[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fT8Vheh-zfy_cbTFRnTvccLHdwObNHGclnRNIugVcYTo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},2151,"Pohjolan poikia","Hannikainen, Lauri",1889,1921,"2151-hannikainen-lauri-pohjolan-poikia","2151__Hannikainen_Lauri__Pohjolan_poikia","Kaksi kertomusta perimmästä pohjolasta","romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1916,null,6925,43142,false,61002,[24],"Finland -- Juvenile fiction",[26,27],"Adventure","Novels","\"Pohjolan poikia: Kaksi kertomusta perimmästä pohjolasta\" by Lauri Hannikainen is a collection of tales written in the early 20th century. The book delves into the lives and adventures of young boys in the remote Lapland area, exploring themes of bravery, family, and survival amidst the harsh Arctic environment. It portrays their experiences with nature, wildlife, and the challenges they face as they navigate their world.  The narratives primarily revolve around two main stories: the first follows young Aslak and his brothers as they face a pack of wolves threatening their homestead, showcasing their resourcefulness and courage to protect their family. In the second tale, the Korhosen boys, fishermen from Kjelvik, confront a fierce storm that tests their resilience and unity. Both stories highlight the importance of familial bonds, and the transition from childhood to maturity in the face of adversity. The blend of action and emotional depth provides an engaging look into the lives of these youthful characters, ultimately celebrating the spirit of the North. (This is an automatically generated summary.)",[],117,"Kaksi seikkailullista kertomusta sijoittuvat perimmäiseen Pohjolaan ja Lappiin. Ensimmäisessä tarinassa nuori Aslak-poika jää yksin kotiin joulun alla ja joutuu puolustamaan porotokkaa susien hyökkäykseltä. Toinen kertomus vie lukijan myrskyävälle merelle ja pohjoisiin rannikkoseutuihin.","Lauri Hannikaisen 'Pohjolan poikia' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2151. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","POHJOLAN POIKIA\n\nKaksi kertomusta perimmästä pohjolasta\n\n\nKirj.\n\nLAURI HANNIKAINEN\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKansanopettajain Osakeyhtiö Valistus,\n1916.\n\n\n\n\n\n\nMuuan joulu Muotkavuomassa.\n\n\nMuotkatunturien takana, kaukana Lapissa, Muotkavuoman lappalaiskodassa,\nsielläkin joulua odotettiin. Kodan isäntä, porolappalainen Iisko\nMuotkavuoma ja hänen vaimonsa Inka olivat jo viikko sitten ajaneet\nporoillaan jouluostoksille Ruijaan, sekä kaksi pojista, Matti ja Jouni\npari päivää sitten samoille asioille Inarin kirkolle. Nuorin\nperheenjäsenistä, kymmenvuotias Aslak, oli yksin jäänyt kotimieheksi.\n\nKota oli suuri ja lämmin, turpeista rakennettu, lumella paksusti\npäällystetty ja porontaljoilla vuorattu sisältä. Hyvä oli siellä\nAslakpojan tulen äärellä taljoilla makailla. Aika tahtoi vaan käydä\npitkäksi yksin ollessa, kun ei ollut kunnon työtäkään mitä tehdä.\n\nLuonnossa vallitsi Lapin yö, pitkä ja katkeamaton. Keskipäivälläkään\ntuskin valonkajastusta taivaalla näkyi. Tähdet vain tuikkivat ja\nrevontulet taivaankannella räiskyivät.\n\nLämmin poronnahkapeski yllään Aslak usein painautui kodan ovesta\npihalle, silmäili suuntaan ja toiseen sekä kuunteli eikö porokellon\nkilkahtelua edes jostakinpäin kuuluisi!\n\nEi kuulunut mistään!\n\nIkuinen hiljaisuus kaikkialla ja revontulten hiljainen ritinä ylhäällä\ntaivaalla!\n\nKas! Kaukana ulvoi susi! Aslak pistäytyi kotaan, latasi pyssyn, saapui\njälleen vartiopaikalleen kodan edustalle ja kuunteli...\n\nTaas ulvoo. Nyt jo lähempänä. Porot pihalla nostavat päitään, alkavat\npärskytellä sieraimiaan ja tuijottavat vavahdellen ulvonnan suuntaan,\nunhottaen jäkäläannoksensa rippeet.\n\n-- Älkää peljätkö porot! Kyllä Aslak teidät varjelee, puhelee poika\ntyynesti poroilleen.\n\nYhä lähempää kuuluu ulvonta. Aslak painautuu hangelle pitkäkseen,\ntarkaten hievahtamatta äänen kuuluntaa kohti.\n\nJo ilmestyy rinteelle tumma varjo. Jo toinen, kolmas, neljäs ja vielä\npari lisää...\n\nAslakin silmä, tottunut pimeydessäkin tarkaksi näkemään, huomaa ne\nheti.\n\n-- Kuusi sutta, hän laskee. Kuusi vain! Ei enempää!\n\nVarjoista erkanee yksi ja liukuu kotaa kohti. Porot pihalla seuraavat\nvavisten sen kulkua. Se saapuu yhä lähemmäksi, käy selvemmäksi ja pian\nnäkee Aslak, noin sadan askeleen päässä edessään kaksi kiiluvaa silmää.\n\nNaksahtaa pyssyn hana. Leimahtaa... Kuuluu paukaus, joka jylinänä\nkaikuu tuntureista takaisin. Porot hypähtävät korkealle. Susi kierähtää\nhangelle, vierii rinnettä alaspäin ja jää liikkumattomana makaamaan.\n\nEtäämmälle jääneet sudet häviävät samassa tunturirotkoa kohti.\n\n-- Eivätpä sattuneet nälkäisiä olemaankaan, kun noin vähästä\nsäikähtivät, puhelee Aslak itsekseen, taputtaa lähintä poroa, omaa\najokastaan, kaulalle ja ladattuaan pyssynsä, kahlaa kaatunutta sutta\nkohti.\n\nSaapuu luokse. Hyvin oli tähdätty! Se ei liiku enää.\n\nAslak kiskoo suden pihaan. Porot väistävät kammoksuen.\n\nSiihen jää hän otuksensa viereen istumaan, koetellen sen tuuheata\nturkkia.\n\n-- Mahtaapa isä tämän nähtyään olla hyvillään, tuumii poika tyytyväisin\nmielin. Siitä saa taas kunnon jauhosäkin Inarin kauppiaalta. Ja tämä on\njo toinen suteni tänä talvena sekä kolmas elämässäni!\n\nNiin menee vuorokausi taas toinen toisensa jälkeen. Ikäväksi kovin käy\naika. Jouluaatonkin pitäisi jo olla parin päivän päästä, mutta ei kuulu\ntulijoita mistään, ei isää eikä äitiä, ei veljiä, ei edes susiakaan,\njotta niitä saisi joutessaan napsutella.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTähtien tuike kirkastuu kirkastumistaan. Lähenee puoliyö. Väsyneenä\nodottamiseen Aslak nukkuu taljalle tulen ääreen. Mutta tuskin hän\npääsee uneen, kun jo hypähtää äkkiä pystyyn hierasee silmiään ja\nsyöksyy kodasta ulos.\n\nVarmasti kuului porokellon kilkatusta kaukaa!\n\nJo kuuluu taas... ja taas. Se lähenee... Vinhaa vauhtia tuntuu\nlähenevänkin. Inarista päin tulee. Siis veljet saapuvat! Mutta miksi\najavat niin hurjasti? Mitä! Yhden kellon äänihän sieltä vain kuuluukin!\nOlisikohan ehkä joku vieras tulija? Ei! Matin porokello sieltä kaikaa!\nMutta miksi yksinään? Olisiko tapahtunut...!?\n\nSamassa jo onkin Aslakin vanhin veli, viidentoista vuotias, tukeva\nMattipoika pihassa. Hän hyppää pulkastaan ja huutaa:\n\n-- Aslak! Aslak! tuo pian ruutia! Nyt on hätä! Jouni puussa istuu\nsusien saartamana, parinkymmenen virstan päässä etelässä. Susia salo\ntäynnä! Ammuin kaksi. Kolmannen tapoin puukollani, vaan siinä metakassa\nkadotin ruutisarveni hankeen. Jounilta söivät poron. Minä pääsin\nkarkuun. Sudet, nälkäisiä olivat, jäivät ampumiani raatoja syömään ja\nniin pääsin niistä irti. Lähde matkaani!\n\nSilmänräpäyksessä oli Aslak valmiina pyssyineen, puukkoineen ja Matilla\nuusi ruutisarvi luotikoteloineen. Porot kiskottiin kotaan susilta\npiiloon, teljettiin ovi ja riennettiin Jouniparalle apuun.\n\nMatti otti kotoa uuden virman ajokkaan, jättäen väsyksiin ajetun\nkotaan. Aslak valjasti oman nimikkonsa ja niin lasketettiin tulista\nlentoa etelää kohti. Tuiskuna halkesi hanki pulkkain keulassa ja sarvet\ntakakenossa syöksyivät uljaat ajokkaat eteenpäin, pian kadoten\nyöpimeään erämaahan pulkkineen ja ajajineen.\n\nHarvoin lienee Lapin erämaa niin kovaa ajoa nähnyt ja tuskin koskaan\npaljoa kovempaa. Porotkin, aivan kuin vaaraa vainuten, pistelivät minkä\nsolakoista koivista läksi. Joutuisaan katkesi matka, jo loppui suuri\nsuo, noustiin tunturille, laskettiin rotkoon, taas tunturille, taas\nrotkoon, siitä kummun yli ja jouduttiin metsään.\n\nSieltäpä vasta kuului kiljunta ja ulvonta! Jounin puun juurella siellä\nsudet elämöivät, tuskin virstan päässä enään.\n\nPorot köytettiin puuhun kiinni ja sykkivin sydämin alettiin astella\nkiljuntaa kohti.\n\nPienen aukeaman takaa näkyi pian liikkuva joukko hangella mäen\nrinteessä, muutaman puun juurella. Ja tarkkaan katsoen huomasi puussa\npojan alimmalla oksilla liikahtelevan.\n\n-- Mitäs se Jouni siellä oikein huitoo? Näetkö Matti? kuiskaa Aslak.\nLämpimikseenkö?\n\nKas tuota hurjapäätä, kun on uskaltanut alimmille oksille! Jospa ne\nvielä katkeisivat ja poika tipahtaisi petojen kitaan! Mutta mitä se\noikein puuhaa? Eikös vain uskalikko härnää susia pitkällä oksalla.\n\n-- Niin tekee!\n\nJa on varmaankin sitonut puukon oksan päähän, koska ne noin kiljahtavat\naina piston saatuaan.\n\nMatti ja Aslak hiipivät lähemmäksi. Laskeutuvat hangelle, tähtäävät ja\nlaukasevat. Susista kaatuu kaksi. Muut säikähtävät, lakkaavat ulvomasta\nja sitten äkkiä hyökkäävät pyrynä ampujia kohti.\n\nNopsasti lataavat pojat uudelleen ja laukasevat taas.\n\nYksi kaatuu. Toinenkin kierähtää, mutta nousee pystyyn ja heittäytyy\nsuoraan Mattia kohti. Lataamiseen ei ole enää aikaa, pojat turvautuvat\npitkiin puukkoihinsa, asettuvat selkä selkää vasten ja iskevät\nraivoisasti. Kaatuu pari sutta, mutta toiset tunkevat entistä hurjemmin\npäälle.\n\nTaistelu kiihtyy kamalaksi. Raivoisasti lyövät pojat.\n\nSamassa kuuluu pamaus! Jouni on laskeutunut puusta, rientänyt\npulkalleen ja sinne jääneellä pyssyllään alkaa nyt paukutella omalta\nsuunnaltaan. Sudet syöksähtävät taas häntä kohti. Hän tarttuu pyssyn\npiippuun, antaa sen tukista aika kolauksen ensimäiselle tulijalle ja\nalkaa huitoa puoleen ja toiseen minkä kerkiää.\n\nSalaman nopeudella juoksevat Matti ja Aslak perästä ja iskevät hekin\nsamoin pyssyillään. Taistelu kiihtyy kamalaksi. Raivoisasti lyövät\npojat. Yhdeksän on kaiken kaikkiaan susista jo nurin ja vihdoin pakenee\nlauman jäännös.\n\nKauvan eivät pojat enään olisi jaksaneetkaan petojen kanssa\nrynnistellä. Voimat olivat jo perin lopussa. Uupuneina ja huohottaen\nistahtivat veljekset hangelle, iloisina voitostaan ja ennen kaikkea\nJounin pelastumisesta.\n\nHetkisen levähdettyään he kokosivat kaatamansa sudet tiensyrjään,\ntiheään vesakkoon, yhteen kasaan sekä pantuaan paikan tarkkaan\nmerkille, astelivat tyytyväisinä porojensa luokse ja alkoivat ajaa\nhilkutella kotikodalle päin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRuijasta kuuluu porokellojen kilinää. Sieltä ajaa Iisko Muotkavuoma\nvaimoineen iloisin mielin kotia kohti, ahkiot täynnä jouluvarusteita,\njauhoja ja riisiryynejä ynnä kaikellaista hyvää lapsille. Poronliha ja\nnahat olivat olleet hyvissä hinnoissa ja niitä vaihtamalla he nyt\nkaikki ostoksensa olivat saaneet tehdyksi sekä vielä rahaa päälle\npäätteeksi.\n\n-- Hei Inka-eukko! Tuon kummun takaa pitäisi jo kodin näkyä! Ei ole\nmatkaa enää paljoa jälellä. Saapa nähdä joko pojat Inarista ovat\nkotiutuneet! Tuskinpa vielä sentään!\n\nPorot ponnistavat viimeiset voimansa. Hekin tietävät pian saavansa\nlevätä pitkän raskaan matkan jälkeen. Ajetaan kummun yli.\n\n-- Kas tuollapa kota jo pienenä kyhmynä näkyykin tunturia vasten,\njatkaa Iisko, mutta kumma, ett'ei tulenvälkettä sieltä näy. Onkohan\nAslak nukahtanut liian pitkään ja tuli sisällä sammunut?\n\nHe lähenevät yhä kotia.\n\n-- Kummapa on tosiaankin, ett'ei tulta näy! virkkaa Inka käyden\nlevottomaksi. Ja muutenkin tuntuu kota minusta niin aution ja elottoman\nnäköiseltä. Ei suinkaan vaan mitään pahaa ole tapahtunut!\n\n-- Ei! Mitäpä siellä! Mutta hiukan kummalta tuntuu minustakin. Enkä\neroita porojakaan pihalla. Pimeyskö sen tehnee vai mikä?\n\nHe saapuvat pihaan ja rientävät kodan ovelle.\n\n-- Mitä ihmettä! Ovi auki, tuli sammunut, porot pihasta kadonneet! Mitä\ntämä merkitsee? Ja ammuttu susi tässä näin!\n\n-- Hohoi! Aslak! Aslak! Missä olet?\n\nEi vastausta mistään!\n\nSäikähtyneinä ja kauhistuksissaan kiertävät he ympäristöjä, palaavat\nkodalle, kiertävät jälleen huudellen ja yhä huudellen. Inka-äiti\npurskahtaa hillittömään itkuun, isän valmistautuessa synkin aavistuksin\nseuraamaan kodalta poispäin vieviä porojen jälkiä.\n\nSamassa kuuluu kaukaa ääntä. Molemmat pysähtyvät hievahtamatta sitä\nkuuntelemaan.\n\n-- Porokello! huudahtavat he yhteen ääneen. Pojat varmaankin saapuvat.\n\nNiin, ehkä Matti ja Jouni Inarista, tuumii Isko itsekseen, tahtomatta\narvelullaan lisätä äidin huolestunutta mieltä. Mutta mitenhän on\nAslakin laita? Minne se poika on voinut hävitä? Hm! Käsittämätöntä! Ja\nminne porot pihasta ovat joutuneet?\n\nTulijat lähestyivät hitaasti. Monasti tuntui jo siltä kuin ne\najaisivatkin ohitse Utsjoelle päin. Jonkun ajan kuluttua saattoi\nkuitenkin havaita kellon kilkatoksen tulleen lähemmäksi Muotkavuomaa.\nKaukaa ei enään kestänytkään, ennenkuin pimeästä tunki näkyviin kaksi\nhiljalleen lönköttävää poroa puikkineen.\n\nIsän ja äidin sanomattomaksi iloksi hypähti sieltä heidän vastaansa,\niloisina ja terveinä kaivatut pojat Matti, Jouni ja Aslak.\n\nPojat kertoivat heti mitä oli tapahtunut, eivätkä luonnollisesti\nunohtaneet mainita saaliinsa määrää.\n\n-- Vai yhdeksän sutta! ihmetteli isä. Olettepa te aika poikia!\n\n-- Niin yhdeksän siellä metsässä ja kymmenes täällä kotona vielä\nlisäksi, jatkoi Aslak. Tämän minä ammuin yksin ollessani, ennenkuin\nMatti tuli kertomaan Jounista ja siitä suuresta susilaumasta.\n\n-- Tämähän on kerrassaan komeata pojat! lisäsi isä. Sillä rahamäärällä,\nminkä saamme tapporahoista ja nahoista, tulemme hyvin pari vuotta\ntoimeen ja vieläpä jääkin. Mutta pojat, mihin jätitte porot täällä\nkotona, susientappoon lähtiessänne?\n\n-- Telkesimme kotaan! Eikös ne sitten ole siellä?\n\n-- Ei ole! Kota on tyhjä. Täällä on varmaankin käynyt rosvoja. Ehkäpä\nvielä saavutamme heidät, jos heti lähdemme perään.\n\nIsä, Matti ja Jouni läksivätkin heti hiihtäen rosvoja takaa ajamaan.\n\n-- Jäljet tuntuvat aivan tuoreilla, virkkoi isä, joten luulen piankin\nheidät saavuttavamme, jos vain tiukasti hiihdämme. Mutta onhan tämä\nhiukan ikävää hommaa näin jouluaattona!\n\n-- Ai, tänäänkö on jouluaatto! huudahtavat molemmat pojat.\n\n-- Niin on! Mutta nyt ei ole aikaa sitä ajatella, ennenkuin olemme\nrosvojen kanssa tehneet tilit selviksi ja saaneet poromme pois.\n\nPari tuntia hiihdettyä tulivat he aavalle suolle. Oli juuri vuorokauden\nvaloisin aika. Toisin sanoen näki hiukan paremmin kuin yöllä. Siinä\nkeskipäivän pimeänhämärässä takaa-ajajat huomasivat suolla jonkun\nmatkaa edessään tumman ryhmän kiitävän pohjoista kohti.\n\n-- Siinä ne nyt ovat! huudahti Jouni, pian saamme kiinni!\n\n-- Näettekö pojat, onko siinä ryhmässä montakin ihmistä!\n\n-- Minusta näyttää, että on vain yksi, virkkoi Matti.\n\n-- Niin näyttää minustakin, tuumi isä.\n\n-- Olkoon kuinka monta tahansa, kyllä me nyt ne höyhennämme, jatkoi\nJouni.\n\n-- Kyllä! Kyllä me nyt roiston opetamme, ett'ei enään toisten tule\njouluamme häiritsemään.\n\n-- Kas! huudahti Matti. Mies näyttää huomanneen meidät. Katsokaa miten\nhän hiihtää kovasti ja kiiruhtaa poroja!\n\nRosvo oli tosiaankin huomattavasti lisännyt vauhtiaan ja takaa-ajajat\ntekivät samoin. Pyryten katkesi suo. Hiihdettiin pienen metsäkannaksen\npoikki. Alkoi toinen aava suo. Metsänreunasta erotessa virkkoi isä:\n\n-- Kas kummaa, miten liukkaasti se poika potkii eteenpäin\numpihangessakin. Välimatka on tuskin vähentynyt. Tätä vauhtia pitäen\nemme saavuttane häntä ennen iltaa.\n\n-- Heittäisi edes porot, jotta saisimme ne takaisin, niin antaisimme\nmiehen rauhassa mennä menojaan, tuumi Matti.\n\n-- Ei, emmepä antaisikaan mennä! katkaisi isä. Vai saisi sinun\nmielestäsi tuommoinen roisto rankaisematta livistää tiehensä! Ehei\npoika!\n\n-- Ei, eipä tietenkään, vahvisti Jouni,\n\nTakaa-ajo alkoi käydä yhä jännittävämmäksi. Välimatka oli nyt selvästi\nvähentynyt, ollen tuskin neljännesvirstaa enään.\n\n-- Nyt se ampuu! huusi Jouni.\n\nSamassa kuuluikin pamaus ja luoti viuhahti aivan Matin korvan vieritse.\n\n-- Katsoppas riiviötä! karjasi isä. Painetaanpa pojat tiukasti nyt\nvähän lähemmäksi ja annetaan mekin lyijyä puolestamme.\n\nSilloin huomasivat takaa-ajajat hämmästyksekseen lauman susia\nkiitävän pienestä suonsaarekkeesta suoraan edelläkiitäviä kohti.\nSilmänräpäyksessä ympäröivätkin ne rosvon ja hänen saaliinsa.\n\nMies ei ollut kerinnyt edes uudelleen ladata pyssyään. Senvuoksi hän\nnyt iskee pyssyntukilla oikeaan ja vasempaan, kolahutellen aina lähintä\npetoa tuimasti kalloon. Mutta kas! Hän ei huomaakaan kun takaapäin\nmuuan suuri susi äkkiä hyppää niskaan ja kaataa hänet allensa hankeen.\n\nHiihtäjät ovat saapuneet ampumamatkan päähän.\n\n-- Nyt minä ammun suden ja miehen samalla kertaa, virkkaa isä nostaen\npyssyä poskelleen.\n\n-- Isä, elä ammu miestä! Armahda häntä, nyt on joulunaatto! huutaa\nMatti kauhistuen.\n\nSamassa paukahtaa pyssy. Suuri susi vierähtää nurin.\n\n-- Sinun tähtesi Matti, muutin tähtäyskohtaa, mies jäi eheäksi, jollei\nvain susi häntä jo ole kerinnyt tappaa.\n\nSamassa ampuvat pojatkin. Toinenkin susi kaatuu. Hurjasti huutaen\nhyökkäävät isä ja pojat pyssyt ojossa susia kohti. Ne pakenevat.\n\nRosvo makaa hangella silmät kiinni ja verisenä.\n\nKas onpa susi miestä pahasti kynsäissyt. Hän näyttää pyörtyneen. --\nTiedättekö pojat, että tämä mies näkyykin olevan se kuuluisa porovaras,\nRosvo-Kalle, sama joka minua toissa syksynä ampui jalkaan, kun olimme\nUtsjoen miesten kanssa häntä takaa-ajamassa, kolttosistaan\nkurittaaksemme, mutta pakoon pääsi silloin. Nyt on minun vuoroni maksaa\nvelka takaisin.\n\nHän tempaa suuren puukkonsa.\n\n-- Isä, elä tapa miesparkaa näin joulunaattona, olkoon hän kuinka paha\ntahansa! rukoilee Matti.\n\n-- Mutta hänhän on niin hirveän paha mies! väittää Jouni.\n\n-- Vai vielä häntä säälit nulikka! tiuskasee isä Matille. No kun niin\ntahdot, niin jääköön sitten siihen hangelle kuolemaan. Onko se parempi?\n\n-- Ei jätetä tänne kuolemaan miesparkaa! Susi on häntä niin pahoin\nrepinyt. Otetaan hänet mukaan kotia! pyytelee Matti.\n\n-- Mekö rupeisimme rosvoa mukanamme rahtaamaan? Ehei poika! Tuskinpa\nnäin joulukiireessä nyt, parempaakaan miestä, niin vielä sitten\ntällaista roistoa. Sinäpä kummallisia pyytelet!\n\n-- Mutta isä, äitihän on aina sanonut, että jouluna pitää kaikkia\nkohtaan olla hyvä.\n\n-- Paitsi roistoja kohtaan!\n\n-- Roistojakin kohtaan!\n\n       *       *       *       *       *\n\nIsä ja Jouni alkavat nylkeä susia. Matti sillaikaa sitoo paitansa\nkaistaleilla miehen haavat.\n\nKun työ on tehtynä, nitoo isä suksiparin molemmista päistä yhteen,\nasettaen sen porojen vedettäväksi, nostaa taljat siihen ja virkkaa:\n\n-- Nyt kotia päin pojat! Jouni nouseppa tuon vanhan vankan ajokkaan\nselkään! Me hiihdämme Matin kanssa.\n\n-- Isä, entäs Rosvo-Kalle! Nostetaanko hänet taljain päälle! virkkaa\nMatti hiljaa.\n\n-- No sinäpä olet itsepäinen poika! kivahtaa isä.\n\n-- Mutta onhan nyt suuri juhla! Joulunaatto! Rauhan juhla! kuten äiti\nsanoo. Senvuoksi sääli miestä, olkoon hän millainen rosvo tahansa!\n\n-- Säälikö hän äsken meitä viuhauttaessaan luodin suoraan päitämme\nkohti? Kuolkoon hangelle koira, tekojensa palkaksi!\n\n-- Mitähän äiti sanoo, saadessaan kuulla meidän jouluaattona näin\narmottomia olleen?\n\n-- Senkin naskali, yltiö!\n\nIsä loi vihaisen katseen poikaan, mutta nähdessään vastassaan viattomat\nlapsenkasvot ja kaksi omituisesti sädehtivää kirkasta silmää, hän painoi\npäänsä alas jääden kotvaksi aikaa sanattomaksi. Vihdoin hän virkkoi\nväräjävällä äänellä:\n\n-- Sinun hyvä sydämesi poika, saa kovettuneen isäsi mielen vallan\nheltymään ja vihankin lauhtumaan. Tapahtukoon kuten tahdot!\n\nNiin he lähtevät kotia kohti. Kaksi poroa vetää suksia taljakuormineen\nja siinä makaavata miestä. Jouni istuu vanhan ajokkaan selässä pitäen\nsarvista kiinni, isä hiihtää edellä ja Matti jälempänä rosvon vierellä.\n\nRosvo avaa silmänsä, tuijottaa pitkään poikaa kohti ja mörähtää:\n\n-- Kuka sinä olet?\n\n-- Minä olen Muotkavuoman Matti!\n\n-- Minne minua viet?\n\n-- Kotiani joulunviettoon!\n\n-- Elä siinä virnistele poika, sano suoraan mihin minua näin köytettynä\nkuljetat?\n\n-- Kuten jo sanoin, olemme matkalla meille kotiin ja minä köytin sinut\nvain sen vuoksi kiinni, ett'et putoaisi taljapulkasta. Jopa sinua\nrosvoparka susi pahasti raapaisi. Isä aikoi aluksi jättää sinut\nhangelle kuolemaan, minkä hyvin olisit ansainnutkin, mutta minä pyysin\nhäntä armahtamaan sinua joulun vuoksi. Ja hän suostuikin siihen\nviimein!\n\nMies ummisti silmänsä, eikä puhunut koko matkalla enää mitään, huokasi\nvain joskus syvään.\n\nKodalle tultua kerrottiin äidille ja Aslakille, mitä oli tapahtunut.\n\nÄiti ensin kiivastui:\n\n-- Senkin porovarasta tänne hilaatte!\n\nJa Aslak pui pientä nyrkkiään miestä kohden.\n\nMatti loi äitiin päin kirkkaan avoimen katseen ja virkkoi:\n\n-- Äitihän on itse opettanut, että jouluna tulee olla hyvä kaikkia\nkohtaan ja onhan äiti muuten kertonut Inarin rovastin sanoneen, että\noikean ja jalon ihmisen pitää aina vihamiehelleenkin olla hyvä.\n\nÄidin silmät kyyneltyivät: Hän painui kotaan, jossa jouluateria\npaisteineen, puuroineen ja monenmoisine Ruijasta tuotuine\njoulumakeisineen jo olikin valmiina tulijoita odottamassa.\n\nIsä ja pojatkin tulivat sisään ja asettivat taljoille lämpimään\nnurkkaan Rosvo-Kallen, joka taas näytti olevan tainnuksissa. Siinä hän\nkuitenkin pian avasi silmänsä, katseli hämmästyneenä ympärilleen ja\nvihdoin virkkoi:\n\n-- Onko se totta mitä tuo poika matkalla minulle sanoi?\n\n-- Mitäs sinä Matti olet hänelle sanonut?\n\n-- Minä vaan kerroin, että olemme häntä armahtaneet ja ottaneet hänet\nkotiamme joulua viettämään.\n\n-- Totta on, mitä poikani on sanonut, sen vakuutan. Hänen pyynnöstään\nsinut armahdin ja nyt emme muistele mitään tapahtuneita tällä kertaa,\nvaan käymme heti käsiksi ateriaan.\n\nRosvo ummisti silmänsä pitkäksi aikaa. Talonväki istui tulen ympärille\nalkaen syödä.\n\nVihdoin avasi rosvo taas silmänsä, kohottautui varovasti istumaan ja\nalkoi puhua:\n\n-- Hyvät ihmiset! Ensimäiset ja ainoat hyvät ihmiset, mitä minä olen\ntavannut...\n\nRosvon karkeaan silmäkulmaan vierähtänyt kyynel pyrki katkaisemaan\nhänen puhettaan.\n\n-- Niin hyvät ihmiset! Minä olen suuri syntinen ja rosvo. Mutta en\nsisimmästäni niin paha, kuin mitä minusta luullaan ja mitä itsekin olen\nkoettanut ja monasti tahtonutkin olla. Olin vielä aivan pieni poikanen\nkun isäni ja äitini hukkuivat kovassa myrskyssä kalaa pyytäessään\nRuijassa, jossa asuimme. Minä surin niin kovasti, kuin pieni lapsi\nsuinkin surra osaa. Mutta ihmiset eivät minulle mitään myötätuntoa,\neikä hellyyttä osoittaneet. Jouduin pahojen ihmisten kasvatiksi. Näin\nnälkää monta vuotta, melkeinpä vuosikymmenen ja sain ruoskaa, kun työt\nmonasti kävivät yli voimieni, enkä jaksanut niitä tehdä. Tein kuitenkin\ntyötäni nurkumatta. Kärsin yhä nälkää ja ruoskaan aloin tottua. Mutta\nkun kerran -- se oli kuusitoista vuotta täytettyäni minun kasvatusisäni\nsyytti muutamasta silloin tapahtuneesta varkaudesta, josta minulla ei\nedes ollut tietoakaan ja antoi ruununpalvelijain käsiin, niin\nkatkeroitui mieleni äärimmilleen ja sisuni purkautui yli äyräittensä.\nMinä pakenin vankeudesta ja siitä lähtien olen elänyt lähes\nkaksikymmentä vuotta kuin peto tunturirotkoissa, kaikkien hylkäämänä,\ntakaa-ajaamana ja halveksimana. Ensi kerran elämässäni, vanhempieni\nkuoleman jälkeen, tapaan nyt tänä iltana oikeita ihmisiä! Ensi kerran\nosoittaa minulle nyt ihminen hyvyyttä, hellyyttä ja hoivaa, senjälkeen\nkuin pienenä poikapahaisena äitini sylin kadotin...\n\nKyyneleitä tulvi tulvimalla rosvon silmistä ja liikutettuna kuunteli\nkodan väki tätä synkkää elämäntarinaa.\n\nHetken hengähdettyään hän taas jatkoi:\n\n-- Sisässäni olen aina tuntenut, että elän kurjinta elämää, mitä\nsaattaa ajatella, mutta kuin uhalla olen yhä kiihkeämmin vain rosvon\ntyöstä toiseen heittäytynyt, aivan kuin siten kostaakseni koko\nihmiskunnalle lapsuuteni kamalan kärsimys-ajan. Nyt minun on hyvin\nvaikea olla. Tuntuu siltä, ett'en voi enää entistä elämääni jatkaa...\nolen saanut kokea hyvyyttä, mitä en uskonut enään maailmassa\nolevankaan! Teille olen minä tehnyt paljasta pahaa ja te otatte minut\nnyt omiin joulukesteihinne, vaikk'ei edes vuorokautta vielä siitä ole\nkulunut, kun minä tunkeuduin rosvona teidän turvattomaan kotaanne. Nyt\nraskin entisen elämäni jättää... Olen ajatellut heti toivuttuani\ntästä, astella Inariin ja ilmoittautua nimismiehelle saadakseni\nlainmääräämällä rangaistuksella hyvittää entiset pahat tekoni.\n\nKaikki istuivat ääneti pitkän aikaa. Vihdoin virkkoi isäntä:\n\n-- Minulla on tässä toinen tuuma! Minä näen, että sinä oikeastaan\npohjaltasi oletkin hyvä mies. Mutta sitä ei laki näe! Laki sinut\ntuomitsee kylmästi ja ankarasti! Laki ei anna mitään anteeksi! Jää sinä\ntänne minun luokseni! Minun poromaillani on sinulle kyllä tilaa, jos\ntyötä tahdot tehdä! Minä annan sinulle nyt jo anteeksi mitä minua\nvastaan olet rikkonut ja samaten tulevat vähitellen tekemään kaikki\nlappalaiset, nähtyänsä mikä kunnon mies sinusta on tullut. Niin pääset\nsinä uuteen elämään, sinusta tulee uusi mies ja kaikki entisyys jää\nvain pahana unena jälelle, joka sekin hiljalleen haihtuu tuntoasi\npainamasta.\n\nRosvo tarkkasi värähtelevin kasvoin isännän jokaista sanaa ja hänen\nlopetettuaan lausui hiljaa:\n\n-- Tämän jälkeen ei enää Rosvo-Kallea ole olemassa, vaan olkoon\ntästälähtien Poro-Kalle. Sinun porojasi, Muotkavuoman Iisko, tulen\nhoitamaan ja varjelemaan parhaitten voimieni mukaan ja suden tappajana\nsekä poron hiihtäjänä koetan tästä lähtien hyödyttää sitä Lappia, jonka\nvitsauksena tähän asti olen ollut.\n\n-- Ja nyt Poro-Kalle, käyppä kiinni sitten paistiin! Joulurauhaa ja\njoulumieltä sinulle toivotamme pitkän myrskyaikasi jälkeen.\n\n-- Iisko, ystävä ja veli! En olisi enään uskonut, että minullekin vielä\nkerran joulu koitti. Viimeksi söin joulupaistia äitini polvella istuen,\nniin kauan kauan sitten, että tuskin sitä enään muistankaan.\n\nIhmeellinen oli silloin joulutunnelma Muotkavuoman kodassa. Kaikki siinä\ntulen äärellä istujat tunsivat selittämätöntä onnea povessaan.\n\nKodassa vallitsi suuri joulurauha ja siellä oli ihmisillä hyvä tahto.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuosi vuodelta on kautta koko Lapin alkanut yhä laajemmalle ja\nlaajemmalle levitä Poro-Kallen maine, mitä reippaimpana ja\nkunnollisempana poromiehenä sekä aivan voittamattomana sudenhiihtäjänä.\nHänen ja Muotkavuoman poikain nimiä poromiesten kesken mainitaan aina\nrinnakkain kuuluisina kuuluisien joukossa. Ja Rosvo-Kallesta ei kukaan\ntiedä enään mitään.\n\n\n\n\nKovia poikia.\n\n\nRuijassa, Jäämeren suomalaisrannikolla, oli parhaillaan tuottavin\nsyyskalastusaika.\n\nKjelvikin kylän suomalaisetkin olivat aamun valjetessa lähteneet\naluksilleen Nordkapin ympäristöille turskan pyyntiin.\n\nKalaa tuli hyvästi, mutta tuuli alkoi yltyä liian kovaksi, tehden jo\npuolen päivän aikaan suurta haittaa kalastamiselle. Monet venekunnat\nkokosivatkin senvuoksi vähitellen pyydyksensä ja suuntasivat suoraan\nkotisatamaan, mutta innokkaimmat ja reippaimmat kalamiehet, kuten\nKorhosen pojatkin, jatkoivat työtään. Yhä yltyi tuuli, alkaen tuntua jo\nmyrskyntapaiselta. Mutta Korhosen pelottomat pojat vain hymyilivät ja\nvetelivät suunnattomasti kalaa veneeseensä.\n\n-- Luulisinpa kohta jo tuhat kiloa olevan koossa tässä, tuumi vanhin\npojista Antti.\n\n-- Kai siinä senverran onkin, rnyönteli Erkki, nuorin veljeksistä.\n\nToiset pojat, Aapo ja Juho parhaillaan kiskoivat apajata laidan yli.\n\n-- Ohhoh! rupeaa jo vähenemään kalan tulo, virkkoi Juho, taitaa tuuli\nkäydä liian kovaksi.\n\n-- Niinpä käykin! Pyydykset ylös heti, pojat! huusi samassa Antti.\nVilkaiskaapa itäänpäin, sieltä on kamala ilma tulossa!\n\nHädintuskin saivat pojat pyydyksensä kokoon, kun jo hirvittävä puuska\niski purjeisiin, jotka viimeistä reiviä myöten pienennettyinä juuri oli\nkiskaistu ylös.\n\nMuut veneet olivatkin kaikki jo poistuneet. Pojat ohjasivat toisten\nperään.\n\nMyrskyn voima kasvoi hirvittävän nopeasti. Vaikkakin purjeet olivat\nniin pienenpieninä, lensi vene kuin lintunen aallon harjalta toiselle\nja valkeana vaahtona halkesi vesi sen edessä.\n\nMyrskyn mukana ajautui merelle tiheätä kylmää usvaa. Kaikki pimeni\nympärillä.\n\nJännittyneinä ja hievahtamatta istuivat pojat kukin paikallaan ja\nsuuntasivat kompassin mukaan suoraan kotisatamaa kohti.\n\nMyrskyn raivo yltyi korkeimmilleen. Kuului kauhea rysähys. Etumasto\nmeni poikki. Ja seuraavassa puuskassa samoin takamasto.\n\nKauhistuneina silmäsivät pojat toisiinsa. Alusta oli enään mahdoton\nhoitaa. Myrsky tempasi sen valtaansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKjelvikin asukkaat alkoivat jo keskipäivän tienoilla silmäillä\nlevottomasti merelle päin. Selvästi oli sieltä myrsky tulossa. Kunpa\nnyt kalamiehet ajoissa vain arvaisivat kotiutua.\n\nJo näkyikin purjeita. Ensimäisenä tuli satamaan Ahon ukko eukkoineen ja\npoikineen, tuli Suutarisen venekunta ja lukuisat muut. Hämärissä saapui\nvielä ukko Halonenkin joukkoineen. Tulivat kaikki muut, mutta Korhosen\npoikia ei kuulunut.\n\nMyöhään yöhön seisoi ukko Korhonen rannalla, kylmässä värjöttäen,\nkatsellen taukoamatta merelle ja koettaen keksiä sieltä purjetta\nsilmiinsä. Ja vähän päästä juoksi hänen vaimonsa hätääntyneenä pirtistä\nulos, kysyen:\n\n-- Joko näkyy?\n\n-- Ei näy vielä! murahti ukko.\n\nPuolen yön seuduissa vääntäytyi ukkokin pirttiin. Ei virkkanut mitään.\nHeittäytyi vuoteelleen ja huokasi.\n\nEukko itki hillittömästi uunin kupeella. Myrsky raivosi\nkatkeamattomalla voimalla lähes viikon. Poikia ei kuulunut takaisin. Ja\nkylästä kylään kiersi surullinen sanoma: Kjelvikin ukko Korhonen\nkadotti viime myrskyssä kaikki lapsensa, neljä pulskaa poikaa ja sen\nlisäksi vielä mainion kalastusaluksensa ynnä kaikki pyydyksensä.\n\nSuru oli suuri Korhosen pirtissä. Päivät päästään ukko istui ikkunan\nääressä katse merelle luotuna ja eukko tuntui onnettomuuden johdosta\nmenneen aivan sekaisin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPalatkaamme poikiin, jotka jäivät myrskyssä henkensä edestä\ntaistelemaan. Mastot olivat katkenneet ja purjeet paiskautuneet mereen.\nSilmänräpäyksen olivat pojat neuvottomina. Mutta nopeasti he sitten\nryhtyivät pelastautumistoimiin.\n\n-- Hehei Antti! Luuletko veneen kestävän, huusi Aapo perästä.\n\n-- Ei kestä näin valloillaan ollessa! Laidat ryyppäävät armottomasti\nvettä täältä keulapuolelta aina ison laineen sattuessa. Koettakaa pojat\nsaada jotakin purjeenriekaletta mastontynkään!\n\nJuho ja Erkki kiskoivat parhaillaan purjeita merestä laidan yli.\n\n-- Huh! Tulipa taas aika ryöpsäys vettä pojat, huusi Antti. Ellemme\npian saa venettä ohjattavaan kuntoon olemme kohta kalojen ruokana.\n\nAapo oli rientänyt nuoremmille veljille apuun ja Antti parhaillaan\nkoetti kaikin voimin pumppuamalla saada vettä veneestä vähennetyksi.\n\n-- Hei Antti! Purje nousee, huusivat nuoremmat veljet yhteen ääneen.\n\nPieni purjeenkulma nousikin samalla etumastoon, joka oli jäänyt lähes\nmiehenkorkuiseksi.\n\nAntti hyppäsi ohjausrattiin. Jo pullistui purje, vene kääntyi pois\npoikkiaallokosta ja alkoi rauhallisesti kiikkuen kiitää myötätuuleen.\n\n-- \"Ool rait, sano engelsmanni!\" kuului Antin iloinen ääni perästä.\nHyvä on pojat! Ei mitään hätää enään!\n\n-- Vai ei mitään hätää! tuumi Juho. Totta kyllä, ett'emme nyt enään\ntässä uponne, mutta miten arvelet meidän tarkenevan pakkasta vastaan\njos pitemmäksi aikaa joudumme pohjoisille vesille.\n\n-- Onhan meillä hiiliä ainakin pariksi viikoksi, katkaisi Aapo. Ja\nniinkauvan kuin kamiinassa vähänkin hehkua pysyy, ei kajuutassa ole\nmitään hätää.\n\n-- Niin, vain pariksi viikoksi! Mutta mitäs sitten tehdään, jos tämä\nmyrsky, joka muuten tuntuu yhä eteläisemmäksi käyvän, jatkuu\nmoniviikkoisena etelätuulena ja me kurjalla purjeriekaleellamme emme\npääse muuhun suuntaan kuin myötäseen, jatkoi Juho.\n\n-- Mitäpä tässä nyt tulevia tuumitaan! katkaisi äreästi Antti.\nKoetetaan vain joka hetki tehdä mitä tehtävissä on ja sillä hyvä!\nÄlkääkä nyt turhia päriskö pojat! Painukaa kajuuttaan, pankaa kaminaan\ntuli ja ruvetkaa nukkumaan. Minä istun aluksi ohjausratissa. Kyllä\nherätän sitten teistä jonkun kun rupeaa väsyttämään.\n\nAapo, Juho ja Erkki, vanhimman veljen kehoitusta noudattaen,\nvetäytyivät kajuuttaan, virittivät tulen hiilikamiinaan ja nukkuivat\npian porontaljavuoteille, perin uupuneina kovasta työstä ja suuresta\nmielenjännityksestä.\n\nTyynenä istuskeli Antti perää pidellen koko ensimäisen yön. Aamun\nvaletessa hän vuorostaan painautui kajuuttaan levolle nuorempain\nveljien ohjaillessa venettä.\n\nNiin kului ensimäinen viikko. Myrsky tuntui hiukan rauhottuvan.\nNavakkana etelätuulena se nyt kiikutteli poikain venettä yhä kauemmaksi\nja kauemmaksi tuntematonta pohjolaa kohti.\n\nPojat alkoivat jo olla kovin huolissaan. He voisivat koska tahansa\njoutua pohjoisiin jäihin, jäätyä sinne kiinni ja silloin ei\npelastumisesta olisi mitään toivoa enään.\n\nAinoana pelastumismahdollisuutena he pitivät nyt sitä, että meri olisi\nvielä avoinna Huippuvuorille saakka. Siellä voisi päästä jonkun\ntalvehtivan hylkeen- tai jääkarhunpyydystäjäjoukon turviin tai\nparhaassa tapauksessa ehkä johonkin valaanpyyntilaivaan ja sen mukana\nsitten takaisin Ruijaan.\n\nIlta hämärtyi taas. Jäämeri kohisi kolkosti. Erkin vuoro oli jäädä\nyöksi venettä hoitamaan. Muut veljet laskeutuivat levolle lämpimään\nkajuuttaan.\n\nKuu nousi merestä ja loi omituisen valon aavaan äärettömään\nyksinäisyyteen.\n\nYht'äkkiä säpsähti pikku perämies. Hänen silmiinsä sattui omituinen\nkimaltelu kaukaa edestä taivaanrannalta.\n\n-- Mitä tämä on? Näenkö näkyjä?\n\nHän katsoi uudelleen ja uudelleen taivaanrannan kummallista kimaltelua.\nSamassa valkeni hänelle asia:\n\n-- Jäätä! huusi hän kauhistuneena.\n\nKajuutasta kuului kolinaa. Sieltä kömpivät veljekset esiin toinen\ntoisensa jälkeen.\n\n-- Mitä sinä poika täällä huutelet!\n\n-- Katsokaa tuonne eteenpäin! Näettekö mitään kuutamossa?\n\n-- Jäätä! huudahtivat pojat kuin yhdestä suusta.\n\n-- Voi kauhun paikkaa! Mikä meidät nyt perii, hätäili Juho.\n\n-- No, no, poika! Älä nyt vielä ole hädissäsi, rauhoitti Antti.\nVielähän meillä lienee jokunen päivä elämisen aikaa jälellä. Ehkäpä\ntässä keino keksitään!\n\n-- Niin! tapahtukoon mitä tahansa, jatkoi Aapo, aina on vaan pidettävä\nyllä toivoa viimeiseen saakka. Ja säilytettävä luja pelastumisen usko\nvielä senkin jälkeen! Muussa tapauksessahan lie selvintä heti\nheittäytyä laidan yli ja laskettaa pää edeltä pohjaan niin että vesi\nkorvissa kohisee.\n\n-- Sinähän puhui poika kuin Aaprahami ainakin! Sellaisella uskolla\njuuri pitää miehen olla varustettu, miehen, joka maailmassa aikoo\nkovistakin kohtaloista lävitse raivautua. Ja mitä kovemmalta elämä\nnäyttää, sitä reippaampaa mieltä se vaatii. Hehei pojat! Ja nyt kohti\njäitä vaan, jotta keula soi!\n\n-- Älä uhmaa vaaraa veli! varoitti Juho. En minäkään pelkää! Älä luule\nsitä! Mutta vaara on aina vastaanotettava vakavasti!\n\n-- Vakavasti, mutta toivorikkaalla ja reippaalla mielellä! virkkoi\nAapo. Mutta käykääpä nyt jälleen nukkumaan. Minä vuorostani jään yksin\nvalvomaan.\n\n-- Sinä vuorostasi! katkaisi kiihkeästi Erkki. Minunhan nyt on vuoro!\nJa minä valvon! Ellet luota minun tarkkuuteeni, niin istu vieressäni ja\ntirkistele sinäkin puolestani. Mutta minä vakuutan olevani valpas.\n\n-- Kas poikaa, kuin on kovana työnsä puolesta! hymyili Aapo.\n\nErkki jäi yksin valvomaan. Miehekkäänä hän istui peräsinratin äärellä,\nypö yksin kylmässä yössä. Kirkkaasti loisti kuu ja yhä kirkkaammin\nkimalteli sen valossa uhkaavana lähenevä jääreunama.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTähtien valo alkoi kelmentyä ja kuu oli jo laskeutumaisillaan mereen,\nkun kajuutassa nukkujat kuulivat Erkin huutavan:\n\n-- Hoi pojat! Jäät lähellä!\n\nPojat riensivät heti huudon kuultuaan kajuutasta.\n\n-- Kappas vain! Siinähän ne nyt on! Tuskin puolen meripeninkulman\npäässä enään.\n\n-- Mutta mikä on tuo kumpu vasemmalla? Näettekö kuinka sen kylki\nkimmeltää kuutamossa? huudahti äkkiä Juho.\n\n-- Jääröykkiö?\n\n-- E-ei!\n\n-- Ehkäpä saari?\n\n-- Saari! huusivat veljet riemastuen.\n\n-- Koeta kääntää sinnepäin Erkki! Ehkä purje vetää sen verran\nlaitaseen.\n\nAlus kääntyi hitaasti kumpua kohti.\n\nKuu oli jo laskenut, kun pojat saapuivat jäätikön reunamaan. Myrsky oli\njo kauan sitten tauonnut ja puhalteli nyt enään hiljaisena\netelätuulena. Se teki mahdolliseksi jäätikön reunasta työntelemällä\nsiirtymisen yhä enemmän kumpuun päin.\n\nYht'äkkiä ilmestyi eteen tumma juova, joka jäätikköä halkaisten\nsuuntautui suoraan poikain näkemää kumpua kohti.\n\n-- Railo jäässä!\n\n-- Niin on!\n\n-- Ja sitä myöten päästään ehkä aivan saaren rantaan. Sillä selvästihän\non saari tuossa edessä!\n\n-- Aivan selvästi!\n\n-- Mutta mikä saari?\n\n-- Ehkä Huippuvuoria!\n\n-- Mahdotonta! Sinne pitäisi meidän vauhdillamme olla ainakin viikon\nmatka vielä jälellä.\n\n-- No sitten ehkä Karhusaari, jota myös sanotaan Beeren Eilandiksi?\narveli Aapo.\n\n-- Sepä tosiaankin! virkkoi Antti. Siinähän pysähdyimme viimeksi\nHuippuvuorilta tultaessa. Kyllä tunnen, kunhan lähemmäksi tullaan.\n\nSaaren rannikot alkoivat näyttää yhä korkeammilta ja vuoret kohosivat\njo tuntureina taivaalle.\n\nPäivä kului. Kuu nousi taas. Tällä kertaa jäätiköiden takaa. Saaren\npiirteet kävivät selviksi sen valossa.\n\n-- Karhusaari se on! huusivat Antti ja Aapo yhteen ääneen.\n\n-- Nyt olemme pelastetut! riemastui Juho. Eikös siellä pitäisi olla\njonkinmoisia asumuksiakin?\n\n-- On kyllä! Valaanpyytäjien turvekotia. Kyllä niissä tarkenee. Ja\nkivihiiltä on saarella yllin kyllin vuorissa.\n\nJäähalkeama, jota myöten pojat lipuivat eteenpäin, näytti olevan auki\nsaareen asti. Halkeama leveni paikotellen laajemmiksi suliksi kohdiksi,\npaikotellen taas ahtautui aivan kapeaksi väyläksi, jota myöten vene\nhädin tuskin vain pääsi kulkemaan. Tunti tunnilta tulivat pojat yhä\nlähemmäksi ja niin vihdoin, kun kuu juuri oli kohonnut korkeimmilleen,\nlaskivat he riemuiten rantaan, pieneen lahdekkeeseen saaren\nlounaiskulmaan.\n\nHe pääsivät aluksellaan aivan rantapiihin asti, kiinnittivät sen\nlujasti köysillä kiviin ja astuivat maihin.\n\nTuntuipa omituiselta tuntea taas kiinteää maakamaraa jalkainsa alla. Ja\ntuntuipa se hyvältä!\n\nLunta oli maassa jo aika paksulti. Pojat kahlasivat eteenpäin. Monta\naskelta he eivät kumminkaan kerinneet ottaa, kun äkkiä kuulivat äreän\nkoiranhaukunnan aivan läheltä edestäpäin.\n\n-- Koira! huusi Erkki.\n\n-- Ja siis ihmisiä! lisäsi Aapo.\n\nSamassa jo tulla tuiskahtikin koira heidän ääreensä äkäisesti haukkuen.\nMutta kun pojat sitä puhuttelivat ystävällisesti, tuntui se lauhtuvan,\njäi hetkiseksi ääneti tirkistämään tulijoita ja päästi haikean\nulvonnan.\n\n-- Kamalalta kuuluu tuollainen ulvonta oudossa yksinäisessä saaressa!\nvirkkoi Juho.\n\n-- Ja kummalta tuntuu, ett'ei näy ihmisiä missään? ihmetteli Aapo,\n\nYhä ulvahteli koira.\n\nPojat seurasivat koiran jäljessä ja saapuivat pian suurehkon lumisen\nkummun ääreen, jonka he heti huomasivat lumenpeittämäksi turvekodaksi.\n\nKuu paistoi kirkkaasti ja revontulet alkoivat leimuta taivaalla.\n\n-- Kumma, että hangella on ainoastaan koiranjälkiä! Ihminen ei siis\ntässä ole astellut ainakaan sitten viime lumisateen.\n\nSamassa jo tulla tuiskahtikin koira heidän ääreensä äkäisesti haukkuen.\n\nAntti asteli kodan ovelle ja kolkutti.\n\nEi vastausta!\n\nHän työnsi oven auki ja astui sisään. Siellä oli pimeätä, eikä niin\nollen saattanut eroittaa mitään.\n\nToisetkin pojat hiipivät varovaisesti vanhimman veljen perästä.\n\nSamassa kuului kova romahdus ja sitä seurasi Antin kirkaisu.\n\n-- Ottakaa pojat valoa! Kompastuin johonkin kasaan.\n\nKoira ulvoi kaameasti ulkona. Juho raapasi tulta. Leimahtavassa valossa\npojat näkivät porontaljoin lomasta aivan Antin luota pistävän esiin\nkalpeat ihmiskasvot, silmät ummessa.\n\nErkki ja Juho peräytyivät ovea kohti.\n\n-- Kuollut! kuiskasivat he.\n\n-- Kuollut tai kuolemaisillaan oleva! lausui Antti tyynesti, vaikkakin\nväräjävällä äänellä. Virittäkää hiiliin ja puihin tuli, niin saamme\nnähdä miten on asiat!\n\nJuho viritti tulen.\n\n-- Hän hengittää vielä! ilmoitti Antti. Hakekaa pojat nopeasti\nkajuutasta konjakkia ja tuokaa myös ruokatarpeita. Kylmä ei miestä\nvielä liene vahingoittanut sen pahemmin, mutta luulen hänen jo kauankin\nkärsineen nälkää.\n\nPojat raottivat nukkuvan suuta ja kaatoivat siihen kupillisen\nkonjakkia, tuota jäämeren kalastajain luotettavaa ja aina varastossa\npidettyä lääkettä. Sen vaikutus näkyikin pian. Mies aukaisi silmänsä ja\nloi hämmästyneen katseen poikiin.\n\nHän näytti koettavan sanoa jotakin, mutta voimat olivat niin heikot,\nett'ei ääni tullut kuuluville. Huulet vain hiukan liikahtivat.\n\n-- Ehkä hänellä on jano! arveli Erkki.\n\nJuho nosti vesituopin hänen huulilleen. Se tuntui tekevän hyvää. Ja kun\npojat vielä syöttivät hänelle paistettua turskaa ja ohravelliä näytti\nväri palaavan kasvoille. Hän nyökäytti kiitokseksi päätään ja nukkui\ntaljoille sikeään, vahvistavaan uneen.\n\nPojat saivat nyt aikaa tarkastella turvekotaa, johon olivat tulleet. Se\noli tilava ja hyvin rakennettu valaanpyytäjäin kota, jossa varmaan oli\njo montakin ankaraa talvea turvassa asuttu. Asuinkodan vierellä\nhuomasivat pojat vielä kaksi ruokasäiliökotaa ja yhden suuren\nhiilisäiliökodan, joka heille iloiseksi yllätykseksi oli täynnä mitä\nparhainta kivihiiltä.\n\nTutkittuaan näin tämän omituisen asumuksen, pojat astelivat rantaan,\nkatsastamaan miten vene oli pysynyt rannassa ja millaisiksi olivat\njääsuhteet käyneet.\n\nVene oli kyllä hyvin paikallaan, mutta jäät eivät olleet toivomusten\nmukaan.\n\n-- Katsokaa nyt veljet! virkkoi Antti. Sensijaan, että jäät olisivat\nhalkeilleet yhä enemmän ja ajautuneet pois niinkuin toivoimme, ovat nyt\nentisetkin halkeamat tukkeutuneet ja meri vetäytynyt jäähän aivan\nsilmänkantamattomiin asti. Tuossahan on rannalla valaanpyytäjäin\njättämiä puutarpeita, joista olisimme saaneet tilapäiset mastot\nveneeseemme ja päässeet lähtemään kotiin päin. Mutta nyt saamme jättää\nne puuhat kevääksi ja alkaa vain varustautua talvea viettämään tässä\nkaukaisessa, yksinäisessä ja autiossa saaressa. Kummalliselta tuntuu\nnyt kohtalomme ajatella tällä hetkellä ja vielä kummallisemmalta tuon\nmiesparan, jonka äsken saimme käännytetyksi takaisin kuoleman portilta!\n\nPojat kantoivat aluksestaan kaikki taljat, vaatteet, peitot ja\nruokatarpeet kotaan. Siellä nukkui mies rauhallisesti vuoteellaan\nlämpimässä. Pojat laittoivat vuoteensa myös kuntoon ja paneutuivat\nmaata. Kytevät hiilet takassa risahtelivat hiljaa. Ulkoa kuului yhä\nkoiran katkeamaton kaamea ulvonta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä pojat koettivat kaikkensa saadakseen nälkiintyneen\nmiehen voimat jälleen palaamaan. He syöttivät hänelle taas lämmintä\nohravelliä ja paistettua turskaa. Antoivatpa vielä kulauksen\nkonjakkiakin lääkkeeksi.\n\nMies nukkui koko päivän, mutta iltapäivään päästessä hän heräsi aivan\nsilminnähtävästi voimistuneena.\n\nHän kohottautui puoliksi istumaan sekä kuiskaten katkonaisesti virkkoi,\npoikain hämmästykseksi vielä heidän omalla äidinkielellään:\n\n-- Olette kunnon poikia... kiitos... kutsukaa Sierkki sisään... luulee\nminun kuolleen... hänestä en viiteen vuoteen ole ollut päivääkään\nerossa!\n\n-- Sierkki! Jahaa! Se on hänen koiransa!\n\nJuho raotti ovea ja huusi:\n\n-- Sierkki Sierkki!\n\nKoira, jonka ulvonta vähitellen oli muuttunut hiljaiseksi uikutukseksi,\nkäänsi hiukan päätään syvässä, lumeen kaivamassaan makuuhaudassa,\nmutt'ei liikahtanut paikaltaan. Eikä näyttänyt hituistakaan maistaneen\nsitä ruokaa, minkä pojat aamulla olivat asettaneet sen ääreen.\n\n-- Sierkki Sierkki! huusi hän uudelleen.\n\nKoira painautui yhä syvemmälle kuoppaansa ja jatkoi vaan uikutustaan.\n\n-- Ei se tule! virkkoi Juho kotaan päin.\n\n-- Niin... ei tottele vieraan kutsuntaa. Koetanpa itse huutaa. Pitäkää\novea auki! kuiskasi mies.\n\nSierkki! tuli tuskin kuuluvasti miehen huulien raosta.\n\nKoira hypähti pystyyn, seisoi hetkisen hievahtamatta ja syöksyi sitten\nkodan ovesta sisään, juoksi suoraan isäntänsä päälle, nuoli kiihkeästi\nkasvoja, kaulaa ja käsiä vuoron perään, kiljahteli ilosta, hypähti tuon\ntuostakin ilmaan ja kiersi villisti haukkuen ympäri kotaa.\n\nLiikutetuin mielin pojat seurasivat koiran ääretöntä iloa. Häntäänsä\nheiluttaen käväsi Sierkki siinä ilossaan nuolaisemassa poikainkin\nkäsiä, aivan kuin tahtoen puolestaan kiittää ja sanoa:\n\n-- Te olette varmaankin tämän ihmeen tehneet!\n\n-- Antakaa sille ruokaa... mutta ei liian paljon, virkkoi mies,\nkyynelten valuessa silmistä.\n\nPojat antoivat koiralle kalan ja vellin jätteitä. Kiihkeästi se ahmasi\nne kitaansa ja heti sen tehtyään nukahti isäntänsä viereen, joka jo\naikaisemmin oli vaipunut uneen.\n\nKului taasen yö. Seuraavana aamuna oli mies jo niin toipunut, että\nsaattoi kävellä ja rasittumatta keskustella pelastajiensa kanssa. Hän\naloitti puheen:\n\n-- Kenenkäs poikia te olette?\n\n-- Antti Korhosen poikia Kjelvikistä. Jouduimme tänne\nhaaksirikkoutuneina turskalasteinemme, vastasi Aapo.\n\n-- Vai Antin poikia Kjelvikistä. Kyllä minä hänet hyvin tunnen. Olen\nitse asunut kylässä monta vuotta lapsuuteni päivinä, noin neljäkymmentä\nvuotta sitten.\n\n-- Kukas te sitten olette?\n\n-- Poro-Kalleksi minua nykyjään sanotaan. Aikaisemmin olin tunnettu...\nRosvo-Kallen nimellä.\n\nPojat jäivät hämmästyksestä ja kauhusta aivan sanattomiksi. He\ntuijottivat kuin kivettyneinä puhujaan ja Erkki vetäytyi vaistomaisesti\nvanhempien veljien suojaan.\n\n-- Sekö hirveä mies! sai Aapo vihdoin suustaan.\n\n-- Totta on, että ennen olin kylläkin hirveä ja peljätty. Mutta nyt\nolen toinen mies! Vai onko puoleen vuosikymmeneen enään kuultu mitään\nRosvo-Kallen ilkitöistä? Ja kuitenkin olen elänyt samoilla seuduilla\nkuin aikaisemminkin. Lapin kansa on minulle jo antanut anteeksi ja\ntoivon että Ruijan väki tulee tekemään samoin, tutustuttuaan nykyiseen\nPoro-Kalleen.\n\n-- Emme usko, että Kjelvikissä annetaan koskaan anteeksi sitä kahdeksan\nnuotan varkautta, minkä siellä kerran teit! He varmaan tappaisivat\nsinut! Mekin olimme sinä talvena kuolla puutteeseen, kun saimme\nnuotatta olla parhaan kala-ajan, virkkoi Aapo äreästi.\n\n-- Yhtä paljon kuin ennen uskoin ihmisten pahuuteen, luotan nyt heidän\nhyvään tahtoonsa ja hyväsydämisyyteensä. Senvuoksi uskon Kjelvikin\nkylänkin antavan anteeksi. Jos kerran täältä hengissä sinne vielä\npäästään, aijon itse tunnustaa pahat työni ja vähitellen korvata\nvahingot, sekä saattaa takaisin nuotat, jotka muuten ovat vielä\ntäydessä kunnossa vanhassa varastopaikassani Finkonkjeilassa. Mutta\ntässä ei nyt ole aikaa vanhojen ikävien muistojen penkomiseen. Muuan\nihmishenki on vielä vaarassa ja nyt voi olla minuuteista kysymys! Mutta\nsanokaa toki ensin, voitteko antaa anteeksi entiselle Rosvo-Kallelle\nhänen pahat tekonsa teitä kohtaan? Uskon, että tulette sen kuitenkin\ntekemään, sitten kun kerron teille surullisen elämäni tarinan.\n\nMiehen rehellinen puhe ja vilpitön katse vaikutti poikiin. Omituiset\nolosuhteet, joissa elettiin, tulivat vielä avuksi, tehden sen, että\npojat hetkisen kuluttua vakuuttivat tahtovansa tulla ystäviksi\nPoro-Kallen kanssa ja unhottaa Rosvo-Kallen.\n\nMies jatkoi sitten puhettaan:\n\n-- En tiedä miten on käynyt lappalaisen ystäväni, Muotkavuoman Matin.\nOlin hänen kanssaan Tromssan markkinoilla, jonne veimme aluksen täyden\nporon nahkoja ja lihaa. Palatessamme jouduimme Hammerfestin tienoilla\nkamalaan etelämyrskyyn, ajauduimme tänne, aluksemme särkyi rantaa\nvasten ja lähtiessämme saaren sisäosia katselemaan eksyimme toisistamme\nsakeassa sumussa, joka meidät äkkiä yllätti. Senjälkeen en ole\ntoveriani nähnyt, miestä, joka on miesten parhaita. Itse taas jouduin\nravinnon puutteessa siihen kurjaan tilaan, mistä te minut tapasitte ja\npelastitte. Siitä tulkoon teille suurin kiitos ja palkkioksi paras onni\nkaikille matkoillenne!\n\n-- Lähtekäämme heti etsimään! huudahti Antti.\n\n-- Minun ehdotukseni olisi seuraava, jatkoi Poro-Kalle. Kolme teistä\nlähtisi Sierkin keralla Mattia etsimään ja yksi jäisi tänne minun\nseurakseni, kun vointini ei vielä ole kovinkaan kehuttava. Voisimmehan\nme sill'aikaa perata ja suolata turskianne sekä louhia vuoresta\nkivihiiltä, jota Jumalan kiitos on yllin kyllin ja jota talven pitkään\nkyllä tarvitaan. Me nostamme vuorelle merkiksi riu'un, johon\nkiinnitämme jonkun säkin riekaleen lipuksi, niin löydätte takaisin\ntänne.\n\nPäätettiin, että Erkki jää kotaan, ja kolme vanhinta veljestä lähtee\netsimään. Niin tapahtuikin. Otettuaan evästä runsaasti ja\nporonnahkaiset makuusäkit, pojat läksivät matkaan.\n\nHe nousivat tunturiylängölle, laskeutuivat rotkoon, taas tuntureille ja\ntaas rotkoihin. Kiertelivät rantoja ja samosivat sisämaita. Mutta\nminkäänlaista merkkiäkään etsittävästä ei löytynyt.\n\n-- Kai miesparka on kuollut jo! tuumivat pojat yön pimetessä ja\nryömiessään makuusäkkeihinsä ensimäisenä iltana.\n\nNiin meni vielä toinen ja kolmaskin vuorokausi. Pojat olivat jo\nvarmoja, että kaikki etsiminen oli turhaa ja päättivät siis suuntautua\nkodalle takaisin. Merkkilippukin juuri parhaaksi oli näkyvissä\nkaakossa. Silloin he hämmästyksekseen huomasivat Sierkin kadonneen. He\nhuutelivat ja viheltelivät, mutta koiraa ei kuulunut eikä näkynyt.\n\nPimeys ehätti heidät siinä. Ei auttanut muu, kuin vielä yhdeksi yöksi\noli vetäydyttävä makuusäkkeihin. Pojat parhaillaan kiskoivat säkkejään\nkiinni kun Antti yht'äkkiä huusi:\n\n-- Pojat! kuuletteko mitään!\n\nPojat pistivät päänsä ulos säkeistä.\n\n-- Totta tosiaan! Kuuluu haukuntaa lännestä. Olisiko Sierkki löytänyt\njonkun otuksen vai...?\n\nUni ei tahtonut tulla silmiin. Makuusäkkiinkin kuului kaukainen kumea\nhaukunta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPoro-Kallesta ja Erkistä oli sillävälin tullut hyvät ystävykset. Päivät\npäästään he suolasivat turskaa. Veneestä muodostivat he aitan,\nraivasivat keularuuman tyhjäksi ja suolasivat sen kalaa täyteen.\n\nSilloin tällöin jätti Erkki kuitenkin työnsä ja kiipesi läheiselle\nvuorelle tähystämään, eikö veljiä ja kadonnutta miestä jo näkyisi.\n\nKolme vuorokautta kului umpeen. Mitään ei vaan kuulunut ei näkynyt.\n\nNeljäskin oli puoliväliin kulumassa, kun Poro-Kalle äkkiä havaitsi\nErkki-pojan rientävän tavallista kiireemmin vuorelta alas. Ja pian hän\nkuuli huudonkin:\n\n-- Tulevat, ne tulevat!\n\n-- Montako henkeä sieltä näyttää tulevan?\n\n-- En voinut eroittaa! Olivat niin kaukana vielä.\n\nHe nousivat molemmat vuorelle. Mutta mitään ei näkynytkään enään.\nPettyneinä he siinä istuivat kauan.\n\n-- Olisinkohan ehkä nähnyt harhanäyn tai kummituksia, arveli jo Erkki.\n\n-- Kaipa niin! tuumi Poro-Kalle.\n\nHe olivat juuri lähtemässä vuorelta alas, kun samassa muutaman rotkon\ntakaa, aivan läheltä ilmestyi näkyviin joukko. Kaksi pojista tuki\nvälillään kolmatta, yksi asteli sivulla ja koira juosta lipsutteli\nedeltä.\n\n-- Hei vaan! Tulevat kuin tulevatkin! huusi riemuiten Erkki.\n\n-- Niin tulevat! Mutta mitenhän on Matin laita?\n\nHe laskeutuivat vuorelta kodalle tulijoita odottamaan.\n\nSieltä he viimein saapuivatkin. Pojat rasittuneen näköisinä ja Matti\nheidän olkapäihinsä nojaten kalpeana heidän välissään.\n\n-- Jumalan kiitos, Matti, sinä siis elät vielä! lausui Poro-Kalle,\njoukon saapuessa kodalle. Mutta kenen kanssa olet tapellut, kun noin\nolet veressä?\n\n-- Jääkarhun kanssa vain! Maakarhun temppuihin olen kyllä oppinut,\nmutta nämä jääkarhut ne tuntuvat vasta olevan koko petoja! Ilo oli\nkuulla, että sinäkin elät. Luulin sinut jo kauan sitten kuolleeksi.\n\n-- Samoin minä sinut.\n\n-- Nämä pojat ovat jo kertoneet minulle sinun kohtalostasi! Tulivatpa\nhe hyvän seidan [seidat = lappalaisten jumaluusolentoja] lähettäminä.\nMinä etsin kauan sinua. Vihdoin jouduin eräälle autiolle\nvalaanpyytäjäin kodalle, samantapaiselle kuin tämä, pienemmälle vain.\nAmmuin hylkeen. Sen lihalla sitten elelin. Söin sitä raakana, kun\ntulineuvoni olivat hukkuneet, enkä saanut siis tulta. Kodassa olevista\ntaljoista laitoin makuusäkin ja tarkenin siinä hyvin yöt, vaikka\nhullusti kai olisi kovempien pakkasten tultua käynyt. Eilen aamulla\nläksin otuksia etsimään tapani mukaan...\n\n-- Sinä onnenpoika, kun sait pitää pyssysi! keskeytti Poro-Kalle.\nMinunhan meni meren pohjaan veneemme mukana.\n\n-- Niin riistanpyyntiin läksin, jatkoi Matti. Tuli jo ilta ja minä olin\npalaamassa kodalleni, kun äkkiä aivan lähellä sitä huomasin jääkarhun\nköntystelevän. Ammuin ja osasin rintaan. Mutta eihän se peto ollut\nmilläänkään, tuli vain päälle. En kerinnyt ladata uudelleen, iskin\npyssyntukilla, mutta karhu sai minut allensa ja olin jo aivan varmassa\nsurman suussa, kun samassa kuulin haukun räjähdyksen ihan äärestäni ja\nsamassa silmänräpäyksessä vierähti peto nurin kurkut poikki purtuna.\nKun pääsin seisaalleni jälleen, näin urhokkaan Sierkkimme parhaillaan\nantavan viimeistä höyhennystä pedolle. Pääsin kotaani ja makuusäkkiini.\nSierkki haukkui vimmatusti koko yön ja aina siihen asti kuin nämä\nkunnon pojat tulivat luokseni. Haavani ei ole vaarallinen, mutta kun en\nitse yksinäni saanut sitä hyvin sidotuksi, vuoti se armottomasti verta\nkoko yön ja siksi olen hiukan kai kalpeana nyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPoro-Kallesta, Muotkavuoman Matista ja Korhosen pojista tuli\nKarhusaarella pian mitä parhaimmat toverit ja ystävykset. Kovaa oli\nelämä siellä ja ankara oli talvi. Mutta reippaasti kaikki kestettiin.\n\nPäivät temmellettiin jääkarhujen tai hylkeiden kanssa ja monta tuikeata\nottelua silloin oteltiin. Arvokas nahkavarasto lisääntyi päivä päivältä\nja elintarpeita saatiin samoin yllin kyllin.\n\nIllat istuskeltiin lämpimässä kodassa tarinoiden ja juttuja kertoillen.\n\nJouluna pidettiin suuret juhlat. Niin suuret kuin on mahdollista\nkaukana jäämeren yksinäisessä saaressa. Takassa hehkui huikea hiilos,\nrasvalamppu loisti kodan joka nurkassa ja jouluporsaaksi paistettiin\nkomea hylje. Onni oli hiljainen ja suuri siellä kaukana kaukana\npohjolan pyhässä rauhassa, minne ei koskaan maailman melske kuulu ja\nmissä ei koskaan pauhaa sota.\n\nOnni olisi ollut täydellinen, ell'ei kodan asukkaille yhtenään olisi\nmieleen pyrkinyt:\n\n-- Mitenhän nyt suree Muotkavuoman kota ja miten itkee isä ja äiti\nKjelvikissä.\n\nMutta Poro-Kalle lohdutti:\n\n-- Pojat! Ajatelkaa millainen on keväällä ilo Muotkavuomassa ja\nmillainen Kjelvikissä, kun kadotetut saapuvat terveinä ja tuovat\ntullessaan vielä tuhansien markkojen arvosta jääkarhun ja hylkeen\nnahkoja. Minkäpä sille mahtaa, että nyt olemme täällä. Kovaa on tosin\ntämä elämä, mutta sitä kovempia poikia se meistä tekee. Ja reippaana\npysyköön mieli!\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli juuri juhannusyö ja keskiyön aurinko korkeimmillaan pohjoisella\ntaivaalla. Ukko Korhonen Kjelvikissä istui tapansa mukaan ikkunan\nääressä, katse merelle luotuna. Niin oli hän istunut syksystä saakka.\n\nUkko parka on kadottanut järkensä, sanoivat kyläläiset.\n\nKeskiyön aurinko loisti niin kummasti! Ukko Korhonen hypähti\nseisaalleen, pyyhkäsi hikeä lasista, katsoi tutkivasti merelle ja\nsyöksyi samassa pihalle.\n\n-- Katsokaa, tunnetteko venettä merellä! hän huusi.\n\nJuhannusjoukon hilpeä tanssi keskeytyi. Kaikki juoksivat rantaan.\nKorhosen eukkokin kompuroi pirtistä ulos. Juhannushumu hiljeni\nomituiseksi äänettömyydeksi. Useat joukosta kalpenivat. Alkoi aivan\npuistattaa. Kuului hiljaisia kuiskauksia:\n\n-- Se on aave! Kummitus!\n\nKaikki odottivat, että aaveena näkyvä alus, joka oli aivan syksyllä\nhukkuneen Korhosen aluksen näköinen, pian sulautuisi keskiyönauringon\nsalaperäiseen loisteeseen ja sinne häviäisikin.\n\nMutta alus läheni lähenemistään, navakan tuulen pullistaessa purjeita.\n\nAlkoi aivan jo kammottaa. Ja kun pursi vihdoin sukeltautui\nsatamansuusta sisään ja laski ankkurin, eivät ihmiset enään tienneet\nmitä ajatella. Vasta sitten kun kaikki Korhosen neljä poikaa ja heidän\nkaksi seuralaistaan ilmestyivät laidalle ja huusivat: \"Terveisiä\nKarhusaarelta\", käsittivät rannalla olijat mitä oli tapahtunut ja\nkajahuttaen huikean hurraahuudon he ottivat onnelliset tulijat vastaan.\n\nNopeasti levisi talosta taloon tieto Korhosen poikain palaamisesta sekä\nheidän monivaiheisista seikkailuistaan. Ja kaikkialla silloin\nylistellen sanottiin:\n\n-- Kovia poikin, ne Korhosen pojat!\n\nRajaton oli riemu Kjelvikissä ja yhtä rajaton viikon kuluttua\nMuotkavuoman lappalaiskodassa!\n\n\n\n"]