[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fbGpxE8l6tCSfZc9A1hNxTYoWW3zU2TKhylSK8CjeH_E":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":10,"genre":11,"themes":12,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":7,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},2153,"Joulupukin satuja ja leikkejä","Usea tekijä",null,"2153-usea-tekija-joulupukin-satuja-ja-leikkeja","2153__Usea_tekijä__Joulupukin_satuja_ja_leikkejä","Joulupukin aikaisemmista vuosikerroista valikoitu","lastenkirja",[13],"kansanperinne",[],"fi",1913,18206,110615,false,61018,[22,23,24],"Children's stories, Finnish","Christmas stories","Fairy tales -- Finland",[26,27,28],"Children & Young Adult Reading","Mythology, Legends & Folklore","Short Stories","\"Joulupukin satuja ja leikkejä: Joulupukin aikaisemmista vuosikerroista\" is a collection of Finnish Christmas stories and games written in the early 20th century. This volume features a selection of folk tales and entertaining plays related to the Christmas tradition, featuring a range of whimsical characters, including Joulupukki (Father Christmas) himself. The stories capture the spirit of Christmas and reflect the cultural heritage of Finland through charming narratives.  The opening of the book introduces readers to a tale about Matti Suorasilmä, who walks through the town on Christmas Eve, having lost his horse and all his money. He encounters an old beggar asking for food, and after an act of kindness, he meets a small, magical man who gives him a special incantation to help him return home. When Matti follows the instructions, he finds himself soaring through the air on his magical sack, witnessing Christmas lights below and finally returning home to his family. This enchanting beginning sets the tone for a collection filled with magic, festive spirit, and the joys of generosity during the holiday season. (This is an automatically generated summary.)",[],135,"Kokoelma sisältää satuja ja leikkejä, jotka on valikoitu Joulupukki-lehden vuosikerroista 1901–1910. Teos sisältää muun muassa Anni Swanin, Larin-Kyöstin ja Kauppis-Heikin kirjoittamia tarinoita, joissa esiintyy tonttuja, metsänväkeä ja jouluisia tunnelmia.","'Joulupukin satuja ja leikkejä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2153.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","JOULUPUKIN SATUJA JA LEIKKEJÄ\n\nJoulupukin aikaisemmista vuosikerroista valikoitu\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKansanopettajain O.-Y. Valistus,\n1913.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nI. Satuja.\n\nMatti Kierosilmä, kirj. Larin Kyösti. Joulupukki 1901.\nMitä Varpu kertoi, kirj. A. H. 1901.\nTurkkia pyytämässä, kirj. Kauppis-Heikki. 1901.\nJoulu-ukon saapas, kirj. Anni Svan. 1904.\nOrava ja Sinipiika, kirj. Johannes Tuokkola. 1904.\nKeisarin Moppe, mukaili Alpo Noponen. 1906.\nMatka Onnelaan, kirj. Vilkku Joukahainen. 1909.\nMartin kuusen-etsintä, kirj. Eino Salokas. 1909.\nLaurin hiihtomatka, kirj. E. V. 1909.\nKesäyö metsäniityllä, kirj. Helmi Auvinen. 1910.\nSatutyttö, kirj. Annikki Virvatuli. 1910.\nTarina pojasta, porsaasta ja metsänväestä, kirj. Anni Kaste. 1910.\n\nII. Leikkejä.\n\nSudenajo, kirj. Kauppis-Heikki. Joulupukki 1902.\nPuurokuppi, kirj. Artturi L. ja A. N. 1907.\nSielukellot, kirj. Juho Laine. 1905.\nJouluvieraat, kirj. Kosken Erkki. 1907.\nKuusenhaltija, kirj. Anni Kaste. 1909.\n\n\n\n\n\n\nI. Satuja.\n\n\n\n\nMatti Kierosilmä.\n\n\nMatti Suorasilmä oli markkinoilla hukannut hevosensa Lankin sekä kaikki\nrahansa. Oli joulun aatto-ilta ja Matti kulki surumielisenä kaupungin\nkatuja tyhjä haarapussi olalla ja ajatteli kotia, joka oli kaukana.\nKulkiessansa kaupungin tullinsuusta valtamaantielle tuli häntä vastaan\nmies, vanha kerjäläisukko.\n\n\"Mihin sinä niin pahoilla mielin kuljet?\" kysyi ukko.\n\n\"Kotiin päin kuljen, vaan sinne en illaksi ehdi, sillä hevoseni minä\nhukkasin\", sanoi Matti.\n\n\"Voi miestä --, pyytäisin pennin puolta tai syötävän tapaista\", pyysi\nukko.\n\n\"Hukkasin rahanikin\", sanoi Matti.\n\n\"Anna minulle tuo haarapussi, voisinhan sillä jotain tehdä?\"\n\n\"Kyllä sen saat\", sanoi Matti ja katseli ukkoa suoraan silmiin, kuten\nhänen tapansa oli.\n\n\"Hyvä kiitos sinulle ja onnea matkallesi!\" toivotti ukko ja jatkoi\nmatkaansa haarapussi olalla.\n\nKulki Matti jonkun aikaa ja alkoi väsyä. Nälkäisenä ja uupuneena\nistahti hän tiehaaran kivelle ja katseli tylsästi eteensä. Silloin\nilmestyi hänen eteensä mies pieni, kahden etusormen pituinen.\nHänellä oli polviin ulottuva parta ja viheriäinen pipolakki päässä,\nja naurellen heilutti hän haarapussia, sillä se oli sama mies, joka\nkerjäläisenä oli tullut Mattia vastaan tullinsuussa.\n\n\"Terve miestä, sinä Matti Suorasilmä!\" sanoi piipattimies naurellen,\n\"miksi sinä olet niin surullinen?\"\n\n\"Kadotin kaikki, rahani, hevoseni, enkä pääse jouluksi kotiin\", sanoi\nMatti.\n\n\"Ei hätää mitään, Matti Suorasilmä\", sanoi kääpiömies, \"sinä olet\nkunnon mies, ahkera kyntömies sinä olet ja reima halonhakkaaja,\nsen tiedän; ihmisiä sinä katsot suoraan silmiin, sillä sinulla on\nvalkoinen omatunto.\"\n\n\"Kunhan vaan pääsisin kotiini\", sanoi Matti.\n\n\"Katsos tätä!\" sanoi se kahden etusormen pituinen mies ja näytti\nhaarapussia.\n\n\"Minun haarapussini!\" huudahti Matti.\n\n\"Ota ristitieltä kolme kiveä suuhusi ja sano:\n\n    \"Piu, pau, paukkaa,\n    haarapussi laukkaa,\n    alitse kuun,\n    ylitse maan,\n    vie mua, vie mua\n    kotihin vaan!\"\n\nNiin neuvoi kääpiö ja katosi samassa.\n\nMatti ihmetteli suuresti ja teki työtä käskettyä.\n\nHaarapussi alkoi hypellä maantiellä kuin jänis ja Matti juoksi jälessä.\nJuoksi virstan ja juoksi kaksi ja kolmannen virstan tolpan kohdalla sai\nhän sen kiinni. Se vikuroi kuin hevonen ikään ja hyppeli Matin käsissä.\nMatti istui sen selkään ja toisteli pienen miehen sanoja:\n\n    Piu, pau, paukkaa,\n    haarapussi laukkaa!\n\nJa Matti alkoi nousta, nousi yli puiden ja vuorien, ja metsät ja järvet\nalhaalla näyttivät pieniltä pilkuilta. Matti vapisi ja pelkäsi tätä\nhurjaa menoa. Jo kohosi hän pilvien yli, kun kuuli äänen selkänsä takaa.\n\n\"Älä ollenkaan pelkää!\" sanoi pieni mies, joka istui haarapussin\nselässä Matin takana.\n\n\"Sielläkös sinä, hyvä mies, olet taas!\" sanoi Matti, \"mihinkäs sitä nyt\nmennään?\"\n\n\"Kultapilven kievariin\", sanoi kääpiö.\n\n\"Minun on nälkä\", sanoi Matti.\n\n\"Siellä syödään\", sanoi kääpiö.\n\nLensivät, lensivät. Pian kuulivat miten silkkikarvainen halli haukkui\nKultapilven kievarissa. He lensivät veräjästä sisään, joka oli kullasta\ntehty. Piha kimmelsi täynnä kummallisia kukkia, ja he kulkivat kievarin\nkultaiseen linnaan. Katot ja seinät hohti helmissä ja jalokivissä, ja\npöydällä odotti valmis ateria, eikä ketään näkynyt koko talossa.\n\nPöytä notkui herkkujen ja paistien alla. Matti söi ja ihmetteli\nsuuresti. Ravittuina nousivat he taas haarapussin selkään ja heittivät\nhallille hyvästi.\n\nJa he lensivät, lensivät, ja heleä haukunta hiljeni pilvien taakse.\n\nMatin mieli oli iloinen, nyt alkoivat he laskeutua alaspäin maata\nkohden, näkyi kyliä ja lumipeitteisiä metsiä.\n\nMatti katseli alaspäin ja sanoi:\n\n\"Mitä tulia sieltä alhaalta näkyy?\"\n\n\"Joulukynttilät kirkoissa palavat, siellä soitellaan uruilla, rauha on\nmaassa, Jumalan rauha, ja kulkuset helähtelevät kirkkoteillä\", sanoi\nkääpiömies.\n\n\"Koto näkyy, koto näkyy!\" huusi Matti täyttä rintaa.\n\n\"Siellä kohta ollaan\", sanoi se kahden etusormen pituinen pieni mies,\n\"mutta muista, Matti Suorasilmä, ettes taaksesi katso, sillä silloin\nkäy hullusti!\"\n\nJa he laskeutuivat yhä alemmaksi. He lensivät yli Velhovuoren, joka\nhaamoitti kirkon takaa kuin mustahameinen suuri noita-akka. Matti näki\nkotipirttinsä, näki pikkusiskojen ja veljien leikkivän joulupahnoilla,\nja isä, äiti, sukulaiset istuivat joulupöydän ääressä. Matti katseli\nsuoraan eteensä kuten hänen tapansa oli. Haarapussi läheni yhä\nmaata, ja siinä samassa seisoi Matti tiellä, joka vei mäelle hänen\nkotitaloonsa. Pieni mies oli kadonnut. Maantien varrella näki hän\nLaukin, joka pää nuokkuen seisoi rattaitten edessä, ja rahapussinsa\nlöysi hän rattaiden pohjalta. Matti ihastui ikihyväksi, nousi rattaille\nja ajoi kotiin päin. Samassa kuului hänen takanansa hirveä pauke\nikäänkuin kanuunalla olisi ammuttu, ja Matti katsoi taaksensa. --\nVelhovuori aukeni räiskyen tulisissa auringoissa, ja kultakruunu päässä\najoi se kahden etusormen pituinen pieni mies nyt pitkänä jättiläisenä\nhopeavaunuissa vuoresta sisään. Matti tuijotti vuoreen, niin että valo\nhäikäisi hänen silmiänsä. Hän jäi katsomaan vuoren aukkoa, kunnes se\ntaas oli kuin musta seinä. Ihmeissänsä ja silmiään hieroen ajoi Matti\nkotiin. Mutta siitä ajasta asti katsoi hän kierosti ja häntä\nkutsuttiinkin nyt \"Matti Kierosilmäksi.\"\n\n\n\n\nMitä Varpu kertoi?\n\nKansan satu Karjalasta.\n\n\nEräänä talvi-iltana menivät äiti ja isä kylään ja jättivät pikku\nEllin, Maijan ja Eeron kotimiehiksi. Lähtiessään äiti antoi\nkullekin sokeripalan ja jätti pöydälle puolukkavadin, johon vielä\noli sekoitellut siirappia. Mutta kun he siinä äänettöminä söivät\npuolukoita, huusi Eero yhtäkkiä:\n\n-- Nyt Varvun luokse tupaan satuja kuulemaani\n\nJa peräkkäin he juoksivat sinne. Varpu oli juuri juonut kahvinsa ja\nkehräsi isälle verkkorihmoja. Takkavalkea loimusi uunissa ja valasi\nhämärästi tupaa. Lapset istuivat tuoleille ja Eero, joka oli vähän\nrohkeampi, sanoi:\n\n-- Kerro nyt, Varpu kulta, meille satu!\n\n-- Tuota, tuota, tuokkeroista, alkoi Varpu, jottako satu? Mitäs minä\nteille piimäsuille kertoisin?\n\n-- Kertokaa niitä Laurin-Lienan satuja, huusivat lapset yhteen ääneen.\n\n-- Niin, tuota, se Laurin-Liena, meidän renki Aaron äitivainaja se minulle\npiennä ollessani haasteli kahdesta pojasta tämmöisen saakkunan:\n\n-- Oli ennen yhdellä miehellä monta poikaa. Isä kuoli ja pojat jakoivat\nperinnön. Vanhin otti talon, sitä seuraava hevosen ja kuka mitäkin\ntavaraa, niin että kahdelle nuorimmalle ei jäänyt muuta kuin toiselle\nkissa ja toiselle vain parkkivihko, pieni käärö pajun kuoria.\n\nSe poika, joka sen parkkivihkon sai, se oli hyvin pahoillaan. -- Voi\nminun poloisen päiviäni, ajatteli hän. -- Mihin minä nyt joudun,\nkun näin armottomaksi ja osattomaksi jäin ja mitä minä tällä\nparkkivihkolla teen. Sama jos rikkatunkiolle heittäisin. Suruissaan,\nse parkkivihko selässään, poika lähti astumaan. Tulipa hänelle\ntiellä vastaan semmoinen vanha, pitkäpartainen ukko.\n\n-- No, mikä se nuoren miehen mieltä painaa? kysyi ukko.\n\nPoika selittämään: Minulta kun isä kuoli, eikä jäänyt minulle muuta\nperintöä, kun tämä pahainen parkkivihko.\n\n-- Elä ole sinä milläsikään, sanoi ukko. Annahan minä neuvon, niin hyvä\ntulee. Menehän tuonne lammin rannalle ja liota siellä nuo pajun kuoret\nja puno niistä nuora. Tee sitten kyynärän pituinen puikko itsellesi ja\nkoettele ommella Suolampi kiinni.\n\nPoika kiitti ja meni lammen rannalle ja teki, niinkuin ukko oli\nneuvonut. Mutta kun hän siinä rupesi rantoja puikollansa penkomaan,\nalkoi lammen vesi lainehtia ja aalloista tulla tupsahti vedenakka\nsiihen pojan luokse.\n\n-- No mitä sinä siinä raadat? alkaa akka pojalta tiedustella.\n\n-- Onhan sitä köyhällä miehellä työtä. Ompelen vain tämän lammen\nkiinni.\n\n-- Elä veikkoseni semmoista kummaa tee! Me jäämme kannen alle.\n\n-- Ei auta. Kyllä minä ompelen, ja sitten teen tämän lammen päälle\nsileän nurmen, se on köyhälle tarpeen.\n\n-- Herkeä, hyvä mies! Elä salpaa meitä tänne! Saat paljon kultaa,\nkunhan vain jätät ompelematta.\n\n-- No, jos säkillisen kultaa annat, niin voinhan heretä, tuumi poika.\nSilloin vedenakka kiireen kaupalla sukelsi lammen pohjaan ja kohotti\nsieltä pitkän säkin kultaa. Näin tuli köyhästä pojasta rikas mies.\n\n-- Mutta mitenkäs sen toisen pojan kävi? keskeyttivät lapset, jotka\nhiljaa istuivat mummon ympärillä.\n\n-- Odottakaa, palleroiset, sanoi Varpu-mummo, kyllä minä kerron.\n\n-- No, se toinen poika, se, joka kissan perinnöksi sai, se oli\nniinikään pahoillaan. -- Mitä minä nyt tällä kissalla teen? Ei ole\nruokaa itsellänikään, semminkään ei kissalle antaa. Pani siitä\nkumminkin kissan konttiin ja lähti astumaan. Tulipa sitten hänellekin\nse vanha, pitkäpartainen ukko vastaan.\n\n-- No mikä se nuoren miehen mieltä painaa? kysyi ukko taas.\n\nSilloin poika huoliaan ukolle kertomaan.\n\n-- Elä siinä joutavata sure! Mene siihen maahan, missä ei vielä kissoja\nole, kyllä vielä rikkaaksi tulet, sanoi se mies.\n\n-- Miten minä nyt sinne löydän, kun en ole ikänäni kotitienoilta\nliikahtanut?\n\n-- No, kyllä minä sinulle tien neuvon. Mene vain päivännousuun päin,\nniin tulet lopulta siihen kissattomaan maahan!\n\n-- Suur-kiitosta, hyvä ukko, sanoi poika, ja läksi astumaan kontti\nselässä. Astua tallusteli siitä monet päivät, mutta joka paikassa näki\nkissoja kaikenvärisiä. Missähän lienee se kissaton maa, tuumi itsekseen.\n\nMutta eräänä päivänä tuli jo semmoisia taloja, missä ei kissoja\nnäkynyt. Poika astui kumminkin iltaan asti, ennenkuin pysähtyi, eikä\nnäyttänyt kissaansa missään. Kun sitten illansuussa näki somannäköisen\ntalon tien laidassa, niin poikkesi siihen.\n\n-- Näinköhän saisi talossa yösijaa? kysyi tupaan astuessaan.\n\n-- Saisihan sitä muuten, mutta näin potaatinkaivunaikana on niin paljon\ntyöväkeä, ettei tupaan mahdu, sanoi emäntä pankon luota.\n\n-- Eikös olisi mitään muuta huonetta, saunaa tahi riihtä, missä sopisi\nmaata?\n\n-- Onhan se riihi, mutta et, hyvä ystävä, siellä voi maata. Siellä on\nsemmoisia suuria eläimiä. Ne pyrkivät päivälläkin tulemaan päälle;\nsemminkin ne yöllä söisivät sinulta silmät päästä. Jo alkavat\ntupaankin tunkeutua eivätkä tämmöistä väkijoukkoakaan enää pelkää.\nRuoka-aineetkaan eivät heiltä säily, selitti emäntä. -- Elä, hyvä\nvieras, mene sinne maata, kielteli muukin talon väki. Ne elävät\nlopettavat sinut siellä.\n\nMutta poika otti konttinsa ja läksi.\n\n-- Nouse kumminkin sinne yläpenkille, jos menet, varotteli isäntä. --\nAhdinlautaa ne siellä yläpenkiksi kutsuivat -- selitti Varpu ja jatkoi:\n\n-- Poika kun tuli riiheen, joka vielä ahoksen jälkeen oli lämmin, otti\nkissansa kontista, kohosi ahdinlaudalle makaamaan ja asetti kissan\nryntäilleen. Mutta eipäs ennättänyt silmiään ummistaa, ennenkun jo\nalkoivat rotat rapajamaan -- sillä rottiahan ne eläimet olivat. Niin\nsiellä yksi nelisti kuin hyvä hevonen, Mutta kun kissa kaapsahti\npystyyn ja hyppäsi laudalta lattialle, niin alkoi siinä toinen leikki.\nRotat vinkuivat sen kynsissä, ja kissa tappeli kuin sotasankari.\nSiihenhän se meteli vihdoin loppui, kun rotat kuolivat tai juoksivat\npakoon. Poika paneutui levolle ja nukkui hyvin.\n\nAamulla kun talonjoukko nousi, sanoi isäntä pojalleen:\n\n-- Menepäs sitä vierasta katsomaan, jos vielä on hengissä!\n\nPoika tuli riihen luo ja longotti ovea, mutta kun kissan keksi, niin\npaiskasi oven kiinni ja pötki tupaan.\n\n-- Hyvänen aika! Nyt se vieras on kuollut. Siellä se venyy ja semmoinen\nouto, julman näköinen elävä on noussut sen rinnalle istumaan. Totta se\nelävä on vieraan tappanut. Musta se on, ja silmät sillä kiiluvat kuin\ntähdet taivaalla, ja tuhat piikkiä sillä on suupielissä.\n\nNyt juoksivat kaikki miehissä riihelle ja longottivat ovea.\n\n-- Vieras, vieras! kuiskasi joku. Poika nosti päätään.\n\n-- Me luulimme jo sinua kuolleeksi. Mikä elävä se tuo on? Pureeko se?\n\n-- Ei se mitään tee. Tulkaa vain sisään!\n\n-- No, tämä eläväkö se nuo kaikki tappoi? sanoi mies ja osotti\nkuolleita rottia, joita oli ristiin rastiin pitkin riihen lattiaa.\n\n-- Niiden tappaminenhan se onkin tämän minun eläväni virka, sanoi poika\nja silitti kissan selkää.\n\n-- Uskaltaako sitä silittää? Möisiköhän se vieras meille tuon elävänsä?\nMeille se olisi niin tarpeen.\n\n-- Miks'en möisi, jos vain hinnasta sovitaan.\n\n-- Miten paljo se maksaisi?\n\n-- Kun täytätte tämän vanhan huopahattuni kullalla, on kissa teidän.\n\nNo niin, silloin talonjoukko kultaa hakemaan ja kantamaan hattuun.\nPoika sillaikaa kaivoi kuopan riihen luo ja pani rikkonaisen hattunsa\nsen suulle. Arvaa sen, että talonväki sai kantaa monta säkillistä\nhattuun, ennenkun se täyttyi.\n\nMutta talonjoukolle, kun yritti menemään kotiin, muistui mieleen,\nettei kukaan heistä tietänyt tuon oudon elävän nimeä. Ei muuta kun\nkääntyä takaisin ja kysyä pojalta.\n\n-- Emme saaneet kysyneeksi, mikä tämän elävän nimi on.\n\n-- Jos toisen hatullisen rahaa maksanette, niin sanon teille, vastasi\npoika. Miehet kävivät tuumimaan, mutta eihän siinä muu tullut neuvoksi\nkuin maksa pois -- -- ja niin sai poika toisen mokoman rahaa.\n\nNyt läksivät kissanostajat taas matkalle ja koettivat houkutella kissaa\nmukaansa. \"Kissa, kissa!\" väättelivät he, mutta kissako se nyt sillä\ntuli. Ei ollut kuulevinaankaan, vaan nousi riihen katolle. Silloin\njoutuivat ostajat hätään. -- Totta tällä pitänee olla joku väättösana.\nVoi polosen päiviä, kun ei saanut samaan hintaan kysyneeksi, miten\ntätä väätetään. Koettivathan ne väättää: se, se! tjeh, tjeh! ptr, ptr!\nja kos, kos! mutta kissa istui vain katolla päivän paisteessa ja\nlämmittelihe. Ei auttanut muu kuin maksaa pojalle taas hatullinen\nrahaa, ja nyt oppivat ostajat väättämään: vis, vis. Kissa höristi\nkorviaan ja kiipesi alas katolta. Vis, vis! huusivat talon lapset ja\njuoksivat tuvalle päin, ja kissa seurasi heitä tupaan ja jäi sinne\nasumaan.\n\nPoika osti hevosen, vedätti kotiin rahansa ja kuuluu vieläkin elelevän\nrikkaana miehenä.\n\n-- Mutta kissatonta maata ei nyt ole enää missään, lopetti Varpu.\n\n\n\n\nTurkkia pyytämässä.\n\n(Sedän satu.)\n\n\nTaneli-setä oli kiinnittänyt, kierreraudan tuvan seinään ja vetää\nsyssytteli siinä lammasnahkoja.\n\n-- Mitä setä siinä tekee? kyselivät lapset.\n\n-- Tässä lauhdutellaan lammasnahkoja, selitti setä. -- Mitä varten\nniitä lauhdutellaan? utelivat lapset.\n\nSetä ei seisauttanut työtänsä, vaan vetelyn mukaan lausuili:\n\n-- Sitä varten, tätä varten, ettei turkki äänteleisi, kopajaisi,\nkupajaisi, miestä laiskaks' murajaisi.\n\n-- Onko setä kuullut turkin murajavan? Kertokaa nyt mitenkä turkki\nmurajaa.\n\n-- Eihän minun turkkini muraja, kun minä en ole laiska, sanoi setä.\n\n-- Kertokaa sitten jotain muuta, pyytelivät lapset.\n\n-- Jospa minä tässä levätessäni kerron teille turkkisadun, kun haette\ntuolta naulasta turkin päänaluseksi, lupasi setä.\n\nLapset juoksivat kilvassa turkin sedälle, jonka tämä käänteli kokoon\nja köllähti penkille pitkälleen. Lapset asettuivat siihen kupeelle,\nisommat istumaan ja pienemmät polvilleen.\n\n-- Kertokaa nyt, kiirehtivät he.\n\nSetä painoi silmänsä tirralleen ja sanoi: Näin se satu alkaa:\n\n-- Oli kerran kaksi lasta, Liisa ja Ville, joiden isä oli kuollut ja he\nasuivat äitinsä kanssa pienessä tuvassa, kylän takalistolla.\n\nMuutamana talvipäivänä näin ennen joulua, kun äiti oli viemässä\nkehruuksia kylään, tuumailivat lapset, että mistä he saisivat turkin,\njotta pääsisivät jouluna kirkkoon. Silloin Liisa muisti isävainajansa\nlaulun, että\n\n    Oravall' on oiva turkki,\n    valkovaippa jäniksellä,\n    ketun turkki kaunihimpi,\n    suden vielä villavampi,\n    karhun kahtakin uhompi,\n\nja he päättivät mennä pyytämään turkkia oravalta.\n\nSiinä olikin metsä hyvin lähellä, aivan tuvan takana. Tuskin olivat\nlapset viittaväliä kulkeneet, kun Ville huomasi oravan kuusen oksalla\nja ihastuneena sanoi Liisalle:\n\n\"Tuollapas on orava ja sillä on oikein töyhtöhelma turkki. Kysynkö\nminä, vaiko sinä, että antaako se sen meille.\"\n\n\"Minä kysyn\", sanoi Liisa. \"Tunnetko meitä, pieni orava?\"\n\n\"Kurr, kurr\", kurahteli orava ystävällisesti ja alkoi puhua raksutella:\n\n    \"Tunnen toki lesken lapset,\n    aivan äänestä erotan,\n    muista pojan muskuloista,\n    pahennuksen pahkuroista,\n    jotka kuustani kivitti,\n    lapsiani laahasivat,\n    veivät vangiksi väkisin,\n    kitumahan kappelissa.\"\n\n\"Ethän toki, sievä orava, meitä torune\", houkutteli Liisa. \"Ei me\ntultuna lapsillesi pahaa tekemään, vaan pyytämään turkkia, kun on niin\nkova pakkanen, ettei päästä ilman turkkia jouluna kirkkoon.\"\n\nOrava käänteli päätänsä ja saneli:\n\n\"Taitasipa tarpeen olla turkki teillekin, tepukat. Kovin käytte\nkalvakoiksi koko talven kyyhöttäissä tuossa pienessä tuvassa,\nsavuisessa saunassanne.\"\n\n\"Tarpeeseen meille olisi\", sanoi Ville. \"Minä en ole kivittänyt sinua\nmilloinkaan, enkä kivitä. Tottahan antanet turkin meille.\"\n\nSiihen sanoi orava:\n\n    \"Paljon kiitän palkinnoksi,\n    mutta muuhun en kykene,\n    kun on yksi vain itsellä\n    turkki tuiki pienokainen,\n    jok' ei veny Villen päälle,\n    liijatenkaan Liisan päälle.\"\n\n\"Keltäs me sitten osataan pyytää?\" kysyi Ville pahoillaan.\n\nOrava ajatteli, kallistellen pientä päätänsä ja neuvoi:\n\n    \"Jänis, jussi jäkkäniska,\n    vankin veli vääräkinttu,\n    kesin, talvin kelsiyypi,\n    uuden karvan kasvattaapi,\n    hältä turkkia tahdotte\n    itsellenne ilmaiseksi.\"\n\n\"Kiitoksia neuvostanne ja hyvästi\", sanoi Liisa niijaten. Villekin\nnosti hattua hyvästiksi oravalle.\n\nKun olivat vähän matkaa kulkeneet, nousta kapsahti jänis kuusen\njuurelta kahdelle jalalle ja katseli silmät pyöreinä tulijoihin.\n\n\"Älkää pelätkö meitä\", rauhoitteli Liisa ja ilmoitti sitten\nturkki-asian.\n\nJänikselle oli tullut nukkuissa kylmä, ja se alkoi värisevällä äänellä\npapattaa:\n\n    \"Pa pa pa pa paleltaapi,\n    pu pu pu pu puistaltaapa,\n    tu tu tu tu turkissakin,\n    pe po pe pe peitossakin\n    kuusen alla kyyhöttäissä,\n    lumen päällä lyyhöttäissä.\n    Tuoll' on kettu kolossansa\n    kankahalla kuopassansa,\n    siltä turkki tuumikaatte,\n    nukkumahan neuvokaatte,\n    että poikani poloset,\n    saisi rauhassa ravita\n    itseänsä iltasilla.\"\n\n\"Uskaltaako sinne ketun luokse mennäkään, jos se on paha\", epäili Liisa.\n\nJänis heitä lohdutteli:\n\n    \"Ei se teitä ihmisiä hävelijäs hätyyttele,\n    vaikka meitä vaivasia ainiansa ahdistaapi.\"\n\nLapset sanoivat hyvästit jänikselle ja lähtivät kankaalle päin\nkävelemään, piellä olikin mäkirinteessä reikä maan sisään. Ville\nkurkisti siihen ja huusi:\n\n\"Halloo! Onko kettu Mikko kotona?\"\n\nKolon perältä kuului käpäläin sipsutusta. Kohta pisti kettu päänsä ulos\nja viekkaasti tirkistellen kysyi:\n\n\"Kuka se siellä huutelee? Mikä asia?\"\n\n\"Ei tässä ole tarpeettomia huudettuna\", vastasi Ville, \"tultiin vaan\nturkkia kysymään. On kuultuna, että teillä on lämmin pesä, jossa\nsaattaa asua ilman turkittakin.\"\n\nKettu katsoi yhä viekkaammin Villeen ja kysyi:\n\n\"Oletko sinä milloinkaan höyhenaluksella nukkunut?\"\n\n\"Olkia meillä on alusena\", vastasi Ville.\n\n\"Tiedätkös miltä teeren ja pyyn munat maistuvat?\"\n\n\"Ei meillä munia syödä\", vastasi Ville, \"sillä äiti on kieltänyt\nkoskemasta metsälintnjen pesiä.\"\n\n\"No se on voitoksi minulle\", kiitteli kettu. \"Oletko pyy- ja\njänispaistiakaan syönyt?\"\n\nVilleä jo alkoi suututtaa tämä kyseleminen ja hän sanoi:\n\n\"Mitä sinä, kettu, meidän keitoksia kyselet, turkkiahan me tultiin\npyytämään, että päästäisiin jouluna kirkkoon.\"\n\n\"Minä vain kyselen\", virnisteli kettu. \"Asia on näet niin, että näin\nhienovillainen turkki ei sovellu muille kun niille, jotka syövät linnun\npaistia ja munia sekä nukkuvat höyhenaluksella. Mutta kun sinä näytät\nnoin potralta pojalta, niin minä autan sinua turkkiasiassa, kun tulet\ntoisen kerran ja tuot jotain tullessasi. Onhan teillä kanoja?\" kysyi\nkettu.\n\n\"On tällä Liisalla kaksi kanaa\", sanoi Ville.\n\n\"No hyvä\", mielisteli kettu. \"Tuo ensikerralla tullessasi toinen kana\nminulle, niin kyllä saat turkin.\"\n\nNytpä ei Liisa enää malttanut kuunnella, vaan sanoi:\n\n\"Häpeä toki kettu ilkeä, vai söisit minun sievän kanani. Seipäällä saat\nkintuillesi, jos tulet.\"\n\nJopa Villekin ymmärsi ketun kujeen ja kiivastui:\n\n\"Sitäkö varten sinä kyselitkin meidän kanoista ja muista. Tuon minä\npalavan pakkulan viekkaalle kielellesi.\"\n\nIlman hyvästiä he erosivat ketusta, joka pilkaten huusi jälkeen:\n\n\"Menkää vain suden pesälle, kyllä se teille turkin toimittaa.\"\n\nLiisaa jo alkoi pelottaa.\n\n\"Ei me ehkä uskalletakaan mennä suden pesälle\", sanoi hän.\n\n\"Nyt uskalletaan\", pöyhisteli Ville ja laittoi lepästä kepin käteensä.\n\"Ei tässä vain takaisin käännytä.\"\n\nSielläpäs oli susikin vähän matkan päässä. Se oli vast'ikään noussut\nnukkumasta ja venytteli pitkää selkäänsä.\n\n\"Onko susi-sedällä antaa meille turkkia?\" kysyi Ville rohkeasti.\n\n\"Vau, vau\", volahteli susi. \"On sedällä semmoinen turkki, johon\ntuollaiset tallukat sopii sorkkineen, sauvoineen.\"\n\n\"Ei tässä aivan niillä puheilla yhteiseen turkkiin ruveta\", pöyhisteli\nVille. \"Eri turkin minä tarvitsen.\"\n\n\"Sama se\", sanoi susi. \"Onkos sinulla lampaita?\"\n\n\"On äidillä yksi lammas ja kaksi vuonaa\", sanoi Ville.\n\n\"Sepä sattui\", ihasteli susi, \"Tuo vain lampaat tänne metsään, niin\nminä päästelen niistä sinulle nahat ja saan itse lihat palkastani.\"\n\nVaan silloinpa Liisakin tarttui puheeseen ja sanoi:\n\n\"Vai söisit susi meidän sievät lampaamme.\"\n\nSusi irvisteli pahasti ikeniänsä ja ulvoi:\n\n\"Söisin, söisin, minulla kun on hampaat.\"\n\n\"Pidä hampaitasi vähän piilommassa\", sanoi Ville. \"Sattuu susivouti\nnäkemään, niin se tulee ja kopistaa ne kampaluikseen.\"\n\nSiitäpä susi pelästyi, alkoi loikkia pakoon ja valehteli mennessään:\n\n\"On näillä niskoilla monta pässiä kannettu, eikä ole vielä luotia\nturkkiin annettu.\"\n\nLiisa ja Ville katselivat suden jälkeen ja Ville sanoi:\n\n\"Sinne se meni ja jouti mennäkin.\"\n\n\"Yhä pahenee\", huokasi Liisa. \"Mennään jo kotiin.\"\n\n\"Ei mennä\", sanoi Ville. \"Koska susi lähti pakoon, niin ei karhukaan\npurasematta nielase. Käydään vielä sitä puhuttelemassa.\"\n\n\"Mutta puhutellaan siivosti\", neuvoi Liisa. \"Karhu kuuluu pitävän\nhyvästä puhuttelusta.\"\n\n\"No minä vaikka kumarran kuin kuninkaalle\", lupasi Ville.\n\nHe tulivat kaatuneen kuusen juurelle, jossa oli lumessa pieni reikä\nkarhun pesän päällä. Ville kurkisti siitä sisään ja kysyi:\n\n\"Onko metsän kuningas valveilla?\"\n\n\"Mym, mym\", myrisi emäkarhu pesästään. \"Ei olla varsin valveilla, eikä\nkovin nukuksissakaan. Millä asialla on vieraat?\"\n\n\"Rauhallisilla asioilla ollaan\", vastasi Ville. \"Turkkia ollaan\ntietelemässä itsellemme. On kuultu, että sinulla on vahvavillainen\nturkki, jolla tarkenisi jouluna kirkossa istua.\"\n\n\"Onhan minulla turkki ja kyllä tällä tarkenee\", myrisi karhu. \"Mutta\njoko siellä ulkona on pälvilöitä puiden juurilla, ja joko on lehmät\nlaitumella?\"\n\n\"Ei nyt ole vielä pälvistä puhetta joulun aikana\", vastasi Ville, \"eikä\nmeillä ole kun yksi lehmä.\"\n\nJopas jouduttautui Liisakin kysymään:\n\n\"Mitäs varten sinä, metsän kuningas, lehmistä kyselet?\"\n\n\"Kyselenmähän mitä kyselen\", myrisi karhu. \"Minä kun olen metsän ja\nkorven kuningas, niin minä tahdon toisinaan laittaa itselleni ja\nlapsilleni juhla-aterian ja otan silloin omalla kuningas-oikeudellani\nparhaan karjasta paistiksi.\"\n\n\"Otatko sinä korven kuningas yhdenkin lehmän?\" kysyi Liisa.\n\n\"Otan, otan minä yhdenkin lehmän, jos vain kadehdit muiden monia lehmiä\nja piekset eläimiä vihoissasi\", uhkasi karhu.\n\n\"Älkäät suinkaan meidän lehmää ottako\", rukoili Liisa. \"En minä kadehdi\nmuiden lehmiä, enkä piekse mitään eläimiä.\"\n\n\"Kyllä tiedän sanomattasikin\", sanoi karhu. \"Senpä vuoksi minäkin\nkesänä teidän lehmän kelloa soittelin huvikseni ja kiirehdin sitä\nsitten mökillenne lypsettäväksi.\"\n\n\"Kiitoksia paljon siitä hyvästä\", sanoi Liisa. \"Jos voisitte vielä\nlisäksi antaa meille turkin.\"\n\nKarhu mietti vähän aikaa ja murisi:\n\n\"Ei meillä eläimillä, ei minulla korven kuninkaallakaan ole monia\nvaatteita, niinkuin teillä ihmisillä, joilla toisilla on liika paljon\nja toisilla liika vähän. Minulla ei ole muuta neuvoa, kuin että tulette\ntänne meidän kesken nukkumaan, jos on kylmä. Jos taas nälkä tulee,\nniin imekää kämmentänne, kunnes maat sulavat. Niin minäkin teen.\"\n\n\"Kiitos ystävällisestä tarjouksesta\", sanoi Liisa, \"mutta äidin luona\nme mieluummin ollaan, vaikkei aina lämminkään olisi. Hyvästi korven\nkuningas.\"\n\n\"Mym mym\", myrisi karhu ja painautui nukkumaan.\n\nLiisa ja Ville palasivat kiireesti mökillensä, jossa ensimäisenä\nriensivät navettaan lehmää, lampaita ja kanoja ruokkimaan ja hoitamaan.\n\n-- Entäs turkki? kysyivät lapset sedältä.\n\n-- Turkki jäi kun jäikin ihmisten toimitettavaksi ja sitä vartenhan\nminä olen lammasnahkoja pehmitellyt, sanoi setä.\n\n\n\n\nJoulu-ukon saapas.\n\n\nKanervakankaalla kahden vanhan männyn suojassa oli pieni punainen\nmökki. Siinä asuivat isä, äiti, Kaisa-Liisa, Jussi ja Pekka.\n\nNytpä juttelen teille, mitä tapahtui eräänä elokuun päivänä, kun isä ja\näiti olivat kartanon pellolla ruista leikkaamassa.\n\nKaisa oli juuri saanut ruispuuron kypsäksi. Lapset istuivat pöydän\nääressä syömässä; kukin pisti vuoroonsa puulusikan vatiin. Yhtäkkiä\nkuului ulkoa kovaa voihkinaa:\n\n\"Oi, oi, apua, apua!\"\n\n\"Mitä kummaa siellä on!\" ihmettelivät lapset ja laskivat lusikkansa\npöydälle. \"Mennäänpä katsomaan.\"\n\nHe astuivat portaille, ei näkynyt mitään. Mutta sikoläätin takaa kuului\ntaas: \"Oi, oi minua vaivaista.\"\n\nLapset juoksivat sinne. Mitä näkivätkään! Maassa makasi vanha\nharmaahapsinen, valkopartainen äijä, ähkien ja vaikeroiden. Vaatteet\nolivat repaleina ja likaiset, parta revittynä ja toinen saapas poissa.\n\n\"Ohoh, ukko rukka\", säälivät lapset \"mikä sinua vaivaa, ja kuinka olet\ntänne joutunut?\"\n\nLapset huomattuaan näkyi ukon naamassa kesken tuskia lempeä hymy. Hän\nkysyi:\n\n\"Ettekö, lapsukaiset, minua tunne? Olenhan joulu-ukko, vaikkakin nyt\nnäin kurjassa tilassa.\"\n\n\"Vai joulu-ukko\", ihmettelivät lapset \"olemme kyllä kuulleet sinusta\npuhuttavan, vaikka et koskaan ole meillä käynyt. Mutta astu tupaan\nlepäämään. Varmaan on joku sinulle pahaa tehnyt.\"\n\nNäin puhellen tarttuivat Jussi ja Pekka joulu-ukon käsivarsiin ja\ntaluttivat hänet hellävaraa tupaan. Kaisa-Liisa oli sillaikaa juossut\nedeltä vuodetta pöyhistelemään. Noutipa vielä puhtaan raidinkin\naitasta. Läähättäen vaipui ukko olkivuoteelle. Kaisa-Liisa toi kylmää\nvettä kaivosta ja pesi hänen kasvonsa.\n\n\"Etkö ole nälissäsi, ukko rukka?\" kysyi hän. \"Olemme kyllä jo syöneet\npuuropadan tyhjiin, mutta voisinhan tehdä sinulle mustikkapöperöä.\"\n\nYks kaks hän jo siitä valmistikin ukolle niin herkullisen\nmustikkapöperön, ettei kukaan koko maailmassa ollut ennen sellaista\nsyönyt. Joulu-ukko söi syömistään, kylläpä näki, että se hänellekin\nmaistui. Syötyään pöperön viimeiseen marjaan asti, pyyhkäisi hän\nsuutaan ja alkoi jutella:\n\n\"Varmaankin ihmettelette, kuinka tällaiseen tilaan olen joutunut.\nKuulkaahan. Asun Jouluvuoressa, synkän korven syvyydessä. Siellä\nvalmistan kaikki hevoset, nuket, kuvakirjat, laivat ja muut tavarat,\njotka sitten jouluaattona vien lapsille. Näin kesäaikana olen väsynyt\njoulujuoksujen jälkeen ja nukun usein päivät pitkät rotkossani.\nSentähden olenkin nyt näin suureen häpeään ja onnettomuuteen joutunut.\"\nNäin sanoessaan nyyhkytti joulu-ukko. Kaksi suurta kyynelpisaraa vieri\nhänen poskilleen.\n\n\"Mutta kerronpa vielä. Niinkuin voitte arvata, en mihinkään ennättäisi\njouluaattona, ellei minulla olisi mainiot saappaani. Ne sitten saappaat\novatkin! Yhden kerran vain loikkaan ja samassa tuokiossa olen seitsemän\npeninkulman päässä. Siksi niitä suojaankin kuin silmäterääni, en edes\nnukkuessani jaloistani riisu. Mutta nyt on toinen saappaani poissa.\nÄsken juuri makasin sikeässä unessa rotkoni suulla. Aurinko paistaa\nheloitti niin herttaisesti, etten malttanut sisällä nukkua, vaan\npaneuduin pitkälleni hongan juurelle. Kuinkas kävi! Siinä nukkuessani\nhiipi ilkeä Metsähiisi, ainainen vihamieheni ja kadehtijani, luokseni.\nJo kauan oli hän. halunnut saappaitani voidakseen paremmin ilkitöitään\nharjottaa. Ja nyt tuo ilkiö vetäsi jalastani toisen saappaan, hiljaa,\nvarovasti. Onneksi sattui ystävällinen varis heittiön tuumat\nhuomaamaan. Se alkoi voimainsa takaa vaakkua, ja minä heräsin juuri,\nkun Metsähiisi oli toista saapasta kiskomassa. Mutta hän ei tahtonut\nhellittää, ja siinä syntyi tulinen tappelu. Metsähiisi oli minua\nväkevämpi ja monta kahakkaa kokenut. Minä taas olen rauhan mies,\nystävällinen joulu-ukko vain. Siksi täytyi minun kiireesti paeta,\nkantojen ja kivien yli. Tuon tuostakin kompastuin, oksat raastoivat\npitkää partaani, vaatteeni repeytyivät pensaikossa ja väsyneenä vaivuin\nviimein maahan, josta minut löysitte. Mutta Metsähiisi ei uskaltanut\ntulla näin lähelle, hän näet kovasti pelkää koiria.\"\n\n\"Voi joulu-ukko rukkaa\", säälittelivät lapset.\n\nMutta joulu-ukko painoi kädet kasvoilleen ja itki haikeasti.\n\n\"Se enin surettaa\", nyyhki hän, \"etten enää voi viedä lapsille\njoululahjoja. Yhdellä saappaalla en pääse liikkumaan. Eikä ole koko\nmaailmassa ainoatakaan suutaria, joka toiset sellaiset saappaat laatii.\"\n\nPekka ja Jussi katsoivat toisiinsa, kovasti heitä joulu-ukon suru\nsäälitti.\n\n\"Älä itke, ukko kulta\", virkkoivat he, \"Me menemme Metsähiideltä\nsaappaasi hakemaan. Kyllä me hänet opetamme toisen omaa ottamaan.\nMusti, tule mukaan.\"\n\nJoulu-ukon naama kirkastui.\n\n\"Ihanko totta?\" kysyi hän. \"Mutta jos tuo ilkiö tekee teille pahaa.\nEtte usko, kuinka häijynilkinen hän on.\"\n\n\"Ole huoleti, kyllä suoriumme\", vakuuttivat pojat, ottivat\nnuolipyssynsä ja läksivät Mustin kanssa matkaan. Kaisa-Liisa jäi tupaan\njoulu-ukon kanssa.\n\nPojat astuivat nummen poikki, kulkivat, kulkivat. Saapuivat synkkään\nkuusimetsään. Siellä oli hiljaista ja pimeää. Metsot pyristelivät\nrisukossa, ja pieni ketunpoika tirkisti vekkulisilmillään kiven\nvarjosta. Kuusten takaa häämötti korkea harmaa kallio. Ja yht'äkkiä\nalkoi Musti vimmatusti haukkua. Sen selkäkarvat nousivat pystyyn ja\nniska oli köyryssä. Heti arvasivat lapset, kuka läheisyydessä oli.\n\nHe tarttuivat lujasti jousipyssyynsä. Samassa livahtikin heidän\nohitsensa ruma peikko, punasilmäinen, koukkunokkainen ja\ntakkutukkainen, oikea kuvatus. Mustin suusta pääsi vihainen vingahdus.\nSe ryntäsi peikon jälestä, mutta tämä oli joutuisampi. Juuri kuin\nMusti terävillä hampaillaan tavoitti peikon tupsuhäntään, katosi se\nnäkymättömiin kallion seinään.\n\nSiinä nyt oltiin! Turhaan raapi Musti käpälänsä veriin kallioseinään,\nturhaan katselivat pojat ovea tai aukkoa Metsähiiden asuntoon. Kallion\nsisästä kuului vain kimakka pilkkanauru.\n\nMitäs tehdä! Nolona laski Musti hännän koipien väliin, ja pojat\nkääntyivät allapäin pahoilla mielin kotia kohti. Silloin kuului\nmetsästä: tik, tik, tik, Kirjava tikka siinä puun runkoa nakutti.\n\nJussin ja Pekan nähtyään se taukosi työstään, virkahtaen:\n\n\"Hyvää päivää, minne matka?\" Pojat juttelivat asiansa. Tikka nosti\noikean jalan etukynnet nokalleen ja alkoi tuumia.\n\n\"Hm, hm, on tämä pulma. Tunnen joulu-ukon. Hän on aina ollut\nystävällinen poikasilleni. Tiedän Metsähiidenkin. Vai on tuo lurjus\njoulu-ukolta saappaan vienyt.\" Ja tikka vaipui syviin mietteisiin.\nViimein se kirkasi: \"Ahaa, jopa keksin kun keksinkin! Kuulkaapa. Nyt\nminä lennän Metsähiiden asunnolle. Kyllä aina jostain raosta pääsen\nsisään pujahtamaan. Sinne kerran päästyäni, on minulla omat tuumani.\nMutta te vartioikaa kallion luona.\"\n\nTikka lehahti lentoon, pojat läksivät jälestä kulkemaan, Musti yhä\nkintereillä. Metsähiiden kalliolle jouduttuaan lenteli tikka sinne\ntänne. Viimein keksi se pikkuriikkisen savureiän kallioseinän kylessä.\nSe painoi päänsä reikään ja kuunteli. \"Hyvä tulee\" kuiskasi se.\n\"Odottakaa nyt täällä. Metsähiisi nukkuu.\"\n\nNäin sanoen se pyrähti savutorvesta sisään. Luolassansa loikoi\nMetsähiisi pitkällään maassa karhuntaljalla. Kallioseinällä aivan\nMetsähiiden yläpuolella riippui joulu-ukon saapas. Metsähiisi sen\nsinne oli ripustanut, ettei kukaan pääsisi sitä ottamaan. Mutta\ntikka ei kauan arvellut. Se lensi suoraa päätä saappaan sisään ja\npiiloutui terään.\n\nKotvasen aikaa kuorsattuaan heräsi Metsähiisi, hieroi punaisia silmiään\nja kohosi haukotellen.\n\n\"Pitääpä minun taas lähteä joulu-ukkoa takaa ajamaan\", virkkoi se.\n-- \"Vedänpä sentään ensin saappaan jalkaani koetteeksi. Kyllä silloin\npulskat päivät koittaa kun saan toisenkin saappaan.\"\n\nSe otti saappaan seinältä ja alkoi sitä riemusta irvistäen jalkaansa\nvetää. Mutta tikka piti varansa ja hakkasi sitä samassa jalkapohjaan\naikalailla.\n\n\"Ai, ai!\" älähti Metsähiisi, \"mikä se oli?\" Veti sentään saapasta yhä\njalkaansa. Tikka hakkasi kovemmin.\n\nMetsähiisi kiljahti ja hyppäsi pystyyn. Tikka vain hakkaamistaan\nhakkasi. Peikon jalassa tuskin oli eheää paikkaa.\n\n\"Kirottu saapas, senkin noitatöppönen!\" Hiisi sieppasi saappaan\njalastaan ja lyödä lämähytti nyrkillään kallioseinää. Se aukeni.\nMetsähiisi heitti saappaan ulos marjamättäälle. Samassa sulkeutui\nkallionseinä taas. Metsähiisi jäi luolaansa veristä jalkaansa\nvoivottelemaan. Mutta Jussi ja Pekka tarttuivat ilohuudoin saappaaseen\nja nostivat ovelan tikan kätköstään.\n\n\"Hah, hah haa\", nauroi tikka höyheniään pöyhistäen. \"Hah hah haa\",\nnauroivat Jussi, Pekka ja Mustikin. \"Sepä oli typerä Metsähiisi. Oikein\nparasta lajia.\"\n\nSitten kiittivät pojat tikkaa avusta.\n\n\"Ei kestä kiittää\" -- vastasi tämä. \"Mutta jos silloin tällöin kannatte\ntoukkia lahonneen hirren nenään pihamaallenne, olen hyvin kiitollinen.\nPoikani näet ovat sellaisia ahmattia, etten tahdo saada ruokaa\nriittämään.\"\n\nJussi ja Pekka lupasivat tämän tehdä. Sitten he juosta vilistivät\nkotiin saapas kainalossa. Joulu-ukko hymyili leveästi, kun näki\nsaappaansa. Hän ei tietänyt, kuinka lapsia kiittää. Heti hän veti\nsaappaan jalkaansa ja kuunteli naurusuin poikien kertomusta tikan\nkepposesta ja Metsähiiden typeryydestä.\n\nSitten heitti se hellät jäähyväiset lapsille.\n\n\"Kyllä vielä tavataan\" -- virkkoi se ovessa, veitikkamaisesti silmiään\niskien. Oikasi sitten polvensa ja huiskis -- silmänräpäyksessä veivät\nsaappaat sen kauas, näkymättömiin. -- Avosuin töllistelivät lapset\nportailla mokomaa menoa. --\n\nAika kului. Syksy meni menojaan ja joulunaatto oli käsissä. Mökin\nlattialle oli olkia levitetty. Isä luki virsikirjaa pöydän päässä ja\näiti hämmensi puuroa. Lapset istuivat ristissä käsin joulupahnoilla.\n\n\"Olisipa kaunista kerran nähdä joulukuusta\", puhuivat he hiljaa\ntoisilleen. \"Entä miltähän tuntuisi saada joululahjoja. Eipä muista\njoulu-ukko tänäkään jouluna meitä.\"\n\nSamassa kuului ulkoa jalkain kapsetta. Ovi aukeni, ja joulu-ukon\npunainen naama pilkisti sisään.\n\n\"Rauhallista joulua ja kiitos viimeisestä.\" -- Hän nosti pienen\nvihannan kuusen keskelle lattiaa. Ja sekös joulukuusi! Voitte arvata,\nettei se huonoimpia ollut, koska joulu-ukko itse sen oli koristanut.\nVielä heitti joulu-ukko tupaan aika suuren käärön. \"Hyvästi!\" -- huusi\nhän sitten ja meni.\n\nMutta pirtissäpä riemu nousi, kun joulu-ukon käärö avattiin. Voi\nihmettä, mitä kaikkea sieltä ilmestyi! Äidille pehmoinen villahuivi,\nisälle ihkasen uusi nahkalakki, Jussille terävä puukko ja satukirja,\nPekalle -- voi kummaa! -- pitkät joustavat sukset, vasta tervatut sekä\nnahkarukkaset. Entä Kaisa-Liisalle! Kuulkaapa -- mitä sievin pikku\npatanen, joka vallan itsestään, ilman tulta takalla kiehui ja porisi.\nLopuksi vielä lämpöiset kintaat. Mutta ei Mustikaan lahjatta jäänyt.\nKaiken päätteeksi ilmestyi sillekin pulska paistettu lihamakkara.\n\nEipä niin iloista jouluaattoa oltu pirtissä ennen vietetty. Kuusi\nvalaisi kirkkaasti, joulupuuro nostettiin pöydälle, ja Musti liehutti\nhäntäänsä lihamakkara hampaissa. Ja kun yö joutui, kävivät kaikki\nnukkumaan.\n\n\n\n\nOrava ja Sinipiika.\n\n\nOli kaunis kesäinen päivä. Aurinko hymyili herttaisen makeasti\nkirkkaalla taivaalla, ja linnut helkyttelivät tuhat-äänistä säveltään\ntuoksuvassa kuusikossa. Tuntui, kuin koko luonto olisi henkinyt\npuhtautta, rauhaa ja raikasta iloa.\n\nRiemu oli vallannut orava-nuorukaisenkin, joka, vasta lapsuuden kodista\nerottuaan, reippaana ja toivorikkaana ensikerran nautti vapaudestaan\navarassa maailmassa. Se teki iloisia kuperkeikkoja oksalta oksalle,\nviskeli vallattomana käpyjä pitkin kuusen naavaista runkoa ja pureskeli\noksien mehukkaita latvoja. Se oli niin riemuissaan, ettei huomannut\nystäväänsä Sinipiikaakaan, joka keijukaisen kuulumattomin askelin oli\nliidellyt kuusen juurelle, ennenkuin tämä hiljaa kuiskasi:\n\n-- Orava kulta! Tule taasenkin leikkimään kanssani!\n\n-- Tulen, tulen, lausui orava ja kumarsi, kuten hyvin kasvatettu\norava-nuorukainen ainakin. Nuolena kapusi hän alas ystävänsä luo ja\nyhdessä kulkivat he sitten tutulle leikkitantereelle, johon kolmaskin\ntoveri, musikaalinen peippo, pian saapui.\n\nLeikkitanner oli vihreä nurmikon pyöräke tyynen metsälammen rantamalla.\nSen laidassa kasvoi vihreä tuomi, ja vakava metsä reunusti sitä\nmelkein läpipääsemättömänä tiheikkönä. Vikkelä orava kapusi tuomen\noksalle, ja musikaalinen peippo istahti hänen viereensä. Peippo viritti\niloiset säveleensä, orava viuhtoi hännällään ja rummutti käpälillään\ntahtia, ja Sinipiika tanssi. Sitä tanssia vasta olisi sopinut nähdä!\nHän liiteli keveänä, kuin höyhen yli kukkaisen tanteren, yli sinisten\nvuohenkellojen ja tuoksuvien kielojen, niin keveänä että kukkaset vain\nhiukan kumartuivat, kun hänen keijukaisjalkansa sattui niiden terttuja\ntallaamaan. Peippokin ihastui yhä enemmän, hän ummisti silmänsä ja\nvisersi, jotta raikkaat sävelet ihan tulvimalla tulvivat.\n\nHe nauttivat niin rajattomasti, etteivät huomanneet vaaraa, joka uhkasi\nheitä. Viidakosta tunkeutui esiin pörhöinen koira ja heti sen jälestä\nmetsästäjä julmine tuliluikkuineen...\n\nPelästyneenä pujahti Sinipiika metsään ja peipponen lehahti lentoon,\nmutta orava ei voinut paeta, se jäi oksalle tuijottamaan tulijoihin.\nHeti huomasi sen koira ja alkoi vinhasti haukkua.\n\n-- Tule pois, Pape! Mitäpä me kesäoravasta ammumme, eihän sen\nnahallakaan mitään tee, koetti metsästäjä houkutella koiraansa. Mutta\nkoira ei totellut, haukkui vain yhä vinhempaan.\n\n-- No, koska välttämättä niin tahdot, niin ammutaan sitten, tuumi\nmetsästäjä ja ojensi kamalan aseensa oravaparkaa kohti, joka tuskissaan\nkyyristyi niin pieneksi kuin suinkin puunrunkoa vasten.\n\nJo oli hän valmis lähettämään surman luodin oravan puhtoiseen rintaan,\njo tapaili hänen sormensa liipasinta, kun Sinipiika tuli takaisin\nmetsästä, hiipi hänen selkänsä taa ja kuiskasi:\n\n-- Älä ammu!\n\nIhmeissään kääntyi metsästäjä katsomaan taakseen, mutta Sinipiika oli\njo pujahtanut piiloon.\n\n-- Luulin kuulleeni jotain ääntä, mutta mikäpä se olisi mahtanut olla,\nmutisi hän ja ojensi uudestaan pyssynsä.\n\n-- Älä ammu! kuiskasi taasenkin Sinipiika hänen korvaansa.\n\n-- Tässä täytyy olla jotain ihmeellistä, tuumi metsästäjä. Pidä sitten\nhenkesi, orava parka, koska metsänhaltiat näkyvät sinua puolustavan!\n\nJa hän pakoitti koiransa lähtemään ja asteli pois. Mutta leikkitoverit\nyhtyivät taasen jatkamaan leikkiään...\n\nOli jo ilta, kun he malttoivat erota. Orava ja peippo jäivät metsään\nyöksi, mutta Sinipiika lähti astelemaan Tapion Metsolalinnaan. Iloisena\nja huolettomana kulki hän järven hiekkaista rantaa ja kääntyi synkän\nkuusikon läpi vievälle polulle... Silloin näki hän näyn, joka täytti\nkauhulla hänen sydämensä. Hän näki ilkeän Syöjättären, joka aina oli\nhäntä vihannut ja hänelle kostoa uhannut, tulevan pitkin polkua.\n\n-- Kerrankin sinut tapasin, sinä kirottu, joka aina aikeeni tyhjäksi\nteet, aina apua toimitat karjalaumoille, joihin minä olen petoja\närsyttänyt, karjui Syöjätär kamalalla äänellä. Ikäänkuin lumoutuneena\njäi Sinipiika seisomaan paikalleen, voimatta paeta Syöjättären\nkostonhimosta hehkuvien silmien edestä. Mutta Syöjätär alkoi loitsia\nkauheita loitsujaan, yhä kauheampia ja hurjempia, kuta pitemmälle hän\nniissä ehti. Sinipiika seisoi avutonna hänen edessään. Hän tunsi,\nkuinka hänen kätensä ja jalkansa alkoivat jäykistyä, tunsi, kuinka\nhän vähitellen alkoi kivettyä, mutta ei voinut paeta...\n\nViimein oli Syöjätär saanut julman tekonsa tehdyksi. Hän oli loitsinut\nkuusikon polun varrelle paaden, joka harmaaseen kuoreensa kätki\nMetsolan kauniin ja hyvän Sinipiian. Nyt huusi hän kaamealla äänellä:\n\n-- Ja siinä tilassa sinä saat pysyä, kunnes joku vapaaehtoisesti\npuolestasi henkensä uhraa ja antaa sydänverensä kupeitasi huuhdella!\n\nSitten poistui hän raivoisana metsään...\n\nMutta hänen ilkeä tekonsa ei salassa pysynyt. Tiainen oksaltaan oli\nnähnyt ja kuullut kaikki ja riensi niistä kertomaan Tapiolle, metsien\nkuninkaalle. Surullisena pudisteli Tapio harmaata päätään. Hän ei\nuskonut, että kukaan olisi valmis uhrautumaan Sinipiian puolesta,\nmutta hän tahtoi kumminkin koettaa pelastaa häntä. Senvuoksi kutsui hän\ntorvenpuhalluksella kansansa valtaistuimen eteen. Kun kaikki olivat\nkokoontuneet, kertoi hän, minkä tiedon tiainen oli hänelle antanut\nja kysyi eläimiltään, eikö kukaan heistä tahtoisi verellään aukaista\nSyöjättären loitsujen lukkoa.\n\nEläimet katselivat toisiaan epäilevinä, murisivat jotain ja\npudistelivat päitään kieltävästi. Kukaan ei näyttänyt haluavan luopua\nelämästä Sinipiian tähden. Silloin kapusi esiin orava-nuorukaisemme\nja lausui:\n\n-- Herra kuningas! Minä tahdon uhrata sydänvereni.\n\n-- Mutta, sanoi Tapio, sinähän olet nuori, kuinka sinä olet valmis\nkuolemaan?\n\n-- Sinipiika oli minun ystäväni ja leikkitoverini. Hän on kerran\npelastanut minun henkeni metsästäjältä. Minä tahdon nyt pelastaa hänet\nSyöjättären loitsuista.\n\nLiikutettuna suostui Tapio oravan pyyntöön ja määräsi raakaluontoisen\nkotkan toimittamaan pyövelin virkaa. Heti otti kotka oravan kynsiinsä\nja lensi hänen kanssaan loitsitulle kivelle. Siellä raateli hän\njulmalla nokallaan rikki oravan nuoren rinnan ja vuodatti säälimättä\nhänen sydänvertaan paadelle, jotta veri virtana sen kupeita huuhtoi...\n\nJa kivi alkoi liikkua, alkoi muodostua Sinipiian siron vartalon\nkaltaiseksi, ja vihdoin oli se kokonaan kadonnut, ja paikalla seisoi\nSinipiika ilmielävänä.\n\nNäin niin pahaa unta, lausui hän. Tuntui kuin olisi Syöjätär minut\nloitsinut kiveksi... Mutta mitä tämä on? Miksi on orava-ystäväni\nhengetön, miksi sen rinta noin raadeltu?\n\nKotkan täytyi nyt kertoa kaikki, mitä oli tapahtunut. Silloin purskahti\nSinipiika itkuun, otti syliinsä oravan hengettömän ruumiin ja lausui:\n\n-- Orava-kultani! Miksi et antanut minun olla siinä tilassa, johon\nSyöjätär oli minut loitsinut, vaan uhrasit nuoren elämäsi puolestani?\nOi, jospa vielä henkiin virkoaisit!\n\n       *       *       *       *       *\n\nMyöskin Ukko-ylijumala, joka sinisissä sukissaan ja kirjavissa\nkaplukoissaan käyskenteli kultaisen ruskopilven reunalla, oli nähnyt\noravan uhrauksen. Se liikutti häntä niin, että hän päätti lahjottaa\nhänelle hengen ja antaa Sinipiialle takaisin ystävänsä. Hän lähetti\nkultasiipisen mehiläisen viemään elämänmettä hopeisella vakkasella\nAkan aarreaitasta.\n\nNopeasti lensi mehiläinen alas maahan ja toi vakkasen Sinipiialle. Eikä\nSinipiian tarvinnut muuta kuin hiukkasen kostuttaa elämänmedellä oravan\nruumista, kun jo sen suonet alkoivat tykkiä, sen haavat paranivat, ja\nse virkosi.\n\nSanomaton riemu syntyi nyt koko Metsolassa. Tapio silitteli ja hyväili\npientä oravaa ja nimitti hänet lempieläimekseen, Mielikki ripusti hänen\nkaulaansa kultaiset vitjat ja kaikki eläimet huudahtelivat ilosta ja\nihastuksesta. Mutta kaikista iloisin oli Sinipiika. Hän suuteli ja\nsyleili pientä oravaa ja tanssi kuin raju tuulispää hänen kanssaan\nympäri Metsolan avaroita saleja.\n\n\n\n\nKeisarin Moppe.\n\n\nEräänä syysaamuna oli Räkkölän kaupungissa paljon puuhaa ja touhua.\nPääkatua vielä puhdisteltiin, vaikka liput jo liehuivatkin rakennusten\nharjalla. Kadun eteläisessä päässä kaupungin laidassa oli komea\nkunniaportti, jossa loistivat kukkaset ja kirjavat nauhat. Sinne\nkokoontui kaupungin väki, pienet ja suuret. Pormestari ja vouti\nseisoivat siellä rinnatusten, kumpikin pitäen itseään toistaan\netevämpänä ja arvokkaampana. Pormestari oli paksu pieni mies, yllä\nkomea ruumiinmukainen virkapuku kullattuine kaulusnauhoineen ja\nnappineen. Päässä oli hänellä puuhkareunainen suippo virkalakki,\nhartioille oli heitetty irtonainen levätti, joka toistaiseksi verhosi\nmyöskin pullean vatsan ja loistavan virkapuvun. Vakavannäköinen oli\ntämä kaupungin päämies; sillä hän mietti puhetta, jolla hän tervehtisi\nkeisaria, jota odotettiin kaupunkiin saapuvaksi.\n\nKomeita ratsastajia, hevosia ja vaunuja näkyykin jo tieltä. Pormestari\nvarottaa väkeä olemaan hiljaa siihen asti, kunnes hän puheensa\npidettyään ehdottaa eläköönhuudon keisarille. Hän heittää vinon\nsilmäyksen voutiin ikäänkuin sanoakseen: \"Pysy sinä syrjemmällä.\"\n\nNo niin, ratsastajat ja vaunut lähenevät. Kolmen hevosen vetämissä\navonaisissa vaunuissa istuu keisari. Hänellä on yksinkertainen musta\npuku. Mutta hänen sivullaan on mies mitä koreimmissa virkatamineissa.\nSe on hovimarsalkka. Hän kuiskailee alinomaa jotakin hallitsijan\nkorvaan, hymyilee ja kumartelee minkä voi. Vaunuissa on kolmaskin\nolento, joka yksinään hallitsee niiden perimäistä istuinta. Se\non keisarin lempikoira, Moppe. Se on lihava, tanakka eläin.\nLyhytkuonoisesta päästä pistävät töppökorvat hyvin näkyvästi esiin, ja\nkuulevat ne pienimmänkin risauksen. Mutta eipä Moppe näytä nyt mistään\nvälittävän. Sulatettuaan sen sokerikakun, jonka keisari äsken hänen\nsuuhunsa korkeilla käsillään pisti, se istuu nyt arvokkaan tyynenä\netujalat hajallaan vaunujen peräistuimella. Se on tottunut komeihin\nvastaanottoihin, ei se niistä piittaa.\n\nNiin lähestytään kaupungin kunniaporttia. Moppekin heittää silmäyksen\nsinne päin. Se huomaa jotain ihmeellistä ja nousee neljälle jalalle.\nPormestari on heittänyt levättinsä takana olevan palvelijan\nkäsivarrelle ja seisoo nyt siinä kimaltelevassa puvussaan paksuna,\npyöreänä. Hän rykäsee hiljaa, tempasee hatun ja pistää sen kainaloonsa\nja alkaa puhua... Silloin tapahtuu jotain kauheaa. Moppe, jolla\non kultainen kaulaside, ja joka myöskin on paksu ja pyöreä, huomaa\npormestarissa, hänen puuhkahatussaan ja äänessään jotain sukulaisen\ntapaista, ja viroten äkkiä välinpitämättömyydestään, hyppää suoraan\nhäntä vastaan.\n\nPormestari hämmästyy, horjahtaa... Kansa rientää hänen avukseen, Moppea\nlyödään, potkitaan. Se ulvoo ja haukkuu sekä pakenee kauhuissaan\nmetsään.\n\nVaunuissa ja saattojoukossa syntyy suuri hämminki. Keisari astuu\nväkijoukkoon ja kysyy: \"Missä on minun koirani?\" Pormestari on\nmuserrettu. Hän ei saa sanaakaan suustaan. Vouti astuu esiin ja avaa\nkumartaen keisarille kaupungin portit. \"Minun koirani on heti tuotava\ntänne.\" Niin lausuen astuu keisari kaupungin kadulle. Pormestari käärii\nlevättinsä jälleen hartioilleen, painaa hatun päähänsä ja astuu\nyksinään toisten jälestä.\n\nOnnettomuudeksi keisari heti kysyi pormestarin taloa. Se oli syrjäkadun\nvarrella, jota ei oltu puhdistettu eikä liputettu, koska luultiin, että\nkeisari ajaa pääkatua kaupungin läpi. Ei auttanut. Pormestarin rouvan\nsuureksi hämmästykseksi astui keisari voudin ja hovimarsalkan\nsaattamana sisään, ennenkun edes jokapäiväinen verhovaate oli ehditty\nsalin sohvalta pois ottaa. Pormestari tuli onnetonna jälestä.\n\n\"Minun koiraani etsimään on lähdettävä koko kaupungin väen!\" käski\nkeisari.\n\n\"Suokaa anteeksi, Armollinen Majesteetti, mikä on hänen korkeutensa,\nMajesteetin koiran nimi?\" tiedusteli pormestari.\n\n\"Mitä te sillä tiedolla teette. Minun koirani ei kuitenkaan kuule\nmuiden kuin minun kutsuani. Muuten hän on kyllä Moppe. Jalosukuisin\nkaikista koirista, valitettavasti ainoa elossa oleva koko suvustaan.\"\n\n\"Kaupungin kirjapainossa on heti painatettava kuulutus\", sanoi\nhovimarsalkka hienosti kumarrellen, \"ja siinä on koko valtakunnalle\nilmotettava, että Hänen Majesteettinsa korkeasti jalosukuinen\nkoira...\"\n\n\"Kaupungissa ei ole kirjapainoa\" keskeytti pormestari.\n\n\"Kirjapaino pitää olla\" sanoi keisari jyrkästi.\n\n\"Hänen Majesteettiinsa jalosukuinen koira\", alkoi hovimarsalkka,\n\"lihava, tanakka, pystykorvainen, lyhytkuonoinen, kultainen side\nkaulassa, nimeltään Moppe...\"\n\n\"Herra marsalkka\", tiuskasi keisari, \"se on hovisalaisuus, jota ei\nsaa julistaa maailmalle. Ja eihän tässä kurjassa kaupungissa ole\nkirjapainoa... Te, pormestari, toimitatte niin, että minun koirani\nlöytyy ja tuotte sitten minulle pääkaupunkiin. Muuten minun pitää\nvalvoa, että tämä kaupunki saa pormestarin, joka osaa pitää parempaa\njärjestystä.\"\n\nNiin sanoen keisari jätti pormestarin talon, meni vaunuilleen, nousi\nniihin ja ajoi kaupungin läpi kuulematta pormestarin puhetta ja\neläköönhuutoja. Kaupungin väki oli hämmästyksissään. Ja sitten kaikki\npormestarin kehoituksesta lähtivät Moppea etsimään. --\n\nMoppe oli sillävälin juossut metsiä. Se oli aina tuntevinaan potkuja\nja kuulevinaan kirkumista. Maatessaan palatsin silkkisohvilla ja\nsyödessään sokerikakkuja keisarin kädestä, ei se olisi koskaan uskonut,\nettä se voi kuolematta näin juosta. Se näki pienen torpan metsässä ja\naikoi poiketa sinne, mutta siellä oli suuri Musti, joka hampaitaan\nirvistäen karkasi hänen kimppuunsa. Moppe kiiti eräälle kalliolle,\njonka alapuolella virtasi laaja joki. Musti hyökkäsi jälestä, ja Moppe\nputosi kalliolta alas jokeen. Säikähdys ja suuri loiskaus. Mutta Mopen\npaksu rasvakerros kannatti sitä veden päällä. Ja niin meni se virran\nmukana kauas toiselle rannalle.\n\nSiellä puisteli Moppe veden karvoistaan. Sillä tuntui olevan kova\nnälkä. Se huomasi kaukaa paimenen, jolla oli koira muassa ja koiralla\noli hampaissa kimpale mustaa leipää. Moppe lähestyi. Leipä tuntui siitä\nnyt makeammalta kuin keisarin sokerikakku. Ystävällinen paimenkoira\njätti kernaasti leivän Mopelle. Mutta paimen tuli, otti maksuksi Mopen\nkultaisen kaulanauhan ja ajoi harhailevan elukan taas metsään, josta\neräs kaupungin mies vihdoinkin löysi keisarin koiran.\n\nKaupungissa heräsi suuri riemu. Pormestarin kotona pidettiin suuret\npidot, johon kaikki kaupungin rouvat kutsuttiin. Ja että Mopella olisi\nhauska, kutsuttiin kesteihin myöskin kaikki kaupungin koirat.\n\nSeuraavana päivänä lähtee pormestari saattamaan Moppea pääkaupunkiin.\nMoppe pannaan laatikkoon ja laatikko nostetaan rattaille. Ajaessa\npormestari pistää sinne tuon tuostakin sokerikakkuja.\n\nPerille tultua ilmotetaan asia ensiksi hovimarsalkalle. Hovimarsalkka\nrientää hymyillen ja kumarrellen keisarin luo. Keisari astuu palatsin\nkomeimpaan saliin, johon pormestari kantaa Mopen. Mutta kun Moppe\nsiellä lasketaan maahan, kaatuu hän kuoliaana Majesteetin jalkain\njuureen.\n\nHovin viisain eläinlääkäri noudetaan mitä kiireimmin. Hän ei voi\nsanoa, kuoliko Moppe huonon ruu'an vaiko liiallisen rasituksen vuoksi.\n\n\"Sinä olet häntä tyhmästi syöttänyt\", sanoi keisari pormestarille, \"ja\nsiksi saat täältä mennä, saamatta vettäkään kielellesi.\"\n\nPormestari läksi varmana siitä, ett'ei hän koskaan ministeriksi pääse.\n\nSitten etsittiin valtakunnasta keisarille toista samanlaista Moppea,\nmutta ei löydetty mistään.\n\nKuolleen Mopen nahka täytettiin korkilla ja kuivilla tappuroilla. Ja\nsellaisena se pantiin istumaan keisarin kesälinnan marmoripöydälle. Se\nnäyttää samanlaiselta kuin siellä vaunun takaistuimellakin istuessaan.\n\nMutta se ei enää hyppää kenenkään paksumahaisen pormestarin virkalakkia\ntavottamaan.\n\n\n\n\nMatka Onnelaan.\n\n\nLukuvuosi oli kulunut onnellisesti loppuun. Tuhannet suunnitelmat\nristeilivät lasten aivoissa, kun he nousivat kuuntelemaan johtajan\njäähyväispuhetta. Jokainen tiesi, että nyt oli kysymyksessä paljon\npuhuttu \"Onnelan virkistysstipendi\", jonka eräs vanha lämminsydäminen\npuutarhuri oli koululle lahjottanut. Kaikki olivat yhtenä korvana.\nTavanmukaisten kevättervehdysten, neuvojen ja varoitusten jälkeen se\nvihdoinkin laukesi:\n\n\"Tänään on minulla ilo\", puhui johtaja, \"ensi kerran julistaa\nopettajakunnan päätös Onnelan kesävirkistyksestä. Jos te, rakkaat\noppilaat, hyväksyisitte tämän vaalin yhtä yksimielisesti kuin\nopettajakunta on sen tehnyt, niin voisimme olla tyytyväisiä. Vapaan\nkesävirkistyksen ovat tällä kertaa saaneet toverukset Heikki\nHelmikylä ja Kalle Kankainen.\"\n\n\"Ah!\" kuului äänekkäänä humauksena yli salin. Mutta johtaja jatkoi:\n\n\"Vaaliansa on opettajakunta perustellut sillä, että Heikin äidillä\non täysi työ hankkiessaan ruokaa viiteen pieneen suuhun, vaikka\nhän peseekin pyykkiä aamusta iltaan, ja että Kallen vanhemmat ovat\nkuolleet. Sitäpaitsi Heikki ei ole koskaan ollut niityllä eikä\njärvellä, ei suuressa, ihanassa metsässä, ja Kalle raukka ei ole\nastunut jalkaansa ulkopuolelle tämän kivisen kaupungin. Sen lisäksi on\nTohtori-Setä vakuuttanut, että maalle pääsy on molemmille aivan\nvälttämätöntä. -- Hyväksyttekö?\"\n\n\"Hyvä, hyvä!\" huusivat lapset, ja kaikkien katseet suuntautuivat noihin\nkahteen onnelliseen, jatka kuluneissa puvuissaan seisoivat luokkansa\nriveissä.\n\n\"Ja te\", jatkoi johtaja, \"jotka nyt olette saaneet vanhan miehen\nrakastettavan lahjan, näyttäkää, että olette hänen tarkotuksensa oikein\nymmärtäneet. Me taasen, jotka emme pääse mukaan, pidämme hauskaa omissa\noloissamme ja odotamme uutta kevättä, joka varmasti tuo saman onnen\njoillekin meistä.\"\n\nLapset pyrähtivät kuin lintuset ihanan kesän iloisiin leikkeihin.\nHeidän mentyään piirsi vahtimestarin yhdeksänvuotias Kerttu juhlasalin\nisolle taululle: Kesä on tullut.\n\nSeuraavana aamuna istuivat jo Heikki ja Kalle pitkässä, kauas\nsisämaahan kiitävässä junassa. Vasta iltapuolella, kun aurinko keikkui\njo koivujen latvoilla, ilmotti ystävällinen konduktööri, että nyt\ntullaan sinne, mistä Onnelaan mennään. Ketterästi koppasivat pojat\nnyyttinsä hyllyltä ja menivät vaunun sillalle. Tuokion kuluttua juna\npysähtyi, ja he astuivat pienelle sydänmaan asemalle.\n\n\"Mitenkä me nyt tästä osataan?\" hätäili Kalle.\n\n\"Älähän huoli\", virkkoi Heikki rohkeasti ja meni asemamiehen luo\nkysymään tietä.\n\n\"Jaa -- tuota -- sinne on vähän vaikea neuvoa. Sinne ei mennä tietä\nmyöten\", selitti mies korvallistaan kynsien.\n\n\"Mutta voittehan sanoa edes, minne päin on lähdettävä\", tiukkasi Heikki.\n\n\"Jos osaisitte linnuntietä tuota aurinkoa kohti, niin ehkä perille\ntulisitte.\"\n\n\"Ainako vain suoraan?\"\n\n\"Ihan kuin pyssystä.\"\n\n\"No sopiihan tuota koettaa -- kiitoksia vain!\" Pojat lähtivät\nosotettuun suuntaan.\n\n\"Kun ne pojat eivät vain kiertäisi jäniksen rinkiä\", hymähteli\nasemamies itsekseen.\n\nMutta vihellellen astuivat pojat auringon suuntaan. Punertavan unisena\npaistoi se heidän silmiinsä, niin että kuusten naavaiset oksat olivat\nharmaata hopeata ja petäjien kaarnaiset kyljet kirkasta kultaa.\n\n\"Kun emme vain eksyisi\", sanoi Kalle.\n\n\"Onhan meillä aurinko\", lohdutteli Heikki.\n\n\"Mutta se laskee.\"\n\n\"Aamulla nousee se uudestaan. Mutta miltähän tuntuisi, jos huutaisimme?\n-- Ho-hooi!\"\n\nKiven takaa ponnahti poika, samanikäinen kuin hekin, vaikka\ntuiki toisellaisissa tamineissa. Hetkisen katselivat pojat\nhämmästyneinä toisiaan.\n\n\"Iltaa! Etkö neuvoisi meille tietä Onnelaan?\" sanoi Heikki rohkaisten\nitsensä.\n\n\"Te olette luullakseni kaupunkilaisia.\"\n\n\"Niin olemme. Nimeni on Heikki, ja tämä on ystäväni Kalle.\"\n\n\"Hm -- vai niin -- olen ollut hiukan huonoissa väleissä kaupunkilaisten\nkanssa. Ne ovat maalla niin tyhmän ylpeitä, -- mutta ehkä te olette\ntoista maata... Minä lähden oppaaksenne! Olen Nyyrikki -- kättä\npäälle!\"\n\n\"Onko sinne vielä pitkältäkin?\" uteli Kalle.\n\n\"Nyt se vasta matka alkaakin. -- Mutta mitä mä näen: tehän olette vielä\nkaupunkilaishepenissä! Ei -- virsussa täällä vipsutellaan, rolitimissa\nrapsutellaan. Odottakaapas hiukan!\" sanoi Nyyrikki ja pyyhälsi tummaan\nkuusikkoon.\n\n\"Sepä lystikäs poika!\" kehasi Heikki.\n\n\"Kun ei vain kujeilisi kanssamme\", epäili Kalle.\n\nMutta Nyyrikki oli siinä silmänräpäyksessä jälleen heidän luonaan.\n\n\"Kas niin. Nyt sukkelasti herraus metsään. Ensin selin aurinkoon --\nsitten tämä mekko ylle, kun minä sanon hep --! sitten pyöräys ympäri --\nja tämä lakki päähän, kun sanon toisen kerran: hep! -- taasen pyöräys\n-- ja virsut jalkaan -- kas näin! --, kun sanon kolmannen kerran: hep!\"\n\n\"Mitä merkitsee tuo hep?\" kysyi Kalle pelokkaana.\n\n\"Älä sinä huoli siitä, tee kuten käsken\", sanoi Nyyrikki ja luki\nharvakseen: \"hep! -- hep! -- hep!\"\n\n\"Ah!\" huudahtivat pojat kuin yhdestä suusta.\n\n\"So so, ei mitään ilveilyjä! Nyt eteenpäin!\" komensi Nyyrikki,\n\nIlta alkoi jo hämärtyä, kun he saapuivat suurelle pihalle, jota vankat\nrakennukset ympäröivät.\n\n\"Nyt olemme Karhulassa\", ilmotti Nyyrikki.\n\nTalon vanha naispalvelija Löntys kehotti heitä astumaan pirttiin. Pojat\nseurasivat kehotusta, mutta eivät tavanneet sen enemmän Ukko kuin Akka\nKarhuakaan kotona. Yksin vanha miespalvelija Köntys loikoili kauheissa\nhammastuskissa uunilla. Hän sai sentään kerrotuksi, että talon ainoa\npoika, Tummaturkki, oli hävinnyt jäljettömiin ja että Ukko ja Akka\nolivat siitä saakka kuin mielipuolet erämaita kiertäneet.\n\n\"Ettekö osaa edes arvella, mihin Tummaturkki on joutunut?\" kysyi\nNyyrikki osaaottavasti.\n\n\"Kyllä paljonkin -- olemmehan jo monen sukupolven ajan olleet\nilmivihassa onnelaisten kanssa\", sanoi Köntys alakuloisesti.\n\nHeikki oli vähällä sanoa jotain varomatonta, mutta Nyyrikki tuuppasi\nhäntä ajoissa kylkeen ja virkkoi:\n\n\"Kelpo naapureita.\"\n\n\"Niin ovat. Peltomme ja asuma-alani he ovat anastaneet ja nyt\nvainoavat meitä viimeiseen vereen saakka!\"\n\nVanhuksen silmät salamoivat ja hänen äänessään värisi vanha\nperintöviha.\n\nMutta vähitellen solui puhe toisille tolille ja illallista syötäessä\noli mieliala jo melkein iloinen.\n\n\"Syökää pojat!\" kehotteli Köntys ja katseli vesi kielellä, miten\nvieraat pistelivät hänen mieliherkkujaan: muurahaisenmunapiirakkaa ja\nhäränhäntälientä.\n\nSyötyänsä menivät toverukset aitan luhtiin nukkumaan. Mutta jo aamulla\naikaiseen heräsivät he kummalliseen kuhinaan ja kukerrukseen, joka\ntuntui täyttävän koko äärettömän salon. Reippaasti laskeutuivat he alas\npihalle. Aurinko kiipeili vielä metsän rannalla, kun he jo jättivät\nnukkuvan talon ja lähtivät eteenpäin, \"Nyt ne hunajakahvit jäivät\",\nsanoi Nyyrikki. Mutta toiset eivät kiinnittäneet siihen ollenkaan\nhuomiotaan, sillä nuoren Tummaturkin onneton kohtalo alkoi kiertää\nheidän aivoissaan. Köntyksen puhetta onnelaisista he eivät ottaneet\nuskoakseen. Siinä täytyi olla joku erehdys.\n\nKäveltyään jonkun matkaa he tapasivat pahanpäiväisen talorähjän.\nHe aikoivat poiketa siihen sisälle saadaksensa jotakin juotavaa,\nmutta huomattuaan, että talon likaiset kakarat olivat ikkunassa\nirvistelemässä, he kääntyivät takaisin.\n\n\"Kylläpä oli ilkeitä lapsia!\" ihmetteli Kalle.\n\n\"Sellaisia ne ovat Sutelan penskat aina olleet\", sanoi Nyyrikki\nnaurahtaen.\n\nVähitellen alkoivat maat tulla alavammiksi, maisemat surullisemiksi.\nNyyrikki ilmotti, että ne olivat jo Kurkelan ulkoniittyjä. Pian\nseisoivat he laajan lakeuden laidassa, jommoista kaupungin pojat eivät\nkoskaan ennen olleet nähneet.\n\n\"Nyt virsut kainaloon ja housut makkaraksi\", komensi Nyyrikki, \"tässä\nalkaa toinen tanssi!\"\n\nPojat tekivät kuten neuvottiin. Ja hetken päästä oli juoksu-hyppy\ntäydessä käynnissä.\n\n\"Hei, tämäpä on hauskaa!\" huusi Heikki ihastuneena.\n\nMutta Kallen lyhyet sääret eivät kestäneetkään moista kurssia. Hän\npäästi yht'äkkiä kimakan huudon, ja kun toverit kääntyivät katsomaan,\nnäkivät he hänen pulikoivan suonsilmässä. Märkänä ja mutaisena aina\nkorviin saakka kiskoivat he hänet kuiville. Ja pienen siistimisen\njälkeen oli Kalle mies niinkuin toisetkin, joskin hieman varovaisempi.\n\nAikansa juostuaan pojat tulivat jonkunlaisen saaren rantaan. Siellä\noli koko Kurkelan herrasväki tulijoita vastassa, sillä kesänaikana ei\nkukaan kulkenut Kurkelan kautta. Siinä oli kunnianarvoisa herra Kurki\npitkine letkupiippuineen, oli puolitusinaa rillinokkaisia Kurki-tätejä,\nkevytkenkäinen ja veikistelevä Kurki-neiti Heippana, sekä monta muuta\nperheen mies- ja naispuolista sukulaista.\n\nRouva Kurki seisoi verannalla huitoen nenäliinallaan. Kun seurueet\nolivat tutustuneet, sanoi herra Kurki:\n\n\"Mammalla taitaa olla aamiainen pöydässä -- tehkää hyvin!\"\n\nHerrat tarjosivat käsivartensa naisille, ja kohta istuivat ystävämme\nKurkelan herraskaisessa pöydässä yhdessä talon väen kanssa. Oli\nsiinä ruokaa senkin seitsemätä lajia, niin arkipäivä kuin olikin:\nkämmenjuuripyreetä, onkimatomakkaroita, sammakonkaviaaria ja muita\nherkkuja, joiden nimistä pojilla ei ollut aavistustakaan. Ja rouva\nKurki pyyteli vielä talon puolesta anteeksi, että räätit olivat\nylivuotisia!\n\n\"Ei mitään valittamista\", tuumi Heikki ottaessaan kolmatta\nlautasellista mitä hienointa karpalokiisseliä.\n\nSyötyään he tarinoivat vielä hetkisen herrasväen kanssa, kunnes\nNyyrikki iski Heikille silmää ja he nousivat kiittämään ja\nhyvästelemään.\n\n\"Muistakaa vain poiketa syksyllä tänne!\" huusi rouva Kurki vielä heidän\njälkeensä.\n\n\"Kyllä tullaan!\" kirkasivat pojat täysin keuhkoin ja heiluttivat\nlakkejaan.\n\nHyppyjuoksu onnistui mainiosti. Kallekin käytteli koipiaan entistä\nehommin, joten Heikin varotus -- pidä vaari! -- oli tuiki tarpeeton.\nKuivalle maalle päästyään istuivat he hiukan hengittämään.\n\n\"Oli se mukava talo\", sanoi Kalle ihmetellen.\n\n\"Paras talo koko matkan varrella\", vahvisti Nyyrikki.\n\n\"Taitavat olla hienoa väkeä?\" arveli Heikki.\n\n\"Ovat -- asuvat talvetkin ulkomailla. Ja sieltähän se taitaa koko suku\nolla peräisinkin. -- Mutta ei matka istuen etene!\"\n\nHe päättivät mennä Kiiskilään yöksi. Olisihan siinä sitä ennen ollut\nHirvelän kartano, mutta kun siinä asui sukuylpeitä kreivillisiä, ei\nheitä haluttanut sinne poiketa.\n\nPäivä pyrki jo iltaan, kun he vihdoinkin huomasivat Kiiskilän ikkunat\nkimaltelevan koivujen välistä. Moista hiljaisuutta ja rauhaa eivät\nison kaupungin lapset koskaan olleet nähneet. Ihastuksesta sanattomina\nlaskeutuivat he ruskealle rannalle, jonka yli riippakoivut kuvaansa\nkurkistelivat.\n\n\"Voi teitä kaupunkilaisraukkoja\", sanoi Nyyrikki katsellessaan heidän\nliikutustaan.\n\nMutta pian kallistui heistä yksi toisensa jälkeen lämpöiselle hiekalle\nja nukahti ennenkun toisetkaan ehtivät sitä huomata.\n\nMutta Kiiskilän nuoret eivät mennetkään maata. Kesäyön hienossa hämyssä\nuivat he rantaan ja lauloivat poikasille:\n\n    Uinukaa, uinukaa, aallot soivat rauhaa,\n    kun ne rantaa ruskeaa\n    suutelee ja pauhaa.\n\n    Uinukaa, uinukaa elon kukkais-unta:\n    silmät aukee, katoaa\n    sadun valtakunta...\n\nKun he aamulla heräsivät, oli heidän silmänsä kyynelissä. Kaihomielin\nja vähän päästä taaksensa katsellen he jättivät Kiiskilän ruskeat\nrannat. Sieti astua ravakkaan, jos mieli sinä päivänä ehtiä perille.\nSentähden Nyyrikki heittäytyi sanattomaksi ja käveli niin tuimasti,\nettä toiset vaivoin perässä kestivät. Siten joutui matka entistä\nnopeammin.\n\nPuolenpäivän tienoissa he tulivat isolle niitylle, missä tuhannet\nkirkkahat sinikellot keinuivat hiljaisessa tuulessa. Kalle sattui\nkoskettamaan erästä niistä, ja se helähti kuin hopeatiuku. Tuhannet\nmuut kuulivat sen, ja siinä silmänräpäyksessä alkoi hiljainen soitto\nja hyminä. Heikki ja Kalle seisoivat hämmästyneinä, mutta Nyyrikki\nnaurahti ja sanoi:\n\n\"Niin se on. Kun minun tamineissani tallustatte, avautuvat silmänne ja\nkorvanne.\"\n\n\"Mutta tämä ihana soitto?!\" sanoi Heikki katsoen kysyvänä Nyyrikkiin.\n\n\"Tämä on ikivanha kevätlaulu, vanhan mestarin säveltämä, jota soitetaan\naina uusilla kelloilla. Sentähden se on niin ihana. -- Mutta nyt\nhyvästi, ystävät! Tuolla on Onnela. Osaatte sinne ja ilman minuakin, --\nniityn ja pellon poikki vain menette. Tamineenne saatte pitää. Hauskaa\nkesää!\"\n\nKuin unessa painui Nyyrikki takaisin metsään, mutta pojat astuivat\nniityn poikki sinikellojen soittaessa...\n\nVästäräkki tuli heitä vastaan.\n\n\"Tilitt tilitt...\" hoki se ahkeraan.\n\nPojat ymmärsivät olevansa perillä.\n\nPelto oli juuri kynnetty, niin että mustanpuhuva multa vielä höyrysi.\n\n\"Onkohan tämä Onnelan pelto?\" kysäsi Kalle.\n\n\"Tilitt tilitt\", sanoi västäräkki juostessaan vakoa pitkin. \"Ettekö\ntunne mullan tuoksua? Eikö kevät ole mielestänne kylliksi ihana?\nTilitt!\"\n\nHe astuivat rohkeasti puutarhaan, missä kirsikka- ja omenapuut\nparhaillaan kukkivat ja tuhannentuhatta mehiläistä hyrisi\nahkeruuden ääretöntä hymniä. Punaisesta tuvasta puitten takaa kuului\nkirkas lapsen ääni:\n\n\"Isä! Eikö vieraitamme vieläkään näy? Kahvini jähtyy uudelleen.\"\n\n\"Ei näy, lapseni\", vastasi syvä miehen ääni pensastosta. \"Ehkä lienevät\npoikarievut metsään tahi rannalle uinahtaneet.\"\n\n\n\n\nMatin kuusen etsintä.\n\n\nOli käsissä se vuoden päivä, jona Joulupukkia odotetaan, ja Ahopellon\ntalossa oli kaikilla kiire. Metsärannassa lämpeni sauna, josta savu\npaksuna patsaana hitaasti nousi talviseen ilmaan. Halkovajassa\npienenteli renki-Pekka puita pyhien varaksi, ja hänen kirveeniskuihinsa\nkaiku metsästä aina somasti vastaili. Keittiön puolella oli äidillä ja\npiika Marialla monenmoista puuhaa ja hommaa, ja isossa salissa niin,\nsiellä tapahtui päivän tärkein ja salaperäisin toimitus: isä ja isot\npojat laittelivat kuntoon joulukuusta.\n\nPikku lapset, Matti ja Liisa, oli sijoitettu pihakamariin leikkimään,\njotta eivät olisi muiden tiellä. Matti oli isänä, Liisa äitinä, ja\nnuket olivat pikku lapsia. Joulu oli tulossa heilläkin. Nuket olivat\nsiististi kammatut ja vaatetetut ja istuivat nyt sievästi lattialla\npuoli-ympyrässä. Mutta heiltä puuttui se, jota paitsi ei joulu oikein\ntahtonut joululta tuntua: ei ollut kuusta. Tuolilla olivat lapset\nkoettaneet sitä korvata mutta oikeata juhlatunnelmaa ei siitä tahtonut\nsyntyä.\n\n\"Ei tämä olo kuusi\", sanoi Liisa nyreänä, \"eihän siinä ole oksiakaan.\"\n\nMatti katsahti tuolia: Selkänojasta oli pari pienaa katkennut, ja\nrottingista punotussa istuinnojassa oli iso reikä. Se ei todellakaan\nollut joulukuusen näköinen.\n\n\"Kuulepas\", sanoi hän, \"minä lähden metsään hakemaan meille oikeata\njoulukuusta. Katso sinä sillä aikaa nukkeja!\"\n\nSanottu ja tehty. Matti pani linkkuveitsen taskuunsa, haki sitten\nlakkinsa ja nahkalapasensa ja lähti matkaan. Pihan poikki päästyään hän\nseurasi tietä saunan ohi ja poikkesi sitten metsään.\n\nHei kuinka siellä oli lunta! Matti vajosi melkein polviin saakka; olisi\ntarvinnut ottaa sukset mukaan, mutta nyt se oli myöhäistä. Pahinta oli,\nettei sopivaa kuusta näkynyt likipaikkeilla. Mäntyjä ja katajia kyllä\noli, mutta niistä ei Matilla suurta iloa ollut. \"Mistähän Pukki kuusia\nhakee?\" tuumi hän. \"Täältähän isä sanoo sen niitä tuovan Isonmäen\nmetsästä. Minun täytyy mennä kauemmaksi!\"\n\nJa hän tallusteli eteenpäin. Puut alkoivat tulla yhä korkeammiksi ja\nsolakammiksi, mitä syvemmälle hän metsään joutui, ja lumipeite niiden\noksilla kävi yhä paksummaksi. Lopulta hän tuskin tunsikaan mikä puu oli\nmänty, mikä kuusi; täytyi lyödä lunta pois ja katsella oksia. \"Kyllä\nJoulupukin virka on raskasta\", ajatteli hän nostellen jalkojaan syvässä\nlumessa, \"jos sen pitää joka taloon illaksi kuusi hankkia.\"\n\nMatti oli nyt joutunut korkealle mäen nyppylälle. Hiljaisena lepäsi\nsuuri, luminen metsä hänen ympärillänsä. Idästä nousi kuu jo pyöreänä\npallona, mutta lounaisella taivaanrannalla vielä punersi iltarusko.\nMatti näki epäselvästi siellä lakeuden ja joitakin rakennuksia. Siellä\noli varmaankin koti.\n\n\"Olenpa minä jo joutunut pitkälle\", mietti Matti. \"Kyllä nyt täytyy\nkääntyä takaisin. On jo kohta sauna-aikakin. Kun menen suoraan\niltaruskoa kohti, tulen kotiin.\"\n\nJa hän alkoi laskeutua alas mäeltä. Mutta heti laaksoon tultuansa hän\nhuomasi, ettei iltaruskosta näkynyt jälkeäkään. Puut sen kokonaan\npeittivät hänen silmiltään. Mutta Mattipa ei ollutkaan hätäpoikia,\njotka heti pelästyvät. Hän koetti pitää suoraa suuntaa lounaiseen,\njossa oli nähnyt iltaruskon ja lähti rohkeasti eteenpäin. Hetken\nkuluttua jänis tulla tupsahti pensaikosta.\n\n\"Hyvää iltaa ja hauskaa joulua\", sanoi jänis. \"Minne sinä olet menossa?\"\n\nMattia hiukan kummastutti, kun jäniskin osasi puhua. Mutta sitä hän ei\nilmaissut, vaan sanoi:\n\n\"Lähdin hakemaan Liisalle ja nukeille joulukuusta. Täältä metsästähän\nPukkikin niitä tuo. Mutta en minä ole löytänyt.\"\n\n\"Vai niin\", sanoi jänis. \"Jos tahdot, vien minä sinut Joulupukin luo.\nEhkäpä hän auttaa sinua.\"\n\n\"Onko sinne pitkä matka?\"\n\n\"Hiukkasen tuon korkean kuusen toiselle puolelle.\" Jänis viittasi\netukäpälällään metsään. \"Astu minun jälkiäni; pian minä sinut sinne\nsaatan.\"\n\nJänis lähti hiljaa edellä kuukkimaan, ja Matti seurasi perässä. Hetken\nkuluttua he olivat perillä. Matti näki suuren luolan aukon vuoren\nkupeessa. Sen edessä Joulupukki istui kaatuneen puunrungon päällä.\n\n\"Kah! Mikä palleroinen siellä kömpii?\" sanoi Pukki ystävällisesti, kun\nnäki jänön ja Matin tulevan kuusen takaa.\n\n\"Minähän se olen, Matti Ahopellon talosta\", sanoi Matti rohkeasti ja\nmeni paiskaamaan ukolle kättä. \"Kyllähän Pukki minut tuntee.\"\n\n\"Tunnenhan minä\", nauroi Pukki, \"vaikka en ensin huomannut. Mutta mitä\nse Matti näin jouluiltana metsässä tekee?\"\n\n\"Oikeastaan kuljen minä samoilla asioilla kuin sinäkin; -- ethän\npahastune? Minä lähdin hakemaan nukeille joulukuusta, mutta en ole\nlöytänyt.\"\n\n\"Vai niin\", sanoi Pukki, \"onhan siinä kuusi aivan nenäsi alla.\"\n\nMatti katsahti: Oli todellakin siinä pieni sievä kuusentaimi puoleksi\nlumeen hautautuneena.\n\n\"Onko sinulla puukkoa?\" Pukki kysyi.\n\nMatti kaivoi esille linkkuveitsensä.\n\n\"Annapa, kun minä autan.\" Pukki otti oman suuren puukkonsa. \"Siinä on\nsinulla kaunis kuusi nukeille vietäväksi, Mutta istupa nyt hetken\najaksi katselemaan, miten metsässä joulua vietetään.\"\n\n\"Kiitoksia\", Matti sanoi. \"Saatanhan minä hiukan levähtää\", mietti hän\nitseksensä. \"Jalatkin ovat väsyneet, enkä minä kuitenkaan ehtisi kotiin\nsauna-ajaksi.\"\n\nMatti istahti Joulupukin viereen ja alkoi katsella ympärillensä.\nKummaksensa hän huomasi nyt, etteivät he suinkaan olleet kahden kesken.\nKaikki metsän asukkaat näyttivät tänne kokoontuneen joulua viettämään.\nÄsken kaatuneen haavan ympärillä hyppeli joukko jäniksiä tuoretta\nkuorta jyrsien. Sinne se Matin äskeinen saattajakin oli hävinnyt\nja vilkutteli hänelle veitikkamaisesti toista silmäänsä suu täynnä\nhaavan kuorta. Hongan kolosta oli orava kaivanut esiin uuden vielä\nkoskemattoman käpyvaraston ja herkutteli sillä. \"Hyvinä ovat säilyneet\"\n-- nuoli tyytyväisenä huuliansa. Metsähiiri oli kömpinyt ylös\nlumen-alaisesta kolostaan ja oli paraillaan muutamien heinänkorsien\nkimpussa. Metsot, teiret, pyyt ja metsäkanat olivat jaloillaan\nkaaputtaneet lumen mustikanvarsien päältä ja olivat hekin syömisen\ntouhussa. Vähän matkan päässä heistä kettu lojuili rauhallisena\nkuusen suojassa.\n\n\"Eikö repolaisella olekaan nälkä?\" kysyi Matti Joulupukilta.\n\n\"Ketulla on nykyänsä paaston aika\", vastasi tämä. \"Kettu ei syö muita\nkuin toisia eläimiä, mutta tänä yönä on maassa rauha, eikä kukaan saa\ntehdä toiselle pahaa.\"\n\nSillä välin oli jo kuu ehtinyt korkealle yli metsän latvojen ja\nvaloi hopeanheleätä hohdettaan hangelle, joka kimalteli kaikkialla,\npaitsi missä puiden, tummat varjot levisivät. Taivaalla vilkkuilivat\nystävällisesti lukemattomat tähdet. Matti tunsi niistä Otavan, Kalevan\nmiekan ja Betlehemintähden. Tyyninä ja hiljaisina seisoivat puut.\nAinoastaan toisinaan yötuuli kosketti keveästi niiden oksia, ja silloin\nkimalteli niissä lumi.\n\n\"Nyt\", sanoi Joulupukki hetkisen kuluttua, \"nyt sinä saat kuulla\njotakin ihmeellistä. Tänä yönä kaikissa kaupungeissa, kylissä ja\ntaloissa kiitetään Jumalaa siitä, että hän on lähettänyt maailmaan\npoikansa. Tähän ylistyslauluun ottaa osaa metsäkin. Sinä saat kuulla\nmetsän joululaulun.\"\n\nKaukaisilta mailta saapui silloin tuulenpuuska lentäen yli aavojen\nmerten ja synkkien salojen. Ylpeät, mahtavat hongat ja solakat kuuset\ntaivuttivat nöyrästi vartensa ja alkoivat humista. Heihin yhtyivät\nkoivut, haavat, pihlajat ja kaikki muut metsän puut, ja niin syntyi\nsävel, syvä ja voimakas kuin vesien pauhu. Ja Matti ymmärsi, että ne\nlauloivat Betlehemin lapsen kunniaksi. Ja jänöt ja oravat kumartuivat\nja kaikki pyyt ja metsäkanat verhosivat siivillään päänsä ja pieni\nmetsähiiri lakkasi nakertamasta, ja he kiittivät häntä, jonka syntymän\nmuistoa tänä päivänä vietettiin.\n\nTuuliainon oli ohi. Kuuset olivat lakanneet humisemasta, Matti tunsi,\nettä joku hieroi hänen polviansa ja -- kas ihmettä! Siinähän oli Musti,\nhänen hyvä ystävänsä ja leikkitoverinsa.\n\n\"Musti on tullut hakemaan sinua kotiin\", sanoi Joulupukki. \"Tässä on\nkuusesi.\"\n\nMatti sanoi jäähyväiset Joulupukille, nyökkäsi jäniksille, ja niin he\nalkoivat taivaltaa kotia kohti. Jonkun aikaa astuttuaan näkivät he jo\ntulien vilkkuvan puiden välistä, ja juoksujalassa riensi Matti sitten\nloppumatkan kotiin, jossa hänen palaamisestaan nousi suuri ilo.\n\n\n\n\nLaurin hiihtomatka.\n\n\nKylläpä nämä minun sukseni sentään ovat tuhoiset, kun ajattelee toisten\npoikien suksia. Ollapa semmoiset sukset kuin Mäkelän Matilla! Ne ovat\nniin sievät ja kulkevat melkein itsestään; hiukan vain potkasee, niin\njo menevät kuin tuulen puuska... Ja minulla on tuommoiset rämät!\n\nLauri oli kovasti tyytymätön hiihtoneuvoihinsa. Koko tien koulusta\nkotiin hiihtäessään hän ajatteli niitä. Hän päätti pyytää niin kauvan,\nettä äidin viimein täytyy ostaa uudet. Laurin äiti oli köyhä, siksi\nhänen oli aina täytynyt pojan kärttämisiin vastata, ettei hänellä ole\nvaraa, ei ainakaan tänä vuonna. Mutta kuu toiset pojat ehtimiseen\nlaskivat pilaa Laurin kömpelöistä kotitekoisista ja mennä huristivat\nmäestä laskiessa puolta kauemmaksi kuin hän, niin ei ollut ihme, jos\nse kävi Laurin luonnolle.\n\nLauri pystytti suksensa seinustalle ja oli juuri astumassa sisään, kun\nhuomasi eteisen loukossa ihan uudet sukset. Hänen pieni yhdeksän vuoden\nvanha sydämensä alkoi tykyttää kovasti.\n\n-- Mitkä ihanat sukset! ihan ne kiiltävät kuin Matinkin, jos ei vaan\npikkuista paremmin... Äiti on siis jo ostanut, hän ajatteli. Ja\nkäänneltyään ja siliteltyään niitä joka puolelta, hän pani ne\nlattialle, sekä työnsi jalkansa hihnoihin... Mutta mitä nyt! Suksethan\nlähtivät itsestään aika kyytiä portaita alas, ja ovi jonka Lauri oli\näsken sulkenut, lensi auki...\n\nLauri ei ehtinyt ajatella mitään, ennenkun hän kiiti jo veräjästä.\nSilloin hän muisti äidin; ajatteli, että mahtoikohan äiti nähdä\nakkunasta. Hän koetti katsoa taaksensa -- mutta mitä ihmettä! Siellähän\noli pikkuinen soma tonttu-ukko hänen takanaan suksen kannuksella.\nLauri hieroi silmiään. Hän ei enää ollut moneen aikaan uskonut moista\nkansaa löytyvänkään. Ja nyt yksi kyykki kumminkin hänen takanaan. Lauri\nkatsoi uudestaan, ja siinä se oli vielä samalla tapaa kuin äskenkin.\nNyt se nyökkäsi päätään hänelle ja hymyili niin herttaisesti. Laurin\nmielestä; ei kukaan osannut hymyillä niin sievästi kuin Armi-sisko,\nmutta tuo pikku veitikka taisi viedä voiton hänestäkin. Mutta Laurin\ntäytyi katsoa eteensä. Hei vain sitä menoa! Aidanseipäät, puut ja kivet\nkiitivät vastaan; silmissä vilkkui vain mustia ja valkeita viiruja.\nKunpa nyt Mäkelän Mattikin ja muut pojat näkisivät! Samassa sukset\nveivät aivan Mäkelän portin sivutse, ja Matti katseli pihalta silmät\ntapillaan. Lauri nosti lakkia tervehdykseksi, mutta täytyi hänen nostaa\nhiukan nenääkin.\n\n-- Mihin me oikeastaan matkustamme, hyvä tonttu-ukko? kysäsi Lauri.\nMutta pikku mies vain nyökähytti päätään salaperäisesti. Ja kun Lauri\nkatsoi ympärilleen, olivat seudut vallan tuntemattomia.\n\nKuinka kummallista täällä onkaan! Metsä on suurta ja tiheää, varmaankin\noikeata aarniometsää. Ja tuo vuori! Onko todella Suomessa noin hirveän\nkorkeita vuoria?\n\nPikku äijä hymyili Laurin ihmettelylle. Yks kaks aukeni eteen jyrkkä\nalamäki, niin korkea, että päätä huimasi. Sukset liukuivat siitä\nsemmoista kyytiä, että ilma korvissa vihelsi.\n\nSeis! huudahti tonttu ja sukset pysähtyivät. Lauri astui suksilta,\njotka samassa silmänräpäyksessä muuttuivat pienen pieneksi linnaksi.\nLauri ei ollut koskaan unissaankaan nähnyt niin kaunista. Kaikki värit\nvivahtelivat sen pienissä torneissa, väliin ne hehkuivat punaisina,\nväliin vihreinä ja sinisinä.\n\n-- Tämän minä veisin Anni-siskolle, jos tuo tonttu ymmärtäisi antaa,\najatteli Lauri.\n\nAivan kuin veitikka olisi kuullut, ajatuksen, kysyi se, kumman Lauri\ntahtoisi ennen ottaa: itselleen ne oivalliset sukset, vaiko pikku\nsiskolleen linnan. Lauri ensin hyppäsi iloissaan, mutta samassa hän\nkävi vakavaksi. Kyllä hän olisi tarvinnut ne molemmat. Hän näki jo,\nkuinka Annin silmät loistaisivat, kun hän, Lauri, antaisi tuon kumman\nlelun. Mutta sukset! Semmoisia suksia ei taida olla monella. Ja Mäkelän\nMatin ja muitten poikien sydäntä saisi kyllä vähäsen karvastella.\n\n-- Kiitos, hyvä tonttu-ukko. Kyllä minä mieluimmin ottaisin sukset,\nsopersi hän.\n\nTonttu ei vastannut mitään, katsoi vain niin vakavana Lauria, ja käski\npojan astua linnaan sisälle.\n\n-- En minä mahdu noin pienestä ovesta, sanoi Lauri. Mutta tonttu\nkehotti häntä koettamaan ja pujahti itse edellä.\n\nVoinhan näyttää hänelle, ettei mies voi kulkea mistään hiiren reijästä.\nMokomakin papu itse! Lauria suututti, kun tonttu ei hänen äskeiseen\nvalintaansa kiinnittänyt suurempaa huomiota, ja harmissaan hän puskasi\npäällään pieneen oviaukkoon, josta tonttu-ukko oli kadonnut... Taas\nihme! Hänhän mahtui siitä vallan mainiosti, ja hän ja tonttu olivat\ntulleet aivan yhdenkokoisiksi. Lauri ei tiennyt mitä ajatella.\n\n-- Minua säälittää sanoa, että äsken menetit molemmat lahjat siksi,\nettä ajattelit enemmän omaa iloasi kuin toisen, puheli tonttu\nsurullisella äänellä heidän kulkiessaan hämärää käytävää. Mutta nyt\nsaat tehdä uuden valinnan, jatkoi tonttu puhettaan, joko jäät tänne\nmeidän pikkumiesten kisakumppaliksi, jolloin saat sukset, tai riennät\nkotiin ilman suksia. Kumman valitset?\n\nSamassa ovi aukeni heidän edessään, ja siellä valoisassa salissa\nkarkeloi punalakkisia pikkumiehiä. Yksi soitti viulua, jotta harmaa\nparta keikkui, ja toiset viittasivat sormillaan häntäkin yhteen\nleikkiin. Mutta Lauria alkoi peloittaa, entäs jos ei täältä\npääsisikään enää kotiin.\n\n-- Vie minut kotiin, hyvä tonttu! rukoili Lauri.\n\n-- Välitätkö sinäkin kodistasi? Parempi on, että pysyt täällä.\nSilloin sinun köyhä äitisi saa olla rauhassa kärttämisiltäsi, sanoi\ntonttu tyynesti. Ja Lauri ymmärsi hyvin, että se sillä tarkotti hänen\nsuksijuttuaan.\n\n-- Minä en koskaan tee enää niin, lupasi hän.\n\n-- Hyvä on, vastasi ukko. Ja kohta linna pikkuväkineen katosi, ja hän\nja tonttu-ukko seisoivat hiljaa lainehtivan järven rannalla. Laurista\ntuntui, että oltiin oikeassa satumaassa, jossa joka henkäys oli ihanaa\nsatua. Metsä ja kivetkin tuntuivat eläviltä. Ja kauniita lumivalkeita\nkukkia huojui rantamilla. Niiden hohtavan puhtaat terät lumosivat\nLaurin, ettei hän enää muuta nähnytkään.\n\n-- Hyvien lasten sydämessä kasvaa tuo kukka, selitti tonttu. Ja sitten\nse antoi yhden niistä Laurille kehoittaen häntä hoitamaan sitä hyvin.\n\n-- Kiitoksia paljon, ennätti Lauri sanoa, mutta samassa hän huomasi\nolevansa omassa sängyssään. Hän haki kukkaa, mutta sitäpä ei\nlöytynytkään. Mutta Lauri ei ollutkaan tyhmä; hän hoksasi paikalla,\nettä kukka kasvoi hänen sydämessään. Sinne tonttu oli tahtonut sen\njuurruttaa.\n\nSiitä alkaen Lauri koetti olla kiltti äidille ja entistä ahkerampi\nkoulussa. Ja tontulle antamansa lupauksen hän piti, ei koskaan kuultu\nhänen valittavan suksiensa huonoutta.\n\n\n\n\nKesäyö metsäniityllä.\n\n\nKorkealla metsäisellä niemellä pitkän kapean lahden kupeella oli\nHilkan ja Annikin koti. Se oli pieni punaiseksi maalattu talo, joka\nvalkeine nurkkineen ja akkunalautoineen tuuheiden koivujen keskeltä\nkuvastui lahden kuulakkaan kalvoon.\n\nOli heinäkuu ja heinänteko parhaillaan. Kodin ympäriltä ja pellon\npientareilta oli heinä jo korjattu. Siinä työssä olivat Hilkka ja\nAnnikki mukana.\n\nTänä aamuna oli taivas heleänsininen, ja päivä paistoi täydeltä\nterältä. Hilkka ja Annikki olivat nousseet jo aikaisin, sillä tänään\nlähti talonväki kaukaniitylle heinään. Tyttöset saivat kahdenkesken\njäädä talonvartijoiksi iltaan asti.\n\n\"Kuules, Annikki\" sanoi Hilkka, joka aina oli kekseliäs, \"miksi\nnököttelemme tässä päiväkauden tuvan portailla. Lähdetään mesimarjoja\npoimimaan. Se on toista!\"\n\n\"Voimmehan mennä vähän\", sanoi Annikki.\n\n\"Vähän!\" nauroi Hilkka. \"Kuinka hullunkurisen vanha pikku mummo sinä\noletkaan, Annikki! Ei! Kipposia kapposia, tuohiset täyteen! Kas noin!\"\nJa samassa kiitivät tuohiset ylös taivasta kohden.\n\n\"No, pikku mummo, näetkös nyt!\" Ja tuskin ennätti Annikki rantaan, niin\njo oli Hilkka työntänyt venheen vesille. \"Joudu nyt Annikki\", kiirehti\nhän, ja samassa hän oli jo airoissa.\n\nKuinka kirkas ja tyyni se lahden pinta olikaan! Aivan kuin kuvastin,\njohon rannan solakat koivut ja taivaan lempeä sini kuvastuivat. Ja\nniin keveästi liukuu siinä venhe pysähtyen vastaisen rannan valkeaan\nhiedikkoon!\n\nTytöt hyppäsivät rantaan, ja vetivät venheen maalle. Vähän matkan\npäässä siitä oli aho, jossa he usein olivat olleet marjassa isän ja\näidin kanssa. Sillä laajalla aholla oli paljon mesimarjoja harvan\nkorkean heinikon seassa. Kyllä olikin iloista käyskellä siellä\npoimimassa noita suuria tuoksuvia marjoja, jotka hymyillen vilkkuivat\nlapsille sieltä mättäiden siimeksestä. Ja ylhäällä puissa visertelivät\nlinnut, ja valkeat perhot lentelivät sinisten kellokukkain ympärillä,\nja sirkat soittelivat heinikossa. Jutellen ja marjoja poimien kului\nlasten aika ja he joutuivat yhä kauemmaksi ja kauemmaksi. Viimein,\nkun heitä alkoi väsyttää, rupesivat he ajattelemaan kotiin paluuta.\nMutta minnepäin oli lähdettävä. He olivat kierrelleet siellä täällä, ja\naho oli laaja ja metsän ympäröimä joka suunnalta. Hilkka muisti heidän\ntulleen tuolta suunnalta, Annikki tältä. Hetken arveltuaan päättivät\nhe lähteä metsään suunnaten askeleensa sinne päin, missä luulivat\nkotilahden olevan. Mutta metsä vain tiheni, eikä vilahdustakaan näkynyt\nkotilahdesta.\n\nSinne tänne harhailivat lapset väsyneinä ja hiukan peloissaankin. Ilta\nalkoi jo hämärtyä, eikä metsä enää ollut läheskään niin iloinen kuin\npäivällä. Aurinko oli jo mennyt mailleen, ja kukkaset sulkeneet\nkupunsa. Linnut jo nukkuivat pesissään. Korkean kuusen latvassa vain\nlauloi yörastas monisävelistä yölauluaan. Metsä humisi suruisasti,\nhimmeät varjot hiipivät puiden juurilla.\n\n\"Sisko kulta, olen niin väsynyt, etten enää jaksa kävellä\", valitti\nHilkka, ja suuret kyyneleet kiilsivät hänen muutoin niin iloisissa\nsilmissään.\n\n\"Elä itke, Hilkka\", lohdutteli Annikki, joka oli tyynempi ja\nkestävämpi. \"Katsohan, tuossa on edessämme niitty ja lato, jossa voimme\nlevätä, ja minulla on taskussani leipäpala meille kummallekin. Arvelin\nkotoa lähteissämme, että metsässä tulee nälkä.\"\n\nHilkka kuivasi kyyneleensä, ja nyt laskeutuivat tytöt metsärinnettä\nalas laaksoon, jonka pohjassa kaunis niitty latoineen uinui. Ladon\novi oli auki, ja se oli täynnä heiniä. Olipa onni, että Annikilla\noli leipää taskussaan, sillä kovin nälkäisinä olisivat nuo pienet\nmarjamiehet muuten saaneet käydä levolle. Löysivätpä he lähteenkin,\njosta saivat vettä juodakseen. Sitten laskeutuivat he levolle kuiville\nheinille ladossa aikoen aamun sarastaessa lähteä etsimään kotia. Mutta\nväsyneitä kun olivat, alkoivat heidän silmänsä pian painua umpeen. --\n\n-- Yö oli tullut. Yhä pitempinä hiipivät varjot niityllä. Synkkänä ja\nhiljaisena seisoi metsä. Kuusikkoryhmän tummien lehvien lomista kohosi\ntaivaanrannalta hopeisena kuun kehrä. Se valoi vienoa valoaan yli\nhämärän niityn, jossa tuhannet kastehelmet heinikossa ja kukkasilla\nkimmelsivät. Mutta uinuvan salon syvyydessä alkoi hiljaa kuulua\nkaukainen soitto. Se läheni yhä, se muuttui heläjäväksi lauluksi:\n\n    \"Kun kuutamon loisteessa kultaisen\n    kesähämyinen ilta hohtaa,\n    yli kastehelmien, kukkasten\n    tie metsänneitojen johtaa,\n    sinilaine kuu lahdella uinahtaa,\n    yön sylissä nukkuu metsä ja maa,\n    me kuljemme niitylle seppelepäin\n    ja hunnuin huiskivin laulamme näin:\n\n    \"Elo kaunis on metsän tyttösten,\n    se kuluu tanssien laulellen!\n    Ja huolia vailla\n    ain' metsissä, mailla\n    soi laulumme nousuhun auringon,\n    Kesä kirkas se Pohjolan on!\"\n\nKoko niitty oli kuin muuttunut. Se välkkyi ja säteili. Hiljaisina,\nvakaina kuin ihmeellisissä unelmissa, seisoivat synkät kuuset sen\nympärillä. Ja niiden yllä kaartui korkeana taivas, jonka sinessä\nkesäyön vaaleat tähdet syttyivät. Mutta keskellä niittyä karkeloivat\nsuuressa piirissä metsän sinipiiat. Heillä oli vienot vaaleat kasvot ja\nsyvät ihmeelliset silmät. Ilmassa liehuivat heidän sinertävät huntunsa\nja välkkyvät kultakutrit, joita kukkaseppele kaunisti, valuivat\nharteille. Kirkkaana helkkyi heidän laulunsa, ja kepeänä keinui tanssi\nyli kukkasten ja kastehelmien.\n\nSilloin sinipiikojen kuningatar erosi tanssivista siskoistaan ja\nastui hiljaa latoon, jossa lapset nukkuivat. Hän seisoi ovella\nheitä katsellen. Valkeana ja ihanana hän siinä seisoi, pitkät\nhiukset vyötäisille valuen ja päässä säteilevä kruunu kuin suurista\nkastepisaroista. Syvin, viisain silmin hän lapsia katseli ja sitten\nhiljaa suuteli pois kyyneleet jotka vielä välkkyivät heidän tummissa\nsilmäripsissään.\n\n\"Oletteko suruissanne, pienet ihmislapset?\" virkkoi hän sointuvalla\näänellä. \"Tulkaa kanssani metsän sinipiikojen karkeloon! Siellä\nhaihtuvat kaikki huolet.\"\n\nJa hän katsoi lapsiin niin kauniisti suurilla ihmeellisillä silmillään,\nja ojensi heille hennot kätensä. Ja kohta olivat Hilkka ja Annikki\nsiellä keskellä sinipiikojen piiriä laulaen kirkkain äänin heidän\nlauluaan ja liidellen keveinä keijukaisina yli uinuvan kukkaskentän.\n\nMutta lyhyt on Pohjolan kesäinen yö. Taivas alkoi jo ruskossa\npunertaa, ja pian pujahti nousevan päivän ensimäinen kultasade\nmetsän latvojen välistä niitylle. Sinipiikojen kuningatar viittasi\nsiskoilleen. Laulu hiljeni, tanssi taukosi ja pian olivat he kadonneet\nmetsän siimekseen.\n\nKultaisena kohosi aurinko metsän rajasta. Kukkaset heräsivät hymyillen\nunestaan, ja linnut virittivät aamulaulunsa. Ladossa nukkuivat vielä\nHilkka ja Annikki punaposkisina ja hymy huulilla.\n\nSellaisina löysivät heidät isä ja äiti, jotka olivat koko yön\nharhailleet metsässä heitä etsien.\n\n\n\n\nSatutyttö.\n\n\nKevät leikki pilvettömällä, sinisellä taivaalla, sinkosi sieltä\nkultaisina säteinä, jotka karkeloivat valkorunkoisten koivujen\nuntuvaisilla pihkalehdillä ja värähtelivät järven kirkkaassa pinnassa.\nKaikkialla oli nuoruutta ja iloa.\n\nMuori talonpoika vain, joka kirves olalla kulki metsässä, ei tästä\nmitään huomannut, vaan oli hyvin nyrpeillään. Äitimuori oli sanonut,\nettä hän muka olisi jo kyllin vanha emäntää ottamaan. Niinpä kyllä!\nMutta mistä sen ottaa? -- Ja hän asteli yhä vihaisempana, kunnes äkkiä\npysähtyi.\n\nHän oli tullut niitylle, missä kimalteli suonsilmiä, ja ympäri niityn\nja suonsilmien oli rentukoita. Ne loistivat niin heleänkeltaisina,\naivan kuin kultaa olisi kylvetty... No, rentukoista hän ei niinkään\nvälittänyt -- mutta jotain muuta näki hän myöskin, näki tytön, jolla\noli rentukkaseppele päässä ja joka hyppeli niin keveästi, että pienet\npaljaat jalat tuskin koskivatkaan maahan.\n\n\"Onpas siinä! Tanssia keskellä kiireistä päivää!\" Ja talonpoika hyppäsi\nyli suonsilmäin ja sai kiinni liehuvista kiharoista. Silloin tyttö\nkatsoi häntä suoraan silmiin. Mutta sekös ärsytti talonpoikaa. Niissä\nsilmissä oli kokonainen maailma päivänsäteitä. Ja päivänpaiste häntä\nnyt kerrassaan kiukutti. Hän tempasi rentukat tytön kiharoilta ja\nviskasi ne suonsilmään.\n\n\"Nyt sinä tulet meille emännäksi!\" sanoi hän, \"näkyipä sulla olevan\nnotkea selkä!\"\n\nJa hän vei tytön taloonsa!\n\nMutta seuraavana aamuna oli tyttö poissa. Koivikosta talonpoika hänet\nvihdoin tapasi. Siellä hän istui rentukkaseppeleineen lähteen reunalla\nja huljutteli jalkojaan kirkkaassa vedessä.\n\n\"Kotia, laiskuri!\"\n\n\"Enkä tule!\" tyttö sanoi, \"kuinka minä semmoisessa paikassa viihdyn,\njossa on niin likaista ja pimeää ja jossa sinä ja äitisi alituiseen\nriitelette!\"\n\nTalonpoika aikoi ankaraksi ruveta. Mutta silloin ratsasti siitä ohi\nkuninkaanpoika, jolla oli kruunu päässä ja samettiviitta hartioilla ja\nsata ratsastajaa henkivartijoina.\n\n\"Kuule, sinä kaunis tyttö\", huusi hän. \"Kultakruunu sopii\nsinulle paremmin kuin nuo vaivaiset kukat. Sinustapa tulee minun\nkuningattareni!\"\n\nJa hän käski nostaa tytön eteensä satulaan. Silloin tyttö katsoi häntä\nsuoraan silmiin. Ja hänen katsoessaan oli taas kokonainen maailma\npäivänpaistetta. Mutta kuninkaanpoika iski vihaisesti kannuksensa\nhevosensa kylkiin -- sillä hän ei pitänyt muusta loisteesta kuin\nkultaisen kruunun -- ja niin kiidettiin linnaan. Ja tytöstä tuli\nkuningatar.\n\nMutta yöllä oli tyttö poissa. Ja vaikka häntä etsittiin läpi uhkean\nkaupungin, niin löytymättä hän pysyi.\n\nVaan jos he olisivat osanneet etsiä häntä kaukaisesta salosta, missä\nvuoret sulivat taivaan sineen, olisivat he löytäneet hänet; Siellä\nhän istui korkean hongan alla, jonka latvassa laulurastas helkytteli\nsillä nyt oli keskiyö. Kevätkuutamo heitti hohtavan hämärän metsään, ja\nkaikki näytti pehmoiselta kuin sametti, yksinpä pistelevät katajatkin.\nTytön päässä oli taaskin rentukkaseppele. Ja laulurastas korkeassa\nhongassa lauloi:\n\n    \"Miksi vaihdoit kruunun ja kullan\n    kukkihin kostean mullan?\"\n\n\"Kuinka minä olisin siellä voinut olla, missä ihmiset vain kultaa\nkumarsivat eivätkä iloinneet Jumalan kirkkaasta päivänpaisteesta!\"\n\n\"Se on totta, se on totta!\" helskytti laulurastas, ja koko korpi\nkaikui, helisi ja soi.\n\nTuli sieltä metsän kätköstä repaleinen poika, hiljaa asteli ja\nkuunteli, katseli ihastuneena. Sitten otti hän huilun, jota hän kantoi\nmukanaan, ja alkoi soittaa. Rastas vaikeni, kuutamo kuunteli, ja metsä\noli hiljaa, hiljaa.\n\nSilloin nousi tyttö. Ja kuutamo leikitteli rentukkaseppeleellä, ja\nsilmistä loisti kuin tuhat päivää.\n\n\"Kukas sinä olet?\" sanoi hän pojalle.\n\nMutta poika oli lopettanut soittonsa ja itki.\n\n\"Onnen Pekaksihan ne sanovat\" --\n\n\"Vai Onnen Pekka! Etpä sinä onnelliselta näytä!\"\n\n\"Kas, kun en minä ole vielä onneani löytänyt!\"\n\n\"Vai niin!\" sanoi tyttö. \"Vähäpä sinä sitten huomaat. Onni on ihan\nnenäsi edessä!\"\n\n\"En minä sinua ymmärrä!\" sanoi poika.\n\n\"Etkö?\" sanoi tyttö. Ja yhä hänen silmissään säteili päivä ja\nrentukat loistivat.\n\n\"Kyllä sinulla on sellaiset silmät, että tulee hyvä olla, kun niihin\nkatsoo\", poika virkkoi, \"eikä ole kuninkaallakaan kauniimpaa kruunua\nkuin sinun kukkaseppeleesi!\"\n\n\"No, sittepä minä tulenkin mukaasi!\" tyttö sanoi.\n\n\"Äläpäs!\" sanoi poika. \"Mitäs minä sinulla tekisin! Näes, minä olen\nköyhä. Ei minulla ole muuta rikkautta kuin Jumalan kaunis luonto ja\nhuiluni ja mökkipahanen tuolla salojärven rannassa.\"\n\n\"Sepä hauskaa! Minä tulen siihen mökkiin emännäksi!\"\n\n\"Ei sellaiseen mökkiin sovi emäntää ottaa. Se on niin matala, siinä on\nturvekatto, ja ikkunalasi on vanhuuttaan vihreä.\"\n\nTyttö vain nyökäytti päätään. Ja he läksivät yhtenä astumaan.\n\n\"Tässä tämä nyt on. Mutta olet sinä liian hyvännäköinen tässä asumaan\",\npoika sanoi, avatessaan mökkinsä ovea.\n\nMutta hänen silmänsä suurenivat ihmetyksestä. Sillä kun tyttö astui\nkynnyksen yli, avartui matala mökki kuninkaan saliksi, ja vihertynyt\nlasi loisti kirkkaana kuin päivä.\n\n\"Kuka sinä oikein olet?\" kysyi onnellinen Onnen Pekka.\n\n\"Minähän olen Satutyttö!\" tyttö vastasi.\n\n                                               _Annikki Virvatuli_.\n\n\n\n\nTarina pojasta, porsaasta ja metsänväestä.\n\n\nKaisu-Liinulla oli mökki, poika ja porsas. Mökin nimi oli Kujanpää,\npoika oli Viljo ja porsasta sanottiin Nökö-nössiksi.\n\nEräänä juhannuksena, kun luonto uhkui kauneimmillaan ja lintujen\nsävelet soivat taukoamatta taivaalla, juoksi porsas metsään, eksyi\nsinne, eikä sitä löytynyt vaikka Kaisu-Liisu etsi koko päivän.\nMihin kumman sokkeloon lie Nökö-nössi joutunutkin! -- Murheisella\nmielellä palasi Kaisu-Liisu illan suussa kotiin, lämmitti saunan ja\npaistoi tuvan uunissa juhannusjuustonsa. Mutta eihän siinä oikeata\njuhannustunnelmaa sittenkään syntynyt, vaikka porstuan ovella seisoi\nkaksi koivun närettä ja tuvan nurkat olivat täpösen täynnään kukkivia\ntuomen oksia... sillä, Nökö-nössihän oli kateissa.\n\nViljo ei ollut mikään hyvä poika, kaukana siitä, monet kepposet oli\nhän tehnyt naapureille, kylän kissoille ja koirille, vieläpä omalle\nNökö-nössillekin, Mutta kun hän nyt näki äitikullan surullisena ja\ntiesi hänen alati ajattelevan kadonnutta porsasta, heräsi hänen\nmielessään reipas tuuma, joka oli toteutettava heti paikalla. Hänkin\ntahtoi lähteä possua etsimään.\n\n\"Et sinä, poika rukka, saa lähteä yön selkään\", kielsi äiti, \"eksyt\nvielä itsekin sinne...\"\n\n\"En minä eksy --, en vaikka! Olenhan käynyt yksinäni jo Tervalammilla\nasti... eikä se Nökö-nössi toki sen etemmäksi ole jaksanut pienillä\nsorkillaan kulkea. Kyllä minä joudun takaisin ennenkun aurinko laskee.\"\nJa niin se Viljo sitten läksi.\n\nValkeana välkähtelivät vasta aitan orrelta otetun paidan hihat\nja uuden uutukaiset siniaivina housut lepattivat somasti säärien\nympärillä, kun hän livisti metsäpolkua ylös vuorelle. Polun kahden\npuolen kasvoi kärrihkämäntyjä ja kanervia ja siellä täällä seisoi\nikivanha kivenmöhkäle, siro, vaaleanharmaa sammal myssy päässä. Voi\nkuinka vanhoja ja viisaita ne mahtoivat ollakaan! Mutta kysypäs\nniiltä Nökö-nössiä, eivät ne päätänsäkään kääntäneet, katsoivat vain\näänettöminä eteensä, niinkuin eivät mitään tietäisi tämän maailman\nasioista...\n\nVuoren takana välkähteli pieni lampi, ja sen rannalla kävi havuneulojen\npeittämä polku kapeammaksi, peittyen vähänväliä korkeiden sananjalkojen\nsekaan. Entäpäs Nökö-nössi nukkuikin niiden alla virkeällä\nmustikanvarsivuoteella?\n\n\"Sik, sik sik siikaa! Pos, pos, pos poossua!\" huuteli Viljo, mutta\nvastausta ei kuulunut.\n\nYhä syvemmälle metsään painautui poika, yhä kapeammaksi kutistui polku;\npuiden ja kukkien suloinen tuoksu leijui tenhoten ympärillä ja käen\nkukunta loi turvallisen tunteen rintaan. Ei ikinä uskonut hän metsässä\nnäin ihanaa olevan!\n\nMäeltä mäelle kulki tie, ja mitä kauemmas se juoksi, sitä\nsalaperäisemmäksi muuttuivat tien vierustat. Kuinkahan kaukana mahtoi\nkotimökki nyt ollakaan! Sitä ajatusta säikähtäen seisahtui Viljo\nhämmästyneenä pienelle kummulle, jonka vieritse virtasi pienoinen\nruohorantainen joki. Jos vaikka eksyisi... eikä löytäisi kotiin koko\nyönä... ja voi voi silloin äiti rukankin surua! Viljoa alkoi jo\nitkettää, niin pahalta tuntui turvaton ajatus kaukana metsän\nkainalossa.\n\nMutta siinä samassa, ennenkun ensimäiset kyynelkarpalot ehtivät\npuoliväliin poskia, huomasi hän pienen, soman tytön hyppelevän edessään\npuiden välissä, ja riemu ja rohkeus syöksähtivät sydämeen uudestaan,\nKetterästi kuin orava juoksi hän tyttöä kohti huudellen: \"Hohoi,\nodotappas vähäsen!\" Mutta tyttöä oli mahdoton saavuttaa. Se puikkelehti\nkuin tuulen lennättämä lastunen puulta puulle ja sen pitkät hiukset\nliehuivat niinkuin nuoren viidakon varvut.\n\nViljoa jo suututti, -- olihan hän ennen tytöt kilpajuoksussa\nvoittanut... mikä kumman nopsajalka se täällä metsässä\npuikkelehti -- --\n\nViimein seisahtui tyttönen koivikkoon joen rannalle ja istua kiepsautti\nkaatuneen puun rungolle. Ja voi ihmettä! Kun tarkemmin katsoi ja yhteen\nkohti tähystämään jäi, näki siinä joukkoa enemmänkin. Oli siinä suuria\nja pieniä olennoita, oli tyttöjä ja poikia, oli uljaita, komearyhtisiä\nnuorukaisia ja suloisen suloisia nauravia neitoja. Mahtoivat olla\noikeata metsän väkeä! -- Viljo unhotti porsaan, kotimökin ja äidin\n-- unhottipa aivan oman itsensäkin katsellessaan sitä komeutta ja\nliikettä, mikä joen rannalla, koivujen alla välkehti.\n\nJoukon johtaja oli päätään pitempi muita, se muistutti suuresti\nvuorella kasvavaa uljasrunkoista honkaa. Ja aivan oikein; tälläkin oli\nruskea, hileinen puku ja hartioilla lyhyt, tummanvihreä vaippa, jonka\nreunoja somistivat täyteläiset, hopeanharmaat kävyt. Päässään sillä oli\nkevyt kaarnahattu ja siinä pari pitkää, huojuvaa vastakasvanutta männyn\nkerkkää. Niin että komea se oli!\n\nHänen rinnallaan seisoi solakka neitonen, joka Viljon mielestä oli\naivan kotipihalla kasvavan koivun näköinen. Läpikuultavan hieno ja\nkeväisen vihreä oli neitosen pitkä, poimukas leninki ja sen helman alta\npilkisti hienon hieno valkoinen silkkikenkä. Ja kuinka pitkät, kauniit\nhiukset sillä olikaan, -- laskeutuvan auringon hohteessa näyttivät ne\nhienoilta, väräjäviltä kultasäikeiltä! Ruskeista urvuista kierretty\nseppele piti niitä koossa, estäen ohimoille valumasta.\n\nIloinen puheen hälinä kuului metsänväen joukosta ja jokaisella niistä\nnäytti olevan paljon sanomista toisilleen. Mutta siinä hetkessä, kun\njoukon johtaja heilautti sauvaansa, syntyi syvä hiljaisuus, ja Viljo\nkuuli hänen puhuvan aivan ihmisten kielellä.\n\n\"Nyt on jälleen juhannusilta\", sanoi se \"ja lehtipuiden pyynnöstä\nolemme me tulleet neuvottelemaan, miten voimme suojella itseämme\nihmisiä vastaan, kun he kaatelevat meitä juhannuspuikseen.\"\n\n\"Veli Honganheimo!\" huudahti pieni, esiin pujahtava poikanen, joka\noli puettu aivan samalla tavalla kuin ranta-äyräällä kukkiva pihlaja.\n\"Minun kaikki herttaiset sisareni, jotka kasvoivat Lehtovuon rinteellä\nvietiin tänään kylään juhlakaunistukseksi, ja jos tulette katsomaan, ei\nheidän kasvantapaikallaan ole jälellä muuta kuin teräviä kannonsiroja.\nSe on niin hirveätä, että minun varpuni värisevät!\"\n\n\"Kyllä minä tunnen Pihlajikko-veljen tuskat, samanlaiset ovat\nmeikäläistenkin kohtalot\", lausui hento, valkeahapsinen tyttö, jolla\noli tuomenkukista tehty kaularöyhelö ja leveä kukkavyö vyötäisillä.\n\"Kumpa suuri Luonto ei konsanaan pukisi meitä näin parhaisiimme juuri\njuhannukseksi, ehkä säilyisimme paremmin ihmisten isännyydeltä.\nMeilläkin on nyt niin surullista kotona, kun kaikki nuorimmat ja\niloisimmat joukostamme on viety pois... Niin, niin, ei meillä ole\nmuuta turvaa kuin vanhuuden ryhmyisyys, -- silloin eivät ihmiset meistä\njuuri paljoa välitä.\"\n\n\"Ei ole turvaa aina siitäkään!\" huudahti Honganheimon vierellä\nseisova Valkotuohut. \"Sen on minun sukuni kymmenin kerroin kokenut.\nVaikkei meillä olekaan hohtavan lemuavia kukkia, kuten Pihlajikoilla\nja Tuomisilla, viedään meitä kuitenkin suurimmat määrät kylien\njuhliin. Kymmenittäin soleita koivuja kaadettiin tänäänkin Lehtovuon\nliepeiltä... Niin että mitä, mitä meidän pitää tekemän, ystäväiset?\"\n\n\"Minä ainakin raavin heiltä silmät, korvat kirjaviksi, kun\ntarpeettomasti katkovat oksiani! Eikä niistä moni uskalla minua\nlähestyäkään!\" huudahti tanakka pystypäinen poika, jonka pukuna oli\nharmaan ruskeat polvihousut ja runsasnappinen pusero. -- Se oli\ntulisilmä Katajainen --, mutta siihen arveli väljäviittainen Lepikäs,\nettei heitä, lehtipuita, oltu varustettukaan niin hyvillä aseilla\nelämän taisteluun. Tyyniluontoinen Tuominen leyhytteli hiljaa valkoista\nkaularöyhelöänsä ja sanoi:\n\n\"Minun soreimmalta siskoltani kiskoivat pojat tänään monta ihanaa,\nkukkivaa oksaa. Ja jos oikein heidät tunnen oli se Kujanpään Viljo,\njoka lopulta katkaisi poloisen latvankin.\"\n\nKun Viljo näin äkkiarvaamatta kuuli nimeänsä mainittavan, joutui hän\nkovin ihmeisiinsä, mutta itsekään tietämättään mitä teki, syöksähti hän\nkiivaasti keskelle metsänväen joukkoa huudahtain:\n\n\"Minä en katkaissut latvaa! Minä otin vain viisi kuusi käsivarren\npituista oksaa, joilla koristin tuvan nurkat sillä aikaa kun äiti etsi\nNökö-nössiä.\"\n\nOdottamattoman vieraan tulo sai neuvottelevan joukon hämmennyksiin.\nEivät he olleet tottuneet sillä tavalla ihmislasten kanssa\nseurustelemaan. Uljas Honganheimo malttoi ensimäiseksi mielensä ja\nkysyi, oliko se sellainen mies Hukan vai Repolaisen sukua, joka\nnakkautui kuin orrelta keskelle vieraan heimon kokoussalia.\n\n\"En ole heidän kumpaisenkaan sukua, olen vain Kujanpään Viljo, sama\npoika, jota tuo hieno neiti syytti tuomen latvan katkaisusta. Mutta\nminä en sitä tehnyt, sen teki Marjatrannan Paavo.\"\n\n\"Katsopa kun oletkin äkäinen!\" virkkoi Katajainen. \"Jos minulla nyt\nolisi piikkisauvani matkassani, antaisin siitä sinulle Marjatrannan\nPaavonkin osan... Että näet oppisit kohteliaammin puhuttelemaan\nvieraita. Mitä nyt teemme pojan-naskalille?\"\n\n\"Ettehän vain tehne pahaa minulle, armollinen herrasväki?\" lausui\nViljo, säikähtäen Katajaisen tuimaa katsetta. Hän oli kyllä rohkea\npoika, mutta tämä kaikki tuntui niin ihmeelliseltä, että se pani\npelottamaankin. Ja sen tunteen valtaamana hiipi hän lähemmäksi\nValkotuohutta, joka näytti hyväntahtoisimmalle koko joukosta.\n\n\"Enkä minä nyt tullut puiden oksia katkomaan, minä vain etsin äidin\nporsasta, joka eksyi aamulla metsään. Ja enkö liene eksynyt itsekin.\"\n\n\"Kas niin, osaathan sinä kauniistikin puhua\", virkkoi Valkotuohut\nystävällisesti. \"Mutta emme me mitään herrasväkeä ole, me olemme puiden\nhaltioita ja neuvottelemme tässä, kuinka voisimme suojella metsää\nihmisten väkivallalta. Sanopas nyt sinä, joka olet ihminen, miksi\ntuhositte tänäänkin niin paljon metsän nuorisoa?\"\n\nViljo katsahti häpeillen alaspäin, voimatta heti vastata kysymykseen.\nSitten hän nosti arkaillen silmänsä ja sanoi hiljaa: \"Nythän on\njuhannus ja me tahdoimme kaunistaa autioita pihojamme.\"\n\n\"Kyllä kai!\" tiuskasi Katajainen. \"Miksi sitten olette karkoittaneet\nkaikki puut pihoistanne metsään? Olisitte antaneet meidän kasvaa\ntupienne seinuksilla, niin ette tarvitseisi joka juhannus käydä\nryöstöretkillä, mokomat!\"\n\nViljo sanoi että heidän pihallaan kasvoikin koivu ja pieni pihlaja,\n\n\"Niin, mutta senkin pihlajan väänsit sinä, vekkuli, aivan vääräksi\naidasten väliin...\" tiesi Katajainen.\n\nSe oli totta. Turvattomuuden ja syyllisyyden tunne valtasi Viljon\njälleen ja hän pyyhkäisi paidan hihalla kyyneleitä silmistään.\nSitten istahti hän äänetönnä Valkotuohen viereen kivelle ja kuunteli\ntarkkaavaisesti, kun metsän väki jatkoi keskeytynyttä neuvotteluaan.\nOikeinpa hänen sydäntään viilsi, kun hän kuuli heidän kertovan\nmonenlaisista väkivallanteoista, joita ajattelemattomat ihmiset olivat\nmetsää kohtaan harjottaneet. Mutta eihän hän, poika parka, ollut\ntiennyt, että puihinkin koski, kun niitä reveltiin. Ja hän sanoi sen\nmetsän väelle.\n\n\"Vai et... etpä vainen!\" ilkkui Katajainen jälleen, \"Vaikka te\nihmiset olette tietävinänne niin kovin paljon.... Pyh sentään, siinäpä\nse nyt nähtiin!\"\n\nMutta lempeä Valkotuohut veti Viljon aivan vierelleen ja sanoi\nvakavasti: \"Pane nyt mieleesi, että kaikki Luojan luomat voivat tuntea\niloa ja surua, kipua ja nautintoa; sentähden pitää niitä kohdella\noikeudenmukaisesti. Teetkö nyt niin tästälähin, nyt, kun et enää ole\ntietämätön asian oikeasta laadusta?\"\n\n\"Teenpä kylläkin!\" huudahti poika vilpittömästi. \"Minä istutan monta,\nmonta puuta pihallemme, ja neuvon muitakin tekemään samalla tavalla.\nSitten kai me saamme tuntea juhannusiloa useampanakin päivänä kuin sinä\nyhtenä ainoana, jolloin katkotut puut pihoillamme surkastuvat. Kunhan\nminä nyt vain löytäisin Nökö-nössin ja tien kotiin jälleen, ennenkun\näiti tulee levottomaksi tähteni.\"\n\n\"No siinä asiassa autamme me sinua!\" sanoivat puiden haltiat yhteen\nääneen. Ainoastaan äkäpää Katajainen epäili tokko sitä kadonnutta\nporsasta on olemassakaan.\n\nMutta siinä samassa pujahti Nökö-nössi esiin lehvästen välistä,\ntervehtien metsän väkeä syvään kumartaen.\n\n\"Öh, öh, öh\" sanoi se syvällä rinta-äänellään. \"Täällä minä\nkuuntelin koko ajan pajukossa, kun te opetitte Viljo-pojalle tärkeätä\noppiainetta, välttämätöntä elämän läksyä. Ja hyvilläni siitä olen...\nolenpa suuresti. Sillä nähkääs, sen olen minä, pätöinen porsaskin,\ntajunnut, etteivät ne ihmislapset läheskään niin järkeviä ole, kuin\nvakuuttavat olevansa... öh, öh.\"\n\nIhmetellen katseli Viljo porsasta. Hän oli hämmästyksestä aivan\nmykkänä. Ei ikinä hän uskonut porsasten puhuvan! Mutta Nökö-nössipä\nsiinä pisti tarinaa! Ja sen tehtyään sipsutteli se somasti Viljon\nviereen ja pisti pienen sorkkansa pojan kainaloon sanoen: \"Kyll' on\nnyt aika lähteä kotimatkalle. Ehkä arvoisa metsänväki saattaa meitä\nensimäiseen tienhaaraan asti.\"\n\nOlipa soma näky, kun kirkkaan juhannusaamun koitteessa pitkä\nsaattokulkue vaelsi metsäpolulla. Käsikädessä ja hilpeästi\nnaureskellen kulkivat Viljo ja Nökö-nössi edellä ja heidän jälissään\nastuivat Valkotuohut ja Honganheimo ja sitten kaikki muut yhä vain\nkaksittain. Ainoastaan tulisilmä Katajainen astuskeli yksikseen, hiukan\nhappaman ja tyytymättömän näköisenä. Tämä tämmöinen oli jo liikaa\nvieraanvaraisuutta hänen mielestään.\n\nVoinette arvata kuinka suuri oli Kaisu-Liisun ilo, kun Viljo ja\nNökö-nössi viimeinkin pujahtivat kotiportista pihamaalle. Silloin oli\nKujanpäässä juhannus.\n\n\n\n\n\n\nII. LEIKKEJÄ\n\n\n\n\nSudenajo.\n\n\nHenkilöt:\n\nSusi, (Laitettu hallavasta turkista.) Antti, Kalle, Ville, Matti,\nKusti, Eemil, kyläkoulun poikia. Sudenajaja.\n\n(Näyttämö kartanolla, jossa näkyy huoneen nurkka ja sola oikealla.\nSeinämällä, keskellä näyttämöä, on muutamia lyhyitä suksia ja kaksi\npientä kelkkaa, joista toisessa on paidanhihasta tehty eväspussi.)\n\nKalle: Vieläköhän tässä ennättäisi hurautella muutamia mäkiä ennen\nlukutunnin alkamista?\n\nVille: En minä enää lähde, kun täällä ei ole oikeata hyppyri-mäkeäkään.\n\nKalle: Kukapa teistä uskaltaisi oikeasta hyppyrimäestä laskoakaan?\n\nMatti: Jottako sinä uskallat, jos oikein syltä korkea hyppyri laitetaan?\n\nKalle: Uskallan minä vaikka minkälaisesta hyppyristä.\n\nEemil: (Pienin pojista.) Ja minä kelkalla.\n\nKusti: Kelkallako sinä hyppyristä. Mene toki...\n\nAntti: (Tulee vasemmalta silmät pyöreinä ja innostuneena.) Ku...\nkuulkaapas pojat, kun tuolla Vatalan kylällä kuulutaan sutta ajettavan\nja...\n\nKaikki: (Kukin eri lausetta, melkein yhteen ääneen.) Mitä sinä sanoit?\nSuttako ajetaan? Nytkö aivan? Kuka sitä sanoi? Oikeata suttako?\n\nAntti: (Huiskii kädellään.) Kuunnelkaahan, kun minä sanon! Sitä\nkuulutaan jo ajetun monta päivää, ja nyt se on kääntynyt tännepäin ja\nse saattaa tulla vaikka tännekin.\n\nKaikki: (Melkein yhtaikaa, kukin eri lausettaan.) Tännekö? Kuka sitä\nsanoi sinulle? Voi jos se tulisi? Onko se suuri? Mitäpä me tehtäisiin\njos se...?\n\nAntti: Älkäähän höliskö, kun minä sanon. Se kuuluu olevan jo niin\nväsynyt, että juoksee vain tietä myöten ja kartanoiden kautta.\n\nKalle: (Pöyhistelleen.) Jos se tulisi tästä kautta!\n\nVille: Silloin se saisi kalloonsa.\n\nMatti: Me kuu annettaisiin miehissä sille oikein.\n\n    (Eemil ottaa eväspussinsa kelkasta.)\n\nKusti: Kuulitteko paukausta?\n\nAntti: Tulkaa te isommat pojat, niin mennään katsomaan, jos se\nhyvinkin on jo tulossa; jo ne ampuvat sitä.\n\n    (Neljä ensimäistä poikaa, sieppaavat suksensa ja menevät\n    vasemmalle, Kusti ja Eemil jäävät kurkistelemaan nurkan\n    suojasta.)\n\nKusti: Näetkö sinä mitään?\n\nEemil: En minä ylety näkemään.\n\nKusti: Otetaan kelkat ja mennään mekin toisten perästä.\n\nEemil: Mihinkäs minä tämän eväspussin panen?\n\n    (Pojat juoksevat vasemmalta takasin kiihkoisina.)\n\nAntti: (Huiskii käsillään.) Se on ihan varmaan se susi.\n\nKalle: Ja miehiä hiihtää perästä.\n\nVille: Mitäs me nyt?\n\nMatti: Seiväs käteen joka mies! (Alkavat hamuilla seinäviereltä\naseita.)\n\nEemil: Mihinkäs minä tämän pussin?\n\nAntti: Mene sinä pussinesi Kustin kanssa huoneeseen. Susi kuuluu\nkoirankin rutasevan sivumennessään, niin samoinhan se sinunkin.\n\nKalle: (On löytänyt seipään.) Tässä on poika, jota ei susi rutase.\n\nVille: (Seiväs kädessä.) Mihinkä me nyt asetutaan?\n\nMatti: Kaksi miestä jokaiselle solalle, ja kenen solasta vain susi\npäätään pistää, niin silloin silmäin väliin.\n\nAntti: Kiireelle nyt, se on kohta täällä. Pienimmät pojat menkööt\npiiloon. Kuka tulee minun toverikseni aittojen solalle?\n\nKalle: (Asettuu pöyhistellen nurkan viereen.) Tässä ei tarvita muita\nkuin minä. Menkää te sinne!\n\nAntti: Jos se vaan tulisi tänne.\n\n    (Antti, Ville, Matti ja Kusti menevät vasemmalle. Eemil nousee\n    kelkkaansa, joka on noin 2 metriä etäällä Kallen selän takana\n    ja asettuu seisomaan torjuvaan asentoon, leipäpussi ojennettuna.)\n\nKalle: Kunhan ne toiset vain eivät antaisi mennä ohitse. (Kääntää\npäätänsä ja huomaa Eemelin.) No siihenkö sinä jäitkin seisomaan?\n\n    (Susi tulee oikealta nurkan takaa. Samassa kääntää Kalle päätänsä\n    sinne päin ja seiväs putoaa kädestä.)\n\nEemil: Nyt se on tuossa.\n\n    (Heittää pussillaan sutta, joka kääntyy oikealle ja katoaa.)\n\nKalle: (Hamuilee seivästä maasta.) Mihinkä se nyt meni?\n\n    (Antti, Ville ja Matti juoksevat vasemmalta hätäisinä\n    ja ilman aseita.)\n\nAntti: Näitkö sinä sitä sutta?\n\nVille: Saitko sinä sitä lyödä?\n\nKalle: (Vapisten.) Olisinhan minä saanut lyödä, mutta seiväs luiskahti\nkädestä.\n\nMatti: No kun et puristanut kovemmin.\n\nKalle: Puristinhan minä, vaan kun satuin katsomaan tuohon Eemeliin\npäin, niin se susi silloin tuli ja seiväs luiskahti. Missäs teidän\nseipäät ovat?\n\nKaikki kolme: (Yhtä aikaa kukin eri lausettaan.) Minä en ennättänyt\nasettua vielä vahtiinkaan, kun se tuli kieli pitkällä ja minun täytyi\nhypätä hankeen.\n\nMinä en arvanna, että se on jo niin lähellä ja kun se sitten tulla\nvolahti, niin enhän minä päässyt sitä lähelle, kun täytyi hypätä\nhankeen. Heitin minä seipäällä jälkeen ja kyllä se saattoi häntää\nhipaista, vaikka en minä sitä nähnyt.\n\nKalle: Niin, kyllä me olisi annettuna sille aika paukaus, jos vain...\n\nEemil: Niin, jos olisitte uskaltaneet.\n\nAntti: Uskalsitkos sinä?\n\n    (Kuuluu paukaus.)\n\nVille: Mikäs paukaus se oli?\n\nMatti: Nyt ne saivat sen ammutuksi, koska huutavat hurraata.\n\nSuden-ajaja: (Tulee oikealta nurkan takaa.) Kunnon poikia, kun saitte\nsuden kääntymään tänne syrjään, että pyssymies joutui. Kuka teistä sitä\nniin urhoollisesti löi?\n\nEemil: (Ottaa pussinsa maasta.) Minähän sitä tällä leipäpussilla\npamautin.\n\nSuden-ajaja: (Silittää Eemelin päätä.) Sinusta mies tulee, kunhan syöt\nvielä useita pussillisia leipää.\n\n    (Toiset katsovat häpeissään maahan.)\n\nEsirippu laskee.\n\n\n\n\nPuurokuppi.\n\n\nHenkilöt:\n\nLauri, poika.\nLempi, tyttö.\nMusta, henki.\nValko, henki.\n\nNäyttämönä huone, jossa on joulukuusi, pöytä, kaappi ja kaksi\novea. -- Lauri katselee kuusta.\n\nLempi (tulee, kainalossa paperiin kääritty kuppi).\n\nJoulu saapui vuoden takaa.\nAika lahjoja on jakaa.\nTäss' on lahja äidillen.\nArvannetko, Lauri, sen?\nVuoden kokosin ja säästin\npennit kaikki nyt mä päästin,\näidillemme ostin tän.\nMitä sulta saapi hän?\n\nLauri.\n\nMullakin on rahaa vähän.\nIsä kylään lähteissähän\nmukaansa ne multa sai,\näidilleni -- muut en keksi --\nkupin ostaa, iloiseksi\näiti siitä tulee kai.\n\nLempi (säikähtäen).\n\nEthän toki, veikko kulta!\nÄitihän saa kupin multa.\n\nLauri.\n\nSulta?!\n\nLempi.\n\nKatso tätä!\n    (Ottaa vadin paperista ja näyttää.)\nAikeesi sä, Lauri, jätä!\nKeksi jokin lahja muu,\njosta äiti ilostuu.\nMutta minä lämpimällä\npuurolla tän kupin täytän.\nKun sen äidillemme näytän,\nmieli riemastuvi hällä.\n\nLauri.\n\nMutta mulla, kuulit sen,\nvati myös on kaunoinen.\n\nLempi.\n\nKaksi lahjaa samanlaista?\nSe ei ole sopivaista.\n\nLauri.\n\nSit' on isä tinkimässä.\n\nLempi.\n\nMinun kuppini on tässä.\n\nLauri.\n\nAivan heti minä saan.\n\nLempi.\n\nKaksko sitten annetaan?\n\nLauri.\n\nJollet omaas heitä pois...\n\nLempi (pilkalla).\n\nMinä? Sepä temppu ois!\nKumpi ensin ehti ostaa?\n\n(Panee kuppinsa kaappiin ja poistuu).\n\nLauri (hänen jälkeensä katsoen, katkerasti).\n\nVoisin pilkkaa sulle kostaa...\n    (Menee kaapin luo, ottaa kupin).\nTulis samanlaista kaksi,\näiti katsois paremmaksi\nsen, min ensiks saanut on,\ntoinen olis arvoton.\n\n    (Huone pimenee).\n\nMusta (hiipivä haamu, ilmestyy kuusen taa).\n\nLauri.\n\nSoisin, että kuppi tämä\nolis rikkinäinen rämä,\nminun ehjä.\n\nMusta.\n\nSäre vähän!\n\nLauri (katsellen kuppia).\n\nJos sais naarmun syntymähän.\n\nValko (pieni kultakutri ilmestyy ovelle).\n\nMusta.\n\nPermantoon se rikki lyö!\n\nValko.\n\nOi, se olis rosvontyö!\n\nLauri.\n\nLusikkaa en ainokaista\npuuroa ma tästä maista.\n\nValko.\n\nTuo on alentavaa ähmää.\n\nLauri.\n\nVoisinhan näin salakähmää\nkupin kestävyyttä koittaa.\n\n    (Lyö vatia hiljalleen permantoon).\n\nMusta.\n\nKellonas se kestää soittaa.\n\nLauri (lyö lujemmin).\n\nSepä vasta vahvaa lie.\n\nMusta.\n\nLempi lahjaksi sen vie.\n\nValko.\n\nMuista, toisten riemu soma\nhyvälle on onni oma.\n\n    (Askelia kuuluu, valo suurenee, haamut häviävät).\n\nLauri (piilottaa kupin ja katsoo ikkunasta).\n\nEipä isää vielä näy.\n\nLempi (tulee vasemmalta).\n\nÄiti läävässä nyt käy.\nKuppini siis voin nyt pestä,\näidin silmä sit' ei estä.\n    (Ottaa kupin.)\nPuuroa on lämpimää\ntäynnä kuppi kohta tää.\n\n    (Menee).\n\nLauri.\n\nKun en tuota särkenyt!\n\n    (Menee sisarensa jälestä, mutta palaa pian juosten,\n    painaa ovea ja tarkastelee avaimen reiästä).\n\nTänne sit' et kanna nyt!\n\nMusta (ilmestyy).\n\nOikein, Lauri! Ällös päästä!\n\nValko.\n\nSisartasi sääli, säästä!\n\nLauri (varansa pitäen).\n\nNyt se tulee!\n\nLempi (oven takaa).\n\nAvaa ovi!\n\nLauri.\n\nTästä sä et käymään sovi!\n\nLempi (koettaa tulla väkisin).\n\nMusta.\n\nNyt se tulee, puuro-Lempi,\näidin omaa pikku hempi.\n\nValko.\n\nLauri kuule! Pois jo tule!\nKiusaajalle korvas sule!\n\nLempi (huutaa).\n\nMari, joudu avaamaan!\n\nMusta.\n\nKatsos itsepäistä vaan!\nNykäise ja kiinni lyö!\n\nLauri.\n\nSiitä puuroa et syö!\n\n    (Tempaa oven äkkiä auki. Lempi kaatuu vatineen\n    permannolle. Kuppi särkyy).\n\nLempi (kipeästi).\n\nVoi, voi!\n\nMusta (ryntää ulos).\n\nHah hah hah haa!\n\nLempi (itkien kupin palasia kooten).\n\nLauri, tää on kauheaa.\nMiksi, veljeni, sen teit?\nJouluilon kaiken veit.\n\nValko.\n\nPaha taasen voitti, voi!\nLauri ilon sille soi.\n\nLempi.\n\nJoulua ei meille tulle.\n\nLauri (on hämmästyksissään katsellut sisartaan. Isän ääni kuuluu ulkoa).\n\nIsä toi jo kupin mulle!\n\n    (Menee).\n\nLempi (koettaa sovitella särkyneitä paloja yhteen).\n\nEhjää näist' ei kenkään saa.\n\nValko.\n\nTahdon sentään koettaa.\n\nLauri (saapuu kuppi kädessä).\n\nOnko samallainen? Sano!\n\nValko.\n\nSisareltas anteeks ano!\n\nLauri (hitaasti läheten).\n\nLempi, anteeks mulle suo.\n\nValko.\n\nViel' ei riitä sana tuo.\n\nLauri (tarttuen sisarensa käteen).\n\nAnteeks anna pahuuteni!\nTässä sulle kuppiseni.\n    (Ojentaa vatinsa hänelle).\nVie se lahjaks äidillemme.\n\nLempi.\n\nYhdessä miks antais emme?\n\nLauri ja Lempi.\n\nPuurokupin yhteisen\nannamme me äidillen.\n\nValko.\n\nRakkaus ja sopu tuo\nonnen puurokupin luo.\n\n\n\n\nSielukellot.\n\n1-näytöksinen lastennäytelmä.\n\n\nHENKILÖT:\n\nMatti ja Mari, orpolapsia metsäkulmalta.\nIlvo ja Urho, kaupunkilaispoikia maalla, tätinsä luona Hirvelässä.\nSuntio eli kirkonvartija.\nHirvelän kartanon Rouva.\n\nNäyttämö: maantie puiden välissä lähellä Kirkonkylää. Perällä (jos\nmahdollisia) kaunis veräjä. Matti ja Mari tulevat vasemmalta, Marilla\neväsnyytti, Matilla nenäliinaan kääritty taskukello kädessä.\nMolemmilla liian suuret vaatteet. Kantavat kenkiänsä olalla.\n\nMatti (näyttää perälle oikealle).\n\nOn kirkonkylä tuossa vihdoinkin.\nJa päivä paistaa kirkon ristihin.\nMinusta tuntuu aivan, niinkuin yhä\nOis täällä juhlapäivä suuri, pyhä.\nOn huoneet kauniit, siistit ihmiset.\nHyviä mahtaa olla miekkoset.\nOn kirkot, koulut heillä avoinna.\nSe toista on, kuin meillä raukoilla.\nKun näen kaiken ihanuuden tään,\nEn tunne enää väsymystäkään,\nVaikk' onkin meillä ollut pitkä tie.\nKai sitä täysi peninkulma lie?\n\n    (Kuuntelee kelloa korvassaan.)\n\nMari.\n\nVaan mistä löydämme nyt suntion?\nHän kai se kellonsoittajakin on.\n\nMatti (viittaa perälle oikealle). Kas poikaa\nkaksi tulee vastahamme.\nMe heiltä suntiota tiedustamme.\n    (Ilvo ja Urho tulevat perältä.)\nOis suntiolle meillä asiaa.\nHän missä asuu, meille neuvokaa!\n\nIlvo (näyttää perälle vasempaan). Mäellä\ntuossa tupa punainen.\nVaan mitäpä, jos löydättekin sen?\nKäy kerjäläiset turhan matkan sinne.\nEi mitään sieltä tiuku pussihinne.\n\nMatti (loukkaantuneena). Me emme\nkerjää! Sielukellot me\nTulimme hankkimahan äidille.\nKuin tiedätte, on tänään lauantai.\nJa silloin soivat sielukellot kai?\n\nIlvo.\n\nVoi korven pökkö. Kaiket viikothan\nNuo kellot tuolla kuuluu vonkuvan!\nJos sielu taikka ruumis kellot saa,\nSe mahtaa niille saman vaikuttaa?\n\nMatti.\n\nEi ketään haudata tok' ennen voi,\nKuin hälle pyhät sielukellot soi.\nKun malmit kaikuu, ruumis sitten vasta\nVoi laata näkemästä, kuulemasta.\n\n    (Ilvo ja Urho nauravat.)\n\nIlvo.\n\nKen moista taikaa uskotellut on?\n\nMatti.\n\nKen? Äiti itse. Eikä, kelvoton,\nHän ole taikuri?\n\n    (Ilvo ja Urho katsovat ivallisesti toisiinsa.)\n\nIlvo.\n\nVaan se on taika!\nEi moista enää usko nykyaika.\nJos kellot soivat taikka eivät soi,\nSe aivan saman sielullemme voi!\n\nMatti.\n\nVai niin, vai niin? Se minusta on uutta,\nJa kauheaa se lienee pakanuutta?\nSa herjaat kirkonkelloja, sen kuulen.\nSä pilkata voit kaikkea, mä luulen.\nSiis sano, onko taikaa rukouskin?\n\nIlvo (ivalla).\n\nSe vastausta ansaitseepi tuskin.\n\nMari.\n\nEi ole ollut teillä äitiä.\n\nUrho.\n\nSen mistä tiedät, löntti, päätellä?\n\nMari (säälien).\n\nSilt' usko puuttuu aivan kokonaan,\nKen rukousta pitää pilkkanaan.\n\nUrho.\n\nMe rupatustas emme viitsi kuulla,\nMeit' opetetaan viisaammalla suulla.\nMe käymme koulua -- -- --\n\nMari.\n\nEi luulla vois.\nJa koulustako aatteet moiset ois?\n\nUrho (repelee Maria).\n\nPois vätystys, sä lintuinpeljätin!\nSun nuttuus mahtuis vielä veljeskin.\n\nIlvo (repelee Mattia). Ja entäs tämä --\nsiinä vasta mies!\nOn pienennetty vanhasta kenties!\nRahasta teitä sopis näyttää kyllä.\nNiin kaunista on kaikki teillä yllä!\n\nMari.\n\nMiks ilvehditte? Ilo kellenkään,\nEi köyhyys ole; kenties näkemään\nSen joudutte.\n\nUrho.\n\nVai povailet jo mulle!\n\nMari.\n\nSanonpa suoraan: hyvin ei käy sulle,\nJos oitis et sä lopeta sun pilkkaas!\n\nIlvo (ilvehtien Urholle).\n\nKai noidannuoli iskee vielä nilkkaas!\n\nMari.\n\nKyll' omatuntos kerran iskun saa,\nJa nöyrtymään sun vielä pakottaa!\n\nMatti.\n\nNiin, varmaan teitä vartoo rangaistus,\nJa olkoon siitä teissä parannus!\n\nUrho.\n\nVai mökötätkös vielä, Jöröjussi!\n    (Tempaa kellon).\nKas, mikäs tää on? Varmaan taikapussi!\n    (Juoksee Iivon kanssa vasempaan.)\n\nMatti (rukoillen).\n\nSe isän kello on, sit' älä raiskaa!\n\n    (Juoksee Marin kanssa heidän perässään.)\n\nMari (kulissin lakana).\n\nVoi ilkeää -- sen tuonne lokaan paiskaa!\nSe heille vielä rangaistuksen tuo!\nPuvusta heidät herraspojiks arvaan.\n\n    (Itkevät ja puhdistavat kelloa. Ilvo ja Urho ilmestyvät\n    puun taa kuuntelemaan.)\n    (Palaavat näyttämölle.)\n\nVoi kuinka paatuneet on pojat nuo.\n\nMatti.\n\nEi ole koiraa katsomista karvaan.\nKai katupoikia on täälläkin,\nKun tääll' on muutkin tavat kaupungin.\n\nMari.\n\nPerintö isän kallis, ainut tää!\nNoin kuinka kehtasivat ryvettää!\n\n    (Kuuntelevat kelloa korvassaan.)\n\nMatti.\n\nSe kaikeks onneks sentään vielä käy,\nEi siinä myöskään muuta vikaa näy.\n\n    (Itkevät ja puhdistavat. Suntio tulee perältä\n    vasemmalla, kirkonavaimet kädessä.)\n\nSuntio.\n\nNo, lapset, mikä hätä teillä on?\n\nMatti.\n\nMe luultiin tulleen vian kellohon.\n\nSuntio.\n\nEn tunne teitä. Kenen lapsia?\n\nMari.\n\nMe? Sydänmaalta, Kolhon torpasta.\nOlemme orvot, murhe meitä painaa.\nIsämme monta vuott' on ollut vainaa.\nJa eilen myöskin äitikulta kuoli.\nSe nyt on meillä huoliemme huoli,\nKun ilman sielukelloja hän jää.\nSe ajatus meit' oikein hirvittää.\nHe huomenna jo hänet hautaan tuo. --\nJos osais kirkonvartijan nyt luo!\n\nSuntio.\n\nMä olen suntio.\n\nMatti (iloisesti).\n\nOi kuitenkin! (Rukoillen.)\nSiis kuulkaa pyyntömme nyt hartahin\nJa äidillemme kellot soittakaa!\nTää kello korvaukseks ottakaa.\n\nSuntio.\n\nNyt soitosta ei mitään tulla voi.\n\nMatti.\n\nNo eikö enää kirkonkellot soi?\n\nSuntio.\n\nKas, illalle jo kääntyy päivä tuolla.\nSanomakellot soivat aamupuolla.\nTulitte myöhään.\n\nMari.\n\nLäksimme jo varhain.\nJa kippasimme, minkä voimme parhain.\nVaan matkalla me kovin väsyimme.\nJa heittäydyimme ruohokummulle.\nNiin uni petti -- --\n\n    (Urho ja Iivo ovat puun takana muuttuneet hyvin vakaviksi\n    ja alkavat kuivailla silmiään.)\n\nSuntio.\n\nEikä ihmekään!\nVaan eikö ollut muita lähtemään?\nOn lapset lapsia -- --\n\nMatti.\n\nKen tullut ois,\nKun omaisemme kaikk' on kuolleet pois?\n\nSuntio.\n\nMut eikö voisi maanantaihin jättää?\n\nMari.\n\nEi; tänäpäivänä aivan välttämättä.\nEi kuuma ilma viivytystä siedä.\nNyt pian täytyy ruumis hautaan viedä.\n\nSuntio.\n\nMä teitä säälin, mutta mitäs voin?\nEi laatuun käy, jos kuinka aprikoin.\n\nMatti (itkusuulla).\n\nOi suntiokulta, sentään koittakaa!\n\nSuntio (tuumii).\n\nNo, voinhan rovastilta tiedustaa.\n\nMari.\n\nOi tehkää se! Hän kieltäne ei varmaan --\nOn kallis hälle sielu äidin armaan!\n\nSuntio.\n\nMa olen matkalla nyt pappilaan.\nTe jääkää tähän siksi vartoomaan.\nMä parastani pappilassa koitan,\nJos luvan saan, niin mielelläni soitan.\n\n    (Ottaa taskukellon, menee perälle oikealle.)\n\nMatti.\n\nTuo suntio niin lempeältä näyttää.\nSaa nähdä: vielä toivomme hän täyttää.\n\nMari.\n\nOi hyvä Jumala, nyt meitä auta,\nJa siunaa meidän äitikullan hauta!\n\n    (Ilvo ja Urho näyttävät hyvin liikutetuilta.)\n\nMatti.\n\nNiin, äitimme siis tuodaan hautahan.\nVoi, sisko, miltä luulet tuntuvan,\nKun palajamme tyhjään kotohon!\nKai koturikin taloon mennyt on.\nNyt velkamiehet mökin ottavat,\nMyös vievät lehmän sekä lampahat.\nJa toisistamme kauvas erilleen\nMe kunnan eläteiksi myytäneen!\n\n    (Itkevät käsi kädessä.)\n\nMari.\n\nNiin, yksin kyllä jäimme maailmaan,\nVaan äiti käski luottaa Jumalaan.\nTilamme vaikka kuinka kurja ois,\nEi orpoin Isä hylkää meitä pois!\nKun vuosi muudan vielä vieriää,\nNiin itsemme me voimme elättää.\nRukoillen teemme ahkerasti työtä\nJa säästäen, -- niin siunaus on myötä.\n\nMatti (näyttää jotakin tuumivan).\n\nEi kostaa saisi eikä vihaa kantaa,\nMut poikain työ on työläs anteeks antaa.\nKnink' onnelliset sentään julkeaa\nViel' onnettomain kuormaa suurentaa?\n\nMari.\n\nKentiesi mekin heidän sijassaan\nNiin piintyisimme mieleen korskeaan.\nKun ylempää ken katseleepi toista,\nHän arvelee: saa halveksia moista!\n\nMatti.\n\nMyös Luoja katsoo ylähältä tuolta,\nVaan hänpä pitää sorrettujen puolta!\n\n    (Iivo ja Urho astuvat esiin katuvan näköisinä.)\n\nIlvo.\n\nOlemme kaikki pensaan taakse kuulleet:\nNiin onnettomiks emme teitä luulleet,\nNiin hyviks emme teitä arvanneet.\nTeit' uhkaa hätä, kurjuus, surkeus,\nVaan teill' on turva, toivo, rohkeus.\nTuo todellisuus eteemme kun aukes,\nNiin meissä korska röyhkeys jo raukes.\nJos joutuisimme teidän asemaan\nNiin vaipuisimme hätään katkeraan.\nSiis häveten ja katuin sielustamme\nAnomme teiltä anteeks pahuuttamme!\nOlemme kesää hauskaa viettämässä\nTätimme luona maalla Hirvelässä.\nJos teidät meidän sijaan pantaisiin\nJa meidät teidän -- oikein tehtäisiin!\n\nUrho.\n\nOlette, kuulemma, te turvattomat;\nJa täti, setä ovat lapsettomat:\nHe kenties teille suovat kotimajan\nJa teistä saavat elon hauskuttajan.\nMe neuvoisimme koulutaidot teille,\nTe nöyryyttänne, hyvyyttänne meille.\nTäst' alkain olkoon pyrintömme pyhä\nHyväksi heikkoin työtä tehdä yhä!\nSe nostaa parhain meitä itseämme.\n    (Tarjoavat kättä Matille ja Marille.)\nSiis anteeks suokaa, armaat ystävämme!\n\nMari (iloisesti).\n\nMin onnen hyvyytenne tuonut on!\n\nMatti.\n\nMun riemuni on aivan rajaton!\n\n    (Suntio ja Hirvelän rouva tulevat perältä oikealta puhellen.\n    Ilvo ja Urho rientävät rouvaa vastaan ja jäävät peremmälle\n    innokkaasti kuiskailemaan. Rouva näyttää kelloa heille. Suntio\n    lähenee Mattia ja Maria.)\n\nMari.\n\nKuin käy nyt? Eihän kielletty lie vain?\n\nSuntio.\n\nNyt hyvin käy, mä soittoluvan sain.\nRovasti lausui: kellot äidillenne,\nKun toimititte, on se onneksenne.\nKen vanhempiaan kuulee, kunnioittaa,\nHänelle aina onnenpäivä koittaa. --\nNyt sielukellot kohta kaikuvat\nJa iltakirkkoon kansaa kutsuvat.\n\n    (Menee vasempaan.)\n\nMari (Suntion jälkeen).\n\nOi, kiitos teille, kiitos tuhatverroin,\nSen palkitkohon Herra monin kerroin!\n\nRouva (lähestyy poikain kanssa Maria ja Mattia, jotka niijaavat).\n\nMä suntiolta teistä kuulla sain,\nPojilta myöskin tuossa tullessain.\nHe kuvaa mulle kurjuuttanne syvää,\nJa vakuuttavat teistä pelkkää hyvää.\nTilanne sinänsä jo säälittää, (näyttää kelloa).\nJa paljon sitä lisää kello tää:\nSe onko ollut teidän isällänne?\n\nMatti.\n\nOn ollut -- mutta pantiks jää nyt tänne.\n\nRouva.\n\nKai tiedätte, kuink' isänne sen sai?\n\nMari.\n\nSe kirjoitettu kuorehen on kai?\nHän palkinnoksi sai sen, kun hän kerran\nPelasti hukkumasta erään herran.\n\nRouva.\n\nSen herran luokse vien mä teidät nyt.\nHän isäänne on usein kysellyt,\nKiitollisuuttaan vielä täyttääkseen.\nSen näyttää hän nyt hänen lapsilleen.\nMä tiedän sen, kun mieheni on hän\nJa isäntänä rikkaan Hirvelän.\nMä sinne vien nyt teidät kasvatiksi.\nNo, tulette kai tästä iloisiksi?\n\nMari.\n\nJumala meitä johtanut on näin.\nHän kääntää aina kaikki parhainpäin.\n\nUrho (Matille ja Marille).\n\nNyt emme pilkkaa enää rukousta,\nJa meillä on nyt Luojaan luottamusta\nJa rakkautta kanssa-ihmisiin,\nJa säälimieltä kurjiin, kärsiviin.\nOi sisko, veikko, tervetulleet vaan,\nKaikk' elon kevätriemut jakamaan!\n\n    (Urho ja Iivo kättelevät Mattia ja Maria. Kirkonkellot alkavat\n    soida vasemmalla. Mari ristii kätensä, pojat paljastavat päänsä.)\n\nMatti (juhlallisesti).\n\nNyt sielukellot äidillemme soi!\nNyt rauhassa hän vihdoin maata voi!\n\nEsirippu alas.\n\n\n\n\nJouluvieraat.\n\n\nHENKILÖT:\n\nIsä ja äiti.\nJaakko ja Hanna, heidän lapsensa.\nMikko ja Eeva, näiden serkut.\n\nNäyttämö kuvaa tavallista maalaistupaa. Perällä ovi, oikealla akkuna\nja sen edessä pöytä rahineen, tuolineen; vasemmalla rukki tuolineen ja\nnurkassa halkoja. Keskellä lattiaa pieni jakkara.\n\nJaakko (istuu rahilla veistellen puupalasta, Hanna jakkaralla kirja\nkädessä.)\n\nJaakko. Kauvan se isäkin serkkujamme etsii. He kuuluvat lähteneen tänne\nheti äitinsä kuoleman jälkeen viime viikolla. Eivätkä vieläkään ole\nsaapuneet perille. Minne ovatkaan, raukat, eksyneet? Äitikin on heistä\nkovin levoton.\n\nHanna. Ihme ei olekaan, jos ovat eksyneet. Onhan koko viikon\ntuiskuttanut. Kaikki tiet ovat vallan ummessa, Isä pelkäsi sitäpaitsi,\nettei hän enää tuntisi heitä, vaikka heidät matkallaan tapaisikin, kun\nei ole vuosikausiin nähnyt. Muistatko sinä, Jaakko, vielä heitä?\n\nJaakko. En paljoa. -- Kuinka aika onkin pitkä, kun äitikin on kylällä!\nHän toivoo isän palaavan tänä iltana ja lupasi odotella häntä siellä,\njotta pääsisi hevosella takaisin. -- Leikkisimmekö jotakin?\n\nHanna. Leikitään! leikitään! Minä tiedän! Ole sinä olevinasi isä, minä\nolen äiti, ja sitten puhumme niinkuin isot ihmiset.\n\nJaakko. Ja minä pukeudun isän takkiin, lakkiin ja saappaihin. Pukeudu\nsinä äidin hameeseen, esiliinaan ja huiviin.\n\n    (Pukeutuvat.)\n\nHanna (sitoessaan liinaa päähänsä). Mutta mistä saisimme lapset, joita\nsitten opettaisimme ja nuhtelisimme? Kelpaisivatkohan halot tuolta\nnurkasta?\n\nJaakko (menee tarkastamaan halkoja). Huonoja nuo ovat ja kovin tyhmiä\nlapsiksi, mutta parempien puutteessa saavat kelvata.\n\nHanna (katsoo ulos ikkunasta). Tuolla tulee kaksi kerjäläislasta, poika\nja tyttö. Näyttää siltä, kuin he poikkeaisivat tänne.\n\nJaakko. Heistähän saammekin lapset! Olkaamme nyt olevinamme aivan kuin\nisä ja äiti ja pitäkäämme heitä lapsinamme.\n\nHanna. Mutta ovathan vanhempamme sanoneet, ettemme saa ilvehtiä\nkerjäläislapsille. He ovat Jumalan edessä --\n\nJaakko (keskeyttäen). Mehän vain vähän leikimme. Sitäpaitsi annamme\nheille vitsaa vasta hätätilassa. Mutta he tulevat jo. Istu sinä tuonne\nrukin ääreen, minä asetun tähän pöydän päähän.\n\nMikko ja Eeva (astuvat sisään). Päivää!\n\nJaakko ja Hanna. Jumal'antakoon!\n\nMikko. Onko tämän talon nimi Hakala?\n\nJaakko. Etkö sinä kotiasi tunne, poika? Tuo tänne isän puukko tuolta\nseinältä -- ja sinä tyttö, vie äidillesi sakset tästä pöydältä.\n\nMikko (hämmästyneenä). Ei meillä ole isää eikä äitiä.\n\nEeva (Mikolle). Mutta äiti sanoi, että setä ja täti ottaisivat\nmeidät oikein omiksi lapsikseen ja olisivat isänämme ja äitinämme.\nOlisivatkohan nuo setä ja täti?\n\nMikko (Eevalle). Sanoihan äiti myöskin, että setä on iso mies, ja tuo\non noin pieni. Mutta ehkä on niinkuin luulet.\n\nJaakko. Mitä siinä töllistelette, lapset! Kiltit lapset tottelevat aina\nvanhempiansa.\n\n    (Mikko ja Eeva noudattavat Jaakon käskyä.)\n\nMikko (antaessaan puukon). Ei meillä ole vanhempia; ne ovat kuolleet.\n\nJaakko. Mutta minä sanon teille, että me tässä olemme teidän\nvanhempanne. Tämä (osottaen Hannaa) on teidän äitinne ja minä itse olen\nisänne. Ellette tottele meitä, saatte vitsaa. -- -- Ota luuta nurkasta,\ntyttö, ja ala lakaista lattiaa. Ja sinä, poika, kisko tuohta haloista\nvirikkeiksi äidille.\n\n    (Mikko ja Eeva tottelevat.)\n\nMikko (sivumennen Eevalle). Kovin pieniä setä ja täti sentään ovatkin.\nLienevät jo vanhuuttaan kutistuneet.\n\nHanna. Elä sillä tavoin tuiski, tyttö -- lakaise näin kuin\näiti näyttää. (Ottaa Eevalta luudan ja huiskaisee pari kertaa\nhuolimattomasti sekä antaa sen sitten hänelle takaisin.)\n\nMikko (itku kurkussa). En minä saa tuohta lähtemään näistä haloista, ne\novat kuusisia.\n\nJaakko. Pitää saamasi, kun isä kerran käskee -- muuten annan vitsaa.\n\nMikko (itkien). Ei niistä lähde, ei havupuissa ole tuohta.\n\nJaakko (Eevalle). Tuo tänne vitsa luudastasi! Kyllä näytän, että tuohi\nlähtee.\n\nHanna (samoin Eevalle). Tottele heti, kun Jaak... isä käskee --\nmuuten saat sinäkin samasta vitsasta!\n\nEeva (uhmaten). En vie! Ette saa syyttä lyödä veljeäni -- lyökää ennen\nminua!\n\n    (Hanna sieppaa luudan Eevan kädestä, taittaa siitä oksan ja alkaa\n    sillä piestä häntä. Jaakko ottaa luudan ja hutkii hänkin Mikkoa.\n    Isä ja äiti astuvat sisään.)\n\nIsä. Jaakko, Hanna, mitä te teette! (Jaakko ja Hanna vetäytyvät\nsäikähtyneinä syrjään.) Mitä ovat he tehneet? Miksi olette noin puetut?\n\nÄiti. Mitä olette te, vieraat, tehneet, kun meidän lapset teitä noin\nrankaisivat?\n\nEeva. Niin, kun veljeni ei saanut kuusesta lähtemään tuohta, niin isä\nja äiti -- -- --\n\n    (Nyyhkyttää.)\n\nMikko (Eevalle). Varmaan eivät nuo olleetkaan oikea setämme ja\ntätimme:. Elä huoli itkeä, sisko!\n\nIsä. Mitä, mitä tämä on? Olen monta päivää ollut matkalla. Kun sitten\npalaan kotiin, näen omien lapsieni syyttä pieksävän kahta vierasta\nlasta.\n\nÄiti (itkien). Taivaan enkelitkin itkevät meidän lapsiemme tähden. Voi\nminua!\n\nHanna (ujosti). Me vain leikimme isää ja äitiä --\n\nIsä. Koska olette nähneet isän ja äidin tuolla tavalla kohtelevan\nteitä? Vieraat, minkä rangaistuksen annan meidän lapsille tästä?\n\nMikko ja Eeva. Antakaa heille anteeksi!\n\nÄiti. Mistä te, hyvät lapset, olette kotoisin?\n\nMikko. Pohjanmaalta; etsimme setää ja tätiä, jotka äitimme kuoltua\npitävät meistä huolta.\n\nIsä. Torppari Heino-vainajan lapsia?\n\nMikko ja Eeva. Niin.\n\nÄiti (ihastuneena). Voi, kun en teitä heti tuntenut. (Syleilee lapsia.)\nTerve tultuanne!\n\nIsä (hänkin syleillen). Jaakko ja Hanna, tervehtikää serkkujanne!\nHeitä saatte kiittää siitä, että nyt jäätte rankaisematta.\n(Jaakko ja Hanna syleilevät serkkujansa.) Kas niin hyvät lapset\ntekevät! Aatto-ilta on jo huomenna. Tehkäämme se oikeaksi\njuhlahetkeksi, jolloin maassa on rauha ja ihmisillä hyvä tahto.\n\nJaakko ja Hanna (serkuillensa). Annattehan meille todellakin anteeksi,\nhyvät serkut?\n\nMikko ja Eeva. Kaikki on unohdettu.\n\nIsä (äidille). Saimme todellakin hauskoja ja herttaisia jouluvieraita.\n\n\n\n\nKuusenhaltija.\n\nPieni joululeikki lapsille.\n\n\nHenkilöt: Matti ja Mikko, Kuusenhaltija, Jouluenkeli. --\nMetsä, kaunis pienehkö kuusi etualalla, kiven vieressä.\n\nPojat tulevat. Matilla kirves olalla, Mikolla pieni, punainen pussi\nkädessä.\n\nMatti (edellä). Voi kuinka väsyttävää! Ja kohta on jo pilkkosen pimeä,\neikä kunnollista kuusta ole vieläkään löytynyt.\n\nMikko. Kaikki sellaisia variksen pelättiä, ettei niistä kukaan huolisi!\n-- (Tähystelevät ympärilleen.)\n\nMatti. Niin juuri, -- viepäs tuommoinenkin rupukka kotiin\njoulukuuseksi, niin kyllä ne tytötkin nauraisivat (naputtaa kirveellään\npientä, harvaa kuusta vierellään).\n\nMikko. Ja ilkkuisivat! Sanoisivat taas, että kyllä olette huonoja\nmiehiä, kun ette kunnon kuusta kykene löytämään.\n\nMatti. Tulisivat itse tänne lumikinoksiin rypemään, niin saisivat nähdä\nja kokea, onko hauskaa.\n\nMikko. Mutta hauskaahan tämä kuitenkin on!\n\nMatti. No tietysti, tietysti! (huomaa kauniin kuusen.) \"Hip, hellettä!\nsanoi jänis pakkasessa!\" -- Tuossapa nyt viimeinkin meidän kuusemme!\n\n    (Juoksevat kuusen luo kierrellen sen ympäri ja tarkastellen\n    sitä joka puolelta.)\n\nMatti ja Mikko (yhtaikaa). Kuinka tuuhea ja kaunis! Kuinka herttaisen\nvehreä! --\n\nMikko. Mutta ennenkun hakkaamme sen, istumme tähän kivelle ja syömme\nviimeiset voileipämme. Minulla on niin hirmuinen nälkä!\n\n    (Istuvat, Mikko ottaa pussista esille kaksi vastakkain\n    pantua voileipää. Syövät.)\n\nMatti. Niin minullakin. Äitiköhän nämä voileivät laittoi?\n\nMikko. No näkeehän sen jo etäälle, että äiti! Maija panee tok' aina\nniin vähän voita leivälle, että oikein suututtaa, -- eikä maistu\nmiltään.\n\nMatti. No ei miltään!\n\nKuusenhaltija (tirkistelee salaa kuusen takaa). Mitähän ne nuo ovat\nolevinaan? Meluavat niin, että heräsin makeasta unestani.\n\nPojat (hypähtäen ylös). Kuka puhui?\n\n    (Katselevat ympärilleen, kuusenhaltija piiloutuu.)\n\nMikko (kiertää kuusen ympäri). Taisimme erehtyä. Ei täällä olo ketään.\n\nMatti. Vaikka niin selvästi kuulin äänen.\n\nMikko. Eikö lie ollut orava. Pelkäätkö?\n\nMatti. Minäkö pelkäisin! -- Ehei, -- Mikot ja Matit ne miehiä ovat --\nmutta Jussia on kaikki metsätkin täynnä!\n\n    (Nauravat.)\n\nMikko. Ja nyt kiireesti toimeen. Ala paukuttaa!\n\nMatti. Heti paikalla!\n\n    (Nostaa kirveensä iskeäkseen kuusta, mutta samassa hypähtää\n    haltija esiin, vihaisena uhaten poikia kepillä.)\n\nKuusenhaltija. Keitä te olette, -- tyhmeliinit? Kenenkä luvalla te\ntulette tänne hiljaiseen metsään meluamaan -- vieläpä jouluaattona.\nHoh hoi, herätitte minutkin herttaisesta unestani.\n\nMikko. Me olemme Päivölän poikia ja etsimme kuusta joulukuuseksemme.\nMutta kuka sinä olet, joka aiot maaten joulusi viettää?\n\nKuusenhaltija. No ettekö näe, että minä olen minä, (pyörähtää\nverkkaan ympäri) tällainen, katsokaa! Ja tämä punainen myssy on minun\njuhlamyssyni.\n\nMikko (pistää eväspussin päähänsä). Ja tämä on minun juhlamyssyni!\n\n    (Kaikki nauravat.)\n\nMatti. Niin, mutta mikä sinun nimesi on?\n\nKuusenhaltija. Ka, Kuusenhaltija, Tonttu-ukko, Korven ketterä poika, --\neikö se ole komea nimi?\n\nPojat. Onpa kylläkin!\n\nMatti, Mutta nyt täytyy kaataa kuusi. Kohta on pimeä käsissä.\n\n    (Iskee kerran kuusta).\n\nKuusenhaltija (sieppaa kirveen hänen kädestään). Poika! Vai sinä\nkaataisit minun kuuseni? Häpeä toki!\n\nMatti. Vai häpeä. -- Mehän viemme sen joulukuuseksemme. Ja se on suuri\nkunnia sinulle, herra Korven poika.\n\nKuusenhaltija. Mihin viette? Ettekö luule sillä olevan joulua täällä\nmetsässäkin?\n\nMikko. Kylläpä täällä taitaa olla ikävä joulu -- pimeässä ja\npakkasessa, hui!\n\nMatti. Mutta meillä kotona on valoa ja lämmintä, on iloa ja riemua\nkattoon asti! Ja kuusen me koristamme, niin että se loistaa kuin\ntaivaan tähti!\n\nKuusenhaltija. Joutavia! Minä vain en anna katkaista rakasta kuustani,\nen vaikka! Pienestä pitäen olen sitä hoitanut ja suojellut, kesät ja\ntalvet rakkaudella vaalinut. Lumitaakasta olon sen hennot oksat\nvapauttanut ja kuivina kesinä kantanut vettä juuriensa kostukkeeksi\ntuolta alhaalta Urpus-noron lähteestä. Kuivat oksat olen siitä karsinut\nja aina, aina sen hyväksi elänyt.\n\nMikko. Mutta sittenkään et saa sitä niin komeaksi, kuin me sen laitamme\njouluiltana. Siihen pannaan tuhat tähteä, sata kynttilää ja paljon\nmuuta kaunista ja hyvää. Tule vaikka katsomaan!\n\nKuusenhaltija. Ei kiitoksia! Juhlallisempaa on sittenkin täällä\nmetsässä -- (viittaa ylöspäin). Täällä on tähtiä ja kynttilöitä --\nmiljoonittain!\n\nMatti (ankarasti). Anna pois kirveeni! Kuuletko, -- ellet tahdo että\nyövymme ja eksymme tänne pimeään korpeen.\n\nKuusenhaltija. No juoskaa sukkelaan kotiinne. Ei teitä täällä kukaan\nkaipaa! Mutta kuustani en anna.\n\nPojat (yht'aikaa). Hyvä, rakas Kuusenhaltija, elä nyt ole noin paha .-!\nEmme löydä koko metsästä toista näin kaunista kuusta.\n\nKuusenhaltija. Sen kyllä uskon. Mutta tätä en anna -- en, en, en! (Pui\nnyrkkiä pojille. Silloin alkaa kuulua vienoa laulua metsästä, ensin\nhiljempaa, sitten kovemmin):\n\n    Oi pyhä on jouluilta,\n    niin armas ja ihana!\n    Soi sävelet taivahilta\n    ja maassa on rauhoa --\n    On hyvyyttä sydämissä\n    ja rakkautta rinnoissa,\n    kun taivahan puhdas lapsi\n    käy ihmisten majoissa! --\n\nKuusenhaltija (riemuiten). Enkelit laulavat! Vieläkö sanotte, ettei\nmetsässä ole juhlallisempaa!\n\nPojat (ihmeissään). Voi kuinka kaunista! Oikeinko enkelit?\n\nEnkeli (ilmestyy puiden välistä). Luulin kuulleeni täältä kiivaita\nääniä. Lapsi-kullatko riitelevät?\n\nKuusenhaltija (nöyrästi), Nehän ne tahtovat viedä kuuseni, --\nkatkaista, kaataa, sydämettömät, -- kauniin puuni!\n\n    (Itkee.)\n\nPojat (paljastavat päänsä arasti). Me olisimme vieneet sen\njoulukuuseksemme, -- isälle, äidille, siskoillemme.\n\nEnkeli, No miksi et anna heille kuustasi, pikku haltija? -- Sinähän\nolet aina ollut niin hyvä.\n\nKuusenhaltija. Kuinka voisin luopua siitä, kun se on minulle niin\nrakas, -- niin rakas!\n\nEnkeli. Tiedän sen. Mutta kuulehan! Jumala itsekin antoi ainoan\npoikansa lahjaksi ihmisille, vaikka se oli hänelle niin rakas!\n-- -- niin rakas! -- Sentähden viettävät ihmiset joulua suurena\nmuistojuhlana, asettaen vihreän, valaistun kuusen Jumalan antaman\nkalliin lahjan vertauskuvaksi.\n\nKuusenhaltija. Kylläpä ne ihmiset ovat itsekkäitä -- ensin ne saavat\nsuuren lahjan Jumalalta, ja sitten vielä tahtovat viedä minun armaisen\nkuuseni. -- E-ei! Ottakoot petäjän, tuolla Köpin kankaalla kasvaa niitä\nvaikka kuinka paljon!\n\nPojat. Ei, ei! Me tahtoisimme kuusen.\n\nEnkeli (ottaa poikia kädestä kiinni). Katsokaa, lapsukaiset, uhraus\non vaikea jokaiselle, joka kalleimmastaan joutuu sen tekemään.\nYmmärrättehän siis, kuinka raskasta Kuusenhaltijallekin on\nluopua lemmikistään, suojatistaan. Mutta jos te, pienet ihmisalut,\nlupaatte elämässänne auliisti antautua uhrauksiin, jos te lupaatte\ntoisten, tarvitsevien hyväksi luopua sellaisestakin, joka on teille\nniin rakas, niin rakas, että aina juuri itse tahtoisitte sen pitää,\nniin saatte tämän komean kuusen.\n\nPojat. Oi, kyllä me lupaamme!\n\nEnkeli. Teidän tulee myöskin pitää lupauksenne; silloin joulun merkitys\non pyhitetty sydämissänne!\n\nPojat. Kyllä me tahdomme pitää sen!\n\nEnkeli. (Kuusenhaltijalle). Suostutko? Annatko?\n\nKuusenhaltija (surullisesti). Kuuseni kuolee, jos se viedään\njoulupuuksi.\n\nEnkeli. Niin, mutta joulu-ilo elää lasten sydämissä!\n\nKuusenhaltija (katselee hetkisen miettien enkeliin, ojentaa sitten\nkirveen Matille ja molemmat kätensä enkelille). Sinun tähtesi, hyvä\nenkeli!\n\nEnkeli. Hakatkaa, pojat!\n\nPojat. Kiitos! Kiitos!\n\n(Matti hakkaa kuusta ja Mikko tukee sitä kädellään. Enkeli ja\nKuusenhaltija seisovat vierekkäin hymyillen ja enkelien laulu\nkuuluu jälleen kirkkaasti):\n\n    Oi pyhä on jouluilta,\n    niin armas ja ihana!\n    Toi lupaus taivahilta\n    sydämihin riemua --\n    Ja jouluinen siunaus suuri\n    maan alhoissa virtailee:\n    se köyhien kyyneleet pyyhkii\n    ja rintoja valaisee!\n\n\n\n"]