[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fHTla7xAnDyv2BGddGH5jhjrbFxJnwZtS4YKxT4VH9To":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},2149,"Sulikki","Bergman, J. A. (nimim. J. A. B.)",1844,1924,"2149-bergman-j-a-sulikki","2149__Bergman_J._A.__Sulikki","Kertomus pakanuuden viime ajoilta Hämeessä","romaani",[],[],"fi",1902,null,16808,106348,false,60987,[23,24,25],"Finland -- History -- To 1523 -- Fiction","Finnish fiction -- 20th century","Historical fiction",[27],"Historical Novels","\"Sulikki: Kertomus pakanuuden viime ajoilta Hämeessä\" by Johan Albert Bergman is a historical novel written in the early 20th century. The narrative unfolds in 1238, against the backdrop of a Finland still overshadowed by pagan beliefs, as the encroachment of Christianity struggles to gain a foothold. The story revolves around the lives of various characters, including Tarmo, a local elder, Kammo, a sorcerer, and Sulikki, the beautiful daughter of Kammo, as they navigate their intertwined fates amidst cultural and religious conflicts.  The opening of the novel introduces a gathering of local pagans along the southwestern Finnish coast, who are fishing and eagerly awaiting trading ships despite papal bans on commerce with non-Christians. Tarmo and Kammo engage in discussions about the looming influence of Christianity and their concerns about the local bishop's actions. Their conversation is interrupted by the arrival of another group of visitors from the eastern regions, including Tiera and his son Sarmi, indicating ongoing interactions between pagan and Christian communities. Characters like Sulikki, Tarmo’s daughter and a spirited figure among the gathering, capture the tension between traditional beliefs and the emerging new faith, setting the stage for the unfolding drama in their lives. (This is an automatically generated summary.)",[],136,"Historiallinen kertomus sijoittuu vuoteen 1238 ja käsittelee pakanuuden ja kristinuskon kohtaamista Hämeessä. Tarina seuraa hämäläisten elämää ja uskonnollista kamppailua piispa Tuomaan vaikutusvallan kasvaessa, kun perinteiset tavat joutuvat väistymään uuden uskon tieltä.","J. A. Bergmanin 'Sulikki' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2149.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","SULIKKI\n\nKertomus pakanuuden viime ajoilta Hämeessä\n\n\nKirj.\n\nJ. A. B. [J. A. Bergman]\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nBoman & Karlssonin kustannuksella,\n1902.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\nOi selkeä, lämmin päivä toukokuun keskipaikoilla v. 1238. Lounais\nSuomen rannikolle oli kokoontunut joukko hämäläisiä, osaksi kalastamaan\nja samalla meren raikasta ilmaa keuhkoihinsa vetelemään, sekä\nnauttimaan tuon laajan vesikuvastimen moninaisista ilmiöistä, osaksi\nmyös tähystämään, näkyisikö selvällä meren selällä laivoja, jotka tähän\naikaan välittivät jotenkin vilkasta kauppaliikettä Visbyn ja Novgorodin\nvälillä. Pakanoiden kanssa paavi oli ankarasti kieltänyt kristityitä\nkauppoja tekemästä, vaan siitä huolimatta gottlandilaiset usein\nrikkoivat tuota käskyä vastaan. Onhan kielletty hedelmä Aadamin ajoista\nasti viekotellut ihmisiä sitä maistamaan.\n\nRannalle kokoontuneet olivat pakanoita. Olihan tosin jo\nkahdeksankymmentä vuotta umpeen kulunut siitä, kun kristinusko\noli Suomeen istutettu, vaan sen juurtumisesta etempänä kuin\nVarsinais-Suomen rannikolla ei ollut paljon puhumista; sisämaassa\npakanuus vielä kukoisti. Ovathan suomalaiset kaikkina aikoina\nsitkeästi säilyttäneet esi-isiltään perityt tapansa sekä uskontonsa ja\nepäluulolla vastustelleet ulkoapäin tarjotuita n.s. etuja. Katolisen\nkirkon tänaikainen ylipaimen Suomessa, tunnettu Tuomas piispa, ei\nsuinkaan ollut voimatoin eikä liioin arastellut menettelytapojensa\nsuhteen pakanoita vastaan; matkoiltaan sisämaihin palasi hän tosin\nvoittovirsiä veisauttaen, vaan melkein samoilla tunteilla kuin\nvaillinaisesti varustettu ampiaispesän hajoittaja. Historialliset\naikakirjat todistavat kirkon aseman näihin aikoihin olleen vähemmän\nkehuttavan ei ainoastaan Suomessa, vaan myöskin Ruotsissa, jossa\nviimemainitussa maallinenkin valta oli epävakavalla kannalla.\nPakanoiden sukuihin oli tosin kertynyt joitakuita kristityttäkin,\nsemmoisia, joiden uskonto oli enemmän tai vähemmän horjuva. Niin paljon\nkuin mahdollista, pysyivät nuo kristityt kuitenkin erillään pakanoista,\njoilta saivat kärsiä ivaa, jopa rääkkäystäkin. Nytkin he olivat jääneet\nmuka koteja vartioimaan, vaan oikeastaan saadakseen rauhassa oleskella\nja vapaasti uskontoaan harjoittaa.\n\nTuulen henkäykset alkoivat vähitellen värjytellä tyventä meren pintaa.\nMiehet rannalla pitivät tuota hyvänä merkkinä siinä suhteessa,\nettä etelätuuli toisi muassaan jonkun purjehtijan, ehkäpä Halfdan\ngottlantilaisen, heidän ystävänsä, joka, huolimatta paavin kiellosta,\nuskalsi ruveta kauppoihin heidän kanssaan.\n\nVähän erillään muista, pari miestä loikui paaden kyljessä, puhellen\npuoliääneen keskenään. Toisten silmäyksistä ja käytöksestä, kun\nlähenivät noita kahta, voi huomata heidän nauttivan tavallista\nsuurempaa arvoa. Vanhempi heistä oli kuudenkymmenen korvissa. Tuuhea,\nharmaa parta valui hänen rinnalleen; vakavat silmäykset herättivät\nluottamusta, jota taas ei juuri voinut sanoa toisen, nuoremman\nkatseesta, jossa julmuus ja levottomuus ilmaantuivat. Mustaverinen hän\noli, roteva mies, vähän mustalaista muistuttava, ijältään puolivälissä\nviidettäkymmentä. -- Edellinen, Tarmo niminen, oli jonkunlainen\nkihlakunnan vanhin; jälkimmäinen loihtija. Tämä arvonimi sisälsi\npakanuuden aikana paljon. Ei kellään ollut suurempaa vaikutus-alaa kuin\nloihtijalla; pakanuuden pappeja olivat semmoiset miehet ja vielä paljon\nenemmän, he olivat myös lääkäreitä. Vaan ulottuipa heidän valtansa\npeloittavalla voimalla tämän aistillisen maailman ulkopuolellekin.\nHeidän lukujensa voimasta henkimaailman portit auki ponnahtivat ja\ntautien sekä onnettomuuksien syyt riistettiin sieltä ilmi. Ja kun syyt\noli selville saatu, ei löytynyt sitä vajavuutta, jota ei poppa olisi\nvoinut täydentää.\n\nPiispan vehkeistä olivat miehet jutelleet, -- kiitollinen aine tähän\naikaan. Tarmo häntä moitti hänen toimistaan ja siitä, että hän,\nkenenkään täällä kaipaamatta, oli tullut muka tyrkyttämään uutta uskoa,\nvaan kukatiesi missä muissa tarkoituksissa. Kammo taas nimitti Tuomasta\npikku paaviksi ja pirun käskynhaltijaksi, joka olisi salamurhan kautta\nsiirrettävä manalaan.\n\nKun Tuomasta oli kyllin muokattu, ruvettiin puhumaan kotoisista\noloista. Tarmo sanoi:\n\n-- Aika lienee jo, että tyttäresi tulee miniäkseni. Ovathan maksuehdot\nselvillä.\n\n-- Mikäpäs estää? vastasi Kammo. -- Tyttäreni on kyllä valmis, arvelen.\nMiehelään tytöt kyllä mielivät.\n\n-- Tavallisesti. Vaikka enhän minä tunne Sulikin mielipiteitä. Onhan\npoikani vähän ollut huomaavinaan, ettei tyttäresi häntä oikein arvossa\npidä; vaan kukapa nuorten tyttöjen elkeet tuntee.\n\n-- Viitsitkö sinä, vanha mies, nuorten lörpötyksiä korviisi ottaa. He\nkyllä sopivat keskenään, kunhan yhteen tulevat. Ole siitä huoletta!\nMinä vahvistan heidän loukkunsa, satimensa, rysänsä, mertansa,\nverkkonsa ja nuottansa, varjelen heidän jyvälaarinsa ja aumansa\nhiiriltä, heidän naurismaansa madoilta, heidän karjansa metsänpedoilta,\nlujitan heidät itsensä tarttuvia tauteja vastaan. Ja sitä paitsi enkö\nvoi saattaa hyvää naimisonnea taloon? Enkö voi sovittaa riitaiset\npariskunnat? Senhän kaikki tuntevat. Voinet siis olla huoleti.\n\nLoihtija täten, luetellen osan ansioluetteloaan, sai Tarmon\nlevolliseksi. Tarmo sanoi: Tietysti ei onnettomuus voi heitä kohdata,\nkun _sinä_ heitä siitä varjelet.\n\nOlihan siinä laaja kelpoisuustodistus.\n\nMiesten huomio, joka oli merelle tähän saakka suuntautunut, kääntyi\nnyt maalle, josta kolme miestä näkyi lähestyvän rannalla olijoita.\nTulijat olivat pitemmän matkan takaa lähteneet tänne, Saimaan ja\nVuoksen seuduilta asti. Kontit selässä, sauvat kädessä he astuskelivat\nja tultuaan Tarmon ja Kammon läheisyyteen, heittivät kontit ja sauvat\nmaahan ja kättelivät. Kaksi koiraa oli miehillä muassa: iso, musta\nMurre ja pieni, ruskea Kirre. Täydentääksemme tulokkaiden esiintymisen\ntulee mainita, että miehillä oli joutset olkapäällä ja viinet kupeella\nriippumassa.\n\nPäähenkilö oli laiha, ruskeapartainen ja puhelias Tiera; hänen pulska\npoikansa, 20-vuotias Sarmi sekä mustaverinen, vilkassilmäinen Antero\nseurasivat häntä.\n\nKun Murre, joka rupesi Kammoa haukkumaan, saatuaan tältä potkun ja\nTieralta ankaran silmäniskun, oli lauhtunut ja häntä koipien välissä,\nhiipinyt maata Tieran viereen, vieläkin silloin tällöin mulkoillen\nKammoon, kunnes vihdoin silmänsä ummisti, alkoivat miehet jutella\nkeskenään. Tiera tunsi Tarmon ja Kammon jo entuudesta; olivathan he\ntoisensa tavanneet sekä Hämeessä että Savossa ja Karjalassa; kuoharina\nKammo oli usein liikkunut maamme itäisissä osissa.\n\nIdän miehet utelivat Tuomaan toimista viime aikoina; kertoivat myös\nomista uskonnollisista oloistaan, arvellen, ettei Venäjän miehet ja\npojat niin äkäisiä olleet kuin Ruotsin. Tunnustettiin ja palveltiin\nNeitsyt Mariaa ja Ukkoa vuorotellen eikä siitä sen enempää oltu puhetta\nnostettu.\n\nKuulustelivat sitten Tarmo ja Kammo tuttavistaan idässä: elikö Rannan\nKauro Sarajalla vielä ja Jolkko Tiera ja Tuiretuisen Kojo Salmella? Ja\nKiikan Yrjö, peijakas, joka lauloi yökaudet?\n\n-- Kah! Olihan se Rannan Kauro Manalan majoille muuttanut, muut\nelivät. Ja kyllähän siellä vielä laulu eli kansan huulilla. Palattuaan\nkauppamatkoiltaan, aina Vienan väljiltä vesiltä, tukka ja parta\nkuurassa ja vatsa tyhjänä, miehet ensin söivät vatsansa täyteen\nja sitten toiset heittäysivät pitkäkseen, vaan Kojo ja Yrjö ne\nalkoivat runoja purkaa suustansa ja karstaläjien yli, jotka päreistä\nolivat permannolle tippuneet, saivat miehet kaalata aamuhämärissä\nleposijoilleen.\n\n-- Vakkueen juhla onko jo täällä vietetty? kysyi Tiera Tarmolta.\n\n-- Sivuhan se jo on -- vastasi se, jolta kysyttiin. -- Vaan tuolla\nmetsänliepeessä näkyy vielä sen juhlan maininkia.\n\nMeluten läheni parvi tyttöjä ja poikia. Naisten etupäässä kulki kaksi\nkaunista tyttöä, toinen tummaverinen, säihkyvillä silmillä, toinen\nvaaleatukkainen, kultakutrinen. Edellistä voi verrata helteiseen\nkesäpäivään, jälkimäistä taas tyyneen kevätaamuun. Ja niinpä oli heidän\nluonteittensakin laita. Hehkuva, haaveksiva oli Sulikki, Kammon tytär,\nsitä paitsi piukkapäinen ja ylpeä sekä isänsä arvosta että omasta\nulkomuodostaan. Tyyni, vaatimaton oli taas Vieno, Tarmon suloinen tytär.\n\nPoikien joukossa ansaitsee huomiomme Vuolamoinen, Tarmon poika. Hän\noli hiljainen, valkotukkainen nuorukainen, jonka vetiset silmät ja\neteenpäin suuntautunut nenän kärki eivät juuri kauneuden aistia\ntyydyttäneet edes rahvaassakaan; tämän puutteen korvasi kuitenkin se\nkohta, että hän oli ison talon poika ja moni äiti olisi mielellään\nhänet vävykseen ottanut.\n\nTyttöjen, etenkin Sulikin, huomio kääntyi tuohon pulskaan karjalan\npoikaan, Sarmiin, jonka veroista ei hämäläispoikien joukossa löytynyt.\nSiinä oli poika sitä mallia, jota loihtijan tytär halusi!\n\n-- Ruvetaampa arvottelemaan, sanoi muuan hämäläisistä. -- Karjalan\nmiehet ovat taitavia siinäkin suhteessa.\n\n-- Niinpä tosiaankin, kuului toinen ääni. Tiera sanokoon ensin,\nkyllähän jatketaan.\n\n-- Liian helppoja ovat arvoitukseni, vastasi punapartainen Karjalan\nmies.\n\n-- Annahan kuulla jotakin, että alkuun päästään, sanoi Tarmo ja Tieran\nsuusta kuului: latva kuin vasta, keskus kuin kerä, juuri kuin hiiren\nhäntä?\n\n-- Nauris, nauris! kuului monta ääntä yhtaikaa.\n\nMuuan hämäläinen jatkoi: kuollehet kotihin tuotiin, varas puuhun\nhirtettiin, tie kumohon kaadettiin?\n\n-- Eiköhän liene kalat, nuotta ja venhe, hymähti Antero ja jatkoi:\nkaksi lasta, kaksi emoa, kolme päätä, mikäs se on?\n\n-- Tunnetaanpa tuo: äiti, tytär ja tyttären lapsi.\n\nKammo nyt sanoi arvoituksen: isä pitkä, äiti väärä, tyttäret\nlipinlapin, pojat yltä ympyriäiset? Vastaustapa ei ruvennutkaan\nkuulumaan. Tiera mörähti: tuotapa en ole sattunut kuulemaan. Mitä se\nmerkitsee?\n\nTuli lähtö Hymylään, naurahti Tarmo. Itse menoa ei voitu toimittaa\ntervan ja höyhenten ja kiehuvan vellin puutteessa, mutta laulettiin\nkuitenkin Hymyläänmeno-runo.\n\nNuoret sitten lähtivät ulomma kisailemaan. Sulikki osasi aina asettaa\nniin, että hän hyöri ja pyöri Sarmin läheisyydessä. Vuolamoinen, väänsi\nsuuta ja mursi päätä, nähdessään, mihin hänen lemmittynsä huomio oli\nkääntynyt. Hän vapisi vihasta ja kun Sarmi meni vähän syrjempään,\nhän astui hänen eteensä kalpeana ja kysyi kuinka hän uskalsi muiden\nluvattuja luokseen viekotella.\n\nSarmi joutui aivan hämilleen ja kysyi, ketä tyttöä hän tarkoitti.\n\n-- Vieläkö teeskentelet! Tietysti loihtijan tytärtä, Sulikkia,\ntarkoitan.\n\n-- Minusta hän saa rauhassa olla, vastasi Sarmi. Mutta Vieno, hänen\nvertaistaan en ole vielä nähnyt ja --\n\n-- No, hänet kyllä saat. Ainakaan ei minulla ole mitään asiaa vastaan.\nSinä näytät olevan oikea kunnon mies. Mutta Sulikki, se höyhenkenkä!\nKyllä puhun hänelle suuni puhtaaksi.\n\nJa niin hän teki. Sulikki vastusteli kyllä ja jo ennestään arveluttava\nsopu heidän välillään supeni supenemistaan. Pojat ja tytöt ympärillä\nalkoivat nauraa ja kuiskata keskenään; Vuolamoinen mulkoili heihin ja\nSulikki seisoi, vihasta punottavana, ääneti, sillä ei hän uskaltanut\nTarmon poikaa enemmän ärsyttää pelosta, että Kammo kuulisi riidasta.\n\nYleinen huomio suuntausi nyt toisaalle, merelle päin. Jo kotvasen aikaa\noli etelässä päin häämöittänyt laiva. Nyt se oli tullut aivan lähelle,\neikä epäilystäkään, ettei se ollut Gottlannista. Salko oli pystytetty\nrannalle ja sen päähän oli sininen vaateriepu sidottu merkiksi, jonka\ngottlantilainen laivuri kyllä ymmärsi. Laiva läheni maata ja laski\nankkuriin pari kivenheittoa rannasta. Hämäläiset riensivät venheillensä\nja kohta kolme venettä laski laivan laitaan ja hämäläisiä alkoi vilistä\nlaivan kannella.\n\n\n\n\nII\n\n\nHarosäärin, kädet takin taskuissa, seisoi laivuri Halfdan, harteva ja\ntanakka mies, kuudenkymmenen korvissa. Öljytty sadetakki peitti hänen\npäälakensa, hänen oikeaa poskeansa hieman pullisti vankka tupakkipuru.\nElävät, harmaansiniset, pienet silmät vilkuivat nopeasti oikealle ja\nvasemmalle, kunnes hän huomasi Tarmon ja Kammon. Silloin tyytyväinen\nhymy valaisi hänen kasvonsa ja hän sanoi: Vaivaloinen on tänne tulo\nja onhan pyhä isä Roomassa kieltänyt kaupankäynnin pakanoiden kanssa.\nSenpävuoksi olisin tuskin poikennut, ellei olisi sinulle, Kammo,\nminulla tärkeää asiaa.\n\n-- No, mikäs puuttuu? kysyi loihtija.\n\n-- Sitä en ymmärrä; painajainenko lie tai joku muu. Yöllä herään\nhiestyneenä, kuristumaisillani. Ja sitä on jo kokonaista kolme\nkuukautta kestänyt. Enkä ole kellekään pahaa tehnyt. Rukoilen joka\npäivä -- annan kirkolle osansa. --\n\nIvallinen hymy ilmestyi Kammon huulille.\n\n-- Eivät ne temput tepsi, loihtija nyt selitti. Tauti on päällesi\npantu; joku pahansuopa ihminen sen on tehnyt.\n\n-- Voithan minua auttaa, tietysti? kysyi Halfdan.\n\n-- Enkö voisi? naurahti loihtija. Kyllä minä olen pahemmista pulmista\npäästänyt. Et kai tänä iltana vielä aijo lähteä?\n\n-- Pitäisihän tuulen länteen kääntyä, niin olisi hyvä huilu\nNovgorodiin, sillä sinne matka vetää.\n\n-- Huomenna on ainakin sopiva tuuli, Kammo julisti. Illalla käytän\nsinua Matokorvessa. Siellä päästän sinut pulasta. No, mitäs\nkauppatavaraa on muassasi? -- Riittää sitä meillekin ja kerma on maitoa\nparempi.\n\n-- Sen kyllä myönnän, että kelpaa päältä ottaa, vaan johan mainitsin\npyhän Isän kiellon.\n\n-- Pyhä Isä ei kaupoistasi tiedä.\n\n-- Oi, älä puhu niin! Hänellä on silmät ja korvat kaikkialla.\nOnneton se, joka hänen käskyjänsä vastaan rikkoo. Semmoinen ei saisi\nkunniallista hautaustakaan.\n\n-- Ja jospa ei saisi! Ei raato kunniasta lukua pidä. Älä sinä tee\nitseäsi tyhmemmäksi kuin olet. Et sinä usko omia puheitasi. --\nRuvetaampa nyt tavaroita katselemaan.\n\n-- Vaan jos paluumatkalla -- alotti Halfdan.\n\n-- Jäännöksiä! Etkö häpeä! Jos et heti vedä esiin aarteitasi, niin mene\nmatkoihisi; mutta tautisi ei parane, se pahenee, kun minä panen siihen\nlisää.\n\n-- Älä, Herran nimessä! No, minä lahjoitan kirkolle, ja luen kahta\nvertaa enemmän Pater Noster'eita ja Ave Marioita. -- Täytynee siis\nnäyttää tavarani.\n\n-- Näyttää ja myydä, sanoi Kammo. Hämäläiset olivat muassaan tuoneet\nkimputtain oravan, näädän, ketun ja majavankin \"rahoja\", joita he\nvaihtoivat saksan palttinaan, lasihelmiin, vaski- ja hopeasolkiin,\nsekä etenkin suoloihin. Kaupan välittäjinä käytettiin kuitenkin jo\nmoniaita metalli-möhkäleitä, kuparista tai hopeasta, neliskulmaisia tai\nsuunnilleen ympyriäisiä.\n\n-- On minulla toinenkin taudin kohtaus, jota pyydän sinua auttamaan.\nPoikani lepää tuolla kojussani, kuumetta sairastaa ja houraa. Kai sinä\nhänetkin helposti voit parantaa?\n\n-- Siihen ei minun tarvitse kajota, loihtija vastasi. Viikon kuluttua\non poikasi paranemaan päin tai manalassa.\n\n-- Niin kaiketi asian laita on, sanoi Halfdan, ellei hän apua saa\ntaitavalta. Mutta on minulla sekin pelko, että tauti on tarttuva ja\nsiinä tapauksessa minä ensinkin joudun taudin uhriksi.\n\n-- Pelkäätkö kuolla? kysyi Kammo.\n\n-- Kukapa tuota manalaan haluaa -- niin, minä tarkoitan ijankaikkiseen\nelämään tai kuolemaan, varsinkin kun ei ole se loppukohta oikein\nselvillä. -- Mutta lupaa nyt, Kammo, pitää poika täällä pari viikkoa,\nkunnes Novgorodista palajan, niin kyllä sinun siitä erittäin palkitsen.\n\nLoihtija vaipui ajatuksiinsa.\n\n-- Voisi tapahtua, että se vastus, joka minulla olisi pojastasi, olisi\nniin suuri, ettei sitä voisi palkitakaan.\n\n-- Kuinka niin? Poika ei ole kovakourainen.\n\n-- Vaikkapa. Mutta hän on _kristitty_ ja voisi tapahtua, että hän siitä\nsaisi kärsiä.\n\n-- Jos sinä häntä puolustat, niin eivät muut uskalla häneen koskea.\n\n-- Totta kyllä puhut, vaan --\n\n-- Minä maksan mitä haluat. Onko tavaroitteni joukossa mitään\nmieluista, niin ota mitä tahdot. Haluaisin tosiaankin saada jättää\npojan tänne senkin vuoksi, että hänen mielensä kääntäisit. Muuan\nrikkaan talon tytär Visbyssä on häneen ihastunut, ja poika-tollo ei\nälyä rahan suurta merkitystä, niinkuin hänen isänsä, Jumalalle kiitos\non älynnyt. Muuta pojan mieli ja jos hän tulee rikkaan talon vävyksi,\nniin tulet sinäkin onnestamme osalliseksi. Sen sanoo Halfdan, joka ei\nvalehtele koskaan.\n\n-- Tehnenkö viisaasti, vaan täytyneehän pyyntöösi myöntyä.\n\nAhnas oli Kammo ja perso omaisuuttaan kartuttamaan. Tyytyväisyys\nloisti hänen silmistään, kun oli mielestään niin viisaasti menetellyt:\nensin muka vastaanpannut ja sitten vihdoin myöntynyt. Vaan hänen\nheimolaisissaan tämmöinen taipuminen kristittyjen pyyntöjä noudattamaan\nherätti salaista nurjamielisyyttä loihtijaa vastaan. Moniaiden silmissä\nleimahti jotakin uhkaavaa, vaan sitä ei Sulikin isä joutunut huomaamaan.\n\nKun vihdoin kaupanteko oli loppunut ja Kammo, sittenkuin muut olivat\nmenneet maihin, muutamasta laatikosta oli saanut valita itselleen\nkimaltelevan miekan ja erittäin kauniin jousen, lähti hän Halfdania\njohtamaan Matokorpeen, jossa soikulaisen kivikehän sisäpuolella\nloitsutemput toimitettiin. Halfdan jäi seisomaan loihtijan eteen, joka\nalussa hiljemmällä, vähitellen kiihtyneemmällä äänellä lausui:\n\n    En mä tänne tullutkana\n    Tieottani, taiottani,\n    Ilman innotta isäni.\n    Varuksitta vanhempani.\n    Min' oon vyötty miesten vyöllä,\n    Pantu miesten polkimella,\n    Solmittu uroon solilla.\n    Jos minun tuho tulevi,\n    Jo silloin tuho tulevi,\n    Ja tuho tuhannen miehen,\n    Sa'an miehen miekallisen.\n    Hiis on hirveä metsässä,\n    Minä hiittä hirveämpi,\n    Karkea emäkekarhu,\n    Minä kahta karkeampi.\n    Ei mua liioin linnat estä,\n    Ai'at rautaiset aseta;\n    Kiskon ma kiviset linnat,\n    Portit auki pongahutan,\n    Ratkon ai'at rautaisetkin,\n    Teräksiset tieltä temmon.\n    Liikkuos liha minussa,\n    Halu miehen hartioissa,\n    Nouse luontoni lujasti,\n    Hartiani haikiasti\n    Luonani lovehtimahan,\n    Kanssani karehtimahan,\n    Vastuksia voittamahan,\n    Sotaisia sortamahan.\n    Tule kalma kauhistava\n    Tule tuskissa kovissa\n    Tuekseni, turvakseni,\n    Varakseni, voimakseni,\n    Ukon luonto, eukon luonto,\n    Luonto valtavanhempani\n    Oman luontoni lisäksi,\n    Ettäs hiidet himmeneisi,\n    Maan kamalat kaippeneisi,\n    Tullessa Jumalan, tunnin,\n    Avun herran au'etessa.\n\nMuuttunut oli Kammon muoto hänen lausuessaan nämät sanat. Hänen\nsilmänsä tuijottivat julmasti ja hänen suustaan valui vaahto, kunnes\nhän keijahti maahan. Hän oli mennyt lovehen ja hänen henkensä nyt\nmatkusti manalassa taudin syitä etsimässä.\n\nEi ollut Halfdan aivan arkaluontoinen suinkaan; vaan tässä,\nyksinäisyyden ja ylönluonnollisten henkien turvissa, tuntui olonsa\nkaamealta. Hän rukoili anteeksi Jumalalta, kun oli luottanut\npakanallisen loihtijan apuun, vaan lohdutti samassa itseään sillä, että\nsemmoinen menettely ja katsantotapa tähän aikaan ei ollut ensinkään\nharvinainen.\n\nHetken kuluttua loihtija heräsi lovesta ja nyt olivat taudin syyt\nselville saatu. Veitsen kärjellä Kammo raapasi Halfdanin oikeaa\nkäsivartta, jotta verta rupesi vähän vuotamaan pieneen saviastiaan.\nTämän veren Kammo sitten loihti ja sekoitti siihen multaa ja vähän\ntuhkaa, juottaen Halfdanille sekoituksen, jossa sitä ennen oli kastanut\nkolme katajan tikkua. Nämä tikut Halfdanin piti tallettaa; jos joitakin\ntaudin jälkipuuskia vielä ilmestyisi, hän kaivaisi ikeniään yhdellä\ntikulla, jonka sitten vasemman olkapäänsä takaa heittäisi menemään.\n\nMiehet palasivat himmeässä kuutamossa rannikolle, jossa jo oltiin\nlevolle asetuttu.\n\nHalfdan heräsi seuraavana aamuna raittiina, ei ollut painajainen häntä\nahdistellut. Iloissaan hän luki kymmenen Pater Nosteria ja yhtä monta\nAve Mariaa.\n\nEinar, Halfdanin 19-vuotias poika, kannettiin sitten maihin ja\nasetettiin kala-aittaan. Laivan ankkuri hinattiin ylös ja Halfdan lähti\nlaivallaan Novgorodia kohden purjehtimaan hyvällä vauhdilla, tuuli kun\noli kääntynyt melkein suoraan länteen.\n\n\n\n\nIII\n\n\nSamana päivänä kun Halfdan lähti matkalle, saapui hämäläisten luo\nKammon äiti, Irja, lähes 70-vuotias akka, jonka muodossa vielä kajasti\nnuoruuden päivien kauneus. -- Monta oli Irjalla aikoinaan ollut\nkosijaa, vaan reipas Turnamo hänet; vihdoin sai. Vuosia he elivät\nyhdessä, kaksi lasta heille syntyi ja elämä tuntui heistä, niinkuin\nuseimmista nuorista, varsin huvittavalta. Mutta eihän sitä pysyväistä\nonnea ole ihmiselle suotu. Muutamana päivänä tuli joukko kristityitä\nheidän kotiinsa, menettelivät itsevaltaisesti ja, kun Tarmo mieli\nvastustelemaan, tappoivat hänen ja hänen vanhemman, nelivuotisen\npoikansa. Nuoremman, Kammon, jättivät eloon. Tästä hetkestä vannoi\nIrja ikuista vihaa kristityille ja valan hän kyllä oli parhaan kykynsä\nmukaan koettanut täyttää. Kristittyjen ihmisrakkautta hän soimasi,\nkutsuen heitä verikoiriksi ja oli erittäinkin koettanut kasvattaa\npoikansa tuon uuden uskon leppymättömäksi vastustajaksi.\n\nTämän vuoksi Irja, kun sai selvän Kammon toimista Einarin suhteen,\nei suinkaan joutunut hyvälle päälle. Hän oli ainoa, joka loihtijalle\nuskalsi totuuden sanoa ja Kammo häntä pelkäsikin enemmän kuin muita,\nvaikka hän toisaalta oli tottunut luottamaan siihen, että emon\npeloittavaisuus pääasiallisesti oli sanoissa eikä toimissa.\n\n-- Oletko tosiaankin niin arvosi alentanut, että otat hoitaaksesi\nkristittyä? kysyi Irja pojaltaan.\n\n-- Gottlantilainen kippari maksaa minulle hyvästi ja olemmehan\ntekemisissä kristittyjen kanssa omassakin maassamme ja yhä enemmän\ntulemme heidän kanssa tekemisiin. En minä kristityitä kuitenkaan aio\nruveta puoltamaan ja raahin heitä tappaakin, jos asianhaarat niin\nvaativat.\n\n-- Ja kipparin myös paransit?\n\n-- Hyvää maksua vastaan, tietysti.\n\n-- Ukko ei anna itseään pilkata. Paljoa enemmän menetät kuin voitat\nnoiden vehkeittesi kautta. -- Jos isäsi eläisi, et uskaltaisi näin\nmenetellä.\n\n-- Minä olen täysikasvuinen ja tiedän mitä teen. Parasta on, ett'et\nsekaannu asioihini, emo, muutoin emme sovi saman kurkihirren alle\nasumaan, puhui Kammo, joka häpesi ympärillä seisovia.\n\n-- Vai siltäkö kuuluu! Kyllä minä raahin muuttaa. Ota kristityltä\nluoksesi asumaan. Ne maksavat enemmän.\n\nÄidin ja pojan ympärillä seisovat hämäläiset. Emon puolta he\najatuksissaan pitivät, vaan eivät uskaltaneet sitä julkisesti osoittaa.\n\n-- Lähdetään kalastamaan! sanoi Kammo hämäläisille, päästäkseen\nikävästä keskustelusta ja kohta miehiä meni veneitä lykkäämään vesille.\nVaan Irja istui, tirkistellen eteensä ja kertoi kertomistaan: muutoin\nemme sovi saman kurkihirren alle asumaan. Mikä häpeä kuulla semmoista\nomalta lapseltaan! Niitä sanoja hän vielä saa katua! Ja vielä tuokin\nriivattu parkuu!\n\nHoureissaan Einar huusi tavan takaa jotakin, vaan ei kukaan hänestä\nhuolta pitänyt.\n\nIltapäivällä miehet palasivat kalastusmatkaltaan. Kammo pyysi silloin\nemoltaan anteeksi ajattelemattomat sanansa ja Irja katsoi viisaammaksi\nolla antavinaan anteeksi, lupasipa vieläkin pysyä poikansa kodissa.\nSeuraavana päivänä hän ja moniaat muut lähtivät asuinpaikoilleen\nsisämaahan, vaan Kammo, Tarmo ja Karjalan miehet jäivät vielä\nrantamaalle, samoin nuoriso.\n\nKolme päivää tämän jälkeen Einarin tauti alkoi kääntyä paremmaksi.\nHikoileminen ja levollinen uni osoittivat vaaran olevan ohitse. Vaan\nvielä hän oli niin heikko, ett'ei moneen päivään pystynyt jaloilleen\nastumaan.\n\nSarmin ja Vienon väli oli tullut mitä hellimmäksi, kun sitä vastoin\nVuolamoinen oli jotensakin tyytymätön Sulikin käytökseen.\n\nVihdoin alkoivat muutamat kiiruhtia kotiaan kotiaskareita toimimaan ja\neräänä aamuna lähdettiin sitten liikkeelle.\n\nTarmon ja Kammon talot eivät olleet kuin puolen peninkulman matkan\npäässä toisistaan.\n\nLeveänlainen polku johti kumpaankin.\n\nKun Irja näki Kammon ja Sulikin lähenevän, joku kolmas seurassaan, joka\nvaivaloisesti astuskeli, niin veri kuohahti hänen suonissaan. Hän sitoi\nhuivin leukansa alle ja mietti lähteä matkoihinsa.\n\n-- Mihin matka, emo? kysyi Kammo, aavistaen, ettei hänen emonsa ollut\nhyvällä tuulella.\n\n-- Luuletko, että minä aijon kristittyjen kanssa saman katon alla asua?\nvastasi Irja.\n\n-- Sitä ei sinun tarvitse tehdäkään.\n\n-- No mihinkä aijot tuon hylyn asettaa?\n\n-- Kyllä siitä huolen pidän. Aitassa tarkenee kyllä kesäaikana.\n\n-- En aijo myös syödäkään kristittyjen kanssa samassa pöydässä.\n\n-- Sitäkään ei sinun tarvitse tehdä. Sulikki kantakoon hänelle ruuan\naittaan. Oletko nyt tyytyväinen?\n\n-- En.\n\n-- Sitä melkein aavistin. Kuka voi sinulle mieliksi olla? Olenhan\nkoettanut mukaantua vaatimuksiisi, sekään ei auta.\n\n-- Ei auta, kertoi Irja. Esi-isien henki ei asu sinussa ja sitä saan\nikäni murehtia. Olen kasvattanut sinut huolellisesti. Mikä onneton\nkohtalo on lamaissut toimeni? Enkö ole Ukkoa uhreilla lepyttänyt?\nJa kuitenkin hän on nurjamielinen minulle, kun sallii minun kärsiä\ntällaista!\n\nHiljaa nyyhkien vaipui vanhus rahille. Vaan Kammo heittihe pöydän\nääreen istumaan. Sitten nousi ja vei Einarin aittaan. Ei kuulunut\npuhetta paljon loihtijan kodissa sinä päivänä, ja sekavilla tunteilla\nkukin pani levolle, kun maatapanoaika oli käsissä. Nuorten keveämmällä\nmielellä Sulikki ja Einar toivoivat valoisempaa tulevaisuutta, vaan\nIrja ja Kammo eivät suuria toivoneet.\n\nSeuraavana päivänä tuli kuitenkin jotakin vaihtelevaisuutta ikävyydelle\nKammon kodissa. Avunetsijöitä kävi toinen toisen perästä loihtijan\nluona; mikä etsi paranemista taudista, mikä kadotettua tavaraa, mikä\nlemmen nostamista j.m.s.\n\nViisi vuotta oli Kammo jo leskimiehenä oleskellut. Olipa vähän\nmiettinyt uudestaan naimisiin mennä, vaan itaruutensa häntä siitä esti,\nehkäpä myös pelko, että kotiolot tulisivat vielä tukalimmiksi, kuin jo\nolivat.\n\nPäivä päivältä Einarin voimat varttuivat. Ei hän juuri paljon\nsuomenkieltä osannut puhua, vaan päivä päivältä Sulikki häntä\ntotutti sitä kuulemaan ja hyväpäinen Einar alkoi jo suunnilleen\nymmärtää sitä, jopa puhuikin hiukan. Opettaminen ei ollut liioinkaan\nvaikea, kun Sulikki taisi ruotsinkieltä jotakuinkin. Usein nuoret\nilvehtivät toistensa puheelle ja nauroivat ääneen, mikä aina herätti\ntyytymättömyyttä Irjassa. Tämä toivoi sen päivän kohta koittavan,\njolloin gottlantilainen nuorukainen saisi palata, vaan sitä päivää\nhän sai odottaa kauvemmin, kuin oli luullut, sillä Halfdan sairastui\nkuumeeseen, päästyään Suomen lahden perukkaan ja se seikka viivytti\nkolmella viikolla hänen palausmatkaansa, josta syystä hän kiroili\ntuhmuuttaan, kun ei ole antanut Kammon vahvistuttaa häntä kuumetta\nvastaan.\n\nMuutamana iltana, kun kylpy oli valmis Kammolassa -- niin nimitettiin\nloihtijan taloa -- vietiin Einar saunaan. Loihdevettä heitettiin\nkiukaalle ja nuorukaista kylvetti itse Kammo vastalla, jonka varpuja\noli kolme iltaa peräkkäin taitettu päivänlaskun aikana korkeasta\nkoivusta. Lemmennostosanat loihtija luki ja rikas, korkeasukuinen\ngottlantilainen nainen oli, johon Kammo, muka unissa saadun ilmestyksen\nmukaan koetti taivuttaa nuorenmiehen mieltä. Einar kyllä kummasteli\nloihtijan kaikkitietäväisyyttä, kun ei tullut arvanneeksi, miltä\nsuunnalta tuo luottamustoimi oli uskottu loihtijalle.\n\nMuutamana aamuna Einar pyysi Kammolta jousen ja keihään, mennäkseen\nmetsään. Ehkäpä joku saalis olisi siellä tarjona. Meni loihtijalta\nsuu vähän nauruun, kun vastasi, ett'ei nyt ollut metsästysaika, vaan\nsyyspuoleen ja talvella varsinkin. Einar kuitenkin meni metsään, ottipa\nkuitenkin aseet mukaansa, jos joku vaara uhkaisi siellä.\n\nSyvissä ajatuksissa hän kulki kaitasta polkua, mietiskellen\nkotiseuduillaan kuultuja satuja hohtavista auringon vaunuista, jotka\noli tehdyt Muspelin tulikipinöistä. Myös hänen mieleensä johtui Tor'in\nseikkailut Geirrödin, Rungen'in ja Trymen kanssa. Ja luonnollisesti\nFreja, rakkauden jumalatar, lennähti hänen mieleensä, kun hän muisteli,\nkuinka Kammo oli häneen vitsoilla lempeä istuttanut. Ei hän kuitenkaan\nollut tuntenut mitään halua ruveta kosimaan gottlantilaista neitoa.\n\nMutta äkkiä hän kavahti, kun mesikämmen kahdella jalalla tuli häntä\nvastaan. Ei hän kerennyt edes jousta jännittää, se putosi hänen\nhervottomasta kädestään maahan. Keihäs hänellä jo oli kohotettu, vaan\nsamassa kontio alkoi sylipainin nuoren miehen kanssa ja tämä keijahti\nkohta selälleen maahan.\n\nSattumus kuitenkin hänet siitä vaarasta pelasti. Kolme hämäläistä\nsattui paikalle saapumaan ja heidän peitsiensä ja kirveittensä iskuista\nmetsän kuuluisa kuningas sai kuoliniskun.\n\nKarhu oli kuitenkin repinyt Einarilta rinnasta vaatteet ja näkyviin oli\ntullut hopearisti ristiinnaulitun kuvalla. Hämäläiset sattuivat olemaan\nkristityille tällä hetkellä erittäin suutuksissaan.\n\n-- Turhaanpa tässä nyt Otsoa rääkättiin. Se oli aivan oikeissa\nhommissa, jupisi muuan hämäläinen.\n\n-- Kaksi paistia tässä täytyy saada! sanoi toinen.\n\n-- Hoi mies! Taidatko suomea? karjasi kolmas.\n\n-- Vähän vain, vaikerteli Einar, jonka karhun kouristus ja uusi pelko\nhengestään oli säikähyttänyt pahanpäiväisesti.\n\n-- Sinun pitää kuolla, huudahti ensimäinen puhuja, kohottaen kirveensä.\n-- Olet kristitty!\n\nEinar yritti lähteä pakoon vaan äskeinen puhuja tarttui häneen ja\nolisipa hän pian hengestään päässyt, ellei Sulikki olisi paikalle\nsaapunut. Hän oli muka menossa tervehtimään muutamaa tuttavaansa\nja samassa isänsä asioilla. Ei tie metsän kautta juuri oikaissut,\nvaan loihtijan tytär aavisti, että hän siellä tapaisi Einarin, johon\nhän oli alkanut mieltyä mieltymistään, ensinkin sääliväisyydestä ja\nsääliväisyyshän on joskus hellimmänkin tunteen edelläkävijä.\n\n-- Irti miehestä! huusi Sulikki hämäläiselle.\n\n-- Hän on kristitty! vastasi tämä.\n\n-- Vaikkapa, jatkoi loihtijan tytär. Hän on isäni suojeluksen alla.\nIsäni aseet on hänellä; tunnettehan merkit.\n\nHämäläinen päästi vastenmielisesti Einarin.\n\n-- Ei pitäisi Kammon kristityitä suojella, hän mutisi.\n\nMiehet rupesivat siinä tuumailemaan; vaan Sulikki ja Einar lähtivät\nkävelemään. Kun olivat asioillaan käyneet, he palasivat Kammolaan.\nKammolle kerrottiin sitte tuosta kummasta tapahtumasta. Irja istui\nloukossa ja mutisi: Aivan niin. Kristityitähän Kammon suvun tulee\nsuojella!\n\nSaman päivän iltana Sulikki ja Einar tapasivat toisensa pienoisen puron\nvarrella, jossa istahtivat päivän merkillisiä tapahtumia miettimään.\n\n-- Henkeni olen nyt sinulle velkaa, alotti Einar. Millä sen maksan?\n\n-- En maksun edestä sinua pelastanut, vastasi Sulikki.\n\n-- Sinä olet minulle ollut niin ystävällinen, jatkoi Einar. Ikävä olisi\noloni täällä, ellet sinä olisi sitä sulostuttanut.\n\nSulikki katsoi lirisevää puroa.\n\n-- Onhan se kummanlaista, hän sanoi, että jouduit meille.\n\n-- Suomenkieltä oppimaan, lisäsi Einar.\n\n-- Minä olen huono opettamaan, jatkoi Sulikki.\n\n-- En olisi keltään muulta niin pian oppinut. Sointuva äänesi kaunistaa\npuheesi ja ellen ymmärrä kaikkia sanojasi, ymmärrän silmiesi kieltä.\n\n-- Puhunko minä silmillänikin? kysyi Sulikki, luoden silmänsä alaspäin.\n\nTämä naivinen kysymys oli kanssapuheen huippu. Einar kietoi\nkäsivartensa Sulikin niskan ympäri ja painoi muiskun hänen huulilleen.\n\nSiinä he sitten istuivat hurmaantuneina, nauttien nuoruuden ensi lemmen\nsuloisuutta, heijastusta henkimailman autuaitten tunteista. Lännessä\nlaski aurinko, jättäen jälkeensä kultameren taivaalle. Silloin,\nikäänkuin unelmasta heräten, onnelliset kotia kohden läksivät astumaan.\nPuhuttiinhan myös Vuolamoisen tuumista ja Sulikki sanoi ei huolivansa\nhänestä. Nuoret miettivät paeta, jos väkinäistä menemistä Tarmolan\npojalle Kammo alkaisi vaatia. Mihin, siitä ei vielä päätetty. Tottahan\njohonkin osattaisiin.\n\nKammo kysäsi muorilta kärtyisellä äänellä, mistä nyt tulivat, kun\nsaapuivat melkein yhtaikaa. Irja siihen tokasi:\n\n-- Kai lienee Sulikki käynyt kristittyä pelastamassa.\n\nPari päivää tämän jälkeen Tarmo tuli Kammolle ilmoittamaan, että Vieno\nnyt oli luvattu Sarmille ja että sopisi pitää jonkinmoiset kaksoishäät\nTarmolassa, koska Vuolamoinenkin alkoi ikävöidä kumppania.\n\nTähän ehdotukseen Kammo mielellään suostui ja olipa Irjakin kerran\nsamaa mieltä kuin hänen poikansa. Tyytyväisenä vanhat siis erosivat\ntoisistaan, päätettyään, että häät vietettäisiin viikon päästä. Mutta\nnuoriin tuo ilmoitus tietysti vaikutti vähemmän hupaisesti, sillä,\nvaikka olivatkin päättäneet paeta, niin oli outo tulevaisuus, vaarat ja\nehkäpä hengen menettäminen odotettavissa. Jokainen päivä lisäsi heille\nlevottomuutta, vaan lisäsi myös heidän hehkuvaa rakkauttaan.\n\nMihin oli paras paeta? Löytyikö paikkaa, josta ei tietäjän loihtutemput\nvoisi löytää ja paluuttaa? Tätä he enin pelkäsivät. Jos ei Kammo olisi\ntietäjä, hätäkö silloin!\n\nPäivä kului toisen perästä. Vastustamattomasti hetket kiitivät\neteenpäin. Eikö alkanut jo selvitä, mihin oli pelastuminen?\n\nPäivänä jälkeen Tarmon käynnin Kammolassa yhdeksän miestä astui kujaa\ntietäjän taloon. Niin montaa miestä ei yksityisesti vielä ollut tullut\nKammon puheille, ja tämä tirkisteli tulijoita kummastellen, mitähän\nasiaa heillä olisi.\n\nMiehet näyttivät olevan hämillään. Heidän joukossaan huomattiin myös\nne kolme, jotka olivat kristityille niin vihoissaan ja jotka olivat\nEinarin karhun kynsistä pelastaneet.\n\n-- Paljopa nyt tulee vieraita, sanoi Kammo, luoden tulijoihin tutkivan\nsilmäyksen. Kuuluuko erinomaisempia?\n\n-- Kuuluuhan yhtä ja toista, sanoi muuan karhuntappajista. Kristityt\novat polttaneet riihemme, vieneet viljamme ja rääkänneet elukoitamme;\nme tulemme kysymään mikä siihen mahtanee syynä olla.\n\n-- Tietysti kristittyjen ilkeys. Sehän on hyvin yksinkertainen asia,\nvastasi Kammo.\n\n-- Olisikohan tuohon muitakin syitä? kysyi muuan.\n\n-- Muita syitä siihen ei tarvitse etsiä, vastasi loihtija. Siinä on jo\nkyllin syytä.\n\n-- Mutta entäpä siihen löytyy muitakin syitä, sanoi muuan joukosta,\nterävästi Kammoa katsellen.\n\n-- Mitä tämä merkitsee? tiuskasi Kammo, jos muita syitä tiedätte, miksi\ntulette niitä _minulta_ kysymään?\n\n-- Tulemme niistä kanssasi puhumaan, äläkä siitä pahastu. Me uskomme\nUkon olevan meille närkästyneenä.\n\n-- Lepyttäkää hänet sitte paremmilla uhreilla kuin tähän asti.\n\n-- Me luulemme, että Ukko on tuskaantunut, kun ensimäinen miehemme\nkristityitä auttaa, jopa suvaitsee heidät asuakin luonaan.\n\n-- Semmoinenko oli asianne? huusi Kammo ja hänen muotonsa muuttui. Ulos\nheti paikalla tai panen mahtini liikkeelle ja koirina sekä sikoina\nsaatte täältä kotiinne palata!\n\nÄkkiä miehet siirtyivät ulos, paitsi kahta, jotka polvistuivat Kammon\neteen ja rukoilivat armoa ja anteeksiantamusta.\n\n-- Ulos tekin! huusi tietäjä ja potkasi heitä. Kulmainsa alta\nkurkistellen he vetäysivät takaperin ulos.\n\nIrja, joka oli istunut loukossa, ihmetteli, kuinka Kammo noin kohtelee\nsiivoja ihmisiä.\n\n-- Se ei koske sinuun. Minä tuskaannun kaikille.\n\n-- Mutta kyllä he olivat oikeassa.\n\n-- Tietysti, niinkuin sinäkin aina olet. Parasta on, että painat samaa\ntietä kuin hekin!\n\n-- Kyllä minä raahin lähteä, sanoi Irja ja rupesi kokoilemaan vasuun\nvaatteitaan, joita ei paljoa ollut. Sitten hän hyvästiä jättämättä meni\nulos.\n\nPöydän päähän rahille istahti nyt Kammo ja alkoi miettiä.\n\n-- Hiisikö nyt kaikki minua vastaan usuttaa? Eivät häpeä, eivätkä\npelkää! Minun täytyy näyttää jollakin voimallisella tavalla, että\nKammon kanssa on vaarallinen joutua riitaan. Ja emoni! En voi häntä\nkärsiä enää. Menköön mihin tahtoo! Paleltukoon korpeen, jos ei saa\nsuojaa kenenkään luona! -- Hm... Ja siitä, että olen kristittyjen\nkanssa vähän tekemisissä, syntyy tämmöinen melu! Kateutta se on\nosaksi. En suinkaan minä aijo ruveta kristityitä suojelemaan. Tämä\nyksityiskohta on poikkeus vain.\n\nKyllähän miehet nyt suuttuivat minulle. Vaan suuttukoot. Se ei sovi\nettä minua tullaan neuvomaan. _Loihtijaa_ neuvomaan!\n\nNäin mietiskeli Kammo asemaansa. Nuoret sill'aikaa olivat asettuneet\nladon taa ruohokkoon, ja olipa heilläkin miettimistä, mihin mennä,\nsillä mennä täytyi -- pois täältä ennenkuin häitä pidettäisiin. Tultiin\nvihdoin siihen päätökseen, että _kristittyjen_ luona olisi varmin\nsuoja, koska ei Kammon mahti sinne ulettuisi. Vaan miten uskaltaa\nmennä esim. Räntämäelle, piispan turviin? Piispa oli tuskaantunut\ngottlantilaisille ja, kun kuulisi Einarin olevan gottlantilaisen\nkipparin pojan, niin kyllä siitä tulisi aika mellakka. Vaan mitäpä\ntuota oli pakko tunnustaakaan. Toinen kohta oli myös arveluttava: matka\nsinne oli pitkä maitse ja meritse pääsy epätietoinen, riippuva siitä,\nsattuisiko purjehtijaa sinne päin meneväksi juuri siihen aikaan.\n\nYöllä sen jälkeen kuin viimemainitut tapaukset tapahtuivat, nuoret\nlähtivät karkuun. Meren rantaa kohden suuntasivat matkansa. Ja jo\nseuraavana aamuna muuan kuutto lähti hämäläisten satamasta Turkuun.\nKuuton kuljettaja tunsi Sulikin Kammon tyttäreksi ja otti heidät\nalukseensa, vaikk'ei nuorilla ollut mitään, jolla maksaa. Kuljettiinhan\npaljon muinoin maksuttakin.\n\n\n\n\nIV\n\n\nKun Kammola joutui, mitä sen asujamiin tulee, noin surkeaan tilaan,\nniin näytti taas onnen päiväpaiste runsaimmassa mitassa valaisevan\nTarmolan talon väkeä. Kuin ruokittu kyhkyläinen astuskeli hymyssä suin\nTarmo, nähdessään joka suunnalla tyytyväisiä muotoja.\n\nNaispalvelijat puuhasivat ja nauraa kitkuttivat hyörien askareissaan\nedestakaisin. Vuolamoinen astuskeli pihan poikki kuin kukko, ajatellen,\nkuinka parin päivän päästä Sulikki oli taipuva hänen tuumiinsa.\nTarmolan lihava emäntä, hyvätuulinen ja hymysuinen Kyllikki, liikkui\nkattiloiden ja maitopulikoiden väliä, vankka avainkimppu kupeella,\npunottaen ja puhisten. Sarmi ja Vieno istuivat portailla, vaipuneina\ntulevaisuuden unelmiin, eivätkä juuri nähneet eivätkä kuulleet muita,\nkuin toisiaan.\n\nKun Tarmo oli saanut Tieran tavata, he lähtivät Kammolaan tietäjän\nkanssa tuumailemaan häiden vietosta ja pyytämään Kammoa lukemaan onnen\nsanoja ja tekemään taikoja nuorten kunniaksi.\n\nSaapuessaan Kammolaan, näkivät miehet Kammon seisovan kannuksen eli\nnoitarummun edessä, jota päristimellä eli arpavasaralla kosketteli,\njotta sen helyt kalahtelivat ja sen rumpukalvo kumahteli. Kiihkeästi\ntietäjä luki loitsurunoja. Sitten hän hetken kuulosti. Mutta arpa ei\ntuonut toisia sanomia, ääneti oli.\n\nKuullessaan miesten lähestyvän, Kammo viskasi kaunuksen syrjään ja\nkatsella murjotti tulijoihin.\n\n-- Mitäs nyt tietäjä tiedustelee? kysyi vikkelä Tiera.\n\n-- Semmoista, jota ei koskaan ole aavistanutkaan tarvitsevansa\ntiedustella. Ajatelkaa, tyttäreni, tuo hattara, on karannut tuon\nruotsalaisen poikanulikan kanssa!\n\nTarmo vihelti, osoittaen suurta kummastustaan ja Tiera löi vasempaan\nreiteensä kämmenellään ja sanoi: mitä minä kuulen! Hervotonna Kammo\nvaipui kivelle, eteensä tirkistellen. Vaan äkkiä hän hypähti pystyyn,\nkohotti oikean nyrkkinsä taivasta kohden ja huusi: Kuule Ukko valani!\nHengellään he saavat vastata tästä äärettömästä häpeästäni, kunhan\nheidät käsiini saan. Minä etsin heidät esiin vaikka vuoren sisästä, tai\nmaan alta, tai meren pohjasta.\n\n-- Kylläpä tämä oli ikävä juttu. Ei tullutkaan kaksoishäistä mitään,\nvirkkoi Tarmo.\n\n-- Kiitä onneasi sinä ja poikasi, ettei tuommoinen mera sukuumme\njoutunut!\n\n-- Ehkäpä niinkin. No, tulethan emosi kanssa häihin?\n\n-- Emoni on mennyt teille tietämättömille! Minä olen yksinäinen mies\nja yksin tahdon olla. Älkää siis minua odottako. Minä en voisi kärsiä\nihmisten salaista ilkkumista. Oi, olenhan usein muille ilkkunut, ja nyt\nsaan itse kokea, miltä se tuntuu!\n\n-- Koeta nyt tointua Kammo, sanoi leppeä Tarmo.\n\n-- Minä kyllä hoidan itseni, virkkoi loihtija.\n\n-- Minua ei tarvitse sääliä. En minäkään ole ketään säälinyt enkä aijo\nsääliä.\n\nMiehet läksivät pois. Pahalle päälle joutui Kammo heidän mentyään,\nsärki kaikenlaisia työkaluja, noitui ja kiljui, kunnes vihdoin\nväsyneenä vaipui kentälle lyhyeen, levottomaan uneen.\n\nMiesten saapuessa Tarmolan pihaan, Kyllikki heti huomasi heidän nolosta\nja miettivästä katsannostaan, että jotakin varsin merkillistä oli\ntapahtunut.\n\n-- Mikä miehiä riivaa? hän kysyi, kun Tarmo ja Tiera tulivat pihaan.\n\n-- Et saanutkaan miniää taloon, sanoi Tarmo.\n\n-- Eikö hän suostu? Uskottaako hän?\n\n-- Sulikki on karannut sen ruotsalaisen pojan kanssa.\n\n-- Kas raatoa! huudahti Vuolamoinen. Sittekin pääsi minusta.\n\n-- Vai semmoinen se Sulikki olikin! sanoi Sarmi.\n\n-- Hyvä, että hänestä aikonaan päästiin, jatkoi Kyllikki kädet\npuuskassa. Ja ruotsalaisen kanssa! Kyllä Kammo nyt on suuttunut!\n\n-- Hän on raivoissaan melkein, sanoi Tiera. Eikä noitarumpukaan vielä\nilmaissut, mihin ovat paenneet.\n\n-- Kyllä heti pahaa aavistin, kun Kammo otti tuon poikanulikan\nhuostaansa, vaan kuka tietäjää uskaltaa neuvoa, jatkoi hän. Ja Irjakin\non karannut.\n\n-- Irjakin karannut! kertoi Kyllikki. Onhan maailma kohta mullinmallin!\nMikä Irjalle tuli?\n\n-- Ei Kammo sitä selittänyt. Vaan huononlainen on sopu ollut emon ja\npojan välillä.\n\n-- Ukko olkoon kiitetty, että meidän perheessämme sopu ja onni on\nvoimassa, lopetti nyt Tarmo puheen. Nyt toimeen kukin! Huomenna häät\nvietetään.\n\nIdän taivaalla heloitti oikea hääpäiväaurinko selkeällä taivahalla.\nPuut punalle paistoivat, salot siintivät sinelle sen purppuravalossa.\nLämmin liekkui lounahasta ja metsä meelle haiskahteli, ahovieret\nviertehelle, kun Vieno astui portahille ja istahti ihailemaan ilopäivän\nkauneutta. Ja kuitenkin, kaipauksen huokaus kohosi hänen rinnastaan.\nArmas koti oli jätettävä ja uusiin oloihin oli tottuminen. Säälillä\nhän myös ajatteli Kammolan surkeita oloja ja kuinka hänen lapsuutensa\ntuttava ja ystävä Sulikki oli unhottanut velvollisuutensa. Olisihan\ntietäjän tytär kauneudellaan häissä herättänyt huomiota, ollut\nsuotavana lisäkoristuksena. Ja huomiota hän nytkin herätti -- vaan\nkuinka?\n\nLeipämuruja ja suurimia oli nuorella tytöllä helmoissaan. Kanaparvi\nläheni kaakottaen kaivattua ystäväänsä ja heidän johtajansa astuskeli\narvokkaasti, käännellen päätään oikealle ja vasemmalle joukkueensa\nseurassa, silloin tällöin noukkien vähän muruja, joita Vieno oli\npihalle heittänyt. Teistäkin minun pitää erota, huokasi Tarmon tytär\nja samassa kajahti häntä vastaan raitis kukkokiekaa. Nauruun vetäysi\nnuoren tytön suu. Kyllikki meni nyt tyttärensä ohitse loppuvalmistuksia\ntoimimaan aittoihin ja kellareihin. Hellästi hän katseli rakasta\nVienoaan, toivoen toki, ettei tälle tulisi osaksi ne vastahakoisuudet,\njoita kansanrunot niin runsaasti miniöille, jopa joskus vävyillekin,\nosaksi panevat.\n\nPäivä kului ja alkoi hääväkeä saapua Tarmolaan. Pirtin rahit olivat\nkohta täynnä käskettyä väkeä; etehisessä ja sintsissä pysähtyivät\nkuokkavieraat, joita jo tähän aikaan löytyi tämmöisissä tilaisuuksissa.\n\nIsot olivat häät. Häränpaistia ei tietysti ollut sinnepäinkään kuin\nPohjolan häissä, joissa kohtuullinen sotajoukko olisi kyllänsä saanut\nsiitä otuksesta, jonka häntä häilyi Hämehessä ja jonka pää keikkui\nKemijoella, vaan kyllin löytyi ruokaa ja kotitekoista olutta vuoti\ntynnyrin sisustat tyhjiksi.\n\nJa morsianta itketettiin ja lohdutettiin, opastettiin ja neuvottiin,\nkuinka olla, miten eleä miehelässä. Sulhoa myös neuvottiin, kuinka\nhänen tuli vaimoaan kohdella. Muuan vanha hämäläinen lausui Sarmille:\n\n    Kuulesta, kun ma sanelen,\n    Kuin sanelen, kuin puhelen\n    Tästä liinalinnustasi,\n    Saamastasi kanasta:\n    Kiitä sulho onneasi\n    Hyvän saaman saamastasi,\n    Kun kiität, hyvinki kiitä,\n    Hyvän sait, hyvän tapasit,\n    Hyvän luojasi lupasi,\n    Hyvän antoi armollinen.\n\nJa Tiera puhui Vienolle:\n\n    \"Ei suu suolle vieä,\n    Ojavarrelle oteta.\n    Vievät viljamättähältä,\n    Vievät vielä viljemmälle,\n    Ottavat oluttuvilta,\n    Ottavat oluemmille.\n    Onpa sulho suojanasi.\n    Mies verevä vieressäsi;\n    Et panna pahenemahan\n    Paunahan paranemahan,\n    Miehen kyntäjän kylelle,\n    Leivän saajan leuvan alle.\"\n\nLuemme kirjoissa ainakin ennen löytyneen n.s. hovinarreja, jotka\nkokkapuheillaan ovat suhdanneet eli hillinneet herrojensa liian\nvaloisia ajatuksia ja siten varjostaneet ylönpalttista päiväpaistetta.\nVähän siihen tapaan oli meidänkin esi-isillämme muinoin tapana\nlamauttaa ehkä liiallista hääiloa \"lommaamalla\" eli moittimalla\nmorsianta. Niinpä nyt Vieno sai kuulla seuraavan päinvastaisen\nansioluettelon, joka oikeastaan Sarmille suunnattiin:\n\n    \"Käkesit käkösen tu'oa,\n    Kuletella kukkolinnun\n    Tuo'a maalta maan parahan,\n    Veeltä valkian valita;\n    Puuttui konna koprihisi,\n    Sammakko satimehesi;\n    Saitp' on suolta suovariksen,\n    Ai'alta ajoharakan,\n    Korpin korpinotkelmalta,\n    Pellolta pelotuslinnun,\n    Mustan linnun mullokselta;\n    Löysit nartun naurismaasta,\n    Nirtun niintä kiskomasta;\n    Narttu naukui, nirttu niukui\n    Sulhon tullessa lähelle.\"\n\nVielä kesti häitä toisenkin päivän. Vasta kolmantena nuori pariskunta\nalkoi lähtöä tehdä. Itkusilmin nuori vaimo sanoi hyvästit omaisilleen,\nvieläpä talon elukoillekin ja vihdoin kotiseudun koivuille ja\nkatajille, kummuille ja kujille. Päätettiin, että Tarmolaiset talven\nkuluessa tulisivat Vienoa uudessa kodissaan tervehtimään ja näin\nkummallakin puolen lohdutettuina vihdoin erottiin.\n\n\n\n\nV\n\n\nAurajokeen yhtyy vähän yläpuolella nykyistä Turkua lisäjoki, Vähäjoeksi\nmainittu ja tämän vasemmalle rannalle, ei paljon yläpuolelle\nyhtymispaikkaa, Räntämäen kirkko oli rakennettu. Räntämäelle oli\nNousiaisista piispanistuin siirretty ja edellisen kirkon läheisyydessä\nSuomen piispa asui vv. 1229-1300. V. 1300 Turun tuomiokirkko valmistui.\n\nAlapuolella yllämainittujen virtojen yhtymispaikkaa oli Koroisten\ntilalla vähäinen kauppala, nykyisen Turun alku.\n\nMelkein asumattomina olivat vielä tähän aikaan Auran rannat Räntämäeltä\njoen suuhun, ellemme ota lukuun jotakuta isompaa rakennusta ja moniaita\nkalastajamajoja. Vaan joen pinnalla vallitsi kuitenkin jotenkin vilkas\nelämä. Aluksia liikkui edestakaisin ohitse samojen rantojen, joiden\nvälitse, nyt kiveen puettuina, Aura sameata vettänsä meren kohtuun\ntyöntelee. Sitä miellyttävää näköalaa, joka nykyaikaan tarjoutuu\nkatsojalle Tähtivartion tai Samppalinnan kukkuloilta, ei siis näihin\naikoihin ollut ensinkään olemassa. -- Alastomina törröttivät Puolalan\nja Kakolan mäet.\n\nMutta paitsi tuomiokirkkoa ei myöskään linnaa, tuota toista\nmuistorikkainta paikkaa eli rakennusta vanhassa pääkaupungissamme,\ntähän aikaan löytynyt olemassa. Linna valmistui vasta neljännellätoista\nvuosisadalla, Birger Maunun pojan aikana. Jonkunlainen vartio siinä\nkohdassa kuitenkin oli olemassa, n.s. \"Skanssi\" -- eroitettava\nnykyaikaisesta kirkkomaasta -- jossa ritari Ragnar Ulfinpoika majaili\nkomentajana, jonkunlaisena voutina.\n\nMuutamana myrskyisenä kesäpäivänä kulki siitä sivutse se kuutto, jossa\nkarkurimme nuoruuden tavallisella ajattelemattomuudella vaelsivat\nkohden tulevaisuuden epävarmoja oloja. Kuuton kuljettaja laski Skanssin\nsillan kupeeseen, jossa Ragnar Ulfinpoika, oikea viikingin perikuva,\npitkät kellertävät hiukset hartioille valuen, seisoi ihmetellen, miten\nsen kokoinen alus tässä Herran ilmassa oli rohjennut aavaa merta\nhaistellakaan, sillä olihan saaristo suojannut suurimmista hyrskyistä.\n\nKuuton kuljettaja kehahti vähän alustaan, sanoi sitten luvanneensa\nviedä nuoret piispan puheille. Ragnar arveli itsekseen, että kirkon\nsiunausta oltiin vailla ja toivoi ajatuksissaan menestystä nuorille,\nsillä hän oli hyvänsuopa mies.\n\nMonimutkaiset ovat ihmiskohtalot; eikä aavistanut sillalla seisoja,\nminkälaisiin tekemisiin hän vielä oli joutuva niiden kanssa, jotka\nolivat matkalla piispan taloon.\n\nVähäjoen rannassa noustiin maihin. Vaikka nuoret olivat monta kertaa\nruvenneet itseään valmistelemaan, miten ilmestyä piispan edessä, niin\nnyt kaikki edeltäkäsin mietityt vastaukset piispan kysymyksiin olivat\naivan muistista kadonneet ja kumpikin pelkäsivät piispaa. Sulikki,\nkoska oli loihtijan tytär, sen miehen, joka oli niin monta kristittyä\nrääkännyt ja Einar kun oli gottlantilaisen kipparin poika ja tunnettu\noli, ettei piispa tämmöistä salakauppiaan sukua suvainnut. Eivät he\nensinkään olisi paenneet piispan turviin, ellei heillä olisi ollut se\nvarma vakuutus, että siellä olisi ainoa pakopaikka, jonne ei Kammon\nkäsi ulottuisi. Oli heille mieleen johtunut valehdellakin piispalle\nkeitä olivat, vaan Einar piti piispaa miltei kaikkitietävänä ja siihen\nluuloon kallistui Sulikkikin. Ja kummassakin eli se salainen toivo,\nettä, kun apua rukoilevina lähestyisivät piispaa, hän ei olisi ankara\nheitä kohtaan.\n\nYksinkertainen oli piispan asunto. Kuistista tultiin etehiseen:\nsiitä meni ovi oikealle kädelle piispan asuinhuoneisiin. Piispan\netummainen huone oli melkein tyhjä huonekaluista, nurkassa Neitsyt\nMaarian kuva, lapsi sylissä, puusta tehty ja valkaistu. Lattiat olivat\nmaalaamattomat, seinät valkaistut. Piispan varsinaisen asuinhuoneen\nseinillä riippui kaunisrantuisia kankaita ja niitä vasten pari miekkaa\nja jousta. Nurkassa seisoi harppu, jota muuan kaniikeista soitti,\nlauloipa myös heleällä äänellään siihen mukaan. Isohko pöytä nähtiin\nmyös ja pöydällä sakkipeli, johon piispa oli hyvin mieltynyt.\n\nPihassa odotti koko joukko väkeä saada puhutella piispaa, mikä missäkin\nasiassa. Vihkiäisiä, lasten ristiäisiä, ruumisten siunaamisia anottiin\npiispaa toimittamaan. Vaan ei tämä juuri kiirehtinyt kansan puheille.\nHän istui sakkipelin ääressä, kaniikki Marttinus seuranaan ja oli\nvaipunut ajatuksiinsa, kun musta torni ja juoksija yhdessä ahdistivat\nhänen valkoista kuningastaan, joka oli pelastettava, vaan miten?\n\nPiispan muoto synkistyi. Kuningattaren ja hevosen avulla hän olisi\nvoinut pelastaa kuninkaansa, vaan kun hän ei saanut käyttää kuin\ntoista niistä, niin oli tappio auttamaton. Pimeys pääsee valloilleen,\njupisi Tuomas. Hänen terävät silmänsä ja kimakka äänensä osoittivat,\nettä niiden omistaja sai usein taistella omaa lihaansa ja vertansa\nvastaan. Tänne olen uskottu pakanamaailman rajamaille, piispa jatkoi\nja vastustajoita on minulla semmoisia, joille ihmisyys ja rehellisyys\novat outoja käsitteitä. Mitä voi kristinusko muuta, kuin taantua\nnäillä mailla! Ruotsissa vallitsee sekamelska sekä hengellisissä että\nmaallisissa oloissa ja sieltä ei ole paljoa apua toivottavissa. Onpa\nmelkein yhdentekevä, kuuluuko tämä maa Ruotsin alle tai ei. Pyhän Isän\nvälittömän suojeluksen alle minä pyrin sitä asettamaan ja suokoon Herra\nminulle siihen voimaa.\n\nMuuan diakooni raoitti etuhuoneen ovea ja ilmoitti kansaa olevan koossa\nodottamassa päästäkseen piispan puheille.\n\n-- Minä tulen, vastasi Tuomas. Suo Jumala minulle malttia jaksaa\nkuunnella heidän turhanpäiväisiä valituksiaan ja toimittaa pyhät\ntoimitukset Sinulle mieliksi, hän huokasi ja meni. Kantaen kastemaljaa,\nMarttinus häntä seurasi.\n\nKokoontuneiden joukossa oli myös muuan hengen heikko, joka istui\nruohokolla maan päällä, nojaten selkänsä seinää vasten. Hän oli tullut\nsaamaan piispan siunausta, ennenkuin astui yli elämän kynnyksen tuonne\nkaameaan ijankaikkisuuteen. Hänen luokseen piispa ensin kääntyi ja\npuhui moniaita lohdutuksen sanoja. Sitten hän kastoi lapset ja kuunteli\nkristittyjen valituksia pakanoiden ilkitöistä.\n\nTulipa vihdoin Einarin eteen.\n\n-- Ken olet? kysyi Tuomas.\n\n-- Muutamasta laivasta olen jätetty maihin pakanoiden sekaan. Kristitty\nolen, enkä voinut enempää kärsiä pakanoiden kohtelua. Olen paennut\nturviisi, pyhä isä.\n\nEinar oli puhunut ruotsia. Piispa mietti hetkisen.\n\n-- Ja sinä, tyttö? hän nyt kysyi Sulikilta.\n\n-- Hämäläinen minä olen. Isäni tahtoo pakoittaa minut väkinäisiin\nnaimisiin. Pyydän turvaa luonasi.\n\n-- Sen saat. Mutta sinun pitää siinä tapauksessa, jos et jo ole\nkastettu -- niin, niin -- et ole -- tulla Pyhän kasteen kautta\nosalliseksi Herran armosta.\n\nTämä vaatimus vähän hämmästytti Sulikkia.\n\n-- Viikon päivät ensin tulet valmistettavaksi siihen, koska sinulla ei\nole aavistustakaan kristinopin pääkappaleista.\n\nPuhuteltuaan moniaita vielä, piispa meni, kaniikkinsa seuraamana,\nsisälle.\n\nPiha alkoi tyhjetä ihmisistä. Einar ja Sulikki jäivät seisomaan sinne,\nvihdoin menivät pirttiin, jonne olivat nähneet useiden menevän.\nPitempää aikaa empimättä selitti Sulikki Einarille olevansa taipuisa\nuuteen uskoon. Hänen aikeensa oli nimittäin seurata gottlantilaista\nnuorukaista tämän kotiin ja siellä tulla tunnustetuksi Einarin\nvaimoksi, jota varmaan toivoi, kunhan oli kristityksi ruvennut.\n\nMutta piispa heittäysi, tultuaan huoneeseensa, vuoteelle levähtämään\nja Marttinus avasi Pietari Lombardilaisen \"Sententiarum libri qvatuor\"\njonka kopioimisen oli saanut tehtäväkseen. Hän alkoi kultarannuilla ja\nruusunpunaisilla viivoilla sekä pisteillä kuvailla käsikirjoituksen\notsakirjoituksia ja lauseiden tai eri kappalten alkukirjaimia, niinkuin\nsiihen aikaan oli tapa tehdä.\n\nUnen vienoon oli piispa jo menemäisillään, kun äkkiä kavahti istualleen.\n\n-- Makealta maistuisi uni, hän puhui, sillä se irroittaa ihmisen\nmaallisista huolista, vaan en tahdo päiväunella pilata yöuntani,\njoka muutoinkin on huono. Ahkera olet, Martti! Levähdä nyt hetkisen.\nYmmärrätkö oikein tuon kirjan sisältöä?\n\n-- En, pyhä isä; olen mielinyt kysyä sinulta selitystä, vaan en ole\nrohjennut vaivata sinua ehkä tuhmilla kysymyksilläni.\n\n-- Niinkö vähän luulet minulla kärsimystä olevan?\n\n-- Aina on sinulla minua kohtaan ollut kärsimystä, vastasi Marttinus.\n\nNyt alettiin keskustella. Kohta vaellettiin skolastisuuden\nsokkelolinnassa ja pohdittiin kysymykset, miksi Kristus on Jumalan\npoika eikä Jumalan tytär ja pitikö Latsaruksen perillisten jättää\ntakaisin perittävä omaisuutensa, kun Latsarus herätettiin kuolleista,\nvieläpä sekin kysymys, miksi ei ihmisellä ole sarvia päässä, j.n.e.\n\nPuhuttiin sitten autuaitten ruumiista, jotka monivärisinä väikkyvät,\nkun Isän autuus heitä valaisee. Ja silloin alkaa se sabbattipäivä, jota\nei ilta koskaan päätä.\n\nPiispa käski Marttinuksen laulaa ja säestää harpulla se laulu, joka\nkuvaili tuota autuaitten riemua ja Marttinus otti sopesta harpun ja\nalkoi, sointuvalla äänellä laulaa:\n\n    \"Me receptet Sion illa,\n    Sion David urbs tranqvilla,\n    Cujus faber auctor lucis,\n    Cujus portae signum crucis,\n    Cujus muri lapis vivus,\n    Cujus custos rex festivus,\n    In hac urbe lux solennis,\n    Ver aeternum, pax perennis.\n    Urb coelestis, urbs beata,\n    Supra petram collacata,\n    Urbs in portu satis tuto,\n    De longinqve te saluto,\n    Te saluto, te suspiro,\n    Te affecto, te reqviro!\"\n\neli suomennettuina, suunnilleen näin:\n\nMinut on vastaanottava Sion, Davidin tyven kaupunki, jonka rakensi\nvalon luoja, jonka portit ovat ristinmerkki, jonka portit ovat elävästä\nkivestä, jonka vartijana on riemullinen kuningas. Siinä kaupungissa on\njuhlallinen valo, ikuinen kevät, ainainen rauha.\n\n2. Taivaallinen kaupunki, onnellinen kaupunki rakennettu kalliolle,\nkaupunki turvallisessa satamassa, kaukaa sinua tervehdin, sinua\ntervehdin, sinua ikävöin ja kaipaan, sinua etsin!\n\nIlta-aurinko loi pienen ristikkoikkunan läpi valonsa piispan kasvoille.\nLäheisen kirkon kello alkoi iltarukoukseen soida. Piispa laski kätensä\nristiin ja Marttinus supisi, helmiä rukousnauhassaan siirrellen,\n\"Gloriat\" ja \"Ave Mariat.\"\n\n\n\n\nVI\n\n\nPari päivää oli kulunut siitä, kun Einar ja Sulikki olivat piispan\ntaloon saapuneet. Oli kaunis kesäinen päivä ja aurinko oli jo yli\npuolipäiväpiirin ehtinyt matkallaan poikki taivaankannen, kun\nisonlainen, valkeaksi ja siniseksi maalattu venhe laski Vähäjoen\nrantaan, pappilan kohdalla. Venheestä nousi ei vähemmän kuin seitsemän\nhenkeä, soutaja seitsemäs. Sattuipa piispa pihalle sillä hetkellä, ja\nhuomattuaan tulokkaat, hänen muotonsa kirkastui ja hän astui näitä\nvastaan, kätteli heitä ja vei heidät siitä. Soutaja jäi pihalle\ntietysti ja häneltä talonväki utelemaan, mitä vieraita nuo olivat, nuo\nkolme tuntematonta. Sillä kolme tulokkaista olivat kyllin tutut: Ragnar\nUlfinpoika Skanssista ja hänen mukava eukkonsa, Kunigunda, sekä heidän\nsuopea tyttärensä Inkeri.\n\nNo, kyllähän soutaja toisen noista mustakauhtanoista tunsi; Ragnar\nUlfinpojan veli se mies oli. Mutta ne toiset kaksi, niistä ei hän\ntiennyt selkoa tehdä.\n\nAstukaamme nyt sisälle, niin saamme pian selon asiasta.\n\nEnsinkin kääntyy huomiomme apotti Ambrosiukseen, joka tanskalaisesta\nluostarista oli lähtenyt matkoille pohjoisemmille seuduille ja oltuaan\nmoniaita viikkoja Ruotsissa, nyt pistäysi Suomeenkin, koska oli tuttu\nTuomaalle niiltä ajoilta, jolloin molemmat olivat dominikaanimunkkeina\nyhdessä asuneet. Samaan munkkikuntaan kuului myös Benedictus --\nRagnarin veli -- joka, nykyisin hänkin vierailtuaan Ruotsissa,\noikeastaan olosteli Gottlannissa, Roma nimisessä luostarissa, ei\nkaukana Visbystä. Se kolmas tulokkaista, jota ei piispan talon väki\ntuntenut, oli kuitenkin merkillisin kaikista. Päivettynyt vatukan\nkarvainen viitta hartioillaan, päässä ruskeankellertävä lakki, jota\nriikinkukon sulka ja helmet koristelivat, näytti tämä vieras vähän\nkummalliselta katsantonsakin puolesta. Hän oli tähdistä ennustaja,\nnimeltä Sven Ingemarinpoika, joka kuljeskeli maat ja mantereet,\ntarjoten taikauskoiselle yleisölle, maksua vastaan tietysti, tietojaan\nkunkin tulevaisuudesta, jonka hän, asettaen kullekin horoskoopinsa, voi\ntähdistä lukea.\n\nPuolisaterian tulokkaat olivat jo syöneet, vaan illallisateriankin\nkäski piispa valmistaa vierailleen ja vieläpä hyvän. Päätettiin siirtyä\nulos, koska huoneissa olo lämpimänä aikana tuntui hiukan tukalalta.\nOli piispan asunnon vieressä sievä puutarha ja kohta istui koko seura\nsiellä. Benedictus, joka vilaukselta oli nähnyt pihalla Einarin, jonka\nhän tunsi, veti tämänkin seuraan. Piispa, kuultuaan nuorukaisen olevan\ngottlantilaisen kipparin pojan, katsoi aluksi vähän karsaasti Einaria,\nvaan piti kuitenkin vääryytenä kostaa isäin pahoja tekoja lapsille ja\nmieltyi vähitellen nuorukaisen käytökseen ja järkeviin vastauksiin.\n\nInkeri istui äitinsä vieressä eikä suuresti näkynyt mieltyneen\nvanhempien puheisiin. Kunigundan kanssa hän nyt astui silmäilemään\nkukkia, joita kasvoi tarhassa koko joukko. Benedictus kehoitti Einaria\nmenemään naisten seuraan ja tämä tietysti teki niinkuin käskettiin.\nNuoren tytön kauneus ja suloinen ääni sekä hopeanheleä nauru eivät\nvoineet olla herättämättä huomiota Einarissa. Keskustelu sujui\nmerkillisen elävästi näiden kukkien tutkijain kesken ja palattuaan\nmuiden joukkoon, he tunsivat itsensä ikäänkuin vanhoiksi tuttaviksi.\n\nPiispa uteli tietoja Ruotsista ja sai kuulla Eerikki XI, liikanimellä\nsammalkieli ja nilkku, palanneen viisivuotiselta pakomatkaltaan\nTanskaan ja Ruotsiin, sekä voittaneen pitkän Knuutin Sparsätran\ntappelussa, jossa tämä kaatui.\n\nCoelibatista eli pappien naimattomuudesta pakosta sitten tuli kysymys.\nAnkara kieltolaki oli kohta odotettavissa tässä suhteessa, koska oli\nhuomattu perhehuolten lamauttavan pappien kirkollista intoa. Paljoko\nsiveellisyys siitä kiellosta oli edistyvä, sitä eivät pyhät miehet\nottaneet punnitakseen.\n\nPuheen aine siirtyi sitten Ruotsin rajojen ulkopuolelle, mainioon\nriitaan Gregorius IX:n ja Rietrikki II:n välillä.\n\n-- Rietrikki, sanoi Ambrosius, toimii kuin Antikristus. Hän kirjoittaa\nkirjan, jonka nimeksi julkeaa panna: \"de tribus impostoribus\",\n(kolmesta petturista). Ne ovat: Mooses, Kristus, ja Mohamed. Hänen\npaavillista pyhyyttään hän kutsuu farisealaiseksi, öljyllä voidelluksi\nkonnaksi!\n\n-- Apokalypsin (Ilmestyskirjan) tapahtumista tuo riita muistuttaa,\nfrater carissime, virkkoi Tuomas.\n\n-- Niin, niin, sanoi Benedictus, se suuri lohikäärme on irroillaan ja\nehkä maailman loppu on likempänä kuin aavistammekaan.\n\n-- Kyllähän pyhä isä Roomassa vastaamaan kykenee, puhui taas Abmrosius\nja ajoi pois kärpäsen kaljulta päälaeltaan. Hän vertaa Rietrikkiä\nsiihen petoon, merestä nousevaan, josta ilmestyskirjan kolmannentoista\nluvun kymmenen ensi värsyä puhuu.\n\n-- Ja Rietrikki taas, jatkoi Benedictus, sanoo paavin olevan sen\nvillipedon, josta saman luvun yhdestoista värsy puhuu ja jonka luku,\nkahdeksannentoista värsyn mukaan, on 666.\n\n-- Siunaa ja varjele sitä jumalatonta! huusi Tuomas, lyöden yhteen\nkämmenensä. Kun sivistyneissä maissa noin eletään, mitä voi odottaa\ntäällä, pimeyden perukoilla!\n\nKääntyen Sven Ingemarinpoikaan, piispa puheli: Mitä taivahan tähdet\ntulevaisuudesta ennustavat?\n\n-- Aspectus siderum ei ole edullinen tällä haavaa, vastasi Sven.\nJupiter ja Venus ovat in cadente domo, Mars ja Saturnus valloillaan.\nSotaa, väkivaltaa ja verenvuodatusta saamme odottaa.\n\n-- Pahaa minäkin aavistan, sanoi piispa. Hengelläni saanen maksaa\nyritykseni turhat vaivannäöt.\n\n-- Minulla on elämän nestettä, joka on monen hengen säilyttänyt,\nvirkkoi hoksaava astroloogi. Haluatko, pyhä isä, ostaa sitä?\n\n-- Minä luotan ainoastaan Jumalaan, vastasi Tuomas.\n\n-- Tietysti, lisäsi Sven. -- Minä vaan tahdoin asiasta mainita. Kyllä\nmunkit ja papit sitä nestettä ovat ostaneet kosolta, luottanevatko\nsitten Jumalaan.\n\nKiivasluontoinen Tuomas tuskin jaksoi hillitä mielensä ja suunsa. Vaan\narvoansa olisi alentanut ruveta sanakiistaan kuljeksivan seikkailijan\nkanssa. Ja kukatiesi, voisi tuommoinen taikatempuillaan kostaakin.\n\nKanssapuhe päättyi tällä kertaa astroloogin lauseeseen. Lähdettiin\nliikkeelle katselemaan ympäristöä. Naisetkin yhtyivät kävelyretkeen.\nJa sitten palattiin katon alle. Runsaasti oli ruokapöytä varustettu:\nmetsonpaistia, mantelilla ja ryydeillä maustettu, kotitekoista olutta\nja viiniä hopeamaljoissa sekä jälkiruokana vasta uunista tuotu ja\nmuotonsa sekä makunsa suhteen ylistettävä kakku.\n\nRagnar Ulfinpoika nautti ehkä enemmän kuin muut näistä herkuista;\nmaljoja kallisteltiin ahkerasti. Ambrosius päätti piispan\nkehoituksesta, jäädä ystävänsä luo yöksi, muut vieraat lähtivät\niltahämärissä veneeseen ja Ragnar käski rannalle jääneet seuraavana\npäivänä läsnäolollaan kunnioittamaan hänen matalaa majaansa.\n\nVarsin rattoisasti oli ilta kulunut kaikkien mielestä. Ennenkuin\nEinar levolle asettui, hän kertoi Sulikille illan vietosta ja Sulikki\narveli, että kun hänkin kristityksi tulee, niin saa hän istua ylhäisten\nseurassa Einarinsa kanssa.\n\nSeuraavana päivänä, kun puolisateria oli syöty, piispa, Ambrosius\nja Einar lähtivät pappilan veneellä virtaa alaspäin. Marttinus jäi\nkotiin, tarpeen sattuessa tarjona olemaan. Kaipauksella Sulikki katsoi\nranta-aitan portailta, kun hänen lemmikkinsä taaskin vietiin häneltä.\nVaan huomenna varmaankaan ei enää tarvitsisi kaivata Einarinsa seuraa!\n\nSkanssissa kului aika vielä hupaisemmin kuin piispan talossa. Einar\ntaaskin joutui olemaan kolmantena, vaan emäntä-toimet ehkäsivät hänen\nläsnäoloaan illempana ja Inkeri ja Einar saivat siis viettää aikansa,\nmiten parhaiten voivat.\n\nUseita ulkomaan otuksia oli Ragnar koonnut itselleen ja elätti\nniitä korkean aitauksen sisäpuolella. Näiden elämäkertoja Inkeri,\nmikäli tunsi, lateli Einarille, niin hullunkurisesti, että Halfdanin\npoika vedet silmissä kuunteli nuoren neidon kuvaavia selityksiä. Ja\nerinomaisella kyvyllä Inkeri matki otusten liikkeitä ja ääniä.\n\nSven Ingemarinpoika, joka oli liikkunut ympäristössä, ihmiskohtaloita\nennustelemassa, sekä terveyden ja onnen rohtoja myyskentelemässä,\nsaapui nyt vieraiden lisäksi. Hyvät kaupat lienee tehnyt, koska hänen\nmuotonsa osoitti tyytyväisyyttä.\n\nIloinen Inkeri tiedusteli astroloogilta tulevaisuuttaan. Sven kysyi\nneidolta hänen syntymävuottaan, kuukautta, päivää jopa tuntiakin, johon\nviime kysymykseen Kunigunda vastasi. Seuraavana päivänä lupasi tähtien\nennustaja antaa vastauksen, koska hän ei, vieraiden puhellessa voinut\nhäiritsemättä asettaa neidon horoskoopia.\n\nPyhät miehet ja Ragnar puhelivat kaikenlaisista asioista. Antoivatpa\nEinaristakin lausuntonsa, että hän oli miellyttävä ja järkevä\nnuorukainen, jonka tulevaisuus ei olisi hämäryyteen kätkeyvä, jos hän\nesim. antautuisi hengelliselle toimialalle.\n\n-- Ja siten sovittaisi isänsä tulevat kaupat, lisäsi piispa.\n\nAivan niin minäkin ajattelin, sanoi Benedictus, jonka hiukan\nliehakoitseva luonne ylipäätään ajatteli aivan kuin mahtipontisetkin.\n\nRagnar Ulfinpoika, joka oli harras metsästäjä, kertoi miltei\nuskomattomia tapauksia Tapiolan aloilta. Merimiehillä ja metsästäjillä\non, kuten tunnettu, vilkas mielikuvitus.\n\nKunigunda oli vierailleen valmistanut oikein kelpo illallisaterian.\nHispanian viiniä kallisti Ragnar pikareihin kerta toisensa perästä ja\nkielet irtaantuivat maljojen ääressä. Yleinen oli vierasten mielipide,\njonka piispa lausui, kiittäen emäntää, tämmöisestä vieraanvaraisuudesta\ntäällä hyisessä Pohjolassa, joka sai huolten roudan sulamaan miesten\nrinnoista.\n\nJo seuraavana päivänä täytyi vierasten lähteä laivassa, joka oli\nankkurissa Aurajoen suun edustalla; ei tahtonut kukaan seuranpettäjäksi\nruveta, vaikkei kaikilla ollut yhtä kiire kuin Ambrosiuksella.\nTukholmaan oli laiva menevä ja sen kautta Benedictus päätti palata\nGottlantiin, saadakseen olla Ambrosiuksen seurassa niin kauan kuin\nmahdollista.\n\nJäähyväiset jätettyään, piispa ja Einar soutajansa kanssa, lähtivät\njokea ylöspäin kulkemaan. Kesäillan aurinko kultaili Skanssin ja\nrannalla seisojat, jotka kaikenlaisilla merkeillä osoittivat tunteitaan\nmenijöille.\n\nRuotsiin meneväin käynnin merkitys oli suurempi kuin kukaan tällä\nhetkellä voi aavistaakaan. Kenen kohtaloon se oikeastaan koski on\nlukija kertomuksemme kuluessa kohta huomaava.\n\nSeuraavana päivänä piispa ehdotteli Einarille, eikö hän haluaisi ruveta\nhengellisen säädyn jäseneksi. Einar ei kuitenkaan sanonut voivansa\nasiasta päättää isäänsä kuulustelematta ja asia jäi siten avonaiseksi\nvastaiseksi.\n\n\n\n\nVII\n\n\nKulkuyhteys piispan talon ja Skanssin välillä, joka ennen Ruotsista\nkäyneiden matkustajain tuloa oli ollut jotenkin vähäinen, elpyi\nnyt varsin eläväksi; yksitoikkoinen elämä joen suussa vaati näet\nvaihtelevaisuutta. Etenkin Einaria kaivattiin Ragnarin kodissa,\nja naisellisella kekseliäisyydellä Kunigunda ja Inkeri huomasivat\nkaikenlaisia tilaisuuksia toimeenpanna, joissa Einarin läsnäolo oli\ntarpeellinen. Venhematkoja, sekä jokea myöten, että saaristoon, tuohon\nkauniiseen, joka Turun edustalla rehottaa, tapahtui useita kertoja.\nSattuivatpa ilmatkin olemaan erittäin suotuisia siihen aikaan.\n\nEinar oli pyytänyt Sulikkiakin tulemaan myötä noille retkille, vaan\nSulikki ei tahtonut; mitähän typerää hämäläistyttöä hienojen joukossa\nkaivataan, arveli Kammon tytär. Ehkäpä hän menettelisi tyhmästi ja\njoutuisi pilan esineeksi. Sitä ei hän eikä Einarkaan halunneet kärsiä.\n\nJa kuitenkin Sulikki odotti, että Einar kehoittaisi häntä mukaan\ntulemaan, oikein sydämmestään kehoittaisi. Tuo puhe typerästä\nhämäläistytöstä oli vaan koetus, tahdottaisiinko häntä todellakin\nmukaan. Ja ensi kerran nyt katkera tunnevaltasi Sulikin, kun huomasi,\nettä hänettäkin Einar näkyi hyvin viihtyvän noilla matkoillaan.\n\nPiispa katsoi Sulikin kypsyneen otettavaksi pyhän kasteen liiton\nyhdistykseen. Ja Sulikissa heräsi salainen toivo, että kun hänkin\nkristityksi julistettaisiin, niin hän kelpaisi kristittyjen seuraan,\nehkäpä häntä sinne etsittäisiinkin. Siispä hän kastatti itsensä.\n\nMutta vaikka uusi uskonto nyt tuli hänen omaksensa, niin ei hänen\nkäytöksensä ja puheensa tuosta suuresti muuttuneet. Rahvaan tytär hän\noli sittenkin ja se vaistomainen eroitus, joka aina on ollut n.s.\nsäätyhenkilöiden ja alhaisempain välillä, piti Sulikkia erillään\nRagnarin perheestä, vaikka Einar, jonka hellä vaikka heikko sydän,\noli ruvennut säälimään Kammon tyttären asemaa, pari kertaa oli vienyt\nSulikin muassaan noille huviretkille. Itsekin hän huomasi ja myönsi\nettä mitään sopusointua Sulikin ja Inkerin välillä ei voinut syntyä.\nToisen kerran palattuaan noilta retkiltä, Sulikki itki ja vakuutti ei\nsen koommin haluavansa noiden ylpeäin ihmisten kanssa seurustella.\n\n-- He eivät ole ylpeitä, Einar vakuutti, kun oppisit heidät oikein\ntuntemaan.\n\n-- Niin sinulle he kyllä ovat kohteliaita, liiankin, näyttää. Kulje\nsinä siellä, jos katsot sitä sopivaksi; minä en heidän ylönkatsettaan\ntai sääliään voi kärsiä.\n\nMoniaita päiviä Einar nyt oli käymättä Skanssissa. Vaan muutamana\npäivänä Ragnar kävi kirkolla asioilla ja esitti Einarille naistensa\ntoiveen, että tämä tulisi purjehdusretkelle merellepäin, Einar päätti\nsuostua pyyntöön ja Ragnar lupasi tulla, asiat toimitettuaan, häntä\nnoutamaan.\n\nIlmoitettuaan Sulikille aikomuksestaan, tämä närkästyi ja rupesi\nEinaria soimaamaan.\n\n-- Ensin olet minut tänne houkutellut ja saattanut riitaiseksi sukuni\nkanssa, joka ei minulle anteeksi anna, koska karkasin kristityn kanssa.\nToiseksi olen ruvennut kristityksi, jonka sukuni vielä vähemmän\nanteeksi antaa ja kiitokseksi kaikesta tästä ja siitä, että hengestäsi\nolet minulle kiitollisuuden velassa, alat sinä seurustella ihmisten\nkanssa, jotka olivat sinulle ventovieraita ja joiden seuraan en\nainakaan minä näy sopivan.\n\n-- Oletko mustasukkainen? En ole sanallakaan tai muutoin osoittanut\nmitään tuolle neidolle, jota et näy suvaitsevan, vastasi Einar.\n\n-- Uskoa sinua!\n\n-- Ole sitten uskomatta! Et liioin arvoa pane minuun, kun et usko\nsanojani. Minä voin kyllä pysyä, erilläni sinusta, etten sinua\nloukkaisi. Annanhan minä sinun mennä minne haluat. Samanlaisen edun\nvaadin minäkin itselleni, enkä tahdo olla holhouksen alaisena.\n\n-- Holhouksen alaisena! kertoi Sulikki. Semmoisiksiko ovat tunteesi\nmuuttuneet? Olihan aika, eikä kauan sitten, kun halusit alinomaa olla\nluonani!\n\n-- Olihan semmoinenkin aika -- Vaan ajan pitkään sekin kyllästyttää.\nVaihtelevaisuutta ihminen vaatii ja viisaampi on myöntää se kun\nkieltää, sillä kiellosta seuraa usein ikävyyksiä.\n\nSulikki, joka joka hetki pelkäsi Ragnarin palaavan, päätti muuttaa\nkäytöksensä.\n\n-- Jos olen mielesi katkeroittanut, niin anna anteeksi! Äärettömästi\nrakastan sinua, en tahdo sinua menettää. Ja minä tunnen, että\nseurusteleminen tuon neidon kanssa on meille kumpaisellekin turmioksi.\nÄlä mene luotani! Kun ensi kerran maltat mielesi, niin kyllä sitte\nvastakin maltat.\n\nRagnar näkyi jo etäällä.\n\n-- Etkö ymmärrä -- vastasi Einar -- se on miehen arvolle alentavaa, kun\nei saa mennä minne tahtoo? Kun Ragnar kysyisi: miksi et seuraa minua,\nmitä vastaisin?\n\n-- Minulle ei sovi; niin sanoisit. Ja jos hän pahastuisi, sen parempi.\nEivät vasta sinua kärttäisi.\n\n-- No, oletko valmis? kuului Ragnarin ääni.\n\n-- Valmis olen, vastasi empimättä Einar ja seurasi kysyjää.\n\nSulikki seisoi liikkumatonna. Veri oli paennut hänen kasvoiltaan ja\nhänen silmänsä tuijottivat menijöihin, kunnes olivat lykänneet venheen\nvesille.\n\nSilloin hän vaipui ruohokolle, repi tukkaansa ja raapi sormensa\nveriseksi vasten isoa kiveä, jonka ääreen oli istunut.\n\n-- Unohdettu! hän huudahti. Mikä ääretön typeryys luottaa tuohon\nkuljeksijaan, joka minut niin helposti viekotteli! Sukuni hylky olen.\n\n-- Kannattaakohan enää elääkään, kun kaikki toiveeni ovat loppuneet?\nPianhan tästä kurjasta elämästä pääseekin, jos haluttaa...!\n\n-- Ja jättää nuo kahden nauttimaan luvatonta liittoaan? En, en! Kostaa\ntahdon!\n\nHän vaipui ajatuksiinsa, kyynärpäät polvia ja kädet otsaa vasten.\nPitkän ajan hän istui siinä. Lapsuuden suruttomat päivät ja nuoruuden\npettyneet toiveet johtuivat hänen mieleensä. Vaan lopuksi koston\najatukset valtasivat hänen järkensä. Einari oli pari päivää sitten\nkäynyt muutaman keski-ikäisen miehen luona, joka vaimonsa ja kahden\nlapsensa kanssa asui pienoisessa mökissä puolen neljänneksen päässä\npiispan talosta ja pyytänyt häneltä lainaksi jousen ja nuolia,\nkoettaakseen muka, vieläkö hän saisi metsänotuksen keijahtamaan, koska\nhän todellakin oli tarkka ampuja:\n\nTämän jousen Sulikki nyt, kenenkään huomaamatta, otti.\n\nTehtyään teon jota mietti, aikoi hän pötkiä pakoon Auran rannoilta\nsisämaahan ja jos hätä tulisi, vaikkapa lopettaa päivänsä. Vaan ensin\nkostaa!\n\nJousen Sulikki otti käteensä ja lähti sitten Auran rantaa\nastuskelemaan. Kohta hän kuitenkin pysähtyi ja alkoi miettiä, kumpaako\nhän enemmän vihasi, Einaria vaiko tuota riivattua naista. Ja hän tuli\nsiihen päätökseen, että hän vihasi kumpaakin sydämmensä syvyydestä.\nMutta hän ymmärsi, että ainoastaan toiselle heistä hän ehtisi kostaa.\n\nKummalle siis? Moitittava, jopa halpa oli Einar ja kuitenkin suloinen\ntunne hellitti Sulikin mieltä hänen ajatellessa tuota nuorukaista,\njonka seurassa hän oli lempensä kevättä nauttinut. Kaiketikin tuo\nvieras nainen oli tenhovoimalla lumonnut gottlantilaisen, mietti\nSulikki, joka oli hyvinkin taikauskoinen. Ja hänen päätöksensä\nselviytyi: Einar oli Inkeristä irki riistettävä.\n\nKakolan mäellä kasvoi pienoinen männikkö. Sitä läheni Sulikki ja päätti\nsieltä pitää silmällä, josko nuoret, joita hän etsi, tulisivat näkyviin\njossakin sopivassa paikassa.\n\nKovin hän kummastui, kun muutaman isomman puun juurella näki nuo\nkaksi, joita hän etsi, istuvan, selin häneen. Heidän puhettaan Sulikki\npysähtyen alkoi kuunnella. Ruotsia he puhuivat, vaan Sulikki sitä\njotakuinkin ymmärsi ja huomasi myös kohta, että heidän välinsä oli\nselvillä.\n\n-- Uusi elämä on minulle alkanut sittenkun tulin tänne, alotti Einar,\nkatsoen suloista tyttöä silmiin.\n\n-- Sinä puhut mitä aion sanoa, vastasi toinen. Oi Einar, kuinka olen\nonnellinen! Isä ja emo sinua kaipaavat, jos päivänkään olet käymättä\nmeillä. Ja itsestäni en tarvitse mainitakaan. Jo odottaessani sinua,\nvedet ja mantereet kirkastuvat silmissäni, ajatuksissani, miltei\nkuin unissa, hoen nimeäsi ja kun tulet, niin mikä riemu, ja samassa\nkuitenkin mikä suru, että menetän sinut taas! Vaan kerran se hetki\ntulee, jolloin Einarini ei enää pääse Inkeristään.\n\n-- Sitä hetkeä ei tule -- kähisi Sulikki männyn suojassa.\n\n-- Sinulla on kaunis ääni, Einar, sanoi Inkeri, autuaallisesti\nhymyillen, katsellessaan gottlantilaista nuorukaista. Laula, niin saan\näänesi suloutta nauttia!\n\nEinar lauloi laulun, joka suomeksi oli suunnilleen näin kuuluva:\n\n    Lempi sa voimakas,\n    Tunteitten ruhtinas,\n    Jo ompi vallassas\n    Sydämmeni.\n    Entiset muistoni\n    Kalpenit, muotosi\n    Kun minun eteeni\n    Ilmausi.\n\n    Oi kuinka rakastan\n    Sinua ainian,\n    Koko mun sieluni\n    On luonasi.\n    Varhain jo aamulla\n    Oot ajatuksissa,\n    Päivä kun päättyvi,\n    Unissani.\n\n    Joskipa luotasi\n    Menen ma hetkeksi,\n    Tiedät sa kuitenkin\n    Palaavani.\n    Kunnes sun vihdoin saan\n    Omistaa, ainiaan,\n    Ei muu kuin kuolema\n    Meit' eroita!\n\nSulikki oli rakastavien takaa vetäynyt, kaartaen heitä, Inkeriä\nvastapäätä, koska Einar oli noussut seisoalleen ja asettunut\nlemmikkinsä eteen ja siis kääntänyt selkänsä Sulikille. Sulikki\nviritti jousen, laski nuolen jäntimen eteen, tähtäsi vakavasti, ja kun\nlaulun viime sanat olivat Einarin suusta päässeet, oli nuoli tunkeunut\nsuloisen Inkerin rintaan.\n\nPuoleksi tukehtunut huuto pääsi Ragnarin tyttären huulilta. Hän painoi\nkätensä rintaa vasten ja vaipui maahan.\n\nEinar ei ensin voinut älytä, mitä oli tapahtunut, luuli lemmikkinsä\npyörtyneen. Vaan kohta hän näki verta rupeavan vuotamaan rinnasta. Veri\npunasi valkoisen puvun rinnan kohdalta.\n\nTaivaan nimessä! huudahti Einar, katsellen ympärilleen. Hän huomasi\nSulikin, joka uudestaan oli jännittänyt jousen ja laskenut nuolen uraan.\n\n-- Onneton, sinäkö tämän teit? hän huusi.\n\n-- Minä sen tein ja kiitä onneasi, sinä kunnoton, jos pääset sinäkään\ntäältä hengissä pois.\n\n-- Oma henkesi on kysymyksessä, huusi Einar. Väkijoukolla sinua takaa\najetaan ja kuolemallasi saat maksaa tämän ilkityön.\n\nEinar polvistui, kuiskasi helliä sanoja ruohokolla lepäävälle, vaan\ntämän suu oli ainaiseksi tauonnut puhumasta. Epätoivon vimmassa\nnuorukainen nyt astui Sulikkia kohden, joka oli tullut lähemmäksi.\n\n-- Ammu minutkin! hän huusi loihtijan tyttärelle.\n\nSamassa kajahti etäältä huuto: ohoj! Missä olette?\n\nÄäni oli Ragnarin. Sulikki, kuultuaan huudon, kääntyi heti juoksemaan\npakoon. Hädissään hän pudotti jousen ja samassa Einarkin ikäänkuin\nhuumauksestaan heräsi ja syöksyi Sulikkia takaa ajamaan. Vaan Kammon\ntytär oli erittäin nopeajalkainen ja kohta Einar palasi turhalta\ntakaa-ajo matkaltaan juuri samassa kuin Ragnar saapui paikalle, jossa\nonnettomuus oli tapahtunut.\n\nSiinä näki nyt Ragnar Ulfinpoika tyttärensä kalpeana lepäävän maassa.\nHän seisoi kuin patsas ensin, sitten hän heittäysi polvilleen\ntyttärensä ruumiin viereen.\n\n-- Inkeri, armas lapseni, vastaa! Turhaan hän vastausta odotti. -- Hän\nnousi, hänen huulensa alkoivat väristä ja kiljahtaen kuin metsän peto,\nhän tarttui Einaria kauluksesta, ja pudisti häntä.\n\n-- Kerro, miten tämä teko on tapahtunut, kerro -- ja heti, hän\nkähisevällä äänellä huusi.\n\n-- Minä olen syytön, soperti Einar.\n\n-- Minä kysyn, miten on tämmöinen teko voinut tapahtua sinun\nläsnäollessasi? Minulla on syytä ajatella yhtä ja toista semmoisesta\nritarista, joka ei voi naista suojella. Katkerasti kadun, että uskoin\ntyttäreni semmoisen seuraan. -- Haa! Sinä kalpenet! Kerro ja puhdista\nitsesi tai -- kautta sieluni autuuden, -- tämä käsi sinut murskaksi\nruhjoo.\n\n-- Salamurhaajan nuoli hänet tappoi, vastasi Einar.\n\nSalamurhaajan! kertoi Ragnar. -- Kuinka voin sitä uskoa? Tyttärelläni\nei ollut ketään vihamiestä.\n\nRagnar huomasi maassa jousen. Hänen muotonsa synkistyi ja hän loi\nEinariin ankaran silmäyksen.\n\n-- Sinä tällä jousella olet ampunut, karjasi Ragnar.\n\nJousen omistaja, joka samassa sattui kulkemaan ohi, matkalla Skanssiin,\nkuuli sanat ja poikkesi katsomaan.\n\n-- Minun jouseni! Pari päivää sitten hän sen minulta lainasi mennäkseen\nmetsästämään.\n\n-- Minä olen, kautta sieluni autuuden, syytöin, huudahti Einar. Ragnar\notti vastatulleen miehen avukseen ja Einar talutettiin Skanssiin, ja\nvastaväitteistään huolimatta, pukattiin pimeään, kosteaan holviin,\njonka oven Ragnar sulki.\n\nSitten hankittiin paarit, joilla murhatun neidon ruumis kannettiin\nkotiinsa.\n\nVaikea oli Ragnarin ilmoittaa asia Kunigundalle. Tämä rupesi surkeasti\nhuutamaan, heittäysi rakkaan lapsensa ruumiin yli eikä häntä siitä\nensinkään tahdottu saada erilleen. -- Ja kun hän kuuli, että Einar\ntämän julman teon oli tehnyt, meni onneton äiti tainnoksiin, päästen\nsiten ainakin hetkeksi kauheista vaivoistaan.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nKun ensi hämmästys kuolleen neidon vanhemmissa tyyntyi, alkoi\nKunigundassa syntyä epäilys, tokko se olisi mahdollista, että Einar,\ntuo suora, miellyttävä nuorukainen, joka niin oli ihaillut Inkeriä,\nolisi tuommoisen konnantyön tehnyt. Ei ollut Inkeri ollut tuittupäinen,\neikä ivallinen, että hän olisi voinut Einaria suututtaa. Ja kuitenkin\nniin hellä on tuommoinen suhde, että vähäinenkin loukkaus voi pahoittaa\nkatkerimmalla tavalla. -- Ragnar taas puolestaan uskoi Einarin\nsyypääksi, ainakin siksi, kunnes toisin asia todistettaisiin, kuin\nminkä hän ymmärsi. Einar oli jousen lainannut ja kuka muu kuin hän\nolisi sitä, häneltä lupaa kysymättä, käyttänyt. Sehän oli päivän selvä\nasia...\n\nViidentenä päivänä tämän jälkeen Inkerin ruumis kannettiin huoneesta,\njossa se oli \"hankittu\" ulos. Virsi laulettiin pihassa ja Einar oli\nitkusta pakahtumaisillaan, kuullessaan surusävelten kajahtelevan hänen\narmahaiselleen jäähyvästiksi. Arkku kannettiin isoimpaan venheeseen,\nmikä rannassa löytyi ja hiljalleen lipui se virtaa ylöspäin, kahden\nmiehen soutamana. Ragnar ja Kunigunda istuivat synkkinä rakastetun\nlapsensa ruumisarkun ääressä, lapsen joka ani harvoin oli heille mitään\nhuolta, saatikka surua tuottanut. He saivat kokea, kuinka kalliimmat\nmaalliset siteet väkivaltaisesti irroitetaan, ei jumalien kateudesta,\nniinkuin vanhat arvelivat, vaan sen yhden ainoan Jumalan ensimmäisessä\nkäskyssä julistetun päätöksen mukaan.\n\nPiispa oli näihin aikoihin ollut vuoteen omana; muutoin hän olisi\nkäynyt onnettomain vanhempain luona, heitä lohduttamassa. Nyt hän\nkuitenkin oli jalkeilla ja oli luvannut siunata ruumiin.\n\nRäntämäen kirkonrantaan laskettiin venhe, jossa oli kuljetettu koko\nseudun rakastaman neidon maalliset jäännökset viimeiseen lepokammioonsa.\n\nVähäinen kirkkomaa kirkon ympärillä oli väkeä täynnä. Arkku kannettiin\nensin kirkkoon jossa piispa, kaniikein ja munkkein etupäässä, siunasi\nruumiin, jonka jälkeen seuraava latinankielinen kuorolaulu veisattiin:\n\n    \"Dum me mori est necesse,\n    Noli mihi tunc, deesse,\n    Tuere me et libera;\n    Quum me jubes emigrare,\n    Jesu care, tunc appare,\n    O amator amplectende,\n    Temet ipsum tunc ostende\n    In cruce salutifera.\"\n\nSuomeksi näin kuuluva:\n\nKun minun täytyy kuolla, älä silloin ole minusta kaukana. Suojele ja\nvapauta minua! Koska käsket minun muuttaa pois, ilmesty silloin, rakas\nJesus, syleiltävä armahani, pelastusta tuottavassa ristissä.\n\nArkku sitten kannettiin ulos kirkosta ja laskettiin hautaan. Tähän\naikaan haudattiin säätyhenkilöiden ruumiita kirkon lattian alle, vaan\nRagnar oli tahtonut, että hänen lemmikkinsä saisi levätä taivasalla,\nluonnon avonaisessa helmassa.\n\nPiispa ei jaksanut peijaisiin mennä, joita samoinkuin muitakin pitoja,\nmuinoin vietettiin paljon perusteellisemmasti kuin nyt. Vaan hän käski\nsurevat vanhemmat kamariinsa. Tämäkin näennäisesti niin syyttömästi\nheitä kohdannut onnettomuus, hän sanoi, oli sulaa armoa vain. Lyhyt\noli neidon kuolon tuska ollut ja nyt hän oli koroitettu autuaitten\nmajoihin, johtaakseen sinne vanhempainsa ajatuksia, että vihdoin hekin,\ntäältä surujen sumuista päästyään, saisivat ikuisesti Inkerinsä kanssa\niloita.\n\nPiispa sanoi myös heidän erehtyneensä, kun Einaria olivat murhasta\nepäilleet, jopa vanginneetkin. Piispan talosta lähtiessään ei\nEinarilla ollut jousta, sen voi kaksi ihmistä todistaa. Ja toiseksi\ntuota hämäläistyttöä ei oltu murhan jälkeen nähty näillä seuduin.\nArvattavasti hän, jota kaikki olivat vähän kammoneet ja joka viime\npäivinä oli ollut varsin eriskummallinen, oli salaa jousen ottanut\nja ehkäpä mustasukkaisuudesta, -- pappilan väki oli yhtä ja toista\nhuomannut Einarin ja Sulikin keskinäisestä suhteesta -- ilkityön tehnyt.\n\nTämä kaikki kuului varsin uskottavalta, ja kotiin tultuaan, Ragnar\nheti avasi oven siihen holviin, jossa Einar, hiirten ja sisiliskojen\nseurassa, oli viettänyt elämänsä synkimmät hetket, syleili häntä,\npyytäen anteeksi ankaruutensa ja vei hänet peijaisia viettämään.\n\nKun vieraat olivat menneet, Ragnar heti toimitti kuusi ratsastajaa\nhämäläistyttöä takaa ajamaan. Teitä ei ollut sanottavasti, kun vähän\nedemmäksi Räntämäeltä tultiin. Silloin hevoset olivat jätettävät\njohonkin suojapaikkaan ja oli edelleen jalkapatikassa kulkeminen\ntiheissä metsissä karjanpolkuja pitkin. Ragnarille oli Einar\nilmoittanut, kenen tytär Sulikki oli ja missä päin hänen kotinsa oli,\nvaan myöskin epäilynsä, tokko neitonen kotiinsa uskalsi yrittääkään,\nkun oli riitaantunut isänsä kanssa. Kyselemällä kuitenkin voi toivoa\nsaada jotakin vihiä murhaajan olopaikasta. Ragnar ja Einar lähtivät\nmyös retkelle, hekin aseissa niinkuin muut. Ei sitä tyttöä hyvä hosu,\njos hänen kynsiini saan, vakuutti Ragnar.\n\nMe luovumme nyt hetkeksi takaa ajajista ja siirrymme Kammon onnettoman\ntyttären seuraan, tuonne metsälammin partaalle, johon hän hetkeksi on\nvaipunut lepäämään. Janonsa oli hän tyydyttänyt, vaan nälkä ja väsymys\nja omantunnon vaivat painoivat raskaasti pakenevaa. Tavatonta sielun\njännitystä seurasi nyt syvä alakuloisuus.\n\nNäinkö siis hänen kohtalonsa oli muodostunut, näinkö hänen nuoruutensa\nunelmat toteutuneet? Hänen sulhonsa oli häneen kyllästynyt, hänestä\nluopunut, hänet pettänyt. Hänen isänsä häntä vihasi jo kyllin\nennestään; kun nyt saisi kuulla hänen tulleen kastetuksi -- ja\nmurhaajaksi -- mitä silloin oli isän puolelta odotettavissa? Ragnar\ntietysti ajaisi häntä takaa miesjoukolla ja joko heti tai kidutusten\njälkeen hän oli henkensä menettävä.\n\nEikö siis selvintä päättää päivänsä, ennenkuin muut sen päättävät.\nKimaltelihan tuolla niin ystävällisesti ilta-auringon valossa\nmetsälampi.\n\nKolkko oli olo Tuonelassa, sen oli Sulikki kuullut. Vaan ei ainakaan\ntukalampi kuin elossa oleminen siinä asemassa, johon loihtijan tytär\noli joutunut.\n\nNälkäkin alkoi käydä sietämättömäksi. Eikä ihmisasuntoja löytynyt\nlikimailla.\n\nKeski-ikäinen mies kulki vihdoin ohitse sen paikan, jossa Sulikki\noleskeli. Kontti oli miehellä selässä eikä kontissa ollut muuta kuin\nkuivaa leipää ja suolakalaa.\n\nKammon tytär läheni miestä, sanoi olevansa nälkään nääntymäisillään\nja sai puolen leipää ja vähän suolakalaa. Ei ollut koskaan ruoka niin\nmakealle maistunut Sulikin suussa.\n\nMies tiedusteli, mitä nainen noin yksin korvessa oleskeli ja Sulikki\ntähän vastasi tulleensa niin pahoin kohdelluksi kristittyjen luona.\n\nTultiin pienoisen hökkelin luo.\n\nTässä asuu vaimoni, kahden lapsen kanssa, sanoi mies.\n\n-- Suo minun olla yötä mökissäsi, pyysi Sulikki. Huomen aamulla varhain\nlähden taas astumaan.\n\n-- Mihin asti aijot vaeltaa? kysyi mies.\n\n-- Hämeen sisämaihin, vastasi Sulikki. Siellä on minulla sukulaisia.\n\nEi hän halunnut ilmaista, kenen tytär oli. Miehen vaimo, punatukkainen,\nkierosilmäinen, kurkisti ovelta vierasta.\n\n-- Mikä kuleksija on muassasi? kysyi hän äreästi mieheltään.\n\n-- Muuan kotiinsa palaava tyttö, joka pyytää yösijaa.\n\n-- Yösijaa! Kaikkia narttuja vedät muassasi! Lienet jo vuokrasta\nedeltäkäsin sopinut. Sinä tiedät etten suvaitse muita naisia\nseurassasi, heillä on haureus mielessä ja tekokauniit sanat kielellä.\nKovasta onnestaan he puhuvat ja sinä, tyhmä heitä uskot! Se on aina\nollut tapasi ja vikasi!\n\n-- Vaan emme kai yön selkään voi matkustajaa taipaleelle ajaa? uskalsi\nmies kysästä.\n\n-- Miks' emme? Tässä ei ole mikään väsyneitten kestikievari. Anna sinä\nneitosen jatkaa!\n\n-- Siinä tapauksessa häntä seuraan Apajalle asti, vastasi mies, joka\nhoksasi, mitä piti vastata.\n\n-- Sitä vielä tarvittaisiin! Kyllä kai tuon hattaran sitte täytyy antaa\nolla yötä. Vaan heti aamulla liikkeelle, mutisi eukko.\n\n-- Niin aijonkin, vastasi Sulikki kopeasti.\n\nSeuraavana aamuna hän lähti. Kuuli mennessään avioparin olevan täydessä\nriidassa.\n\n-- On tuokin jonkunlaista elämää, Sulikki ajatteli.\n\nVirkistyneillä voimilla hän astuskeli eteenpäin. Kummissaan hän oli,\nkun ei takaa ajajia kuulunut eikä näkynyt. Ei hän voinut aavistaakaan,\nettä juuri silläkin hetkellä Einar oli kosteassa holvissa, vankina,\nsyytöksen alaisena murhasta, johon oli syytön.\n\nPäiväsydännä, kun aurinko paahtoi, lepäsi Sulikki. Muutamassa mökissä\nhän sai ruokaa. Illalla hän oli saapunut toisen mökin luo, jossa asui\nvanha akka. Tältä Kammon tytär rukoili yösijaa.\n\n-- Oletko pakana tai kristitty? akka kysäsi.\n\n-- Kyllähän olen kastettu, vastasi toinen, joka itsekseen arveli, oliko\nedullisempi esiintyä Ristin Kiesuksen vaiko Ukon tunnustajana.\n\n-- Astu sitte kattoni alle.\n\nOlihan Sulikin mielestä moni pakana suopeampi käytökseltään kuin tuokin\nuuden uskon tunnustaja. Vaan mitäpä tuosta. Pääasia oli saada yösijaa.\n\n-- Minua peloittaa yksinäisyys ja kuitenkaan en suvaitse ihmisiä.\nHeidän petollisuudestaan olen kyllin saanut. Sinä olet nuori ja viaton,\netkä tuommoista ymmärrä.\n\nHetken vanhus tirkisteli eteensä. Sitten hän, haparoiden harmajaa\ntukkaansa, haukotteli ja loi silmänsä Sulikkiin.\n\n-- Et sinäkään ole rumimpia tyttöjä. Lienetkö jo miesten lepoa\nhäirinnyt. Mutta minä varoitan sinua, älä usko heitä! Pettureita he\novat!\n\nSulikki katsoi kummastuen akkaa.\n\n-- Minulla oli sulhanen, jatkoi vanhus, siitä on jo monta vuotta,\nsilloin olin nuori ja lienenpä kauniskin ollut, niin kuulin sanottavan.\nMutta tulipa toinen nainen tielleni. Häneen sulhaseni mieltyi. Minä\nkoin kärsiä, vaan ajan pitkään en jaksanut.\n\n-- Ja miten kävi? kysyi elävästi Sulikki.\n\n-- Tuo kirves tuolla loukossa tietää, miten kävi kerran, kun nuo kaksi\nkuhertivat ojan partaalla, minä tulin hiipien heidän takansa ja toinen\nheistä ei enään noussut paikaltaan.\n\n-- Kumpi? Sulikki melkein huudahti.\n\n-- Vieläkö kysyt! -- Sulhaseni tietysti.\n\n-- Etkö naista pitänytkään syyllisenä?\n\n-- Tietysti pidin. Vaan mieheltä vaadin enemmän kuin naiselta\ntuommoisissa asioissa.\n\n-- Oletko paljon tekoasi katunut? Sulikki kysyi.\n\n-- Mitäpä sitä olisin katunut! Olinhan täydellä järjellä teon tehnyt.\n-- Mutta kuitenkin minua vähän pelottaa yksinäisyys. Murhattu sulhaseni\non unissa ilmestynyt eteeni kahdesti. Ensikerralla hän sanoi: kun\nkolmannen kerran tulen, ole valmis minua seuraamaan vainajien\nvaltakuntaan. Kolme yötä sitten hän tuli toisen kerran. Enkä voine\nhäntä estää kolmatta kertaa tulemasta.\n\nVanhus vaikeni.\n\n-- Onnellinen sinä, jolla ei ole tuommoisia muistoja, hän hetken päästä\njatkoi.\n\nKielellä pyöri jo Sulikin vastaus. Vaan ei hän ilmaissut salaisuuttaan.\n\n-- Syö tyttö, akka sanoi. Tuolla pöydällä on leipää ja silakkaa. Ja\ntuolla tuopissa on tilkka piimää.\n\nSulikki söi melkein ahmimalla.\n\n-- Pannaan sitte levolle -- vanhus jatkoi. Minä nukun tuossa uunin\nkupeella, jossa on lämmin. Sinä levähdä permannolla.\n\nJo varhain aamulla Sulikki heräsi. Levottomuus hänet pakoitti\nmatkalle. Muutoin hän olisi mielellään viipynyt vanhuksen luona, jonka\nelämänkohtalot olivat niin hänen omiensa kaltaiset.\n\nEnnenkuin lähti, kysyi Sulikki akalta:\n\n-- Eikö sinua ole tuosta asiasta takaa ajettu ja rangaistuksella uhattu.\n\n-- Ensin kyllä. Vaan nyt ei kukaan tiedä ollenkaan. Minua pidetään\npuoli hulluna ja pitäkööt, saanhan rauhassa olla. Pienet lapset minua\npelkäävät, kun heitä tietysti on peloitettu. Niin -- rauhassa saisin\nolla, kun vaan ei tuo kolmas kerta olisi odotettavissa.\n\nSulikki kiitti vieraanvaraisuudesta ja lähti matkalle.\n\nTaaskin päivän kuljettuaan, hän turhaan etsi elävien asuntoa. Oli toki\nlämmin ilma ja vanhan ladon sisällä, jonka aukon hän pönkkäsi, voi hän\nviettää yönsä. Vaan huono oli uni. Metsänpetojen ääniä kuului aivan\nläheltä. Käväsipä mesikämmen nuuskimassa ladon aukon kohtaa, lieneekö\nihmisen liha sieltä tuntunut otson sieramiin tuoksahtavan?\n\nPian toki päättyi kesäyö. Idän rannalla rehoitti päivän pyörä,\nsäteillen valoa ja lämpöä maaemon ylitse. Juhlapukuun oli korpikin\npukeunut kesän kultaisen ajaksi ja kaiken tämän ihanuuden keskellä\nvaelsi onneton ihmisolento, kovan onnen lapsi, elämää inhoten ja\nkuitenkin kuolemaa kammoksuen.\n\nJätämme hänet nyt matkalleen, kertoaksemme tärkeistä tapauksista, jotka\nkolme vuorokautta ennemmin olivat Sulikin kotitienoilla tapahtuneet.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nLähellä Kammolaa sijaitsee kunnahalla uhrilehto. Haltijan kuvan edessä\noli arina, jonka yli riippui kahloista kattila. Siinä uhrilihat\nkeitettiin. Pyhässä puussa riippui nyljettyjen uhrieläinten nahkoja.\n\nTäällä oli Kammo, tyttärensä karattua, monet monituiset kerrat uhrannut\nja Ukolta tiedustellut, mihin hänen tyttärensä oli joutunut. Mutta\nmerkit olivat ristiriitaisia; toisen kerran toista, toisen kerran\ntoista ilmoittivat. -- Huhu näistä loihtijan turhista kokeista levisi\nkansaan ja lisäsi sitä epäluottamusta, joka jo oli syntynyt Kammoa\nvastaan.\n\nApeaksi oli loihtijan mieli näiden vastusten kautta käynyt.\nEmostaankaan ei hän ollut mitään kuullut.\n\nHämäläiset häntä eivät säälineet, niinkuin lukija hyvin ymmärtää.\nKaiken tämän oli Kammo ruotsalaisia suosimalla ansainnut. Kammo tunsi\nkyllä itsessään, millä kannalla hänen ja hämäläisten väli oli ja päätti\npitää varansa. Eihän tuo elämä juuri kovin huvittavalta tuntunut, mutta\nkuitenkin Kammo, niinkuin moni onneton, ennen halusi elää kuin kuolla,\nvaikkapa harmiksikin kansalaisilleen.\n\nPoutailmoja oli kestänyt monta viikkoa. Kammoa käskettiin rukoilla\nUkkoa, vihmomaan vettä taivahasta nääntyville viljavainioille ja\nniityille. Avopäin, polvillaan Kammo hikoili ja pohti. Mutta ei ollut\nseuraus parempi, kuin Baalin papeilla muinoin. Eikä ollut mitään\nEliasta olemassa. Että pouta oli haitaksi kristityillekin, samoinkuin\npakanoille, sitä eivät hämäläiset ajatelleet; pitivät vaan Ukkoa\nloukkaantuneena, etenkin heidän tietäjälleen.\n\nMuuan kulkutauti liikkui myös tähän aikaan ja alkoi tappaa ihmisiä.\nYhtä vähän siihenkään apua löydettiin, vaikka uhrattiin ja rukoiltiin.\nJa Kammon niskoille tämäkin vitsaus sysättiin.\n\nOlipa hämäläisillä jonkunlainen lohdutus, kun kolme kristittyä, ukko\nsekä tyttö ja poika heidän käsiinsä joutui. Ehkäpä Ukko näistä uhreista\nmieltyisi. Uhrilehdon syrjään ladottiin puita rovioksi ja sen päälle\nonnettomat sidottuina sysättiin. Rovio sitten sytytettiin. Ukko rukoili\nJumalaa, kun liekit hänen sivujaan sivelivät ja Kammo rukoili taivahan\nUkkoa poistamaan kulkutautia ja poutaa. Nuoret roviolla huusivat ja\nkoettivat riistää itsensä irti, joka pojalle onnistuikin; vaan kun oli\nmaahan vierähtänyt, ei kerinnyt ylös, ennenkuin hämäläisen kirves oli\nhänen kallonsa halkaissut.\n\nMutta kummallisesti kovakorvainen oli Ukko. Yhä edelleen kulkutauti\ntappoi ihmisiä, yhä edelleen päivä paahtoi pilvettömältä taivaalta.\nNääntymäisillään oli kasvikunta ja katovuosi tiedossa. Kaikkeen tähän\ntäytyi löytyä joku syy. Ja mikä muu voi tähän syynä olla, kuin se, että\nkelvoton oli tietäjä ja uhraaja. Ei Ukko semmoisesta huolinut.\n\nOlisi ehkä kyllin ollut siinä, että hän virastaan poistettaisiin.\nVaan vielä asteen edemmäksi kohosi hämäläisten epäluulo ja se yksi\naste oli varsin vaarallinen. Syntyi se ajatus hämäläisissä, että\nKammo, närkästyksissä kun oli, häijyyksillään rukoili Ukolta vastuksia\nkansalaisilleen. Olihan tuo otaksuminen varsin luonnollinen. Kenen\naivoissa se keksintö ensin kypsyi, siitä ei ollut tietoa, vaan\nyleisesti se hyväksyttiin. Ja nyt ei ollut kyllin siinä, että Kammo\nvirastaan erotettaisiin; häneltä oli riistettävä mahdollisuus voida\nkääntää Ukon suosio hämäläisistä.\n\nHän oli siis pakotettava julkisesti tunnustamaan rikoksensa ja\nuudestaan rukoilemaan Ukolta suosiota ja apua tai -- poistumaan\nelävitten joukosta.\n\nKuusimiehinen lähetystö saapui Kammohan tietäjälle näitä vaatimuksia\njulistamaan.\n\nLoihtija seisoi pajassaan, viikatetta valmistelemassa. Puolikasvanut\npoika liehtoi ja Kammo nosti juuri tulikuuman raudan ahjosta alasimelle\nja alkoi sitä vasaralla kalkutella, kun miehet ilmaantuivat pajan\novelle. Säkenet ympäri sinkoilivat. Tulokkaita Kammo ensin ei ollut\nhuomaavinaan. Vihdoin muuan heisiä rykäsi, sylkäsi ja sanoi kalkutusten\ntauotessa, kun rauta taas ahjoon työnnettiin.\n\n-- Kiire on pajamiehellä.\n\n-- Kiire on, toisti loihtija.\n\n-- Joutuuko pajamies meitä kuulemaan hiukan? Olisihan sitä vähän\nasiaa, jatkoi äsken puhunut, niistäen nenänsä päivettyneeseen puseron\nliepeeseen.\n\n-- Menkää pihalle odottamaan, kunnes tämän työn käsistäni saan, vastasi\ntietäjä.\n\n-- Ylpeä olet! mutisivat hämäläiset ja poistuivat ovelta. Muuan arveli:\nhän pelkää.\n\n-- Nyt Kauron Jaska noutaa pirtistä Kammon kirveen ja peitsen! sanoi\nmuuan hämäläinen.\n\n-- Ja hänen jousensa lisäsi toinen.\n\n-- Kauron Jaska hyökkäsi pirttiin ja tuli kohta takaisin, kantaen\nsylissään nuo aseet.\n\n-- Juokse meille suoraa päätä ja visko nuo uuniin, jossa valkea juuri\nloimottaa, sanoi muuan. Kauron Jaska lähti kiireesti Kammolasta.\n\nNaama noessa ja hikiherneet otsassa, tuli hetken päästä Kammo ulos\npajasta.\n\n-- Mitäs miehille kuuluu? hän kysyi.\n\n-- Vähän lisiä entisiin, alotti muuan. Koska vastoinkäymiset meitä yhä\nahdistavat, niin uskomme, että _sinä_ olet niihin syypää.\n\n-- Vai niin. -- Mutta jos erehdytte?\n\n-- Me emme erehdy. Tunnusta, että olet meille vastoinkäymistä Ukolta\nrukoillut.\n\n-- Oletteko järjeltänne? tiuskasi Kammo. Viskata tuommoisia syytöksiä.\nHävetkää!\n\n-- Me vaadimme, että meidän kuullen ja määräysten mukaan, tulet Ukolta\nsadetta ja kulkutaudin ehkäisemistä rukoilemaan, oikein polvillasi ja\npaljain päin rukoilemaan sekä salaisia kostosanojasi peruuttamaan.\n\n-- Näinkö tässä maassa nyt ruvetaan elämään?\n\n-- Näin. Ja joka ei mukaannu, syyttäköön itseänsä.\n\n-- Tuommoista puhetta en ole ennen kuullut.\n\nEttekö älyä, mitä voin teille tehdä?\n\nHämillään hämäläiset katselivat tietäjää, jonka uhkaava muoto ei hyvää\nennustanut.\n\nHän oli noussut portaille. Kätensä hän ojensi hämäläisiä vastaan,\nhänen silmänsä tuijottivat eteensä ja kauheita lauseita tulvasi hänen\nhuuliltaan. Muuan hämäläisistä alkoi peräytyä takaperin ja eipä\nkauvaakaan, kun kaikki kuusi miestä poistuivat pihasta takaperin.\n\n-- _Toisen_ kerran hän meidät karkoitti, sanoi muuan, eikäpä uskalla\nhänen vihojaan vastaanottaa. Vaan kun _kolmannen_ kerran tulemme, niin\non voitto meidän.\n\n-- Voitto on meidän, kertoivat muut.\n\n-- Pelkureita ovat raukat! huudahti Kammo. Minäkö heidän hullunkurisiin\ntuumiinsa suostuisin! En sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana.\n\nHän vaipui mietteisiinsä.\n\n-- He ovat äissään eikä ole minulla hyvää odotettavissa. Selvintä on,\nettä poistun näiltä mailta. Huomenna lähden liikkeelle ja luovun näiltä\nseuduilta, jossa näin tukalat olot vallitsevat. Kykyni minun kyllä\nmuuallakin elättää.\n\nHän meni pirttiin ja istui pöydän ääreen syömään leipää ja suolakalaa.\nPiimää päälle ryyppäsi.\n\nSattuipa seinää vastapäätä silmäilemään. Ei näkynyt kirvestä\npuunaulassa, eikä sen vieressä myöskään peistä eikä jousta.\n\n-- P--le! kirosi Kammo. Ne mitättömät ovat varastaneet aseeni. Sen\nvuoksi olivat niin kopeat.\n\n-- Mutta onpa minulla vielä pajassa aseita jonkunlaisia. Pihdeilläni\nniistän heiltä nenät ja moukarilla kolistelen heidän kallojaan.\n\nHän nousi, mennäkseen pajaan. Portaille tultuaan, hän suojasi kädellään\nsilmiään, nähden tanhuan päässä ihmisolennon hitaasti lähenevän.\nKatselee, katselee, niin jopa tuntee tulijan omaksi tyttärekseen!\n\nHän muisti kaiken sen harmin ja häpeän, jonka oli Sulikin kautta saanut\nkärsiä. Katkerat sanat olivat hänen huuliltaan lähtemäisillään, kun\nhänen tyttärensä laihtuneena, kalpeana, kyynelsilmin seisahtuu hänen\neteensä, ja tuskin kuuluvalla äänellä kuiskasi:\n\n-- Isä, anna anteeksi onnettomalle tyttärellesi!\n\n-- Kenen on syy onnettomuuteesi? sanoi synkästi Kammo.\n\n-- Oma on syyni. Mutta älä hylkää minua! Suojele minua! Minua ajetaan\ntakaa. Minä olen murhaaja!\n\n-- Murhaaja! -- _Hänen_ siis tapoit, joka sinut vietteli?\n\n-- En häntä, vaan naisen, joka hänet minusta houkutteli.\n\n-- Kristityn naisen?\n\n-- Kristityn. Turun linnanpäällikön tyttären.\n\n-- Ja tuon kaksinkertaisen naisviettelijän jätit eloon? Miksi?\n\n-- Siksi, että -- -- että vieläkin häntä rakastan. Kyllä häntä inhosin\nsydämeni syvyydestä, niinkauvan kuin se nainen eli. Mutta jälestäpäin\ntaas en voinut unhottaa uskotonta, jonka varmaankin tytön vanhemmatkin\nsuurella kohteliaisuudellaan viekottelivat.\n\n-- Höperö nainen! Kuinka uskallat vielä tuommoista puhua?\n\n-- Höperö olen; sen ymmärrän.\n\n-- Tiedätkös: olen vannonut tappaa sinut, niinkuin myös\ngottlandilaisen, jos jommankumman käsiini saan.\n\n-- Ota henkeni, jos tahdot! Muutoin sen muut ottavat.\n\nKammo seisoi kalpeana, katsellen kalpeaa lastansa. Kova taistelu riehui\nhänen rinnassaan.\n\nVihdoin hänen sydämensä heltyi. Eihän Ukkokaan minusta lukua pidä,\nmitäpä minäkään valastani, mutisi hän. Sitten puhui lapselleen:\n\n-- Astu sisälle, lapseni, kotisi katon alle. Kammon sydän, niinkuin\njokaisen ihmisen, kaipasi olentoa, jolle voi huolensa uskoa ja jolta\nvoi lohdutusta saada. -- Varmaankin sinun on nälkä.\n\n-- Kova nälkä minun on, sanoi Sulikki.\n\nKammo meni äkkiä aittaan, otti sieltä sian ja lampaan lihaa,\nrieskaleipää, voita ja maitoa.\n\n-- Voi isä miksi en minä saanut mennä? sanoi Sulikki. _Minun_ vuokseni\nvaivaat itseäsi!\n\n-- Minä nyt palvelen sinua, vastasi Kammo. Syö lapseni; on toki\nKammolassa ruan apua. Ehkäpä viime aterian isäsi täällä sinulle tarjoo.\n\n-- Viime aterian! kertoi säikähtäen Sulikki. Emmeköhän vielä\nhuomennakin ole elossa ja seuraavat päivät?\n\n-- Kyllä kaiketi. Vaan olen aikonut lähteä huomispäivänä näiltä\ntienoilta pois. En sovi hämäläisten kanssa täällä.\n\n-- Lähdetäänpä vaan! Mutta mihinpäin?\n\n-- Olisihan rantamaille syytä mennä? Kunpa olisi Räntä -- niin eihän\nsinnepäin sovi sinun vuoksi -- no kyllähän johonkin osataan. Pääasia\non, että täältä erotaan. Satakoon Ukko sitten rautaisia rakeita\nhämäläisten päälle! Ne konnat sen hyvin ansaitsevat, sillä hävyttömästi\novat minua kohdelleet. Syyttävät minua siitä, että olen heidän ylitse\nvastoinkäymisiä rukoillut Ukolta. Sitä en ole ennen tehnyt, vaan nyt\nsen teen.\n\nHän lakkasi puhumasta, soperrellen sitte epäselviä herjaussanoja.\n\n-- Nyt laskemme levolle, hän sitte sanoi tyttärelleen. Ja huomenna pois\ntäältä, huonojen seasta!\n\nHeittäytyi vuoteelle pitkäkseen, haukotellen. Haiskahtipa sateelta ilma\näsken, hän jupisi.\n\n-- Jokohan Ukko viimein lauhtuisi ja vettä taivosesta vihmoisi?\n\n-- Kuule, isä sanoi Sulikki. Miten talosi käy? Jätätkö sen autioksi?\nHämäläiset sen kyllä silloin hävittävät.\n\n-- Piirrän hiilillä viisikaunan oveen, niin eivät uskalla taloon\nkoskea. Ja Tarmolassa käymme mennessämme, hänen haltuunsa uskon taloni.\nTarmo on ainoa oikea ihminen noiden mitättömien seassa. -- Niin, ikävä\noli, ettet ruvennut hänen miniäkseen. Vaan mitäpä tuosta nyt enään,\nhuokasi tietäjä.\n\nSulikkikin kallisti päänsä levolle ja kohta hän nukkui sikeästi, moneen\nyöhön kun ei ollut oikeaa unta saanut.\n\nYö saattoi olla puolivälissä, kun hämäläisjoukkue astua tallusteli\nkujaa pitkin Kammolaan. Äänettöminä miehet tulivat pihaan, astuivat\nmoniaat portaille ja pönkkäsivät ulko-oven lujaan. Pienet luukut\nseinissä myös koetettiin saada pajuvitsoilla kiinnitetyksi. Eivät\nmiehet aavistaneet, että tietäjän tytärkin oli kotiinsa saapunut.\n\nLastuja ja tuohta, jopa rohtimiakin, oli vakoissa tuotu Kammolaan.\nMitä niillä aiottiin tehdä, sen lukija kyllä arvaa. Pirtin alle niitä\nkoetettiin tukkia, minkä mahtui. Ja sitten sytytettiin.\n\nKuivat olivat sytyt, kuivat myös sytytettävät. Ei aikaakaan, savu alkoi\nkohota Kammolan pirtin seinämiä ylöspäin ja rakennuksen kehä alkoi\nsieltä täältä kimallella tulen vallassa.\n\nKammo hypähti pystyyn vuoteeltaan. Pirtti oli savua täynnä. Sikeästi\nnukkunut Sulikki myös heräsi ja alkoi huutaa.\n\nTietäjä kirosi nyt, kun oli ajattelemattomasta jäänyt aseitta yöksi.\nOlisipa edes rautakangen vajasta kaapannut. Nyt hän seisoi sulin käsin\n-- unohutti noutaa, kun tyttärensä tapasi.\n\n-- Me olemme hukassa! hän huudahti, koettaen ulko-ovea rynnistää. Se\noli turhaa.\n\nUkkosen majesteetillinen ääni nyt alkoi avaruuksia kajahutella ja\nsalamat alkoivat leimuta. Moniviikkoinen helle puhkesi rankkasateeseen.\nKun se oli tauonnut, silloin onnettomain hätähuudotkin olivat vaienneet.\n\n-- Hetipä Ukko hellitti, kun Kammo henkensä heitti, tuumailivat\nhämäläiset hyvillään.\n\nSeuraavana iltana Irja Kammolan raunioille saapui, kun oli tapauksesta\ntiedon saanut. Kammon ja Sulikin ruumiit etsittiin ja löydettiin ja\nkahden palkkalaisen avulla ne maahan kätkettiin. Irja seisoi äänetönnä\nsukunsa jäännösten edessä. Ei kyyneltä kohonnut hänen silmiinsä.\nVihdoin hän supisi: niin käy niiden, jotka eivät vanhempiensa tahtoa\nnoudata! Sen sanottua hän kääntyi menemään, eikä niillä tienoin\nvanhusta sen jälkeen näkynyt.\n\n\n\n\nX\n\n\nKun pitkällinen pouta Etelä Suomessa vihdoin hellitti, seurasi parin\nviikon kuluessa alinomaisia sateita.\n\nMuutamana tuulisena ja sateisena kesäpäivänä Ragnar Ulfinpoika, joka\nviikko takaperin oli palannut miehineen Sulikkia takaa ajamasta,\nkuultuaan hämäläistytön ja hänen isänsä surkeasta kuolemasta, seisoi\nSkanssin laiturilla ja silmäili vyöryviä aaltoja, joita kuitenkin\nlukuisat saaret Aurajoen edustalla supistivat, verraten niihin,\njotka Itämeren selillä toisiaan takaa ajoivat. Merta oli Ragnar aina\nrakastanut ja etenkin hän nautti muistoistaan lakkapäiden laineiden\nvallassa, kun näki jonkun aluksen keikkuvan kuin lastun aalloilla,\nvihurin vinkuessa mastojen köysissä ja hyrskyjen roikuessa yli\nlaivankannen.\n\nNäkyipä nytkin alus lähenevän Aurajoen suuta. Hyvä oli vauhti tulijalla\neikä aikaakaan, niin purjeet luiskahtivat mastoista alas ja taitavasti\nlaiva laskettiin Skanssin laituriin.\n\nPitkään Ragnar silmäili laivuria, joka nousi aluksesta hänen\npuheilleen, vaan outo oli mies, tuntematon. Lukija hänet kuitenkin jo\non nähnyt kun hän, öljytty sadelakki päässä, teki kauppoja hämäläisten\nkanssa. Siitä ajasta hän oli laihtunut, koska itämatkallaan oli\nsairastunut kuumetautiin ja maannut moniaita viikkoja.\n\nRagnar käski tulijan astua katon alle ja sanottuaan moniaita sanoja\nlaivamiehilleen, Halfdan nousi maihin.\n\n-- Olen paluumatkalla Novgorodista, alotti gottlantilainen kippari\nenkä tänne asiatta olisi poikennut, koska kaupanhaluni on loppunut. --\nTulin vaan noutamaan poikani, joka kuuluu tänne tulleen, tiedottani,\ntahdottani, muutaman tyttöhattaran seurassa, pakanatytön sitäpaitsi.\nSen sain kuulla hämäläisiltä, joiden haltuun jätin pojan Novgorodiin\nmennessäni, koska poika kuumetta sairasti ja olisi ehkä koko laivaväen\nsaastuttanut taudillaan. Lieneekö täällä semmoista poikaa näkynyt?\nEinar on hänen nimensä.\n\n-- Kyllähän täällä semmoinen poika on nähty, vastasi Ragnar ja kaiketi\nhän par'aikaa piispan talossa oleskelee.\n\n-- Tunnet hänet ehkä?\n\n-- Tunnen.\n\n-- Miltä poika tuntuu? Älä ujostele sanoa ajatuksiasi suoraan! Näet,\netten hänen tekojaan kaunistele, sillä hän on minulle huolia tuottanut\njos jonkinlaisia.\n\n-- Minä hänestä pidin paljon.\n\n-- Hoo! Merkillistä! Sinä lienet ollut hyvin vähän tekemisissä Einarin\nkanssa?\n\n-- Enpä niinkään vähän. Kyllä hän oleskeli meillä hyvinkin usein, mutta\n--\n\n-- Mutta? --\n\n-- Ei hän täällä nyt enää niin usein käy.\n\n-- Kas niin! Tietysti hän menetteli tuhmasti.\n\n-- Ei ensinkään, mutta hän oli joutumaisillaan sukulaisekseni.\n\n-- Sukulaiseksesi! Onko poika riivattu? No, kyllästyikö tyttäresi\nhäneen tai hän tyttäreesi?\n\n-- Ei kumpaakaan. Kuolema tuli väliin.\n\n-- Se olikin parasta.\n\n-- Raaka olet, kuulen puheestasi. Mistä tiedät, mikä maailmassa on\nparasta? Oliko se meillekin parasta menettää rakas ainoa lapsemme?\n\n-- Älä minua väärin ymmärrä! Minä tarkoitin, että oli meille\nvanhemmille parasta, ettei heistä pariskuntaa tullut.\n\n-- Tiedätkö sinä, minkälainen heidän onnensa olisi tullut olemaan?\n\n-- Tiedänpä jokseenkin! Se, joka karkaa pakanatytön kanssa, ei olisi\nliian persoiltava ollut sinulle vävyksi. Mutta sitä paitsi tulee poika\nnaimaan Gottlannista. -- Niin, älä ällisty! Kyllä hänellä sielläkin on\nmorsian.\n\n-- Kuinka voit noin... Mutta en ymmärrä! Ja olihan hän niin Inkeriin\nmieltynyt.\n\n-- Hän mieltyy kyllä muihin paitsi siihen, jonka hänen täytyy naida.\n\n-- Pitääkö hänen siis vasten tahtoaan ottaa gottlantilainen neitonen?\n\n-- Hänen pitää noudattaa isänsä tahtoa. -- Rikkaimman kauppiaan tytär\nVisbyssä!\n\n-- Vai niin! Ja luulet siis, että siitä tulee onnellinen liitto.\n\n-- Kunhan toisiinsa tottuvat, niin hätäkö elää kun on tavaraa\nyltäkyllin.\n\n-- Sokea isä! Oletpa oikea mammonan orja!\n\n-- Niinkuin ei kukin ihminen kullalle kumarteleisi! Rikkaus mahtia\ntuottaa. Luulisipa miehen sinun ijässäsi sitä ymmärtävän.\n\n-- En sitä ymmärrä ja toivon, etten koskaan sitä tulekaan ymmärtämään.\n\n-- Se onkin onni, jatkoi Halfdan, etteivät kaikki sitä ymmärrä. Sillä\nsilloin syntyisi yleinen tappelu.\n\n-- Ja sen tappelun jälestä kai kaikki olisivat onnelliset? lisäsi\nivaten Ragnar.\n\n-- Jää hyvästi! Emme ymmärrä toisiamme -- emmekä koskaan tulisikaan\nymmärtämään.\n\n-- Sen vuoksi olikin ehkä parasta, ettei meistä tullut sukulaisia. --\nHerran haltuun!\n\n-- Itsepäinen mies, jupisi mennessään Halfdan.\n\n-- Oikea merikarhu! supisi Ragnar. Halfdan lähetti nyt muutaman\nlaivamiehistä pyytämään venhettä lainaan Ragnarilta. Niin oli kippari\nkyllästynyt häneen, ettei enää halunnut häntä puhutellakaan.\n\nVenhe luvattiin ja soutajan otti Halfdan miehistään, asettui itse\nperään ja kevyesti lipui vene vastavirtaa ylöspäin. Ei kulunut paljon\naikaa, ennenkuin oltiin Räntämäen kirkkorannassa. Piispan pakinoille\nei Halfdanilla ollut juuri halua joutua. Tiesi, mitä tuo mustakauhtana\nvoisi sanoa hänelle, jos jollakin tavalla olisi saanut vihiä hänen\nkaupoistaan hämäläisten kanssa!\n\nMutta eipä sattunut paremmin, kuin että Tuomas piispa juuri seisoi\npappilan venherannassa renkinsä kanssa neuvottelemassa, miten piispan\nvenhettä korjattaisiin.\n\n-- Onko minulle asiaa? kysyi Tuomas lyhyesti.\n\n-- Tulin hakemaan täältä nuorta miestä, joka on ollut täällä jonkun\najan. Einar on hänen nimensä.\n\n-- Kyllä hän täällä on. Oletko hänelle sukua?\n\n-- Hän on minun poikani.\n\n-- Einar on miellyttävä poika. Ei hän kuitenkaan ulkomuodoltaan sinuun\nvivahda.\n\nHalfdan ei katsonut voivansa tähän sanoa mitään erityistä. Tulihan\nvaan ajattelemaan, että ihmiset tässä osassa maanpiiriä eivät ainakaan\nliioitelleet kohteliaisuudessa häntä kohtaan.\n\n-- Mistä olet? jatkoi Tuomas. Ja mikä ammattisi?\n\n-- Gottlannista. Laivuri olen.\n\n-- Hm! -- Kaiketikin kuljet merimatkoilla kaupan teossa hyvin monissa\npaikoin?\n\n-- Kyllä -- jokseenkin monessa.\n\n-- Ja olet hämäläistenkin kanssa kauppoja tehnyt?\n\n-- Onko sitä kukaan minusta sanonut?\n\n-- Minä tiedän, että olet kauppoja heidän kanssansa tehnyt.\n\n-- Miksi sitte kysyt? -- Koska tiedät, en tahdo kieltää olleeni hiukan\ntekemisissä heidän kanssaan. Vaan en suinkaan ole ainoa.\n\n-- Tiedät semmoisen kaupan kielletyksi.\n\n-- Olen kyllä kuullut jotakin semmoista puhuttavan.\n\n-- Pyhä isä Roomassa on sen rangaistuksen uhalla kieltänyt, jonka\nrangaistuksen lievin muoto on sakot.\n\n-- Niin, kyllä se lienee niin.\n\n-- Niin se on! karjasi Tuomas vihasta vapisten. Ja sinä olet muka\nkristitty, nimeksi ainakin; etkö ajattele, mitä se merkitsee, että\nrikkoa pyhää kirkkoa vastaan. Auttamalla pakanoita sinä estät pyhän\nuskomme levenemistä.\n\n-- Sitä en ole tarkoittanut, aloitti Halfdan.\n\n-- Tietysti sinä olet tarkoittanut kartuttaa varojasi, keskeytti\nTuomas ja sitten synnin helmoissa nauttia saaliistasi. Tuommoisilla\ntuppisaksoilla ei ole aavistustakaan korkeammista riennoista. Vatsa on\nsinunkin jumalasi, sen tuomion naamasi julistaa.\n\nTämmöinen kohtelu alkoi Halfdanin luonnolle käydä, sillä ei hänkään\nollut noita lauhkeita luonteita, jotka kärsivät äreyttä muutoin kuin\nhyvin rajoitetussa muodossa.\n\n-- En tiedä mihin määrin minun tässä pitää nuhteitasi sietää, sanoi\ngottlantilainen, vaan sen toki ymmärrän, että olen Ruotsin valtakunnan\nalamainen ja sen lakien alle alistuva, niinkuin itsekin lienet.\n\nVeri kohosi piispan poskiin, tätä puhetta kuunnellessa.\n\n-- Vai niskoittelemaan aiot ruveta! Mutta siitä ei tule mitään! Pyhä\nkirkko hallitsee kaikki kansakunnat maan päällä, sen alle kuuluvat\nkuninkaat ja ruhtinaat, ja joka kirkon lakia vasten rikkoo, hänet\nkirkko, eikä maallinen hallitus, tuomitsee.\n\n-- Olkoon se asia miten tahdot, mutta minä otan poikani täältä ja\nlähden pois.\n\n-- Kun ensin olet rangaistuksesi kärsinyt ja sakot kirkolle suorittanut.\n\n-- Tavarani olen matkoillani myynyt, millä siis maksan?\n\n-- Älä mutkittele! Sinä saat piirtää nimesi velkakirjan alle\nvierastenmiesten läsnä ollessa; kyllä minä sitten sakot perin.\nSynninpäästön saat täällä kirkossa, kun ensin tunnustat rikoksesi\nja anteeksi anot minun kauttani pyhältä kirkolta. Seuraa minua niin\nkirjoitetaan ensin velkakirja.\n\nSydämessänsä Halfdan toivoi piispan siihen paikkaan, johon vuohet\njoutuvat viimeisen tuomion jälkeen. Vaan mitäpä auttoi tässä muu kuin\nmukaantuminen.\n\nVelkakirjan alle hän siis piirsi nimensä ja todistajat sitten hänen\nnimensä jälkeen panivat puumerkkinsä piispan kirjoittamien nimiensä\nalle.\n\nMentiin sitten kirkkoon, jossa Halfdan alttarin edessä polvillaan\ntunnusti rikoksensa, vannoi ei vasta rupeavansa kauppoihin pakanoiden\nkanssa ja pyysi anteeksi pyhältä kirkolta piispan kautta, joka sitten\nluki synninpäästösanat.\n\n-- Nyt saat poikasi tavata ja mennä täältä milloin haluat, sanoi Tuomas.\n\nSynkästi Halfdan katseli piispaa eikä hiiskunut sanaakaan.\n\nJätettyään jäähyväiset piispalle ja muille Einar seurasi isäänsä\nvenheeseen, joka lykättiin vesille.\n\nEinar tuskin oli istahtanut venheeseen, ennenkuin Halfdan läimähytti\nhäntä korvalliselle.\n\n-- Kunnoton sikiö! hän huusi. Miksi karkasit Kammon luota tänne, jossa\nnyt olen saanut hävetä ja taipua vaikka minkälaisiin nöyryytyksiin!\nTyttären viekottelit mukanasi tietäjältä ja tänne tultuasi hänet\nhylkäsit ja ihastuit tuon joensuun vahdin tyttäreen! Kyllä sinusta ei\nole paljon toivoa minulla! Vaan tiedä se, että kun Gottlantiin tullaan,\nniin häät minä toimitan ja sinun täytyy ottaa gottlantilainen kauppiaan\ntytär. Lupaatko, tai varo selkääsi!\n\n-- Lupaan, sanoi Einar, joka tiesi, että hänet paha perisi, jos hän\nvastusteleisi.\n\n-- Ja tuo lemmon piispa kirjoitti 5 naulaa hopeaa ja 12 vahakynttilää.\nVaan kyllä ne sakot takaisin pinnistän juuri hämäläisiltä. Koettakoonpa\ntoisen kerran saada minut kynsiinsä. Kyllä minä luuni korjaan siltä\nmieheltä. Ja sinutta, poika parka, ei hän nytkään olisi minua\npuheilleen saanut, se on totinen tosi.\n\nSkanssin rannassa mentiin laivaan. Einar pyysi hyvästille päästä\nRagnarin ja Kuningundan luo, vaan Halfdan tiuskasi: -- Ei ensinkään!\n\nTuuli oli kääntynyt niin, että oli puolittain myötäinen menijöille,\njotka vihdoin onnellisesti saapuivat Visbyhyn. Ei viipynyt kauan, niin\nhäät vietettiin ja Einar joutui avioliittoon, joka ensi viikkoina oli\nkutakuinkin suloinen, vaan kohta muuttui varsin tukalaksi. Sai Einar\nkyllin kuulla kuka rahat taloon oli tuonut, sai myös kuulla, miten\noli Pohjolassa elellyt, sillä huhut siitä olivat pian Gottlantiinkin\nlevinneet.\n\nNiinpä siis Sulikin kärsimykset tulivat kyllin kostetuiksi ja mittansa\nEinar sai kärsiä, vaikkakin monet monituiset kerrat oli katunut\nkäytöstään tietäjän tytärtä vastaan.\n\n\n\n\nXI\n\n\nVaikka olemmekin nyt saapuneet kertomuksemme juonen päähän, tahdomme\nvielä luoda loppukatsauksen päähenkilöiden kohtaloihin, muuttautuen\nkymmenen vuotta eteenpäin ajassa. Tuomas piispa, voimakas ja\njärkevä, oli elämänsä parhaat voimat uhrannut taistelussa sitkeitä\nhämäläisiä vastaan. Vaan kun vanhuuden ja sanotaanpa myös omantunnon\nvaivat alkoivat häntä liioin rasittaa, hän paavilta pyysi ja sai\neron virastaan ja sitten hän niinkuin usea, jonka maine valoineen,\nvarjoineen, säilyy historian lehdillä, jäi muistelemaan menneitä,\nmyötäkäymisen ja pettyneiden toiveiden aikoja ja hallituksen tai\nkansan lopputilitystapaa tämmöisissä tapauksissa. Hän ei viihtynyt\npettyneitten toiveittensa muistotantereilla, vaan päätti etsiä\nlauhkeampaa ilmanalaa. Ja kun Benedictus Gottlannista, käydessään\npiispan ja veljensä Ragnar Ulfinpojan luona, oli mainittua saarta\nerittäin mukavaksi olopaikaksi kehunut, päätti Tuomas muuttaa sinne.\nMuutamana syyspäivänä hän lähti matkalle, kävi Skanssissa jättämässä\nhyvästi Ragnarille ja Kunigundalle, joiden elämästä valonsäde\noli poistunut ja jotka nyt murtuneella mielellä elämänsä loppua\nkärsivällisesti odottivat, ja saapui vihdoin onnellisesti siihen\nsaareen, jota itämeren silmäksi on mainittu.\n\nLauhkea ilmanala kasvattaa saarella pähkinäpuut tammen\nkokoisiksi. Mustasta silkkiäispuusta saadaan kypsiä hedelmiä, jopa\nviiniköynnöksestäkin melkein vuosittain. Kun lisäämme, että saaren ja\netusijassa Visbyn asukkaat harjoittivat erittäin laajaa kaupankäyntiä\nnäinä aikoina ja olivat tunnetut rikkaudestaan ja että kirkoille ja\nluostareille jotakin liikeni tuosta varallisuudesta, niin ymmärrämme,\nettä piispan entinen asuinpaikka, hyinen Pohjola, oli jotenkin\ntakapajulla verraten saareen, jossa Halfdan ja Einar asuivat. Mutta\neipä tuokaan muutos piispan elinaikaa paljon pidentänyt. Riutuneita\nruumiin voimia on helpompi parantaa kuin murtunutta mielialaa.\n\nTuli aika, jolloin Tuomas vaipui kuolinvuoteelle. Hän asui\nRooma-nimisessä luostarissa, jossa Benedictus, entinen tuttavamme,\nhäntä hoiti. -- Marttinus ei ollut piispaa seurannut tämän nykyiseen\nolopaikkaan, mutta hiljakkoin hän oli saanut käskyn piammiten saapua\nsairaan piispan puheille.\n\nJoka päivä Tuomas kääntelihe levottomasti ja kysyi, eikö Marttia\njo näkyisi. Ja Benedictus, joka kateudella kuuli tuon ikävöivän\nkysymyksen, vastasi välinpitämättömästi kieltäen.\n\nMoniaana aamuna piispa oli tavallista kärttyisämpi. Itsekseen hän\npuoliääneen puheli:\n\n-- Koetan joka päivä valmistautua suureen majanmuuttoon, mutta\nmielessäni asuu katkeruus. -- Tämmöinenkö on palkka toimestani? Täällä\nitaruuden ja rahanhimon pesässä, eroitettuna henkisistä riennoista,\nsaan nyt kituen odottaa viime hetkeäni -- Benedictus!\n\nHän, jonka nimen Tuomas mainitsi, lähestyi vuodetta.\n\n-- Eikö kuulu mitään Martista?\n\n-- Ei, vastasi Benedictus. Kai hän tulee, kun ehtii.\n\n-- Hänen täytyy ehtiä. Pitääkö vielä luonnonlakien minulle kiusaa\ntekemän?\n\n-- Mitähän paavi oikeastaan ajattelee? hän puheli itsekseen. Kyllä hän\non saanut kuulla kaikki. -- Se kidutus! Ja ne asiakirjat! -- Vaan minun\ntäytyi!\n\nLevotonna hän heittäysi edestakaisin. Sitten hän loi silmänsä\nBenedictus'een.\n\n-- Hän on onnellinen, koska hän on tyytyväinen, mutisi piispa. Leipä ja\nuni, siinä on onni useille! Mutta minulle leipä ei maistu ja unta en\nsaa nauttia kuin levotonta, hetkittäin.\n\n-- Minua väsyttää, hän jatkoi nyt ääneen. Tahdon vähän nukahtaa. Mene\nkatsomaan Benedictus, eikö Marttia ala näkyä.\n\nBenedictus meni ja piispa kääntyi oikealle kyljelleen.\n\nLuostarin ohitse kulki ajotie. Halfdan sattui siitä juuri kulkemaan,\nkun Benedictus tuli piispan luota.\n\n-- No, kuinka ukon laita on? kysyi Halfdan.\n\n-- Eiköhän kohta loppua tehne, vastasi toinen.\n\n-- Niin, menköön nyt tulevaan elämään; mutta sinne hän ei aarteitaan\nvoi mukaansa ottaa.\n\n-- Mitenkä niin ynseästi puhut?\n\n-- Minä en hänelle anteeksi anna, hän kiskoi minulta suuret sakot\nmielinmäärin, voimatta todistaa minun mitään rikkoneen, otaksui vaan.\nMutta kylläpä hänkin nyt tulee sakotetuksi ja siitä olen oikein hyvällä\ntuulella.\n\nNyykäyttäen päätään jatkoi Halfdan matkaansa.\n\nKäytyään virkaveljiään puhuttelemassa, piispan, hänen mielestään\narveluttavasta terveydentilasta, Benedictus palasi Tuomaan luo. Tämä\nedelleen lepäsi oikealla kyljellään. Munkki läheni vuodetta -- puhui\nmoniaita sanoja -- ei kuulunut vastausta.\n\nKuolon uneen oli piispa vaipunut. Satamaan oli levoton laivuri saapunut\nelämän myrskyiseltä mereltä.\n\nNeljän päivän kuluttua nähtiin ruumis-saatto lähtevän luostarista\nVisbyn kaupungin mutkaisia katuja Pyhän Maarian 11:sta sataluvulla\nrakennettuun kirkkoon, joka vieläkin on Visbyn tuomiokirkkona. Väkeä\noli kokoontunut katujen syrjiin ja risteyksiin katsomaan surusaattoa.\nKirkkoon pääsivät ainoastaan mahtavimmat perheet, joihin tietysti\nHalfdaninkin perhe kuului.\n\nLatinan kielellä muuan arkkidiakoni selitti vainajan elämänvaiheet ja\nansiot. Puheen ymmärsi ainoastaan hengellinen sääty. Mutta kuorolaulu\nse paremmin tajuttiin.\n\n-- Oi kuinka ylevää! Kuiskasi Konkordia, Halfdanin vaimo, naapurilleen.\nSe muistuttaa siitä taivaan ihanuudesta, johon pyhä mies nyt on\npäässyt. Ja Halfdan ajatteli: pappien pusseja on hän sakoilla ja\nylöskannoilla pullistuttanut ja siitä nyt munkit ja papit häntä\nylistävät.\n\nMutta Einar muisteli, noita säveliä kuullessaan, onnellisia ja katkeria\nhetkiään Aurajoen varrella ja huokasi syvään. Hänen pienisilmäinen,\npunanenäinen ja pikkusieluinen vaimonsa, tirkisteli erään\nsaksalaisrouvan kallisarvoista päällysvaatetta ja laski ajatuksissaan,\nmontako kyynärää hänelle olisi tarpeen ja mitä puku mahtaisi tulla\nmaksamaan. Hän päätti heti kirkon ulkopuolella ottaa lähempiä tietoja\nrouvalta.\n\nJuhlamenot päättyivät ja ruumisarkku kannettiin pois välinpitämättömän\nväkijoukon läpi. Ja hyvin harva Suomessa tiesi, että oli kuollut ja\nhaudattu se mies, joka, erään runoilijamme lauseen mukaan, \"kylvi\ntuulta ja niitti myrskyä\".\n\n\n\n\nXII\n\n\n    Se soittaa vieläkin kanneltaan --\n    Sit' usein lasna ma kuulin --\n    Ja vanhoja Väinön laulujaan\n    Se laulavi partahuulin;\n    Ja urhot astuvat kumpuin yöstä\n    Ja kertovat muinaiskansan työstä\n    Ja neuvovat polvea nousevaa --\n    Oi Karjala, muistojen maa!\n\n                     _Genetz, Karjala_.\n\nEi kaukana niiltä seuduilta, jossa \"Imatran innot\" huutaen etsivät\nvertaistaan, asui, isänsä maata viljellen ja halliten, Sarmi ja hänen\nvaimonsa Vieno, jotka lukija vielä kertomuksemme alusta muistanee.\nSinne siirrymme nyt muutamana talvi-iltapäivänä, kun pakkanen nurkissa\npaukkuu ja laskeva aurinko kultailee kuusien ja honkien kuuraan\npukeutuneet oksat hyvästijättövalollaan.\n\nTilavassa pirtissä istuu kolme naispaikkalaista, kukin rukkiansa\nkehräten, Vaaleanverinen, pulska Vieno istuu kangaspuitten ääressä\nkultakangasta helskytellen. Ei ole ikä häntä paljon pilannut,\nmuuttumattomat ominaisuudet: tyyni, ystävällinen katsanto, suloiset\nsilmät ja lumoova hymy huulilla olivat jäljellä. Lähellä häntä istui\nKyllikki, Tarmolan vanha emäntä, sukkaa kutoen ja lattialla melusi\nkolme lasta. Viisivuotias Kommi oli ajelevinaan komureessä jonka eteen\nvanha keltainen kissa oli valjastettu; kolmivuotias Katri riuhtoi\nkorvista mustaa koiraa, joka väliin älähti ja silmäili minkäkokoinen\nja ikäinen hänen rääkkääjänsä oli, malttoi sitten mielensä ja kärsi.\nToisella vuodella oleva Anterus harjoitteli tulevaisen olemisensa\npääehtoa: pysymistä kahdella jalalla. Hän kellahti usein lattialle,\nulvahti, ulvahti ja alkoi uudestaan koettaa.\n\nOvi aukeni ja kultakutrinen, punaposkinen Kyllikki, isoäidin kaima\nja kultasilmä ryntäsi sisään, suoraan mummon syliin. Häntä seurasi\nkintereillä yhdeksän vuotias Sarmi, lapsista vanhin.\n\n-- Kutti, kutti! Etpä saanut minua kiinni! huusi Kyllikki asettaen\nkymmenen sormea suoraviivaan nenänpäästä ulospäin, viisi yhtäälle,\nviisi toisaalle.\n\n-- En tahtonutkaan! Sarmi kopeasti vastasi. Kyllä kai olisin saanut!\n\n-- Kyllä Sarmi sinun kiinni saa! vakuutti keltaisen kissan ajaja.\n\nMutta Kyllikin isoäiti puheli Vienolle:\n\n-- Kauvanpa miehet viipyvät karhun ajossa. Saa nähdä saavatko saalista.\n\n-- Olen jo levoton vastasi Vieno. Näin unta, viikko sitten, että Sarmi\nlähti kotoaan eikä palannutkaan.\n\nTämän sanottua Vieno taas alkoi kutoa. -- Hetkinen kului, niin jopa\nTarmolan vanha emäntä keskeytti äänettömyyden.\n\n-- Kuulenko oikein? Laulua, melua, jalkojen kopinaa kujalta korviini\nkaikuu, hän sanoi.\n\nVienon silmät leimahtivat.\n\n-- He tulevat! Oi kuinka hauskaa! Pirtin ovi riuhdottiin auki ja\nkuusi miestä astui sisään, kantaen hakopaareilla otsoa, oikein isoa\nmesikämmentä, Tarmo ja Tiera etupäässä astuivat, Sarmi ja Vuolamoinen\nkeskellä, kaksi palkkalaista jäljestä. Naapurista oli vaimoväkeä ja\npoikanulikoita tunkenut porstuaan ja yrittivät pirttiinkin. Kantajat\nlauloivat:\n\n    Pois on poiat porstuasta,\n    Piiat pihtipuolisesta,\n    Uron tullessa tupahan,\n    Astuessa aimo miehen.\n\nKotiväkikin siirtyi pirtistä kiireesti toimimaan juhlallista\nillallisateriaa väsyneille miehille.\n\nPirtin peräpenkille paiskattiin otus. Tiera rupesi nylkemään metsän\nkuningasta ja lauloi:\n\n    Elä otso tuosta huoli,\n    Eläkä pane pahaksi,\n    Jos tulevi turkin tunti,\n    Karvojen katsanto-aika,\n    Ei tuhota turkkiasi,\n    Karvojasi ei katsota,\n    Herjojen hetaleluksi,\n    Vaivaisien vaattehiksi.\n\nLihat palottiin ja vietiin kattiloihin keitettäviksi. Isolle pöydälle\nsitten ladottiin ruokia juomia ylöllisesti ja istuttiin aterialle.\nTiera lauloi:\n\n    Kummun ukko, kultarinta,\n    Tapion talon isäntä,\n    Metsolan metinen vaimo,\n    Metsän ehtoisa emäntä,\n    Mies puhas, Tapion poika,\n    Mies puhas, punakypärä,\n    Tellervo, Tapion neiti,\n    Kanssa muu Tapion kansa,\n    Tule nyt häihin härkösesi,\n    Pitkävillasi pitoihin.\n    Nyt on kyllin kystä syö'ä,\n    Kyllin syö'ä, kyllin juo'a,\n    Kyllin itsensä piteä,\n    Kyllin antoa kylälle.\n\nIstuttiin siinä sitten illemmaksi. Vaimoväki siirtyi levolle, mutta\nmiehet rähisivät aamunkoittoon asti. Tarmo, selvin mies joukosta,\nnousi vihdoin ja meni maata, sivumennen huomauttaen, että eipä olekaan\nkymmenenkuntaan vuoteen hänellä ollut näin rattoisaa iltaa.\n\nSarmilassa kävi ajan takaa muuan vanha nuorimies, nimeltä Kaapro.\nHänen kanssaan Vuolamoinen, Vienon veli, tuli erittäin hyvin toimeen.\nVuolamoinenkin oli jotensakin itserakas, vaan Kaapro ei siinä suhteessa\nlöytänyt vertojaan. Hän luuli kaikkien tyttöjen, jopa naineidenkin,\nolevan häneen aivan ihastuneita ensi katsannolla. Keskenään nämä veikot\nsitten kehuivat vastustamattomuudestaan tässä suhteessa.\n\nToisessakin suhteessa he olivat hengen heimolaisia nimittäin hevosia\narvostellessa ja ajaessa. Se oli heidän hupaisinta ajan viettoaan.\n\nKaikeksi onnettomuudeksi tuommoiset luonteet pian riitaantuvat, kun\nheidän etunsa vähänkään tulevat ristiriitaan keskenään.\n\nKaapro oli jo ennestään silmällä pitänyt erästä varakasta vanhaa\npiikaa, vaan päättämättömyydessään jättänyt kosimisen kesken, niinkuin\nhänen tapansa oli. Mutta kun Vuolamoinen huomionsa käänsi samaan\nneitoseen, niin Kaapro ensin ei muka ollut huomaavinaan asiata, vaan\nkun pelkäsi toden olevan tarkoituksena, hän närkästyi, ja soimasi\nmuiden läsnäollessa Vuolamoista. Tämä, ollen vankan hämäläistalon\ntuleva hallitsija ja arvossapidetyn isänsä poika ei suvainnut\ntuollaista kohtelua vaan vaati Kaapron tappeluun.\n\nTuota kaksintaistelua oli kokoontunut katsomaan kylän nuoriso, ei\nainoastaan miehenpuoliset, vaan vieläpä naisetkin tahtoivat nähdä,\nmiten heidän ihailijansa ottelivat. Kaapro kerskasi pian masentavansa\ntuon hämäläisen kauriin ja Vuolamoinen ei sanonut pelkäävänsä\nkarjalaista karjua.\n\nHän, jonka vuoksi taistelu tapahtui, oli asettunut kivelle istumaan\ntaistelevien ääreen.\n\nPunaisissa ja sinisissä vaatteissaan hän näytti hiukan suruttomalta ja\nseurasi suurella tarkkuudella taistelun vaiheita.\n\nSylipainia siinä ensin pantiin. Kellahti Kaapro vihdoin seljälleen.\nVaan kohta hän oli pystyyn kavahtanut ja antoi iskun vastustajansa\nnenälle niin, että veri sieramista purskahti. Tuskasta ja hävystä\nvimmastuen Vuolamoinen ryntäsi Kaaproa kohden, vaan sai samalla toisen\niskun oikeaan ohimoonsa ja vaipui tunnotonna tantereelle. Taistelu\ntietysti oli päättynyt ja kylmällä vedellä Vuolamoisen päätä valeltiin,\nkunnes hän virkosi ja palasi Sarmilaan. Kaikki hänen sukulaisensa\nhäpesivät kovin ja seuraavana päivänä Tarmolan väki lähti paluumatkalle\nkotia.\n\n\n\n\nXIII\n\n\nTalvea seurasi kevät ja lämmin kesä ja silloin hämäläisten sitkeä\nvastarinta kristinuskoa vastaan johti Suomeen Birger Jaarlin\nlaivastoineen.\n\nEi ollutkaan nyt hämäläisillä leikinteko edessä. Suuremmassa vaarassa\nkuin koskaan ennen oli heidän uskontonsa ja vanha vapautensa. Kun\nkuulivat ja näkivät, minkälainen laivasto oli hämäläisten satamaan\nsaapunut, he ensin epäilivät, tokko vastustus olisi ensinkään\nmahdollinen. Neuvoteltiin ja kyseltiin vanhalta Irjaltakin hänen\nmielipidettään. Hän tietysti kehoitti vastukseen.\n\nEi kuitenkaan mitään päätaistelua saatu toimeen. Pienemmissä kahakoissa\nhämäläisten vastarinta murrettiin.\n\nVoitetuille sitten tyrkytettiin uusi uskonto tai kuolema, tai\npoikkeustapauksissa vankeus.\n\nViimemainittu kohtalo tuli Irjankin osaksi. Niin vanhaa ei haluttu\nhengiltä ottaa, vaikka ei tosin suuria toiveita ollut siitä, että\nitsepäinen loihtijan emo mukaantuisi uskoaan muuttamaan.\n\nIrja itki harmissaan, muistellen entistä mahtavuuttaan ja niitä\naikoja, jolloin vielä Väinön henki eli kansassa vireänä, jolloin\nrunot kaikuivat hartaammin ja useammin kuin nykyisen kansan huulilta,\njolloin Ahti oli innostaan auliimpi ja suopea, Mielikki alinomaa\nantipaidoissaan ilmestyi metsästäjille ja johti heitä oikeille\npoluille. -- Ne ajat olivat olleet ja menneet.\n\nLapsuuden suruttomia päiviä hän myös ajatteli ja ensimäisen rakkauden\nheräämistä rinnassaan ja jumaloidun miehensä ennenaikaista, surullista,\nloppua. Ja valuivat hänen silmistään veet, \"herneaarta hereämmät.\"\n\nHänen koppinsa ovi aukeni ja auringon valo tulvasi sisään. -- Ja\nauringon valon ympäröimänä seisoi ovessa keski-ikäinen mies, munkin\npuvussa, joka oli tullut vanhusta lohduttamaan ja uuteen uskoon\ntaivuttamaan.\n\nIrja tuijotti tulleeseen, niinkuin ylönluonnolliseen ilmestykseen.\nOlihan ovessa seisoja kristitty ja olisihan ollut odotettavissa, että\nvihan leimu olisi vanhuksen silmissä ilmestynyt. Vaan päinvastoin\nautuaallisin hymy valaisi hänen muotonsa ja hän katsoi vierasta, katsoi\nkauan ja ikäänkuin haltioissaan.\n\nHengellinen mies, tuosta kummastuneena, kun oli kuullut vanhuksen\nolevan paatuneimpia pakanoita, rohkeni astua peremmäksi ja istua\npienoisen arkun kannelle.\n\nYhä vaan Irja häneen katsoi. Vanhuksen huulet vapisivat ja sopersivat\njotakin.\n\n-- Minä olen tullut, alotti vihdoin vastatullut, tarjoomaan sinulle\nainoaa, autuuttavaa uskoa ja pelastamaan sinua ijankaikkisesta\nkadotuksesta.\n\nHuonoa suomenkieltä hän puhui, vaan Irja kuitenkin ymmärsi puheen\nsisällön.\n\n-- Paljon olen saanut tuon uskosi vuoksi kärsiä, vastasi Irja.\nHeimolaiseni ovat kristityt rääkänneet, mieheni ja yhden lapseni he\novat tappaneet. Mitä minä semmoisesta uskosta! Vanha uskontomme on\nrehellinen, uusi uskonto on kavala.\n\n-- Sinä puhut kuin sokea maailmasta, jota hän ei koskaan ole\nnähnyt, ja vieläpä ankaramminkin, sillä sokea ei moiti Jumalaa ja\nhänen luomakuntaansa. Mutta koska et ole valmistunut, huomaan,\nvastaanottamaan ainoaa, autuuttavaa uskoa, niin jätän sinut vielä\nyksinäisyydessä miettimään tilaasi.\n\n-- Minä voin kuolla milloin tahansa ja ehkä en saa enää sinua\npuhutella. Ja vaikka en vielä suvaitse uutta uskoa, niin en voi sinusta\nerota.\n\nMunkki katsoi vanhusta pitkään ja luuli hänen olevan houreissa.\n\n-- Minä olen aivan selvällä järjellä, lisäsi Irja. Mutta entiset\nmuistot valtaavat vastustamattomasti sieluni. Tiedä, että olet aivan\nmiesvainajani näköinen siihen aikaan, kun tulin hänet tuntemaan.\nAstuntasi, silmäniskusi ja puheesi sointu -- oi mitä muistoja ne\nherättävät entisistä, onnellisista oloista!\n\n-- Tämä on taivaallisen isän kummallista kaitsemista, sanoi vieras.\nAivan selvästi Hän käyttää minua välikappaleena, saadakseen sinut\ntaipumaan kristinuskoon.\n\n-- Minun täytyy myöntää, että viisas on semmoinen Jumala, sillä ei\nmikään muu keino voisi kovaa sydäntäni järkyttää. -- Mutta en vielä ole\nsuostunut.\n\n-- Minä menen nyt ja tulen huomenna.\n\n-- Tule vielä tänä iltana. Eihän sitä tiedä milloin elämäni lanka\nkatkeaa.\n\n-- Munkki nousi ja meni. Irjan silmät häntä seurasivat.\n\n-- Kummallista, vanhus mutisi. Mikä minulle on tullut? Olenhan kuin\nrakkauden houreissa ja kuitenkin eri tavalla kuin ennen. Ja mitä\nmerkitsee tämä kaikki? Varmaankin se on auringon viime vilaus vuorten\nhuipuilla, ennenkuin pimeys peittää maat ja mantereet. Onko tämä sen\nkristityn Jumalan tointa. Niin -- kautta Tuonen joen pyörteiden -- en\nole koskaan Ukon huomannut tämmöisiä ihmetöitä tekevän!\n\nSyvissä ajatuksissa lepäsi vanhus, ajatellen itsekseen, että hän\ntulee vielä tänään. Ja uusi ihastus valtasi vanhuksen mielen, kun\nhän sai taas nähdä nuo suloiset silmät, tuon lumoavan katseen, nuo\nheleät sanat, jotka muuttivat uuden uskon perusopit hänen korvissaan\nkuulumaan aivan erilaisilta kuin koskaan ennen. Vaatiihan valistunutkin\ninhimillinen luonne jotakin näkyväistä uskonnollisten käsitteiden\ntueksi, saatikka valistumaton.\n\nSiinä lepäsi Irja ja kuunteli tuota vanhaa ja kuitenkin vanhentumatonta\noppia taivaallisesta Isästä, joka sulasta armosta, säälien syntiin\nlangennutta ihmiskuntaa, antoi ainoan poikansa uhriksi maailman\nsynneille. Ja niinkuin kevään routa ja jää sulaa vähitellen auringon\nkarttuvan lämmön vastustamattomasta voimasta, niin nyt tuon vanhan\npakanankin sielu ei voinut sotia uusia tunteita vastaan, jotka\nvuodatettiin hänen sieluunsa kuin kukkaset kesäiselle kedolle.\n\nUseat päivät ja viikot vierivät ohitse. Tyyneenä vaan heikkona makasi\nIrja vuoteellaan. Hänen ruumiinsa oli murtunut, hänen sielunsa\nmuuttunut.\n\nJoka päivä istui munkki hänen luonaan ja koittipa vihdoin viimeinen\nelinpäivä vanhukselle. Tyyneenä ja iloisena hän nyt odotti tulevaa\nelämää, kun oli kastattanut itsensä. -- Yhä harvempaan hänen rintansa\nkohosi ja kun hän viimeisen henkäyksensä veti, piti hän munkkia kädestä\nja hänen silmänsä olivat hänen kääntymisensä maalliseen matkaansaajaan\nsuunnatut.\n\n\n\n"]