[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f9PddPkhxo9fyQ9sr00yDRc1rdcxeDHmkLcpRkkADD4s":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":10,"genre":11,"themes":12,"origin":13,"language":14,"yearPublished":15,"yearPublishedTranslation":7,"wordCount":16,"charCount":17,"usRestricted":18,"gutenbergId":19,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},2154,"Joulupukin jutelmia","Usea tekijä",null,"2154-usea-tekija-joulupukin-jutelmia","2154__Usea_tekijä__Joulupukin_jutelmia","Vuosikymmenen varrelta valittuja","lastenkirja",[],[],"fi",1913,20965,128232,false,61020,[21,22],"Children's stories, Finnish","Christmas stories",[24,25],"Children & Young Adult Reading","Short Stories","\"Joulupukin jutelmia: Vuosikymmenen varrelta valittuja\" by Various is a collection of short stories likely written in the early 20th century. The book features a series of tales centered around themes of Christmas, childhood adventures, and moral lessons, narrated through relatable characters experiencing the essence of festive spirit and human emotions.  The beginning of this collection introduces various characters in a quaint, charming setting, beginning with the story of a boy named Risu-Ville as he embarks on an adventure to fetch a Christmas tree. He faces the challenges of navigating through deep snow, reflecting on his family's struggles and his determination to bring joy to his loved ones. As he journeys, Ville experiences moments of joy, pride, and warmth, culminating in his successful return home with the tree, wrapped in thoughts of Christmas gifts for his family. This opening establishes a heartwarming tone that resonates with themes of love, sacrifice, and the magic of Christmas, setting the stage for the stories to follow. (This is an automatically generated summary.)",[],163,"Kokoelma sisältää 1900-luvun alun joululehdistä poimittuja lasten- ja joulukertomuksia useilta eri kirjoittajilta. Tarinoissa esiintyy muun muassa Risu-Ville, tonttuja ja tavallisia lapsia joulunvietossa tai talvisissa seikkailuissa.","'Joulupukin jutelmia' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2154. E-kirja\non public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","JOULUPUKIN JUTELMIA\n\nVuosikymmenen varrelta valittuja\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKansanopettajain O.-Y. Valistus,\n1913.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nRisu-Ville, kirj. Klarry Rajander, Joulupukki 1901.\nTeini, kirj. Santeri Ivalo, 1901.\nMirska, kirj. Alpo Noponen, 1902.\nPikku Lauri tahtoi oppia lentämään, kirj. Anja Tuulonen, 1902.\nAnnan onnellisin päivä, kirj. Hanna Frosterus-Segerstråhle, 1902.\nHupsu Elijas, kirj. Vilkku Joukahainen, 1902.\nLaurin joulu-unelma, kirj. Aapo Pärnänen. 1902.\nMartin koulumatka, kirj. E.F., 1903.\nMitä västäräkki kertoi kyntäjälle, kirj. Juho L., 1903.\nLaiskan-Matin velka, kirj. Vihtori Peltonen, 1903.\nYhteinen vaara, kirj. K.V. II. 1904.\nIhmisille hyvä tahto, kirj. J.A.B., 1904.\nTahrainen käsi, kirj. K., 1905.\nSyntymäpäivälahja, 1905.\nKertun ja Erkin joululahjat, kirj. Vilho Velho, 1906.\nKorven Kallen jouluaatto, kirj. L. --alli--, 1906.\nNaapurit, kirj. A.O., 1907.\nOnni, kirj. Maria, 1907.\nKesäinen tarina, kirj. A. Lehvä, 1908.\nJoulu Syrjälässä, kirj. Ilo Vaara, 1910.\n\n\n\n\nRisu-Ville.\n\n(Joulukertomus.)\n\n\nOnpa se poika viipymään! Jos itse olisin mennyt, niin olisi kuusi\naikoja sitten ollut täällä. --\n\n-- Mutta eihän tuollaisen poikanulkin kuin \"Risu-Ville\" nyt ole helppo\nsaada kuusta metsästä. Lunta on kyynärän korkeudelta.\n\n-- Ei ole helppo, sanot sinä. Ehkäpä ei; kerjäten maailmaa mitata on\nkai mukavampi ja hauskempi. -- Ei -- työhön joka itikka -- niin kylläpä\non toista.\n\nOikeudenmukaisella harmilla nämät sanat sanottuansa, rouva kierähti\nkamariin temmasten oven jälkeensä kiinni aika jysähdyksellä.\n\nSiellä sisällä lapset järjestelivät makeisia ja koreuksia kuusta\nvarten, jota suurimmalla malttamattomuudella odotettiin.\n\nKello 4 iltapäivällä \"Risu-Ville\" aika vauhdilla samosi perämies\nAnderssonin talolta metsää kohti. Hän oli hyvällä tuulella. Eikä\nihmekään! Olihan hänellä ollut oikea onnenpäivä. Havut ja huiskut oli\nhän heti kaupunkiin saavuttuaan saanut myydyksi. Sitä paitsi olivat\njotkut hänen alituisista ostajistaan antaneet hänelle yhtä ja toista\näidille ja pikkusiskoille jouluksi kotiin vietäväksi. Viimeksi vielä\ntämä kuusi. Hän aprikoi paljonko rouva siitä antaisi, 15 tahi 20,\nehkäpä 25:kin penniä. Isävainaja oli viime jouluna saanut 75:kin penniä\nkappaleelta. Mutta ne olivatkin kai isoja ne isän kuuset.\n\nMutta ei. Täytyi kerta koettaa hatun päälakea. Siellä päällyksen ja\nrikkinäisen vuorin välissä, huolellisesti paperipalaseen kiedottuna\nolivat hänen tänä päivänä ansaitut rahansa. Niitä oli 85 penniä. Ne\nolivat äidin. Kuusesta saadut rahat ovat hänen. Niillä hän ostaa\näidille jotakin mieleistä, oikein joululahjan.\n\nHän tunsi itsensä ylen onnelliseksi. Lumi loisti niin hohtavana ja\nhopeanvalkoisena siloista reenjäljistä.\n\nSiinä täytyi ottaa luikuja. Mutta se kävi hullusti. Hän kaatui,\ntuiskahti selälleen sileälle tielle.\n\nYlös taas ja reippaasti eteenpäin. Ei ollut juuri pakkanen, mutta otti\nkuitenkin sormenkärkiin. Kiusallista, että kintaat olivat jääneet\nvaatemytyn päälle rouva Anderssonin keittiöön. Suurta hyötyä niistä ei\njuuri olisi ollut, sillä niissä oli sangon monta läpeä. Äiti ei ollut\nehtinyt parsia niitä joulun edellä, vaan luvannut sen tehdä vasta\njoulun välipäivinä. -- Mutta ehkä nyt jo olisi aika astua metsään.\nNäkyihän tuolla kuusia.\n\nVille hyppäsi lumella peitetyn ojan ylitse ja vajosi niin syvälle\nlumeen, että tuskin päänuppua erotti. Olihan hän kuitenkin metsässä;\nnyt vain kahlaten kauemmaksi. Seisoihan siellä kuusia pitkissä riveissä\noikealla ja vasemmalla. Kaikki näyttivät niin vakavilta ja humisivat\nniin juhlallisesti juuri kuin joulua jo viettäisivät. Mutta ne ovat\nsuuria. Missä olisi pienempiä? -- Ei niitä näy edes merkiksikään. Huh!\n-- kuinka vaikeaa kahlata näin syvässä. Joka askeleelta luistivat\nVillen risaset housut ylös, väliin polvien ylitse, jota vastoin\nsukansäärykset pyrkivät nilkkaan.\n\nJospa hän olisi kotona aavistanut tänä päivänä metsämatkan tekevänsä,\nniin olisi hän ottanut isävainajan pitkävartiset saappaat. Hän astui\nkuitenkin rivakasti eteenpäin, vaikka lumi yhä nousi vyötäisiin saakka.\nVälistä täytyi kumminkin levätä, vetää sukat ylös ja lahkeet alas sekä\nlämmittää hyppysiä pistämällä ne hetkeksi suuhun ja poveen.\n\nPolviakin oli hierottava. Jos äidin joululahja ei olisi ollut mielessä,\nniin ehkäpä Ville raukka olisi palannut ilman kuusta, sillä tämä alkoi\njo tuntua hankalalta.\n\nVihdoin Ville kuitenkin iloksensa havaitsi pienen kuusen karahkan. Se\noli kooltaan melkein sellainen kuin rouva Andersson oli määrännyt.\nLähemmäksi tultuaan Ville kyllä huomasi sen harvaksi ja\nkitukasvuiseksi, mutta ei ollut muita valittavissa.\n\nTyö siis piti alettaman. Ensiksi oli lumi juurilta pois kahmaloitava.\nSe onnistui hitaasti; pakkanen puri kipeästi sormen kärkiä, josta\nsyystä ne hyvin usein suistuivat vuoroon suuhun vuoroin poveen.\n\nKirves olisi ollut rouva Anderssonilta lainattava; mutta lieneekö\nhänellä kirvestä ollenkaan? Kaupunkilaisethan hakkauttavat puunsa. No\n-- sama se! Olihan hänellä oiva isävainajalta peritty veitsi, vaikka se\nnyt sattui olemaan hiukan tylsä.\n\nVille nakersi kuusen runkoa aina väliin levähtäen. Ajatukset riensivät\nkotiin. Jokohan jouluvalmistukset alkavat siellä loppua? Äiti varmaan\najatteli, ettei hänen kaupungissa käyntinsä ole onnistunut, koska hän\nviipyy näin kauan. Kyllä jo mahtoi ollakin myöhäistä, koska tähdet\nalkoivat kimmeltää. Isä sieltä ylhäältä varmaan nyt näkee, kuinka hän\ntyöskentelee äidin ja pikkusiskojen hyväksi. Niin, olihan hän\nkuolinvuoteella luvannut isälle olla äidin ja siskojen turvana ja\ntukena, ja kylläpä hän, Juho Vilhelm Mäkelä, Jumalan avulla aikoi\nlupauksensa pitääkin. Nyt jouluna on vuosi kulunut siitä, jolloin\nJumala otti isän pois... Mutta hei! Kuusi kaatui että räjähti, ja vain\nveitsellä nakerrettuna! -- Ville tunsi ilosta lämpenevänsä.\n\nVille pisti puukon tuppeen, ravisti lumen kuusesta ja läksi kuusineen\nvanhoja jälkiä myöten maantielle.\n\nMaantiellä hän kohotti kuusen pystyyn. Kyllä se pituudestaan oli sen\nkorkuinen, kuin rouva oli määrännyt.\n\nKuusi selkään ja riemulla kaupunkiin. Tuuli puhalteli vastaan. Tuntui\nkylmemmältä kuin metsässä. Kotia, äitiä ja pikkusiskoja ajatellessa\ntuntui taas lämpöisemmältä.\n\nKaupungissa oli kaikkialla valoa, mutta eivät vielä joulukuuset tulessa\nolleet. Kauppapuoditkin olivat auki -- hän ehti siis hyvin\nostoksilleen. Sokurirasia äidille -- ja -- Halooh! -- poika -- myytkö\nkuusen?\n\n-- En, se on tilattu.\n\n-- Heh -- sinä saat pian toisen.\n\n-- En saa -- on jo niin myöhäistä.\n\n-- Äläpäs, veikkonen, kenelle se on?\n\n-- Perämies Anderssonin rouvalle.\n\n-- Vai niin! -- no et häneltä monta penniä saa!\n\n-- Sama se -- mutta hänelle sitä kuitenkin olen ollut noutamassa.\n\n-- Hyvä! -- Pidä sanasi, poika, jos edelleen teet samoin, niin sinusta\ntulee kunnon mies. Tässä saat lantin jouluostoksiasi varten. Niin\nsanoen katosi nuori kiharatukkainen herra, ja Villen kontistuneeseen\nkouraan jäi kiiltävä markka.\n\nVille tuli niin iloiseksi, että jalat väkisin juoksuksi pistivät ja\nennenkuin huomasikaan, niin hän jo kuusineen kapisteli rouva\nAnderssonin pimeässä etehisessä.\n\nRouva seisoi keittiössä kädet puuskassa. No, vihdoinkin tulet! -- ja\nsellainen kuusi sitten. Mistä ihmeestä sen olet löytänytkin? Se tuskin\nkelpaisi portaitten eteen, mutta koska ei ole muuta, niin täytyy sitä\nkäyttää.\n\nTilta, rouvan piika, sai nostaa kuusen kamariin, jossa se sitä vastoin\nsuurella ilolla otettiin vastaan.\n\nRouva Andersson ei muistanut, mihin oli pistänyt rahakukkaronsa. Sieti\netsiä kauan. Sillä välin Ville ehti lämmitellä ja saada muutamia\nystävällisiä sanoja Tiltalta.\n\n-- Älä pane sydämellesi rouvan sanoja, lausui hän. Ei rouva niin pahaa\ntarkota, on vain ehkä liian vaativa. -- Minä olen pannut hiukan\näidillesi kahvia ja sokeria. Ne ovat omiani, vierasten varalta\nhankittuja. Niin pian kuin saat maksun kuusesta, niin riennä kotiin.\nÄitisi tulee levottomaksi, jos viivyt liian myöhään.\n\nRouva tuli nyt ulos ja arveli, ettei Villen risu olisi 10 pennin\narvoinenkaan, mutta koska oli joulu, antoi sentähden 25 penniä.\n\nVille kiitti ja oli tyytyväinen. Olihan hän kuitenkin tuosta risusta\nsaanut enemmän kuin voi toivoakaan.\n\nRantakadun varrella Ville teki pienet ostoksensa. Omilla rahoillaan,\njoita oli toista markkaa, hän osti äidille lasisen sokerirasian ja\npikkusiskoilleen kumpaisellekin helminauhan. Saipa loppurahoilla vielä\nvähän makeisiakin.\n\nJa nyt sitten yhtä päätä kotiin. Alasmäissä Ville istui kelkkaan ja\nlaski mäkeä alas että suhisi, muuten riensi hän juoksujalkaa.\n\nKas -- jopa näkyi valkea liedeltä. Se loisti niin viehättävän\nlämpimästi häntä vastaan. Kaikki istuivat jo valmiina ja odottivat vain\nhäntä. Kohta oli äiti, hänen oma lemmitty äitinsä, sulkeva hänet\ntuntehikasta rintaansa vastaan, ja silloin -- silloin vasta hän sai\ntuntea oikean lämmön. Sitte oli äiti heille kertova Jeesus lapsesta\nBetlehemin seimessä, ja sitte saivat he äidin keralla laulaa suloisia\nlauluja.\n\nOi kuinka hän sentään oli onnellinen!\n\nHän pysähtyi ja hengähti. Tunne puhtaimmasta onnesta valtasi hänet.\nAjattelematta hän laski kontistuneet kätensä ristiin loi silmänsä aavaa\ntähtikirkasta taivasta kohti ja kiitti hartaimmasti sitä suurta hyvää\nkaikkivaltiasta Jumalaa, joka hänelle oli suonut niin herttaisen\nlämpimän kodin.\n\n\n\n\nTeini.\n\n\nKäsivarsiaan heilutellen ja ruumistaan puistellen juosta hölkötti\npitkäkoipinen teini pimeitä kujasia myöten aamukylmässä kouluun. Hän\nkoetti kääriä kulunutta, mustaa takkiaan tiukemmin ruumiilleen, vaan ei\nse tahtonut tepsiä kylmää vastaan. Ja kumminkin hänestä tuntui, ettei\nnyt tänä aamuna ollut kovinkaan pakkanen, vaan se oli syömättömyys,\nnälkä, joka häntä kylmäsi, -- viimeisen leipäpalansa oli hän äsken\npistänyt poskeensa noustessaan ylös Eenokki-sepän tuvassa, vaan se oli\nollut liian pieni, se ei riittänyt lämmittämään luisevaa ruumista. Ja\nsillä ravinnolla sitä nyt piti kestää puoleenpäivään saakka, jolloin\ntaas saattoi odottaa Portin Pietarin keittiössä lämmintä ruoka-annosta.\nJos sieltäkään enää saa... kärtyisiä ovat olleet viime aikoina.\n\nTeini Antti Antinpoika juoksi kinosten väliin polettua polkua pitkin\ntuulimyllyjen ja navettarakennusten lomitse kunnes vähän leveämpi,\nmutkainen katu aukeni eteen. Vaan sekin oli vielä aivan pimeä;\nainoastaan jonkun porvarin keittiön ovenraosta taikka sarvesta höylätyn\nikkunan läpi kumotti arka valon säde. Aamu oli vielä hyvin varhainen.\nKun kolmikulmainen rauta raastuvan tornista viisi kertaa helähti,\nsilloin piti teinien olla koulussa, mutta varalta täytyi heidän jo\nlähteä kotoaan paljo aikaisemmin.\n\nKoulutalon ovi oli auki ja siitä loimusi talviaamun pimeyteen\ntakkavalkean punertava hohde, Ovella telmi jo toisia teinejä ja he\ntahtoivat vetää Antinkin mukaan leikkiinsä. Vaan Antti ei ollut tänään\nsillä tuulella. Hän haki toveria, jolla olisi evästä mukanaan, mutta\nsitä ei ollut nyt kellään sellaisella, jolta hän sitä olisi voinut\npyytää, ja hän istahti senvuoksi alakuloisena seinään kiinnitetylle\npenkille kauas katveeseen. Sieltä katseli hän hiljaa tuota jo\ntuttavaksi kodiksi itselleen käynyttä kouluhuonetta, opettajan\npöytätuolia, johon juuri neljä talikynttilää sytytettiin,\nkarkeatekoista kirjastokaappia, jonka harvoja, mutta kallisarvoisia\nkirjoja hän oli oppinut rakastamaan, noita mataloita penkkejä, joissa\nhän opetusta oli saanut nauttia. Mielihaikealla hän ajatteli, että\nhänen nyt ehkä täytyi ne jättää ja katkaista kesken opintonsa ruoan\npuutteesta ja ryhtyä muuhun ansioon.\n\nNiinkuin useimmat tovereistaankin oli Antti köyhän talonpojan lapsi,\njoka oli lähtenyt kaupunkiin koettamaan onneaan opin ohdakkeisella\npolulla. Eväskontti seljässä ja sauva kädessä oli hän kouluun saapunut,\nsaanut armosta jäädä asumaan Eenokki-sepän matalaan tupaan ja porvarien\nkeittiöissä hän oli, niinkuin toverinsakin, kerran päivässä keiton\nsaanut. Niin oli eletty ja luku oli luistanut ankaran Martti-mestarin\nopastuksella hyvää vauhtia. Pari kertaa talvessa oli eväskontti\nsaapunut täytenä kotoa markkinamiesten matkassa, ja niin oli aina\neletty siihen asti, kunnes lomalle lasketut teinit olivat kaikki\npienissä parvissa lähteneet maakuntaa kiertämään ja keräämään varoja,\nrahoja, vaatetta ja ruokaa taas uudeksi lukukaudeksi. Mutta nyt oli\nAntin kontti kesken talvea aivan tyhjentynyt, eikä täytettä ollut\nkotipuolesta saapunut, köyhyys kun vallitsi sielläkin, ja porvarit\nrupesivat käymään kärsimättömiksi kärttäjille, -- nyt oli seinä noussut\nAntille eteen.\n\nNäitä hän surumielisenä mietti, kun opettaja, ankara Martti-mestari,\nastui sisään ja kävi latinaksi latinalaiseen kielioppiinsa käsiksi.\nAntin kimppuun ei mestari monasti päässyt, vaan tänään Antti oli\nhajamielinen, sekausi vastauksissaan ja kun aamulukujen päätyttyä\nteinit hajaantuivat päivällisille, oli hän alakuloisuutensa lisäksi\ntyytymätön itseensäkin. Ei ollut tosin Martti-mestari nyt patukkaa\nkäyttänyt, joka oli ainoa, jokapäiväinen parannuskeino teinien\nhajamielisyyttä ja huonolukuisuutta vastaan, vaan ukon suupielien\nvinkeistä näkyi, että hän oli vihassa.\n\nPorvarien pojat riensivät koteihinsa kaupunkiin, rikkaammat\nmaalaispojat majapaikkoihinsa, köyhimmät kuokkimaan sääliväin ihmisten\nkeitoille. Antti käveli Portin Pietarin keittiöön ja asettui ovensuuhun\nodottamaan, -- nälkä kurni suolta ja ruoan haju melkein hurmasi päätä.\nMutta pistelijäästi häntä nyt Pietarin palvelijat kohtelivat.\n\n-- Tulit eilen ja tulit tänään, -- taasko huomenna tulet? --\nveistelivät he. -- Saa nähdä, riittääkö taas keitto muulle väelle, kun\nsinä pääset popsimaan.\n\n-- Se ei tämä Antti syö muuta kuin sen ainoan kerran päivässä, mutta\nsilloin sille pitäisikin olla erityinen padallinen, -- kappa nauriita\nja puoli lehmänreittä. --\n\n-- No, siinä on nyt taas täysi kuppi, katsotaan sitten, kantavatko nuo\nkapeat koivet naurisvellistä paisunutta vatsaa...\n\nNiin veisteli keittiössä talonväki, joka rupesi kyllästymään näihin\njokapäiväisiin vierailuihin. Antti söi, mutta nieli kyyneleitä vellin\nmukana, kiitettyään ruoasta läksi hän kiirein askelin takasin kouluun\nja astui ankaran Martti-mestarin tupaan, jossa tämä perheensä kanssa\nasui ja koetti saada vuoden ympäri riittämään sen puolen lästiä rukiita\nja saman ohria, jonka hän nautti opetustyöstään palkakseen. Antin oli\naikomus pyytää mestarilta elatuksenapua niistä teinirahoista, joita\nkoululle maakunnasta kannettiin. Vaan ne olivat mestarilta jo aikoja\nsitten menneet, niitä oli syöty ja jaettu, ja hän senvuoksi ankarasti\nAntille tiuskasi:\n\n-- Mitä teinirahoja? Ne olen jo jakanut ja omistani lisää pannut, niin\nettä en enää tiedä, mitä omille lapsilleni annan. Olethan itsekin\nsaanut, parempi olisi, jos te joskus toisitte minulle kotipuolestanne\ntulijaisiksi jonkun juuston tai voinaulan, kuin että aina mangutte\nteinirahoja, jotka sitten olueen juotte.\n\n-- Mutta minulla ei ole nyt enää mitään syötävää, sopersi Antti.\n\n-- Koeta hankkia, koeta hankkia, ja ole ahkera ja tarkka, eläkä hölmö,\nniinkuin tänään, niin minä jonkun vuoden perästä ehdotan sinut saamaan\napulaispapin viran.\n\nAntti huomasi jo, että hänellä oi ollut muuta neuvoa, kuin lähteä maata\nkiertämään ja maakunnasta elatuksenapua keräämään. Hän tiesi, että\nsekin oli oikeastaan jo kielletty, mutta mikäs siinä auttoi, kun hätä\nkäski.\n\n-- Antaisiko mestari minulle teinin todistuksen teiniapuja kerätäkseni,\npyysi hän ujosti.\n\nMutta siitä mestari tuskastui:\n\n-- Tiedäthän, että minun ei ole lupa antaa sellaista todistusta, laki\nsen kieltää, -- vai tahdotko että minulta tämä viheliäinen virkani\nvietäisiin!\n\nOmin neuvoinsa täytyi nuoren teinin lähteä suoriutumaan. Palatessaan\nmestarin luota koulutupaan olivat siellä toiset koululaiset koolla\nharjotellen iloisina ja reippaina latinalaisia koululauluja.\nPääsiäinen oli tulossa, ja silloin he, samoin kuin jouluna ja\npyhäinmiestenpäivänä, aina kulkivat talosta taloon laulaen porvarein\nperheille noita kauniita joululaulujaan, joihin he usein itse sanoja\nsepittivät. Silloin oli teineillä hyvät päivät, porvarien juhlaruu'ista\nsaivat he runsaita annoksia, ei säästetty silloin silavaa eikä olutta,\neikä niin huonoa teiniä ollut, joka ei olisi silloin jaksanut humalaan\npäästä. Voudin oli m.m. tapana vuosittain antaa teineille, kun he\nsaapuivat kuninkaankartanon portille veisaamaan, 6 kannua olutta,\npuolen leiviskää leipää, palvatun lampaan ja naulan kynttilöitä, -- se\nkirjotettiin \"porttirahoina\" oikein voudin tileihin, ja siitä teineillä\nilon kestejä kesti. Nämä makeanleivänpäivät olivat taas tulossa ja\nkadehtien katseli Antti, kuinka hänen toverinsa niitä varten\nvalmistausivat, -- hänen itsensä täytyi lähteä pois maakuntaa\nkiertämään...\n\n-- Tule pääsiäislauluja laulamaan, kehottivat toverit.\n\n-- Elä aina märehdi latinalaista kielioppia, pistelivät he.\n\nVaan Antti hiipi hiljaa koulutalosta pois, käveli kinoksiin polettua\npolkua pitkin tuulimyllyjen ympäri ja navettain ja tallien välisiä\nkujia myöten Eenokki-sepän pirttiin, josta hän haki konttinsa ja\nsuksensa. Ja verkalleen läksi hän potkimaan kaupungin portista ulos\nyksin talviseen metsään.\n\nEntisinä aikoina, paavin uskon aikoina, joista vielä vanhat kertoivat,\nolivat ihmiset armeliaampia koululaisia kohtaan, ja näiden toimeentulo\nluostari- tai kaupunginkouluissa oli parempi. Katoolinen kirkko julisti\nhyväksityöksi köyhäin koululaisten auttamisen ja myönsi sadan päivän\naneet jokaiselle, joka teinille almun antoi. Rikkaiden luostarien tai\npiispanistuimien yhteydessä olevat koulut olivat siksi äveriäitä, että\nniiden kannatti hyvin palkata opettajat ja avustaa ja vaatettaa\noppilaitakin. Ja silloin oli myöskin teinien kulku maakunnissa aivan\nluvallista ja tavallista. Mutta uskonpuhdistuksen jälkeen joutuivat\nkoulut Suomessa rappiolle, hallitus riisti kirkon varat eikä sen\nlaitoksia kumminkaan ylläpitänyt; opettajain palkat pienennettiin,\nnäiden tiedolliset edellytykset samalla supistuivat eikä kukaan\najatellut köyhien teinien avustamista. Päinvastoin hallitus kielsi\nnäitä kulkemasta maaseudulla teiniapuja keräämässä, koska se muka\nvietteli laiskuuteen ja aikaansai pahennusta, -- hallitus tahtoi\nitse kiskoa talonpojilta verot niin tarkkaan kuin nämä suinkin\njaksoivat suorittaa eikä sallinut muiden kerjätenkään käydä heitä\nverottamassa. Sen sijaan hallitus itse kantoi \"teinirahoja\"\ntalonpojilta, tarkotuksessa jakaa niitä koululaisille, vaan ne rahat\nsupistuivat hyvin vähiin, mitkä teineille lopullisesti annettiin.\n\nSiihen aikaan, noin kolmesataa vuotta sitten, jolloin pitkäkoipinen\nteini Antti Antinpoika yksin lähti kaupungista maalle hiihtämään,\nkerätäkseen varoja lukujensa jatkamista varten, oli koululaisilla siis\nhyvin vaikeat olot, ja hyvin hämärät olivat Antinkin toiveet. Hän\nmietti hiihtäessään, olisiko parempi muuttaa uraa, jättää luvut\nsikseen, -- opille annettiin näinä sotasina aikoina hyvin vähän\nmerkitystä. Maantiellä kulkijakin näki kyllä, kenellä niihin aikoihin\noli mahti käsissään ja menestys edessään. Tuhkatiheään ajoi Anttia\nvastaan vallattomia ratsumiesparvia hoilaten ja laulaen. He poikkesivat\ntaloihin ja ottivat väkisin ruokaa ja juomaa mitä parasta oli\nsaatavissa ja elivät yhdessä huumauksessa. Ja pilkkaa he tekivät kontti\nseljässä hiihtelevästä teinistä.\n\n-- Kas siinä hometoukka, joka on kirjojensa äärestä lähtenyt metsään\ntuulottautumaan, sanoivat he ivalla.\n\n-- Hanki itsellesi miekka ja ratsu, niin sinusta vielä mies tulee,\nkoipia sinulla ainakin on. Ei latina sinua elätä. Vaan tule\nsotaretkelle. Siellä saat viiniä kypärästä juoda ja viileskellä vehnää\nja silavaa, ja kultaa ja hopeita saat saaliina kotiisi kantaa. Ja mitä\nse maksaa soturin kunnia ja maine!\n\nAntti taivalsi edelleen antautumatta väittelyihin raakojen ja rajujen\nsotilasjoukkojen kanssa. Hän hiihti ohi kaupunkia lähimpäin talojen, --\nniitä kävivät teinit liian usein verottamassa -- alkaakseen kerjuunsa\netempänä. Vaan ilta rupesi tulomaan, ja hän hiihti vielä metsäistä\ntaivalta.\n\nSaapui hän kumminkin ennen illan tuloa suureen taloon ja ilmaisi ujosti\nasiansa. Vaan siellä oli jo usein käynyt samoja asiamiehiä ja niille\noli opittu vastaus antamaan. Kuningas on kieltänyt teinikulun ja\nkieltänyt heille almuja antamasta. Joka ei työllään itseään elätä, se\non käsketty lähettää muitta mutkitta sotaväkeen, varokoon Antti, ettei\nruunun miehiä satu hänen taipaleelleen.\n\nYöksikään oi Antti uskaltanut taloon jäädä, hän lähti hiihtämään\nedelleen, vaikka väsymys jo painosti ponnistuksiin tottumattomia\nraajoja ja mieli apeana asui. Kotvan hiihdettyään pysähtyi hän maantien\nvarrella pienelle kunnaalle, istahti kaatuneelle hongalle ja kyynel\ntirahti silmästä nuoren miehen. Niin toivottomalta tuntui kaikki,\npystöön näytti taival nousevan opin tiellä. Vielä vuosia täytyi ehkä\nnäin kihnuttaa, ennenkun saattoi toivoa lukuajan loppuvan, -- ja mitä\noli silloinkaan edessä? Parhaassa tapauksessa joku vaivainen\napulaispapin paikka, jonkun kitsaan kirkkoherran luona ruokapalkalla,\nja siihen asti täytyi vielä nähdä niin paljo nälkää! Miksei hän\nviskannut kulunutta, mustaa teininmekkoaan hiiteen ja sen mukana kaikki\ngrammatiikat [= kielioppi] ja retoriikat [= puhetaito] ja dialektiikat\n[= todistelutaito], ja tarttunut miekkaan, joka avasi viinin ja\nvehnäsen maat? Sotaväen kirjureita vilisi joka kylässä, -- ei tarvitse\nmuuta kuin ilmottautua sellaiselle, niin ovat pestirahat taskussa ja\nruunun ase kädessä, jolla itse ottaa, mitä ei mielisuosiolla anneta...\n\nTähän suuntaan kävi nuoren teinin ajatuksenkulku, mutta kaihoa ne\ntuumat kasvattivat hänen mieleensä, -- kirjat olivat jo käyneet hänelle\nrakkaiksi, hän olisi tahtonut syvemmin niihin tutustua. Mutta hänen\nsiinä istuessa sitä synkempänä mieleltään, kuta pimeämmäksi ilta kävi,\nkulki yksinäinen nainen maantietä, pysähtyi nuorukaista puhuttelemaan\nja armahti häntä sekä vei läheiseen matalaan majaansa yöksi. Ja aamulla\nvielä evään konttiin antoi ja siunasi taipaleelle. Ja rohkeammalla\nmielellä taas nuori teini lähti hiihtämään, yhä kauemmas sydänmaata\nkohti.\n\nKuta kauemmas hän hiihti, sitä avuliaammiksi ihmiset kävivät. Hänen\nkonttiinsa kertyi leipää, lihaa, voita ja kalaa, hän sai korjata\nresuset kenkänsä ja vaatetta hän sai ohkasen mekkonsa lisäksi.\nSuksikeli loppui ja jalan hän jatkoi kiertokulkuaan sulalla maalla.\nKevätmarkkinoille kaupunkiin lähteväin mukana saattoi Antti jo lähettää\nEenokki-sepän majaan runsaat muonat ja kun hän itse paluumatkalla\nkoulukaupunkia läheni, painoi kontti taas raskaasti hänen hartioitaan.\nVaan mieluista oli sitä taakkaa kantaa; nyt sai taas huoletta viipyä\npuolen vuotta kirjojen ääressä eikä kurninut nälkä suolissa. Poissa oli\nepäilys ja apea mieli ja halveksuen hän nyt katseli raakoja\nratsumiesjoukkoja, jotka kompasanoja lasketellen hänen ohitseen\najoivat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli juhannusaatto, kun Antti taas koulukaupunkiin ehti. Juhlaa varten\npanemastaan oluesta ja leipomistaan leivistä olivat taas porvarit\nantaneet teineille heidän osansa, ja kaupungin laidassa nämä hilpeät\nnuorukaiset nyt kokkoa polttivat ja runsaita eväitään nauttivat, kun\nAntti raskasta konttiaan kantaen metsästä saapui. Riemulla riensivät he\nhäntä tervehtimään ja joukkoonsa kutsumaan. Mutta Antti vei ensiksi\nkonttinsa kaupunkiin Eenokki-sepän taloon, kätki raskaasti kerätyt\nlukumuonansa visusti sepän muijan aittaan ja kantoi loistavin silmin\nMartti-mestarille paksun leipäjuuston ja komean voimöhkäleen\ntuliaisiksi. Ja kyynel kiilsi mestarin silmässä, kun hän palannutta\nteiniään tervehti ja juustosta viipaleita lapsilleen leikkeli.\n\nIloisin ja reippain koko teinijoukosta oli Antti, kun hän illan yöksi\nvaihtuessa taas istui toveriensa keskuudessa ja kertoi heille roihuavan\nkokon ääressä matkansa vaiheista. Porvarien väkevä olut teki\ntehtävänsä, ja kun teinit käsi kaulassa laulelivat latinalaisia\njuhlalaulujaan, kaikui korkeimpana joukosta Antin ääni. Ja laulun\nloputtua toisti hän vielä yksin:\n\n    Siis nyt riemu loiskikoon,\n    kun me nuoret ollaan.\n    Kuluu tämä sulonuoruus,\n    kuluu myöskin viisas vanhuus, --\n    sitten mullassa maataan.\n\n\n\n\nMirska.\n\n(Tosikertomus).\n\n\nMirska oli karhun lapsi. Hän oli kotoisin Karjalan itärajoilta, kuten\nhänen nimensäkin ilmottaa. Erään pitäjän herrat olivat sen tuoneet\nsieltä pienenä pentu vuhkurana. Se sai asua pappilan pirtissä eräässä\nkarsinassa uunin luona. Siellä sillä oli hyvin lämmin olla, varsinkin\nkun sen oma karvainen turkki alinomaa vahveni ja tiivistyi.\n\nPappilan asukkaista tuli sille tutuimmaksi kaksi henkeä: piika Katri,\njoka toi sen takimaisille nystyrähampaille kaikellaista hienontamista\nja kirkkoherran poika Samuli, joka seurasi aina Katrin muassa ja jäi\nsitten karsinan laidalta katselemaan Mirskan pyörähdyksiä ja\nkuperkeikkoja. Parhaimmat herkkupalansa saikin Mirska Samulin kädestä.\nSamuli rakasti Mirskaa. Jos hän sai äidiltään makean tortun, katkasi\nhän siitä puolet karhun pojalle. Mutta hyvä äiti antoikin niitä\ntavallisesti kaksi, niin ettei makeisia tarvinnut katkoakaan. Mirska\npuolestaan osotti kiitollisuuttaan. Kun Samuli lähestyi karsinaa, alkoi\nse heti iloisesti mylläköidä ja kohosi sitten takatassuilleen pappilan\npojan eteen. Silloin sen suuhun aina jotain hyvää pistettiin.\n\nKesän tullen oli Mirska niin perehtynyt ihmisiin, että se saatettiin\nkarsinastaan vapaaksi päästää. Se juosta vähkyröitsi Samulin jälestä\npihamaata pitkin polkien tannerta leveillä jalkapohjillaan. Ja kun\nKatri meni liiteriin halkoja noutamaan, niin Mirskakin mennä vihkasi\nsinne, tempasi halon tahi kaksi ja kantoi ne keittiöön Katrin jälestä.\n\nKarhun poika tuli pian tutuksi koko kylässä. Sen kaulaan pantiin vahva\nside, johon kiinnitettiin hihna. Siitä talutettiin Mirskaa kylän läpi.\nKun se milloin irti pääsi, saattoi se juosta joksikin ajaksi piiloon,\nmutta palasi jälleen. Eräänä pyhäpäivänä kipasi se tikapuita myöten\nkirkon katolle, jolloin koko kirkkoväki sitä katsoa töllisteli eikä\nmuistanut kellojen soidessa saarnaa kuulemaan lähteä, ennen kuin Mirska\nsaatiin houkutelluksi pois Herran huoneen harjalta.\n\nSamulin ja Mirskan ystävyys jatkui koko kesän. Kun Samuli seisoi\nonkivapa kädessä rantakivellä kaloja pyytämässä, istui Mirska\nuskollisesti ystävänsä luona ja vartioitsi nurmelle heitettyjä hyppiviä\nahvenia, etteivät ne päässeet jälleen veteen ponnahtamaan. Yhdessä he\nmyöskin kävivät marjassa. Näillä retkillä osotti Samuli paljon\nsuurempaa itsensäkieltämistä kuin Mirska; sillä hän poimi marjat\ntuokkoseen ja vei ne kotiin, mutta Mirska pisti kaikki heti karvaiseen\nsuuhunsa.\n\nSitten keikahtivat asiat sille kannalle, että Samulikin joutui\npoimimaan marjoja Mirskan suuhun.\n\nSamulilla oli kaunis pallo. Hän leikki sillä usein pappilan pihalla.\nMirska oli mukana ja juoksi pallon jälestä. Monta kertaa tähtäsi Samuli\npehmeällä pallollaan Mirskaa; tämä väliin hypätä loiskautti syrjään,\nväliin taas karahti pystyyn ottaen muksun leveään rintaansa. Molemmat\npojat innostuivat leikistä ja jatkoivat sitä väsymykseen ja helteeseen\nsaakka. Kerran sattui pallo kirpoamaan pihan reunassa olevan yksinäisen\naitan katolle ja jäi sinne räystäslaudan taakse. Samuli koetti pudottaa\nsitä pitkällä puulla, mutta se ei onnistunut. Tikapuita ei katolle\nollut. Samuli katseli mielipahoillaan suosittua leluaan, jota ei hän\nvoinut käsiinsä saada. Silloin kuulee hän rapinaa aitan salvamesta. Hän\nkatsahtaa sinne. Mirska siellä kapuaa katolle. Se pääsikin sinne\nonnellisesti, tulee räystäälle pallon luo ja viskaa oikealla\netutassullaan pallon alas. Mutta silloin rusahtaa mädännyt kattolauta,\nkeikahtaa ylös, ja Mirska pudota mätkähti laudan kanssa seinävierellä\nolevaan kivikkoon. Samuli ei ollut ennen koskaan kuullut ystävänsä\nsuusta sellaista mörähdystä kuin nyt kuuli. Hän riensi taputtamaan\nMirskan karvaista turkkia. Elukka jatkoi murisemistaan, nousi sitten ja\nlynkkäsi kolmella jalalla tavalliseen makuupaikkaansa. Toiseen\ntakajalkaan oli pudotessa pahasti koskenut.\n\nMirska ei voinut päiväkausiin liikkua paikaltaan. Samuli suri, että\nystävä sai kärsiä kipua hänen tähtensä. Hän koetti kaikin tavoin\nlieventää karhunpennun kipuja. Hän kantoi sen syötäväksi mitä parasta\ntaisi ja keräili marjoja. Hyvä oli niin ollen elukan sairastaa; ennen\npitkää se paranikin täydellisesti ja kisaili jälleen kumppaninsa\nkanssa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyksyllä täytyi ystävyksien erota. Samuli lähetettiin kaupungin\nkouluun. Kumppanin mentyä tuntui Mirskasta elämä sangen ikävältä. Hän\noli jo kasvanut niin suureksi, että oudot eläimet ja lapset häntä\npelkäsivät. Lähellä oli kansakoulu. Siihen saapui poikia läheisistä\nkylistä. Ne kävivät Mirskaa katsomassa. Mutta ne lähestyivät häntä\narasti osotellen häntä sormellaan ja jotkut kepilläkin. Kukaan ei\nSamulin lailla saapunut häntä ystävällisesti turkkiin taputtelemaan, ei\nkukaan antautunut leikkiin hänen kanssaan.\n\nEräänä syyspäivänä kokoontui taas joukko kansakoulupoikia hänen\nympärilleen. Ne ojentelevat häneen sormiaan, jotkut matkivat hänen\nmörähdyksiäänkin. Pojat pysyttelivät kuitenkin kohtuullisen kaukana,\nmutta takimaiset tyrkkivät edessä olevia lähemmäksi Mirskaa.\n\nMirska päätti vihdoin hänkin puolestaan alottaa leikin, syöksyi\nkiivaasti poikajoukkoon ja tempasi yhden pojan kiinni. Kun toiset\nalkoivat kauheasti kirkua, suututti se karhua, niin että se paiskasi\npitelemänsä pojan sangen voimakkaasti maata kohden ja alkoi häntä siinä\nvanuttaa.\n\nPoikain huudon kuultuaan kiiruhtivat aikaihmiset paikalle ja koettivat\nhoukutella Mirskaa pois pojan kimpusta, Kun houkutukset eivät\nauttaneet, lyötiin nuorta karhua. Silloin heräsi siinä pedonluonne. Se\nalkoi vihaisesti mylviä ja yritti karata lyöjän päälle.\n\nMirska otettiin nyt miesvoimalla kiinni ja sidottiin lujilla köysillä\npappilan päärakennuksen seinustalla olevaan pylvääseen. Tästä\nvankeudesta sen mieli enemmän ärtyi. Kun päivällä ei muistettu sille\nruokaa toimittaa, särki se keskiyöllä lähellä olevan kuistin lasiset\nseinät. Kuistissa säilytettiin maitoa ja muita ruokia. Mirska ne söi\ntahi muuten lahmasi. Rangaistukseksi sulettiin hänet vanhaan tyhjään\nriiheen, johon hänelle annettiin niukalta ruokaa, ja jossa hän makasi\nyli talven kämmen suussa. Kun häntä keväällä yritettiin sieltä irti\nlaskea, karkasi hän ensiksi lähellä olevan hiehon päälle. Silloin hän\nsai kuolettavan luodin otsaansa.\n\nSyntyperäinen valtaan päässyt raju luonne vei Mirskan turmioon. Samuli\nsuri syvästi ystävänsä kovaa kohtaloa.\n\n\n\n\nPikku Lauri tahtoi oppia lentämään.\n\n\n\"Äiti, miksi minä en osaa lentää, vaikka pääskynen osaa?\" huudahti\npikku Lauri ihmeissään tuvan rappusella istuen katsellessaan, kun\näitipääsky opetti räystäällä poikiaan matkan alulle.\n\nÄiti katsahti häneen omituisesti hymyillen eikä virkkanut mitään,\njatkoi vain siinä porstuan ovella potatin kuorimistaan.\n\nOlihan aivan kummallista, mietti Lauri, että kaikki pikku linnut\nlensivät vapaana ilmassa minne tahtoivat ja hänen vain täytyi\ntallustella maan pinnalla ahavoituneilla jaloilla, joissa isä sanoi\nolevan \"variksen saappaat\". Entäs kun perhosetkin lentävät! Ei, Jumala\noli unohtanut hänelle siivet tekemättä, kun kerran kärpäselläkin oli,\nja olihan hän toki kärpästä parempi -- oli paljonkin. Hän ei tullut\najatelleeksi, että myöskin äiti, isä, sisko Kerttu ja isot veljet\nkävelivät, eivätkä koskaan ilmaan kohoutuneet.\n\nMutta jos hänelle vielä kasvaa siivet! Olihan pääskyn pojillekin\nkasvanut.\n\n\"Äiti, äiti, minulle kasvaa siivet, eikö niin? Ja kun minä tulen\nsuureksi, niin minä lennän, minä lennän kauvaksi ja otan äidinkin\nmukaan.\"\n\n\"Niin, niin lennäthän sinä, pulmuseni, kun tulet suureksi\", sanoi äiti,\nkatsoen niin surullisen hellästi hymyillen häntä silmiin. \"Lennä vaan\npoikaseni, lennä kauvas ja korkealle, vaan elä tahraa siipiäsi eläkä\nputoa...\"\n\nÄidin puheesta Lauri sai uutta yllykettä: hän voisi tosiaankin lentää,\nkoska äitikin sen uskoi.\n\nHän ei huomannut, kuinka äiti viimeisiä sanoja lausuessaan oli vetänyt\nhuivin alemmaksi kasvoilleen estääkseen pojan ilosta säteilevän katseen\nhuomaamasta kyyneltä, joka herähti hänen poskipäilleen. Äiti näet\nmuisteli taasen vanhinta poikaansa, joka vuosia sitten oli jättänyt\nkodin ja harhaili nyt huonoilla teillä vieraassa maassa.\n\nLauri ei huomannut äidin itkua, sillä uusi ajatus oli kokonaan\nvallannut hänen mielensä. Eikä tuo uusi ajatus mielestä haihtunutkaan:\nHänelle kasvaisi siivet ja hän saisi lentää vapaana ilmojen halki!\n\nTuota unelmoidessa kaunoinen kesä kului loppuun ja saapui syksy.\n\nEräänä iltapäivänä pakisi isä ikkunasta ulos katsoessaan:\n\n\"Tuossa ne kai viimeiset muuttolinnut etelään lentävät. On niillä\nmiekkosilla hyvä, kun eivät tarvitse jäädä tänne vilua ja nälkää\nkärsimään, syksyn saapuessa menevät etelään, jossa aurinko aina\npaistaa, jossa maa talvellakin kukkia kantaa ja puiden oksat hedelmäin\npainosta notkuvat.\"\n\nNuolena lensi Lauri ikkunaan kuullessaan puhuttavan muuttolinnuista.\nKun hän katsoi isän osottamaan suuntaan, näki hän ylhäällä taivaslaella\nleijailevan suuren lintuparven, Ne loittonivat loittonemistaan, kunnes\nviimein pieninä pilkkuina häipyivät kauvas taivaanrannan taa.\n\nKiihkeänä seurasi Lauri koko ajan niiden kulkua, ja kun viimeinen\npilkku silmänkantamattomiin katosi, heräsi hänen mielessään outo\nkaipuu. Miksi ei hänellä vieläkään ollut siipiä, vaikka koko kesän oli\nniitä odottanut! Olisi saanut niillä seurata lintuparvea etelän ihaniin\nmaihin...\n\nJa kun illan tultua tuli liedessä leimusi ja äiti valmisti joukolle\nillallista, istui Lauri valveella, käsi poskella, uneksien ajasta,\njolloin hänen siipensä alkaisivat kannattaa. Silloin kohoaisi hän\nkorkealle ilmaan, lentää liiteleisi lintujen teitä kauas taivaan rannan\ntaakse, asettuisi asumaan sinne etelän lämpöiseen maahan, jossa maa\ntalvellakin kukkii ja puiden oksat hedelmäin painosta notkuvat.\n\nHän ei tiennyt mitään, kun äiti riisui hänet, nosti tuvan peränurkassa\nolevaan sänkyyn ja peitteli, siveli sitten valkoista otsaa ja kuiskasi.\n\"Jumala silmäterääni suojelkoon!\"\n\nNyt oli vihdoinkin Lauri saanut siivet, oikein suuret, valkoiset\nsiivot, jommoiset hän oli kuvassa nähnyt enkelitytöillä. Siipineen\nseisoi hän nyt kaivonvintin latvassa katsellen kesäisen auringon\nvalossa säteilevää kotilahdelmaa ja kaukaa siintäviä kunnaita, katseli\nniitä valmiina lentoon lehahtamaan. Eikä hänen tarvitse muuta kuin\nirrottaa itsensä kaivon vintistä, kun siivet alkavat tehtäväänsä\ntäyttää. Hänen rintansa täyttää hurmaava riemu. Hän tuntee maasta\nirtautuneena ilmaan kohoavansa. Ilonsa ilmaisuksi tahtoisi hän\nhuudahtaa äidille, joka pihalla heiniä hajottaa ja ihmetellen hänen\nmenoaan katsoo, vaan hän ei saa ääntä kuuluviin. Hän vain lentää\nliihottelee kohti huimaavaa korkeutta.\n\nSinne ei erota mitään rappeutunutta ja rumaa; kohta on kotimökkikin\nhaihtunut näkymättömiin. Aina vain avautuu uusia maailmoita, niin\nhuikaisevan kauniita, valosta välkehtiviä. Kaukaa kimaltelee\nkaupunkikin kirkkoineen. Sitä kohden hän siipiensä suihkeen suuntaa ja\nkohta hän jo kaupungin yläpuolta kaartelee. Hän tuntee olevansa suuri\nja voimakas. Tekisi mieli ottaa käsivarsilleen tuo kaupunki, jonka\ntalot ovat hopeasta ja kirkkojen tornit kullasta, ja kantaa se sinne\nkauas isälle ja äidille. Ja miten pikkuisia ovat nuo ihmiset, jotka\nsiellä hopeaisten talojen katoilla tepastelevat! Hän tahtoisi niille\nhuutaa huikaista, vaan hän ei sittenkään saa sanaa suustaan.\n\nYhtäkkiä hän huomaa, että kaikki kaupungissa katselevat häntä. Ihmiset\nseisahtuvat ja töllistelevät ylös häneen. Hopeaiset talot saavat suuret\nkultaiset silmät. Vihdoin on koko kaupunki yhtenä suurena, kirkkaana\nsilmänä, joka katsoo häneen. Mutta tuo katse on niin hehkuvan kirkas,\nettei hän voi sitä kestää. Hän ponnistaa voimiaan lentääkseen pakoon,\nvaan silloin tuntee hän ensikerran ruumiinsa painavan. Siivet\npyristelevät yhä korkeuteen kohotakseen, vaan ruumis laahaa raskaana\nmaata kohden. Vihdoin siipienkin voima väsyy ja hän romahtaa alas.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Yh-yy, yhyh-hyy!\" kuuli äiti aamiaispuuroa keittäessään perinurkan\nsängystä. Pikku Lauri se vain oli, joka surukseen huomasi\nhupsahtaneensa lentomatkaltaan kotituvan sänkyyn.\n\n\"No miten se Lauri, suuri poika, itkulla päivänsä alkaa?\" kysyi äidin\nlempeä ääni.\n\n\"Suuri poika\", sanoi äiti ja Lauri huomasi kuitenkin olevansa taasen\nniin pieni, paljon pienempi äitiäkin, eikä siivistä ollut jälkeäkään.\nJa hän nyyhkytti yhä haikeammin: \"Yhyh-hyy, äiti, kun minä en osaakaan\nlentää!\"\n\nÄiti kiersi hierimellä viimeisen kerran puuropadan laitaa ja nosti sen\nliedeltä patapölkylle. Meni sitten suoraa päätä peränurkkaan ja istahti\nsängyn laidalle, jossa Lauri vielä hiljalleen nyyhkytti.\n\nHän katsoi ääneti noihin avonaisiin sinisilmiin, katsoi hetken ja\nhymyili, rinnassa luottava rauha. Sitten nosti hän poikansa polvelleen,\nsulki suojelevasti syliinsä ja virkkoi:\n\n\"Lennäthän sinä poikani vielä kerran, lennät kauas ja korkealle. Liian\nsuurta on sukua sielusi maatakseen maassa ja senvuoksi sen täytyy\nkohottautua korkeuteen, jossa asuu Jumala...\"\n\nUlkona lotisi vesi virtana mustaan maahan. Syksyinen tuuli valitellen\nnurkassa vinkui, riuhtoen ja repien oksia pihlajasta, joka alastomana\nikkunan edessä lähestyvän talven valtaa peläten värisi. Mutta Laurista\ntuntui niin turvalliselta tuossa äidin lämpöisessä sylissä.\n\n\n\n\nAnnan onnellisin päivä.\n\n\nPikku Anna istui suruisen näköisenä portailla, kädet helmassa. Hän\nkatseli, kun Matleena-muori neljän poikaviikarinsa kanssa lähti\nmuurameen suurelle suolle, kädet täynnä tyhjiä tuohisia ja koreja.\n\nPikku Anna oli tosin tottunut jäämään yksiksensä kotiin, mutta\nkuitenkin oli hänellä ikävä aina yksin jäädessänsä. Kaikkein ikävintä\noli se, kun hän aina tunsi voimansa vähäisiksi, jos mihin vähänkin\nsuurempaa ponnistusta vaadittiin. Hän ihmetteli usein, miksi hän aina\noli väsynyt, sairas ja kykenemätön kaikkeen työhön, kun sitävastoin\ntoiset lapset, kuten Matleena-muorin pojat, olivat aina terveitä ja\nvoivat myllätä ja vääntää kuin karhut. Tätä kysymystä hän mietti joka\npäivä ja kaikesta sydämestään halusi saada siihen vastausta. Oi, miten\nhän toivoi kerran joltain ihmiseltä saavansa kysellä kaikkea, mitä hän\nyksiksensä oli mietiskellyt, ja jota hän ei itse ymmärtänyt selittää!\nKoulunopettaja tai pappi varmaan osaisi selittää, mutta koska hän voisi\nheitä tavata? Kouluun pääsemistä ei hän voinut ajatella, sillä koulu\noli liian kaukana, ja vanhaa rovastia hän voisi vielä vähemmin tavata.\n\nEniten vaivasi häntä kuitenkin se, että hän tunsi olevansa\nkasvatusvanhempainsa rasituksena. Matleena-muori olikin hoitanut häntä\npienuudesta pitäin kuin omaa lastaan -- äiti, Matleenan sukulainen, oli\nhänet jo pienenä orvoksi jättänyt. Anna tiesi, että hänen\nkasvatusäitinsä oli saanut valvoa monta yötä silloin, kun hän tuskia\nkärsien oli sairaana maannut, ja että hänen kasvatusisänsä oli saanut\npanna monta vaivalla ansaitsemaansa ropoa lääkkeisiin, joista ei\nkuitenkaan ollut mitään apua. Ja siksipä hänellä oli sydämen suru\nsiitä, kun ei millään tavalla voinut osottaa kiitollisuuttaan\nkasvatusvanhemmilleen eikä edes mitenkään auttaa heitä kotiaskareissa.\nHän kykeni ainoastaan hoitamaan mökin nuorinta poikaa tämän kätkyessä\nmaatessa, mutta pian poika tulisi niin raskaaksi, ettei hän jaksanut\ntätä nostella.\n\nMiten mielellään hän olisi suonut olevansa tuon pikku pojan asemassa,\nkun Matleena aina otti tämän syliinsä hellitelläkseen! Sellaista\nhyväilyä ei Matleena muille osottanut, mutta eihän hänellä ollut aikaa\nsellaisiin lapsellisuuksiin. Sen Anna tiesi, mutta kuitenkin hän aina\nkaihosi Matleenan hyväilyä, vaikkei siitä mitään puhunut. Muutoin ei\nhänellä ollut mitään valittamista -- hänelle ei näet oltu yhtään pahaa\nsanaa sanottu, jos ei erityistä ystävällisyyttäkään osotettu. Mutta hän\nei voinut sille mitään, että hänen pikku sydämensä aina kaipasi\nhellyyttä ja ystävällistä hymyilyä. Se teki hänet surumieliseksi,\nsillä hän oli aivan varma siitä, että hänen raihnaisuutensa ja\nkykenemättömyytensä teki hänet vastenmieliseksi Matleena-muorille.\n\nKaikki nämä ajatukset lensivät taaskin tytön mieleen, kun hän portaalla\npäiväpaisteessa istui katsellen metsään meneviä marjamiehiä. Kotona ei\nolisi ollut niin ikävää ja kolkkoa, jos edes \"Kellokas\" tai porsaat tai\nmökin neljä kirjavaa kanaa olisivat olleet häntä seurallaan\nhuvittamassa. Mutta nyt olivat kaikki nämä Annan ystävät toinen\ntoisensa peräytä viety ainaiseksi pois. Ne oli myyty, vaihdettu\nleiväksi, sillä nälkä pyrki tuohon pieneen tupaan. Isä makasi\nsairashuoneessa kaupungissa ja pitkä pouta oli polttanut ruohot\n\"Kellokkaan\" laitumelta. Viimeiseen saakka koki Matleena-muori\nsäilyttää \"Kellokasta\", sillä hänen oli vaikea monen lapsen kanssa\ntulla maidotta toimeen, mutta viimein se täytyi pakosta myydä, kun\npouta yhä jatkui eikä sille ollut muuta ruokaa antaa. Sinä päivänä, kun\n\"Kellokas\" vietiin, itki Matleena. Ennen ei ollut Anna nähnyt hänen\nkoskaan itkevän. Sen vuoksi se oli koskenut kovin hänen sydämeensä. Hän\nei ollut silloin voinut olla muitten parissa, vaan oli hiipinyt hiljaa\nmetsänlaitaan, istautunut nurmikolle, itkenyt katkerasti ja rukoillut\nkädet ristissä Jumalaa auttamaan heitä hädässä. Hän oli varma siitä,\nettä hyvä, suuri Jumala, joka asui pilvien yläpuolella ja joka oli\nkaiken luonut, kuulisi hänen rukouksensa. Oi, jospa hän kuulisi!\n\nTätä Anna taaskin uudelleen mietti portaalla haaveksien istuessaan.\nJospa hän osaisi edes lukea isän suuresta raamatusta, jota säilytettiin\nhyllyllä! Hän koetteli muistella, mitä hän oli kuullut vanhimman pojan,\nMatin, raamatunhistoriasta lukevan Jumalasta ja Jeesuksesta,\nsaadaksensa varmuutta siitä, pitikö hän lapsista. Ja kun hän samassa\nmuisti sen kaksitoistavuotiaan tytön, jonka Jeesus oli parantanut, sai\nhän lohdutuksen mielellensä. Ja täällä yksinäisyydessä, jossa ei yhtään\nihmistä ollut häntä näkemässä eikä kuulemassa, alkoi hän hartaasti\nrukoilla Jumalalta apua. Ja kuta enemmän hän rukoili, tunsi hän\nikäänkuin sitä lähemmäksi Jumalaa tulevansa. Lopulta tuli hän hyvin\niloiseksi ja varmaksi siitä, että hän, joka oli parantanut tuon\nkaksitoistavuotiaan tytön, hän myöskin tietäisi keinon häntä\nauttaakseen sellaiseksi, että hän voisi Matleena-muorille jotain apua\ntehdä.\n\nIlta alkoi lähestyä, ja kun Anna muisti, että oli vähän puuroa, joka\nhänen tuli lämmittää itselleen illalliseksi, meni hän sitä varten\nkeräämään risuja mäeltä. Hänen piti näet itse hoitaa itsensä, sillä\nmarjamiehet tulisivat kotiin vasta seuraavan päivän aamupuolella.\n\nMutta mikä ihme loisti tuolta ruskeitten havunoksien alta? Ahaa, se oli\nvarmaankin kananpesä, jota Matleena-muori oli turhaan etsinyt. Oli näet\ntiettyä, että kirjava kana oli ollut jossain piilossa hautomassa\nmuniaan, vaikkei pesää oltu löydetty.\n\nHän otti munat varovasti, vei ne tupaan ja pani ruokakaappiin. Mutta\nniitä asetellessaan kuului hänen korviinsa kummallinen äännähdys, joka\nhäntä kovin säikäytti. Erään munan sisästä kuului heikko naksutus. Hän\nkuunteli sitä liikkumattomana sykkivin sydämin. Kas -- nyt kuului se\ntaas! -- tik, pik... A--i, siellä on varmaankin pikku poikanen, joka\npyrkii ulos!\n\nHämillään tuumaili hän, mitä olisi tehtävä. Äkkiä muisti hän, että muna\ntarvitsee lämpöä. Vapisevin käsin teki hän tulen lieteen ja istautui\nsitte sen eteen, kallis löytö kädessään. Siinä istuen unohti hän\nyksinäisyyden ja ajan. Kun yö saapui ja hiillos sammui liedessä,\nvaltasi hänet uni. Hän hiipi sänkyyn suuren turkin alle nukkumaan ja\nasetti aarteensa poveansa vastaan. Sanomaton ilo täytti hänen mielensä,\nkun hän siunausta lukien painoi silmänsä kiinni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAurinko paistaa helotti aamulla tupaan -- suoraan pikku Annan silmiin.\n\nPi -- pi -- pi kuului hänen kainalostaan ja pari pientä jalkaa\nräpisteli nukkuvan tytön rintaa.\n\nSilloin Anna kavahti istumaan ja katseli unenpöperössä ympärilleen.\nMikä se oli? Tuvassa ei ollut ketään -- ja joku tokitti ja puri häntä\nsängyssä.\n\nMutta kuultuaan nahkasen alta äänen: pi -- pi -- pi -- selvisi hänelle\nasia heti. Hän haki turkin alta ja sai käteensä pehmeän, lämpöisen ja\nelävän pikku palleron. Hän huudahti ilosta: Ai, elävä pikku tipo --\nihan elävä ja minun omani.\n\nMillä ilolla hän nyt odotti muoria ja poikia kotiin! He varmaan\ntulisivat hämmästymään! Mutta lakaistessaan tuvan lattiaa ja tarkasti\npitäessään silmällä pikku tipoa, joka nokitti vettä pikku nokallaan,\nlensi hänen päähänsä uusi ajatus. Mitäpä jos hän koettaisi! Hän\npysähtyi luuta kädessä. Uskaltaisiko hän...?\n\nAh -- eihän hänen sopinut ajatella itseään! Olihan hän rukoillut\nJumalaa auttamaan. Hänen kasvoilleen ilmestyi päättäväisyyden ilme. Hän\nlopetti lakaisemisen, otti pikku tipon, asetti sen varovasti pieneen\nkoriin heinien sisään ja ripotti leivänmuruja eteen. Sitte hän sitoi\nliinan korin kanneksi ja puki itsensä pyhäpukuunsa. Ja muutamien\nminuttien kuluttua oli Anna matkalla kaupunkiin. Hän oli päättänyt\nmyydä kananpoikasen, että saisi antaa Matleena-muorille siitä saamansa\nrahat.\n\nAurinko paistoi kuumasti -- paahtoi polttavasti. Puitten ja pensaitten\nlehdet riippuivat mustuneina ja puoliksi kuivuneina. Kaikki kuihtui\näärettömästä kuivuudesta. Annasta tuntui vaikealta kengittää, sillä\ntomu kohosi maantiellä ilmaan pienimmästäkin ilman liikahduksesta.\nMutta tätä ei Anna ehtinyt ajattelemaan, sillä hän oli päättänyt panna\nviimeiset voimansa voidaksensa olla Matleena-muorille hyödyksi.\n\nAurinko kohosi yhä korkeammalle ja paahtoi yhä kuumemmin. Yht'äkkiä\ntunsi tyttö huimaavan päätänsä. Hän istautui horjuen tien viereen kori\nsylissä.\n\nMutta hänen täytyi eteenpäin...! Kaukana, harjun petäjikön luona kulki\niloinen seurue. Sieltä kuului puhelua ja naurua. Äkkiä alkoi metsän\npuut, kivet ja itse aurinko sekaisin pyöriä Annan silmissä, ja kohta\nkoko maailma musteni. Hänen päätään pisteli kuin neuloilla, ja pian\nmeni hän tainnuksiin.\n\nIloisen seurueen nauru taukosi äkkiä, kun se tien vierestä löysi\ntajuttoman tyttösen, jolla oli pieni kori kädessä. Eräs nuori mies\nkumartui kiireesti tyttöä tutkiakseen ja antoi pikaisia määräyksiään\nseuran muille jäsenille. Tuon nuoren miehen vanha, hopeahiuksinen äiti\nvilvoitteli tytön otsaa.\n\nÄkkiä avasi sairas silmänsä. -- Kori -- kuiskasi hän tuskin kuuluvasti\nhädissään.\n\nSe oli hyvässä tallessa. Seurue oli kuullut piipityksen korista ja piti\nkananpoikasesta hyvää huolta.\n\nVähitellen kirkastui Annan katse iloisemmaksi ja hän tuli täyteen\ntajuunsa. Kun hän kertoi vanhalle rouvalle elämäntarinansa, katseli\ntämä häntä vettynein silmin ja sanoi: -- Rakas lapsi, elä ole levoton.\nKaikki käy hyvin, minä ostan sinun kananpoikasesi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMökissä oli suuri hätä Annan häviämisestä. Matleena-muori, joka oli\npalannut neljän väsyneen poikansa kanssa astiat täynnä keltaisia\nmuuramia, kärsi suurta tuskaa siitä, kun oli jättänyt tytön itsekseen.\nMihin ihmeelle oli lapsi mennyt?\n\n-- Äiti! -- huusi Matti -- tänne tulee hieno herra.\n\nJa ennenkuin Matleena-muori ehti mitään ajatella, astui vieras tupaan.\n\n-- Anteeksi, tämä on varmaan pikku Annan koti? Ja te olette varmaan\nMatleena-muori, josta tyttö on puhunut.\n\nMatleena-muori joutui niin hämilleen ettei saanut vastausta suustaan ja\nhänen neljä poikaansa katselivat avossasuin vierasta, joka heille\nhymyili ja ymmärsi oikeaan paikkaan tulleensa. Vieras kertoi kaikki ja\nMatleena kuunteli liikutettuna.\n\n-- Ja nyt -- sanoi nuori lääkäri -- olemme äitini ja minä ajatelleet\nottaa tytön luoksemme ja hoitaa häntä siksi, että hän tulee kyllin\nvahvaksi palatakseen takaisin teidän luoksenne. Kun hän on erittäin\nheikko ja vähävärinen, täytyy hänen saada hyvää hoitoa.\n\nMatleena-muori tunsi kummallista kaihoa, vaikka olikin iloinen siitä,\nettä tyttö joutui hyvään hoitoon. Hän seurasi heti lääkäriä harjulle,\njossa seurue Annaa parhaansa mukaan hoiteli.\n\n-- Äiti -- kuiskasi pikku tyttö kalpeana ja väsyneenä, vaikka ilosta\nloistavin silmin -- nyt sinä tulet iloiseksi, äiti. Hyvä, vanha rouva\non luvannut ostaa kananpoikasen. Eikö ollut ihmeellistä, että minä\nlöysin sen kananpesän? Ja te saatte joka pennin, äiti, ja poikain pitää\nsaada runsaasti ruokaa. Äiti! -- eikö sinunkin mielestäsi Jumala ole\nollut meille hyvä?\n\nMatleenan luja tahto murtui. Liikutuksesta nyyhkyttäen kumartui hän\ntytön yli ja hyväili tämän tukkaa ja sanoi:\n\n-- Sinä et saa kuolla, sinä et saa minua jättää! Sitä surua en jaksaisi\nkestää.\n\nAnnan kasvot loistivat tyytyväisyydestä ja ilosta. Loistavin silmin\nkatseli hän pilviin ikäänkuin jotain hakien.\n\nHänen ainoa huolensa oli siitä kuinka hän osaisi kyllin kiittää tästä\nonnellisesta hetkestä.\n\n\n\n\nHupsu-Elias.\n\n\nOli lämmin kesäinen ilta. Kylän pojat loikoilivat tapansa mukaan\nVasikkahaan katajikossa. Mutta ikävältä alkoi sekin ammatti ajanpitkään\ntuntua, vaikka Pitkä-Roopertti ja Nikkarin Saska koettivat\ntuontuostakin saada naurua aikaan jos jonkinlaisilla kujeilla.\n\n-- Mitäs sanoisitte kiekon lyönnistä; sitähän ei ole lyöty tänä kesänä?\nlausui yksi joukosta.\n\n-- Kiekolle, kiekolle! huusivat kaikki ja hyökkäsivät maantielle.\n\nHuimaa kyytiä hurisi kohta kiekko, ja korkealle kohosi tomu kuivalta\nmaantieltä. Kaikki olisi käynyt hyvin, elleivät Nikkarin Saska ja\nPitkä-Roopertti olisi sattuneet eri puolille. Heidän välilleen pyrki\ntuontuostakin kina puhkeamaan. -- Roopertti oli heittänyt kiekon, mutta\nkun se kulki huonosti, sanoi hän sen \"lipsahtaneen\" ja vaati uutta\nheittoa.\n\n-- Et saa, huusi Saska ja aikoi siepata kiekon.\n\nMutta silloin hyökkäsi Roopertti paikalle, ja tappelu oli valmis. Mutta\njoku huusi: -- Hupsu-Elias! Kaikki kääntyivät katsomaan ja tappelukin\nunohtui. -- Tien käänteessä tuli todellakin Hupsu-Elias puukenkineen ja\npattisauvoineen. Tuossa tuokiossa oli koko poikalauma ukko-paran\nympärillä. Pehmeällä, hiukan värisevällä äänellään saneli hän taasen\ntavallista mielilausettaan: -- \"Sallikaat lasten tulla\" j.n.e.\n\nPoikiin tarttui pilanteon halu ja sentähden huusivat he mikä mitäkin.\n\n-- Saarnaa meille Paapelintornista!\n\n-- Ei; -- minä tahdon Eliaan taivaaseen astumisesta! -- Mitä vielä! --\nPikkuinen puhe häävaatteista ei tekisi pahaa, pilkkasi Pitkä-Roopertti\nja kiskoi ukkoa takaperin takin liepeistä. Nukkanen nuttu ratkeili ja\npaikat irtaantuivat. Mutta hän kiskoi yhä ja huusi; Saarnaatko\nhäävaatteista, vai...\n\n-- Kyllä minä saarnaan teille neljännestä käskystä, kuului vakava ääni\nheidän takanaan, ja kun pojat kääntyivät, näkivät he edessään pitäjän\nkappalaisen, joka palasi peltoaan katsomasta.\n\nAnkarasti hän nuhteli heitä ja puheli Jeesuksesta, joka oli kaikissa\nvanhemmilleen kuuliainen ja rakasti kaikkia ihmisiä samalla\nrakkaudella.\n\nPoikia alkoi ensin hieman hävettää, ja mieli olisi tehnyt metsään\nlivistämään, jos vain olisi ollut uskallusta. Vähitellen alkoivat\nmielet sulaa ja hiljainen katumus rupesi kytemään itsekunkin rinnassa.\n\nPastori kohensi ukon nuttua ja antoi hänelle sauvan, jonka joku ilkimys\noli heittänyt tien ojaan. Luoden surullisen silmäyksen poikiin läksi\nhän taluttamaan siunailevaa Eliasta.\n\nAlakuloisena hiipivät pojat kotiinsa, ja kun he jonkun ajan perästä\nuudelleen kokoontuivat kiekonlyöntiin;, olivat he hieman kohteliaampia\nsivukulkijoille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVähänvirran alapuolella oli jo kaksiöistä jäätä, ja sinne kokoontui\nkoko poikajoukko. Useilla, jotka olivat kesällä ansainneet rahaa, oli\noikeat \"amerikkalaiset\" luistimet. Mutta Pitkä-Roopertti ja Nikkarin\nSaska olivat olleet jouten koko kesän ja sentähden täytyi heidän\ntyytyä vanhoihin rämiin. Tämän puutteensa koettivat he korvata\nuhkarohkeudella, joka oli osottavinaan miehuutta. Yhä keskemmälle he\npyrkivät ja uskalsipa Saska viimein ottaa ankaran vauhdin ja laskoa yli\nkoko suvannon. Jää kyllä ritisi ja voihki, mutta toisella rannalla\nkoukerteli jo Saska.\n\nTämäkös kiihotti Roopertin kunnianhimoa. Yhtäkkiä otti hän tulisen\nvauhdin ja aikoi lennättää yli. Mutta hän oli painavampi kuin Saska, ja\nsentähden ulvahti jää surkeasti ja särkyi. Siellä, keskellä syvää\njokea, huusi Roopertti, mutta kukaan tovereista ei kyennyt häntä\npelastamaan.\n\nHän oli jo aivan uppoamaisillaan, kunnes rantaan juoksi mies lakittomin\npäin ja hapset hajallaan. Se oli Hupsu-Elias. Tuossa tuokiossa käsitti\nhän, mitä muut eivät kyenneet, sieppasi seipään aidasta ja kiidätti\nsitä onnettomuuspaikalle. Ihan viime tingassa sai hän työnnetyksi sen\nhukkuvalle, joka siihen epätoivon voimalla taittui. Yhdellä nykäyksellä\noli hän kestävällä jäällä.\n\nVäkeä oli kerääntynyt rannalle, muiden muassa Roopertin äitikin.\nSäikähtyneenä, mutta iloissaan, vei hän kotiin kalpean ja värisevän\npoikansa ja vähitellen hajautui muukin väkijoukko. Minne Hupsu-Elias\njoutui, sitä ei kukaan ollut huomannut.\n\nPitkä-Roopertti sai ankaran keuhkokuumeen, joka seurasi vilustumista.\nYöt, päivät valvoi äiti hänen vuoteensa ääressä, ja kaikki näytti jo\nmenetetyltä. -- Mutta kun ensimäinen kevätaurinko alkoi paistaa,\nkääntyi tauti, ja ensimäiset tervehtymisen merkit näkyivät Roopertin\nposkilla. Vähitellen palasivat voimatkin, mutta vallattomuus ja\nhilpeyskin olivat poissa.\n\nHupsu-Elias oli Roopertin sairastaessa muuttanut toiseen elämään; mutta\nhänen haudallaan kasvoi kesällä kukkia, joita ihmiset ihmettelivät. Ne\nolivat vilpittömän ja hiljaisen kiitollisuuden kukat -- ja Roopertti\nhoiteli niitä.\n\n\n\n\nLaurin joulu-unelma.\n\n\nPikku Lauri oli ollut ensi kertaa jouluna kirkossa. Voi kuinka hauskaa\nsiellä oli juhlapukuisen kansan keskellä vieressä oman isän ja äidin!\nLukemattomat joulukynttilät loivat kirkasta valoaan yli korkeakattoisen\ntemppelin, ja kruunut kimaltelivat kirkkaina niiden loisteessa. Kaikki\nihastutti Lauria niin, että hän mielellään olisi taputtanut pieniä\nkätösiään, elleivät kaikki ihmiset olisi näyttäneet niin vakavilta.\nÄiti kehotti kuuntelemaan papin kaunista puhetta Jesuslapsesta, joka\nsyntyi kunnian kuninkaaksi Betlehemin seimessä. Mutta vielä\njuhlallisempaa oli Laurin mielestä urkujen soitto ja seurakunnan\ntäysiääninen veisuu, jota hän lapsenäänellään koetti hiljaa säestää.\n\nKaikkea tätä muisteli Lauri kotimatkalla istuessaan kirkkoreessä\nlämpimien peitteiden sisällä. Ruuna ravasi vikkelästi isän ohjatessa,\nja sen vaskiset tiu'ut helisivät iloisesti talvisessa aamuilmassa.\nHauskempaa vielä oli katsella metsän puita lumisine oksineen. Ja ne\nnäyttivät liikkuvan taapäin taajoissa riveissä hyvällä vauhdilla. Sepä\nmerkillistä! Mihinkä kiiruhtivat ne? Menevätkö ne jouluvieraiksi pikku\nserkkujen tai vanhojen tätien ja kummien luo toiseen metsään? Niin\najatteli ensin pikku Lauri. Mutta sitten hän tuli muistaneeksi, ettei\npuilla ole serkkuja ja vanhoja tätejä. Kummeja ei heillä liene\nlainkaan, koska ei pappi käy yhtäkään puun tainta kastamassa samalla\ntavalla kuin pientä siskoa edellisenä kesänä. Taivaan pilvet ne puun\ntaimen kastavat ja Jumalan hyvät enkelit niistä pitävät huolta. Sitten\njohtui Laurin mieleen, että puut ovatkin matkalla kirkkoon. Niin,\nkirkkoon ne kiiruhtavat, mietti Lauri. Ja hän oli mielessään oikein\niloinen tästä havainnosta, ikäänkuin olisi saanut selville suuren ja\nihmeellisen salaisuuden. Ja varmuuden vuoksi päätti hän kysäistä asiaa\näidiltäkin.\n\n\"Menevätkö puut kirkkoon, äiti?\" kysyi Lauri ihastuneena.\n\nÄiti oli äänettömänä miettinyt papin joulusaarnaa. Hän ajatteli sitä\näitiä, joka lähes pari tuhatta vuotta sitten tuuditteli helmassaan\nJumalan lasta, jota Betlehemin paimenet iloiten tervehtivät odotettuna\nrakkauden ja rauhan ruhtinaana ja maailman Vapahtajana. Kuinka hellästi\neikö Maria hoitanut ja vaalinut Herran lasta kaiken puutteen ja\nköyhyyden keskellä! Kuinka haluisasti hän kasvatti häntä jalona taimena\nHerran tarhassa! Minulla on pieniä poikia ja tyttäriä, -- ajatteli äiti\n-- joitten pitäisi kasvaa sen suuren ja täydellisen esikuvan mukaan,\nminkä Jeesuslapsi on meille jättänyt. Kuinka neuvoisin, ohjaisin ja\njohdattaisin heitä sille tielle, joka johtaa elämään, onneen ja\nrakkauteen?\n\nMutta Lauri, odotellen vastausta, keskeytti uudelleen äidin mietteet.\n\n\"Näkeekö äiti, että puut menevät kirkkoon? Mahtuvatko ne kaikki meidän\nkirkkoon, vai menevätkö ne muuannekin?\" kyseli hän.\n\n\"Ei äitisi sitä tiedä, poikaseni, eikä ole nähnyt, mutta sen äitisi\ntietää, että metsän puutkin pitävät omalla tavallaan jumalanpalvelusta\nsiinä suuressa ja ihanassa temppelissä, jonka Jumalan kädet ovat\nperustaneet. Kun sinä tulet suureksi, niin opit sen vielä näkemään ja\nymmärtämään\", vastasi äiti.\n\n\"Jos puut menisivät kirkkoon\", tuumasi isä, \"niin mitä luulisit niiden\nsiellä tekevän?\"\n\n\"Ehkä ne saarnaisivat ja veisaisivat sekä katselisivat kauniita\nkynttiläkruunuja\", lisäsi siihen äiti ja kääri lujemmin vaatteita\npoikasensa ympärille.\n\n\"Näetkö vieläkin puitten kirkkoon marssivan?\" kysyi äiti, peittäessään\nLaurin pään ja kasvot.\n\n\"Kyllä minä näen ne\", sopersi Lauri. \"Minä näen ne ja kirkon myös?\"\n\nJa Lauri näki ne todellakin. Sillä viattoman lapsen silmät näkevät aina\nsen mikä on ihanaa ja hyvää. Heidän enkelinsä avaavat heidän sielunsa\neteen kauniin maailman sekä päivällä että yöllä, jos he tahtovat pysyä\nkuuliaisina ja hyvinä lapsina. Hyvä enkeli kosketti Lauria vain yhteen\nsilmäluomeen, ja katso, silloin avautui hänen eteensä hauska näkö. Hän\nseisoi pienellä kummulla vanhan kunnianarvoisen kirkon vieressä.\nAamutuuli henkäili raikkaasti hänen ympärillään ja hiljalleen humisivat\nvanhain puitten latvat kirkkomäellä. Kaunis aamurusko heijasti\nmonivärisenä metsän huurteisesta rinnasta ja nietoksien lukemattomista\nlumikiteistä, kointähden lempeänä tuikkaessa taivaan sinikorkeudesta.\nJa ihastunut Lauri huomasi, kuinka koko luonto sai mielen ja kielen,\nkuiskaten joka taholla: \"nyt on ihana joulu!\" Mutta eniten kasvoi\nmetsän riemastus ja humina. Lumiset puut heiluivat ja huojuivat\nhumisten ja laulaen niin ihanasti, ettei Lauri ennen koskaan ollut\nsellaista kuullut. Vihdoin huomasi hän koko metsän äkkiä saavan\nkesäisen vihreytensä. Tuomet ja pihlajat kukkivat, ja paksun hangen\nalta kohosi esille vihreä nurmikko monine kukkasineen, jotka kaikki\nnäyttivät laulavan samaa ylistysvirttä. Laurin mielestä olisi pitänyt\nolla ankara ja luminen talvi, koska juuri vietettiin joulujuhlaa, mutta\nkaikki tuntui niin lämpöiseltä ja kesäiseltä. Eikä ollut aivan\nkesäkään, sillä talven lumet kimaltelivat moniväristen kukkien\nkeskellä, vaikka ne eivät enää niihin kylmyyttä ja hallaa huokuneet.\nOli kuin talvi ja kesä olisivat sulautuneet yhdeksi kokonaisuudeksi,.\nsopusointuiseksi ihanuudeksi häiritsemättä toinen toistaan.\n\nMutta yht'äkkiä aukenivat kaikki vanhan kirkon raskaat ovet, ja sieltä\nsisältä välkähti niinkuin kynttilöiden kirkas loimo. Suuri liike syntyi\nsilloin metsässä ja entistä kaikuvammin soi luomakunnan laulu. Vanhat\nkuuset ja koivut, jotka monen monta vuotta olivat vainajien\nhautakummuilla vartijoina seisoneet, ne ensin kulkivat kirkon ovelle.\nJa katso, kirkon katto kohosi korkeammalle ja korkeammalle, ja\nisommaksi avartui oviaukko, niin että puuvanhukset pääsivät sisälle.\nNiiden jälestä tuli toisia ja yhä toisia suuria sekä pieniä puita\njuhlallisessa marssissa. Lauri näki lopulta koko suuren metsän joka\ntaholta lähenevän samaa päämäärää. Sepä oli ihmeellistä! Lauri pujahti\npuiden lomitse kirkon nurkkaan. Kirkko oli jo täynnä, mutta mitä\nenemmän sinne oli uusia tulijoita, sitä laajemmalle levisivät seinät ja\nsitä kauemmaksi tähtitarhoja kohden avartui kaareva katto. Ja\nkynttiläkruunut suurenivat suurenemistaan, niin että lopulta näyttivät\nmahdottoman isoilta jättiläisiltä, jotka pitivät käsissään tuhansia\ntulisoihtuja. Lopulta nämäkin himmenivät yli taivaan leviäväksi\nvalousvaksi, jonka lävitse tuikkivat taivaan tähdet. Ja kun Lauri\nennätti katsoa ympärilleen, näki hän kirkon seinien yhä pakenevan ja\nhäipyvän näkymättömiin kaukaisen näköpiirin taa. Laurin sydäntä\nahdisti, sillä hän näki olevansa suuressa valoisassa metsässä.\nPelästyneenä yritti hän huutaakin, mutta lähellä olevat pienet vesat\nkatsoivat ystävällisesti häneen. Kukkaset nyökyttivät päätään ja\nhyvänhajuinen tuomikin, jonka oksat olivat täynnä kukkia, hymyili\nhänelle ystävällisesti ja sanoi: \"Älä pelkää, lapsukainen! Ei kukaan\ntee sinulle pahaa, sillä nyt on joulu, ja me kaikki olemme suuressa ja\npyhässä Jumalan temppelissä.\" -- \"Niin, nyt on joulu\", sanoi\nkatajapehkokin ja ravisti iloisena teräväneulaisia oksiaan. \"Nyt on\njoulu, nyt on joulu!\" kaikui joka oksalta. Ja metsän mahtava kuoro\nlauloi silloin joululaulua: \"Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa,\nmaassa rauha ja ihmisille hyvä tahto!\"\n\nLauri oli sanomattomasti ihastunut, sillä ei koskaan ollut hän nähnyt\ntai kuullut mitään niin juhlallista ja kaunista. \"Nyt on joulu, nyt on\njoulu!\" huudahti hänkin ja löi riemuissaan käsiään yhteen. \"Niin, nyt\non joulu!\" vastasi hänelle silloin tuttu äidin ääni. \"Nousehan nyt\nsyömään lämmintä joulupuuroa pitkän kirkkomatkan perästä.\"\n\n\"Minäpä olen ollut suuressa kirkossa, jossa kaikki puut soittivat ja\nlauloivat\", sanoi Lauri.\n\n\"Niin, poikaseni, jospa kerran ymmärtäisitkin luomakunnan suurta\njumalanpalvelusta\", vastasi siihen äiti.\n\n\n\n\nMartin koulumatka.\n\n\nMartti hiihti kouluun. Talvinen aurinko oli juuri noussut ja alkanut\nheittää säteitänsä hangen valkealle pinnalle. En ole koskaan hiihtänyt\nnäin hyvällä kelillä ja kauniilla säällä, ajatteli Martti hiihtäessään\nKuusimäkeä alas, josta hänellä oli tapana laskea jäälle. Siihen mäen\nalle olivat kylän pojat tehneet hyppyrin. Martti ei siitä tiennyt\nmitään; olivat sen varmaan laatineet juuri häntä varten eilisiltana tai\ntänä aamuna. Martti lensi monta syltä ilmassa, mutta hyvin kävi\nkuitenkin. Polvet vain vähän notkahtivat suksien taas koskettaessa\nmaata. Vauhti lisääntyi hyppäyksestä, ja Martti liukui kauvas jäälle,\njonka toisella puolen uusi, valkea koulutalo loisti auringon\npaisteessa.\n\n\"Hei huimaa!\" huusi hän ylpeänä mennessään, ja vastaukseksi kuului\niloista naurua takaa päin. Sieltä hiihtivät Alatalon Antti ja Mäkelän\nKalle ladon takaa, jossa olivat olleet piilossa katselemassa Martin\nlaskua.\n\n\"Terve mieheen!\" huusivat pojat yhteen ääneen,\n\n\"Huomeniksi, huomeniksi!\" vastasi Martti. \"Mäkeäkö pojat ovat\nlaskemassa jo näin varhain?\" -- Hän päätti kiusallakin olla puhumatta\nkoko hyppyristä, koska kerran oli siitä suoriutunut.\n\n\"Mitäpä täällä Kuusimäessä viitsisi laskea; tuonne Kurjenmäkeen olemme\nmatkalla -- siinä sitä on sievä heilahdus alaspäin korkeimmalta\nkohdalta\", vastasi Kalle, iskien silmää Antille. \"Tule sinäkin kerran\nmukaan, Martti, oikein miesten joukkoon\", jatkoi hän, silmäillen\nivallisesti pientä toveriaan, joka oli häntä melkein puolta päätä\nlyhempi. \"En taida tässä oikein joutaa\", vastasi Martti hieman\nlevottomalla ja epävarmalla äänellä, jota hän sentään koitti tehdä\nrauhalliseksi ja miehekkääksi.\n\n\"Et uskalla, pelkäät vitsaa opettajalta, kun olet poissa koulusta\",\nkiusoitteli Antti vuorostaan. \"Sellaisen 'mamman pojan' onkin parasta\nistua koulussa kirjatikku kourassa ja kotona nukkua äidin\nvillakopassa.\"\n\nMartin poskille nousi veri. Hänen rinnassaan hytkähti oudosti, ja\nharmaissa silmissä välkähti jotakin.\n\n\"Enkö uskalla! Näytän, että uskallan ja lasken korkeammalta kuin te!\"\nhuusi hän ja alkoi raivokkaasti hiihtää Kurjenmäkeä kohden.\n\nAntti ja Kalle katsahtivat hämmästyneinä toisiinsa, mutta lähtivät\nkuitenkin perässä. He olivat vain tahtoneet vähän kiusoitella Marttia,\njoka oli kovin itserakas ja arka kunniastaan. Kalle ja Antti taas\nolivat häntä toista vuotta vanhemmat ja paljon kookkaammat, mutta\nkoulusta olivat he eronneet jo kolmannelta luokalta. Laiskoja ja\nhuolimattomia kun olivat, olivat he kiusanneet vanhempiansa, että nämä\nvihdoin antoivat heidän jäädä joulusta alkaen pois koulusta.\n\nKohta lähenivät pojat Kurjenmäkeä. Se on korkea vuorenrinne, joka on\npuista melkein paljas ja talvisin muodostaa uhkean suksimäen.\nJyrkimmältä kohdaltaan on se sentään liian vaarallinen laskea. Siksi\nolikin opettaja ankarasti kieltänyt kaikkia koulupoikia käyttämästä\nsitä.\n\nMartin sydän sykki ankarasti. Omantunnon ja kiusaajan äänet taistelivat\nhänen mielessään. Edellinen sanoi; \"Älä laske, Martti, opettaja on sen\nkieltänyt. On väärin, että olet poissa koulusta.\" -- Kiusaaja taas\nkuiskasi: \"Huono olet, kun et laske! Toverisikin nauravat\npelkuruudellesi, raukka!\" Martti oli kahden vaiheilla. Hän oli joskus\nkuullut opettajan puhuvan synnin varjosta, jonka se heittää\nihmislapsien tielle, kun he tekevät pahaa. Hän katsoi eteensä ja näki\nsiinä lumella pitkän, tumman varjon. Hän jo melkein päätti olla\nlaskematta, kun molemmat toverit saapuivat paikalle, ja Antti virkkoi\nhieman epävarmasti, mutta samalla ivallisesti:\n\n\"No, näytähän nyt, Martti, että olet mies ja miehen poika. Akka olet,\nellet laske, kun kerran kerskasit!\"\n\nEnempää ajattelematta iski Martti sauvansa lumeen, työnsi kerran, ja\nkohta kulki hän huimaavaa vauhtia jyrkännettä alas. Hän tunsi ilman\nvinkuvan korvissaan ja sydämmessään outoa ahdistusta. Hän ummisti ensin\nsilmänsä, mutta avasi ne taas ja näki sivullansa äskeisen varjon.\nSitten tunsi hän kovan tärähdyksen eikä enää nähnyt mitään -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Martti taas tuli tajuihinsa, makasi hän vuoteella kotipirtissä.\nHänen vasenta jalkaansa pakotti kovasti, eikä hän voinut sitä\nliikuttaa. Äiti istui sängyn jalkopäässä, ja hänen kalpeat kasvonsa\nkirkastuivat, nähdessään Martin ensi kerran avaavan silmänsä.\n\n\"Äiti -- anteeksi!\" kuiskasi tämä ja vaipui taas uneen, josta vasta\nseuraavana päivänä heräsi.\n\nÄiti kertoi silloin, että Martti oli kaksi päivää sitten kannettu\nkotiin. Hän oli taittanut jalkansa, laskiessaan Kurjenmäestä. Isä oli\nheti haettanut lääkärin, joka sitoi säären ja asetti luut paikoillensa.\nOpettajakin oli jo kahdesti käynyt häntä katsomassa ja luvannut antaa\nkaikki anteeksi, kun Martti vain pian paraneisi. Kalle ja Antti olivat\nheti samana päivänä menneet opettajan luo ja kertoneet itse\nkiihottaneensa Marttia tähän uhkarohkeaan tekoon, joka oli vähällä\nmaksaa hänelle hengen. Poikain hartaista pyynnöistä oli hyvä opettaja\nluvannut ottaa heidätkin takaisin kouluun, kun lupasivat olla oikein\nnöyriä ja ahkeria.\n\nMartin paraneminen kävi nopeasti. Jo parin viikon kuluttua sai hän\nlähteä kouluun kelkalla, jota Kalle ja Antti työnsivät, mutta rakkaita\nsuksiansa ei hän enää sinä talvena saanut käyttää. Sairautensa aikana\nkatosi hänestä kaikki itserakkaus ja ylpeys. Sen jälkeen oli hän nöyrä\nja vaatimaton poika, joka ei koskaan edes ajatellut olla tottelematon.\n\n\"Mutta mitä Martista sitten tuli?\" kysynevät monet lukijoistamme. En\noikein tiedä, kuuluko se tähän kertomukseen ja saanko siitä puhua. Hän\non nyt yksi maamme parhaita hiihtäjiä, joka on saanut palkintoja\nmonessa suuressa kilpailussa.\n\n\n\n\nMitä västäräkki kertoi kyntäjälle.\n\n\nMöttös-Matti kynteli kesantoa Riihentaustapellollaan. Matin perässä\njuoksenteli vakoa pitkin iloinen, ketteräliikkeinen västäräkki\ntarkastellen joka vaon, minkä Matti aukaisi. Silloin tällöin se aina\ntapasi jonkun pienen matosen, jonka se söi, tahi, jos saalis oli\nsuurempi, vei pesäänsä poikasilleen. Kuitenkaan ei se matkoillaan\nkauvan viipynyt, vaan juosta piiperteli Matin kyntäessä yhtä päätä\naivan hänen selkänsä takana vaossa, etteivät vaan matoset ja toukat\nehtisi kätkeytyä mullan sisään.\n\nKun Matti oli sitkaimen, pari kyntänyt, seisautti hän hevosensa, joka\nkuumana päivänä oli ruvennut ohimoilta hikoilemaan, istahti pientarelle\nlevätäkseen.\n\nKun västäräkki ei saanut hevosen seistessä uutta mullosta\netsittäväkseen, hyppäsi se iloisella lennähdyksellä Matin auran\nsarvikolle.\n\nMatti ihmeissään linnun rohkeudesta ajatteli ensin, että mitähän se\nnyt miettii, kun tuohon hyppäsi, mutta kun hän huomasi linnun\nkumartelemiset ja liverrykset, käsitti hän, että sillä on varmaankin\nhänelle jotain sanomista. Ja tuskin oli Matti ehtinyt näin ajatella,\nkun västäräkki nyökäytti päätään ja alkoi:\n\nSyntiinlankeemuksen jälkeen lepää rangaistus koko luomakunnan yli.\nRunsaimmin saamme siitä kärsiä me elävät olennot. Erittäin on meidän\npikkulintujen surkeus suuri. Meillä kun ei ole voimia taistella\nväkevämpiämme vastaan. Saammepa usein kovaa kokea ihmisenkin puolelta.\nKerron sinulle, Matti, elämäntarinani, niin huomaat, että surunsa ja\nmurheensa on muillakin eikä ainoastaan ihmisellä.\n\nTuolla Koivusillan kotasissa olen nähnyt ensi kerran päivän valon.\nSiellä kivien välissä, kahden kiven yhtymässä, oli vanhempieni pesä.\nMeitä oli siinä viisi pienokaista. Muistan aivan kuin tämän päivän,\nkuinka äitimme kuletti meidät ensi kerran ulos pesästämme avaraa\nmaailmaa katselemaan. Me istuimme eräällä rantakivellä Kotajärven\nrannalla. Sudenkorennot lentelivät järven rantaruohikossa. Äitimme\nsieppasi niitä tavan takaa ja kuletti meille kivellä istuville\npoikasille ruoaksi. Pian aloimme seurata äidin esimerkkiä ja itse\notimme lenteleviä hyönteisiä ruoaksemme. Oi kuinka elämä tuntui sinä\npäivänä hupaiselta ja kevyeltä kauniissa ilmassa ihanan Kotajärven\nrannalla! Kun yöksi saavuimme pesäämme, olimme unissamme lentelevinämme\nperhosten perässä kultaisen päivän paistaessa.\n\nTämä ensimäinen kesä onkin ollut elämäni onnellisin aika. Seuraavana\nkeväänä vaivaloiselta talvimatkalta palattua aloimme erään toisen\nvästäräkin kanssa laittaa pesää teidän pajanne lahonneeseen salvameen.\nPesä onnistui muuten hyvin. Pahanilkiset pojatkaan eivät sitä\nlöytäneet, se kun oli ruispellon puolella salvamessa, jonne heillä ei\nollut mitään asiaa. Mutta kun poikasemme kerran kesemmällä\njuoksentelivat ruoanhakupuuhissaan teidän kesannollanne, heitti Pekka\npoikanne yhtä poikasistani kivellä siipeen, niin että siipiluu katkesi.\nTavottipa Pekka poikastani kiinnikin, kun näki kiven sattuneen, mutta\npoikanen, vaikka ei päässytkään lentämään, juoksi aidanraosta\nruispellon puolelle ja kätkeytyi kasvavaan rukiiseen. Siinä\nsitten poikaseni kaiken kesää juoksenteli siipirikkona teidän\nkesantopellollanne kykenemättä lentämään. Surkea oli meidän vanhempien\nkatsella, kuinka se, toinen siipi aivan suorana ja maatavetävänä, haki\nkesannolta ruokaansa. Koettipa paha poikanne juosta usein sen kanssa\nkilpaa saadakseen sen kiinni, mutta poikanen juoksi henkensä edestä,\npelasti ja piilotti itsensä milloin mihinkin.\n\nSyksy tuli. Meidän toisten västäräkkien täytyi lähteä kylmää ja nälkää\npakoon etelämaihin. Siipirikosta pojastani ei ollut lähtijää, se kun ei\nkyennyt lentämään. Hän jäi teidän riihenne ympärille juoksentelemaan.\nMinä käskin tuttavani keltasirkun seuraamaan poikani kohtaloita, hän\nkun jäi koko talveksi saman riihen luo.\n\nKun tänä keväänä palasimme, me västäräkit sekä muut muuttolinnut,\nkysyin ensi työkseni sirkulta, tietääkö hän mitään kertoa siipirikosta\npojastani.\n\nTässähän se poikasi teidän mentyänne juoksenteli riihen ympärillä pari\nkolme viikkoa hakien matosia ja hyönteisiä, mitä riihestä tulevan\nlämmön vuoksi oli yöhalloilta säilynyt. Yönsä vietti se riihen salvamen\njuuressa maassa, johon lämmin ilma salvamenrakosesta tuli ja lämmitti\nsitä. Kun minä eräänä ankarana halla-aamuna lokakuussa auringon\nnoustessa lensin yösijaltani ruumenhuoneen räystään alta siemeniä\nriihen edestä noukkimaan, näin minä, että sinun siipirikko poikasi\nistua kyhjötti pää painuksissa riihennurkkauksella kuuraisena, väristen\nja palellen. Ei jaksanut edes päätään kääntää, vaikka me toiset linnut,\nsirkut ja varpuset, nokimme siinä riihen edessä. Ja kun nousevan\nauringon säteet sattuivat kuuraiseen ruohoon ja häneen, ojentui hänen\ntoinenkin siipensä, nokka painui maahan, ruumis vavahteli muutamia\nkertoja -- ja siihen hän kylmään ja nälkään kuoli. Näin kertoi\ntuttavani keltasirkkunen.\n\nEn joutanut kuitenkaan kauvan kuollutta poikaani suremaan, sain pian\nuutta surun aihetta. Tänä keväänä laitoimme me västäräkki puolisot\npesämme teidän riihihalkopinoonne. Pesä oli valmis ja munat pesässä.\nOlimme eräänä aamuna ruokaamme etsimässä tältä samalta kesannolta\nmitään vaaraa aavistamatta. Yht'äkkiä kuulin varpuishaukan siipien\nsuhinaa takaani, järvenrantalepikosta päin. Päästin ääntä niin paljon\nkuin suustani sain ja lennähdin ylös maasta. Puolisoni, joka oli vähän\nloitommalla minusta, ei arvattavasti kuullut enemmän ryöstäjän siipien\nsuhinaa kuin minun ääntänikään ja joutui varpuishaukan saaliiksi. Näin,\nkuinka puoliso-raukaltani höyhenet pöllysivät varpuishaukan kynsissä\nsen lentäessä samaan suuntaan, mistä oli tullutkin.\n\nNiin jäin minä yksin pesää hoitamaan, munia hautomaan ja pienokaisia\nelättämään. Työtä ja huolta on paljon. Niiltä en jouda suremaankaan,\nvaan näytän iloiselta surujeni keskelläkin. Olen sinulle, Matti, liian\nkauvan elämäni vajaita valittanut, pienokaiseni ehkä kaipaavat ruokaa.\nYhtä minä kuitenkin vielä sinulta pyytäisin, ettet vaan kertoisi\npojillesi pesästäni siellä riihihalkopinossa. Heihin en voi yhtä hyvin\nluottaa kuin sinuun, joka olet vanha ja vakava, joka suot meille\npienillekin elämisoikeuden. Erittäin pelkään poikaasi Pekkaa, joka\npoikaseni viime kesänä siipirikoksi saattoi.\n\nTämän sanottuaan huomasi västäräkki pienen onkimadon kiemurtelevan\nmulloksella, lennähti auransarvikolta, sieppasi sen ja vei poikasilleen\nriihihalkopinoon.\n\nMatti rupesi myöskin kyntämään. Häntä harmitti kovin Pekan\nkovasydäminen teko viattomalle västäräkille. Hän ei osannut aavistaa,\nettä hänen Pekka poikansa, joka oli hänen mielestään niin hyvä ja\nkiltti, saattaisi olla paha pikkulinnuille, jotka ovat ihmisille sekä\nhyödyksi että huviksi. Lapsiaan päätti hän vakavasti varottaa tekemästä\npahaa lintusille enemmän kuin muillekaan luontokappaleille.\n\n\n\n\nLaiskan-Matin velka.\n\n\nSiitä on kulunut jo pitkä aika, kun Laiska-Matti eräänä joulu-iltana\ntämän merkillisen velan teki.\n\nSinä vuonna oli perustettu maailman ensimäinen koulu, ja maailman\nensimäiset koululapset olivat käyneet ensimäistä lukukauttaan koulussa.\n\nSiihenkin aikaan oli sekä ahkeria että laiskoja koululapsia. Kaikkein\nlaiskin oli erään talon nuorin poika Matti. Neljä siskoa, jotka myöskin\nkävivät koulua, olivat ahkeria, mutta tämä viides oli oikea\ntukkilaiska. Hän ei viitsinyt koskaan lukea läksyjään, vaan sanoi aina:\n\"kyllä minä vielä ennätän\", tai: \"huomenna luen oikein ahkerasti\".\nMutta sitä huomenta ei tullut koskaan. Ja kun koulussa oli\nlaskentotunti, niin Matti ei viitsinyt edes kuunnella opetusta, vaan\najatteli: \"ennätän minä huomennakin; yhtenä tuntina saan muut kiinni ja\ntoisena menen jo kaikkien edelle\". Kun syyslukukausi päättyi, ei Matti\nosannut laskea senkään vertaa, että olisi voinut tarkalleen sanoa,\nkuinka monta nappia hänen housuissaan, liivissään ja takissaan oli\nyhteensä. Sen vuoksi ei kukaan viitsinyt enää häntä puhutella oikealla\nnimelläänkään Metsäpellon Matiksi, vaan kaikki sanoivat vain:\nLaiska-Matti, Laiska-Matti! --\n\nEnsimäisen koulun ensimäinen lukukausi oli päättynyt juuri vähää ennen\njoulua. Nyt oli jouluilta ja Metsäpellon lapset odottivat paraillaan,\nkoska joulupuuro tuotaisiin pöytään. Laiska-Matti tietysti myöskin\nodotti, vieläpä muita hartaammin; sillä kaikki laiskat lapset ovat\nerinomaisen ahkeria yhdessä asiassa -- syömisessä.\n\nSilloin avautui ovi ja sisään astui Haltia, vanha ystävällisen näköinen\nukko.\n\n-- Hyvää iltaa, rauhallista joulua taloon! tervehti Haltia.\n\n-- Iltaa, Jumala antakoon rauhallisen joulun, vastasivat kaikki muut\nlapset; Laiska-Matti yksin seisoi kädet housuntaskuissa.\n\n-- Koska nyt on perustettu koulu -- jatko Haltia -- niin on meidän\nkuninkaamme, kaikkein haltiain armollisin hallitsija ja hyväin lasten\nystävä, päättänyt antaa ahkerille koululapsille joululahjoja. Minä olen\nnyt niitä tuomassa.\n\nUkko purki konttinsa ja kukin ahkera sisko sai lahjansa; Laiska-Matti\ntietysti jäi ilman.\n\n-- Minä olen myös koulupoika! huusi Matti.\n\n-- Se kyllä tiedetään, vastasi Haltia.\n\n-- Minkä näköinen se sitten on minun lahjani?\n\n-- Se on pilkusta pilkkuun Laiskan-Matin näköinen, vastasi Haltia.\nKiitä onneasi, että pääset tällä kertaa ilman muuta; ensi vuonna aikoo\nhaltiain kuningas annattaa sinulle piiskoja joululahjaksi.\n\nMatti purskahti itkuun. Haltia pani kontin selkäänsä ja aikoi lähteä.\n\n-- Älkää vielä menkö, pyysi Laiska-Matti. Jos minä rupeaisin joulun\njälkeen oikein ahkeraksi, niin...\n\n-- Niin saat ensi jouluna lahjan, niinkuin muutkin. Mutta sinua ei\nkukaan usko, sinä olet niin monasti luvannut.\n\n-- Mutta nyt lupaan oikein todesti, niin totta kuin nimeni on Matti!\n\n-- Niin -- Laiska-Matti! sanoi Haltia. Se nimi ei paljon takaa.\nSittepähän nähdään ensi jouluna. Minä puolestani toivon, että hyvin\nkävisi.\n\nNyt Matille tuli hätä käteen.\n\n-- Hyvä Haltia, rakas Haltia, enkö voisi saada jo tänä jouluna, jos\noikein varmasti parannan itseni?\n\n-- En luule. Haltiain kuningas ei ole sanonut mitään siitä, että voisi\nantaa etukäteen. Mutta... mutta... voisinhan koettaa yhden kerran\nomalla vastuullani. Lupaatko varmasti lukea aina läksysi hyvin ensi\njouluun saakka?\n\n-- Sen lupaan! Mutta... mutta (Matti raapi korvallistaan)... eiköhän\nolisi parempi panna joku varma määrä kertoja, se olisi selvempää?\n\nHaltia naurahti.\n\n-- Hm, sinä alat tinkiä? Annappa kun tuumailen hiukan. -- No, käyhän\nsekin päinsä; parempi jotain, kuin ei mitään. Minä annan sinulle tämän\nkomean hevosen. Se on vaaleanvoitikko väriltään, niinkuin näet, ja\nsillä on muutamia täpliä pitkin ruumista, niin että se on oikeastaan\npapumus.\n\n-- Niin on, sanoi Matti.\n\n-- No niin, sinä luet tästä ensimäisestä täplästä yhden kerran läksysi.\nEihän teillä kovin pitkiä läksyjä ole?\n\n-- Ei, ei! huusi Laiska-Matti: Ja minä luenkin nopeasti, koko\nIsämeidänkin yhdellä hengenvedolla!\n\n-- Niin, tästä ensimäisestä täplästä sinä luet yhden kerran, toisesta\nkaksi kertaa, kolmannesta neljä, ja niin aina kaksinkertaisesti\njokaisesta seuraavasta täplästä. Onko se mielestäsi paljo?\n\n-- Ei, ei; se on hyvä kauppa se! Kättä päälle!\n\n-- Kuuleppas Matti! huusivat toiset lapset. Et sinä osaa\nkertomatauluasi; siitä voi tulla suuri summa: 2 kertaa 1 on 2, 2 kertaa\n2 on 4, 2 kertaa 4 on 8, 2 kertaa 8 on 16, 2 kertaa 16 on 32 -- -- --\n\n-- Mitä te siellä turisette! keskeytti Matti. Te nyt muka osaatte tehdä\nkauppoja vaivaisen kertomataulunne avulla. Minähän tässä kaupan teen.\n\n-- Aivan niin, aivan niin, myhäili Haltia.\n\n-- Tässä on neljä todistajaa, kiirehti Matti. Kättä päälle! Pidäthän\nsanasi?\n\n-- Kättä päälle! sanoi ukko. Haltia pitää aina sanansa.\n\n-- Matti myös.\n\nKädet läiskähtivät, ja toiset lapset erottivat ne.\n\n-- Hevonen on minun nyt?\n\n-- Niin on, tuosta saat. Mutta ehkä samalla laskemme, montako kertaa\nsiitä tulee.\n\n-- Eikö se voisi jäädä jälkeen joulun? pyysi Matti.\n\n-- Ei oikein; onhan selvintä suorittaa kauppa loppuun saakka.\n\n-- Saman tekevä, pian se on laskettu! huusi Matti heittäen riemuissaan\nlakkinsa ilmaan.\n\nHaltia istui pöydän ääreen ja kaikki lapset ympärille. Ensin laskettiin\nhevosen täplät. Niitä oli täsmälleen 50 ja yksi päälle, se joka oli\nkeskellä otsaa.\n\n-- Onko oikein laskettu? kysyi Haltia.\n\n-- Oikein on! vastasi Matti. Hih vaan! Eipä niitä paljo ollutkaan!\n\n-- Ei, sanoi Haltia. -- Ensimäinen täplä: yksi kertaa -- toinen täplä:\nkaksi kertaa -- kolmas täplä: neljä kertaa -- neljäs täplä: kahdeksan\nkertaa -- viides täplä: 16 kertaa -- kuudes: 32 kertaa -- seitsemäs: 64\nkertaa -- kahdeksas: 128 kertaa -- yhdeksäs: 256 kertaa -- kymmenes:\n512 kertaa.\n\n-- Alkaapa niitä vähin karttua, tuumi Matti. Mutta minä luenkin\nIsämeidän yhdellä hengenvedolla.\n\n-- Enkä minäkään puolestani niin kovin tarkka ole, arveli Haltia. Saat\n500:sta helpotusta nuo 12 kertaa. Eteenpäin!\n\n-- Yhdestoista täplä: tuhat kertaa -- kahdestoista: 2 tuhatta kertaa --\nkolmastoista: 4 tuhatta kertaa -- neljästoista: S tuhatta kertaa --\nviidestoista: 16 tuhatta kertaa -- kuudestoista: 32 tuhatta kertaa --\nseitsemästoista: 64 tuhatta kertaa -- kahdeksastoista: 128 tuhatta\nkertaa -- yhdeksästoista: 256 tuhatta kertaa -- kahdeskymmenes täplä:\npuolimiljoonaa 12 tuhatta kertaa.\n\n-- Te varmaan laskette väärin, petätte minua! huusi itku kurkussa\nLaiska-Matti, joka ei ollut voinut enää pitkiin aikoihin laskemista\nseurata.\n\n-- Eipähän, oikein on joka numero! sanoivat toiset lapset.\n\n-- Sen se vaivainen kertomataulu tekee, myhäili Haltia. Eteenpäin!\n\nTaas laskettiin. Kolmaskymmenes täplä osotti jo 512 miljoonaa kertaa.\n\n-- Minä en ymmärrä enää mitään! huusi Laiska-Matti.\n\n-- Laiskat pojat eivät todellakaan ymmärrä juuri mitään, sanoi Haltia.\n-- Saat anteeksi 12 miljoonaa kertaa. Enkö ole antelias? Eteenpäin!\n\nNeljäskymmenes täplä osotti jo 512 tuhatta miljoonaa kertaa, josta\nHaltia taas antoi anteeksi 12 tuhatta miljoonaa.\n\nViideskymmenes täplä osotti 512 miljoonaa miljoonaa kertaa.\n\n-- Viideskymmenes ensimäinen täplä! huusi Haltija. Annan sinulle\nanteeksi kokonaista 12 miljoonaa miljoonaa, joten meidän välimme on\ntäsmälleen tuhat miljoonaa miljoonaa kertaa, ei yhtään alle eikä\npäälle. Tiedätkö, Laiska-Matti, mitä se merkitsee?\n\n-- En, pelkään että se merkitsee pahaa! Jaksankohan koskaan lukea niin\nmonta kertaa?\n\n-- Et, et koskaan. Se merkitsee sitä, että vaikka koko maapallon\nlukutaitoiset lapset tulisivat avuksesi tuota velkaa suorittamaan, ette\nkaikki yhteensä ennättäisi koko ijässänne sitä loppuun maksaa. Jos\nolisit viitsinyt harjottaa laskentoa koulussa, olisit sen kysymättäkin\ntietänyt, etkä olisi semmoisiin kauppoihin ryhtynytkään.\n\n-- Nyt kaiketi otat hevosen pois? kysyi Laiska-Matti sekä häpeissään\nettä suruissaan.\n\n-- En. Mikä on sanottu, se pysyy; Haltia ei syö sanaansa. Hevosen saat\npitää, mutta velkaasi saat myös ruveta lunastamaan. Nuo\nviisikymmentäyksi täplää olkoot sinulle ainaisina muistuttajina\nkuolemaasi saakka. Ja koska kaikki laiskat lapset ovat sinun\nkaltaisiasi: huolimattomia, suupaltteja ja tyhmiä, niin minä, haltiain\nkuninkaallisen majesteetin uskollinen palvelija, käsken ja määrään\nhänen majesteettinsa nimessä, että tästä päivästä alkaen kaikkien\nmaapallon laiskojen lasten täytyy ottaa osaa tämän velan\nsuorittamiseen. Niin, tästä päivästä aina tuomiopäivään saakka, kunnes\nvelka on täydellisesti lunastettu, tai kunnes olette itsenne\nparantaneet ja tulleet aivan ahkeriksi, jolloin koetan toimittaa teille\ntäydellisen anteeksiantamuksen hänen majestettinsa luona. Sanottu ja\npysyy. Ensi jouluna tulen katsomaan, minkä verran olet voinut velkaasi\nlyhentää. Hyvää joulua teille kaikille!\n\nOvi kävi -- Haltia oli kadonnut. --\n\nLaiskan-Matin velkaa on sen jälkeen maksettu jo useita satoja vuosia,\nmutta kesken se on yhä vieläkin -- milloin loppuneekaan. Vielä nytkin\non paljo lapsia, jotka eivät lukemaan ruvetessaan ajattele, että\nmitähän se sisältää ja että kuinkahan sen saisin mieleeni pystymään,\nvaan: kuinkahan monta kertaa minun pitää tätä läksyä lukea. Viisitoista\nkertaa, vai riittääkö kymmenen tai ehkä viisi? Sitte lukeissaan\nhe eivät ajattele mitään, vaan höpöttävät hyvin kiireesti:\ntarataratarataa: yksi kerta, tarataratarataa: kaksi kertaa,\ntarataratarataa: kolme kertaa j.n.e. -- niin hyrisevät kuin rukinratas.\nSen vuoksi he eivät opi mitään, vaikka lukevat joskus enemmän kuin\najattelevat lapset. Ja kun he eivät opi mitään, niin he jäävät\ntyhmiksi. Ja kun he jäävät tyhmiksi, niin he eivät saa juuri mitään\naikaan maailmassa, vaikka kyllä suuria lupailevat. Ja kun he eivät saa\njuuri mitään aikaan, niin he jäävät ihmiskunnalle velkaa paljon työtä,\njota sitten jälkeentulevien sukupolvien täytyy suorittaa heidän\npuolestaan.\n\nMinkä vuoksi nämät lapset niin tekevät? Minkä vuoksi heillä on\nsemmoinen kiire ja tilinpito niistä kerroista.\n\nNyt sen tiedätte: he maksavat Laiskan-Matin velkaa! Siitä se kiire,\nsiitä se tilinpito.\n\n\n\n\nYhteinen vaara.\n\n\nKauvan aikaa oli Möllerin Kimo ollut kyläkunnan poikien harmina.\n\nAinoa leikkikenttä, joka oli vapaa kaikesta liikkeestä ja jossa pojat\nhäiritsemättömässä rauhassa olivat kisojaan pitäneet, uhkasi joutua nyt\nmaailman jalkoihin. Ei siinä enää, kuten ennen, huoletta tohtinut\nelostella, vaan aina piti jonkun pitää silmällä, milloin Kimo taas oli\nAnttilan nurkan takaa kentälle tulossa. Ja sitten oli taas kaikki\njärjestys rikki ja leikki keskeytetty, vieläpä kenttäkin epäkuntoon\nsaatettu...\n\nEi ollut vielä varsin monta vuotta kulunut siitä, kun Mölleri pussi\nselässä oli ensi kerran kylään tullut. Siinä oli kaikki hänen\nomaisuutensa, siinä pussissa. Huonosti puhua solkkasi, tuskin juuri\nymmärrettävästi. Anttilaan ensin oli yösijan saanut.\n\nMutta jonkun ajan kuluttua tiedettiin jo kylässä kertoa, että Mölleri\nostaa kaikki ohrat isänniltä, rakentaa tehtaan Oinasmäen vainiolle ja\nantaa työtä köyhille kyläläisille.\n\nJa pian puheet toteutuivatkin.\n\nMölleri rupesi rakentamaan pitkää rakennusta. Se tuli toisesta päästä\nkaksinkertaiseksi, ja pitkä musta savupiippu kohosi korkealle ilmaan.\nKun rakennus oli valmis, naulattiin sen seinään pitkä musta lauta,\njossa oli suuria valkeita kirjaimia. Kylän pojat lukivat siitä sanan\n\"Oluttehdas\".\n\nMikä on oluttehdas? kysyivät keskenään pojat. Mutta ei kukaan tiennyt\nselittää sitä.\n\nMölleri osti talollisilta kaikki ohrat velaksi ja antoi alussa uutta\njuomaansa kaupanpäälliseksi. Mutta sittenkun juoma oli tullut\ntunnetuksi, maksoi hän ohrista hyvän hinnan joko rahassa tai oluessa.\nEnnenkun uuteen juomaan totuttiin, jätti se kurkun karvaaksi ja teki\nsilmät harmaaksi. Mutta kun se oli kylään koteutunut, haluttiin sitä\nerittäin ahneesti. Moni möi tai vaihtoi ohransa olueen niin tarkkaan,\nettä taloon ei tahtonut jäädä ohrasia puurojauhojakaan. Saihan sitä\nkotipatioista olutta samasta ohramäärästä enemmän kuin tehtaan olutta,\nmutta eihän nyt emännillä ollut vaivoja, ja miesväki joi uutta juomaa\npaljoa halukkaammin.\n\nNäin kului muutamia vuosia. Mölleri rikastui, osti taloja ja hevosia,\nmääräsi kunnan ja kirkon asiat ja oli tervetullut ystävä koko\npitäjässä. Paikkakunnan olot muuttuivat, mutta sitä luultiin kehityksen\nvaatimaksi.\n\nEräänä kesänä kulki kylän joessa ensimäinen tukkilautta. Tukkipojat\npysähtyivät kylään ja kävivät hyvin ahkerasti oluttehtaalla. Illalla\nsyntyi kylänmiesten kanssa tappelu joen äyräällä, jossa eräs kylän\npahin tappelija ja oluenjuoja Tappura-Vekki kuoli. Tukkilaisen kanki\noli sattunut häneen liian lujasti. Silloin olivat pojat nähneet, miten\nnimismies Takkala ajoi kylään ja meni Möllerille, jossa hiiri oli\nalkanut käydä ahkerasti. Poliisitutkinnossa havaittiin Vekin kaatuneen\nteräväkulmaiseen kiveen ja kuolleen sen johdosta. Vaan että tukkilaiset\nvasta pysyisivät paremmin alallaan, muutti kylään siltavouti asumaan.\nMies parka oli kuitenkin hyvin sairas, että usein saatettiin Mölleriltä\nkotiin taluttamalla.\n\nPikku pojat eivät paljon kylän asioista piitanneet. Mutta kun Mölleri\nveti oikotien tehtaaltaan vasta valmistuneelle rautatieasemalle\nkisakentän läpi, joutuivat he monasti tuumimaan, mitä varten heidän\nvapauttaan oli häiritty ja mitä kylässä asiasta tuumittiin.\n\n\"Tässähän on alati vaarassa joutua tuon Kimo ruojan jalkoihin\", sanoi\nPatamäen poika Pekka, kun täytyi kisoilta väistyä Kimon tieltä.\n\n\"Kyllä meidän käy kerran yhtä nolosti kuin Tappura-Vekinkin, että\nkannetaan tästä Möllerin tähden vielä hautaan\", lisäsi Kujalan Kustaa.\n\n\"Eihän hullummin käy kuin Pitkän-Suutarin, joka panttasi lestinsä ja\nhöstinsä Möllerin olutkauppaan, että sai 5 pulloa olutta. Nyt miesparka\nei kykene työhön, kun ei ole lestiä eikä höstiä\", tiesi Syrjän Poku.\n\nPaljon muutakin tiesivät pojat kertoa siinä kentällä istuessaan.\n\nRokkilan nuori isäntä ja setä olivat juhannusaattoiltana lähteneet\nkalaan ja ottivat korin olutta mukaansa. Mutta kun he olivat sitä\njanoonsa kyllin juoneet, nukahtivat he venheeseensä. Mäki-Matti oli sen\nhuomannut, souti heidän veneensä nuotta-talaaseen kirkon rantaan ja\nkietoi nuotan veneen ympärille. Juhannusaamuna, huomenkellon soidessa,\nheräsivät miehet ja luulivat jo tuomiokellon soivan. Ja sitä suurempi\noli heidän kauhunsa, kun luulivat olevansa pahan hengen verkkoon\nkiedottuina.\n\nRekilän Juha oli kerran käynyt Möllerillä, mutta sieltä palattuaan ei\nmiehellä ollut kykyä ohjata hevostaan, vaan oli se poikennut\npeltotielle, vei Juhan lautakasalle ja kaatoi sinne. Kun hän siellä\nheräsi, oli hevonen poissa ja Juho parka itse kauniissa siivossa.\n\nIson Tolvanan leski-emäntä oli joulunaattona leiponut ja piika\nkirnunnut. Mölleri oli tapansa mukaan lähettänyt emännälle korin olutta\njouluksi. Mutta ohranjyvä oli mennytkin emännän silmään, ja\nhuomaamattaan oli hän pannut hiivan, jonka aikoi taikinaan, piian\nkirnuun. Mutta siitä kävi kirnu ylivuotavaksi ja valui lattialle\nsuureksi lammikoksi. Kun emäntä meni takaisin pirttiin liukastui hän ja\nkaatui piimään; jouluvoista ei tullut sillä kerralla mitään. \"Kuivi\nkokoon kuin Tolvanan jouluvoi\", pilkattiin sitten kylällä.\n\nSekalainen kuului olevan kylän elämä. Mutta pojille oli Kimo kuitenkin\nvaarallisin. Nyt palasi Kimo takaisin asemalta vetäen suuria jymiseviä\nvankkureita.\n\nKoetettiin siinä keksiä sotajuonta Mölleriä ja hänen Kimoaan vastaan,\nja keksittiinhän niitä, mutta ei uskallettu panna toimeen. Sillä\nsiltavouti oli Möllerin ystävä, ja pojat tiesivät, että Kimo oli\nvankkureineen seisonut nimismies Takkalan ja itsepä pappilankin pihassa\nkirkonkylässä. Ja tämä seikka pelotti poikia. Ei ollut viisasta hankkia\nitselleen sellaisia mahtavia vihamiehiä. Poikain hyvät tuumat jäivät\nodottamaan suotuisampia aikoja toteutuakseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä päivänä, syksypuolella kesää, oli kaikki kylän lapset kutsuttu\nkirkon kansakoululle, jonne sitten oikein miehissä mentiinkin. Uusi\nopettaja oli kutsunut naapurikylästäkin väkeä lasten iltamaan.\n\nKun aluksi oli veisattu lastenvirsi ja pidetty rukous, puhui opettaja\nlapsille yhteisestä vaarasta, joka paikkakunnalla vaanii kaikkia\nihmisiä, jopa lapsiakin. Silloin katsahtivat pojat toisiinsa ja\najattelivat: tarkottaakohan hän Möllerin Kimoa, josta heillä oli ollut\nhaittaa, ja alkoivat tarkkaavammin kuunnella. Opettaja puhui\nalkoholista, joka oli tappavaa myrkkyä, vaikka ihmiset eivät sitä vielä\ntiedä. Tätä myrkkyä on viinissä ja oluessakin, mutta viinassa sitä on\nhyvin paljon. Sitten tiesi hän kertoa, kuinka viiniä valmistetaan ja\nmiten siihen syntyy myrkkyaine, alkoholi. Mutta kun opettaja rupesi\npuhumaan, miten ohrista, joita kasvaa meidänkin pelloillamme ja joista\ntulee niin hyvää leipää, puuroa ja velliä, ensin valmistetaan maltaita\nja niistä keitetään olutta, jossa ei ole enää paljoa ravintoainetta,\nvaan sen sijaan alkoholi-myrkkyä, käsittivät pojat asian hyvin; sillä\nolihan heidänkin kylässään sellainen myrkkytehdas. Mölleri ja hänen\nmustaksi käynyt tehtaansa oli poikain mielestä kamala vieras ja\nmyrkyttäjä paikkakunnalla. Varsinkin, kun muistivat, mitä haittaa se\noli tuottanut kylälle, tuntui heistä inhottavalta, että olutta niin\nsuurella mielihyvällä nautittiin kylässä. -- Kun opettaja oli vielä\nlapsille puhunut, että heistä Suomenmaa toivoo vapauttajaa alkoholi\nmyrkyn kahleista, heistä, jotka ovat vielä siitä vapaat ja saattavat\nsiis kasvaa raittiiksi nuorukaisiksi ja miehiksi, oli poikain\nsydänalassa tuntunut jotakin hyvää, innostuttavaa. -- Älkää ennen, kuin\nkaikki viina- ja oluttehtaat ovat hävitetyt, lakatko siitä siunausta\ntuottavasta työstä, johon nyt teitä kehotan ryhtymään, raittiustyöstä\n-- oli opettaja lopuksi sanonut, ja pojat olivat sydämessään päättäneet\nnoudattaa opettajan kehotusta.\n\nKun iltama päättyi ja laulettiin erojaislaulu yhdestä sydämestä ja\nsuusta, niin silloin oli hehku ja innostus niin suuri kuin\nnuorukaisiksi varttuvilla lapsilla yksin voi olla.\n\nKun sitten kisakentälle kokoonnuttiin, ei enää Kimoa yksin pahana\npidetty, vaan yhteinen vaara oli Möllerin oluttehdas ja sen tuotteet.\n\nSitä mukaa kuin pojat miehistyivät, vakaantuivat he raittiusasiassa ja\nheissä vahvistui se päätös, että oluttehdas on saatava pois kylästä..\nPäätös toteutui, kun yhteisillä ponnistuksilla saatiin syntymään uusi\nolutlaki, joka murti Möllerin oluttehtaan vaikutuksen, Oluttulva loppui\nkylästä. Siten taukosi myöskin juominen paikkakunnan nuorison\nkeskuudessa.\n\nYhteinen vaara oli siis voitettu; mutta sen oli vaikuttanut ennen\nlapsena tehty päätös kirkonkylän kansakoulun iltamassa. \"Vähät voimat\nsuuria aikaan saa, kun on intoa, innostusta.\"\n\nKuka kelpo Suomen poikanen tai tyttönen ei tahtoisi olla mukana jalossa\nraittiustyössä?\n\n    \"Näin nuoriso kun kohoaa,\n    Niin nousee Suomenmaa.\n    Kun nuoret suurta uskaltaa,\n    Niin Suomi kukoistaa.\"\n\n\n\n\n\"Ihmisille hyvä tahto!\"\n\n\nKaikkien ennakkolaskujen ja almanakan tiedonantojen mukaan olisi\nkelkkakelin jo joku aika sitten pitänyt olla hyvän. Lapset olivat\nallapäin, pahoilla mielin, kun joulu jo läheni, ja maa yhä vaan pysyi\npaljaana. Kelkat olivat jo aikoja sitten tarkastetut ja laskuun\nvalmiina, jalasraudat tiilikivenpalasella kirkkaiksi hangatut.\n\nNiinpä pikku Laurinkin. Hänen komea, kokonaan rautajalaksinen kelkkansa\noli äidin toimesta maalattu valkoiseksi, sinijuovaiseksi. Joka aamu,\nheti herättyänsä, tähysteli Lauri, olisiko jo lunta satanut. Mutta aina\nvain oli maa yhtä synkän näköinen. Kaikeksi varmuudeksi pyyhkieli hän\nkuitenkin kelkkaansa joka päivä eteisessä puulaatikon päällä, jossa\nsitä pidettiin aina lähtöön valmiina. Sitten meni hän tarkastamaan\nkelkkamäkeä, jos siellä jo olisi lunta, -- olihan luonnollista ettei\nsielläkään ollut, koskei muuallakaan.\n\nTulipa viimein toki sekin päivä, jolloin maa loisti puhtaan valkoisena\nyöllä sataneesta lumesta. Oikein Laurin ihastuneita silmiä häikäsi, kun\nhän aamulla riensi ikkunaan katselemaan. -- Nytpä riemu tuli! Hyvin\npian vaatteisiin, iloinen hyvähuomen äidille, ja sitten aika kyytiä\nkelkkamäelle. Olipa hupaista, kun vihdoinkin pääsi mäkeä liukumaan!\n\nSinne olivat kokoontuneet kaikki seudun pienokaiset: oli siinä\nhienopukuisia lapsia, toisia vaatteissa karkeammissa, olipa\nsellaisiakin, joilla paljas polvi vilkutti lyhyen housunlahkeen ja\nalasvaluneen sukan välistä. Mutta mitäpä tuollaisesta pikkuseikasta, --\npääasia oli, että kelkka liukui! Ja nousu ylös mäkeä pani posket\nrusottamaan ja silmät säteilemään.\n\nTäällä tapasi Lauri Väinönkin, pyykinpesijälesken pojan. Hän oli joskus\ntuonut pesuvaatteita Laurin kotiin. Väinölläkin oli kelkka, vaikka\ntosin vain vanha rämä. Hyvä se sentään oli kulkemaan, sen huomasi\nLaurikin Väinö kun leveäjalaksisella puukelkallaan mennä huristi\npitemmälle pehmeässä lumessa.\n\nSeuraavana aamuna heräsi Lauri tavallista aikaisemmin. Kiireimmän\nkautta pukeutui hän, ja sitten mäelle! Sielläkös oli iloa! Kelkat\nkiitivät huimaavaa vauhtia eteenpäin, ilma kun oli kylmempi ja lumi\nkovaa. Tuskin malttoi vuoroansa odottaa. Ja sitä melua! Jokainen huusi:\npois tieltä! pois tieltä! Eihän siinä aina hätää ollut, mutta se kuului\nasiaan, nähkääs.\n\nOli siellä taas Väinökin. Tapahtuipa sitten, että hän mäkeä ylös\nkavutessaan, juuri oli kelkkoineen radan yli menossa, kun Lauri aika\nkyytiä tuli mäkeä alas, ja -- räiskis! -- siinä meni Väinön kelkka\nrikki, toinen jalas poikki ja istuinlauta säpäleiksi. Laurin rautainen\nkelkka oli töytännyt sitä vastaan. -- Väinö ihan tyrmistyi nähdessään\nrakkaan kelkkansa pilalla; sillä rakas se oli hänelle, äidin jälkeen\nrakkain maailmassa. Ensin hän ei tahtonut uskoa asiaa todeksi, mutta\nkelkkaa hetken katseltuaan ja vedeltyään puhkesi hän niin haikeaan\nitkuun, että muillekin lapsille tuli kyyneleet silmiin, ja moni häntä\nyritti lohduttaakin. Mutta Väinö ei kuullut kenenkään puheita.\nKatkerasti itkien kokoili hän kelkkansa palaset ja, ne syliinsä\npuristettuina, lähti kotiinsa pitkin matkaa nyyhkien. Toiset lapset\nkuulivat hänen vähä väliä valittelevan: minun kelkkani, minun kelkkani!\n\nLauri laski vielä muutamia mäkiä. Mutta eipä se tahtonut enää niin\nhupaiselta tuntua, ja hänen mielestään katselivat häntä toiset lapset\nikäänkuin moittien, -- vai lieneekö omatunto pannut hänet niin\najattelemaan? Kotonakaan ei Väinön katkera itku tahtonut mennä\nmielestä. Eikä käynyt isälle ja äidille mäenlaskusta yhtä innokkaasti\njutteleminen, kuin hänellä oli tapana. Illalla makuulle mennessään oli\nhän niin surullisennäköinen, että äiti kysyi: mikäs minun pikku\npoikaani nyt vaivaa? Mutta Lauri ei voinut hänelle kertoa ajatuksiansa,\nhänen kun rehellisenä poikana olisi täytynyt tunnustaa tarkka totuus,\nkuinka hän tahallaan oli laskenut Väinön kelkkaan.\n\nYöllä uneksi Lauri olevansa taas kelkkamäessä. Mutta -- ihme ja kumma!\n-- hän olikin nyt Väinö ja Väinö oli hän. Ja sattuipa niin, että hänen\nkelkkansa meni rikki, se toinen Lauri kun laski siihen, -- ei\nvahingossa, vaan ihan ehdoin tahdoin. Hänen mielestään oli Lauri oikein\npaha poika. Ja mistä saisi hän uuden kelkan? Eihän hänen äidillään,\nköyhä kun oli, ollut varaa ostaa toista. Hänestä tuntui koko maailma\nniin ilottomalta. Ja Lauri, joka hänen kelkkansa oli rikkonut, oli niin\nsanomattoman onnellinen, hänellä kun oli niin kaunis sinivalkoinen\nkelkka. -- Lauri huokasi syvään -- --.\n\n-- Mikäs Lauri poikaani vaivaa, kun unissaan niin huokailee? kuuli hän\näidin hellän äänen kysyvän, ja kun hän raotti silmiään, näki hän\näitinsä hymyhuulin istuvan sängyn laidalla.\n\n-- Minun kelkkani! huudahti Lauri tuskallisesti.\n\n-- Kyllä se on eteisessä puulaatikon päällä, sanoi äiti.\n\nNyt muisti Lauri, että hän olikin Lauri, eikä Väinö.\n\nItkien kertoi hän äidilleen unensa ja eilispäivän tapahtuman, kaikki\nrehellisesti.\n\n-- Luetaan ensin aamurukouksesi, sitten puhelemme tästä asiasta, sanoi\näiti leppeästi.\n\nKun he yhdessä olivat rukoilleet Isä meidän rukouksen, kysyi äiti: Jos\nsinä nyt olisit Väinö, niin voisitko antaa anteeksi tuolle toiselle\nLaurille?\n\nLauri mietti hetkisen, huokasi syvään ja sanoi alakuloisena: K-y-l-l-ä;\n-- mutta kelkka!\n\n-- Niin, katsos, rakas Laurini, kuinka vaikea sinusta on ajatuskin,\nettä kelkkasi olisi mennyt rikki. Miltähän tuntunee tuosta oikeasta\nVäinöstä olla ilman kelkkaa?\n\nTaas mietiskeli Lauri hetkisen. Vihdoin nosti hän rivakasti päänsä ja\nsanoi, silmät ilosta säteillen:\n\n-- Äiti, äiti, minä annan hänelle kelkkani! Saanko? Tahi anna minun\ntyhjentää säästölaatikkoni, kenties on siellä niin paljon rahaa, että\nostetaan uusi. -- Tähän äiti ilolla suostui ja lupasi lisätä puuttuvan\nmäärän.\n\nYhdessä he sitten kulkivat kaupasta kauppaan, kunnes löysivät\nsamallaisen sinivalkoisen kelkan kuin Laurinkin. Kevein askelin riensi\nLauri äitinsä kera Väinön kotiin, uutta kelkkaa vetäen. Matka sinne ei\nollut lyhyt, mutta hyvän mielen tähden ei väsymys tuntunut.\n\nKovin näyttivät Väinö ja hänen äitinsä hämmästyneiltä, kun vieraat\nastuivat heidän matalaan kotiinsa, ja vielä enemmän kummastelivat he\nkuullessaan, että nämä toivat Väinölle niin kauniin joululahjan. Sillä\naikaa, kun äidit puhelivat keskenään, selvittelivät Lauri ja Väinö\nasiansa, suoraan, kuten miehet ainakin. Epäröiden läheni Väinö uutta,\nsomaa kelkkaa, jota ei oikein tahtonut uskaltaa uskoa omakseen.\n\n-- Onko tämä oikein minun omani? kysyi Väinö.\n\n-- Tietysti, toimmehan sen sinulle.\n\nVäinö silitteli kelkkaa, istuutui siihen ja veti nuorasta, astui sitten\nLaurin eteen ja sanoi ujosti: Sinä olet hyvä poika, Lauri.\n\n-- Ethän sinä ole enää surullinen, Väinö?\n\n-- En, en ollenkaan!\n\n-- Annatko anteeksi, että rikoin sinun vanhan kelkkasi?\n\n-- Mitä? -- ja Väinö näytti hyvin aprikoivalta, -- vahingossahan se\nrikki meni.\n\n-- Niin, mutta katsos, jos minä olisin vähän karrannut saappaan\nkärellä, niin -- -- --\n\nJa hetken perästä näkivät äidit heidän istuvan lattialla täydessä\nhommassa tutkimassa, oliko vanhasta kelkasta vielä kalua tulisi. Ja\npäätös oli, että kunnon mies siitä vielä kelpo kelkan tekee.\n\nVäinölle tuli onnellinen joulu. Ja kun Lauri joulukuusen nauhasta luki\nsanat: \"Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, maassa rauha ja ihmisille\nhyvä tahto\", aavisti hän, että me saamme tuntea taivaallista iloa, kun\nolemme niin menetelleet, että omatuntomme todistaa meidän oikein\ntehneen.\n\n\n\n\nTahrainen käsi.\n\n\nLahtelan pikku Aune -- kolmevuotias tytöntyllerö -- puuhaili ahkerasti\nleluineen kamarissa. Äidillä ei ollut tällä kertaa aikaa huolehtia\nAunesta. Hänellä oli paljon puuhaa, sillä nyt oli joulunaatto. Aune oli\njätetty ypöyksin. Isälläkin oli kiire. Hänelläkään ei ollut aikaa\nleikkiä Aunen kanssa. Luonnistui se jonkun aikaa yksinkin leikkiminen,\nmutta ei kauvan. Ennen oli aina äiti ollut mukana ja silloin oli\nhauskaa. Aune kyllästyi pian ja lähti etsimään äitiä. Keittiössähän se\npuuhaili posket punaisina ja otsa hikisenä. -- Aunen pieni sydän ei\noikein käsittänyt, mitä varten nyt niin puuhattiin ja mikä juhla se\njoulu oli. Äiti ja isä olivat kyllä monasti puhuneet Jeesuksesta ja\nHänen rakkaudestaan sekä joulusta, mutta pikku Aune ei muuta käsittänyt\nkuin sen, että Jeesus oli niin hyvä, ettei Hänen vertaistaan ole ja\nettä Hän on lasten ystävä.\n\nIhmeissään ja ajatuksissaan seisahtui Aune muurin viereen, jossa\nmatalalla laudalla oli astioita. Siihen oli nostettu vasta äsken\ntulelta otettu pata. Se oli nokinen ja musta. Huomaamattaan kosketti\nAune kädellään sen pohjaa, ja -- käsi tuli aivan nokiseksi. Aune piti\nkättään laudalla eikä heti huomannut, mitenkä tahrainen se oli. Mutta\nkun hän ojensi kättään ottaakseen äidin tarjoaman lämpimäistortun,\npelästyi hän huomatessaan, mitenkä musta oli käsi. Hän parahti\nväkivaltaiseen itkuun. Äiti otti Aunen syliinsä ja lohdutti häntä. Aune\nitki yhä katkerammin. Vasta sitten, kun kaikki noki oli kädestä pesty,\nhän vähitellen lakkasi itkemästä.\n\nÄiti vei hänet sitten sylissään kamariinsa ja istui tuolille. Kirkas\nkyynel vieri hänen poskilleen. Hän katsoi suloisesti pienokaiseensa, ja\nkuiskasi hänelle jouluillan hämärtämässä huoneessa: \"Rakas pikku Aune,\nsinä pelkäsit nokista kättäsi siitä syystä, että sydämesi on puhdas.\nSiellä ei ole tahrapilkkuja. Puhtautesi kuvastui äsköisessä itkussasi.\nKunpa, pulmuseni, aina säilyttäisit puhtautesi. Sielun puhtauden\nmerkkinä on ulkonainen puhtaus. Hyvä Jumala! Suojele rakas lapsemme\nkaikilta tahroilta maailmassa.\" -- Näin puhui äiti. Aune kuuli sen,\nmutta hänen lapsen ymmärryksensä ei käsittänyt mitään siitä, mitä äiti\npuhui. Tuli kuitenkin kerran aika, jolloin hän sen käsitti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn kulunut monta pitkää vuotta. Aune on jo kymmenen vuoden vanha. On\ntaaskin joulunaatto. Siunattu joulujuhla, joka aina on uusi vanhanakin.\nPaljon on muuttunut seitsemässä vuodessa. Isä ja äiti ovat vanhentuneet\nja tulleet vakaviksi, vaativiksi. Entäs Aune sitten? Hänestä on tullut\nmitä reippain koulutyttö. Tavallisuuden mukaan ovat koulut loppuneet\nmuutamia päiviä ennen joulua. Nyt puuhailee Aune äidin apuna, milloin\nkeittiössä, milloin juosten asioilla, milloin mitäkin tehden. Suuret\nhikihelmet virtailevat pitkin otsaa ja poskia aina kaulalle asti.\nAunella on kovin kuuma, mutta ei hänellä ole aikaa sitä ajatella, onhan\nnyt joulu ja joulukiireet. Tämä on ensimäinen joulu, jolloin Aune on\nsaanut yksin koristaa joulukuusen. Onhan siinä työtä! Ja joululahjat\nsitten! Nekin ovat pantavat kääröihin, erikseen isän ja äidin. Kiire\nsillä äidilläkin on. Siellä hän vain keittiössä puuhailee, tarvitseepa\nuseasti Aunenkin apua.\n\nVihdoin loppuu kiire. Lähenemistään lähenee se jännittävä hetki,\njolloin kuusen kynttilät sytytetään, jouluvirsi veisataan ja\njoululahjat sinkoilevat ovesta sisälle.\n\nTuli hetki. Tuossa tulla tupsahti käärö lattialle. Se oli Aunelle.\nPosket hehkuvina ja ilosta hypähdellen juoksi Aune ja kaappasi käärön\nnauhasta. Mutta samalla huomasi hän molemmat kätensä olevan aivan\nnokiset. Hiukan Aune säpsähti, mutta juoksi kuitenkin heti pöydän luo\navaamaan kääröänsä. Aune luuli, ettei kukaan huomannut hänen tahraisia\nkäsiään. Mutta äiti näki. Hän huomasi, että Aunen kädet olivat\ntahraiset, ja että hän vain hiukan säpsähti ja katsahti ympärilleen,\njotta näkikö muka kukaan. Äidin mieleen muistui jouluaatto seitsemän\nvuotta sitten, ja suuret kyynelkarpalot putoilivat hänen poskilleen.\n\n-- Äiti! Mikä sinun on, rakas äiti? -- huudahti Aune ja aikoi\nkiepsahtaa äitinsä kaulaan.\n\nÄiti tarttui Aunen käsiin ja katsoi lempeästi häneen. -- Rakas lapsi!\nKatsohan mitenkä tahrainen olet juhlien juhlina, sanoi hän. Aune\nsäpsähti taasen, vetäsi kätensä äidin kädestä ja pyyhkäisi niitä\nvalkoiseen esiliinaansa. Sekin tuli tahraiseksi. Aune punastui. Yhä\nlempeämmin katsoi äiti häneen ja talutti hänet kanssansa tuolille\nistumaan. Liikutettuna kertoi äiti, mitä oli tapahtunut seitsemän\nvuotta sitten, kuinka Aune silloin oli peljännyt kauheasti nokista\nkättään eikä suinkaan tahtonut sitä salata, ja kuinka äiti oli silloin\nsulkenut hänet Jumalan suojeleviin käsiin.\n\nSilloin ei Aune ollut ymmärtänyt äidin puhetta. Nyt hän ymmärsi.\n\nÄidin kertomusta kuunnellessa vieri Aunen silmistä kyynel toisensa\nperästä. Tulvanaan ne tulvivat poskille, leualle ja siitä valkoiselle\nesiliinalle. Aune muisti nyt, ettei hän ole aina ollut läheskään niin\nhyvä, kuin olisi pitänyt. Läksyt olivat useasti tulleet huonosti\nluetuiksi ja koulussa hän oli aina ollut vihainen naapurin Annalle,\njoka osasi läksynsä paremmin kuin hän. Koulutiellä oli hän katsellut ja\nnauranut, kun pojat rääkkäsivät suntion kissaa, vaikka tietysti olisi\npitänyt kieltää. Kotona ei tullut aina totelleeksi isää eikä äitiä.\nJoskus oli tullut heille valehdelleeksikin. Eiväthän ne suuria olleet\nne valheet, sellaisia pieniä hätävalheita, mutta nekin olivat rikoksia.\n\nKun Aunen kädet olivat jo puhtaat ja esiliina muutettu, putoili vielä\nkyynel toisensa perästä sillekin. Muistui mieleen se Mäkelän Olli\nraukka, joka oli ollut koulussa niin likainen ja samalla paha poika. Ei\nAune tahtoisi tulla sellaiseksi. Ei!\n\nVasta myöhemmin illalla tyyntyi Aune. Ei tahtonut tulla enään entinen\niloinen tuuli, mutta siitä huolimatta tuntui vähitellen siellä\nsisimmässä niin suloiselta, niin rauhoittavalta. Mistähän se tuli?\n\nKun äiti seuraavana aamuna aikaisin tuli herättämään joulukirkkoon ja\nistuutui Aunen vuoteen viereen, kiepsahti Aune äidin kaulaan ja kertoi,\nmitä Jeesus oli hänelle tänä jouluna tuonut. Aune oli päättänyt ruveta\noikein hyväksi tytöksi. Niin hyväksi kuin syntinen ihminen suinkin voi,\nettei isän eikä äidin tarvitseisi milloinkaan itkeä hänen pahuutensa\ntähden. Jeesus, jolla ei yhtään syntiä ollut, oli löytänyt tien Aunen\nsydämeen ja Aune oli oppinut, että sydämen puhtaus ei osottaudu\nainoastaan sanoissa ja töissä, vaan myöskin ulkonaisessa puhtaudessa.\n\nLiikutettuna puristi äiti rakasta Auneansa rintaansa vasten. Hänen\njouluilonsa oli nyt kaksinkertainen.\n\n\n\n\nSyntymäpäivälahja,\n\n\nKalervo käveli vihaisin katsein, vaikka huomenna oli äidin\nsyntymäpäivä. Hänellä oli kaksi harmin syytä. Kun kerron ne, ette\nvarmaankaan kovin Kalervoa moiti.\n\nEilen oli hän kaksi tuntia liottanut pitkää purjelankaa puutarhan\nlammikossa eikä kuitenkaan siihen ollut ainoatakaan kalaa tarttunut.\nSitä paitsi hän siinä onkiessaan sattui luiskahtamaan kylmään veteen.\nSilloin kastuivat hänen kenkänsä, sukkansa ja jalkansa aivan polviin\nsaakka. Jos hän olisi mennyt ilmottamaan sen äidilleen taikka\npalvelustytölle, olisi hän saanut kuivat sukat eikä siitä sitten olisi\nollut mitään. Mutta Kalervo ei ilmottanut. Hän ajatteli vain onkimista\neikä märkiä jalkojaan. Eilen illalla vielä olivat sukat niin märät,\nettei niitä tahtonut saada pois jalasta. Ja nyt oli mies-pahan\npää niin raskas kuin lyijynuija. -- Siinä oli yksi syy Kalervon\ntyytymättömyyteen.\n\nToinen syy oli tällainen. Hän tiesi, että äidin syntymäpäivä oli\nhuomenna. Hyvä tuuma lahjoittaa kala äidille täytyi jättää, kun\nonkimisesta ei tullut mitään. Hän oli sen sijaan tänä aamuna suurella\nvaivalla pannut kuntoon vanhan jousipyssynsä aikoen antaa sen. Mutta\nsilloin tulee vanha Mari ja sanoa tokaisee: \"Oletko sinä höperö, poika?\nEi äiti jousipyssyllä mitään tee!\"\n\nKummako jos Kalervo tuskitteli? Eihän hän tietänyt, minkä lahjan\nkeksisi, jota ei Mari sanoisi mitättömäksi. Hän astuskeli karjakartanon\npuolelle ja kiipesi ullakkoon, jossa säilytettiin heiniä. Silloin...\nniin, mitä tämä merkitsi? Heinäläjästä hyppäsi kirjava kana. Ja se\nvasta kirkui ja kaakatti! Kun Kalervo uteliaana lähestyi sitä paikkaa,\nhuomasi hän heinissä kahdeksan valkeaa kaunista munaa. Vaikka hänen\npäätään kivisti, hypähti hän riemuissaan:\n\n\"Olen löytänyt! Nämä lahjotan äidille!\"\n\nHän kääri heinistä kokoon soman pesän, latoi siihen munat ja laskeutui\nsitten kiireesti alas kukkia etsimään. Pientareelta löysi hän\norvokkeja, päivänkakkaroita ja keltasia voikukkia. No asetti hän pesän\nympärille. Kyllä se silloin näytti kauniilta! Hän kantoi sen\ntyytyäisenä entiseen paikkaan. Aamulla varhain kertoo hän sitten asian\näidilleen ja vie hänet lahjansa ottamaan.\n\nMutta toisin kävi. Hellä äiti katseli jo iltasella useasti rakasta\npoikaansa huolellisin silmin, koetteli hänen kylmiä käsiään ja kuumaa\npäätään, vieden hänet sitten vuoteeseen sekä antaen hänelle lasillisen\nvaapukkamehuvettä. Se tuntui Kalervosta hyvältä, mutta taudin tuloa ei\nse voinut estää. Hän kieppui koko yön vuoteellaan sinne tänne kuumeen\nvallassa. Aamulla hän ei tietänyt mitään äidin syntymäpäivästä.\nKaupungista tuli vanha ystävällinen lääkäri, tutki pojan valtimoa,\npudisti päätään ja määräsi suuren pullon lääkettä, joka näytti\nkauniilta, mutta maistui pahalta. Kalervo hankasi päätään pieneen\ntyynyyn, näki unta kukkasista ja huusi usein: \"Äiti, äiti, kirjava kana\nei saa mennä pesään, se on minun!\" -- \"Ei, ei, kyllä minä ajan sen\npois\", lohdutteli äiti, vaikka ei tietänyt, mitä poika tarkotti.\n\nNiin sairas alkoi vähitellen parata. Kuume katosi, päänpakotus taukosi.\nKalervo oli jälleen iloinen ja pyysi leluja sänkyyn. Muutamien päivien\nkuluttua lupasi lääkäri hänen istua. Ja hän istui, vaikka olikin kalpea\nja laihtunut. Säteilevin silmin katsoi hän ulos ikkunasta nähdäkseen\nhevoset, lehmät, kanat ja kyyhkyset.\n\n\"Jos ilmat pysyvät näin lämpiminä, saa poika oleksia hiukan ulkona\",\noli lääkäri sanonut. Äiti veikin hänet puutarhaan. Siellä hän ihaili\nsinistä taivasta, auringonpaistetta ja kukkia. Niin, kukkia!\n\n\"Äiti, äiti\", huusi hän niin äkkiä, että äiti ihan säikähti, \"onhan nyt\nsinun syntymäpäiväsi!\"\n\n\"Ei poikaseni\", vastasi äiti nauraen, \"siitä on jo kolme viikkoa, yhtä\nkauan kuin pienen Kalervoni sairastumisesta\".\n\nKalervo mietti hetkisen. \"Kuule, äiti\", sanoi hän sitten, \"minulla oli\nsinulle lahja. Se on heinäullakossa.\"\n\n\"Nyt et vielä jaksa sinne kiivetä, lapseni. Antaa sen olla siellä\nmuutamia päiviä, eihän se ketään vahingoita.\"\n\nMutta Kalervo tuli niin onnettoman näköiseksi, että äiti pyysi erään\nvanhan rengin nostamaan pojan ullakkoon.\n\nKalervo syöksyi heinäläjälle, jonka hän vielä hyvin muisti ja kirkasi\nriemuissaan. Äidin täytyi kavuta katsomaan, vaikkei hän tällaista\nkiipeilemistä suosinutkaan.\n\nKevyt Kalervo tanssi pesän luona ja huusi: \"Äiti, äiti, katso\nsyntymäpäivälahjaasi!\"\n\nMitä sitten äiti näki?\n\nIrtonaisessa pesässä heinillä oli kuusi pientä piipittävää kananpoikaa.\nSeitsemännestä munasta pyöreä eläin juuri ulos pyrki. Kahdeksas muna\noli halennut eikä siitä voinut poikasta kehittyä. Kirjava kana seisoi\npesän vieressä ja oli kovin vihainen, sillä se pelkäsi, että siltä\nriistetään poikaset.\n\n\"Niin, äiti\", Kalervo vakuutti, \"tässä on tekemäni pesä ja löytämäni\nmunat. Mutta niistä on nyt tullut kananpoikia. Eikä kukkia ole enää.\"\n\nÄiti huomautti, etteivät kanat rakasta kukkaiskaunistuksia.\n\nRenki otti sitten kanan, vaikka se räpyttikin kovasti siipiään, ja äiti\nvei pesän. Yhdessä he auttoivat Kalervon tasaiselle maalle.\n\nAlhaalla annettiin kirjavalle kanalle hyvästi ruokaa. Se oli näet niin\nuskollisesti hautonut pesäänsä, ettei ollut malttanut ruokaakaan etsiä;\nsiitä syystä oli se yhtä laiha kuin Kalervokin.\n\nSeitsemästä pienestä kananpojasta tuli seitsemän kirjavaa kaunista ja\nvahvaa eläintä, kolme kukkoa ja neljä kanaa. Äidille on myöhästyneestä\nsyntymäpäivälahjastaan ollut paljon iloa.\n\n\n\n\nKertun ja Erkin joululahjat.\n\n\nTalvella saivat ulkosaariston asukkaat olla yksin saarellaan, taistella\npakkasta ja tuulla vastaan. Ja lapset saivat kauniisti olla seinien\nsisällä, sillä ei ollut niinkään hauskaa pistää nokkaansa ulos. --\nMutta kun kevät saapui ja muuttolinnut etelästä palasivat, silloin\nalkoi elämä ulkosaaristossa. Ja kun ensimmäiset kesäpäivät tulivat ja\naurinko paahtoi hellästi tehden olon kaupungissa sietämättömäksi,\nsilloin kaupunkilaiset etsivät viileämpiä olopaikkoja tulvehtien maalle\nja saaristoihin.\n\nSilloin sai Risto-kalastajakin ulkosaaristoon kesävieraita. Taiteilija,\njoka täällä perheineen oli useita kesiä viettänyt, ei tietysti jäänyt\ntulematta; sillä hän piti paljon ulkosaariston vaihtelevasta luonnosta.\nMeren rannalla hän pitkät päivät istui maalaamassa, kuvasi mahtavat\naallot, kun ne ärjyen saapuivat kallion luo, kuvasi tyynen lahden,\njohon kuvastui tuuheat, tummat kuuset.\n\nKertun ja Erkin ilo oli myös suuri, kun saivat kesän viettää yhdessä\ntaiteilijan lasten kanssa. Alussa olivat tietysti ujoja, mutta kauvanpa\nei kestänyt, ennenkun kaupunkilaiset ystävyydellään heidät kokonaan\nvoittivat. Yhdessä he lahdella sousivat, yhdessä lehdossa temmeltivät.\n\nMutta hupenipa kesän lyhyinen aika. Surukseen näkivät Kerttu ja Erkki,\nkuinka päivät aina lyhenivät ja miten ilma muuttui viileämmäksi. Ja\neräänä elokuun päivänä oli vene valmiina valkamassa odottaen vieraita,\njotka Risto-kalastajan soutamana poistuivat saaresta. Jo oli kaikki\nvalmiina, ja hiljalleen, mutta varmasti eteni venho saaresta.\n\nKun Kerttu ja Erkki olivat sanoneet hyvästi herrasväelle, oli rouva\nluvannut antaa heille joululahjoja. Kertun piti saada nukke, joka\noikein ummistaa silmänsä, kun sen asettaa levolle; Erkille taas oli\nluvattu juna, oikea juna, joka kulkisi itsestään. -- Isä saisi tulla\nhakemaan ne samalla, kun hän joulun edellä lähtee kaupunkiin muille\nostoksille.\n\nTämä asia oli lasten mielessä, ja siksi ei talvikaan tuntunut niin\nikävältä, kuin muutoin olisi ollut.\n\nJoulu läheni lähenemistään.\n\nJo heti, kun meri oli saanut jääpeitteen, Kerttu ja Erkki rupesivat\nodottamaan joulua, jolloin saisivat nuo kauniit joululahjansa. Varhain\nhe laskivat, kuinka monta yötä oli nukuttava, ennenkun isä lähtisi\nkaupunkiin. Joka aamu, heti herättyään, Erkki veti seinään viivan,\nettei vain erehtyisi laskussaan. Viimein ei ollut muuta kuin yksi yö,\n-- seuraavana aamuna varhain isä vihdoinkin lähtisi.\n\nSinä yönä ei uni lapsille tahtonut maistua. Kerttu kuvitteli\nmielessään, miten se voisi olla mahdollista, että nukelta silmät\nmenevät kiinni, ja minkähänlainen puku sillä mahtoikaan olla. -- Erkin\nmielessä taas pyöri juna. Hän oli kyllä kuullut puhuttavan oikeasta\njunasta, joka kulki pitkin rautaista tietä. Mitenkähän juna voisi käydä\nmeidän tuvan lattialla, eihän siinä ollut minkäänlaista rataa.\n\nNäihin mietteihin lapset nukahtivat.\n\nVarhain seuraavana aamuna oli Risto-kalastaja jaloillaan. Oli pitkä\nmatka käveltävä, ennenkun pääsi hevoskyytiin, joka oli luvassa. Pari\nmuuta saaristolaista teki myöskin matkan kaupunkiin.\n\nErkki heräsi, kääntyi vuoteellaan, hierasi silmiään ja katsoi varmuuden\nvuoksi seinässä olevia viivoja. Ei ollut epäilemistäkään isän\nkaupunkiinlähdöstä.\n\n-- Joko isä on lähtenyt? kysyi hän viimein yhä hieroen silmiään,\naivankuin olisi liian kauan nukkunut.\n\n-- Täällähän minä vielä olen.\n\n-- Muista sitten, isäkulta, käydä noutamassa junani!\n\n-- No muistanhan minä.\n\n-- Ja kysy isäkulta vielä, kuinka sen saa käymään.\n\n-- No kyllähän minä, nukuhan vain!\n\nTuntui Erkistä kuin olisi hän vapautunut suuresta huolesta. Hän\nlaskeutui taas levolle. Isä otti karvalakkinsa naulasta ja käänsi sen\nkorville.\n\n-- Isä! Isä! huusi Kerttu.\n\n-- No muistanhan minä joululahjanne, kun olette pitkin talvea niistä\njutelleet. Nukkukaahan levossa! Niin isä penäsi.\n\n-- Onko se aivan varma?\n\n-- Onhan tuo!\n\nIsä läksi. Kiireesti asteli hän eteenpäin päivän sarastaessa, ja\ntuokion kuluttua hän hevosella jatkaa matkaa kaupunkia kohti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaupungissa oli hyörinää. Kiirettä kaikilla, varsinkin näin\njouluaattona. Oikein ihmeekseen Risto-kalastaja katsoikin, miten yksi\nriensi sinne, toinen tänne. Hän oli jo toimittanut asiansa, tehnyt\nostoksensa ja käynyt noutamassa lasten joululahjatkin. Samoin olivat\nhänen matkatoverinsakin.\n\n-- Mutta kun tässä nyt on niin hyvää aikaa, niin käydäänpä ryypyllä!\nehdotti saariston Matti.\n\n-- Eihän tuo ole hullumpaa, varsinkin kun on näin kolea ilma, tuumaa\nAntti.\n\n-- No mitä sinä tuumaat, Risto, tuletko mukaan, vai?\n\nRiston olisi tehnyt mieli sanoa ei, mutta kun oli joutavaa aikaa, niin\nei tuo nyt vaarallista saattane olla.\n\n-- Eihän me kauan olla, ja annetaan hevosen juosta sitä kovempaa,\nmuistutti Matti.\n\n-- No, jos tuota nyt sitten... Risto otti taskustaan puhtaan nenäliinan\nja sivelsi partaansa, kun he astuivat kapakkaan.\n\nSielläpä vasta oli elämä! Tupakansavu oli kuin paksu sumu merellä.\nToiset kinasivat, toiset vannoivat. Tarjoilija kiirehti pöydästä\ntoiseen tuoden uutta juomaa, minkä ennätti. Olihan tuolla nurkassa\nkuitenkin yksi vapaa pöytä, aivan kuin varattu heille.\n\nKovin tuntui tämä Ristosta oudolle. Hän olisi tahtonut kääntyä heti\ntakaisin; mutta eihän se nyt mitään voinut tehdä, jos sitä hiukan\nlämpimäkseen -- ja onhan tässä aikaa -- --\n\nNopeaan kuluivat hetket. Ensimäiset tilaukset olivat jo lopussa ja\ntoisia tuotiin. Mieliala tuli hilpeämmäksi ja iloisemmaksi, ja siinä\nsitä sitten pöydän ääressä tarinoitiin vanhoja muistoja.\n\n-- No juodaan lasit pohjaan, niin saadaan uutta!\n\n-- Niin, mitäpä sitä säästää!\n\nMutta nyt muistui koti Riston mieleen. Ulkona oli hämärää. Epäilemättä\npitäisi minun jo olla kotona tai ainakin matkalla sinne, hän ajatteli.\n\n-- Eiköhän jo olisi aika lähteä? sanoi hän tovereilleen.\n\n-- Mitä sinä joutavia!\n\n-- Älähän hätäile, Risto! Joudutaanhan me vielä, vaikkei niin\nhengenhätä olekaan.\n\nRisto ei saanut rauhaa. Odottavat kai kotona -- ovat ehkä jo\nhuolissaan. Entä lapset sitten, jotka niin hartaasti ovat toivoneet\njoululahjojaan!\n\n-- Eiköhän sittekin lähdetä jo?\n\n-- Emmehän nyt vielä toki.\n\n-- Mitäs turhia juttelet!\n\n-- Silloin minä lähden yksin. Minua lapset odottavat kotona, en voi\nviipyä.\n\nRisto-kalastaja meni. -- Hänen toveriensa punaiset kasvot vetäytyivät\npilkalliseen nauruun, kun Risto painoi lakin päähän. Mutta hän ei enää\nvälittänyt. Hän kokosi tavaransa ja taakseen katsomatta jätti hän\nkapakan meluineen ja kirouksineen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAlkoi jo hämärtää.\n\nKerttu ja Erkki juoksivat tuontuostakin akkunaan, nähdäkseen, eikö isää\njo kuuluisi.\n\n-- Koska isä tulee? kysyivät he kyllästyen odottamiseen.\n\n-- Heti, lapsukaiset, huomautti äiti.\n\nTaas alkoivat he puuhaamaan joulukuusen ääressä, mutta ei siinä ollut\nmitään tekemistä. Kuusi oli jo kauan ollut valmiina. Yksinkertaisena se\nseisoi keskellä permantoa lasten ihailtavana.\n\n-- Eikö jo sytytetä, äiti? kysyi Erkki.\n\n-- Annetaan nyt olla, kunnes isä tulee.\n\n-- Niin, isähän on vielä poissa. --\n\n-- Mutta miksi ei isä sitten tule, kun tietää meidän odottavan? sanoi\npikku Kerttu mennen akkunan luo. Mutta ulkona oli jo niin pimeä, ettei\nhän nähnyt mitään.\n\n-- Jo tulee isä! iloitsi Erkki rientäen ovelle... mutta ei sieltä isä\ntullutkaan.\n\n-- Kuinka isä voi kulkea, kun on niin pimeä? tuumi Kerttu mennen äidin\nluo.\n\n-- Kyllä hän voi ja tuo pikku Kertulle nuken. Ole vain rauhassa!\n\nKuitenkin oli äidin vaikea salata levottomuuttaan; sillä olisihan isän\njo pitänyt saapua; iltahan tulee jo myöhäiseksi.\n\nÄänettöminä olivat kaikki kolme. Kerttu istui nurkassa taistellen unta\nvastaan. Hän olisi niin mielellään mennyt nukkumaan, mutta se nukke! Se\nhänen täytyi saada ensin. Erkki katsoi ikkunan ääressä pimeään iltaan.\n\n-- Nyt isä tulee! huusi hän juosten ovelle.\n\nÄiti luuli Erkin taas pettyneen. Mutta isä tuli kuin tulikin.\n\nNyt oli lasten ilo ylimmillään. Isä ei ennättänyt saada turkkia yltään,\nniin kiire oli heidän joululahjoillaan.\n\nKerttu oli löytänyt lahjansa; ilosta loistaen näytti hän äidille\nvihreäpukuista nukkeaan. Erkki ihmetteli junaansa.\n\nKun sitten kuusi sytytettiin, niin silloin äidin ja isänkin silmät\nilosta säteilivät. -- Suurin ilo heistä kuitenkin oli katsella lastensa\nviatonta leikkiä; Kertun huolenpitoa nukestaan ja Erkin kilpajuoksua\njunansa kanssa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä oli joulupäivä.\n\nAamupäivällä, kun isä istui lukien isoäidiltä perittyä raamattua, tuli\nAntti-kalastajan vaimo kiireesti ovesta. Hän oli aivan hengästynyt.\nHänellä oli jotain sanottavaa, mutta oli niin juossut, ettei saanut\nsanaakaan sanotuksi.\n\n-- Matti on -- --\n\n-- Mitä on? -- Risto aavisti pahaa,\n\n-- On hukkunut.\n\nSyntyi äänettömyys. Lapset keskeyttivät leikkinsä. Isältä putosi\nsilmälasit. Onneton vaimo istui penkillä, pää käsien varassa.\n\n-- Mutia miten? kysyi äiti.\n\n-- He joutuivat kaupungissa hunningolle, ja kun sitten pimeässä tuli\najaa kotiin, eksyivät pois tieltä, ajoivat väärin ja viimein tulivat\nheikolle jäälle, jää murtui heidän aliansa ja siinä löysivät\nhautansa --\n\n-- Anttiko myös?\n\n-- Ei, Antti pelastui; millä tavalla, sitä hän ei itsekään tiedä.\nVaatteet jäässä oli hän myöhään yöllä tullut kotiin.\n\n-- Etkö sinä, Risto, tullutkaan hevosella?\n\n-- En jäänyt odottamaan. Tulin jalkaisin.\n\nOnneton vaimo tekee lähtöä. Hänen silmänsä ovat punaiset itkusta.\n\nÄiti ei tarvinnut selitystä, hän ymmärsi hyvin, että isä oli voittanut\nkiusauksen, oli ollut vahva -- muuten hän olisi nyt yhtä onneton kuin\nMatin vaimo.\n\nMielihyvällä katseli Risto-kalastaja iltasella lastensa leikkiä\njoulukuusen luona. Hän tiesi, että Kertun ja Erkin joululahjat\npelastivat hänet joutumasta saman kohtalon alaiseksi kuin toverinsakin.\nHeidän lapsellinen ilonsa oli tullut hänen mieleensä ja juuri siitä\nsyystä oli hän lähtenyt kapakasta kotiinpäin. --\n\nNyt Ristokin ottaa osaa lastensa leikkeihin. Hän asettaa Erkin junan\nkulkemaan sekä lupaa tehdä kehdon Kertun nukelle. Lapset kummastelevat\nisän hellyyttä; he eivät koskaan ole nähneet isää niin lempeänä kuin\ntänään. Hän ottaa lapset polvilleen keinumaan, silittää heidän\npehmoista pellavatukkaansa, taputtelee heitä poskelle. -- Ei koskaan\nole joulu ollut niin kaunis kalastajamökissä kuin nyt.\n\n\n\n\nKorven Kallen jouluaatto.\n\n\nKylmä on talvipäivä, huurteessa seisovat viitat, viluisesti narahtaa\nlumi kulkijan askelissa, joka repaleissaan jäällä taivaltaa kirkonkylää\nkohti. Pureva pakkanen tunkeutuu ryysyjen läpi, kohmeessa ovat kädet,\njalkoja paleltaa, vilun väreet kiertävät pitkin ruumista. Hän kääntyy\ntakaperin ja koettaa kääriä isoa sarkanuttuaan tiukemmin ympärilleen.\nEi apua, kylmä viima tunkeutuu repaleiden läpi, mutta eteenpäin\nponnistaa Kalle, Korven pieni huutopoika. Huomenna on joulu, kerran saa\nolla hänkin joulukirkossa.\n\nLyhyt talvipäivä alkaa jo hämärtyä, kun poika kylmän kangistamana astuu\npappilan tupaan. Hän rientää heti uunille, riisuu nuttunsa, heittää\nkenkänsä, suloinen lämpö hivelee kohmeista ruumista. Ei yksinäistä\npoikaa huomaa kukaan, paljon on touhua tuvassa. Kun sitten laskeutuu\nuunilta repaleinen poika, kasvot hohtavina lämmöstä, ovat kaikki\nihmeissään.\n\n\"Mistä olet?\" kysytään häneltä.\n\n\"Tuolla Korven torpassa olen huutopoikana\", vastaa Kalle.\n\n\"Istu nurkassa, ett'et ole tiellä.\"\n\nPoika siirtyy nurkkaan, sieltä hän seuraa touhua tuvassa. Se on hänestä\nniin suurta, ei hän koskaan ole nähnyt sellaista tuoksinaa. Eräs\npalvelija kysyy sivumennessään häneltä, onko hän pyytänyt rouvalta\nlupaa olla yötä. \"En\", vastaa poika. Hänet neuvotaan keittiöön, ja hän\nkulkee sinne yli pihan. Oven suuhun hän seisahtaa, hattu unohtuu\npäähän, kädet pyörittelevät repaleisia kintaita. \"Mistä olet ja mitä on\nasiaa?\" kysytään häneltä. -- \"Olen Korven huutopoika ja pyytäisin\nyösijaa\", on vastaus. \"Olehan sitten, mutta pysy kiltisti tuvassa,\näläkä ole toisten tiellä\", neuvotaan pojalle.\n\nKalle palaa tupaan. \"Nouse uunille, ett'et ole jaloissa\", käsketään\nsiellä, ja Kalle nousee. Hän riisuu nuttunsa, asettaa sen päänsä alle\nja laskeutuu pitkälleen. Uni voittaa matkasta väsyneen ruumiin, pieni\nhuutolainen nukahtaa.\n\nKun hän herää, on tupa tyhjä, himmeä valo leviää pienestä\nlamppu-pahasesta. Kallea pelottaa. Unisena kompuroi hän alas, haparoi\nja tulee pihamaalle. Peloissaan hiipii hän keittiön eteiseen ja\nkuuntelee. Hän raottaa ovea, siellä ei ole ketään. Hän menee sisälle ja\nkatselee ihmetellen kiiltäviä astioita. Mutta äkkiä seisahtaa hän,\nsisältä kuuluu laulua. Hän aukaisee ovea, laulu kuuluu yhä selvemmin,\nhän tirkistää oven raosta, mutta ei näy ketään. Hiljaa hiipii hän\nsinne, sieltä on ovi auki toiseen huoneeseen. Oi taivas, sitä hohtoa ja\nkirkkautta, mikä sieltä välkehtii!\n\nKeskellä salia seisoo kuusi, hopealle hohtava, kullalle kimaltava.\nSalon poika luulee unta näkevänsä. Laulu jatkuu, repaleinen poika\nlähestyy salin ovea. Nyt hän on kynnyksellä, ja kuin lumottuna seisoo\nhän siinä, ihmetellen katselee hän häikäisevää kirkkautta. Kuusessa\nhuomaa hän paperin, johon on jotain kirjotettu säteilevin kirjaimin,\nhän tavaa: \"m-meil-le-meille, meille\", etemmäs ei hän pääse. Laulu\nloppuu. Pappi alkaa puhua. Kalle koettaa kuunnolla, mutta pian kiintyy\nhän taas kuusta katsomaan. \"Meille on tänäpäivänä syntynyt Vapahtaja.\nJumalan poika tuli taivaan kirkkaista saleista meitä auttamaan\", kuulee\nhän papin lausuvan. Kalle heristää korviaan, jotain ihmeellistä kertoo\npappi. Mummo on puhunut Jumalasta, hän on uhannut Kallea Jumalan\nrangaistuksella silloin, kun Kalle on ollut tottelematon, ja Korven\npieni huutopoika pelkää Jumalaa enempi kuin vaariakin. Aivan toisella\ntavalla kuulee hän nyt puhuttavan Jumalan pojasta. \"Hän mahtaa olla\nmummoakin parempi\", ajattelee Kalle. \"Koska hän tänään on syntynyt,\ntahdon minäkin hänet jo tänään nähdä\", päättää hän pienessä päässään.\n\nKalle miettii -- miettii. Hän ei huomaa, kuinka puhe on päättynyt,\ntau'onnut laulukin, ja palvelijat nousevat lähteäkseen. Joku ottaa\nKallea kädestä, hän vastustaa: \"Minä tahdon nähdä sen, josta pappi\npuhui.\" \"Lähde vain, ei hän nyt ole syntynyt, et sinä voi häntä nähdä.\"\nKallen täytyy seurata. Keittiössä annetaan hänelle puurokuppi, vähän\nmaitoa ja leipäpala. \"Mene tupaan syömään\", käsketään hänelle. Itku\npyrkii väkisinkin vetämään väärään suupieliä, mutta sanaa sanomatta\nottaa hän ruokansa ja kulkee pimeän pihamaan yli puolihämärään tupaan.\nMiks'ei hän saanut enää olla salissa tai edes keittiössä, miksi\nkäskettiin hänet yksin kolkkoon tupaan? Oi jospa mummo olisi täällä tai\nse Vapahtaja, josta pappi kertoi!\n\nPöytää vasten painuu pää, kyyneleet vierähtävät poskille, hän nyyhkii\nääneensä. Mutta vähitellen riutuu ääni -- hän nukkuu.\n\n\"Mummo, mummo, katso, tuolla aukee taivaim kansi ja hän astuu alas. Oi\njospa hän tulisi meille! Juuri meille kerrottiin hänen syntyneen. Mutta\ntuonne hän laskeutuukin, tuonne pappilan komeaan saliin. Miks'ei hän\ntule meille? Mummo, minä tahtoisin nähdä hänet, vie minut hänen\nluokseen\". Kalle on koettavinaan päästä hänen luokseen pappilan saliin.\n\"Mene tupaan huutopoika\", käsketään taas keittiössä. Niin tylyjä ovat\nkaikki, hänkään ei huoli orvosta huutolaisesta. Kalle itkee... itkee\nunissaan.\n\nKun palvelija saapuu tupaan vuoteita tekemään, näkee hän puurokupin\nkoskemattomana ja leipäpalan sen vieressä. Pää kovaa pöytää vasten\nnyyhkii pieni Kalle. \"Mummo, älä jätä, älä! Hän jätti, älä sinä jätä!\"\nNiin sopertaa poika unissaan. Palvelija laskee kätensä hänen hikiselle\npäälleen ja ravistaa sitä. \"Mum\", on pojan huulilla vielä\nherätessäänkin. \"Miks'et syö'?\" kysyy palvelija, mutta äänetönnä\npyyhkii Kalle kosteita kasvojaan. \"Syö nyt, äläkä ikävöi!\" lausuu\npalvelija.\n\n\"Minkätähden oli kuusi siellä salissa?\" kysyy Kalle.\n\n\"Joulun kunniaksi, Vapahtajan Jeesuksen muistoksi.\"\n\n\"Onko Jeesus se Jumalan poika, josta sisällä puhuttiin? Etkö veisi\nminua hänen luokseen?\" tiedustaa poika.\n\n\"Siitä on jo kauvan -- hyvin kauvan, kun hän syntyi, nyt on hän\ntaivaassa, sieltä hän katsoo Kalleakin\", vastaa palvelija.\n\nHän istuutuu Kallen viereen, hänen mieleensä palautuu oma lapsuutensa.\nKoruttomasti kertoo hän, kuinka Jeesus rakastaa kaikkia, rakastaa\nhuutolais-Kalleakin. Hän muistaa erään lapsena oppimansa laulun.\nYhdessä Kallen kanssa hän laulaa:\n\n    \"Lasten parhain, ystävä\n    Vapahtaja Jeesus on --\"\n\nNyt tuntee Kalle, ett'ei Jeesus mennytkään tuonne kirkkaaseen saliin,\nvaan laskeutui sittenkin unohdetun orvon sydämeen.\n\nKauvan he siinä käsikädessä istuivat. Kun muut tulivat levolle, olivat\nvuoteet tekemättä. Jäähtyneen puurokupin vieressä oli leipäpala\nkoskematta. Kyyneleet kimalsivat molempien silmissä. Ne kertoivat,\nkuinka Jeesus pienen huutopojan kautta oli löytänyt tien palvelijan\nsydämeen, ja kuinka oppimaton palvelija oli virittänyt valoa ja\nrakkautta orvon repaleiseen rintaan.\n\nKalle riisuu nuttunsa, laskee sen päänsä alle ja kovalle penkille\npaneutuu hän nukkumaan -- onnellisena. Tuvassa sammutetaan lamppu, on\npimeä, mutta Kallesta tuntuu niin turvalliselta.\n\n\"Kallen parhain ystävä Vapahtaja Jeesus on --\" Niin hän lausuu hiljaa\npimeässä kovalla vuoteellaan. Kalle on onnellinen.\n\nKeittiönkin puolella sammuvat vähitellen tulet. Mutta sieltäkin kohoo\nsydän kohti korkeutta. Palvelija siellä rukoilee oman itsensä ja pienen\nhuutopojan puolesta. Tulet sammuvat, tähdet vain tuikkavat, jouluyö\nleviää rauhallisena yli maan.\n\n\n\n\nNaapurit.\n\nMuistelma entisiltä ajoilta.\n\n\nKorkealla, puuttomalla mäellä aivan kotitaloni vieressä oli pieni\nmökki. Se oli mielestämme viehättävin ihmiskoti, sen asukkaat maailman\nhauskimpia ihmisiä.\n\nMökissä asui vanha mykkä mies ja hänen yhtä vanha pieni sisarensa.\n\nKesät, talvet aamusta iltaan he puuhailivat ahkerina kuin muurahaiset\nvetäen korsia yhteiseen kekoon.\n\nVelimies, joksi sisar häntä nimitti, hoiti pientä perunamaata, onki,\nkantoi metsästä suuret taakat risuja polttopuuksi ja paikkasi\nkyläläisten jalkineita.\n\nKatri sisar perkasi ja suolasi kalat, kokosi marjoja, teki vastoja ja\nvispilöitä, vieläpä pieniä noitatemppujakin kylän taikauskoisten\nemäntien pyynnöstä. Siitä avusta emännät pistivät hänelle milloin\npääliinan, milloin pellava- tai villanassakan.\n\nKerran saimme luvan mennä heidän luokseen. Monta kesäpäivää odotimme\nkärsimätönnä, että mökin suljettu ovi aukeaisi ja sen asukkaat\ntulisivat kotiin, niin että pääsisimme vierailemaan.\n\nTuolla jo Katri tulee. Hänellä on lyhyt kotikutoinen villahame,\nsuuriruutuinen liina päässä, karkeassa pakkopaidassa kiiluu hopeasolki.\nHän kantaa suurta lehvästaakkaa, mutta hyppää keveästi kuin nuori tyttö\nkiveltä kivelle. Vietyään lehväkset tuvan taakse, ett'ei eteen roskia\nsyntyisi, kuiskaa hän parisen kertaa ts, ts! -- Silloin valkoinen kissa\nhypähtää piilopaikastaan suoraan emäntänsä syliin. Se on Katrin\nlelliteltävä lapsi.\n\nOmituinen kunnioituksen tunne valtaa meidät tölliin astuessamme. Tämä\nkaikki on heidän omaa tekoaan: eteinen kivilattioineen; pieni\nruokakonttori, jossa kootut talvivarat säilytetään. Ja itse tupa.\n\nOvi on niin matala, että lapsenkin täytyy sisään tullessa kyyristäytyä.\nMutta siisti ja puhdas on joka nurkka katosta lattiaan asti. Toisesta\nyksiruutuisesta ikkunapahasesta näkyy jokilaakso taloineen, peltoineen,\nja etempänä kohoaa kirkontorni; toisesta näkyy kaivo ja polku.\n\nSiinä jo velimieskin tulee onkivapa olallaan, musta lippalakki päässä\nja \"sörtuutti\" yllään. Tässä puvussa on hän mielestämme kovin arvokkaan\nnäköinen. Kun hänet sellaisena joskus kohtaamme kirkkomatkalla tai joen\nrannalla onkimassa, niin olemme kuin vento vieraat toisillemme. Mutta\nkotiasussaan -- piikkopaidassa ja -housuissa, musta sakea tukka,\nkeskeltä jakauksella -- sellaisena on hän tuttavamme, hyvä ystävämme.\n\nIkkunasta hän huomaa vieraat ja kiiruhtaa sisään. Viskaa leikillisesti\nlakkinsa sekä takkinsa penkille, niinkuin nämä liikakorut häntäkin\nvaivaisivat. Ja alkaa sitten omalla merkkikielellään kertoa päivän\ntapahtumia.\n\nKylän pojat olivat nekin ongella, mutta eivät, huononpäiväiset, mitään\nsaaneet. Yhdeltä niistä olivat siimat sekä koukut jääneet veteen.\n\nHän pienentää lyhytteräisellä suutaripuukollaan tuvantakaisia, täyttää\npiippunsa ja hakee hiilloksesta, vieläkö tulenkipinää löytyisi. Mutta\niloksemme ei sieltä mitään saa. Täytyy siis virittää tulla tuluksilla\ntaulapalaseen. Tämä sitten hehkuu punaisena pallerona piipun sydämessä,\nkunnes koko sydän alkaa kyteä.\n\nPiipunnysä hampaissaan istuutuu mykkä jalkineita paikkailemaan. Siinä\nuusi ilonaihe. Hän pistää naskalilla reijän kengänpohjaan. Me saamme\npanna siihen puupilkkeen ja lyödä vasaralla päälle. Moni pilke menee\nsiinä pilalle, monet lyönnit sattuvat suutarin sormiin, mutta hän ei\nole siitä millänsäkään, nauraa kanssamme taitamattomuudellemme.\n\nKatri on sillävälin ottanut kalat kontista ja perkaa niitä mökin\ntakana. Kissa naukuu hänen vieressään. Se odottelee herkkupaloja.\nUimarakkulat on ruokkija koonnut kivelle. Me kiiruhdamme sinne niitä\nrikki paukuttamaan. Tallatessa antavatkin ne oivallisen pamauksen.\n\nSattuipa vielä niin hyvin, että meitä pyydetään illalliselle. Katrilla\non uunissa marjamämmiä, jota emme kotonamme saa. Sitä herkkua pitää\nvieraille antaa. Velimies vuolee pienet puulapiot, sillä lusikoita ei\nole muille kuin talonväelle.\n\nIsäntä istuu vieraineen penkille, emäntä pienelle jakkaralle. Eteemme\nja polvillemme pannaan pöytälauta, sillä pöytää ei mahdu mökkiin.\nLaudalle nostetaan höyryävä mämmipata. Siitä sitten jokainen ottaa\nlusikallaan. Mutta eipä se meidän suussamme niin hyvältä maistukaan\nkuin näyttää talonväestä maistuvan.\n\nIllalla isäntäväet tulevat meitä saattamaan ulos portistansa ja jäävät\nsiihen paluumatkaamme katselemaan. Kotiportailta katsahdamme ylös\nmäelle. Siinä vielä molemmat vanhukset seisovat mustina patsaina\npunoittavaa iltataivasta vasten.\n\n\n\n\nOnni.\n\n\n1.\n\n\"Äiti\", sanoi Alma Lund, \"tahtoisin olla oikein onnellinen\".\n\n\"Kukapa ei sitä tahtoisi\", vastasi äiti hymyillen.\n\n\"Tahtoisin olla rikas ja kaunis. Minulla pitäisi olla kalliit vaatteet\nja hyvää ruokaa joka päivä. En tahtoisi tehdä työtä, vaan muuta mikä\nhuvittaisi, ja -- sitten tahtoisin vielä olla 17-vuotias.\"\n\nÄiti naurahti. \"Ja minkätähden jo 17-vuotias?\"\n\n\"Silloin minua kutsuttaisiin neidiksi, minulla olisi pitkät hameet, ja\nminä saisin tehdä mitä haluaisin.\"\n\n\"Olet 12-vuotiseksi kovin lapsellinen\", sanoi äiti vähän huolissaan.\n\"Minusta on yhdentekevää, miksi ihmiset minua kutsuvat, kunhan vain\novat ystävällisiä. Lyhyet hameet taas ovat paljon mukavammat kuin\npitkät; niitä ei tarvitse kannatella, eivätkä ne kulu niin pian.\"\n\n\"Se on totta se\", sanoi Alma, \"sitä en tullut ajatelleeksi\".\n\n\"Ja sitten, lapsi kulta, luuletko, että 17-vuotias aina saa tehdä mitä\nhaluaa? Täytyyhän veljesi Valfridin olla aamusta iltaan kirjainsa\nääressä. Eikä hän lupaa kysymättä saa tehdä pitempiä hiihtomatkojakaan.\nJa Siiri-sisko sitten! Hän on jo täyttänyt 20 vuotta, ja yhtä kaikki\ntekee hän konttorissaan työtä koko päivän; väsyneenä, väliin oikein\nkalpeana hän iltasin sieltä palaa kotiin.\"\n\n\"Taitaa ollakin parempi olla vain 12-vuotias\", sanoi Alma, \"eihän\nsitten tule niin pian vanhaksi, väsyneeksi, sokeaksi, harmaapäiseksi ja\nties miksi. Mutta, saahan toki toivoa itselleen rikkautta, hyvää ruokaa\nja hienoja vaatteita?\"\n\n\"Saa kyllä\", vastasi äiti vakavasti, \"kun vain muistaa, että rikkaus on\nlahja, josta meidän täytyy tehdä tili Jumalalle ja omalletunnollemme.\nHyvä ruoka on kyllä hyvä asia. Mutta tapahtuuhan välistä niin, että\nrikas mies istuu hienolla valkosella pöytäliinalla, hopeakaluilla ja\nmonenlaisella hyvällä ruualla katetun pöydän ääressä, mutta ei voi\nnauttia mitään; hänellä ei ole ruokahalua, tai saa hän kovia kipuja,\njos syö vaikka kuinkakin vähän. Huolimatta rikkaudestaan ei hän ehkä\nsaa nauttia muuta kuin kauravelliä, munia tai keitettyä maitoa.\"\n\n\"Sehän on kauheata, äiti!\" huudahti Alma. \"Mutta eikö Erkki-setä ole\nonnellinen? Hänellähän on suuri maatila, hevosia, vaunuja, kauniit\nhuoneet, ja hän voi matkustaa ulkomaille joka vuosi?\"\n\n\"Erkki-sedälläkin on vastuksensa, tuo kipeä jalkansa. Kun hänen aina on\npakko pysyä paikallaan, niin on hän käynyt kivulloiseksi. Hänen täytyy\njoka kesä matkustaa kylpylaitoksiin. Lapsena Erkki-setä toivoi,\ntulevansa upseeriksi ja luuli, että jalka kyllä paraneisi. Mutta jalka\nei parantunut, eikä hänestä niin muodoin voinutkaan upseeria tulla.\"\n\n\"Setä raukka! Ja minä kun luulin, että kaikki rikkaat ovat onnellisia!\nMutta Winterhjelmit, äiti? Heillähän on kaupungissa hirmuisen hienot\nhuoneet, miespalvelija ja vielä neitsytkin, jolla on valkoinen pieni\nlakki päässään. Katrilla ja Lillillä on hienoimmat vaatteet koko\nkoulussa.\"\n\nSurullisesti katsahti äiti Almaan. \"Winterhjelmin vanhin poika karkasi\nkeväällä Amerikkaan ja Katri...\"\n\nAlma punehtui. \"Äiti, minä tiedän... Katri... Katri oli varastanut --\noikein varastanut koulussa. Koko luokkamme silloin itki, me häpesimme\nniin. Katri raukka! Lilli raukka! Heidät lähetettiin sitten\nsveitsiläiseen kouluun. Ei, Winterhjelmit eivät ole onnellisia. Huomaan\nsen nyt.\"\n\n\"Kyllähän rikkaus itsessään on hyvä lahja. Sillä voi auttaa muita ja\nmuodostaa omatkin olonsa hauskoiksi ja mukaviksi. Mutta rikkaus ei voi\nvarjella surusta eikä huolista, ei sairaudesta eikä kuolemasta, ei\nsynnistä eikä omantunnonvaivoista.\"\n\n\"Mutta rikkaat eivät tarvitse tehdä työtä?\" virkkoi Alma vähän\nepäillen.\n\nÄiti hymyili. \"Onkos työ sitten niin suuri onnettomuus?\" kysyi hän\nlempeästi.\n\nAlma mietti vähän aikaa. \"On\", sanoi hän, \"minun mielestäni on ikävää\nlukea läksyjä, parsia sukkia tai kitkeä puutarhaa. Kaikki muu on ikävää\npaitsi -- pikkuleipien leipominen ja kahvipöydän kattaminen, sillä\nsilloin saa aina jotakin, ja lämmin leipä tuoksuaa niin hyvälle.\"\n\n\"Sinä pikku laiskuri ja herkkusuu!\" huudahti äiti. \"Sinä et ole koskaan\nkoettanut olla toimettomana. Jos nyt voisitkin laiskotella kokonaisen\nkauniin kesäpäivän, niin saatpa nähdä, että täysi-ikäisenä käy\ntyöttömänä olo pitkäksi.\"\n\n\"Luuletko niin, äiti?\"\n\n\"Luulen kuin luulenkin. Tunnen ihmisiä, jotka eivät tee työtä. He ovat\naina tyytymättömiä, väsyneitä, haluttomia ja hakevat vain huvituksia\najan kulukkeeksi.\"\n\n\"Hm\", sanoi Alma, \"kun ajattelen asiaa, niin muistan Katri ja Lilli\nWinterhjelmin kerran sanoneen, että heillä loma-aikana on aina niin\nikävä. Heidän ei tarvitse parsia sukkia eikä kattaa pöytää. He\nkertoivat, että he silloin usein nukkuvat kahteentoista saakka, niin\nettä päivä tuntuisi lyhyemmältä. Kun sattui sadesää, olivat he ihan\nepätoivossa, kun eivät koko päivää jaksaneet kertomuksiakaan lukea. En\nsilloin ajatellut, että syy tällaiseen haluttomuuteen oli siinä,\netteivät he tehneet työtä. Äiti kulta, olenpa minä puhunut paljon\ntyhmyyksiä tänään\", sanoi Alma. \"Sano, äiti, mikä sinun mielestäsi on\nonnea?\"\n\n\n2.\n\nÄiti veti pikku tyttönsä luokseen, suuteli häntä ja sanoi lempeästi:\n\"Ihmisillä on hyvin erilaiset käsitykset siitä, mitä onni on. Minun\nmielestäni on se ihminen onnellinen, joka on terve, hyvä ja toimelias,\njolla on tyytyväinen luonne ja joka ajattelee enemmän muita kuin\nitseään.\"\n\nAlma mietti vähän aikaa. \"Terve minä olen\", sanoi hän sitten, \"ja hyvä?\n-- niin tahdon koettaa, koettaa olla oikein hyvä. Hyvät ihmiset ovat\nniin hauskoja, niinkuin esimerkiksi Anna-täti. Ja sitten toimelias!\nOlenko minä toimelias, äiti?\"\n\n\"Olet. Sinä olet ahkera koulussa ja kotona olet pikku oikea käteni, kun\nSiiri sisko on poissa.\"\n\n\"Mutta tyytyväinen luonne -- eikö niin? Onko minulla sitä, äiti?\"\n\nÄiti nauroi. \"En oikein tiedä. Olet toivonut rahoja, hyvää ruokaa,\nhienoja vaatteita ja vielä 17 vuoden ikääkin.\"\n\n\"En enää ajattele niitä\", sanoi Alma. \"Tavallisesti meillä on hyvää\nruokaa ja seitsemäntoista vuotta täytän viiden vuoden perästä. Kyllähän\nminä soisin, että minulla olisi kauniimmat vaatteet ja paljon enemmän\nrahaa, mutta olen tyytyväinen siihen, mitä on -- koetan olla\ntyytyväinen. Minä saan nyt 4 markkaa kuussa. Winterhjelmin tytöt saavat\ntosin 12 markkaa, mutta monella tovereistani ei ole kuin 1 markka, ja\ntoisilla ei ole sitäkään. Ilma Heinollakaan ei ole mitään, ja kuitenkin\non hän iloisin tyttö koko luokalla. Olikos sitten vielä muuta?\"\n\n\"Ajatella enemmän muita kuin itseään\", vastasi äiti.\n\n\"Luulen, että minä ajattelen vain omaa itseäni. Mutta tahtoisitko,\näiti, auttaa minua ajattelemaan muita?\"\n\n\"Kernaasti!\"\n\n\"Ja iskeä silmää, kun sattuu tilaisuus ilahuttaa tai auttaa muita?\"\n\n\"Kyllä, tyttöseni.\"\n\n\"Hyvä! Mutta, äiti, älä sano mitään Valfridille ja Tommolle, he vain\nnauraisivat. Tahdon auttaa heitä ja tehdä heidät onnellisiksi, mutta he\neivät saa huomata mitään. He jo pitävät itseänsä herroina. Sitten on\nminulla Tessu ja Piiju! Ei ole vaikeata olla heille hyödyksi. Tessu on\nonnellinen, kun saa kuulla satuja, ja Piiju oikein loistaa ilosta, kun\nhäntä keinussa kiikuttaa. Mutta isä ja äiti? Mitä voisin tehdä teidän\nhyväksenne?\"\n\nÄiti vastasi: \"Lapset valmistavat vanhemmilleen suurimman onnen\nkäyttäytymällä hyvin ja seuraamalla vanhempiensa neuvoja. Jokaisessa\nkodissa sattuu sitäpaitsi pienelle tytölle monen monta tilaisuutta olla\nheille iloksi ja avuksi.\"\n\n\"Tiedän, mitä tarkotat. En ole muistanut koota isän sanomalehtiä enkä\ntuoda hänen tohveleitaan, kun hän tulee kotiin. Tahdon tehdä\nparannuksen. -- Ja nyt täytyy mennä pöytää kattamaan. Äiti! Tuotanko\nkellekään onnea, kun keitän kahvia ja katan pöydän?\"\n\n\"Jos teet sen hyvin, niin valmistat iloa isoille siskoillesi, ja\nsaavathan Sohvi ja Kaisa sill'aikaa levähtää, lukea, kirjottaa tai\nommella omiksi tarpeikseen.\"\n\n\"Minä siis voin tehdä palvelustytötkin onnellisiksi!\"\n\nAlma kiiruhti askareilleen, niin että lyhyet hameet vain lehahtivat.\nKeittiössä hän hääri kahvipannuineen, kiiti sitten tuomaan kellarista\nkermaa ja ottamaan ruokasäiliöstä vehnäsiä. Koko ajan lauleskeli hän\niloisia lauluja. Välistä hän löi vakavaa Tommo-veljeään olkapäälle tai\nantoi Tessulle rusinan tai suuteli pikku Piijua. Suorittuaan hiuksensa\njuoksi hän ilmottamaan, että kahvi oli pöydässä.\n\n\n3.\n\nAlmalla oli hyvä ystävä, voudin Reetu. Tyttöset olivat samanikäisiä, ja\nyhdessä olivat he leikkineet siitä saakka, kun pysyivät istuallaan\nlattiamatolla. Reetu kävi kansakoulua ja Almalla oli kotiopettajatar.\nAlma opetti Reetulle saksalaisia sanoja ja Reetu opetti Almaa\nlypsämään. Yhdessä he tekivät puutarhatyötä, josta Alman äiti maksoi\nheille 10 penniä tunnilta. Yhdessä he parsivat sukkia, kun Reetu oli\nsaanut pikku veikkonsa nukkumaan. Kun Reetu pesi siskoilleen vaatteita,\nniin puuhasi Alma nuken pesua. Alma auttoi voudin vaimoa kun tämä\nleipoi reikäleipiä ja Reetu opetteli silittämään ja pieniä leivoksia\nleipomaan kartanon keittiössä.\n\nNyt oli kesäloma, ja kun Alma oli jo pannut kaikki astiat paikoilleen,\nmeni hän Reetun luo.\n\nReetu istui portaalla pieni veljensä Pietari sylissään. Useita muita\nlapsia leikki siinä läheisyydessä.\n\n\"Tiedätkö mitä?\" sanoi Alma istahtaen Reetun viereen. \"Olen keksinyt\njotain hauskaa.\"\n\n\"Mitä?\" kysyi Reetu uteliaana.\n\n\"Pitää ajatella muita enemmän kuin itseään\", vastasi Alma. \"Etkö tahdo\ntehdä samaa sinäkin?\"\n\nReetu katseli pikku siskojaan, ensin yhtä sitten toista. \"Minulla ei\nolekaan aikaa ajatella itseäni\", vastasi hän vähän nolona. \"Nämä lapset\ntarvitsevat aina jotain. Jos he huutavat, niin isä toruu, jos he\nsatuttavat itseänsä, toruu äiti.\"\n\n\"Mutta kun auttaa muita ja tuottaa heille iloa, niin tuntee itsensä\nniin onnelliseksi\", arveli Alma.\n\nReetu silitteli pikku veikon mekkoa, mutta ei virkkanut sanaakaan. Hän\nei oikein ymmärtänyt, mitä Alma tarkotti. Viimein hän sanoi: \"En tiedä,\nkuinka onnellinen olisinkaan, jos saisin tämän pojan nukkumaan. Porsas\nvinkuu nälissään tuolla lätissä, ja kun äiti tulee rannasta, niin\nsuuttuu hän, jos se on saanut nähdä nälkää.\"\n\n\"Kuule Reetu, minä tahdon tehdä sinut onnelliseksi. Anna tänne pikku\nPietari niin hoidan minä häntä sillaikaa, kun sinä annat porsaalle\nruokaa.\"\n\n\"Tässä on\", huudahti Reetu iloisena. \"Hänet on äsken pesty, saat ottaa\npelotta syliisi.\"\n\nReetu juoksi navettaan päin ja Alma puhutteli pikku Pietaria. Tommo oli\nluvannut ottaa Alman pitkälle veneretkelle -- Alma huokasi -- niin\narmollinen ei Tommo usein ollut --, mutta ei auta, täytyy ajatella\nmuita enemmän kuin itseään. Aivan oikein! Tuolla tulee jo Tommo.\n\n\"No, Alma, tule pian!\"\n\n\"En voi, Tommo, en nyt juuri, minun täytyy auttaa Reetua.\" Itku pyrki\nkurkkuun nousemaan.\n\n\"Heitä poika nurmelle ja tule pois! Minä en odota.\"\n\nHän meni. Alma nieli kyyneleensä. Tommo ei odota, sen hän kyllä tiesi!\nMutta sitten hän taas koetti ajatella, että hän tällä tekisi Reetun,\nhänen äitinsä, vieläpä pikku porsaankin onnelliseksi. Hän hyräili\nhiljaa itsekseen, ja poika nukkui hänen syliinsä. Kun Reetu tuli\ntakaisin, kantoi hän veljensä kehtoon ja sanoi Almalle: \"Kiitos, Alma\nkulta! Nyt saan levähtää vähän ja sitten pesen astiat ja panen\npuuroveden tulelle. Oi, kuinka hyvä onkaan, että tuo poika nukkui.\"\n\nAlma riensi rantaan. Tommo oli lähtenyt. Sydäntä kirveli.\n\n\n4.\n\nReetu ja Alma keskustelivat sitten usein siitä, miten työskenteleminen\nmuitten hyväksi tekee ihmisen onnelliseksi. Alma oli Reetua vilkkaampi\nja sai hänet tavallisesti ajatuksiaan ja puuhiaan ymmärtämään, Reetulla\noli niin paljon työtä, ett'ei hän ehtinyt juuri muuhun. Koulussa oli\nläksyt ja kotona lapset ja porsas. Mutta kun hänessä kerran oli\nherännyt ajatus, että oli hauskaa palvella muita, niin sai hän usein\ntilaisuutta auttaa ja ilahuttaa ihmisiä. Koulussa tarvitsi joskus pieni\ntoveri hänen apuaan, kun läksy oli vaikea; joskus taas täytyi pelastaa\npienempiä kumppaneita suurempien poikien käsistä. Välistä hän sai sitoa\nriepuja sormien ympäri, kun joku oli veistohuoneessa loukannut itsensä.\nReetu ei oikein uskonut, että porsas ymmärtäisi olla pahoillaan, kun\nsitä potkittiin, mutta Alma vakuutti, että kyllä se sen ymmärtää yhtä\nhyvin, kuin Pietari ymmärsi, kun häntä lyötiin. Reetu lupasi tästedes\nolla kärsivällinen sekä poikaa että porsasta kohtaan. Vaikeata se kyllä\noli. Molemmat kirkuivat vähimmästäkin syystä, molemmat pyrkivät\nkarkuun, Pietari kehdosta ja porsas lätistä.\n\nAlma oli puhunut hyvin vakuuttavasti Reetulle, mutta hänestä itsestään\noli usein hyvinkin vaikeata ajatella muita enemmän kuin itseään.\nHänestä tuntui kuin Valfrid ja Tommo aina muistaisivat vain itseään,\npitäisivät huolta vain omasta mukavuudestaan ja omista huvituksistaan.\nEivät he ollenkaan huomanneet niitä pieniä palveluksia, joita pikku\nAlma-sisko heille teki. Ne olivat heidän mielestään aivan luonnollisia.\nMutta äiti oli muitten hyväksi, ja hän kyllä huomasi pikku tyttönsä\npyrkimykset ja palkitsi häntä ystävällisin katsein.\n\n\"On niin hauskaa, kun äiti tietää, että koetan olla kiltti\", sanoi Alma\nväliin. \"Ikävää on ponnistaa voimiaan, jos ei kukaan sitä kuomaa.\"\n\nMuutamana päivänä oli Alma käynyt naapurikylässä asioilla, ja palasi\nnyt sieltä kotiin.\n\n\"Äiti\", huudahti hän, \"ei taida olla yhtään päivää, jona ei voisi\njotain toisen hyväksi tehdä\".\n\n\"Mitä nyt on tapahtunut?\" kysyi äiti hymyillen.\n\n\"Se koskee Juntulan Liisua. Hän istui tien vieressä itkien sitä, ett'ei\nhän enää syksyllä pääsekään kansakouluun. Kaksi vuotta on hän koulua\nkäynyt, ja nyt osaa hän isän mielestä kylliksi sekä lukea että\nkirjottaa. 'Onko isäsi sitten köyhä?' kysäsin. 'Ei suinkaan', vastasi\nLiisu. 'Onhan meillä iso talo ja veljeni ansaitsevat jo työllänsä.'\"\n\n\"'Mennään isäsi luo asiasta puhumaan', sanoin minä. Mutta Liisu ei\nuskaltanut. Minä lähdin silloin yksin. Juntulan isäntä istui\npellonpientareella ja lepuutti hevostaan. Rupesin puhumaan Liisusta.\nEnsin isäntä nauroi, sitten suuttui, mutta viimein kuitenkin lupasi,\nettä Liisu pääsee syksyllä kouluun. Eikö se ukko ollut kiltti! Minä\njuoksin Liisun luo ja kerroin asiasta, ja nyt hän on onnellinen.\"\n\n\"Etkös sinä itse ole?\" kysyi äiti.\n\n\"Olen. Sydän tuntuu nyt niin keveältä. Jahka tulen isoksi, rupean\ntyöskentelemään koko maailman hyväksi, kaikkien köyhäin, murheellisten,\nsairaitten, syntisten, hyljättyjen, vanhojen ja turvattomien hyväksi --\nkaikkien niiden hyväksi, jotka tarvitsevat apua ja lohdutusta. Reetu\ntahtoisi mennä seminaariin, sitten kun häntä ei enää kotona tarvita.\nHän sanoo, että hän kansakoulunopettajattarena saa tekemistä 30-40\nlapsen kanssa joka vuosi. Hän rakastaisi noita lapsia, toimittaisi\nköyhille vaatteita ja kirjoja ja keittoruokaa. Sitten kävisi joka\nmökissä ja puhuttelisi äitejä, niinkuin hänen opettajansa nyt tekee.\nEikö se ole jalo päämäärä, äiti?\"\n\n\"On kyllä, rakas lapseni. Meidän täytyy koettaa auttaa, että Reetu\npääsee seminaariin.\"\n\nSiiri-sisarella oli kuukauden aikaa vapautta toimistaan. Sen hän vietti\nkotonansa maalla. Ensin hän oli niin väsyksissä, ett'ei jaksanut muuta\ntehdä kuin riippumatossa loikoa ja lukea romaaneja tai silloin tällöin\nuida. Mutta sitten hän virkistyi, meni soutelemaan ja kävelemään ja\notti osaa kodin askareihin niinkuin ennen vanhaan. Silloin hän myöskin\nnäki nuoremman sisarensa puuhat.\n\n\"Alma on hyvin edistynyt sill'aikaa kun olen ollut poissa kotoa\", sanoi\nhän äidille. \"Hän on niin kiltti ja ystävällinen.\"\n\n\"Jumala siunatkoon pikku tyttöäni\", vastasi äiti liikutettuna. \"Hän\nkoettaa tulla onnelliseksi muiden onnea valvomalla.\"\n\n\n\n\nKesäinen tarina.\n\n\nÄiti oli lähtenyt Viertolan heinäniitylle ja jättänyt poikansa Yrjön ja\nRiston räätikkämaata kitkemään. Jonkun aikaa pojat työskentelivätkin\nahkerasti, mutta sitten oikaisi Yrjö väsynyttä selkäänsä ja haukotellen\nvirkkoi:\n\n\"Tämä on niin ikävää työtä, Risto, että emmekö heitä valtaan koko\nkitkemistä ja lähde ongelle? Ahvenetkin siellä jo varttuvat\nsuuruspalaa.\"\n\n\"Entä mitä luulisit äidin sanovan, kun hän näkisi, että räätikkämaa\nonkin vielä kitkemättä?\" Risto vakavana muistutti.\n\n\"Toruisi vähän ja siinä kaikki\", naurahti Yrjö, mutta lisäsi heti\nmiehekkäämmällä äänellä: \"Ja ehdimmehän tuon ongelta palattuammekin\ntehdä, jos niikseen tulee.\"\n\n\"Minä en kuitenkaan lähde, ennenkuin olen saanut osani valmiiksi\",\nRisto lausui ja painautui jälleen entistä ahkerampana työhönsä.\n\n\"Mutta minä lähden. Hauskempihan sitä siellä on istua, kuin tässä\nmullassa rypeä.\" Ja Yrjö haki kuopasta matoastiansa, heitti onget\nolalleen ja lähti iloisesti vihellellen läheiseen rantaan.\n\nAurinko oli kohonnut keskitaivaalle. Suristen lentelivät hyönteiset\nmettä hakien kukasta kukkaan, pehmyt kesätuulonen humisi leppeästi\npuiden oksissa ja tuolloin tällöin kuului rannasta leikkivien lasten\niloinen kujerrus. --\n\n\"Mutta mikä se oli?\" Risto karkasi pystyyn ja kuulosti, Toistamiseen\nkuului rannasta kova avunhuuto. Hetkeäkään aikailematta hän kiiruhti\nsinne.\n\n\"Mitä täällä on tapahtunut?\" hän hengästyneenä kysyi nähdessään siellä\nlehtori Ahavan vanhemman tytön Annikin palvelustytön kanssa itkevän.\n\n\"Voi, hyvä Risto! Lyyli putosi järveen.\"\n\n\"Lyylikö?... Sanokaahan, kuinka se tapahtui?\"\n\nSaappaat lensivät Riston jalasta hietikolle.\n\n\"Tuossa se Näkkäkivellä laivaansa uitteli ja jalkansa livetti ja voi,\nvoi!...\"\n\nAnnikki kätki kasvonsa esiliinaansa ja alkoi jälleen rajusti itkeä.\n\n\"No, no, älkäähän nyt! Ehkäpä saamme hänet vielä pelastetuksi.\" Takki\njo putosi Riston päältä.\n\nSamassa alkoivat keltaiset kutrit näkyä veden pinnalla lähellä\nNäkkäkiveä. Yhdellä harppauksella oli Risto kivellä ja tarttui käsin\nhiuksiin kiinni, Ponnistettuaan hetkisen sai hän vedetyksi Lyylin\nkivelle, josta kantoi hänet rannan pehmeälle nurmikolle lepäämään.\n\n\"Herra Jumala! Hän on kuollut!\" huudahti Annikki, nähdessään sisarensa\nkalpeana, liikkumattomana makaavan. Mutta kun Risto hetkisen liikutteli\npelastetun käsiä ylös-alas ja palvelustyttö ohimoita hieroi, niin\nvirkosi hän eloon.\n\nYhdessä lähtivät he sitten Viertolaan, jossa lehtori Ahava oli\nkesävieraana, mutta Risto palasi jälleen työhönsä.\n\nKun äiti illansuussa palasi kotiin, oli hän hyvin iloinen huomatessaan,\nettä poikansa olivat kunnolla täyttäneet tehtävänsä.\n\n\"Sinäkin, Yrjö, olet tällä kertaa kitkenyt osasi ja aivan yhtä\npuhtaaksi kuin Ristokin\", virkkoi hän hyvillään.\n\nRisto istui akkunanpielessä penkillä ja korjasi äitinsä haravaa, mutta\nYrjö loikoili sängyssään.\n\n\"Lehtori rouvineen näkyy tulevan tänne\", virkahti Risto\nakkunanpielestä. Tämän kuultuaan sitaisi äiti puhtaan esiliinan eteensä\nja silitti vähäsen hiuksiaan, ja Yrjökin nousi sängyn laidalle\nistumaan. Samassa jo vieraat astuivatkin sisään.\n\n\"Kiitos sinulle, Risto, tämänpäiväisestä urhoollisuudestasi!\" virkkoi\nrouva tervehdittyään. \"Lyyli oli vielä niin heikko, ettei hän jaksanut\nitse tulla tänne, mutta toinnuttuaan lupasi hänkin tulla sinua\nkiittämään.\"\n\n\"Eihän siinä mitään kiittämistä ole; jokainen poika olisi minun\nsijassani tehnyt aivan samoin.\"\n\n\"Älä sano niin\", puuttui lehtori puheeseen; \"moni olisi hätääntyneenä\nja neuvottomana rannalle pysähtynyt. Ota tämä, urhoollinen poika,\nvähäisenä kiitollisuuden osoituksena minulta!\"\n\nKiiltävä kultaraha solahti Riston käteen.\n\n\"Toivon, että vastakin osotat yhtä suurta neuvokkuutta vaaran\nhetkellä\", jatkoi lehtori ja kääntyen äidin puoleen sanoi: \"Kiitos\nteillekin, joka olette noin kunnollisen poikasen kasvattaneet!\"\n\n\"Minä olen niin hämmästynyt, että... mitä siis on oikein tapahtunut?\"\näiti ihmeissään kysyi.\n\n\"Ettekö siis tiedä, että Ristonne pelasti meidän Lyylimme tänään\nhukkumasta. Kerrohan, Risto, koko tapaus!\"\n\nJa Risto kertoi. Kun hän oli lopettanut, sulki äiti hänet kyyneleet\nsilmissä syliinsä, huudahtaen:\n\n\"Ja tuosta et sinä virkkanut minulle sanaakaan!\"\n\n\"Eikö se ole totta, äiti, että minä täytin ainoastaan velvollisuuteni?\"\nsanoi Risto katsellen suurilla ruskeilla silmillään luottavasti\näitiään.\n\n\"Niinpä kyllä, lapseni\", äiti myönsi. Mutta rouva jatkoi:\n\n\"Lisätkäämme siihen kuitenkin, että täytit sen hyvin!... Ja nyt,\nJumalan haltuun!\"\n\nKun vieraat menivät, kietoi Yrjö nyyhkyttäen kätensä äitinsä kaulaan ja\nhuusi:\n\n\"Äiti, anna minulle anteeksi!\"\n\n\"Mitä nyt, lapseni?\"\n\n\"Minä olen taas ollut tottelematon poika. Risto se oli, joka minunkin\nosani kitki, sillä minä olen ollut ongella koko päivän ja revin siellä\nhousuni.\"\n\n\"Niinkö?\" Äidin ääni oli lempeästi nuhteleva.\n\n\"Anna minulle anteeksi vielä tämä kerta, ja minä lupaan tulla myöskin\nkuuliaiseksi pojaksi.\"\n\n\"Saat, lapseni\", virkkoi äiti hellästi huomatessaan Yrjön rehellisestä\nkatseesta, että hänen aikeensa olivat vilpittömät. \"Jumalan avulla\ntoteutukoon hyvä päätöksesi ja muistaos nyt tästä tapauksesta, että\nhyvä Omatunto on ainoastaan velvollisuutensa täyttäneellä.\"\n\n\n\n\nJoulu Syrjälässä.\n\n\n    Kaukana sinisalolla,\n    etähällä erämaassa,\n    mistä kontio kutoisin,\n    suden pentuset peräisin,\n    tölli seisoa töllötti,\n    pirtti pieni piilotteli.\n    Syrjälä nimenä sillä,\n    \"Aatun mökki\" mainehena.\n    Siinä Aatami asuvi\n    kanssa kasvavan perehen,\n    toverina vaimo valpas,\n    pikku pallerot ilona...\n\n    Kesä kukkiva katosi,\n    maahan lenti keltalehti,\n    tuisku tukkesi kujaset,\n    kinosteli karjan raitit...\n    Pyhä saapuvi salolle,\n    syntyjuhla Syrjälähän,\n    sekös kiirettä keräsi,\n    puuhan tuotti pikkusille.\n    Päivä alkoi jo aleta,\n    hämärä jo häiritellä,\n    suuret touhut taukoavat,\n    pikkupuuhat vain jälellä.\n\n    Kirves Aatulla kädessä,\n    joulupuita pilkkoavi;\n    siinä pikkuset pinolta,\n    sylen täyden sieppoavat,\n    sitten tuiskuna tupahan,\n    puhurina pirttisehen.\n    Siellä syytävät sylyksen\n    alle kiukahan kamaran,\n    jotta permanto parahti,\n    laudan liitos liikahteli.\n\n    Äiti pannua pesevi\n    kattiloita kirkastavi:\n    \"So, so\", sormella varotti,\n    \"pukki pelkoa pitävi,\n    jos on veljet vallattomat\n    taikka suulahat sisaret.\n    Menkääpä mäelle tästä\n    joulukuusen katsontahan,\n    hakuhun havun halutun\".\n\n    Silloin pikkuset pihalle,\n    kasvavaiset kartanolle;\n    pienet reutoiksen rekehen,\n    suuret aisoihin asettui.\n    Mielin kiitävät mäelle,\n    kuusikkohon kiirehtivät;\n    sieltä näppäävät närehen,\n    joulutunnuksi tupahan.\n    Kohta kuuluvat kujalla,\n    tanhualla touhuavat,\n    saattelevat saalihinsa\n    lieden lämpimän lähelle.\n    Kuusi kuurasta sulavi,\n    huurtehesta hälvenevi,\n    Aatu jalkahan asetti,\n    keskelle tutun tupasen\n    pirtin pienen permannolle.\n    Lapset piirihin paneikse,\n    siinä kuusen kunniaksi,\n    keijuisina karkeloivat.\n    Kävyt kuusessa koruina,\n    kylmän helmet kynttilöinä,\n    joulutuntu on tuvassa,\n    pyhänpito pirttisessä.\n\n    Kuka ulkona kolisi,\n    kynnyksellä kompasteli,\n    tarttui taidotta ripahan?\n    Pienet piirinsä pysähti,\n    äidin taakse turvautuivat,\n    silmät siirtyivät ovehen\n    aavistellen, arkaellen.\n\n    Pukki työnnäikse tupahan\n    tuohikonttinsa keralla;\n    siitä lahjoja lateli,\n    kelle lakin, kelle liinan,\n    kelle kintahat koreat,\n    kelle sukat sorjavarret,\n    sitten pirtistä pakeni\n    tanhualle tähtiyöhön.\n\n    Siitäkös mikä meteli,\n    riemu suuri riehahtihe!\n    Kilvan kiittivät emoa,\n    kättelivät kaitsijaansa.\n    \"Mutta missä on isämme?\"\n    marjahuulet huutelevat.\n    Äiti pilkisti pihalle;\n    \"Taisi tallihin Pokulle:\n    viedä viljat syötäväksi,\n    mutta tuossa jo tulevi!\"\n\n    Isän tultua tupahan\n    lapset leikkiä pitävät,\n    mieli reipas rinnan täytti,\n    sulotuntehet sydämen;\n    puna poskilla rusotti,\n    silmät säihki tähtösinä,\n    kätöstä käsi hyväili,\n    jalka polki permantoa.\n    Isä kasvoilla kajastus\n    sisimmästä sielustansa\n    mielin katsovi kisoa,\n    hymyellen hyppelöä...\n    Äiti ääressä patasen,\n    jossa puuronen porisi,\n    hilskettä pikku pulujen,\n    kisaa lapsikultiensa\n    kaunokatsein seuroavi\n    hymy hertas huulillansa --\n    kyynel silmähän kihahti.\n    Mitä miettivi emonen,\n    aattelevi armas äiti? -- --\n    Tätä tuumivi emonen\n    äiti armas aattelevi;\n\n    \"Tokko puhtaana puluni,\n    kullan murut kirkkahana\n    sydämensä säilyttävät\n    mailla maailman pahoilla,\n    teillä tuntemattomilla;\n    vieläkö ilo viaton,\n    lapsiajan riemu runsas\n    heillä silloinkin hupina,\n    laulu yhtä laadullisna!\"\n\n    Pienet viimein jo väsyvät,\n    pikku ressut raukenevat,\n    pöytä katsehet keräsi,\n    puurokuppi puolellensa.\n    Aatu raamatun avasi,\n    siitä pienille pakisi\n    Betlehemin pilttisestä,\n    Luojan lapsesta hyvästä,\n    pienten yli-ystävästä,\n    joka ihmisten iloksi\n    syntyi, seimessä lepäsi,\n    heille taivahan takasi,\n    Isän armon ansioitti...\n    Sitten virren veisasivat...\n    Ääni hertasna helisi,\n    joulurauha rinnan täytti,\n    pyhä puhtaus sydämen.\n\n    Äiti syömähän sijotti,\n    pikku ressut puuroansa,\n    siinäkös kävi kalina,\n    herkin heiluivat lusikat\n    punahuulien hyväksi,\n    vahingoksi valkopuuron...\n\n    Siunattua syötyänsä\n    pienet pankolle pakovat,\n    siellä hetkinen hälyä --\n    sekin vihdoin vaikenevi.\n\n    Tonttu hiipivä tupahan,\n    Uni-Jukka uunin päälle,\n    lapset uuvutti unehen,\n    satumaille saattaeli...\n\n    Päre sammui pihdissänsä\n    pirtti tummaksi pimeni,\n    hiillos hetken tuikahteli\n    seki höydyksi hupeni...\n\n    Kuuhut kaartansa kuleksi\n    hopeoiden harjanteita,\n    tähdet tietänsä valaisi,\n    revontulet riemahteli;\n    sunnuntai oli salolla,\n    syntyjuhla Syrjälässä!...\n\n\n\n"]