[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fFTaAlgb0sO2itpOfkUvLw2fWwRoQlkPR8j8aO3BsReE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},2148,"Eri isää","Kataja, Väinö",1867,1914,"2148-kataja-vaino-eri-isaa","2148__Kataja_Väinö__Eri_isää","Kuvaus maalaistytön elämästä","romaani",[],[],"fi",1910,null,15354,93679,false,60988,[23],"Finnish fiction -- 20th century",[25],"Novels","\"Eri isää: Kuvaus maalaistytön elämästä\" by Väinö Kataja is a novel written in the early 20th century. The story centers around a young girl named Hilma as she reflects on her experiences and aspirations following her education at a folk school. The narrative explores her relationships, her longing for a brighter future, and the struggles she faces while navigating her family's financial difficulties and societal expectations.  The opening of the novel introduces Hilma and her father on their return journey from the folk school. It is a chilly May day, and they share a quiet, reflective ride while reminiscing about home and familial bonds. There is a significant focus on Hilma’s mixed emotions about returning home, including her deep-seated dreams of further education and the tension brought on by the complicated situation involving a suitor, Kaupin leski (Kaupin's widow), who may hold financial leverage in their lives. As they converse about household responsibilities and aspirations, Hilma's internal conflicts about duty and desire begin to unfold, revealing her hope for a more fulfilling future against the backdrop of familial and societal pressures. (This is an automatically generated summary.)",[],142,"Maalaistyttö Hilma palaa kansanopistolta kotiin ja joutuu kohtaamaan maaseudun arjen ja perhe-elämän vaatimukset. Romaani seuraa nuoren naisen kasvua ja itsenäistymistä yhteisössä, jossa menneisyyden salaisuudet ja sosiaaliset odotukset ohjaavat tulevaisuuden valintoja.","Väinö Katajan 'Eri isää' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2148.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ERI ISÄÄ\n\nKuvaus maalaistytön elämästä\n\n\nKirj.\n\nVÄINÖ KATAJA\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A Karisto,\n1910.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\nIsä oli itse tullut Hilmaa kansanopistolta noutamaan. Päästötodistukset\noli annettu ja he olivat nyt palaamassa kotia.\n\nToukokuu oli kulumassa, kylmänkolea harmaataivainen toukokuu. Isä istui\npitkissä ajatuksissa eikä ollut monta sanaa virkkanut sitten kun\nopiston pihalta lähdettiin ja käännyttiin tänne pohjoista kohden. Isä\noli nostanut lyhyen takkiturkkinsa kauluksen pystyyn, suojatakseen\nkorviaan, kun pureva pohjatuuli puhalteli. Vanha musta nulkutteli\nhidasta nulkkaansa ja kärryt liitteissään narahtelivat.\n\nIsä oli Hilman mielestä vanhentunut nyt kuluneen talven aikana.\nKorvanjuurelta olivat hiukset muuttuneet harmaammiksi ja silmien\nympärillä olivat rypyt syvenneet.\n\nHe olivat jo loitonneet opistolta kymmenkunnan kilometriä, omissa\nmietteissään kumpikin istuen. Ilma tuntui niin kovin epärunolliselta,\nkylmältä ja pystyvältä. Isä olikin peittänyt Hilman polvet ja jalat\npaksulla villahuivilla, ettei tuuli pääsisi niin rupeamaan. Mutta silti\ntunsi Hilma kylmän povessa nytkähtävän ja sydänalassa väräjävän.\n\n\"Kevään pohjoinen tuntuu aina kylmältä ja pystyy ihmiseen pikemmin kuin\ntalvella\", sanoi isä.\n\nAinahan ne olivat olleet keväiset tuulet kylmiä, siitä asti kun Hilma\nmuisti. Silloin oli aina lämmin, kun lumet sulivat, etelätuulet\npuhalsivat ja päivä paistoi... kun joki jäistä vapautui ja kevättulva\nnousi melkein rakennuksen taakse, niin että joenrantapellotkin jäivät\ntulvaveden alle. Mutta kun tulva laskeusi, kääntyi tuuli pohjoiseen ja\npäivä saattoi olla harmaan pilven peitossa viikkomääriä.\n\n\"Ne ovat niitä tunturien tuulia\", oli isän tapana sanoa. \"Lappi laskee\nloppuja kylmiään pois.\"\n\nSiitä johtuivat Hilman ajatukset kotia.\n\nIsältä oli jo kuullut kuinka äiti ja pikku siskot ja veljet kotona\njaksoivat. Oli isä kertonut, että kaipuu oli ollut koko talossa. Äiti\nauttajaansa kaipasi ja pikku veljet ja siskot kilttiä vanhinta\nsisartaan. Oli ollut itselläänkin, isällä, ikävä...\n\nIsä oli aina ollut hyvä ja hellä Hilmalle. Ei hän muistanut isän\nhänelle pahaa sanaa koskaan sanoneen. Kun sattui, että äiti joskus\npauhaili ja torasi, koetti isä välit sovinnolla selittää...\n\nHuolet kai olivat isää noin vanhentaneet -- mietti Hilma, kun sivulta\nisää tarkasteli. Huolet varmaan ja velat, joista oli kuullut isän ja\näidin keskenään puhuvan... Nyt syksyllä viimeksi...\n\nTaisi olla väärin, että hänkin rupesi tahtomaan kansanopistoon, kun\nniin vähäiset varat oli vanhemmilla ja iso lapsijoukko oli\nhoidettavana! Mutta mielellään oli isä suostunut, vaikka äiti olikin\npannut vastaan ja velkakuormaa niin kovin suureksi maininnut. Mutta\nkoko elinaikansa hän siitä isälle olisi kiitollinen, niin isälle kuin\näidillekin. Olihan äiti keskellä köyhyyttä hänkin koettanut minkä\nmitäkin tyttärelleen lähettää, joskus kulkijain matkassa, joskus\npostissakin...\n\nHän oli niin paljon oppinut ja kehittynyt kuluneena talvena... Kuinka\nmaailma tuntuikaan erilaiselta, ja toisin tuntein nyt elämää\najatteli...\n\nHevonen oli ruvennut kävelemään, isä näytti olevan syvissä mietteissä\nja Hilmakin vaipui omiin ajatuksiinsa.\n\nHän palautti mieleensä kuluneen hupaisan talven, joka oli ollut hänen\nlyhyen elämänsä hauskin. Hyviä olivat olleet häntä kohtaan\nopettajatkin, ja kaikkien toveriensa suosima oli hän ollut...\n\nNyt viime päivänä ennenkuin erottiin oli johtaja sanonut Hilmalle, kun\nhyvästiä jätti:\n\n\"Hilmalla olisi hyvä oppi, soisin, että jatkaisit lukujasi\nseminaarissa...\"\n\nHän oli ilosta punastunut ja johtaja oli vielä isällekin asiasta\npuhunut. Hilmasta tuntui niinkuin johtaja olisi nähnyt hänen\nsisimpäänsä, sillä sitä oli hän haaveksinut, uneksinut ennen jo kuin\nkansanopistoon lähtikään...\n\nSe oli ollut kaunis ja ihana unelma hänellä silloin, kun hän\nkansakoulusta päästyään istui yksin kotirannassa ja mietiskeli... Hän\npyrkii seminaariin... ahkeruudella menee hän nopeasti eteenpäin... on\npian kansakoulunopettajattarena... ehkä omassa pitäjässä, kirkonkylän\nuljaassa, uudessa rakennuksessa... Siskot ja veljet hän ottaa luoksensa\nja koulussa käyttää... ja isän ja äidin...\n\nNiin oli hän tulevaisuuttaan unelmoinut, kun yksin keväisenä iltana\nvuolaan virran varrella istui...\n\nMutta se unelma oli särkynyt, ja raskas työ kesällä uuvutti niin, ettei\nsyksyllä enää ikävöinytkään opinteille. Tyytyi kotona työtä tekemään,\näitiä lehmäin hoidossa ja taloudessa auttamaan ja vaalimaan\npikkusiskoja, joita oli kahdeksan Hilmaa nuorempaa.\n\nSilloin oli hän vasta alkanut ymmärtää että he olivatkin hyvin köyhiä,\njotka velkamiehet voisivat ajaa maantielle milloin hyvänsä. Äiti siitä\npuhui ja itki, mutta isän ei hän ollut kuullut koskaan veloista\npuhuvan. Isä työskenteli aamusta iltaan, oli usein kalpean ja\nalakuloisen näköinen eikä koskaan pannut äidille vastaan, vaikka äiti\nusein valitteli milloin minkin puutteen vuoksi...\n\nMutta kun hän isälle kerran peltoa leikatessa puhui, että hänen teki\nmieli kansanopistoon, niin ei isä sanallakaan pannut vastaan.\n\n\"Kuinka äiti tullee toimeen, kun sinä pois lähdet!\" oli isä\nvain sanonut, mutta ei ollut Hilmalle puolta sanaa puhunut\nvarattomuudestaan.\n\nOliko sitten ollut väärin, että omaa haluaan noudatti eikä jäänyt\nkotiin äitiä auttamaan? Sääli oli äitiäkin, joka pienten lasten kanssa\nyksin emännyyttä hoiti ja lehmät ruokki, sillä heillä ei ollut koskaan\nollut varaa palvelijaa pitää! Mutta kerran hän kaikki palkitsee, kerran\nkai hänkin pystyy ansaitsemaan!\n\nHilma tunsi nyt sydämensä ilosta sykähtelevän, kun ajatteli, että hän\nnyt kesän aikana kykenee äitiä ja isää auttamaan... Ja sitten\nsyksyllä...!\n\nJohtaja oli neuvonut pyytämään rovastilta lainaa seminaarin lukuja\nvarten...!\n\nJos kuitenkin sinne pääsisi... muutaman vuoden kuluttua voisi jo isää\nja äitiä auttaa ja pikkusiskoja...\n\nHilma unohti kylmän pohjoistuulen ja antausi hetkeksi ihaniin\ntulevaisuuden unelmiin...\n\nMutta sitten sukelsi sydämen pohjalta kuva reippaasta nuoresta miehestä\nPentti Luhtaniemestä, johon kansanopistossa tutustui ja josta oli\njäänyt lämmin laine loiskimaan sydämen syvyyteen. He kaksi, Pentti ja\nhän, olivat olleet opiston etevimpiä. Pentti oli puhuja ja runoilija,\njalo ja ihanteellinen nuori mies, joka tähtäsi kauas ja korkealle...\n\n\"Kirjoitathan minulle!\" oli hyvästiä jättäessä sanonut ja pitänyt kättä\npitkän aikaa omien käsiensä välissä... \"Kerran sinut haen korkean\nvaarasi alta... Pohjolan puhdas impi... omakseni haen...\"\n\nNiin oli Pentti puhunut, suuret siniset silmät sädehtien...\n\nHilma muisti joka sanan, jonka Pentti hyvästiä jättäessä oli sanonut.\n\n\"Elämä on suurta ja ihanaa... se on meillä molemmilla edessämme... ja\nisänmaamme odottaa meitä...!\"\n\nTovereille oli hyvästijättöpuheessaan innostunut, puhunut niin, että\njohtajakin oli ihmetellyt... Isänmaa... köyhä, ahdistettu Suomi...\nkaru, kylmä Pohjola ja leivätön Lappi...\n\nKaikki oli hän saanut puheellaan innostumaan. Jokainen oli luvannut\nparhaansa yrittää rakkaan isänmaansa puolesta...\n\nMillä voisi hän, Hilma, isänmaatansa palvella, millä tehdä jotakin\npoloisen Pohjolan hyväksi...!\n\n\"Täällä kulkee kansa vielä talviyön pimeydessä... isänmaa on vain\nepämääräinen sana... Mutta kansa on talutettava talviyön pimeydestä\nkesäyön kirkkaaseen valoon ja isänmaan laulu on kaikuva kautta laajan\nPerä-Pohjolan, Ruijan rannoilta alkaen, eikä saa olla yhtään Suomen\nmiestä eikä naista, joka ei kuule Suomen laulun sulosäveliä... Me\nolemme valoisan Pohjolan lapsia... Talvinen yö on taaskin loppunut...\nNäettekö kuinka valot virtaavat Pohjolaamme... tunnetteko kuinka sydän\npaisuu ihanan illan suussa ja kuuletteko kuinka muuttolinnut raukkoja\nrajojamme rakastavat...\"\n\nJa paljon muutakin oli Pentti puhunut. Suuret siniset silmät olivat\nsädehtineet ja notkea, pitkä vartalo värissyt sisällisestä\ninnostuksesta...\n\nHilma tunsi yhä lämpenevänsä Pentin puheita muistellessaan, ja\ntahtomattaan käänsi hän päänsä taakse päin, sinne, johon komea opinahjo\noli jäänyt mahtavan virran rannalle, jäänyt uljaana, pystypäisenä\nvalonheittäjänä vartomaan uusia tulokkaita lämmittäviin suojiinsa...\n\nKaipaus ja ikävä vihloivat sydäntä... ja jonkunlainen pelko raskaasta\ntyöstä ja ahertamisesta kotona vaivasi... Todellinen elämä tuntui nyt\nkivenkovalta ja raskaalta... kun runouden maailmasta laski alas kylmän\nmaan päälle...\n\nHe olivat jo sivuuttaneet ensimmäiset kylät. Aurinko oli harmaat pilvet\nhajoittanut ja paistoi nyt lämpöisesti kevään kuloluontoa herätellen.\n\nHilmasta tuntui, että hänen pitäisi jotakin isälle sanoa, mutta hän ei\noikein tiennyt mistä alkaisi. Isä näytti niin raskasmieliseltä eikä hän\nkuitenkaan käsittäisi, vaikka koettaisikin selittää, sitä, mitä Hilma\ntunsi ja tiesi nyt, kun kansanopiston oli käynyt.\n\nMutta isäkin näytti saavan hauskempia mietteitä, kaiketi sen vuoksi,\nettä aurinko oli alkanut paistaa ja pohjoistuuli oli ruvennut\ntyyntymään.\n\n\"No laskemaan ja kirjoittamaan siellä tietenkin olet oppinut\", sanoi\nhän, käänsi takkiturkkinsa kaulusta alas ja kääntyi Hilmaan päin.\n\n\"No jopa varmaan ja paljon, paljon muuta... voi, jos kaikki kertoa\nosaisin mitä olen oppinut!\" sanoi Hilma ja hellitti hänkin vähäisen\nvillaista huivia ympärillään.\n\n\"Lasku ja kirjoitus kuitenkin ovat maamiehen elämässä tärkeitä\", sanoi\nisä, Haukkavaaran vähäpuheinen, siivoluontoinen isäntä Aaro.\n\n\"Niin onkin\", myönsi tytär. \"Mutta on paljon muutakin -- ja paljon\ntärkeämpää, -- mikä jokaisen Suomen kansalaisen tulisi tietää...\"\n\nSiihen jäi taas keskustelu. Haukkavaaran Aaro ei tuntunut oikein\nymmärtävän, mitä tytär tarkoitti.\n\nMutta hetken kuluttua hän kuitenkin sanoi:\n\n\"Jos minäkin olisin laskea osannut ja kirjoituksen tuntenut, ei\nminullekaan olisi kyetty väärin tekemään... niinkuin on tehty...\"\n\nSiihen ei Hilma vastannut mitään.\n\nHe olivat jo saapuneet kolmanteen kylään ja heidän oli aikomus käydä\nhevosta syöttämässä Korterannan talossa, jossa oli sukulaisemäntä.\nMennessään tytärtään noutamaan oli Aaro taloon poikennut, vaan ei ollut\nsattunut isäntä kotona olemaan.\n\nKun talo tien mutkan takaa tuli näkyviin, alkoi Aaro tyttärelleen\npuhua:\n\n\"En minä monta kertaa ole Korterannan Aaroa puhutellut, enkä\ntalossakaan käynyt kuin pari kertaa. Mutta kuulopuheita olen kuullut\nhänestä. Vireä ja toimellinen mies kuuluu olevan ja hyötyneen kuuluu,\nettä taitaa olla kylänsä rikkaimpia talollisia nykyään... Vaan hyvä\nkuuluu olevan talokin... kolmattakymmentä kytkysessä.\"\n\nHilma ei ollut Korterannassa koskaan käynyt, mutta äidin muisteli\npuhuneen, että hänellä oli serkku siinä emäntänä.\n\nKorterannan isäntä osuikin olemaan nyt kotosalla. Kun pihaan ajoivat,\ntuli isäntä tallista päin, kävi kättelemään, Aaroa ensin, Hilmaa\nsitten.\n\n\"Vai on tämä vanhin tyttäresi... äitinsä näköinen onkin... Vai\nkansanopistosta...\"\n\nHän toimitti hevosen talliin, liikkui liukkaasti kuin nuori mies ja\npuuhatessaan puheli.\n\n\"Menkääpä vieraat sisälle, niin minä tässä hevoselle teen appeen...\nkyllä siellä vaimoväki on kotosalla.\"\n\nAaro katseli, kuinka toinen toimitteli, ja virkahti, että ei olisi\ntarvinnut nyt apetta...\n\nHän jäi siihen Korterannan kanssa vielä puhumaan ja kävi talliin\nhevosia katsomaan. Hilma astui sisälle.\n\n\"Kovinpa tuo tyttäresi on hienon näköinen talonpoikaiseksi ihmiseksi\",\nalkoi Korteranta, kun kahdenkesken jäivät, ja katsahti apetta tehdessä\ntutkivasti Aaroon.\n\nAaro imeskeli sammunutta piippuaan eikä virkkanut mitään.\n\n\"Sen ne siellä oppivat kansanopistossa ja vieraantuvat työstä pois...\nniinkuin tämänkin kylän nuoret, jotka siellä ovat käyneet\", jatkoi\nKorteranta. \"Kummapa, että sinäkin, vähävarainen ja velkainen mies,\ntyttäresi sinne kustansit!\"\n\n\"Oli niin kovassa halussa sinne, niin ajattelin...\" sanoi Aaro.\n\n\"Niinpä tietenkin. Ovat ne meidänkin tyttäret vauhdissa olleet ja\nitkuja puserrelleet ja pyytäneet, että hekin... Vaan minä sanoin heti,\nettä tässä talossa ei tarvita yhtään fröökynää... tässä on paljo\ntyötä... ja jos menette, niin sille tielle jääkää... En minä rupea\njoutilasta väkeä elättämään...\"\n\n\"Mitenhän lienee\", sanoi Aaro. \"Hyvänhän luulisi opinkin olevan.\"\n\n\"Mitäs sillä opilla tekee... eihän sillä kuitenkaan elä, jollei työtä\ntee... Työttömäksi siellä nuori väki oppii, sen olen nähnyt...\"\n\n\"Saattaa niinkin olla\", myönteli Aaro.\n\nKorteranta nosti appeen hevoselle, kylkeä koetteli ja virkahti:\n\n\"Laihanlainenpa on sinunkin hevosesi... ja kevättyöt alkavat heti...\"\n\n\"Eipä tahdo liietä suurusta hevoselle vähävaraisessa talossa\", sanoi\nAaro.\n\nKun pihalle tallista tulivat, sanoi Korteranta:\n\n\"Taitaa sitä olla velkaa sinullakin melko paljon...\"\n\nAlakuloisesti Aaro vastasi:\n\n\"On sitä, veli kulta, minun osalleni, ja kun on pieniä lapsia vielä...\"\n\n\"Puulaaki se taitaa sinut hävittää... olen kuullut...\"\n\n\"Olisi sitä vielä metsää myydä, jos sattuisi hyvä ostaja\", sanoi Aaro.\n\n\"Pidä sinä sitten, mies, silmäsi auki, etteivät saa sinua pettää\",\nsanoi Korteranta ja he nousivat korkeita kuistin portaita talon\ntilavaan pirttiin.\n\n\n\n\nII\n\n\nIltapuolella päivää joutuivat he jatkamaan matkaansa Korterannasta.\nIlma oli lauhtunut ja tuuli tyyntynyt kokonaan.\n\n\"Ehkäpä kääntyykin nyt etelään tuuli ja alkaa toden teolla kesän\ntekoon\", sanoi Aaro, kun tielle ehtivät ja lähtivät ajamaan pohjoista\nkohden, josta jo taivaanrannan rajalta alkoi siintää korkeiden\nkukkuloiden huippuja.\n\nHilma istui omissa mietteissään eikä kuullut mitä isä puhui.\n\nKun pääsivät myötämaahan, niin Aaro ropsautti ohjasperillä hevostaan ja\nkomenteli:\n\n\"Juoksepas joukkoon, että ehditään tästä kylvön tekoon!\"\n\nAaro tuntuikin olevan puheliaammalla tuulella kuin aamupäivällä.\n\nMutta Hilma oli alakuloinen eikä isänsä puheisiin monta sanaa\nvastannut.\n\nOli kuin olisivat kaikki poispyyhkäistyt, kaikki kuluneen talven\nunelmat ja ihanat tulevaisuuden kuvat. Hilma oli joutunut miettimään\nerästä asiaa, jonka jo uskoi unohtuneen ja jonka jo mielestään oli\nkarkoittanut. Mutta nyt oli asia verestynyt, kun olivat Korterannassa\nkäyneet. Korterannan tyttäret siitä olivat Hilmalta kysyneet... Ja\nHilma kun oli uskonut, ettei se asia ollut kuulunut kotikylää\npitemmälle! Ja nyt siitä jo tiedettiin täällä vieraassa kylässäkin!\n\nKuinka lieneekin niin levinnyt se huhu, että Kaupin leski oli häntä\nkosinut, vaikka hän silloin vielä ei ollut täyttänyt kahdeksaatoista\nvuotta! Kaupin leski! Salomon Kauppi! Hän oli kirkonkylän rikkain\nisäntä, vielä komea mies ja kulki kuin nuoret miehet, välkkyvissä\nvaljaissa ja maalatuissa reissä. Mutta kymmenen vuoden avioliiton\nperästä, jonka Hilma oli kuullut olleen hyvin onnettoman, oli häneltä\nkuollut vaimo, jättäen perinnöksi neljä tyttöä, joista vanhin nyt oli\nHilman ikäinen...\n\nUsein oli Kaupin leski Haukkavaarassa käynyt, puhellut ystävällisesti\nHilmalle ja isän kanssa jaaritellut. Mutta ei ollut Hilma hänen\naikeistaan ymmärtänyt ennenkuin äiti oli sanonut.\n\nJa sen jälkeen oli siitä Hilmalle puhuttu kirkonkylälläkin...\n\nHilma palautti mieleensä sen talvi-illan, jona Kaupin leski oli\nkosinut... ja josta nyt oli toista vuotta aikaa. Oli päiväpaisteinen\nmaaliskuun päivä, kun Kaupin leski ajoi komealla orhilla Haukkavaaran\npihaan, kulkusten ja tiukujen helistessä. Itse oli hän puettu kuin\nparhaat herrat, ja posket ja leuka sileäksi ajeltu...\n\nHilma ei ollut huomaavinaan, että äiti olisi mielellään suonut\ntyttärensä Kaupin leskelle menevän... oli sen selvään sanonutkin...\nmutta isä ei ollut koskaan sanaakaan maininnut... Mutta kylällä toiset\nkielsivät, toiset käskivät... \"Olisi kai sillä Kaupin leskellä\nrikkaamman talon tyttäriäkin... vaan kun olet kaunis, niin sinut\nmieluummin ottaisi, vaikka köyhä olet\", niin olivat kylällä sanoneet.\n\nEihän hänellä, Hilmalla, silloin ollut juuri erinomaista vastaankaan\nsanomista. Kaupin leski oli vielä pulska mies ja hänellä oli komea ja\nvankka talo, mutta Hilma ei ollut silloin vielä tiennyt lemmestä\nmitään. Eikä hän muuta silloin ajatellut kuin lesken uljasta taloa ja\nkomeaa karjaa... Sulavasti ja hauskasti oli Kaupin leski puhellut, oli\nsanonut senkin, ettei hän ollut entistä vaimoaan koskaan rakastanut...\nEi ollut Hilma sillä kerralla jyrkästi kieltänytkään, mutta oli\ntahtonut miettimisen aikaa... Ja siinä välissä, ennenkuin Kauppi toisen\nkerran kävi Haukkavaarassa, ehti Hilma nähdä ja kokea paljon. Hän oli\nkirkolla tavannut Kaupin vanhimman tyttären Mimmin, joka oli käynyt\npuhuttelemaan Hilmaa...\n\nVieläkin tuntuivat kylmät väreet vihlovan Hilman sydämessä, kun\nmuisteli, kuinka raa'alla tavalla Mimmi häntä oli kohdellut... Ja\nkuinka hävyttömästi sekä isän että äidinkin haukkunut... Siitä\nkohtauksesta ei hän ollut kotona mitään sanonut, mutta itkenyt oli sen\npäivän ja toisenkin... Niinä päivinä hän alkoi miettiä kansanopistoon\npääsemistä...\n\nOli hän kohdannut Kaupin lesken pari kertaa syyskesällä. Leski oli\nsilloin tarjonnut apuaan ja kehoittanut vain menemään kansanopistoon.\nHän kyllä vartoisi Hilmaa vaikka kuinka kauan... Sillä ei hän koskaan\nlakkaisi Hilmaa rakastamasta...\n\nHe olivat nyt saapuneet korkean mäen harjulle, jonka laen yli tie\nmutkikkaana kulki. Siitä näki jo kirkonkylän ja tapulin ristin korkean\nvaaran vierestä. Ja etempää tapulin ristin takaa kohosi harmajana\nHaukkavaaran kalju laki muita korkeampana kymmenien muiden lakien\njoukosta.\n\nIsä oli puhellut minkä mitäkin Hilmalle, mutta Hilma ei ollut häntä\nkuunnellut. Hänellä oli nyt niin paljon omia miettimisiään, oli\ntoiveita tulevaisuudesta, joka kangasteli ihanana ja toivorikkaana...\nnyt kun oli tuntenut puhtaan, taivaankirkkaan lemmen sydäntä\nlämmittävän.\n\nJuuri kun hevonen laskeusi myötämäkeä, sanoi Aaro, ohjia lujemmalle\nottaen:\n\n\"Et ole tainnut koko talvena puhutella Kaupin leskeä?\"\n\nHilma säpsähti, heräsi todellisuuteen ja katseli kysyvästi isää. Isä ei\nkoskaan ennen ollut Kaupin leskestä puhunut ja nyt aloitti keskustelun\naivan niinkuin olisi ennenkin asiasta puhetta ollut.\n\n\"Aikoi käydä markkinain aikana opistolla, niin ajattelin...\" ehti isä\nvielä sanomaan.\n\n\"Ei ole näkynyt opistolla käymässä\", vastasi Hilma.\n\nHetken päästä kysyi isä taas:\n\n\"Ei ole... vai onko kirjoittanutkaan?\"\n\n\"Minulleko?\"\n\n\"Niinpä tietenkin. Sinua se vieläkin meinaa.\"\n\nHilma ei vastannut. Isän äänestä hän kuuli, että isäkin sitä olisi\ntahtonut. Mutta hän ei siihen mitään vastannut.\n\n\"Olisi siinä sinulla hyvä olla emäntänä ja puolet saisit periä\nSalomonin jälkeen... Eikähän Salomoni ole vielä iältäkään pilattu, ja\nsiivo on mies... Me oikein äidin kanssa toivoisimme, että Salomonin\nottaisit...\"\n\nIsäkin siis oli sitä mieltä!\n\nHilma tunsi kylmien väreiden kulkevan ympäri ruumistansa, mutta ei hän\nvieläkään isälle mitään sanonut. Hän muisti kohtauksensa Mimmin kanssa,\nja hänestä tuntui kuin olisi Mimmin vihainen silmä häntä vieläkin\nvaaninut...\n\nHänkö asumaan samaan taloon, saman katon alle semmoisen sydämettömän\nraakalaisen kanssa! Hänkö äitipuoleksi neljälle ylpeälle, rahoistaan\nkerskailevalle samanikäiselle ihmiselle!\n\nEi ikinä!\n\nEnnen vaikka...\n\nMutta silloin muistui Luhtaniemen Pentti mieleen... Ja hän sai voimaa\nisälleen sanoakseen:\n\n\"En minä ikinä Kaupin lesken vaimoksi rupea.\"\n\nHän sanoi sen melkein kiivaalla, suuttuneella äänellä ja suurissa\nsinisessä silmissä leimahti kuin nouseva liekki.\n\nAaro ei ollut odottanut semmoista vastausta, päinvastoin oli toivonut\nHilman heti myöntyvän. Hän silmäsi tyttäreensä ja ihmetteli itsekseen,\nettä Hilma hänestä nyt näytti niin kauniilta. Äitinsä näköinen oli,\nmelkein kauniimpi vielä kuin Priita silloin kun heidät vihittiin. Kauan\nkatseli Aaro tytärtään, vihdoin virkkaen:\n\n\"No saammehan asiasta vielä tuumailla. Mitä nyt äitikin arvelee!\"\n\nHe ajelivat eteenpäin. Kirkonkylä alkoi lähestyä. Molemmin puolin tietä\nnäkyi jo mökkejä ja jo joku isompi talokin metsän takaa.\n\n\"Jos kävisimme Kaupissa hevosta syöttämässä. Salomoni kutsui palatessa\ntalossa käymään\", esitteli Aaro.\n\n\"Menkää te, isä... Minulla onkin asiaa pappilaan... En minä tule\nKaupille!\"\n\n\"Tee tahtosi, vaan minä kyllä käyn... asiaini vuoksi täytyy käydä...\"\n\nHilma arvasi kyllä, mitä asiaa isällä Kaupille olisi. Semmoisia oli\nollut ennenkin, ja Kauppi oli rahaa lainannut.\n\nPappilan tienhaarassa hyppäsi Hilma kärryistä, mutta Aaro jatkoi\nmatkaansa Kaupille päin, joka ei ollut kaukana pappilasta. Hilma päätti\nnyt koettaa. Hänestä tuntui, että hän oli joutunut kovaan leikkiin,\njosta täytyi selviytyä. Kulunut talvi oli innostuksen ja lemmen talvi,\njokapäiväisiä asioita ei ollut muistanutkaan... ja nyt yhtäkkiä oli\nelämä mustine huolineen häntä vartomassa... Näinkö olikin\nihmiselämä...! Kun onnellisena on, niin samassa surut tulevat.\n\nRovasti oli vanha hiljainen ihmisystävä, joka oli monta köyhää\nopintielle auttanut ja monta hyvää neuvoa rippikouluaikanakin antanut.\nHilma menikin pappilaan rohkeana... niin oli johtajakin neuvonut...\n\nYstävällisesti rovasti Hilmaa kätteli ja oli kuin hänen vakaville\nkasvoilleen olisi levinnyt ilon hymy, kun nuorta, punaveristä ja\nkaunista tyttöä katseli. Itse lapseton oli, mutta nuoruutta ja nuoria\nrakasti.\n\n\"Oletpa sinä kasvanut ja kaunistunut sitten rippikouluajan\", sanoi hän,\nja hänen katseensa tunki syvälle Hilman kauniisiin sinisiin silmiin.\n\nHilma kertoi olostaan kansanopistossa, kertoi innostuen ja kehumalla.\nRovasti kuunteli häntä hymy huulilla, -- tuntui kuin Hilman kertomus\nolisi hänenkin vanhat, jäykistyneet verensä lämmittänyt.\n\nVihdoin uskalsi Hilma sanoa ajatuksensa, asiansa, jonka vuoksi oli\npappilaan poikennut. Mutta rovasti oli jo kuullut huhun Kaupin lesken\nnaimahommista, ja hän vastasi kuin leikillään:\n\n\"Mutta sinustahan tulee pian Kaupille emäntä...\"\n\nHilma lensi tulipunaiseksi.\n\n\"Et sinä sitten seminaariin jouda.\"\n\nHilman katse sai kylmemmän ilmeen, kun hän vastasi:\n\n\"Ei tule minusta Kaupille emäntää... ei koskaan!\"\n\nRovasti loi häneen tutkivan katseen ja kun näki, että täyttä totta\ntyttö tarkoitti, niin lupaavalla äänellä sanoi:\n\n\"No saamme tässä tuumailla, -- ehkä voisin jotakin hyväksesi tehdä.\"\n\nHilman teki mieli ruveta rovastille selittämään kaikki: ensiksi sen,\nettä Mimmi oli ollut kovin loukkaava häntä kohtaan ja toiseksi, että\nhänellä jo oli ystävä... vaikka ei hän mitään pahaa osannut Kaupin\nleskestäkään sanoa. Mutta ei hän kuitenkaan siitä puhunut, virkkoi vain\nhyvillään:\n\n\"Ainakin uskon, että päästyäni opettajanvirkaan voin enemmän vaikuttaa\nisänmaani hyväksi ja ehkäpä olla avuksi vanhemmillenikin...\"\n\n\"Sinulla on siis kova halu oppia?\" kysyi rovasti, mutta hän näytti\nmiettivän aivan muuta.\n\n\"Niin minusta tuntuu... ja johtajakin kehoitti jatkamaan lukujani.\"\n\nRovasti sytytti piippunsa, hyräili jotakin ja sanoi sitten:\n\n\"Mutta oletko ajatellut, että Kaupin Salomoni on kunnon mies, joka\nrakastaa sinua totisesti... sen tiedän!\"\n\n\"Mutta hänellähän on täysiä lapsia... minä tulisin taloon kuin\nviidenneksi rattaaksi vaunun alle... Enkä minä muutenkaan halua vielä\nnaimisiin...\"\n\nHilman äänessä helähti kylmä väre ja silmät leimahtivat.\n\n\"Minä tarkoitan että ehkä siten voisit auttaa vanhempiasi ja\npikkusiskojasi paremmin\", sanoi rovasti hetken kuluttua.\n\n\"Niin, sitenkö että menisin vastenmielisesti naimisiin?\" sanoi Hilma\nmelkein tikaisemalla, niin että rovasti säpsähti.\n\n\"Tultuasi kerran niin kunnon miehen vaimoksi kuin Kaupin Salomoni on,\nolet hyvässä turvassa... ja Mimmihän joutuu pian naimisiin hänkin\",\npuhui rovasti nyt totisena, ja kun ei Hilma siihen mitään virkkanut\njatkoi hän, äänen yhä enemmän ja enemmän muuttuessa saarnaääneksi:\n\n\"Sinä kuvittelet tulevaisuuttasi onnekkaaksi ja elämääsi\npäiväpaisteiseksi, niinkuin kaikki nuoret kuvittelevat, mutta harvoin\ntäällä ihminen onnea saavuttaa ja vielä harvemmin toteutuvat nuoruuden\nihanteet... Ei naisen voimalla maailmaa mullisteta eikä ole sanottu,\nettä se tie, jota on aikomuksesi kulkea, on onnellisempi sinulle kuin\nsekään, jota vanhempasi soisivat sinun kulkevan ja josta olisi heille\nja itsellesi hyötyä...\"\n\nHilman äskeinen hyvämieli katosi, vaikkei hän oikein ymmärtänytkään\nmitä rovasti tarkoitti. Sen hän kuitenkin käsitti, että Kaupin leskelle\nrovastikin olisi suonut hänen menevän...\n\nSitenkö hän sitten pelastaisi sekä vanhempansa että pienet siskonsa\nköyhyydestä?\n\n... Kun kauppatavaraksi alkaisi...\n\nSanomaton inho täytti hänen sydämensä, ja vaikka hän koetti pysytellä\ntyynenä, ratkesi hän itkuun. Rovasti alkoi lohdutella, hakien joutavia\nvertauksia Raamatusta.\n\nMutta Hilmaa alkoi rovastikin inhoittaa. Hän kuivasi kyyneleensä, sanoi\nkylmänlaisen hyvästin ja poistui.\n\n\"Herran rauhaan!\" hyvästeli rovasti ovella.\n\nMutta sekavissa mietteissä käveli Hilma pitkin kirkonkylän raittia.\nTiellä hän puhutteli muutamia tuttavia ja kertoi olostaan\nkansanopistossa. Sitä kertoessaan unhoitti hän hetkeksi suuren tuskansa\nja huolensa ja kehoitti kaikkia tuttaviaan kansanopistoon menemään.\n\nKun hän lähestyi Kaupin taloa, jossa tiesi isän olevan, karsi kylmä\npitkin selkäpiitä, ja aivan vieraita ajatuksia rynnisti hänen\nmieleensä...\n\nJos olisi johon menisi... jossa saisi oppia... niin ei enää palaisikaan\nkotia, vaan lähtisi avaraan maailmaan.\n\n\"Suuri, ihana elämä on edessämme...\" oli Pentti sanonut.\n\nJospa hän tietäisi mitä minä täällä tunnen ja tiedän...\n\n\"Kerran otan sinut... noudan korkean vaarasi alta...!\"\n\nJospa hän tulisi ja minut noutaisi ja yhdessä sitten...\n\n\"Karu ja kylmä on Pohjolamme, mutta meidän tulee siitä voimallamme\ntehdä viljava ja lämmin valon maa...!\"\n\nNiin... niin! Ne olivat Pentin ihanteita, joihin luotti. Pentti kyllä\nkykenisi jotakin tekemään, mutta hän...!\n\nHänestä tuntui nyt vastenmieliseltä palata kotia. Taas alkaisi se\njokapäiväinen työ... aamusta iltaan... Ei joutaisi kirjaa aukaisemaan\nkaikkena kesänä... uuvuttavaa, raskasta työtä... Nyt ensiksi\nkevätkylvöjen teko, sitten se raskas ja vaivaloinen heinänteon aika,\njoka uuvutti niin, että tahtoi nääntyä...\n\nHän kulki ohi Kaupin tiehaaran ja päätti vartoa isäänsä kirkon luona.\nHän istahti tienposkeen kivelle ja jäi pitkäksi aikaa siihen\nmietteisiinsä istumaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli jo myöhäinen ilta, kun Haukkavaaran Aaro tyttärineen ajoi läpi\nkirkonkylän Haukkavaaraa kohden. Mutta valoisa oli kuin päivällä.\nHaukkavaaran harmaja laki näkyi jo selvästi ja polveilevan joen leveä\nuoma, joka Haukkavaaran kohdalla teki lahdelman.\n\nHilma istui taaskin vähäpuheisena, eikä näyttänyt Aarollakaan olevan\ntyttärellensä sanomista. Piippuaan poltellen huokaili hän raskaasti ja\nhopitteli hevostaan.\n\nKun olivat jättäneet taakseen kirkonkylän, alkoi metsäinen taival,\njosta tie kulki kierrellen Haukkavaaraa kohden, mutta valtaväylä puski\nsuoraan vaarain välistä. Talo näkyi jo vaaran juurelta ja virran\nrannalta, vaikka sinne maanteitse oli puolta pitempi matka. Öiset valot\njo virran vesillä välkkyivät, öiset valot, jotka tähän vuoden aikaan\neivät öisinkään Pohjolassa sammu, vaarojen alastomia lakia kultailivat\nja silkinhienoja varjoja laaksoihin loivat.\n\nHilma oli aina rakastanut kesäöitä. Saattoi valvoa aamuun asti\njokirannassa, kuunnella käkien kukuntaa ja lintujen laulua. Öisin oli\nhauska työtä tehdä...\n\nMutta vaikka hän oli mielikuvituksessaan talvella monta kertaa\najatellut kotiin saapumisen hetkeä juhlalliseksi ja ihanaksi, näytti\nhänestä nyt korkean vaaran alla kyyröttävä talo navettoineen ja muine\nulkohuoneineen niin kummasti köyhältä ja alastomalta... Miksi niin\ntuntuikin!\n\nOlihan se lapsuuden koti, jossa oli syntynyt ja kasvanut...\n\n\"Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto\", johtui hänelle\nmieleen, mutta ei hän jaksanut sitä sen pitemmälle ajatella.\n\nMikä lieneekin tullut, mutta ei hänestä koti enää siltä tuntunut kuin\nennen! Oliko ehkä sen vuoksi, ettei enää ollut lapsi, vaan täysi\nnainen, joka aikoi katsella elämää suoraan silmiin...\n\nTuntui melkein vastenmieliseltä kotia meno. Isäkin istui puhumattomana\neikä näyttänyt kertaakaan kääntävän päätään Haukkavaaraan päin. Hänen\nkasvonsa olivat niin kovin kalpeat ja kuluneen näköiset...\n\nMies parka! Koko elinaikansa oli raskasta työtä tehnyt ja isoa\nlapsilaumaa elättänyt... Saisiko vanhan päivän turvaa mistään. Hilman\ntuli siinä isää katsellessa sanomaton sääli häntä kohtaan.\n\n\"Te näytätte kuin olisitte sairas\", sanoi Hilma, kun isä painoi\nrintaansa rattaiden töksähtäessä leikkauksen kuoppaan.\n\n\"En minä enää ole oikein terveeltä tuntunut moneen vuoteen\", vastasi\nAaro alakuloisen äänellä. \"Ei ole ollut entistä miestä sitten kun\ntukkimetsässä loukkaannuin...\"\n\n\"Olisi pitänyt nyt käydä lääkärissä tällä samalla matkalla\", sanoi\nHilma.\n\nIsä rykäisi.\n\n\"Niinpä ne olivat vähinä rahat... monet ovat tarpeet kotona, en\npuoliakaan ostoksia kyennyt saamaan, ja verotkin ovat vielä\nmaksamatta...\"\n\nHilma istui hetken ääneti miettien, sitten virkkoi kuin anteeksi\npyytäen:\n\n\"On mennyt minunkin kouluuni niin paljon, vaan ehkä minä joskus kykenen\nmaksamaan...\"\n\nIsäkin tuntui elostuvan.\n\n\"Eihän niin paljoa ole kulunut, vaan ihmiset huutavat sen suuremmaksi\nja syyttävät minua, kun minä, velkainen mies, rupean kouluttamaan...\nMutta kun itselläsi oli niin halu... Oliko sitten onneksesi vai\nonnettomuudeksesi, että laskin... Aikapa senkin näyttänee...\"\n\n\"Aika sen juuri näyttääkin\", innostui Hilma. \"Minä vakuutan teille,\nisä, että kun seminaarin olen käynyt...\"\n\n\"Silloin minä jo taidan olla haudassa... eikö liene jäänyt perinnöksi\nminullekin keuhkotauti... Siihen kuoli isävainajakin, vaikka vanhaksi\nelikin... Viime talvena on alkanut ry'ittää...\"\n\nKun Hilma ei mitään puhunut, jatkoi isä:\n\n\"Hyvähän olisi, että jollakin keinoin helpompaan työhön pääsisit, sillä\nraskasta raatamista on maamiehen työ, köyhän nimittäin... Kyllä me jo\nkotona toimeen tulisimmekin... Akseli onkin renkinä jo, ja Aukusti ja\nSelli jo kykenevät niitylle kumpikin, ja luokoilemaan pystyy jo\nAnttikin, niin että kyllä me jo...\"\n\nAaro kääntyi tyttäreensä päin, katsoi suoraan silmiin ja kysyi:\n\"Oikeinko sinä totta puhuit, ettet Kaupin leskestä huolisi...?\"\n\nMutta silloin he juuri ajoivat kodin pihalle ja pirtistä pullahti iso\nlapsilauma pienempää suurempaa portaille tulijoita katsomaan.\n\nÄiti käveli jälkimmäisenä, nuorin rintalapsi sylissään.\n\nHilma näki likaisia lastenkasvoja ja reikäisiä vaatteita eikä hoksannut\nterveisiäkään koulumatkaltaan sanoa.\n\n\n\n\nIII\n\n\nKylmät kevättuulet muuttuivat lauhoiksi etelätuuliksi. Hienoa\nutusadetta antoi lämpenemistään lämpenevä taivas. Urpu puhkesi puuhun\nsilloin, kun maamies ensimmäisiä kevätkylvöjä teki. Haukkavaaran\netelänpuolinen rinne jo viheriältä paistoi ja nurmi vaaran alla\nvihannoi. Pääskyset palasivat pesiinsä ja ihana kesä tuoksui ilmassa.\n\nMutta raskaissa ajatuksissa kulkee ja toimittelee Haukkavaaran Hilma.\nHän, joka aina ennen oli iloinnut kevään tulosta, laulellut ilokseen\nvirran vesillä ja kulkiessaan lepikoissa vaaran rinteitä pitkin, hän\nnyt ei laula eikä iloita jaksa...\n\nTuskaa on sydän täynnä, epätoivoa ja yksinäisyyttä.\n\nPari viikkoa on hän vasta ollut kotona. Mutta aika on tuntunut pitkältä\nkuin kuukausi. Ei hän ole innostunut mihinkään työhön. Kuin sokko\nliikkui hän pellolla, ja kun äiti lypsämään pyysi, niin unohtui kiulu\nkädessä miettimään. Ei näyttänyt pitävän enää niin suurta huolta\nsiskoistakaan kuin ennen. Ennen pesi ja kampasi pikkupoikain hiukset,\npaikkasi housut, paidat pesi. Nyt vain välinpitämättömästi katseli,\nkuinka ne liassa rypivät ja laskettelivat tulemaan kaikenlaisia\nrivouksia, joita lauttamiehiltä olivat oppineet.\n\nJa öisin luki ja itki.\n\nIsä ei puhunut Hilmalle sinne ei tänne, mutta äiti pauhasi tuon\ntuostakin. Isääkin tuntui äiti syyttävän.\n\n\"Lupasitkin sen sinne kansanopistoon... siellä se työttömäksi oppi ja\nkoreilemaan, ettei pysty enää mihinkään työhön!\"\n\nNiin oli kuullut äidin isälle sanovan, mutta isän ei ollut kuullut\nsiihen mitään vastaavan.\n\nHän kärsi siitä ja tunsi itsensä joka päivä enemmän ja enemmän\nturvattomaksi. Eihän äiti ymmärtänyt häntä. Jos äidille jonkun kerran\nalkoi selittää ja lukea jotakin, niin äiti ei ollut kuulevinaankaan\neikä käsittänyt vähääkään, mitä Hilma tarkoitti.\n\nKaupin leski oli Haukkavaarassa käynyt ja Hilma oli saanut kuulla\nkaikki. Vaikka hän olikin tiennyt, että talo oli velassa, ei hän ollut\nuskonut asiain niin huonosti olevan. Mutta nyt olivat asiat niin\npitkälle menneet, että koko talo, niin irtaimisto kuin kiinteäkin\nomaisuus, tulisi syksyllä velkojien hyväksi myytäväksi.\n\nSiitä oli juuri puhe ollut, kun Kaupin leski oli käynyt.\n\nÄiti oli Hilmalle selittänyt, että Kauppi oli luvannut isälle rahat\nlainaan, jotta talo ei tulekaan myytäväksi, mutta siihen oli äiti\nmyöskin lisännyt, ettei Salomoni rahaa antaisi ennenkuin Hilma\nsuostuisi...\n\nHilma oli sen jälkeen elänyt kuin poltteessa. Isäkin oli hänet monet\nkerrat tavannut itkemästä, mutta ei koskaan ollut sanaakaan puhunut.\nIsä kyllä tiesi Hilman huolet, mutta ei hänkään kyennyt lohduttamaan.\n\nTätä kummallista asemaansa Hilma nytkin miettii, kun rantatörmää pitkin\nkävelee kirkonkylään. Törmää pitkin on matka kirkolle lyhempi kuin\nmutkittelevaa maantietä, joka kiertelee jänkkiä, vaarojen kupeita ja\nkovia maita noudattaen. Ja taival on hauskempi kulkea mahtavan virran\nviertä. Virta kulkee ja lauttoja kuljettaa...\n\nAjatuksissaan nuori tyttö katselee virran kirkasta vettä, joka kiitää\npyörteissä eteenpäin, syvänä, mahtavana ja lepäämättä. Suuri ja ihana\non kesäinen luonto hänen ympärillään, välkkyvät valot, heräävät\nheinikot ja totiset, alastomat vaarojen laet. Hetkeksi Hilmakin\nmurheensa unohtaa ja nauttii ympäristöstään...\n\nVasta nyt olivatkin hänen silmänsä auenneet rakastamaan tätä pohjoista\nmaata -- vasta nyt, kun kansanopistossa pääsi käsittämään, mitä\nisänmaanrakkaus oikeastaan onkaan...\n\nMutta parhaillaan kun hän kesän yön suloa tunsi nauttivansa, silloin\ntaas ikävät huolet mieleen johtuivat ja repivät rintaa kuin puukolla...\n\nMihinkä hän lähtisi? Mihin pakenisi näitä kiusoja ja suruja?\n\nMutta ei hän niihin kysymyksiinsä vastausta saanut. Tulevaisuus, jota\nhän opistosta lähtiessä oli kuvitellut hauskaksi ja rikkaaksi, näytti\nnyt pimeältä ja köyhältä. Ei ollut mitään varmuutta pääsisikö\nseminaariin... eikä ollut ketään muita kuin rovasti, jonka puoleen\nvoisi raha-asioissa kääntyä...\n\nJos nyt koti vielä myytäisiin...? Silloin ei auttaisi muu kun ruveta\npalvelijaksi...\n\nMutta kuitenkin tunsi hän syvällä sydämessään, että hänellä oli vielä\ntoivoa, että vielä joku ihme tapahtuu...\n\nKuka tiesi mitä Pentti...? Niin, Pentti!\n\nHän oli saanut Pentiltä kirjeen ja siihen jo vastauksenkin lähettänyt.\nHän oli avomielisesti kertonut Pentille kaikki kotoiset huolet, oli\nselittänyt talon velat, kertonut Kaupin lesken kosinnasta... nyt hän\ntoivoi jo Pentiltä vastausta...\n\nMutta yhtäkkiä, kun muisti Penttiä ja mitä oli hänelle kirjoittanut,\ntuli kuin hätä, että oli ehkä tyhmästi tehnyt. Mitä välittäisi Pentti\nhänen pikkumaisista huolistaan...! Pentti, joka ei koskaan alentunut\najattelemaan pikkuasioita... Mutta tässähän olikin kysymys melkein\nelämästä ja kuolemasta... Pentti ei voisi häntä väärin ymmärtää... Hän\nistahti rantatörmälle ja katseli joelle... Tukkilauttoja kulki monta\nyhdellä näkösällä. Siinä, joka kulki aivan läheltä rantaa, näyttivät\nlauttamiehet olevan nuoria miehiä, mutta Hilma ei heitä tuntenut.\n\nHe huusivat hänelle jotakin, mutta Hilma tiesi jo ennestään, etteivät\nlauttamiehet malttaneet olla rivouksia laskettelematta, ja sen vuoksi\nistui hän ääneti.\n\nSilloin alkoi eräs heistä laulaa. Hänellä tuntui olevan kaunis, kantava\nääni, joka kuului kauas etäisiin vaaroihin ja kaikuna kiiri takaisin...\n\n    Kulkurin tiellä on tuulta ja tyventä,\n    on myötä- ja vastamaata,\n    mut ootella tuulella tyventä\n    ei kulkuripoika saata.\n\n    Enkä se ole minä, joka hymyilen,\n    se on minussa toinen luonto --\n    hymykin, jota hymyilen\n    on teeskennelty muoto.\n\n    Suru se on syämmessä syvemmällä,\n    vaikka iloiselta mä näytän.\n    Mut mailman tähden ja tyttöjen nähden\n    näin reilusti itseni käytän.\n\n    Kuuntelepa kulkurin säveleitä,\n    kuinka katkerilta ne kaikuu:\n    Ne on syämmeni mustia murehia,\n    jotka laulustani raikuu...\n\nHilma kuunteli laulua sykkivin sydämin. Hän ei ollut koskaan ennen\nnoita sanoja kuullut, ja sävelkin oli outo. Mutta laulu tuntui lähtevän\nsydämen pohjasta ja soi kummasti Hilman korvissa. Kerran, pari vuotta\nsitten, oli hän kuullut noin hyvän laulajan... se oli muuan\netelänpuolen tukkilainen, joka lauloi, kun tuulta makasivat\nHaukkavaarassa ja lautat olivat lahdelman rannassa kiinni...\n\nHilma muisti hänet selvään... Nuori kaunis mies, musta hattu ja pitkät\npieksunvarret... Kun vain ei olisikin sama mies... Halminen nimeltä...\n\nHän ei malttanut olla lautalle päin silmäämättä, ja hänestä näytti että\nse, joka lauloi, oli sen Halmisen kokoinen mies...\n\nLaulaja piti vähän väliä, mutta kun Hilma nousi ja lähti nopein askelin\ntörmää pitkin kävelemään, kuuli hän vielä:\n\n    Kulkuripoika näki vieressä tien\n    tuon aukeavan lemmen kukan --\n    katsella, vaan ei omistaa,\n    on kulkuripojalla lupa...\n\nHilma oli nyt aivan varma, että se oli Halminen... ehkä oli laulanutkin\njuuri hänen vuokseen... ehkä tuntenut hänet tänne törmälle lautalta...\nSilloin jo oli näyttänyt olevan erilaisempi muita tukkilaisia... Ei\nrivouksia puhunut eikä kiroillut... Viikon olivat talossa tuulta\nmaanneet...\n\nHilma kiirehti yhä kulkuaan, niin että lautta jäi jälkeen.\n\n\"Haukkavaaran Hilma se sittenkin on, vaikka on noin herraskäynti\",\nkuuli hän lautalta sanottavan.\n\nMutta taaksensa katsomatta hän käveli eikä ollut huutoa kuulevinaan. Ja\npian hän loittonikin rantatörmältä, kun polku alkoi vetää poikki niityn\nkirkonkylän taloja kohden.\n\nOliko illan sulo, vai oliko laulu ja nuoret lauttamiehet, jotka nuoren\ntytön mieleen vaikuttivat, mutta hänelle selkeni se, että nuoruus\nsittenkin oli elämää... ettei hän millään ehdolla sitoisi elämäänsä\nvanhaan mieheen, joka kelpaisi hänelle isäksi...\n\nMutta kun hän ehti siihen, jossa polku nousi maantiehen, muisti taas\nhäviön partaalla olevaa kotiaan, kivuloista vanhaa isää ja äitiä, joka\nmelkein yötä päivää sai raataa lastensa vuoksi... ja turvattomia pikku\nsiskojaan... pientä lemmikkiään Lailaa, jota enimmin rakasti...\n\nLaila parka! Pieni kirkassilmäinen pallero, Hilman lemmikki...\n\nKun hän ehti kylälle, näki hän Aholan Annan kävelevän vastaansa. Anna\nja hän olivat yhdessä käyneet kansakoulun ja yhtä aikaa olleet\nripilläkin. Hilma oli kuullut, että Anna oli kuluneena talvena\nsynnyttänyt aviottoman lapsen...\n\nHän uskoi, ettei Anna käy häntä puhuttelemaan ja koetti olla\nvastaantulijaa huomaamatta, mutta Anna kävelikin suoraan kohti ja tuli\nlapsuudenystäväänsä tervehtimään.\n\nLaihtuneen ja kärsineen näköinen Anna parka oli, mutta Hilma tunsi\ninhoa häntä kohtaan. Ja kyllä Anna sen Hilman katseesta huomasikin.\n\nAnna pillahti itkuun.\n\n\"Sinä halveksit minua, kun minulle on näin käynyt... Mutta sinä et\ntiedä, mitä on rakastaminen... ja pettymys\", nyyhki hän.\n\nHilman katse ei lämmennyt.\n\n\"Olen kärsinyt ja kärsin koko elämäni ajan... soisin, ettei kenenkään\ntarvitsisi niin paljon kärsiä... Mutta minä en ole ensimmäinen, joka on\npetetty, enkä viimeinenkään...\"\n\n\"Se on huono lohdutus\", sanoi Hilma melkein kylmästi.\n\nAnna katseli hetken kyyneltensä läpi Hilmaa, sitten virkkoi:\n\n\"Sinä olet nyt varma itsestäsi... ja ylpeä siitä, että Kaupin leski\nsinua on kosinut, vaan tuskin olisit ihmistä kummempi, kun oikein\nahtaalle tulisit... niinkuin minäkin... Heti häiden jälkeenhän olet\nitsekin syntynyt tähän maailmaan... Kysy papilta, jos et usko...\"\n\nHilma sävähti tulipunaiseksi kasvoiltaan.\n\n\"Häpeä vähän!\" kykeni hän sanomaan.\n\n\"Varo vaan, ettei käy itsellesi pahoin... ylpeys käy lankeemuksen\nedellä... Oletpa ylpistynyt oppimatkallasi...\"\n\nAnna läksi hyvästiä jättämättä kävellä vihmomaan raittia ylöspäin,\nmutta Hilma jatkoi matkaansa kirkolle päin. Ristiriitaisina mellastivat\najatukset hänen sydämessään. Tuli kuin hätä, että pois piti päästä koko\nsyntymäkylästä... Täällä olivat ihmiset raakoja ja sivistymättömiä...\njotka eivät parempia ihmistunteita tunteneet, eivätkä niistä\nvälittäneet...\n\nPolttavana liekkinä riehui se, mitä Anna oli sanonut, hänen\nmielessään... Olisiko se totta?\n\nEi siitä kukaan ollut hänelle ennen maininnut eikä hän itse koskaan\nollut sitä tullut ajatelleeksi... Kysyäkö rovastilta! Ei vaikka sydän\nverta vuotaisi...\n\nMutta sen hän tunsi, että hänen äskeinen säälinsä ja rakkautensa\nvanhempiaan kohtaan oli isosti laimentunut.\n\nKoko maailma taisi sen tietää, kaikki muut paitsi hän itse...?\n\nTietämättään käveli hän niin nopeaan kuin suinkin voi eikä hankkinut\nmuistaa hyvään päivään vastata vastaantuleville tuttaville.\n\nKaupille päin hän ei katsonutkaan, vaan käveli rennosti sivu, pappilaan\npäin.\n\nPappilaan ja postitoimistoon hänellä oli asiaa.\n\nRovasti oli ystävällinen niinkuin ennenkin.\n\nHilma ei ehtinyt mitään asiastaan mainita, sillä rovasti alkoi heti\npuhua:\n\n\"Sitten viime käyntisi olen asiaasi miettinyt puolelta jos toiseltakin.\nKun sinulla on harras halu opintielle eikä sinua Kaupin leski\nmiellytä, niin... niin väärin on, että vanhempasi sinua Salomonille\ntoimittavat... jouduthan siihen kuin pantiksi, kun Salomoni ottaa talon\nvelat maksaakseen. Minä olen kuullut, että Salomoni ei ennen ole\nluvannut rahaa velkoihin ennenkun on vihitty kanssasi... Olleeko tosi?\"\n\n\"Tosi se on. Äidille oli niin sanonut\", sanoi Hilma kalpeana istuen ja\nvavisten, kun rovastin puhetta kuunteli.\n\n\"No niin\", jatkoi rovasti. \"Minä ymmärrän asemasi...\"\n\nRovasti oli hetken hiljaa, pani piippuunsa ja jatkoi sitten:\n\n\"Mutta kuten ymmärrät on asialla toinenkin, valitettavasti vankka\npuolensa... Kotisi ehkä tulee myytäväksi, ja surkeaa on, jos isäsi ja\näitisi joutuvat mierolle niin suuren lapsilauman kanssa... Isäsikin,\njoka on kivuloinen mies... Olet kai itsekin asiaa ajatellut?\"\n\nHilman ylpeä luonto jo nousi ja kiivas vastaus pyöri kielellä:\n\n\"En minä rupea itseäni myymään vanhempain ja siskojen vuoksi...\"\n\nMutta ei hän kuitenkaan sitä sanonut, istui vain kalvakkana, katse alas\nluotuna. Hetken vaiti oltuaan sanoi rovasti:\n\n\"Sinua ei taida miellyttää talonpojan työ?\"\n\n\"En minä enää pääse siihen innostumaan\", vastasi Hilma.\n\n\"Mutta se on terveellistä ja voimia tuottavaa työtä... toista on\ntyöskennellä pellolla ja niityllä kuin istua seminaarin salissa...\nTerve sinä vissimmästi olet?\"\n\n\"Terve olen.\"\n\nTaas oli rovasti vaiti. Hetken päästä jatkoi:\n\n\"Yleensä ei kansakoulunopettajan toimi ole helppoa -- uupuu siihen\nmoni...\"\n\n\"Mutta siten voi kasvavan kansan hyväksi parhaiten vaikuttaa\", sanoi\nHilma.\n\n\"Onhan se niinkin, vaan esimerkki vaikuttaa enimmin... Olisi kai\nsinullakin vaikutusalaa kotipitäjässäsikin, omien siskojesikin\nparissa...\"\n\n\"Ei ole kukaan profeetta omalla maallaan.\"\n\nSiihen suuntaan rovasti ja Hilma keskustelivat. Ja lopuksi rovasti\nlupasi Hilmalle lainata rahat seminaarin lukuja varten.\n\nKevein askelin ja ylpeä hymy huulilla Hilma läksi Haukkavaaraan päin\nkävelemään.\n\nMutta rovasti jäi kamariinsa pitkäksi aikaa mietteisiinsä istumaan. Hän\noli paljon auttanut opiskelevaa nuorisoa. Ollen rikas mies ja lapseton\nhän rakasti nuoria ja mielellään auttoi. Monta köyhää tyttöä oli\navustanut seminaariin, monta nuorta miestä yliopistoon. Eikä hänen\ntähän asti ollut tarvinnut katua avustustaan. Kunnon opettajattaria oli\ntytöistä tullut ja nuorista miehistä virkamiehiä...\n\nMutta kuitenkin tuntui hänestä nyt, että Hilman suhteen ei tiennyt,\ntekikö oikein vai väärin. Mielessään syytti hän kansanopistoakin. Siinä\nsaattoi olla joku vika. Kansanopiston tarkoitus oli kasvattaa kelpo\nkansalaisia, jotka saadun oppinsa valossa työtä tekisivät ja\nesimerkillään ympäristöönsä vaikuttaisivat...\n\nMutta Hilman käytös opistosta palattua oli ollut loukkaava ja hänen\ntoimensa kotonaan kokonaan esimerkiksi kelpaamatonta.\n\n\"Koreutta ja työttömiksi ne siellä oppivat\", oli hänellekin moni isäntä\nsanonut, kun oli puhe Hilmastakin tullut.\n\nJa hänelle oli kerrottu, ettei Hilma enää rikkaa ristiin kotonaan\npannut eikä yleensä muuta tehnyt kuin luki ja kampaili hiuksiaan...\n\nJa vanha rovasti jäi pitkäksi aikaa mietteisiinsä istumaan, sammunut\npiippu toisessa kädessään.\n\n\n\nIV\n\n\nTuli Juhannus ja ohi meni.\n\nMarjat metsissä kypsyivät, heinä kasvoi ja ohra hiusta näytti.\n\nHilma oli joka viikko käynyt kirkonkylässä kirjettä kysymässä ja\nnoutamassa. Jotkut koulutoverit kirjoittivat kuulumisiaan, keveitä,\nkömpelöitä kirjeitä, jotka eivät Hilman mielestä sisältäneet mitään --\nei ystävyyttä eikä sitä henkeä, joka opistossa ollessa oli kaikkia\nelähyttänyt. Mutta Pentiltä ei vieläkään kuulunut kirjettä, vaikka\nHilma oli jälkeenkinpäin kirjoittanut.\n\nVihdoin, eräänä lauantai-iltana, kun Hilma kirkonkylältä palasi, oli\nhänellä Pentin kirje taskussaan. Sykkivin sydämin käveli hän\nHaukkavaaraa kohden, oikaisi polkua rantatörmälle ja päätti siellä\nvasta, virran vieressä istuen, Pentin kirjeen lukea.\n\nRantatörmälle, tulvan leikkelemän hiekkalohmun partaalle hän istui,\nedessään virtava joki, takanaan laaja, kukkiva niitty ja taempana\nkorkeita vaaroja ja harmaita huippuja, aukaisi vapisevin sormin kirjeen\nja alkoi lukea:\n\n    \"Hyvä Hilma ja opistotoveri!\n\n    Saan kiittää kirjeestäsi ja ilmoitan että olen täällä Tulisahalla\n    työssä ja voin tavallisen hyvin. Koetin pitää muutamia puheita\n    työväelle, mutta huononlaisella menestyksellä. Ei kansa ymmärrä\n    aatteita. Vastenmielistä on tämä toimi, mutta minulla ei ole kotia,\n    jossa olisin. Mahtaisiko teidän rovastinne, joka on niin monta\n    muuta auttanut, minullekin lainata rahaa. Otapa ja kysy.\n\n    Mitä sitten kirjoitat Kaupin leskestä, niin olisipa sinun hyvä\n    emäntänäkin olla ja kun vielä on rikas, että kykenisit auttamaan\n    siskojasi, joista kirjoitat. Muuta en tiedä.\n\n    Olisin mennyt kihloihin, täällä on oikein mieleiseni tyttö, vaan\n    kun ei ole kotia.\n\n    Olihan sitä meilläkin vähän puhetta, mutta koskapa sinne asti\n    pääsisin tulemaan. Menetkö seminaariin? Oletko saanut muilta\n    kirjeitä? Eipä muuta. Ja hyvin voi!\"\n\nLuettuaan kirjeen tuijotti Hilma kauhistunein katsein tyynelle joen\npinnalle. Oliko hän tullut hulluksi? Kirjoittiko Pentti todellakin\nnoin? Noin lyhyesti, kylmästi, kömpelösti? Pentti, tuo hehkuva\nnuorukainen!\n\nEikä sanaakaan lemmestä, jota oli luvannut!\n\nHilma tunsi hirveää pettymystä, surua ja tuskaa...\n\nJa hän, joka oli Pentille lempensä lujana sanonut pysyvän, kertonut\nkaikki ja tämmöisen vastauksen sai!\n\nMaailma tuntui nurin menevän ja se porras, jolla Hilma oli uskonut\nseisovansa ja jonka oli kuvitellut lujaksi ja kestäväksi, se olikin\nheiluva jänkkä, joka ei astua kestänyt...\n\nMitä ajattelisi hän Pentistä, tuosta, joka puhui ja pauhasi ja uskoi\nvaikka mitä voivansa! Ei merkkiäkään entistä miestä! Miten oli kaikki\ntämä käsitettävä?\n\nKuinka osasi hän puhua isänmaanrakkaudesta, valoisasta Pohjolasta niin\nkauniisti ja hurmaavasti, -- kun kelpo kirjettä ei kyennyt\nkirjoittamaan?\n\nTeeskentelyäkö vai mitä olivat olleet hänen puheensa Hilmallekin, kun\nkuutamoiltoina kävivät kaksin kävelemässä?\n\n-- \"Kerran sinut noudan korkean vaarasi alta.\"\n\nKatkera hymy ilmausi Hilman huulille, ja hän tunsi kuin jäinen kanki\nolisi uponnut sydämeen.\n\nEikö ollutkaan olemassa ihanteiden ja lemmen maailmaa?\n\nSanomaton viha ryöpähti hänessä Penttiä kohtaan -- viha koko maailmaa\nja ihmisiä vastaan...\n\nToivovana oli hän elänyt, kun pappilassa hyvin asiat olivat\nmenestyneet, -- nyt raateleva tuska ja pettymys sydämen täyttivät!\nKuinka hän jo oli kuvitellut, että he Pentin kanssa... toinen\nopettajana, toinen opettajattarena samassa koulussa...\n\n-- \"Muuta en tiedä --!\"\n\n-- Et todellakaan tiedä muuta, kelvoton heittiö, -- puhkesi Hilma\nsanomaan itsekseen, rutisti Pentin kirjeen palloksi ja heitti niin\nkauas kuin jaksoi joelle päin. -- Sinne menet... ja olkoon muistosikin\nkuollut,-- hän huudahti.\n\nHän nousi ylös, mutta kummallinen voimattomuus tapasi hänet, niin ettei\nhän tahtonut jaksaa kävellä. Hän oli kuin taivaan pilvistä romahtanut\nalas maan pinnalle eikä tietä tiennyt, kuta kulkea.\n\nMutta vähitellen alkoivat hänen ajatuksensa selvitä ja hänestä tuntui,\nettä hänen oma halunsakin ja intonsa olivat laimenneet. Ja se joustava\njänne, joka oli voimallaan hänen henkeään sitonut, tuntui\nkatkenneelta...\n\nTaisi olla ainakin totta mitä äiti oli sanonut, ettei\nsemmoista rakkautta, jota nuorena kuvittelee, ole olemassakaan.\nSiltä näytti. Ja utukuvia ja haaveita taisivat olla hänen\ntulevaisuudenkuvittelunsakin...\n\nJa kun hän Penttiä muisti, niin tuntui hänestä, ettei hänellä ollut\nhalua seminaariinkaan...\n\nSekavin tuntein ja pääsemättä selvyyteen mitä hänen olisi tehtävä hän\nkäveli Haukkavaaraan päin. Pitkä, kullankeltainen palmikko riippui\nrentona ja hänen hienot kasvonsa värahtelivät. Silmien sini oli kuin\ntummunut, mutta niiden ilmeessä heijasti uhmaa. Huulet olivat tiiviisti\nyhteen puserrettuina ja povi kohoili levottomasti. Polku, joka\nrantatörmää oli kulkenut, alkoi kaarena kääntyä taloon päin, matalaa\nkoivikkoa kiertäen. Joen selällä näkyi tukkilauttoja soluvan, ja sieltä\nkuului puhelua ja hakkaamista.\n\nJo ehti Hilma talon rantaan, jossa ensimmäiset pellot olivat ja nyt\nhiusta näyttivät. Peltojen päässä kivikon päällä oli vanha, kaltto\nsauna, vaarainpensasten ympäröimänä ja nyt paraikaa lämpiämässä.\n\nKun hän käveli saunan ohi, juoksi sieltä hänen lempisiskonsa Laila\nhäntä vastaan, sievät, punakat lapsenkasvot noessa ja kullankeltaiset,\nsilkinhienot hiukset hajallaan. Kirkkain silmin ja naurussa suin Laila\nvastaan juoksi, paita vain ja lyhyt, rikkinäinen hamesiippa yllään.\n\nTunteet, joita ei pitkiin aikoihin ollut tuntenut, yhtäkkiä Hilman\npovessa alkoivat aaltoilla. Sanomaton sääli ja rakkaus pientä,\nkirkassilmäistä siskoa kohtaan täytti hänen mielensä ja hän sulki\nlapsen syliinsä, rinnalleen pusersi ikäänkuin siten tahtoen kaiken\nmurheen ja tuskan sydämestään karkoittaa.\n\n\"Isä panee viikatteita varsiin ja pojat... maanantaina aletaan\nheinäntekoon\", kertoi Laila.\n\nHilmalla oli taskussa vähän namusia. Niitä Lailalle suuhun pisti ja\nkysyi:\n\n\"Lailako saunaa lämmittää?\"\n\n\"Selli ja minä olemme lämmittäneet ja isä on tehnyt Lailallekin\nharavan... Lähteekö Hilma heinäntekoon... Äiti sanoi, että Hilma menee\nKaupille emännäksi...\" puheli lapsi iloisena. Laila parka ei ollutkaan\nsaanut olla Hilman sylissä koko kesänä.\n\nKun he tulivat pihaan, puuhaili Aaro poikainsa kanssa viikatteita\nvarsiin ja äiti näkyi tulevan lehmäin kanssa metsäveräjältä päin.\n\nIsä kertoi, että Kaupin leski oli juuri vasta lähtenyt talosta, mutta\nkun maantietä hevosella ajoi ja Hilma rantatörmää oli tullut, niin\neivät sattuneet vastakkain.\n\n\"Aikoi tulla huomenna uudestaan\", lisäsi Aaro. \"Tärkeää asiaa sanoi\nolevan.\"\n\n\"Mitäpä hänellä minulle niin erinomaisen tärkeää olisi\", sanoi Hilma\nvälinpitämättömällä äänellä.\n\n\"Kyllä hän on sinulle jo paljon hyvää tehnytkin\", sanoi isä.\n\nSamassa tuli äitikin, kävellen lehmäinsä edessä hameenhelmat korkealle\nnostettuina; hän näytti väsyneeltä ja tuskaantuneelta.\n\n\"Jopa mampsellikin on raitilta palannut\", sanoi hän melkein\nitkunsekaisella äänellä. \"Tulisit nyt auttamaan lypsyä, kun minulla on\nniin sormi kipeä ja Selli päätaudissa makaa...\"\n\n\"Jahka nyt vaihdan huonomman puvun\", lupasi Hilma.\n\nMutta samassa näkivät he naapuritalon tyttären, Ylitalon Kaisun,\ntulevan kujasta polkua pitkin pihaan.\n\nKaisu oli ollut Haukkavaarassa melkein jokapäiväinen vieras sittenkun\nHilma opistosta palasi. Hän oli opinhaluinen ja lainaili Hilmalta\nkirjoja. Aikoi ensi syksynä hänkin kansanopistoon, vaan sanoi\nvanhempain olevan vastaan. Monta valoisaa yötä olivat valvoen Hilman\nkamarissa viettäneet ja salaisuuksiaan toisilleen uskoneet. Hilma oli\nkertonut Kaisulle Pentistäkin... kuinka he toisiaan rakastivat ja Kaisu\nvuorostaan uskonut Hilmalle, että hänen mieleisensä oli Mäntymäen Kalle\nkirkonkylästä. Tytöt menivät nytkin heti Hilman kamariin. Kaisulla oli\npaljon kerrottavaa.\n\nMutta raskaalla mielellä oli Hilma. Eikä saattanut kertoa Kaisulle\nsiitä, mitä Pentti oli kirjoittanut.\n\n\"Sinä siis ainakin aiot lähteä seminaariin?\" kysyi Kaisu.\n\nHilma ei vastannut heti.\n\n\"Niin minä vielä olen ajatellut\", vastasi hän hetken perästä, mutta\nhänen äänensä soi epävarmalta.\n\nKaisu ei sitä pannut merkille, vaan kertoi, että koko kylän nuoret\nhuomenna kokoontuvat Haukkavaaran laelle huvittelemaan.\n\n\"Sinne tulee soittajakin, ja siellä tanssitaan. Kirkonkylänkin nuorisoa\ntulee. Totta kai sinäkin lähdet?\"\n\nHilma mietti hetkisen.\n\n\"Se on semmoista raakaa elämää... onko siellä mitään hengen ravintoa,\npuheita tai muuta...? Ennenhän siellä on juotu ja välistä tapeltukin\",\nsanoi hän.\n\n\"Pojat, jotka retkeä hommaavat, ovat sanoneet että jos joku esiintyy\nhutikassa, niin ajetaan paikalla pois... Ja jos tukkilaisia tulee, niin\npidetään kuri niillekin... Leikitään vaan ja pojat hommaavat\nkahvivehkeet mukaan...\"\n\nHilma mietti.\n\n\"Siellä sinä voisit pitää puheenkin, jos tahdot\", keksi Kaisu.\n\nHilma innostui.\n\nNythän hänelle sattui tilaisuus, jossa saisi näyttää, mitä oli\noppinut... tilaisuus, jossa voisi puhua Suomen kansasta, sen\ntaisteluista ja kärsimyksistä, sen voitoista ja sen nykyisestä\nkulttuurista...\n\nSe olisi aivan uutta puhetta näillä raukoilla rajoilla... ja siten\nhänenkin oppinsa ja tietonsa tulisivat kuulluiks laajemmaltakin.\n\n\"Mutta minäpä lähdenkin ja pidän puheen... isänmaasta ja\nkansansivistyksestä\", sanoi hän innokkaana Kaisulle.\n\n\"Niin tee! Vanhat luulevatkin, ettet ole oppinut mitään muuta kuin...\nettä olet alkanut työtä halveksia...\"\n\nHilma innostui niin, että oli jo olevinaan puhetta pitämässä.\n\n\"Niin, työtä\", sanoi hän ja asettui seisomaan pöydän eteen, Kaisun\nkuunnellessa, \"työtä, raskasta ja uhraantuvaa vaaditaan vielä paljon\nennenkun Suomemme -- niin, ennenkun Pohjolamme pimeihin korpiin tiedon\naurinko paistaa. (Kuuntele sinä nyt, Kaisu, minä vähän valmistelen\npuhettani.) Sillä tämä maa, jota köyhäksi sanotaan, ei ole köyhä eikä\nsen luonto karua. Suuri isänmaan ystävä, runoilija ja kirjailija Sakari\nTopelius sanoo, että tässä maassa voi elää kaksitoista miljoonaa\nihmistä... Mutta työtä on meidän jokaisen tehtävä, työtä kansamme\nkohottamiseksi tietämättömyyden unesta. Sillä pimeä korpi on vielä\nkirkon vieressäkin, jossa nuoriso aikaansa turhissa, irstaissa menoissa\nviettää... (Miltäs alkaa kuulua?)\"\n\nHilma katsoi Kaisuun ylpeänä silmät loistaen ja pää pystyssä. Kaisu\nvuorostaan tuijotti, suu auki, Hilmaa ikäänkuin tämä olisi ottanut\nhyvät ryypyt tai muuten ollut suunniltaan.\n\n\"Niin... ja minä aion vielä puheeni lopussa koskettaa hyvinkin arkaa\nkohtaa... aion puhua nuorison yöjuoksusta ja epäsiveellisyydestä\nyleensä... Täällähän syntyy aina ensimmäinen lapsi heti häiden jälkeen,\nvälistä ennenkin... ja sitäpaitsi on äpärälapsia... se on juuri seuraus\nyöjuoksusta...\"\n\n\"Etkö sinä sitten koskaan ole päästänyt poikia illalla kamariisi?\"\nkysyi Kaisu ikäänkuin se tässä olisi pääasia.\n\n\"En ole, ja nyt jos koettaisivat, niin häpäisisin niin että...\"\n\n\"Eikös Kaupin leski ole koettanut?\"\n\n\"Vielä mitä!\" sanoi Hilma halveksien. \"Minä halveksin nyt kaikkia\nmiehiä...\"\n\n\"Mutta mihinkäs sinulta sitten se Pentti jääpi?\"\n\n\"Hän on samanlainen kuin muutkin...\"\n\nTahtomattaan Hilma pillahti itkuun ja vaikeroitsi:\n\n\"Voi, voi, tämä elämä on ikävää...\"\n\n\"Jopa sinä olet kummalla luonnolla tänäpäivänä\", sanoi Kaisu.\n\nMuuta hän ei osannut Hilman oudon käytöksen suhteen sanoa.\n\nKun Hilma hetken oli vesitellyt, muistutti Kaisu:\n\n\"Mutta eikö sinun pitänyt mennä lypsämään, kun äidilläsi on sormi\nkipeä?\"\n\nHilma nyyhki vielä.\n\n\"Mitä minä huolin lypsyistä ja lehmistä\", nyyhki hän ja yritti alkaa\nuudelleen itkeä.\n\nKaisu ei ymmärtänyt sanoa sitä eikä tätä.\n\n\"Kun ei ole yhtään oikeaa ystävää koko maailmassa\", huokaili Hilma.\n\nKaisu käsitti laillaan \"ystävä\"-sanan ja virkkoi:\n\n\"Ottaisit sen Kaupin lesken, niin saisit samalla kertaa ystävän ja\ntavaraa...\"\n\nHilma loi Kaisuun halveksivan katseen.\n\n\"Sitäkö sinä kutsut ystävyydeksi?\" sanoi hän.\n\n\"Ottaisin minä ja ottaisi hänet moni muukin, jos tarjona olisi\", sanoi\nKaisu. \"Kappalaisen Eedlakin varmaan ottaisi, jos saisi... Vaan ei\nkuulu huolivan Kaupin leski hänestä...\"\n\n\"Elä, hyvä Kaisu, puhu minulle enää puolta sanaa Kaupin leskestä...\"\n\n\"Mutta jo sinä olet kummanluontoinen ihminen!\" kummaili Kaisu eikä\nvähääkään ymmärtänyt Hilmaa.\n\n\"Niin minä olen.\"\n\n\"Mistä sinä sitten Kaupin leskelle olet suuttunut? Kaikki tytöt vaan\nsanovat, että jo he ottaisivat... eikä ole vielä vanhakaan... Eikä\ntöihin karttaisi se mies...\"\n\n\"En minä huoli!... Minulla on suuri ihanne, jonka aion toteuttaa...\nmuualla...\" Kaisa ei taaskaan ymmärtänyt, mitä Hilma tarkoitti.\n\n\"Taidat sinä vielä muistella sitä laulaja Halmista, tukkipoikaa...?\"\nkysyi hän. \"Olen minä hänet tänä kesänä nähnyt... ja sinua\ntiedusteli... Elä nyt taas rupea itkemään... No, tulet sinä sitten\nhuomenillalla Haukkavaaran laelle?\"\n\nHilma mietti hetkisen.\n\n\"Tulen minä\", vastasi hän, pyyhkien kyyneliä silmistään.\n\n\n\n\nV\n\n\nMarianpäivänä, elokuun 4 päivänä, vietettiin pappilassa aina ruustinnan\nnimipäivää, ja sinä päivänä piti kaikkien pitäjän nuorten kokoontua\npappilaan, iloksi vanhuksille. Silloin siellä saatiin leikkiä ja pitää\nhauskaa.\n\nHilma oli myöskin saanut kutsun.\n\nHän päätti lähteä, vaikka ei ollutkaan pitäjän herrasväen kanssa\ntuttava. Kirkonkylässä oli paljon opiskelevaa nuorisoa, oli\nsekä nais- että miesylioppilaita, nuori metsäherra ja kaksi\nkansakoulunopettajaa.\n\nNe olivat Hilman mielestä aina näyttäneet ylpeiltä, metsäherra\nvarsinkin. Ja ruotsinkieltä oli hän kuullut ylioppilaidenkin puhuvan,\nvaikka suomenkielisen koulun olivat käyneet. Herraslähtöä muka olivat.\nHilma oli päässyt siihen uskoon, että ne halveksivat kansaa, ne eivät,\nvaikka kykenisivät, pane rikkaa ristiin kansan hyväksi, eivät kohdista\nrakkauttaan kansan syviin riviin eivätkä välitä sen huolista...\n\nNiille pitäisi kerran saada sanotuksi...\n\nHän jo kyllä tiesi paljon -- siitä oli ollut kansanopistossakin puhe --\nhänen oli tehnyt jo aikaa mieli kappalaisen neideillekin sanoa\nsuomalaista totuutta. Nekin ne olivat niin olevinaan, etteivät puheille\nalentuneet, vaan syrjäsilmällä katselivat, keskenään supattivat ja\nnaureskelivat. Nyt viime juhannuksena oli Hilma sen viimeiseksi\nnähnyt...\n\nKun hän kirkon luona puheli opettajan kanssa ja kertoi olostaan\nkansanopistossa, niin kappalaisen neidit ja pari ylioppilasta nauraa\nvirnistelivät -- heille. Mistä syystä ja millä oikeudella? Opettaja oli\nkyllä vakuuttanut, etteivät nuo heille naura, mutta Hilma oli\nmielestään siitä varma ja halveksi heitä koko sydämestään.\n\nMutta nyt hän päätti heille sanoa, minkälaisia isänmaanystäviä he\nolivat...\n\nHän ihan paloi innosta. Hän ei antaisi väittelyssä perään -- sen verran\nhänkin jo asioita tiesi. Hänelle oli kerrottu, että varatuomari\nKarinkanta, joka koko kouluaikansa oli ollut pappilassa ja jonka\nrovasti sukulaisuuden vuoksi oli kouluttanut, varsinkin oli ylpeä kuin\nkuningas ja itserakas herra. Hänen mielestään ei kansa ollut muuta kuin\nraskasta työtä varten -- herrat ne olivat, jotka kansaa johtivat ja\nsitä opastivat...\n\nOlikohan semmoinen vintiö lukenut koskaan Snellmanin aatteita?\n\nTuskin oli. Ja tuskin oli koskaan kansansa ja isänmaansa hyväksi\naikonutkaan mitään tehdä!\n\nMitä vielä. Eivät ne muuta ajatelleet kuin omaa hyväänsä, ja omaksi\nhyödykseen ne kaikki tekivät.\n\nNäitä Hilma jutteli naapuritalon Kaisulle, kun pukeusi pappilaan\nlähteäkseen. Kaisu katseli hänen toimiaan ja kuunteli hänen puheitaan.\n\n\"Paljonpa on puhuttu kirkonkylässä siitä puheestasi, jonka Haukkavaaran\nlaella pidit... Olisivat saaneet olla sitä kuulemassa herratkin...\"\n\n\"Niinkö? Kenen olet kuullut puhuvan?\"\n\nHilman silmät loistivat.\n\n\"Kauppiaan puodissa puhuttiin. Kanttori, joka oli laella, kuten\nmuistat, sanoi, ettei semmoista puhetta pysty moni mieskään\npitämään...\"\n\n\"Entäs muut? Puhuivatko muutkin?\"\n\n\"Sanoivat kaikki, että se tyttö on tullut äijävaariinsa, joka oli\nmainio puhuja ja teki laulujakin...\"\n\nHilmasta tuntui sanomattoman hyvältä.\n\n\"Kyllä he vielä saavat minusta kuulla muutakin... odottakootpa...\"\n\nHän seisoi kuvastimen edessä ja kampaili pitkiä kullankeltaisia\nhiuksiaan.\n\n\"Jopa sinä... kylläpä sinä vasite kampaat...\"\n\n\"Täytyy olla aistikkaasti puettu, ilman joutavia koristuksia\", sanoi\nHilma ja silmäili päätään kuvastimessa joka kulmalta.\n\n\"Hyvä on nyt\", vakuutti Kaisu. \"Jo sinä nyt kelpaisit vaikka vihille.\"\n\nJa sitten oli Hilma valmis lähtemään ruustinnan nimipäiville.\n\nKaisulla oli myös asiaa kirkonkylään, niin että heidän nyt sopi yhtä\nmatkaa mennä. He kävelivät talon rantatietä törmälle ja lähtivät\nrantatörmän polkua pitkin kirkolle päin.\n\nNiitty, jonka yli polku kirkonkylään vei, oli jo osaksi tehty. Latojen\nikkunoista pullisteli kauniin vihreitä maaheiniä ja pieleksistä latojen\nvieriltä tuoksui kuivuneiden kukkien miellyttävä lemu. Luhdikoita,\njotka olivat notkoissa ja alangoissa alempana, oli vielä niittämättä,\nmutta jo törrötti sielläkin korkeita, piikkipäisiä suovia kuin suuren\nsuuria jättiläisnokkosia.\n\nTytöt kävelivät pitkän matkaa puhelematta, mutta kun kirkonkylä alkoi\nnäkyä, sanoi Hilma:\n\n\"Hullusti se kävi Aholan Annallekin... Riihitansseissa kulkikin ja\nkaikilla markkinoilla... Tiedätkö sinä, Kaisu, kuka hänen lapsensa isä\non?\"\n\n\"On siitä puhuttu paljonkin, vaan lienevätkö oikeaan osanneet... on\nsitä puhuttu Kaupin leskeäkin...\"\n\nHilma jäi suu auki Kaisua töllistämään.\n\n\"Eihän sekään mikään mahdoton asia olisi\", arveli Kaisu. Kun palasen\nmatkaa vielä kävelivät, sanoi Hilma:\n\n\"Se on sikamainen asia.\"\n\nKun Hilma saapui pappilaan, olivat sinne jo muut vieraat tulleet.\n\nSiellä olivat pitäjän kaikki sekä vanhat että nuoret herrat, rouvat ja\nneidit.\n\nHilma tunsi menevänsä hämilleen, kun joutui joukkoon, jossa hänellä ei\nollut muita persoonallisia tuttavia kuin molemmat kansakoulun\nopettajattaret. Vaikka hän oli aikonut esiintyä rohkeasti, tunsi hän\nkuitenkin painoa hartioillaan ja oli huomaavinaan että kappalaisen\nneidit, varsinkin vanhempi, Eedla, tarkastelivat häntä kiireestä\nkantapäähän. Herrat eivät juuri erityisesti tarkastaneet. Nuori\nmetsäherra kuitenkin näkyi silloin tällöin silmäilevän...\n\nRovasti ja ruustinna olivat hänelle ystävällisiä niinkuin ennenkin,\nmutta Hilma oli varatuomari Karinkannan pöyhistyneissä, ilkeän\nlihavissa kasvoissa huomaavinaan pilkkahymyä.\n\nNuoret koettivat aloittaa jotakin leikkiä, mutta se ei tahtonut käydä\nenää niinkuin ennen, jolloin kaikki olivat nuorempia. Nyt olivat jo\nnuoret ylioppilaatkin velttoja, venytteleviä maailmanmiehiä ja\narvelivat, etteivät leikit olleet kuin lapsia varten.\n\n\"Hyvä olisi, että säilyttäisitte lapsen sydämen niin kauan kuin\nmahdollista\", sanoi ruustinna, joka koetti saada nuoret innostumaan.\n\nHilma esitteli, että alettaisiin leikkiä \"Pekan viulua\".\n\nVaratuomari alkoi nauraa hohottaa.\n\n\"Nuorisoseurako tässä perustetaan\", sanoi hän. \"Eihän nyt neiti mahtane\nvaatia meiltä... kukaties lopuksi kansallistanssia...\"\n\nHän nauraa hohotteli ja katseli suurilla pullosilmillään Hilmaa.\n\nHilma punastui ja puri huultaan.\n\n\"Se on loukkaava tuommoinen\", sanoi vanhempi opettajattarista ja nousi\nmennäkseen.\n\n\"Tässä nyt vielä ruveta hulluttelemaan\", lisäsi varatuomari.\n\nNähtävästi hän ikävöi totipöytää, jota ei pappilassa koskaan laitettu.\n\nKanttori koetti olla kohtelias ja huomaavainen Hilmalle. Kun leikistä\nei näyttänyt mitään tulevan, istahti hän, piintynyt vanhapoika, Hilman\nviereen puhelemaan.\n\n\"Neiti aikoo seminaariin?\" sanoi hän.\n\n\"Niin olen aikonut... olen jo hakenut ja saanut kutsunkin Jyväskylään\",\nvastasi Hilma.\n\nVaratuomari ja metsäherra istuivat heitä lähellä, paperossiaan\npoltellen ja jutellen kappalaisen neitien kanssa. Muut nuoret olivat\nmenneet puutarhaan marjoja syömään.\n\nKanttori ja Hilma olivat pian vilkkaassa keskustelussa. Hilma kertoi\nolostaan kansanopistossa ja siitä isänmaallisesta hengestä, joka siellä\njokaista oppilasta elähdytti.\n\nKarikanta kuunteli toisella korvalla heidän haasteluaan.\n\nHilma innostui puhuessaan ja alkoi puhua siitä, ettei isänmaallisuus\nollut monellekaan muuta kuin paljas sana -- ilman merkitystä.\n\n\"Poloisessa Pohjolassamme varsinkin näyttää kansallishenki kokonaan\nkuolleen\", sanoi Hilma. \"Täällä ei ole ainoaakaan aatteen miestä eikä\naatteen naista...\"\n\n\"Eipä taida olla\", myönsi kanttori.\n\n\"Ei ole. Ja kansa elää vailla hengen valoa... herrojen\ntalutusnuorassa...\"\n\nNyt ei Karikanta malttanut olla sekaantumatta keskusteluun.\n\n\"Sallikaa minunkin ottaa osaa intresanttiin keskusteluunne\", sanoi hän\nkohteliaalla äänellä. \"Tuo vanha ja kulunut sananparsi, että kansa elää\nherrojen talutusnuorassa...\" alkoi hän sitten. \"Ellen väärin muista\naikoo neitikin seminaariin?\"\n\n\"Niin olen aikonut!\" vastasi Hilma niin kylmällä äänellä kun voi.\n\n\"Te pyritte siis herruuteen päin tekin ja ehkä juuri sen vuoksi, että\nuskottelette siten helpommalla toimeentulon ansaitsevanne...\"\n\n\"Mitä se tähän asiaan kuuluu!\" tokaisi Hilma väliin.\n\n\"... Ja siten juuri tahallanne pyritte kansan 'syvistä riveistä' --\nniinkuin tuo mahtava fraasi kuuluu -- pois. Kun te puhutte\nkansallishengen kuolemasta...\"\n\nSilloin juuri saapuivat molemmat opettajattaretkin seuraan ja\nistahtivat lähelle Hilmaa ja kanttoria.\n\nKarinkanta jätti lauseensa kesken ja sytytti paperossinsa.\n\n\"Suokaa anteeksi, mutta oletteko lukenut Snellmania?\" kysyi Hilma, ja\nhänen verensä kiehui.\n\nVaratuomari hymähti ja loi merkitsevän katseen metsäherraan.\n\n\"Hyvä olisi, jos tekin lukisitte Snellmania\", vastasi hän. \"Mutta minä\npuolestani neuvoisin teitä, neiti Hilma, että jättäisitte seminaariin\nmenon sikseen...\"\n\n\"Ja minkätähden?\" tikasi Hilma tulipunaisena.\n\n\"Sen vuoksi, ettei kansanopisto suinkaan ole mikään pohjakoulu tai\nvalmistava luokka seminaariin, vaan juuri se oppilaitos, jossa oikeita,\nkunnon kansalaisia, varsinaista maalaisväestöä kasvatetaan...\nSitäpaitsihan kansakoulunopettajan toimi on kovin raskasta ja\nväsyttävää.\"\n\nHän veti pitkän savun paperossistaan ja sanoi sitten ikäänkuin\nyhteisesti kaikille:\n\n\"Harva kansakoulunopettaja pysyy täydessä järjessäänkään ja vielä\nharvempi terveenä... ohoi...\"\n\nToinen opettajattarista, laiha ja hermostunut, sai semmoisen\nkohtauksen, että alkoi huutaen itkeä ja riensi pois sisähuoneisiin,\ntoinen meni ulos, mutta Hilma jäi paikoilleen kanttorin viereen, joka\nnyki partaansa eikä tiennyt mitään sanoa...\n\n\"Siinä nyt näette minkälaista väkeä he ovat... miespuoliset ovat vielä\nhullumpia... Minä en ainakaan ole nähnyt monta kansakoulunopettajaa,\njoka olisi säilyttänyt alkuperäisen, terveen järkensä...\"\n\n\"Te olette hirmuinen ihminen, herra Karinkanta\", sai Hilma sanotuksi.\n\nKarinkanta vain hymyili pirullista hymyään ja vastasi:\n\n\"Minä puhun totuutta, ja totuus on aina raskasta kuulla. Jos tekin,\nneiti Hilma, oikein tekisitte, niin te jättäisitte seminaarihommanne\nsikseen ja alkaisitte toden teolla kansallishenkeä herättää... Eikö\nniin?\"\n\nMutta silloin juuri ilmestyi vanha rovasti ovelle ja sanoi,\nKarinkantaan kääntyen:\n\n\"Mitä sinä, hyvä Akseli, täällä juttuilet, kun opettajatar Neula...\nsairas ihminen muutenkin...\"\n\nHilma ei kuullut enempää, sillä samassa hänkin poistui.\n\nMutta rovasti jäi Karinkannan ja metsäherran kanssa puhelemaan.\n\n\"Ei tässä niin vaarallista keskustelua ollut\", puolustit Karinkanta.\n\"Halusin vain tälle nuorelle talontyttärelle sanoa _minun_ ajatukseni\nseminaareista yleensä ja kansakoulunopettajista erittäin... Mutta\ntällekin neitoselle on suuruudenhulluus noussut päähän nyt jo... mitä\nsitten tekee, kun seminaariin vielä menee...\"\n\n\"Ne ovat sinun ajatuksiasi\", sanoi rovasti. \"Sopimatonta on, että menet\närsyttelemään muutenkin vaivaantuneita raukkoja...\"\n\n\"Sepä se. Sitähän minä tässä juuri koetinkin teroittaa, että\nopettajantoimi on liian raskasta naiselle, koska miehetkään eivät näy\npysyvän järjessään... Tässäkään pitäjässä ei ole ainoatakaan opettajaa,\njoka olisi -- kuinka sanoisin -- luonnollisella tavalla kuollut... Mikä\non tullut sairaaksi -- keuhkotautiin ja siihen kuollut, -- mikä taas on\ntullut keskellä kirkasta päivää hulluksi ja siihen kuollut...\"\n\n\"Se nyt on sattunut täällä, mutta...\" sanoi rovasti.\n\n\"Setä ei tee oikein lainatessaan rahoja Haukkavaaran Hilmalle... Hänen\nterveytensä ei kestä raskasta opettajantointa... Keuhkotautista sukua\non jo valmiiksi...\"\n\n\"Niin\", sanoi rovasti.\n\nMutta silloin juuri tultiin käskemään illalliselle.\n\nEikä varatuomari Karinkanta sen paremmin perustellut omituisia\najatuksiaan kansakoulunopettajista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPuolenyön aikana lähti Hilma kotimatkalle.\n\nÖisin on jo elokuun alussa Pohjolankin taivas hienon hämypilven\npeitossa ja korkeiden vaarojen kupeilla pohottavat metsät mustilta.\nMutta vedet välkkyvät tyynenä yönä ja ilmassa tuoksuu kuivuneiden\nheinien mehevä lemu.\n\nYksin Hilma oikaisi polulle ja rantatörmälle. Lauttoja kulki nytkin\nmonta yhdellä näkemällä, ja jokaisella lautalla loimusi iloinen\ntervastuli.\n\nHilman ajatukset paloivat kuin tulessa, yksi meni, toinen tuli, ja\noudosti sykki hänen sydämensä. Elämä tuntui niin kummalliselta,\nkylmältä ja kolkolta kuin hauta...\n\nTämmöistäkö se olikin oleva!\n\nPentti, jota oli rakastanut ja jonka oli uskonut ihanteelliseksi\nnuoreksi mieheksi, olikin ollut kömpelö ja kylmä, tunteeton raukka,\njonka puheet eivät olleet mistään kotoisin...\n\nHilma tunsi kylmiä väreitä käyvän sydämessään, muistellessaan Pentin\nkirjeen sisältöä...\n\nPettynyt oli hän nytkin, ruustinnan nimipäivillä. Hän oli salaa\ntoivonut, että joku... ehkä kaikkikin... sanovat jotakin hyvää siitä\nhänen puheestaan, jonka hän oli Haukkavaaralla pitänyt. Mutta ei\nsanaakaan puhunut kukaan...\n\nJa sitten tuo pirullinen varatuomari, jonka sanat sattuivat luihin ja\nytimiin!\n\nHän ei koskaan ollut tuntenut olevansa niin kahdella päällä kuin nyt.\nSillä nyt nousi sydämeen vieras ajatus, joka ei ennen ollut siellä\nsijaa saanut, vaikka ohimennen joskus mielikuvituksessa vilahtikin...\n\nJos sittenkin suostuisi menemään Kaupin leskelle... Mimmihän joutuu\npian naimisiin Pajukylään Ylimännikön rikkaalle pojalle... ja nuoremmat\ntyttäret olivatkin olleet hyviä Hilmalle...\n\nSalomoni oli hyväsydäminen mies, jonka kanssa kyllä toimeen tulisi...\nHän ottaisi Lailan omaksi tyttärekseen uuteen kotiinsa, kasvattaisi,\nkouluttaisi pikkusiskon vaikka yliopistoon asti...\n\nJa isä ja äiti ja muut saisivat rauhassa kotitalossa työskennellä.\nNiinpäin oli rovastikin puhunut, eikä saattanut Hilma uskoa, ettei\nrovasti hänen parastaan tarkoittanut...\n\nHän käveli kiivaasti, ajatusten ja tunteiden mellastaessa sydämessä...\n\nOliko olemassakaan enää ihanaa, puhdasta, himotonta rakkautta,\nsellaista, jota hän oli tuntenut Penttiä kohtaan? Ei ollut äiti\nsemmoista sanonut olevan ja Ylitalon Kaisu oli vakuuttanut, ettei ollut\nyhtään tyttöä koko kirkonkylässä, joka ei Kaupin leskeä miehekseen\nottaisi, -- aina kappalaisen neidistä alkaen...\n\nNäyttäisikö niille, että hän sen ottaa kuin hyllyltä Kaupin lesken...\n\nSalomoni oli jo hänelle kihloja tarjonnut, mutta ei ollut Hilma\nhuolinut... Mutta jos vielä tarjoaa, niin hän...\n\nHilma oli jo ehtinyt siihen kohti, jossa Haukkavaaran rantatie nousi\ntaloon.\n\nKaikki nukkuivat. Tikapuissa, jotka olivat asetetut rakennuksen\nräystästä vasten, riippui varsiinsa köytetyitä viikatteita ja haravia.\nPienoinen, uusi ja vastatervattu harava oli kolmannella piillä... Se\noli pikku Lailan harava, josta tämä paljon piti ja jolla toisten\njoukossa haravoi...\n\nHilman haravaa ei näkynyt missään. Ennen oli hänelläkin oma haravansa,\nja ennen hänkin... Mutta nyt ei ollut käynyt niityllä koko kesänä kuin\nyhden ainoan kerran eikä silloinkaan isosti apuna ollut...\n\nPorstuan ovi oli jätetty auki, ja Hilma käveli kevein askelin tuvan\nläpi omaan huoneeseensa, joka oli rakennuksen pohjoispäässä. Huoneessa\noli hämärä, ja Hilma sytytti kynttilän.\n\nEi hän oikeastaan kyennyt mitään asiaa ajattelemaan. Ristiriitaisina\najelehtivat ajatukset sinne tänne. Ei hän tuntenut itseään\nonnettomaksikaan, mutta tyhjältä sydän tuntui ja tuleva elämä\nkangasteli hämäränä.\n\nHän otti pöytälaatikostaan käsikirjoituksen, johon ei moneen viikkoon\nollut kyennyt mitään lisäämään ja alkoi sitä katsella...\n\nSiihen oli kirjoittanut oman sydämensä tunteita, omia onnekkaita\nmielialojaan kuvaillut...\n\nMihin suuntaan hän jatkaisi? Kerran hän vielä jatkaakin...\n\nMutta siitä mitä ja miten hän kertomuksensa juonta alkaa kehittää, ei\nhän selville päässyt.\n\nHän vaipui levottomaan uneen ja näki unta, että häntä joku puristi\nkurkusta.\n\n\n\n\nVI\n\n\nOli jo eletty syksyyn.\n\nRiihiä jo puitiin Haukkavaarassakin paraikaa. Aaro isäntä oli saanut\nvielä velkamiehensä vartomaan ja talonmyynti-kuulutus oli peruutettu.\nVuoden sato oli tänä vuonna ollut runsas kaikin puolin, ja Aaro oli\nsitäpaitsi onnistunut saamaan paperipuumetsälleen ostajan.\nMetsärahoilla saikin kiivaimmat velkamiehensä asettumaan. Ja Hilma oli\nmennyt seminaariin. Hämärtyvänä iltana, kun riihestä oli palattu ja jo\noli kylvetty, istuivat Haukkavaaran isäntä ja emäntä keskenään\njutellen.\n\nHilman menon jälkeen oli Kaupin leski vielä käynyt Haukkavaarassa\nikäänkuin Hilman jälkiä nuuskimassa. Pahalla päällä ja raskasmielisenä\noli ollut, mutta ei ollut kuitenkaan uhannut hakea velkaansa Aarolta,\nvaikka hänellä olikin suuri saatava.\n\nJa kun Kaupin leski oli suoraan Aarolta ja emännältä kysynyt, mikä\nsaattoi olla syynä, ettei Hilma, köyhä ja turvaton tyttö, suostunut\ntulemaan pitäjän parhaaseen taloon emännäksi, niin oli emäntä silloin\nsanonut, että huhu kertoi Salomonin olevan Aholan Annan lapsen isän --\nja sitä oli Hilma pahana pitänyt.\n\nSilloin oli Kaupin leski kironnut ja sen pitempiä puheita pitämättä\nlähtenyt pois.\n\n\"Vaan lieneekö sitä oikeastaan moittinut\", arveli emäntä. \"Eihän Hilma\nminusta ollut entisen lainen missään suhteessa sitten kun sieltä\nkansanopistosta palasi... Yökaudet luki ja kirjoitteli kesälläkin ja\nusein itkikin. Ja ennen kun oli semmoinen hyvä karjanhoitaja ja\nverraton lypsäjä ja muuhunkin työhön aina ruttosa rupeamaan, niin ei\nole koko kesänä kun kerran pyytämättä lypsämään tullut ja kerranko lie\nkäynyt niityn laidassa... Ei siellä vaan siinä opistossa työhön\nkehoteta... lukemaan ja lukemaan vaan ikäänkuin sillä henkensä\nelättäisi... Vai eikö ole totta?\"\n\nEmäntä puhui kuin moittien Aaroa kaikesta.\n\n\"Niinpä näytti\", myönteli Aaro alakuloisesti. \"Vaan minkäpä minä sille\ntein. Semmoinen haluhan sillä oli sinne, että lakkaamatta kärtti...\"\n\n\"Mikset komentanut työhön, vaan annoit joutilaana keimailla ja\nkirjojansa lueskella?\" ärähti emäntä taas.\n\n\"Olisipa siinä ollut tilaisuus sinullakin Hilmalle sanoa... ja ehkäpä\nhän itsensä silläkin tiellä elättää, niin rovasti ainakin vakuutti\",\nsanoi Aaro.\n\nSiihen ei emännällä ollut vastaan sanomista. Mutta sen sijaan alkoi hän\ntaas syytellä isäntää:\n\n\"Jos hän ei olisi kansanopistoon päässyt ja siellä niitä 'aatteita'\nsaanut päähänsä, niin epäilemättä olisi Kaupin leskelle vaimoksi mennyt\n-- siihen monen kylän tyttäret toivoivat. Vaan kun et sinäkään kovaa\nsanaa sanonut, vaan annoit aina perään... Eihän Hilma yksin minun\nporinastani ja puheistani huolinut...\"\n\n\"Mitäpä pakottamaan naimisiin, kun ei itsellä halua ollut... ja\nluulenpa Hilman kuuluvan sinulle sen verran kuin minullekin...\"\n\nAaron äänessä soi katkera sävel, jota emäntä tuskin koskaan ennen oli\nkuullut. Ei pahimpina kiusausten hetkinäkään ollut Aaro, aina siivo ja\nsydämellinen, viitannut siihen, ettei Hilma ollut hänen lapsensa.\n\nMutta sen tunsi emäntä nyt, ettei asia Aaron mielestä ollut häipynyt\neikä koskaan tietenkään unohtuisi, vaikka Hilmasta näytti pitävän niin\npaljon kuin muistakin lapsista.\n\nSanaakaan enää virkkaamatta nousi hän ja läksi navetan puoleen.\n\nMutta Aaro jäi yhä hämärämmäksi käyvään pirttiin istumaan omiin\nmietteisiinsä vaipuneena, eivätkä hänen surumielisiä ajatuksiaan\ntuntuneet häiritsevän pienemmät lapsetkaan, jotka lattialla\nmellastivat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMyöhään syksyllä, kun joki jo oli jäässä, jänkät miehen kantavina\nmutakenttinä ja talven valkoinen käsi ilmassa viipotti, saapui Hilmalta\nensimmäinen kirje kotiaan. Isän osoite oli kirjeessä, sillä Hilma\ntiesi, ettei äiti osannut kirjoitusta lukea.\n\nKun Aaro sunnuntaina palasi kirkolta, ilmoitti hän, että Hilmalta oli\nkirje.\n\nMutta vasta sitten, kun emäntäkin oli navettatyöt tehnyt ja takkaan oli\nsytytetty pystytuli, kokoontuivat kaikki lapset ja emäntä isän\nympärille kuuntelemaan Hilman kirjettä.\n\nMutta merkillisen lyhyt oli Hilman kirje. Ei selittänyt olostaankaan\nmuuta kuin että hän \"voi hyvin\". Ei ollut terveisiäkään nimenomaan\nkenellekään muulle lähettänyt kuin pikku Lailalle. Ei tiedustellut\nkotikylän kuulumisia eikä naapureista mitään. Ei ollut Kaupin\nleskestäkään sanaakaan.\n\nAaro näytti pettyneeltä ja emäntä istui puhumattomana ikäänkuin lisää\nodotellen.\n\n\"Eikö muuta mitään kirjota?\" kysyi hän vihdoin.\n\n\"Eipä näy muuta olevan... puhdasta paperia tämä loppu\", vastasi Aaro ja\nkääri kirjeen kokoon.\n\n\"Eikös Hilma Lailalle mitään lähettänytkään?\" kysyi pikku Laila, joka\nisää vasten nojaantuneena oli kirjettä kuunnellut.\n\n\"Olihan siinä terveiset sinulle\", sanoi emäntä, ja noustessaan ylös\nlisäsi hän tuikealla äänellä:\n\n\"Muille ei ole liiennyt sitäkään.\"\n\nMutta Aaro nousi ja pani Hilman kirjeen virsikirjan väliin\nloukkokaappiin.\n\nKun he illalla asettuivat levolle, ei Aaroa tuntunut nukuttavan.\n\n\"Mitä sinä valvot?\" kysyi häneltä emäntä.\n\n\"Ajattelin minä kysyä sinulta yhtä asiaa... vaikka olisi sen saanut jo\nennenkin kysyä, mutta en ole saanut sanotuksi...\"\n\nEmäntä kuunteli ääneti. Hän alkoi aavistaa, mitä Aaro aikoi kysyä.\n\n\"Oletko sinä koskaan sanonut Hilmalle, kuka hänen isänsä on?\" sai Aaro\nnyt sanotuksi.\n\n\"Mistä sinulle nyt semmoinen johtui mieleen?\" tiedusteli emäntä.\n\n\"Ajattelin tuosta kirjeestä... Kun aina minulle oli niin rakkaan\nluontoinen, niin nyt vaan muutaman rivin kirjoittaa...\"\n\n\"En minä koskaan ole puhunut, eikä minun kauttani koskaan tietoa saa...\nEikähän sitä asiaa kukaan muu tiedäkään kuin me kahden ja se kolmas,\njoka jo on kuollut...\"\n\nEmäntä puhui kiihkeämmällä äänellä kuin tavallisesti.\n\n\"Hyvä olisi, ettei saisi tietää\", sanoi Aaro huoaten. \"Omanani olen\npitänyt Hilmaa niinkuin näitä toisiakin.\"\n\n\"Kyllä vaan sinä olet puolestasi hyvä ollut. Vaan olisin minä suonut,\nettä Kaupin Salomonin olisi ottanut miehekseen...\"\n\n\"Vaan vastenmielinen kai oli ja pelkäsi, luulen, niitä entisen emännän\nlapsia... Hyvältä tuntuu mielestäni, etten enempää pakottanut...\"\n\n\"Olisit saanut pakottaa...\"\n\n\"Hyvä on, etten pakottanut... Minusta tuntuu, että Hilma on nyt meiltä\niäksi mennyt...\"\n\n\"Pyh! Miten niin uskot ja ajattelet...?\"\n\n\"En minä osaa niin selittää sitä, vaan niin minusta tuntuu.\"\n\n\"Ne ovat taas niitä sinun omia pehmeitä ajatuksiasi! Lupasihan hän\nmuistaa ja ottaa Lailankin kouluttaakseen...\"\n\n\"Niin minusta vaan tuntuu, ettei tule enää. Oli surkeaa, kun koko välin\nitki ihan asemalle asti...\"\n\nEi emäntäkään siihen mitään virkkanut. Mutta kun kumpikin vielä\nvalvoivat, sanoi Aaro:\n\n\"Kun ei tulisi isänsä luontoinen, hurja ja huikentelevainen...\"\n\n\"Minuun se on tullut... kova on luonto, sen olen nähnyt, ja ylpeä\nlisäksi kuin mikähän...\"\n\nEmäntä nukkui pian, mutta Aaro valvoi aamupuoleen yötä ja mietiskeli\nsyytä, miksi Hilma niin lyhyen kirjeen oli kirjoittanut.\n\n\n\n\nVII\n\n\nHilma oli jo opettajattarena omassa koulussaan.\n\nVuodet olivat kuluneet, ja loistavasti oli Hilma koulunsa suorittanut\nja parhaimpana pois päässyt. Nyt oli hän aloittamassa ensimmäistä\nlukukautta.\n\nHän on vähän laihtunut näinä neljänä raskaana vuotena ja jonkunlainen\nhermostuminen häntä vaivaa. Varsinkin iltaisin ja öin.\n\nPari päivää on koulu vasta ollut avoinna, ja hänellä on ollut paljon\ntyötä. Hän tuntee väsymystä.\n\nMutta kun hän, kun syysilta alkaa pimetä, koettaa levähtää, lentävät\najatukset lapsuuden kotiin kauas Pohjolaan... ja jostakin julmasta\nteosta tuntuu tunto häntä soimaavan.\n\nNyt hän vasta oikein joutaa ajattelemaan. Sillä hän on tähän asti\ntehnyt työtä ja ahkeroinut eikä ole tahtonutkaan muistaa muuta. Mutta\nnyt on tullut raskas kivi sydämeen... Tunto soimaa siitä, että ylpeys\nesti hänet enää palaamasta entiseen köyhään kotiin, korkean\nHaukkavaaran alle. Sillä ei ole Hilma, sittenkun sinä koreana elokuun\niltana seminaariin läksi, kotipitäjässään käynyt. Kesät on viettänyt\nmilloin minkin luokkatoverin luona ja siten loma-aikansa kuluttanut.\n\nOli kulunut vuosia, ettei ollut sanaakaan kirjoittanut eikä vuorostaan\nminkäänlaisia tietoja kotipuolestaan saanut...\n\nJa tahallansa oli hän tänne näin kauas etelään tahtonutkin...\n\nMutta nyt juuri kun hän oli aloittamassa kouluaan, oli hän saanut\ntiedon, että isä, Haukkavaaran Aaro, oli kuollut...\n\nHaukkavaara!\n\nHilma oli lyhentänyt nimensä Vaaraksi.\n\nNäinä vuosina oli hänellä ollut kuin unehtuneena kaikki, koko entisyys,\nlapsuus ja koti siihen asti, kun seminaariin läksi. Mutta nyt\nvirtasivat kaikki muistot yhdellä kertaa hänen mieleensä...\n\nSuuret unelmansa ja haaveensa hän muisti ja kuvan siitä\ntulevaisuudesta, jonka valoisina kesäöinä oli mieleensä loihtinut.\nMuisti hän senkin, kuinka oli aikonut itsensä uhrata vanhempainsa ja\npienten siskojensa hyväksi...\n\nNyt ne raukat eivät edes olleet saaneet kirjettäkään häneltä kahteen\npitkään vuoteen...\n\nPikku Laila parka!\n\nHänelle tuli yhtäkkiä niin ikävä, että hän purskahti äänekkääseen\nitkuun., ja ensi kerran elämässään tunsi hän, että hän olikin yksin,\naivan yksin...\n\nHän koetti tyyntyä, mutta sitä suurempina tuntuivat nyt tunnon tuskat\nraatelevan... Eikä tämä hänen elämänsä, jonka oli kuvitellut ihanaksi,\ntuntunut minkäänarvoiselta... Pettymyksiä pitkin matkaa... ystäviä,\njoiden ystävyys ei kestänyt kuin hetken...\n\nIsänmaa!\n\nSen entinen kaiku oli kadonnut ja hänen oma voimansa vähentynyt. Mitä\nhän voisi tahi mihin kykenisi hän täällä, kaukana Pohjolasta...!\n\nSivumennen vilahti Pentti Luhtaniemikin hänen mieleensä ja ne muutkin\ntoverit kansanopistoajalta. Pentti oli hukkaan joutunut... Hän oli\nseminaarissa ollessa lukenut sanomalehdistä, että Pentti oli vangittu\nmurhasta, jonka juovuksissa oli tehnyt...\n\nMutta sitten taas vilahti valoa hänen mieleensä. Hän pyyhki\nkyyneleensä, silmäin loisto palasi ja suun ympärille ilmestyi käskevä\npiirre...\n\n-- Jos muut sortuvatkin... niin en sorru minä... minä taistelen kaikkea\npahaa vastaan maailmassa... minä opetan koululapsille siveellisyyttä ja\nkehoitan heitä... minä vihaan kaikkia miehiä... sillä heissä ei ole\nyhtään ainoaa kelpomiestä, jonka entisyys ei olisi tahraantunut...\n\nHyi heitä! Ja hyi kaikkea!\n\nHän nousi ja alkoi järjestellä huoneessaan.\n\nPitäjä, johon Hilma oli päässyt opettajattareksi oli Etelä-Suomen\nsuurimpia, ja hänen koulunsa oli kaikin puolin mallikelpoinen. Se oli\nkeskellä vankkaa kylää, josta rautatieasemalle ei ollut kuin muutamia\nkilometrejä.\n\nHänen edeltäjänsä oli viime keväänä kuollut -- keuhkotautiin, oli\nhänelle sanottu. Vanha ja vaivainen oli jo ollutkin, hermostunut\nvanhapiika, joka ei sallinut mitään leikkiä.\n\nKylä ja kouluhuoneet miellyttivät Hilmaa, mutta vaikka hän koulun\npuutarhassa, akkunansa alla, näki omenapuita, suurten kauniiden\nhedelmien peitossa, lensi ajatus kuitenkin Pohjolaan, Haukkavaaran\nalle... Siellä oli ollut pihlaja, joka juhannuksena oli valkoisessa\nkukassa ja syysmyöhällä punoitti marjoistaan...\n\nKun hän sitä alkoi ajatella, nousi itku taas kurkkuun ja hän heittäysi\nkeinutuoliin.\n\n-- Kun kuluu talvi ja tulee kesä, niin lähden Pohjolaan, -- mietti hän\nitkunsa välissä. -- Missä lienevätkin? Maailmalle kai kaikki joutuneet,\npikku Laila parkakin! Kuinka sydämetön olen ollutkaan!\n\nHän itki niin -- koko elämänsä tänä yhtenä ainoana iltana.\n\nMutta taas tyynnyttyään muisti hän Kaupin leskeä... ja tunsi, ettei hän\njaksanut ajatella sitä loppuun, -- kun ajatteli mahdollisuutta että hän\nnyt olisi Kaupilla emäntänä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta vähitellen, kun hän alkoi tutustua pitäjään ja pitäjäläisiin,\nalkoivat päivätkin tuntua lyhemmiltä, ja välisti voi hän jo laskea\nleikkiä lastenkin kanssa tunnilla.\n\nHän oli alussa välttänyt seuraa ja kulki enimmäkseen yksin. Harvoin hän\nhymähti, ja oli vähäpuheinen varsinkin isommassa joukossa.\n\nMutta pitäjän nuorilta miehiltä ei jäänyt huomaamatta, että uusi\nopettajatar, Hilma Vaara, oli kaunis tyttö, joka pukeusi aistikkaasti\nja käveli komeasti, että hänen hymynsä oli suloista ja olentonsa\nviehkeää.\n\nJa kun Hilma joulun aikana nuorisoseuran iltamassa piti puheen,\nmyönsivät kaikki, että heidän oli onnistunut saada lahjakas\nopettajatar.\n\n\"Mutta hän on vähän omituinen...\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Öisin valvoo ja itkee, ja kun nuoria miehiä näkee, niin melkein\npelkää...\"\n\n\"Kyllä hän siitä tasaantuu... ehkä liiaksi rasittunut ja\nhermostunut...\"\n\n\"Niin kaiketi...\"\n\nMutta kukaan ei onnistunut pääsemään Hilman tuttavuuteen, ja yhä\nharvemmin kävi hän missään seurassa; varsinkin hän silminnähtävästi\nvältti miesten seuraa.\n\nTalven tullen muuttui hän yhä raskasmielisemmäksi, valvoi öisin ja\npäivin, oli heikko ja hajamielinen. Oppilaatkin näkivät hänen usein\nrientävän huoneeseensa itkemään.\n\nUsein iltasin yksin istuessaan mietti hän tilaansa ja huomasi, että\nhänen terveytensä huononi huononemistaan. Ei hän oikeastaan itsekään\ntiennyt, mikä häntä vaivasi.\n\nMiksi oli hän katkera ja epäluuloinen ihmisiä kohtaan? Eivät kai nämä\nihmiset olleet syypäät siihen, että hän suri ja murehti... niin, hän ei\ntiennyt itsekään mitä oikeastaan suri. Miksi epäili hän kaikkia ihmisiä\nja luuli pienimmänkin hymyn toisen huulilla olevan pilkkahymyä hänelle?\n\nOli häntä kehoitettu liittymään nuorisoseuraan, käymään naapureissa ja\nolemaan iloinen. Mutta kehoitukset olivat kuin kieltoa hänelle. Yhä\nenemmän hän epäili joka ainoaa ihmistä...\n\nKerran talvella oli hän saanut kotipitäjän rovastilta kirjeen, jossa\nrovasti m.m. oli kirjoittanut: \"Kuinka sinua muuten nyt tuntuu\nopettajatoimesi miellyttävän? Minä olen niin lapsellisessa uskossa\nvieläkin, että paremmin olisit sopinut maalaistalon emännäksi kuin\nkansakoulunopettajattareksi...\"\n\nMutta sanaakaan ei ollut rovasti maininnut haukkavaaralaisista, --\naivan kuin aavistaen, ettei Hilma tahtonutkaan tietää...\n\nIsä oli kuollut... totta kai oli talo joutunut vieraan käteen!\n\nÄitiä muisteli Hilma tylsin, kylmin tuntein. Äiti ei ollut koskaan\nhäntä ymmärtänyt. Aina oli moittinut ja työtä, työtä vain komentanut\ntekemään... Isääkin oli äiti Hilman mielestä usein pahoin kohdellut ja\nraa'asti puhunut silloin kun Hilma aatteitaan selitti...\n\nMutta nuorempia siskoja hän ikävöi ja varsinkin Lailaa, jonka\nkasvattaaksensa oli aikonut ottaa...\n\nMutta se toivo häntä vielä virkisti, että kun tulee kevät ja kesä,\nmatkustaa hän taas Pohjolaan, on siellä kesän, vankan vaaran alla ja\nvirtavan virran rannalla... Hän sovittaa sen mitä on rikkonut... ja\ntulee tervein tuntein ja sydämin takaisin...\n\nUsein joutui hän miettimään sitäkin, oliko hän sittenkään osannut\noikeaan, kun pyrki seminaariin. Kaikki se, mitä hän oli kuvitellut ja\ntoivonut tulevaisuudelta, olikin aivan erilaista...\n\nJa haaveet ja toiveet siitä, että hän kerran kulkisi valoa näyttäen\nPohjolan kansalle, olivat kuin tietämättä loppuneet... tuli oli\nsammunut eikä ollut ketään, joka sen uudestaan sytyttäisi...\n\nSemmoisina hetkinä saattoi Hilma istua huoneessaan tuntikausia\nkäsikirjoituksiaan ja muistiinpanoja selaillen. Ne olivat rohkeita\ntuumia, ihania unelmia, jotka noista papereista tuulahtivat. Hän oli\nyrittänyt paljon ja paljon toivonut, mutta ne olivat nyt kuin\nkuolleita...\n\nHän löysi pieniä lastuja, joita kansanopistossa ollessaan oli\nkynäillyt. Niissä oli kuvattu Pohjolan revontulisia iltoja ja talvisten\nöitten aavistelevaa pimeyttä; niissä hehkui lempeä isänmaahan ja\npolo-Pohjolaan, ja niissä oli aina lopussa hän, jonka kättä sai\npusertaa, että sydän lämpesi ja mieli ilostui...\n\nNe olivat niitä muistoja ja sitä aikaa kuvasivat, jona Pentti\nLuhtaniemi oli sankari...\n\nMutta oli siellä sievä lastu kodin ympäristöltä, luonnon kuvaus, jota\nlukiessa Hilmalle kyyneleet nousivat silmiin...\n\nSitä lukiessa veivät ajatukset hänet väkisten virran rannalle, korkean\nvaaran alle. Elokuun ilta oli olevinaan, niinkuin olikin se ilta, jota\nnyt vasten tahtoaan joutui muistelemaan. Hän leikkasi peltoa\njokitörmällä. Väylä oli tyyni ja ilma lämmin. Lauttoja kulki siitä ohi,\nmutta eräs laski talon rantaan...\n\nNe nousivat maihin talon rantaan, kaksi tukkilaista, toinen vanhempi,\ntoinen nuorempi. Kysyivät talosta karjanantia ja puhuttelivat\nystävällisesti... Vanhempi mies nousi taloon, mutta nuorempi istahti\npientareelle (se oli samana syksynä, jona kansanopistoon läksi) ja\nalkoi jutella.\n\n\"Onpa kaunista ja tuleentunutta ohraa\", sanoi hän.\n\n\"On tämä melkoista... eikä ole hallakaan tänä syksynä hätyytellyt\",\nvastasi Hilma.\n\nSiitä pääsivät he keskustelun alkuun. Hän katsahti tukkilaiseen\ntarkemmin. Hän oli nuori, ja hänellä oli ruskea kihara tukka ja hyvin\nlempeät tummansiniset silmät... Eikä hänen kasvoissaan näkynyt sitä\nraakaa leimaa, jota tukkilaisten kasvoissa oli tottunut näkemään.\n\nHänellä oli uudet pitkävartiset pieksut ja kaulassa puhdas huivi.\n\n\"Tämän talon tytär neiti taitaa olla?\"\n\nSilloin hän säpsähti. Häntä ei ollut kukaan vielä sitä ennen \"neidiksi\"\npuhutellut.\n\nHän sanoi nimensäkin, ja kysyi vuorostaan tukkilaisen nimeä.\n\n\"Halminen minun nimeni on...\"\n\n\"Oletteko te se laulaja Halminen, josta olen kuullut puhuttavan...?\"\n\n\"Se minä olen... Vai on neiti kuullut laulaja Halmista mainittavan.\"\n\n\"Olen minä kuullut sen tekemiä laulujakin...\"\n\nHänen kasvojensa ilme oli enemmän surullinen kuin iloinen eikä hän\npuhuessaan hymähtänyt kuin joskus.\n\n\"Täällä on hauskaa minusta olla täällä Pohjan puolessa; en minä täältä\npyri pois milloinkaan...\"\n\nHe puhelivat siinä pitkän aikaa, ja kun ei vanhempaa miestä alkanut\ntalosta takaisin kuulua, läksivät he yhdessä pihaan. He eivät panneet\nsinä iltana lauttaansa kulkemaan, vaan viipyivät aamuun asti.\n\nAamuvarhaisella hän puheli Halmisen kanssa pitkän aikaa kaivon kannella\nistuen... siksi kunnes äiti tuli hopittamaan navetalle. Mutta hyvästiä\nsanoessaan Halminen painoi lämpimästi kättä ja hyvää vointia\ntoivotti... Silmissä oli omituinen, lempeä kaiho ikäänkuin anteeksi\nolisi tahtonut pyytää...\n\nOmituinen surumielisyys Hilman sydämessä nyt tuntui, kun tuota iltaa\nmuisteli, sitä unelmaa, jonka mieli kuvitteli seuraavina päivinä...\n\nHe menisivät naimisiin. Laittaisivat siistin ja sievän tuvan johonkin\nkorkealle jokitörmälle... Heillä olisi navetta ja kaksi lehmää...\nHalminen kulkisi talvisin tukinajossa ja kesäisin kuljettaisi lauttoja\nmeren suulle; heidän elämänsä olisi hauskaa ja...\n\nEikä se haave ollut jättänyt häntä pitkään aikaan\nkansanopistossakaan... ennenkun sitten vasta kun Pentti Luhtaniemeen\ntutustui...\n\nKuinka olisikaan nyt, jos se unelma olisi toteentunut?\n\nEhkä hän olisi nyt onnellinen, terve ja elämänhaluinen... ehkä heillä\nolisi pieni, sinisilmäinen tyttö, joka äitiä seuraisi joen rantaan ja\nkatselisi välkkyville virran vesille, jossa isä suuren tukkilautan\npäällä kulki alas meren suulle...\n\n\"Hyvästi rakkaani... molemmat!\" huutaisi isä.\n\nHilma unehtui niin muistoihinsa, ettei hän huomannut taas yön\ntulleen... eikä muistanut sitäkään, että hänellä huomenna oli raskas\ntyöpäivä...\n\nUupuneena ja itkusilmin hän vihdoin nukahti levottomaan uneen.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nHilma on matkalla entiseen kotiinsa.\n\nOn valoisa kesäyö, Pohjolan kaikkein kirkkain ja ihanin. Valot vaarojen\nla'illa hyppelevät ja virran vesillä ilakoivat. Suuren erämaan sydän on\nsulanut, ja kyyneliin käypi kovan kiveliönkin silmä ihanimpana vuoden\nyönä.\n\nMutta raskas on Hilman mieli; kun hän katselee tuttuja vaarain\nhuippuja, jotka pohjoista taivaanrantaa vastaan ikäänkuin valomeren\nkeskeltä pohottavat, värähtää sydän.\n\nSe on kaunista, tuttua ja verratonta -- niinkuin oli ennenkin. Kukahtaa\nkäki samoin, kaiku kukkulan huipulta toiselle kiertää, mutta Hilman\nmieli vain on raskas.... raskas ja pimeä...\n\nKirkonkylässä vielä liikkuu ihmisiä, vaikka on sydänyö. Monta tuttavaa\non häntä vastaan tullut, mutta ei yksikään ole häntä tuntenut, sillä\nhän ei ole tahtonut ketään silmiin katsoa... Mutta paljon on\nmuutoksiakin näinä vuosina tapahtunut...\n\nKaukaa näkyy jo Haukkavaarankin harmaja laki ja välkkyy saarien välistä\nkirkkaita joen vuopioita. Suuri rauha ja kirkkaus vallitsee tänä\nihanana yönä, jona taivaan ja maan valot toisensa kohtaavat.\n\nHilma on jo ajanut kirkonkylän sivu.\n\nKun hän ehtii siihen paikkaan, jossa maantie kiertäen lähtee\nHaukkavaaraan, mutta polku suoraan oikaisee poikki niittyjen\nrantatörmää pitkin, pysäyttää hän hevosen ja sanoo jalan jatkavansa\nmatkaa.\n\nSiitä palaa kyytipoika ja Hilma jatkaa matkaansa, tuttua polkua pitkin\nyksin kävellen.\n\nEi ole Hilma keneltäkään kysynyt Haukkavaaran väestä, ei tiedä elääkö\näitikään. Ja siskot, asuvatko vielä entisessä kodissaan vai joko ovat\nhajaantuneet maailmalle. Koko tutun taipaleen on hän tahtonut\ntuntemattomana kulkea eikä hän ole kenellekään sanonut kenenkä tytär\noli... ja että oli täältä pohjoisesta. Ei hän tiedä itsekään syytä\nkummalliseen käytökseensä, mutta niin hänestä kuitenkin tuntuu, ettei\nhän tahtoisi nyt, tänä yönä ainakaan, ketään tuttavaa tavata...\n\nNyt onkin viimeinen taival Haukkavaaraan kulumassa. Kun nyt ei vain\nrantatörmällä tulisi ketään tuttavaa vastaan.\n\nMutta ketään ei näy, vaikka hän katselee pitkin rantatörmää, joka\nvihannoi ja kukkii pitkänä, kauniina harjuna ohi Haukkavaaran.\n\nJa Hilma kiirehtii askeleitaan. Joku tukkilautta kulkee ylhäältä\nvuopioiden välistä ja jolloinkin kuuluu paukaus ja pitkien airojen\nnatiseva ääni, kun lauttamiehet raskasta alustaan ohjaavat oikeille\nvesille.\n\nAurinko alkaa jo näkyä Haukkavaaran takaa, kun Hilma ehtii rantatiehen,\njoka taloon nousee. Helpotuksen huokaus pääsee Hilman rinnasta. Hän on\npäässyt taloon kenenkään tietämättä. Vanhan saunan sivu hän kävelee.\nSiinä on pitkää heinää kimaltelevan aamukasteen peitossa ja saunan\nseinää likellä, kivirauniossa, versovat vaarainpensaat rehevinä.\n\nEntisensä näköinen on vielä talo. Pellot ovat jo pitkällä oraalla ja\nluhdikko peltojen alla polvenkahlomana heinikkona. Pian on hän pihassa!\n\nSilloin sattuu silmään pihlaja, joka valkoisena seisoo hänen entisen\nakkunansa alla ikäänkuin morsian vihillä. Kuinka se on tuuheutunut ja\nkasvanut! -- Muistojen, ilojen ja surujen puu! -- ajattelee Hilma. Hän\ntulee pihaan. Ei näy mitään liikettä, mutta talo näyttää kuitenkin\nolevan asuttu, vaikka pitempi nurmi kuin ennen peittää pihamaata.\nPortaat ovat lahonneet, ja alimmainen kynnys on kokonaan poissa. Mutta\nporstuan ovet ovat auki...\n\nAuki ne ennenkin olivat tähän aikaan kesää... Ei kukaan käynyt yörauhaa\nhäiritsemässä... Menisikö hän sisälle?\n\nHilma seisahtuu porrasten eteen, ja hänen sydämensä sykkii niin että\nlyönnit kuuluvat...\n\nEhkä talossa jo olivatkin uudet asukkaat...\n\nHilmalle tulee melkein pelko ja hätä ja kerran jo juolahtaa mieleen,\nettä kääntyy takaisin siitä... ei menekään sen edemmäksi...\n\nAurinko kohoaa yhä korkeammalle ja kultaa kastehelmisen pihamaan...\n\nLintujen laulua kuuluu lepiköstä vaaran alta, ja jossakin kaukana\nvaaran takana kilahtaa laitumella olevain hevosten kelloja...\n\nSilloin alkaa kuulua pirtistä äänekästä pienen lapsen itkua ja\nliikettä...\n\nHenkeään pidättäen kuuntelee Hilma oven takana, mutta ääni, joka\nitkevää lasta koettaa tyydyttää, tuntuu tutulta, vaikkei hän muista\nkenenkä ääni se on...\n\nSilloin rohkaisee Hilma luontonsa, avaa oven ja astuu pirttiin...\n\nEnsi silmäyksellä tuntee hän nuoren naisen, joka lasta hoitaa. Se on\nhänen sisarensa Selli, joitakuita vuosia nuorempi kuin hän. Sellin\nkatse kohtaa Hilman katseen, ja Hilma ymmärtää, että Selli on hänet\ntuntenut...\n\nEi ketään muuta ihmistä ole koko avarassa pirtissä kuin Selli ja lapsi;\nköyhyys ja siivottomuus näkyy kaikkialla.\n\n\"Sinunko lapsesi tämä on?\"\n\nHilma upottaa tuiman, kylmän ja jäisen katseen Selliin, joka ei\nkuitenkaan näytä siitä välittävän.\n\n\"Kuka on isä?\"\n\nHilman ääni on jäinen ja kova; näyttää kuin tahtoisi hän silmäinsä\nsalamoilla tappaa sisarensa.\n\nSelli ei siihen vastaa, mutta hetken kuluttua sanoo hänkin niin\nkolkolla äänellä kuin voi:\n\n\"Tällälaillako sinä monen vuoden perästä tulet tervehtimään!\"\n\nHilman äskeinen mielenkovuus herpoaa, ja hän purskahtaa hermostuneeseen\nitkuun.\n\n\"Voi sinua ja voi minua ja voi meitä kaikkia!\" vaikeroi hän.\n\nSelli ei virka mitään, mutta sisaren itkiessä heltyy hänenkin mielensä\nja hän sanoo kuin anteeksi pyytäen:\n\n\"Pettynyt olen minä elämässäni... kuinka lienet onnellinen sinä... kun\net pitkiin vuosiin ole itsestäsi mitään tietoa antanut...\"\n\nHilma itkee yhä.\n\n\"Kun isä kuoli, jäimme orvoiksi ja köyhiksi... Kaupin leski on talon\nvelastaan ottanut, mutta sallii meidän tässä vielä asua...\"\n\n\"Elääkö äiti...?\"\n\n\"Vielä elää, mutta sairas on, ja sinua on ikävöinyt. Tuolla se asuu\nsinun entisessä kamarissasi, ja Heikki, nuorin lapsi, on vielä hänen\nkanssaan...\"\n\nHilma kyllä kuulee mitä Selli puhuu, mutta ei saata itkultaan mitään\npuhua.\n\n\"Muut ovatkin jo maailmalla kaikki... Missä lienevätkin... en tiedä...\"\n\n\"Lailakin...?\"\n\nHilman ääni väräjää ja hän katsoo tuskallisena Selliä silmiin ikäänkuin\napua pyytäen.\n\n\"Laila on mennyt uuden metsäherran perheen palvelukseen... Mihinkä\nlienevät siirtyneet Etelä-Suomeen; ei ole hänestäkään kuulunut...\"\n\n\"Laila parkakin... avarassa maailmassa!\"\n\n\"Pojat lienevät tukkitöissä, vaan en ole heistäkään kuullut... Olen\nelättänyt itseäni käsitöillä, vaan nyt olen aikonut kesätöihin, jos\ntämä lapsi paranee...\"\n\nHe olivat ääneti pitkän aikaa, kumpikin omissa surullisissa\nmuistoissaan. Hilman tuntoa soimaa ja hän tuntee, että se entinen\ntuska, joka ei vielä ollut kuin aavistusta, nyt oli muuttunut ja\nkasvanut puolta raskaammaksi. Elämä tuntui hukkaan kuluneelta, ja\nraskas murhe siitä, ettei ollut tehnyt mitä olisi voinut, uhkasi\nsydämen halaista...\n\n\"Kaupin leski on ollut hyvä sekä äidille että minulle... hänettä olisi\näidilläkin monesti hätä ollut... Sinua kai vieläkin muistelee...\"\n\nKun Hilma ei siihen osaa mitään sanoa, jatkaa Selli:\n\n\"Kumma sinä olit, kun et Kaupin leskeä ottanut... nyt olisit emäntänä,\nsillä kaikki entiset lapset ovat jo naimisissa... Eikä näy Kaupin\nleskelle kukaan muu kelpaavan, vaikka ottajia kyllä olisi...\"\n\n\"Kuka sinut petti?\" kysyy Hilma sitten äkkiä.\n\nSellin katse laskeutuu, puna poskille kohoaa ja väräjävin äänin hän\nselittää:\n\n\"Rakas oli minulle ja olisi vieläkin... takaisin lupasi tulla, kun\ntiesi kuinka asiani ovat... Vaan ei ole kuulunut... Olisiko koskiin\nhukkunut tai tukkimetsään kuollut...\"\n\n\"Tukkilainenko oli...?\"\n\n\"Tukkilainen oli, ja roima oli mies ja hyvä silmistään ja\nsydämestään... En usko minua pettäneen, vaan vielä takaisin tulee, jos\nhengissä on... lapsensa ja minut omaksensa tunnustaa...\"\n\n\"Selli parka...\"\n\nLapsi on lakannut itkemästä ja nukahtanut äitinsä syliin.\n\nSuuressa, avarassa pirtissä istuvat sisarukset vierekkäin itkeytynein\nkasvoin ja näkevät, kuinka aurinko kultaa koko lattian ja kuinka\npääskyset lentävät pitkin pihaa...\n\n\"Ihana aamu\", sanoo Hilma. \"Mutta karjankelloja ei kuulu...\"\n\n\"On äidillä yksi lehmä, Kaupin lesken antama, naapuritalon\nnavetassa...\"\n\n\"Menkäämme äidin luokse!\"\n\n\"Menkäämme!\"\n\nMolempien ääni oli nyt ystävällisempi, ja sisarellisemmasti he toisiaan\npuhuttelivat.\n\nHe menivät poikki porstuan äidin asumaan kamariin, joka oli Hilman\nentinen makuuhuone, Selli edellä, Hilma hänen jälessään.\n\n\n\n\nIX\n\n\nIsännän, Aaron, kuoltua on Haukkavaara myyty ja Kaupin leski on sen\nostanut, viljellen nyt sitä syrjämaana. Lapset ovat joutuneet\nmaailmalle mikä minnekin, ainoastaan nuorin on enää äitinsä hoidossa.\n\nAaron kuoltua on emännänkin jo ennestään heikko terveys huononemistaan\nhuononnut, ja nyt ei enää jaksa paljoa jalkeilla olla. Mutta Kaupin\nleski on kuitenkin sen verran pitänyt huolta hänen toimeentulostaan,\nettei hänen ole tarvinnut köyhäinhoitoon turvaantua. Mutta ikävää ja\nraskasta on hänen elämänsä näinä viimeisinä vuosina ollut, varsinkin\nlastensa vuoksi.\n\nHilmaa oli hän enimmän surrut.\n\nKalpeana ja laihtuneena istui emäntä sänkynsä laidalla Hilman kanssa\npuhellen. Selli oli poistunut lapsensa luo ja Hilma jäänyt kahden\nkesken äitinsä kanssa.\n\n\"Laihtunut olet ja punaiset poskesi kadottanut\", sanoi äiti. \"Lienetkö\nterve?\"\n\n\"En minä vielä ole sairaalta tuntunut\", vastasi Hilma.\n\nEmäntää yskitti hirveästi. Hilma avasi akkunan, josta kultaista\naamuilmaa ja pihlajankukkien lemua tulvasi huone täyteen.\n\n\"Kohta kai ne ovat minunkin päiväni päässä\", puheli emäntä yskänsä\nvälissä. \"Ja nytpä jo alan joutaakin. Olen sinua ikävöinyt ja kerran\ntahtonut puhutella ennenkun kuolen, ettei jää tunnolleni painoa...\nSinua se asia koskeekin... Olihan Aaro vainaja aina hyvä sinulle?\"\n\nEmäntä kysyi sen omituisella äänellä ja katsoi Hilmaa tutkivasti\nsilmiin.\n\n\"Hyvä oli hän aina minulle... Vanha isäraukka!\"\n\nEmäntä oli hetken hiljaa, mutta kun Sellin askeleet kuuluivat\nporstuassa, kiirehti hän sanomaan:\n\n\"Ei Aaro vainaja ollut sinun oikea isäsi... Sinun isäsi oli kulkeva\ntukkilainen, joka hukkui jo ennen kun sinä synnyit...\"\n\nEmäntä alkoi sen sanottuaan yskiä ja kaatui voimatonna vuoteelleen.\nHilma tuijotti häneen kauhistunein, kalpein kasvoin ja sanoi vihdoin:\n\n\"Äiti hourii...\"\n\n\"En minä houri, mutta minä en ole ennen sanonut sitä sinulle, kun Aaro\nvainaja kielsi, ettei sanoa. Vaan ei saanut tuntoni rauhaa ennenkun\nsain sanotuksi... tosi se on... kysy rovastilta, hän tietää...\"\n\nYhä tuijotti Hilma kauhistunein katsein äitiinsä eikä oikein näyttänyt\nymmärtävän mitä äiti sanoi.\n\n\"Aaro vainaja tiesi kaikki eikä koskaan minua siitä muistuttanut... ja\nsinua rakasti niinkuin omia lapsiaankin... niinkuin itsekin\nmuistanet...\"\n\n\"Eihän ole sinun syysi, että minä olen rikkonut... etkä sinä ole isäsi\nluontoa perinyt... kovaluontoinen olet... isäsi oli huikenteleva ja\nhurja mies... maailman veijari ja lurjus...\"\n\nSanaa sanomatta nousi Hilma horjuen ylös vuoteen vierestä ja kävi\nporstuaan...\n\nPiha oli täynnä päiväpaistetta ja pääskyset viillättivät poikki pihan\njoen rantaan asti ja sieltä nuolena takaisin.\n\nMelkein kuin tietämättään käveli Hilma rantaan päin, käsittämättä\nmitään...\n\nVasta kun hän pääsi vanhan saunan luo, selvisi hän ja tunsi kylmiä\nväreitä kulkevan pitkin ruumistaan... Kauhea tuska raateli rintaa, ja\nhänestä tuntui niinkuin hänen tarvitsisi paeta pois... paeta jotakin\nkauheaa, saastaista, likaista...\n\nHän lähti nopein askelin kävelemään rantatietä pitkin...\n\nLuonto, suuri ja puhdas, oli hänen ympärillään puhtaimmillaan ja\nihanimmillaan kukassaan...\n\nHänenkö omassa veressään oli saastaa ja syntiä...\n\nSemmoinen hirveä epätoivo ja hurjuus jyskyttivät sydämessä, että\najatukset himmenivät. Hän käveli joen rantaan ja katseli kauan\nkirkkaaseen veteen, josta kellertävä hiekka pohotti päiväpaisteiselle\nvedenpinnalle. Tuli kuin jostakin ulkoapäin se ajatus, että hyppää\njokeen, mutta syvällä sydämessä tuntui olevan kielto... Vanha, harmaja\nja ystävällinen mies, Aaro, ei ollutkaan hänen isänsä!\n\nJa hän oli aina, aina pienestä lapsesta asti rakastanut Aaroa enemmän\nkuin äitiään... Kuinka lieneekään tuo vanha siivo mies kärsinyt\nelämässään...\n\nJa kun hän selvisi oikein asiaa miettimään, suuntausi hänen vihansa\näitiä kohtaan... -- Tukkilainen... hurja ja maailman veijari... Mutta\nparhaillaan kun hän äitiä syytti, muisti hän Halmista, laulajaa...\nTuossahan se oli lähellä saunaa, jossa ensi kerran sitä puhutteli...\n\nOlisiko käynyt hänelle itselleenkin niinkuin oli käynyt äidille\naikoinaan ja nyt Sellille...\n\nKun hän sitä joutui ajattelemaan, repsahtivat kädet helmaan ja hän\nistahti voimattomana rantatörmälle... Jos olisi laulaja Halminen\nsilloin syksyllä tullut, niin... Hän ei uskaltanut ajatella loppuun,\nmutta ei myöskään saanut kiinni mistään selvästä ajatuksesta... Kaikki\nkulki kirjavana sekamelskana hänen mielessään... lapsuus...\nkansanopistoaika, jona suuret tuumat mieleen painuivat ja jolloin\nisänmaa, Pohjola, kotiseutu, koti ja siskot... niin... joiden hyväksi\noli kaiken kuntonsa päättänyt uhrata... Mitä oli jälellä nyt? Mitä oli\ntehnyt?\n\nYhtäkkiä lensi hänen mieleensä Laila, joka oli maailmalla -- pahassa,\nkavalassa maailmassa yksin... Miksi oli niin unohtanut kaikki,\nLailankin?\n\nOliko hänen veressään sen onnettoman kulkurin verta niin paljon, että\nmieli teki pois kotoa...\n\n-- Sinä voisit siten tehdä sekä vanhemmillesi että siskoillesi hyvän\ntyön, -- muisteli hän rovastin sanoneen silloin kun oli kysymys hänen\nnaimisestaan Kaupin lesken kanssa...\n\nNiin, ehkäpä rovasti sittenkin oli hyvää tarkoittanut!\n\nMutta tiesikö rovasti silloin että hän oli eri isää, ettei Aaro\nollutkaan hänen isänsä...\n\n_Hänen veressään oli siis auttamattomasti aviottomuuden ja kulkurin\nverta!_\n\nSe ajatus ja tieto tunki niin syvälle sydämeen, että hän melkein\npyörtyi, makasi siinä kasteisella törmällä, kun sisar talosta juoksi\nhänen luokseen.\n\n\"Elä toki tee itsellesi pahaa... äiti pelkää!\" rukoili Selli.\n\nHilma kohosi istumaan. Hänestä tuntui, että hänessä oli jotakin iäksi\npäiväksi särkynyt.\n\n\"Mene pois, portto sinäkin\", sanoi hän tylysti Sellille ja työnsi häntä\nluotaan.\n\nToisenkin veri kuohahti.\n\n\"Elä kehu siveydelläsi\", sanoi hän nyt vimmassa. \"Kuinkahan olisi\nsinulle käynyt, jos se laulaja Halminen olisi saanut talossa käydä\nniinkuin aikoi... Vaan isävainaja sen esti... ja toimitti\nkansanopistoon...\"\n\nHilma nousi seisomaan kuoleman kalpeana, mutta ei saattanut mitään\nsanoa.\n\n\"Sinun veressäsi on porttoutta kyllä... sillä sinä olet eri isää kuin\nminä... minun isäni oli kunniallinen mies, mutta sinun oli linnassa\nistunut roisto...\"\n\nHilman huulet liikkuivat, mutta Sellin vimmastunut katse tunki hänen\nytimiinsä asti.\n\nHän kokosi viimeiset voimansa ja lähti kuin takaa-ajettuna kävelemään\nrantatörmää pitkin. Sisar yritti häntä seuraamaan, katui kiivauttaan ja\npyyteli anteeksi.\n\nMutta kun hän Hilman rinnalla kävellen oli seurannut tätä pitkän\nmatkaa, pyörsi hän takaisin ja huusi hyvästiä.\n\nMutta ei kääntynyt Hilma häntä katsomaan eikä vastannut hyvästiin.\n\nVasta kun Hilma nousi polulta maantiehen, muisti hän, että oli jo päivä\nja että kirkonkylässä olivat jo ihmiset hereillä.\n\nHän ei olisi millään ehdolla tahtonut nyt kävellä kirkonkylän läpi.\nTuttavia voisi tulla vastaan...\n\nHäntä uuvutti niin, että maailma musteni hänen silmissään... Ei ollut\nyhtään semmoista tuttavaa, jonka luokse olisi voinut poiketa hetkeksi\nlevähtämään...\n\nMutta ei hän voinut siinäkään keskellä tietä seisoa. Hitaasti lähti hän\nkirkolle päin kävelemään. Onneksi ei tiellä ketään näkynyt liikkeellä,\nvaikka pihasalla näkyi ihmisiä.\n\nHän oli jo ehtinyt sivu Kaupin ja kirkon kohtaamatta ketään\nvastaantulijaa, mutta kun hän ehti pappilan kohdalle, näki hän edempänä\nhevosen tulevan vastaansa, kaksi miestä kärryissä istuen.\n\nHän säpsähti, mutta päätti kulkea allapäin ohi.\n\nHevonen tuli lähemmäksi, mutta Hilma tuijotti vain tien someroon ja\nkoetti kävellä joutuin ohi...\n\nMutta juuri kun hän oli kohdalla, nosti hän katseensa maasta ja tapasi\nsuoraan laulaja Halmisen katseen... Se ei ollut kuin silmänräpäys,\nmutta Hilma näki, että Halminen oli tuntenut hänet, samoin kuin hänkin\nHalmisen... ja että Halmisen kädet olivat rihmalla selän taakse\nköytetyt.\n\nMuuta ei Hilma nähnyt, mutta hän sai kuin uusia voimia, jotta jaksoi\nkävellä majataloon asti.\n\nKun hän saapui majatalon pihaan, seisoi siinä muutamia miehiä keskenään\njutellen.\n\n\"Huonolle tielle joutui tuokin laulaja Halminen\", kuuli Hilma erään\nmiehen sanovan.\n\n\"Niin joutui. Ei olisi uskonut. Murtovarkaudesta kiinni\", kuului toinen\nsanovan.\n\nHilma koetti kävellä miesjoukon läpi, mutta kun hän ehti majatalon\nsaliin, kaatui hän pyörtyneenä sohvalle.\n\n\n\n\nX\n\n\nHilma on saapunut koululleen. Vasta sitten kun hän on vähän\nrauhoittunut, voipi hän ajatella, mitä hänen elämässään näinä viikkoina\non tapahtunut...\n\nHänestä tuntuu niinkuin hän heräisi pitkästä, ilkeästä unesta, jolla ei\ntodellisuuden kanssa ollut mitään tekemistä. Mutta sitä mukaa kuin hän\nvoimistuu, sitä selvemmin hän käsittää, että kaikki onkin totta...\narmotonta, kivenkovaa todellisuutta... Totta on kodin häviö, totta on\nSellin kohtalo ja totta on sekin, että hänen isänsä oli ollut kulkuri,\nlurjus... Mutta hirvein totuus on se, ettei hän mitään yrittänyt heidän\nhyväkseen, joita rakasti...\n\nHän alkaa syyttää itseään kaiken onnettomuuden alkusyyksi ja kuta\nenemmän hän uskossaan vahvistuu, sitä polttavammat tuskat vihlovat\nrintaa...\n\nMiksei hän jäänyt seminaariin menemättä ja ruvennut Kaupille emännäksi?\nKoti olisi pelastunut... hän olisi voinut kouluun auttaa pienempiä\nveljiään ja kotipitäjässään hyvää vaikuttaa... sivistystä ja\nsiveyttä... perustaa emäntäyhdistyksen ja olla kaikessa esimerkkinä\nnousevalle polvelle. Se olisi ollut jaloa elämää... kun toisten ja\nisänmaansa hyväksi... kotiseutunsa parhaaksi olisi elämänsä saanut\nuhrata...\n\nMutta näin...?\n\nEi mitään ollut saanut tehdyksi, joka tuntoa olisi viihdyttänyt... ei\nkerrassaan mitään...\n\nYhtäkkiä muistaa hän taas sisarensa, keltakutrisen Lailan, jonka\nkirkkaat silmät aina hymyillen häneen katsoivat...\n\nLaila rukka! Yksin kavalassa, petollisessa maailmassa!\n\nJa niinkuin hukkuva oljenkorteen tarttuu, niin nyt Hilman sydämessä\nherää uusi ajatus pelastuksena ja lohdutuksena...\n\nHän lähtee hakemaan Lailaa... hän on saanut tietää mihin Laila\nmetsäherran väen kera on muuttanut... hän hakee... etsii niin kauan,\nettä kohtaa kultasiskonsa... tuopi hänet tänne kumppanikseen, ilokseen,\nlohdutuksekseen ja ystäväkseen elinajakseen...!\n\nSe ajatus antaa hänelle voimaa ja toivo, että vielä voipi hyvittää ja\nparantaa sitä, jonka tiesi rikkoneensa, vahvistaa hänen uupunutta ja\nlannistunutta mieltään... Se toivo välähtää niin voimakkaana, että hän\ntuntee kuin uusi elämä pulppuaisi sydämessä...\n\nMutta sitä iloa ei kestä kuin hetkinen.\n\nSillä sijaan tulee yhtä arvaamatta hirveä, pelottava ja raateleva pelko\nLailan kohtalosta. Hänen sairaassa, pelokkaassa mielessään syntyy\nkamala kuva siitä kurjuudesta, johon Laila on suurkaupungin vilinässä\nvoinut hukkua...\n\nHän on näkevinään Lailan, sorean ja kauniin immen, herraspetojen\nympäröimänä... Ne katselevat nälkäisin, nielevin silmäyksin kukoistavaa\ntyttöä ja viettelevät ja houkuttelevat... kullalla ja hopealla...\nHeidän hirveät himonsa kuohuvat eikä mikään rikos estä heitä niitä\ntyydyttämästä...\n\nOrpo raukka, isätön ja äiditön, raiskataan ja jääpi yksin häpeään...\n\nKun Hilma kaikkea tuota kuvittelee, tulee hänelle semmoinen hirveä\nhätä, että sydän tuntuu rinnasta hyppäävän pois... Ei hetkeäkään enää\nsaa menettää, ei silmänräpäystä kallista aikaa...!\n\nMiksei ole ennen tämä ajatus hänelle tullut? Miksei ole ennen\nmuistanut?\n\nEhkä on liian myöhää jo, -- kaikki ehkä menetettyä...\n\nKuin kuumilla kivillä hän liikkuu ja sairaalloinen puna palaa hänen\nposkillaan...\n\nOllapa nyt ystävä, joka lohduttaisi!\n\nMutta ei yhtään ystävää ollut!\n\nEi ollut koko maailmassa yhtään ainoaa ihmistä, jolle sydämensä\nsisimmän saattaisi kertoa ja tuskansa tulkita...\n\nYksin... yksin oli hän maailmassa!\n\nJospa hän Lailan kumppanikseen saisi, jospa hän vielä ehtisi ennenkun\noli myöhäistä!\n\nHän voisi vielä sovittaa sen, jonka oli laiminlyönyt -- ja Lailasta\ntulisi hyvä ja jalo ihminen -- hänhän olikin eri isää, jonka suonissa\nei ollut kulkuriverta, vaan siivon ja hyväsydämisen isän...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKesälomaa on vielä pitkälti, ja Hilma lähtee Lailaa hakemaan. Kalpeana,\nsilmissä levoton tuli palaen hän matkustaa ja osuu vihdoin sen\nmetsäherran perheeseen, jonka matkassa Laila palvelijana on seurannut.\n\nMutta ei ole lohduttava se vastaus, joka hänelle annetaan, eikä hän ole\nsen likemmäksi päämaaliaan päässyt.\n\nLaila on kyllä herrasväessä palvellut, mutta vuosi sitten\nmennyt erään toisen perheen palvelukseen. Se perhe asui jossakin\nmaaseutukaupungissa...\n\nHilma sai tiedon perheestä ja asuntopaikasta ja matkusti sinne.\n\nAivan oikein. Hän tapasi perheen ja ajoi asiansa.\n\nPerheen emäntä, suuri ja lihava rouva, jolle hän asiansa selvittää,\nkuuntelee hänen puhettaan, ja kun Hilma lopettaa, sanoo hän melkein\nmoittivalla äänellä:\n\n\"Miksette ennen lähtenyt hakemaan Lailaa? Onko hän sisarenne?\"\n\n\"On. Hän on sisareni...\"\n\nHilma on lisäämäisillään, että hän on eri isää kuin Laila, mutta ei\nkuitenkaan sano.\n\n\"Olettekin vähän yhteen näköön...\"\n\nJa hetken perästä, kun Hilma näyttää odottavan paksun rouvan tietoja,\npuhuu tämä:\n\n\"Minä en tiedä missä lienee nyt, vaan en minä usko hyvillä jäljillä\nolevan... Rupesi viipymään illoin kaupungilla, niin että meidän oli\nsaatava toinen palvelija...\"\n\n\"Ette tiedä, onko tässä kaupungissa vai ei?\" kysyy Hilma julmassa\ntuskassa.\n\n\"Tuskin vaan... semmoinen lintu kuin Laila on ei pysy kauan yhdessä\nkohden...\"\n\nPaksun rouvan ääni on kylmä ja tyly eikä hän näytä aavistavankaan sitä\ntuskaa, joka Hilman sydäntä raataa hänen joka sanaa sanoessaan. Itku\nsilmässä, tuska sydämessä jatkaa Hilma etsiskelyään.\n\nPahinta peläten on Hilma saapunut pääkaupunkiin ja kaikki kurjuuden ja\nsaastan paikat nähnyt, mutta jälkeäkään ei kuulu siskosta.\n\nHän saapi tietoonsa, että siellä ja siellä on tavattu taasen nuori\ntyttö huonoilta jäljiltä. Hän rientää sinne, mutta se ei ole Laila.\n\n\"Siskoni on sinisilmäinen ja keltakutrinen ja nyt seitsemäntoista\nvanha... hän on minun näköiseni, vaikka hän on eri isää kuin minä\",\nselittää Hilma viranomaisille.\n\nMutta he eivät osaa häntä mihinkään neuvoa.\n\nJa hän kulkee vieläkin, hakee ja kyselee.\n\nMutta ei hän pääse niille jäljille, jotka Lailan ovat vieneet kuin\nelämästä pois.\n\n\n\n\nXI\n\n\nKun syyslukukausi alkaa, saapuu Hilmakin koululleen.\n\nMutta hän on murtunut ja sairas ja kummallinen, kiiltävä tuli palaa\nhänen silmissään.\n\nEi jälkeäkään ole hän löytänyt kultasisarestaan. Laila on kuin\nelävitten joukosta kadonnut.\n\nTuska, väsymys ja epätoivo rasittavat häntä niin, ettei hän tahdo\njaksaa pystyssä pysyä. Hän pelkää keskellä päivääkin ja hourii öisin.\nNyt hän karttaa kaikkia ihmisiä eikä antaudu mihinkään keskusteluun\nheidän kanssaan.\n\nEi kukaan osaa selittää, mikä ennen toimeliaalle opettajattarelle on\ntullut, eikä hän kenellekään tuskiaan huuda. Yksin istuu, itkee ja\nmiettii.\n\nSyysöisin palaa tuli hänen lampussaan, ja usein on hänen nähty\nkävelevän edestakaisin huoneessaan.\n\nMutta merkillistä on, että hän siitä huolimatta jaksaa hoitaa\nopettajatointaan. Hän on lempeä ja hyvä lapsille ja puhuu usein\nJumalasta, kodista ja vanhemmista. On sattunut jokunen kerta, että hän\nkeskellä tuntia on unhoittunut katsomaan yhteen paikkaan, tuijottaen ja\nkuin vavisten... Ja kun siitä on herännyt, niin on sanonut olevansa\nkipeä ja päästänyt lapset pois.\n\nSe on huomattu, että hän hermostuu, kun nuoria miehiä saapuu hänen\nläheisyyteensä, ja ettei hän yleensä miesten kanssa halua puhua mitään.\n\nJa hän alkaa kuihtua tavattoman nopeasti. Kasvot kalpenevat ja silmät\nputoavat kuoppiinsa.\n\nMutta yhä hän lapsia opettaa, tunti tunnilta; yhä öisin valvoo ja yhä\nharvasanaisemmaksi käy.\n\nMutta eräänä päivänä kevättalvella, kun hän saapuu luokalle, hymyilee\nhän, ja hänen silmänsä palavat omituisesti.\n\n\"Tunnetteko sisartani Lailaa, hyvät lapset?\" kysyy hän.\n\nLapset tuijottavat häneen suurin kysyvin silmin eivätkä vastaa mitään.\n\n\"Ettekö tunne! Hän on minun näköiseni, vaikka minä olen eri isää...\"\n\nLapset eivät ymmärrä häntä eikä hän vastausta odotakaan.\n\n\"Laila sisareni tulee tänne minun luokseni... ja hän on hyvin kaunis ja\nhyvä...\"\n\nSama uudistuu vielä seuraavinakin päivinä, ja lapset kertovat siitä\nkotonaan...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuuressa kartanossa, jossa unohdetut pimenneet sielut viettävät elonsa\npäiviä, on hoidokkina nuorenpuoleinen nainen, joka on menettänyt\njärkensä valon.\n\nEi hän raivoa eikä mellasta, mutta hän kulkee ja hakee, puhelee\nitselleen ja nauraa... nauraa tuota kauheata mielipuolen naurua...\nMutta kun hän tapaa hoitajiaan, kysyy hän joka kerta:\n\n\"Tunnetteko sisartani Lailaa? Hän on minun näköiseni, vaikka hän onkin\neri isää...\"\n\nKun ei hän saa kysymykseensä vastausta, jatkaa hän hakemistaan ja\nuudistaa saman kysymyksen seuraavalle vastaantulijalle. Hän on\nhoidokeista hiljaisin, ja hän saa hoitaa puutarhaa ja liikkua\npihasalla...\n\nMutta joskus sattuu, että hän alkaa puhua kodistaan, joka on kaukana\nvaloisassa Pohjolassa, ja silloin tuntuu kuin puhuisi hän järkevän\nihmisen tavalla. Mutta kesken kaiken kotiseutunsa kuvauksen mainitsee\nhän Lailan nimen ja silloin parahtaa hän kamalasti ja ulvahtaa, että\nilma tuntuu särkyvän hänen ympärillään. Ja kun hän lakkaa itkemästä,\nhymyilee hän taas ja tekee tavallisen kysymyksensä:\n\n\"Ettekö tunne sisartani Lailaa? Hän on minun näköiseni, vaikka hän\nonkin eri isää...\"\n\n\n\n"]