[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$feJXMtHNMzb_xcJ9lqcillJT9rMlBo7x6iWSAPQVxlu8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},2150,"Nuorta verta","Wuori, Martti",1858,1934,"2150-wuori-martti-nuorta-verta","2150__Wuori_Martti__Nuorta_verta","Romaani","romaani",[],[],"fi",1915,null,37519,221895,false,60994,[23],"Finnish fiction -- 20th century",[25],"Novels","\"Nuorta verta: Romaani\" by Martti Wuori is a novel written in the early 20th century. The story centers on Terttu, a young woman grappling with her life's purpose while caring for her ailing mother. Mingling themes of aspiration, family responsibilities, and the search for fulfillment unfold against the backdrop of early 1900s Finland.  The opening of the novel introduces Terttu as she navigates her daily life filled with reflections on youth, purpose, and the inevitability of life's challenges. She is acutely aware of her mother's deteriorating health and faces the dual pressures of responsibility and her own desires. As she looks out of the window, she contemplates her future and the weight of her decisions, including a letter she has sent in response to a job advertisement. This beginning establishes the emotional landscape of Terttu’s life and hints at impending changes, particularly with the arrival of a new tenant, Lauri Honkasalo, who may impact her journey significantly. (This is an automatically generated summary.)",[],156,"Romaani seuraa nuoren Tertun elämää ja kasvua 1900-luvun alun Suomessa. Se pohtii nuoruuden intoa, elämän tarkoituksen etsimistä ja valintoja, joita yksilö tekee omien ihanteidensa ja todellisuuden välillä. Kertomus tarkastelee nuoren polven pyrkimyksiä löytää paikkansa perheessä ja yhteiskunnassa.","Martti Wuoren 'Nuorta verta' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2150.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","NUORTA VERTA\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nMARTTI WUORI\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1915.\n\n\n\n\n\n\nAjatelkaa, että olette nuori, -- te, joka vielä olette ja te, joka\nkerran olette ollut! Veri kuohuu suonissanne ja povi paisuu.\n\nOlette nukkunut keväisen yön. Uni on ollut virkistävä ja jäntereissä\ntuntuu uusi voima.\n\nKiepsahdatte vuoteeltanne viileässä ylishuoneessanne, sen\npuolipimennossa, juoksette ikkunan luo ja nykäisystänne pyörähtää\nkierrekaihdin ylös.\n\nIhastuksen huudahdus pääsee rinnastanne. Silmiänne häikäisee valomeri,\njoka leviää yli Jumalan avaran maailman.\n\nIkkunapuoliskot lentävät auki. Mikä hurmaava näky! Metsää, järveä,\nsinistä taivasta silmänsiintämättömiin! Ja pääskyset kirkuvat ja\nkiitävät nuolina. Ja edessänne on tuomi täydessä kukassa, levittäen\nvoimakasta tuoksuaan.\n\nKäsivarsianne mielihyvän tunteesta oikoen ajattelette: mitä teen minä\ntänään?\n\nMitä teen minä tänään?!\n\nElämän taipaleelle lähtiessä, kun sielun silmät ovat auenneet, nousee\nniiden eteen jokaiselle nuorelle pyrintöjen päämäärä.\n\nMikä on minun tehtäväni, -- siinä kysymys.\n\nElämän vakavuus antaa vastauksen eri tavoin eri luonteille: --\nlujille, heikoille, vakaville, kevytmielisille, vieläpä eri tavoin eri\naineellisessa ja yhteiskunnallisessa asemassa oleville. Toisille se\nantaa vastauksen heti ja varman, toisia se arveluttaa, jopa pelottaa.\nToinen alkaa etsiä elämänsä tarkoitusta, toinen sen löytää, --\nperheessä, yhteiskunnassa, valtiossa, -- toinen ei löydä koskaan ja\njoutuu epätoivoon, elää vain elääkseen, -- jos jaksaa, -- ja antautuu\nelämän virran vietäväksi. Toiselle on elämän tarkoitus oma itsensä,\ntoiselle elämä toisten hyväksi, itsensä uhraaminen toisten hyväksi tahi\nyhteiseksi hyödyksi. Toinen näkee taipaleen päässä korkeat ihanteet\nja rientää niitä kohti: kuka ne saavuttaa, kuka näkee ne maahan,\ntodellisuuden katkeraan maahan romahtavan; toinen elää arkipäiväistä\ntyöelämää, päivästä päivään, on tyytyväinen ja ehkäpä saavuttaa\nenemmänkin, kuin edellinen j.n.e.\n\nMikä on minun tehtäväni, mikä minun elämäni tarkoitus, -- kysyy kerran\nvarmaankin jokainen nuori.\n\nIhanteet ja todellisuus, oppitieto ja käytäntö, ne ovat kaksi eri\nasiaa, niinkuin romaani ja -- elämä.\n\n\n\n\n\n\nENSIMÄINEN OSA\n\n\n\n\nI.\n\n\n-- Terttu, oletko siellä?\n\n-- Olen äiti.\n\n-- Mitä sinä teet?\n\n-- Katselen vain sanomalehteä.\n\n-- Entä Hilma? Missä hän on?\n\n-- Hän meni vähän ulos... asialle.\n\n-- Mille asialle?\n\n-- Minun asialleni... Tarvitsetko jotakin, äiti?\n\n-- En. Ihmettelin vain, että kaikki on niin hiljaa talossa.\n\nLeskirouva Emmi Alanne puheli näin tyttärensä kanssa viereisestä\nhuoneesta, jossa hän jo viikkokausia vaikean sydäntaudin takia oli\nvuoteeseensa kytketty.\n\n-- Miksi puhelet taas turhaan, äiti? -- vastasi Terttu äitinsä\nviimeisiin sanoihin, istuen yhä salissa pienen kirjoituspöytänsä\nääressä. -- Tiedäthän, että hiljaisuus on välttämätön sinulle ja sinun\ntähtesi meille.\n\nTerttu kuuli sitte äitinsä huoneesta vain hiljaisen huokauksen ja\nsiihen heidän vuoropuheensa päättyi.\n\nTuskin kuuluva huokaus pääsi Tertunkin rinnasta. Vasen käsi otsalla,\noikea oikealla poskella ja molemmat kyynärpäät pöydällä istui hän ja\nalkoi tuijottaa ulos ikkunasta, johon näkyi kuin puitteissa Sörnäisten\npuoleinen osa Helsingin pohjoissatamaa kirkkaan, kuulakkaan syyspäivän\nvalaistuksessa. Puut läheisillä saarilla koreilivat kirjavan kauniissa\nsyyspuvuissaan, veneitä lipui pitkin tyyntä merenpintaa, moottoripursia\nkiiti äänekkäästi potkutellen ankkuriin asettuneiden suurien höyryjen\nja sotalaivojen lomitse mikä mihinkin suuntaan ja sunnuntai-yleisöä\nkuljeskeli Siltasaaren ja Sörnäisten rantakaduilla. Taivas oli sininen\nja näytti kohonneen tavallista korkeammalle. Ainoastaan yksi hyvin\nvaalea pilvi oli kuin eksynyt tuonne etäälle taivaan rantaan, missä se\nyhtyi maahan ja metsään.\n\nTerttu katsoa tuijotti sinne, mutta hänen ajatuksensa olivat muualla.\nHänen silmänsä kyllä näkivät tuon kuvan, mutta eivät sitä tarkanneet.\nHänen korvansa myöskin kyllä kuulivat rannassa, omien ikkunoiden\nkohdalla, kisailevien poikasten huudon, mutta eivät kuitenkaan sanoja\ntarkanneet. Kaikki hänen ajatuksensa pyörivät sillä hetkellä vain\nniissä kahdessa sanomalehti-ilmoituksessa, jotka olivat hänen edessään\npöydällä. Tuntui kuin hän kyynäspäillään olisi tahtonut painaa\nsanomalehteä lujasti pöytään, ettei se pääsisi luisumaan maahan tahi\nettei kukaan saisi temmata sitä pois hänen edestään.\n\nKuinka ne olivatkin, ne ilmoitukset, sattuneet samaan numeroon!\n\nToinen: \"Vuokrattavana kalustettu huone Kruununhaassa Maurinkadun\nvarrella n:o 18. Rouva E. Alanne.\"\n\nSe oli heidän neljäs huoneensa, hänen isävainajansa huone, eteisestä\noikealle. Keskellä oli sali, toisella puolella äidin huone, ja eteisen\ntoisella puolella ruokasali ja keittiö. Kalustus vaatimatonta,\nmutta siistiä. Isän kuoltua, -- oi, se oli ollut niin raskas, tuo\nonneton tapaus, kun isä aivan selittämättömästä syystä itse oli\npäättänyt päivänsä! -- olivat he jääneet sinne asumaan ja yhden\nvuoden ajan jo antaneet vuokralle sen neljännen huoneen, kun äidin\npienestä eläkkeestä muuten ei olisi voinut niin suurta vuokraa\nmaksaa. Mutta, sittenkin alkoi elämä jo käydä yhä vaikeammaksi, kun\näiti näin sairasteli ja lääkäri ei enää antanut paljon toiveita\nhänen parantumisestaan. Oikeammin sanoen tohtori Aulanko kyllä\naina rohkaisi äitiä ja, -- niinkuin lääkärien on tapana ja ehkä\npitääkin, varsinkin sydäntautisille, -- uskotteli, ettei nyt niin\nkovin tarvinnut huolissaan olla, mutta Tertulle hän, olletikin viime\naikoina, usein oli huomauttanut, että rouva Alanteen tila oli hyvinkin\nvakava ja että saattoi odottaa pahinta millä hetkellä tahansa. Sen\nvuoksi hän olikin hankkinut rouva Alanteelle sairaanhoitajattaren ja\nsattui niin onnellisesti, että tämä oli Toini Syväri, Tertun entinen\nkoulutoveri jatko-opistosta. Neiti Syväri oli ensin vain tullut Terttua\ntervehtimään kuin entistä ystävätärtään, mutta taitavasti asiaansa\najaen oli tohtori Aulanko saanut rouva Alanteen suostumaan siihen, että\nneiti Syväri jäi Terttua auttamaan määrättyinä tunteina vuorokaudessa,\nsillä tohtori oli huomannut Tertun viime viikkoina liiaksi rasittuneen\nja välttämättä tarvitsevan apua ja seuraa. Tämäkin lääkärin toimenpide\noli saanut Tertun vakuutetuksi siitä, että äidin päivät eivät enää\nvoineet kauan kestää.\n\nÄiti raukka! Hän oli kuitenkin niin elämänhaluinen. Elää hän olisi\nvain tahtonut iloitakseen ja nauttiakseen elämästä. Ja se elämänhalu\nhänellä varmaan oli jo perintönä veressään. Hänen äitinsä oli ollut\netelämaalainen, -- Romaniasta kotoisin, -- ja jo aivan nuorena oli\nhän joutunut naimisiin suomalaisen sotilaan kanssa. Tätä Tertun äidin\netelämaalaista syntyperää todistivat hänen tummanruskeat silmänsä,\njotka niin vilkkaina paloivat hänen leveiden, kaarevien silmäkulmiensa\nalla, ja paksuhko käyrä nenänsä. Mutta varsinkin ilmeni hänen vieras\nkansallisuutensa, kun valkoisella päänalasella näki hänen kasvonsa,\nhiukset hajallaan, ilman tavallista hiuslaitetta, ja kun tauti oli\nkarkoittanut punan hänen poskiltaan. Nyt, hänen ollessaan vasta\npuolivälissä viidettäkymmentä, näytti kalman säälimätön käsi jo\nkolkuttavan hänen elämänsä ovelle, -- nyt, kun hän vielä olisi tahtonut\nelää iloitakseen ja nauttiakseen elämästä.\n\nTertun elämänkatsomus oli monessa suhteessa melkein päinvastainen\nkuin hänen äitinsä. Sen hän varmaan oli perinyt isävainajaltaan,\njoka oli ollut hyvin vakavaluontoinen. Äidiltään hän ulkomuodossakin\noli perinyt vain kauniit ruskeat silmänsä ja tumman etelämaalaisen\nhipiänsä, mutta muuten oli hän kovin isänsä näköinen: korkeahko,\nhieman pyöreä otsa, pitkänlainen suippo nenä ja päättäväinen huulien\nilme, jossa välistä kuvastui ankaruuttakin, vaikka kasvojen piirteet\nkokonaisuudessaan kuvastivatkin hyvää, rehtiä, rakastavaa ja luottoisaa\nluonnetta. Terttu oli kasvultaan pitempi kuin äitinsä ja kun rouva\nAlanteen olennossa pääpiirteenä oli viehkeä sulous, oli Tertun\nkäytöksessä jotakin komean kaunista, joka enemmän veti puoleensa\nvakavalla ylevyydellään. Tuntui kuin Terttua olisi enemmän ollut\nihailtava jonkun matkan päästä, kun taas hänen äitinsä ikäänkuin\nlumoten veti lähemmäksi itseään. Senpä tähden monikin mies pikemmin\nkallistui äidin kuin tyttären puoleen, edellinen kun luonteeltaan oli\navoimempi, jälkimäinen taas, -- nuoruutensakin takia, -- sulkeutuneempi.\n\nNiin, Terttu ei aina äidilleenkään ensi hädässä ilmaissut, mitä hänen\npovessaan piili. Hänellä oli usein oma tahtonsa ja hän pani sen\ntäytäntöönkin, milloin niin hyväksi näki. Usein saattoi hän kauan\nharkita ennenkuin johonkin ryhtyi, mutta toisinaan teki hän päätöksensä\nmiltei yht'äkkiä, aivankuin vaistomaisesti. Niin oli nytkin ollut\nlaita, kun hän siinä istui miettiväisenä kirjoituspöytänsä ääressä. Oli\ntullut tehdyksi teko aivan kuin ukkosen iskemänä. Hän oli lähettänyt\nheidän palvelijansa Hilman viemään kirjeen postilaatikkoon, -- kirjeen,\njonka hän oli kirjoittanut melkein ajattelematta, kun oli lukenut sen\npäivän lehdestä seuraavan ilmoituksen:\n\n                    \"Kotiopettajatarta\n    halutaan kahdelle 6 ja 8 vuoden vanhalle lapselle, jotka\n    äskettäin ovat jääneet äidittömiksi. Vastaus henkilötietoineen\n    lähetettävä mahdollisimman pian lähempää kirjeenvaihtoa varten\n    T--ven pappilaan, kirkkoherra A. Vaaraselle.\"\n\nKun Terttu oli lukenut tämän ilmoituksen, oli todellakin salamana\nleimahtanut hänen päähänsä ajatus, että hänen äitinsä voi kuolla\nminä päivänä tahansa, elämään oli ruvettava tavalla tahi toisella,\nja parasta oli tarttua siihen toimeen, joka tuossa ilmoituksessa\ntarjottiin ja johon hänellä entisenä jatko-opistolaisena, vaikka\noppijaksoa ei ollut tullut päätetyksikään, oli tarpeelliset\nedellytyksetkin. Terttu melkein tunsi kutsumustakin sydämessään tuohon\ntoimeen. Koti, hiljainen rauhallinen koti ja tarkoituksenmukainen\nperhe-elämä kangasti aina hänen mielessään. Eikä Helsinki häntä liioin\nvetänyt puoleensa: siinä juuri oli usein tuommoista tarkoituksetonta\ntouhua, siinä ei saanut sitä ehjää elämänkuvaa, jonka hän luuli\nlöytävänsä maaseudulla, ehkäpä juuri sen vuoksi, että hän oli kaupungin\nlapsi ja kesällä oli nuoruutensa kauniimmat päivät viettänyt maalla.\nSenpä vuoksi hänen sielunsa silmien eteen nyt nousi runollisen\nkauniina hiljainen maalaispappila tuolla kaukana Karjalan mailla,\npuhtoisten, valkeain luminietosten peitossa, siellä leskeksi jäänyt\nsureva kirkkoherra kahden pienen lapsensa kanssa, räiskyvä takkavalkea\npitkinä iltapuhteina, puhtaus ja rauha kodikkaissa, vanhanaikuisilla\nhuonekaluilla kalustetuissa tilavissa huoneissa, ehkäpä vanhanaikuinen\nmahognypianokin salissa, jossa kotikutoiset matot ovat lattialla ovesta\noveen, mutta pääasiallisesti sielun rauha ja tyytyväisyys ja onni...\n\nOnni! Elämän onni! Mikä se on? Missä se on? Mistä sen löytää?\n\nNiin usein se kangastaa sielun silmien edessä, niin usein sitä ihminen\ntavoittelee, kurottaa kätensä, kun luulee sen löytäneensä, mutta\npettyneenä vaipuu hän sitä ongelmaa ajattelemaan, kun se harhakuvana,\ntuulentupana katoaa, haihtuu olemattomaksi. Mutta silti hän tavoittelee\nsitä aina ja tavoittaa pitää -- elääksensä.\n\nSiksi oli Terttukin kirjeensä kirjoittanut tuon ilmoituksen johdosta,\n-- kirjeen, jonka hän oli lähettänyt Hilman viemään postilaatikkoon.\nJuuri sille asialle, jota hän ei tahtonut äsken äidilleen ilmaista,\noli hän Hilman lähettänyt. Ja sitä tekoaan hän siinä nyt mietti, vasen\nkäsi otsalla, oikea oikealla poskella, tuijottaessaan ulos ikkunasta,\nmietti, ei katunut, että oli sen tehnyt, vaan oli varma, että oli\ntehnyt oikein, koska se oli tullut tehdyksi niin odottamatta, niin\npäättävästi, kuin salliman määräyksestä ikään.\n\nEteisen kello helähti ja herätti samalla Tertun hänen ajatuksistaan.\n\n\n\n\nII.\n\n\n-- Eteisessä soitettiin, Terttu, -- kuului rouva Alanteen ääni\nviereisestä huoneesta.\n\n-- Minä kuulin, äiti. Varmaankin Toini, -- vastasi Terttu, joka oli\nhypännyt paikaltaan kellon soidessa. Ja odotettuaan kotvasen, että\nHilma tulisi avaamaan, mutta huomattuaan, ettei hän vielä ollut\npalannutkaan keittiöön asialta, juoksi Terttu itse eteiseen. Samalla\nhelähti eteisen kello toistamiseen. Kun hän avasi oven, seisoi hänen\nedessään nuori mies, jonka ilmestyminen sai hänet säpsähtämään ja\nperäytymään pari askelta.\n\n-- Minä luulin... sai Terttu vain sanotuksi, kun hänen lauseensa\nkatkesi.\n\n-- Taisin tulla liian varhain häiritsemään, sanoi tuo herra, mutta\nastui kuitenkin eteiseen, pitäen Tertun peräytymistä merkkinä, että hän\ntahtoi antaa tilaa ja äänettömästi pyysi tulemaan sisään.\n\n-- Odotin ystävätärtäni, -- äidin hoitajatarta, ikäänkuin puolustautuen\njatkoi Terttu.\n\n-- Tietysti ette minua odottanut, mutta tunnette kuitenkin, -- sanoi\ntulija, ojentaen samalla kättään Tertulle.\n\n-- Kyllä, -- maisteri Honkasalo, -- vastasi Terttu, tarttuen hänen\nkäteensä. -- Tehkää niin hyvin! -- lisäsi hän samalla melkein\nvaistomaisesti ja pienellä eleellä pyytäen herraa saliin.\n\n-- Tulin suoraa päätä rautatieasemalta, -- vastasi tämä siihen. --\nSiksi olenkin vielä näin matkapuvussa ja vähän huonossa siivossa. Ostin\nasemalla sanomalehden ja näin, että täällä on huone vuokrattavana.\nSiinä asiani.\n\n-- Tahdotteko te...?\n\n-- Kyllä, tietysti. Miksikä en. Mutta ehkä ette... te?\n\n-- Miks'ei, -- tietysti...\n\nNe olivat hieman noloja, nuo viime kysymykset ja vastaukset, mutta\nniistä kuvastui asianomaisille ajatuksia ja tunteita,: jotka\nmuistuttivat jostakin entisestä, jota he eivät tahtoneet ilmaista,\nmutta joka kuitenkin ehdottomasti pyrki esille.\n\n-- Tarkoitan, että ehk'ei tämä huone teitä miellytä, -- koetti Terttu\nselvittää tilannetta ja aukaisi samalla eteisestä isävainajansa\nhuoneeseen vievän oven.\n\n-- Miks'ei miellyttäisi, -- sanoi maisteri Honkasalo ja astui sisään\nhuoneeseen. -- Täällähän on kaikki, mitä tarvitsen, päälle päätteeksi\nkaunis näköala ja varmaan on hyvinkin rauhallista elämä täällä\nKruununhaassa?\n\n-- Kyllä, -- täällä ei ainakaan mikään liiallinen ajo häiritse ja\nlisäksihän asumme kolmannessa kerroksessa...\n\n-- Vallan mainiota. Kaikki, mitä tarvitsen saadakseni rauhassa lopettaa\nväitöskirjani painattamistyötä.\n\n-- Se on siis...?\n\n-- Niin, se on jo melkein valmis, -- sanoi maisteri Honkasalo ja katsoi\nensimäisen kerran Terttua oikein silmiin.\n\nTertun oli vaikea kestää sitä katsetta ja melkein vaistomaisesti ojensi\nhän kätensä ja aukaisi saliin vievän oven.\n\n-- Kuka siellä? -- kuului samassa rouva Alanteen ääni hänen huoneestaan.\n\n-- Huoneen vuokraaja, äiti, -- vastasi Terttu, -- ja arvaa kuka?\n\nTerttu samassa melkein säpsähti, kun huomasi sanoissaan pienen\nilonvivahduksen.\n\n-- Mistä minä tiedän, -- vastasi rouva Alanne hiukan kärsimättömästi.\n\n-- Onko äitinne sairas? -- kysyi maisteri Honkasalo puolikovasti\nTertulta.\n\n-- On, hyvin, -- ja on ollut jo kauan. Se on sydänvika, --. selitti\nTerttu myöskin matalammalla äänellä ja nopeasti. Samalla vastasi hän\näidilleen, astuen hänen huoneensa ovelle:\n\n-- Se on tuttava Hangosta, -- toissa kesänä...\n\n-- Niin, Honkasalo, -- jos täti vielä muistaa...? Saanko ehkä tulla\ntervehtimään? -- kysyi tuttavanomaisesti ja ystävällisellä äänellä\nnimensä maininnut.\n\n-- Ei, ei, nyt ei ole huone semmoisessa kunnossa, -- vastasi rouva\nAlanne huoneestaan. -- Mutta sehän oli hauska, että tulitte,\nmaisteri... Lauri, piti minun sanoa, että tulit.\n\n-- Niin, ja vuokralaiseksi tulen, jos otetaan vastaan, -- jatkoi\nmaisteri Honkasalo, edelleenkin puhellen salista hänen kanssaan.\n\n-- Siitä saat sopia Tertun kanssa, -- sanoi rouva Alanne.\n\n-- Kiitos, minä koetan, -- kääntyi Honkasalo Tertun puoleen. -- Minä\ntoivon, että sovimme tarvitsematta nyt kosketella lähemmin asian\nrahallista puolta, vai kuinka, neiti...? Vai saanko sanoa Terttu,\nniinkuin silloin?\n\n-- Tehkää... tee niin hyvin!\n\nJa taaskin Terttu samalla eleellä pyysi Honkasaloa istumaan. Tällä oli\npäällystakkinsa vielä käsivarrellaan ja hän sanoi:\n\n-- Minä lähden siis heti noutamaan tavarani asemalta ja palaan kohta,\njos vain huone sitä myöten on minua varten valmis?\n\n-- Kyllä -- miks'ei, -- tuli hieman epäröivänä vastaus Tertun huulilta.\n-- Mutta...\n\n-- Mutta -- mitä? -- kysyi toinen.\n\n-- En tiedä. Etteköhän... etköhän löydä parempaa kuin tämä?\n\n-- On siis kuitenkin, näen mä, hieman vastahakoista muuttoni tänne --\nTertusta? -- kysyi Honkasalo. Tertun nimen lisääminen tähän kysymykseen\ntuli hiukan vältellen Honkasalon suusta, kun hän huomasi Tertunkin\nvälttelevän häntä ristimänimeltä mainitsematta.\n\n-- Ajattelin äidin sairautta -- etupäässä, -- vastasi Terttu.\n\n-- Etupäässä? -- kysyi vihjaten Honkasalo. -- Niin, kun sen johdosta\ntaloutemme on hiukan rempallaan, -- selitti Terttu.\n\n-- Olen ajatellutkin ruokailla muualla, kaupungilla, tuottaakseni\ntaloudessanne omasta puolestani niin vähän vaivaa kuin suinkin, --\nvastasi Honkasalo lohdutellen.\n\n-- Niin olin otaksunutkin, -- vastasi Terttu. -- Mutta täältä voi tulla\nmuutto milloin tahansa. Pelkäämme pahinta äidin tähden, -- lisäsi hän\nkuiskaten ja luoden silmäyksen äidin huoneeseen päin.\n\n-- Toivokaamme kuitenkin parasta, -- lohdutteli jälleen Honkasalo.\n\nMuistettuaan yht'äkkiä ilmoituksen, joka oli aiheuttanut kirjeen\nlähettämisen, missä suostui ottamaan vastaan kotiopettajattaren paikan\nKarjalassa, jatkoi Terttu:\n\n-- Ja sitte voin minäkin muuttaa pois.\n\n-- Niinkö? -- kysyi Honkasalo ja miettiväisenä loi hän katseen Tertun\nsilmiin. -- Ja minne?\n\n-- Sen sanon toiste ja -- vasta sitte, kun se tapahtuu, -- vastasi\nTerttu, astuen kirjoituspöytänsä luo ja asettuen siihen selin käsiinsä\nnojautumaan. Hän ikäänkuin vaistomaisesti peitteli tällä asennollaan\npöydällä olevaa sanomalehteä Honkasalon katseelta.\n\n-- Niinkö? -- uudisti Honkasalo kysymyksensä. -- Kuinka minun siis on\noikein ymmärrettävä asia ja -- meneteltävä? -- kysyi hän epäsuoraan,\npuoliksi Tertulta, puoliksi itseltään.\n\nOli hetken äänettömyys. Terttu ei vastannut mitään, katseli vain\nsyrjään.\n\n-- Mahdollisesti on vielä muutakin syytä? -- sanoi vihdoin Honkasalo\nharvaan ja tutkivalla katseella silmäillen Terttua.\n\n-- Ei, -- vastasi tämä lyhyesti ja hiljaa, mutta varmasti.\n\n-- Ajattelin, kun sanoit tädin olevan huonona sairaana, -- niin, aivan\nitsestään tulin silmänräpäyksessä ajatelleeksi, -- puuttui Honkasalo\nvilkkaammin nyt puheeseen, -- että ehkä voisin täällä jollakin lailla\nolla avuksi ja lohdutukseksi.\n\nTerttu loi katseensa ylös Honkasaloon ja sanoi:\n\n-- Todellakin.\n\nSe oli enemmän hänen omien ajatustensa äkkinäistä ilmaisua, pikemmin\nvastausta, kuin epäsuoraa kysymystä Honkasalolle. Vastauksena tämä sen\nkäsittikin ja kysäsi nopeasti:\n\n-- Ehkä siis Terttu antaa suostumuksensa muuttooni tänne?\n\n-- Kyllä, -- vastasi Terttu ja ojensi Honkasalolle kätensä.\n\n-- Kiitos, -- sanoi tämä ja puristi kättä. --\n\nNyt se on sovittu Tertunkin kanssa, -- lisäsi hän vilkkaasti,\npyörähtäen toisen jalkansa kantapäällä rouva Alanteen huoneeseen päin.\n\n-- No, se on hyvä, -- kuului sieltä hiljainen hyväksyminen.\n\n-- Nyt käyn vain asemalta kampsuni noutamassa ja palaan puolen tunnin\nkuluttua. Siis, näkemiin, täti! Toivon päivemmällä saavani audienssin\ntädin omassa huoneessa? -- lisäsi hän tyytyväisenä.\n\n-- Kyllä, kyllä, -- kuului jälleen rouva Alanteen ääni.\n\n-- Siis, niinkuin puhuttu, Terttu? -- sanoi Honkasalo eteisen oven\nsuusta jo ja katse loistavana Terttuun päin.\n\n-- Niin, -- Lauri, -- vastasi Terttu, seisoen yhä selin pöytäänsä\nvasten. Hän tunsi, että hänen katseensa oli imeytynyt Laurin kasvoihin.\nJa hänen rintansa alkoi nopeammin kohota, kun hän oli suustaan saanut\nsanotuksi: Lauri. Olihan toista vuotta kulunut siitä, kun hän oli hänet\nnähnyt, kun hän hänelle oli sanonut: Lauri.\n\nSillä välin oli Lauri Honkasalo jo ehtinyt kääntyä ja kadota eteiseen.\nTerttu vain seisoi paikallaan ja hänen katseensa oli kiintynyt tuohon\nodottamattomaan ilmestykseen hänen aivojensa kuvastimessa. Sehän oli\nsama haahmo, kuin mikä oli siihen jäänyt kesältä toista vuotta sitte.\nTuo vasemmalla puolella olevasta jakauksesta rohkeasti kirkkaan otsan\nyläpuolelle keikkuva hiustupsu, vaaleanruskeiden silmien lempeä katse,\nhiukan kärjestään kohoava, vaan silti kaunis, miehekäs nenä ja hiusten\nväriset, hiukkasen punaiseen vivahtavat ruskeat viikset terveiltä\npunottavien huulien päällä sekä sopusointuinen, vilkasliikkeinen ryhti,\nkaikki oli pysynyt entisellään. Ja Tertun katse oli niin kiintynyt\nhaahmoon, joka katosi eteiseen, ettei hän kuullut niitä sanoja, jotka\nsiellä vaihdettiin. Vasta kun salin ovelle ilmestyi toinen haahmo,\nheräsi hän taaskin ajatuksistaan.\n\nLauri Honkasalon avatessa eteisen ovea oli, näet, häntä vastaan samassa\ntullut Toini Syväri, jota Terttu juuri odottikin, kun taannoin oli\nmennyt ovea aukaisemaan.\n\n-- Toini! Sinäkö? -- saikin Terttu vain sanotuksi hämmästyneenä, kun\nTerttu Laurin haahmon sijassa salin ovella yht'äkkiä huomasi Toinin\nvaatimattoman olennon.\n\n\n\n\nIII.\n\n\n-- Kuka se herra oli, joka tuli minua vastaan? -- kysyi Toini riisuen\npäällystakkinsa eteiseen, Tertun seisoessa salin oven kynnyksellä.\n\n-- Uusi vuokralaisemme, -- maisteri Honkasalo. Muistaakseni olen joskus\nsinulle kertonut, että tunnemme hänet jo Hangon ajoilta, -- vastasi\nTerttu selitellen.\n\n-- Muistan, muistan, -- vai hän se oli?! -- sanoi Toini, tarttuen\nTertun käteen. Ja käsi kädessä astuivat ystävättäret yhdessä saliin.\n\n-- Nyt tuli Toinikin, -- jatkoi Terttu, kääntyen äitinsä huoneeseen\npäin.\n\n-- Kuulin, kuulin, -- kuului sieltä jälleen rouva Alanteen ääni.\n\n-- Päivää, täti! Kuinka täti tänään voi? -- sanoi Toini, jättäen Tertun\nkäden ja kadoten sisään rouva Alanteen huoneeseen.\n\nToini oli keskikokoinen, hieman laiha ja, samoin kuin Terttu,\nkahdenkymmenen korvissa oleva neiti. Mitään erikoisemmin huomattavaa\nei hänen ulkomuodossaan ollut; päinvastoin teki kaikki, voisi sanoa,\nharmaan vaikutuksen. Hänen silmänsä olivat sinisen harmaat, mutta\nniiden katse oli oli niin sanomattoman sukoileva, että tuntui kuin se\nolisi levännyt sen henkilön silmissä, jota hän kulloinkin puhutteli,\nsillä hän katsoi aina puhuteltavaansa suoraan silmiin. Samoin oli hänen\näänensäkin niin rauhallinen, niin leppeä ja tyynnyttävä, että oli varma\nsiitä, ettei hän koskaan voinut kiivastua, ei koskaan sanoa mitään\ntoisen mieltä pahoittavaa. Ja kun hän oli puettu sairaanhoitajattaren\npukuun, joka häntä tavattomasti somisti, niin tuntui kun hän olisi\nollut henkilöittynyt hyvyys; koko hänen olennostaan silloin oikein\nuhkui nöyryys ja alttiiksiantavaisuus. Elämän tarkoitus Toinista olikin\ntosikristillinen työ kärsivän ihmiskunnan hyväksi ja siksi hän olikin\ntoimialakseen valinnut sairaiden hoidon, jossa toimessa hän löysikin\nsydämelleen täydellisen tyydytyksen.\n\nSen oli Terttukin nähnyt, sen oli hänen äitinsä täysin määrin kokenut\nsiitä saakka kuin Toini oli häntä vaalimassa. Kuinka leppoisan\nhyväilevänä helähtelikään Toinin sointuva ääni nytkin äidin huoneesta!\nÄiti aina oikein virkistyi, kun Toini istui hänen vuoteensa vieressä ja\nauttoi häntä milloin missäkin asiassa.\n\nToinin mentyä äidin luo Terttu hengähti hetken ja oivalsi sitte\nyht'äkkiä, mitä kaikkia oli tapahtunutkin vasta kuluneen puolen tunnin\naikana. Olikohan Hilma palannut, -- oli ensimäinen ajatus, joka\njuolahti hänen mieleensä. Hän meni ja painoi sähkökellon nappulaa, joka\noli salista eteiseen vievän oven pielessä.\n\nHilma, verevä, sinisilmäinen, vaaleatukkainen ja korkearintainen tyttö,\njoka heillä oli yksinäisenä palvelijana, tuli kiireesti ruokasaliin ja\nTerttu riensi häntä vastaan.\n\n-- Hilma siis vei kirjeeni laatikkoon? -- oli Tertun ensimäinen kysymys.\n\n-- Kyllä, neiti, vaikka sen takia täytyi vielä takaisin juosta, kun\nniin oli kiire maitomyymälään, etteivät ehtisi sitä sulkea ennen\nyhtätoista, ja minä kun siinä hötäkässä olin unhottanut kirjeen\nkeittiön pöydälle, -- selitteli Hilma avomielisesti.\n\n-- Se oli siis niin sallittu, -- sanoi siihen Terttu melkein\najatuksissaan. Nyt hän miltei toivoi, että kirje todellakin olisi\njäänyt keittiön pöydälle ja että hän olisi saanut sen takaisin. Mutta\nse olikin myöhäistä. Se oli siis niin sallittu.\n\n-- Kaipa se niin oli, -- sanoi Hilma, katsoen Terttuun pitkään ja\nymmärtämättä hänen sanojensa sisällistä merkitystä.\n\n-- Hilman poissa ollessa on saatu vuokralainen, -- sanoi Terttu,\nmieltään rohkaisten. Pitää viedä sinne herran huoneeseen pesuvettä.\nHän tulee ehkä jo puolen tunnin kuluttua. Tässä on kaksi pyyhettä, --\nlisäsi Terttu vielä, -- valikoiden liinavaatekaapista ne, jotka piti\nparhaimpina.\n\nHän jäi siihen kotvaksi mietteisiin. Tuntui todellakin omituiselta\nkohtalon määräykseltä tuo kirjeen kirjoittaminen juuri vähää ennen\nLauri Honkasalon saapumista. Sallimus siis varmaankin tahtoi,\nettä hänen olisi lähdettävä, kun toinen tuli, -- että heidän joka\ntapauksessa olisi erottava...\n\nTerttu survasi laatikon kiinni ja sulki kaapin. Sitte hän suuntasi\ntaas askeleensa saliin, jonne kuului viereisestä huoneesta Toinin\nsointuva puhelu äidin kanssa. Toini kertoili äidille hauskasti päivän\ntapahtumia, mitkä tiesi äitiä huvittavan. \"Mutta, herranen aika,\neihän se vielä merkitse mitään, että sen kirjeen olen lähettänyt\",\n-- pyörivät ajatukset Tertun päässä, -- \"saahan toisella kirjeellä\nkaikki peruutetuksi, jos kirkkoherran päätös todellakin lankeaa minun\nosalleni, joka myöskin vielä on tietymätöntä. Turhaanhan minä nyt sitä\najattelen, jos niiksi tulisi.\"\n\nJos niiksi tulisi!\n\nHän istuutui sohvan nurkkaan ja ajatukset veivät hänet Hankoon, jossa\nhän toissa kesänä oli tutustunut Lauri Honkasaloon.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nOli sateinen päivä heinäkuun lopulla. Ilma oli paksu ja harmaa.\nMerta ei näkynyt paljon ollenkaan. Tie kaupungista \"Belle Vue'n\"\nhotelliin oli märkä ja rapakkoinen. Silloin tällöin ajoi sitä\nmyöten joku ajuri, joka kuljetti huvila-asukkaita milloin mihinkin\nmääräpaikkaan. Ja kiireesti, sadekaapuihinsa tahi sateenvarjojensa\nalle peittäytyen, harppasivat kulkijat pitkin askelin määrätyillä\ntunneillaan kylpyhuonetta kohti kylpyjään saamaan. Toiset taas\nviettivät lomahetkensä kasinolla alakuloisina katsellen ikävää ilmaa\ntahi odotellen ruoka-aikaa.\n\nRouva Alanne ja Terttu, jotka asuivat \"Haartmanin huvilassa\"\nyläkerrassa, jotenkin lähellä kasinoa, jossa he kävivät ruokailemassa,\nolivat myöskin tulleet kasinoon. Rouva Alanteella oli kylpytuntinsa\npiakkoin ja sitä odotellessa seurasi hän Terttua lukuhuoneeseen, jossa\ntämä sillä välin aikoi sanomalehtiä silmäillä. Suureen seurustelusaliin\noli jo kokoontunut osa Hangon kesä- ja kylpy-yleisöä, enimmäkseen\nvenäläisiä ja Venäjän juutalaisia. Ikkunan luona, pienen pöydän\nääressä, pelasi \"syöttiä\" kaksi kimnasistia, kolme tyttöletukkaa käveli\nkäsikynkässä lattiaa pitkin päästä päähän, keskenään rupatellen ja\nnauraa kikattaen, erääseen nurkkaan oli pöydän ympärille asettunut\nkäsitöineen neljä leveänläntää rouvaa, jotka varmaankin latelivat\njuorujaan paikallisesta yleisöstä ja päivän tapahtumista, ja soitikon\nääressä istui nuottivihko edessään muuan neiti, joka antoi ääntä hänen\nvieressään istuvalle ja selloaan virittävälle juutalaisen näköiselle\nnuorukaiselle. Tuskin olivatkaan rouva Alanne ja Terttu astuneet\nlattian poikki salin päässä olevaan sanomalehtihuoneeseen, kun salista\nalkoi kuulua pianon säestyksellä tuntehikkaasti ja leveästi sellolla\nsoitettu ihana aaria oopperasta \"Jevgeni Onjegin\", jonka aarian Lenski\nlaulaa ennen kaksintaistelua ja joka alkaa sanoilla: \"Oi, minne, minne\nloittonitte\"...\n\n-- Mennään kuuntelemaan, äiti, -- sanoi Terttu ja veti äitiään kädestä\ntakaisin saliin. -- Se on niin tavattoman kaunis, -- minun lempiaariani!\n\n-- Ja tuo poika soittaakin sen hurmaavasti, -- lisäsi rouva Alanne\nhiljakseen, heidän istuutuessaan penkille oven suuhun.\n\nKun soitto oli loppunut, räjähti salissa yleinen ihastuksen myrsky:\nkova kätten taputusten räiske, johon Terttukin yhtyi.\n\n-- Mutta minulla ei ole enää paljon aikaa, -- sanoi rouva Alanne, nousi\nja meni takaisin lukuhuoneeseen, jonne Terttukin häntä seurasi.\n\nSiellä istui vain yksi herra. Hän oli heittäytynyt rennosti ainoaan\nhuoneessa olevaan nojatuoliin ja oli piiloutunut sanomalehtensä taakse\nviitsimättä luoda sieltä silmiäänkään, kun rouva Alanne ja Terttu ensi\nkerran astuivat huoneeseen. Vasta kun he, soiton päätyttyä, tulivat\ntoistamiseen ja alkoivat selailla pöydällä ajelehtivia lehtiä, vilkaisi\nhän heihin ja melkein hypähti pystyyn nähtyään näiden naisten kasvot\nedessään toisella puolen pyöreää pöytää, joka oli keskilattialla.\nToisella, ikkunapöydällä, hänen vieressään oli pieni \"Hangon lehti\".\nYht'äkkiä sieppasi herra sen käteensä ja ojentaen sen Tertulle yli\npöydän lausui:\n\n-- Tämä on ainoa tänään ilmestynyt, jos suvaitsette, neiti.\n\nTerttu otti tarjotun lehden vastaan ja kiitti.\n\nKun rouva Alanne vähän ajan kuluttua oli poistunut ja Terttu oli\nsiirtynyt saliin soittoa kuulemaan, huomasi hän, että tuo äskeinen\nherra tuon tuostakin katseli häntä lukusalista. Väliin hän siellä\nkäveli muutaman kerran edestakaisin, otti kerran taskustaan pienen\npeiliharjan, suki hiuksiaan, kurkisti peiliin, korjasi kaulahuiviaan,\nja käveli taas muutaman askeleen ja sitte taas seisoi oven ra'ossa,\nmuka kuunnellen soittoa hänkin, mutta koko ajan katsoen Terttuun. Se\ntuntui lopulta Tertusta hiukan ilkeältäkin ja hän kääntyi selin ovea\nkohti, nojaten kyynärpäällään ikkunalautaan ja katsoen ulos verannalle.\n\nKun sellon soittaja oli lopettanut kappaleensa, palkittiin soitto\ntaaskin äänekkäällä kätten paukkeella. Joku salissa olijoista nousi\npaikaltaan ja meni lukuhuoneeseen, painaen mentyään oven kiinni ja\ntehden sillä lopun vieraan herran silmäilystä.\n\nJonkun ajan kuluttua tuli saliin eräs hankolainen Tertun tuttava,\nrouva Bondén, joka lyöttäytyi Tertun kanssa puheluun. Tätä kesti\nsiksi, kunnes rouva Alanne palasi. Kun he sitte seisoivat verannalla\nja ottivat sateenvarjonsa mennäkseen vielä ennen päivällistä kotia\nkäymään, kulki heidän ohitsensa se sama herra, nostaen hankolaiselle\nrouvalle lakkia.\n\n-- Se oli maisteri Honkasalo, -- selitti rouva, vaikk'ei häneltä sitä\nkysyttykään. -- Hän asuu Wikströmin täyshoitolassa Hangon kylässä ja\nkäy aina tähän aikaan täältä postiaan noutamassa.\n\n-- Kaikki täti tunteekin, -- tuli siihen Terttu sanoneeksi.\n\n-- Hänhän on lankoni hyvän nuoruudenystävän poika. Hänen isänsä on\nkirkkoherrana jossakin ihan siellä Lapin rajoilla. Kuuluu muuten olevan\nhyvin etevä nuorukainen, -- aikoo lisentsiaatiksi, -- selitti rouva\nedelleen.\n\n-- Ei, mutta nyt meidän täytyy mennä, -- sanoi rouva Alanne.\n\nHän ja Terttu hyvästelivät rouvaa ja kiirehtivät kotiaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nParin päivän kuluttua paistoi aurinko taas täydeltä terältään ja oli\noikein hurmaava \"Hangon ilma\", niinkuin paikallisilla patriooteilla oli\ntapana sanoa. Maa oli kuivunut sateen jälkeen nopeasti, havupuitten\nsuojassa oli ilma tavattoman puhdasta ja kevyttä, leveä, kaunis\nhiekkarannikko \"Belle Vue'n\" kohdalla heloitti vaalean kellertävänä\nauringon paahteessa ja pilvetön, sininen taivas kaareutui korkeana\nsilmän siintämättömään katoavan, hopealta hohtavan ja katsetta\nhuikaisevan peilikirkkaan meren pinnan yllä, jonka läike leppoisasti\nhiveli loivaa rantaa. Jalat polvien yläpuolelle paljastettuina\nmolskuttelivat lapset kirkuen vedessä sillä välin kuin vanhemmat ja\nhoitajattaret pitivät heitä silmällä istuen päivän säteiltä piilossa\nkorituoleissaan. Siellä täällä oli semmoisia tuoleja käännetty\nvastakkain parikin, joissa nähtävästi jotkut nuoret tahtoivat salassa\nyleisön silmiltä kuherrella. Vaaleita pukuja ja kauniita kasvoja tuli\nlautakäytävää myöten kulkijaa vastaan, monenkielistä iloista puhetta ja\nraikasta naurua kaikui joka taholta. Elämää, elämää joka paikassa!\n\nKaunista säätä käyttivät hyväkseen myöskin innokkaat tennispelaajat,\njoita varten kenttä oli olemassa männikön keskellä lääkärien ja\nvoimistelu- ynnä hieronta-rakennuksen lähistöllä. Paitsi pelaajia oli\nsiellä paljon katselijoitakin, joista toiset mielenkiinnolla seurasivat\npelin kulkua, toiset ihailivat jonkun soman pelaajattaren kauniita\nmuotoja ja liikkeitä, toiset taas pelistä välittämättä lörpötellen\nlisäsivät yleistä puheen sorinaa. Vähän matkan päässä oli vielä\nkrokettikenttä, josta kuului pallojen pauketta ja nuoremman väen huutoa\nja kiistelyä.\n\nMutta olipa niitäkin, jotka olivat siirtyneet etemmäksi kasinosta\nja kylpylästä, mitkä niemellä oleville kallioille, jotka ulottuivat\nulommaksi mereen ja joilta oli laajempi näköala saaristoon ja\nkaupunkiin päin, mitkä taas etsimään siimestä jostakin poukamasta,\nmissä oli vihanta ranta puitten suojassa. Sellaisen hiljaisen, vehreän\nsopukan olivat rouva Alanne ja Terttukin löytäneet niemen ja \"Belle\nVue'n\" rannikon kainalosta ja siellä he usein, tämmöisinä kauniina\npäivinä, tuntikausia lepäilivät riippumatoissaan, jotka Terttu sitoi\npuitten väliin. Tavallisesti oli Tertulla joku kirja mukanaan, jota hän\nsitte luki ääneen äidin kuullen.\n\nSiellä rouva Alanne ja Terttu nytkin loikoilivat riippumatoissaan,\nTerttu lukien ja hänen äitinsä niin vain leväten, kasvot nenäliinan\npeitossa, jonka hän oli viskannut silmilleen suojellakseen niitä\nkärpäsiltä ja itikoilta. Noin kymmenen askeleen päässä heidän\npoukamastaan kulki tie niemelle ja kallioille päin, ja tuon tuostakin\nsiitä aina joku kävi sivutse. Terttu oli juuri lukenut luvun loppuun,\nlaskenut kirjan käsistään ja heittänyt käsivartensa päänsä taakse, kun\nhän kuuli tieltä hiekan ritinätä ja naisen äänen, joka sanoi:\n\n-- Siellähän he ovat.\n\nTerttu kohotti päätään ja huomasi heidän tuttavansa Hangon rouvan\nkääntyvän tieltä tulemaan heitä kohti sekä hänen jäljessään saman\nherran, jonka toissa päivänä olivat lukuhuoneessa nähneet. Herra\nseurasi ikäänkuin hieman epäröiden loitompana, kun rouva taas\nlikemmäksi tullen kysyi:\n\n-- Saako tulla häiritsemään?\n\n-- Kuka siellä on? -- kysyi rouva Alanne, heittäen nenäliinan\nsilmiltään.\n\n-- Rouva Bondén ja se herra, -- vastasi Terttu puolikovaa äidilleen,\nkääntäen samalla jalkansa ulos riippumatosta ja laskeutuen maahan.\n\n-- Tehkää niin hyvin! -- vastasi silloin rouva Alanne.\n\n-- Mutta minä pyydän, rouva Alanne: jääkää vain riippumattoonne! Älkää\nantako ollenkaan meidän häiritä itseänne! -- sanoi rouva Bondén, tullen\ntervehtimään rouva Alannetta ja Terttua.\n\n-- No, jos sallitte niin en nouse -- sanoi rouva Alanne, kurottaen\nkättään rouva Bondénille.\n\n-- Tietysti, tietysti, -- sanoi rouva Bondén.\n\n-- Kävelimme tännepäin maisteri Honkasalon kanssa... Sallitteko, että\nesittelen?\n\n-- Tulkaa lähemmäksi, maisteri Honkasalo! sanoi hän ennenkuin ehti\nvastaustakaan saada rouva Alanteelta ja viittasi kädellään Honkasaloa\nluokseen. -- Kuulin, että olette jo vähän tuttujakin, -- lisäsi hän\nvielä esitellessään.\n\n-- Niin, me olemme todellakin vaihtaneet muutaman sanan toistemme\nkanssa, -- sanoi rouva Alanne, ojentaen kättään maisteri Honkasalolle,\njoka olkihattu kädessään astui rouva Alanteen luo, tarttui hänen\nkäteensä ja kumarsi.\n\n-- Niin, minä ajattelin, kun sen kuulin, että ehkä neiti Alanteelle\nvoisi tulla vähän hauskempaa Hangossa, jos... -- vaikka maisteri\nHonkasalo, ikävä kyllä, ei asukaan kaupungissa, -- laverteli puhelias\nrouva Bondén, niin että molemmat nuoret eivät oikein tietäneet, mitä\nsanoa toisilleen; vaihtoivat vain silmäyksiä, hymähtivät ja katsoivat\nmuuanne.\n\n-- Hangossahan toki ei tarvitse koskaan ikävöidä, rouva Bondén, --\nsanoi jotensakin samaan äänensävyyn Honkasalo.\n\n-- Niin, sen maisteri sanoo vain mielistelläkseen meitä hankolaisia,\n-- vastasi, suu makeassa hymyssä, rouva Bondén, istuutuessaan leveästi\nsammaltuneelle kivelle.\n\n-- Muulloin kuin sateisella ilmalla, on totuuden nimessä lisättävä, --\nsanoi siihen rouva Alanne.\n\n-- Silloinkin voi välistä saada ajan kulumaan hyvää soittoa\nkuuntelemalla kasinon salissa, -- puuttui vihdoin Terttu puheeseen.\n\n-- Te näytte, neiti Alanne, kovin ihailevan soittoa, -- sanoi Honkasalo.\n\n-- Kyllä, oikeinpa rakastan sitä, kun kuulen lempisäveltäjiäni hyvin\nesitettävän, -- vastasi Terttu melkein intomielisesti ja katsoi\nensi kerran Honkasaloa suoraan silmiin. Silloin hän heti myöskin\nhuomasi tämän kaikki omituisimmat kasvojen piirteet, katseen, tukan,\nviikset ja nenän kärjen, ja kaikki painui selvästi hänen muistiinsa\nainiaaksi. Siitä lähtien alkoi nuorten puhe sitte vapaammin juosta,\nvarsinkin, kun rouva Bondén veti rouva Alanteen huomion pois heistä\naivan toisellaisella keskustelulla. Honkasalo huomautti sen jälkeen,\nettä muutaman päivän perästä tuli olemaan konsertti ja kysyi, aikoiko\nTerttu mennä sinne. Terttu sanoi sen riippuvan äidistä ja myöskin\nisän tulosta Hankoon, mutta piti sen hyvin mahdollisena. Samalla sai\nHonkasalo tietää, että Tertun isä, asessori Alanne, joka toinen viikko\nkävi Hangossa perhettään tervehtimässä, välistä useamminkin, kun vain\nvirastaan pääsi, -- Helsingistä. Terttu puolestaan taas sai keskustelun\nkuluessa tietää, että Honkasalo oli kandidaattitutkintoaan varten\npääaineina lukenut estetiikkaa ja filosofiaa ja että hän aikoi ryhtyä\nkirjoittamaan kauno- ja sielutieteellistä tutkielmaa Goethen romaanista\n\"Die Wahlverwandtschaften\".\n\n-- Hävetäkseni täytyy minun sanoa, etten sitä romaania ole lukenut, --\nsanoi heidän siitä puhuessaan Terttu vilpittömästi.\n\n-- Sitä teidän, neiti, ei tarvitse ollenkaan hävetä tunnustaa, lohdutti\nHonkasalo, -- sillä harva nykyajan ihmisistä ja varsinkin meikäläisistä\nlienee siihen tutustunut.\n\nTerttu oli istuutunut riippumattoonsa ja kiikutteli sitä sievästi,\njalat nilkasta ristissä. Honkasalo istui vastapäätä häntä kivellä,\nolkihattu yhä kourassaan, ja loi silloin tällöin katseensa Tertun\nvaalean ruskeisiin sukkiin ja ruskeisiin avokenkiin, joiden yläpuolella\nhänen hameensa helmat kiikkuessa somasti liehuivat, vilahuttaen\ntoisinaan enemmänkin kaunista pohkiota.\n\nTertun kysymyksen johdosta, mitä Goethen mainitussa romaanissa oli\nniin mielenkiintoista, että siitä voisi yliopistollisen väitöskirjan\nkirjoittaa, selitti Honkasalo, että siihen oli kätketty paljonkin\nrakkaus- ja avioliitto-probleemia koskevaa ja kehoitti Terttua sitä\nlukemaan. Sen Terttu lupasikin tehdä Helsinkiin palattuaan.\n\n-- Mutta eiköhän meidän, Terttuseni, jo pidä ajatella kotiin lähtöä? --\nsanoi rouva Alanne, kohottautuen riippumatossaan.\n\n-- Eiköpähän. Äläkä unhota, äiti, taaskaan juoda kirnupiimää, jonka\ntohtori sinulle eilen määräsi, -- huomautti Terttu.\n\n-- Sitä kirnupiimää vielä! -- nauroi rouva Alanne. -- Ne lääkärit\nkeksivät jos joitakin tehtäviä meille, jotta vain aikamme täällä\nkuluisi.\n\n-- Ja rahamme, -- lisäsi Terttu alkaen päästää riippumattoaan irti\npuusta.\n\n-- Se on kaikki hankolaisille vain tervetullutta, -- lausahti siihen\nrouva Bondén. -- Milläs me sitte koko talven eläisimme?\n\n-- Ehkä minä saan auttaa, -- sanoi Honkasalo, hypähtäen paikaltaan ja\nojentaen molemmat kätensä rouva Alanteelle, joka ponnisteli päästäkseen\npois mukavasta asennostaan riippumatosta. Hänen avullaan rouva Alanne\nnopeammin keikahtikin jaloilleen ja Honkasalo päästi sen jälkeen\nhänen mattonsa irti puista, ottaen sekä sen että Tertun riippumaton\nkantaakseen.\n\nHe kulkivat männikön laitaa suoraan alas \"Belle Vue'hen\" vievälle\ntielle, -- rouvat edellä, nuoret jäljessä. Tertun ja Honkasalon välillä\njatkui senkin matkan vielä keskustelua ja kun he erosivat, tunsivat\nhe jo tämän ensimäisen tutustumisensa nojalla saaneensa toisistaan\nkoko joukon vaikutelmia, jotka jäivät heidän molempien sydänten\nsalaisuudeksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSitä seuraavana päivänä oli kasinolla tavallinen viikko-iltama. Kun\nrouva Alanne ja Terttu saapuivat sinne, oli verannalla heitä vastassa\nmaisteri Honkasalo. Tervehtiessään lausui rouva Alanne pahoittelevansa,\netteivät sattuneet edellisenä päivänä olemaan kotona, kun maisteri\noli ollut niin ystävällinen ja käynyt heidän luonaan, sekä ilmaisi\ntoivomuksen, että hän tulisi heillä toistekin käymään. Siihen\nHonkasalo kiittäen kumarsi ja kun Terttu lausui ihmettelynsä, ettei\nollut pariin päivään Honkasaloa ollenkaan nähnyt kaupungissa, niin\ntämä selitti, että oli edellisen illan ja koko sen päivän vajonnut\nerään mielenkiintoisen teoksen lukemiseen, joka kosketteli hänen\nväitöskirjansa aihetta. Tästä Tertun kysymyksestä Honkasalo koko lailla\nmielistyi, sillä hän huomasi siinä piilevän ajatuksen, että häntä\nainakin oli muistettu sillä aikaa. Kysymyksensä tehtyään Terttukin\nhoksasi, että toinen voi sen niin käsittää, mutta kun hän vastaukseksi\nsamalla sai Honkasalolta hyvin lämpimän katseen, niin tuntui kuin joku\nlempeä hengetär olisi vetänyt häntä vieläkin lähemmäksi tätä uutta\ntuttavaa.\n\nYleisöä parveili verannalla ruokapöytien välissä ja muutamia vanhoja\npariskuntia istui hiirenhernepensaiden suojassa juurakkotuoleissaan\nalhaalla kasinon edustalla, katsellen ja arvostellen sieltä\nohikulkijoita. Salissa, seinustoilla, istui enimmäkseen nuorta väkeä,\njoka odotteli tanssin alkua. Pienellä korokkeella, salin perällä olevan\nparven alla, viritteli seitsemänmiehinen orkesteri jouhisoittimiaan\nja kohta alkoikin laihanlaisena soida raukea valssisävelmä, joka\nhoukutteli muutamia nuorukaisia kiidättämään neitosiaan hiukan\nkulunutta lautalattiaa myöten. Verannalta toiset menivät saliin, toiset\nkatselivat ikkunoista tanssia, johon jo useampiakin pareja liittyi.\nRouva Alanne, Terttu ja Honkasalo menivät myöskin saliin ja Honkasalo\ntoimitti heille kaikille istuimet vastapäätä soittokuntaa.\n\n-- Tanssittehan, neiti Alanne? -- kysyi Honkasalo, nousten Tertun\neteen. -- Saanko pyytää? -- lisäsi hän kumartaen Tertulle.\n\n-- En ole erikoisemmin tanssinhaluinen enkä tanssintaitoinenkaan, --\nvastasi Terttu, -- mutta voimmehan...\n\nJa hän nousi ja laski vasemman käsivartensa Honkasalon oikealle\nolkapäälle, joka puolestaan voimakkaasti kiersi käsivartensa Tertun\nvyötäisien ympäri, vieden hänet mukanaan muiden parien joukkoon. Terttu\nei tanssinut varsin kevyesti, sen hän tiesi itse. Eikä Honkasalokaan\nollut mikään mestari tällä alalla. Molempien mielipiteet siis yhtyivät\nsiinä, ettei lattia ollut hyvä. Rouva Alanne, joka koko ajan silmillään\nseurasi heitä, sanoi kun Honkasalo pyöräytti Tertun hänen äitinsä\nviereen istumaan paikoilleen:\n\n-- Kävihän se sievästi.\n\n-- Minusta on synti tanssia kauniina kesäiltoina tomuisessa salissa, --\nsanoi Terttu.\n\n-- Mutta eihän ylilääkäri sallikaan tanssia kuin kello kymmeneen asti,\n-- huomautti Honkasalo siihen.\n\n-- Siitä eivät kuitenkaan kaikki nuoret ja terveet, jotka eivät hoitoa\ntarvitse, ole hyvillään, -- lausui rouva Alanne.\n\nSamassa tuli eräs nuori helsinkiläinen liikemies, Tertun tuttava, ja\npyysi hänet tanssimaan. Terttu ei voinut kieltäytyä ja suostui, vaikka\nhieman vastahakoisesti.\n\n-- Luulen, että neiti Alanne on kovin vakavamielinen, -- kääntyi sillä\nvälin Honkasalo rouva Alanteen puoleen. -- Hän ei ainakaan ole tanssiin\nihastunut kuin monet muut nuoret neitoset.\n\n-- Se on totta, maisteri. Terttu katselee elämää mielestäni välistä\nmelkein liiankin vakavalta kannalta.\n\n-- Niinkö? Oletin, että se oli ehkä tilapäistä... haluttomuutta.\n\n-- Ei. Hänessä todellakin pitäisi olla enemmän elämän halua ja elämän\niloa. Nuorissa varsinkin se on välttämätöntä, eikö niin?\n\n-- Tietysti -- jossakin määrin, -- vastasi Honkasalo hiukan\nepämääräisesti, tahtomatta asettua kenenkään puolelle.\n\nTerttu kiitti jo ensimäisen kierroksen jälkeen kanssatanssijaansa,\nsyyttäen hengästymistä, ja istuutui paikalleen.\n\n-- Mitä arvelette, neiti Alanne, franseesistä? -- kysyi Honkasalo. --\nSaanen kai lupauksenne siihen?\n\n-- Arvelen, että eiköhän olisi parempi, että menisimme merenpuoleiselle\nverannalle istumaan ja viettäisimme tämän kauniin illan siellä, --\nvastasi Terttu katsoen Honkasaloa silmiin.\n\n-- En toivo sen parempaa, -- iloitsi siitä esityksestä Honkasalo.\n\n-- Entä äiti? Ethän sinäkään viitsi täällä sisällä istua, kun\nkuitenkaan ei ole mitään erikoisempaa nähtävää eikä kuultavaa? --\nkääntyi Terttu äitinsä puoleen.\n\n-- Kuinka tahdotte. Mennään sitte, -- sanoi rouva Alanne ja kun valssi\nsamassa loppuikin, niin nousivat he kaikki kolme paikoiltaan ja menivät\nTertun esittämälle paikalle.\n\nSiellä oli heidän tavallinen ruokapöytänsäkin seinustalla melkein\nrakennuksen nurkassa ja rouva Alanne istuutui pöydän ääreen käskien\nTertun tilaamaan heille kolmelle teetä.\n\n-- Toivon, että te, herra maisteri, tänään olette meidän vieraamme\nja syötte illallistakin kanssamme, -- lisäsi rouva Alanne, pyytäen\nHonkasaloa istuutumaan pöydän päähän.\n\nHonkasalo kiitti ja, Tertun puhutellessa tarjoilijatarta, sanoi rouva\nAlanteen ehtineen ennen häntä tilata teetä, hän kun itse oli aikeessa\nkysyä, millä olisi saanut kiittää olostaan heidän ystävällisessä ja\nmiellyttävässä seurassaan.\n\n-- Vielä mitä?! -- sanoi rouva Alanne, -- mehän olemme täällä kuin\nkotonamme ja tehän olette meidän seuravieraamme.\n\nTerttu istuutui samalla pöytään ja huo'ahti tyytyväisenä:\n\n-- No, eikö olekin paljon hauskempi täällä? -- kysyi hän, kääntyen sekä\näitinsä että Honkasalon puoleen.\n\nÄiti nyökäytti vain päätään ja Honkasalo vastasi kysymällä:\n\n-- Te olette nähtävästi luonnon ihailija, neiti?\n\n-- Ja rauhan ja hiljaisuuden, -- lisäsi Terttu.\n\n-- Anteeksi, -- sanoi Honkasalo hypähtäen paikaltaan: päällystakkini\njäi sille puolelle. Saanko käydä sen noutamassa? -- ja vastausta\nodottamatta katosi hän ruokasalin kautta toiselle verannalle.\n\nEhkä viisi minuuttia olivat rouva Alanne ja Terttu vaihtaneet muutamia\nsanoja keskenään, kun Honkasalo palasi päällystakki käsivarrellaan ja\ntoisessa kädessä kimppu kauniita tumman punaisia ruusuja, jotka hän\nojensi Tertulle.\n\nTertun kasvot kirkastuivat ihastuksesta ja ihastuksen huudahdus pääsi\nsekä hänen että rouva Alanteen huulilta. Ja kiittäen puristi Terttu sen\nlisäksi kovasti Honkasalon kättä, luoden samalla syvän katseen hänen\nsilmiinsä.\n\n-- Onneksi oli kukkaiskoju vielä auki, -- sai Honkasalo hänelle hiljaa\nselitetyksi.\n\n-- Onneksi, todellakin, -- minulle, -- sanoi Terttu, painaen kasvonsa\nsyvälle tuoksuviin ruusuihin.\n\n-- Todellakin harvinaisen kauniita ruusuja, -- puuttui rouva Alanne\npuheeseen, -- mutta ne ovat pantavat heti veteen.\n\nHonkasalo nousi, kääntyi tarjoilijattaren puoleen ja pyysi hänen\ntuomaan ison vesikannun raikasta vettä, johon ruusut sitte\nsijoitettiinkin heidän eteensä. Samalla tuotiin teekin. Ja kaikki kolme\ntunsivat kuin olisivat olleet jo saman perheen jäseniä ja saattoivat\nlausua ajatuksensa ilman mitään väkinäistä tunnetta, joka vaatii\npunnitsemaan tarkkaan joka-ikisen sanan. Puheen aihetta tarjosi kaunis\nauringon laskukin, joka synnytti nopeasti vaihtelevia värivivahduksia\ntaivaalle ja hiljaa kuohuvalle viheriäiselle meren aallokolle.\n\nMerelle katsoessaan sanoi Terttu yht'äkkiä Honkasalolle:\n\n-- Olen ajatellut sitä Goethen romaania, josta minulle siellä rannassa\npuhuitte. Mitä se nimi \"Die Wahlverwandtschaften\" ensiksikin tarkoittaa?\n\n-- Sen selittää Goethe itse romaaninsa ensi osan neljännessä luvussa.\nNimi viittaa, -- selitti Honkasalo, -- oikeastaan erääseen kemialliseen\nprosessiin, jonka mukaan luonnossa yhteen joutuneet erilaatuiset\nainesoliot pyrkivät liitostaan eroon toiseen liittoon yhtyäkseen.\n\n-- Niinkö tieteellinen romaani se sitte onkin? -- kysyi Terttu vähän\npettyneenä.\n\n-- Oo! -- huudahti rouva Alanne, tietämättä oikein mitä sanoa.\n\n-- Mutta se nimi on vain vertauskuva, -- jatkoi Honkasalo. --\nKysymys romaanissa tietysti on samallaisesta henkisestä prosessista\nyhteiskunnassa, ihmisten veren ja sielun heimolaisuudesta, sydänten\n\"vaaliheimolaisuudesta\" rakkauteen nähden heidän välillään siinä\nliitossa, jota kutsumme avioksi.\n\n-- No, se on aivan toista, -- huudahti nyt rouva Alanne.\n\nJa Terttu lisäsi:\n\n-- Sittehän se ei olekaan kuiva tieteellinen, vaan mielenkiintoinen\nsielutieteellinen romaani.\n\n-- Juuri niin, neiti Alanne, -- sanoi Honkasalo. -- Hyvin\nmielenkiintoinen. Kysymys on siitä, missä määrin ihmiset todellakin\n_sopivat_ toisilleen avioliitossa, vastaako heidän vaalinsa veren\nja sielun heimolaisuutta. Ja jos nämä \"oliot\" näyttäytyvät olevan\nerilaatuiset, niin he pyrkivät eroon, etsien yhtymistä toisten\nsamanluontoisten \"olioitten\" kanssa kuin he itse ovat.\n\n-- Sehän on sitte aivan nykyaikainen avioeroromaani, -- huomautti rouva\nAlanne. -- Se minunkin sitte pitää lukea.\n\n-- Se on omituista, -- sanoi Terttu, ikäänkuin mietteihinsä vajoten. --\nMinä olen tuota kysymystä usein itsekseni ajatellut.\n\n-- Niinkö? -- kysyi Honkasalo. -- Onko teillä, neiti Alanne, ollut\njotakin aihetta...?\n\n-- Ei personallisesti, mutta, -- alkoi Terttu.\n\n-- Sen minä uskon, -- keskeytti Honkasalo.\n\n-- Eikä edes ihmiselämästä havaintoa, -- korjasi Terttu ajatuksensa.\n\n-- Mistä sitte? -- kysyi Honkasalo uteliaana.\n\n-- Kahden pikku linnun elämästä, -- selitti Terttu.\n\n-- Niin, se on totta, -- sanoi rouva Alanne.\n\n-- Kuinka niin? -- kysyi Honkasalo.\n\n-- Olisi hauska kuulla. Olen aina ollut vakuutettu vaaliheimolaisuuden\nolemassa olosta muittenkin elävien olentojen rakkaussuhteissa, kuin\nihmisten.\n\n-- Kerrohan maisterille, -- sanoi rouva Alanne Tertulle. -- Se oli\ntodellakin omituinen tapaus.\n\n-- Se on minun pikku Viivini elämän tarina, -- alkoi Terttu kertoa.\n-- Viivi oli pienen, ihan puhtaan keltaisen kanarialinnun nimi. Sen\nosti isä minulle, kun olin kahdentoista vuoden vanha. Olin aina\nhalunnut saada pienen kanarialinnun ja kun toivuin ankaran tulirokon\njälkeen, jota olin sairastanut monta viikkoa, niin toi isä minulle\nsanomattomaksi ilokseni tuon pikkulinnun sievässä häkissä. Minä ristin\nlintuni Viiviksi, sillä se oli \"tyttö\", -- (kaikki nauroivat, Terttu\nitsekin, kun hän sanoi \"tyttö\",) -- ja kun se aina vastasi minulle:\n\"vii-vii-vii\". Se oli todellakin niin ymmärtäväinen ja viisas, että\nminä sen kanssa puhelinkin. Ja sekös osasi laulaa ja välistä kirkui\nniin kovasti, että oikein korvia särki! Ja ihmeellistä, kuinka se\nminut tunsikin hyvin! Kun vain tulin huoneeseen, niin se aina lopetti\nlaulunsa ja rupesi hyppimään puikolta puikolle, odottaen, että minä\ntulisin sen kanssa juttelemaan. Aamuisin oli kuitenkin kaikkein\nhauskinta nähdä sen kujeita. Minun täytyi, tietysti, yöksi aina peittää\nsen, häkki tummalla huivilla, ettei se liian aikaisin herättäisi meitä\nlaulullaan. Mutta sekös sitte piti peliä, kun tulin sitä hoitelemaan!\nTavallisesti se jo oli hypännyt maahan tai siemenkuppinsa laidalle,\nsyöden ensimäisen murkinansa. Kun minä sitte tulin ja paljastin häkin,\nniin sekös alkoi piipattaa ja hypiskellä edestakaisin ylös ja alas ja\npuikolta puikolle, ja haukotteli, ihan kuin olisi nauranut, ja pientä\nkieltänsä liikutteli niin nopeasti, että oli oikein lysti katsella. Ja\nkorviaankin se raapi toisen jalan keskimäisellä pitkällä varpaallaan\nja höyheniään laitteli ja pöyhötteli ihankuin me naiset pukujamme,\nkaupungille lähtiessämme. Ja kun minä pistin käteni häkin ovesta sisään\nhiekkaa puhdistaakseni, niin paikalla se lensi kättäni nokkimaan ihan\nkuin suutelemaan ja tuskin ehdin vettä vesikuppiin kaataa, niin se\njo oli siinä juomassa, nostaen aina nokkansa ylös, kun vesipisaran\nlainasi, ja aina sitte katsoi minuun ja sanoi: \"vii-vii-vii\".\n\n-- Kuinka lapsellinen mielikuvitus sinulla onkin, Terttu! -- keskeytti\nrouva Alanne.\n\n-- Ei ollenkaan, äiti, niin se oli, -- sanoi Terttu.\n\n-- Tietysti se on niin, kuin neiti Alanne kertoo, -- puolusti\nHonkasalo. -- Sehän on niin luonnollista. Minä ymmärrän niin hyvin tuon\nkanarialinnun rakkauden jokapäiväistä ruokkijatartaan kohtaan.\n\n-- Te luulette siis, ettei siinä muuta tunnetta ollutkaan, kuin...?\n\n-- Kuin jonkinlainen ilo saada jokapäiväinen leipänsä, -- jatkoi\nHonkasalo.\n\n-- Aivan niin, sanon minäkin, -- yhtyi siihen rouva Alanne.\n\n-- Hyi, kuinka te olette proosallisia! -- huudahti Terttu. -- Mutta\nminä olen varma, että Viivi ymmärsi ja tunsi paljon enemmän. Minä\ntiedän sen.\n\n-- Haluan kuulla todistuksenne, -- sanoi Honkasalo, asettuen odottavaan\nasentoon.\n\n-- No, kuulkaa sitte! Kun, -- kahden vuoden perästä, -- tuli aika\nnaittaa Viivi, -- jatkoi Terttu leikillisesti ja sekä rouva Alanne että\nHonkasalo purskahtivat nauruun, -- niin pyysin isän ostamaan sille\nmiehen.\n\nRouva Alanne nauroi taas ja Honkasalo sanoi:\n\n-- Tehän kerrotte oikein hauskasti, neiti Alanne.\n\n-- Mikä on totta, se on totta, -- sanoi Terttu. -- Ajattelin, että\nViivin oli ikävä yksinänsä olla ja isä kai ajatteli samoin, koska hän\ntäytti pyyntöni. Me laitoimme pesänkin jo valmiiksi pieneen koppiloon,\njoka sidottiin häkin ylänurkkaan. Ja olisittepas nähnyt, kuinka Viivi\nihmetteli sitä laitetta! Piipatti, käänteli päätään molemmille puolille\nja hyppeli edestakaisin, kurkistipa koppilon aukosta muutaman kerran\npesäänkin.\n\n-- Oikein olen jo utelias kuulemaan, kuinka sitte kävi, -- kysyi\nHonkasalo, ihastuneena katsellen Terttua.\n\n-- Kävi niin, että kun isä toi sen \"miehen\" ja me laskimme sen häkkiin,\nniin Viivi pelästyi niin, että se lentää pyristeli sinne tänne häkin\nseinästä seinään ja putosi viimein maahan, jossa makasi kauan aikaa ja\noikein näki, kuinka sen sydän kolkutti.\n\n-- Viivi parka! -- sanoi rouva Alanne.\n\n-- Oliko se niin ruma, se \"mies\"? -- kysyi Honkasalo naurahtaen.\n\n-- Totta puhuen, ei se minua ainakaan miellyttänyt ja pahoin pelkään,\nettei se ollut aivan puhdasverinen kanarialintu. Se oli vähän vihertävä\nja siipien kärjet olivat hyvinkin tummat, -- selitti Terttu.\n\n-- Varmaankin oli se jotakin kanarialinnun ja jonkin pohjoismaisen\nlaululinnun sekarotua, jommoisia on hyvinkin paljon myytävinä, --\narveli Honkasalo.\n\n-- Hyvin mahdollista, vaikka osasihan se laulaa sekin, -- jatkoi\nTerttu. Mutta pääasia on, että ihan ensimäisestä silmänräpäyksestä asti\nhe eivät _sopineet_ toisilleen. He eivät rakastaneet toisiaan. Viivi\nainakaan _ei_ rakastanut miestään, sen näin selvästi.\n\n-- Aivan oikein, neiti Alanne, -- sanoi Honkasalo. -- Heiltä siis\npuuttui tuo samainen verenheimolaisuus.\n\n-- Ja ilmeisesti myöskin hengenheimolaisuus, -- lisäsi Terttu, --\nmuuten ei voi selittää heidän vastenmielisyyttään toinen toistaan\nkohtaan. Näin, että Viivi oikein vihasi \"miestään\", joka minusta oli\noikea tyranni.\n\n-- Kuinka niin, kuinka niin? -- kysyi Honkasalo uteliaana.\n\n-- Siten, ettei se sallinut Viivin tehdä mitään: ei syödä, ei juoda\nrauhassa, ei istua puolallaan eikä laulaa. Aina se tuli ja ajoi Viivin\npois.\n\n-- Se on totta, -- sanoi rouva Alanne.\n\n-- Niin ettäkö oikein tappelivatkin? -- kysyi Honkasalo.\n\n-- Ihan todenperään, -- vakuutti Terttu. -- Oikein oli surkeata ja\nsydäntäsärkevää nähdä sitä elämää.\n\n-- Luonnollisesti te erotitte linnut toisistaan? -- uteli edelleen\nHonkasalo.\n\n--- Emme tulleet sitä ajoissa tehneeksi: luulimme heidän tottuvan\ntoisiinsa, -- selitti Terttu, -- mutta \"mies\" söi lopulta niin paljon,\nettä kuoli.\n\n-- No, nyt minä ymmärrän: kysymyksessä oli taaskin se jokapäiväinen\nleipä. Se \"mies\" ehkä oli aikaisemmin saanut kovin vähän ruokaa ja nyt\nsöi liian ahnaasti. Viivinne taas, neiti Alanne, varmaankin kadehti\n\"miestään\", että se söi hänen ruokansa.\n\n-- Minä luulen todellakin, että siinä oli kateutta Viivin puolelta,\nmutta siten ymmärrettynä, että minä suosin ja ruokin sitä sen\n\"miestäkin\". Ja siinä minä luulen, että se meidän, -- Viivin ja minun,\n-- välinen rakkaus olikin, jota te äsken epäilitte, -- selitti Terttu.\n\n-- Taaskin tuommoinen lapsellinen luulo, -- naurahti rouva Alanne.\n\n-- En ollenkaan epäile, neiti Alanne, -- puolusti häntä taas\nHonkasalo, -- että kanarialintunne teitä rakasti, oli teihin tottunut\nja kiintynyt, ja vaikka painostinkin leipäkysymystä lintujenne\nonnettomassa avioliitossa, niin tahdon lisätä, että sievä kertomuksenne\nminun mielestäni selvästi todentaa vaaliheimolaisuuden olemassa olon\nlintujenkin kesken. -- Jos nuo linnut olisivat tunteneet todellista\nverenheimolaisuutta välillään, olisi \"ruoka\" kokonaan unhottunut tahi\nollut sivuasia ja samoin -- ikävä sanoa se, neiti Alanne, -- myöskin\nViivinne rakkaus _teitä_ kohtaan.\n\n-- Niinkö luulette? -- kysyi Terttu alakuloisesti, hänen päänsä painui\nalas ja katse tuijotti sameana kauas merelle.\n\n-- Semmoista se on elämä! -- sanoi rouva Alanne.\n\n-- Ja rakkaus, -- lisäsi Honkasalo. -- Mutta kuinka sitte Viivin kävi\nhänen \"miehensä\" kuoltua? -- kysyi hän, koettaen saada Tertun pois\nmietteistään.\n\n-- Viivi ei ollut sitte enää sama kuin ennen eikä sen laulukaan, --\nkertoi Terttu harvakseen ja masennetuin mielin. -- Se eli kyllä vielä\nmuutamia vuosia, mutta alkoi huomattavasti vanheta. Se sai vähitellen\nsuuria pahkoja varpaisiinsa eikä voinut enää lopulta hyvin istua\npuolallakaan, saatikka sitte hypellä niin helposti kuin ennen. Sitte\nkerran, kun tulin sille siemeniä antamaan, istui se kyykistyneenä\nkuppinsa laidalla, mutta ei syönyt. Puhuttelin sitä, mutta se ei\nvastannut mitään. Koetin saada sen puolalle tahi maahan siksi aikaa,\nkuin olisin kupin täyttänyt, ja se yrittikin hypätä maahan, mutta jäi\nkynnestään häkin rautalankaan riippumaan. Näin, että se oli siihen\npitkästä kynnestään takertunut, irroitin sen siitä, mutta huomasinkin,\nettä se oli taittanut jalkansa. Täytyi tehdä loppu sen elämästä\nniin pian kuin suinkin. Juoksin tohtori Aulangon luo, pyysin hänen\nhankkimaan pienen pullon kloroformia, jonka hänen avullaan sainkin\napteekista, ja minä nukutin Viivin ainiaaksi: otin sen käteeni, panin\nkloroformiin kastellun pumpulipalasen sen nokan eteen, se käänteli hiukan\npäätään, sydän alkoi nopeasti sykkiä, taukosi sitten yht'äkkiä, jalat\nja varpaat kutistuivat ruumista vastaan ja pikku Viivini oli kuollut.\n\nTerttu otti nenäliinansa, niisti nenänsä ja käänsi päänsä syrjään.\n\nRouva Alanne ojensi kätensä pöydän yli ja taputti ääneti Terttua\nkäsivarrelle.\n\nHonkasalo oli kotvan aikaa vaiti, mutta sanoi vihdoin:\n\n-- Semmoista se on elämä!\n\n-- Ja tiedättekö, mitä Terttu sitte teki? -- sanoi rouva Alanne,\nkääntyen Honkasaloon päin.\n\n-- Neiti tietysti hautasi lintunsa suurilla juhlamenoilla, -- vastasi\ntämä.\n\n-- Enkä ollenkaan niin, -- sanoi Terttu. -- Minä käärin Viivin\npumpuliin, panin sen pieneen koteloon, jossa oli ollut hajuvesipullo,\nkäärin sitte valkoista silkkipaperia kotelon ympäri ja sidoin sen\nkiinni sinisellä nauhalla ja menin Pohjoissatamaan, nauhan päähän\nsidoin kiven ja halkoveneiden laiturista laskin kotelon meren pohjaan.\nSillä lailla minä aivan yksin pikku lintuni hautasin.\n\n-- Se oli ainakin muista kokonaan poikkeava pikkulintujen hautaus, --\nvakuutti Honkasalo.\n\n-- Niin, no! Sen pituinen se! -- lisäsi Terttu ja koetti rohkaista\nmieltään tämän surullisen muistonsa jälkeen.\n\nSilloin olivat kylpyvieraat alkaneet illastaa ja rouva Alanne sanoi:\n\n-- Emmeköhän mekin jo käy ruokaan käsiksi? Tehkää niin hyvin, maisteri!\nTule Terttu! -- Ja hän nousi ylös ja meni Honkasalon ja Tertun kanssa\nruokasaliin. Oli jo tullut pimeä ja lamput olivat sytytetyt.\n\nKauniit ruusunsa pani Terttu, kotia tultuaan, maljakkoon, jonka asetti\nyöksi heidän huoneensa oven taakse parvekkeelle viileälle paikalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämän jälkeen kului kahden viikon aikana harva se päivä, ettei\nHonkasalo ollut rouva Alanteen ja Tertun parissa. Syrjäiset sanoivat,\nettä hän seurasi kuin varjo heitä kaikkialla, kantaen heidän\ntavaroitaan ja palvellen heitä kaikellaisten asiain toimittamisella.\nKun asessori Alanne tuli Hankoon perhettään tervehtimään, esitti rouva\nAlanne Honkasalon miehelleen, joka rouvansa ja tyttärensä puolesta\noli valmis ajamaan Hangon kylään Honkasalon luo vastavieraillullekin,\nmutta tuli siitä estetyksi, kun Honkasalo tuli häntä vastaan Hangon\nVuorikadun kulmassa, juuri kun asessori oli astumaisillaan ajurin\nrattaihin. Asessori ilmaisi aikeensa ja Honkasalo pyysi, ettei asessori\nmillään lailla vaivaisi itseään tekemään sitä matkaa, kiittäen\nsamalla siitä kunniasta, joka asessorin käynti hänen luonaan olisi\nollut. Tulipa Honkasalo niinkin hyväksi ystäväksi perheessä, että\nhän, rouva Alanteen esityksestä, sai ruveta kutsumaan häntä tädiksi\nja sinuttelemaan Terttua, -- niinkuin meillä täällä pohjoismaissa\non tapa. Mitään erikoisempaa ei näiden kahden viikon tapahtumissa\nkuitenkaan ilmennyt. Kuten kylpypaikoissa ainakin oli heidänkin\nelämänsä yhtämittaista samoissa paikoissa oleskelemista ja liikkumista\nkylpy- ja ruokatuntien lomissa. Iltapuolet käytettiin tavallisesti\nlepäämiseen riippumatoissa heidän poukamassaan tahi kävelyihin milloin\nrannikkoa pitkin toisella niemellä olevaan pieneen kahvilaan tahi\nkylpyhuoneen takana olevalle niemelle ylös niille jylhille kallioille,\njossa korkeimmalla paikalla sijaitsi pieni katosmaja penkkeineen. Tie\nsinne kävi paikottain rotkojen lävitse, paikottain tiheäin pensaikkojen\nkautta, paikottain pienen vihannan aukeaman poikki, johon levähdystä\nvarten oli sijoitettu penkki tahi pelkkä lauta kahden kannon päähän.\nSillä tiellä mieli usein pyrki purkautumaan sydämellisempäänkin\nkeskusteluun.\n\nSattui, että Honkasalo yhtenä päivänä oli jäänyt tulematta kaupunkiin,\n-- ainakaan hän ei ollut näyttäytynyt rouva Alanteelle ja Tertulle. Se\ntuntui niin oudolta, Tertun mieli myrtyi. Hän tunsi oikein kaipaavansa\nLauria. Jokin ikäänkuin kaivoi sydänkuopassa hänellä. Rouva Alannekin,\njoka huomasi Tertun mielialan, sanoi puolestaan:\n\n-- Mikähän Laurille nyt on tullut, kun näin on meidät unhottanut?\n\nTerttu ei vastannut mitään, mutta hänen äidilleen se vaitiolo sanoi\npaljon.\n\nSeuraavana päivänä Lauri tuli ja Tertun silmät säihkyivät ilosta.\nRouva Alanne oli kuitenkin pahoinvoipa eikä sinä päivänä edes käynyt\nkasinolla. Lääkäri vaati, että hänen piti koko iltapuolenkin pysyä\nvuoteessaan.\n\n-- Kyllä minä täällä yksin toimeen tulen, -- sanoi rouva Alanne\nTertulle. -- Menkää te kävelemään, minne tahdotte.\n\nPäivä oli kuitenkin kovin tuulinen ja myrsky tuntui yhä yltyvän. Oli\npysyteltävä kasinolla tahi etsittävä hyvin tuulelta turvassa oleva\nkävelypaikka. Kun tuuli kävi etelästä, oli suojaakin vain havumetsässä,\njoiden takana rantakalliot kohosivat. Kasinolta suuntasivat Terttu\nja Lauri, innokkaasti keskenään puhellen, melkein vaistomaisesti\naskeleensa sinnepäin ja joutuivat lopulta rotkotielle sekä sille\npienelle vihannalle aukeamalle, jossa ei tuntunut myrskyä lainkaan. He\nistuutuivat penkille kummankaan heistä esittämättä, että siinä kotvan\nlevähtäisivät.\n\nKoko matkan olivat he puhuneet hyvin vakavasti. Lauri pääsi selville\nsiitä, ettei Terttu ollut ollenkaan niiden naisten kannalla, jotka\ntahtovat naisasian hyväksi hommata kaikellaisissa yhteiskunnallisissa\ntehtävissä tahi, armeliaisuuden nimessä, yhdistyksissä ja iltamien\ntoimeen panemisessa. Kun he siinä nyt kävivät penkille istumaan, sanoi\nLauri:\n\n-- On oikein hauska kuulla sinun mielipiteesi tässä asiassa, Terttu.\n\n-- Älä luule kuitenkaan, -- vastasi Terttu, -- että minä naisliikettä\nhalveksin. Päinvastoin se on saanut jo paljon hyvää ja suurtakin aikaan.\n\n-- Niinkuin? -- kysyi Lauri.\n\n-- Niinkuin naisen vapauttamisen miehen orjuudesta tahdon ja tunteiden\npuolesta, -- selitti Terttu. -- Me saamme todellakin nyt jo tahtoa ja\ntuntea vapaammin kuin ennen.\n\n-- No, mutta niissä sitte sinun mielestäsi on naisen elämän tarkoitus?\n-- kysyi Lauri.\n\n-- Siinä, että hänen todellakin täytyy olla nainen ja pysyä naisena,\nniinkuin Jumala on hänet luonut, -- vastasi Terttu.\n\n-- Se on? -- kysyi taaskin Lauri.\n\n-- Olla äiti ja lastensa kasvattaja, -- jatkoi Terttu. Yhteiskuntahan\nperustuu perheeseen ja sen vuoksi minusta naisella on mitä suurin,\nkaunein ja pyhin tehtävä kodissaan, perheessään. Mitä nainen siellä\nkylvää pienokaisten sydämiin, siitä saa yhteiskunta niittää sadon, ja\njos se kylvö on ollut hyvä, niin on satokin oleva sadankertainen.\n\n-- Entäs koulu? -- kysyi Lauri.\n\n-- Koulu on sittenkin vain kodin kasvatuksen täydentäjä, -- selitti\nTerttu edelleen. -- Koti on ydin, koulu kuori. Tahi myöskin: koti on\nsielu, koulu -- ruumis. Vaikka onhan se ehkä vähän ontuva sittenkin\ntämä vertaus. Toivon kuitenkin, että ymmärrät, mitä tarkoitan?\n\n-- Kyllä, varsin hyvin, -- sanoi Lauri. Ymmärränpä sanoistasi\nenemmänkin. Näen selvään, mitä sinun sydämesi kaipaa.\n\n-- Minä puhun niinkuin minun mielestäni ylimalkaan pitäisi olla, --\nselitti Terttu. Kun lisään, että ne naiset, jotka eivät voi tulla\näideiksi ja perheenemänniksi, tekevät kodille ja yhteiskunnalle kauniin\nja suuren palveluksen ottaessaan, missä niin tarvitaan, hoitaakseen\ntoisten kotia ja kasvattaakseen toisten lapsia heidän kodeissaankin,\nniin huomaat, että samalla annan suuren arvon opetuksellekin,\nsanottakoon sitä nyt kouluksi tässäkin merkityksessä.\n\n-- Minä kunnioitan sinun mielipiteitäsi, -- sanoi Lauri. -- Mutta kodin\nja perheen täytyy syntyä jostakin ja tuo jokin on rakkaus. Se taas on\nhyvin erilaatuinen ja sen tautta ovat perheetkin niin erilaatuiset.\nOikeastaan ei ole mitään niin epämääräistä kuin tuo tunne, johon\nperhe-elämä, joka sitte on synnyttävä yhteiskunnan, perustuu. Tuo tunne\non, ja luullakseni, tulee aina olemaan kahden sydämen salaisuus, aina\njoku erikoistapaus, johon eivät mitkään säännöt sovellu.\n\n-- Pääsääntö on kai se, että se on oikea silloin, kun se syntyy\nkunnioituksesta toista kohtaan, -- sanoi Terttu, mutta säpsähti samalla\nmuistaessaan, että Lauri vast'ikään oli sanonut kunnioittavansa hänen\nmielipiteitään.\n\n-- Minä luulen aivan päinvastoin, -- väitti Lauri vastaan, --\nettä kunnioitus voi syntyä rakkaudesta, mutta ani harvoin rakkaus\nkunnioituksesta. Rakkaus syntyy tavallisesti jostakin aivan toisesta.\n\n-- Mistä sitte? -- kysyi Terttu uteliaana. -- Onko sielutieteessä\nmitään selityksiä tahi määritelmiä?\n\n-- Minun sielutieteeni mukaan se on melkein selittämätön ongelma, --\njatkoi Lauri. -- Usein rakkaus ilmestyy puuskan tavoin, tulee aivan\nkuin äkkiä yllättävä tauti.\n\n-- Ja on silloin nimeltään intohimoa, -- selitti Terttu.\n\n-- Niin sanotaan, -- myönsi Lauri, -- mutta se voi silloin silti\nolla sitä todellista, oikeata rakkautta, sillä siinä juuri on sitä\nveren- ja hengenheimolaisuutta, joka vetää yhteen kaksi \"oliota\"\nvastustamattomalla voimalla.\n\n-- Ehkä sitte sanot, ettei ilman intohimoa oikeata rakkautta olekaan?\n-- kysyi Terttu.\n\n-- En uskalla väittää, mutta uskallan luulla niin olevan, -- sanoi\nLauri. -- Uskallanpa luulla, että intohimoa sittenkin on olemassa\nsiinäkin vastakkaisessa rakkauden lajissa, joka tulee hiipien kuin\nvaarallisin tauti, vaikka se silloin ei ole asianomaisten itsensä\nhuomattavissa. Sanalla sanoen: se on veri, joka siinäkin vetää heidät\ntoisiaan kohti.\n\n-- Se on siis niin vaarallinen asia? -- kysyi Terttu ja hänen\nkysymyksessään piili monenlaisia eri vivahduksia: vakavuutta, leikkiä,\nivaa, ehkäpä pieni salavihjaus Laurin mahdollisiin kokemuksiin sen\nasian suhteen.\n\nLauri sen huomasi ja vastasi samaan sävyyn:\n\n-- On, -- kun ei tiedä koskaan, minkälaiset siitä voi olla seuraukset.\n\n-- Niinkö? -- sanoi Terttu naurahtaen. Ja Lauri vastasi siihen vain\nkuivasti:\n\n-- Niin.\n\n-- Ei, mutta nyt meidän täytyy jo ruveta lähtemään kotiinpäin, -- sanoi\nyhteen menoon Terttu, nousten paikaltaan. -- Alkaa jo hämärtää ja äiti\nvoi olla huolissaan, minne olemme jääneet.\n\nLauri nousi myöskin ja lähti astumaan Tertun vieressä. Kun he\nsuojapaikastaan rotkon kautta nousivat kalliolle, huomasivat he, että\nmyrsky oli äitynyt täyteen vauhtiin. Meri kuohui viheriän harmaana\nvyöryttäen vaahtopäisiä jättiläisaaltoja rantaa kohti, särkien ne\npärskeellä kareja ja kallion kielekkeitä vastaan. Pilvet ajelivat\nrajusti toisiaan matalalla taivaalla ja tuuli repeli tempauksin niitä,\nkoettaen saada niistä sadetta irti. Silloin tällöin putoilikin joku\npisara. Eräs höyry tupruttaen paksua savua, joka painui alas aalloille,\nponnisteli voimiaan Hangon satamaan päin. Ja etäältä ulapalta vilahteli\nmääräajoin majakan tuli.\n\n-- Katsotaanhan silmänräpäys, Terttu! -- pysäytti Lauri Tertun,\npidellen häntä käsivarresta. -- Tämä on suurenmoista.\n\n-- Se on pelottavaa, -- sanoi Terttu. -- Ihmisraukat, joiden pitää olla\nmerellä nyt!\n\nLauri sanoi:\n\n-- Menkäämme ulos tuonne kielekkeelle! Katsos, kuinka tuolla yhdeksäs\naalto komeasti kohosi ja räiskähti kauas kalliolle! Ja kuinka\nvoimakkaasti meri taas imaisi vetensä takaisin!\n\nTerttu seurasi Lauria, käsi hänen käsivarrellaan, ja Lauri tunsi,\nkuinka Tertun hermot puistattivat häntä.\n\n-- Se on pelottavaa, -- sanoi Terttu vielä kerran. Hänen hameensa\nhelmat hulmusivat paukkeella myrskyn ravistamina.\n\n-- Emmehän me ihmiset pelkää elämänkään merellä, -- jatkoi Lauri. --\nTuommoista on kuitenkin sää usein meidän ihmisraukkojenkin sielussa.\n\n-- Mutta sitä emme silmin näe, -- lausui Terttu. -- Luulen, ettemme\npelkää niin paljon sitä, jota emme näe, vaikka tiedämme ja tunnemmekin\nsen olevan. Kuolemaakin pelkäämme oikein vasta silloin, kun se on\nsilmiemme edessä.\n\nSamassa räiskäytti taaskin suuri aalto vettä korkealle ilmaan, niin\nettä Tertun ja Laurin täytyi hiukan peräytyä paikoiltaan.\n\n-- Kas, kuinka veneet tuolla poukamassa keikkuvat ja laitojaan\nhankaavat toisiaan vastaan! -- osoitti Lauri pieneen lahden pohjukkaan,\njoka on niemien ja kallioiden kainalossa aivan kasinon kentän\nedessä. He seisoivat juuri kylpyhuoneen takana olevalla korkeimmalla\nkielekkeellä ja toisella puolella poukamaa näkyi kaksi ihmishaahmoa\nrannalla. Laiturin kohdalla häämöitti vielä kolmas haahmo, joka näkyi\npuuhaavan purjeveneen kiinnittämisessä laituriin.\n\n-- Tuossapa on vene päässyt irti! -- sanoi Terttu. -- Katsos, kuinka se\nlyö laitojaan kalliota vastaan, -- tuossa meidän jalkojemme juuressa!\n\nLauri jätti Tertun seisomaan ja laskeutui katsoakseen muutaman askeleen\nalemmaksi rantaan päin viettävää kalliota myöten. Samassa löi taaskin\nsuuri aalto ja pärskähytti vettä juuri sille kohtaa, missä Lauri\nseisoi. Tämä peräytyi nopeasti taaksepäin, kääntyi, juoksi muutaman\naskeleen ylöspäin, mutta yht'äkkiä hänen kenkänsä korko lipesi ja hän\nvajota romahti jonnekin vähän matkan päähän Tertusta, niin että Terttu\nnäki vain hänen päänsä. Terttu kirkasi ja peitti kasvonsa.\n\n-- Lauri, Lauri! -- huudahti hän. -- Mikä sulle tuli? Satutitko itsesi?\n\n-- En vähääkään, -- vastasi Lauri alaalta, päätään kohottaen. --\nLuisuin aivan sievästi istuallani kalliota myöten ja täällä on\nhiekkapohja tie.\n\n-- Mennään jo pois! -- sanoi Terttu rukoilevalla ja säälin äänellä, ja\netsi paikkaa, mistä voisi laskeutua alas sinne, missä Lauri oli.\n\n-- Täältä pääsemmekin heti tielle, -- vastasi Lauri. -- Tule! -- lisäsi\nhän ja ojensi kätensä Terttua kohti. -- Minä autan sinut alas.\n\nTerttu astui likemmäksi ja melkein heittäytyi Laurin kaulaan, joka otti\nhänet tukevasti käsivarsilleen ja nosti hänet hiekkapohjaan maahan.\nOllessaan Laurin sylissä tunsi hän, kuinka tämän kasvot painautuivat\nhänen kaulaansa vasten ja vieno väristys kulki läpi hänen ruumiinsa.\n\n-- Kiitos! --- sanoi Terttu hiljaa, kun Lauri hellävaroin laski hänet\njaloilleen seisomaan.\n\n-- Ethän toki peljästynyt? -- kysyi Lauri suottaillen.\n\nTerttu ensin ei aikonut vastata mitään, mutta sitte pääsi hänen\nhuuliltaan melkein pahastuneella äänenpainolla:\n\n-- Vielä sinä kysyt?!\n\nJa hän alkoi nopeasti astua kylpyhuoneelle päin Laurin rientäessä hänen\nrinnallaan.\n\n-- Mennään jo oikein sukkelaan! -- sanoi hän. Mutta puheesta ei\ntahtonut tulla enää mitään. Eikä vaikeneminenkaan liioin rasittanut.\nKumpikin heistä oli ajatuksiinsa vajonnut.\n\nKun he olivat tulleet huvilan ovelle ja Lauri ojensi kätensä\nhyvästiksi, sanoi hän Tertulle:\n\n-- Muistuu mieleeni eräs lause Goethen romaanista \"Die\nWahlverwandtschaften\".\n\n-- Mikä se sitte on? -- kysyi Terttu, käsi Laurin kädessä.\n\n-- Tämä, vastasi Lauri: -- \"Semmoinen on rakkauden laita, että se\nyksinään luulee omaavansa oikeudet ja että sen tieltä kaikki muut\noikeudet saavat väistyä.\"\n\nOliko se anteeksi pyyntöä, itsensä puolustusta vai tunnustusta, --\nsiitä ei Terttu silloin ollut selvillä. Eikä taitanut olla Lauri\nitsekään.\n\nHe toivottivat toisilleen \"hyvää yötä\" ja menivät kukin kotiaan.\n\nJa tuo lause antoi heille molemmille ajatuksen aihetta vielä kauan,\nkauan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKolme vuorokautta kesti myrskyä, joka toi mukanaan taajoja\nsateenkuuroja. Ne olivat kovin ikäviä päiviä. Lauri ei käynyt\nkaupungissa ollenkaan. Terttu ja hän eivät tavanneet toisiaan niinä\nvuorokausina.\n\nVähitellen alkoi taivas seestyä, tuuli tyyntyi ja ihmiset alkoivat olla\nenemmän liikkeellä. Kun Terttu neljäntenä päivänä jälkeen puolisen tuli\nheidän huvilastaan alas maantielle, ajoi hänen ohitsensa ajuri, joka\nvei Belle Vue'hen päin erästä nuorta vaaleaveristä, punaposkista ja\nsirosti puettua naista. Tämä kääntyi, kun jo oli ajanut ohi, ja huusi:\n\n-- Terttu, päivää!\n\nTerttu tunsi silloin entisen koulutoverinsa, Helmi Leinikön ja\nhuiskautti hänelle päivänsuojallaan. Ajaja pysäytti ajurin, astui alas\nrattailta ja juoksi takaisin Terttua tervehtimään.\n\n-- Täälläkö sinä kesää vietät? -- kysyi iloisesti neiti Leinikkö,\nojentaen kätensä Tertulle.\n\n-- Täällä olen äidin kanssa, joka ottaa kylpyjä, -- vastasi Terttu. --\nEntä sinä, etsitkö asuntoa tänne jäädäksesi vai miksi ajelet?\n\n-- Olen matkalla Tukholmaan, -- vastasi toinen. -- Tulin juuri laivalla\nja läksin vähän kaupungille ajelemaan, kun laiva seisoo täällä parin\ntunnin ajan. Olenhan matkapuvussakin.\n\n-- Tavattoman viehättävä, -- sanoi Terttu, tietämättä mitä sanaa oikein\nkäyttäisi ja silmäillen entistä koulutoveriaan kiireestä kantapäähän.\n-- Mutta etkö tule sisään? -- lisäsi hän.\n\n-- Eihän nyt ole aikaa, -- sanoi toinen. -- Tule sinä ennemmin kanssani\najelemaan, minne ajuri vie!\n\n-- No, sama se! Äiti onkin lääkärin luona ja minulla ei ole mitään\ntekemistä, -- vastasi Terttu ja molemmat kiipesivät ajurin rattaille,\njoka hiljakseen lähti ajamaan Belle Vue'hen päin.\n\nTerttu ei ollut nähnyt Helmiä siitä saakka, kun he tyttökoulun\nlopettivat. Helmin koti oli Etelä-Hämeessä, jossa hänen isällään\noli maatila, mutta koulun kävi hän Helsingissä. Lähemmin ei Terttu\nentisen luokkatoverinsa kotioloja tuntenut eivätkä he olleet koulussa\nolleet kovin läheisiä ystävättäriäkään. Heidän luonteensa olivat\nolleet kovin erilaatuiset ja sen tautta ei heitä mitkään yhteiset\nharrastukset vetäneet likemmäksi toisiaan. Mutta Terttu muisti Helmin\nerittäin hyvin. Mikään lahjakas tyttö ei tämä ollut eikä lukukaan\nhäntä erikoisesti miellyttänyt. Hänen tavattoman iloinen luonteensa ja\nharvinainen ulkomuotonsa herättivät kuitenkin kaikkien huomion. Niin\nreipasta ja elämänhaluista tyttöä oli tuskin koko koulussa. Ja nämä\nominaisuudet loistivat nuoren tytön koko olemuksesta. Vaaleat hiukset,\njotka kiemuroina valuivat hänen olkapäilleen, kehystäen hänen terveyttä\nuhkuvat verevät kasvonsa, joissa huomattavimpina olivat suuret\nmustikkasiniset, kirkkaan loistavat, vaikka hieman teräväkatseiset\nsilmät ja melkein verta tiukkuvat, pulleat huulet, joiden lomista\nkaksi kaunista valkoista ylähammasta pilkisti esille, antoivat hänen\nkasvoilleen hiukan nukkemaisen näön. Kaunis vain ei ollut hänellä\nylähuuli, joka oli liiaksi ulkoneva, ja siitä syystä, varsinkin hänen\npuhuessaan, ilmekään suupielissä ei ollut kaunis. Mutta sen kuitenkin\nmelkein unhotti hänen vartalonsa ja veikeän käytöksensä takia, jotka\nvastustamattomasti lumosivat miesten mielen, Lisäksi hänellä oli\ntavattoman pieni ja siro käsi, jonka hipiä oli lienteä kuin silkki.\n\nTässä kuvassa, joka oli jäänyt Tertun muistiin, oli nyt muuttunut\noikeastaan vain Helmin hiuslaite, mutta sekään, vaikka muodinmukainen\noli, ei suuresti rikkonut nukkemaista yleisvaikutusta hänen\nkasvoissaan. Veikeästi toisella korvalla oleva hattu, josta riippui\nsuuri tumma viinirypäleterttu, ja eri värivivahduksissa läikehtivä\nmatkapäällyskaapu tekivät hänet todellakin viehättäväksi, niinkuin\nTerttu hänelle sanoi.\n\n-- Mitä sinä Tukholmaan matkustat? -- kysyi Terttu, kun he olivat\nlähteneet ajamaan.\n\n-- Muuten vain -- huvittelemaan, -- vastasi Helmi.\n\n-- Ja ihan yksin? -- uteli Terttu edelleen.\n\n-- Ainahan sitä matkalla tuttavia saa, -- huomautti Helmi, veitikka\nsilmännurkassa.\n\n-- Hyvänen aika! -- osasi Terttu vain siihen sanoa. -- En minä vain\nniin uskaltaisi.\n\n-- Kukas minut söisi?! -- nauroi Helmi siihen.\n\n-- Kuule! Mitä sinä olet tehnyt siitä saakka, kun koulusta pääsimme? --\nkysyi Terttu taas.\n\n-- En mitään. Tahi -- huvitellut vain. Mitäs varten elämme, ell'emme\nhuvitellaksemme? -- lasketteli Helmi sanojaan nopeasti ja iloisesti.\n-- Elämmehän vain yhden kerran. Hetkestä on siis otettava vaari, että\nkuollessamme voimme sanoa nauttineemme elämästä.\n\n-- Sekö sinun mielestäsi sitte on elämän tarkoitus? -- kysyi Terttu,\nkatsoen pitkään Helmiin.\n\n-- Se, -- vastasi tämä vilpittömästi, lyöden kuin vasaralla naulaan.\n\nTerttu loi vain silmänsä syrjään ja oli hetkisen vaiti. Sitte sanoi hän:\n\n-- Sinullahan oli sievä lauluääni ja soittelit pianoakin ennen. Etkö\nole sillä alalla koettanut jotakin tehdä?\n\n-- Olen -- vähän kumpaakin harjoitellut, vaan ei siitä vielä ainakaan\nole mitään kokonaista tullut, -- selitti Helmi ja kysäisi samalla: --\nKenen huvila tuo?\n\n-- En tiedä. Se on \"Elviira\" nimeltään ja siinä asuu venäläisiä\nkesävieraita, -- vastasi Terttu.\n\n-- Eikös täällä ole hauskoja kesävieraita, -- herroja? -- kysyi Helmi.\n\n-- Miten mistäkin. Minä en ole semmoisia etsinyt, -- vastasi Terttu.\n\n-- Mutta ehkä löytänyt jonkun etsimättä? Kuule! Oletko jo kihloissa\ntaikka ehkä naimisissakin? -- kysyi Helmi edelleen.\n\n-- En kumpaakaan, -- sanoi Terttu.\n\n-- Se on hyvä. Sen kyllä ehtii vielä, sen naimisjutun, -- laverteli\nHelmi.\n\nSamalla katsoi hän kelloaan. He olivat tulleet Belle-Vue'n lähelle ja\najuri kysyi, oliko käännyttävä takaisin.\n\n-- Tässäkö kaikki? Eipä täällä ollut paljon nähtävää. Käännytään pois\nvain! -- vastasi Helmi.\n\n-- Sinulla kun on noin edullinen ulkomuoto... -- alkoi Terttu, kääntyen\nHelmiin päin.\n\n-- Kiitos ystävällisyydestäsi! -- keskeytti tämä.\n\n-- ... Ja osaat soittaa ja laulaa, -- jatkoi Terttu keskeytymisestä\nvälittämättä, -- sinun pitäisi antautua näyttämötaiteen tahi oikeammin\noopperan palvelukseen.\n\n-- Johan nyt! Niin suuria minä en haaveksi, -- tokaisi Helmi.\n\n-- Sehän olisi ainakin jokin järkevä elämän tehtävä, -- sanoi Terttu.\n\n-- Kun Jumala minulle on niin vähän järkeä antanut, etten kaipaa mitään\nelämän tehtävää! -- tuli taaskin vuolaana virtana puhe Helmin huulilta.\n-- Minä raukka elän vain päivästä päivään, -- hypin kuin heinäsirkka,\n-- lisäsi hän nauraen.\n\n-- Voi, voi, sinun virsiäsi! -- oli kaikki, mitä Terttu siihen sai\nsanotuksi.\n\n-- Minnekä sitä ajetaan? -- kysyi ajuri.\n\n-- Laivalle takaisin, -- vastasi Helmi. -- Minnekäs sinun on mentävä?\n-- kysyi hän sitte Tertulta.\n\n-- Minä jätän sinut heti paikalla tuossa lääkärin rakennuksen kohdalla\nja menen äitiäni noutamaan, -- vastasi Terttu.\n\n-- Hyvä on, -- vastasi Helmi ja lisäsi: -- En minä viitsisi täällä\ntuntiakaan asua. Täällä näyttää niin surmaavan ikävältä.\n\nTerttu pysäytti ajurin.\n\n-- Hyvästi nyt sitte, Helmi, ja onnea matkallesi! -- sanoi Terttu,\npuristaen hänen kättään hyvästiksi.\n\n-- Toivota edes paljon huvia! -- sanoi Helmi. -- Hyvästi! Hyvästi!\n\n-- Voinhan senkin, -- sanoi Terttu.\n\n-- Ai, paljon terveisiä äidillesi! -- huusi Helmi, kääntyen vielä\nrattailla. Ja huiskauttaen kättään istuutui hän mukavammin paikalleen,\najurin napsauttaessa hevostaan piiskalla.\n\nTerttu tapasi äitinsä, joka jo oli käynyt lääkärin luona, ja kertoi,\nkenen oli nähnyt ja minkä vaikutuksen Helmi häneen oli tehnyt.\n\n-- Hän osaa ainakin elää, -- sanoi rouva Alanne tyttärelleen.\n\nTerttu ei vastannut mitään. Hän muisti Laurin kertomat sanat\nverenheimolaisuudesta ja löysi sitä jossakin määrin äidistään ja\nHelmistä. Samalla hän taas muisti Laurin itsensä ja kummasteli, ettei\nhän vielä ollut ilmestynyt heidän seuraansa. Olihan kulunut kokonaista\nkolme vuorokautta heidän viime yhdessä olostaan. Eikähän ilmakaan enää\nollut esteenä hänen tulolleen. Olisikohan hän sairastunut vai missä oli\nsyy?\n\nJa Tertun levottomuus kasvoi, kun Lauria ei vielä iltasellakaan\nnäkynyt. Rouva Alanne sen huomasi ja illallista syödessä he molemmat\nlausuivat arvelujaan Laurin poisjäämisestä, punniten syitä ja\nvastasyitä.\n\n-- Eihän teidän välillänne sitte mitään liene tapahtunut? -- kysyi\nrouva Alanne vihdoin.\n\n-- Mitäs sitä olisi voinut tapahtua, -- sanoi Terttu, katsellen\nmiettiväisenä merelle.\n\n-- Tahi eihän hän liene jostakin loukkaantunut? -- lausui äiti edelleen.\n\n-- En minä ainakaan mitään syytä tiedä, -- vastasi Terttu rypistäen\nsilmäkulmiaan.\n\n-- Hm! -- oli siihen sitte rouva Alanteen ihmettelevä vastaus.\n\n-- Ei puhuta siitä nyt enää! -- sanoi Terttu ja alkoi katsella\nympärilleen.\n\n-- Ei puhuta sitte!\n\nMelkein ääneti istuivat he huoneensa parvekkeella tunnin ajan ennenkuin\npanivat maata. Äiti kuuli, että Terttu ei nukkunut pitkään aikaan.\n\nKun palvelijatar seuraavana aamuna tuli sisään, oli tarjottimella\nTertulle kirje, joka oli tullut kaupungin postissa. Hän ei tuntenut\nkäsialaa, sillä Lauri ei ollut hänelle koskaan vielä kirjoittanut,\nmutta hänen sydämensä aavisti, että se oli häneltä ja hän repäsi\nyhdellä tempauksella toisen reunan kuoresta pois.\n\n-- Keltä se on? -- kysyi rouva Alanne.\n\nTerttu ei vastannut mitään, mutta rouva Alanne huomasi hänen\nkalpenevan, kun hän aukaisi kirjeen ja itsekseen luki sen niin\nnopeasti, että hänen silmänsä näyttivät melkein ahmaisevan sen\nsisällyksen. Lauri kirjoitti:\n\n    \"Hyvä Terttu!\n\n    Ymmärrät varmaan, miksi en näinä päivinä ole voinut käydä\n    kaupungissa, ja varmaan et minua ole odottanutkaan, mutta suonet\n    minulle anteeksi, että näin kirjeessä ilmoitan Sinulle täytyväni\n    äkkipikaa lähteä pois täältä joksikin aikaa. Syyn lähtööni saanet\n    tuonnempana tietää. Ehkä tapaan teidät täällä vielä syksymmällä.\n    Toivon, että tätikin suo minulle anteeksi, etten ennen lähtöäni\n    voinut käydä luonanne hyvästillä kiittämässä teitä kaikesta\n    minulle osoittamastanne ystävällisyydestä.\n\n    Parhaimmat terveiseni tädille ja Sinulle.\n\n    Ystävällisin tuntein\n\n                                                  Lauri H.\"\n\nTerttu viskasi tämän kirjeen, joka oli nopealla käsialalla kirjoitettu,\näitinsä eteen ja meni väräjävin hermoin ulos parvekkeelle, sanaakaan\nsanomatta. Hän oli kuin mykistynyt tuijottaessaan alas tielle, kun äiti\nmuutaman minuutin perästä tuli.\n\n-- Sehän on todellakin kummallista, -- alkoi rouva Alanne puhua, kun\nhe istuutuivat pöydän ääreen, hän sohvaan ja Terttu vastapäätä häntä\ntuolille.\n\nTerttu vain oli vaiti, joi ja söi haluttomasti eikä katsonut äitiinsä\nlainkaan.\n\n-- Olisikohan häneltä rahat loppuneet täällä kauemmin oleskellakseen\nvai mikä ihme...?! -- mietiskeli taas äiti ääneen.\n\n-- Mitä sinä nyt viitsit tuosta puhua?! -- sanoi Terttu vihdoin\npahastuneena. -- Jokainen tekee niinkuin tahtoo.\n\n-- Tietysti, tietysti, -- myönteli äiti. -- Ja kun meni, niin menköön!\nEihän hän meille sen läheisempi ollut.\n\n-- Juo nyt, äiti, niin mennään sitte ulos! -- kiirehti Terttu, sillä\nhän tahtoi kuitenkin jollakin lailla mieltään rauhoittaa.\n\n-- Tiedäthän, etten minä niin pian valmistu, -- sanoi rouva Alanne. --\nMene sinä yksin edeltä, jos tahdot, ja odota minua kasinon edustalla.\n\nTerttu oli lopettanut ja päätti lähteä ulos, niinkuin äiti kehoitti.\nKun hän katsoi ulos ikkunasta, näki hän rouva Bondénin kulkevan sivu.\nSilloin heitti hän nopeasti päällysviittansa hartioilleen, otti\npäivänsuojansa ja sanoi äidilleen:\n\n-- Minä odotan sinua sitte siellä.\n\nTerttu astui nopeasti portaita ja melkein juoksi mäkeä alas, tiellä\nriennättäen askeleitaan ehättääkseen rouva Bondénin, joka kulki\nkasinolle päin. Hän ajatteli, että ehkäpä tämä tiesi Laurista jotakin\nmuuta.\n\nJa tuskin oli Terttu häntä ehtinyt tervehtiä, kun rouva Bondén tokaisi\nhänelle vasten silmiä:\n\n-- No, ja maisteri Honkasalo taisi matkustaa pois?!\n\n-- Tiedättekö tekin sen jo, rouva Bondén? -- kysäsi Terttu koettaen\nolla välinpitämätön.\n\n-- En tiedä muuta kuin sen, että näin hänet eilen satamassa, kun \"v.\nDöbeln\" tuli, joka oli matkalla Tukholmaan, -- selitti rouva Bondén. --\nSitte näin hänen ottavan ajurin ja kiireesti ajavan Hangon kylään päin.\nVeljeni sanoi hänet sitte taas nähneensä satamassa, kun \"v. Döbeln\"\nlähti.\n\nTerttu tunsi jo rouva Bondénin ensimäisistä sanoista punastuvansa\nkorviaan myöten ja levähytti auki päivän suojansa, jolla koetti\nmahdollisimman paljon peittää häneltä kasvojaan.\n\n-- Vai niin! -- sai Terttu vain sanotuksi ja hän tunsi, kuinka hänen\nkurkkuaan kouristi.\n\n-- Ettekö te sitte tietäneet hänen lähdöstään mitään? -- kummasteli\nrouva Bondén.\n\n-- Kyllä, -- ilmoittihan hän, -- sokelsi Terttu, tietämättä oikein,\nkuinka nyt puhuisi.\n\n-- Varmaan tekee hän sitte vain pienen huvimatkan, -- sanoi rouva\nBondén, joka näytti olevan kiireissään, ja kysäsi samalla: -- Entä\nrouva Alanne? Kuinka hän jaksaa?\n\n-- Kiitoksia, -- kyllä äiti taas on parempi, -- vastasi Terttu ja oli\niloinen, kun rouva Bondén ojensi hänelle kätensä hyvästiksi.\n\nSalaman nopeudella kulkivat Tertun aivoissa ajatusyhtymät: Helmi --\nTukholma -- v. Döbeln -- Lauri -- Tukholma. Ja hän istuutui melkein\nherpaantuneena juurakkotuolille kasinon edustalle, sulki päivänsuojansa\nja veteli sillä puoliympyrää edestakaisin tuolinsa eteen, tuijottaen\nmaahan. Hän ei tahtonut mitenkään saada ajatuksiaan juoksemaan selvää\ntolaa. Hän etsi syytä Laurin lähtöön. Oliko hän ehkä sittenkin jollakin\nlailla käyttäytynyt niin, että Lauri kaikkosi hänen luotaan? Hän\nmuisti, mitä tapahtui sinä myrskyisenä iltana kallionkielekkeellä.\nHän muisti, että oli rentonaan heittäytynyt Laurin käsivarsille, kun\nLauri auttoi häntä alas. Luuliko Lauri ehkä --? Ehkä hän sai väärän\nkäsityksen? Mutta sehän oli niin välitön, niin viaton, niin vilpitön\nteko. Hänhän oli peljännyt, kun Lauri putosi, ja antoi sitte vain\nLaurin auttaa itseään alas. Ja silloin oli Lauri painanut suudelman\nhänen kaulaansa. Hän siis ehkä sittenkin otaksui enemmän, kuin oli\ntarkoitus. Sekö siitä sitte oli seuraus heidän kävelystään, jonka\nkuluessa he niin paljon olivat puhelleet?! Sekö sitte oli seuraus, kun\nhe tulivat tuohon läheiseen kosketukseen ja tunteet, vaikka vain senkin\nverran, ilmaisivat, mitä sydänten pohjalla piili?!\n\nTerttu ei ollut huomannutkaan, kun hänen äitinsä astui hänen luokseen.\nJa melkein mahdotonta oli rouva Alanteen saada tytärtänsä puhumaan, kun\nhe läksivät tavalliselle aamukävelylleen. Terttu olikin ensin aikonut\nolla äidilleen mitään sanomatta, että oli puhutellut rouva Bondénia\nja kuullut häneltä Laurin nähtävästi matkustaneen Tukholmaan. Lopulta\nhän päätti kertoa kuulemansa äidilleenkin, sillä hän tiesi äitinsä\nkuitenkin saavan tietää sen rouva Bondénilta, kun hänet tapaisi.\n\nRouva Alannekin hämmästyi kuullessaan Laurin matkasta niin, että löi\nkätensä yhteen, pysähtyi ja sanoi:\n\n-- Ei, mutta --! Onkohan se totta?\n\n-- Miks'ei se olisi mahdollista?! -- sanoi Terttu.\n\n-- Mahdollista kyllä, mutta sitä en olisi _häneltä_ odottanut, --\nihmetteli rouva Alanne edelleen, joka myöskin, Tertun kertomusten\nnojalla, sovitti Helmin ja Laurin matkat yhteen.\n\n-- Ehkä he olivat tuttuja ennestään, ehkäpä, -- -- mutta Terttu ei\nlopettanut lausettaan arveluineen.\n\n-- Olisihan Lauri edes joskus tullut hänen nimensä maininneeksi, jos\nniin olisi ollut, -- jatkoi rouva Alanne.\n\n-- Päinvastoin, äiti, jos heidän välillään jotakin oli, -- lausui\nTerttu mielipiteensä.\n\n-- Ai, mutta nyt minä muistan. Puhuihan Lauri kerran, että hänen\npitäisi tutkimuksiaan varten käväistä täältä Tukholman kirjastoissa\nlukemassa, -- kääntyi rouva Alanne tyttärensä puoleen.\n\n-- Minä en sitä kuullut häneltä; kyllä sinä erehdyt, äiti, -- sanoi\nTerttu.\n\n-- En, en, en, muistan ihan varmaan, -- vakuutti rouva Alanne\naivan kuin rauhoittaakseen Terttua ja saadakseen hänen ajatuksensa\nkäännetyiksi kalvavasta epäluulosta.\n\n-- Olkoon kuinka tahansa, mutta niin on asianlaita, -- sanoi Terttu. --\nJa nyt pyydän, äiti, ettei puhuta siitä koskaan enää puolta sanaakaan.\nHän on mennyt ja sillä hyvä.\n\n-- No, no, kuinka vain tahdot, -- vakuutti rouva Alanne, -- ei puhuta\nsitte.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPari viikkoa kului sitte tavallista entistä elämää, -- harmaata,\nyksitoikkoista. Rouva Alanne oli jo lopettanut määrätyt kylpynsä, mutta\nheillä oli ollut ollut aikomus viipyä Hangossa vielä syyskuun alkuun,\njotta äiti saisi levätä ja voimistua täydellisesti. Tuli kuitenkin\nmuutamia sateisia päiviä ja kun Tertun mieli edelleen oli myrtynyt,\nsanoi hänen äitinsä hänelle:\n\n-- Mitä me täällä enää teemme; parasta on palata kotia Helsinkiin.\n\n-- Kuinka tahdot, -- sanoi Terttu. -- Isäkään ei enää tahdo käydä\ntäällä.\n\nMuutaman päivän perästä he olivat valmiit lähtemään ja he palasivat\nlaivalla, niinkuin olivat tulleetkin. Kun \"Torneå\"-laiva Hangon\nsatamasta kääntyi Helsinkiin, istui Terttu äitinsä vieressä\nperäkannella ja katseli kuinka potkuri muodosti laivan jälkeen pitkän\nkuohuvan tien, johon kalalokit iskivät alas sieppaamaan nokkaansa\nlaivasta mereen viskattuja tähteitä. Ja kun laiva oli tullut ulommaksi\nmerelle ja oli kasinon ja kylpylän kohdalla, vilkasi Terttu kerran\nsinnepäin, mutta käänsi kohta kasvonsa pois ja äiti huomasi, että hänen\nsilmäripsissään riippui kyynel. Samalla alkoi savutorvesta kohota\npaksu musta savu, jonka tuuli painoi alas vettä kohti, ja aivan kuin\nsuruharso levisi laivan ja mantereen välille.\n\nSitte tuli syksy, surullinen, onneton syksy. Isä oli tullut kovin\nsynkkämieliseksi ja lokakuussa päätti hän ampumalla päivänsä. Syy\noli jäänyt Tertulle salaisuudeksi. Hän aavisti kuitenkin, että\nhänen vanhempainsa avioliitto ei ollut koskaan ollut onnellinen,\nmutta missä perussyy oli, sitä hän ei tietänyt. Isä, joka oli kovin\nvakavaluontoinen ja jonka luonnon Terttu oli saanut periä, oli varmaan\nkantanut sydämessään jotakin kalvavaa surua, joka vihdoin kävi\nhänelle ylivoimaiseksi. Lääkärit selittivät, tavallisuuden mukaan,\nettä asessori Alanteen oli vallannut äkillinen mielenhäiriö. Isän\nraha-asiat olivat kyllä olleet huonot, mutta hänen henkivakuutuksellaan\nselviytyivät he pulasta, äidin saadessa kohtalaisen ylimääräisenkin\neläkkeen.\n\nSellaisissa suruissa ja huolissa oli kulunut talvi. Kesän he viettivät\nsen jälkeen Ruovedellä.\n\n\n\n\nV.\n\n\nNäissä muistoissa, jotka toinen toisensa perästä kiitivät Tertun\naivoissa, istui hän salin sohvan nurkassa noin neljännestunnin ajan,\nkun Toini tuli äidin huoneesta häntä puhuttelemaan.\n\n-- No, mitä sinä täällä mietit? -- kysyi Toini ja tarttui Terttua\nkädestä, joka lepäsi sohvan kädennojalla.\n\n-- Kaikellaista, -- vastasi Terttu ja pyyhkäsi kädellään ylös\nyli otsansa aivan kuin huitaisten pois nuo muistot päästään kuin\ntungettelevan kärpäsen.\n\n-- Äitisihän näyttää kovin virkeältä tänään ja on niin iloinen,\nettä olette saaneet vuokralaisen, -- lohdutteli Toini hyväilevällä\näänellään. -- Sinun pitää myöskin olla iloinen ja tyytyväinen, --\nlisäsi hän.\n\n-- Olenhan minä, -- sanoi Terttu, joka oli noussut ja kiertänyt kätensä\nToinin vyötäisille.\n\nJa he kävelivät muutaman kerran edestakaisin nurkasta nurkkaan. Silloin\nsoi eteisen kello ja Hilma tuli ovea aukaisemaan.\n\n-- Se on tohtori varmaankin, ellei jo, -- -- sanoi Terttu, keskeyttäen\nlauseensa.\n\n-- Kyllä se on hän. Hän uhkasi tulla tähän aikaan, -- jatkoi Toini.\n\nSamassa kuului eteisestä, Hilman avatessa ovea, reippaasti lausuttu:\n\n-- Päivää!\n\n-- Enkö sanonut, -- huomautti Toini.\n\n-- Kuulee jo äänestä, että se on meidän herttainen tohtorimme, -- sanoi\nTerttu seisoen salin ovella.\n\nSisään astui, paiskaten Tertulle ja Toinille voimakkaasti kättä,\nkookas, noin kolmenkymmenenviiden vuoden vanha mies, jonka kasvot\nnäyttivät todellakin niin herttaisen avonaisilta, että luuli niissä\nnäkevänsä sanat: \"Lukekaa tästä, tässä näette kaikki!\" Muuten oli\nvaikea sanoa, mitkä niissä kasvoissa olivat omituisimpia piirteitä,\nsillä ystävällisyyden leima poisti niistä loistollaan kaikki\nerikoisilmeet. Etupäässä astui näkyviin kuitenkin suu terveine\nhampaineen ja se hyvänluontoinen hymy, joka aina seurasi siitä lähtevää\npuhetta. Nenä oli paksu ja voimakas ja sen alla riippuivat tuuheat\nvaaleanruskeat viikset, joita tohtori välistä pyyhkäisi ylöspäin\nkätensä selkäpuolella. Silmät vivahtivat myöskin ruskeilta, mutta\nlähempää katsottuina oli niissä silmäterän ympärillä epämääräinen\nsinisen vihertävä väri. Niiden katse oli kuitenkin suora ja avonainen,\nmutta kovin tutkiva ja toiseen syventyvä, kun tohtori katsoi potilaansa\nsilmiin. Otsa oli valoisan kirkas.\n\n-- Täällä tietysti voidaan hyvin? -- sanoi tohtori Aulanko, istuutuen\nlähimäiseen nojatuoliin sohvapöydän luo ja luoden katseensa sekä\nTerttuun että Toiniin.\n\n-- Niinhän Toini väittää, -- vastasi Terttu.\n\n-- Semmoinen on rouva Alanteen omakin tunne, -- lisäsi Toini.\n\n-- Enkö minä sanonut, -- rohkaisi tohtori Aulanko, -- että parempaan\npäin tässä on käännyttävä.\n\n-- Kyllä tohtori saa tulla, -- kuului rouva Alanteen ääni viereisestä\nhuoneesta.\n\n-- Minä vain kutsua odotinkin, -- sanoi tohtori, ponnahtaen ylös\ntuoliltaan. -- No? -- kuului sitte vain hänen astuessaan toiseen\nhuoneeseen.\n\nToini seurasi häntä sinne.\n\nSillä välin meni Terttu Laurille vuokrattuun huoneeseen ja loi vielä\nkerran silmäyksen ympärilleen, oliko kaikki niinkuin piti olla.\nAjatukset risteilivät hänen päässään niin, ettei hän tietänyt, kuinka\nkäyttäytyä. Kuinka tulikaan Lauri heille asumaan sen jälkeen kuin he\nsillä lailla olivat eronneet Hangossa?! Ja kuinka oli meneteltävä, jos\ntulisi puhe hänen pikaisesta lähdöstään sieltä? Ehkä oli parasta olla\nlainkaan kajoamatta noihin entisiin muistoihin, olla kuin vieras, olla\nkuin aivan toinen, uusi ihminen. Hänhän oli jo niin rauhoittunut ja nyt\nalkoivat tunteet kuohua hänessä jälleen.\n\nKummallista oli kuitenkin, että Lauri oli tullut huonetta vuokraamaan\naivan kuin ei mitään olisi tapahtunut heidän välillään sitä ennen. Kuka\ntietää, ehkä kaikki sittenkin oli erehdys, ettei mitään semmoista ollut\nollutkaan, jota hän oli kuvitellut rouva Bondénin kertomusten johdosta.\nKuka tietää, ehk'ei Lauri ollenkaan ollut matkustanutkaan Tukholmaan.\nHänhän silloin kirjeessään lupasi toiste selittää syyn poislähtöönsä.\nEhkä hän sen nyt sitte selittääkin, jahka saapuu. Turhahan on näin\nedeltäkäsin antaa tunteilleen valtaa.\n\nJa Terttu palasi taas saliin. Sinne tuli myöskin kohta tohtori Aulanko,\njolla oli määräys käsissään. Hän istuutui kirjoituspöydän ääreen ja\nsanoi samassa Tertulle:\n\n-- Äidiltänne ovat tipat lopussa. Mutta minä uudistan vain tämän\nentisen määräykseni.\n\n-- Strofantiako? -- kysyi Terttu.\n\n-- Juuri sitä, -- sanoi tohtori. -- Sehän se tepsii. -- Ja hän huo'ahti\nkirjoitettuaan uusimismääräyksen ja pannen kynän pois.\n\n-- Onkos teidän mielestänne, tohtori, äiti parempi? -- kysyi Terttu\npuoliääneen.\n\nTohtori kääntyi tuolillaan ja hypitteli nopeasti toista polveaan,\nsanoessaan:\n\n-- Siihen kysymykseen on helppo vastata. On, -- parempi kuin viime\nkerralla täällä käydessäni.\n\n-- Mutta ylimalkaan hänen tilansa? -- uteli Terttu. -- Tahtoisin oikein\ntietää.\n\nSamassa oli tohtori kääntynyt ja huomannut kirjoituspöydän hyllyn alla\nnurkassa pienehkön pullon, jonka hän sieppasi käteensä. Nimikelapulla\noli pääkallo ja sen alla kaksi luuta ristissä sekä kirjoitus:\n\"Kloroformia\".\n\n-- Mistä tämä on? Mitä te tällä teette? -- kysyi hän, katsoen\ntutkivasti Terttuun. Hän oli samalla tyytyväinen, ettei tarvinnut\nvastata Tertun viimeiseen kysymykseen.\n\n-- Sehän on teidän itsenne minulle hankkima, tohtori, -- sanoi Terttu.\n-- Ettekö muista? Kaksi vuotta sitte, kun pikku kanarialintuni oli\nnukutettava.\n\n-- Se on totta. Ja te olette säilyttänyt tämän siitä asti?\n\n-- Olen -- muistona.\n\n-- Enpäs minä ole tätä muistoa pöydällänne ennen nähnyt.\n\n-- Se on ollutkin pöytäni laatikossa. Äsken otin sen esille ihan\najatuksissani, kun kirjoitin erästä kirjettä.\n\n-- Parasta olisi kaataa sisällys pois.\n\n-- Eihän siitä toki ihminen voine iäksi nukkua? -- kysyi Terttu. --\n\n-- Eipä tiedä, -- vastasi tohtori leikillisesti; -- joka tapauksessa --\npankaa muistonne pöytälaatikkoon takaisin!\n\n-- Sen teen teidän nähden, -- sanoi Terttu ja pani pullon\nkirjoituspöytänsä laatikkoon, vetäen joitakin papereita sen peitoksi.\n\nSamassa tuli Toini viereisestä huoneesta ja sanoi Tertulle, että hän\nmenisi äitinsä puheille. Toini käytti tätä tilaisuutta hyväkseen ja\nkysyi tohtorilta:\n\n-- Kuinkas on tänään, Kaarlo?\n\nVieraiden läsnä ollessa he eivät sinutelleet toisiaan, mutta näin\nkyllä. Toini ei ollut Tertullekaan vielä puhunut mitään, että hän oli\nkihloissa tohtori Aulangon kanssa.. He olivat jo pari vuotta tunteneet\ntoisensa ja heidän luonteensa olivat lähentäneet heitä niin, että\ntohtori Aulanko muutama viikko sitte oli pyytänyt Toinia vaimokseen.\nJostakin syystä he vielä pitivät välinsä salassa.\n\nToinin kysymykseen Aulanko vastasi nipistämällä kokoon vasenta\nsilmäänsä ja pyörittämällä päätään.\n\n-- Siis huonosti? -- kysyi Toini.\n\n-- Jalat ovat koko lailla turvoksissa. Sydämellä on kova työ. Jumala\ntietää, kuinka kauan se jaksaa jyskyttää, -- vastasi Aulanko hiljakseen.\n\nTerttu palasi ja kysyi äitinsä puolesta, saisiko keittää kahvia\ntohtorille. Tämä kieltäytyi muitten tehtävien tähden ja alkoi\nhyvästellä. Hän poikkesi vielä rouva Alanteenkin huoneeseen ja sitte\nsieltä palatessaan sekä salin kautta eteiseen mennessään sanoi:\n\n-- Jos tarvitaan, olen valmis millä hetkellä tahansa tulemaan -- yöllä\ntahi päivällä. Näkemiin siis!\n\nJa tuota pikaa heitti hän päällystakin päälleen ja poistui.\n\n-- Me nyt sitte ainakin juomme kahvia, -- sanoi Terttu ja lähti\nruokasaliin sitä hommaamaan.\n\n-- Minulle se on turha, -- esteli Toini.\n\n-- Tuleehan meille vuokralainen kohta, -- huomautti Terttu\nruokasalista. -- Se on häntäkin varten.\n\n-- No, se on toista, -- vastasi Toini ja meni jälleen rouva Alanteen\nluo.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nOli kulunut tunnin aika, kun Lauri saapui. Kun hän oli peseytynyt ja\npukeutunut toisiin vaatteisiin, pyysi Terttu hänet ruokasaliin kahvia\njuomaan Toinin ja hänen seurassaan.\n\n-- Enkös minä saa ensin mennä tätiä tervehtimään? -- kysyi Lauri.\n\n-- Minä kysyn, -- sanoi Terttu.\n\nSamassa tuli Toini häntä vastaan rouva Alanteen huoneesta. Terttu\ntarttui häntä kädestä ja vei Laurin luo, esittäen heidät toisilleen.\n\n-- Odotetaan silmänräpäys, -- sanoi Terttu Toinille. -- Lauri tahtoo\nensin käydä äitiä tervehtimässä.\n\n-- Rouva Alanne käski ensin juomaan kahvia ja pyytää maisteri\nHonkasaloa sitte tulemaan hänen luokseen, -- sanoi Toini.\n\n-- Tehkäämme niin sitte, -- sanoivat Terttu ja Lauri melkein yhteen\nääneen ja naurahtivat tämän lystin yhteen sattuman johdosta.\n\nTerttu vei heidät ruokasaliin ja istutti Toinin ja Laurin vastakkain,\nkäyden itse toiseen päähän pöytää hoitamaan kahvin kaatoa. Hilma toi\nkiiltävän kuparipannun pöytään ja peitti sen kauniilla koruompeluisella\nkahvipannun myssyllä. Sill'aikaa kuin Terttu antoi kahvin hiukan\n\"seistä\", kertoi Lauri matkastaan.\n\nHän tuli suoraa päätä Oulusta, jonne oli tullut hevoskyydillä kotoaan.\nOli ollut vanhempainsa luona koko heinä- ja elokuun. Ei ollut kotona\nkäynyt kokonaiseen vuoteen.\n\n-- Missäs viime talven olit? -- kysyi sitte Terttu, ja alkoi kaataa\nkahvia kuppeihin, jotka ojensi Toinille ja Laurille.\n\n-- Berlinissä -- väitöskirjaani valmistelemassa, -- vastasi Lauri.\nSieltähän pääainekset olivat koottavat väitöskirjani ensimäistä,\nhistoriallista osaa varten.\n\n-- Mikä sillä on tarkoitus, jos rohkenen näin oppimattomana kysyä? --\nsanoi Terttu hiukan ujosti.\n\n-- Sillä, -- historiallisella osalla, -- on tarkoitus selittää Goethen\n\"Die Wahlverwandtschaften\" romaanin synty, -- sanoakseni yhdellä sanalla\nkaikki, -- lausui Lauri.\n\n-- Aa! -- sanoi vain Terttu ja ojensi sokerirasian ja vehnäiskorin\nvuoroon Toinille, vuoroon Laurille.\n\n-- Sen osan korrehtuuriarkin voin jo antaa Tertulle luettaviksi, jos\nse huvittaa, -- sanoi Lauri.\n\n-- Kyllä, vastasi Terttu. -- Olenhan nyt lukenut itse romaaninkin, --\nlisäsi hän, pannen erikoisen painon \"nyt\" sanalle.\n\n-- Niinkö?! No, sittehän voimme siitä paljonkin keskustella, -- sanoi\nLauri hilpeästi.\n\n-- Olikos vielä mitään uusia historiallisia aineksia löydettävissä? --\nkysyi Toini vaatimattomasti lempeällä äänellään Laurilta. -- Kerrotaan,\nettä Goethe on jo niin läpeensä tutkittu, että tunnetaan kaikki hänen\npesulaskunsakin, -- lisäsi hän vielä.\n\n-- Se on totta. Mitään varsinaista uutta sitä osaa varten en\nodottanutkaan löytäväni. Mutta kaikki vanhakin oli minulle\nvälttämätöntä tätä tutkimustani varten ja sen sain parhaiten Saksasta,\ntietysti, -- selitti Lauri.\n\n-- Sen sijaan kai tulee olemaan paljon mielenkiintoista väitöskirjan\nmuissa osissa? -- jatkoi Terttu.\n\n-- Saadaan nähdä, -- sanoi Lauri. -- Olen ainakin parastani koettanut.\n\n-- Se on esteetillinen tutkimus? -- kysyi Toini.\n\n-- Niin, -- vastasi Lauri. -- Toinen osa on omistettu\nkaunotieteelliselle ja viimeinen, kolmas osa, sielutieteelliselle\nerittelylle.\n\n-- Se mahtaa todellakin olla mielenkiintoinen teos, -- sanoi jälleen\nToini.\n\n-- Minä luulen kyllä, että siveelliseltä kannalta katsottuna voi tuoda\nesiin paljonkin uutta Goethen puheena olevan romaanin suhteen, -- sanoi\nnyt Terttu, -- ainakin paljon ristiriitaisia mielipiteitä.\n\n-- Minun väitöskirjassani tuleekin olemaan kokonainen luku, jossa\nkäsitellään taiteen suhdetta moraaliin, -- selitti Lauri.\n\n-- Olen jostain lukenut, että romaania aikoinaan pidettiin monella\ntaholla aivan epäsiveellisenäkin, -- selitti vuorostaan Terttu.\n\n-- Se on totta sekin, -- innostui Lauri puhumaan. -- Ja juuri sitä\nkysymystä pohdin minäkin mainitsemassani luvussa.\n\n-- Mihin suuntaan? -- kysyi Toini.\n\n-- Samaa ai'oin kysyä minäkin, -- sanoi Terttu.\n\n-- Selitän tuon katsantokannan epäoikeutetuksi, -- vastasi Lauri.\n\n-- Minä alan todellakin uskoa, että tuosta väitöskirjasta tulee kovin\nmielenkiintoinen teos, -- huomautti Terttu.\n\n-- Siis ei Goethen romaani, sitä lukiessasi, ole antanut aihetta\nuskoon, että siitä voisi mitään väitöskirjaa kirjoittaa? -- kysyi Lauri.\n\n-- Sitä puolta en ole pystynyt edes huomioon ottamaan, mutta että se\ntodellakin antaa paljon ajattelemisen aihetta kelle tahansa, se on\nmielestäni varma, -- sanoi Terttu.\n\n-- Se on siis sinua miellyttänyt?\n\n-- Kyllä -- monessa suhteessa, vastasi Terttu.\n\n-- Esimerkiksi? -- uteli Lauri.\n\n-- Ensiksikin sen tyyli on aivan toisellainen, kuin nykyajan\nromaaninkirjoittajain, -- selitti Terttu. -- Siinä ei huomaa mitään\nhermostuneisuutta, niin sanoakseni. Sen kulku on kuin suuren, leveän,\nmahtavan virran, -- niin rauhallinen, mutta samalla kuitenkin niin\nmukaansa tempaava syvyydellään, johon kuvastuu koko avara maailma.\n\nLauri ihastui.\n\n-- Se oli komea, sattuva vertaus, -- sanoi hän ja oikein pyörähti\ntuolillaan.\n\n-- Mutta yksi vika siinä on minun mielestäni, -- sanoi Terttu.\n\n-- Se on hauska kuulla, -- katsoi Lauri uteliaana Terttuun.\n\n-- Vahinko, etten ole sitä lukenut, -- sanoi Toini, joka kuunteli\ntarkkaan.\n\n-- Se on se, että jokaisessa henkilössä tahi jokaisen henkilön takana\naina huomaa Goethen itsensä puhumassa, -- selitti Terttu edelleen.\n\n-- Goethen oma suuri personallinen leima! -- huudahti Lauri. -- Se ei\nole vika, vaan ansio.\n\n-- Esimerkiksi, kun se muurari pitää puheensa siinä perustuskiven\nlaskemistilaisuudessa, niin ihan joka sanasta tuntee Goethen ja aina\nvain Goethen, -- jatkoi Terttu. -- Olisihan siinä pitänyt olla edes\njotakin erikoisesti \"muurarimaista\", -- naurahti hän.\n\n-- Huomautuksesi on suorastaan nerokas, -- sanoi Lauri. -- Mutta tämä\ntyyli on juuri se, joka on vastakohta nykyajan realistiselle.\n\n-- Tahdoin vain sanoa, -- huomautti Terttu vaatimattomasti, -- ettei\nse ole luonteenomainen, etteivät eri henkilöt puhu _omalla_ tavallaan,\nvaan _tekijän_ tavalla.\n\n-- Ymmärrän varsin hyvin tarkoituksesi ja ihastuksella kuuntelen\narvosteluasi, -- sanoi Lauri.\n\n-- Herran tähden! Arvostelemaan minä en pysty. Se on vain vaatimaton\nmielipiteeni, -- sanoi Terttu, joutuen hieman hämille.\n\n-- Turha olla vaatimaton, -- ihastui Lauri taaskin. -- Kun nyt olet\nlausunut mielipiteesi, kuten tahdot arvostelusi nimitettäväksi,\ntuon teoksen muodollisesta puolesta, niin olen sanomattoman utelias\nkuulemaan, mitä sinulla vielä on sen sisällyksestä huomauttamista, --\ntiedusteli Lauri.\n\nSamalla kuului rouva Alanne ääntelevän huoneessaan. Toini hyppäsi\npaikaltaan ja juoksi sinne.\n\n-- Se ei ole niin helposti sanottu, -- vastasi Terttu. -- Se romaani on\nluettava moneen kertaan ennenkuin sen perille on oikein päässyt. Sitä\npaitsi minä en ole kypsynyt siitä mitään sanomaan.\n\n-- Kypsynyt? -- kysäsi Lauri kummastellen.\n\n-- Avioliittokysymyksiä voivat arvostella vain ne, jotka itse ovat tahi\novat olleet naimisissa. Ja avioliitostahan siinä suuressa määrin on\nkysymys, -- selitti Terttu.\n\n-- Rakkaudesta, -- väitti Lauri lievästi vastaan.\n\n-- Rakkaudesta avioliitossa, -- puolustihe Terttu.\n\n-- Myönnän, -- sanoi Lauri. -- Minun siis ei pitäisi siitä väitöskirjaa\nkirjoittaakaan, kun en ole enkä ole ollut naimisissa?\n\n-- Ei, -- vastasi Terttu.\n\n-- Sepä oli juttu! -- naurahti Lauri.\n\nNyt tuli Toini takaisin ja pyysi maisteri Honkasaloa tulemaan rouva\nAlanteen huoneeseen.\n\nLauri nousi ja Terttu seurasi häntä saliin.\n\nSalin ovesta näki Terttu, että Lauri astui vuoteen luo ja painoi suunsa\nrouva Alanteen hänelle ojentamalle kädelle. Kun Toinikin tuli saliin,\njäivät molemmat tytöt sinne siksi aikaa, kun Lauri oli rouva Alanteen\nhuoneessa. Toini istuutui sohvaan ja Terttu lähelle häntä nojatuoliin,\njoka oli aivan rouva Alanteen huoneeseen vievän oven kohdalla. Siitä\nsaattoi Terttu kuullakin, mitä sisällä puhuttiin.\n\nHän kuuli ensiksikin, että hänen äitinsä lausui ilonsa siitä,\nettä Lauri oli tullut heille asumaan, johon Lauri vastasi samalla\nkohteliaisuudella, että oli tyytyväinen, kun sattui saamaan asunnon\nheidän ystävällisessä kodissaan, lisäten siihen kuitenkin, että olisi\ntoivonut tapaavansa \"tädin\" hyvissä voimissa. Tähän äiti huo'ahtaen\nvastasi, että oli kaukana siitä, mitä oli ollut Hangossa ja että sen\njälkeen muutenkin asiat paljon olivat muuttuneet. Kun äiti vielä sanoi,\nettä hyvin muisti heidän tutustumisensa Hangossa ja että Lauri ei ollut\nollenkaan muuttunut, odotti Terttu saavansa kuulla Laurin suusta jonkun\nsanasen, joka olisi viitannut hänen äkilliseen katoamiseen sieltä,\nmutta Lauri silloin vastasikin vältellen:\n\n-- Välistä, täti hyvä, on parempi olla muistelemattakin entisiä\ntapahtumia. Niissä voi olla paljon rumaakin, joka vain masentaa mielen.\n\n-- Niin, niin, -- saattaa olla niinkin, -- huo'ahti siihen jälleen\nvastaukseksi äiti, ajatellen nähtävästi enemmän itseään kuin Laurin\nsanoja.\n\nTuosta Laurin lauseesta, joka kuulosti jonkinlaiselta katumukselta,\nanteeksipyynnöltä, vaikka olikin hyvin hämärästi ilmaistu, Terttu\nhuomasi, että epäilemättä oli paras olla koskettelematta sitä kohtaa\nmilloinkaan, koskapa se tuntui noin \"masentavan\" Laurin mieltä.\nPuhukoon siitä Lauri itse, jos tahtoo, hän ei ainakaan nyt ai'o\nsanallakaan tiedustella Laurin silloista menettelyä.\n\nSitte kuului Lauri vielä kertovan olostaan Berlinissä, jossa sanoi,\ntutkimustensa ohessa, paljon käyneen teatterissakin, siltä varalta,\nettä joskus kotimaassa joutuisi teatteriarvostelijaksi. Ja hän lisäsi,\nettä meidän teatteriarvostelumme oli koko lailla takapajulla, se\nkun usein oli aivan taitamattomien ja asiaan perehtymättömienkin\nhenkilöiden hoidettavana.\n\n-- Miekkoinen sinä, Lauri, joka olet saanut maailmaa nähdä ja -- elää\nmukana! -- sanoi sairasvuoteellaankin yhä elämänhaluinen rouva Alanne.\n\n-- Mutta nyt minä väsytän tätiä liiaksi puheillani, -- sanoi Lauri ja\nnousi.\n\n-- Saanhan sinua nyt nähdä joka päivä, -- lausui raukeasti rouva\nAlanne, ojentaen kätensä Laurille.\n\n-- Joka päivä tulen tätiä tervehtimään, jos täti vain sallii, --\nvakuutti Lauri ja kumarsi.\n\nRouva Alanne nyökäytti hänelle ystävällisesti päätään ja Lauri poistui\nsaliin.\n\n-- Miltä sinusta äiti näyttää? -- kysyi Terttu Laurilta puoliääneen.\n\n-- Paljon, paljon muuttunut, -- vastasi Lauri, myöskin ääntään\nhiljentäen. -- Varsinkin kasvojen hipiä näyttää niin mullankarvaiselta,\nniinkuin sanotaan, -- lisäsi Lauri.\n\nToini ja Terttu nyökäyttivät hänelle vain alakuloisesti päätään.\n\n-- Rouva Alannetta täytyy aina kuitenkin rohkaista, -- sanoi Toini\nmaisteri Honkasalolle.\n\n-- Tietysti, tietysti, neiti Syväri, -- sanoi tämä. -- Ymmärrän varsin\nhyvin, ettei koskaan saa sanoa sairaalle hänen tilansa olevan huonon.\n\nToini poistui taas rouva Alanteen huoneeseen ja Terttu ja Lauri jäivät\nkahden kesken. Etteivät puheellaan häiritsisi sairasta, menivät he\nruokasaliin.\n\n-- Meidän äskeinen keskustelumme jäi täällä hieman kesken, -- ryhtyi\nLauri puhumaan. -- Ja sinä löit minua vähän kuin puulla päähän, --\njatkoi hän. Et ainakaan rohkaissut minua väitöskirjani suhteen.\n\n-- Kuinka niin? -- naurahti Terttu.\n\n-- Kun sanoit, ettei minun pitäisi väitöskirjaani julkaista, kun minä\nen ole enkä ole ollut naimisissa.\n\n-- Niinhän minä taisin sanoa, -- hymyili Terttu edelleen.\n\n-- Mutta suonet minun huomauttaa, että Goethe jo ennen kuin meni\nnaimisiin, oli osannut valmistaa tämän syvällisen romaaninsa, -- sanoi\nLauri rohkeasti.\n\n-- Hänellä kuitenkin siis oli paljon kokemusta niissä asioissa, --\nvastasi Terttu.\n\n-- Niin että? -- alkoi Lauri, mutta hätkähti, kun hänen oli tehtävä\njohtopäätös Tertun väitteestä.\n\n-- Niin että? -- kysyi Terttu ja katsoi voitokkaasti Lauriin.\n\nKumpikin oli selvillä siitä, minkä tuli seurata. \"Joko -- tahi\". Joko\noli Lauri jo paljon kokenut niissä asioissa tahi oli hän kokematon eikä\nsiis ollut kykenevä väitöskirjaansa kirjoittamaan.\n\n-- Sinä luulet soimanneesi minut sanoillasi, -- sanoi Lauri eikä\nhellittänyt vieläkään. -- Luulit panneesi minut pussiin, mutta\nhuomautan vielä puolestani, että Goethe kuuluu itse muutamia vuosia\nennen kuolemaansa kertoneen, että tässä hänen romaanissaan ei ole\nyhtään riviä, jossa ei olisi hänen omia elämyksiään, vaikka samalla ei\nyhtään riviä niinkuin hänen elämyksensä todellisuudessa ovat olleet.\nNiin että? -- keskeytti Lauri ja katsoi vuorostaan voitokkaasti\nTerttuun.\n\n-- Niin että, -- vastasi Terttu rauhallisesti, -- että se on hyvin\nkaksimielisesti sanottu.\n\n-- Huomaan, että olen saanut sinusta ankaran vastaväittäjän, --\nlausui Lauri lopuksi ja hymyili ihastuneena. -- Samalla huomaan, että\nvoit paljon auttaa minua viimeistelytyössäni -- hyvillä neuvoilla ja\nviittauksilla, -- jos tahdot.\n\n-- Hyvin mielelläni, -- vastasi Terttu, -- mikäli kykenen ja ehdin\n-- tahdon lukea korrehtuuriarkkeja, kun ne olet korjannut. Sitä kai\noikeastaan vain tarkoitatkin?\n\nSamassa helähti eteisen kello ja Hilma juoksi ovea avaamaan.\n\n\n\n\nVII.\n\n\n-- Onko herrasväki kotona? -- kuuli Terttu tutun äänen kysyvän. Hänen\nposkensa kävivät samalla hieman kalpeiksi ja kun hän katsahti Lauriin,\nhuomasi hän, että Lauri rypisti otsaansa ja jännitti kuuloaan.\n\n-- Kyllä, mutta rouva on sairas-vuoteen omana, -- vastasi Hilma.\n\n-- Kysykää nyt kuitenkin, eikö neiti ota vastaan, -- kuului taaskin\nsama ääni eteisestä. -- Sanokaa: neiti Leinikkö!\n\n-- Minä kysyn, -- vastasi Hilma, niiahti ja pyörähti ruokasaliin, jossa\nkuiskaten sanoi Tertulle: -- neiti Leinikkö ja hänen kanssaan eräs\nherra. Ottaako neiti vastaan?\n\nTerttu katsahti Lauriin sanaakaan sanomatta. Tämä meni, myöskin\nsanaakaan sanomatta, ikkunan luo ja alkoi vakavana katsella ulos\npihalle.\n\n-- No, Hilma pyytää saliin! -- oli ainoa, mitä Terttu osasi sanoa.\n\nHilma vei vastauksen tulijoille, jotka riisuutuivat, keskenään jotakin\nkuiskaten ja Hilman kehoituksesta astuivat saliin.\n\nSillä välin oli Terttu mennyt Laurin luo ja, katsoen häneen, sanonut:\n\n-- Tule sinäkin, niin esittelen sinut! Lauri vastasi vain päätään\npyörittämällä.\n\n-- Se on minun entinen koulutoverini, -- jatkoi Terttu. -- Eihän se\nsovi, ettet tule. Hän varmaan jo näki sinun olevan täällä.\n\n-- Voinhan tulla myöhemmin, -- vastasi Lauri kuivakiskoisesti.\n\nTerttu näki vieraiden seisovan salin ovella ja riensi heitä\ntervehtimään.\n\n-- Tulin esittelemään sinulle sulhaseni, -- sanoi Helmi iloisella\nja tyytyväisellä äänellä, Tertun häntä tervehdittyä toivottamalla\ntervetulleeksi. -- Insinööri Keidas, neiti Alanne, -- lisäsi Helmi.\n\n-- Toivotan sydämestäni onnea, -- sanoi Terttu tervehtien sulhasta\nja tarttuen sitte uudelleen Helmiä kädestä sekä vetäen häntä sohvaan\nistumaan.\n\nSamalla osoitti hän insinöörille tuolia sanoen:\n\n-- Tehkää niin hyvin!\n\n-- Niin, näin on käynyt sen jälkeen kun viimeksi Hangossa tavattiin, --\nalkoi puhe juosta Helmin suusta.\n\n-- Luulin, että sinä jo aikoja sitte olit naimisissa, kun en mitään ole\nsinusta kuullut, -- Ruotsissa, -- lisäsi Terttu vastauksekseen.\n\n-- Pyh, se oli vain pieni huvimatka, -- naurahti Helmi. -- Kas,\nsiitähän en ole sinulle, Toivo, vielä kertonutkaan, -- kääntyi hän\nsulhasensa puoleen.\n\n-- Kaipa sinulla on vielä paljonkin minulle kerrottavaa, -- sanoi\ninsinööri Keidas, joka koko ajan vain ihastuneena katseli morsiantaan.\n\n-- Tämä on nyt minun toivoni ja keitaani elämäni erämaassa, --\nsuottaili Helmi siihen vastaukseksi, sulhasensa hymyillessä.\n\n-- Ja sinä olet aina sama iloinen ja huoleton, -- sanoi Terttu.\n\n-- Heinäsirkka, -- jatkoi naurahtaen Helmi.\n\n-- Ja ulkonaisestikin muuttumattoman kaunis, -- sanoi Terttu.\n\n-- Mitäpä sitä muuta voisikaan meidän i'ällämme, -- sirkutteli Helmi.\n-- Ajattelen samaa sinustakin, vaikken sitä niin suoraan sano, kuin\nsinä, -- lisäsi hän.\n\n-- Ai'oin taannoin juuri huomauttaa, -- puuttui insinööri Keidas\npuheeseen, saatuaan vihdoin sananvuoron, -- että on harvinaista kuulla\nystävätärten kesken sellaista lausuntoa, kuin minkä neiti Alanne äsken\nsanoi Helmille.\n\n-- Miksen sitä sanoisi, mitä ajattelen, kun asia on niin viaton, --\nlausui Terttu ja nousi ylös vetääkseen äitinsä huoneeseen vievän hieman\nraollaan olevan oven kiinni.\n\n-- Toivo, näetsen, ei tunnusta lausuntoasi oikeutetuksi, -- sanoi\nsiihen Helmi, mutta painoi samalla kätensä suutaan vasten, kun huomasi\nTertun sulkevan oven ja lisäsi: -- Ai, me häiritsemme sairasta\npuheellamme!\n\n-- Ehk'ei se niin vaarallista ole, -- lausui Terttu hiljaa.\n\n-- Sitä paitsi luulen, että sinulla oli vieras, -- sanoi Helmi ja\nkatsoi ruokasaliin päin.\n\n-- Vieras -- ei, mutta vuokralaisemme, joka tänään juuri muutti meille\nasumaan, -- selitti Terttu. -- Ehkä saan esitellä, -- lisäsi hän ja\nmeni kutsumaan Lauria ruokasalista saliin.\n\nTertun mentyä tarttui insinööri Keidas Helmiä kädestä ja painoi sitä\nsuutaan vasten. Kun Terttu Laurin kanssa palasi saliin, näki hän\neteisestä, että Helmi huitaisi sulhastaan kohti kädellään, jota tämä\njuuri oli suudellut ja kuiskaten sanoi:\n\n-- Anna jo olla!\n\nSamalla huomasi Terttu, että kun Lauri, joka hänestä näytti hieman\nkalpealta, astui salin ovelle, Helmin poskille lehahti puna. Terttu oli\nharvoin nähnyt Helmin punastuvan ja siksi tuo punastuminen jo ilmaisi\nhänelle paljon. Helmi kuitenkin pian selvisi hämmingistään ja kun\nTerttu esitteli hänelle ja insinööri Keitaalle Laurin, niin hän aivan\nreippaasti sanoi:\n\n-- Minä luulen, että olemme joskus ennen tavanneet toisemme?\n\n-- Kyllä, -- neiti, -- parikin kertaa, -- vastasi Lauri\nkuivakiskoisesti. -- Ja insinöörin kanssa olen puhellut eräällä\nrautatiematkalla Oulun radalla, -- lisäsi hän, kääntyen hyvin nopeasti\npuheeseen insinööri Keitaan kanssa.\n\n-- Minä muistan varsin hyvin maisterin, -- vastasi tämä.\n\n-- Kuka ei minun sulhastani tuntisi, -- sanoi Helmi hilpeästi, kuin\nei mikään olisi häntä enää häirinnyt. -- Toivo matkustelee kaikille\nradoilla. Nyt on hän saanut määräyksen johtaa rakennustöitä Karjalan\nradan jatkolla, mutta minä olen sanonut, että Lieksaan tahi Joensuuhun\nminä en muuta asumaan ja ellei muutosta tule, niin hän saa minulta\nrukkaset -- putoilivat sanat rakeina Helmin suusta.\n\nKaikki nauroivat ja mikä milläkin huomautuksella vastasi Helmin\nvakuutukseen. Terttu puolestaan oli sillä välin tehnyt kaikki\nhavaintonsa Laurin ja Helmin suhteen sekä samalla tarkastanut myöskin\ninsinööri Keitaan ulkomuotoa.\n\nInsinööri Keidas oli keskikokoinen, huolellisesti puettu ja\nkäytökseltään hieman teennäisen siroliikkeinen mies. Hänen tummat\nhiuksensa olivat keskellä päätä pitkän matkaa takaraivolle kulkevasta\njakauksesta kiiltävän sileiksi su'itut kahdelle puolen. Silmät\nolivat pienet, mutta vilkkaat ja näyttivät jotensakin mustilta hänen\nkultasankaisten pincenez-lasiensa takaa. Nenä oli hieno ja suipponeva.\nParta, joka, kuten hiukset, oli tumma, oli lyhyeksi leikattu ja\nleu'asta myöskin suipponeva, joten koko hänen kasvojensa muoto\noli pitkähkö ja suippo. Musta, silkkikäänteillä varustettu pitkä\nvierailutakki, jonka kauluksesta kohosi puhtoisen valkoinen paidan\nkauluri ja sen ympärille taidokkaasti sidottu, jalokiven koristamalla\nkultaneulalla kiinnitetty harmaansiniseen vivahtava kaulahuivi,\nhihansuista kauas esiinpistävät, myöskin lumivalkoiset ja samoin jonkin\njalokiven koristamilla kultanapeilla liitetyt kalvosimet, mustanharmaan\njuovikkaat, vasta silitetyt housut ja puolittain kiiltonahkaset kengät,\nkaikki todisti, että insinööri Keidas oli tahi ainakin tahtoi olla\nhienostunut herra. Joka tapauksessa huomasi, että hän oli pukeutunut\ntehdäkseen morsiamensa kanssa ja ehkäpä tämän kehoituksesta vierailuja\nystävien ja tuttavien luona voidakseen sanoa, että he olivat kihloissa.\nHe eivät olleet mitään kihlausilmoitusta sanomalehtiin panneet, mutta\ntoivoivat, että piakkoin kyllä kaikkiin lehtiin oli ilmestyvä pikku\nuutinen, jossa sanottaisiin: \"Kihloihin ovat menneet neiti Helmi\nLeinikkö, maanviljelysneuvos Jalmari Leinikön ja hänen puolisonsa\nLindan, o.s. Siimes, tytär ja insinööri Toivo Keidas\".\n\nMyöskin Helmi oli puettu tämän tapaisia vieraissakäyntejä varten.\nTietysti oli hänen pukunsa viimeisen kuosin mukaan ja, samoin\nkuin hattukin, jonka väri oli valittu puvun väriä täydellisesti\nvastaavaksi, -- jotakin tummanpuoleista _fraise écrasée._ Hatussa\noli komea, kallisarvoinen kamelikurjen sulka paitsi samanlaista\nsilkkisamettireunustetta, jota oli liivin ja hameen koristeena.\nEntisten korujensa lisäksi oli Helmi sulhaseltaan saanut kauniin\nhohto- ja rubiinikivillä varustetun sormuksen, jonka hän usein omien\nsilmiensäkin iloksi antoi sormessaan kimallella. Kaiken kaikkeaan,\nHelmi oli hurmaava tässäkin puvussaan.\n\n-- Kuule! Mutta enkö minä saisi käydä äitiäsi tervehtimässä? -- kysyi\nHelmi Tertulta.\n\n-- Täällä kävi juuri lääkäri ja äitiä on tänään jo niin paljon\nrasitettu, etten parhaimmallakaan tahdollani uskalla -- pyytää, --\nsanoi Terttu.\n\nKun herrat sillä välin myös olivat vaihtaneet muutamia lauseita\nkeskenään, lausui insinööri Keidas Tertun sanojen johdosta\nmorsiamelleen:\n\n-- Emmehän muutenkaan voi niin kauan viipyä, Helmiseni!\n\n-- Toivon, että kun toisen kerran tulet, äiti voi... Asuthan\nHelsingissä? -- kysyi Terttu, katkaisten ensimäisen alottamansa lauseen.\n\n-- Kyllä, -- ja ai'on toistaiseksi tänne jäädäkin, -- vastasi Helmi\nsulhaseensa katsomatta, joka taaskin oli keskustelussa Laurin kanssa,\nmutta vähä väliä vilkaisi morsiameensa.\n\n-- Vai niin? -- kysyi Terttu merkitsevästi.\n\n-- Kuule! Tulethan kohta minun luonani käymään, Terttu? -- kysyi Helmi,\npainaen molemmat kätensä Tertun syliin ja katsoen häntä kasvoihin. --\nAsun Antinkadun 9:ssä, tiedäthän, aivan vanhan kirkon lähellä, porras\nD, alakerrassa.\n\n-- Tietysti tulen -- mielellänikin, -- vastasi Terttu ja huomasi, että\nLauri rypisti otsaansa ja jännitti kuuloaan heihin päin.\n\n-- Minulla on sinulle kaikellaista kerrottavaa, kaikellaista, --\npainosti Helmi sanansa.\n\n-- Kiitos! kiitos! -- sanoi Terttu. -- Sallitte kai, että toimitan\nkupin kahvia? -- kysyi hän ja nousi.\n\n-- Emme, emme, -- sanoi Helmi ja nousi hänkin.\n\n-- Kyllä meidän nyt täytyy lähteä, -- sanoi myöskin insinööri Keidas.\n\n-- Kuulethan, että valtani on mennyttä, -- suottaili Helmi, ojentaen\nTertulle kätensä hyvästiksi. -- Muuten olemme jo liiaksi sairastakin\nhäirinneet, -- lisäsi hän.\n\nSamassa tuli Toini saliin rouva Alanteen huoneesta.\n\n-- Kas, Toini, -- sanoi Helmi. -- Täälläkö sinä olet?\n\n-- Tulin tervehtimään entistä koulutoveriani, kun tunsin sinut\näänestäsi, -- sanoi Toini. -- Rouva Alanne sitä paitsi käski sanomaan\nsinulle terveiset ja pyysi anteeksi, ettei voi sinua tänään pyytää\nluokseen huoneeseensa.\n\n-- Kuulin jo, että täti on niin heikko, -- sanoi Helmi. -- Kuule!\nOletko sinä todellakin sairaanhoitajatar -- ammatiltasi, tarkoitan? --\nkysyi hän vielä Toinilta.\n\n-- Olen kyllä, -- vastasi Toini.\n\n-- Minäkin olin päättänyt valita sen uran, ell'en olisi muuten\nkihloihin joutunut, -- sanoi Helmi hiukan ilkeämielisesti, niin että\nToinin posket saivat vienon punaisen hohteen. -- Ai, niin, enhän ole\nesitellyt sinulle vielä sulhastanikaan, -- lisäsi hän, esitellen\ninsinööri Keitaan Toinille.\n\n-- Ikävä kyllä olemme juuri poislähdössä, -- sanoi insinööri Keidas,\njoka näytti jo hieman kärsimättömältä, -- niin että meidän täytyy sanoa\nhyvästi samalla kertaa.\n\n-- Niin, -- sanoi Helmi. -- Paljon, paljon terveisiä tädille!\n\n-- Viimeiseksi ojensi Helmi kätensä Laurille, sanoen kylmästi ja\npäätään kohottaen, mutta samalla hymähtäen:\n\n-- Hyvästi, maisteri!\n\nHelmi ja hänen sulhasensa poistuivat eteiseen, jonne, Tertun soitettua\nsähkökelloa, Hilma jo oli tullut vieraiden päälle päällysvaatteita\nauttamaan. Terttu ja Toini seisoivat, kädet toistensa vyötäisissä,\nsalin ovella ja Lauri seisoi hiukan loitommalla heidän takanaan, kunnes\nvieraat olivat menneet.\n\nSamalla kuului rouva Alanteen ääni, joka kutsui Terttua. Hän ja Toini\nmenivät rouva Alanteen huoneeseen ja Lauri poistui nopeasti omaan\nhuoneeseensa.\n\nKun Terttu noin kymmenen minuutin kuluttua palasi saliin, kuuli hän\nLaurin astuskelevan edestakaisin huoneessaan. Itse asettui Terttu\nkirjoituspöytänsä viereen seisomaan ja hänen katseensa jäi tuijottamaan\nulos tuohon tavalliseen maisemaan, joka heidän ikkunansa kehykseen\nnäkyi. Mitään eivät hänen silmänsä kuitenkaan nähneet.\n\nMikä ihmeellinen päivä! Mikä joukko tapahtumia muutaman tunnin\nkuluessa! Kaikki tuntui niin rauhalliselta, niin onnelliselta tänä\naamuna. Vieläpä senkinjälkeen, kuin hän oli kirjeensä kirkkoherra\nVaaraselle lähettänyt, oli mieli verrattain tyyni. Mutta sitte ilmestyi\nyht'äkkiä Lauri ja kaikki vanhat muistot heräsivät mieleen jälleen.\nJa tuskin oli hän hiukan ehtinyt rauhoittua Laurin läsnä olosta,\ntuskin ehtinyt unheeseen haudata kaikki ikävät yksityisseikat heidän\nensimäisen tuttavuutensa ajoilta, tuskin ehtinyt tuntea jonkunlaista\nvarmuutta, että kaikki epäluulot, jotka hänen sydäntään kalvoivat,\nolivatkin mahdollisesti kaikkea perustusta vailla, kun yht'äkkiä\nilmestyi juuri se henkilö, joka oli syynä kaikkeen, joka, niinkuin hän\nainakin luuli, oli aiheuttanut hänen ja Laurin silloisen ystävyyden\nodottamattoman särkymisen. Nyt se tuntui melkein varmalta, että silloin\nHelmi Leinikkö sittenkin oli heidän väliinsä tullut. Se tuntui niin\nvarmalta kaikista niistä pikku seikoista päättäen, mitkä Terttu ehti\nhuomata niiden muutamien minuuttien kuluessa, jotka he kaikki olivat\ntänä päivänä yhdessä olleet, Epäilystä ei ollut enää mitään.\n\nMutta olihan Helmi kihloissa nyt!\n\nMitä oli siis hänen ja Laurin välillä tapahtunut?\n\nMitä siitä nyt välittäisi? Eikö sittenkin voisi kaikkea unhottaa, jos\njotakin oli tapahtunut?\n\nKaikki oli riippuva Laurista, mitä hän oli sanova, mitä tekevä. Eihän\nhänellä, Tertulla, ollut mitään tekemistä Helmin kanssa.\n\nHelmi kyllä pyysi Tertun käymään luonaan, että saisi kertoa hänelle\n_kaikellaista,_ mutta eihän ole niin välttämätöntä noudattaa kutsua.\nVasta jos asiat vaatisivat, silloin voisi mennä kuulemaan --\n_kaikellaista._\n\nMikä ihmeellinen päivä! Mikä ääretön joukko tapahtumia!\n\nJa Terttu vaipui, pää käsien varaan, kirjoituspöytänsä ääreen istumaan.\nJa hänen korvissaan kaikuivat Laurin askeleet, kun hän astuskeli\nedestakaisin huoneessaan.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA\n\n\n\n\nI\n\n\nKauan aikaa sen jälkeen tuntui Tertusta yhä kuin ovi todellakin olisi\ntaas sulkeutunut hänen ja Laurin välille ja hän vain olisi kuullut\nmenneen ajan askeleiden kaikua. Toimissaan ollen omalla puolellaan\nkuuli hän, että Lauri oli alkanut purkaa tavaroitaan ja järjestää niitä\npaikalleen. Sitä tehdessään Lauri toisinaan viheltelikin ja Terttu\nteki johtopäätöksensä, että Laurin mielessä mahdollisesti jälleen\noli tapahtunut muutos, että hän oli unohtanut noiden odottamattomien\nvieraiden käynnin.\n\nMutta että hänen ja Laurin välillä sittenkin oli olemassa jotakin\nselittämätöntä, sen hän tunsi sydämessään edelleenkin. Sen asian\nsuhteen päätti Terttu pysyä aivan toimetonna, olla suorastaan\nvälittämättä havainnoistaan ja jättää alotteen ottamisen täydellisesti\nLaurin tehtäväksi, jos tämä katsoi siihen syytä olevan. Tertun mielestä\noli todellakin hauska nähdä, kuinka Lauri nyt aikoi menetellä.\n\nEnnenkuin lähti ulos päivälliselle, tuli Lauri saliin, kädessään\nmuutamia valmiiksi painettuja arkkeja väitöskirjastaan. Terttu oli\nruokasalissa ja oli juuri syönyt päivällistä Toinin kanssa. Huomattuaan\nLaurin, meni Terttu saliin ja kysyi, tarvitsiko hän jotakin.\n\n-- En, en, -- vastasi Lauri. -- Toin vain nämä arkit sinulle, jos\njoutessasi haluaisit niitä silmäillä.\n\n-- Hyvin mielelläni luen, -- lausui Terttu, -- mutta pian ei minulta\nniiden lukeminen käy.\n\n-- Eikä ole kiirettäkään, -- sanoi Lauri. -- Tässä on vasta se\nhistoriallinen johdanto. Tärkeimmät osat ovat vielä lopullista\nviimeistelyä vailla. Korjauksia voi tulla vielä paljonkin.\n\n-- Niinkö?! -- kysyi Terttu, katsoen Lauria nyt taas, viimeisten\ntapahtumain jälkeen ensi kerran, suoraan silmiin. Hänestä tuntui, että\nLaurikin siihen saakka oli aivan kuin väitellyt hänen katsettaan.\n\n-- Niin, -- vastasi Lauri, -- aina voi tulla lisää jotakin uutta, joka\nvaatii korjaamaan sen, mitä ennen on tehnyt.\n\nTertusta nuo sanat kaikuivat niin omituisilta. Hän antoi niille miltei\nvaistomaisesti paljon suuremman kantavuuden, syvensi melkoisesti\nniiden sisällyksen. Hänestä ne eivät ainoastaan kohdistuneet Laurin\nväitöskirjaan, vaan vertauskuvallisesti tarkoittivat heidän välisiä\nsuhteitaan. Ja hän kysyi Laurilta luontevasti:\n\n-- Joko nytkin on tullut...?\n\n-- Jo, -- vastasi Lauri. -- Mutta siitä enemmän toiste.\n\nTertusta tuntui nyt kuin ovi heidän välillään olisi ollut hieman\nra'ollaan ja kuin ra'osta olisi auringon valon juova paistanut\nlattialle hänen eteensä.\n\n-- Näkemiin siis! -- sanoi Lauri.\n\nJa kun Terttu, hänen pukiessaan eteisessä päällystakkia ylleen, vielä\nseisoi salin ovella, niin kysyi Lauri:\n\n-- Menisimmekö ehkä hiukan kävelemään Eläintarhaan päin, kun palajan?\n\n-- Miks'emme voisi mennä, -- vastasi Terttu hilpeästi. -- Onhan Toini\ntäällä koko illan äidin luona.\n\n-- Hyvä on, -- sanoi Lauri ja nyökäytti hymyillen Tertulle päätään,\nsulkiessaan eteisen oven.\n\nJa Terttu kuuli, että hän portaita alas astuessaan iloisesti vihelteli.\n\nTunnin kuluttua palasi Lauri ja Terttu oli sillä välin muuttanut\nkotipukunsa sijaan toisen. Kun Lauri näki hänet tuossa uudessa asussa,\npysähtyivät hänen silmänsä häneen pitkäksi aikaa ja hän tunsi olevansa\nsaman lumouksen vallassa kuin silloin, kun hän ensi kerran näki Tertun\nHangon kasinon lukuhuoneessa. Ja kun Terttu sitte oli pannut päähän\nhattunsa, joka oli vaatimaton, ilman liiallisia koristeita, mutta silti\nsomisti erinomaisesti Tertun tumman kauniita kasvoja, ja Lauri oli\nauttanut kapan hänen päälleen, niin hän ei malttanut olla sanomatta:\n\n-- Olen ylpeä, kun taas saan käydä sinun rinnallasi, Terttu.\n\n-- H-h! -- oli vain se pieni äännähdys, minkä Lauri kuuli Tertun\nsuusta, jossa vielä oli hänen toinen hattuneulansa, mutta Laurista\ntuntui, että tuossa äännähdyksessä oli jotakin niin rakastettavan\nsydämellistä, jotakin vastaavaa ilon ja tyytyväisyyden tunnetta\nTertunkin puolesta, eikä mitään, joka olisi todistanut, että Terttu\nolisi pitänyt Laurin sanoja mairitteluna tahi että hän itserakkaana\nolisi ylpeillyt kauneudestaan, ei mitään teennäisen pilkallistakaan.\nSyy oli se, että nuo sanat Laurin suusta olivat kaikuneet Tertun\nkorvaan niin vilpittömiltä, että hän tunsi niiden todellakin lausuvan,\nmitä sydän tunsi.\n\nLauri puolestaan ei voinut olla huomaamatta kaikesta, -- kaikesta,\nmitä heidän välillään oli sanottu ja mikä oli jäänyt sanomatta, mikä\ntahallaan oli jätetty sanomatta näiden muutamien tuntien kuluessa, --\nettä hänellä Tertun sydämessä oli valtava sija -- vieläkin. Oikeammin\nhän nyt vasta huomasi, että hän jo ennen oli voittanut Tertun sydämen\nsiinä määrin, että hänellä siinä oli tuo valtava sija vieläkin --\nkaikesta huolimatta. Nyt vasta hän huomasi, mitä hänen olonsa Hangossa\nja hänen lähtönsä sieltä oli merkinnyt Tertulle. Mutta samalla alkoi\nhän myöskin huomata, mitä Terttu oli hänelle, mitä hän hänelle oli\nollut, vaikk'ei silloin ollut osannut hänelle tarpeeksi arvoa antaa,\nja mitä hän hänelle oli _velkaa_ silloisesta menettelystään. Ja hän\nmuisti nyt, mitä silloin kirjeessään oli Tertulle kirjoittanut, mitä\noli luvannut sanoa _toiste._ Hänen oli siis pidettävä lupauksensa,\npysyttävä sanassaan. Eikä sitä vaatinut vain hänen omatuntonsa, vaan\nhänen sydämensäkin. Sitä varten oli Lauri nyt tämän kävelyn Tertulta\npyytänytkin.\n\n-- Taisin käyttäytyä tuhmasti tänään vieraittesi kanssa? -- sanoi hän,\nkun he asunnostaan olivat tulleet Siltavuoren rannalle, jota myöten\nheillä oli aikomus Pitkänsillan poikki mennä Eläintarhaan päin.\n\n-- Kuinka niin? -- kysyi Terttu vilkaisten syrjäsilmällä Lauriin.\n\n-- Ensiksikin, kun ehkä saattoi näyttää siltä, ett'en _heidän_ tähden\ntahtonut tulla saliin, -- lausui Lauri aivan kuin tahtoen aluksi\ntunnustella maaperää.\n\n-- _Sitä_ en luule, -- vastasi Terttu haluamatta syyttää Lauria, mutta\npannen painon _sitä_-sanalle, niinkuin hänen mielestään olisi voinut\nolla muuta aihetta.\n\nSen Lauri hoksasikin ja jatkoi:\n\n-- Toiseksi, kun mahdollisesti en osoittanut tarpeeksi huomaavaisuutta\nentistä koulutoveriasi kohtaan, jonka kuulin tuon nuoren morsiamen\nolevan.\n\n-- Niin, monta sanaa ette oikeastaan keskenänne vaihtaneet, -- sanoi\nTerttu hyvin hellävaroen, vaikka juuri se seikka olikin häntä eniten\nkummastuttanut Helmin käydessä heillä sulhasensa kanssa.\n\n-- Huomasitko sinäkin sen? -- kysäsi Lauri.\n\n-- Kyllä, -- vastasi Terttu, -- varsinkin kun _sinä_ sanoit, että\nparikin kertaa olitte tavanneet toisenne.\n\n-- Niin, niin, se oli tuhmasti, -- sanoi Lauri ja vaikeni.\n\nJa he astuivat pitkän matkan sanomatta toisilleen sanaakaan. Terttu\nodotti, sanoisiko Lauri vielä jotakin, alkaisiko hän selityksensä;\nLauri taas mietti, mitä piti tehdä, sanoako nyt jotakin selitykseksi ja\nkuinka paljon oikeastaan.\n\n-- Kovin paljon on sunnuntaiyleisöä liikkeellä, -- sanoi Terttu, kun he\nsilloin tulivat Pitkällesillalle.\n\n-- Niin, -- sanoi Lauri. -- En tullut ajatelleeksi, että on sunnuntai,\nkun pyysin sinua kävelylle Eläintarhaan.\n\nSiitä olisi puhe voinut kääntyä toiselle tolalle. Tuntui kuin Terttu\nolisi tahtonut pelastaa sillä Laurin pulasta. Laurille siinä olisi\nollut hyvä tilaisuus jättää koko selitys, joka hänen omaatuntoaan\npainosti. Heidän pujotellessaan vastaan tulijoiden lomitse,\nlausuivatkin he toisilleen kaikellaista välinpitämätöntä, mutta\najatukset olivat molemmilla kuitenkin _siinä_ asiassa.\n\n-- Minä en kertaakaan Hangossa kuullut sinulta, että sinä tunsit neiti\nLeinikön, jopa olit hänen koulutoverinsakin, -- sanoi Lauri vihdoin.\n\n-- Eihän hänestä tullut puhe, -- vastasi Terttu. -- Tapasin kuitenkin\nHelmin siellä Hangossakin.\n\n-- Niinkö?! -- sanoi Lauri kummastellen ja melkein katkaisten Tertun\nlauseen.\n\nHelmi siis ei ollut puhunut Laurille mitään siitä, että oli Tertun\ntavannut ja hänen kanssaan ajellut Hangossa, _jos_ he todellakin\nyhdessä olivat matkustaneet Tukholmaan. Sen johtopäätöksen Terttu nyt\noli taipuvainen tekemään Laurin lyhyen huomautuksen johdosta. Terttu\nodotti mielenkiinnolla, mitä Lauri sen jälkeen sanoisi.\n\n-- Milloinka? -- kysyi Lauri kotvasen kuluttua melkein arastellen.\n\n-- Sen päivän aattona, kun sain sinun kirjeesi, -- vastasi Terttu.\nSilloin, kun sinä läksit, -- jatkoi hän vielä, vaikka sanat olivat\ntakertua hänen kurkkuunsa.\n\nNyt teki Lauri johtopäätöksensä. Hänestä tuntui varmalta, että Terttu\naavisti kaikki, ehkäpä tiesikin kaikki, sanalla sanoen, että Terttu\noli täydellisesti selvillä hänen lähdöstään Hangosta, niinkuin se oli\ntapahtunut.\n\n-- Niin, se minun lähtöni silloin... -- huo'ahti Lauri ja siinä oli\nkaikki, mitä hän sai sanotuksi.\n\nTertun korviin se kaikui jonkunlaiselta itsesyytökseltä ja hän oli\njo tyytyväinen siihenkin. Hän ei sanonut mitään, ei kysynyt mitään;\nkatsahti vain Lauriin lempeästi, aivan kuin jo etukäteen anteeksi\nantaen häntä vastaan tehdyn loukkauksen.\n\nLauri sen tunsi sielussaan ja hän teki melkein vaistomaisen liikkeen\nkädellään Terttua kohti, aivan kuin hän olisi tahtonut tarttua Terttua\nkädestä, tämän astuessa hänen vieressään, sanoessaan, milt'ei anteeksi\npyytävällä äänellä:\n\n-- _Sen_ johdosta minulla olisikin kanssasi paljon puhuttavaa, Terttu.\n\n-- Niinkö? -- sanoi Terttu melkein iloisella äänen painolla, jälleen\nluoden lempeän katseen Lauriin.\n\n-- Mutta se on niin vaikeata, -- jatkoi Lauri ja hänen sanoistaan\nkajahti aivan kuin suuttumusta, aivan kuin hän ankarasti olisi itseään\nsoimannut.\n\n-- Anna olla sitte! -- lausui Terttu samaan sävyyn ja vienosti hymähti.\n-- Eihän se ole vält... eihän siihen pakkoa ole, -- korjasi hän\nalottamansa lauseen.\n\n-- Etkö todellakaan sitä _vaadi?_ -- sanoi Lauri ja nyt todellakin\ntarttui Terttua kädestä, välittämättä ihmisistä, jotka tulivat heitä\nvastaan ja kulkivat heidän ohitsensa Eläintarhan tiellä, jonne he jo\nolivat saapuneet.\n\n-- Tietysti en, -- vastasi Terttu, joka tunsi Laurin käden puristuksen.\n-- Eikähän minulla ole siihen mitään oikeuttakaan, -- lisäsi hän ja\nirroitti samalla kätensä.\n\n-- Aivan oikein, -- sanoi Lauri. -- Olet aivan oikeassa, -- lisäsi hän\nja loittoni hieman Tertusta.\n\n-- Mutta voinen kai toivoa, että unhotat kaikki? -- kysäsi Lauri vielä.\n\n-- Olen aikoja sitte sen anteeksi antanut, -- vastasi Terttu, muuttaen\ntuon sanan voimakkaammaksi käsitteeksi, -- niinkuin sen kyllä ehkä\nolet, huomannut, -- lisäsi hän vielä.\n\n-- Kyllä, kyllä, kyllä, -- sanoi Lauri melkein intomielin ja tavoitteli\njälleen Tertun kättä.\n\nTerttu nyt melkein ojensikin kätensä Laurille, joka voimakkaasti\npuristi sitä kädellään.\n\n-- Kas, kuinka Töölön lahti on tyyni ja kirkas, -- lausui silloin\nTerttu, kohta taas kätensä irroittaen. Ja Lauri huomasi Tertun\ntahtovan, että _se_ keskustelu siihen nyt päättyisi.\n\nTerttu oli kyllä toivonut saavansa täydellisen tiedon Laurin\nsilloisesta lähdöstä Hangosta, mutta toiselta puolen hän nyt ikäänkuin\npelkäsikin kuulla kaikkia yksityiskohtia siitä. Kun hän nyt joka,\ntapauksessa sai nähdä Laurin katumuksen ja samalla huomasi, kuinka\nvaikeata niiden ilmaiseminen oli Laurille, niin hänessä aivan itsestään\nraukesi halu syventyä uudelleen noihin ikäviin tapahtumiin. Ja kun hän\nhuomasi, minkä helpotuksen tuon, niinkuin Lauri sanoi, _vaatimuksen\n_ peruutus tuotti Laurille, niin tuntui hänestä itsestäänkin nyt\nhelpommalta olla tällä lailla. Hänen oli nyt sitäkin keveämpi olla,\nkun tämä kaikki selvästi todisti, että Lauri oli häntä ajatellut,\nhäntä muistellut. Niin, Terttu alkoi todellakin olla aivan vakuutettu,\nettä Lauri häntä sittenkin rakasti. Tuntui kuin tuo _rakkauden_ tunne,\n_Laurin_ rakkaus, nyt vasta ensi kerran olisi hänelle tullut ilmi.\nSiihen asti se oli ollut hämärän peitossa, nyt se tuli päivän valoon.\n\nTertun huomautuksen johdosta Laurikin loi silmänsä peilikirkkaalle\nlahdelle, jossa souteli muutamia veneitä, kuljettaen iloisesti laulavaa\nnuorisoa. Kaisaniemen puolella parveili rannalla myöskin yleisöä.\nYksinäinen veturi, kimakasti vihellellen ja tuprutellen höyrynsekaista\nharmaata savua, kiiti rataa myöten lahden poikki Alppilaan päin. Vielä\nkauempana, Töölön puolella, kohosi tornineen Kansallismuseo ja jonnekin\nsinne länsisatamaan, Suomenlahteen, upposi säteillen päivän kultainen\nkehä. Ja Lauri lausui:\n\n-- Ihmiseenkin vaikuttaa luonnossa vallitseva rauha. Tuntuu kuin olisi\nuudesta syntynyt.\n\n-- Niin, -- sanoi vain leppoisasti Terttu. Hänkin tunsi olevansa kuin\nuudistunut ja rauha vallitsi nyt hänenkin rinnassaan.\n\nHe nousivat astimia myöten tielle, joka \"Vanhain kodin\" kohdalta\nlaskeutuu lahden rantaan ja sieltä pengertä pitkin vie Kaisaniemeen.\nHe astuivat aivan verkalleen ja keskustelivat rauhallisesti; ja kun he\nsaapuivat kotiin, tuntui elämä heistä valoisalta.\n\n\n\n\nII.\n\n\nViikon päivät kuluivat sen jälkeen rouva Alanteen asunnossa tasaista\nhiljaista kulkuaan. Mitään muutosta sairaan terveyden tilassa ei\ntapahtunut, -- ei parempaan eikä huonompaan päin. Tohtori Aulanko kävi\nsilloin tällöin siellä tavanomaisilla käynneillään ja Toini hoiti\nsairasta tahi pikemmin seurusteli hänen kanssaan päiväkaudet, jopa\nusein oli yötkin hänen luonaan. Ja Terttu vuorotteli aika ajoin Toinin\nkanssa, jotta Toinikin pääsisi kaupungilla käymään ja saisi levätä\nyksitoikkoisesta, ikävästä toimestaan. Mitään erikoisempaa tietenkään\nei sairaan hoidossa ollut tehtävää, mutta rouva Alanteen omasta\npyynnöstä ja lääkärin neuvosta oli, -- Tertunkin tähden, ettei hänen\nterveytensä vielä kaikesta kärsisi, -- asia järjestetty tällä lailla.\n\nLomahetkinään, kun eivät talon ja hänen omat asiansa hänen aikaansa\nvaatineet, lueskeli Terttu Laurin hänelle antamia väitöskirjan\narkkeja. Se historiallinen osa, joka hänellä oli käsissään, ei\nhänessä varsinaista mielenkiintoa herättänyt. Päinvastoin se tuntui\nhänestä hieman kuivakiskoiselta kaikkine perinpohjaisine tietoineen\nja alaviittauksineen, jotka siihen oli koottu ja aineenmukaisesti\njärjestetty. Mielenkiinnolla Terttu sen sijaan odotti jatkoa, jota\nLauri niinä päivinä innolla oli alkanut viimeistellä. Näitä töitään\nvarten Lauri usein kävi yliopiston kirjastossakin, niin että Terttu\nhäntä välistä näki hyvinkin vähän päivän kuluessa, varsinkin koska\nLauri kävi kaupungilla ruokailemassa.\n\nLaurin kerran poissa ollessa Terttu meni jotakin asiaa toimittamaan\nhänen huoneeseensa. Kirjoituspöydällä oli hajallaan koko joukko\nkirjoituspaperin lehtiä, täyteen kirjoitettuja, korjattuja, ristillä\nylipyyhkäistyjä, lisäyksillä täytettyjä, niin että kaikesta näkyi\nkiehuvan työn jälkiä. Muutamia kirjoja oli myöskin lehtien joukossa\npöydällä ja vasemmalla puolella oli auki Goethen romaani, josta Lauri\njuuri väitöskirjaansa valmisteli. Romaanin reunaan oli erääseen kohtaan\ntehty lyijykynällä huomautusmerkki ja kun Terttu katsoi siihen ja\nsitte loi silmänsä paperille, niin näki hän, että Lauri oli romaanista\nsuomentanut seuraavat lauseet:\n\n\"Oikeastaan -- -- -- olemme itse syypäät siihen, jos meitä kohtaa\nsellainen yllätys. Voimme kyllä kuvitella mielessämme maalliset asiat\nja olletikin avioliiton siteet hyvinkin kestäviksi, ja mitä viimeiseen\nasiaan tulee, niin houkuttelevat meitä huvinäytelmät, jotka aina\nnäemme uusiintuvan, sellaisiin kuvitteluihin, jotka eivät pidä yhtä\nmaailman menon kanssa. Komediassa näemme avioliiton monen näytöksen\nläpi jatkuvien esteiden pidättämän toivomuksen viimeisenä päämääränä,\nja siinä silmänräpäyksessä, kun se on saavutettu, putoaa esirippu ja\nhetkellinen tyydytys kaikuu siitä sielussamme. Elämässä on toisin,\nsiinä jatkuu näytelmää vielä esiripun takanakin ja jos esirippu\nuudelleen nousee, niin ei mielellään enää tahdo siitä mitään nähdä eikä\nkuulla.\"\n\nViimeinen lause oli alleviivattu ja sitä seurasi, samoin\nalleviivattuna, toisesta paikasta otettu lause, joka kuului:\n\n\"-- -- Valitettavasti on avioliitossa ylimalkaan jotakin noloa; se\npilaa hellimmätkin välit ja oikeastaan riippuu kaikki vain typerästä\nvarmuuden tunteesta, jota ainakin toinen puoli jossakin määrin\nhyväkseen käyttää. Kaikki on siinä jo itsestään selvää ja tuntuu kuin\nolisi liitto tehty ainoastaan siksi, että kaikki vain kulkisi edelleen\nomaa latuaan.\"\n\nTerttu muisti kyllä nämä kohdat omalta lukemaltaan, mutta hän veresti\nvielä muistiaan silmäilemällä sitä lukua, josta nuo lauseet olivat\nlainatut. Ne olivat kreivin sanoja, joka oli vierailemassa Eduardin\nja Charlotten luona. Siinä luvussa iskettiin kovasti aviokysymykseen.\nSe kyllä oli hyvin mielenkiintoinen kohta. Lauri aikoi nähtävästi\nottaa nuo lauseet väitöskirjaansa. Mielenkiintoista tuli olemaan\nnähdä, kuinka Lauri aikoi sitä kohtaa käyttää hyväkseen. Varmaankin\nnuo lauseet tulisivat väitöskirjan sielutieteelliseen osaan. Missähän\nsuhteessa ne hänestä näyttävät niin tärkeiltä, että hän ne on\nsuomentanut? -- liikkui Tertun päässä kysymys.\n\nLauri oli kyllä Tertulle monta kertaa puhunut rakkaudesta, mutta\naviosta ei koskaan. Nyt, tuota suomennosta lukiessa, se havainto\npälkähti hänen päähänsä. Silloin tuli hän myöskin itseltään kysyneeksi,\nmiksi Lauri oli valinnut väitöskirjansa aineeksi juuri romaanin, jossa\nkäsiteltiin niin omituisia suhteita avioliitossa. Olikohan jotakin\nyhteistä hänen tunteittensa ja niiden olojen välillä? Olihan Lauri\nniin omituisesti puolustanut itseään viittaamalla Goethen pätevyyteen\nkirjoittaa siitä aineesta, vaikk'ei Goethe silloin vielä naimisissa\nollutkaan. Mikähän Laurin mielipide avioliitosta sitte mahtoi olla?\nNäkiköhän hän siinä jotakin pelottavaa, jotakin nurinkurista, koska\nhän niin oli alleviivannut nuo Goethen romaanista lainaamansa lauseet?\nOlikohan hän mahdollisesti sitä mieltä, ettei täysin onnellisia\naviosuhteita koskaan ole eikä voikaan olla?\n\nTerttu muisti vielä muutamia Laurin lauseita rakkaudesta, intohimosta\nja siitä, että kunnioitus voi syntyä rakkaudesta, vaan ei koskaan\nrakkaus kunnioituksesta. Jotakin salaperäistä alkoi todellakin\nTertun mielestä olla Laurin luonteessa -- siinä suhteessa. Se oli\narvoitus, ongelma Tertulle. Sitä suuremmaksi kasvoi näin ollen hänessä\nmielenkiinto Laurin suhteen, -- mielenkiinto sen suhteen, mitä hän\naikoi väitöskirjassaan tuosta salaperäisestä kysymyksestä kirjoittaa.\nHe olivat kyllä tulleet toisiaan hyvinkin lähelle jo, mutta siitä\nasiasta Terttu vielä ei ollut selville päässyt.\n\nEikö todellakaan rakkaus voisi syntyä kunnioituksesta? Se\nriippuu siitä, kuinka rakkauden käsittää. Jos se on intohimoa,\nverenheimolaisuutta vain, niin ehkäpä ei. Kunnioitetaanhan oikeastaan\nvain sielun, luonteen ominaisuuksia, mutta rakkaus vaatii jotakin\naivan muuta. Onhan esimerkkejä, että mies voi rakastua hyvin\nrumaan ja ilkeäluontoiseenkin naiseen ja rakastaa häntä joidenkin\nihmisten silmiltä peitossa olevien ominaisuuksien tähden, kun taas\nhyväluontoinen, jopa kauniskin nainen voi jäädä kokonaan syrjäytetyksi.\nSe taas, että kaunis nainen rakastuu rumaan mieheen, ei ole ollenkaan\ntavatonta. Yhtä usein tapahtuu, että naiset ovat aivan hullaantuneet\nkevytmielisiin, jopa tyrannimaisiinkin miehiin. Ellei nämä ole\nluonnon oikkuja, niin ovat ne veren, intohimon salaperäisestä,\nselittämättömästä voimasta johtuvia seikkoja. Näitä tapauksia on\nkuitenkin niin paljon, että ne ovat pikemmin sääntöjä kuin poikkeuksia.\n\nJos nyt siis tapahtuu, että kaksi aivan vastakkaista olentoa\njostakin syystä joutuu avioliittoon, mutta näyttäytyy, että he\novat _laskelmissaan_ erehtyneet, että heidän verensä ei sovikaan\nyhteen, niin on niinsanottu rakkaus ja samalla myöskin kunnioitus\nmennyt. Avioliitto on silloin onneton; kahden, ehkä useammankin\nihmisen elämä on silloin onneton, kentiesi iäksi pilattu. Ja silloin\nei ole muu kuin liiton purkaminen edessä. Sitä kai oikeastaan\ntarkoittaa vaaliheimolaisuus ja Goethe tällä romaanillaan. Se kysymys\nvarmaankin on ollut niin vakava Laurillekin, koskapa hän sitä oikein\nväitöskirjassa on ottanut käsitelläkseen.\n\nTämmöisiä kummallisia ajatuksia risteili Tertun päässä sen johdosta,\nmitä hän oli Laurin kirjoituspöydällä nähnyt ja lukenut. Hän meni pois\nhuoneesta ja kun hänellä sattui olemaan asiaa kaupungille, niin hän\npukeutui ja meni ulos.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nTultuaan Esplanaadille ja astuessaan Grönqvistin talon kohdalla huomasi\nTerttu jo kaukaa Kämpin hotellin edustalla Helmin tulevan häntä vastaan\nkomeana kuin ainakin, ilosta ja naurusta säteilevin kasvoin. Ettei\nHelmi ollut yksin, sen Terttu arvasi, mutta, väkijoukon tähden,hän\nvasta likemmäksi tultuaan näki, ettei Helmi ollutkaan sulhasensa, vaan\nerään meriupseerin seurassa.\n\nHelmi huomasi Tertun ja Terttu kuuli Helmin päätään nyökäyttäen sanovan\nupseerille:\n\n-- Ah! voilà une de mes amies à qui je dois parler. Alors il faut que\nje vous quitte, monsieur. Au revoir!\n\nUpseeri nosti kätensä korvalliselleen ja kääntyi Kluuvikadulle.\n\nHelmi riensi iloisesti Terttua vastaan, kaukaa jo ojentaen hänelle\nkättään ja huudahtaen:\n\n-- Päivää, Terttu! Kerranhan sinutkin tapaan. Minne olet menossa?\n\nTerttu vastasi ja Helmi jatkoi yhtä hilpeästi:\n\n-- Minä seuraan sinua tahi oikeammin täytyy sinun nyt seurata minua!\nKuule! Tule luokseni! Minä vien sinut.\n\nTerttu esteli, mutta Helmi tarttui häntä käsivarresta ja jatkoi:\n\n-- Joutavia! Ei sinulla mitään kiirettä ole. Minulla on sinulle niin\npaljon kerrottavaa.\n\nTertun ei auttanut muu kuin seurata mukana ja Helmin laverrellessa he\nkääntyivät Esplanaadilta ylös Antinkadulle.\n\n-- Ajatteles, -- kertoi Helmi, -- tuohon upseeriin, jonka näit,\ntutustuin muutama päivä sitte \"Elävissä kuvissa\" -- Maximissa.\n\n-- Niinkö? Kuka hän on? -- kysyi Terttu.\n\n-- Sillä on niin konstikas puolalainen nimi, ettei sitä osaa lausua\nmuuten kuin aivastamalla. Kyllä minulla on hänen nimikorttinsa, --\nvastasi Helmi naurahtaen.\n\n-- Onko hän sulhasesi tuttava? -- kysyi Terttu viattomasti.\n\nHelmi purskahti äänekkääseen nauruun ja sanoi:\n\n-- Vielä mitä se mustasukkainen sallisi...!\n\n-- Missäs hän on? -- uteli vielä Terttu.\n\n-- Keidasko? Meni matkoilleen, -- olin vähällä sanoa -- matkoihinsa,\n-- jatkoi Helmi entiseen tapaansa. -- Sinne Nurmeksen radan\nrakennustöihin, -- selitti hän vielä.\n\nTerttu loi häneen kummastelevan katseen ja kysyi:\n\n-- Kuinkas te sitte tutustuitte?\n\n-- Tuonko upseerin kanssa? Hyvin yksinkertaisesti: istuttiin\nvierekkäin, minulta luisui käsilaukkuni lattialle, hän nosti sen ylös\nja minä kiitin kohteliaisuudesta. Kun hän kuuli, että minä mongerran\nvähän ranskaa, niin hän puuttui puheisiin. Mitä lienee ensin sanonut,\nettä on kovin kuuma istua \"elävissä kuvissa\" päällysvaatteet päällään.\nSitte, kun sali pimeni, pusersi hän \"vahingossa\" kättäni ja minä taisin\n\"vahingossa\" vastata samallaisella puserruksella, -- valui puhe\nvuolaana Helmin suusta.\n\n-- Kylläpä sinä olet! -- sai Terttu vain sanotuksi.\n\n-- Eihän tuossa nyt mitään pahaa ollut, -- puolustihe Helmi viattomasti.\n\n-- Onkos sitte mitään muuta ollut? -- kysyi Terttu varovasti.\n\n-- Pahempaa -- ei, -- vastasi Helmi. -- Vaikka kyllä hän innokkaasti\nkovisti minua lähtemään kanssaan Kämppiin illastamaan. Kotia hän minut\nsaattoi ja sai vain kättäni suudella -- sinä iltana.\n\n-- Sinä iltana? -- kysyi Terttu taas, silmät suurina.\n\n-- Niin, minä en päässyt hänestä ennenkuin lupasin seuraavana päivänä\n-- se oli eilen -- mennä hänen kanssaan tango-kahville Fenniaan, --\nkertoi edelleen Helmi. -- Ja nyt hän juoksee perässäni niinkuin näit.\nTässä minä asun, -- keskeytti hän sitte kertomuksensa, kun olivat\ntulleet portille, josta kääntyivät pihaan.\n\n-- Tule, tule! -- jatkoi Helmi vielä, vetäen Terttua kädestä. -- Sinun\nei tarvitse portaitakaan nousta. Minä asun ihan maan tasalla: tuossa\nnoin on ikkunani.\n\nJa hän meni edellä sisään Tertun häntä seuratessa.\n\nKun palvelija aukaisi oven jotensakin pimeään väliköntapaiseen eteiseen\nja sytytti sähkön, kysyi Helmi häneltä:\n\n-- Onko ketään käynyt minua tapaamassa?\n\n-- Ei, neiti, -- vastasi palvelija.\n\n-- No, mutta jos nyt joku tulisi, niin sanokaa, etten ole kotona. Minä\nen tahdo ottaa ketään vieraita vastaan, -- sanoi Helmi.\n\n-- Hyvä on, neiti, -- vastasi palvelija, joka auttoi päällystakkia\nTertun päältä.\n\n-- Käy sisään nyt! -- sanoi Helmi ja aukaisi oven Tertulle huoneeseensa.\n\nSisään tultuaan astui hän Tertun eteen ja suuteli häntä, sanoen:\n\n-- Olit sinä kiltti, kun tulit. -- Istu nyt siihen, missä mukavimman\npaikan löydät!\n\nTerttu istuutui isoon nojatuoliin, joka seisoi syrjittäin lähellä\nikkunaa.\n\n-- Onpas sinulla iso ja kaunis ja sievästi kalustettu huone, --\nhuomautti hän sitte silmäillen ympärilleen.\n\n-- Onhan se, -- sanoi Helmi. Samalla kopeloi hän nurkassa olevan\nkirjoituspöytänsä laatikosta esille suuren konvehtilaatikon, jonka\npaiskasi Tertun syliin, sanoen:\n\n-- Syö, ole niin hyvä! Kahvia en voi sinulle toimittaa. Ja tuon (hän\nosoitti konvehtilaatikkoa) sain eilen uudelta ihailijaltani, joka\nsinullakin vast'ikään oli onni nähdä.\n\n-- Kyllä sinä olet! -- oli taaskin ainoa, minkä Terttu sai sanotuksi.\n\n-- Mitäs pahaa siinä on?! -- sanoi Helmi jälleen hyvin viattomasti.\n\n-- Soitatko sinä, -- tarkoitan: otatko musiikkitunteja, koska sinulla\non pianiinokin täällä? -- kysyi Terttu puhuakseen jostakin muusta.\n\n-- Tietysti. Olenhan vähän kuin musiikkiopistossa. Laulutunteja otan,\n-- selitti Helmi.\n\n-- Sinullahan on sievä ääni, -- sanoi Terttu.\n\n-- Kuka sen tietää! Mutta täytyyhän sitä jotakin tehdä ajan kuluksi.\nEikähän sitä vielä tiedä, mihin kurkkuaan ja sormiaan tarvitsee, --\npuhui Helmi ja istuutui nojatuoliin toiselle puolen ikkunan edessä\nolevaa pientä kukkaistelinettä.\n\n-- Ehkäpä jotakin laulaisit minulle, -- sanoi Terttu ja pani\nkonvehtilaatikon pöydälle.\n\n-- Jahka nyt vähän levätään ja ensin rupatetaan, -- vastasi Helmi,\nottaen laatikosta sokeroidun kirsikkakonvehdin, jota maiskutellen\nsulatti suussaan. -- Kuulehan! -- jatkoi hän: -- mitä se teidän\nvuokralaisenne tekee?\n\n-- Kirjoittelee väitöskirjaa, vastasi Terttu.\n\n-- Onko hän asunut teillä ennenkin? -- kysyi Helmi edelleen.\n\n-- Ei, -- sanoi Terttu lyhyesti.\n\n-- Mutta sinä tunnet hänet kuitenkin vanhastaan, vai? -- uteli Helmi\nvaivattomasti.\n\n-- Kyllä, -- Hangossa tutustuimme toissa vuonna, -- oli Tertun vastaus.\n\n-- Niinkö?! -- huudahti Helmi. -- No, sitte ehkä olette kihloissakin?\n-- lisäsi hän yhtä luontevasti.\n\n-- Emme -- sinnepäinkään, -- vakuutti Terttu, katsoen suoraan Helmiä\nsilmiin, joissa huomasi veitikkamaisen ilmeen.\n\n-- Mutta varmasti menette? -- kysyi Helmi yhä samaan sävyyn.\n\n-- Älä viitsi laskea leikkiä! -- koetti Terttu väistellä vastausta.\n\n-- No, jos niin on, niin voin sanoa sinulle, että olen antanut sille\nmiehelle rukkaset, -- tokaisi Helmi aivan kuin olisi Terttua tikulla\nsilmään pistänyt.\n\nTerttu ällistyi noista sanoista niin, ettei hän voinut sanoa mitään,\nvaan tunsi poskensa lehahtavan punaisiksi. Samalla tunsi hän, että\nhänen sydämensä alkoi sykkiä tavallista nopeammin. Ja kun Helmi pitkään\naikaan ei sanonut mitään, niin tuli Tertun huulilta vihdoin lause:\n\n-- Eihän semmoisista asioista puhuta.\n\n-- Mutta minä puhun, -- vastasi Helmi, -- sillä en välitä noista\nsovinnaisuuden enkä soveliaisuuden säännöistä vähääkään.\n\n-- Onkohan siitä edes mitään hyötyä? -- lausui Terttu hiljakseen.\n\n-- Kukapa tietää?! Ehkä siitä voi olla hyötyä sekä sinulle että\nminulle, -- jatkoi Helmi. -- Jos tahdot kuulla, niin kerron sinulle\nhänen ja minun välisestä tuttavuudesta jotakin -- lisäsi Helmi koettaen\nherättää Tertun uteliaisuutta.\n\nUteliaisuus oli jo muutenkin alkanut Tertussa herätä, kun hän oli\ntointunut ensimäisestä hämmästyksestään. Oikeastaanhan hän aikaisemmin\noli kaivannutkin selitystä tuon hämärän asian suhteen. Ja nyt se\nselitys tarjoutui hänelle aivan itsestään. Milt'eipä sitä tyrkytettiin\nhänelle.\n\n-- Enhän voi estää sinua kertomasta, jos se sinua huvittaa, -- lausui\nTerttu.\n\n-- Niinkuin ei se sinuakin huvittaisi?! -- kujeili Helmi. -- Olen\nvarma, että sinä varsin hyvin jotakin huomasit vuokralaisenne ja minun\nväleissä, käydessäni sulhaseni kanssa teillä.\n\n-- Muistan maisteri Honkasalon sanoneen, että olitte pari kertaa ennen\ntavanneet toisenne, -- ryhtyi Terttu vihdoin puheisiin.\n\n-- Nii-in, aivan oikein, kahdesti olemme tavanneet toisemme, -- alkoi\nHelmi.\n\n-- Täälläkö Helsingissä? -- kysyi Terttu, vähän kautta rantain, polulle\npäästäkseen.\n\n-- Ensimäisen kerran täällä, Kaivopuistossa, kesäkuussa toissa vuonna,\nkun olin \"Iloista leskeä\" katsomassa -- jatkui Helmin kertomus. --\nOlin juuri palannut Parisista, jossa olin kolme ihanaa kuukautta\nviettänyt. Helsinki tietysti oli tyhjänlainen siinä Juhannuksen aikana.\nMutta minulla oli kuten aina onni purjeissani. Päivää ennen kuin piti\nkotia lähteä tapasin kadulla varatuomari Karppisen, joka oli siellä\nmeidän tuomarimme luona käräjiä pitänyt ja jonka tietysti tunsin.\nTarjosin Karppiselle käsivarteni ja vein hänet jotensakin vähällä\nvaivalla \"Iloista leskeä\" katsomaan. Sanoin hänelle kuitenkin heti,\nettä minulle on yksi mies liika vähän ja käskin hänen katselemaan\nympärilleen, eikö hän näkisi katsojien joukossa ketään tuttavaa,\njoka olisi hiukan hauskempi seuratoveri kuin hän itse oli. Silloin\näkkäsi hän eräällä syrjäpenkillä istumassa entisen osakuntatoverinsa\nmaisteri Honkasalon, joka näytti siltä kuin ei hän olisi tietänyt,\nkenen hyväksi hän pussinsa tyhjentäisi. \"Tuo poikaparka tänne!\", sanoin\nminä, ja maisteri Honkasalo oli melkein kompastua portaan astimiin,\nkun hän Karppisen kanssa juoksi ylös verannalle, jossa minä istuin.\nJuhlallinen esittely suoritettiin kaikkien sääntöjen mukaan, mutta\nsitte riisuttiin naamiot pois jo paljoa aikaisemmin kuin naamiaisissa\non tapa. Oltiin yhtä iloisia kuin \"iloinen leski\" ja herrat olivat\nolevinaan yhtä rikkaita kuin hän. Operettia katsellessamme joimme\nensin vaatimattomasti, herrat whiskynsä ja minä sherrykobbelini,\nsikarien tupruttaessa savua kilpaa sen mairittelun pyhän savun kanssa,\njoka suitsusi herrojeni huulilta. Varsinkin olin uuden tuttavani\nsuosioon päässyt ensi silmänräpäyksestä, sen huomasin selvään. Ja\nhänen kaunopuheliaisuutensa kasvoi kasvamistaan, mikäli taivas hänen\nmielestään sinä iltana pimeni. Ylimmilleen nousi hänen innostuksensa,\nkun illallinen, joka myöskin suoritettiin kaikkien sääntöjen mukaan,\noli edistynyt siihen kohtaan, jolloin kultakaulaiset Moët & Chandon,\n-- muutoin minun lempi-\"merkkini\", -- jäähdytysastioissaan kannettiin\nseuraamme. Oo, se oli humua, jonka korviaan myöten punastuen näki\nmeidän varhainen \"Auroramme\"! Minun oli lähdettävä seuraavana aamuna\nkello kahdeksan eikä siis ollut paljon aikaa ruumiin rauhaan. Kun tulin\nasemalle, huomasin kaikesta, etteivät herrani, jotka olivat tulleet\nminua saattamaan, olleet sinä yönä silmiäänkään ummistaneet, mutta minä\npiiloitin katseeni heidän tuomiinsa tuoksuaviin kukkaiskimppuihin,\nantaen kiitokseni runsauden sarven vuotaa yli reunojensa mikäli aika\nja paikka salli. Uuden ystäväni kädestä en ollut saada kättänikään\nirti ja koko matkan kolotti oikeata olkapäätäni oikein pahasti\nhänen sydämellisen pudistuksensa jälkeen. Olin tullut, nähnyt ja\nvoittanut, mutta myöskin lähtenyt, kuitenkin paljon merkitsevällä\n\"näkemiin\"-sanalla, josta \"ikuinen rakkaus\" ei ollut kaukana. Se oli\nensimäinen tapaamisemme.\n\n-- Vai semmoinen se oli? -- sanoi Terttu, jonka silmät olivat koko ajan\nolleet kuin naulatut Helmin huuliin ja ajatukset jännitettyinä olivat\nseuranneet kertomuksen juoksua. Uusia näköaloja avautui hänelle jo\ntästä ensimäisestä tapaamisesta Laurin luonteen suhteen. Siltä puolelta\nei hän vielä ollut koskaan Lauria tuntenut, se hänen täytyi jo heti\npaikalla itselleen myöntää.\n\n-- Niin, -- vastasi Helmi melkein intomielin, oikein huomattavan\ninnostuneena kertomuksestaan ja noista muistoistaan.\n\n-- Ja toinen kerta? -- kysyi Terttu arasti. Hänen hermonsa värisivät,\nkun hän odotti jatkoa.\n\n-- Toisen kerran olimme pitemmän aikaa yhdessä, -- alkoi Helmi, -- ja\nsilloin kahden kesken. Muistathan, kun minä toissa kesänä tapasin sinut\nHangossa? -- kysyi hän.\n\nTerttu ei voinut muuta kuin nyökäyttää päätään vastaukseksi. Ääni ei\nlähtenyt hänen suustaan. Asia oli siis niin, kuin hän oli aavistanut.\nNyt se oli tuleva todennetuksi asianomaisen omasta suusta.\n\n-- Olin Hankoon tullessani, -- jatkoi Helmi, -- nähnyt uuden tuttavani\nlaiturilla. Tahi oikeammin huomasi hän, laiturilla seisoessaan, ensin\nminut, kun laiva laski rantaan. Näin sitte, että joku heilutti minulle\nhattuaan ja huusi: \"tervetullut\"! Tuloni oli aivan odottamaton hänelle\nenkä minäkään tietänyt hänen niillä seuduin oleskelevan. Pelkkä\nsattuma! Matkanikin Tukholmaan oli vain päähänpisto. Vanhempani olivat\nlähteneet Mikkeliin muutamaksi päiväksi sukulaisten luo ja minä, joka\nolen tämmöinen oman pääni ja tahtoni \"immeinen\", minä sanoin, että minä\nkäväisen Tukholmassa. Niin astuin Helsingissä \"v. Döbelniin\" ja läksin.\nTuttavani huudahdukseen Hangossa vastasin: \"tervetullut mukaan! Minä\nmatkustan eteenpäin\".\n\n-- Oletteko yksin?\n\n-- Olen.\n\n-- Minä tulen, -- älkää vain jättäkö!\n\n-- Puhutelkaa kapteenia, ettei hän jätä, minä kyllä odotan! -- sanoin\nminä. -- Ja kun kapteeni ilmoitti aikaa tarpeeksi olevan siihen, mihin\ntuttavani sitä tarvitsi, niin näin vain pari jalkaa, jotka juoksivat\nmaihin ja hyppäsivät ensimäisille siellä seisoville ajurin rattaille.\n-- No, niin! Tuossahan ei ole mitään hauskaa. -- Niinkuin tiedät,\nkävin minäkin maissa ja sillä matkalla tapasin sinut. Totta puhuen, en\nuskonut maisteri Honkasalosta saavani matkatoveria Tukholmaan, vaikka\nmuistaakseni silloin kanssasi suottailinkin, että ainahan sitä matkalla\njohonkin tutustuu ja saa ajan hauskasti kulumaan. Mutta annappas\nolla! Ennenkuin kolmannen kerran soitettiin, niin jo ajaa Honkasalo\nkimpsuineen kampsuineen rantaan. Oikein hikipäässä oli mies. Ja hän\nehti kuin ehtikin mukaan. Sen se rakkaus saa aikaan.\n\nTerttu huo'ahti syvään kuullessaan tuon sanan Helmin suusta. Mitä oli\nsitte se, mitä Lauri oli osoittanut häntä kohtaan heidän tuttavuutensa\naikana? Tertun teki mieli väittää vastaan, sanoa, ettei se ollut muuta\nkuin hulluutta, mutta vaikeni. Silloin muisti hän sanan: intohimo --\nja se sana tyydytti häntä. Olkoon niin, että se oli intohimoa, mutta\nrakkautta, tuota suurta, pyhää tunnetta, se ei ollut.\n\n-- Ja niin me läksimme, -- jatkoi kotvasen kuluttua Helmi, sulatettuaan\ntuota pikaa pienen konvehdin suussaan. Hän ojensi konvehtilaatikon\nmyöskin Tertulle, mutta tämä sanoi vain lyhyesti:\n\n-- Kiitos, en huoli.\n\n-- Kuule! -- hoksasi Helmi yht'äkkiä: -- koska sinä jo silloin olit\ntuttu Honkasalon kanssa, eikö hän todellakaan kertaakaan puhunut\nsinulle minusta?\n\n-- Ei, -- eihän siihen mitään aihetta ilmaantunut, -- vastasi Terttu.\n-- Vastahan sinut näin samana päivänä, kun te läksitte.\n\n-- Niin, mutta muuten. Luulin hänen jollakin lailla muistelevan minua,\n-- sanoi Helmi. -- No, sama se! Varmaan hän sitte oli kätkenyt minut\nniin syvälle sydämeensä, etteivät syrjäiset siitä vihiä saisi, --\nsuottaili hän eikä huomannut, kuinka se koski kipeästi Tertun sydämeen.\n\n-- Niinkö luulet? -- kysyi Terttu.\n\n-- Olin vakuutettu siitä silloin, päättäen kaikesta, mitä hän teki, --\nselitti Helmi.\n\n-- Jumala! -- ajatteli Terttu itsekseen. -- Pitääkö minun todellakin\nkuulla kaikki vai nousenko ja lähden pois? Ja hän ponnisti kaikki\nvoimansa, käytti kaiken kylmäverisyytensä kuullakseen loppuun asti,\nkoska se kerran niin oli sallittu.\n\n-- Mitäs hän sitte teki? -- sai Terttu kysytyksi ja hän tunsi\nhermojensa puistattavan häntä.\n\n-- No, yksin jo se, että hän niin päistikkaa seurasi minua, todistaa\njotakin, -- jatkoi Helmi. -- Ja hauska matka siitä tuli, -- sen\nvakuutan sinulle. En unhota sitä koskaan. Se on -- tähän saakka --\nelämäni voimakkaimpia muistoja.\n\n-- Kuule! -- keskeytti Terttu melkein väräjävällä äänellä: -- miksi\nkerrot minulle kaiken tämän?\n\n-- Siksi, että häntä rakastan, -- niin, minä rakastan häntä vieläkin,\n-- vastasi Helmi pontevasti.\n\nTertulta oli hengitys tyrehtyä kurkkuun, mutta hän sai sittenkin esille\nsanat:\n\n-- Mutta sittehän sinun pitäisi...\n\n-- Ollako siitä puhumatta? -- keskeytti Helmi kysymyksellä Tertun\nlauseen.\n\n-- Niin, -- tuli tuskin kuuluvasti Tertun huulilta valittava vastaus.\n\n-- Mutta puhun siksi, että se on minulle niin rakas muisto, -- minä\nrakastan siitä pelkkää muistoa jo, -- selitti Helmi.\n\n-- Ja sinähän olet kihloissa toisen kanssa, -- sanoi Terttu\nrohkaistuneena, ikäänkuin hän nukkuessaan olisi saanut kiinni\noljenkorresta ja vielä toivonut pelastuvansa.\n\n-- Niin olen, mutta sulhastani en rakasta hituistakaan. Näithän itse\nkuinka puiseva hän oli kaikessa \"korrektisuudessaan\". Sen sijaan tuolla\ntoisella on sydämeni, kunnioitukseni, kaikki puolellaan, -- teki Helmi\nvilpittömän tunnustuksensa.\n\n-- Kunnioituskin? -- alkoi Terttu. -- Ja kuitenkin sanoit antaneesi\nhänelle rukkaset?\n\n-- Niin -- tavallaan -- annoin, vastasi Helmi. -- Sitä et ymmärrä\nennenkuin olen kertonut matkastamme loppuun.\n\n-- Entäs sulhasesi? -- kysyi Terttu, joka jo oli miltei haluton\nkuulemaan lisää tuosta matkasta. -- Miksi hänet sitte otit?\n\n-- Ottaakseni vain, -- sanoi Helmi huolettomasti. -- Ja siksi, että hän\noli niin altis minut ottamaan -- ilman muuta.\n\n-- Ilman muuta? -- kummasteli Terttu.\n\n-- Niin, -- niinkuin ostetaan tavara, joka silmää miellyttää,\nkysymättä, tarkemmin tutkimatta, onko se hyvä tahi huono, -- vastasi\nHelmi kyynillisesti.\n\n-- Mitä sinä sanotkaan?! -- huudahti Terttu hämmästyneenä. -- Mitä\nsinulle sitte on tapahtunut? Olivatko todellakin _hänen_ ja sinun\nvälisi niin läheiset?\n\nHelmi purskahti pitkään, äänekkääseen nauruun.\n\n-- Kaikkia sinä uskotkin! Ei sitä toki niin pitkälle menty, -- sanoi\nhän vihdoin. -- _Hän_ kyllä tahtoi kaikki...\n\nTerttu huo'ahti helpoituksesta ja vaipui nojatuolin selkäintä vastaan.\n\n-- Niinkö?! -- oli taaskin ainoa kummasteleva sana, joka pääsi hänen\nsuustaan.\n\n-- Siinä olivat rukkaset, jotka hänelle annoin, -- selitti Helmi.\n\n-- Hän ei siis tahtonut sinua vaimokseen? -- kysyi Terttu hiukan jo\nhilpeämmällä äänellä.\n\n-- Minä tulin lopulta siihen käsitykseen, -- jatkoi Helmi vastaukseksi\nTertun kysymykseen, -- että se mies _pelkää_ avioliittoa. Hänen\nrakkautensa on, vaikka kovin intohimoista onkin -- kuinka minä sanoisin\n-- _tietoperäistä_ laatua. Hän miettii, harkitsee, punnitsee muka sen\nseurauksia. Sainpa häneltä lopuksi kuulla sen minulle hyvin vähän\nimartelevan lausunnon, että hän tavattomasti kyllä rakastaa minua,\nmutta ei tunne kunnioitusta, ei ainakaan tarpeeksi kunnioitusta minua\nkohtaan voidakseen naida minut.\n\n-- Niinkö?! -- huudahti Terttu uudelleen ja tuosta huudahduksesta\nkaikui melkein vahingon ilo.\n\n-- Minä oikeastaan välitän viis' hänen kunnioituksestaan, vaikka minä\npuolestani kunnioitan häntä juuri tuon suoruuden tähden, sillä hän ei\nole niinkään väärässä, -- selitti Helmi avomielisyydellä, joka sai\nTertun ällistymään. -- Mutta minä olen kuin olenkin ylpeä siitä, että\nhän niin hurjasti tahtoi omistaa minut. Minä siis olen herättänyt\nhänessä tavattomassa määrässä niin sanottua lihallista rakkautta ja\nonhan se ansio sekin, jota ei saa halveksia. Kun siis sanon tämän näin\nsuoraan sinullekin, Terttu, niinkuin sen olen hänellekin sanonut, niin\nmiksei oikeastaan voisi minuakin kunnioittaa, jopa ihaillakin. Minä\nolen melkein varma, että sinä sittekin tällä hetkellä melkein ihailet\nminua juuri tästä avustani, ellet -- sääli, -- juoksi puhe virtana\nHelmin suusta. -- Vastaa suoraan, -- lisäsi hän, -- kumpiko tunne\nsinussa nyt on vallalla?\n\n-- Minä en voi olla antamatta arvoa sinun itsearvostelullesi, -- lausui\nTerttu. -- Ja kun siitä samalla tuntuu kaikuvan omituinen omantunnon\nsärkynyt sävel, niin en voi olla vilpittömästi sinua säälimättäkään.\n\nHelmi hypähti paikaltaan, juoksi Tertun eteen ja suuteli häntä\nposkelle, ottaen hänen päänsä hellästi käsiensä väliin. Terttu ei\nehtinyt saada kiinni hänen kädestään, kun hän jo oli hypähtänyt\ntakaisin ja heittäytynyt rentonaan nojatuoliinsa, viskaten molemmat\nkätensä päänsä taakse ja jääden tuijottamaan kattoon. Tertusta näytti,\nkuin Helmin silmät olisivat saaneet omituisen kostean kiillon.\n\nKului muutama silmänräpäys molemminpuolisessa vaitiolossa. Terttu oli\nvaipua ajatuksiinsa eikä etsinytkään sanoja jatkaakseen puhelua. Seinän\ntakana löi kello suristen kaksi.\n\n-- No, niin, se matka sitte, -- keskeytti Helmi äänettömyyden, asettuen\njälleen entiseen asentoonsa. -- Minähän en päässyt alkuunkaan, kun\nmietteillämme ehdimme siitä niin paljon edelle.\n\nTerttu ei nyt yrittänytkään estää häntä kertomasta loppuun, kun hän\netukäteen todellakin oli saanut kuulla jo niin paljon ja häntä suuressa\nmäärin rauhoittavaa. Terttu siis ei tehnyt muuta, kuin katsahti vain\nomaankin kelloonsa, kun oli kuullut seinäkellon lyövän.\n\n-- Eihän sinun vielä niin kiire ole? -- kysäsi Helmi sen johdosta.\n\n-- Voinhan vielä vähän aikaa istua, -- vastasi Terttu.\n\n-- Niin no, me sitte läksimme Hangosta, -- jatkoi Helmi. Oli ilta, --\nelokuun ilta, ilman oikeata kuutamoa: vain tuommoinen sirpintapainen\nsirpale näkyi silloin tällöin harmaiden pilvien lomista, luoden\nkylmän tunnelman yli Suomen loittonevan rannan ja vihreän-ruskeiden\nkuohahtelevain aaltojen, joihin laivan tulet välkähtäen kuvastuivat.\nMatkustavaisia ei ollut liiaksi, niin että liikkuminen ja oleskeleminen\nvälikannella kävi hyvin päinsä. Onneksi, -- välistä voi sanoa niinkin,\n-- ei ollut tuttavia laivalla mukana: enimmäkseen pietarilaisia\nvirka- tahi kauppamiehiä (kuka heidät tietää), pari englantilaista,\njotka, mikäli sitä kieltä ymmärsin, puhuivat vain lohenonkimisesta,\nja yhtä monta saksalaista kauppamatkustajaa -- päättäen mukana\nolleista isoista näytelaatikoista. Väljää oli siis ruokasalissakin,\njonne meidät pian kutsui laivaa kiertävän gonggong'in kumea ääni.\nLaiva ei keinunut pahasti, niin että kaikki saivat tyytyväisinä käydä\nkukkuraiseen voileipäpöytään käsiksi ja äänekästä, hilpeätä puhelua\nkuului kaikkialta. Me aloimme pienellä \"pomeranssi\"-ryypyllä siltä\nvaralta muka, että ruoka paremmin pysyisi tallella, jos niiksi tulisi,\nettä meri vaatisi veronsa. Ja me saimme istua rauhassa kahden kesken\nruokasalin ylänurkassa, minä sohvassa, toverini minua vastapäätä\ntuolilla. Mistäkö puhuttiin? Tietysti ensimäisestä tapaamisestamme\nHelsingissä ja -- mitä sen jälkeen oli tapahtunut, oikeammin, miltä\nsen jälkeen oli tuntunut. Minä sanoin, että minulla oli ollut sen\nKaivohuoneella vietetyn illan jälkeen vain hiukan päänsärkyä, ei muuta,\nkun taas _hän_ valitti, ettei ollut lainkaan tottunut juomaan ja että\nhänellä oli ollut ankara sekä ruumiin että sielun kohmelo.\n\n-- Niinkö?! -- kysäsi Terttu jälleen viattomasti, ajatustensa ja\ntunteittensa mukaisesti.\n\n-- Poikaparka! -- säälittelin minä häntä. -- Ette siis minua paljon\nmuistellutkaan sen jälkeen? -- kysäsin silloin.\n\nHän ajatteli hetken ja vastasi avomielisesti:\n\n-- Totta puhuen -- vähän.\n\n-- Mutta nyt olitte kuitenkin heti valmis lähtemään mukaan? -- utelin\nedelleen.\n\n-- Teissä on omituinen, salaperäinen vetovoima, -- vastasi hän. -- Kun\nteidät näin, unhotin oitis _kaikki._\n\n-- Niinkö?! -- melkein kuiskaten lausui taas Terttu.\n\n-- Mikä se sitte minussa semmoinen vetovoima on? -- kyselin leikilläni.\n\n-- En osaa sanoa, mutta jotakin teissä vain on, joka pimentää järkeni,\n-- jotakin herkullista, jonka osterin tavoin tahtoisi nielaista\nhuuhtomalla suunsa perästäpäin shampanjalla, -- sanoi hän.\n\n-- Minä voisin melkein pahastua tuosta vertauksesta, ellei se olisi\nniin suoraan sanottu minulle vasten naamaa, -- nauroin minä.\n\n-- On paha tapani puhua sillä lailla, -- vastasi hän aivan\nrauhallisesti.\n\nJa minusta tuntui, että hän oli vakuutettu siitä, etten minä pahastunut\nlainkaan, vaan että päinvastoin olin mielissänikin hänen sanoistaan.\n\n-- Niinkö aistillisen vaikutuksen minä siis teihin teenkin? -- kysäsin\nminä, alakuloisesti päätäni nyökytellen.\n\n-- Voisitte yhtä hyvin sanoa minulle: niinkö aistillinen mies te\nolette? Sillä, totta puhuen, on sanoissani ainakin yhtä paljon\nitsesyytöstä, kuin teihin kohdistuvaa epäkohteliasta moitetta, --\npuolustihe hän ja -- minun mielestäni -- erinomaisella tavalla. Tuosta\nvastauksesta heräsi minussa kunnioitus häntä kohtaan. Miellyttänyt oli\nhän minua jo alunpitäen, mutta rakkaudeksi en sitä silloin ainakaan\nvoinut nimittää. Rakastaa aloin häntä hiukan myöhemmin, -- selitti\nHelmi.\n\n-- Minkä johdosta? -- kysyi Terttu hieman uteliaalla äänen sävyllä.\n\n-- Hänen rohkeutensa, hänen voimansa tähden, hänen miehisen uljuutensa\ntähden, -- sanoi Helmi milt'ei intomielin.\n\n-- Kerrohan! -- sanoi Terttu ehdottomasti, aivan kuin innostuen hänkin.\n\n-- Sillä välin olimme lopettaneet illallisen ja poistuimme\nperäkannelle, -- jatkoi Helmi. -- Me istuuduimme tupakkakojun suojaan\nja hän pyysi saada tilata kahvia, kysyen tahdoinko sen kanssa jotakin\nmuutakin. Sanoin mielelläni juovani pienen lasin ruskeata Bolsia.\nPöytä asetettiin eteemme, hän kävi hakemassa pari huopaa, joihin\nkääriydyimme, istuutuen vierekkäin, ja niin aloimme, kahviamme\nja likööriämme särpiellen, taas syventyä toisiimme kohteliailla\nkysymyksillä ja epäkohteliailla vastauksilla, tahi päinvastoin, miten\nsattui, mutta kuitenkin aina mielenkiintoisella tavalla. Hän oli\ntodellakin hauska matkatoveri ja minäkin koetin parastani -- omalla\ntavallani. Tiedäthän, etten ole lahjakas, -- lisäsi siihen Helmi.\n\n-- Älä nyt! -- sanoi vain Terttu.\n\n-- Siinä suhteessa en ole itserakas, jatkoi Helmi. -- Mutta pahasti\nmieltäni kirvelee, ellen toisella tavoin miehiä voita, -- miestä, piti\nminun sanoa, joka minua miellyttää. -- No, niin! Siinä sitä tutkittiin\nsielutieteet, Goethet, -- mikä se romaani lienee ollutkaan, josta\nhän puhui! -- ja rakkaus ja aviokysymykset ja jos mitkä! Hän puhui,\nmielestäni, enemmän tieteelliseltä kannalta, minä, tietysti, sen\nnojalla, mitä elämästä ja omasta kokemuksestani tunsin.\n\nTerttu aikoi nyt jotakin sanoa, mutta piti omana hyvänään kaikki,\nmitä itse Laurista tiesi siinä suhteessa. Ajatteli kuitenkin: vai\nkäsiteltiin samoja kysymyksiä heidänkin kesken?\n\n-- Ja me istuimme kauan sillä lailla, -- kertoi Helmi edelleen. --\nJuomat, sielutieteelliset kysymykset ja merituuli olivat ajaneet meidät\naivan likelle toisiamme enkä pannut vastaan, että Lauri, -- me joimme\nveljenmaljan minun esityksestäni, -- laski käsivartensa minun selkäni\nja olkapäitteni ympäri.\n\nTertun oli vaikea kuunnella tätä kertomusta ja hengitys kohotteli\ntaajemmin hänen rintaansa.\n\nHelmi jatkoi:\n\n-- Minua todellakin värisytti ja minä tunsin, että hänenkin lihaksensa\nhytkähtelivät.\n\n-- Taitaa olla parasta, että kuitenkin jo menen alas kojuuni, kun on jo\nnäin myöhä, -- sanoin minä. Minulla oli oma, yksinäinen kojuni.\n\n-- Niin, -- menkäämme! -- sanoi hän. Ja hän saattoi minua alas\nportaita, pidellen minua käsivarresta ja varoitellen, etten välikössä\nkompastuisi matkalaukkuihin, joita oli sinne kasattu. Muut matkustajat\nolivat kaikki jo panneet maata.\n\n-- Hyvää yötä nyt sitte! -- sanoin minä ja ojensin hänelle käteni.\n\n-- Ei vielä, -- kuiskasi hän ja saattoi minua edelleen kojuuni.\n\nMinulla oli ylläni pehmeä matkakaapu ja päässäni pieni lakki, jommoisia\ntavallisesti merimatkoilla käytetään.\n\n-- Minä autan kaavun päältäsi, -- sanoi hän, seuraten minua kojuuni.\n\nTuskin olin astunut sisään ja alkanut ottaa kaavun nappeja auki,\nseisoessani selin häntä vastaan, kun kuulin, että hän tempasi jälkeensä\npunaisen oviverhon kiinni, kietoi käsivartensa minun molempien\nkäsivarteni ympäri niin, etten niitä voinut liikuttaakaan ja kallisti\nminua taaksepäin niin paljon, että sai kasvonsa minun kasvojeni eteen,\npainaen samalla suunsa minun suutani vastaan. Muistan vain, että\nkaikki pimeni silmissäni ja olin tukehtua hänen rajusta, pitkästä\nsuudelmastaan. Vasta kun keikahdin laivan heilahduksesta sohvalle, sain\nsanotuksi:\n\n-- Sinähän tukehdutat minut!\n\n-- Mikä sinun on? -- kysyi Helmi, nähdessään, että Terttu peitti\nkasvonsa käsiinsä.\n\n-- Älä viitsi jatkaa! -- lausui Terttu vain hiljaa.\n\n-- Ei sitte enää mitään tapahtunut, -- lohdutteli Helmi mitään\naavistamatta, aivan viattomasti.\n\n-- Minä en nyt mene pois täältä, -- sanoi silloin Lauri ja istuutui\nviereeni sohvalle, yrittäen jälleen kiertää käsivartensa ympärilleni.\n\n-- Ei, Lauri, ei, -- sanoin minä. -- Sinä menet, ellet tahdo, että\ni'äksi jäämme vihamiehiksi.\n\n-- Vaikka niinkin, kunhan kerran vain saan sinut omistaa, -- vastasi\nhän, jälleen syleillen minua ja painaen päänsä rintaani vasten.\n\n-- Silloin menen minä pois, -- sanoin minä ja yhdellä ponnahduksella\npääsin irti hänestä ja ulos kojustani. Hän seurasi jäljessä, minä\npujahdin jälleen kojuuni, vaivoin sain oven kiinni ja lukkoon.\n\n-- Hyvää yötä! -- sanoin hänelle sisältä, mutta en kuullut mitään\nvastausta.\n\nMinä vaivuin alassuin vuoteelleni ja makasin siinä kauan ennenkuin voin\nriisuutua. Oi, se oli vaikea hetki, vaikea yö! Minä kärsin kauheasti\nja minä olin vakuutettu, että hänkin vietti yönsä samallaisten tuskien\nvallassa.\n\nTerttu oli sittenkin, pää vasemman käden rystyitä vasten, kyynärpää\ntuolin käsinojalla, otsa rypyssä ja katse maahan tuijottaen, kuunnellut\nloppuun tämän avomielisen tunnustuksen.\n\n-- Miksi tuon kaiken sitte minulle kerroit? -- sanoi hän hetkisen\nkuluttua taaskin hiljaa.\n\n-- Siksi, että sen tietäisit, koska _hän_ nyt asuu teillä, eikä tiedä,\nmitä vielä voi tapahtua, -- vastasi Helmi, nousten paikaltaan, ja\nastui muutaman askeleen edestakaisin, käsivarsiaan huitoen, ikäänkuin\nvoimistellen. -- Oo, se oli mies, oikea rohkea, uljas miehinen mies?!\nSemmoista minä rakastan, -- lisäsi Helmi vieläkin.\n\n-- Mitä sinä sanotkaan?! -- sanoi Terttu pahastuneella äänellä.\n\n-- Minä en sitä häpeä sanoa, -- vastasi Helmi.\n\n-- Vaikka olet toisen kanssa kihloissa? -- jatkoi Terttu.\n\n-- Sanoinhan sinulle taannoin jo, etten tuota toista rakasta, --\nvakuutti Helmi.\n\n-- Teet siis väärin häntä kohtaan ja olet tehnyt väärin, kun hänen\nkanssaan kihloihin menit, -- lausui Terttu.\n\n-- Siinä olet oikeassa, mutta ei sitä vielä tiedä, kuinka käykään, --\nlausui Helmi rohkeasti.\n\n-- Niinkö? -- tuli taas Tertun suusta hiljainen, puoliksi ihmettelevä,\npuoliksi epäluuloinen ja pelonaiainen kysymys. Hän kyllä tahtoi tietää,\nmitä Helmi oikeastaan sanoillaan tarkoitti, mutta kysyikin: -- Kuinka\nsitte hänen kanssaan kihloihin jouduitkaan?\n\n-- Se oli hyvin yksinkertainen, proosallinen juttu, -- vastasi Helmi.\n-- Ei tee oikein mieli muistellakaan sitä, vielä vähemmin kertoa.\n\n-- Ei, ei, sitä en tarkoittanutkaan. Ihmettelin vain, -- esteli Terttu.\n\n-- Mutta minä sen kerron kuitenkin, -- sanoi Helmi vilkkaasti,\nistuutuen nyt rentonaan sohvaan, joka seisoi nurkassa likellä pianinoa.\n-- Olethan kuullut jo niin paljon _hänestä,_ niin jaksanet kuulla\nvähän tästä _toisestakin,_ varsinkin, koska hänet jo ulkonäöltään\ntunnetkin. -- Se oli nyt vain sillä lailla, -- jatkoi Helmi, -- että\nisäni kuljetti minut mukanaan viime elokuussa läänimme pääkaupunkiin\nmaanviljelysnäyttelyyn kauroja, auroja, lehmiä ja sikoja katselemaan,\njotka niinkuin hyvin arvata voit, minua tavattomasti huvittavat.\nSinne oli läheisistä rautatietöistään dressiinallaan tullut\nsyöttöporsaita katsomaan muun muassa insinööri Keidaskin ja niin\nhän tuosta miellyttävästä seurasta yht'äkkiä löysi minutkin, tullen\nerään tuttavansa kautta esitellyksi isälleni ja, ikävä kyllä, hänen\nainoalle tyttärelleenkin. Koska minä insinöörin mielestä nähtävästi\nolin porsaita parempi, niin hän lyöttäytyi meidän seuraamme ja me\nolimme pääsemättömässä pulassa sen miehen kanssa. Ja kun erosimme,\nniin ilmoitti hän piakkoin käyvänsä meidän luona maalla, koska muka\nniilläkin seuduin hänellä sattui olemaan töitä valvottavina. Välistä\ntäytyy sanoa \"tervetullut\", vaikka ajatteleekin: \"mene hiiteen\"!\n\nTerttu purskahti nauruiln, mutta Helmi jatkoi vakavana:\n\n-- Täytyi olla noin hienotunteinen sen tähden, että isä muka tiesi,\nettä insinööri Keidas oli piispan sisaren poika ja siis hienoa\nsyntyperää. Ja eikös sitte \"piakkoin\" tullutkin, niinkuin oli uhannut!\nJa oikein hienona tulikin. Kosimaan, tietysti! Kävi viikon kuluessa\nkolme, neljä kertaa. Ensin minua mielitteli ja kun huomasi, että minun\nkanssani jotenkin saattoi tulla toimeen, niin tutki vanhempienikin\nmieltä. Mitäpäs vanhuksilla olisi ollut näin herttaista vävypoikaa\nvastaan?! Ja sitte, eräänä aamuna isäni kysäisikin minulta, tahdoinko\nrakastaa tuota herraa myötä- ja vastoin-käymisissä. Johon minä\nvastasin, että jos niin tahdotte saada minut avioliiton rauhan\nsatamaan, niin sopii koettaa.\n\nNiinpä sitte, kun herrani itse rohkaisi mielensä ja kääntyi samalla\nkysymyksellä minun puoleeni, minä sanoin, että \"otan\". Sillä lailla\nminä nyt jouduin kihloihin. Eikös ollutkin juhlallisen komea\nkosimistapa?\n\nTerttu ei ehtinyt vastata, kun eteisen kello soi ja hän kuuli, että\npalvelija juoksi ovea avaamaan. Samalla hän huomasi että Helmi jännitti\nkuuloaan, mutta koetti puheellaan saada peitetyksi eteisessä tapahtuvan\nsanan vaihdon.\n\n-- Täällä asuu pari rouvan sukulaistakin; varmaan he tulivat kotiin, --\nolivat Helmin sanat, ja hän istui aivan rauhallisesti paikallaan.\n\nKohta sen jälkeen, kun eteisen ovi oli paukahtanut kiinni, käänsi\nTerttu kasvonsa pihalle päin ja hän tunsi, kuinka hänen poskensa\nkalpenivat, veren syöstessä niistä pois. Ikkunain alalasien edessä\noli läpikuultavat harsoverhot, niin että sisältä kyllä saattoi nähdä\nulos, vaan ei ulkoa niin helposti sisälle. Ja kun hän istui syrjittäin\nlähellä ikkunaa, niin ei hän parhaimmallakaan tahdollaan voinut erehtyä\nsiitä, kenen hän näki poistuvan porttikäytävälle päin. Se oli Lauri.\nLauri oli siis käynyt ovella soittamassa ja ketään muuta, kuin Helmiä\nhän tietystikään ei ollut voinut käydä siinä asunnossa tapaamassa.\nTertun silmissä pimeni, hänen ajatuksensa hämmentyivät ja hän ei saanut\nsanotuksi mitään.\n\nHelmi varmaan sen huomasi ja teki siitä johtopäätöksensä. Kummallista\nkyllä ei palvelijakaan tullut mitään ilmoittamaan, että oli totellut\nneidin käskyä ja vastannut, ettei neiti ollut kotona, vaikka olikin.\nKaipa Helmi odotti palvelijan tulevan sitä sanomaan, koska hänkin oli\npitkän aikaa vaiti, katse kääntyen vuoroon ovelle, vuoroon Terttuun.\n\n-- Sinua eivät taida lainkaan huvittaa nämä minun lörpötykseni? --\nkysäsi Helmi vihdoin.\n\n-- Päinvastoin, ne ovat tavattoman mielenkiintoisia. Ja nyt vasta ne\nalkavatkin minua huvittaa, -- vastasi Terttu, mutta niin teennäisen\nhilpeällä äänen painolla, että Helmi, sen huomattuaan, oikein hymähti.\n\n-- Valitettavasti ei ole paljon enää jäljellä ja sekään ei ole\nerikoisemmin mielenkiintoista, -- selitti hän.\n\n-- Kerrohan nyt kuitenkin! -- rohkaisi Terttu mielensä vastaukseksi.\n\n-- No niin! Ymmärrät hyvin, että suostuin \"ottamaan\" insinööri Keitaan\nvain siksi, että kadotin Laurin -- näkyvistäni, en sydämestäni. Se taas\ntapahtui seuraavalla tavalla. Sen suuren ehtoon jälkeisenä päivänä oli\nhyvänlainen myrsky aavalla merellä ja minä en jaksanut ollenkaan nousta\nvuoteestani aamiaista syömään. Vasta kun saavuimme Tukholman ihanaan\nsaaristoväylään, ryhdyin pukeutumaan ja läksin ylös välikannelle.\nSiellä tapasimme taas toisemme, me edellisen illan syntilapset.\nKohtauksemme oli hyvin sovinnainen; koetimme käyttäytyä niin, kuin\nei ollenkaan mitään olisi tapahtunut. Lauri tuntui ensin arastelevan\nikäänkuin olisi peljännyt kohdata jotakin vihamielisyyttä minun\npuoleltani, mutta muuttui pian taas nähdessään aivan päinvastaista.\nMinä todellakin koetin parastani ollakseni niin herttainen ja\nrakastettava kuin suinkin. Päivä teki kuitenkin valoineen vaikutuksensa\nja loppumatkamme kului ilman minkäänlaisia kommelluksia siihen suuntaan\nkuin edellisenä päivänä. Ajamatta henkisestikään karille saavuimme\nonnellisesti Tukholmaan. Mitähän Lauri nyt aikoo tehdä? -- oli kysymys,\njonka uteliaana tein itselleni.\n\n-- No, ja mitä hän teki? -- kysyi Terttu jotensakin rohkeasti.\n\n-- Kun meidän oli otettava ajuri ja minä, tahallani, hyvin\nvälinpitämättömästi ojensin hänelle käteni hyvästiksi, kiittäen\nhauskasta matkatoveruudesta, -- jatkoi Helmi, -- niin hän kysyi\nminulta, mihin hotelliin ai'oin mennä. Vastasin, että menen Hotel\nRydbergiin, koskapa lyhytaikaisen oloni tähden Tukholmassa saatoin\nsuorittaa hienommankin hotellin suuremmat vaatimukset. Hän taas sanoi\nmenevänsä erääseen Drottninggatanin varrella olevaan matkailijakotiin,\njota hänelle eräs laivan tarjoilijatar, joka oli tukholmalainen, hyvin\nlämpimästi oli suositellut. Astuimme siis eri ajureihin ja Lauri kysyi:\n\n-- Emmekö siis tapaa enää toisiamme?\n\n-- En tiedä, -- sanoin minä. Kuinka kohtalo hyväksi näkee _l_\n\n-- Jaa tahi ei? -- kysyi hän silloin katsoen hyvin tiukasti minua\nsilmiin.\n\n-- Saadaan nähdä, -- vastasin minä.\n\n-- Hyvästi sitte! -- sanoi hän ja me erosimme, kättä puristaen hiukan\nkylmästi. Minä huomasin, ettei hän semmoisia kujeita rakastanut. Minä\najoin edellä, mutta tahallanikaan en kertaakaan katsonut taakseni.\n\n-- Kylläpä sinä todellakin osaat kujeilla! -- sanoi siihen Terttu.\n\n-- Semmoinen on välistä sisuni, -- suottaili Helmi.\n\n-- Ettekö sitte todellakaan enää tavanneet toisianne? -- kysyi Terttu\nuteliaana.\n\n-- Odotahan! -- jatkoi Helmi. Minä ajoin Rydbergiin ja otin siellä\nasemani mukaisen vaatimattoman huoneen. Kun olin yksin siellä ja\nolin pukeutunut ulos mennäkseni, tuntui oloni hiukan nololta ja\nminä todellakin kaduin \"kujettani\". Ei tehnyt mieli ryhtyä uusiin\nseikkailuihin ja minä tiedustelin puhelimitse, oliko herra Honkasalo\nasuntoa Hanssonin matkailijakodissa, jonka minäkin tiesin olevan hyvän\nja juuri Drottninggatanin varrella. Oli, -- vastattiin sieltä, mutta\noli juuri lähtenyt ulos. Ajattelin, että ehkä hän tulee minua noutamaan\nsittenkin ja istuin hetkisen seurusteluhuoneessa alhaalla, sanottuani\novenvartialle, että olin siellä tavattavissa, jos minua kysyttäisiin.\nPoikaa vain ei näkynyt: suuttui nähtävästi ja päätti näyttää, että on\nsitä luonnonlujuutta hänelläkin. No niin, mitäpäs siitä! Kun ei, niin\nei! Silloin päätin lähteä Skansenille ja ajoin sinne raitiovaunulla.\nSaahan siellä nähdä ja kuulla, jos mitä, ja siten aikansakin jotenkuten\nkulumaan. Nousin mäkeä ylös enkä ollut kauan ehtinyt vielä astuakaan,\nniin jo näin oman matkatoverini katselemassa Taalalaista kotia. Pistin\ntakaa käteni hänen käsivarteensa ja olin naurusta katketa, kun huomasin\nhänen hämmästyksensä ja samalla ihastuksensa. Siten oli sovinto taas\ntehty, hän pisti vuorostaan kätensä minun käsivarteeni eikä hellittänyt\nkoko iltana. Tietysti menimme Hasselbackenille päivällistä syömään,\nmutta kun tiesin nyt vähän enemmän Laurin tavoista ja tottumuksista,\nniin sanoin, että eläisimme niin vaatimattomasti kuin olosuhteet\nsallivat. Tietysti ei niin hienossa paikassa voinut syödä ilman\npuolikasta Moët & Chandonia. Jonka jälkeen me sitte, siellä täällä\nhiukan harhailtuamme, palasimme hotelliimme. Lauri tietysti saattoi\nminua huoneeseeni enkä erehtynyt luuloissani, että edellisen illan\nyritys tulisi uusiintumaan. Silloin hänelle suoraan sanoin, että\nminä, niinkuin hän luultavasti oli huomannut, rakastin häntä paljon,\nniin paljon, että tahdoin omistaa hänet koko elinajakseni ja että hän\ntodellakin syvästi loukkasi minua kunnioittamalla minua näin vähän\ntai oikeammin sillä, ettei ollenkaan minua kunnioittanut, kun saattoi\nkohdella minua sillä lailla.\n\n-- Minä en voi sinua naida, -- sanoi hän.\n\n-- Ja miks'et? -- kysyin minä.\n\n-- Siksi, ett'et koskaan avioliitossa tule olemaan onnellinen etkä\nketään tekemään onnelliseksi, -- vastasi hän suoraan.\n\n-- Niinkö hyvin luulet minut tuntevasi? -- kysyin minä melkein\nällistyneenä.\n\n-- Niin, -- sanoi hän varmana. -- Sinulla on sellainen luonne,\nettä voit suoda miehelle ihanimman autuuden hetken, vaan et muuta.\nPysyväisyyttä sinussa ei ole ja siksi emme koskaan voisi olla\nonnellisia sinun kanssasi. Minulla ainakin on toisellainen luonne ja\ntoisellaiset vaatimukset, vaikka sinua ihailenkin semmoisena kuin olet.\n\n-- Sanoiko hän todellakin niin? -- kysyi Terttu ihastuneena ja hypähti\nmelkein pystyyn.\n\n-- Sanoi, -- vastasi Helmi. -- Hänellä oli rohkeutta vastata sillä\nlailla. Se on suorin totuus, minkä koskaan elämässäni olen kuullut ja\nluultavasti tulen kuulemaan.\n\n-- Mitäs sinä silloin sanoit? -- kysyi Terttu, silmät ilosta kiiltävinä.\n\n-- Minä luulen, että te, herra maisteri Honkasalo, olette oikeassa\nsiinä suhteessa, mutta että te ensimäisenä saisitte minulta sen\nihanimman autuuden hetken, siinä te olette pahasti erehtynyt, --\nvastasin minä väräjävällä äänellä, tuntien kalpenevani. Samalla minä\nnousin ja osoitin hänelle sormellani ovea, sanoen:\n\n-- Tuossa! Tehkää niin hyvin!\n\nJa hän otti hattunsa ja meni.\n\n-- Ja sitte? -- kysyi Terttu melkein innostuneena tästä kertomuksesta.\n\n-- Minä palasin seuraavana päivänä \"v. Döbelnillä\" takaisin kotimaahan,\n-- vastasi Helmi.\n\n-- Tapaamatta toisianne? -- kysyi Terttu vielä.\n\n-- Tietysti, -- sanoi Helmi. -- Hän ei edes pyytänyt anteeksikaan\nmennessään. Vasta kauan, kauan perästäpäin kuulin, että hän oli\nmatkustanut Tukholmasta suoraa päätä Berliniin.\n\n-- Nyt minä todellakin ihailen sinua, -- sanoi Terttu, nousi ja meni\nvuorostaan suutelemaan Helmiä.\n\n-- Se on turhaa, -- vastasi toinen, valaen kuin kylmällä vedellä\nystävättärensä. -- Minä olen sittenkin perästäpäin monta kertaa katunut\ntekoani.\n\n-- Niinkö?! -- kummasteli Terttu.\n\n-- Niin. Sillä minä rakastin ja rakastan sitä miestä -- kaikesta\nhuolimatta, -- vakuutti Helmi, jälleen viskaten kätensä päänsä taakse\nja tuijottaen kattoon. Ja jälleen huomasi Terttu hänen silmissään\nikäänkuin kostean kiillon.\n\n-- Se on luonnotonta, se on mahdotonta rakkautta, -- lausui Terttu\naivan kuin lohdutellen.\n\n-- Olkoon mitä tahansa, -- vaikka hulluutta, -- mutta niin se vain\non, -- sanoi Helmi, nousi, meni pianinonsa luo ja löi muutamia rajuja\nsoinnoksia, joissa kuvastui koko hänen silloinen sielun tilansa.\n\nSamassa löi kello seinän takana jälleen suristen kolme.\n\n-- Herranen aika! -- säpsähti Terttu. -- Nyt minä olen kauheasti\nviipynyt. Hyvästi nyt! Minun täytyy jo mennä.\n\n-- Hyvästi! -- sanoi Helmi ja nousi puristamaan Tertun kättä. Ja hän\nsaattoi Terttua eteiseen, jossa auttoi päällystakinkin hänen päälleen.\n\n-- Saanko tulla joskus äitiäsi tervehtimään? -- kysyi hän Tertulta.\n\n-- Tee niin hyvin! Ehkä äiti joskus jaksaa puhua kanssasi vähän, --\nvastasi Terttu. -- Mutta kauan ei lääkäri salli häntä vaivata.\n\n-- Hyvä, hyvä! Ymmärränhän minä sen, -- sanoi Helmi, vetäen eteisen\noven kiinni Tertun jälkeen. -- Käy nyt sinä toistekin minun luonani! --\nhuusi hän vielä portailla.\n\n-- Kiitos! Näkemiin! -- olivat Tertun sanat, kun hän poistui portaita\nalas ja riensi kiireesti kotiaan.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nTerttu kulki kuin unissakävijä. Ajatukset kuhisivat hänen päässään ja\nhänen jalkansa veivät häntä hänen itsensä melkein huomaamatta, minne\nkulki, ketä tuli vastaan. Aleksanterinkadun kulmassa hän töytäsi yhteen\nerään raitiovaunusta alas laskeutuvan vanhan naisen kanssa ja kun hän\nsilloin sanoi anteeksipyyntönsä, hoksasi hän missä oli ja minne piti\nmennä. Hän valitsi matkan Cityn kauppakujan läpi ja riensi asematalon\nlaitaa pitkin Kaisaniemeen saadakseen sieltä jatkaa kotia niin väljää\nja yksinäistä tietä kuin suinkin.\n\nKaisaniemessä tuli kuitenkin häntä vastaan Toini, jonka tähden juuri\nhän riensi kotiaan, sillä heillä oli sovittu, että Toini kello kolmelta\npääsisi vapaaksi siksi illaksi toimestaan rouva Alanteen luona ja että\nTerttu vuorostaan istuisi kotona, jos äiti jotakin tarvitsisi.\n\n-- Terttu, etkö sinä huomaakaan minua? -- kysyi Toini, kun oli tullut\naivan Terttua vastaan, joka heräsi ajatuksistaan ja pysähtyi kuin\npatsas Toinin eteen.\n\n-- Voi, kuinka minä olen myöhästynyt! -- huudahti silloin Terttu. --\nAnna anteeksi, Toini kulta!\n\n-- Mitä sinä nyt joutavia! -- lohdutti Toini. -- Eihän se mitään ole.\nOnhan siellä Hilma kotona. Senkö tähden sinä olet noin kummallisen\nnäköinen?\n\nTerttu pyyhki nenäliinalla silmiään ja kasvojaan ja sanoi:\n\n-- Minun on niin paha olla, että olen ollut poissa.\n\n-- Onko sinulle jotakin tapahtunut? -- kysyi Toini, joka epäili jotakin\nmuuta syytä.\n\n-- Ei, ei mitään, -- vakuutti Terttu. -- Kuule! Mene nyt vain! En tahdo\nsinua pidättää, --- lisäsi hän ja ojensi Toinille kätensä.\n\n-- No, minä tulen nyt sitte taas, niinkuin oli puhuttu, -- vastasi\nToini ja hyvästeli.\n\nJa molemmat lähtivät jatkamaan tietään. Melkein yht'aikaa he vähän\nmatkan päästä kuitenkin vilkaisivat taakseen ja nyökäyttivät toisilleen\npäätä. Tertusta tuntui, että Toini vielä mennessäänkin loi häneen\nkysyvän, epäilevän katseen.\n\n-- Onkohan _hän_ kotona jo? -- ajatteli Terttu itsekseen. -- Ja mitähän\n_hän_ sanoo, miltä _hän_ näyttää? -- mietti hän vain, ajatellen yhä\nLauria ja hänen käyntiään Helmin asunnon ovella.\n\nTerttu melkein juoksi portaita ylös heidän asuntoonsa. Hilma aukaisi\noven ja ilmoitti neiti Syvärin jo menneen. Terttu kertoi, että he\nolivat kohdanneet toisensa ja kysäsi samalla:\n\n-- Onko äiti minua kaivannut?\n\n-- Ei, -- vastasi Hilma. -- Rouva on hiukan nukahtanut. Äsken oli pieni\nahdistuskohtaus, mutta se meni pian ohi.\n\n-- Hilma saa mennä päivällistä valmistamaan. Minä pidän kyllä nyt\nvarani, -- lausui Terttu, lähettäen Hilman keittiön puolelle.\n\nTerttu oli jo eteiseen astuessaan huomannut, että Laurin päällystakki\noli poissa. Hän siis ei ollut kotona. Varmaankaan ei ollut käynytkään\nkotona sen jälkeen.\n\nTerttu kuunteli kuitenkin vielä ovelta, ensin eteisestä, sitte\nsalista. Laurin huoneesta ei kuulunut kynän rapinaa, ei kirjan eikä\nkirjoituslehtien kahinaa, ei hiiskahdustakaan. Ja Terttu laski kätensä\noven rivalle aukaistakseen, mutta jätti sen kuitenkin tekemättä. Lauri\nsiis ei ole tullut. Ehkäpä hän on käynyt uudelleen Helmiä tapaamassa ja\ntavannut, päässyt sisään, oli nyt otettu vastaan, kun ei ollut ketään\nhäiritsemässä. Oi! Mitähän he siellä nyt puhuvat, nyt tekevät?!\n\nTerttu astui hiipien äitinsä huoneen ovelle ja katseli ra'osta. Äiti\ntodellakin nukkui tavallisessa istuvassa asennossaan pielusten varassa.\nKuinka hänen kasvonsa todellakin olivat mullankarvaiset, niinkuin Lauri\nsilloin oli sanonut, nähdessään äidin ensi kerran täällä. Mullankarva\n-- kuoleman merkki! Äiti parka! Hänen elämän-ilonsa ja -murheensa\nkai ovat kohtakin lopussa. Ehkä pitäisi sanoa: onnellinen äiti?! Ja\nTerttu veti kasvonsa takaisin, ettei katseellaan herättäisi äitiään.\nTapahtuuhan usein, että kun kauan hyvin tiukasti katselee toista\nihmistä, se sen tuntee ja kääntää silmänsä katsojaan. Nukkuvakin voi\ntoisen katseesta herätä. Se kai on sitä hypnotismia, vai?\n\nTerttu hiipi pois ja istuutui tavalliselle paikalleen, tavalliseen\nasentoonsa, pää käsien varaan, kirjoituspöytänsä ääreen. Hänen\nkatseensa tuijotti pöytään ja aivot kyselivät: -- mitä varten Lauri\nsinne Helmin luo tuli, tuliko hän itsestään vai oliko pyydetty\ntulemaan, mitä oli Helmillä kaiken tuon jälkeen, mitä heidän välillään\nennen oli tapahtunut, hänelle nyt sanottavaa ja mitä varten oikeastaan\noli Helmi hänetkin, Tertun, vaatinut tulemaan luokseen ja kertonut\nhänen ja Laurin välisen rakkausjutun alusta loppuun? Helmi sanoi\nvieläkin, vaikka kihloissa oli toisen kanssa, hurjasti rakastavansa\nLauria. Luulikohan hän ehkä sittenkin, että Laurin ja Tertun välillä\n\"jotakin\" saattoi olla tahi heidän välilleen \"jotakin\" saattoi tulla.\nEhkäpä Helmi kertomuksellaan tahtoi estää tuon \"jonkin\" syntymästä\nLaurin ja Tertun välille ja sen tautta tahtoi kuvata Tertulle,\nminkälainen Lauri oikeastaan on. Mutta olihan Lauri ollut aivan\ntoisellainen Tertun kanssa. Kentiesi Helmi tahallaan vain mustasi\nLaurin? Kentiesi koko juttu ei ollut totta lainkaan? Olihan sekin\nmahdollista. Kaikkihan on mahdollista. Mustasukkaisuus on kauhea.\nVarsinkin voi mustasukkainen nainen, sanotaan, tehdä vaikka mitä.\nOnkohan se totta, että nainen on säälimättömämpi kuin mies niissä\nasioissa? Jos Lauri todellakin oli ollut tuollainen Helmin kanssa ja\npaljon kylmempi Tertun kanssa, niin silloin hän todellakin \"tulisesti\"\nrakasti Helmiä ja ehkä ei Terttua rakastanut ollenkaan. Mutta sen\nsijaan oli varmasti kunnioitusta enemmän Terttuun nähden. Niin,\nolihan sen Lauri itsekin kerran julki lausunut, että hän suuresti\nkunnioitti Terttua. Oliko sitte rakkautta sen sijaan niin vähän? Ehkäpä\ntodellakaan sitä ei ollut lainkaan.\n\nKaikkiin näihin kysymyksiin oli saatava vastaus ja kai oli tulevakin\npian. Mutta mitä varten oikeastaan? Eikö ollut parempi unhottaa kaikki,\nkoska kaikki elämässä oli näin surkeata? Jos elämässä rupeaa ottamaan\nkaikki näin vakavalta kannalta, elin eihän silloin voi elääkään. Ehkäpä\nHelmin elämänkatsomus ja elämäntapa olikin paljon parempi. Olkoon\nkuinka vakava ja ikävä asia tahansa, niin täytyy aina suhtautua siihen\nkylmästi, koettaa olla niin välinpitämätön ja huoleton kuin suinkin.\nKunpa sen vain voisi?! Helppo sanoa, mutta -- --! Jos Lauri siis häntä\nei rakasta, niin minkä sille voi? Mitä sitte oli välitettävä siitä,\nminkälainen hän on ja kuinka oli käyttäytynyt toisten kanssa?! Eläköön\nkukin omaa elämäänsä! Tämmöiset huolet ovat joutavanpäiväisiä. Ne ovat\nsaatavat pois päästä -- työllä.\n\nTerttu muisti taas pitkästä aikaa kirkkoherra Vaaraselle kirjoittamansa\nkirjeen. Kummallista, ettei sieltä ollut vielä tullut vastausta!\nOlisihan kuitenkin jo hyvinkin ehtinyt. Kaipa hän oli löytänyt\ntoisen, -- paremman. Siellähän olisi ollut työtä kuitenkin. Mistä\nsitä nyt kuitenkaan niin ottaa? Tarjokkaita on nykyään niin paljon ja\nkyvykkäämpiäkin, yliopistosivistyksenkin saaneita. Niin, helppo sanoa\n-- unhottaa -- työllä, mutta --!\n\nÄidin huoneesta kuului hiljainen rykäisy ja äännähdys. Terttu hyppäsi\npaikaltaan ja juoksi sinne.\n\n-- Joko sinä olet kotona? En kuullut mitään, kun tulit, -- sanoi rouva\nAlanne.\n\n-- Taisit vähän uinahtaa? -- kysyi Terttu, korjatessaan pieluksia\näitinsä olkapäiden alle.\n\n-- Niin. Oli niin hiljaa... Ajatteles: minä näin unta, että olimme\nHangossa. Sinä olit mennyt Laurin kanssa purjehtimaan;-- niin\nkummallista! -- ettehän kertaakaan Hangossa ollessanne käyneet\npurjehtimassa. Minä istuin rannalla, korituolissa. Oli ihan tyyni,\nmutta purjeet teillä olivat sittenkin levällään. Ja te kiiditte niin\nnopeasti peilikirkasta merenpintaa pitkin ja purjeet olivat ihan\nhäikäisevän valkoiset. Yht'äkkiä minä tunsin vajoavani korineni\npäivineni hiekkaan ja sieltä alhaalta näin, kuinka venheenne muuttui\nlinnuksi, purjeet olivat kaksi valkoista suurta siipeä ja te liitelitte\ntoisistanne kiinni pidellen ja katositte silmistäni siintävälle\nulapalle. Ja vaikka minä vajosin maahan, niin tuntui niin kevyeltä. En\nole pitkään aikaan näin suloisesti uinahtanut. Niin kummallista!\n\n-- Todellako? Sehän oli hauskaa, -- sanoi Terttu. Ja hänen silmänsä\nsaivat niin omituisen haaveksivan ilmeen, kun hän tuijottaen kuunteli\näitinsä kertovan unestaan.\n\n-- Eikö Lauri ole kotona? -- kysyi rouva Alanne.\n\n-- Ei, -- vastasi Terttu. Kohtahan on päivällisaika. Hän on varmaan\nmennyt syömään.\n\n-- Hän kävi täällä poissa ollessasi minua tervehtimässä, -- sanoi rouva\nAlanne.\n\n-- Niinkö? -- ihmetteli Terttu.\n\n-- Mikä kunnon poika! -- sanoi hänen äitinsä. -- Minä rakastan häntä\nkuin omaa lastani, kuin sinua. -- Ja hän otti Tertun käden käteensä,\nveti Tertun luokseen ja suuteli häntä hellästi.\n\nTerttu jäi istumaan äitinsä vuoteen laidalle, katse tuijottaen akkunaan.\n\n-- Mitä sinä olet tänään niin kovin miettiväinen? -- kysyi äiti.\n\n-- Enhän minä, -- vastasi Terttu ja koetti hymyillä iloisesti, mutta\nnousi samalla paikaltaan, sanoen: -- Luulen, että Hilma jo on kattanut\npöydän minulle. Saanko kohta tuoda sinullekin?\n\n-- Syö nyt sinä ensin! -- sanoi äiti. -- Tulet sitte syötyäsi istumaan\nviereeni, kun minä syön.\n\n-- Hyvä on! -- vastasi Terttu ja poistui huoneesta. Ja hänen\najatuksensa olivat ihastuneina kiintyneet äidin kertomaan uneen. Oi,\njospa todellakin. Mutta mitä joutavia. Haaveita, haaveita!\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivällisensä syötyään vei Terttu ruo'an äidilleen ja istui tunnin ajan\nhänen luonaan tarinoiden.\n\n-- Tiedätkö mitä, -- sanoi äiti, -- minä luulen, että Toini ja tohtori\nAulanko rakastavat toisiaan.\n\n-- Kuinka niin? -- kysyi Terttu.\n\n-- Kun he, tohtorin viime kerralla täällä käydessä, seisoivat vuoteeni\nvieressä, toinen toisella, toinen toisella puolella, ja katselivat\ntoisiaan niin hellästi, niin tulin paikalla ajatelleeksi, että noista\nkahdesta varmaan tulee pari, -- jutteli Tertun äiti.\n\n-- Kaikkia sinä nyt olet huomaavinasikin, -- naurahti Terttu.\n\n-- Ja minä en malttanut tänään olla viittaamatta vähän sinnepäin\nToinille itselleen, -- jatkoi rouva Alanne.\n\n-- Voi, voi! Kun et vain loukkaisi Toinia, -- lausui Terttu. -- Hänhän\non niin kovin hienotunteinen.\n\n-- Enhän minä mitä! -- puolustihe äiti. -- Sanoin vain Toinille, että\nrakastan Aulankoa paljon, ja ihmettelin, miks'ei hän, niin kelpo mies,\nmene naimisiin.\n\n-- Mitäs Toini?... -- kysäsi Terttu.\n\n-- Punastui vain, vaan ei sanonut mitään, -- selitti äiti. -- Siitä\nminä sen heti ymmärsin ja luulenpa, että he jo ovat kihloissakin.\n\n-- Olisihan se hyvä, -- lausui Terttu. -- Tohtori saisi Toinista kunnon\nvaimon ja olisin kovin iloinen, että Toini siten tulisi turvatuksi ja\nvarmasti onnelliseksikin.\n\n-- Semmoisen miehen minä soisin Toinille, -- sanoin minäkin hänelle\nsilloin, -- jatkoi rouva Alanne.\n\n-- No? -- kysäsi Terttu taas.\n\n-- Silloin Toini vain hymähti ja sanoi: -- \"Jumalall' on onnen ohjat,\nLuojalla lykyn avaimet\". Mutta hänen hymynsä oli niin onnellinen. Kyllä\nhe varmasti jo ovat kihloissa, -- vakuutti rouva Alanne.\n\n-- Ehkäpä sen sitte kohta saamme julkisestikin kuulla, -- lausui siihen\nTerttu.\n\n-- Milloinkas sitte sinun vuorosi tulee? -- jatkoi hänen äitinsä,\njoka pitikin puhelua Toini Syvärin ja tohtori Aulangon väleistä vain\njonkinlaisena alkusoittona tähän kysymykseen.\n\n-- Ei milloinkaan, -- vastasi Terttu siihen ja niin varmasti, että\nhänen äitinsä silmät kävivät pyöreiksi.\n\n-- Mitäs sinä sitte ai'ot tehdä? -- kysyi äiti hiukan pelokkaalla\näänellä.\n\n-- Ai'on ruveta kotiopettajattareksi, -- vastasi Terttu. -- Hankin jo\npaikkaakin itselleni, -- jatkoi hän, mutta tehden tämän tunnustuksensa\npuoleksi leikin sävy äänessä, niin ettei äiti tietänyt, oliko se totta\nvai leikkiä.\n\n-- Eihän sinun asiasi toki niin hullusti liene? -- kysäsi äiti.\nTuommoinen tyttö kuin sinä...\n\n-- Niin se vain on, -- vakuutti Terttu. -- Ei siinä merkitse mitään,\nminkälainen tyttö sitä on. Köyhä voi joutua naimisiin yhtä hyvin kuin\nrikaskin, vaikka jälkimäisellä ehkä on enemmän \"etuja\" puolellaan.\nMutta minkälainen siitä tulee avioliitto, se on toinen kysymys. Mitä\nminuun tulee, niin sekin on vielä kysymys, minkälainen tyttö minä olen.\n\n-- Mitä sinä nyt joutavia rupatat! -- koetti äiti Terttua rohkaista. --\nNiinkuin en minä olisi Laurin omasta suusta kuullut, mitä hän sinusta\najattelee.\n\n-- Laurin?! -- kysyi Terttu nyt, silmät pyöreinä. -- Mitäs hän?...\nOnkos hän sinulle mitään puhunut?\n\n-- Eipä tiedä. Aina vähän, -- sanoi äiti salaperäisesti.\n\n-- Älä viitsi, äiti! -- sanoi Terttu. -- Pahaa minusta hän ei ole\nvoinut sinulle sanoa, sen kyllä tiedän, mutta mistään muustakaan\nhänellä ei ole ollut aihetta keskustella _sinun_ kanssasi _minusta,_ --\njatkoi Terttu.\n\nJa hänen äitinsä ymmärsi siitä hyvin, mitä Terttu tarkoitti.\n\n-- No, no! -- lausui äiti, koettaen haihduttaa Tertun pahastumisen. --\nEnhän minä sillä muuta tahtonut sanoakaan, kuin että hän kehui sinua\nniin vakavaluontoiseksi, joka suhteessa niin kunnon tytöksi, että\nsemmoisia tähän maailman aikaan enää harvoin tapaa ja ettei voi olla\nantamatta sinulle mitä suurinta arvoa ja että todellakin täytyy sinua\nkunnioittaa ja rakastaa.\n\n-- H-h! -- hymähti Terttu osaksi hieman pilkallisesti, mutta osaksi\nmyöskin leikillisesti. Jos ne todellakin olivat Laurin sanoja, ajatteli\nhän, niin olihan se paljon sanottu. Tuota viimeistä sanaa: \"rakastaa\"\nhän sydämessään kuitenkin kovin epäili, varsinkin kaiken sen jälkeen,\nmitä hän sinä päivänä oli kuullut. Eikäpä Lauri koskaan _sitä_ ollut\nhänelle itselleen sanonut selvin sanoin, tuskinpa tulisi sanomaan.\nEikäpä tiedä, mitä Terttu nyt _siihen_ Laurille vastaisi, elleivät\nasiat olleet toisin, kuin Helmin sanoista saattoi päättää. Jotakin\nselvyyttä tähän pulmaan oli varmaankin tuova seuraava kohtaaminen\nLaurin kanssa.\n\nTertun siellä istuessa äitinsä huoneessa soikin eteisen kello ja Lauri\ntuli kotia. Terttu nousi paikaltaan ja meni salin ovelle. Siinä hän\nkuuli, että Lauri kysyi Hilmalta, onko \"neiti\" kotona. Terttu siitä\npäätteli, että Lauri ehkä tahtoi tavata häntä. Ehkä hän nyt jollakin\nlailla tahtoi tiedustella Helmin ja Tertun välejä, ehkäpä selittääkin\njotakin. Terttu kovin kaipasi tuota selitystä, mutta samalla tunsi\nmyöskin omituista halua karttaa tuota kohtausta Laurin kanssa aivan\nkuin olisi peljännyt edeltäpäin sen seurauksia. Tämän johdosta hänen\nsydämensä rauhoittui, kun kuuli, että Lauri meni huoneeseensa tulematta\nedes saliin tahi Hilmankaan kautta pyytämättä saada puhutella \"neitiä\".\n\nSinä iltana Terttu todellakin karttoi tapaamasta Lauria. Hän kuuli\nLaurin kävelevän edestakaisin huoneessaan, kuulipa hänen pari kertaa\navaavan huoneestaan saliin vievän oven, arvattavasti katsoakseen, oliko\nTerttu siellä tavattavissa, mutta Terttu koetti olla niin paljon kuin\nsuinkin äitinsä luona ja hän tiesi, että Lauri silloin ei tahtonut\ntulla sinne heitä häiritsemään. Työ nähtävästi ei Laurilta sujunut.\n\nIllemmällä palasi Toini ja silloin meni Terttu ruokasaliin. Toinin\nollessa äidin luona pujahti Terttu kuultuaan Laurin astuvan eteiseen,\njopa nähtyään Laurin katsovan ruokasaliinkin, sieltä keittiöön.\nTerttu ilmeisesti tahallaan ei sinä päivänä tahtonut puhutella\nLauria ja sen Lauri nyt selvään huomasikin. \"Mutta huomatkoon!\",\najatteli Terttu itsekseen. \"Minäkin olen nyt jotakin nähnyt ja tiedän\njotakin. Ajatelkoon sitä asiaa nyt pitemmänkin aikaa ennenkuin tulee\nselvittämään minulle!\"\n\nKun sitte teekin ja leikkeleet lähetettiin Laurille hänen omaan\nhuoneeseensa, mikä tapahtui ani harvoin, niin arvasi Lauri, ettei\nkaikki ollut, niinkuin olla piti. Hilmalta hän tiedusteli syytä\ntähän ja Hilma vastasi, niinkuin oli neuvottu, että \"neiti\" ja\nsairaanhoitajatar rouvan mieliksi joivat teen siellä, hänen huoneessaan.\n\nOmituista kyllä Terttu maata pannessaan oli aivan rauhallinen. Hänestä\ntuntui, kaikesta huolimatta, että voitto oli hänen puolellaan,\nsiveellinen voitto, olkoonpa niin, että kaikki muut \"edut\" olivatkin\ntoisella puolella. Ja hän melkein tyynellä mielellä ajatteli\nrakkautensa menettämistä. \"Onpa kummallista\", ajatteli hän, \"että\ntämmöisissäkin asioissa, jotka pitkän ajan ovat olleet sielun aivan\nkuin ainoa sisällys, syntyy tämmöisiä välinpitämättömyyden lepokohtia,\nrauhallisia laaksoja, joissa tuntee ikäänkuin keveämmin hengittävänsä\nyksinäisyydessään, kun on tuosta painajaisesta, hermojen jännityksestä,\najatusten alituisesta myrskystä päässyt!\" Hänestä ei edes tuntunut\npahalta, ettei hän antanut Laurille tilaisuutta tavata häntä sinä\niltana. Hänestä todellakin oli, niinkuin niin olisi ollakin pitänyt.\nEhkäpä Laurikin tunsi samaa ja oli tyytyväinen lopulta, että asia oli\nsemmoisen käänteen saanut. Näine mietteineen Terttu riisuutui ja pani\nmaata. Omituinen mielihyväntunne valtasi hänet, kun hän vuoteessaan\noikaisi jäseniään ja uni hiipi hiljaa sulkemaan hänen silmäluomensa.\nMuutaman hengenvedon jälkeen hänen ruumiinsa hytkähti, hän kääntyi\nkyljelleen ja vaipui sikeään uneen, nukkuen sitte melkein heräämättä\nkoko yön.\n\nLaurin huoneessa sen sijaan paloi lamppu vielä kauan. Kirjoituspöydän\nääressä työ todellakaan ei sujunut, mutta hän loikoi vuoteessaan ja\nluki. Hän koetti koota ajatuksensa siihen, mitä katse kirjasta ammensi,\nmutta aina tuli muita asioita, muita kuvituksia väliin. Eikä unikaan\npainostanut pitkään aikaan. Siitä huolimatta hän vihdoin kello yksi\nsammutti tulen ja veti peitteen hartioilleen. Yksi ajatus lopulta pyöri\nhänen päässään:\n\n-- Huomenna on se asia selvitettävä!\n\nJa sitte hänkin nukkui.\n\nSeuraavana aamuna tuli Tertun suureksi hämmästykseksi ja myöskin iloksi\nkirje kirkkoherra Vaaraselta, joka ilmoitti tarjokkaista valinneensa\nTertun. Erityisistä syistä, joista kirkkoherra mainitsi nuoremman\nlapsen sairastumisen, ei Tertun kuitenkaan tarvitsisi saapua ennen\nseuraavan kuun alkua, -- siis marraskuun 1:stä päivää, koska nyt jo\noli lokakuu alulla, -- mutta joka tapauksessa lupasi kirkkoherra vielä\nantaa asiasta lähempiä tietoja.\n\nTerttu alussa todellakin kovin ilostui tästä kirjeestä. Olihan hän\nmelkein pilanpäiten ja jotensakin varmana, ettei hän sitä paikkaa\nsaisi, vastannut tuohon ilmoitukseen. Hän oli sitäpaitsi kirjoittanut\nvähän siltäkin varalta, että äiti kohta sattuisi kuolemaan ja hän\nsilloin saisi menetellä aivan vapaasti. Nyt oli äiti kuitenkin vielä\nelossa -- ja paljon muutakin oli sen jälkeen tapahtunut.. Pahin pulma\noli sittenkin siinä, miten hän tämän asian ilmoittaisi äidilleen\nvakavalta kannalta. Olihan hän eilen kyllä jo viitannut sinnepäin,\nvaan varmaan äiti piti sitä vain leikinlaskuna. Mutta joka tapauksessa\ntuntui Tertusta koko lailla turvalliselta, että oli mihin nojautua, jos\nniiksi tulisi. Niin, todellakin, jos niiksi tulisi -- joka suhteessa.\n\nTerttu nyt ihan jo toivoi saavansa tavata Lauria niin pian kuin\nsuinkin. Hän sitä toivoi siinä mielessä, että saisi neuvotella Laurin\nkanssa, kuinka hänen oli parhaiten meneteltävä ilmaistakseen äidilleen\nhankkeensa todenperään ottaa vastaan tarjottu kotiopettajattaren\npaikka. Muuten oli hauska nähdä, kuinka Lauri suhtautuisi tähän\nkysymykseen, joka hänelle oli oleva täydellinen yllätys, sillä siitä\nasiasta ei Terttu ollut hiiskunut hänellekään halkaistua sanaa.\n\nKun Lauri sitte, käytyään aamiaista syömässä ruokapaikassaan, tuli\nkotia ja, astuen ruokasaliin, jossa Terttu silloin sattui olemaan,\nkysyi häneltä suoraan, saisiko puhutella Terttua vähän aikaa kahden\nkesken, niin vastasi Terttu hilpeästi:\n\n-- Miks'ei?! Tule sisään vain!\n\nLauri astui yli ruokasalin kynnyksen ja veti jälkeensä eteiseen vievän\noven kiinni. Tämä ovi pidettiin tavallisesti auki ja nyt arvasi Terttu\nheti, että Laurilla oli jotakin varsin tärkeätä hänelle sanottavaa\n\"kahden kesken\", koskapa pelkäsi sen kuuluvan eteisen ja salin kautta\näidin huoneeseen asti, jossa Toini Syväri luki äidille.\n\n-- Saanko minä käydä suoraan asiaan käsiksi? -- kysyi Lauri, kun he\nolivat istuutuneet, toinen toiselle, toinen toiselle puolen keskellä\nlattiaa seisovaa ruokasalin pöytää, jossa, aterioiden väliajalla, aina\noli kaunis Tertun valmistama koruompeluinen pöytäliina.\n\n-- Tee niin hyvin! Mikä asia se sitte on? -- kysyi Terttu hyvin\nrauhallisesti katsoen Lauria silmiin.\n\n-- Minusta tuntuu, Terttu, -- alkoi Lauri, silmät pöytäliinaan luotuina\nja oikean kätensä sormilla soitellen pöytää vasten, -- että sinä\nviimeaikoina olet juurikuin vieronut minua. Onko siinä perää?\n\n-- Jos sinusta niin tuntuu, Lauri, -- vastasi Terttu hyvin lempeästi,\n-- niin kai otaksut siihen myöskin jotakin syytä olevan.\n\n-- Niin otaksunkin, -- oli Laurin vastaus. -- Tahtoisin siis sinulta\ntietää, onko se otaksumani syy oikea?\n\n-- Minä en ole tätä kysymystä nostanut, Lauri, -- jatkoi Terttu. --\nMinun mielestäni sinun siis on sanottava, mitä sinä sillä _syyllä_\ntarkoitat?\n\n-- No niin! Minä kysyn sitte edelleen suoraan, -- lausui Lauri\npontevasti: -- oletko sinä ollut neiti Leinikön luona tahi muuten\ntavannut häntä sen jälkeen, kuin hän täällä kävi sulhasensa kanssa?\n\n-- Olen -- käynyt hänen luonaan, -- vastasi Terttu.\n\n-- Saanko kysyä, -- jatkoi Lauri: -- itsestäsikö vai hänen pyynnöstään?\n\n-- Hän vei minut luokseen, kun tapasimme toisemme kadulla, -- selitti\nTerttu.\n\n-- Olen siis arvannut oikein, -- lausui Lauri.\n\n-- Saanko minä nyt kysyä vuorostani, -- alkoi heti Terttu, -- _miksi_\non minun tehtävä tämä tili sinulle, Lauri?\n\n-- Tietysti minulla ei ole vähintäkään oikeutta vaatia sinua, Terttu\nhyvä, tilille, eikä tietenkään sinulla ollut pienintäkään pakkoa\neikä velvollisuutta vastata kysymykseeni, -- ja minä pyydän sinulta\nrohkeuteni sydämestäni anteeksi, -- puhui Lauri. -- Mutta minun\nomatuntoni ja sydämeni vaatii tiedustelemaan sitä sinulta ja olen\nkiitollinen sinulle, että näin ystävällisesti minulle vastasit ja siten\nselvitit minulle sen seikan, josta tahdoin selville päästä.\n\nTertun rinnassa helähti jo pieni säälin tunteen kieli Lauria kohtaan ja\nhän sanoi leppoisasti.\n\n-- En minä kysymystäsi ollenkaan niin pahakseni pannut. -- Ja minä\ntoivon siis, ettet sinäkään pane pahaksesi, jos minäkin kysyn sinulta...\n\nTerttu ei ehtinyt vielä lopettaa, kun Lauri jo vastasi:\n\n-- Olen... Minä olen käynyt häntä tapaamassa, mutta en tavannut kotona\ntahi hän ei ottanut minua vastaan, -- jostakin syystä, -- jos oli\nkotona. -- Ja minä kävin hänen luonaan omasta tahdostani, sillä halusin\nensin sillä lailla saada tietää, olitko sinä siellä käynyt.\n\nTerttu hymähti oikein tälle Laurin suoruudelle ja sille nopeudelle,\njolla hän lasketteli yhteen kyytiin koko tunnustuksensa. Se teki\nTerttuun oikein hyvän vaikutuksen, sillä hän tunsi, että Lauri\npuolestaan piti velvollisuutenaan tunnustaa kaikki. Hymähtäen Terttu\nkuitenkin huomautti:\n\n-- Ethän sinä edes tietänyt, mitä minä ai'oin kysyä, kun jo olit valmis\nminulle vastaamaan.\n\n-- Mitään muuta sinä et voinut aikoakaan kysyä, -- lausui Lauri\njotensakin varmasti.\n\n-- Kyllä, -- vastasi Terttu. -- Minä saatoin kysyä, esimerkiksi, miksi\nsinua niin huvittaa tahi, sanoisinko, huolettaa, kävinkö vai en Helmin\nluona.\n\n-- Sitä sinä, Terttu, et saattanut edes ajatella, -- vastasi Lauri. Ja\nsamalla hän itse milt'ei ällistyi ajatellessaan, mitä kaikkea noiden\nsanojen ja hänen vastauksensa alla saattoi piillä. Joka tapauksessa\nhän ei vielä vastannut niin, kuin itse ensi silmänräpäyksessä aikoi ja\nniin, kuin Terttu nyt saattoi otaksua hänen vastaavan, vaikka ei Lauri\nvastannutkaan: \"siksi, että sinua rakastan, Terttu\".\n\n-- Joka tapauksessa, -- selitti Terttu, -- minun ei suinkaan tarvinnut\nkysyä, kävitkö sinä Helmin luona, sillä omin silmin näin, että sinä\nhänen ovellansa kävit.\n\nLauri katsoi hämmästyneenä Terttuun ja kysyi:\n\n-- Olitko sinä siis silloin siellä?\n\nTerttu nyökäytti vain päätään vastaukseksi.\n\n-- Nyt minä ymmärrän, -- huudahti Lauri. -- Sen tautta minua siis ei\notettu vastaan. Sinulle siis on kerrottu kaikki, -- sinä siis tiedät\nkaikki? -- lisäsi hän vielä, katsoen kyselevin silmin Terttuun.\n\n-- Sitä en tiedä enkä voi edes aavistaa, -- vastasi Terttu, joka\noli keskustelun kuluessa koko lailla ilostunut ja tunsi vastaavansa\nLaurille monessa suhteessa tyydyttävästi, ehkä hyvinkin.\n\n-- Mutta minä tiedän, -- jatkoi Lauri, -- että sinulle on kerrottu\nainakin mahdollisimman paljon.\n\n-- Niin, ainakin niin paljon, -- sanoi puolestaan Terttu, -- ettei\nsinun suinkaan tarvitse peljätä, että sinua muusta syystä ei olisi\notettu vastaan.\n\n-- Tuosta vihjauksestasi, -- huudahti taas Lauri, -- huomaan varsin\nhyvin jo, että sinulle todellakin on kerrottu kaikki. Mutta -- jatkoi\nhän, -- hyvä on, että näin on käynyt ja että se kävi sillä lailla.\nRaskas kuorma, Terttu, on nyt pudonnut minun sydämeltäni.\n\n-- Todellako? -- sanoi Terttu hieman ivallisesti.\n\n-- Kuinka voit sitä epäilläkään, Terttu? -- kysäsi Lauri melkein\npahastuneena.\n\n-- Miksi en sitä epäilisi? -- kysyi Terttu vuorostaan, -- jos, niinkuin\nsanot, olen kuullut Helmiltä kaikki.\n\n-- Tietysti, tietysti! Sinä olet oikeassa: muuhun johtopäätökseen\nluonnollisesti et ole voinut tullakaan hänen kertomuksestaan, --\nmyönteli Lauri.\n\n-- Tarkoitatko siis, ettei asianlaita olekaan niin, kuin luulet Helmin\nsen minulle esittäneen? -- uteli Terttu varovaisesti.\n\n-- Luulisin, Terttu, sinulla olevan paljonkin aihetta ainakin epäillä,\nettei se ole niin, ellet suorastaan jo olisi siitä vakuutettukin --\nmuutamista seikoista päättäen, -- vakuutti Lauri edelleen.\n\n-- Vakuutettu voi olla vain siitä, minkä tietää varmaan, ja että\nminulla kyllä on ollut aihetta epäilemiseen, sen sinä tiedät hyvin, --\nvastasi Terttu.\n\n-- On ollut, -- niin, se on totta. Mutta ei pitäisi olla enää, ellet\nole ainiaaksi saanut minusta aivan huonoa käsitystä, -- puolustihe\nLauri.\n\n-- Olen aina koettanut luoda itselleni sinusta mitä parhaimman\nmielipiteen, siitä pitäisi sinun ainakin olla vakuutettu, -- oli Tertun\nhieman juhlallinen vastaus. -- Syy siihen, että mielipiteeni on aika\najoin horjunut, ei suinkaan liene minun.\n\n-- Myönnän sen, Terttu, myönnän, tunnustaen kaikki inhottavat\nmenettelyni ja pyytäen sinulta anteeksi, mikäli sinä olet saanut niistä\nkärsiä, -- puhui Lauri vilpittömästi. -- Enkähän minä tätä tunnustusta,\ntätä anteeksipyyntöä tekisi, ellen tahtoisi olla sinun silmissäsi\ntoisenlainen. Olisihan minulle yhdentekevä, mitä minusta sinulle\npuhuttaisiin ja mitä sinä minusta ajattelisit, jos sinä olisit minulle\nyhdentekevä, minun sydämelleni vieras. Että niin kuitenkaan ei ole\nasianlaita, sen kai sinä hyvinkin nyt olet tullut huomaamaan.\n\n-- Nyt? -- keskeytti Terttu, pannen painoa tälle sanalle.\n\n-- Niin, -- vastasi Lauri, -- ellet sitä jo ennen ole huomannut.\n\n-- Olen ennen ja nyt ja aina huomannut, että todellakin kunnioituksella\nja arvonannolla olet suhtautunut minuun, -- otti Terttu puheen\nvuoron, -- ja luulisin, etten muunlaiseen menettelyyn ole syytäkään\nantanut. Mutta luulen myöskin huomanneeni sekä sinun puheistasi --\nmeidän välisistä keskusteluistamme -- ja niistä viittauksista, jotka\nminulle ennen ainakin annoit ihailemaasi romaaniin että myöskin\nkaikesta siitä, mitä sinusta nyt olen kuullut, -- niin, minä luulen\nhuomanneeni, että, ellen juuri ole sinulle aivan yhdentekevä, niin\npuuttuu minusta ainakin paljon sitä, minkätähden joku toinen voi olla\nsinun sydämellesi paljonkin läheisempi. Sanalla sanoen: minussa ei\nole sitä, mikä vastaisi sinun katsantokantaasi ja varsinkin sinun\ntunteitasi, sinun, sydämesi tahi, ehkä vieläkin oikeammin sanoen, sinun\nveresi vaatimuksia. Meidän välillämme nähtävästi ei ole sitä oikeata\nvaaliheimolaisuutta, eikö niin? Et voine kieltää, että olen osannut\nmelkein asian ytimeen? -- kysyi Terttu voitokkaasti.\n\n-- Minun täytyy suorastaan ihailla sinun johdonmukaista ajatuksesi\njuoksua, -- sai Lauri sanotuksi pitkänlaisen vaitiolon jälkeen, sillä\nhän oli todellakin joutua ymmälle Tertun rohkeasta, mutta sattuvasta\njohtopäätöksestä. -- Ihailuni kuitenkaan ei ole aivan täydellinen, --\njatkoi Lauri, -- koskapa et ole oivaltanut ottaa huomioon, ensiksikin,\nettä ehkäpä juuri syvästä arvonannosta sinua kohtaan minun on\ntäytynyt useinkin tukehduttaa tahi ainakin olla ilmaisematta sinulle\nkaikkia vereni vaatimuksia ja, toiseksi, että nuo samat vaatimukset\novat ajan mittaan voineet hiljakseen syntyä ja kasvaa -- mikä ei\nole ollenkaan minun katsantokantani kanssa ristiriidassa, -- jopa\nkäydä niin voimakkaiksi, että sinä, Terttu, olet saattanut tulla ja\ntullutkin sydämelleni paljon lähemmäksi, kuin joku toinen, niin, --\nläheisemmäksi, kuin kukaan muu. Ymmärrätkös minua nyt, Terttu? -- kysyi\nLauri ja näytti kuin hän olisi katsonut voiton olevan hänen puolellaan.\n\n-- H-h! -- oli vain lyhyt vastaus, joka pääsi Tertun huulilta, -- tuo\nsamainen pieni äännähdys, jolla oli niin äärettömän monta vivahdusta ja\ntodellakin ilmaisi enemmän kuin pitkä, monisanainen lause.\n\n-- Etkö vastaa minulle sen enempää? -- kysyi Lauri jälleen pitkähkön\näänettömyyden jälkeen. I\n\n-- Ajattelen vain, -- vastasi vihdoin Terttu, joka sillä välin oli\nottanut liiviinsä piiloittamansa, kirkkoherra Vaaraselta saamansa\nkirjeen esille, pidellen sitä käsissään, -- että aika ja olosuhteet ja\nkaikellaiset tilapäiset seikat voivat usein muuttaa, jopa haihduttaa\nja rikkoa lujimmiksi, pyhimmiksi uskotut tunteet. Ja että niin voi\nkäydä pitkienkin aikojen kuluttua, avioliiton siteittenkin yhdistämäin\nhenkilöjen kesken, jonkun odottamatta heidän keskuuteen ilmestyvän\nvanhan taikkapa uudenkin tuttavan kautta, sitä et voine sinäkään,\nLauri, kieltää muistamalla juuri sitä teosta, jonka minulle aikoinasi\nsuosittelit luettavaksi. Jos taas niin käy, niin onhan se kaikille mitä\nsäälittävin kohtalo. Ja niin voi aina helpommin käydä, jos jommalla\nkummalla taholla semmoinen vanha tuttava on olemassa, jonka uudelleen\nilmestymistä on syytä epäillä.\n\n-- Siinä siis se pulma?! -- lausui Lauri alakuloisesti ja hän oli\nsuorastaan kuin puulla päähän lyötynä, kun nyt hänen omat väitteensä\nja mielipiteensä osoitettiin hänelle itselleen sitovina todisteina.\n\"Helmikö siis on ainaisiksi ajoiksi joutunut esteeksi Tertun ja minun\nvälille?\" -- ajatteli hän itsekseen ja juuri tämä ajatus sisältyi,\nvaikka hämärämmin, hänen Tertulle lausumiinsa sanoihin. Ja Lauri tunsi\nselvästi syyllisyytensä ja teoistaan nyt saamansa rangaistuksen?\n\n-- Niin, -- sanoi Terttu, -- mutta niin hiljaa, niin hiljaa, että se\noli kuin vienoin surullinen huokaus.\n\n-- Eikä siitä millään keinoin pääse? -- oli Laurin seuraava, milt'ei\nepätoivoinen kysymys.\n\n-- En tiedä, en tiedä, -- toisti Terttu. Ja hänen vastauksestaan kaikui\nmyöskin epätoivon sävel.\n\nSamassa heitti Terttu kirkkoherra Vaarasen kirjeen Laurin eteen ja\nsanoi:\n\n-- Lue tuo!\n\n-- Mikä se on? Mistä se on? -- huudahti Lauri siepatessaan kirjeen\nkäteensä.\n\nJa Terttu huomasi selvään, mitä Lauri sen kirjeen suhteen epäili. Hän\nhuomasi myöskin, että Lauri siitä kirjeestä odotti jotakin ratkaisevaa\nsiinä asiassa, jota he keskenään vastikään olivat käsitelleet.\nSiitä saattoi Terttu päättää, kuinka tärkeä tämä asia Laurille\njoka tapauksessa oli. Terttu kuitenkaan ei vastannut mitään Laurin\nviimeiseen kysymykseen, vaan antoi hänen rauhassa lukea tahi oikeammin,\nahmia kirjeen loppuun.\n\n-- Mitä tämä merkitsee? -- kysyi Lauri, katsellen Terttua kummastellen\nsilmiin.\n\n-- Juuri sitä, mitä se on: olen suostunut ottamaan vastaan\nkotiopettajattaren paikan kaukana Karjalassa, -- vastasi Terttu.\n\n-- Minä en ymmärrä sittenkään. Minkä johdosta? Milloin olet sinne\nkirjoittanut? -- kysyi Lauri.\n\nTerttu selitti kaikki niinkuin asia oli, että hän oli vastauksensa,\nVaarasen ilmoituksen johdosta, lähettänyt juuri samana aamuna, kuin\nLauri saapui ja että tämä kirje nyt oli tullut tänä aamuna.\n\n-- Todellako samana aamuna, jolloin minä tulin?! -- ihmetteli Laurikin\ntuota omituista yhteensattumaa. -- Ja sinä ai'ot lähteä? -- kysyi hän\nepäillen ja melkein paheksuvalla äänen painolla.\n\n-- En ole äidille vielä puhunut mitään tästä asiasta, -- vastasi\nTerttu. -- Hän ei edes tiedä, että olin sinne kirjoittanut.\n\n-- Mikä ihme sinun päähäsi pälkähti? -- huudahti Lauri. -- Sinä et saa\nlähteä. Se on mahdotonta. Sinä et voi sinne lähteä!\n\n-- Ja miks'en? -- kummasteli Terttu. -- Äiti voi kuolla hyvinkin pian\nja silloin juuri voin sinne lähteä, täytyy minun lähteä. Silloin ei\nole mitään estettä, vaan päinvastoin. Asiat ovat Jumalan tahdosta\nkääntyneet näin minun hyväkseni, -- lisäsi hän vielä.\n\nJa Lauri ymmärsi hyvin, mitä tämä viimeinen lisäys sisälsi.\n\n-- Tämäkö sitte on sinun vastauksesi minulle, Terttu? -- kysyi hän,\nnousi paikaltaan ja meni ikkunan luo, josta katsoi ulos pihalle. Hän\nikäänkuin tahallaan jätti Tertun miettimään asiaa.\n\nTerttu nousi myöskin ja jäi seisomaan pöydän ääreen. Lauri oli\nheittänyt kirjeen pöydälle. Terttu otti ja pisti sen jälleen piiloon\nliiviinsä.\n\n-- H-h! -- oli taaskin vain se pieni äännähdys, joka pääsi Tertun\nhuulilta.\n\nMitä se merkitsi, sitä hän tuskin itsekään voi sillä hetkellä selittää.\nHän ei ollut varma siitä, kuuliko Lauri edes sen.\n\nSamassa ra'otti Toini ovea ja pyysi Terttua tulemaan äitinsä luo.\n\n-- Minun täytyy mennä, -- sanoi Terttu ja poistui. -- Anteeksi! --\nlisäsi hän vielä mennessään Lauriin päin kääntyen.\n\nKun Terttu kulki salin läpi ja astui äitinsä huoneeseen, kuuli hän,\nettä Laurikin tuli pois ruokasalista, meni omaan huoneeseensa ja sulki\noven.\n\n\n\n\nV.\n\n\nSen jälkeen vieri muutama vuorokausi ilman mitään erikoisempia\ntapahtumia. Niinkuin luonnossa aurinko nousee ja laskee, päivä ja\nyö vuorottelevat, mutta ilma tuntuu aivan kuin pysähtyneen raukeaan\nodotukseen, seisovan paikallaan välinpitämättömissä mietteissä, niin\nkului elämä ulkonaisesti tämänkin kertomuksen henkilöiden oloissa.\nUlkonaisesti, -- niin. Vaan sisällisesti, toisten huomaamattomissa\nkätköissä, sydänten syvimmissä sopukoissa taistelivat tunteet\nvaltavalla voimalla ja aivojen ahtaimmissakin lokeroissa myllersivät\najatukset ehkä rajummin kuin koskaan ennen. Niin oli laita ainakin\nkahden, kolmen, jopa neljänkin heistä, joiden elämän langat sallima\nnäin kohtalokkaalla tavalla oli kietonut yhteen.\n\nTerttu ja Lauri tapasivat kyllä joka päivä toisensa kuin ainakin\ntuon ruokasalissa tapahtuneen kohtauksen jälkeen, mutta mitään\nlisäselvityksiä ei nyt enää seurannut. Kaikki kävi tavallista,\ntutunomaista latuaan. Eivät he olleet toisilleen vieraammat eivätkä\nlähemmätkään.\n\nOlihan Lauri nyt vihdoin kuitenkin tunnustanut Tertulle rakkautensa\nselvin sanoin ja tämä seikka tuotti Tertulle suurta sisällistä\ntyydytystä. Olipa hän miltei tyytyväinen koko heidän keskustelunsa\nkulkuun eikä loppupäätöskään häntä juuri ollenkaan huolettanut, vaikka\nhänen vastauksensa oli jäänyt avoimeksi, puolinaiseksi, jopa koko\nlailla kieltäväksikin. Ainakin saattoi Lauri sen kieltäväksi käsittää\nTertun arvelujenkin mukaan, ehkäpä todella käsittikin, päättäen siitä,\nettei hän tähän kysymykseen ollenkaan näinä päivinä kajonnut.\n\nLauri näkyi kaikin voimin koettavan syventyä työhönsä. Hän kävi\nmäärätyillä tunneillaan ruokailemassa, mutta palasi pian taas\nkotia ja istuutui työpöytänsä ääreen, jopa illatkin kulutti, joko\nsiinä tahi vuoteessaan lukemalla, myöhään yöhön saakka. Joku uusi\nkorrehtuuriarkki hänelle tuotiin tarkastettavaksi, mutta niitä ei hän\nenää tarjonnutkaan Tertulle luettavaksi sen jälkeen kuin oli häneltä\nsaanut aikaisemmin hänelle antamansa takaisin, -- kyllä luettuina,\njopa sillä huomautuksellakin että johdanto Tertun mielestä oli\nerittäin mielenkiintoinen ja arvokas. Laurista tuntui siltä kuin hän\nsydämensä asialle olisi tehnyt huonon palveluksen tutustuttamalla\nTerttua Goethen romaanin ja hänen oman sitä käsittelevän väitöskirjansa\nja siten myös omien ajatustensa salaisuuksiin ja sen tauttakin hän\nkatsoi edullisemmaksi olla enää antamatta jatkoa Tertulle luettavaksi.\nHän ei edes tullut ajatelleeksi sitä, että Terttu saattoi käsittää\ntämän asian niin, ettei Lauri enää tahtonut osoittaa minkäänlaista\nhuomaavaisuutta Tertulle siinä suhteessa, hänen mielipiteilleen, hänen\nmielenkiinnolleen työn edistymiseen nähden.\n\nTämä seikka ei Tertulta suinkaan jäänyt huomaamatta, sillä hän\ntiesi kyllä, milloin Laurille korrehtuuria tuotiin. Sitä paitsi\nLauri puheessaankaan Tertun kanssa tuskin koskaan enää kajosi tähän\nlempiaineeseensa niinkuin ennen. Mutta näiden huomioittensa ohessa\nteki Terttu vielä senkin havainnon, että Lauri kotona istumisellaan\nikäänkuin tahtoi haihduttaa Tertun mahdolliset epäluulot siitä, että\nhän olisi kaupungilla käydessään etsinyt yhtymistä tuon toisen tuttavan\nkanssa. Terttu tosin ei ollut varma siitä, että asia Laurin puolelta\ntodellakin oli niin, ja hän arveli kyllä, että se saattoi olla hänen\nomaa luulotteluaankin, pelkkää hänen oman mielikuvituksensa tuotetta,\nmutta joka tapauksessa Laurin kotona istuminen teki häneen tämän\nvaikutuksen ja sekin häntä koko lailla tyydytti. Tämä tyydytys korvasi\nsuuressa määrin sen loukkauksen tunteen, jonka hänessä aikaan sai se,\nettei Lauri enää tuonut hänelle väitöskirjansa korrehtuuriarkkeja\nluettaviksi.\n\nRouva Alanteen luona Lauri kävi nyt harvemmin, mutta tiedusteli\nkyllä hänen vointiaan ja lähetti hänelle terveisensä sekä Tertun\nettä Hilman kautta. Mitään muutosta rouva Alanteen terveyden tilassa\noikeastaan ei ollut huomattavissa, ei parempaan eikä huonompaan päin,\nja ainaisilla strofantti-tipoilla tohtori Aulanko koetti ylläpitää\nasiain tilaa niin tunnollisesti ja niin kauan kuin suinkin. Välistä\nhän rohkaisi potilaansa mieltä huomauttamalla, että jahka tästä talven\nyli päästään, niin tuovat kai kevät ja kesä varmaankin melkoisen\nparannuksen, varsinkin jos rouva Alanne voisi päästä jollekin\nterveelliselle ylänköseudulle. Tietysti tohtori Aulanko näön vuoksi\nmainitsi Nauheiminkin ja Norjan tunturit, vaikka hän hyvin tiesi,\nettä sinne pääsy aineellisten esteiden takia hänen potilaalleen oli\nmahdottomuus ja että ehkä muutenkin, jo pitkän matkan tähden, käynti\nnoissa terveydenhoitopaikoissa olisi pikemmin voinut jouduttaa, kuin\nviivyttää loppua. Rouva Alanne pudisteli kuitenkin hiljakseen päätään\nhyvänsuovalle lääkärilleen ja kaikista tuntui, että hän itsekin alkoi\nolla vakuutettu, ettei hän enää talven yli jaksaisi elää. Kaikessa\nhiljaisuudessa herttainen, uskonnollismielinen Toini puolestaan koetti\nvarovasti valmistaa rouva Alannetta hänen viimeistä matkaansa varten\nja Toinin mieltä ylentävien puheitten ja hartauslukemisten nojalla\nalkoi ennen niin elämänhaluinen sairas siihen ajatukseen tottua ja\nrauhallisesti odottaa, mitä tuleman piti. Silloin tällöin hän jostakin\ntapahtumasta vielä huomattavasti ilostui ja osoitti olevansa mukana\ntämän maailman menossa. Niinpä, kun hän yht'äkkiä huomasi tohtorinsa\nja sairaanhoitajattarensa sormissa kihlasormukset, oikein sydämensä\npohjasta riemuitsi ja onnitteli heitä, vakuuttaen, ettei se ollut\nhänelle lainkaan mikään yllätys, että hänen silmänsä jo aikoja sitte\noli heidän välinsä huomannut ja että tiesi niin pitävänkin käydä.\nSamalla hän sanoi kadehtivansa niitä, jotka vielä saavat alkaa elämänsä\nja tavoitella onnea. Onni muka useimmiten on petollinen, mutta elää\non silti ihana semmoistakin onnea etsiessä. Ja hän toivotti kihloissa\noleville pitkää, kestävää, pettämätöntä onnea.\n\nTämä nyt julkiseksi käynyt kihlaus tietenkin johdatti rouva Alanteen\najatukset hänen oman tyttärensä kohtaloon ja hänen ja Laurin välisiin\nsuhteisiin, joita hän sairasvuoteeltaan edelleen hellittämättä seurasi,\nmikäli se oli hänelle mahdollista. Luonnollisesti hän ei voinut olla\nhuomaamatta sitä höltymisenkään tilaa, joka nyt Tertun ja Laurin\nvälille oli tullut, vaikkei hän sitä asiaa suorastaan puheeksikaan\nottanut. Helmin jutun vaikutuksesta tähän herpaantumiseen hän tietysti\nei ollut saanut vähäistäkään vihiä. Mutta tuo Tertun kerran leikillä\näidilleen ilmaisema aikomus ruveta kotiopettajattareksi antoi sairaalle\nkuitenkin silloin tällöin ja varsinkin nyt ajattelemisen aihetta, jopa\nhän siitä asiasta muutaman kerran rupesi puhelemaankin tyttärensä\nkanssa. Ja kun Terttu siitä huomasi, että se ajatus äitiä vaivasi,\nniin täytyi hänen vakuuttaa, ettei siinä jutussa oikeastaan perää\nollut paljon mitään. Näin ollen oli Tertun pakko kokonaan sivuuttaa\naikomuksensa ilmaista äidilleen, että oli kirjoittanut kirkkoherra\nVaaraselle ja että sieltä jo oli saanut tarjouksenkin. Ja kun Terttu\npuolestaan aina väisteli äidin viittauksia hänen ja Laurin suhteisiin,\nniin ei rouva Alanteenkaan auttanut muu, kuin jättää se asia sikseen.\n\nOikeastaan tuo kirkkoherra Vaarasen kutsumuskirje Tertulle oli\njotensakin pulmallinen seikka äidin sairauden tähden. Sitä\npuolta oli Terttu kovin vähän ajatellut vastatessaan Vaarasen\nsanomalehti-ilmoitukseen, mutta se johtui siitä, että Terttu\noli melkein vakuutettu, ettei sitä paikkaa saisi. Nyt tuo niin\najattelemattomasti tehty teko kuitenkin sai näin vakavan, jopa\npulmallisen ja kohtalokkaankin käänteen. Pulmallinen oli tämä juttu\njuuri äidin sairauden ja kohtalokas -- Laurin tulon tähden. Miten\noli siitä lopullisesti selviydyttävä, sitä oli Tertun kovin vaikea\nratkaista. Mutta hän jätti kaikki Jumalan käsiin. Muutahan ei ollut\ntehtäväkään. Äidille siitä ei nyt missään tapauksessa voinut puhua. Ja\nmitä oli seuraava siitä, että Lauri sen asian jo tiesi, sen saisi hän\nvarmaankin kohta nähdä -- lopullisesti. Jonkun vaikutuksen oli se jo\nLauriin tehnyt, siitä oli Terttu, kaikista asioista päättäen, selvillä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä päivänä, kun Terttu oli mennyt kaupungille asioilleen ja\nHilma juoksi eteisen ovea aukaisemaan, ilmestyi rouva Alanteen\nasunnon eteiseen Helmi, joka kuultuaan, ettei Terttu ollut kotona,\nkäski Hilman tiedustelemaan, voiko rouva Alanne ottaa hänet vastaan.\nTämän kysymyksen johdosta saapui pian Helmin puheille Toini, tuoden\nhänelle vastauksen, että rouva Alanne kyllä muutamaksi minuutiksi oli\ntavattavissa, koska Helmi oli niin ystävällinen ja muisti häntä, mutta,\nniinkuin sanottu, kauan ei ollut hyvä sairasta rasittaa. Helmillä\noli kaunis neilikkakimppu paperiin käärittynä ja hän sanoi, ettei\nhänellä ollut aikomustakaan kauan viipyä, tahtoi vain antaa \"tädille\"\nkukkasensa ja kysyä, kuinka hän jaksoi. Niinpä sitte Toini saattoi\nHelmin potilaan luo, joka ihastui sekä vieraan tulosta että hänen\ntuomistaan kukkasista, jotka oitis saivat paikkansa maljakossa ja\nyöpöydällä vuoteen vieressä.\n\nHelmi noudattikin tarkasti määräystä, ei puhunut paljoa ja minkä\npuhui, niin lausui kaikki varovasti ja lopuksi ilmaisi ilonsa, että\nsai \"tätiä\" nähdä ja toivotti hänelle täydellistä parantumista.\nKiittäessään tästä ystävällisyydestä, rouva Alanne ei saattanut olla\nlausumatta ihastustaan Helmin kauneuden ja hänen tyylikkään pukunsa\njohdosta.\n\n-- Herranen aika! -- hoksasi rouva Alanne. -- Minähän en edes\ntoivottanut sinulle onnea. Sinähän myöskin olet kihloissa, -- lisäsi\nhän ja tarttui vielä Helmin käteen.\n\n-- Pyh! -- vastasi siihen Helmi. Se on jo niin vanha juttu, että olen\nsen jo itsekin unhottanut.\n\n-- Mutta nyt ei saa enää liiaksi innostua, -- tuli Toini väliin ja\ntaputti rouva Alannetta olkapäälle.\n\n-- Minä menen, minä menen, -- vakuutti Helmi, hyvästellen. Ja Toinille\nsanoi hän, kun Toini aikoi saattaa häntä eteiseen: -- Minä kyllä yksin\nlöydän tien poiskin täältä. Istu vain rauhassa tädin luona! -- Ja hän\nsulki väkisin oven jälkeensä, jättäen Toinin rouva Alanteen huoneeseen\nja mennen yksin eteiseen. Hilma oli sillä välin poistunut keittiöönsä.\n\nEteiseen tultuaan Helmi yht'äkkiä pysähtyi Laurin huoneeseen vievän\noven kohdalle, kallisti päätään ja kuunteli. Lauri oli kotona.\nSilmänräpäyksen mietittyään hän hiljaa kolkutti ovelle.\n\n-- Sisään! -- kuului vastaus.\n\n-- Saako todellakin tulla? -- kysyi Helmi kuiskaten, raottaessaan ovea.\n\n-- Minä luulin, että se oli palvelija, -- vastasi Lauri, nousten\nkirjoituspöytänsä äärestä, jossa työskenteli paitahihasillaan, ja veti\ntuolin selkäimellä olevan takkinsa päälleen.\n\n-- Ihanko todella? -- kysäsi Helmi hilpeästi, vaikka hieman\npilkallisesti ja astui huoneeseen, sulkien, oven.\n\n-- Mikä on käyntinne tarkoitus? -- kysyi Lauri nyt vuorostaan, mutta\nhyvin juhlallisesti ja oikaisten vartalonsa.\n\n-- Kuule! Sovitaan pois, Lauri! -- sanoi Helmi ja ojensi kätensä\nLaurille.\n\nLauri ojensi verkalleen, ikäänkuin epäröiden kätensä, sanoen:\n\n-- En luule itselläni olevan oikeutta evätä, mutta minua kuitenkin\nkummastuttaa...\n\nHelmi puristi Laurin kättä, keskeyttäen hänen lauseensa:\n\n-- Kiitos! -- Minun suhteenihan sinua ei tarvitse kummastuttaa mikään,\n-- lisäsi hän, katsoen Lauria veitikkamaisesti silmiin: -- Tunnethan\nminut hyvin -- vanhastaan.\n\nLauri todellakin tunsi kaikesta: puheesta, äänestä, käytöksestä Helmin\nsamaksi, mikä hän oli ollut -- ennen.\n\n-- Uudistan vielä äskeisen kysymykseni: mikä on tämän käynnin\ntarkoitus? -- lausui Lauri, välttäen nyt ilmeisesti teitittelemistä ja\nmyöskin sinuttelemista, vaikka Helmi alkoi sinuttelemalla häntä.\n\n-- Sen saat ehkä kohtakin tietää, mutta nyt en voi sitä sinulle sanoa,\n-- vastasi Helmi kiehtovasti ja tarttui molemmin käsin Laurin takin\nryntäisiin, lähentäen kasvonsa aivan likelle Laurin kasvoja, niinkuin\nolisi tahtonut sanoa: -- \"Ota ja suutele!\"\n\nSamassa helähti eteisen kello ja molemmat hätkähtivät, edeten\ntoisistaan.\n\n-- Se on Terttu! Mutta tulkoon! Minulla ei ole häneltä mitään\npeljättävää, -- kuiskasi Helmi. -- Toivottavasti ei sinullakaan? --\nlisäsi hän vielä, katsoen Lauriin ja ikäänkuin rohkaisten katseellaan\nLauria, jonka hän huomasi rypistävän otsaansa.\n\nLauri ei vastannut mitään, vaan kääntyi ja astui muutaman askeleen\npöytäänsä kohti.\n\nHe kuulivat sitte, että Hilma tuli ovea aukaisemaan ja kertoi vieraan\nkäyneen, -- saman neidin, joka kerran oli käynyt sulhasensa kanssa.\nTerttu ällistyi ja, kun Hilma oli poistunut, jäi hän vielä kotvaksi\neteiseen.\n\nTerttu oli, kaupungilla liikkuessaan, nähnyt Helmin kulkevan vähän\nmatkan päässä hänestä kadun poikki ja Tertusta oli aivan tuntunut, että\nHelmi oli nähnyt hänet, mutta jostakin syystä karttanut häntä. Salaman\nnopeudella leimahti nyt Tertun päähän ajatus, että Helmi oli tahtonut\nkäyttää tätä Tertun poissaoloa hyväkseen, käydäkseen, niinkuin oli\nuhannut, Tertun äitiä tervehtimässä ja samalla, jos siihen tilaisuutta\nolisi, tavatakseen Lauria. Nyt tämä Tertun otaksuminen näyttäytyikin\noikeaksi. Sen vuoksi Terttu kotvasen viivähtikin mietteissään eteisessä\nja ihmeekseen, joka melkein oli saada hänen sydämensä sykinnän\ntaukoamaan, kuuli hän Helmin äänen Laurin huoneesta:\n\n-- Minä olen muuttanut Topeliuskadun 19: teen, porras C, neljäs kerros,\novi vasemmalle. Siitä ei tiedä kukaan. En ole tahtonut kirjoittaa\nsinulle ja pyytää sinua luokseni, -- ei koskaan tiedä, kenen käsiin\nkirjeet voivat joutua ja herättää epäluuloa. Eikä minulla ole ollut\nonni tavata sinua ulkonakaan pyytääkseni sinua tulemaan. Kuule!\nTulethan? Sinun pitää tulla!\n\n-- En tiedä. En luule -- en, -- kuuli Terttu Laurin vastaavan.\n\n-- Ellet tule, ei tiedä kuinka minun käy, -- oli Helmin intomielinen\nvastaus.\n\n-- En lupaa mitään, -- esteli Lauri.\n\n-- Mutta tulet kuitenkin, -- siitä olen varma, -- kuiskasi Helmi. Ja\nTerttu kuuli, että hän suuteli Lauria.\n\n-- Näkemiin siis! -- kuuli Terttu vielä Helmin kuiskaavan, mutta\npujahti samalla varpaisillaan pois eteisestä ruokasaliin, mennen\npiiloon oven taa. Sieltä kuuli hän, että Laurin huoneen ovi nopeasti\navautui ja suljettiin taas, sitte avautui ovi portaille ja painettiin\nhiljaa kiinni. Helmi oli poistunut.\n\nLaurin huoneesta kuului askeleita niinkuin silloin, kun hänen oli\ntapana mietteissään kävellä edestakaisin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKesti kauan ennenkuin Terttu siitä, mitä näin odottamatta sai kuulla,\ntointui niin paljon, että saattoi mennä äitinsä huoneeseen ja kuunnella\nsiellä kertomusta Helmin käynnistä. Sisällä, kaikesta päättäen, ei\ntiedetty mitään, että Helmi oli poikennut Laurin huoneeseen, eikä siitä\nnähtävästi ollut aavistusta Hilmallakaan, joka luuli Helmin joko olevan\nrouvan luona tahi menneen pois. Näin ollen oli tämä merkillinen tapaus,\ntältä puolen, luonnollisesti pysyvä Tertun yksinomaisena salaisuutena.\nToiselta puolen, arveli Terttu, eivät Helmi ja Lauri varmaankaan\naavistaneet hänen olleen eteisessä ja kuulleen heidän viimeisiä\nsanojaan, sillä jos he olisivat luulleet hänen siellä olevan, niin\nepäilemättä eivät olisi hiiskuneet sanaakaan keskenään, vielä vähemmin\nolisi Helmi uskaltanut tehdä sitä, minkä teki. Se oli siis salaisuus,\nmutta mikä kauhea salaisuus. Ja mikä rohkea teko. Ja päälle päätteeksi\nheidän omassa asunnossaan, Laurin huoneessa, äidin ollessa sairaana,\nToinin ollessa äidin luona! Lisäksi vielä niiden muutamien kymmenien\nminuuttien aikana, jotka olivat kuluneet siitä, kuin Terttu oli Helmin\nkadulla nähnyt. Ja hän, Helmi, oli tullut äitiä tervehtimään, vieläpä\nkukkiakin tuonut, vain sillä tekosyyllä, että saisi Lauria tavata!\nNiinkuin hän ei olisi voinut Lauria tavata muualla? Olihan hänellä\noikeus, -- niin, olihan Helmillä oikeus tavata Lauria missä vain.\nHänhän sanoi äärettömästi todellakin vieläkin rakastavansa Lauria.\nVieläkin! Sehän on totta! Helmihän on kihloissa ja siitä huolimatta\nhän uskalsi! -- Mutta sehän se juuri todistaa, että hän Lauria vielä\nrakastaa. Ja senhän hän oli sanonut Tertulle itse ihan selvään. Entä\nLauri sitte?! Helmin sanojen mukaan hänkin puolestaan epäilemättä vielä\nHelmiä rakasti ja mahdollisesti yhtä hurjasti kuin ennenkin. Heillähän\nsiis oli oikeus. Mikäs oikeus sitte hänellä itsellään, Tertulla,\noli heitä arvostella? Tuskin mitään -- varsinkin heidän \"suuren\nkohtauksensa\" jälkeen, pääkysymyksen jäädessä avoimeksi, puolinaiseksi,\njopa milt'ei kielteiseksi Tertun puolelta. Sydämensä oikeus hänellä\nkuitenkin oli, sen hän tunsi sydän juuriaan myöten, sillä eihän tämä\ntapaus olisi muuten näin syvästi häneen koskenut. Hänhän rakasti\nsittenkin Lauria sydämensä pohjasta kaikesta huolimatta, vaikka ei\nLaurille silloin varmaa vastausta ollut antanutkaan. Niin, miks'ei\nantanut? Ehk'ei silloin tätä olisi tapahtunutkaan? Ehkä Lauri silloin\nihan jyrkästi olisi Helmille vastannut, ehkäpä suorastaan poiskin\najanut? Hänhän, Terttu, siis itse oli syypää kaikkeen, kaikkeen! Ja\nkentiesi hän nyt oli kadottava Laurin ainiaaksi, ainiaaksi?! -- Tästä\ntuli Terttu miltei täydellisesti vakuutetuksi, kun Lauri, päivällisen\nsyötyään, vain vähäksi aikaa käväisi kotona ja sitte oli poissa koko\nillan. Sitähän ei ollut tapahtunut pitkään, pitkään aikaan. Ja jos\nLauri jossakin ennen iltaisin kävi, niin mainitsi hän siitä edeltäpäin\nTertulle. Nyt meni eikä sanonut muuta kuin Hilmalle vain ilmoitti,\nettei hänelle tarvinnut huoneeseen mitään syötävää tuoda. Oli siis\nvarma, minne hän meni. Hän ei voinut mennä muualle, kuin Helmin luo,\njoka nyt oli muuttanut toiseen paikkaan, ehkäpä juuri voidakseen siellä\nparemmin olla Laurin kanssa kahden kesken.\n\nVoi, Jumala, Jumala! Eihän uskalla kaikkea edes ajatellakaan!\n\n       *       *       *       *       *\n\nNämä tapahtumat vaativat Tertulta sinä iltana ääretöntä henkistä\nvoimain ponnistusta, ettei äidilleen, Toinille eikä edes Hilmalle\ntulisi ilmaisseeksi, mitä hänen sielunsa pohjalla liikkui. Syyttäen\nväsymystä halusi hän käydä maata niin aikaiseen kuin suinkin. Hän\ntahtoi olla yksin, -- yksin ajatustensa kanssa, jotka rajumyrskynä\nkohisivat hänen aivoissaan, -- yksin tunteittensa kanssa, jotka\nvärisyttivät hänen hermojansa ja joka silmänräpäys uhkasivat avata\nkyynelten sulut päästääkseen vedet tulvimaan hänen hehkuville\nposkilleen. Unhotusta! Unhotusta! Unta! Lepoa! Mutta turhaan hän\nrukoili. Sydämen rauha oli poissa. Säälimätön oli yötär. Ei lähettänyt\nunetarta kylvämään levon hienoja hahtuvia Tertun itkettyneiden tummien\nsilmien ripseille. Rauhattomana Terttu vain heittelihe vuoteessaan\nkyljeltä kyljelle, kuuli kellon lyövän tunnit ja puolet. Kuuli -- --\neteisen oven avattavan ja Laurin tulevan kotia. Jumalan kiitos!\nVihdoinkin! Eihän hän siis kuitenkaan koko yötä ollut poissa -- --\nsiellä! Olikohan Terttu ehkä sittenkin hieman nukahtanut? Ja oliko\nkaikki jonkinlaista houretta? Mutta olihan Helmi käynyt päivällä. Ja\nvarma oli myöskin, että Lauri oli ollut poissa. Oliko hän --? Olivatko\nhe --? Jumala! Jospa kaikki sittenkin olisi vain ollut unta, ilkeätä,\nkauheata unta vain!\n\n       *       *       *       *       *\n\nTerttu heräsi aamulla jo hyvin varhain. Hän oli sittenkin aamupuoleen\nnukahtanut ja nukkunut ehkä pari tuntia. Mutta pää oli niin raskas,\nlepoa eivät jäsenet olleet siitä unesta saaneet. Hän nousi, alkoi\nhiljakseen pukeutua. Hiuksiaan laittaessaan katsahti hän kuvastimeen.\n\nKuinka kalpeat, kärsimysten raatelemat olivatkaan hänen muuten niin\nkauniit kasvonsa!\n\n\n\n\nVI.\n\n\nMitä se merkitsi, että Lauri, ennenkuin meni ulos aamiaista syömään,\ntuli Terttua tervehtimään, tiedusteli häneltä äidin vointia, jopa\ntarjosi Tertulle uuden korrehtuuriarkinkin luettavaksi? Ja kaikki kävi\nkuin ei mitään olisi tapahtunut, jopa oli Lauri, Tertun mielestä,\niloisemmankin näköinen kuin ennen moneen aikaan. Katsoi vain pitkään\nTerttuun ja sanoi: \"Sinä näytät niin väsyneeltä tänään, Terttu!\" Johon\nTertulta tuli vastaukseksi vain tuo pieni äännähdys: \"H-h!\"\n\nKummallista, ettei Lauri näyttänyt väsyneeltä. Oli varmaankin nukkunut\nhyvin. Ja taisi nukkua tavallista kauemminkin aamulla. Niin ainakin\nkuvitteli Terttu mielessään.\n\nKuvitteli! Mitä kuvittelua se oli? Laurin puolelta oli kaikki\nluonnollisesti teeskentelyä, todellisen asianlaidan peittelemistä vain\ntuommoisilla ulkonaisilla keinoilla. Olihan Terttu itse eilen omin\nkorvin kuullut kaikki. Ja varmaan tiesi että Lauri sen jälkeen oli,\nvastoin tavallisuutta, ollut niin kauan poissa. Ei se sitte ollut\nmitään kuvittelua lainkaan, vaan totinen tosi.\n\nÄiti ja Toini ihmettelivät myöskin, että Terttu näytti niin\nväsyneeltä. Kysyivät, eikö Terttu ollut oikein terve. Itse oli eilen\nmaata pannessaan valittanut väsymystä ja nyt todellakin näytti noin\nväsyneeltä. Mutta ei Terttu osannut, toisin sanoin, ei tahtonut siihen\nsyytä selittää. Vastasi vain: \"en minä tiedä, kai se menee ohi.\" Eikä\nviipynyt kauan äidin huoneessa, vaan meni askareilleen ruokasaliin.\n\nSilloin soi eteisen kello. Hilma juoksi ovea avaamaan ja tuli kohta\ntakaisin, tuoden Tertulle -- insinööri Keitaan käymäkortin.\n\nTerttu loi Hilmaan kummastelevan katseen ja kysyi:\n\n-- Yksinkö?\n\n-- Niin, -- vastasi Hilma. -- Ja herra kysyi, saisiko neitiä vähän\npuhutella.\n\n-- Hilma pyytää saliin, -- sanoi Terttu ja alkoi hieman korjata\nhiuksiaan ja pukuaan.\n\nKotvasen kuluttua Terttu meni saliin vierasta tervehtimään.\n\nInsinööri Keidas, samassa puvussa kuin ensi käymällään ja käytökseltään\nyhtä virheettömänä kuin ainakin, odotti seisten Tertun tuloa ja kysyi\ntervehdyksen jälkeen:\n\n-- Pyydän anteeksi, että mahdollisesti häiritsen... Voiko neiti Alanne\nmyöntää minulle muutaman minuutin puhelua kahden kesken -- kenenkään\nkuulematta?\n\nTerttu katsoi häneen kummastellen ja vastasi, käden eleellä pyytäen\nhäntä istumaan:\n\n-- Tehkää niin hyvin!\n\nSamalla Terttu katsoi, että ovi äidin huoneeseen oli hyvin kiinni ja\njatkoi:\n\n-- Vuokralaisemmekin on poissa, niin että... ei mikään estä...\n\nJa he istuutuivat molemmat sohvapöydän ääreen.\n\n-- Teitä ehkä kummastuttaa, neiti, -- alkoi insinööri Keidas\nhiljaisella äänellä, -- että tulen teiltä kysymään, tiedättekö te ehkä,\nmissä minun morsiameni nykyään oleskelee?\n\nTerttu todellakin kummastui kovin kuullessaan tuon kysymyksen ja\nsamalla saivat hänen aivoissaan heränneet ihmeelliset ajatusyhtymät\nhänen sydämensä nopeasti sykkimään.\n\n-- En oikein ymmärrä, -- sai Terttu lausutuksi, -- ettekö siis tiedä,\nmissä Helmi asuu?\n\n-- En, neiti, -- vastasi insinööri Keidas. -- En ole pitkään\naikaan saanut häneltä mitään vastausta, en kirjeisiini enkä edes\nsähkösanomiini. Hänen vanhempiaan en ole tahtonut vielä huolestuttaa\nkääntymällä heidän puoleensa, kun varta vasten Helsinkiin riennettyäni\nHelmistä selkoa ottaakseni kuulin, että hän muutama päivä sitte oli\nmuuttanut entisestä asunnostaan -- Oulunkylään, niinkuin oli, tarkemmin\nosoitetta ilmaisematta, sanonut. Ymmärrätte hyvin, neiti, etten\nmielelläni vielä ole tahtonut kääntyä poliisinkaan puoleen ja sen\ntautta olen nyt ensiksi vaivannut teitä, Helmin entistä koulutoveria\nja ystävätärtä, joka minullakin on kunnia tuntea. Pyydän siis vieläkin\nsaada kysyä teiltä, neiti, tunnetteko te lähemmin Helmin osoitteen?\n\nTerttu oli tarkkaan kuunnellut insinööri Keitaan harvaan ja hiljaan\nlausumaa selvitystä ja ehti jo hyvin saada siitä sen varman käsityksen,\nettä Helmin ja insinöörin välit olivat rikkoutuneet, oikeammin, että\nHelmi tahtoi purkaa kihlauksensa insinöörin kanssa. Ja minkä tähden, --\nsiitäkin oli Terttu nyt täydellisesti selvillä Helmin eilisen käynnin\njohdosta -- Laurin luona.\n\n-- Kyllä Helmi oli eilen minun poissa ollessani käynyt täällä, --\nvastasi Terttu varovaisesti.\n\n-- Onko käynyt? -- kysyi insinööri Keidas nopeasti ja ilostuen. --\nSittehän jo saan tietää...\n\n-- Mutta ei kukaan minulle sanonut hänen puhuneen muutostaan mitään,\n-- jatkoi Terttu, vastaten niin, ettei hänen tarvinnut valehdella eikä\nmyöskään ilmaista, mitä oli kuullut ja mitä tiesi.\n\n-- Etteköhän, neiti, kuitenkin tahtoisi olla niin hyvä, että kysyisitte\nvielä niiltä henkilöiltä, jotka puhuivat Helmin kanssa, olisiko hän\nehkä sittenkin jotakin heille siitä maininnut, -- pyysi insinööri\nKeidas melkein rukoilevalla äänellä.\n\n-- Voinhan minä, jos niin tahdotte, -- sanoi Terttu ja nousi mennäkseen\näitinsä huoneeseen.\n\nKotvasen kuluttua Terttu palasi, tuoden kieltävän vastauksen insinööri\nKeitaalle. Mutta samalla oli Terttu itse saanut lisävarmuuden siitä,\netteivät äiti ja Toini tietäneet Helmin käynnistä Laurin huoneessa\nollenkaan mitään. Äitiä ja Toinia oli myöskin suuresti kummastuttanut\ninsinööri Keitaan tulo ja varsinkin nyt hänen tiedustelunsa Helmin\nasuinpaikasta.\n\n-- Sehän on kovin kummallista, -- sanoi insinööri Keidas synkissä\nmietteissään, katse maahan luotuna, kuultuaan Tertun vastauksen. --\nMutta teidän vuokralaisenne, maisteri Honkasalo? -- lisäsi hän hetkisen\nkuluttua varovasti, tarttuen kuin hukkuva oljenkorteen.\n\nTerttu hämmästyi ja kysäsi:\n\n-- Mitä niin?\n\n-- Minä tiedän, että Helmi ja hän ennen ovat olleet tuttuja. Ehkäpä hän\nsattumalta -- tietäisi, -- vastasi insinööri Keidas, vilahdukselta vain\nluoden silmäyksen Terttuun.\n\nTerttu tunsi kalpeiden poskiensa lehahtavan punaisiksi ja vastasi\nnopeasti:\n\n-- Maisteri Honkasalo valitettavasti nyt ei ole kotona.\n\n-- Sepä oli kovin ikävä, -- lausui insinööri Keidas suurta mielipahaa\nilmaisevalla suun ilmeellä ja pään eleellä.\n\nTerttu huomasi tästä selvään, että insinööri alkujaan ehkä oli\ntoivonutkin Laurilta saavansa Helmistä varmemmat tiedot, kuin häneltä.\nEhkäpä Keidas oikeastaan vain Lauria tavatakseen oli tullutkin. Ehkäpä\nhänkin aavisti ja tiesi Helmin ja Laurin väleistä paljoa, paljoa\nenemmän kuin ilmaisi, -- paljoa enemmän kuin Terttu itsekään tiesi.\n\nSeurasi hetkinen vaitioloa, joka ei heistä kumpaisestakaan tuntunut\ntukalalta, sillä he olivat molemmat vajonneet mietteisiinsä. Terttu\ntietenkään ei uskaltanut ryhtyä minkäänlaisiin kyselyihin, vaikka\nolisi halunnutkin, sillä hän pelkäsi sen kautta ilmaisevänsä oman\nmielialansa, joka insinööri Keitaan tulon kautta oli käynyt entistään\nsynkemmäksi. Hän toivoi oikeastaan vain, että vieras poistuisi\nmahdollisimman pian. Hän ei ollut, -- sen jälkeen kuin palasi äitinsä\nhuoneesta, -- muistanut edes pyytää Keidasta istumaan ja ne puhelivat\nseisten. Nyt olisi ollut tilaisuus pyytää insinööriä odottamaan, mutta\nsekin jäi tekemättä, -- kentiesi aivan vaistomaisesti, ettei juttu\nsiitäkin vielä pahenisi, jos insinööri todellakin tapaisi Laurin.\n\n-- Minun täytynee siis lähteä, -- sanoi insinööri Keidas vihdoin,\nkumartaen Tertulle hyvästiksi. -- Pyydän vielä kerran anteeksi, että\nolen vaivannut teitä, neiti Alanne, näin ikävällä asialla.\n\nTerttu ojensi insinöörille kätensä hyvästiksi ja sanoi:\n\n-- Niin, se on todellakin ikävä asia, mutta toivotaan, ettei se\nkuitenkaan ole niin ikävä kuin miltä se näyttää.\n\nHän koetti muka vielä lohdutella toista onnetonta, vaikka oma sydän oli\npakahtua.\n\n-- Varmaankaan Helmi ei ole jättänyt vanhempiaan yhtä tietämättömiksi\nosoitteestaan, kuin minut, -- sanoi insinööri Keidas, joka eteisessä jo\nveti päällystakkia päälleen. -- Onhan minulla ainakin se tie jäljellä,\n-- lisäsi hän, nyt enää salaamattakaan suruaan Tertulta.\n\n-- Niin, luulisihan toki vanhempien tietävän, -- oli Tertun\njäähyväinen, kun insinööri poistui ja sulki eteisen oven.\n\nTerttua alkoi vapisuttaa hänen ajatellessaan, että Lauri vielä saattoi\ntulla insinööriä vastaan, insinöörihän todeliakin myöskin saattoi\nepäillä jos minkälaisten suhteiden syntyneen hänen morsiamensa ja\nLaurin välille, ja siitähän saattoi seurata Jumala tiesi mitä.\nTerttu meni ruokasaliin, väänteli käsiään ja astuskeli hermostuneena\nedestakaisin, tietämättä, mitä oikeastaan tekisi. Ensimäinen toivo oli,\nettä Lauri nyt palaisi niin pian kuin suinkin.\n\nInsinöörin mentyä tuli Toini hakemaan Terttua äidin puheelle ja sekä\näiti että Toini eivät voineet kylliksi ihmetellä Helmin menettelyä\nsulhasensa kanssa. Terttu, joka tiesi asiasta paljoa enemmän kuin\nhe, ei juuri ollenkaan julki lausunut ihmettelyään, vaan päinvastoin\nseisoi melkein mykkänä heidän puhellessaan, niin että tämä Tertunkin\nkäytös lopulta alkoi herättää äidin ja Toinin huomiota, jotka kyselevin\nkatsein silmäilivät toisiaan.\n\n-- Mitäs sinä, Terttu? -- kysyi rouva Alanne vihdoin. -- Eikös tuo\nkaikki sinuakin ihmetytä?\n\n-- Minua ei ihmetytä enää paljon mikään, -- vastasi Terttu vain hiljaa\nja poistui saliin peittääkseen mielenliikutustaan.\n\nKotvan kuluttua tuli saliin myöskin Toini, joka otaksui, että Terttu\näidin läsnäollessa ei tahtonut ilmaista kaikkea, mitä tiesi, ja toivoi,\nkahden kesken ollen, saavansa kuulia jotakin enemmän. Mutta Terttu oli\nvain itsepintaisesti vaiti ja Toini oikein kummasteli, että Terttu\naivan kuin lykkäsi häntä luotaan. Jopa tuommoinen tyly käytös tuntui\nToinista koko lailla oudolta.\n\n-- Sinunhan, Toini, piti mennä asioillesi kaupungille, -- sanoi Terttu,\nkun ei puhelusta tullut mitään. -- Mene nyt vain! Minä istun kotona.\n\n-- Hyvä on, -- sanoi lempeä Toini ja meni takaisin rouva Alanteen\nhuoneeseen.\n\nTerttu ei saanut rauhaa. Hän ei tietänyt, mitä tehdä, missä olla. Häntä\nitseään pahastutti käytöksensä Toinia kohtaan, mutta hän ei voinut\nkäyttäytyä toisin. Ajatukset, tunteet, kaikki oli sekaisin. Jospa\nedes saisi olla vähän aikaa yksin ja selvittää ajatuksiaan. Mutta\nmitä selvittää? Asiahan oli ihan selvä. Senhän olivat muut hänelle\nselvittäneet. Nyt hän tiesi kaikki tarkkaan, että asia -- Helmin ja\nLaurin asia -- oli juuri niin, kuin hän oli otaksunutkin. Ja lisäksi\noli insinööri itse vahvistanut sen tiedolla, että Helmi aikoi hänet\njättää ja -- luonnollisesti, sitä ei enää tarvinnut epäilläkään --\nLaurin tähden.\n\nToini tuli äidin huoneesta ja salin kautta kulkiessaan sanoi Tertulle:\n\n-- Näkemiin, Terttu! Minä menen nyt sitte, mutta en minä kovin kauan\nviivy.\n\nTerttu meni Toinin perästä eteiseen ja suuteli Toinia sanoen:\n\n-- Anna anteeksi, Toini, jos sinua taannoin loukkasin! Ei se ollut\ntarkoitukseni. Olen niin väsynyt ja hermostunut.\n\n-- Minä näen sen, Terttu kulta, -- lohdutteli Toini. -- Saat panna\nmaata, kun tulen takaisin, -- ja hiukan levätä. En minä kauan viivy,\nniinkuin sanoin. Kaarlokin taitaa tulla tänään tätiä katsomaan.\n\nToini meni. Terttu pistäytyi puolestaan äidin luo ja kehoitti häntä,\njos mahdollista, hiukan uinahtamaan, pieni päiväuni kun muka aina niin\nvirkisti äitiä.\n\n-- Hyvä, hyvä! -- sanoi äiti. -- Ole sinä vain huoleti minusta! Mene ja\ntee, mitä tahdot! En minä nyt ketään tarvitse.\n\nTerttu palasi saliin jättäen oven äidin huoneeseen pikkusen ra'olleen.\nVihdoinkin hän sai hieman olla yksin ja -- miettiä. Miettiäkseen hän,\ntapansa mukaan, istuutui pienen kirjoituspöytänsä ääreen ja painoi\nmolemmin käsin ohimojaan, joissa valtasuoni tuntui kovasti jyskyttävän.\n\nOi, kuinka elämä sittenkin on kurjaa, viheliäistä! Maksoiko vaivaa edes\nelää, kun kaikki, mitä elämästä on luullut löytävänsä kaunista, suurta\nja pyhää, on vain harhakuva? Maksoiko vaivaa elää, kun ihanteet tällä\nlailla romahtavat maahan jalustoiltaan, kun ne päämäärät, joita varten\ntahtoisi työhön elämänsä uhrata, eivät kuitenkaan ole saavutettavissa\nja kun ihmisen parhaimmatkin pyrinnöt palkitaan vain sietämättömillä\nsielun tuskilla ja kärsimyksillä?! Onnellinen se, joka ajoissa pääsee\ntästä murheen laaksosta ikuisen unheen hiljaisille onnen ylängöille,\nmissä ei tunteitten tuuli käy eikä aatosten myrsky mylvi!\n\n    \"Oisin kuollut kuusi-öisnä,\n    Kaonnut kaheksan öisnä,\n    Oisi en paljoa pitänyt,\n    Vaaksan palttinapaloa,\n    Pikkaraisen pientaretta,\n    Emon itkua vähäisen,\n    Ison vieläki vähemmän,\n    Veikon ei väheäkään.\"\n\nKuin itsestään helähti tämä Kalevalan kaunis Ainon valitus Tertun\nkorviin.\n\nMutta eihän valituksesta apua! Elämä on sittenkin todellisuutta eikä\nunelma, niinkuin Calderon sanoo. Kun se on eletty, on se unelma kyllä,\nmutta kun sitä vielä elää, on se todellisuutta, -- siitä ei pääse\nmihinkään. Kunpa pääsisi huomaamatta tästä todellisuudesta unten\nmaille! Kunpa pääsisi ihmisten inhottavista oloista, petollisista\npyyteistä pois...\n\nKuinka saattoikaan mitään semmoista tapahtua, kun tämä Laurin ja Helmin\nsuhde?! Laurinko? Mutta Laurillehan voi antaa anteeksi. Hänhän on ollut\nvapaa, -- ei mikään \"sana\" Tertunkaan puolelta ole häntä sitonut, vaan\nHelmi, hän on aivan toista! Hänhän on kihloissa ja ilkeää sittekin!\nTekisi mieli oikein löylyttää häntä nyt, kun on nähnyt, kuinka\nsalakavalasti, petollisesti hän on menetellyt. Kirjoittaa pitäisi\nhänelle, ilmaista hänelle kaikki, sanoa kaikki suoraan vasten silmiä.\n\nJa vaistomaisesti vetää Terttu pöytälaatikon auki. Siinä on kirkkoherra\nVaarasen kirje päällimäisenä. \"Siinäkin tuli sitoumus elämää varten, --\nsitoumus, joka olisi täytettävä, jos jaksaisi. Niinkuin ei olisi muita,\njotka sen paikan ottaisivat!\" -- Ja Terttu nostelee papereita, valikoi\nkirjoitusarkkia, kuorta. Ottaa yhden lehden, yhden kuoren pöydälle\nja aikoo sysätä laatikon kiinni. Mikä siinä pitää? Kas, siellähän on\nnurkassa se pikkunen pullo sitä kloroformia, jolla hän nukutti jalkansa\ntaittaneen, onnettoman kanarialintunsa \"Viivin\"! \"Viivi parka\"! Kuinka\nsen sydän kovasti sykki, kun se makasi selällään Tertun kourassa\nkloroformiin kasteltu pumpulitukko nokan edessä! Mutta pian se nukkui:\nmuutama sekunti vain, niin oli kaikki lopussa. \"Onnellinen Viivi\"!\n\nTohtori Aulanko sanoi, kun näki tämän pullon, että kloroformi olisi\nkaadettava pois. Kun Terttu silloin epäili, olisiko siitä ihmiselle\nvaaraa, vastasi tohtori: \"eipä tiedä\".\n\nEipä tiedä! Eipä tiedä!\n\nMitäs jos -- --?! Sielu on niin väsynyt, sydän kaipaa lepoa. Olisi niin\nihanata nukahtaa, unhottaa kaikki hetkeksi -- ainiaaksikin. Ainiaaksi?\nÄiti on tuolla viereisessä huoneessa yksin -- sairaana. Kukas häntä\nauttaa, -- ajattelee häntä, niinkauan kuin hän jaksaa elää? Kirkkoherra\nVaaranen odottaa lapsilleen kotiopettajatarta. Mutta pitääkö ihmisen\naina vain toisia ajatella? Eikö ole luvallista koskaan itseäänkin\nmuistaa? Lauri? Oi, Lauri, Lauri! Ja Helmi? Kauheata! Mutta olkoot.\nOlkoot hekin. Ja olkoot onnelliset, jos niiksi tulee. Onnellisin on\nkuitenkin se, joka on päässyt kaikista näistä kärsimyksistä. Jumala!\nAnna minulle anteeksi minun tekoni, kaikki syntini, koko elämäni,\nonneton, viheliäinen elämäni! Ota minun sieluni!\n\nTerttu sieppaa pullon, nousee hiljakseen, ottaa nenäliinan taskustaan,\npanee sen nelinkerroin, painaa siihen nyrkillään kuopan, katsahtaa\nvielä oven ra'osta äidin huoneeseen, -- äiti on todellakin uinahtanut,\nloikoo niin levollisesti, pää hiukan kallellaan, pielusten varassa,\n-- Terttu hiipii nopeasti sohvan luo, istuutuu, aukaisee pullon,\ntyhjentää sen nenäliinan kuoppaan, heittäytyy selälleen sohvalle,\npainaa nenäliinan suutaan ja nenäänsä vasten, vetää pari, kolme, neljä\nsyvää hengitystä, -- niin ilkeä tunne! -- sydän alkaa nopeammin sykkiä,\n-- niin sykki pikku kanarialinnunkin sydän! -- päässä kohisee, silmissä\npimenee, jäsenet herpaantuvat. -- -- Mikä se oli? Soiko eteisen kello?\nJuoksiko Hilma ovea avaamaan? Äännähtikö äiti huoneessaan? -- --\nTajunta sammuu...\n\n       *       *       *       *       *\n\nEteisen kello oli soinut, Hilma juossut ovea avaamaan, äiti\näännähtänyt. Tohtori Aulanko tuli, astui eteisestä saliin. Mitä?\nNukkuuko neiti? Pöydällä on tyhjä pullo. Tohtori sieppaa sen käteensä,\ntuntee pullon. Mitä ihmettä tämä on?! Hän nykäisee nenäliinan Tertun\nsuun edestä ja puhaltaa häntä voimakkaasti kasvoihin, -- tuskin\nhuomattava värähdys silmäluomissa! Hän juoksee rouva Aulangon huoneen\novelle, sanoo: \"tulen heti paikalla\" ja sulkee oven. Sitte koppaa hän\nTertun voimakkaille käsivarsilleen ja kantaa hänet ruokasaliin, jossa\nmelkein heittää hänet vuoteelle, juoksee ja tempaisee vielä ikkunan\nauki, muistaa, että hänellä on pieni kamferttipullo taskussaan,\nottaa sen ja panee Tertun nenän eteen. Muutamia nykäisyjä Tertun\nkasvojen lihaksissa ja sydänalassa ja Terttu antaa ylön. Sitte pientä\nnyyhkytystä ja Terttu puhkeaa hysterilliseen itkuun.\n\n-- \"Se on oikein! Itke, lapseni, itke!\" -- sanoo tohtori tyytyväisenä.\n\nHilma on tullut keittiöstään ruokasaliin ja seisoo, silmät suurina,\noven suussa, saamatta sanaakaan huuliltaan.\n\n-- Pankaa eteisen ja salin ovet kiinni! --- sanoo tohtori.\n\nKun Hilma on täyttämässä tätä käskyä, tulee Lauri kotia ja saa kuulla,\nettä neiti on äkkiä sairastunut. Hän rientää ruokasaliin, parilla\nsanalla selvittää tohtori hänelle, mitä on tapahtunut, ja jättää Laurin\nTertun vuoteen viereen, kiirehtien itse rouva Alanteen huoneeseen. Ja\nLauri lankee polvilleen Tertun eteen, -- Hilman seistessä oven suussa,\n-- suutelee Tertun käsiä, silittelee hänen' päätään, rauhoittelee:\n\n-- Terttu, rakas Terttu!\n\nJa Terttu tuntee Laurin äänen, kuulee sanan \"rakas\" ja puhkeaa kovaan\nitkuun.\n\nHilmakin alkaa itkeä, kääntyy ja katoaa keittiöönsä.\n\n-- Mitä sinä olet tehnyt, Terttu?! -- Rakas, rakas Terttu!! Miksi?\nMiksi? -- kyselee Lauri epätoivossaan.\n\nTerttu vain kääntelee päätään ja itkee, itkee niin, että kuumat\nkyyneleet virtana valuvat hänen poskiaan pitkin ja hän kastelee niillä\nLaurin käsiä ja itkusta kuuluu kurkkuun takertuva valitus:\n\n-- Minä tahdon kuolla! Minä tahdon kuolla! Ja Lauri pitelee Terttua\nmolemmista käsistä, vuorotellen niitä suudellen ja painaltaen poskiaan\nvasten, ja vakuuttaa:\n\n-- Ei, Terttu! Elää sinun pitää -- minun tähteni! Tiedäthän, kuinka\näärettömästi sinua rakastan, -- sinua, enkä ketään muuta, rakas, oma\nTerttu!\n\nTerttu, joka Laurin vakuutuksen aikana on pyörittänyt päätään, aukaisee\näkkiä kyyneleistä kosteat, kauniit silmänsä ja luo epäilevän katseen\nLauriin ja kuiskaa:\n\n-- Se ei ole totta!\n\nJa taas hän puhkeaa itkuun ja koettaa peittää kasvonsa päänalaseen.\n\n-- Se on totta, -- vastaa silloin Lauri niin juhlallisesti ja\nvoimakkaasti, kuin ei olisi tahtonut enää jättää vähimmällekään\nepäilykselle sijaa.\n\nKotvasen kuluttua Tertun itku vähitellen kokonaan taukoaa ja hän luo\npitkän, kysyvän, hieman syyttävän katseen Lauriin. Lauri sen ymmärtää\nsanoittakin ja lausuu:\n\n-- Jos sinä voit unhottaa syyllisyyteni niin vakuutan sinulle, että\ntästä lähin ei sinulla enää tule olemaan minulle mitäkään anteeksi\nannettavaa siinä suhteessa. Tunnustan sinulle, että eilen rohkeni tuo\ntoinen, joka on välillämme esteenä ollut, vielä astua kynnykseni yli,\nmutta toista kertaa ei hän sitä tee enkä minäkään häntä koskaan enää\ntule tapaamaan.\n\n-- Mutta -- eilen -- kävit hänen luonaan? -- kysyy Terttu tuskin\nkuuluvasti kuiskaten.\n\n-- Eilen illalla -- olin yhdessä isäni kanssa, joka odottamatta\ntuotiin tänne Eiran sairaalaan leikkausta varten, joka hänelle tänä\naamuna tehtiin. En maininnut siitä teille kellekään mitään vielä\ntänäänkään syystä, -- että olen jo kauan ollut huolissani \"ukon\"\ntähden, enkä katsonut olevani oikeutettu lisäämään edes sillä lailla\ntoisten, minulle rakkaiden henkilöiden huolitaakkaa taikkapa vain\nsäälintunteiden taakkaa omien huolieni kustannuksella. Toivon, ettet\nepäile sanojani, Terttu? -- kysyi Lauri.\n\n-- Anteeksi, anteeksi! -- sanoi Terttu, ojentaen Laurille kätensä ja\npuristaen Laurin kättä. -- Ja hän lisäsi anteeksi pyyntöönsä lempeästi,\nhiljaa sanat: -- rakas Lauri!\n\nLauri nousi seisomaan, kun sisään astui tohtori Aulanko, reippaalla\näänellään kysyen:\n\n-- No, kuinka täällä pikku vallaton nyt jaksaa?!\n\n-- Ei nyt taida enää mitään hengen hätää olla, -- sanoi Lauri iloisesti.\n\n-- Eikä ole ollutkaan, -- vastasi tohtori Aulanko. -- Ei sitä nyt niin\nhelposti tästä elämästä pääse, kuin kanarialintunen, -- suottaili\ntohtori edelleen, -- mutta olisi, näen mä, sittenkin viisaampi ollut,\nettä olisin sen tilkan ajoissa maahan kaatanut, niin ei olisi äitiä\ntällä lailla peljästytetty. Nyt minun on kuitenkin täytynyt rouva\nAlanteelle valehdella, -- siihen meillä lääkäreillä on perinnäinen ja\nlainmukainen oikeus, -- että neidillä on ollut aivan toisellainen,\näkillinen pahoinvoinnin kohtaus ja että on pysyttävä vähän aikaa\nvuoteen omana -- rangaistukseksi huonosta käytöksestä.\n\nTerttu käänsi päänsä seinään päin, mutta jo rauhallisesti hengittäen.\n\nJa tohtori uskalsi silloin vielä lisätä veitikkamaisesti:\n\n-- Minä luulen, että paras lääke tässä taudissa on, että herrasväki saa\nolla vähän aikaa kahden kesken.\n\nLauri hymähti ja kun hän katsahti Terttuun, käänsi tämä päänsä jälleen\nkohdalleen, ja vieno hymy valaisi hänenkin kasvonsa.\n\n-- Niin että: hyvästi nyt sitte! -- sanoi tohtori Aulanko ja kätteli\nTerttua ja Lauria.\n\nPortailla oli Toini tullut Kaarloaan vastaan ja saanut kuulla häneltä\nkoko tapahtuman. Kun Toini sitte tuli Tertun luo, ei hän ollut asiasta\npaljon tietävinäänkään. Tekeytyi niin kuin Kaarlo olisi kertonut\nhänelle asian aivan toisin. Sen sijaan ei hän ollut saanut hyviä\ntietoja rouva Alanteen sydämestä. Oli oltava kovin varovaisia ja\nToini koetti puolestaan välittää asioita äidin ja tyttären välillä\nparhaimpansa mukaan.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nKun Toini oli tullut, poistui Lauri, hänen neuvostaan, kohta Tertun\nluota, joka nyt oli jätettävä joksikin aikaa kokonaan rauhaan. Terttu\nnukkuikin pian ja makasi monta tuntia, korvaten virkistävällä unella\nedellisen unettoman yön ja kaikki sitä ennen ja varsinkin vielä\ntänään olleet kovat ruumiin ja sielun kärsimykset. Hän heräsi vasta\npitkän aikaa heidän tavallisen päivällisaikansa jälkeen ja nousi\nsitte jalkeille. Kloroformista, vaikka sitä ei paljonkaan ollut, oli\nhänen päänsä vielä hieman raskas ja \"sekava\" ja kului kotvan aikaa\nennenkuin hänen ajatuksensa jälleen olivat selvillä kaikesta, mitä oli\ntapahtunut. Hänellä oli kuitenkin se rauhallinen tunne nyt, että kaikki\noli niinkuin olla piti: huolet, ne raskaat huolet, jotka hänen sieluaan\nniin kauan olivat raadelleet, olivat poissa ja kuorman kantamisesta oli\njäljellä vain vähäinen raukeus, mutta vieno, suloinen raukeus.\n\nToini oli rouva Alanteen luona koko ajan ja koetti kaikilla tavoin\nhaihduttaa hänen ajatuksiaan Tertun äkillisestä sairastumisesta, --\nsitä hänelle selitettiin väsymyksestä johtuneeksi hermokohtaukseksi, --\njoka suuressa määrin oli järkyttänyt sairaan mieltä ja luonnollisesti\nvaikutti myöskin hänen heikon sydämensä toimintaan. Aika ajoin rouva\nAlanteen ajatukset sittenkin palasivat Terttuun ja Toini huomasi, että\nhän vuoroin puhui Laurista, Tertusta ja Helmistä ja nähtävästi teki\nHelmin, jopa insinööri Keitaankin käynnin johdosta ajatusyhdistelmänsä\nja johtopäätöksensä. Kävi silminnähtäväksi, että rouva Alanne aavisti\ntuon \"kohtauksen\" johtuneen joistakin seikoista, jotka riippuivat\nTertun ja Laurin väleistä, joihin taas nuo toiset jollakin lailla\nolivat vaikuttaneet. Lopulta tuntui Toinista potilaan mielentila niin\nrauhattomalta, ettei hän voinut enää estää häntä vielä sinäkin iltana\nnäkemästä tytärtään tullakseen vakuutetuksi, ettei mitään \"pahempaa\"\nollut tapahtunut. Samassa tarkoituksessa luvattiin hänelle, että\nLaurikin saisi tulla häntä tervehtimään, jahka tulisi kotiin.\n\n-- Ei se ollut mitään, ei se ollut mitään, -- lohdutteli Terttu\näitiään, suudeltuaan häntä ja istuessaan käsi kädessä hänen vuoteensa\nvieressä. -- Olin vain vähän väsynyt, kun päätäni särki koko viime yön,\nja siitä sitte niin hermostuin.\n\n-- Niin, niin, -- sanoi äiti alakuloisesti, katseessa ilme, joka\ntodisti, että hän kyllä tiesi oikean syyn, -- sinä et saa, Terttuseni,\nliiaksi rasittaa itseäsi -- minun tähteni. Ehkä olet lukenutkin,\nliiaksi ja valvonut sen tähden?\n\n-- Mitä joutavia! -- vastasi Terttu. -- Ei nyt puhuta enää minusta!\nSe on ollut ja mennyt ja kaikki on hyvin taas. Pääasia on sinun\nterveytesi, äiti! Sinun pitää olla ihan rauhallinen! -- Ja hän suuteli\njälleen äitiään hellästi.\n\n-- Mitä minusta! -- puhui puolestaan rouva Alanne. -- Minä kyllä tunnen\ntilani, -- ei se siitä enää parane.\n\nToini, joka seisoi vuoteen päässä, tahtoi kaikin tavoin saada tämän\ntuntehikkaan keskustelun johdetuksi toiselle tolalle, ja sanoi Tertulle:\n\n-- Menepäs, Terttu katsomaan, eikö maisteri Honkasalo tullut kotia?\nMinusta ihan kuului, että eteisen ovessa käytiin. Täti äsken kaipasi\nhäntäkin nähdä. Voit sanoa, että hän saa tulla tätiä tervehtimään. Eikö\nniin täti?\n\n-- Kyllä kyllä, -- vastasi rouva Alanne.\n\nJa Terttu nousi ja meni Lauria tiedustelemaan. Lauri oli todellakin\ntullut. Hän oli päivällisen syötyään jälleen käynyt isäänsä katsomassa\nEiran sairaalassa ja palasi sieltä tiedolla, että kaikki oli siellä\nasianhaarain mukaan hyvin. Nyt oli hän kovin iloinen, kun taas näki\nTertunkin jalkeilla ja ilosta säteilevinä astuivat he molemmat rouva\nAlanteen luo.\n\n-- Lapset, rakkaat lapset! -- olivat rouva Alanteen sanat, kun hän\nnäki heidän tulevan huoneeseen. Ja kun he astuivat, Terttu toiselle,\nLauri toiselle puolelle vuodetta, Toinin seisoessa jalkapäässä, tarttui\nrouva Alanne heitä molempia käsistä, katseli heitä silmiin kauan, kauan\naikaa, sanaakaan sanomatta, ja alkoi vihdoin hiljaa itkeä.\n\nSen nähtyään Toini hätääntyi ja sanoi hiljaa:\n\n-- Voi, taisi olla paha, että päästin teidät molemmat sisään. Ehkä on\nparasta, että maisteri poistuu, -- kääntyi hän kehoituksella Laurin\npuoleen.\n\nLauri nyökäytti päätään ja yritti irroittaa kätensä rouva Alanteen\nkädestä, mutta hän ei sitä laskenut.\n\nRouva Alanne oli sulkenut silmänsä ja kyyneleet tipahtelivat\nsilmäluomien lomista hänen poskilleen.\n\n-- Älä itke, äiti! -- sanoi Terttu, -- kaikkihan on hyvin, ihan hyvin.\nJa Terttu loi syvän, rukoilevan katseen Lauriin.\n\n-- Niin, täti rakas, -- sanoi silloin Lauri, kumartuen rouva Alannetta\nkohti, -- kaikki on hyvin, täti saa olla ihan rauhassa.\n\nRouva Alanne aukaisi silloin silmänsä, katsoi taas Terttuun ja Lauriin\nja sanoi:\n\n-- Niinkö? No, sitte minä olen rauhassa, -- sitte on kaikki hyvin.\n\nJa hän sulki jälleen silmänsä, veti molemmat kätensä yhteen ja yhdisti\nTertun ja Laurin kädet, peittäen ne toisella kädellään.\n\n-- Aih! -- kuului sitte syvä huokaus. Rouva Alanne heitti molemmat\nkätensä ylöspäin, oikaisi voimakkaasti ruumiinsa, joka kallistui\ntoiselle kyljelleen, ja viskasi päänsä rentonaan taaksepäin.\n\nToini sysäsi Tertun syrjään ja Laurin avulla kohotti sairaan taas\npaikalleen, asettaen pieluksia mahdollisimman enemmän hänen selkänsä\ntaakse, niin että hän oli melkein istuvassa asennossa. Kaulavaltasuoni\nsykki kohona rajusti. Lauri kannatti sairaan päätä, jolla ei ollut\nvoimaa pysyä suorana. Toini tiputti melkein lukematta strofantia\nryyppylasiin ja kaatoi rouva Alanteen suuhun. Terttu seisoi Laurin\ntakana, kauhun ilme silmissään.\n\n-- Aih! -- kuului pian taas toinen, syvempi huokaus ja ruumis hervahti\nkokoon. Kaulavaltasuoni oli tauonnut sykkimästä.\n\nToini piteli vielä kotvasen käsirannetta, katsoi Terttua ja Lauria\nsilmiin ja vastasi heidän surullisiin kysyviin katseihin pään\nnyökkäyksellä, joka merkitsi:\n\n-- Se on lopussa nyt!\n\n-- Äiti, äiti! -- huudahti Terttu ja vaipui itkien polvilleen vuoteen\nviereen.\n\nLauri istahti lähellä olevaan nojatuoliin, peittäen käsiinsä silmänsä,\njoissa kiilsi kyyneleet.\n\n-- Minun on joka tapauksessa vielä kutsuttava tohtori tänne, --\nkuiskasi Toini Laurin korvaan ja poistui huoneesta.\n\nToini meni soittamaan tohtori Aulangolle, joka kuitenkaan ei ollut\ntavattavissa, niinkuin Toini aavistikin. Hän pyysi heti ilmoittamaan\ntohtorille, hänen kotiin palattuaan, että hän viipymättä saapuisi rouva\nAlanteen asuntoon.\n\nToinilta oli Hilma saanut tietää, mitä oli tapahtunut, ja tuli myöskin,\nkyyneleet silmissä, kuollutta katsomaan. Kun Toini palasi, pyysi hän\nHilmaa ja Lauria häntä auttamaan asettamaan vainajan suoraan selälleen\nvuoteeseen. Pään alle jätettiin vain yksi pielus, kädet pantiin ristiin\nrinnan yli ja peite otettiin pois, niin että lakana vain jäi peitteeksi.\n\n-- Kuinka rauhallisilta ja tyytyväisiltä tädin kasvot nyt näyttävät, --\nsanoi Toini ja veti sitte lakanan vainajan kasvojenkin yli.\n\nTerttu seisoi yhä vuoteen vieressä ja nyyhkytti.\n\n-- Mennään! -- sanoi Lauri ja tarttui Terttua kädestä.\n\nHe poistuivat saliin. Hilma ja Toini seurasivat kohta jäljessä. Toini\nveti makuuhuoneen oven kiinni. Verkalleen, viivytellen poistui Hilma\nkeittiöönsä. Toini taas istuutui Tertun viereen ja otti hänen kätensä\nkäteensä. Lauri astuskeli melkein hiipien edestakaisin lattialla. Monta\nsanaa eivät he vaihtaneet keskenään. Kuolema oli jättänyt kaikki syviin\nmietteisiin, jotka aivan kuin vaativat hiljaisuutta.\n\nTunnin kuluttua saapui tohtori Aulanko, joka äkillisestä kutsusta jo\narvasi, mitä oli tapahtunut. Toinin kanssa kävi hän sitte vainajaa\nkatsomassa ja palattuaan kääntyi Tertun puoleen, puristaen vielä hänen\nkättään.\n\n-- Ei mikään saa meitä kummastuttaa, hyvä, rakas neiti! Se on maailman\nmeno. \"Tänä pänä sinä, huomenna minä.\" Minua kuitenkin kummastuttaa,\nettä rouva Alanne jaksoi näinkin kauan sillä sydämellä elää.\n\n-- Minun on niin raskas olla, -- nyyhkytti Terttu, -- kun ajattelen,\nettä minä ehkä olen jouduttanut äidin kuolemaa.\n\n-- Se nyt on ihan turha ajatus, -- lohdutteli tohtori Aulanko. Yhtä\nvähän te sitä joudutitte, kuin minä enää olisin voinut kauankaan sitä\nviivyttää.\n\n-- Joka tapauksessa, -- lohdutteli vielä Toinikin, -- täti kuoli niin\nrauhallisesti, niin hyvillä mielin.\n\nJa Terttu ja Lauri ymmärsivät parhaiten, mitä Toini sillä tarkoitti.\n\nTohtorilla ei ollut siellä nyt enää mitään tekemistä ja hän hyvästeli\npoistuakseen. Toini jäi sinne vielä yöksikin, seuraksi Tertulle,\nsillä hän tiesi, että siitä Tertulle jälleen tulisi suureksi osaksi\nuneton yö. Laurin kanssa he sitte yhdessä neuvottelivat kaikista\ntoimenpiteistä, jotka rouva Alanteen kuoleman johdosta kävivät\nvälttämättömiksi. Yöllä tietysti ei voinut mitään varsinaista toimia,\nmutta Lauri, joka otti kaikki puuhat suorittaakseen, merkitsi muistiin,\nmitä seuraavana aamuna heti oli tehtävä.\n\nOllessaan kahden kesken Tertun kanssa Lauri kääntyi hänen puoleensa ja\nsanoi:\n\n-- Luonnollisesti sinun matkastasi kirkkoherra Vaarasen luo nyt ei tule\nmitään.\n\n-- Niinkö arvelet? -- kysyi Terttu hiljakseen.\n\n-- Tietysti minä en anna sinun sinne mennä, -- vastasi Lauri.\n\nJa Terttu arvasi siitä, että Lauri ei kovinkaan pitkäksi aikaa enää\ntahtonut lykätä oman kodin perustamista heitä molempia varten.\n\n-- Minun täytyy siis kirjoittaa ja ilmoittaa, etten voikaan ottaa hänen\ntarjoamaansa paikkaa vastaan, -- sanoi Terttu.\n\n-- Niin. Ja parasta on tehdä se niin pian kuin suinkin, -- vastasi\nLauri.\n\nVielä sinä yönä Terttu kirjoittikin kirjeensä kirkkoherra Vaaraselle,\nkiitti hänelle osoitetusta luottamuksesta, mutta valitti, että hän,\näitinsä kuoleman johdosta ja \"muista esiintulleista syistä\", ei voikaan\nsaapua hänen perheeseensä kotiopettajattareksi, sekä lausui lopulta\nvakaumuksensa, että kirkkoherralla muitten tarjokkaiden joukosta\nvarmaan vielä oli mahdollisuus saada toinen ja pystyvämpikin, kuin hän\noli. Tämän kirjeen Terttu sitte antoi Laurille ja pyysi hänen aamulla,\nkun menee äidille arkkua tilaamaan ja pastorin kansliaan kuolemasta\nilmoittamaan, pudottamaan postilaatikkoon. Ja näiden toimien jälkeen\nTerttu, Lauri ja Toini toivottivat toisilleen hyvää yötä ja koettivat\nnukkua, mikäli kuluneen päivän järkyttävät tapaukset ja kuolleen\nruumiin koko asuntoon painama juhlallisen synkeä leima sen kullekin\nsalli.\n\nKun Lauri seuraavana aamuna kirjelaatikosta otti ulos sanomalehden, oli\nsiellä myöskin pikkunen kirje hänelle -- Helmiltä.\n\nLauri luki:\n\n    \"Rakkahin!\n\n    Olen turhaan istunut kotona koko ajan ja odottanut Sinua sykkivin\n    sydämin. Tahdon ilmoittaa Sinulle, että olen purkanut kihlaukseni\n    Keitaan kanssa, joten siltä puolen olen vapaa ottamaan Sinut\n    vastaan milloin tahansa. Sinullakaan siis ei tarvitse olla mitään\n    omantunnon esteitä -- siinä suhteessa. Niinmuodoin -- näkemiin!\n    Ja niin pian kuin suinkin!\n\n    Kokonaan sinun\n\n                                                  Helmi.\"\n\nLauri vei oitis tämän kirjeen Tertulle luettavaksi ja kun Terttu, sitä\nhämmästyneenä silmäiltyään, ojensi sen Laurille takaisin ja loi Lauriin\nkysyvän katseen, sieppasi Lauri kirjeen, repi sen pieniksi palasiksi ja\nviskasi uuniin.\n\nNyt oli Terttu täydellisesti vakuutettu kaikesta, mitä Lauri oli\nhänelle kertonut, ja myöskin siitä, että hänen omat epäluulonsa, jotka\nolivat johtaneet hänet tekemään tuon surkean itsemurhayrityksensä,\nolivat kaikkea perää vailla. Hän ei malttanut kuitenkaan olla vielä\nkysymättä:\n\n-- Luuletko, että se sittenkään on lopussa, -- että hän vieläkään\njättää sinut rauhaan?\n\nLauri mietti hetken ja pyysi Tertun antamaan hänelle yhden\nkäymäkorteistaan, otti lompakostaan oman nimikorttinsa, pani kortit\nvastakkain, puhkaisi niihin, toiseen yläkulmaan, kynäveitsellään reiän,\npyysi vielä Tertulta pikkasen punasta lankaa, pujotti langan reiästä\nläpi ja sitoi solmuun. Sitte pani hän ne näin yhteensidotut nimikortit\nkuoreen ja kirjoitti Helmin osoitteen siihen.\n\n-- Toivon, että hän tästä ymmärtää meidän olevan kihloissa ja jättää\nmeidät molemmat ainiaaksi rauhaan, -- vastasi Lauri.\n\nTerttu heitti käsivartensa Laurin kaulaan, katsoi Lauria syvään silmiin\nja heidän huulensa sulivat yhteen, pitkään, voimakkaaseen suudelmaan.\n\nSitte Lauri kiirehti kaupungille, ensin hautajaisasioita toimittamaan,\nsen jälkeen Eiran sairaalaan, isäänsä tapaamaan.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nEnsimäinen viikko rouva Alanteen kuoleman jälkeen kului sekä Tertulta\nettä Laurilta alituisissa puuhissa. Kun vainaja oli viety hautaan,\njonka Terttu ja Lauri olivat yhdessä käyneet valitsemassa Helsingin\nvanhalta hautausmaalta Tertun isän viereen, alkoivat Tertulla\nhuolet kodin järjestämisestä toiselle kannalle nyt, hänen jäätyään\nyksin. Laurilla taas oli sairas isänsä ajateltavana, joten hänen\nväitöskirjansa valmistamiseen tuli pitkänlainen pysähdys.\n\nLuonto kai on tahtonutkin niin, että nämä maalliset menot jossakin\nmäärin täyttäisivät sen aukon, joka rakkaan henkilön kuoleman kautta\non syntynyt jälkeen jääneiden sydämiin. Lisäksi tuli tunnehaavojen\nainainen varma parantaja -- aika ja johti elämän vähitellen,\nhuomaamatta, jokapäiväiselle tolalle taas.\n\nLaurin isä parani nopeasti leikkauksen jälkeen ja, kun Lauri sitte\nkertoi olevansa kihloissa ja pyysi saada tuoda morsiamensa sairaalaan\nisälle esiteltäväksi, niin Terttu jo viikon, parin kuluttua sai\ntutustua tulevaan appeensa. \"Ukko\" ihastui Terttuun, hänen herttaiseen\nolentoonsa ja vaatimattomaan käytökseensä täydellisesti. Kun hän kuuli\nTertun juuri kadottaneen äitinsä ja olevan melkein yksin elämässä,\nlupasi hän tehdä puolestaan kaikki, että Lauri ja hän tulisivat\naineellisesti turvatuksi. Se merkitsi, ettei Laurin ollenkaan tarvinnut\nodottaa oman paikan saamista voidakseen perustaa oman kotinsa.\n\nKun Laurin isä oli parantunut ja Lauri vienyt hänet kotiinsa,\npalasi hän muutaman päivän kuluttua Helsinkiin ja ryhtyi hommaamaan\nperunkirjoitusta Tertun äidin jälkeen. Neljä huonetta oli heille aluksi\nliika paljon ja sen tautta koetti Lauri saada rouva Alanteen huoneuston\nvuokratuksi toiselle, mikä onnistuikin joulukuun 1:stä päivästä, niin\nettä hän ja Terttu saivat valita itselleen pienemmän, kolmenhuoneen\nasunnon. Kuukauden kuluessa olivat sitte kuulutukset suoritetut\nja nuoret vihityt Laurin kodissa, jossa Laurin isä itse toimitti\nvihkimisen.\n\nKun Terttu ja Lauri olivat paluumatkalla Helsinkiin ja Lauri Tampereen\nasemalla osti heille sanomalehtiä luettavaksi, pisti hänen silmäänsä\nuutinen, jossa kerrottiin seuraava \"tapaturma rautatiellä\".\n\n-- Kuulehan, Terttu! -- sanoi hän ja luki: \"Antrean asemalla tapahtui\neilen surullinen tapaturma, jonka uhriksi joutui insinööri Toivo\nKeidas. Insinööri Keidas, joka oli matkalla Nurmekseen rautatieradan\nrakennustöihin, oli ollut Antrean aseman ravintolassa syömässä ja\nkolmannen soiton jälkeen lähtenyt juoksemaan ehtiäkseen jo liikkeellä\nolevaan junaan. Hänen hypätessään vaunun välisillan astimelle\nluiskahti kuitenkin hänen jalkansa ja hän putosi vaunujen väliin sillä\nsurullisella seurauksella, että pyörät kulkivat hänen päänsä yli,\nruhjoen sen kokonaan. Vainaja oli vasta kolmenkymmenen vuoden vanha ja\nkuoli naimattomana.\"\n\nTerttu ja Lauri katselivat ihmetellen toisiaan ja keskustelivat kauan\ntästä kuolemantapauksesta. Tultuaan Riihimäen asemalle kuulivat\nhe kahden herran mainitsevan Keitaan nimen ja puhelevan samasta\nonnettomuudesta. Silloin lennähti Laurin korvaan toisen herran sanat:\n\n-- Minä olen vakuutettu, että hän tahallaan heittäytyi junan alle.\nMiesparka oli viime aikoina ollut kovin synkkämielinen. Mahdollista on,\nettä hän syödessään oli vähän liiaksi juonutkin.\n\n-- Mistä syystä sitte? -- kysyi toinen.\n\n-- Oli alkusyksystä, kuulen ma, saanut rukkaset kauniilta\nmorsiameltaan, -- neiti Leiniköltä, johon kuuluu olleen rakastunut kuin\nhullu.\n\n-- Niinkö?! Vai siltä? -- kysyi sitte taas toinen. -- Missäs se lintu\nnyt sitte lystäilee?\n\n-- Kuuluu menevän naimisiin, -- ellei jo olekin, -- erään\nsoittotaiteilijan kanssa Turun orkesterista. Yhdessä ovat jo\nmatkustelleet maaseudulla konsertteja antamassakin, mies viuluaan\nsoitellen, morsian säestäen häntä, -- oli vastaus.\n\n-- Kuinkahan kauan sitäkin reissua kestänee?! -- ihmetteli toinen.\n\nKuului kolmas soitto ja matkustajat hyppäsivät vaunuihinsa.\n\nTerttu ja Lauri olivat näin ollen matkallaan saaneet kuulla paljon\nuutta, joka antoi heille vieläkin aihetta mietteihin ja keskusteluihin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLaurin väitöskirjan valmistuminen ja virallinen tarkastus oli\nnäiden kaikkien odottamattomien tapahtumien tähden lykkäytynyt\nkevätlukukauteen, jopa huhtikuuhun asti. Pienessä rauhallisessa\nkodissaan, jossa vastanaineiden onni säteili kilpaa kevätauringon\nkanssa, työskenteli Lauri ahkerasti Tertun rinnalla, joka\nmielenkiinnolla seurasi väitöskirjan valmistumista. Kaikki\ntietoperäiset mietteet rakkaudesta ja avioliitosta olivat sulaneet\nsopusointuiseksi todellisuudeksi heidän omassa elämässään. Tuntui\nkuin elämä sittenkin olisi ollut toista kuin kuviteltu romaani. Ja\nhe toivoivat hartaasti, että näin aina tulisi jatkumaankin. Ainakin\ntahtoivat he molemmat koettaa parastaan sen toivomuksen toteuttamiseksi.\n\nTerttu ei mennyt kuulemaan Laurin väitöskirjan tarkastusta, joka oli\nannettu tohtori Laurilan toimeksi. Kaikki oli käynyt erinomaisesti\nja Laurin työ sanottiin \"kaikkea kiitosta ansaitsevalla tavalla\"\nsuoritetuksi. Ylimääräisenä vastaväittäjänä oli esiintynyt tohtori\nLagerborg, joka oli tehnyt muutamia omituisia muistutuksia Laurin\nväitöskirjan sielutieteellistä osaa vastaan.\n\nViikkoa jälkeen väitöskirjan tarkastuksen suoritti Lauri\nlisensiaattitutkinnon ja sitte Terttu ja hän lähtivät kuudeksi viikoksi\nulkomaille -- Schweitziin ja pohjois-Italiaan.\n\nPallanzassa tapasivat he aivan odottamatta tohtori Aulangon rouvineen,\njotka maaliskuussa olivat viettäneet häänsä, käyneet Abazziassa ja\nnyt olivat paluumatkalla kotimaahan. Terttu ja Toini ihastuivat\näärettömästi nähdessään toisensa ja myöskin Lauri ja Kaarlo tunsivat\nolevansa vanhoja hyviä tuttavia. Kaikki neljä soudatti itseään samassa\nveneessä Isola Bella'an, nauttien hurmaavasta illasta Lago Maggioren\ntyynellä pinnalla.\n\nLoppu.\n\n\n\n"]