[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fpj0WR0RieUqxOy9T-h0ijn258I7gbxjqzatOy0PBmbU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":7,"genre":10,"themes":11,"origin":13,"language":14,"yearPublished":7,"yearPublishedTranslation":15,"wordCount":16,"charCount":17,"usRestricted":18,"gutenbergId":19,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},2155,"Unkarilaisia satuja ja tarinoita","N. N. (tekijä tuntematon)",null,"2155-n-n-unkarilaisia-satuja-ja-tarinoita","2155__N._N.__Unkarilaisia_satuja_ja_tarinoita","lastenkirja",[12],"kansanperinne",[],"fi",1919,22604,135542,false,61031,[21,22],"Fairy tales -- Hungary","Tales -- Hungary",[24],"Mythology, Legends & Folklore","\"Unkarilaisia satuja ja tarinoita\" by Julie Wichmann is a collection of Hungarian folktales translated into Finnish, written in the early 20th century. This anthology features various stories that encompass magical creatures, brave heroes, and moral lessons ingrained within whimsical narratives. The tales reflect rich cultural traditions, with elements of humor and adventure that appeal to readers of all ages.  At the start of the collection, readers are introduced to the story of \"Sikopaimen,\" which follows a poor man with three sons who struggle to find food. The eldest son is given the task of chopping wood but encounters a mysterious old man who provides him with advice leading to unexpected fortune. As each son embarks on a similar adventure, the youngest, Jankó, learns the value of wit over labor, receives a magical stick, and ultimately finds himself in a series of encounters with dragons and magical creatures. His journey intertwines clever triumphs with whimsical challenges, setting the tone for the enchantment and morality present in the rest of the collection. (This is an automatically generated summary.)",[27],"Wichmann, Julie",139,"Kokoelma unkarilaisia kansansatuja ja sankaritarinoita. Teos sisältää kertomuksia muun muassa ihmehirvestä, kuningas Matiaksesta sekä perinteisistä paimenista ja seikkailijoista.","'Unkarilaisia satuja ja tarinoita' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2155. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","UNKARILAISIA SATUJA ja TARINOITA\n\nUnkarin kielestä suomentanut\n\nJulie Wichmann\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nOsakeyhtiö Valistus,\n1919.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nSatuja.\n\nSikopaimen.\nMustavuoristo.\nPekka ja Paavo.\nJankalovics.\nHaasteleva rypäle, hymyilevä omena ja soiva persikka.\nKerskailijat.\nPyöreä kivi.\nMatias kuninkaan paimen.\nPilli-Palkó.\nKaunis Cerceruska.\n\nTarinoita.\n\nIhmehirvi.\nJumalan miekka.\nSotajoukkojen tie.\nAttilan maa.\nLehelin torvi.\nBotond.\n\n\n\n\n\n\nSATUJA\n\n\n\n\nSikopaimen.\n\n\nOlipa kerran köyhä mies, jolla oli kolme poikaa. Ja he olivatkin niin\nrutiköyhiä, kuin kirkonhiiret. Milloin oli syötävää, milloin ei. Kerran\nsanoi köyhä mies vanhimmalle pojalleen:\n\n-- Menehän, poikaseni, metsään puita hakkaamaan, ehkäpä siitä sinulle\nsiunausta koituu. --\n\nPoika lähtee metsään; siellä hän hakkaa puita hiki hatussa. Hänen\nsiellä ponnistellessaan, hikoillessaan tulee sinne harmaahapsinen vanha\nukko ja sanoo hänelle:\n\n-- Mitäs sinä, poikaseni, täällä ponnistelet? --\n\n-- Minä tässä vain hakkaan puita, kenties siitä minulle siunaus\nlähtee. --\n\nUkko vastasi:\n\n-- Jätä tuo puunhakkuu silleen, poikaseni, ja mene kotiin. Sinun\nisälläsi on pieni pelto, pellolla on pähkinäpuu ja pähkinäpuun juurella\nkolo; kurkistakaa siihen, niin kylläpähän sieltä jotakin löydätte. --\n\nPoika lähti kotiinsa, kertoi isälleen, mitä oli kuullut\nharmaahapsiselta ukolta, ja heti he lähtivät pellolle. Tosiaankin oli\npähkinäpuun alla suuri kolo. He kurkistivat sen sisään ja näkivät\nsiellä alhaalla suuren aitan, joka oli täynnä jauhoja, silavaa ynnä\nkaikenlaista muuta hyvää syötävää. He nostivat siitä heti ylös mitä\nvoivat, veivät sen kotiin ja laittoivat suuret kemut. Seuraavana\npäivänä köyhä mies sanoo keskimäiselle pojalleen:\n\n-- Mene, poikani, sinäkin metsään, ehkäpä sieltä sinullekin siunausta\nlähtee.\n\nLähtee sitten tämäkin poika metsään, kaataa puita, hakkaa, ja jopa\ntulee harmaahapsinen ukko ja puhuttelee häntäkin:\n\n-- Mitäs sinä täällä ponnistelet, mene sinä vain kotiin. Sinun isälläsi\non pelto, pellon keskellä akaasiapuu, sen alla kellari, se on täynnä\nviinitynnyreitä.\n\nPoika lähtee kotiin, kertoo isälleen, mitä kuuli. He lähtevät heti\npellolle, ja tosiaan tuo harmaahapsinen ukko oli oikeassa. Oli siinä\nainakin sata viinitynnyriä siinä kellarissa. Hetipaikalla he avasivat\ntapin yhdestä tynnyristä, joivat viiniä mielin määrin, vuokrasivat\nsitten kuormarattaat ja ajoivat viinitynnyrit kotiin.\n\nKolmantena päivänä sanoo köyhä mies pienimmälle pojalleen:\n\n-- No, Jankó, poikaseni, menehän sinäkin metsään, ehkäpä sinullekin\nsiunaus lähtee. --\n\nJankókin menee puita hakkaamaan, kovasti hän siellä puuhaa ja hikoilee.\nMutta mikä lienee pistänyt hänen päähänsä, -- äkkiä hän heitti\nkirveensä pois: hän ei totta tosiaan rupea tässä turhaan hikoilemaan,\non kotona ruokaa ja juomaa nyt muutenkin yllin kyllin. Hän sytytti\nnuotion, otti silavaa repustaan, pisti sen vartaalle ja rupesi sitä\npaistamaan.\n\nHänen siinä tulen ääressä istuessaan tulee siihen se ukko ja kysyy:\n\n-- Mitä sinä tässä teet, poikaseni? --\n\n-- Silavaa minä tässä vain paistelen. Isäni lähetti minut kyllä puita\nhakkaamaan, mutta minä en enää tässä rupea vaivaantumaan. --\n\n-- Oikein teet, poikaseni, elä sinä enää vaivaa itseäsi. Otahan tämä\nkeppi käteesi, se tulee sinulle vielä hyvään tarpeeseen. --\n\n-- Mitäs minä tällä? -- virkkoi Jankó.\n\n-- No, no, poikaseni, vaali sinä vain hyvin tätä keppiä, sillä se on\nsellainen keppi, että sillä voit yhdellä hujauksella tappaa vaikka koko\nrykmentin sotamiehiä. --\n\nJankó lähtee kotiin, kotona hän viskaa kirveensä vihaisesti nurkkaan ja\nsanoo isälleen, että hän ei tään ko'ommin rupea vaivaa näkemään eikä\nenää lähde metsään.\n\nSuuttui tästä köyhä mies.\n\n-- Mitä sinä puhut tässä, sinä senkin rupisammakko! Minä tässä käsken,\nluulen ma, omassa talossani. Ulos talosta, jos et tahdo työtä tehdä, ja\nmene minne tahdot!\n\n-- Hyvä on -- sanoi Jankó -- elkää suuttuko, hyvä isä, minä lähden, jos\nniin tahdotte. --\n\nHän lähti nyt maailmalle, eikä ottanut mukaansa muuta kuin keppinsä.\nKulki maita mantereita eikä pysähtynyt ennen kuin saapui kuninkaan\nkaupunkiin. Hän meni kuninkaan kartanoon; siellä oli iso tunkio, hän\nnousi sille ja rupesi sitä kepillänsä kaivelemaan. Kuningas huomaa\nhänet, menee alas hänen luoksensa ja kysyy:\n\n-- Kuka sinä olet, poikaseni? --\n\n-- Joku vain -- vastasi Jankó kopeasti.\n\n-- Missä sinä asut? --\n\n-- Paidassa ja housuissa -- vastasi Jankó. --\n\n-- Mikä sinun nimesi on? --\n\n-- Jankó. --\n\n-- Mitä sinä tuosta tunkiosta haet? --\n\n-- Palvelusta, armollinen herra kuninkaani. --\n\n-- No jos palvelusta haet, niin jää tänne sikopaimeneksi. --\n\nJankó ei ehtinyt levähtääkkään, sillä heti paikalla hänen huostaansa\nuskottiin sata sikaa. Kuningas sanoi:\n\n-- Tässä on, Jankó, sata sikaa, mutta elä vain aja niitä tinametsään,\nsillä siellä sinä kuolet kauhean kuoleman. --\n\nJohan Jankó tässä kuulikin tarpeeksi; juuri sinne tinametsään hän ajoi\nsiat, nähdäksensä, mitä siellä oli. Hän saapuu tinametsään, ja jättää\nsiat valloilleen kulkemaan missä tahtovat. Itse hän istahti erään puun\nalle, laittoi tulen, otti taskustaan silavapalasen, ja rupesi sitä\npaistamaan.\n\nJa yht'äkkiä siihen suurella touhulla tulee seitsenpäinen lohikäärme ja\nhuutaa:\n\n-- Ohoo, sinä ihmisitikka, kuinka sinä uskallat haaskata minun\nmetsääni! --\n\nJankó sanoi:\n\n-- No elkäähän nyt tuossa rehennelkö, vaan istukaa Tekin tänne tulen\nääreen, ja paistakaa silavaa Tekin. --\n\n-- Senkin hävytön lurjus, kyllä minä sinulle silavaa paistan -- kiljui\nlohikäärme ja hyökkäsi Jankón päälle, kaikki seitsemän kitaansa\nammollaan, repiäksensä hänet riekaleiksi.\n\n-- Vai silläkö tavalla, no kyllä minä sinulle kohta opetan! sanoi Jankó\nja iski kepillään lohikäärmettä, niin että siltä heti katkesivat kaikki\nseitsemän päätä.\n\nHän katselee, tarkastelee lohikäärmeen päitä, ja seitsemännessä hän\nlöytää ison avaimen.\n\nJankó arveli, että jos tässä kerran on avain, niin silloin on täällä\njossakin myös talo. Hän lähtee metsää kulkemaan, katselee oikealle,\nkatselee vasemmalle ja havaitseekin hetken harhailtuaan mahtavan\ntinalinnan aivan edessään. Hän koettelee avainta: sehän sopii mainiosti\nlinnan porttiin. Hän avaa sen, astuu sisään ja kävelee huoneiden läpi.\nEräässä huoneessa hän löytää tinakukkavihon, kiinnittää sen hattuunsa,\nja lähtee sitten pihalle, jossa löytää kaivon. Hän katsoo siihen: siinä\nriippuu tinaori, pää alaspäin.\n\nOri puhuttelee häntä näinikään:\n\n-- Terve tuloa, Jankó, rakas isäntäni, sivallahan minua kepilläsi\nhiukan, et sitä varmaankaan kadu. --\n\nJankó sivalsi sitä sievästi peräpakaroille, ja sepä samassa hyppäsi\nulos kaivosta.\n\n-- Kiitos siitä, Jankó, että vapautit minut, ota tässä minun päitseni,\npane ne talteen, ja jos joskus tarvitset minua, niin pudista niitä\nvain. Mutta elä vielä lähde täältä, käske hoviräätälin ensin laittaa\ntinapuku, sellainen, joka mahtuu pähkinään, ja pistä sitten tämä minun\nkorvaani. --\n\nJankó teetti heti tinapuvun, pani pähkinään, ja pähkinän oriin korvaan.\nSitten hän vei hevosen talliin. Sen tehtyään hän käyskentelee taas\npihalla, joutuu sikolättiin. Siellä oli sata sikaa kuninkaan entisen\nsikopaimenen keralla. Seitsenpäinen lohikäärme oli sulkenut ne sinne.\nHän vapautti sekä sikopaimenen että siat ja meni linnaan, jossa\npunnitutti sikopaimenelle ammeellisen tinarahoja ja sanoi:\n\n-- Lähde nyt, veliseni, minne nokkasi näyttää. --\n\nIloisena tämä vanha sikopaimen lähtikin. Jankó ajoi sitten nuo sata\nsikaa metsään niitten entisten sikojen lisäksi, ja ajoi sitten metsästä\nlinnaan kaksisataa sikaa. Kuningas seisoi portilla, Jankóta odotellen,\nja laski siat nähdäksensä, eikö niistä yhtään puuttunut.\n\nEihän niistä toki puuttunut, päinvastoin, kaksisataa oli sadan sijasta.\nKuningas iloitsi tästä kovasti ja sanoi iloissaan Jankólle:\n\n-- No, Jankó poikaseni, minä lupaan sinun syödä illallista yhdessä\npalvelijoitteni kanssa. --\n\n-- En minä syö kenenkään kanssa -- vastasi Jankó -- antakaa vain minun\nillalliseni erikseen.\n\nNo hyvä niinkin, annettiin erikseen illallista hänelle. Mutta vanhin\nkuninkaantytär huomasi tinakukkavihon, hiipi Jankón luokse ja pyysi\nkauniisti:\n\n-- Jankó, anna minulle tuo tinakukkavihko. --\n\n-- Enkä anna -- vastasi Jankó -- hankkikaa itse itsellenne. --\n\nMutta tyttö pyysi ja rukoili siksi, kunnes Jankó sittenkin antoi sen\nhänelle.\n\nSeuraavana aamuna, kun Jankó päästi siat ulos, kielsi kuningas häntä\nmenemästä hopeametsään. Vaikka kielsikin, niin Jankó kumminkin läksi ja\nvei siat suoraan hopeametsään. Siellä hän laski ne menemään, istahti\nhopeapuun alle, kaivoi esille silavansa, laittoi tulen ja rupesi\nsilavaansa paistamaan.\n\nJopa tulee neljätoistapäinen lohikäärme ja huutaa vihaisesti.\n\n-- Kuinka sinä uskallat kulkea minun metsässäni? Nyt paikalla päiväsi\npäättyvät! --\n\nKehoittihan Jankó tätäkin ystävällisin sanoin tulemaan tulen ääreen\nsilavaa paistamaan hänen seurassaan, mutta lohikäärme siitä vain yltyi\nyhä äreämmäksi ja karkasi Jankón kimppuun:\n\n-- Sinä senkin ryökäle, minäkös tässä vielä sinun kanssasi silavaa\npaistamaan! --\n\nMutta sen enempää se ei virkannutkaan, sillä samassa Jankó huitasi\nkepillänsä niin, että lohikäärmeen kaikki neljätoista päätä lensivät\nmaahan. Hän tarkasti päitä, löytyisikö niistäkin jotakin. Löytyi kuin\nlöytyikin hopea-avain.\n\n-- Tämä on varmaankin hopealinnan avain -- arveli Jankó, ja lähti\nhopealinnaa hakemaan. Hetken harhailtuaan hän löysikin hopealinnan. Hän\nkoetteli avainta: se sopikin porttiin. Jankó astui sisään, kulki kaikki\nhuoneet läpi ja löysi eräältä pöydältä hopeakukkavihon. Sen hän\nkiinnitti hattuunsa ja meni ulos pihalle. Täälläkin oli keskellä pihaa\nkaivo. Hän katsoo siihen: siinä riippuu hopeaori, pää alaspäin.\n\nHopeaori rupesi myös puhumaan:\n\n-- Terve tuloa, Jankó, rakas isäntäni! Sivalla minua keveästi\nkepilläsi, et kadu tekoasi. --\n\nJankó sivalsi hopeaoritta peräpakaroille, heti se hyppäsi ylös\nkaivosta, antoi Jankólle päitsensä ja sanoi:\n\n-- Hoida hyvin näitä päitsiä, ja jos tarvitset minua, niin pudista vain\nniitä. Teetä hoviräätälillä itsellesi hopeapuku, mutta sellainen, joka\nmahtuu pähkinänkuoreen, ja pistä pähkinä minun korvaani. --\n\nJankó teki niinkuin ori neuvoi. Sitten hän vilkaisi sikolättiin ja\nsieltäkin löytyi sata sikaa ynnä sikopaimen ja nekin olivat kuninkaan\nomia. Hän päästi ulos nämäkin siat; sikopaimenelle hän käski mitata\nammeellisen hopearahoja, ja päästi hänet sitten menemään, minne nokka\nnäyttää.\n\nItse hän ajoi nuo sata sikaa metsään ja ajoi illalla kotiin kolmesataa\nsikaa.\n\nKuningas seisoi tälläkin kertaa portilla, odotellen Jankóta. Hän laski\nsiat yksitellen, ja oli ihan haljeta ihmetyksestä, kun hän laskikin\nkolmesataa sikaa kahdensadan sijasta.\n\n-- No, Jankó -- sanoi kuningas -- ei minulla ole ikinä ollut tämmöistä\nsikopaimenta; minä lupaan sinun illastaa päällikköjeni kanssa. --\n\n-- En minä syö kenenkään kanssa -- sanoi Jankó -- antakaa minun ruokani\nerikseen. --\n\nNo hyvä niinkin, hän sai erikseen illallisensa. Mutta kun hän juuri oli\nsyömässä, hiipi keskimäinen kuninkaantytär hänen luokseen ja pyysi:\n\n-- Anna, Jankó, minulle tuo hopeakukkavihko. --\n\n-- En minä -- vastasi Jankó -- hankkikaa itse itsellenne, jos mieli\ntekee. --\n\nMutta tyttö pyysi niin kauan ja niin kauniisti, että hän sen lopuksi\nkuitenkin sai. Seuraavana aamuna, kun Jankó ajeli sikolaumaansa ulos;\nsanoi hänelle kuningas, että menköön minne menee, kunhan ei vain mene\nkultametsään, sillä siellä hänet paha perii.\n\n-- Saadaanpas nähdä -- ajatteli Jankó, ja vei sikalaumansa suoraan\nkultametsään.\n\nSiellä kävi ihan samalla lailla kuin tina- ja hopeametsässä. Erotus oli\nkumminkin se, että kultametsässä asui kaksikymmentäneljäpäinen\nlohikäärme. Siltä hän hakkasi poikki kaikki kaksikymmentäneljä päätä.\nKultalinnasta hän löysi kultakukkavihon, linnan kaivosta\nkullankarvaisen oriin, ja se antoi hänelle kultaiset päitset. Sieltä\nhän myös löysi sata sikaa, ajoi ne linnasta toisten joukkoon, ja\nillalla kotiin mennessä oli hänellä neljäsataa sikaa.\n\nJa kylläpä kuningas nyt tuli iloiseksi! Sanoi Jankólle:\n\n-- No, Jankó poikaseni, minä lupaan sinun syödä illalla minun omassa\npöydässäni. --\n\n-- En minä syö kenenkään kanssa, armollinen herra kuningas, annettakoon\nminulle illallinen erikseen. --\n\nAnnettiin Jankólle erikseen illallinen, mutta nuorin kuninkaan\ntyttäristä huomasi kultakukkavihon hänen hatussaan, meni hänen luokseen\nja alkoi häntä mielistellen liehitellä. Eikä Jankó sanallakaan\nkieltänyt häneltä vihkoa. Ottipahan vain sen hatustaan ja pisti sen\npienen kuninkaantyttären käteen.\n\nNeljäntenä päivänä, kun Jankó oli sikojen kanssa juuri lähdössä, kuuli\nhän kuninkaan kuuluttavan koko valtakunnassaan, että hän tahtoo naittaa\nkaikki kolme tytärtään. Erään korkean puun latvaan kiinnitytti hän\nkolme kukkavihkoa, ja kuulutti, että ne kolme nuorta miestä, jotka\nratsujansa hyppäyttämällä kaappaavat käsiinsä nuo vihot, saavat hänen\nkolme tytärtänsä omakseen.\n\nHei, kylläpä tulikin herttuoita, kreivejä, paroneja ja mustalaispoikia\njos jonkinlaisia koettamaan onneansa, mutta yksikään ei päässyt\nkohoamaan puolitiehenkään puuta.\n\n-- Kyllä maar minä sinne pääsen -- ajatteli Jankó. Hän pudisti\ntinapäitsiä, ja tinaori ilmestyi siihen heti paikalla. Hän puki ylleen\ntinapuvun, nelisti kuninkaan kartanolle ja sieppasi yhdellä ainoalla\nhyppäyksellä vanhimman kuninkaantyttären kukkavihon.\n\nJopa iloitsi vanhin kuninkaantytär, että hänellähän on jo sulhanen.\nMutta ei hän iloinnut siitä kauan, sillä Jankó ratsasti kukkavihon\nkanssa tiehensä kuin vinha vihuri. Sitten hän pudisti hopeapäitsiä ja\nsiihen tulla tupsahti hopearatsu. Sillä hän karahutti toisen kerran\nkuninkaan kartanolle ja sieppasi yhdellä hyppäyksellä keskimäisen\nkuninkaantyttären kukkavihon.\n\nJopa syntyi ilo, mutta pian seurasi iloa suuri suru, sillä myös tämä\nhopeapukuinen ritari hävisi siinä tuokiossa silmien edestä, kuin olisi\nhänet maa niellyt.\n\nMutta kun oli kulunut minuutti tahi pari, niin jo ilmestyi Jankó taas\nkuninkaan kartanolle, tällä kertaa kullankarvaisella oriilla, ja\nsieppasi yhdellä hyppäyksellä nuorimman kuninkaantyttären kukkavihon.\nMutta voi! -- samassa hetkessä jo hänkin karahutti pois.\n\nOlipa nyt itkua ja parkua kuninkaan kartanossa, kaikki kolme kuninkaan\ntytärtä vaikeroivat ja valittivat. Kas, kun ritarit olivat vieneet\nkaikkien kolmen kukkavihot, niin nyt ei ollut kukkavihkoja eikä liioin\nsulhasiakaan. Kuningas sanoi heille:\n\n-- Elkää itkekö, rakkaat tyttäreni, onhan täällä kartanossa kyllin\nkuninkaanpoikia ja herttuoita, valitkaa heistä mielenne mukaiset. Tässä\nsaatte jokainen yhden kultaomenan; heittäkää se sille, jolle tahdotte:\nse on tuleva teidän puolisoksenne. --\n\nVanhemmat kuninkaantyttäret vilkaisivat vain hiukkasen ympärillensä ja\njo heittivätkin omenansa kukin kuninkaanpojalleen. Mutta pieni\nkuninkaantytär ei vain heittänyt omaansa kellekään.\n\n-- Mitä sinä sitten tahdot, -- kysyi kuningas suuttuneena -- pitääkö\ntässä ehkä kutsua vielä lisää poikia? --\n\n-- Kutsuttakoon voin, isäkulta, sillä se, jolle minä tahdon heittää\nomenani, ei ole täällä. --\n\nKutsuttiin kokoon kaikki kartanonkin miehet, mutta pieni kuninkaantytär\nei heittänyt kellekään kultaomenaansa. Sikopaimen, Jankó, puuttui vain\nenään.\n\n-- Kutsukaa tänne Jankó, se sikopaimen -- huusi kuningas.\n\nPalvelijat juoksevat hakemaan Jankóta, sanovat hänelle, että kuningas\nkutsuu häntä. Mutta hän lähetti takaisin sellaisen sanan, ettei hän\nlähde ennen kuin kuningas asettaa joka sian kohdalle yhden miehen,\nsillä hän ei jätä sikoja ilman paimenta.\n\nNo, eihän siinä mikään auttanut, kuninkaan täytyi kuin täytyikin\nlähettää neljäsataa miestä neljänsadan sian vartioiksi. Silloin pudisti\nJankó kultapäitsiä, puki ylleen kultapuvun ja karautti kullankarvaisen\noriin selässä kuninkaan kartanolle. Hänen hattuunsa olivat\nkiinnitettyinä kaikkien kuninkaantyttärien kukkavihot.\n\n-- Tässä olen, armollinen kuninkaani -- ilmoitti itsensä sikopaimen\nJankó, Mutta siinä silmänräpäyksessä lensikin jo kultaomena Jankón luo.\n\n-- No, Jankó, olen kulkenut maita ja mantereita, mutta sinun\nkaltaistasi miestä en ole vielä nähnyt. Olkoon menneeksi, sinulle annan\ntyttäreni ja koko valtakuntani. --\n\nPian saatiin paikalle papit ja avattiin kaikkien viinitynnyrien tapit.\nJa semmoiset häät siellä vietettiin, ettei moisia nähdä tässä eikä\ntoisessa maailmassa.\n\nSen pituinen se!\n\n\n\n\nMustavuoristo.\n\n\nOlipa kerran kuningas, jolla oli kolme pulskaa poikaa. Kuningas oli\nhyvin innokas metsämies, eikä hän juuri muuta tehnytkään eläissään,\nkuin metsästeli. Hän otti myös poikansa mukaansa metsästysretkilleen,\neikä ollut kuninkaan kuudessa suuressa vuoristossa sellaista korpea,\njota pojat eivät olisi tunteneet. Kuninkaalla oli vieläkin yksi\nvuoristo, Mustavuoristo, mutta sinne kuningas ei heitä päästänyt, ei\nvaikka olisi saanut maailman kaikki aarteet, vaikka he olisivat\nkuinkakin rukoilleet.\n\nAika kului, kuoli vanha kuningas. Pojat saattoivat hänet hautaan ja\npäättivät sitten heti lähteä Mustaanvuoristoon; kovin olivat näet\nuteliaita näkemään, mikä jumalanihme siellä oli, kun heidän isänsä niin\nkielsi heitä sinne menemästä.\n\nHe saapuivat vihdoin onnellisesti Mustaanvuoristoon, siellä he\nsamoilivat, vakoilivat, kuleksivat, tarkastelivat kaikki paikat, mutta\neivät löytäneet, ei niin linnunpoikastakaan.\n\nKuninkaanpojista vanhin virkkoi vihdoin: -- Kuulettekos, erotkaamme nyt\ntoisistamme, elkäämme samoilko yhdessä enään. Tässä onkin metsässä\nkolme aukeamaa, käydäänpäs kukin eri aukeamaan ja mennään niin\npitkälle, kuin silmä kantaa. --\n\nSiitä siis sovittiin. Mutta päättiväthän ne vielä senkin, etteivät\nturhia ammuskele, sillä ammunnan kuultuaan palaavat toiset takaisin; ja\njos ken tyhjänpäiten ammuskelisi, niin toiset saisivat pehmittää\nampujan niin, että silmissä säkenet sinkoilevat. Sovittiin tästäkin,\nsitten erottiin. Nyt he kulkivat, kuljeskelivat kaikki kolme eri\nsuuntaan. Mutta annahan olla, tuskin erottuaan toisista huomaa nuorin\npojista korpin, jonka suussa oli jotakin kiiltävää.\n\n-- Tuonpa minä ammun -- tuumi kuninkaanpoika, -- ken tietää, mikä aarre\nsen suussa kimaltelee. -- Hän tähtäsi, ja siinä jo korppi makasikin\nammuttuna. Hän kiirehtii korpin luokse, katselee, mitä sillä oli\nsuussa: olipahan vain pieni teräspalanen. Metsä kajahti ammunnasta,\nvanhemmat kuninkaanpojat riensivät paikalle ja utelivat: -- Mitä sinä\nammuit, mitä? --\n\nPoika raukka ei oikein uskaltanut sanoakkaan. Kovasti suuttuivat hänen\nveljensä, ja korvapuustit sinkoilivat sekä oikealta että vasemmalta.\n\n-- Sellaista turhanpäiväistä sinä senkin tollo tässä ammuskelet! --\ntoruivat he.\n\nSiihen he sitten vihasta puhkuen jättivät veljensä. Mutta pieni\nkuninkaanpoika otti teräspalasen talteen arvellen, että kenties tämä\nnäköjään hyödytön tavara vielä tuleekin hyvään tarpeeseen.\n\nSitten hän kulkee taas eteenpäin ja jopa huomaa korkean kallion\nhuipulla haukan. Arvelee, että tämä ehkei olekkaan hyödytön, hänpä\nampuu sen. Hän tähtää, mutta eipä osunutkaan, palanen kalliota siinä\nvain singahti irti. Poika juoksi katsomaan, mitä se oli: olipahan vain\npiikivi, oikein hyvä olikin. Hän pani taskuunsa senkin siltä varalta,\nettä se vielä johonkin kelpaisi. Mutta samassa jo tulivat veljetkin,\nja kun he kuulivat, että poika oli ampunut piikiveä, niin silloin vasta\nniitä korvatillikoita alkoi sadella niin että silmissä säihkyi.\n\nSitten läksivät taas kaikki kolme veljeä kukin omaa tietään kulkemaan.\nSurulliseksi kävi pieni kuninkaanpoika, kyynelet vain virtasivat hänen\nsilmistään. Ja linnut saivat lennellä, viserrellä ja kirkua hänen\npuolestaan minkä jaksoivat, ei hän niistä välittänyt eikä enään\nkatsonut niihin päinkään. Mutta murheellisena siinä kulkiessaan huomasi\nhän suuren puun kyljessä oravan. Hän pysähtyy, miettii, ampuisiko sen,\nehkäpä se ei ole hyödytön. Hän tähtäsi, ampui oravaa, mutta eipä\nsattunutkaan. Oravan sijasta putosikin suuri taula maahan.\n\n-- No, ei tämä ole suuren arvoinen, mutta panenpahan kuitenkin talteen\n-- arveli kuninkaanpoika. Hän korjasi taulan talteen, mutta jo juoksivat\nsiihen veljetkin. Kun he näkivät taulan, niin he pieksivät pojan\npahanpäiväisesti, niin että tältä maailma silmissä musteni.\n\nSillävälin jo alkoi hämärtää, eivätkä kuninkaanpojat eronneet enää\ntoisistaan, vaan kulkivat yhdessä. Vanhin arveli, ettei hän päästä\npientä veljeään yksin kulkemaan enää, sillä hän haaskaa hukkaan kaikki\nammukset, mitä hänellä vain oli.\n\nKun he siinä sitten kulkevat, niin jopa huomaavat kauriin. Se juoksi\nminkä kerkesi tien poikki juuri heidän kohdallaan. Kaikki kolme he\nampuivat sitä ja osasivatkin. He ottivat ja veivät sen mukaansa,\narvellen, että siitä se hyvä illallispaisti tulee.\n\nKuljettuaan taas jonkun matkaa he saapuivat ihanalle niitylle. Tämä\nniitty oli ihan keskellä Mustaavuoristoa. Niityn keskellä oli lähde, ja\nlähteen vieressä vaskikaukalo. Täällä he nylkivät kauriin ja pesivät\nsen lihat. Tähän asti kaikki sujui hyvin, mutta eiväthän he lihoja\nraakana voineet syödä. Puita oli kyllä paljon, mutta miten saada tuli\ntehdyksi, sillä he eivät olleet ottaneet kotoa mukaansa terästä,\npiikiveä eikä taulaa.\n\n-- Katsokaas nyt -- sanoi nuorin kuninkaanpoika -- te rääkkäsitte minua\nhävyttömästi, kun minä ammuin terästä, piikiveä ja taulaa. Nyt minä\nlaitan teille tulta, jos saan antaa korvapuustit teille takaisin täysin\nmitoin. --\n\nVanhemmat veljekset suostuivat kestämään vaikka kaksinkertaisen\nkurituksen, kunhan hän vain laittaisi tulta, sillä heillä oli kova\nnälkä. Mutta pieni kuninkaanpoika oli hyväsydäminen eikä maksanut\nheille takaisin kaksinkerroin eikä yksinkerroinkaan, vaan otti\nkiireesti esille teräksen, piikiven ja taulan, ja laittoi sellaisen\nnuotion, että liekit vain loimusivat taivasta kohti. Sitten he pistivät\nkauriin puuvartaalle, pyörittelivät ja paistelivat sitä tulella ja\nsöivät sen suuhunsa viimeistä palaa myöten, eikä siitä jäänyt jälelle\nmuuta kuin luut ja nahka. Illallisen jälkeen he kaikki laskeutuivat\nnuotion ympärille nukkumaan, mutta vanhin muuttikin mielensä ja nousi.\nHän sanoi toisille: -- Nukkukaa te vain, minä valvon aamuun asti ettei\nmeille mitään pahaa tapahtuisi. --\n\nHyvin hän siinä teki, että jäi valvomaan, sillä tuskin olivat toiset\nveljet nukahtaneet, kun kolmipäinen lohikäärme jo kiemurteli suoraan\nvaskikaukaloa kohti. Kolmen kyynärän päähän syöksyivät liekit sen\nsuusta, ja kun se huomasi kuninkaanpojan, hyökkäsi se häntä vastaan\nsyödäksensä hänet.\n\n-- Voi luojani, elä hylkää minua -- huokasi kuninkaanpoika, vetäisi\nmiekkansa esille ja tuossa tuokiossa hän viilsi poikki lohikäärmeen\nkaikki kolme päätä, niinkuin ne eivät olisi koskaan kiinni olleetkaan.\n\nSanottakoon se tässä välillä, että tämä kolmipäinen lohikäärme asui\nkahden toverinsa, viisi- ja seitsenpäisen lohikäärmeen kanssa eräässä\npohjattomassa järvessä Mustansurun kaupungin toisella puolen, ja sieltä\nne kävivät yksitellen lähteellä juomassa; kun olivat kylliksensä\njuoneet, palasivat ne tuohon pohjattomaan järveen. Eipä täälläpäin\nkäynytkään juuri ihmisiä eikä eläimiäkään, sillä lohikäärmeet söivät\nsuuhunsa, minkä matkallaan tapasivat.\n\nNo niin, kuninkaanpoika siis tappoi kolmipäisen lohikäärmeen. Mutta sen\nruumiista vuoti niin paljon verta, että se sammutti tulen aivan vähiin:\nsiitä ei jäänyt muuta, kuin pieni kytevä kekäle jäljelle. Hyvähän tuo\noli sekin! Siitä veljekset laittoivat oikein mahtavan tulen,\nsitten he taas laittautuivat matkalle ja samoilivat koko päivän\nMustassavuoristossa. Illan tullen he taas palasivat nuotiolle, ja nyt\njäi keskimäinen kuninkaanpoika valvomaan toisten nukkuessa. Tulipa nyt\nyöllä se viisipäinen lohikäärme. Jos tulikin, niin eipäs palannut,\nsillä ei se keskimäinen kuninkaanpoikakaan ollut mikään Nauku-Maijan\npoika. Hän sivalsi poikki lohikäärmeen kaikki viisi päätä. Ja tästä\nvuoti niin hirvittävän paljon verta, ettei tulesta jäänyt kuin pieni\ntuikkiva hiili jäljelle. Kunhan jäi se hiilikin! Siitä he laittoivat\nsellaisen tulen, että se vain kipinöitsi ja loimusi.\n\nKolmantena yönä oli pienimmän kuninkaanpojan vuoro valvoa. Kun veljet\nheittäytyivät maata, käskivät he nuorimman veljensä herättää itseänsä,\nkun lohikäärme lähestyy (varmaan se nytkin tulisi), sillä muuten hänen\nvoisi käydä nolosti.\n\n-- Hyvä, hyvä, kyllä minä herätän teidät, nukkukaa te vain -- sanoi\npieni kuninkaanpoika.\n\nJa voi hyvä Jumala, siunaa ja varjele! Heti, kun vanhempien veljesten\nsilmät sulkeutuivat, niin jo tuli seitsenpäinen lohikäärme, ja liekit\nsyöksyivät sen seitsemästä kidasta seitsemän kyynärän päähän.\n\n-- Tulehan vain, tule, niin tiedät olevasi miehen käsissä! -- sanoi\npieni kuninkaanpoika. Hei, kuinka ne tappelivat, hei, kuinka ne\nvoimiaan mittelivät! Maa vavahti, tanner tärisi, kun he toistensa\npäälle ryntäilivät. Mutta eipä pieni kuninkaanpoika herättänytkään\nveljiänsä. Yksin hän voitti kuin voittikin seitsenpäisen lohikäärmeen.\nMutta siitä vuoti niin paljon verta, että se sammutti tulen kokonaan,\nniin ettei jäänyt kipinääkään jäljelle.\n\n-- Mitäs minä nyt teen? -- miettii kuninkaanpoika. Teräs oli kyllä\ntallella, mutta piikivi oli hukkunut johonkin, mihin lienee: mitenkäs\nnyt tulta saadaan?\n\nHänpä kiipeää korkeaan puuhun -- tuumi poika -- katsomaan, näkyisikö\nmistään tulta. Jos jostain näkyisi, niin hän menisi sinne ja pyytäisi\nhiukkasen hehkuvia hiiliä. Heti hän kiipesikin puuhun, sen korkeimmalle\noksalle, ja katseli ympärillensä. Katseli itään, katseli länteen,\nkatseli kaikille suunnille, mutta ei vain näkynyt tulta missään.\nKaukana, kaukana, hyvinkin kolmen päivän jalkamatkan päässä, mahtavan\nvaaran kyljessä, oli kyllä niinkuin olisi jotakin valoa tuikkinut,\nmutta sieltä hän ei ehtisi aamuksi palata. Vaikka kyllä siellä\nvarmaankin on iso tuli -- arveli hän.\n\nAikansa siinä aprikoituaan päätti hän lopuksi sittenkin lähteä tuon\nkaukaisen tulen luo; hän ei astu veljiensä eteen ilman tulta!\n\nPoika lähti kulkemaan, pahoillaan pitkästä matkasta, mutta kun hän oli\njonkun matkaa kävellyt, tapaa hän Keskiyön. Tervehti häntä\nkohteliaasti: -- Jumal' antakoon Teille hyvää iltaa, setä. Mihinkäpäin\nmatka, jos saan kysyä? --\n\n-- Minä kuljen Mustaanvuoristoon päin, poikaseni, sen vuoro nyt on. --\n\n-- Pysähtykää, rakas setä, elkää nyt menkö edemmäs, ennenkuin minä\npalaan -- pyysi pieni kuninkaanpoika Keskiyötä.\n\nNauruun purskahti Keskiyö tämän kuullessaan.\n\n-- No kuuleppas, vanhaksi minä jo olen elänyt, en tiedäkkään, kuinka\nmonta tuhatta vuotta olen tätä maailmanpiiriä vaeltanut, mutta sen minä\nsanon, ettei kukaan vielä ole minulta mokomata pyytänyt. --\n\n-- Mutta täältäpä te ette liikahda niin askeltakaan, setä hyvä, --\nvakuutteli pieni kuninkaanpoika ja tämän sanoessaan repäsi hän nuoresta\nlehmuksesta äkkiä hyvää, sitkeää niintä ja sitoi sillä Keskiyön lujasti\nkiinni paksuun pyökkiin.\n\nHarmitteli, riuhtoili siinä Keskiyö, mutta turhaan: siteistään hän ei\npäässyt. Pieni kuninkaanpoika jatkoi nyt matkaansa iloisesti. Eipä\nsentään ollut vielä varsin pitkälle päässyt, kun jo tuli vastaan\nAamukoi. Hän pyysi tätäkin -- ja voi, kuinka kauniisti hän pyysikään!\n-- että se pysähtyisi ja odottaisi siksi, kuin hän palaa, mutta\nsiitäkös Aamukoi nauramaan niin, että metsä kaikui.\n\n-- Niinkös arvelet -- sanoi kuninkaanpoika -- no, kyllä minä sinua\nsitten opetan! -- Ja hän sitoi Aamukoinkin niin tiukkaan, ettei se\nvoinut liikahtaakkaan.\n\nNyt saattoi hän mennä eteenpäin huoleti, sillä eihän ollut enää pelkoa\naamun sarastuksesta ennen hänen paluutaan. Hän kulki kulkemistaan,\nmatka edistyi, tie lyheni, mutta aika pysyi sillaikaa yhdessä kohden\npaikoillaan. Hän kulki niin kauan, kunnes saapui siihen metsään, jossa\ntuli vilkkui.\n\nHei, minkälainen tuli se olikaan! Mahtavan metsän keskelle eräälle\naukeamalle oli rakennettu nuotio, jossa tyvestään kaadetut pitkät puut\nlatvoineen olivat kaksikerroksisen talon korkuisessa röykkiössä, ja\njoka oli sytytetty neljältä sivulta ja neljältä kulmalta. Tämä\njättiläisnuotio oli Mustastavuoristosta näyttänyt pieneltä vilkkuvalta\ntulelta. Olipa siinä tuli, oli palavia kekäleitä, ei muuta, kuin mene\nja ota! Kuninkaanpoika pysähtyy, tarkastelee -- nuotion ympärillä istuu\nkaksikymmentäneljä metsärosvoa innokkaasti neuvotellen.\n\n-- Jos minä menen sinne -- tuumii hän -- niin ne tappavat minut. Hän\notti nuolensa, pisti sen kärkeen taulapalasen ampuakseen sen tulen läpi\nja sitten kiertämällä hakeakseen metsästä tulisen taulansa; sitten hän\nmenisi takaisin Mustaanvuoristoon.\n\nNiin hän tekikin. Hän ampui taulan tulen läpi, taula otti tulta, mutta\nturhaan hän sitten koetti varpaillaan hiipiä nuotion ympäri, sillä\nkuivat lehdet ja risut rapisivat hänen jaloissaan, ja rosvot huomasivat\nhänet.\n\nRosvot hypähtivät heti pystyyn, ottivat kiinni kuninkaanpojan, jonka he\nhyvin tunsivat, sillä he olivat kaikki hänen valtakunnastaan kotoisin.\n\n-- Pistetään hänet vartaalle! -- huusivat jotkut.\n\n-- Heitetään tuleen! -- huusivat toiset.\n\n-- Emme me pistä häntä vartaalle, emmekä heitä häntä tuleenkaan --\nsanoi rosvojen päällikkö. -- Vielä me voimme hyötyä tästä pojasta.\nTiedättekös, miksi emme voi päästä Mustansurun kaupungin kuninkaan\nkartanolle? Siksi, että se rautakukko aina kiekuu tornin huipussa, kun\nlähestymme linnaa, ja siitä soturit huomaavat meidät. Jätetään vain\ntämä nuorukainen eloon. Hän ampuu alas rautakukon, sitten me ryöstämme\nkuninkaantyttären ja kuninkaan kaikki aarteet. --\n\nTämä puhe miellytti rosvoja, ja he jättivät kuninkaanpojan henkiin.\nSamassa he lähtivätkin Mustansurun kaupunkiin. Kun he lähestyivät\nkaupunkia, lähettivät he kuninkaanpojan edeltäpäin ampumaan alas\nrautakukkoa. Läksi kuninkaanpoika juuri linnanmuurin juurelle, tähtäsi\nja ampui sen alas niin, ettei se enään kiekunut tässä maailmassa. Nyt\nmenivät rosvotkin muurin juurelle, antoivat köyden kuninkaanpojan\nkäteen, työnsivät hänet muurin harjalle, että hän vetäisi köyden avulla\nylös heidätkin sekä sitten laskisi heidät alas toiselle puolelle.\n\n-- No, kylläpä minä teidät alas laskenkin -- ajatteli kuninkaanpoika.\nKun hän oli muurilla, nosti hän ylös rosvoja vain yhden kerrallaan,\njonka hän sitten heti laski alas, viiltäen samalla siltä pään poikki.\nNäin hän tappoi kaikki rosvot. Nyt hän olisi voinut vaikka palata\nkauniisti takaisinkin; mutta hänpä päättikin toisinpäin, hyppäsi alas\nkuninkaan pihalle, ja riensi ylös linnaan. Hän meni sisään ensimäiseen\nhuoneeseen, siinä nukkui kuningas; hän meni toiseen, siinä nukkui\nkuningatar; sitten kolmanteen, siinä nukkuivat kuninkaan kolme tytärtä.\nJoka tytön vuoteen pääpuolessa paloi kynttilä; ne hän muutti tyttöjen\njalkopuoleen. Vanhemmat tyttäret eivät heränneet, mutta pieninpä heräsi\nja kiljasi, kun huomasi kuninkaanpojan.\n\n-- Kuka sinä olet? Mikä sinä olet? Miten sinä tänne olet tullut? --\nkysyi kuninkaantytär säikähtyneenä.\n\n-- Elä pelkää minua -- sanoi kuninkaanpoika, -- en minä tee sinulle\nmitään pahaa, ihana kuninkaantytär. -- Sitten hän kertoi järjestään\nkuka ja mikä hän oli, mitä kaikkea hänelle oli tapahtunut ja miten hän\noli joutunut sinne.\n\nAlussa kuninkaantytär vapisi kuin haavanlehti, mutta nyt hän ei\npeljännyt enää. Hän vei kuninkaanpojan toiseen huoneeseen, kestitsi\nhäntä runsaasti ja antoi hänelle illallisen jälkeen sormuksen ja liinan\nkihloiksi. Sillä, totta puhuen ja suoraan sanoen, hän mieltyi kovin\nkuninkaanpoikaan samoinkuin kuninkaanpoikakin häneen.\n\nMielellänsäpä olisi kuninkaanpoika yhdelmäkseen jäänytkin sinne, mutta\nhänenhän pitikin vielä palata veljiensä luo laittamaan heille tulta.\nHän heitti hyvästit morsiamellensa ja lupasi, että hän vain käväisee\nmennen tullen, ja sitten he heti viettävät häitä. Mutta ennenkuin hän\nkiipesi muurin yli, otti hän kahdenkymmenenneljän rosvon nenänpäästä\npienen palasen mukaansa; sitten hän riensi yli muurin metsään, sieppasi\nmatkalla kiireesti rosvojen nuotiosta vähän tulisia hiiliä eikä\npysähtynyt ennenkuin Mustassavuoristossa. Siellä hän päästi siteistä\nsekä Aamukoin että Keskiyön ja toivotti kohteliaasti heille mukavata\nmatkaa ja tasaista tietä joka paikassa missä vain ei rapakkoa ollut. Ja\nkylläpä ne juoksivatkin, kun irti pääsivät, vieläpä sellaisella\nkiireellä, että kun kuninkaanpoika pääsi veljiensä luo, niin ne olivat\njo kaukana kaukana vuorien ja laaksojen tuolla puolen.\n\nVanhemmat kuninkaanpojat nukkuivat vielä sikeintä untaan, ja kun he\nheräsivät, niin jo räiskyi tuli, jonka pikku veli oli laittanut. Mutta\nsuu ja silmät seIällään he kuuntelivat hänen kertomustaan siitä, missä\nhän oli yöllä käynyt. Niin, niin, yöllä, taisipa siinä olla kolmekin\nyötä yhtäpäätä.\n\nMutta enhän minä olekkaan vielä kertonut teille, että Mustansurun\nkaupungissa asui eräs kuuluisa ritari, jonka hiukset olivat punaiset\nkuin punainen liekki, vieläpä punaisemmatkin. Hänen nimensäkin oli\nPunaritari. Tämä Punaritari meni aamulla varhain ulos muurien luo,\nsattumalta juuri sinne, missä rosvot makasivat. Hän tiesi hyvin\nketä ja mitä nämä olivat, arvasipa myös, millä asialla he olivat\nliikkuneet. Hän otti sapelinsa ja viilsi hänkin palasen jokaisen\nkahdenkymmenenneljän rosvon nenästä, meni sitten ylpeästi suoraan\nkuninkaan luo ja valehteli, että hän oli nuo rosvot tappanut.\n\nKuningas iloitsi siitä suuresti, sillä hän tiesi, että ne\nkaksikymmentäneljä rosvoa olivat jo kauan aikoneet ryöstää pienen\nkuninkaantyttären sekä kalliita aarteita; hän sanoi siis iloissaan\nritarille:\n\n-- No, sinä Punaritari, suuri on sinun tekosi, enkä minä jätä\npalkitsematta sinua. Valitse, kenen tahdot tyttäristäni! Sitäpaitsi\nsaat kolmanneksen valtakuntaanikin. --\n\nPunaritari valitsi pienimmän, koska hän oli kaunein.\n\nKuningas kutsui nyt luokseen nuorimman tyttärensä ja sanoi hänelle\nhellästi ja isällisesti:\n\n-- Valmistauduppas nyt, rakas tyttöseni, sillä nyt laitan sinut\nmiehelään. --\n\n-- Kenelle, isäni, kenelle? -- kysyi kuninkaantytär.\n\n-- Eräälle urhealle miehelle, joka viime yönä on torjunut luotamme\nsuuren onnettomuuden. Hän tappoi ne kaksikymmentäneljää rosvoa, jotka\naikoivat sinutkin ryöstää. --\n\n-- Menen mielelläni hänelle, rakas isäni, olkoon hän sitten kuka\ntahansa -- vastasi tytär. Niinpä niin, mutta vasta silloin hän sai\ntietää, kuka se sulhanen oli, kun vieraat kokoontuivat ja pappikin jo\nastui esiin vihkiäksensä hänet Punaritarin kanssa.\n\nSilloin pieni kuninkaantytär rupesi itkemään, kyynelet virtasivat hänen\nsilmistään, vieläpä hän epätoivoissaan heittäytyi maahankin ja sanoi,\nettä ennen hän kuolee vaikka minkälaisen kuoleman kuin menee\nPunaritarille vaimoksi. Turhaan keikutteli itseänsä Punaritari,\nkuninkaantytär ei katsonutkaan häneen. Äkkiä hän juoksi huoneesta ulos\nja jätti vieraat sinne. Kuningas lähti hänen perässään, puhutteli häntä\nkahden kesken, kyseli, uteli, taivutteli: mikä häntä vaivasi? miksi hän\nperuutti päätöksensä?\n\nKuninkaantytär sanoi sen suoraan eikä vältellyt. Hän kertoi koko jutun\nalusta loppuun, niinkuin se oli tapahtunut.\n\nJa koska nyt asian laita olikin sellainen, niin kuningas kutsutti\nkaikkein sukkelimman sanansaattajansa ja juoksutti hänet\nMustaanvuoristoon, sille aukeamalle, jossa oli vaskikaukalo; siellä\nlöytää hän kolme kuninkaanpoika, kutsukoon heidät häihin vieraiksi.\n\nSanansaattaja tapasikin siellä kolme kuninkaanpoikaa. He juttelivat\nvielä nytkin juuri pienen kuninkaanpojan seikkailuista, niin että\nsanansaattajakin sen kuuli. Oikeaan hän siis osuikin!\n\nEikä se pieni kuninkaanpoika tarvinnutkaan paljon kehoituksia kun hän\nkuuli, että hänen kihlattua morsiantaan tahdottiin naittaa toiselle.\nVeljekset lähtivät heti matkaan, eivätkä he pysähtyneet ennenkuin\nMustansurun kaupungissa.\n\nLinnassa sill'aikaa hääkemut, paljoakaan häiriytymättä, jatkuivat.\nVieraat ajattelivat, että kyllä kuninkaantyttären mieli taas muuttuu,\nsöivät, joivat ja pitivät iloa etukäteen. Punaritaria pidettiin niin\nhyvänä, että hänen tuolilleen laitettiin kaksitoista tyynyä, joille\nhänet sitten istutettiin.\n\nMutta mitenkäs kävikään! Niinpä vain, että kun kuninkaanpojat astuivat\npihalle ja nousivat ensimäiselle portaalle, niin jo Punaritarin alta\nvierähti yksi tyyny. Ja sitä myöten, kuin he nousivat yhä ylemmäs\nportaita, niin joka askeleelta vierähti yksi tyyny Punaritarin alta; ja\nkun kuninkaanpojat astuivat huoneeseen, niin pyörähti tuolikin hänen\naltaan, ja hän itsekin sääret ojossa keikahti lattialle niinkuin\nmikäkin rupisammakko.\n\nPieni kuninkaanpoika kertoi sitten järjestään, miten kaikki oli käynyt,\nja varmuuden vuoksi hän näytteli kahdenkymmenenneljän rosvon\nnenännypyköitäkin.\n\n-- Tämähän se onkin se oikea, tämä! -- huusivat vieraat.\n\nKuningas huomasi myöskin, millä puolella oikeus oli. Hän sidotti\nPunaritarin hevosenhäntään, ja laahautti häntä sillä tavalla katuja\npitkin. Mutta rakkaat tyttärensä hän vielä samana päivänä naitti noille\nkolmelle kuninkaanpojalle ja semmoiset häät siinä sitten heti\npidettiin, ettei mokomia monasti ole vietetty eikä vastakaan vietetä.\n\nPieni kuninkaanpoika jäi asumaan Mustansurun kaupunkiin, vanhemmat\npojat taas veivät vaimonsa kotiinsa. Ja he elävät vielä tänäkin\npäivänä, jos vain eivät ole kuolleet.\n\n\n\n\nPekka ja Paavo.\n\n\nOlipa kerran köyhä mies. Hänen nimensä oli Pekka. Lapsia hänellä oli\nkylläkin runsaasti, yhtäpaljon, kuin on seulassa reikiä -- vieläpä yhtä\nenemmänkin. Mutta omaisuus supistui vain yhteen ainoaan kukkoon.\n\nHänen naapurinsa Paavo taas oli hyvissä varoissa, mutta valitteli aina.\n\nSanoipa kerrankin Paavo Pekalle:\n\n-- Hei, naapuri! Se tämä teidän kukko aina raapii täällä minun\nkasvitarhassani -- minä en siedä sitä enää. Kyllä maar, jos käsiini\nsaan, niin väännän siltä niskat nurin! --\n\nPekka ei vastannut siihen mitään, rupesihan vain kovasti miettimään,\nmitä hän nyt tuolle onnettomalle kukolle tekisi. Sillä ei hän enää\ntahdo joutua rettelöihin kukon tähden; Hänpä vie sen kartanon herralle,\nkenties tämä palkitseekin häntä jollain tavalla siitä hyvästä. Näin hän\ntuumi, otti kukon kiinni, ja vei kartanoon.\n\n-- Ristiäiset vai häätkö sinun talossasi on, kun noin vain kukkoja\nlahjoittelet? -- kysyi kartanon herra.\n\n-- Eihän meillä nyt sellaista -- muutenhan minä tässä vain -- ottakaa\nTe se toki ja syökää terveydeksenne perheenne kanssa -- vastasi Pekka.\n\n-- Enpä tosiaan oikein ymmärrä tätä -- luulisihan sen teilläkin\ntarpeeseen olevan, onhan Teillä joukkoa niin paljo, että itse Jaakobkin\nvoisi Teitä kadehtia. --\n\n-- Niinhän se on kylläkin, hyvä herra, mutta miksi minä antaisin lihaa\nlapsilleni, kun ei tahdo oikein leipääkään riittää. Parempi on,\nett'eivät pääse sen makuunkaan. --\n\n-- No voi sinua, senkin pöllö, myy se sitten ja osta leipää sen\nhinnalla. --\n\n-- Niinpä niin, hyvä herra, mutta jos minä vien sen kaupunkiin\nmyytäväksi, niin matka vie kaksi päivää ja matkalla menee ruokaan\npuolet kukon hinnasta. --\n\nEihän tässä auttanut mikään, Pekka kun ei peräytynyt. Saipa keittäjätär\nvain käskyn paistaa kukon päivälliseksi. Kun ruoka oli valmis,\nkäskettiin Pekkakin pöytään. Heitä oli siinä syömässä juuri seitsemän.\nKun paistettu kukko tuotiin pöytään, virkkoi kartanon herra:\n\n-- No, Pekka, sinä se tässä nyt kukon paloittelet ja jakelet, mutta tee\nse niin, että jokainen saa hänelle tulevan osansa. Jos sinä jakelet\nhyvin, niin saat jotain palkinnoksesi, mutta jollet, niin pitkällesi\nvain ja kaksitoista raippaa selkääsi!\n\nPekka otti kukon eteensä, leikkasi siitä ensin pään, pani sen isännän\nlautaselle ja sanoi: -- Pää on herran, sillä hän on perheen pää. --\nSitten hän viilsi kaulan irti, pani sen emännän lautaselle: -- Pää ja\nkaula kuuluvat yhteen; raamatussakin sanotaan, että mies ja vaimo ovat\nyhtä, siis kaula kuuluu vaimolle. -- Nyt hän otti kukon molemmat\nsiivet, antoi ne molemmille pojille, että he muka paremmin osaisivat\nkirjoittaa, molemmat jalat taas tytöille, että he paremmin osaisivat\ntanssia.\n\n-- Nyt -- sanoi Pekka -- on jokainen saanut osansa -- minäkin otan\nosani -- ja sitten hän söi itse loput.\n\nNauruun purskahti koko pöytäkunta Pekan viekkaudelle, ja sukkeluutensa\npalkaksi hän sai lehmän, vasikan ja lampaitakin.\n\nPekka palasi kotiin ja kertoi Paavolle hyvästä onnestansa.\n\n-- Annahan olla -- tuumi Paavo -- minäpä vien herralle viisi kukkoa, ja\nsilloin minun täytyy saada viisi kertaa enemmän lahjoja. Hän otti heti\nviisi kukkoa, ja vei ne kartanon herralle.\n\nKartanon herra kyllä heti oivalsi, mistä tuuli puhaltaa, eikä tahtonut\nmitenkään ottaa vastaan kukkoja, mutta kun Paavo niitä hänelle niin\nkovasti tyrkytteli, niin hän otti ne viimein, mutta sillä ehdolla, että\nPaavokin syö niistä. Käskettiin paistaa kaikki viisi kukkoa, ja kun\npöytään istuttiin, sanoi herra Paavolle.\n\n-- Kuulehan Paavo, semmoinen on tapa minun talossani, että joka lahjan\ntuo, se sen myös jakaa, mutta ja'a se nyt niin, että jokainen saa\nhänelle tulevan osansa. Jos ja'at hyvästi, niin se on sinulle hyödyksi,\nmutta jos et, niin saat kaksikymmentäneljää raippaa. --\n\nKyllähän Paavo nyt parastansa koetti, mutta ei hän tiennyt, miten\njaella viittä kukkoa seitsemälle hengelle.\n\nKun kartanon herra näki, ettei Paavo selvinnytkään tehtävästään,\nkutsutti hän Pekan.\n\n-- Enpä tiedä, hyvä herra, kykenenkö minäkään nyt tätä jakelua\nsuorittamaan, mutta pyhään kolminaisuuteen minä aina olen luottanut,\nehkäpä minä sen avulla selviydyn nytkin. --\n\nSitten hän aloitti jakelun:\n\n-- Minun mielestäni herra ja rouva ynnä yksi kukko ovat yksi\nkolminaisuus, samaten molemmat nuoret herrat ja yksi kukko, ja molemmat\nneidit ja yksi kukko, ja niinpä lopuksi minä köyhä raukka kahden kukon\nkanssa muodostamme yhden kolminaisuuden ja nyt toivotan niinkuin\nainakin kaikille hyvää ruokahalua! --\n\nKoko talonväki nauroi Pekan viekkaudelle. Paavo parka sai\nkaksikymmentäneljä raippaa, mutta Pekalle annettiin mökki ja maapalsta.\n\nKyllä hän vielä nytkin elää, jos ei vain ole kuollut.\n\n\n\n\nJankalovich.\n\n\nElipä kerran, missä lienee elänytkään, jossain valtameren takana,\nvieläpä kolminkertaisen lasivuorenkin takana, eräs nuori kuningas ja\nkaunis kuningatar. Mutta tuskinpa he olivat vuottakaan eläneet yhdessä,\nniin jo piti kuninkaan lähteä sotaan. Sillaikaa, kun hän vierailla\nmailla soti, antoi Jumala hänen vaimollensa kaksi kultakutrista lasta:\npoika oli toinen, toinen tyttö.\n\nMutta kuningatar ei saanut nähdä vilahdukseltakaan sydänkäpysiään,\nkalliita pienokaisiaan, sillä sama vanha noita-akka, joka oli hoitanut\nkuningastakin hänen pienenä ollessansa, varasti kultakutriset\npienokaiset ja pani heidän tilallensa kaksi koiranpenikkaa; lapset hän\nsulki arkkuun ja arkun hän heitti mereen.\n\nSanoisinkohan vai enkö sanoisi, miksi vanha akka tämän teki? No sitä\nvarten, kun hän olisi tahtonut naittaa kuninkaalle oman tyttärensä.\nNiin se kyllä sitten tapahtuikin, sillä kun kuningas palasi sodasta,\nkäski hän ommella kuningattaren puhvelin nahkaan ja upottaa hänet\nvyötäreitä myöten maahan kirkon eteen; vihansa vimmassa käski hän\nkansan kulkiessaan kirkkoon sylkäistä aina kuningatarta, koska tämä oli\ntuottanut hänelle sellaisen häpeän noilla kahdella koiranpenikalla; ja\nlopun lopuksi hän otti noita-akan tyttären vaimoksensa.\n\nAnnahan olla, kyllä vielä totuuden kirkas päiväkin valkenee, katsotaan\nnyt, miten kävi kultakutristen lasten. Arkku kellui ja uiskenteli\nhiljalleen milloin veden pinnalla, milloin peittyen aaltojen alle,\nkunnes se viimein tarttui vanhan kalastajan haaviin. Kalastaja vei\narkun kotiinsa, avasi sen siellä vaimonsa kanssa ja voi sitä iloa, kun\nhe löysivät siitä kultakutriset lapsukaiset. Kalastajalla ja hänen\nvaimollaan kun ei ollut lasta, näes, ei niin taulankipinän\nkokoistakaan, niin ihmekös siis, että he riemuitsivat tästä Jumalan\narmosta. He hoitivat ja kasvattivat kultakutrisia pienokaisia niinkuin\nomia lapsiaan ainakin, ja kun nämä varttuivat suuremmiksi, laitettiin\nheidät kouluunkin.\n\nAjan näin vieriessä lähetti kalastajan vaimo kerran pikku tytön\nkaivolle vettä noutamaan, mutta tuskin oli tyttö lähtenyt, kun hän\npudotti ruukun kädestään, niin että se särkyi tuhansiksi sirpaleiksi.\nTästä pieni tyttö katkerasti itkemään, mutta kalastajan vaimo ei\npahastunut yhtään, ei hän edes torunutkaan, antoipa vain toisen ruukun\nhänen käteensä. Niinpä niin, mutta kun pieni tyttö läksi uudestaan,\npudotti hän taas ruukkunsa ja särki sen, vaikka hän kylläkin koetti\nvaroa sitä niinkuin silmäteräänsä.\n\nKovasti itkien saapui tyttö taas kotiin, mutt'ei kalastajan vaimo\ntehnyt hänelle nytkään niin mitään, sanoipa vain, että: \"Jos olisit oma\ntyttäreni, niin vitsaa nyt saisit!\"\n\nJopa tyttö tästä ihmettelemään, hän kun aina oli luullut kalastajan\nvaimoa oikeaksi äidikseen. Illalla hän kertoi veljelleenkin, kun tämä\nkoulusta saapui, mitä oli kuullut. Aivan ihmeissään oli poikakin ja\nsanoi sisarelleen:\n\n-- Jos kerran kalastaja ja hänen vaimonsa eivät olekkaan meidän oikeita\nvanhempiamme, niin silloinpa me lähdemme maailmalle, kuljetaan,\netsitään siksi, kunnes löydämme oman isämme ja äitimme.\n\nSiinä he heti päättivät lähteä maailmalle ja ilmoittivat aikomuksensa\nkalastajalle ja hänen vaimollensa.\n\nTurhaan sitten vanhukset pyysivät heitä jäämään, turhaan he itkivät;\nkultakutriset kiittivät vanhuksia heidän hyvyydestään ja rakkaudestaan,\nheittivät heille katkerasti itkien hyvästit ja läksivät maailmalle.\nKalastajan vaimo leipoi heille kolme kakkua, kalastaja antoi kolme\nrahaa, ja sitten he läksivät.\n\nMutta ennenkuin olivat kylän rajallakaan, niin jo pysähdytti heidät\nvanha kerjäläinen.\n\n-- Antakaa jotakin, Jumalan nimessä, hyvät lapset! --\n\nPoika otti repustaan yhden kakun ja yhden rahan, ojensi ne\nkerjäläiselle ja sitten he taas läksivät eteenpäin. Mutta eivät he\npäässeet pyssynkantaman päähänkään vielä, niin jo tuli taas vastaan\neräs vanha kerjäläinen ja pyysi jotakin Jumalan nimessä.\n\nPoika antoi sillekin yhden kakun ja yhden rahan.\n\nJatkavat matkaansa, kulkevat, ja jopa pysähdyttää heidät taas eräs\nvanha kerjäläinen.\n\n-- Antakaa, antakaa, mitä Jumala on antanut! --\n\nEi ollut muuta kuin yksi kakku ja yksi raha jäljellä, mutta poika otti\nja antoi nämä viimeisetkin kerjäläiselle.\n\nTaas he kulkevat kotvasen, mutta jopa virkkoi pikku tyttö:\n\n-- Voi, rakas veliseni, kuinka minulla on kova nälkä! Katsoppa, olisiko\nrepussa edes vähän murusia jäljellä. --\n\nPoika katsahti reppuun -- ja mitä hän näkeekään! Kaikki kolme kakkua\nolivat repussa ja siinä olivat ne kolme rahaakin.\n\nPuun juurelle lapset istahtivat syödäksensä hiukkasen, kun heidän\neteensä äkkiä asettuu eräs harmaatukkainen vanha ukko.\n\n-- Millä asialla te liikutte? -- kysyy ukko.\n\nPoika vastasi:\n\n-- Me etsimme äitiämme ja isäämme, vaari kulta.\n\n-- Minä kuulin tässä, että te olette tehneet hyvää kolmelle vanhalle\nkerjäläiselle ja hyvä palkitaan hyvällä. --\n\nSen sanottuaan ukko vilkaisi syrjään ja huusi:\n\n-- Hoi, Jankalovics [äännetään: Jankalovitsh], käy esiin! --\n\nSamassa tuokiossa ilmestyi pieni mies, jonka parta viilsi maata.\n\n-- Mitä käsket, herrani? --\n\n-- Minä käsken sinun viedä nämä lapset siihen kaupunkiin, jossa heidän\nisänsä asuu. _Kaksi sielua saat palkaksesi_.\n\nJankalovics heitti kuperkeikan, ja kuulkaahan, hän muuttui\nkullankarvaiseksi oriiksi.\n\n-- Istukaa selkääni -- virkkoi hän lapsille.\n\nLapset istahtivat heti sen selkään, Jankalovics kohosi samassa ilmaan,\nja lensi kuin ajatus, vieläpä sukkelamminkin; sitten hän laskeutui\nkuninkaan kaupungin läheisyyteen. Siellä Jankalovics taas muuttui\nihmiseksi, pystytti kiireesti teltan ja sanoi lapsille:\n\n-- Menkää te kirkkoon, lapset, mutta elkää tehkö, mitä toiset kirkon\nedessä, menkää vain siivosti sisään kirkkoon. Kuningas tulee myös\nkirkkoon, ja kun hän huomaa teidät, kutsuu hän teidät illalliselle\nluokseen. Hän on halukas antamaan teille, mitä vain pyydätte, mutta\nelkää pyytäkö muuta, kuin sen verran maata kaupungin vieressä, kuin\nteidän palvelijanne neljäsosa tunnissa kuperkeikkoja heittäen\nkiertää. --\n\nLapset lähtivät kirkkoon. Ja siellä kirkon edessä he näkevät, kuinka\nihmiset sylkäisevät erästä naista, joka oli upotettu maahan vyötäröltä\nmyöten, mutta he sivuuttivat hänet surullisena, eivätkä olisi mistään\nhinnasta sylkeneet hänen päällensä. Kirkko muuttui valoisemmaksi heidän\nastuessaan sisään, siellä kimalteli, loisti ja hohti ja kuningas\nmalttoi tuskin odottaa jumalanpalveluksen loppua, puhutellakseen\nlapsia.\n\n-- Te ette ole sylkäisseet -- kuulen ma -- sitä puhvelinnahkaan\nommeltua vaimoa. Tiedättekös, että minä olin sen käskenyt! --\n\nPoika vastasi: -- Emme me ole tietäneet sitä, sillä me tulemme\nvieraalta maalta, mutta me emme tekisi sitä muutenkaan, sillä tuo vaimo\nei ole tehnyt meille mitään pahaa. --\n\nKuningasta miellytti tämä vastaus, ja hän sanoi: Tulkaa palatsiini\nminun kanssani ja illastakaa siellä. --\n\nLapset menivät kuninkaan mukaan, mutta tämä ei kyllästynyt heidän\nkatselemiseensa ja huokaili myötäänsä: -- Hyvä luojani, olisitpa sinä\nnämä lapset lahjoittanut minulle! --\n\nNo, asettuvat siinä sitten illallispöytään kuningas ja lapset, mutta\nkuningatar ja vanha noita-akka eivät tulleetkaan sisään: he saivat,\nnäet, vilunpuistatuksia, kun näkivät nuo kultakutriset lapset. Eipä\nkuningas surrutkaan sitä, vieläpä ajatteli, että vaikkei koskaan\nnäkisikään heitä enää. Mainiolla tuulella kuningas lapsia syötteli ja\njuotteli, parhaat palat heidän lautasilleen valikoitsi. Illallisen\nloputtua hän sanoi heille:\n\n-- No, lapset, nyt minä olen hyvällä päällä, pyytäkää minulta mitä\ntahansa, niin annan sen teille. --\n\nLapset pyysivät vain mitä Jankalovics oli käskenyt.\n\n-- Heittäköön hän kuperkeikkoja vaikka kolmekin tuntia -- vastasi\nkuningas -- kyllä täällä maata riittää. --\n\nSitten lapset palasivat Jankalovicsin luo, menivät levolle ja kun\nmakeasti nukuttuaan aamulla nousivat, niin oli jo kuningas vaimoineen\nja anoppineen siellä.\n\n-- Hei, poikaseni -- kysyi hän pojalta -- missä on palvelijasi? --\n\nPoika vihelsi:\n\n-- Hoi, Jankalovics, tuleppas esille! --\n\nJankalovics pyörähti heti esille. Silloin virkkoi kuningas:\n\n-- Kuules, Jankalovics, se maa, minkä sinä kolmessa tunnissa\nkuperkeikaten kierrät, on sinun isäntäsi oma. Ala siis! --\n\nJankalovics vastasi:\n\n-- Kyllä neljännestuntikin riittää, armollinen herra kuningas. --\n\nSilloin hän muuttui mustalaiskakaraksi, alkoi heitellä kuperkeikkoja,\npyöri kuin hiidenväkkärä niin että sitä katsellessa silmiä huikaisi, ja\nneljännestunnissa hän kiersi kolmesataayhdeksänkymmentäyhdeksään\npenikulmaa.\n\nSäpsähti tästä vanha eukko ja kuiskasi tyttärelleen:\n\n-- Kuulehan, tämä kääpiö syö sekä minun että sinunkin pääsi, jos emme\nole varuillamme. Sentähden sanon sinulle, olisitpa sitten ennen\nylistänyt ketään tahi et, että ylistä nyt näitä lapsia. Sano heille,\nett'et ole ikänäsi niin kauniita lapsia nähnyt etkä niin kaunista\nmaapalaa, kuin se minkä he nyt saavat, mutta että sitten se vasta\noikein kaunis olisi, jos he toisivat kultalinnan Kuumanmeren keskeltä\ntänne. --\n\nIhan sanasta sanaan toisti kuningatar tämän lapsille, sitten hän\näitineen palasi palatsiin. Heidän poistuessaan kysyi Jankalovics:\n\n-- Mitähän tuo kuningatar haasteli sinulle? --\n\nPoika kertoi.\n\n-- Vai sitä se senkin vietävä supatteli, murahti Jankalovics, kyllä\nminä tiedän, mihin he tähtäävät. He tahtovat hävittää teidät, mutta\nsiihen työhön he ovat ryhtyneet liian myöhään! Vielä tänä iltana tuomme\nkultalinnan! --\n\nKun illan tullen hämärsi, heitti Jankalovics kuperkeikan, muuttui\nkullankarvaiseksi taikahevoseksi, nosti selkäänsä kuninkaanpojan,\nloikkasi kerran, loikkasi toisen, jopa kohta kolmannenkin, ja niin he\nolivatkin Kuumanmeren keskellä kultalinnan juurella. Taikahevonen\npotkaisi linnan porttia, ja linna muuttui samassa kultaomenaksi.\n\n-- Pistä se taskuusi, pieni isäntäni! --\n\nKuninkaanpoika pisti kultaomenan taskuunsa, eikä siinä kyllin, että he\njo aamuksi olivat kotona, vaan siinä se jo loisti ja kimalteli\nkultalinnakin.\n\nKun noita-akka näki kultalinnan paikoillaan, sai hän vilunpuistatuksia;\nsanoi tyttärelleen:\n\n-- Kuule sinä, kyllä tuo Jankalovics syö meidän päämme. Mene sinne, ja\nolitpa sitten ennen ylistänyt ketään, tahi et, niin ylistä nyt näitä\nlapsia ja sano, että linna kyllä on kaunis, hyvinkin kaunis, mutta\nsilloin se vasta kaunis olisi, jos sen edessä kasvaisivat ne\nkaksikymmentäneljä kultaista omenapuuta, jotka ovat Punaisessa meressä.\n\nLähti kuningatar ja kertoi kolmeenkin kertaan äitinsä sanat lapsille,\neikä kuninkaan poika saanut enää rauhaa.\n\n-- Elä ole milläsikään, pikku isäntäni, virkkoi Jankalovics, me tuomme\nne kaksikymmentäneljä kultaista omenapuuta tänne, vaikka niitä kyllä\nvartioi kaksikymmentäneljä lohikäärmettä. --\n\nHän kuperkeikkasi, muuttui kullankarvaiseksi taikaoriiksi,\nkuninkaanpoika hypähti hänen selkäänsä ja sitten hipp, hopp, ja he\nolivatkin Punaisessa meressä. Lohikäärmeet hengittivät heidän päällensä\ntulenliekkejä, mutta Jankalovics puhalsi niihin unituulta niin että ne\nheti nukahtivat, ja sitten he saivat ottaa kultaomenapuut, eikä kukaan\nsanonut heille senkään vertaa kuin että: hei, vilkaisehan taaksesi!\n\nVoi taivaan Jumala, kuinka noita-akkaa puistatti kylmä\nseitsemänkymmentäseitsemän kertaa, kun hän näki kaksikymmentäneljä\nkultaomenapuuta! Mutta kuitenkin se kömpi vuoteestaan, se noita-akka\npaholainen, ja sanoi tyttärelleen:\n\n-- Kuulehan, tämä Jankalovics tietää enemmän, kuin minä, kyllä se syö\nsekä minun että sinun pääsi. Lähde nyt, koeta vielä kerta. Ylistä noita\npenikoita seitsemänteen taivaaseen ja sano myös, että olipa heidän\nmaansa kaunis tahi ei, mutta oikein kauniiksi se vasta tulisi, jos he\nhankkisivat Mustassa meressä kasvavista kahdestakymmenestäneljästä\nsoittavasta puusta kaksikymmentäneljä oksaa ja ripustavat ne noihin\nkahteenkymmeneenneljään omenapuuhun.\n\nKuningatar meni ja toisti tämän sanasta sanaan, ja nytpä kuninkaanpoika\nkadottikin malttinsa kerrassaan.\n\n-- Hei -- sanoi Jankalovics, tuo ei ole mikään leikin asia, tuo, pikku\nisäntäni, sillä soittavat puut ovat Maailmantullin toisella puolella,\nja sen yli ei ole vielä elävänä päässyt ihminen. Mutta koetetaanpas\nsentään! --\n\nJankalovics muuttui taikaoriiksi, kuninkaanpoika nousi hänen selkäänsä,\nja sitten he lentävät, lentävät, yli maiden ja maailmojen. Vihdoin\nJankalovics äkkiä laskeutuu.\n\n-- No, pikku isäntäni, astu nyt alas selästäni, tästä kolmen penikulman\npäässä on Maailmantulli, joka, tiedä se, on korkeampi kuin korkein\nvuori; sillä on kaksi suuta, toinen edessä, toinen takana, ja niin\nsuuret hampaat, kuin kaksitoista rautalapiota yhteensä. Tämän läpi\nsinun täytyy kulkea. Kuulehan nyt! Minä muutun valmunsiemeneksi, mutta\npistä sinä minut taskuusi, sillä jos hän tietää, että minäkin olen\nsinun mukanasi, niin musertaa hän meidät vielä valmunsiementäkin\npienemmiksi hiutaleiksi. Mutta jotta Maailmantulli päästäisi sinut\nkitansa läpi, niin ylistä sinä häntä sillä tavalla, kuin et ketään\nmuuta ole vielä koskaan ylistänyt. --\n\n-- Näin sanoi Jankalovics ja muuttuikin samassa valmunsiemeneksi.\nKuninkaanpoika pisti valmunsiemenen hyvin huolellisesti talteen\ntaskuunsa, ja lähti Maailmantullin luokse. -- Elä hyvä Jumalani minua\nhylkää! -- Olihan kuninkaanpoika nähnyt tätä ennen yhtä ja toista, oli\nhän nähnyt jo kaksikymmentäneljäpäisen lohikäärmeen, mutta\nMaailmantullin kaltaista hirviötä ei hän vielä koskaan ollut nähnyt.\n\n-- Sama se, tulkoon mitä tuleman pitää, jos se syö minut niin syököön,\nyksi on minulla elämä, yksi kuolema, -- tuumi kuninkaanpoika ja asettui\nrohkeasti Maailmantullin eteen tervehtien kohteliaasti.\n\n-- Jumal' antakoon hyvää iltaa, vaariseni. --\n\n-- Terve tuloasi, poikaseni. --\n\n-- Voi, kulta vaariseni -- sanoi kuninkaanpoika, ja läimäytti käsiänsä\nyhteen -- monta kaunista vanhusta olen jo nähnyt eläessäni, mutta en\nole koskaan Teidän kaltaistanne tavannut. Olisipa ihmeen hauska nähdä\ntoinen puolennekin! --\n\nSanoi Maailmantulli:\n\n-- Minäpä en voi kääntyä, poikaseni, mutta kiipeäppäs tässä suuhuni,\nniin minä päästän sinut läpi, sillä sen minä sanon, että olen minäkin\nmonta kaunista nuorukaista nähnyt, mutta en vielä sinun vertaistasi. --\n\nNäin sanoen koukisti hän sääriänsä vähäisen ja kallisti koko\nruumistansa taaksepäin, jotta kuninkaanpoika voisi helposti kiivetä\nylös.\n\nEi kuninkaanpoikakaan vitkastellut, kiipesi ylös silmänräpäyksessä,\nastui sisään kauheasta suusta lapiohampaitten yli toiseen suuhun, siitä\nulos, alas toiselta puolen, ja kun hän oli kolmisen penikulmaa juossut,\nhyppäsi valmunsiemen hänen taskustaan ja muuttui taas oriiksi.\nKuninkaanpoika nousi hänen selkäänsä, ja hipp, hopp, nyt he olivat jo\nMustanmeren rannalla. Siellä asui Jankalovicsin veli, jota hän ei ollut\nkolmeensataanyhdeksäänkymmeneen vuoteen nähnyt, sillä he eivät\nkumpikaan olleet päässeet Maailmantullin yli.\n\n-- Miten ihmeessä sinä pääsit tänne -- kysyi ukko.\n\n-- Tulinpa miten tahansa, veliseni, ukkoseni, elä nyt utele sitä, vaan\ntuo niistä kahdestakymmenestäneljästä soittavasta puusta kustakin yksi\noksa, sillä meillä on kiire takaisin.\n\n-- Hyvä on, veliseni, pane sinä maata vain ja sinä pikku isäntä myös.\nSill'aikaa, kuin te nukutte hetkisen, noudan minä oksat. --\n\nNäin sanottuaan istahti hän veneeseensä ja työnsi sen rannasta\nsemmoisella voimalla, että se vielä toisella rannallakin nousi maalle\nkahden penikulman verran.\n\nSiellä ne olivat, ne kaksikymmentäneljä soittavaa puuta; joka puuta\nvartioitsi kaksikymmentäneljä lohikäärmettä, mutta onneksi lohikäärmeet\nnukkuivat ja heräsivät vasta silloin, kun hän jo oli ottanut ne\nkaksikymmentäneljä oksaa. Siitä rupesi kultametsä soimaan, soi ja\nhumisi merikin, vieläpä taivaskin. Mutta kylläpä uni lähtikin\nlohikäärmeitten silmistä! Ei muuta kuin hyökkäämään ukon perään! Mutta\nkun ne juuri olivat saavuttamaisillaan ukon, niin hyppäsi tämä\nveneeseen ja työnsi sitä niin, että se liukui toiselle rannalle vielä\nneljätoista penikulmaa. Hän herätti veljensä ja kuninkaanpojan, jotka\nläksivät heti matkalle. Kolmen penikulman päässä maailmantullista\nmuuttui Jankalovics taas valmunsiemeneksi, ja taskussaan vei hänet\nkuninkaanpoika eteenpäin. Jo kaukaa huusi hän MaailmantulIille.\n\n-- Ukko kultaseni, olen minä nytkin nähnyt hyvän kappaleen maailmaa,\nmutta niin kaunista vanhaa ukkoa, kuin Te olette, en totta tosiaan ole\nnähnyt. --\n\n-- Hyvä, hyvä -- hymähti Maailmantulli, mutta ethän sinä vain pilkanne\nminua? --\n\n-- Mitäs minä pilkkaisin, ukko kultaseni! --\n\n-- No hyvä sitten, kävele vain minun lävitseni ja mene rauhaan. --\n\nKuninkaanpoika kulki Maailmantullin läpi. Hänen kuljettuaan kolme\npenikulmaa hyppäsi valmunsiemen hänen taskustaan ja muuttui oriiksi.\nKun kuninkaanpoika oli päässyt oriin selkään, sanoi tämä:\n\n-- Käänny nyt taaksesi, pikku isäntäni, ja huuda Maailmantullille,\nett'et ole koskaan niin rumaa ukkoa nähnyt, kuin hän on. --\n\nEi tarvinnut rohkaista kuninkaanpoikaa, hän kääntyi heti ja huusi:\n\n-- Hoi Maailmantulli! En ole vielä eläissäni sinun kaltaistasi rumaa\nukkorähjää nähnyt! --\n\nJopa raivostui tästä Maailmantulli, hän tuhisi ja puhisi, värisi ja\ntärisi ja uhkaili Jankalovicsia:\n\n-- Odotahan, Jankalovics, odotahan! Jos olisin tiennyt, että suussani\nolit, niin olisin jauhanut sinut poroksi! --\n\nKiukku ja viha purkautui niin hänen suustaan, että siitä syntyi\nhirmumyrsky, ja myrskyksi muuttui hän itsekin, vieläpä sellaiseksi\njäikin, ja sentähden Maailmantullia ei enää olekkaan.\n\nAamuksi he saapuivat kotiin, ja kun noita-akka heräsi, soivat jo kaikki\nkaksikymmentäneljää oksaa. Sinne kerääntyi koko kaupunki, ainoastaan\nnoita-akka ja kuningatar eivät menneet: vilunväreet puistattivat heitä\nmolempia seitsemänkymmentäseitsemän kertaa.\n\nSanoi Jankalovics kuninkaanpojalle:\n\n-- No, pikku isäntäni, kutsutaan nyt kuningas illalliselle koko\ntalonväkensä ja hovinsa kanssa. --\n\nTämän sanottuaan potkaisi hän keittiössä uunin kylkeen, josta heti\npyörähti esille kaksikymmentäneljä kokkia, ja nuo sitten keittivät ja\npaistoivat vaikka mitä hyvää.\n\nSillävälin tuli ilta, ja kuningas saapui koko talonväkensä ja hovinsa\nkera ja Jankalovics ohjasi heitä kaikkia paikoilleen. Kunniasijalle\nistuutui kuningas, molemmin puolin häntä kuningatar ja vanha noita,\nmutta juuri kun nämä kaksi aikoivat istuutua, hypähtivät tuolit\nkumpaisenkin alta syrjään, ja he keikahtivat lattialle niin, että\nkuningaskin nauroi vatsaansa pidellen.\n\nSanoi Jankalovics:\n\n-- Armollinen herra kuningas, minä tuon tänne heti erään vaimon, jonka\nalta tuoli ei hypähdä syrjään. --\n\nHän juoksi kirkon luo, siellä hän riisui puhvelinnahan oikean\nkuningattaren ympäriltä, nosti hänet syliinsä, vei hänet kultalinnaan\nja istutti hänet kuninkaan viereen.\n\n-- Tämä nainen sopii sinun viereesi, armollinen herra kuningas. Sillä\ntietäkööt kaikki ihmiset, etteivät koiranpenikat ole hänen lapsiansa,\nvaan nämä kultakutriset lapset tässä näin. --\n\nJa hän kertoi järjestänsä, miten kaikki oli käynyt. Nyt se vilutauti\nvasta puistattikin noita-akkaa tyttärineen. Kuningas taas rajattomalta\nsydämeniloltaan ei saanut sanaakaan sanotuksi. Jankalovics\nkuperkeikkasi, muuttui pukiksi, pisti toiseen sarveensa noita-akan,\ntoiseen tämän tyttären ja sanoi: -- Nämä kaksi sielua on minulle\nluvattu, minun ne ovat ja minä ne vien! --\n\nHän hävisi kuin olisi maa hänet niellyt, eikä hän pysähtynytkään\nennenkuin hiidenporstuassa, josta hän heitti heidät sisään. Ja sinnehän\nhe olivatkin omiansa!\n\nKun Jankalovics saapui takaisin, oli ilo jo ylimmillään kultalinnassa:\nsoivat nuo kaksikymmentäneljä helisevää oksaa, nuoret pyörähtivät\ntanssimaan, sujahteli ja tärisi lattia, vaikka lankut olivat puhdasta\nkultaa.\n\nTokko minä sanonkaan, ettehän te usko kumminkaan -- mutta minä olin,\nnähkääs, myös siellä, tanssin niin paljon kuin jaksoin, juoksin sitten\nkotiin ja teille tämän sadun kerroin.\n\nOlkoot kultakutriset lapset huomenna teidän vierainanne!\n\n\n\n\nHaasteleva rypäle, hymyilevä omena ja soiva persikka.\n\n\nOlipa kerran kuningas, jolla oli kolme kaunista tytärtä. Kuningas kysyi\ntyttäriltään markkinoille lähtiessään: No, tytöt, mitäs tuliaisia\nhaluatte markkinoilta?\n\nVanhin sanoi: Tuo minulle, isä rakas, kultaiset vaatteet.\n\nKeskimäinen pyysi: Minulle tuo hopeaiset vaatteet.\n\n-- Mitäs sinulle sitten pitäisi olla? -- kysyi hän nuorimmalta.\n\n-- Tuo minulle, isä kulta, haasteleva rypäle, hymyilevä omena ja soiva\npersikka -- vastasi nuorin.\n\nKuningas pudisteli päätänsä tämän kuultuansa: -- En ole koskaan kuullut\nsellaisista puhuttavan, mutta jos niitä vain maailmassa on olemassa,\nniin kyllä tuon sinulle, tyttöseni. --\n\nKuningas lähti markkinoille ja kohta hän ostikin kultaisen puvun\nvanhimmalle tyttärelleen, hopeaisen keskimäiselle, mutta haastelevaa\nrypälettä, hymyilevää omenaa ja soivaa persikkaa hän ei löytänyt, ei\nvaikka kuinka olisi hakenut kaikista kauppapuodeista.\n\nKuningas oli pahoillaan, kun ei voinut täyttää rakkahimman tyttärensä\npyyntöä. -- No niin -- ajatteli hän -- kunhan tästä kotia pääsen niin\nkuulutan kaikkialla valtakunnassani että se, joka tuo linnaani\nhaastelevan rypäleen, hymyilevän omenan ja soivan persikan, saa niistä\nkultaa niin paljon, että elää herroiksi kuolemaansa saakka. --\n\nJuuri kun hän oli näissä mietteissään, töksähtivät hänen vaununsa\nkovasti ja tarttuivat liejuun niin lujasti, etteivät hevoset päässeet\nhievahtamaankaan. Parastansa kuski kyllä koetti, läiskytteli\nruoskallaan, sivalteli sillä hevosia ja kiroili minkä jaksoi, mutta\nhevoset vain seisoivat yhdessä kohti kuin kiinni naulattuina.\n\nKuningasta harmitti kovasti. Kuinkas muuten, kun nämä hänen hevosensa\nmuulloin miltei potkivat tähdet taivaalta, mutta nyt eivät kyenneet\nliikuttamaan edes näitä köykäisiä vaunujakaan! Hän lähetti kylään\nnoutamaan miehiä, ja niitä tulikin hevosineen, vetojuhtineen,\nkoirineen, kissoineen, kun tuli sana, että kuninkaan vaunut olivat\ntarttuneet lokaan.\n\nMutta turhaanpa kokoontui kylänväki, ei siitä ollut apua, vaunut\npysyivät kuin pysyivätkin rapakossa.\n\nHeidän siinä puuhatessaan ja ponnistellessaan hiipi kuninkaan luo sika,\njoka haastelee hänelle näinikään:\n\n-- Öh, öh, öh, armollinen herra kuningas, anna nuorin tyttäresi\nminulle, niin minä tuosta pälkähästä vapautan sinut hevosinesi,\nvaunuinesi, kaikkinesi.\n\nSuu ja silmät selällään kuningas kuunteli possun pakinata -- mikähän\nJumalan ihme se tuokin oli!\n\nMutta miten ollakkaan, niin hän sanoi kuin sanoikin sialle: -- Hyvä on,\nannahan nähdä, mihin kykenet! Tässä käteni, eikä se olekkaan mikään\nsiansorkka: saat nuorimman tyttäreni, jos päästät minut pulasta. --\n\nSika ei odottanut sen enempiä kehoituksia, pisti kärsänsä pyöränpuolain\nväliin, väännälsi kerran pyörää ja yhdellä hujauksella vain vaunut\nlennähtivät liejusta irti, hevoset syöksähtivät eteenpäin ja\nlennättivät kuninkaan tuossa tuokiossa linnaan.\n\nKotiin saavuttuaan kuningas otti esille kultapuvun ynnä hopeapuvun ja\nantoi ne molemmille vanhemmille tyttärilleen. Nuorimmalle tyttärelleen\nhän raskain mielin sanoi: -- Katsoppas nyt, tyttöseni, mikset sinäkin\ntoivonut vaatteita itsellesi, sillä toivomaasi haastelevaa rypälettä,\nhymyilevää omenaa ja soivaa persikkaa en löytänyt koko markkinoilta.\n\nMutta tuskin hän oli ehtinyt tämän lausua, kun hän jo kuulee sian\nkovasti röhkien tulevan. Hän katsahtaa säikähtyneenä akkunasta, ja\nnäkee, että siinä se tulee tosiaankin se sika, jolle hän oli nuorimman\ntyttärensä luvannut. Ja se riivattu elukka toi mukanansa\ntyöntökärrytkin, joilla se varmaankin tahtoi kulettaa pois hänen\nrakkaimman tyttärensä!\n\nNiinpä olikin: se röhki kohta ylös akkunoita kohti: -- Öh, öh, öh,\narmollinen herra kuningas, tulin tässä noutamaan tytärtäsi. Öh, öh, öh,\nlähetä hänet alas, niin vien hänet kärryissäni. --\n\n-- Annahan olla -- ajatteli kuningas, -- kyllä minä sinulle tytön\nlähetän! -- Äkkipikaa puettiin eräs talonpoikaistyttö komeihin,\nkultaisiin vaatteisiin ja lähetettiin pihalle sian tykö. Mutta tämäpä\nei ollutkaan mikään tolvana. Se sanoa tokaisi heti kuninkaalle: -- Öh,\nöh, öh, armollinen herra kuningas, tämä ei ole sinun tyttäresi. --\n\nNytpä vasta kuningas oikein katuikin hullua tekoansa -- ja kun hän\nvielä oli ojentanut kätensäkin sille rupiselle sialle!\n\nEntäs pieni kuninkaantytär? Hänpä vasta itki ja voivotteli niin että\nkoko linna soi, ja sanoi mieluummin kuolevansa kauhean kuoleman kuin\nmenevänsä sian puolisoksi.\n\nMutta turhaan hän itki, turhaan voivotteli, turhaan hän heittäytyi\npermannollekin; kuningas selitti katkerasti itkien: -- Se on kaikki\nturhaa, tyttöseni, minä lupasin sinut, eikä nyt auta muu, kuin\nmennä. --\n\nMutta sillävälin kuningas hoksasi pukea tyttärensä repaleisiin,\nlikaisiin vaatteisiin, ja lähetti hänet semmoisena alas. Arveli, näet,\nettei sika nyt huolisikaan hänestä.\n\nMutta siinäpä hän erehtyikin! Sika oli iloissaan vähällä hypätä\nnahastaan, kun näki kuninkaantyttären tulevan. Se sieppasi tytön,\nasetti hänet sievästi kärryille istumaan ja vei hänet sitten mukaansa\nkovasti röhkien: -- Öh, öh, öh, elä itke, kuninkaantytär, hyvähän sinun\ntulee ollaksesi minun luonani. --\n\nKuninkaantytär itki katkerasti, mutta sika vain röhki: -- öh, öh, öh,\nelä itke, kuninkaantytär, olemme jo pian kotona. --\n\nMutta silloin vasta kuninkaantytärtä itkettikin, kun sika pysähtyi\nerään läävän eteen, vei hänet sinne sisään ja asetti likaisille oljille\nistumaan.\n\n-- Öh, öh, öh, tämä on minun taloni! --\n\nJa sika tarjosi hänelle maissinjyviä: -- Öh, öh, öh, syöppäs nyt,\nkuninkaantytär! --\n\nKuninkaantytär itki, itki ja nukahti viimein itkuunsa.\n\n-- öh, öh, öh, nuku vain, pieni kuninkaantytär, huomiseksi surusi\nmuuttuu iloksi. --\n\nNukkui kuninkaantytär, nukkui, eikä herännytkään ennenkuin\nkeskipäivällä. Keskipäivän kellonsoiton aikana hän avasi silmänsä -- ja\nauta armias! -- sokeaksi hän oli tulla häikäisevästä kimalluksesta!\n\nLäävään hän oli nukahtanut, ja palatsissa hän heräsi! Oljille hän oli\npaneutunut maata ja silkkipatjoilla hän herääkin! Ja kun hän avasi\nsilmänsä, kiiruhti kokonainen liuta neitosia hänen vuoteensa luokse\nkysymään: Mitä käskette, armollinen neiti?\n\nHe toivat hänelle hetikohta mitä kauneimpia vaatteita, jotka\nkimaltelivat hopeasta, kullasta ja timanteista, ja pukivat ne hänen\nyllensä. Sitten he veivät hänet toiseen huoneeseen. Siellä istui\nkatetun pöydän ääressä kaunis, sorea nuorukainen. Hän rientää tyttöä\nvastaan, ottaa häntä kädestä ja taluttaa hänet pöytään.\n\nJa kaunis nuorukainen sanoi hänelle: -- Istu vain pelkäämättä tänne,\nkaunis kuninkaantytär. Sinä omistat kaikki, mitä täällä näet. Sinun\nomasi olen minäkin, jos et halveksine minua. --\n\n-- Kuka ja mikä sinä sitten olet? -- kysyi tyttö. Nuorukainen sanoi:\n\n-- Kerron sen myöhemmin sinulle, kaunis kuninkaantytär. Tule, mennään\nnyt puutarhaani --\n\nHän otti sievästi käsikynkästä kuninkaantytärtä, ja niin he menivät\nalas puutarhaan. Ja kun he siellä kävelevät, kallistuu tytön eteen\nviiniköynnös, jonka rypäleet sanovat: Poimi meitä, poimi meitä, kaunis\nkuninkaantytär!\n\n-- Tämä se on se haasteleva rypäle -- sanoi nuorukainen.\n\nHe menevät edemmäs, ja eräästä omenapuusta pienet punaiset omenat\nhymyilevät hänelle niin kovin herttaisesti.\n\n-- Näetkös, tässä se on se hymyilevä omena -- sanoi nuorukainen.\n\nKulkevat taas edemmäs, ja nytpäs koko puutarha rupeaa soimaan.\nKuninkaantytär katsoo oikealle ja kysyy: -- Mikä täällä soi niin\nkauniisti? --\n\n-- Katsohan tuonne -- vastasi nuorukainen -- tuolla tuossa\npersikkapuussa kasvaa soivia persikoita. --\n\nVoi hyvä luojani, kuinka kuninkaantytär nyt iloitsi, ei hän tietänyt,\nitkeäkkö vai nauraa suuresta ilosta!\n\n-- Näetkös -- sanoi nuorukainen -- minun puutarhassani on haastelevia\nrypäleitä, hymyileviä omenia ja soivia persikoita, joita sinä\ntoivoitkin. Jäätkö nyt tänne, tuletko vaimokseni? --\n\nEi kuninkaantytär antanut kahteen kertaan kysyä sitä asiaa, hän\nheittäytyi kauniin nuorukaisen kaulaan ja sanoi:\n\n-- Sinun luoksesi jään enkä ikinäni sinua jätä! --\n\nSilloin sitten nuorukainen kertoi, että hän oli kuninkaanpoika, mutta\neräs paha velhotar oli muuttanut hänet siaksi ja kironnut hänet sanoen,\nettä hän niin kauan jäisi siaksi, kunnes joku tyttö kerran toivoo\nitselleen haastelevan rypäleen, hymyilevän omenan ja soivan persikan.\n\nVielä samana päivänä lähetettiin sana kuninkaantyttären isälle, että\ntulla vain koko hoveineen häihin! Ja kyllä he pitivätkin semmoiset\nhäät, että niistä puhuttiin seitsemässä valtakunnassa. Ja vielä\ntänäänkin he elävät, jos eivät vain ole kuolleet.\n\n\n\n\nKerskailijat.\n\n\nOlipa kerran mies, jolla oli kolme poikaa. Molemmat vanhemmat poikansa\nmies pani oppiin ja niin toisesta tuli parturi, toisesta seppä.\nNuorimmalle pojalle ei tahtonut mikään ammatti kelvata, ja hän lähti\nsotamieheksi.\n\nVuosi vieri vuoden jälkeen, eivätkä pojat käyneet kotonaan, mutta\nsaivatpa sitten kerran kaikki kolme poikaa kotoa viestin, että tulkoot\nheti kotiin, jos mieli tavata isää vielä elossa. Pojat saapuivat\nkotiin, ja siinäpä tosiaankin isäukko teki kuolemaa.\n\n-- No, rakkaat poikaseni -- sanoi ukko -- kunhan sain vielä kerran\nteidät nähdä ennen kuolemaani. Kertokaapas nyt minulle, kuinka pitkälle\nkukin teistä on päässyt, oletteko hyvin ammattinne perillä, että tässä\nsaisin rauhassa laskea pääni lepoon. --\n\nVanhin sanoi:\n\n-- Elkää yhtään murehtiko, isä kulta, kyllä minä olen hyvin oppinut\nammattini. Minä osaan käyttää partaveistäni niin taitavasti, että ajan\njäniksen juostessaan sileäksi. --\n\n-- No jopa se on hyvä -- iloitsi ukko -- sinä, poikaseni, tulet kyllä\ntoimeen vaikka missä. --\n\n-- Elkää oikoo huolissaan minustakaan, isä rakas -- sanoi toinen\nveljeksistä, se seppä -- minä olen niin hyvin oppinut ammattini, että\nkengitän hevosen juostessaankin.\n\n-. Se on hyvä -- hyvä Jumala, kuinka se onkaan hyvä -- huokaili ukko.\n\n-- Entäs sinä, poikaseni -- virkkoi hän nuorimmalleen -- millainen\nsotamies sinä olet, osaatkos heilutella miekkaasi hyvinkin? --\n\n-- Niin minäkö, isä kulta? -- kysyi nuorukainen -- kyllähän minä osaan.\nKerrankin läksin kävelemään koreimmassa puvussani, ja siinä kadulla\nkävellessäni rupesi satamaan vettä oikein rankasti. Ohoo, mikäs nyt\nneuvoksi, tuumin minä, tämä kirottu sade pieksää ihan pilalle kauniin\nunivormuni. Mutta enpä minä siinä kauan arvellut, vaan vedin miekkani\nesille, ja rupesin sillä huitomaan niin rajusti ympärilleni, ettei\npisaraakaan vettä satanut päälleni. Kylläpä olivatkin ihmeissään toiset\nsotilaat, kun saavuin takaisin kasarmiin, eikä sade ollut kastellut\nminua ollenkaan. Tulipa kenraalikin luokseni ja kysyi, kuinka minä olin\ntehnyt. Minä sanoin, etten minä muuta, kuin vedin miekkani esille ja\nsillä torjuin sadetta luotani. -- \"Oletpa kelpo sotilas, poikaseni\" --\nsanoi kenraali ja antoi minulle pussillisen kultakolikolta. --\n\n-- No Jumalan kiitos, että voin kuolla huoletonna -- sanoi ukko --\nkyllähän te kaikki kolme näytte tulevan toimeen omin voiminne ettekä\ntarvitse niitä vähäisiä lantteja, jotka minä olen haalinut kokoon. --\n\nSilloin pappikin juuri saapui antamaan kuolevalle viimeistä voitelua,\nja ukko antoi hänelle minkä rahoja oli kerännyt köyhien kesken\njaeltavaksi. Mutta kylläpä venyivätkin pitkiksi kerskailijain nenät, ja\nkerskailemishalu hävisi heistä tykkänään koko heidän elinajakseen! He\nhautasivat isänsä ja läksivät maailmaa kiertämään, kukin omalle\ntaholleen. Olkoot he huomenna teidän vierainanne!\n\n\n\n\nPyöreä kivi.\n\n\nOli kerran, missä lienee ollutkaan, seitsemännen valtakunnan tällä\npuolella, kaukaisten merien tuolla puolen eräs köyhä kalastaja. Tällä\nköyhällä miehellä oli hyvin monta lasta. Mutta ruoka ei tahtonut aina\nriittää, milloin oli mitä syödä, milloin ei. Turhaan nousi köyhä\nkalastaja jo kukon laulaessa, turhaan hän meni maata vasta myöhään\nillalla, turhaan hän kuljetti verkkojaan aamusta iltaan ja virrasta\nvirtaan; häneen sopi sananlasku: metsästelee, linnustelee, kalastelee,\naina tyhjää konttiansa tarkastelee.\n\nNiin kovin köyhä kuin tämä kalastaja olikin, oli hänen veljensä sitä\nrikkaampi. Tällä taaskaan ei ollut yhtään lasta. Kun köyhän kalastajan\nmökissä ei ollut enää suuhun pantavaa, lähetti hän jonkun lapsistaan\nveljensä luo, jotta tämä Jumalan nimessä antaisi edes vakallisen\nmaissijauhoja. Mutta hänen luoksensa oli turha lähettää, vastaus oli\naina sama: saat jauhoja kyllä vaikka puolen tynnyrillistä, mutta anna\nsinä vaihteeksi joku pojistasi.\n\n-- Sitä en tee -- vastasi kalastaja -- kaikki lapseni ovat minulle yhtä\nrakkaita, en voi erota yhdestäkään.\n\nKerrankin kun kokonaiseen viikkoon tuskin oli ollut mitään syötävää,\nläksi kalastaja kaloja pyytämään ja sanoi vaimolleen, ettei hän palaa,\nennenkuin saa hyvän kopallisen kaloja. Hän asettui jo varhain aamulla\nrannalle, laski haavinsa veteen, nosti sen ylöskin, mutta ei tullut\nkaloja, ei pikkusormen kokoisiakaan. [Unkarin joissa kalastetaan usein\nsuurilla haaveilla.] Jo alkoi ilta pimetä, mutta onni karttoi häntä,\nkuin olisi se häntä pelännyt.\n\n-- Jo näen -- huokasi kalastaja -- että minun pitää palata sittenkin\nilman kaloja kotiin. Hyvä Jumala, mitä minun viattomat lapseni saavat\nsyödäksensä!\n\nHän nosti surusta raskain mielin haavinsa -- mutta mitä! -- sehän on\nraskas, niinkuin olisi siihen joutunut joku suuri kivi. Ei se ollutkaan\nmuuta -- kivi se oli, suuri, pyöreä kivi. Hän viskasi suuttuneena kiven\ntakaisin ja painoi haavinsa taas veteen, mutta kun hän uudelleen nosti\nsen, niin pyöreä kivi oli taas siinä. Nyt hän otti kiven verkosta ja\nheitti sen oikein kauas veteen, ettei se voisi enää joutua haaviin.\nMutta turhaan hän sen niin kauas heitti, näkyi olevan Jumalan tahto,\nettä se tarttuisi kolmannenkin kerran hänen haaviinsa.\n\nKylläpä kalastajaa harmitteli; hän ei heittänyt enää kiveä takaisin\nveteen, vaan rannalle ja lähti raskain mielin kotiin. Mutta tuskin hän\noli astunut pari kolme askelta, kun hän muuttikin mielensä: jos hän ei\nvoikaan viedä kaloja kotiin, niin vie hän ainakin tuon pyöreän kiven\nlasten pyöriteltäväksi.\n\nOtti kiven maasta, pani konttiinsa ja laahusti kotiin. Lapset juoksivat\nvastaan, ympäröivät hänet ja kysyivät: Mitä toit isä? --\n\n-- Pyöreän kiven, lapset, ei muuta mitään. Tässä se on, ottakaa,\nleikkikää sillä ja unohtakaa illallisruokanne. --\n\nJo pani maata kalastaja ja hänen vaimonsakin, mutta lapset eivät\nmalttaneetkaan lopettaa leikkiään, kun kerran siihen innostuivat. He\npyörittelivät pyöreää kiveä edestakaisin huoneessa ja he kiljaisivat\nheleästi iloissaan, kuu huomasivat, että kivi tuli yhä kirkkaammaksi ja\nkirkkaammaksi. Mutta ei kalastaja sitä nähnyt, sillä hän makasi seinään\npäin kääntyneenä ja huokaili. Kerran kumminkin hän kääntyi ja sanoi\nlapsille: -- Menkää nyt nukkumaan, jo riittää leikki. -- Mutta kun hän\nkatsahti lattialle, täytyi hänen äkkiä ummistaa silmänsä, niin\nkirkkaasti kiilsi, kimalteli pyöreä kivi, että sen loisto aivan sokaisi\nhänet. Sitten hän taas avasi silmänsä, katseli, tarkasteli kiveä ja\nkutsui vaimoansakin katselemaan.\n\n-- Katso, vaimoseni, se on jokin ihmekivi, se loistaa kuin timantti.\n\n-- Voi, rakas ukkoseni -- huudahti vaimo lyöden kätensä yhteen -- se on\nkun onkin timantti!\n\nHe päättivät heti, että vaimo vie huomenna kiven suoraan itse\nkuninkaalle, kukaties hän maksaa siitä hyviin hinnan. Vaimo nousi\npäivän valjetessa, kääri pyöreän kiven liinoihin ja läksi kuninkaan\nluo. Kun hän saapui linnaan, vietiin hänet heti kuninkaan eteen. Vaimo\ntervehti kunnioittavasti.\n\n-- Jumal' antakoon hyvää päivää, armollinen kuninkaani. --\n\n-- Jumal' antakoon, köyhä vaimo, mikä tuuli sinut toi tänne? --\n\nVaimo otti esille pyöreän kivensä ja näytti kuninkaalle.\n\n-- Mistä sinä olet tämän löytänyt, köyhä vaimo? -- kysyi kuningas kovin\nihmeissään.\n\nVaimo sanoi, että hänen miehensä on sen löytänyt vedestä.\n\n-- No, köyhä vaimo, anna minulle tämä kivi, niin saat siitä tuhat\nmarkkaa. Sillä tiedä, se on oikea timantti.\n\nKöyhä vaimo ei sanonut mitään, yskähti vain. Kuningas luuli, ettei\ntuhat markkaa hänelle riittänyt. Hän ei siis odottanutkaan enempää\nvastausta, vaan sanoi:\n\n-- Jos tuhat markkaa ei riitä, niin annan kaksi tuhatta. --\n\nKöyhä vaimo yskähti taas, hän oli niin hämmästynyt, ettei saanut\nsanaakaan suustaan. Ei hän väheksynyt tuhattakaan markkaa! Mutta\nkuningas luuli taas, että kaksi tukattakin oli hänestä liian vähän, ja\nsanoi taas köyhälle vaimolle:\n\n-- Kuuletko, köyhä vaimo, ei minusta kolme säkillistäkään kultaa ole\nliiaksi tästä kivestä, annatko sen sillä? --\n\nSilloin vaimo ei yskähtänyt enää, vaan nyökkäsi päätänsä.\n\nKuningas käski heti täyttää kolme säkkiä kullalla, antoipa vielä\nhevosen ja kärrytkin vaimolle, jotta hän voisi kuljettaa kullan\nkotiinsa.\n\nVaimo läksi suurella riemulla kotiin, mutta olipa iloa kotonakin! Nyt\nhe olivat rikkaita, ei heidän enää tarvinnut nähdä nälkää.\n\n-- Mutta kuuletkos, vaimoseni -- sanoi kalastaja, -- pitäisi mitata\nkulta! Mahtaneeko siinä olla montakin kapallista?\n\n-- Totta toisen kerran, mitata se pitäisi! --\n\nNiinpä niinkin, mutta ei ollut mökissä kappaa.\n\nNo, he lähettivät yhden pojistaan lainaamaan kapanmittaa rikkaalta\nsedältä.\n\n-- Mitä te kapanmitalla teette? -- kysyi rikas mies pilkallisesti.\n\n-- Isäni tahtoo mitata rahaa -- vastasi poika.\n\nNo siitäkös rikas mies nauramaan!\n\n-- Ota tästä, poikaseni, kapanmitta, minä tulen myös perässä katsomaan\nrahan mittaamista. --\n\nRikas mies meni veljensä luo, mutta suu ja silmät jäivät häneltä auki\nihmettelystä. Näin paljon rahaa ei ollut hänkään nähnyt koskaan yhdessä\nkasassa. Kysyy veljeltänsä:\n\n-- Mistä olet saanut tämän äärettömän kultamäärän, rakas veljeni? --\n\nAnnappas -- ajatteli kalastaja itsekseen -- kun nyt puijaan sinua!\n\n-- Hm, sanoi kalastaja. Kuningas on sen antanut minulle kolmesta\nkissasta. --\n\n-- Mitenkä se voi olla mahdollista? --\n\n-- Niin se oli, rakas veljeni, kuninkaan linnassa on tavattoman paljon\nhiiriä, niin paljon, että kuningas ja hänen armollinen perheensä eivät\nsaaneet niiltä rauhassa aterioidakkaan. Tämän minä satuin kuulemaan\nmatkoillani ja vein kuninkaalle kolme kissaa lahjaksi. Olisitpa nähnyt,\nveliseni, kuinka kuningas riemastui kissoista! Hän heti kutsui\nhovimestarinsa ja käski hänen mitata tälle kunnon miehelle kolme säkkiä\nkultaa.\n\nKun rikas mies kuuli tämän, tuli hänelle kiire kotiin, ja hän kertoi\nvaimollensa mitä oli kuullut.\n\n-- No niin, sanoi vaimo, jos tuo raukka vei kolme kissaa kuninkaalle,\nviemme me kolme säkillistä mirrejä. --\n\n-- Sitä minäkin, eukkoseni. --\n\nSitten he heti läksivät naapurikyliin ja ostivat kalliilla rahalla\nsieltä kaikki kissat. Kun he saivat niitä kolme säkillistä kokoon,\nvaljasti rikas mies neljä hevosta kärryjen eteen, pani kolme säkkiä\nkissoja kärryihin ja läksi suurella melulla kuninkaan kaupunkiin.\n\nHän saapuu kaupunkiin kuninkaan linnan eteen, pysähdyttää hevoset,\njättää kyytimiehensä hevosten luo ja lähtee itse kuninkaan puheille.\nHänet viedään kuninkaan eteen ja hän tervehtii kunnioittavasti:\n\n-- Jumal' antakoon hyvää päivää, armollinen kuninkaan!.\n\n-- Jumal' antakoon, rikas mies, mikä tuuli sinut tänne toi? --\n\nRikas mies sanoo:\n\n-- Minä toin vähäisiä lahjoja, armollinen kuninkaani. Kuulin, että\nveljeni, sen kalastajan, vaimokin toi, ja te otitte ilolla vastaan. --\n\n-- Hyvä on, rikas mies, mutta missä ovat sinun tuomisesi? --\n\n-- Minä tuon heti tänne, armollinen kuninkaani. Kärryni ovat tuolla\nlinnan portin edessä. --\n\nMenee rikas mies alas, ottaa selkäänsä kolme säkkiä kissoja ja kantaa\nne linnaan. Sillävälin kokosi kuningaskin koko talon väen, että hekin\nnäkisivät ihmeen.\n\nNo, jo tulikin rikas mies, ja kun hän astui ovesta sisään, avasi hän\nheti kaikki kolme säkkiä.\n\nVoi Jumala armahda, mitä siitä syntyi! Ääretön mirrien paljous peitti\nkoko permannon, ne läksivät juoksemaan joka suunnalle, hyppäsivät\nlattialle asti ulottuvia peilejä ja ikkunoita vastaan ja kaappien\npäälle, pudottaen ja särkien maahan kalliita kullattuja laseja,\nlautasia. Ja kuningas huusi, kuningatar kiljui, kuninkaantyttäret vielä\nenemmän, ja silmänräpäyksessä tulvivat sotamiehet sisään katsomaan,\nmikä oli hätänä.\n\n-- Ottakaa kiinni! -- huusi kuningas.\n\nSotamiehet luulivat, että kissoja piti ottaa kiinni, vaikka kuningas\ntarkoittikin rikasta miestä. Mutta rikas mies ei jäänytkään siihen suu\nauki töllistelemään, vaan käytti tilaisuutta hyväkseen ja lähti\nlinnasta juoksemaan sen minkä kerkesi.\n\nHuomenna, jos hän sinun luoksesi sattuu juoksemaan, olkoon hän sinun\nvieraanasi.\n\n\n\n\nMatias kuninkaan paimen.\n\n\nTotuuttarakastavalla Matias kuninkaalla oli paimen, jota hän suuresti\nrakasti, hän kun ei koskaan valehdellut. Kun riikinkuningas kerran kävi\ntervehtimässä Matias kuningasta, rupesi tämä aterioitaessa puhumaan\npaimenesta; tämä oli näet niin kunnon mies, ettei hän eläissään ollut\nvalehdellut, eikä sellaista aarretta ollut olemassakaan, joka olisi\nvoinut taivuttaa häntä valehtelemaan.\n\n-- Mutta tuotapa minä en usko, sanoi riikinkuningas.\n\n-- Etkö usko? No hyvä on, lyödään vetoa.\n\n-- Mitä panet vetoa?\n\n-- Jos sinä saat paimenen valheesta kiinni, niin minä annan sinulle\npuolet valtakuntaani. Ja jollet saa häntä valehtelemaan, annat sinä\nminulle puolet valtakunnastasi.\n\nHe vahvistivat vetonsa kädenlyönnillä. Riikinkuninkaan tytär, joka\nmyöskin istui pöydässä, erotti kädet. Sitten ei ollut enää puhetta\npaimenesta. Muista asioista juteltiin. Syötiin, juotiin, iloa\npidettiin, paimenen asia unohtui. Mutta kun päivällinen oli syöty ja\nriikinkuningas meni asuntoonsa, ei hän saanut rauhaa. Hän mietti vain,\nmitenkä hän saisi puolet Unkaria kynsiinsä. Hän oli joskus kuullut,\nettä Matias kuninkaalla oli kultavillainen karitsa ja että se oli tämän\nsamaisen paimenen hoidossa. Hän aikoi mennä takamaille paimenen luo,\nluvata hänelle äärettömiä aarteita kultavillaisesta karitsasta, ja kun\nMatias kuningas sitten kysyisi paimenelta, mihinkä karitsa oli\njoutunut, niin hän ei ilmaisisi oikeata asianlaitaa. Silloin\nriikinkuningas saisi puolet valtakuntaa.\n\nRiikinkuningas pukeutui unkarilaiseen talonpoikaispukuun ja meni\npaimenen luo. Hän tervehti häntä:\n\n-- Hyvää päivää, paimen,\n\n-- Jumal' antakoon, armollinen herrani, vastasi paimen.\n\n-- Mistä sinä sen tiedät, että minä olen kuningas?\n\n-- Näenhän minä sen käynnistäsi.\n\n-- No, hyvä on, sanoi riikinkuningas, jos tunsitkin minut, ei se mitään\ntee. Tiedätkö, miksi tulin luoksesi?\n\n-- Tiedän, jos armon herra sanoo.\n\n-- Sitävarten tulin luoksesi, paimen, että möisit minulle\nkultavillaisen karitsan, annan sinulle siitä niin paljon rahaa, että\nsaat ikäsi kuusivaljakolla ajaa.\n\nPaimen sanoi:\n\n-- En minä voi sitä tehdä, armollinen herrani. Mitä sanoisin\nkuninkaalleni, jos hän kysyisi, minne kultavillainen karitsa on\njoutunut?\n\n-- Voi sinua houkkiota, sanoisit, että sudet sen veivät.\n\n-- Sitä minä en voi sanoa, armollinen herrani, sillä en koskaan ole\nvalehdellut enkä sitä vastakaan tee.\n\n-- Anna karitsa minulle, paimen, rikkaaksi teen sinut.\n\n-- En minä tahdo olla rikas, armollinen herrani, parasta on että olen\nköyhä. Jos, herrani, niin kovin haluat tätä karitsaa, niin osta se\nkuninkaalta. Ehkäpä hän sen myö.\n\nJo näki riikinkuningas, että turhaa oli tässä kaikki puhe;\nmurheellisena hän meni takaisin asuntoonsa ja mietti ja mietti, mitenkä\nhän saisi karitsan käsiinsä. Siinä hän mietti päänsä ympäri, ja sitten\nhän päätti, että hänpä lähettää tyttärensä paimenen luo; jos paimen\nkielsikin häneltä karitsan, ei hän kiellä hänen tyttäreltään, joka\nsivumennen sanoen oli kaunis kuin taivaan tähti. Ja niinpä hän\nkertoikin tyttärelleen, miten hän oli suunnitellut asian.\n\n-- Hyvä on, rakas isäni, minä menen ja koetan parastani.\n\nTyttö läksi paimenen luo. Otti mukaansa kultaa niin paljon kuin jaksoi\nkantaa pienessä laatikossa. Paimen oli juuri koonnut laumansa. Tyttö\nmeni suoraan hänen luoksensa ja tervehti:\n\n-- Hyvää iltaa, paimen.\n\n-- Jumal' antakoon, prinsessa! Mitähän sinä tässä näin myöhään illalla?\n\n-- Voi, hyvä paimen, jos tietäisit miksi tulin! En tule toimeen enkä\nsaa rauhaa sen jälkeen kuin kuulin kultavillaisesta karitsasta. Katso\ntätä laatikkoa, se on kultaa täpösen täynnä. Anna karitsa minulle!\n\n-- En voi antaa, armollinen prinsessa.\n\nPrinsessalla oli mukanaan hyvää viiniäkin. Hän tarjosi paimenpojalle:\n\n-- Juo, köyhä paimenpoika!\n\nPaimenpoika joi ja hyvälle tuulelle hän tulikin. Prinsessa koetti taas\nonneansa. Annas kun poika näkee kiiltäviä rahoja! Hän avasi laatikon\nkannen.\n\n-- No näetkö, köyhä paimenpoika, tämä on kaikki sinun, ja sinä saat\nlisää vielä paljon enemmän, kunhan annat minulle kultavillaisen\nkaritsan.\n\nSanoi paimenpoika:\n\n-- En voi antaa, armollinen prinsessa. Turha on kultasi, turhat koko\nmaailman aarteet. Mutta jos kerran suutelisit minua, niin, jumaliste,\nkultavillainen karitsa heti paikalla olisi sinun!\n\nPrinsessa mietti kotvasen aikaa -- ja sitten hän tosiaan suutelikin\npoikaa.\n\n-- No nyt, sanoi prinsessa, tapa karitsa, minä tahdon sen\nkultavillaisen nahan vain, lihat saat syödä itse toisten paimenpoikien\nkanssa.\n\nPaimenpoika tappoi karitsan, nylki nahan, prinsessa kaappasi sen\nkäteensä ja juoksi riemuiten kotiinsa.\n\nOlipa riikinkuningaskin iloissaan! Tuskin malttoi odottaa aamua, niin\nläksi Matias kuninkaan luo nahka kainalossaan.\n\n-- Tässä nyt on kultavillaisen karitsan nahka, saammepas nähdä,\nilmaiseeko paimen totuuden!\n\nAamulla paimen nousi, sydän murheesta raskaana. Kyllä hän siinä itseään\npanetteli pataluhaksi, ja niin hän oli murheesta mustana kuin synkkä\nsadepilvi. Mitäs hän nyt tekee! Jos kuningas saa tietää, niin hän\nhirtättää.\n\nItsekseen hän ajatteli, että hän menee kuninkaan luo ja sanoo sille\nsuoraan totuuden ennenkuin kuningas ehtii kysyäkkään mitään. Siinä\nvainioita taivaltaessaan hän tapasi maarotan kaivaman reiän, siihen\nhän pisti keppinsä ja kepin päähän hattunsa, sitten hän peräytyi vähän\nja ikäänkuin keppi olisi ollut Matias kuningas, lähestyi hän sitä taas\nhitaasti, nöyränä, kunnioittavasti tervehtien:\n\n-- Hyvää huomenta, armollinen kuninkaani.\n\nItse vastasi itselleen:\n\n-- Jumal' antakoon sinullekin, paimenpoika. Mitäs sinne takamaille\nkuuluu?\n\n-- Huonosti ovat asiat siellä, armollinen kuningas, kultavillainen\nkaritsa on kadonnut!\n\n-- Se ei ole totta, senkin heittiö, sillä silloin olisivat muutkin\nkadonneet!\n\nAlakuloisena hän veti keppinsä reiästä ja virkkoi itsekseen: valhe ei\nonnistu, parasta kun sanon totuuden.\n\nAstui taas vähän matkaa, niin tapasi taas maarotan reiän. Pisti\nkeppinsä siihen, pani hattunsa kepin päähän ja kuvitteli, että se on\nMatias kuningas ja tervehti:\n\n-- Hyvää huomenta, armollinen kuninkaani!\n\n-- Jumal' antakoon, paimenpoika! Mitäs takamaille kuuluu?\n\n-- Hullusti ovat asiat siellä, armollinen herrani. Kultavillainen\nkaritsa putosi kaivoon ja siihen se hukkui.\n\n-- Se ei ole totta, senkin lurjus, sillä silloin muutkin olisivat\nsiihen pudonneet.\n\n-- Eihän se tälläkään tavalla käy, mutisi paimen itsekseen. Veti\nkeppinsä reiästä, nykäisi hattunsa silmilleen ja asteli murheellisena\nBudan linnaa kohti. Mutta siinä kulkiessaan hän kolmannen kerran tapasi\nmaarotan reiän. Kolmas kerta toden sanoo, ajatteli hän, ja niin hän\nkolmannen kerran pisti keppinsä rotanreikään ja yritti valehdella.\n\n-- Hyvää huomenta, armollinen herrani.\n\n-- Terve tuloa, paimenpoika, mitä takamaille kuuluu?\n\n-- Huonoja sinne kuuluu, armollinen kuninkaani, sudet söivät\nkultavillaisen karitsan.\n\n-- Valehtelet, sinä senkin... ne olisivat syöneet kaikki muutkin.\n\n-- Oi voi, hyvä Jumalani, mitä tehdä? Ei luonnistunut kolmaskaan valhe.\nNo, olkoon sitten niin, hänpä sanookin totuuden! Ja kun hän tämän\npäätöksen oli tehnyt, johtui hänen mieleensä niin hullunkurinen\najatus, että hän purskahti nauruun. Ei hän enää murehtinut, kasvot\nkirkastuivat, hattunsa hän työnsi takaraivolleen ja niin hän reippaasti\nmeni Budan linnaan kuninkaan puheille.\n\nMatias kuningas istui juuri syömässä, siinä istui myös riikinkuningas\nja hänen tyttärensäkin. Jo riikinkuningas iloitsi edeltäkäsin, että hän\nsaa puolet valtakunnasta, sillä varmasti paimen valehtelee.\n\nPaimen tervehti:\n\n-- Hyvää huomenta toivotan sinulle, armollinen herrani ja kuninkaani,\nsinullekin armollinen riikinkuningas ja myös sinulle, ihana prinsessa.\n\n-- Terve tuloa, paimen, mitäs takamaille kuuluu?\n\n-- Eihän sinne muuta, armollinen kuninkaani, kuin että vaihdoin\nkultavillaisen karitsan mustavillaiseen. [Riikinkuninkaan tyttärellä\noli näet mustat hiukset.]\n\n-- Mihinkä mustavillaiseen?\n\n-- Oi, armollinen kuninkaani, kauniimpi on se musta kuin\nkultavillainen. Aurinkoa silmä vielä kestää katsoa, mutta sitä ei, niin\nhäikäisevän kaunis se on!\n\n-- No missä se musta karitsa sitten on? Tuo sisään!\n\n-- Ei sitä tarvitse tuoda sisään, armollinen kuninkaani, tuossa se\nistuu pöydässä. Ja hän näytti riikinprinsessaa.\n\nMatias kuningas huudahti iloissaan:\n\n-- Hyvä on, poikani, kunhan totta puhut! Olkoon se sinun, minkä minä\nvoitin sentähden, ett'et valehdellut.\n\nMitäs riikinkuningas muuta saattoi tehdä. -- Matias kuningas oli\nvoittanut puolet hänen valtakunnastaan, ei muuta, kuin anna pois vain!\nMatias kuningas antoi sen vuorostaan paimenelle. Mutta jos puolet\nvaltakuntaa oli paimenen, niin olkoon hänen tytärkin. Eikä prinsessa\nvastusteliutkaan, ei niin hitustakaan! Siinä paikassa pappi kutsuttiin\nja isot häät pidettiinkin. Sen pituinen se.\n\n\n\n\nPilli-Palkó.\n\n\nMissä lieneekään ollut kaukaisten merien tuolla puolen, vieläpä\nlasivuortenkin takana, jossa lyhytsaparoinen porsas tonkii, -- siellä\noli kerran köyhä leskivaimo ja hänellä oli poika -- Palkó nimeltään. He\nelivät suuressa puutteessa, eikä aina ollut suuhunpantavaa talossa. Ei\nheillä ollut kuin hajoava mökkipahanen ja puutarha. Sanoipa Palkó\nkerran äidillensä:\n\n-- Rakas äitini, mitäs minä tässä enää istun ja näen nälkää,\npalvelukseen minä lähden enkä palaa kotiin, ennenkuin saan edes vasikan\npalkakseni. Puutarhassamme sitä elätämme, ja kun se kasvaa, niin onhan\nmeillä jo silloin niinkuin vähän talouttakin.\n\nPalkó lähtee palvelukseen, sinne hän jää vuodeksi, saa palkakseen\nvasikan. Sitten hän lähtee uudestaan palvelukseen ja saa taas\npalkakseen vasikan. Vasikan hän saa palkakseen sitten vielä kolmantena\njopa neljäntenäkin vuonna. Nyt oli hänellä jo neljä vasikkaa, mutta\npuutarha olikin niille liian pieni, heiniä tuli vähän, ei ollut millä\nelättää vasikoita. Palkó miettii itseksensä, että hän vie vasikat\nmarkkinoille ja myy ne. Hän lähteekin vasikkoineen, mutta matkalla\ntulee vastaan vanha, harmaapäinen äijä, joka virkkaa hänelle: --\nPoikaseni, minulla on soreaääninen pilli eli huilu, annan sen sinulle\nyhdestä vasikasta. --\n\n-- Mitä joutavia ukkoseni, eihän vasikkaa toki huilusta --.\n\n-- Anna sinä pois vain, elä yhtään arkaile, sillä tiedä, ettei tämä ole\nmikään tavallinen huilu. Saatpa nähdä, että se tulee vielä sinulle\nhyvään tarpeeseen. --\n\n-- Olkoon sitten menneeksi, tuumii Palkó, ja antaa yhden vasikan\nhuilusta. Sitten hän jatkaa matkaansa. Mutta tuskin hän on ehtinyt\npyssynkantaman päähän, niin jo ilmestyy vanha, harmaahapsinen äijä taas\nhänen eteensä ja sanoo:\n\n-- Anna, veliseni, vielä yksi vasikka, niin minä annan siitä, katsohan,\ntämän hiiren sinulle. --\n\nSiitäkös Palkó nauramaan:\n\n-- Vai vasikkakos hiirestä, mitäs sanotkaan, ukkoseni! On kotona hiiriä\nenemmänkin kuin tarpeeksi, äitimuorilla on kyllin harmia niistäkin. --\n\n-- Niinpä niinkin, mutta ei tämä hiiri olekkaan sellainen kuin muut\nhiiret. --\n\nUkko puheli niin, että Palkó viimein antoi kuin antoikin vasikan siitä\nhiirestä. Nyt hänellä olikin enää vain kaksi vasikkaa kaupungille\najettavana, mutta miten ollakkaan, -- taivaastako tipahti vai maan\naltako kohosi -- vanha ukko ilmestyi taas hänen eteensä ja sanoi:\n\n-- Poikaseni, tässä on minulla juokseva koppakuoriainen, tämäpä vasta\njotain onkin! Sinä saat sen, jos annat siitä yhden vasikan. --\n\n-- En minä anna -- pani poika vastaan -- enhän minä toki ole sentään\nvielä aivan pähkähullu! -- Johan minä tässä ihan järjettömästi luovutin\nsinulle kaksi vasikkaa huilusta ja hiirestä! --\n\n-- Neuvonpas sinua vain antamaan sentään vasikan tästä juoksevasta\nkoppakuoriaisesta, sillä sinä tulet sitä vielä tarvitsemaan. -- Jopa\nPalkó lopuksi antoi sittenkin sen kolmannenkin vasikan pois. Nyt hän\nkulki viimeisen vasikan kera kaupunkiin päin; kovin oli poika allapäin,\ntakaisin hän olisikin mieluimmin kääntynyt, ehkäpä hän vielä voisi\ntavata sen harmaapäisen äijän, sillä kovasti hän katui kauppojansa. No,\nkääntyä ei tarvinnutkaan. Sillä kun poika siinä surumielisenä kulki,\nniin hän näkikin taas edessään ukon, joka sanoi:\n\n-- Kuulehan, poikani, anna tämäkin vasikkasi minulle, niin annan\nsinulle pussin siitä --\n\n-- Enkä anna -- vastasi Palkó -- parempi olisi ollut, etten olisi noita\ntoisiakaan antanut. Mitenkä minä nyt saatan astua äitini silmäin\neteen? --\n\n-- Anna se vasikka tänne vain, eläkä sure yhtään? Ei tämä ole mikään\narvoton pussi. Tiedä, että tähän pussiin on suljettu uni. Sinun\ntarvitsee vain sanoa, kuinka monta tuntia tahdot nukkua, niin nukut\njuuri niin kauan, ja jos tahdot jonkun toisen nukuttaa, niin sanot sen\nvain pussille. --\n\nPalkó ajatteli: -- Jos niin on, niin mitäs minä lähden enää yhdellä\nvasikalla markkinoille. Saakoon vanhus tämän neljännenkin vasikan. --\nKun hän oli antanut viimeisenkin vasikan ukolle, niin sanoi tämä:\n\n-- No, poikaseni, mene nyt kotiisi. Sinne et pitkäksi aikaa jää: äitisi\nlyö sinua niin kauan, kunnes joku pelastaa sinut hänen käsistään. Mutta\nsilloin juokse, minne nenä näyttää, ja huuda takaisin äidillesi:\n\n-- Jää Jumalan haltuun, rakas äitini, minä en palaa, ennenkuin\nkuninkaaksi tultuani. --\n\nNo, kyllä syntyi kotona aika elämä kun Palkó saapui. Hänen äitinsä\nkysyi:\n\n-- Oletko myynyt vasikat, poikaseni?\n\n-- Olen, äiti, olen. --\n\n-- Missä rahat ovat? --\n\n-- En minä ole niitä rahasta myynyt, vaan nämä tässä minä sain -- ja\notti kontistaan huilun, hiiren, koppakuoriaisen ja unipussin.\n\nAuta armias, kuinka leskivaimo suuttui! Otti kepin ja löi sillä Palkóta\nmihin sattui, ja jos naapurinvaimo ei olisi juossut hätään ja\npelastanut äidin kynsistä häntä, niin uskokaa pois, akka olisi lyönyt\npoikansa kuoliaaksi.\n\nPalkó nyt juoksemaan, minne jalat veivät, mutta juostessaan hän huusi\näidillensä:\n\n-- Jumalan haltuun, äitikulta! En palaa ennenkuin kuninkaaksi tultuani.\n-- Meni Palkó, kulki päin seitsemättä valtakuntaa, yli kaukaisten\nmerien, lasivuorienkin yli, sinne, missä lyhytsaparoinen porsas tonkii.\nSiellä hän joutui erääseen suureen kaupunkiin, jossa asui kuningas.\nSillä kuninkaalla oli ihana tytär, mutta tyttärellä oli hyvin vaikea\ntauti. Hänen sydämessään oli niin suuri suru, ettei hän saattanut\nkoskaan nauraa eikä hän saanut unta silmiinsä päivällä eikä yöllä.\n\nKuningas oli juuri käskenyt ilmoittaa koko valtakunnassaan, että se,\njoka saa hänen tyttärensä nauramaan sekä antaa sellaista lääkettä,\njosta prinsessa nukahtaa tavalliseen maatapano-aikaan, saa prinsessan\nvaimokseen ja koko valtakunnan omakseen.\n\nNo, tulihan tietysti kaikenlaisia ruhtinaita ja kreivejä ja paroneja ja\nkorkealakkisia slovakkeja ja mustalaispoikia jos jonkinlaisia -- kaikki\nhe tahtoivat onneansa koettaa. Mutta he eivät voineet mitään;\nkuninkaantytär ei nauranut eikä nukkunut. Palkókin menee kuninkaan\nhoviin, ilmoittaa, että hänpä myös koettaa onneansa. Asettukoon vain\nkuninkaantytär linnan kuistille, niin hän pihalla näyttää jotakin.\n\nKuninkaantytär asettui kuistille, sinne meni kuningaskin, sinne\nkuningatar, kerääntyipä sinne hovin muu väkikin katsomaan, mitä tuo\nmierolainen osaisi. Palkó silloin otti kontistaan hiiren ja juoksevan\nkoppakuoriaisen ja pani ne sievästi maahan. Sitten hän alkoi puhaltaa\nsoreaäänistä huiluansa -- ja kuulkaa ihmettä! -- hiiri sieppasi\nvyötäreistä koppakuoriaista ja niin ne laskivat kaunista unkarilaista\ntanssia, että piha pölysi! No siitäkös kuninkaantytär nauramaan niin\nettä linna kaikui. Nauroi kuningaskin sekä kuningatar, nauroipa koko\nhovin väki.\n\n-- No, poikaseni -- virkkoi kuningas -- nauraa osaa jo tyttäreni, mutta\nkuinkas on sen nukkumisen laita? --\n\nSanoi Palkó:\n\n-- Käskekää viedä hänet vain, armollinen kuninkaani, omaan kamariinsa,\nlaittakaa hänet siellä makuulleen omaan vuoteeseensa, niin saattepa\nnähdä, että hän nukahtaa heti. --\n\n Kun saatiin vuoteeseen kuninkaantytär, pisti Palkó päänsä unipussiin\nja sanoi:\n\n-- Nukkukoon kuninkaantytär huomisaamuun kello kahdeksaan asti! --\n\nSiinä silmänräpäyksessä sulkeutuivat kuninkaantyttären silmät, ja hän\nnukkui makeasti seuraavaan aamuun kello kahdeksaan asti.\n\nSillävälin puettiin Palkó kalleisiin, kauniisiin purppuravaatteisiin,\nja kun kuninkaantytär heräsi, niin heti vihittiin heidät ja vietettiin\nkomeat häät. Seitsemän päivää ja seitsemän yötä soittivat mustalaiset,\nja neidot ja pojat karkeloivat.\n\nHäiden jälkeen Palkó läksi hakemaan äitiänsä, ja toi hänet\nkuusivaljakolla komeasti linnaan. Ei heillä ollut enää suolasta eikä\npolttopuista huolta. Vieläpä he elävät tänäkin päivänä, jos vain eivät\nole kuolleet.\n\n\n\n\nKaunis Cerceruska.\n\n\nOlipa kerran köyhä leskimies, ja hänellä oli kaksi kaunista tytärtä. He\nolivatkin niin kauniita molemmat, että he olisivat aivan hyvin\nkelvanneet prinsessoiksi. Totta tosiaan, prinsessoiksi he olisivat\nkelvanneet!\n\nNaapurissa asui eräs leskivaimo, ja kerran tämä, kun isompi tyttönen,\njonka nimi oli Cerceruska [lausutaan: Tsertserushka], leikitteli\npihamaalla, sanoi tälle aidan yli:\n\n-- Sanoppa, tyttönen, isällesi, että ottakoon hän minut vaimoksensa,\nniin minä teitä hoitelen, maidossa ja voissa vain kylvetän. --\n\nIhastui tästä Cerceruska ja juoksi heti isän luo kertomaan, mitä\nleskivaimo oli käskenyt.\n\n-- Eihän se olisi hullummaksi -- tuumi leskimies, ja hänpä otti\nnaapurinlesken vaimoksensa vielä samana päivänä.\n\nKelpasipa tyttöjen elääkkin viikon, pari, niin se äitipuoli heitä\nhyväili ja piti hyvänä, mutta pianpa siitä tuli loppu, ja orpo raukat\nsaivatkin useammin selkäsaunaa kuin suuhunpistettävää.\n\n-- Kuulehan -- sanoi kerran Cerceruska sisarelleen -- tämä ilkeä vaimo\nvielä lopettaa meidän päivämme, lähdetään pois, mennään vaikka\nmaailmalle. --\n\n-- Mennään vain -- sanoi pikkusisko.\n\nHe nousivat aamulla varhain ja sanoivat äitipuolelle, että he menisivät\nmetsään mansikoita poimimaan, jos hän päästäisi heidät.\n\n-- Menkää vain -- sanoi vaimo -- eihän teistä ole kotona muutenkaan\nmihinkään. -- Ja kun tytöt olivat toisella puolen veräjää, niin hän\nsanoi hiljaa, mutta Cerceruska sen kuuli kumminkin, että minkä eläimen\njalan jäljessä olevasta vedestä he juovat, semmoiseksi eläimeksi he\nmuuttukoot.\n\nSurullisina sitten pikkutytöt kävelivät eteenpäin. Kun he pääsivät\nmetsään, sanoi Cerceruska siskolleen: -- Kuule, sisko, elä juo minkään\nelukan jalanjäljestä, tulipa sinulle kuinka kova jano tahansa. --\nPikkusisko lupasi sen, ja sitten he alkoivat poimia mansikoita.\nPoimivat marjan sieltä, toisen täältä, eivätkä huomanneetkaan, että\nolivat toisistaan eksyneet.\n\nAlkoipa pikkutyttöä kovasti janottaa. Mutta ei näkynyt lähdettä eikä\npuroa. Mitä tehdä! Hän kuolee janoon, jollei saa juodaksensa, -- niin\nkovasti häntä janottaa! Itkien hän siinä samoili metsässä, ja jopa\nlöysi pikkusen vettä jonkun eläimen jalanjäljestä. Kyllä hän juo siitä,\nmuuttukoonpa sitten miksi eläimeksi tahansa, päätti hän. Ja voi minun\npäiviäni, hän muuttuikin pieneksi kauriiksi heti siitä juotuaan.\n\nSillävälin Cerceruska sai korinsa marjoja täyteen ja vilkaisee\noikealle, katselee vasemmalle, mutta pikkusiskoa ei vain näkynyt\nmissään. Hän alkoi hakea ja huutaa, mutta ei siskoa vain löytänyt.\nSilloin Cerceruska rupesi itkemään, hän itki katkerasti, niin että\nmetsä kaikui. Mutta silloinpa riensi äkkiä hänen luokseen pieni sievä\nkauris, se määki sydäntäsärkevästi ja nuoleskeli Cerceruskan käsiä,\nposkia, joka paikkaa.\n\nVoi hyvä Jumala, itki Cerceruska, tämä on varmaankin minun\npikkusiskoni! Hän ei totellutkaan ja siten hän muuttui kauriiksi. Hän\nkiersi käsivartensa pienen kauriin kaulaan ja niin hän talutti sitä\nläpi metsän, itkien, voihkien. Mutta vasta silloin rupesikin Cerceruska\noikein itkemään, kun huomasi kaukaa tulevan metsästäjän. Sillä oli\npyssy olalla, ja hänen koiransa juoksi edellä, nuuskien, hakien. Voi,\njos metsästäjä huomaa, niin se ampuu hänen pikku siskonsa. Hän vilkaisi\nympärilleen, mihinkä voisi piiloutua. Huomaakin onneksi heinäsuovan, ja\näkkiä he lymysivät sen taakse. Mutta se oli turhaa, heti tunsi koira\nkauriin jäljet ja juoksi suoraa päätä suovan luokse. Nuuski pientä\nkaurista, mutta ei tehnyt sille mitään pahaa, vaan kääntyi äkkiä ja\njuoksi isäntänsä luo; siellä se hyppeli, vinkui -- vonkui, eikä antanut\nisännälleen rauhaa ennenkuin sai leipäpalasen. Koira sieppasi\nleipäpalan, juoksi heinäsuovan luo, heitti sen Cerceruskan eteen ja\njuoksi takaisin isäntänsä luo hyppien ja vonkuen entistä enemmän.\n\nMetsästäjä ihmetteli, ei ymmärtänyt koiransa käytöstä, sillä ei se\nollut muulloin metsästäessä syömistä ajatellut, ennenkuin vasta kotiin\npäästyä. Mutta hän heitti sille taas leipäpalan. Ei koira syönyt\nsitäkään, se juoksi vain suoraa päätä taas heinäsuovan luo, heitti\nleivän Cerceruskan eteen -- ja taas takaisin isäntänsä luo, hyppi häntä\nvastaan ja vonkui niin surkeasti, kuin olisi sillä ollut selkäranka\npoikki.\n\nNo odotappas -- tuumi metsästäjä -- tässä on vielä yksi leipäpala,\nmutta nytpä tahdon nähdä itsekin, mitä sillä teet, sillä ei ole\nmahdollista, että itse syöt kaikki.\n\nKylläpä hän ällistyi nähdessään heinäsuovan takana pienen kauniin,\nitkevän tytön ja sen vieressä pienen, surkeasti ynisevän kauriin.\nCerceruska heittäytyi pienen kauriin yli ja rukoili metsästäjää:\n\n-- Oi rakas metsästäjä-setä, elä ammu tätä pientä kaurista, sillä se on\nminun pieni sisareni! --\n\n-- Mitä sinä puhut, sinä tyttönen -- nauroi metsästäjä -- mitenkä voi\ntytöllä olla kauris siskona! --\n\nNyt Cerceruska kertoi, keitä he olivat ja kuinka onnettomasti oli\nkäynyt hänen pienelle sisarelleen.\n\nKyyneleet kihosivat metsästäjän silmiin, hänen tätä kuullessaan ja hän\nsanoi: -- Elä pelkää, Cerceruska, en minä tee mitään pahaa pikku\nsisarellesi, pikemmin minä vienkin teidät mukanani linnaani. Sillä\ntiedä, minä olen tämän valtakunnan kuningas, --\n\nSitten hän otti Cerceruskaa kädestä, ja Cerceruska kiersi käsivartensa\npienen kauriin kaulaan, ja niin he menivät kuninkaalliseen palatsiin.\n\nKuninkaan käskystä sai pieni kauris aivan oman erityisen puutarhan, ja\nkaikkien, joille henki oli rakas, piti totella Cerceruskaa ja tehdä\nhänen mielikseen.\n\nKaikki kyllä olivatkin Cerceruskan mieliksi, paitsi eräs vanha vaimo,\njoka oli ollut kuninkaan hoitajana hänen lapsena ollessaan -- tämä\nkatseli karsain silmin asiain nykyistä menoa. Tällä vaimolla oli\nnimittäin tyttö, ja tämän hän aikoi toimittaa kuninkaalle puolisoksi.\nSillä -- nähkääs, hyvät ihmiset -- kuninkaalla ei ollut vielä puolisoa.\nTurhaan oli sille tarjottu ja neuvottu mitä kauneimpia prinsessoja,\nmutta ei, hän ei huolinut yhdestäkään. Siitä oli vanha vaimo iloissaan,\nmutta nyt kun hän näki Cerceruskan, säpsähti hän.\n\n-- Kuningas tahtoo varmaankin ottaa tämän puolisokseen -- ajatteli\nvaimo -- mutta siitäpä ei tulekkaan mitään.\n\nHän odotti vain sitä, että kuningas lähtisi pois kotoa; silloin hän\nmeni Cerceruskan kanssa alas siihen puutarhaan, jossa kauris eleli.\nPuutarhan keskellä oli lampi, ja kun he joutuivat sen rannalle, sanoi\nvanha vaimo: -- Tule Cerceruska, katso vedenkalvossa kuvaasi, kuinka\nsinä olet kaunis! --\n\nCerceruska katsahti lampeen, ja siinä tuokiossa työnsi häijy vaimo\nhänet veteen.\n\nOi surkeata, kuinka pieni kauris hädissään ja tuskissaan määki! Se\njuoksenteli vain onnettomana lammen ympärillä, mutta vanha vaimo sanoi\nsille: määi, minkä määit, kunhan vain et puhu!\n\nIllalla, kun kuningas saapui kotiin, meni hän suoraan Cerceruskan\nhuoneeseen. Kas, Cerceruska ei olekkaan siellä! Hän kutsuu vanhan\nvaimon ja kysyy, missä Cerceruska on.\n\n-- Puutarhaan hän varmaankin meni. Siellähän se aina leikkii sen pienen\nkauriin kanssa. --\n\nKuningas menee puutarhaan, hakee, huutaa Cerceruskaa, mutta siellä ei\nollut ketään muuta kuin pieni kauris, ja se juoksi vain edestakaisin ja\nmääki -- puhua se ei voinut.\n\nKuningas kävi kovin surulliseksi Luulipa hän jo, että Cerceruska oli\nlähtenyt maailmalle. Senpä tähden hän käski etsiä häntä ja lupasi\nsuuret määrät kultaa sille, joka toisi Cerceruskan takaisin. Mutta\nvaikka hän olisi luvannut puolet valtakuntaansa, ei Cerceruskaa\nkuitenkaan kukaan olisi voinut löytää.\n\nKuningas oleskeli nyt päiväkaudet puutarhassa, siellä hän käyskenteli\nja silitteli kaurista, kysyen: etkö ole nähnyt Cerceruskaa? Mutta pikku\nkauris raukka ynisi vain, puhua se ei voinut.\n\nKun häijy vaimo näki tämän, säpsähti hän. Arveli näet, että jos\nkuningas aina on puutarhassa, voi hänen päähänsä juolahtaa ajatus, että\nCerceruska on työnnetty lampeen. Hänpä hävittää kauriinkin! Odotti\ntaas, että kuningas lähtisi pois kotoa; sitten kutsui hän kiireesti\nteurastajan ja läksi puutarhaan lopettaakseen kauriin päivät.\n\nPieni kauris raukka läksi juoksemaan minkä heikot jalat kestivät lammen\nympäri nähdessään teurastajan tulevan veitsi kädessä. Eikä se\npysähtynyt mistään houkuttelusta. Ja kuulkaahan ihmettä! Siinä lampea\nkierrellessään se sai kovasta säikähdyksestään takaisin puhelahjansa ja\nrupesi puhumaan:\n\n    Nouse ve'estä, siskoseni,\n    Järven pohjasta pakene,\n    Vatsasta kalan kamalan!\n    Veistä velhotar hiovi\n    Heikon henkeni hukaksi,\n    Astioita asettavi\n    Veren vuotavan varalle.\n\nJuuri tässä silmänräpäyksessä saapuu kuningaskin puutarhaan ja kuulee\nkauriin puheen. Hän hälyyttää heti koolle koko hovin väen ja käskee\nammentaa lammen tyhjäksi. Suuren kalan he saavat käsiinsä, halkaisevat\nsen vatsan, ja tosiaankin, Cerceruska oli siinä! Minä näin omin silmin,\nettä hän oli elossa ja oli kauniimpi kuin koskaan ennen!\n\nRiemu oli nyt hovissa rajaton. Pieni kauriskin hyppeli iloissaan niin\nvallattomasti, että sattui heittämään kuperkeikan, ja silloinpa se --\nihmeitten ihme! -- muuttui taas tytöksi.\n\nSillävälin lampi taas täyttyi vedellä. Ja kun se täyttyi, niin kuningas\nkaskikin ottaa vanhan noita-akan kiinni ja heitätti hänet lampeen.\nSitten hän lähti Cerceruskan kanssa palatsiin; sinne kutsuttiin pappi,\njoka vihki heidät, ja nuori pari asettui vielä samana päivänä\nmunankuoreen ja laski alas Kykyllö-jokea. Jos he siitä maihin nousevat,\nniin tulkoot Teille vieraiksi!\n\n\n\n\n\n\nTARINOITA\n\n\n\n\nIhmehirvi.\n\n\nKaukana idässä eli kerran kuuluisa, mahtava ruhtinas -- ei ole\ntuntematon teillekään hänen nimensä. Nimrod hän oli nimeltään. Useita\ntuhansia vuosia sitten eli tämä Nimrod, mutta hänen maineensa elää yhä\nvielä. Sillä Nimrod oli Hunorin ja Magyarin [lausutaan: Madjar], noiden\nkahden uljaan, kauniin urhon isä, joiden jälkeläisiä ovat hunnit ja\nmagyarit.\n\nTiedättekö, mistä Nimrod ruhtinas oli kuuluisa? Siitä, ettei siihen\naikaan eikä sitä ennen eikä sen jälkeenkään ole elänyt sellaista\nmiestä, joka olisi ollut niin taitava metsästäjä kuin hän, ja joka\nolisi niin paljon pitänyt metsästämisestä. Niin olen minä sen kuullut\nvaariltani ja vaarini aikoinaan omalta vaariltansa. Aamulla, kun hän\noli noussut ja järjestänyt valtakuntansa kaikki asiat, heitti hän\njousen hartioillensa, hyppäsi oriinsa selkään ja lähti kiitämään\nniinkuin vinha vihuri, vieläpä vinhemminkin yli vuorien ja laaksojen,\nyli soiden ja metsien, ja laukatessaan hän ampui lentävän linnun. --\nLintu, jota hän kerran tähtäsi, ei enää laulanut, ei lentänyt.\n\nMieluimmin Nimrod metsästeli yksinänsä, mutta kun hänen poikansa\nvarttuivat jonkun verran, otti hän heidätkin mukaansa. Varsinkin\nmolemmat vanhemmat, Hunor ja Magyar, nelistivät aina hänen rinnallaan\nja koettivat hekin saada lintuja lennosta ammutuksi.\n\nHei, kuinka Nimrod riemuitsi nähdessään, että molemmat tulevat isäänsä,\nsekä Hunor että Magyar. Harva se lintu, joka pelastui heidän\nnuoliltaan, ja usein Nimrod ajatteli itsekseen, että pojista saattaa\nvielä tulla isäänsä parempiakin metsästäjiä, kunhan miehiksi varttuvat.\nMutta vanha Nimrod iloitsi siitä: Tulkoon pojista vain etevämpiä, kuin\nhän itse oli. Levitköön heidän maineensa yli seitsemän valtakunnan.\n\nAika kului, Hunor ja Magyar kasvoivat suuriksi, vahvoiksi\nnuorukaisiksi, uljaiksi, kauniiksi urhoiksi, niin että Nimrodin\nmolemmat silmät nauroivat suuresta sydämenilosta, kun hän heitä\nkatseli.\n\nNimrod ajatteli itsekseen: No, nämä pojat voi jo päästää siipiään\nkoettelemaan. Asukoot he tästälähtien omissa teltoissaan, lähtekööt\nmetsästämään milloin itse haluavat ja menkööt minne sydän heitä vetää.\nHän sanoikin pojilleen: -- Rakkaat lapseni, minä olen jo vanha mies,\nenkä voi teitä viedä metsästämään milloin vain haluatte. Asukaa tästä\nlähtien eri teltoissa. Minä annan teille niin paljon maata, metsää,\nhevosia, juhtia ja kaikenlaista tavaraa, että voitte elää huolitta, ja\nkun minä ummistan silmäni ikuiseen uneen, saatte myös valtakuntani.\nJakakaa maat ja huolet keskenänne rehellisesti.\n\nPojat kiittivät rakasta isäänsä hänen suuresta rakkaudestansa, ja\nseuraavana päivänä he muuttivat pois vanhempainsa teltasta. Kauniin,\nviettävän mäen kukkulalle he pystyttivät kaksi telttaa vähän matkan\npäähän toisistaan ja asettuivat niihin väkinensä.\n\nEnsi aikoina he metsästelivät telttojensa läheisyydessä, mutta ajan\npitkään loittonivat he yhä kauemmas. Illaksi he kumminkin aina\nkotiutuivat, pistäytyivät isävaarin luona, kertoivat, mitä maita olivat\nkulkeneet, kuinka paljon riistaa saaneet, kuinka monta kertaa nuoli oli\nkäynyt harhaan. Mutta eräänä iltana, kun he juuri olivat aterioimassa\nsuuren roihuavan nuotion ympärillä, sanoi Hunor veljellensä:\n\n-- Kuule Magyar, mitä sinulle haastan!\n\n-- Haasta vain, Hunor veliseni, mielelläni minä sinua kuuntelen, sillä\nhyvää sinun suustasi aina vain lähtee.\n\n-- Se minulla on sanottavana, Magyar veliseni, että lähtekäämme\nhuomenna pitemmälle matkalle. Katsotaan kerran, mitä on valtakuntamme\nrajojen ulkopuolella. Kukaties siellä on vielä enemmän riistaa, kenties\nvirrat isommat ja kalaisammat! Käykäämme katsomassa!\n\n-- Jo kauan olen minäkin sitä mietiskellyt -- sanoi Magyar -- ei ole\nvain tullut sanotuksi. Täällähän me tunnemme jo joka pensaan, jokaisen\nkolkan metsässä ja niityillä, melkeinpä tiedämme, kuinka monta\npuhvelia, karhua, hirveä, kotkaa, haukkaa ja muita lintuja on\nmetsissämme.\n\n-- Ei siitä ole vaikea pitääkkään lukua, sillä riista kovin vähenee.\nMikä on totta, se on totta -- isämme on kaatanut monta otusta -- ja\nsamoin mekin.\n\nPäätettiin, että aamuhämärissä lähdetään -- ja lähdetään länteenpäin.\nMukaansa ottaa kumpikin viisikymmentä vahvinta ja rohkeinta miestä,\neikä takaisin tullakkaan ennenkuin lumi peittää maan.\n\nAamuhämärissä he lähtivät matkalle; matkatessa metsästivät ja\nmetsästäessään yhä etenivät kauas, kauas. Missä yö saavutti heidät,\nsiihen he leiriytyivät, lepäsivät yönsä ja aamulla suoriutuivat taas\nmatkalle.\n\nJo aikoja he olivat jättäneet valtakuntansa rajat taaksensa, ja mitä\nenemmän he etenivät, sitä enemmän miellyttivät heitä metsät ja niityt.\nYli silmänkantamattomien tasankojen vei heidän tiensä, ja toisinaan he\njoutuivat suuriin suunnattomiin aarniometsiin, jotka vilisivät\nmetsäeläimiä.\n\nHei, tämä heille kelpasikin! Täällä oli mitä ampua! Olisipa ollut\nmieluista, jos isäukko olisi ollut mukana näkemässä sitä riistan\npaljoutta! Varmaan metsästämishalu heräisi hänessä uudelleen. Johan he\nmelkein kyllästyivät siihen riistan paljouteen. Puhvelihärät, hirvet,\ngasellit käyskentelivät metsän aukeamilla, niihin he eivät kajonneet.\nMieluimmin he ottivat ajaakseen jotain yksityistä eläintä. Semmoista he\nsaattoivat ajaa takaa aamusta iltaan.\n\nMutta kerran he näkivät sellaisen eläimen, jollaista he eivät olleet\nsitä ennen koskaan nähneet. Se oli hirvi, ihmeen kaunis hirvi,\njommoista ihmislapsen silmä ei ollut koskaan nähnyt. Sen sarvien haarat\nolivat kietoutuneet yhteen ja kohosivat sen pään yläpuolelle kuin\nseppele. Sen kauniit mustat silmät loistivat kuin mustat timantit. Sen\nvartalo oli hoikka ja notkea kuin keinuva kaisla, kapeat jalat eivät\nnäyttäneet maata koskettavankaan sen juostessa.\n\n-- Katso, Magyar veljeni, kuinka ihmeen kaunis hirvi!\n\n-- Ihmeen kaunis, ihmeen kaunis, -- huusi Magyarkin, -- en ole sen\nvertaista koskaan nähnyt, --\n\n-- Lähdetään perään! --\n\nIhana hirvi kiiti nuolena eteenpäin, Hunor, Magyar ja sata rohkeata\nurhoa sen kintereillä. Aukeamalta tiheikköön, tiheiköstä aukeamalle,\nylös vuoria, yli virtojen he riensivät. Milloin katosi ihmehirvi\nnäkyvistä, milloin se taas ilmestyi viekoitellen perässänsä Hunoria ja\nMagyaria.\n\nVaahto peitti jo väsyneet hevoset, yhä hitaammaksi kävi niiden kulku,\nmutta Hunor ja Magyar eivät hellittäneet. -- Juokse, juokse rakas\nratsuni! -- kiihottivat he.\n\nAamusta iltahämärään asti he ajoivat takaa ihmehirveä. He halusivat\nsaada sen elävänä kiinni, että voisivat viedä isällensä. Sillä he eivät\nolleet unohtaneet rakasta isäänsä vieraalla maallakaan. Mutta turhaan!\nAurinko laski -- hämärtyi, ja ihmehirvi katosi suohon, tiheän kaislikon\nkätköihin. Sinne he eivät voineet seurata, sillä siellä he olisivat\nkaikki tuhoutuneet. Varmasti oli ihmehirvikin siellä saanut surmansa.\n\nVaikka he eivät saaneetkaan ihmehirveä kiinni, oli se johdattanut\nheidät niin kauniiseen maahan, etteivät he koskaan ennen olleet sen\nvertaista nähneet. Tämä oli ihana saari, täynnä metsiä ja virtoja.\nVyötäröitä myöten he kahlasivat korkeassa, kukkivassa heinässä.\nMahtavat lakkapää-puut tarjosivat maukkaita hedelmiä ja suloista\nvarjoa. Tuhansia pieniä ja suuria kaloja uiskenteli virroissa ja\nleikitteli veden pinnalla auringon paisteessa.\n\n-- Oi, tahtoisin jäädä tänne iäksi -- sanoi Hunor iki-ihastuneena. --\nEntäs sinä, Magyar?\n\n-- Minäkin, veljeni, minäkin! Mutta mitä isämme mahtaa siitä sanoa? --\n\n-- Se on totta! Huomenna menemme takaisin ja kysymme hänen neuvoaan. --\n\nSeuraavana päivänä he korjasivat tavaransa ja lähtivät takaisin isänsä\nmaahan. Paluumatkalla he ampuivat ainoastaan sen verran eläimiä, kuin\ntarvitsivat eväikseen. Seitsemän päivää ja seitsemän yötä he\nmatkasivat. Nyt vasta he huomasivat, kuinka kauas he olivat joutuneet\nkodistaan. Vanha Nimrod makasi teltassaan heidän astuessaan sisään. Hän\noli surullinen, kovin surullinen. Heikolla äänellä hän kysyi: -- Missä\nolitte? On kulunut kaksi kertaa seitsemän yötä ja päivää jo siitä asti,\nkuin viimeksi näin teidät. Ja minä tunnen, etten elä kauan. --\n\nHunor sanoi:\n\n-- Anna anteeksi rakas, hyvä isäni, meidän metsästyshalumme vei meidät\nkauas. Mutta katso, me löysimme kauniin, hyvin kauniin maan, johon\nmeitä kovasti haluttaisi asettua asumaan. --\n\n-- Ettekö te huoli minun valtakunnastani? -- kysyi Nimrod surullisena.\n\n-- Isäni! -- sanoi Magyar -- sinulla on vielä monta muuta poikaa,\nolkoon tämä maa heidän. Siunaa meitä ja päästä menemään kaksi vanhinta\npoikaasi. --\n\nNimrodin silmät täyttyivät kyynelillä ja hän sanoi vapisevalla äänellä:\n\n-- Tulkaa siis ja polvistukaa eteeni, laskeakseni vapisevan käteni\nteidän päänne päälle. --\n\nPojat polvistuivat, ja vanhus siunasi heidät:\n\n-- Menkää, Jumala teitä johdattakoon! Siunaus ja onni seuratkoon teitä,\nmissä vain käyttekin. --\n\nNäin sanoi Nimrod ja suuteli otsalle Hunoria ja Magyaria. Vielä kerran\nviipyi hänen katseensa heissä, sitten hän sulki silmänsä ja veti\nviimeisen henkäyksensä Hunorin ja Magyarin sylissä.\n\nNimrod kuoli, ja hänen poikansa hautasivat hänet suurella komeudella.\nHautaamisen jälkeen Hunor ja Magyar jättivät valtakunnan nuoremmille\nveljilleen ja lähtivät takaisin ihmeen kauniiseen saareensa.\n\nSeitsemän päivää ja seitsemän yötä kesti matka taas, ja kun he\nsaapuivat perille, heittäytyivät he maahan ja kiittivät Jumalaa, joka\noli johdattanut heidät takaisin. He siunasivat ihmehirveä, joka oli\nheidät viekoitellut tälle ihanalle seudulle.\n\nJo useampia päiviä he olivat olleet kauniilla saarella ja ihmettelivät,\netteivät nähneet ketään muuta ihmistä, paitsi omia miehiään. Hunor\nsanoi: -- Veljeni, katsokaamme ympärillemme, emmekö löydä mitään muuta\nsielullista olentoa. --\n\n-- Hyvä on, veljeni, lähdetään. --\n\nHe lähtivät sadan urhonsa kanssa ja seikkailivat ja kuljeksivat kauan\nsuurella tasangolla.\n\nMutta mitä he nyt näkivätkään! Suuri joukko tyttöjä, toinen toistaan\nkauniimpia, tanssi tuossa piirissä lirisevän lähteen partaalla.\nKauniisti toisiinsa kietoutuneina -- heitä oli sata, jos ei enemmänkin\n-- he kiertelivät, kaartelivat piirissä; keskellä tanssi kaksi\nkauneinta, ja he olivat niin ihania, että aurinkoa saattoi katsoa,\nmutta heitä ei.\n\nHunor ja Magyar katsahtivat toisiinsa ja muut urhot myöskin; he eivät\nmitään sanoneet, mutta tiesivät, että kaikki ajattelivat samaa.\nYhtäkkiä he piirittivät tanssivat tytöt, sieppasivat jokainen yhden\nniistä satulaansa ja läksivät sitten nelistämään niin kovaa kuin\nkavioista lähti.\n\nHunor ja Magyar ottivat ne tytöt, jotka olivat piirin keskellä. Kun he\npääsivät telttojensa luokse, laskivat he hellästi tyttönsä maahan ja\nveivät heidät telttaansa.\n\nSillävälin toipuivat tytötkin. He vapisivat pelosta, mutta Hunor ja\nMagyar lohduttivat ja rauhoittivat heitä niin kauniilla sanoilla, että\nhe vähitellen rohkaisivat mielensä, eivätkä he enää yhtään surreet\nsitä, että nuo kaksi urheaa poikaa olivat ryöstäneet heidät. Eipä ne\ntoisetkaan tytöt surreet kohtaloaan.\n\nHunor ja Magyar saivat nyt vasta tietää, että nuo kaksi tyttöä\nolivatkin alaanien ruhtinaan Dulin tyttäriä. Sitä parempi! He saavat\nnäin ollen ruhtinaan tyttäriä vaimoikseen. Tulivatpa tytötkin\niloisiksi, kun saivat kuulla, että maailmankuulun Nimrodin pojat\nottivat heidät puolisoikseen.\n\nKumpikin sanoi tytöllensä:\n\n-- Sinä olet minun ja minä olen sinun, kuokka ja lapio meidät vasta\nerottaa! --\n\nTytöt kertasivat samaa sanasta sanaan.\n\nTämä oli heidän vihkimisensä.\n\nVielä samana päivänä vietettiin suuret häät. Samalla kertaa pitivät\nhäitä Hunor, Magyar ja sata urhoa.\n\nJumala siunasi heidän liittonsa, ja he lisääntyivät polvesta polveen.\n\nAjanpitkään ei kaunis saari enää riittänytkään Hunorin ja Magyarin\njälkeläisille.\n\nHeidän täytyi uudestaan suoriutua retkille. Uusi isänmaa ja suurempi\nheidän piti etsiä: niin olivat hunnit ja magyarit lisääntyneet.\n\nMihinkä he menivät ja minnekä he joutuivat, sen kerron teille\nseuraavalla kerralla.\n\n\n\n\nJumalan miekka.\n\n\nKerroin teille eilen illalla siitä, miten Nimrodin pojat, Hunor ja\nMagyar, asettuivat siihen kauniiseen saareen, johon ihmehirvi heidät\njohdatti. Hunor ja Magyar jäivätkin sinne asumaan, mutta tuskin oli\nkulunut sataakaan vuotta, niin he olivat lisääntyneet niin suuresti,\nsekä hunnit että magyarit, ettei enää vesikään riittänyt heille, vielä\nvähemmin leipä. Molemmat heimot laittautuivat nyt matkaan ja kulkivat\nyli vuorien ja laaksojen, läpi metsien ja niittyjen, ja kulkivat,\nkulkivat, kunnes saapuivat skyyttiläisten maahan.\n\nSe oli iso kaistale maata; siihen he kyllä mahtuivat, vaikka siellä\nasui muitakin kansoja, vieläpä vanhoista ajoista saakka. Nämä eivät\nottaneet riemulla vastaan tulokkaita. Mutta Hunorin ja Magyarin\njälkeläiset eivät paljoa kyselleet, valloittivat maan ja jakoivat sen\nsataankahdeksaan osaan sadankahdeksan heimon kesken. Maata, metsää ja\nlaidunta riitti joka heimolle kylliksi. Eivätkä he kärsineet puutetta\nhyvään aikaan, kunnes nämä satakahdeksan heimoa lisääntyivät vielä\nenemmän.\n\nMutta sitten ajan täyttyessä ei skyyttiläisten maakaan riittänyt enää\nHunorin ja Magyarin jälkeläisille.\n\nSilloin kokoontuivat heimojen johtajat neuvottelemaan, mihin kansa\nolisi johdettava, kun nyt skyyttiläisten maakin kävi heille liian\npieneksi. Hunni-heimojen päälliköt arvelivat, että länteenpäin olisi\nlähdettävä, mutta magyari-heimojen päälliköt neuvoivat, että olisi\nparempi mennä takaisin vanhaan isien maahan, josta heidän esi-isänsä\nHunor ja Magyar polveutuvat. Mutta Hunorin jälkeläiset sanoivat, että\nolisi turhaa mennä sinne takaisin; eivät he sinnekään enää mahtuisi. --\nMennään vain länteenpäin, kyllä hyvä jumala johdattaa meidät semmoiseen\npaikkaan, jossa hunnit ja magyarit voivat asua maailman loppuun saakka.\n\n-- No menkää te -- sanoivat magyarit --, me jäämme tänne. Jos löydätte\nkyllin suuren maan, niin lähettäkää meille viesti, ja me tulemme\nperässä. Jos ette löydä, niin kääntykää takaisin, kun vetäydymme\nyhteen, niin jotenkuten mahdumme. Kyllä sopu sijaa antaa.\n\nKaikki hyväksyivät tämän puheen. Menkööt hunnit ja jääkööt magyarit.\n\nMutta kun lähtö oli käsissä, niin siinä hyvästeltäessä virkkoi Attila,\nBendeguzin poika: -- Entä Jumalan miekka, kuka sen nyt saa, hunnitko\nvai magyarit? -- Sillä kun magyarit ja hunnit valloittivat\nskyyttiläisten maan, pyhittivät he miekan Jumalalle, joka auttoi heitä\nvoittamaan skyyttiläiset. Tätä miekkaa sanottiin Jumalan miekaksi, ja\nsiihen oli oikeus joka heimolla. Tietäjät sanoivat: \"Niinkauan, kuin\nmiekka säilyy, älkää pelätkö ketään, sillä Jumala on kanssanne.\"\n\nMagyariheimojen päälliköt katselivat neuvottomina toisiansa, eivät\ntienneet, mitä vastata. He kutsuivat vihdoin tietäjät avukseen. Kolme\npäivää ja kolme yötä neuvoteltuaan tietäjät viimein päättivät:\nannettakoon miekka sokean miehen käteen, pyörittäköön hän sitä\nseitsemän kertaa ja seitsemännen kerran jälkeen pudottakoon sen; jos se\nputoaa länteenpäin, viekööt hunnit sen mukaansa, jos itäänpäin, niin\njääköön se magyareille.\n\nTähän kaikki suostuivat. Eräs vanha, harmaa, sokea ukko talutettiin\npaikalle ja annettiin miekka hänen käteensä.\n\n-- Pyöritä sitä seitsemän kertaa, ja seitsemännellä kerralla anna sen\npudota! -- sanottiin hänelle.\n\nSokea teki niinkuin käskettiin. Seitsemän kertaa pyöritettyään hän\npudotti miekan kädestään, mutta -- kuulkaa ihmettä! -- miekka ei\npudonnutkaan maahan. Syntyi äkkiä hirvittävä pyörretuuli, se sieppasi\nmiekan ja lennätti sen mukanansa, kuletti, kuletti sitä länteenpäin ja\näkkiä se hävisi niin, ettei ihmissilmä sitä enää nähnyt. -- Katsokaa,\nkatsokaa -- virkkoi Attila, -- Jumala itse tahtoo, että länteen päin\nmenisimme. Elkää huolehtiko miekan tähden, kyllä me vielä sen löydämme\nja kun löydämme, niin ilmoitamme sen teille. Tulkaa silloin tekin,\ntulkaa!\n\nNiin lähtivät hunnit hyvässä toivossa matkalle. Edellä kulki vanha\nBendeguz, molemmilla puolillaan hänen poikansa Attila ja Buda. Heidän\nperässään kulki sankka kansanjoukko, mikä jalkaisin, mikä ratsain. He\npysähtelivät metsissä, niityillä, virtojen varsilla, tarkastelivat\nmaita ja vesiä kulkiessaan, mutta heille ei kelvannut mikään paikka\nennenkuin Tonavan ja Tiszan [lausutaan Tisan] välillä.\n\nTämä maa miellytti heitä suuresti. Kuin yhdestä suusta he huusivat:\nemme mene edemmäs, tänne jäämme!\n\nMutta he eivät olleet vielä oikein asettuneetkaan, niin jo tuli heitä\nvastaan rautapää Detre hirmuisen suuren sotajoukon kera. Säikähtyneet\nkansat, jotka asuivat Tonavan ja Tiszan varrella, olivat hänet\nkutsuneet kaukaisilta mailta.\n\nHän lähetti sanan hunneille, että he saivat jäädä sinne kolmeksi\npäiväksi ja kolmeksi yöksi, mutta sitten laittautukoot matkaansa\nJumalan nimeen.\n\nBendeguz vastasi: -- Kuuleppas sinä rautapää Detre, elä sinä lähettele\nviestejäsi, me emme kuitenkaan lähde täältä pois. --\n\nRautapää Detre ei vastannut 'mitään, vaan lähti sotajoukkoineen\nhyökkäämään. Niin lähtivät hunnitkin, Bendeguz johtajana, ja hänen\nrinnallaan hänen molemmat urheat poikansa, Attila ja Buda. Niin he\ntörmäsivät yhteen, kuin kaksi ukkospilveä, ja kun he yhteen törmäsivät,\nsilloin Tonava nousi yli äyräittensä, -- niin paljon verta siihen\nvuoti.\n\nNo jos Tonava nousi yli äyräittensä, ei se noussut turhaan! Hunnit\nvoittivat ja saivat kauniin maan omakseen. Itse rautapää Detrenkin oli\nkäydä hullusti. Bendeguz ampui hänen otsaansa rautanuolen, mutta se\ntunkeutui vain puoleksi päähän. Detre tarttui siihen, napsautti sen\nkahtia, eikä ollut millänsäkään koko asiasta. -- Varo Bendeguz -- huusi\nDetre -- tätä saavat jälkeläisesi katua vielä seitsemännessä polvessa.\n-- Sitten ajaa karautti hänkin jäljelle jääneen pakenevan joukkonsa\njälkeen.\n\nAika kului, hunnit elivät rauhassa, eivätkä juuri ajatelleetkaan\nsotatoimia. Mutta Attila ei saanut rauhaa. Tonavan ja Tiszan väli\ntuntui hänestä liian ahtaalta: hän olisi tahtonut valloittaa koko\nmaailman.\n\nHänen isänsä, Bendeguz, varoitti häntä: elä ajattelekkaan sellaista,\npoikani, ennenkuin löydät Jumalan miekan. Sillä turha on sinun rohkea\nurheutesi, jos Jumala ei ole kanssasi.\n\nSitten kuoli iäkäs Bendeguz, ja hunnit valitsivat Attilan kuninkaaksi.\nSiitä päivästä alkaen Jumalan miekka askarrutti Attilan mieltä. Oi,\nkunpa hän sen löytäisi!\n\nKerran sitten hän näkee unta, jonka merkitystä hän ei voi selittää.\nKutsutti siis tietäjiä ja kertoi heille:\n\n-- Kuulkaatte tätä, yöllä näin ihmeellistä unta. Muistan sen niin\nselvästi, kuin olisi se tapahtunut keskellä kirkasta päivää.\nHarmaahapsinen vanha mies laskeutui luokseni yläilmoista ja sitoi\nkupeelleni kiiltävän miekan, mutta sidottuaan sen hävisi hän niinkuin\nolisi maa hänet niellyt. Katselen, tarkastelen miekkaa, -- sehän 011\nkerrassaan Jumalan miekan näköinen! Ja niinkuin Jumalan miekan\nsilmiemme edestä sieppasi hirvittävä pyörretuuli, samaten nosti se\nminutkin, kuletti yli metsien, vuorien, merien, loppumattomien\ntasankojen ja kauhean suurien kaupunkien yli. Lentäessäni sivaltelin\nminä miekallani, ja katso: metsät kumarsivat, virrat ja meret\njakautuivat kahtia, kaupungit peittyivät liekkeihin. Tähän minä sitten\nheräsin. Sanokaa te, tietäjät, mitä uneni merkitsee?\n\nAstui esiin Torda, vanhin tietäjistä, ja sanoi: -- Armollinen\nkuninkaani, henkeni herra, unesi merkitsee, että Jumalan miekka\nlöydetään, ja silloin sinä valloitat koko maailman.\n\n-- Samaa mekin ennustamme, sanoivat toiset tietäjät.\n\nSiinä tuokiossa juoksee heidän luokseen eräs paimenpoika ja sanoo\nhengästyneenä Attilalle: -- Armollinen kuninkaani, pustalta\n[ruohoaavikolta, arolta] löysin miekan, tässä se on, ota se omaksesi!\n\nAttila katselee miekkaa, heiluttelee, välkyttelee sitä, ja iloissaan\nhän huudahti niin, että maa ja taivas tärisi:\n\n-- Tämä on Jumalan miekka, miehet! Tietäjät katselevat sitä,\nskyyttiläisten maassa mukana olleet vanhukset tarkastelevat sitä ja\nsanovat hekin:\n\n-- Tämä on Jumalan miekka, tämä!\n\nAttila kysyy paimenpojalta:\n\n-- Mistä olet tämän miekan löytänyt, poikani?\n\n-- Armollinen kuninkaani, -- virkkoi paimenpoika -- siinä kun laumani\nperässä kuljin, huomasin, että eräs viimevuotinen hieho arastelee\njalkojansa. Tarkastan, mikä sitä vaivaa ja katso, sen vasen takajalka\non veressä. Ihmettelin siinä, että mikä sen on voinut verille repiä,\nkun ei koko pustalla ole muuta kuin hentoa pehmeätä nurmea. Katselen\nsinne, katselen tänne, ja kas! huomaan miekan kärjen heinikossa. Tartun\nsiihen, vetääkseni sen ylös, mutta siinä silmänräpäyksessä nousee\nliekki miekan kärjestä. Minä säikähdin ja juoksin pois, mutta kun\nkatselin taakseni, huomaan, että miekka ponnahtaa maasta ja pyörii,\npyörii, niinkuin vihurin pyörittämänä. Sitten se liekki leimahtaa vielä\nviimeisen kerran ja miekka putoo maankamaraan.\n\nSilloin minä rohkaisin mieleni, palasin ja nostin miekan maasta.\n\n-- Tämä on Jumalan miekka, tämä! -- riemuitsi kansa.\n\nAttila koetti sitä heti. Kolme kertaa hän iski sillä joka\nilmansuunnalle niin, että suhahti vain!\n\n-- Tämä se on, tämä se on -- riemuitsi Attilakin ja määräsi heti\nsytytettäväksi uhritulia Jumalalle, joka oli antanut miekkansa takaisin\nhänelle ja hänen kansalleen.\n\nJa tietäjien ennustukset täyttyivät, sillä Attila tosiaankin valloitti\nkoko maailman.\n\n\n\n\n\"Sotajoukkojen tie\".\n\n\n\"Sotajoukkojen tiestä\" [\"Linnunrata\" on sen suomalainen nimitys.]\nkerron teille tänä iltana, kuunnelkaa minua. Kerron siitä pitkästä,\nloistavasta, valkoisesta vyöstä, joka tähtikirkkaina iltoina taivaalla\nnäkyy. Minä kerron teille, mitenkä joutui taivaalle tämä valkoinen,\ntämä loistavan valkoinen vyö.\n\nAlan siitä, mihin eilen illalla lopetin: Attila oli valloittanut koko\nmaailman. Sillä kun Jumalan miekka oli ihmeellisellä tavalla löytynyt,\nei ollut maan päällä sitä kansaa, joka olisi kyennyt voittamaan Attilaa\nja hänen sotajoukkoansa. Attila ei kuljettanut mukanansa Jumalan\nmiekkaa. Hän antoi vartioida sitä kotonansa kolminkertaisen lukon\ntakana. Mutta siitä asti, kuin miekka löytyi, ei hänen sydämensä enään\npäässyt lannistumaan. Hän tiesi että Jumala oli hänen kanssansa, ja se\ntieto kasvatti hänen käsivarsiensa voimaa.\n\nUsein, kun hän vaimonsa Rékan [lausutaan: Reekan] ja sarikaripoikiensa\nkanssa istui teltan edustalla, sanoi hän: -- Nyt jo voin rauhallisena\nlaskeutua hautaani, olen saavuttanut sen, mihin olen pyrkinyt. Minun on\nkoko maailma. Kaikki maailman kansat ovat minun sankarikansani\nveronmaksajia. -- Mutta yksin ollessaan hän mietti ja murehti paljon\nsitä, että hänen urhea maailmanvalloittaja-kansansa kerran voisi\nhajaantua. Hän olisi tahtonut, että hänen nuorin poikansa Csaba\n[lausutaan: Tshaba] tulisi hunnien kuninkaaksi hänen kuolemansa\njälkeen. Hänen monista pojistaan tämä oli hänelle rakkain, tämä oli\nurhein. Häntä oli eniten rakastanut ja hellinyt hänen äitinsäkin.\n\nKerran kun kaikki olivat yhdessä Rika nimisessä metsässä, jossa oli\nAttilan lempilinna, kohtasi suuri suru Attilaa ja hänen poikiaan. Réka\nkuningatar tuli hyvin sairaaksi, ja tuntien kuolemansa lähestyvän,\nkutsutti hän vuoteensa ääreen miehensä ja kaikki poikansa, joista\nAladár [lausutaan: Aladaar] oli vanhin, Csaba nuorin. Hän sanoi\nsurullisena, kyynelet silmissä: -- Minä kuolen nyt, mutta elkää\nhaudatko minua seitsemään päivään. Seitsemäntenä päivänä tulkaa\nperäkkäin minun luokseni, rakkaat poikani, ja suudelkaa molempia\nsilmiäni. Se, jonka suudelmasta silmäni avautuvat, olkoon hunnien\nkuningas. Alistukoot toiset siihen, se on Jumalan tahto. Unissani hän\nsen minulle ilmoitti.\n\nTämän sanottuaan Réka ummisti silmänsä ja kuoli. Ja he eivät haudanneet\nhäntä, ennenkuin seitsemän päivää oli kulunut. Silloin kaikki hänen\npoikansa suutelivat hänen silmiänsä perättäin. Ensin Aladár, sitten\ntoiset, mutta Rékan silmät eivät avautuneet. Tuli viimein Csaba, itkien\nhän heittäytyi äitinsä päälle ja suuteli hänen silmiänsä, ja katso,\nRéka avasi silmänsä ja hymyili rakkaimmalle pojalleen.\n\n-- Sinusta tulee hunnien kuningas, poikani. Sinun suudelmasi olivat\nkuumimmat. Katso, tässä vuoteeni vieressä on nuoli -- olkoon se sinun.\nMonessa suuressa hädässä se tulee sinulle hyvään tarpeeseen.\n\nSitten hän taas sulki silmänsä, eikä koskaan enää avannut niitä. Linnan\nalapuolella, vuoren juurella, juoksi puro. Sen rannalle kaivettiin\nhänen hautansa, ja siihen hänet haudattiin. Äärettömän suuren kiven\nvyörytti Attila vuoren huipulta haudalle, ettei ihmiskäsi koskaan\nhäiritsisi Rékan rauhaa.\n\nMonta, monta vuotta oli kulunut Rékan kuolemasta, kun Attila kyllästyi\nyksinäiseen elämäänsä, ja meni uudestaan naimisiin. Mikolt oli sen\nihanan kuninkaantyttären nimi, johonka hän mieltyi. Attilan mielessä\nkyti tuuma lähteä merien yli katsomaan, oliko sielläkin valtakuntia ja\nkansoja. Olkoot vain, kyllä hän valloittaa nekin. Mutta ennenkuin hän\nlaittautui matkalle sankarijoukkoineen, vietti hän Mikoltin kanssa\nhäitä. Olkoon emäntä talossa sill'aikaa, kuin hän merien takana\nsamoilee.\n\nMutta kuinkas kävikään! Hääyönään Attila kuoli! Kun hän heittäytyi\nvuoteeseensa, rupesi hänen nenästään vuotamaan verta, omaan vereensä\ntukehtui koko maailman valloittaja ja kuningas.\n\nSuru oli suuri koko maassa. Omaan vereensä piti kuolla sen, joka oli\nvuodattanut niin monen urhon verta -- valittivat kansat. -- Ei hän\nehtinyt siunatakkaan meitä -- murehtivat hänen poikansa.\n\nSuurella komeudella Attila haudattiin. Kolminkertaiseen ruumisarkkuun\nlaskettiin hänen ruumiinsa: kultainen oli ensimäinen arkku, hopeainen\ntoinen ja rautainen kolmas. Virran rantaan kaivettiin syvä hauta,\njoka johti virran pohjan alle: tänne laskettiin hänet tuossa\nkolminkertaisessa arkussa, ja ettei ihmiskäsi voisi häntä koskaan\nhäiritä eikä edes kukaan tietäisi, mihinkä hän oli haudattu,\nkaivatettiin hauta orjilla, jotka sen umpeenkin loivat ja tämän jälkeen\ntappoivat toisensa...\n\nTuskin oli saatu Attila haudatuksi, kun voitetut kansat joka taholla\nalkoivat liikehtiä. Mutta he tiesivät hyvin, etteivät muuten voi mitään\nurheille hunneille, elleivät saa Attilan poikia usutetuiksi toisiansa\nvastaan. Työn aloitti salakavala Detre. Bendeguzin ampumaa nuolta hän\nkantoi yhäkin otsassaan. Otsassaan nuolta ja sydämessään kostoa! Jo\nsilloin hän uhkasi Bendeguzia: varo, tämän nuolen tähden saa vielä\nseitsemäskin sukupolvesi kärsiä.\n\nHän meni suoraan Aladárin luokse ja sanoi hänelle: -- Miten sinä\nsaatat, vanhempana, suostua siihen, että Csaba, veljistä nuorin, on\nhunnien kuningas! Sinullahan on siihen oikeus Jumalan ja ihmisten\nedessä!\n\nAladár vastasi: -- Oikeassa olet, Detre, mutta äitini tahtoi näin. Ja\nhänelle oli Jumala määrännyt, että se on tuleva kuninkaaksi, jonka\nsuudelmasta hänen silmänsä avautuvat.\n\n-- Voi sinä, maailman narri, --- sanoi Detre -- etkö sinä ole sitten\nhuomannut, että äitisi on Csabaa rakastanut eniten! Jos hän olisi sinua\neniten rakastanut, niin sinun suudelmastasi olisivat hänen silmänsä\navautuneet.\n\nJo himmeni Aladárin järki tästä salakavalasta puheesta. Hän uskoi nyt,\nettä hänen äitinsä oli pettänyt hänet, kun Detre niin vakuutti. Hän\nlähetti heti sanan Csaballe, käski tuoda Jumalan miekan omaan\ntelttaansa, sillä siellä sen oikea paikka muka oli. Csaba vastasi: --\nJumalan miekka on hunnien, veliseni, ei minun, eikä sinun.\n\n-- Otanpa sen väkisin, jos hän ei anna hyvällä -- virkkoi Aladár.\n\nHunnit jakautuivat kahteen osaan; toiset pitivät Csaban, toiset\nAladárin puolta. Gootit ja muutkin voitetut kansat nousivat hunneja\nvastaan, mutta viekas Detre neuvoi heitä, että toiset liittyisivät\nCsabaan, toiset Aladáriin, ja sotajoukkojen yhteentörmätessä pitäisi\nheidän säästämän toisiansa ja tappaman ainoastaan hunneja.\n\nEipä kavala Detre tyytynyt vielä tähänkään. Kolme päivää oli jo kauheaa\ntaistelua kestänyt, ja purot paisuivat hunnien verestä. Silloin hän\nlähetti erään luotettavan miehensä, vanhan harmaahapsisen ennustajan\nmuodossa, Csaban luokse. Tämä neuvoi Csabaa: -- Jos tahdot olla hunnien\nkuningas, niin ota esille Jumalan miekka, sillä ilman sitä et voita\nAladária. --\n\nCsaba ei oikein tiennyt, uskoakko vai eikö näitä sanoja, mutta kotvasen\nmietittyään hän käski avata kolminkertaisen lukon, ja otti esille\nJumalan miekan. Turhaan vanhukset häntä varoittivat; -- Elä koske\nJumalan miekkaan, kuninkaanpoika Csaba! Jumala on vain niinkauan\nkanssamme, kuin miekka säästyy veljenvereltä. -- Csaba ei totellut\nvanhuksia. Hän keräsi joukkonsa jäännökset, ja miekkaa kädessään\nvälkyttäen hän läksi hirvittävän suurta vihollisjoukkoa vastaan. Jo\nkaukaa hän huusi Aladárille: -- Tässä on Jumalan miekka, veli! -- Mutta\nmiten kävi! Veljet törmäsivät yhteen niin, että taivas ja maa tärisi.\nKipinöitä sinkoili ja liekkejä nousi Jumalan miekasta niin, että monet\ntuhannet kadottivat näkönsä. Ja kuolleena kaatui harmaan oriinsa\nselästä Aladár sekä moni muu hunnilaisurho hänen rinnallaan. Mutta\nkuulkaapas nyt! -- Jumalan miekka sammui äkkiä, siitä ei lähtenytkään\nlöpinöitä eikä liekkejä enää! Siihen räiskähti Aladárin verta, ja siitä\nverestä sammuivat kipinät ja liekit. Turhaan löi Csaba sillä oikeaan ja\nvasempaan, miekka ei haavoittanut enää ketään.\n\nJos hänellä ei olisi ollut omaa miekkaansa mukana, olisivat viholliset\ntappaneet hänetkin.\n\n-- Jumala on rangaissut minua -- huokasi surullisena Csaba. Jo tuli\ntuho hunnien jalolle kansalle, jo tuli. Maailman voittaneesta sankari\njoukosta ei ollut jälellä enään kuin viisituhatta miestä. Muut -- noin\nkymmenentuhatta -- makasivat verissään ja haavoissaan.\n\nTuska kouristi sydäntä kun ajatteli, että nuo haavoittuneet sankarit\nolivat kaikki kuoleman omia. Jos edes nämä voisivat jäädä eloon! Jos\nhän nämä saisi parannetuiksi! Silloin hän ehkä vielä voisikin pelastaa\ntämän maan hunneille! Ja katso! Hänen tätä ajatellessaan avautui\ntaivas, ja Turul, tarulintu, valkea vaakalintu, ilmestyi kirkkaassa\ntaivaallisessa valossa hunni-urhojen yläpuolelle. Se laskeutui yhä\nalemmas ja puhkesi puhumaan:\n\n-- Elä lannistu, Csaba! Ota nuolesi, jonka äitisi on antanut sinulle\nkuolinvuoteellaan. Ammu sillä nuolella ja juokse sitten nuolen perässä.\nMinkä kasvin päälle se putoaa, sen kasvin nesteellä anna voidella\nurhojen haavat, niin he paranevat samassa. --\n\n-- Tämähän on minun äitiarmaani ääni -- huusi Csaba. Mutta siinä\ntuokiossa pyrähti Turul-lintu lentoon nopeammin kuin tuuli ja hävisi\ntaivaan korkeuteen.\n\n-- Hänen äänensä se oli -- huusivat hunniurhotkin -- se on Rékan ääni!\n\nHeti noutamaan ihmenuolta! Csaba jännitti jousen tähdäten yli\nkukkaisniityn, jolla he seisoivat. Sitten hän juoksi nuolen jälkeen\nminkä kerkesi. Hän löysikin nuolen erään leveälehtisen kasvin päältä.\nSukkelaan he poimivat oikein paljon näitä yrttejä. Yrtin nesteellä he\nvoitelivat urhojen haavat ja katso, he tulivat nyt entistä vahvemmiksi\nja kauniimmiksi.\n\n-- Johdata meidät takaisin magyarien luo -- virkkoivat hunnit Csaballe\n-- kutsutaan heidätkin tähän kauniiseen maahan! Yhteisvoimin sen\ntakaisin valloitamme.\n\n-- Puhutte niinkuin minun sydämestäni -- vastasi Csaba. -- Samaa tahdon\nminäkin. Mennään takaisin -- mutta ei kaikki. Jääköön tänne\nkolmetuhatta miestä. Asukoot he täällä, kunnes me palaamme\nmagyariveljien kanssa. Ei kukaan saata silloin sanoa, että\nhäpeällisesti olemme jättäneet Attilan maan.\n\nSamana päivänä erkani kolmetuhatta urhoa Csaban joukosta ja asettui\nmaan rajalle, kauniiseen Székelynmaahan [lausutaan: Seekäinmaahan]\nasumaan. Mutta ennenkuin Csaba läksi takaisin skyyttiläisten maahan,\nuhrasivat he tulelle, vedelle, ilmalle ja viimeksi maalle. Takaisin\nlähtevät vannoivat kaikki valan Jumalan vapaan taivaan alla, että jos\nvihollinen Székelynmaahan jääneitä ahdistaisi, niin he palaavat\ntakaisin vaikka maailman äärestä. Vaaran ilmoittaa heille tuli, jos ei\ntuli, niin vesi, jos ei vesi, niin ilma, jos ei ilma, niin maa.\n\n-- Palaamme, kyllä palaamme! -- huusivat he niin, että maa ja taivas\nkaikui.\n\nOlt-virran, lähteillä he tekivät valansa. Silloin Csaba otti esille\nJumalan miekan ja kastoi sen Olt-virran veteen. Kovalla äänellä hän\nlausui: -- Oltin vesi, pese pois veljen veri Jumalan miekasta! -- Ja\nkatso, Aladárin veri juoksi pois Jumalan miekasta. Se välkkyi ja\nkiilsi, niinkuin ennenkin. He panivat sen taas kolminkertaisen lukon\ntaakse, ja veivät sitä siten kotiinpäin skyyttiläisten maahan.\n\nMutta tuskin he olivat lähteneet, eivät olleet päässeet vielä kunnolla\nrajallekaan, niin jo maa järisi, puut huojuivat ja viittailivat\nsurullisesti, niinkuin olisivat sanoneet: takaisin, takaisin,\nszékelyläiset [lausutaan: seekälläiset] ovat vaarassa.\n\nJa niinpä olikin, kuin puut ilmoittivat. Kaikenlaiset kansat\nhyökkäsivät székelyläisten kimppuun.\n\n-- Takaisin, takaisin -- huusi Csaba -- perässäni urhot! --\n\nNopeammin kuin vinha vihuri, vieläpä ajatustakin sukkelammin he\nnelistivät takaisin, ja maahan he löivät viholliset niin, ettei heistä\njäänyt jälkeäkään jälelle.\n\nSitten he taas suoriutuivat matkalle skyyttiläisten maahan. Kulkivat\ntaas yli vuorien ja laaksojen, läpi metsien ja niittyjen. Mutta\nseitsemäntenä päivänä, kun he yrittivät suuren joen yli kulkea, rupesi\nvirta äkkiä paisumaan, tulvimaan, se kohisi ja ärjyi kauheasti, ihan\nkuin se olisi ärjynyt ja huutanut: takaisin, takaisin, vaarassa ovat\nszékelyläiset!\n\nTakaisin he nelistivät taas vinhaa vihuria nopeammin, vieläpä\najatustakin sukkelammin ja katso, vesi oli oikeassa. Monenlaiset kansat\npiirittivät székelyläisiä. Maahan Csaba löi nämäkin, ei heistä\nhituistakaan jäänyt jälelle.\n\nKolmannen kerran hunnit lähtivät paluumatkalle, jo he olivat yhden\nvuoden matkanneet, siellä Kreikan valtakunnan tienoilla he samosivat,\nmutta silloinpa nousi äkkiä hirmuinen myrsky. Sieltä se sai alkunsa\nszékelyläisten maasta. Se lähti liikkeelle pienenä tuulena, mutta\nkulkiessaan se yhä kasvoi, ja myrskynä se heidät saavutti. Ulvoi ja\närjyi hirmumyrsky, ja eikös se ulvonut ja ärjynytkin: takaisin,\ntakaisin, székelyläiset ovat vaarassa!\n\nTaas lähdettiin tuulispäänä takaisin, ja ääretön vihollisjoukko lyötiin\nkolmaskin kerta.\n\nNyt he lähtivät takaisin skyyttiläisten maahan jo neljännen kerran.\n\nAika riensi. Kului viisikymmentä, jopa satakin vuotta, eikä\nszékelyläisiä vihollinen häirinnyt: he saivat elää rauhassa. Mutta\nturhaan he odottivat takaisin palaavaksi Csabaa kuninkaan poikaa\nmagyarien kera. Jo luulivat heidän hävinneen Kreikan maahan, takaisin\nlöytämättä. Vaikka takaisinhan he kuitenkin löysivät. Csaba vei\nmagyarilaisille veljille jälleen Jumalan miekan, ja kertoi heille: --\nIsäni on löytänyt Jumalan miekan ja valloitti sen avulla koko maailman.\nMutta kun hän ummisti silmänsä, asettui meihin paha henki ja veli nosti\nveljeä vastaan miekkansa. Minunkin sieluni järkkyi. Upotin Jumalan\nmiekan veljeni sydämeen. Mutta ennen lähtöäni huuhdoin sen Olt-virran\nvedessä: katsokaa sitä, se välkkyy ja kiiltää niinkuin ennenkin. Tulkaa\nmagyarit, valloittakaamme takaisin Attilan maa!\n\nNuoret urhot olivat kovin halukkaita lähtemään heti paikalla, kun Csaba\noli niin paljon kaunista kertonut Attilan maasta. Mutta vanhukset\nestelivät: -- Odottakaa, elkäämme lähtekö ennenkuin Jumala antaa meille\nlähdönmerkin.\n\nTähän magyarit suostuivat ja elelivät eteenpäin skyyttiläisten maassa.\n\nSillävälin lisääntyivät székelyläisetkin ja elelivät rauhassa. Kauas\noli levinnyt heidän maineensa, ja viholliset eivät uskaltaneet kajota\nheihin. Mutta kaiken maailman kansat eivät saattaneet pysyä kauan\nalallaan, ja kun he voimistuivat jonkun verran, ahdistivat he taas\nszékelyläisiä. Olisipa vain ollut székelyläisiä hiukan enemmän! Mutta\nsata vihollista tuli jokaisen osalle, kun yksinpä heinänkorretkin\nnäkyivät nousevan heitä vastaan. Turhaan he käänsivät katseensa\nskyyttiläisten maahan, ei sieltä tullut apua. Csaba kuninkaanpoikahan\noli jo aikoja sitten muuttunut tomuksi ja tuhaksi, häntä oli turha\nodottaa enää.\n\nMutta kuulkaa nyt ihmettä! Kun székelyläiset juuri valmistautuivat\nviimeiseen otteluun, valkeni pimeänä keskiyönä taivas, ja tähtien\nkirkkaassa valossa ilmestyi kuninkaanpoika Csaba kaikkien niiden\nurhojen kanssa, jotka monta sataa vuotta sitten löivät hajalle kolmasti\nszékelyläisten viholliset.\n\nEi jättänyt székelyläisiä pulaan nytkään heidän suojelustähtensä,\nSaturnus. Se se oli antanut tiedon ylhäällä taivaassa Csaballe:\nszékelyläiset ovat vaarassa!\n\n-- Ylös, ylös urhot! huusi Csaba, ja jo ammoin kuolleet urhot nousivat\nja ajaa karahuttivat yli kirkkaan tähtitaivaan nopeammin kuin vinha\nvihuri, vieläpä ajatustakin sukkelammin. Ja székelyläisten maan\nrajalla, jossa taivas kaartuu yli vuoren, laskeutuivat he alas\ntaivaasta.\n\nHirmuinen kauhu valtasi viholliset heidän nähdessään hunni-urhojen\nlaskeutuvan alas taivaasta ja tulevan székely-veljien avuksi näiden\nsuuressa hädässä. Jo pakenevat järkensä menettäneet, eikä ole sitä\nmiestä, joka uskaltaisi pysähtyä tahi edes taaksensa vilkaista.\n\nJa kuulkaa ja ihmetelkää! Csaba ja hänen urhonsa nousivat taas\ntähtikirkkaalle taivaalle ja ajaa karahuttivat takaisin samaa tietä,\nmitä olivat tulleetkin. Välkkyvä valkoinen tie syntyi orhien kavioiden\njäljistä, tie, joka ei koskaan häviä, vaan joka pysyy ikuisesti: se on\n\"sotajoukkojen tie\".\n\nSiellä se tähtikirkkaina öinä taivaalla vieläkin välkkyy.\n\n\n\n\nAttilan maa.\n\n\nNoin neljäsataa vuotta oli kulunut maailman valloittajan Attilan\nkuoleman jälkeen, kun Hunorin veljen, Magyarin, jälkeläiset läksivät\nskyyttiläisten maasta takaisin valloittamaan Attilan maata. Sitä maata,\njosta Csaba oli niin ihmeen kauniisti kertonut. Se on kaunein kaikista\nAttilan valloittamista maista. Sen multa on musta. Sen vesi on makea.\nSen nurmi on vihreämpi ja pehmeämpi kuin vihreä silkki. Mittaamattoman\ntasangon halki vyöryy kaksi suurta virtaa: Tonava ja Tisza. Suunnatonta\ntasankoa reunustavat metsäiset kukkulat. Ei haltioidenkaan valtakunta\nvoisi olla kauniimpi ja ihanampi.\n\n-- Tulkaa mukaani -- sanoi Csaba -- minä opastan teidät isäni maahan.\nSe on kaunein paikka maailmassa. --\n\n-- Uskomme kertomuksesi joka sanan -- vastasivat heimon vanhimmat. --\nLähtisimmekin kanssasi, Attilan poika, isäsi maahan, jos et olisi\ntappanut omaa veljeäsi. Mutta tuo maa on nyt vielä veljenverestä\npunainen. Itse sanoit, että hunnit ovat jakaantuneet kahteen\npuolueeseen, veli on vuodattanut veljen verta. Ei maa ime itseensä\nveljen verta niin pian. Emme mene kanssasi, Csaba. Odotamme hiukan ajan\nkulkua. Pidämme muistissa isäsi maata. Jos emme itse näkisikään sitä,\nniin voivat poikamme ja jälkeläisemme nähdä sen. Magyarilaisten jumala\non monta ihmeellistä asiaa ilmoittanut meille. Me luotamme häneen: hän\non meille tai meidän jälkeläisillemme ilmoittava, onko meidän\nlähdettävä Attilan maahan --\n\nSuuri, raskas suru laskeutui Csaban, kuninkaanpojan, sydämmelle.\nHän suri yöllä, suri päivällä. Miksi hän tulikaan takaisin! Miksi\nhän olikaan jättänyt sen kolmituhantisen hunnijoukon sinne\nvihollisnaapurien saaliiksi! Tullessaan skyyttiläisten maahan kääntyi\nhän kolme kertaa takaisin: ensiksi maanjäristys, sitten veden\npaisuminen ja kolmannella kerralla tuulen pauhina toi viestin\nszékelyläisten vaaraan joutumisesta. Joka kerta lyötiin vihollinen. Jos\nhän silloin olisi tietänyt, että magyarit eivät seuraa häntä -- silloin\nhän ei olisi jättänyt sinne sitä kourallista joukkoa -- He tuhoutuvat\nsinne -- murehti itsekseen Csaba.\n\nCsaba raukka! Ei hän saanut enää koskaan nähdä isänsä maata. Yhden\nainoan kerran kumminkin -- toisesta maailmasta. Sinne oli vienyt\nviestin Saturnustähti, että székelyit olivat vaarassa. Kirkkaasta\ntaivaasta hän riensi joukkoineen takaisin Attilan maahan, auttaakseen\nszékelyläisiä vielä kerran. Hän pelastikin heidät. Ja sitten hän nousi\ntakaisin tähtikirkkaalle taivaanlaelle urhojensa kera. Kimalteleva\nvalkoinen tie syntyi ratsujen jalkojen jäljistä. Te näette sen\ntähtikirkkaina iltoina: se on \"sotajoukkojen tie\".\n\nAika kului, vuosi tuli vanhan tilalle -- magyarit eivät liikahtaneet\nskyyttiläisten maasta. Mutta vuosien näin vieriessä lisääntyivät\nlisääntymistään Hunorin ja Magyarin jälkeläiset. Vuosi vuodelta kävi\nmaa yhä ahtaammaksi. Vanhat alkoivat neuvotella ja nuoret liikahdella.\nIsältä pojalle oli jäänyt muisto Csabasta ja hänen ylistävistä,\nkauniista, Attilan maata koskevista kertomuksistaan.\n\n-- Me menemme nyt sinne ja otamme sen takaisin, omistakoon sen kuka\ntahansa -- sanoivat nuoret niinkuin yhdestä suusta.\n\nKoko maa kuhisi, vanhat, nuoret, kaikki olivat valmiit lähtemään\nAttilan maahan. Vuoret ja laaksot kaikuivat innostuneista puheista:\notamme takaisin Attilan maan! Suusta suuhun kulkivat Csaban sanat\nhyljätystä maasta: sen multa on musta, sen vesi makea, sen vihreä nurmi\non vihreämpi ja pehmeämpi kuin vihreä silkki. Riemuitsi joka sielu --\nyksin Elöd [lausutaan: Älööd] oli murheellinen. Elöd ja hänen vaimonsa\nEmese [lausutaan: Ämäshä]. Elöd, Attilan pojanpoika, oli ensimäisiä\nmiehiä skyyttiläisten maassa. Hän oli urhoista urhein ja viisaista\nviisain. Suuri suru painoi hänen sydäntään -- hänellä ei ollut lasta.\nOlisihan voinut tyytyä siihen sentään, ettei hän pääsisi näkemään\nAttilan maata, jos vain liha hänen lihastaan johtaisi magyarit heidän\nuuteen kotimaahansa.\n\nTätä hän murehti vaimoineen yötä ja päivää. -- Katso -- sanoi Emese --\nmaan madollakin on lapsensa, minua vain ei Jumala armahda. -- Yhtä vain\nEmese rukoili illalla maata pannessaan, aamulla noustessaan -- poikaa,\njoka astuisi isänsä tilalle.\n\nVihdoin Jumala kuuli Emesen rukouksen. Hän näki eräänä yönä ihmeellisen\nunen. Hän näki Attilan poikinensa kiitävän siivellisten orhien selässä\nskyyttiläisten maan halki. Ja heidän jäljessä hunnisankarit. Attilan\nkädessä liehui lippu. Lipussa Turul-lintu, ihmelintu, räpyttelee\nsiipiänsä, lähtee äkkiä lentoon lipusta ja laskeutuu suoraan hänen\nsyliinsä, laskee päänsä hänen povelleen ja nukahtaa siihen. Ja kuulkaa\ntätä ihmeellistä unta: Emesen povi avautuu ja siitä puro pulpahtaa\nesille. Puro kasvaa, kasvaa, paisuu suureksi virraksi ja vierii maan\nläpi, tunkeutuu läpi metsien ja vuorien, yli maan rajojen ja virtaa\neteenpäin yli koko maailman.\n\nTämä on tosiaankin ihmeellinen uni! Kukahan sen taitoi selittää? Heti\nkutsuttiin tietäjät kokoon sitä selittämään. Tietäjät kokoontuivat ja\nneuvottelivat seitsemän päivää ja seitsemän yötä yhtämittaa, ja heidän\nennustuksensa riemastuttivat Elödin ja Emesen sydäntä sekä aiheuttivat\nsuuren ilon nuorten sekä vanhojen, koko kansan keskuudessa.\n\n-- Sinun unesi selitys merkitsee meille suurta iloa -- virkkoi\ntietäjien esimies. -- Unesi merkitsee, että Jumala antaa sinulle\npoikalapsen, joka isoksi kasvettuaan johdattaa magyarit Attilan\nmaahan. --\n\nIhmiskielellä ei ole mahdollista tulkita Emesen ja hänen herransa iloa.\nJa kansa iloitsi myös suuresti. Entäs kun tietäjien ennustus toteutuu,\nja Emese saa kauniin, vahvan pojan! Vielä samana päivänä Elöd kutsutti\nkokoon kansan tietäjät antaakseen nimen pojalleen.\n\n-- Uni on ilmoittanut hänen syntymänsä, olkoon Almos [Alom = uni. Almos\nlausutaan: Aalmosh] hänen nimensä -- sanoivat tietäjät.\n\nNimi miellytti sekä Elödiä että Emeseä. He kasvattivat suurella\nhuolella ja rakkaudella Almosia. Ja vuosien vieriessä kasvoi Almos\nkauniiksi, uljaaksi sankariksi. Hänen viisautensa ja urheutensa maine\nmeni kauas yli maan rajojen. Arkaluontoiset ja heikkouskoisetkin saivat\nrohkeutta ja Almosin kehoituksesta kaikki läksivät matkalle, vanhat ja\nnuoret, naiset ja lapset.\n\nMutta ennenkuin magyarit läksivät kotimaata itselleen valloittamaan,\nvannoivat seitsemän pääheimon johtajat Almosille uskollisuudenvalan.\nValansa he vahvistivat verellänsä. He laskivat käsivarrestaan verta\nyhteiseen astiaan, tähän vereen he kastoivat miekkansa ja sillä tavalla\nhe vannoivat, että niinkauan kuin Almosin heimossa on miespuolinen\njälkeläinen, ei voi muuhun heimoon kuuluva tulla magyarien johtajaksi\nMyös Almos laski verta käsivarrestaan ja vannoi, että ne seitsemän\npäämiestä ja heidän jälkeläisensä jäävät kaikiksi ajoiksi johtoon.\n\n-- Näin vuotakoon sen veri, joka rikkoo valansa -- sanoi Almos punaisen\nverensä pulputessa.\n\n-- Näin vuotakoon -- sanoivat siihen päämiehetkin\n\nMaa järisi, puut huojuivat magyarien matkan varrella. Miehet matkasivat\nhevosten selässä ja jalkaisin, naiset ja lapset härkävaunuissa.\nMetsästä arolle, arolta metsään, yli vuorien ja laaksojen ennen\nkulkemattomia teitä vyöryi yhä eteenpäin isänmaatansa etsivien\nmagyarien tulva, lakaisten tieltään kaiken, mikä ei väistynyt.\nVäliin kerääntyi suunnaton ihmisjoukko työntääkseen heidät\ntakaisin, mutta se saikin katkerasti katua tekoansa. Missä heitä\nisänmaanhankinta-matkallaan pidätettiin, siellä he eivät jättäneet\nkiveä kiven päälle.\n\nMutta vuodet vierivät, eivätkä he voineet löytää Attilan maata. Monet\nheistä kuolivat vieraalla maalla. Nuorena, kukkeimmillaan ollessaan\nläksi Almoskin matkalle, ja katso, nyt hän oli jo vanha mies ja heikko.\nUsein virkkoi hän pojalleen, Arpádille [lausutaan: Aarpaadille], joka\noli pitkän vaelluksen aikana kehittynyt uljaaksi nuorukaiseksi: --\nMielelläni laskeutuisin hautaan, poikani, kunhan vain saisin nähdä edes\nvilahdukselta Attilan maan, kunhan vain saisin viedä kansani perille\nasti.\n\nKerran he jo löysivät sellaisen maan, joka oli Attilan maan kaltainen.\nMulta oli musta, vesi makea ja nurmi kuin vihreä silkki ikään.\nLoppumattomia tasankoja halkaisivat suuret virrat ja reunustivat\nmetsäiset kukkulat. Jo he aikoivatkin siihen paikkaan pysähtyä. Mutta\npianpa heidän teltanpystyttämispuuhansa keskeytyivät, sillä taivas ja\nmaa musteni yläilmoista laskeutuvista haukkalaumoista. Ne laskeutuivat\nnautalaumojen päälle, ja hakkasivat, noukkivat eläimiä kauheasti\nkirkuen ja kiljuen ikäänkuin olisivat sanoneet: eteenpäin, eteenpäin,\nei tämä ole teidän paikkanne. Sehän niiden tarkoitus olikin. Niin\ntietäjät selittivät, jotka ymmärsivät lintujen kieltä.\n\nEteenpäin, eteenpäin, ei tämä ole Attilan maa!\n\nJa he suoriutuivat matkalle taas ja lähtivät kulkemaan, kulkivat\nmetsien, niittyjen, jokien poikki, paljon kärsien, mutta koskaan\nlannistumatta. Jumalahan oli heidän kanssaan. Ja katso, kun he luulivat\nolevansa kenties hyvinkin kaukana Attilan maasta, valtasi jokin\nihmeellinen aavistus vanhan Almosin. Hän virkkoi Arpädille:\n\n-- Kutsu kokoon kansan johtajat, poikani. Minä tunnen, että tämä maa,\njonka päällä minä seison, on Attilan maa. Katso ympärillesi! Mitä minä\naavistan, sen sinä varmaan näetkin selvästi. Niin pitkälle, kuin silmä\nkantaa, näkyy vain tasaista alankomaata, jota metsät ja vuoret\nreunustavat. Ihan kuin näkisin ne kaksi virtaakin, joista Csaba niin\nmonta kertaa on kertonut meille. Tämä on se maa, juuri tämä!\n\nSillävälin kokoontuvat päämiehet ja tietäjät, ja kaikki kuuntelivat\nsurunsekaisella riemulla Almosin sanoja. He riemuitsivat saapuessaan\nvihdoinkin Attilan maahan, mutta suru oli syvä heidän nähdessään\nAlmosin silmistä, että tämä puhuu viimeisen kerran heille.\n\n-- Seuratkaa häntä! -- Almos osoitti poikaansa ja kaatui kuolleena\npäämiestensä syliin.\n\nPian levisi tieto magyarien saapumisesta Attilan maahan.\n\nTonavan, Tiszan, Marosin ja Oltin seutuvilla, metsissä ja pustilla\nliikahtivat ihmiset ja elämä kihisi kuin muurahaiskeossa. Sillä Attilan\nmuisto ei ollut vielä haihtunut. Pakoonko lähteä vai vastustaakko\n\"Jumalan ruoskan\" jälkeläisiä! Ainoastaan székelyit tiesivät, mitä\nheidän oli tehtävä. Neljäsataa vuotta he olivat odottaneet\nmagyariveljiään, ja nyt, kun nämä olivat saapuneet, läksi heidän\nparhaimmistonsa heitä vastaan, kulkien yöt ja päivät saadaksensa nähdä\nsilmästä silmään kauan kaivattuja veljiään.\n\nEihän oltukaan turhaan huokailtu: nyt olivat magyarit vihdoinkin\ntäällä! Toistensa syliin heittäytyivät magyarit ja székelyit ilosta\nitkien. Heidän kielensä oli yhtäläinen, he ymmärsivät toistensa\npuhetta. Ja nyt he valmistivat suuria juhlia. Hevosia he uhrasivat\nmagyarien jumalalle, joka heitä auttoi ja tänne johdatti.\n\n-- Yhdessä elämme ja yhdessä kuolemme! -- huusivat magyarit ja\nszékelyit, niin että taivas ja maa raikuivat.\n\n-- Lähdetään! Eteenpäin! -- kiihkoilivat nuoret.\n\n-- Seis! Odottakaa! -- rauhoittivat vanhukset, viisaat heitä. -- Meidän\non ensin saatava tietää, mitkä kansat nykyään asuvat maassa,\nluovuttavatko he meille hyvällä Attilan perinnön vai eivätkö. Jos\nluovuttavat, niin vanhalla oikeudella sen saamme, jos taas eivät, niin\nmiekalla me sen otamme. --\n\nNuori oli iältään Arpád, mutta vanha viisaudessa: hän hyväksyi vanhojen\nneuvot. Hän virkkoi heti Kusidille [lausutaan: Kushidille], Kund\npäällikön pojalle, joka oli hänkin nuori mutta hyväjärkinen, jonka\njokainen ajatus oli viisas, mutta joka sittenkin aina punnitsi sitä\nkaksi kertaa, ennenkuin lausui sen ilmi.\n\n-- Kuules, Kusid, lähde sinä ja matkustele Attilan maassa yksinäsi,\nnähdäksesi ja kuullaksesi, mitkä kansat asuvat maassa, kuka nykyään on\nmaassa ensimäinen ensimäisten joukossa. Niin kauan, kuin sinä olet\nmatkalla, me emme liikahda täältä. Levähtää saa kansani sill'aikaa,\nkunnes sinä saavut. --\n\nKusid läksi ja otti tarkkaan vaaria kaikesta matkansa varrella. Metsät,\npustat, purot, joet tulivat tarkastetuiksi. Hänen sydämensä paisui\nihastuksesta ja riemuiten huudahti hän tuon tuostakin: Tämä se on se\nmaa, josta Csaba meille kertoi! Saapuipa hän kerran erääseen\nkaupunkiin. Siinä kaupungissa asui ruhtinas, jonka nimi oli Svatopluk.\nHän meni suoraan Svatoplukin palatsiin. Eipä hän kaunistellut eikä\nkierrellyt, sanoipa vain suoraan, kuka hän oli ja kenen lähettämä.\n\n-- Ja mitä te sitten tahdotte täältä? -- kysyi ylpeästi Svatopluk.\n\nKusid sanoi: -- Emmehän me ole sen pahemmissa aikeissa, minä, Kusid,\nKundin poika, sanon sen sinulle. Tahdommepahan vain asettua tähän\nmaahan asumaan. --\n\n-- No asettukaa sitten, onhan tässä tilaa tarpeeksi asti tässä minun\nmaassani -- myönteli Svatopluk. -- Hätäkös teidän on täällä elääksenne,\njos väin minua uskollisesti palvelette. --\n\nTarpeeksi Kusid tästä puheesta ymmärsi, mutta ei ollut tietävinään,\nsanoipa vain Svatopinkille:\n\n-- Ymmärrän puheesi, Svatopluk. Minä palaan herrani luo, ja kerron\nhänelle. -- Palatessaan hän ei voinut olla lekkeriänsä täyttämättä\nTonavan vedellä. Laukkuunsa hän pani multakokkareen ja kourallisen\nruohoa näyttääksensä Arpádille ja magyareille, etteivät Csaban\nkertomukset olleet satua.\n\nJa Kusid saapui, ja Arpád keräsi ympärillensä päälliköt, että he\nkuulisivat Kundin pojan retken tulokset.\n\nKusid näytti multakokkaretta ensin.\n\n-- Katsokaatte tätä multaa -- se on mustaa ja pehmeää. Sen vertaista ei\nlöydy muualla maailmassa.\n\nKädestä käteen kulki nyt se kourallinen multaa, kaikki he kauan\ntarkastelivat sitä suurella mielihyvällä. Silloin hän otti esille\nheinätukkonsa.\n\n-- Katsokaa nyt tätä! Eikö se olekin vihreätä silkkiä vihreämpi? Ja\nkoettakaa kädessänne, se on pehmeämpikin kuin silkki. --\n\n-- Silkkiä pehmeämpi! -- myönsivät kaikki.\n\n-- Juokaahan nyt tilkkanen tästä minun lekkeristäni; minä täytin sen\nTonavasta. --\n\nYmpäri kulki lekkeri ja kaikki sanoivat:\n\n-- Mettä makeampi! --\n\n-- Mitä kansoja asuu nyt tässä maassa? -- kysyi Arpád -- ja kuka on\nniiden ylin päämies? -- Kasvot ja silmät paloivat hänen tätä\nkysyessään.\n\n-- Monenlaisia kansoja asuu täällä -- vastasi Kusid. -- Mutta\nensimäinen ensimäisten joukossa on Svatopluk, slovakkien- ja\nmorvalaisten ruhtinas. Kuulkaa hänen viestiänsä! Ei hän ole sitä\nvastaan, että tänne asetumme asumaan, kun vain palvelemme häntä\nuskollisesti. --\n\nKauheasti suuttui Arpád tästä. Hänen säilänsä säihkyi, kun hän sitä\nvimmoissaan pyöritteli.\n\n-- Kuulettekos! Hän kutsuu minua ja minun kansaani orjuuteen.\nLähdetään! --\n\nHän käski heti puhaltaa sotatorveen. Kaikki, jotka kelpasivat aseiden\nkäyttöön, olivat pian jalkeilla. Kusidin lähetti Arpád edeltäpäin.\nSanoi hänelle:\n\n-- Valikoi orheistani valkoinen. Pane sille kultaiset suitset ja\npäähän timanteilla koristetut päitset. Mene edeltäpäin ja vie ratsu\nSvatoplukille. Sano hänelle: Sinun herrasi Arpád lähettää nämä sinulle.\nLähettää ne siksi, että olisi, millä karkaisit pois tästä Attilan\nmaasta. --\n\nKusid meni siis edeltäpäin ja talutti valkoisen ratsun Svatoplukin\neteen. Sanoipa hän suoraan, pelkäämättä mitä Arpád oli käskenyt.\n\n-- Mitäs sinä puhut? Sanoppas vielä kerran kuinka se oli! --\n\nJa Svatopluk remahti sellaiseen nauruun, että nauru kajahti maan\nallakin.\n\n-- Kyllä minä, vaikka sata kertaa -- sanoi Kusid. -- Jos elämäsi on\nsinulle rakas, näin nouse ratsun selkään, Svatopluk, sillä sen sanon,\nettä miekan kärkeen muuten pääsi joutuu. --\n\nSvatopluk lakkasi jo nauramasta. Viha ja suuttumus väänsivät hänen\nkasvonsa.\n\n-- No sano siis herrallesi, että minä en istu hänen ratsunsa selkään.\nNuijalla käsken lyödä hänen koninsa kuoliaaksi, kultaisen satulan\nviskaan Tonavaan, timanttiset päitset heitän heinikkoon.\nYmmärsitkös? --\n\n-- Ymmärsin, Svatopluk. Tapa sinä vain ratsu, koiramme syövät sen\nlihan. Heitä satula Tonavaan: meidän kalastajamme löytävät sen sieltä.\nSaatathan sinä heittää päitsetkin heinikkoon, meidän niittomiehemme ne\nkyllä sieltä korjaavat. Ymmärsitkös? --\n\nPaikalla toitotutti torvea Svatopluk, ja kun Arpád saapui Tonavan\nrannalle, odotti hän siellä jo niin suuren joukon kera, että taivas\nmusteni sen varjosta. Ei magyareja ollut puoltakaan sen vertaa, mutta\nyksi riitti kolmea vastaan -- tahi ehkäpä kymmentäkin. Ensimäisenä\nhyökkäsi Arpád, ja seitsemän heimon etunenässä niiden seitsemän\npäämiestä. Svatoplukin joukko kaatui niinkuin viljaa leikatessa.\nTonavan vesi paisui ja nousi yli äyräittensä, -- niin paljon verta\nsiihen vuoti. Svatoplukin joukko pakeni, minkä kerkesi. Pakeni\nSvatopluk itsekin, hyppäsi hän Tonavaankin ratsuineen, mutta ei päässyt\ntulvivan joen yli: samainen Tonava, johonka hän Arpádin satulan heitti,\ntuli hänenkin haudakseen.\n\n\n\n\nLehelin torvi.\n\n\nVieläkin säilyttävät Jaszberényissä [kaupunki Unkarissa (lausutaan:\nJaasbäreenj)] unkarilaiset erästä valkoista luutorvea. Sanotaan, että\ntämä oli ollut Lehel päällikön torvi. Olipa se sitten ollut hänen tai\nei: Lehelin ja hänen torvensa muisto elää ja säilyy niin kauan kuin\nunkarilaisia elää maan päällä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nArpád hankki magyareille takaisin Attilan maan. Svatoplukilta hän otti\nTonavan ja Tiszan välisen maanalan eikä levännyt, ennenkuin magyarit\nolivat herroina siinä maassa, jonka nimi on Unkari. Kaksikymmentä\npäivää ja kaksikymmentä yötä kestivät suuret ilojuhlat uuden kotimaan\nkunniaksi. Vuoret, laaksot, metsät ja pustat raikuivat magyarien\nvoittolauluista, pillien ja kanteleiden soitosta. He sytyttivät\nrovioita kukkuloille ja tasangoille, ja tulien liekit nousivat\ntaivaisiin asti viestinä Csaballe: nyt on täytetty sydämesi toivomus,\nmagyarit ovat hankkineet takaisin isäsi perinnön. Roihuavien tulien\nliekit ja savu tuntui naapurimaissakin, jotta naapurit tietäisivät:\nmagyarit ovat saapuneet.\n\nSitä saivat tuta naapurikansat muutenkin Arpádin kuoleman jälkeen.\nSillä magyarilaiselle urhoudelle oli oma maa liian ahdas, se pyrkii yli\nrajojen. Kauhu valtasi naapurikansat: hävitys seurasi kaikkialla\nmagyarien jälkiä. Mutta heikkenivät, vähenivät magyaritkin, magyarien\njumala jo kyllästyi vierailla mailla seikkailemiseen. Hän lähetti\nVastaonnen heidän keskuuteensa, että se saattaisi heidät järkiinsä ja\najaisi heidät takaisin Arpádin maahan.\n\nSaksan maalla Augsburgin luona magyarit kärsivät kauhean tappion.\nHirvittävästä sodasta palasi ainoastaan seitsemän magyaria takaisin\nUnkarin maahan, nekin typistetyin korvin ja nenin. Eikä heitä ottanut\nkukaan telttaansa. Surusankareiksi pilkattiin heitä ja moitittiin,\netteivät kuolleet sotatantereella niinkuin kaikki muutkin. Sillä ne\nmuut olivat kaikki kuolleet tahi joutuneet vankeuteen. Vankeuteen\njoutuivat myöskin molemmat päälliköt Lehel ja Bulcsu [lausutaan:\nBultshu]. Vangiksi joutuivat, sensijaan että olisivat kaatuneet\nsodassa, vaikka he kyllä hakivat kuolemaa. Häpeän ja suuttumuksen puna\npaloi Lehelin ja Bulcsun kasvoilla, kun heidät vietiin Saksan keisarin\neteen tuomiotaan kuulemaan.\n\nSiellä telttansa edustalla istui keisari päämiestensä ympäröimänä. Hän\nrypisti kulmakarvojaan, katseli kauan sanatonna molempia päälliköitä.\nSitten hän ärjäsi heille kuin millekin pahantekijöille:\n\n-- Tekö olette magyarien päälliköt? --\n\n-- Me -- vastasi ylpeänä, pää pystyssä, Lehel.\n\n-- No miksi te ahdistatte ja piinaatte kristittyjä?\n\n-- Siksi, että olemme Jumalan ruoska. Hän lähetti meidät teitä\nruoskimaan -- sanoi Lehel vahvassa uskossa.\n\n-- Kuolema teille! -- huusi Saksan keisari. -- Hei sotilaat! Käykää\nkiinni! Viekää heidät teloituspaikalle. -.\n\n-- Kuulehan, keisari, sinä saksalaisten keisari, armoa en pyydä.\nAnsaitsen kuoleman, koska olen hävinnyt sodassa. Yhtä vain pyydän\nsinulta. --\n\n-- Puhu! --\n\n-- Käske heidän antaa takaisin rakas torveni, että saisin puhaltaa\nsiihen vielä viimeisen kerran. --\n\nKeisari viittasi, ja torvi tuotiin Lehelille.\n\n-- Ota, puhalla rakkaaseen torveesi! --\n\nOi hyvä luojani! Sydän vapisi sillä, joka kuuli sen torven soittoa,\nkyynelet tulivat silmiin, niin surullisena, kaihoisana kaikui soitto.\nSaksalaiset urhot kerääntyivät Lehelin ympärille ja silmät vesissä, pää\nkumarassa he kuuntelivat surullista säveltä.\n\nMutta kun surullinen sävel loppui -- mitäs silloin tapahtui! Silloin\nheilutti Lehel torveansa pari kolme kertaa päänsä ympäri jotta ilmassa\nvonkui ja paiskasi sen Saksan keisarin päähän niin, että hän kuoli\nsiihen paikkaan.\n\n-- Nyt saatte viedä minut teloituspaikalle -- jyrisi Lehel keisarinne\non minun palvelijani toisessa maailmassa. [Pakanallisten magyarien\nuskon mukaan palvelivat heitä kuoleman jälkeen ne, jotka he eläessään\nolivat toimittaneet toiseen maailmaan.]\n\n\n\n\nBotond.\n\n\nAsettua unkarilaiset eivät vain voineet heidän suuren, Saksanmaalla\nkärsityn vastoinkäynnin jälkeenkään. Kun he taas vahvistuivat, niin\neivät he enää pysähtyneet kuin vasta Kreikan keisarin kaupungin luona.\nSäikähtipäs pahasti nyt Kreikan keisari, ja käski sulkea kaupungin\nkaikki seitsemän porttia, etteivät unkarilaiset pääsisi sisään. Samalla\nhän lähetti unkarilaisten johtajan puheille sanansaattajan. Hän käski\ntämän sanoa, etteivät he vuodattaisi toistensa verta, vahinko olisi\nniin kreikkalaisia kuin unkarilaisiakin, vaan mieluummin lähtisi yksi\nkummankin puolesta kaksintaisteluun. Jos kreikkalainen voittaa, menkööt\nsilloin unkarilaiset siivosti takaisin kotiinsa, ja jos voittaa\nunkarilainen, niin silloin hän lupautuu maksamaan suuren veron.\n\n-- Olkoon menneeksi -- sanoi unkarilaisten päällikkö -- tulkoon siis\nesiin se urho. --\n\nLähetit palasivat takaisin, ja ennenkuin oli tuntiakaan kulunut, niin\njo tulee linnan portista heitä kohti tavattoman suuri jättiläinen; hän\nlaskee käsivartensa ristiin rinnalleen, seisahtuu unkarilaisten eteen\nja sanoo ylen ylpeästi:\n\n-- Katsotaanpa, kuka tässä uskaltaa ryhtyä taisteluun minun kanssani.\nMutta tulkoonkin samalla kaksi, sillä yhdellä minä en alotakkaan. --\n\nUnkarilaiset vilkaisivat toisiinsa suuttumuksesta kipinöitsevin silmin\nja satakin huusi samalla kertaa: minä lähden! minä myös!\n\nKaikista sukkelin oli Botond, eräs tanakka, jykevä, lyhyenläntä mies,\nhän kun silmänräpäyksessä erkani joukosta ja kreikkalaisen urhon eteen\nasettuen sanoi hänelle: Kuule sinä, kreikkalainen jättiläinen! Nimeni\non Botond. Olen pienin urho unkarilaisten joukossa. Kutsuhan sinä vain\nviereesi vielä kaksi kreikkalaista! --\n\nJa tämän sanottuaan hän heilutti nuijaansa ja paiskasi sen linnan\nrautaporttia vastaan niin, että se raksahti kahtia siinä tuokiossa.\nSiihen syntyi niin suuri lovi, että poikanen pääsi helposti kulkemaan\nsiitä.\n\n-- No no -- ärsytteli jättiläinen -- vahinko sinun oli heittää nuijaasi\npois juuri nyt. --\n\n-- En minä tarvitse nuijaa enkä kalpaa -- sanoi Botond ja läksi tyhjin\nkäsin jättiläistä vastaan. Hän heilautti jättiläistä kerran oikealle,\nkerran vasemmalle, nosti hänet ylös, heilutteli ilmassa ja paiskasi\nhänet maahan niin, että jos hänellä olisi seitsemän sielua ollut, niin\nolisivat ne kaikki lähteneet hänestä.\n\nArvaahan sen helposti, että Kreikan keisariin kovasti koski tämä\nhäväistys. Siellä hän istui linnansa valleilla hovinsa ja koko talonsa\nväen seurassa, siinä varmassa uskossa, että jättiläinen voittaa minkä\nunkarilaisen tahansa. Eikä hän kyennyt voittamaan pienintäkään!\nHäpeissään he hiiviskelivät takaisin linnaan, ja keisari otti\nniskoilleen niin suuren veron, kuin unkarilaiset vain tahtoivat, kunhan\nhe jättivät kreikkalaiset rauhaan.\n\n\n\n"]