Teksasin preerioille sijoittuvassa seikkailuromaanissa seurataan Louise Poindexterin ja Maurice Geraldin välistä suhdetta sekä salaperäistä päätöntä ratsastajaa. Louisen veljen murha käynnistää tapahtumaketjun, jossa Maurice joutuu syytetyksi ja totuus ratsastajasta alkaa selvitä.
Mayne Reidin 'Päätön ratsastaja' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2158. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.
PÄÄTÖN RATSASTAJA
Seikkailuromaani Teksasista
Kirj.
MAYNE REID
Englanninkielestä ("The Headless Horseman II") suomentanut
Alpo Kupiainen
Kariston nuorisonkirjoja 105
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1933.
ENSIMMÄINEN LUKU
Nuolet kirjeenkantajina
Louise Poindexter, joka oli intohimoisesti viehättynyt "miesmäisiksi"
nimitettyihin urheilulajeihin, ei hevin ollut saattanut olla
harrastamatta jousenkäyttöä. [Romaani on suoranaista jatkoa Aavikon
ritarille.]Eikä hän ollutkaan. Jousi ja sen lisäke, nuoli, olivat hänen käsissään leikkileluja, joita hän osasi hallita mielensä mukaan.
Häntä olivat opettaneet niitä käyttämään houma-intiaanit, joiden rippeitä – aikoinaan mahtavan heimon viimeisiä jälkeläisiä – tavataan vieläkin Mississippin "rannikolla" ja Point Coupén ja Atchafalaya-bayoun läheisyydessä.
Pitkän aikaa hänen jousensa oli virunut jännittämättömänä – jopa purkamattomana kääreistään siitä saakka, kun se oli ollut vankkurijonossa kuljetettujen matkatarpeiden seassa. Koko sinä aikana, jonka hän oli viettänyt Casa del Corvossa, ei hänelle ollut sattunut Dianan aseen käyttämisen tilaisuutta; ja hänen kaunis osage-appelsinipuusta valmistettu jousensa ja sulitetuilla nuolilla täytetty viinensä olivat vetelehtineet hoidottomina sälyhuoneessa.
Mutta kerran ne otettiin esille, ja ne saivat osakseen huomion kunnian. Se tapahtui kohta aamiaispöydässä sattuneen kohtauksen jälkeen, jolloin hänen isänsä oli käskenyt häntä luopumaan ratsastusretkistään.
Sitä komennusta hän oli totellut ehdottomasti, jopa taipunut pitemmälle kuin oli tarkoitettukaan, sillä hän ei ollut ainoastaan lakannut ratsastelemasta yksinään, vaan myöskin kieltäytynyt lähtemästä ratsastamaan muiden seurassa.
Täplikäs mustangi seisoi haluttomana tallissa tai tepasteli maltittomasti corralissa, kummastellen sitä, ettei sen kylkiä enää puristanut selän ylitse kulkeva, omituinen satulaloimi, joka enemmän kuin mikään muu muistutti sille, että se oli vanki.
Sitä ei kuitenkaan jätetty hoidottomaksi. Vaikka sen emäntä ei enää noussutkaan sen selkään, kohdisti hän siihen jokapäiväisen – milteipä jokatuntisen – huolenpitonsa. Sen seimeen valittiin Casa del Corvon granaderian parasta maissia ja hankittiin savannin ravitsevinta ruohoa, grammaa, kun se taas juomakseen sai Leonan viileätä, kristallinkirkasta vettä.
Pluto hoiti sitä riemukseen; ja hänen sukansa ja harjojensa vaikutuksesta sen karva oli saanut sellaisen kiillon, että se veti vertoja Pluton omalle tummalle iholle.
Milloin neiti Poindexter ei ollut hoivailemassa lemmikkiään, jakoi hän aikansa sisätehtävien ja jousella-ampumisen kesken. Jälkimäisen hän näytti valinneen korvaamaan sitä ajanvietettä, josta hän niin kiihkeästi piti ja jonka harjoittaminen häneltä nyt oli evätty.
Jousiharjoitusten näyttämönä oli puutarha ja siihen liittyvä pensaikko – laaja aitaus, jota kolmelta taholta suojasi sen ympäri kilpailuhevosen kengän muotoisesti kaareutuva joki ja jonka neljäs sivu oli suora viiva, haciendan takaseinän muodostama.
Tälle alueelle oli koristeellinen puutarha istutettu jo aikoja sitten, kuten saattoi päättää useista siellä kasvavista, vanhoista, ulkomaisista kasveista. Jopa kuvapatsaatkin kertoivat menneistä ajoista; siitä ei ollut merkkinä ainoastaan niiden rappeutunut ulkonäkö, vaan myöskin ne henkilöt, joita kuvaamaan ne oli tarkoitettu. Samoin kuvastui niistä espanjalaisen kuvanveistäjän taltan jälki. Ne esittivät muiden muassa suuren Condén vartaloa ja kasvoja, Campeadoria, Ferdinandia ja hänen tarmokasta kuningatartaan, Amerikan löytäjää, sen kahta tärkeintä valloittajaa, Cortezia ja Pizarroa, ja häntä, joka oli yhtä kuuluisa kauneudestaan kuin antaumuksestaankin, meksikolaista Malinchéa.
Louise Poindexter ei harjoittanut jousella-ampumista näiden veistettyjen kivikuvien keskellä, vaikka hänen olisikin voinut nähdä useammin kuin kerran seisovan Malinchén patsaan edessä ja silmäilevän intiaanineidon vartalon hemaisevia piirteitä, eikä hän silloin suinkaan tuntenut ankaraa halveksumista sen vuoksi, että tämä Eevan tummaihoinen tytär oli antautunut sellaiselle valloittajalle kuin Cortezille.
Sydämensä salaisissa sopukoissa nuori kreolitar tunsi, ettei hänellä ollut oikeutta viskata kivellä sitä patsasta. Hän oli luovuttanut vähemmän mainetta saavuttaneelle miehelle kuin Cortez oli, vaikka hänen mielestään yhtä hyvin mainetta ansaitsevalle, saman, minkä mahtavan conquistador oli voittanut Marinalta – koko sydämensä.
Retkeillessään jousineen joka päivä hän ei liikkunut patsaiden joukossa. Hänen riistansa ei ollut löydettävissä sieltä, vaan niiden joen mutkassa kasvavien korkeiden puiden varjosta, jotka muodostivat puoliympyrän muotoisen lehdon sen ja puutarhan väliin. Useimmat näistä puista olivat kotimaisia – villejä kiinapuita, silkkiäispuita ja pekaaneja – jotka puutarhaa sommiteltaessa oli jätetty siihen paikkaan, johon luonto kenties joitakuita vuosisatoja sitten oli siroitellut niiden siemenet.
Nuori kreolitar istui mielellään näiden kauniiden metsänpuiden lehväkatoksen alla tai harhaili uneliaasti soluvan, kirkasvetisen joen partailla.
Täällä hän sai olla yksin, mistä hän oli viime aikoina nähtävästi alkanut eniten pitää. Ankarimmillaankaan ollessaan ei hänen isänsä olisi voinut kieltää häneltä niin vähäistä etua. Jos ulkoisella preerialla väijyikin vaaroja, ei niitä tarvinnut pelätä puutarhassa, koska sitä ympäröi leveä ja syvä joki ja muuri, jonka ylitse ei olisi päässyt kapuamaan ilman kolmikymmenpienaisia tikkaita. Tilanomistaja ei suinkaan huomauttanut mitään näiden yksinäisten harhailujen johdosta, vaan näytti olevan enemmänkin kuin tyytyväinen siihen, että hänen tyttärensä oli alkanut noudattaa näin rauhallisia tapoja; ja vähitellen alkoivat hänen mielestään haihtua epäluulot, joita hänessä oli herännyt – eikä aivan syyttä.
Olihan hän sittenkin saattanut saada vääriä tietoja. Parjaava kieli nauttii muiden kiusaamisesta, ja se oli kenties valinnut hänet uhrikseen. Tai ehkä se oli tapahtunutkin vain sattumalta – hänen tyttärensä ja Mustangi-Mauricen välinen kohtaus, josta hänelle oli kerrottu. He olivat mahdollisesti tavanneet toisensa sattumoisin tiheikössä. Louisen ei hevin sopinut mitään virkkamatta sivuuttaa sellaista miestä, joka oli kahdesti pelastanut hänet kamalasta vaarasta. Koko jutussa ei kenties ollutkaan mitään muuta kuin hänen kiitollisuutensa yksinkertainen julkituominen.
Näytti hyvältä, että Louise oli niin alttiisti suostunut luopumaan ratsastusretkistään. Se ei ollut lainkaan sopusoinnussa sen kanssa, millainen hän tavallisesti oli, kun hänen aikeensa tehtiin tyhjiksi. Juuri tämän käskyn totteleminen ei ollut saattanut olla kiusallinen; ja se oli tahrattoman viattomuuden ja moitteettoman hyveellisyyden todistus.
Niin päätteli hellä isä, joka arvailua lukuunottamatta ei päässyt liian likeisesti tutkimaan lapsensa luonnetta. Muissa maissa ja erilaisissa yhteiskuntapiireissä hänen olisi mahdollisesti sopinut tiedustaa suoraan ja vaatia suoria vastauksia. Niin ei menetellä Mississippin varsilla, missä kymmenvuotias poika ja alle viisitoistavuotias tytär kapinoisivat sellaista tutkimista vastaan ja nimittäisivät sitä inkvisitsioniksi.
Vielä vähemmin sopi Woodley Poindexterin kiristää isällisiä vaatimuksiaan, koska hänen tyttärensä, kreolilaiskaunotar, oli vuosikausien aikana tottunut ylväästi saamaan osakseen ihailua, jonka suitsutus usein vaimentaa, jopa monesti tyyten tuhoaakin sydämen yksinkertaisemmat tunteet.
Vaikka hän olikin Louisen isä ja lain mukaan hänen käskijänsä, tiesi hän, kuinka lyhyeksi hänen valtansa jäisi, jos sitä harjoitettaisiin vastoin neidon tahtoa.
Hän oli senvuoksi tyytyväinen tytön äskeiseen tottelemiseen ja tunsi iloa nähdessään, ettei Louise enää ratsastellut huimasti preerialla, vaan huvittelihe puutarhan alueella, surmaten jousellaan ja nuolillaan niitä pikku lintuja, jotka onnettomuudekseen tulivat hänen ampumamatkalleen.
Viisikymmenvuotias isä, minkä tähden järkeillä näin typerästi? Oletko unohtanut oman nuoruutesi, ne ajatukset, jotka silloin sinua innostivat – petokset, joita teit niiden kannustamina – silloiset teeskentelysi – tarinat, joita kerroit peittääksesi sellaista, mikä sittenkin saattoi olla luonteesi ylevimmistä vaikuttimista johtunutta?
Kauniin Louisen isä näytti unohtaneen kaikki tällaiset muistelmat, sillä hänen aikaisemmassa elämässään oli kyllä sattunut sellaista, mikä olisi niitä tarjonnut. Niiden oli täytynyt unohtua, sillä muutoin hän olisi joskus huomaamatta seurannut tytärtään puutarhaan viimemainitun lähtiessä huvittelehtimaan joen äyräällä kasvavassa pensaikossa.
Jos hän olisi niin tehnyt, olisi hän saanut nähdä, ettei neidon luonnonlaatu ollutkaan niin julma kuin olisi saattanut luulla. Hän ei lävistellytkään viattomia lintuja, joita niin ajattelemattoman luottavaisesti lepatteli hänen ympärillään, vaan hänen suurin saavutuksensa jousella-ampumisessa näytti olevan se, että hän pisti paperipalasen nuolensa kärkeen ja sinkautti näin koristetun nuolen joen ylitse, niin että se vahinkoa tekemättä putosi vastaisella rannalla kasvavaan tiheikköön.
Hän olisi nähnyt vieläkin omituisemman näytteen. Hän olisi nähnyt täten lähetetyn nuolen lyhyen ajan kuluttua ikäänkuin tyytymättömänä siihen paikkaan, johon se oli ammuttu, ja innokkaana palaamaan kauniiseen käteen, josta se oli lähtenyt, lentävän takaisin puutarhaan, tuoden tullessaan saman tai samanlaisen paperikaistaleen varressaan.
Se olisi saattanut näyttää salaperäiseltä, jopa yliluonnolliseltakin sellaisesta tarkkailijasta, joka ei olisi tuntenut tämän epänormaalin ilmiön sisältöä ja koneistoa. Sitä tarkkailemassa ei ollut ketään muita kuin ne kaksi henkilöä, jotka vuorotellen jännittivät jousiaan, ampuen yhtä ainoata nuolta; ja he olivat siitä keskenään sopineet.
"Rakkaus nauraa lukkosepille." Tämä vanha sananlasku tuskin sopii Teksasin oloihin, joissa lukkojen valmistaminen on tuntematon ammatti.
"Jos on tahtoa, on keinojakin", tuo sangen hyvin julki saman ajatuksen, ja se soveltuu kaikkiin aikoihin ja kaikkiin paikkoihin. Mitä osuvimmin valaisee sitä tämä Leonan uoman ylitse suoritettu, vuorottainen nuolenampuilu.
Louise Poindexterillä oli tahto; Maurice Gerald oli ehdottanut keinon.
TOINEN LUKU
Näppärästi joen ylitse
Kirjeenvaihtoa jousen avulla ei voinut kestää kauan. Kovin laimeita ovat sellaiset rakastuneet, jotka malttavat tyytyä keskustelemaan keskenään nuolenkantomatkan päästä. Intohimoa uhkuvien sydänten täytyy sykkiä ja palaa yhdessä – likellä toisiaan – tuntien toistensa sykähdykset. "Jos maan päällä on Elysiumia, niin se on siinä!"
Maurice Gerald ei ollut niitä miehiä – eikä Louise Poindexter niitä naisia – jotka kaihtavat sellaista täydellistymistä.
Se tapahtui, ei auringon kielevässä valossa, vaan sydänyön yksinäisellä hetkellä, jolloin ainoastaan tähdet saattoivat olla todistamassa heidän yhteiskunnallista rikkomustaan.
He olivat kahdesti olleet yhdessä siinä puutarhalehdossa, kahdesti vannoneet toisilleen rakkauttaan tähtien teräksenharmaassa valossa; ja he olivat keskenään sopineet kolmannesta kohtauksesta.
Ylpeä tilanomistaja – kenties ylpeämpi tyttärestään kun mistään muusta, mitä hänellä oli – ei aavistanutkaan viime mainitun olevan joka päivä kapinapuuhassa, huimimmassa, mihin vanhemman arvovalta saattaa kohdistua.
Hänen oma tyttärensä, ainoa tyttärensä, jonka suonissa virtasi etelävaltioiden ylimystön parasta verta, kaunis, pystyvä, joka suhteessa loistavan avioliiton arvoinen, öisissä kohtauksissa hevosenpyydystäjän kanssa!
Jos hän vain olisi siitä uneksinutkaan uinaillessaan pehmeällä vuoteellaan, olisi se uni hätkähdyttänyt hänet hereille kuten tuomiopäivän pasuunan törähdys.
Hänellä ei ollut epäilyksiä, ei hatarimpiakaan. Se oli liian epätodennäköistä, liian hirveätä aiheuttamaan sellaisia. Sen pelkkä hirveys olisi riistänyt häneltä aseet käsistä, jos se ajatus olisi johtunut hänen mieleensä.
Hän oli ollut tyytyväinen, kun hänen tyttärensä oli sopeutunut hänen äskeisiin määräyksiinsä, vaikka hän olisikin mieluummin halunnut Louisen noudattavan niitä kirjaimellisesti ja käyvän ratsastamassa veljensä tai serkkunsa seurassa, mitä neito ei vieläkään suostunut tekemään. Sitä isä ei kuitenkaan jyrkästi vaatinut. Hän saattoi hyvin sen verran mukaantua tyttärensä oikkuihin, koska se, että Louise pysytteli kotosalla, ei voinut mitenkään pahentaa sitä asiaa, jonka tähden isä oli antanut niin jyrkän neuvon.
Louisen altis totteleminen oli miltei taivuttanut isän katumaan kieltoaan. Liikkuessaan luottavaisena päivisin ja nukkuessaan turvallisena öisin hän kuvitteli saattavansa peruuttaa sen.
Oli sellainen yö, jollaisia nähdään ainoastaan eteläisen taivaan alla, jolloin täysi kuu kaartaa kirkkaana safiirinsinisellä taivaankannella, jolloin vuorilla ei ole usvaa ja näyttää siltä kuin niitä saattaisi käsin koskettaa, jolloin tuuli on tyyntynyt ja troopillisten puiden leveät lehdet riippuvat liikkumattomina oksistaan, ikäänkuin itse äänettöminä kuunnellen niiden seasta kuuluvien omituisten äänten hyminää, johon sekaantuu kaikkiin luokkiin – nisäkkäihin, lintuihin, matelijoihin ja hyönteisiin – kuuluvien eläinten ääniä.
Oli sellainen yö, jollaisen valitsisi käyskennelläkseen sen olennon – sen ainoan olennon seurassa, joka luonnon salaperäisten määräysten mukaisesti on kietoutunut ihmisen sydämen ympärille – yö, jona kummallisesti kaipaa valkeita käsivarsia kiertymään kaulaansa ja kasvojensa eteen kirkkaita silmiä ja niissä kiihkeätä välkettä, jota ei voi täydellisesti tuntea muulloin kuin kuun mystillisessä valossa.
Jo aikoja sitten oli jalkaväen rumpu pärissyt iltasoiton ja ratsuväen torvi täräyttänyt linnoitusväelle makuullemenon merkin – keskiyö alkoikin jo olla käsillä – kun Oberdofferin hotellin ovelta lähti liikkeelle ratsumies, joka kääntyi alaspäin joen vartta pitkin vievälle tielle ja pian katosi kylän raiteilla mahdollisesti vetelehtivien viimeisten kuljeksijoiden näkyvistä.
Tiedämme jo, että tämä tie sivuutti Casa del Corvon haciendan jonkun matkan päässä talosta joen vastaisella puolella. Tiedämme myöskin, että se sillä kohdalla kulki avoimella preerialla, jossa oli vain vähäinen metsikkö kahden laajan tiheikköalueen keskivälissä.
Tämä erillinen puuryhmä, jollaisia preerioilla nimitetään metsäisiksi "kunnaiksi" eli "saariksi", kasvoi sen tien ohessa, jota myöten ratsastaja oli lähtenyt poistuttuaan kylästä.
Saavuttuaan metsikköön hän laskeutui ratsailta, talutti hevosensa alakasviston sekaan ja pani sen liekaan kiinnittämällä suitsiensa ohjakset silmukalla joustavan oksan latvaan. Irroitettuaan sitten pitkän, jouhista punotun nuoran satulannupistaan ja ripustettuaan kiepun käsivarteensa hän lipui "saaren" haciendan puoliselle laidalle.
Ennenkuin hän poistui metsikön varjosta, hän loi silmäyksen taivaalle ja korkealla loistavaan kuuhun. Se oli tarkastava katse, ja sen tuloksena oli harmin ilme, jota tehostivat muutamat jupistut lauseet.
"On hyödytöntä odottaa tuon kaunottaren makuullemenoa! Se on päättänyt, ettei se lähde kotiin ennenkuin aamulla – ha, ha!"
Tämä leikillinen mielikuva, joka on niin usein huvittanut suurkaupunkien yöllistä juomaria, näytti vaikuttavan samalla tavoin preerian öiseen tähyilijään, ja tuokioksi katosi varjo, joka oli äsken synkentänyt hänen otsaansa. Se palasi uudelleen hänen seisoessaan silmäilemässä häntä joen uomasta erottavaa avointa tasankoa, jonka toisella puolen oli Casa del Corvo näkyen selväpiirteisenä vastaisella rantajyrkänteellä.
"Entä jos tuolla talossa olisi joku liikkeellä? Se ei ole toden näköistä tällä hetkellä, jollei liikuskelemassa ole sellainen henkilö, jolla on huono omatunto ja joka ei saa unta. Totisesti noiden seinien sisällä onkin sellainen mies. Jos hän on ulkosalla, on hyvin mahdollista, että hän näkee minut avoimella kentällä. Eipä silti, että välittäisin siitä rahtuakaan, jos epäilykset kohdistuisivat ainoastaan minuun. Kautta pyhä Patrikin, en keksi muuta mahdollisuutta kuin sen, että minun täytyy antautua siihen vaaraan. On turhaa varrota kuun katoamista; pahus sen periköön! Se ei mene mailleen tuntikausiin, eikä pilvistä näy merkkiäkään. Ei sovi antaa hänen odottaa. Niin, minun täytyy yrittää kirkkaassa valossa. Kas näin!"
Näin sanottuaan maahan laskeutunut ratsastaja lähti ripeästi, mutta hiipivästi astelemaan puuttomalle alueelle ja saapui pian törmänvierulle, joka muodosti toisen, Leonan uoman yläpuolelle kohoavan pengermän.
Hän ei viipynyt kymmentä sekuntia tässä silmäänpistävässä asemassa, vaan laskeutui joen partaalle pitkin polkua, joka koukerteli alaspäin jyrkänteellä ja jonka hän nähtävästi tunsi.
Tuokion kuluttua hän seisoi äyräällä joen kuperalla puolella, suoraan sitä kohtaa vastapäätä, jossa oli vene sidottuna jättiläiskokoisen saarnipuun tumman varjon suojaan.
Vähän aikaa hän seisoi katselemassa tarkastavasti joen toiselle puolelle. Hän tähysti vastaisella rannalla kasvavaa pensaikkoa, koettaen saada selville, piileksikö joku sen pimennossa.
Varmistuttuaan siitä, ettei siellä ollut ketään, hän kohotti lassonsa silmukkapäätä – sillä juuri se oli hänen käsivarrellaan – heilautti sitä puolikymmentä kertaa ympyrässä ilmassa ja sinkautti sen joen poikki.
Silmukka osui veneen reunaan ja takertui sen keulaan, joten hän saattoi hinata pienen aluksen sille puolelle, jossa hän seisoi.
Astuttuaan veneeseen hän tarttui airoihin, jotka viruivat pohjalaudoilla, sijoitti ne hankaintappien väliin ja souti veneen takaisin kiinnityspaikalleen.
Hypättyään maalle hän sitoi veneen entiselle kohdalleen, jotta se ei päässyt ajautumaan virran mukaan, asettui seisomaan puuvillapuun suojaan ja näytti odottavan joko merkkiä tai jonkun sopimuksen mukaan saapuvan henkilön ilmestymistä.
Jos joku olisi siihen saakka tarkkaillut hänen liikkeitään, olisi näkijä saattanut epäillä häntä varkaaksi, joka aikoi murtautua Casa del Corvoon.
Mutta jos olisi kuultu ne lauseet, joita hänen huuliltaan luiskahti, olisivat ne puhdistaneet hänet niin halpamielisestä tai rahvaanomaisesta aikeesta. Totta kyllä hänellä oli aikeita haciendaan nähden; mutta ne eivät tarkoittaneet sen rahavaroja, eivät sen kulta- ja hopeaesineitä eivätkä jalokiviä – jollemme ota huomioon sen kallisarvoisinta jalokiveä – itse kartanon emäntää.
On tuskin tarpeellista mainita, että mies, joka oli piilottanut hevosensa "saareen" ja niin näppärästi tullut joen poikki, oli Maurice, mustanginpyydystäjä.
KOLMAS LUKU
Valoa ja varjoa
Hänen ei tarvinnut kauan tuskailla kohtauspuun juurella, jos oli sellainen. Ihan samalla kertaa, kun hän astui ruuheen, alkoi haciendan peräseinässä oleva lasiovi kääntyä saranoillaan ja oli sitten jonkun aikaa hieman raollaan, ikäänkuin sisältä olisi joku mielinyt tulla ulos ja vain empinyt varmistuakseen siitä, että tie oli selvä.
Pieni valkea käsi, kuun valossa säihkyvillä jalokivillä koristettu, tarttui oven puitteisiin ja ilmaisi sen avaajan kuuluvan hellempään sukupuoleen; suipot sormet ja niiden kalliit korut osoittivat hänen olevan hienon naisen; ja majesteettinen hahmo, joka pian ilmestyi ulkopuolelle, puutarhaan vievien portaiden yläpäähän, ei voinut olla kukaan muu kuin Louise Poindexter.
Hän se olikin.
Sekunnin tai pari nainen seisoi kuuntelemassa. Hän kuuli tai oli kuulevinaan airon painuvan veteen. Hän oli saattanut erehtyä, sillä heinäsirkkojen sirkutus täytti ilman sekavilla äänillä. Vähät siitä. Kohtauksen hetki oli tullut; eikä hän halunnut olla turhan vaativainen aikaan nähden, erittäinkin kun hän oli viettänyt kaksi odotustuntia yksinään kammiossaan ja ne olivat tuntuneet päivien pituisilta.
Laskeuduttuaan meluttomasti kiviportaat hän lipui keijukaismaisesti kuvapatsaiden ja pensaiden sekaan ja saavuttuaan saarnipuun varjoon heittäytyi häntä vastaan innokkaasti ojennettujen käsivarsien syleilyyn.
Kukapa osaisi kuvailla sellaisen syleilyn suloisuutta, joka – kummallista sanoa, on sitäkin suloisempi, koska se on varkain saatu? Kuka osaisi kuvailla sellaisen hetken ihania tunteita, liian pyhiä kynän kajottaviksi?
Vasta sitten, kun rakastuneet pitkien nautinnonpuuskien jälkeen olivat alkaneet keskustelussaan käyttää elämän järkevämpää kieltä, on sopivaa tai edes mahdollista selostaa heitä.
He puhelivat keskenään seuraavasti, ja nainen aloitti:
"Huomenillalla tulet taaskin minua kohtaamaan – huomenillalla, rakkahin Maurice."
"Huomenna, huomenna ja huomenna – jos minulla olisi valta sanoa."
"Entä minkä tähden ei? Minkä tähden ei sinulla olisi valtaa sanoa?"
"Huomenna päivän sarastaessa olen matkalla Alamon varrelle."
"Tosiaanko! Onko sinun välttämätöntä lähteä?"
Kysymys lausuttiin tyytymättömyyttä kuvastavaan sävyyn Louise Poindexterin mieleen tuli aina synkkälaatuinen kuva, milloin mainittiin Alamon varrella olevaa yksinäistä majaa.
Mutta minkä tähden? Siellä oli hänelle tarjottu vieraanvaraisuutta. Saattaisi otaksua, että hänen käyntinsä siellä tuskin voisi olla olematta hänen elämänsä mieluisimpia muistoja. Mutta sittenkään se ei ollut.
"Minulla on erinomaiset syyt lähteä", kuului hänen saamansa vastaus.
"Erinomaiset syyt! Onko tarkoituksesi kohdata joku siellä?"
"Seuralaiseni Phelim, ei ketään muita. Toivottavasti se miespoloinen on vielä ruohikon pinnalla. Lähetin hänet sinne noin kymmenen päivää sitten, ennenkuin oli saatu lainkaan tietoja intiaanilevottomuuksista."
"Vain Phelimkö on tarkoituksesi tavata? Onko se totta, Gerald rakas? Älä petä minua! Vain hänetkö?"
"Minkä tähden sitä kysyt, Louise?"
"En voi sitä sinulle ilmaista. Kuolisin häpeästä, jos kertoisin salaisista ajatuksistani."
"Puhu niistä ihan pelottomasti! En voisi pitää mitään salassa sinulta – totisesti en voisi. Kerro siis minulle, mikä sinun on rakas!"
"Haluatko sitä, Maurice?"
"Haluan – tietysti haluan. Olen varma siitä, että mitä hyvänsä se lieneekään, pystyn sen selittämään. Käsitän, että meidän välisemme suhde on epäilyttävä tai että sitä saatettaisiin pitää epäilyttävänä, jos maailmalla olisi siitä tietoa. Juuri senvuoksi lähdenkin Alamon varrelle."
"Entä jäätkö sinne?"
"Ainoastaan yhdeksi päiväksi tai enintään kahdeksi. Ainoastaan sulloakseni kokoon kotoiset jumalani ja sanoakseni viimeiset jäähyväiset preeriaelämälle."
"Tosiaankin!"
"Tunnut hämmästyneeltä."
"En ole hämmästynyt. Olen vain ymmällä. En jaksa käsittää sinua. Ehkä en koskaan opikaan."
"Tämä on hyvin yksinkertainen asia – tämä tekemäni päätös. Tiedän sinun antavan minulle anteeksi, kun ilmaisen sen sinulle."
"Annan anteeksi sinulle, Maurice! Mitä pyydät anteeksi?"
"Sitä, että olen pitänyt sinulta salassa olevani toinen – toinen kuin näytän olevan."
"Jumala varjelkoon sinua olemasta toisenlainen kuin minusta näytät olevan – ylevä, suurenmoinen, kaunis, harvinainen mies! Oi, Maurice, et tiedä, kuinka suuressa arvossa sinua pidän – kuinka sinua rakastan!"
"Et pidä minua suuremmassa arvossa etkä rakasta minua enemmän kuin minä sinua. Juuri se arvossapito kehoittaa minua nyt eroamaan sinusta."
"Eroamaan?"
"Niin, rakkaani, mutta toivottavasti vain vähäksi aikaa."
"Kuinka pitkäksi?"
"Niin pitkäksi, että höyrylaiva ennättää Atlantin poikki ja takaisin."
"Kokonaiseksi ajanjaksoksi! Ja minkä tähden?"
"Minua on kutsuttu syntymämaahani – Irlantiin, jota niin pahasti halveksitaan, kuten jo tiedät. Sain kutsun vasta tämän vuorokauden aikana. Noudatan sitä sitäkin innokkaammin, koska se ilmaisi minulle, että saatan pian palata ja todistaa ylpeälle isällesi, että se köyhä hevosenpyydystäjä, joka on voittanut omakseen hänen tyttärensä sydämen – olenko voittanut sen omakseni, Louise?"
"Joutavanpäiväinen kyselijä! Voittanutko sen omaksesi? Tiedäthän, että olet enemmän kuin voittanut sen omaksesi – olet valloittanut sen ja saanut sen alistumaan niin, ettei se milloinkaan pääse irralleen. Älä pilkkaa minua, Maurice, äläkä haavoittunutta sydäntäni, joka on tästä eteenpäin iäti sinun orjasi!"
Tätä intohimoista puhetta, jossa ylhäissukuinen ja kaunis neito tunnusti antautuneensa sydämineen, sieluineen ja ruumiineen hänen kiintymyksensä valloittaneelle miehelle, seurasi hurmioinen syleily, jonka aikana vallitsi täydellinen ja syvä hiljaisuus.
Erilaiset vihreässä ruohikossa ja puiden lehdillä sirkuttavat heinäsirkat, korkean saarnipuun latvassa livertävä matkijalintu ja vielä korkeammalla kuutamoisessa ilmassa liitelevä kehrääjä lakkasivat ikäänkuin saman vaiston vaikutuksesta yhtä aikaa päästelemästä omia ääniään, ikäänkuin ne kaikki olisivat yksin tuumin tahtoneet kunnioittaa niiden näkyvissä suoritettavaa juhlallista menoa.
Mutta tämä äänten väliaikainen keskeytyminen johtuikin toisesta syystä, öisten äänien äkillisen vaikenemisen todellinen syy oli puutarhan hiekoitetulla polulla narahtavan askelen ääni, vaikka jalka hipaisikin tietä niin kevyesti, että vain terävä korva saattoi kuulla sen kosketuksen.
Keskinäisen kiintymyksensä suloiseen vakuutteluun kiintyneet rakastuneet eivät sitä kuulleet. He eivät huomanneet tuota tummaa varjoa, miehen tai paholaisen muotoista, joka vilahteli kukkien keskellä, milloin seisoen jonkun kuvapatsaan vierellä milloin kyyristyen pensaan suojaan, kunnes se vihdoin jäi paikalleen puunrungon taakse tuskin kymmenen askelen päähän siitä paikasta, jossa he suutelivat toisiaan.
He eivät sinä taivaallisen autuuden hetkenä koko luonnon ollessa hiljaisena heidän ympärillään aavistaneetkaan, että heidän intohimoiset puheensa kuuluivat hiljaisuudessa ja että petollinen kuu samalla paljasti heidän kiihkeät liikkeensä.
Syyllisen tapaisesti puun takana kyyristelevä, varjomainen kuuntelija kuuli ja näki ne. Hän oli lyhyen kuulomatkan päässä ja erotti jokaisen sanan – jopa heidän huokauksensa ja vienot rakkautta uhkuvat jupinansakin, samalla kun hän kuun hopeisessa valossa, tuskin ainoankaan oksan ollessa hämäämässä hänen näköalaansa, näki heidän vähäisimmätkin eleensä.
On tuskin tarpeen mainita tämän raukkamaisen salakuuntelijan nimeä. Lukijan mieleen lienee itsestään johtunut, että hän oli Cassius Calhoun.
Se mies hän oli.
NELJÄS LUKU
Kiduttava havainto
Mistä johtui, että Louise Poindexterin serkku oli jalkeilla niin myöhäisenä iltahetkenä tai, kuten nyt oli, varhaisena aamuhetkenä? Oliko häntä etukäteen varoitettu tästä rakastuneiden kohtauksesta vai oliko vain joku vaistomainen epäilys saanut hänet lähtemään makuuhuoneestaan tarkastuskierrokselle puutarhan alueelle?
Toisin sanoen, oliko hän sattumalta salakuuntelijana vai toimiko hän urkkijana aikaisemmin saamiensa tietojen nojalla?
Asianlaita oli edellisellä tavalla. Yksinomaan sattuma tai sattuma valoisan yön avustamana oli johtanut hänet havaintoon, joka nyt täytti hänen sielunsa helvetin tulella.
Kun entinen vapaaehtoisten kapteeni seisoi talon katolla sydänyön hetkellä – mikä hänet oli sinne saattanut, sitä on mahdoton arvata – hengittäen innoittavaa tupakansavua yöllä kukkivan Cereuksen hajun tuoksuttamaan ilmaan, ei häntä näyttänyt mikään erikoinen levottomuus kalvavan. Hän oli tointunut niistä vammoista, jotka hän oli saanut taistellessaan mustangin pyydystäjän kanssa; ja vaikka se kovaonninen tapaus aina nostattikin hänessä mitä synkintä harmia, milloin se vain johtui hänen mieleensä, oli sen katkeruutta jossakin määrin lievittänyt koston toivo – olivathan hänen kostosuunnitelmansa jo jonkun verran edistyneet.
Samoin kuin Louisen isä oli hänkin ollut mielissään siitä että neito oli viime aikoina tyytynyt pysyttelemään sisällä, sillä juuri hän oli salaa ehdottanut, että ulkosalla liikkuminen kiellettäisiin. Ei hänkään ollut aavistanut puutarhassa suoritettujen jousiharjoitusten syytä, ja samoin kuin isä oli hänkin selittänyt ne väärin. Hän olikin alkanut imarrella itseään sellaisella luulolla, että Louisen välinpitämättömyys häntä kohtaan saattoi sittenkin olla pelkästään teennäistä tai hänen omaa harhakuvitelmaansa. Tyttö oli esiintynyt häntä kohtaan vähemmän ivallisesti joidenkuiden päivien aikana, ja se oli herättänyt hänessä sen mieluisen vaikutelman, että hänen mustasukkainen pelkonsa saattoi johtua erehdyksestä.
Hän ei ollut siihen saakka huomannut minkäänlaisia sitovia todistuksia siitä, että Louisella oli helliä tunteita nuorta irlantilaista kohtaan; ja kun päivät vierivät antamatta uusia aiheita rauhattomuuteen, alkoi hän uskoa, ettei sellaisia ollutkaan.
Tämän elpyneen luottamuksen tyynnyttävän vaikutuksen alaisena hän oli noussut azotealle; ja vaikka olikin keskiyö, osoitti se, kuinka täysin huolettomasti hän viritti sikaarinsa ja sittemmin seisoi sitä poltellen, ettei hän ollut tullut sinne minkään kovin tärkeän tarkoituksen tähden. Kenties hän oli tahtonut päästä makuuhuoneensa helteisestä ilmasta raikkaampaan ulkoilmaan tai ehkä hänet oli houkutellut ulkosalle suurenmoinen kuutamo, vaikka hän ei ollutkaan kovin altis sellaisille romantillisille vaikutelmille.
Olipa sen laita miten tahansa, hän oli sytyttänyt sikaarin ja nähtävästi nautti siitä käsivarret ristissä rintasuojuksella ja kasvot käännettyinä joelle päin.
Hänen mielenrauhaansa ei häirinnyt se, että hän näki ratsastajan tulevan esille vastaisella puolella kasvavasta tiheiköstä ja etenevän tasangon halki.
Hän tiesi, että siellä oli tie. Hän arveli ratsastajaa matkamieheksi, joka halusi käyttää hyväkseen yön vilpoisia hetkiä – lisäksi sellaisen yön, joka olisi viekoitellut väsyneintäkin matkustajaa samoamaan edelleen. Ratsastaja saattoi olla joku alempana joen varrella asuva tilanomistaja palaamassa kotiinsa kylästä, viivyteltyään tunnin verran liian pitkään kapakan tarjoiluhuoneessa.
Päiväsaikaan hän olisi saattanut tuntea vaeltajan; kuun valossa hän erotti vain, että ratsastaja oli mies.
Entisen upseerin katse saattoi häntä hänen ratsastaessaan tiellä, mutta pelkästään aivan koneellisesti, kuten aatoksissa silmäillään jotakin tavallista virrassa ajelehtivaa esinettä.
Vasta sitten, kun ratsastaja oli saapunut metsäisen saarelman kohdalle, seisautti hevosensa ja ratsasti metsikköön, kiihottui talon katolla seisova katselija tarkkailemaan kiinnostuneena hänen liikkeitään.
"Mitä pahusta tuo saattaa tarkoittaa?" mutisi Calhoun itsekseen, hätäisesti siepaten sikaarinpätkän hampaittensa välistä. "Vietävän mies, hän on laskeutunut ratsailta!" pitkitti hän, kun tuntematon ilmestyi jälleen näkyviin jalkaisin metsikön sisäreunaan.
"Ja tulossa tänne päin – joen mutkaa kohti – niin suoraan kuin suinkin pääsee!
"– Alas jyrkännettä joelle – ja astellen niin, että näkee hänen hyvin tuntevan tien. Jumal'auta, ei kai hän aikone tulla joen ylitse puutarhaan? Olisipa hänellä uimista; ja tuskinpa hän saisi mitään sellaista, mikä korvaisi hänen vaivansa. Mitä tulimmaista hänellä saattaa olla mielessä? Varasko?"
Se oli Calhounin ensimmäinen ajatus, jonka hän hylkäsi melkein heti sen johduttua hänen mieleensä. Totta on, että espanjalais-amerikkalaisissa maissa kerjäläinenkin liikkuu ratsain. Saatikka sitten varas. Siitä huolimatta oli tuskin todennäköistä, että mies lähtisi tällaiselle yölliselle ratsastusretkelle varastaakseen hedelmiä tai vihanneksia.
Mitä muuta mies saattoi tavoitella?
Se omituinen seikka, että mies jätti ratsunsa metsikön suojaan ja eteni jalkaisin sekä nähtävästi varovaisesti, mikäli epävarmassa valaistuksessa voi erottaa, oli sellaisenaan jo todistus siitä, ettei miehellä saattanut olla kunnialliset aikeet, vaan että hän lähestyi Casa del Corvon aluetta jossakin ilkeässä tarkoituksessa.
Mikä se saattoi olla?
Ylemmältä tasanteelta laskeuduttuaan hän ei enää ollut katolla tähyilevän Calhounin näkyvissä. Hänet piilotti joen vastaista rantaa reunustava pensaikko, johon hän oli mennyt.
"Mihinkähän se mies pyrkii?"
Entisen kapteenin esitettyä itselleen tämän kysymyksen ainakin kymmenennen kerran hänen mielenmalttiaan häiritsi vielä pahemmin hänen korviinsa kantautunut ääni, joka tavattomasti muistutti jokeen hypänneen ihmisen aiheuttamaa loiskahdusta. Se oli hiljainen, mutta johtui siitä, että joku kova esine osui veteen.
"Aironvetäisy", jupisi Calhoun sen kuultuaan. "Niin, kautta pyhän Jehovan! Hän on päässyt käsiksi ruuheen ja on tulossa puutarhaan. Mitä ihmettä hän saattaa etsiä?"
Kyselijän aikomus ei ollut jäädä talon katolle päästäkseen siitä selville. Hän aikoi pujahtaa hiljaa alakertaan, herättää perheen miespuoliset jäsenet sekä joitakuita palvelijoita ja yrittää pidättää tunkeutujan asettumalla taitavasti väijyksiin.
Hän oli nostanut kätensä pois rintasuojuksen päällyskiveltä ja aikoi juuri peräytyä suojuksen luota, kun hänen korvansa erotti vielä yhden äänen, joka sai hänet taaskin kumartumaan eteenpäin ja silmäilemään puutarhaan.
Tämä uusi melu ei lainkaan muistuttanut aironvetäisyä eikä kuulunut joelta päin. Se oli saranoillaan kääntyvän oven tai lasioven kitinää ja kuului alhaalta, miltei suoraan kuuntelijan kohdalta.
Hänen kurottauduttuaan katsomaan, mistä se johtui, hänen katsettaan kohtasi näky, joka kalvensi hänen poskensa yhtä valkeiksi kuin niitä valaiseva kuutamo oli ja pani veren hyytymään hänen sydämensä kaikissa sopukoissa.
Avattu lasiovi johti hänen serkkunsa Louise Poindexterin makuuhuoneeseen. Hän tiesi sen. Neito itse seisoi oven ulkopuolella puutarhan tasolle vievillä portailla katse suunnattuna alaspäin ikäänkuin olisi aprikoinut alasmenoa.
Kun hänen yllänsä oli löyhästi yöpuku ja hänen päänsä ympärille oli kiedottu ainoastaan pieni liina, muistutti hän jotakin ihanaa yönymfiä, jotakin kuun tytärtä, jonka Luna riemukseen ympäröi hopeisella loisteella.
Calhoun ajatteli nopeasti. Hän ei voinut olla yhdistämättä toisiinsa tytön ilmestymistä lasioven ulkopuolelle ja joen yli tulossa olevan miehen saapumista.
Entä kuka se mies saattoi olla? Kukapa muu kuin Mustangi-Maurice?
Salainen kohtaus! Ja etukäteen sovittu!
Sitä ei voinut lainkaan epäillä; ja jos olisikin voinut, olisivat epäilykset häipyneet, kun hän näki valkopukuisen hahmon meluttomasti lipuvan kiviportaita alas ja hiekoitettuja teitä pitkin, kunnes se vihdoin tyyten katosi ruuhen kiinnityspaikkaa varjostavien puiden sekaan.
Ikäänkuin voimakkaan iskun huumaamana entinen kapteeni seisoi vielä jonkun aikaa azotealla sanattomana ja hievahtamattomana. Vasta nähtyään valkean puvun häipyvän ja kuullessaan äänten hiljaista hyminää puiden seasta kiihtyi hän päättämään jonkinlaisesta toimintatavasta.
Hän ei enää ajatellutkaan talon asukkaiden herättämistä – ei ainakaan silloin. Parempi oli hänen yksin aluksi olla serkkunsa häpeän todistajana; ja sitten – ja sitten –.
Lyhyesti sanoen, hän ei ollut sellaisessa mielentilassa, että hän olisi kyennyt tekemään varmoja suunnitelmia, ja vain sokean, verenhimoisen vaiston kannustamana hän kiiruhti escaleralle ja talon lävitse puutarhaan.
Häntä pyörrytti hänen rientäessään eteenpäin. Hänen jalkansa olivat huojuneet hänen laskeutuessaan portaita. Ja ne huojuivat vielä hänen hiipiessään hiekoitetulla käytävälläkin. Ne tutisivat edelleenkin hänen kyyristyessään puunrungon taakse, joka esti häntä näkymästä hänen katsellessaan sielunsa syvimpiä sopukoita kuohuttavaa kohtausta.
Hän kuuli heidän vakuutuksensa, heidän keskinäiset rakkaudentunnustuksensa, mustanginpyydystäjän päätöksen lähteä päivän koittaessa ja myöskin hänen lupauksensa palata sekä sen paljastuksen, johon tämä lupaus johti.
Katkeraksi harmikseen hän kuuli Louisen vastustavan tätä päätöstä ja vihdoin myöntyvän siihen kuultuaan sitä puoltavat syyt.
Hän näki hurmioisen erosyleilyn, joka sai hänet hermostuneesti täräyttämään jalkaansa soraan, mikä melu säikäytti heinäsirkat äänettömiksi.
Minkä tähden hän ei sillä hetkellä syöksynyt esille, lopettanut tuota sietämätöntä kohtausta ja iskemällä puukollaan kaatanut kilpailijaansa omien ja rakastajattaren jalkojen juureen? Minkä tähden hän ei ollut menetellyt niin jo alussa, sillä hän ei kaivannut mitään muita todistuksia kuin itse kohtausta osoittaakseen, että hänen serkkunsa kunniaa oli häväisty?
Aikoinaan hän ei olisi ollut niin maltillinen. Mikä punctilio häntä siis nyt pidätti? Oliko syynä tuo oivallisella koneistolla varustettu vehje, joka teräshohteisena kimalteli hänen kilpakosijansa vyöllä ja jonka hän kuun kirkkaassa valossa erotti Coltin kuudestilaukeavaksi revolveriksi?
Kenties oli syynä se. Hänen sieluaan ahdistavasta, hirveästä houkutuksesta huolimatta häntä joka tapauksessa jokin esti ryhtymästä viipymättä kostamaan ja lisäksi sai hänet tämän vimmastuttavan kohtauksen huippuhetkinä – viimeisen syleilyn aikana – kääntymään pois paikalta ja vielä entistäkin vakavampana kiiruhtamaan takaisin taloon, jätettyään rakastuneet yhäti lainkaan aavistamatta, että heitä oli tarkkailtu, kehittämään suloista keskusteluaan loppuun saakka, joka varmasti viivästyisi.
VIIDES LUKU
Ritarillisuutta
Mihin Cassius Calhoun lähti?
Ei varmastikaan omaan makuuhuoneeseensa. Sillä tavoin kärsivä mieli ei voinut saada unta.
Hän ei mennyt sinne, vaan serkkunsa huoneeseen. Ei Louisen huoneeseen, joka nyt oli tyhjä, jonka vuoteessa ei ollut ketään ja jonka sängynpeite oli sileänä paikallaan, vaan hänen veljensä nuoren Henry Poindexterin, huoneeseen.
Hän meni sinne niin suoraan kuin mutkittelevat käytävät suinkin sallivat – hätäisesti, malttamatta noutaa kynttilää avukseen.
Eikä sitä tarvittukaan. Kuun säteet tunkeutuivat sisälle rejan avointen tankojen lomitse ja täyttivät huoneen valolla, riittävällä hänen tarkoitukseensa. Ne paljastivat näkyviin huoneen hahmopiirteet ja sen yksinkertaisen kaluston, pesutelineen, pukeutumispöydän, pari tuolia ja moskiittoverkolla varustetun vuoteen.
Nuorukainen lepäsi viimemainitun suojassa suloisessa, äänettömässä unessa, jollaista ainoastaan viaton saa nauttia. Hänen hienomuotoinen päänsä oli rauhallisesti pieluksella, jolla virui levällään runsas, välkkyvä, kiharainen tukka.
Kun Calhoun kohotti musliniverhoa, osuivat kuunsäteet hänen kasvoilleen, näyttäen mitä miehekkäimmät ylimykselliset piirteet.
Kuinka vastakohtaisia olivatkaan nuo kahdet kasvot, jotka olivat joutuneet niin likelle toisiaan! Molemmat ne olivat ruumiillisesti kauniit, mutta siveellisesti ne olivat samassa suhteessa kuin Hyperion satyriin.
"Herää, Harry, herää!" kuului nukkujalle äkkiä lausuttu tervehdys, johon liittyi olkapään pudistus.
"Oh! Ah! Sinäkö, serkku Cash? Mikä hätänä? Toivottavasti eivät intiaanit ole kimpussamme?"
"Pahempaa – pahempaa, pahempaa! Nopeasti! Nouse ja tule katsomaan! Joudu, sillä muutoin on liian myöhäistä! Joudu näkemään omaa häpeääsi – kotisi häpeää! Joudu, sillä muutoin Poindexterin nimi tulee kaikkien teksasilaisten naurettavaksi!"
Sellaisen puhuttelun jälkeen ei enää nukuttanut – ei ainakaan ainoatakaan Poindexteriä; ja perheen nuorin jäsen selviytyi moskiittoverkosta yhdellä ponnahduksella ja hypähti seisomaan keskelle lattiaa sanattomana hämmästyksestä.
"Älä viivyttele pukeutuaksesi!" hoputti hänen kiihtynyt neuvojansa. "Maltahan, sinun sopii kiskaista alushousut yllesi. Lempo vieköön vaatteet! Ei ole aikaa huolehtia pikku seikoista. Nopeasti, nopeasti!"
Nuoren tilanomistajanpojan tavallisesti käyttämä yksinkertainen puku, housut ja attakapasilaisesta puuvillakankaasta valmistettu kreolilaispusero, olivat hänen yllänsä vähemmässä kuin kahdessakymmenessä sekunnissa; ja vielä kahdenkymmenen sekunnin kuluttua hän, noudattaen serkkunsa käskyä, käsittämättä, minkä tähden hänet oli niin kursailematta herätetty, riensi puutarhan hiekoitetulla käytävällä.
"Mistä on kysymys, Cash?" tiedusti hän, niin pian kun viimemainittu näytti aikovan seisahtua. "Mitä tämä kaikki merkitsee?"
"Katso itse! Sijoitu tuohon viereeni! Katso tuosta puiden välisestä aukosta, josta päästään ruuhen valkamaan! Näetkö siellä mitään?"
"Jotakin valkoista. Se näyttää naisenpuvulta. Niin se onkin. Siellä on nainen."
"Siellä on nainen. Kenen otaksut hänen olevan?"
"Sitä en erota. Kenen sinä sanot hänen olevan?"
"Hänen vierellään on toinenkin hahmo, tumma."
"Se näyttää mieheltä. Mies siellä onkin."
"Entä kenen otaksut hänen olevan?"
"Mistä minä sen tietäisin, serkku Cash? Tiedätkö sinä?"
"Tiedän. Tuo mies on Mustangi-Maurice."
"Entä nainen?"
"On Louise – sisaresi – hänen syleilyssään!"
Veli ponnahti ylöspäin, ikäänkuin kuula olisi osunut hänen sydämeensä, ja syöksyi sitten eteenpäin polulla.
"Seis!" varoitti Calhoun, tarttuen häneen ja pidättäen häntä "Et muista olevasi aseeton! Tuolla miekkosella on aseita, tiedän sen. Ota tämä ja tämä!" jatkoi hän, pistäen puukkonsa ja pistoolinsa serkkunsa käsiin. "Olisin itse käyttänyt niitä jo paljoa aikaisemmin, mutta arvelin, että sisaresi kärsimä vääryys olisi parempi sinun, hänen veljensä, kostaa. Eteenpäin, poika! Varo, ettet vahingoita Louisea, mutta pidä huolta siitä, ettei hän pääse käsistäsi. Älä hiiskahda hänelle sanaakaan varoitukseksi. Heti heidän erottuaan lähetä kuula hänen ruhoonsa, ja jolleivät kaikki kuusi kuulaa yhdessä tehoisi, karkaa hänen kimppuunsa veitsi kädessä! Minä olen lähellä ja huolehdin sinusta, jos sattuisit joutumaan vaaraan. Kas niin! Hiivi hänen kimppuunsa ja lähetä se lurjus helvettiin!"
Tämä herjaava kehoitus oli tarpeeton kiihottamaan Henry Poindexteriä ajattelemattomaan toimintaan. Sisaren veljeä, kauniin sisaren, hairahtuneen, tuhoon joutuneen!
Kuudessa sekunnissa Henry oli Louisen vierellä, silmäillen hänen otaksuttua viettelijäänsä.
"Halpa roisto!" kiljaisi hän. "Hellitä inhoittava käsivartesi sisareni vyötäisiltä! Louise, väisty syrjään, jotta saan tilaisuuden tappaa hänet! Syrjään, sisko! Syrjään, sanon!"
Jos sitä komennusta olisi toteltu, olisi Maurice Geraldin elämä sillä hetkellä todennäköisesti päättynyt, ellei hänellä olisi ollut sydäntä surmata Henry Poindexteriä, minkä hän olisi saattanut tehdä, kun hän oli taitava käyttämään kuusipanoksista pistooliaan ja kerkeä sitä käsittelemään.
Mutta hän ei vetänyt pistooliaan kotelosta eikä millään tavoin pyrkinyt puolustautumaan, vaan näytti ainoastaan haluavan irroittautua häneen edelleenkin takertuneista kauniista käsivarsista, joiden omistajan tähden yksinomaan hän oli huolissaan. Jos Henry olisi ampunut otaksuttua viettelijää, olisi hän antautunut siihen vaaraan, että olisi riistänyt hengen sisareltaan, ja sen pelon hillitsemänä hän epäröi vetää liipaisinta.
Se empiminen aiheutti heidän kaikkien kolmen turvallisuudelle suotuisan väliajan. Kreolilaistyttö käsitti nopeasti olosuhteet ja hellitti äkkiä rakastajansa suojelevasta syleilystään, miltei samalla hetkellä kietoen käsivartensa veljensä ympärille. Hän tiesi, ettei Mauricen pistoolia tarvinnut lainkaan pelätä. Ainoastaan Henryä tuli estää tekemästä vahinkoa.
"Mene, mene!" huusi hän edelliselle, ponnistellessaan hillitäkseen vimmastunutta nuorukaista. "Veljeäni on näkö pettänyt. Jätä minut selittämään! Mene pois, Maurice, mene pois!"
"Henry Poindexter", lausui nuori irlantilainen kääntyessään tottelemaan ystävällistä komennusta, "en ole sellainen roisto, jollaiseksi suvaitsitte minua nimittää. Kun suotte minulle aikaa, todistan teille, että sisarenne on oikeammin arvostellut minua kuin hänen isänsä, veljensä ja serkkunsa. Vaadin vain kuusi kuukautta. Jollen sen ajan kuluttua osoittaudu hänen luottamuksensa arvoiseksi – hänen rakkautensa arvoiseksi – niin suon mielihyvin teidän ampua minut heti minut nähtyänne, kuten ampuisitte tiellenne osuvan, kurjan kajootin. Siihen saakka lausun teille jäähyväiset."
Henryn ponnistukset vapautuakseen sisarensa käsistä, jotka kenties olivat hänen käsiään voimakkaammat, kävivät ponnettomammiksi hänen kuunnellessaan tätä puhetta. Ne muuttuivat yhä heikommiksi ja vihdoin lakkasivat, kun loiskahdus joelta ilmaisi Casa del Corvon alueelle sydänyöllä tunkeutuneen miehen olevan jälleen matkalla villeille preerioille, jotka hän oli valinnut kodikseen.
Ensi kerran hän nyt poistui joen poikki näin alkeellisella tavalla. Molemmilla aikaisemmilla kerroilla hän oli mennyt ylitse ruuhessa, jonka oli vetänyt takaisin kiinnityspaikalleen hento käsi, ja tällöin oli hinausköytenä käytetty yhtä aikaa täplikkään mustangin kanssa lahjoitettuun satulaloimeen kuulunutta vähäistä lassoa.
"Veli, sinä teet hänelle vääryyttä, totisesti teet hänelle vääryyttä!" kuuluivat heti hänen poistuttuaan lausutut puolustussanat. "Oi, Henry, rakkain Hal, jospa vain tietäisit, kuinka jaloluontoinen hän on! Hän ei suinkaan halua vahingoittaa minua, vaan ilmaisi juuri äsken minulle suunnitelmansa – torjuakseen – häväistysjuttua – tarkoitan, tehdäkseen minut onnelliseksi. Usko minua, veli, hän on herrasmies; ja jollei hän olisikaan – jos hän olisi vain tavallinen rahvaanmies, jollaisena häntä pidän – en mahtaisi mitään sille, mitä olen tehnyt – en mahtaisi, sillä rakastan häntä!"
"Louise, puhu minulle totta! Älä puhu minulle kuten veljelle puhutaan, vaan kuten puhuisit itsellesi. Sen nojalla, mitä olen tänä yönä nähnyt, vielä enemmän kuin omien sanojesi perusteella, tiedän sinun rakastavan tätä miestä. Onko hän käyttänyt hyväkseen sinun – sinun – onnetonta intohimoasi?"
"Ei, ei, ei. Niin totta kuin elän, hän ei ole sitä tehnyt. Hän on liian jalomielinen tehdäkseen sellaista – vaikkapa minä olisinkin – Henry, hän on viaton! Jos on moitteen syytä, on syy yksinomaan minun. Minkä tähden – voi, veli, minkä tähden loukkasit häntä?"
"Loukkasinko?"
"Loukkasit, Henry – karkeasti, hyvin karkeasti."
"Menen hänen jäljessään pyytämään anteeksi. Jos puhut totta, sisko, olen velvollinen sen tekemään. Lähden heti. Olen pitänyt hänestä alusta alkaen – tiedäthän sen? En uskonut hänen pystyvän suorittamaan halpamaista tekoa. En voi sitä nytkään uskoa. Sisko, tule sisälle seurassani! Ja nyt, rakas Loo, sinun olisi parasta paneutua vuoteeseen. Minä puolestani lähden heti hotelliin, jossa toivoakseni hänet ehkä vielä saavutan. En saa rauhaa, ennenkuin olen pyytänyt anteeksi karkeuttani."
Niin puhui anteeksiantavainen veli. Ja taluttaen sisartaan hellästi kädestä, tuntien sääliä, mutta ei rahtuakaan suuttumusta, hän palasi nopeasti haciendaan, aikoen lähteä tavoittamaan nuorta irlantilaista ja pyytää anteeksi sanojaan, joita niissä oloissa olisi saatettu pitää ymmärrettävinä.
Kun he katosivat ovesta sisälle, näkyi kolmas hahmo, joka siihen saakka oli kyyristellyt pensaiden seassa, nousevan pystyyn ja seuraavan heitä kiviportaita ylös. Tämä viimemainittu oli heidän serkkunsa Cassius Calhoun.
Hänenkin mielessään liikkui ajatus lähteä tavoittamaan mustanginpyydystäjää.
KUUDES LUKU
Epäkohtelias isäntä
"Se kananpoikamainen hupsu! Ja voi minua hupsua, kun luotin moiseen toiveeseen! Minun olisi pitänyt arvata, että Louise saattaisi mairitella tuolle nuorelle vasikalle ja päästää sen lurjuksen pakoon. Olisin voinut ampua hänet puun takaa, niin että hän olisi kuollut kuin hukkunut rotta. Ja panematta vaaraan mitään – edes mainettani! Ei rahtuakaan vaaraa. Woodley-eno olisi kiittänyt minua – koko uudisasutus olisi sanonut minun tehneen oikein. Serkkuni, nuori hienoston nainen, tavallisen kulkurin, hevoskauppiaan, pettämänä! Kukapa olisi hiiskunut mitään minua vastaan? Sellainen tilaisuus! Minkä tähden päästin sen käsistäni? Kuolema ja paholainen! Sellaista ei ehkä enää milloinkaan satu."
Sellaiset mietteet pyörivät entisen vapaaehtoisten kapteenin päässä hänen seuratessaan muutamien askelien päässä molempien serkkujensa jäljessä näiden palatessa taloon.
"Onkohan", mutisi hän astuessaan jälleen patiolle, "tuo lepertelevä pienokainen tosissaan? Lähteä pyytämään anteeksi siltä mieheltä, joka on pitänyt hänen sisartaan narrinaan! Ha, ha! Se olisi oivallinen pila, jollei se olisi liian vakava asia naurettavaksi. Hän on tosissaan, sillä mitä muuta merkitsisi tuo hälinä tallissa? Hän siellä on taluttamassa ratsuaan pihalle! Niin se on kautta Kaikkivaltiaan!"
Tallin ovi avautui meksikolaisen tavan mukaan kivetylle patiolle.
Se oli raollaan, mutta juuri silloin, kun Calhoun käänsi katseensa sinne päin, työnsi sisältä tuleva mies sen selkoselälleen ja astui sitten kynnyksen ylitse satuloitu hevonen jäljessään.
Miehen päässä oli panamahattu, ja hänen harteillaan oli löyhästi kietaistu vaippa. Se ei estänyt Calhounia tuntemasta serkkuaan Henryä eikä hänen tummanruskeata ratsuaan.
"Hupakko! Päästit siis hänet tiehensä?" jupisi entinen kapteeni kiukkuisesti toisen saavuttua kuiskutuksen kuuluviin. "Anna takaisin veitseni ja pistoolini! Ne eivät ole sinunkaltaisellesi hennoille sormille soveltuvia leluja! Pyh! Minkä tähden et käyttänyt niitä, kuten sinua kehoitin? Olet laittanut aikamoisen keitoksen!"
"Niin olen", vastasi nuori mies rauhallisesti. "Tiedän sen. Olen loukannut – ja karkeasti olenkin – jalomielistä miestä."
"Loukannut jalomielistä miestä! Ha, ha, ha! Olet hullu – kautta taivaan olet mieletön!"
"Olisin ollut, jos olisin noudattanut sinun neuvoasi, serkku Cash. Onneksi en mennyt niin pitkälle. Olen tehnyt kylliksi ansaitakseni pahemman kuin hullun nimityksen, vaikka olosuhteisiin katsoen ehkä saan anteeksi virheeni. Joka tapauksessa aion sitä yrittää ja teen sen hetkeäkään hukkaamatta."
"Minne aiot lähteä?"
"Tavoittamaan Mustangi-Mauricea – pyytääkseni häneltä anteeksi huonoa käytöstäni."
"Huonoa käytöstäsi! Ha, ha, ha! Varmasti lasket leikkiä?"
"En. Puhun vakavissani. Jos tulet mukaan, niin saat nähdä."
"Sitten vakuutan uudelleen, että olet hullu. Etkä ainoastaan hullu, vaan pahuksenmoinen, synnynnäinen tomppeli! Niin olet, kautta Jeesuksen ja kenraali Jacksonin!"
"Et ole kovin kohtelias, serkku Cash, vaikka katsoen siihen, millaista kieltä itse äsken käytin, minun sopinee antaa sinulle anteeksi. Kenties joskus jäljittelet minua ja pyydät anteeksi karkeuttasi."
Lisäämättä enää sanaakaan tämä nuori herrasmies, etelävaltioiden jossakin määrin harvinaisia ritarillisia tyyppejä, keikahti satulaansa, hoputti ratsuaan ja ratsasti kiireisesti saguanista ulos.
Calhoun seisoi kiveyksellä, kunnes hevosen kavionkapse kuului enää heikosti etäisyydestä.
Ikäänkuin äkillisen mielijohteen kannustamana hän sitten riensi kuistia myöten omaan huoneeseensa, astui sisälle, tuli jälleen näkyviin yllänsä karkeakankainen päällystakki, meni pihan poikki takaisin tallille, astui sinne sisälle, tuli jälleen ulos, tuoden hevosensa satuloituna ja suitsitettuna, talutti hevosta kiveyksellä niin varovasti kuin olisi aikonut sen varastaa, ehdittyään ulkopuoliselle nurmikolle ponnahti sen selkään ja lähti ratsastamaan vinhaa vauhtia.
Noin puolitoista kilometriä hän noudatti samaa tietä, jota myöten Henry Poindexter oli mennyt. Hänen tarkoituksenaan ei ollut voinut olla viimemainitun saavuttaminen, sillä nuorukaisen hevosen kavionkapse oli lakannut jo ammoin kuulumasta, ja koska Calhoun ratsasti hitaammin, ei hän näyttänyt haluavan tavoittaa serkkuaan.
Hän oli lähtenyt joen vartta ylöspäin. Saavuttuaan noin Casa del Corvon ja linnoituksen puoliväliin hän seisautti hevosensa ja tarkastettuaan ympäröivää tiheikköä poikkesi taaksepäin joen äyräälle vievälle ratsastuspolulle. Kääntyessään sille hän jupisi itsekseen:
"On vielä jäljellä mahdollisuus ja hyvä onkin, vaikka ei yhtä halpa kuin äskeinen. Se maksaa minulle tuhat dollaria. Mitäpä siitä, kunhan vain pääsen eroon tästä irlantilaisesta kirouksesta, joka on myrkyttänyt elämäni jokaisen hetken! Jos hän pitää sanansa, lähtee hän kotimatkalleen varhain tänä aamuna. Mihinkähän aikaan? Nämä preerialaiset nimittävät myöhäiseksi heräämiseksi sitä, että ovat vuoteessaan aamunkoittoon saakka. Vähät siitä. Kajootti ennättää vielä joutua sille tielle ennen häntä. Tunnen sen. Sen täytyy olla sama tie, jota myöten ratsastimme villien hevosten preerioille. Hän puhui Alamon varrella olevasta majastaan. Se on sen puron nimi, jonka varrella nautimme ulkoilma-ateriamme. Hökkeli ei voi olla kaukana siitä paikasta. Meksikolaisen täytyy tietää se paikka tai sinne vievä tie, joka sekin riittää meidän tarkoitukseemme. Viisi itse majasta! Omistaja ei ehkä koskaan saavu sinne. Mahdollisesti on intiaaneja tien varrella! Niitä täytyy olla ennen huomisaamun valkenemista!"
Tämän omituisen mietesarjansa päättyessä Calhoun oli saapunut toiselle "hökkelille", meksikolaisen mustanginpyydystäjän asunnolle. Tämä jacalé oli hänen matkansa määränpää.
Luisuttuaan pois satulastaan ja solmittuaan suitsensa oksaan hän laski jalkansa kynnykselle.
Ovi oli selkosen selällään. Sisältä kuului ääntä, jonka helposti tunsi nukkujan kuorsaamiseksi.
Se ei ollut sellaisen henkilön kuorsaamista, joka nukkuu rauhallisesti ja yhtämittaisesti. Se keskeytyi lyhyiden väliaikojen perästä, muuttuen milloin äänettömyydeksi, milloin karjumaiseksi röhkinäksi, ja välillä tuli aina ruokottomia sanoja, ei selvästi lausuttuina, vaan sellaisen kankean kielen sopertamina, jonka ylitse oli vain vähäistä aikaisemmin täytynyt valua tyrmistyttävän määrän alkoholia.
"Carrambo! Carrai! Carajo! Mil diables!" Sellaisia voimanpurkauksia sekaantui toisiin huudahduksiin, joista kuvastui enemmän – kenties vähemmän – hartautta: "Sangre de Cristo! Jesus! Santissima Virgen! Santa Maria! Dios! Madre de Dios!" Tällaisia sanoja lausuiltiin jacalén sisällä, ikäänkuin sisälläolija olisi puhutellut kaikkia paavillisen Panteonin tärkeimpiä jäseniä.
Calhoun seisahtui kynnykselle kuuntelemaan.
"Mal-dit-dit-o!" mutisi nukkuja, päättäen huudahduksensa nikotukseen. "Buen-buenos nove-dad-es! Hyviä uutisia, por sangre Cris-Cris-to! Si, s'ñor Merican-cano! Nove-dad-es s'perbos! Los Indyos Co-co-manches sotapolulla – el rastro de guerra. Jumala siunatkoon co-co-mancheja!"
"Tuo elukka on juovuksissa!" virkkoi hänen vieraansa, koneellisesti puhuen ääneensä.
"H'la, s'ñor!" huudahti jacalén omistaja, heräten puolittain tietoiseksi, kuullessaan ihmisääntä. "Quien llama! Ketä minulla on kunnia – nimittäin onni – minulla, Miguel Diazilla – el Co-coyotella, kuten leperot minua nimittävät. Ha, ha! Ka-kajootti. Pyh! Mitäpä nimestä? Entä teidän nimenne, s'ñor? Mil demonios! Kuka olette?"
Osittain noustuaan ruokovuoteeltaan juopunut pysytteli vähän aikaa istuallaan – mulkoillen puolittain kysyvästi, puolittain tajuamattomasti henkilöön, jonka ääni oli häirinnyt hänen humalauniaan.
Tätä epävarmaa tarkastelua kesti ainoastaan parikymmentä sekuntia. Senjälkeen mökin omistaja sopersi jotakin käsittämättömästi ja vaipui jälleen pitkäkseen, ja sitten raju murahdus sekä sitä seuraava jatkuva kuorsaaminen osoittivat hänen unohtaneen sen että hänen asunnossaan oli vieras.
"Toinen mahdollisuus menetetty!" kivahti viimemainittu, sähäyttäen sanat hampaittensa lomitse, kääntyessään pettyneenä poistumaan. "Selvä hupsu ja humalainen roisto – kaksi oivallista välikappaletta sellaisen tarkoituksen saavuttamiseksi kuin minun on! Kirottua onnea! Koko tämän yön se on ollut minulle vastainen. Kulunee kolme pitkää tuntia, ennenkuin tämä sika nukkuu pois päästänsä päihtymyksen, joka on typerryttänyt hänet tuollaiseksi. Kolme pitkää tuntia, ja mitä hyötyä hänestä sitten olisi? Olisi liian myöhäistä – liian myöhäistä!"
Näin puhuessaan hän tarttui suitsiensa ohjaksiin ja jäi seisomaan hevosensa pään viereen ikäänkuin ei olisi tiennyt, miten menetellä.
"Minun ei hyödytä viipyä täällä. Päivä saattaa koittaa, ennenkuin kirottu viina haihtuu hänen kallostaan. Minun sopii yhtä hyvin palata haciendaan ja varrota siellä tai sitten – tai sitten –"
Se vaihtoehto, joka tällä pulmallisella hetkellä johtui hänen mieleensä, jäi lausumatta julki. Mikä se lieneekin ollut, se lopetti hänen epäröimisensä ja kannusti hänet heti toimintaan.
Kiukkuisesti kiskaistuaan suitset irti oksasta ja vietyään ne hevosensa pään ylitse hän hypähti satulaan ja karautti pois jacalén luota ihan päinvastaiseen suuntaan kuin se oli, josta hän oli sinne saapunut.
SEITSEMÄS LUKU
Kolme matkamiestä samoilla jäljillä
Ei kukaan voi inttää vastaan sitä, että ratsastus sileänurmisella preerialla on suurimpia nautintoja maailmassa. Eikä sitä tahdo inttää kukaan, jolla on ollut onni kokea sitä riemullista tunnetta. Kun reisien välissä on virma ratsu, kun satulan takakappaleeseen on sidottu hyvin täytetty reppu, pullo ranskalaista konjakkia on ripustettu mukavaan kohtaan satulannupille ja pullea sikaarikotelo pistää näkyviin pistoolikotelon suukaistaleen alta, saattaa lähteä päivän kestävälle retkelle kovinkaan pahasti pelkäämättä kyllästymistä matkalla.
Jos ratsastajan rinnalla on ystävä, joka samoin kuin hän itsekin on herkkä näkemään luonnon kauneutta ja tuntemaan sen ylevyyttä, niin ratsastusretkestä, vaikka se muuten olisikin rasittava, sukeutuu nautinto, jonka muistaa useita, hyvin usein vuosia.
Jos tämä ystävä sattuu olemaan joku kaunis olento, johon on kiintynyt ja rakastunut, niin silloin saa kokea sellaista nautintoa, joka pysyy muistissa iäti.
Oi, jos kaikille preerioiden matkamiehille olisi suotu sellaista seuraa, niin läntisen Teksasin villit aavikot olisivat pian tulvillaan matkailijoita, laajat tasangot lakkaisivat olemasta poluttomia, savanneilla parveilisi keikareita.
Parempi on näin kuin on. Asiain näin ollen saattaa lähteä preerialle ja ehdittyään kerran pois sen siirtolan alueelta, josta on lähtenyt – jollei pysyttele tavanmukaisella "tiellä", jota osoittavat vain puolenkymmenen aikaisemmin sitä pitkin samonneen ratsastajan kavionjäljet – saa ratsastaa tuntikausia, päiviä, viikkoja, kuukausia, ehkäpä kokonaisen vuodenkin kohtaamatta mitään, mikä muistuttaa matkamiestä itseään tai sitä kuvaa, jonka mukaiseksi hänet on luotu.
Ainoastaan ne, jotka ovat taivaltaneet Teksasin laajan tasangon halki, osaavat todenmukaisesti kuvitella sen suunnatonta äärettömyyttä, joka herättää samanlaisen tunteen kuin mielessä viriää äärettömyyttä ajateltaessa.
Eräässä mielessä osaa merenkulkija ymmärtää tarkoitukseni. Aivan samoin kuin laiva saattaa kulkea Atlantin valtameren poikki – ja purjealusten taajimmin käyttämiä reittejä myöten – näkemättä ainoatakaan purjetta, voi matkamies lounaisen Teksasin preerioilla samota kuukausimääriä ikuiselta tuntuvassa yksinäisyydessä.
Ei edes valtamerikään herätä sellaista äärettömän avaruuden vaikutelmaa. Siellä liikkuessa ei näe minkäänlaisia muutoksia, ei minkäänlaisia merkkejä, jotka osoittaisivat vaeltajan etenevän. Ympärillä ja yläpuolella ovat aina samanlaisen näköisinä laaja, ympyränmuotoinen, sininen pinta ja kupera puolipallo, väriltään ainoastaan muutamia vivahduksia vaaleampi. Ja niiden luulee olevan aina samoja ja kuvittelee pysyvänsä paikallaan pallon ja ympyrän keskipisteessä. Siten jossakin määrin estyy saamasta selvää käsitystä "suurenmoisista välimatkoista".
Preerialla on toisin. "Maamerkit" – siellä on kunnaita, töyryjä, puita, harjuja ja kallioita – muuttuvat aina näkyvissä ja muistuttavat matkamiehelle, että hän samoaa eteenpäin. Ja juuri se tieto herättää hänessä äärettömyyden käsityksen.
Harvoin matkamies preerialla katselee tällaisia näkyjä yksin –
vielä harvemmin lounaisen Teksasin tasangoilla. Ainakin kaksittain,
mutta tavallisemmin kymmen- tai kaksikymmenenhenkisissä seurueissa
taivaltavat valkoihoiset, milloin heidän on tarpeellista uhmailla tämän
villin aavikon vaaroja, jota comanchit pitävät esi-isiltä perittynä
alueenaan. [Teos on kirjoitettu noin v. 1860. Suom.]Kaikesta siitä huolimatta saattaa silloin tällöin kohdata yksinäisenkin taivaltajan, sillä samana yönä, jona hellät ja myrskyiset kohtaukset Casa del Corvon puutarhassa tapahtuivat, ratsasti kerrassaan kolme sellaista sen tasangon poikki, joka ulottuu lounaaseen Leona-joen rannoilta.
Juuri silloin, kun Calhoun tyytymättömänä lähti meksikolaisen mustanginpyydystäjän jacalélta, poistui ensimmäinen näistä yöllisistä vaeltajista kylän liepeiltä, lähtien sellaiseen suuntaan, että hän kyllin kauan sitä noudatettuaan joutuisi Nueces-virralle tai jollekin sen syrjäjoelle.
On tuskin tarpeellista mainita, että hän oli hevosen selässä. Teksasissa ei näy jalkamiehiä kaupunkien ja maatilojen alueiden ulkopuolella.
Kysymyksessä oleva matkamies ratsasti vankalla oriilla, jonka askel, samalla kertaa ponteva ja joustava, ilmaisi sen pystyvän kantamaan ratsastajaansa pitkän matkan ilman uupumisen vaaraa.
Oliko ratsastajan mielessä sellainen matka, sitä ei olisi voinut päättää hänen asustaan. Hänellä oli samanlaiset varukset kuin kellä teksasilaisella tahansa olisi saattanut olla hänen lähtiessään kymmenen tai viidentoista kilometrin pituiselle ratsastusretkelle – kenties omaan kotiinsa. Myöhäisen hetken vuoksi ei voinut olettaa hänen olevan matkalla poispäin kotoaan. Hänen hartioillaan jonkun verran huolimattomasti riippuva serapé oli saatettu ottaa ylle ainoastaan turvaksi öistä kastetta vastaan.
Mutta koska sinä yönä ei ollut kastetta eikä sillä suunnalla, johon hän oli menossa, ollut ainoatakaan syrjäistä uudisasutusta, oli ratsastaja todennäköisemmin todellinen matkustaja, pyrkimässä johonkin etäiseen paikkaan preerialle.
Siitä huolimatta hän ei näyttänyt kiirehtivän eikä olevan rauhaton siihen nähden, milloin hän saapuisi määräpaikkaansa.
Päinvastoin häntä näytti askarruttavan joku entisyyteen liittyvä ajatus, niin kiinnostava, ettei hän tarkkaillut ulkoisia esineitä eikä välittänyt hevosensa ohjaamisesta.
Viimemainitun oli sallittu samota omin päin suitsien levätessä löyhällä sen kaulalla, mutta se ei seisahdellut eikä poikkeillut, vaan eteni jatkuvasti ikäänkuin olisi ennenkin kulkenut samaa tietä.
Jätettyään täten ratsunsa itse huolehtimaan ohjauksestaan ja kiihottamatta sitä sen enempää ruoskalla kuin kannuksillakaan matkamies taivalsi rauhallisesti preerialla, kunnes katosi näkyvistä – ei sen vuoksi, että väliin olisi tullut mitään esineitä, vaan yksinomaan valon hämäryyden tähden, kun kuun kumotus kävi utuiseksi etäisyydessä.
Melkein samassa kun hän katosi – ja ikäänkuin sitä olisi pidetty merkkinä – karautti toinen ratsastaja näkyviin kylän liepeiltä ja lähti etenemään samaa tietä myöten.
Sen nojalla, että hänen yllänsä oli yön koleutta vastaan suojeleva asu, olisi häntäkin saattanut pitää matkustajana.
Hänen rintansa ylitse kiinnitetty vaippa riippui hänen hartioiltaan, ja sen laajat liepeet lipuivat taaksepäin hänen ratsunsa lautasille.
Päinvastoin kuin hänen edellään mennyt ratsumies näytti hän kiiruhtavan ja käytteli sekä raippaa että kannuksia hoputtaessaan hevostaan eteenpäin.
Hän nähtävästi halusi saavuttaa jonkun. Hänen tavoitettavansa saattoi olla se henkilö, jonka hahmo oli juuri äsken kadonnut näkyvistä.
Se oli vieläkin todennäköisempää hänen ratsastustapansa vuoksi – lyhyiden väliaikojen kuluttua hän aina kumartui eteenpäin satulassaan ja tähyili edessä päin häämöttävää taivaanrantaa ikäänkuin olisi odottanut jonkun hahmon ilmestyvän näköpiiriinsä.
Näin omituisella tavalla jatkuvasti edeten hänkin häipyi näkyvistä ihan samalla kohdalla, jossa hänen edeltäjänsäkin oli muuttunut näkymättömäksi jokaisesta, joka oli ehkä tarkkaillut häntä linnoituksesta tai kylästä.
Kummallinen sattuma – jos se oli sattuma – että juuri sillä hetkellä tuli kolmas ratsastaja näkyviin pienen teksasilaisen kylän laidalta ja samoin kuin molemmat edellisetkin alkoi edetä suoraan preerian poikki.
Myöskin hän oli pukeutunut ikäänkuin matkaa varten. Tulipunainen "huopatakki" verhosi suurimman osan hänen olemustaan näkymättömäksi – sen leveät liepeet levisivät hänen reisilleen, puolittain piilottaen lyhyen jääkärikiväärin, joka oli sidottu viistoon hänen satulalaukkunsa päälle.
Samoin kuin ensimmäinen ratsastaja ei hänkään näkynyt suinkaan haluavan samota nopeasti tietä pitkin. Hän ratsasti hitaasti – matkustajaksikin. Siitä huolimatta hänen esiintymisensä osoitti, ettei hänen mielialansa suinkaan ollut rauhallinen; ja tässä suhteessa hän enemmän muistutti sitä ratsastajaa, joka oli välittömästi hänen edellään.
Mutta näiden molempien miesten liikkeet erosivat olennaisesti toisistaan. Vaippa-asuinen ratsastaja näytti kiihkeästi tahtovan saavuttaa jonkun edellään olevan henkilön, kun taas punaiseen huopatakkiin puettu näytti täydelleen syventyneen tähyilemään taaksensa.
Tuontuostakin hän kääntyi ympäri jalustimissaan, joskus pyöräytti hevosensa puolittain ympäri ja tarkasti tietä, jota myöten hän oli tullut, koko ajan kuunnellen ikäänkuin olisi odottanut jonkun tulevan jäljessään.
Yhäti tähyillen näin omituisesti hänkin aikanaan saapui katoamiskohdalle ehtimättä saavuttaa ketään ja kenenkään häntä saavuttamatta.
Vaikka nämä kolme ratsastajaa olivatkin melkein yhtä kaukana toisistaan samotessaan preerialla, ei heistä yksikään ollut kenenkään toisen näkyvissä. Toinen heistä, joka oli muiden kahden keskivälissä, oli poissa heidän näköpiiristään, kuten hekin olivat poissa hänen näköpiiristään.
Yhdellä katsahduksella ei yksikään silmä olisi voinut nähdä heitä kaikkia eikä edes kahta heistä, jollei katselija olisi ollut iso teksasilainen pöllö, jonkun korkean kohoaman laelle sijoittunut, tai kuutamoa rakastavia yöperhosia vieläkin ylempänä ajeleva kehrääjälintu.
Tunnin kuluttua noin viisitoista kilometriä loitompana Fort Ingestä oli näiden kolmen matkamiehen keskinäinen asento muuttunut huomattavasti.
Ensimmäinen oli parhaillaan työntymässä eräänlaisen kujan eli aukon kautta tiheikkömetsään, joka täällä ulottui tasangon poikki sekä oikealle että vasemmalle niin kauas kuin silmä kantoi. Kujaa olisi voinut verrata meressä olevaan salmeen; sen tasainen nurmikkopinta ja sitä rajoittavan, tiheikön tummempi lehvistö olivat yhtä vastakohtaisia kuin vesi ja kuiva maa. Osittain – noin kolmen neljänneskilometrin pituudelta – se oli valoisa; kuu paistoi sen vastaiseen päähän. Sen toisella puolella puut peittivät sen näkyvistä sen käännyttyä synkkään pimentoon.
Ennenkuin ensimmäinen kolmesta matkalaisestamme ratsasti kujaan, näkyi hänessä ensimmäisen kerran empimisen merkkejä. Hän pysähdytti ratsunsa ja istui sekunnin tai pari satulassaan, silmäillen edessään olevaa maata. Hänen huomionsa oli täydelleen kiintynyt puiden sekaan vievään aukkoon. Hän ei yrittänytkään tähyillä taaksensa.
Mistä hänen tarkastuksensa lieneekin johtunut, sitä ei kestänyt kauan.
Nähtävästi tyytyväisenä hän jupisi hoputtavasti hevoselleen ja ratsasti aukkoon.
Vaikka hän ei nähnytkään vaippa-asuista ratsastajaa, näki hänet viimemainittu, joka nyt oli tuskin kolmen neljänneskilometrin päässä hänestä.
Hänet erotettuaan jälkimäinen päästi hiljaisen huudahduksen. Se oli kuitenkin riemullinen, ikäänkuin hän olisi ollut mielissään siitä, että hän todennäköisesti vihdoinkin saavuttaisi sen henkilön, jota hän oli niin tosissaan tavoitellut jo viisitoista kilometriä.
Hän kannusti ratsuaan vieläkin vinhempään vauhtiin ja työntyi hänkin aukkoon, mutta ehti vain parhaiksi näkemään vilahduksen toisesta, joka juuri katosi puiden varjoon kujan mutkassa.
Empimättä hän ratsasti jäljessä, pian kadoten samassa paikassa ja samalla tavoin.
Kului pitempi aika, ennenkuin kolmas ja viimeinen matkamiehemme lähestyi tiheikön lävitse vievää solaa.
Hän lähestyi sitä kuitenkin, mutta ei ratsastanutkaan aukkoon, vaan poikkesi vinosti metsän reunaan ja jätettyään ratsunsa puiden sekaan käveli tiheikön kulmauksen poikki ja tuli jalkaisin aukeamalle.
Hän eteni sitä pitkin, ja kaikesta päättäen vieläkin huolellisemmin tähyillen, mitä mahdollisesti olisi hänen jäljessään, kuin sitä, mitä hänen edellään oli, hän vihdoin saapui varjoiseen putkaan, jossa hän samoin kuin molemmat muutkin äkkiä katosi pimeyteen.
Kului tunti, ja sen aikana tiheikön öiset äänet, jotka hevosen kavionkapse oli kahdesti ja ihmisen askeleet kerran vaimentaneen vähäksi aikaa, soivat kuorona, jossa tuhannet samat sävelet alituisesti toistuivat.
Senjälkeen sattui uusi keskeytys, joka alkoi äkillisemmin ja jota kesti kauemmin. Sen aiheuttanut ääni oli tyyten toisenlainen kuin ratsastajan tai jalkamiehen preeriaruohikolla aikaansaama töminä.
Se oli pyssynpamahdus, nopea, terävä ja selvä – kiväärinlaukauksen ääni.
Samoin kuin orkesteri heti tottelee johtajan tahtipuikon käskevää heilahdusta, samoin vaikutti preerian soittoniekkoihin tämä äkillinen pamahdus, joka herätti niissä kaikissa omituista kammoa.
Tiheikössä vonkuva servaali ja sen liepeillä ulvova kajootti, jopa jaguarikin, jonka ei tarvitse pelätä ainoatakaan sitä metsässä ehkä lähestyvää vihollista, tunnustivat pelkäävänsä sitä nopeata, terävää pamahdusta, taukoamalla heti ääntelemästä.
Kun laukauksen jälkeen ei kuulunut mitään muita ääniä – ei haavoittuneen ihmisen valitusta eikä satutetun eläimen kiljaisua, rohkaistui jaguari pian jälleen ja alkoi taaskin säikytellä tiheikön asukkaita käreällä ärinällään.
Välittämättä sen kaukaa kuuluvasta äänestä alkoivat sekä ystävykset että vihamiehet – linnut, nisäkkäät, hyönteiset ja matelijat – jälleen soittaa kuorolaulujaan, kunnes tiheikkö oli taaskin tavallisessa meluisessa tilassaan, jonka kestäessä kaksi likekkäin seisovaa henkilöä voivat keskustella ainoastaan huutamalla niin kovasti kuin suinkin jaksaa.
KAHDEKSAS LUKU
Mies kateissa
Casa del Corvon aamiaiskello oli soinut toisen ja viimeisen kutsunsa, ja sen edellä oli kajahtanut vieläkin aikaisempi torvenmerkki, jonka tarkoituksena oli koota talolle maatilan etäisiin osiin hajaantuneet työntekijät.
Läheisyydessä uurastavat peltotyöläiset olivat kokoontuneet majapaikkansa ympärille ja kyyhöttivät ryhmissä ruohikolla tai istuivat siellä täällä olevilla pölkyillä, keskustellen ravinnostaan, joka ei suinkaan ollut niukka – sianlihasta ja rouhituista maissijyvistä, maissileivästä ja "maissikahvista", samalla kun heidän leikillinen rattoisuutensa osoitti heidän suuresti nauttivan näistä tavallisista muona-aineistaan ja särpimistään.
Tilanomistajan perhe oli kerääntynyt saliin ja aikoi istuutua pöytään, kun havaittiin yhden jäsenen olevan poissa.
Poissaolija oli Henry.
Aluksi ei siihen seikkaan kiinnitetty kovinkaan paljoa huomiota. Lausuttiin vain se arvelu, että hän ilmestyisi pian.
Kun oli kulunut useita minuutteja eikä häntä ollut näkynyt, huomautti tilanomistaja tyynesti, että Henryn myöhästyminen oli kovin kummallista, ja aprikoi, missä hän saattoi viipyä.
Lounaisamerikkalaisen aamiainen on yleensä hyvin säännöllinen ateria. Se nautitaan määrätyllä tunnilla, ja kaikki perheen jäsenet kohtaavat toisensa pöydässä.
Tämä tapa johtuu eräänlaisesta välttämättömyydestä, joka aiheutuu joidenkuiden sille maalle ominaisten ruokalajien luonteesta, sillä useat niistä, kuten "virginiakorput", "tattarileivokset" ja "vohvelit" ovat maukkaita ainoastaan suoraan tulelta tuotuina, joten aamiaista syödään ruokasalissa samaan aikaan kun kokki korventaa ihoaan keittiössä.
Koska vuoteestaan myöhään nousevan kuhnustelijan täytyisi ehkä tyytyä kylmiin korppuihin ja sopeutua jäämään ilman tattarileivoksia ja vohveleita, on eteläisillä maatiloilla vetelehtijoitä vain vähän.
Kun tämä tapa otetaan huomioon, oli jonkun verran omituista, ettei Henry Poindexter ollut vielä näyttäytynyt.
"Missä se poika saattaa viipyä?" kysyi hänen isänsä jo neljättä kertaa lievän aprikoivaan sävyyn, joka tuskin vaati vastausta.
Ei kumpikaan muista pöydässäolijoista vastannutkaan mitään. Louise vain toi julki samanlaisen arvelun. Siitä huolimatta olisi hänen piirteitään tiukasti tarkkaillut henkilö saattanut havaita, että hänen katseessaan oli outo ilme ja hänen äänessään omituinen häive.
Sitä tuskin saattoi aiheuttaa se, että hänen veljensä oli poissa aamiaispöydästä. Se oli liian mitätön seikka mielenliikutukseni aiheeksi, mutta sillä hetkellä Louise oli selvästikin mielenliikutuksen vallassa.
Mistä se johtui? Ei kukaan sitä tiedustanut. Hänen isänsä ei huomannut hänen ilmeessään mitään kummallista. Vielä vähemmän sitä saattoi huomata Calhoun, joka itse sai kovasti ponnistella salatakseen jotakin epämieluista ajatusta tekeytymällä yksinkertaisen näköiseksi.
Aina siitä saakka kun hän oli tullut huoneeseen, hän oli pysytellyt hyvin vähäpuheisena, pitänyt katseensa toisaalle suunnattuna eikä tapansa mukaan yhtenään tähyillyt serkkuaan.
Hän istui hermostuneesti tuolillaan, ja kerran tai kahdesti hänen olisi saattanut nähdä hätkähtävän palvelijan astuessa huoneeseen.
Epäilemättä hän oli jonkun tavattoman kiihtymyksen vallassa.
"Perin omituista, ettei Henry ole saapunut aamiaiselle!" huomautti tilanomistaja ainakin kymmenennen kerran. "Hän ei varmastikaan enää ole vuoteessa näin myöhään? Niin, niin, hän ei milloinkaan loio näin kauan. Mutta jos hän olisi ollut ulkosalla, ei hän olisi voinut olla niin kaukana, ettei olisi kuullut torventörytystä. Hän saattaa olla huoneessaan. Onhan se mahdollista. Pluto!"
"Ho, ho! Kutsuitteko minua, herra Woodley? Tässä olen."
Mustaihoinen kuski, joka toimi tarjoilijana, oli salissa ja hyöri tuolien ympärillä.
"Mene Henryn makuuhuoneeseen! Jos hän on siellä, ilmoita hänelle, että olemme aamiaispöydässä ja että ateria on jo puolivälissä."
"Hän ei ole siellä, herra Woodley."
"Oletko käynyt hänen huoneessaan?"
"Ho, ho, kyllä. En nimittäin ole käynyt itse hänen huoneessaan, mutta olin tallissa katsomassa herra Henryn hevosta antaakseni sille rehuja ja jyviä. Ho, ho, se hevonen ei ole siellä, eikä sitä ole ollut siellä koko tänä aamuna. Olin jalkeilla päivän alkaessa sarastaa. Siellä ei ole hevosta, ei satulaa eikä suitsia, eikä luonnollisesti myöskään herra Henryä. Ho, ho! Hän on lähtenyt ulkosalle, ennenkuin talossa on ketään ollut liikkeellä."
"Oletko siitä varma?" kysyi tilanomistaja, käyden vakavasti levottomaksi kuultuaan tämän tiedon.
"Ihan varma, herra Woodley. Siinä tallissa ei ole ainoatakaan muuta hevosta kuin herra Calhounin raudikko. Täplikäs on ulkosalla aitauksessa. Herra Henryn hevosta ei ole missään."
"Siitä ei seuraa, ettei nuori herra Henry itse ole huoneessaan. Mene heti katsomaan!"
"Ho, ho! Menen ihan heti, isäntä, mutta siitä huolimatta ei tämä lapsi löydä jälkeäkään nuoresta herrasta sieltä. Ho, ho, niissä hyvänsä hevonen lieneekään, siellä on myöskin herra Henry."
"Tässä kaikessa on jotakin omituista", jatkoi tilanomistaja Pluton mennä laahustettua pois salista. "Henry poissa kotoa ja lisäksi yöllä. Mihin hän on saattanut lähteä? En voi kuvitella, kenen luokse hän olisi voinut mennä niin sopimattomaan aikaan. Neekerin selostuksen mukaan hänen on täytynyt olla ulkosalla koko yö tai anivarhaisesta alkaen. Otaksuttavasti linnoituksessa niiden nuorten miekkosten luona. Ei kapakassa toivottavasti."
"Oh, ei! Sinne hän ei ole missään nimessä mennyt", pisti väliin Calhoun, jonka Henryn poissaolo näytti panneen yhtä pahasti ymmälle kuin itse Poindexterinkin. Hän ei kuitenkaan antautunut esittämään minkäänlaisia selityksiä eikä hiiskumaan mitään niistä kohtauksista, jotka hän oli edellisenä yönä nähnyt.
"Toivottavasti hän ei tiedä asiasta mitään", mietti nuori kreolitar. "Jollei hän tiedä, saattaa se vielä pysyä veljen ja minun välisenä salaisuutena. Luullakseni pystyn hillitsemään Henryä. Olen istunut koko yön valveilla, häntä varroten. Hänen on täytynyt saavuttaa Maurice, ja heistä on tullut ystävykset Toivon sitä, vaikkapa kapakka olisikin ollut heidän sovintonsa näyttämönä. Henry ei ole kovinkaan taipuvainen huvittelemaan, mutta sellaisen intohimon puuskan ja sitä seuranneen äkillisen katumuksen jälkeen hän on saattanut poiketa tavallisista tavoistaan. Kukapa voisi moittia häntä, jos hän on niin tehnyt? Siinä ei voi olla kovinkaan paljoa pahaa, koska hän on hairahtunut hyvässä seurassa."
Kuinka pitkälle tämä ajatussarja olisi ulottunut, sitä ei ole helppo sanoa, koska se ei päässyt luonnolliseen loppuunsa saakka.
Sen katkaisi huoneeseen palaava Pluto, joka sisälle astuessaan oli niin tärkeän näköinen, että se osoitti hänen tuovan painavia tietoja.
"No!" huudahti hänen isäntänsä malttamatta odottaa hänen ilmoitustaan. "Onko hän siellä?"
"Ei, herra Woodley", vastasi neekeri, ja hänen äänestään kuvastui voimakas mielenliikutus, "hän ei ole siellä – nuori herra Henry ei ole siellä. Mutta – mutta", jatkoi hän epäröiden, "tämä lapsi on pahoillaan sanoessaan, että – että – hänen hevosensa on kotona".
"Hänen hevosensa kotona! Ei kaiketi hänen makuuhuoneessaan?"
"Ei, isäntä; eikä tallissakaan, vaan ison portin ulkopuolella."
"Hänen hevosensa portilla! Mutta minkä tähden oikeastaan olet siitä pahoillasi?"
"Koska, herra Woodley, koska hevonen – herra Henryn hevonen – koska se eläin –"
"Puhu suoraan, sinä sopertava neekeri! Minkä tähden? Hevosen pää on kai tallella? Vai puuttuuko siltä häntä?"
"Voi, herra Woodley, tämä neekeri pelkää, että on pahempi vika kuin sen pään tai hännän puuttuminen. Pelkään sen hevosen kadottaneen ratsastajansa."
"Mitä! Henrykö lennähtänyt pois hevosen selästä? Hölynpölyä Pluto! Poikani on liian hyvä ratsastaja siihen. Häntä ei ole voitu viskata satulasta, se on mahdotonta – mahdotonta."
"Ho, ho! En väitäkään, että hänet on viskattu pois satulasta. Tulimmainen! Pelkään asianlaidan olevan pahemmin. Voi, rakas vanha herra, en puhu teille enää mitään. Tulkaa portille itse katsomaan!"
Tähän mennessä oli Pluton puhelu sen epämääräisyydestä huolimatta ja vieläkin suuremmassa määrin hänen käytöksensä tehneet kyllin huolestuttavan vaikutuksen, ja sekä itse tilanomistaja että myöskin hänen tyttärensä ja sisarenpoikansa nousivat hätäisesti paikoiltaan ja lähtivät mustaihoisen kuskin jäljessä haciendan ulkoportille.
Siellä heitä odottava näky pystyi herättämään heissä kaikissa mitä hirvittävimpiä aavistuksia.
Eräs neekeri, maatilan pelto-orjia, piteli siellä satuloitua ja suitsitettua hevosta. Hevonen oli märkänä öisestä kasteesta, siitä ei ilmeisestikään ollut huolehdittu tallissa, ja se korskui ja kuopi maata ikäänkuin olisi vasta äsken päässyt eroon jostakin kiihottavasta kohtauksesta, jossa sen oli ollut pakko olla mukana.
Siinä oli väriläikkiä, tummempia kuin kastepisaroiden aiheuttamat, tummempia kuin sen oma kastanjaruskea karva. Sen lavoissa olevat täplät, sen raajojen suuntaisesti alaspäin ulottuvat juovat ja satulavaatteessa silmäänpistävästi näkyvät tahrat olivat kaikki hyytyneen veren värisiä. Veri oli tehnyt ne – täplät, juovat ja tahrat!
Mistä tuo hevonen oli tullut?
Preerioilta. Neekeri oli sen ottanut kiinni ulkopuoliselta tasangolta, kun se ohjaksia jaloissaan laahaten vaistomaisesti harhaili haciendaa kohti.
Kenen se oli?
Sitä kysymystä ei lausuttu. Kaikki saapuvillaolijat tunsivat sen Henry Poindexterin ratsuksi.
Eikä kukaan tiedustanut sitäkään, kenen veri tahrasi satulaloimea. Ne kolme henkilöä, joita asia likimmin koski, saattoivat ajatella ainoastaan yhtä ihmistä, poikaa, veljeä, serkkua.
Tumman punaiset läikät, joita he tuskastuneesti katselivat, olivat purskahtaneet Henry Poindexterin suonista. Heillä ei ollut muuta ajatusta.
YHDEKSÄS LUKU
Kostajat
Nopeasti – kenties liiankin paikkansapitävästi – tulkittuaan nämä synkät merkit ponnahti miltei mielettömäksi kiihtynyt isä veriseen satulaan ja lähti ratsastamaan täyttä neliä linnoitukseen päin.
Calhoun seurasi hänen kinterillään oman ratsunsa selässä.
Sanoma tapahtumasta levisi pian laajalle. Nopsat ratsastajat kiidättivät sitä sekä ylöspäin että alaspäin jokea uudisasutuksen etäisimmillekin viljelyksille.
Intiaanit olivat liikkeellä ja lähistöllä kokoamassa päänahkasatoaan! Nuoren Poindexterin päänahka oli heidän verisen kokoomisensa ensimmäinen hedelmä.
Henry Poindexterin – jalon ja ylevämielisen nuorukaisen, jolla ei ollut ainoatakaan vihamiestä koko Teksasissa! Kuka muu kuin intiaanit olisi saattanut vuodattaa niin viatonta verta? Ainoastaan comanchit olivat saattaneet olla niin julmia.
Kaikki ne ratsumiehet, jotka pikaisesti kokoontuivat Fort Ingen harjoituskentälle, uskoivat epäilemättä juuri comanchien suorittaneen tämän tihutyön. Kysymys oli yksinkertaisesti vain siitä, miten, milloin ja missä.
Veripisarat ilmaisivat selvästi vastauksen ensimmäiseen kysymykseen. Se henkilö, josta ne olivat vuotaneet, oli kuollut joko kaulasta tai keihäänpistosta istuessaan satulassaan. Ne olivat suurimmaksi osaksi hevosen oikealla kupeella, ja näytti siltä kuin niitä olisi jollakin hivutettu. Se näkyi sekä hevosen lavoista että satulaloimesta. Sen oli tietenkin tehnyt ratsastajan ruumis valahtaessaan hengettömänä maahan.
Jotkut puhuivat yhtä varmasti ajastakin – he olivat sellaisiin asioihin perehtyneitä, vanhoja rajaseutulaisia.
Heidän vakuutuksensa mukaan veri oli tuskin "kymmentuntista" – toisin sanoen, se oli täytynyt vuodattaa noin kymmenen tuntia aikaisemmin.
Nyt oli keskipäivä. Murhan oli täytynyt tapahtua kello kaksi aamulla.
Kolmas kysymys oli ehkä tärkein – ainakin nyt, kun tihutyö oli tapahtunut.
Missä se oli tehty? Mistä saattoi ruumiin löytää?
Ja senjälkeen, mistä murhamiehiä piti etsiä?
Näitä kysymyksiä pohti sekava neuvottelujoukko uudisasukkaita ja sotilaita, jo Fort Ingeen nopeasti kertyneitä, ja puhetta johti linnoituksen komentaja murheisen isän seisoessa sanattomana hänen vierellään.
Viimemainittu seikka oli erikoisen tärkeä. Preerioiden kompassissa on kaksineljättä piirua samoin kuin siinäkin laitteessa, joka opastaa valtamerien samoilijaa; ja jos niin ollen retkikunta lähti etsimään sotapolulla olevaa comanchijoukkuetta, oli kolmekymmentäkaksi mahdollisuutta yhtä sellaista kohti, että se osui oikealle suunnalle.
Se ei merkinnyt mitään, että näiden paimentolaisvillien kotiseutu oli lännessä. Se oli laajasisältöinen sana ja sopi kaikkeen, mikä oli noin sataviisikymmentä kilometriä leveän puoliympyrän sisäpuolella.
Sitäpaitsi intiaanit olivat nyt sotapolulla ja saapuivat Leonan kaltaiselle eristetylle uudisasutukselle yhtä todennäköisesti idästä käsin. Se oli oikeastaan vielä todennäköisempääkin, koska se oli näiden ovelien soturien tavallinen sotajuoni.
Olisi ollut sulaa hulluutta lähteä ratsastamaan umpimähkään, koska oli ainoastaan yksi mahdollisuus kahdestaneljättä osua oikealle tielle.
Esitys, että komennuskunta jaettaisiin useihin seurueisiin ja lähdettäisiin eri suuntiin, ei herättänyt paljoakaan vastakaikua kenessäkään. Majuri itse torjui sen jyrkästi.
Murhamiehiä saattoi olla tuhatkunta, kostajia oli vain kymmenes osa siitä lukumäärästä, noin viisikymmentä rakuunaa, jotka sattuivat olemaan linnoituksessa, ja suunnilleen yhtä monta ratsastavaa siviilimiestä. Seurueen täytyi pysyä yhdessä joukossa, sillä muutoin olisi se vaara, että eri osastojen kimppuun hyökättäisiin ja ne eristettäisiin toisistaan.
Tätä perustelua pidettiin sitovana. Jopa murehtiva isäkin ja serkku, jota äänetön suru näytti niinikään kalvavan, suostuivat sopeuttamaan menettelynsä järkevämmän enemmistön neuvojen mukaisiksi, joita vielä tuki itse majurin arvovalta.
Päätettiin, että etsijät lähtisivät liikkeelle yhdessä joukossa.
Mihin suuntaan? Se vielä jäi pohdittavaksi.
Ajattelevainen jalkaväenkapteeni esiintyi nyt huomattavasti ehdottamalla, että kuulusteltaisiin, mihin suuntaan murhatuksi otaksuttu mies oli viimeksi lähtenyt. Kuka oli nähnyt Henry Poindexterin viimeiseksi?
Ensinnä vedottiin hänen isäänsä ja serkkuunsa.
Edellinen oli viimeksi nähnyt poikansa illallispöydässä ja otaksui hänen sieltä menneen vuoteeseensa.
Calhounin vastaus ei ollut yhtä suoranainen eikä ehkä niin tyydyttäväkään. Hän oli keskustellut serkkunsa kanssa myöhempään ja toivottaessaan hänelle hyvää yötä saanut sen vaikutelman, että hän aikoi vetäytyä huoneeseensa.
Minkä tähden Calhoun salasi, mitä oli todella tapahtunut? Minkä tähden hän ei tahtonut selostaa näkemäänsä puutarhakohtausta?
Pelkäsikö hän saavansa häpeätä, jos paljastaisi, mitä osaa hän itse oli esittänyt?
Mikä syy lieneekään ollut, hän kaihtoi totuutta ja antoi vastauksen, jonka vilpittömyyttä useampi kuin yksi kuuntelija epäili.
Hänen karttelevaisuutensa olisi saattanut olla silmäänpistävämpi, jos olisi ollut lainkaan syytä epäillä häntä tai jos syrjäiset olisivat saaneet kauemmin sitä miettiä.
Kyselyn aikana saatiin valaistusta sellaiselta taholta, jota ei kukaan ollut siihen saakka ajatellut. "Ankaran ja alttiin" isäntä, joka oli saapunut kutsumatta neuvotteluun, oli tunkeutunut tungoksen lävitse ja ilmoitti haluavansa ilmoittaa joitakuita kuulemisen arvoisia seikkoja – lyhyesti sanoen, juuri ne seikat, joista koetettiin saada selvyyttä: milloin Henry Poindexter oli viimeksi nähty ja mihin suuntaan hän oli lähtenyt.
Saksansekaista kieltä puhuvan Oberdofferin todistuksen mukaan oli Maurice, mustanginpyydystäjä, joka oli asunut hänen hotellissaan kapteeni Calhounin ja hänen välisestään taistelusta saakka, lähtenyt sinä iltana ratsastamaan myöhään, kuten hän oli tehnyt useina iltoina aikaisemminkin.
Hän oli palannut hotelliin vieläkin myöhemmin; ja kun hotelli oli ollut auki, koska siellä oli viipynyt illallisella seurue ilonpitäjiä, oli hän tehnyt sellaista, mitä hän ei ollut tehnyt pitkään aikaan sitä ennen, pyytänyt laskuaan ja "Old Dufferin" hämmästykseksi – kuten viimemainittu naivisesti tunnusti – suorittanut sen viimeistä kolikkoa myöten.
Ainoastaan Jumala tiesi, mistä hän oli hankkinut rahaa ja minkä tähden hän poistui hotellista niin hätäisesti. Oberdoffer itse tiesi vain sen, että hän oli lähtenyt ja ottanut kaikki kampsunsa mukaansa – aivan kuten hän oli tavallisesti tehnyt joka kerta, milloin oli lähtenyt hevosenpyydystysretkilleen.
Sellaiselle retkelle otaksui tämä kylän Bonifacius hänen nytkin menneen.
Mitä yhteyttä kaikella tällä oli neuvottelukokouksen käsittelemän kysymyksen kanssa? Sillä oli kuin olikin hyvin paljon yhteyttä, vaikka se ei käynyt selville, ennenkuin hänen kuulustelunsa viimeisessä vaiheessa, jolloin todistaja ilmaisi tärkeimmät tosiseikat, nimittäin että noin kaksikymmentä minuuttia sen jälkeen kun mustanginpyydystäjä oli poistunut hotellista, oli "Heinrich Poindexter" kolkuttanut ovelle ja tiedustanut herra Maurice Geraldia ja että saatuaan tietää viimemainitun lähteneen silloin ja silloin sekä otaksuttavasti siihen ja siihen suuntaan "nuori herra" oli lähtenyt ratsastamaan ripeätä vauhtia ikäänkuin hänen tarkoituksensa olisi ollut saavuttaa mustanginpyydystäjä.
Siinä kaikki, mitä Oberdoffer tiesi asiasta, ja kaikki, mitä hänen sopi odottaa kertovan.
Vaikka tämän tiedon useat kohdat olivatkin huonosti ymmärrettävissä, tarjosi se kuitenkin vihjauksen etsijäseurueelle. Se antoi jonkinlaisen viittauksen siitä, mihin suuntaan pitäisi lähteä. Jos kadonnut mies oli poistunut Mustangi-Mauricen seurassa tai hänen jäljessään, pitäisi häntä etsiä siltä tieltä, jota myöten jälkimäinen oli todennäköisesti ratsastanut.
Tiesikö kukaan, missä hevosenpyydystäjän koti oli?
Ei kukaan osannut mainita paikkaa täsmällisesti, vaikka monet arvelivat sen olevan jossakin Nueces-virran lähteillä, Alamo-nimisen joen varsilla.
Siispä päätettiin samota Alamolle etsimään kadonnutta miestä tai hänen hengetöntä ruumistaan – minkä ohessa kenties myöskin löydettäisiin Mustangi-Mauricen ruumis – ja samalla kostettaisiin villeille salamurhaajille kaksi tihutyötä yhden sijasta.
KYMMENES LUKU
Verilammikko
Vaikka retkikunta olikin lukuisa – lukuisampi kuin tavallinen pelkästään harhaan joutunutta naapuria etsivä rajalaisseurue – eteni se kuitenkin sangen varovasti.
Siihen oli syytäkin. Intiaanit olivat sotapolulla.
Etukäteen lähetettiin tiedustelijoita ja tottuneita jälkienseuraajia tarkastamaan ja tulkitsemaan merkkejä.
Preerialla, jota jatkui noin viisitoista kilometriä länteen päin Leonasta, ei havaittu mitään. Kuivalla ja kovalla nurmikkopinnalla näkyivät hevosen jäljet vain silloin, kun se oli nelistänyt. Sellaisia ei nähty sillä suunnalla.
Viidentoista kilometrin päässä linnoituksesta ulottuu tasangon poikki chaparral-vyöhyke luoteisesta kaakkoon. Se on todellista teksasilaista viidakkoa, liaanikudoksen täyttämää, ja sen lävitse on miehen ja hevosen miltei mahdotonta tunkeutua.
Tässä viidakossa on ihan linnoituksen kohdalla aukko, josta kulkee tie – lyhyin Nueces-joen yläjuoksulle vievä. Se on eräänlainen luonnollinen kuja puiden välissä, joita kasvaa tiheässä kummallakin puolella, mutta yhtymättä toisiinsa. Se saattaa olla keinotekoinen, comanchien vanha sotapolku, jota ensimmäiseksi polkivat heidän tiedustelijajoukkueensa heidän samotessaan rosvoretkilleen Tamaulipasiin, Coahuilaan tai Uuteen Leonaan.
Jäljenetsijät tiesivät sen vievän Alamon varrelle ja opastivat senvuoksi retkikunnan sille.
Kohta puiden sekaan tultuaan eräs oppaista, joka oli mennyt jalkaisin edellä, seisahtui tiheikön reunaan ikäänkuin olisi jäänyt vartoamaan ilmoittaakseen jostakin äskeisestä havainnostaan.
"Mistä kysymys?" tiedusti majuri kannustettuaan hevostaan ja ratsastettuaan oppaan luokse. "Joku merkkikö?"
"Niin, täällä on merkkejä, majuri, ja runsaasti onkin. Katsokaahan! Tässä pehmeähkössä maassa näkyy –"
"Hevosen jälkiä."
"Kahden hevosen, majuri", virkkoi mies, oikaisten upseerin sanoja kunnioittavasti.
"Aivan oikein. Kahden hevosen."
"Tuolla kauempana on neljät jäljet, vaikka ne kaikki ovat samojen kahden hevosen tekemät. Ne ovat menneet tätä aukkoa myöten vähän matkaa ja tulleet jälleen takaisin."
"No niin, Spangler, kelpo mies, mitä siitä päättelette?"
"En paljoakaan", vastasi Spangler, joka oli linnoituksen palkkaa nauttivia tiedustelijoita, "en paljoakaan siitä. En ole ollut kylliksi kaukana aukossa saadakseni selville, mitä se merkitsee – mutta olen käynyt kylliksi pitkällä tietääkseni, että täällä on murhattu mies."
"Mitä todistuksia teillä on siitä? Oletteko nähnyt ruumiin?"
"En. En edes pikkusormeakaan, en edes hiuskarvaakaan."
"Mitä sitten?"
"Verta, oikean verilammikon – sitä on vuotanut niin paljon, että puhvelihärän ruho olisi kuivunut. Tulkaa itse katsomaan! Mutta", lisäsi tiedustelija, jupisten hiljaa, "jos haluatte minun seuraavan näitä jälkiä, kuten niitä pitäisi seurata, käskenette noiden muiden pysytellä taempana – erittäinkin niiden, jotka nyt ovat likimpänä".
Tämä huomautus tuntui erikoisesti kohdistuvan tilanomistajaan ja hänen sisarenpoikaansa, koska opas sen lausuessaan vilkaisi vaivihkaa heihin päin.
"Kaikin mokomin", myöntyi majuri. "Niin, Spangler, työskentelynne pitää tehdä mahdollisimman helpoksi. Hyvät herrat, saanko pyytää teitä pysymään paikallanne muutamia minuutteja? Jälkientarkastajamme tulee suorittaa tutkimuksia, joiden tähden hänen täytyy saada olla yksin alueella. Hänen sopii ottaa ainoastaan minut mukaansa."
Majurin pyyntö oli tietenkin komennus, kohteliaasti esitetty sellaisille henkilöille, jotka eivät olleet oikeastaan hänen alaisiaan. Sitä toteltiin kuitenkin, aivan kuin he olisivat olleet hänen käskettävissään, ja kaikki pysyivät paikoillaan, samalla kun upseeri ratsasti eteenpäin tiedustelijansa jäljessä.
Noin viidenkymmenen askeleen päässä Spangler pysähtyi.
"Näettekö tuota, majuri?" sanoi hän, osoittaen maata.
"Olisin sokea, jollen sitä näkisi", vastasi upseeri. "Verilammikko, kuten sanoitte, niin iso, että siihen olisivat puhvelin suonet voineet tyhjentyä. Jos se on lähtenyt miehen suonista, niin väittäisin, ettei sen vuodattaja enää ole elävien ihmisten maassa."
"Kuollut!" vakuutti tiedustelija. "Kuollut, ennenkuin tuo veri oli muuttunut purppuraiseksi – jollaista se nyt on."
"Kenen vereksi sitä arvelette, Spangler?"
"Sen miehen, jota olemme etsimässä – tuon vanhan herrasmiehen pojan. Juuri sentähden en halunnut hänen tulevan tänne."
"Hänen sopii yhtä hyvin saada tietää pahinkin. Hänen täytyy saada se tietää aikanaan."
"Puhutte totta, majuri, mutta meidän olisi parasta ensin päästä selville siitä, miten se nuori mies on saanut surmansa. Se pitää minua ymmällä."
"Miten! Intiaanien tappamana tietysti. Comanchit ovat kai sen tehneet?"
"Ei sinnepäinkään", epäsi tiedustelija varmasti.
"Huu! Minkä tähden niin väitätte, Spangler?"
"Sen tähden, että jos täällä olisi ollut intiaaneja, olisi neljätkymmenet hevosenjäljet neljien sijasta, jotka ovat ainoastaan kahden hevosen jättämät."
"Se on totta. Todennäköisesti ei yksi ainoa comanchi olisi uskaltanut edes salaa murhata –"
"Tätä murhaa eivät ole tehneet comanchit, majuri, eivätkä mitkään intiaanit. Aukossa on kahdet hevosenjäljet. Kuten näette, ovat ne molemmat kengitettyjen ratsujen jättämät, ja samat hevoset ovat tulleet jälleen takaisin. Comanchit eivät ratsasta kengitetyillä hevosilla paitsi silloin, kun he ovat niitä varastaneet. Näiden molempien ratsastajat ovat olleet valkoihoisia. Toiset jäljet ovat mustangin tekemät, vaikka se onkin ollut isokokoinen. Toiset ovat amerikkalaisen hevosen kavioista lähteneet. Länteen päin mentäessä mustangi oli edellä; sen huomaa siitä, miten jäljet ovat päällekkäin. Takaisin tultaessa on yhdysvaltalainen hevonen ollut edellä, ja toinen on seurannut sitä vaikka vaikeata on päätellä, kuinka etäällä jäljessä. Osaan ehkä sanoa sen paremmin, jos menemme edelleen siihen paikkaan, jossa ne molemmat ovat kääntyneet takaisin päin. Se ei saata olla varsin kaukana."
"Lähdetään sitten sinne", kehoitti majuri. "Käsken muiden pysyä paikallaan."
Lausuttuaan sen komennuksensa niin äänekkäästi, että hänen seuralaisensa sen kuulivat, majuri ratsasti pois veren tahraamalta paikalta tiedustelijan jäljessä.
Molempia jälkiä saattoi seurata vielä noin neljäsataa metriä, mutta majurin silmä erotti ne ainoastaan puiden varjossa, jossa nurmikko oli pehmeämpää. Siihen saakka, vakuutti tiedustelija, olivat hevoset kulkeneet edestakaisin hänen aikaisemmin mainitsemassaan järjestyksessä – siis mustangi oli ollut edellä länteen mentäessä ja perässä päinvastaiseen suuntaan palattaessa.
Tällä kohtaa jäljet päättyivät – molemmat hevoset, kuten jo tiedettiin, olivat palanneet omia jälkiään myöten.
Ennen kääntymistään ne olivat kuitenkin seisahtuneet ja viipyneet jonkun aikaa samassa paikassa, rehevän saarnipuun oksien alla. Siitä oli todistuksena nurmikko, joka oli puunrungon ympärillä hyvin poljettua.
Tiedustelija laskeutui ratsailta sitä tutkimaan ja tarkasti jälkiä huolellisesti, liikkuen kumartuneena maahan päin.
"He ovat olleet täällä yhdessä", virkkoi hän kulutettuaan useita minuutteja erittelyynsä, "ja jonkun aikaa, vaikka ei kumpainenkaan ole ollut poissa satulasta. Lisäksi he ovat olleet ystävällisissä suhteissa, mikä tekee asian vieläkin selittämättömämmäksi. Heidän on täytynyt riitaantua myöhemmin."
"Jos puhutte totta, Spangler, täytyy teidän olla noita. Mistä ihmeestä voitte tietää sen kaiken?"
"Merkeistä, majuri, merkeistä. Se on varsin yksinkertaista. Näen molempien hevosten jäljet toistensa päällä parikymmentä kertaa ja sillä tavoin, että heidän on täytynyt olla likekkäin – eläinten mahdollisesti rauhattomina liikahdellessa. Aikaa heidän on taas täytynyt kuluttaa kylliksi kauan ehtiäkseen polttaa sikaarin mieheen – vieläpä ihan hampaisiin saakka. Tässä ovat pätkät; niissä ei ole jäljellä kylliksi tupakkaa piipun täytteeksi."
Näin puhuessaan jälkientutkija kumartui ottamaan maasta kaksi sikaarinpätkää, jotka hän ojensi majurille.
"Samasta merkistä", jatkoi hän, "päättelen, etteivät nämä kaksi ratsastajaa, keitä he lienevätkin olleet, ole voineet olla keskenään vihamielisiä. Tupakkaa ei poltella yhdessä, jos on aikomus katkaista kurkku toisiltaan tai ampua toisen kallo mähjäksi heti senjälkeen. Heidän välisensä riidan on täytynyt viritä sittenkun sikaarit oli poltettu loppuun. Siitä, että he riitaantuivat, ei voi olla epäilystäkään. Niin totta kuin istutte siinä, majuri, on toinen heistä surmannut toisen. Sen, kumpi heistä on surmattu, osaan arvata ainoastaan sen nojalla, millä asialla olemme. Herra Poindexter-poloinen ei enää koskaan näe poikaansa hengissä."
"Tämä on hyvin salaperäistä", huomautti majuri.
"Tulimmaisen salaperäistä!"
"Entä sitten ruumis? Missä se saattaa olla?"
"Se panee minut kaikkein pahimmin ymmälle. Jos kysymyksessä olisivat olleet intiaanit, en olisi paljoakaan kummastellut sitä, että hän on poissa. He olisivat saattaneet viedä miehen mukaansa pitääkseen häntä maalitaulunaan, jos hän oli ainoastaan haavoittunut, ja ehkä syödäkseen hänet, jos hän oli kuollut. Mutta täällä ei ole ollut intiaaneja, ei ainoatakaan punanahkaa. Saatte uskoa minua, majuri; toinen näillä hevosilla ratsastaneista miehistä on surmannut toisen; ja varmasti hän on pyyhkäissyt hänet olemattomiin ihan kirjaimellisesti. Mitä hän on ruumiille tehnyt, sitä en käsitä, ja sen osaa kenties ainoastaan hän itse ilmaista."
"Perin kummallista!" huudahti majuri, lausuen nämä sanat ponnekkaasti. "Tuiki salaperäistä!"
"Mahdollisesti saamme vielä osan ongelmaa selvitetyksi", pitkitti Spangler. "Meidän pitää seurata hevosten jälkiä edelleen täältä – nimittäin sieltä, missä tihutyö on tehty. Siitä ehkä saamme joitakuita vihjauksia. Täältä emme enää kostu mitään. Meidän sopii aivan hyvin palata, majuri. Pitääkö minun kertoi hänelle?"
"Tarkoitatteko herra Poindexteriä?"
"Kyllä."
"Uskotteko varmasti, että murhattu on hänen poikansa?"
"Oh, en; siitä en ole varma. Sen vain tiedän, että vanhan herrasmiehen nyt ratsastama hevonen on toinen niistä, jotka olivat täällä viime yönä – nimittäin yhdysvaltalainen hevonen, siitä olen varma. Olen verrannut toisiinsa niiden jälkiä. Ja jos sen selässä oli juuri nuori Poindexter, niin luullakseni ei siitä miesparasta ole paljoakaan toiveita. Näyttää ilkeältä, että toinen mies on ratsastanut hänen jälkeensä."
"Spangler, onko teillä lainkaan epäilyksiä siitä, kuka se toinen on saattanut olla?"
"Ei rahtuakaan, majuri. Jollen olisi kuullut 'Old Dufferin' puheita, ei Mustangi-Maurice olisi johtunut mieleenikään. Tosin täällä on kengitetyn mustangin jäljet, mutta en tunne, ovatko ne hänen ratsunsa. Totisesti ne eivät voi olla. Se nuori irlantilainen ei kyllä siedä joutavuuksia keneltäkään, mutta yhtä vähän pystyy hän suorittamaan tällaista tihutyötä – jos nimittäin on tapahtunut kylmäverinen murha."
"Minulla on siitä asiasta sama mielipide."
"Ja niin saakin olla, majuri. Jos nuori Poindexter on saanut surmansa ja Maurice Geraldin kädestä, on heidän välillään ollut rehellinen taistelu, ja tilanomistajan poika on sortunut. Niin minä luulisin kaiken käyneen. Mitä hengettömän ruumiin katoamiseen tulee – sillä se kannullinen verta on saattanut lähteä vain sellaisesta ruumiista, joka nyt on hengetön – se on minulle visaa. Meidän pitää joka tapauksessa seurata jälkiä; ehkä se opastaa meidät johonkin järjenmukaiseen päätelmään. Pitääkö minun kertoa vanhalle herralle, mitä asiasta arvelen?"
"Ehkä on parasta olla kertomatta. Hän tietää jo kylliksi. Ainakin on hänestä kevyempää, jos hän saa tietää kaiken vähissä erin. Älkää hiiskuko mitään siitä, mitä olemme nähneet. Jos löydätte molempien hevosten jäljet lähdettyänne sieltä, missä verilammikko on, järjestän niin, että tuon komennuskunnan jälkeenne kenenkään aavistamatta mitään siitä, mitä olemme nähneet."
"Hyvä, majuri", suostui tiedustelija. "Luullakseni arvaan, minne poistuvat jäljet vievät. Varrotkaa minua kymmenen minuuttia ja tulkaa sitten kuultuanne merkkini!"
Niin sanottuaan tiedustelija ratsasti takaisin "veripaikalle" ja hyvin pintapuoliselta näyttävän tarkastelun jälkeen kääntyi tiheikössä olevaan syrjäaukkoon.
Luvatun ajan kuluttua hänen kimakka vihellyksensä ilmaisi hänen olevan noin puolentoista kilometrin päässä ja ihan päinvastaisella suunnalla kuin se läikkä, jota verinen kohtaus oli tahrannut.
Kuultuaan merkin retkikunnan komentaja, joka sillä välin oli palannut seurueensa luokse, antoi lähtömääräyksen, samalla kun hän itse Poindexterin ja muiden johtomiesten seurassa lähti ratsastamaan etunenässä hiiskumatta ainoallekaan seuralaiselleen mitään niistä kummallisista paljastuksista, joista hän sai kiittää tiedustelijansa "vaistoa".
YHDESTOISTA LUKU
Merkitty luoti
Ennenkuin seurue saapui tiedustelijan luokse, sattui tapaus, joka loi vaihtelua retken yksitoikkoisuuteen. Majuri ei ollut edennyt kujaa myöten, vaan oli johtanut komennuskuntansa viistoon tiheikön halki. Sen hän oli tehnyt välttyäkseen aiheuttamasta tarpeetonta tuskaa murheelliselle isälle, joka muutoin olisi joutunut näkemään poikansa elinnestettä tai sitä, mitä ainakin majuri siksi luuli. Hurmeista paikkaa kaihdettiin, ja kun ei kukaan muu paitsi majuria ja tiedustelijaa, itse havainnon tekijää, tietänyt siitä vielä mitään, ei seurueella edetessään ollut aavistustakaan sellaisen kauhumerkin olemassaolosta.
Heidän nyt noudattamansa tie oli pelkkä karjapolku, tuskin niin leveä, että kaksi miestä olisi mahtunut ratsastamaan rinnakkain. Siellä täällä oli aukeamia, jossa se leveni muutamien metrien pituudelta, sitten taaskin upoten okaiseen tiheikköön.
Seurueen saapuessa eräälle tällaiselle aukeamalle ponnahti pensaikosta näkyviin eläin, joka lähti hyppimään nurmikolla poispäin. Se oli kaunis otus, sen punaisen keltainen turkki oli välkkyvien ruusukerivien täplittämä, ja sen voimakkaat, joustavat raajat kannattivat sileätä, lieriömäistä vartaloa, joka jatkui pitkäksi, suippenevaksi hännäksi; se oli vireyden esikuva, harvinainen eläin näissäkin syrjäisissä, yksinäisissä paikoissa – jaguari.
Sen harvinaisuus teki sen vieläkin halutummaksi maalitauluksi ampumataidon koettamisessa, ja retken vakavasta luonteesta huolimatta viehättyi kaksi seurueen jäsentä laukaisemaan pyssynsä loittonevaa otusta kohti.
He olivat Cassius Calhoun ja hänen rinnallaan ratsastanut nuori tilanomistaja.
Jaguari kaatui kuoliaana maahan; luoti oli tunkeutunut sen ruumiiseen ja lävistänyt sen selkärangan pitkittäin.
Kummalle heistä kuului onnistuneen laukauksen kunnia? Calhoun väitti osunutta luotia omakseen, ja samoin väitti nuori tilanomistaja.
Laukaukset oli ammuttu yhtä aikaa, ja vain toinen niistä oli sattunut.
"Kyllä minä näytän", vakuutti entinen upseeri varmasti, laskeutuen satulasta jaguarin vierelle ja vetäen veitsensä tupestaan. "Kuten näette, hyvät herrat, luoti on vielä eläimen ruhossa. Jos se on minun pyssystäni lähtenyt, näette siinä alkukirjaimeni – C.C. – ynnä puolikuun. Merkitsen aina luotini siten osatakseni erottaa, milloin minä olen kaatanut otuksen. Rehentelyn ilme hänen ojentaessaan lyijyluotia kaivettuaan sen esille ruhosta osoitti hänen puhuneen totta. Muutamat uteliaimmat tulivat likemmäksi tarkastamaan luotia. Se oli todella merkitty Calhounin mainitsemalla tavalla, ja väittely päättyi nuoren tilanomistajan häviöksi."
Kohta senjälkeen seurue saapui tiedustelijan luokse, joka oli vartoamassa opastaakseen sitä uusia jälkiä pitkin.
Jäljet eivät enää olleet kahden kengitetyn hevosen jättämät Nurmikossa näkyivät ainoastaan yhdet kavionjäljet ja niin epäselvästi, ettei niitä ajoittain erottanut kukaan muu kuin itse tiedustelija.
Jäljet veivät seuruetta tiheikön lävitse, kierrellen aukeamalta toiselle ja joutuen äskeiselle kujamaiselle aukeamalle vielä kauempana lännessä.
Vaikka Spangler ei ollutkaan ammattinsa taitavimpia, seurasi hän niitä niin nopeasti kuin muut saattoivat ratsastaa hänen perässään. Omassa mielessään hän oli selvillä siitä, millaisen eläimen jälkiä hän seurasi. Hän tiesi sen olevan mustangin – saman, joka oli seisonut puuvillapuun alla ratsastajansa polttaessa sikaaria ja jonka kaviot olivat painaneet syvät merkit ihmisveren kyllästämään turpeeseen.
Myöskin yhdysvaltalaisen hevosen jälkiä hän oli seurannut lyhyen matkan sillä aikaa, jonka hän oli ollut yksin. Hän oli nähnyt, että ne olisivat vieneet hänet takaisin preerialle, jonka poikki he olivat tulleet, ja sitten hyvin todennäköisesti Leonan uudisasutukselle.
Hän oli eronnut niistä tutkiakseen mustangin kavionjälkiä, jotka todennäköisemmin johtaisivat hänet tämän salaperäisen murhatapauksen selvittelyyn – kenties murhamiehen pesäpaikalle.
Tähän saakka hän oli ollut ymmällä katsellessaan kahden hevosen jälkiä, jotka vuoroin olivat olleet toistensa päällä, mutta nyt hänellä oli vähemmän päänvaivaa, kun hän tarkasti vain yksiä jälkiä.
Ne eivät edenneet suoraan, kuten matkamiehen ohjaaman ratsun jäljet kulkevat, vaan mutkittelivat sinne tänne, silloin tällöin kääntyen lyhyissä kaarroksissa takaisin entisille paikoilleen ja jatkuen sitten taaskin eteenpäin, ikäänkuin mustangin selässä ei olisi ollut ratsastajaa tai kuin ratsastaja olisi nukkunut satulassa!
Saattoivatko nämä olla sellaisen hevosen kavionjälkiä, jonka selässä istui mies – tihutyönsä näyttämöltä pakeneva murhamies, omatunto äskeisen rikoksen kiihdyttämänä.
Spangler ei sitä uskonut. Hän ei oikein tiennyt, mitä ajatella. Hän oli entistä pahemmin ymmällä. Sen hän tunnusti majurille, kun häneltä tiedustettiin, mitä hän arveli jäljistä.
Näky, joka kohta senjälkeen tuli hänen silmiensä eteen ja jonka samalla kertaa näkivät kaikki seurueen jäsenet, ei suinkaan selvittänyt tätä salaperäistä ongelmaa, vaan teki sen yhä sekavammaksi.
Vielä enemmänkin. Tämä asia, joka oli tähän saakka ollut vain epäselvä juttu, arvailun ja arvelujen kohde, muuttui äkkiä kammottavaksi ja herätti voimakasta kauhua, jollaista ainoastaan yliluonnolliseen kohdistuvat ajatukset saattavat nostattaa.
Eikä kukaan voinut väittää tämän kauhun tunteen virinneen ilman syytä.
Kun miehen nähdään olevan hevosen selässä, istuvan varmasti satulassa, jalat kahden puolen jalustimissa, vartalo suorassa ja käsi ohjaksissa – lyhyesti sanoen, joka suhteessa ratsastajan näköisenä ja ryhtisenä – ja kun tarkemmin katsoessaan havaitsee, että hänestä puuttuu jotakin, mikä kuuluu täydellisen ratsastajan käsitteeseen, ja kun vielä likemmin tarkastaessaan huomaa, että tämä jokin on pää, olisi kummallista jollei sellainen näky hätkähdyttäisi katsojaa, säikäyttäisi häntä ihan sydänjuuria myöten.
Ja juuri sellainen näky ilmestyi heidän silmiensä eteen, saaden heidät samanaikaisesti seisauttamaan hevosensa niin äkkiä kuin he kaikki olisivat rajusti ratsastaneet vajaan hevosenpituuden päähän ammottavan kuilun partaasta.
Aurinko oli alhaalla, miltei ruohikon tasalla. Heidän katsoessaan länteen päin sen kehrä oli suoraan heidän edessään. Sen säteet paistoivat punertavina heidän silmiinsä ja estivät heitä tarkoin näkemästä länttä kohti. Mutta kuitenkin he erottivat edellä kuvaillun kummallisen hahmon – päättömän ratsastajan!
Jos ainoastaan yksi seurueesta olisi väittänyt sen nähneensä, olisivat hänen kumppaninsa nauraneet hänelle ja pitäneet häntä sekapäisenä. Ja samoin olisi kaksikin leimattu mielettömiksi.
Mutta sellaista, minkä kaikki näkivät samalla kertaa, ei voinut epäillä, ja mielipuolena olisi pidetty ainoastaan sitä henkilöä, joka olisi ilmaissut epäilevänsä tämän epänormaalin ilmiön todenperäisyyttä.
Ei kukaan sitä epäillyt. Kaikkien silmät olivat käännetyt samaan suuntaan, ja kaikkien katse oli värähtämättä suunnattu hahmoon, joka oli joko päätön ratsastaja tai niin hyvä jäljittely sellaisesta kuin suinkin saattoi ajatella.
Oliko se sellainen? Jollei se ollut, niin mikä se oli?
Nämä kysymykset välähtivät samanaikaisesti kaikkien mieleen. Koska ei kukaan pystynyt vastamaan niihin, ei edes itselleenkään, ei vastausta kuulunut. Sekä sotilaat että siviilimiehet istuivat äänettöminä satulassaan jokaisen odottaessa selitystä, jota toiset eivät osanneet antaa.
Kuului ainoastaan mutisemista, josta kuvastui hämmästystä ja kauhua. Ei kukaan lausunut edes arvailua.
Silloin, kun päätön ratsastaja, olipa se aave tai todellinen olento, ensiksi huomattiin, oli se tulossa kujaan, jonka suupuolelle etsijät olivat nyt saapuneet. Jos se olisi tullut edelleen samaan suuntaan, olisi sen täytynyt joutua ihan vastakkain heidän kanssansa – jos nimittäin heillä olisi ollut rohkeutta mennä sitä vastaan.
Mutta se olikin seisahtunut samalla hetkellä kuin hekin ja seisoi paikallaan, silmäillen heitä epäilevästi, kuten kenties molemmin puolin tapahtui.
Molemmilla puolilla syntyi hiljainen hetki, jonka aikana olisi saattanut kuulla sikaarinpätkän tipahtavan nurmikolle. Juuri silloin ne, joilla oli siihen rohkeutta, tähystivät outoa ilmestystä mahdollisimman tarkoin – useimmat miehistä istuivat vapisevina jalat jalustimissa, tyrmistyneinä säikähdyksestä ja kykenemättä edes ajattelemaan.
Niitä muutamia, jotka uskalsivat silmäillä tätä salaperäistä olentoa, lainkaan ajatellen selitystä, esti laskevan auringon hohde tarkkaan tähystämästä. He erottivat ainoastaan isokokoisen, jalomuotoisen hevosen, jonka selässä oli mies. Miehen vartaloa oli vaikeampi erottaa, koska sen raajat oli pistetty päällyshousuihin, samalla kun hartiat oli verhottu väljään, viittamaiseen peitteeseen.
Mitäpä merkitsikään sen vartalon muoto, kun siltä kerran puuttui elämälle tärkein ruumiinosa? Päätön mies – hevosen selässä, istumassa suorassa satulassaan, huolettoman ja miellyttävän näköisesti – kannusten välkkyessä kantapäissä – ohjakset toisessa kädessä – toisen käden ollessa, kuten sen pitikin, kevyesti nojattuna reiteen!
Suuri Jumala! Mitä se saattoi merkitä?
Oliko se aave? Varmasti se ei voinut olla inhimillinen olento.
Sen näkijät eivät olleet taipuvaisia uskomaan aaveisiin eivätkä taikuuteen. Useat heistä olivat nähneet luonnon syrjäisimpiä ja yksinäisimpiä paikkoja ja kamppailleet sen tuimimpia ilmiöitä vastaan. He eivät olleet alttiita uskomaan haamuihin.
Mutta epäilevimmänkin varmuutta järkytti niin kummallinen näky – niin tuiki luonnoton – järkytti siinä määrin, että seurueen rohkeimpienkin jäsenten oli pakko mielessään hokea:
"Onko se aave? Eihän se mitenkään voi olla inhimillinen olento?"
Sen koko tuki sen yliluonnollisuuden käsitystä. Se näytti kaksi kertaa niin kookkaalta kuin tavallinen mies tavallisen hevosen selässä. Pikemminkin se muistutti jättiläiskokoisella oriilla ratsastavaa jättiläistä, vaikka se lieneekin johtunut siitä haaveellisesta valaistuksesta, jossa se nähtiin – kun auringon heijastuneet säteet kulkivat vaakasuorasti paahtuneen tasangon väreilevässä ilmassa.
He saivat vain vähän aikaa pohtia niitä kysymyksiä – eivät edes kylliksi tarkastaakseen huolellisesti tuota yliluonnollista ilmestystä, jota jokainen saapuvillaolija tähyili kädet levitettyinä silmien yläpuolelle varjostamaan niitä huikaisevalta valolta.
Värejä ei voinut lainkaan erottaa – ei miehen asun eikä hevosen karvan väriä. He saattoivat saada käsityksen ainoastaan muodosta, jonka ääriviivat piirtyivät tummina taivaan muodostamaa kultaista taustaa vasten. Ja vaikka olennon asento muuttuikin, vaikka se seisoi katselijoihin päin tai käänsi heille selkänsä, oli muoto aina sama – aina sama selittämätön ilmiö päätön ratsastaja!
Oliko se aave? Varmastikaan se ei voinut olla inhimillinen olento?
"Siinä on vanha kehno hevosen selässä!" huudahti muuan peloton rajalainen, joka tuskin olisi vapissut, vaikka olisikin kohdannut hänen majesteettinsa saatanan sellaisessakin hahmossa. "Ikuisen Kaikkivaltiaan nimessä, se on itse pahahenki!"
Huimapäisen puhujan julkeaa lausumaa säestänyt naurunremahdus vain lisäsi hänen vähemmän rohkeiden kumppaneittensa kauhua, mutta se näytti tehoavan päättömään ratsastajaan. Pyöräytettyään ratsunsa ympäri hevosen samalla päästäessä kuuluville kiljaisun, joka pani joko maan tai ilman vapisemaan, hän lähti loittonemaan täyttä laukkaa.
Hän poistui suoraan aurinkoa kohti ja eteni siihen suuntaan, kunnes hänet ainoastaan liikkumisensa nojalla saattoi erottaa niistä täplistä, jotka ovat antaneet päänvaivaa filosofeille, ja katosi vihdoin tyyten näkyvistä ikäänkuin olisi ratsastanut päivän huikaisevaan kehrään.
KAHDESTOISTA LUKU
Cuatro cavalleros
Majurin komentama etsijäseurue ei ollut ainoa sinä tapausrikkaana aamuna Fort Ingestä lähtenyt.
Eikä se ollut ensimmäisenä satulassa. Paljoa aikaisemmin – itse asiassa jo heti päivän sarastettua – oli paljoa pienempi, ainoastaan nelihenkinen ratsastusseurue näkynyt lähtevän kylän laidalta ja ohjaavan ratsunsa Nueces-jokea kohti.
Nämä miehet eivät voineet olla matkalla etsimään Henry Poindexterin hengetöntä ruumista. Siihen aikaan ei vielä kukaan aavistanut tämän nuoren miehen kuolemaa eikä edes hänen poissaoloaankaan. Ratsastajaton hevonen ei ollut vielä saapunut kertomaan murheellista tarinaansa. Uudisasutuksella vielä nukuttiin aavistamatta, että viatonta verta oli vuodatettu.
Vaikka nämä kaksi ratsastavaa seuruetta lähtivät melkein samasta kohdasta ja etenivät samaan suuntaan, eivät ne vähääkään muistuttaneet toisiaan. Aikaisemmin lähteneet miehet olivat kaikki puhtaita espanjalaisia tai heidän vereensä oli sekaantunut atsteekien verta. Toisin sanoen, he olivat meksikolaisia.
Sen selville saaminen ei kaivannut taitoa eikä tiukkaa tarkastelua. Yksi vilkaisu heihin itseensä ja heidän ratsuihinsa, heidän ratsastustapaansa, heidän reisi- ja lonkkalihastensa heikkouteen, joka vieläkin silmäänpistävämmin näkyi heidän syvissä puusatuloissaan, heidän hartioitaan verhoavat hilpeäväriset serapét, heidän jaloissaan olevat laajat, puuvillasamettiset calzonerot, heidän saappaisiinsa kiinnitetyt isot kannukset ja heidän päässänsä olevat leveäreunaiset sombrerot ilmaisivat heidän olevan meksikolaisia tai sellaisia miehiä, jotka olivat omaksuneet meksikolaisen asun.
He olivat epäilemättä edellämainittuja. Heidän kellahtava ihonsa, heidän suippo Vandyke-partansa, joka peitti leukaa niukasti, vaikka sitä ei ollutkaan ohennettu saksilla, musta, lyhyeksi leikattu chevelure, kasvojen säännöllinen muoto – ne kaikki olivat Montezuman entistä aluetta nykyisin vallitsevan espanjalais-maurilais-atsteekkilaisen rodun eittämättömiä tuntomerkkejä.
Yksi heistä oli kookkaampi kumppaneitaan. Hän ratsasti paremmalla hevosella, hänen asunsa oli upeampi, hänen aseensa ja varuksensa olivat paremmanlaatuiset, ja hän oli muutoinkin huomattavampi, joten hän epäilemättä oli cuartillan johtaja.
Hänen ikänsä oli kolmenkymmenen ja neljänkymmenen vuoden välillä, likempänä jälkimäistä kuin edellistä määrää, vaikka hänen sileät, pyöreät kasvonsa, lyhyillä, huolellisesti hoidetuilla viiksillä varustetut, tekivät hänet nuoremman näköiseksi.
Jollei hänen silmissään olisi ollut kylmää, eläimellistä ilmettä eivätkä hänen piirteensä olisi olleet raskastekoiset, mikä osoitti hänen olevan taipuvaisen esiintymään häikäilemättömän karkeasti, olisi kysymyksessä olevaa miestä voinut pitää kauniina.
Sitä epämiellyttävää vaikutelmaa eivät poistaneet kaunismuotoinen suu ja huulien välistä pilkottavat valkeat hammasrivit edes silloinkaan, kun hampaat tulivat näkyviin hänen hymyillessään. Se vain muistutti katsojalle saatanan sardonista virnistystä hänen viettelyksen onnistuttua ylenkatseellisesti tähyillessään ihmiskunnan äitiä.
Mutta erikoista liikanimeä – Teksasin tasangoilla hyvin tunnetun eläimen nimeä, jota hänen toverinsa hänestä käyttivät – eivät hänelle olleet hankkineet kasvot.
Hänen tekonsa ja luonnonlaatunsa olivat hankkineet hänelle vastenmielisen nimityksen – "El Coyotén" nimityksen.
Miten hän oli joutunut samoamaan preerialla näin varhaisella aamuhetkellä – nähtävästi selvänä ja muiden johtajana – vaikka hän samana aamuna vain muutamia tunteja aikaisemmin oli ollut juovuksissa jacaléssaan, niin juovuksissa, ettei tajunnut vieraansa läsnäoloa tai ei ainakaan kyennyt ottamaan vierastaan kohteliaasti vastaan?
Vaikka tämä muutos olikin äkillinen ja jossakin määrin kummallinen, ei sitä ole kovin vaikea selittää. Se ymmärretään, kun on selostettu hänen liikkeitään sen jälkeen, kun Calhoun lähti hänen luotansa, siihen saakka, kunnes kohtasimme hänet satulassa kolmen compaisanonsa seurassa.
Poistuttuaan hänen majaltaan Calhoun oli jättänyt oven raolleen, kuten se oli ollut hänen tullessaankin, ja niin se pysyi aamuun saakka El Coyotén koko ajan pitkittäessä sointuisaa nukkumistaan.
Päivän koittaessa hänet herätti raaka ilma, jota ajautui hänen päällensä koleana usvana. Se jossakin määrin selvitti hänen päätänsä, ja ponnahdettuaan nahkapeittoiselta vuoteeltaan hän alkoi hoippua lattialla, koko ajan lausuillen sadatuksia vilulle ja ovelle, joka päästi sitä sisälle.
Olisi saattanut otaksua hänen sulkeneen viimemainitun heti, mutta sitä hän ei tehnyt. Joitakuita lahoamisesta johtuneita reikiä lukuunottamatta se oli ainoa aukko, josta hökkeliin pääsi valoa, ja hän tarvitsi valoa voidakseen suorittaa sen tehtävän, jonka tähden hän oli noussut jalkeille.
Harmaa sarastus, joka alkoi juuri hiipiä sisälle avoimesta ovesta, oli tuskin riittävä hänen tarkoitukseensa. Ja vasta sitten, kun hän oli kuluttanut hyvän aikaa hapuiluun, sen kestäessä tuontuostakin kompastellen ja säestykseksi päästellen sarjan karkeita huudahduksia, hänen onnistui löytää etsittävänsä – iso, kaksipäinen kurpitsa, jonka keskelle oli sidottu hihna ja jota käytettiin veden tai useammin mezcalin kuljettamista varten.
Sen avatusta päästä leyhähtelevä tuoksu ilmaisi sen äskettäin sisältäneen tätä voimakasta väkijuomaa; mutta että se oli nyt tyhjä, sen ilmoitti uusi karkea äännähdys, joka kirposi sen omistajan huulilta hänen tehtyään sen havainnon.
"Sangre de Christo!" kivahti hän kiukkuiseen sävyyn, ravistaen samalla kurpitsaa varmistuakseen siitä, että se oli tyhjä. "Ei pisaraakaan – ei niin paljoa, että chinga siihen hukkuisi! Ja kieleni tarttumassa hampaisiin. Kurkkuani polttaa ikäänkuin olisin nielaissut brazerollisen tulipunaisia sysiä. Por Dios! Sitä en jaksa kestää. Mitä on tehtävä? Päivänvaloa? Johan nyt on. Minun täytyy lähteä pueblitaan. Mahdollisesti señor Dofferin loukku on tähän aikaan auki varhaisten lintujen pyydystämistä varten. Jos se on, saa hän Coyotén vieraakseen. Ha, ha, ha!"
Pujotettuaan kurpitsan hihnan kaulaansa ja pistettyään päänsä serapénsa aukkoon hän lähti kylään.
Kapakka oli vain muutamien satojen metrien päässä hänen majastaan ja samalla puolen jokea, ja sinne vei polku, jota myöten hän olisi osannut liikkua silmät tapojosin verhossa. Kahdenkymmenen minuutin kuluttua hän hoippui "Ankaran ja alttiin" nimipylvään ohitse.
Häntä sattui onnistamaan. Oberdoffer oli kapakkahuoneessaan tarjoilemassa joillekuille varhaisille vieraille – eräille sotilaille, jotka olivat varkain pujahtaneet majoituspaikastaan nielaisemaan aamukulauksensa.
"Mein Gott, herra Diaz!" lausui isäntä tervehdykseksi äsken saapuneelle vieraalleen, muitta mutkitta hyläten kuusi velaksi nauttivaa asiakastaan, palvellakseen sellaista miestä, jonka hän tiesi olevan rahoissaan. "Mein Gott, teidätkö näen näin aikaisin liikkeellä? Arvaan, mitä haluatte. Tahdotte ison kurpitsanne täyteen meksikolaista väkiviinaa – ag-ag- miten sitä nimitättekään?"
"Aguardiente! Arvasitte oikein, cavallero. Juuri sitä haluan."
"Dollari – yksi dollari on hinta."
"Carrambo! Olen sen maksanut kylliksi usein sen tietääkseni. Tuossa on kolikko ja tässä on astia. Täyttäkää se ja liikkukaa ripeästi!"
"Ahaa! Teillä on kiire, mein Herr. No hyvä – en pidä teitä vartoamassa; otaksuttavasti olette lähdössä preerioille tavoittamaan villejä hevosia. Jos parvissa on hyviä otuksia, pelkään nuoren irlantilaisen nyppivän ne ennen teitä. Hän lähti liikkeelle eilen illalla. Hän poistui talostani myöhään – jälkeen keskiyön – hyvin myöhään matkallelähtijäksi. Mutta hän on omituinen miekkonen, se mustanginpyydystäjä, herra Maurice Gerald. Ei kukaan tunne hänen tapojaan. En haluaisi sanoa hänestä mitään pahaa. Hän on ollut hyvä asiakas minulle. Hän maksoi laskunsa rikkaan miehen tavoin, ja hänelle jäi vielä runsaasti rahaa. Mein Gott, hänen taskunsa oli tupaten täynnä dollareita!"
Meksikolaisen kuultua nuoren irlantilaisen lähteneen tavoittamaan villejä hevosia, osoitti hänen käytöksensä sen ilmoituksen herättäneen hänessä tavallista suurempaa mielenkiintoa.
Se kävi ilmi ensiksi vähäisestä hämmästyksen aiheuttamasta säpsähdyksestä ja sitten siitä, että hänen esiintymisensä ja liikkeensä olivat jatkuvasti maltittomia hänen kuunnellessaan senjälkeen seurannutta pitkää lavertelua.
Hän ei selvästikään halunnut kenenkään huomaavan siitä mitään. Hän ei kysellyt kertojaltaan mitään asiasta, johon oli täten kajottu, eikä tahallisesti osoittanut sen lainkaan häntä kiinnostavan, vaan vastasi huolettoman venyttelevästä:
"Se ei liikuta minua, cavallero. Tasangoilla on runsaasti musteñoja – kylliksi antamaan puuhaa Teksasin kaikille hevosenpyydystäjille. Liikkukaahan vilkkaasti, señor, ja antakaa minulle aguardienteä!"
Hiukan harmissaan siitä, että hänen tarinoimisyrityksensä näin karkeasti ehkäistiin, saksalainen Bonifacius täytti hätäisesti kurpitsan ja koettamattakaan puhella sen enempää ojensi sen tarjoilupöydän ylitse, otti korvaukseksi dollarin, pisti sen rahalippaaseensa ja siirtyi sitten takaisin sotilasvieraittensa luokse, jotka olivat herttaisempia, koska joivat laskuun.
Siitä huolimatta, että Diaz oli äsken osoittanut niin kiihkeästi haluavansa väkijuomaansa, poistui hän tarjoiluhuoneesta ja koko hotellista avaamatta leilinsä tulppaa, jopa näyttämättä edes ajattelevankaan sellaista.
Hänen kiihtynyt ilmeensä ei enää johtunut pelkästään tulisen väkijuoman halusta. Hänen mielessään liikkui jotakin voimakkaampaa, joka toistaiseksi sai hänet unohtamaan vatsan vaatimukset.
Mikä syy lieneekään ollut, ei se kiidättänyt häntä suoraan kotiin, sillä hän palasi majaansa vasta sitten, kun oli ensin käynyt kolmessa muussa hökkelissä, jotka kaikki olivat jotensakin samanlaisia kuin hänen omansa, jotka sijaitsivat pueblitan laitamilla ja joissa asui hänen kaltaisiaan miehiä.
Vasta palatessaan hän huomasi kengitetyn hevosen kavionjäljet ja näki, että eläin oli ollut sidottuna hänen majansa läheisyydessä kasvavaan puuhun.
"Carrambo!" huudahti hän havaittuaan tämän merkin. "Capitan Americano on käynyt täällä viime yönä. Por Dios! Muistankin jotakin – luulin uneksineeni sellaista. Arvaan hänen asiansa. Hän on kuullut don Mauricion poistumisesta. Kenties hän tulee käymään uudelleen arvellessaan minun olevan kunnollisessa tilassa ottaakseni hänet vastaan. Ha, ha! Sillä ei nyt ole väliä. Kaikesta on sovittu; enkä enää kaipaa häneltä lisää ohjeita, ennenkuin olen ansainnut hänen tuhat dollariaan. Mil pesos! Kuinka loistava omaisuus! Sen saatuani palaan Rio Granden varrelle katsomaan, millaisia mahdollisuuksia minulla on Isidoraan nähden."
Edellä selostetun yksinpuhelun jälkeen hän viipyi majassaan vain kylliksi kauan ehtiäkseen nielaista muutamia suupaloja paahdettua tasajoa ja huuhdella ne alas kurkustaan yhtä monella mezcal-kulauksella. Otettuaan sitten kiinni ja satuloituaan hevosensa, kiinnitettyään isot, jykevät kannuksensa kengänkantoihinsa, sidottuaan lyhyen pyssynsä satulaan, pistettyään pari pistoolia koteloihin ja vyötettyään nahkatuppisen machetén kupeelleen hän ponnahti jalustimiin ja lähti ripeästi ratsastamaan.
Sen lyhyen väliajan, joka kului, ennenkuin hän ilmestyi avoimelle tasangolle, hän vietti kylän laitamilla vartoamassa niitä kolmea ratsastajaa, jotka seurasivat häntä ja joille oli edeltäkäsin ilmoitettu, että heitä tarvittiin johonkin salaiseen puuhaan, johon hän kaipasi auttajia.
Millainen se lieneekin ollut, oli suunnitelma nähtävästi selvitetty hänen kolmelle kumppanilleen tai joka tapauksessa heille oli ilmoitettu, että tehtävä suoritettaisiin Alamon varrella. Kun he ennätettyään vähän matkan päähän tasangolle näkivät Diazin poikkeavan vinoon suuntaan, huusivat he varoittaakseen hänelle, ettei hän ollut menossa oikeata tietä.
"Tunnen Alamon seudut hyvin", virkkoi heistä muuan, hänkin mustanginpyydystäjä. "Olen pyydystänyt siellä hevosia useita kertoja. Se on täältä lounaaseen. Suorin tie sinne vie tuon tuolla näkyvän chaparralin lävitse. Te pyritte liiaksi länteen, don Miguel."
"Totisesti!" tokaisi cuartillan johtaja halveksivasti. "Olette gringo, señor Vicente Barajo! Unohdatte, millaisella asialla olemme ja että ratsastamme kengitetyillä hevosilla. Intiaanit eivät lähde liikkeelle Fort Ingestä eivätkä riennä suoraan Alamolle suorittamaan – vähätpä siitä, mitä. Otaksuttavasti ymmärrätte minua?"
"Oh, se on totta!" myönsi señor Vicente Barajo. "Pyydän anteeksi, don Miguel. Carrambo! Sitä en tullut ajatelleeksi."
Ja enemmittä vastalauseitta El Coyotén apurit kääntyivät hänen jäljilleen ja seurasivat häntä äänettöminä. Hän ja he lausuivat toisilleen tuskin sanaakaan, ennenkuin olivat painuneet tiheikköön useiden kilometrien päässä Barajon mainitsemasta kohdasta.
Päästyään tiheikön suojaan nämä neljä miestä laskeutuivat maahan, sitoivat hevosensa puihin ja ryhtyivät puuhaan, jota olisi voinut verrata ainoastaan johonkin laitakaupungin teatterin miestenpukuhuoneessa hurjan ja verisen kappaleen edellä tapahtuvaan kohtaukseen.
KOLMASTOISTA LUKU
Korppikotkia leijumassa
Jos on samoillut eteläisen Teksasin tasangoilla, ei ole voinut olla huomaamatta siellä tavallista näkyä – parvin leijuvia mustia korppikotkia.
Satapäisinä ja lukuisampinakin parvina kaarrellessaan ympyröissä tai laajoissa kierukoissa – milloin laskeutuen, niin että ne melkein hipovat preerian ruohikkoa tai tiheikön oksia, milloin taas liidellen ylöspäin sellaisen voiman kohottamina, jossa siivillä ei ole lainkaan osaa, suippojen siipiensä selvästi piirtyessä kirkasta taivasta vasten – ne tarjoavat harvinaisen mielenkiintoisen kuvan, troopillisille ilmastoille todella ominaisen.
Nähdessään sen ensimmäisen kerran matkamies poikkeuksetta seisauttaa ratsunsa ja istuu satulassaan, tarkkaillen sitä mielessään omituisen kiinnostuksen tuntein. Ja sellaiseen näkyyn tottunutkin antautuu edelleen ratsastaessaan aina sen herättämän ajatussarjan valtaan.
Näiden haaskalintujen kerääntyminen kertoo oman tarinansa. Niiden alla viruu maassa joko matkamiehen näkyvissä tai piilossa hänen katseeltaan joku vahingoittunut eläin – nelijalkainen, tai mahdollisesti ihminen – kuollut tai ehkä kuolemaisillaan oleva.
Sen synkän yön jälkeen, jona kolme yksinäistä ratsastajaamme taivalsivat tasangon poikki, oli edellä kuvatun kaltainen ilmiö nähtävissä sen tiheikön kohdalla, johon he olivat ratsastaneet. Parvi mustia korppikotkia, molempiin lajeihin kuuluvia, liiteli puiden latvojen yläpuolella lähellä sitä kohtaa, jossa kuja teki mutkan.
Päivän sarastaessa ei niitä ollut näkyvissä ainoatakaan. Vajaan tunnin kuluttua leijaili niitä sadoittain sen paikan kohdalla siivet levällään, varjojensa tummina lipuessa tiheikön vihreillä oksilla.
Kujalle saapuva teksasilainen matkamies olisi tämän pahaenteisen kokoontumisen havaittuaan heti päätellyt, että kuolema oli liikkunut hänen tiellänsä.
Edettyään kauemmaksi hän olisi löytänyt vahvistavia merkkejä, hevoskavioiden polkeman verilammikon.
Ei ihan sillä kohdalla, jossa korppikotkat kaartelivat ilmassa. Niiden kierrosten keskipiste näytti olevan jonkun matkan päässä puiden seassa, ja sieltä olisi epäilemättä löytynyt se saalis, joka oli houkutellut ne yhteen.
Tänä varhaisena hetkenä ei siellä ollut ainoatakaan matkamiestä – ei teksasilaista eikä muukalaista – toteamassa tämän arvelun paikkansapitävyyttä, mutta siitä huolimatta se piti paikkansa.
Tiheikössä, lähes puolen kilometrin päässä veren tahraamasta läikästä, virui maassa se esine, joka oli kiinnittänyt korppikotkien huomiota.
Se ei ollut raato eikä edes eläinkään, vaan ihmisolento – mies!
Ja lisäksi nuori mies, yleväpiirteinen ja kaunismuotoinen – mikäli saattoi hänen pitkänään viruvaa vartaloaan verhoavan vaipan alta erottaa – ja hänen kasvonsa olivat kauniit katsella kuolemassakin.
Oliko hän kuollut?
Ensi näkemältä olisi kuka tahansa niin arvellut, ja niin mustat linnutkin luulivat. Hänen asentonsa ja kasvonsa näyttivät osoittavan sitä epäilemättömästi.
Hän lepäsi selällään kasvot käännettyinä taivasta kohti, eikä niitä ollut ollenkaan pyritty suojaamaan auringonsäteiltä. Eivätkä hänen raajansakaan olleet luonnollisessa asennossa, vaan kankeasti ojentuneet kiviselle pinnalle, ikäänkuin hän olisi menettänyt kyvyn niitä hallita.
Lähellä kasvoi tavattoman iso puu – tammi – mutta se ei varjostanut häntä. Hän oli sen lehväkatoksen ulkopuolella; ja auringonsäteet, jotka olivat juuri alkaneet tunkeutua tiheikköön, osuivat vinosti hänen kalpeihin kasvoihinsa – jotka näyttivät vieläkin kalpeammilta niitä ainoastaan osittain varjostavan valkean panamahatun hohteessa.
Hänen piirteensä eivät näyttäneet kuoleman kangistamilta ja yhtä vähän ne näyttivät nukkujan kasvoilta. Niissä oli pikemminkin kuoleman kuin unen ilme. Silmät olivat vain puolittain ummessa, ja silmäterien saattoi erottaa tähyilevän ripsien lomitse lasimaisina ja laajentuneina.
Oliko mies kuollut?
Epäilemättä mustat linnut pitivät häntä kuolleena.
Mutta mustat linnut päättelivät ainoastaan näön perusteella Niiden arvostelu sai virikettä niiden toivomuksesta. Ne erehtyivät.
Joko auringon välke osui hänen puolittain verhottuihin silmiinsä tai lepoaika oli elvyttänyt hänen voimiaan, sillä maassa viruvan miehen silmät avautuivat täydelleen, samalla kun koko hänen vartalonsa liikahti.
Kohta senjälkeen hän kohentautui hieman, nojasi kyynärpäähänsä ja tuijotti sekavasti ympärilleen.
Korppikotkat kohosivat ylemmäksi ilmaan ja jäivät toistaiseksi leijailemaan korkeammalla.
"Olenko kuollut vaiko elossa?" tuumi hän itsekseen. "Uneksinko vai olenko valveilla? Miten on laitani? Missä olen?"
Auringonvalo huikaisi häntä. Hän ei nähnyt mitään, ennenkuin varjosti silmiään kädellään, ja sittenkin hän näki vain epäselvästi.
"Puita yläpuolellani ja ympärilläni! Kiviä allani! Sen voisi päättää luitteni kivistelystä. Tiheikkö! Miten olen tänne joutunut?"
"Nyt sen muistan", jatkoi hän mietittyään vähän aikaa. "Pääni kolahti puuhun. Tuossa se on – juuri se oksa, joka sysäsi minut pois satulasta. Vasenta jalkaani koskee. Niin, muistan; se tärähti runkoon. Armias taivas! Luultavasti se on poikki."
Näin päätellessään hän yritti nousta pystyyn. Se ei onnistunut. Hänen vasen jalkansa ei tukenut häntä lainkaan; sen polvinivel oli turvonnut, joko murtunut tai nyrjähtänyt.
– Missä hevonen on? Poissa tietysti. Tällä hetkellä Casa del Corvon tallissa. Minun ei tarvitse siitä nyt huolehtia. En kykenisi nousemaan sen selkään, vaikka se seisoisikin vierelläni.
– Entäs toinen? lisäsi hän jonkun ajan kuluttua. Armias taivas, millainen näky se oli! Eipä ihmekään, että se säikäytti sen hevosen, jolla minä ratsastin!
– Mitä minun pitää tehdä? Jalkani saattaa olla poikki. En pääse hievahtamaankaan tästä paikasta ilman apua. Ja on vain yksi mahdollisuus kymmenestä – sadasta – tuhannesta – että ketään sattuu tänne – ainakaan siihen mennessä, ennenkuin minusta on tullut noiden siivottomien lintujen ravintoa. Uh! Noita kamalia eläviä! Ne ojentelevat nokkiaan ikäänkuin jo varmasti tietäisivät saavansa minut ateriakseen!
– Kuinka kauan lienen virunut tässä? Aurinko ei näytä olevan kovin korkealla. Päivä sarasti juuri silloin, kun kiipesin satulaan. Otaksuttavasti olen ollut tajuttomana tunnin ajan. Totisesti olen pahassa pinteessä. Hyvin todennäköisesti jalka poikki – se tuntuu katkenneelta – eikä lääkäriä sijoittamassa sitä paikalleen; kivinen alusta keskellä teksasilaista tiheikköä, joka ulottuu kenties kilometrejä ympärilleni – ei minkäänlaisia mahdollisuuksia päästä täältä pois omin neuvoin – ei toivoakaan siitä, että ihmisiä tulisi avukseni – susia maanpinnalla ja korppikotkia ilmassa! Suuri Jumala! Minkä tähden nousin ratsaille varmistautumatta ohjaksista? Olen saattanut ratsastaa viimeisen kerran!
Nuoren miehen kasvot synkistyivät, ja niitä verhoava pilvi kävi yhä tummemmaksi hänen edelleen ajatellessaan, kuinka vaaralliseen asemaan yksinkertainen tapaturma oli hänet saattanut.
Vielä kerran hän koetti nousta seisomaan, ja tällä kertaa se onnistui, mutta samalla hän huomasi, että hän saattoi turvautua vain toiseen jalkaansa. Ei hyödyttänyt seisoa sen varassa, ja hän laskeutui jälleen pitkäkseen.
Kului kaksi tuntia, eikä hänen asemansa vähääkään muuttunut, ja sillä aikaa hän oli pannut tiheikön kajahtelemaan voimakkailla luikkauksillaan. Hän lakkasi huutamasta vasta sitten, kun oli alkanut varmasti uskoa, ettei todennäköisesti kukaan kuulisi häntä.
Huutaminen alkoi janottaa tai joka tapauksessa joudutti janon tuloa – joka varmasti oli seurauksena hänen saamistaan vammoista.
Se tunne kävi pian niin voimakkaaksi, että kaikki muu – jopa haavojen aiheuttama tuskakin – alkoi tuntua mitättömältä.
"Se tappaa minut, jos jään tänne", mietti kärsivä mies, "minun täytyy koettaa reutoutua etsimään vettä. Jos muistan oikein, on tässä tiheikössä jossakin puro, eikä se olekaan niin kovin kaukana. Minun täytyy päästä sinne, vaikka minun pitäisi ryömiä nelinkontin, käsieni ja polvieni varassa. Polvieni, joista vain toinen pystyy tukemaan minua! Mutta en voi muuta kuin yrittää. Kuta kauemmin täällä viivyn, sen pahempi. Aurinko alkaa paistaa kuumemmin. Nyt se jo tulistaa aivojani. Saatan mennä tajuttomaksi, ja sitten – sudet – korppikotkat –"
Nämä kammottavat aavistelut saivat hänet keskeyttämään ja puistattivat häntä.
Jonkun ajan kuluttua hän jatkoi.
"Jos vain tietäisin, missä päin se oikein on. Muistan joen varsin hyvin. Se juoksee liitupreerialle. Sen pitäisi olla täällä kaakkoon päin. Yritän sille suunnalle. Onneksi aurinko on oppaanani. Jos löydän vettä, saattaa kaikki vielä käydä hyvin. Suokoon Jumala minulle voimia päästäkseni sinne!"
Tämä rukous huulillaan hän alkoi edetä tiheikössä, ryömien kivisellä maaperällä ja raahaten jäljessään rampautunutta jalkaansa, muistuttaen suunnattoman isoa liskoeläintä, jonka nikamat oli isku nyrjäyttänyt.
Sisiliskomaisesti hän ryömi edelleen.
Ponnistelu oli äärimmäisen tuskallista; mutta häntä kalvavat pahat aavistukset olivat vieläkin tuskallisemmat ja kannustivat häntä pyrkimään eteenpäin.
Hän tiesi hyvin, että mahdollisesti, miltei varmastikin hän sortuisi janoon, jollei hänen onnistuisi löytää vettä.
Tämän tiedon kiihottamana hän ryömi ryömimistään.
Aina vähäväliä hänen oli pakko pysähtyä ja elvyttää voimiaan lyhyellä levolla. Nelinkontin ryömivä ihminen ei taivalla pitkälle, ennenkuin väsyy. Saatikka sitten sellainen henkilö, jonka neljästä raajasta yhtä ei voida käyttää ponnistuksiin.
Hänen etenemisensä oli hidasta ja vaivaloista. Sitäpaitsi se tapahtui mitä lamaannuttavimmissa oloissa. Hän ei ehkä edennytkään oikeaan suuntaan. Ei mikään muu kuin kuolemanpelko olisi jaksanut pakottaa häntä ponnistamaan.
Hänen taivallettuaan noin neljäsataa metriä lähtökohdastaan hänen mieleensä johtui, että hän saattaisi käyttää parempaa liikkumistapaa, joka ainakin tarjoaisi vaihtelua hänen samoamiseensa.
"Ehkäpä", tuumi hän, "saattaisin hiukan nilkuttaa, kun vain saisin kainalosauvan. Hei vain, veitseni on vielä tallella! Sepä onnellista! Ja tuossa on parhaankokoinen vesa mustaatammea. Se kelpaa."
Hän veti veitsensä irti vyöstään, katkaisi vaivaistammen ja muovasi siitä pian karkeatekoisen kainalosauvan, jonka yläpäänä oli puun haarukka.
Noustuaan sitten pystyyn ja sovitettuaan haarukan kainalokuoppaansa hän lähti jatkamaan tutkimusretkeään.
Hän tiesi, kuinka välttämätöntä oli pysytellä samassa suunnassa, ja koska hän oli valinnut kaakkoisen suunnan, taivalsi hän edelleen sille taholle.
Se ei ollut ihan helppoa. Hänen ainoa kompassinsa oli aurinko, mutta se oli nyt kohonnut puolipäiväpiiriin, ja eteläisen Teksasin leveysasteella on keskipäivän aurinko tähän vuodenaikaan melkein zenitissä. Sitäpaitsi oli hänen vastuksinaan tiheikkö, joka pakotti hänet yhtä mittaa mutkittelemaan käyttääkseen hyväkseen sen aukeamia. Jonkun verran häntä opasti maan kaltevuus, sillä hän tiesi alaspäin edetessään todennäköisimmin joutuvansa purolle.
Samottuaan puolisentoista kilometriä – ei yhtämittaisesti, vaan taivaltaen lyhyitä välejä ja leväten aina välillä – hän saapui tiheikössä runsaasti asustavien eläinten tekemälle polulle. Se oli huono, mutta kulki suoraan, mikä osoitti sen vievän jollekin erikoisen tärkeälle kohdalle – hyvin todennäköisesti juomapaikalle, purolle, lammikolle tai lähteelle.
Mikä hyvänsä niistä olisi sopiva hänelle; ja enää vilkaisemattakaan aurinkoon tai maan kaltevuuteen hän lähti polkua pitkin, milloin nilkuttaen kainalosauvansa varassa ja ajoittain taas väsyttyään siihen laskeutuen kämmenilleen ja ryömien entiseen tapaansa.
Hilpeä odotus, jonka valtaan hän oli polun löydettyään antautunut, loppui pian. Polku meni umpeen. Toisin sanoen, se päättyi – läpitunkemattomien pensaiden ympäröimälle aukeamalle. Tyrmistyksekseen hän huomasi sen johtavan aukeamalta eikä sinne päin. Hän oli noudattanut sitä väärään suuntaan!
Hänellä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin palata omia jälkiään myöten, niin epämieluista kuin se olikin. Aukeamalla viipyminen olisi merkinnyt sinne kuolemista.
Hän palasi samaa tietä, sivuuttaen sen kohdan, jossa hän oli polulle tullut.
Ei mikään muu kuin kiduttava jano olisi voinut antaa hänelle voimia eikä sisua edetä. Ja jano kävi joka hetki yhä sietämättömämmäksi.
Puut, joiden lomitse hän taivalsi, olivat enimmäkseen akaasioita, ja niiden seassa oli kaktuksia ja villejä agaveja. Ne tarjosivat tuskin ensinkään suojaa aurinkoa vastaan, joka nyt oli keskitaivaalla ja paahtoi niiden hataran lehvistön lävitse polttavasti kuin tuli.
Hiki, jota tihkui hänen ihonsa jokaisesta huokosesta, lisäsi janoa, niin että se kävi repivän tuskaiseksi.
Hänen kätensä ulottuvilla oli mezquiten meheviä palkoja, jotka olivat täynnä medenmakuista nestettä. Jos agaveen tai kaktukseen olisi kaivanut reiän, olisi niistä vuotanut runsaasti mehua. Edellinen oli liian makeata, jälkimäinen liian hapanta viekoitellakseen häntä.
Hän tiesi, minkälaisia ne molemmat olivat. Hän tiesi, etteivät ne olisi lievittäneet hänen janoaan, vaan ainoastaan pahentaneet sitä.
Hän sivuutti riippuvat palot poimimatta niitä. Hän sivuutti mehevät rungot kaivamatta niihin reikää.
Lisätuskaksi hän nyt huomasi haavoittuneen jalkansa käyvän joka hetki yhä pahemmaksi. Se oli turvonnut suunnattomasti. Jokainen askel sai hänet vavahtamaan kivusta. Jos hän olisikin menossa epämääräistä puroa kohti, ei hänen ehkä koskaan onnistuisi päästä sen partaalle! Jollei hänen onnistuisi, ei hänellä olisi mitään toiveita. Hän saattaisi vain laskeutua pitkäkseen tiheikössä kuolemaan!
Kuolema ei tulisi heti. Vaikka hänen päätänsä pakotti kovasti, ei sen saama tärähdys eikä hänen polvensa vamma todennäköisesti koituisi pian tuhoisaksi. Hän sai pelätä tuskallisempaa kuolintapaa kuin haavoihin kuolemista. Hän nääntyisi janoon, mikä on ehkä kiduttavin kaikista kuolemantavoista.
Se ajatus kiihotti häntä ponnistelemaan yhäti; ja siitä huolimatta, että hän kykeni etenemään vain hitaasti ja että häneen sen ohessa koski hirveästi, hän rimpuili edelleen.
Ylhäällä leijailevat mustat linnut pysyttelivät hänen kohdallaan hänen nilkuttaessaan ja vaivaloisesti ryömiessään eteenpäin. Vaikka ne nyt olivat yli puolentoista kilometrin päässä siitä kohdasta, jossa ne ensi kerran tulivat koolle, olivat ne kuitenkin vielä kaikki saapuvilla – olipa niiden lukumäärä karttunutkin, sillä oli saapunut uusia lisiä niiden saatua huomautuksen odotetusta saaliista. Vaikka ne havaitsivatkin uhrin vielä elävän ja liikkuvan, näkivät ne sen olevan vahingoittuneen. Vaisto tai ehkä pikemminkin kokemus vakuutti niille, että sen täytyisi pian sortua.
Niiden varjot vilahtelivat sinne tänne tiellä, jota myöten irlantilainen eteni – herättäen hänessä pahaenteistä lopunpelkoa.
Ei kuulunut melua, sillä näiden lintujen lento on äänetöntä silloinkin, kun niitä kiihottaa aterian toive. Kuuma päivänpaiste oli vaimentanut heinäsirkkojen ja lehtisammakkojen äänet. Jopa kammottava "sarvikonnakin" lepäsi haluttomana maassa, pitäen nystyräistä ruumistaan kivien suojassa.
Ainoat tiheikön yksinäisyyttä häiritsevät äänet olivat itse kärsijän tuottamat – hänen vaatteittensa kahina niiden hankautuessa polkua peittäviin karheihin kasveihin ja silloin tällöin kuuluvat huudot, joita hän kajautteli siinä heikossa toivossa, että ne joku kuulisi.
Nyt sekaantui hikeen jo verta hänen ihollaan. Kaktuksen piikit ja agaven kynsimäiset okaset olivat tehneet tehtävänsä, ja hänen kasvojensa, käsiensä ja jalkojensa ihossa oli tuskin tuuman laajuista alaa naarmuttomana.
Hän oli ihan tarmottomuuden partaalla – oikeastaan hän olikin jo menettänyt tarmonsa, sillä luikkailtuaan jonkun aikaa hän oli heittäytynyt pitkäkseen maahan, haluamatta epätoivoissaan enää edetä pitemmälle.
Hyvin todennäköisesti juuri se asento pelasti hänet. Kun hän virui korva ihan maanpinnassa, kuuli hän ääntä, niin hiljaista, ettei sitä olisi muutoin voinut erottaa.
Vaikka se olikin hiljainen, tunsi hän sen juuri siksi ääneksi, jota kuulemaan hänen aistinsa olivat herkistyneet. Se oli juoksevan veden solinaa.
Riemusta huudahtaen hän ponnahti pystyyn, ikäänkuin häntä ei olisi mikään vaivannut, ja lähti suoraa päätä siihen suuntaan, josta ääni kantautui.
Hän käytteli hätäisesti tehtyä kainalosauvaansa kahta ponnekkaammin. Jopa vahingoittunut jalkakin tuntui kannattavan häntä. Elinvoimat ja elämänhalu kamppailivat rampautumista ja kuolemanpelkoa vastaan.
Edelliset osoittautuivat voittoisiksi, ja kymmenen minuutin kuluttua hän lepäsi pitkällään nurmikolla kristallikirkkaan puron partaalla ja aprikoi, minkä tähden vedenpuute oli tuottanut hänelle niin kuvaamattomia tuskia!
NELJÄSTOISTA LUKU
Pikari ja juoma-astia
Taaskin mustanginpyydystäjän majassa. Taaskin hänen käskyläisensä istumassa hajareisin tuolilla keskellä lattiaa. Taaskin hänen koiransa virumassa pitkänään nahkapeittoisella liedellä, kuono puolittain haudattuna tuhkaan.
Miehen ja koiran keskinäinen asema on suunnilleen sama kuin silloin, kun aikaisemmin heidät näimme, ja heidän asentonsa ovat miltei samanlaiset. Muissa suhteissa on kuva muuttunut siitä, kun sen viimeksi maalasimme – ja se muutos on sekä silmäänpistävä että merkitsevä.
Raollaan oleva hevosennahkainen ovi on edelleenkin saranoillaan, ja villien hevosten sileät taljat riippuvat välkkyvinä seinillä. Jäljellä ovat myöskin sälepöytä, telttasänky, molemmat tuolit ja palvelijan "alunen".
Mutta muut kalut, jotka ennen näkyivät nahkaisia seinäverhoja vasten, ovat joko näkymättömissä tai muualle siirrettyjä. Kaksipiippuinen pyssy on otettu pois telineeltään; hopeinen pikari, metsästystorvi ja koirapilli eivät enää riipu nauloissaan; satula, suitset, lassot ja serapét on otettu pois kannattimistaan; ja kirjat, muste, kynät ja paperit ovat tyyten kadonneet.
Ensi näkemältä saattaisi otaksua intiaanien käyneen vierailemassa majassa ja ryöstäneen sen penaatit.
Mutta ei. Jos niin olisi käynyt, ei Phelim istuisi noin huolettomana tuolilla, eikä hänen porkkananvärinen päänahkansa enää olisi tallella.
Vaikka tavarat onkin otettu seiniltä, ei mitään ole viety pois. Kaikki esineet ovat vielä jäljellä, mutta niiden paikkaa on vaihdettu; ja useat, hajallaan lattialla viruvat, hihnoilla sidotut kääröt – niiden joukossa nahkainen matkalaukku – osoittavat, mitä varten tällainen siirtely on tapahtunut.
Vaikka majaa ei olekaan tyhjennetty, on se ilmeisesti tarkoituksena.
Yleisestä siirtelystä huolimatta näkyi yksi huonekalu kuitenkin olevan tavallisessa sopessaan – kopsapullo. Sitä Phelim katsoi useammin kuin mitään muuta huoneessa olevaa esinettä, sillä käänsipä hän silmänsä mille suunnalle tahansa, pyörähtivät ne varmasti uudelleen nurkassa niin viekoittelevana seisovaan, vitsakudoksen suojaamaan pulloon päin.
"Oi, jalokiveni, siellähän sinä olet!" virkkoi hän, puhutellen pulloa ainakin kahdettakymmenettä kertaa. "Ja kannullinen nestettä kauniissa ontelossasi, eikä siitä ole sinulle rahtuakaan hyvää! Jos kymmenes osa siitä olisi minun sisälläni, tekisi se valtavasti hyvää sisälmyksilleni. Totisesti se tekisi. Eikö tekisikin, Tara?"
Kuultuaan nimeään mainittavan koira kohotti päätänsä ja katsahti kysyvästi taaksensa nähdäkseen, mitä siltä vaadittiin.
Havaittuaan ihmiskumppaninsa vain puhelevan itsekseen se sijoittui takaisin lepoasentoonsa.
"Totisesti! Siihen en kaipaa vastausta, vanha kuoma. Tiedän sen itse hyvin, sanomattasikin. Aika paljon hyvää lasillinen tuosta pullosta minulle tekisi, enkä uskalla maistaa tippaakaan sen jälkeen, mitä isäntä minulle sanoi. Ja lisäksi tämä sullominen, niin että kurkkuni takertuu kieleeni, ikäänkuin olisin yrittänyt niellä pikilaastaria. Kautta sieluni, on häpeä, että nuori herra Maurice pakotti minut lupaamaan olla kajoamatta juomaan – erittäinkin silloin, kun sitä ei tarvita. Eikö hän maininnutkin viipyvänsä täällä ainoastaan yhden yön palattuaan tänne? Eikä hän varmastikaan kuluta kannullista yhdessä yöseudussa – jollei se vanha Stump-syntinen tule hänen mukaansa. Kova onni periköön hänen ahnaat suolensa! Hän saa monongahelasta enemmän kuin itse isäntä.
"On yksi lohdutus, ja Jumalalle kiitos siitä! Aiomme lähteä takaisin vanhaan maahamme ja vanhaan kartanoon Ballyballaghiin. Enköpä saakin nahkaani täyteen siellä – ja lisäksi kunnollista ainetta tämän amerikkalaisen rapakaljan sijasta! Hihhei – hei – hei! Se ajatuskin riittää tekemään miehen hulluksi riemusta. Hihhei – hei hei!"
Innostunut galwaylainen viskasi matalan, leveän lierikkonsa laipioon ja otti sen kiinni sen pudotessa sekä luikkasi useita kertoja tämän naurettavan kiljaisun. Senjälkeen hän rauhoittui ja istui jonkun aikaa ääneti, ajatellen miellyttävän toiveikkuuden vallassa häntä Ballyballaghissa vartoavia riemuja.
Pian hänen ajatuksensa suuntautuivat jälleen hänen ympärillään oleviin esineihin – erittäinkin sopessa seisovaan kopsapulloon. Siihen hänen silmänsä taaskin suuntautuivat, ja niiden katseesta kuvastui selvästi yhä yltyvää himokkuutta.
"Oi, jalokiveni!" äänsi hän, uudelleen puhuen astialle. "Olet äärimmäisen kaunis katsella – olet kuin oletkin. Et varmastikaan kielisi, jos antaisin sinulle piskuisen suudelman? Et olisi sellainen kavaltaja, että antaisit minut ilmi. Ainoastaan yksi maiskaus. Siinä ei saata olla mitään pahaa. En totisesti uskoisi isännän olevan siitä pahoillaan – kun hän ajattelee, kuinka paljon vaivaa minulle on tuottanut tämä sullominen ja kuinka kuiva pöly tunkeutuu kurkkuuni. Hänen tarkoituksensa ei varmastikaan ollut, että pitäisin sen lupauksen tällä kertaa – sillä onhan nyt kokonaan toisin kuin muulloin, koska olemme lähdössä täältä pois. Kuivan muuton jälkeen, sanotaan, tulee lyhyt asuminen. Sanon sen isännälle hänen palattuaan, ja varmasti se häntä rauhoittaa. Sitäpaitsi on toinenkin puolustava syy. Hän on viipynyt kokonaista kymmenen tuntia kauemmin kuin oli määrä; ja väitän nauttineeni pikkuisen pisaran voidakseni olla liian paljon häntä ajattelematta. Hän ei varmastikaan virka siitä mitään. Kautta pyhän Patrikin! Haistelen tuota kopsapulloa ja luotan siihen, että kaikki muu käy onnellisesti. Pysy paikallasi, Tara! En mene ulos."
Hirvikoira oli noussut pystyyn nähtyään puhujan astuvan ovea kohti.
Mutta mykkä eläin oli tulkinnut hänen tarkoituksensa väärin – sillä hän aikoi vain vilkaista jacalélle tuovalle polulle varmistuakseen siitä, ettei hänen isäntänsä todennäköisesti häiritsisi häntä hänen puuhaillessaan kopsapullon kimpussa, kuten hän mieli tehdä.
Saatuaan varmuuden siitä, ettei mikään vaara uhannut, hän lipui takaisin lattian ylitse, aukaisi pullon tulpan, nosti sen huulilleen ja nieli jonkun verran enemmän kuin "pikkuisen pisaran" sen sisällöstä.
Laskettuaan sen sitten takaisin paikalleen hän istuutui taaskin tuolilleen.
Pysyttyään hiljaa pitkähkön ajan hän alkoi uudelleen puhella itsekseen – silloin tällöin muuttaen haastelunsa puhutteluksi ja kunnioittaen keskustelullaan Taraa ja kopsapulloa.
"Kaikkien enkelien ja lisäksi paholaisten nimessä ihmettelen, mikä isäntää pidättää. Hän lupasi olla täällä kello kahdeksan aamulla, ja nyt on kello kuusi iltapäivällä, jos Teksasin aurinko on ensinkään totuudenmukainen. Varmasti hänelle on sattunut jokin viivyke. Etkö sinäkin niin luule, Tara?"
Tällä kertaa Tara soi hänelle vahvistavan nuuhkahduksen, koska se oli työntänyt kuononsa liian syvälle tuhkaan.
"Kautta kaikkien valtojen, toivonpa sitten, ettei hänelle ole sattunut mitään pahaa! Jos niin olisi käynyt, koira-kuoma, niin miten kävisi sinulle ja minulle? Mahdollisesti en näkisi Ballyballaghia moneenkaan kuukauteen, jollemme saisi maksetuksi kyytiämme näillä isännän vehkeillä. Juomapikari – se on oikeata hopeaa – riittäisi koko matkan kulunkeihin. Tulimmainen! Kun se nyt johtui mieleeni, en ole milloinkaan ryypännyt tuosta sievästä, pienestä astiasta. Varmastikin juoma maistuisi paremmalta siitä. Maistuukohan se – totisesti on nyt paras aika sitä koettaa."
Niin sanottuaan hän otti pikarin esille matkalaukusta, johon hän oli sen pistänyt, avasi taaskin kopsapullon tulpan ja kaasi siitä suunnilleen viinilasillisen.
Nielaistuaan sen yhdellä kulauksella hän jäi seisomaan, maiskutellen huuliaan ikäänkuin tunnustellakseen väkijuoman laatua.
"Kautta sieluni! Enpä tiedä, maistuuko se paremmalta", virkkoi hän, edelleenkin pidellen pikaria toisessa ja kopsapulloa toisessa kädessään. "Sittenkin minusta tuntuu se maukkaammalta itse pullosta – mikäli nimittäin jaksan muistaa. Mutta tämä ei ole rehellistä peliä pikaria kohtaan. Siitä, kun pullo oli huulillani, on niin kauan, että olen melkein unohtanut, miltä juoma sillä tavoin maistui. Osaisin arvostella paremmin, jos tunnustelisin niitä yhtä aikaa. Niin teenkin, ennenkuin ratkaisen."
Nyt nostettiin pullo hänen huulilleen, ja useiden kulausten jälkeen se laskettiin jälleen alas.
Sitten seurasi uusi sarja maiskautuksia, oikein tuntijan tapaisia samalla kun pää pysyi miettiväisesti paikallaan.
"Totisesti olen taaskin väärässä!" haasteli hän, säestäen huomautustaan uudella epäilystä uhkuvalla päänpudistuksella. "Tyyten harhaantunut. Juoma on makeampaa hopeisesta pikarista. Vai pettääkö minua vain mielikuvitukseni? Siitä kannattaa ottaa varma selko, enkä voi sitä tehdä muutoin kuin naukkaamalla vielä hiukkasen pikarista. Silloin menettelisin rehellisesti kumpaakin astiaa kohtaan, sillä olenhan juonut kahdesti pullosta ja vain kerran hopeakupista. Rehellinen peli on jalokiven arvoinen kautta koko maailman; eikä mikään estä minua kohtelemasta tätä kaunista pikku kulhoa yhtä säädyllisesti kuin tuota isoa kopsapulloakin. Tulimmainen, niin pitääkin tehdä!"
Malja otettiin taaskin palvelukseen, ja jälleen kaadettiin osa pullon sisältöä siihen – ja heti senjälkeen pikari kulautettiin tyhjäksi epäilevän viinintuntijan tyydyttämättömään kurkkuun.
Ratkaisiko hän asian vihdoin pikarin eduksi vai pitikö hän edelleenkin pulloa parempana, sitä emme tiedä. Neljännen ja samalla viimeisen ryyppykerran jälkeen hän nähtävästi arveli maistaneensa kylliksi siksi kertaa ja pani molemmat astiat syrjään.
Hän ei kuitenkaan palannut tuolilleen, vaan hänen mieleensä johtui uusi ajatus, nimittäin lähteä majasta katsomaan, näkyisikö minkäänlaisia merkkejä isännän lähestymisestä.
"Lähdetään, Tara!" kehoitti hän, astuen ovea kohti. "Mennään tuonne jyrkänteelle silmäilemään aavaa tasankoa. Jos isäntä lainkaan tulee, pitäisi hänen nyt jo olla näkyvissä. Tule mukaan, koira-kuoma! Nuori herra Maurice on hyvillään, kun olemme hiukan huolissamme hänen paluustaan."
Galwaylainen asteli metsäistä alannetta pitkin hirvikoira kinoillaan ja nousi jyrkänteelle viettävää rinnettä myöten sekä seisahtui ylemmän tasangon reunalle.
Tältä kohdalta hän näki jotensakin karulle lakeudelle, joka levisi itää kohti lähes kahden kilometrin pituudelta hänen seisomapaikastaan laskien.
Aurinko oli hänen takanaan alhaalla taivaanrannalla, mutta paistoi pilvettömältä taivaalta. Hänen näköalaansa ei ollut mikään sekoittamassa. Siellä täällä kohotti yksinäinen kaktus tai puumainen yucca karheata runkoaan tasangon pinnan yläpuolelle. Muutoin oli maaperä sileätä, eikä edes kajoottikaan olisi voinut liikkua siellä näkymättömänä.
Sen takana häämöttivät kaukaa puiden tummemmat ääriviivat; siellä ulottui llanon poikki tiheikkö tai joen metsäinen uoma.
Galwaylainen suuntasi katseensa seudun ylitse siihen suuntaan, josta hän odotti isäntänsä saapuvan, ja seisoi äänettömänä tarkkailemassa.
Ennen pitkää hänen tarkkaavaisuutensa sai palkkionsa. Vastaisella laidalla kasvavien puiden seasta näkyi ratsastaja tulevan esille ja suuntaavan kulkunsa Alamoa kohti.
Hän oli vielä lähes kahden kilometrin päässä; mutta niinkin etäältä uskollinen palvelija tunsi isäntänsä. Kirkkaanvärisestä, juovaisesta serapésta – oikeasta navajolaisesta huovasta, jota Maurice piti muassaan matkoilla ollessaan – ei voinut erehtyä. Se hohti koreana laskevan auringon kirkkaassa valossa, ja sen punaiset, valkeat ja siniset juovat piirtyivät selvästi näkyviin karun tasangon tummia vivahduksia vastaan.
Phelim kummasteli ainoastaan sitä, että hänen isäntänsä oli levittänyt sen hartioilleen niin hiostavana iltana eikä ollut käärinyt sitä kokoon ja sitonut sitä satulansa takakappaleeseen.
"Totisesti, Tara, tämä näyttää omituiselta, eikö näytä? On niin kuuma, että näillä kivillä saattaisi paahtaa varraspaistia, mutta sittenkään ei isäntä näytä niin arvelevan. Toivottavasti hän ei ole vilustunut ollessaan siellä 'Old Dufferin' kapakan ahtaassa ja ummehtuneessa komerossa. Se ei ollut sovelias asuinpaikka siallekaan. Oma hökkelimme on sen rinnalla loistava seurustelusali."
Puhuja vaikeni joksikin aikaa ja tarkkaili lähestyvän ratsastajan liikkeitä. Viimemainittu oli tähän mennessä ehtinyt noin kolmen neljänneskilometrin päähän ja tuli yhä likemmäksi.
Kun Phelimin ääni alkoi uudelleen kuulua, oli sen sävy perinpohjaisesti muuttunut. Siitä uhoi vieläkin kummastusta, ja samalla siinä oli hilpeyden häive. Mutta siinä hilpeydessä piili naurettavuuden epäilemistä, ja se tuntui pidätetyn väkinäiseltä.
"Mooseksen äiti!" huudahti hän. "Mitähän isäntä saattaa tarkoittaa? Hän ei ole tyytynyt kietomaan huopaa ainoastaan hartioilleen, vaan tulimmainen, hän on verhonnut sillä päänsäkin!
"Hän mielii tehdä meille kepposen, Tara. Hän aikoo valmistaa sinulle ja minulle yllätyksen. Hän aikoo pitää meitä pilanaan!
"Mutta kautta sieluni, omituista se joka tapauksessa on! Näyttää siltä kuin hänellä ei olisikaan päätä. Totisesti siltä näyttää. Oi, mitä se saattaa merkitä? Pyhän neitsyen nimessä, tuo riittäisi säikyttämään ihmistä, jollei tietäisi, että siellä on isäntä tulossa!
"Onko se isäntä? Tulimmainen, se on liian lyhyt häneksi! Entä pää? Pyhä Patrik meitä suojelkoon! Missä se on? Se ei voi olla huopaan käärittynä? Siinä ei ole minkäänlaista muotoa! Jeesuksen nimessä, siinä on jotakin vikaa! Mitähän se merkitsee, Tara?"
Puhujan sävyssä oli taaskin tapahtunut muutos. Nyt siitä uhkui milteipä kauhua, jota kuvastui hänen kasvonilmeistäänkin.
Hirvikoiran ulkonäkö ja esiintyminen olivat hyvin samantapaisia. Se seisoi hieman edempänä, puolittain aristellen, puolittain valmiina syöksymään eteenpäin, silmät pahasti mulkoilevina ja suunnattuina lähestyvään ratsastajaan, joka nyt oli vajaan kahdensadan metrin päässä siitä paikasta.
Phelimin lausuttua tämän kysymyksen viimeisen yksinpuhelunsa päätteeksi koira päästi valittavan ulvahduksen, joka tuntui vastaukseksi tarkoitetulta.
Ikäänkuin jonkun koiramaisen vaiston kannustamana se sitten ponnahti kiitämään kummallista tulokasta kohti, joka pani ymmälle sen ihmiskumppanin ja antoi sillekin aprikoimista.
Se syöksyi suoraan eteenpäin ja kajautti sarjan kimeitä haukahduksia, kokonaan toisenlaisia kuin se pehmeä, sointuva haukunta, jolla se tavallisesti tervehti mustanginpyydystäjän saapumista.
Jos Phelim oli kummastellut sitä, mitä hän oli jo nyt nähnyt, ällistyi hän vielä enemmän sen johdosta, mitä hänen näkyviinsä nyt ilmestyi.
Koiran tullessa likemmäksi, yhäti juostessaan haukkuen, pyörähti punertava raudikko, jonka entinen tallirenki oli jo aikoja sitten tuntenut isäntänsä ratsuksi, jyrkästi ympäri ja lähti täyttä neliä laukkaamaan takaisin tasangon poikki!
Sen kääntyessä Phelim näki tai kuvitteli näkevänsä sellaista, joka ei häntä ainoastaan hämmästyttänyt, vaan sai lisäksi veren hyytymään hänen suonissaan ja hänen vartalonsa vapisemaan ihan varpaanneniä myöten.
Syynä oli pää – ratsastajan pää; mutta se ei ollut oikealla paikallaan, hartioilla, vaan ratsastajan kädessä, ihan satulannupin takana!
Hevosen kääntyessä sivuittain häneen päin Phelim näki tai oli näkevinään kasvot – aavemaiset ja hurmeen peittämät – puolittain satulakotelon takkuisen karvan piilottamat!
Sen enempää hän ei nähnyt. Seuraavassa tuokiossa hänen selkänsä oli käännetty tasangolle päin, ja seuraavalla hetkellä hän syöksyi rotkoa pitkin alas niin vinhasti kuin hänen herpaantuneet jalkansa pystyivät häntä kiidättämään.
VIIDESTOISTA LUKU
Neljä comanchia
Tulenväristen kiharoittensa törröttäessä pystyssä ja miltei nostaessa hatun pois hänen päästänsä galwaylainen peräytyi kiireisesti ja seisahtumatta, tuskin taaksensa vilkaisten, ennenkuin oli päässyt takaisin majaan, sulkenut nahkaisen oven jälkeensä ja laittanut sen taakse sulun useista käsillä olleista, isoista kääröistä.
Mutta hän ei vielä sittenkään tuntenut olevansa turvassa. Mitä suojaa saattoi tarjota suljettu ovi, vaikkapa salvattu ja teljettykin, yliluonnollista vastaan?
Eikä se, mitä hän oli nähnyt, varmastikaan ollut maallista – tämän maailman mukaista! Kukapa oli milloinkaan nähnyt moista näkyä – miestä hevosen selässä ja pää kädessä! Kuka oli ikinä kuullut niin luonnottomasta ilmiöstä! Varmasti ei Phelim O'Neal.
Yhäti kauhun vallassa hän syöksähteli edestakaisin majan lattialla, milloin vaipuen tuolille, milloin ponnahtaen pystyyn ja hiipien ovelle, mutta uskaltamatta sitä avata tai tirkistää rahien lomitse.
Aika-ajoin hän repi tukkaansa, takoi nyrkeillään ohimoitaan ja hieroi rajusti silmiään – ikäänkuin varmistuakseen siitä, ettei hän nukkunut, vaan oli todella nähnyt häntä kauhistaneen hahmon.
Ainoastaan yksi seikka soi hänelle jonkun verran lohtua, vaikka vähän. Juostessaan karkuun rinteellä oli hän, ennenkuin hänen päänsä painui tasangon pinnan alapuolelle, vilkaissut taaksensa. Se vilkaisu oli hieman häntä rauhoittanut, koska hän oli silloin nähnyt päättömän ratsastajan kaukana preerialla selkä käännettynä Alamoon päin nelistämässä täyttä laukkaa.
Jollei galwaylainen olisi sitä muistanut, olisi hän saattanut olla vieläkin pahemmin peloissaan – jos se olisi ollut mahdollista – astellessaan edestakaisin jacalén lattialla.
Pitkään aikaan hän ei saanut sanaa suustansa – ei tiennyt, mitä sanoa – ja päästeli vain sellaisia huudahduksia, jotka tulivat koneellisesti hänen huulilleen.
Kun hän ajan kuluessa alkoi tuntea järkiintymisen vaikutusta, jos kohta hänen rohkeutensa ei vielä palannutkaan, sai hän jälleen puhetaitonsa, ja sitten seurasi yhtämittainen sarja kysymyksiä ja huudahduksia. Ne oli kaikki osoitettu hänelle itselleen. Tara ei enää ollut saapuvilla ollakseen osallisena keskustelussa.
Lisäksi ne esitettiin hiljaa kuiskaten, ikäänkuin hän olisi pelännyt äänensä mahdollisesti kuuluvan jacalén ulkopuolelle,
"Voi-oi, voi, voi! Se ei voinut olla hän! Pyhä Patrik minua suojelkoon! Mutta mikä se sitten oli?"
– Kaikki oli hänen – hevonen, juovainen huopa, täplikkäät jalansuojukset – ja itse pääkin – kaikki paitsi piirteitä. Nekin näin, mutta en niitä varmasti tuntenut, sillä kukapa erottaisi tarkoin yltyleensä punaisen veren peitossa olevia kasvoja?
– Voi! Se ei saattanut lainkaan olla nuori herra Maurice, ei lainkaan!
– Se oli pelkkää unennäköä. Minun täytyi nukkua, nähdä unta. Vai johtuiko se wiskyn vaikutuksesta?
– En varmastikaan ollut kylliksi juovuksissa sitä varten. Kaksi kertaa pienestä pikarista ja kaksi kopsapullosta – pari kunnon kulausta kaiken kaikkiaan. Se ei saisi minua humalaan. Olen juonut kaksi kertaa sen määrän edes puheeni silti sopertelematta. Olen kuin olenkin. Jos sitäpaitsi olisin ollut sekaisin väkijuomasta, niin minkä tähden en enää ole?
– Siitä, kun sen näin, ei ole kulunut puolta tuntia, ja olen selvä kuin tuomari oikeussalin pöydän takana.
– Kautta sieluni! Tippa tekisi minulle vakaisen hyvää juuri nyt. Jollen nauti rahtuakaan, en saa hitustakaan unta silmiini. Pysyn varmasti valveilla koko pitkän yön, sitä miettien. Voi, voi, oi, oi, mitä se oikein saattoi olla? Entä missä isäntä saattaa olla, jollei se ollut hän? Pyhä Patrik, luo katseesi tänne päin ja varjele surkeata syntistä, joka on jäänyt ihan yksin ja jonka ympärillä ei ole mitään muuta kuin aaveita ja haamuja!
Lausuttuaan tämän vetoomuksen katolilaisten pyhimykselle connemaralainen antautui vieläkin hartaammin palvomaan kokonaan toisenlaista jumaluusolentoa, josta muinaisajan kansat käyttivät Bacchuksen nimitystä.
Hänen tälle taholle kohdistuva palvontansa osoittautui täysin menestykselliseksi, sillä vajaan tunnin kuluttua siitä, kun hän oli alkanut notkistella polviaan tämän pakanallisen jumalan pyhätössä – jota edusti monongahela-wiskyä sisältävä kopsapullo – oli hän päässyt eroon kaikista kärsimyksistään, jos kohta ei synneistään, ja virui pitkänään jacalén lattialla muistamatta mitään siitä näystä, joka äsken oli säikäyttänyt häntä ihan sielun syvimpiä sopukkoja myöten, ja tietämättä kerrassaan mitään sielunsa olemassaolosta.
Mustangi-Mauricen majasta ei kuulu minkäänlaista ääntä – ei edes kelloa ole alituisella tikutuksellaan ilmoittamassa, että tunnit vierivät ikuisuuteen ja että uusi keskiyö kattaa maata.
Ulkona on ääniä, mutta ainoastaan tavallisia. Läheisen joen lirinä, öisen tuulen huojuttamien lehtien kuiske, sirkkojen sirkutus ja jonkun villin eläimen silloin tällöin kajahtava huuto ovat vain yöllisen metsän luonnollisia ääniä.
On tullut keskiyö, ja kuutamo on niin kirkas, että se muistuttaa aamua. Kuun valo valaisee maan, siellä täällä tunkeutuen varjoisten puiden lävitse ja luoden niiden väliin hopeisia läikkiä.
Näiden vuorottelevien valo- ja varjokohtien välitse etenee – nähtävästi mahdollisimman paljon välttäen edellisiä – ratsastajaryhmä.
Vaikka heidän lukumääränsä on vähäinen – heitä on ainoastaan neljä – ovat he kammottavan näköisiä. Heidän punaiselta hohtava alaston ihonsa, heidän poskiensa tatuoidut juovat ja täplät, heidän päälaellaan kankeina törröttävät tulipunaiset sulat ja heidän käsissään olevien aseiden välke puhuvat kaikki villistä ja vaarallisesta voimasta.
Mistä he tulevat?
He ovat comanchien sota-asussa. Sen ilmaisee heidän maalauksensa. Heidän ohimoittensa ympärillä on nahkahihna, ja sen taakse on pistetty kotkansulkia. Paljaat käsivarret ja paljas rinta, hirvennahkaiset housut – kaikkien niiden laatu osoittaa heidän olevan näitä Teksasin ismaelilaisia sotapolulla.
Heidän täytyy olla comancheja, ja senvuoksi heidän on täytynyt tulla lännestä.
Minne he ovat menossa?
Tähän kysymykseen on helpompi vastata. He lähestyvät majaa, jossa juopunut mies makaa tiedottomana. Maurice Geraldin jacalé on ilmeisesti heidän retkensä määräpaikka.
Sen, että heillä on vihamieliset aikomukset, voi päätellä siitä, että he ovat sota-asussa. Se käy ilmi myöskin heidän lähestymistavastaan samoin kuin siitäkin, että he laskeutuvat satulasta jonkun matkan päässä majasta, sitovat ratsunsa kiinni pensaikkoon ja menevät edelleen jalkaisin.
He astuvat hiipivästi, visusti ja kevyesti laskien jalkansa varisseille lehdille, pysyttelevät varovasti varjossa, pysähtelevät tuontuostakin tähyilemään eteenpäin ja kuuntelemaan, ja se mies, joka nähtävästi on johtaja, ohjailee näitä liikkeitä äänettömillä eleillä, mikä kaikki osoittaa heidän pyrkivän lähestymään majaa mahdollisten sisälläolijain heitä huomaamatta.
Se heille onnistuu, mikäli näöstä voi päättää. He seisahtuvat paaluseinän vierelle minkään merkin ilmaisematta, että heidät on nähty.
Sisällä vallitsee täydellinen hiljaisuus, kuten hekin ovat liikkuneet hiljaa. Ei kuulu mitään – ei edes kotisirkan sirinää.
Eikä maja kuitenkaan ole tyhjä. Mutta mies saattaa joutua niin humalaan, ettei hän kykene puhumaan, ei kuorsaamaan eikä edes kuuluvasti hengittämään, ja sellaisessa tilassa on jacalén nykyinen asukas.
Comanchit hiipivät ovelle ja tarkastavat sitä pälyilevästi.
Se on suljettu, mutta sen reunoissa on rakoja.
Niille villit painavat korvansa – kaikki yhtä aikaa – ja jäävät seisomaan, äänettöminä kuunnellen.
Ei kuorsaamista, ei hengitystä, ei minkäänlaista melua.
"Mahdollisesti", virkkoi johtaja lähimpänä olevalle seuralaiselleen, puhuen kuiskaamalla, mutta hyvää, kieliopin mukaista Kastilian kieltä, "mahdollisesti hän ei ole vielä saapunut kotiin vaikka hänen olisikin lähtöaikansa nojalla pitänyt ehtiä tänne jo aikoja sitten. Hän on ehkä lähtenyt jälleen ratsastamaan. Nyt muistankin, tuolla takalistolla on hevoskatos. Jos mies on sisällä pitäisi ratsun olla katoksessa. Vartokaa täällä, camarados! Käväisen katsomassa."
Kuudessa sekunnissa ennättää tarkastaa tallin sijaisen. Siellä ei ole hevosta.
Vielä yhtä monessa sekunnissa on tutkittu sinne vievä polku. Siellä ei ole käynytkään hevosta – ei ainakaan äskettäin.
Ratkaistuaan ne kysymykset päällikkö palaa seuralaistensa luokse, jotka yhäti seisovat ovella majan edustalla.
"Maldito!" kivahtaa hän, sallien äänensä vapaammin kajahtaa. "Hän ei ole täällä eikä ole ollutkaan tänä päivänä."
"Meidän olisi parasta mennä sisälle ja saada siitä varmuus", ehdottaa eräs tavallisista sotilaista, puhuen puhdasta espanjankieltä. "Ei saata vahingoittaa, jos katsomme, miten Irlandes on järjestänyt kotinsa täällä kaukana."
"Ei varmastikaan!" yhtyy toinen, joka oli yhtä hyvin perehtynyt Cervantesin kieleen. "Vilkaistaanhan myöskin hänen riistavaroihinsa. Olen niin nälkäinen, että olisin valmis syömään raakaa tasajoa."
"Por Dios!" lisää kolmas ja viimeinen miehistä, puhuen samaa sointuvaa kieltä. "Olen kuullut, että hänellä on kellari. Jos niin on –"
Päällikkö ei odota, kunnes hänen seuralaisensa lausuu arvelunsa loppuun. Kellarin ajatuksella on nähtävästi voimakas vaikutus häneen, ja se kannustaa hänet heti toimintaan.
Hän painaa kenkänsä koron nahkaoveen, aikoen sysätä sen auki.
Se vastustaa hänen ponnistustaan.
"Carrambo! Se on teljetty sisäpuolelta. Laitettu estämään tungettelijoita pääsemästä sisälle hänen poissa ollessaan! Leijonia, tiikerejä, karhuja, puhveleita – kenties intiaanejakin. Ha, ha, ha!"
Hän potkaisee toistamiseen entistä ponnekkaammin. Ovi kestää yhäti paikallaan.
"Se on salvattu jollakin esineellä – lisäksi raskaalla. Se ei aukea potkimalla. Vähät siitä. Pian näen, mitä siellä on."
Macheté vetäistään tupesta ja kevyttä puukehystä peittävään pingoitettuun vuotaan leikataan iso reikä.
Intiaani työntää kätensä siihen ja hapuiltuaan saa selville, millainen este on.
Kääröt on pian työnnetty syrjään, ja ovi sysätään auki.
Villit astuvat sisälle, ja heidän edellään tunkeutunut leveä kuun valojuova näyttää heille tietä, paljastaen heille, millaisessa tilassa majan sisusta on.
Mies virumassa keskellä lattiaa!
"Carajo!"
"Nukkuuko hän?"
"Hänen täytyy olla kuollut, koska hän ei ole kuullut meitä."
"Asia ei ole kumpikaan", sanoo päällikkö kumarruttuaan tarkastamaan miestä, "hän on vain tukkihumalassa – boracho – embriaguado! Hän on irlantilaisen palvelija. Olen nähnyt tämän miekkosen aikaisemmin. Hänen käyttäytymisestään saattaa varmasti päätellä, ettei hänen isäntänsä ole kotona eikä ole äsken ollutkaan. Toivottavasti tuo elukka ei ole tyhjentänyt koko kellaria laittaessaan itseään noin lohdulliseen tilaan. Ahaa! Pullo! Ja tuoksuaa kuin ruusu. Näiden varpujen sisältä kuuluu loisketta. Siellä on ainetta. Siitä kiitos pyhälle neitsyelle!"
Muutamissa sekunneissa on kopsapullon sisällys jaettu. Siitä riittää jokaiselle neljälle ryyppy ja johtajalle kaksi, eikä viimemainittu korkeasta arvostaan huolimatta ole kylliksi hiotun kohtelias vastustaakseen tällaista epätasaista jakoa. Lyhyessä tuokiossa on pullo tyhjä.
Entä sitten?
Talon isännän täytyy tulla kotiin johonkin aikaan. Miehet, jotka ovat tulleet häntä tapaamaan, haluavat puhutella häntä – haluavat erittäin kiihkeästi, kuten voi päätellä heidän käyntinsä sopimattomasta ajasta. Erittäinkin päällikkö on innokas kohtaamaan hänet.
Mitä saattaa neljä intiaania haluta Mustangi-Mauricelta?
Heidän puhelunsa paljastaa heidän aikomuksensa, sillä keskenään he eivät lainkaan peittele sitä, mikä tarkoitus heidän tulollaan on.
He ovat saapuneet murhaamaan häntä!
Heidän päällikkönsä on puuhan alkuunpanija; muut ovat ainoastaan hänen välikappaleitaan ja apureitaan.
Asia on niin tärkeä, ettei hänen käy leikitteleminen. Hän tahtoo ansaita tuhat dollaria tällä tihutyöllään – lukuunottamatta varmaa, rahan kiihotuksesta riippumatonta mielihyvää. Hänen kolme kätyriään saavat sata dollaria mieheen – ja se summa riittää kannustamaan comanchin ahneutta ja taivuttamaan hänet millaiseen yritykseen tahansa.
Naamiopeliä ei enää tarvitse jatkaa. Tähän mennessä on naamioiden jo täytynyt pudota heidän kasvoiltaan. Comanchimme ovatkin pelkkiä meksikolaisia, ja heidän päällikkönsä on mustanginpyydystäjä Miguel Diaz.
"Meidän täytyy sijoittua häntä väijymään."
Tämä on El Coyotén ehdotus.
"Hän ei voi enää viipyä kovin kauan, mikä häntä lieneekin viivyttänyt. Te, Barajo, menkää jyrkänteelle ja pitäkää silmällä tasankoa! Muut jäävät tänne luokseni. Hänen täytyy tulla sitä tietä Leonan varrelta. Meidän sopii olla häntä vastassa rotkon pohjalla ison kypressipuun juurella. Se on sopivin paikka tarkoitukseemme."
"Eikö meidän olisi parasta tehdä hänet äänettömäksi?" vihjaa verenhimoinen Barajo, osoittaen galwaylaista, joka onnekseen ei tiedä mitään siitä, mitä hänen ympärillään tapahtuu.
"Vainajat eivät kieli!" lisää toinen salaliittolainen, lausuen sananlaskun sen alkuperäisellä kielellä.
"Jos tappaisimme hänet, kielisi se pahemmin", vastasi Diaz. "Siitä ei sitäpaitsi ole mitään hyötyä. Hän on näinkin kylliksi äänetön, tuo hullunkurinen pahus. Pitäköön koira henkensä. Olen sopinut ainoastaan hänen isäntänsä hengestä. Kas niin, Barajo! Vayate, vayate! Jyrkänteelle! Emme osaa arvata, millä hetkellä don Mauricio saattaa tipahtaa joukkoomme. Emme saa tehdä hairahdusta. Emme ehkä milloinkaan muulloin saa tällaista tilaisuutta. Sijoittukaa rinteen yläpäähän! Sieltä näette koko tasangon. Hän ei voi päästä likelle teidän huomaamattanne häntä, kun on tällainen kuutamo. Heti kun olette hänet erottanut, kiiruhtakaa tänne ilmoittamaan siitä meille! Muistakaakin joutua siksi ajoissa, että ehdimme kypressin juurelle!"
Barajo lähtee noudattamaan tätä määräystä, mutta ilmeisen vastahakoisesti. Hänellä on edellisenä yönä ollut huono onni, sillä hän on menettänyt El Coyotélle suuren rahaerän monté-pelissä. Häntä haluttaa saada revanchea, sillä hän arvaa hyvin miten hänen kumppaninsa käyttävät ajan hänen poissa ollessaan.
"Vikkelästi, señor Vicente!" komentaa Diaz, huomattuaan kuinka vastenmielinen toisesta hänelle annettu tehtävä oli. "Jos tämä puuha menee myttyyn, menetätte enemmän kuin saatatte voittaa monté-erässä. Menkää, mies!" jatkaa El Coyoté rohkaisevasti. "Jollei hän saavu tunnin kuluessa, tulee joku toinen sijallenne. Menkää!"
Barajo tottelee, poistuu majasta ja kävelee sijoituspaikalleen rinteen laelle.
Toiset istuutuvat majassa järjestettyään jo sitä ennen valoa.
Heidän luokkaansa ja heidän ammattialaansa kuuluvilla miehillä on tavallisesti matkassaan vehkeet, joilla he pystyvät tappamaan aikaa tai ainakin estämään sitä muuttumasta rasittavaksi.
Heidän välissään on sälöpöytä, jolle pian ilmestyy – ei heidän illallisensa, vaan pakka espanjalaisia kortteja, jollaiset jokaisella meksikolaisella kulkurilla on serapén povella.
Cavallo ja soto (kuningatar ja sotamies) pannaan kuvapuoli ylöspäin pöydälle, kortit jaetaan, ja peli alkaa.
Heidän syvennyttyään harkitsemaan pelin mahdollisuuksia menee tunti kenenkään huomaamatta ajan kulumista.
El Coyoté on pankinpitäjänä ja myöskin croupierina.
Huudahdukset: "Cavallo en la puerta!" ja "Soto mozo!" ("Kuningatar
portilla!" ja "Sotamies voittaa!"), silloin tällöin käytetyt
kiteytyneet lauseet, kajahtelevat nahkapeittoisista seinistä.Hopeisia dollareita vedetään karkealla pöydällä niiden terävästi kilahdellessa korttien hiljaisen kahinan seassa.
Ihan äkkiä häiritsee pelaajia voimakkaampi ääni, saaden pelin lakkaamaan.
Se on juopuneen kirkaisu, sillä herättyään humalansa aiheuttamasta horroksesta hän nyt vasta havaitsee kummallisen seurueen, joka on hänen luonansa jacalén suojassa.
Pelaajat hypähtävät pystyyn ja vetäisevät esille macheténsa. Phelim on hyvin likellä saada ruumiiseensa kolmen toledolaisveitsen terän.
Hänet pelastaa vain sattuma – toinen keskeytys estää tämän aikeen toteuttamisen.
Barajo ilmestyy oviaukkoon huohottavana.
Hänen on tuskin tarpeen ilmoittaa asiaansa, vaikka hänen onnistuukin ähkyä:
"Hän on tulossa – jo törmällä – cañadan yläpäässä – nopeasti, toverit, nopeasti!"
Galwaylainen on pelastunut. On tuskin aikaa surmata häntä – vaikkapa se maksaisikin vaivan.
Mutta sitä ei kannata tehdä – ei ainakaan naamioituneiden mielestä, jotka jättävät hänet jälleen nauttimaan häiriytyneestä unestaan ja syöksyvät suorittamaan edullisempaa murhatyötä.
Parissakymmenessä sekunnissa he ovat törmän juurella, sen viettävän rinteen alapäässä, jota myöten siltä täytyy laskeutua.
He seisahtuvat rehevän kypressin oksien varjoon ja vartoavat uhrin tuloa.
He kuuntelevat erottaakseen kavionkapsetta, jonka pitäisi ilmaista hänen saapumisensa.
Se kuuluu pian. Kuuluu kengitettyjen kavioiden töminää – ei tasaista, vaan epätasaisella pinnalla liikkuvan hevosen aiheuttamaa. Hevonen on laskeutumassa vierulla.
Se ei vielä ole väijyväin näkyvissä. Rinnekin on hämyn verhossa, samoin kuin alhaalla lepäävä laakso, korkeiden puiden varjostama.
Vain yhdessä kohtaa kuu luo valoa ruohikolle – murhamiehiä piilottavan synkän varjon laidalla olevalla kapealla läikällä. Kovaksi onneksi se ei ole heidän aiotun uhrinsa tiellä. Hänen täytyy tulla kypressin lehvien alitse.
"Älkää tappako häntä!" jupisee Miguel Diaz miehilleen vakavasti. "Se ei ole tarpeellista ihan vielä. Tahdon saada hänet käsiini elävänä noin tunnin ajaksi. Minulla on omat syyni. Tarttukaa kiinni häneen ja hänen hevoseensa. Se ei ole lainkaan vaarallista, koska yllätämme hänet eikä hän ole varuillaan. Jos hän vastustaa, täytyy meidän ampua hänet, mutta sallikaa minun ampua ensiksi!"
Kumppanit lupaavat totella.
Kohta heillä on tilaisuus osoittaa, kuinka vilpitön heidän lupauksensa on. Mies, jota he väijyvät, on laskeutunut rinteeltä ja ratsastaa kypressin varjoon.
"Abajo las armas! A tierra!" ("Aseet pois! Maahan!") kiljaisee El
Coyoté, syöksyen eteenpäin ja tarttuen suitsiin, samalla kun muut kolme
karkaavat satulassa istuvan miehen kimppuun.Heitä ei vastusteta, ei rimpuilemalla eikä iskuilla; ei paljasteta teräasetta, eikä ammuta ainoatakaan laukausta; ei edes sanaakaan hiiskuta vastalauseeksi!
He näkevät miehen, joka seisoo pystyssä jalustimissaan; he tarttuvat käsin raajoihin, jotka tuntuvat kiinteältä lihalta ja luulta, mutta eivät kuitenkaan näytä huomaavan heidän kosketustaan!
Ainoastaan hevonen ryhtyy vastarintaan. Se karkaa takajaloilleen, perääntyy ja raahaa vangitsijoitaan muassaan.
Se kiskoo heidät valoisalle kohdalle, kuutamoon, varjon ulkopuolelle.
Armias taivas! Mitä tämä merkitsee?
Sen pidättäjät hellittävät otteensa ja astahtavat taaksepäin, päästäen kirkaisun yhteen ääneen. Se on kauhun kirkaisu!
He eivät viivy enää hetkistäkään kypressin juurella; vaan lähtevät mahdollisimman vinhasti pakenemaan tiheikköön, johon he ovat jättäneet omat ratsunsa.
Ponnahdettuaan satulaan mielipuolisen hätäisesti he ratsastavat huimaa vauhtia tiehensä.
He ovat nähneet sellaista, mikä on jo herättänyt kauhua heitä rohkeampien miesten sydämessä – päättömän ratsastajan!
KUUDESTOISTA LUKU
Häipynyt latu
Oliko se aave? Se ei varmastikaan voinut olla ihminen.
Niin kyselivät El Coyoté ja hänen säikähtyneet kumppaninsa. Niin oli hätääntynyt galwaylainenkin hokenut itsekseen, kunnes hänen mielensä oli hänen useita kertoja turvauduttuaan kopsapulloon toistaiseksi vapautunut pelosta.
Samaan suuntaan olivat juosseet enemmän kuin sadan muun miehen ajatukset päättömän ratsastajan näyttäydyttyä heille – majuria seuranneen etsijäjoukon ajatukset.
Näille oli tämä kaamean kummallinen olento ilmestynyt varhaisemmalla tunnilla ja noin kahdeksan kilometriä idempänä preerialla.
He olivat katselleet länteen, ja aurinko oli huikaissut heidän silmiään, joten he olivat nähneet ainoastaan sen muodon eivätkä mitään muuta – eivät ainakaan mitään sellaista, minkä nojalla olisivat voineet liittää sen Mustangi-Mauricen yhteyteen.
Katsoessaan sitä lännen puolelta ja auringon paistaessa takaansa galwaylainen oli erottanut sen kyllin selvästi havaitakseen sen muistuttavan hänen isäntäänsä – jollei hän varmasti tuntenutkaan sitä viimemainituksi.
Neljä meksikolaistamme, jotka tunsivat Mustangi-Mauricen ulkonäöltä, olivat kuun valossa johtuneet samanlaiseen päätelmään.
Jos se oli tehnyt palvelijaan mitä hurjimman kauhistavan vaikutuksen, oli se vaikuttanut salaliittolaisiin samalla tavoin.
Vaikka outo ilmiö ei ollutkaan pelästyttänyt etsijöitä yhtä pahasti, olivat he yhtä ymmällä koettaessaan keksiä sen selitystä.
Sen katoamishetkeen saakka ei ollut yritettykään sitä selittää – paitsi rajalaisen omituisten sanojen sisältämää leikillistä vihjausta.
"Mitä te siitä arvelette, hyvät herrat?" lausui majuri ympärilleen kertyneille miehille. "Minä tunnustan sen panneen minut ymmälle."
"Intiaanitemppu?" huomautti joku. "Joku juoni, jolla meitä koetetaan houkutella väijytykseen."
"Todennäköisesti hyvin huonosti tehoava houkutuskeino", tokaisi eräs toinen. "Minua ei ainakaan viekoittelisi sellainen."
"En usko sitä intiaanien kujeeksi", virkkoi majuri. "En tiedä, mitä pitäisi ajatella. Mikä on teidän mielipiteenne siitä, Spangler?"
Jälkiennuuskija ravisti päätänsä ikäänkuin hänkin olisi ollut epävarma.
"Luuletteko hänen olleen valeasuisen intiaanin?" tiedusti upseeri, tiukaten häneltä vastausta.
"En tiedä siitä sen enempää kuin tekään, majuri", vastasi mies. "Sen pitäisi olla jotakin sentapaista, sillä mitä muuta se voi olla? Sen täytyy olla joko ihminen tai tehty kuva."
"Siinä se – se on kuva!" huudahtivat useat seurueen jäsenet yhteen ääneen, tämän olettamuksen ilmeisesti huojentamina.
"Mikä se lieneekin – ihminen, kuva tai paholainen", huomautti se rajalainen, joka oli jo aikaisemmin lausunut mielipiteensä, "ei minkään pitäisi pelottaa meitä seuraamasta sen jälkiä. Onkohan se jättänyt jälkiä?"
"Pian näemme", vastasi Spangler, "onko se jättänyt jälkiä. Meidän tiemme menee samalle taholle, mikäli täältä saattaa päättää. Lähdemmekö liikkeelle, majuri?"
"Tietysti. Meitä ei tuommoinen pikku seikka saa taivuttaa luopumaan pyrkimyksestämme. Eteenpäin!"
Ratsastajat alkoivat taaskin edetä – jotkut heistä silminnähtävän vastahakoisesti. Heidän joukossaan oli sellaisia miehiä, jotka olisivat, jos olisivat olleet itsekseen, kääntyneet takaisin. Heihin kuului Calhoun, joka heti oudon ilmiön nähtyään oli osoittanut vieläkin voimakkaamman kauhun merkkejä kuin muut kumppaninsa. Hänen silmänsä olivat äkkiä käyneet luonnottoman lasimaisiksi; hänen huulensa olivat tuhkankalpeat, samalla kun hänen alaspäin loksahtanut leukansa jätti näkyviin hammasrivit, joita hän näytti vaivoin estävän kalisemasta.
Jolleivät kaikki olisi olleet hämmingin vallassa, olisi hänen holtittomuutensa ehkä herättänyt huomiota. Niin kauan kuin eriskummainen hahmo oli näkyvissä, olivat kaikkien katseet suunnatut yksinomaan siihen; ja sen vihdoin kadottua ja seurueen lähdettyä jälleen eteenpäin jättäytyi entinen kapteeni taemmaksi ja ratsasti viimeisten joukossa kenenkään häntä tarkkailematta.
Jälkien vainuaja oli arvannut oikein. Se paikka, jossa aavemainen hahmo oli tuokion seissyt alallaan, oli suoraan heidän valitsemallaan tiellä.
Mutta ikäänkuin sen todistukseksi, että ilmiö oli henkiolento, eivät he sinne saavuttuaan erottaneet lainkaan jälkiä.
Selitys oli kuitenkin täysin luonnollinen. Siinä, missä hevonen oli pyörähtänyt ympäri, ja useita kilometrejä sen takanakin oli tasanko paksulti valkeiden somerokivien peitossa. Se oli metsästäjäin kielellä lausuttuna "liitupreeriaa". Kivet näyttivät paikoitellen siirtyneen pois kohdaltaan; ja siellä täällä oli hankautuma, joka näytti hevoskavion tekemältä. Mutta nämä merkit olivat tuskin erotettavissa, ja ne havaitsi ainoastaan tottuneen jälkienetsijän silmä.
Samoin oli asianlaita niihin jälkiin nähden, joita he olivat seuranneet – nimittäin kengitetyn mustangin jälkiin; ja koska maanpintaa oli villien hevosten lauma äskettäin sotkenut, ei enää voinut erottaa heidän seuraamiaan jälkiä.
He olisivat voineet loitota kauemmaksi suuntaan, johon Päätön ratsastaja oli mennyt. Heitä olisi opastanut aurinko ja sen laskettua iltatähti. Mutta he halusivat tavoittaa kengitetyllä mustangilla ratsastaneen henkilön, ja senjälkeen kestänyt puolen tunnin pituinen päivänvalo käytettiin tuloksettomaan etsintään – ne jäljet olivat kadonneet somerikkoon.
Auringon kadotessa taivaanrannan taakse Spangler ilmoitti häipyneensä jäljiltä.
Heillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin ratsastaa takaisin tiheikköön ja leiriytyä pensastoon.
Aikomus oli yrittää uudelleen löytää jäljet mahdollisimman varhain aamulla.
Sitä ei toteutettu, ei ainakaan aikaan nähden. Etsintä siirtyi odottamattoman tapauksen johdosta tuonnemmaksi.
He olivat tuskin ennättäneet leiriytyä, kun saapui sanantuoja, tuoden majurille tiedonannon. Se oli piirikunnan komentavalta upseerilta, jonka päämaja oli San Antonio de Bexarissa. Se oli lähetetty Fort Ingeen ja sieltä edelleen tänne.
Majuri ilmaisi sen sisällön komentamalla joukkonsa lähtökuntoon, ja ennenkuin hevosten hiki oli ehtinyt kuivua, olivat rakuunat taaskin niiden selässä.
Sanoma oli sisältänyt sellaisen tiedon, että comanchit olivat hävitysretkellä – eivät Leonan varsilla, vaan noin kahdeksankymmentä kilometriä kauempana idän puolella, itse San Antonion kaupungin läheisyydessä.
Se ei ollut enää pelkkää huhua. Rosvoretki oli alkanut miesten, naisten ja lasten murhilla sekä heidän asuntojensa polttamisella.
Majurin käskettiin hetkeäkään hukkaamatta tuoda kaikki joukot, jotka häneltä suinkin liikenivät, sotatoimien näyttämölle. Siitä hänen kiireinen poistumisensa leiristä.
Siviilimiesten olisi sopinut jäädä, mutta ystävyyden – jopa vanhemmanrakkaudenkin – täytyy antaa perään luonnon pakolle. Useimmat heistä olivat lähteneet mukaan suorittamatta sen enempiä valmistuksia, vain satuloineet hevosensa ja ottaneet pyssyn olalleen, ja nyt nälkä kutsui heitä kotiin.
Etsinnästä ei suinkaan aiottu luopua. Se aloitettaisiin uudelleen niin pian kuin he olisivat ennättäneet vaihtaa hevosia ja järjestää muonituksen paremmalle kannalle. Senjälkeen sitä jatkettaisiin, kuten kaikki yksimielisesti vakuuttivat, "katkeraan loppuun saakka".
Pieni seurue jätettiin Spanglerin johdolla seuraamaan amerikkalaisen hevosen jälkiä, jotka jälkiennuuskijan arvelun mukaan veisivät takaisin Leonan varrella. Muut palasivat rakuunain matkassa.
Ennenkuin majuri erosi Poindexteristä ja hänen ystävistään, kertoi hän heille siihen saakka salassa pitämistään verisistä merkeistä ja siitä, miten jälkientutkija oli ne tulkinnut. Koska hän ei enää olisi mukana etsinnässä, katsoi hän parhaaksi ilmaista niin tärkeän seikan niille, jotka jäisivät mukaan.
Hänestä oli tuskallista suunnata epäluuloja nuoreen irlantilaiseen, jonka kanssa hän oli ollut miellyttävissä ammatillisissa suhteissa. Mutta velvollisuus oli määräävä tekijä, ja siitä huolimatta, ettei hän uskonut mustanginpyydystäjää syylliseksi tai oikeammin piti sitä epätodennäköisenä, ei hän voinut olla myöntämättä, että asianhaarat näyttivät olevan Mauricea vastaan.
Tilanomistajasta ja hänen seuralaisistaan se ei enää ollut epäluuloa. Kun kysymys intiaaneista oli hylätty, julistivat jotkut rohkeasti murhaajaksi Maurice Geraldin.
Sitä, että sellainen tihutyö oli tehty, ei kukaan ajatellutkaan epäillä. Oberdofferin kertomus oli todistusaineiston alku. Henryn hevonen, joka oli palannut satula veren tahraamana, oli tehnyt sen täydelliseksi. Välirenkaat hankittiin pian – osittain jälkienvainuajan tulkitsemisen, osittain arvailujen nojalla.
Ei kukaan pysähtynyt aprikoimaan syytä, ei ainakaan vähääkään tarkasti. Geraldin vihamielisyyden syyksi esitettiin hänen ja Calhounin välinen riita, ja otaksuttiin sen ulottuneen Poindexterin koko perheeseen!
Se oli tuiki mieletöntä järkeilyä, mutta oletettua murhamiestä etsivät miehet harvoin järkeilevät ollenkaan. He ajattelevat ainoastaan hänen tuhoamistaan.
Tämä ajatus mielessään he erosivat, aikoen lähteä uudelleen liikkeelle seuraavana aamuna, syöksyä taaskin molempien kadonneiden jäljille ja seurata niitä, kunnes heistä toinen tai molemmat löytyisivät – toinen tai molemmat, elävinä tai kuolleina.
Spanglerin johdettavaksi jätetty seurue jäi sille paikalle, jonka majuri oli valinnut leiriytymistä varten.
Heitä oli kaikkiaan vain kymmenkunta. Suurta lukumäärää pidettiin tarpeettomana. Comancheja ei enää tarvinnut sillä taholla pelätä, eikä uhkaamassa ollut mitään muutakaan vaaraa, joka olisi vaatinut voimakasta miesjoukkoa. Kaksi tai kolme olisi riittänyt heiltä vaadittuun tehtävään.
Heitä jäi yhdeksän tai kymmenen – toisia uteliaisuudesta, toisia seuran vuoksi. He olivat enimmäkseen nuoria miehiä, tilanomistajain poikia ja muita sellaisia. Calhoun oli heidän joukossaan – seurueen tunnustettuna johtajana, vaikkakin Spangleria, oppaana toimivaa, pidettiin äänettömän sopimuksen nojalla sinä miehenä, jonka määräyksiä tulisi totella.
Toisten ratsastettua pois he eivät käyneet nukkumaan, vaan kerääntyivät roihuavan nuotion ympärille, joka oli jo sytytetty tiheikön aukeamalle.
Heiltä ei puuttunut illallista, ei ruokaa eikä juomaa. Lukuisat lähteneet olivat luovuttaneet eväsreppunsa ja leileissään olleet "tilkkaset" harvoille jääneille, koska he olivat tienneet, etteivät he itse niitä tarvitsisi. Väkijuomia oli riittävästi koko yöksi, vaikka se vietettäisiinkin yhtämittaisissa juomingeissa.
Tästä tiedosta ja pölkkyjen hilpeästä räiskinästä huolimatta he eivät olleet iloisella tuulella istuutuessaan nuotion ympärille.
Kaikkia heitä tuntui painavan jokin tunnelma, joka lumouksen tavoin esti heitä nauttimasta sellaisesta huvista, joka kenties hakee maan päältä vertaistaan.
Saatettaneen puhua kotoisen lieden rauhallisista iloista. Preerialla olen itsekin joskus niitä ajatellut ja ikävöinyt jälleen niiden pariin. Mutta kun nyt muistelen niitä molempia ja vertaan niitä rauhallisesti toisiinsa, en voi olla huudahtamatta:
"Jos vain saisin taas nauttia nuotion kehästä puolenkymmenen metsästäjäkumppanini seurassa, niin ilomielin luopuisin kasaamastani omaisuudesta ja saavuttamistani mitättömistä kunnianosoituksista – kolmin kerroin iloisesti luopuisin siitä huolesta ja uurastuksesta, johon minun yhäti täytyy antautua säilyttääkseni ne."
Heidän synkkä mielialansa oli helposti selitettävissä. Kaamean kummallinen hahmo oli vereksenä heidän mielessään. He olivat edelleenkin epämääräisen kauhun vaikutuksen alaisina.
Vaikka he selittelivätkin näkyä parhaansa mukaan ja nauroivat sille – kuten he aika-ajoin olivat tekevinään, eivät he kyenneet vapauttamaan mieltänsä sen selittämättömästä painostuksesta eivätkä voineet tyytyä mihinkään esitettyyn selitykseen.
Heidän oppaansa Spangler ja johtajansa Calhoun olivat yleisen tunnelman vallassa.
Viimemainittua se näytti vaivaavan pahemmin kuin seurueen ainoatakaan muuta jäsentä. Hän istui otsa synkissä rypyissä puiden varjossa jonkun matkan päässä tulesta eikä ollut hiiskunut sanaakaan rakuunain lähdettyä. Eikä hänen mielensä näyttänyt tekevän liittyä niiden piiriin, jotka paistattelivat nuotion hohteessa, vaan hän oli pysytellyt syrjässä ikäänkuin ei olisi halunnut joutua kumppaneittensa tarkkailtavaksi.
Hänen silmissään oli edelleenkin sama hurjistunut katse – ja hänen kasvoissaan sama säikähdyksen ilme – joka oli niihin ilmestynyt ennen auringonlaskua.
"Kuulehan, Cash Calhoun!" huusi muuan tulen ääressä istuva nuori mies, joka alkoi olla kovaääninen usein uudistettujen ryyppyjen vaikutuksesta. "Tule tänne, vanha veikko, ja ota kerallamme tuikku! Me kaikki kunnioitamme murhettasi ja teemme voitavamme saadaksemme hyvitystä sinulle ja omaisillesi. Mutta eihän miehen pidä aina murjotella, kuten sinä teet. Tule tänne yhteen joukkoon ja maista täräys monongahelaa! Se tekee sinulle oikein hyvää, sen vakuutan."
Calhoun joko oli mielissään siitä, miten toinen oli tulkinnut hänen äänettömän jöröttelynsä, joka oli huomattu, kuten tämä puhe ilmaisi, tai hän oli äkkiä alkanut kaivata hyvää seuraa, sillä hän hyväksyi kutsun, asteli tulen ääreen ja liittyi muiden kemuilijoiden pariin. Ennen istuutumista hän joi siemauksen ojennetusta pullosta.
Siitä hetkestä alkaen hänen mielialansa muuttui ikäänkuin taikavoiman vaikutuksesta. Hän ei enää näyttänyt synkältä, vaan muuttui erittäin hilpeäksi – siinä määrin, että se hämmästytti useampaa kuin yhtä seurueen jäsentä. Sellainen käyttäytyminen tuntui omituiselta miehessä, jonka serkku otaksuttiin murhatuksi ihan saman päivän aamuna.
Vaikka hän alkoikin kutsuvieraana, esiintyi hän pian isäntänä tilaisuudessa. Muiden tyhjennettyä pullonsa osoitti hän, että hänellä oli ehtymättömältä tuntuva varasto. Leili toisensa jälkeen tuli näkyviin hänen tilavista satulalaukuistaan – ne olivat useiden poistuneiden, majurin mukaan lähteneiden ystävien lahjoja.
Nauttien niitä johtajansa kehoituksesta – hänen esimerkkinsä rohkaisemina – nuoret, ylimykselliset tilanomistajanvesat, jotka ympäröivät nuotiota, puhelivat, lauloivat, tanssivat, hoilottivat, jopa kieriskelivätkin tulen ympärillä, kunnes alkoholi ei enää jaksanut pitää heitä valveilla. Uupuneen luonnon nujertamina, he sitten vaipuivat ruohikolle, jotkut kenties kokeakseen ensimmäisen humalan kauhuista unta.
Viimeisenä joukosta laskeutui ruohikolle entinen vapaaehtoisten kapteeni.
Joskin hän viimeisenä paneutui pitkäkseen, oli hän ensimmäisenä jalkeilla. Tuskin oli remuaminen tauonnut – tuskin oli hänen kumppaneittensa äänekäs kuorsaaminen ilmaissut heidän nukkuneen – kun hän jo nousi pystyyn ja varovaisesti astellen hiipi pois heidän luotansa.
Yhtä hiljaa liikkuen hän loittoni leiripaikan laidalle – sinne, missä hänen ratsunsa oli puuhun sidottuna.
Irroitettuaan ohjasten solmun ja viskattuaan ne eläimen kaulalle hän kiipesi satulaan ja lähti meluttomasti ratsastamaan. Näin toimiessaan hän ei näyttänyt lainkaan juopuneelta. Hänen liikkeensä päinvastoin osoittivat, että hänen aivonsa olivat kirkkaat ja pohtivat jotakin aikaisemmin päätettyä tehtävää.
Mikä se saattoi olla?
Aikoiko hän hellien tunteiden kannustamana lähteä selvittämään murhaa, etsimällä murhatun ruumista? Halusiko hän näyttää intoaan lähtemällä yksin?
Jonkun sellaisen tarkoituksen olisi saattanut päätellä hänellä olevan niiden sanojen nojalla, joita hän huolimattomasti päästeli suustansa ratsastaessaan tiheikössä.
"Jumalan kiitos, on kirkas kuutamo ja runsaasti kuusi tuntia, ennenkuin nuo nuorukaiset ajattelevatkaan jalkeille nousemista! Minulla on aikaa tutkia tiheikön kaikkia sopukoita parin virstan laajuudelta sen paikan ympäriltä, ja jos ruumis on siellä, en voi olla sitä löytämättä. Mutta mitä se ilmiö saattoi merkitä? Jos olisin yksin nähnyt sen, olisin luullut itseäni hulluksi. Mutta he kaikki näkivät sen – jokikinen heistä. Kaikkivaltias taivas! Mikä se saattoi olla?"
Viimeinen lause päättyi kauhunsekaisen hämmästyksen huudahdukseen. Sen aiheutti näky, joka sillä hetkellä ilmestyi entisen upseerin silmien eteen ja pani hänet seisauttamaan ratsunsa, ikäänkuin hänen edessään olisi väijynyt kammottava vaara.
Hän oli tullut syrjäpolkua myöten ja saapunut aikaisemmin kuvatun aukeaman reunalle. Aikoessaan juuri kääntyä sille hän havaitsi, ettei hän ollut ainoa niin myöhäisellä hetkellä tiheikössä samoileva ratsastaja.
Kujaa pitkin lähestyi toinen ratsastaja, jolla nähtävästi oli yhtä hyvä hevonen kuin hänelläkin, eikä tulija ajanut hiljaa kuten hän, vaan ripeätä ravia.
Paljoa ennen kuin outo ratsastaja ehti likelle saattoi Calhoun häneen esteettömästi osuvan kuutamon valossa erottaa, että hän oli päätön!
Sitä havaintoa ei voinut lainkaan epäillä. Vaikka se oli pikaisesti tehty, oli se täydellinen. Valkoiset kuunsäteet hopeoivat ratsastajan olkapäitä, mutta eivät heijastuneet kasvoista, eivät olkapäiden yläpuolelta eivätkä niiden välistä! Se ei saattanut olla kuutamosta johtuva harhanäky. Calhoun oli nähnyt tuon saman hahmon auringon hohteessa.
Nyt hän näki enemmän – puuttuvan pään, kammottavan ja verisen, karvaisten satulakoteloiden puolittain piilottaman! Vielä enemmänkin – hän tunsi hevosen – ratsastajan harteilla olevan juovaisen serapén – hänen jalkojansa suojaavat säärystimet – koko satulaloimen – kaikki Mustangi-Mauricen tavaroita!
Hänellä oli runsaasti aikaa silmäillä kaikkea tätä yksityiskohtaisesti. Hän oli pysähtynyt syrjäpolun päähän, ja kauhu piti häntä paikalleen juuttuneena. Hänen hevosellaan tuntui olevan samanlainen tunne. Eläin vapisi seisoessaan eikä yrittänytkään paeta, ei edes sittenkään, kun päätön ratsastaja seisahtui sen kohdalle ja viipyi tuokion säikähtyneen katselijan edessä ratsunsa korskuessa ja karatessa pystyyn.
Vasta sitten, kun punertava raudikko oli päästänyt hurjistuneen hirnahduksen, jota säesti sen kinterillä seuraavan koiran heti kajahtava ulvahdus, ja kääntynyt kujalle jatkamaan keskeytynyttä juoksuaan, vasta sitten Calhoun vapautui kauhun lukoista kylliksi, saadakseen sanoja suustansa.
"Taivaan Jumala!" kirkaisi hän vapisevalla äänellä. "Mitä se saattaa merkitä? Pilkkaako minua ihminen vaiko paha henki? Onko tämä päivä ollut unta? Vai olenko hullu – hullu - hullu?"
Tätä sekavaa puhetta seurasi toiminta, äkillinen, mutta päättäväinen. Mikä hänen tutkimusretkensä tarkoitus lieneekään ollut, siitä ilmeisesti luovuttiin, sillä kiskaisten ohjaksia hän pyöräytti ratsunsa ympäri ja ratsasti takaisin samaa tietä, jota oli tullutkin, mutta paljoa vinhemmin, pysähtyen vasta leiriin saavuttuaan.
Hävittyään sitten nuotion ääreen hän laskeutui nukkuvien juopuneiden joukkoon – ei nukkuakseen, vaan viruakseen vapisevana heidän seassaan, kunnes päivänvalo toi näkyviin hänen poskiensa riutuneen kalpeuden ja hänen syvälle painuneista silmistään kiiluvan aavemaisen katseen.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Salainen uskottu
Päivän sarastaessa vallitsi harvinaisen vilkas liike Casa del Corvossa ja sen ympärillä.
Sen pihalla tungeskeli miehiä, aseistettuja, vaikka ei säännöllisesti. Heillä oli metsästyskiväärejä, joiden kaliberi sisällytti kuusikymmentä luotia naulaan, kaksipiippuisia haulipyssyjä, yksipiippuisia pistooleja, revolvereita, pitkäteräisiä veitsiä, jopa tomahawkejakin.
Puettuina vaihteleviin asuihin, punaisiin flanellipaitoihin, värillisiin huopatakkeihin ja kentuckylaisiin parkkuminuttuihin, ruskeasta "kotikutoisesta" tai sinisestä puuvillakankaasta valmistettuihin housuihin, huopahattuihin ja nahkalakkeihin, pitkävartisiin, parkitusta nahasta tehtyihin saappaisiin ja hirvennahkaisiin säärystimiin nämä jäntevät miehet tarjosivat oikean kuvan sellaisesta väkijoukosta, jollaisen usein saattaa nähdä Teksasin rajasiirtokunnissa.
Heidän ulkoasunsa omituisuudesta ja aseistuksestaan huolimatta ei mikään ilmaissut, missä tarkoituksessa he olivat siten kokoontuneet. Vaikka heidän aikomuksensa olisi ollut mitä rauhallisin, olisivat he aseistautuneet ja varustautuneet ihan samalla tavoin.
Mutta heidän tarkoituksensa tunnemme.
Osa täten kerääntyneistä miehistä oli ollut liikkeellä edellisenä päivänä rakuunoiden matkassa. Nyt oli joukkoon liittynyt toisiakin – loitompana asuvia uudisasukkaita ja poissa kotoa olleita metsästäjiä.
Joukko oli tänä aamuna lukuisampi kuin edellisenä päivänä – jopa lukuisampi kuin etsijäseurue oli ollut sotilaiden täydentämänä.
Vaikka kaikki olivatkin siviiliväkeä, saattoi osa kertyneestä joukosta kerskua jonkinlaisella järjestäytymisellä. Sitä olisi voinut pitää epäsäännöllisenä sen jäsenten erikoisnimityksestä huolimatta. He olivat regulaattoreita, "järjestäjiä", lynkkaustuomioiden toimeenpanijoita.
Heissä ei ollut mitään erikoista, ei heidän puvuissaan, aseissaan eikä muissa varuksissaan. Outo ei olisi erottanut regulaattoria muista henkilöistä. He tunsivat toisensa.
He puhelivat murhasta – Henry Poindexterin murhasta – ja sen ohella mainittiin Mustangi-Mauricen nimi.
Pohdittiin toistakin hieman samantapaista asiaa. Ne, jotka olivat sen nähneet, kertoivat muille siitä kummallisesta näystä, joka oli ilmestynyt heidän näkyviinsä edellisenä iltana preerialla.
Jotkut olivat aluksi epäileviä ja pitivät juttua pilana. Mutta kaikkien yhteistä todistusta ja sen vakavaa esittämistä ei käynyt kauan vastustaminen, ja yleisesti alettiin uskoa päättömän ratsastajan olemassaoloon.
Tietysti tätä omituista ilmiötä koetettiin selittää ja esitettiin useanlaisia oletuksia. Ainoa hiukankin tyydyttävältä tuntuva oli rajalaisen aikaisemmin lausuma, nimittäin se, että hevonen oli kylläkin todellinen, mutta että ratsastaja oli tekomies.
Mitä tarkoitusta varten sellainen temppu oli keksitty ja kuka sen oli keksinyt, sitä ei kukaan pyrkinytkään selittämään.
Sitä asiaa varten, jonka tähden he olivat kokoontuneet, tuhlattiin valmisteluihin vain vähän aikaa. Kaikki olivat jo valmiita.
Heidän hevosensa olivat ulkosalla – joitakuita niistä pitelivät talon palvelijat, mutta useimmat oli pantu liekaan mikä mihinkin, mikä vain saattoi niitä pidättää.
He olivat tullessaan tienneet, mihin työhön heitä tarvittiin, ja odottivat vain Woodley Poindexteriä, joka tällä kertaa oli heidän päällikkönsä, antamaan lähtömerkin.
Hän taas vartosi, toivoen saavansa oppaan, sellaisen, joka osaisi ohjata heidät Alamon varrelle – Mustangi-Mauricen asunnolle.
Saapuvilla ei ollut ainoatakaan sellaista henkilöä. Tilanomistajat, kauppiaat, myymälänhoitajat, lakimiehet, metsästäjät, hevos- ja orjakauppiaat olivat tietämättömiä Alamoon nähden.
Uudisasutuksella oli ainoastaan yksi mies, jonka otaksuttiin pystyvän suorittamaan tämän tehtävän, nimittäin vanha Zeb Stump. Mutta Zebiä ei löytynyt. Hän oli metsästysretkellä, ja häntä kutsumaan lähetetyt sananviejät palasivat toinen toisensa jälkeen tyhjin toimin.
Itse haciendassa oli nainen, joka olisi kyennyt opastamaan etsijöitä – otaksutun murhamiehen pesäpaikkaan saakka. Woodley Poindexter ei sitä tiennyt, ja se oli kenties hänelle hyväksi. Jos ylpeä tilanomistaja olisi aavistanut, että hänen oma lapsensa oli sellainen opas, joka olisi osannut viedä hänet Alamon varrella sijaitsevalle yksinäiselle majalle, olisi hänen murheensa pojan menetyksen johdosta tukahtunut tyttären hairahtumisen aiheuttamaan tuskaan.
Viimeinen Stumpia etsimään lähetetty sanansaattaja palasi haciendaan ilman häntä. Kostonhimoa oli enää mahdoton hillitä, ja kostajat lähtivät liikkeelle.
He olivat tuskin ehtineet pois Casa del Corvon näkyvistä, ennenkuin ne kaksi henkilöä, jotka olisivat voineet tehdä heille niin tärkeän palveluksen, alkoivat keskustella keskenään itse haciendan seinien sisällä.
Tämä kohtaus ei suinkaan ollut salainen eikä suunniteltu. Se oli yksinkertaisesti sattuma; Zeb Stump oli juuri palannut metsästysretkeltään ja tuonut haciendaan osan erehtymättömän pyssynsä hankkimasta "ryöstösaaliista", kuten hän itse sitä mielellään nimitti.
Louise Poindexter oli tietenkin kotona, kun Zeb Stump häntä tiedusti. Jopa hän kiihkeästi halusi tätä keskustelua – niin kiihkeästi, että oli miltei yhtä mittaa tähyillyt jokitielle koko edellisen päivän auringon noususta sen laskuun saakka.
Meluisen joukon poistuttua hän alkoi jälleen tähystää ja sai pian palkkionsa, nähden metsästäjän vanhan tammansa selässä – joka viimemainittu kantoi metsästyssaalista – verkkaisesti ratsastavan tiellä joen vastaisella puolella ja silminnähtävästi olevan tulossa haciendaan.
Se oli kreolittaresta iloinen näky – tuo karkea, mutta uhkea kookkaan miehekäs hahmo. Hän tunsi sen hahmon vilpittömäksi ystäväkseen, jolle hän arkailematta saattoi uskoa salaisimman huolensa. Ja nyt hänellä oli tulijalle uskottavaksi sellainen salaisuus, joka oli yötä päivää tuskallisesti painanut hänen mieltänsä.
Kauan ennen kuin Zeb Stump oli ennättänyt laskea jalkaansa kivetylle patiolle, oli Louise rientänyt kuistille ottamaan häntä vastaan.
Metsästäjä lähestyi hymyilevänä ja huolettoman näköisenä, mikä osoitti, ettei hän vielä tiennyt mitään siitä tapahtumasta, joka loi surullisen varjonsa talon ylle. Hänen kasvoillaan oli parhaiksi huomattavissa mitä lievimmän hämmästyksen ilme, kun ulkoportti oli hänen saapuessaan suljettu, ketjutettu ja teljetty.
Sitä tapaa ei ollut noudatettu haciendassa, ei ainakaan sen nykyisen omistajan aikana.
Hänen saguanin varjossa kohtaamansa neekerin synkät kasvot lisäsivät Zebin kummastusta siinä määrin, että hän alkoi tiedustella.
"No, mutta, Pluto, vanha miekkonen, mikä ihme sinua vaivaa? Näytät samanlaiselta kuin supi, jolta on häntä katkaistu ja ihan juurta myöten lisäksi. Entä minkä tähden iso portti on suljettu ja teljetty – keskellä aamiaisaikaa? Toivottavasti ei mitään ole vialla?"
"Ho, ho, herra Stump, täällä on jotakin vialla, juuri niin, on kuin onkin vialla, täytyy tämän lapsen surukseen sanoa – hyvin pahasti vialla. Ho, hyvin, hyvin pahasti!"
"Ohoo!" huudahti metsästäjä toisen murheellisen sävyn hätkähdyttämänä. "Onko sattunut jotakin? Mikä on hätänä, neekeri? Kerro vikkelästi! Se ei voi olla sen pahempaa kuin kasvosi näyttävät sen olevan. Toivottavasti ei mitään ole tapahtunut nuorelle emännällesi? Neiti Louise –"
"Ho, ho! Ei mitään ole tapahtunut neiti Louiselle! Ho, ho! Kylliksi pahaa ilman sitäkin. Ho! Nuori neiti on sisällä. Astukaa sisälle, herra Stump! Hän itse kertoo teille kauhean uutisen."
"Eikö isäntännekin ole sisällä? Hän on kai kotona, eikö ole?"
"Ikävä kyllä, ei. Ei tällä kertaa. Isäntä ei ole lainkaan täällä. Hän oli kyllä melkein neljännestunti sitten. Nyt hän ei ole täällä. Hän lähti hevospreerioille, sinne, mihin suuri metsästysretki oli järjestetty noin kuukausi takaperin. Tiedättehän, herra Stump?"
"Hevospreerioille? Mikä hänet sinne kiidätti? Kenen kanssa hän lähti?"
"Ho, ho! Hänen seurassaan on herra Calhoun ja koko joukko muita valkoihoisia herrasmiehiä. Ho, ho! Heitä on vakaisen lukuisa joukko, sen tämä neekeri teille sanoo."
"Entä nuori herra Henry? Onko hänkin poissa?"
"Voi, herra Stump. Juuri se onkin vikana. Siinä koko juttu. Herra Henry on myöskin poissa. Hän ei enää koskaan palaa. Hänen ratsunsa tuli takaisin kotiin yltyleensä veressä. Ho, ho! Väitetään herra Henryn kuolleen."
"Kuolleen! Puhut leikkiä! Oletko tosissasi, neekeri?"
"Voi! Tosissani olen, herra Stump. Ikävä kyllä, tämän lapsen täytyy vakuuttaa, että se, mitä puhun, on liiankin totta. He kaikki lähtivät etsimään ruumista."
"Kas tässä! Vie nämä keittiöön! Siinä on kalkkunakukko ja joitakuita preeriakanoja. Mistä löydän neiti Louisen?"
"Täältä, herra Stump. Tulkaa tänne!" vastasi metsästäjän hyvin tuntema suloinen ääni, joka kuitenkin nyt puhui niin murheelliseen sävyyn, että hän tuskin sitä tunsi.
"Voi, se, mitä Pluto teille kertoi, on liiankin totta. Veljeni on kadoksissa. Häntä ei ole nähty toissayön jälkeen. Hänen hevosensa palasi kotiin satula veritahroissa. Voi, Zeb, on kauheata sitä ajatella!"
"Se on totisesti kamala uutinen. Hän lähti ratsastamaan jonnekin, ja hevonen palasi kotiin yksin? En haluaisi tuottaa teille tarpeetonta tuskaa, neiti Louise, mutta koska etsintää vielä jatketaan, saattaisin olla avuksi tässä jutussa, ja ehkä suvainnette kertoa minulle kaikki yksityiskohtaisesti?"
Kaikki kerrottiin, mikäli tyttö asiat tunsi. Hän salasi ainoastaan puutarhakohtauksen ja sitä ennen sattuneet seikat. Hän mainitsi Oberdofferin lausuneen, että Henry oli lähtenyt tavoittamaan mustanginpyydystäjää.
Kertomuksen kestäessä sattui surunpuuskia, jotka muuttuivat harmiksi hänen joutuessaan puhumaan siitä, että ihmiset epäilivät Mauricea murhaajaksi.
"Se on valhe!" kivahti metsästäjä saman tunteen vallassa. "Väärä, kelvoton valhe! Ja sen keksijä on löyhkäävä haisunäätä! Se on mahdotonta. Mustanginpyydystäjä ei voisi tehdä sellaista tihutyötä. Entä minkä tähden hän olisi sen tehnyt? Jos heidän välillään olisi ollut kaunaa! Mutta sitä ei ollut. Menen takuuseen mustanginpyydystäjän puolesta, sillä useammin kuin kerran olen kuullut hänen puhuvan veljestänne mitä kiittävimmin. Hän tietenkin vihasi serkkuanne Cashia – ja haluaisinpa tietää, kuka ei sitä miestä vihaa. Suokaa anteeksi, että sanoin niin! Mutta veljeenne nähden on asia toisin. Jos he olisivat riitaantuneet ja tulistuneet –"
"Ei – ei!" huudahti nuori kreolitar, unohtaen osansa tuskaisessa murheessaan. "Se oli kaikki ohitse. Henry oli sovinnollinen. Hän sanoi sen, ja Maurice –"
Kuuntelijan ällistynyt ilme keskeytti hänen puheensa. Hän peitti kasvonsa käsillään ja piilotti hämminkinsä kyyneltulvaan.
"Oh-hoh!" jupisi Zeb. "On siis ollut jotakin. Väitättekö, neiti Louise, että sattui – riita veljenne –"
"Rakas, rakas Zeb!" huudahti tyttö, ottaen kädet pois kasvoiltaan ja silmäillen jäntevää metsästäjää vakavan rukoilevasti. "Luvatkaa minulle, ettette hiisku kenellekään salaisuudestani! Luvatkaa se ystävänä, uljaana, rehellisenä miehenä! Lupaattehan – lupaattehan?"
Metsästäjä lupasi sen, nostaen leveätä kämmentään ja läimäyttäen sen kuuluvasti sydämensä kohdalle.
Viiden minuutin kuluttua hän tiesi salaisuuden, jollaista naiset harvoin uskovat miehelle – paitsi sellaiselle, joka osaa syvästi antaa arvoa saamalleen luottamukselle.
Metsästäjä näytti vähemmän hämmästyneeltä kuin olisi saattanut odottaa; hän vain jupisi itsekseen:
"Arvelinkin tästä sukeutuvan jotakin sellaista – erittäinkin sen preerialla tapahtuneen ratsastusretken jälkeen."
"No niin, neiti Louise", jatkoi hän, puhuen hyväntahtoisen hyväksyvästi. "Zeb Stumpista ei siinä ole mitään hävettävää. Naiset ovat naisia kautta koko maailman – preerioilla niin hyvin kuin muuallakin; ja jos olette kerran menettänyt nuoren sydämenne mustanginpyydystäjälle, olisi mitä suurin erehdys arvella, että rakkautenne on kohdistunut väärään henkilöön, kuten sanotaan. Vaikka hän onkin irlantilainen, ei hän ole tavallisen laatuinen, ei varmasti olekaan. Mitä tulee muuhun, mitä minulle puhuitte, se vain vahvistaa sitä, mitä olen väittänyt; mustanginpyydystäjä ei ole mitenkään voinut tehdä pimeyden työtä, jos nimittäin sellaista on lainkaan tehty. Toivottavasti ei mitään sellaista ole tapahtunut. Millaisia todistuksia on löydetty? Ainoastaan hevosen palaaminen kotiin joitakuita punaisia täpliä satulassa?"
"Voi! On enemmänkin. Kaikki miehet olivat liikkeellä eilen. He seurasivat joitakuita jälkiä ja näkivät sellaista, mistä he eivät suostuneet minulle puhumaan. Isä ei nähtävästi halunnut minun tietävän, mitä he olivat nähneet, enkä uskaltanut omien syitteni vuoksi tiedustaa muilta. He lähtivät jälleen – vasta vähän aikaa sitten – juuri silloin, kun te tulitte näkyviin toiselta suunnalta."
"Entä mustanginpyydystäjä? Mitä hän sanoo puolustuksekseen?"
"Oi, luulin teidän tietävän. Ei häntäkään ole löydetty. Mon Dieu, mon Dieu! Hänkin on saattanut saada surmansa samasta kädestä, joka iski veljeni kuoliaaksi!"
"Mainitsitte heidän seuranneen jälkiä? Otaksuttavasti ne olivat hänen? Jos hän on hengissä, pitäisi hänen olla majassaan joen varrella. Minkä tähden he eivät lähteneet sinne? Ahaa! Kun sitä nyt ajattelen, muistan, ettei sen asumuksen täsmällistä paikkaa tiedä kukaan muu kuin minä luullakseni; ja jos heitä opastamassa oli se aloitteleva Spangler, ei hän ikinä pystyisi seuraamaan jälkiä liitupreerialla. Menivätkö he taaskin sitä tietä?"
"Menivät. Kuulin muutamien heistä sanovan niin."
"No niin, jos he ovat lähteneet etsimään mustanginpyydystäjä, sopinee minun myöskin lähteä. Olisin valmis lyömään paljon vetoa siitä, että löydän hänet ennenkuin he."
"Juuri sentähden olen niin hartaasti halunnut tavata teidät. Isän seurassa on paljon karkeita miehiä. Heidän lähtiessään kuulin niiden käyttävän hurjia sanoja. Mukana oli joitakuita niitä miehiä, joita nimitetään regulaattoreiksi. He puhuivat lynkkauksesta ja muusta sellaisesta. Jotkut heistä vannoivat hirvittäviä kostovaloja. Voi, hyvä Jumala! Jos he löytäisivät hänet eikä hän voisi selvästi todistaa viattomuuttaan, ja he ovat niin kovasti kuohuksissa – serkku Cassius muiden muassa – ymmärrättehän, mitä tarkoitan – kuka tietää, mitä hänelle voitaisiin tehdä? Rakas Zeb, minun tähteni – hänen tähtensä, jota nimitätte ystäväksenne – menkää, menkää! Joutukaa Alamolle ennen heitä ja varoittakaa häntä vaarasta! Ratsunne on hidas. Ottakaa minun hevoseni – mikä tahansa, jonka löydätte tallista!"
"Sanoissanne on jonkun verran totta", keskeytti metsästäjä, valmistautuen poistumaan. "Sitä nuorta miestä saattaa uhata vaaran häive, ja minä teen voitavani sen torjumiseksi. Älkää olko levoton, neiti Louise! Ei ole niin erikoisen kiirettä. Sitä majaa ei niin vain löydetä etsimättä. Mitä tulee siihen, että ratsastaisin täplikkäällänne, tulen toimeen paremmin omalla vanhalla tammallani. Sitäpaitsi on oma hevoseni nyt valmiina, jollei Pluto ole riisunut siltä satulaa. Älkää murehtiko silmiänne punaisiksi, olkaa kiltti lapsi! Ehkä veljellänne ei olekaan mitään hätää; eikä minulla ole mustanginpyydystäjästä sen enempää epäilyksiä kuin vastasyntyneellä lapsella."
Keskustelu päättyi siihen, että Zeb kumarsi metsänkävijän tapaan ja asteli pois kuistilta, kun taas nuori kreolitar palasi omaan kammioonsa lohduttaakseen tuskaista mieltänsä rukoilemalla hänelle menestystä.
KAHDEKSASTOISTA LUKU
Siepattu kirje
Mitä mielettömimmän pelon kannustamina El Coyoté ja hänen kumppaninsa syöksyivät takaisin hevostensa luokse ja kapusivat suinpäin niiden selkään.
Heidän mieleensäkään ei johtunut palata Maurice Geraldin majalle. Heidän ainoana ajatuksenaan oli päinvastoin laittaa mahdollisimman pitkä välimatka itsensä ja sen yksinäisen asumuksen välille, jonka omistajan he olivat kohdanneet ratsastamassa niin kummallisessa asussa.
Sitä, että ratsastaja oli "don Mauricio", ei heistä kukaan epäillyt. Kaikki neljä tunsivat hänet ulkonäöltä – Diaz paremmin kuin muut – mutta kaikki kyllin hyvin, varmasti uskoakseen nähneensä juuri hänet. Hevonen oli hänen, sen he tunsivat, hänen oli jaguarinnahkainen armas de agua, hänen navajolainen huopa, jonka muoto erosi tavallisista serapéista – ja pää oli hänen!
He eivät olleet jääneet tarkastamaan kasvonpiirteitä; mutta hattu oli kuitenkin paikallaan – musta, kiiltävä sombrero, jota Maurice tavallisesti käytti. Sen he olivat nähneet välkkyvän, sen jouduttua kuun valoon.
Sitäpaitsi he olivat nähneet ison koiran, jonka Diaz muisti olevan hänen. Hirvikoira oli karannut keskelle kamppailua ja äkäisesti äristen käynyt ahdistajain kimppuun, vaikka sen ei olisi tarvinnut tehdä sitä jouduttaakseen heidän pakoaan.
He ratsastivat alametsikössä niin nopeasti kuin hevoset pystyivät heitä kiidättämään, kohosivat törmälle erästä rinnettä myöten – eivät sitä, jonka juurella he olivat aikoneet suorittaa murhan – ja saapuivat ylemmälle tasangolle.
Eivätkä he pysähtyneet sinne sekunniksikaan, vaan laskettivat täyttä neliä tasangon poikki, painuivat tiheikköön ja hoputtivat hevosiaan edelleen siihen paikkaan, jossa he olivat niin taitavasti muuttaneet itsensä comancheiksi.
Jos päinvastaista muodonvaihdosta ei suoritettukaan yhtä huolellisesti, kävi se nopeammin. Hätäisesti he pesivät sotamaalauksen kasvoistaan, käyttäen hyväkseen leileissään tuomaansa vettä; kiireisesti he kiskoivat siviilivaatteensa esille ontosta puusta, johon he olivat ne piilottaneet, ja puettuaan ne yhtä hätäisesti yllensä he taaskin nousivat hevostensa selkään ja lähtivät ratsastamaan Leonaa kohti.
Kotimatkalla he keskustelivat ainoastaan päättömästä ratsastajasta, mutta kun heidän ajatuksensa olivat yliluonnollisen kauhun vallassa, eivät he osanneet tyydyttävästi selittää niin kuulumatonta ilmestystä. Ja he olivat vieläkin epävarmoja erotessaan toisistaan kylän liepeillä, ja jokainen heistä meni omaan majaansa.
– Carrai! kiukkuili Kajootti astuttuaan kynnyksensä ylitse ja vaivuttuaan ruokovuoteelleen. Ei paljoakaan unen mahdollisuuksia sellaisen jälkeen. Santos Dios! Millainen näky! Se on hyydyttänyt veren syvimpiä suoniani myöten. Eikä täällä ole mitään lämmikettä. Leili tyhjä, posada suljettu, kaikki makuulla!
– Madre de Dios! Mikä se saattoi olla? Aave se ei voinut olla, kouraisin itse lihaa ja luita, samoin Vincente toiselta puolelta. Tunsin sellaista tai jotakin hyvin senkaltaista tiikerintaljan alta. Santissima! Eihän se voinut olla petostekele!
– Jos se oli teennäinen, niin minkä tähden ja mitä varten? Kukapa välittäisi naamiaishuveista preerialla – paitsi minua ja kumppaneitani? Mil demonios! Kuinka kolkko naamio!
– Carajo! Onko joku muu ennättänyt edelleni? Onko tehtävää tarjottu jollekulle muulle, ja onko hän ansainnut ne tuhat dollaria? Oliko se irlantilainen vainajana, päättömänä, pää kädessä?
– Pyh! Se olisi mahdotonta; se on naurettavaa, epätodennäköistä, ihan uskomatonta.
– Mutta mitä sitten?
– Ahaa! Nyt sen keksin! Sata yhtä vastaan siitä, että keksin sen! Hän lienee saanut vihiä meidän tulostamme tai ainakin epäillyt sitä. Se oli ehkä meidän koettelemiseksemme valmistettu juoni – mahdollisesti hän itse näkyvissä, katsomassa meidän häpeällistä pakoamme! Maldito!
– Mutta kuka meidät olisi kavaltanut? Ei kukaan. Ei tietysti kukaan olisi tiennyt kertoa siitä aikomuksesta. Miten hän siis olisi valmistanut niin pirullisen yllätyksen?
– Oh! En muistanut. Ratsastimme pitkän aavikon poikki kirkkaassa päivänvalossa. Meidät ehkä nähtiin, ja meidän päämäärämme arvattiin. Juuri niin – juuri niin. Ja sillä aikaa, kun me pukeuduimme tiheikössä, saatettiin se juoni keksiä ja valmistaa. Se ja ainoastaan se saattaa olla selitys.
– Hupsut! Säikkyä variksenpelätintä!
– Hitto! Se ei viivästytä tapahtumaa kauan. Huomenna lähden takaisin Alamon varrelle. Sieppaan vielä sen tuhannen, vaikka minun pitäisi kuluttaa vuosi sen ansaitsemiseen; ja sainpa sen tai en, se teko tehdään joka tapauksessa. Riittää se, että olen menettänyt Isidoran. Se ei kenties ole totta, mutta pelkästään sellainen epäilyskin saattaa minut vimmoihini. Jos vain saan tietää Isidoran rakastavan häntä – heidän kohdanneen toisensa sen jälkeen – sen jälkeen kun – Jumalan äiti! Tulen hulluksi ja hulluudessani tuhoan sekä vihaamani miehen että rakastamani naisen! Oi, donna Isidora Covarubio de los Llanos! Kauneuden enkeli ja ilkikurisuuden paha henki! Saattaisin tappaa sinut hyväilyilläni – saatan tappaa sinut teräkselläni! Jompikumpi niistä on kohtalosi. Itse saat valita, kumman tahdot!
Mielensä hiukan rauhoituttua osittain tämän ehdollisen uhkauksen huojentamana, osittain keventyneenä sen johdosta, että hän oli keksinyt selityksen toiselle häntä vaivanneelle ajatukselle, hän pian nukkui.
Eikä hän herännyt ennenkuin päivänvalo tulvi sisälle hänen ovestaan ja sen mukana tuli vieras.
"José!" huudahti hän äänessään kummastuksen sävy, jossa soinnahti mielihyvän tuntu. "Sinä täällä?"
"Si, señor, yo estoy."
"Hauska nähdä sinua, kelpo José. Onko doña Isidora täällä – Leonan varrella, tarkoitan?"
"Si, señor."
"Niin pian taaskin! Hän oli täällä tuskin kaksi viikkoa sitten, eikö ollutkin? Olin poissa täältä uudisasutukselta, mutta kuulin siitä. Odotin saavani sinulta tietoja, kelpo José. Minkä tähden et ole kirjoittanut?"
"Vain sen tähden, señor don Miguel, ettei minulla ole ollut luotettavaa lähettiä. Minulla oli ilmoitettavana sellaista, mitä ei voinut uskoa tuntemattomalle. Sellaista, mistä – se minun täytyy ikäväkseni sanoa – ette minua kiitä; mutta henkeni on teidän, ja lupasin ilmaista teille kaikki."
"Preeriasusi" ponnahti pystyyn ikäänkuin terävän okasen pistämänä.
"Hänestä ja siitä miehestäkö? Arvaan sen ilmeestäsi. Emäntäsi on tavannut hänet?"
"Ei, señor, ei ole – ei minun tietääkseni – ei sen ensi kerran jälkeen."
"Mitäs sitten?" kysyi Diaz ilmeisesti vähän huojentuneena. "Hän oli täällä miehen viruessa posadassa. Tapahtuiko heidän välillään jotakin?"
"Totta, don Miguel, jotakin tapahtui, kuten hyvin tiedän, koska olin välittäjänä. Kolme kertaa vein miehelle kopallisen herkkuja, jotka doña Isidora lähetti – viimeisellä kerralla myöskin kirjeen."
"Kirjeen! Tunnetko sen sisällön? Luitko sen?"
"Kiitos sen, että olette ollut niin ystävällinen poloiselle peon-pojalle, osasin tehdä vieläkin enemmän – jäljentää sen."
"Onko sinulla jäljennös?"
"On. Käsitättehän, don Miguel, ettette lähettänyt minua kouluun ihan turhaan. Tämän doña Isidora hänelle kirjoitti."
Diaz ojensi kätensä kiihkeästi, sieppasi paperisuikaleen ja alkoi ahmia sen sisältöä.
Se oli jäljennös herkkujen mukana lähetetystä kirjeestä.
Se ei kiihdyttänyt sen enempää, vaan päinvastoin näytti rauhoittavan häntä.
"Carrambo!" äänsi hän huolettomasti kääntäessään kirjeen kokoon. "Tässä ei ole paljoakaan, kelpo José. Se vain todistaa emäntäsi olevan kiitollisen sellaiselle henkilölle, joka on tehnyt hänelle palveluksen. Jos siinä on kaikki –"
"Mutta siinä ei ole kaikki, señor don Miguel, ja juuri sentähden olen tullut nyt teitä tapaamaan. Olen menossa asialle pueblitaan. Tämä selittää sen."
"Ahaa! Toinen kirjekö?"
"Si, señor. Tällä kertaa itse alkuperäinen eikä minun tuhertamani surkea jäljennös."
Kätensä vapistessa Diaz tarttui paperiin, levitti sen ja luki:
'Al Señor Don Mauricio Gerald.
Querido amigo!
Otra vez aqui estoy – con tio Silvio quedando! Sin novedades de
V. no puedo mas tiempo existir. La incertitud me mataba. Digame
que es V. convalescente! Ojala, que estuviera asi! Suspiro en
vuestros ojos mirar, estos ojos tan lindos y tan espresivos – a
ver, si es restablecido vuestra salud. Sea graciosa darme este
favor. Hay opportunidad. En una cortita media de hora, estuviera
quedando en la cima de loma, sobre la cosa del tio. Ven,
cavallero, ven!
Isidora Covarubio de los Llanos.'El Coyoté kirosi luettuaan kirjeen loppuun. Sen merkityksestä ei hevin voinut erehtyä. Kirjaimellisesti käännettynä se kuului seuraavasti:
'Rakas ystävä! Olen taaskin täällä ja asun Silvio-sedän luona.
Saamatta Teistä tietoja en jaksanut enää elää. Epävarmuus pyrki
tappamaan minut. Kertokaa minulle, oletteko toipumassa. Oi, jospa
niin olisi! Ikävöin nähdä silmiänne – noita niin kauniita,
niin ilmeikkäitä – varmistuakseni siitä, että terveytenne on
ennallaan. Olkaa suopea ja suokaa minulle se ilo. On tilaisuus.
Lyhyen puolen tunnin kuluttua tästä hetkestä olen setäni talon
yläpuolella kohoavan kunnaan laella. Tulkaa, hyvä herra, tulkaa!
Isidora Covarubio de los Llanos.'"Carajo! Sovittu kohtaus!" puolittain kirkui kiukustunut Diaz. "Niin, eikä mitään muuta! Ja hän ehdottamassa. Ahaa! Hänen kutsuaan noudatetaan, vaikka sitä ei noudatakaan se mies, jolle se on niin ovelasti tarkoitettu. Noudatetaan tunnilleen – ihan minuutilleen. Ja koston jumalattaren nimessä –
"Kas niin, José, tästä kirjeestä ei ole mitään hyötyä. Se mies, jolle se on osoitettu, ei enää ole pueblitassa eikä näillä mainkaan. Vähät siitä. Mene edelleen posadaan ja tiedusta sieltä siitä huolimatta! Sinun pitää tehdä niin suorittaaksesi asiasi. Älä välitä papelcitosta; jätä se minulle. Saat sen viedäksesi sen emännällesi palatessasi tätä kautta. Tässä dollari, jolla saat ryypyn ravintolassa. Señor Dofferilla on paraslaatuista aguar dienteä. Hasta luejo!"
Jäämättä kyselemään, minkä tähden hänelle sellaiset ohjeet annettiin, José otti juomarahan ja totteli niitä äänettömästi poistuen majasta.
Hän oli tuskin ennättänyt pois näkyvistä ennenkuin Diazkin astui kynnyksen ylitse. Kiireisesti kiinnitettyään satulan hevosensa selkään hän keikahti ratsaille ja lähti ratsastamaan päinvastaiseen suuntaan.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Isidora
Aurinko on juuri kohonnut irti preerian taivaanrannasta, ja sen pyöreä kehrä lepää vielä ruohikolla, muistuttaen kiillotettua kultakilpeä. Sen säteet tunkeutuvat tiheikköläikkiin, jotka siellä täällä luovat vaihtelua savanniin. Kastepisarat kimaltelevat vielä akaasioissa, tehden niiden sulkamaiset lehvät raskaammiksi ja painaen ne nuokkumaan maata kohti, ikäänkuin ne olisivat surreet yön poistumista, jonka viileä tuuli ja kostea ilma ovat niille sopivampia kuin päivän tukehduttavan kuuma helle. Vaikka linnut ovatkin liikkeellä – sillä mikäpä lintu voisi nukkua niin loistavan auringonnousun aikana? – on miltei liian aikaista odottaa näkevänsä ihmisiä ulkosalla – muualla kuin Teksasin preerioilla. Siellä on kuitenkin auringonnousun hetki koko päivän nautinnollisin aika, ja vain harvat viettävät sen tiedottomina vuoteessaan tai yksinään kammioissaan.
Leonan äyräillä noin viisi kilometriä Fort Ingen alapuolella on
henkilö, joka on luopunut näistä molemmista harhaillakseen tiheikössä.
Tämä varhainen samoilija ei ole jalkaisin, vaan ratsastaa voimakkaalla,
vireällä hevosella, joka näyttää maltittomalta, kun sen vauhtia
hillitään. Tällaisen kuvauksen nojalla saattaisi luulla ratsastajaa
mieheksi, mutta kun muistaa näyttämön olevan eteläisessä Teksasissa,
jossa vieläkin on harva espanjalais-meksikolainen väestö, on yhtä
hyvä mahdollisuus otaksua ratsastajaa naiseksi. Ja nainen hän onkin,
vaikka hänen päässänsä onkin pyöreä hattu, vaikka hänen hartioillaan
onkin serapé, jota hän käyttää suojana koleata aamu-ilmaa vastaan,
vaikka hänen ratsastustapansa onkin eurooppalaisen ajatustavan mukaan
outo herttuatar de Berryn ajoista asti [Tämä vallaton ranskatar
ratsasti hajareisin. Suom.] ja vaikka silkkimäiset viikset luovatkin
pastellimaista väritystä hänen ylähuuleensa. Erittäinkin tämä viimeinen
seikka saattaisi johtaa näkijän harhaan, ja hän saattaisi kuvitella
katselevansa jotakin espanjalaista nuorukaista, jonka tummat, mutta
hienot piirteet osoittaisivat hänen olevan Cidin ajoilta saakka
sukujuurensa juontavan hijo de algon.Jos on perehtynyt espanjalais-meksikolaisiin kasvonpiirteisiin, ei tämä viimeinen miesmäisyyden merkki tunnu ratkaisevalta sukupuolen todistukselta. Tämä teksasilaisessa tiheikössä samoileva ratsastaja, jolla on edellä kuvatut ominaisuudet, saattaa sittenkin olla nainen.
Lähempi tarkastus osoittaakin asianlaidan olevan niin. Sitä todistaa ohjaksia puristava pieni käsi, pieni jalka, jonka somat varpaat parhaiksi koskettavat estriboa ja näyttävät yhä pienemmiltä jalustimena olevan suunnattoman, puisen möhkäleen rinnalla, muodon pehmeys ja hahmopiirteiden miellyttävä pyöreys, jonka huomaa jopa paksun saltillolaisen serapénkin lävitse, sekä vihdoin uhkean runsas tukka, joka on kierretty nutturaan takaraivolle ja pistää hohtavana kyhmynä näkyviin sombreron reunan alta.
Pantuaan merkille nämä seikat tietää varmasti katselevansa naista, vaikka hänessä lieneekin eräitä omituisia piirteitä. Nainen on doña Isidora Covarubio de los Llanos.
Silmään pistää hänen asunsa omituisuus – ja vieläkin voimakkaammin hänen ratsastustapansa. Katsojasta, joka ei ole perehtynyt meksikolaisiin tapoihin, ne molemmat saattavat näyttää oudoilta, epänaisellisilta, jopa sopimattomilta.
Doña Isidoran mieleenkään ei johdu – ei edes epäilyksen hiventäkään siitä – että niissä kummassakaan on mitään omituista. Ja minkä tähden johtuisi? Hän vain noudattaa maansa ja kaltaistensa tapaa. Hän ei ole erikoinen kumpaisessakaan suhteessa.
Hän on nuori, mutta kuitenkin nainen. Hän on nähnyt kaksikymmentä kesää ja kenties yhden enemmänkin. Kun hänen tyttö-ikänsä on vietetty eteläisen taivaan alla, on tarpeetonta mainita sen jo ammoin menneen.
Hänen kauneudessaan ei ole ravistumisen merkkejä. Hän on yhtä kaunis kuin hän olisi vasta saavuttanut buen quincensa (viidentoista vuoden kauniin iän). Kenties kauniimpi. Ei pidä olettaa hänen huulensa tumman reunuksen pilaavan hänen kasvojensa naisellista ilmettä. Se pikemminkin lisää niiden miellyttävyyttä. Tottuneena saksilaisten vaaleaveristen naisten hehkuvaan ihoon saattaa ensi näkemältä pitää sitä rumennuksena. Mutta ei pidä julistaa sellaista tuomiota, ennenkuin on katsonut uudelleen. Vielä katse, ja – panen sanani siitä pantiksi – mielipidettä korjataan. Kolmas katse haihduttaa välinpitämättömyyden, neljäs muuttaa sen ihailuksi.
Tarkastuksen jatkuessa saa lopulta sen varmuuden, että viiksien somistama nainen – nuori, kaunis ja tummaihoinen – on suurenmoisimpia näkyjä, mitä hyväntahtoinen luonto tarjoaa miehen silmille.
Sellainen on Isidora Covarubio de los Llanos. Jos hänen kasvoissaan on jotakin epänaisellista, ei se johdu viiksistä, vaikka ne saattavatkin vahvistaa huimaa, milteipä rajua ilmettä, joka aika-ajoin on havaittavissa valkeiden hampaiden silmäänpistävästi välkkyessä bigotiten tumman varjon alapuolella.
Silloinkin hän on kaunis, mutta samalla tavoin kuin naarasjaguari, herättäen pikemminkin pelkoa kuin rakkautta.
Aina hänen kasvonsa osoittavat niiden omistajalla olevan sielullisia ominaisuuksia, joita ei tavallisesti ole suotu hänen sukupuolelleen. Lujuutta, päättäväisyyttä, rohkeutta – äärimmäiseen huimuuteen saakka – kaikkea sitä kuvastuu hänen piirteistään. Hänen taitavasti muovatuissa kasvoissaan, ylpeissä, suloisissa ja hienoissa, ei ole heikkouden eikä pelon merkkiä. Hänen poskiensa ruskean ihon lävitse näkyviin tunkeutuva punerrus tuskin häipyisi mitä uhkaavimmankaan vaaran hetkellä.
Hän ratsastaa yksin Leonan metsäisessä laaksossa. Läheisyydessä on talo, mutta hän loittonee siitä. Se on hänen enonsa don Silvio Martinezin hacienda, jonka portista hän äskettäin tuli näkyviin.
Hän istuu satulassaan yhtä tiukasti kuin sitä päällystävä nahka. Hänen ratsunsa on virma ja näyttää sen usein tepastelevilla askelillaan. Mutta näkijä ei ole huolissaan ratsastajattaren tähden vaan uskoo varmasti hänen pystyvän sitä hillitsemään.
Satulannuppiin on ripustettu kevyt lasso, hänen voimiensa mukainen. Se on huolellisesti kieputtu, mikä osoittaa, ettei sitä milloinkaan käsitellä huolimattomasti. Sen nojalla tuntuu melkein varmalta, että hän osaa sitä käytellä. Niin onkin – hän osaa heittää sitä taitavasti kuin mustanginpyydystäjä.
Tämä taito on hänen omituisuuttaan, jota olemme jo myöntäneet hänessä olevan.
Hän ratsastaa polulla – ei yleisellä, joen suuntaa noudattavalla. Se on yksityinen tie, joka lähtee hänen enonsa haciendalta ja yhtyy edellämainittuun tiehen likellä erään kunnaan lakea – itse kunnas on vain Leonan laaksoon rajoittuva törmä.
Hän nousee viettävää polkua myöten, niin jyrkkää, että se panee hänen ratsunsa huohottamaan. Hän saapuu harjalle, jossa koukertelee kaikkien yhteinen tie.
Hän seisauttaa hevosensa, vaikka hänen tarkoituksensa ei olekaan suoda sille tilaisuutta hengähtää. Hän on pysähtynyt, koska hän on ehtinyt retkensä määräpaikkaan.
Tien toisella laidalla on aukeama, muodoltaan pyöreä ja pinta-alaltaan noin kahden tai kolmen tynnyrinalan laajuinen. Se on ruohoinen ja puuton – pikkupreeria. Sitä ympäröi tiheikkömetsä – kokonaan toisenlainen kuin se laaksometsä, josta hän on juuri tullut. Joka puolella kaartaa aukeamaa okaisten kasvien tiheikkö. Viimemainitun lävitse vie ainoastaan kolme polkua, joiden lähtökohtia tuskin saattaa huomata aukeaman keskeltä.
Hän on pysähtynyt melkein aukeaman keskelle ja taputtaa hevosensa kaulaa pitääkseen sitä rauhallisena. Se ei ole kovin tarpeellista. Cuestan kapuaminen on ratsua tyynnyttänyt. Sitä ei lainkaan haluta kävellä eikä tepastella paikallaan.
– Olen ehtinyt ennen määrähetkeä, jupisee nainen, vetäen kultakellon serapénsa suojasta, jos minun tosiaan pitää häntä lainkaan odottaa. Hän ei ehkä tulekaan. Suokoon Jumala, että hän kykenee tulemaan!
– Minähän vapisen! Vai johtuuko se hevosen huohottamisesta? Valga me Dios, ei! Sen tekevät omat hermo-parkani.
– Minusta ei ole koskaan ennen tuntunut tällaiselta. Onko se pelkoa? Otaksuttavasti on.
– On kuitenkin kummallista pelätä sitä miestä, jota rakastan – ainoata, jota olen milloinkaan rakastanut, sillä don Miguelia kohtaan tuntemani tunne ei voinut olla rakkautta. Tytön mieltymystä. Onnekseni olen siitä parantunut! Onneksi havaitsin hänen olevan raukan. Se haihdutti mielestäni lumouksen – särki tyyten sen romantillisen unelman, jonka etumaisena henkilönä hän oli. Kiitän hyviä tähtiäni sen lumouksen särkymisen johdosta, sillä nyt vihaan häntä, nyt, kun olen kuullut hänen ruvenneen... Santissima! Saattaako olla totta, että hänestä on tullut – salteador?
– Enkä sittenkään pelkäisi, vaikka kohtaisinkin hänet – en, vaikkapa se tapahtuisi näin yksinäisellä paikalla.
– Ay de mi! Pelätä rakastamaani miestä, jonka uskon olevan hyvän ja yleväluontoisen, ja olla lainkaan pelkäämättä sitä miestä, jota vihaan ja jonka tiedän olevan julman ja säälimättömän! Se on kummallista, käsittämätöntä!
– Ei – ei se ole ollenkaan kummallista. Minua ei vapisuta vaaran ajatus – vaan ainoastaan se vaara, ettei minua rakasteta. Juuri senvuoksi nyt värisen satulassani – enkä ole rauhallisesti nukkunut ainoanakaan yönä sen jälkeen kun minut pelastettiin niiden juopuneiden raakalaisten kynsistä.
– En ole milloinkaan maininnut hänelle tästä, enkä tiedä, mitä hän arvelee tunnustuksestani. Se täytyy tehdä, ja teen sen. En jaksa enää sietää epävarmuutta. Mieluummin kestän epätoivon – kuoleman, jos toiveeni pettävät.
– Ahaa. Kavionkapsahdus! Hevonen on tulossa tiellä. Onko se hänen ratsunsa? Kyllä. Näen puiden lomitse kansallispukumme kirkkaiden värien pilkahtelevan. Hän käyttää sitä mielellään. Eikä ihmekään, se sopii hänelle niin hyvin.
– Santa Virgin! Olen verhottu serapéhen ja päässäni on sombrero. Hän erehtyy luulemaan minua mieheksi. Pois tämä ruma valeasu, jotta näytän siltä, mikä olen – naiselta.
Nopeammin muutos olisi tuskin saattanut käydä pantomiimissa. Kun serapé riisutaan, tulee esille vartalo, jota Hebe olisi saattanut kadehtia, ja kun hattu pannaan syrjään, ilmestyy näkyviin pää, joka olisi innoittanut Canovan talttaa.
Tällä yksinäisellä aukeamalla on loistava näky, joka on kehystensä, sitä ympäröivien okaisten puiden arvoinen, samalla kun puiden karheat oksat näyttävät ojentuvan sitä suojelemaan.
Sopusuhtaisen muotoinen hevonen puolittain perääntyneenä takajalkojensa varaan, sieraimet levällään taivasta kohti ja häntä maata hipovana; sen selässä olento, jonka ulkonäkö ja ryhti herättävät käsityksen suuruudesta, joskin hieman omituisesta, ne yhdessä muodostavat kuvan, patsasmaisen, kauniin.
Ratsastajattaren asento on moitteeton. Hän on puolittain istuallaan satulassa, puolittain seisoallaan jalustimissaan, joten hänen vartalonsa kaikki kaarteet ovat näkyvissä, ja hänen raajojensa jännitys on lauennut parhaiksi osoittamaan, että hän on nainen.
Siitä huolimatta, mitä hän sanoi, ei hänen kasvoistaan kuvastu pelkoa – ei näy ainoatakaan sitä ilmaisevaa merkkiä. Hänen huulensa eivät värähtele, eivätkä hänen poskensa kalpene.
Hänen ilmeensä on tyyten toisenlainen. Se on ylvään itseluottamuksen taakse piiloutuvan rakkauden ilme, sellaisen, jollainen naaraskotkalla on sen odottaessa puolisonsa kosintaa. Teistä tämä kuva tuntunee liioitellulta – ehkä julistatte sen epänaiselliseksi.
Ja kuitenkin se on tosielämän mukainen niin tarkka kuin suinkin muistan, ja minulla oli useammin kuin kerran tilaisuus painaa se mieleeni.
Äkkiä ja salamannopeasti hänen asentonsa muuttuu, ja muutoksen aiheuttaa se, että hän tuntee täyttä neliä aukeamalle saapuvan ratsastajan. Kultakudoksisen asun kiilto on johtanut hänet harhaan. Se ei ole Maurice Geraldin, vaan Miguel Diazin yllä!
Hänen kirkas ilmeensä synkistyy. Hänen tiukka ryhtinsä satulassa lamaantuu tarmottoman näköiseksi – pikemminkin epätoivoa kuin välinpitämättömyyttä kuvastavaksi; ja ääni, joka kirpoaa hänen huuliltaan niiden tuokioksi raottuessa hänen helmimäisten hampaittensa edessä, muistuttaa vähemmän huokaisua kuin harmistuksen huudahdusta.
Tässä muutoksessa ei ole merkkiäkään pelosta – siitä kuvastuu ainoastaan uhmansekaista pettymystä.
El Coyoté alkaa ensiksi puhua.
"H'la, señorita! Kukapa olisi otaksunut kohtaavansa teidän armoanne näin yksinäisessä paikassa – tuhlaamassa sulouttanne okaiselle tiheikölle?"
"Millä tavoin se saattaa liikuttaa teitä, don Miguel Diaz?"
"Mieletön kysymys, señorita! Tiedätte, että se saattaa liikuttaa ja liikuttaakin, ja tiedätte myöskin syyn. Tiedätte hyvin, kuinka vimmaisesti rakastan teitä. Olin hupsu ilmaistessani sen ja tunnustaessani olevani orjanne. Juuri se jäähdytti tunteenne niin nopeasti."
"Olette väärässä, señor. En ole koskaan sanonut rakastavani teitä. Jos ihailinkin teidän ratsastustaitoanne ja toin sen julki, ei teillä ollut oikeutta tulkita sitä niinkuin teitte. En tarkoittanut mitään muuta kuin sitä, että ihailin sitä, mutta en teitä. Siitä on kolme vuotta. Silloin olin tyttö, siinä iässä, jossa sellaiset seikat kiehtovat sukupuoltamme – jossa olemme kyllin hupakkomaisia viehättyäksemme pikemminkin mieskohtaisiin kykyihin kuin siveellisiin ominaisuuksiin. Nyt olen nainen. Kaikki se on muuttunut, kuten – sen tuleekin."
"Carrai! Minkä tähden lietsoitte minussa pettäviä toiveita? Herraderon päivänä, jona voitin isänne laumojen rajuimman härän ja kesytin hurjimman hevosen – sellaisen, jota ei yksikään hänen vaqueroistaan uskaltanut edes käsin koskettaa – sinä päivänä te hymyilitte minulle – niin, silmäilitte minua hellästi. Teidän ei tarvitse inttää sitä vastaan, doña Isidora! Minulla oli kokemusta ja osasin lukea ilmeenne – osasin tulkita ajatuksenne sellaisina kuin ne silloin olivat. Ne ovat muuttuneet – ja minkä tähden? Sen tähden, että lumousvoimanne valtasi minut, tai oikeammin sen tähden, että olin kylliksi yksinkertainen hupsu tunnustaakseni sen; ja samoin kuin kaikki naiset ette tekään enää välittänyt valtauksestanne, saatuanne tietää sen tehneenne. Niin asia on, señorita, niin se on."
"Ei ole, don Miguel Diaz. En milloinkaan sanalla enkä merkillä ilmaissut rakastavani teitä enkä pitänyt teitä muuna kuin hioutuneena herrasmiehenä. Silloin näytitte sellaiselta – ehkä olittekin. Mikä olette nyt? Tiedätte, mitä teistä puhutaan sekä täällä että Rio Granden varrella!"
"Olen liian ylpeä vastaamaan parjaukseen – tulkoonpa se sitten petollisilta ystäviltä tai valehtelevilta vihamiehiltä. Olen tullut tänne saamaan selityksiä enkä antamaan niitä."
"Keneltä?"
"Juuri teiltä, suloinen doña Isidora."
"Olette röyhkeä, don Miguel Diaz! Ajatelkaa, señor, kenelle puhutte! Muistakaa, että isäni on –"
"Tamaulipasin ylpeimpiä haciendadoja, ja enonne on ylpeimpiä koko Teksasissa. Olen ajatellut sitä kaikkea ja ajatellut sitäkin, että olin itsekin aikoinani haciendado ja että nyt olen ainoastaan hevostenpyydystäjä. Carrambo! Mitäpä siitä? Te ette ole niitä naisia, jotka halveksivat miestä yhteiskunnallisen aseman alemmuuden vuoksi. Köyhällä mustanginpyydystäjällä on yhtä hyvät mahdollisuudet teidän silmissänne kuin satojen karjalaumojen omistajallakin. Siinä suhteessa minulla on todistuksia ylevämielisyydestänne!"
"Millaisia todistuksia?" tiedusti tyttö kerkeästi ja rukoilevasti samalla ensi kerran osoittaen rauhattomuuden merkkejä. "Millaisia todistuksia siitä ylevämielisyydestä, jonka hyvyydessänne katsotte luonteeni piirteeksi?"
"Tämä kädessäni oleva sievä kirje, jonka doña Isidora Covarubio de los Llanos on kirjoittanut miehelle, joka samoin kuin minäkin on vain hevoskauppias. Minun ei tarvitse luovuttaa sitä kovin likeltä tarkastettavaksi. Epäilemättä tunnette sen jonkun matkan päästäkin."
Isidora tunsi, kuten näkyi siitä, että hän hätkähti satulassaan ja suuntasi Diaziin kiukkuista hämmästystä uhkuvan katseen.
"Señor, miten olette saanut sen haltuunne?" kysyi hän yrittämättäkään salata harmiaan.
"Sillä ei ole väliä. Se on minun hallussani, ja sen mukana olen saanut useita päiviä etsimäni todistuksen – en siitä, että olette lakannut pitämästä minusta – sillä sen tiesin hyvien syiden nojalla – vaan siitä, että olette alkanut pitää hänestä. Tämä ilmaisee teidän rakastavan häntä – sanat eivät voisi olla selvempiä. Ikävöitte katsoa hänen kauniisiin silmiinsä. Mil demonios! Ette enää ikinä niitä näe!"
"Mitä tämä merkitsee, don Miguel Diaz?"
Hänen lausuessaan sen kysymyksen hänen äänensä hieman värähti, mikä tuntui pelon ilmaukselta. Eikä se ollut ihmekään. El Coyotén ulkonäkö pystyi sillä hetkellä hyvinkin herättämään sitä tunnetta.
Huomattuaan sen mies vastasi: "Teidän sopii hyvin olla pelokkaan näköinen; teillä on syytä pelätä. Jos minä olen menettänyt teidät, hyvä neiti, ei kukaan muukaan saa teistä nauttia. Olen tehnyt päätökseni siihen nähden."
"Mihin nähden?"
"Siihen, mitä sanoin – ettei kukaan muu saa nimittää teitä omakseen, kaikkein vähimmin Mustangi-Maurice."
"Tosiaankin!"
"Niin, tosiaankin! Luvatkaa minulle, ettette enää milloinkaan kohtaa häntä, sillä muutoin ette poistu tästä paikasta!"
"Laskette kai leikkiä, don Miguel?"
"Puhun tosissani, doña Isidora."
Miehen esiintyminen osoitti liiankin selvästi, että hänen sanansa olivat vilpittömät. Vaikka hän oli pelkuri, kuvastui nyt hänen ilmeistään kylmää, julmaa päättäväisyyttä, ja hänen kätensä näkyi hapuilevan machetén kahvaa.
Amatsonimaisesta rohkeudestaan huolimatta nainen ei voinut olla hätääntymättä. Hän näki, että häntä uhkasi vaara, ja hänellä oli vain vähän mahdollisuuksia torjua se. Hieman samanlaiselta hänestä oli tuntunut ihan kohtauksen ensi hetkestä alkaen, mutta häntä oli tukenut se toive, että tämän epämiellyttävän keskustelun ehkä keskeyttäisi henkilö, joka pian muuttaisi sen toisenlaatuiseksi.
Heidän kaksinpuhelunsa alkupuolella hän oli innokkaasti kuunnellut erottaakseen kavionkapsetta ja luonut silloin tällöin vaivihkaa silmäyksiä tiheikköön siihen suuntaan, josta hän toivoi sitä kuulevansa.
Se toive oli nyt häipynyt. Hänen oman kirjeensä näkeminen selvitti hänelle asian; se ei ollut saapunut perille.
Menetettyään tämän toiveen, joka oli siihen saakka häntä tukenut, hän ajatteli pakenemista.
Mutta siihenkin liittyi sekä vaikeuksia että vaaroja. Hänen olisi mahdollista pyöräyttää ratsunsa ympäri ja kiitää täyttä laukkaa pois; mutta yhtä mahdollista oli, että luoti katkaisisi hänen peräytymisensä. Pistoolin perä oli yhtä likellä El Coyotén kättä kuin machetén kahvakin.
Neito tajusi vaaran selvästi. Melkein kuka muu nainen tahansa olisi masentunut sen johdosta. Mutta niin ei Isidora Covarubio de los Llanos. Hän ei edes näyttänyt sen häneen tehoavan.
"Hölynpölyä!" huudahti hän vastaukseksi miehen vakuutuksiin, hyvin teeskennellen epäilyä. "Pidätte minua pilananne, señor. Haluatte säikäyttää minua. Ha, ha, ha! Minkä tähden pelkäisin teitä? Osaan ratsastaa yhtä hyvin, sinkauttaa lassoni yhtä varmasti ja yhtä kauas kuin tekin. Katsokaahan, niin näette kuinka taitavasti sitä käsittelen!"
Näin puhuessaan – hymy huulilla – hän oli irroittanut lasson satulannupista ja pyöritti sitä päänsä ympäri ikäänkuin valaistakseen huomautustaan.
Tempulla oli tyyten toisenlainen tarkoitus, vaikka Diaz ei sitä oivaltanutkaan, vaan istui satulassaan äänettömänä, kummastellen toisen esiintymistä.
Vasta sittenkun hän tunsi silmukan kiertyvän kyynärvarsiensa ympärille, arvasi hän tytön aikomuksen, ja silloin oli liian myöhäistä estää sen toteuttamista. Seuraavassa tuokiossa hänen käsivartensa olivat tiukasti sidotut kylkiin, ja sekä pistoolinperä että machetén kahva olivat hänen sormiensa yltämättömissä.
Hänellä ei ollut edes aikaa yrittää vapautua silmukasta. Ennenkuin hän ennätti tarttua hihnaan, kiristyi se hänen vartalonsa ympärille ja rajulla nykäisyllä kiskaisi hänet pois satulasta, paiskaten hänet huumaantuneena ja tiedottomana maahan.
"Nyt, don Miguel Diaz!" huusi nainen, joka oli aiheuttanut tällaisen tilannemuutoksen ja joka nyt istui ratsunsa selässä pää käännettynä kotiin päin, tiukalla oleva lasso kytkettynä satulapuuhun. "Älkää enää uhkailko minua! Älkää koettakokaan irtautua! Jos vain liikautatte sormeannekaan, niin minä kannustan! Julma roisto! Niin pelkuri kuin olettekin, olisitte tappanut minut – näin sen silmistänne. Haa, osat ovat vaihtuneet, ja nyt –"
Huomattuaan, ettei vastausta kuulunut, hän keskeytti lauseensa, yhäti pitäen lassoa kireällä, katse tähdättynä maassa viruvaan mieheen.
El Coyoté oli maassa pitkänään käsivarret kiedottuina silmukkaan, hievahtamattomana ja äänettömänä kuin puupölkky. Putoaminen hevosen selästä oli riistänyt häneltä sekä puhekyvyn että tajunnan. Hän näytti kuolleelta – ja vain hänen ratsunsa osoitti elonmerkkejä äänekkäästi hirnumalla, peräytyessään pensaiden sekaan.
"Pyhä neitsyt, olenko surmannut hänet?" huudahti tyttö, ohjaten hevostaan hieman taaksepäin, vaikka yhä pitäen sen käännettynä poispäin ja valmiina syöksymään eteenpäin kannustettaessa. "Jumalan äiti! Sitä en tarkoittanut – vaikka minulla olisi ollut oikeus tehdä sekin, sillä ihan varmasti hänen aikomuksensa oli tappaa minut! Onko hän kuollut, vai onko tuo vain juoni, jolla hän koettaa houkutella minut likelleen? Kautta hyvän Guadaloupemme, sen jätän muiden ratkaistavaksi! Ei ole paljoakaan pelkoa siitä, että hän saavuttaa minut, ennenkuin ehdin kotiin; ja jos hän on vaarassa, joutuu haciendasta tänne väkeä kylliksi ajoissa päästämään hänet irti. Hyvästi, don Miguel Diaz! Hasta luego!"
Huulillaan nämä sanat, joiden huoleton sävy osoitti, ettei hänen omaatuntoaan lainkaan kalvanut mahdollisesti tehdyn rikoksen pelko, hän veti pienen, terävän veitsen poveltaan, katkaisi nuoran ihan satulannupin vierestä, painoi kannukset syvälle ratsunsa kupeisiin ja poistui täyttä laukkaa aukeamalta, jättäen Diazin maahan virumaan edelleenkin lasson silmukkaan kiedottuna.
KAHDESKYMMENES LUKU
Lasson hellittäminen
Kuivuneessa saarnipuussa istuva kotka kirkaisee säikähdyksestä ja sujahtaa kohoamaan ilmaan.
Kiihkeiden intohimojen purkauksen hätkähdyttämänä se on noussut tarkastamaan ympäristöä.
Valtavien siipien yksi ainoa lehahdus kiidättää sen aukeaman yläpuolelle. Leväten värähtelevien sulkiensa varassa katse suunnattuna maahan se tähyilee sekä aukeamaa että sitä ympäröivää tiheikköä. Edellisellä se näkee sellaista, mikä ehkä hivelee sen katsetta – ratsailta sinkoutuneen miehen, jonka hevonen juoksee hirnuen lähettyvillä, pitkänään maassa, nähtävästi kuolleena. Tiheikössä se huomaa kaksi erikoisen näköistä ratsastajaa. Toinen on nainen paljain päin, hiukset tuulessa hulmuavina, hajareisin voimakkaan ratsun selässä vakavana kiitämässä pois aukeamalta vinhaa neliä. Myöskin toinen on nainen, täplikkään hevosen selässä; hänen ratsastustapansa on naisellisempi, ja hän ratsastaa aukeamalle päin. Hänen päässänsä on hattu, ja hän etenee hitaammin, mutta hän on yhtä vakavan näköinen.
Sellainen näky kohtaa kotkan silmää.
Nämä kauniit ratsastajattaret ovat molemmat jo ennestään tuttuja. Poispäin nelistävä on Isidora Covarubio de los Llanos, lähestyvä taas on Louise Poindexter.
Tiedämme, minkä tähden edellinen on poistunut aukeamalta. Meidän tulee selittää, mitä varten jälkimäinen on sinne tulossa.
Keskusteltuaan Zeb Stumpin kanssa nuori kreolitar palasi kammioonsa, polvistui madonnankuvan eteen ja antautui hengessään rukoilemaan.
Tarpeetonta on mainita, että kreolittarena hän oli katolilainen ja niin ollen uskoi horjumattomasti pyhien välityksen tehokkuuteen. Hänen esirukouksensa olivat omituisia ja murheellisia – ne koskivat sitä miestä, joka oli leimattu hänen veljensä murhaajaksi!
Hän ei suinkaan uskonut Mauricea tämän kamalan rikoksen tekijäksi. Niin ei voinut olla. Sen pelkkä epäileminenkin olisi raadellut hänen sydäntään.
Hän ei rukoillut anteeksiantoa, vaan suojelusta. Hän anoi pyhää neitsyttä pelastamaan Mauricen vihamiesten käsistä – hänen omien ystäviensä käsistä!
Hänen sanoihinsa, jotka hän hiljaa jupisi taivaan korviin, sekaantui kyyneliä ja tukahduttavia nyyhkytyksiä. Hän oli tuntenut veljeään kohtaan mitä hellintä sisarellista rakkautta. Hän suri vainajaa haikeasti; mutta se murhe ei jaksanut tukahduttaa hänen toista rakkauttaan, verisiteitä voimakkaampaa. Murehtiessaan veljensä menetystä hän rukoili rakastettunsa turvallisuuden puolesta.
Kun hän nousi polviltaan, osui hänen katseensa jouseen, siihen vehkeeseen, jota oli niin ovelasti käytetty kiidättämään suloisia sanomia hänen rakastamalleen miehelle.
"Oi, jospa voisin lähettää nuolen varoittamaan häntä vaarasta! En enää ehkä ikinä tuota käytä."
Näitä mietteitä seurasi samansuuntainen ajatus. Eikö ehkä siitä salaisesta kirjeenvaihdosta olisi joitakuita jätteitä vielä siellä, missä se oli tapahtunut?
Hän muisti Mauricen palanneen joen poikki uimalla, käyttämättä purtta, jonka hän aina oli omalla lassollaan vetänyt takaisin. Mauricen lasson oli täytynyt jäädä veneeseen.
Edellisenä päivänä ei se murheen aiheuttamassa hämmingissä ollut johtunut hänen mieleensä. Siitä saattaisi tulla heidän sydänöisten kohtaustensa todistuskappale; eikä niistä osaisi juoruilla muut kielet kuin heidän omansa – ynnä iäksi vaiennut kieli.
Aurinko oli jo nyt varsin ylhäällä ja paistoi helakasti ikkunasta sisälle. Hän sysäsi lasioven auki ja astui ulkosalle, aikoen lähteä ruuhelle. Kuistilla hänen askeleensa pysähtyivät, kun hän kuuli ääniä ylhäältä päin.
Siellä oli kaksi henkilöä keskustelemassa. He olivat hänen kamaripalvelijattarensa Florinda ja neekerikuski, joka isäntänsä poissa ollessa nautti raittiista ilmasta azotealla.
Heidän sanansa kuuluivat alas, vaikka heidän nuori emäntänsä ei tahallisesti niitä kuunnellut. Vasta heidän lausuttuaan erään nimen hän salli heidän lörpöttelynsä tehota hänen korvaansa.
"Sitä nuorta miekkosta nimitetään Geraldiksi. Maurice Gerald on hänen nimensä. Häntä väitetään irlantilaiseksi, mutta jos ihmiset puhuvat totta, ei hän ole ensinkään samanlainen kuin ne irlantilaiset, joita työskentelee laituritöissä New Orleansissa. Ho, hoo! Hän on pikemminkin tilanomistajaherrojen kaltainen. Juuri sellainen hän on."
"Et kai usko, Pluto, hänen tappaneen nuorta herra Henryä?"
"En usko sinnepäinkään. Ho, hoo! Hän tappanut nuoren Henry-herran! Ei sen enempää kuin minäkään olen sitä tehnyt. Totisesti! Siellä paha, missä mainitaan – ihan sama mies, josta puhumme. Ho, hoo! Katsos, Florinda, katsohan tuonne!"
"Mihin?"
"Tuonne – tuonne joen toiselle puolelle! Näet miehen hevosen selässä. Siellä on Maurice Gerald – sama mies, jonka kohtasimme palaneella preerialla. Sama, joka lahjoitti neiti Louiselle täplikkään hevosen ja jota kaikki lähtivät etsimään. Ho, hoo, he menivät väärälle taholle. He eivät löydä häntä preerioilta tänään."
"Oi, Pluto, etkö ole iloissasi? Olen varma siitä, että hän on viaton – se uljas, kaunis herrasmies. Hän ei mitenkään olisi voinut –"
Alhaalla seisova kuuntelija ei jäänyt enää kuulemaan. Pujahdettuaan takaisin huoneeseensa hän lähti azotealle. Hänen sydämensä jyskytti miltei yhtä äänekkäästi kuin hänen jalkansa kapsivat hänen noustessaan escaleralla. Vain vaivoin hän jaksoi salata mielenliikutuksensa niiltä kahdelta henkilöltä, jotka olivat sen aiheuttaneet.
"Mitä olette nähneet sellaista, mistä puhutte niin äänekkäästi?" lausui hän, koettaen piilottaa kiihtymyksensä teennäisen ankaruuden varjoon.
"Ho, hoo, neiti Louise – katsokaahan tuonne! Se nuori mies!"
"Mikä nuori mies?"
"Se, jota he lähtivät etsimään – joka –"
"En näe ketään."
"Ho, hoo! Hän meni juuri nyt puiden sekaan. Katsokaa tuonne – tuonne! Näette mustan, kiiltävän hatun, loistavan samettinutun ja kimaltelevat hopeanapit – siellä hän on. Olen ihan varma siitä, että hän on sama nuori mies."
"Siitä huolimatta olette mahdollisesti erehtynyt, mestari Pluto. Monet täkäläiset miehet pukeutuvat sillä tavoin. Välimatka on niin pitkä, ettette voi erottaa; ja kun hän nyt on miltei poissa näkyvistä – Vähätpä siitä, Florinda. Riennä alas ottamaan esille hattuni ja ratsastuspukuni! Lähden ratsastamaan. Te, Pluto, satuloikaa Luna niin nopeasti kuin suinkin! En saa päästää aurinkoa liian korkealle. Kiiruhtakaa, kiiruhtakaa!"
Palvelijoiden kadottua portaisiin hän vielä kerran kääntyi rintasuojuksen vierelle rintansa aaltoillessa kiihkeiden ajatusten vaikutuksesta. Kenenkään tarkkailematta hän sai nyt vapaasti tähystää preeriata ja tiheikköä.
Se oli liian myöhäistä. Ratsastaja oli loitonnut tyyten pois näkyvistä.
"Tuo ratsastaja oli hyvin hänen näköisensä eikä kuitenkaan ollut. Se voi tuskin olla mahdollista. Jos se olisi ollut hän, niin minkä tähden hän olisi mennyt tuolle suunnalle?"
Hänen rintaansa vihlaisi uusi tuska. Hän muisti kerran ennenkin kysyneensä itseltään samaa.
Enää hän ei viipynyt azotealla tarkkailemassa tietä. Kymmenen minuutin kuluttua hän oli joen toisella puolella ja ohjasi hevosensa tiheikköön, johon äskeinen ratsastaja oli kadonnut.
Hän ratsasti ripeästi eteenpäin, tähyillen pitkin tietä kauas edelleen.
Äkkiä hän seisautti ratsunsa lähestyessään vierun lakea, josta näkyi Leona-joelle. Se teko johtui siitä, että hän kuuli ääniä.
Hän kuunteli. Vaikka äänet olivatkin vielä etäisiä ja kuuluivat hyvin heikosti, saattoi ne sittenkin erottaa miehen ja naisen puheluksi.
Minkä miehen? Minkä naisen? Taaskin hänen sydäntään vihlaisi hänen lausuessaan itsekseen nämä kysymykset.
Hän ratsasti likemmäksi. Pysähtyi uudelleen; kuunteli jälleen.
Keskustelu oli espanjankielistä. Se ei tuottanut hänelle lainkaan huojennusta. Maurice Gerald puhuisi juuri sitä kieltä Isidora Covarubio de los Llanosille. Kreolitar osasi sitä niin paljon, että olisi ymmärtänyt, mitä sanottiin, jos olisi ollut kyllin lähellä erottaakseen sanat. Sävy oli molemmin puolin kiihkeä, ikäänkuin puhelijat olisivat olleet kuohuksissaan. Kuuntelija oli siitä tuskin pahoillaan.
Hän ratsasti lähemmäksi, seisautti taaskin hevosensa ja istui jälleen kuuntelemassa.
Miehen ääntä ei enää kuulunut. Naisen taas kuulosti kirkkaalta ja tiukalta, ikäänkuin uhkaavalta!
Syntyi hetkisen kestävä äänettömyys, jota seurasi nopeata kavionkapsetta – taaskin äänettömyys – uudelleen naisen puhetta, aluksi äänekästä, uhkausmaista, ja sitten äkkiä yksinpuhelun tapaista – senjälkeen jälleen hiljaisuus, jonka taaskin lopetti kavionkapse, ikäänkuin yksinäinen hevonen olisi nelistäen poistunut paikalta.
Ei kuulunut muuta kuin se ja äkäisten äänien säikähdyttämänä ilmaan sujahtaneen ja nyt korkealla aukeaman yläpuolella leijailevan kotkan kirkaisu.
Kuuntelija tunsi aukeaman – hänestä pyhän paikan. Äänet olivat kuuluneet sieltä. Hän oli viimeksi seisahtunut vähän matkan päähän sen laidasta. Häntä oli etenemästä pidättänyt pelko – se pelko, että hän saisi selville karvaan totuuden.
Hänen epävarmuutensa häipyi, ja hän ohjasi ratsunsa aukeamalle.
Satuloitu ja suitsitettu hevonen syöksähtelemässä sinne tänne – mies virumassa maassa lasso kiedottuna käsivarsiensa ympärille ja nähtävästi kuolleena – likellä maassa sombrero ja serapé, jotka ilmeisesti eivät olleet miehen! Miten sellaisen näyn olisi voinut tulkita?
Mies oli puettu meksikolaisen rancheron upeaan asuun – myöskin hevosen varukset olivat sen mukaisesti huolitellut ja kallisarvoiset.
Louisen huomattua ne molemmat hänen sydämensä sykähti riemusta. Olipa mies kuollut tai elävä, juuri hänet hän oli azotealta nähnyt; eikä hän ollut Maurice Gerald.
Hän oli aikaisemmin epäillyt – toivonut, ettei mies olisi Maurice; ja nyt hänen toiveensa oli suloisesti toteutunut.
Hän ratsasti likelle tarkastamaan maassa viruvaa miestä. Hän silmäili kasvoja, jotka olivat ylöspäin, sillä mies virui selällään. Hän kuvitteli nähneensä ne ennenkin, mutta ei ollut siitä varma.
Silminnähtävästi hän oli meksikolainen. Ei ainoastaan hänen pukunsa, vaan myöskin hänen kasvonsa, kaikki piirteensä osoittivat hänen olevan espanjalais-amerikkalaisen.
Hän ei suinkaan ollut rumannäköinen. Päinvastoin olisi häntä saattanut pitää kauniina.
Mutta se, että Louise Poindexter hypähti satulastaan maahan ja kumartui silmäilemään häntä hyväntahtoisen säälivästi, ei tapahtunut sentähden.
Tämän miehen näkemisen – sen havainnon, että hän olikin joku toinen – aiheuttama ilo sai tyydytystä ihmisystävällisestä teosta.
"Hän ei näytä kuolleelta. Varmasti hän hengittää."
Hihna näytti vaikeuttavan hänen hengittämistään.
Se hellitettiin heti – silmukka laukesi naisen ponnistuksista.
– Nyt hän voi hengittää vapaammin. Pardieu! Mistähän se on saattanut aiheutua? Siepattu lassolla satulastaan ja kiskaistu maahan! Se on todennäköistä. Mutta kuka on saattanut sen tehdä? Se oli naisenääni. Niin, varmasti oli. En mitenkään voinut siitä erehtyä.
– Mutta tuossa on silti miehen hattu ja serapé, ei tämän miehen. Oliko täällä joku toinen, joka poistui naisen seurassa? Ainoastaan yksi hevonen lähti täältä.
– Ahaa! Hän alkaa tointua. Taivaan kiitos siitä! Hän itse osaa selittää kaikki. Joko olette tajuissanne, sir?
"S'ñorita, kuka olette?" kysyi don Miguel Diaz, kohottaen päätänsä ja katsoen arkailevasti ympärilleen. "Missä hän on?" jatkoi hän.
"Kenestä puhutte? En ole nähnyt ketään muita kuin teidät."
"Carrambo! Sepä kummallista. Ettekö ole nähnyt naista, jota ratsasti hajareisin harmaan hevosen selässä?"
"Kuulin naisenääntä tullessani tänne."
"Sanokaa mieluummin naispaholaisen ääntä, sillä sellainen Isidora Covarubio de los Llanos totisesti on."
"Hänkö tämän teki?"
"Maldito, hän juuri! Missä hän nyt on? Ilmaiskaa minulle se. s'ñorita!"
"En tiedä sitä. Kavionkapseesta päätellen arvelen hänen laskeutuneen rinnettä alas. Hänen on täytynyt niin tehdä, koska minä tulin toista tietä."
"Ahaa – rinnettä alas – siis kotiin, sinne – Olitte kovin ystävällinen, s'ñorita, irroittaessanne tämän lasson – kuten epäilemättä olette tehnyt. Ehkä suvaitsette auttaa minua vieläkin, jotta pääsisin satulaan? Siihen päästyäni jaksan luultavasti istua. En missään nimessä saa jäädä tänne. Minulla on vihamiehiä jotensakin likellä. Tule, Carlito!" huusi hän ratsulleen, samalla kutsuen eläintä omituisella vihellyksellä. "Tule tänne! Älä pelkää tätä kaunista naista! Hän ei ole se nainen, joka erotti sinut ja minut toisistamme niin kovakouraisesti – en verdad melkeinpä iäksi! Tule tänne, cavallo, tule!"
Vihellyksen kuultuaan hevonen ravasi hänen luoksensa ja salli isäntänsä, joka nyt seisoi pystyssä, tarttua suitsiin.
"Jos hiukan autatte, ystävällinen s'ñorita, uskon jaksavani kavuta satulaan. Kun kerran istun ratsuni selässä, olen turvassa takaa-ajajilta."
"Otaksutteko, että teitä ajetaan takaa?"
"Quién sabe? Minulla on vihamiehiä, kuten jo mainitsin. Mutta vähät siitä. Olen kovin heikkona. Suostuttehan auttamaan minua?"
"Minkä tähden en sitä tekisi? Mielihyvin autan teitä, sir, mikäli kykenen."
"Mil gracias, s'ñorita! Mil, mil gracias!"
Jännittämällä kaikki voimansa kreolittaren onnistui auttaa kykenemätön ratsastaja satulaan, jossa hän jonkun aikaa horjuttuaan näytti istuvan siedettävän varmasti.
Koottuaan ohjakset käteensä hän valmistautui lähtemään.
"Adios, s'ñorita!" hän virkkoi. "En tiedä, kuka olette. Huomaan, ettette kuulu meidän kansaamme. Americano otaksuttavasti. Siitä viisi. Olette yhtä hyvä kuin kauniskin, ja jos se milloinkaan sattuisi olemaan Miguel Diazin vallassa, niin hän varmasti muistaa sen palveluksen, jonka tänään hänelle teitte."
Niin sanottuaan El Coyoté ratsasti tiehensä, ei ripeästi, vaan hidasta käymäjalkaa, ikäänkuin hänen olisi ollut vaikeata pysytellä tasapainossa.
Vauhtinsa verkkaisuudesta huolimatta hän pian katosi näkyvistä – puut piilottivat hänet hänen poistuttuaan aukeamalta.
Hän ei ratsastanut mainittuja kolmea tietä myöten, vaan valitsi kapean polun, jota tuskin saattoi havaita sen upotessa pensaikkoon.
Nuoresta kreolittaresta koko tapaus tuntui unennäöltä, kummalliselta pikemminkin kuin vastenmieliseltä.
Se muuttui hirvittäväksi todellisuudeksi, kun hän otti maasta Diazilta pudonneen paperipalan ja luki, mitä siihen oli kirjoitettu. Osoite oli: "Don Mauricio Gerald" ja allekirjoitus: "Isidora Covarubio de los Llanos".
Noustakseen jälleen satulaan Louise Poindexter olisi tarvinnut apua miltei yhtä kipeästi kuin äsken poistunut mies.
Ratsastaessaan Leonan kahlaamon poikki, palatakseen Casa del Corvoon, hän pysäytti hevosen keskellä virtaa ja istui jonkun aikaa, silmäillen kannuksiensa ympärillä kohisevaa vettä. Hänen kasvojensa hurjistunut ilme kuvasti syvää epätoivoa. Jos se olisi ollut vähän syvempi, olisi vesi nielaissut niin kauniin olennon kuin sen haltijoille on milloinkaan uhrattu.
YHDESKOLMATTA LUKU
Kamppailu kajoottien kanssa
Teksasilaisen hämärän purppuraiset varjot alkoivat kattaa maata, kun haavoittunut, jonka vaivaloista vaellusta tiheikössä olemme kuvailleet, saapui puron äyräälle.
Tyydytettyään janonsa hän ojensihe pitkäkseen ruohikolle, ajatukset vapautuneina siitä hirvittävästä jännityksestä, joka oli niin kauan ja jatkuvasti niitä kiusannut.
Sillä hetkellä hänen raajaansa koski vain vähän, ja hänen mielensä oli liian väsynyt olemaan kovin huolissaan tulevaisuudesta.
Hän kaipasi ainoastaan lepoa, ja akaasioiden sulkamaisissa lehdissä huokaileva viileä iltatuuli tarjosi hänelle siihen hyvän mahdollisuuden.
Korppikotkat olivat hajaantuneet yöpuilleen tiheikköön, eikä niiden pahaenteinen läheisyys enää häirinnyt häntä, ja niinpä hän pian vaipui uneen.
Hän ei saanut kauan nukkua. Haavoja alkoi jälleen kivistää ja se herätti hänet.
Juuri se – eikä kajoottien ulvonta – piti häntä valveilla loppuyön.
Hän ei paljoakaan välittänyt hiipivästä preeriasudesta – todellisesta shakaalista – joka ahdistaa vain vainajia, ja eläviä ainoastaan näiden ollessa kuolemaisillaan.
Hän ei uskonut olevansa kuolemaisillaan.
Se oli pitkä, kaamea yö kärsivästä miehestä; tuntui siltä kuin päivä ei milloinkaan koittaisi.
Vihdoin valo sarasti, mutta ei näyttänyt mitään sellaista, mikä olisi häntä ilahduttanut. Sen mukana tulivat linnut, eivätkä pedot lähteneet tiehensä.
Hänen yläpuolellaan levittelivät korppikotkat taaskin, uuden auringon hohteessa, varjoisia siipiään. Ympäriltään hän kuuli kajoottien haukkumisulvontaa satoina kamalina toisintoina.
Ryömittyään purolle hän uudelleen sammutti janonsa.
Nyt hänen oli nälkä, ja hän tähyili ympärilleen löytääkseen syötävää.
Läheisyydessä kasvoi pekaanipuu. Sen oksilla riippui pähkinöitä kuuden jalan korkeudella maasta.
Hän pääsi pekaanin luokse nelinkontin, vaikka se ponnistus olikin tuskallinen.
Kainalosauvallaan hänen onnistui pudottaa joitakuita pähkinöitä, ja niitä hän nautti aamiaisekseen.
Mitä hänen pitäisi nyt tehdä?
Hänen oli yksinkertaisesti mahdotonta siirtyä pois siltä paikalta. Vähäisinkin liike tuotti hänelle tuskaa, samalla vakuuttaen hänelle, kuinka äärimmäisen kykenemätön hän oli lähtemään mihinkään.
Hän ei vieläkään oikein tietänyt, millaisia vammoja hän oli saanut – erittäinkin jalkaansa, joka oli niin turvoksissa, ettei hän voinut sitä kunnollisesti tarkastaa. Hän arveli joko polvilumpion murtuneen tai nivelen menneen pois sijoiltaan. Kummassakin tapauksessa saattaisi kulua päiväkausia, ennenkuin hän voisi käyttää raajaansa, ja mitä hänen sillä välin pitäisi tehdä?
Hän ei kovinkaan varmasti toivonut kenenkään tulevan sille taholle. Hän oli huutanut äänensä käheäksi; ja vaikka hän aika-ajoin edelleenkin päästeli heikkoja huudahduksia, olivat ne vain toivon ajoittaisia purkauksia sen taistellessa epätoivoa vastaan.
Hänellä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin jäädä paikalleen; ja siitä varmistuttuaan hän ojentautui ruohikolle, päättäen olla niin kärsivällinen kuin suinkin mahdollista.
Hänen täytyi jännittää koko luonteensa lujuus jaksaakseen kestää häntä jäytävät vihlovat tuskat. Eikä hän kestänytkään niitä aivan äänettömänä. Tuontuostakin ne puristivat hänen huuliltaan ähkäisyn.
Kun koko hänen huomionsa oli kiintynyt tuskiin, ei hän vähään aikaan lainkaan havainnut mitään, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hänen yläpuolellaan kaartelivat edelleenkin mustat linnut, mutta hän oli tottunut niihin eikä enää niitä katsellut – ei edes silloinkaan, kun jotkut niistä ajoittain sujahtivat niin likelle häntä, että hän erotti niiden siipien suhinan korviensa juuressa.
Ahaa! Mitäs se oli – tuo toisenlainen ääni?
Se kuulosti siltä kuin olisi pieniä jalkoja tassutellut puron hiekkaisessa uomassa ja siihen liittynyt nopeata hengitystä, ikäänkuin siellä olisi ollut kiihtyneitä eläimiä.
Hän tähyili ympärilleen keksiäkseen selityksen.
"Vain kajootteja!" hän mietti nähtyään parikymmentä tällaista otusta vilahtelevan sinne tänne, hiipien puron molemmilla äyräillä ja kyyrötellen ruohikossa.
Tähän saakka hän ei ollut tuntenut lainkaan pelkoa, vaan ainoastaan halveksumista näitä arkoja eläimiä kohtaan.
Mutta hänen tunteissaan tapahtui muutos hänen pantuaan merkille niiden katseet ja esiintymisen. Edellisistä uhkui julmuutta, jälkimäisestä totisuutta ja uhkaa. Selvästikin kajootit aikoivat tehdä ilkeyttä!
Nyt hän muisti kuulleensa näiden eläimien, jotka tavallisesti olivat vaarattomia pelkästä arkuudesta, saattavan ahdistaa ihmistä, kun hän oli niin vahingoittunut, ettei pystynyt puolustautumaan. Erittäinkin kärkkäitä ne olivat sen tekemään veren hajun kiihottamina.
Hänen vertansa oli vuotanut runsaasti ja useista haavoista, joita kaktuksien piikit olivat repineet. Hänen vaatteensa olivat yltyleensä veressä ja vasta vain puolittain kuivuneet.
Helteisessä ilmassa se levitti omituista tuoksuaan. Kajootit eivät voineet olla sitä haistamatta.
Sekö niitä kannusti toimimaan niin kiihtyneesti ja teki ne nähtävästi vimmaisiksi?
Olipa syy mikä tahansa, hän ei enää epäillytkään sitä, että ne aikoivat karata hänen kimppuunsa.
Hänellä ei ollut muita aseita kuin metsästyspuukko, joka onneksi oli pysynyt hänen vyössään. Pyssyn ja pistoolit, jotka olivat olleet kiinnitetyt satulaan, oli hänen hevosensa vienyt muassaan.
Hän veti esille veitsensä, sijoittui oikean polvensa varaan ja valmistautui puolustautumaan.
Sitä temppua hän ei tehnyt sekuntiakaan liian aikaisin. Sudet olivat käyneet julkeammaksi saatuaan niin kauan häiritsemättä esiintyä uhkaavasti, niiden rohkeutta kannusti veren haju, joka kävi voimakkaammaksi niiden lähestyessä, ja niitä kiihotti ankara, luontainen ruokahalu, ja tällä hetkellä ne saavuttivat päättäväisyytensä huippukohdan ja syöksyivät haavoittuneen miehen kimppuun.
Niitä tuli puolikymmentä samalla kertaa, ja rajusti hyökätessään ne iskivät hampaansa hänen käsivarsiinsa, jalkoihinsa ja vartaloonsa.
Jäntevästi ponnistaen hän pudisti ne irti ja huitoi veitsellään. Yksi tai kaksi petoa sai ammottavan haavan välkkyvästä terästä, ja ne pakenivat, ulvoen. Mutta tällöin liittyi temmellykseen uusi parvi, ja yhä uusia tuli lisää, kunnes ahdistajia oli parikymmentä.
Ottelu kävi vimmaiseksi, murhaavaksi. Useita susia oli kuolleina maassa. Mutta surmansa saaneiden kumppanien kohtalo ei säikyttänyt elossa olevia pitkittämästä tappelua. Se päinvastoin vain raivostutti niitä yhä enemmän.
Kamppailu muuttui yhä sekavammaksi kajoottien tunkeutuessa toistensa ylitse päästäkseen käsiksi uhriin. Puukkoa heiluteltiin umpimähkään, sitä liikutteleva käsi kävi joka hetki yhä heikommaksi, eivätkä sen iskut enää olleet yhtä tuhoisan tehokkaita.
Haavoittuneen miehen taistelukyky alkoi pian ehtyä.
Hän pelkäsi menettävänsä henkensä. Eikä ihmekään – kuolema tuijotti häntä silmiin.
Tällä ratkaisevalla hetkellä kirposi hänen huuliltaan huudahdus. Kummallista kyllä, siitä ei kuvastunut kauhua, vaan riemua. Ja vielä kummallisempaa, että kajootit sen kuultuaan taukosivat tuokioksi häntä ahdistamasta.
Kamppailu vaimeni, syntyi lyhyt, hiljainen väliaika. Sitä ei ollut aiheuttanut uhrin huudahdus, vaan se, mistä se oli johtunut.
Kuului nelistävän hevosen kavionkapsetta, johon sekaantui koiran äänekästä haukuntaa.
Haavoittunut huudahteli edelleen, luikkaillen apua. Hevonen kuulosti olevan ihan likellä. Sen selässä oleva mies ei voinut olla häntä kuulematta.
Mutta vastausta ei kuulunut. Hevonen tai ratsastaja oli mennyt ohitse.
Kavionkapse kävi epäselvemmäksi. Taaskin epätoivo valtasi kajoottien vastustajan.
Samalla hänen hiiviskelevät ahdistajansa jälleen rohkaistuivat ja ehättivät aloittamaan ottelun uudelleen.
Taaskin se alkoi ja riehui pian yhtä rajusti kuin ennenkin – onneton mies luuli olevansa tuhon oma ja pitkitti taistelua vain pelkästä epätoivosta.
Vielä kerran se keskeytyi, ja tällä kertaa sen keskeytti olento, jonka saapuminen valoi häneen uutta toivoa ja rohkeutta.
Jos ratsastaja ei ollutkaan ollut kuulevinaan hänen avunhuutojaan, niin koira ne kuuli. Paikkaa lähestyi suurenmoisen komea hirvikoira – laatunsa harvinaisinta ja uhkeinta lajia – päästellen syviä, sointuvia haukahduksia, samalla kun se rajusti ponnahtaen hypähti esille pensaiden lävitse.
"Ystävä! Taivaan kiitos, ystävä!"
Haukkuminen vaimeni koiran syöksähtäessä tiheikön reunasta ja karatessa kita auki pelästyneiden kajoottien sekaan, jotka jo sen lähestyessä lähtivät pakoon.
Yhden niistä se heti sieppasi leukapieliensä väliin, nykäisi sen ilmaan maasta, ravisti sitä kuin rottaa ja hellitti sen jälleen kiemurtelemaan maassa selkäranka katkaistuna.
Toinen sai osakseen samanlaisen kohtelun, mutta ennenkuin auttaja ennätti käydä kolmannen kimppuun, painoivat säikähtyneet ahdistajat häntänsä ruohikkoon ja kiitivät uikuttaen tiehensä, kaikki yhdessä peräytyen sinne, mistä olivat tulleetkin, tiheikön äänettömään yksinäisyyteen.
Pelastettu mies ei nähnyt enää mitään. Hänen voimansa olivat tyyten ehtyneet. Hän jaksoi parhaiksi ojentaa käsivartensa ja hymy huulillaan kiertää ne pelastajansa kaulaan. Jupisten sitten hiljaa jotakin hän vähitellen pyörtyi.
Hänen horroksensa meni pian ohitse, ja tajunta pääsi taaskin valtaan.
Noustuaan kyynärpäänsä varaan hän silmäili kysyvästi ympärilleen.
Hänen katsettaan kohtasi outo, verinen näky. Jollei hän olisi pyörtynyt, olisi hän nähnyt vieläkin omituisemman kohtauksen. Hänen ollessaan tiedottomana oli aukeamalle saapunut ratsumies, joka oli jälleen sieltä poistunut. Kävijä oli sama ratsastaja, jonka kavionkapseen hän oli kuullut ja joka oli ollut niin kuuro hänen avunhuudoilleen. Hän oli saapunut liian myöhään ja sittenkin lainkaan ajattelematta tulla avuksi. Hänen tarkoituksenaan näytti olevan ratsunsa juottaminen.
Eläin syöksyi suoraan puroon, joi kyllikseen, kapusi vastaiselle rannalle, ravasi aukean kohdan halki ja katosi sen takana alkavaan tiheikköön.
Ratsastaja ei ollut kiinnittänyt vähääkään huomiota maassa viruvaan hahmoon; ratsu oli osoittanut sen havainneensa vain korskumalla ja hypähtelemällä puolelta toiselle, mennessään kajootinraatojen lomitse.
Hevonen oli uhkea eläin, ei iso, mutta joka suhteessa viimeistellyn kaunismuotoinen. Mies oli ihan vastakkainen – koska hänellä ei ollut päätä!
Pää kyllä oli, mutta ei oikeassa paikassaan. Se lepäsi satulankotelon varassa, näköjään ratsastajan käden tukemana.
Hirvittävä näky!
Koira haukkui sen mennessä aukeaman halki ja seurasi sitä pensaikon reunaan asti. Se oli ollut tämän ratsastajan muassa pitkän ajan, harhaillen samalla tavoin kuin se ja juosten sen jäljessä.
Nyt se luopui tästä hyödyttömästä kumppanuudesta, palasi nukkujan luokse ja kävi pitkäkseen hänen vierelleen.
Juuri silloin viimemainittu tuli jälleen tajuihinsa ja muisti, minkä tähden hän oli vähäksi aikaa pyörtynyt.
Hyväiltyään koiraa hän vaipui jälleen pitkäkseen, veti vaipan liepeen kasvoilleen suojaamaan niitä päivänpaahteelta ja vaipui uneen.
Hirvikoira virui hänen jaloissaan ja uinui myöskin, mutta ainoastaan lyhyitä tuokioita kerrallaan. Tuontuostakin se kohotti päätänsä ja päästi äkäisen murahduksen, kun korppikotkien siivet suhahtelivat liian likellä sen korvia.
Nuori mies mutisi unissaan. Hänen tietämättään lähti hänen huuliltaan omituisia sanoja, joista kuvastui oudon sekavia ajatuksia, milloin kiihkeitä rakkaudenvakuutuksia, milloin yhteydetöntä puhetta, joka viittasi murhatyöhön!
KAHDESKOLMATTA LUKU
Kahdesti juovuksissa
Kertomuksemme juoni vie meidät takaisin Alamon varrella olevaan yksinäiseen majaan, josta uhkapeliä pelaavat, sinne isännän poissa ollessa kotiutuneet vieraat olivat niin äkkiä poistuneet.
Kello on lähes kaksitoista seuraavana päivänä, eikä isäntä ole vielä palannut kotiin. Ballyballaghin entinen tallipoika on taaskin yksin jacaléssa – taaskin virumassa lattialla juovuksissa, mutta ei sen humalan sortamana, josta jo näimme hänen heräävän. Hän on ollut selvä senjälkeen, ja hänen nykyinen pökerrystilansa on johtunut siitä, että hän jälleen vetosi juoman jumalaan.
Selittääksemme meidän täytyy palata ajassa taaksepäin siihen sydänyön ja aamun väliseen hetkeen, jolloin pelaajat lähtivät niin äkkiä majasta.
Se, että hän näki kolme punaihoista villiä istumassa sälepöydän ääressä syventyneenä uutterasti pelaamaan jotakin korttipeliä, selvitti Phelimiä enemmän kuin koko hänen unensa oli selvittänyt.
Siitä huolimatta, että näky oli jossakin määrin eriskummainen, ei hän nähnyt sitä naurua herättävässä valaistuksessa, mistä oli todistuksena se kauhuinen kirkaisu, jolla hän heitä tervehti.
Se, mitä sitten seurasi, ei ollut missään suhteessa naurettavaa. Hänellä ei ollut oikein selvää käsitystä siitä, mitä tapahtui. Hän muisti vain sen, että ne kolme maalattua soturia äkkiä lakkasivat pelaamasta, viskasivat korttinsa pöydälle, seisoivat paljastetut aseet käsissä jonkun aikaa hänen vierellään, uhaten hänen henkeään, ja sitten he ynnä heihin liittynyt neljäs villi olivat äkkiä kääntäneet hänelle selkänsä ja syöksyneet suinpäin ulos huoneesta.
Kaikkeen tähän oli kulunut tuskin kahtakymmentä sekuntia ja toinnuttuaan kauheasta hämmästyksestään hän oli jälleen yksin jacaléssa.
Nukkuiko hän vai oliko hän valveilla? Juovuksissa vai unissaanko? Oliko se näky ollut todellinen? Vai oliko se taaskin samanlainen muodottoman mahdoton ilmiö kuin sekin oli, joka vielä väikkyi tuoreena hänen mielessään?
Mutta ei. Se ei ollut kuvittelua. Se ei voinut olla. Hän oli nähnyt raakalaiset niin likeltä, ettei hän ollut voinut heistä erehtyä. Hän oli kuullut heidän puhuvan jotakin tuntematonta kieltä. Mitä muuta se olisi voinut olla kuin intiaanien mongerrusta? Sitäpaitsi olivat pahvipalaset hajallaan lattialla!
Hän ei ajatellutkaan ottaa jotakuta niistä käteensä varmistuakseen siitä, että ne olivat todellisia. Hän oli kylläkin selvä, mutta ei kylliksi rohkea sitä varten. Hän ei voinut varmasti uskoa, etteivät ne polttaisi hänen sormiaan – nuo omituiset lappuset. Ne saattoivat olla paholaisen omaisuutta.
Aistiensa hämmingistä huolimatta hän sai päähänsä, ettei maja ollut enää turvallinen oleskelupaikka. Maalatut pelaajat saattaisivat tulla lopettamaan peliään. He eivät olleet jättäneet jälkeensä ainoastaan korttejaan, vaan myöskin kaiken muun, mitä jacaléssa oli, ja vaikka heidän äkillisen poistumisensa näyttikin aiheuttaneen joku voimakas vaikutin, voisivat he palata yhtä äkkiä.
Se ajatus kannusti galwaylaista toimimaan viipymättä, ja puhallettuaan kynttilän sammuksiin salatakseen liikkeitään hän hiipi hiljaa pois majasta.
Hän ei mennyt ovesta. Kuu valaisi edustalla leviävää nurmikkoa. Villit saattoivat vielä olla siellä.
Hän pääsi ulos majan takalistolle, kiskomalla yhden hevosentaljoista syrjään ja tunkeutumalla paaluseinän raosta.
Ulkosalle päästyään hän hiipi edelleen puiden varjossa.
Hän ei ollut ehtinyt kauas, ennenkuin hänen edessään näkyi ryhmä tummia esineitä. Kuului sellaista ääntä kuin olisivat hevoset pureksineet kuolaimiaan ja silloin tällöin kuopinet maata. Hän seisahtui ja piiloutui kypressinrungon taakse.
Lyhyen tarkkailun jälkeen hän oli varma siitä, että hänen edessään oli hevosryhmä. Niitä näytti olevan neljä, ja epäilemättä niiden omistajat olivat ne neljä soturia, jotka olivat tehneet mustanginpyydystäjän majasta pelipaikan. Eläimet olivat nähtävästi puuhun sidottuja, mutta siitä huolimatta niiden omistajat saattoivat olla niiden vierellä.
Niin mietittyään hän oli kääntymäisillään toisaalle, mutta samassa hän kuuli ääniä vastakkaiselta suunnalta – useiden miesten ääniä, jotka puhuivat käskevästi ja uhkaavasti.
Sen jälkeen kuului lyhyitä, kiihkeitä pelästyksenhuudahduksia, joihin sekaantui koiranhaukuntaa, minkä jälkeen seurasi hiljaisuus, jota silloin tällöin häiritsivät suhina ja oksan raksahdus – ikäänkuin joukko miehiä olisi peräytynyt pensaikon lävitse pelästyksen ja hämmingin vallassa.
Hänen kuunnellessaan tulivat äänet likemmäksi. Niiden aiheuttajat olivat tulossa kypressiä kohti. Yltympäri puun tyveä oli ulkonemia, joiden välissä oli varjoisia kohtia. Hän painautui hätäisesti sellaiseen, työntyen mahdollisimman syvälle, ja joutui tyyten pimennon peittoon.
Tuskin hän oli ennättänyt piiloutua, kun näkyviin syöksyi neljä miestä, jotka pysähtymättä riensivät hevosten luokse.
Sivuuttaessaan hänet he puhuivat toisilleen jotakin, mitä irlantilainen ei ymmärtänyt, mutta heidän sävystään huokui kauhua. Miesten kiihtynyt esiintyminen vahvisti sitä vaikutelmaa. He ilmeisesti pakenivat jotakin vihollista, joka oli herättänyt heissä pelkoa.
Läheisyydessä oli aukeama, jolla kuun säteet valaisivat ruohikkoa. Se oli ihan kypressin varjon vieressä. Mennessään hevosten luokse heidän täytyi kulkea sen poikki, ja silloin heidän alastonta ihoaan peittävä väri hohti punaisena kuunvalossa.
Phelim tunsi ne neljä herrasmiestä, jotka olivat niin kursailematta käyttäneet hyväkseen majan vieraanvaraisuutta.
Hän pysyi paikallaan, kunnes he olivat nousseet satulaan ja ratsastaneet tiehensä – kunnes hän saattoi heidän hevostensa kavionkapseesta päättää heidän nousseen ylemmälle tasangolle ja poistuneen täyttä neliä – joten he eivät todennäköisesti enää palaisi.
"Eikö tämä ole perin kummallista?" mutisi hän, astuen esille piilopaikastaan ja heilauttaen kätensä pystyyn ällistyksestä. "Tulimmainen, se on! Mooseksen äiti! Mitä ihmettä se saattaa merkitä? Mitä ne pahukset tavoittavat? Entä mikä heitä tavoittelee? Varmasti on jokin heitä säikäyttänyt – se on selvä kuin päivä. Onkohan sen tehnyt se sama? Kautta sieluni, juuri sen he ovat kohdanneet. Kuulin koiran haukkuvan, ja eikö se lähtenyt sen kuvatuksen jälkeen? Voi, hyvä Luoja, mikä se saattaa olla? Kenties se on tulossa tänne päin ajamaan heitä takaa!"
Se pelko, että hän joutuisi uudelleen näkemään selittämättömän ilmestyksen tai että se näkisi hänet, sai hänet taaskin peräytymään puun varjoon, jossa hän viipyi jonkun verran kauemmin, vapisten jännityksestä.
"Sen täytyy sittenkin olla joku nuoren herra Mauricen kuje. Kenties minun peloittamisekseni; ja takaisin tullessaan hän ehti parhaiksi ajoissa säikäyttämään näitä punanahkoja, jotka aikoivat ryöstää ja samalla murhata meidät. Kautta sieluni, sitä toivon. Kuinka kauan sitten näin sen ensi kerran? Totisesti on siitä täytynyt kulua pitkä aika. Muistan juoneeni neljä kunnon napsausta, ja se on kaikki haihtunut päästäni. Ovatkohan ne intiaanit löytäneet sen pullon? Olen kuullut heidän olevan yhtä persoja sille tavaralle kuin valkoihoisetkin ovat. Kautta sieluni, jos he ovat saaneet hajua siitä pullosta, ei siinä nyt ole pisaraakaan. Pujahdanpa majassa katsomassa. Jos siellä uhkaa mikään vaara, niin se ei tule heidän taholtaan. Kun he ratsastivat niin repivää neliä, arvaan heidän poistuneen myötämöisin."
Hän tuli taaskin esille varjoisesta pilttuustaan ja lähti jacalélle.
Hän lähestyi sitä varovasti, tuontuostakin seisahtuen varmistuakseen siitä, ettei ketään ollut lähistöllä.
Keksimästään, uskottavalta kuulostavasta olettamuksesta huolimatta hän yhä pelkäsi vielä kerran kohtaavansa päättömän ratsastajan, joka oli kahdesti ollut tulossa majalle ja saattoi nyt olla sisällä.
Jollei hän olisi toivonut löytävänsä pullosta "tippasta", ei hän olisi uskaltanut palata sinne sinä yönä. Asian näin ollen oli ryypyn saamisen halu hitusta voimakkaampi kuin hänen pelkonsa ja siihen mukaantuen hän eteni epäilevästi pimentoon.
Hän ei yrittänytkään virittää kynttilää uudelleen. Hän tunsi tarkalleen lattian ja erittäinkin sen sopen, josta hän odotti löytävänsä kopsapullon.
Hän hapuili sitä. Pettymyksen sävyyn kirvonnut huudahdus ilmaisi, ettei se ollut paikallaan.
"Tulimmainen!" jupisi hän, murahdellen tunnustellessaan ympäristöään. "Nähtävästi he ovat saaneet sen kynsiinsä. Tietysti he ovat saaneet, sillä minkä tähden se muutoin ei olisi paikallaan? Jätin sen tähän – varmasti jätin sen tähän."
"Oi, jalokiveni, ja sielläkö sinä vielä oletkin!" jatkoi hän, kätensä osuttua vitsakudokseen. "Mutta pahus ne hävyttömät periköön! Tyhjä kuin munankuori. Voi niitä ahnaskurkkuisia elukoita! Jos olisin arvannut teidän sen tekevän, olisin tipauttanut hitusen shumach-mehua pulloon ja tehnyt siitä oikeata tulivettä teitä varten – juuri sitä olisitte tarvinneet. Paholainen korventakoon teitä punanahkaisia rosvoja, jotka varastatte miehen juoman hänen nukkuessaan! Voi, voi, mitä minun pitää nyt tehdä? Käydä taaskin nukkumaan? En usko saavani unta, kun ajattelen heitä ja sitä toista eikä pullossa ole rahtuakaan lohdutuksekseni. Eikä ole tippaakaan likempänä kuin – Mitä – mitä! Pyhä Maria! Mooseksen äiti! Pyhä Patrik ja kaikki muut kaupanpäällisiksi, mitä oikein höpisen? Hopeapullo – hopeapullo! Tulimmainen, se on matkalaukussa, täynnä ihan kaulaansa myöten! Enkö täyttänyt sitä, jotta nuori herra Maurice ottaisi sen mukaansa viimeksi lähtiessään uudisasutukselle? Ja eikö se häneltä unohtunut? Armahda minua, hyvä Luoja! Jos intiaanit ovat päässeet hypistelemään sitä saastaisine kynsineen, niin järkeni menee sekaisin."
"Hei, hei, hei!" kiljaisi hän oltuaan vaiti tuokion, jonka aikana hän kuului hapuillen tarkastavan matkalaukun sisältöä. "Hei, hei, hei! Kiitos Jumalalle hänen kaikesta armostaan! Punanahat eivät ole olleet kyllin ovelia etsiäkseen täältä. Pullo on täysi kuin punkki – ei yksikään heistä ole kajonnut siihen sormellaankaan. Hei, hei, hei!"
Muutamien sekuntien aikana kuului väkijuoma-aarteen löytäjä riemuisen kiihtymyksensä vallassa tanssivan pimeässä jacalén lattialla.
Sitten syntyi hiljaisuus, minkä jälkeen korkkia kierrettiin, ja senjälkeen kuului sarja kulauksia, jotka ilmaisivat ahdassuisen pullon nopeasti tyhjentyvän.
Jonkun ajan kuluttua tämä ääni vaimeni ja sitä seurasi usein toistuva huulten maiskutus, johon sekaantui eriskummaisia äännähdyksiä.
Taaskin kuului kulauksia, senjälkeen maiskutusta ja niin edelleen vuorotellen, kunnes tyhjä pullo kolahti lattialle.
Sitten kajahti huimia huudahduksia, laulunpätkiä, luikkauksia ja naurua – sekavaa reuhaamista punanahkaisista intiaaneista ja päättömästä ratsastajasta, mitä kaikkea hoettiin yhä uudelleen, joka kerta yhä hiljaisemmalla äänellä, kunnes humaltuneen loruilu vihdoin päättyi jatkuvaan, äänekkääseen kuorsaukseen.
KOLMASKOLMATTA LUKU
Herättäjä
Toisella kerralla Phelim oli määrätty nukkumaan kauemmin kuin ensimmäisellä. Hän heräsi unestaan vasta päivän alkaessa olla puolessa, ja silloinkin vasta sitten kun oli saanut sangollisen kylmää vettä kasvoilleen, mikä selvitti hänen päänsä miltei yhtä nopeasti kuin villien näkeminen oli tehnyt.
Suihkun hänelle antoi Zeb Stump.
Poistuttuaan Casa del Corvon alueelta vanha metsästäjä oli valinnut sen tien tai oikeammin ne jäljet, joiden hän tiesi oikoisimmin vievän hänet Nueces-joen latvoille.
Jäämättä tarkastelemaan jälkiä tai muita merkkejä hän ratsasti suoraan preerian poikki aikaisemmin mainitulle kujalle.
Sen nojalla, mitä Louise Poindexter oli hänelle kertonut ja mitä hän tiesi etsintäseurueeseen kuuluvista miehistä, hän arvasi Maurice Geraldin olevan vaarassa.
Siitä hänen kiireensä ehtiä Alamolle ennen heitä – ja samalla hän varovaisesti halusi pysytellä poissa heidän tieltänsä.
Hän tiesi, että jos hän joutuisi regulaattorien seuraan, olisi kaksimielinen puhelu vaarallista leikkiä, ja tahtoen tai tahtomattaan hänet pakotettaisiin opastamaan heidät murhaajaksi epäillyn miehen asunnolle.
Käännyttyään kujan taipeesta hän harmikseen näki etsijät suoraan edessään yhdessä ryhmässä nähtävästi syventyneinä tutkimaan jotakin "merkkiä".
Samalla hän tyydytyksekseen havaitsi, että hänen varovaisuutensa palkittiin, häntä ei kukaan huomannut.
"Noita tulimmaisia!" jupisi hän katkeran ponnekkaasti. "Minun olisi pitänyt arvata, että he ovat täällä. Minun täytyy mennä takaisin ja kiertää toista tietä. Se viivästyttää minua toista tuntia. Kas niin, vanha tamma! Tällaisista esteistä sinä et pidä. Se lisää taivallettavanasi olevaa matkaa yli kuudella virstalla. No-oh, vanhapiika! Lähdemme takaisin kiertämään!"
Nykäisemällä tiukasti ohjaksia hän pyöräytti tamman ympäri ja ratsasti takaisin kujan suulle.
Poistuttuaan kujasta hän kääntyi etenemään pitkin tiheikön reunaa, kadoten jälleen sen sekaan sitä polkua myöten, jota pitkin Diaz ja hänen kolme kumppaniaan olivat edellisenä päivänä menneet. Sieltä hän samosi pysähtymättä ja seikkailuitta siihen saakka, kunnes laskeutui Alamon laaksoon ja saapui vähän matkan päähän mustanginpyydystäjän asunnosta, mutta ei kuitenkaan sen näkyviin.
Hän ei ratsastanut rohkeasti sen luokse, vaan lipui pois tammansa selästä, jätti sen jälkeensä ja lähestyi majaa tavalliseen, varovaiseen tapaansa.
Hevosentaljainen ovi oli suljettu, mutta sen keskellä oli iso aukko, josta oli leikattu pois osa nahkaa. Mitä se merkitsi?
Zeb ei osannut vastata siihen kysymykseen, ei edes arvaamalla.
Se lisäsi hänen varovaisuuttaan, ja hän hiipi edelleen niin hiljaa kuin olisi väijynyt antilooppia.
Hän kiersi majan taitse käyttääkseen hyväkseen puiden suomaa suojaa ja pujahdettuaan vihdoin takalistolla olevaan hevoskatokseen polvistui kuuntelemaan.
Hänen silmiensä edessä oli aukko; yksi halkaistuista patsaista oli työnnetty pois paikaltaan, ja nahkainen seinäverho oli revitty irti. Hän hämmästyi jonkun verran sen nähdessään, mutta ennenkuin hän ehti arvailla sen syytä, kantautui hänen korviinsa aukosta äänekästä hengitystä. Myöskin kuului kuorsausta, jonka hän kuvitteli tuntevansa irlantilaisen sieraimista lähteneeksi.
Vilkaisu aukkoon selvitti sen kysymyksen. Nukkuja oli Phelim.
Enää ei ollut tarpeen liikkua hiljaa ja varovasti. Metsästäjä nousi pystyyn, kiersi etupuolelle ja astui sisälle ovesta, joka ei ollut teljetty.
Hän ei yrittänytkään herättää nukkujaa, ennenkuin oli tarkastanut lattialla olevia tavaroita.
– Tavaroita on sullottu kokoon jotakin tarkoitusta varten, tuumiskeli hän silmäiltyään kaikkea pintapuolisesti. Ahaa! Nyt muistan. Se nuori mies mainitsi aikovansa muuttaa pois täältä näinä päivinä. Tuo elukka ei ole ainoastaan sikeässä unessa, vaan myöskin tukkihumalassa. Varmasti hän on – humalassa kuin käki. Sen voin päättää hänestä lähtevästä löyhkästä. Onkohan hän jättänyt jäljelle ollenkaan väkijuomaa? Se on epäilyttävää. Ei pisaraakaan, sitä tulimmaista! Tuossa on pullo, tulppa pois suulta, virumassa kyljellään; ja tuossa on myöskin taskumatti samanlaisessa tilassa – molemmat täynnä tyhjyyttä. Pahus tuota juoppoa vintiötä! Hän pystyy imemään itseensä yhtä paljon kosteutta kuin liitupreeria.
– Espanjalaisia pelikortteja! Kokonainen pakka niitä siroiteltuina lattialle. Mitä hän on saattanut tehdä niillä? Entä jos hän on pelannut yksikseen väkijuomineen?
– Mutta mikä on tehnyt reiän oveen, ja minkä tähden toinen aukko on murrettu takaseinään? Otaksuttavasti hän osaa sen selittää. Herätänpä hänet ja tiedustan. Phelim! Phelim!
Phelim ei vastannut mitään.
"Phelim, kuulkaahan! Phelim!"
Ei sittenkään vastausta. Vaikka viimeinen puhuttelu huudettiin niin kovasti, että se olisi kuulunut puolen kilometrin päähän, ei nukkuja vähäiselläkään merkillä osoittanut edes kuulleensa sitä.
Zeb ravisti häntä kovakouraisesti, mutta sen vaikutus ei ollut sen parempi. Se houkutteli esille vain murahduksen, jota jälleen seurasi sama äänekäs kuorsaaminen.
"Jollei hän kuorsaisi, saattaisin luulla häntä kuolleeksi. Hän on tukkihumalassa, se on epäilemätöntä, juopunut ihan varpaankynsiään myöten. Hänen potkimisestaan ei olisi mitään hyötyä. Tulimmainen, koetanpa tätä!"
Iäkkään metsästäjän katse oli hänen puhuessaan suunnattuna majan nurkassa seisovaan sankoon. Se oli täynnä vettä, jonka Phelim oli jotakin tarkoitusta varten noutanut joesta. Kovaksi onnekseen hän ei ollut sitä käyttänyt.
Silmissään koomillinen ilme Zeb tarttui sankoon ja hulautti koko sisällön suoraan nukkujan kasvoille.
Sillä oli tarkoitettu vaikutus. Jollei humalainen tarkoin selvinnytkään, heräsi hän täysin valveille, ja hänen huuliltaan kirvonneiden pelästyksen huudahdusten sarja oli vastakohtaisena säestyksenä metsästäjän äänekkäälle hohotukselle.
Kului vähän aikaa, ennenkuin majassa syntyi niin rauhallista, että miehet saattoivat alkaa vakavasti keskustella.
Pitkällisestä humalastaan huolimatta Phelim oli kuitenkin vielä äskeisen pelkonsa vallassa ja oikein hyvillään Zeb Stumpin saapumisesta, vaikka tämä olikin ilmoittanut tulostaan niin kursailemattomasti.
Niin pian kun he alkoivat ymmärtää toisiaan, ei Phelim varronnut kyselyä, vaan ryhtyi selostamaan yksityiskohtaisesti ja niin tarkkaan kuin kangerteleva kieli ja sekavat aivot sallivat sitä kummallista näky- ja tapaussarjaa, joka oli ollut vähällä riistää häneltä järjen.
Silloin Zeb Stump vasta ensi kerran kuuli päättömästä ratsastajasta.
Vaikka huhu tästä epätäydellisestä henkilöstä oli sinä aamuna levinnyt laajalle Fort Ingen ympärille ja Leonan varsille, ei Zeb, joka oli tullut uudisasutuksen lävitse varhain ja pysähtynyt ainoastaan Casa del Corvossa, ollut sattunut kohtaamaan ketään sellaista, joka olisi osannut kertoa hänelle tämän hämmästyttävän uutisen. Hän olikin itse asiassa puhellut vain Pluton ja Louise Poindexterin kanssa, eikä heistä kumpikaan ollut siihen mennessä kuullut mitään siitä oudosta olennosta, jonka etsintäseurue oli edellisenä iltana nähnyt. Jostakin syystä oli tilanomistaja ollut harvasanainen, eikä hänen tyttärensä ollut keskustellut kenenkään muun kanssa.
Aluksi Zebin teki mieli laskea pilaa päättömän miehen ajatuksesta. Hän nimitti sitä "Phelimin aivojen mielikuvaksi, joka johtui siitä, että hän oli juonut liian paljon maissimehua".
Hän joutui kuitenkin ymmälle, kun Phelim itsepintaisesti väitti sitä todelliseksi olennoksi – erittäinkin kun hän ajatteli muita tuntemiaan tosiseikkoja.
"Hyväinen aika, miten olisin voinut erehtyä?" väitti irlantilainen. "Enkö nähnyt nuorta Maurice-herraa yhtä selvästi kuin näen teidät tällä hetkellä? Kaiken muun paitsi päätä ja senkin vilahdukselta hänen kääntyessään nelistämään poispäin. Sitäpaitsi hänellä oli meksikolainen huopansa, satula toimineen ja täpläisestä nahasta valmistetut säärystimet; ja kukapa voisi erehtyä siitä komeasta hevosesta? Ja enkö maininnut teille, että Tara lähti hänen jälkeensä, ja sitten kuulin koiran haukkuvan juuri ennen intiaanien –"
"Intiaanien!" huudahti metsästäjä, keikauttaen päätänsä halveksivasti. "Intiaanit pelaamassa espanjalaisilla korteilla! Valkoihoisia intiaaneja kaiketi."
"Arveletteko, etteivät he sittenkään olleet intiaaneja?"
"Älä huoli siitä, mitä arvelen! Nyt ei ole aikaa puhella siitä. Kerro edelleen ja kuvaile kaikkea, mitä olet nähnyt ja kuullut!"
Phelimin vihdoin huojennettua mieltänsä Zeb taukosi kyselemästä ja poistui majasta sekä istuutui intiaanien tapaan ruohikolle.
Hänen tarkoituksensa oli, kuten hän itse selitti, saada "ajatella kunnollisesti", mikä, kuten hän oli usein vakuuttanut, ei käynyt päinsä, jos "hänen ympärillään oli huone hämmentämässä".
On tuskin tarpeellista sanoa, että galwaylaisen kertomus vain saattoi hänet entistäkin pahemmin sekaisin.
Siihen saakka oli ollut selvitettävänä ainoastaan Henry Poindexterin katoaminen; nyt oli tullut lisäksi se seikka, ettei mustanginpyydystäjä ollut saapunut kotiinsa, vaikka tiedettiin hänen sinne lähteneen ja hänen olisi palvelijalleen antamansa tiedon mukaan pitänyt olla siellä varhain edellisenä päivänä.
Paljon kummallisempi oli se merkillinen kertomus, että hänet oli nähty ratsastelemassa preerialla päättömänä tai pää kädessä! Tämä saattoi olla joku kuje. Mitä muuta se saattoi olla?
Mutta kuitenkin aika oli omituinen kujeilua varten – kun oli murhattu mies ja puolet uudisasutuksen väestä oli liikkeellä etsimässä murhaajaa – ja vielä epätodennäköisempää oli, että otaksuttu murhaaja kujeilisi.
Zeb Stumpin selvitettävänä oli joukko sekavasti yhtyneitä – tai oikeammin yhteen kasaantuneita – asianhaaroja – aiheettomia tapahtumia – syitä ilman seurauksia – ilman todennäköistä syytä suoritettuja rikoksia – salaperäisiä ongelmia, jotka saattoi selittää ainoastaan vetoamalla yliluonnollisiin ilmiöihin.
Maurice Geraldin ja Louise Poindexterin välinen, sydänöinen kohtaus – sen ilmitulon johdosta sukeutunut riita viimemainitun veljen kanssa – Mauricen lähtö preerialle – Henryn seuraaminen pyytämään anteeksi – kaikki se oli luonnollisen ja täydellisen johdonmukaista.
Mutta senjälkeen alkoivat sekavuudet ja ristiriitaisuudet.
Zeb Stump tiesi, millaiset ajatukset Maurice Geraldilla oli Henry Poindexteristä. Useammin kuin kerran hän oli kuullut mustanginpyydystäjän puhuvan tästä nuoresta tilanomistajanpojasta. Edellinen ei suinkaan ollut tuntenut vihamielisyyttä jälkimäistä kohtaan, vaan monesti lausunut ihailevansa hänen vilpitöntä ja ylevää luonnettaan.
Se, että hän olisi voinut muuttua hänen ystävästään hänen murhaajakseen, oli liian epätodennäköistä uskottavaksi. Zeb Stumpin olisi saanut sellaista uskomaan ainoastaan omien silmien todistus.
Kulutettuaan runsaan puolituntisen "ajatteluunsa" hän oli edistynyt vain vähän selvittäessään tätä yhteenkuuluvien, vaikka yhteydettömien seikkojen sekavaa kudosta. Vaikka hänen älynsä oli harvinaisen selvä ja hänellä oli hyvä erittelykyky, ei hän osannut keksiä minkäänlaista järkevää ratkaisua tälle useiden tapausten muodostamalle draamalliselle ongelmalle.
Ainoa hänestä selvä asia oli se, että neljä miestä – hän ei uskonut niitä intiaaneiksi – oli mielivaltaisesti elämöinyt mustanginpyydystäjän majassa ja että nämä miehet hyvin todennäköisesti jollakin tavoin olivat tapahtuneen murhan yhteydessä. Mutta näiden miesten käynti jacaléssa rinnastettuna sen omistajan pitkällisen viipymisen kanssa johti hänen arvailunsa vieläkin murheellisempaan tulokseen, nimittäin siihen, että murhaajain uhriksi oli joutunut useampia kuin yksi mies ja että tiheiköstä saataisiin etsiä kahta ruumista yhden sijasta.
Rajaseutulaisen rinnasta tunkeutui ähkäisy tämän varmuuden selvitessä hänen mielessään. Hän tunsi nuorta irlantilaista kohtaan omituista hellyyttä – melkein yhtä voimakasta kuin isän rakkaus poikaansa kohtaan; ja se ajatus, että hänet oli katalasti murhattu jossakin tiheikön pimeässä nurkkauksessa ja että hänen lihansa joutuisi pöllöjen ja kajoottien revittäväksi, kuohutti iäkästä metsästäjää ihan sydänjuuria myöten.
Hän ähkäisi uudelleen sitä miettiessään, eikä hän vihdoin jaksanut toimettomana kestää niin tuskaista ajatusta, vaan ponnahti pystyyn ja alkoi kävellä edestakaisin ruohikossa, äänekkäästi vakuuttaen aikovansa kostaa.
Hän oli niin syventynyt tähän surulliseen harmiinsa, ettei hän huomannut hirvikoiraa, joka tuli hiipivästi majalle.
Vasta sittenkun hän kuuli Phelimin hyväilevän koiraa eriskummaiseen irlantilaiseen tapaansa, hän havaitsi eläimen saapuneen; eikä hän sittenkään välittänyt siitä mitään, ennenkuin hänen huomionsa kiintyi hämmästyksenhuudahdukseen, jota seurasi hänen nimensä maininta.
"Mitä nyt, Phelim? Mikä hätänä? Puriko sinua käärme?"
"Oi, herra Stump, katsokaahan Taraa! Näettekö? Sen kaulassa on jotakin. Sitä ei ollut sen lähtiessä. Mitä luulette sen olevan?"
Metsästäjän katse suuntautui heti koiraan. Tosiaankin oli sen kaulassa jotakin, kappale hirvennahkaista hihnaa. Mutta siinä oli muutakin – hihnaan kiinnitetty vähäinen käärö, joka riippui kurkun kohdalla.
Zeb otti esille veitsensä ja meni koiraa kohti. Eläin peräytyi pelokkaasti.
Vähäinen mairittelu sai sen uskomaan, ettei miehellä ollut vihamielisiä aikeita, ja se tuli jälleen likelle.
Hihna katkaistiin, käärö aukaistiin; se sisälsi käyntikortin!
Kortissa oli nimi ja kirjoitusta – se näytti punaiselta musteelta, mutta oli verta!
Oppimattominkin rajaseutulainen osaa lukea. Ei Zeb Stumpkaan ollut poikkeus, ja pian hän tulkitsi pahvipalaselle piirretyt kirjaimet.
Hänen luettuaan kirjoituksen kirposi hänen huuliltaan huudahdus, joka kuulosti omituisen vastakohtaiselta verrattuna hänen äskeisiin ähkäisyihinsä. Se oli iloinen, riemuinen luikkaus.
"Kiitos Kaikkivaltiaalle tästä!" lisäsi hän. "Ja kiitos vanhalle katinuckilaiselle koulumestarilleni siitä, että hän pani minut pänttäämään Websterin aapista. Hän elää, Phelim! Hän elää! Katsohan tätä! Oh, sinä et osaa lukea. Viisi siitä. Hän elää, hän elää!"
"Kuka? Nuori herra Mauriceko? Silloin kiitos Luojalle –"
"Häh! Nyt ei ole aikaa Häntä kiitellä. Ota huopa ja joitakuita kappaleita hevosentaljahihnaa! Sinun sopii tehdä se minun ottaessani kiinni vanhan tammani. Vikkelästi! Jos tuhlaamme puoli tuntia, saatamme myöhästyä."
NELJÄSKOLMATTA LUKU
Viime hetkellä
"Jos tuhlaamme puoli tuntia, saatamme myöhästyä!"
Ne olivat metsästäjän viimeiset sanat hänen kiiruhtaessaan majalta.
Ne sanat pitivät paikkansa muutoin paitsi aikaan nähden. Jos hän olisi sanonut puoli minuuttia, olisi hän osunut oikeampaan. Juuri sillä hetkellä, jolla ne lausuttiin, oli se mies, jonka punainen kirjoitus oli kutsunut heitä avuksi, taaskin kauheassa vaarassa – taaskin kajoottien ympäröimänä.
Mutta hänen ei tarvinnut pelätä niitä. Paljoa kauheampi vihollinen uhkasi tuhota hänet.
Maurice Gerald – joksi jo tähän mennessä olemme tunteneet vaippaan verhotun, panamahattuisen miehen – oli oteltuaan susia vastaan ja pelastuttuaan uskollisen Taransa avulla etsinyt lepoa unesta.
Täydellisesti luottaen siihen, että hänen koirakumppaninsa pystyisi suojelemaan häntä mustia lintuja ja niitä vielä vaarallisempia nelijalkaisia vastaan, joiden kanssa hän oli kamppaillut, hän pian vaipui uneen ja nautti siitä useita tunteja.
Hän heräsi itsestään. Tunnettuaan voimiensa suuresti elpyneen hän suuntasi jälleen huomionsa häntä ympäröiviin vaaroihin.
Koira oli pelastanut hänet shakaalien kynsistä ja suojelisi häntä edelleenkin niiden hyökkäyksiltä, jos ne katsoisivat sopivaksi uudistaa ne. Mutta mitä varten? Uskollinen eläin ei kykenisi kuljettamaan häntä pois siitä paikasta; ja sinne jääminen merkitsisi kuolemista nälkään – kenties saatuihin haavoihin.
Hän nousi pystyyn, mutta huomasi, ettei hän jaksanut seistä pystyssä. Nyt oli heikkous tullut muiden vammojen lisäksi, ja reutouduttuaan eteenpäin askelen tai pari hän sijoittui jälleen ilomielin pitkäkseen.
Tällä tiukalla hetkellä johtui hänen mieleensä onnellinen ajatus. Tara saattaisi viedä sanoman majaan!
"Jos vain saisin sen lähtemään", äänsi hän kääntyessään kysyvästi koiraan päin. "Tules tänne, vanha kumppani!" jatkoi hän, puhuen mykälle luontokappaleelle. "Haluaisin sinun toimivan postinkantajana – vievän lähettämäni kirjeen. Ymmärrätkö? Maltahan, kunnes kirjoitan sen! Sitten selitän sinulle täydellisemmin."
"Onneksi minulla on käyntikortti", hän lisäsi tunnusteltuaan koteloaan. "Kynää ei ole! Vähätpä siitä. Mustetta on runsaasti käsillä, ja kynänä taas minun sopii käyttää tuon magueyn piikkiä."
Ryömittyään siten nimittämänsä kasvin luokse hän katkaisi yhden sen lehtien kärkipiikeistä, kastoi sitä likellä viruvan kajootin vereen, otti esille käyntikortin ja piirsi siihen joitakuita kirjaimia.
Hihnankappaleella kortti sitten kiinnitettiin koiran kaulaan, sittenkun se ensin oli kiedottu panamahatun vuorista repäistyyn öljykangaspalaseen.
Enää piti vain lähettää koirapostiljooni asialleen.
Se osoittautui vaikeahkoksi tehtäväksi. Huolimatta ihmeellisestä älystään tämä mykkä eläin ei jaksanut ymmärtää, minkä tähden sen olisi pitänyt poistua sellaisen miehen luota, jolle se oli ollut niin uskollinen ystävä; ja kauan aikaa se vastusti niitä hyväilyjä ja mairitteluja, joiden tarkoituksena oli saada se lähtemään.
Vasta sittenkun sitä oli nuhdeltu teennäisen vihaisesti ja lyöty tammisella kainalosauvalla – kun sitä oli lyönyt se mies, jonka hengen se oli niin äskettäin pelastanut – suostui se poistumaan paikalta.
Ei edes koirankaan rakkaus jaksanut kestää sellaista, ja luoden moittivia silmäyksiä taaksensa se karkoitettuna ravasi vastahakoisesti tiheikköön.
"Kumppani-rukka!" puheli Maurice itsekseen koiran kadotessa hänen näkyvistään. "Tuntuu samanlaiselta kuin löisi itseään tai rakkainta ystäväänsä! No niin, korvaan sen olemalla sille tavallista ystävällisempi, jos minulla on onni nähdä se jälleen.
"Ja kun se nyt on poissa, täytyy minun varautua noiden lurjusmaisten kajoottien palaamiseen. Ne tulevat varmasti takaisin huomattuaan minun olevan yksin."
Hän oli jo miettinyt valmiiksi suunnitelman.
Läheisyydessä kasvoi puu – jo aikaisemmin mainittu pekaani – ja sen kaksi oksaa oli vaakasuorassa ja likekkäin noin kuuden tai seitsemän jalan korkeudella maasta.
Riisuttuaan vaippansa ja levitettyään sen ruohikolle hän leikkasi veitsellään rivin reikiä sen kumpaiseenkin reunaan.
Kierrettyään sitten pois vyötäisiltään silkkiharsoisen vyönsä hän repi sen keskeltä poikki, joten hän sai kaksi usean metrin pituista hihnaa.
Vaippa levitettiin nyt oksien väliin ja sidottiin tiukasti kiinni silkkihihnoilla – ja niin muodostui eräänlainen riippumatto, joka kannatti pitkänään olevan miehen.
Sen valmistaja tiesi, etteivät kajootit kiipeä puuhun, ja levätessään ylhäälle pingoitetulla vuoteellaan hän saattoi välinpitämättömästi tarkkailla niiden ponnistelua hänen kimppuunsa.
Hän antautui kaikkeen tähän vaivaan, sillä hän uskoi niiden varmasti palaavan. Jos hänellä oli siihen nähden epäilyksiä, vaimenivat ne pian, kun hän näki niiden toisen toisensa jälkeen hiipivän näkyviin tiheiköstä, etenevän askelen tai pari, sitten taas aina väliin seisahtuvan tarkastelemaan seutua ja senjälkeen etenevän taistelutannerta kohti.
Rohkaistuneena pelätyimmän vihollisensa poissaolosta lauma oli kohta jälleen koolla, taaskin osoittaen sitä röyhkeätä julmuutta, josta nämä raukkamaiset otukset ovat kuuluisia.
Se tuli ensiksi näkyviin luonnottomalla tavalla – siten, että ne ahmivat omat vainajansa, mikä tapahtui niin lyhyessä ajassa, ettei puussa loikoileva katselija olisi ennättänyt laskea kahteenkymmeneen.
Senjälkeen niiden huomio suuntautui häneen. Hän oli heiluttanut riippumattoaan koettamatta lainkaan pitää sitä piilossa. Hän oli ripustanut sen kylliksi korkealle ollakseen poissa niiden ulottuvilta, ja se hänestä riitti hänen tarkoitukseensa.
Tummakankainen vaippa samoin kuin vartalo, jonka hahmopiirteet näkyivät sen sisältä, olivat silmäänpistäviä. Kajootit tungeksivat sen alla – veren maku oli kiihottanut niiden ruokahalua. Nuoleksiessaan punaisia huuliaan luonnottoman ateriansa jälkeen ne tarjosivat kammottavan näyn.
Niiden näkijä tuskin vilkaisikaan niihin – edes sittenkään kun ne hyppivät ylöspäin tarttuakseen hänen raajoihinsa tai aika-ajoin yrittivät kiivetä puun runkoa myöten. Hän otaksui, ettei häntä mikään vaara uhannut.
Häntä uhkasi kuitenkin vaara, jota hän ei ollut ottanut laskuissaan huomioon, ja vasta sittenkun kajootit olivat lakanneet hyödyttömästi yrittelemästä ja laskeutuneet huohottavina lepäämään puun juurelle, alkoi hän oivaltaa sen.
Sekä preerian että tiheikön kaikista villeistä asukkaista kajootti on viekkain. Metsästäjät vakuuttavat, että se on "luomakunnan ovelin olento". Se on kavala kuin kettu, julma kuin susi. Se voidaan kesyttää, mutta millä hetkellä tahansa se saattaa pyrkiä repimään sitä kättä, joka sitä hyväilee. Lapsi saattaa peloittaa sitä kepillä, mutta haavoittuneen miehen sopii pelätä sen hyökkäystä. Yksin ollessaan se on jänismäinen, mutta niiden keräydyttyä laumaksi – ja ne metsästävät ainoastaan laumoissa – niiden arkuutta ei voi niin hyvin havaita, ja äärimmäisen nälän vaikutuksesta se joskus väistyy sellaisen rajuuden tieltä, joka muistuttaa rohkeutta.
Pelättävin puoli kajootissa on juuri sen viekkaus, ja se olikin alkanut herättää jälleen pahoja aavistuksia mustanginpyydystäjän mielessä.
Havaittuaan, etteivät ne ylettyneet tarttumaan häneen – minkä havainnon ne varsin pian tekivät – sudet eivät hajaantuneetkaan pois paikalta, vaan kyykistyivät kaikki istumaan ruohikolle, samalla kun toisia, alkuperäisestä laumasta harhaantuneita, tuli yhäti lisää aukeamalle. Hän näki niiden aikovan piirittää häntä.
Sen ei olisi pitänyt huolettaa häntä, koska hän oli turvassa riippuvalla vuoteellaan.
Eikä se olisikaan häntä huolettanut, jollei toinen pulma olisi joka hetki käynyt tuntuvammaksi – se pulma, josta hän oli niin äsken hädintuskin pelastunut. Häntä pyrki jano taaskin kiduttamaan.
Hän moitti itseään siitä, että hän oli ollut kyllin yksinkertainen ollakseen ajattelematta sitä, ennenkuin kapusi puuhun. Hän olisi helposti voinut tuoda sinne vettä. Puro oli lähellä, ja parempien astioiden puutteessa olisivat magueyn koverot lehdet kelvanneet säiliöiksi.
Hänen itsemoitiskelunsa tuli liian myöhään. Vesi väikkyi hänen silmiensä edessä, vain kiusoitellen häntä ja siten samalla kiihottaen häntä yhä kiihkeämmin sitä haluamaan. Hän ei päässyt palaamaan purolle juoksematta kujanjuoksua kajoottien välitse, ja se olisi merkinnyt varmaa kuolemaa. Hänellä oli vain vähän toiveita siitä, että koira tulisi toisen kerran pelastamaan häntä – ja vielä vähemmän siitä, että hänen tiedonantonsa joutuisi sen miehen käsiin, jolle se oli aiottu. Se olisi ainoastaan yksi mahdollisuus sadasta.
Jano tulee nopeasti kalvamaan sellaista miestä, jonka verisuonet ovat puolittain tyhjentyneet. Tuskat alkoivat pian. Kuinka kauan niitä kestäisi?
Tällä kertaa niihin liittyi aistien pettäminen. Susia oli ollut satakunta, mutta äkkiä niiden lukumäärä näytti lisääntyneen kymmenkertaiseksi. Ne näyttivät tuhatpäisenä laumana ympäröivän puuta, täyttäen koko aukeaman. Ne tulivat yhä likemmäksi. Niiden punaiset kielet lipoivat riippuvaa kangasta, ne repivät sitä hampaillaan. Hän tunsi niiden löyhkäävän hengityksen hajun, niiden ponnahdellessa oksien sekaan.
Kirkkaalla väliajalla hänelle selvisi, että se oli kuvittelua. Sudet olivat kyllä vielä paikallaan, mutta niitä oli ainoastaan satakunta kuten aikaisemminkin virumassa ruohikolla ja surkeina odottamassa ratkaisevaa hetkeä. Se tuli, ennenkuin valoisa tuokin oli häipynyt; katselijasta se oli yhtä aavistamaton kuin selittämätönkin. Hän näki kajoottien äkkiä hypähtävän pystyyn ja syöksyvän tiheikköön, kunnes niitä ei enää ollut aukeamalla ainoatakaan.
Oliko tämäkin kuvittelua? Hän epäili näkönsä pettävän. Hän oli alkanut uskoa aivojensa olevan huonossa kunnossa.
Mutta asia oli kyllä selvä. Kajootteja ei enää ollut. Mikä oli saattanut säikäyttää ne tiehensä?
Hänen huuliltaan kirposi riemuinen huudahdus hänen aprikoidessaan sen syytä. Tara oli palannut? Kenties Phelim sen mukana? Hänen sanomansa oli hyvinkin ehtinyt perille. Kajootit olivat piirittäneet häntä kaksi tuntia.
Hän kääntyi polvensa varaan ja kumartui oksan ylitse tähystämään ympärilleen. Ei koiraa eikä palvelijaa ollut näkyvissä. Ei mitään muuta kuin oksia ja pensaita.
Hän kuunteli. Ei minkäänlaista ääntä paitsi silloin tällöin nähtävästi vieläkin pakenevien kajoottien päästämiä ulvahduksia. Entistä voimakkaammin tuntui kaikki harhakuvittelulta. Mikä oli saattanut häätää ne pakoon?
Vähätpä siitä. Tie oli selvä. Hän saattoi nyt lähteä purolle pelottomasti. Sen vesi kimalteli hänen silmiensä edessä – sen lirinä kuulosti suloiselta hänen korvissaan.
Laskeuduttuaan puusta hän hoippui sen äyrästä kohti ja saapui sinne.
Ennenkuin hän kumartui juomaan, hän vielä kerran silmäili ympärilleen. Ei edes tuskainen janokaan jaksanut tukahduttaa hänen ajatuksissaan tuoreena olevaa kummastusta. Mitä hänen piti kiittää omituisesta pelastuksestaan?
Siitä huolimatta, että hän toivoi koiran sen aiheuttaneen, vaivasi häntä vaaran aavistelu.
Yksi vilkaisu sai hänet siitä varmaksi. Hän ei voinut erehtyä täplikkäästä keltaisesta taljasta, joka hohti lehvien lomitse, eikä pitkästä, joustavasta hahmosta, joka ryömi käärmemäisesti esille pensaikon seasta. Se oli Uuden maailman tiikeri – melkein yhtä peloittava kuin sen Vanhassa maailmassa asuva sukulainen – vaarallinen jaguari.
Sen saapuminen selitti kajoottien peräytymisen.
Eikä sen aikeista voinut erehtyä. Sekin oli tuntenut veren hajun ja kiiruhtanut sille paikalle, jossa verta oli vuodatettu, ja sen päättäväinen ulkonäkö osoitti, ettei se tyytyisi, ennenkuin saisi osansa juhla-ateriasta.
Sen silmät olivat suunnatut häneen, joka oli laskeutunut puusta – sen askelet toivat sitä häneen päin – nyt hitaat, kyyristelyaskeleet; mutta ne kävivät yhä vilkkaammiksi, ikäänkuin peto olisi valmistautunut hypähtämään.
Puuhun peräytyminen olisi ollut sulaa hulluutta. Jaguari kiipeää kuin kissa. Mustanginpyydystäjä tiesi sen.
Mutta vaikka hän ei olisi sitä tietänytkään, olisi se ollut ihan samantekevää, koska se ei enää olisi ollut mahdollista. Eläin oli nyt jo sivuuttanut sen puun, josta hän oli löytänyt turvapaikan, eikä lähistöllä ollut ainoatakaan muuta puuta, johon hän olisi ajoissa ennättänyt.
Hän ei ajatellutkaan kavuta puuhun – ei ajatellut mitään, hänen aistinsa olivat niin sekaisin, osittain tästä uudesta ällistyksestä, osittain hänen aivonsa jo ennestään vallanneesta hämmingistä.
Vain järkeilemätön tunnepuuska pani hänet syöksymään kauemmaksi jokeen, kunnes hän oli vyötäisiään myöten vedessä.
Jos hän olisi järkeillyt, olisi hän käsittänyt, ettei se vähimmässäkään määrässä takaisi hänen turvallisuuttaan. Jos jaguari kiipeää kuin kissa, se myöskin ui sulavasti kuin saukko, ja se on yhtä pelättävä vedessä kuin kuivalla maallakin.
Maurice ei sellaista miettinyt. Hän epäili sen vähäisen lammikon, jonka keskelle hän oli kahlannut, osoittautuvan vain kehnoksi suojaksi. Hän oli siitä varma, kun jaguari saavuttuaan rantatöyräälle hänen kohdalleen sijoittui sellaiseen kyyristysasentoon, joka osoitti sen aikovan hypätä.
Epätoivoissaan hän terästäytyi ottamaan vastaan rajun pedon hyökkäystä.
Hänellä ei ollut mitään, millä olisi voinut sitä torjua – ei puukkoa – ei pistoolia – ei minkäänlaista asetta – ei edes kainalosauvaansa. Hänen kamppaillessaan paljain käsin voisi lopputuloksena olla ainoastaan hänen tuhonsa.
Hänen huuliltaan pääsi hurja parahdus kellertävän hahmon ollessa hypähtämäisillään.
Samalla kajahti jaguarin kiljaisu. Jokin näytti äkkiä sitä estävän; eikä se pudonnut uhrinsa niskaan, vaan tipahti liian aikaisin veteen, loiskahtaen kuolleen ruhon tavalla.
Ikäänkuin Mauricen oman huudon kaikuna kuului tiheiköstä karjaisu, jota heti seurasi sen edellä syntynyt ääni – pyssyn terävä pamahdus.
Pensaikosta syöksähti esille tavattoman iso koira, hypäten lammikkoon, jonka pinnan alle jaguari oli vaipunut. Jättiläiskokoinen mies lähestyi ripeästi äyrästä; toinen lyhyempi käveli ihan hänen kinterillään, päästellen hilpeitä, voitonriemuisia luikkauksia.
Haavoittuneesta tämä näky ja nämä äänet muistuttivat pikemminkin harhakuvaa kuin todellisesti havaittuja ilmiöitä. Ne olivat viimeiset sinä päivänä hänen muistiinsa jääneet ajatukset. Hänen järkensä, jota oli liian kauan kidutettu, oli herpaantunut. Hän koetti kuristaa uskollista koiraa, joka liehitellen ui hänen ympärillään, ja rimpuili niitä voimakkaita käsiä vastaan, jotka nostivat hänet vedestä ja kantoivat hänet ystävällisessä syleilyssään rannalle.
Hänen ajatuksensa olivat siirtyneet kamalasta todellisuudesta vielä kamalampaan uneen – houreiseen uneen.
VIIDESKOLMATTA LUKU
Kantotuoli preerialla
Maurice Geraldin ympärille kietoutuneet ystävälliset käsivarret olivat Zeb Stumpin.
Käyntikorttiin kirjoitettujen ohjeiden opastamana metsästäjä oli mahdollisimman nopeasti kiiruhtanut siinä ilmoitetulle kohtauspaikalle.
Hän oli saapunut sen paikan näkyviin ja onneksi pyssynkantaman päähän siitä ratkaisevalla hetkellä, jaguarin valmistautuessa hyppäämään.
Hänen luotinsa ei estänyt rajua petoa hyppäämästä viimeisen kerran eläissään – vaikka se olikin sujahtanut suoraan eläimen sydämen lävitse.
Tätä seikkaa ajateltiin myöhemmin – nyt siihen ei ollut tilaisuutta.
Metsästäjän syöksyttyä veteen varmistautumaan siitä, että hänen laukauksensa oli ollut tappava, käytiin hänen itsensä kimppuun; häntä eivät ahdistaneet jaguarin kynnet, vaan niistä juuri pelastetun miehen kädet.
Onneksi Zebille oli mustanginpyydystäjän veitsi jäänyt maalle. Asiain näin ollen hän oli vähällä kuristua, ja vasta sittenkun hän oli viskannut pyssynsä syrjään ja jännittänyt kaikki voimansa, jaksoi hän puolustautua odottamatonta hyökkäystä vastaan.
Sukeutui kamppailu, joka päättyi siten, että Zeb kietoi suunnattomat käsivartensa nuoren irlantilaisen ympärille ja kantoi hänet ilmassa rantaäyräälle.
Kaikki ei silti ollut ohitse. Niin pian kuin viimemainittu pääsi irti syleilystä, kiskoutui hän irti ja lähti rientämään pekaanipuuta kohti niin ripeästi kuin hänen vahingoittunut jalkansa ei enää olisi lainkaan häntä haitannut.
Metsästäjä arvasi hänen aikomuksensa. Yli kuuden jalan mittaisena miehenä hän näki verisen veitsen viruvan vaipalla. Juuri sitä tavoittamaan mustanginpyydystäjä kiiruhti.
Zeb syöksyi hänen jälkeensä, sulki mielettömän taaskin karhumaiseen syleilyynsä ja kiskoi hänet loitolle puusta.
"Joutukaa, Phelim!" kiljaisi hän. "Kiidättäkää tuo vehje pois näkyvistä! Tämä nuori miekkonen on mennyt järjiltään. Hän tuntuu kuumeiselta. Hän hourii."
Phelim totteli vitkastelematta, kapusi puuhun ja otti haltuunsa veitsen.
Kamppailu ei kuitenkaan vielä päättynyt. Houraileva mies painiskeli pelastajansa kanssa – ei äänettömänä, vaan karjuen ja syytäen uhkauksia – silmät koko ajan pyörien ja mulkoillen rajun, vimmaisen hohteisina.
Hyvinkin kymmenen minuuttia hän jatkoi mielipuolista painiskelua.
Vihdoin hän pelkästä uupumuksesta vaipui ruohikolle, ja vavahdettuaan muutamia kertoja nytkähtelevästi, samalla päästäen sydämensä pohjasta lähteneitä huokauksia, hän jäi virumaan liikkumattomana, ikäänkuin viimeinenkin elonkipinä olisi kaikonnut hänen ruumiistaan.
Galwaylainen luuli niin käyneen ja alkoi huudella valittavasti connemaralaisten tapaan.
"Herkeä ulvomasta, tulimmaisen tomppeli!" karjaisi Zeb. "Se pystyy karkoittamaan hengen hänen ruhostaan. Hän ei ole sen enempää kuollut kuin sinäkään – vain pyörtynyt. Siitä päättäen, miten hän minua piteli, ei häntä vaivaa kovinkaan paha vamma. Niin", jatkoi hän kumarruttuaan ja päästettyään lyhyen huudahduksen, "en näe ainoatakaan haavaa, jonka tähden kannattaisi touhuta. Polvi on aika lailla turvoksissa, mutta jalka ei ole katkennut, sillä muutoin hän ei olisi pystynyt seisomaan sen varassa. Ja nuo naarmut taas eivät ole juuri mitään. Mitähän ne lienevät? Niitä ei jaguari ole hänelle antanut. Ne muistuttavat pikemminkin kissan kynsien jälkiä. Ahaa! Nyt sen oivallan. Täällä on ollut pieni kahakka ennen tuon täplikkään pedon tuloa. Tuota nuorta miekkosta ovat kajootit ahdistaneet. Kukapa olisi otaksunut niiden raukkamaisten otusten juljenneen käydä ihmisen kimppuun? Mutta ne tekevät sen, milloin saavat tilaisuuden ahdistaa niin pahasti rampautunutta miestä kuin hän on – ne tulimmaiset!"
Metsästäjä sai koko ajan puhella itsekseen. Phelim oli ylettömästi riemussaan saatuaan tietää, että hänen isäntänsä oli hengissä – ja ettei häntä lisäksi lainkaan uhannut kuoleman vaara – ja muutti äkkiä alakuloisen ulinansa riemulliseksi luikkailuksi sekä alkoi tanssia ruohikolla, samalla koko ajan näpsäytellen sormiaan connemaralaisten hyväksytyimmällä tavalla.
Hänen kiihkeä esiintymisensä houkutteli koiran samanlaisen kiihtymyksen valtaan, ja yhdessä he ryhtyivät karkeloimaan huiman hilpeätä irlantilaista polkkaa.
Zeb ei ollut huomaavinaankaan näitä eriskummaisia mielenosoituksia, vaan kumartui taaskin maassa viruvan miehen puoleen täydentämään jo aloittamaansa tarkastusta.
Varmistuttuaan siitä, ettei vaarallisia haavoja ollut, hän nousi pystyyn ja alkoi tutkivasti silmäillä ympärillään viruvia erilaisia esineitä. Hän oli jo pannut merkille panamahatun, joka vieläkin oli mustanginpyydystäjän päässä, ja hänen mieleensä oli välähtänyt omituinen ajatus hänen nähtyään sen.
Guayaquil-ruohosta valmistetut hatut – virheellisesti panamalaisiksi nimitetyt – eivät olleet harvinaisia. Monet kymmenet etelämaalaiset käyttivät niitä Teksasissa kuten muuallakin. Mutta hän tiesi nuoren irlantilaisen tavallisesti käyttäneen meksikolaista sombreroa, joka oli kokonaan toisenlainen päähine. Mahdollisesti hän oli katsonut sopivaksi vaihtaa kuosia.
Mutta silmäillessään sitä edelleen Zeb kuvitteli nähneensä sen hatun ennenkin ja toisen henkilön päässä.
Se, että metsästäjä kumartui ottamaan sen käteensä tarkastettavaksi, ei johtunut siitä, että hän olisi epäillyt sen joutuneen nykyisen käyttäjänsä haltuun jollakin epärehellisellä tavalla. Hänen tarkoituksensa oli yksinkertaisesti saada jonkinlainen selitys hänen aivojansa siihen saakka visaisena vaivanneeseen salaperäiseen ongelmaan tai salaperäisten ongelmien sarjaan.
Vilkaistessaan hatun sisäpuolelle hän luki kaksi nimeä, ensinnäkin erään neworleansilaisen hattutehtailijan, jonka ilmoituskortti oli liimattu hatun kupuun, ja toiseksi kirjoitetun, hyvin tuntemansa nimen, joka oli:
Henry Poindexter.
Nyt hän kiinnitti huomionsa vaippaan. Siinäkin oli merkkejä joiden avulla hän saattoi todeta sen kuuluneen samalle omistajalle.
"Vietävän kummallista, kaikki tämä!" jupisi rajaseutulainen seisoessaan katse suunnattuna maahan, nähtävästi syviin aatoksiin vaipuneena.
"Hatut, päät ja kaikki. Hatut väärissä päissä, päät väärissä paikoissa! Kautta iankaikkisen, tässä on jotakin vinossa! Jollei vasemman silmäni yläpuolta kirvelisi aika pahasti, koska tuo nuori miekkonen sivalsi siihen iskun, saattaisin miltei uskoa, ettei oma aivokoppani enää ole hartioitteni välissä!
"– Ei lainkaan hyödytä odottaa mitään selitystä häneltä", lisäsi hän, vilkaisten Mauriceen, "ei ainakaan ennenkuin hän on nukkumalla haihduttanut hourimiskuumeensa. Milloin se tapahtuu, sen tietää ainoastaan vanha kehno.
"– No niin", hän jatkoi oltuaan taaskin tuokion vaiti ja aprikoituaan, "meidän ei lainkaan hyödytä viipyä täällä. Meidän täytyy viedä hänet katon alle, ja sen voimme tehdä ainoastaan kantamalla hänet. Kortissaan hän mainitsi, ettei hän pysty ollenkaan kävelemään. Vain kiukku piti häntä pystyssä vähän aikaa. Tuo jalka näyttää yhä pahemmalta. Hänet täytyy kantaa."
Metsästäjä näytti miettivän, miten se kävisi päinsä.
"Ei maksa toivoakaan, että hän olisi mukana sitä miettimässä", pitkitti hän vilkaistuaan galwaylaiseen, joka oli syventynyt puhelemaan Taralle. "Tuolla mykällä eläimellä on enemmän järkeä kuin hänellä. Viisi siitä. Pakotan hänet ottamaan täyden osansa, sittenkun kantaminen alkaa. Miten se on tehtävä. Meidän täytyy saada hänet paareille. Sellaiset saamme kai tehdyiksi parista seipäästä ja vaipasta, tai käytämme myös sitä huopaa, jonka Phelim toi majasta. Niin! Paarit, juuri niitä tarvitsemme."
Nyt kutsuttiin connemaralainen avuksi.
Viidakosta leikattiin kaksi suoraa puuta, vähintään kolmen metrin pituista, ja ne oksittiin. Samoin valittiin kaksi lyhyempää, jotka sidottiin poikittain kiinni edellisiin; ja niiden päälle levitettiin ensin serapé ja sitten vaippa antamaan enemmän tukea.
Tällä tavoin valmistettiin karkeatekoiset paarit, jotka saattoivat kannattaa sairaan tai juopuneen.
Niiden käyttämistapa muistutti pikemminkin jälkimäistä mahdollisuutta, koska se mies, jota niillä piti kantaa, oli taaskin alkanut hourailla ja raivota ja hänet täytyi sitoa hihnoilla kiinni alustaan.
Päinvastoin kuin tavallisia paareja sitä ei kantanut kaksi miestä, vaan mies ja tamma – tamma edellä, mies jäljessä.
Toisena oudossa parivaljakossa oli connemaralainen. Vanha metsästäjä oli pitänyt sen lupauksensa, että Phelim saisi "täyden osansa, sittenkun kantaminen alkaisi".
Hän otti sen tai oikeammin sai sen, sillä Zeb oli määrännyt itsensä johtajan helpompaan tehtävään.
Keksintö ei ollut aivan omaperäinen. Se oli karkeatekoinen jäljennös meksikolaisesta literasta, jollaisia Zeb lienee nähnyt eteläisessä Teksasissa, ja erosi siitä ainoastaan siten, ettei näissä paareissa ollut suojaverhoa ja että niiden atelagessa oli kahden muulin sijasta tamma ja mies.
Tällä hätimiten kyhätyllä kantotuolilla Maurice Gerald kuljetettiin asuntoonsa.
Ilta oli käsissä tämän eriskummaisen näköisen ryhmän saapuessa jacalélle.
Voimakkailla, mutta hellillä käsivarsilla haavoittunut mies siirrettiin paareilta nahkaiselle vuoteelle, jolla hän oli tavallisesti nukkunut.
Hän ei tietänyt, missä oli, eikä tuntenut puoleensa kallistuneita ystävällisiä kasvoja. Hänen ajatuksensa olivat edelleenkin sekaisin, vaikka eivät enää kiihottaneetkaan häntä toimimaan rajusti. Hänellä oli rauhallinen väliaika.
Hän ei ollut ääneti, vaikka ei vastannutkaan hänelle esitettyihin ystävällisiin kysymyksiin tai vastasi niihin vain niin epäjohdonmukaisesti, että se olisi saattanut herättää hilpeyttä. Mutta hänen huulillaan oli hurjia sanoja, jotka estivät sen ja osoittivat hänen mielessään liikkuvan ainoastaan vakavia ajatuksia.
Hänen haavansa saivat osakseen sitä alkeellista hoitoa, jota hänen kumppaninsa osasivat antaa; eikä sitten enää voitu tehdä mitään muuta kuin odottaa uuden päivän valkenemista.
Phelim paneutui nukkumaan alustalleen, kun taas toinen mies jäi istumaan ja valvomaan kärsivän vuoteen ääressä.
Se, että kasvattiveli näytti näin syrjäyttävän velvollisuutensa ei johtunut uskollisuuden puutteesta, vaan yksinkertaisesti siitä että Zeb oli vaatinut häntä käymään levolle, vakuuttaen, että heidän molempien oli aivan tarpeetonta pysyä valveilla.
Iäkkäällä metsästäjällä oli omat syynsä. Hän ei suonut edes Phelimin kuulevan potilaan hurjia sanoja. Hänen oli parasta kuunnella niitä yksin.
Ja yksin hän istui niitä kuuntelemassa koko pitkän yön.
Hän kuuli puheita, jotka hämmästyttivät häntä, ja nimiä, jotka eivät häntä hämmästyttäneet. Hän ei kummastellut kuullessaan "Louise"-nimen usein toistuvan liittyneenä kiihkeisiin rakkaudenvakuutuksiin.
Mutta eräs toinenkin nimi lausuttiin usein – ja siihen liittyvät sanat eivät olleet yhtä mieluisia hänen korvissaan.
Se oli Louisen veljen nimi.
Siihen liittyvät puheet olivat hajanaisia – sekavia ja miltei käsittämättömiä.
Mutta vertaillessaan niitä toisiinsa ja jo aikaisemmin tuntemiinsa seikkoihin oli Zeb Stump, ennenkuin päivänvalo tunkeutui majaan, johtunut siihen päätelmään, ettei Henry Poindexter enää ollut elävien ihmisten joukossa.
KUUDESKOLMATTA LUKU
Un dia de novedades
Don Silvio Martinez oli niitä harvoja meksikolaisia ricoja, jotka olivat halunneet jäädä Teksasiin sen jälkeen kun Pohjolan jäntevät uudisasukkaat olivat sen maan valloittaneet.
Kun hän oli jo sivuuttanut keski-iän, kun hänen elintapansa olivat rauhalliset eikä hän lainkaan sekaantunut politiikkaan, sopeutui hän uuteen asemaansa kovinkaan ankarasti sitä pahoittelematta. Sopeutuminen oli sitäkin helpompaa sen tiedon nojalla, että kansallisuuden menetyksen korvasi hyvin runsaasti lisääntynyt turvallisuus comanchien hyökkäyksiä vastaan, jotka ennen uusien siirtolaisten saapumista olivat uhanneet tyyten hävittää maasta koko asutuksen.
Villit eivät kyllä nytkään olleet täysin masennettuja, mutta niiden ryöstöretket olivat vain ajoittain uudistuvia ja niitä tapahtui pitkien väliaikojen jälkeen. Sekin oli parannus vanhaan komentoon verrattuna.
Don Silvio oli gañadero, karjanhoitaja suuressa mittakaavassa. Niin suuressa, että hänen ganaderiansa oli useiden kilometrien pituinen ja levyinen ja että sen rajojen sisällä oli useita tuhansia hevosia ja nautoja.
Hän asui isossa, neliskulmaisessa, yksikerroksisessa talossa – pikemminkin vankilaa kuin asuntoa muistuttavassa – jota ympäröivät laajat aitaukset, corralet.
Se oli tavallisesti hiljainen paikka paitsi herraderon eli karjanmerkitsemisen aikana, jolloin se päiväkausiksi muuttui miltei homeerisen juhlimisen näyttämöksi.
Tällaisia tilaisuuksia sattui vain kerran vuodessa.
Kaikkina muina aikoina iäkäs haciendado – joka lisäksi oli poikamies – vietti rauhallista ja jossakin määrin yksinäistä elämää, ja hänen ainoana kumppaninaan oli häntä vanhempi sisar. Silloin tällöin tapahtui poikkeuksia tästä säännöstä, kun hänen viehättävä sobrinansa ratsasti Rio Grandelta vierailemaan hänen ja hänen sisarensa luona. Silloin Don Silvion asunto kävi hieman eloisammaksi.
Isidora oli tervetullut, saapuipa hän milloin tahansa – ilomielin hänen sallittiin tulla ja mennä mielensä mukaan sekä tehdä, mitä halusi, ollessaan enonsa katon alla. Hänen vilkkaasti ailahteleva luonteensa ei suinkaan ollut vastenmielinen iäkkäästä haciendadosta, jonka oma luonne ei missään nimessä ollut synkkä. Ne piirteet, jotka olisivat saattaneet tuntua miesmäisiltä monissa muissa maissa, eivät olleet niin huomiotaherättäviä täällä, jossa elämä oli niin vaaranalaista, missä maaseututalo on monesti muutettu linnoitukseksi ja kotiliesi silloin tällöin kastunut asukkaiden verestä.
Onko kummastuttavaa, että sellaisessa maassa naisilla on niitä ominaisuuksia, joita olemme kuvailleet Isidoralla olevan? Jos onkin, on silti totta, että niitä heillä todellisuudessa on.
Yleisesti meksikolainen nainen on luonteeltaan mitä rakastettavin olento, douce – jos saamme lainata sellaisesta kielestä, jolla useimmin käsitellään naisellisia piirteitä – siinä määrin, että siitä on tullut kansallisominaisuus. Tämä luonteenpiirre on erikoisesti huomattavissa suurkaupunkien asukkaissa, jotka ovat turvassa intiaanien hyökkäyksiltä. Rajaseuduilla, joita alkuasukasrosvot ovat viimeisen puolen vuosisadan aikana häirinneet, on asianlaita hieman toinen. Rakastettavuus on sielläkin olemassa, mutta siihen liittyy uljuutta ja reippautta, jotka näyttävät miesmäisiltä, mutta ovat itse asiassa sankarillisuutta.
Malinchén jälkeen on useampi kuin yksi kaunis sankaritar esiintynyt Anahuacin historiassa.
Don Silvio Martinez oli itse ollut mukana useissa huimissa kohtauksissa ja toimituksissa. Hänen nuoruutensa oli vietetty vaaroissa; ja Isidoran rohkeus, joka ajoittain hairahtui täydelliseksi uhkarohkeudeksi, ei suinkaan tuntunut hänestä loukkaavalta, vaan pikemminkin herätti hänessä mielihyvää.
Vanha herra rakasti herttaista sobrinaansa, ikäänkuin tämä olisi ollut hänen oma lapsensa, ja jos niin olisikin ollut, ei tyttö sen varmemmin olisi saanut hänen omaisuuttaan haltuunsa hänen kuoltuaan.
Kaikki tiesivät, että don Silvio Martinezin sanottua jäähyväiset tälle elämälle Isidora Covarubio de los Llanos saisi omakseen – ei hänen maahehtaarejaan, vaan neliökilometrien mittaiset maa-alueensa samoin kuin myöskin hänen tuhatpäiset hevos- ja karjalaumansa.
Kun tämä tiedettiin, on tarpeetonta mainita, että señorita sai osakseen kunnioitusta missä hyvänsä hän liikkuikin ja että Martinezin haciendan alustalaiset kunnioittivat häntä tulevana emäntänään.
Häntä pidettiin arvossa myöskin siitä riippumatta. Juuri sellaiset ominaisuudet, kuin hänellä oli, pystyivät herättämään huimien rancherojen arvonantoa, eikä tilalla ollut ainoatakaan sellaista miestä, joka ei olisi hänen nyökkäyksestään ollut valmis paljastamaan machetéaan sekä käyttämään sitä verenvuodatukseen.
Miguel Diaz puhui totta väittäessään olevansa vaarassa. Hänen sopi hyvin uskoa niin. Jos Isidora olisi halunnut kutsua koolle enonsa vaquerot ja lähettää heidät häntä kurittamaan, olisi se pikaisesti suoritettu – jopa hänet olisi saatettu hirttää lähimpään puuhun.
Ei ihmekään, että hän oli niin hätäisesti pyrkinyt pois aukeamalta.
Kuten olemme jo maininneet, oli Isidoran varsinainen koti Rio Granden toisella puolella – lähes sadan kilometrin päässä Martinezin haciendasta. Mutta se ei estänyt häntä käymästä tiheään vierailemassa Leonan varrella asuvien sukulaistensa luona.
Siihen häntä eivät kannustaneet itsekkäät vaikuttimet. Se ei ollut lainkaan runsaan perinnön toiveen yhteydessä. Hän saattoi toivoa perintöä ilman sitäkin, sillä hänen oma isänsäkin oli rico. Mutta hän piti enonsa ja tätinsä seurasta. Hän nautti aina ratsastusretkestä joelta joelle – jonka hän monesti suoritti aamun ja illan välillä ja sangen usein yksin.
Viime aikoina nämä vierailut olivat käyneet taajemmiksi.
Oliko hän alkanut enemmän pitää teksasilaisten sukulaistensa seurasta – enemmän sitä mukaa kuin he vanhenivat? Jollei, niin mikä hänen vaikuttimensa oli?
Jäljitellen hänen omaa avointa luonnettaan meidän sopinee se heti ilmaista.
Hän kävi Leonassa entistä tiheämmin siinä toivossa, että kohtaisi Maurice Geraldin.
Yhtä avoimesti voitaneen mainita, että hän rakasti tätä miestä.
Epäilemättä nuori irlantilainen oli saanut hänen sydämensä omakseen. Kuten jo tiedämme, oli hän voittanut sen omakseen ystävällisellä teolla, vaikka rohkeata Isidoraa ei ollut saattanut rakkauden lumoihin niin suuressa määrin itse teko kuin sen ohessa ilmennyt ritarillisuus.
Kenties Isidora näki Mauricessa muitakin kiehtovia ominaisuuksia, joita oli vaikeampi määritellä. Oliko niitä näytetty ilman tarkoitusta vaiko valloittamisen tarkoituksessa, sen olisi ainoastaan Maurice saattanut ratkaista. Hän itse väitti, ettei hän ollut tarkoituksellisesti pyrkinyt mihinkään, ja meidän tulee kunnioittaa hänen vakuutustaan. Mutta vaikeata on uskoa kuolevaisen miehen voineen katsoa Isidora de los Llanosin silmiin toivomatta niiden silmäilevän katsojaan rakastuneesti.
Maurice saattoi puhua totta, mutta voisimme paremmin uskoa häntä, jos hän olisi tavannut Louise Poindexterin ennenkuin tutustui Isidoraan.
Palaneella preerialla sattunut kohtaus oli tapahtunut useita viikkoja juopuneiden intiaanien aiheuttaman seikkailun jälkeen.
Varmasti näytti hänen ja meksikolaisen neidon välillä tapahtuneen jotakin, mikä sai tytön uskomaan, että hän saattoi toivoa – jollei vaatia – osakseen toisen rakkautta.
Asia oli kärjistynyt niin, ettei hän enää jaksanut levätä rauhallisena. Hänen kiihkeä mielensä ei voinut sietää epävarmuutta. Hän tiesi rakastavansa Mauricea. Hän oli päättänyt tunnustaa sen avoimesti ja yhtä avoimesti tiedustaa, saiko hänen intohimonsa vastakaikua. Juuri senvuoksi hän oli ehdottanut sellaista kohtausta, josta ei voinut tulla mitään.
Sinä päivänä oli don Miguel Diaz astunut hänen ja hänen tarkoituksensa väliin.
Niin hän ajatteli laskettaessaan täyttä neliä pois aukeamalta ja kiiruhtaessaan takaisin enonsa kartanolle.
Harmaan ratsunsa selässä hän kiitää täyttä laukkaa.
Hänen päänsä on paljas; hänen hiuksensa ovat epäjärjestyksessä; hänen upeat, mustat palmikkonsa liehuvat hänen hartioittensa takana, joita ei enää verhoa huivi eikä serapé. Jälkimäisen hän on jättänyt jälkeensä, ja sen mukaan on jäänyt hänen vicuña-hattunsa.
Hänen silmänsä säihkyvät kiihtymyksestä; hänen poskensa ovat punehtuneet karmiininvärisiksi.
Syy on tunnettu.
Tunnettua on myöskin, minkä tähden hän ratsastaa niin kiireisesti. Hän on itse sen selittänyt.
Kotia lähestyessään hän tiukkasi ohjaksia. Ratsu hillittiin hidastamaan vauhtiaan – ravaamaan; hidastamaan vielä enemmän – kävelemään; ja pian sen jälkeen se seisautettiin keskelle tietä.
Sen ratsastaja on muuttanut mieltänsä tai pysähtynyt punnitsemaan, pitäisikö hänen se tehdä.
Hän istuu aatoksissaan.
"Kun tarkemmin ajattelen – kenties on – parempi, ettei häntä vangita. Se nostaisi kaikkialla hirvittävän häväistysjutun. Nyt ei vielä kukaan tiedä... Mitä sitäpaitsi osaan itse sanoa – ainoa todistaja? Oi! Jos kertoisin näille ritarillisille teksasilaisille koko jutun, niin oma todistukseni riittäisi tuomaan hänelle ankaralla kädellä annetun rangaistuksen. Ei! Jääköön hän henkiin. Vaikka hän onkin ladron, en pelkää häntä. Kaiken tapahtuneen jälkeen hän ei halua tulla likelleni. Santa Virgen! Ajatella, että saatoin tuntea mieltymystä tätä miestä kohtaan – vaikkakin vain lyhytaikaista!
"Minun täytyy lähettää joku vapauttamaan hänet siteistään. Joku sellainen, joka osaa säilyttää salaisuuteni – kuka? Benito, taloudenhoitaja – uskollinen ja urhea. Gracias a Dios! Tuolla se mies onkin – tavallisuuden mukaan laskemassa karjaansa. Benito! Benito!"
"Käskettävänänne, señorita."
"Hyvä Benito, tahtoisin teidän tekevän minulle ystävällisen palveluksen. Suostuttehan?"
"Olen käskettävänänne, señorita", toisti hovimestari, kumartaen syvään.
"En käske, hyvä Benito. Toivon teidän tekevän minulle palveluksen."
"Komentakaa minua, señorita!"
"Tiedättehän kunnaan laella olevan aukeaman – jossa kolme tietä yhtyy?"
"Yhtä hyvin kuin enonne maatilan karja-aitauksen."
"Hyvä! Menkää sinne! Löydätte sieltä maassa viruvan miehen, jonka käsivarret on kiedottu kiinni lassolla. Päästäkää hänet irti ja antakaa hänen vapaasti lähteä! Jos hän on vahingoittunut – rajusta putoamisesta – tehkää mitä voitte elvyttääksenne hänet; mutta älkää ilmaisko hänelle, kuka teidät on lähettänyt! Mahdollisesti tunnette sen miehen – luulen teidän tuntevan. Siitä vähät. Älkää kysykö häneltä mitään älkääkä vastatko hänelle, jos hän tiedustaa teiltä jotakin! Kun olette nähnyt hänen nousevan jaloilleen, sallikaa hänen käyttää niitä miten itse haluaa! Ymmärrättekö?"
"Perfectamente, señorita. Määräyksiänne totellaan kirjaimellisesti."
"Kiitoksia, hyvä Benito. Enoni Silvio pitää teistä entistä enemmän sen tähden, vaikka ette saa mainita hänelle siitä. Jättäkää se minun tehtäväkseni! Jollei hän – jollei hän – no niin, piakkoin saattaa Rio Granden varrella olla tila, joka tarvitsee urheata, uskollista hoitajaa – sellaista, jollaiseksi tiedän teidät."
"Kaikki tietävät, että doña Isidora on yhtä armollinen kuin kauniskin."
"Kiitoksia – kiitoksia! Vielä yksi pyyntö. Siitä palveluksesta, jonka pyydän teitä minulle tekemään, ei kukaan muu kuin kolme henkilöä saa tietää mitään. Kolmas on se, jota auttamaan teidät lähetetään. Molemmat muut tiedätte?"
"Señorita, ymmärrän. Tapahtuu toivomuksenne mukaan."
Taloudenhoitaja lähti liikkeelle – hevosen selässä, mitä tuskin tarvinnee mainita. Hänen ammattiinsa kuuluvat miehet laskevat harvoin jalkaansa maahan – eivät koskaan yli kahden kilometrin pituisella matkalla.
"Seis! En muistanutkaan!" huusi nainen, pysäyttäen hänet. "Löydätte sieltä hatun ja serapén. Ne ovat minun. Tuokaa ne minulle! Odotan teitä täällä tai tulen vastaanne tietä myöten."
Mies kumarsi ja lähti taaskin ratsastamaan. Uudelleen häntä kehoitettiin seisahtumaan.
"Tarkemmin ajateltuani, señor Benito, päätin lähteä mukaanne. Vamos!"
Don Silvion taloudenhoitaja ei hämmästy oikuista, kun niitä näyttää hänen työnantajansa sisarentytär. Kyselemättä mitään hän tottelee käskyä ja kääntää jälleen hevosensa kunnasta kohti.
Nainen seuraa häntä. Hän on käskenyt Benitoa ratsastamaan edellä. Hänellä on syynsä poiketakseen ylimyksellisestä tavasta.
Benito on hairahtunut arveluissaan. Hänen ei tarvitse kiittää oikkua señoritan seurasta. Vakava vaikutin pakottaa naisen lähtemään takaisin tietä pitkin.
Hän on unohtanut muutakin kuin vaippansa ja hattunsa – sen pienen kirjeen, joka on tuottanut hänelle niin paljon kiusaa.
"Hyvä Benito" ei ole saanut hänen täyttä luottamustaan, eikä hänelle sovi uskoa tätä. Siitä saattaisi sukeutua häväistysjuttu, vakavampi kuin riita don Miguel Diazin kanssa.
Hän ratsastaa takaisin, toivoen saavansa kirjeen takaisin haltuunsa. Kuinka typerää, ettei hän ollut sitä aikaisemmin ajatellut!
Miten El Coyoté oli saanut sen käsiinsä? Hänen on täytynyt saada se Josélta.
Oliko hänen palvelijansa petturi? Vai oliko Diaz kohdannut hänet tiellä ja pakottanut hänet luovuttamaan kirjeen?
Kumpaankin näihin kysymyksiin saattoi vastauksen olettaa myönteiseksi.
Diazin puolelta sellainen teko olisi ollut varsin luonnollinen, ja mitä Joséhen tuli, ei tämä ollut ensimmäinen kerta, jolloin Isidoralla oli ollut syytä epäillä hänen uskollisuuttaan.
Näin juoksevat hänen ajatuksensa hänen jälleen noustessaan joen pohjalta kohoavaa rinnettä.
Päästään laelle ja saavutaan aukealle Isidoran nyt ratsastaessa taloudenhoitajan rinnalla.
Siellä ei ole Miguel Diazia – ei kerrassaan ketään, eikä – mikä Isidoraa enemmän harmittaa, ainoatakaan paperinliuskaa!
Tuolla on hänen vikunjanvillainen hattunsa – hänen saltillolainen serapénsa ja hänen lassonsa silmukkapää – ei mitään muuta.
"Saatte palata kotiin, señor Benito! Ratsun selästä pudonnut mies on varmaankin tointunut – ja otaksuttavasti myöskin päässyt jälleen satulaansa. Kiitetty olkoon pyhä neitsyt! Mutta muistakaa, hyvä Benito, siitä huolimatta asia salassa. Entiende V?"
"Yo entiendo, doña Isidora."
Taloudenhoitaja poistuu ja katoaa pian näkyvistä kunnaan laen taakse.
Lassonainen on taaskin yksin aukeamalla.
Hän keikahtaa pois satulastaan, ottaa serapén yllensä ja sombreron päähänsä ja on jälleen nuorekkaan hidalgon kauneuden ihanne.
Hän nousee uudelleen ratsaille verkkaisesti, koneellisesti – ikäänkuin hänen ajatuksensa eivät olisi mukana siinä teossa. Raukeasti hän nostaa raajansa satulan ylitse. Sievä jalka on sekunnin tai pari koholla ilmassa. Hänen nilkkansa tulee näkyviin enaguan liepeiden alta, ja sen muoto olisi saattanut innostaa Praksiteleen mielettömäksi. Kun se laskeutuu hevosen vastaiselle kupeelle, tuntuu pilvi pimittävän aurinkoa. Simon Pylväspyhimys olisi tuskin malttanut sulkea silmiään ollakseen näkemättä sitä näkyä.
Mutta tätä kiintoisaa välikohtausta näkemässä ei ole ketään, ei edes kurja José, joka tuokion kuluttua tulee hiiviskellen aukeamalle.
Mutkattomasti häneltä tiedustellaan harhaan joutuneen kirjeen kohtaloa.
"Mitä olette sille tehnyt, junkkari?"
"Vein sen perille, señorita."
"Kenelle?"
"Jätin – jätin – sen posadaan", vastasi mies, änkyttäen ja kalveten. "Don Mauricio oli ulkosalla."
"Valhe, lepero! Sinä luovutit sen don Miguel Diazille. Ei inttämistä vastaan, herraseni! Olen nähnyt sen jälkeenpäin."
"Oi, señora, anteeksi, anteeksi! En ole syypää – en totisesti ole."
"Tomppeli, sinun olisi pitänyt esittää parempi tarina. Olet itse paljastanut itsesi. Kuinka paljon don Miguel maksoi sinulle kavalluksestasi?"
"Niin totta kuin elän, señorita, se ei ollut kavallus. Hän – hän – anasti sen minulta väkisin – uhkauksilla – lyönneillä. Minulle – minulle – ei maksettu mitään."
"Nyt sinulle sitten maksetaan! Erotan sinut palveluksestani, ja palkaksesi saat tuon, tuon, tuon –"
Tämä sana toistetaan ainakin kymmenen kertaa – ratsuraipan joka kerta suhahtaessa epärehellisen sanansaattajan hartioille.
Mies yrittää pelastautua juoksemalla pakoon. Turhaan. Hänen on pakko taaskin pysähtyä siitä pelosta, että kiihtynyt hevonen juoksee hänet kumoon ja polkee hänet kavioittensa alle.
Kuritus taukoaa vasta sitten, kun hänen ruskeaan ihoonsa ilmestyy sinisiä, turvonneita juovia.
"Nyt, lurjus, pois näkyvistäni! Ja laita niin, etten enää koskaan sinua näe! Al monte! Al monte!"
Komennusta totellaan naurettavan vikkelästi. Säikähtyneen kissan tavoin syöksyy erotettu palvelija pois aukeamalta liiankin onnellisena päästessään piilottamaan itsensä ja häpeänsä okaisen tiheikön pimentoihin.
Mutta Isidora viipyy paikalla vielä vähän aikaa – suuttumuksensa vaihtuessa syväksi harmiksi. Hänet on petollisesti estetty toteuttamasta aikomustaan, ja lisäksi hänen sydämensä salaisuus on nyt kavaltajien tiedossa!
Taaskin hän kääntää hevosensa kotia kohti.
Hän saapuu perille parhaiksi näkemään erikoislaatuisen näyn.
Talon ihmiset – peonit, vaquerot ja kaikenlaiset palvelijat – kiiruhtavat sinne tänne, vainioilta corraliin, corralista pihalle, ja kaikki he yhtä aikaa päästelevät ilmoille pelokkaita huudahduksia.
Miehet ovat jalkeilla ja aseistautuvat sekavan hätäisesti; naiset ovat polvillaan, rukoilevat säälittävästi taivasta – käyttäen valittajinaan pariakymmentä pyhimystä, joita Meksikon papisto on runsaasti varannut kaikenlaisten aikojen ja tilanteiden osalle.
"Mistä tämä hälinä johtuu?"
Tämän kysymyksen Isidora lausuu.
Näin tiedustetaan taloudenhoitajalta, joka sattumalta ensimmäisenä ilmestyy hänen eteensä.
Jossakin preerialla on murhattu mies.
Uhri on uusia tulokkaita, jotka ovat äskettäin ottaneet Casa del Corvon haltuunsa – itse amerikkalaisen tilanomistajan poika.
Kerrotaan intiaanien tehneen tämän tihutyön.
Intiaanien! Tämä sana selittää don Silvion palvelijoiden keskuudessa vallitsevan kiihtymyksen.
Se selittää sekä rukoilemisen että kiireisen aseistautumisen.
Se, että mies on murhattu – mitätön seikka tässä hillittömien tunteiden maassa – ei olisi nostattanut sellaista vastakaikua – etenkään ei, kun murhattu oli muukalainen, "Americano".
Mutta se huhu, että intiaanit ovat liikkeellä, on tyyten toinen asia. Siihen sisältyy vaaran ajatus.
Isidoraan se tekee toisenlaisen vaikutuksen. Se ei ole raakalaisten pelkoa. Maininta "murhattu" palauttaa hänen mieleensä ajatuksia, jotka ovat jo tuottaneet hänelle tuskaa. Hän tietää, että vainajalla on sisar, jota kehutaan ihmeellisen kauniiksi. Hän on itse nähnyt tämän kaunottaren eikä voi olla sitä uskomatta.
Ankaramman vihlauksen aiheuttaa eräs toinen hänen kuulemansa seikka, nimittäin se, että tämä verraton neito on nähty Maurice Geraldin seurassa. Tieto veljen kuolemasta ei herätä uutta mustasukkaisuutta – se ainoastaan elvyttää hetkiseksi vireille entiset vastenmieliset tunteet.
Pian se tunne antaa sijaa tavalliselle välinpitämättömyydelle, jollaista tunnemme uppo outojen ihmisten kohtaloa kohtaan.
Joitakuita tunteja myöhemmin tämä välinpitämättömyys vaihtuu tuskaiseksi kiinnostukseksi, lyhyesti sanottuna pahoiksi aavistuksiksi. On saapunut uusia tietoja murhasta. Sen tekijät eivät olekaan comancheja, vaan valkoinen mies – Mustangi-Maurice!
Läheisyydessä ei ole intiaaneja.
Tällä viimeisellä "novedades"-painoksella, joka rauhoitti don Silvion palvelijoita, oli päinvastainen vaikutus hänen sisarentyttäreensä. Hän ei saa rauhaa siltä huhulta, ja puolen tunnin kuluttua hänen nähdään pysäyttävän ratsunsa kylän majatalon edustalla.
Joidenkuiden viikkojen aikana hän oli tuntemattomasta syystä opiskellut la lengua Americanoa. Hänen englanninkielinen sanavarastonsa on vielä niukka, mutta riittää hänen nykyiseen tarkoitukseensa, joka on tietojen hankkiminen, ei murhasta, vaan murhaajaksi syytetystä miehestä.
Isäntä tietää, kuka hän on, ja vastaa hänen kysymyksiinsä nöyrän kohteliaasti.
Hän saa tietää, ettei Maurice Gerald enää ole isännän vieraana, ja hänelle kerrotaan "täydelleen murhan yksityiskohdat", mikäli ne tunnetaan.
Sydän murheellisena hän ratsastaa takaisin Martinezin kartanoon.
Saavuttuaan rakennukselle hän näkee, että sikäläistä rauhallisuutta on taaskin häiritty. Kiihtymyksen uusi syy saattaisi tuntua naurettavalta, vaikka taikauskoiset peonit eivät pidä sitä sellaisena.
Kartanoon on kantautunut harvinainen huhu. Tasangoilla, jossakin Rio Nuecesin läheisyydessä, on nähty ratsastamassa päätön mies – un hombre descabezado!
Huhun näennäisestä mielettömyydestä huolimatta ei sen paikkansapitävyyttä voida epäillä. Se on levinnyt kaikkialle uudis-asutukseen.
Mutta se on saanut vieläkin varmemman vahvistuksen. Seurue don Silvion omaa väkeä – eksyneitä nautoja etsiviä paimenia – on nähnyt cavallero descabezadon, ja lakaten etsimästä miehet olivat ratsastaneet häntä pakoon ikäänkuin olisivat paenneet paholaista!
Vaquerot – heitä on kolme – ovat kaikki valmiit vannomaan selostuksensa oikeaksi. Mutta heidän kauhuinen ulkonäkönsä tarjoaa luotettavamman todistuksen sen todenperäisyydestä.
Auringon laskiessa kerrotaan toinen toistaan hirvittävämpiä huhuja.
Eivät ne eivätkä don Silvion ja tämän sisaren vastalauseet pysty estämään heidän oikullista sisarentytärtään toteuttamasta päätöstä, jonka hän näyttää äkkiä tehneen – nimittäin lähtemästä ratsastamaan takaisin Rio Granden varrelle. Hän ei välitä siitä, että on tapahtunut murha sillä tiellä, jota myöten hänen täytyy taivaltaa, ja vielä vähemmän siitä, että sen läheisyydessä on nähty kaamea ilmestys, päätön ratsastaja! Sellainen, mikä kaikissa muissa matkaajissa herättäisi pelkoa, tuntuu vain kiehtovan Isidoraa.
Jopa hän ehdottaa sitäkin, että hän samoaa matkan yksin! Don Silvio tarjoaa saattuetta – kymmenkuntaa vagueroaan, hampaisiin saakka aseistettuina. Tarjous hylätään.
Ottaako hän mukaansa Beniton?
Ei. Hän ratsastaa mieluummin yksin.
Lyhyesti sanoen, hän on päättänyt tehdä niin.
Seuraavana aamuna hän toteuttaa päätöksensä. Päivän koittaessa hän on satulassa, ja vajaan kahden tunnin päästä hän on ratsastamassa Alamon rantoja pitkin eikä suoraa tietä Rio Grandelle!
Minkä tähden hän on näin poikennut tieltään?
Hän ei näytä eksyneeltä matkalaiselta. Hänen kasvoillaan on murheellinen, mutta ei kysyvä ilme. Sitäpaitsi hänen ratsunsa astelee varmasti eteenpäin ikäänkuin ratsastajattarensa määräysten ja suitsien ohjauksen mukaan.
Isidora ei ole eksyksissä. Hän ei ole harhaantunut tieltänsä,
Olisi onnellisempaa hänelle, jos hän olisi.
SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU
Paholaiseen ammuttu laukaus
Koko yön virui vahingoittunut valveilla – ajoittain rauhallisena, ajoittain tajuttoman raivon puuskissa.
Koko pitkän yön istui metsästäjä hänen vuoteensa vierellä, kuunnellen hänen sekavia sanojaan.
Ne vain vahvistivat kaksi seikkaa, jotka jo ennestään olivat juurtuneet Zebin mieleen, nimittäin että potilas rakasti Louise Poindexteriä ja että neidon veli oli murhattu!
Viimemainittu tieto olisi missä olosuhteissa tahansa ollut tuskallinen aarniometsien eränkävijästä. Kun siihen yhtyivät jo tunnetut tosiseikat, oli se kiduttava.
Hän ajatteli riitaa – hattua – vaippaa. Hän vääntelehti miettiessään niitä sotkuisia, hämärän epäselviä seikkoja, joita hänen mieleensä johtui. Hänen erittelykykynsä ei ollut joutunut niin ymmälle vielä kertaakaan hänen eläissään. Hän ähkyi tuntiessaan, kuinka voimaton se oli.
Hän ei pitänyt vahtia ovella. Hän tiesi, että jos he tulisivat, ei se tapahtuisi yöllä.
Ainoastaan kerran hän kävi ulkosalla, mutta silloin alkoi aamu olla käsissä, ja kuun valo alkoi sekaantua päivän valoon.
Hänet oli houkutellut sinne ääni. Puiden seassa harhaileva Tara oli päästänyt kuuluville pitkän, kaamean ulvahduksen ja juossut pelästyneen näköisenä majaan.
Zeb sammutti valon, hiipi ulkosalle ja seisahtui kuuntelemaan.
Öinen kuorolaulu oli keskeytynyt, mutta se oli saattanut johtua koiran ulvonnasta. Mikä oli aiheuttanut sen?
Metsästäjä suuntasi katseensa ensin aukealle nurmikolle, sitten sen laidalle ja puiden varjoon.
Siellä ei näkynyt mitään muuta kuin sellaista, mitä siellä pitikin olla.
Hän suuntasi katseensa törmälle, joka tummana juovana jatkui taivaanrannalla ja jonka katkaisivat molemmissa päissä jotkut sen harjan yläpuolelle kohoavat, korkeat puut. Siinä oli noin viisikymmentä askelta leveä avoin kohta, jonka hän tiesi jyrkänteen laelle päättyvän ylemmän tasangon reunaksi.
Valoa varjosta erottavan juovan saattoi erottaa yhtä selvästi kuin päivällä. Sen takana heloitti kirkas kuu. Jyrkänteen laella mateleva käärmekin olisi näkynyt.
Siellä ei näkynyt mitään.
Mutta sieltä kuului jotakin. Zebin seisoessa kuuntelemassa kantautui ylemmältä tasangolta ääni, joka kuulosti syntyneen jotensakin likellä harjanteen laen takana. Se muistutti irtonaiseen kiveen sattuneen hevosenkengän kalahdusta.
Niin Zeb arveli korvat hörössä kuunnellessaan, erottaakseen sen uudistumisen.
Se ei uusiintunut; mutta pian hän näki sellaista, mikä ilmaisi hänelle, että hänen arvelunsa oli oikea – hevosen, joka astui esille puunlatvojen takaa ja eteni pitkin jyrkänteen reunaa.
Sen selässä oli mies – sekä hevonen että mies näkyivät selvästi kuvastuessaan tummina kirkasta, safiirinsinistä taivasta vasten.
Hevosen hahmo oli moitteeton ja kuin taidokkaasti valettuun medaljonkiin kuvattu.
Miehen hahmon saattoi erottaa – ainoastaan satulasta hartioihin saakka. Alempana raajat katosivat eläimen varjoon, vaikka kannusten ja jalustimien kimallus ilmaisi niiden olevan paikallaan. Ylempänä ei ollut mitään – ei edes merkkiäkään päästä. Zeb Stump hieroi silmiään ja katsoi, hieroi uudelleen ja katsoi taaskin. Se ei muuttanut ilmestyksen laatua. Jos hän olisi hieronut silmiään vaikka sata kertaa, olisi hän nähnyt saman – päättömän ratsastajan.
Juuri sellaisen näyn hän näki ilman epäilyksen mahdollisuuttakaan – näki hevosen etenevän tasaisella kohdalla hitaasti, mutta tasaisesti – ilman kavionkapsetta – ilman minkäänlaista ääntä – ikäänkuin se olisi lipunut pikemminkin kuin kävellyt – ikäänkuin se olisi ollut liikkuva maisemakuva!
Hänellä ei ollut ainoastaan tilaisuus tarkkailla tätä aavemaista ilmiötä lyhyen tuokion aikana, vaan siksi pitkä tovi, että hän ehti panna merkille kaikki yksityiskohdat – kyllin kauan varmistuakseen siitä, ettei se voinut olla näköhäiriö eikä mikään muu harha-aistimus.
Eikä se kadonnut hänen näkyvistään äkkiä, vaan hitaasti ja asteittain: ensin hevosen pää, sitten sen kaula ja etulavat, senjälkeen ratsastajan puolittain kaamea, puolittain eriskummainen hahmo, sitten ratsun takalavat, lautaset ja viimeisenä pitkä, suippo häntä!
"Tulimmainen!"
Tätä huudahdusta ei Zeb Stumpin huulilta puristanut päättömän ratsastajan katoamisen aiheuttama hämmästys. Siinä ei ollut mitään kummallista. Näky oli yksinkertaisesti siirtynyt näyttämön reunustan taakse – jyrkänteen yläpuolelle kohoavien puunlatvojen muodostaman ryhmän taakse.
"Tulimmainen!"
Kahdesti erämies päästi julki tämän suosimansa, hämmästystä kuvastavan sanan, lausuen sen molemmilla kerroilla niin ponnekkaasti, että se osoitti hänen olevan rajattomasti ällistynyt.
Hänen ilmeensäkin osoitti sen. Hänen epäilemättömästä rohkeudestaan huolimatta puistatti väristys hänen kookasta tuhoaan, samalla kun hänen huuliensa kalpeus näkyi, vaikka tupakanmehu olikin värjännyt ne ruskeiksi.
Jonkun aikaa hän seisoi sanattomana ikäänkuin ei olisi kyennyt jatkamaan kaksinkertaista huudahdustaan.
Vihdoin hän sai puhekykynsä takaisin.
"Tuhannen vietävä!" mutisi hän, mutta hyvin hiljaa ja katse tähdättynä siihen kohtaan, jossa hevosen häntä oli viimeksi nähnyt. "Jollei tämä pane sekaisin koko luomakuntaa, niin nimeni ei ole Zebulon Stump! Irlantilainen oli sittenkin oikeassa. Luulin hänen nähneen sellaista unta humalapäissään. Mutta ei. Hän on nähnyt jotakin, ja niin olen minäkin. Eipä ihmekään, että se vintiö pelästyi. Tunnen omienkin hermojeni hitusen järkkyneen tällä kertaa. Tulimmainen! Mikähän se vietävän otus voi olla?
"– Mikä se voi olla?" pitkitti hän oltuaan jonkun aikaa ääneti mietteissään. "Tulimmainen! En osaa päätellä puoleen enkä toiseen. Jospa vain olisi ollut päivä ja olisin saanut tarkastaa sitä kunnollisesti; tai jospa se olisi ollut hiukan likempänä! Ahaa! Minkätähden en minä voisi mennä sitä likemmäksi? Totisesti, yritän kuin yritänkin! Se ei kaiketi syö minua – ei vaikka se olisi itse vanha kehno; ja jos se on hän, niin otan selon siitä, saattaako luoti mennä suoraan hänen hornamaisen ruhonsa lävitse kellistämättä häntä pois satulasta. Lähden kuin lähdenkin lähemmin tutustumaan siihen riiviöön, mikä se sitten lieneekin."
Niin tuumittuaan metsästäjä lähti marssimaan puiden lomitse – törmälle vievää polkua myöten.
Hänen ei ollut tarvinnut mennä sisälle noutamaan pyssyään – sillä hän oli ottanut sen aseen mukaansa kuultuaan koiran ulvomisen.
Jos päätön ratsastaja oli todella lihaa ja verta – maallinen olento eikä toisesta maailmasta – saattoi Zeb Stump varmasti laskea näkevänsä hänet jälleen.
Majan ovelta nähtynä ratsastaja oli menossa suoraan sille rotkolle, jota myöten ylemmältä tasangolta päästiin Alamon laaksoon. Koska Zeb oli lähtenyt aikoen käyttää samaa polkua, olisi hän solan yläpäässä yhtä pian kuin ilmestyskin, jollei jälkimäinen sillä välin muuttaisi suuntaansa tai kiihdyttäisi rauhallista kävelyään raviksi tai laukaksi.
Ennen lähtöään Zeb oli laskenut, kuinka pitkä matka oli samottava ja kuinka pitkä aika siihen kuluisi.
Hänen arvionsa osoittautui paikkansapitäväksi sekunnilleen ja desimetrilleen. Päänsä kohotessa melkein ylätasangon tasalle hän näki ratsastajan olkapäiden nousevan sen yläpuolelle.
Vielä yksi askel ylöspäin, ja vartalo oli näkyvissä. Vielä yksi, ja hevonen piirtyi taivasta vasten kavioista otsajouhiin saakka.
Hevonen seisoi paikallaan. Se seisoi Zebin ilmestyessä sen näkyviin. Sen pää oli jyrkänteelle päin, ja ilmeisesti se aikoi laskeutua rotkoon. Sen ratsastaja näytti pysäyttäneen sen varovaisuudesta, tai ratsu oli kuullut metsästäjän kapuavan rotkossa tai, mikä oli todennäköisempää, vainunnut hänet.
Olipa syy mikä tahansa, se seisoi etupuoli katsojaan päin.
Nähtyään sen siinä asennossa myöskin Zeb Stump pysähtyi. Monella muulla miehellä olisi hänen sijassaan tukka noussut pystyyn, ja inttämättä myöskin iäkkään metsästäjän "hermot olivat hiukan järkkyneet" sillä hetkellä, kuten hän itse tunnusti.
Hän oli kuitenkin kyllin järkähtämätön toteuttaakseen sen aikomuksen, joka oli saanut hänet etsimään tätä omalaatuista kohtausta – selvittääkseen sen seikan, oliko hän tekemisissä inhimillisen olennon vaiko paholaisen kanssa!
Heti paikalla hänen pyssynsä oli poskella, hänen silmänsä tähysti pitkin sen piippua, ja kirkkaassa kuutamossa tähtäimet osoittivat päättömän ratsastajan sydämeen.
Seuraavalla hetkellä olisi luoti sen lävistänyt, jollei juuri silloin erämiehen mieleen olisi välähtänyt ajatus.
Kenties hän oli tekemäisillään murhan?
Sitä ajatellessaan hän käänsi pyssynsä suun alaspäin ja oli jonkun aikaa epävarmana.
"Se saattaa olla ihminen", jupisi hän, "vaikka ei siltä näytä. Tuon meksikolaisen huovan alla ei ole tilaa päälle, ei mitenkään. Jos hän on inhimillinen olento, on hänellä kaiketi kieli, vaikka hänellä ei olekaan sanottavasti päätä, jossa se olisi. Haloo, muukalainen! Olette aika myöhään ratsastamassa, eikö totta? Unohditteko ottaa päänne mukaan?"
Ei vastausta. Hevonen korskahti kuultuaan äänen. Siinä kaikki.
"Kuulkaahan, muukalainen! Teille puhuu nyt vanha Zeb Stump Kentuckyn valtiosta. Hän ei ole niitä miehiä, joiden kanssa sopii leikitellä. Älkää yrittäkö tehdä kujeitanne tälle miehelle! Varoitan teitä selittämään tarkoituksenne. Jos mielessänne on joku kepponen, on teidän parasta nostaa kätenne pystyyn, sillä muutoin, tuhannen vietävä, saatatte menettää sekä panoksenne että korttinne! Puhukaa nyt suoraan, ennenkuin saatte lyijypalan nahkaanne!"
Vielä vähemmän vastausta kuin äsken. Tällä kertaa hevonen alkoi tottua ääneen ja vain keikautti päätänsä.
"Pahus teidät sitten periköön!" kivahti metsästäjä suuttuneena toisen, kuten hänestä tuntui, loukkaavasta äänettömyydestä. "Vielä kuusi sekuntia – suon teille vielä kuusi, ja jollette sillä aikaa hiisku mitään, laukaisen luodin sisälmyksiinne. Jos olette pelkkä kuva, ei se vahingoita teitä. Eikä myöskään kaiketi, jos olette paholainen. Mutta jos olette kepposia tekemään lähtenyt ihminen, niin paha minut periköön, jollette ansaitse saada luotia lävitsenne, koska olette noin kirotunmoinen tomppeli. Alkakaa puhua!" jatkoi hän suuttumuksensa yltyessä. "Alkakaa puhua, sanon teille! Ettekö tahdo? Tästä siis saatte! Yksi – kaksi – kolme – neljä – viisi – kuusi!"
Silloin kun "seitsemän"-sanan olisi pitänyt kuulua, jos laskemista olisi pitkitetty, kajahti pyssyn terävä pamahdus, jota seurasi pyörivän luodin sihinä; senjälkeen kumea tömähdys, kun tappava ammus upposi johonkin kiinteään ruhoon.
Laukauksen ainoa vaikutus näytti olevan hevosen säikähtyminen. Ratsastaja pysyi edelleenkin paikallaan satulassa!
Ei edes sekään ollut varma, että hevonen pelästyi. Pyssyn pamahdukseen vastaava kirkas hirnahdus kuulosti pilkalliselta!
Kaikesta siitä huolimatta eläin lähti kiitämään vinhaa neliä, jättäen Zeb Stumpin syvimmän ällistyksen valtaan, mitä hän oli milloinkaan kokenut.
Laukaistuaan pyssynsä hän jäi polvilleen useiden sekuntien ajaksi.
Jos hänen hermonsa olivat vavahdelleet ennen laukausta, olivat ne nyt kahta pahemmin järkkyneet. Hän ei ollut ainoastaan hämmästynyt tuloksen johdosta, vaan myöskin pelästynyt. Hän oli varma siitä, että hänen luotinsa oli lävistänyt miehen sydämen – tai sen kohdan, missä sen olisi pitänyt olla – yhtä varma kuin jos hän olisi painanut pyssynsä piipun ihan kiinni kylkiluihin.
Se ei voinut olla ihminen! Hän ei uskonut sitä ihmiseksi, ja se ajatus olisi saattanut rauhoittaa häntä, jollei hevonen olisi käyttäytynyt niin omituisesti. Hänen vertansa hyydytti nyt ratsun hurja, yliluonnollinen hirnahdus, joka pani hänen raajansa tutisemaan kuin vilutaudissa.
Hän olisi mielellään vetäytynyt takaisin, mutta vähään aikaan hän ei mitenkään jaksanut nousta seisoalleen, ja hän oli polvillaan eräänlaisen tyrmistävän kauhun vallassa – tarkkaillen kummallista hahmoa, kunnes se loittoni pois näkyvistä kauas kuutamoiselle tasangolle. Vasta sitten hän sai terästetyksi rohkeuttaan kylliksi, kyetäkseen lipumaan takaisin pitkin rotkoa ja palatakseen majaan.
Ja vasta ehdittyään sen katon suojaan tunsi hän olevansa kylliksi oma itsensä kyetäkseen tyynesti miettimään hänelle sattunutta kummallista kohtausta.
Kului joku aika, ennenkuin hänen mielensä vapautui siitä ajatuksesta, että hän oli ollut tekemisissä paholaisen kanssa. Ajattelu kuitenkin vakuutti hänelle, ettei se ollut todennäköistä, vaikka se ei antanut hänelle minkäänlaista vihjausta siitä, mikä se olento todella oli.
"Se ei varmastikaan", jupisi hän, ja hänen arvelevainen puhetapansa osoitti, että hän oli vieläkin epävarma, "se ei varmastikaan voi sittenkään olla toisen maailman olento – sillä enhän muutoin olisi kuullut luotini tömähdystä. Varmasti lyijy osui johonkin kiinteään, eikä aaveen ruhossa kaiketi liene mitään kiinteätä."
"Vähät siitä!" lopetti hän, nähtävästi luopuen yrittämästä keksiä tämän kummallisen ilmiön selitystä. "Menköön se tulimmaisen vehje menojaan! On kaksi mahdollisuutta; sen täytyy olla joko riepumytty tai vanha kehno itse!"
Hänen astuessaan takaisin majaan tulvi sinne hänen muassaan aamun sinertävää valoa.
Oli aika herättää Phelim vuorostaan valvomaan potilaan vuoteen ääressä.
Connemaralainen, joka nyt oli täydelleen selvinnyt ja jonka mielessä oli sellainen vaikutelma, että hän oli hoitanut velvollisuutensa hieman huolimattomasti, oli valmis ryhtymään tehtävään.
Ennenkuin vanha metsästäjä uskoi suojattinsa taitamattoman seuraajansa hoivaan, sitoi hän naarmut uudelleen, käyttäen hyväkseen pitkäaikaisen kokemuksen antamaa metsän lääkeaineiden tuntemusta.
Nopalia kasvoi läheisyydessä, ja kun sen mehua puristettiin tuoreisiin haavoihin, saisi se varmasti ne pian paranemaan.
Zeb tiesi, että haavat olisivat parantumaan päin neljänkolmatta tunnin kuluttua sen käytöstä ja että ne kolmessa päivässä arpeutuisivat täydelleen.
Tässä luottamuksessaan – joka on yhteinen kaikille kaktusten peittämän Meksikon asukkaille – hän ei välittänyt lääkäreistä, eikä hän olisi kutsunut lääkäriä, vaikka niitä olisi heti voitu hankkia parikymmentä. Hän oli varma siitä, ettei Maurice Geraldia uhannut minkäänlainen vaara – ei ainakaan haavojen johdosta.
Väijymässä oli vaara, mutta se oli toisenlaatuinen.
"Ja nyt, herra Phelim", virkkoi hän lopetettuaan kirurgiset puuhansa, "olemme tehneet kaikki, mitä ulkoiselle ihmiselle on voitu tehdä, ja nyt on hyvinkin aika huolehtia sisäisestä ihmisestä. Väitittekö, ettei ole mitään syötävää?"
"Ei edes perunaakaan, herra Stump. Ja vielä pahempi on, ettei ole mitään juotavaa – ei ole pisaraakaan jäljellä koko majassa."
"Tulimmainen teidät periköön, se on teidän vikanne", kivahti Stump, kääntyen irlantilaiseen päin kasvoillaan rajun äkäinen ilme, joka osoitti hänen olevan perin harmissaan tästä ilmoituksesta. "Ilman teitä olisi väkijuomaa jäljellä niin paljon, että sitä riittäisi tämän nuoren miehen toipumiseen saakka. Mitäs nyt pitää tehdä?"
"Kautta sieluni, herra Stump, teette kovin pahasti minulle vääryyttä. Niin teette. En maistanut mitään muuta kuin sen, mikä oli pienessä pullossa. Tuon kopsapullon tyhjensivät ne intiaanit. Se on totta."
"Pyh! Ette olisi tullut humalaan pikku pullon sisällöstä. Tunnen teidän vietävänmoisen suolistonne liian hyvin. Teidän on täytynyt imeä aika tavalla isostakin pullosta."
"Kaikkien pyhimysten nimessä –"
"Paha vieköön löyhkäävät pyhimyksenne! Luuletteko ainoankaan järkevän ihmisen uskovan moisiin matoihin?
"No niin, ei kannata puhella enempää siitä. Te olette imenyt kuiviin ohramehun, ja siinä se. Sitä ei ole saatavana kolmeakymmentäviittä kilometriä lähempää, ja meidän täytyy olla ilman."
"Mutta Jeesus auttakoon, se on ikävää."
"Sulkekaa suunne, te tulimmainen, ja kuunnelkaa, mitä minulla on sanomista! Meidän on pakko olla ilman juotavaa, mutta meidän ei tarvitse kärsiä nälkää syötävän puutteessa. Tuo nuori mies on epäilemättä itsekin puolittain kuollut nälästä. Hänen vatsassaan ei kaiketi ole paljoakaan, vaikka hänen mielessään saattaa olla. Mitä minuun tulee, olen kylliksi nälkäinen ollakseni valmis syömään vaikka kajoottia, enkä ole ihan varma siitäkään, hyljeksisinkö korppikotkaakaan, joka käsittääkseni olisi vieläkin huonompaa syötävää kuin kajootti. Mutta eihän meidän ole pakko syödä korppikotkaa, kun on mahdollisuuksia saada kalkkunaa, eivätkä ne mahdollisuudet ole lainkaan epäilyttäviä Alamon varsilla. Jääkää te tänne hoivaamaan nuorta miestä, sillä aikaa kun minä menen puron varrelle katsomaan, saisinko yllätetyksi kalkkunan."
"Teen sen, herra Stump, ihan varmasti. Kunniasanallani –"
"Olkaa lavertelematta, kunnes olen puhunut teille kaikki puhuttavani!"
"Kautta sieluni! En hiisku sanaakaan."
"Älkää siis hiiskuko, vaan kuunnelkaa! Eräässä suhteessa en tahdo teidän erehtyvän. Nimittäin seuraavassa. Jos poissa ollessani joku sattuisi harhautumaan tälle taholle, niin ilmoittakaa siitä minulle. Ette saa hukata minuuttiakaan, vaan teidän pitää ilmoittaa minulle heti!"
"Varmasti teen sen – kautta sieluni, teen."
"No niin, luotan teihin."
"Oikein, saatte luottaa; mutta miten sen teen, herra Stump? Miten ilmoitan teille asiasta, jos olette poissa äänenkantamista? Miten sitten?"
"No, minun ei kai tarvitse loitota niin kauaksi. Kalkkunoita pitäisi olla täällä lähistöllä – tähän aikaan aamusta.
"Mutta saattaa olla niinkin, ettei niitä olekaan", jatkoi Zeb aprikoituaan tuokion. "Eikö teillä ole täällä majassa sellaista vehjettä kuin pyssyä? Pistooli kelpaisi."
"Ei ole pyssyä eikä pistoolia. Isäntä otti ne molemmat mukaansa lähtiessään viimeksi uudisasutukselle. Hänen on täytynyt jättää ne sinne."
"Se on ikävä juttu. Mahdollisesti en kuulisi huutoanne."
Zeb, joka tähän mennessä oli astunut ulos ovesta, pysähtyi taaskin miettimään.
"Hei!" huudahti hän oltuaan vaiti kuusi sekuntia. "Nyt sen keksin. Nyt se minulle selvisi. Näettekö tammani, joka on lieassa tuolla ruohikossa?"
"Varmasti näen, herra Stump. Tietysti näen."
"No niin, näettekö, että tuolla aukeaman laidassa kasvaa okaisia kaktuksia?"
"Varmasti näen."
"No niin, olette siinä suhteessa järkevä. Kuulkaa nyt, mitä sanon! Teidän pitää olla tähyilemässä ovella, ja jos joku tulee tänne minun ollessani poissa, juoskaa suoraa päätä noiden kaktusten luokse, leikatkaa poikki yksi oksa, okaisin näkemänne, ja pistäkää se tamman hännän alle!"
"Mooseksen äiti! Mitä varten tahdotte minun niin tekevän?"
"No niin, minun on kaiketi parasta selittää", virkkoi Zeb miettiväisesti. "Muutoin pilaatte koko asian.
"Nähkääs, Phelim, jos joku tulee tänne minun poissa ollessani, olisi minun parasta olla täällä. En aio mennä kovin kauas. Mutta vaikka olenkin lähellä, en mahdollisesti kuule kirkunaanne; senvuoksi tamma suorittaa asian paremmin. Te pistätte kaktuksen oksan sen hännän alle, ihan juureen, ja jollei se silloin kilju niin äänekkäästi, että kuulen sen, niin teidän sopii päätellä, että tämä mies on joko pyyhkäisty pois elävien kirjoista tai sitten molemmat korvani on suljettu nappuloilla. Tehkää siis, Phelim, ihan kuten olen käskenyt!"
"Teen sen, pahus vieköön!"
"Muistakaa se varmasti! Isäntänne henki saattaa olla sen varassa."
Lausuttuaan tämän viimeisen varoituksen metsästäjä otti pitkän pyssynsä olalleen ja lähti astelemaan pois majalta.
"Hän on ovela ukkeli, tuo mies", haasteli Phelim Zebin ehdittyä äänenkantamattomiin. "Mitähän hän tarkoitti sillä, että isäntä on vaarassa, jos joku tulee majaan? Hän väitti isännän hengen mahdollisesti olevan sen varassa. Niin – niin hän väitti.
"Hän käski minun olla tähyilemässä. Otaksuttavasti hän tarkoitti, että minun pitää aloittaa heti. Siispä minun täytyy mennä ovelle."
Niin puhuttuaan hän astui oven ulkopuolelle ja alkoi tarkastella niitä polkuja, joita myöten majalle päästiin.
Suoritettuaan tarkastuksen hän palasi kynnykselle ja sijoittui sinne vahtimiehen tapaisesti.
KAHDEKSASKOLMATTA LUKU
Merkin antaminen
Phelimin vahdinta oli lyhytaikainen. Hän oli ennättänyt tähyillä tuskin kymmentä minuuttia, kun hevosen kavionkapse ilmaisi hänelle, että joku tuli jokea pitkin majaa kohti.
Hänen sydämensä alkoi takoa kylkiluita vasten.
Tiheässä kasvavat puut estivät häntä näkemästä lähestyvää ratsastajaa, eikä hän osannut arvata, minkälaatuinen vieras oli majalle tulossa. Mutta kavionkapse ilmaisi hänelle, että tulija oli yksin, ja juuri se kiihdytti hänen levottomuuttaan. Hän olisi ollut vähemmän huolissaan, jos olisi kuullut kokonaisen joukkueen kavioiden töminää. Vaikka hän nyt olikin varma siitä, ettei se mitenkään voinut olla hänen isäntänsä, ei hän olisi suinkaan halunnut joutua toistamiseen puheisiin sen herrasmiehen kanssa, joka muistutti niin likeisesti hänen isäntäänsä – kaikissa muissa suhteissa paitsi pään puolesta.
Hänen ensimmäinen mielijohteensa oli syöksyä nurmikon poikki toteuttamaan Zebin hänelle määräämää suunnitelmaa. Mutta pelosta johtuva epäröinti piti häntä paikallaan – niin kauan, että hän huomasi sen perusteettomaksi. Oudolla ratsastajalla oli pää.
"Varmasti hänellä se on", äänsi Phelim tulijan ratsastaessa näkyviin puiden seasta ja seisahtuessa aukeaman laitaan, "oikea pää ja sievät kasvot sen etupuolella. Mutta ne eivät kuitenkaan näytä oikein hyväntuulisilta. Hän on sen näköinen kuin olisi juuri äsken haudannut isoäitinsä. Kautta sieluni, kuinka omituinen nuori miekkonen hän onkaan noine pikku viiksineen, jotka muistuttavat kahden päivän vanhan hanhenpojan untuvia! Oi, Luoja! Katsohan hänen pientä jalkaansa! Jeesuksen nimessä hän on nainen!"
Irlantilaisen lausuessa näitä huomautuksia – osittain mielessään, osittain mutisten – tuli ratsastaja askelen tai pari likemmäksi ja pysähtyi sitten jälleen.
Lähemmin silmäillessään vierastaan Phelim havaitsi arvanneensa oikein hänen sukupuolensa, vaikka viikset, ratsastustapa, hattu ja serapé olisivat saattaneet sillä hetkellä harhauttaa terävämmänkin älyn kuin connemaralaisella oli.
Tulija oli nainen. Hän oli Isidora.
Ensimmäisen kerran Phelim nyt näki tämän meksikolaisen neidon – ja ensimmäisen kerran viimemainittu nyt katseli häntä. He olivat yhtä tuntemattomia toisilleen.
Irlantilainen oli puhunut totta mainitessaan, ettei Isidoran kasvoista kuvastunut mielihyvää. Niiden ilme oli päinvastoin murheellinen – miltei lohduton.
Ilme oli ollut pelokas hänen ratsastaessaan puiden varjossa. Eikä se ollut kirkastunut hänen ehdittyään avoimelle maalle, vaan ainoastaan muuttunut hämmästystä ja pettymystä kuvastavaksi.
Ei kumpainenkaan niistä ollut voinut johtua siitä, että hän sai jacalén näkyviinsä. Hän tiesi sen olevan olemassa. Se oli hänen matkansa päämäärä. Syynä täytyi olla oviaukossa seisovan erikoisen näköisen henkilön. Tämä ei ollut se mies, jonka hän oli odottanut näkevänsä.
Epäilevästi hän lähestyi puhuttelemaan miestä.
"Olen saattanut erehtyä", lausui hän, puhuen niin hyvää "americanoa" kuin suinkin osasi. "Suokaa anteeksi, mutta – minä – minä luulin – don Mauricion asuvan täällä."
"Dan Marryshowin, niinkö sanoitte? Ei totisesti. Täällä ei asu ketään sen nimistä. Dan Marryshow? Eräällä Marrish-nimisellä miehellä oli asunto Ballyballaghin läheisyydessä. Muistan sen miekkosen hyvin, koska hän kerran petti minua hevoskaupassa. Mutta hänen nimensä ei ollut Dan. Niin, se oli Pat. Pat Marrish oli hänen nimensä – paholainen korventakoon mokomaa petturia!"
"Don Mauricio – Mor-ris – Mor-is."
"Ahaa! Maurice! Kenties tarkoitatte isäntääni – herra Geraldia!"
"Si – si! Señor Zyerral."
"Varmaan niin, ja jos häntä tavoittelette, niin herra Gerald asuu juuri tässä majassa – nimittäin silloin, kun hän saapuu huvikseen pyydystämään villejä hevosia. Hän pitää tätä ainoastaan metsästysmajanaan, ymmärrättehän. Tulimmainen, jos vain näkisitte ne mahtavat linnat, joissa hän asuu ollessaan kotosalla, vanhassa Irlannissa, ja sen kauniin olennon, joka nyt parhaillaan itkee suloiset siniset silmänsä sokeiksi, koska isäntä ei suostu palaamaan sinne! Kautta sieluni, jos näkisitte hänet!"
Phelimin puheen murteellisuudesta huolimatta ymmärsi se henkilö, jolle se oli osoitettu, sen liiankin hyvin. Mustasukkaisuus on taitava tulkitsija. Isidoran huulilta kirposi huokauksen tapainen ääni, kun mies lausui vähäisen "hänet"-sanan.
"En halua nähdä häntä", kuului kerkeä vastaus, "vaan mainitsemanne miehen. Onko hän kotona? Onko hän tuolla sisällä?"
"Onko hän kotona? Kas niin, nyt tullaan asian ytimeen – suoraan kuin viivoitinta pitkin. Entä jos vastaisin myöntävästi, niin mitä hänestä haluaisitte?"
"Haluan tavata hänet."
"Niinkö? Kenties suvaitsette varrota, kunnes teitä pyydetään. Olette sievä olento tuosta huulenne mustasta juovasta huolimatta. Mutta isäntä ei juuri tällä hetkellä ole sellaisessa tilassa, että hän voisi tavata ketään – paitsi pappia tai lääkäriä. Te ette saa tavata häntä."
"Mutta haluaisin kovin hartaasti nähdä hänet, señor."
"Niin tietenkin. Olette sen jo sanonut. Mutta ette saa, vakuutan teille. Phelim O'Neal ei epäisi kauniin sukupuolen jäsenen pyyntöä – ei erittäinkään teidän kaltaisenne sievän, mustasilmäisen neitosen. Mutta kaikesta siitä huolimatta ette saa tavata isäntää nyt."
"Minkä tähden en saa?"
"Minkä tähdenkö ette saa? No niin, siihen on useampiakin kuin yksi syy. Ensinnäkin, kuten jo teille mainitsin, hän ei ole sellaisessa tilassa, että hän voisi ottaa vastaan vieraita – saatikka sitten, kun vieras on nainen."
"Mutta minkä tähden, señor? Minkä tähden?"
"Sen tähden, ettei hän ole kunnollisesti puettu. Hänen yllänsä ei ole mitään muuta kuin paita – paitsi niitä riepuja, jotka herra Stump äsken sitoi hänen ympärilleen. Tulimmainen! Niitä on niin paljon, että niistä voisi valmistaa hänelle kokonaisen puvun – takin, liivit ja housut – totisesti niitä on."
"Señor, en ymmärrä teitä."
"Ettekö? Mutta olenhan totisesti puhunut sangen suoraan! Enkö ole maininnut teille, että isäntä on vuoteessa?"
"Vuoteessa! Tähän aikaan päivästä? Toivottavasti ei –"
"Ei häntä vaivaa mikään, aioitte kai sanoa? Vietävä, kyllä häntä vaivaa – aika paha vika – kylliksi paha pitämään häntä huopien välissä viikkokausia."
"Voi, señor! Älkää väittäkö minulle, että hän on sairas!"
"Enkö sitä väitä? Mutta tulimmainen, mitä hyödyttäisi sen salaaminen? Siitä ei koituisi mitään hyvää; eikä häntä voi vahingoittaa lainkaan, jos puhunkin totta. Sen saattaisi sanoa vasten hänen kasvojaan, eikä hän inttäisi vastaan."
"Hän on siis sairas. Voi, sir, kertokaahan, minkä luontoinen hänen sairautensa on – mistä se on aiheutunut!"
"Osaan totisesti vastata ainoastaan toiseen kysymykseenne – ensimmäiseksi lausumaanne. Hänen sairautensa on johtunut ilkeästä kohtelusta, jota hän on saanut osakseen – vain Luoja tietää, millaista se on ollut ja kuka sitä on hänelle antanut. Häntä on kolhittu pahasti, ja hänen ihonsa näyttää siltä kuin hän olisi ollut sidottuna säkkiin, jossa on ollut parikymmentä kiukkuista kissaa. Kautta sieluni, hänen ihossaan ei ole edes pienen, sievän kätösenne kokoista läikkää naarmuttomana. Ja pahinta on, että hän ei ole tajuissaan."
"Ei ole tajuissaan!"
"Niin, juuri niin. Hän hourailee, kuten mies, joka on äskettäin nauttinut pisaran liikaa ja luulee hankomiehen ajavan häntä takaa. Totisesti uskon, että parasta hänelle nyt olisi pieni ryyppy – kun vaan sitä saisi käsiinsä. Mutta sitä ei majassa ole hajuksikaan. Sekä iso kopsapullo että taskumatti – Mutta tulimmainen; ei kai teillä satu olemaan pikku pulloa muassanne, suloinen neito? Hiukan sitä agwardintyä, kuten teikäläiset sitä nimittävät. Olen tosin maistanut huonompaakin ainetta kuin sitä. Varmasti uskon, että ryyppy sitä tekisi isännälle hyvää. Puhukaa totta, neiti! Onko teillä sitä yhtään muassanne?"
"Ei, señor. Minulla ei ole sitä ensinkään. Olen siitä pahoillani."
"Uh! Sitä pahempi poloiselle isäntä Mauricelle. Se olisi tehnyt hänelle aika hyvää. No niin, hänen täytyy tulla toimeen ilman sitä."
"Mutta varmastihan, señor, minun sopii nähdä hänet?"
"Ei, pahus vieköön, sovikaan. Mitä se sitäpaitsi hyödyttäisi? Hän ei erottaisi teitä oman isoäitinsä äidistä. Sanon teille vielä kerran, että häntä on kohdeltu huonosti ja että hän on nyt pois suunniltaan!"
"Sitäkin suuremmalla syyllä minun pitäisi nähdä hänet. Minusta saattaa olla hyötyä. Olen hänelle velassa sen tähden, että – että –"
"Ahaa! Olette hänelle velkaa? Haluatte maksaa sen? Se totisesti muuttaa asian kokonaan. Mutta teidän ei tarvitse nähdä häntä sitä varten. Olen hänen asiainhoitajansa ja järjestän kaikki tällaiset jutut hänen puolestaan. En itse osaa kirjoittaa, mutta annan teille rahoista kuitin, jossa on puumerkkini – ja joka on ihan yhtä hyvä lakimiesten mielestä. Niin, neiti, teidän sopii suorittaa rahat minulle, ja lupaan teille, ettei isäntä enää koskaan vaadi niitä teiltä. Totisesti ne tulevatkin sopivaan aikaan juuri tällä hetkellä, koska meillä on muutto käsissä ja saatamme sitä tarvita. Jos teillä siis on rahat muassanne, niin majassa on kyniä, mustetta ja paperia. Lausukaa vain sana, ja minä annan teille kuitin!"
"Ei – ei – ei! En tarkoittanut rahaa. Olen kiitollisuudenvelassa."
"Uh! Vai niinkö? Kautta sieluni, sen maksaminen on helppo, eikä siihen tarvita kuittia. Mutta teidän ei tarvitse suorittaa takaisin sellaista rahaa nyt, sillä isäntäni ei tajuaisi, mitä puhuisitte. Kun hän tulee tajuihinsa, kerron hänelle, että kävitte täällä ja kuittasitte laskunne."
"Varmasti kai minun sopii nähdä häntä?"
"Varmasti teidän ei sovi."
"Mutta minun täytyy, señor!"
"Pahus vieköön täytymisen tässä asiassa! Minut jätettiin vahdiksi, ja minulle annettiin tiukka määräys, etten saa sallia kenenkään päästä sisälle."
"Sitä ei ole voitu tarkoittaa minua koskevaksi. Olen hänen ystävänsä – don Mauricion ystävä."
"Mistä Phelim O'Neal sen tietäisi? Sievistä kasvoistanne huolimatta saatatte olla hänen pahin verivihollisensa. Tulimmainen, se onkin hyvin todennäköistä, kun nyt silmäilen teitä tarkemmin."
"Minun täytyy nähdä hänet – minun täytyy – tahdon nähdä – ja näen!"
Lausuessaan nämä sanat Isidora keikahti pois satulastaan ja lähti astumaan ovea kohti.
Hänen vakavan päättäväiset eleensä ynnä hänen kasvojensa tuima – tuskin naisellinen – ilme saivat galwaylaisen uskomaan, että nyt oli tullut hetki panna toimeen Zeb Stumpin antamat ohjeet ja että hän oli liian kauan esiintynyt huolimattomasti osassaan.
Pistäydyttyään hätäisesti majassa hän palasi ulkosalle aseenaan kirves ja aikoi syöksyä vieraan ohitse, mutta seisahtui äkkiä nähtyään vieraan naisen kädessä pistoolin, joka oli tähdätty suoraan hänen päähänsä!
"Abajo la hacha!" ("Kirves maahan!") huusi Isidora. "Lepero, jos
vain kohotatte kättänne iskeäksenne minua, on se viimeinen kerta!""Iskeäkseni teitä, neiti! Iskeä teitä!" sopersi entinen tallipoika, niin pian kuin sai peloltaan puhutuksi. "Herran äiti! En tarkoittanut ottaa asetta teitä varten, en lainkaan! Olen valmis vannomaan sen käsi ristillä – tai kokonaisella raamattukasalla, jos niin käskette. Totisesti, neiti, en ottanut kirvestä teitä varten!"
"Mitä varten otitte sen esille?" tiedusti nainen, puolittain epäillen erehtyneensä ja kääntäen pistoolin piipun alaspäin varmistuttuaan siitä. "Minkä tähden aseistauduitte tuolla tavoin?"
"Niin totta kuin elän oli tarkoitukseni vain toteuttaa saamani määräykset – vain katkaista oksa kaktuksesta, jonka näette tuolla, ja pistää se vanhan tamman hännän alle. Varmastikaan ei teillä ole mitään huomauttamista, jos teen sen?"
Nyt vuorostaan nainen kävi äänettömäksi – ällistyneenä tästä omalaatuisesta ehdotuksesta.
Tuo hänen edessään oleva omituinen mies ei voinut mieliä mitään pahaa. Hänen ulkonäkönsä, esiintymisensä ja eleensä olivat eriskummaisia pikemminkin kuin uhkaavia; ne herättivät hauskuutta – eivät pelkoa eivätkä harmia.
"Äänettömyys on myöntymisen merkki. Kiitoksia", virkkoi Phelim, ja enää pelkäämättä, että hänet ammuttaisiin matkalla, hän juoksi suoraan nurmikon poikki ja suoritti kirjaimellisesti Zeb Stumpilta saamansa ohjeet.
Meksikolainen neito, jota hämmästys oli siihen saakka pitänyt äänettömänä, pysyi edelleenkin vaiti, oivallettuaan kuinka ehdottoman turhaa puhuminen oli.
Keskustelu ei enää tullut kysymykseenkään. Kun tamma kiljui – yhtä mittaa siitä saakka, kun okainen häntävyö oli pistetty sen hännän alle – kun sen kaviot tömisivät äänekkäästi sen kiidellessä nurmikolla – kun koira ulvoi kaameasti – ja metsän villit asukkaat – linnut, nelijalkaiset, hyönteiset ja matelijat – säestivät hurjistuneina – olisi ainoastaan ukkosäänellä varustettu olento voinut saada sanansa kuuluviin!
Mikä saattoi olla tämän kummallisen menettelyn tarkoitus? Miten se päättyisi?
Isidora katseli äänettömänä hämmästyksestä. Hän ei osannut tehdä mitään muuta. Niin kauan kuin hornamaista melua kestäisi, ei ollut mahdollista houkutella selitystä siltä omituiselta olennolta, joka sen oli aiheuttanut.
Phelim oli palannut majan ovelle ja taaskin asettunut seisomaan kynnykselle; siinä hän seisoi sellaisen näyttelijän rauhallisen tyytyväiseen tapaan, joka on suorittanut osansa näytelmässä ja tuntee olevansa vapaa sijoittumaan katsojien joukkoon.
YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU
Suudelma ja ponnahdus taaksepäin
Huimaa kuorolaulua kesti hyvinkin kymmenen minuuttia tamman koko ajan kiljuessa teurastettavan sian lailla, kun taas koira vastasi sille päästämällä sarjan valittavia ulvahduksia, jotka kajahtelivat kallioista laakson kummaltakin laidalta.
Nämä äänet olisivat saattaneet kuulua parin kilometrin päähän, ja koska Zeb Stump ei todennäköisesti ollut niin etäällä majasta, kuuli hän ne varmasti.
Varmana siitä samoin kuin siitäkin, että metsästäjä pian totteli omaa järjestämäänsä kutsumerkkiä, Phelim seisoi vankkana kynnyksellä, toivoen naisvieraan pysyvän ulkosalla – ainakin siihen saakka, kunnes hänet vapautettaisiin vieraan vastaanottamisen vastuusta.
Isidoran vakavista ystävyysvakuutuksista huolimatta hän yhäti epäili, että naisella saattoi olla joitakin kavalia aikeita hänen isäntäänsä vastaan; minkä vuoksi Zeb muutoin olisi niin tiukasti vaatinut, että hänet kutsuttaisiin takaisin?
Omasta kohdastaan hän oli luopunut vastustamisen ajatuksesta. Tuo hänen silmiensä edessä edelleenkin välkkyvä pistooli oli riistänyt häneltä kaiken halun rakentaa riitaa tuntemattoman ratsastajattaren kanssa; ja connemaralaisen miehen puolesta olisi Isidora saanut mennä estämättä sisälle.
Mutta saapuvilla oli toinenkin connemaralainen, joka näytti jyrkemmin päättäneen vastustaa majaan pääsyä – sellainen, jota ei kokonainen patteri isoja tykkejä olisi pystynyt peloittamaan suojelemasta majan omistajaa. Se oli Tara.
Hirvikoiran toiminta ei näyttänyt johtuvan yksinomaan järjettömän levottomuuden kiihotuksesta. Sen pitkään, sointuvaan ulvontaan sekaantuneena kuului yhä toistuvien keskeytysten jälkeen nopeata, terävää haukuntaa, josta uhkui kiukkua. Se oli nähnyt tungeksijan esiintymisen – sen näennäisen vihamielisyyden – ja vedettyään johtopäätöksensä se oli sijoittunut suoraan Phelimin ja oven eteen ilmeisesti päättäneenä, ettei kumpaankaan päästäisi käsiksi muutoin kuin sen ruumiin ylitse, sittenkun tunkeutuja oli kestänyt kujanjuoksun sen hirvittävien hampaiden uhkaamana.
Isidora ei näyttänyt aikovan antautua siihen vaaraan. Eikä hän aikonutkaan. Ällistys oli toistaiseksi ainoa hänet vallannut tunne.
Hän pysyi kuin kivettyneenä paikallaan yrittämättä hiiskua sanaakaan.
Hän seisoi, odottaen. Niin outojen alkajaisten jälkeen pitäisi olla vastaava loppukohtaus. Ymmälle joutuneena, mutta maltillisena hän vartosi sitä.
Hänen äskeisestä levottomuudestaan ei ollut häivettäkään jäljellä. Kaikki, mitä hän näki, oli liian naurettavaa herättääkseen epäluuloja, vaikka se oli myöskin liian käsittämätöntä aiheuttaakseen naurua.
Sen miehen ilmeistä, joka oli käyttäytynyt niin kummallisesti, ei kuvastunut vähääkään iloisuutta. Jos niissä oli mitään, niin vakavuutta, joka oli omituisena vastakohtana hänen suorittamalleen koomilliselle tempulle ja joka selvästi osoitti, ettei hän ollut aikonut järjestää vieraalle pilaa.
Avuttoman ymmälläolon ilme, joka oli levinnyt hänen kasvoilleen, pysyi niillä edelleenkin, kunnes puunrunkojen lomitse ilmestyi näkyviin kookas mies, jonka yllä oli haalistunut huopatakki, kädessä sadankahdeksankymmenen sentimetrin pituinen pyssy ja joka käveli viidentoista kilometrin tuntinopeudella.
Hän tuli suoraan majaa kohti.
Isidoran nähtyä tulijan tapahtui hänen piirteissään muutos. Nyt niissä saattoi havaita levottomuuden häiveen, ja hento käsi, joka edelleenkin piteli pientä pistoolia, puristi sitä entistä tarmokkaammin.
Se teko oli puolittain varovaisuudesta johtuva, puolittain koneellinen. Ja se oli varsin luonnollinen, kun otetaan huomioon, kuinka peloittavan näköinen mies tulija oli ja kuinka vakavasti ja kiihtyneesti hän kiiruhti majalle.
Kaikki tämä muuttui hänen ehdittyään avoimelle paikalle ja äkkiä pysähdyttyään sen laitaan. Vakavuuden sijalle ilmestyi hänen kasvoilleen hämmästyksen ilme, ihan yhtä voimakas kuin naisenkin piirteillä oli.
Hänen hampaittensa lomitse lähti joitakuita huudahduslauseita, joista ei voinut saada selvää yhäti jatkuvassa melussa, vaikka niihin liittyvä ele tuntui ilmaisevan, ettei niiden laatu ollut suinkaan lempeä.
Päästettyään ne julki hän poikkesi sivulle, astui kiljuvan tamman luokse ripeästi, tarttui sen häntään – mitä ei ainoakaan elävä ihminen paitsi häntä olisi uskaltanut tehdä – ja vapautti sen kidutuskappaleesta, jota sen oli täytynyt niin kauan sietää.
Heti palautui hiljaisuus, koska tamma, jonka kuorolaiskumppanit olivat hylänneet totuttuaan sen huimiin hirnahduksiin, oli jonkun aikaa esittänyt yksinlaulua.
Nainen ei saanut vielä selvitystä. Hän oli edelleenkin hämmästyksen vallassa, vaikka oviaukossa seisovaan, hullunkuriseen mieheen luotu sivuvilkaisu ilmaisi hänelle toisen menestyksellisesti toteuttaneen jonkun hänelle uskotun suunnitelman.
Phelimin tyytyväinen ilme oli lyhytikäinen. Se katosi, kun Zeb Stump vapautettuaan rääkätyn nelijalkaisen pyörsi majalle päin – ja hänen rypistyneillä kasvoillaan hänen niin tehdessään näkyi pilvi, joka synkän uhkaavasti ennusti äkäistä myrskyä.
Ei edes kaunottaren läsnäolokaan estänyt sitä puhkeamasta valloilleen.
"Voi teitä, te tulimmaisen vietävä, irlantilainen tomppeli! Tämän tähdenkö te kiidätitte minut takaisin? Ja juuri kun parhaillaan tähtäsin kalkkunaa, lähes viidentoista kilon painoista, joka pelästyi tuon kirotun tamman kiljuntaa, ennenkuin ehdin painaa liipaisinta. Nyt meillä on pahuksen huonot mahdollisuudet saada aamiaista."
"Mutta, herra Stump, ettekö käskenyt minun tehdä niin. Sanoitte, että jos kuka tahansa tulisi majalle –"
"Pyh! Teitä hupsua! Ette kai otaksu minun tarkoittaneen naisia, vai otaksutteko?"
"Totisesti! En luullut häntä naiseksi silloin, kun hän ilmestyi näkyviin. Teidän olisi pitänyt nähdä, millä tavoin hän ratsasti tullessaan – istuen hajareisin hevosen selässä."
"Mitä väliä sillä on, miten hän istui! Ettekö ole nähnyt sellaista aikaisemmin, te nahkapoika? Sehän on tavallinen tapa näiden meksikolaisten naisten keskuudessa. Te itse olette kyllä naismaisempi kuin hän ja kaksikymmentä kertaa hupakkomaisempi. Siitä olen varma. Tunnen häntä hiukan näkemältä ja jonkun verran paremmin maineelta. Mikä sen olennon on tänne tuonut, sitä ei ole niin kovin vaikea käsittää, vaikka sitä lieneekin vaikea saada irti hänestä, koska hän osaa puhua ainoastaan heidän meksikolaista mongerrustaan, jota tämä lapsi ei osaa eikä tahtoisi puhua, jos osaisikin."
"Totisesti, herra Stump, olette erehtynyt. Hän puhuu myöskin englanninkieltä. Ettekö puhukin, neiti?"
"Hieman englanninkieltä", vastasi meksikolaisnainen, joka tähän saakka oli pysynyt kuuntelijana. "Englanninkieltä poco pocito."
"O-oh!" huudahti Zeb hiukan häpeissään äskeisistä sanoistaan. "Pyydän teiltä anteeksi, señorita. Osaatte haastella hiukan amerikkalaista, osaatteko? Moocho bono – sitä parempi. Saatatte ilmoittaa minulle, mitä oikein haluatte täältä. Ette kai ole eksyksissä, vai oletteko?"
"En, señor", kuului vastaus lyhyen vaitiolon jälkeen.
"Siinä tapauksessa tiedätte, missä olette?"
"Si, señor – si – kyllä, tämä talo on don Mauricio Zyerralin?"
"Se on hänen nimensä, niin oikein kuin meksikolaisen suu sen luullakseni osaa lausua. Se ei ole kovinkaan talomainen, mutta hänen se on. Kenties haluatte nähdä sen isäntää?"
"Oi, señor, kyllä; juuri sentähden olen täällä – por esta yo soy aqui."
"No niin, ei kai ole mitään huomauttamista sitä vastaan, että näette hänet. Aikomuksenne eivät ole arveluni mukaan missään nimessä vihamielisiä sitä nuorta miestä kohtaan. Mutta teidän ei oikein hyödytä puhua hänelle nyt. Hän ei osaa erottaa teitä anturavuodan puolikkaasta."
"Onko hän sairas? Onko hänelle sattunut joku onnettomuus? El güero sanoi niin."
"Niin. Ilmoitin sen hänelle", pisti vähin Phelim, jonka porkkananvärinen tukka oli hankkinut hänelle "el güeron" nimityksen.
"Se on totta", vastasi Zeb. "Hän on hiukan haavoittunut ja juuri tällä hetkellä hourii hieman. Luultavasti se ei ole vakavaa. Hän on ennallaan niin pian kuin hourailupuuska menee ohitse."
"Oi, sir, saanko olla hoitamassa häntä siihen saakka? Por amor Dios! Sallikaa minun mennä sisälle valvomaan hänen luoksensa! Olen hänen ystävänsä – un amigo muy afficionado."
"No niin, käsittääkseni ei se ole millään tavoin vahingollista. Naiset ovat mitä parhaita sairaanhoitajattaria, olen kuullut sanottavan, vaikka minulla itselläni ei ole ollut kovinkaan paljon tilaisuutta sitä koettaa sen jälkeen kun peitin muorini Mississippin turpeiden alle. Jos haluatte vuorostanne valvoa nuoren miehen vuoteen ääressä, olette tervetullut – koska olette hänen ystävänsä. Teidän sopii huolehtia hänestä siihen saakka, kunnes me palaamme, ja varoa, ettei hän putoa vuoteestaan eikä kisko irti hänen ympärilleen sitomiani kääreitä."
"Luottakaa minuun, hyvä herra, pidän hänestä mahdollisimman hyvää huolta. Mutta kertokaahan minulle, mistä se johtui! Intiaanitko? Ei; heitä ei ole läheisyydessä. Onko hän riidellyt jonkun kanssa?"
"Siinä suhteessa, señorita, olette jokseenkin yhtä viisas kuin minäkin olen. Hän on kamppaillut kajoottien kanssa, mutta se ei ole tehnyt hänen polveaan niin ilkeän näköiseksi. Löysin hänet eilen kohta auringonlaskun jälkeen tuolta tiheiköstä. Saapuessamme hänen luoksensa oli hän vyötäisiään myöten vedessä, siellä juoksevassa purossa, ja hänen kimppuunsa oli karkaamaisillaan sellainen täplikäs otus, joita teidän kansanne nimittää tiikeriksi. No niin, pelastin hänet siitä vaarasta; mutta mitä sitä ennen on tapahtunut, se on minulle salaperäinen arvoitus. Nuoren miehen pää oli mennyt sekaisin, eikä hän osannut ensinkään selostaa tapahtumia. Hän ei ole vielä tullut tajuihinsa, ja senvuoksi meidän täytyy varrota, kunnes hän tulee."
"Mutta oletteko varma siitä, sir, ettei hän ole pahasti vahingoittunut? Hänen haavansa – eivätkö ne ole vaarallisia?"
"Ei ole minkäänlaista vaaraa. Ei mitään muuta kuin hiukan kuumetta tai kenties vähän sairautta sen mentyä ohitse. Mitä haavoihin tulee, ovat ne ainoastaan vähäisiä naarmuja. Kun hänen aistinsa palaavat ennalleen, tointuu hän luullakseni pian. Viikon kuluttua näette hänen olevan vankan kuin pukin."
"Oi, minä kyllä hoidan häntä hellästi!"
"No niin, olette perin ystävällinen, mutta – mutta –"
Zeb epäröi, kun hänen mieleensä johtui omituinen ajatus. Se johti sarjaan mietteitä, jotka hän piti omina tietoinaan. Ne olivat seuraavat:
"Tämä on se sama nainen, joka lähetti ne herkut 'Ankaran ja alttiin' kapakkaan. Se, että hän on rakastunut nuoreen miekkoseemme, on selvää kuin Mississippin muta, rakastunut häneen varpaittensa kynsiä myöten. Niin on se toinenkin. Mutta yhtä selvää on, että hän ajattelee sitä toista eikä tätä. Ja jos nyt tämä kuulee hänen puhuvan siitä toisesta, kuten hän teki koko yön, nousee tytön rinnassa aikamoinen myllerrys. Olento-rukka! Säälin häntä. Hän ei ole huono ihminen. Mutta irlantilainen – vaikka hän onkin irlantilainen – ei voi kuulua molemmille, ja tiedän hänen olevan kovasti rakastuneen yhdysvaltalaiseen neitoseen. Tämä on kirotun pulmallinen juttu. Parempi olisi, jos saisin suostutelluksi tytön olemaan menemättä hänen likelleen – ainakin niin kauan, kunnes hän lakkaa hourailemasta Louisesta."
"Mutta, neiti", jatkoi hän, puhutellen meksikolaisnaista, joka tämän pitkän ajatussarjan aikana oli seisonut maltittoman äänettömänä, "eikö teidän mielestänne olisi parempi ratsastaa takaisin kotiin ja palata häntä katsomaan sittenkun hän on parantunut? Hän ei tunne teitä, kuten jo huomautin; eikä teidän ensinkään hyödytä jäädä tänne, koska häntä ei mitenkään uhkaa kuolemanvaara."
"Ei sillä ole väliä, ettei hän tunne minua. Mielelläni hoitaisin häntä siitä huolimatta. Hän saattaa tarvita jotakin, mitä minä voin lähettää ja hankkia hänelle."
"Jos välttämättä tahdotte jäädä tänne", vastasi Zeb, heltyen, ikäänkuin joku uusi ajatus olisi saanut hänet suostumaan, "en sekaannu sitä epäämään. Mutta älkää välittäkö siitä, mitä potilas lörpöttelee! Saatte ehkä kuulla hänen suustansa kummallisia puheita miesmurhasta ja muusta sellaisesta. Se on luonnollinen asia hourailevassa ihmisessä. Älkää sitä säikähtäkö! Sitäpaitsi saatatte kuulla hänen haastelevan aika paljon jostakin naisesta, jonka hän on saanut mieleensä."
"Naisesta!"
"Aivan niin. Kuulette hänen mainitsevan naisen nimen."
"Nimen! Señor, minkä nimen?"
"No niin, se on kaiketi hänen sisarensa nimi. Oikeastaan olen varma siitä, että se on hänen sisarensa."
"Oh, herra Stump, jos puhutte nuoresta herra Mauricesta –"
"Suu kiinni, te vietävän hupsu! Mitä se teihin kuuluu, mistä puhun? Te ette jaksa ymmärtää sellaisia asioita. Tulkaa mukaan!" jatkoi hän, lähtien kävelemään ja viitaten connemaralaista seuraamaan. "Tahdon teidät vähän matkan päähän mukaani. Tapoin kalkkaron mennessäni laaksoa ylöspäin ja jätin sen sinne. Tulkaa te tuomaan se tänne majalle, jotta ei joku otus kuljettaisi sitä pois, jos sittenkin osuisin toisen kalkkunan kohdalle."
"Kalkkaron. Tarkoitatteko kalkkarokäärmettä?"
"Mitä muuta minun pitäisi tarkoittaa?"
"Ette varmastikaan, herra Stump, mieli syödä käärmettä! Hyvä Luoja, eikö se myrkyttäisi teitä?"
"Pahus myrkyttämisestä! Enkö leikannut myrkkyä pois heti otuksen tapettuani katkaisemalla siltä pään?"
"Mutta kaikesta siitä huolimatta en totisesti söisi siitä murustakaan, vaikka olisin kuinka nälkäinen."
"Olkaa sitten nälkäinen, ja tulimmainen teidät vieköön! Kuka teitä pyytää sitä syömään? Tahdoin vain teidän kantavan sen kotiin. Tulkaa siis ja tehkää niinkuin käsken; tai muutoin paha minut periköön, jollen pakota teitä syömään sen matelijan päätä – myrkkyineen, hampaineen ja kaikkineen!"
"Tulimmainen, herra Stump! Tarkoitukseni ei ensinkään ollut olla tottelematta teitä – ei ensinkään. Totisesti juuri Phelim O'Neal on valmis joka tapauksessa tottelemaan käskyjänne. Olen valmis mukaanne, vaikka tahtoisitte mitä, jopa nielemään käärmeen kokonaisenaankin. Pyhä Patrik antakoon minulle anteeksi!"
"Viisi pyhästä Patrikista! Tulkaa!"
Phelim ei enää vastustellut, vaan lähti erämiehen jälkeen ja seurasi häntä metsän halki.
Isidora astui majaan, meni vuoteellaan viruvan potilaan luo, suuteli hänen kuumeista otsaansa rajun hellästi, suuteli vielä rajummin ja hellemmin hänen tiedottomia huuliaan ja sitten peräytyi äkkiä.
Skorpionin pistoa pahempi seikka oli saanut hänet ponnahtamaan taaksepäin.
Ja kuitenkin se oli vain sana – pieni sana – ainoastaan kaksitavuinen!
Siinä ei ollut mitään outoa. Usein lepää yhden ainoan sanan varassa – vienon, lyhyen "kyllä"-sanan varassa – koko elämän onni, samalla kun monesti, liian monesti, tylympi kieltosana on alkulauseena koko maailman täyttävälle tuskalle!
KOLMASKYMMENES LUKU
Vielä yksi, joka ei saa lepoa
Synkkä päivä Louise Poindexterille – kenties hänen elämänsä kalenterin synkin – oli se, jona hän irroitti don Miguel Diazin lassosta.
Murhe veljen menetyksen johdosta ja pelko rakastetun turvallisuuden vuoksi oli eilen sekoitettu hänen maljaansa. Tänään sen teki entistäkin karvaammaksi intohimoista mustin – mustasukkaisuus. Suru – huolekas pelko – mustasukkaisuus – millaisessa tilassa täytyykään sen sielun olla, jossa nämä tunteet vallitsevat samanaikaisesti! Hirvittävän kuvittelun myllerrystä.
Sellaista oli Louise Poindexterin rinnassa hänen tulkittuaan sen kirjeen sisällön, jossa oli kirjallinen todistus hänen rakastajansa uskottomuudesta.
Tosin kirje ei ollut Mauricen kirjoittama, eikä todistus ollut sitova.
Mutta vimmaisen raivonsa ensimmäisessä purkauksessa nuori kreolitar ei järkeillyt siten. Kirjeen sanamuodon nojalla kävi voimakkaan todennäköiseksi, että Maurice Geraldin ja meksikolaisnaisen väliset suhteet olivat hellemmät kuin irlantilainen oli esittänyt niiden olevan – että viimemainittu oli itse asiassa menetellyt petollisesti.
Minkä tähden se nainen kirjoitti hänelle niin vapaaseen sävyyn – päästäen hänen silmiään kohtaan tuntemansa ihailun niin rohkeasti, milteipä epänaisellisesti julki: "Esos ojos tan lindos y tan espresivos"?
Ne eivät olleet ystävyyden sanontatapoja, vaan hehkuvan intohimon ilmauksia. Vain sellaisiksi kreolitar saattoi ne ymmärtää, koska ne olivat ainoastaan hänen omien tunteittensa toisilla sanoilla suoritettua tulkintaa.
Ja sitten oli itse kohtaus – tosin ehdotettu pyynnön muodossa. Mutta se oli pelkkää kohteliaisuutta – täysin oppineen rakastajattaren keimailua. Sitäpaitsi oli kirjeen lopussa luovuttu pyytämissävystä, ja se päättyi suoranaiseen komennukseen: "Tulkaa, sir, tulkaa!"
Tämän kirjeen lukeminen lietsoi vireille muutakin kuin mustasukkaisuutta. Koston henki näytti sanelleen sitten seuranneen liikkeen – ja harhautunut paperiliuska rypistyi niissä ylimyksellisissä hyppysissä, joihin se oli osunut.
"Voi minua!" mietti hän sielunsa katkeruudessa. "Nyt oivallan kaikki. Nyt hän ei ensimmäistä kertaa vastannut samanlaiseen kutsuun; he eivät ensi kertaa kohdanneet toisiaan samassa paikassa, 'enoni talon yläpuolella kohoavalla kunnaalla' – huonosti kuvaillussa, mutta hyvin ymmärretyssä paikassa, jossa on usein ennenkin käyty."
Pian kostonhimo antoi sijaa mitä syvimmälle epätoivolle. Hänen sydämensä vertauskuva oli paperipalanen, joka virui hänen jalkojensa juuressa maassa – samoin kuin sekin rutistettuna ja tuhottuna.
Vähäksi aikaa hän antautui murheellisten aatoksien valtaan. Hänen mielessään virisi huimia tunteita, jotka herättivät huimia päätöksiä. Hän ajatteli muun muassa rakasta Louisianaansa – ajatteli palata sinne haudatakseen salaisen surunsa Sacré Coeurin luostariin. Jos tämä kreolilaisluostari olisi ollut lähellä, olisi hän tällä syvän masennuksen hetkellä hyvin todennäköisesti luopunut isänkodistaan ja etsinyt itselleen turvapaikan sen pyhien muurien suojasta.
Totta totisesti se oli hänen elämänsä synkin päivä.
Pitkiä tunteja kestäneen surkean epätoivon jälkeen hänen mielensä kävi rauhallisemmaksi, samalla kun hänen ajatuksensa saivat jälleen järkevämmän sävyn. Kirje luettiin uudelleen; sen sisältö alistettiin huolellisen harkinnan alaiseksi.
Oli vielä olemassa toivo – se toivo, ettei Maurice Gerald sittenkään olisi uudisasutuksilla.
Se oli parhaassakin tapauksessa vain heikko toivonsäde. Epäilemättä piti hänen tietää – hänen, joka oli kirjoittanut kohtausehdotuksen ja puhunut niin luottavaisesti siitä, että Maurice saapuisi paikalle. Mutta lupauksensa mukaisesti Maurice oli sittenkin saattanut lähteä täältä pois, ja tämän otaksuman varassa oli se toivo, joka nyt tuikki tähden lailla hetkellisessä pimeydessä.
Suoranaisten kyselyjen tekeminen oli arkaluontoinen tehtävä – Louise Poindexterin asemassa olevalle neidolle. Mutta hänelle ei näyttänyt olevan tarjolla mitään muuta menettelyä; ja kun hämärän varjot verhosivat kylän ruohonpeittämää aukiota, nähtiin hänen täplikkään ratsunsa selässä ratsastavan äänettömästi kaduilla ja seisahtuvan hotellin edustalle – samalle kohdalle, jossa vain muutamia tunteja aikaisemmin Isidoran harmaa ratsu oli seisonut!
Kun paikkakunnan miehet olivat kaikki poissa – toiset etsimässä murhamiestä, toiset comancheja, oli ainoastaan Oberdoffer näkemässä hänen varomattoman tekonsa. Mutta tämä mies ei tietänyt sitä sellaiseksi. Oli vain luonnollista, että murhatun sisar halusi kiihkeästi saada tietoja, ja sen hän otaksui aiheuttaneen hänelle lausutut tiedustelut.
Tämä tylsä saksalainen ei aavistanutkaan, kuinka suurta tyydytystä hänen vastauksensa ensiksi soivat hänen kauniille kuulustelijalleen, ja vielä vähemmin hän arvasi, kuinka pahasti neitoa myöhemmin suututti hänen omasta aloitteestaan esittämänsä tieto, joka äkkiä päätti hänen ja hänen vieraansa välisen kaksinpuhelun.
Kuultuaan, ettei hän ollut ensimmäinen sukupuolensa jäsen, joka oli sinä päivänä käynyt tiedustelemassa Mustangi-Mauricea, Louise Poindexter ratsasti takaisin Casa del Corvoon sydämensä vääntelehtiessä uuden tuskan vihlomana.
Yö kului tuskaisen levottomuuden vallassa – unta hän sai vain lyhyinä katkelmina ja unimaan harhakuvien keskellä.
Vaikka aamu ei palauttanutkaan hänen rauhallisuuttaan, toi se tullessaan päätöksen, tuiman, uskaliaan, miltei uhkarohkean.
Oli ainakin uskallettua Louise Poindexterin ratsastaa Alamolle yksin, ja sellainen oli hänen päätöksensä.
Ei ollut ketään estämässä häntä – ei ketään kieltämässä. Etsijät olivat olleet ulkosalla koko yön eivätkä olleet vielä palanneet. Ei minkäänlaisia tietoja ollut saapunut heiltä Casa del Corvoon. Hän oli kartanon samoin kuin omien tekojensa ainoa määrääjä – ainoastaan hän tunsi sen kannustimen, joka pakotti häntä tähän rohkeaan askeleeseen.
Mutta se lienee helppo arvata. Hänen henkensä ei tyytynyt pelkkiin epäluuloihin. Ei edes rakkauskaan, joka kesyttää voimakkaimmankin, ollut vielä saanut sitä avuttoman alistumisen tilaan. Epävarmana se ei enää voinut olla, ja siitä hänen päätöksensä etsiä varmuutta.
Hän saattaisi löytää rauhan – hän saattaisi joutua tuhoon. Jopa jälkimäinenkin tuntui mieluisammalta kuin epävarmuuden tuska.
Kuinka samanlaista kuin hänen kilpailijansa järkeily!
Olisi ollut turhaa koettaa taivuttaa häntä luopumaan aikeestaan, jos olisi ollut joku sitä tekemässä. Epäilyttävää on, olisiko vanhemman arvovaltakaan sillä hetkellä pystynyt estämään häntä toteuttamasta aikomustaan. Puhua naarastiikerille silloin, kun se on samanlaisen tunteen vimmastuttama. Jumalattoman rakkauden kannustaman Egyptin kuningattaren tahto ei ollut käskevämpi kuin on Amerikan kreolittaren tahto, kun sitä kiihottaa hänen pyhin intohimonsa. Silloin se ei tunnusta mitään vastaväitteitä – ei ota huomioon mitään muita esteitä kuin kuoleman.
Sellainen mielenlaatu on harvinainen maan päällä. Rauhallisessa tilassaan vieno kuin aamuruskon säteet – puhdas kuin lapsen rukous, mutta rakkauden – tai pikemminkin sen liian alituisen seuralaisen kiihdyttämänä – se muuttuu yhtä ylpeäksi ja vaaralliseksi kuin Luciferin valo on!
Louise Poindexter oli tämän mielenlaadun mitä aidoin edustaja. Jos rakkaus oli tavoiteltavana, merkitsi toivominen saamista tai tuhoutumista saavuttamisyrityksessä. Epäluuloon perustuva mustasukkaisuus ei ollut mahdollinen hänen luonteelleen eikä sopinut hänen olemassaoloonsa. Hänen täytyi saada todistuksia, jotka joko kumoaisivat tai vahvistaisivat ne – vankemmat todistukset kuin ne olivat, jotka hän oli jo saanut harhateille joutuneen kirjeen sisällöstä ja jotka joka tapauksessa olivat ainoastaan todennäköisyysarvailuja.
Se aseenaan hän saattoi etsiä todistuksia, ja ne olivat etsittävissä Alamon varrelta.
Ensimmäinen auringonnousua seurannut tunti näki hänet satulassa, ratsastamassa pois Casa del Corvon aitauksesta ja lähtemässä preerian poikki hänelle jo ennestään tuttua tietä.
Sivuuttaessaan useita paikkoja, jotka olivat käyneet hänelle rakkaiksi – joita pyhittivät hänen elämänsä suloisimpiin kuuluvat muistot – tapahtui hänen ajatuksissaan mullistuksia.
Niinä hetkinä hän unohti aiheen, joka alkuperäisesti oli kannustanut häntä tälle retkelle – hän ajatteli ainoastaan sitä, että pääsisi rakastamansa miehen luokse pelastamaan hänet mahdollisesti ympäröivien vihamiesten käsistä.
Oi, ne hetket olivat – huolimatta siitä, että hän oli pelokkaasti huolissaan armaansa turvallisuuden vuoksi – onnellisia verrattuina niihin aikoihin, jotka olivat omistetut Mauricen petollisuutta koskeville, paljoa tuskaisemmille ajatuksille.
Lähtökohdasta oli hänen määräpaikkaansa yli kolmekymmentä kilometriä. Se saattoi tuntua aikamoiselta matkalta sellaisesta, joka oli tottunut matkustamaan Euroopassa – nimittäin satulassa. Preerioiden ratsastajalle se on tuskin kahta tuntia vaativa ratsastusretki – nopea kuin kiitäminen metsästysalueella hirven tai ketun jäljessä.
Vaikka ratsu olisikin vastahakoinen, ei tällainen retki käy ikäväksi, mutta Lunan, nuortearaajaisen, täplikkään otuksen selässä, joka kiiti mielellään preeriakotiaan kohti, se oli pian taivallettu – kenties liian pian sen ratsastajattaren onnelle.
Niin onnettomaksi kuin Louise Poindexter aikaisemmin lieneekään tuntenut itsensä, oli hänen surkea tilansa tuskin saavuttanut epätoivon astetta. Hänen surussaan väikkyi vielä toivon tuike.
Mutta se sammui hänen laskiessaan jalkansa majan kynnykselle; ja hänen huuliltaan kirvonnut nopea, tukahdutettu kirahdus muistutti pakahtuneen sydämen viimeistä äännähdystä.
Majassa oli nainen!
Tämän naisen huulilta oli jo lähtenyt huudahdus, jonka kaiulta hänen oma huudahduksensa olisi saattanut kuulostaa – niin likekkäin seurasi toinen toista – niin samanlainen tuskainen sävy niissä molemmissa oli.
Toisen kajahduksen tapainen, mutta vieläkin kiihkeämpi, oli Isidoran päästämä huudahdus, kun hän käännyttyään näki oviaukossa sen naisen, jonka nimi oli juuri äsken lausuttu – sen "Louisen", jonka nimeä oli niin tulisesti ylistetty ja niin hellästi muistettu hämmentyneiden aivojen hourailussa.
Nuoresta kreolittaresta oli kaikki selvää – tuskallisen selvää. Hän näki edessään sen kohtaussopimuksen kirjoittajattaren – joka sittenkin oli pitänyt paikkansa. Kiistassa, jonka äänet olivat epäselvästi kantautuneet hänen korviinsa, lienee ollut mukana joku kolmaskin henkilö – Maurice Geraldko? Se selittäisi sen tilan, jossa hän nyt näki miehen olevan, sillä hän oli edennyt kylliksi majaan erottaakseen vuoteella viruvan potilaan.
Niin, tuossa oli sen rohkean kirjeen kirjoittaja – joka oli nimittänyt Maurice Geraldia "queridoksi", joka oli ylistänyt hänen silmiään, joka oli komentanut häntä tulemaan luoksensa ja joka nyt oli hänen luonansa, hoivaillen häntä niin huolekkaasti, että se osoitti hänen pitävän potilasta omanaan! Voi, se ajatus oli liian tuskallinen sanoilla tulkittavaksi.
Yhtä selviä olivat Isidoran johtopäätökset – yhtä tuskallisia. Hän tiesi jo olevansa syrjäytetty. Hän oli kuunnellut hänelle sitä vakuuttavia, tahtomatta lähteviä sanoja liian kauan voidakseen vähääkään epäillä niiden vilpittömyyttä. Ovella seisoi se nainen, joka oli tullut hänen sijalleen.
Silmiensä säihkyessä, rintojensa kohotessa ja laskiessa ikäänkuin saman tunnepuuskan vallassa nämä kaksi seisoivat vastakkain, silmäillen toisiaan, saman hirveän ajatuksen hämmentäminä.
Molemmat rakastuneina samaan mieheen – yhtä mustasukkaisina – he seisoivat polttavan intohimonsa kohteen ääressä, joka ei tiennyt mitään heidän kummankaan läsnäolosta!
Kumpikin luuli toista menestykselliseksi, sillä Louise ei ollut kuullut niitä sanoja, jotka olisivat valaneet häneen lohtua – niitä sanoja, jotka vieläkin kaikuivat Isidoran korvissa ja kiduttivat hänen sieluaan.
Se oli äänettömän vihamielisyyden kanta – äänettömyytensä tähden sitäkin peloittavampi. Heidän välillään ei vaihdettu sanaakaan. Ei kumpikaan suvainnut pyytää selitystä toiselta; ei kumpikaan sitä tarvinnut. Joissakuissa tilaisuuksissa puhuminen on tarpeettoman liiallinen, ja kumpikin tunsi mielessään, että tämä tilaisuus oli sellainen. Tässä kohtauksessa intohimot saivat tulkintansa ainoastaan silmien säihkymisellä ja huulien ylenkatseellisella kaareutumisella.
Tätä asennetta kesti ainoastaan hetkisen. Koko kohtaukseen majan sisällä kului itse asiassa vain parikymmentä sekuntia.
Se päättyi siten, että Louise Poindexter pyörähti ympäri ovella ja riensi pois noustakseen jälleen satulaansa. Maurice Geraldin maja ei ollut sopiva paikka hänelle!
Myöskin Isidora lähti ulos, melkein polkien toisen hameen liepeille. Hänen sydämessään pyöri sama ajatus – ehkä ponnekkaammin tunnettuna. Maurice Geraldin maja ei ollut sopiva paikka hänelle!
Molemmat näyttivät yhtä innokkailta poistumaan, pääsemään pois tästä paikasta, jossa heidän sydämensä oli raastettu lohduttomaksi.
Lähempänä seisoi harmaa hevonen – mustangi oli loitompana. Ensimmäisenä oli Isidora ratsailla – ensimmäisenä hän lähti liikkeelle; mutta hänen sivuuttaessaan kilpailijattarensa oli tämäkin ehtinyt satulaan ja piteli ohjaksia valmiina kädessään.
Taaskin vaihdettiin katseita – ei voitonriemuisia, mutta ei myöskään anteeksiantamusta kuvastavia. Kreolittaren katseessa oli kummallinen sekoitus surua, kiukkua ja hämmästystä, kun taas Isidoran viimeinen katse, johon liittyi äkäinen "carajo!" – hirvittävä sana naisen huulilta – oli sellainen, jollaisen efesolainen jumalatar lienee luonut Afroditeen, sittenkun omenapalkkio oli annettu.
YHDESNELJÄTTÄ LUKU
Kaunis ilmiantaja
Jos aistittavia seikkoja sopii verrata henkisiin, ei olisi voitu löytää jyrkempiä vastakohtia kuin Alamon yllä säteilevä kirkas taivas ja Isidoran rinnassa riehuvat synkät ajatukset olivat hänen kiiruhtaessaan pois majalta. Hänen sydämensä oli tulisten intohimojen polttopisteenä, ja kaikkein voimakkaimpana oli kostonhimo.
Se tuotti eräänlaista hornamaista mielihyvää, joka esti häntä antamasta perään epätoivolle; muutoin hän olisi saattanut sortua murheensa painosta.
Kolkkojen ajatusten vallassa hän ratsastaa puiden varjossa. Ne eivät muutu vähemmän kolkoiksi, kun hän silmäilee rotkoa ylöspäin ja näkee taivaan hymyilevän ystävällisesti hänen yläpuolellaan. Sen ystävällisyyden tarkoituksena tuntuu vain olevan pilkata häntä!
Hän pysähtyy, ennenkuin lähtee kapuamaan rinnettä. Hän on seisauttanut hevosensa varjoisan kypressin juurelle – se on sovelias katos suruiselle sydämelle. Sen synkkä siimes tuntuu mieluisammalta kuin ylhäällä loistava päivänpaiste.
Mutta hänen pysähtymisensä ei ole aiheutunut siitä. Hänen sielussaan liikkuu ajatus, mustempi kuin kypressin varjo. Se käy ilmi hänen synkistyneestä otsastaan, siitä, että hänen tummat kulmakarvansa ovat vetäytyneet kokoon hänen mustien, säihkyvien silmiensä yläpuolella, ja ennen kaikkea hänen suunsa ympärillä väikkyvästä raivoisasta ilmeestä hänen valkoisten hampaittensa kimallellessa hänen viiksien varjostaman huulensa vastakohtana.
Kaikki, mikä naisessa on hyvää, paitsi kauneutta, näkyy luopuneen hänestä – ja kaikki, mikä on huonoa, paitsi rumuutta, ottaneen hänet valtoihinsa.
Hän on pysähtynyt pahan hengen kehoituksesta – hornamainen aie puolittain muovautuneena mielessään. Hänen jupisemansa sanat ilmaisevat sen.
– Minun olisi pitänyt tappaa hänet siihen paikkaan! Lähdenkö takaisin haastamaan hänet taistelemaan elämästä ja kuolemasta?
– Jos surmaisin hänet, mitä se hyödyttäisi? Sillä en voittaisi takaisin hänen sydäntään – joka on menetetty, toivottomasti menetetty! Niin, ne sanat olivat lähteneet hänen sielunsa salaisista syvyyksistä – joissa ainoastaan sen naisen kuva on saanut asuinsijan! Voi, minulla ei ole ensinkään toivoa!
– Hänenhän pitäisi kuolla, hänen, joka on aiheuttanut tuhoni. Jospa tapan hänet? Niin, mitä elämä sitten minulle merkitsisi? Siitä hetkestä alkaen loputonta tuskaa!
– Voi, se on tuskaa nytkin! En jaksa sitä kestää. En osaa ajatella minkäänlaista lohtua – jollen kostoa! Ei ainoastaan naisen, vaan hänenkin – heidän molempien täytyy kuolla!
– Mutta ei vielä – ei, ennenkuin hän tietää, kenen käsi sen on tehnyt. Oi, hänen pitää tuntea rangaistuksensa ja tietää, mistä se on tullut. Jumalan äiti, vahvista minua kostamaan!
Hän viiltää kannuksillaan ratsunsa kylkiä ja hoputtaa sitä rotkon vierua ylöspäin.
Saavuttuaan ylemmälle tasanteelle hän ei pysähdy – ei edes eläimen hengähdysajaksi – vaan lähtee edelleen huimaa vauhtia epämääräiseltä näyttävään suuntaan. Ei kättä eikä ääntä käytetä ratsun ohjaamiseen – vain kannusta sen hoputtamiseen.
Jäätyään omiin valtoihinsa hevonen kääntyy samalle polulle, jota myöten se tuli. Se vie Leonaan. Sitä tietäkö sen tahdotaan menevän?
Sen ratsastaja ei näytä sitä tietävän eikä siitä välittävän. Hän istuu satulassa ikäänkuin olisi osa siitä, hänen päänsä on kumarassa, ja hänen asentonsa osoittaa, että hän on vaipunut syviin aatoksiin eikä tiedä mitään ulkoisista seikoista – ei edes huimasta ratsastusvauhdistaan! Hän ei huomaa likellään olevaa tummaa joukkuetta, ennenkuin hänen ratsunsa, joka äkkiä seisahtuu, korskahtamalla varoittaa häntä sen läheisyydestä.
Hän näkee caballadan avoimella preerialla!
Intiaanejako? Ei. Valkoihoisia – ei niin suuresti heidän väristään kuin heidän satulaloimistaan ja ratsastustavastaan päätellen. Myöskin heidän partansa osoittaa sen, mutta sitä ei osoita heidän ihonsa, joka paahtuneella tasangolla on menettänyt värinsä.
"Los Tejanos!" kuuluu mutistu huudahdus Isidoran varmistuttua heidän kansallisuudestaan.
"Otaksuttavasti joukko heidän karjapaimeniaan tarkastamassa seutua ja etsimässä comancheja. Intiaanit eivät ole tällä taholla. Jos olen uudisasutuksilla kuullut oikein, pitäisi heidän olla kaukana toisella suunnalla."
Vaikka meksikolaisella neidolla ei olekaan mitään voimakasta syytä kaihtaa heitä, ei hän kuitenkaan halua kohdata ratsastajia. He eivät merkitse mitään hänen tarkoituksilleen, eikä hän milloinkaan muulloin väistyisi heidän tieltänsä. Mutta tällä surkean onnettomuutensa hetkellä hän ei halua alistua heidän kiusalliseen kyselyynsä eikä joutua heidän uteliaisuutensa kohteeksi.
On mahdollista välttää heitä. Hän on vielä pensaiden seassa. He eivät näytä havainneen häntä. Kääntymällä äkkiä takaisin ja sukeltamalla jälleen tiheikköön hän voi vielä karttaa heidän katseitaan.
Hän on tekemäisillään sen, mutta sen aikeen tekee tyhjäksi hänen hevosensa hirnaiseminen. Parikymmentä miesten hevosista vastaa hirnahdukseen, ja sekä ratsu että ratsastajatar huomataan.
Hänen saattaisi vieläkin olla mahdollista välttää kohtausta, jos hän niin haluaisi. Häntä ajettaisiin varmasti takaa, mutta yhtä varmaa ei olisi, saavutettaisiinko hänet – erittäinkään tiheikön mutkittelevilla teillä, jotka hän hyvin tuntee.
Aluksi hänen tekee mielensä tehdä se, ja hän pyörtää ratsunsa täydelleen ympäri. Melkein samalla hetkellä hän kääntää sen takaisin entiseen suuntaan ja silmäilee ratsujoukkoa, joka jo kiitää häntä kohti täyttä laukkaa.
"Karjapaimeniako – ei! Liian hyvin puettuja ollakseen niitä risaisia vagabundoja! On varmaankin etsintäseurue, josta olen kuullut ja jota johtaa vainajan isä. Niin, – niin, niin se on. Ay Dios! Tässä tarjoutuu tilaisuus kostaa, eikä minun tarvitse sitä etsiä; Jumala tahtoo asian käyvän niin!"
Pyörtämättä pensaiden sekaan hän ratsastaakin avoimelle kentälle ja rohkean päättäväisen näköisenä etenee nyt jo lähellä olevia ratsastajia kohti.
Hän seisauttaa ratsunsa ja odottaa heidän tuloaan rinnassaan musta ajatus.
Seuraavalla hetkellä hän on heidän keskellään – ratsastajien kierrettyä tiiviiksi piiriksi hänen ympärilleen.
Ratsastajia on satakunta, omituisesti aseistettuja, eriskummaisissa asuissa – yhdenmukaisia ainoastaan siinä suhteessa, että heidän vaatteustaan peittää savenvärinen pölykerros ja että heidän kaikkien esiintymisessä on havaittavissa tuimaa vakavuutta, jota tuskin lieventää heidän osoittamansa pikku uteliaisuus.
Vaikka tällainen ympäristö on omiaan aiheuttamaan vapistusta – erittäinkin naisessa – ei Isidora sitä näytä. Hän ei ole vähimmässäkään määrin levoton. Hän ei otaksu minkään vaaran uhkaavan häntä näiden miesten taholta, jotka ovat näin kursailematta ympäröineet hänet. Joitakuita heistä hän tuntee ulkonäöltä, vaikkakaan ei sitä yli keski-ikäistä miestä, joka nähtävästi on heidän johtajansa ja joka sijoittuu hänen eteensä kyselläkseen häneltä.
Mutta hän tuntee tämän miehen muulla tavoin. Vaisto vakuuttaa hänelle, että hänen edessään on murhatun miehen isä – sen naisen isä, jonka hän toivoisi ehkä näkevänsä surmattuna, mutta varmasti häväistynä.
Oi, millainen tilaisuus!
"Osaatteko puhua ranskankieltä, mademoiselle?" tiedustaa Woodley Poindexter, puhutellen häntä mainitulla kielellä – uskoen sen takaavan hänelle paremman mahdollisuuden tulla ymmärretyksi.
"Puhun paremmin englantia – hyvin vähän, sir."
"Oh, englantia! Sitä parempi meille. Sanokaahan minulle, neiti, oletteko nähnyt ketään liikkeellä täällä – oletteko nimittäin kohdannut ketään ratsastamassa, leiriytyneenä tai pysähtyneenä johonkin."
Isidora näyttää miettivän tai epäröivän, ennenkuin vastaa.
Tilanomistaja pitkittää kyselyään niin kohteliaasti kuin olosuhteet suinkin sallivat.
"Saanko tiedustaa, missä asutte?"
"Rio Granden varrella, señor."
"Oletteko tullut suoraan sieltä?"
"En; Leonan varrelta."
"Leonan varrelta!"
"Hän on vanhan Martinezin sisarentytär", sekaantuu joku seurueesta puheeseen. "Martinezin tila on rajakkain teidän tilanne kanssa, herra Poindexter."
"Si – niin – se on totta. Don Silvio Martinezin sobrina – sisarentytär. Yo soy."
"Oletteko siis tullut suoraan hänen asunnoltaan? Suokaa anteeksi, että tunnun esiintyvän karkeasti. Vakuutan teille, neiti, ettemme kuulustele teitä pelkästä uteliaisuudesta emmekä nenäkkyydestä. Meillä on vakavia syitä – enemmän kuin vakavia; ne ovat juhlallisia."
"Tulen suoraan Martinezin haciendalta", vastaa Isidora näennäisesti panematta merkille viimeistä huomautusta. "Lähdin enoni talosta kaksi tuntia sitten – un pocito mas."
"Sitten olette varmaan kuullut, että on tehty – murha?"
"Si, señor. Eilen siitä kerrottiin Silvio-enon luona."
"Mutta tänään – kun lähditte – tiedettiinkö asutuksilla mitään uutta? Olemme saaneet sieltä sanomia, mutta emme niin tuoreita kuin te ehkä osaatte kertoa. Oletteko kuullut mitään, neiti?"
"Sen, että väkeä on lähtenyt asesinadoa tavoittamaan. Teidän seurueenne, señor?"
"Kyllä – kyllä – meitä epäilemättä tarkoitettiin. Ettekö ole kuullut mitään muuta?"
"Oh, kyllä; hyvin omituista, señores; niin omituista, että saatatte luulla minun laskevan pilaa."
"Mitä niin?" tiedustaa parikymmentä ääntä kerkeästi ja samanaikaisesti, samalla kun kaikkien silmät suuntautuvat kiihkeän kiinnostuneesti kauniiseen ratsastajattareen.
"Kerrotaan sellaista tarinaa, että on nähty päätön henkilö – hevosen selässä – juuri täällä. Valga me Dios! Meidän täytyy nyt olla likellä sitä paikkaa. Se oli Nueces-joen varrella – jotensakin lähellä kahlaamoa – jossa tie menee joen poikki Rio Grandelle päin. Niin vaquerot väittivät."
"Oh, ovatko jotkut vaquerot sen nähneet?"
"Si, señores, kolme heistä on valmiita vannomaan nähneensä sen ilmiön."
Isidora on hiukan hämmästynyt sen johdosta, kuinka lievää kiihtymystä niin kummallinen kertomus herättää ratsastajissa. He osoittavat kiinnostumista, mutta eivät ällistystä. Joku selittää:
"Mekin olemme sen nähneet – sen päättömän ratsastajan – kaukaa. Pääsivätkö vaqueronne kylliksi lähelle tunteakseen, mikä se oli?"
"Santissima! Eivät."
"Osaatteko te sen meille sanoa, neiti?"
"Minäkö? En suinkaan. Olen vain kuullut siitä, kuten mainitsin. Mikä se lienee, quién sabe?"
Syntyy hetkisen kestävä äänettömyys, jonka aikana kaikki näyttävät miettivän kuulemaansa.
Tilanomistaja lopettaa sen aloittamalla alkuperäisen kyselynsä jälleen.
"Oletteko kohdannut tai nähnyt ketään, neiti – nimittäin täällä?"
"Si – kyllä – olen."
"Olette! Minkälaisen henkilön? Olkaa hyvä ja kuvailkaa –"
"Naisen."
"Naisen!" kertaavat useat äänet.
"Si, señores."
"Millaisen naisen?"
"Una Americano."
"Amerikkalaisen naisen – täällä! Yksinkö?"
"Si, señores."
"Kuka hän oli?"
"Quien sabe?"
"Ettekö tunne häntä? Minkä näköinen hän oli?"
"Näköinen – näköinen?"
"Niin, millainen puku hänellä oli?"
"Vestido de caballo."
"Ratsain siis?"
"Ratsain."
"Missä kohtasitte mainitsemanne naisen?"
"Täällä läheisyydessä; vain tiheikön toisella puolella."
"Minne päin hän oli menossa? Onko tuolla toisella puolella taloja?"
"Jacalé. Muuta en tiedä."
Poindexter kysyy eräältä seurueen jäseneltä, joka ymmärtää espanjankieltä: "Jacalé?"
"He nimittävät siten majojansa."
"Kenen oma se on – tämä jacalé?"
"Don Mauricion, el musteñeron."
"Mustangi-Mauricen!" selittää kerkeä tulkki.
Joukosta kuuluu keskinäisen onnittelun hyminää. Kaksipäiväisen etsinnän – tuloksettoman, vaikka hartaan – jälkeen he ovat osuneet jäljille – murhaajan jäljille!
Ne, jotka ovat laskeutuneet maahan, ponnahtavat jälleen satulaan. Kaikki tarttuvat ohjaksiin valmiina lähtemään liikkeelle.
"Emme tahtoisi olla karkeita, neiti Martinez – jos se on nimenne; mutta teidän pitää opastaa meidät mainitsemaanne paikkaan."
"Se vie minut hiukan syrjään suunnastani – vaikka ei paljoa. Tulkaa, cavalleros! Minä opastan teitä, jos olette päättäneet mennä sinne."
Isidora ratsastaa jälleen tiheikkövyön poikki, jäljessään satakunta ratsastajaa, jotka seuraavat häntä hajanaisena ryhmänä.
Hän pysähtyy sen läntiselle laidalle, jonka ja Alamon välissä on kaistale avointa preeriaa.
"Tuolla!" virkkaa hän, osoittaen tasangon ylitse. "Näettekö tuon tumman täplän taivaanrannalla? Se on alhuehueten latva. Sen juuret ovat Alamon laaksossa. Menkää sinne! Siellä on kanjoni, joka vie törmän rinnettä alas. Laskeutukaa sitä myöten. Hieman kauempaa löydätte mainitsemani jacalén."
Etsijät ovat liian vakavissaan jäädäkseen vartoamaan lisää ohjeita. Melkein unohtaen tietojen antajan he kannustavat hevosiaan ja lähtevät kiitämään tasangon ylitse, ratsastaen suoraan kypressiä kohti.
Ainoastaan yksi seurueen jäsen viivyttelee – hän ei ole johtaja, mutta kyllä yhtä kiinnostunut kaikkeen, mitä on tullut julki. Kenties vielä enemmänkin siihen, mitä on puhuttu Isidoran näkemästä naisesta. Hän osaa Isidoran kieltä yhtä hyvin kuin omaa äidinkieltänsä.
"Sanokaahan, niña", lausuu hän ohjattuaan ratsunsa neidon hevosen viereen ja puhuen huolestuneesti, miltei rukoilevasti, "panitteko merkille, millainen hevonen sillä naisella oli?"
"Carrambo! Kyllä. Mikä kysymys, cavallero! Kuka voisi olla panematta sitä merkille?"
"Minkä värinen?" ähkäisi kyselijä.
"Un musteño pintojo."
"Täplikäs mustangi! Pyhä taivas!" huudahtaa Cassius Calhoun, puolittain parkaisten, puolittain ähkäisten, lähtiessään laskettamaan neliä etsijäin jälkeen – jättäen Isidoran siihen uskoon, että paitsi hänen sydämessään palaa vielä toisessakin se raju tuli, jonka vain kuolema pystyy sammuttamaan!
KAHDESNELJÄTTÄ LUKU
Enkelejä maan päällä
Kilpailijattaren poistuminen – nopea ja odottamaton – piti Louise Poindexteriä ikäänkuin lumottuna. Hän oli noussut satulaan ja istui kannus valmiina viiltämään kauniin Lunan kylkeä. Mutta painallus jäi tekemättä, ja hän jäi epävarmuuden tilaan – ymmälle näkemänsä johdosta.
Vain hetkistä aikaisemmin hän oli katsahtanut majaan – nähnyt siellä kilpailijattarensa nähtävästi kotiutuneena – sekä asunnon että sen omistajan valtiattarena.
Mitä hänen piti ajatella noin äkillisestä poistumisesta? Miksi tuo kiukkuisen vihan ilme? Minkä tähden ei sitä käskevää varmuutta, jollaisen pitäisi herätä omistamisen tiedosta?
Isidoran ilme ja menettely eivät olleet herättäneet hänessä mielipahaa, vaan tuottaneet hänelle salaista nautintoa. Louise Poindexter ei lähtenyt laskettamaan täyttä laukkaa hänen jälkeensä eikä mihinkään muuhunkaan suuntaan, vaan solahti vielä kerran satulastaan ja astui uudelleen majaan.
Nähdessään potilaan kalpeat kasvot ja hurjistuneet, pyörivät silmät nuori kreolitar hetkeksi unohti kärsimänsä vääryydet.
"Mon Dieu, mon Dieu!" huudahti hän, lipuen catrén ääreen. "Maurice – haavoittuneena – kuolemaisillaan! Kuka tämän on tehnyt?"
Ei kuulunut vastausta, ainoastaan mielettömän mutinaa.
"Maurice! Maurice, puhu minulle! Etkö tunne minua? Louisea! Sinun Louiseasi! Olethan nimittänyt minua siten? Sano se – oi, sano se taaskin!"
"Oi, te olette oikein kauniita, te enkelit täällä taivaassa! Oikein kauniita. Niin, niin; näytätte siltä – silmistä - silmistä. Mutta älkää väittäkö, ettei teidän kaltaisianne ole maan päällä sillä siellä on – siellä on! Tunnen yhden – niin, useampia – mutta yhden sellaisen, joka on kaikkien teidän edellä – te taivaan enkelit! Tarkoitan kauneudessa – hyvyys on toinen asia. En ajattele hyvyyttä – en, en!"
"Maurice, rakas Maurice! Minkä tähden puhut noin? Ethän sinä ole taivaassa; olet täällä minun luonani – Louisen luona."
"Minä olen taivaassa; niin, taivaassa! En sitä toivoisi kaikesta siitä huolimatta, mitä puhutaan; en nimittäin, jollen saa häntä mukaani. Tämä saattaa olla miellyttävä paikka. Ei ilman häntä. Jos hän olisi täällä, voisin olla tyytyväinen. Kuulkaa se, te enkelit, jotka hyöritte ympärilläni. Olette hyvin kauniita, sen myönnän; mutta ei kukaan teistä vedä vertoja hänelle – hänelle – minun enkelilleni. Voi, on myöskin paha henki; kaunis paha henki – en tarkoita sitä. Ajattelen ainoastaan preerioiden enkeliä."
"Muistatko hänen nimensä?"
Kenties on tuskin koskaan kuumehoureiselle miehelle esitetty kysymystä, jonka vastaus on niin voimakkaasti kiinnostanut kysyjää.
Hän kumartui sairaan puoleen korvat jännittyneinä, silmien pannessa merkille toisen huulien jokaisen liikkeen.
"Nimi, nimi? Puhuiko joku nimestä? Onko teillä nimiä täällä? Oi, muistan – Mikael, Gabriel, Asrael – miehiä, kaikki miehiä. Enkeleitä, eivät samanlaisia kuin minun enkelini – joka on nainen. Hänen nimensä on –"
"On?"
"Louise – Louise – Louise! Minkä tähden salaisin sitä teiltä, jotka olette täällä ylhäällä, jotka tiedätte kaikki, mitä tuolla alhaalla tapahtuu? Varmastikin tunnette hänet – Louisen? Teidän pitäisi tuntea; ette voisi olla rakastamatta häntä – oi, kaikesta sydämestänne, kuten minä rakastan kaikesta sydämestäni – kaikesta – kaikesta!"
Silloin kun nämä sanat lausuttiin aikaisemmin – ensi kerranhan ne lausuttiin akasia-puiden varjossa – jolloin puhuja oli täysin tajuissaan ja hänen sielunsa täysin palavana – silloinkaan niitä ei kuunneltu niin riemuisesti. Oi, kuinka onnellinen hetki hänelle, joka ne kuuli!
Taaskin painettiin pehmeitä suudelmia tuhlaavaisesti kuumeiselle otsalle ja kalpeille huulille, mutta tällä kertaa sen teki nainen, jonka ei tarvinnut ponnahtaa taaksepäin suudelman jälkeen.
Hän nousi vain pystyyn – voitonriemuisena – kätensä painaessa sydäntä hillitäkseen sen huimaa sykintää. Se riemu oli liian täydellinen – liian hurmioinen; tuskaa nimittäin tuotti se ajatus, ettei sitä voinut kestää ikuisesti – se pelko, että se liian pian keskeytyisi.
Jälkimäinen oli vain hänen eteensä luotu varjo, ja sellaisena se ilmestyikin – varjona, joka tuli tummana sisälle oviaukosta.
Sitä seurannut aineellinen olento oli mies, joka hetkisen kuluttua seisoi kynnyksellä.
Tulokkaan ulkonäössä ei ollut mitään hirvittävää. Hänen piirteensä ja asunsa olivat päinvastoin koomillisia, mitä tehostivat ajan ja paikan herättämät huimat mielleyhtymät. Vielä selvemmin se tuntui verrattuna hänen käsissään oleviin esineisiin – toisessa oli sotakirves, toisessa summattoman iso käärme, jonka hännän päässä oli sarja helmimäisiä kalistimia, mitkä ilmaisivat sen lajin.
Jos mikään olisi voinut lisätä hänen eriskummaisen hullunkurista vaikutustaan, olisi sen tehnyt se ymmällejoutumisen ja hämmästyksen ilme, joka levisi hänen kasvoilleen, kun hän kynnykselle astuttuaan havaitsi, millainen muutos oli tapahtunut huoneessa olevissa henkilöissä.
"Mooseksen äiti!" huudahti hän, pudottaen lattialle sekä käärmeen että kirveen ja repäisten silmänsä niin levälleen kuin niiden luomet suinkin sallivat. "Varmastikin näen unta? Niin täytyy olla! Siinä ette suinkaan voi olla juuri te, neiti Poindexter? Ette varmastikaan voi olla?"
"Mutta kyllä minä olen, herra O'Neal. Kuinka kovin epäkohteliasta, että olette unohtanut minut ja niin pian!"
"Unohtanut teidät! Totisesti, neiti, teidän ei tarvitse syyttää minua sellaisesta, mikä on tyyten mahdotonta. Sellaisen irlantilaisen, joka kerran on katsonut teidän suloisia kasvojanne, on pakko muistaa ne aina senjälkeen. Kautta sieluni, eräs henkilö ei jaksa unohtaa niitä, ei edes unissaankaan!"
Puhuja katsahti merkitsevästi vuoteeseen päin. Viehättävä värähdys tuntui kuulijan rinnassa.
"Mutta mitä tämä kaikki merkitsee?" jatkoi Phelim, siirtyen jälleen puhumaan muutoksen selittämättömästä ongelmasta. "Missä se toinen on – se nuori miekkonen, tai nainen tai neito – mikä hän lieneekään? Ettekö nähnyt täällä naista, neiti Poindexter?"
"Kyllä – kyllä."
"Oh, te näitte! Entä missä hän nyt on?"
"Meni luultavasti pois."
"Meni pois! Sittenpä hän ei, tulimmainen, pysynyt kauan samalla mielellä. Kun vajaata kymmenen minuuttia sitten lähdin täältä majasta, jäi hän tänne riisumaan hattuaan – joka oli miehenhattu – ja sijoittumaan tänne viipyäkseen. Mennyt, sanoitteko niin? Kautta sieluni! En ole pahoillani kuullessani sen. Sen nuoren naisen valtaama tila on aina parempi kuin hänen seuransa. Hän on liian näppärä käyttämään ampuma-asetta. Uskotteko sitä, neiti Poindexter – hän ojensi pistoolin viidentoista sentimetrin päähän nenästäni!"
"Pardieu! Mistä syystä?"
"Mistä syystäkö? Ainoastaan siitä, että koetin estää häntä tunkeutumasta majaan. Hän pääsi sisälle kaikesta siitä huolimatta, sillä kun vanha Zeb palasi tänne, ei hän pannut vastaan. Hän väitti olevansa isännän ystävä ja haluavansa hoitaa häntä."
"Niinkö tosiaan? Oi, se on omituista – hyvin omituista!" jupisi kreolitar miettivästi.
"Se on totta. Ja niin on kaikki nykyisin paitsi teidän suloista olemustanne, joka toivoakseni ei milloinkaan näytä omituiselta siinä majassa, jossa Phelim O'Neal oleskelee. Totisesti olen nyt hyvilläni nähdessäni teidät, neiti; ja varmasti isäntäkin on –"
"Hyvä Phelim, kertokaa minulle kaikki, mitä on tapahtunut!"
"Totisesti, neiti, jos minun pitää kertoa teille kaikki, pitää teidän ottaa hattu päästänne ja valmistautua olemaan täällä kauan – koska tarvitsisin suurimman osan päivää selostaakseni kaikkea sitä kummallista, mitä on tapahtunut toispäivästä alkaen."
"Keitä täällä on ollut siitä pitäen?"
"Keitäkö täällä on ollut?"
"Paitsi sitä – sitä –"
"Paitsi sitä miesmäistä naista, kai tarkoitatte?"
"Niin, onko keitään muita käynyt tässä paikassa?"
"Varmasti on – paljon muita. Ja lisäksi kaikenlaatuisia ja kaikenvärisiä. Ensimmäiseksi tuli tänne päin eräs, vaikka hän ei päässytkään majalle saakka. Mutta en uskalla kertoa teille hänestä, sillä se saattaisi peloittaa teitä, neiti."
"Kertokaa toki! En pelkää lainkaan."
"Enkä, tulimmainen, itsekään ole siitä oikein selvillä. Se oli päätön ratsastaja."
"Päätön!"
"Hänen ruumiissaan ei ollut rahtuakaan päästä."
Tämä väite herätti sen epäilyksen, että Phelimin oma pää oli vinossa.
"Ja vielä enemmän on se, että hän oli joka suhteessa Maurice-herran näköinen. Hänellä oli isännän hevonen allansa, hänen meksikolainen huopansa hartioittensa ympärillä, ja hän näytti kaikin puolin ihan samanlaiselta kuin nuori isäntä näyttää satulassa. Kautta sieluni, säikähdinpä pahasti hänet nähtyäni!"
"Mutta missä sen näitte, herra O'Neal?"
"Tuolla ylhäällä jyrkänteen laella. Olin tähyilemässä nähdäkseni isännän palaavan asutuksilta, kuten hän lupasi tehdä sinä aamuna, ja kenenkä näinkään muun kuin hänet itsensä, kuten otaksuin. Ja sitten hän ratsasti likemmä, seisahtui vähäksi aikaa ja poistui senjälkeen Taran ulvoessa hänen hevosensa kinterillä huimaa neliä laajan tasangon halki, kunnes en erottanut hänestä merkkiäkään. Silloin palasin tänne majaan, sulkeuduin sisälle ja kävin nukkumaan; ja keskellä untani, kun näin unta – mutta totisesti, neiti, te väsytte seisoessanne jalkojenne varassa koko ajan. Ettekö suvaitse ottaa päästänne sievää ratsastushattuanne ja istuutua tuolle matka-arkulle? Siinä on mukavampi istua kuin tuolilla. Tehkää hyvin ja istuutukaa, sillä minunhan pitää kertoa teille kaikki –"
"Älkää huoliko minusta – jatkakaa! Kertokaahan minulle, keitä muita täällä on ollut sen oudon ratsastajan lisäksi, jonka otaksuttavasti on täytynyt olla teille kujeilemassa."
"Kujeilemassa, neiti! Juuri niin väitti vanha Zebkin."
"Onko hän siis ollut täällä?"
"Kyllä – kyllä – mutta vasta kauan niiden toisten jälkeen."
"Toisten?"
"Niin, neiti. Zeb saapui vasta eilen aamulla. Ne toiset kävivät täällä edellisenä yönä ja lisäksi perin omituiseen aikaan, herättäen minut keskeltä untani."
"Mutta keitä ja mitä he olivat?"
"No, intiaaneja tietysti."
"Täällä on siis käynyt intiaaneja?"
"Varmasti on – kokonainen heimo. No niin, kuten mainitsin teille, neiti, ollessani sikeässä unessa kuulin puhelua täällä majassa, suoraan pääni yläpuolelta, ja paperien kahinaa, ikäänkuin kortteja olisi jaettu, ja – Mooseksen äiti! Mitä se on?"
"Mikä?"
"Ettekö kuullut mitään? St! Nyt se kuuluu taaskin! Varmasti se on hevosten kavioiden töminää! Ne ovat ihan ulkopuolella."
Phelim syöksyi ovelle.
"Kautta pyhän Patrikin, maja on ratsastajien ympäröimä. Heitä on tuhatkunta, ja lisää on tulossa taempana! Tulimmainen! Juuri noita miekkosia vanha Zeb – Nyt uusi kiljunta! Voi, hyvä Luoja, joudun liian myöhään!"
Siepattuaan kaktuksenoksan, jonka hän mukavuuden vuoksi oli tuonut majaan, hän syöksyi ulos ovesta.
"Mon Dieu!" huudahti kreolitar. "Siellä ovat he! Isäni, ja minä täällä! Miten sen selitän? Pyhä neitsyt, pelasta minut häpeästä!"
Vaistomaisesti hän juoksi ovelle ja sulki sen. Mutta lyhyt miettiminen osoitti hänelle, kuinka joutavanpäiväinen se teko oli. Ulkonaolijat nauraisivat moiselle esteelle. Nyt hän jo tunsi regulaattorien äänet!
Nahkaseinässä oleva aukko osui hänen silmiinsä. Pitäisikö hänen paeta sen kautta, niin alentavaa kuin se saattaisikin olla?
Se ei ollut enää mahdollista. Kavionkapsetta myöskin majan takaa. Majan takanakin oli ratsumiehiä!
Sitäpaitsi hänen oma ratsunsa oli etupuolella – se täplikäs eläin, josta ei voinut erehtyä. Tähän mennessä oli tulijain jo täytynyt se tuntea.
Mutta vielä toinenkin ajatus esti häntä yrittämästä paeta – jalompi ajatus.
Hän oli vaarassa – jolta häntä ei suojaisi edes sekään, ettei hän itse siitä mitään tietänyt! Kukapa muu paitsi häntä saattaisi suojella Mauricea?
"Hyvä nimeni saa mennä!" mietti hän. "Isä – ystävät – kaikki – kaikki paitsi häntä, jos Jumala niin tahtoo! Tulkoon häpeä tai olkoon tulematta, hänelle tahdon olla uskollinen!"
Näiden ylevien ajatusten risteillessä hänen mielessään hän sijoittui seisomaan potilaan viereen toisen Didon lailla päättäneenä panna vaaraan kaikki – jopa henkensäkin – sydämensä sankarin puolesta.
KOLMASNELJÄTTÄ LUKU
Vuoroaan odottamassa
Sellaista kavionkapsetta ei hevostenpyydystäjän majan ympärillä ollut kuulunut kertaakaan sen rakentamisesta saakka – ei edes silloinkaan, kun sen aitaus oli täynnä äskettäin pyydystettyjä mustangeja.
Ovesta ulos syöksynyttä Phelimiä tervehtii parikymmentä ääntä, jotka kehoittavat häntä pysähtymään.
Muita kovemmin kuuluu eräs ääni, jonka komentava sävy ilmaisee puhujan olevan seurueen johtajan.
"Seis, te kirottu! Ei kannata – teidän yrittää karkuun. Vielä askel, niin kellahdatte tielle! Seis, sanon!"
Komennus tehoaa connemaralaiseen, joka oli pyrkinyt suoraan aukeaman toisella laidalla lieassa olevaa Zeb Stumpin tammaa kohti. Hän seisahtuu heti.
"Totisesti, hyvät herrat, en mielikään karkuun", vakuuttaa hän, vapisten nähdessään paritkymmenet kiukkuiset kasvot ja yhtä monta häneen tähdättyä pyssynpiippua. "Minulla ei suinkaan ollut sellaista aikomustakaan. Aioin vain mennä –"
"Juosta tiehenne, jos olisitte saanut tilaisuuden. Olitte hyvässä alussa. Kas niin, Dick Tracey, parikymmentä kierrosta köyttänne hänen ympärilleen! Auttakaa, Shelton! Pahuksen omituisen näköinen vintiö hän onkin! Tämä ei, hyvät herrat, voi varmastikaan olla etsimämme mies?"
"Ei, ei! Hän ei ole. Vain hänen palvelijansa."
"Hei, te siellä takana! Pitäkää silmänne auki! Hän ei ole vielä käsissämme. Älkää päästäkö edes kissaakaan hiipimään ohitsenne! Ja nyt, herraseni, keitä on tuolla sisällä?"
"Keitäkö on sisällä? Majassako, niinkö tarkoitatte?"
"Pahus sinut periköön! Vastaa sinulle esitettyyn kysymykseen!" kivahti Tracey, hipaisten vankiaan köydellä. "Keitä on majassa?"
"Voi, hyvä Luoja! Pakko on mennä, kun paholainen ajaa. No niin, siellä on ensinnäkin isäntä –"
"Ohoo! Mitäs tämä on?" kysyy Woodley Poindexter, joka tällä hetkellä ratsastaa paikalle ja näkee täplikkään tamman. "No mutta – tuohan – on Looeyn mustangi!"
"Niin on, setä", vahvistaa Cassius Calhoun, joka on saapunut hänen seurassaan.
"Kukahan on tuonut hevosen tänne?"
"Loo itse kaiketi."
"Hölynpölyä! Lasket pilaa, Cash!"
"En, setä; olen tosissani."
"Onko tarkoituksesi väittää, että tyttäreni on ollut täällä?"
"On ollut – on vieläkin, uskokaa minua!"
"Mahdotonta!"
"Katsokaahan tuonne sitten!"
Ovi on juuri avattu. Sisältä näkyy naisen hahmo.
"Hyvä Jumala! Tuossa on tyttäreni!"
Poindexter keikahtaa pois satulastaan ja kiiruhtaa majalle, Calhoun kintereillään. Molemmat astuvat sisälle.
"Louise, mitä tämä merkitsee? Haavoittunut mies! Onko siinä hän – Henry?"
Ennenkuin ehditään vastata mitään, osuu hänen katseensa vaippaan ja hattuun – ne ovat Henryn.
"Se on hän; hän on elossa! Taivaan kiitos!"
Hän astuu vuodetta kohti.
Hetkellinen riemu haihtuu tuokiossa. Pieluksella lepäävät kalpeat kasvot eivät ole hänen poikansa. Isä horjahtaa taaksepäin, ähkäisten.
Calhoun näyttää yhtä liikutetulta. Mutta häneltä kirvonneessa huudahduksessa on kauhuinen soinnahdus, minkä jälkeen hän hiipii pois majasta pelokkaan näköisesti.
"Suuri Jumala!" huohottaa tilanomistaja. "Mitä tämä on? Osaatko selittää, Louise?"
"En osaa, isä. Olen ollut täällä vain muutamia minuutteja. Löysin hänet kuten näette. Hän on houreissaan."
"Entä – entä – Henry?"
"Minulle ei ole hänestä kerrottu mitään. Herra Gerald oli yksin minun tullessani sisälle. Ulkona oleva mies oli poissa ja palasi juuri äsken. Minulla ei ole ollut aikaa kysellä häneltä."
"Mutta – mutta miten sinä olet joutunut tänne?"
"En jaksanut olla kotona. En voinut enää sietää epävarmuutta. Oli hirveätä – yksin, eikä ketään talossa; ja se ajatus, että veli-parkani – mon Dieu, mon Dieu!"
Poindexter silmäilee tytärtään kasvoillaan ymmälläoloa kuvastava, mutta vieläkin kysyväinen ilme.
"Arvelin ehkä löytäväni Henryn täältä."
"Täältä! Mutta miten sinä tiesit mitään tästä paikasta? Kuka sinua tänne opasti? Olethan yksin!"
"Oi, isä, tunsin tien! Muistathan sen päivän, jolloin olimme metsästysretkellä – jolloin mustangi lähti kiidättämään minua. Se toi minut tämän paikan toiselle puolelle. Palatessani herra Geraldin seurassa hän ilmoitti minulle asuvansa täällä. Luulin osaavani takaisin tänne."
Ymmälläolon ilme ei haihdu Poindexterin kasvoilta, mutta siihen sekaantuu toinenkin ilme. Hänen otsansa rypistyy, sen varjot syventyvät, vaikka hän ei ilmaisekaan synkkää ajatustaan, mikä se lieneekin.
"Omituinen temppu sinun tekemäksesi, tyttäreni. Ajattelematon – jopa vaarallinenkin. Olet menetellyt hupakkomaisen tytön tavoin. Tule – tule pois! Tämä ei ole sopiva paikka naiselle – sinulle. Nouse ratsaille ja palaa kotiin! Joku lähtee sinua saattamaan. Täällä saattaa sattua sellainen kohtaus, jota katsomassa sinun ei pitäisi olla. Tule, tule!"
Isä poistuu majasta tyttären seuratessa häntä, tuskin salaten vastahakoisuuttaan. Ja yhtä vastahakoisena hänet viedään satulaan.
Etsijät ovat nyt laskeutuneet ratsailta ja seisovat avoimella paikalla majan edustalla.
He ovat siellä kaikki. Calhoun on ilmoittanut heille, miten asiat sisällä ovat; eikä heidän tarvitse enää pysyä valppaina.
He seisovat ryhmissä, jotkut äänettöminä, jotkut keskustellen. Suurehko joukko heitä on kertynyt connemaralaisen ympärille, joka viruu maassa tiukasti hihnoilla sidottuna. Hänen kielensä on jätetty vapaaksi, ja häntä kuulustellaan, mutta hänen vastauksiinsa ei suuresti luoteta.
Isän ja tyttären tultua jälleen näkyviin he kääntyvät heihin päin, mutta seisovat vaiti. Kaikesta siitä huolimatta he ovat kiihkeän uteliaita tietämään, mitä on tekeillä. Heidän ilmeensä ilmaisevat sen.
Useimmat heistä tuntevat tämän nuoren naisen ulkonäöltä – kaikki maineelta ja kaikki nimeltä. Heitä kummastuttaa – milteipä ihmetyttää – se, että hän on täällä. Murhatun miehen sisar murhaajan katon alla!
Entistä varmempana on heillä se vakaumus, että asianlaita on sellainen. Tultuaan majasta Calhoun on levittänyt uusia tietoja heidän keskuuteensa – sellaisia tosiseikkoja, jotka tuntuvat vahvistavan sen eittämättömästi. Hän on kertonut heille hatusta, vaipasta – itse murhaajasta, joka viruu vahingoittuneena kamppailemassa kuoleman kanssa!
Mutta minkä tähden Louise Poindexter on täällä – yksin – ilman minkäänlaista saattajaa, valkoihoista tai neekeriä, sukulaista tai orjaa? Lisäksi vieraana, sillä sellaiselta hän näyttää!
Hänen serkkunsa ei selitä sitä – kenties hän ei osaa.
Hänen isänsä – osaako hän? Hänen hämminkiä kuvastavasta ilmeestään päättäen se on epäiltävää.
Kuiskauksia lentää huulilta korvaan – ryhmästä ryhmään. Esitetään olettamuksia – useita, mutta ei ainoatakaan niistä lausuta ääneen. Jopa karkeat rajaseutulaisetkin kunnioittavat tunteita – sekä tyttären että isän – ja vartoavat kärsivällisesti selitystä.
"Ratsaille, Louise! Herra Yancey saattaa sinut kotiin."
Nuori tilanomistaja, jonka puolesta näin luvataan, ei ole milloinkaan ollut valmiimpi täyttämään lupausta. Juuri hän kadehtii eniten Cassius Calhounin otaksuttua onnea. Sielussaan hän kiittää Poindexteriä tästä tilaisuudesta.
"Mutta, isä", panee nuori nainen vastaan, "miksi ei minun pitäisi odottaa sinua? Ethän aio jäädä tänne?"
Yanceyta vihlaisee levottomuuden puuska.
"Toivon sinun tekevän, tyttäreni, kuten käsken. Riittäköön se!"
Yanceyn luottamus palaa. Ei aivan. Hän tuntee neidon ylpeän hengen kyllin hyvin ollakseen epävarma siitä, alistuuko se tottelemaan – edes isänkään määräystä.
Se antaa perään. Mutta Louise salaa huonosti vastahakoisuuttaan, vaikka saapuvilla onkin niin suuri joukko tarkkaavia katselijoita.
He kaksi lähtevät ratsastamaan; nuori tilanomistaja menee edellä holhokkinsa hitaasti seuratessa – edellisen tuskin pystyessä salaamaan riemuaan, jälkimäisen harmiaan.
Yanceysta on hänen kumppaninsa alakuloisuus pikemminkin tuskallinen kuin harmillinen. Miten voisi olla toisin, kun sydäntä painaa sellainen murhe? Luonnollisesti hän arvelee mielialan johtuvan siitä.
Hän tulkitsee syyn vain puolittain oikein. Jos hän katsoisi tiukasti Louise Poindexterin silmiin, saattaisi hän niistä havaita ilmeen, josta kuvastuisi vähemmän surua menneisyyden kuin pelkoa tulevaisuuden vuoksi.
He ratsastavat edelleen puiden lomitse – mutta eivät äänenkantamattomiin niistä miehistä, joiden luota he äsken lähtivät.
Äkkiä tapahtuu kreolittaren piirteissä muutos – hänen kasvonsa kirkastuvat, ikäänkuin hänen sielussaan olisi herännyt joku iloinen tai ainakin toiveikas ajatus.
Hän pysähtyy miettivänä – hänen saattajansa on pakko tehdä samoin.
"Herra Yancey", virkkaa hän oltuaan lyhyen tuokion vaiti, "satulani on irtaantunut. Minun ei ole mukava istua siinä. Olkaa hyvä ja tarkastakaa vöitä!"
Yancey keikahtaa maahan mielissään siitä tehtävästä, joka näin on hänelle uskottu.
Hän tarkastaa vöitä. Hänen mielestään ne eivät kaipaa tiukkaamista. Hän ei tuo sitä julki, vaan aukaisee soljen ja kiskoo hihnaa kaikin voimin.
"Seis!" lausuu kaunis ratsastajatar. "Sallikaa minun laskeutua satulasta. Sitten teidän on parempi tiukata."
Vartoamatta toisen apua hän ponnahtaa satulasta ja jää seisomaan mustangin viereen.
Nuori mies nykii edelleen hihnoja, vetäen minkä suinkin jaksaa.
Pitkällisen ponnistelun jälkeen, joka panee hänen kasvonsa punottamaan, hänen onnistuu lyhentää hihnoja yhdellä ainoalla reikävälillä.
"Nyt, neiti Poindexter, se luullakseni kelpaa."
"Kenties se kelpaa", vastaa nainen, laskien kätensä satulannupille ja pudistaen sitä hiukan. "Epäilemättä se nyt kelpaa. Oikeastaan on sittenkin vahinko lähteä takaisin näin pian. Saavuin tänne juuri äsken ratsastettuani vinhaa laukkaa, ja Luna-rukallani on tuskin ollut aikaa hengähtää. Mitähän, jos viipyisimme täällä hetkisen ja sallisimme Lunan levähtää? Meidän sopii huviksemme tarkkailla noiden kauniiden hopeakalojen hyppelyä tuolla purossa. Katsokaahan, herra Yancey! Kuinka kauniita otuksia ne ovatkaan!"
Nuorta tilanomistajaa alkaa imartelun tunne hivellä. Minkä tähden hänen kaunis kumppaninsa haluaisi viipyä siellä hänen seurassaan? Minkä tähden hän haluaisi katsella iodoneja, jotka karkeloivat vedessä – ja jotka olivat lemmenhuumeessa tähän vuodenaikaan?
Hän sommittelee omien halujensa mukaisen vastauksen.
Hänen suostumuksensa saadaan helposti.
"Neiti Poindexter", sanoo hän, "komentakaa te vain minua. Olen liiankin onnellinen saadessani viipyä täällä niin kauan kuin te haluatte."
"Vain siksi, kunnes Luna on levännyt. Totta puhuakseni, sir, olin tuskin ennättänyt pois satulasta, kun seurueenne saapui. Katsokaahan! Ratsu-rukka huohottaa vieläkin pitkän nelistyksen jälkeen."
Yancey ei pane merkille, huohottaako täplikäs mustangi vai eikö. Hän pyrkii vain liian mielellään noudattamaan sen ratsastajattaren toivomuksia.
He seisahtuvat puron rannalle.
Mies on hieman kummastunut havaitessaan, että hänen kumppaninsa kiinnittää vain vähän huomiota hopeakaloihin ja täplikkääseen mustangiin. Hän olisi ollut siitä vielä enemmän mielissään, jos neidon huomio olisi kääntynyt häneen.
Mutta niin ei ole käynyt. Hän ei pysty kiehtomaan neidon katseita eikä hänen korviaan. Edelliset näyttävät harhailevan tyhjyydessä; jälkimäiset tuntuvat olevan kiihkeästi jännitetyt erottamaan kaikkia aukeamalta kantautuvia ääniä.
Siitä huolimatta, että mies on ihastunut saatettavaansa, ei hän itsekään malta olla kuuntelematta. Hän epäilee, että siellä on meneillään vakava kohtaus – oikeudenkäynti lynkkaustuomarin edessä, regulaattorien ollessa valamiehinä.
Puunrunkojen lomitse kajahtelee kiihkeätä puhetta. Sen korostuksesta soinnahtaa vakavuutta, joka kertoo hirveästä päättäväisyydestä.
Molemmat kuuntelevat; nainen muistuttaa traagillisen osan näyttelijää seisomassa teatterin kulissien takana ja vartoamassa esiintymisvuoroaan.
Kuuluu monenäänisiä puheita, ikäänkuin useita henkilöitä esiintyisi; sitten seuraa muita pitempi puhe – sekava esitys.
Louise tuntee äänen. Puhuja on hänen serkkunsa Cassius. Hän puhuu kiihkeästi – ajoittain äkäisesti, ajoittain perustelevasti, ikäänkuin suostutellen kuulijoitansa johonkin, mihin he eivät ole taipuvaisia.
Hänen puheensa päättyy; ja heti senjälkeen kuuluu nopeita, teräviä huudahduksia – hyväksymishuutoja – yksi muita äänekkäämpänä ja peloittavan ponnekkaana.
Kuunnellessaan Yancey on unohtanut vierellään seisovan kauniin olennon.
Hän saa muistutuksen neidon läsnäolosta nähdessään viimemainitun juoksevan pois paikalta ja äänettömästi rientävän majaa kohti hillittömän, mutta päättäväisen näköisenä!
Toiminta päättyy romaanissa "Lakeuden laki".