamaan, mutta nekin kaikki surmattiin. \nLopulta, kun kuninkaalla ei enää ollut sotilaita, jotka hän olisi \nlähettänyt, käski hän kahta vanhaa neuvonantajaansa, vanhaa \nukonkäppyrää, menemään kysymään, kuka poika oli ja mitä hän tahtoi. \nUkot kontata kompuroivat lasista siltaa pitkin ja tulivat pojan \nasunnolle.\n\n-- Me-me, sanoi toinen heistä, joka änkytti pahasti, olemme tu-tulleet \nky-kysymään mi-mikä tarkoitus tällä ka-kaikella on? Tahdotko sinä\nta-tappaa ka-kaikki ka-kaupungin asukkaat?\n\n-- Aijai, sanoi toinen heistä, joka oli jo niin vanha, ettei hän \nosannut enää ajatellakaan. Sinä et saa tehdä sellaisia siltoja tänne, \nettä me sillä olemme saaneet mukella, kieriskellä ja kontata, ennenkuin \nolemme päässeet tänne asti, Mitä sinä oikeastaan tahdot?\n\n-- Ku-kuka sinä olet?\n\n-- Minä olen se sama poika, joka tätä linnaa olen kolme vuotta \nelättänyt. Ja jos niin tarvitaan, voin vielä elättää kolmekymmentä \nvuotta.\n\n-- Ja mi-mitä sinä tahdot?\n\n-- Sitä, että kuninkaantytär tulee minun luokseni tuota lasista siltaa \nmyöten.\n\nSen tiedon veivät nuo molemmat ukot kuninkaantyttärelle, Kiukusta ja \nnöyryytyksestä itkien läksi kuninkaantytär konttaamaan siltaa pitkin \npojan asunnolle.\n\nSinne tultuaan kumarsi kuninkaantytär nöyrästi pojalle ja sanoi:\n\n-- Nyt minä olen valmis tulemaan sinun vaimoksesi.\n\n-- Vielä et ole valmis, ennenkuin olet nöyräksi tullut, sanoi poika.\n\nHän otti taikakepin, löi sillä tyttöä ja sanoi:\n\n-- Muutu hevoseksi!\n\nJa kuninkaan tytär muuttui hevoseksi. Poika nousi sen selkään ja läksi \najamaan kuninkaan valtakunnasta pois. Matkoillaan hän tuli siihen \nvaltakuntaan, jossa hänen veljensä oli kuninkaana.\n\nKun vanhempi veli näki pojan komealla ratsullaan ajavan kaupunkiin, \nniin lähetti hän palvelijansa sitä ostamaan.\n\n-- Paljonko tahdot hevosestasi? kysyi palvelija.\n\n-- Minä en myy hevostani, vastasi poika.\n\nPalvelija toi tämän sanoman kuninkaalle, joka sen kuullessaan virkkoi:\n\n-- Minä tahdon sen hevosen itselleni. Mene ja tarjoa hänelle niin \npaljon kuin hän haluaa, sillä minun täytyy se hevonen omakseni saada.\n\nPalvelija tuli pojan luokse ja lupasi hevosesta kaiken sen, minkä hän \nikänänsä vaatisi. Mutta poika ei mistään hinnasta sanonut hevostansa \nmyyvänsä.\n\nKun kuningas sen kuuli, niin käski hän heittämään pojan vankeuteen. Kun \npoika sinne vietiin, niin käski hän palvelijaa hyvästi hänen hevostaan \nruokkimaan.\n\nVankilassa poika kuljetti keppiä toisesta kädestään toiseen, ja kun nuo \nmolemmat sankarit olivat tulleet, niin käski hän niitä tuomaan sinne \nlinnaan viiniä ja kaikellaista muuta juotavaa niin paljon kuin he \njaksoivat kantaa. Ja poika juotti kaikki vanginvartijat ja vangit \nhumalaan.\n\nPalvelijat juoksivat kuninkaan luokse ja sanoivat:\n\n-- Nyt se mies on juottanut kaikki linnassa humalaan. Mitä me hänelle \nteemme?\n\n-- Hirteen se sellainen mies on pantava, vastasi kuningas.\n\nKun poikaa vietiin hirtettäväksi, niin oli koko kaupunki sitä \nkatsomassa ja kuningaskin saapui sinne.\n\nKun poika aijottiin hirteen ripustaa, niin näki pyöveli hänen \npaidankauluksessaan sormuksen.\n\n-- Mikähän rengas tämä on, sanoi pyöveli ja vei sormuksen kuninkaalle.\n\nTämä katsoi siihen ja huomasi sen siksi sormukseksi, jonka hän \nveljelleen oli antanut. Siitä kuningas sitten tunsi hänet omaksi \nveljekseen.\n\nIloisia olivat molemmat veljekset näin äkkiä kohdatessaan toisensa. Kun \nhe yhdessä olivat juhlineet, tuli heidän mielensä tietää, vieläkö \nheidän vanha isänsä oli elossa. He nousivat molemmat nuoremman veljen \nhevosen selkään ja ajoivat entiseen kotiinsa. Vanha, uskollinen renki, \njoka heidän henkensä oli pelastanut, oli vielä elossa, vaikkakin \nharmaatukkaisena vanhuksena. Isänsä kohtasivat pojat köyhtyneenä ja \nkaiken rikkautensa menettäneenä. Kerjäläisenä hän sai kulkea talosta \ntaloon.\n\nMutta kun pojat isänsä näkivät, niin pukivat he hänet kuninkaalliseen \npukuun ja lupasivat viedä hänet sinne, missä heidän valtakuntansa oli.\n\nÄitipuoli oli tuon ilkeän miehen kanssa yksissä juonissa anastanut \nkauppiaan kaiken omaisuuden. Pojat antoivat vangita heidät ja \ntuomitsivat heille kummallekin kovan rangaistuksen kaikista heidän \npahoista töistään. Ilkeä mies sidottiin kahden hevosen väliin, jotka \nrepivät hänet kuoliaaksi. Äitipuoli haudattiin kivien väliin, niin \nettei muuta kuin pää näkyi. Siinä renki sai häntä syöttää niin kauan \nkuin hän eli kuivilla kauroilla.\n\nIsänsä nostivat pojat tuon hevosen selkään ja kolmisin siinä istuessaan \nhe ajoivat vanhimman pojan valtakuntaan, jonne isä jäi elämään. Mutta \nnuorempi ajoi hevosellaan siihen kuningaskuntaan, josta hän \nkuninkaantyttären oli ottanut. Siellä oli kuningas sillä aikaa kuollut, \nja kansa valitsi pojan kuninkaakseen. Silloin poika löi kepillään \nhevosta ja sanoi:\n\n-- Nyt muutu ihmiseksi, sillä nyt olet jo sovittanut kaikki pahat \ntekosi, kun puoli vuotta olet hevosena ollut.\n\nJa poika otti hänet aviovaimokseen, ja he elivät onnellisina elämänsä \nloppuun asti.\n\n\n\n\nKANA.\n\n\nOlipa seppä ja hällä vaimo. Seppä takoa nakutteli pajassaan, ja hänen \nvaimonsa tuvassa kehräili. Ja kun he olivat ahkeria ja säästäväisiä, \nniin tulivat he piankin varakkaiksi.\n\n-- Meillä on kohta rahaa kuin roskaa, sanoi seppä.\n\n-- Niin on, vastasi hänen vaimonsa, enemmän kuin mitä tarvitsemme. \nOlisipa meillä lapsi, jolle voisimme tästä kaikesta antaa.\n\n-- Kun ei meille lasta ole annettu, niin saamme tyytyä olemaan ilman, \nsanoi seppä.\n\n-- Minä näin sellaisen merkillisen unen, sanoi vaimo, että sinä toit \ntupaan lumipallon, ja siitä syntyi meille lapsi.\n\n-- Mitä niistä unista, ei niihin ole luottamista, sanoi seppä.\n\nMutta kun ilta tuli, niin toi seppä tupaan lumipallon ja sanoi:\n\n-- Kannattaahan sitä aina koettaa, sitten senkin tietää, kun näkee.\n\nKun he aamulla nousivat levolta, niin kävellä tepsutteli kana tuvan \npermannolla.\n\n-- Ka-s, kana, sanoi seppä. Sekö siitä lumipallosta tulikin?\n\n-- Ja niin korea kana, sellainen oikea kullantutti, sanoi vaimo.\n\nSiinä he istuivat ja ihailivat sen kanan kauneutta.\n\n-- Mitä me sillä kanalla nyt teemme? sanoi seppä.\n\n-- Pidetään lapsenamme, vastasi vaimo. Yhtä hyvä se on kuin lapsikin, \nJa katsohan, kuinka se koreasti tepastelee, ei luulisi kanan siinä \nkulkevan, vaan ylhäisenä neitona sitä pitäisi, niin on se sorja ja \nvikkelä.\n\nSinä päivänä oli pajan ahjo kylmänä, sillä seppä istui koko päivän \ntuvassa ja puheli kanan kanssa. Ja hänen vaimonsa askarteli tuvassa ja \ntuon tuostakin sanoi sanan kanalle, joka iloisesti kaakotti. Ja seppä \nja hänen vaimonsa tunsivat itsensä niin sanomattoman onnellisiksi.\n\n-- Ei niillä, joilla on parkuvat kakarat kodissaan, voi olla niin \nhauskaa ja hupaisaa kuin meillä, sanoi seppä. Jos nyt valita saisin, \nniin en minä ottaisi lasta, vaan kanan minä tahtoisin kotiani. Kyllä \nkaikilla lapsia on, mutta kenellä on tällainen kana kuin meillä? Lasta \ntäytyy syöttää ja sillä tuttia suussa pitää, mutta toista ovat tämän \nhommat. Heti se itsestään hakee, mitä se tarvitsee. Onkohan niitä \nmaailmassa niin onnellisia ihmisiä kuin me olemme?\n\n-- Kuinka niillä olisi niin hauskaa kuin meillä? sanoi vaimo. Katsohan, \nkuinka se tuossa juoksentelee, keikaroitsee ja kumartelee, nyppää \nnokkaansa murun sieltä, toisen täältä. Ja nyt se nousee yhdelle jalalle \nseisomaan. Sellainen kana ei voi olla mikään tavallinen kana. Sellaista \nei voi olla kenelläkään muulla kuin meillä.\n\nJa tapasivat he kenen tahansa, niin täytyi heidän kertoa kaikille \nkanansa erinomaisesta viisaudesta ja kauneudesta.\n\n-- Elä puhu niin paljoa muille kanamme kauneudesta, sanoi seppä \nvaimolleen. Kaikki nauravat sinulle.\n\n-- Enemmänhän sinä puhut kuin minä, vastasi vaimo nauraen. Tuothan sinä \njokaisen, joka pajaan tulee, tänne tupaan meidän kanaamme katsomaan. Ja \nmitä se tekee, vaikka nauravatkin? Kanahan on meidän, ja jos me olemme \nsiihen mieltyneitä, niin meidänhän asiamme se on.\n\nTuli kevät ja tuli kesä, ja mansikat kypsyivät aholla. Kylän lapset \nmenivät niitä poimimaan ja ottivat kanan matkaansa. Sepän vaimo \nvaroitti lapsia hyvin kanaa vartioimaan, etteivät petolinnut pääsisi \nsitä viemään. Ja kun kana läksi lasten kanssa metsään, niin sitoi vaimo \nsen kaulaan pienen vakan. Kun lapset palasivat marjasta kotia, niin oli \nkanakin koonnut vakkansa täyteen mansikoita. Sen nähdessään sanoi \nvaimo:\n\n-- Enkös minä ole sitä aina sanonut, että meidän kana se vasta kana \nonkin ja sellainen kana, ettei toista koko avarassa maailmassa!\n\nToisena päivänä meni kana taas lasten kanssa marjaan ja toi koko vakan \ntäynnä mansikoita sepän vaimolle. Ja kun seppä näki kanan tulla \ntepsuttelevan pajan ohitse, ja pieni vakka kaulassa kieppui, niin ei \nseppä voinut olla hymysuin jäämättä sitä katsomaan, ja kesken jäi työ, \nja ennenkuin hän taas palasi työhönsä, niin oli jo tuli ahjossa \nsammunut.\n\nKolmantena päivänä, kun kana taas lasten kanssa meni marjaan, sattui \nmetsässä olemaan naapurin poika tuohia koivuista kiskomassa. Monasti \nhän oli kanan kanssa leikkinyt ja pajalle tullessaan hän ei koskaan \nunohtanut valikoida aitasta kauneimpia ohranjyviä kanalle tuodakseen. \nKana ei huomannut poikaa, vaan juoksi lapsista loitos ja kätkeytyi \nsuuren kiven taakse. Silloin poika suureksi hämmästyksekseen näki, \nmiten kana riisui höyhenpukunsa ja astui kauniina neitosena esiin.\n\nKotiaan tultuaan ei poika voinut tyttöä mielestään karkoittaa, vaan oli \nhän aina pojan ajatuksissa. Hän meni isänsä ja äitinsä luo ja pyysi \nheiltä lupaa saada ottaa kanan vaimokseen. Pojan isä ja äiti löivät \nkauhusta kätensä yhteen ja kielsivät, mutta kun poika ei lakannut \npyytämästä, niin antoivat he viimein hänelle luvan.\n\nSilloin poika meni sepän asunnolle ja pyysi heiltä kanaa omakseen. \nEihän sepällä ja hänen vaimollaan ollut sydäntä pojalta sitä kieltää, \nkun hän niin kauniisti pyysi.\n\nPidettiin sitten häät, ja kun sepällä oli varoja, niin olivat häät \nkomeat. Ja sulhanen istui pöydän päässä ja kana hänen rinnallaan \nkunniapaikalla ja nokki itselleen ruokaa sulhasensa vadista.\n\nSinne sepän mökille jäi poika kotivävyksi ja yhdessä he elivät \nonnellisina.\n\nTuli heinänteon aika ja seppä, hänen vaimonsa ja poika menivät \nniitylle. Kun he sieltä kotia palasivat, niin oli tuvassa ruoka \nvalmistettuna ja pöydälle tuotuna, ja ovella kana seisoi ja iloisesti \nkaakottaen heitä kutsui sisään.\n\nToisena päivänä kävi samoin. Kun heinäväki niityltä palasi, niin oli \nateria heitä odottamassa ja tupa oli siistitty kuin kuningasta vastaan \nottamaan.\n\nKolmantena päivänä ei poika jäänytkään niitylle, vaan palasi mökille \nmuka kovasinta hakemaan. Kun hän mökkiä lähestyi, niin piiloutui hän \naivan tuvan oven lähelle suuren heinätukun taakse. Sieltä hän saattoi \navoimesta ovesta nähdä tupaan, Siellä kana liikuskeli, tuli ovelle ja \nkun luuli jo kaikkien kauaksi menneen, niin riisui se höyhenverhonsa ja \npani sen huhmareesen talteen. Sitten se kauniina neitona meni sangolla \nlähteeltä vettä noutamaan.\n\nMutta kun tyttö oli tuvan nurkan taakse kadonnut, niin hiipi poika \npiilostaan esiin, juoksi tupaan, sieppasi höyhenverhon huhmareesta ja \nheitti sen palavaan lieteen. Sitten hän kiireimmän kautta juoksi \nniitylle seppää ja hänen vaimoansa noutamaan.\n\nJuoksujalassa he kaikin kolmisin tulivat mökille. Siellä kaunis nainen \noli lieden luona askartelemassa. Ja arvaahan, mikä ilo ja riemu sepän \ntuvassa syntyi, kun kana oli kauniiksi neitoseksi muuttunut!\n\n-- Olenhan minä aina sitä väittänyt, ettei se meidän kana mikään \ntavallinen kana ollutkaan, sanoi seppä.\n\n-- Luuletko, että minä sitä koskaan olen uskonut? sanoi hänen vaimonsa.\n\n-- Minä sen tiesin jo ennenkuin tulin häntä kihlaamaankaan, sanoi \npoika.\n\n-- Ja minä tiesin, että minun mieheni kerran oli minut lumoista \npelastava ja jälleen ihmiseksi tekevä, sanoi tyttö.\n\n-- Eivät ne kaikki kanat tavallisia kanoja olekaan, sanoi seppä, kun he \nyhdessä menivät pöydän ääreen aterioimaan.\n\n\n\n\nPUNAISEN MEREN KESKEEN UPOTETTU LINNA.\n\n\nOlipa kerran talo, suuri ja komea. Siinä asui isäntä, jolla oli kolme \npoikaa, kolme kaunista ja komeata poikaa. Rikas oli talo, mutta äkkiä \nsen rikkaus alkoi vähetä, sillä pelloilta ei voitu mitään korjata. Joka \nvuosi tehtiin touko, mutta kesällä tuli yö, aina sama yö, jolloin nousi \nsellainen rajuilma, että se kaiken hävitti.\n\nKymmenen vuotta oli täten kulunut, kun aivan epätoivoisena lausui \nisäntä pojilleen:\n\n-- Miksi enää suotta kylväisin, kun aina myrsky kaiken kylvön hävittää. \nTuho tässä on tulossa ja hätä ja puute meille kaikille.\n\nSanoi silloin vanhin poika:\n\n-- Anna minun kylvää tänä vuonna, ehkä onni on minulle suotuisampi.\n\nIsä suostui poikansa pyyntöön. Tämä höysti pellot ja kylvi niihin \nsiemenen. Tuli kesä ja tuli tuo yö, jolloin aina ennen myrsky oli \nviljan tuhonnut. Nousi nytkin sellainen ilma, että kaikki tuhoutui \npellolla.\n\nSanoi silloin keskimmäinen poika:\n\n-- Anna minun kylvää tänä vuonna ja tahdonpa selvän saada, mistä tuo \nrajuilma tulee.\n\nIsä suostui poikansa pyyntöön. Tämä muokkasi pellot ja teki touoksi. \nTuli kesä ja kun tuli tuo merkitty yö, niin meni poika vartioimaan. \nYöllä nousi sellainen myrsky, että puut kaatuivat, ja poika peloissaan \nmeni saunaan pakoon. Kun hän aamulla katseli peltoa, niin oli se \nkokonaan tuhottu.\n\n-- Anna minun kylvää tänä vuonna, sanoi nuorin pojista.\n\n-- Turhaa on sinun kylvää, vastasi isä. Vahinko tästä kuitenkin tulee.\n\nMutta poika rukoili siksi, kunnes isänsä vihdoin suostui. Ja nuorin \npoika kylvi pellot. Tuli kesä ja tuo merkki-yö. Poika oli päättänyt \npäästä selville, mikä tämän tuhon aikaan sai. Hän meni pellolle ja \nkätkeytyi ojan yli vievän sillan alle.\n\nSiellä oli hän turvassa, kun alkoi myrsky, Ryskyen kaatuivat puut \nsalolla, rajusti vihmoi vettä, oli kuin kaikki luonnonvoimat olisivat \npäässeet valloilleen, Siinä odotellessaan näki poika kolme suurta, \nmustaa lintua, jotka lensivät ilman halki ja laskeutuivat sille \nsillalle, jonka alle poika oli piiloutunut, Siinä ne heittivät verhot \nyltään ja muuttuivat ihaniksi naisiksi, Yksi heistä läksi edeltä peltoa \ntallaamaan, ja kohta seurasivat molemmat toisetkin.\n\nHeidän mentyään hävitystyöhönsä nousi poika sillan alta, sieppasi \nneitosten lintuverhot ja piiloutui jälleen.\n\nKun neitoset olivat pellon tuhonneet, palasi kaksi verhojaan etsimään. \nNähtyään niiden kadonneen alkoivat he niitä kaikkialta etsiä ja sitä \ntehdessään löysivät pojan ja väkivallalla riistivät häneltä \nlintuverhonsa ja lensivät pois.\n\nMutta kolmas neitosista oli viivähtänyt kauemmin kuin sisarensa \npellolla ja palasi nyt verhoaan etsimään. Turhaan hän koetti pojalta \nsitä riistää, tämä piti vimmatusti puoliaan, ja niin täytyi neitosen \nruveta vihdoin armoa rukoilemaan.\n\n-- Päästä minut pois!\n\n-- En ennen kuin korvaat kaiken vahingon, minkä olet saanut aikaan \nisälleni ja veljilleni, vastasi poika. Jos maksat isälleni kymmenen \nvuoden viljan ja veljilleni kummallekin vuoden tuhotun laihon, niin \nannan verhosi sinulle, ja turvassa saat lentää omille maillesi.\n\n-- Minulla ei ole mitään, millä sinulle kaiken korvaisin, sanoi \nneitonen, ei muuta kuin oma itseni. Ota minut vaimoksesi!\n\nPoika mieltyi kauniiseen neitoseen ja lupasi ottaa hänet vaimokseen. \nSilloin neitonen otti kauniin sormuksen sormestaan, ojensi sen pojalle \nja sanoi:\n\n-- Tämän sormuksen kautta olen minä sinuun sidottu. Kun kuu kolmasti on \ntäydeksi tullut, niin laita häät, ja hääpäivänä, juuri kun keskipäivä \non, minä tulen luoksesi.\n\nPoika antoi neitoselle hänen lintuverhonsa, ja puettuaan sen ylleen \nlensi neitonen kauas pois.\n\nTuli hääpäivä, ja kartano oli täynnä kansaa. Sitä oli tullut läheltä ja \nkaukaa, sillä kaikki olivat uteliaita tietämään, millainen se morsian \nolisi, jota ei vielä kukaan ollut nähnyt.\n\nSiinä odotellaan ja odotellaan, morsianta ei vain kuulu. Jo oli \nsulhanen aivan onneton ja oli jo varma siitä, että hän oli petetyksi \ntullut, kun keskipäivä tuli ja kello löi kaksitoista. Silloin nähtiin \nmorsiamen tulevan komeissa harmaitten hevosten vetämissä vaunuissa.\n\nKaunis oli morsian, niin kaunis, ettei moista ennen oltu nähty, ja \nilomielin katseli poika nuorta vaimoaan rinnallaan.\n\nKäytiin siitä sitten hääaterialle, jossa runsaasti syötiin ja juotiin. \nJa kun juhla oli ylimmillään, niin ammuttiin kanuunoilla. Tämä pauke \nkuului kuninkaan kartanoon.\n\n-- Mitä tämä tietää, sanoi kuningas. Kuka on ruvennut sotimaan minun \ntietämättäni? Tästä tällaisesta on loppu tehtävä.\n\nJa kuningas lähetti palvelijansa katsomaan, missä kanuunia paukutettiin \nja kuka siellä niitä paukutti. Palvelija palasi piankin kuninkaan luo \nja sanoi:\n\n-- Ei mikään sota siellä riehu, vaan häitä siellä vietetään, ja niin \nkaunis on morsian, että sellaista ei kukaan koskaan ennen ole nähnyt.\n\nKuningas ei voinut uteliaisuuttaan hillitä, vaan riensi hänkin häihin \ntuota kauneudestaan kuuluisaa morsianta katsomaan. Hänet nähdessään \nsyttyi kuninkaan mieli ja hän tahtoi neitosen omakseen. Hän alkoi \nmiettiä keinoa, millä hän tuhon voisi luottaa pojalle. Ja kun hänen \nmielensä oli ilkeä, niin pian hän keinon löysikin.\n\n-- Sinun täytyy ensi yönä kaataa minun tammimetsäni, sanoi kuningas, ja \njollei se aamuksi ole tehty niin noutavat minun pyövelini sinut.\n\nNäin sanottuaan läksi kuningas pois häistä varmana siitä, että poika ei \nenää seuraavana päivänä olisi elävien joukossa.\n\nPoika valitti vaimolleen:\n\n-- Lyhyt on onnemme aika ollut, huomenna se jo on loppunut, sillä millä \nminä sen metsän jaksan kaataa.\n\n-- Ole huoleti, sanoi hänen nuori vaimonsa, jatkakaamme pitoja.\n\nMutta rengille hän antoi sen määräyksen, että keskiyöllä, juuri kellon \nlyödessä kahtatoista, oli hänen paras harmaa hevosensa tuotava \nportaiden eteen.\n\nKun pidot olivat päättyneet ja vieraat lähteneet talosta ja keskiyön \naika läheni, sanoi nuori vaimo miehelleen:\n\n-- Minä olen sinulle pelastuksen valmistanut. Tuolla portaiden edessä \nodottaa sinua minun paras harmaa hevoseni. Nouse sen selkään ja laukkaa \nkuninkaan tammimetsään. Ota tämä pieni kirves, joka on heikon näköinen, \nmutta jonka voima on ihmeellinen. Kun tulet tammimetsän laitaan, niin \non siinä pieni tammenvesa, lyö se tällä kirveellä kumoon ja sano: \nnäillä lyönneillä kaikki tammet kaatukoot!\n\nPoika nousi harmaan ratsun selkään ja tammimetsän laitaan tultuaan teki \nniinkuin hänen vaimonsa oli häntä neuvonut, ja koko kuninkaan suuri \ntammimetsä kaatui yhdeksi kaskeksi.\n\nHarmaalla hevosella ajoi poika kotiinsa, jossa hänen vaimonsa häntä \nodotteli.\n\n-- Kuinka luonnistui työsi? kysyi vaimo.\n\n-- Juuri niinkuin sanoit, kaikki puut ovat kaatuneet.\n\nKun kuningas aamun tultua näki, että poika oli vaaditun työn täyttänyt, \nniin hänen mielensä kiukusta musteni ja hän sanoi pojalle:\n\n-- Koska sinä olet niin voimallinen, niin pitää sinun ne jälleen nostaa \npystyynkin. Jollet sitä voi tehdä, niin huomenna annan sinut teloittaa.\n\nMurheellisin mielin tuli poika kotia vaimonsa luo ja kertoi hänelle, \nmitä kuningas oli vaatinut ja miten uhannut.\n\n-- Elä murehdi, mieheni, sanoi nuori vaimo, vaan odota iltaa, se kyllä \ntuo neuvot mukanaan.\n\nKeskiyöllä hän jälleen oli käskenyt tuomaan harmaan hevosensa \nportaitten eteen, herätti miehensä ja sanoi:\n\n-- Nouse harmaan hevoseni selkään ja aja tammimetsään, nosta se pieni \nmetsän laidassa oleva puu pystyyn ja sano: Tämän nostan, kaikki puut \nnouskoot!\n\nMies noudatti vaimonsa käskyä, ratsasti metsään ja nosti pienen puun \npystyyn, jolloin koko metsä oli jälleen paikoillaan aivan kuin ei se \nkoskaan kaatunut olisikaan.\n\nKun kuningas aamulla näki, että poika oli tämänkin työn täyttänyt, ei \nhänen suuttumuksensa tuntenut mitään rajoja. Hän sanoi pojalle:\n\n-- Koska sinä olet niin voimallinen ja niin kaikki tietäväinen, niin \ntulee sinun hankkia minulle ne avaimet, jotka isäni isävainajan aikana \nkatosivat, ja joita turhaan siitä asti on etsitty. Jollet niitä minulle \ntuo, niin kuolema sinut kohtaa.\n\nPoika palasi nuoren vaimonsa luo ja sanoi:\n\n-- Nyt tuho minun tielleni tuli. Kuningas vaatii minua tuomaan hänelle \nne avaimet, jotka hänen isänsä isävainajan aikana katosivat.\n\n-- Heitä pois tuo murheellinen muotosi, sanoi silloin vaimo. Aamulla \nnouse harmaan ratsuni selkään, se sinut vie sinne, minne avaimet ovat \nkätketyt. Kun heponi pysähtyy erään kirkon eteen, niin aukeavat sen \novet itsestään. Sen kirkon peräseinällä ovat nuo etsityt avaimet. Mene \nkirkkoon ja ota ne, mutta elä palatessasi katso taaksesi.\n\nKauas monien maiden taakse vei harmaa hevonen pojan. Kun se erään \nkirkon eteen pysähtyi, niin ovet aukenivat itsestään, ja poika näki \nkirkon peräseinällä nuo etsityt avaimet.\n\nPoika astui ovesta sisään. Jo oli hän ottanut avaimet ja jo läheni \nkirkon ovea, kun hän kuuli kirkon haltijan takanaan huutavan:\n\n-- Poika, mitä sinä teit? Elä mene, sinä jotakin veit!\n\nSilloin poika katsahti taakseen, mutta vaipuikin samassa tiedottomana \nmaahan. Siinä kaatuessaan kirposi avainkimppu hänen kädestään ja lensi \noven ulkopuolelle, jotenka haltija ei sitä saanut takaisin. Hevonen \nsieppasi edestään maasta avaimet suuhunsa ja laukkasi takaisin pojan \nkartanolle, jossa hän antoi ne emännälleen.\n\nAvaimet saadessaan tiesi nuori vaimo onnettomuuden kohdanneen hänen \nmiestään tämän ollessa avaimia noutamassa. Hän vei kimpun kuninkaalle \nja sanoi:\n\n-- Tuossa ovat vaatimasi avaimet, mutta kalliilla hinnalla ne ovat \nhankitut, sillä mieheni ei siltä matkalta ole enää luokseni palannut.\n\nTämän kuultuaan ihastui kuningas ikihyväksi. Nyt luuli hän saavansa \nnuoren vaimon omakseen. Kun hän toivomuksensa nuorelle vaimolle lausui, \nvastasi tämä:\n\n-- Anna minun vuosi odottaa miestäni palaavaksi. Vuoden tahdon itkeä \nkadonnutta armastani. Jollei hän vuoden umpeen mentyä ole luokseni \npalannut, niin silloin voit valmistaa häät minun kanssani \nvietettäviksi.\n\nKului siitä vuosi, eikä poikaa kuulunut kotia.\n\nSilloin valmisti kuningas suuret juhlat viettääkseen häitä. Ennen \nkirkolle menoa kutsui nuori vaimo uskollisen rengin luokseen ja sanoi:\n\n-- Vuoden olen miestäni odottanut kotia saapuvaksi, mutta ei hän ole \ntullut, ja niinpä tahdon jälleen lähteä omille mailleni. Puhun sinulle \nkuitenkin siltä varalta, että hän kerran palaisi. Kun kuninkaan \nhääsaatto saapuu kirkon edustalle, niin lähden lentoon. Katso silloin, \nmihin suuntaan matkani ohjaan, ja kerro miehelleni, että asun valkoisen \nja mustan meren takana punaiseen mereen upotetussa linnassa. Sieltä hän \nminut on löytävä, mutta pitkä ja vaivaloinen ja monien vaarojen \nsaartama on sinne tie.\n\nMorsiuspukunsa alle hän kätki lintuverhonsa, ja kun hääsaatto oli \nkirkon eteen tullut, niin heitti hän äkkiä pois morsiuspukunsa ja lensi \nsuurena lintuna kauas pois kuninkaan ja koko hääväen suureksi \nkummastukseksi.\n\nKun poika oli lumotun kirkon kynnyksellä taas tajuntaansa tullut, niin \nalkoi hän etsiä tietä omille mailleen. Mutta kaukana hän oli, eikä \nkukaan osannut hänelle neuvoa, missä se maan kolkka oli, jossa hänen \nkotinsa sijaitsi.\n\nKerran näin kulkiessaan tietä eteenpäin sattui hän astumaan kirkon \nsivu, ja sen vieressä hautuumaalla hän näki kolme miestä. Nämä huusivat \nhänelle:\n\n-- Mies hoi, elä mene, tulehan tänne!\n\nPoika meni heidän luokseen, Silloin sanoi yksi heistä:\n\n-- Kuten näet, on meitä tässä kolme miestä ja kolme esinettä on meillä \njaettavana, mutta emme ole jakoa osanneet tehdä, vaikka koko ikämme \nolemme koettaneet ja olemme siinä toimessa jo vanhoiksi tulleet.\n\n-- Mitkä ovat nuo kolme esinettä? kysyi poika.\n\n-- Tässä ne ovat, vastasi mies, hattu, saappaat ja miekka. Hajanaiset \nne ovat, mutta niiden voima on ihmeellinen.\n\n-- Millainen niiden voima on? kysyi poika.\n\n-- Kun hatun panet päähäsi, niin ei kukaan sinua näe.\n\n-- Tahdonpa koettaa, sanoi poika.\n\nHän pani hatun päähänsä ja kysyi:\n\n-- Näettekö nyt minut?\n\n-- Emme näe, sanoivat vanhukset, kadonnut olet kokonaan, emme kuule \nmuuta kuin äänesi.\n\n-- Mitä näillä saappailla tehdään?\n\n-- Niillä astuu sinne asti kuin näkee.\n\n-- Ja mihin tätä miekkaa tarvitaan?\n\n-- Sitä kun heiluttaa, niin kaikki vastustajat kaatuvat, vastasivat \nvanhukset.\n\nPoika piti kaikki kolme esinettä ja läksi taikasaappaissa kotiaan \nkohden rientämään. Hän saapui kirkon luo vähän sen jälkeen, kun hänen \nvaimonsa oli lentänyt pois. Rengiltä hän sitten kyseli:\n\n-- Minne päin vaimoni lensi?\n\n-- Tuonne itää kohden hän katosi. Ennen lähtöään hän käski sinulle \nsanoa, että hän on valkoisen ja mustan meren takana punaiseen mereen \nupotetussa linnassa. Sieltä hänet löydät, mutta pitkä ja vaivaloinen ja \nmonien vaarojen saartama on sinne tie.\n\nPoika ei vaaroja säikkynyt, vaan läksi kulkemaan sitä itä-ilmaa kohden. \nTulipa hän uutistaloon, poikkesi sisään ja pyysi yösijaa.\n\n-- Kuka sinä olet? kysyi talon isäntä.\n\n-- Olenhan vain mies tuolta kaukaa ja olen kadonnutta hevostani \netsimässä.\n\n-- Jää sitten taloon ja lepää matkasi vaivoista, sanoi isäntä.\n\nKun poika siinä penkillä makasi, niin alkoi emäntä kattaa pöytää ja \nkokosi sille oikein upean aterian.\n\nSyötyään iltasen panivat he maata. Aamulla läksi isäntä pojalle \nnäyttämään talon tavaroita ja rikkauksia. Hän vei pojan aittaan, joka \noli aivan täynnä kuparia.\n\n-- Tämä ei vielä mitään, sanoi isäntä, mutta katsotaanhan toista \naittaa.\n\nHän vei pojan aittaan, joka oli aivan täynnä hopeaa.\n\n-- Ei tämäkään ole vielä mitään, sanoi isäntä, mutta mennäänpä \nkolmanteen aittaan, niin jotain näkemäsi pitää.\n\nKun he kolmanteen aittaan tulivat, niin oli se aivan täynnä kultaa. \nSilloin poika pisti taikalakin päähänsä ja ajoi laukkunsa rahoja \ntäyteen. Isäntä etsi etsimistään poikaa, ja kun ei häntä aitassa \nnähnyt, etsi aitan ulkopuolelta. Kun ei sieltäkään löytänyt, palasi hän \naittaan ja sanoi:\n\n-- Mihinkä se poika joutui?\n\nKun hän kultalaariinsa katsoi, niin näki hän siinä syvän kolon.\n\n-- Rosvon taisinkin talooni yöksi ottaa ja hänelle aarteitani näytellä, \nvaikka hän itseään hevosenhakijaksi sanoikin, arveli isäntä.\n\nKun hän aitasta tuli pihalle, niin oli poika jo kaukana pellon toisella \npuolella, siellä hän otti hatun päästään, jolloin isäntä hänet näki.\n\n-- Tuolla se kirottu mies jo menee, huusi isäntä ja läksi poikaa kiinni \nottamaan.\n\nMutta poika panikin hatun jälleen päähänsä ja katosi näkyvistä.\n\nLaukkunsa kultaa täynnä asteli poika yhä vain itää kohden siihen ilman \nsuuntaan, jonne hänen vaimonsa oli kadonnut. Käveltyään sen päivän tuli \nhän valkoisen meren rannalle. Valkoinen oli sen pohja ja maidon värinen \nsen vesi.\n\nPoika asteli pitkin rantaa ja etsi ihmisolentoa, joka soutaisi hänet \nmeren toiselle puolelle. Siinä kävellessään tuli hän pienelle mökille. \nKun poika tuvan oven avasi, niin näki hän siellä tytön, jolla oli kolme \nkyynärää pitkä nenä, jolla hän kohenteli liedessä palavia puita.\n\n-- Mitä sinä minun asunnostani etsit? kysyi tyttö.\n\n-- Soutajaa, joka minut veisi valkoisen meren toiselle rannalle, \nvastasi poika.\n\n-- Minä kyllä voin sinut toiselle rannalle soutaa, sanoi tyttö, mutta \nmaksutta en sitä tee.\n\n-- Ja mitä sinä maksuksi vaadit?\n\n-- Sinun toisen kätesi.\n\n-- Etkö tyytyisi kultaan, sillä on minulla sitäkin sinulle antaa.\n\n-- Kätesi minä tahdon, muusta palkasta en huoli.\n\n-- Täytyyhän se antaa, vastasi poika, sillä meren toiselle puolelle \ntäytyy minun päästä.\n\n-- Mutta käden tahdon ensin, ennenkuin lähden soutamaan.\n\n-- Ota se vasta toisella rannalla, niin minä pidän soutaessasi perää, \nsanoi poika.\n\nTähän kauppaan tyttö suostui ja vei pojan veneeseen, jossa oli \nviittäkymmentä syltä pitkät airot. Kun toiselle rannalle tultiin, niin \npoika pisti taikahatun päähänsä ja hyppäsi maihin.\n\nTyttö siinä etsi poikaa veneestä:\n\n-- Minne se katosi, kun jätti maksamatta, ei antanut kättään eikä \nkultaa.\n\nPoika kulki eteenpäin ja tuli mustan meren rantaan. Musta oli sen \npohja, pikimustaa sen vesi ja mustat kivetkin sen rannalla. Rantaa \npitkin kulkiessaan löysi poika pienen mökin. Kun hän tuvan oven avasi, \nniin oli siellä tyttö, jolla oli kuutta kyynärää pitkä nenä.\n\n-- Terveisiä paljon nuoremmalta sisareltasi, sanoi poika. Hän souti \nminut valkoisen meren yli.\n\n-- Nyt sinä valehtelet, sanoi tyttö. Hän ei sinua ole soutanut, koska \nei ole toista kättäsi ottanut.\n\n-- Katsohan tätä laukkua, se on täynnä kultaa. Sitä otti sisaresi \nmaksuksi, ja on minulla vielä sitä sinullekin antaa.\n\n-- Kultaa ei saa soutupalkaksi ottaa, huusi tyttö hyvin vihaisena. Käsi \non otettava.\n\n-- Kultaa hän kuitenkin otti, ja nyt minä tahtoisin päästä tämänkin \nmustan meren toiselle rannalle.\n\n-- Kyllä minä voin sinut toiselle rannalle soutaa, mutta sitten otankin \nmolemmat kätesi palkaksi.\n\nYhdessä he astelivat rantaan. Siellä sanoi tyttö:\n\n-- Ojennahan tänne kätesi, niin leikkaan ne pois.\n\n-- Ota vasta toisella rannalla, niin osaan sinne soudettaessa pitää \nperää, sanoi poika.\n\nSiihen suostui tyttö. Toisella rannalla pani poika taikahatun päähänsä, \nhyppäsi maihin ja jätti tytön häntä veneestä etsimään.\n\nPoika kulki pitkin maita ja tuli lopulta punaisen meren luo. \nVerenhohtava oli sen pinta ja punaisina löivät laineet sen rantakiviä \nvastaan. Rantaa käyskennellessään tuli poika pienelle tuvalle. Siellä \nasui tyttö, joka nenällään kohenteli puita pesässä.\n\n-- Terveisiä sisariltasi, sanoi poika.\n\n-- Kuinka sinä tänne olet päässyt, kun sinulta ei ole ainoatakaan \njäsentä poissa ja molemmat kätesi olisi pitänyt ottaa.\n\n-- Ne tyytyivät soutupalkaksi ottamaan kultaa, vastasi poika.\n\n-- Siinä he ovat tehneet vastoin kaikkia sopimuksia, sanoi tyttö \nvihoissaan. Kyllä minä heille vielä opetan, mitä se tahtoo sanoa, kun \nkultaan tyytyvät eivätkä käsiäsi sinulta vieneet.\n\nTyttö lauhtui kuitenkin ja kysyi pojalta:\n\n-- Minne olet matkalla?\n\n-- Tuon punaisen meren keskelle linnaan, joka on upotettu veden sisään \nniin ettei muuta kuin vähän harjaa näkyy veden kalvon yläpuolella.\n\n-- Turhaan etsit, sanoi tyttö, ei sellaista linnaa tässä meressä ole, \nsillä olen moneen kertaan soudellut sen ristiin ja rastiin.\n\nKun tyttö näki, miten alakuloiseksi poika tuli hänen sanoistaan, niin \nlausui hän:\n\n-- Odota aamuun, niin kysyn taivaan linnuilta. Ehkä joku niistä on sen \nnähnyt, mitä minä en ole nähnyt.\n\nAamulla tyttö sitten asteli pojan seurassa meren rantaan ja huusi:\n\n-- Hohoi, kaikki taivaan linnut tänne minun puheilleni!\n\nAivan mustanaan oli taivas, kun lintuja monenmoisia, monen kokoisia \nlensi rannalle. Näiltä kysyi tyttö:\n\n-- Oletteko nähneet sellaista linnaa, joka on upotettu tuonne punaiseen \nmereen niin että vain vähän harjaa näkyy veden kalvon yläpuolella?\n\n-- Emme, sellaista linnaa emme ole nähneet, vastasivat linnut.\n\nTyttö lähetti heidät pois.\n\n-- Kysynpä meren kaloilta, ne sen linnan ovat voineet nähdä.\n\nJa hän huusi:\n\n-- Hohoi, kaikki veden kalat, tulkaa minun puheilleni.\n\nVesi aivan kiehui ja kuohui, kun suunnaton kalaparvi ui rantaa kohden. \nNäiltä kysyi tyttö:\n\n-- Oletteko nähneet sellaista linnaa, joka on upotettu tuonne punaiseen \nmereen niin että vain vähän harjaa näkyy veden kalvon yläpuolella?\n\n-- Emme, sellaista linnaa emme ole nähneet, vastasivat kalat.\n\n-- Koska kalatkaan eivät sitä linnaa ole nähneet, niin ei sitä ole \nolemassakaan, sanoi tyttö.\n\nPoika tuli tästä kovasti murheelliseksi. Kun hän merelle päin katsoi, \nniin näki hän valaskalan, joka nyt vasta saapui, kun kaikki toiset \nkalat jo olivat lähteneet pois.\n\n-- Missä sinä olet viivytellyt, kysyi tyttö, kun et heti kutsuani \nnoudattanut?\n\n-- Kun meressä uiskentelin, vastasi valaskala, niin kohtasin mereen \nupotetun linnan, ja sen torniin tarttui eväni kiinni. Siksi minä \nviivyin, enkä tullut toisten tullessa.\n\n-- Lähde nyt uimaan sitä linnaa kohden, sanoi poika, jonka mielen \ntäytti iloinen aavistus siitä, että hän jälleen saisi kohdata kadonneen \nvaimonsa.\n\nJa poika hyppäsi valaskalan selkään ja pani taikahatun päähänsä. Kun \nvalaskala ui sen linnan vieritse, niin hyppäsi poika sen harjalle \nseisomaan.\n\nSuljettu oli linna ja meren pinnan alapuolella se oli, mutta kun sen \nasukkaat tahtoivat linnan seinien sisäpuolelta lähteä, silloin se nousi \nkokonaan veden kalvon yläpuolelle.\n\nKun poika siinä näkymättömänä oli ja hän linnan noustua veden kalvoon \nlaskeutui sen harjalta alas, huomasi hän palkkapiian, joka tuli \nmaljalla vettä noutamaan sille tytölle, joka kerran oli pojan vaimona \nollut. Poika otti sormestaan sen sormuksen, jonka hän kerran oli saanut \nvaimoltaan, ja pudotti sen maljaan, ja kun palkkapiika läksi linnaan, \nniin seurasi poika häntä näkymättömänä.\n\nMurheellisena istui linnassa se nainen, joka kerran oli ollut pojan \nonnellisena aviovaimona. Mutta kun hän maljan huulilleen nosti ja \nsormus sen sisässä kirkkaasti kilahti ja hän sen käteensä otti ja tunsi \nsamaksi, jolla hän kerran oli itsensä kihlannut, niin riemastui hän.\n\n-- Tämä on minun mieheni sormus, huudahti hän, hänelle itse antamani. \nJos sormus on täällä, niin ei hänkään itse voi loitolla olla.\n\nSilloin otti poika taikahatun päästään, ja heidän ilonsa oli suuri \nkohdatessaan jälleen toisensa.\n\nSeuraavana päivänä puki tyttö lintuverhonsa ylleen ja kantaen poikaa \nselässään he läksivät kohden pojan kotia. Voimakkailla siivillään \nhalkoi tyttö ilmaa, kohosi korkealle taivaan kuultavaan sineen, liiti \npilvien pieltä ja laskeutui viimein pojan kotipihalle.\n\nKun kuningas kuuli pojan palanneen, niin hän kokosi sotaväkensä ja \nläksi häntä surmaamaan. Mutta poika heilutti taikamiekkaansa ja \nkuningas joukkoineen kaatui kuolleena maahan.\n\nJa kun kuningas näin oli saanut surmansa, niin valitsi kansa pojan \nhänen sijaansa ja antoi hänelle kruunun ja valtaistuimen. Ja poika teki \nvaimonsa kuningattareksi ja onnellisina he hallitsivat maata ja kansaa \nelämänsä ehtooseen asti.\n\n\n\n\nELÄVÄ KANNEL.\n\n\nOlipa leskiakka ja akalla poika ja pojalla koira. He asuivat kaikin \nkolmisin pienessä mökkirähjässä. Kun pojalle tuli ikävä siinä yksin \nistuessaan vanhan äitinsä keralla, niin sanoi akka:\n\n-- Mitä siinä noin alakuloisena istua murjotat? Mene metsälle, niin \nmielesi keventyy.\n\nPoika otti pyssyn seinältä, sellaisen vanhan piilukon, vihelsi koiran \nmukaansa ja asteli metsään. Käveli, käveli niinkuin se kävelee, jonka \nmieli ei ole riistassa. Tyhjänä tuli poika kotia tuomatta metsästä \nsulkaakaan.\n\nMeni poika toisenakin päivänä. Käveli ja käveli ja kurkisteli, mutta ei \nnähnyt ammuttavan näköistäkään.\n\nKolmantena päivänä hän ei enää aikonutkaan mennä metsälle, mutta akka \najoi poikansa sinne ja sanoi:\n\n-- Ei se riista nyt yht'äkkiä ole voinut kokonaan kadota. Kyllä mies \naina jotain kiinni saa, kun oikein tahtoo.\n\nVastahakoisesti meni poika metsään. Käveli, käveli, niinkuin joutilas \nkävelee. Alkoipa koiransa äkkiä haukkua oravaa ja sai sen lopulta \nahdistetuksi petäjään, josta se ei enää päässyt muualle hyppäämään.\n\n-- Orava kuin orava, ajatteli poika. Onhan sekin jotain paremman \npuutteessa.\n\nHän nosti pyssynsä ja tähtäsi, mutta juuri kun hänen piti laukaista, \nirtaantui piinpala pyssystä ja singahti niin kauas, ettei poika sitä \nenää löytänyt. Hän juoksi kotiaan uutta piinpalaa hakemaan. Sillä aikaa \nkoira haukkui puun juurella eikä päästänyt oravaa pois. Poika palasi \nhongan juurelle, tähtäsi ja aikoi juuri laukaista, kun hän aivan \nhölmistyi kuullessaan oravan pehmeällä äänellä puhua liruttavan:\n\n-- Elähän ammu, poika, elähän ammu! Odota, kunnes tulen maahan!\n\nHämmästyneenä poika katseli, miten orava pitkin runkoa aleni maata \nkohden ja kun oli vihdoin puun juurelle päässyt, niin heittäytyi maahan \npojan eteen ja muuttui samassa kauniiksi neitoseksi.\n\n-- No nyt on ihme ja kumma, sanoi poika, kun oravista noin yht'äkkiä \nneitosia syntyy. Sittenhän se metsä on aivan täynnä naisväkeä. Korea \nsinä olet, mutta nouse ylös, mitä siinä maassa loikoilet. Koska sinä et \nolekaan mikään tavallinen orava, niin minun puolestani saat ottaa \nentisen hahmosi takaisin ja mennä puuhun, en minä sinua ahdista sen \nkoommin.\n\n-- Kun minä kerran olen ihmiseksi muuttunut, niin en voi entiseen \nmuotooni enää palata, sanoi tyttö.\n\n-- Se on ikävä asia, vastasi siihen poika. Mutta minne minä sinut nyt \nsijoitan? Minä olin metsälle tullut riistan enkä naisten hakuun.\n\n-- Ota minut vaimoksesi.\n\n-- Kas, eihän minulla mitään sitä vastaan olisi, sanoi poika, olethan \nsinä korea tyttö, ja ikäväksihän tämä elämä on minulle tullut näin \nyksinäisenä, mutta minulla on äitimuori, ja kun ei hän ole minua \nlähettänyt akan hakuun, niin kuinka minä silloin voin sellaisen kotiani \nkuljettaa.\n\n-- Mennään kysymään. Ehkä hyvinkin ottaa.\n\n-- Voihan tuota koettaa, mutta minä en takaa mistään.\n\nJa poika läksi tytön seurassa kotiaan kohden kulkemaan.\n\nTiellä hän selitteli tytölle:\n\n-- Elä sinä luule, etten minä niinkuin tahtoisi itselleni akkaa. Kyllä \nminun jo kauan on sitä mieleni tehnyt, mutta jollei äitini miniää \nsuvaitse, niin en minä naista väkivallalla kotiini tuo, siitä, näet, \nsyntyisi sellainen loppumaton riita ja tora. Ja jos äiti kieltää, niin \nmennä saat ja muista, että en ainakaan minä kosimista tehnyt, vaan \nkyllä se juttu on kokonaan sinun laskussasi.\n\n-- Jos äitisi ei minua huoli, niin palaan metsään, vastasi tyttö.\n\nTuvan luo tultua sanoi poika tytölle:\n\n-- Jää sinä tänne pihamaalle, minä menen äitimuoria puhuttelemaan.\n\nPoika meni tupaan. Äiti kysyi:\n\n-- Saitko mitään?\n\n-- Sain.\n\n-- Saitko suurenkin otuksen?\n\n-- Kyllä siinä on sekä kokoa että komeutta.\n\n-- Mikä lintu se on?\n\n-- Nainen se on.\n\n-- Nainen! Mistä sinä sellaisen olet löytänyt?\n\n-- Metsästä minä sen löysin.\n\n-- Ja missä se on?\n\n-- Tuolla se on kartanolla.\n\n-- Miksi sinä sen tänne laahasit? Olisit jättänyt metsään.\n\n-- Se kun aivan väkipakolla tahtoo tulla minun vaimokseni. Ottaisin \nminäkin sen omasta puolestani, sillä ikävä tässä tulee ilman seuran \npuolta, mutta minä en tiedä, mitä te asiasta arvelette?\n\n-- Kerranhan sinunkin tulee vaimo itsellesi valita, sanoi äiti, ja kun \nolemme köyhiä, niin ethän pyytämällä ketään saa. Ota siis se, joka \ntarjolle tulee.\n\nPoika meni ovelle ja huusi:\n\n-- Tule vain sisään, tyttö. Näyttää siltä kuin tässä syntyisi kaupat.\n\nJa sinne tyttö jäi pojan vaimoksi ja iloinen oli poika, sillä niin \nkaunista naista ei usein nähdäkään kuin se tyttö oli, vielä vähemmän \navioksi uskalletaan tavoittaa. Ja iloinen oli äitikin, sillä helposti \nse työ luisti, johon tyttö tarttui. Ja hyvä sillä oli luonnon laatu ja \nkaikin puolin oli hän sellainen kuin tulee miniän olla.\n\nSiinä he elelivät yhdessä jonkun aikaa, mutta eihän se salassa pysynyt, \nettä mökin poika oli saanut itselleen niin kauniin vaimon, ettei koko \nkuningaskunnassa ollut sen vertaista. Kuuli siitä kuninkaanpoikakin, \njolle jo kolme vuotta oli morsianta etsitty, mutta joka ei ollut \nmieleistään löytänyt. Hän tuli pojan mökille ja kun tytön näki, niin \nalkoi hänen mielensä tehdä sitä vaimokseen. Hän tuli kotiaan ja koetti \nmielestään poistaa tuon kauniin naisen kuvan, mutta se ei lähtenyt, \nvaan istui siellä niin lujassa, että hän päätti keinolla millä tahansa \nottaa hänet vaimokseen.\n\n-- Ei elossa olevalta mieheltä sovi aviovaimoa pois riistää, ajatteli \nkuninkaan poika. Mutta voihan sopivalla tavalla yrittää ottaa mies \nhengiltä.\n\nHän kutsui kaikki kolme ylintä neuvonantajaansa luokseen. Nämä \nkehoittivat kuninkaanpoikaa vaatimaan mökin pojalta sellaisia tekoja, \njoita hän ei mitenkään voisi suorittaa, ja jollei suorittaisi, niin \nhänet mestattaisiin.\n\nTämä oli kuninkaanpojan mielestä oivallinen tuuma. Hän kutsutti pojan \nluokseen ja sanoi:\n\n-- Sinun pitää rakentaa minun linnani vieressä olevan kosken yli \nsellainen silta, joka on kultaa ja kaidepuut hopeaa. Ja se on \nvalmistettava yhdessä yössä.\n\nAllapäin tuli poika vaimonsa luo. Tämä heti kyseli:\n\n-- Mikä sinut on noin murheelliseksi tehnyt?\n\n-- Kuninkaanpoika kun vaatii minua yhdessä yössä rakentamaan kosken yli \nsellaisen sillan, joka on kultaa ja kaidepuut hopeaa.\n\n-- Eikö muuta? Siihen kyllä keino keksitään.\n\n-- Vaimo, elä sinä puhu sellaisia järjettömyyksiä. Mistä minä kaiken \nsen kullan ja hopean kokoon haalisin?\n\n-- Ei sitä kultaa ja hopeaa sinulta vaaditakaan, kyllä minä ne sinulle \ntoimitan.\n\n-- Se on hyvä asia tässä maailmassa, ettei suu suurista sanoista \nhalkea. Parasta olisi kun lörpöttelemisen sijasta panisit saunan \nlämpiämään, jotta ehtisin edes kylpeä ennenkuin minut teloitettavaksi \nviedään.\n\nNuori vaimo ei kuunnellut miehensä valituksia, vaan toi sinisen huivin \nja antoi sen miehelleen ja sanoi:\n\n-- Mene kosken rannalle ja lyö tällä huivilla vettä ja sano näin: Tähän \ntulkoon yön aikana kultainen silta ja hopeiset käsipuut.\n\n-- Kyllä teillä naisilla on jos jonkinmoisia temppuja, sanoi poika, \nmutta voihan tuota koettaa.\n\nJa hän meni kosken rannalle ja teki niinkuin hänen vaimonsa oli \nneuvonut. Käytyään saunassa meni hän levolle ja nukkui aamuun asti. Hän \nkuuli virralta päin tavattoman suurta melua ja heräsi unestaan.\n\n-- Miksihän ne siellä virralla nyt sellaista pahaa elämää pitävät, Sitä \nsiltaa ne kai siellä odottelevat, mutta sen minä voin sanoa ja \nvakuuttaa, ettei siitä ilosta mitään tule.\n\n-- Parasta on olla vannomatta, sanoi hänen vaimonsa. Menehän ensin \nkatsomaan.\n\nPoika meni, ja kun hän lähelle virtaa tuli, niin jäi hän aivan kuin \nnaulattuna paikalleen seisomaan, eikä saanut sanaakaan suustaan.\nVirran yli vei silta, ja se oli kullasta laadittu ja hopeiset siinä \nolivat käsipuut, ja koko kansa oli tätä komeutta ihailemassa ja \nihmettelemässä. Poika juoksi hengästyneenä vaimonsa luo ja sanoi:\n\n-- Se on siellä, se on siellä?\n\n-- Mikä on siellä? kysyi vaimo.\n\n-- Se silta, se silta!\n\n-- Sanoinhan minä, että kyllä se sinne saadaan, kun ei suotta hätäillä.\n\n-- Niin sinä sanoit, mutta en minä ennen mitään usko, kuin näen omin \nsilmin. Ja nyt minä sen näin.\n\nKuninkaanpoika tuli siltaa katsomaan ja täytyi hänen myöntää, että se \noli komeampi kuin hän oli odottanutkaan. Hän kutsui neuvonantajansa \nluokseen neuvottelemaan ja sanoi heille:\n\n-- Se teki sen, mitä vaadimme. Mitä me nyt keksimme, sillä kuolla hänen \ntäytyy?\n\nLöivät neuvonantajat viisaat päänsä yhteen ja kun he kauan olivat \ntuumailleet, sanoi vihdoin eräs:\n\n-- Satu kertoo, että tämän linnasi puutarhaan on haudattu kolme \nkultaista porsasta, vaadi häntä kaivamaan ne sinulle esiin.\n\nTämä tuuma miellytti suuresti kuninkaanpoikaa, sillä hän tiesi, että \nsadut usein valehtelevat ja poika ei voisi siis puutarhasta mitään \nlöytää, koska siellä ei mahdollisesti mitään ollutkaan. Hän kutsutti \npojan luokseen ja ilmoitti, mitä pojan oli tehtävä, ja määräsi vielä, \nettä työ oli suoritettava yhden yön aikana.\n\nPoika palasi alakuloisena vaimonsa luo ja sanoi:\n\n-- Nyt se vasta myrkyn lykkäsi, vaatii näet minua kaivamaan hänen \npuutarhastaan kultaisia porsaita esiin. Osaatko sinä tässä asiassa \nminua neuvoa?\n\n-- Osaan kuin osaankin, vastasi vaimo. Minä tiedän, että ne ovat \nkätketyt sinne sen puutarhan keskellä olevan suuren tammen alle. Mutta \nkoska tämä tuuma varmasti on kuninkaanpojan kolmesta neuvonantajasta \nalkunsa saanut, niin tehkööt he tällä kertaa työn. Mene linnaan ja \npyydä apulaiseksesi lihavin ja laiskin niistä kolmesta neuvonantajasta, \nkuninkaanpoika hänet kyllä sinulle antaa, valikoi suurin lapio, minkä \nkäsiisi saat, ja lähde kaivamaan siitä kohdasta, minkä olen sinulle \nosoittanut.\n\nPoika noudatti vaimonsa neuvoa ja pyysi kuninkaanpojalta apulaisekseen \nlihavimman ja laiskimman neuvonantajan. Yhdessä he sitten yön aikaan \nmenivät puutarhaan ja kaivaminen alkoi. Kyllä se lihava neuvonantaja \nsiinä hikoili ennenkuin oli kaivanut kolmea syltä syvän kuopan sen \nsuuren tammen alle.\n\nSieltä kolmea syltä syvän kuopan pohjalta kolme kultaista porsasta \nlöydettiin. Poika vei ne aamulla kuninkaanpojalle ja sanoi:\n\n-- Tuossa nyt ovat ne porsaat, joita sinä niin kovasti himoitsit. Leiki \nnyt niiden kanssa mielesi mukaan, mutta minut ja vaimoni jätä jo \nrauhaan.\n\nVaikka kuninkaanpoika olikin iloinen saadessaan nuo kultaiset porsaat, \nniin oli hän kuitenkin kiukkua täynnä ajatellessaan, että poika oli \ntämänkin työn voinut suorittaa ja pelastua siten kuolemasta. Ja kun hän \nkaikin mokomin tahtoi saada pojan vaimon itselleen, niin kutsutti hän \nnuo neuvonantajansa luokseen ja sanoi heille:\n\n-- Suoritti poika senkin tehtävän, ja saamatta jäi hänen kaunis \nvaimonsa. Nyt keksikää sellainen työ hänelle, ettei hän siitä hengissä \nsuoriudu, muutoin panen teidät joka ainoan hirteen roikkumaan.\n\n-- Ole huoleti, sanoi se neuvonantaja, joka koko yön oli saanut kuoppaa \nkaivaa, kyllä me sellaisen työn keksimme, ettei hän siitä hengissä \nselviä. Nyt on minulla jo omastakin puolestani syytä toivoa hänen \nkuolemaansa, sillä onhan hän koko yön pitänyt minua sellaisessa työssä, \nettä ruumistani kolottaa joka paikasta.\n\nJa kun he oikein kovasti olivat miettineet, niin keksivät he pojalle \nniin vaikean työn, ettei moisesta oltu ennen kuultukaan.\n\nKuninkaanpoika kutsutti pojan luokseen ja sanoi:\n\n-- Nyt panen sinulle vielä yhden työn; jos sen suoritat, niin rauhassa \nsaat elää, mutta jos et sitä suorittaa taida, niin henki sinulta \nviedään.\n\n-- Ja mikä tuo työ on? kysyi poika.\n\n-- Sinun tulee hankkia minulle sellainen kannel, joka itsestään soi.\n\nPoika tuli vaimonsa luo ja sanoi:\n\n-- Aletaan nyt jo heittää toisillemme hyvästejä, jotta ennätetään sekin \ntehdä ennenkuin kuolema tulee, sillä varmasti se nyt tulee. Se \nkuninkaanpoika on keksinyt minulle työn, jota ei kukaan voi suorittaa, \nkoska sellaista, kuin hän vaatii itselleen, ei ole koko maailmassa eikä \nsellaista kukaan valmistaakaan taida.\n\n-- Mitä se sitten on? kysyi hänen vaimonsa.\n\n-- Hän vaatii minulta elävän kanteleen, joka itsestään soittaa.\n\n-- Jos sellainen kannel on olemassa ja jos se voidaan valmistaa, niin \ntiedän, kuka sen voi sinulle antaa. Mene kuninkaanpojan luo ja varaa \nitsellesi aikaa kolme kuukautta ja yksi päivä ja pyydä ne kolme \nneuvonantajaa itsellesi matkatovereiksi.\n\nPoika meni kuninkaanpojan luo ja sai itselleen varatuksi kolme \nkuukautta ja yhden päivän ja vaati nuo kolme neuvonantajaa \nmatkatovereikseen.\n\nEnnen lähtöä antoi vaimo miehelleen sen silkkisen huivin ja sinisen \nkerän ja sanoi:\n\n-- Minä panen tämän kerän edellänne kierimään, sitä kun seuraat, niin \nlöydät sen elävän kanteleen. Kahdessa paikassa saat huiviani näyttää, \nmutta kolmannessa et ennen kuin tiukka tulee.\n\nNäin sanottuaan heitti hän kerän kierimään ja poika läksi \nneuvonantajien seurassa astua tallustelemaan sen jälestä.\n\nOlivat he jo kulkeneet pitkät ajat, kun kerä vihdoin pysähtyi mökin \nluo. Pienen pikkarainen se mökki oli, mullalla katettu kuin sysimökki. \nSiellä istui ikivanha akankäppyrä, joka tulijat nähdessään huusi:\n\n-- Ei ole tuvassani kolmeenkymmeneen vuoteen ihmiseltä haissut. Nyt \ntaisikin tulla paisti suuhuni.\n\n-- Ei tässä suuhun tulemaan joudeta, vastasi poika. On meillä muutakin \nja tärkeämpääkin tehtävänä.\n\n-- Elä joutavia hölötä, huusi akka, vaan tule tänne, sillä minulla on \nkova nälkä.\n\n-- Annahan kun ensin oman suuni pyyhkiän, sanoi poika, Eihän sitä suu \nlikaisena noidankaan suuhun mennä.\n\nJa hän otti vaimonsa antaman silkkisen huivin ja sillä suutaan \npyyhkäisi. Kun akka sen näki, niin huusi hän:\n\n-- Tuon huivin minä tunnen, se on tyttäreni oma.\n\n-- Silloin olet minun anoppini, sanoi poika, sillä tyttäresi on minulla \nsiellä kotona vaimona.\n\nSen kuultuaan tuli akka pojalle hyvin ystävälliseksi ja alkoi häntä \nkaikin tavoin kestitä ja palvella. Hän kantoi pojan ja hänen \nseuralaistensa eteen ruokaa niin runsaasti, että pöytä sen painosta \nnotkui.\n\n-- Syö ja juo ja ole kuin kotonasi, vävyni, koska kerran olet talooni \nvieraaksi tullut. Ole iloisella mielellä, eläkä muistele tuota, että \nsinut syödä aioin.\n\n-- Mitä minä siitä, vastasi poika, kyllähän minä leikin ymmärrän, \nvaikka se olisikin hiukan karkeanlaista.\n\nKun he siinä olivat yön levänneet, niin lähti kerä aamun tultua jälleen \neteenpäin vierimään. Poika seuralaisineen kulki sen jälestä, kunnes se \npysähtyi pienen mökin luo, jossa asui sen äskeisen akan vanhempi sisar, \njoka kuuteenkymmeneen vuoteen ei ollut ihmistä nähnyt. Aikoi hänkin \npojan ensin syödä, mutta nähdessään pojan kädessä tuon silkkisen \nhuivin, tuli hän hyvin ystävälliseksi ja taritsi pojalle parasta, mitä \ntalossa oli.\n\nYön akan mökissä levättyään he aamusella alkoivat taas seurata tietä \npitkin vierivää kerää.\n\nKerä pysähtyi pienelle mökille, jossa asui aivan ikäloppu nainen ja \nniin ruma, ettei toista sellaista ollut maan päällä.\n\n-- En ole yhdeksäänkymmeneen vuoteen tuntenut ihmisen hajua, sanoi \nakka. Nyt kun mökkiini olette eksyneet, niin syön teidät suuhuni.\n\n-- Mitä meistä laihoista ruipeloista, sanoi poika. Odota siksi kuin on \nhiukan lihaa luittemme päälle karttunut. Olemme pitkät matkat jalkaisin \nkulkeneet ja se sellainen lihoja kuluttaa. Katsohan tuotakin minun \nseuralaistani. Matkalle lähtiessämme oli hän lihava kuin hyvästi \nsyötetty porsas, mutta nyt nahka velttona hänen luittensa päällä \nletkottaa. Odotahan, kunnes hän taas paksuksi paisuu, niin on mistä \nnautit, kun hänet syöt.\n\nJa he alkoivat ravita itseään niillä eväillä, jotka heillä oli \nmatkassaan.\n\n-- Mitä te sillä tavoin maita ja mantereita kiertelette? kysyi akka.\n\n-- Me etsimme sitä itsestään soivaa elävää kanteletta, vastasi poika.\n\n-- Minun poikanihan sen sellaisen kyllä laatia taitaisivat, mutta ne \novat nyt metsiä juoksemassa, eivätkä palaa kotia ennenkuin iltahämyssä.\n\n-- Ei tässä sitten muuta neuvoa ole kuin istua ja odottaa heidän \ntuloaan, sanoi poika.\n\nIstuivat siinä ja odottelivat niitä akan poikia, Tuli ilta ja tupaan \nryntäsi kolme sutta. Ne kun lieden päällä olevan orren yli hyppäsivät, \nniin muuttuivatkin kolmeksi kauniiksi mieheksi, niin kauniiksi, että \nsellaisia harvoin näkee, Näille selitti poika asiansa ja sen kuultuaan \nne heti alkoivat sitä itsestään soivaa kannelta laatia. Yhden \nneuvonantajista he panivat tulta näyttämään.\n\n-- Jos kesken nukahdat, sanoivat he hänelle, niin ei hyvä sinua peri.\n\nSiinä sitten kanteletta laaditaan. Mutta neuvonantaja nukahtikin ja \nsilloin nuo miehet muuttuivat heti susiksi, söivät nukahtaneen suuhunsa \nja katosivat metsään.\n\n-- Sinne ne menivät metsään, sanoi akka, eivätkä palaa ennenkuin vasta \nillalla.\n\n-- Palaavat milloin tahansa, kyllä minä odottaa jaksan, sillä valmiiksi \nse kantele on saatava.\n\nKun ilta tuli, niin nuo kolme sutta ryntäsivät taas tupaan ja \nmuuttuivat miehiksi. Kovalla touhulla alettiin sitä elävää kannelta \nlaatia ja toinen neuvonantaja pantiin tulta näyttämään.\n\n-- Jos nukahdat, niin näithän jo eilen miten sinun käy, sanoivat \nmiehet.\n\nNeuvonantaja koetti valveilla pysyä, mutta ei jaksanutkaan, vaan nukkua \ntorkahti. Heti muuttuivat miehet susiksi ja pistivät toisenkin \nneuvonantajan poskeensa niin sukkelasti ettei kuulunut muuta kuin \nhiukan luiden rutinaa.\n\n-- Päästit poikani taas kesken töitään lähtemään, sanoi akka, Nyt ne \neivät palaa ennenkuin vasta illalla.\n\n-- Kyllä minä odottaa jaksan, sanoi poika, sillä sen minä olen \npäättänyt, että valmiiksi se kannel on saatava, vaikka poikasi söisivät \npuolet kuninkaan valtakunnan asukkaista.\n\nKolmantena iltana pantiin kolmas neuvonantaja tulta näyttämään. Kauaa \nei hänkään jaksanut, ennenkuin torkahti. Heti muuttuivat miehet taas \nsusiksi ja syödä hotkaisivat senkin neuvonantajan ja juoksivat pois \nmetsään.\n\n-- Se hyvä siitä oli, sanoi poika, että noista pahoista neuvonantajista \non päästy. En minä heidän kuolemaansa sure. Mutta se minua harmittaa, \nettä se itsestään soiva kannel ei vieläkään valmiiksi tullut.\n\n-- Odota siksi, kunnes ilta tulee ja poikani metsästä palaavat, sanoi \nakka, kohta he jo kai sen valmiiksi saavat.\n\nTuli ilta, ja kun sudet olivat saapuneet ja miehiksi muuttuneet, niin \nalettiin sitä kannelta taas laatia. Poika rupesi itse tulta näyttämään. \nMutta kun hän kolme yötä jo valvonut oli, niin alkoi uni raskaana \npainaa hänen silmäluomiaan, pää painui alas ja hän torkahti. Sen \nnähdessään töytäsivät miehet poikaa kylkeen ja sanoivat:\n\n-- Poika, poika, elä nuku.\n\n-- Elkää siinä hulluja höriskö, sanoi poika heille. Enhän minä nuku, \nminähän tässä vain mietiskelen.\n\n-- Mitä sinä mietiskelet? kysyivät miehet.\n\n-- Onhan vain asiaa, johon te minulle taidatte vastauksen antaa. Onko \nmetsässä enemmän kuivia vaiko tuoreita puita?\n\n-- Sitä emme ole koskaan tulleet laskeneeksi, sanoivat miehet, \nmuuttuivat susiksi ja riensivät metsään puita laskemaan.\n\nKun he illalla palasivat ja jälleen ryhtyivät kanteleen tekoon, niin \npantiin poika taas tulta näyttämään. Pian alkoivat hänen silmänsä taas \nummistua.\n\nJo aikoivat miehet hänet surmata, kun poika hetkiseksi havahti ja alkoi \nsilmiään hieroa sillä hänen vaimonsa antamalla silkkisellä huivilla. \nKun akka sen huomasi, huusi hän pojilleen:\n\n-- Odottakaahan vähäisen, pojat, minä tahdon kurkistaa, millä korealla \nrievulla tuo poika silmiään pyyhkii.\n\nHän tarkasti huivia ja sanoi:\n\n-- Tämä mies onkin sisareni tyttären mies. Minkätähden et aikaisemmin \nitseäsi ilmaissut? Tässä on jo syöty sinun toverisikin tuon \nviivyttelemisesi tähden.\n\n-- Joutivatkin sellaiset miehet suden syötäviksi, vastasi poika.\n\n-- Mutta kannel ei ole valmiiksi tullut.\n\nNyt alkoivat miehet kiireimmän kautta sitä kannelta valmistaa, ja sillä \naikaa akka syötti ja juotti poikaa. Siinä aterioidessaan poika kertoi, \nmihin hän kannelta tarvitsi. Kun akka tarinan kuuli, niin sanoi hän:\n\n-- Tuo aika on jo umpeen kulumaisillaan ja jollet pian ole omilla \nmaillasi, niin vie kuninkaanpoika sinun vaimosi.\n\nJo saivat miehet kanteleen valmiiksi, ja kun he viimeisen naulan olivat \nsiihen lyödä nakuttaneet, niin alkoi se elää ja soida. Kuten \nihmeellinen soitin se helisi pöydällä, se kaikui kaikkea sitä, mitä \nkuulijan mielessä salaisena virtana liikkui. Sen ääni oli kirkas ja \nkaunis, se myrskynä kohisi ja se lempeästi lauloi. Hetken he tätä \nihmeellistä soittoa kuuntelivat, mutta akka sanoi pojilleen:\n\n-- Nyt muuttukaa susiksi ja ottakaa sisareni vävy selkäänne ja \nkuljettakaa hänet vinhaa vauhtia hänen asuinmailleen. Ennen ette levätä \nsaa kuin olette sinne tulleet, sillä kuninkaanpoika on jo hänen \nvaimonsa väkisin luokseen ottanut ja häitä valmistelee.\n\nKolme kuukautta oli jo kulunut siitä kun poika oli lähtenyt etsimään \ntuota itsestään soivaa elävää kannelta, ja kun hän ei ollut ilmestynyt \ntakaisin, niin ihastui kuninkaanpoika ja alkoi häitä valmistaa. \nMurheellinen oli morsian, sillä hän ei enää toivonutkaan poikaa \nnäkevänsä.\n\nJo oli hääsaatto menossa kirkkoa kohden, kun suuri hälinä ja pelko \nsyntyi kansan joukossa, sillä etäältä he näkivät kolme sutta juoksevan \nvinhaa vauhtia, ja yhden suden selässä istui poika ja hänellä oli \nsylissään tuo ihmeellinen kannel, jonka helinä kaikui kauas.\n\nKun poika oli tullut hääsaaton luo, niin sulki hän vaimonsa syliinsä, \nmutta sudet sieppasivat kuninkaanpojan ja repivät hänet kappaleiksi. \nSilloin kansa valikoi pojan itselleen kuninkaaksi ja nuo sudet ottivat \nihmismuodon itselleen ja heistä tuli nuoren kuninkaan neuvonantajia.\n\n\n\n\nTUONELASSA KÄYNYT POIKA.\n\n\nSynkkänä istui kuningas linnassaan, niin synkkänä, että kaikki vavisten \nlinnassa hiipivät ja pelkäsivät lähestyäkään sitä huonetta, jossa \nkuningas istui, Ja linnan synkissä käytävissä seisoivat vartijat ja \nmuistelivat niitä peloittavia tarinoita, joita kulki linnan \ntapahtumista. Peloittava oli ollut kuninkaan isäkin, joka jo moniaita \nvuosia oli ollut kuolleena, mutta vielä peloittavampi oli hänen \npoikansa. Kun viha hänessä sai vallan, niin ei kukaan enää ollut \nhengestään varma. Ja niin paljon oli kuningas syyttömiä surmannut, että \nhän ei enää voinut öitään rauhassa nukkua, vaan kuultiin hänen usein \nunissaan raskaasti huokaavan ja valittavan. Kun kuningas tietäjiltä oli \ntiedustellut parannuskeinoa noita levottomia uniaan vastaan, niin oli \nhänelle vastattu:\n\n-- Toisen kautta olet sinä löytävä rauhasi ja tuleva iloiseksi.\n\n-- Toisen kautta, toisen kautta, sanoi kuningas itsekseen istuessaan \nlinnansa kammiossa ja katsellessaan linnan pihalle, jossa hän ei nähnyt \nainoatakaan iloista ihmistä.\n\nSynkkiä olivat kaikki ja vaiti he astelivat, sillä kaikilla heillä oli \njotain omantunnonvaivoja, kun olivat kuninkaansa käskyjä noudattaneet \nja tehneet surmatekoja.\n\n-- Ei minun linnassani kukaan tohdi nauraa, sanoi kuningas. On aivan \nkuin halla olisi käynyt kaiken ilon yli siellä, missä minä elän.\n\nJuuri kun hän tämän oli sanonut, niin kuuli hän iloista laulua linnan \npihalta, ja kun hän katsoi ikkunasta, niin näki hän linnan kaivolla \nnuoren naisen vettä ammentamassa. Ja tämä nainen lauloi, ja hänen \nlaulunsa kaikui heleänä linnan muurien sisällä.\n\nKuningas kutsui palvelijan luokseen ja kysyi häneltä:\n\n-- Kuka on tuo nuori nainen, joka ammentaa vettä linnan kaivosta ja \niloisesti laulaa? Mistä hän on tullut, sillä en ole häntä ennen nähnyt \nlinnani väestön joukossa?\n\n-- Hän on sinun aseenkantajasi nuori vaimo, vastasi palvelija.\n\n-- Kutsu minun aseenkantajani minun luokseni, sanoi kuningas, sillä \ntahdon puhella hänen kanssaan.\n\nAseenkantaja oli nuori mies, joka vasta lyhyen aikaa oli ollut \nkuninkaan palveluksessa. Kun hän astui kuninkaan eteen, niin kysyi tämä \nhäneltä:\n\n-- Sinä olet vasta lyhyen ajan ollut minun aseenkantajanani. Minä näin \nsinun vaimosi äsken kaivolla, mistä olet hänet löytänyt?\n\nJa poika kertoi kuninkaalle, mistä hän oli vaimonsa löytänyt:\n\n-- Minä olin kauan rukoillut Jumalaa antamaan minulle vaimon, joka \nolisi minulle hyvä ja uskollinen, Silloin näin unen, joka minulle \nilmoitti, missä se oli oleva, joka oli tuleva minun vaimokseni. Minä \nkerroin uneni isälleni ja pyysin häntä menemään morsiantani minulle \nkihlaamaan. Kun isäni tuli linnan luo, joka oli viisikerroksinen, niin \nistui linnan ikkunassa nuori neito. Hänelle isäni kertoi tulonsa syyn, \nja kun hän kaiken oli neidolle sanonut niin läksi neito linnastaan, \nseurasi isääni ja tuli minun luokseni. Ja kun hän otti asuntonsa minun \nmajaani, niin olen hänen kauttaan tuntenut itseni niin sanomattoman \nonnelliseksi.\n\n-- Sinä sanoit, hänen kauttaan olet tullut onnelliseksi.\n\n-- Niin sanoin.\n\nSilloin kuningas alkoi haluta pojan vaimoa itselleen ja hän sanoi:\n\n-- Sinä olet minun käskyläiseni ja olet velvollinen minua tottelemaan.\n\n-- Minä tiedän sen.\n\n-- Niinpä käsken sinua luovuttamaan vaimosi minulle, jotta minä hänen \nkauttaan onnelliseksi tulisin.\n\n-- Minun kuninkaani, sanoi poika epätoivoissaan, miksi tahdot minulta \nriistää juuri sen ainoan, mikä minulla on? Sinä voit valikoida, ja \njokainen, jonka itsellesi avioksi pyydät, tulee sinun vaimoksesi. Miksi \ntahdot riistää minulta köyhältä juuri sen ainoan, mikä minun onneni on?\n\n-- Minä voisin ottaa sinut hengiltä ja sitten ottaa vaimosi omakseni. \nMutta minä tahdon olla sinulle armollinen, koska uskollisesti olet \nminua palvellut. Minä annan sinulle tehtävän, jos sen suoritat, niin \nsaat vaimosi pitää. Jos tehtävässäsi et onnistu, niin olet hänet ja \nhenkesi menettävä.\n\n-- Määrää tehtävä, sanoi poika, ja minä tahdon sen suorittaa, jotta \nvaimoni saisin omanani pitää.\n\nKun kuningas sen kuuli, niin hymyili hän, sillä kavala tuuma oli \nherännyt hänen sielussaan. Hän meni pöydän luo, kirjoitti kirjeen ja \nsanoi pojalle:\n\n-- Ota tämä kirje ja vie isälleni, joka jo kauan on kuolleena ollut. \nJos sen perille saatat ja häneltä vastauksen tuot, niin saat vaimosi \npitää omanasi.\n\nPoika meni vaimonsa luo ja kertoi, mitä kuningas oli häneltä vaatinut.\n\n-- Minä tahdon lähteä tuolle matkalle, sillä hän, joka unessa sinut \nminulle ilmaisi, hän varmasti on minut viepä perille ja on johtava \nminut onnellisesti jälleen sinun luoksesi.\n\nHän käski vaimoaan leipomaan hänelle leivän eväiksi ja kun hän sen oli \nsaanut, niin otti hän vaimoltaan hellät jäähyväiset ja läksi \nmatkalleen. Kauan hän kulki ja kun hän oli jättänyt kaikki ihmisasunnot \ntaakseen, kulki hän synkän seudun halki ja saapui meren rannalle, jossa \nei kasvanut ainoatakaan puuta, jossa laineet raskaasti huoaten \nloiskuivat kallioita vastaan. Silloin valtasi hänen mielensä pelko ja \nhän tahtoi rukoilla. Hän otti vaimonsa leipoman leivän, laati siitä \nristin ja vaipui sen eteen polvilleen.\n\n-- Sinä minun Jumalani, joka minut olet onnelliseksi tehnyt ja tämän \nraskaan koettelemuksen minulle tuottanut, sinuun minä turvaan. Johdata \nminua ja näytä minulle tie, jota minun kulkea tulee.\n\nKun hän asteli meren rantaa pitkin, näki hän vedenhaltijan ja \nmetsänpeikon, jotka hänet nähdessään alkoivat siitä riidellä, kumpiko \nheistä saisi hänet saaliikseen, Mutta poika pakeni ja läksi toista \nrantaa kulkemaan. Väsyneenä hän vaipui vihdoin kalliolle ja luullen jo \nviimeisen hetkensä tulleen hän vaipui sikeään uneen. Silloin kuuli hän \nunessa äänen, joka sanoi:\n\n-- Nouse ja tule, sillä katso, vene on saapunut ja kaksi soutajaa ja \nyksi peränpitäjä odottavat sinua.\n\nPoika nousi ja astui veneeseen, jossa kolme miestä häntä odotti. Kun \nhän oli veneeseen tullut, niin vaipui hän jälleen uneen. Kun he olivat \ntoiselle rannalle päässeet, niin kuuli poika taas äänen, joka sanoi:\n\n-- Nouse ja jatka matkaasi. Kulje tietä, joka edessäsi on.\n\nPoika nousi veneestä maihin. Kun hän kääntyi kiittämään soutajia, niin \noli vene miehineen kadonnut.\n\nPoika asteli tietä eteenpäin. Jota kauemmaksi hän tuli sitä \nkauniimmaksi muuttui luonto hänen ympärillään, ja hän huomasi \nkulkevansa keskellä ikuista kevättä. Ja maa vihannoi kantaen \nmonivärisiä kukkasia, ja puut kukoistivat, ja lintujen laulu soi \nkirkkaasti ja heleästi.\n\nJo häämöitti kaukaa loistava linna. Kristallista oli se veräjä, joka \nlinnan puistoon johti ja jalokivet kimaltelivat siinä. Kun poika oli \nveräjästä tullut puistoon ja näki linnan edessään, niin tiesi hän \ntulleensa Jumalan asunnolle. Ja Jumala astui häntä vastaan ja sanoi:\n\n-- Minä tiedän, miksi olet minun luokseni tullut ja minä tahdon sinun \ntoiveesi täyttää, niinkuin sinulle vaimonkin annoin, kun sitä minulta \nrukoilit.\n\nJa Jumala astui puistostaan ja vei pojan sinne, missä portaat johtivat \nalas Tuonelaan. Kun he olivat ensimäiset portaat astuneet, niin tulivat \nhe toisille ja yhä synkemmäksi muuttui kaikki heidän ympärillään. Mutta \nkun he kolmannet portaat olivat astuneet, niin tulivat he jylhään \nseutuun, ja poika näki tulen loimuavan pimeydessä. Kun he lähemmäksi \nastuivat, näki poika suuren rovion, jossa liekit leiskahtelivat \npalavassa tervassa. Ja tämän tulen yläpuolella pyöri suuri pyörä.\n\nSilloin Jumala sanoi:\n\n-- Taukoa, heitä pyörintäsi.\n\nJa kun Jumala sen sanonut oli, niin taukosi tuo vinha pyörintä, ja \nkuninkaan isä tuli pojan luo.\n\n-- Minä tiedän poikani lähettäneen sinut luokseni, sanoi hän.\n\nKun hän oli poikansa kirjeen lukenut, niin itki hän katkerasti ja \nsanoi:\n\n-- Huonoilla teillä vaeltaa minun poikani. Millä minä hänelle \nvaroituksen antaa taitaisin?\n\n-- Kirjoita hänelle kirje, sanoi Jumala.\n\n-- Millä minä sen kirjoittaisin?\n\n-- Onhan sinulla musteena veriset kyyneleesi ja kynänä sormesi.\n\nJa kuninkaan isä kirjoitti kirjeen ja antoi sen pojalle.\n\nKun poika oli Tuonelasta tullut ja kulki meren rantaa kohden, niin \nlaati hän taas leivästä ristin ja vaipui sen eteen polvilleen \nrukoukseen. Unessa hän kuuli äänen sanovan:\n\n-- Nouse ja tule, sillä vene odottaa sinua.\n\nJa poika astui siihen veneeseen, jolla hän oli meren yli tullutkin. \nToiselle rannalle tultuaan hän läksi kulkemaan kuninkaan linnaa kohden. \nKun hän linnaa lähestyi, niin hämmästyi hän sitä, kuinka kaikki olivat \nvanhentuneet hänen poissa ollessaan. Kun hän vaimonsa kohtasi, niin \nkuuli hän tältä olleensa kolmekymmentä vuotta matkallaan. Mutta pojasta \nse aika oli tuntunut kolmelta päivältä. Tänä aikana oli kuningas \nkoettanut hänen vaimoaan anastaa, mutta taivaan enkelit olivat häntä \nsuojanneet ja tehneet kaikki kuninkaan aikeet tyhjiksi.\n\nPoika vei kuninkaalle hänen isänsä lähettämän kirjeen.\n\n-- Poikani, kirjoitti vanha kuningas elossa olevalle pojalleen, käänny \nhuonoilta teiltäsi, jotta voisit minut täältä lunastaa ja itsesi \nvarjella samaan tilaan joutumasta, jossa minä nyt olen kaikkien pahojen \ntekojeni rangaistukseksi. Luovu vallasta ja anna kaikki rikkautesi, \njotka vääryydellä olet itsellesi koonnut, köyhille.\n\nKun kuningas tämän oli lukenut, niin sanoi hän pojalle.\n\n-- Minä tahdon tehdä sen, mikä on minun isäni tahto. Kaiken maallisen \nhyvyyden tahdon jakaa köyhille, Ota sinä kruununi ja valtikkani, sillä \nsinä olet niitä kelvollisempi kantamaan kuin minä. Sinä voit paljon \nsovittaa siitä, mitä rikoin. Sinun kauttasi olen minä rauhani löytänyt, \nkuten minulle oli ennustettu.\n\nJa kuningas riisui yltään kaiken komeutensa, pukeutui halpaan pukuun ja \nläksi linnastaan voidakseen nöyryydellä ja hyvillä töillä sovittaa \nkaiken sen, mitä hän rikkonut oli.\n\n\n\n\nKÄDETÖN TYTTÖ.\n\n\nOli veli ja sisar, he rakastivat niin paljon toisiaan, että he \npäättivät ainiaan yhdessä olla ja aina tukea toisiaan elämässä. Ja \njotta ei heidän koskaan tarvitsisi toisistaan erota, niin päättivät he \nkumpikin olla naimisiin menemättä.\n\nMutta tämän kuuli paha haltija ja hän päätti vietellä pojan. Hän muutti \nmuotonsa kauniiksi neitoseksi ja alkoi lähestyä poikaa. Ja niin kaunis \nhän oli, että pojan mieli tuli lumotuksi ja hän otti pahan vaimokseen. \nJa paha toi mukanaan suuret rikkaudet ja komean kartanon, jossa oli \nrunsaasti karjaa, hevosia ja lehmiä.\n\nMutta vaikka veli oli mennyt naimisiin, niin ei hän tahtonut erota \nsisarestaan, vaan sanoi hänelle:\n\n-- Vaikka olenkin naimisiin mennyt, niin miksi me kaksi orpoa eroisimme \ntoisistamme. Onhan minun kartanoni suuri ja avara. Tule sinne ja asu \nminun luonani.\n\nJa sisar tuli veljensä asuntoon, Siinä he elelivät yhdessä. Veli oli \nonnellinen kauniin vaimonsa seurassa, Mutta pian huomasi sisar, että \ntuo kaunis nainen olikin paha haltija, joka oli tullut hänen veljeään \nturmioon saattamaan. Hänellä ei kuitenkaan ollut sydäntä ilmaista sitä \nveljelleen, joka oli niin onnellinen.\n\nPian paha huomasi, että hänen miehensä sisar oli päässyt selville hänen \noikeasta luonteestaan ja hän päätti toimittaa hänet pois päiviltä.\n\nEräänä päivänä, kun veli oli metsässä, tappoi hänen vaimonsa lehmän ja \nillalla hän sitten sanoi miehelleen:\n\n-- Katso mitä sisaresi on meille tehnyt? Hän on surmannut meidän \nparhaimman lehmämme. Aja hänet pois!\n\nKun veli sen kuuli, niin ei hän sanonut mitään sisarelleen ja \nvaimolleen hän virkkoi:\n\n-- Jos hän on sen tehnyt, niin ei hän sitä ole tahallaan tehnyt meille \nturmiota tuottaakseen.\n\nMutta paha vaimo ei tyytynyt tähän, vaan seuraavana päivänä, kun hänen \nmiehensä oli metsässä, hän tappoi hevosen. Illalla hän sanoi \nmiehelleen:\n\n-- Vieläkö nytkin uskot sisaresi hyvyyteen, kun kuulet, mitä hän sinun \npoissa ollessasi on tehnyt? Parhaimman hevosesi on hän tappanut.\n\n-- Jos on tappanut, niin mitä siitä, onhan meillä muita hevosia \njälellä, vastasi hänen miehensä.\n\n-- Sinä et aijo siis ajaa häntä pois talostasi?\n\n-- Minä olen hänen kanssaan tehnyt sen valan, että me emme eroa \ntoisistamme.\n\n-- Minä varoitan sinua uhkaavasta vaarasta, joka voi meitä kohdata sen \nkautta, että sisaresi jää taloon.\n\n-- Hänen kauttaan ei meille mitään vaaraa koidu.\n\nJa poika läksi talostaan pois voidakseen olla kuulematta vaimonsa \nkiukkuisia syytöksiä. Mutta vaimo jäätyään yksin alkoi tuumia keinoa \nniin julmaa ja tekoa niin kauheata, että hänen miehensä sen kuullessaan \nehdottomasti ajaisi sisarensa talostaan. Ja hän pani tuumansa \ntäytäntöön. Hän meni pienen poikansa luo ja sydämettömänä surmasi sen.\n\nKun veli seuraavana päivänä tuli kotiaan, juoksi hänen vaimonsa häntä \nvastaan itkien ja huusi:\n\n-- Tule katsomaan mitä sisaresi on meille tehnyt. Sinun ainoan poikasi \non hän surmannut.\n\nKun veli näki ainoan poikansa kuolleena makaavan, niin tuli hän kalman \nkalpeaksi ja kauan hän seisoi liikkumattomana tuijottaen veriseen \nruumiiseen. Sitten hän meni sisarensa luo, tarttui hänen käteensä ja \nvei hänet mukanaan metsään. Kun he olivat syvälle korpeen tulleet, \nsanoi veli sisarelleen.\n\n-- Sinä olet minun poikani surmannut ja minun täytyy se sinulle kostaa.\n\nSisar tiesi miten kamalasti hänen veljeään oli petetty, mutta hänellä \nei ollut sydäntä sanoa hänelle totuutta, vaan oli hän valmis kärsimään \nmitä tahansa, kun hänen veljensä vain saisi olla onnellinen.\n\nKun veli ei kuullut sisarensa millään itseänsä puolustavan, niin uskoi \nhän hänet syylliseksi ja tahtoi nyt panna rangaistuksen täytäntöön.\n\n-- Pane kätesi tuon kannon päälle.\n\nSisar aavisti, mitä hänen veljensä aikoi tehdä, mutta kuitenkin \nsanaakaan sanomatta hän laski kätensä kannon päälle. Silloin veli \nleikkasi ne kyynärvarsista asti poikki. Sen tehtyään hän jätti \nsisarensa yksin korpeen, meni vaimonsa luo ja sanoi:\n\n-- Nyt on hän rangaistuksensa saanut.\n\nKun tuo paha vaimo sen kuuli, niin oli hänen ilonsa rajaton.\n\n-- Vihdoinkin olemme siis hänestä päässeet! huudahti hän.\n\n-- Vaiti, sanoi silloin hänen miehensä. Hän oli minun sisareni, ja minä \nrakastan häntä vieläkin, vaikka minun täytyi häntä hänen pahojen \ntekojensa tähden rangaista. Ja minä rukoilen, että Jumala olisi hänelle \narmollinen.\n\nSisar kietoi käsivarsiensa tyngät huiviinsa saadakseen verenvuodon \nloppumaan. Hän kulki metsää ja joutui vihdoin kuninkaan puistoon. Ja \nkun hänen oli nälkä, niin alkoi hän kuten eläin suullaan syödä marjoja \nmaasta. Puutarhan vartijat tapasivat hänet ja veivät hänet \nkuninkaanpojan eteen. Mutta tyttö heittäytyi hänen eteensä ja sanoi:\n\n-- Elä minulle enää mitään pahaa tee. Etkö näe, että minä elämässä olen \njo kylliksi kärsinyt, minulta kun molemmat käteni ovat poikki leikatut. \nOle minulle armollinen, ota minut orjaksesi, palvelijaksesi. Ja jos \nminulle olet armollinen, niin tahdon sinulle synnyttää pojan, jolla pää \non kaunis ja tukka kuin sulaa kultaa.\n\nJa niin kuninkaanpoika mieltyi tytön suureen sulouteen, että hän otti \nhänet vaimokseen. Onnellisina he elivät ja päivä päivältä mieltyi \nkuninkaanpoika vaimoonsa yhä enemmän. Mutta kun veljen asunnolle tuli \ntieto siitä, että sisar oli elossa ja kuninkaanpojan puolisona, niin \npahan naisen kiukku ei tuntenut mitään rajoja. Ja hänen kiukkunsa oli \nsitä suurempi, kun hänellä ei ollut mitään keinoja, joilla hän olisi \nvoinut vahingoittaa kälyään.\n\nSyttyi sota valtakunnan rajoilla ja kuninkaanpojan täytyi lähteä \nmaataan puolustamaan. Murheellisena hän erosi vaimostaan, jonka hän \nkohta tiesi tulevan äidiksi. Kun poika oli syntynyt, niin käski hän \nsiitä lähettämään hänelle oitis tiedon.\n\nKuten tyttö oli luvannut, niin synnytti hän pojan, joka oli kaunis ja \njolla tukka oli kuin sulaa kultaa. Heti kirjoitettiin kirje \nkuninkaanpojalle vietäväksi ja määrättiin eräs sotamies sitä perille \nsaattamaan.\n\nMatkallaan kuninkaanpojan luo poikkesi sotamies yöksi veljen taloon. \nHänen vaimonsa arvasi, millä asioilla sotamies oli, ja päätti kaikin \nkeinoin tuhota kälynsä onnen. Hän valmisti saunan sotamiehelle. Sillä \naikaa kun tämä oli saunassa kylpemässä, avasi paha nainen sotilaan \nlaukun, otti sieltä kirjeen ja hävitti sen ja pisti sen sijaan uuden \nkirjeen, johon hän oli kirjoittanut, että kuninkaanpojan puoliso oli \nsynnyttänyt kolme koiran pentua.\n\nSotamies vei tämän kirjeen kuninkaanpojalle, joka sen luettuaan tuli \nhyvin murheelliseksi. Mutta niin paljon hän rakasti nuorta vaimoaan, \nettä hän ei tahtonut hänelle mitään pahaa aikaan saattaa. Hän kirjoitti \nkirjeen, jossa hän sanoi, että hänen vaimolleen ei pidä mitään pahaa \ntehdä, vaan on häntä odotettava sodasta kotiin palaavaksi.\n\nKun sotamies kotimatkallaan tuli siihen taloon, jossa tuo paha nainen \nasui, niin valmisti tämä taas sotamiehelle saunan, jotta hän siellä \nsaisi jalkojaan hautoa, jotka pitkästä kävelystä olivat turvonneet. \nMiehen saunassa ollessa otti paha nainen hänen laukustaan \nkuninkaanpojan kirjeen, hävitti sen ja pani sen sijaan toisen, jossa \nhän käski ajamaan tuon naisen kuninkaan kartanosta pois.\n\nSotamies tuli kuninkaanpojan linnaan ja näytti kirjeen. Kun siellä se \nluettiin, niin syntyi suuri suru, sillä kaikki olivat mieltyneet tuohon \nkauniiseen naiseen ja hänen kultakiharaiseen poikaansa. Mutta kun tyttö \nkuuli, mitä kirjeessä oli ollut, niin sanoi hän:\n\n-- Mitä minun mieheni on käskenyt, sitä on minun toteltava. Minä tahdon \nlähteä pois, niinkuin hän käskenyt on.\n\nHän käski kapaloimaan hänen poikansa ja panemaan riippumaan sen hänen \nkaulastaan, koska hänellä ei ollut käsiä, joilla hän olisi sitä \nkantanut. Ja siten lastaan pitäen sylissään hän läksi pois \nkuninkaanpojan kartanosta.\n\nMatkallaan alkoi häntä janottaa ja hän meni järven rannalle juomaan. \nKun hän kumartui alas ottaakseen vettä suuhunsa, niin kirposi lapsi \nhänen rinnoiltaan ja putosi veteen.\n\nEpätoivosta kiljaisten yritti äiti lastaan tavoittaa, mutta millä hän \nsiihen olisi tarttunut, kun hänellä ei ollut käsiä. Sinä suurena tuskan \nhetkenä armahti Jumala häntä ja antoi hänelle takaisin hänen kätensä. \nIlosta itkien hän nosti poikansa veden varasta ja läksi edelleen \nvaeltamaan.\n\nIllalla myöhään hän joutui sen kartanon lähelle, jossa hänen veljensä \nasui, ja kun hän aikoi pihan läpi hiipiä, niin näki hän kuninkaanpojan \nratsun kartanolla ja arvasi siitä, että hänen miehensä oli sodasta \npalannut ja oli sinne poikennut yöksi. Hän kolkutti silloin ovelle ja \npyysi yösijaa. Hänen veljensä tuli avaamaan, mutta ei tuntenut omaa \nsisartaan, koska hän oli siltä kädet poikki lyönyt ja tällä oli kauniit \nlumivalkoiset kädet. Veli antoi hänelle luvan tulla tupaan. Mutta kun \nhänen vaimonsa tytön näki, niin tunsi hän heti tämän miehensä sisareksi \nja tahtoi ajaa hänet pois talostaan.\n\nTämän puheen kuuli kuninkaanpoika ja hän kysyi:\n\n-- Miksi et tahdo päästää tuota kulkevaa naista sisään?\n\n-- Ei tämä talo ole mikään maankiertäjien yöpaikka, vastasi paha \nnainen.\n\n-- Päästä hänet huoneeseen, sanoi silloin kuninkaanpoika. Etkö näe, \nettä hän on väsynyt ja että hän kaipaa itselleen ja lapselleen \nlepopaikkaa? Hän on onneton. Anna hänen olla minun seurassani, joka \nitse olen kohtalon kovuutta saanut tuntea.\n\nJa kun kuninkaanpoika katseli vaimoaan, niin sanoi hän:\n\n-- Kaunis sinä olet nainen ja kaunis on poika, jota käsivarsillasi \nkannat. Tuollaista kultakiharaista poikaa minäkin itselleni toivoin, \nmutta en saanut. Jota enemmän sinua, nainen, katselen, niin huomaan, \nmiten paljon olet vaimoni näköinen. Tuollainen lempeä muoto hänelläkin \non, mutta ei hänellä ole sinun valkoisia käsiäsi, vaan ovat ne kokonaan \nhakatut pois. Mikä kova kohtalo on sinua kohdannut, kun sinun täytyy \nkulkea noin turvattomana lapsesi sylissäsi?\n\nJa silloin sisar kertoi elämänsä tarinan.\n\n-- Meitä oli kaksi, veli ja sisar. Veljeni sai vaimokseen pahan naisen, \njoka alkoi mielessään hautoa minun kuolemaani. Hän tappoi lehmän \nsaadakseen veljeni minuun suuttumaan. Kun hän ei siinä onnistunut, niin \ntappoi hän hevosen, mutta veljeni ei silloinkaan vielä minulle tahtonut \nmitään pahaa tehdä. Silloin hän surmasi oman poikansa ja sanoi minun \nsen tehneen. Veljeni sen kuultuaan vei minut metsään ja hakkasi \nmolemmat käsivarteni poikki. Yksinäni kuljin, kunnes saavuin \nkuninkaanpojan puutarhaan, jossa suullani söin marjoja maasta. Vartijat \nveivät minut kuninkaanpojan eteen, joka niin mieltyi minuun, että otti \nminut vaimokseen. Kun hän oli sotaretkelle lähtenyt, synnytin hänelle \npojan, jonka tukka oli kuin sulaa kultaa. Kun siitä lähetettiin tieto \nkuninkaanpojalle, niin käski hän ajamaan minut pois kartanostaan. Minä \nläksin. Kun minua janotti matkallani, kumarruin järvestä juomaan. \nSilloin lapsi putosi helmastani. Kun sitä tavoitin huomasinkin käsieni \nkasvaneen jälleen paikoilleen.\n\nSilloin kuninkaanpoika tunsi oman vaimonsa ja iloissaan hän sulki \nvaimonsa ja lapsensa syliinsä.\n\nVaimonsa veljen hän teki rikkaaksi, mutta hänen vaimonsa annettiin \nkaikkien pahojen töittensä palkaksi pyövelin käsiin, joka otti hänet \nhengiltä.\n\n\n\n\nJUMALAN ANTAMA KIRJA.\n\n\nSinisen salon sisässä oli pienoinen mökki ja siinä asui vanha ukko ja \nhänen vaimonsa. Kaksi poikaa heillä oli. Kun sota syttyi kuninkaan \nvaltakunnan rajoilla, niin vietiin vanhempi poika sinne sotilaaksi. \nNuorempi poika jäi isäänsä ja äitiänsä elättämään ja hoitamaan. Hyvä ja \nhellä kaikille oli poika, mutta ruma, niin ruma, ettei kukaan naisista \nhäntä miehekseen huolinut. Neljääkymmentä hän jo oli aviokseen \npyytänyt, mutta aina saanut kieltävän vastauksen.\n\nKun hän kerran oli metsässä puita hakkaamassa, niin hän siellä väsyi ja \nvaipui uupumuksesta maahan.\n\n-- Miksi ei minulle ole annettu armasta, joka minulle hyvä ja hellä \nolisi ja joka minulle keiton keittäisi, kun uupunut olen, ja joka minua \nilahduttaisi, kun mieleni raskaaksi painuu? Miksi olen minä osattomaksi \nluotu, kun muille iloja niin paljon on annettu?\n\nMurheellisena hän kulki metsästä kotiaan kohden. Tiellä tapasi hän \nvanhuksen, joka uupuneena asteli keppiinsä nojaten.\n\n-- Auta minua, sanoi vanhus, sillä minun voimani ovat loppuneet!\n\n-- Uupunut olen itsekin, vastasi poika, mutta olenhan nuori, enkö \nsilloin jaksaisi sinua vanhaa taluttaa. Nojaa minuun ja minä saatan \nsinut asuntooni ja taritsen sinulle kaikesta siitä vähästä, mitä \nminulla on.\n\nKun he siinä yhdessä tietä kulkivat, niin kysyi vanhus:\n\n-- Miksi sinä, joka olet niin nuori, olet niin murheellinen? Miksi et \niloitse?\n\n-- Nuori olen kyllä ja iloinen voisin olla, vastasi poika, mutta \nyksinäisyys minua painaa, sillä minulla ei ole ketään, joka minua \nrakastaisi. Monta pyysin omakseni, ja kaikilta kiellon sain. Isä ja \näiti minulla kotona on, mutta ei ole ketään, joka heille aterian \nvalmistaisi.\n\nVanhus hymyili ja sanoi:\n\n-- Jo olen tukemanasi virkeäksi tullut ja tahdon apusi sinulle palkita. \nKatso tätä pientä pussia, jonka sinulle annan, ota se, kanna sitä \nselässäsi, eläkä katso, mitä siinä on ennenkuin olet kotiasi tullut. \nVaikka tiellä väsyisit ja uupuisit, vaikka sinun tulisi nälkä ja uni, \nniin elä katso, vaan koeta kotiasi ennättää.\n\nPoika otti vanhuksen antaman pussin ja nosti sen selkäänsä. Ja kun \ntienhaara tuli, ja vanhus pojasta loittoni, niin ihmeellinen kirkkaus \ntäytti metsän siellä, missä hän kulki, ja taivaan valkeus pysytteli \nvanhuksen ympärillä metsän iltahämyssä.\n\nJa poika asteli kotiaan kohden, ja yhä raskaammaksi tuli hänen \nkantamuksensa, niin raskaaksi, että hän monasti jo vaipui maahan, mutta \nhän nousi taas ja asteli eteenpäin. Kun hän kotinsa kynnykselle saapui, \nniin oli hän niin uupunut, että hän tainnoksissa vaipui maahan. Kun hän \nsiitä tointui, niin hän sanoi:\n\n-- Katsokaamme, minkä näköinen se on, jota vanhus tähän asti kielsi \nminua katsomasta?\n\nKun hän pussin avasi, niin olikin siellä kaunis neitonen.\n\n-- Ken sinä olet? kysyi poika.\n\n-- Minä olen sinun vaimosi, vastasi neito.\n\n-- Lähde sitten kanssani vihille, sanoi poika.\n\n-- Näytä ensin minut vanhemmillesi, vastasi neito.\n\nKun neito tuvan oven kynnykselle astui, niin oli pienoinen mökki \nkadonnut ja sijaan oli tullut komea linna, joka uljaana kohosi \nkorkeutta kohden ja jonka tornit pilviä piirsivät. Ja suuri joukko \npalvelijoita riensi heitä vastaan. Kun aamu koitti, niin tuli linnan \nluo joukko kerjäläisiä, ja avoin oli pojan käsi jokaiselle ja valmis \nhän oli kaikkia auttamaan.\n\nKun kerjäläiset tulivat keisarin linnaan, niin kysyi keisari heiltä:\n\n-- Mikä on tuo kartano, komeampi kuin minun, joka tuolla etäällä \nhäämöittää ja josta te luokseni tulitte?\n\n-- Kenen linna on, ja ken siellä isäntänä elää, emme tiedä, mutta hyvä \nsydän hänellä on, avoin on käsi jokaiselle, ken apua tarvitsee, \nvastasivat kerjäläiset. Ja kaunis on hänellä siellä puoliso, niin \nkaunis, että hänet nähdessään mieli hartaaksi käy, ja on kuin taivaan \nkirkkaus siellä valahtaisi, missä hän kulkee. Siunatut he ovat kaikella \nmaallisella hyvyydellä, ja lämpimällä kädellä he siitä jokaiselle \ntaritsevat.\n\nLäksi keisari pojan asunnolle, tuli kaiken saattueensa keralla. Ja kun \nhe pojan taloa lähestyivät, niin astui poika puolisoineen heitä vastaan \nja vei heidät linnaansa. Siellä hän keisaria runsaasti kestitsi. Mutta \njota kauemmin keisari kaunista neitoa katseli, sitä synkemmäksi hän \nmuuttui. Lopulta hän sanoi pojalle:\n\n-- Mistä olet naisesi saanut? Itsekö sait, ehkä varastit pohatoilta, \nkeisareilta tai muilta, ehkä väkivallalla hänet itsellesi anastit?\n\n-- En väkivallalla naistani ottanut, vastasi poika. Jumala hänet \nminulle antanut on.\n\n-- Sen varsin valehteletkin, huusi keisari. Jumala ei häntä ole sinulle \nantaa voinut, sillä jos niin olisi, miksi ei hän minulle ole antanut \nyhtä hyvää morsianta. Minä en sanojasi usko, ellet minulle sellaista \nkirjaa Jumalalta tuo, jossa sanotaan, että hän sinulle naisesi antanut \non. Viisi päivää sinulle aikaa annan. Jollet tuota kirjaa ole minulle \ntuonut, niin naisesi otan sinulta ja omaan linnaani vien.\n\nNäin sanottuaan keisari läksi pojan luota seurueineen ja palasi omaan \nlinnaansa.\n\nKovasti poika hätääntyi keisarin uhkauksesta, mutta hänen vaimonsa \nsanoi hänelle:\n\n-- Miksi surisimme, koska Jumala meidät on toisillemme antanut. Jos hän \nmeidät tahtoo toisillemme säilyttää, niin on hän sinut vaarasta \npelastava ja tuon kirjan sinulle antava. Mene metsään ja lähde sitä \ntietä kulkemaan, minne näit Jumalan luotasi lähtevän pois.\n\nPoika seurasi vaimonsa neuvoa. Kun hän oli tuota tietä kulkenut ja \nehtoo jo ennätti, niin tuli hän pienelle mökille. Sinne hän poikkesi \nyösijaa pyytämään. Siellä oli kaksi miestä, jotka palavan lieden \nvieressä värjöttivät.\n\n-- Antakaa minulle suojaa yöksi pääni päälle, sanoi poika.\n\n-- Sen sinulle antaa taidamme, vastasivat miehet. Mutta vilu on meillä \ntäällä, emmekä tuvassa lämmintä pitää saata. Kun maata voinet, niin \nmakaa.\n\nSinne poika jäi yöksi, Siinä levätessään tuli hänelle niin kuuma, että \nhän heitti takin yltään. Keskellä yötä hän kävi pihalla itseään \nvilvoittelemassa ja itsekseen mietti:\n\n-- Miksi he minua näin pettää tahtovat ja vilusta varoittavat, vaikka \ntupa onkin lämmin?\n\nAamusella, kun hän matkalle aikoi, kysyivät miehet häneltä:\n\n-- Minne on matkasi?\n\n-- Jumalaa läksin etsimään, sillä hänet tavata tahdon.\n\n-- Kun hänet kohtaat, niin kysy häneltä, miksi hän meitä vilulla \nrankaisee eikä meille lämmintä anna?\n\nToisena iltana joutui poika yksinäiselle mökille, jossa asui kaksi \ntyttöä. Kun poika oven avasi, niin näki hän tyttöjen ammentavan vettä \nsuurilla astioilla joesta, joka virtasi pirtin halki.\n\n-- Antakaa minun tänne yöksi jäädä, sanoi poika.\n\n-- Jää ja lepää, sanoivat tytöt. Me emme jouda silmiämme ummistamaan, \nvaan aina täytyy meidän tätä vettä joesta ammentaa, jotta emme siihen \nhukkuisi.\n\n-- Pitkän matkan olen tietä astunut, sanoi poika. Antakaa minulle vettä \nsammuttaakseni janoni.\n\n-- Me emme jouda sinulle vettä ammentamaan, koska kaikki aikamme menee \ntämän virran tyhjentämiseen. Mutta tuossa rahilla on kuppi, Siinä se on \nollut kuusi ajastaikaa. Ota se ja sillä ammenna, mitä janosi \ntyydyttämiseksi tarvitset. Meidän täytyy joesta vettä pois kantaa \nsiksi, kunnes aika on täytetty, ja joki kuivunut on.\n\nPoika otti kupin ja sillä itselleen joesta ammensi. Mutta kun hän vettä \nmaistanut oli, niin huomasi hän sen maidoksi.\n\n-- Miksi he minua pettää tahtovat, ajatteli poika, koska he sitä \nvedeksi sanovat, joka maitoa on?\n\nKun hän yönsä levännyt oli ja aamulla aikoi jälleen taipaleelle lähteä, \nniin kysyivät tytöt:\n\n-- Minne menet, mikä on matkasi maali?\n\n-- Jumalaa etsin. Hän minulle vaimon antoi, mutta keisari sen minulta \nanastaa tahtoo. Ja nyt Jumalalta kirjaa pyytäisin, jotta omani \nainaisesti pitää saisin.\n\n-- Kun hänen luoksensa saavut, niin kysy häneltä, miksi meidän kuusi \nvuotta on täytynyt tästä joesta vettä ammentaa, eikä se loppua tahdo?\n\nKolmannen päivän iltana saapui poika uupuneena pienelle pirtille ja \npoikkesi sinne yösijaa pyytämään. Kun hän tupaan astui, niin oli siellä \nyksinäinen vaimo.\n\n-- Salli minun luonasi tämä yö viivähtää, sanoi poika, sillä uupunut \nolen ja pitkä taival on vielä edessäni.\n\n-- Levätä saat, vastasi vaimo, mutta mitään en voi sinulle ravinnoksi \nantaa, sillä yöt päivät täytyy minun kiviä purra eikä minun vaivoilleni \nloppua näy.\n\n-- Minä sinulle leipää annan, sanoi poika ja kontistansa hän vaimolle \nojensi palasen.\n\nMutta kun vaimo sen leivän käteensä ottanut oli, niin muuttui se \nkiveksi.\n\n-- Samaa kiveä sinä syöt kuin minäkin, sanoi vaimo ja ojensi pojalle \nkiven.\n\nMutta kun poika siihen tarttui, niin muuttui se hänen kädessään \nvalkoiseksi leiväksi.\n\nKun poika yön oli siinä levännyt ja aamulla matkalle valmistui, niin \nkysyi vaimo:\n\n-- Minne, vieras, matkasi vie?\n\n-- Jumalan luo, vastasi poika. Keisari minun omani anastaa mielii, ja \nnyt Jumalalta pyytäisin sellaista kirjaa, ettei hän minua armaastani \neroittaisi.\n\n-- Kun hänet löytänyt olet, sanoi akka, niin häneltä kysy, miksi minun \nkaksitoista vuotta on täytynyt kiviä syödä?\n\nKun poika oli vähän aikaa matkannut, niin näki hän linnan valkoisen ja \nhohtavan. Valkoisesta kivestä se laadittu oli, ja aurinko sen harjalla \nasuntoaan piti. Ja kun hän sinne sisään astui, niin oven toinen \ntoistaan kauniimman hän edessään näki. Yhdeksän niitä oli, ja kun hän \nyhdeksännen avannut oli, niin seisoi hän Jumalan valtaistuimen edessä.\n\nSilloin poika heittäytyi hänen eteensä maahan. Ja Jumala kysyi häneltä \nlempeällä äänellä:\n\n-- Miksi minun luokseni tulit?\n\n-- Katso, sinä minulle vaimon annoit, ja minä onnellinen olin hänen \nkanssansa. Mutta tuli keisari ja minun onneani itselleen anastaa \ntahtoi. Anna minulle sellainen kirja, ettei hän, eikä kukaan muukaan \nminun omaani minulta riistää taida.\n\nKun Jumala sen kuuli, niin antoi hän pojalle käteen kirjan ja sanoi:\n\n-- Tämä sinä keisarillesi saata ja ojenna se hänelle jotta hän sen \nlukea taitaisi.\n\n-- Kun minulle näin armollinen olet ollut, sanoi poika, niin ilmoita \nminulle, miksi muita niin kovasti rangaissut olet? Miksi vaimoa, joka \nminulle suojan tarjosi, olet tuominnut kiviä syömään?\n\n-- Rikas oli tuo nainen, sanoi Jumala, mutta hänen sydämensä oli kova \nkuin kivi, eikä hän ainoallekaan tarvitsevaiselle palaakaan ojentanut, \nsiksi täytyy hänen leivän sijasta kiviä purra.\n\n-- Etkö sinä armossasi häntä tästä kirvoittaa taida?\n\n-- Minä luon kuuni loiston veden kalvoon, jos hän sen taitaa vakkaan \nkoota, niin on hänen kirvoituksensa hetki tullut.\n\n-- Miksi kahden tytön, jotka minulle yösijan antoivat, tupansa läpi \njuoksevan joen vettä ammentaa täytyy, ja he sen vedeksi luulevat, \nvaikka se minun suussani maistuu kuin lämmin maito?\n\n-- Heillä kaksi lehmää oli ja he niiden maitoa kaupaksi pitivät, mutta \nkun minä köyhät heidän luokseen lähetin, niin he maidon sekaan vettä \npanivat.\n\n-- Millä sinä heidät armoittaa taitaisit?\n\n-- Minä kylmän ilman laadin, ja jos he sen kestävät ja lehmän karvat \nlukea taitavat, niin minun armoni on oleva heillä ja he pahat työnsä \nsovittaneet ovat.\n\n-- Yön kahden miehen luona makasin, ja he vilusta värjöttivät, vaikka \nminulla oli lämmin. Miksi tämän heille määrännyt olit?\n\n-- Pohatoita he olivat ja äveriäitä, mutta kaikesta maallisesta \nhyvyydestä eivät he toisille jakaa tahtoneet ja apua saamatta saivat \nköyhät heidän oveltaan kääntyä.\n\n-- Eikö heille milloinkaan pelastus koita tästä rangaistuksesta?\n\n-- Kun pakkasen laadin ja he sen kestävät ja tähteni lukea taitavat, \nniin olen rangaistukseni heistä pois kääntävä.\n\nKotiaan palasi poika ja hänen vaimonsa häneltä kysyi:\n\n-- Saitko sen, mitä etsimään lähdit?\n\n-- Katso, matka on minulla ollut pitkä ja vaivaloinen, mutta Jumala on \nminulle armollinen ollut ja sen antanut, mitä häneltä pyysin.\n\nKun keisari pojan palanneeksi kuuli, niin tuli hän pojan asunnolle, ja \npyöveli seurasi häntä.\n\nSilloin poika antoi keisarille Jumalan antaman kirjan. Mutta kun \nkeisari sen avasi, niin valkeus siitä valahti niin kirkas ja \nhäikäisevä, että keisari näkönsä menetti.\n\nSilloin keisari katuvaisena virkkoi:\n\n-- Sinulle pahaa aijoin, ja rangaistukseni nyt sain, koska silmieni \nvalon kadottanut olen. Mutta anna minulle anteeksi kaikki, mitä sinua \nvastaan rikkonut olen. Jos silmieni valon takaisin saisin, niin en \nsinulle enkä vaimollesi enää pahaa hautoisi.\n\n-- Mikä olen minä, että sinua tuomitsisin, sanoi poika, Anteeksi \nsinulle antaa tahdon ja rukoilla Jumalaa, että hän sinulle näkösi \ntakaisin lahjoittaisi.\n\nKun poika sen sanonut oli, niin palasi keisarille silmien valo. Ja \nystävyksinä hän ja poika erosivat toisistaan.\n\nJa tulipa päivä, jolloin Jumala pojan ja hänen vaimonsa luokse \nvieraisiin saapui. Ja kun pojan isä ja äiti hänet näkivät, niin he \nsanoivat:\n\n-- Me olemme sinun luoksesi kaivanneet, Herra. Ota meidät, sillä olemme \njo vanhoiksi tulleet ja meidän on ikävä sinun asunnoillesi.\n\nSilloin kuolema heidät tavoitti, ja kun he olivat arkkuun lasketut ja \nkalmistoon vietiin, niin Jumala kutsui laulajansa ja ne heitä \nviimeisellä matkalla saattoivat.\n\nKun he olivat nurmen alle saatetut, niin sanoi Jumala:\n\n-- Tulkaa minun kanssani, sillä tahdon keisarin luo mennä.\n\n-- Millä minä sinut sinne saattaisin, sanoi poika, sillä ei minulla \nratsuja ole, jotka sinut sinne veisivät.\n\nMutta kun he portaille tulivat, niin seisoi sen edessä kymmenen \nsiivitettyä ratsua. Ja aamurusko asui niiden pään päällä, ja valoa \nvälkkyvät olivat niiden siivet.\n\nKun he keisarin asunnolle tulleet olivat, niin sanoi tämä:\n\n-- Minun herrani ja Jumalani, anna minulle anteeksi, kun tätä miestä \nvainonnut olen.\n\n-- Minun anteeksiantamukseni on sinulla oleva, koska hän sinulle kaiken \nanteeksi antanut on, vastasi Jumala.\n\nKun he sieltä noiden kahden miehen asunnolle tulivat, niin punaisella \nveralla he peittivät maan, jossa Jumala asteleva oli. Kun he Jumalaa \nolivat kestinneet, niin he häntä rukoilivat:\n\n-- Anna meille anteeksi, kun ennen huonosti eläneet olemme.\n\n-- Minun rauhani on teillä oleva, jos niin teette, ettei kukaan \noveltanne käänny, vaan te hänelle suojan ja lämmön annatte.\n\nKun he sitten noiden tyttöjen asunnolle tulivat, niin pukeutuivat nämät \nsilkkiin ja astuivat Jumalaa vastaan tarjoten hänelle kultaisella \nmaljalla maitoa. Ja kun he Jumalalta anteeksi pyysivät kaikkea sitä, \nmitä he rikkoneet olivat, niin sanoi hän:\n\n-- Tuliseen pätsiin minä teidät heittää aijoin, mutta tuli tämä mies ja \nhänen rukoustensa tähden olen minä kaiken teille anteeksi antava.\n\nJa kun he akan asunnolle saapuivat ja tämä heitä vastaan tuli kantaen \nhelman täyden kauniita leipiä, niin armahti Jumala häntä ja päästi \nhänet kiviä syömästä.\n\nJa Jumala palasi omaan kirkkaaseen asuntoonsa, ja onnellisena eli poika \nlinnassaan nuoren vaimonsa kanssa, ja heidän elämänsä oli tyyni ja \nrauhallinen kuin hopean hohtava virta, joka kukkivain niittyjen halki \nkulkee ja siunausta tuottaen edelleen virtaa, kunnes sen laineet \nennättävät meren aukean ulapan, jonne se levolle käy.\n\n\n\n\nKAUKOMAAN PRINSESSAN KUVA.\n\n\nUpporikkaalla kauppiaalla ja hänen vaimollaan ei ollut lasta ja sitä he \nsuuresti surivat, sillä mitä merkitsi heille se varallisuus, jota he \nkokosivat ja se maallinen hyvyys, jota he niin runsaasti olivat \nsaaneet, kun heillä ei perillistä ollut.\n\nKauppias oli reipas ja komea mies, eikä hän ilmaissut koskaan, kuinka \npaljon hänen mieltään painoi se, ettei hänellä ollut poikaa. Hänen \nvaimonsa oli hiljainen ja kaunis nainen, jonka huulilta laulu helisi, \nja jonka sanoja kuullessaan tunsi sielunsa niin hiljaiseksi ja \navaraksi.\n\nKerran kauppias lähti kaukaisille maille, monien merien taa, mistä hän \nvasta useiden vuosien kuluttua aikoi palata. Vähän aikaa hänen lähtönsä \njälkeen synnytti hänen vaimonsa pojan. Ja kun pojan isä oli reipas ja \ntoimelias ja äiti hellä ja sydämellinen, niin tuli pojasta uljas ja \nkaunis, mutta myös haaveileva ja suuria tekoja uneksiva.\n\nKun kauppias matkaltaan palasi ja näki poikansa, oli hänen ilonsa aivan \nrajaton.\n\n-- Kaunis on minun poikani, sanoi hän, kauniimpi kuin kukaan muu, mutta \nrikkaampi kuin kukaan muu täytyy hänen myöskin olla, niin rikas, että \nkuninkaat ja maan mahtavat häntä kadehtivat.\n\n-- Kaunis on minun poikani, sanoi hänen vaimonsa, niin kaunis, ettei \ntoista hänen vertaistaan ole. Mutta hyväksi toivon hänen tulevan, sillä \nmitä ovat kaikki maailman rikkaudet, ellei hänellä ole hyvää sydäntä.\n\nJa äiti opetti pojalleen kaikki tarinat, joissa kerrotaan suurista \nurotöistä ja suurten sankarien suuresta hyvyydestä.\n\nMutta isä rakensi aarreaitan, jossa oli yhdeksän kammiota, ja niihin \nhän kokosi kaiken sen rikkauden, jonka hän tahtoi pojalleen jättää, \njotta hän olisi rikkaampi kuin kukaan muu.\n\nKun poika oli viidentoista vuotiaaksi varttunut, läksi kauppias \npitkälle merimatkalle tuodakseen sieltä aarteita niin suuria, että \nkaikki entiset niiden rinnalla jäisivät varjoon. Ennen matkaansa hän \nkutsui poikansa luokseen ja sanoi:\n\n-- Poikani, sinä olet minun silmieni ilo ja vanhuuteni riemu. Sinä olet \nminulle niin rakas, että tahdon sinua varten koota kaiken sen \nrikkauden, minkä suinkin voin. Siksi lähden pitkälle matkalle, josta \ntoivon palaavani entistä äveriäämpänä. Sinua varten minä laadin \naarreaitan, johon tein yhdeksän kammiota. Tässä annan sinulle kahdeksan \nkammion avaimet. Avaa ne ja sinä olet näkevä, ettei ketään ole koko \navarassa maailmassa, joka voisi sinulle vertoja vetää rikkaudessa. \nYhdeksäs kammio on sulettu, sinne elä mene.\n\nKun kauppias oli merille lähtenyt, läksi poika katsomaan \naarreaittaansa. Kaikkea sitä, mitä ihmismieli voi itselleen toivoa, oli \nkammioihin koottu, kultaa ja hopeaa, kalliita esineitä, kauniita \nkankaita ja jalokiviä niin suuria ja loistavia, ettei kuninkaankaan \nkruunussa ollut niiden vertaisia.\n\nKun poika oli niistä kyllikseen iloinnut, niin tuli hän sen yhdeksännen \nkammion ovelle, jota hänen isänsä oli kieltänyt avaamasta. Silloin \nalkoi poika haluta nähdä, mitä sinne oli kätketty, eikä mitkään aarteet \nolleet hänelle enää minkään arvoisia, kun hän ei saanut nähdä tuota \nyhtä.\n\nVihdoin kutsui hän sepän ja teetti sillä avaimen, jonka avulla hän \nsaattoi sen yhdeksännen kammion avata. Kun poika sinne sisään astui, \nniin ei siellä ollut muuta kuin kuva seinällä. Hämmästyneenä jäi poika \nsen eteen, sillä niin kaunista naista kuin se ei hän ollut voinut \nmielessään kuvitellakaan. Lumottuna hän seisoi siinä kuvan edessä ja \nkun hän vihdoin läksi pois kammiosta, niin oli hänen silmissään outo \nhehku ja huulillaan leikki kaunis hymy. Hän ei keneltäkään tohtinut \nkysyä, kuka tuo kaunis nainen on, jonka kuvan hän oli saanut nähdä, \nsillä olihan kuva sinne kätketty, ja olihan hänen isänsä kieltänyt \nhäntä sinne jalallaan astumasta. Hänen ajatuksensa olivat aina tuon \nkauniin naisen luona ja usein hän salaa hiipi kammioon hänen kuvansa \nluo ja siellä hän saattoi viettää tuntikaudet vaipuneena kuvan \nkatselemiseen.\n\nNäin kului kolme vuotta. Eräänä kirkkaana päivänä näkyi merellä parvi \nkuten suuria valkosiipisiä lintuja, jotka kiisivät eteenpäin pitkin \nulapan pintaa. Ne olivat kauppiaan laivat, jotka suuntasivat kulkunsa \nkotirantaa kohden. Kun kauppias oli maihin astunut ja iloissaan \ntervehtinyt poikaansa ja vaimoaan, niin käski hän kantamaan kaukomailta \ntuomansa aarteet kammioihin.\n\n-- Rikas olin ennen, sanoi hän, mutta nyt olen kymmenen kertaa \nrikkaampi, eikä ainoakaan ruhtinas voi minun kanssani varallisuudessa \nkilpailla. Ja kaikki on oleva kerran sinun, poikani.\n\nYhdessä he menivät uusia rikkauksia ihailemaan. Kun he olivat noiden \nkahdeksan kammion ovet avanneet ja iloinneet kaikesta siitä, mikä \nniiden taakse oli kätketty, niin tulivat he yhdeksännelle ovelle. \nSilloin sanoi poika:\n\n-- Isä näytä minulle tämäkin kammio, jonka oveen et minulle jättänyt \navainta.\n\n-- Se kammio on tyhjä, miksi siis suotta sitä sinulle näyttäisin, sanoi \nisä.\n\n-- Sinä et olisi sitä niin huolellisesti minulta sulkenut, ellei siellä \nolisi aivan arvaamattoman suuri aarre.\n\nSilloin isä avasi oven ja näytti pojalleen siellä olevan kuvan.\n\n-- Ken on se nainen, jonka kuvan olet tänne tuottanut, sanoi poika. Jos \nhän on elävien joukossa, niin ilmaise minulle kuka hän on, jotta \ntaitaisin lähteä häntä etsimään ja omakseni pyytämään.\n\n-- Tuo kuva on kaukomaan prinsessasta, vastasi isä. Loitolla täältä, \nmonien merien takana on maa, jossa on kuninkaalla tytär. Kaunis hän on, \nniin kaunis, että jokainen, joka kerran on hänet nähdä saanut, ei \nkoskaan voi häntä mielestään karkoittaa. Tämä kuva on heikko ja himmeä \nkajastus vain siitä suloudesta, mikä koko hänen olemuksensa täyttää.\n\nKun poika tämän sai kuulla, niin hänen kaipauksensa tuli entistään \nvoimakkaammaksi ja hän sanoi isälleen:\n\n-- Minun täytyy sinulle tunnustaa, että jo matkasi aikana salaa avasin \ntämän kammion oven ja näin kuvan, josta en tiennyt oliko se laadittu \nelävästä olennosta vai oliko hän jo kuollut, vai oliko hän ainoastaan \nkuvan laatijan mielessä väikkyvä olento. Siitä asti kun tämän kuvan \nensi kertaa näin, en ole häntä voinut mielestäni karkoittaa. Hänestä \nminä olen aina uneksinut ja nuori sydämeni on niin häneen sidotuksi \ntullut, etten voi ilman häntä elää nyt, kun tiedän, että hän elää, että \nhän hengittää samaa Jumalan ilmaa kuin minäkin. Salli minun lähteä \nsinne, missä hän elää, anna minun etsiä se maa, joka häntä kantaa, suo \nminun hengittää sitä ilmaa, mitä hän hengittää, jotta minä voisin hänen \nsuosionsa voittaa ja hänet vaimokseni saada.\n\n-- Sinä ajat ajatuksissasi takaa sellaista, jota ei koskaan voi \nsaavuttaa, sanoi isä. Kukaan ei hänen luokseen voi tulla, kukaan ei \nhäntä nähdä ja monet vaarat häntä ympäröivät.\n\n-- Pelkäisinkö minä vaaroja, kun ne voitettuani tiedän saavani maailman \nkauneimman naisen omakseni, sanoi poika.\n\nMutta isä ei kuullut poikansa pyyntöä. Silloin sammui kaikki iloisuus \npojan mielestä, hän tuli vaiteliaaksi ja aina istui hän meren rannalla \nkatse suunnattuna loitos sinne, missä taivas yhtyi mereen ja jonka \ntakana hän tiesi sen kaukomaan olevan, missä hänen sydämensä lemmitty \nasui.\n\nKun isä näki poikansa päivä päivältä kuihtuvan, niin heltyi hänen \nsydämensä ja hän antoi pojalleen luvan lähteä etsimään kaukomaan \nprinsessaa. Ja kauppias rakensi pojalleen purren niin kauniin ja \nkomean, ettei toista sellaista oltu nähty meren laineita kyntämässä. Ja \nhän puki poikansa ruhtinaalliseen pukuun, valikoi kahdeksan kauneinta \nnuorta miestä ja puki heidätkin rikkaisiin pukuihin ja antoi ne \npojalleen seuralaisiksi. He menivät purteen ja läksivät kaukomaata \netsimään.\n\nMonta vuotta he saivat harhailla merellä, kunnes viimein kaukomaan \nranta siinti heidän silmissään nousten vihannoivana saarena meren \nsylistä. Sen rantaan he suuntasivat purtensa.\n\nPoika astui yksin maihin ja yksinkertaiseen pukuun verhottuna läksi \netsimään tietä kuninkaan linnaan. Aivan sataman suulla oli pieni mökki, \njohon poika jäi asumaan vanhan akan luo.\n\n-- Mitä varten olet tänne tullut? kysyi vanha vaimo.\n\n-- Minä olen saapunut monien merien takaa nähdäkseni tämän maan \nprinsessan.\n\n-- Sitä et voi tehdä, sanoi vaimo. Hän asuu linnassaan eikä kukaan \nhänen luokseen voi tulla, niin tarkkaan on hän vartioitu.\n\n-- Eikö siis mitään keinoa ole, jonka kautta voisin hänet nähdä? Kaukaa \nolen tullut ja ainiaan on tämä neito mielessäni ollut siitä asti kun \nhänen kuvansa ensi kerran näin:\n\n-- Yhden keinon tiedän, jonka avulla ehkä voit päästä toiveittesi \nperille, sanoi vaimo. Kun kaupungilla kuljeksit, niin liity \nsotamiehiin, jotka ovat prinsessan linnaa vartioimassa. Heiltä \ntiedustele keinoa, miten voisit sen nähdä, jonka luo mielesi palaa.\n\nPoika seurasi vaimon neuvoa ja liittyi ensimäiseen sotilaaseen, jonka \nhän kohtasi. Hän vei miehen laivaansa ja siellä kestitsi häntä \nrunsaasti, Kun sotilas oli tullut puheliaaksi, niin kysyi poika:\n\n-- Sinä, joka asut linnassa, voit minulle varmaankin sanoa, miten \nvoisin nähdä prinsessan, joka on niin tarkkaan vartioitu ja joka on \nkuulu kauneudestaan.\n\n-- Kukaan ei häntä nähdä saa, vastasi sotamies. Mutta yhden keinon voin \nsinulle neuvoa, Ainoa, joka prinsessan luo saa tulla ja hänet nähdä, on \nhänen sotapäällikkönsä. Mene hänen asuntoonsa, ota mukaasi parhaita \njuomia ja kalliita lahjoja. Hän mieltyy lahjoihin ja suostuu juomaan \nkalliita juomiasi. Kun hän on kyllikseen juonut, niin vaipuu hän uneen, \nsilloin ota hänen pukunsa, pukeudu siihen ja siinä asussa mene linnaan. \nKukaan ei sinua tunne ja siten voit huoleti hänen luokseen päästä ja \nhänet nähdä.\n\nPoika seurasi sotilaan neuvoa, nouti purrestaan kalleimmat kankaat ja \nkirkkaimmat jalokivet viedäkseen ne sotapäällikölle lahjaksi. Hän toi \nmyös mukanaan kalliita juomia, joiden maku oli suloinen ja joita kerran \njuotuaan yhä enemmän niitä halusi. Kun sotapäällikkö nämä lahjat näki, \nniin tuli hän pojalle ystävälliseksi ja suostui hänen kanssaan juomaan \nkalliita juomia pojan tervehdysmaljaksi. Mutta jota enemmän hän juomaa \njoi, sitä enemmän hänen teki mieli sitä maistella. Niin hän lopulta \nväsyi. Silloin poika riisui hänen pukunsa ja otti sen ylleen. Kun hän \nsiinä asussa saapui kuninkaan linnaan, oli prinsessa aikeissa lähteä \nveneellä soutelemaan ja rannassa hän jo odotti sotapäällikköään.\n\nPoika astui hänen kanssaan purteen ja sousi ulapalle oman purtensa luo. \nKun he sinne olivat tulleet silloin poika ilmaisi prinsessalle, kuka \nhän oli, ja millä keinoin hän oli päässyt hänen luokseen, Ja kun hän \nnyt näki tuon naisen edessään, jonka kuvaa hän oli ihaillut ja joka oli \ntuhat kertaa kuvaansa kauniimpi, niin hänen tunteensa oli niin suuri, \nettei hän voinut olla siitä hänelle puhumatta.\n\n-- Minä olen monien merien takaa tänne tullut sinua etsimään, sanoi \nhän, Minun mieleni on sinuun palanut aina siitä asti kun kuvasi ensi \nkertaa näin. Jos omakseni tahtoisit tulla, niin tekisit minut \nonnelliseksi koko elämäni ajaksi.\n\nKun prinsessa kuuli, miten häntä oli petetty, niin hän suuttui, mutta \nhilliten suuttumustaan hän sanoi pojalle:\n\n-- Huomenna tahdon isäni kanssa tulla sinun luoksesi pitoihin. Odota \nminua asunnossasi kaupungissa.\n\nTästä poika suuresti riemastui ja saatettuaan prinsessan jälleen \nrantaan hän meni asuntoonsa tuon vanhan vaimon luo.\n\nIllalla tuli pojan luo se sotamies, joka oli hänelle neuvonut keinon, \nmiten hän saisi prinsessan nähdä, ja ilmoitti, että kuningas kuultuaan \nmiten poika oli hänen sotapäällikkönsä puvussa lähestynyt hänen \ntytärtään, oli päättänyt seuraavana päivänä tulla pojan luo sotilaitten \nseurassa, joiden piti surmata poika.\n\n-- Silloin ei minulla ole mitään pelastumisen mahdollisuuttakaan, sanoi \npoika.\n\nMutta sotamies neuvoi:\n\n-- Kun kuningas sotamiehineen tulee tänne, niin heittäydy \nmielipuoleksi, särje kaikki ikkunat ja kaikki esineet, mitä käsiisi \nsaat ja revi lopulta vaatteesikin yltäsi. Silloin kuningas pelästyy, \neikä tahdo tappaa sellaista, joka on mielensä kadottanut. Hän päättää \nantaa sinun rauhoittua ensin. Sillä aikaa on sinulla aikaa paeta \npurteesi.\n\nPoika seurasi sotamiehen neuvoa, ja kun kuningas saapui joukkoineen \nhänen asunnolleen, niin alkoi hän huutaa vimmatusti ja särkeä kaikki, \nmitä oli hänen lähellään. Hän rikkoi ikkunat, paiskasi pöydät kumoon, \nheitti kaiken, minkä hän käsiinsä sai pirstaksi ja lopulta hän repi \nvaatteetkin yltään. Sen kun kuningas näki, niin kauhistui hän sitä ja \nläksi sotamiehineen linnaansa aikoen seuraavana päivänä palata.\n\nKuninkaan mentyä lähetti poika purteensa kaikki tavaransa ja aikoi jo \nitsekin paeta, kun sotamies tuli hänen luokseen ja kertoi prinsessan \nkatkerasti itkeneen kuullessaan pojan tulleen hulluksi. Siitä poika \narvasi, että prinsessa oli jo alkanut häneen mieltyä. Hän kysyi \nsotilaalta neuvoa, miten hän voisi prinsessaa lähestyä.\n\n-- Miehenä et häntä voi mitenkään lähestyä, sanoi sotamies. Kuningas on \nasettanut naisia hänen vartijoikseen. Jos voit naisen puvussa päästä \nhänen lähelleen, niin silloin voit hänet nähdä.\n\nPoika kun tämän kuuli, niin hankki hän itselleen naisen puvun, soudatti \nitsensä lahdelle aivan vastapäätä kuninkaan linnaa ja asettui sinne \nveteen laudan päälle.\n\nKun prinsessa häntä vartioivien naisten seurassa kulki rannalla, niin \nnäki hän merellä tuon laudan varassa uiskentelevan naisen. Hän lähetti \nheti piikansa häntä pelastamaan luullen siellä jonkun haaksirikkoisen \ntaistelevan veden hädässä.\n\nKun prinsessa näki pojan, jonka hän heti tunsi vaikka hän olikin \nnaiseksi puettu, niin ilahtui hän suuresti. Hän käski palvelijansa \nsiirtyä loitommaksi puhellakseen tuon haaksirikkoisen kanssa.\n\n-- Minä tiedän minkä vaaran alaiseksi olet itsesi pannut, sanoi hän \npojalle. Minä pelkään sinun puolestasi. Pakene ja jätä minut, koska \nisäni ei tahdo minua sinulle antaa, vaan on luvannut minut viereisen \nmaan kuninkaalle.\n\n-- Minä en täältä lähde pois, ellet sinä seuraa minua, sanoi poika.\n\n-- Kuinka minä voisin kanssasi paeta, sanoi prinsessa, kun kuningas on \nkieltänyt ketään satamasta lähtemästä.\n\nKuningas oli linnan ikkunasta katsellut. Kun hän näki tyttärensä \npuhuvan oudon naisen kanssa, niin hänessä heräsi epäilys, ja salaa hän \nalkoi tarkastaa ja huomasi piankin, kuka tuo naisen vaatteissa oleva \noli. Hän lähetti sotilaansa häntä surmaamaan, mutta prinsessa päästi \npojan eräästä pienestä portista pakoon.\n\nSilloin kuningas kovasti suuttui ja sanoi tyttärelleen:\n\n-- Minä arvaan kaikesta, että sinä aijot tuon miehen kanssa paeta, \nmutta sen minä estän.\n\nJa hän antoi sen määräyksen, ettei kukaan nainen saanut linnasta \npoistua eikä ketään naista saatu päästää satamasta pois.\n\nSotamies toi tämän tiedon pojalle, joka tuon vanhan vaimon luona oli \npiilossa. Siinä he sitten yhdessä neuvottelivat, miten poika voisi \nprinsessan kanssa paeta.\n\n-- Anna hänelle pojan puku, sanoi sotilas, niin pääsee hän kenenkään \nhuomaamatta linnasta. Kun hän sitten on luoksesi tullut, niin hankin \npienen veneen, jolla hän voi soutaa ulapalla olevaan purteesi. Jotta ei \nepäilyksiä syntyisi, niin lähde sinä toisella veneellä jälestäpäin. \nNäin voitte turvassa lähteä omille maillenne purrellasi.\n\nPoika suostui tähän tuumaan ja sotilas vei prinsessalle linnaan siitä \ntiedon ja samalla hän erään sotilaalle uskollisen piian avulla voi \ntoimittaa prinsessalle pojan lähettämät miehen vaatteet.\n\nPrinsessa puki ne ylleen ja hiipi linnasta pojan asunnolle. He sanoivat \ntoisilleen hyvästi ja prinsessa läksi sotilaan hankkimalla veneellä \nsoutamaan purtta kohden, jonne pojan vähän sen jälkeen piti saapua \ntoisella veneellä. Kun prinsessa saapui purteen ja siellä olevat pojan \nseuralaiset, nuo kahdeksan komeata miestä hänet näkivät, niin heräsi \nheissä halu saada prinsessa omakseen. He heittivät keskenään arpaa, ja \nkun arpa oli prinsessan yhdelle heistä määrännyt, niin eivät he enää \nodottaneetkaan poikaa, vaan nostivat purjeet ja purjehtivat pois.\n\nTämän näki poika rannalla. Hän hyppäsi veneeseen ja sousi ennättääkseen \npurteen, mutta turhaan, se loittoni yhä kauemmaksi ja epätoivoisena hän \nsai harhailla pienessä veneessään meren aukealla ulapalla ja nähdä, \nmiten pursi, jossa hänen rakastettunsa oli, eteni yhä kauemmaksi. \nVäsyneenä hän vihdoin sai palata rantaan.\n\nSiellä poika nyt eleli siinä kaukomaan kaupungissa ja kun hän oli \nkaiken rikkautensa kadottanut, niin sai hän alkaa tehdä työtä \nhankkiakseen niin paljon varoja, että hän voisi itselleen valmistaa \npurren, jolla hän voisi lähteä omille mailleen.\n\nPuolen vuoden kuluttua oli hän niin paljon saanut kootuksi varoja, että \nhän saattoi lähteä retkelle kotimaataan kohden.\n\nTänä aikana oli tuo mies, joka arvan kautta oli itselleen prinsessan \nvoittanut, turhaan koettanut käännyttää häntä puoleensa. Prinsessa suri \nlemmittyänsä ja odotti häntä palaavaksi.\n\nKun poika saapui pursineen rantaan, niin tuli häntä vastaan se mies, \njoka oli hänen morsiamensa omistanut ja sanoi pojalle:\n\n-- Huonon naisen sinä kaukomaan rannalta veneeseesi lähetit. Heti sinne \npäästyään hän käski nostamaan purjeet ja lähtemään pois ja jättämään \nsinut. Ja tänne tultuaan on hän ollut jokaisen lemmittynä ja sinut \nkokonaan unohtanut.\n\nKun prinsessa kuuli sulhasensa tulleen satamaan, niin riensi hän häntä \nvastaan. Mutta poika oli niin tuon valheellisen viestin sokaisema, että \nhän otti miekkansa ja löi prinsessan pään melkein poikki.\n\nSitten palasi hän purteensa ja purjehti pois.\n\nKauppias tuli rantaan juuri sinä hetkenä kun poika jo loittoni \nrannasta. Hän otti verta vuotavan prinsessan syliinsä ja tuki häntä. \nSilloin tuli heidän luokseen vanha lääkäri ja sanoi:\n\n-- Jos annat tuon ruumiin, jossa tuskin henkeä enää on minun huostaani, \nniin minä voin hänet jälleen terveeksi tehdä.\n\nKauppias uskoi prinsessan hänen huostaansa. Lääkäri onnistui \nhoitelussaan niin hyvin, että prinsessa vähän ajan kuluttua tuli \nterveeksi. Silloin alkoi lääkäri pyytää häntä vaimokseen. Prinsessa ei \nsiihen suostunut, josta lääkäri kovasti suuttui ja sanoi:\n\n-- Minä olen sinut kuolemasta pelastanut ja minä otankin sinut \nomakseni. Jollet hyvällä tule, niin otan sinut väkipakolla.\n\nJa kun prinsessa ei millään ehdolla luvannut suostua hänen vaimokseen, \ntelkesi lääkäri hänet asuntonsa ylimpään kerrokseen ja alkoi \nvalmistella häitä. Yöllä ennen sitä päivää, jolloin häät oli \nvietettävät, kietoi prinsessa ympärilleen höyhenpatjat ja pudotti \nitsensä ikkunasta alas ja siten pääsi pakoon.\n\nPrinsessa juoksi pois kaupungista. Kun hän oli jo kauan kulkenut, niin \ntuli hänen nälkä. Silloin näki hän kalastajan, joka poikineen tuli \nkalasta kontit selässään.\n\n-- Antakaa minulle ruokaa, sillä olen nälkään nääntymäisilläni, sanoi \nprinsessa.\n\n-- Täytyyhän tytölle antaa, kun on noin surkeassa tilassa, sanoi \nkalastaja. Mutta en minä mitään ilmaiseksi anna. Tule tuon minun \npoikani vaimoksi, niin sitten minä syötän sinua.\n\nPrinsessa katsoi poikaan, joka oli niin typerän näköinen kuin suinkin \najatella saattaa ja nauraa höristen katsoi häneen.\n\n-- Täytyyhän kai suostua, sanoi prinsessa, kun ei muuten ruokaa saa.\n\nKalastajat antoivat silloin hänelle ruokaa. Kun ateria oli päättynyt, \nsanoi kalastaja.\n\n-- Lähde nyt meidän mökillemme. Minä pelkään, että sinulla on \nkarkaaminen mielessä, mutta tiedä se, ei siitä mitään tule, sillä nyt \noletkin viisaampasi löytänyt. Minä astun jälestä ja vartioin, ettet \npääse taaksepäin karkaamaan. Poikani saa astua edellä ja sinä saat \nkulkea meidän välillämme.\n\n-- Kanna sinä minun rukkasiani, sanoi kalastajan poika, kun nyt \nkuitenkin olet minun vaimokseni tuleva.\n\nSiinä he sitten astelivat peräkanaa, poika edellä kantaen konttia, \nsitten prinsessa kantaen pojan rukkasia ja viimeiseksi kalastaja \nkantaen hänkin konttia selässään. Kun näin oli menty vähän matkaa, niin \nläksi prinsessa juoksemaan ja heitti rukkaset vasten pojan naamaa.\n\n-- Siellä se menee, huusi poika.\n\n-- Kyllähän minä sen näen, vastasi kalastaja. Ota kiinni.\n\n-- En minä jaksa juosta, kun minulla on tämä raskas kontti selässäni.\n\nPrinsessa oli jo kaukana ja mennä livisti pakoon.\n\n-- Et sinä koskaan naimisiin pääse, sanoi kalastaja pojalleen, kun et \nedes pysty juoksemaan naisen jälestä.\n\nKun prinsessa oli kulkenut jonkun matkaa, niin tuli hän kaupunkiin, \njoka oli kokonaan verhottu mustalla veralla, talot sisältä ja päältä.\n\n-- Minkätähden täällä kaikki on mustiin verhottuna, kysyi prinsessa.\n\n-- Kuningas on kuollut, eikä uutta kuningasta ole vielä saatu \nvalituksi, vastasi hänelle eräs mies.\n\n-- Miksi ei ole saatu?\n\n-- Kun ei kukaan ole täyttänyt määrättyä ehtoa.\n\n-- Millainen se ehto on?\n\n-- Se pääsee kuninkaaksi, jonka kädessä kirkkoon astuessa kynttilä \nsyttyy.\n\nPrinsessa osti itselleen miehen vaatteet ja seuraavana päivänä hän meni \nkynttilä kädessä kirkkoon. Kun hän astui yli kynnyksen, niin syttyi \nkynttilä. Koko kansa näki sen ja huusi:\n\n-- Ei tämä voi olla oikeata peliä. Hän ei ole mikään tämän maan \nihminen, vaan on ulkomaalainen. Tiesi millä keinoilla hän on saanut \nkynttilän syttymään.\n\nMonet väittivätkin:\n\n-- Me näimme sen aivan selvästi, että hän sytytti sen kynttilän.\n\nToisena päivänä uusiintui tämä sama kynttilän syttyminen ja silloin jo \npuolet kansasta sanoi:\n\n-- Taivas on antanut meille uuden hallitsijan.\n\nMutta toinen puoli vielä epäili hänen jollain konnan koukulla saaneen \nkynttilän syttymään.\n\nKolmantena päivänä, kun prinsessa miehen pukimissa taas astui kirkkoon, \nniin syttyi kynttilä hänen kädessään, ja silloin koko kansa huusi hänet \nkuninkaakseen.\n\nKun hän sitten oli tullut kuninkaaksi, niin tahtoi hän saada tietoja \nmiehestään. Hän maalautti kuvansa ja asetti sen sillan korvaan kaikkien \nkatsottavaksi. Kolme sotilasta hän asetti sitä vartioimaan ja käski \nvangita jokaisen, joka siitä kuvasta jotain sanoi.\n\nEnsimäisenä kulki siitä ohitse se mies, joka arvan kautta oli hänet \nitselleen voittanut. Kun hän näki kuvan, niin sanoi hän:\n\n-- Se on oikein sinulle, että nyt siinä saat roikkua kolmen sotilaan \nkeskessä.\n\nSattui lääkäri kulkemaan siitä ohitse. Hän kun näki kuvan, niin sanoi \nhän:\n\n-- Siinä sinä nyt riiput kolmen sotilaan välissä ja sinun on siinä hyvä \nolla, Toisellainen olit silloin, kun kaulasi oli melkein poikki ja minä \nsinut ehjäksi paikkasin.\n\nKalastaja poikineen kulki siitä ohitse.\n\n-- Sehän on se sama nainen, joka sai meiltä ruokaa ja palkaksi lupasi \nsinulle poikani tulla vaimoksi ja karkasikin tiehensä.\n\nKulki siitä sitten ohitse hänen oma miehensä. Kun hän kuvan näki, niin \nsanoi hän:\n\n-- Tuossa on hän, joka oli minun elämäni ainoa ilo, jota etsin ja jonka \nlöysin kaukaisilta mailta. Sydämettömästi hän minut petti ja pään minä \nhäneltä silloin poikki leikkasin. Minä luulin hänet unohtavani, mutta \nhän on ainaiseksi jäänyt mieleeni.\n\nKaikki nämä veivät sotilaat vankeuteen.\n\nKun kuningas kuuli paljon kansaa jo olevan vankilassa, niin käski hän \nne tuoda eteensä tuomittaviksi. Kuninkaallisessa puvussa hän saapui ja \nistui valtaistuimelleen.\n\nEnsiksi tuotiin hänen eteensä se mies, joka oli hänet arvan kautta \nvoittanut.\n\n-- Mitä olet lausunut nähdessäsi tämän kuvan, sanoi kuningas.\n\nMies oli vaiti. Silloin häntä kidutettiin siksi kunnes hän oli kertonut \nkaiken totuuden.\n\nToisena tuotiin lääkäri kuninkaan eteen.\n\n-- Mitä olet sanonut nähdessäsi tämän kuvan, sanoi kuningas.\n\n-- Mitäkö minä sanoin? Sen, mikä on totta. Tämä nainen oli melkein jo \nkuollut, kun minä tulin hänen avukseen. Minä sain luvan ottaa hänet \nomakseni ja silloin minä näin monet vaivat ja vastukset, ennenkuin minä \nhänestä taas olin tehnyt ihmisen. Ja kuinka hän minulle sen maksoi? Hän \nkarkasi luotani, kavalasti karkasi. Eikä kukaan ole maksanut minulle \nmitään kaikesta siitä, mitä olen nähnyt vaivaa hänen tähtensä ja mitä \nmenoja minulla on ollut parannellessani häntä.\n\nKolmanneksi tuotiin kalastaja poikineen.\n\n-- Mitä olet tästä kuvasta sanonut? kysyi kuningas.\n\n-- Paljon siitä sellaisesta naisesta olisi sanottavaa. Katala heiskale \nse on. Tiedättekö, mitä hän teki? Minä häntä syötin ja hyvänä pidin ja \nhän silloin lupasi palkaksi siitä tulla minun pojalleni vaimoksi. Mutta \npitikö hän lupaustaan? Kaikkea vielä. Karkasi heti kun tilaisuus tuli \nja heitti vielä mennessään rukkaset pojalleni vasten naamaa.\n\nViimeiseksi tuotiin kuninkaan eteen kauppiaan poika.\n\n-- Mitä olet tästä kuvasta sanonut? kysyi kuningas.\n\n-- Hän oli minun vaimoni, jonka olin kaukomailta löytänyt, Väärän ja \npetollisen puheen vaikutuksesta minä leikkasin häneltä pään poikki. \nMinä olen surrut häntä kaiken sen ajan, minkä hän on ollut luotani \npoissa, eikä mikään voi minulle enää iloa tuottaa.\n\nSitten langetettiin kullekin tuomio. Tuo petollinen mies, joka oli \nkaikkeen syypää, joka valheellisia puheita oli kauppiaan pojalle \npitänyt, tuomittiin kamalan rangaistuksen alaiseksi. Häneltä otettiin \nnivel kerrassaan pois. Lääkärille annettiin runsas palkkio kaikesta \nsiitä, mitä hän oli tehnyt pelastaessaan prinsessan hengen. Kalastaja \nsai korvauksen ruoastaan ja hänen poikansa rukkasistaan.\n\nKun he olivat menneet ja jälellä oli enää vain kauppiaan poika, niin \nsanoi kuningas:\n\n-- Minkä rangaistuksen sinulle määrään?\n\n-- Paljon olen minä rikkonut. Minulla oli maailman kaunein ja \nuskollisin nainen omanani ja minä hänet katalasti surmasin. Määrää \nminulle mikä rangaistus tahansa, tyynesti kestän minä kaiken.\n\nSilloin meni kuningas huoneesta pois ja kun hän palasi, niin oli hän \nottanut naispuvun ylleen.\n\n-- Minun mieheni, sanoi hän. Tässä saat minut jälleen. Kauan olemme \nsaaneet erossa olla, mutta olemmehan jälleen toisemme löytäneet, ja \nsiksi olkoon ilomme kaksinkertainen. Pilvinen on ollut elomme päivä, \nmutta paistaahan kirkkaana aurinko taas ja onnemme odottaa meitä. \nMeidän vihkimäpäivämme on vihdoin koittanut.\n\n\n\n\nPYY VAIMONA.\n\n\nMies meni metsään, köysi oli hänellä kainalossaan. Kun hän oli \ntyhmänpuoleinen, löylynlyömä, kuten hänestä sanottiin, niin olivat \ntoiset kyläläiset sanoneet hänelle:\n\n-- Ei sinusta mitään tule, mene hirteen!\n\nJa kun mies sen kuuli, niin läksi hän metsään tätä tarkoitusta varten. \nSiinä hän katseli sopivaa puuta, johon voisi itsensä ripustaa. Näki hän \nkauniin hongan, jonka oksaan hän aikoi köytensä sitoa. Mutta kun hän \nhonkaa lähestyi, niin istui sen oksalla pyy. Mies koetti ajaa sitä \npois:\n\n-- Hss, sanoi hän, mene pois siitä oksalta, jotta minä saan heittää \nköyteni sen ympäri.\n\nPyy ei hievahtanutkaan.\n\n-- Mikä merkillinen lintu sinä olet, joka et lähde pois oksalta silloin \nkun sinua ajaa?\n\nPyy ei hievahtanutkaan paikaltaan, se vain katseli oksaltaan mieheen.\n\n-- Sinä et saa tuolla tavoin minuun katsoa, sanoi mies. Etkö näe, että \nminulla on tässä vakavat aikeet?\n\nPyy käännähti oksallaan, mutta ei lentänyt pois.\n\n-- Tuleeko siitä lähdöstä mitään vai ei? Ei minulla ole tässä aikaa \nodotella, sillä minulla on kiire lähteä pois tästä maailmasta.\n\nPyy kurkisti mieheen yhä enemmän.\n\n-- Lähde nyt jo pois, sillä minä en tahdo katselijoita, kun hirteen \nmenen. Luuletko sinä ehkä, että minulla ei ole tosi mielessä? Kyllä se \non niin tosi kuin olla voi. Vai luuletko, että kukaan huvin vuoksi \nhirteen menee?\n\nPyy tanssi hetkisen oksalla, mutta ei lentänyt pois.\n\n-- Se on kerrassaan sopimatonta tuo tuollainen tanssiminen näin \nvakavalla hetkellä, sanoi mies. Katso, etten tässä suutu ja tapa sinua.\n\nPyy nauroi.\n\n-- Kyllä minä ymmärrän, että sinä naurat. Helppoahan sinun on nauraa, \nkun sinulla ei ole minun surujani. Toisin on minun laitani. Minulla oli \nmorsian, ei mikään kovin kaunis morsian, mistä minä kauniin olisin \nsaanut, mutta morsian kuitenkin. Hän jätti minut ja nyt olen minä \npäättänyt kiusallakin mennä hirteen. Lähdetkö siitä oksalta pois vai \ntäytyykö minun käydä hakemassa kotoa pyssy.\n\nPyy hyppeli oksallaan, mutta ei näyttänyt aikovankaan lentää pois. \nSilloin mies suuttui, hän meni kotiaan pyssyä hakemaan. Kun hän sieltä \npalasi ja aikoi ampua pyyn, niin läksikin tämä samassa lentoon, eikä \nmies saanut sitä tapetuksi.\n\n-- No, hyvä on kun menit pois, jotta minun ei tässä ennen kuolemaani \ntarvinnut viatonta eläintä tappaa.\n\nKun mies nyt aikoi itsensä hirttää, niin huomasikin hän ollessaan \npyssyä hakemassa unohtaneensa köyden kotiaan.\n\n-- Kylläpä tämä on harmillista, sanoi hän. Nyt kun oksa olisi vapaa, \nniin puuttuukin köysi.\n\nHän meni kotoaan hakemaan köyttään. Kun hän palasi puun juurelle, niin \nistui pyy taas samalla oksalla.\n\n-- Joko sinä nyt taas sinne pääsit, sanoi mies. Eikö sinulla ole muita \npuita metsässä, joiden oksilla voit istua? Jollet sinä tule pois sieltä \noksalta minua kurkistelemasta, niin ei tästä hommasta tule mitään, \nsillä en minäkään jokaiseen puuhun viitsi mennä riippumaan. Eroitus \nsillä hirsipuullakin on.\n\nPyy nauroi. Sen kun mies kuuli, niin suuttui.\n\n-- Luuletko sinä, että minä olen tullut tänne sinun naurettavaksesi? \nJollet sinä jo tuossa herkiä ilveilemästä, niin en minä kiusaksesikaan \nhirtä itseäni.\n\nSilloin pyy rupesi niin kovasti nauramaan, että mies kiukuissaan juoksi \ntiehensä.\n\nKun hän seuraavana päivänä tuli ulos tuvastaan, niin oli sama pyy hänen \nmökkinsä luona puussa ja kurkisteli mieheen.\n\n-- Tämä on jo aivan kuin villittyä, sanoi mies. Tässä ei saa tuolta \nlinnulta hetkenkään rauhaa. Minä menen pois.\n\nJa mies meni metsään. Kun hän palasi kotiaan, niin oli pyy avoimesta \novesta lentänyt hänen tupaansa ja siellä alkanut askarrella. Tuvan se \noli laassut ja keiton keittänyt.\n\n-- Se näyttää aivan siltä kuin sinä aikoisit tulla minun vaimokseni, \nsanoi mies. Mutta en minä linnuista huoli, ja hän ajoi pyyn tuvasta \npois.\n\nMutta seuraavana päivänä oli pyy uunin piipun kautta tullut tupaan ja \nsiellä siivonnut ja ruoan laittanut.\n\n-- Aivan tässä on helisemässä tuon linnun kanssa, sanoi mies. Se tuppaa \naivan väkisin jo tupaani. Parasta lienee kun antaa sen ollakin \nrauhassa. Kyllästyyhän se kuitenkin kerran ihmisasuntoon ja lentää \ntiehensä.\n\nMutta pyy ei kyllästynytkään vaan jäi tuvan varsinaiseksi asukkaaksi.\n\nEräänä päivänä se tuli jo niin tuttavalliseksi, että hyppäsi miehen \nsyödessä pöydälle.\n\n-- Mitä sinä tänne pöydälle tulet? Katso, etten aja sinua ovesta ulos.\n\nMutta pyy kävellä keikutteli siinä miehen edessä pöydällä eikä ollut \nmilläänkään miehen sanoista.\n\n-- Se ottaa jo kaiken komennusvallankin tässä talossa, ajatteli mies. \nSe tekee aivan niinkuin nainen kaiken sen, mitä se itse tahtoo. \nKaikenlaisia ristiä sitä tässä maailmassa on. Mies joutuu jo linnunkin \nkomennettavaksi.\n\nKun pyy oli aikansa siinä tepastellut, niin tuli se miehen kupille ja \nnokkasi siitä suuhunsa palasen.\n\n-- Elä sentään kupille tule, se on kuitenkin ihmisten ruoka-astia. Vai \nluuletko, että sinä saat minun kanssani syödäkin, kun olet minulle \nruoan laittanut. Siitä ei tule mitään, sen minä sanon sinulle jo \najoissa.\n\nMutta pyy ei välittänyt miehen sanoista ja torjumisista vaan syödä \nnokki aivan rauhallisesti hänen kupistaan.\n\nJollei tässä mitkään kiellot auta, sanoi mies, niin mitä minä suotta \nmeluan ja räyhään. Syö sitten kun kerran mielesi tekee.\n\nNäin he alkoivat yhdessä aterioidakin.\n\nEräänä päivänä, kun mies jo oli tottunut syömään pyyn kanssa, tuli pyy \nkerran hänen syliinsä istumaan.\n\n-- No, kaikki kujeet sillä onkin, sanoi mies, kun vielä syliinkin \ntahtoo tulla. Jollet sinä ajoissa lopeta noita hullutuksia, niin minä \nteen niistä vielä hyvin surkean lopun.\n\nSiinä pyy istui miehen sylissä ja omalla tavallaan lauleli.\n\n-- Vai sekin vielä, sanoi mies. Vai ruvetaan tässä vielä \nlaulelemaankin. Ei puutu muuta, kuin että minä sinulle laulelen kuin \nomalle kullalleni. Mutta sitä sinä saat odottaa, sen minä sinulle \nsanon.\n\nMutta kun pyy siinä silmät sirillään istui ja lauleli niin mieskin \naivan huomaamattaan alkoi hyräillä, Ja siinä he sitten istuivat pirtin \nhämyssä, mies ja pyy hänen polvellaan, ja kumpikin lauloi omalla \ntavallaan.\n\nPian mies tähän tottui ja lopulta he joka ilta istuivat siten yhdessä. \nErään kerran pyy hyppäsi miehen olkapäälle ja siitä nokkasi häntä \nsuulle.\n\n-- Ei, nyt tämä jo menee liian pitkälle, sanoi mies, että sinä suuhun \ntuppaat. Sitä minä en sentään salli.\n\nJa hän otti kolme varpua ja löi niillä kolme kertaa pyytä, Kun hän sen \noli tehnyt, niin muuttuikin pyy naiseksi.\n\n-- Mitäs tämä on? sanoi mies. Nainenko sinä oletkin? Kyllä minä jo \najattelinkin, ettei tässä kaikki ole niinkuin olla pitää, kun sinulla \noli sellaisia naisten kujeita. Mitä minä nyt sinulle teen?\n\n-- Otat minut vaimoksesi.\n\n-- Se on helpommin sanottu kuin tehty. Onko se niin varmasti \nsanottukaan, että minä sinusta huolin.\n\n-- Luuletko jostain paremman saavasi?\n\n-- Sitä en luule, mutta ei minun tarvitse jokaistakaan ottaa, joka \ntupaani tulee.\n\n-- Minä menen sitten pois, sanoi nainen ja meni ovea kohden.\n\n-- Elä siinä nyt sillä lailla hätäile, sanoi mies. Tuumitaan ensin \nasiaa.\n\n-- Mitä tuumimista siinä on. Otatko minut vai etkö ota?\n\n-- Pitääkö minun nyt siihen heti paikalla vastata? Eihän se \nnaiminenkaan mitään hätiköimistä ole.\n\n-- Minä olen jo siksi kauan ollut täällä, että tiedäthän sinä, mihin \nminä kelpaan.\n\n-- Kyllähän minä sen tiedän, mutta anna minun nyt sentään ajatella tätä \nasiaa.\n\n-- Ethän silloinkaan ajatellut, kun hirteen aijoit mennä.\n\n-- Tämä onkin paljoa vakavampi asia kuin hirteen meneminen.\n\n-- Mieti sitten niin kauan kuin tahdot. Minä menen tieheni.\n\n-- Kyllä te naiset olette aina sellaisia hätähoppuja. Jollei tässä \nmikään muu auta, niin otanhan minä sinut vaimokseni, jotta ei tässä \nsuotta sen kauempaa kinastella.\n\nJa niin jäi naiseksi muuttunut pyy miehen vaimoksi.\n\nSeuraavana päivänä sanoi mies:\n\n-- Minä olen tätä asiaa ajatellut hiukan lähemmin. Eihän minulla ole \nmitään sitä vastaan, että sinä jäät tänne minun vaimokseni, mutta \nsaisit sinä jotain muutakin tehdä kuin vain tupaani siivota ja ruokaani \nlaittaa. Pyylle se kyllä on kylliksi, mutta kyllä ihmisen täytyy \nmuutakin osata.\n\n-- Kyllä minä sen tiedän, sanoi nainen. Katso tätä liinaa, jonka olen \nommellut sinä aikana kuin sinä nukuit. Ota se ja mene rikkaitten \nkartanoon. Ne maksavat sinulle siitä sata hopearahaa.\n\nMies meni kauppaamaan sitä vaimonsa ompelemaa liinaa ja sai kuten \nvaimonsa olikin sanonut siitä sata hopearahaa.\n\nNäin elivät he yhdessä. Vaimo kirjaili kotona kauniita limoja ja mies \nkävi niitä kaupittelemassa. Ja he tulivat rikkaiksi ja elivät \nonnellisina.\n\n\n\n\nPOIKA JA JOUTSEN.\n\n\nPoika kierteli metsiä pyssy olallaan. Tullessaan erään järven rannalle \nhän jäi siihen vesilintuja odottelemaan. Silloin näki hän kolme \nkaunista valkoista joutsenta, jotka liitivät ilman halki ja rannalle \ntultuaan riisuivat joutsenpuvut yltään, muuttuivat neitosiksi ja \nmenivät mereen kylpemään.\n\n-- Noista neitosista minä otan yhden omakseni, arveli poika.\n\nHän hiipi varovasti lähemmäksi ja koppasi yhden joutsenen vaatteet \nkäteensä. Sen kun neitoset näkivät niin alkoivat kovasti huutaa.\n\n-- Elkää siellä suotta sillä lailla huutako, sanoi poika, en minä \nmikään murhamies ole.\n\n-- Anna pois tänne ne meidän vaatteemme, huusivat neidot.\n\n-- Tuossa on yhden, ja tuossa on toisen, sanoi poika ja heitti \nneitosille veteen joutsenpuvut.\n\n-- Sinä heitit vain kaksi pukua, sanoivat neitoset. Anna tänne se \nkolmaskin.\n\n-- Siitä ei tule mitään. Sen minä aijon pitää.\n\n-- Minkätähden?\n\n-- Minä tahdon, että se kolmas tulee minun vaimokseni. Minä olen aina \ntahtonut itselleni kaunista vaimoa ja nyt kun minulla on mahdollisuus \nse saada, niin minä sen otan.\n\nSen kuultuaan alkoivat neitoset kovasti parkua vedessä.\n\n-- Olkaa hiljaa siellä vedessä, sanoi poika. Ei tämä asia huutamisesta \nparane. Minä olen teille sanonut, mitä minä ajattelen ja sillä hyvä. \nTulkoon se kolmas sieltä tänne rannalle minun luokseni niin saamme \nhiukan asioista lähemmin puhella.\n\nKolmas joutsennaisista tuli rannalle ja sanoi pojalle:\n\n-- Sinä olet siis tämän asian yksinäsi päättänyt?\n\n-- Niin olen.\n\n-- Ja luulet minun siihen suostuvan?\n\n-- Hullu olet, ellet siihen suostu, sanoi poika ja nauroi.\n\nSilloin neitonenkin nauroi ja sanoi pojalle:\n\n-- Sinä olet iloinen poika ja minä tulen sinulle. Mutta ennenkuin häät \npidetään, niin anna minulle vaatteeni, jotta voin kotonani käydä \nhyvästi sanomassa.\n\n-- Ja milloin aijot palata minun luokseni asumaan? kysyi poika.\n\n-- Kutsu ensi sunnuntaiksi kaikki sukusi tänne rannalle häihin. Silloin \nminä tulen.\n\n-- Tuletko varmasti?\n\n-- Tulen.\n\n-- Mutta eihän täällä ole mitään asuntoa. En minä voi ihmisiä kutsua \npaljaan taivaan alle pitoja pitämään.\n\n-- Ole huoleti, minä tuon häätalonkin tullessani.\n\nPoika antoi neitoselle takaisin hänen joutsenpukunsa ja hän lensi \nsisarineen pois.\n\nViikolla kulki poika talosta taloon ja kylästä kylään ja kutsui kaikki \nhäihinsä, rikkaat ja köyhät, terveet ja sairaat, ylhäiset ja alhaiset. \nHän kutsui keisarin ja koko hänen hovinsa ja kutsui kurjimman \nkerjäläisenkin.\n\n-- Missä sinulla on sellainen häätalo, jonne koko tämä joukko mahtuu? \nkysyttiin häneltä.\n\n-- Kyllä minun vaimoni siitä huolen pitää. Hänellä on kyllä huoneita \nniin paljon kuin tarvitaan. Tulkaa vain sinne järven rannalle, kyllä \nsiellä on tilaa.\n\n-- Mutta millä sinä sellaisen hääjoukon ruokit?\n\n-- Kyllä minun vaimoni siitäkin huolen pitää. Hänellä on kyllä ruokaa \nniin paljon kuin tämä joukko syödä jaksaa.\n\nSunnuntaina tuli sinne rannalle niin paljon väkeä, että oli aivan \nmustanaan.\n\n-- Eihän täällä ole mitään häätaloa, sanoivat vieraat.\n\n-- Odottakaa siksi kun vaimoni tulee.\n\n-- Eihän täällä ole ruokapöytää.\n\n-- Odottakaa, kyllä vaimoni senkin tuo.\n\nSiinä koko hääväki sitten odotteli rannalla ja alkoi jo käydä \nlevottomaksi, kun mitään morsianta ei kuulunutkaan.\n\n-- Ethän vain liene kaikkia ihmisiä petkuttanut, sanoivat vieraat.\n\n-- Petkutuksesta ei tässä ole puhettakaan. Kyllä tässä vielä häitä \nvietetään, kunhan vaimoni tulee.\n\nJo näkyi pitkin järven pintaa tulevan suuri kartano. Kun se oli tullut \nrantaan, niin nousi se siitä maihin itsekseen, vaikka kyllä kaikki \nriensivätkin sitä auttamaan.\n\n-- Vieraat ovat niin hyvät ja astuvat sisään, sanoi poika.\n\nKun vieraat menivät sinne kartanoon, niin oli siellä sisällä \nmorsiankin.\n\n-- Sanoinhan minä, että kyllä se minun vaimoni ajoissa tulee, vakuutti \npoika.\n\nNyt ruvettiin häitä viettämään. Siinä syötiin, juotiin ja tanssittiin. \nKeveimmin kaikista tanssi itse morsian. Hän oli kepeä kuin lintu. Kun \nkeisari sen näki, niin tuli hän kovasti kateelliseksi pojalle.\n\n-- Myy minulle tuo vaimosi, sanoi hän pojalle.\n\n-- Ei sitä sellaista vaimoa myydä kuin mitäkin elukkaa, sanoi poika.\n\n-- Siis minä otan sen.\n\n-- Sopiihan tuota koettaa, mutta en minä usko siitä mitään tulevan.\n\nSilloin keisari kiukustui ja sanoi:\n\n-- Jollet kolmessa päivässä rakenna minulle sellaista siltaa, joka \nulottuu tämän järven ylitse, niin minä annan pyövelin katkaista \nkaulasi.\n\n-- Odotahan hiukan, sanoi poika. Minä vastaan kohta, kun ensin pidän \nvaimoni kanssa neuvoa.\n\nHän meni vaimonsa luo ja sanoi:\n\n-- Keisari tahtoo minua rakentamaan kolmessa päivässä sillan tämän \njärven yli, muuten uhkaa ottaa minut hengiltä.\n\n-- Sano sinä hänelle, vastasi vaimo, että kyllä se sellainen tämän \ntalon väellä tehdään.\n\nPoika meni keisarin luo.\n\n-- Minä olen nyt vaimoni kanssa keskustellut sen sillan rakentamisesta. \nKyllä se valmis on kolmen päivän päästä. Voitte tulla silloin \nkatsomaan.\n\nKiukusta puhisten meni keisari joukkoineen pois häistä. Kun hääväkikin \noli lähtenyt, sanoi poika vaimolleen:\n\n-- Kuinka sen sillan rakentamisen laita oikeastaan on? Tuleeko siitä \nmitään, vai menenkö minä karkuun, jotta keisari ei saa minua tapetuksi?\n\n-- Minulla on suuri suku, sanoi vaimo, ja siihen minä lujasti luotan. \nNe tietävät ja taitavat vaikka mitä.\n\n-- No, helppohan sellaisen suvun turvissa on elää, sanoi poika. Minä \nolenkin aina sanonut, että joka suurista nai, hän suuria saa aikaankin.\n\n-- Se tässä asiassa on ikävää, että minun täytyy heti lähteä lentämään \nsinne sukulaisiin.\n\n-- Lennä vain, kyllä minä täällä odotan. Mikäs hätä minulla on ollessa \ntäällä suuressa kartanossa.\n\nJa vaimo puki joutsenpukunsa ylleen ja lensi pois.\n\nToisena päivänä tulivat keisarin miehet katsomaan, kuinka pitkällä oli \nsillan rakennus.\n\n-- Eihän täällä ole vielä alettukaan, sanoivat he.\n\n-- Mitä sitä sellaista työtä suotta liian varhain alottaa, ehtiihän sen \nvielä huomennakin. Huomennahan sen vasta pitää valmiina ollakin.\n\nKolmantena päivänä lensi hänen vaimonsa kotia ja silloin oli myöskin \nsilta valmiina.\n\nKeisari tuli katsomaan ollen aivan varma siitä, että siltaa ei \nolisikaan. Kun hän sen näki ja kuuli miten rannalle kerääntynyt kansa \nsitä ihaili, niin meni hän raivoissaan pojan luo.\n\n-- Mitä keisari nyt sanoo, kun silta on valmiina, sanoi poika. Oli \nmeidän välillämme puhe vain sillasta sellaisenaan, mutta minä tein \nkaidepuutkin yksintein siihen, jotta eivät sillalla kulkijat tipu \nveteen. Onko keisari nyt tyytyväinen?\n\n-- Kyllä minä ymmärrän, että sinä olet tämän saanut loihtimisen kautta, \nmutta saatkohan kirkon rakennetuksi kuudessa päivässä?\n\n-- Keisari voi odottaa, sanoi poika. Minä käyn vaimoni kanssa ensin \nasiasta hiukan tuumailemassa. Eihän sitä mies vaimonsa tietämättä saa \npäättää niin suurista asioista.\n\nHän meni vaimonsa luo ja sanoi:\n\n-- Ei se kirottu mies vieläkään ole tyytyväinen.\n\n-- Mitä hän vieläkin tahtoo?\n\n-- Ei vähempää kuin kokonaisen kirkon. Luuletko, että sinun sukusi \npystyy sen tuomaan tänne?\n\n-- Eihän kirkko ole mikään mahdoton. Kyllä sinä sen voit hänelle \nluvata.\n\nPoika palasi keisarin luo ja sanoi:\n\n-- Mitä siihen meidän äskeiseen puheeseemme tulee, niin kyllä minä sen \nkirkon voin hankkia. Kuudessa päivässähän se oli oleva valmiina?\n\n-- Niin, ja jollei sitä silloin ole, niin annan sinut hengiltä ottaa.\n\n-- No, ei sitten muuta kuin kuuden päivän päästä taas tavataan, sanoi \npoika.\n\nKun keisari jo oli menossa kartanolla, huusi poika hänelle:\n\n-- Pitääkö sen kirkon olla jonkun määrätyn mallin mukainen, vai saanko \noman kuosini mukaan rakentaa?\n\n-- Se on oleva aivan samallainen kuin minun suuri kirkkoni, vastasi \nkeisari.\n\n-- Sitten ei ole hätää mitään, sanoi poika. Sehän sellainen on aivan \nlasten leikkiä.\n\n-- Viisainta olisi, kun et kerskailisi niin paljoa.\n\n-- Enhän minä kerskaile, minä puhun vain asioista, jotka ovat helppoja.\n\nKiukusta sähisten meni keisari kotiaan. Poika meni vaimonsa luo ja \nsanoi:\n\n-- Kyllä kai sitä kirkkoa olisi jo niinkuin aloitettava tehdä, jos \naijot sen saada kuuden päivän päästä valmiiksi.\n\n-- Minä lennän sukuni luo, kyllä se pitää siitä huolen.\n\nJa hän lensi joutsenena pois ja viipyi sillä matkallaan kuusi \nvuorokautta.\n\nKun määräaika oli loppunut, niin oli kirkko valmiina. Kun keisari tuli \nsitä katsomaan, niin oli poika paraillaan kirkossa.\n\n-- Keisari tulee, huomaan minä, katsomaan tätä uutta kirkkoa. Valmishan \nse on. Ei puutu muuta kuin että lakaisen viimeiset lastut pois, jotka \nrakennusmiehet siinä loppukiireessä ovat unohtaneet korjata. Eihän se \nkumma olekaan, kun niin lyhyessä ajassa saivat sellaisen työn tehdä, \njos hiukan lastuja jäikin.\n\nKeisari oli niin täynnä kiukkua, ettei hän saanut sanaakaan suustansa. \nPoika huomasi sen ja sanoi:\n\n-- Ei keisari suotta etsi sanoja kiittääkseen. En minä niitä odota. \nOlenhan vain tehnyt sen, minkä olen tainnut.\n\nKeisari kutsui kaikki neuvonantajansa ja sanoi heille:\n\n-- Jollette nyt osaa keksiä sille pojalle sellaista tehtävää, joka on \nmahdoton, niin minä otan teidät joka ainoan hengiltä.\n\nSiinä nyt neuvonantajat löivät kaikki viisaat päänsä yhteen. Kun he \nkaikki olivat suuria konnia, niin keksivät he vihdoin sellaisen \ntehtävän, ettei olisi luullut kenenkään voivan sitä täyttää.\n\nMielihyvillään meni keisari pojan luo ja sanoi:\n\n-- Nyt annan sinulle viimeisen tehtävän. Sen jos voit täyttää, niin en \nsinua enää milloinkaan kiusaa.\n\n-- Ja mikä tuo viimeinen tehtävä on?\n\n-- Mene tietämättömiin ja tuo näkymätön.\n\n-- Mutta sehän on aivan mahdoton tehtävä.\n\n-- Mene nytkin vaimosi kanssa neuvottelemaan. Kai hän nytkin sinulle \nkeinon keksii.\n\nJa keisari meni ilkeästi nauraen pois. Poika meni vaimonsa luo ja \nsanoi:\n\n-- Nyt se nauru loppui tässä talossa, sillä nyt on keisari keksinyt \nsellaisen tuuman, ettei siitä elävänä suoriudu.\n\n-- Mitä hän sinulta vaatii?\n\n-- Hän sanoi näin: Mene tietämättömiin ja tuo näkymätön.\n\n-- Ole rauhassa, minä menen kolmeksi päiväksi pois, sanoi hänen \nvaimonsa, ja tiedustelen sukulaisiltani.\n\nKolmen päivän päästä hän palasi.\n\n-- En ennättänyt kaikissa sukulaisissani käydä, sanoi vaimo. Odota \nvielä kolme päivää.\n\nJa hän lensi pois ja palasi kolmen päivän kuluttua.\n\n-. En vieläkään ole saanut tietoa siitä, mitä keisari tahtoo.\n\n-- Hyvä ja viisas suku sinulla on, muuta ei voi sanoa, virkkoi poika, \nmutta tässä asiassa heidänkin tietonsa loppuvat. Ei muu auta kuin että \nminä menen itse sitä sellaista merkillistä asiaa etsimään.\n\n-- En minäkään silloin tänne jää keisarin kiusattavaksi, sanoi hänen \nvaimonsa. Minä lennän sitten takaisin luoksesi, kun olet matkaltasi \npalannut.\n\n-- Sittenhän taas tavataan, jollei ennemmin, sanoi poika. Minä en \nmitään sure. Kyllä kaikki aina maailmassa hyvinpäin kääntyy.\n\nNiin he erosivat ja poika läksi tietämättömiin etsimään näkymätöntä.\n\nSiinä kulkiessaan tuli hän pienen mökin luo, joka pyöri kukon \nkannuksella. Sitä poika katseli ja sanoi viimein:\n\n-- Sellaista se on, kun maita matkustaa, niin saa kaikenlaista \nihmeellistä nähdä. En olisi tuostakaan tiennyt, jos olisin sattunut \nkuolemaan, Mennäänhän sisäpuolellekin katsomaan.\n\nKun hän tuli tupaan, niin tuoksahti uunilta vanha akka hänen eteensä:\n\n-- Tule tänne, niin minä syön sinut.\n\n-- Ei pidä tarpeettomasti pitää kiirettä, sanoi poika. En minä ole \ntullut tänne miksikään ruokapalaksi. Minulla on aivan totiset tuumat.\n\n-- Elä siinä löpise joutavia, minun on nälkä, huusi akka.\n\n-- Nälkä voi olla kenellä tahansa, sanoi poika. Mutta ensin on tässä \nsiivosti keskusteltava.\n\n-- Mikä sinä luulet olevasi?\n\n-- Olenhan vain tällainen kuin olen. Minä en ole paljoakaan, mutta sitä \nenemmän minun vaimoni. Hän on kovin suurta sukua.\n\n-- Mitä hänen sukunsa minuun kuuluu?\n\n-- Sitä minä en tiedä, kuuluuko hän sinun sukuusi. Muodon mukaan ei \nsitä juuri uskoisi, Hän on luonani kaunis kuin kuva, jota ei juuri voi \nsinusta sanoa, toisinaan taas on hän joutsen.\n\n-- Sukuahan sinä sitten olet minulle, sanoi akka. Elä siinä joutavia \nhöpise, vaan istu pöytään, minä tuon sinulle ruokaa, kun kerran sattui \nsukulainen luonani käymään.\n\n-- Mieluummin minä syön kuin että minua syödään, sanoi poika.\n\nSyötyään poika kertoi akalle, mitä hän oli etsimässä. Koko yön akka \nistui ja selaili kirjojaan, ja aamulla hän sanoi:\n\n-- Minä en sitä tiedä, mutta sisareni on vanhempi, hän voi sinulle \nsiitä tiedon antaa.\n\nPoika tuli samanlaiselle mökille ja siellä istui toinen akka. Ei \ntämäkään tietänyt mitään tuosta, jota poika etsi ja lähetti hänet \nkolmannen sisarensa luo, joka oli vanhin heistä kolmesta.\n\nKun poika tuli kolmannen sisaren luo, niin tämäkin etsi kaiken yötä \nkirjoistaan löytämättä mitään. Aamulla hän sitten puhalsi vaskitorveen.\n\n-- Sinun torvessasi on komea ääni, sanoi poika. Ketä sinä sillä kutsut?\n\n-- Kutsun kaikki peikot, maahiset ja vetehiset, vastasi akka.\n\n-- Sittenhän minä nekin kaikki näen yhdellä kertaa, sanoi poika. \nNäyttää se minun vaimoni suku olevan kovasti suuri ja monenmoinen.\n\nNyt alkoi kerääntyä akan tuvan luo kaikenlaisia peikkoja. Siinä oli \nyksisilmäisiä, kolmisilmäisiä, yksijalkaisia ja monijalkaisia. Ne \nkävelivät, matelivat, hyppivät ja lensivät. Muutamat olivat ihmisen \nmuotoisia, toiset kaukana siitä.\n\nNäiltä kysyi akka:\n\n-- Osaatteko mennä tietämättömiin ja tuoda näkymätön.\n\nSitä ei kukaan osannut, ja akka lähetti heidät kaikki pois.\n\n-- Ei niistä minun hommistani näykään tulevan mitään, sanoi poika. \nKyllä minä jo alustapitäen olinkin sitä mieltä, että mahdotontahan se \nsellainen on.\n\n-- Vielä on yksi jälellä, joka voi jotain tietää, sanoi akka. Mutta se \non suuren vuoren sisään suljettu, eikä pääse sieltä pois. Minä koetan \npuhaltaa sen vuoren halki.\n\n-- Kyllä se on hiukan vaivaloinen tehtävä, sanoi poika.\n\n-- Etkö sinä voi koskaan olla vaiti, kysyi akka.\n\n-- Vaitiko? Miksi minä olisin vaiti, kun voin sanoa ajatukseni?\n\n-- Mutta nyt neuvon sinua tukkimaan suusi.\n\n-- Minkätähden?\n\n-- Sentähden, että minä aijon nyt puhaltaa niin kovaa, että jollet pidä \nsuutasi kiinni, niin puhallan sinut mykäksi.\n\n-- Sitä minä e -- --.\n\nEnempää ei poika ennättänyt sanoa, kun akka jo puhalsi sellaisella \nvoimalla, että vuoret halkesivat.\n\n-- Kyllä siinä oli ääntä yhdeksi kertaa, sanoi poika, Sattui suu \njäämään hiukan raolleen, enkä tahdo enää ääntä saada.\n\nSilloin näki poika erään haljenneen vuoren sisästä tulevan suuren \nsammakon.\n\n-- Kylläpä siinä on kokoa sammakoksi, sanoi poika. Milloinkahan tuo on \nnoin suureksi ennättänyt kasvaa?\n\n-- Se on seitsemän sadan vuoden vanha.\n\n-- Ei olekaan sitten ihme, että on niin suureksi ennättänyt tulla.\n\nSammakko tulla loikki akan luo.\n\n-- Osaatko mennä tietämättömiin ja tuoda näkymätön, kysyi akka \nsammakolta.\n\n-- Osaan, vastasi sammakko, Nuoruudessani minä olen siellä ollut.\n\n-- Ota sitten tämä poika selkääsi ja vie hänet sinne.\n\n-- Minä olen niin kauan istunut paikallani tuolla vuoren sisässä, sanoi \nsammakko, että minä ilman evästä en voi niin pitkälle matkalle mennä.\n\n-- Minä tuon sinulle evästä, sanoi akka ja kantoi sammakon selkään \nkaksi lehmää. Riittääkö tämä?\n\n-- Onhan tuossa kahdeksi ateriaksi, vastasi sammakko.\n\n-- Mene nyt sen selkään, sanoi akka pojalle.\n\nPoika hyppäsi sammakon selkään ja nyt alettiin mennä. Sammakko loikkasi \nkuusi, viisi, neljä, kolme, kaksi, yksi sataa, viisikymmentä virstaa \nkerrallaan. Kun tätä menoa oli jatkettu jonkun aikaa, niin tulivat he \nkauniin meren rannalle. Sinne he jäivät vuorokaudeksi lepäämään. \nSammakko oli nälissään ja söi toisen lehmän. Sitten he jälleen lähtivät \nmatkalle. Kun sammakko oli kauan loikkinut, niin tulivat he pienelle \nasunnolle, joka loisti korkealla kirkkaasti kuin taivaan tähti.\n\n-- Tuonne sisälle mene, sanoi sammakko, mutta kätkeydy hyvin, piiloudu \nkiukaan taakse ja seuraa tarkkaan kaikkea, minkä kuulet ja näet.\n\nJa sammakko heitti pojan sinne ylös tuvan ikkunalle.\n\n-- Oho, sanoi poika, tultiinpa hyvää kyytiä.\n\nHän meni, kuten sammakko oli neuvonut, kiukaan taakse piiloon. Siinä \nhän odotteli. Vihdoin tuli talon isäntä tupaan. Hän sanoi:\n\n-- Henki, laita syötävää ja juotavaa.\n\nSilloin poika näki, miten pöydän laatikosta hyppäsi esiin nainen ja \nlaittoi komean aterian pöydälle. Kun isäntä oli syönyt kyllikseen, niin \nkatosi kaikki pöydältä samalla tavalla kuin oli siihen tullutkin.\n\n-- Olisi sitä voinut jättää jotain minuakin varten, ajatteli poika. \nNälkäinen minäkin olen.\n\nKun isäntä oli mennyt pois, niin poika tuli esiin kiukaan takaa ja \nlähestyi pöytää.\n\n-- Koetan minäkin, sanoi hän. Ehkä tuo sama nainen hyvinkin tuo \nminullekin ruokaa.\n\nKun hän oli nuo loihtusanat sanonut, niin tuli nainen pöydän laatikosta \nesiin ja kattoi komean aterian pojalle.\n\n-- Aivanhan tässä elää herroiksi, sanoi poika ahmiessaan suuhunsa niin \npaljon kuin jaksoi.\n\nToisena päivänä tuli talon isäntä taas tupaan ja aterioi samoin kuin \nedelliselläkin kerralla. Hänen mentyään käski poika henkeä hänellekin \ntuomaan ruokaa.\n\nKolmantena päivänä, kun isäntä taas oli käynyt tuvassa syömässä, ja \npoika oli vuorostaan aterioinut, niin katsoi hän tuvan ikkunasta alas.\n\n-- Katsotaanhan, sanoi hän, miten se sammakko siellä alhaalla jaksaa. \nSiellähän se on jo syönyt sen toisenkin lehmän ja nyt nälissään \nkurnuaa. Pois minun täytyy jo täältä lähteä. Mutta tuo henki on saatava \nmatkaan, jotta meillä on ruokaa kotimatkallakin.\n\nPoika avasi pöydän laatikon ja löysi sieltä pienen rasian, jonka hän \npisti taskuunsa. Sen tehtyään hän huusi ikkunasta:\n\n-- Hoi sammakko, ota vastaan nyt, jo tullaan.\n\nJa hän hyppäsi alas ja tulla tupsahti sammakon pehmoiseen selkään.\n\n-- Nyt on parasta lähteä lietsuun, sanoi hän sammakolle, ennenkuin \ntalon isäntä tulee kotia.\n\nSammakko läksi loikkimaan. Kun he tulivat sinne meren lahden rannalle, \nniin sanoi poika.\n\n-- Henki, tuo tänne syötävää ja juotavaa. Tuo runsaasti, sillä tämä \nminun toverini ei ole mikään vähäruokainen.\n\nRasiasta tuli tuo nainen esiin ja valmisti heille runsaan aterian. Kun \nhe tulivat sen akan luo, joka sammakon oli kutsunut esiin, niin sanoi \nsammakko:\n\n-- Elä nyt enää minua vaivaa, vaan anna minun mennä, sillä minä olen jo \nvanha ja istun mieluimmin yhdessä paikassa.\n\nPoika päästi sammakon menemään. Hän kiitti akkaa hyvästä avusta ja \nläksi kulkemaan kotiaan kohden. Hän tuli toisen akan luo ja sitten \nensimäisen luo ja lopulta tuli omaan taloonsa. Se oli aivan tyhjä.\n\n-- Olisipa nyt vaimoni kotona, sanoi poika, niin olisi minun hyvä olla.\n\nSamassa jo vaimo tulikin.\n\n-- No, siinähän sinäkin olet, sanoi poika. Nyt minä olen saanut sen, \nmitä menin etsimään. Ja terveisiä minulla on tuotavana sinun \nsukulaisiltasi, joita olen tavannut jos jonkin näköisiä ja kokoisia.\n\nSeuraavana päivänä kutsui poika keisarin luokseen pitoihin. Ja kun \nkaikki vieraat olivat koolla, niin poika käski henkeä tuomaan ruokaa ja \njuomaa. Ja niin runsaasti se toi kaikenlaista, että vieraat olivat \naivan pakahtua sen ruuan paljouteen.\n\nNuo neuvonantajat tapettiin ja keisari meni häpeissään pois eikä \nkoskaan enää poikaa koettanut eroittaa hänen vaimostaan.\n\n-- Vaimonsa suvun avulla sitä mies näkyy tässä maailmassa pahastakin \npelastuvan, sanoi poika. Mutta kaikilla ei olekaan sellaista vaimoa \nkuin minulla on eikä sellaista vaimon sukua.\n\n\n\n\nVASKILEKKERI.\n\n\nOlipa kerran kuningas, jolla oli niin kaunis tytär, että hänestä \npuhuttiin seitsemässä valtakunnassa. Ja kyllä sitä silloin saikin olla \ntavattoman kaunis, sillä muillakin kuninkailla oli tyttäriä, eivätkä \nnekään suinkaan olleet rumuudella pilattuja.\n\nKaunis oli kuninkaan tytär, mutta sen sijaan, että ilo olisi vallinnut \nkuninkaan linnassa, olikin siellä ainainen suru ja huoli, sillä tämä \nkaunis kuninkaan tytär oli kadottanut unensa ja sen mukana \niloisuutensa.\n\nVanha kuningas oli kutsunut hoviinsa kaikki ilveniekat tytärtään \nhuvittamaan, mutta turhaan. Linnassa juoksi rohtomestareita aamusta \niltaan, ja kaikki he uskoivat saavansa kuninkaan tyttären nukkumaan, \nmutta siinä he eivät onnistuneet.\n\nSiilon kuningas lupasi tyttärensä ja puolet valtakuntaa sille, joka \nsaisi hänet nukkumaan, ja olihan se suuri lahja, sillä kuninkaan tytär \noli kaunis ja valtakunta suuri. Nyt sitä vasta aika hyörinä syntyi \nlinnassa, kun niitä kuninkaan tyttären nukuttajia juoksi tuhka tiheään \nsiellä. Mutta vaikka ne koettivat mitä keinoa tahansa, niin uni ei \nsittenkään palannut kuninkaan tyttären silmäluomiin.\n\nKuninkaalla oli tallirenki, iloinen poika, mutta laiska. Hän ei \ntyöstään välittänyt mitään, hän vain soitteli aamusta iltaan \nkaikenlaisia soittokoneita, jotka hän itse oli laatinut.\n\n-- Pitäisipä minunkin koettaa onneani, sanoi poika itsekseen. Sillä jos \nkuninkaan tytär on määrätty minulle tulevaksi, niin minä hänet saankin.\n\nEräänä päivänä, kun hän auttoi vanhaa kuningasta satulaan nousemaan, \nniin otti hän lakin päästään ja kumarsi syvään.\n\n-- Tahdotko sinä jotain? kysyi kuningas.\n\n-- Olisihan minulla pieni pyyntö, vastasi poika, Minulla olisi tuuma, \njohon minä tarvitsisin rahaa ja nyt minä pyytäisin armolliselta \nkuninkaalta kolme sataa hopearahaa lainaksi. Minä maksaisin ne kyllä \nsitten takaisin oikein korkojen ja hyvitysten kanssa.\n\n-- Tuossa on sinulle pyytämäsi rahat, sanoi kuningas. Mutta jollet \nkuukauden päästä ole takaisin maksanut, niin annan vetää sinut hirteen.\n\nJa kuningas antoi pojalle kolme sataa hopearahaa. Silloin poika meni \nsepän luo ja sanoi:\n\n-- Tee minulle vaskesta lekkeri, niin suuri, että sinne mies sisään \nmahtuu ja minä maksan sinulle siitä sen, minkä sinä pyydät.\n\n-- Alle kolmen sadan hopearahan en minä sitä tee, sanoi seppä.\n\n-- Sen saat, sanoi poika ja antoi hänelle kuninkaan hänelle lainaamat \nrahat.\n\nKun lekkeri oli valmis, niin sanoi poika sepälle:\n\n-- Nyt minä menen sinne sisään, ja sinä saat kuljettaa sen kuninkaan \nlinnaan, mutta kellekään et saa sanoa, että minä olen siellä. Jos \nkuningas tahtoo pitää lekkerin linnassa, niin sano, että se maksaa sata \nhopearahaa vuorokaudessa. Huokeammalla et saa antaa sitä heille.\n\nSeppä pani lekkerin rattaille ja läksi kuninkaan linnaan. Kun hän sinne \npihamaalle pääsi, niin alkoi poika lekkerin sisässä kauniisti soitella. \nSen kuultuaan alkoivat kaikki kuninkaan linnan piiat ja rengit tanssia \niloissaan. Kun kuningas kuuli linnan pihalta sellaista iloa, niin \nkatsoi hän ikkunasta ja sanoi:\n\n-- Mitä peliä siellä minun pihallani pidetään?\n\nHän juosta kippasi pihalle ja kun hän sinne pääsi ja kuuli iloisen \nsoiton, niin ei hän voinut enää itseään hillitä, vaan sieppasi hän \npaksuimman kyökkipiian ja läksi hänen kanssaan tanssimaan niin että \nliepeet heiluivat. Pian oli koko hovikansa kartanolla tanssimassa ja \nilo ja riemu oli suuri.\n\n-- Tämän minä tahdon saada tyttäreni makuuhuoneeseen yöksi, sanoi \nkuningas, sillä jollei hän tällaisesta iloisesta musiikista niin \nriemastu, että hän sen kuultuaan tanssii ja lopulta nukkuu, niin sitten \non ihme ja kumma.\n\nHän kysyi sepältä, paljoko tämä tahtoi lekkerin vuokraamisesta yöksi. \nKun seppä sanoi, että se maksaa sata hopearahaa, niin kuningas ensin \naivan kauhistui sellaista vuokran suuruutta, mutta maksoi lopulta, ja \nvaskilekkeri vietiin illalla kuninkaantyttären makuuhuoneeseen.\n\nKun poika huomasi joutuneensa kuninkaan tyttären huoneeseen, niin alkoi \nhän soitella niin kauniisti kuin hän taisi ja kun hän siinä oli \nhetkisen soitellut, niin vaipui kuninkaan tytär uneen. Poika raotti \nlekkerissä olevaa pientä ovea ja tuli huoneeseen ja kun hän kumartui \nkatsomaan vuoteella lepäävän neitosen puoleen, niin ei hän voinut \nsilmiään enää hänestä pois kääntää, niin kaunis hän oli. Hän suuteli \nkuninkaan tytärtä, mutta tämä oli niin sikeässä unessa, ettei hän siitä \nherännyt.\n\nKauan aikaa poika katseli kuninkaan tytärtä, vasta kun aamu vihdoin \nalkoi akkunoita kullata, meni hän takaisin vaskilekkeriin piiloon.\n\nKuningas tuli aamulla katsomaan, miten hänen tyttärensä oli nukkunut. \nHän sai kauan aikaa tyttöä ravistella, ennenkuin sai hänet valveille.\n\n-- Kun hän nukkuu kerrankin, niin nukkuu hän niin, ettei hän tahdo \nlaisinkaan herätäkään, sanoi hän. Kun kuninkaan tytär heräsi, niin oli \nhän tullut entistään paljon kauniimmaksi ja iloinen hän oli, niin että \nkuningas ilosta itki kauan aikaa.\n\nSeuraavaksi yöksi kuningas taas vuokrasi sadasta hopearahasta \nvaskilekkerin tyttärensä huoneeseen. Poika soitteli entistään \nkauniimmin. Ensiksi niin iloisesti, että kuninkaan tytär ei voinut \nhillitä itseään vaan alkoi tanssia, ja kun hän oli tanssinut kauan \naikaa, niin oli hän niin uupunut, että hän kaatui vuoteelleen ja vaipui \nsikeään uneen. Silloin poika taas tuli lekkeristä ulos, ja kun \nkuninkaan tytär oli niin sikeässä unessa, niin kumartui hän hänen \npuoleensa ja alkoi häntä ihailla. Siinä unissaan kuninkaan tytär kyllä \ntunsi, että joku häntä suuteli, mutta hän oli niin uupunut, ettei hän \njaksanut silmiään avata. Aamun koittaessa poika taas kätkeytyi \nlekkeriin.\n\nMutta kuninkaan tytär oli koko päivän mietteissään, sillä hänhän \nmuisteli yöllä tunteneensa jonkun häntä suudelleen ja päätti hän päästä \nsiitä selville. Illalla, kun lekkeri taas tuotiin hänen huoneeseensa, \nja poika sen sisällä alkoi soittaa, niin tanssi hän kyllä mutta \nvarovasti, jotta hän ei liiaksi väsyisi. Sitten hän heittäytyi \nvuoteelle ja oli uneen vaipuvinaan. Poika tuli lekkeristä ja tuli \nkuninkaan tyttären luo ja alkoi häntä suudella. Neito ei avannutkaan \nsilmiään, mutta kun poika, joka jo kaksi yötä oli saanut valvoa, \nvihdoin vaipui uneen, niin avasi kuninkaantytär silmänsä ja näki \nhuoneessaan kauniin nuoren miehen. Siinä hän nyt vuorostaan katseli \nmielihyvillään kaunista nukkuvaa poikaa. Lopulta hänkin väsyi ja vaipui \nuneen.\n\nTuli aamu ja kuningas hiipi hiljaa katsomaan, miten hänen tyttärensä \nnukkui. Mutta voi hänen kauhuaan, kun hän näki tyttärensä huoneessa \nnukkuvan nuoren miehen.\n\nKuningas riensi heti apua hakemaan. Kun hän oven sulki, niin paukahti \nse kiinni, ja molemmat nuoret heräsivät siihen. Silloin poika \nkiireimmän kautta karkasi ikkunaan ja hyppäsi siitä pakoon.\n\nKun kuningas palasi sotamiesten seurassa tyttärensä huoneeseen, niin \noli poika jo kaukana.\n\nKuningas oli niin suuttunut, että hän oikein pihisi ja kipenöitsi, Hän \nkomensi heti kaikki sotilaansa ajamaan poikaa takaa ja tuomaan hänet \ntuomittavaksi.\n\nPoika pakeni ensin sepän luo ja peri häneltä ne kolmesataa hopearahaa, \njotka hän oli saanut lekkerin vuokraamisesta, ja läksi sitten pakoon. \nMutta kuninkaan lähettämät sotamiehet saivat hänet lopulta kiinni ja \ntoivat hänet kuninkaan eteen.\n\nKuningas oli niin kiukkuinen, ettei hän tietänyt kummalla jalalla olisi \nseisonut.\n\n-- Vai sinä sillä tavoin hankit itsellesi pääsön minun tyttäreni \nmakuuhuoneeseen, huusi hän. Tunnenpa sinut jo ennestään, sillä olen \nsinulle lainannut rahojakin kuukausi sitten ja jollet heti niitä maksa \ntakaisin, niin annan sinun roikkua köyden jatkona.\n\n-- Sinne saatte panna kenen muun tahdotte, sillä tässä ovat rahat, \nsanoi poika ja antoi kuninkaalle ne kolmesataa hopearahaa, jotka \nkuningas oli sepälle antanut.\n\nKuningas aikoi kuitenkin viedä pojan hirteen, kun kuninkaan tytär \nriensi apuun ja sanoi, että hän tahtoo pojan miehekseen. Kun kuningas \nsen kuuli, niin kysyi hän pojalta:\n\n-- Otatko hänet?\n\n-- En huoli, vastasi poika.\n\nSilloin kuningas suuttui niin, että hän ei vähään aikaan nähnyt mitään. \nMutta kun hän vihdoin sai sanan sanotuksi, niin hän käski pojan \npukemaan väkisinkin hääpukuun ja viettämään vihkiäisiä.\n\nOlivat nekin häät, kun poikaa kuletettiin väkipakolla kirkkoon \nvihittäväksi. Ja jotta hän ei hääpidoissa pääsisi karkaamaan, niin \nsidottiin hän kiinni tuoliin ja kaksi sotamiestä pantiin häntä \nvartioimaan. Mutta poika vain nauroi kaikelle tälle ja ärsytti yhä \nenemmän kuningasta, joka suuttui lopulta niin, että kiusallakin \nkruunasi hänet vielä valtakunnan toisen puolen kuninkaaksikin.\n\nMutta kun hääpidot olivat loppuneet, sanoi poika nuorelle vaimolleen:\n\n-- Mielihalustahan minä sinut olen ottanut, mutta jos sen olisin \nsanonut isällesi, niin ei hän olisi sinua antanut minulle, joka olen \ntällainen köyhä poika. Kun häntä oikein ärsytin, niin teki hän juuri \nniinkuin minä tahdoin.\n\nJa sille kuninkaan tytär ja poika nauroivat makeasti.\n\nJa vaskilekkeriä pidettiin kuninkaan hovissa suuressa kunniassa ja \nsiinä kuninkaan ja hänen kauniin vaimonsa lapset leikkivät. Ja vaikka \nlekkeri olikin niin suuri, niin aikaa myöten eivät kaikki heidän \nlapsensa mahtuneet sinne yhtaikaa.\n\n\n\n\nKUN VAIMO ON VIISAS, NIIN ONKIN HÄN OIKEIN VIISAS.\n\n\nOlipa kerran kauppias, jolla oli hyvin kaunis vaimo, mistä lieneekin \nsellaisen löytänyt. Kauppias oli vaimoonsa kovin ihastunut, ja \njokainen, joka vaimon näki, olisikin pitänyt muuta aivan mahdottomana, \nsillä kauppiaan vaimo ei ainoastaan ollut kaunis, mutta hän oli niin \nviisas, että monikaan mies ei hänelle siinä suhteessa vetänyt vertoja.\n\nKun kauppias kerran läksi matkoilleen, niin varoitti hänen vaimonsa \nhäntä ja sanoi:\n\n-- Elä puhu kenellekään minun kauneudestani, Jos sen teet, niin \nhelposti voi siitä tulla meille kummallekin kaikenlaista onnettomuutta. \n\nMies lupasi olla puhumatta.\n\nMatkoillaan tuli hän kaupunkiin, jossa suuret herrat paraillaan pitivät \nneuvottelua, mistä löytäisivät maailman kauneimman naisen kuninkaan \npojan vaimoksi. Mies meni siihen suureen saliin, jossa herrat istuivat, \nkuuntelemaan, millainen nainen kunkin mielestä oli maailman kaunein.\n\nKun kuninkaan neuvonantaja toi esiin kuvan, joka oli maalattu viereisen \nvaltakunnan kuninkaan tyttärestä ja sanoi, että hän oli kaunein nainen, \nmikä maan päällä eli ja ilmaa hengitti, niin rupesi kauppias ääneen \nnauramaan.\n\n-- Mitä sinä naurat? kysyi silloin kuninkaan neuvonantaja kiukuissaan.\n\n-- Sitä, kun te sanotte, että tuo nainen on kaunis. Minä en tuollaista \nhuolisi piiaksenikaan, kaikkein vähimmin vaimokseni.\n\n-- Tiedätkö sinä, missä on nainen, joka on tätä kauniimpi, sano se?\n\n-- En tiedä, vastasi kauppias, joka muisti vaimonsa varoituksen.\n\n-- Pidä sitten suusi kiinni, eläkä puhu tässä tyhmyyksiä.\n\nNyt tuotiin toinen kuva esiin, joka kuvasi niin kaunista naista, että \nkaikki sen nähdessään hämmästyksestä huudahtivat. Mutta kauppias alkoi \nniin kovaa nauraa, että kaikki kiukuissaan kääntyivät häneen päin \nkatsomaan.\n\n-- Joko sinä taas siellä räkätät! huusi neuvonantaja. Eikö hän ole \nmielestäsi kaunis?\n\n-- Tuollaisen naisen minä panisin pellolleni linnun pelättimeksi, sanoi \nkauppias.\n\n-- Sano sitten, missä on tätä kauniimpi, jos tiedät.\n\n-- Kyllä minä tiedän sellaisen naisen, mutta minä en sano, vastasi \nmies.\n\n-- Jollet sano, niin ole sitten sekaantumatta asioihin, jotka eivät \nsinuun kuulu.\n\nJa nyt tuotiin kolmas kuva esiin. Silloin kauppias alkoi niin nauraa, \nettä neuvonantaja aivan hyppi paikallaan kiukusta.\n\n-- Jollet nyt sano, mille sinä oikeastaan naurat, niin annan sinut \nelävältä nylkeä.\n\n-- Sille minä nauran, kun te ette tiedäkään, mikä kaunis nainen onkaan, \nsanoi kauppias. Näkisittepä minun vaimoni, niin ette silloin enää \nkuljettaisi tuollaisia kuvia ihmisten katseltaviksi.\n\nKun mies tämän oli sanonut, niin hän itse pelästyi, sillä hän muisti, \nmitä hänen vaimonsa oli hänelle sanonut. Kun kuninkaan poika kuuli \ntämän, niin antoi hän heittää miehen vankilaan ja lähetti kymmenen \nneuvonantajaa katsomaan, onko miehen vaimo todellakin niin kaunis kuin \ntämä väitti.\n\nKun neuvonantajat tulivat kauppiaan asunnolle, niin tulivat he niin \nlumotuiksi nähdessään kauppiaan vaimon, että jokainen heistä olisi \ntahtonut saada hänet omakseen. He olisivat kosineet häntä heti, kun \nhyvä päivää olivat sanoneet, mutta pelkäsivät toisten ilmaisevan sen \nkuninkaan pojalle, joka sen kuultuaan varmaan olisi heittänyt heidät \nvankilaan.\n\nKun kauppiaan vaimo näki kuninkaan neuvonantajien tulevan luokseen, \nniin hän heti arvasi miehensä puhuneen hänestä. Ja kun ei kukaan \nvastannut, missä hänen miehensä oli, niin arvasi hän hänen istuvan \nvankilassa.\n\nNeuvonantajat palasivat kuninkaan pojan luo ja he ylistivät kilvan \nkauppiaan vaimon kauneutta niin suureksi, että kuninkaanpoika lähetti \nsuuren joukon kaikella komeudella noutamaan häntä luokseen. Mutta kun \ntämä joukko tuli kauppiaan asunnolle, niin oli hänen vaimonsa paennut.\n\nYöllä oli kauppiaan vaimo pukeutunut miehen pukuun, pistänyt runsaasti \nrahaa, kärpän ja oravan taskuunsa ja lähtenyt miestään etsimään. Hän \ntuli siihen kaupunkiin, jossa kuninkaan poika asui ja salaa hiipi \nvankilan lähistölle saadakseen tietää, missä hänen miehensä oli. Kun \nhän siinä kulki vankilan seinän vierustaa, niin kuuli hän miehensä \nmurheissaan laulavan. Silloin hän päätti tehdä kaiken voitavansa \npelastaakseen miehensä.\n\nRahoillaan hän osti komean puvun ja oivallisen ratsun ja tuli kuninkaan \nkartanoon ja tarjoutui kuninkaan sotaväkeen. Otettiinhan sellainen \nkomea mies ilolla vastaan, kun kuninkaalla parhaillaan oli sota \nkäynnissä. Vaimo ratsasti kuninkaan pojan kanssa vihollista vastaan ja \nosoitti taistelussa niin suurta urhoollisuutta, että kaikki häntä kotia \ntullessaan jumaloivat. Ja missä tahansa hän ajoi, siellä kaikki \ntyttölapset juoksivat hänen jälestään ja ihailivat häntä. Mutta eniten \nihaili häntä kuninkaan tytär, joka jo monet kosijat oli hylännyt. Hän \nrakastui niin kovasti tuohon kauniiseen ja urhoolliseen nuorukaiseen, \nettä hän jo oli tulla aivan kipeäksi paljaasta rakkaudesta. Silloin hän \nrohkaisi mielensä, ja kun nuori mies ei uskaltanut itse kosia, niin \nkosi hän, sillä saihan hän sen tehdä, kun hän oli kuninkaan tytär ja \noli niin monta kosijaa hylännyt.\n\nVaimo oli viisas ja suostui tulemaan kuninkaan tyttären sulhaseksi. \nKuningas oli hiukan höperö jo vanhuuttaan ja suostui ilolla tyttärensä \npyyntöön. Ja iloinen oli kuninkaan poikakin, kun sai niin uljaan langon \nitselleen. Mutta kuninkaan puoliso oli viisas nainen, jota ei vielä \nkukaan ollut pettänyt, ja hän alkoi epäillä, että tässä kaikki ei ollut \nniinkuin olla piti. Hän pani merkille kaikenlaisia pikkuseikkoja ja \nlopulta heräsi hänessä se ajatus, että tuo hänen tyttärensä tuleva mies \nolikin nainen.\n\nHän meni kuninkaan luo ja sanoi:\n\n-- Höperö sinä olet, etkä siitä viisaammaksi koskaan tule, mutta sen \nminä sinulle sanon, että elä anna tytärtämme naiselle vaimoksi.\n\n-- Naiselle, sanot sinä, huudahti kuningas. Kukahan tässä on oikeastaan \nhöperö, sinä vai minä?\n\n-- Minä olen aivan varma siitä, että tuo uljas nuorukainen onkin \nnainen.\n\n-- Kyllä minä siitä pian selville pääsen, sanoi kuningas.\n\nHän käski lämmittämään saunan ja lähetti tyttärensä sulhasen sinne \nkylpemään ja hänelle seuraksi hän määräsi kaksi uskollista palvelijaa, \njoiden tuli ottaa siitä selkoa, oliko tuo sulhanen mies vai nainen.\n\nKun he tulivat saunaan, niin laski vaimo kärpän ja oravan leikkimään. \nNe olivat niin hauskoja eläviä, että molemmat palvelijat jäivät niitä \nkatselemaan. Sillä aikaa vaimo kylpi ja puki vaatteet ylleen.\n\nKun palvelijat tulivat kuninkaan luokse, kysyi kuningas:\n\n-- Onko hän mies vai nainen?\n\n-- Mies on!\n\nKun kuningas sen kuuli, niin arveli hän:\n\n-- Kun on kaksi todistajaa, niin ne aina puhuvat yhtäänne päin ja siten \ntavallisesti valehtelevat.\n\nHän lähetti seuraavalla kerralla vanhimman ja viisaimman \nneuvonantajansa saunaan yhdessä sulhasen kanssa. Kyllähän vaimo arvasi, \nmiksi tämäkin hänen kanssaan saunaan tuli. Hän päästi saunassa taas \nkärpän ja oravan leikkimään. Kun neuvonantaja ne näki, niin huudahti \nhän:\n\n-- Kas, mistä nuo koreat elävät ovat tulleet? Nepä ovat somia, ja \nkuinka hauskasti ne leikkivät!\n\nJa siihen hän jäi katselemaan niiden leikkiä ja unohti kokonaan, mitä \nvarten hän oli sinne lähetetty, Sinä aikana vaimo kylpi ja pukeutui. \nKun hän oli jo taas miehen vaatteissa, niin huomasi neuvonantaja, että \nhän ei ollut muistanutkaan katsoa, oliko sulhanen mies vai nainen. Hän \nei tahtonut kuninkaalle ilmoittaa lyöneensä tehtävänsä laimin, vaan \nsanoi:\n\n-- Mies se on, aivan varmasti mies, minä näin sen!\n\nSilloin määräsi kuningas häät pidettäviksi ja sana lähetettiin kaikkiin \nvaltakuntiin, ja vieraita tuli läheltä ja kaukaa. Juhlan kunniaksi oli \nsulhanen pyytänyt saada näyttää ratsastustaitoaan oikein koko \nloistossaan ja hän pyysi, että kaikille vangeille oli annettava hevonen \nja päästettävä heidät vapaiksi.\n\nSiihen kuningas suostui, ja nyt pantiin toimeen oikea juhlallinen \nratsastusnäyte, johon paljon kansaa otti osaa. Kaikki olivat puetut \nsamalla tapaa, jotta sulhasta ei voitu muista eroittaa muun kautta kuin \nsen, että hän oli kaikista taitavin hevostaan ohjaamaan. Hän näki \nmiehensä ja ajoi hänen luokseen ja sanoi:\n\n-- Seuraa minua!\n\nKauppias ei ensin tuntenut vaimoaan, niin komean näköinen hän oli \nmiehen puvussa.\n\n-- Elä siinä töllistele kuin lehmä uutta porttia, vaan seuraa minua, \nsillä olenhan minä sinun vaimosi, joka olen sinua tullut pelastamaan.\n\nSilloin mies tunsi oman vaimonsa ja yhdessä he läksivät kiitämään \npakoon. He olivat jo kaukana, ennenkuin huomattiin, miksi he niin \nvinhaa vauhtia ajoivat. Heitä lähdettiin kyllä takaa ajamaan, mutta \nkukaan ei saanut heitä kiinni ja onnellisina he pääsivät omille \nmailleen.\n\nKuningas kuullessaan tämän sanoi:\n\n-- No, nyt en minä tiedä enää, olenko itsekään mies vai nainen.\n\n-- Kyllä minä olen aina tietänyt, ettei sinussa paljoa miestä ole, \nsanoi siihen hänen vaimonsa.\n\nKuninkaan tytär suuttui niin tästä kaikesta, että hän otti miehekseen \nensimäisen, joka tuli häntä kosimaan. Kuninkaan poika otti vaimokseen \nviereisen kuninkaan tyttären, ja sanoi:\n\n-- Hyvä oli, etten tuota naista omakseni saanut, sillä hän olisi ollut \naivan liian viisas minun vaimokseni.\n\nJa kaikki myönsivät, että siinä oli kuninkaan poika sanonut viisaan \nlauseen.\n\n\n\n\nKOLME VELJESTÄ.\n\n\nKuninkaalla oli suuri sotajoukko ja siinä oli jos jonkinlaisia miehiä. \nPalvelipa siinä muiden muassa kolme uljasta veljestäkin.\n\nHeidät asetettiin silloin tällöin kuninkaan linnan portille \nvartioimaan. Kun nuorin veljistä siinä oli vahtia pitämässä, niin näki \nhän kuninkaan ainoan tyttären ja rakastui häneen. Eihän se rakastuminen \nitsessään niinkään vaarallista olisi ollut, ellei poika olisi ollut \nvain sotamies ja tyttö kuninkaan tytär, jota ei sellainen halpa mies \nkoskaan voinut toivoakaan omakseen. Sitä ajatellessaan alkoi poika \nkovasti huokailla ja surusta laihaksi mennä. Sen kun vanhemmat veljet \nhuomasivat, niin sanoivat he hänelle:\n\n-- Elä siinä suotta ole kallellapäin. Heitä hempu mielestäsi ja tule \nkanssamme metsästämään. Salolla kaikki huolet haihtuvat.\n\nJa he pyysivät päälliköltään lupaa päästä metsästämään ja läksivät \nkaikin kolmisin metsän siniseen saliin pyssyt olallaan.\n\nKoko päivän he astelivat näkemättä hiirenpoikaakaan. Kun tuli ilta, \nniin joutuivat he mäelle, joka oli ympyriäinen kuin leipä. He tekivät \nsen keskelle tulen ja sitten heittivät arpaa siitä kenen heistä tuli \njäädä yöksi vartioimaan. Arpa määräsi nuorimman pitämään huolta tulesta \nja vartioimaan nukkuvia kaikista vaaroista.\n\nKun tuli keskiyö, niin ilmestyi metsästä hirmuisen näköinen ukko, jolla \noli pitkä parta, iso kukkaro käsivarrella ja piippu hampaissa. Kun \npoika sen näki, niin ojensi hän pyssynsä ampuakseen, mutta ukko vain \nnauroi ja sanoi:\n\n-- Elä sinä ruutiasi hukkaan tuhlaa, ei sinun kuulasi minuun pysty! \nMinuun on jo niin monen monta kertaa tähdätty, mutta aina osumatta.\n\n-- Koska sinä olet sellainen, niin mitä minä suotta koetankaan, sanoi \npoika.\n\nUkko tuli tulen ääreen istumaan ja sanoi:\n\n-- Annahan tulta piippuuni.\n\n-- Ota roviosta, vastasi poika.\n\n-- Minä en sitä itse koskaan voi ottaa, vastasi ukko, anna sinä.\n\nPoika otti käteensä hiilen ja sytytti sen avulla ukon piipun. Kun ukko \noli siinä hetkisen tupakoinut, niin sanoi hän:\n\n-- Lähde nyt minua saattamaan minun asunnolleni.\n\n-- Kuinka minä sen voin tehdä, vastasi poika, kun minut on tänne pantu \nvartioimaan veljiäni kaikista vaaroista?\n\n-- Sen minä estän, sanoi ukko.\n\nHän otti pojan kädestä pyssyn, pisti sen pystyyn ja sanoi:\n\n-- Ei ylitse, ei alitse, ei vieritse! Nyt ei tästä lennä taivaankaan \nlintu ylitse, eikä ainoakaan peto lähesty ja veljesi nukkuvat siksi, \nkunnes sinä palaat.\n\n-- Jos niin on, niin kyllähän minä sitten voin tulla sinua saattamaan, \nsanoi poika.\n\nKun he olivat pikkuisen matkaa yhdessä kulkeneet, niin alkoi näkyä \nvaskinen linna. Vaskesta oli sen seinät, vaskesta sen kiiltävä katto ja \nsen korkeat tornit ja kirkas valo loisti kaikista sen ikkunoista, Kun \nhe tulivat komealle vaskiselle portille, niin siinä vahdit tekivät \nheille kunniaa. Ja kun he sisälle astuivat, niin mikä loisto ja komeus, \nmikä häikäisevä prameus siellä oli! Ukko nyt pojalle näytteli linnansa \nkomeutta ja lopulta kestitsi häntä runsaasti kaikenlaisilla herkuilla. \nKun poika aterian päätti, niin oli hän niin täynnä, että vaikealta \nliikkuminen tuntui.\n\n-- Niin on hyvä olla, sanoi hän, ettei oikein tiedä, kenen poika \nonkaan. Mutta pois minun jo täytyisi mennä, siellä veljet jo varmaankin \nkaipaavat.\n\n-- Kuinka kauan luulet saavasi olla matkalla, ennenkuin veljesi luo \nennätät? sanoi ukko.\n\n-- Saman verran kuin tänne tullessanikin, vastasi poika.\n\n-- Jos omin voimin menet, niin kestää matka ainakin viisi vuorokautta.\n\n-- Mikäs minut sitten perii. Veljeni heräävät kohta ja alkavat kaivata \nminua.\n\n-- Kyllä minä panen sinut menemään takaisin yhtä hyvää kyytiä kuin \ntänne tullessasikin. Mutta täytyyhän minun sinua palkita, kun minut \ntänne saatoit. Mitä tahdot?\n\n-- Mitä sitä suotta palkasta, kun näin hyvin on syötetty, kyllähän se \nriittää, vastasi poika.\n\n-- Minä annan sinulle tämän kukkaron, sanoi ukko. Sen toisessa päässä \non kultaa ja toisessa hopeaa niin paljon kuin tahdot. Otat sieltä \nkuinka paljon tahansa, ei se lopu.\n\n-- No, eihän sitten ole hätäpäiviäkään, sanoi poika.\n\n-- Mutta sinä et saa sitä ilmoittaa kenellekään, et näyttääkään. Vasta \nsitten kun rahaa tarvitset, saat näyttää, mitä sinulla on. Mutta \nkenellekään et saa kertoa, mistä tämän olet saanut.\n\nPoika lupasi sen. Hän läksi pois. Kun hän tuli pyöreälle mäelle, niin \nnukkui vielä hänen veljensä, vaikka oli jo kirkas päivä. Kun poika otti \npyssynsä, jonka ukko oli pannut pystyyn seisomaan, niin heräsivät \nveljet.\n\nKoko päivän he metsästivät ja saivat niin paljon riistaa kaikenlaista \nkuin jaksoivat kantaa.\n\nToiseksi yöksi jäi keskimmäinen veli vartioimaan ja kun keskiyö oli \ntullut, niin saapui tuo sama ukko hänenkin luokseen. Poika aikoi ampua \nhänet, mutta luopui siitä tuumasta, kun ukko sanoi sellaisen yrityksen \nturhaksi. Siihen ukko jäi tulen luo istumaan ja pyysi pojalta tulta \npiippuunsa, Hetkisen kaikessa sovussa haasteltuaan tämän maailman \nmenosta pyysi ukko poikaa saattamaan hänet hänen linnaansa. Kun poika \npelkäsi veljensä jäävän turvattomiksi, jos hän ei heitä vartioisi, niin \nukko otti pojan pyssyn, pisti sen maahan pystyyn ja sanoi nuo \ntaikasanansa, joiden voimasta ei mikään voinut veljeksiä lähetä. Sitten \nhe yhdessä läksivät astelemaan. Kun he olivat kulkeneet pojan mielestä \nnoin kymmenen minuutin ajan, niin alkoi näkyä linna. Se oli aivan \nhopeanhohtava ja niin komea, että silmiä häikäisi jo sen ulkoseinätkin.\n\n-- Sinulla on komea asunto, sanoi poika. On se mahtanut maksaa yhtä ja \ntoista, ennenkuin se on valmiiksi tullut.\n\nKun he tulivat linnan portille, niin oli sen kummallakin puolen karhu, \njotka nousivat takajaloilleen ja tekivät kunniaa. Poika, joka oli \nsotilaalliseen menoon tottunut, vastasi siihen ja sitten hän ukon \nseurassa meni linnaan sisälle.\n\nVoi sitä komeutta, mikä siellä pojan silmiä kohtasi! Seinät olivat \nhopeaa ja kaikki huonekalut samoin ja katossa paloi suuret kruunut, ja \nniiden loisto oli niin suuri, että pojan silmiä aivan häikäisi.\n\n-- Täällä sinä siis kuljeskelet ja piippuasi imeskelet, sanoi poika.\n\n-- Tekeehän sitä aina jotain aikansa kuluksi, vastasi ukko.\n\nKun he olivat kyllikseen katselleet tätä komeutta, niin tarjosi ukko \npojalle aterian niin runsaan, että poika oli täynnä kuin mehiläinen.\n\n-- Jollei sitä nyt röyhellytä, niin ei sitten koskaan, sanoi poika \npöydästä noustessaan.\n\nJa hän tarttui ukon käteen ja kiitteli häntä hyvästä kohtelusta ja \nruuasta.\n\n-- Pitäisi sitä jo ajatella sitä kotimatkaakin, sanoi hän. Veljet \nsiellä jo voivat herätä ja kummeksia, minne minä olen kadonnut.\n\n-- Kuinka pitkän matkan luulet sinne olevan? kysyi ukko.\n\n-- Tavallisesti on matka aina yhtäpitkä kumpaankin päin, vastasi poika, \npaitsi mitä vatsa palatessa painaa.\n\n-- Jos omilla neuvoillasi sinne aijot palata, niin saat kymmenen \nvuorokautta kulkea, vastasi ukko.\n\n-- Jo nyt on ihme ja kumma, sanoi poika. Kaikkea sitä ennättääkin \nkuulla ja nähdä, kun elää saa. Jos niin on asian laita, niin parasta on \nlähteä heti paikalla.\n\n-- Ole huoleti, kyllä minä sinut takaisin toimitan yhtä pian kuin olet \ntännekin tullut, sanoi ukko.\n\n-- No, sitä minäkin ajattelin, että olisihan sitä talosta annettava \nsama kyyti kuin millä tuotiinkin, sanoi poika.\n\n-- Mitä sinä tahdot palkaksesi, kun olet minut tänne saattanut? kysyi \nukko.\n\n-- Mitä sitä palkoista suotta puhutaan, kun on näin hyvänä pidetty, \nsanoi poika, Kyllähän se ruokapalkka sellaisesta työstä riittää.\n\n-- En minä ilmaiseksi mitään ota, sanoi ukko. Ota tämä pöytäliina. Sen \nkun levität minne tahansa ja millaiselle paikalle tahansa ja ajattelet \nvaikka millaisia ruokia tahansa ja vaikka kuinka monelle hengelle, niin \nkaiken sen saat.\n\n-- Sehän on oikein ihmeellinen pöytäliina se sellainen, sanoi poika. Ei \nsitten koskaan tarvitse nälissään sormiaan imeä.\n\n-- Mutta sinä et saa kellekään puhua, mistä tämän olet saanut.\n\n-- Ei puhuta, kun kerran kielletään, vastasi poika.\n\nSiinä he sitten portilla pitkän aikaa kättelivät toisiaan hyvästiksi. \nTuota pikaa oli poika mäellä, missä hänen veljensä nukkuivat tulen \nympärillä. Siellä oli metsäneläimiä jos jonkinlaisia tulen ympärillä, \nmutta ainoakaan niistä ei päässyt nukkuvien miesten luo, vaikka \nkuinkakin olisi koettanut, ennenkuin vasta sitten, kun poika otti \npyssynsä, jonka ukko oli maahan pistänyt pystyyn.\n\nSiinä nyt oli pojilla edessään metsänriistaa niin paljon kuin olisivat \nottaneet, mutta kun he eivät tietäneet, millä he sen kaiken olisivat \nkantaneet pois, niin antoivat he eläinten olla rauhassa.\n\nKolmantena yönä joutui vanhin veli vartioimaan, ja kun keskiyö tuli, \nniin saapui tuo sama ukko tulen luo.\n\n-- Mene pois, huusi poika, tai minä ammun, ja ojensi pyssynsä ukkoa \nkohden.\n\n-- Ammu jos ammut, sanoi ukko, ei se minuun pysty.\n\nJa ukko nauroi niin, että se poikaa kiukutti ja hän koetti ampua, mutta \npyssy ei lauennutkaan. Silloin poika sanoi:\n\n-- Tule sitten, enhän minä sinua millään voi estää.\n\nJa ukko tuli ja pyysi piippuunsa tulta, ja siinä he tarinoivat \nkaikenlaisista asioista.\n\n-- Mennäänhän nyt katsomaan niitä minunkin asuntojani, sanoi ukko.\n\n-- En minä lähde minnekään, sanoi poika. Minä olen tähän jäänyt \nvartioimaan, enkä minä lähde koskaan kesken työstäni pois. Ei nukkuvia \nsiten saa jättää, varsinkin kun ovat omia velimiehiä.\n\n-- Kyllä minä ne varjelen, sanoi ukko.\n\nHän otti pojan pyssyn, pani sen maahan pystyyn ja sanoi:\n\n-- Ei ylitse, ei alitse, ei vieritse. Nyt ei kukaan voi heidän \nlähelleen tulla.\n\n-- Jos niin on, niin voinhan minä tulla sinua saattamaan, sanoi poika.\n\nHe läksivät yhdessä astelemaan. Kun he olivat kulkeneet pojan mielestä \nnoin viisitoista minuuttia, niin alkoi näkyä linna, joka loisti \nkullalta.\n\n-- Tuolla se minun asuntoni on, sanoi ukko.\n\n-- Komea on, kovin komea, sanoi poika, näin etäältäkin katsoen, mitä \nlieneekään, kun likempää näkee.\n\nKun he tulivat linnan portille, niin oli siinä kaksi leijonaa, jotka \nnousivat takajaloilleen, ja nostaen häntänsä pystyyn tekivät sillä \nkunniaa.\n\nKun poika sen näki, niin pysähtyi hänkin kunniaa tekemään, kuten häntä \nsotaväessä oli opetettu. Siihen hän olisi jäänytkin kunniaa tekemään, \nellei ukko olisi häntä vetänyt matkaansa.\n\nYhdessä he sitten menivät sen kultaisen linnan komeuksia katselemaan, \nja pojan suu jäi aivan auki, kun hän näki, miten kaikki siellä oli \npuhdasta kultaa, seinät, pöydät ja tuolit.\n\n-- Kyllä noilla tuoleilla kelpaa istua, sanoi hän, ja piippua polttaa.\n\nJa iloinen musiikki soi ja kauniit ja moniääniset linnut lentelivät \npitkin huoneita.\n\n-- Hei vaan, sanoi poika, niinhän täällä on iloista, että pois tieltä \nvaan. Mutta kun olen näin kauan tätä iloa ihmetellyt, niin on minun jo \nnälkäkin. Tarjotaanko täällä mitään suuhun, vai onko tämä kaikki \npaljasta silmäruokaa?\n\nSilloin ukko kantoi pojan eteen kaikenlaisia herkkuja, ja siinä he \nsitten yhdessä istuivat ja aterioivat. Kun poika oli niin paljon syönyt \nkuin terve mies jaksaa, ja hän oli hyvin terve, silloin kun hänellä on \nkova nälkä ja edessä paraita herkkuja ja vielä hiukan sitäkin enemmän, \nniin alkoi hän hommata poislähtöä.\n\n-- Täytyy sitä kerran paraistakin pidoista lähteä, sanoi hän. Ne \nvelimiehet voivat jo herätäkin ja oudoksua poissaoloani.\n\n-- Kuinka pian luulet pääseväsi heidän luokseen?\n\n-- Noin viisitoista minuuttia taisi mennä tänne tullessa, sama kai sitä \nmenee poiskin lähtiessä, paitsi mitä täysi vatsa kulkua hidastuttaa.\n\n-- Viisitoista vuorokautta sinulta menee, ennenkuin sinne pääset ja \nsittenkin saat juosta kuin käpälämäkeen menossa. Mutta ole huoleti, \nkyllä minä sinulle annan samanlaisen kyytin sinne kuin tännekin. Ennen \nlähtöäsi sano kuitenkin, mitä tahdot palkaksesi, kun olet minut tänne \nsaattanut?\n\n-- Kyllä se ruokakin jo riittäisi, mitä sitä sen enempää tällaisesta \ntyöstä, joka ei ole työtä eikä mitään, vastasi poika.\n\n-- En minä sinua ilman jätä, vaan annan sinulle sellaisen vaipan, että \nkun sen panet päällesi, niin kukaan ei näe sinua.\n\n-- Enhän minä kieltäydy vastaan ottamasta, kun hyvällä sydämellä \ntarjotaan, sanoi poika.\n\n-- Mutta sinä et saa kenellekään hiiskua sanaakaan, mistä olet sen \nsaanut, sillä muuten tulen minä ja väännän niskasi nurin.\n\n-- Enhän minä ole tähänkään asti ollut mikään irtonainen suustani, ja \nkiinnihän se minunkin kieleni on toisesta päästä, vastasi poika.\n\nHän tuli veljiensä luo ja yhdessä he läksivät astelemaan kuninkaan \nlinnaa kohden ja hyvillä mielin he olivat, sillä jokaisellahan heistä \noli sellainen kapine, jonka avulla kyllä hengen saa pysymään itsessään.\n\nHe astelivat tietä eteenpäin kantaen selässään suuria kantamuksia \nkaikenlaista metsänriistaa. Tultuaan valtamaantielle ja asteltuaan sitä \njonkin matkaa, niin tuli heidän nälkä, ja kun eväs jo oli loppunut, \nniin päättivät he poiketa majataloon.\n\n-- Mennään sinne pyytämään ruokaa, sanoi vanhin veli, Eihän meillä ole \nrahaa, mutta voimmehan vaihtaa syötävää tarjoamalla riistaa maksuksi.\n\nNuorin veli ei siihen sanonut mitään, mutta hän ajatteli:\n\n-- Kyllä minulla on rahaa kuin roskaa, jos niin tarvitaan.\n\nKun he tulivat majataloon, niin sanoi nuorin poika:\n\n-- Nyt ruokaa pöytään kolmelle miehelle ja parasta, mitä talossa on.\n\nKun ne olivat syöneet kyllikseen, niin kysyi nuorin veli:\n\n-- Mitäs tämä kalaasi maksaa?\n\nIsäntä määräsi hinnan. Silloin poika otti kukkaronsa ja kaasi sen \nhopeapäästä suuren kasan rahoja pöydän kulmalle ja sanoi:\n\n-- Riittääkö tämä?\n\nIsäntä löi kätensä yhteen nähdessään niin paljon rahaa ja sanoi:\n\n-- Tällähän määrällä minä olisin teitä ruokkinut vaikka kolme vuotta.\n\n-- Se ei kuulu minuun, sanoi poika. Minä maksan mitä tahdon. Korjatkaa \npois nuo rahat!\n\nIsäntä kiitteli ja kumarteli niin, että oli aivan monessa mutkassa.\n\nKun toiset veljekset näkivät, mistä veljensä rahoja ravisti, niin \najattelivat he:\n\n-- Sinä olet tainnut käydä samassa kylässä vieraissa kuin mekin.\n\nMutta he eivät uskaltaneet hiiskua sanaakaan siitä toisilleen. \nIstuessaan siinä tuvan penkillä ja sulattaessaan ruokaansa sanoi nuorin \nveljistä isännälle:\n\n-- Paljokos tahdot, jos myyt tämän talon minulle? Aivan sellaisenaan \nkuin se on, et liikuta mitään muuta kuin mitä ylläsi on.\n\n-- Talo on iso ja hyvässä kunnossa, se maksaa paljon.\n\n-- Rahallahan siitä sellaisesta päästään.\n\nKun toiset veljet kuulivat, miten nuorin rehenteli, niin ajattelivat \nhe:\n\n-- Sinä taisitkin paraan lahjan saada.\n\n-- Jos kolmekymmentä tuhatta lyöt pöytään, sanoi isäntä, niin olkoon \ntalo ja kaikki sen tavarat sinun.\n\n-- Siis on kaupasta sovittu. Ei siis muuta kuin ruvetaan rahoja \nlaskemaan, sanoi poika.\n\nHän otti kukkaronsa ja kopisti sen kultapäästä niin hirveän suuren \nkasan rahoja pöydälle, että silmät meni isännältä nurin vähäksi aikaa \npäässä, eikä hän tahtonut saada sanaakaan suustaan, kun hän alkoi niitä \nlaskea.\n\n-- Riittääkö? kysyi poika.\n\n-- Tottahan toki, Johan tällä summalla ostaisi vaikka kolme sellaista \ntaloa kuin tämä on.\n\n-- Se ei kuulu minuun, sanoi poika. Pidä hyvänäsi, mitä olet kerran \nsaanut.\n\nKun nuorin veljeksistä näin oli ostanut talon, niin sanoi hän \nkeskimmäiselle veljelleen:\n\n-- Jää sinä tänne taloa pitämään, kyllä minä sinut vapaaksi ostan \nsotaväestä.\n\nVeli valjasti vanhimmalle ja nuorimmalle hevosen kärryjen eteen ja he \nläksivät kaupunkiin päin ajamaan otettuaan ensin kaikki metsästä \nsaamansa riistan rattailleen.\n\nLähellä kaupunkia oli toinen majatalo. Sinne he poikkesivat ja \ntilasivat itselleen aterian. Kun maksun aika tuli, niin kolisti nuorin \nveli kukkarostaan niin paljon pöydälle rahoja, että isäntä sanoi siitä \nsummasta ruokkivansa heitä vaikka viisi vuotta. Poika katseli taloa ja \nkun hän näki sen hyvin suureksi ja kaikin puolin komeaksi, niin kysyi \nhän isännältä, mistä hinnasta hän sen myisi.\n\nIsäntä mietti hetkisen ja määräsi sitten niin suuren hinnan kuin hän \nsuinkin ilkesi sanoa.\n\n-- Minä maksan sen, sanoi nuorin veli ja pudisti kukkarostaan pöydälle \nniin suuren kasan rahoja, että ne eivät enää pöydälläkään pysyneet vaan \nvierivät pitkin permantoa.\n\n-- Tässä on jo aivan liikaa, sanoi isäntä ja alkoi laskea rahoja.\n\n-- Korjaa rahat ja mene matkaasi, sanoi nuorempi veli, sillä minun tämä \nvanhin veljeni jää tähän vielä tänä päivänä isännäksi.\n\nVanhin veli jäi sinne asumaan ja nuorin läksi ajamaan kaupunkiin \nkuljettaen kaiken metsän riistan mukanaan. Hän vei ne alipäällikölleen \nja sanoi:\n\n-- Minä toin teille hiukan haukattavaa. Mutta sitten pyytäisinkin \nteiltä pientä palvelusta.\n\n-- Mikä se olisi?\n\n-- Minä olen yhdessä veljieni kanssa päättänyt heittää koko sotamiehen \nammatin ja nyt minä tahtoisin ostaa meidät palveluksesta vapaaksi.\n\n-- Kyllä minä puhun asiasta ylipäällikölle, sanoi alipäällikkö ja meni \nheti toimittamaan asiaa.\n\n-- Jos maksavat kolme sataa kultarahaa yhteensä, niin päästän heidät \nvapaaksi palveluksesta, sanoi päällikkö.\n\nKun nuorin veli sen kuuli, niin sanoi hän:\n\n-- Eihän se ole hinta eikä mikään kolmesta urheasta miehestä.\n\nJa hän meni päällikön luo ja pudisti kukkarosta hänen eteensä niin \npaljon rahoja, ettei päällikkö koskaan ollut niin paljoa nähnyt \nyhtaikaa, ja hän oli kuitenkin pidellyt suuria summia eläessään.\n\n-- Aivan tässä tulee sokeaksi, kun niin paljon rahaa näkee, sanoi hän. \nMinä voisin tällä summalla jo elättää kokonaisen armeijan.\n\n-- Tehkää mitä tahdotte, sanoi poika, kun minä vain saan sellaiset \npaperit, että minä ja veljeni olemme sotapalveluksesta vapaita.\n\nHän sai sellaiset paperit ja lähetti ne molemmille veljilleen.\n\n-- Eiköhän kuninkaan tytär nyt minuun suostu, kun minulla on rahaa \nvaikka kuinka paljon, ajatteli hän ja meni ostettuaan itselleen komean \npuvun linnaa kohden.\n\nMutta vartijatpa eivät päästäneetkään häntä sisään. Kun poika siinä \nmekasti ja kaikin mokomin tahtoi päästä linnaan, niin kuuli sen \nkuninkaan tytär huoneeseensa ja kurkisti ikkunastaan. Kun hän näki \nulkona sellaisen komean miehen, niin lähetti hän palvelijansa kysymään, \nmitä vieras tahtoi.\n\n-- Minä tulen kosimaan sitä kuninkaan tytärtä, sanoi poika \npalvelijalle.\n\nPalvelija meni linnaan ja sanoi kuninkaan tyttärelle:\n\n-- Kosia se mies tahtoo teitä.\n\n-- Päästä sitten sisään, vastasi kuninkaan tytär.\n\nKun poika tuli kuninkaan tyttären eteen, niin tunsi tämä heti pojan \nentiseksi sotilaaksi, ja sanoi kiukkuisena:\n\n-- Kuinka sinä tolvana tohdit tulla minua kosimaan, sinä, joka olet \nminun linnani ovella niin usein vahtina seisonut?\n\n-- En minä nyt omalla muodollani enkä arvollani kosikaan, vastasi \npoika, vaan rahoillani, Minulla on sellainen kukkaro, että siitä tulee \nkultaa ja hopeaa niin paljon kuin kokoo.\n\nKun kuninkaan tytär sen kuuli, niin päätti hän jollain viekkaudella \nanastaa kukkaron ja hän tuli hyvin makeakieliseksi ja sanoi pojalle:\n\n-- Jos niin on asian laita, niin tule sitten tänne minun viereeni \nistumaan ja puhelkaamme siitä asiasta.\n\nJa kun he siinä rinnatusten istuivat, niin tuli kuninkaan tytär \nvieläkin makoisemmaksi ja sanoi pojalle:\n\n-- Katsellaan nyt sitä sinun kukkaroasi.\n\nJa poika tuli niin hölmöksi kuninkaan tyttären makeasta muodosta, että \nnäytti hänelle kukkaron. Tämä otti sen käteensä ja sanoi:\n\n-- Minä menen isälleni näyttämään ja kysymään, mitä hän arvelee \nasiasta. Ehkä meistä hyvinkin pari tulee.\n\nMutta kun hän oli ovesta päässyt pois, niin sanoi hän sotamiehille:\n\n-- Siellä minun kamarissani on mies, joka on ajettava pellolle.\n\nSotamiehet tarttuivat pojan niskaan ja sanoivat:\n\n-- Korjaa luusi täältä ja heti paikalla!\n\nJa he potkivat ja tyrkkivät häntä ja ajoivat hänet pois linnasta.\n\nAlakuloisena kulki poika katua ylös ja toista alas. Rahoja ei hänellä \nenää ollut. Vihdoin päätti hän mennä veljiensä luo arvellen, että ne \nkyllä hänet elättävät. Kun hän keskimäiselle veljelleen oli kertonut \nkohtalonsa, niin sanoi tämä:\n\n-- Sinä ostit minulle talon ja hankit minulle vapauden \nsotapalveluksesta. Minä tahdon sen kaiken sinulle palkita. Ota tämä \npöytäliina. Sen kun levität, niin saat komean aterian niin monelle \nhengelle kuin vain haluat.\n\nPoika meni taas kuninkaan linnaan, mutta vahtisotilaat eivät päästäneet \nhäntä sisään. Kuninkaan tytär kuuli mellakan huoneeseensa ja huusi \nikkunasta:\n\n-- Kyllä se mies saa sisään tulla!\n\nJa hän juoksi poikaa vastaan ja sanoi:\n\n-- Voi, kultaseni, minne sinä viime kerralla katosit? Minä olin \nisältäni lupaa kysymässä ja hän sanoi, että kyllä me saamme naimisiin \nmennä.\n\n-- Sotamiehethän minut potkivat ulos linnasta.\n\n-- Aijai, kuka sellaista on uskaltanut tehdä minun tulevalle \nmiehelleni? Mutta kun nyt olemme taas tavanneet toisemme, niin \nmenkäämme aterialle.\n\n-- Kyllä minä siitä huolen pidän, sanoi poika. Minulla on täällä \nsellainen pöytäliina, että sen avulla saa vaikka kuinka komean aterian \nja vaikka kuinka monelle hengelle tahansa.\n\n-- Näytäthän sitä minulle, sanoi kuninkaan tytär ja hän puhua lirutti \nniin koreasti, että poika tyhmyydessään antoi hänelle pöytäliinan.\n\nKun kuninkaan tytär oli sen saanut käsiinsä, niin meni hän sitä \nisälleen näyttämään, mutta päästyään ovesta ulos hän lähettikin \nsotamiehet potkimaan pojan pois linnasta.\n\nPoika ei uskaltanut mennä enää keskimäisen veljen luo, kun hän oli \npöytäliinan siten hukannut, vaan meni vanhimman veljensä kartanoon ja \nvalitti hänelle onnettomuuttaan. Tämä tahtoi palkita pojalle sen, että \ntämä oli hänelle kartanon ostanut ja antoi hänelle vaipan, joka ihmisen \ntekee näkymättömäksi.\n\n-- Sen avulla voit hankkia takaisin kaiken sen, minkä olet menettänyt. \nElä nyt anna sen naikkosen sinua nenästä vetää.\n\nHyvillä mielin meni poika taas kuninkaan linnaan. Kun hän oli \nnäkymätön, niin eivät vartijat osanneet häntä pidättää. Hän tuli \nkuninkaan tyttären huoneeseen. Siellä hän istui lankaa kerimässä \naikansa kuluksi. Hän ei kuullutkaan, kun poika astui sisään ja \nkuljeskeli huoneessa. Poika meni kuninkaan tyttären kaapille ja etsi \nsieltä kukkaroaan ja pöytäliinaansa, mutta ei löytänyt. Silloin poika \nastui aivan hänen eteensä ja sanoi:\n\n-- Päivää! Tässä minä taas olen!\n\n-- Minä kuulen äänesi, sanoi kuninkaan tytär, mutta en näe sinua. \nKuinka se voi olla mahdollista?\n\n-- Minä olen sellainen mies, että voin muuttaa itseni millaiseksi \ntahdon. Minua on tässä talossa katalasti peijattu, mutta nyt minä \nolenkin tullut sinua, nainen, vaatimaan tilille.\n\n-- Enhän minä ole sinulle mitään pahaa tehnyt, vastasi kuninkaan tytär. \nTäällä minä olen sinua odotellut, mutta sinä karkaat aina minun luotani \npois.\n\nJa niin makea oli hänen äänensä, että poika uskoi mitä hän sanoi.\n\n-- Kuinka sinä voit olla näkymätön ja kuitenkin minä kuulen sinun \näänesi?\n\n-- Minulla on sellainen vaippa ylläni, että se tekee minut aivan \nnäkymättömäksi, sanoi poika.\n\n-- Annahan, kun minäkin koetan, annahan kultaseni!\n\nJa poika oli niin hölmö, että antoi, vaikka kuninkaan tytär häntä aina \noli niin pahasti petkuttanut. Mutta poikahan oli niin kovasti \nrakastunut. Hän riisui vaipan yltään ja antoi sen kuninkaan tyttärelle.\n\n-- Nyt minä menen sanomaan minun isälleni, ettei minun huoneeseeni saa \nsotamiehet tulla.\n\nMutta kun hän oli saanut viitan hartioilleen, niin hän tuli \nnäkymättömäksi ja huusi sotilaat ajamaan pojan pois hänen huoneestaan \nja surmaamaan hänet. Poika kun sen kuuli, niin sulki hän kaikki ovet ja \npakeni ikkunasta köyttämällä huoneen ikkunassa olevat verhot yhdeksi \nnuoraksi.\n\nKun hän oli päässyt linnasta pakoon, niin ajatteli hän itsekseen:\n\n-- Nyt minä en voi mennä enää veljienikään luo, kun olen heidän \nantamansa lahjat sillä tavoin kadottanut. Minä menen merille ja \nkaukaisille maille, siellä minä kai jollain voin itseni elättää.\n\nSatamassa oli pursi. Hän meni sinne ja tarjoutui laivamieheksi ja kun \nhän oli reipas ja terve poika, niin otti laivuri hänet palvelukseensa. \nPoika purjehti monta vuotta kaukaisia meriä. Kerran nousi niin armoton \nmyrsky, että laiva joutui haaksirikkoon, ja kaikki sen miehet \nhukkuivat, paitsi poika, joka pääsi purren raakapuun avulla erääseen \nsaareen.\n\nKuivattuaan vaatteensa hän alkoi astella löytääkseen jotain suuhun \npantavaa, Siinä kävellessään tuli hän omenapuun luo, joka oli täynnä \nmitä kauneimpia omenoita. Poika söi niistä yhden. Mutta voi kauhua, kun \nhän itseään tarkasti. Hän ei ollutkaan enää mikään ihminen, vaan \nvalkoinen hevonen, joka siinä nelin jaloin käydä kompuroi.\n\n-- Kun hullusti käy, ajatteli poika, niin käykin oikein hullusti.\n\nMutta kun hänen oli kovasti nälkä, niin arveli hän:\n\n-- Nälkä minun on. Minä syön, en minä tästä taida hullua harmaammaksi \ntulla.\n\nHän söi toisenkin omenan puusta ja heti kasvoi hänelle hirveän suuret \nsarvet, niin että hän vain soluttelemalla pääsi metsässä kulkemaan.\n\n-- Vieläkö sekin oli tarpeellista? sanoi hän. Mutta kyllä kai minä nyt \nolen sen viimeisen villityksen saanut kokea, niin että syön minä mitä \ntahansa ei siitä tämän merkillisempää tule.\n\nJa otti omenan eräästä pienestä puusta ja söi sen. Silloin sarvet \nputosivat hänen päästään.\n\n-- Kas, sanoi hän, tässähän se parannuspuu taitaakin olla. Kun kovaa \nkokee, niin aina se hyvä lopulta tulee.\n\nHän söi toisen omenan ja muuttui jälleen ihmiseksi ja oli hän niin \nkaunis, että kun hän vedessä kuvaansa tarkasti, niin ei hän tahtonut \nomaa kuvaansa tuntea.\n\n-- Kylläpä pojasta tuli oikein puhtaan näköinen, sanoi hän. Ei puutu \nmuuta kuin olisi joku, jolle itseään saisi näyttää. Pois tästä saaresta \nolisi päästävä keinolla millä tahansa.\n\nHän kuljeskeli pitkin saaren rantaa etsien jotain veneen tapaista. Kun \nhän siinä oli aikansa kuljeksinut, niin näki hän kumossa olevan veneen. \nPoika kahlasi sen luo ja veti sen maihin. Se oli varmaan ollut naisen \nvene, sillä tuhdon alla oli vasu, jossa oli kaksi eri osaa aivan kuin \nhedelmiä varten. Ja kun hän lähemmin sitä tuhdon alapuolta tarkasti, \nniin löysi hän sieltä käärön naisen vaatteita.\n\n-- Tällähän minä purjehdin vaikka minne, sanoi poika. Mutta ensin \ntahdon ottaa hiukan noita merkillisiä omenia mukaani, niitä voi \nhyvinkin tarvita, kun taas joutuu ihmisten asuinmaille.\n\nHän meni puiden luo ja keräsi vasun täyteen omenia ja tarkalleen \neroitti eri lajit toisistaan.\n\n-- Kun ei tiedä minne joutuu, niin taitaa olla viisainta pukeutua \nnaisen pukuun, koska sellaiset vehkeet tässä on käsillä. Voihan \nhelposti joutua sellaisiin seutuihin, joissa minut tunnettaisiin ja \nhenki parkaa kysyttäisiin.\n\nNiin hän läksi naiseksi puettuna purjehtimaan, ja kun oli myötäinen \ntuuli, niin mitäs muuta kun antoi mennä hyvää vauhtia. Kolmantena \npäivänä hän tuli vihdoin likelle maata ja huomasi sen juuri siksi \nkaupungiksi, josta hän oli lähtenyt.\n\n-- Ympäri käydään ja samaan paikkaan tullaan, sanoi hän. Nyt sitä \nviekkautta kysytään, jos kuninkaan tyttären kanssa taas joudun \ntekemisiin. Vaikka minä sitä naasikkaa armottomasti vielä rakastankin, \nniin kurituksen hän kuitenkin ansaitsee. Ja oikein tuntuvassa muodossa.\n\nHän laski rantaan. Kun kuninkaan tytär ikkunastaan näki rannassa \nvenheen ja siinä naisen, jolla oli kauniita omenia, niin lähetti hän \npiikansa kysymään, mitä ne maksoivat. Se piika oli niin ruma, että \njokainen kääntyi poispäin, kun hänet vain näki. Kun hän saapui rantaan \nja näki pojan akan puvussa, niin kysyi hän:\n\n-- Myytkö omenia?\n\n-- Myyn, jos minulle se maksetaan, mitä minä pyydän.\n\n-- Ja paljoko sinä pyydät?\n\n-- Sata kultarahaa kappaleelta.\n\n-- Oletko sinä aivan pähkähullu, vai lasketko leikkiä?\n\n-- Nämät ovat niin merkillisiä omenia, että niistä ihmisen muoto \nmuuttuu, sanoi poika. Jollet usko, niin annan minä sinulle yhden \nmaistaaksesi.\n\nPoika antoi tuolle rumalle piialle yhden niistä omenista, jotka tekivät \nkauniiksi. Kun piika oli sen syönyt ja huomasi tulleensa kauniiksi, \nniin sanoi hän:\n\n-- Voi kuitenkin, miten minun nyt kävi. Enhän minä kehtaa takaisin \npalatakaan, kun minä olen näin kauniiksi tullut. Minä olen tähän aivan \ntottumaton.\n\nJa hän läksi parkuen linnaan.\n\n-- Sillä akalla on aivan ihmeellisiä omenia, sanoi hän kuninkaan \ntyttärelle. Katsokaahan minua, millaiseksi minä muutuin heti, kun hän \nantoi minulle yhden niistä.\n\nSilloin kuninkaan tytär käski piikaa heti menemään ja ostamaan \nhänellekin. Piika kävi noutamassa hänelle kaksi omenaa, enempää poika \nei antanut.\n\nKuninkaan tytär alkoi heti ahneesti niitä syödä. Kun hän oli ensimäisen \nsyönyt, niin tuntui hänestä niin kovin kummalliselta, Hän vilkaisi \nsivulleen ja huomasikin olevansa hevonen.\n\n-- Minä näen kai unta tai olen kokonaan höperö, sanoi hän.\n\nHän söi toisenkin omenan ja silloin kasvoi suuret sarvet hänen \npäähänsä. Hän parkaisi kauhusta ja se kuului rantaan asti, jossa poika \noli. Siitä poika tiesi, että nyt oli kuninkaan tytär saanut \nrangaistuksensa. Hän purjehti heti toisille maille pakoon.\n\nLinnassa syntyi tavaton parkuna, kun kuninkaan tytär näin oli \nihmismuotonsa kadottanut. Hevonen hän oli ja hevosena hän pysyi, vaikka \nkaikki lääkärit juottivat ja syöttivät hänelle senkin seitsemät \nlääkkeet ja rohdot. Tavan takaa koetettiin sahata niitä sarvia poikki, \nmutta ne kasvoivat yhä uudestaan.\n\nSilloin kuningas julisti ympäri maata, että se, joka parantaa hänen \ntyttärensä saa puolet kuningaskuntaa ja toisen puolen hänen kuoltuaan \nja kuninkaan tyttären vaimokseen. Nyt juoksi linnassa lääkäreitä ja \nparantajia niin tiheään kuin kissoja ja kukin syötti ja juotti \nkuninkaan tyttärelle kaikenlaisia lääkkeitä niin, että hän oli jo aivan \nkuolla kaikenlaisiin pahoihin aineisiin.\n\nLopulta poikakin sai tiedon tästä kuninkaan julistuksesta ja hänkin \npäätti mennä parantamaan ja samalla rankaisemaan kuninkaan tytärtä.\n\nHän pukeutui lääkärin pukuun ja tuli linnaan. Siellä kuningas istui \nvaltaistuimellaan ja itki täyteen ääneen, sillä hän oli jo niin \nepätoivoissaan, kun ei kukaan ollut osannut hänen tytärtään parantaa.\n\n-- Mitä sinä haet? kysyi hän pojalta.\n\n-- Minä tulin sitä tytärtänne parantamaan.\n\n-- Ei häntä kukaan voi parantaa. Hän on hevonen ja pysyy hevosena. Ja \nmillaisena hevosena, sarvipäänä! Ja hän on viime aikoina tullut niin \nvihaiseksikin, että hän puskee jokaista, joka hänen lähelleen tulee.\n\n-- Minä tiedän voivani parantaa hänet, sanoi poika. Mutta kovat ehdot \nminä panen. Kukaan ei saa tulla siihen huoneeseen, jossa minä olen \nhänen kanssaan.\n\n-- Siitä voit olla huoleti, ei sinne kukaan tule. Ei kukaan uskalla, \nkun hän on niin vihainen. Puolet hoviväestäni makaa vuoteessa hoidellen \nhänen antamiaan kolauksia. Täällä onkin laastaria niin viljelty, että \nkoko linnassa sen haju tuntuu.\n\nPoika meni siihen huoneeseen, jossa kuninkaan tytär oli. Se ryntäsi \nheti poikaa vastaan, mutta tämä oli ottanut aika hyvän pampun mukaansa \nja sivalsi sillä pari kertaa hevosta lapaluiden kohdalle niin että \nläjähti. Silloin kuninkaan tytär heti lakkasi puskemasta ja potkimasta.\n\n-- Alallasi, taikka tulee tästä sellainen komento, että tiedät pamppua \nmaistaneesi. Kuritusta sinä olet ansainnut, sillä sinä olet saanut \ntämän kaiken varmasti palkaksi tekemistäsi vääryyksistä.\n\n-- Minä en ole tehnyt mitään vääryyttä kenellekään, sanoi kuninkaan \ntytär.\n\n-- Vai et sinä tahdo tunnustaa, sanoi poika, ja hän löi pampulla \nkuninkaan tytärtä, niin että vinkui paikat.\n\n-- Elä lyö, elä lyö, huusi tämä.\n\n-- Lyönpä niin kauan kunnes tunnustat, mitä pahaa olet tehnyt!\n\n-- Minä varastin eräältä pojalta kukkaron.\n\n-- Arvasinhan minä sen, sanoi poika. Tässä on nyt sinulle pieni pala \nomenaa.\n\nKun hän sen oli antanut kuninkaan tyttärelle, niin putosi puolet \nsarvista pois.\n\n-- Mutta olet sinä muutakin pahaa tehnyt.\n\n-- En ole, vastasi kuninkaan tytär.\n\n-- Sen saamme nähdä, sanoi poika ja alkoi suimia pampulla hevosta \noikein tuntuvasti.\n\n-- Hellitä hyvä mies, hellitä, johan minä tunnustan. Minä otin eräältä \npojalta pöytäliinan.\n\n-- Tippuuhan se tunnustus aina vähitellen sinusta esiin, sanoi poika.\n\nHän antoi taas palan omenaa kuninkaan tyttärelle ja sarvet putosivat \nkokonaan pois.\n\n-- Mitä muuta pahaa olet tehnyt?\n\n-- En mitään!\n\n-- Tunnusta pois heti tai minä annan sinun maistaa piiskaa.\n\n-- Minulla ei ole mitään tunnustettavaa!\n\n-- Vai ei ole? Sen saamme nähdä, sanoi poika ja antoi pampun tanssia \npitkin kuninkaan tyttären selkää.\n\n-- Lopeta jo, lopeta jo, sanoi kuninkaan tytär. Johan minä tunnustan. \nMinä otin eräältä pojalta vaipan.\n\n-- Kas niin, nyt olet kaikki vikasi tunnustanut ja nyt saat takaisin \nihmismuotosi, sanoi poika ja ja antoi hänelle kokonaisen omenan.\n\nKun kuninkaan tytär oli sen syönyt, niin sai hän entisen muotonsa \ntakaisin. Ja silloin hän kiitti poikaa nöyrimmästi.\n\n-- Minä olen se sama poika, jolle sinä niin paljon olet vääryyttä \ntehnyt, vaikka minä sinua niin paljon rakastin. Mutta sovitaan kaikki \nvanhat vihat pois ja mennään isäsi luo.\n\nKäsikynkkää he sitten menivät vanhan kuninkaan luo, joka niin ihastui \nnähdessään jälleen tyttärensä ihmisen muotoisena, että hän kokonaan \nluopui valtakunnastaan ja antoi sen pojalle ja itse rupesi eläkkeelle.\n\nSitten pidettiin häät sellaiset, ettei ennen ole nähty eikä kuultu.\n\n\n\n"]