[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fFA95Z2cLpEQnlwmLSl7o8N_QqKIe0bKijSQD5eUy6X0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":21,"gutenbergTranslators":24,"gutenbergDownloadCount":21,"aiDescription":25,"preamble":26,"content":27},2158,"Päätön ratsastaja","Reid, Mayne",1818,1883,"2158-reid-mayne-paaton-ratsastaja","2158__Reid_Mayne__Päätön_ratsastaja","Seikkailuromaani Teksasista","romaani",[],[],"fi",1866,1933,55578,363810,true,null,[],[],[],"Teksasin preerioille sijoittuvassa seikkailuromaanissa seurataan Louise Poindexterin ja Maurice Geraldin välistä suhdetta sekä salaperäistä päätöntä ratsastajaa. Louisen veljen murha käynnistää tapahtumaketjun, jossa Maurice joutuu syytetyksi ja totuus ratsastajasta alkaa selvitä.","Mayne Reidin 'Päätön ratsastaja' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2158.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.","PÄÄTÖN RATSASTAJA\n\nSeikkailuromaani Teksasista\n\n\nKirj.\n\nMAYNE REID\n\n\nEnglanninkielestä (\"The Headless Horseman II\") suomentanut\n\nAlpo Kupiainen\n\n\nKariston nuorisonkirjoja 105\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Oy,\n1933.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\nNuolet kirjeenkantajina\n\n\nLouise Poindexter, joka oli intohimoisesti viehättynyt \"miesmäisiksi\"\nnimitettyihin urheilulajeihin, ei hevin ollut saattanut olla\nharrastamatta jousenkäyttöä. [Romaani on suoranaista jatkoa Aavikon\nritarille.]\n\nEikä hän ollutkaan. Jousi ja sen lisäke, nuoli, olivat hänen käsissään\nleikkileluja, joita hän osasi hallita mielensä mukaan.\n\nHäntä olivat opettaneet niitä käyttämään houma-intiaanit, joiden\nrippeitä -- aikoinaan mahtavan heimon viimeisiä jälkeläisiä --\ntavataan vieläkin Mississippin \"rannikolla\" ja Point Coupén ja\nAtchafalaya-_bayoun_ läheisyydessä.\n\nPitkän aikaa hänen jousensa oli virunut jännittämättömänä --\njopa purkamattomana kääreistään siitä saakka, kun se oli ollut\nvankkurijonossa kuljetettujen matkatarpeiden seassa. Koko sinä\naikana, jonka hän oli viettänyt Casa del Corvossa, ei hänelle ollut\nsattunut Dianan aseen käyttämisen tilaisuutta; ja hänen kaunis\nosage-appelsinipuusta valmistettu jousensa ja sulitetuilla nuolilla\ntäytetty viinensä olivat vetelehtineet hoidottomina sälyhuoneessa.\n\nMutta kerran ne otettiin esille, ja ne saivat osakseen huomion kunnian.\nSe tapahtui kohta aamiaispöydässä sattuneen kohtauksen jälkeen, jolloin\nhänen isänsä oli käskenyt häntä luopumaan ratsastusretkistään.\n\nSitä komennusta hän oli totellut ehdottomasti, jopa taipunut pitemmälle\nkuin oli tarkoitettukaan, sillä hän ei ollut ainoastaan lakannut\nratsastelemasta yksinään, vaan myöskin kieltäytynyt lähtemästä\nratsastamaan muiden seurassa.\n\nTäplikäs mustangi seisoi haluttomana tallissa tai tepasteli\nmaltittomasti corralissa, kummastellen sitä, ettei sen kylkiä enää\npuristanut selän ylitse kulkeva, omituinen satulaloimi, joka enemmän\nkuin mikään muu muistutti sille, että se oli vanki.\n\nSitä ei kuitenkaan jätetty hoidottomaksi. Vaikka sen emäntä ei enää\nnoussutkaan sen selkään, kohdisti hän siihen jokapäiväisen -- milteipä\njokatuntisen -- huolenpitonsa. Sen seimeen valittiin Casa del Corvon\n_granaderian_ parasta maissia ja hankittiin savannin ravitsevinta\nruohoa, _grammaa_, kun se taas juomakseen sai Leonan viileätä,\nkristallinkirkasta vettä.\n\nPluto hoiti sitä riemukseen; ja hänen sukansa ja harjojensa\nvaikutuksesta sen karva oli saanut sellaisen kiillon, että se veti\nvertoja Pluton omalle tummalle iholle.\n\nMilloin neiti Poindexter ei ollut hoivailemassa lemmikkiään, jakoi\nhän aikansa sisätehtävien ja jousella-ampumisen kesken. Jälkimäisen\nhän näytti valinneen korvaamaan sitä ajanvietettä, josta hän niin\nkiihkeästi piti ja jonka harjoittaminen häneltä nyt oli evätty.\n\nJousiharjoitusten näyttämönä oli puutarha ja siihen liittyvä\npensaikko -- laaja aitaus, jota kolmelta taholta suojasi sen ympäri\nkilpailuhevosen kengän muotoisesti kaareutuva joki ja jonka neljäs sivu\noli suora viiva, haciendan takaseinän muodostama.\n\nTälle alueelle oli koristeellinen puutarha istutettu jo aikoja\nsitten, kuten saattoi päättää useista siellä kasvavista, vanhoista,\nulkomaisista kasveista. Jopa kuvapatsaatkin kertoivat menneistä\najoista; siitä ei ollut merkkinä ainoastaan niiden rappeutunut\nulkonäkö, vaan myöskin ne henkilöt, joita kuvaamaan ne oli tarkoitettu.\nSamoin kuvastui niistä espanjalaisen kuvanveistäjän taltan jälki. Ne\nesittivät muiden muassa suuren Condén vartaloa ja kasvoja, Campeadoria,\nFerdinandia ja hänen tarmokasta kuningatartaan, Amerikan löytäjää, sen\nkahta tärkeintä valloittajaa, Cortezia ja Pizarroa, ja häntä, joka oli\nyhtä kuuluisa kauneudestaan kuin antaumuksestaankin, meksikolaista\nMalinchéa.\n\nLouise Poindexter ei harjoittanut jousella-ampumista näiden\nveistettyjen kivikuvien keskellä, vaikka hänen olisikin voinut nähdä\nuseammin kuin kerran seisovan Malinchén patsaan edessä ja silmäilevän\nintiaanineidon vartalon hemaisevia piirteitä, eikä hän silloin suinkaan\ntuntenut ankaraa halveksumista sen vuoksi, että tämä Eevan tummaihoinen\ntytär oli antautunut sellaiselle valloittajalle kuin Cortezille.\n\nSydämensä salaisissa sopukoissa nuori kreolitar tunsi, ettei hänellä\nollut oikeutta viskata kivellä sitä patsasta. Hän oli luovuttanut\nvähemmän mainetta saavuttaneelle miehelle kuin Cortez oli, vaikka hänen\nmielestään yhtä hyvin mainetta ansaitsevalle, saman, minkä mahtavan\n_conquistador_ oli voittanut Marinalta -- koko sydämensä.\n\nRetkeillessään jousineen joka päivä hän ei liikkunut patsaiden\njoukossa. Hänen riistansa ei ollut löydettävissä sieltä, vaan niiden\njoen mutkassa kasvavien korkeiden puiden varjosta, jotka muodostivat\npuoliympyrän muotoisen lehdon sen ja puutarhan väliin. Useimmat\nnäistä puista olivat kotimaisia -- villejä kiinapuita, silkkiäispuita\nja pekaaneja -- jotka puutarhaa sommiteltaessa oli jätetty siihen\npaikkaan, johon luonto kenties joitakuita vuosisatoja sitten oli\nsiroitellut niiden siemenet.\n\nNuori kreolitar istui mielellään näiden kauniiden metsänpuiden\nlehväkatoksen alla tai harhaili uneliaasti soluvan, kirkasvetisen joen\npartailla.\n\nTäällä hän sai olla yksin, mistä hän oli viime aikoina nähtävästi\nalkanut eniten pitää. Ankarimmillaankaan ollessaan ei hänen isänsä\nolisi voinut kieltää häneltä niin vähäistä etua. Jos ulkoisella\npreerialla väijyikin vaaroja, ei niitä tarvinnut pelätä puutarhassa,\nkoska sitä ympäröi leveä ja syvä joki ja muuri, jonka ylitse ei olisi\npäässyt kapuamaan ilman kolmikymmenpienaisia tikkaita. Tilanomistaja ei\nsuinkaan huomauttanut mitään näiden yksinäisten harhailujen johdosta,\nvaan näytti olevan enemmänkin kuin tyytyväinen siihen, että hänen\ntyttärensä oli alkanut noudattaa näin rauhallisia tapoja; ja vähitellen\nalkoivat hänen mielestään haihtua epäluulot, joita hänessä oli herännyt\n-- eikä aivan syyttä.\n\nOlihan hän sittenkin saattanut saada vääriä tietoja. Parjaava kieli\nnauttii muiden kiusaamisesta, ja se oli kenties valinnut hänet\nuhrikseen. Tai ehkä se oli tapahtunutkin vain sattumalta -- hänen\ntyttärensä ja Mustangi-Mauricen välinen kohtaus, josta hänelle oli\nkerrottu. He olivat mahdollisesti tavanneet toisensa sattumoisin\ntiheikössä. Louisen ei hevin sopinut mitään virkkamatta sivuuttaa\nsellaista miestä, joka oli kahdesti pelastanut hänet kamalasta\nvaarasta. Koko jutussa ei kenties ollutkaan mitään muuta kuin hänen\nkiitollisuutensa yksinkertainen julkituominen.\n\nNäytti hyvältä, että Louise oli niin alttiisti suostunut luopumaan\nratsastusretkistään. Se ei ollut lainkaan sopusoinnussa sen kanssa,\nmillainen hän tavallisesti oli, kun hänen aikeensa tehtiin tyhjiksi.\nJuuri tämän käskyn totteleminen ei ollut saattanut olla kiusallinen;\nja se oli tahrattoman viattomuuden ja moitteettoman hyveellisyyden\ntodistus.\n\nNiin päätteli hellä isä, joka arvailua lukuunottamatta ei päässyt liian\nlikeisesti tutkimaan lapsensa luonnetta. Muissa maissa ja erilaisissa\nyhteiskuntapiireissä hänen olisi mahdollisesti sopinut tiedustaa\nsuoraan ja vaatia suoria vastauksia. Niin ei menetellä Mississippin\nvarsilla, missä kymmenvuotias poika ja alle viisitoistavuotias tytär\nkapinoisivat sellaista tutkimista vastaan ja nimittäisivät sitä\ninkvisitsioniksi.\n\nVielä vähemmin sopi Woodley Poindexterin kiristää isällisiä\nvaatimuksiaan, koska hänen tyttärensä, kreolilaiskaunotar, oli\nvuosikausien aikana tottunut ylväästi saamaan osakseen ihailua, jonka\nsuitsutus usein vaimentaa, jopa monesti tyyten tuhoaakin sydämen\nyksinkertaisemmat tunteet.\n\nVaikka hän olikin Louisen isä ja lain mukaan hänen käskijänsä, tiesi\nhän, kuinka lyhyeksi hänen valtansa jäisi, jos sitä harjoitettaisiin\nvastoin neidon tahtoa.\n\nHän oli senvuoksi tyytyväinen tytön äskeiseen tottelemiseen ja tunsi\niloa nähdessään, ettei Louise enää ratsastellut huimasti preerialla,\nvaan huvittelihe puutarhan alueella, surmaten jousellaan ja\nnuolillaan niitä pikku lintuja, jotka onnettomuudekseen tulivat hänen\nampumamatkalleen.\n\nViisikymmenvuotias isä, minkä tähden järkeillä näin typerästi? Oletko\nunohtanut oman nuoruutesi, ne ajatukset, jotka silloin sinua innostivat\n-- petokset, joita teit niiden kannustamina -- silloiset teeskentelysi\n-- tarinat, joita kerroit peittääksesi sellaista, mikä sittenkin\nsaattoi olla luonteesi ylevimmistä vaikuttimista johtunutta?\n\nKauniin Louisen isä näytti unohtaneen kaikki tällaiset muistelmat,\nsillä hänen aikaisemmassa elämässään oli kyllä sattunut sellaista, mikä\nolisi niitä tarjonnut. Niiden oli täytynyt unohtua, sillä muutoin hän\nolisi joskus huomaamatta seurannut tytärtään puutarhaan viimemainitun\nlähtiessä huvittelehtimaan joen äyräällä kasvavassa pensaikossa.\n\nJos hän olisi niin tehnyt, olisi hän saanut nähdä, ettei neidon\nluonnonlaatu ollutkaan niin julma kuin olisi saattanut luulla. Hän\nei lävistellytkään viattomia lintuja, joita niin ajattelemattoman\nluottavaisesti lepatteli hänen ympärillään, vaan hänen suurin\nsaavutuksensa jousella-ampumisessa näytti olevan se, että hän pisti\npaperipalasen nuolensa kärkeen ja sinkautti näin koristetun nuolen joen\nylitse, niin että se vahinkoa tekemättä putosi vastaisella rannalla\nkasvavaan tiheikköön.\n\nHän olisi nähnyt vieläkin omituisemman näytteen. Hän olisi nähnyt täten\nlähetetyn nuolen lyhyen ajan kuluttua ikäänkuin tyytymättömänä siihen\npaikkaan, johon se oli ammuttu, ja innokkaana palaamaan kauniiseen\nkäteen, josta se oli lähtenyt, lentävän takaisin puutarhaan, tuoden\ntullessaan saman tai samanlaisen paperikaistaleen varressaan.\n\nSe olisi saattanut näyttää salaperäiseltä, jopa yliluonnolliseltakin\nsellaisesta tarkkailijasta, joka ei olisi tuntenut tämän epänormaalin\nilmiön sisältöä ja koneistoa. Sitä tarkkailemassa ei ollut ketään muita\nkuin ne kaksi henkilöä, jotka vuorotellen jännittivät jousiaan, ampuen\nyhtä ainoata nuolta; ja he olivat siitä keskenään sopineet.\n\n\"Rakkaus nauraa lukkosepille.\" Tämä vanha sananlasku tuskin sopii\nTeksasin oloihin, joissa lukkojen valmistaminen on tuntematon ammatti.\n\n\"Jos on tahtoa, on keinojakin\", tuo sangen hyvin julki saman ajatuksen,\nja se soveltuu kaikkiin aikoihin ja kaikkiin paikkoihin. Mitä osuvimmin\nvalaisee sitä tämä Leonan uoman ylitse suoritettu, vuorottainen\nnuolenampuilu.\n\nLouise Poindexterillä oli tahto; Maurice Gerald oli ehdottanut keinon.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\nNäppärästi joen ylitse\n\n\nKirjeenvaihtoa jousen avulla ei voinut kestää kauan. Kovin laimeita\novat sellaiset rakastuneet, jotka malttavat tyytyä keskustelemaan\nkeskenään nuolenkantomatkan päästä. Intohimoa uhkuvien sydänten täytyy\nsykkiä ja palaa yhdessä -- likellä toisiaan -- tuntien toistensa\nsykähdykset. \"Jos maan päällä on Elysiumia, niin se on siinä!\"\n\nMaurice Gerald ei ollut niitä miehiä -- eikä Louise Poindexter niitä\nnaisia -- jotka kaihtavat sellaista täydellistymistä.\n\nSe tapahtui, ei auringon kielevässä valossa, vaan sydänyön yksinäisellä\nhetkellä, jolloin ainoastaan tähdet saattoivat olla todistamassa heidän\nyhteiskunnallista rikkomustaan.\n\nHe olivat kahdesti olleet yhdessä siinä puutarhalehdossa, kahdesti\nvannoneet toisilleen rakkauttaan tähtien teräksenharmaassa valossa; ja\nhe olivat keskenään sopineet kolmannesta kohtauksesta.\n\nYlpeä tilanomistaja -- kenties ylpeämpi tyttärestään kun mistään\nmuusta, mitä hänellä oli -- ei aavistanutkaan viime mainitun olevan\njoka päivä kapinapuuhassa, huimimmassa, mihin vanhemman arvovalta\nsaattaa kohdistua.\n\nHänen oma tyttärensä, ainoa tyttärensä, jonka suonissa virtasi\netelävaltioiden ylimystön parasta verta, kaunis, pystyvä, joka\nsuhteessa loistavan avioliiton arvoinen, öisissä kohtauksissa\nhevosenpyydystäjän kanssa!\n\nJos hän vain olisi siitä uneksinutkaan uinaillessaan pehmeällä\nvuoteellaan, olisi se uni hätkähdyttänyt hänet hereille kuten\ntuomiopäivän pasuunan törähdys.\n\nHänellä ei ollut epäilyksiä, ei hatarimpiakaan. Se oli liian\nepätodennäköistä, liian hirveätä aiheuttamaan sellaisia. Sen pelkkä\nhirveys olisi riistänyt häneltä aseet käsistä, jos se ajatus olisi\njohtunut hänen mieleensä.\n\nHän oli ollut tyytyväinen, kun hänen tyttärensä oli sopeutunut hänen\näskeisiin määräyksiinsä, vaikka hän olisikin mieluummin halunnut\nLouisen noudattavan niitä kirjaimellisesti ja käyvän ratsastamassa\nveljensä tai serkkunsa seurassa, mitä neito ei vieläkään suostunut\ntekemään. Sitä isä ei kuitenkaan jyrkästi vaatinut. Hän saattoi hyvin\nsen verran mukaantua tyttärensä oikkuihin, koska se, että Louise\npysytteli kotosalla, ei voinut mitenkään pahentaa sitä asiaa, jonka\ntähden isä oli antanut niin jyrkän neuvon.\n\nLouisen altis totteleminen oli miltei taivuttanut isän katumaan\nkieltoaan. Liikkuessaan luottavaisena päivisin ja nukkuessaan\nturvallisena öisin hän kuvitteli saattavansa peruuttaa sen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli sellainen yö, jollaisia nähdään ainoastaan eteläisen taivaan alla,\njolloin täysi kuu kaartaa kirkkaana safiirinsinisellä taivaankannella,\njolloin vuorilla ei ole usvaa ja näyttää siltä kuin niitä saattaisi\nkäsin koskettaa, jolloin tuuli on tyyntynyt ja troopillisten puiden\nleveät lehdet riippuvat liikkumattomina oksistaan, ikäänkuin itse\näänettöminä kuunnellen niiden seasta kuuluvien omituisten äänten\nhyminää, johon sekaantuu kaikkiin luokkiin -- nisäkkäihin, lintuihin,\nmatelijoihin ja hyönteisiin -- kuuluvien eläinten ääniä.\n\nOli sellainen yö, jollaisen valitsisi käyskennelläkseen sen olennon\n-- sen ainoan olennon seurassa, joka luonnon salaperäisten määräysten\nmukaisesti on kietoutunut ihmisen sydämen ympärille -- yö, jona\nkummallisesti kaipaa valkeita käsivarsia kiertymään kaulaansa ja\nkasvojensa eteen kirkkaita silmiä ja niissä kiihkeätä välkettä, jota ei\nvoi täydellisesti tuntea muulloin kuin kuun mystillisessä valossa.\n\nJo aikoja sitten oli jalkaväen rumpu pärissyt iltasoiton ja ratsuväen\ntorvi täräyttänyt linnoitusväelle makuullemenon merkin -- keskiyö\nalkoikin jo olla käsillä -- kun Oberdofferin hotellin ovelta lähti\nliikkeelle ratsumies, joka kääntyi alaspäin joen vartta pitkin vievälle\ntielle ja pian katosi kylän raiteilla mahdollisesti vetelehtivien\nviimeisten kuljeksijoiden näkyvistä.\n\nTiedämme jo, että tämä tie sivuutti Casa del Corvon haciendan jonkun\nmatkan päässä talosta joen vastaisella puolella. Tiedämme myöskin, että\nse sillä kohdalla kulki avoimella preerialla, jossa oli vain vähäinen\nmetsikkö kahden laajan tiheikköalueen keskivälissä.\n\nTämä erillinen puuryhmä, jollaisia preerioilla nimitetään metsäisiksi\n\"kunnaiksi\" eli \"saariksi\", kasvoi sen tien ohessa, jota myöten\nratsastaja oli lähtenyt poistuttuaan kylästä.\n\nSaavuttuaan metsikköön hän laskeutui ratsailta, talutti hevosensa\nalakasviston sekaan ja pani sen liekaan kiinnittämällä suitsiensa\nohjakset silmukalla joustavan oksan latvaan. Irroitettuaan sitten\npitkän, jouhista punotun nuoran satulannupistaan ja ripustettuaan\nkiepun käsivarteensa hän lipui \"saaren\" haciendan puoliselle laidalle.\n\nEnnenkuin hän poistui metsikön varjosta, hän loi silmäyksen taivaalle\nja korkealla loistavaan kuuhun. Se oli tarkastava katse, ja sen\ntuloksena oli harmin ilme, jota tehostivat muutamat jupistut lauseet.\n\n\"On hyödytöntä odottaa tuon kaunottaren makuullemenoa! Se on päättänyt,\nettei se lähde kotiin ennenkuin aamulla -- ha, ha!\"\n\nTämä leikillinen mielikuva, joka on niin usein huvittanut\nsuurkaupunkien yöllistä juomaria, näytti vaikuttavan samalla tavoin\npreerian öiseen tähyilijään, ja tuokioksi katosi varjo, joka oli äsken\nsynkentänyt hänen otsaansa. Se palasi uudelleen hänen seisoessaan\nsilmäilemässä häntä joen uomasta erottavaa avointa tasankoa, jonka\ntoisella puolen oli Casa del Corvo näkyen selväpiirteisenä vastaisella\nrantajyrkänteellä.\n\n\"Entä jos tuolla talossa _olisi_ joku liikkeellä? Se ei ole toden\nnäköistä tällä hetkellä, jollei liikuskelemassa ole sellainen henkilö,\njolla on huono omatunto ja joka ei saa unta. Totisesti noiden\nseinien sisällä onkin sellainen mies. Jos hän on ulkosalla, on hyvin\nmahdollista, että hän näkee minut avoimella kentällä. Eipä silti, että\nvälittäisin siitä rahtuakaan, jos epäilykset kohdistuisivat ainoastaan\nminuun. Kautta pyhä Patrikin, en keksi muuta mahdollisuutta kuin sen,\nettä minun täytyy antautua siihen vaaraan. On turhaa varrota kuun\nkatoamista; pahus sen periköön! Se ei mene mailleen tuntikausiin, eikä\npilvistä näy merkkiäkään. Ei sovi antaa _hänen_ odottaa. Niin, minun\ntäytyy yrittää kirkkaassa valossa. Kas näin!\"\n\nNäin sanottuaan maahan laskeutunut ratsastaja lähti ripeästi,\nmutta hiipivästi astelemaan puuttomalle alueelle ja saapui pian\ntörmänvierulle, joka muodosti toisen, Leonan uoman yläpuolelle kohoavan\npengermän.\n\nHän ei viipynyt kymmentä sekuntia tässä silmäänpistävässä asemassa,\nvaan laskeutui joen partaalle pitkin polkua, joka koukerteli alaspäin\njyrkänteellä ja jonka hän nähtävästi tunsi.\n\nTuokion kuluttua hän seisoi äyräällä joen kuperalla puolella, suoraan\nsitä kohtaa vastapäätä, jossa oli vene sidottuna jättiläiskokoisen\nsaarnipuun tumman varjon suojaan.\n\nVähän aikaa hän seisoi katselemassa tarkastavasti joen toiselle\npuolelle. Hän tähysti vastaisella rannalla kasvavaa pensaikkoa,\nkoettaen saada selville, piileksikö joku sen pimennossa.\n\nVarmistuttuaan siitä, ettei siellä ollut ketään, hän kohotti lassonsa\nsilmukkapäätä -- sillä juuri se oli hänen käsivarrellaan -- heilautti\nsitä puolikymmentä kertaa ympyrässä ilmassa ja sinkautti sen joen\npoikki.\n\nSilmukka osui veneen reunaan ja takertui sen keulaan, joten hän saattoi\nhinata pienen aluksen sille puolelle, jossa hän seisoi.\n\nAstuttuaan veneeseen hän tarttui airoihin, jotka viruivat\npohjalaudoilla, sijoitti ne hankaintappien väliin ja souti veneen\ntakaisin kiinnityspaikalleen.\n\nHypättyään maalle hän sitoi veneen entiselle kohdalleen, jotta se\nei päässyt ajautumaan virran mukaan, asettui seisomaan puuvillapuun\nsuojaan ja näytti odottavan joko merkkiä tai jonkun sopimuksen mukaan\nsaapuvan henkilön ilmestymistä.\n\nJos joku olisi siihen saakka tarkkaillut hänen liikkeitään, olisi\nnäkijä saattanut epäillä häntä varkaaksi, joka aikoi murtautua Casa del\nCorvoon.\n\nMutta jos olisi kuultu ne lauseet, joita hänen huuliltaan\nluiskahti, olisivat ne puhdistaneet hänet niin halpamielisestä tai\nrahvaanomaisesta aikeesta. Totta kyllä hänellä oli aikeita haciendaan\nnähden; mutta ne eivät tarkoittaneet sen rahavaroja, eivät sen kulta-\nja hopeaesineitä eivätkä jalokiviä -- jollemme ota huomioon sen\nkallisarvoisinta jalokiveä -- itse kartanon emäntää.\n\nOn tuskin tarpeellista mainita, että mies, joka oli piilottanut\nhevosensa \"saareen\" ja niin näppärästi tullut joen poikki, oli Maurice,\nmustanginpyydystäjä.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\nValoa ja varjoa\n\n\nHänen ei tarvinnut kauan tuskailla kohtauspuun juurella, jos oli\nsellainen. Ihan samalla kertaa, kun hän astui ruuheen, alkoi haciendan\nperäseinässä oleva lasiovi kääntyä saranoillaan ja oli sitten jonkun\naikaa hieman raollaan, ikäänkuin sisältä olisi joku mielinyt tulla ulos\nja vain empinyt varmistuakseen siitä, että tie oli selvä.\n\nPieni valkea käsi, kuun valossa säihkyvillä jalokivillä koristettu,\ntarttui oven puitteisiin ja ilmaisi sen avaajan kuuluvan hellempään\nsukupuoleen; suipot sormet ja niiden kalliit korut osoittivat hänen\nolevan hienon naisen; ja majesteettinen hahmo, joka pian ilmestyi\nulkopuolelle, puutarhaan vievien portaiden yläpäähän, ei voinut olla\nkukaan muu kuin Louise Poindexter.\n\nHän se olikin.\n\nSekunnin tai pari nainen seisoi kuuntelemassa. Hän kuuli tai oli\nkuulevinaan airon painuvan veteen. Hän oli saattanut erehtyä, sillä\nheinäsirkkojen sirkutus täytti ilman sekavilla äänillä. Vähät siitä.\nKohtauksen hetki oli tullut; eikä hän halunnut olla turhan vaativainen\naikaan nähden, erittäinkin kun hän oli viettänyt kaksi odotustuntia\nyksinään kammiossaan ja ne olivat tuntuneet päivien pituisilta.\n\nLaskeuduttuaan meluttomasti kiviportaat hän lipui keijukaismaisesti\nkuvapatsaiden ja pensaiden sekaan ja saavuttuaan saarnipuun varjoon\nheittäytyi häntä vastaan innokkaasti ojennettujen käsivarsien syleilyyn.\n\nKukapa osaisi kuvailla sellaisen syleilyn suloisuutta, joka --\nkummallista sanoa, on sitäkin suloisempi, koska se on varkain saatu?\nKuka osaisi kuvailla sellaisen hetken ihania tunteita, liian pyhiä\nkynän kajottaviksi?\n\nVasta sitten, kun rakastuneet pitkien nautinnonpuuskien jälkeen olivat\nalkaneet keskustelussaan käyttää elämän järkevämpää kieltä, on sopivaa\ntai edes mahdollista selostaa heitä.\n\nHe puhelivat keskenään seuraavasti, ja nainen aloitti:\n\n\"Huomenillalla tulet taaskin minua kohtaamaan -- huomenillalla,\nrakkahin Maurice.\"\n\n\"Huomenna, huomenna ja huomenna -- jos minulla olisi valta sanoa.\"\n\n\"Entä minkä tähden ei? Minkä tähden ei sinulla olisi valtaa sanoa?\"\n\n\"Huomenna päivän sarastaessa olen matkalla Alamon varrelle.\"\n\n\"Tosiaanko! Onko sinun välttämätöntä lähteä?\"\n\nKysymys lausuttiin tyytymättömyyttä kuvastavaan sävyyn Louise\nPoindexterin mieleen tuli aina synkkälaatuinen kuva, milloin mainittiin\nAlamon varrella olevaa yksinäistä majaa.\n\nMutta minkä tähden? Siellä oli hänelle tarjottu vieraanvaraisuutta.\nSaattaisi otaksua, että hänen käyntinsä siellä tuskin voisi olla\nolematta hänen elämänsä mieluisimpia muistoja. Mutta sittenkään se ei\nollut.\n\n\"Minulla on erinomaiset syyt lähteä\", kuului hänen saamansa vastaus.\n\n\"Erinomaiset syyt! Onko tarkoituksesi kohdata joku siellä?\"\n\n\"Seuralaiseni Phelim, ei ketään muita. Toivottavasti se miespoloinen\non vielä ruohikon pinnalla. Lähetin hänet sinne noin kymmenen päivää\nsitten, ennenkuin oli saatu lainkaan tietoja intiaanilevottomuuksista.\"\n\n\"Vain Phelimkö on tarkoituksesi tavata? Onko se totta, Gerald rakas?\nÄlä petä minua! Vain hänetkö?\"\n\n\"Minkä tähden sitä kysyt, Louise?\"\n\n\"En voi sitä sinulle ilmaista. Kuolisin häpeästä, jos kertoisin\nsalaisista ajatuksistani.\"\n\n\"Puhu niistä ihan pelottomasti! En voisi pitää mitään salassa sinulta\n-- totisesti en voisi. Kerro siis minulle, mikä sinun on rakas!\"\n\n\"Haluatko sitä, Maurice?\"\n\n\"Haluan -- tietysti haluan. Olen varma siitä, että mitä hyvänsä se\nlieneekään, pystyn sen selittämään. Käsitän, että meidän välisemme\nsuhde on epäilyttävä tai että sitä saatettaisiin pitää epäilyttävänä,\njos maailmalla olisi siitä tietoa. Juuri senvuoksi lähdenkin Alamon\nvarrelle.\"\n\n\"Entä jäätkö sinne?\"\n\n\"Ainoastaan yhdeksi päiväksi tai enintään kahdeksi. Ainoastaan\nsulloakseni kokoon kotoiset jumalani ja sanoakseni viimeiset\njäähyväiset preeriaelämälle.\"\n\n\"Tosiaankin!\"\n\n\"Tunnut hämmästyneeltä.\"\n\n\"En ole hämmästynyt. Olen vain ymmällä. En jaksa käsittää sinua. Ehkä\nen koskaan opikaan.\"\n\n\"Tämä on hyvin yksinkertainen asia -- tämä tekemäni päätös. Tiedän\nsinun antavan minulle anteeksi, kun ilmaisen sen sinulle.\"\n\n\"Annan anteeksi sinulle, Maurice! Mitä pyydät anteeksi?\"\n\n\"Sitä, että olen pitänyt sinulta salassa olevani toinen -- toinen kuin\nnäytän olevan.\"\n\n\"Jumala varjelkoon sinua olemasta toisenlainen kuin minusta näytät\nolevan -- ylevä, suurenmoinen, kaunis, harvinainen mies! Oi, Maurice,\net tiedä, kuinka suuressa arvossa sinua pidän -- kuinka sinua rakastan!\"\n\n\"Et pidä minua suuremmassa arvossa etkä rakasta minua enemmän kuin minä\nsinua. Juuri se arvossapito kehoittaa minua nyt eroamaan sinusta.\"\n\n\"Eroamaan?\"\n\n\"Niin, rakkaani, mutta toivottavasti vain vähäksi aikaa.\"\n\n\"Kuinka pitkäksi?\"\n\n\"Niin pitkäksi, että höyrylaiva ennättää Atlantin poikki ja takaisin.\"\n\n\"Kokonaiseksi ajanjaksoksi! Ja minkä tähden?\"\n\n\"Minua on kutsuttu syntymämaahani -- Irlantiin, jota niin pahasti\nhalveksitaan, kuten jo tiedät. Sain kutsun vasta tämän vuorokauden\naikana. Noudatan sitä sitäkin innokkaammin, koska se ilmaisi minulle,\nettä saatan pian palata ja todistaa ylpeälle isällesi, että se köyhä\nhevosenpyydystäjä, joka on voittanut omakseen hänen tyttärensä sydämen\n-- olenko voittanut sen omakseni, Louise?\"\n\n\"Joutavanpäiväinen kyselijä! Voittanutko sen omaksesi? Tiedäthän, että\nolet enemmän kuin voittanut sen omaksesi -- olet valloittanut sen ja\nsaanut sen alistumaan niin, ettei se milloinkaan pääse irralleen. Älä\npilkkaa minua, Maurice, äläkä haavoittunutta sydäntäni, joka on tästä\neteenpäin iäti sinun orjasi!\"\n\nTätä intohimoista puhetta, jossa ylhäissukuinen ja kaunis neito\ntunnusti antautuneensa sydämineen, sieluineen ja ruumiineen hänen\nkiintymyksensä valloittaneelle miehelle, seurasi hurmioinen syleily,\njonka aikana vallitsi täydellinen ja syvä hiljaisuus.\n\nErilaiset vihreässä ruohikossa ja puiden lehdillä sirkuttavat\nheinäsirkat, korkean saarnipuun latvassa livertävä matkijalintu ja\nvielä korkeammalla kuutamoisessa ilmassa liitelevä kehrääjä lakkasivat\nikäänkuin saman vaiston vaikutuksesta yhtä aikaa päästelemästä\nomia ääniään, ikäänkuin ne kaikki olisivat yksin tuumin tahtoneet\nkunnioittaa niiden näkyvissä suoritettavaa juhlallista menoa.\n\nMutta tämä äänten väliaikainen keskeytyminen johtuikin toisesta syystä,\nöisten äänien äkillisen vaikenemisen todellinen syy oli puutarhan\nhiekoitetulla polulla narahtavan askelen ääni, vaikka jalka hipaisikin\ntietä niin kevyesti, että vain terävä korva saattoi kuulla sen\nkosketuksen.\n\nKeskinäisen kiintymyksensä suloiseen vakuutteluun kiintyneet\nrakastuneet eivät sitä kuulleet. He eivät huomanneet tuota tummaa\nvarjoa, miehen tai paholaisen muotoista, joka vilahteli kukkien\nkeskellä, milloin seisoen jonkun kuvapatsaan vierellä milloin\nkyyristyen pensaan suojaan, kunnes se vihdoin jäi paikalleen puunrungon\ntaakse tuskin kymmenen askelen päähän siitä paikasta, jossa he\nsuutelivat toisiaan.\n\nHe eivät sinä taivaallisen autuuden hetkenä koko luonnon ollessa\nhiljaisena heidän ympärillään aavistaneetkaan, että heidän intohimoiset\npuheensa kuuluivat hiljaisuudessa ja että petollinen kuu samalla\npaljasti heidän kiihkeät liikkeensä.\n\nSyyllisen tapaisesti puun takana kyyristelevä, varjomainen kuuntelija\nkuuli ja näki ne. Hän oli lyhyen kuulomatkan päässä ja erotti\njokaisen sanan -- jopa heidän huokauksensa ja vienot rakkautta\nuhkuvat jupinansakin, samalla kun hän kuun hopeisessa valossa, tuskin\nainoankaan oksan ollessa hämäämässä hänen näköalaansa, näki heidän\nvähäisimmätkin eleensä.\n\nOn tuskin tarpeen mainita tämän raukkamaisen salakuuntelijan nimeä.\nLukijan mieleen lienee itsestään johtunut, että hän oli Cassius Calhoun.\n\nSe mies hän oli.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\nKiduttava havainto\n\n\nMistä johtui, että Louise Poindexterin serkku oli jalkeilla niin\nmyöhäisenä iltahetkenä tai, kuten nyt oli, varhaisena aamuhetkenä?\nOliko häntä etukäteen varoitettu tästä rakastuneiden kohtauksesta\nvai oliko vain joku vaistomainen epäilys saanut hänet lähtemään\nmakuuhuoneestaan tarkastuskierrokselle puutarhan alueelle?\n\nToisin sanoen, oliko hän sattumalta salakuuntelijana vai toimiko hän\nurkkijana aikaisemmin saamiensa tietojen nojalla?\n\nAsianlaita oli edellisellä tavalla. Yksinomaan sattuma tai sattuma\nvaloisan yön avustamana oli johtanut hänet havaintoon, joka nyt täytti\nhänen sielunsa helvetin tulella.\n\nKun entinen vapaaehtoisten kapteeni seisoi talon katolla sydänyön\nhetkellä -- mikä hänet oli sinne saattanut, sitä on mahdoton arvata --\nhengittäen innoittavaa tupakansavua yöllä kukkivan _Cereuksen_ hajun\ntuoksuttamaan ilmaan, ei häntä näyttänyt mikään erikoinen levottomuus\nkalvavan. Hän oli tointunut niistä vammoista, jotka hän oli saanut\ntaistellessaan mustangin pyydystäjän kanssa; ja vaikka se kovaonninen\ntapaus aina nostattikin hänessä mitä synkintä harmia, milloin se vain\njohtui hänen mieleensä, oli sen katkeruutta jossakin määrin lievittänyt\nkoston toivo -- olivathan hänen kostosuunnitelmansa jo jonkun verran\nedistyneet.\n\nSamoin kuin Louisen isä oli hänkin ollut mielissään siitä että neito\noli viime aikoina tyytynyt pysyttelemään sisällä, sillä juuri hän oli\nsalaa ehdottanut, että ulkosalla liikkuminen kiellettäisiin. Ei hänkään\nollut aavistanut puutarhassa suoritettujen jousiharjoitusten syytä, ja\nsamoin kuin isä oli hänkin selittänyt ne väärin. Hän olikin alkanut\nimarrella itseään sellaisella luulolla, että Louisen välinpitämättömyys\nhäntä kohtaan saattoi sittenkin olla pelkästään teennäistä tai hänen\nomaa harhakuvitelmaansa. Tyttö oli esiintynyt häntä kohtaan vähemmän\nivallisesti joidenkuiden päivien aikana, ja se oli herättänyt hänessä\nsen mieluisen vaikutelman, että hänen mustasukkainen pelkonsa saattoi\njohtua erehdyksestä.\n\nHän ei ollut siihen saakka huomannut minkäänlaisia sitovia todistuksia\nsiitä, että Louisella oli helliä tunteita nuorta irlantilaista kohtaan;\nja kun päivät vierivät antamatta uusia aiheita rauhattomuuteen, alkoi\nhän uskoa, ettei sellaisia ollutkaan.\n\nTämän elpyneen luottamuksen tyynnyttävän vaikutuksen alaisena hän oli\nnoussut _azotealle;_ ja vaikka olikin keskiyö, osoitti se, kuinka\ntäysin huolettomasti hän viritti sikaarinsa ja sittemmin seisoi\nsitä poltellen, ettei hän ollut tullut sinne minkään kovin tärkeän\ntarkoituksen tähden. Kenties hän oli tahtonut päästä makuuhuoneensa\nhelteisestä ilmasta raikkaampaan ulkoilmaan tai ehkä hänet oli\nhoukutellut ulkosalle suurenmoinen kuutamo, vaikka hän ei ollutkaan\nkovin altis sellaisille romantillisille vaikutelmille.\n\nOlipa sen laita miten tahansa, hän oli sytyttänyt sikaarin ja\nnähtävästi nautti siitä käsivarret ristissä rintasuojuksella ja kasvot\nkäännettyinä joelle päin.\n\nHänen mielenrauhaansa ei häirinnyt se, että hän näki ratsastajan\ntulevan esille vastaisella puolella kasvavasta tiheiköstä ja etenevän\ntasangon halki.\n\nHän tiesi, että siellä oli tie. Hän arveli ratsastajaa matkamieheksi,\njoka halusi käyttää hyväkseen yön vilpoisia hetkiä -- lisäksi sellaisen\nyön, joka olisi viekoitellut väsyneintäkin matkustajaa samoamaan\nedelleen. Ratsastaja saattoi olla joku alempana joen varrella asuva\ntilanomistaja palaamassa kotiinsa kylästä, viivyteltyään tunnin verran\nliian pitkään kapakan tarjoiluhuoneessa.\n\nPäiväsaikaan hän olisi saattanut tuntea vaeltajan; kuun valossa hän\nerotti vain, että ratsastaja oli mies.\n\nEntisen upseerin katse saattoi häntä hänen ratsastaessaan tiellä, mutta\npelkästään aivan koneellisesti, kuten aatoksissa silmäillään jotakin\ntavallista virrassa ajelehtivaa esinettä.\n\nVasta sitten, kun ratsastaja oli saapunut metsäisen saarelman kohdalle,\nseisautti hevosensa ja ratsasti metsikköön, kiihottui talon katolla\nseisova katselija tarkkailemaan kiinnostuneena hänen liikkeitään.\n\n\"Mitä pahusta tuo saattaa tarkoittaa?\" mutisi Calhoun itsekseen,\nhätäisesti siepaten sikaarinpätkän hampaittensa välistä. \"Vietävän\nmies, hän on laskeutunut ratsailta!\" pitkitti hän, kun tuntematon\nilmestyi jälleen näkyviin jalkaisin metsikön sisäreunaan.\n\n\"Ja tulossa tänne päin -- joen mutkaa kohti -- niin suoraan kuin\nsuinkin pääsee!\n\n\"-- Alas jyrkännettä joelle -- ja astellen niin, että näkee hänen\nhyvin tuntevan tien. Jumal'auta, ei kai hän aikone tulla joen ylitse\npuutarhaan? Olisipa hänellä uimista; ja tuskinpa hän saisi mitään\nsellaista, mikä korvaisi hänen vaivansa. Mitä tulimmaista hänellä\nsaattaa olla mielessä? Varasko?\"\n\nSe oli Calhounin ensimmäinen ajatus, jonka hän hylkäsi melkein heti sen\njohduttua hänen mieleensä. Totta on, että espanjalais-amerikkalaisissa\nmaissa kerjäläinenkin liikkuu ratsain. Saatikka sitten varas. Siitä\nhuolimatta oli tuskin todennäköistä, että mies lähtisi tällaiselle\nyölliselle ratsastusretkelle varastaakseen hedelmiä tai vihanneksia.\n\nMitä muuta mies saattoi tavoitella?\n\nSe omituinen seikka, että mies jätti ratsunsa metsikön suojaan ja\neteni jalkaisin sekä nähtävästi varovaisesti, mikäli epävarmassa\nvalaistuksessa voi erottaa, oli sellaisenaan jo todistus siitä, ettei\nmiehellä saattanut olla kunnialliset aikeet, vaan että hän lähestyi\nCasa del Corvon aluetta jossakin ilkeässä tarkoituksessa.\n\nMikä se saattoi olla?\n\nYlemmältä tasanteelta laskeuduttuaan hän ei enää ollut katolla\ntähyilevän Calhounin näkyvissä. Hänet piilotti joen vastaista rantaa\nreunustava pensaikko, johon hän oli mennyt.\n\n\"Mihinkähän se mies pyrkii?\"\n\nEntisen kapteenin esitettyä itselleen tämän kysymyksen ainakin\nkymmenennen kerran hänen mielenmalttiaan häiritsi vielä pahemmin\nhänen korviinsa kantautunut ääni, joka tavattomasti muistutti jokeen\nhypänneen ihmisen aiheuttamaa loiskahdusta. Se oli hiljainen, mutta\njohtui siitä, että joku kova esine osui veteen.\n\n\"Aironvetäisy\", jupisi Calhoun sen kuultuaan. \"Niin, kautta pyhän\nJehovan! Hän on päässyt käsiksi ruuheen ja on tulossa puutarhaan. Mitä\nihmettä hän saattaa etsiä?\"\n\nKyselijän aikomus ei ollut jäädä talon katolle päästäkseen siitä\nselville. Hän aikoi pujahtaa hiljaa alakertaan, herättää perheen\nmiespuoliset jäsenet sekä joitakuita palvelijoita ja yrittää pidättää\ntunkeutujan asettumalla taitavasti väijyksiin.\n\nHän oli nostanut kätensä pois rintasuojuksen päällyskiveltä ja aikoi\njuuri peräytyä suojuksen luota, kun hänen korvansa erotti vielä yhden\näänen, joka sai hänet taaskin kumartumaan eteenpäin ja silmäilemään\npuutarhaan.\n\nTämä uusi melu ei lainkaan muistuttanut aironvetäisyä eikä kuulunut\njoelta päin. Se oli saranoillaan kääntyvän oven tai lasioven kitinää ja\nkuului alhaalta, miltei suoraan kuuntelijan kohdalta.\n\nHänen kurottauduttuaan katsomaan, mistä se johtui, hänen katsettaan\nkohtasi näky, joka kalvensi hänen poskensa yhtä valkeiksi kuin niitä\nvalaiseva kuutamo oli ja pani veren hyytymään hänen sydämensä kaikissa\nsopukoissa.\n\nAvattu lasiovi johti hänen serkkunsa Louise Poindexterin\nmakuuhuoneeseen. Hän tiesi sen. Neito itse seisoi oven ulkopuolella\npuutarhan tasolle vievillä portailla katse suunnattuna alaspäin\nikäänkuin olisi aprikoinut alasmenoa.\n\nKun hänen yllänsä oli löyhästi yöpuku ja hänen päänsä ympärille oli\nkiedottu ainoastaan pieni liina, muistutti hän jotakin ihanaa yönymfiä,\njotakin kuun tytärtä, jonka Luna riemukseen ympäröi hopeisella\nloisteella.\n\nCalhoun ajatteli nopeasti. Hän ei voinut olla yhdistämättä toisiinsa\ntytön ilmestymistä lasioven ulkopuolelle ja joen yli tulossa olevan\nmiehen saapumista.\n\nEntä kuka se mies saattoi olla? Kukapa muu kuin Mustangi-Maurice?\n\nSalainen kohtaus! Ja etukäteen sovittu!\n\nSitä ei voinut lainkaan epäillä; ja jos olisikin voinut, olisivat\nepäilykset häipyneet, kun hän näki valkopukuisen hahmon meluttomasti\nlipuvan kiviportaita alas ja hiekoitettuja teitä pitkin, kunnes se\nvihdoin tyyten katosi ruuhen kiinnityspaikkaa varjostavien puiden\nsekaan.\n\nIkäänkuin voimakkaan iskun huumaamana entinen kapteeni seisoi vielä\njonkun aikaa azotealla sanattomana ja hievahtamattomana. Vasta nähtyään\nvalkean puvun häipyvän ja kuullessaan äänten hiljaista hyminää puiden\nseasta kiihtyi hän päättämään jonkinlaisesta toimintatavasta.\n\nHän ei enää ajatellutkaan talon asukkaiden herättämistä -- ei ainakaan\nsilloin. Parempi oli hänen yksin aluksi olla serkkunsa häpeän\ntodistajana; ja sitten -- ja sitten --.\n\nLyhyesti sanoen, hän ei ollut sellaisessa mielentilassa, että hän olisi\nkyennyt tekemään varmoja suunnitelmia, ja vain sokean, verenhimoisen\nvaiston kannustamana hän kiiruhti _escaleralle_ ja talon lävitse\npuutarhaan.\n\nHäntä pyörrytti hänen rientäessään eteenpäin. Hänen jalkansa olivat\nhuojuneet hänen laskeutuessaan portaita. Ja ne huojuivat vielä hänen\nhiipiessään hiekoitetulla käytävälläkin. Ne tutisivat edelleenkin hänen\nkyyristyessään puunrungon taakse, joka esti häntä näkymästä hänen\nkatsellessaan sielunsa syvimpiä sopukoita kuohuttavaa kohtausta.\n\nHän kuuli heidän vakuutuksensa, heidän keskinäiset\nrakkaudentunnustuksensa, mustanginpyydystäjän päätöksen lähteä päivän\nkoittaessa ja myöskin hänen lupauksensa palata sekä sen paljastuksen,\njohon tämä lupaus johti.\n\nKatkeraksi harmikseen hän kuuli Louisen vastustavan tätä päätöstä ja\nvihdoin myöntyvän siihen kuultuaan sitä puoltavat syyt.\n\nHän näki hurmioisen erosyleilyn, joka sai hänet hermostuneesti\ntäräyttämään jalkaansa soraan, mikä melu säikäytti heinäsirkat\näänettömiksi.\n\nMinkä tähden hän ei sillä hetkellä syöksynyt esille, lopettanut tuota\nsietämätöntä kohtausta ja iskemällä puukollaan kaatanut kilpailijaansa\nomien ja rakastajattaren jalkojen juureen? Minkä tähden hän ei ollut\nmenetellyt niin jo alussa, sillä hän ei kaivannut mitään muita\ntodistuksia kuin itse kohtausta osoittaakseen, että hänen serkkunsa\nkunniaa oli häväisty?\n\nAikoinaan hän ei olisi ollut niin maltillinen. Mikä _punctilio_ häntä\nsiis nyt pidätti? Oliko syynä tuo oivallisella koneistolla varustettu\nvehje, joka teräshohteisena kimalteli hänen kilpakosijansa vyöllä ja\njonka hän kuun kirkkaassa valossa erotti Coltin kuudestilaukeavaksi\nrevolveriksi?\n\nKenties oli syynä se. Hänen sieluaan ahdistavasta, hirveästä\nhoukutuksesta huolimatta häntä joka tapauksessa jokin esti ryhtymästä\nviipymättä kostamaan ja lisäksi sai hänet tämän vimmastuttavan\nkohtauksen huippuhetkinä -- viimeisen syleilyn aikana -- kääntymään\npois paikalta ja vielä entistäkin vakavampana kiiruhtamaan takaisin\ntaloon, jätettyään rakastuneet yhäti lainkaan aavistamatta, että heitä\noli tarkkailtu, kehittämään suloista keskusteluaan loppuun saakka, joka\nvarmasti viivästyisi.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\nRitarillisuutta\n\n\nMihin Cassius Calhoun lähti?\n\nEi varmastikaan omaan makuuhuoneeseensa. Sillä tavoin kärsivä mieli ei\nvoinut saada unta.\n\nHän ei mennyt sinne, vaan serkkunsa huoneeseen. Ei Louisen huoneeseen,\njoka nyt oli tyhjä, jonka vuoteessa ei ollut ketään ja jonka\nsängynpeite oli sileänä paikallaan, vaan hänen veljensä nuoren Henry\nPoindexterin, huoneeseen.\n\nHän meni sinne niin suoraan kuin mutkittelevat käytävät suinkin\nsallivat -- hätäisesti, malttamatta noutaa kynttilää avukseen.\n\nEikä sitä tarvittukaan. Kuun säteet tunkeutuivat sisälle _rejan_\navointen tankojen lomitse ja täyttivät huoneen valolla, riittävällä\nhänen tarkoitukseensa. Ne paljastivat näkyviin huoneen hahmopiirteet\nja sen yksinkertaisen kaluston, pesutelineen, pukeutumispöydän, pari\ntuolia ja moskiittoverkolla varustetun vuoteen.\n\nNuorukainen lepäsi viimemainitun suojassa suloisessa, äänettömässä\nunessa, jollaista ainoastaan viaton saa nauttia. Hänen hienomuotoinen\npäänsä oli rauhallisesti pieluksella, jolla virui levällään runsas,\nvälkkyvä, kiharainen tukka.\n\nKun Calhoun kohotti musliniverhoa, osuivat kuunsäteet hänen\nkasvoilleen, näyttäen mitä miehekkäimmät ylimykselliset piirteet.\n\nKuinka vastakohtaisia olivatkaan nuo kahdet kasvot, jotka olivat\njoutuneet niin likelle toisiaan! Molemmat ne olivat ruumiillisesti\nkauniit, mutta siveellisesti ne olivat samassa suhteessa kuin Hyperion\nsatyriin.\n\n\"Herää, Harry, herää!\" kuului nukkujalle äkkiä lausuttu tervehdys,\njohon liittyi olkapään pudistus.\n\n\"Oh! Ah! Sinäkö, serkku Cash? Mikä hätänä? Toivottavasti eivät\nintiaanit ole kimpussamme?\"\n\n\"Pahempaa -- pahempaa, pahempaa! Nopeasti! Nouse ja tule katsomaan!\nJoudu, sillä muutoin on liian myöhäistä! Joudu näkemään omaa häpeääsi\n-- kotisi häpeää! Joudu, sillä muutoin Poindexterin nimi tulee kaikkien\nteksasilaisten naurettavaksi!\"\n\nSellaisen puhuttelun jälkeen ei enää nukuttanut -- ei ainakaan\nainoatakaan Poindexteriä; ja perheen nuorin jäsen selviytyi\nmoskiittoverkosta yhdellä ponnahduksella ja hypähti seisomaan keskelle\nlattiaa sanattomana hämmästyksestä.\n\n\"Älä viivyttele pukeutuaksesi!\" hoputti hänen kiihtynyt neuvojansa.\n\"Maltahan, sinun sopii kiskaista alushousut yllesi. Lempo vieköön\nvaatteet! Ei ole aikaa huolehtia pikku seikoista. Nopeasti, nopeasti!\"\n\nNuoren tilanomistajanpojan tavallisesti käyttämä yksinkertainen\npuku, housut ja attakapasilaisesta puuvillakankaasta valmistettu\nkreolilaispusero, olivat hänen yllänsä vähemmässä kuin\nkahdessakymmenessä sekunnissa; ja vielä kahdenkymmenen sekunnin\nkuluttua hän, noudattaen serkkunsa käskyä, käsittämättä, minkä tähden\nhänet oli niin kursailematta herätetty, riensi puutarhan hiekoitetulla\nkäytävällä.\n\n\"Mistä on kysymys, Cash?\" tiedusti hän, niin pian kun viimemainittu\nnäytti aikovan seisahtua. \"Mitä tämä kaikki merkitsee?\"\n\n\"Katso itse! Sijoitu tuohon viereeni! Katso tuosta puiden välisestä\naukosta, josta päästään ruuhen valkamaan! Näetkö siellä mitään?\"\n\n\"Jotakin valkoista. Se näyttää naisenpuvulta. Niin se onkin. Siellä on\nnainen.\"\n\n\"Siellä _on_ nainen. Kenen otaksut hänen olevan?\"\n\n\"Sitä en erota. Kenen sinä sanot hänen olevan?\"\n\n\"Hänen vierellään on toinenkin hahmo, tumma.\"\n\n\"Se näyttää mieheltä. Mies siellä onkin.\"\n\n\"Entä kenen otaksut _hänen_ olevan?\"\n\n\"Mistä minä sen tietäisin, serkku Cash? Tiedätkö sinä?\"\n\n\"Tiedän. Tuo mies on Mustangi-Maurice.\"\n\n\"Entä nainen?\"\n\n\"_On Louise -- sisaresi -- hänen syleilyssään!_\"\n\nVeli ponnahti ylöspäin, ikäänkuin kuula olisi osunut hänen sydämeensä,\nja syöksyi sitten eteenpäin polulla.\n\n\"Seis!\" varoitti Calhoun, tarttuen häneen ja pidättäen häntä \"Et muista\nolevasi aseeton! Tuolla miekkosella on aseita, tiedän sen. Ota tämä ja\ntämä!\" jatkoi hän, pistäen puukkonsa ja pistoolinsa serkkunsa käsiin.\n\"Olisin itse käyttänyt niitä jo paljoa aikaisemmin, mutta arvelin, että\nsisaresi kärsimä vääryys olisi parempi sinun, hänen veljensä, kostaa.\nEteenpäin, poika! Varo, ettet vahingoita Louisea, mutta pidä huolta\nsiitä, ettei _hän_ pääse käsistäsi. Älä hiiskahda hänelle sanaakaan\nvaroitukseksi. Heti heidän erottuaan lähetä kuula hänen ruhoonsa, ja\njolleivät kaikki kuusi kuulaa yhdessä tehoisi, karkaa hänen kimppuunsa\nveitsi kädessä! Minä olen lähellä ja huolehdin sinusta, jos sattuisit\njoutumaan vaaraan. Kas niin! Hiivi hänen kimppuunsa ja lähetä se lurjus\nhelvettiin!\"\n\nTämä herjaava kehoitus oli tarpeeton kiihottamaan Henry Poindexteriä\najattelemattomaan toimintaan. Sisaren veljeä, kauniin sisaren,\nhairahtuneen, tuhoon joutuneen!\n\nKuudessa sekunnissa Henry oli Louisen vierellä, silmäillen hänen\notaksuttua viettelijäänsä.\n\n\"Halpa roisto!\" kiljaisi hän. \"Hellitä inhoittava käsivartesi sisareni\nvyötäisiltä! Louise, väisty syrjään, jotta saan tilaisuuden tappaa\nhänet! Syrjään, sisko! Syrjään, sanon!\"\n\nJos sitä komennusta olisi toteltu, olisi Maurice Geraldin elämä sillä\nhetkellä todennäköisesti päättynyt, ellei hänellä olisi ollut sydäntä\nsurmata Henry Poindexteriä, minkä hän olisi saattanut tehdä, kun hän\noli taitava käyttämään kuusipanoksista pistooliaan ja kerkeä sitä\nkäsittelemään.\n\nMutta hän ei vetänyt pistooliaan kotelosta eikä millään tavoin pyrkinyt\npuolustautumaan, vaan näytti ainoastaan haluavan irroittautua häneen\nedelleenkin takertuneista kauniista käsivarsista, joiden omistajan\ntähden yksinomaan hän oli huolissaan. Jos Henry olisi ampunut\notaksuttua viettelijää, olisi hän antautunut siihen vaaraan, että olisi\nriistänyt hengen sisareltaan, ja sen pelon hillitsemänä hän epäröi\nvetää liipaisinta.\n\nSe empiminen aiheutti heidän kaikkien kolmen turvallisuudelle suotuisan\nväliajan. Kreolilaistyttö käsitti nopeasti olosuhteet ja hellitti äkkiä\nrakastajansa suojelevasta syleilystään, miltei samalla hetkellä kietoen\nkäsivartensa veljensä ympärille. Hän tiesi, ettei Mauricen pistoolia\ntarvinnut lainkaan pelätä. Ainoastaan Henryä tuli estää tekemästä\nvahinkoa.\n\n\"Mene, mene!\" huusi hän edelliselle, ponnistellessaan hillitäkseen\nvimmastunutta nuorukaista. \"Veljeäni on näkö pettänyt. Jätä minut\nselittämään! Mene pois, Maurice, mene pois!\"\n\n\"Henry Poindexter\", lausui nuori irlantilainen kääntyessään tottelemaan\nystävällistä komennusta, \"en ole sellainen roisto, jollaiseksi\nsuvaitsitte minua nimittää. Kun suotte minulle aikaa, todistan\nteille, että sisarenne on oikeammin arvostellut minua kuin hänen\nisänsä, veljensä ja serkkunsa. Vaadin vain kuusi kuukautta. Jollen\nsen ajan kuluttua osoittaudu hänen luottamuksensa arvoiseksi -- hänen\nrakkautensa arvoiseksi -- niin suon mielihyvin teidän ampua minut heti\nminut nähtyänne, kuten ampuisitte tiellenne osuvan, kurjan kajootin.\nSiihen saakka lausun teille jäähyväiset.\"\n\nHenryn ponnistukset vapautuakseen sisarensa käsistä, jotka kenties\nolivat hänen käsiään voimakkaammat, kävivät ponnettomammiksi hänen\nkuunnellessaan tätä puhetta. Ne muuttuivat yhä heikommiksi ja vihdoin\nlakkasivat, kun loiskahdus joelta ilmaisi Casa del Corvon alueelle\nsydänyöllä tunkeutuneen miehen olevan jälleen matkalla villeille\npreerioille, jotka hän oli valinnut kodikseen.\n\nEnsi kerran hän nyt poistui joen poikki näin alkeellisella tavalla.\nMolemmilla aikaisemmilla kerroilla hän oli mennyt ylitse ruuhessa,\njonka oli vetänyt takaisin kiinnityspaikalleen hento käsi, ja tällöin\noli hinausköytenä käytetty yhtä aikaa täplikkään mustangin kanssa\nlahjoitettuun satulaloimeen kuulunutta vähäistä lassoa.\n\n\"Veli, sinä teet hänelle vääryyttä, totisesti teet hänelle vääryyttä!\"\nkuuluivat heti hänen poistuttuaan lausutut puolustussanat. \"Oi, Henry,\nrakkain Hal, jospa vain tietäisit, kuinka jaloluontoinen hän on!\nHän ei suinkaan halua vahingoittaa minua, vaan ilmaisi juuri äsken\nminulle suunnitelmansa -- torjuakseen -- häväistysjuttua -- tarkoitan,\ntehdäkseen minut onnelliseksi. Usko minua, veli, hän on herrasmies;\nja jollei hän olisikaan -- jos hän olisi vain tavallinen rahvaanmies,\njollaisena häntä pidän -- en mahtaisi mitään sille, mitä olen tehnyt --\nen mahtaisi, sillä _rakastan häntä_!\"\n\n\"Louise, puhu minulle totta! Älä puhu minulle kuten veljelle puhutaan,\nvaan kuten puhuisit itsellesi. Sen nojalla, mitä olen tänä yönä nähnyt,\nvielä enemmän kuin omien sanojesi perusteella, tiedän sinun rakastavan\ntätä miestä. Onko hän käyttänyt hyväkseen sinun -- sinun -- onnetonta\nintohimoasi?\"\n\n\"Ei, ei, ei. Niin totta kuin elän, hän ei ole sitä tehnyt. Hän on liian\njalomielinen tehdäkseen sellaista -- vaikkapa minä olisinkin -- Henry,\nhän on viaton! Jos on moitteen syytä, on syy yksinomaan minun. Minkä\ntähden -- voi, veli, minkä tähden loukkasit häntä?\"\n\n\"Loukkasinko?\"\n\n\"Loukkasit, Henry -- karkeasti, hyvin karkeasti.\"\n\n\"Menen hänen jäljessään pyytämään anteeksi. Jos puhut totta, sisko,\nolen velvollinen sen tekemään. Lähden heti. Olen pitänyt hänestä\nalusta alkaen -- tiedäthän sen? En uskonut hänen pystyvän suorittamaan\nhalpamaista tekoa. En voi sitä nytkään uskoa. Sisko, tule sisälle\nseurassani! Ja nyt, rakas Loo, sinun olisi parasta paneutua vuoteeseen.\nMinä puolestani lähden _heti_ hotelliin, jossa toivoakseni hänet\nehkä vielä saavutan. En saa rauhaa, ennenkuin olen pyytänyt anteeksi\nkarkeuttani.\"\n\nNiin puhui anteeksiantavainen veli. Ja taluttaen sisartaan hellästi\nkädestä, tuntien sääliä, mutta ei rahtuakaan suuttumusta, hän palasi\nnopeasti haciendaan, aikoen lähteä tavoittamaan nuorta irlantilaista\nja pyytää anteeksi sanojaan, joita niissä oloissa olisi saatettu pitää\nymmärrettävinä.\n\nKun he katosivat ovesta sisälle, näkyi kolmas hahmo, joka siihen saakka\noli kyyristellyt pensaiden seassa, nousevan pystyyn ja seuraavan heitä\nkiviportaita ylös. Tämä viimemainittu oli heidän serkkunsa Cassius\nCalhoun.\n\nHänenkin mielessään liikkui ajatus _lähteä tavoittamaan_\nmustanginpyydystäjää.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU\n\nEpäkohtelias isäntä\n\n\n\"Se kananpoikamainen hupsu! Ja voi minua hupsua, kun luotin moiseen\ntoiveeseen! Minun olisi pitänyt arvata, että Louise saattaisi\nmairitella tuolle nuorelle vasikalle ja päästää sen lurjuksen pakoon.\nOlisin voinut ampua hänet puun takaa, niin että hän olisi kuollut\nkuin hukkunut rotta. Ja panematta vaaraan mitään -- edes mainettani!\nEi rahtuakaan vaaraa. Woodley-eno olisi kiittänyt minua -- koko\nuudisasutus olisi sanonut minun tehneen oikein. Serkkuni, nuori\nhienoston nainen, tavallisen kulkurin, hevoskauppiaan, pettämänä!\nKukapa olisi hiiskunut mitään minua vastaan? Sellainen tilaisuus! Minkä\ntähden päästin sen käsistäni? Kuolema ja paholainen! Sellaista ei ehkä\nenää milloinkaan satu.\"\n\nSellaiset mietteet pyörivät entisen vapaaehtoisten kapteenin päässä\nhänen seuratessaan muutamien askelien päässä molempien serkkujensa\njäljessä näiden palatessa taloon.\n\n\"Onkohan\", mutisi hän astuessaan jälleen _patiolle_, \"tuo lepertelevä\npienokainen tosissaan? Lähteä pyytämään anteeksi siltä mieheltä, joka\non pitänyt hänen sisartaan narrinaan! Ha, ha! Se olisi oivallinen pila,\njollei se olisi liian vakava asia naurettavaksi. Hän on tosissaan,\nsillä mitä muuta merkitsisi tuo hälinä tallissa? Hän siellä on\ntaluttamassa ratsuaan pihalle! Niin se on kautta Kaikkivaltiaan!\"\n\nTallin ovi avautui meksikolaisen tavan mukaan kivetylle _patiolle_.\n\nSe oli raollaan, mutta juuri silloin, kun Calhoun käänsi katseensa\nsinne päin, työnsi sisältä tuleva mies sen selkoselälleen ja astui\nsitten kynnyksen ylitse satuloitu hevonen jäljessään.\n\nMiehen päässä oli panamahattu, ja hänen harteillaan oli löyhästi\nkietaistu vaippa. Se ei estänyt Calhounia tuntemasta serkkuaan Henryä\neikä hänen tummanruskeata ratsuaan.\n\n\"Hupakko! Päästit siis hänet tiehensä?\" jupisi entinen kapteeni\nkiukkuisesti toisen saavuttua kuiskutuksen kuuluviin. \"Anna takaisin\nveitseni ja pistoolini! Ne eivät ole sinunkaltaisellesi hennoille\nsormille soveltuvia leluja! Pyh! Minkä tähden et käyttänyt niitä, kuten\nsinua kehoitin? Olet laittanut aikamoisen keitoksen!\"\n\n\"Niin olen\", vastasi nuori mies rauhallisesti. \"Tiedän sen. Olen\nloukannut -- ja karkeasti olenkin -- jalomielistä miestä.\"\n\n\"Loukannut jalomielistä miestä! Ha, ha, ha! Olet hullu -- kautta\ntaivaan olet mieletön!\"\n\n\"Olisin ollut, jos olisin noudattanut sinun neuvoasi, serkku Cash.\nOnneksi en mennyt niin pitkälle. Olen tehnyt kylliksi ansaitakseni\npahemman kuin hullun nimityksen, vaikka olosuhteisiin katsoen ehkä\nsaan anteeksi virheeni. Joka tapauksessa aion sitä yrittää ja teen sen\nhetkeäkään hukkaamatta.\"\n\n\"Minne aiot lähteä?\"\n\n\"Tavoittamaan Mustangi-Mauricea -- pyytääkseni häneltä anteeksi huonoa\nkäytöstäni.\"\n\n\"Huonoa käytöstäsi! Ha, ha, ha! Varmasti lasket leikkiä?\"\n\n\"En. Puhun vakavissani. Jos tulet mukaan, niin saat nähdä.\"\n\n\"Sitten vakuutan uudelleen, että olet hullu. Etkä ainoastaan hullu,\nvaan pahuksenmoinen, synnynnäinen tomppeli! Niin olet, kautta Jeesuksen\nja kenraali Jacksonin!\"\n\n\"Et ole kovin kohtelias, serkku Cash, vaikka katsoen siihen, millaista\nkieltä itse äsken käytin, minun sopinee antaa sinulle anteeksi. Kenties\njoskus jäljittelet minua ja pyydät anteeksi karkeuttasi.\"\n\nLisäämättä enää sanaakaan tämä nuori herrasmies, etelävaltioiden\njossakin määrin harvinaisia ritarillisia tyyppejä, keikahti satulaansa,\nhoputti ratsuaan ja ratsasti kiireisesti _saguanista_ ulos.\n\nCalhoun seisoi kiveyksellä, kunnes hevosen kavionkapse kuului enää\nheikosti etäisyydestä.\n\nIkäänkuin äkillisen mielijohteen kannustamana hän sitten riensi kuistia\nmyöten omaan huoneeseensa, astui sisälle, tuli jälleen näkyviin yllänsä\nkarkeakankainen päällystakki, meni pihan poikki takaisin tallille,\nastui sinne sisälle, tuli jälleen ulos, tuoden hevosensa satuloituna ja\nsuitsitettuna, talutti hevosta kiveyksellä niin varovasti kuin olisi\naikonut sen varastaa, ehdittyään ulkopuoliselle nurmikolle ponnahti sen\nselkään ja lähti ratsastamaan vinhaa vauhtia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNoin puolitoista kilometriä hän noudatti samaa tietä, jota myöten Henry\nPoindexter oli mennyt. Hänen tarkoituksenaan ei ollut voinut olla\nviimemainitun saavuttaminen, sillä nuorukaisen hevosen kavionkapse oli\nlakannut jo ammoin kuulumasta, ja koska Calhoun ratsasti hitaammin, ei\nhän näyttänyt haluavan tavoittaa serkkuaan.\n\nHän oli lähtenyt joen vartta ylöspäin. Saavuttuaan noin Casa del Corvon\nja linnoituksen puoliväliin hän seisautti hevosensa ja tarkastettuaan\nympäröivää tiheikköä poikkesi taaksepäin joen äyräälle vievälle\nratsastuspolulle. Kääntyessään sille hän jupisi itsekseen:\n\n\"On vielä jäljellä mahdollisuus ja hyvä onkin, vaikka ei yhtä halpa\nkuin äskeinen. Se maksaa minulle tuhat dollaria. Mitäpä siitä,\nkunhan vain pääsen eroon tästä irlantilaisesta kirouksesta, joka on\nmyrkyttänyt elämäni jokaisen hetken! Jos hän pitää sanansa, lähtee\nhän kotimatkalleen varhain tänä aamuna. Mihinkähän aikaan? Nämä\npreerialaiset nimittävät myöhäiseksi heräämiseksi sitä, että ovat\nvuoteessaan aamunkoittoon saakka. Vähät siitä. Kajootti ennättää\nvielä joutua sille tielle ennen häntä. Tunnen sen. Sen täytyy olla\nsama tie, jota myöten ratsastimme villien hevosten preerioille. Hän\npuhui Alamon varrella olevasta majastaan. Se on sen puron nimi, jonka\nvarrella nautimme ulkoilma-ateriamme. Hökkeli ei voi olla kaukana siitä\npaikasta. Meksikolaisen täytyy tietää se paikka tai sinne vievä tie,\njoka sekin riittää meidän tarkoitukseemme. Viisi itse majasta! Omistaja\nei ehkä koskaan saavu sinne. Mahdollisesti on intiaaneja tien varrella!\nNiitä täytyy olla ennen huomisaamun valkenemista!\"\n\nTämän omituisen mietesarjansa päättyessä Calhoun oli saapunut toiselle\n\"hökkelille\", meksikolaisen mustanginpyydystäjän asunnolle. Tämä\n_jacalé_ oli hänen matkansa määränpää.\n\nLuisuttuaan pois satulastaan ja solmittuaan suitsensa oksaan hän laski\njalkansa kynnykselle.\n\nOvi oli selkosen selällään. Sisältä kuului ääntä, jonka helposti tunsi\nnukkujan kuorsaamiseksi.\n\nSe ei ollut sellaisen henkilön kuorsaamista, joka nukkuu rauhallisesti\nja yhtämittaisesti. Se keskeytyi lyhyiden väliaikojen perästä, muuttuen\nmilloin äänettömyydeksi, milloin karjumaiseksi röhkinäksi, ja välillä\ntuli aina ruokottomia sanoja, ei selvästi lausuttuina, vaan sellaisen\nkankean kielen sopertamina, jonka ylitse oli vain vähäistä aikaisemmin\ntäytynyt valua tyrmistyttävän määrän alkoholia.\n\n\"_Carrambo! Carrai! Carajo! Mil diables!_\" Sellaisia voimanpurkauksia\nsekaantui toisiin huudahduksiin, joista kuvastui enemmän -- kenties\nvähemmän -- hartautta: \"_Sangre de Cristo! Jesus! Santissima Virgen!\nSanta Maria! Dios! Madre de Dios!_\" Tällaisia sanoja lausuiltiin\n_jacalén_ sisällä, ikäänkuin sisälläolija olisi puhutellut kaikkia\npaavillisen Panteonin tärkeimpiä jäseniä.\n\nCalhoun seisahtui kynnykselle kuuntelemaan.\n\n\"_Mal-dit-dit-o_!\" mutisi nukkuja, päättäen huudahduksensa nikotukseen.\n\"_Buen-buenos nove-dad-es!_ Hyviä uutisia, _por sangre Cris-Cris-to!\nSi, s'ñor Merican-cano! Nove-dad-es s'perbos! Los Indyos Co-co-manches_\nsotapolulla -- _el rastro de guerra_. Jumala siunatkoon co-co-mancheja!\"\n\n\"Tuo elukka on juovuksissa!\" virkkoi hänen vieraansa, koneellisesti\npuhuen ääneensä.\n\n\"_H'la, s'ñor_!\" huudahti _jacalén_ omistaja, heräten puolittain\ntietoiseksi, kuullessaan ihmisääntä. \"_Quien llama!_ Ketä minulla\non kunnia -- nimittäin onni -- minulla, Miguel Diazilla -- _el\nCo-coyotella_, kuten _leperot_ minua nimittävät. Ha, ha! Ka-kajootti.\nPyh! Mitäpä nimestä? Entä teidän nimenne, _s'ñor? Mil demonios!_ Kuka\nolette?\"\n\nOsittain noustuaan ruokovuoteeltaan juopunut pysytteli vähän\naikaa istuallaan -- mulkoillen puolittain kysyvästi, puolittain\ntajuamattomasti henkilöön, jonka ääni oli häirinnyt hänen humalauniaan.\n\nTätä epävarmaa tarkastelua kesti ainoastaan parikymmentä sekuntia.\nSenjälkeen mökin omistaja sopersi jotakin käsittämättömästi ja vaipui\njälleen pitkäkseen, ja sitten raju murahdus sekä sitä seuraava jatkuva\nkuorsaaminen osoittivat hänen unohtaneen sen että hänen asunnossaan oli\nvieras.\n\n\"Toinen mahdollisuus menetetty!\" kivahti viimemainittu, sähäyttäen\nsanat hampaittensa lomitse, kääntyessään pettyneenä poistumaan.\n\"Selvä hupsu ja humalainen roisto -- kaksi oivallista välikappaletta\nsellaisen tarkoituksen saavuttamiseksi kuin minun on! Kirottua onnea!\nKoko tämän yön se on ollut minulle vastainen. Kulunee kolme pitkää\ntuntia, ennenkuin tämä sika nukkuu pois päästänsä päihtymyksen, joka on\ntyperryttänyt hänet tuollaiseksi. Kolme pitkää tuntia, ja mitä hyötyä\nhänestä sitten olisi? Olisi liian myöhäistä -- liian myöhäistä!\"\n\nNäin puhuessaan hän tarttui suitsiensa ohjaksiin ja jäi seisomaan\nhevosensa pään viereen ikäänkuin ei olisi tiennyt, miten menetellä.\n\n\"Minun ei hyödytä viipyä täällä. Päivä saattaa koittaa, ennenkuin\nkirottu viina haihtuu hänen kallostaan. Minun sopii yhtä hyvin palata\nhaciendaan ja varrota siellä tai sitten -- tai sitten --\"\n\nSe vaihtoehto, joka tällä pulmallisella hetkellä johtui hänen\nmieleensä, jäi lausumatta julki. Mikä se lieneekin ollut, se lopetti\nhänen epäröimisensä ja kannusti hänet heti toimintaan.\n\nKiukkuisesti kiskaistuaan suitset irti oksasta ja vietyään ne hevosensa\npään ylitse hän hypähti satulaan ja karautti pois _jacalén_ luota ihan\npäinvastaiseen suuntaan kuin se oli, josta hän oli sinne saapunut.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU\n\nKolme matkamiestä samoilla jäljillä\n\n\nEi kukaan voi inttää vastaan sitä, että ratsastus sileänurmisella\npreerialla on suurimpia nautintoja maailmassa. Eikä sitä _tahdo_ inttää\nkukaan, jolla on ollut onni kokea sitä riemullista tunnetta. Kun\nreisien välissä on virma ratsu, kun satulan takakappaleeseen on sidottu\nhyvin täytetty reppu, pullo ranskalaista konjakkia on ripustettu\nmukavaan kohtaan satulannupille ja pullea sikaarikotelo pistää näkyviin\npistoolikotelon suukaistaleen alta, saattaa lähteä päivän kestävälle\nretkelle kovinkaan pahasti pelkäämättä kyllästymistä matkalla.\n\nJos ratsastajan rinnalla on ystävä, joka samoin kuin hän itsekin on\nherkkä näkemään luonnon kauneutta ja tuntemaan sen ylevyyttä, niin\nratsastusretkestä, vaikka se muuten olisikin rasittava, sukeutuu\nnautinto, jonka muistaa useita, hyvin usein vuosia.\n\nJos tämä ystävä sattuu olemaan joku kaunis olento, johon on kiintynyt\nja rakastunut, niin silloin saa kokea sellaista nautintoa, joka pysyy\nmuistissa iäti.\n\nOi, jos kaikille preerioiden matkamiehille olisi suotu sellaista\nseuraa, niin läntisen Teksasin villit aavikot olisivat pian tulvillaan\nmatkailijoita, laajat tasangot lakkaisivat olemasta poluttomia,\nsavanneilla parveilisi keikareita.\n\nParempi on näin kuin on. Asiain näin ollen saattaa lähteä preerialle\nja ehdittyään kerran pois sen siirtolan alueelta, josta on lähtenyt\n-- jollei pysyttele tavanmukaisella \"tiellä\", jota osoittavat\nvain puolenkymmenen aikaisemmin sitä pitkin samonneen ratsastajan\nkavionjäljet -- saa ratsastaa tuntikausia, päiviä, viikkoja, kuukausia,\nehkäpä kokonaisen vuodenkin kohtaamatta mitään, mikä muistuttaa\nmatkamiestä itseään tai sitä kuvaa, jonka mukaiseksi hänet on luotu.\n\nAinoastaan ne, jotka ovat taivaltaneet Teksasin laajan tasangon halki,\nosaavat todenmukaisesti kuvitella sen suunnatonta äärettömyyttä,\njoka herättää samanlaisen tunteen kuin mielessä viriää äärettömyyttä\najateltaessa.\n\nEräässä mielessä osaa merenkulkija ymmärtää tarkoitukseni. Aivan samoin\nkuin laiva saattaa kulkea Atlantin valtameren poikki -- ja purjealusten\ntaajimmin käyttämiä reittejä myöten -- näkemättä ainoatakaan purjetta,\nvoi matkamies lounaisen Teksasin preerioilla samota kuukausimääriä\nikuiselta tuntuvassa yksinäisyydessä.\n\nEi edes valtamerikään herätä sellaista äärettömän avaruuden\nvaikutelmaa. Siellä liikkuessa ei näe minkäänlaisia muutoksia, ei\nminkäänlaisia merkkejä, jotka osoittaisivat vaeltajan etenevän.\nYmpärillä ja yläpuolella ovat aina samanlaisen näköisinä laaja,\nympyränmuotoinen, sininen pinta ja kupera puolipallo, väriltään\nainoastaan muutamia vivahduksia vaaleampi. Ja niiden luulee _olevan_\naina samoja ja kuvittelee pysyvänsä paikallaan pallon ja ympyrän\nkeskipisteessä. Siten jossakin määrin estyy saamasta selvää käsitystä\n\"suurenmoisista välimatkoista\".\n\nPreerialla on toisin. \"Maamerkit\" -- siellä on kunnaita, töyryjä,\npuita, harjuja ja kallioita -- muuttuvat aina näkyvissä ja muistuttavat\nmatkamiehelle, että hän samoaa eteenpäin. Ja juuri se tieto herättää\nhänessä äärettömyyden käsityksen.\n\nHarvoin matkamies preerialla katselee tällaisia näkyjä yksin --\nvielä harvemmin lounaisen Teksasin tasangoilla. Ainakin kaksittain,\nmutta tavallisemmin kymmen- tai kaksikymmenenhenkisissä seurueissa\ntaivaltavat valkoihoiset, milloin heidän on tarpeellista uhmailla tämän\nvillin aavikon vaaroja, jota comanchit pitävät esi-isiltä perittynä\nalueenaan. [Teos on kirjoitettu noin v. 1860. Suom.]\n\nKaikesta siitä huolimatta saattaa silloin tällöin kohdata yksinäisenkin\ntaivaltajan, sillä samana yönä, jona hellät ja myrskyiset kohtaukset\nCasa del Corvon puutarhassa tapahtuivat, ratsasti kerrassaan kolme\nsellaista sen tasangon poikki, joka ulottuu lounaaseen Leona-joen\nrannoilta.\n\nJuuri silloin, kun Calhoun tyytymättömänä lähti meksikolaisen\nmustanginpyydystäjän _jacalélta_, poistui ensimmäinen näistä yöllisistä\nvaeltajista kylän liepeiltä, lähtien sellaiseen suuntaan, että hän\nkyllin kauan sitä noudatettuaan joutuisi Nueces-virralle tai jollekin\nsen syrjäjoelle.\n\nOn tuskin tarpeellista mainita, että hän oli hevosen selässä.\nTeksasissa ei näy jalkamiehiä kaupunkien ja maatilojen alueiden\nulkopuolella.\n\nKysymyksessä oleva matkamies ratsasti vankalla oriilla, jonka askel,\nsamalla kertaa ponteva ja joustava, ilmaisi sen pystyvän kantamaan\nratsastajaansa pitkän matkan ilman uupumisen vaaraa.\n\nOliko ratsastajan mielessä sellainen matka, sitä ei olisi voinut\npäättää hänen asustaan. Hänellä oli samanlaiset varukset kuin kellä\nteksasilaisella tahansa olisi saattanut olla hänen lähtiessään kymmenen\ntai viidentoista kilometrin pituiselle ratsastusretkelle -- kenties\nomaan kotiinsa. Myöhäisen hetken vuoksi ei voinut olettaa hänen\nolevan matkalla poispäin kotoaan. Hänen hartioillaan jonkun verran\nhuolimattomasti riippuva _serapé_ oli saatettu ottaa ylle ainoastaan\nturvaksi öistä kastetta vastaan.\n\nMutta koska sinä yönä ei ollut kastetta eikä sillä suunnalla, johon hän\noli menossa, ollut ainoatakaan syrjäistä uudisasutusta, oli ratsastaja\ntodennäköisemmin todellinen matkustaja, pyrkimässä johonkin etäiseen\npaikkaan preerialle.\n\nSiitä huolimatta hän ei näyttänyt kiirehtivän eikä olevan rauhaton\nsiihen nähden, milloin hän saapuisi määräpaikkaansa.\n\nPäinvastoin häntä näytti askarruttavan joku entisyyteen liittyvä\najatus, niin kiinnostava, ettei hän tarkkaillut ulkoisia esineitä eikä\nvälittänyt hevosensa ohjaamisesta.\n\nViimemainitun oli sallittu samota omin päin suitsien levätessä löyhällä\nsen kaulalla, mutta se ei seisahdellut eikä poikkeillut, vaan eteni\njatkuvasti ikäänkuin olisi ennenkin kulkenut samaa tietä.\n\nJätettyään täten ratsunsa itse huolehtimaan ohjauksestaan ja\nkiihottamatta sitä sen enempää ruoskalla kuin kannuksillakaan matkamies\ntaivalsi rauhallisesti preerialla, kunnes katosi näkyvistä -- ei sen\nvuoksi, että väliin olisi tullut mitään esineitä, vaan yksinomaan valon\nhämäryyden tähden, kun kuun kumotus kävi utuiseksi etäisyydessä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMelkein samassa kun hän katosi -- ja ikäänkuin sitä olisi pidetty\nmerkkinä -- karautti toinen ratsastaja näkyviin kylän liepeiltä ja\nlähti etenemään samaa tietä myöten.\n\nSen nojalla, että hänen yllänsä oli yön koleutta vastaan suojeleva asu,\nolisi häntäkin saattanut pitää matkustajana.\n\nHänen rintansa ylitse kiinnitetty vaippa riippui hänen hartioiltaan, ja\nsen laajat liepeet lipuivat taaksepäin hänen ratsunsa lautasille.\n\nPäinvastoin kuin hänen edellään mennyt ratsumies näytti hän kiiruhtavan\nja käytteli sekä raippaa että kannuksia hoputtaessaan hevostaan\neteenpäin.\n\nHän nähtävästi halusi saavuttaa jonkun. Hänen tavoitettavansa saattoi\nolla se henkilö, jonka hahmo oli juuri äsken kadonnut näkyvistä.\n\nSe oli vieläkin todennäköisempää hänen ratsastustapansa vuoksi --\nlyhyiden väliaikojen kuluttua hän aina kumartui eteenpäin satulassaan\nja tähyili edessä päin häämöttävää taivaanrantaa ikäänkuin olisi\nodottanut jonkun hahmon ilmestyvän näköpiiriinsä.\n\nNäin omituisella tavalla jatkuvasti edeten hänkin häipyi näkyvistä\nihan samalla kohdalla, jossa hänen edeltäjänsäkin oli muuttunut\nnäkymättömäksi jokaisesta, joka oli ehkä tarkkaillut häntä\nlinnoituksesta tai kylästä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKummallinen sattuma -- jos se oli sattuma -- että juuri sillä hetkellä\ntuli kolmas ratsastaja näkyviin pienen teksasilaisen kylän laidalta ja\nsamoin kuin molemmat edellisetkin alkoi edetä suoraan preerian poikki.\n\nMyöskin hän oli pukeutunut ikäänkuin matkaa varten. Tulipunainen\n\"huopatakki\" verhosi suurimman osan hänen olemustaan näkymättömäksi --\nsen leveät liepeet levisivät hänen reisilleen, puolittain piilottaen\nlyhyen jääkärikiväärin, joka oli sidottu viistoon hänen satulalaukkunsa\npäälle.\n\nSamoin kuin ensimmäinen ratsastaja ei hänkään näkynyt suinkaan\nhaluavan samota nopeasti tietä pitkin. Hän ratsasti hitaasti --\nmatkustajaksikin. Siitä huolimatta hänen esiintymisensä osoitti, ettei\nhänen mielialansa suinkaan ollut rauhallinen; ja tässä suhteessa\nhän enemmän muistutti sitä ratsastajaa, joka oli välittömästi hänen\nedellään.\n\nMutta näiden molempien miesten liikkeet erosivat olennaisesti\ntoisistaan. Vaippa-asuinen ratsastaja näytti kiihkeästi tahtovan\nsaavuttaa jonkun edellään olevan henkilön, kun taas punaiseen\nhuopatakkiin puettu näytti täydelleen syventyneen tähyilemään taaksensa.\n\nTuontuostakin hän kääntyi ympäri jalustimissaan, joskus pyöräytti\nhevosensa puolittain ympäri ja tarkasti tietä, jota myöten hän oli\ntullut, koko ajan kuunnellen ikäänkuin olisi odottanut jonkun tulevan\njäljessään.\n\nYhäti tähyillen näin omituisesti hänkin aikanaan saapui\nkatoamiskohdalle ehtimättä saavuttaa ketään ja kenenkään häntä\nsaavuttamatta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaikka nämä kolme ratsastajaa olivatkin melkein yhtä kaukana toisistaan\nsamotessaan preerialla, ei heistä yksikään ollut kenenkään toisen\nnäkyvissä. Toinen heistä, joka oli muiden kahden keskivälissä,\noli poissa heidän näköpiiristään, kuten hekin olivat poissa hänen\nnäköpiiristään.\n\nYhdellä katsahduksella ei yksikään silmä olisi voinut nähdä heitä\nkaikkia eikä edes kahta heistä, jollei katselija olisi ollut iso\nteksasilainen pöllö, jonkun korkean kohoaman laelle sijoittunut, tai\nkuutamoa rakastavia yöperhosia vieläkin ylempänä ajeleva kehrääjälintu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTunnin kuluttua noin viisitoista kilometriä loitompana Fort Ingestä oli\nnäiden kolmen matkamiehen keskinäinen asento muuttunut huomattavasti.\n\nEnsimmäinen oli parhaillaan työntymässä eräänlaisen kujan eli aukon\nkautta tiheikkömetsään, joka täällä ulottui tasangon poikki sekä\noikealle että vasemmalle niin kauas kuin silmä kantoi. Kujaa olisi\nvoinut verrata meressä olevaan salmeen; sen tasainen nurmikkopinta ja\nsitä rajoittavan, tiheikön tummempi lehvistö olivat yhtä vastakohtaisia\nkuin vesi ja kuiva maa. Osittain -- noin kolmen neljänneskilometrin\npituudelta -- se oli valoisa; kuu paistoi sen vastaiseen päähän. Sen\ntoisella puolella puut peittivät sen näkyvistä sen käännyttyä synkkään\npimentoon.\n\nEnnenkuin ensimmäinen kolmesta matkalaisestamme ratsasti kujaan, näkyi\nhänessä ensimmäisen kerran empimisen merkkejä. Hän pysähdytti ratsunsa\nja istui sekunnin tai pari satulassaan, silmäillen edessään olevaa\nmaata. Hänen huomionsa oli täydelleen kiintynyt puiden sekaan vievään\naukkoon. Hän ei yrittänytkään tähyillä taaksensa.\n\nMistä hänen tarkastuksensa lieneekin johtunut, sitä ei kestänyt kauan.\n\nNähtävästi tyytyväisenä hän jupisi hoputtavasti hevoselleen ja ratsasti\naukkoon.\n\nVaikka hän ei nähnytkään vaippa-asuista ratsastajaa, näki hänet\nviimemainittu, joka nyt oli tuskin kolmen neljänneskilometrin päässä\nhänestä.\n\nHänet erotettuaan jälkimäinen päästi hiljaisen huudahduksen. Se oli\nkuitenkin riemullinen, ikäänkuin hän olisi ollut mielissään siitä, että\nhän todennäköisesti vihdoinkin saavuttaisi sen henkilön, jota hän oli\nniin tosissaan tavoitellut jo viisitoista kilometriä.\n\nHän kannusti ratsuaan vieläkin vinhempään vauhtiin ja työntyi hänkin\naukkoon, mutta ehti vain parhaiksi näkemään vilahduksen toisesta, joka\njuuri katosi puiden varjoon kujan mutkassa.\n\nEmpimättä hän ratsasti jäljessä, pian kadoten samassa paikassa ja\nsamalla tavoin.\n\nKului pitempi aika, ennenkuin kolmas ja viimeinen matkamiehemme\nlähestyi tiheikön lävitse vievää solaa.\n\nHän lähestyi sitä kuitenkin, mutta ei ratsastanutkaan aukkoon, vaan\npoikkesi vinosti metsän reunaan ja jätettyään ratsunsa puiden sekaan\nkäveli tiheikön kulmauksen poikki ja tuli jalkaisin aukeamalle.\n\nHän eteni sitä pitkin, ja kaikesta päättäen vieläkin huolellisemmin\ntähyillen, mitä mahdollisesti olisi hänen jäljessään, kuin sitä, mitä\nhänen edellään oli, hän vihdoin saapui varjoiseen putkaan, jossa hän\nsamoin kuin molemmat muutkin äkkiä katosi pimeyteen.\n\nKului tunti, ja sen aikana tiheikön öiset äänet, jotka hevosen\nkavionkapse oli kahdesti ja ihmisen askeleet kerran vaimentaneen\nvähäksi aikaa, soivat kuorona, jossa tuhannet samat sävelet alituisesti\ntoistuivat.\n\nSenjälkeen sattui uusi keskeytys, joka alkoi äkillisemmin ja jota kesti\nkauemmin. Sen aiheuttanut ääni oli tyyten toisenlainen kuin ratsastajan\ntai jalkamiehen preeriaruohikolla aikaansaama töminä.\n\nSe oli pyssynpamahdus, nopea, terävä ja selvä -- kiväärinlaukauksen\nääni.\n\nSamoin kuin orkesteri heti tottelee johtajan tahtipuikon käskevää\nheilahdusta, samoin vaikutti preerian soittoniekkoihin tämä äkillinen\npamahdus, joka herätti niissä kaikissa omituista kammoa.\n\nTiheikössä vonkuva servaali ja sen liepeillä ulvova kajootti, jopa\njaguarikin, jonka ei tarvitse pelätä ainoatakaan sitä metsässä ehkä\nlähestyvää vihollista, tunnustivat pelkäävänsä sitä nopeata, terävää\npamahdusta, taukoamalla heti ääntelemästä.\n\nKun laukauksen jälkeen ei kuulunut mitään muita ääniä -- ei\nhaavoittuneen ihmisen valitusta eikä satutetun eläimen kiljaisua,\nrohkaistui jaguari pian jälleen ja alkoi taaskin säikytellä tiheikön\nasukkaita käreällä ärinällään.\n\nVälittämättä sen kaukaa kuuluvasta äänestä alkoivat sekä ystävykset\nettä vihamiehet -- linnut, nisäkkäät, hyönteiset ja matelijat\n-- jälleen soittaa kuorolaulujaan, kunnes tiheikkö oli taaskin\ntavallisessa meluisessa tilassaan, jonka kestäessä kaksi likekkäin\nseisovaa henkilöä voivat keskustella ainoastaan huutamalla niin kovasti\nkuin suinkin jaksaa.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU\n\nMies kateissa\n\n\nCasa del Corvon aamiaiskello oli soinut toisen ja viimeisen kutsunsa,\nja sen edellä oli kajahtanut vieläkin aikaisempi torvenmerkki, jonka\ntarkoituksena oli koota talolle maatilan etäisiin osiin hajaantuneet\ntyöntekijät.\n\nLäheisyydessä uurastavat peltotyöläiset olivat kokoontuneet\nmajapaikkansa ympärille ja kyyhöttivät ryhmissä ruohikolla tai istuivat\nsiellä täällä olevilla pölkyillä, keskustellen ravinnostaan, joka ei\nsuinkaan ollut niukka -- sianlihasta ja rouhituista maissijyvistä,\nmaissileivästä ja \"maissikahvista\", samalla kun heidän leikillinen\nrattoisuutensa osoitti heidän suuresti nauttivan näistä tavallisista\nmuona-aineistaan ja särpimistään.\n\nTilanomistajan perhe oli kerääntynyt saliin ja aikoi istuutua pöytään,\nkun havaittiin yhden jäsenen olevan poissa.\n\nPoissaolija oli Henry.\n\nAluksi ei siihen seikkaan kiinnitetty kovinkaan paljoa huomiota.\nLausuttiin vain se arvelu, että hän ilmestyisi pian.\n\nKun oli kulunut useita minuutteja eikä häntä ollut näkynyt, huomautti\ntilanomistaja tyynesti, että Henryn myöhästyminen oli kovin\nkummallista, ja aprikoi, missä hän saattoi viipyä.\n\nLounaisamerikkalaisen aamiainen on yleensä hyvin säännöllinen ateria.\nSe nautitaan määrätyllä tunnilla, ja kaikki perheen jäsenet kohtaavat\ntoisensa pöydässä.\n\nTämä tapa johtuu eräänlaisesta välttämättömyydestä, joka aiheutuu\njoidenkuiden sille maalle ominaisten ruokalajien luonteesta, sillä\nuseat niistä, kuten \"virginiakorput\", \"tattarileivokset\" ja \"vohvelit\"\novat maukkaita ainoastaan suoraan tulelta tuotuina, joten aamiaista\nsyödään ruokasalissa samaan aikaan kun kokki korventaa ihoaan\nkeittiössä.\n\nKoska vuoteestaan myöhään nousevan kuhnustelijan täytyisi ehkä tyytyä\nkylmiin korppuihin ja sopeutua jäämään ilman tattarileivoksia ja\nvohveleita, on eteläisillä maatiloilla vetelehtijoitä vain vähän.\n\nKun tämä tapa otetaan huomioon, oli jonkun verran omituista, ettei\nHenry Poindexter ollut vielä näyttäytynyt.\n\n\"Missä se poika saattaa viipyä?\" kysyi hänen isänsä jo neljättä kertaa\nlievän aprikoivaan sävyyn, joka tuskin vaati vastausta.\n\nEi kumpikaan muista pöydässäolijoista vastannutkaan mitään. Louise vain\ntoi julki samanlaisen arvelun. Siitä huolimatta olisi hänen piirteitään\ntiukasti tarkkaillut henkilö saattanut havaita, että hänen katseessaan\noli outo ilme ja hänen äänessään omituinen häive.\n\nSitä tuskin saattoi aiheuttaa se, että hänen veljensä oli poissa\naamiaispöydästä. Se oli liian mitätön seikka mielenliikutukseni\naiheeksi, mutta sillä hetkellä Louise oli selvästikin mielenliikutuksen\nvallassa.\n\nMistä se johtui? Ei kukaan sitä tiedustanut. Hänen isänsä ei huomannut\nhänen ilmeessään mitään kummallista. Vielä vähemmän sitä saattoi\nhuomata Calhoun, joka itse sai kovasti ponnistella salatakseen jotakin\nepämieluista ajatusta tekeytymällä yksinkertaisen näköiseksi.\n\nAina siitä saakka kun hän oli tullut huoneeseen, hän oli pysytellyt\nhyvin vähäpuheisena, pitänyt katseensa toisaalle suunnattuna eikä\ntapansa mukaan yhtenään tähyillyt serkkuaan.\n\nHän istui hermostuneesti tuolillaan, ja kerran tai kahdesti hänen olisi\nsaattanut nähdä hätkähtävän palvelijan astuessa huoneeseen.\n\nEpäilemättä hän oli jonkun tavattoman kiihtymyksen vallassa.\n\n\"Perin omituista, ettei Henry ole saapunut aamiaiselle!\" huomautti\ntilanomistaja ainakin kymmenennen kerran. \"Hän ei varmastikaan enää\nole vuoteessa näin myöhään? Niin, niin, hän ei milloinkaan loio näin\nkauan. Mutta jos hän olisi ollut ulkosalla, ei hän olisi voinut olla\nniin kaukana, ettei olisi kuullut torventörytystä. Hän saattaa olla\nhuoneessaan. Onhan se mahdollista. Pluto!\"\n\n\"Ho, ho! Kutsuitteko minua, herra Woodley? Tässä olen.\"\n\nMustaihoinen kuski, joka toimi tarjoilijana, oli salissa ja hyöri\ntuolien ympärillä.\n\n\"Mene Henryn makuuhuoneeseen! Jos hän on siellä, ilmoita hänelle, että\nolemme aamiaispöydässä ja että ateria on jo puolivälissä.\"\n\n\"Hän ei ole siellä, herra Woodley.\"\n\n\"Oletko käynyt hänen huoneessaan?\"\n\n\"Ho, ho, kyllä. En nimittäin ole käynyt itse hänen huoneessaan, mutta\nolin tallissa katsomassa herra Henryn hevosta antaakseni sille rehuja\nja jyviä. Ho, ho, se hevonen ei ole siellä, eikä sitä ole ollut siellä\nkoko tänä aamuna. Olin jalkeilla päivän alkaessa sarastaa. Siellä ei\nole hevosta, ei satulaa eikä suitsia, eikä luonnollisesti myöskään\nherra Henryä. Ho, ho! Hän on lähtenyt ulkosalle, ennenkuin talossa on\nketään ollut liikkeellä.\"\n\n\"Oletko siitä varma?\" kysyi tilanomistaja, käyden vakavasti\nlevottomaksi kuultuaan tämän tiedon.\n\n\"Ihan varma, herra Woodley. Siinä tallissa ei ole ainoatakaan\nmuuta hevosta kuin herra Calhounin raudikko. Täplikäs on ulkosalla\naitauksessa. Herra Henryn hevosta ei ole missään.\"\n\n\"Siitä ei seuraa, ettei nuori herra Henry itse ole huoneessaan. Mene\nheti katsomaan!\"\n\n\"Ho, ho! Menen ihan heti, isäntä, mutta siitä huolimatta ei tämä lapsi\nlöydä jälkeäkään nuoresta herrasta sieltä. Ho, ho, niissä hyvänsä\nhevonen lieneekään, siellä on myöskin herra Henry.\"\n\n\"Tässä kaikessa on jotakin omituista\", jatkoi tilanomistaja Pluton\nmennä laahustettua pois salista. \"Henry poissa kotoa ja lisäksi yöllä.\nMihin hän on saattanut lähteä? En voi kuvitella, kenen luokse hän olisi\nvoinut mennä niin sopimattomaan aikaan. Neekerin selostuksen mukaan\nhänen on täytynyt olla ulkosalla koko yö tai anivarhaisesta alkaen.\nOtaksuttavasti linnoituksessa niiden nuorten miekkosten luona. Ei\nkapakassa toivottavasti.\"\n\n\"Oh, ei! Sinne hän ei ole missään nimessä mennyt\", pisti väliin\nCalhoun, jonka Henryn poissaolo näytti panneen yhtä pahasti ymmälle\nkuin itse Poindexterinkin. Hän ei kuitenkaan antautunut esittämään\nminkäänlaisia selityksiä eikä hiiskumaan mitään niistä kohtauksista,\njotka hän oli edellisenä yönä nähnyt.\n\n\"Toivottavasti _hän_ ei tiedä asiasta mitään\", mietti nuori kreolitar.\n\"Jollei hän tiedä, saattaa se vielä pysyä veljen ja minun välisenä\nsalaisuutena. Luullakseni pystyn hillitsemään Henryä. Olen istunut koko\nyön valveilla, häntä varroten. Hänen on täytynyt saavuttaa Maurice,\nja heistä on tullut ystävykset Toivon sitä, vaikkapa kapakka olisikin\nollut heidän sovintonsa näyttämönä. Henry ei ole kovinkaan taipuvainen\nhuvittelemaan, mutta sellaisen intohimon puuskan ja sitä seuranneen\näkillisen katumuksen jälkeen hän on saattanut poiketa tavallisista\ntavoistaan. Kukapa voisi moittia häntä, jos hän on niin tehnyt? Siinä\nei voi olla kovinkaan paljoa pahaa, koska hän on hairahtunut hyvässä\nseurassa.\"\n\nKuinka pitkälle tämä ajatussarja olisi ulottunut, sitä ei ole helppo\nsanoa, koska se ei päässyt luonnolliseen loppuunsa saakka.\n\nSen katkaisi huoneeseen palaava Pluto, joka sisälle astuessaan oli niin\ntärkeän näköinen, että se osoitti hänen tuovan painavia tietoja.\n\n\"No!\" huudahti hänen isäntänsä malttamatta odottaa hänen ilmoitustaan.\n\"Onko hän siellä?\"\n\n\"Ei, herra Woodley\", vastasi neekeri, ja hänen äänestään kuvastui\nvoimakas mielenliikutus, \"hän ei ole siellä -- nuori herra Henry ei\nole siellä. Mutta -- mutta\", jatkoi hän epäröiden, \"tämä lapsi on\npahoillaan sanoessaan, että -- että -- _hänen hevosensa on kotona_\".\n\n\"Hänen hevosensa kotona! Ei kaiketi hänen makuuhuoneessaan?\"\n\n\"Ei, isäntä; eikä tallissakaan, vaan ison portin ulkopuolella.\"\n\n\"Hänen hevosensa portilla! Mutta minkä tähden oikeastaan olet siitä\npahoillasi?\"\n\n\"Koska, herra Woodley, koska hevonen -- herra Henryn hevonen -- koska\nse eläin --\"\n\n\"Puhu suoraan, sinä sopertava neekeri! Minkä tähden? Hevosen pää on kai\ntallella? Vai puuttuuko siltä häntä?\"\n\n\"Voi, herra Woodley, tämä neekeri pelkää, että on pahempi vika kuin\nsen pään tai hännän puuttuminen. Pelkään sen hevosen kadottaneen\nratsastajansa.\"\n\n\"Mitä! Henrykö lennähtänyt pois hevosen selästä? Hölynpölyä Pluto!\nPoikani on liian hyvä ratsastaja siihen. _Häntä_ ei ole voitu viskata\nsatulasta, se on mahdotonta -- mahdotonta.\"\n\n\"Ho, ho! En väitäkään, että hänet on viskattu pois satulasta.\nTulimmainen! Pelkään asianlaidan olevan pahemmin. Voi, rakas vanha\nherra, en puhu teille enää mitään. Tulkaa portille itse katsomaan!\"\n\nTähän mennessä oli Pluton puhelu sen epämääräisyydestä huolimatta\nja vieläkin suuremmassa määrin hänen käytöksensä tehneet kyllin\nhuolestuttavan vaikutuksen, ja sekä itse tilanomistaja että myöskin\nhänen tyttärensä ja sisarenpoikansa nousivat hätäisesti paikoiltaan ja\nlähtivät mustaihoisen kuskin jäljessä haciendan ulkoportille.\n\nSiellä heitä odottava näky pystyi herättämään heissä kaikissa mitä\nhirvittävimpiä aavistuksia.\n\nEräs neekeri, maatilan pelto-orjia, piteli siellä satuloitua ja\nsuitsitettua hevosta. Hevonen oli märkänä öisestä kasteesta, siitä\nei ilmeisestikään ollut huolehdittu tallissa, ja se korskui ja kuopi\nmaata ikäänkuin olisi vasta äsken päässyt eroon jostakin kiihottavasta\nkohtauksesta, jossa sen oli ollut pakko olla mukana.\n\nSiinä oli väriläikkiä, tummempia kuin kastepisaroiden aiheuttamat,\ntummempia kuin sen oma kastanjaruskea karva. Sen lavoissa olevat\ntäplät, sen raajojen suuntaisesti alaspäin ulottuvat juovat ja\nsatulavaatteessa silmäänpistävästi näkyvät tahrat olivat kaikki\nhyytyneen veren värisiä. Veri oli tehnyt ne -- täplät, juovat ja tahrat!\n\nMistä tuo hevonen oli tullut?\n\nPreerioilta. Neekeri oli sen ottanut kiinni ulkopuoliselta tasangolta,\nkun se ohjaksia jaloissaan laahaten vaistomaisesti harhaili haciendaa\nkohti.\n\nKenen se oli?\n\nSitä kysymystä ei lausuttu. Kaikki saapuvillaolijat tunsivat sen Henry\nPoindexterin ratsuksi.\n\nEikä kukaan tiedustanut sitäkään, kenen veri tahrasi satulaloimea.\nNe kolme henkilöä, joita asia likimmin koski, saattoivat ajatella\nainoastaan yhtä ihmistä, poikaa, veljeä, serkkua.\n\nTumman punaiset läikät, joita he tuskastuneesti katselivat, olivat\npurskahtaneet Henry Poindexterin suonista. Heillä ei ollut muuta\najatusta.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU\n\nKostajat\n\n\nNopeasti -- kenties liiankin paikkansapitävästi -- tulkittuaan nämä\nsynkät merkit ponnahti miltei mielettömäksi kiihtynyt isä veriseen\nsatulaan ja lähti ratsastamaan täyttä neliä linnoitukseen päin.\n\nCalhoun seurasi hänen kinterillään oman ratsunsa selässä.\n\nSanoma tapahtumasta levisi pian laajalle. Nopsat ratsastajat\nkiidättivät sitä sekä ylöspäin että alaspäin jokea uudisasutuksen\netäisimmillekin viljelyksille.\n\nIntiaanit olivat liikkeellä ja lähistöllä kokoamassa päänahkasatoaan!\nNuoren Poindexterin päänahka oli heidän verisen kokoomisensa\nensimmäinen hedelmä.\n\nHenry Poindexterin -- jalon ja ylevämielisen nuorukaisen, jolla ei\nollut ainoatakaan vihamiestä koko Teksasissa! Kuka muu kuin intiaanit\nolisi saattanut vuodattaa niin viatonta verta? Ainoastaan comanchit\nolivat saattaneet olla niin julmia.\n\nKaikki ne ratsumiehet, jotka pikaisesti kokoontuivat Fort Ingen\nharjoituskentälle, uskoivat epäilemättä juuri comanchien suorittaneen\ntämän tihutyön. Kysymys oli yksinkertaisesti vain siitä, miten, milloin\nja missä.\n\nVeripisarat ilmaisivat selvästi vastauksen ensimmäiseen kysymykseen.\nSe henkilö, josta ne olivat vuotaneet, oli kuollut joko kaulasta tai\nkeihäänpistosta istuessaan satulassaan. Ne olivat suurimmaksi osaksi\nhevosen oikealla kupeella, ja näytti siltä kuin niitä olisi jollakin\nhivutettu. Se näkyi sekä hevosen lavoista että satulaloimesta. Sen oli\ntietenkin tehnyt ratsastajan ruumis valahtaessaan hengettömänä maahan.\n\nJotkut puhuivat yhtä varmasti ajastakin -- he olivat sellaisiin\nasioihin perehtyneitä, vanhoja rajaseutulaisia.\n\nHeidän vakuutuksensa mukaan veri oli tuskin \"kymmentuntista\" -- toisin\nsanoen, se oli täytynyt vuodattaa noin kymmenen tuntia aikaisemmin.\n\nNyt oli keskipäivä. Murhan oli täytynyt tapahtua kello kaksi aamulla.\n\nKolmas kysymys oli ehkä tärkein -- ainakin nyt, kun tihutyö oli\ntapahtunut.\n\n_Missä_ se oli tehty? Mistä saattoi ruumiin löytää?\n\nJa senjälkeen, mistä murhamiehiä piti etsiä?\n\nNäitä kysymyksiä pohti sekava neuvottelujoukko uudisasukkaita ja\nsotilaita, jo Fort Ingeen nopeasti kertyneitä, ja puhetta johti\nlinnoituksen komentaja murheisen isän seisoessa sanattomana hänen\nvierellään.\n\nViimemainittu seikka oli erikoisen tärkeä. Preerioiden kompassissa on\nkaksineljättä piirua samoin kuin siinäkin laitteessa, joka opastaa\nvaltamerien samoilijaa; ja jos niin ollen retkikunta lähti etsimään\nsotapolulla olevaa comanchijoukkuetta, oli kolmekymmentäkaksi\nmahdollisuutta yhtä sellaista kohti, että se osui oikealle suunnalle.\n\nSe ei merkinnyt mitään, että näiden paimentolaisvillien kotiseutu oli\nlännessä. Se oli laajasisältöinen sana ja sopi kaikkeen, mikä oli noin\nsataviisikymmentä kilometriä leveän puoliympyrän sisäpuolella.\n\nSitäpaitsi intiaanit olivat nyt _sotapolulla_ ja saapuivat Leonan\nkaltaiselle eristetylle uudisasutukselle yhtä todennäköisesti idästä\nkäsin. Se oli oikeastaan vielä todennäköisempääkin, koska se oli näiden\novelien soturien tavallinen sotajuoni.\n\nOlisi ollut sulaa hulluutta lähteä ratsastamaan umpimähkään, koska oli\nainoastaan yksi mahdollisuus kahdestaneljättä osua oikealle tielle.\n\nEsitys, että komennuskunta jaettaisiin useihin seurueisiin ja\nlähdettäisiin eri suuntiin, ei herättänyt paljoakaan vastakaikua\nkenessäkään. Majuri itse torjui sen jyrkästi.\n\nMurhamiehiä saattoi olla tuhatkunta, kostajia oli vain kymmenes osa\nsiitä lukumäärästä, noin viisikymmentä rakuunaa, jotka sattuivat\nolemaan linnoituksessa, ja suunnilleen yhtä monta ratsastavaa\nsiviilimiestä. Seurueen täytyi pysyä yhdessä joukossa, sillä muutoin\nolisi se vaara, että eri osastojen kimppuun hyökättäisiin ja ne\neristettäisiin toisistaan.\n\nTätä perustelua pidettiin sitovana. Jopa murehtiva isäkin ja serkku,\njota äänetön suru näytti niinikään kalvavan, suostuivat sopeuttamaan\nmenettelynsä järkevämmän enemmistön neuvojen mukaisiksi, joita vielä\ntuki itse majurin arvovalta.\n\nPäätettiin, että etsijät lähtisivät liikkeelle yhdessä joukossa.\n\nMihin suuntaan? Se vielä jäi pohdittavaksi.\n\nAjattelevainen jalkaväenkapteeni esiintyi nyt huomattavasti\nehdottamalla, että kuulusteltaisiin, mihin suuntaan murhatuksi\notaksuttu mies oli viimeksi lähtenyt. Kuka oli nähnyt Henry\nPoindexterin viimeiseksi?\n\nEnsinnä vedottiin hänen isäänsä ja serkkuunsa.\n\nEdellinen oli viimeksi nähnyt poikansa illallispöydässä ja otaksui\nhänen sieltä menneen vuoteeseensa.\n\nCalhounin vastaus ei ollut yhtä suoranainen eikä ehkä niin\ntyydyttäväkään. Hän oli keskustellut serkkunsa kanssa myöhempään ja\ntoivottaessaan hänelle hyvää yötä saanut sen vaikutelman, että hän\naikoi vetäytyä huoneeseensa.\n\nMinkä tähden Calhoun salasi, mitä oli todella tapahtunut? Minkä tähden\nhän ei tahtonut selostaa näkemäänsä puutarhakohtausta?\n\nPelkäsikö hän saavansa häpeätä, jos paljastaisi, mitä osaa hän itse oli\nesittänyt?\n\nMikä syy lieneekään ollut, hän kaihtoi totuutta ja antoi vastauksen,\njonka vilpittömyyttä useampi kuin yksi kuuntelija epäili.\n\nHänen karttelevaisuutensa olisi saattanut olla silmäänpistävämpi, jos\nolisi ollut lainkaan syytä epäillä häntä tai jos syrjäiset olisivat\nsaaneet kauemmin sitä miettiä.\n\nKyselyn aikana saatiin valaistusta sellaiselta taholta, jota ei kukaan\nollut siihen saakka ajatellut. \"Ankaran ja alttiin\" isäntä, joka oli\nsaapunut kutsumatta neuvotteluun, oli tunkeutunut tungoksen lävitse ja\nilmoitti haluavansa ilmoittaa joitakuita kuulemisen arvoisia seikkoja\n-- lyhyesti sanoen, juuri ne seikat, joista koetettiin saada selvyyttä:\nmilloin Henry Poindexter oli viimeksi nähty ja mihin suuntaan hän oli\nlähtenyt.\n\nSaksansekaista kieltä puhuvan Oberdofferin todistuksen mukaan oli\nMaurice, mustanginpyydystäjä, joka oli asunut hänen hotellissaan\nkapteeni Calhounin ja hänen välisestään taistelusta saakka, lähtenyt\nsinä iltana ratsastamaan myöhään, kuten hän oli tehnyt useina iltoina\naikaisemminkin.\n\nHän oli palannut hotelliin vieläkin myöhemmin; ja kun hotelli oli ollut\nauki, koska siellä oli viipynyt illallisella seurue ilonpitäjiä, oli\nhän tehnyt sellaista, mitä hän ei ollut tehnyt pitkään aikaan sitä\nennen, pyytänyt laskuaan ja \"Old Dufferin\" hämmästykseksi -- kuten\nviimemainittu naivisesti tunnusti -- suorittanut sen viimeistä kolikkoa\nmyöten.\n\nAinoastaan Jumala tiesi, mistä hän oli hankkinut rahaa ja minkä tähden\nhän poistui hotellista niin hätäisesti. Oberdoffer itse tiesi vain sen,\nettä hän oli lähtenyt ja ottanut kaikki kampsunsa mukaansa -- aivan\nkuten hän oli tavallisesti tehnyt joka kerta, milloin oli lähtenyt\nhevosenpyydystysretkilleen.\n\nSellaiselle retkelle otaksui tämä kylän Bonifacius hänen nytkin menneen.\n\nMitä yhteyttä kaikella tällä oli neuvottelukokouksen käsittelemän\nkysymyksen kanssa? Sillä oli kuin olikin hyvin paljon yhteyttä, vaikka\nse ei käynyt selville, ennenkuin hänen kuulustelunsa viimeisessä\nvaiheessa, jolloin todistaja ilmaisi tärkeimmät tosiseikat, nimittäin\nettä noin kaksikymmentä minuuttia sen jälkeen kun mustanginpyydystäjä\noli poistunut hotellista, oli \"Heinrich Poindexter\" kolkuttanut\novelle ja tiedustanut herra Maurice Geraldia ja että saatuaan tietää\nviimemainitun lähteneen silloin ja silloin sekä otaksuttavasti\nsiihen ja siihen suuntaan \"nuori herra\" oli lähtenyt ratsastamaan\nripeätä vauhtia ikäänkuin hänen tarkoituksensa olisi ollut saavuttaa\nmustanginpyydystäjä.\n\nSiinä kaikki, mitä Oberdoffer tiesi asiasta, ja kaikki, mitä hänen sopi\nodottaa kertovan.\n\nVaikka tämän tiedon useat kohdat olivatkin huonosti ymmärrettävissä,\ntarjosi se kuitenkin vihjauksen etsijäseurueelle. Se antoi jonkinlaisen\nviittauksen siitä, mihin suuntaan pitäisi lähteä. Jos kadonnut mies\noli poistunut Mustangi-Mauricen seurassa tai hänen jäljessään, pitäisi\nhäntä etsiä siltä tieltä, jota myöten jälkimäinen oli todennäköisesti\nratsastanut.\n\nTiesikö kukaan, missä hevosenpyydystäjän koti oli?\n\nEi kukaan osannut mainita paikkaa täsmällisesti, vaikka monet arvelivat\nsen olevan jossakin Nueces-virran lähteillä, Alamo-nimisen joen\nvarsilla.\n\nSiispä päätettiin samota Alamolle etsimään kadonnutta miestä tai hänen\nhengetöntä ruumistaan -- minkä ohessa kenties myöskin löydettäisiin\nMustangi-Mauricen ruumis -- ja samalla kostettaisiin villeille\nsalamurhaajille kaksi tihutyötä yhden sijasta.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU\n\nVerilammikko\n\n\nVaikka retkikunta olikin lukuisa -- lukuisampi kuin tavallinen\npelkästään harhaan joutunutta naapuria etsivä rajalaisseurue -- eteni\nse kuitenkin sangen varovasti.\n\nSiihen oli syytäkin. Intiaanit olivat sotapolulla.\n\nEtukäteen lähetettiin tiedustelijoita ja tottuneita jälkienseuraajia\ntarkastamaan ja tulkitsemaan merkkejä.\n\nPreerialla, jota jatkui noin viisitoista kilometriä länteen päin\nLeonasta, ei havaittu mitään. Kuivalla ja kovalla nurmikkopinnalla\nnäkyivät hevosen jäljet vain silloin, kun se oli nelistänyt. Sellaisia\nei nähty sillä suunnalla.\n\nViidentoista kilometrin päässä linnoituksesta ulottuu tasangon poikki\nchaparral-vyöhyke luoteisesta kaakkoon. Se on todellista teksasilaista\nviidakkoa, liaanikudoksen täyttämää, ja sen lävitse on miehen ja\nhevosen miltei mahdotonta tunkeutua.\n\nTässä viidakossa on ihan linnoituksen kohdalla aukko, josta kulkee\ntie -- lyhyin Nueces-joen yläjuoksulle vievä. Se on eräänlainen\nluonnollinen kuja puiden välissä, joita kasvaa tiheässä kummallakin\npuolella, mutta yhtymättä toisiinsa. Se saattaa olla keinotekoinen,\ncomanchien vanha sotapolku, jota ensimmäiseksi polkivat heidän\ntiedustelijajoukkueensa heidän samotessaan rosvoretkilleen\nTamaulipasiin, Coahuilaan tai Uuteen Leonaan.\n\nJäljenetsijät tiesivät sen vievän Alamon varrelle ja opastivat\nsenvuoksi retkikunnan sille.\n\nKohta puiden sekaan tultuaan eräs oppaista, joka oli mennyt jalkaisin\nedellä, seisahtui tiheikön reunaan ikäänkuin olisi jäänyt vartoamaan\nilmoittaakseen jostakin äskeisestä havainnostaan.\n\n\"Mistä kysymys?\" tiedusti majuri kannustettuaan hevostaan ja\nratsastettuaan oppaan luokse. \"Joku merkkikö?\"\n\n\"Niin, täällä on merkkejä, majuri, ja runsaasti onkin. Katsokaahan!\nTässä pehmeähkössä maassa näkyy --\"\n\n\"Hevosen jälkiä.\"\n\n\"Kahden hevosen, majuri\", virkkoi mies, oikaisten upseerin sanoja\nkunnioittavasti.\n\n\"Aivan oikein. Kahden hevosen.\"\n\n\"Tuolla kauempana on neljät jäljet, vaikka ne kaikki ovat samojen\nkahden hevosen tekemät. Ne ovat menneet tätä aukkoa myöten vähän matkaa\nja tulleet jälleen takaisin.\"\n\n\"No niin, Spangler, kelpo mies, mitä siitä päättelette?\"\n\n\"En paljoakaan\", vastasi Spangler, joka oli linnoituksen palkkaa\nnauttivia tiedustelijoita, \"en paljoakaan _siitä_. En ole ollut\nkylliksi kaukana aukossa saadakseni selville, mitä se merkitsee --\nmutta olen käynyt kylliksi pitkällä tietääkseni, että täällä _on\nmurhattu mies_.\"\n\n\"Mitä todistuksia teillä on siitä? Oletteko nähnyt ruumiin?\"\n\n\"En. En edes pikkusormeakaan, en edes hiuskarvaakaan.\"\n\n\"Mitä sitten?\"\n\n\"Verta, oikean verilammikon -- sitä on vuotanut niin paljon, että\npuhvelihärän ruho olisi kuivunut. Tulkaa itse katsomaan! Mutta\", lisäsi\ntiedustelija, jupisten hiljaa, \"jos haluatte minun seuraavan näitä\njälkiä, kuten niitä pitäisi seurata, käskenette noiden muiden pysytellä\ntaempana -- erittäinkin niiden, jotka nyt ovat likimpänä\".\n\nTämä huomautus tuntui erikoisesti kohdistuvan tilanomistajaan ja hänen\nsisarenpoikaansa, koska opas sen lausuessaan vilkaisi vaivihkaa heihin\npäin.\n\n\"Kaikin mokomin\", myöntyi majuri. \"Niin, Spangler, työskentelynne\npitää tehdä mahdollisimman helpoksi. Hyvät herrat, saanko pyytää teitä\npysymään paikallanne muutamia minuutteja? Jälkientarkastajamme tulee\nsuorittaa tutkimuksia, joiden tähden hänen täytyy saada olla yksin\nalueella. Hänen sopii ottaa ainoastaan minut mukaansa.\"\n\nMajurin pyyntö oli tietenkin komennus, kohteliaasti esitetty\nsellaisille henkilöille, jotka eivät olleet oikeastaan hänen alaisiaan.\nSitä toteltiin kuitenkin, aivan kuin he olisivat olleet hänen\nkäskettävissään, ja kaikki pysyivät paikoillaan, samalla kun upseeri\nratsasti eteenpäin tiedustelijansa jäljessä.\n\nNoin viidenkymmenen askeleen päässä Spangler pysähtyi.\n\n\"Näettekö tuota, majuri?\" sanoi hän, osoittaen maata.\n\n\"Olisin sokea, jollen sitä näkisi\", vastasi upseeri. \"Verilammikko,\nkuten sanoitte, niin iso, että siihen olisivat puhvelin suonet voineet\ntyhjentyä. Jos se on lähtenyt miehen suonista, niin väittäisin, ettei\nsen vuodattaja enää ole elävien ihmisten maassa.\"\n\n\"Kuollut!\" vakuutti tiedustelija. \"Kuollut, ennenkuin tuo veri oli\nmuuttunut purppuraiseksi -- jollaista se nyt on.\"\n\n\"Kenen vereksi sitä arvelette, Spangler?\"\n\n\"Sen miehen, jota olemme etsimässä -- tuon vanhan herrasmiehen pojan.\nJuuri sentähden en halunnut hänen tulevan tänne.\"\n\n\"Hänen sopii yhtä hyvin saada tietää pahinkin. Hänen täytyy saada se\ntietää aikanaan.\"\n\n\"Puhutte totta, majuri, mutta meidän olisi parasta ensin päästä\nselville siitä, miten se nuori mies on saanut surmansa. Se pitää minua\nymmällä.\"\n\n\"Miten! Intiaanien tappamana tietysti. Comanchit ovat kai sen tehneet?\"\n\n\"Ei sinnepäinkään\", epäsi tiedustelija varmasti.\n\n\"Huu! Minkä tähden niin väitätte, Spangler?\"\n\n\"Sen tähden, että jos täällä olisi ollut intiaaneja, olisi\nneljätkymmenet hevosenjäljet neljien sijasta, jotka ovat ainoastaan\nkahden hevosen jättämät.\"\n\n\"Se on totta. Todennäköisesti ei yksi ainoa comanchi olisi uskaltanut\nedes salaa murhata --\"\n\n\"Tätä murhaa eivät ole tehneet comanchit, majuri, eivätkä mitkään\nintiaanit. Aukossa on kahdet hevosenjäljet. Kuten näette, ovat ne\nmolemmat kengitettyjen ratsujen jättämät, ja samat hevoset ovat tulleet\njälleen takaisin. Comanchit eivät ratsasta kengitetyillä hevosilla\npaitsi silloin, kun he ovat niitä varastaneet. Näiden molempien\nratsastajat ovat olleet valkoihoisia. Toiset jäljet ovat mustangin\ntekemät, vaikka se onkin ollut isokokoinen. Toiset ovat amerikkalaisen\nhevosen kavioista lähteneet. Länteen päin mentäessä mustangi oli\nedellä; sen huomaa siitä, miten jäljet ovat päällekkäin. Takaisin\ntultaessa on yhdysvaltalainen hevonen ollut edellä, ja toinen on\nseurannut sitä vaikka vaikeata on päätellä, kuinka etäällä jäljessä.\nOsaan ehkä sanoa sen paremmin, jos menemme edelleen siihen paikkaan,\njossa ne molemmat ovat kääntyneet takaisin päin. Se ei saata olla\nvarsin kaukana.\"\n\n\"Lähdetään sitten sinne\", kehoitti majuri. \"Käsken muiden pysyä\npaikallaan.\"\n\nLausuttuaan sen komennuksensa niin äänekkäästi, että hänen\nseuralaisensa sen kuulivat, majuri ratsasti pois veren tahraamalta\npaikalta tiedustelijan jäljessä.\n\nMolempia jälkiä saattoi seurata vielä noin neljäsataa metriä, mutta\nmajurin silmä erotti ne ainoastaan puiden varjossa, jossa nurmikko\noli pehmeämpää. Siihen saakka, vakuutti tiedustelija, olivat hevoset\nkulkeneet edestakaisin hänen aikaisemmin mainitsemassaan järjestyksessä\n-- siis mustangi oli ollut edellä länteen mentäessä ja perässä\npäinvastaiseen suuntaan palattaessa.\n\nTällä kohtaa jäljet päättyivät -- molemmat hevoset, kuten jo\ntiedettiin, olivat palanneet omia jälkiään myöten.\n\nEnnen kääntymistään ne olivat kuitenkin seisahtuneet ja viipyneet\njonkun aikaa samassa paikassa, rehevän saarnipuun oksien alla. Siitä\noli todistuksena nurmikko, joka oli puunrungon ympärillä hyvin\npoljettua.\n\nTiedustelija laskeutui ratsailta sitä tutkimaan ja tarkasti jälkiä\nhuolellisesti, liikkuen kumartuneena maahan päin.\n\n\"He ovat olleet täällä yhdessä\", virkkoi hän kulutettuaan useita\nminuutteja erittelyynsä, \"ja jonkun aikaa, vaikka ei kumpainenkaan\nole ollut poissa satulasta. Lisäksi he ovat olleet ystävällisissä\nsuhteissa, mikä tekee asian vieläkin selittämättömämmäksi. Heidän on\ntäytynyt riitaantua myöhemmin.\"\n\n\"Jos puhutte totta, Spangler, täytyy teidän olla noita. Mistä ihmeestä\nvoitte tietää sen kaiken?\"\n\n\"Merkeistä, majuri, merkeistä. Se on varsin yksinkertaista. Näen\nmolempien hevosten jäljet toistensa päällä parikymmentä kertaa ja\nsillä tavoin, että heidän on täytynyt olla likekkäin -- eläinten\nmahdollisesti rauhattomina liikahdellessa. Aikaa heidän on taas\ntäytynyt kuluttaa kylliksi kauan ehtiäkseen polttaa sikaarin mieheen\n-- vieläpä ihan hampaisiin saakka. Tässä ovat pätkät; niissä ei ole\njäljellä kylliksi tupakkaa piipun täytteeksi.\"\n\nNäin puhuessaan jälkientutkija kumartui ottamaan maasta kaksi\nsikaarinpätkää, jotka hän ojensi majurille.\n\n\"Samasta merkistä\", jatkoi hän, \"päättelen, etteivät nämä kaksi\nratsastajaa, keitä he lienevätkin olleet, ole voineet olla keskenään\nvihamielisiä. Tupakkaa ei poltella yhdessä, jos on aikomus katkaista\nkurkku toisiltaan tai ampua toisen kallo mähjäksi heti senjälkeen.\nHeidän välisensä riidan on täytynyt viritä sittenkun sikaarit\noli poltettu loppuun. Siitä, että he riitaantuivat, ei voi olla\nepäilystäkään. Niin totta kuin istutte siinä, majuri, on toinen\nheistä surmannut toisen. Sen, kumpi heistä on surmattu, osaan arvata\nainoastaan sen nojalla, millä asialla olemme. Herra Poindexter-poloinen\nei enää koskaan näe poikaansa hengissä.\"\n\n\"Tämä on hyvin salaperäistä\", huomautti majuri.\n\n\"Tulimmaisen salaperäistä!\"\n\n\"Entä sitten ruumis? Missä se saattaa olla?\"\n\n\"Se panee minut kaikkein pahimmin ymmälle. Jos kysymyksessä olisivat\nolleet intiaanit, en olisi paljoakaan kummastellut sitä, että hän on\npoissa. He olisivat saattaneet viedä miehen mukaansa pitääkseen häntä\nmaalitaulunaan, jos hän oli ainoastaan haavoittunut, ja ehkä syödäkseen\nhänet, jos hän oli kuollut. Mutta täällä ei ole ollut intiaaneja, ei\nainoatakaan punanahkaa. Saatte uskoa minua, majuri; toinen näillä\nhevosilla ratsastaneista miehistä on surmannut toisen; ja varmasti hän\n_on_ pyyhkäissyt hänet olemattomiin ihan kirjaimellisesti. Mitä hän on\nruumiille tehnyt, sitä en käsitä, ja sen osaa kenties ainoastaan hän\nitse ilmaista.\"\n\n\"Perin kummallista!\" huudahti majuri, lausuen nämä sanat ponnekkaasti.\n\"Tuiki salaperäistä!\"\n\n\"Mahdollisesti saamme vielä osan ongelmaa selvitetyksi\", pitkitti\nSpangler. \"Meidän pitää seurata hevosten jälkiä edelleen täältä --\nnimittäin sieltä, missä tihutyö on tehty. Siitä ehkä saamme joitakuita\nvihjauksia. Täältä emme enää kostu mitään. Meidän sopii aivan hyvin\npalata, majuri. Pitääkö minun kertoi _hänelle?_\"\n\n\"Tarkoitatteko herra Poindexteriä?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Uskotteko varmasti, että murhattu on hänen poikansa?\"\n\n\"Oh, en; siitä en ole varma. Sen vain tiedän, että vanhan herrasmiehen\nnyt ratsastama hevonen on toinen niistä, jotka olivat täällä viime\nyönä -- nimittäin yhdysvaltalainen hevonen, siitä olen varma. Olen\nverrannut toisiinsa niiden jälkiä. Ja jos _sen selässä_ oli juuri\nnuori Poindexter, niin luullakseni ei siitä miesparasta ole paljoakaan\ntoiveita. Näyttää ilkeältä, että toinen mies _on ratsastanut hänen\njälkeensä._\"\n\n\"Spangler, onko teillä lainkaan epäilyksiä siitä, kuka se toinen on\nsaattanut olla?\"\n\n\"Ei rahtuakaan, majuri. Jollen olisi kuullut 'Old Dufferin' puheita,\nei Mustangi-Maurice olisi johtunut mieleenikään. Tosin täällä on\nkengitetyn mustangin jäljet, mutta en tunne, ovatko ne hänen ratsunsa.\nTotisesti ne eivät voi olla. Se nuori irlantilainen ei kyllä siedä\njoutavuuksia keneltäkään, mutta yhtä vähän pystyy hän suorittamaan\ntällaista tihutyötä -- jos nimittäin on tapahtunut kylmäverinen murha.\"\n\n\"Minulla on siitä asiasta sama mielipide.\"\n\n\"Ja niin saakin olla, majuri. Jos nuori Poindexter on saanut surmansa\nja Maurice Geraldin kädestä, on heidän välillään ollut rehellinen\ntaistelu, ja tilanomistajan poika on sortunut. Niin minä luulisin\nkaiken käyneen. Mitä hengettömän ruumiin katoamiseen tulee -- sillä se\nkannullinen verta on saattanut lähteä vain sellaisesta ruumiista, joka\nnyt on hengetön -- se on minulle visaa. Meidän pitää joka tapauksessa\nseurata jälkiä; ehkä se opastaa meidät johonkin järjenmukaiseen\npäätelmään. Pitääkö minun kertoa vanhalle herralle, mitä asiasta\narvelen?\"\n\n\"Ehkä on parasta olla kertomatta. Hän tietää jo kylliksi. Ainakin\non hänestä kevyempää, jos hän saa tietää kaiken vähissä erin. Älkää\nhiiskuko mitään siitä, mitä olemme nähneet. Jos löydätte molempien\nhevosten jäljet lähdettyänne sieltä, missä verilammikko on, järjestän\nniin, että tuon komennuskunnan jälkeenne kenenkään aavistamatta mitään\nsiitä, mitä olemme nähneet.\"\n\n\"Hyvä, majuri\", suostui tiedustelija. \"Luullakseni arvaan, minne\npoistuvat jäljet vievät. Varrotkaa minua kymmenen minuuttia ja tulkaa\nsitten kuultuanne merkkini!\"\n\nNiin sanottuaan tiedustelija ratsasti takaisin \"veripaikalle\" ja hyvin\npintapuoliselta näyttävän tarkastelun jälkeen kääntyi tiheikössä\nolevaan syrjäaukkoon.\n\nLuvatun ajan kuluttua hänen kimakka vihellyksensä ilmaisi hänen olevan\nnoin puolentoista kilometrin päässä ja ihan päinvastaisella suunnalla\nkuin se läikkä, jota verinen kohtaus oli tahrannut.\n\nKuultuaan merkin retkikunnan komentaja, joka sillä välin oli palannut\nseurueensa luokse, antoi lähtömääräyksen, samalla kun hän itse\nPoindexterin ja muiden johtomiesten seurassa lähti ratsastamaan\netunenässä hiiskumatta ainoallekaan seuralaiselleen mitään niistä\nkummallisista paljastuksista, joista hän sai kiittää tiedustelijansa\n\"vaistoa\".\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU\n\nMerkitty luoti\n\n\nEnnenkuin seurue saapui tiedustelijan luokse, sattui tapaus, joka\nloi vaihtelua retken yksitoikkoisuuteen. Majuri ei ollut edennyt\nkujaa myöten, vaan oli johtanut komennuskuntansa viistoon tiheikön\nhalki. Sen hän oli tehnyt välttyäkseen aiheuttamasta tarpeetonta\ntuskaa murheelliselle isälle, joka muutoin olisi joutunut näkemään\npoikansa elinnestettä tai sitä, mitä ainakin majuri siksi luuli.\nHurmeista paikkaa kaihdettiin, ja kun ei kukaan muu paitsi majuria ja\ntiedustelijaa, itse havainnon tekijää, tietänyt siitä vielä mitään,\nei seurueella edetessään ollut aavistustakaan sellaisen kauhumerkin\nolemassaolosta.\n\nHeidän nyt noudattamansa tie oli pelkkä karjapolku, tuskin niin leveä,\nettä kaksi miestä olisi mahtunut ratsastamaan rinnakkain. Siellä täällä\noli aukeamia, jossa se leveni muutamien metrien pituudelta, sitten\ntaaskin upoten okaiseen tiheikköön.\n\nSeurueen saapuessa eräälle tällaiselle aukeamalle ponnahti pensaikosta\nnäkyviin eläin, joka lähti hyppimään nurmikolla poispäin. Se oli kaunis\notus, sen punaisen keltainen turkki oli välkkyvien ruusukerivien\ntäplittämä, ja sen voimakkaat, joustavat raajat kannattivat sileätä,\nlieriömäistä vartaloa, joka jatkui pitkäksi, suippenevaksi hännäksi;\nse oli vireyden esikuva, harvinainen eläin näissäkin syrjäisissä,\nyksinäisissä paikoissa -- jaguari.\n\nSen harvinaisuus teki sen vieläkin halutummaksi maalitauluksi\nampumataidon koettamisessa, ja retken vakavasta luonteesta huolimatta\nviehättyi kaksi seurueen jäsentä laukaisemaan pyssynsä loittonevaa\notusta kohti.\n\nHe olivat Cassius Calhoun ja hänen rinnallaan ratsastanut nuori\ntilanomistaja.\n\nJaguari kaatui kuoliaana maahan; luoti oli tunkeutunut sen ruumiiseen\nja lävistänyt sen selkärangan pitkittäin.\n\nKummalle heistä kuului onnistuneen laukauksen kunnia? Calhoun väitti\nosunutta luotia omakseen, ja samoin väitti nuori tilanomistaja.\n\nLaukaukset oli ammuttu yhtä aikaa, ja vain toinen niistä oli sattunut.\n\n\"Kyllä minä näytän\", vakuutti entinen upseeri varmasti, laskeutuen\nsatulasta jaguarin vierelle ja vetäen veitsensä tupestaan. \"Kuten\nnäette, hyvät herrat, luoti on vielä eläimen ruhossa. Jos se on minun\npyssystäni lähtenyt, näette siinä alkukirjaimeni -- C.C. -- ynnä\npuolikuun. Merkitsen aina luotini siten osatakseni erottaa, milloin\nminä olen kaatanut otuksen. Rehentelyn ilme hänen ojentaessaan\nlyijyluotia kaivettuaan sen esille ruhosta osoitti hänen puhuneen\ntotta. Muutamat uteliaimmat tulivat likemmäksi tarkastamaan luotia.\nSe oli todella merkitty Calhounin mainitsemalla tavalla, ja väittely\npäättyi nuoren tilanomistajan häviöksi.\"\n\nKohta senjälkeen seurue saapui tiedustelijan luokse, joka oli\nvartoamassa opastaakseen sitä uusia jälkiä pitkin.\n\nJäljet eivät enää olleet kahden kengitetyn hevosen jättämät Nurmikossa\nnäkyivät ainoastaan yhdet kavionjäljet ja niin epäselvästi, ettei niitä\najoittain erottanut kukaan muu kuin itse tiedustelija.\n\nJäljet veivät seuruetta tiheikön lävitse, kierrellen aukeamalta\ntoiselle ja joutuen äskeiselle kujamaiselle aukeamalle vielä kauempana\nlännessä.\n\nVaikka Spangler ei ollutkaan ammattinsa taitavimpia, seurasi hän\nniitä niin nopeasti kuin muut saattoivat ratsastaa hänen perässään.\nOmassa mielessään hän oli selvillä siitä, millaisen eläimen jälkiä hän\nseurasi. Hän tiesi sen olevan mustangin -- saman, joka oli seisonut\npuuvillapuun alla ratsastajansa polttaessa sikaaria ja jonka kaviot\nolivat painaneet syvät merkit ihmisveren kyllästämään turpeeseen.\n\nMyöskin yhdysvaltalaisen hevosen jälkiä hän oli seurannut lyhyen\nmatkan sillä aikaa, jonka hän oli ollut yksin. Hän oli nähnyt, että\nne olisivat vieneet hänet takaisin preerialle, jonka poikki he olivat\ntulleet, ja sitten hyvin todennäköisesti Leonan uudisasutukselle.\n\nHän oli eronnut niistä tutkiakseen mustangin kavionjälkiä, jotka\ntodennäköisemmin johtaisivat hänet tämän salaperäisen murhatapauksen\nselvittelyyn -- kenties murhamiehen pesäpaikalle.\n\nTähän saakka hän oli ollut ymmällä katsellessaan kahden hevosen jälkiä,\njotka vuoroin olivat olleet toistensa päällä, mutta nyt hänellä oli\nvähemmän päänvaivaa, kun hän tarkasti vain yksiä jälkiä.\n\nNe eivät edenneet suoraan, kuten matkamiehen ohjaaman ratsun jäljet\nkulkevat, vaan mutkittelivat sinne tänne, silloin tällöin kääntyen\nlyhyissä kaarroksissa takaisin entisille paikoilleen ja jatkuen\nsitten taaskin eteenpäin, ikäänkuin mustangin selässä ei olisi ollut\nratsastajaa tai kuin ratsastaja olisi nukkunut satulassa!\n\nSaattoivatko nämä olla sellaisen hevosen kavionjälkiä, jonka selässä\nistui mies -- tihutyönsä näyttämöltä pakeneva murhamies, omatunto\näskeisen rikoksen kiihdyttämänä.\n\nSpangler ei sitä uskonut. Hän ei oikein tiennyt, mitä ajatella. Hän\noli entistä pahemmin ymmällä. Sen hän tunnusti majurille, kun häneltä\ntiedustettiin, mitä hän arveli jäljistä.\n\nNäky, joka kohta senjälkeen tuli hänen silmiensä eteen ja jonka samalla\nkertaa näkivät kaikki seurueen jäsenet, ei suinkaan selvittänyt tätä\nsalaperäistä ongelmaa, vaan teki sen yhä sekavammaksi.\n\nVielä enemmänkin. Tämä asia, joka oli tähän saakka ollut vain epäselvä\njuttu, arvailun ja arvelujen kohde, muuttui äkkiä kammottavaksi ja\nherätti voimakasta kauhua, jollaista ainoastaan yliluonnolliseen\nkohdistuvat ajatukset saattavat nostattaa.\n\nEikä kukaan voinut väittää tämän kauhun tunteen virinneen ilman syytä.\n\nKun miehen nähdään olevan hevosen selässä, istuvan varmasti satulassa,\njalat kahden puolen jalustimissa, vartalo suorassa ja käsi ohjaksissa\n-- lyhyesti sanoen, joka suhteessa ratsastajan näköisenä ja ryhtisenä\n-- ja kun tarkemmin katsoessaan havaitsee, että hänestä puuttuu\njotakin, mikä kuuluu täydellisen ratsastajan käsitteeseen, ja kun\nvielä likemmin tarkastaessaan huomaa, että tämä jokin on _pää_, olisi\nkummallista jollei sellainen näky hätkähdyttäisi katsojaa, säikäyttäisi\nhäntä ihan sydänjuuria myöten.\n\nJa juuri sellainen näky ilmestyi heidän silmiensä eteen, saaden heidät\nsamanaikaisesti seisauttamaan hevosensa niin äkkiä kuin he kaikki\nolisivat rajusti ratsastaneet vajaan hevosenpituuden päähän ammottavan\nkuilun partaasta.\n\nAurinko oli alhaalla, miltei ruohikon tasalla. Heidän katsoessaan\nlänteen päin sen kehrä oli suoraan heidän edessään. Sen säteet\npaistoivat punertavina heidän silmiinsä ja estivät heitä tarkoin\nnäkemästä länttä kohti. Mutta kuitenkin he erottivat edellä kuvaillun\nkummallisen hahmon -- päättömän ratsastajan!\n\nJos ainoastaan yksi seurueesta olisi väittänyt sen nähneensä, olisivat\nhänen kumppaninsa nauraneet hänelle ja pitäneet häntä sekapäisenä. Ja\nsamoin olisi kaksikin leimattu mielettömiksi.\n\nMutta sellaista, minkä kaikki näkivät samalla kertaa, ei voinut\nepäillä, ja mielipuolena olisi pidetty ainoastaan sitä henkilöä, joka\nolisi ilmaissut epäilevänsä tämän epänormaalin ilmiön todenperäisyyttä.\n\nEi kukaan sitä epäillyt. Kaikkien silmät olivat käännetyt samaan\nsuuntaan, ja kaikkien katse oli värähtämättä suunnattu hahmoon, joka\noli joko päätön ratsastaja tai niin hyvä jäljittely sellaisesta kuin\nsuinkin saattoi ajatella.\n\nOliko se sellainen? Jollei se ollut, niin mikä se oli?\n\nNämä kysymykset välähtivät samanaikaisesti kaikkien mieleen. Koska ei\nkukaan pystynyt vastamaan niihin, ei edes itselleenkään, ei vastausta\nkuulunut. Sekä sotilaat että siviilimiehet istuivat äänettöminä\nsatulassaan jokaisen odottaessa selitystä, jota toiset eivät osanneet\nantaa.\n\nKuului ainoastaan mutisemista, josta kuvastui hämmästystä ja kauhua. Ei\nkukaan lausunut edes arvailua.\n\nSilloin, kun päätön ratsastaja, olipa se aave tai todellinen olento,\nensiksi huomattiin, oli se tulossa kujaan, jonka suupuolelle etsijät\nolivat nyt saapuneet. Jos se olisi tullut edelleen samaan suuntaan,\nolisi sen täytynyt joutua ihan vastakkain heidän kanssansa -- jos\nnimittäin heillä olisi ollut rohkeutta mennä sitä vastaan.\n\nMutta se olikin seisahtunut samalla hetkellä kuin hekin ja seisoi\npaikallaan, silmäillen heitä epäilevästi, kuten kenties molemmin puolin\ntapahtui.\n\nMolemmilla puolilla syntyi hiljainen hetki, jonka aikana olisi\nsaattanut kuulla sikaarinpätkän tipahtavan nurmikolle. Juuri silloin\nne, joilla oli siihen rohkeutta, tähystivät outoa ilmestystä\nmahdollisimman tarkoin -- useimmat miehistä istuivat vapisevina\njalat jalustimissa, tyrmistyneinä säikähdyksestä ja kykenemättä edes\najattelemaan.\n\nNiitä muutamia, jotka uskalsivat silmäillä tätä salaperäistä olentoa,\nlainkaan ajatellen selitystä, esti laskevan auringon hohde tarkkaan\ntähystämästä. He erottivat ainoastaan isokokoisen, jalomuotoisen\nhevosen, jonka selässä oli mies. Miehen vartaloa oli vaikeampi erottaa,\nkoska sen raajat oli pistetty päällyshousuihin, samalla kun hartiat oli\nverhottu väljään, viittamaiseen peitteeseen.\n\nMitäpä merkitsikään sen vartalon muoto, kun siltä kerran puuttui\nelämälle tärkein ruumiinosa? Päätön mies -- hevosen selässä, istumassa\nsuorassa satulassaan, huolettoman ja miellyttävän näköisesti --\nkannusten välkkyessä kantapäissä -- ohjakset toisessa kädessä -- toisen\nkäden ollessa, kuten sen pitikin, kevyesti nojattuna reiteen!\n\nSuuri Jumala! Mitä se saattoi merkitä?\n\nOliko se aave? Varmasti se ei voinut olla inhimillinen olento.\n\nSen näkijät eivät olleet taipuvaisia uskomaan aaveisiin eivätkä\ntaikuuteen. Useat heistä olivat nähneet luonnon syrjäisimpiä ja\nyksinäisimpiä paikkoja ja kamppailleet sen tuimimpia ilmiöitä vastaan.\nHe eivät olleet alttiita uskomaan haamuihin.\n\nMutta epäilevimmänkin varmuutta järkytti niin kummallinen näky -- niin\ntuiki luonnoton -- järkytti siinä määrin, että seurueen rohkeimpienkin\njäsenten oli pakko mielessään hokea:\n\n_\"Onko se aave? Eihän se mitenkään voi olla inhimillinen olento?\"_\n\nSen koko tuki sen yliluonnollisuuden käsitystä. Se näytti kaksi kertaa\nniin kookkaalta kuin tavallinen mies tavallisen hevosen selässä.\nPikemminkin se muistutti jättiläiskokoisella oriilla ratsastavaa\njättiläistä, vaikka se lieneekin johtunut siitä haaveellisesta\nvalaistuksesta, jossa se nähtiin -- kun auringon heijastuneet säteet\nkulkivat vaakasuorasti paahtuneen tasangon väreilevässä ilmassa.\n\nHe saivat vain vähän aikaa pohtia niitä kysymyksiä -- eivät edes\nkylliksi tarkastaakseen huolellisesti tuota yliluonnollista ilmestystä,\njota jokainen saapuvillaolija tähyili kädet levitettyinä silmien\nyläpuolelle varjostamaan niitä huikaisevalta valolta.\n\nVärejä ei voinut lainkaan erottaa -- ei miehen asun eikä hevosen\nkarvan väriä. He saattoivat saada käsityksen ainoastaan muodosta,\njonka ääriviivat piirtyivät tummina taivaan muodostamaa kultaista\ntaustaa vasten. Ja vaikka olennon asento muuttuikin, vaikka se seisoi\nkatselijoihin päin tai käänsi heille selkänsä, oli muoto aina sama --\naina sama selittämätön ilmiö _päätön ratsastaja!_\n\nOliko se aave? Varmastikaan se ei voinut olla inhimillinen olento?\n\n\"Siinä on vanha kehno hevosen selässä!\" huudahti muuan peloton\nrajalainen, joka tuskin olisi vapissut, vaikka olisikin kohdannut\nhänen majesteettinsa saatanan sellaisessakin hahmossa. \"Ikuisen\nKaikkivaltiaan nimessä, se on itse pahahenki!\"\n\nHuimapäisen puhujan julkeaa lausumaa säestänyt naurunremahdus vain\nlisäsi hänen vähemmän rohkeiden kumppaneittensa kauhua, mutta se näytti\ntehoavan päättömään ratsastajaan. Pyöräytettyään ratsunsa ympäri\nhevosen samalla päästäessä kuuluville kiljaisun, joka pani joko maan\ntai ilman vapisemaan, hän lähti loittonemaan täyttä laukkaa.\n\nHän poistui suoraan aurinkoa kohti ja eteni siihen suuntaan, kunnes\nhänet ainoastaan liikkumisensa nojalla saattoi erottaa niistä täplistä,\njotka ovat antaneet päänvaivaa filosofeille, ja katosi vihdoin tyyten\nnäkyvistä ikäänkuin olisi ratsastanut päivän huikaisevaan kehrään.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU\n\nCuatro cavalleros\n\n\nMajurin komentama etsijäseurue ei ollut ainoa sinä tapausrikkaana\naamuna Fort Ingestä lähtenyt.\n\nEikä se ollut ensimmäisenä satulassa. Paljoa aikaisemmin -- itse\nasiassa jo heti päivän sarastettua -- oli paljoa pienempi, ainoastaan\nnelihenkinen ratsastusseurue näkynyt lähtevän kylän laidalta ja\nohjaavan ratsunsa Nueces-jokea kohti.\n\nNämä miehet eivät voineet olla matkalla etsimään Henry Poindexterin\nhengetöntä ruumista. Siihen aikaan ei vielä kukaan aavistanut tämän\nnuoren miehen kuolemaa eikä edes hänen poissaoloaankaan. Ratsastajaton\nhevonen ei ollut vielä saapunut kertomaan murheellista tarinaansa.\nUudisasutuksella vielä nukuttiin aavistamatta, että viatonta verta oli\nvuodatettu.\n\nVaikka nämä kaksi ratsastavaa seuruetta lähtivät melkein samasta\nkohdasta ja etenivät samaan suuntaan, eivät ne vähääkään muistuttaneet\ntoisiaan. Aikaisemmin lähteneet miehet olivat kaikki puhtaita\nespanjalaisia tai heidän vereensä oli sekaantunut atsteekien verta.\nToisin sanoen, he olivat meksikolaisia.\n\nSen selville saaminen ei kaivannut taitoa eikä tiukkaa tarkastelua.\nYksi vilkaisu heihin itseensä ja heidän ratsuihinsa, heidän\nratsastustapaansa, heidän reisi- ja lonkkalihastensa heikkouteen, joka\nvieläkin silmäänpistävämmin näkyi heidän syvissä puusatuloissaan,\nheidän hartioitaan verhoavat hilpeäväriset _serapét_, heidän jaloissaan\nolevat laajat, puuvillasamettiset _calzonerot_, heidän saappaisiinsa\nkiinnitetyt isot kannukset ja heidän päässänsä olevat leveäreunaiset\n_sombrerot_ ilmaisivat heidän olevan meksikolaisia tai sellaisia\nmiehiä, jotka olivat omaksuneet meksikolaisen asun.\n\nHe olivat epäilemättä edellämainittuja. Heidän kellahtava\nihonsa, heidän suippo Vandyke-partansa, joka peitti leukaa\nniukasti, vaikka sitä ei ollutkaan ohennettu saksilla, musta,\nlyhyeksi leikattu _chevelure_, kasvojen säännöllinen muoto -- ne\nkaikki olivat Montezuman entistä aluetta nykyisin vallitsevan\nespanjalais-maurilais-atsteekkilaisen rodun eittämättömiä tuntomerkkejä.\n\nYksi heistä oli kookkaampi kumppaneitaan. Hän ratsasti paremmalla\nhevosella, hänen asunsa oli upeampi, hänen aseensa ja varuksensa olivat\nparemmanlaatuiset, ja hän oli muutoinkin huomattavampi, joten hän\nepäilemättä oli _cuartillan_ johtaja.\n\nHänen ikänsä oli kolmenkymmenen ja neljänkymmenen vuoden välillä,\nlikempänä jälkimäistä kuin edellistä määrää, vaikka hänen sileät,\npyöreät kasvonsa, lyhyillä, huolellisesti hoidetuilla viiksillä\nvarustetut, tekivät hänet nuoremman näköiseksi.\n\nJollei hänen silmissään olisi ollut kylmää, eläimellistä ilmettä\neivätkä hänen piirteensä olisi olleet raskastekoiset, mikä osoitti\nhänen olevan taipuvaisen esiintymään häikäilemättömän karkeasti, olisi\nkysymyksessä olevaa miestä voinut pitää kauniina.\n\nSitä epämiellyttävää vaikutelmaa eivät poistaneet kaunismuotoinen suu\nja huulien välistä pilkottavat valkeat hammasrivit edes silloinkaan,\nkun hampaat tulivat näkyviin hänen hymyillessään. Se vain muistutti\nkatsojalle saatanan sardonista virnistystä hänen viettelyksen\nonnistuttua ylenkatseellisesti tähyillessään ihmiskunnan äitiä.\n\nMutta erikoista liikanimeä -- Teksasin tasangoilla hyvin tunnetun\neläimen nimeä, jota hänen toverinsa hänestä käyttivät -- eivät hänelle\nolleet hankkineet kasvot.\n\nHänen tekonsa ja luonnonlaatunsa olivat hankkineet hänelle\nvastenmielisen nimityksen -- \"El Coyotén\" nimityksen.\n\nMiten hän oli joutunut samoamaan preerialla näin varhaisella\naamuhetkellä -- nähtävästi selvänä ja muiden johtajana -- vaikka hän\nsamana aamuna vain muutamia tunteja aikaisemmin oli ollut juovuksissa\n_jacaléssaan_, niin juovuksissa, ettei tajunnut vieraansa läsnäoloa tai\nei ainakaan kyennyt ottamaan vierastaan kohteliaasti vastaan?\n\nVaikka tämä muutos olikin äkillinen ja jossakin määrin kummallinen,\nei sitä ole kovin vaikea selittää. Se ymmärretään, kun on selostettu\nhänen liikkeitään sen jälkeen, kun Calhoun lähti hänen luotansa, siihen\nsaakka, kunnes kohtasimme hänet satulassa kolmen _compaisanonsa_\nseurassa.\n\nPoistuttuaan hänen majaltaan Calhoun oli jättänyt oven raolleen, kuten\nse oli ollut hänen tullessaankin, ja niin se pysyi aamuun saakka El\nCoyotén koko ajan pitkittäessä sointuisaa nukkumistaan.\n\nPäivän koittaessa hänet herätti raaka ilma, jota ajautui hänen\npäällensä koleana usvana. Se jossakin määrin selvitti hänen päätänsä,\nja ponnahdettuaan nahkapeittoiselta vuoteeltaan hän alkoi hoippua\nlattialla, koko ajan lausuillen sadatuksia vilulle ja ovelle, joka\npäästi sitä sisälle.\n\nOlisi saattanut otaksua hänen sulkeneen viimemainitun heti, mutta\nsitä hän ei tehnyt. Joitakuita lahoamisesta johtuneita reikiä\nlukuunottamatta se oli ainoa aukko, josta hökkeliin pääsi valoa, ja hän\ntarvitsi valoa voidakseen suorittaa sen tehtävän, jonka tähden hän oli\nnoussut jalkeille.\n\nHarmaa sarastus, joka alkoi juuri hiipiä sisälle avoimesta ovesta,\noli tuskin riittävä hänen tarkoitukseensa. Ja vasta sitten, kun hän\noli kuluttanut hyvän aikaa hapuiluun, sen kestäessä tuontuostakin\nkompastellen ja säestykseksi päästellen sarjan karkeita huudahduksia,\nhänen onnistui löytää etsittävänsä -- iso, kaksipäinen kurpitsa, jonka\nkeskelle oli sidottu hihna ja jota käytettiin veden tai useammin\n_mezcalin_ kuljettamista varten.\n\nSen avatusta päästä leyhähtelevä tuoksu ilmaisi sen äskettäin\nsisältäneen tätä voimakasta väkijuomaa; mutta että se oli nyt tyhjä,\nsen ilmoitti uusi karkea äännähdys, joka kirposi sen omistajan huulilta\nhänen tehtyään sen havainnon.\n\n\"_Sangre de Christo_!\" kivahti hän kiukkuiseen sävyyn, ravistaen\nsamalla kurpitsaa varmistuakseen siitä, että se oli tyhjä. \"Ei\npisaraakaan -- ei niin paljoa, että _chinga_ siihen hukkuisi! Ja\nkieleni tarttumassa hampaisiin. Kurkkuani polttaa ikäänkuin olisin\nnielaissut _brazerollisen_ tulipunaisia sysiä. _Por Dios!_ Sitä en\njaksa kestää. Mitä on tehtävä? Päivänvaloa? Johan nyt on. Minun täytyy\nlähteä _pueblitaan_. Mahdollisesti señor Dofferin loukku on tähän\naikaan auki varhaisten lintujen pyydystämistä varten. Jos se on, saa\nhän Coyotén vieraakseen. Ha, ha, ha!\"\n\nPujotettuaan kurpitsan hihnan kaulaansa ja pistettyään päänsä\n_serapénsa_ aukkoon hän lähti kylään.\n\nKapakka oli vain muutamien satojen metrien päässä hänen majastaan ja\nsamalla puolen jokea, ja sinne vei polku, jota myöten hän olisi osannut\nliikkua silmät _tapojosin_ verhossa. Kahdenkymmenen minuutin kuluttua\nhän hoippui \"Ankaran ja alttiin\" nimipylvään ohitse.\n\nHäntä sattui onnistamaan. Oberdoffer oli kapakkahuoneessaan\ntarjoilemassa joillekuille varhaisille vieraille -- eräille sotilaille,\njotka olivat varkain pujahtaneet majoituspaikastaan nielaisemaan\naamukulauksensa.\n\n\"_Mein Gott_, herra Diaz!\" lausui isäntä tervehdykseksi äsken\nsaapuneelle vieraalleen, muitta mutkitta hyläten kuusi velaksi\nnauttivaa asiakastaan, palvellakseen sellaista miestä, jonka hän tiesi\nolevan rahoissaan. \"_Mein Gott_, teidätkö näen näin aikaisin liikkeellä?\nArvaan, mitä haluatte. Tahdotte ison kurpitsanne täyteen meksikolaista\nväkiviinaa -- ag-ag- miten sitä nimitättekään?\"\n\n\"_Aguardiente!_ Arvasitte oikein, _cavallero_. Juuri sitä haluan.\"\n\n\"Dollari -- yksi dollari on hinta.\"\n\n\"_Carrambo!_ Olen sen maksanut kylliksi usein sen tietääkseni. Tuossa\non kolikko ja tässä on astia. Täyttäkää se ja liikkukaa ripeästi!\"\n\n\"Ahaa! Teillä on kiire, _mein Herr_. No hyvä -- en pidä teitä\nvartoamassa; otaksuttavasti olette lähdössä preerioille tavoittamaan\nvillejä hevosia. Jos parvissa on hyviä otuksia, pelkään nuoren\nirlantilaisen nyppivän ne ennen teitä. Hän lähti liikkeelle eilen\nillalla. Hän poistui talostani myöhään -- jälkeen keskiyön -- hyvin\nmyöhään matkallelähtijäksi. Mutta hän on omituinen miekkonen, se\nmustanginpyydystäjä, herra Maurice Gerald. Ei kukaan tunne hänen\ntapojaan. En haluaisi sanoa hänestä mitään pahaa. Hän on ollut hyvä\nasiakas minulle. Hän maksoi laskunsa rikkaan miehen tavoin, ja hänelle\njäi vielä runsaasti rahaa. _Mein Gott_, hänen taskunsa oli tupaten\ntäynnä dollareita!\"\n\nMeksikolaisen kuultua nuoren irlantilaisen lähteneen tavoittamaan\nvillejä hevosia, osoitti hänen käytöksensä sen ilmoituksen herättäneen\nhänessä tavallista suurempaa mielenkiintoa.\n\nSe kävi ilmi ensiksi vähäisestä hämmästyksen aiheuttamasta\nsäpsähdyksestä ja sitten siitä, että hänen esiintymisensä ja liikkeensä\nolivat jatkuvasti maltittomia hänen kuunnellessaan senjälkeen\nseurannutta pitkää lavertelua.\n\nHän ei selvästikään halunnut kenenkään huomaavan siitä mitään. Hän ei\nkysellyt kertojaltaan mitään asiasta, johon oli täten kajottu, eikä\ntahallisesti osoittanut sen lainkaan häntä kiinnostavan, vaan vastasi\nhuolettoman venyttelevästä:\n\n\"Se ei liikuta minua, _cavallero_. Tasangoilla on runsaasti _musteñoja_\n-- kylliksi antamaan puuhaa Teksasin kaikille hevosenpyydystäjille.\nLiikkukaahan vilkkaasti, señor, ja antakaa minulle aguardienteä!\"\n\nHiukan harmissaan siitä, että hänen tarinoimisyrityksensä näin\nkarkeasti ehkäistiin, saksalainen Bonifacius täytti hätäisesti\nkurpitsan ja koettamattakaan puhella sen enempää ojensi sen\ntarjoilupöydän ylitse, otti korvaukseksi dollarin, pisti sen\nrahalippaaseensa ja siirtyi sitten takaisin sotilasvieraittensa luokse,\njotka olivat herttaisempia, koska joivat _laskuun_.\n\nSiitä huolimatta, että Diaz oli äsken osoittanut niin kiihkeästi\nhaluavansa väkijuomaansa, poistui hän tarjoiluhuoneesta ja koko\nhotellista avaamatta leilinsä tulppaa, jopa näyttämättä edes\najattelevankaan sellaista.\n\nHänen kiihtynyt ilmeensä ei enää johtunut pelkästään tulisen väkijuoman\nhalusta. Hänen mielessään liikkui jotakin voimakkaampaa, joka\ntoistaiseksi sai hänet unohtamaan vatsan vaatimukset.\n\nMikä syy lieneekään ollut, ei se kiidättänyt häntä suoraan kotiin,\nsillä hän palasi majaansa vasta sitten, kun oli ensin käynyt kolmessa\nmuussa hökkelissä, jotka kaikki olivat jotensakin samanlaisia kuin\nhänen omansa, jotka sijaitsivat _pueblitan_ laitamilla ja joissa asui\nhänen kaltaisiaan miehiä.\n\nVasta palatessaan hän huomasi kengitetyn hevosen kavionjäljet ja näki,\nettä eläin oli ollut sidottuna hänen majansa läheisyydessä kasvavaan\npuuhun.\n\n\"_Carrambo_!\" huudahti hän havaittuaan tämän merkin. \"_Capitan\nAmericano_ on käynyt täällä viime yönä. _Por Dios!_ Muistankin jotakin\n-- luulin uneksineeni sellaista. Arvaan hänen asiansa. Hän on kuullut\ndon Mauricion poistumisesta. Kenties hän tulee käymään uudelleen\narvellessaan minun olevan kunnollisessa tilassa ottaakseni hänet\nvastaan. Ha, ha! Sillä ei nyt ole väliä. Kaikesta on sovittu; enkä enää\nkaipaa häneltä lisää ohjeita, ennenkuin olen ansainnut hänen tuhat\ndollariaan. _Mil pesos!_ Kuinka loistava omaisuus! Sen saatuani palaan\nRio Granden varrelle katsomaan, millaisia mahdollisuuksia minulla on\nIsidoraan nähden.\"\n\nEdellä selostetun yksinpuhelun jälkeen hän viipyi majassaan\nvain kylliksi kauan ehtiäkseen nielaista muutamia suupaloja\npaahdettua _tasajoa_ ja huuhdella ne alas kurkustaan yhtä monella\nmezcal-kulauksella. Otettuaan sitten kiinni ja satuloituaan hevosensa,\nkiinnitettyään isot, jykevät kannuksensa kengänkantoihinsa, sidottuaan\nlyhyen pyssynsä satulaan, pistettyään pari pistoolia koteloihin\nja vyötettyään nahkatuppisen _machetén_ kupeelleen hän ponnahti\njalustimiin ja lähti ripeästi ratsastamaan.\n\nSen lyhyen väliajan, joka kului, ennenkuin hän ilmestyi avoimelle\ntasangolle, hän vietti kylän laitamilla vartoamassa niitä kolmea\nratsastajaa, jotka seurasivat häntä ja joille oli edeltäkäsin\nilmoitettu, että heitä tarvittiin johonkin salaiseen puuhaan, johon hän\nkaipasi auttajia.\n\nMillainen se lieneekin ollut, oli suunnitelma nähtävästi selvitetty\nhänen kolmelle kumppanilleen tai joka tapauksessa heille oli\nilmoitettu, että tehtävä suoritettaisiin Alamon varrella. Kun he\nennätettyään vähän matkan päähän tasangolle näkivät Diazin poikkeavan\nvinoon suuntaan, huusivat he varoittaakseen hänelle, ettei hän ollut\nmenossa oikeata tietä.\n\n\"Tunnen Alamon seudut hyvin\", virkkoi heistä muuan, hänkin\nmustanginpyydystäjä. \"Olen pyydystänyt siellä hevosia useita kertoja.\nSe on täältä lounaaseen. Suorin tie sinne vie tuon tuolla näkyvän\n_chaparralin_ lävitse. Te pyritte liiaksi länteen, don Miguel.\"\n\n\"Totisesti!\" tokaisi _cuartillan_ johtaja halveksivasti. \"Olette\n_gringo_, señor Vicente Barajo! Unohdatte, millaisella asialla olemme\nja että ratsastamme kengitetyillä hevosilla. Intiaanit eivät lähde\nliikkeelle Fort Ingestä eivätkä riennä suoraan Alamolle suorittamaan --\nvähätpä siitä, mitä. Otaksuttavasti ymmärrätte minua?\"\n\n\"Oh, se on totta!\" myönsi señor Vicente Barajo. \"Pyydän anteeksi, don\nMiguel. _Carrambo!_ Sitä en tullut ajatelleeksi.\"\n\nJa enemmittä vastalauseitta El Coyotén apurit kääntyivät hänen\njäljilleen ja seurasivat häntä äänettöminä. Hän ja he lausuivat\ntoisilleen tuskin sanaakaan, ennenkuin olivat painuneet tiheikköön\nuseiden kilometrien päässä Barajon mainitsemasta kohdasta.\n\nPäästyään tiheikön suojaan nämä neljä miestä laskeutuivat maahan,\nsitoivat hevosensa puihin ja ryhtyivät puuhaan, jota olisi\nvoinut verrata ainoastaan johonkin laitakaupungin teatterin\nmiestenpukuhuoneessa hurjan ja verisen kappaleen edellä tapahtuvaan\nkohtaukseen.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU\n\nKorppikotkia leijumassa\n\n\nJos on samoillut eteläisen Teksasin tasangoilla, ei ole voinut\nolla huomaamatta siellä tavallista näkyä -- parvin leijuvia mustia\nkorppikotkia.\n\nSatapäisinä ja lukuisampinakin parvina kaarrellessaan ympyröissä tai\nlaajoissa kierukoissa -- milloin laskeutuen, niin että ne melkein\nhipovat preerian ruohikkoa tai tiheikön oksia, milloin taas liidellen\nylöspäin sellaisen voiman kohottamina, jossa siivillä ei ole lainkaan\nosaa, suippojen siipiensä selvästi piirtyessä kirkasta taivasta vasten\n-- ne tarjoavat harvinaisen mielenkiintoisen kuvan, troopillisille\nilmastoille todella ominaisen.\n\nNähdessään sen ensimmäisen kerran matkamies poikkeuksetta seisauttaa\nratsunsa ja istuu satulassaan, tarkkaillen sitä mielessään omituisen\nkiinnostuksen tuntein. Ja sellaiseen näkyyn tottunutkin antautuu\nedelleen ratsastaessaan aina sen herättämän ajatussarjan valtaan.\n\nNäiden haaskalintujen kerääntyminen kertoo oman tarinansa. Niiden alla\nviruu maassa joko matkamiehen näkyvissä tai piilossa hänen katseeltaan\njoku vahingoittunut eläin -- nelijalkainen, tai mahdollisesti _ihminen_\n-- kuollut tai ehkä _kuolemaisillaan_ oleva.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSen synkän yön jälkeen, jona kolme yksinäistä ratsastajaamme\ntaivalsivat tasangon poikki, oli edellä kuvatun kaltainen ilmiö\nnähtävissä sen tiheikön kohdalla, johon he olivat ratsastaneet. Parvi\nmustia korppikotkia, molempiin lajeihin kuuluvia, liiteli puiden\nlatvojen yläpuolella lähellä sitä kohtaa, jossa kuja teki mutkan.\n\nPäivän sarastaessa ei niitä ollut näkyvissä ainoatakaan. Vajaan\ntunnin kuluttua leijaili niitä sadoittain sen paikan kohdalla siivet\nlevällään, varjojensa tummina lipuessa tiheikön vihreillä oksilla.\n\nKujalle saapuva teksasilainen matkamies olisi tämän pahaenteisen\nkokoontumisen havaittuaan heti päätellyt, että kuolema oli liikkunut\nhänen tiellänsä.\n\nEdettyään kauemmaksi hän olisi löytänyt vahvistavia merkkejä,\nhevoskavioiden polkeman verilammikon.\n\nEi ihan sillä kohdalla, jossa korppikotkat kaartelivat ilmassa. Niiden\nkierrosten keskipiste näytti olevan jonkun matkan päässä puiden seassa,\nja sieltä olisi epäilemättä löytynyt se saalis, joka oli houkutellut ne\nyhteen.\n\nTänä varhaisena hetkenä ei siellä ollut ainoatakaan matkamiestä\n-- ei teksasilaista eikä muukalaista -- toteamassa tämän arvelun\npaikkansapitävyyttä, mutta siitä huolimatta se piti paikkansa.\n\nTiheikössä, lähes puolen kilometrin päässä veren tahraamasta läikästä,\nvirui maassa se esine, joka oli kiinnittänyt korppikotkien huomiota.\n\nSe ei ollut raato eikä edes eläinkään, vaan ihmisolento -- mies!\n\nJa lisäksi nuori mies, yleväpiirteinen ja kaunismuotoinen -- mikäli\nsaattoi hänen pitkänään viruvaa vartaloaan verhoavan vaipan alta\nerottaa -- ja hänen kasvonsa olivat kauniit katsella kuolemassakin.\n\nOliko hän kuollut?\n\nEnsi näkemältä olisi kuka tahansa niin arvellut, ja niin mustat\nlinnutkin luulivat. Hänen asentonsa ja kasvonsa näyttivät osoittavan\nsitä epäilemättömästi.\n\nHän lepäsi selällään kasvot käännettyinä taivasta kohti, eikä niitä\nollut ollenkaan pyritty suojaamaan auringonsäteiltä. Eivätkä hänen\nraajansakaan olleet luonnollisessa asennossa, vaan kankeasti ojentuneet\nkiviselle pinnalle, ikäänkuin hän olisi menettänyt kyvyn niitä hallita.\n\nLähellä kasvoi tavattoman iso puu -- tammi -- mutta se ei varjostanut\nhäntä. Hän oli sen lehväkatoksen ulkopuolella; ja auringonsäteet, jotka\nolivat juuri alkaneet tunkeutua tiheikköön, osuivat vinosti hänen\nkalpeihin kasvoihinsa -- jotka näyttivät vieläkin kalpeammilta niitä\nainoastaan osittain varjostavan valkean panamahatun hohteessa.\n\nHänen piirteensä eivät näyttäneet kuoleman kangistamilta ja yhtä vähän\nne näyttivät nukkujan kasvoilta. Niissä oli pikemminkin kuoleman kuin\nunen ilme. Silmät olivat vain puolittain ummessa, ja silmäterien\nsaattoi erottaa tähyilevän ripsien lomitse lasimaisina ja laajentuneina.\n\nOliko mies kuollut?\n\nEpäilemättä mustat linnut pitivät häntä kuolleena.\n\nMutta mustat linnut päättelivät ainoastaan näön perusteella Niiden\narvostelu sai virikettä niiden toivomuksesta. Ne erehtyivät.\n\nJoko auringon välke osui hänen puolittain verhottuihin silmiinsä tai\nlepoaika oli elvyttänyt hänen voimiaan, sillä maassa viruvan miehen\nsilmät avautuivat täydelleen, samalla kun koko hänen vartalonsa\nliikahti.\n\nKohta senjälkeen hän kohentautui hieman, nojasi kyynärpäähänsä ja\ntuijotti sekavasti ympärilleen.\n\nKorppikotkat kohosivat ylemmäksi ilmaan ja jäivät toistaiseksi\nleijailemaan korkeammalla.\n\n\"Olenko kuollut vaiko elossa?\" tuumi hän itsekseen. \"Uneksinko vai\nolenko valveilla? Miten on laitani? Missä olen?\"\n\nAuringonvalo huikaisi häntä. Hän ei nähnyt mitään, ennenkuin varjosti\nsilmiään kädellään, ja sittenkin hän näki vain epäselvästi.\n\n\"Puita yläpuolellani ja ympärilläni! Kiviä allani! Sen voisi päättää\nluitteni kivistelystä. Tiheikkö! Miten olen tänne joutunut?\"\n\n\"Nyt sen muistan\", jatkoi hän mietittyään vähän aikaa. \"Pääni kolahti\npuuhun. Tuossa se on -- juuri se oksa, joka sysäsi minut pois\nsatulasta. Vasenta jalkaani koskee. Niin, muistan; se tärähti runkoon.\nArmias taivas! Luultavasti se on poikki.\"\n\nNäin päätellessään hän yritti nousta pystyyn. Se ei onnistunut. Hänen\nvasen jalkansa ei tukenut häntä lainkaan; sen polvinivel oli turvonnut,\njoko murtunut tai nyrjähtänyt.\n\n-- Missä hevonen on? Poissa tietysti. Tällä hetkellä Casa del Corvon\ntallissa. Minun ei tarvitse siitä nyt huolehtia. En kykenisi nousemaan\nsen selkään, vaikka se seisoisikin vierelläni.\n\n-- Entäs toinen? lisäsi hän jonkun ajan kuluttua. Armias taivas,\nmillainen näky se oli! Eipä ihmekään, että se säikäytti sen hevosen,\njolla minä ratsastin!\n\n-- Mitä minun pitää tehdä? Jalkani saattaa olla poikki. En pääse\nhievahtamaankaan tästä paikasta ilman apua. Ja on vain yksi\nmahdollisuus kymmenestä -- sadasta -- tuhannesta -- että ketään\nsattuu tänne -- ainakaan siihen mennessä, ennenkuin minusta on tullut\nnoiden siivottomien lintujen ravintoa. Uh! Noita kamalia eläviä! Ne\nojentelevat nokkiaan ikäänkuin jo varmasti tietäisivät saavansa minut\nateriakseen!\n\n-- Kuinka kauan lienen virunut tässä? Aurinko ei näytä olevan kovin\nkorkealla. Päivä sarasti juuri silloin, kun kiipesin satulaan.\nOtaksuttavasti olen ollut tajuttomana tunnin ajan. Totisesti olen\npahassa pinteessä. Hyvin todennäköisesti jalka poikki -- se tuntuu\nkatkenneelta -- eikä lääkäriä sijoittamassa sitä paikalleen; kivinen\nalusta keskellä teksasilaista tiheikköä, joka ulottuu kenties\nkilometrejä ympärilleni -- ei minkäänlaisia mahdollisuuksia päästä\ntäältä pois omin neuvoin -- ei toivoakaan siitä, että ihmisiä tulisi\navukseni -- susia maanpinnalla ja korppikotkia ilmassa! Suuri Jumala!\nMinkä tähden nousin ratsaille varmistautumatta ohjaksista? Olen\nsaattanut ratsastaa viimeisen kerran!\n\nNuoren miehen kasvot synkistyivät, ja niitä verhoava pilvi kävi yhä\ntummemmaksi hänen edelleen ajatellessaan, kuinka vaaralliseen asemaan\nyksinkertainen tapaturma oli hänet saattanut.\n\nVielä kerran hän koetti nousta seisomaan, ja tällä kertaa se onnistui,\nmutta samalla hän huomasi, että hän saattoi turvautua vain toiseen\njalkaansa. Ei hyödyttänyt seisoa sen varassa, ja hän laskeutui jälleen\npitkäkseen.\n\nKului kaksi tuntia, eikä hänen asemansa vähääkään muuttunut, ja\nsillä aikaa hän oli pannut tiheikön kajahtelemaan voimakkailla\nluikkauksillaan. Hän lakkasi huutamasta vasta sitten, kun oli alkanut\nvarmasti uskoa, ettei todennäköisesti kukaan kuulisi häntä.\n\nHuutaminen alkoi janottaa tai joka tapauksessa joudutti janon tuloa --\njoka varmasti oli seurauksena hänen saamistaan vammoista.\n\nSe tunne kävi pian niin voimakkaaksi, että kaikki muu -- jopa haavojen\naiheuttama tuskakin -- alkoi tuntua mitättömältä.\n\n\"Se tappaa minut, jos jään tänne\", mietti kärsivä mies, \"minun täytyy\nkoettaa reutoutua etsimään vettä. Jos muistan oikein, on tässä\ntiheikössä jossakin puro, eikä se olekaan niin kovin kaukana. Minun\ntäytyy päästä sinne, vaikka minun pitäisi ryömiä nelinkontin, käsieni\nja polvieni varassa. Polvieni, joista vain toinen pystyy tukemaan\nminua! Mutta en voi muuta kuin yrittää. Kuta kauemmin täällä viivyn,\nsen pahempi. Aurinko alkaa paistaa kuumemmin. Nyt se jo tulistaa\naivojani. Saatan mennä tajuttomaksi, ja sitten -- sudet -- korppikotkat\n--\"\n\nNämä kammottavat aavistelut saivat hänet keskeyttämään ja puistattivat\nhäntä.\n\nJonkun ajan kuluttua hän jatkoi.\n\n\"Jos vain tietäisin, missä päin se oikein on. Muistan joen varsin\nhyvin. Se juoksee liitupreerialle. Sen pitäisi olla täällä kaakkoon\npäin. Yritän sille suunnalle. Onneksi aurinko on oppaanani. Jos löydän\nvettä, saattaa kaikki vielä käydä hyvin. Suokoon Jumala minulle voimia\npäästäkseni sinne!\"\n\nTämä rukous huulillaan hän alkoi edetä tiheikössä, ryömien kivisellä\nmaaperällä ja raahaten jäljessään rampautunutta jalkaansa, muistuttaen\nsuunnattoman isoa liskoeläintä, jonka nikamat oli isku nyrjäyttänyt.\n\nSisiliskomaisesti hän ryömi edelleen.\n\nPonnistelu oli äärimmäisen tuskallista; mutta häntä kalvavat pahat\naavistukset olivat vieläkin tuskallisemmat ja kannustivat häntä\npyrkimään eteenpäin.\n\nHän tiesi hyvin, että mahdollisesti, miltei varmastikin hän sortuisi\njanoon, jollei hänen onnistuisi löytää vettä.\n\nTämän tiedon kiihottamana hän ryömi ryömimistään.\n\nAina vähäväliä hänen oli pakko pysähtyä ja elvyttää voimiaan lyhyellä\nlevolla. Nelinkontin ryömivä ihminen ei taivalla pitkälle, ennenkuin\nväsyy. Saatikka sitten sellainen henkilö, jonka neljästä raajasta yhtä\nei voida käyttää ponnistuksiin.\n\nHänen etenemisensä oli hidasta ja vaivaloista. Sitäpaitsi se tapahtui\nmitä lamaannuttavimmissa oloissa. Hän ei ehkä edennytkään oikeaan\nsuuntaan. Ei mikään muu kuin kuolemanpelko olisi jaksanut pakottaa\nhäntä ponnistamaan.\n\nHänen taivallettuaan noin neljäsataa metriä lähtökohdastaan hänen\nmieleensä johtui, että hän saattaisi käyttää parempaa liikkumistapaa,\njoka ainakin tarjoaisi vaihtelua hänen samoamiseensa.\n\n\"Ehkäpä\", tuumi hän, \"saattaisin hiukan nilkuttaa, kun vain saisin\nkainalosauvan. Hei vain, veitseni on vielä tallella! Sepä onnellista!\nJa tuossa on parhaankokoinen vesa mustaatammea. Se kelpaa.\"\n\nHän veti veitsensä irti vyöstään, katkaisi vaivaistammen ja muovasi\nsiitä pian karkeatekoisen kainalosauvan, jonka yläpäänä oli puun\nhaarukka.\n\nNoustuaan sitten pystyyn ja sovitettuaan haarukan kainalokuoppaansa hän\nlähti jatkamaan tutkimusretkeään.\n\nHän tiesi, kuinka välttämätöntä oli pysytellä samassa suunnassa, ja\nkoska hän oli valinnut kaakkoisen suunnan, taivalsi hän edelleen sille\ntaholle.\n\nSe ei ollut ihan helppoa. Hänen ainoa kompassinsa oli aurinko,\nmutta se oli nyt kohonnut puolipäiväpiiriin, ja eteläisen Teksasin\nleveysasteella on keskipäivän aurinko tähän vuodenaikaan melkein\nzenitissä. Sitäpaitsi oli hänen vastuksinaan tiheikkö, joka pakotti\nhänet yhtä mittaa mutkittelemaan käyttääkseen hyväkseen sen aukeamia.\nJonkun verran häntä opasti maan kaltevuus, sillä hän tiesi alaspäin\nedetessään todennäköisimmin joutuvansa purolle.\n\nSamottuaan puolisentoista kilometriä -- ei yhtämittaisesti, vaan\ntaivaltaen lyhyitä välejä ja leväten aina välillä -- hän saapui\ntiheikössä runsaasti asustavien eläinten tekemälle polulle. Se oli\nhuono, mutta kulki suoraan, mikä osoitti sen vievän jollekin erikoisen\ntärkeälle kohdalle -- hyvin todennäköisesti juomapaikalle, purolle,\nlammikolle tai lähteelle.\n\nMikä hyvänsä niistä olisi sopiva hänelle; ja enää vilkaisemattakaan\naurinkoon tai maan kaltevuuteen hän lähti polkua pitkin, milloin\nnilkuttaen kainalosauvansa varassa ja ajoittain taas väsyttyään siihen\nlaskeutuen kämmenilleen ja ryömien entiseen tapaansa.\n\nHilpeä odotus, jonka valtaan hän oli polun löydettyään antautunut,\nloppui pian. Polku meni _umpeen_. Toisin sanoen, se päättyi --\nläpitunkemattomien pensaiden ympäröimälle aukeamalle. Tyrmistyksekseen\nhän huomasi sen johtavan aukeamalta eikä sinne _päin_. Hän oli\nnoudattanut sitä väärään suuntaan!\n\nHänellä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin palata omia jälkiään myöten,\nniin epämieluista kuin se olikin. Aukeamalla viipyminen olisi merkinnyt\nsinne kuolemista.\n\nHän palasi samaa tietä, sivuuttaen sen kohdan, jossa hän oli polulle\ntullut.\n\nEi mikään muu kuin kiduttava jano olisi voinut antaa hänelle voimia\neikä sisua edetä. Ja jano kävi joka hetki yhä sietämättömämmäksi.\n\nPuut, joiden lomitse hän taivalsi, olivat enimmäkseen akaasioita, ja\nniiden seassa oli kaktuksia ja villejä agaveja. Ne tarjosivat tuskin\nensinkään suojaa aurinkoa vastaan, joka nyt oli keskitaivaalla ja\npaahtoi niiden hataran lehvistön lävitse polttavasti kuin tuli.\n\nHiki, jota tihkui hänen ihonsa jokaisesta huokosesta, lisäsi janoa,\nniin että se kävi repivän tuskaiseksi.\n\nHänen kätensä ulottuvilla oli _mezquiten_ meheviä palkoja, jotka\nolivat täynnä medenmakuista nestettä. Jos agaveen tai kaktukseen olisi\nkaivanut reiän, olisi niistä vuotanut runsaasti mehua. Edellinen oli\nliian makeata, jälkimäinen liian hapanta viekoitellakseen häntä.\n\nHän tiesi, minkälaisia ne molemmat olivat. Hän tiesi, etteivät ne olisi\nlievittäneet hänen janoaan, vaan ainoastaan pahentaneet sitä.\n\nHän sivuutti riippuvat palot poimimatta niitä. Hän sivuutti mehevät\nrungot kaivamatta niihin reikää.\n\nLisätuskaksi hän nyt huomasi haavoittuneen jalkansa käyvän joka hetki\nyhä pahemmaksi. Se oli turvonnut suunnattomasti. Jokainen askel sai\nhänet vavahtamaan kivusta. Jos hän olisikin menossa epämääräistä puroa\nkohti, ei hänen ehkä koskaan onnistuisi päästä sen partaalle! Jollei\nhänen onnistuisi, ei hänellä olisi mitään toiveita. Hän saattaisi vain\nlaskeutua pitkäkseen tiheikössä kuolemaan!\n\nKuolema ei tulisi heti. Vaikka hänen päätänsä pakotti kovasti, ei sen\nsaama tärähdys eikä hänen polvensa vamma todennäköisesti koituisi pian\ntuhoisaksi. Hän sai pelätä tuskallisempaa kuolintapaa kuin haavoihin\nkuolemista. Hän nääntyisi janoon, mikä on ehkä kiduttavin kaikista\nkuolemantavoista.\n\nSe ajatus kiihotti häntä ponnistelemaan yhäti; ja siitä huolimatta,\nettä hän kykeni etenemään vain hitaasti ja että häneen sen ohessa koski\nhirveästi, hän rimpuili edelleen.\n\nYlhäällä leijailevat mustat linnut pysyttelivät hänen kohdallaan\nhänen nilkuttaessaan ja vaivaloisesti ryömiessään eteenpäin. Vaikka\nne nyt olivat yli puolentoista kilometrin päässä siitä kohdasta,\njossa ne ensi kerran tulivat koolle, olivat ne kuitenkin vielä kaikki\nsaapuvilla -- olipa niiden lukumäärä karttunutkin, sillä oli saapunut\nuusia lisiä niiden saatua huomautuksen odotetusta saaliista. Vaikka ne\nhavaitsivatkin uhrin vielä elävän ja liikkuvan, näkivät ne sen olevan\nvahingoittuneen. Vaisto tai ehkä pikemminkin kokemus vakuutti niille,\nettä sen täytyisi pian sortua.\n\nNiiden varjot vilahtelivat sinne tänne tiellä, jota myöten\nirlantilainen eteni -- herättäen hänessä pahaenteistä lopunpelkoa.\n\nEi kuulunut melua, sillä näiden lintujen lento on äänetöntä\nsilloinkin, kun niitä kiihottaa aterian toive. Kuuma päivänpaiste oli\nvaimentanut heinäsirkkojen ja lehtisammakkojen äänet. Jopa kammottava\n\"sarvikonnakin\" lepäsi haluttomana maassa, pitäen nystyräistä\nruumistaan kivien suojassa.\n\nAinoat tiheikön yksinäisyyttä häiritsevät äänet olivat itse kärsijän\ntuottamat -- hänen vaatteittensa kahina niiden hankautuessa polkua\npeittäviin karheihin kasveihin ja silloin tällöin kuuluvat huudot,\njoita hän kajautteli siinä heikossa toivossa, että ne joku kuulisi.\n\nNyt sekaantui hikeen jo verta hänen ihollaan. Kaktuksen piikit\nja agaven kynsimäiset okaset olivat tehneet tehtävänsä, ja hänen\nkasvojensa, käsiensä ja jalkojensa ihossa oli tuskin tuuman laajuista\nalaa naarmuttomana.\n\nHän oli ihan tarmottomuuden partaalla -- oikeastaan hän olikin\njo menettänyt tarmonsa, sillä luikkailtuaan jonkun aikaa hän oli\nheittäytynyt pitkäkseen maahan, haluamatta epätoivoissaan enää edetä\npitemmälle.\n\nHyvin todennäköisesti juuri se asento pelasti hänet. Kun hän virui\nkorva ihan maanpinnassa, kuuli hän ääntä, niin hiljaista, ettei sitä\nolisi muutoin voinut erottaa.\n\nVaikka se olikin hiljainen, tunsi hän sen juuri siksi ääneksi, jota\nkuulemaan hänen aistinsa olivat herkistyneet. Se oli juoksevan veden\nsolinaa.\n\nRiemusta huudahtaen hän ponnahti pystyyn, ikäänkuin häntä ei olisi\nmikään vaivannut, ja lähti suoraa päätä siihen suuntaan, josta ääni\nkantautui.\n\nHän käytteli hätäisesti tehtyä kainalosauvaansa kahta ponnekkaammin.\nJopa vahingoittunut jalkakin tuntui kannattavan häntä. Elinvoimat ja\nelämänhalu kamppailivat rampautumista ja kuolemanpelkoa vastaan.\n\nEdelliset osoittautuivat voittoisiksi, ja kymmenen minuutin kuluttua\nhän lepäsi pitkällään nurmikolla kristallikirkkaan puron partaalla\nja aprikoi, minkä tähden vedenpuute oli tuottanut hänelle niin\nkuvaamattomia tuskia!\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU\n\nPikari ja juoma-astia\n\n\nTaaskin mustanginpyydystäjän majassa. Taaskin hänen käskyläisensä\nistumassa hajareisin tuolilla keskellä lattiaa. Taaskin hänen koiransa\nvirumassa pitkänään nahkapeittoisella liedellä, kuono puolittain\nhaudattuna tuhkaan.\n\nMiehen ja koiran keskinäinen asema on suunnilleen sama kuin silloin,\nkun aikaisemmin heidät näimme, ja heidän asentonsa ovat miltei\nsamanlaiset. Muissa suhteissa on kuva muuttunut siitä, kun sen viimeksi\nmaalasimme -- ja se muutos on sekä silmäänpistävä että merkitsevä.\n\nRaollaan oleva hevosennahkainen ovi on edelleenkin saranoillaan, ja\nvillien hevosten sileät taljat riippuvat välkkyvinä seinillä. Jäljellä\novat myöskin sälepöytä, telttasänky, molemmat tuolit ja palvelijan\n\"alunen\".\n\nMutta muut kalut, jotka ennen näkyivät nahkaisia seinäverhoja vasten,\novat joko näkymättömissä tai muualle siirrettyjä. Kaksipiippuinen\npyssy on otettu pois telineeltään; hopeinen pikari, metsästystorvi ja\nkoirapilli eivät enää riipu nauloissaan; satula, suitset, lassot ja\nserapét on otettu pois kannattimistaan; ja kirjat, muste, kynät ja\npaperit ovat tyyten kadonneet.\n\nEnsi näkemältä saattaisi otaksua intiaanien käyneen vierailemassa\nmajassa ja ryöstäneen sen _penaatit_.\n\nMutta ei. Jos niin olisi käynyt, ei Phelim istuisi noin huolettomana\ntuolilla, eikä hänen porkkananvärinen päänahkansa enää olisi tallella.\n\nVaikka tavarat onkin otettu seiniltä, ei mitään ole viety pois. Kaikki\nesineet ovat vielä jäljellä, mutta niiden paikkaa on vaihdettu; ja\nuseat, hajallaan lattialla viruvat, hihnoilla sidotut kääröt -- niiden\njoukossa nahkainen matkalaukku -- osoittavat, mitä varten tällainen\nsiirtely on tapahtunut.\n\nVaikka majaa ei olekaan tyhjennetty, on se ilmeisesti tarkoituksena.\n\nYleisestä siirtelystä huolimatta näkyi yksi huonekalu kuitenkin olevan\ntavallisessa sopessaan -- kopsapullo. Sitä Phelim katsoi useammin kuin\nmitään muuta huoneessa olevaa esinettä, sillä käänsipä hän silmänsä\nmille suunnalle tahansa, pyörähtivät ne varmasti uudelleen nurkassa\nniin viekoittelevana seisovaan, vitsakudoksen suojaamaan pulloon päin.\n\n\"Oi, jalokiveni, siellähän sinä olet!\" virkkoi hän, puhutellen\npulloa ainakin kahdettakymmenettä kertaa. \"Ja kannullinen nestettä\nkauniissa ontelossasi, eikä siitä ole sinulle rahtuakaan hyvää! Jos\nkymmenes osa siitä olisi minun sisälläni, tekisi se valtavasti hyvää\nsisälmyksilleni. Totisesti se tekisi. Eikö tekisikin, Tara?\"\n\nKuultuaan nimeään mainittavan koira kohotti päätänsä ja katsahti\nkysyvästi taaksensa nähdäkseen, mitä siltä vaadittiin.\n\nHavaittuaan ihmiskumppaninsa vain puhelevan itsekseen se sijoittui\ntakaisin lepoasentoonsa.\n\n\"Totisesti! Siihen en kaipaa vastausta, vanha kuoma. Tiedän sen itse\nhyvin, sanomattasikin. Aika paljon hyvää lasillinen tuosta pullosta\nminulle tekisi, enkä uskalla maistaa tippaakaan sen jälkeen, mitä\nisäntä minulle sanoi. Ja lisäksi tämä sullominen, niin että kurkkuni\ntakertuu kieleeni, ikäänkuin olisin yrittänyt niellä pikilaastaria.\nKautta sieluni, on häpeä, että nuori herra Maurice pakotti minut\nlupaamaan olla kajoamatta juomaan -- erittäinkin silloin, kun sitä ei\ntarvita. Eikö hän maininnutkin viipyvänsä täällä ainoastaan yhden yön\npalattuaan tänne? Eikä hän varmastikaan kuluta kannullista yhdessä\nyöseudussa -- jollei se vanha Stump-syntinen tule hänen mukaansa. Kova\nonni periköön hänen ahnaat suolensa! Hän saa monongahelasta enemmän\nkuin itse isäntä.\n\n\"On yksi lohdutus, ja Jumalalle kiitos siitä! Aiomme lähteä takaisin\nvanhaan maahamme ja vanhaan kartanoon Ballyballaghiin. Enköpä saakin\nnahkaani täyteen siellä -- ja lisäksi kunnollista ainetta tämän\namerikkalaisen rapakaljan sijasta! Hihhei -- hei -- hei! Se ajatuskin\nriittää tekemään miehen hulluksi riemusta. Hihhei -- hei hei!\"\n\nInnostunut galwaylainen viskasi matalan, leveän lierikkonsa laipioon\nja otti sen kiinni sen pudotessa sekä luikkasi useita kertoja tämän\nnaurettavan kiljaisun. Senjälkeen hän rauhoittui ja istui jonkun\naikaa ääneti, ajatellen miellyttävän toiveikkuuden vallassa häntä\nBallyballaghissa vartoavia riemuja.\n\nPian hänen ajatuksensa suuntautuivat jälleen hänen ympärillään oleviin\nesineihin -- erittäinkin sopessa seisovaan kopsapulloon. Siihen hänen\nsilmänsä taaskin suuntautuivat, ja niiden katseesta kuvastui selvästi\nyhä yltyvää himokkuutta.\n\n\"Oi, jalokiveni!\" äänsi hän, uudelleen puhuen astialle. \"Olet\näärimmäisen kaunis katsella -- olet kuin oletkin. Et varmastikaan\nkielisi, jos antaisin sinulle piskuisen suudelman? Et olisi sellainen\nkavaltaja, että antaisit minut ilmi. Ainoastaan yksi maiskaus. Siinä\nei saata olla mitään pahaa. En totisesti uskoisi isännän olevan siitä\npahoillaan -- kun hän ajattelee, kuinka paljon vaivaa minulle on\ntuottanut tämä sullominen ja kuinka kuiva pöly tunkeutuu kurkkuuni.\nHänen tarkoituksensa ei varmastikaan ollut, että pitäisin sen lupauksen\ntällä kertaa -- sillä onhan nyt kokonaan toisin kuin muulloin, koska\nolemme lähdössä täältä pois. Kuivan muuton jälkeen, sanotaan, tulee\nlyhyt asuminen. Sanon sen isännälle hänen palattuaan, ja varmasti\nse häntä rauhoittaa. Sitäpaitsi on toinenkin puolustava syy. Hän on\nviipynyt kokonaista kymmenen tuntia kauemmin kuin oli määrä; ja väitän\nnauttineeni pikkuisen pisaran voidakseni olla liian paljon häntä\najattelematta. Hän ei varmastikaan virka siitä mitään. Kautta pyhän\nPatrikin! Haistelen tuota kopsapulloa ja luotan siihen, että kaikki muu\nkäy onnellisesti. Pysy paikallasi, Tara! En mene ulos.\"\n\nHirvikoira oli noussut pystyyn nähtyään puhujan astuvan ovea kohti.\n\nMutta mykkä eläin oli tulkinnut hänen tarkoituksensa väärin -- sillä\nhän aikoi vain vilkaista jacalélle tuovalle polulle varmistuakseen\nsiitä, ettei hänen isäntänsä todennäköisesti häiritsisi häntä hänen\npuuhaillessaan kopsapullon kimpussa, kuten hän mieli tehdä.\n\nSaatuaan varmuuden siitä, ettei mikään vaara uhannut, hän lipui\ntakaisin lattian ylitse, aukaisi pullon tulpan, nosti sen huulilleen ja\nnieli jonkun verran enemmän kuin \"pikkuisen pisaran\" sen sisällöstä.\n\nLaskettuaan sen sitten takaisin paikalleen hän istuutui taaskin\ntuolilleen.\n\nPysyttyään hiljaa pitkähkön ajan hän alkoi uudelleen puhella itsekseen\n-- silloin tällöin muuttaen haastelunsa puhutteluksi ja kunnioittaen\nkeskustelullaan Taraa ja kopsapulloa.\n\n\"Kaikkien enkelien ja lisäksi paholaisten nimessä ihmettelen, mikä\nisäntää pidättää. Hän lupasi olla täällä kello kahdeksan aamulla, ja\nnyt on kello kuusi iltapäivällä, jos Teksasin aurinko on ensinkään\ntotuudenmukainen. Varmasti hänelle on sattunut jokin viivyke. Etkö\nsinäkin niin luule, Tara?\"\n\nTällä kertaa Tara soi hänelle vahvistavan nuuhkahduksen, koska se oli\ntyöntänyt kuononsa liian syvälle tuhkaan.\n\n\"Kautta kaikkien valtojen, toivonpa sitten, ettei hänelle ole sattunut\nmitään pahaa! Jos niin olisi käynyt, koira-kuoma, niin miten kävisi\nsinulle ja minulle? Mahdollisesti en näkisi Ballyballaghia moneenkaan\nkuukauteen, jollemme saisi maksetuksi kyytiämme näillä isännän\nvehkeillä. Juomapikari -- se on oikeata hopeaa -- riittäisi koko\nmatkan kulunkeihin. Tulimmainen! Kun se nyt johtui mieleeni, en ole\nmilloinkaan ryypännyt tuosta sievästä, pienestä astiasta. Varmastikin\njuoma maistuisi paremmalta siitä. Maistuukohan se -- totisesti on nyt\nparas aika sitä koettaa.\"\n\nNiin sanottuaan hän otti pikarin esille matkalaukusta, johon hän\noli sen pistänyt, avasi taaskin kopsapullon tulpan ja kaasi siitä\nsuunnilleen viinilasillisen.\n\nNielaistuaan sen yhdellä kulauksella hän jäi seisomaan, maiskutellen\nhuuliaan ikäänkuin tunnustellakseen väkijuoman laatua.\n\n\"Kautta sieluni! Enpä tiedä, maistuuko se paremmalta\", virkkoi\nhän, edelleenkin pidellen pikaria toisessa ja kopsapulloa toisessa\nkädessään. \"Sittenkin minusta tuntuu se maukkaammalta itse pullosta --\nmikäli nimittäin jaksan muistaa. Mutta tämä ei ole rehellistä peliä\npikaria kohtaan. Siitä, kun pullo oli huulillani, on niin kauan, että\nolen melkein unohtanut, miltä juoma sillä tavoin maistui. Osaisin\narvostella paremmin, jos tunnustelisin niitä yhtä aikaa. Niin teenkin,\nennenkuin ratkaisen.\"\n\nNyt nostettiin pullo hänen huulilleen, ja useiden kulausten jälkeen se\nlaskettiin jälleen alas.\n\nSitten seurasi uusi sarja maiskautuksia, oikein tuntijan tapaisia\nsamalla kun pää pysyi miettiväisesti paikallaan.\n\n\"Totisesti olen taaskin väärässä!\" haasteli hän, säestäen huomautustaan\nuudella epäilystä uhkuvalla päänpudistuksella. \"Tyyten harhaantunut.\nJuoma on makeampaa hopeisesta pikarista. Vai pettääkö minua vain\nmielikuvitukseni? Siitä kannattaa ottaa varma selko, enkä voi sitä\ntehdä muutoin kuin naukkaamalla vielä hiukkasen pikarista. Silloin\nmenettelisin rehellisesti kumpaakin astiaa kohtaan, sillä olenhan\njuonut kahdesti pullosta ja vain kerran hopeakupista. Rehellinen peli\non jalokiven arvoinen kautta koko maailman; eikä mikään estä minua\nkohtelemasta tätä kaunista pikku kulhoa yhtä säädyllisesti kuin tuota\nisoa kopsapulloakin. Tulimmainen, niin pitääkin tehdä!\"\n\nMalja otettiin taaskin palvelukseen, ja jälleen kaadettiin osa pullon\nsisältöä siihen -- ja heti senjälkeen pikari kulautettiin tyhjäksi\nepäilevän viinintuntijan tyydyttämättömään kurkkuun.\n\nRatkaisiko hän asian vihdoin pikarin eduksi vai pitikö hän edelleenkin\npulloa parempana, sitä emme tiedä. Neljännen ja samalla viimeisen\nryyppykerran jälkeen hän nähtävästi arveli maistaneensa kylliksi siksi\nkertaa ja pani molemmat astiat syrjään.\n\nHän ei kuitenkaan palannut tuolilleen, vaan hänen mieleensä johtui uusi\najatus, nimittäin lähteä majasta katsomaan, näkyisikö minkäänlaisia\nmerkkejä isännän lähestymisestä.\n\n\"Lähdetään, Tara!\" kehoitti hän, astuen ovea kohti. \"Mennään tuonne\njyrkänteelle silmäilemään aavaa tasankoa. Jos isäntä lainkaan tulee,\npitäisi hänen nyt jo olla näkyvissä. Tule mukaan, koira-kuoma! Nuori\nherra Maurice on hyvillään, kun olemme hiukan huolissamme hänen\npaluustaan.\"\n\nGalwaylainen asteli metsäistä alannetta pitkin hirvikoira kinoillaan\nja nousi jyrkänteelle viettävää rinnettä myöten sekä seisahtui ylemmän\ntasangon reunalle.\n\nTältä kohdalta hän näki jotensakin karulle lakeudelle, joka levisi\nitää kohti lähes kahden kilometrin pituudelta hänen seisomapaikastaan\nlaskien.\n\nAurinko oli hänen takanaan alhaalla taivaanrannalla, mutta paistoi\npilvettömältä taivaalta. Hänen näköalaansa ei ollut mikään\nsekoittamassa. Siellä täällä kohotti yksinäinen kaktus tai puumainen\nyucca karheata runkoaan tasangon pinnan yläpuolelle. Muutoin oli\nmaaperä sileätä, eikä edes kajoottikaan olisi voinut liikkua siellä\nnäkymättömänä.\n\nSen takana häämöttivät kaukaa puiden tummemmat ääriviivat; siellä\nulottui _llanon_ poikki tiheikkö tai joen metsäinen uoma.\n\nGalwaylainen suuntasi katseensa seudun ylitse siihen suuntaan, josta\nhän odotti isäntänsä saapuvan, ja seisoi äänettömänä tarkkailemassa.\n\nEnnen pitkää hänen tarkkaavaisuutensa sai palkkionsa. Vastaisella\nlaidalla kasvavien puiden seasta näkyi ratsastaja tulevan esille ja\nsuuntaavan kulkunsa Alamoa kohti.\n\nHän oli vielä lähes kahden kilometrin päässä; mutta niinkin etäältä\nuskollinen palvelija tunsi isäntänsä. Kirkkaanvärisestä, juovaisesta\nserapésta -- oikeasta navajolaisesta huovasta, jota Maurice piti\nmuassaan matkoilla ollessaan -- ei voinut erehtyä. Se hohti koreana\nlaskevan auringon kirkkaassa valossa, ja sen punaiset, valkeat ja\nsiniset juovat piirtyivät selvästi näkyviin karun tasangon tummia\nvivahduksia vastaan.\n\nPhelim kummasteli ainoastaan sitä, että hänen isäntänsä oli levittänyt\nsen hartioilleen niin hiostavana iltana eikä ollut käärinyt sitä kokoon\nja sitonut sitä satulansa takakappaleeseen.\n\n\"Totisesti, Tara, tämä näyttää omituiselta, eikö näytä? On niin kuuma,\nettä näillä kivillä saattaisi paahtaa varraspaistia, mutta sittenkään\nei isäntä näytä niin arvelevan. Toivottavasti hän ei ole vilustunut\nollessaan siellä 'Old Dufferin' kapakan ahtaassa ja ummehtuneessa\nkomerossa. Se ei ollut sovelias asuinpaikka siallekaan. Oma hökkelimme\non sen rinnalla loistava seurustelusali.\"\n\nPuhuja vaikeni joksikin aikaa ja tarkkaili lähestyvän ratsastajan\nliikkeitä. Viimemainittu oli tähän mennessä ehtinyt noin kolmen\nneljänneskilometrin päähän ja tuli yhä likemmäksi.\n\nKun Phelimin ääni alkoi uudelleen kuulua, oli sen sävy perinpohjaisesti\nmuuttunut. Siitä uhoi vieläkin kummastusta, ja samalla siinä oli\nhilpeyden häive. Mutta siinä hilpeydessä piili naurettavuuden\nepäilemistä, ja se tuntui pidätetyn väkinäiseltä.\n\n\"Mooseksen äiti!\" huudahti hän. \"Mitähän isäntä saattaa tarkoittaa?\nHän ei ole tyytynyt kietomaan huopaa ainoastaan hartioilleen, vaan\ntulimmainen, hän on verhonnut sillä päänsäkin!\n\n\"Hän mielii tehdä meille kepposen, Tara. Hän aikoo valmistaa sinulle\nja minulle yllätyksen. Hän aikoo pitää meitä pilanaan!\n\n\"Mutta kautta sieluni, omituista se joka tapauksessa on! Näyttää\nsiltä kuin hänellä _ei olisikaan_ päätä. Totisesti siltä näyttää.\nOi, mitä se saattaa merkitä? Pyhän neitsyen nimessä, tuo riittäisi\nsäikyttämään ihmistä, jollei tietäisi, että siellä on isäntä tulossa!\n\n\"_Onko_ se isäntä? Tulimmainen, se on liian lyhyt häneksi! Entä pää?\nPyhä Patrik meitä suojelkoon! Missä se on? Se ei voi olla huopaan\nkäärittynä? Siinä ei ole minkäänlaista muotoa! Jeesuksen nimessä, siinä\non jotakin vikaa! Mitähän se merkitsee, Tara?\"\n\nPuhujan sävyssä oli taaskin tapahtunut muutos. Nyt siitä uhkui milteipä\nkauhua, jota kuvastui hänen kasvonilmeistäänkin.\n\nHirvikoiran ulkonäkö ja esiintyminen olivat hyvin samantapaisia. Se\nseisoi hieman edempänä, puolittain aristellen, puolittain valmiina\nsyöksymään eteenpäin, silmät pahasti mulkoilevina ja suunnattuina\nlähestyvään ratsastajaan, joka nyt oli vajaan kahdensadan metrin päässä\nsiitä paikasta.\n\nPhelimin lausuttua tämän kysymyksen viimeisen yksinpuhelunsa päätteeksi\nkoira päästi valittavan ulvahduksen, joka tuntui vastaukseksi\ntarkoitetulta.\n\nIkäänkuin jonkun koiramaisen vaiston kannustamana se sitten ponnahti\nkiitämään kummallista tulokasta kohti, joka pani ymmälle sen\nihmiskumppanin ja antoi sillekin aprikoimista.\n\nSe syöksyi suoraan eteenpäin ja kajautti sarjan kimeitä haukahduksia,\nkokonaan toisenlaisia kuin se pehmeä, sointuva haukunta, jolla se\ntavallisesti tervehti mustanginpyydystäjän saapumista.\n\nJos Phelim oli kummastellut sitä, mitä hän oli jo nyt nähnyt, ällistyi\nhän vielä enemmän sen johdosta, mitä hänen näkyviinsä nyt ilmestyi.\n\nKoiran tullessa likemmäksi, yhäti juostessaan haukkuen, pyörähti\npunertava raudikko, jonka entinen tallirenki oli jo aikoja sitten\ntuntenut isäntänsä ratsuksi, jyrkästi ympäri ja lähti täyttä neliä\nlaukkaamaan takaisin tasangon poikki!\n\nSen kääntyessä Phelim näki tai kuvitteli näkevänsä sellaista, joka ei\nhäntä ainoastaan hämmästyttänyt, vaan sai lisäksi veren hyytymään hänen\nsuonissaan ja hänen vartalonsa vapisemaan ihan varpaanneniä myöten.\n\nSyynä oli pää -- ratsastajan pää; mutta se ei ollut oikealla\npaikallaan, hartioilla, vaan ratsastajan kädessä, ihan satulannupin\ntakana!\n\nHevosen kääntyessä sivuittain häneen päin Phelim näki tai oli\nnäkevinään kasvot -- aavemaiset ja hurmeen peittämät -- puolittain\nsatulakotelon takkuisen karvan piilottamat!\n\nSen enempää hän ei nähnyt. Seuraavassa tuokiossa hänen selkänsä oli\nkäännetty tasangolle päin, ja seuraavalla hetkellä hän syöksyi rotkoa\npitkin alas niin vinhasti kuin hänen herpaantuneet jalkansa pystyivät\nhäntä kiidättämään.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU\n\nNeljä comanchia\n\n\nTulenväristen kiharoittensa törröttäessä pystyssä ja miltei nostaessa\nhatun pois hänen päästänsä galwaylainen peräytyi kiireisesti ja\nseisahtumatta, tuskin taaksensa vilkaisten, ennenkuin oli päässyt\ntakaisin majaan, sulkenut nahkaisen oven jälkeensä ja laittanut sen\ntaakse sulun useista käsillä olleista, isoista kääröistä.\n\nMutta hän ei vielä sittenkään tuntenut olevansa turvassa. Mitä suojaa\nsaattoi tarjota suljettu ovi, vaikkapa salvattu ja teljettykin,\nyliluonnollista vastaan?\n\nEikä se, mitä hän oli nähnyt, varmastikaan ollut maallista -- tämän\nmaailman mukaista! Kukapa oli milloinkaan nähnyt moista näkyä --\nmiestä hevosen selässä ja pää kädessä! Kuka oli ikinä kuullut niin\nluonnottomasta ilmiöstä! Varmasti ei Phelim O'Neal.\n\nYhäti kauhun vallassa hän syöksähteli edestakaisin majan lattialla,\nmilloin vaipuen tuolille, milloin ponnahtaen pystyyn ja hiipien ovelle,\nmutta uskaltamatta sitä avata tai tirkistää rahien lomitse.\n\nAika-ajoin hän repi tukkaansa, takoi nyrkeillään ohimoitaan ja hieroi\nrajusti silmiään -- ikäänkuin varmistuakseen siitä, ettei hän nukkunut,\nvaan oli todella nähnyt häntä kauhistaneen hahmon.\n\nAinoastaan yksi seikka soi hänelle jonkun verran lohtua, vaikka vähän.\nJuostessaan karkuun rinteellä oli hän, ennenkuin hänen päänsä painui\ntasangon pinnan alapuolelle, vilkaissut taaksensa. Se vilkaisu oli\nhieman häntä rauhoittanut, koska hän oli silloin nähnyt päättömän\nratsastajan kaukana preerialla selkä käännettynä Alamoon päin\nnelistämässä täyttä laukkaa.\n\nJollei galwaylainen olisi sitä muistanut, olisi hän saattanut olla\nvieläkin pahemmin peloissaan -- jos se olisi ollut mahdollista --\nastellessaan edestakaisin jacalén lattialla.\n\nPitkään aikaan hän ei saanut sanaa suustansa -- ei tiennyt, mitä sanoa\n-- ja päästeli vain sellaisia huudahduksia, jotka tulivat koneellisesti\nhänen huulilleen.\n\nKun hän ajan kuluessa alkoi tuntea järkiintymisen vaikutusta, jos kohta\nhänen rohkeutensa ei vielä palannutkaan, sai hän jälleen puhetaitonsa,\nja sitten seurasi yhtämittainen sarja kysymyksiä ja huudahduksia. Ne\noli kaikki osoitettu hänelle itselleen. Tara ei enää ollut saapuvilla\nollakseen osallisena keskustelussa.\n\nLisäksi ne esitettiin hiljaa kuiskaten, ikäänkuin hän olisi pelännyt\näänensä mahdollisesti kuuluvan jacalén ulkopuolelle,\n\n\"Voi-oi, voi, voi! Se ei voinut olla hän! Pyhä Patrik minua suojelkoon!\nMutta mikä se sitten oli?\"\n\n-- Kaikki oli hänen -- hevonen, juovainen huopa, täplikkäät\njalansuojukset -- ja itse pääkin -- kaikki paitsi piirteitä. Nekin\nnäin, mutta en niitä varmasti tuntenut, sillä kukapa erottaisi tarkoin\nyltyleensä punaisen veren peitossa olevia kasvoja?\n\n-- Voi! Se ei saattanut lainkaan olla nuori herra Maurice, ei lainkaan!\n\n-- Se oli pelkkää unennäköä. Minun täytyi nukkua, nähdä unta. Vai\njohtuiko se wiskyn vaikutuksesta?\n\n-- En varmastikaan ollut kylliksi juovuksissa sitä varten. Kaksi kertaa\npienestä pikarista ja kaksi kopsapullosta -- pari kunnon kulausta\nkaiken kaikkiaan. Se ei saisi minua humalaan. Olen juonut kaksi kertaa\nsen määrän edes puheeni silti sopertelematta. Olen kuin olenkin. Jos\nsitäpaitsi olisin ollut sekaisin väkijuomasta, niin minkä tähden en\nenää ole?\n\n-- Siitä, kun sen näin, ei ole kulunut puolta tuntia, ja olen selvä\nkuin tuomari oikeussalin pöydän takana.\n\n-- Kautta sieluni! Tippa tekisi minulle vakaisen hyvää juuri nyt.\nJollen nauti rahtuakaan, en saa hitustakaan unta silmiini. Pysyn\nvarmasti valveilla koko pitkän yön, sitä miettien. Voi, voi, oi, oi,\nmitä se oikein saattoi olla? Entä missä isäntä saattaa olla, jollei se\nollut hän? Pyhä Patrik, luo katseesi tänne päin ja varjele surkeata\nsyntistä, joka on jäänyt ihan yksin ja jonka ympärillä ei ole mitään\nmuuta kuin aaveita ja haamuja!\n\nLausuttuaan tämän vetoomuksen katolilaisten pyhimykselle\nconnemaralainen antautui vieläkin hartaammin palvomaan kokonaan\ntoisenlaista jumaluusolentoa, josta muinaisajan kansat käyttivät\nBacchuksen nimitystä.\n\nHänen tälle taholle kohdistuva palvontansa osoittautui täysin\nmenestykselliseksi, sillä vajaan tunnin kuluttua siitä, kun hän oli\nalkanut notkistella polviaan tämän pakanallisen jumalan pyhätössä --\njota edusti monongahela-wiskyä sisältävä kopsapullo -- oli hän päässyt\neroon kaikista kärsimyksistään, jos kohta ei synneistään, ja virui\npitkänään jacalén lattialla muistamatta mitään siitä näystä, joka\näsken oli säikäyttänyt häntä ihan sielun syvimpiä sopukkoja myöten, ja\ntietämättä kerrassaan mitään sielunsa olemassaolosta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMustangi-Mauricen majasta ei kuulu minkäänlaista ääntä -- ei edes\nkelloa ole alituisella tikutuksellaan ilmoittamassa, että tunnit\nvierivät ikuisuuteen ja että uusi keskiyö kattaa maata.\n\nUlkona on ääniä, mutta ainoastaan tavallisia. Läheisen joen lirinä,\nöisen tuulen huojuttamien lehtien kuiske, sirkkojen sirkutus ja jonkun\nvillin eläimen silloin tällöin kajahtava huuto ovat vain yöllisen\nmetsän luonnollisia ääniä.\n\nOn tullut keskiyö, ja kuutamo on niin kirkas, että se muistuttaa aamua.\nKuun valo valaisee maan, siellä täällä tunkeutuen varjoisten puiden\nlävitse ja luoden niiden väliin hopeisia läikkiä.\n\nNäiden vuorottelevien valo- ja varjokohtien välitse etenee --\nnähtävästi mahdollisimman paljon välttäen edellisiä -- ratsastajaryhmä.\n\nVaikka heidän lukumääränsä on vähäinen -- heitä on ainoastaan neljä\n-- ovat he kammottavan näköisiä. Heidän punaiselta hohtava alaston\nihonsa, heidän poskiensa tatuoidut juovat ja täplät, heidän päälaellaan\nkankeina törröttävät tulipunaiset sulat ja heidän käsissään olevien\naseiden välke puhuvat kaikki villistä ja vaarallisesta voimasta.\n\nMistä he tulevat?\n\nHe ovat comanchien sota-asussa. Sen ilmaisee heidän maalauksensa.\nHeidän ohimoittensa ympärillä on nahkahihna, ja sen taakse on pistetty\nkotkansulkia. Paljaat käsivarret ja paljas rinta, hirvennahkaiset\nhousut -- kaikkien niiden laatu osoittaa heidän olevan näitä Teksasin\nismaelilaisia sotapolulla.\n\nHeidän täytyy olla comancheja, ja senvuoksi heidän on täytynyt tulla\nlännestä.\n\nMinne he ovat menossa?\n\nTähän kysymykseen on helpompi vastata. He lähestyvät majaa, jossa\njuopunut mies makaa tiedottomana. Maurice Geraldin jacalé on ilmeisesti\nheidän retkensä määräpaikka.\n\nSen, että heillä on vihamieliset aikomukset, voi päätellä siitä, että\nhe ovat sota-asussa. Se käy ilmi myöskin heidän lähestymistavastaan\nsamoin kuin siitäkin, että he laskeutuvat satulasta jonkun matkan\npäässä majasta, sitovat ratsunsa kiinni pensaikkoon ja menevät edelleen\njalkaisin.\n\nHe astuvat hiipivästi, visusti ja kevyesti laskien jalkansa varisseille\nlehdille, pysyttelevät varovasti varjossa, pysähtelevät tuontuostakin\ntähyilemään eteenpäin ja kuuntelemaan, ja se mies, joka nähtävästi on\njohtaja, ohjailee näitä liikkeitä äänettömillä eleillä, mikä kaikki\nosoittaa heidän pyrkivän lähestymään majaa mahdollisten sisälläolijain\nheitä huomaamatta.\n\nSe heille onnistuu, mikäli näöstä voi päättää. He seisahtuvat\npaaluseinän vierelle minkään merkin ilmaisematta, että heidät on nähty.\n\nSisällä vallitsee täydellinen hiljaisuus, kuten hekin ovat liikkuneet\nhiljaa. Ei kuulu mitään -- ei edes kotisirkan sirinää.\n\nEikä maja kuitenkaan ole tyhjä. Mutta mies saattaa joutua niin\nhumalaan, ettei hän kykene puhumaan, ei kuorsaamaan eikä edes\nkuuluvasti hengittämään, ja sellaisessa tilassa on jacalén nykyinen\nasukas.\n\nComanchit hiipivät ovelle ja tarkastavat sitä pälyilevästi.\n\nSe on suljettu, mutta sen reunoissa on rakoja.\n\nNiille villit painavat korvansa -- kaikki yhtä aikaa -- ja jäävät\nseisomaan, äänettöminä kuunnellen.\n\nEi kuorsaamista, ei hengitystä, ei minkäänlaista melua.\n\n\"Mahdollisesti\", virkkoi johtaja lähimpänä olevalle seuralaiselleen,\npuhuen kuiskaamalla, mutta hyvää, kieliopin mukaista Kastilian kieltä,\n\"mahdollisesti hän ei ole vielä saapunut kotiin vaikka hänen olisikin\nlähtöaikansa nojalla pitänyt ehtiä tänne jo aikoja sitten. Hän on ehkä\nlähtenyt jälleen ratsastamaan. Nyt muistankin, tuolla takalistolla\non hevoskatos. Jos mies on sisällä pitäisi ratsun olla katoksessa.\nVartokaa täällä, _camarados!_ Käväisen katsomassa.\"\n\nKuudessa sekunnissa ennättää tarkastaa tallin sijaisen. Siellä ei ole\nhevosta.\n\nVielä yhtä monessa sekunnissa on tutkittu sinne vievä polku. Siellä ei\nole käynytkään hevosta -- ei ainakaan äskettäin.\n\nRatkaistuaan ne kysymykset päällikkö palaa seuralaistensa luokse, jotka\nyhäti seisovat ovella majan edustalla.\n\n\"_Maldito_!\" kivahtaa hän, sallien äänensä vapaammin kajahtaa. \"Hän ei\nole täällä eikä ole ollutkaan tänä päivänä.\"\n\n\"Meidän olisi parasta mennä sisälle ja saada siitä varmuus\", ehdottaa\neräs tavallisista sotilaista, puhuen puhdasta espanjankieltä. \"Ei saata\nvahingoittaa, jos katsomme, miten _Irlandes_ on järjestänyt kotinsa\ntäällä kaukana.\"\n\n\"Ei varmastikaan!\" yhtyy toinen, joka oli yhtä hyvin perehtynyt\nCervantesin kieleen. \"Vilkaistaanhan myöskin hänen riistavaroihinsa.\nOlen niin nälkäinen, että olisin valmis syömään raakaa _tasajoa_.\"\n\n\"_Por Dios!_\" lisää kolmas ja viimeinen miehistä, puhuen samaa\nsointuvaa kieltä. \"Olen kuullut, että hänellä on kellari. Jos niin on\n--\"\n\nPäällikkö ei odota, kunnes hänen seuralaisensa lausuu arvelunsa\nloppuun. Kellarin ajatuksella on nähtävästi voimakas vaikutus häneen,\nja se kannustaa hänet heti toimintaan.\n\nHän painaa kenkänsä koron nahkaoveen, aikoen sysätä sen auki.\n\nSe vastustaa hänen ponnistustaan.\n\n\"_Carrambo!_ Se on teljetty sisäpuolelta. Laitettu estämään\ntungettelijoita pääsemästä sisälle hänen poissa ollessaan! Leijonia,\ntiikerejä, karhuja, puhveleita -- kenties intiaanejakin. Ha, ha, ha!\"\n\nHän potkaisee toistamiseen entistä ponnekkaammin. Ovi kestää yhäti\npaikallaan.\n\n\"Se on salvattu jollakin esineellä -- lisäksi raskaalla. Se ei aukea\npotkimalla. Vähät siitä. Pian näen, mitä siellä on.\"\n\n_Macheté_ vetäistään tupesta ja kevyttä puukehystä peittävään\npingoitettuun vuotaan leikataan iso reikä.\n\nIntiaani työntää kätensä siihen ja hapuiltuaan saa selville, millainen\neste on.\n\nKääröt on pian työnnetty syrjään, ja ovi sysätään auki.\n\nVillit astuvat sisälle, ja heidän edellään tunkeutunut leveä kuun\nvalojuova näyttää heille tietä, paljastaen heille, millaisessa tilassa\nmajan sisusta on.\n\nMies virumassa keskellä lattiaa!\n\n\"_Carajo_!\"\n\n\"Nukkuuko hän?\"\n\n\"Hänen täytyy olla kuollut, koska hän ei ole kuullut meitä.\"\n\n\"Asia ei ole kumpikaan\", sanoo päällikkö kumarruttuaan tarkastamaan\nmiestä, \"hän on vain tukkihumalassa -- _boracho -- embriaguado!_ Hän on\nirlantilaisen palvelija. Olen nähnyt tämän miekkosen aikaisemmin. Hänen\nkäyttäytymisestään saattaa varmasti päätellä, ettei hänen isäntänsä\nole kotona eikä ole äsken ollutkaan. Toivottavasti tuo elukka ei ole\ntyhjentänyt koko kellaria laittaessaan itseään noin lohdulliseen\ntilaan. Ahaa! Pullo! Ja tuoksuaa kuin ruusu. Näiden varpujen sisältä\nkuuluu loisketta. Siellä on ainetta. Siitä kiitos pyhälle neitsyelle!\"\n\nMuutamissa sekunneissa on kopsapullon sisällys jaettu. Siitä riittää\njokaiselle neljälle ryyppy ja johtajalle kaksi, eikä viimemainittu\nkorkeasta arvostaan huolimatta ole kylliksi hiotun kohtelias\nvastustaakseen tällaista epätasaista jakoa. Lyhyessä tuokiossa on pullo\ntyhjä.\n\nEntä sitten?\n\nTalon isännän täytyy tulla kotiin johonkin aikaan. Miehet, jotka ovat\ntulleet häntä tapaamaan, haluavat puhutella häntä -- haluavat erittäin\nkiihkeästi, kuten voi päätellä heidän käyntinsä sopimattomasta ajasta.\nErittäinkin päällikkö on innokas kohtaamaan hänet.\n\nMitä saattaa neljä intiaania haluta Mustangi-Mauricelta?\n\nHeidän puhelunsa paljastaa heidän aikomuksensa, sillä keskenään he\neivät lainkaan peittele sitä, mikä tarkoitus heidän tulollaan on.\n\n_He ovat saapuneet murhaamaan häntä!_\n\nHeidän päällikkönsä on puuhan alkuunpanija; muut ovat ainoastaan hänen\nvälikappaleitaan ja apureitaan.\n\nAsia on niin tärkeä, ettei hänen käy leikitteleminen. Hän tahtoo\nansaita tuhat dollaria tällä tihutyöllään -- lukuunottamatta varmaa,\nrahan kiihotuksesta riippumatonta mielihyvää. Hänen kolme kätyriään\nsaavat sata dollaria mieheen -- ja se summa riittää kannustamaan\ncomanchin ahneutta ja taivuttamaan hänet millaiseen yritykseen tahansa.\n\nNaamiopeliä ei enää tarvitse jatkaa. Tähän mennessä on naamioiden\njo täytynyt pudota heidän kasvoiltaan. Comanchimme ovatkin pelkkiä\nmeksikolaisia, ja heidän päällikkönsä on mustanginpyydystäjä Miguel\nDiaz.\n\n\"Meidän täytyy sijoittua häntä väijymään.\"\n\nTämä on El Coyotén ehdotus.\n\n\"Hän ei voi enää viipyä kovin kauan, mikä häntä lieneekin viivyttänyt.\nTe, Barajo, menkää jyrkänteelle ja pitäkää silmällä tasankoa! Muut\njäävät tänne luokseni. Hänen täytyy tulla sitä tietä Leonan varrelta.\nMeidän sopii olla häntä vastassa rotkon pohjalla ison kypressipuun\njuurella. Se on sopivin paikka tarkoitukseemme.\"\n\n\"Eikö meidän olisi parasta tehdä _hänet_ äänettömäksi?\" vihjaa\nverenhimoinen Barajo, osoittaen galwaylaista, joka onnekseen ei tiedä\nmitään siitä, mitä hänen ympärillään tapahtuu.\n\n\"Vainajat eivät kieli!\" lisää toinen salaliittolainen, lausuen\nsananlaskun sen alkuperäisellä kielellä.\n\n\"Jos tappaisimme hänet, kielisi se pahemmin\", vastasi Diaz. \"Siitä ei\nsitäpaitsi ole mitään hyötyä. Hän on näinkin kylliksi äänetön, tuo\nhullunkurinen pahus. Pitäköön koira henkensä. Olen sopinut ainoastaan\nhänen isäntänsä hengestä. Kas niin, Barajo! _Vayate, vayate!_\nJyrkänteelle! Emme osaa arvata, millä hetkellä don Mauricio saattaa\ntipahtaa joukkoomme. Emme saa tehdä hairahdusta. Emme ehkä milloinkaan\nmuulloin saa tällaista tilaisuutta. Sijoittukaa rinteen yläpäähän!\nSieltä näette koko tasangon. Hän ei voi päästä likelle teidän\nhuomaamattanne häntä, kun on tällainen kuutamo. Heti kun olette hänet\nerottanut, kiiruhtakaa tänne ilmoittamaan siitä meille! Muistakaakin\njoutua siksi ajoissa, että ehdimme kypressin juurelle!\"\n\nBarajo lähtee noudattamaan tätä määräystä, mutta ilmeisen\nvastahakoisesti. Hänellä on edellisenä yönä ollut huono onni, sillä\nhän on menettänyt El Coyotélle suuren rahaerän _monté_-pelissä.\nHäntä haluttaa saada _revanchea_, sillä hän arvaa hyvin miten hänen\nkumppaninsa käyttävät ajan hänen poissa ollessaan.\n\n\"Vikkelästi, señor Vicente!\" komentaa Diaz, huomattuaan kuinka\nvastenmielinen toisesta hänelle annettu tehtävä oli. \"Jos tämä puuha\nmenee myttyyn, menetätte enemmän kuin saatatte voittaa _monté_-erässä.\nMenkää, mies!\" jatkaa El Coyoté rohkaisevasti. \"Jollei hän saavu tunnin\nkuluessa, tulee joku toinen sijallenne. Menkää!\"\n\nBarajo tottelee, poistuu majasta ja kävelee sijoituspaikalleen rinteen\nlaelle.\n\nToiset istuutuvat majassa järjestettyään jo sitä ennen valoa.\n\nHeidän luokkaansa ja heidän ammattialaansa kuuluvilla miehillä on\ntavallisesti matkassaan vehkeet, joilla he pystyvät tappamaan aikaa tai\nainakin estämään sitä muuttumasta rasittavaksi.\n\nHeidän välissään on sälöpöytä, jolle pian ilmestyy -- ei heidän\nillallisensa, vaan pakka espanjalaisia kortteja, jollaiset jokaisella\nmeksikolaisella kulkurilla on serapén povella.\n\n_Cavallo ja soto_ (kuningatar ja sotamies) pannaan kuvapuoli ylöspäin\npöydälle, kortit jaetaan, ja peli alkaa.\n\nHeidän syvennyttyään harkitsemaan pelin mahdollisuuksia menee tunti\nkenenkään huomaamatta ajan kulumista.\n\nEl Coyoté on pankinpitäjänä ja myöskin _croupierina_.\n\nHuudahdukset: \"_Cavallo en la puerta!_\" ja \"_Soto mozo!_\" (\"Kuningatar\nportilla!\" ja \"Sotamies voittaa!\"), silloin tällöin käytetyt\nkiteytyneet lauseet, kajahtelevat nahkapeittoisista seinistä.\n\nHopeisia dollareita vedetään karkealla pöydällä niiden terävästi\nkilahdellessa korttien hiljaisen kahinan seassa.\n\nIhan äkkiä häiritsee pelaajia voimakkaampi ääni, saaden pelin\nlakkaamaan.\n\nSe on juopuneen kirkaisu, sillä herättyään humalansa aiheuttamasta\nhorroksesta hän nyt vasta havaitsee kummallisen seurueen, joka on hänen\nluonansa jacalén suojassa.\n\nPelaajat hypähtävät pystyyn ja vetäisevät esille macheténsa. Phelim on\nhyvin likellä saada ruumiiseensa kolmen toledolaisveitsen terän.\n\nHänet pelastaa vain sattuma -- toinen keskeytys estää tämän aikeen\ntoteuttamisen.\n\nBarajo ilmestyy oviaukkoon huohottavana.\n\nHänen on tuskin tarpeen ilmoittaa asiaansa, vaikka hänen onnistuukin\nähkyä:\n\n\"Hän on tulossa -- jo törmällä -- _cañadan_ yläpäässä -- nopeasti,\ntoverit, nopeasti!\"\n\nGalwaylainen on pelastunut. On tuskin aikaa surmata häntä -- vaikkapa\nse maksaisikin vaivan.\n\nMutta sitä ei kannata tehdä -- ei ainakaan naamioituneiden mielestä,\njotka jättävät hänet jälleen nauttimaan häiriytyneestä unestaan ja\nsyöksyvät suorittamaan edullisempaa murhatyötä.\n\nParissakymmenessä sekunnissa he ovat törmän juurella, sen viettävän\nrinteen alapäässä, jota myöten siltä täytyy laskeutua.\n\nHe seisahtuvat rehevän kypressin oksien varjoon ja vartoavat uhrin\ntuloa.\n\nHe kuuntelevat erottaakseen kavionkapsetta, jonka pitäisi ilmaista\nhänen saapumisensa.\n\nSe kuuluu pian. Kuuluu kengitettyjen kavioiden töminää -- ei tasaista,\nvaan epätasaisella pinnalla liikkuvan hevosen aiheuttamaa. Hevonen on\nlaskeutumassa vierulla.\n\nSe ei vielä ole väijyväin näkyvissä. Rinnekin on hämyn verhossa, samoin\nkuin alhaalla lepäävä laakso, korkeiden puiden varjostama.\n\nVain yhdessä kohtaa kuu luo valoa ruohikolle -- murhamiehiä piilottavan\nsynkän varjon laidalla olevalla kapealla läikällä. Kovaksi onneksi\nse ei ole heidän aiotun uhrinsa tiellä. Hänen täytyy tulla kypressin\nlehvien alitse.\n\n\"Älkää tappako häntä!\" jupisee Miguel Diaz miehilleen vakavasti. \"Se ei\nole tarpeellista ihan vielä. Tahdon saada hänet käsiini elävänä noin\ntunnin ajaksi. Minulla on omat syyni. Tarttukaa kiinni häneen ja hänen\nhevoseensa. Se ei ole lainkaan vaarallista, koska yllätämme hänet eikä\nhän ole varuillaan. Jos hän vastustaa, täytyy meidän ampua hänet, mutta\nsallikaa minun ampua ensiksi!\"\n\nKumppanit lupaavat totella.\n\nKohta heillä on tilaisuus osoittaa, kuinka vilpitön heidän lupauksensa\non. Mies, jota he väijyvät, on laskeutunut rinteeltä ja ratsastaa\nkypressin varjoon.\n\n\"_Abajo las armas! A tierra_!\" (\"Aseet pois! Maahan!\") kiljaisee El\nCoyoté, syöksyen eteenpäin ja tarttuen suitsiin, samalla kun muut kolme\nkarkaavat satulassa istuvan miehen kimppuun.\n\nHeitä ei vastusteta, ei rimpuilemalla eikä iskuilla; ei paljasteta\nteräasetta, eikä ammuta ainoatakaan laukausta; ei edes sanaakaan\nhiiskuta vastalauseeksi!\n\nHe näkevät miehen, joka seisoo pystyssä jalustimissaan; he tarttuvat\nkäsin raajoihin, jotka tuntuvat kiinteältä lihalta ja luulta, mutta\neivät kuitenkaan näytä huomaavan heidän kosketustaan!\n\nAinoastaan hevonen ryhtyy vastarintaan. Se karkaa takajaloilleen,\nperääntyy ja raahaa vangitsijoitaan muassaan.\n\nSe kiskoo heidät valoisalle kohdalle, kuutamoon, varjon ulkopuolelle.\n\nArmias taivas! Mitä tämä merkitsee?\n\nSen pidättäjät hellittävät otteensa ja astahtavat taaksepäin, päästäen\nkirkaisun yhteen ääneen. Se on kauhun kirkaisu!\n\nHe eivät viivy enää hetkistäkään kypressin juurella; vaan lähtevät\nmahdollisimman vinhasti pakenemaan tiheikköön, johon he ovat jättäneet\nomat ratsunsa.\n\nPonnahdettuaan satulaan mielipuolisen hätäisesti he ratsastavat huimaa\nvauhtia tiehensä.\n\nHe ovat nähneet sellaista, mikä on jo herättänyt kauhua heitä\nrohkeampien miesten sydämessä -- _päättömän ratsastajan!_\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU\n\nHäipynyt latu\n\n\nOliko se aave? Se ei varmastikaan voinut olla ihminen.\n\nNiin kyselivät El Coyoté ja hänen säikähtyneet kumppaninsa. Niin oli\nhätääntynyt galwaylainenkin hokenut itsekseen, kunnes hänen mielensä\noli hänen useita kertoja turvauduttuaan kopsapulloon toistaiseksi\nvapautunut pelosta.\n\nSamaan suuntaan olivat juosseet enemmän kuin sadan muun miehen\najatukset päättömän ratsastajan näyttäydyttyä heille -- majuria\nseuranneen etsijäjoukon ajatukset.\n\nNäille oli tämä kaamean kummallinen olento ilmestynyt varhaisemmalla\ntunnilla ja noin kahdeksan kilometriä idempänä preerialla.\n\nHe olivat katselleet länteen, ja aurinko oli huikaissut heidän\nsilmiään, joten he olivat nähneet ainoastaan sen muodon eivätkä mitään\nmuuta -- eivät ainakaan mitään sellaista, minkä nojalla olisivat\nvoineet liittää sen Mustangi-Mauricen yhteyteen.\n\nKatsoessaan sitä lännen puolelta ja auringon paistaessa takaansa\ngalwaylainen oli erottanut sen kyllin selvästi havaitakseen sen\nmuistuttavan hänen isäntäänsä -- jollei hän varmasti tuntenutkaan sitä\nviimemainituksi.\n\nNeljä meksikolaistamme, jotka tunsivat Mustangi-Mauricen ulkonäöltä,\nolivat kuun valossa johtuneet samanlaiseen päätelmään.\n\nJos se oli tehnyt palvelijaan mitä hurjimman kauhistavan vaikutuksen,\noli se vaikuttanut salaliittolaisiin samalla tavoin.\n\nVaikka outo ilmiö ei ollutkaan pelästyttänyt etsijöitä yhtä pahasti,\nolivat he yhtä ymmällä koettaessaan keksiä sen selitystä.\n\nSen katoamishetkeen saakka ei ollut yritettykään sitä selittää --\npaitsi rajalaisen omituisten sanojen sisältämää leikillistä vihjausta.\n\n\"Mitä te siitä arvelette, hyvät herrat?\" lausui majuri ympärilleen\nkertyneille miehille. \"Minä tunnustan sen panneen minut ymmälle.\"\n\n\"Intiaanitemppu?\" huomautti joku. \"Joku juoni, jolla meitä koetetaan\nhoukutella väijytykseen.\"\n\n\"Todennäköisesti hyvin huonosti tehoava houkutuskeino\", tokaisi eräs\ntoinen. \"Minua ei ainakaan viekoittelisi sellainen.\"\n\n\"En usko sitä intiaanien kujeeksi\", virkkoi majuri. \"En tiedä, mitä\npitäisi ajatella. Mikä on teidän mielipiteenne siitä, Spangler?\"\n\nJälkiennuuskija ravisti päätänsä ikäänkuin hänkin olisi ollut epävarma.\n\n\"Luuletteko hänen olleen valeasuisen intiaanin?\" tiedusti upseeri,\ntiukaten häneltä vastausta.\n\n\"En tiedä siitä sen enempää kuin tekään, majuri\", vastasi mies. \"Sen\n_pitäisi_ olla jotakin sentapaista, sillä mitä muuta se voi olla? Sen\ntäytyy olla joko ihminen tai tehty kuva.\"\n\n\"Siinä se -- se on kuva!\" huudahtivat useat seurueen jäsenet yhteen\nääneen, tämän olettamuksen ilmeisesti huojentamina.\n\n\"Mikä se lieneekin -- ihminen, kuva tai paholainen\", huomautti se\nrajalainen, joka oli jo aikaisemmin lausunut mielipiteensä, \"ei minkään\npitäisi pelottaa meitä seuraamasta sen jälkiä. Onkohan se jättänyt\njälkiä?\"\n\n\"Pian näemme\", vastasi Spangler, \"onko se jättänyt jälkiä. Meidän\ntiemme menee samalle taholle, mikäli täältä saattaa päättää. Lähdemmekö\nliikkeelle, majuri?\"\n\n\"Tietysti. Meitä ei tuommoinen pikku seikka saa taivuttaa luopumaan\npyrkimyksestämme. Eteenpäin!\"\n\nRatsastajat alkoivat taaskin edetä -- jotkut heistä silminnähtävän\nvastahakoisesti. Heidän joukossaan oli sellaisia miehiä, jotka\nolisivat, jos olisivat olleet itsekseen, kääntyneet takaisin. Heihin\nkuului Calhoun, joka heti oudon ilmiön nähtyään oli osoittanut vieläkin\nvoimakkaamman kauhun merkkejä kuin muut kumppaninsa. Hänen silmänsä\nolivat äkkiä käyneet luonnottoman lasimaisiksi; hänen huulensa olivat\ntuhkankalpeat, samalla kun hänen alaspäin loksahtanut leukansa jätti\nnäkyviin hammasrivit, joita hän näytti vaivoin estävän kalisemasta.\n\nJolleivät kaikki olisi olleet hämmingin vallassa, olisi hänen\nholtittomuutensa ehkä herättänyt huomiota. Niin kauan kuin\neriskummainen hahmo oli näkyvissä, olivat kaikkien katseet suunnatut\nyksinomaan siihen; ja sen vihdoin kadottua ja seurueen lähdettyä\njälleen eteenpäin jättäytyi entinen kapteeni taemmaksi ja ratsasti\nviimeisten joukossa kenenkään häntä tarkkailematta.\n\nJälkien vainuaja oli arvannut oikein. Se paikka, jossa aavemainen hahmo\noli tuokion seissyt alallaan, oli suoraan heidän valitsemallaan tiellä.\n\nMutta ikäänkuin sen todistukseksi, että ilmiö oli henkiolento, eivät he\nsinne saavuttuaan erottaneet lainkaan jälkiä.\n\nSelitys oli kuitenkin täysin luonnollinen. Siinä, missä hevonen oli\npyörähtänyt ympäri, ja useita kilometrejä sen takanakin oli tasanko\npaksulti valkeiden somerokivien peitossa. Se oli metsästäjäin kielellä\nlausuttuna \"liitupreeriaa\". Kivet näyttivät paikoitellen siirtyneen\npois kohdaltaan; ja siellä täällä oli hankautuma, joka näytti\nhevoskavion tekemältä. Mutta nämä merkit olivat tuskin erotettavissa,\nja ne havaitsi ainoastaan tottuneen jälkienetsijän silmä.\n\nSamoin oli asianlaita niihin jälkiin nähden, joita he olivat seuranneet\n-- nimittäin kengitetyn mustangin jälkiin; ja koska maanpintaa oli\nvillien hevosten lauma äskettäin sotkenut, ei enää voinut erottaa\nheidän seuraamiaan jälkiä.\n\nHe olisivat voineet loitota kauemmaksi suuntaan, johon Päätön\nratsastaja oli mennyt. Heitä olisi opastanut aurinko ja sen laskettua\niltatähti. Mutta he halusivat tavoittaa kengitetyllä mustangilla\nratsastaneen henkilön, ja senjälkeen kestänyt puolen tunnin pituinen\npäivänvalo käytettiin tuloksettomaan etsintään -- ne jäljet olivat\nkadonneet somerikkoon.\n\nAuringon kadotessa taivaanrannan taakse Spangler ilmoitti häipyneensä\njäljiltä.\n\nHeillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin ratsastaa takaisin tiheikköön ja\nleiriytyä pensastoon.\n\nAikomus oli yrittää uudelleen löytää jäljet mahdollisimman varhain\naamulla.\n\nSitä ei toteutettu, ei ainakaan aikaan nähden. Etsintä siirtyi\nodottamattoman tapauksen johdosta tuonnemmaksi.\n\nHe olivat tuskin ennättäneet leiriytyä, kun saapui sanantuoja, tuoden\nmajurille tiedonannon. Se oli piirikunnan komentavalta upseerilta,\njonka päämaja oli San Antonio de Bexarissa. Se oli lähetetty Fort\nIngeen ja sieltä edelleen tänne.\n\nMajuri ilmaisi sen sisällön komentamalla joukkonsa lähtökuntoon, ja\nennenkuin hevosten hiki oli ehtinyt kuivua, olivat rakuunat taaskin\nniiden selässä.\n\nSanoma oli sisältänyt sellaisen tiedon, että comanchit olivat\nhävitysretkellä -- eivät Leonan varsilla, vaan noin kahdeksankymmentä\nkilometriä kauempana idän puolella, itse San Antonion kaupungin\nläheisyydessä.\n\nSe ei ollut enää pelkkää huhua. Rosvoretki oli alkanut miesten, naisten\nja lasten murhilla sekä heidän asuntojensa polttamisella.\n\nMajurin käskettiin hetkeäkään hukkaamatta tuoda kaikki joukot, jotka\nhäneltä suinkin liikenivät, sotatoimien näyttämölle. Siitä hänen\nkiireinen poistumisensa leiristä.\n\nSiviilimiesten olisi sopinut jäädä, mutta ystävyyden -- jopa\nvanhemmanrakkaudenkin -- täytyy antaa perään luonnon pakolle. Useimmat\nheistä olivat lähteneet mukaan suorittamatta sen enempiä valmistuksia,\nvain satuloineet hevosensa ja ottaneet pyssyn olalleen, ja nyt nälkä\nkutsui heitä kotiin.\n\nEtsinnästä ei suinkaan aiottu luopua. Se aloitettaisiin uudelleen\nniin pian kuin he olisivat ennättäneet vaihtaa hevosia ja järjestää\nmuonituksen paremmalle kannalle. Senjälkeen sitä jatkettaisiin, kuten\nkaikki yksimielisesti vakuuttivat, \"katkeraan loppuun saakka\".\n\nPieni seurue jätettiin Spanglerin johdolla seuraamaan amerikkalaisen\nhevosen jälkiä, jotka jälkiennuuskijan arvelun mukaan veisivät takaisin\nLeonan varrella. Muut palasivat rakuunain matkassa.\n\nEnnenkuin majuri erosi Poindexteristä ja hänen ystävistään, kertoi hän\nheille siihen saakka salassa pitämistään verisistä merkeistä ja siitä,\nmiten jälkientutkija oli ne tulkinnut. Koska hän ei enää olisi mukana\netsinnässä, katsoi hän parhaaksi ilmaista niin tärkeän seikan niille,\njotka jäisivät mukaan.\n\nHänestä oli tuskallista suunnata epäluuloja nuoreen irlantilaiseen,\njonka kanssa hän oli ollut miellyttävissä ammatillisissa suhteissa.\nMutta velvollisuus oli määräävä tekijä, ja siitä huolimatta, ettei\nhän uskonut mustanginpyydystäjää syylliseksi tai oikeammin piti sitä\nepätodennäköisenä, ei hän voinut olla myöntämättä, että asianhaarat\nnäyttivät olevan Mauricea vastaan.\n\nTilanomistajasta ja hänen seuralaisistaan se ei enää ollut epäluuloa.\nKun kysymys intiaaneista oli hylätty, julistivat jotkut rohkeasti\nmurhaajaksi Maurice Geraldin.\n\nSitä, että sellainen tihutyö oli tehty, ei kukaan ajatellutkaan\nepäillä. Oberdofferin kertomus oli todistusaineiston alku. Henryn\nhevonen, joka oli palannut satula veren tahraamana, oli tehnyt sen\ntäydelliseksi. Välirenkaat hankittiin pian -- osittain jälkienvainuajan\ntulkitsemisen, osittain arvailujen nojalla.\n\nEi kukaan pysähtynyt aprikoimaan syytä, ei ainakaan vähääkään tarkasti.\nGeraldin vihamielisyyden syyksi esitettiin hänen ja Calhounin välinen\nriita, ja otaksuttiin sen ulottuneen Poindexterin koko perheeseen!\n\nSe oli tuiki mieletöntä järkeilyä, mutta oletettua murhamiestä etsivät\nmiehet harvoin järkeilevät ollenkaan. He ajattelevat ainoastaan hänen\ntuhoamistaan.\n\nTämä ajatus mielessään he erosivat, aikoen lähteä uudelleen liikkeelle\nseuraavana aamuna, syöksyä taaskin molempien kadonneiden jäljille ja\nseurata niitä, kunnes heistä toinen tai molemmat löytyisivät -- toinen\ntai molemmat, elävinä tai kuolleina.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSpanglerin johdettavaksi jätetty seurue jäi sille paikalle, jonka\nmajuri oli valinnut leiriytymistä varten.\n\nHeitä oli kaikkiaan vain kymmenkunta. Suurta lukumäärää pidettiin\ntarpeettomana. Comancheja ei enää tarvinnut sillä taholla pelätä,\neikä uhkaamassa ollut mitään muutakaan vaaraa, joka olisi vaatinut\nvoimakasta miesjoukkoa. Kaksi tai kolme olisi riittänyt heiltä\nvaadittuun tehtävään.\n\nHeitä jäi yhdeksän tai kymmenen -- toisia uteliaisuudesta, toisia\nseuran vuoksi. He olivat enimmäkseen nuoria miehiä, tilanomistajain\npoikia ja muita sellaisia. Calhoun oli heidän joukossaan -- seurueen\ntunnustettuna johtajana, vaikkakin Spangleria, oppaana toimivaa,\npidettiin äänettömän sopimuksen nojalla sinä miehenä, jonka määräyksiä\ntulisi totella.\n\nToisten ratsastettua pois he eivät käyneet nukkumaan, vaan kerääntyivät\nroihuavan nuotion ympärille, joka oli jo sytytetty tiheikön aukeamalle.\n\nHeiltä ei puuttunut illallista, ei ruokaa eikä juomaa. Lukuisat\nlähteneet olivat luovuttaneet eväsreppunsa ja leileissään olleet\n\"tilkkaset\" harvoille jääneille, koska he olivat tienneet, etteivät he\nitse niitä tarvitsisi. Väkijuomia oli riittävästi koko yöksi, vaikka se\nvietettäisiinkin yhtämittaisissa juomingeissa.\n\nTästä tiedosta ja pölkkyjen hilpeästä räiskinästä huolimatta he eivät\nolleet iloisella tuulella istuutuessaan nuotion ympärille.\n\nKaikkia heitä tuntui painavan jokin tunnelma, joka lumouksen tavoin\nesti heitä nauttimasta sellaisesta huvista, joka kenties hakee maan\npäältä vertaistaan.\n\nSaatettaneen puhua kotoisen lieden rauhallisista iloista. Preerialla\nolen itsekin joskus niitä ajatellut ja ikävöinyt jälleen niiden pariin.\nMutta kun nyt muistelen niitä molempia ja vertaan niitä rauhallisesti\ntoisiinsa, en voi olla huudahtamatta:\n\n\"Jos vain saisin taas nauttia nuotion kehästä puolenkymmenen\nmetsästäjäkumppanini seurassa, niin ilomielin luopuisin kasaamastani\nomaisuudesta ja saavuttamistani mitättömistä kunnianosoituksista --\nkolmin kerroin iloisesti luopuisin siitä huolesta ja uurastuksesta,\njohon minun yhäti täytyy antautua säilyttääkseni ne.\"\n\nHeidän synkkä mielialansa oli helposti selitettävissä. Kaamean\nkummallinen hahmo oli vereksenä heidän mielessään. He olivat\nedelleenkin epämääräisen kauhun vaikutuksen alaisina.\n\nVaikka he selittelivätkin näkyä parhaansa mukaan ja nauroivat sille --\nkuten he aika-ajoin olivat tekevinään, eivät he kyenneet vapauttamaan\nmieltänsä sen selittämättömästä painostuksesta eivätkä voineet tyytyä\nmihinkään esitettyyn selitykseen.\n\nHeidän oppaansa Spangler ja johtajansa Calhoun olivat yleisen tunnelman\nvallassa.\n\nViimemainittua se näytti vaivaavan pahemmin kuin seurueen ainoatakaan\nmuuta jäsentä. Hän istui otsa synkissä rypyissä puiden varjossa\njonkun matkan päässä tulesta eikä ollut hiiskunut sanaakaan rakuunain\nlähdettyä. Eikä hänen mielensä näyttänyt tekevän liittyä niiden\npiiriin, jotka paistattelivat nuotion hohteessa, vaan hän oli\npysytellyt syrjässä ikäänkuin ei olisi halunnut joutua kumppaneittensa\ntarkkailtavaksi.\n\nHänen silmissään oli edelleenkin sama hurjistunut katse -- ja hänen\nkasvoissaan sama säikähdyksen ilme -- joka oli niihin ilmestynyt ennen\nauringonlaskua.\n\n\"Kuulehan, Cash Calhoun!\" huusi muuan tulen ääressä istuva nuori\nmies, joka alkoi olla kovaääninen usein uudistettujen ryyppyjen\nvaikutuksesta. \"Tule tänne, vanha veikko, ja ota kerallamme tuikku!\nMe kaikki kunnioitamme murhettasi ja teemme voitavamme saadaksemme\nhyvitystä sinulle ja omaisillesi. Mutta eihän miehen pidä aina\nmurjotella, kuten sinä teet. Tule tänne yhteen joukkoon ja maista\ntäräys monongahelaa! Se tekee sinulle oikein hyvää, sen vakuutan.\"\n\nCalhoun joko oli mielissään siitä, miten toinen oli tulkinnut hänen\näänettömän jöröttelynsä, joka oli huomattu, kuten tämä puhe ilmaisi,\ntai hän oli äkkiä alkanut kaivata hyvää seuraa, sillä hän hyväksyi\nkutsun, asteli tulen ääreen ja liittyi muiden kemuilijoiden pariin.\nEnnen istuutumista hän joi siemauksen ojennetusta pullosta.\n\nSiitä hetkestä alkaen hänen mielialansa muuttui ikäänkuin taikavoiman\nvaikutuksesta. Hän ei enää näyttänyt synkältä, vaan muuttui erittäin\nhilpeäksi -- siinä määrin, että se hämmästytti useampaa kuin yhtä\nseurueen jäsentä. Sellainen käyttäytyminen tuntui omituiselta miehessä,\njonka serkku otaksuttiin murhatuksi ihan saman päivän aamuna.\n\nVaikka hän alkoikin kutsuvieraana, esiintyi hän pian isäntänä\ntilaisuudessa. Muiden tyhjennettyä pullonsa osoitti hän, että hänellä\noli ehtymättömältä tuntuva varasto. Leili toisensa jälkeen tuli\nnäkyviin hänen tilavista satulalaukuistaan -- ne olivat useiden\npoistuneiden, majurin mukaan lähteneiden ystävien lahjoja.\n\nNauttien niitä johtajansa kehoituksesta -- hänen esimerkkinsä\nrohkaisemina -- nuoret, ylimykselliset tilanomistajanvesat, jotka\nympäröivät nuotiota, puhelivat, lauloivat, tanssivat, hoilottivat, jopa\nkieriskelivätkin tulen ympärillä, kunnes alkoholi ei enää jaksanut\npitää heitä valveilla. Uupuneen luonnon nujertamina, he sitten\nvaipuivat ruohikolle, jotkut kenties kokeakseen ensimmäisen humalan\nkauhuista unta.\n\nViimeisenä joukosta laskeutui ruohikolle entinen vapaaehtoisten\nkapteeni.\n\nJoskin hän viimeisenä paneutui pitkäkseen, oli hän ensimmäisenä\njalkeilla. Tuskin oli remuaminen tauonnut -- tuskin oli hänen\nkumppaneittensa äänekäs kuorsaaminen ilmaissut heidän nukkuneen --\nkun hän jo nousi pystyyn ja varovaisesti astellen hiipi pois heidän\nluotansa.\n\nYhtä hiljaa liikkuen hän loittoni leiripaikan laidalle -- sinne, missä\nhänen ratsunsa oli puuhun sidottuna.\n\nIrroitettuaan ohjasten solmun ja viskattuaan ne eläimen kaulalle hän\nkiipesi satulaan ja lähti meluttomasti ratsastamaan. Näin toimiessaan\nhän ei näyttänyt lainkaan juopuneelta. Hänen liikkeensä päinvastoin\nosoittivat, että hänen aivonsa olivat kirkkaat ja pohtivat jotakin\naikaisemmin päätettyä tehtävää.\n\nMikä se saattoi olla?\n\nAikoiko hän hellien tunteiden kannustamana lähteä selvittämään murhaa,\netsimällä murhatun ruumista? Halusiko hän näyttää intoaan lähtemällä\nyksin?\n\nJonkun sellaisen tarkoituksen olisi saattanut päätellä hänellä olevan\nniiden sanojen nojalla, joita hän huolimattomasti päästeli suustansa\nratsastaessaan tiheikössä.\n\n\"Jumalan kiitos, on kirkas kuutamo ja runsaasti kuusi tuntia, ennenkuin\nnuo nuorukaiset ajattelevatkaan jalkeille nousemista! Minulla on aikaa\ntutkia tiheikön kaikkia sopukoita parin virstan laajuudelta sen paikan\nympäriltä, ja jos ruumis on siellä, en voi olla sitä löytämättä. Mutta\nmitä se ilmiö saattoi merkitä? Jos olisin yksin nähnyt sen, olisin\nluullut itseäni hulluksi. Mutta he kaikki näkivät sen -- jokikinen\nheistä. Kaikkivaltias taivas! Mikä se saattoi olla?\"\n\nViimeinen lause päättyi kauhunsekaisen hämmästyksen huudahdukseen. Sen\naiheutti näky, joka sillä hetkellä ilmestyi entisen upseerin silmien\neteen ja pani hänet seisauttamaan ratsunsa, ikäänkuin hänen edessään\nolisi väijynyt kammottava vaara.\n\nHän oli tullut syrjäpolkua myöten ja saapunut aikaisemmin kuvatun\naukeaman reunalle. Aikoessaan juuri kääntyä sille hän havaitsi,\nettei hän ollut ainoa niin myöhäisellä hetkellä tiheikössä samoileva\nratsastaja.\n\nKujaa pitkin lähestyi toinen ratsastaja, jolla nähtävästi oli yhtä hyvä\nhevonen kuin hänelläkin, eikä tulija ajanut hiljaa kuten hän, vaan\nripeätä ravia.\n\nPaljoa ennen kuin outo ratsastaja ehti likelle saattoi Calhoun häneen\nesteettömästi osuvan kuutamon valossa erottaa, että hän oli _päätön!_\n\nSitä havaintoa ei voinut lainkaan epäillä. Vaikka se oli pikaisesti\ntehty, oli se täydellinen. Valkoiset kuunsäteet hopeoivat ratsastajan\nolkapäitä, mutta eivät heijastuneet kasvoista, eivät olkapäiden\nyläpuolelta eivätkä niiden välistä! Se ei saattanut olla kuutamosta\njohtuva harhanäky. Calhoun oli nähnyt tuon saman hahmon auringon\nhohteessa.\n\nNyt hän näki enemmän -- puuttuvan pään, kammottavan ja verisen,\nkarvaisten satulakoteloiden puolittain piilottaman! Vielä enemmänkin --\nhän tunsi hevosen -- ratsastajan harteilla olevan juovaisen serapén --\nhänen jalkojansa suojaavat säärystimet -- koko satulaloimen -- kaikki\nMustangi-Mauricen tavaroita!\n\nHänellä oli runsaasti aikaa silmäillä kaikkea tätä yksityiskohtaisesti.\nHän oli pysähtynyt syrjäpolun päähän, ja kauhu piti häntä paikalleen\njuuttuneena. Hänen hevosellaan tuntui olevan samanlainen tunne. Eläin\nvapisi seisoessaan eikä yrittänytkään paeta, ei edes sittenkään, kun\npäätön ratsastaja seisahtui sen kohdalle ja viipyi tuokion säikähtyneen\nkatselijan edessä ratsunsa korskuessa ja karatessa pystyyn.\n\nVasta sitten, kun punertava raudikko oli päästänyt hurjistuneen\nhirnahduksen, jota säesti sen kinterillä seuraavan koiran heti\nkajahtava ulvahdus, ja kääntynyt kujalle jatkamaan keskeytynyttä\njuoksuaan, vasta sitten Calhoun vapautui kauhun lukoista kylliksi,\nsaadakseen sanoja suustansa.\n\n\"Taivaan Jumala!\" kirkaisi hän vapisevalla äänellä. \"Mitä se saattaa\nmerkitä? Pilkkaako minua ihminen vaiko paha henki? Onko tämä päivä\nollut unta? Vai olenko hullu -- hullu - hullu?\"\n\nTätä sekavaa puhetta seurasi toiminta, äkillinen, mutta päättäväinen.\nMikä hänen tutkimusretkensä tarkoitus lieneekään ollut, siitä\nilmeisesti luovuttiin, sillä kiskaisten ohjaksia hän pyöräytti ratsunsa\nympäri ja ratsasti takaisin samaa tietä, jota oli tullutkin, mutta\npaljoa vinhemmin, pysähtyen vasta leiriin saavuttuaan.\n\nHävittyään sitten nuotion ääreen hän laskeutui nukkuvien juopuneiden\njoukkoon -- ei nukkuakseen, vaan viruakseen vapisevana heidän seassaan,\nkunnes päivänvalo toi näkyviin hänen poskiensa riutuneen kalpeuden ja\nhänen syvälle painuneista silmistään kiiluvan aavemaisen katseen.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU\n\nSalainen uskottu\n\n\nPäivän sarastaessa vallitsi harvinaisen vilkas liike Casa del Corvossa\nja sen ympärillä.\n\nSen pihalla tungeskeli miehiä, aseistettuja, vaikka ei säännöllisesti.\nHeillä oli metsästyskiväärejä, joiden kaliberi sisällytti kuusikymmentä\nluotia naulaan, kaksipiippuisia haulipyssyjä, yksipiippuisia\npistooleja, revolvereita, pitkäteräisiä veitsiä, jopa tomahawkejakin.\n\nPuettuina vaihteleviin asuihin, punaisiin flanellipaitoihin,\nvärillisiin huopatakkeihin ja kentuckylaisiin parkkuminuttuihin,\nruskeasta \"kotikutoisesta\" tai sinisestä puuvillakankaasta\nvalmistettuihin housuihin, huopahattuihin ja nahkalakkeihin,\npitkävartisiin, parkitusta nahasta tehtyihin saappaisiin ja\nhirvennahkaisiin säärystimiin nämä jäntevät miehet tarjosivat oikean\nkuvan sellaisesta väkijoukosta, jollaisen usein saattaa nähdä Teksasin\nrajasiirtokunnissa.\n\nHeidän ulkoasunsa omituisuudesta ja aseistuksestaan huolimatta ei\nmikään ilmaissut, missä tarkoituksessa he olivat siten kokoontuneet.\nVaikka heidän aikomuksensa olisi ollut mitä rauhallisin, olisivat he\naseistautuneet ja varustautuneet ihan samalla tavoin.\n\nMutta heidän tarkoituksensa tunnemme.\n\nOsa täten kerääntyneistä miehistä oli ollut liikkeellä edellisenä\npäivänä rakuunoiden matkassa. Nyt oli joukkoon liittynyt toisiakin --\nloitompana asuvia uudisasukkaita ja poissa kotoa olleita metsästäjiä.\n\nJoukko oli tänä aamuna lukuisampi kuin edellisenä päivänä -- jopa\nlukuisampi kuin etsijäseurue oli ollut sotilaiden täydentämänä.\n\nVaikka kaikki olivatkin siviiliväkeä, saattoi osa kertyneestä joukosta\nkerskua jonkinlaisella järjestäytymisellä. Sitä olisi voinut pitää\nepäsäännöllisenä sen jäsenten erikoisnimityksestä huolimatta. He olivat\n_regulaattoreita,_ \"järjestäjiä\", lynkkaustuomioiden toimeenpanijoita.\n\nHeissä ei ollut mitään erikoista, ei heidän puvuissaan, aseissaan eikä\nmuissa varuksissaan. Outo ei olisi erottanut regulaattoria muista\nhenkilöistä. He tunsivat toisensa.\n\nHe puhelivat murhasta -- Henry Poindexterin murhasta -- ja sen ohella\nmainittiin Mustangi-Mauricen nimi.\n\nPohdittiin toistakin hieman samantapaista asiaa. Ne, jotka olivat\nsen nähneet, kertoivat muille siitä kummallisesta näystä, joka oli\nilmestynyt heidän näkyviinsä edellisenä iltana preerialla.\n\nJotkut olivat aluksi epäileviä ja pitivät juttua pilana. Mutta kaikkien\nyhteistä todistusta ja sen vakavaa esittämistä ei käynyt kauan\nvastustaminen, ja yleisesti alettiin uskoa _päättömän ratsastajan_\nolemassaoloon.\n\nTietysti tätä omituista ilmiötä koetettiin selittää ja esitettiin\nuseanlaisia oletuksia. Ainoa hiukankin tyydyttävältä tuntuva oli\nrajalaisen aikaisemmin lausuma, nimittäin se, että hevonen oli kylläkin\ntodellinen, mutta että ratsastaja oli tekomies.\n\nMitä tarkoitusta varten sellainen temppu oli keksitty ja kuka sen oli\nkeksinyt, sitä ei kukaan pyrkinytkään selittämään.\n\nSitä asiaa varten, jonka tähden he olivat kokoontuneet, tuhlattiin\nvalmisteluihin vain vähän aikaa. Kaikki olivat jo valmiita.\n\nHeidän hevosensa olivat ulkosalla -- joitakuita niistä pitelivät talon\npalvelijat, mutta useimmat oli pantu liekaan mikä mihinkin, mikä vain\nsaattoi niitä pidättää.\n\nHe olivat tullessaan tienneet, mihin työhön heitä tarvittiin, ja\nodottivat vain Woodley Poindexteriä, joka tällä kertaa oli heidän\npäällikkönsä, antamaan lähtömerkin.\n\nHän taas vartosi, toivoen saavansa oppaan, sellaisen, joka osaisi\nohjata heidät Alamon varrelle -- Mustangi-Mauricen asunnolle.\n\nSaapuvilla ei ollut ainoatakaan sellaista henkilöä. Tilanomistajat,\nkauppiaat, myymälänhoitajat, lakimiehet, metsästäjät, hevos- ja\norjakauppiaat olivat tietämättömiä Alamoon nähden.\n\nUudisasutuksella oli ainoastaan yksi mies, jonka otaksuttiin pystyvän\nsuorittamaan tämän tehtävän, nimittäin vanha Zeb Stump. Mutta Zebiä\nei löytynyt. Hän oli metsästysretkellä, ja häntä kutsumaan lähetetyt\nsananviejät palasivat toinen toisensa jälkeen tyhjin toimin.\n\nItse haciendassa oli _nainen_, joka olisi kyennyt opastamaan etsijöitä\n-- otaksutun murhamiehen pesäpaikkaan saakka. Woodley Poindexter\nei sitä tiennyt, ja se oli kenties hänelle hyväksi. Jos ylpeä\ntilanomistaja olisi aavistanut, että hänen oma lapsensa oli sellainen\nopas, joka olisi osannut viedä hänet Alamon varrella sijaitsevalle\nyksinäiselle majalle, olisi hänen murheensa pojan menetyksen johdosta\ntukahtunut tyttären hairahtumisen aiheuttamaan tuskaan.\n\nViimeinen Stumpia etsimään lähetetty sanansaattaja palasi haciendaan\nilman häntä. Kostonhimoa oli enää mahdoton hillitä, ja kostajat\nlähtivät liikkeelle.\n\nHe olivat tuskin ehtineet pois Casa del Corvon näkyvistä, ennenkuin\nne kaksi henkilöä, jotka olisivat voineet tehdä heille niin tärkeän\npalveluksen, alkoivat keskustella keskenään itse haciendan seinien\nsisällä.\n\nTämä kohtaus ei suinkaan ollut salainen eikä suunniteltu. Se\noli yksinkertaisesti sattuma; Zeb Stump oli juuri palannut\nmetsästysretkeltään ja tuonut haciendaan osan erehtymättömän pyssynsä\nhankkimasta \"ryöstösaaliista\", kuten hän itse sitä mielellään nimitti.\n\nLouise Poindexter oli tietenkin kotona, kun Zeb Stump häntä tiedusti.\nJopa hän kiihkeästi halusi tätä keskustelua -- niin kiihkeästi, että\noli miltei yhtä mittaa tähyillyt jokitielle koko edellisen päivän\nauringon noususta sen laskuun saakka.\n\nMeluisen joukon poistuttua hän alkoi jälleen tähystää ja sai pian\npalkkionsa, nähden metsästäjän vanhan tammansa selässä -- joka\nviimemainittu kantoi metsästyssaalista -- verkkaisesti ratsastavan\ntiellä joen vastaisella puolella ja silminnähtävästi olevan tulossa\nhaciendaan.\n\nSe oli kreolittaresta iloinen näky -- tuo karkea, mutta uhkea kookkaan\nmiehekäs hahmo. Hän tunsi sen hahmon vilpittömäksi ystäväkseen, jolle\nhän arkailematta saattoi uskoa salaisimman huolensa. Ja nyt hänellä\noli tulijalle uskottavaksi sellainen salaisuus, joka oli yötä päivää\ntuskallisesti painanut hänen mieltänsä.\n\nKauan ennen kuin Zeb Stump oli ennättänyt laskea jalkaansa kivetylle\npatiolle, oli Louise rientänyt kuistille ottamaan häntä vastaan.\n\nMetsästäjä lähestyi hymyilevänä ja huolettoman näköisenä, mikä osoitti,\nettei hän vielä tiennyt mitään siitä tapahtumasta, joka loi surullisen\nvarjonsa talon ylle. Hänen kasvoillaan oli parhaiksi huomattavissa\nmitä lievimmän hämmästyksen ilme, kun ulkoportti oli hänen saapuessaan\nsuljettu, ketjutettu ja teljetty.\n\nSitä tapaa ei ollut noudatettu haciendassa, ei ainakaan sen nykyisen\nomistajan aikana.\n\nHänen _saguanin_ varjossa kohtaamansa neekerin synkät kasvot lisäsivät\nZebin kummastusta siinä määrin, että hän alkoi tiedustella.\n\n\"No, mutta, Pluto, vanha miekkonen, mikä ihme sinua vaivaa? Näytät\nsamanlaiselta kuin supi, jolta on häntä katkaistu ja ihan juurta myöten\nlisäksi. Entä minkä tähden iso portti on suljettu ja teljetty --\nkeskellä aamiaisaikaa? Toivottavasti ei mitään ole vialla?\"\n\n\"Ho, ho, herra Stump, täällä on jotakin vialla, juuri niin, on kuin\nonkin vialla, täytyy tämän lapsen surukseen sanoa -- hyvin pahasti\nvialla. Ho, hyvin, hyvin pahasti!\"\n\n\"Ohoo!\" huudahti metsästäjä toisen murheellisen sävyn hätkähdyttämänä.\n\"Onko sattunut jotakin? Mikä on hätänä, neekeri? Kerro vikkelästi!\nSe ei voi olla sen pahempaa kuin kasvosi näyttävät sen olevan.\nToivottavasti ei mitään ole tapahtunut nuorelle emännällesi? Neiti\nLouise --\"\n\n\"Ho, ho! Ei mitään ole tapahtunut neiti Louiselle! Ho, ho! Kylliksi\npahaa ilman sitäkin. Ho! Nuori neiti on sisällä. Astukaa sisälle, herra\nStump! Hän itse kertoo teille kauhean uutisen.\"\n\n\"Eikö isäntännekin ole sisällä? Hän on kai kotona, eikö ole?\"\n\n\"Ikävä kyllä, ei. Ei tällä kertaa. Isäntä ei ole lainkaan täällä.\nHän oli kyllä melkein neljännestunti sitten. Nyt hän ei ole täällä.\nHän lähti hevospreerioille, sinne, mihin suuri metsästysretki oli\njärjestetty noin kuukausi takaperin. Tiedättehän, herra Stump?\"\n\n\"Hevospreerioille? Mikä hänet sinne kiidätti? Kenen kanssa hän lähti?\"\n\n\"Ho, ho! Hänen seurassaan on herra Calhoun ja koko joukko muita\nvalkoihoisia herrasmiehiä. Ho, ho! Heitä on vakaisen lukuisa joukko,\nsen tämä neekeri teille sanoo.\"\n\n\"Entä nuori herra Henry? Onko hänkin poissa?\"\n\n\"Voi, herra Stump. Juuri se onkin vikana. Siinä koko juttu. Herra Henry\non myöskin poissa. Hän ei enää koskaan palaa. Hänen ratsunsa tuli\ntakaisin kotiin yltyleensä veressä. Ho, ho! Väitetään herra Henryn\nkuolleen.\"\n\n\"Kuolleen! Puhut leikkiä! Oletko tosissasi, neekeri?\"\n\n\"Voi! Tosissani olen, herra Stump. Ikävä kyllä, tämän lapsen täytyy\nvakuuttaa, että se, mitä puhun, on liiankin totta. He kaikki lähtivät\netsimään ruumista.\"\n\n\"Kas tässä! Vie nämä keittiöön! Siinä on kalkkunakukko ja joitakuita\npreeriakanoja. Mistä löydän neiti Louisen?\"\n\n\"Täältä, herra Stump. Tulkaa tänne!\" vastasi metsästäjän hyvin tuntema\nsuloinen ääni, joka kuitenkin nyt puhui niin murheelliseen sävyyn, että\nhän tuskin sitä tunsi.\n\n\"Voi, se, mitä Pluto teille kertoi, on liiankin totta. Veljeni on\nkadoksissa. Häntä ei ole nähty toissayön jälkeen. Hänen hevosensa\npalasi kotiin satula veritahroissa. Voi, Zeb, on kauheata sitä\najatella!\"\n\n\"Se _on_ totisesti kamala uutinen. Hän lähti ratsastamaan jonnekin, ja\nhevonen palasi kotiin yksin? En haluaisi tuottaa teille tarpeetonta\ntuskaa, neiti Louise, mutta koska etsintää vielä jatketaan, saattaisin\nolla avuksi tässä jutussa, ja ehkä suvainnette kertoa minulle kaikki\nyksityiskohtaisesti?\"\n\nKaikki kerrottiin, mikäli tyttö asiat tunsi. Hän salasi ainoastaan\npuutarhakohtauksen ja sitä ennen sattuneet seikat. Hän mainitsi\nOberdofferin lausuneen, että Henry oli lähtenyt tavoittamaan\nmustanginpyydystäjää.\n\nKertomuksen kestäessä sattui surunpuuskia, jotka muuttuivat harmiksi\nhänen joutuessaan puhumaan siitä, että ihmiset epäilivät Mauricea\nmurhaajaksi.\n\n\"Se on valhe!\" kivahti metsästäjä saman tunteen vallassa. \"Väärä,\nkelvoton valhe! Ja sen keksijä on löyhkäävä haisunäätä! Se on\nmahdotonta. Mustanginpyydystäjä ei voisi tehdä sellaista tihutyötä.\nEntä minkä tähden hän olisi sen tehnyt? Jos heidän välillään olisi\nollut kaunaa! Mutta sitä ei ollut. Menen takuuseen mustanginpyydystäjän\npuolesta, sillä useammin kuin kerran olen kuullut hänen puhuvan\nveljestänne mitä kiittävimmin. Hän tietenkin vihasi serkkuanne Cashia\n-- ja haluaisinpa tietää, kuka ei sitä miestä vihaa. Suokaa anteeksi,\nettä sanoin niin! Mutta veljeenne nähden on asia toisin. Jos he\nolisivat riitaantuneet ja tulistuneet --\"\n\n\"Ei -- ei!\" huudahti nuori kreolitar, unohtaen osansa tuskaisessa\nmurheessaan. \"Se oli kaikki ohitse. Henry oli sovinnollinen. Hän sanoi\nsen, ja Maurice --\"\n\nKuuntelijan ällistynyt ilme keskeytti hänen puheensa. Hän peitti\nkasvonsa käsillään ja piilotti hämminkinsä kyyneltulvaan.\n\n\"Oh-hoh!\" jupisi Zeb. \"On siis ollut jotakin. Väitättekö, neiti Louise,\nettä sattui -- riita veljenne --\"\n\n\"Rakas, rakas Zeb!\" huudahti tyttö, ottaen kädet pois kasvoiltaan\nja silmäillen jäntevää metsästäjää vakavan rukoilevasti. \"Luvatkaa\nminulle, ettette hiisku kenellekään salaisuudestani! Luvatkaa se\nystävänä, uljaana, rehellisenä miehenä! Lupaattehan -- lupaattehan?\"\n\nMetsästäjä lupasi sen, nostaen leveätä kämmentään ja läimäyttäen sen\nkuuluvasti sydämensä kohdalle.\n\nViiden minuutin kuluttua hän tiesi salaisuuden, jollaista naiset\nharvoin uskovat miehelle -- paitsi sellaiselle, joka osaa syvästi antaa\narvoa saamalleen luottamukselle.\n\nMetsästäjä näytti vähemmän hämmästyneeltä kuin olisi saattanut odottaa;\nhän vain jupisi itsekseen:\n\n\"Arvelinkin tästä sukeutuvan jotakin sellaista -- erittäinkin sen\npreerialla tapahtuneen ratsastusretken jälkeen.\"\n\n\"No niin, neiti Louise\", jatkoi hän, puhuen hyväntahtoisen hyväksyvästi.\n\"Zeb Stumpista ei siinä ole mitään hävettävää. Naiset ovat naisia\nkautta koko maailman -- preerioilla niin hyvin kuin muuallakin; ja\njos olette kerran menettänyt nuoren sydämenne mustanginpyydystäjälle,\nolisi mitä suurin erehdys arvella, että rakkautenne on kohdistunut\nväärään henkilöön, kuten sanotaan. Vaikka hän onkin irlantilainen, ei\nhän ole tavallisen laatuinen, ei varmasti olekaan. Mitä tulee muuhun,\nmitä minulle puhuitte, se vain vahvistaa sitä, mitä olen väittänyt;\nmustanginpyydystäjä ei ole mitenkään voinut tehdä pimeyden työtä,\njos nimittäin sellaista on lainkaan tehty. Toivottavasti ei mitään\nsellaista ole tapahtunut. Millaisia todistuksia on löydetty? Ainoastaan\nhevosen palaaminen kotiin joitakuita punaisia täpliä satulassa?\"\n\n\"Voi! On enemmänkin. Kaikki miehet olivat liikkeellä eilen. He\nseurasivat joitakuita jälkiä ja näkivät sellaista, mistä he eivät\nsuostuneet minulle puhumaan. Isä ei nähtävästi halunnut minun tietävän,\nmitä he olivat nähneet, enkä uskaltanut omien syitteni vuoksi tiedustaa\nmuilta. He lähtivät jälleen -- vasta vähän aikaa sitten -- juuri\nsilloin, kun te tulitte näkyviin toiselta suunnalta.\"\n\n\"Entä mustanginpyydystäjä? Mitä hän sanoo puolustuksekseen?\"\n\n\"Oi, luulin teidän tietävän. Ei häntäkään ole löydetty. _Mon Dieu, mon\nDieu!_ Hänkin on saattanut saada surmansa samasta kädestä, joka iski\nveljeni kuoliaaksi!\"\n\n\"Mainitsitte heidän seuranneen jälkiä? Otaksuttavasti ne olivat hänen?\nJos hän on hengissä, pitäisi hänen olla majassaan joen varrella. Minkä\ntähden he eivät lähteneet sinne? Ahaa! Kun sitä nyt ajattelen, muistan,\nettei sen asumuksen täsmällistä paikkaa tiedä kukaan muu kuin minä\nluullakseni; ja jos heitä opastamassa oli se aloitteleva Spangler, ei\nhän ikinä pystyisi seuraamaan jälkiä liitupreerialla. Menivätkö he\ntaaskin sitä tietä?\"\n\n\"Menivät. Kuulin muutamien heistä sanovan niin.\"\n\n\"No niin, jos he ovat lähteneet etsimään mustanginpyydystäjä, sopinee\nminun myöskin lähteä. Olisin valmis lyömään paljon vetoa siitä, että\nlöydän hänet ennenkuin he.\"\n\n\"Juuri sentähden olen niin hartaasti halunnut tavata teidät. Isän\nseurassa on paljon karkeita miehiä. Heidän lähtiessään kuulin niiden\nkäyttävän hurjia sanoja. Mukana oli joitakuita niitä miehiä, joita\nnimitetään regulaattoreiksi. He puhuivat lynkkauksesta ja muusta\nsellaisesta. Jotkut heistä vannoivat hirvittäviä kostovaloja. Voi, hyvä\nJumala! Jos he löytäisivät _hänet_ eikä hän voisi selvästi todistaa\nviattomuuttaan, ja he ovat niin kovasti kuohuksissa -- serkku Cassius\nmuiden muassa -- ymmärrättehän, mitä tarkoitan -- kuka tietää, mitä\nhänelle voitaisiin tehdä? Rakas Zeb, minun tähteni -- hänen tähtensä,\njota nimitätte ystäväksenne -- menkää, menkää! Joutukaa Alamolle ennen\nheitä ja varoittakaa häntä vaarasta! Ratsunne on hidas. Ottakaa minun\nhevoseni -- mikä tahansa, jonka löydätte tallista!\"\n\n\"Sanoissanne on jonkun verran totta\", keskeytti metsästäjä,\nvalmistautuen poistumaan. \"Sitä nuorta miestä saattaa uhata vaaran\nhäive, ja minä teen voitavani sen torjumiseksi. Älkää olko levoton,\nneiti Louise! Ei ole niin erikoisen kiirettä. Sitä majaa ei niin\nvain löydetä etsimättä. Mitä tulee siihen, että ratsastaisin\ntäplikkäällänne, tulen toimeen paremmin omalla vanhalla tammallani.\nSitäpaitsi on oma hevoseni nyt valmiina, jollei Pluto ole riisunut\nsiltä satulaa. Älkää murehtiko silmiänne punaisiksi, olkaa kiltti\nlapsi! Ehkä veljellänne ei olekaan mitään hätää; eikä minulla ole\nmustanginpyydystäjästä sen enempää epäilyksiä kuin vastasyntyneellä\nlapsella.\"\n\nKeskustelu päättyi siihen, että Zeb kumarsi metsänkävijän tapaan ja\nasteli pois kuistilta, kun taas nuori kreolitar palasi omaan kammioonsa\nlohduttaakseen tuskaista mieltänsä rukoilemalla hänelle menestystä.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU\n\nSiepattu kirje\n\n\nMitä mielettömimmän pelon kannustamina El Coyoté ja hänen kumppaninsa\nsyöksyivät takaisin hevostensa luokse ja kapusivat suinpäin niiden\nselkään.\n\nHeidän mieleensäkään ei johtunut palata Maurice Geraldin majalle.\nHeidän ainoana ajatuksenaan oli päinvastoin laittaa mahdollisimman\npitkä välimatka itsensä ja sen yksinäisen asumuksen välille, jonka\nomistajan he olivat kohdanneet ratsastamassa niin kummallisessa asussa.\n\nSitä, että ratsastaja oli \"don Mauricio\", ei heistä kukaan epäillyt.\nKaikki neljä tunsivat hänet ulkonäöltä -- Diaz paremmin kuin muut --\nmutta kaikki kyllin hyvin, varmasti uskoakseen nähneensä juuri hänet.\nHevonen oli hänen, sen he tunsivat, hänen oli jaguarinnahkainen _armas\nde agua_, hänen navajolainen huopa, jonka muoto erosi tavallisista\nserapéista -- ja _pää_ oli hänen!\n\nHe eivät olleet jääneet tarkastamaan kasvonpiirteitä; mutta hattu\noli kuitenkin paikallaan -- musta, kiiltävä sombrero, jota Maurice\ntavallisesti käytti. Sen he olivat nähneet välkkyvän, sen jouduttua\nkuun valoon.\n\nSitäpaitsi he olivat nähneet ison koiran, jonka Diaz muisti olevan\nhänen. Hirvikoira oli karannut keskelle kamppailua ja äkäisesti äristen\nkäynyt ahdistajain kimppuun, vaikka sen ei olisi tarvinnut tehdä sitä\njouduttaakseen heidän pakoaan.\n\nHe ratsastivat alametsikössä niin nopeasti kuin hevoset pystyivät heitä\nkiidättämään, kohosivat törmälle erästä rinnettä myöten -- eivät sitä,\njonka juurella he olivat aikoneet suorittaa murhan -- ja saapuivat\nylemmälle tasangolle.\n\nEivätkä he pysähtyneet sinne sekunniksikaan, vaan laskettivat täyttä\nneliä tasangon poikki, painuivat tiheikköön ja hoputtivat hevosiaan\nedelleen siihen paikkaan, jossa he olivat niin taitavasti muuttaneet\nitsensä comancheiksi.\n\nJos päinvastaista muodonvaihdosta ei suoritettukaan yhtä huolellisesti,\nkävi se nopeammin. Hätäisesti he pesivät sotamaalauksen kasvoistaan,\nkäyttäen hyväkseen leileissään tuomaansa vettä; kiireisesti he\nkiskoivat siviilivaatteensa esille ontosta puusta, johon he olivat\nne piilottaneet, ja puettuaan ne yhtä hätäisesti yllensä he taaskin\nnousivat hevostensa selkään ja lähtivät ratsastamaan Leonaa kohti.\n\nKotimatkalla he keskustelivat ainoastaan päättömästä ratsastajasta,\nmutta kun heidän ajatuksensa olivat yliluonnollisen kauhun vallassa,\neivät he osanneet tyydyttävästi selittää niin kuulumatonta ilmestystä.\nJa he olivat vieläkin epävarmoja erotessaan toisistaan kylän liepeillä,\nja jokainen heistä meni omaan majaansa.\n\n-- _Carrai!_ kiukkuili Kajootti astuttuaan kynnyksensä ylitse ja\nvaivuttuaan ruokovuoteelleen. Ei paljoakaan unen mahdollisuuksia\nsellaisen jälkeen. _Santos Dios!_ Millainen näky! Se on hyydyttänyt\nveren syvimpiä suoniani myöten. Eikä täällä ole mitään lämmikettä.\nLeili tyhjä, _posada_ suljettu, kaikki makuulla!\n\n-- _Madre de Dios!_ Mikä se saattoi olla? Aave se ei voinut olla,\nkouraisin itse lihaa ja luita, samoin Vincente toiselta puolelta.\nTunsin sellaista tai jotakin hyvin senkaltaista tiikerintaljan alta.\n_Santissima!_ Eihän se voinut olla petostekele!\n\n-- Jos se oli teennäinen, niin minkä tähden ja mitä varten?\nKukapa välittäisi naamiaishuveista preerialla -- paitsi minua ja\nkumppaneitani? _Mil demonios!_ Kuinka kolkko naamio!\n\n-- _Carajo!_ Onko joku muu ennättänyt edelleni? Onko tehtävää tarjottu\njollekulle muulle, ja onko hän ansainnut ne tuhat dollaria? Oliko se\nirlantilainen vainajana, päättömänä, pää kädessä?\n\n-- Pyh! Se olisi mahdotonta; se on naurettavaa, epätodennäköistä, ihan\nuskomatonta.\n\n-- Mutta mitä sitten?\n\n-- Ahaa! Nyt sen keksin! Sata yhtä vastaan siitä, että keksin sen! Hän\nlienee saanut vihiä meidän tulostamme tai ainakin epäillyt sitä. Se oli\nehkä meidän koettelemiseksemme valmistettu juoni -- mahdollisesti hän\nitse näkyvissä, katsomassa meidän häpeällistä pakoamme! _Maldito!_\n\n-- Mutta kuka meidät olisi kavaltanut? Ei kukaan. Ei tietysti kukaan\nolisi tiennyt kertoa siitä aikomuksesta. Miten hän siis olisi\nvalmistanut niin pirullisen yllätyksen?\n\n-- Oh! En muistanut. Ratsastimme pitkän aavikon poikki kirkkaassa\npäivänvalossa. Meidät ehkä nähtiin, ja meidän päämäärämme arvattiin.\nJuuri niin -- juuri niin. Ja sillä aikaa, kun me pukeuduimme\ntiheikössä, saatettiin se juoni keksiä ja valmistaa. Se ja ainoastaan\nse saattaa olla selitys.\n\n-- Hupsut! Säikkyä variksenpelätintä!\n\n-- Hitto! Se ei viivästytä tapahtumaa kauan. Huomenna lähden takaisin\nAlamon varrelle. Sieppaan vielä sen tuhannen, vaikka minun pitäisi\nkuluttaa vuosi sen ansaitsemiseen; ja sainpa sen tai en, se teko\ntehdään joka tapauksessa. Riittää se, että olen menettänyt Isidoran.\nSe ei kenties ole totta, mutta pelkästään sellainen epäilyskin saattaa\nminut vimmoihini. Jos vain saan tietää Isidoran rakastavan häntä --\nheidän kohdanneen toisensa sen jälkeen -- sen jälkeen kun -- Jumalan\näiti! Tulen hulluksi ja hulluudessani tuhoan sekä vihaamani miehen\nettä rakastamani naisen! Oi, donna Isidora Covarubio de los Llanos!\nKauneuden enkeli ja ilkikurisuuden paha henki! Saattaisin tappaa sinut\nhyväilyilläni -- saatan tappaa sinut teräkselläni! Jompikumpi niistä on\nkohtalosi. Itse saat valita, kumman tahdot!\n\nMielensä hiukan rauhoituttua osittain tämän ehdollisen uhkauksen\nhuojentamana, osittain keventyneenä sen johdosta, että hän oli keksinyt\nselityksen toiselle häntä vaivanneelle ajatukselle, hän pian nukkui.\n\nEikä hän herännyt ennenkuin päivänvalo tulvi sisälle hänen ovestaan ja\nsen mukana tuli vieras.\n\n\"José!\" huudahti hän äänessään kummastuksen sävy, jossa soinnahti\nmielihyvän tuntu. \"Sinä täällä?\"\n\n\"_Si, señor, yo estoy_.\"\n\n\"Hauska nähdä sinua, kelpo José. Onko doña Isidora täällä -- Leonan\nvarrella, tarkoitan?\"\n\n\"_Si, señor_.\"\n\n\"Niin pian taaskin! Hän oli täällä tuskin kaksi viikkoa sitten, eikö\nollutkin? Olin poissa täältä uudisasutukselta, mutta kuulin siitä.\nOdotin saavani sinulta tietoja, kelpo José. Minkä tähden et ole\nkirjoittanut?\"\n\n\"Vain sen tähden, señor don Miguel, ettei minulla ole ollut luotettavaa\nlähettiä. Minulla oli ilmoitettavana sellaista, mitä ei voinut uskoa\ntuntemattomalle. Sellaista, mistä -- se minun täytyy ikäväkseni sanoa\n-- ette minua kiitä; mutta henkeni on teidän, ja lupasin ilmaista\nteille kaikki.\"\n\n\"Preeriasusi\" ponnahti pystyyn ikäänkuin terävän okasen pistämänä.\n\n\"Hänestä ja siitä miehestäkö? Arvaan sen ilmeestäsi. Emäntäsi on\ntavannut hänet?\"\n\n\"Ei, señor, ei ole -- ei minun tietääkseni -- ei sen ensi kerran\njälkeen.\"\n\n\"Mitäs sitten?\" kysyi Diaz ilmeisesti vähän huojentuneena. \"Hän oli\ntäällä miehen viruessa posadassa. Tapahtuiko heidän välillään jotakin?\"\n\n\"Totta, don Miguel, jotakin tapahtui, kuten hyvin tiedän, koska olin\nvälittäjänä. Kolme kertaa vein miehelle kopallisen herkkuja, jotka\ndoña Isidora lähetti -- viimeisellä kerralla myöskin kirjeen.\"\n\n\"Kirjeen! Tunnetko sen sisällön? Luitko sen?\"\n\n\"Kiitos sen, että olette ollut niin ystävällinen poloiselle\n_peon_-pojalle, osasin tehdä vieläkin enemmän -- jäljentää sen.\"\n\n\"Onko sinulla jäljennös?\"\n\n\"On. Käsitättehän, don Miguel, ettette lähettänyt minua kouluun ihan\nturhaan. Tämän doña Isidora hänelle kirjoitti.\"\n\nDiaz ojensi kätensä kiihkeästi, sieppasi paperisuikaleen ja alkoi ahmia\nsen sisältöä.\n\nSe oli jäljennös herkkujen mukana lähetetystä kirjeestä.\n\nSe ei kiihdyttänyt sen enempää, vaan päinvastoin näytti rauhoittavan\nhäntä.\n\n\"_Carrambo!_\" äänsi hän huolettomasti kääntäessään kirjeen kokoon.\n\"Tässä ei ole paljoakaan, kelpo José. Se vain todistaa emäntäsi olevan\nkiitollisen sellaiselle henkilölle, joka on tehnyt hänelle palveluksen.\nJos siinä on kaikki --\"\n\n\"Mutta siinä ei ole kaikki, señor don Miguel, ja juuri sentähden olen\ntullut nyt teitä tapaamaan. Olen menossa asialle _pueblitaan_. Tämä\nselittää sen.\"\n\n\"Ahaa! Toinen kirjekö?\"\n\n\"_Si, señor_. Tällä kertaa itse alkuperäinen eikä minun tuhertamani\nsurkea jäljennös.\"\n\nKätensä vapistessa Diaz tarttui paperiin, levitti sen ja luki:\n\n    'Al Señor Don Mauricio Gerald.\n\n    Querido amigo!\n\n    Otra vez aqui estoy -- con tio Silvio quedando! Sin novedades de\n    V. no puedo mas tiempo existir. La incertitud me mataba. Digame\n    que es V. convalescente! Ojala, que estuviera asi! Suspiro en\n    vuestros ojos mirar, estos ojos tan lindos y tan espresivos -- a\n    ver, si es restablecido vuestra salud. Sea graciosa darme este\n    favor. Hay opportunidad. En una cortita media de hora, estuviera\n    quedando en la cima de loma, sobre la cosa del tio. Ven,\n    cavallero, ven!\n\n                                  Isidora Covarubio de los Llanos.'\n\nEl Coyoté kirosi luettuaan kirjeen loppuun. Sen merkityksestä ei hevin\nvoinut erehtyä. Kirjaimellisesti käännettynä se kuului seuraavasti:\n\n    'Rakas ystävä! Olen taaskin täällä ja asun Silvio-sedän luona.\n    Saamatta Teistä tietoja en jaksanut enää elää. Epävarmuus pyrki\n    tappamaan minut. Kertokaa minulle, oletteko toipumassa. Oi, jospa\n    niin olisi! Ikävöin nähdä silmiänne -- noita niin kauniita,\n    niin ilmeikkäitä -- varmistuakseni siitä, että terveytenne on\n    ennallaan. Olkaa suopea ja suokaa minulle se ilo. On tilaisuus.\n    Lyhyen puolen tunnin kuluttua tästä hetkestä olen setäni talon\n    yläpuolella kohoavan kunnaan laella. Tulkaa, hyvä herra, tulkaa!\n\n                              Isidora Covarubio de los Llanos.'\n\n\"_Carajo!_ Sovittu kohtaus!\" puolittain kirkui kiukustunut Diaz.\n\"Niin, eikä mitään muuta! Ja hän ehdottamassa. Ahaa! Hänen kutsuaan\nnoudatetaan, vaikka sitä ei noudatakaan se mies, jolle se on niin\novelasti tarkoitettu. Noudatetaan tunnilleen -- ihan minuutilleen. Ja\nkoston jumalattaren nimessä --\n\n\"Kas niin, José, tästä kirjeestä ei ole mitään hyötyä. Se mies,\njolle se on osoitettu, ei enää ole pueblitassa eikä näillä mainkaan.\nVähät siitä. Mene edelleen posadaan ja tiedusta sieltä siitä\nhuolimatta! Sinun pitää tehdä niin suorittaaksesi asiasi. Älä välitä\n_papelcitosta;_ jätä se minulle. Saat sen viedäksesi sen emännällesi\npalatessasi tätä kautta. Tässä dollari, jolla saat ryypyn ravintolassa.\nSeñor Dofferilla on paraslaatuista aguar dienteä. _Hasta luejo!_\"\n\nJäämättä kyselemään, minkä tähden hänelle sellaiset ohjeet annettiin,\nJosé otti juomarahan ja totteli niitä äänettömästi poistuen majasta.\n\nHän oli tuskin ennättänyt pois näkyvistä ennenkuin Diazkin astui\nkynnyksen ylitse. Kiireisesti kiinnitettyään satulan hevosensa selkään\nhän keikahti ratsaille ja lähti ratsastamaan päinvastaiseen suuntaan.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU\n\nIsidora\n\n\nAurinko on juuri kohonnut irti preerian taivaanrannasta, ja sen pyöreä\nkehrä lepää vielä ruohikolla, muistuttaen kiillotettua kultakilpeä.\nSen säteet tunkeutuvat tiheikköläikkiin, jotka siellä täällä luovat\nvaihtelua savanniin. Kastepisarat kimaltelevat vielä akaasioissa,\ntehden niiden sulkamaiset lehvät raskaammiksi ja painaen ne nuokkumaan\nmaata kohti, ikäänkuin ne olisivat surreet yön poistumista, jonka\nviileä tuuli ja kostea ilma ovat niille sopivampia kuin päivän\ntukehduttavan kuuma helle. Vaikka linnut ovatkin liikkeellä -- sillä\nmikäpä lintu voisi nukkua niin loistavan auringonnousun aikana? --\non miltei liian aikaista odottaa näkevänsä ihmisiä ulkosalla --\nmuualla kuin Teksasin preerioilla. Siellä on kuitenkin auringonnousun\nhetki koko päivän nautinnollisin aika, ja vain harvat viettävät sen\ntiedottomina vuoteessaan tai yksinään kammioissaan.\n\nLeonan äyräillä noin viisi kilometriä Fort Ingen alapuolella on\nhenkilö, joka on luopunut näistä molemmista harhaillakseen tiheikössä.\nTämä varhainen samoilija ei ole jalkaisin, vaan ratsastaa voimakkaalla,\nvireällä hevosella, joka näyttää maltittomalta, kun sen vauhtia\nhillitään. Tällaisen kuvauksen nojalla saattaisi luulla ratsastajaa\nmieheksi, mutta kun muistaa näyttämön olevan eteläisessä Teksasissa,\njossa vieläkin on harva espanjalais-meksikolainen väestö, on yhtä\nhyvä mahdollisuus otaksua ratsastajaa naiseksi. Ja nainen hän onkin,\nvaikka hänen päässänsä onkin pyöreä hattu, vaikka hänen hartioillaan\nonkin serapé, jota hän käyttää suojana koleata aamu-ilmaa vastaan,\nvaikka hänen ratsastustapansa onkin eurooppalaisen ajatustavan mukaan\nouto herttuatar de Berryn ajoista asti [Tämä vallaton ranskatar\nratsasti hajareisin. Suom.] ja vaikka silkkimäiset viikset luovatkin\npastellimaista väritystä hänen ylähuuleensa. Erittäinkin tämä viimeinen\nseikka saattaisi johtaa näkijän harhaan, ja hän saattaisi kuvitella\nkatselevansa jotakin espanjalaista nuorukaista, jonka tummat, mutta\nhienot piirteet osoittaisivat hänen olevan Cidin ajoilta saakka\nsukujuurensa juontavan _hijo de algon_.\n\nJos on perehtynyt espanjalais-meksikolaisiin kasvonpiirteisiin, ei\ntämä viimeinen miesmäisyyden merkki tunnu ratkaisevalta sukupuolen\ntodistukselta. Tämä teksasilaisessa tiheikössä samoileva ratsastaja,\njolla on edellä kuvatut ominaisuudet, saattaa sittenkin olla nainen.\n\nLähempi tarkastus osoittaakin asianlaidan olevan niin. Sitä todistaa\nohjaksia puristava pieni käsi, pieni jalka, jonka somat varpaat\nparhaiksi koskettavat _estriboa_ ja näyttävät yhä pienemmiltä\njalustimena olevan suunnattoman, puisen möhkäleen rinnalla, muodon\npehmeys ja hahmopiirteiden miellyttävä pyöreys, jonka huomaa jopa\npaksun saltillolaisen serapénkin lävitse, sekä vihdoin uhkean runsas\ntukka, joka on kierretty nutturaan takaraivolle ja pistää hohtavana\nkyhmynä näkyviin sombreron reunan alta.\n\nPantuaan merkille nämä seikat tietää varmasti katselevansa naista,\nvaikka hänessä lieneekin eräitä omituisia piirteitä. Nainen on doña\nIsidora Covarubio de los Llanos.\n\nSilmään pistää hänen asunsa omituisuus -- ja vieläkin voimakkaammin\nhänen ratsastustapansa. Katsojasta, joka ei ole perehtynyt\nmeksikolaisiin tapoihin, ne molemmat saattavat näyttää oudoilta,\nepänaisellisilta, jopa sopimattomilta.\n\nDoña Isidoran mieleenkään ei johdu -- ei edes epäilyksen hiventäkään\nsiitä -- että niissä kummassakaan on mitään omituista. Ja minkä tähden\njohtuisi? Hän vain noudattaa maansa ja kaltaistensa tapaa. Hän ei ole\nerikoinen kumpaisessakaan suhteessa.\n\nHän on nuori, mutta kuitenkin nainen. Hän on nähnyt kaksikymmentä\nkesää ja kenties yhden enemmänkin. Kun hänen tyttö-ikänsä on vietetty\neteläisen taivaan alla, on tarpeetonta mainita sen jo ammoin menneen.\n\nHänen kauneudessaan ei ole ravistumisen merkkejä. Hän on yhtä kaunis\nkuin hän olisi vasta saavuttanut _buen quincensa_ (viidentoista vuoden\nkauniin iän). Kenties kauniimpi. Ei pidä olettaa hänen huulensa tumman\nreunuksen pilaavan hänen kasvojensa naisellista ilmettä. Se pikemminkin\nlisää niiden miellyttävyyttä. Tottuneena saksilaisten vaaleaveristen\nnaisten hehkuvaan ihoon saattaa ensi näkemältä pitää sitä rumennuksena.\nMutta ei pidä julistaa sellaista tuomiota, ennenkuin on katsonut\nuudelleen. Vielä katse, ja -- panen sanani siitä pantiksi --\nmielipidettä korjataan. Kolmas katse haihduttaa välinpitämättömyyden,\nneljäs muuttaa sen ihailuksi.\n\nTarkastuksen jatkuessa saa lopulta sen varmuuden, että viiksien\nsomistama nainen -- nuori, kaunis ja tummaihoinen -- on suurenmoisimpia\nnäkyjä, mitä hyväntahtoinen luonto tarjoaa miehen silmille.\n\nSellainen on Isidora Covarubio de los Llanos. Jos hänen kasvoissaan\non jotakin epänaisellista, ei se johdu viiksistä, vaikka ne\nsaattavatkin vahvistaa huimaa, milteipä rajua ilmettä, joka aika-ajoin\non havaittavissa valkeiden hampaiden silmäänpistävästi välkkyessä\n_bigotiten_ tumman varjon alapuolella.\n\nSilloinkin hän on kaunis, mutta samalla tavoin kuin naarasjaguari,\nherättäen pikemminkin pelkoa kuin rakkautta.\n\nAina hänen kasvonsa osoittavat niiden omistajalla olevan sielullisia\nominaisuuksia, joita ei tavallisesti ole suotu hänen sukupuolelleen.\nLujuutta, päättäväisyyttä, rohkeutta -- äärimmäiseen huimuuteen\nsaakka -- kaikkea sitä kuvastuu hänen piirteistään. Hänen taitavasti\nmuovatuissa kasvoissaan, ylpeissä, suloisissa ja hienoissa, ei ole\nheikkouden eikä pelon merkkiä. Hänen poskiensa ruskean ihon lävitse\nnäkyviin tunkeutuva punerrus tuskin häipyisi mitä uhkaavimmankaan\nvaaran hetkellä.\n\nHän ratsastaa yksin Leonan metsäisessä laaksossa. Läheisyydessä\non talo, mutta hän loittonee siitä. Se on hänen enonsa don Silvio\nMartinezin hacienda, jonka portista hän äskettäin tuli näkyviin.\n\nHän istuu satulassaan yhtä tiukasti kuin sitä päällystävä nahka. Hänen\nratsunsa on virma ja näyttää sen usein tepastelevilla askelillaan.\nMutta näkijä ei ole huolissaan ratsastajattaren tähden vaan uskoo\nvarmasti hänen pystyvän sitä hillitsemään.\n\nSatulannuppiin on ripustettu kevyt lasso, hänen voimiensa mukainen.\nSe on huolellisesti kieputtu, mikä osoittaa, ettei sitä milloinkaan\nkäsitellä huolimattomasti. Sen nojalla tuntuu melkein varmalta, että\nhän osaa sitä käytellä. Niin onkin -- hän osaa heittää sitä taitavasti\nkuin mustanginpyydystäjä.\n\nTämä taito on hänen omituisuuttaan, jota olemme jo myöntäneet hänessä\nolevan.\n\nHän ratsastaa polulla -- ei yleisellä, joen suuntaa noudattavalla.\nSe on yksityinen tie, joka lähtee hänen enonsa haciendalta ja yhtyy\nedellämainittuun tiehen likellä erään kunnaan lakea -- itse kunnas on\nvain Leonan laaksoon rajoittuva törmä.\n\nHän nousee viettävää polkua myöten, niin jyrkkää, että se panee hänen\nratsunsa huohottamaan. Hän saapuu harjalle, jossa koukertelee kaikkien\nyhteinen tie.\n\nHän seisauttaa hevosensa, vaikka hänen tarkoituksensa ei olekaan suoda\nsille tilaisuutta hengähtää. Hän on pysähtynyt, koska hän on ehtinyt\nretkensä määräpaikkaan.\n\nTien toisella laidalla on aukeama, muodoltaan pyöreä ja pinta-alaltaan\nnoin kahden tai kolmen tynnyrinalan laajuinen. Se on ruohoinen ja\npuuton -- pikkupreeria. Sitä ympäröi tiheikkömetsä -- kokonaan\ntoisenlainen kuin se laaksometsä, josta hän on juuri tullut. Joka\npuolella kaartaa aukeamaa okaisten kasvien tiheikkö. Viimemainitun\nlävitse vie ainoastaan kolme polkua, joiden lähtökohtia tuskin saattaa\nhuomata aukeaman keskeltä.\n\nHän on pysähtynyt melkein aukeaman keskelle ja taputtaa hevosensa\nkaulaa pitääkseen sitä rauhallisena. Se ei ole kovin tarpeellista.\n_Cuestan_ kapuaminen on ratsua tyynnyttänyt. Sitä ei lainkaan haluta\nkävellä eikä tepastella paikallaan.\n\n-- Olen ehtinyt ennen määrähetkeä, jupisee nainen, vetäen kultakellon\nserapénsa suojasta, jos minun tosiaan pitää häntä lainkaan odottaa.\nHän ei ehkä tulekaan. Suokoon Jumala, että hän kykenee tulemaan!\n\n-- Minähän vapisen! Vai johtuuko se hevosen huohottamisesta? _Valga me\nDios_, ei! Sen tekevät omat hermo-parkani.\n\n-- Minusta ei ole koskaan ennen tuntunut tällaiselta. Onko se pelkoa?\nOtaksuttavasti on.\n\n-- On kuitenkin kummallista pelätä sitä miestä, jota rakastan --\nainoata, jota olen milloinkaan rakastanut, sillä don Miguelia kohtaan\ntuntemani tunne ei voinut olla rakkautta. Tytön mieltymystä. Onnekseni\nolen siitä parantunut! Onneksi havaitsin hänen olevan raukan. Se\nhaihdutti mielestäni lumouksen -- särki tyyten sen romantillisen\nunelman, jonka etumaisena henkilönä hän oli. Kiitän hyviä tähtiäni sen\nlumouksen särkymisen johdosta, sillä nyt vihaan häntä, nyt, kun olen\nkuullut hänen ruvenneen... _Santissima!_ Saattaako olla totta, että\nhänestä on tullut -- _salteador?_\n\n-- Enkä sittenkään pelkäisi, vaikka kohtaisinkin hänet -- en, vaikkapa\nse tapahtuisi näin yksinäisellä paikalla.\n\n-- _Ay de mi!_ Pelätä rakastamaani miestä, jonka uskon olevan hyvän ja\nyleväluontoisen, ja olla lainkaan pelkäämättä sitä miestä, jota vihaan\nja jonka tiedän olevan julman ja säälimättömän! Se on kummallista,\nkäsittämätöntä!\n\n-- Ei -- ei se ole ollenkaan kummallista. Minua ei vapisuta vaaran\najatus -- vaan ainoastaan se vaara, ettei minua rakasteta. Juuri\nsenvuoksi nyt värisen satulassani -- enkä ole rauhallisesti nukkunut\nainoanakaan yönä sen jälkeen kun minut pelastettiin niiden juopuneiden\nraakalaisten kynsistä.\n\n-- En ole milloinkaan maininnut _hänelle_ tästä, enkä tiedä, mitä hän\narvelee tunnustuksestani. Se täytyy tehdä, ja teen sen. En jaksa enää\nsietää epävarmuutta. Mieluummin kestän epätoivon -- kuoleman, jos\ntoiveeni pettävät.\n\n-- Ahaa. Kavionkapsahdus! Hevonen on tulossa tiellä. Onko se hänen\nratsunsa? Kyllä. Näen puiden lomitse kansallispukumme kirkkaiden värien\npilkahtelevan. Hän käyttää sitä mielellään. Eikä ihmekään, se sopii\nhänelle niin hyvin.\n\n-- _Santa Virgin!_ Olen verhottu serapéhen ja päässäni on sombrero. Hän\nerehtyy luulemaan minua mieheksi. Pois tämä ruma valeasu, jotta näytän\nsiltä, mikä olen -- naiselta.\n\nNopeammin muutos olisi tuskin saattanut käydä pantomiimissa. Kun serapé\nriisutaan, tulee esille vartalo, jota Hebe olisi saattanut kadehtia,\nja kun hattu pannaan syrjään, ilmestyy näkyviin pää, joka olisi\ninnoittanut Canovan talttaa.\n\nTällä yksinäisellä aukeamalla on loistava näky, joka on kehystensä,\nsitä ympäröivien okaisten puiden arvoinen, samalla kun puiden karheat\noksat näyttävät ojentuvan sitä suojelemaan.\n\nSopusuhtaisen muotoinen hevonen puolittain perääntyneenä takajalkojensa\nvaraan, sieraimet levällään taivasta kohti ja häntä maata hipovana;\nsen selässä olento, jonka ulkonäkö ja ryhti herättävät käsityksen\nsuuruudesta, joskin hieman omituisesta, ne yhdessä muodostavat kuvan,\npatsasmaisen, kauniin.\n\nRatsastajattaren asento on moitteeton. Hän on puolittain istuallaan\nsatulassa, puolittain seisoallaan jalustimissaan, joten hänen\nvartalonsa kaikki kaarteet ovat näkyvissä, ja hänen raajojensa jännitys\non lauennut parhaiksi osoittamaan, että hän on nainen.\n\nSiitä huolimatta, mitä hän sanoi, ei hänen kasvoistaan kuvastu pelkoa\n-- ei näy ainoatakaan sitä ilmaisevaa merkkiä. Hänen huulensa eivät\nvärähtele, eivätkä hänen poskensa kalpene.\n\nHänen ilmeensä on tyyten toisenlainen. Se on ylvään itseluottamuksen\ntaakse piiloutuvan rakkauden ilme, sellaisen, jollainen naaraskotkalla\non sen odottaessa puolisonsa kosintaa. Teistä tämä kuva tuntunee\nliioitellulta -- ehkä julistatte sen epänaiselliseksi.\n\nJa kuitenkin se on tosielämän mukainen niin tarkka kuin suinkin\nmuistan, ja minulla oli useammin kuin kerran tilaisuus painaa se\nmieleeni.\n\nÄkkiä ja salamannopeasti hänen asentonsa muuttuu, ja muutoksen\naiheuttaa se, että hän tuntee täyttä neliä aukeamalle saapuvan\nratsastajan. Kultakudoksisen asun kiilto on johtanut hänet harhaan. Se\nei ole Maurice Geraldin, vaan Miguel Diazin yllä!\n\nHänen kirkas ilmeensä synkistyy. Hänen tiukka ryhtinsä satulassa\nlamaantuu tarmottoman näköiseksi -- pikemminkin epätoivoa kuin\nvälinpitämättömyyttä kuvastavaksi; ja ääni, joka kirpoaa hänen\nhuuliltaan niiden tuokioksi raottuessa hänen helmimäisten hampaittensa\nedessä, muistuttaa vähemmän huokaisua kuin harmistuksen huudahdusta.\n\nTässä muutoksessa ei ole merkkiäkään pelosta -- siitä kuvastuu\nainoastaan uhmansekaista pettymystä.\n\nEl Coyoté alkaa ensiksi puhua.\n\n\"_H'la, señorita!_ Kukapa olisi otaksunut kohtaavansa teidän armoanne\nnäin yksinäisessä paikassa -- tuhlaamassa sulouttanne okaiselle\ntiheikölle?\"\n\n\"Millä tavoin se saattaa liikuttaa teitä, don Miguel Diaz?\"\n\n\"Mieletön kysymys, señorita! Tiedätte, että se saattaa liikuttaa\nja liikuttaakin, ja tiedätte myöskin syyn. Tiedätte hyvin, kuinka\nvimmaisesti rakastan teitä. Olin hupsu ilmaistessani sen ja\ntunnustaessani olevani orjanne. Juuri se jäähdytti tunteenne niin\nnopeasti.\"\n\n\"Olette väärässä, señor. En ole koskaan sanonut rakastavani teitä. Jos\nihailinkin teidän ratsastustaitoanne ja toin sen julki, ei teillä ollut\noikeutta tulkita sitä niinkuin teitte. En tarkoittanut mitään muuta\nkuin sitä, että ihailin sitä, mutta en teitä. Siitä on kolme vuotta.\nSilloin olin tyttö, siinä iässä, jossa sellaiset seikat kiehtovat\nsukupuoltamme -- jossa olemme kyllin hupakkomaisia viehättyäksemme\npikemminkin mieskohtaisiin kykyihin kuin siveellisiin ominaisuuksiin.\nNyt olen nainen. Kaikki se on muuttunut, kuten -- sen tuleekin.\"\n\n\"_Carrai!_ Minkä tähden lietsoitte minussa pettäviä toiveita?\n_Herraderon_ päivänä, jona voitin isänne laumojen rajuimman härän\nja kesytin hurjimman hevosen -- sellaisen, jota ei yksikään hänen\nvaqueroistaan uskaltanut edes käsin koskettaa -- sinä päivänä te\nhymyilitte minulle -- niin, silmäilitte minua hellästi. Teidän ei\ntarvitse inttää sitä vastaan, doña Isidora! Minulla oli kokemusta ja\nosasin lukea ilmeenne -- osasin tulkita ajatuksenne sellaisina kuin\nne silloin olivat. Ne ovat muuttuneet -- ja minkä tähden? Sen tähden,\nettä lumousvoimanne valtasi minut, tai oikeammin sen tähden, että olin\nkylliksi yksinkertainen hupsu tunnustaakseni sen; ja samoin kuin kaikki\nnaiset ette tekään enää välittänyt valtauksestanne, saatuanne tietää\nsen tehneenne. Niin asia on, señorita, niin se on.\"\n\n\"Ei ole, don Miguel Diaz. En milloinkaan sanalla enkä merkillä\nilmaissut rakastavani teitä enkä pitänyt teitä muuna kuin hioutuneena\nherrasmiehenä. Silloin näytitte sellaiselta -- ehkä olittekin. Mikä\nolette nyt? Tiedätte, mitä teistä puhutaan sekä täällä että Rio Granden\nvarrella!\"\n\n\"Olen liian ylpeä vastaamaan parjaukseen -- tulkoonpa se sitten\npetollisilta ystäviltä tai valehtelevilta vihamiehiltä. Olen tullut\ntänne saamaan selityksiä enkä antamaan niitä.\"\n\n\"Keneltä?\"\n\n\"Juuri teiltä, suloinen doña Isidora.\"\n\n\"Olette röyhkeä, don Miguel Diaz! Ajatelkaa, señor, kenelle puhutte!\nMuistakaa, että isäni on --\"\n\n\"Tamaulipasin ylpeimpiä _haciendadoja_, ja enonne on ylpeimpiä\nkoko Teksasissa. Olen ajatellut sitä kaikkea ja ajatellut sitäkin,\nettä olin itsekin aikoinani haciendado ja että nyt olen ainoastaan\nhevostenpyydystäjä. _Carrambo!_ Mitäpä siitä? Te ette ole niitä naisia,\njotka halveksivat miestä yhteiskunnallisen aseman alemmuuden vuoksi.\nKöyhällä mustanginpyydystäjällä on yhtä hyvät mahdollisuudet teidän\nsilmissänne kuin satojen karjalaumojen omistajallakin. Siinä suhteessa\n_minulla on todistuksia ylevämielisyydestänne!_\"\n\n\"Millaisia todistuksia?\" tiedusti tyttö kerkeästi ja rukoilevasti\nsamalla ensi kerran osoittaen rauhattomuuden merkkejä. \"Millaisia\ntodistuksia siitä ylevämielisyydestä, jonka hyvyydessänne katsotte\nluonteeni piirteeksi?\"\n\n\"Tämä kädessäni oleva sievä kirje, jonka doña Isidora Covarubio de\nlos Llanos on kirjoittanut miehelle, joka samoin kuin minäkin on\nvain hevoskauppias. Minun ei tarvitse luovuttaa sitä kovin likeltä\ntarkastettavaksi. Epäilemättä tunnette sen jonkun matkan päästäkin.\"\n\nIsidora tunsi, kuten näkyi siitä, että hän hätkähti satulassaan ja\nsuuntasi Diaziin kiukkuista hämmästystä uhkuvan katseen.\n\n\"Señor, miten olette saanut sen haltuunne?\" kysyi hän yrittämättäkään\nsalata harmiaan.\n\n\"Sillä ei ole väliä. Se on minun hallussani, ja sen mukana olen\nsaanut useita päiviä etsimäni todistuksen -- en siitä, että olette\nlakannut pitämästä minusta -- sillä sen tiesin hyvien syiden nojalla\n-- vaan siitä, että olette alkanut pitää hänestä. Tämä ilmaisee teidän\nrakastavan häntä -- sanat eivät voisi olla selvempiä. Ikävöitte katsoa\nhänen kauniisiin silmiinsä. _Mil demonios!_ Ette enää ikinä niitä näe!\"\n\n\"Mitä tämä merkitsee, don Miguel Diaz?\"\n\nHänen lausuessaan sen kysymyksen hänen äänensä hieman värähti, mikä\ntuntui pelon ilmaukselta. Eikä se ollut ihmekään. El Coyotén ulkonäkö\npystyi sillä hetkellä hyvinkin herättämään sitä tunnetta.\n\nHuomattuaan sen mies vastasi: \"Teidän sopii hyvin olla pelokkaan\nnäköinen; teillä on syytä pelätä. Jos minä olen menettänyt teidät, hyvä\nneiti, ei kukaan muukaan saa teistä nauttia. Olen tehnyt päätökseni\nsiihen nähden.\"\n\n\"Mihin nähden?\"\n\n\"Siihen, mitä sanoin -- ettei kukaan muu saa nimittää teitä omakseen,\nkaikkein vähimmin Mustangi-Maurice.\"\n\n\"Tosiaankin!\"\n\n\"Niin, tosiaankin! Luvatkaa minulle, ettette enää milloinkaan kohtaa\nhäntä, sillä muutoin ette poistu tästä paikasta!\"\n\n\"Laskette kai leikkiä, don Miguel?\"\n\n\"Puhun tosissani, doña Isidora.\"\n\nMiehen esiintyminen osoitti liiankin selvästi, että hänen sanansa\nolivat vilpittömät. Vaikka hän oli pelkuri, kuvastui nyt hänen\nilmeistään kylmää, julmaa päättäväisyyttä, ja hänen kätensä näkyi\nhapuilevan machetén kahvaa.\n\nAmatsonimaisesta rohkeudestaan huolimatta nainen ei voinut olla\nhätääntymättä. Hän näki, että häntä uhkasi vaara, ja hänellä oli vain\nvähän mahdollisuuksia torjua se. Hieman samanlaiselta hänestä oli\ntuntunut ihan kohtauksen ensi hetkestä alkaen, mutta häntä oli tukenut\nse toive, että tämän epämiellyttävän keskustelun ehkä keskeyttäisi\nhenkilö, joka pian muuttaisi sen toisenlaatuiseksi.\n\nHeidän kaksinpuhelunsa alkupuolella hän oli innokkaasti kuunnellut\nerottaakseen kavionkapsetta ja luonut silloin tällöin vaivihkaa\nsilmäyksiä tiheikköön siihen suuntaan, josta hän toivoi sitä kuulevansa.\n\nSe toive oli nyt häipynyt. Hänen oman kirjeensä näkeminen selvitti\nhänelle asian; se ei ollut saapunut perille.\n\nMenetettyään tämän toiveen, joka oli siihen saakka häntä tukenut, hän\najatteli pakenemista.\n\nMutta siihenkin liittyi sekä vaikeuksia että vaaroja. Hänen olisi\nmahdollista pyöräyttää ratsunsa ympäri ja kiitää täyttä laukkaa pois;\nmutta yhtä mahdollista oli, että luoti katkaisisi hänen peräytymisensä.\nPistoolin perä oli yhtä likellä El Coyotén kättä kuin machetén kahvakin.\n\nNeito tajusi vaaran selvästi. Melkein kuka muu nainen tahansa olisi\nmasentunut sen johdosta. Mutta niin ei Isidora Covarubio de los Llanos.\nHän ei edes näyttänyt sen häneen tehoavan.\n\n\"Hölynpölyä!\" huudahti hän vastaukseksi miehen vakuutuksiin, hyvin\nteeskennellen epäilyä. \"Pidätte minua pilananne, señor. Haluatte\nsäikäyttää minua. Ha, ha, ha! Minkä tähden pelkäisin _teitä?_ Osaan\nratsastaa yhtä hyvin, sinkauttaa lassoni yhtä varmasti ja yhtä kauas\nkuin tekin. Katsokaahan, niin näette kuinka taitavasti sitä käsittelen!\"\n\nNäin puhuessaan -- hymy huulilla -- hän oli irroittanut lasson\nsatulannupista ja pyöritti sitä päänsä ympäri ikäänkuin valaistakseen\nhuomautustaan.\n\nTempulla oli tyyten toisenlainen tarkoitus, vaikka Diaz ei sitä\noivaltanutkaan, vaan istui satulassaan äänettömänä, kummastellen toisen\nesiintymistä.\n\nVasta sittenkun hän tunsi silmukan kiertyvän kyynärvarsiensa ympärille,\narvasi hän tytön aikomuksen, ja silloin oli liian myöhäistä estää sen\ntoteuttamista. Seuraavassa tuokiossa hänen käsivartensa olivat tiukasti\nsidotut kylkiin, ja sekä pistoolinperä että machetén kahva olivat hänen\nsormiensa yltämättömissä.\n\nHänellä ei ollut edes aikaa yrittää vapautua silmukasta. Ennenkuin\nhän ennätti tarttua hihnaan, kiristyi se hänen vartalonsa ympärille\nja rajulla nykäisyllä kiskaisi hänet pois satulasta, paiskaten hänet\nhuumaantuneena ja tiedottomana maahan.\n\n\"Nyt, don Miguel Diaz!\" huusi nainen, joka oli aiheuttanut tällaisen\ntilannemuutoksen ja joka nyt istui ratsunsa selässä pää käännettynä\nkotiin päin, tiukalla oleva lasso kytkettynä satulapuuhun. \"Älkää enää\nuhkailko minua! Älkää koettakokaan irtautua! Jos vain liikautatte\nsormeannekaan, niin minä kannustan! Julma roisto! Niin pelkuri kuin\nolettekin, olisitte tappanut minut -- näin sen silmistänne. Haa, osat\novat vaihtuneet, ja nyt --\"\n\nHuomattuaan, ettei vastausta kuulunut, hän keskeytti lauseensa, yhäti\npitäen lassoa kireällä, katse tähdättynä maassa viruvaan mieheen.\n\nEl Coyoté oli maassa pitkänään käsivarret kiedottuina silmukkaan,\nhievahtamattomana ja äänettömänä kuin puupölkky. Putoaminen hevosen\nselästä oli riistänyt häneltä sekä puhekyvyn että tajunnan. Hän näytti\nkuolleelta -- ja vain hänen ratsunsa osoitti elonmerkkejä äänekkäästi\nhirnumalla, peräytyessään pensaiden sekaan.\n\n\"Pyhä neitsyt, olenko surmannut hänet?\" huudahti tyttö, ohjaten\nhevostaan hieman taaksepäin, vaikka yhä pitäen sen käännettynä poispäin\nja valmiina syöksymään eteenpäin kannustettaessa. \"Jumalan äiti! Sitä\nen tarkoittanut -- vaikka minulla olisi ollut oikeus tehdä sekin, sillä\nihan varmasti hänen aikomuksensa oli tappaa minut! Onko hän kuollut,\nvai onko tuo vain juoni, jolla hän koettaa houkutella minut likelleen?\nKautta hyvän Guadaloupemme, sen jätän muiden ratkaistavaksi! Ei ole\npaljoakaan pelkoa siitä, että hän saavuttaa minut, ennenkuin ehdin\nkotiin; ja jos hän on vaarassa, joutuu haciendasta tänne väkeä kylliksi\najoissa päästämään hänet irti. Hyvästi, don Miguel Diaz! _Hasta luego!_\"\n\nHuulillaan nämä sanat, joiden huoleton sävy osoitti, ettei hänen\nomaatuntoaan lainkaan kalvanut mahdollisesti tehdyn rikoksen pelko,\nhän veti pienen, terävän veitsen poveltaan, katkaisi nuoran ihan\nsatulannupin vierestä, painoi kannukset syvälle ratsunsa kupeisiin\nja poistui täyttä laukkaa aukeamalta, jättäen Diazin maahan virumaan\nedelleenkin lasson silmukkaan kiedottuna.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU\n\nLasson hellittäminen\n\n\nKuivuneessa saarnipuussa istuva kotka kirkaisee säikähdyksestä ja\nsujahtaa kohoamaan ilmaan.\n\nKiihkeiden intohimojen purkauksen hätkähdyttämänä se on noussut\ntarkastamaan ympäristöä.\n\nValtavien siipien yksi ainoa lehahdus kiidättää sen aukeaman\nyläpuolelle. Leväten värähtelevien sulkiensa varassa katse suunnattuna\nmaahan se tähyilee sekä aukeamaa että sitä ympäröivää tiheikköä.\nEdellisellä se näkee sellaista, mikä ehkä hivelee sen katsetta\n-- ratsailta sinkoutuneen miehen, jonka hevonen juoksee hirnuen\nlähettyvillä, pitkänään maassa, nähtävästi kuolleena. Tiheikössä se\nhuomaa kaksi erikoisen näköistä ratsastajaa. Toinen on nainen paljain\npäin, hiukset tuulessa hulmuavina, hajareisin voimakkaan ratsun\nselässä vakavana kiitämässä pois aukeamalta vinhaa neliä. Myöskin\ntoinen on nainen, täplikkään hevosen selässä; hänen ratsastustapansa\non naisellisempi, ja hän ratsastaa aukeamalle päin. Hänen päässänsä on\nhattu, ja hän etenee hitaammin, mutta hän on yhtä vakavan näköinen.\n\nSellainen näky kohtaa kotkan silmää.\n\nNämä kauniit ratsastajattaret ovat molemmat jo ennestään tuttuja.\nPoispäin nelistävä on Isidora Covarubio de los Llanos, lähestyvä taas\non Louise Poindexter.\n\nTiedämme, minkä tähden edellinen on poistunut aukeamalta. Meidän tulee\nselittää, mitä varten jälkimäinen on sinne tulossa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeskusteltuaan Zeb Stumpin kanssa nuori kreolitar palasi kammioonsa,\npolvistui madonnankuvan eteen ja antautui hengessään rukoilemaan.\n\nTarpeetonta on mainita, että kreolittarena hän oli katolilainen ja\nniin ollen uskoi horjumattomasti pyhien välityksen tehokkuuteen. Hänen\nesirukouksensa olivat omituisia ja murheellisia -- ne koskivat sitä\nmiestä, joka oli leimattu hänen veljensä murhaajaksi!\n\nHän ei suinkaan uskonut Mauricea tämän kamalan rikoksen tekijäksi.\nNiin ei voinut olla. Sen pelkkä epäileminenkin olisi raadellut hänen\nsydäntään.\n\nHän ei rukoillut anteeksiantoa, vaan suojelusta. Hän anoi pyhää\nneitsyttä pelastamaan Mauricen vihamiesten käsistä -- hänen omien\nystäviensä käsistä!\n\nHänen sanoihinsa, jotka hän hiljaa jupisi taivaan korviin, sekaantui\nkyyneliä ja tukahduttavia nyyhkytyksiä. Hän oli tuntenut veljeään\nkohtaan mitä hellintä sisarellista rakkautta. Hän suri vainajaa\nhaikeasti; mutta se murhe ei jaksanut tukahduttaa hänen toista\nrakkauttaan, verisiteitä voimakkaampaa. Murehtiessaan veljensä\nmenetystä hän rukoili rakastettunsa turvallisuuden puolesta.\n\nKun hän nousi polviltaan, osui hänen katseensa jouseen, siihen\nvehkeeseen, jota oli niin ovelasti käytetty kiidättämään suloisia\nsanomia hänen rakastamalleen miehelle.\n\n\"Oi, jospa voisin lähettää nuolen varoittamaan häntä vaarasta! En enää\nehkä ikinä tuota käytä.\"\n\nNäitä mietteitä seurasi samansuuntainen ajatus. Eikö ehkä siitä\nsalaisesta kirjeenvaihdosta olisi joitakuita jätteitä vielä siellä,\nmissä se oli tapahtunut?\n\nHän muisti Mauricen palanneen joen poikki uimalla, käyttämättä purtta,\njonka hän aina oli omalla lassollaan vetänyt takaisin. Mauricen lasson\noli täytynyt jäädä veneeseen.\n\nEdellisenä päivänä ei se murheen aiheuttamassa hämmingissä ollut\njohtunut hänen mieleensä. Siitä saattaisi tulla heidän sydänöisten\nkohtaustensa todistuskappale; eikä niistä osaisi juoruilla muut kielet\nkuin heidän omansa -- ynnä iäksi vaiennut kieli.\n\nAurinko oli jo nyt varsin ylhäällä ja paistoi helakasti ikkunasta\nsisälle. Hän sysäsi lasioven auki ja astui ulkosalle, aikoen lähteä\nruuhelle. Kuistilla hänen askeleensa pysähtyivät, kun hän kuuli ääniä\nylhäältä päin.\n\nSiellä oli kaksi henkilöä keskustelemassa. He olivat hänen\nkamaripalvelijattarensa Florinda ja neekerikuski, joka isäntänsä poissa\nollessa nautti raittiista ilmasta _azotealla_.\n\nHeidän sanansa kuuluivat alas, vaikka heidän nuori emäntänsä ei\ntahallisesti niitä kuunnellut. Vasta heidän lausuttuaan erään nimen hän\nsalli heidän lörpöttelynsä tehota hänen korvaansa.\n\n\"Sitä nuorta miekkosta nimitetään Geraldiksi. Maurice Gerald on hänen\nnimensä. Häntä väitetään irlantilaiseksi, mutta jos ihmiset puhuvat\ntotta, ei hän ole ensinkään samanlainen kuin ne irlantilaiset, joita\ntyöskentelee laituritöissä New Orleansissa. Ho, hoo! Hän on pikemminkin\ntilanomistajaherrojen kaltainen. Juuri sellainen hän on.\"\n\n\"Et kai usko, Pluto, hänen tappaneen nuorta herra Henryä?\"\n\n\"En usko sinnepäinkään. Ho, hoo! Hän tappanut nuoren Henry-herran! Ei\nsen enempää kuin minäkään olen sitä tehnyt. Totisesti! Siellä paha,\nmissä mainitaan -- ihan sama mies, josta puhumme. Ho, hoo! Katsos,\nFlorinda, katsohan tuonne!\"\n\n\"Mihin?\"\n\n\"Tuonne -- tuonne joen toiselle puolelle! Näet miehen hevosen selässä.\nSiellä on Maurice Gerald -- sama mies, jonka kohtasimme palaneella\npreerialla. Sama, joka lahjoitti neiti Louiselle täplikkään hevosen ja\njota kaikki lähtivät etsimään. Ho, hoo, he menivät väärälle taholle. He\neivät löydä häntä preerioilta tänään.\"\n\n\"Oi, Pluto, etkö ole iloissasi? Olen varma siitä, että hän on viaton --\nse uljas, kaunis herrasmies. Hän ei mitenkään olisi voinut --\"\n\nAlhaalla seisova kuuntelija ei jäänyt enää kuulemaan. Pujahdettuaan\ntakaisin huoneeseensa hän lähti _azotealle_. Hänen sydämensä jyskytti\nmiltei yhtä äänekkäästi kuin hänen jalkansa kapsivat hänen noustessaan\n_escaleralla_. Vain vaivoin hän jaksoi salata mielenliikutuksensa\nniiltä kahdelta henkilöltä, jotka olivat sen aiheuttaneet.\n\n\"Mitä olette nähneet sellaista, mistä puhutte niin äänekkäästi?\" lausui\nhän, koettaen piilottaa kiihtymyksensä teennäisen ankaruuden varjoon.\n\n\"Ho, hoo, neiti Louise -- katsokaahan tuonne! Se nuori mies!\"\n\n\"Mikä nuori mies?\"\n\n\"Se, jota he lähtivät etsimään -- joka --\"\n\n\"En näe ketään.\"\n\n\"Ho, hoo! Hän meni juuri nyt puiden sekaan. Katsokaa tuonne -- tuonne!\nNäette mustan, kiiltävän hatun, loistavan samettinutun ja kimaltelevat\nhopeanapit -- siellä hän on. Olen ihan varma siitä, että hän on sama\nnuori mies.\"\n\n\"Siitä huolimatta olette mahdollisesti erehtynyt, mestari Pluto.\nMonet täkäläiset miehet pukeutuvat sillä tavoin. Välimatka on niin\npitkä, ettette voi erottaa; ja kun hän nyt on miltei poissa näkyvistä\n-- Vähätpä siitä, Florinda. Riennä alas ottamaan esille hattuni ja\nratsastuspukuni! Lähden ratsastamaan. Te, Pluto, satuloikaa Luna\nniin nopeasti kuin suinkin! En saa päästää aurinkoa liian korkealle.\nKiiruhtakaa, kiiruhtakaa!\"\n\nPalvelijoiden kadottua portaisiin hän vielä kerran kääntyi\nrintasuojuksen vierelle rintansa aaltoillessa kiihkeiden ajatusten\nvaikutuksesta. Kenenkään tarkkailematta hän sai nyt vapaasti tähystää\npreeriata ja tiheikköä.\n\nSe oli liian myöhäistä. Ratsastaja oli loitonnut tyyten pois näkyvistä.\n\n\"Tuo ratsastaja oli hyvin hänen näköisensä eikä kuitenkaan ollut. Se\nvoi tuskin olla mahdollista. Jos se olisi ollut hän, niin minkä tähden\nhän olisi mennyt tuolle suunnalle?\"\n\nHänen rintaansa vihlaisi uusi tuska. Hän muisti kerran ennenkin\nkysyneensä itseltään samaa.\n\nEnää hän ei viipynyt azotealla tarkkailemassa tietä. Kymmenen minuutin\nkuluttua hän oli joen toisella puolella ja ohjasi hevosensa tiheikköön,\njohon äskeinen ratsastaja oli kadonnut.\n\nHän ratsasti ripeästi eteenpäin, tähyillen pitkin tietä kauas edelleen.\n\nÄkkiä hän seisautti ratsunsa lähestyessään vierun lakea, josta näkyi\nLeona-joelle. Se teko johtui siitä, että hän kuuli ääniä.\n\nHän kuunteli. Vaikka äänet olivatkin vielä etäisiä ja kuuluivat hyvin\nheikosti, saattoi ne sittenkin erottaa miehen ja naisen puheluksi.\n\nMinkä miehen? Minkä naisen? Taaskin hänen sydäntään vihlaisi hänen\nlausuessaan itsekseen nämä kysymykset.\n\nHän ratsasti likemmäksi. Pysähtyi uudelleen; kuunteli jälleen.\n\nKeskustelu oli espanjankielistä. Se ei tuottanut hänelle lainkaan\nhuojennusta. Maurice Gerald puhuisi juuri sitä kieltä Isidora Covarubio\nde los Llanosille. Kreolitar osasi sitä niin paljon, että olisi\nymmärtänyt, mitä sanottiin, jos olisi ollut kyllin lähellä erottaakseen\nsanat. Sävy oli molemmin puolin kiihkeä, ikäänkuin puhelijat olisivat\nolleet kuohuksissaan. Kuuntelija oli siitä tuskin pahoillaan.\n\nHän ratsasti lähemmäksi, seisautti taaskin hevosensa ja istui jälleen\nkuuntelemassa.\n\nMiehen ääntä ei enää kuulunut. Naisen taas kuulosti kirkkaalta ja\ntiukalta, ikäänkuin uhkaavalta!\n\nSyntyi hetkisen kestävä äänettömyys, jota seurasi nopeata\nkavionkapsetta -- taaskin äänettömyys -- uudelleen naisen puhetta,\naluksi äänekästä, uhkausmaista, ja sitten äkkiä yksinpuhelun tapaista\n-- senjälkeen jälleen hiljaisuus, jonka taaskin lopetti kavionkapse,\nikäänkuin yksinäinen hevonen olisi nelistäen poistunut paikalta.\n\nEi kuulunut muuta kuin se ja äkäisten äänien säikähdyttämänä ilmaan\nsujahtaneen ja nyt korkealla aukeaman yläpuolella leijailevan kotkan\nkirkaisu.\n\nKuuntelija tunsi aukeaman -- hänestä pyhän paikan. Äänet olivat\nkuuluneet sieltä. Hän oli viimeksi seisahtunut vähän matkan päähän sen\nlaidasta. Häntä oli etenemästä pidättänyt pelko -- se pelko, että hän\nsaisi selville karvaan totuuden.\n\nHänen epävarmuutensa häipyi, ja hän ohjasi ratsunsa aukeamalle.\n\nSatuloitu ja suitsitettu hevonen syöksähtelemässä sinne tänne -- mies\nvirumassa maassa lasso kiedottuna käsivarsiensa ympärille ja nähtävästi\nkuolleena -- likellä maassa sombrero ja serapé, jotka ilmeisesti eivät\nolleet miehen! Miten sellaisen näyn olisi voinut tulkita?\n\nMies oli puettu meksikolaisen _rancheron_ upeaan asuun -- myöskin\nhevosen varukset olivat sen mukaisesti huolitellut ja kallisarvoiset.\n\nLouisen huomattua ne molemmat hänen sydämensä sykähti riemusta. Olipa\nmies kuollut tai elävä, juuri hänet hän oli azotealta nähnyt; _eikä_\nhän ollut Maurice Gerald.\n\nHän oli aikaisemmin epäillyt -- toivonut, ettei mies olisi Maurice; ja\nnyt hänen toiveensa oli suloisesti toteutunut.\n\nHän ratsasti likelle tarkastamaan maassa viruvaa miestä. Hän silmäili\nkasvoja, jotka olivat ylöspäin, sillä mies virui selällään. Hän\nkuvitteli nähneensä ne ennenkin, mutta ei ollut siitä varma.\n\nSilminnähtävästi hän oli meksikolainen. Ei ainoastaan hänen pukunsa,\nvaan myöskin hänen kasvonsa, kaikki piirteensä osoittivat hänen olevan\nespanjalais-amerikkalaisen.\n\nHän ei suinkaan ollut rumannäköinen. Päinvastoin olisi häntä saattanut\npitää kauniina.\n\nMutta se, että Louise Poindexter hypähti satulastaan maahan ja kumartui\nsilmäilemään häntä hyväntahtoisen säälivästi, ei tapahtunut sentähden.\n\nTämän miehen näkemisen -- sen havainnon, että hän olikin joku toinen --\naiheuttama ilo sai tyydytystä ihmisystävällisestä teosta.\n\n\"Hän ei näytä kuolleelta. Varmasti hän hengittää.\"\n\nHihna näytti vaikeuttavan hänen hengittämistään.\n\nSe hellitettiin heti -- silmukka laukesi naisen ponnistuksista.\n\n-- Nyt hän voi hengittää vapaammin. _Pardieu!_ Mistähän se on saattanut\naiheutua? Siepattu lassolla satulastaan ja kiskaistu maahan! Se on\ntodennäköistä. Mutta kuka on saattanut sen tehdä? Se oli naisenääni.\nNiin, varmasti oli. En mitenkään voinut siitä erehtyä.\n\n-- Mutta tuossa on silti miehen hattu ja serapé, ei tämän miehen. Oliko\ntäällä joku toinen, joka poistui naisen seurassa? Ainoastaan yksi\nhevonen lähti täältä.\n\n-- Ahaa! Hän alkaa tointua. Taivaan kiitos siitä! Hän itse osaa\nselittää kaikki. Joko olette tajuissanne, sir?\n\n\"_S'ñorita_, kuka olette?\" kysyi don Miguel Diaz, kohottaen päätänsä ja\nkatsoen arkailevasti ympärilleen. \"Missä hän on?\" jatkoi hän.\n\n\"Kenestä puhutte? En ole nähnyt ketään muita kuin teidät.\"\n\n\"_Carrambo!_ Sepä kummallista. Ettekö ole nähnyt naista, jota ratsasti\nhajareisin harmaan hevosen selässä?\"\n\n\"Kuulin naisenääntä tullessani tänne.\"\n\n\"Sanokaa mieluummin naispaholaisen ääntä, sillä sellainen Isidora\nCovarubio de los Llanos totisesti on.\"\n\n\"Hänkö tämän teki?\"\n\n\"_Maldito_, hän juuri! Missä hän nyt on? Ilmaiskaa minulle se.\n_s'ñorita_!\"\n\n\"En tiedä sitä. Kavionkapseesta päätellen arvelen hänen laskeutuneen\nrinnettä alas. Hänen on täytynyt niin tehdä, koska minä tulin toista\ntietä.\"\n\n\"Ahaa -- rinnettä alas -- siis kotiin, sinne -- Olitte kovin\nystävällinen, _s'ñorita_, irroittaessanne tämän lasson -- kuten\nepäilemättä olette tehnyt. Ehkä suvaitsette auttaa minua vieläkin,\njotta pääsisin satulaan? Siihen päästyäni jaksan luultavasti istua.\nEn missään nimessä saa jäädä tänne. Minulla on vihamiehiä jotensakin\nlikellä. Tule, Carlito!\" huusi hän ratsulleen, samalla kutsuen eläintä\nomituisella vihellyksellä. \"Tule tänne! Älä pelkää tätä kaunista\nnaista! Hän ei ole se nainen, joka erotti sinut ja minut toisistamme\nniin kovakouraisesti -- _en verdad_ melkeinpä iäksi! Tule tänne,\n_cavallo_, tule!\"\n\nVihellyksen kuultuaan hevonen ravasi hänen luoksensa ja salli\nisäntänsä, joka nyt seisoi pystyssä, tarttua suitsiin.\n\n\"Jos hiukan autatte, ystävällinen _s'ñorita_, uskon jaksavani\nkavuta satulaan. Kun kerran istun ratsuni selässä, olen turvassa\ntakaa-ajajilta.\"\n\n\"Otaksutteko, että teitä ajetaan takaa?\"\n\n\"_Quién sabe?_ Minulla on vihamiehiä, kuten jo mainitsin. Mutta vähät\nsiitä. Olen kovin heikkona. Suostuttehan auttamaan minua?\"\n\n\"Minkä tähden en sitä tekisi? Mielihyvin autan teitä, sir, mikäli\nkykenen.\"\n\n\"_Mil gracias, s'ñorita! Mil, mil gracias!_\"\n\nJännittämällä kaikki voimansa kreolittaren onnistui auttaa kykenemätön\nratsastaja satulaan, jossa hän jonkun aikaa horjuttuaan näytti istuvan\nsiedettävän varmasti.\n\nKoottuaan ohjakset käteensä hän valmistautui lähtemään.\n\n\"_Adios, s'ñorita_!\" hän virkkoi. \"En tiedä, kuka olette. Huomaan,\nettette kuulu meidän kansaamme. _Americano_ otaksuttavasti. Siitä\nviisi. Olette yhtä hyvä kuin kauniskin, ja jos se milloinkaan sattuisi\nolemaan Miguel Diazin vallassa, niin hän varmasti muistaa sen\npalveluksen, jonka tänään hänelle teitte.\"\n\nNiin sanottuaan El Coyoté ratsasti tiehensä, ei ripeästi, vaan\nhidasta käymäjalkaa, ikäänkuin hänen olisi ollut vaikeata pysytellä\ntasapainossa.\n\nVauhtinsa verkkaisuudesta huolimatta hän pian katosi näkyvistä -- puut\npiilottivat hänet hänen poistuttuaan aukeamalta.\n\nHän ei ratsastanut mainittuja kolmea tietä myöten, vaan valitsi kapean\npolun, jota tuskin saattoi havaita sen upotessa pensaikkoon.\n\nNuoresta kreolittaresta koko tapaus tuntui unennäöltä, kummalliselta\npikemminkin kuin vastenmieliseltä.\n\nSe muuttui hirvittäväksi todellisuudeksi, kun hän otti maasta Diazilta\npudonneen paperipalan ja luki, mitä siihen oli kirjoitettu. Osoite\noli: \"Don Mauricio Gerald\" ja allekirjoitus: \"Isidora Covarubio de los\nLlanos\".\n\nNoustakseen jälleen satulaan Louise Poindexter olisi tarvinnut apua\nmiltei yhtä kipeästi kuin äsken poistunut mies.\n\nRatsastaessaan Leonan kahlaamon poikki, palatakseen Casa del Corvoon,\nhän pysäytti hevosen keskellä virtaa ja istui jonkun aikaa, silmäillen\nkannuksiensa ympärillä kohisevaa vettä. Hänen kasvojensa hurjistunut\nilme kuvasti syvää epätoivoa. Jos se olisi ollut vähän syvempi,\nolisi vesi nielaissut niin kauniin olennon kuin sen haltijoille on\nmilloinkaan uhrattu.\n\n\n\n\nYHDESKOLMATTA LUKU\n\nKamppailu kajoottien kanssa\n\n\nTeksasilaisen hämärän purppuraiset varjot alkoivat kattaa maata, kun\nhaavoittunut, jonka vaivaloista vaellusta tiheikössä olemme kuvailleet,\nsaapui puron äyräälle.\n\nTyydytettyään janonsa hän ojensihe pitkäkseen ruohikolle, ajatukset\nvapautuneina siitä hirvittävästä jännityksestä, joka oli niin kauan ja\njatkuvasti niitä kiusannut.\n\nSillä hetkellä hänen raajaansa koski vain vähän, ja hänen mielensä oli\nliian väsynyt olemaan kovin huolissaan tulevaisuudesta.\n\nHän kaipasi ainoastaan lepoa, ja akaasioiden sulkamaisissa lehdissä\nhuokaileva viileä iltatuuli tarjosi hänelle siihen hyvän mahdollisuuden.\n\nKorppikotkat olivat hajaantuneet yöpuilleen tiheikköön, eikä niiden\npahaenteinen läheisyys enää häirinnyt häntä, ja niinpä hän pian vaipui\nuneen.\n\nHän ei saanut kauan nukkua. Haavoja alkoi jälleen kivistää ja se\nherätti hänet.\n\nJuuri se -- eikä kajoottien ulvonta -- piti häntä valveilla loppuyön.\n\nHän ei paljoakaan välittänyt hiipivästä preeriasudesta -- todellisesta\nshakaalista -- joka ahdistaa vain vainajia, ja eläviä ainoastaan näiden\nollessa kuolemaisillaan.\n\nHän ei uskonut olevansa kuolemaisillaan.\n\nSe oli pitkä, kaamea yö kärsivästä miehestä; tuntui siltä kuin päivä ei\nmilloinkaan koittaisi.\n\nVihdoin valo sarasti, mutta ei näyttänyt mitään sellaista, mikä olisi\nhäntä ilahduttanut. Sen mukana tulivat linnut, eivätkä pedot lähteneet\ntiehensä.\n\nHänen yläpuolellaan levittelivät korppikotkat taaskin, uuden auringon\nhohteessa, varjoisia siipiään. Ympäriltään hän kuuli kajoottien\nhaukkumisulvontaa satoina kamalina toisintoina.\n\nRyömittyään purolle hän uudelleen sammutti janonsa.\n\nNyt hänen oli nälkä, ja hän tähyili ympärilleen löytääkseen syötävää.\n\nLäheisyydessä kasvoi pekaanipuu. Sen oksilla riippui pähkinöitä kuuden\njalan korkeudella maasta.\n\nHän pääsi pekaanin luokse nelinkontin, vaikka se ponnistus olikin\ntuskallinen.\n\nKainalosauvallaan hänen onnistui pudottaa joitakuita pähkinöitä, ja\nniitä hän nautti aamiaisekseen.\n\nMitä hänen pitäisi nyt tehdä?\n\nHänen oli yksinkertaisesti mahdotonta siirtyä pois siltä paikalta.\nVähäisinkin liike tuotti hänelle tuskaa, samalla vakuuttaen hänelle,\nkuinka äärimmäisen kykenemätön hän oli lähtemään mihinkään.\n\nHän ei vieläkään oikein tietänyt, millaisia vammoja hän oli saanut --\nerittäinkin jalkaansa, joka oli niin turvoksissa, ettei hän voinut\nsitä kunnollisesti tarkastaa. Hän arveli joko polvilumpion murtuneen\ntai nivelen menneen pois sijoiltaan. Kummassakin tapauksessa saattaisi\nkulua päiväkausia, ennenkuin hän voisi käyttää raajaansa, ja mitä hänen\nsillä välin pitäisi tehdä?\n\nHän ei kovinkaan varmasti toivonut kenenkään tulevan sille taholle. Hän\noli huutanut äänensä käheäksi; ja vaikka hän aika-ajoin edelleenkin\npäästeli heikkoja huudahduksia, olivat ne vain toivon ajoittaisia\npurkauksia sen taistellessa epätoivoa vastaan.\n\nHänellä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin jäädä paikalleen; ja\nsiitä varmistuttuaan hän ojentautui ruohikolle, päättäen olla niin\nkärsivällinen kuin suinkin mahdollista.\n\nHänen täytyi jännittää koko luonteensa lujuus jaksaakseen kestää\nhäntä jäytävät vihlovat tuskat. Eikä hän kestänytkään niitä aivan\näänettömänä. Tuontuostakin ne puristivat hänen huuliltaan ähkäisyn.\n\nKun koko hänen huomionsa oli kiintynyt tuskiin, ei hän vähään aikaan\nlainkaan havainnut mitään, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hänen\nyläpuolellaan kaartelivat edelleenkin mustat linnut, mutta hän oli\ntottunut niihin eikä enää niitä katsellut -- ei edes silloinkaan, kun\njotkut niistä ajoittain sujahtivat niin likelle häntä, että hän erotti\nniiden siipien suhinan korviensa juuressa.\n\nAhaa! Mitäs se oli -- tuo toisenlainen ääni?\n\nSe kuulosti siltä kuin olisi pieniä jalkoja tassutellut puron\nhiekkaisessa uomassa ja siihen liittynyt nopeata hengitystä, ikäänkuin\nsiellä olisi ollut kiihtyneitä eläimiä.\n\nHän tähyili ympärilleen keksiäkseen selityksen.\n\n\"Vain kajootteja!\" hän mietti nähtyään parikymmentä tällaista otusta\nvilahtelevan sinne tänne, hiipien puron molemmilla äyräillä ja\nkyyrötellen ruohikossa.\n\nTähän saakka hän ei ollut tuntenut lainkaan pelkoa, vaan ainoastaan\nhalveksumista näitä arkoja eläimiä kohtaan.\n\nMutta hänen tunteissaan tapahtui muutos hänen pantuaan merkille niiden\nkatseet ja esiintymisen. Edellisistä uhkui julmuutta, jälkimäisestä\ntotisuutta ja uhkaa. Selvästikin kajootit aikoivat tehdä ilkeyttä!\n\nNyt hän muisti kuulleensa näiden eläimien, jotka tavallisesti olivat\nvaarattomia pelkästä arkuudesta, saattavan ahdistaa ihmistä, kun hän\noli niin vahingoittunut, ettei pystynyt puolustautumaan. Erittäinkin\nkärkkäitä ne olivat sen tekemään veren hajun kiihottamina.\n\nHänen vertansa oli vuotanut runsaasti ja useista haavoista, joita\nkaktuksien piikit olivat repineet. Hänen vaatteensa olivat yltyleensä\nveressä ja vasta vain puolittain kuivuneet.\n\nHelteisessä ilmassa se levitti omituista tuoksuaan. Kajootit eivät\nvoineet olla sitä haistamatta.\n\nSekö niitä kannusti toimimaan niin kiihtyneesti ja teki ne nähtävästi\nvimmaisiksi?\n\nOlipa syy mikä tahansa, hän ei enää epäillytkään sitä, että ne aikoivat\nkarata hänen kimppuunsa.\n\nHänellä ei ollut muita aseita kuin metsästyspuukko, joka onneksi oli\npysynyt hänen vyössään. Pyssyn ja pistoolit, jotka olivat olleet\nkiinnitetyt satulaan, oli hänen hevosensa vienyt muassaan.\n\nHän veti esille veitsensä, sijoittui oikean polvensa varaan ja\nvalmistautui puolustautumaan.\n\nSitä temppua hän ei tehnyt sekuntiakaan liian aikaisin. Sudet\nolivat käyneet julkeammaksi saatuaan niin kauan häiritsemättä\nesiintyä uhkaavasti, niiden rohkeutta kannusti veren haju, joka\nkävi voimakkaammaksi niiden lähestyessä, ja niitä kiihotti\nankara, luontainen ruokahalu, ja tällä hetkellä ne saavuttivat\npäättäväisyytensä huippukohdan ja syöksyivät haavoittuneen miehen\nkimppuun.\n\nNiitä tuli puolikymmentä samalla kertaa, ja rajusti hyökätessään ne\niskivät hampaansa hänen käsivarsiinsa, jalkoihinsa ja vartaloonsa.\n\nJäntevästi ponnistaen hän pudisti ne irti ja huitoi veitsellään. Yksi\ntai kaksi petoa sai ammottavan haavan välkkyvästä terästä, ja ne\npakenivat, ulvoen. Mutta tällöin liittyi temmellykseen uusi parvi, ja\nyhä uusia tuli lisää, kunnes ahdistajia oli parikymmentä.\n\nOttelu kävi vimmaiseksi, murhaavaksi. Useita susia oli kuolleina\nmaassa. Mutta surmansa saaneiden kumppanien kohtalo ei säikyttänyt\nelossa olevia pitkittämästä tappelua. Se päinvastoin vain raivostutti\nniitä yhä enemmän.\n\nKamppailu muuttui yhä sekavammaksi kajoottien tunkeutuessa toistensa\nylitse päästäkseen käsiksi uhriin. Puukkoa heiluteltiin umpimähkään,\nsitä liikutteleva käsi kävi joka hetki yhä heikommaksi, eivätkä sen\niskut enää olleet yhtä tuhoisan tehokkaita.\n\nHaavoittuneen miehen taistelukyky alkoi pian ehtyä.\n\nHän pelkäsi menettävänsä henkensä. Eikä ihmekään -- kuolema tuijotti\nhäntä silmiin.\n\nTällä ratkaisevalla hetkellä kirposi hänen huuliltaan huudahdus.\nKummallista kyllä, siitä ei kuvastunut kauhua, vaan riemua. Ja vielä\nkummallisempaa, että kajootit sen kuultuaan taukosivat tuokioksi häntä\nahdistamasta.\n\nKamppailu vaimeni, syntyi lyhyt, hiljainen väliaika. Sitä ei ollut\naiheuttanut uhrin huudahdus, vaan se, mistä se oli johtunut.\n\nKuului nelistävän hevosen kavionkapsetta, johon sekaantui koiran\näänekästä haukuntaa.\n\nHaavoittunut huudahteli edelleen, luikkaillen apua. Hevonen kuulosti\nolevan ihan likellä. Sen selässä oleva mies ei voinut olla häntä\nkuulematta.\n\nMutta vastausta ei kuulunut. Hevonen tai ratsastaja oli mennyt ohitse.\n\nKavionkapse kävi epäselvemmäksi. Taaskin epätoivo valtasi kajoottien\nvastustajan.\n\nSamalla hänen hiiviskelevät ahdistajansa jälleen rohkaistuivat ja\nehättivät aloittamaan ottelun uudelleen.\n\nTaaskin se alkoi ja riehui pian yhtä rajusti kuin ennenkin -- onneton\nmies luuli olevansa tuhon oma ja pitkitti taistelua vain pelkästä\nepätoivosta.\n\nVielä kerran se keskeytyi, ja tällä kertaa sen keskeytti olento, jonka\nsaapuminen valoi häneen uutta toivoa ja rohkeutta.\n\nJos ratsastaja ei ollutkaan ollut kuulevinaan hänen avunhuutojaan,\nniin koira ne kuuli. Paikkaa lähestyi suurenmoisen komea hirvikoira --\nlaatunsa harvinaisinta ja uhkeinta lajia -- päästellen syviä, sointuvia\nhaukahduksia, samalla kun se rajusti ponnahtaen hypähti esille\npensaiden lävitse.\n\n_\"Ystävä! Taivaan kiitos, ystävä!\"_\n\nHaukkuminen vaimeni koiran syöksähtäessä tiheikön reunasta ja karatessa\nkita auki pelästyneiden kajoottien sekaan, jotka jo sen lähestyessä\nlähtivät pakoon.\n\nYhden niistä se heti sieppasi leukapieliensä väliin, nykäisi sen ilmaan\nmaasta, ravisti sitä kuin rottaa ja hellitti sen jälleen kiemurtelemaan\nmaassa selkäranka katkaistuna.\n\nToinen sai osakseen samanlaisen kohtelun, mutta ennenkuin auttaja\nennätti käydä kolmannen kimppuun, painoivat säikähtyneet ahdistajat\nhäntänsä ruohikkoon ja kiitivät uikuttaen tiehensä, kaikki yhdessä\nperäytyen sinne, mistä olivat tulleetkin, tiheikön äänettömään\nyksinäisyyteen.\n\nPelastettu mies ei nähnyt enää mitään. Hänen voimansa olivat tyyten\nehtyneet. Hän jaksoi parhaiksi ojentaa käsivartensa ja hymy huulillaan\nkiertää ne pelastajansa kaulaan. Jupisten sitten hiljaa jotakin hän\nvähitellen pyörtyi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHänen horroksensa meni pian ohitse, ja tajunta pääsi taaskin valtaan.\n\nNoustuaan kyynärpäänsä varaan hän silmäili kysyvästi ympärilleen.\n\nHänen katsettaan kohtasi outo, verinen näky. Jollei hän olisi\npyörtynyt, olisi hän nähnyt vieläkin omituisemman kohtauksen. Hänen\nollessaan tiedottomana oli aukeamalle saapunut ratsumies, joka\noli jälleen sieltä poistunut. Kävijä oli sama ratsastaja, jonka\nkavionkapseen hän oli kuullut ja joka oli ollut niin kuuro hänen\navunhuudoilleen. Hän oli saapunut liian myöhään ja sittenkin lainkaan\najattelematta tulla avuksi. Hänen tarkoituksenaan näytti olevan\nratsunsa juottaminen.\n\nEläin syöksyi suoraan puroon, joi kyllikseen, kapusi vastaiselle\nrannalle, ravasi aukean kohdan halki ja katosi sen takana alkavaan\ntiheikköön.\n\nRatsastaja ei ollut kiinnittänyt vähääkään huomiota maassa viruvaan\nhahmoon; ratsu oli osoittanut sen havainneensa vain korskumalla ja\nhypähtelemällä puolelta toiselle, mennessään kajootinraatojen lomitse.\n\nHevonen oli uhkea eläin, ei iso, mutta joka suhteessa viimeistellyn\nkaunismuotoinen. Mies oli ihan vastakkainen -- koska hänellä ei ollut\npäätä!\n\nPää kyllä oli, mutta ei oikeassa paikassaan. Se lepäsi satulankotelon\nvarassa, näköjään ratsastajan käden tukemana.\n\nHirvittävä näky!\n\nKoira haukkui sen mennessä aukeaman halki ja seurasi sitä pensaikon\nreunaan asti. Se oli ollut tämän ratsastajan muassa pitkän ajan,\nharhaillen samalla tavoin kuin se ja juosten sen jäljessä.\n\nNyt se luopui tästä hyödyttömästä kumppanuudesta, palasi nukkujan\nluokse ja kävi pitkäkseen hänen vierelleen.\n\nJuuri silloin viimemainittu tuli jälleen tajuihinsa ja muisti, minkä\ntähden hän oli vähäksi aikaa pyörtynyt.\n\nHyväiltyään koiraa hän vaipui jälleen pitkäkseen, veti vaipan liepeen\nkasvoilleen suojaamaan niitä päivänpaahteelta ja vaipui uneen.\n\nHirvikoira virui hänen jaloissaan ja uinui myöskin, mutta ainoastaan\nlyhyitä tuokioita kerrallaan. Tuontuostakin se kohotti päätänsä ja\npäästi äkäisen murahduksen, kun korppikotkien siivet suhahtelivat liian\nlikellä sen korvia.\n\nNuori mies mutisi unissaan. Hänen tietämättään lähti hänen huuliltaan\nomituisia sanoja, joista kuvastui oudon sekavia ajatuksia, milloin\nkiihkeitä rakkaudenvakuutuksia, milloin yhteydetöntä puhetta, joka\nviittasi murhatyöhön!\n\n\n\n\nKAHDESKOLMATTA LUKU\n\nKahdesti juovuksissa\n\n\nKertomuksemme juoni vie meidät takaisin Alamon varrella olevaan\nyksinäiseen majaan, josta uhkapeliä pelaavat, sinne isännän poissa\nollessa kotiutuneet vieraat olivat niin äkkiä poistuneet.\n\nKello on lähes kaksitoista seuraavana päivänä, eikä isäntä ole vielä\npalannut kotiin. Ballyballaghin entinen tallipoika on taaskin yksin\njacaléssa -- taaskin virumassa lattialla juovuksissa, mutta ei sen\nhumalan sortamana, josta jo näimme hänen heräävän. Hän on ollut selvä\nsenjälkeen, ja hänen nykyinen pökerrystilansa on johtunut siitä, että\nhän jälleen vetosi juoman jumalaan.\n\nSelittääksemme meidän täytyy palata ajassa taaksepäin siihen sydänyön\nja aamun väliseen hetkeen, jolloin pelaajat lähtivät niin äkkiä majasta.\n\nSe, että hän näki kolme punaihoista villiä istumassa sälepöydän ääressä\nsyventyneenä uutterasti pelaamaan jotakin korttipeliä, selvitti\nPhelimiä enemmän kuin koko hänen unensa oli selvittänyt.\n\nSiitä huolimatta, että näky oli jossakin määrin eriskummainen, ei hän\nnähnyt sitä naurua herättävässä valaistuksessa, mistä oli todistuksena\nse kauhuinen kirkaisu, jolla hän heitä tervehti.\n\nSe, mitä sitten seurasi, ei ollut missään suhteessa naurettavaa.\nHänellä ei ollut oikein selvää käsitystä siitä, mitä tapahtui. Hän\nmuisti vain sen, että ne kolme maalattua soturia äkkiä lakkasivat\npelaamasta, viskasivat korttinsa pöydälle, seisoivat paljastetut aseet\nkäsissä jonkun aikaa hänen vierellään, uhaten hänen henkeään, ja sitten\nhe ynnä heihin liittynyt neljäs villi olivat äkkiä kääntäneet hänelle\nselkänsä ja syöksyneet suinpäin ulos huoneesta.\n\nKaikkeen tähän oli kulunut tuskin kahtakymmentä sekuntia ja\ntoinnuttuaan kauheasta hämmästyksestään hän oli jälleen yksin jacaléssa.\n\nNukkuiko hän vai oliko hän valveilla? Juovuksissa vai unissaanko? Oliko\nse näky ollut todellinen? Vai oliko se taaskin samanlainen muodottoman\nmahdoton ilmiö kuin sekin oli, joka vielä väikkyi tuoreena hänen\nmielessään?\n\nMutta ei. Se ei ollut kuvittelua. Se ei voinut olla. Hän oli nähnyt\nraakalaiset niin likeltä, ettei hän ollut voinut heistä erehtyä. Hän\noli kuullut heidän puhuvan jotakin tuntematonta kieltä. Mitä muuta\nse olisi voinut olla kuin intiaanien mongerrusta? Sitäpaitsi olivat\npahvipalaset hajallaan lattialla!\n\nHän ei ajatellutkaan ottaa jotakuta niistä käteensä varmistuakseen\nsiitä, että ne olivat todellisia. Hän oli kylläkin selvä, mutta ei\nkylliksi rohkea sitä varten. Hän ei voinut varmasti uskoa, etteivät ne\npolttaisi hänen sormiaan -- nuo omituiset lappuset. Ne saattoivat olla\npaholaisen omaisuutta.\n\nAistiensa hämmingistä huolimatta hän sai päähänsä, ettei maja ollut\nenää turvallinen oleskelupaikka. Maalatut pelaajat saattaisivat tulla\nlopettamaan peliään. He eivät olleet jättäneet jälkeensä ainoastaan\nkorttejaan, vaan myöskin kaiken muun, mitä jacaléssa oli, ja vaikka\nheidän äkillisen poistumisensa näyttikin aiheuttaneen joku voimakas\nvaikutin, voisivat he palata yhtä äkkiä.\n\nSe ajatus kannusti galwaylaista toimimaan viipymättä, ja puhallettuaan\nkynttilän sammuksiin salatakseen liikkeitään hän hiipi hiljaa pois\nmajasta.\n\nHän ei mennyt ovesta. Kuu valaisi edustalla leviävää nurmikkoa. Villit\nsaattoivat vielä olla siellä.\n\nHän pääsi ulos majan takalistolle, kiskomalla yhden hevosentaljoista\nsyrjään ja tunkeutumalla paaluseinän raosta.\n\nUlkosalle päästyään hän hiipi edelleen puiden varjossa.\n\nHän ei ollut ehtinyt kauas, ennenkuin hänen edessään näkyi ryhmä tummia\nesineitä. Kuului sellaista ääntä kuin olisivat hevoset pureksineet\nkuolaimiaan ja silloin tällöin kuopinet maata. Hän seisahtui ja\npiiloutui kypressinrungon taakse.\n\nLyhyen tarkkailun jälkeen hän oli varma siitä, että hänen edessään oli\nhevosryhmä. Niitä näytti olevan neljä, ja epäilemättä niiden omistajat\nolivat ne neljä soturia, jotka olivat tehneet mustanginpyydystäjän\nmajasta pelipaikan. Eläimet olivat nähtävästi puuhun sidottuja, mutta\nsiitä huolimatta niiden omistajat saattoivat olla niiden vierellä.\n\nNiin mietittyään hän oli kääntymäisillään toisaalle, mutta samassa hän\nkuuli ääniä vastakkaiselta suunnalta -- useiden miesten ääniä, jotka\npuhuivat käskevästi ja uhkaavasti.\n\nSen jälkeen kuului lyhyitä, kiihkeitä pelästyksenhuudahduksia, joihin\nsekaantui koiranhaukuntaa, minkä jälkeen seurasi hiljaisuus, jota\nsilloin tällöin häiritsivät suhina ja oksan raksahdus -- ikäänkuin\njoukko miehiä olisi peräytynyt pensaikon lävitse pelästyksen ja\nhämmingin vallassa.\n\nHänen kuunnellessaan tulivat äänet likemmäksi. Niiden aiheuttajat\nolivat tulossa kypressiä kohti. Yltympäri puun tyveä oli ulkonemia,\njoiden välissä oli varjoisia kohtia. Hän painautui hätäisesti\nsellaiseen, työntyen mahdollisimman syvälle, ja joutui tyyten pimennon\npeittoon.\n\nTuskin hän oli ennättänyt piiloutua, kun näkyviin syöksyi neljä miestä,\njotka pysähtymättä riensivät hevosten luokse.\n\nSivuuttaessaan hänet he puhuivat toisilleen jotakin, mitä irlantilainen\nei ymmärtänyt, mutta heidän sävystään huokui kauhua. Miesten kiihtynyt\nesiintyminen vahvisti sitä vaikutelmaa. He ilmeisesti pakenivat jotakin\nvihollista, joka oli herättänyt heissä pelkoa.\n\nLäheisyydessä oli aukeama, jolla kuun säteet valaisivat ruohikkoa. Se\noli ihan kypressin varjon vieressä. Mennessään hevosten luokse heidän\ntäytyi kulkea sen poikki, ja silloin heidän alastonta ihoaan peittävä\nväri hohti punaisena kuunvalossa.\n\nPhelim tunsi ne neljä herrasmiestä, jotka olivat niin kursailematta\nkäyttäneet hyväkseen majan vieraanvaraisuutta.\n\nHän pysyi paikallaan, kunnes he olivat nousseet satulaan ja\nratsastaneet tiehensä -- kunnes hän saattoi heidän hevostensa\nkavionkapseesta päättää heidän nousseen ylemmälle tasangolle ja\npoistuneen täyttä neliä -- joten he eivät todennäköisesti enää palaisi.\n\n\"Eikö tämä ole perin kummallista?\" mutisi hän, astuen esille\npiilopaikastaan ja heilauttaen kätensä pystyyn ällistyksestä.\n\"Tulimmainen, se on! Mooseksen äiti! Mitä ihmettä se saattaa merkitä?\nMitä ne pahukset tavoittavat? Entä mikä heitä tavoittelee? Varmasti on\njokin heitä säikäyttänyt -- se on selvä kuin päivä. Onkohan sen tehnyt\nse sama? Kautta sieluni, juuri sen he ovat kohdanneet. Kuulin koiran\nhaukkuvan, ja eikö se lähtenyt sen kuvatuksen jälkeen? Voi, hyvä Luoja,\nmikä se saattaa olla? Kenties se on tulossa tänne päin ajamaan heitä\ntakaa!\"\n\nSe pelko, että hän joutuisi uudelleen näkemään selittämättömän\nilmestyksen tai että se näkisi hänet, sai hänet taaskin peräytymään\npuun varjoon, jossa hän viipyi jonkun verran kauemmin, vapisten\njännityksestä.\n\n\"Sen täytyy sittenkin olla joku nuoren herra Mauricen kuje. Kenties\nminun peloittamisekseni; ja takaisin tullessaan hän ehti parhaiksi\najoissa säikäyttämään näitä punanahkoja, jotka aikoivat ryöstää ja\nsamalla murhata meidät. Kautta sieluni, sitä toivon. Kuinka kauan\nsitten näin sen ensi kerran? Totisesti on siitä täytynyt kulua pitkä\naika. Muistan juoneeni neljä kunnon napsausta, ja se on kaikki\nhaihtunut päästäni. Ovatkohan ne intiaanit löytäneet sen pullon? Olen\nkuullut heidän olevan yhtä persoja sille tavaralle kuin valkoihoisetkin\novat. Kautta sieluni, jos he ovat saaneet hajua siitä pullosta,\nei siinä nyt ole pisaraakaan. Pujahdanpa majassa katsomassa. Jos\nsiellä uhkaa mikään vaara, niin se ei tule heidän taholtaan. Kun he\nratsastivat niin repivää neliä, arvaan heidän poistuneen myötämöisin.\"\n\nHän tuli taaskin esille varjoisesta pilttuustaan ja lähti jacalélle.\n\nHän lähestyi sitä varovasti, tuontuostakin seisahtuen varmistuakseen\nsiitä, ettei ketään ollut lähistöllä.\n\nKeksimästään, uskottavalta kuulostavasta olettamuksesta huolimatta hän\nyhä pelkäsi vielä kerran kohtaavansa päättömän ratsastajan, joka oli\nkahdesti ollut tulossa majalle ja saattoi nyt olla sisällä.\n\nJollei hän olisi toivonut löytävänsä pullosta \"tippasta\", ei hän olisi\nuskaltanut palata sinne sinä yönä. Asian näin ollen oli ryypyn saamisen\nhalu hitusta voimakkaampi kuin hänen pelkonsa ja siihen mukaantuen hän\neteni epäilevästi pimentoon.\n\nHän ei yrittänytkään virittää kynttilää uudelleen. Hän tunsi tarkalleen\nlattian ja erittäinkin sen sopen, josta hän odotti löytävänsä\nkopsapullon.\n\nHän hapuili sitä. Pettymyksen sävyyn kirvonnut huudahdus ilmaisi, ettei\nse ollut paikallaan.\n\n\"Tulimmainen!\" jupisi hän, murahdellen tunnustellessaan ympäristöään.\n\"Nähtävästi he ovat saaneet sen kynsiinsä. Tietysti he ovat saaneet,\nsillä minkä tähden se muutoin ei olisi paikallaan? Jätin sen tähän --\nvarmasti jätin sen tähän.\"\n\n\"Oi, jalokiveni, ja sielläkö sinä vielä oletkin!\" jatkoi hän, kätensä\nosuttua vitsakudokseen. \"Mutta pahus ne hävyttömät periköön! Tyhjä kuin\nmunankuori. Voi niitä ahnaskurkkuisia elukoita! Jos olisin arvannut\nteidän sen tekevän, olisin tipauttanut hitusen _shumach_-mehua pulloon\nja tehnyt siitä oikeata tulivettä teitä varten -- juuri sitä olisitte\ntarvinneet. Paholainen korventakoon teitä punanahkaisia rosvoja, jotka\nvarastatte miehen juoman hänen nukkuessaan! Voi, voi, mitä minun pitää\nnyt tehdä? Käydä taaskin nukkumaan? En usko saavani unta, kun ajattelen\nheitä ja sitä toista eikä pullossa ole rahtuakaan lohdutuksekseni. Eikä\nole tippaakaan likempänä kuin -- Mitä -- mitä! Pyhä Maria! Mooseksen\näiti! Pyhä Patrik ja kaikki muut kaupanpäällisiksi, mitä oikein\nhöpisen? Hopeapullo -- hopeapullo! Tulimmainen, se on matkalaukussa,\ntäynnä ihan kaulaansa myöten! Enkö täyttänyt sitä, jotta nuori herra\nMaurice ottaisi sen mukaansa viimeksi lähtiessään uudisasutukselle? Ja\neikö se häneltä unohtunut? Armahda minua, hyvä Luoja! Jos intiaanit\novat päässeet hypistelemään _sitä_ saastaisine kynsineen, niin järkeni\nmenee sekaisin.\"\n\n\"Hei, hei, hei!\" kiljaisi hän oltuaan vaiti tuokion, jonka aikana hän\nkuului hapuillen tarkastavan matkalaukun sisältöä. \"Hei, hei, hei!\nKiitos Jumalalle hänen kaikesta armostaan! Punanahat eivät ole olleet\nkyllin ovelia etsiäkseen täältä. Pullo on täysi kuin punkki -- ei\nyksikään heistä ole kajonnut siihen sormellaankaan. Hei, hei, hei!\"\n\nMuutamien sekuntien aikana kuului väkijuoma-aarteen löytäjä riemuisen\nkiihtymyksensä vallassa tanssivan pimeässä jacalén lattialla.\n\nSitten syntyi hiljaisuus, minkä jälkeen korkkia kierrettiin, ja\nsenjälkeen kuului sarja kulauksia, jotka ilmaisivat ahdassuisen pullon\nnopeasti tyhjentyvän.\n\nJonkun ajan kuluttua tämä ääni vaimeni ja sitä seurasi usein toistuva\nhuulten maiskutus, johon sekaantui eriskummaisia äännähdyksiä.\n\nTaaskin kuului kulauksia, senjälkeen maiskutusta ja niin edelleen\nvuorotellen, kunnes tyhjä pullo kolahti lattialle.\n\nSitten kajahti huimia huudahduksia, laulunpätkiä, luikkauksia ja naurua\n-- sekavaa reuhaamista punanahkaisista intiaaneista ja päättömästä\nratsastajasta, mitä kaikkea hoettiin yhä uudelleen, joka kerta yhä\nhiljaisemmalla äänellä, kunnes humaltuneen loruilu vihdoin päättyi\njatkuvaan, äänekkääseen kuorsaukseen.\n\n\n\n\nKOLMASKOLMATTA LUKU\n\nHerättäjä\n\n\nToisella kerralla Phelim oli määrätty nukkumaan kauemmin kuin\nensimmäisellä. Hän heräsi unestaan vasta päivän alkaessa olla puolessa,\nja silloinkin vasta sitten kun oli saanut sangollisen kylmää vettä\nkasvoilleen, mikä selvitti hänen päänsä miltei yhtä nopeasti kuin\nvillien näkeminen oli tehnyt.\n\nSuihkun hänelle antoi Zeb Stump.\n\nPoistuttuaan Casa del Corvon alueelta vanha metsästäjä oli valinnut sen\ntien tai oikeammin ne jäljet, joiden hän tiesi oikoisimmin vievän hänet\nNueces-joen latvoille.\n\nJäämättä tarkastelemaan jälkiä tai muita merkkejä hän ratsasti suoraan\npreerian poikki aikaisemmin mainitulle kujalle.\n\nSen nojalla, mitä Louise Poindexter oli hänelle kertonut ja mitä hän\ntiesi etsintäseurueeseen kuuluvista miehistä, hän arvasi Maurice\nGeraldin olevan vaarassa.\n\nSiitä hänen kiireensä ehtiä Alamolle ennen heitä -- ja samalla hän\nvarovaisesti halusi pysytellä poissa heidän tieltänsä.\n\nHän tiesi, että jos hän joutuisi regulaattorien seuraan, olisi\nkaksimielinen puhelu vaarallista leikkiä, ja tahtoen tai tahtomattaan\nhänet pakotettaisiin opastamaan heidät murhaajaksi epäillyn miehen\nasunnolle.\n\nKäännyttyään kujan taipeesta hän harmikseen näki etsijät suoraan\nedessään yhdessä ryhmässä nähtävästi syventyneinä tutkimaan jotakin\n\"merkkiä\".\n\nSamalla hän tyydytyksekseen havaitsi, että hänen varovaisuutensa\npalkittiin, häntä ei kukaan huomannut.\n\n\"Noita tulimmaisia!\" jupisi hän katkeran ponnekkaasti. \"Minun olisi\npitänyt arvata, että he ovat täällä. Minun täytyy mennä takaisin\nja kiertää toista tietä. Se viivästyttää minua toista tuntia. Kas\nniin, vanha tamma! Tällaisista esteistä _sinä_ et pidä. Se lisää\ntaivallettavanasi olevaa matkaa yli kuudella virstalla. No-oh,\nvanhapiika! Lähdemme takaisin kiertämään!\"\n\nNykäisemällä tiukasti ohjaksia hän pyöräytti tamman ympäri ja ratsasti\ntakaisin kujan suulle.\n\nPoistuttuaan kujasta hän kääntyi etenemään pitkin tiheikön reunaa,\nkadoten jälleen sen sekaan sitä polkua myöten, jota pitkin Diaz ja\nhänen kolme kumppaniaan olivat edellisenä päivänä menneet. Sieltä hän\nsamosi pysähtymättä ja seikkailuitta siihen saakka, kunnes laskeutui\nAlamon laaksoon ja saapui vähän matkan päähän mustanginpyydystäjän\nasunnosta, mutta ei kuitenkaan sen näkyviin.\n\nHän ei ratsastanut rohkeasti sen luokse, vaan lipui pois tammansa\nselästä, jätti sen jälkeensä ja lähestyi majaa tavalliseen, varovaiseen\ntapaansa.\n\nHevosentaljainen ovi oli suljettu, mutta sen keskellä oli iso aukko,\njosta oli leikattu pois osa nahkaa. Mitä se merkitsi?\n\nZeb ei osannut vastata siihen kysymykseen, ei edes arvaamalla.\n\nSe lisäsi hänen varovaisuuttaan, ja hän hiipi edelleen niin hiljaa kuin\nolisi väijynyt antilooppia.\n\nHän kiersi majan taitse käyttääkseen hyväkseen puiden suomaa suojaa ja\npujahdettuaan vihdoin takalistolla olevaan hevoskatokseen polvistui\nkuuntelemaan.\n\nHänen silmiensä edessä oli aukko; yksi halkaistuista patsaista oli\ntyönnetty pois paikaltaan, ja nahkainen seinäverho oli revitty irti.\nHän hämmästyi jonkun verran sen nähdessään, mutta ennenkuin hän ehti\narvailla sen syytä, kantautui hänen korviinsa aukosta äänekästä\nhengitystä. Myöskin kuului kuorsausta, jonka hän kuvitteli tuntevansa\nirlantilaisen sieraimista lähteneeksi.\n\nVilkaisu aukkoon selvitti sen kysymyksen. Nukkuja oli Phelim.\n\nEnää ei ollut tarpeen liikkua hiljaa ja varovasti. Metsästäjä nousi\npystyyn, kiersi etupuolelle ja astui sisälle ovesta, joka ei ollut\nteljetty.\n\nHän ei yrittänytkään herättää nukkujaa, ennenkuin oli tarkastanut\nlattialla olevia tavaroita.\n\n-- Tavaroita on sullottu kokoon jotakin tarkoitusta varten, tuumiskeli\nhän silmäiltyään kaikkea pintapuolisesti. Ahaa! Nyt muistan. Se\nnuori mies mainitsi aikovansa muuttaa pois täältä näinä päivinä. Tuo\nelukka ei ole ainoastaan sikeässä unessa, vaan myöskin tukkihumalassa.\nVarmasti hän on -- humalassa kuin käki. Sen voin päättää hänestä\nlähtevästä löyhkästä. Onkohan hän jättänyt jäljelle ollenkaan\nväkijuomaa? Se on epäilyttävää. Ei pisaraakaan, sitä tulimmaista!\nTuossa on pullo, tulppa pois suulta, virumassa kyljellään; ja tuossa on\nmyöskin taskumatti samanlaisessa tilassa -- molemmat täynnä tyhjyyttä.\nPahus tuota juoppoa vintiötä! Hän pystyy imemään itseensä yhtä paljon\nkosteutta kuin liitupreeria.\n\n-- Espanjalaisia pelikortteja! Kokonainen pakka niitä siroiteltuina\nlattialle. Mitä hän on saattanut tehdä niillä? Entä jos hän on pelannut\nyksikseen väkijuomineen?\n\n-- Mutta mikä on tehnyt reiän oveen, ja minkä tähden toinen aukko on\nmurrettu takaseinään? Otaksuttavasti hän osaa sen selittää. Herätänpä\nhänet ja tiedustan. Phelim! Phelim!\n\nPhelim ei vastannut mitään.\n\n\"Phelim, kuulkaahan! Phelim!\"\n\nEi sittenkään vastausta. Vaikka viimeinen puhuttelu huudettiin niin\nkovasti, että se olisi kuulunut puolen kilometrin päähän, ei nukkuja\nvähäiselläkään merkillä osoittanut edes kuulleensa sitä.\n\nZeb ravisti häntä kovakouraisesti, mutta sen vaikutus ei ollut sen\nparempi. Se houkutteli esille vain murahduksen, jota jälleen seurasi\nsama äänekäs kuorsaaminen.\n\n\"Jollei hän kuorsaisi, saattaisin luulla häntä kuolleeksi. Hän on\ntukkihumalassa, se on epäilemätöntä, juopunut ihan varpaankynsiään\nmyöten. Hänen potkimisestaan ei olisi mitään hyötyä. Tulimmainen,\nkoetanpa tätä!\"\n\nIäkkään metsästäjän katse oli hänen puhuessaan suunnattuna majan\nnurkassa seisovaan sankoon. Se oli täynnä vettä, jonka Phelim oli\njotakin tarkoitusta varten noutanut joesta. Kovaksi onnekseen hän ei\nollut sitä käyttänyt.\n\nSilmissään koomillinen ilme Zeb tarttui sankoon ja hulautti koko\nsisällön suoraan nukkujan kasvoille.\n\nSillä oli tarkoitettu vaikutus. Jollei humalainen tarkoin\nselvinnytkään, heräsi hän täysin valveille, ja hänen huuliltaan\nkirvonneiden pelästyksen huudahdusten sarja oli vastakohtaisena\nsäestyksenä metsästäjän äänekkäälle hohotukselle.\n\nKului vähän aikaa, ennenkuin majassa syntyi niin rauhallista, että\nmiehet saattoivat alkaa vakavasti keskustella.\n\nPitkällisestä humalastaan huolimatta Phelim oli kuitenkin vielä\näskeisen pelkonsa vallassa ja oikein hyvillään Zeb Stumpin\nsaapumisesta, vaikka tämä olikin ilmoittanut tulostaan niin\nkursailemattomasti.\n\nNiin pian kun he alkoivat ymmärtää toisiaan, ei Phelim varronnut\nkyselyä, vaan ryhtyi selostamaan yksityiskohtaisesti ja niin tarkkaan\nkuin kangerteleva kieli ja sekavat aivot sallivat sitä kummallista\nnäky- ja tapaussarjaa, joka oli ollut vähällä riistää häneltä järjen.\n\nSilloin Zeb Stump vasta ensi kerran kuuli _päättömästä ratsastajasta_.\n\nVaikka huhu tästä epätäydellisestä henkilöstä oli sinä aamuna levinnyt\nlaajalle Fort Ingen ympärille ja Leonan varsille, ei Zeb, joka oli\ntullut uudisasutuksen lävitse varhain ja pysähtynyt ainoastaan Casa\ndel Corvossa, ollut sattunut kohtaamaan ketään sellaista, joka olisi\nosannut kertoa hänelle tämän hämmästyttävän uutisen. Hän olikin itse\nasiassa puhellut vain Pluton ja Louise Poindexterin kanssa, eikä heistä\nkumpikaan ollut siihen mennessä kuullut mitään siitä oudosta olennosta,\njonka etsintäseurue oli edellisenä iltana nähnyt. Jostakin syystä\noli tilanomistaja ollut harvasanainen, eikä hänen tyttärensä ollut\nkeskustellut kenenkään muun kanssa.\n\nAluksi Zebin teki mieli laskea pilaa päättömän miehen ajatuksesta. Hän\nnimitti sitä \"Phelimin aivojen mielikuvaksi, joka johtui siitä, että\nhän oli juonut liian paljon maissimehua\".\n\nHän joutui kuitenkin ymmälle, kun Phelim itsepintaisesti väitti sitä\ntodelliseksi olennoksi -- erittäinkin kun hän ajatteli muita tuntemiaan\ntosiseikkoja.\n\n\"Hyväinen aika, miten olisin voinut erehtyä?\" väitti irlantilainen.\n\"Enkö nähnyt nuorta Maurice-herraa yhtä selvästi kuin näen teidät\ntällä hetkellä? Kaiken muun paitsi päätä ja senkin vilahdukselta hänen\nkääntyessään nelistämään poispäin. Sitäpaitsi hänellä oli meksikolainen\nhuopansa, satula toimineen ja täpläisestä nahasta valmistetut\nsäärystimet; ja kukapa voisi erehtyä siitä komeasta hevosesta? Ja enkö\nmaininnut teille, että Tara lähti hänen jälkeensä, ja sitten kuulin\nkoiran haukkuvan juuri ennen intiaanien --\"\n\n\"Intiaanien!\" huudahti metsästäjä, keikauttaen päätänsä halveksivasti.\n\"Intiaanit pelaamassa espanjalaisilla korteilla! Valkoihoisia\nintiaaneja kaiketi.\"\n\n\"Arveletteko, etteivät he sittenkään olleet intiaaneja?\"\n\n\"Älä huoli siitä, mitä arvelen! Nyt ei ole aikaa puhella siitä. Kerro\nedelleen ja kuvaile kaikkea, mitä olet nähnyt ja kuullut!\"\n\nPhelimin vihdoin huojennettua mieltänsä Zeb taukosi kyselemästä ja\npoistui majasta sekä istuutui intiaanien tapaan ruohikolle.\n\nHänen tarkoituksensa oli, kuten hän itse selitti, saada \"ajatella\nkunnollisesti\", mikä, kuten hän oli usein vakuuttanut, ei käynyt\npäinsä, jos \"hänen ympärillään oli huone hämmentämässä\".\n\nOn tuskin tarpeellista sanoa, että galwaylaisen kertomus vain saattoi\nhänet entistäkin pahemmin sekaisin.\n\nSiihen saakka oli ollut selvitettävänä ainoastaan Henry Poindexterin\nkatoaminen; nyt oli tullut lisäksi se seikka, ettei mustanginpyydystäjä\nollut saapunut kotiinsa, vaikka tiedettiin hänen sinne lähteneen ja\nhänen olisi palvelijalleen antamansa tiedon mukaan pitänyt olla siellä\nvarhain edellisenä päivänä.\n\nPaljon kummallisempi oli se merkillinen kertomus, että hänet oli nähty\nratsastelemassa preerialla päättömänä tai pää kädessä! Tämä saattoi\nolla joku kuje. Mitä muuta se saattoi olla?\n\nMutta kuitenkin aika oli omituinen kujeilua varten -- kun oli murhattu\nmies ja puolet uudisasutuksen väestä oli liikkeellä etsimässä murhaajaa\n-- ja vielä epätodennäköisempää oli, että otaksuttu murhaaja kujeilisi.\n\nZeb Stumpin selvitettävänä oli joukko sekavasti yhtyneitä -- tai\noikeammin yhteen kasaantuneita -- asianhaaroja -- aiheettomia\ntapahtumia -- syitä ilman seurauksia -- ilman todennäköistä syytä\nsuoritettuja rikoksia -- salaperäisiä ongelmia, jotka saattoi selittää\nainoastaan vetoamalla yliluonnollisiin ilmiöihin.\n\nMaurice Geraldin ja Louise Poindexterin välinen, sydänöinen kohtaus --\nsen ilmitulon johdosta sukeutunut riita viimemainitun veljen kanssa --\nMauricen lähtö preerialle -- Henryn seuraaminen pyytämään anteeksi --\nkaikki se oli luonnollisen ja täydellisen johdonmukaista.\n\nMutta senjälkeen alkoivat sekavuudet ja ristiriitaisuudet.\n\nZeb Stump tiesi, millaiset ajatukset Maurice Geraldilla oli\nHenry Poindexteristä. Useammin kuin kerran hän oli kuullut\nmustanginpyydystäjän puhuvan tästä nuoresta tilanomistajanpojasta.\nEdellinen ei suinkaan ollut tuntenut vihamielisyyttä jälkimäistä\nkohtaan, vaan monesti lausunut ihailevansa hänen vilpitöntä ja ylevää\nluonnettaan.\n\nSe, että hän olisi voinut muuttua hänen ystävästään hänen\nmurhaajakseen, oli liian epätodennäköistä uskottavaksi. Zeb Stumpin\nolisi saanut sellaista uskomaan ainoastaan omien silmien todistus.\n\nKulutettuaan runsaan puolituntisen \"ajatteluunsa\" hän oli edistynyt\nvain vähän selvittäessään tätä yhteenkuuluvien, vaikka yhteydettömien\nseikkojen sekavaa kudosta. Vaikka hänen älynsä oli harvinaisen selvä\nja hänellä oli hyvä erittelykyky, ei hän osannut keksiä minkäänlaista\njärkevää ratkaisua tälle useiden tapausten muodostamalle draamalliselle\nongelmalle.\n\nAinoa hänestä selvä asia oli se, että neljä miestä -- hän ei\nuskonut niitä intiaaneiksi -- oli mielivaltaisesti elämöinyt\nmustanginpyydystäjän majassa ja että nämä miehet hyvin todennäköisesti\njollakin tavoin olivat tapahtuneen murhan yhteydessä. Mutta näiden\nmiesten käynti jacaléssa rinnastettuna sen omistajan pitkällisen\nviipymisen kanssa johti hänen arvailunsa vieläkin murheellisempaan\ntulokseen, nimittäin siihen, että murhaajain uhriksi oli joutunut\nuseampia kuin yksi mies ja että tiheiköstä saataisiin etsiä kahta\nruumista yhden sijasta.\n\nRajaseutulaisen rinnasta tunkeutui ähkäisy tämän varmuuden selvitessä\nhänen mielessään. Hän tunsi nuorta irlantilaista kohtaan omituista\nhellyyttä -- melkein yhtä voimakasta kuin isän rakkaus poikaansa\nkohtaan; ja se ajatus, että hänet oli katalasti murhattu jossakin\ntiheikön pimeässä nurkkauksessa ja että hänen lihansa joutuisi\npöllöjen ja kajoottien revittäväksi, kuohutti iäkästä metsästäjää ihan\nsydänjuuria myöten.\n\nHän ähkäisi uudelleen sitä miettiessään, eikä hän vihdoin jaksanut\ntoimettomana kestää niin tuskaista ajatusta, vaan ponnahti pystyyn ja\nalkoi kävellä edestakaisin ruohikossa, äänekkäästi vakuuttaen aikovansa\nkostaa.\n\nHän oli niin syventynyt tähän surulliseen harmiinsa, ettei hän\nhuomannut hirvikoiraa, joka tuli hiipivästi majalle.\n\nVasta sittenkun hän kuuli Phelimin hyväilevän koiraa eriskummaiseen\nirlantilaiseen tapaansa, hän havaitsi eläimen saapuneen; eikä hän\nsittenkään välittänyt siitä mitään, ennenkuin hänen huomionsa kiintyi\nhämmästyksenhuudahdukseen, jota seurasi hänen nimensä maininta.\n\n\"Mitä nyt, Phelim? Mikä hätänä? Puriko sinua käärme?\"\n\n\"Oi, herra Stump, katsokaahan Taraa! Näettekö? Sen kaulassa on jotakin.\nSitä ei ollut sen lähtiessä. Mitä luulette sen olevan?\"\n\nMetsästäjän katse suuntautui heti koiraan. Tosiaankin oli sen kaulassa\njotakin, kappale hirvennahkaista hihnaa. Mutta siinä oli muutakin --\nhihnaan kiinnitetty vähäinen käärö, joka riippui kurkun kohdalla.\n\nZeb otti esille veitsensä ja meni koiraa kohti. Eläin peräytyi\npelokkaasti.\n\nVähäinen mairittelu sai sen uskomaan, ettei miehellä ollut vihamielisiä\naikeita, ja se tuli jälleen likelle.\n\nHihna katkaistiin, käärö aukaistiin; se sisälsi käyntikortin!\n\nKortissa oli nimi ja kirjoitusta -- se näytti punaiselta musteelta,\nmutta oli _verta!_\n\nOppimattominkin rajaseutulainen osaa lukea. Ei Zeb Stumpkaan ollut\npoikkeus, ja pian hän tulkitsi pahvipalaselle piirretyt kirjaimet.\n\nHänen luettuaan kirjoituksen kirposi hänen huuliltaan huudahdus,\njoka kuulosti omituisen vastakohtaiselta verrattuna hänen äskeisiin\nähkäisyihinsä. Se oli iloinen, riemuinen luikkaus.\n\n\"Kiitos Kaikkivaltiaalle tästä!\" lisäsi hän. \"Ja kiitos vanhalle\nkatinuckilaiselle koulumestarilleni siitä, että hän pani minut\npänttäämään Websterin aapista. Hän elää, Phelim! Hän elää! Katsohan\ntätä! Oh, _sinä_ et osaa lukea. Viisi siitä. Hän elää, hän elää!\"\n\n\"Kuka? Nuori herra Mauriceko? Silloin kiitos Luojalle --\"\n\n\"Häh! Nyt ei ole aikaa Häntä kiitellä. Ota huopa ja joitakuita\nkappaleita hevosentaljahihnaa! Sinun sopii tehdä se minun ottaessani\nkiinni vanhan tammani. Vikkelästi! Jos tuhlaamme puoli tuntia, saatamme\nmyöhästyä.\"\n\n\n\n\nNELJÄSKOLMATTA LUKU\n\nViime hetkellä\n\n\n\"Jos tuhlaamme puoli tuntia, saatamme myöhästyä!\"\n\nNe olivat metsästäjän viimeiset sanat hänen kiiruhtaessaan majalta.\n\nNe sanat pitivät paikkansa muutoin paitsi aikaan nähden. Jos hän olisi\nsanonut puoli minuuttia, olisi hän osunut oikeampaan. Juuri sillä\nhetkellä, jolla ne lausuttiin, oli se mies, jonka punainen kirjoitus\noli kutsunut heitä avuksi, taaskin kauheassa vaarassa -- taaskin\nkajoottien ympäröimänä.\n\nMutta hänen ei tarvinnut pelätä niitä. Paljoa kauheampi vihollinen\nuhkasi tuhota hänet.\n\nMaurice Gerald -- joksi jo tähän mennessä olemme tunteneet vaippaan\nverhotun, panamahattuisen miehen -- oli oteltuaan susia vastaan ja\npelastuttuaan uskollisen Taransa avulla etsinyt lepoa unesta.\n\nTäydellisesti luottaen siihen, että hänen koirakumppaninsa pystyisi\nsuojelemaan häntä mustia lintuja ja niitä vielä vaarallisempia\nnelijalkaisia vastaan, joiden kanssa hän oli kamppaillut, hän pian\nvaipui uneen ja nautti siitä useita tunteja.\n\nHän heräsi itsestään. Tunnettuaan voimiensa suuresti elpyneen hän\nsuuntasi jälleen huomionsa häntä ympäröiviin vaaroihin.\n\nKoira oli pelastanut hänet shakaalien kynsistä ja suojelisi häntä\nedelleenkin niiden hyökkäyksiltä, jos ne katsoisivat sopivaksi uudistaa\nne. Mutta mitä varten? Uskollinen eläin ei kykenisi kuljettamaan häntä\npois siitä paikasta; ja sinne jääminen merkitsisi kuolemista nälkään --\nkenties saatuihin haavoihin.\n\nHän nousi pystyyn, mutta huomasi, ettei hän jaksanut seistä pystyssä.\nNyt oli heikkous tullut muiden vammojen lisäksi, ja reutouduttuaan\neteenpäin askelen tai pari hän sijoittui jälleen ilomielin pitkäkseen.\n\nTällä tiukalla hetkellä johtui hänen mieleensä onnellinen ajatus. Tara\nsaattaisi viedä sanoman majaan!\n\n\"Jos vain saisin sen lähtemään\", äänsi hän kääntyessään kysyvästi\nkoiraan päin. \"Tules tänne, vanha kumppani!\" jatkoi hän, puhuen mykälle\nluontokappaleelle. \"Haluaisin sinun toimivan postinkantajana -- vievän\nlähettämäni kirjeen. Ymmärrätkö? Maltahan, kunnes kirjoitan sen! Sitten\nselitän sinulle täydellisemmin.\"\n\n\"Onneksi minulla on käyntikortti\", hän lisäsi tunnusteltuaan koteloaan.\n\"Kynää ei ole! Vähätpä siitä. Mustetta on runsaasti käsillä, ja kynänä\ntaas minun sopii käyttää tuon _magueyn_ piikkiä.\"\n\nRyömittyään siten nimittämänsä kasvin luokse hän katkaisi yhden sen\nlehtien kärkipiikeistä, kastoi sitä likellä viruvan kajootin vereen,\notti esille käyntikortin ja piirsi siihen joitakuita kirjaimia.\n\nHihnankappaleella kortti sitten kiinnitettiin koiran kaulaan,\nsittenkun se ensin oli kiedottu panamahatun vuorista repäistyyn\nöljykangaspalaseen.\n\nEnää piti vain lähettää koirapostiljooni asialleen.\n\nSe osoittautui vaikeahkoksi tehtäväksi. Huolimatta ihmeellisestä\nälystään tämä mykkä eläin ei jaksanut ymmärtää, minkä tähden sen\nolisi pitänyt poistua sellaisen miehen luota, jolle se oli ollut niin\nuskollinen ystävä; ja kauan aikaa se vastusti niitä hyväilyjä ja\nmairitteluja, joiden tarkoituksena oli saada se lähtemään.\n\nVasta sittenkun sitä oli nuhdeltu teennäisen vihaisesti ja lyöty\ntammisella kainalosauvalla -- kun sitä oli lyönyt se mies, jonka hengen\nse oli niin äskettäin pelastanut -- suostui se poistumaan paikalta.\n\nEi edes koirankaan rakkaus jaksanut kestää sellaista, ja luoden\nmoittivia silmäyksiä taaksensa se karkoitettuna ravasi vastahakoisesti\ntiheikköön.\n\n\"Kumppani-rukka!\" puheli Maurice itsekseen koiran kadotessa\nhänen näkyvistään. \"Tuntuu samanlaiselta kuin löisi itseään tai\nrakkainta ystäväänsä! No niin, korvaan sen olemalla sille tavallista\nystävällisempi, jos minulla on onni nähdä se jälleen.\n\n\"Ja kun se nyt on poissa, täytyy minun varautua noiden lurjusmaisten\nkajoottien palaamiseen. Ne tulevat varmasti takaisin huomattuaan minun\nolevan yksin.\"\n\nHän oli jo miettinyt valmiiksi suunnitelman.\n\nLäheisyydessä kasvoi puu -- jo aikaisemmin mainittu pekaani -- ja sen\nkaksi oksaa oli vaakasuorassa ja likekkäin noin kuuden tai seitsemän\njalan korkeudella maasta.\n\nRiisuttuaan vaippansa ja levitettyään sen ruohikolle hän leikkasi\nveitsellään rivin reikiä sen kumpaiseenkin reunaan.\n\nKierrettyään sitten pois vyötäisiltään silkkiharsoisen vyönsä hän repi\nsen keskeltä poikki, joten hän sai kaksi usean metrin pituista hihnaa.\n\nVaippa levitettiin nyt oksien väliin ja sidottiin tiukasti kiinni\nsilkkihihnoilla -- ja niin muodostui eräänlainen riippumatto, joka\nkannatti pitkänään olevan miehen.\n\nSen valmistaja tiesi, etteivät kajootit kiipeä puuhun, ja levätessään\nylhäälle pingoitetulla vuoteellaan hän saattoi välinpitämättömästi\ntarkkailla niiden ponnistelua hänen kimppuunsa.\n\nHän antautui kaikkeen tähän vaivaan, sillä hän uskoi niiden varmasti\npalaavan. Jos hänellä oli siihen nähden epäilyksiä, vaimenivat\nne pian, kun hän näki niiden toisen toisensa jälkeen hiipivän\nnäkyviin tiheiköstä, etenevän askelen tai pari, sitten taas aina\nväliin seisahtuvan tarkastelemaan seutua ja senjälkeen etenevän\ntaistelutannerta kohti.\n\nRohkaistuneena pelätyimmän vihollisensa poissaolosta lauma oli kohta\njälleen koolla, taaskin osoittaen sitä röyhkeätä julmuutta, josta nämä\nraukkamaiset otukset ovat kuuluisia.\n\nSe tuli ensiksi näkyviin luonnottomalla tavalla -- siten, että ne\nahmivat omat vainajansa, mikä tapahtui niin lyhyessä ajassa, ettei\npuussa loikoileva katselija olisi ennättänyt laskea kahteenkymmeneen.\n\nSenjälkeen niiden huomio suuntautui häneen. Hän oli heiluttanut\nriippumattoaan koettamatta lainkaan pitää sitä piilossa. Hän oli\nripustanut sen kylliksi korkealle ollakseen poissa niiden ulottuvilta,\nja se hänestä riitti hänen tarkoitukseensa.\n\nTummakankainen vaippa samoin kuin vartalo, jonka hahmopiirteet näkyivät\nsen sisältä, olivat silmäänpistäviä. Kajootit tungeksivat sen alla --\nveren maku oli kiihottanut niiden ruokahalua. Nuoleksiessaan punaisia\nhuuliaan luonnottoman ateriansa jälkeen ne tarjosivat kammottavan näyn.\n\nNiiden näkijä tuskin vilkaisikaan niihin -- edes sittenkään kun ne\nhyppivät ylöspäin tarttuakseen hänen raajoihinsa tai aika-ajoin\nyrittivät kiivetä puun runkoa myöten. Hän otaksui, ettei häntä mikään\nvaara uhannut.\n\nHäntä uhkasi kuitenkin vaara, jota hän ei ollut ottanut laskuissaan\nhuomioon, ja vasta sittenkun kajootit olivat lakanneet hyödyttömästi\nyrittelemästä ja laskeutuneet huohottavina lepäämään puun juurelle,\nalkoi hän oivaltaa sen.\n\nSekä preerian että tiheikön kaikista villeistä asukkaista kajootti\non viekkain. Metsästäjät vakuuttavat, että se on \"luomakunnan ovelin\nolento\". Se on kavala kuin kettu, julma kuin susi. Se voidaan kesyttää,\nmutta millä hetkellä tahansa se saattaa pyrkiä repimään sitä kättä,\njoka sitä hyväilee. Lapsi saattaa peloittaa sitä kepillä, mutta\nhaavoittuneen miehen sopii pelätä sen hyökkäystä. Yksin ollessaan se\non jänismäinen, mutta niiden keräydyttyä laumaksi -- ja ne metsästävät\nainoastaan laumoissa -- niiden arkuutta ei voi niin hyvin havaita, ja\näärimmäisen nälän vaikutuksesta se joskus väistyy sellaisen rajuuden\ntieltä, joka muistuttaa rohkeutta.\n\nPelättävin puoli kajootissa on juuri sen viekkaus, ja se olikin alkanut\nherättää jälleen pahoja aavistuksia mustanginpyydystäjän mielessä.\n\nHavaittuaan, etteivät ne ylettyneet tarttumaan häneen -- minkä\nhavainnon ne varsin pian tekivät -- sudet eivät hajaantuneetkaan\npois paikalta, vaan kyykistyivät kaikki istumaan ruohikolle, samalla\nkun toisia, alkuperäisestä laumasta harhaantuneita, tuli yhäti lisää\naukeamalle. Hän näki niiden aikovan piirittää häntä.\n\nSen ei olisi pitänyt huolettaa häntä, koska hän oli turvassa\nriippuvalla vuoteellaan.\n\nEikä se olisikaan häntä huolettanut, jollei toinen pulma olisi joka\nhetki käynyt tuntuvammaksi -- se pulma, josta hän oli niin äsken\nhädintuskin pelastunut. Häntä pyrki jano taaskin kiduttamaan.\n\nHän moitti itseään siitä, että hän oli ollut kyllin yksinkertainen\nollakseen ajattelematta sitä, ennenkuin kapusi puuhun. Hän olisi\nhelposti voinut tuoda sinne vettä. Puro oli lähellä, ja parempien\nastioiden puutteessa olisivat _magueyn_ koverot lehdet kelvanneet\nsäiliöiksi.\n\nHänen itsemoitiskelunsa tuli liian myöhään. Vesi väikkyi hänen\nsilmiensä edessä, vain kiusoitellen häntä ja siten samalla kiihottaen\nhäntä yhä kiihkeämmin sitä haluamaan. Hän ei päässyt palaamaan purolle\njuoksematta kujanjuoksua kajoottien välitse, ja se olisi merkinnyt\nvarmaa kuolemaa. Hänellä oli vain vähän toiveita siitä, että koira\ntulisi toisen kerran pelastamaan häntä -- ja vielä vähemmän siitä, että\nhänen tiedonantonsa joutuisi sen miehen käsiin, jolle se oli aiottu. Se\nolisi ainoastaan yksi mahdollisuus sadasta.\n\nJano tulee nopeasti kalvamaan sellaista miestä, jonka verisuonet ovat\npuolittain tyhjentyneet. Tuskat alkoivat pian. Kuinka kauan niitä\nkestäisi?\n\nTällä kertaa niihin liittyi aistien pettäminen. Susia oli ollut\nsatakunta, mutta äkkiä niiden lukumäärä näytti lisääntyneen\nkymmenkertaiseksi. Ne näyttivät tuhatpäisenä laumana ympäröivän puuta,\ntäyttäen koko aukeaman. Ne tulivat yhä likemmäksi. Niiden punaiset\nkielet lipoivat riippuvaa kangasta, ne repivät sitä hampaillaan. Hän\ntunsi niiden löyhkäävän hengityksen hajun, niiden ponnahdellessa oksien\nsekaan.\n\nKirkkaalla väliajalla hänelle selvisi, että se oli kuvittelua. Sudet\nolivat kyllä vielä paikallaan, mutta niitä oli ainoastaan satakunta\nkuten aikaisemminkin virumassa ruohikolla ja surkeina odottamassa\nratkaisevaa hetkeä. Se tuli, ennenkuin valoisa tuokin oli häipynyt;\nkatselijasta se oli yhtä aavistamaton kuin selittämätönkin. Hän näki\nkajoottien äkkiä hypähtävän pystyyn ja syöksyvän tiheikköön, kunnes\nniitä ei enää ollut aukeamalla ainoatakaan.\n\nOliko tämäkin kuvittelua? Hän epäili näkönsä pettävän. Hän oli alkanut\nuskoa aivojensa olevan huonossa kunnossa.\n\nMutta asia oli kyllä selvä. Kajootteja ei enää ollut. Mikä oli\nsaattanut säikäyttää ne tiehensä?\n\nHänen huuliltaan kirposi riemuinen huudahdus hänen aprikoidessaan sen\nsyytä. Tara oli palannut? Kenties Phelim sen mukana? Hänen sanomansa\noli hyvinkin ehtinyt perille. Kajootit olivat piirittäneet häntä kaksi\ntuntia.\n\nHän kääntyi polvensa varaan ja kumartui oksan ylitse tähystämään\nympärilleen. Ei koiraa eikä palvelijaa ollut näkyvissä. Ei mitään muuta\nkuin oksia ja pensaita.\n\nHän kuunteli. Ei minkäänlaista ääntä paitsi silloin tällöin nähtävästi\nvieläkin pakenevien kajoottien päästämiä ulvahduksia. Entistä\nvoimakkaammin tuntui kaikki harhakuvittelulta. Mikä oli saattanut\nhäätää ne pakoon?\n\nVähätpä siitä. Tie oli selvä. Hän saattoi nyt lähteä purolle\npelottomasti. Sen vesi kimalteli hänen silmiensä edessä -- sen lirinä\nkuulosti suloiselta hänen korvissaan.\n\nLaskeuduttuaan puusta hän hoippui sen äyrästä kohti ja saapui sinne.\n\nEnnenkuin hän kumartui juomaan, hän vielä kerran silmäili ympärilleen.\nEi edes tuskainen janokaan jaksanut tukahduttaa hänen ajatuksissaan\ntuoreena olevaa kummastusta. Mitä hänen piti kiittää omituisesta\npelastuksestaan?\n\nSiitä huolimatta, että hän toivoi koiran sen aiheuttaneen, vaivasi\nhäntä vaaran aavistelu.\n\nYksi vilkaisu sai hänet siitä varmaksi. Hän ei voinut erehtyä\ntäplikkäästä keltaisesta taljasta, joka hohti lehvien lomitse, eikä\npitkästä, joustavasta hahmosta, joka ryömi käärmemäisesti esille\npensaikon seasta. Se oli Uuden maailman tiikeri -- melkein yhtä\npeloittava kuin sen Vanhassa maailmassa asuva sukulainen -- vaarallinen\njaguari.\n\nSen saapuminen selitti kajoottien peräytymisen.\n\nEikä sen aikeista voinut erehtyä. Sekin oli tuntenut veren hajun\nja kiiruhtanut sille paikalle, jossa verta oli vuodatettu, ja sen\npäättäväinen ulkonäkö osoitti, ettei se tyytyisi, ennenkuin saisi\nosansa juhla-ateriasta.\n\nSen silmät olivat suunnatut häneen, joka oli laskeutunut puusta -- sen\naskelet toivat sitä häneen päin -- nyt hitaat, kyyristelyaskeleet;\nmutta ne kävivät yhä vilkkaammiksi, ikäänkuin peto olisi valmistautunut\nhypähtämään.\n\nPuuhun peräytyminen olisi ollut sulaa hulluutta. Jaguari kiipeää kuin\nkissa. Mustanginpyydystäjä tiesi sen.\n\nMutta vaikka hän ei olisi sitä tietänytkään, olisi se ollut ihan\nsamantekevää, koska se ei enää olisi ollut mahdollista. Eläin oli nyt\njo sivuuttanut sen puun, josta hän oli löytänyt turvapaikan, eikä\nlähistöllä ollut ainoatakaan muuta puuta, johon hän olisi ajoissa\nennättänyt.\n\nHän ei ajatellutkaan kavuta puuhun -- ei ajatellut mitään, hänen\naistinsa olivat niin sekaisin, osittain tästä uudesta ällistyksestä,\nosittain hänen aivonsa jo ennestään vallanneesta hämmingistä.\n\nVain järkeilemätön tunnepuuska pani hänet syöksymään kauemmaksi jokeen,\nkunnes hän oli vyötäisiään myöten vedessä.\n\nJos hän olisi järkeillyt, olisi hän käsittänyt, ettei se vähimmässäkään\nmäärässä takaisi hänen turvallisuuttaan. Jos jaguari kiipeää kuin\nkissa, se myöskin ui sulavasti kuin saukko, ja se on yhtä pelättävä\nvedessä kuin kuivalla maallakin.\n\nMaurice ei sellaista miettinyt. Hän epäili sen vähäisen lammikon, jonka\nkeskelle hän oli kahlannut, osoittautuvan vain kehnoksi suojaksi.\nHän oli siitä varma, kun jaguari saavuttuaan rantatöyräälle hänen\nkohdalleen sijoittui sellaiseen kyyristysasentoon, joka osoitti sen\naikovan hypätä.\n\nEpätoivoissaan hän terästäytyi ottamaan vastaan rajun pedon hyökkäystä.\n\nHänellä ei ollut mitään, millä olisi voinut sitä torjua -- ei puukkoa\n-- ei pistoolia -- ei minkäänlaista asetta -- ei edes kainalosauvaansa.\nHänen kamppaillessaan paljain käsin voisi lopputuloksena olla\nainoastaan hänen tuhonsa.\n\nHänen huuliltaan pääsi hurja parahdus kellertävän hahmon ollessa\nhypähtämäisillään.\n\nSamalla kajahti jaguarin kiljaisu. Jokin näytti äkkiä sitä estävän;\neikä se pudonnut uhrinsa niskaan, vaan tipahti liian aikaisin veteen,\nloiskahtaen kuolleen ruhon tavalla.\n\nIkäänkuin Mauricen oman huudon kaikuna kuului tiheiköstä karjaisu, jota\nheti seurasi sen edellä syntynyt ääni -- pyssyn terävä pamahdus.\n\nPensaikosta syöksähti esille tavattoman iso koira, hypäten lammikkoon,\njonka pinnan alle jaguari oli vaipunut. Jättiläiskokoinen mies lähestyi\nripeästi äyrästä; toinen lyhyempi käveli ihan hänen kinterillään,\npäästellen hilpeitä, voitonriemuisia luikkauksia.\n\nHaavoittuneesta tämä näky ja nämä äänet muistuttivat pikemminkin\nharhakuvaa kuin todellisesti havaittuja ilmiöitä. Ne olivat viimeiset\nsinä päivänä hänen muistiinsa jääneet ajatukset. Hänen järkensä, jota\noli liian kauan kidutettu, oli herpaantunut. Hän koetti kuristaa\nuskollista koiraa, joka liehitellen ui hänen ympärillään, ja rimpuili\nniitä voimakkaita käsiä vastaan, jotka nostivat hänet vedestä ja\nkantoivat hänet ystävällisessä syleilyssään rannalle.\n\nHänen ajatuksensa olivat siirtyneet kamalasta todellisuudesta vielä\nkamalampaan uneen -- houreiseen uneen.\n\n\n\n\nVIIDESKOLMATTA LUKU\n\nKantotuoli preerialla\n\n\nMaurice Geraldin ympärille kietoutuneet ystävälliset käsivarret olivat\nZeb Stumpin.\n\nKäyntikorttiin kirjoitettujen ohjeiden opastamana metsästäjä oli\nmahdollisimman nopeasti kiiruhtanut siinä ilmoitetulle kohtauspaikalle.\n\nHän oli saapunut sen paikan näkyviin ja onneksi pyssynkantaman päähän\nsiitä ratkaisevalla hetkellä, jaguarin valmistautuessa hyppäämään.\n\nHänen luotinsa ei estänyt rajua petoa hyppäämästä viimeisen kerran\neläissään -- vaikka se olikin sujahtanut suoraan eläimen sydämen\nlävitse.\n\nTätä seikkaa ajateltiin myöhemmin -- nyt siihen ei ollut tilaisuutta.\n\nMetsästäjän syöksyttyä veteen varmistautumaan siitä, että hänen\nlaukauksensa oli ollut tappava, käytiin hänen itsensä kimppuun; häntä\neivät ahdistaneet jaguarin kynnet, vaan niistä juuri pelastetun miehen\nkädet.\n\nOnneksi Zebille oli mustanginpyydystäjän veitsi jäänyt maalle. Asiain\nnäin ollen hän oli vähällä kuristua, ja vasta sittenkun hän oli\nviskannut pyssynsä syrjään ja jännittänyt kaikki voimansa, jaksoi hän\npuolustautua odottamatonta hyökkäystä vastaan.\n\nSukeutui kamppailu, joka päättyi siten, että Zeb kietoi suunnattomat\nkäsivartensa nuoren irlantilaisen ympärille ja kantoi hänet ilmassa\nrantaäyräälle.\n\nKaikki ei silti ollut ohitse. Niin pian kuin viimemainittu pääsi irti\nsyleilystä, kiskoutui hän irti ja lähti rientämään pekaanipuuta kohti\nniin ripeästi kuin hänen vahingoittunut jalkansa ei enää olisi lainkaan\nhäntä haitannut.\n\nMetsästäjä arvasi hänen aikomuksensa. Yli kuuden jalan mittaisena\nmiehenä hän näki verisen veitsen viruvan vaipalla. Juuri sitä\ntavoittamaan mustanginpyydystäjä kiiruhti.\n\nZeb syöksyi hänen jälkeensä, sulki mielettömän taaskin karhumaiseen\nsyleilyynsä ja kiskoi hänet loitolle puusta.\n\n\"Joutukaa, Phelim!\" kiljaisi hän. \"Kiidättäkää tuo vehje pois\nnäkyvistä! Tämä nuori miekkonen on mennyt järjiltään. Hän tuntuu\nkuumeiselta. Hän hourii.\"\n\nPhelim totteli vitkastelematta, kapusi puuhun ja otti haltuunsa veitsen.\n\nKamppailu ei kuitenkaan vielä päättynyt. Houraileva mies painiskeli\npelastajansa kanssa -- ei äänettömänä, vaan karjuen ja syytäen\nuhkauksia -- silmät koko ajan pyörien ja mulkoillen rajun, vimmaisen\nhohteisina.\n\nHyvinkin kymmenen minuuttia hän jatkoi mielipuolista painiskelua.\n\nVihdoin hän pelkästä uupumuksesta vaipui ruohikolle, ja vavahdettuaan\nmuutamia kertoja nytkähtelevästi, samalla päästäen sydämensä pohjasta\nlähteneitä huokauksia, hän jäi virumaan liikkumattomana, ikäänkuin\nviimeinenkin elonkipinä olisi kaikonnut hänen ruumiistaan.\n\nGalwaylainen luuli niin käyneen ja alkoi huudella valittavasti\nconnemaralaisten tapaan.\n\n\"Herkeä ulvomasta, tulimmaisen tomppeli!\" karjaisi Zeb. \"Se pystyy\nkarkoittamaan hengen hänen ruhostaan. Hän ei ole sen enempää kuollut\nkuin sinäkään -- vain pyörtynyt. Siitä päättäen, miten hän minua\npiteli, ei häntä vaivaa kovinkaan paha vamma. Niin\", jatkoi hän\nkumarruttuaan ja päästettyään lyhyen huudahduksen, \"en näe ainoatakaan\nhaavaa, jonka tähden kannattaisi touhuta. Polvi on aika lailla\nturvoksissa, mutta jalka ei ole katkennut, sillä muutoin hän ei olisi\npystynyt seisomaan sen varassa. Ja nuo naarmut taas eivät ole juuri\nmitään. Mitähän ne lienevät? Niitä ei jaguari ole hänelle antanut. Ne\nmuistuttavat pikemminkin kissan kynsien jälkiä. Ahaa! Nyt sen oivallan.\nTäällä on ollut pieni kahakka ennen tuon täplikkään pedon tuloa. Tuota\nnuorta miekkosta ovat kajootit ahdistaneet. Kukapa olisi otaksunut\nniiden raukkamaisten otusten juljenneen käydä ihmisen kimppuun? Mutta\nne _tekevät_ sen, milloin saavat tilaisuuden ahdistaa niin pahasti\nrampautunutta miestä kuin hän on -- ne tulimmaiset!\"\n\nMetsästäjä sai koko ajan puhella itsekseen. Phelim oli ylettömästi\nriemussaan saatuaan tietää, että hänen isäntänsä oli hengissä -- ja\nettei häntä lisäksi lainkaan uhannut kuoleman vaara -- ja muutti äkkiä\nalakuloisen ulinansa riemulliseksi luikkailuksi sekä alkoi tanssia\nruohikolla, samalla koko ajan näpsäytellen sormiaan connemaralaisten\nhyväksytyimmällä tavalla.\n\nHänen kiihkeä esiintymisensä houkutteli koiran samanlaisen kiihtymyksen\nvaltaan, ja yhdessä he ryhtyivät karkeloimaan huiman hilpeätä\nirlantilaista polkkaa.\n\nZeb ei ollut huomaavinaankaan näitä eriskummaisia mielenosoituksia,\nvaan kumartui taaskin maassa viruvan miehen puoleen täydentämään jo\naloittamaansa tarkastusta.\n\nVarmistuttuaan siitä, ettei vaarallisia haavoja ollut, hän nousi\npystyyn ja alkoi tutkivasti silmäillä ympärillään viruvia erilaisia\nesineitä. Hän oli jo pannut merkille panamahatun, joka vieläkin\noli mustanginpyydystäjän päässä, ja hänen mieleensä oli välähtänyt\nomituinen ajatus hänen nähtyään sen.\n\nGuayaquil-ruohosta valmistetut hatut -- virheellisesti panamalaisiksi\nnimitetyt -- eivät olleet harvinaisia. Monet kymmenet etelämaalaiset\nkäyttivät niitä Teksasissa kuten muuallakin. Mutta hän tiesi nuoren\nirlantilaisen tavallisesti käyttäneen meksikolaista sombreroa, joka oli\nkokonaan toisenlainen päähine. Mahdollisesti hän oli katsonut sopivaksi\nvaihtaa kuosia.\n\nMutta silmäillessään sitä edelleen Zeb kuvitteli nähneensä sen hatun\nennenkin ja toisen henkilön päässä.\n\nSe, että metsästäjä kumartui ottamaan sen käteensä tarkastettavaksi,\nei johtunut siitä, että hän olisi epäillyt sen joutuneen nykyisen\nkäyttäjänsä haltuun jollakin epärehellisellä tavalla. Hänen\ntarkoituksensa oli yksinkertaisesti saada jonkinlainen selitys hänen\naivojansa siihen saakka visaisena vaivanneeseen salaperäiseen ongelmaan\ntai salaperäisten ongelmien sarjaan.\n\nVilkaistessaan hatun sisäpuolelle hän luki kaksi nimeä, ensinnäkin\nerään neworleansilaisen hattutehtailijan, jonka ilmoituskortti oli\nliimattu hatun kupuun, ja toiseksi kirjoitetun, hyvin tuntemansa nimen,\njoka oli:\n\n    Henry Poindexter.\n\nNyt hän kiinnitti huomionsa vaippaan. Siinäkin oli merkkejä joiden\navulla hän saattoi todeta sen kuuluneen samalle omistajalle.\n\n\"Vietävän kummallista, kaikki tämä!\" jupisi rajaseutulainen seisoessaan\nkatse suunnattuna maahan, nähtävästi syviin aatoksiin vaipuneena.\n\n\"Hatut, päät ja kaikki. Hatut väärissä päissä, päät väärissä paikoissa!\nKautta iankaikkisen, tässä on jotakin vinossa! Jollei vasemman silmäni\nyläpuolta kirvelisi aika pahasti, koska tuo nuori miekkonen sivalsi\nsiihen iskun, saattaisin miltei uskoa, ettei oma aivokoppani enää ole\nhartioitteni välissä!\n\n\"-- Ei lainkaan hyödytä odottaa mitään selitystä häneltä\", lisäsi\nhän, vilkaisten Mauriceen, \"ei ainakaan ennenkuin hän on nukkumalla\nhaihduttanut hourimiskuumeensa. Milloin se tapahtuu, sen tietää\nainoastaan vanha kehno.\n\n\"-- No niin\", hän jatkoi oltuaan taaskin tuokion vaiti ja aprikoituaan,\n\"meidän ei lainkaan hyödytä viipyä täällä. Meidän täytyy viedä hänet\nkaton alle, ja sen voimme tehdä ainoastaan kantamalla hänet. Kortissaan\nhän mainitsi, ettei hän pysty ollenkaan kävelemään. Vain kiukku piti\nhäntä pystyssä vähän aikaa. Tuo jalka näyttää yhä pahemmalta. Hänet\ntäytyy kantaa.\"\n\nMetsästäjä näytti miettivän, miten se kävisi päinsä.\n\n\"Ei maksa toivoakaan, että _hän_ olisi mukana sitä miettimässä\",\npitkitti hän vilkaistuaan galwaylaiseen, joka oli syventynyt puhelemaan\nTaralle. \"Tuolla mykällä eläimellä on enemmän järkeä kuin hänellä.\nViisi siitä. Pakotan hänet ottamaan täyden osansa, sittenkun kantaminen\nalkaa. Miten se on tehtävä. Meidän täytyy saada hänet paareille.\nSellaiset saamme kai tehdyiksi parista seipäästä ja vaipasta, tai\nkäytämme myös sitä huopaa, jonka Phelim toi majasta. Niin! Paarit,\njuuri niitä tarvitsemme.\"\n\nNyt kutsuttiin connemaralainen avuksi.\n\nViidakosta leikattiin kaksi suoraa puuta, vähintään kolmen metrin\npituista, ja ne oksittiin. Samoin valittiin kaksi lyhyempää, jotka\nsidottiin poikittain kiinni edellisiin; ja niiden päälle levitettiin\nensin serapé ja sitten vaippa antamaan enemmän tukea.\n\nTällä tavoin valmistettiin karkeatekoiset paarit, jotka saattoivat\nkannattaa sairaan tai juopuneen.\n\nNiiden käyttämistapa muistutti pikemminkin jälkimäistä mahdollisuutta,\nkoska se mies, jota niillä piti kantaa, oli taaskin alkanut hourailla\nja raivota ja hänet täytyi sitoa hihnoilla kiinni alustaan.\n\nPäinvastoin kuin tavallisia paareja sitä ei kantanut kaksi miestä, vaan\nmies ja tamma -- tamma edellä, mies jäljessä.\n\nToisena oudossa parivaljakossa oli connemaralainen. Vanha metsästäjä\noli pitänyt sen lupauksensa, että Phelim saisi \"täyden osansa,\nsittenkun kantaminen alkaisi\".\n\nHän otti sen tai oikeammin sai sen, sillä Zeb oli määrännyt itsensä\njohtajan helpompaan tehtävään.\n\nKeksintö ei ollut aivan omaperäinen. Se oli karkeatekoinen jäljennös\nmeksikolaisesta _literasta_, jollaisia Zeb lienee nähnyt eteläisessä\nTeksasissa, ja erosi siitä ainoastaan siten, ettei näissä paareissa\nollut suojaverhoa ja että niiden _atelagessa_ oli kahden muulin sijasta\ntamma ja mies.\n\nTällä hätimiten kyhätyllä kantotuolilla Maurice Gerald kuljetettiin\nasuntoonsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIlta oli käsissä tämän eriskummaisen näköisen ryhmän saapuessa\njacalélle.\n\nVoimakkailla, mutta hellillä käsivarsilla haavoittunut mies siirrettiin\npaareilta nahkaiselle vuoteelle, jolla hän oli tavallisesti nukkunut.\n\nHän ei tietänyt, missä oli, eikä tuntenut puoleensa kallistuneita\nystävällisiä kasvoja. Hänen ajatuksensa olivat edelleenkin sekaisin,\nvaikka eivät enää kiihottaneetkaan häntä toimimaan rajusti. Hänellä oli\nrauhallinen väliaika.\n\nHän ei ollut ääneti, vaikka ei vastannutkaan hänelle esitettyihin\nystävällisiin kysymyksiin tai vastasi niihin vain niin\nepäjohdonmukaisesti, että se olisi saattanut herättää hilpeyttä. Mutta\nhänen huulillaan oli hurjia sanoja, jotka estivät sen ja osoittivat\nhänen mielessään liikkuvan ainoastaan vakavia ajatuksia.\n\nHänen haavansa saivat osakseen sitä alkeellista hoitoa, jota hänen\nkumppaninsa osasivat antaa; eikä sitten enää voitu tehdä mitään muuta\nkuin odottaa uuden päivän valkenemista.\n\nPhelim paneutui nukkumaan alustalleen, kun taas toinen mies jäi\nistumaan ja valvomaan kärsivän vuoteen ääressä.\n\nSe, että kasvattiveli näytti näin syrjäyttävän velvollisuutensa ei\njohtunut uskollisuuden puutteesta, vaan yksinkertaisesti siitä että Zeb\noli vaatinut häntä käymään levolle, vakuuttaen, että heidän molempien\noli aivan tarpeetonta pysyä valveilla.\n\nIäkkäällä metsästäjällä oli omat syynsä. Hän ei suonut edes Phelimin\nkuulevan potilaan hurjia sanoja. Hänen oli parasta kuunnella niitä\nyksin.\n\nJa yksin hän istui niitä kuuntelemassa koko pitkän yön.\n\nHän kuuli puheita, jotka hämmästyttivät häntä, ja nimiä, jotka eivät\nhäntä hämmästyttäneet. Hän ei kummastellut kuullessaan \"Louise\"-nimen\nusein toistuvan liittyneenä kiihkeisiin rakkaudenvakuutuksiin.\n\nMutta eräs toinenkin nimi lausuttiin usein -- ja siihen liittyvät sanat\neivät olleet yhtä mieluisia hänen korvissaan.\n\nSe oli Louisen veljen nimi.\n\nSiihen liittyvät puheet olivat hajanaisia -- sekavia ja miltei\nkäsittämättömiä.\n\nMutta vertaillessaan niitä toisiinsa ja jo aikaisemmin tuntemiinsa\nseikkoihin oli Zeb Stump, ennenkuin päivänvalo tunkeutui majaan,\njohtunut siihen päätelmään, ettei Henry Poindexter enää ollut elävien\nihmisten joukossa.\n\n\n\n\nKUUDESKOLMATTA LUKU\n\nUn dia de novedades\n\n\nDon Silvio Martinez oli niitä harvoja meksikolaisia _ricoja_, jotka\nolivat halunneet jäädä Teksasiin sen jälkeen kun Pohjolan jäntevät\nuudisasukkaat olivat sen maan valloittaneet.\n\nKun hän oli jo sivuuttanut keski-iän, kun hänen elintapansa olivat\nrauhalliset eikä hän lainkaan sekaantunut politiikkaan, sopeutui hän\nuuteen asemaansa kovinkaan ankarasti sitä pahoittelematta. Sopeutuminen\noli sitäkin helpompaa sen tiedon nojalla, että kansallisuuden\nmenetyksen korvasi hyvin runsaasti lisääntynyt turvallisuus comanchien\nhyökkäyksiä vastaan, jotka ennen uusien siirtolaisten saapumista olivat\nuhanneet tyyten hävittää maasta koko asutuksen.\n\nVillit eivät kyllä nytkään olleet täysin masennettuja, mutta niiden\nryöstöretket olivat vain ajoittain uudistuvia ja niitä tapahtui pitkien\nväliaikojen jälkeen. Sekin oli parannus vanhaan komentoon verrattuna.\n\nDon Silvio oli _gañadero_, karjanhoitaja suuressa mittakaavassa. Niin\nsuuressa, että hänen _ganaderiansa_ oli useiden kilometrien pituinen\nja levyinen ja että sen rajojen sisällä oli useita tuhansia hevosia ja\nnautoja.\n\nHän asui isossa, neliskulmaisessa, yksikerroksisessa talossa --\npikemminkin vankilaa kuin asuntoa muistuttavassa -- jota ympäröivät\nlaajat aitaukset, _corralet_.\n\nSe oli tavallisesti hiljainen paikka paitsi _herraderon_ eli\nkarjanmerkitsemisen aikana, jolloin se päiväkausiksi muuttui miltei\nhomeerisen juhlimisen näyttämöksi.\n\nTällaisia tilaisuuksia sattui vain kerran vuodessa.\n\nKaikkina muina aikoina iäkäs _haciendado_ -- joka lisäksi oli poikamies\n-- vietti rauhallista ja jossakin määrin yksinäistä elämää, ja hänen\nainoana kumppaninaan oli häntä vanhempi sisar. Silloin tällöin tapahtui\npoikkeuksia tästä säännöstä, kun hänen viehättävä _sobrinansa_ ratsasti\nRio Grandelta vierailemaan hänen ja hänen sisarensa luona. Silloin Don\nSilvion asunto kävi hieman eloisammaksi.\n\nIsidora oli tervetullut, saapuipa hän milloin tahansa -- ilomielin\nhänen sallittiin tulla ja mennä mielensä mukaan sekä tehdä, mitä\nhalusi, ollessaan enonsa katon alla. Hänen vilkkaasti ailahteleva\nluonteensa ei suinkaan ollut vastenmielinen iäkkäästä haciendadosta,\njonka oma luonne ei missään nimessä ollut synkkä. Ne piirteet, jotka\nolisivat saattaneet tuntua miesmäisiltä monissa muissa maissa,\neivät olleet niin huomiotaherättäviä täällä, jossa elämä oli niin\nvaaranalaista, missä maaseututalo on monesti muutettu linnoitukseksi ja\nkotiliesi silloin tällöin kastunut asukkaiden verestä.\n\nOnko kummastuttavaa, että sellaisessa maassa naisilla on niitä\nominaisuuksia, joita olemme kuvailleet Isidoralla olevan? Jos onkin, on\nsilti totta, että niitä heillä todellisuudessa on.\n\nYleisesti meksikolainen nainen on luonteeltaan mitä rakastettavin\nolento, _douce_ -- jos saamme lainata sellaisesta kielestä, jolla\nuseimmin käsitellään naisellisia piirteitä -- siinä määrin, että siitä\non tullut kansallisominaisuus. Tämä luonteenpiirre on erikoisesti\nhuomattavissa suurkaupunkien asukkaissa, jotka ovat turvassa intiaanien\nhyökkäyksiltä. Rajaseuduilla, joita alkuasukasrosvot ovat viimeisen\npuolen vuosisadan aikana häirinneet, on asianlaita hieman toinen.\nRakastettavuus on sielläkin olemassa, mutta siihen liittyy uljuutta\nja reippautta, jotka näyttävät miesmäisiltä, mutta ovat itse asiassa\nsankarillisuutta.\n\nMalinchén jälkeen on useampi kuin yksi kaunis sankaritar esiintynyt\nAnahuacin historiassa.\n\nDon Silvio Martinez oli itse ollut mukana useissa huimissa kohtauksissa\nja toimituksissa. Hänen nuoruutensa oli vietetty vaaroissa; ja Isidoran\nrohkeus, joka ajoittain hairahtui täydelliseksi uhkarohkeudeksi, ei\nsuinkaan tuntunut hänestä loukkaavalta, vaan pikemminkin herätti\nhänessä mielihyvää.\n\nVanha herra rakasti herttaista _sobrinaansa_, ikäänkuin tämä olisi\nollut hänen oma lapsensa, ja jos niin olisikin ollut, ei tyttö sen\nvarmemmin olisi saanut hänen omaisuuttaan haltuunsa hänen kuoltuaan.\n\nKaikki tiesivät, että don Silvio Martinezin sanottua jäähyväiset tälle\nelämälle Isidora Covarubio de los Llanos saisi omakseen -- ei hänen\nmaahehtaarejaan, vaan neliökilometrien mittaiset maa-alueensa samoin\nkuin myöskin hänen tuhatpäiset hevos- ja karjalaumansa.\n\nKun tämä tiedettiin, on tarpeetonta mainita, että señorita sai osakseen\nkunnioitusta missä hyvänsä hän liikkuikin ja että Martinezin haciendan\nalustalaiset kunnioittivat häntä tulevana emäntänään.\n\nHäntä pidettiin arvossa myöskin siitä riippumatta. Juuri sellaiset\nominaisuudet, kuin hänellä oli, pystyivät herättämään huimien\n_rancherojen_ arvonantoa, eikä tilalla ollut ainoatakaan sellaista\nmiestä, joka ei olisi hänen nyökkäyksestään ollut valmis paljastamaan\nmachetéaan sekä käyttämään sitä verenvuodatukseen.\n\nMiguel Diaz puhui totta väittäessään olevansa vaarassa. Hänen sopi\nhyvin uskoa niin. Jos Isidora olisi halunnut kutsua koolle enonsa\n_vaquerot_ ja lähettää heidät häntä kurittamaan, olisi se pikaisesti\nsuoritettu -- jopa hänet olisi saatettu hirttää lähimpään puuhun.\n\nEi ihmekään, että hän oli niin hätäisesti pyrkinyt pois aukeamalta.\n\nKuten olemme jo maininneet, oli Isidoran varsinainen koti Rio Granden\ntoisella puolella -- lähes sadan kilometrin päässä Martinezin\nhaciendasta. Mutta se ei estänyt häntä käymästä tiheään vierailemassa\nLeonan varrella asuvien sukulaistensa luona.\n\nSiihen häntä eivät kannustaneet itsekkäät vaikuttimet. Se ei ollut\nlainkaan runsaan perinnön toiveen yhteydessä. Hän saattoi toivoa\nperintöä ilman sitäkin, sillä hänen oma isänsäkin oli _rico_. Mutta\nhän piti enonsa ja tätinsä seurasta. Hän nautti aina ratsastusretkestä\njoelta joelle -- jonka hän monesti suoritti aamun ja illan välillä ja\nsangen usein yksin.\n\nViime aikoina nämä vierailut olivat käyneet taajemmiksi.\n\nOliko hän alkanut enemmän pitää teksasilaisten sukulaistensa seurasta\n-- enemmän sitä mukaa kuin he vanhenivat? Jollei, niin mikä hänen\nvaikuttimensa oli?\n\nJäljitellen hänen omaa avointa luonnettaan meidän sopinee se heti\nilmaista.\n\nHän kävi Leonassa entistä tiheämmin siinä toivossa, että kohtaisi\nMaurice Geraldin.\n\nYhtä avoimesti voitaneen mainita, että hän _rakasti_ tätä miestä.\n\nEpäilemättä nuori irlantilainen oli saanut hänen sydämensä omakseen.\nKuten jo tiedämme, oli hän voittanut sen omakseen ystävällisellä\nteolla, vaikka rohkeata Isidoraa ei ollut saattanut rakkauden lumoihin\nniin suuressa määrin itse teko kuin sen ohessa ilmennyt ritarillisuus.\n\nKenties Isidora näki Mauricessa muitakin kiehtovia ominaisuuksia, joita\noli vaikeampi määritellä. Oliko niitä näytetty ilman tarkoitusta vaiko\nvalloittamisen tarkoituksessa, sen olisi ainoastaan Maurice saattanut\nratkaista. Hän itse väitti, ettei hän ollut tarkoituksellisesti\npyrkinyt mihinkään, ja meidän tulee kunnioittaa hänen vakuutustaan.\nMutta vaikeata on uskoa kuolevaisen miehen voineen katsoa Isidora\nde los Llanosin silmiin toivomatta niiden silmäilevän katsojaan\nrakastuneesti.\n\nMaurice saattoi puhua totta, mutta voisimme paremmin uskoa häntä, jos\nhän olisi tavannut Louise Poindexterin ennenkuin tutustui Isidoraan.\n\nPalaneella preerialla sattunut kohtaus oli tapahtunut useita viikkoja\njuopuneiden intiaanien aiheuttaman seikkailun jälkeen.\n\nVarmasti näytti hänen ja meksikolaisen neidon välillä tapahtuneen\njotakin, mikä sai tytön uskomaan, että hän saattoi toivoa -- jollei\nvaatia -- osakseen toisen rakkautta.\n\nAsia oli kärjistynyt niin, ettei hän enää jaksanut levätä rauhallisena.\nHänen kiihkeä mielensä ei voinut sietää epävarmuutta. Hän tiesi\nrakastavansa Mauricea. Hän oli päättänyt tunnustaa sen avoimesti ja\nyhtä avoimesti tiedustaa, saiko hänen intohimonsa vastakaikua. Juuri\nsenvuoksi hän oli ehdottanut sellaista kohtausta, josta ei voinut tulla\nmitään.\n\nSinä päivänä oli don Miguel Diaz astunut hänen ja hänen tarkoituksensa\nväliin.\n\nNiin hän ajatteli laskettaessaan täyttä neliä pois aukeamalta ja\nkiiruhtaessaan takaisin enonsa kartanolle.\n\nHarmaan ratsunsa selässä hän kiitää täyttä laukkaa.\n\nHänen päänsä on paljas; hänen hiuksensa ovat epäjärjestyksessä; hänen\nupeat, mustat palmikkonsa liehuvat hänen hartioittensa takana, joita ei\nenää verhoa huivi eikä serapé. Jälkimäisen hän on jättänyt jälkeensä,\nja sen mukaan on jäänyt hänen _vicuña_-hattunsa.\n\nHänen silmänsä säihkyvät kiihtymyksestä; hänen poskensa ovat\npunehtuneet karmiininvärisiksi.\n\nSyy on tunnettu.\n\nTunnettua on myöskin, minkä tähden hän ratsastaa niin kiireisesti. Hän\non itse sen selittänyt.\n\nKotia lähestyessään hän tiukkasi ohjaksia. Ratsu hillittiin hidastamaan\nvauhtiaan -- ravaamaan; hidastamaan vielä enemmän -- kävelemään; ja\npian sen jälkeen se seisautettiin keskelle tietä.\n\nSen ratsastaja on muuttanut mieltänsä tai pysähtynyt punnitsemaan,\npitäisikö hänen se tehdä.\n\nHän istuu aatoksissaan.\n\n\"Kun tarkemmin ajattelen -- kenties on -- parempi, ettei häntä vangita.\nSe nostaisi kaikkialla hirvittävän häväistysjutun. Nyt ei vielä kukaan\ntiedä... Mitä sitäpaitsi osaan itse sanoa -- ainoa todistaja? Oi!\nJos kertoisin näille ritarillisille teksasilaisille koko jutun, niin\noma todistukseni riittäisi tuomaan hänelle ankaralla kädellä annetun\nrangaistuksen. Ei! Jääköön hän henkiin. Vaikka hän onkin _ladron_, en\npelkää häntä. Kaiken tapahtuneen jälkeen hän ei halua tulla likelleni.\n_Santa Virgen!_ Ajatella, että saatoin tuntea mieltymystä tätä miestä\nkohtaan -- vaikkakin vain lyhytaikaista!\n\n\"Minun täytyy lähettää joku vapauttamaan hänet siteistään. Joku\nsellainen, joka osaa säilyttää salaisuuteni -- kuka? Benito,\ntaloudenhoitaja -- uskollinen ja urhea. _Gracias a Dios!_ Tuolla se\nmies onkin -- tavallisuuden mukaan laskemassa karjaansa. Benito!\nBenito!\"\n\n\"Käskettävänänne, señorita.\"\n\n\"Hyvä Benito, tahtoisin teidän tekevän minulle ystävällisen\npalveluksen. Suostuttehan?\"\n\n\"Olen käskettävänänne, señorita\", toisti hovimestari, kumartaen syvään.\n\n\"En _käske_, hyvä Benito. Toivon teidän tekevän minulle palveluksen.\"\n\n\"Komentakaa minua, señorita!\"\n\n\"Tiedättehän kunnaan laella olevan aukeaman -- jossa kolme tietä yhtyy?\"\n\n\"Yhtä hyvin kuin enonne maatilan karja-aitauksen.\"\n\n\"Hyvä! Menkää sinne! Löydätte sieltä maassa viruvan miehen, jonka\nkäsivarret on kiedottu kiinni lassolla. Päästäkää hänet irti ja\nantakaa hänen vapaasti lähteä! Jos hän on vahingoittunut -- rajusta\nputoamisesta -- tehkää mitä voitte elvyttääksenne hänet; mutta älkää\nilmaisko hänelle, kuka teidät on lähettänyt! Mahdollisesti tunnette sen\nmiehen -- luulen teidän tuntevan. Siitä vähät. Älkää kysykö häneltä\nmitään älkääkä vastatko hänelle, jos hän tiedustaa teiltä jotakin! Kun\nolette nähnyt hänen nousevan jaloilleen, sallikaa hänen käyttää niitä\nmiten itse haluaa! Ymmärrättekö?\"\n\n\"_Perfectamente, señorita_. Määräyksiänne totellaan kirjaimellisesti.\"\n\n\"Kiitoksia, hyvä Benito. Enoni Silvio pitää teistä entistä enemmän\nsen tähden, vaikka ette saa mainita hänelle siitä. Jättäkää se minun\ntehtäväkseni! Jollei hän -- jollei hän -- no niin, piakkoin saattaa Rio\nGranden varrella olla tila, joka tarvitsee urheata, uskollista hoitajaa\n-- sellaista, jollaiseksi tiedän teidät.\"\n\n\"Kaikki tietävät, että doña Isidora on yhtä armollinen kuin kauniskin.\"\n\n\"Kiitoksia -- kiitoksia! Vielä yksi pyyntö. Siitä palveluksesta, jonka\npyydän teitä minulle tekemään, ei kukaan muu kuin kolme henkilöä saa\ntietää mitään. Kolmas on se, jota auttamaan teidät lähetetään. Molemmat\nmuut tiedätte?\"\n\n\"Señorita, ymmärrän. Tapahtuu toivomuksenne mukaan.\"\n\nTaloudenhoitaja lähti liikkeelle -- hevosen selässä, mitä tuskin\ntarvinnee mainita. Hänen ammattiinsa kuuluvat miehet laskevat harvoin\njalkaansa maahan -- eivät koskaan yli kahden kilometrin pituisella\nmatkalla.\n\n\"Seis! En muistanutkaan!\" huusi nainen, pysäyttäen hänet. \"Löydätte\nsieltä hatun ja serapén. Ne ovat minun. Tuokaa ne minulle! Odotan teitä\ntäällä tai tulen vastaanne tietä myöten.\"\n\nMies kumarsi ja lähti taaskin ratsastamaan. Uudelleen häntä\nkehoitettiin seisahtumaan.\n\n\"Tarkemmin ajateltuani, señor Benito, päätin lähteä mukaanne. _Vamos!_\"\n\nDon Silvion taloudenhoitaja ei hämmästy oikuista, kun niitä näyttää\nhänen työnantajansa sisarentytär. Kyselemättä mitään hän tottelee\nkäskyä ja kääntää jälleen hevosensa kunnasta kohti.\n\nNainen seuraa häntä. Hän on käskenyt Benitoa ratsastamaan edellä.\nHänellä on syynsä poiketakseen ylimyksellisestä tavasta.\n\nBenito on hairahtunut arveluissaan. Hänen ei tarvitse kiittää oikkua\nseñoritan seurasta. Vakava vaikutin pakottaa naisen lähtemään takaisin\ntietä pitkin.\n\nHän on unohtanut muutakin kuin vaippansa ja hattunsa -- sen pienen\nkirjeen, joka on tuottanut hänelle niin paljon kiusaa.\n\n\"Hyvä Benito\" ei ole saanut hänen täyttä luottamustaan, eikä hänelle\nsovi uskoa tätä. Siitä saattaisi sukeutua häväistysjuttu, vakavampi\nkuin riita don Miguel Diazin kanssa.\n\nHän ratsastaa takaisin, toivoen saavansa kirjeen takaisin haltuunsa.\nKuinka typerää, ettei hän ollut sitä aikaisemmin ajatellut!\n\nMiten El Coyoté oli saanut sen käsiinsä? Hänen on täytynyt saada se\nJosélta.\n\nOliko hänen palvelijansa petturi? Vai oliko Diaz kohdannut hänet tiellä\nja pakottanut hänet luovuttamaan kirjeen?\n\nKumpaankin näihin kysymyksiin saattoi vastauksen olettaa myönteiseksi.\n\nDiazin puolelta sellainen teko olisi ollut varsin luonnollinen, ja mitä\nJoséhen tuli, ei tämä ollut ensimmäinen kerta, jolloin Isidoralla oli\nollut syytä epäillä hänen uskollisuuttaan.\n\nNäin juoksevat hänen ajatuksensa hänen jälleen noustessaan joen\npohjalta kohoavaa rinnettä.\n\nPäästään laelle ja saavutaan aukealle Isidoran nyt ratsastaessa\ntaloudenhoitajan rinnalla.\n\nSiellä ei ole Miguel Diazia -- ei kerrassaan ketään, eikä -- mikä\nIsidoraa enemmän harmittaa, ainoatakaan paperinliuskaa!\n\nTuolla on hänen vikunjanvillainen hattunsa -- hänen saltillolainen\nserapénsa ja hänen lassonsa silmukkapää -- ei mitään muuta.\n\n\"Saatte palata kotiin, señor Benito! Ratsun selästä pudonnut mies on\nvarmaankin tointunut -- ja otaksuttavasti myöskin päässyt jälleen\nsatulaansa. Kiitetty olkoon pyhä neitsyt! Mutta muistakaa, hyvä Benito,\n_siitä huolimatta asia salassa. Entiende V?_\"\n\n\"_Yo entiendo, doña Isidora_.\"\n\nTaloudenhoitaja poistuu ja katoaa pian näkyvistä kunnaan laen taakse.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLassonainen on taaskin yksin aukeamalla.\n\nHän keikahtaa pois satulastaan, ottaa serapén yllensä ja sombreron\npäähänsä ja on jälleen nuorekkaan hidalgon kauneuden ihanne.\n\nHän nousee uudelleen ratsaille verkkaisesti, koneellisesti -- ikäänkuin\nhänen ajatuksensa eivät olisi mukana siinä teossa. Raukeasti hän nostaa\nraajansa satulan ylitse. Sievä jalka on sekunnin tai pari koholla\nilmassa. Hänen nilkkansa tulee näkyviin _enaguan_ liepeiden alta, ja\nsen muoto olisi saattanut innostaa Praksiteleen mielettömäksi. Kun\nse laskeutuu hevosen vastaiselle kupeelle, tuntuu pilvi pimittävän\naurinkoa. Simon Pylväspyhimys olisi tuskin malttanut sulkea silmiään\nollakseen näkemättä sitä näkyä.\n\nMutta tätä kiintoisaa välikohtausta näkemässä ei ole ketään, ei edes\nkurja José, joka tuokion kuluttua tulee hiiviskellen aukeamalle.\n\nMutkattomasti häneltä tiedustellaan harhaan joutuneen kirjeen kohtaloa.\n\n\"Mitä olette sille tehnyt, junkkari?\"\n\n\"Vein sen perille, señorita.\"\n\n\"Kenelle?\"\n\n\"Jätin -- jätin -- sen _posadaan_\", vastasi mies, änkyttäen ja\nkalveten. \"Don Mauricio oli ulkosalla.\"\n\n\"Valhe, _lepero!_ Sinä luovutit sen don Miguel Diazille. Ei inttämistä\nvastaan, herraseni! Olen nähnyt sen jälkeenpäin.\"\n\n\"Oi, señora, anteeksi, anteeksi! En ole syypää -- en totisesti ole.\"\n\n\"Tomppeli, sinun olisi pitänyt esittää parempi tarina. Olet itse\npaljastanut itsesi. Kuinka paljon don Miguel maksoi sinulle\nkavalluksestasi?\"\n\n\"Niin totta kuin elän, señorita, se ei ollut kavallus. Hän -- hän --\nanasti sen minulta väkisin -- uhkauksilla -- lyönneillä. Minulle --\nminulle -- ei maksettu mitään.\"\n\n\"Nyt sinulle sitten maksetaan! Erotan sinut palveluksestani, ja\npalkaksesi saat tuon, tuon, tuon --\"\n\nTämä sana toistetaan ainakin kymmenen kertaa -- ratsuraipan joka kerta\nsuhahtaessa epärehellisen sanansaattajan hartioille.\n\nMies yrittää pelastautua juoksemalla pakoon. Turhaan. Hänen on pakko\ntaaskin pysähtyä siitä pelosta, että kiihtynyt hevonen juoksee hänet\nkumoon ja polkee hänet kavioittensa alle.\n\nKuritus taukoaa vasta sitten, kun hänen ruskeaan ihoonsa ilmestyy\nsinisiä, turvonneita juovia.\n\n\"Nyt, lurjus, pois näkyvistäni! Ja laita niin, etten enää koskaan sinua\nnäe! _Al monte! Al monte!_\"\n\nKomennusta totellaan naurettavan vikkelästi. Säikähtyneen kissan\ntavoin syöksyy erotettu palvelija pois aukeamalta liiankin onnellisena\npäästessään piilottamaan itsensä ja häpeänsä okaisen tiheikön\npimentoihin.\n\nMutta Isidora viipyy paikalla vielä vähän aikaa -- suuttumuksensa\nvaihtuessa syväksi harmiksi. Hänet on petollisesti estetty\ntoteuttamasta aikomustaan, ja lisäksi hänen sydämensä salaisuus on nyt\nkavaltajien tiedossa!\n\nTaaskin hän kääntää hevosensa kotia kohti.\n\nHän saapuu perille parhaiksi näkemään erikoislaatuisen näyn.\n\nTalon ihmiset -- _peonit_, _vaquerot_ ja kaikenlaiset palvelijat --\nkiiruhtavat sinne tänne, vainioilta corraliin, corralista pihalle, ja\nkaikki he yhtä aikaa päästelevät ilmoille pelokkaita huudahduksia.\n\nMiehet ovat jalkeilla ja aseistautuvat sekavan hätäisesti; naiset ovat\npolvillaan, rukoilevat säälittävästi taivasta -- käyttäen valittajinaan\npariakymmentä pyhimystä, joita Meksikon papisto on runsaasti varannut\nkaikenlaisten aikojen ja tilanteiden osalle.\n\n\"Mistä tämä hälinä johtuu?\"\n\nTämän kysymyksen Isidora lausuu.\n\nNäin tiedustetaan taloudenhoitajalta, joka sattumalta ensimmäisenä\nilmestyy hänen eteensä.\n\nJossakin preerialla on murhattu mies.\n\nUhri on uusia tulokkaita, jotka ovat äskettäin ottaneet Casa del Corvon\nhaltuunsa -- itse amerikkalaisen tilanomistajan poika.\n\nKerrotaan intiaanien tehneen tämän tihutyön.\n\nIntiaanien! Tämä sana selittää don Silvion palvelijoiden keskuudessa\nvallitsevan kiihtymyksen.\n\nSe selittää sekä rukoilemisen että kiireisen aseistautumisen.\n\nSe, että mies on murhattu -- mitätön seikka tässä hillittömien\ntunteiden maassa -- ei olisi nostattanut sellaista vastakaikua --\netenkään ei, kun murhattu oli muukalainen, \"Americano\".\n\nMutta se huhu, että intiaanit ovat liikkeellä, on tyyten toinen asia.\nSiihen sisältyy vaaran ajatus.\n\nIsidoraan se tekee toisenlaisen vaikutuksen. Se ei ole raakalaisten\npelkoa. Maininta \"murhattu\" palauttaa hänen mieleensä ajatuksia, jotka\novat jo tuottaneet hänelle tuskaa. Hän tietää, että vainajalla on\nsisar, jota kehutaan ihmeellisen kauniiksi. Hän on itse nähnyt tämän\nkaunottaren eikä voi olla sitä uskomatta.\n\nAnkaramman vihlauksen aiheuttaa eräs toinen hänen kuulemansa seikka,\nnimittäin se, että tämä verraton neito on nähty Maurice Geraldin\nseurassa. Tieto veljen kuolemasta ei herätä uutta mustasukkaisuutta\n-- se ainoastaan elvyttää hetkiseksi vireille entiset vastenmieliset\ntunteet.\n\nPian se tunne antaa sijaa tavalliselle välinpitämättömyydelle,\njollaista tunnemme uppo outojen ihmisten kohtaloa kohtaan.\n\nJoitakuita tunteja myöhemmin tämä välinpitämättömyys vaihtuu\ntuskaiseksi kiinnostukseksi, lyhyesti sanottuna pahoiksi aavistuksiksi.\nOn saapunut uusia tietoja murhasta. Sen tekijät eivät olekaan\ncomancheja, vaan valkoinen mies -- _Mustangi-Maurice!_\n\nLäheisyydessä ei ole intiaaneja.\n\nTällä viimeisellä \"novedades\"-painoksella, joka rauhoitti don Silvion\npalvelijoita, oli päinvastainen vaikutus hänen sisarentyttäreensä. Hän\nei saa rauhaa siltä huhulta, ja puolen tunnin kuluttua hänen nähdään\npysäyttävän ratsunsa kylän majatalon edustalla.\n\nJoidenkuiden viikkojen aikana hän oli tuntemattomasta syystä opiskellut\n_la lengua Americanoa_. Hänen englanninkielinen sanavarastonsa on vielä\nniukka, mutta riittää hänen nykyiseen tarkoitukseensa, joka on tietojen\nhankkiminen, ei murhasta, vaan murhaajaksi syytetystä miehestä.\n\nIsäntä tietää, kuka hän on, ja vastaa hänen kysymyksiinsä nöyrän\nkohteliaasti.\n\nHän saa tietää, ettei Maurice Gerald enää ole isännän vieraana, ja\nhänelle kerrotaan \"täydelleen murhan yksityiskohdat\", mikäli ne\ntunnetaan.\n\nSydän murheellisena hän ratsastaa takaisin Martinezin kartanoon.\n\nSaavuttuaan rakennukselle hän näkee, että sikäläistä rauhallisuutta on\ntaaskin häiritty. Kiihtymyksen uusi syy saattaisi tuntua naurettavalta,\nvaikka taikauskoiset _peonit_ eivät pidä sitä sellaisena.\n\nKartanoon on kantautunut harvinainen huhu. Tasangoilla, jossakin Rio\nNuecesin läheisyydessä, on nähty ratsastamassa päätön mies -- _un\nhombre descabezado!_\n\nHuhun näennäisestä mielettömyydestä huolimatta ei sen\npaikkansapitävyyttä voida epäillä. Se on levinnyt kaikkialle\nuudis-asutukseen.\n\nMutta se on saanut vieläkin varmemman vahvistuksen. Seurue don\nSilvion omaa väkeä -- eksyneitä nautoja etsiviä paimenia -- on\nnähnyt _cavallero descabezadon_, ja lakaten etsimästä miehet olivat\nratsastaneet häntä pakoon ikäänkuin olisivat paenneet paholaista!\n\n_Vaquerot_ -- heitä on kolme -- ovat kaikki valmiit vannomaan\nselostuksensa oikeaksi. Mutta heidän kauhuinen ulkonäkönsä tarjoaa\nluotettavamman todistuksen sen todenperäisyydestä.\n\nAuringon laskiessa kerrotaan toinen toistaan hirvittävämpiä huhuja.\n\nEivät ne eivätkä don Silvion ja tämän sisaren vastalauseet pysty\nestämään heidän oikullista sisarentytärtään toteuttamasta päätöstä,\njonka hän näyttää äkkiä tehneen -- nimittäin lähtemästä ratsastamaan\ntakaisin Rio Granden varrelle. Hän ei välitä siitä, että on tapahtunut\nmurha sillä tiellä, jota myöten hänen täytyy taivaltaa, ja vielä\nvähemmän siitä, että sen läheisyydessä on nähty kaamea ilmestys, päätön\nratsastaja! Sellainen, mikä kaikissa muissa matkaajissa herättäisi\npelkoa, tuntuu vain kiehtovan Isidoraa.\n\nJopa hän ehdottaa sitäkin, että hän samoaa matkan _yksin!_ Don Silvio\ntarjoaa saattuetta -- kymmenkuntaa _vagueroaan_, hampaisiin saakka\naseistettuina. Tarjous hylätään.\n\nOttaako hän mukaansa Beniton?\n\nEi. Hän ratsastaa mieluummin yksin.\n\nLyhyesti sanoen, hän on päättänyt tehdä niin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna hän toteuttaa päätöksensä. Päivän koittaessa hän on\nsatulassa, ja vajaan kahden tunnin päästä hän on ratsastamassa Alamon\nrantoja pitkin eikä suoraa tietä Rio Grandelle!\n\nMinkä tähden hän on näin poikennut tieltään?\n\nHän ei näytä eksyneeltä matkalaiselta. Hänen kasvoillaan on\nmurheellinen, mutta ei kysyvä ilme. Sitäpaitsi hänen ratsunsa astelee\nvarmasti eteenpäin ikäänkuin ratsastajattarensa määräysten ja suitsien\nohjauksen mukaan.\n\nIsidora ei ole eksyksissä. Hän ei ole harhaantunut tieltänsä,\n\nOlisi onnellisempaa hänelle, jos hän olisi.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSKOLMATTA LUKU\n\nPaholaiseen ammuttu laukaus\n\n\nKoko yön virui vahingoittunut valveilla -- ajoittain rauhallisena,\najoittain tajuttoman raivon puuskissa.\n\nKoko pitkän yön istui metsästäjä hänen vuoteensa vierellä, kuunnellen\nhänen sekavia sanojaan.\n\nNe vain vahvistivat kaksi seikkaa, jotka jo ennestään olivat juurtuneet\nZebin mieleen, nimittäin että potilas rakasti Louise Poindexteriä ja\nettä neidon veli oli murhattu!\n\nViimemainittu tieto olisi missä olosuhteissa tahansa ollut tuskallinen\naarniometsien eränkävijästä. Kun siihen yhtyivät jo tunnetut\ntosiseikat, oli se kiduttava.\n\nHän ajatteli riitaa -- hattua -- vaippaa. Hän vääntelehti miettiessään\nniitä sotkuisia, hämärän epäselviä seikkoja, joita hänen mieleensä\njohtui. Hänen erittelykykynsä ei ollut joutunut niin ymmälle vielä\nkertaakaan hänen eläissään. Hän ähkyi tuntiessaan, kuinka voimaton se\noli.\n\nHän ei pitänyt vahtia ovella. Hän tiesi, että jos he tulisivat, ei se\ntapahtuisi yöllä.\n\nAinoastaan kerran hän kävi ulkosalla, mutta silloin alkoi aamu olla\nkäsissä, ja kuun valo alkoi sekaantua päivän valoon.\n\nHänet oli houkutellut sinne ääni. Puiden seassa harhaileva Tara oli\npäästänyt kuuluville pitkän, kaamean ulvahduksen ja juossut pelästyneen\nnäköisenä majaan.\n\nZeb sammutti valon, hiipi ulkosalle ja seisahtui kuuntelemaan.\n\nÖinen kuorolaulu oli keskeytynyt, mutta se oli saattanut johtua koiran\nulvonnasta. Mikä oli aiheuttanut _sen?_\n\nMetsästäjä suuntasi katseensa ensin aukealle nurmikolle, sitten sen\nlaidalle ja puiden varjoon.\n\nSiellä ei näkynyt mitään muuta kuin sellaista, mitä siellä pitikin olla.\n\nHän suuntasi katseensa törmälle, joka tummana juovana jatkui\ntaivaanrannalla ja jonka katkaisivat molemmissa päissä jotkut sen\nharjan yläpuolelle kohoavat, korkeat puut. Siinä oli noin viisikymmentä\naskelta leveä avoin kohta, jonka hän tiesi jyrkänteen laelle päättyvän\nylemmän tasangon reunaksi.\n\nValoa varjosta erottavan juovan saattoi erottaa yhtä selvästi kuin\npäivällä. Sen takana heloitti kirkas kuu. Jyrkänteen laella mateleva\nkäärmekin olisi näkynyt.\n\nSiellä ei näkynyt mitään.\n\nMutta sieltä kuului jotakin. Zebin seisoessa kuuntelemassa kantautui\nylemmältä tasangolta ääni, joka kuulosti syntyneen jotensakin likellä\nharjanteen laen takana. Se muistutti irtonaiseen kiveen sattuneen\nhevosenkengän kalahdusta.\n\nNiin Zeb arveli korvat hörössä kuunnellessaan, erottaakseen sen\nuudistumisen.\n\nSe ei uusiintunut; mutta pian hän näki sellaista, mikä ilmaisi\nhänelle, että hänen arvelunsa oli oikea -- hevosen, joka astui esille\npuunlatvojen takaa ja eteni pitkin jyrkänteen reunaa.\n\nSen selässä oli mies -- sekä hevonen että mies näkyivät selvästi\nkuvastuessaan tummina kirkasta, safiirinsinistä taivasta vasten.\n\nHevosen hahmo oli moitteeton ja kuin taidokkaasti valettuun\nmedaljonkiin kuvattu.\n\nMiehen hahmon saattoi erottaa -- ainoastaan satulasta hartioihin\nsaakka. Alempana raajat katosivat eläimen varjoon, vaikka kannusten\nja jalustimien kimallus ilmaisi niiden olevan paikallaan. Ylempänä ei\nollut mitään -- ei edes merkkiäkään päästä. Zeb Stump hieroi silmiään\nja katsoi, hieroi uudelleen ja katsoi taaskin. Se ei muuttanut\nilmestyksen laatua. Jos hän olisi hieronut silmiään vaikka sata kertaa,\nolisi hän nähnyt saman -- päättömän ratsastajan.\n\nJuuri sellaisen näyn hän näki ilman epäilyksen mahdollisuuttakaan --\nnäki hevosen etenevän tasaisella kohdalla hitaasti, mutta tasaisesti --\nilman kavionkapsetta -- ilman minkäänlaista ääntä -- ikäänkuin se olisi\nlipunut pikemminkin kuin kävellyt -- ikäänkuin se olisi ollut liikkuva\nmaisemakuva!\n\nHänellä ei ollut ainoastaan tilaisuus tarkkailla tätä aavemaista\nilmiötä lyhyen tuokion aikana, vaan siksi pitkä tovi, että hän ehti\npanna merkille kaikki yksityiskohdat -- kyllin kauan varmistuakseen\nsiitä, ettei se voinut olla näköhäiriö eikä mikään muu harha-aistimus.\n\nEikä se kadonnut hänen näkyvistään äkkiä, vaan hitaasti ja asteittain:\nensin hevosen pää, sitten sen kaula ja etulavat, senjälkeen ratsastajan\npuolittain kaamea, puolittain eriskummainen hahmo, sitten ratsun\ntakalavat, lautaset ja viimeisenä pitkä, suippo häntä!\n\n\"Tulimmainen!\"\n\nTätä huudahdusta ei Zeb Stumpin huulilta puristanut päättömän\nratsastajan katoamisen aiheuttama hämmästys. Siinä ei ollut mitään\nkummallista. Näky oli yksinkertaisesti siirtynyt näyttämön reunustan\ntaakse -- jyrkänteen yläpuolelle kohoavien puunlatvojen muodostaman\nryhmän taakse.\n\n\"Tulimmainen!\"\n\nKahdesti erämies päästi julki tämän suosimansa, hämmästystä kuvastavan\nsanan, lausuen sen molemmilla kerroilla niin ponnekkaasti, että se\nosoitti hänen olevan rajattomasti ällistynyt.\n\nHänen ilmeensäkin osoitti sen. Hänen epäilemättömästä rohkeudestaan\nhuolimatta puistatti väristys hänen kookasta tuhoaan, samalla kun\nhänen huuliensa kalpeus näkyi, vaikka tupakanmehu olikin värjännyt ne\nruskeiksi.\n\nJonkun aikaa hän seisoi sanattomana ikäänkuin ei olisi kyennyt\njatkamaan kaksinkertaista huudahdustaan.\n\nVihdoin hän sai puhekykynsä takaisin.\n\n\"Tuhannen vietävä!\" mutisi hän, mutta hyvin hiljaa ja katse tähdättynä\nsiihen kohtaan, jossa hevosen häntä oli viimeksi nähnyt. \"Jollei tämä\npane sekaisin koko luomakuntaa, niin nimeni ei ole Zebulon Stump!\nIrlantilainen oli sittenkin oikeassa. Luulin hänen nähneen sellaista\nunta humalapäissään. Mutta ei. Hän on nähnyt jotakin, ja niin olen\nminäkin. Eipä ihmekään, että se vintiö pelästyi. Tunnen omienkin\nhermojeni hitusen järkkyneen tällä kertaa. Tulimmainen! Mikähän se\nvietävän otus voi olla?\n\n\"-- Mikä se _voi_ olla?\" pitkitti hän oltuaan jonkun aikaa ääneti\nmietteissään. \"Tulimmainen! En osaa päätellä puoleen enkä toiseen.\nJospa vain olisi ollut päivä ja olisin saanut tarkastaa sitä\nkunnollisesti; tai jospa se olisi ollut hiukan likempänä! Ahaa!\nMinkätähden en minä voisi mennä _sitä_ likemmäksi? Totisesti, yritän\nkuin yritänkin! Se ei kaiketi syö minua -- ei vaikka se olisi itse\nvanha kehno; ja jos se _on_ hän, niin otan selon siitä, saattaako luoti\nmennä suoraan hänen hornamaisen ruhonsa lävitse kellistämättä häntä\npois satulasta. Lähden kuin lähdenkin lähemmin tutustumaan siihen\nriiviöön, mikä se sitten lieneekin.\"\n\nNiin tuumittuaan metsästäjä lähti marssimaan puiden lomitse -- törmälle\nvievää polkua myöten.\n\nHänen ei ollut tarvinnut mennä sisälle noutamaan pyssyään -- sillä hän\noli ottanut sen aseen mukaansa kuultuaan koiran ulvomisen.\n\nJos päätön ratsastaja oli todella lihaa ja verta -- maallinen olento\neikä toisesta maailmasta -- saattoi Zeb Stump varmasti laskea näkevänsä\nhänet jälleen.\n\nMajan ovelta nähtynä ratsastaja oli menossa suoraan sille rotkolle,\njota myöten ylemmältä tasangolta päästiin Alamon laaksoon. Koska Zeb\noli lähtenyt aikoen käyttää samaa polkua, olisi hän solan yläpäässä\nyhtä pian kuin ilmestyskin, jollei jälkimäinen sillä välin muuttaisi\nsuuntaansa tai kiihdyttäisi rauhallista kävelyään raviksi tai laukaksi.\n\nEnnen lähtöään Zeb oli laskenut, kuinka pitkä matka oli samottava ja\nkuinka pitkä aika siihen kuluisi.\n\nHänen arvionsa osoittautui paikkansapitäväksi sekunnilleen ja\ndesimetrilleen. Päänsä kohotessa melkein ylätasangon tasalle hän näki\nratsastajan _olkapäiden_ nousevan sen yläpuolelle.\n\nVielä yksi askel ylöspäin, ja vartalo oli näkyvissä. Vielä yksi, ja\nhevonen piirtyi taivasta vasten kavioista otsajouhiin saakka.\n\nHevonen seisoi paikallaan. Se seisoi Zebin ilmestyessä sen näkyviin.\nSen pää oli jyrkänteelle päin, ja ilmeisesti se aikoi laskeutua\nrotkoon. Sen ratsastaja näytti pysäyttäneen sen varovaisuudesta,\ntai ratsu oli kuullut metsästäjän kapuavan rotkossa tai, mikä oli\ntodennäköisempää, vainunnut hänet.\n\nOlipa syy mikä tahansa, se seisoi etupuoli katsojaan päin.\n\nNähtyään sen siinä asennossa myöskin Zeb Stump pysähtyi. Monella muulla\nmiehellä olisi hänen sijassaan tukka noussut pystyyn, ja inttämättä\nmyöskin iäkkään metsästäjän \"hermot olivat hiukan järkkyneet\" sillä\nhetkellä, kuten hän itse tunnusti.\n\nHän oli kuitenkin kyllin järkähtämätön toteuttaakseen sen aikomuksen,\njoka oli saanut hänet etsimään tätä omalaatuista kohtausta --\nselvittääkseen sen seikan, oliko hän tekemisissä inhimillisen olennon\nvaiko paholaisen kanssa!\n\nHeti paikalla hänen pyssynsä oli poskella, hänen silmänsä tähysti\npitkin sen piippua, ja kirkkaassa kuutamossa tähtäimet osoittivat\npäättömän ratsastajan sydämeen.\n\nSeuraavalla hetkellä olisi luoti sen lävistänyt, jollei juuri silloin\nerämiehen mieleen olisi välähtänyt ajatus.\n\nKenties hän oli tekemäisillään _murhan?_\n\nSitä ajatellessaan hän käänsi pyssynsä suun alaspäin ja oli jonkun\naikaa epävarmana.\n\n\"Se saattaa olla ihminen\", jupisi hän, \"vaikka ei siltä näytä. Tuon\nmeksikolaisen huovan alla ei ole tilaa päälle, ei mitenkään. Jos hän\non inhimillinen olento, on hänellä kaiketi kieli, vaikka hänellä ei\nolekaan sanottavasti päätä, jossa se olisi. Haloo, muukalainen! Olette\naika myöhään ratsastamassa, eikö totta? Unohditteko ottaa päänne\nmukaan?\"\n\nEi vastausta. Hevonen korskahti kuultuaan äänen. Siinä kaikki.\n\n\"Kuulkaahan, muukalainen! Teille puhuu nyt vanha Zeb Stump Kentuckyn\nvaltiosta. Hän ei ole niitä miehiä, joiden kanssa sopii leikitellä.\nÄlkää yrittäkö tehdä kujeitanne tälle miehelle! Varoitan teitä\nselittämään tarkoituksenne. Jos mielessänne on joku kepponen, on teidän\nparasta nostaa kätenne pystyyn, sillä muutoin, tuhannen vietävä,\nsaatatte menettää sekä panoksenne että korttinne! Puhukaa nyt suoraan,\nennenkuin saatte lyijypalan nahkaanne!\"\n\nVielä vähemmän vastausta kuin äsken. Tällä kertaa hevonen alkoi tottua\nääneen ja vain keikautti päätänsä.\n\n\"Pahus teidät sitten periköön!\" kivahti metsästäjä suuttuneena toisen,\nkuten hänestä tuntui, loukkaavasta äänettömyydestä. \"Vielä kuusi\nsekuntia -- suon teille vielä kuusi, ja jollette sillä aikaa hiisku\nmitään, laukaisen luodin sisälmyksiinne. Jos olette pelkkä kuva, ei\nse vahingoita teitä. Eikä myöskään kaiketi, jos olette paholainen.\nMutta jos olette kepposia tekemään lähtenyt ihminen, niin paha minut\nperiköön, jollette ansaitse saada luotia lävitsenne, koska olette noin\nkirotunmoinen tomppeli. Alkakaa puhua!\" jatkoi hän suuttumuksensa\nyltyessä. \"Alkakaa puhua, sanon teille! Ettekö tahdo? Tästä siis\nsaatte! Yksi -- kaksi -- kolme -- neljä -- viisi -- kuusi!\"\n\nSilloin kun \"seitsemän\"-sanan olisi pitänyt kuulua, jos laskemista\nolisi pitkitetty, kajahti pyssyn terävä pamahdus, jota seurasi pyörivän\nluodin sihinä; senjälkeen kumea tömähdys, kun tappava ammus upposi\njohonkin kiinteään ruhoon.\n\nLaukauksen ainoa vaikutus näytti olevan hevosen säikähtyminen.\nRatsastaja pysyi edelleenkin paikallaan satulassa!\n\nEi edes sekään ollut varma, että hevonen pelästyi. Pyssyn pamahdukseen\nvastaava kirkas hirnahdus kuulosti pilkalliselta!\n\nKaikesta siitä huolimatta eläin lähti kiitämään vinhaa neliä, jättäen\nZeb Stumpin syvimmän ällistyksen valtaan, mitä hän oli milloinkaan\nkokenut.\n\nLaukaistuaan pyssynsä hän jäi polvilleen useiden sekuntien ajaksi.\n\nJos hänen hermonsa olivat vavahdelleet ennen laukausta, olivat ne nyt\nkahta pahemmin järkkyneet. Hän ei ollut ainoastaan hämmästynyt tuloksen\njohdosta, vaan myöskin pelästynyt. Hän oli varma siitä, että hänen\nluotinsa oli lävistänyt miehen sydämen -- tai sen kohdan, missä sen\nolisi pitänyt olla -- yhtä varma kuin jos hän olisi painanut pyssynsä\npiipun ihan kiinni kylkiluihin.\n\nSe ei voinut olla ihminen! Hän ei uskonut sitä ihmiseksi, ja se ajatus\nolisi saattanut rauhoittaa häntä, jollei hevonen olisi käyttäytynyt\nniin omituisesti. Hänen vertansa hyydytti nyt ratsun hurja,\nyliluonnollinen hirnahdus, joka pani hänen raajansa tutisemaan kuin\nvilutaudissa.\n\nHän olisi mielellään vetäytynyt takaisin, mutta vähään aikaan hän\nei mitenkään jaksanut nousta seisoalleen, ja hän oli polvillaan\neräänlaisen tyrmistävän kauhun vallassa -- tarkkaillen kummallista\nhahmoa, kunnes se loittoni pois näkyvistä kauas kuutamoiselle\ntasangolle. Vasta sitten hän sai terästetyksi rohkeuttaan kylliksi,\nkyetäkseen lipumaan takaisin pitkin rotkoa ja palatakseen majaan.\n\nJa vasta ehdittyään sen katon suojaan tunsi hän olevansa kylliksi oma\nitsensä kyetäkseen tyynesti miettimään hänelle sattunutta kummallista\nkohtausta.\n\nKului joku aika, ennenkuin hänen mielensä vapautui siitä ajatuksesta,\nettä hän oli ollut tekemisissä paholaisen kanssa. Ajattelu kuitenkin\nvakuutti hänelle, ettei se ollut todennäköistä, vaikka se ei antanut\nhänelle minkäänlaista vihjausta siitä, mikä se olento todella oli.\n\n\"Se ei varmastikaan\", jupisi hän, ja hänen arvelevainen puhetapansa\nosoitti, että hän oli vieläkin epävarma, \"se ei varmastikaan voi\nsittenkään olla toisen maailman olento -- sillä enhän muutoin olisi\nkuullut luotini tömähdystä. Varmasti lyijy osui johonkin kiinteään,\neikä aaveen ruhossa kaiketi liene mitään kiinteätä.\"\n\n\"Vähät siitä!\" lopetti hän, nähtävästi luopuen yrittämästä keksiä tämän\nkummallisen ilmiön selitystä. \"Menköön se tulimmaisen vehje menojaan!\nOn kaksi mahdollisuutta; sen täytyy olla joko riepumytty tai vanha\nkehno itse!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHänen astuessaan takaisin majaan tulvi sinne hänen muassaan aamun\nsinertävää valoa.\n\nOli aika herättää Phelim vuorostaan valvomaan potilaan vuoteen ääressä.\n\nConnemaralainen, joka nyt oli täydelleen selvinnyt ja jonka mielessä\noli sellainen vaikutelma, että hän oli hoitanut velvollisuutensa hieman\nhuolimattomasti, oli valmis ryhtymään tehtävään.\n\nEnnenkuin vanha metsästäjä uskoi suojattinsa taitamattoman seuraajansa\nhoivaan, sitoi hän naarmut uudelleen, käyttäen hyväkseen pitkäaikaisen\nkokemuksen antamaa metsän lääkeaineiden tuntemusta.\n\n_Nopalia_ kasvoi läheisyydessä, ja kun sen mehua puristettiin\ntuoreisiin haavoihin, saisi se varmasti ne pian paranemaan.\n\nZeb tiesi, että haavat olisivat parantumaan päin neljänkolmatta tunnin\nkuluttua sen käytöstä ja että ne kolmessa päivässä arpeutuisivat\ntäydelleen.\n\nTässä luottamuksessaan -- joka on yhteinen kaikille kaktusten peittämän\nMeksikon asukkaille -- hän ei välittänyt lääkäreistä, eikä hän olisi\nkutsunut lääkäriä, vaikka niitä olisi heti voitu hankkia parikymmentä.\nHän oli varma siitä, ettei Maurice Geraldia uhannut minkäänlainen vaara\n-- ei ainakaan haavojen johdosta.\n\nVäijymässä oli vaara, mutta se oli toisenlaatuinen.\n\n\"Ja nyt, herra Phelim\", virkkoi hän lopetettuaan kirurgiset puuhansa,\n\"olemme tehneet kaikki, mitä ulkoiselle ihmiselle on voitu tehdä, ja\nnyt on hyvinkin aika huolehtia sisäisestä ihmisestä. Väitittekö, ettei\nole mitään syötävää?\"\n\n\"Ei edes perunaakaan, herra Stump. Ja vielä pahempi on, ettei ole\nmitään juotavaa -- ei ole pisaraakaan jäljellä koko majassa.\"\n\n\"Tulimmainen teidät periköön, se on _teidän_ vikanne\", kivahti Stump,\nkääntyen irlantilaiseen päin kasvoillaan rajun äkäinen ilme, joka\nosoitti hänen olevan perin harmissaan tästä ilmoituksesta. \"Ilman teitä\nolisi väkijuomaa jäljellä niin paljon, että sitä riittäisi tämän nuoren\nmiehen toipumiseen saakka. Mitäs nyt pitää tehdä?\"\n\n\"Kautta sieluni, herra Stump, teette kovin pahasti minulle vääryyttä.\nNiin teette. En maistanut mitään muuta kuin sen, mikä oli pienessä\npullossa. Tuon kopsapullon tyhjensivät ne intiaanit. Se on totta.\"\n\n\"Pyh! Ette olisi tullut humalaan pikku pullon sisällöstä. Tunnen teidän\nvietävänmoisen suolistonne liian hyvin. Teidän on täytynyt imeä aika\ntavalla isostakin pullosta.\"\n\n\"Kaikkien pyhimysten nimessä --\"\n\n\"Paha vieköön löyhkäävät pyhimyksenne! Luuletteko ainoankaan järkevän\nihmisen uskovan moisiin matoihin?\n\n\"No niin, ei kannata puhella enempää siitä. Te olette imenyt kuiviin\nohramehun, ja siinä se. Sitä ei ole saatavana kolmeakymmentäviittä\nkilometriä lähempää, ja meidän täytyy olla ilman.\"\n\n\"Mutta Jeesus auttakoon, se on ikävää.\"\n\n\"Sulkekaa suunne, te tulimmainen, ja kuunnelkaa, mitä minulla on\nsanomista! Meidän on pakko olla ilman juotavaa, mutta meidän ei\ntarvitse kärsiä nälkää syötävän puutteessa. Tuo nuori mies on\nepäilemättä itsekin puolittain kuollut nälästä. Hänen vatsassaan\nei kaiketi ole paljoakaan, vaikka hänen mielessään saattaa olla.\nMitä minuun tulee, olen kylliksi nälkäinen ollakseni valmis syömään\nvaikka kajoottia, enkä ole ihan varma siitäkään, hyljeksisinkö\nkorppikotkaakaan, joka käsittääkseni olisi vieläkin huonompaa syötävää\nkuin kajootti. Mutta eihän meidän ole pakko syödä korppikotkaa, kun on\nmahdollisuuksia saada kalkkunaa, eivätkä ne mahdollisuudet ole lainkaan\nepäilyttäviä Alamon varsilla. Jääkää te tänne hoivaamaan nuorta\nmiestä, sillä aikaa kun minä menen puron varrelle katsomaan, saisinko\nyllätetyksi kalkkunan.\"\n\n\"Teen sen, herra Stump, ihan varmasti. Kunniasanallani --\"\n\n\"Olkaa lavertelematta, kunnes olen puhunut teille kaikki puhuttavani!\"\n\n\"Kautta sieluni! En hiisku sanaakaan.\"\n\n\"Älkää siis hiiskuko, vaan kuunnelkaa! Eräässä suhteessa en tahdo\nteidän erehtyvän. Nimittäin seuraavassa. Jos poissa ollessani joku\nsattuisi harhautumaan tälle taholle, niin ilmoittakaa siitä minulle.\nEtte saa hukata minuuttiakaan, vaan teidän pitää ilmoittaa minulle\nheti!\"\n\n\"Varmasti teen sen -- kautta sieluni, teen.\"\n\n\"No niin, luotan teihin.\"\n\n\"Oikein, saatte luottaa; mutta miten sen teen, herra Stump? Miten\nilmoitan teille asiasta, jos olette poissa äänenkantamista? Miten\nsitten?\"\n\n\"No, minun ei kai tarvitse loitota niin kauaksi. Kalkkunoita pitäisi\nolla täällä lähistöllä -- tähän aikaan aamusta.\n\n\"Mutta saattaa olla niinkin, ettei niitä olekaan\", jatkoi Zeb\naprikoituaan tuokion. \"Eikö teillä ole täällä majassa sellaista\nvehjettä kuin pyssyä? Pistooli kelpaisi.\"\n\n\"Ei ole pyssyä eikä pistoolia. Isäntä otti ne molemmat mukaansa\nlähtiessään viimeksi uudisasutukselle. Hänen on täytynyt jättää ne\nsinne.\"\n\n\"Se on ikävä juttu. Mahdollisesti _en_ kuulisi huutoanne.\"\n\nZeb, joka tähän mennessä oli astunut ulos ovesta, pysähtyi taaskin\nmiettimään.\n\n\"Hei!\" huudahti hän oltuaan vaiti kuusi sekuntia. \"Nyt sen keksin.\nNyt se minulle selvisi. Näettekö tammani, joka on lieassa tuolla\nruohikossa?\"\n\n\"Varmasti näen, herra Stump. Tietysti näen.\"\n\n\"No niin, näettekö, että tuolla aukeaman laidassa kasvaa okaisia\nkaktuksia?\"\n\n\"Varmasti näen.\"\n\n\"No niin, olette siinä suhteessa järkevä. Kuulkaa nyt, mitä sanon!\nTeidän pitää olla tähyilemässä ovella, ja jos joku tulee tänne minun\nollessani poissa, juoskaa suoraa päätä noiden kaktusten luokse,\nleikatkaa poikki yksi oksa, okaisin näkemänne, ja pistäkää se tamman\nhännän alle!\"\n\n\"Mooseksen äiti! Mitä varten tahdotte minun niin tekevän?\"\n\n\"No niin, minun on kaiketi parasta selittää\", virkkoi Zeb\nmiettiväisesti. \"Muutoin pilaatte koko asian.\n\n\"Nähkääs, Phelim, jos joku tulee tänne minun poissa ollessani, olisi\nminun parasta olla täällä. En aio mennä kovin kauas. Mutta vaikka\nolenkin lähellä, en mahdollisesti kuule kirkunaanne; senvuoksi tamma\nsuorittaa asian paremmin. Te pistätte kaktuksen oksan sen hännän alle,\nihan juureen, ja jollei se silloin kilju niin äänekkäästi, että kuulen\nsen, niin teidän sopii päätellä, että tämä mies on joko pyyhkäisty pois\nelävien kirjoista tai sitten molemmat korvani on suljettu nappuloilla.\nTehkää siis, Phelim, ihan kuten olen käskenyt!\"\n\n\"Teen sen, pahus vieköön!\"\n\n\"Muistakaa se varmasti! Isäntänne henki saattaa olla sen varassa.\"\n\nLausuttuaan tämän viimeisen varoituksen metsästäjä otti pitkän pyssynsä\nolalleen ja lähti astelemaan pois majalta.\n\n\"Hän on ovela ukkeli, tuo mies\", haasteli Phelim Zebin ehdittyä\näänenkantamattomiin. \"Mitähän hän tarkoitti sillä, että isäntä\non vaarassa, jos joku tulee majaan? Hän väitti isännän hengen\nmahdollisesti olevan sen varassa. Niin -- niin hän väitti.\n\n\"Hän käski minun olla tähyilemässä. Otaksuttavasti hän tarkoitti,\nettä minun pitää aloittaa heti. Siispä minun täytyy mennä ovelle.\"\n\nNiin puhuttuaan hän astui oven ulkopuolelle ja alkoi tarkastella niitä\npolkuja, joita myöten majalle päästiin.\n\nSuoritettuaan tarkastuksen hän palasi kynnykselle ja sijoittui sinne\nvahtimiehen tapaisesti.\n\n\n\n\nKAHDEKSASKOLMATTA LUKU\n\nMerkin antaminen\n\n\nPhelimin vahdinta oli lyhytaikainen. Hän oli ennättänyt tähyillä tuskin\nkymmentä minuuttia, kun hevosen kavionkapse ilmaisi hänelle, että joku\ntuli jokea pitkin majaa kohti.\n\nHänen sydämensä alkoi takoa kylkiluita vasten.\n\nTiheässä kasvavat puut estivät häntä näkemästä lähestyvää ratsastajaa,\neikä hän osannut arvata, minkälaatuinen vieras oli majalle tulossa.\nMutta kavionkapse ilmaisi hänelle, että tulija oli _yksin_, ja juuri se\nkiihdytti hänen levottomuuttaan. Hän olisi ollut vähemmän huolissaan,\njos olisi kuullut kokonaisen joukkueen kavioiden töminää. Vaikka hän\nnyt olikin varma siitä, ettei se mitenkään voinut olla hänen isäntänsä,\nei hän olisi suinkaan halunnut joutua toistamiseen puheisiin sen\nherrasmiehen kanssa, joka muistutti niin likeisesti hänen isäntäänsä --\nkaikissa muissa suhteissa paitsi pään puolesta.\n\nHänen ensimmäinen mielijohteensa oli syöksyä nurmikon poikki\ntoteuttamaan Zebin hänelle määräämää suunnitelmaa. Mutta pelosta\njohtuva epäröinti piti häntä paikallaan -- niin kauan, että hän huomasi\nsen perusteettomaksi. Oudolla ratsastajalla oli pää.\n\n\"Varmasti hänellä se on\", äänsi Phelim tulijan ratsastaessa näkyviin\npuiden seasta ja seisahtuessa aukeaman laitaan, \"oikea pää ja sievät\nkasvot sen etupuolella. Mutta ne eivät kuitenkaan näytä oikein\nhyväntuulisilta. Hän on sen näköinen kuin olisi juuri äsken haudannut\nisoäitinsä. Kautta sieluni, kuinka omituinen nuori miekkonen hän\nonkaan noine pikku viiksineen, jotka muistuttavat kahden päivän vanhan\nhanhenpojan untuvia! Oi, Luoja! Katsohan hänen pientä jalkaansa!\n_Jeesuksen nimessä hän on nainen_!\"\n\nIrlantilaisen lausuessa näitä huomautuksia -- osittain mielessään,\nosittain mutisten -- tuli ratsastaja askelen tai pari likemmäksi ja\npysähtyi sitten jälleen.\n\nLähemmin silmäillessään vierastaan Phelim havaitsi arvanneensa oikein\nhänen sukupuolensa, vaikka viikset, ratsastustapa, hattu ja serapé\nolisivat saattaneet sillä hetkellä harhauttaa terävämmänkin älyn kuin\nconnemaralaisella oli.\n\nTulija oli nainen. Hän oli Isidora.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnsimmäisen kerran Phelim nyt näki tämän meksikolaisen neidon -- ja\nensimmäisen kerran viimemainittu nyt katseli häntä. He olivat yhtä\ntuntemattomia toisilleen.\n\nIrlantilainen oli puhunut totta mainitessaan, ettei Isidoran kasvoista\nkuvastunut mielihyvää. Niiden ilme oli päinvastoin murheellinen --\nmiltei lohduton.\n\nIlme oli ollut pelokas hänen ratsastaessaan puiden varjossa. Eikä se\nollut kirkastunut hänen ehdittyään avoimelle maalle, vaan ainoastaan\nmuuttunut hämmästystä ja pettymystä kuvastavaksi.\n\nEi kumpainenkaan niistä ollut voinut johtua siitä, että hän sai jacalén\nnäkyviinsä. Hän tiesi sen olevan olemassa. Se oli hänen matkansa\npäämäärä. Syynä täytyi olla oviaukossa seisovan erikoisen näköisen\nhenkilön. Tämä ei ollut se mies, jonka hän oli odottanut näkevänsä.\n\nEpäilevästi hän lähestyi puhuttelemaan miestä.\n\n\"Olen saattanut erehtyä\", lausui hän, puhuen niin hyvää \"americanoa\"\nkuin suinkin osasi. \"Suokaa anteeksi, mutta -- minä -- minä luulin --\ndon Mauricion asuvan täällä.\"\n\n\"Dan Marryshowin, niinkö sanoitte? Ei totisesti. Täällä ei asu ketään\nsen nimistä. Dan Marryshow? Eräällä Marrish-nimisellä miehellä oli\nasunto Ballyballaghin läheisyydessä. Muistan sen miekkosen hyvin, koska\nhän kerran petti minua hevoskaupassa. Mutta hänen nimensä ei ollut\nDan. Niin, se oli Pat. Pat Marrish oli hänen nimensä -- paholainen\nkorventakoon mokomaa petturia!\"\n\n\"Don Mauricio -- Mor-ris -- Mor-is.\"\n\n\"Ahaa! Maurice! Kenties tarkoitatte isäntääni -- herra Geraldia!\"\n\n\"_Si -- si! Señor Zyerral_.\"\n\n\"Varmaan niin, ja jos häntä tavoittelette, niin herra Gerald\nasuu juuri tässä majassa -- nimittäin silloin, kun hän saapuu\nhuvikseen pyydystämään villejä hevosia. Hän pitää tätä ainoastaan\nmetsästysmajanaan, ymmärrättehän. Tulimmainen, jos vain näkisitte\nne mahtavat linnat, joissa hän asuu ollessaan kotosalla, vanhassa\nIrlannissa, ja sen kauniin olennon, joka nyt parhaillaan itkee suloiset\nsiniset silmänsä sokeiksi, koska isäntä ei suostu palaamaan sinne!\nKautta sieluni, jos näkisitte _hänet!_\"\n\nPhelimin puheen murteellisuudesta huolimatta ymmärsi se henkilö, jolle\nse oli osoitettu, sen liiankin hyvin. Mustasukkaisuus on taitava\ntulkitsija. Isidoran huulilta kirposi huokauksen tapainen ääni, kun\nmies lausui vähäisen \"hänet\"-sanan.\n\n\"En halua nähdä _häntä_\", kuului kerkeä vastaus, \"vaan mainitsemanne\nmiehen. Onko hän kotona? Onko hän tuolla sisällä?\"\n\n\"Onko hän kotona? Kas niin, nyt tullaan asian ytimeen -- suoraan kuin\nviivoitinta pitkin. Entä jos vastaisin myöntävästi, niin mitä hänestä\nhaluaisitte?\"\n\n\"Haluan tavata hänet.\"\n\n\"Niinkö? Kenties suvaitsette varrota, kunnes teitä pyydetään. Olette\nsievä olento tuosta huulenne mustasta juovasta huolimatta. Mutta isäntä\nei juuri tällä hetkellä ole sellaisessa tilassa, että hän voisi tavata\nketään -- paitsi pappia tai lääkäriä. Te ette saa tavata häntä.\"\n\n\"Mutta haluaisin kovin hartaasti nähdä hänet, señor.\"\n\n\"Niin tietenkin. Olette sen jo sanonut. Mutta ette saa, vakuutan\nteille. Phelim O'Neal ei epäisi kauniin sukupuolen jäsenen pyyntöä --\nei erittäinkään teidän kaltaisenne sievän, mustasilmäisen neitosen.\nMutta kaikesta siitä huolimatta ette saa tavata isäntää nyt.\"\n\n\"Minkä tähden en saa?\"\n\n\"Minkä tähdenkö ette saa? No niin, siihen on useampiakin kuin yksi syy.\nEnsinnäkin, kuten jo teille mainitsin, hän ei ole sellaisessa tilassa,\nettä hän voisi ottaa vastaan vieraita -- saatikka sitten, kun vieras on\nnainen.\"\n\n\"Mutta minkä tähden, señor? Minkä tähden?\"\n\n\"Sen tähden, ettei hän ole kunnollisesti puettu. Hänen yllänsä ei ole\nmitään muuta kuin paita -- paitsi niitä riepuja, jotka herra Stump\näsken sitoi hänen ympärilleen. Tulimmainen! Niitä on niin paljon, että\nniistä voisi valmistaa hänelle kokonaisen puvun -- takin, liivit ja\nhousut -- totisesti niitä on.\"\n\n\"Señor, en ymmärrä teitä.\"\n\n\"Ettekö? Mutta olenhan totisesti puhunut sangen suoraan! Enkö ole\nmaininnut teille, että isäntä on vuoteessa?\"\n\n\"Vuoteessa! Tähän aikaan päivästä? Toivottavasti ei --\"\n\n\"Ei häntä vaivaa mikään, aioitte kai sanoa? Vietävä, kyllä häntä vaivaa\n-- aika paha vika -- kylliksi paha pitämään häntä huopien välissä\nviikkokausia.\"\n\n\"Voi, señor! Älkää väittäkö minulle, että hän on sairas!\"\n\n\"Enkö sitä väitä? Mutta tulimmainen, mitä hyödyttäisi sen salaaminen?\nSiitä ei koituisi mitään hyvää; eikä häntä voi vahingoittaa lainkaan,\njos puhunkin totta. Sen saattaisi sanoa vasten hänen kasvojaan, eikä\nhän inttäisi vastaan.\"\n\n\"Hän _on_ siis sairas. Voi, sir, kertokaahan, minkä luontoinen hänen\nsairautensa on -- mistä se on aiheutunut!\"\n\n\"Osaan totisesti vastata ainoastaan toiseen kysymykseenne --\nensimmäiseksi lausumaanne. Hänen sairautensa on johtunut ilkeästä\nkohtelusta, jota hän on saanut osakseen -- vain Luoja tietää, millaista\nse on ollut ja kuka sitä on hänelle antanut. Häntä on kolhittu pahasti,\nja hänen ihonsa näyttää siltä kuin hän olisi ollut sidottuna säkkiin,\njossa on ollut parikymmentä kiukkuista kissaa. Kautta sieluni, hänen\nihossaan ei ole edes pienen, sievän kätösenne kokoista läikkää\nnaarmuttomana. Ja pahinta on, että hän ei ole tajuissaan.\"\n\n\"Ei ole tajuissaan!\"\n\n\"Niin, juuri niin. Hän hourailee, kuten mies, joka on äskettäin\nnauttinut pisaran liikaa ja luulee hankomiehen ajavan häntä takaa.\nTotisesti uskon, että parasta hänelle nyt olisi pieni ryyppy -- kun\nvaan sitä saisi käsiinsä. Mutta sitä ei majassa ole hajuksikaan. Sekä\niso kopsapullo että taskumatti -- Mutta tulimmainen; ei kai _teillä_\nsatu olemaan pikku pulloa muassanne, suloinen neito? Hiukan sitä\nagwardintyä, kuten teikäläiset sitä nimittävät. Olen tosin maistanut\nhuonompaakin ainetta kuin sitä. Varmasti uskon, että ryyppy sitä\ntekisi isännälle hyvää. Puhukaa totta, neiti! Onko teillä sitä yhtään\nmuassanne?\"\n\n\"Ei, señor. Minulla ei ole sitä ensinkään. Olen siitä pahoillani.\"\n\n\"Uh! Sitä pahempi poloiselle isäntä Mauricelle. Se olisi tehnyt hänelle\naika hyvää. No niin, hänen täytyy tulla toimeen ilman sitä.\"\n\n\"Mutta varmastihan, señor, minun sopii nähdä hänet?\"\n\n\"Ei, pahus vieköön, sovikaan. Mitä se sitäpaitsi hyödyttäisi? Hän ei\nerottaisi teitä oman isoäitinsä äidistä. Sanon teille vielä kerran,\nettä häntä on kohdeltu huonosti ja että hän on nyt pois suunniltaan!\"\n\n\"Sitäkin suuremmalla syyllä minun pitäisi nähdä hänet. Minusta saattaa\nolla hyötyä. Olen hänelle velassa sen tähden, että -- että --\"\n\n\"Ahaa! Olette hänelle velkaa? Haluatte maksaa sen? Se totisesti muuttaa\nasian kokonaan. Mutta teidän ei tarvitse nähdä _häntä_ sitä varten.\nOlen hänen asiainhoitajansa ja järjestän kaikki tällaiset jutut hänen\npuolestaan. En itse osaa kirjoittaa, mutta annan teille rahoista\nkuitin, jossa on puumerkkini -- ja joka on ihan yhtä hyvä lakimiesten\nmielestä. Niin, neiti, teidän sopii suorittaa rahat minulle, ja lupaan\nteille, ettei isäntä enää koskaan vaadi niitä teiltä. Totisesti ne\ntulevatkin sopivaan aikaan juuri tällä hetkellä, koska meillä on muutto\nkäsissä ja saatamme sitä tarvita. Jos teillä siis on rahat muassanne,\nniin majassa on kyniä, mustetta ja paperia. Lausukaa vain sana, ja minä\nannan teille kuitin!\"\n\n\"Ei -- ei -- ei! En tarkoittanut rahaa. Olen kiitollisuudenvelassa.\"\n\n\"Uh! Vai niinkö? Kautta sieluni, sen maksaminen on helppo, eikä siihen\ntarvita kuittia. Mutta teidän ei tarvitse suorittaa takaisin sellaista\nrahaa nyt, sillä isäntäni ei tajuaisi, mitä puhuisitte. Kun hän\ntulee tajuihinsa, kerron hänelle, että kävitte täällä ja kuittasitte\nlaskunne.\"\n\n\"Varmasti kai minun sopii nähdä häntä?\"\n\n\"Varmasti teidän ei sovi.\"\n\n\"Mutta minun täytyy, señor!\"\n\n\"Pahus vieköön täytymisen tässä asiassa! Minut jätettiin vahdiksi, ja\nminulle annettiin tiukka määräys, etten saa sallia kenenkään päästä\nsisälle.\"\n\n\"Sitä ei ole voitu tarkoittaa minua koskevaksi. Olen hänen ystävänsä --\ndon Mauricion ystävä.\"\n\n\"Mistä Phelim O'Neal sen tietäisi? Sievistä kasvoistanne huolimatta\nsaatatte olla hänen pahin verivihollisensa. Tulimmainen, se onkin hyvin\ntodennäköistä, kun nyt silmäilen teitä tarkemmin.\"\n\n\"Minun täytyy nähdä hänet -- minun täytyy -- tahdon nähdä -- ja näen!\"\n\nLausuessaan nämä sanat Isidora keikahti pois satulastaan ja lähti\nastumaan ovea kohti.\n\nHänen vakavan päättäväiset eleensä ynnä hänen kasvojensa tuima --\ntuskin naisellinen -- ilme saivat galwaylaisen uskomaan, että nyt oli\ntullut hetki panna toimeen Zeb Stumpin antamat ohjeet ja että hän oli\nliian kauan esiintynyt huolimattomasti osassaan.\n\nPistäydyttyään hätäisesti majassa hän palasi ulkosalle aseenaan kirves\nja aikoi syöksyä vieraan ohitse, mutta seisahtui äkkiä nähtyään vieraan\nnaisen kädessä pistoolin, joka oli tähdätty suoraan hänen päähänsä!\n\n\"_Abajo la hacha!_\" (\"Kirves maahan!\") huusi Isidora. \"_Lepero_, jos\nvain kohotatte kättänne iskeäksenne minua, on se viimeinen kerta!\"\n\n\"Iskeäkseni teitä, neiti! Iskeä _teitä!_\" sopersi entinen tallipoika,\nniin pian kuin sai peloltaan puhutuksi. \"Herran äiti! En tarkoittanut\nottaa asetta teitä varten, en lainkaan! Olen valmis vannomaan sen\nkäsi ristillä -- tai kokonaisella raamattukasalla, jos niin käskette.\nTotisesti, neiti, en ottanut kirvestä teitä varten!\"\n\n\"Mitä varten otitte sen esille?\" tiedusti nainen, puolittain epäillen\nerehtyneensä ja kääntäen pistoolin piipun alaspäin varmistuttuaan\nsiitä. \"Minkä tähden aseistauduitte tuolla tavoin?\"\n\n\"Niin totta kuin elän oli tarkoitukseni vain toteuttaa saamani\nmääräykset -- vain katkaista oksa kaktuksesta, jonka näette tuolla, ja\npistää se vanhan tamman hännän alle. Varmastikaan ei teillä ole mitään\nhuomauttamista, jos teen sen?\"\n\nNyt vuorostaan nainen kävi äänettömäksi -- ällistyneenä tästä\nomalaatuisesta ehdotuksesta.\n\nTuo hänen edessään oleva omituinen mies ei voinut mieliä mitään pahaa.\nHänen ulkonäkönsä, esiintymisensä ja eleensä olivat eriskummaisia\npikemminkin kuin uhkaavia; ne herättivät hauskuutta -- eivät pelkoa\neivätkä harmia.\n\n\"Äänettömyys on myöntymisen merkki. Kiitoksia\", virkkoi Phelim, ja\nenää pelkäämättä, että hänet ammuttaisiin matkalla, hän juoksi suoraan\nnurmikon poikki ja suoritti kirjaimellisesti Zeb Stumpilta saamansa\nohjeet.\n\nMeksikolainen neito, jota hämmästys oli siihen saakka pitänyt\näänettömänä, pysyi edelleenkin vaiti, oivallettuaan kuinka ehdottoman\nturhaa puhuminen oli.\n\nKeskustelu ei enää tullut kysymykseenkään. Kun tamma kiljui -- yhtä\nmittaa siitä saakka, kun okainen häntävyö oli pistetty sen hännän alle\n-- kun sen kaviot tömisivät äänekkäästi sen kiidellessä nurmikolla\n-- kun koira ulvoi kaameasti -- ja metsän villit asukkaat -- linnut,\nnelijalkaiset, hyönteiset ja matelijat -- säestivät hurjistuneina --\nolisi ainoastaan ukkosäänellä varustettu olento voinut saada sanansa\nkuuluviin!\n\nMikä saattoi olla tämän kummallisen menettelyn tarkoitus? Miten se\npäättyisi?\n\nIsidora katseli äänettömänä hämmästyksestä. Hän ei osannut tehdä\nmitään muuta. Niin kauan kuin hornamaista melua kestäisi, ei ollut\nmahdollista houkutella selitystä siltä omituiselta olennolta, joka sen\noli aiheuttanut.\n\nPhelim oli palannut majan ovelle ja taaskin asettunut seisomaan\nkynnykselle; siinä hän seisoi sellaisen näyttelijän rauhallisen\ntyytyväiseen tapaan, joka on suorittanut osansa näytelmässä ja tuntee\nolevansa vapaa sijoittumaan katsojien joukkoon.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSKOLMATTA LUKU\n\nSuudelma ja ponnahdus taaksepäin\n\n\nHuimaa kuorolaulua kesti hyvinkin kymmenen minuuttia tamman koko\najan kiljuessa teurastettavan sian lailla, kun taas koira vastasi\nsille päästämällä sarjan valittavia ulvahduksia, jotka kajahtelivat\nkallioista laakson kummaltakin laidalta.\n\nNämä äänet olisivat saattaneet kuulua parin kilometrin päähän, ja koska\nZeb Stump ei todennäköisesti ollut niin etäällä majasta, kuuli hän ne\nvarmasti.\n\nVarmana siitä samoin kuin siitäkin, että metsästäjä pian totteli omaa\njärjestämäänsä kutsumerkkiä, Phelim seisoi vankkana kynnyksellä,\ntoivoen naisvieraan pysyvän ulkosalla -- ainakin siihen saakka, kunnes\nhänet vapautettaisiin vieraan vastaanottamisen vastuusta.\n\nIsidoran vakavista ystävyysvakuutuksista huolimatta hän yhäti epäili,\nettä naisella saattoi olla joitakin kavalia aikeita hänen isäntäänsä\nvastaan; minkä vuoksi Zeb muutoin olisi niin tiukasti vaatinut, että\nhänet kutsuttaisiin takaisin?\n\nOmasta kohdastaan hän oli luopunut vastustamisen ajatuksesta. Tuo hänen\nsilmiensä edessä edelleenkin välkkyvä pistooli oli riistänyt häneltä\nkaiken halun rakentaa riitaa tuntemattoman ratsastajattaren kanssa; ja\nconnemaralaisen miehen puolesta olisi Isidora saanut mennä estämättä\nsisälle.\n\nMutta saapuvilla oli toinenkin connemaralainen, joka näytti jyrkemmin\npäättäneen vastustaa majaan pääsyä -- sellainen, jota ei kokonainen\npatteri isoja tykkejä olisi pystynyt peloittamaan suojelemasta majan\nomistajaa. Se oli Tara.\n\nHirvikoiran toiminta ei näyttänyt johtuvan yksinomaan järjettömän\nlevottomuuden kiihotuksesta. Sen pitkään, sointuvaan ulvontaan\nsekaantuneena kuului yhä toistuvien keskeytysten jälkeen nopeata,\nterävää haukuntaa, josta uhkui kiukkua. Se oli nähnyt tungeksijan\nesiintymisen -- sen näennäisen vihamielisyyden -- ja vedettyään\njohtopäätöksensä se oli sijoittunut suoraan Phelimin ja oven eteen\nilmeisesti päättäneenä, ettei kumpaankaan päästäisi käsiksi muutoin\nkuin sen ruumiin ylitse, sittenkun tunkeutuja oli kestänyt kujanjuoksun\nsen hirvittävien hampaiden uhkaamana.\n\nIsidora ei näyttänyt aikovan antautua siihen vaaraan. Eikä hän\naikonutkaan. Ällistys oli toistaiseksi ainoa hänet vallannut tunne.\n\nHän pysyi kuin kivettyneenä paikallaan yrittämättä hiiskua sanaakaan.\n\nHän seisoi, odottaen. Niin outojen alkajaisten jälkeen pitäisi olla\nvastaava loppukohtaus. Ymmälle joutuneena, mutta maltillisena hän\nvartosi sitä.\n\nHänen äskeisestä levottomuudestaan ei ollut häivettäkään jäljellä.\nKaikki, mitä hän näki, oli liian naurettavaa herättääkseen epäluuloja,\nvaikka se oli myöskin liian käsittämätöntä aiheuttaakseen naurua.\n\nSen miehen ilmeistä, joka oli käyttäytynyt niin kummallisesti,\nei kuvastunut vähääkään iloisuutta. Jos niissä oli mitään, niin\nvakavuutta, joka oli omituisena vastakohtana hänen suorittamalleen\nkoomilliselle tempulle ja joka selvästi osoitti, ettei hän ollut\naikonut järjestää vieraalle pilaa.\n\nAvuttoman ymmälläolon ilme, joka oli levinnyt hänen kasvoilleen,\npysyi niillä edelleenkin, kunnes puunrunkojen lomitse ilmestyi\nnäkyviin kookas mies, jonka yllä oli haalistunut huopatakki, kädessä\nsadankahdeksankymmenen sentimetrin pituinen pyssy ja joka käveli\nviidentoista kilometrin tuntinopeudella.\n\nHän tuli suoraan majaa kohti.\n\nIsidoran nähtyä tulijan tapahtui hänen piirteissään muutos. Nyt niissä\nsaattoi havaita levottomuuden häiveen, ja hento käsi, joka edelleenkin\npiteli pientä pistoolia, puristi sitä entistä tarmokkaammin.\n\nSe teko oli puolittain varovaisuudesta johtuva, puolittain koneellinen.\nJa se oli varsin luonnollinen, kun otetaan huomioon, kuinka peloittavan\nnäköinen mies tulija oli ja kuinka vakavasti ja kiihtyneesti hän\nkiiruhti majalle.\n\nKaikki tämä muuttui hänen ehdittyään avoimelle paikalle ja äkkiä\npysähdyttyään sen laitaan. Vakavuuden sijalle ilmestyi hänen\nkasvoilleen hämmästyksen ilme, ihan yhtä voimakas kuin naisenkin\npiirteillä oli.\n\nHänen hampaittensa lomitse lähti joitakuita huudahduslauseita, joista\nei voinut saada selvää yhäti jatkuvassa melussa, vaikka niihin liittyvä\nele tuntui ilmaisevan, ettei niiden laatu ollut suinkaan lempeä.\n\nPäästettyään ne julki hän poikkesi sivulle, astui kiljuvan tamman\nluokse ripeästi, tarttui sen häntään -- mitä ei ainoakaan elävä\nihminen paitsi häntä olisi uskaltanut tehdä -- ja vapautti sen\nkidutuskappaleesta, jota sen oli täytynyt niin kauan sietää.\n\nHeti palautui hiljaisuus, koska tamma, jonka kuorolaiskumppanit olivat\nhylänneet totuttuaan sen huimiin hirnahduksiin, oli jonkun aikaa\nesittänyt yksinlaulua.\n\nNainen ei saanut vielä selvitystä. Hän oli edelleenkin hämmästyksen\nvallassa, vaikka oviaukossa seisovaan, hullunkuriseen mieheen luotu\nsivuvilkaisu ilmaisi hänelle toisen menestyksellisesti toteuttaneen\njonkun hänelle uskotun suunnitelman.\n\nPhelimin tyytyväinen ilme oli lyhytikäinen. Se katosi, kun Zeb Stump\nvapautettuaan rääkätyn nelijalkaisen pyörsi majalle päin -- ja hänen\nrypistyneillä kasvoillaan hänen niin tehdessään näkyi pilvi, joka\nsynkän uhkaavasti ennusti äkäistä myrskyä.\n\nEi edes kaunottaren läsnäolokaan estänyt sitä puhkeamasta valloilleen.\n\n\"Voi teitä, te tulimmaisen vietävä, irlantilainen tomppeli! Tämän\ntähdenkö te kiidätitte minut takaisin? Ja juuri kun parhaillaan\ntähtäsin kalkkunaa, lähes viidentoista kilon painoista, joka pelästyi\ntuon kirotun tamman kiljuntaa, ennenkuin ehdin painaa liipaisinta. Nyt\nmeillä on pahuksen huonot mahdollisuudet saada aamiaista.\"\n\n\"Mutta, herra Stump, ettekö käskenyt minun tehdä niin. Sanoitte, että\njos kuka tahansa tulisi majalle --\"\n\n\"Pyh! Teitä hupsua! Ette kai otaksu minun tarkoittaneen naisia, vai\notaksutteko?\"\n\n\"Totisesti! En luullut häntä naiseksi silloin, kun hän ilmestyi\nnäkyviin. Teidän olisi pitänyt nähdä, millä tavoin hän ratsasti\ntullessaan -- istuen hajareisin hevosen selässä.\"\n\n\"Mitä väliä sillä on, miten hän istui! Ettekö ole nähnyt sellaista\naikaisemmin, te nahkapoika? Sehän on tavallinen tapa näiden\nmeksikolaisten naisten keskuudessa. Te itse olette kyllä naismaisempi\nkuin hän ja kaksikymmentä kertaa hupakkomaisempi. Siitä olen varma.\nTunnen _häntä_ hiukan näkemältä ja jonkun verran paremmin maineelta.\nMikä sen olennon on tänne tuonut, sitä ei ole niin kovin vaikea\nkäsittää, vaikka sitä lieneekin vaikea saada irti hänestä, koska hän\nosaa puhua ainoastaan heidän meksikolaista mongerrustaan, jota tämä\nlapsi ei osaa eikä tahtoisi puhua, jos osaisikin.\"\n\n\"Totisesti, herra Stump, olette erehtynyt. Hän puhuu myöskin\nenglanninkieltä. Ettekö puhukin, neiti?\"\n\n\"Hieman englanninkieltä\", vastasi meksikolaisnainen, joka tähän saakka\noli pysynyt kuuntelijana. \"Englanninkieltä _poco pocito_.\"\n\n\"O-oh!\" huudahti Zeb hiukan häpeissään äskeisistä sanoistaan. \"Pyydän\nteiltä anteeksi, señorita. Osaatte haastella hiukan amerikkalaista,\nosaatteko? _Moocho bono_ -- sitä parempi. Saatatte ilmoittaa minulle,\nmitä oikein haluatte täältä. Ette kai ole eksyksissä, vai oletteko?\"\n\n\"En, señor\", kuului vastaus lyhyen vaitiolon jälkeen.\n\n\"Siinä tapauksessa tiedätte, missä olette?\"\n\n\"_Si, señor -- si_ -- kyllä, tämä talo on don Mauricio Zyerralin?\"\n\n\"Se on hänen nimensä, niin oikein kuin meksikolaisen suu sen\nluullakseni osaa lausua. Se ei ole kovinkaan talomainen, mutta hänen se\non. Kenties haluatte nähdä sen isäntää?\"\n\n\"Oi, señor, kyllä; juuri sentähden olen täällä -- _por esta yo soy\naqui_.\"\n\n\"No niin, ei kai ole mitään huomauttamista sitä vastaan, että näette\nhänet. Aikomuksenne eivät ole arveluni mukaan missään nimessä\nvihamielisiä sitä nuorta miestä kohtaan. Mutta teidän ei oikein hyödytä\npuhua hänelle nyt. Hän ei osaa erottaa teitä anturavuodan puolikkaasta.\"\n\n\"Onko hän sairas? Onko hänelle sattunut joku onnettomuus? _El güero_\nsanoi niin.\"\n\n\"Niin. Ilmoitin sen hänelle\", pisti vähin Phelim, jonka\nporkkananvärinen tukka oli hankkinut hänelle \"el güeron\" nimityksen.\n\n\"Se on totta\", vastasi Zeb. \"Hän on hiukan haavoittunut ja juuri tällä\nhetkellä hourii hieman. Luultavasti se ei ole vakavaa. Hän on ennallaan\nniin pian kuin hourailupuuska menee ohitse.\"\n\n\"Oi, sir, saanko olla hoitamassa häntä siihen saakka? _Por amor Dios!_\nSallikaa minun mennä sisälle valvomaan hänen luoksensa! Olen hänen\nystävänsä -- _un amigo muy afficionado_.\"\n\n\"No niin, käsittääkseni ei se ole millään tavoin vahingollista. Naiset\novat mitä parhaita sairaanhoitajattaria, olen kuullut sanottavan,\nvaikka minulla itselläni ei ole ollut kovinkaan paljon tilaisuutta sitä\nkoettaa sen jälkeen kun peitin muorini Mississippin turpeiden alle.\nJos haluatte vuorostanne valvoa nuoren miehen vuoteen ääressä, olette\ntervetullut -- koska olette hänen ystävänsä. Teidän sopii huolehtia\nhänestä siihen saakka, kunnes me palaamme, ja varoa, ettei hän putoa\nvuoteestaan eikä kisko irti hänen ympärilleen sitomiani kääreitä.\"\n\n\"Luottakaa minuun, hyvä herra, pidän hänestä mahdollisimman hyvää\nhuolta. Mutta kertokaahan minulle, mistä se johtui! Intiaanitko? Ei;\nheitä ei ole läheisyydessä. Onko hän riidellyt jonkun kanssa?\"\n\n\"Siinä suhteessa, señorita, olette jokseenkin yhtä viisas kuin minäkin\nolen. Hän on kamppaillut kajoottien kanssa, mutta se ei ole tehnyt\nhänen polveaan niin ilkeän näköiseksi. Löysin hänet eilen kohta\nauringonlaskun jälkeen tuolta tiheiköstä. Saapuessamme hänen luoksensa\noli hän vyötäisiään myöten vedessä, siellä juoksevassa purossa,\nja hänen kimppuunsa oli karkaamaisillaan sellainen täplikäs otus,\njoita teidän kansanne nimittää tiikeriksi. No niin, pelastin hänet\nsiitä vaarasta; mutta mitä sitä ennen on tapahtunut, se on minulle\nsalaperäinen arvoitus. Nuoren miehen pää oli mennyt sekaisin, eikä\nhän osannut ensinkään selostaa tapahtumia. Hän ei ole vielä tullut\ntajuihinsa, ja senvuoksi meidän täytyy varrota, kunnes hän tulee.\"\n\n\"Mutta oletteko varma siitä, sir, ettei hän ole pahasti vahingoittunut?\nHänen haavansa -- eivätkö ne ole vaarallisia?\"\n\n\"Ei ole minkäänlaista vaaraa. Ei mitään muuta kuin hiukan kuumetta tai\nkenties vähän sairautta sen mentyä ohitse. Mitä haavoihin tulee, ovat\nne ainoastaan vähäisiä naarmuja. Kun hänen aistinsa palaavat ennalleen,\ntointuu hän luullakseni pian. Viikon kuluttua näette hänen olevan\nvankan kuin pukin.\"\n\n\"Oi, minä kyllä hoidan häntä hellästi!\"\n\n\"No niin, olette perin ystävällinen, mutta -- mutta --\"\n\nZeb epäröi, kun hänen mieleensä johtui omituinen ajatus. Se johti\nsarjaan mietteitä, jotka hän piti omina tietoinaan. Ne olivat seuraavat:\n\n\"Tämä on se sama nainen, joka lähetti ne herkut 'Ankaran ja alttiin'\nkapakkaan. Se, että hän on rakastunut nuoreen miekkoseemme, on selvää\nkuin Mississippin muta, rakastunut häneen varpaittensa kynsiä myöten.\nNiin on se toinenkin. Mutta yhtä selvää on, että hän ajattelee\nsitä toista eikä tätä. Ja jos nyt tämä kuulee hänen puhuvan siitä\ntoisesta, kuten hän teki koko yön, nousee tytön rinnassa aikamoinen\nmyllerrys. Olento-rukka! Säälin häntä. Hän ei ole huono ihminen.\nMutta irlantilainen -- vaikka hän onkin irlantilainen -- ei voi\nkuulua molemmille, ja _tiedän_ hänen olevan kovasti rakastuneen\nyhdysvaltalaiseen neitoseen. Tämä on kirotun pulmallinen juttu.\nParempi olisi, jos saisin suostutelluksi tytön olemaan menemättä hänen\nlikelleen -- ainakin niin kauan, kunnes hän lakkaa hourailemasta\nLouisesta.\"\n\n\"Mutta, neiti\", jatkoi hän, puhutellen meksikolaisnaista, joka tämän\npitkän ajatussarjan aikana oli seisonut maltittoman äänettömänä, \"eikö\nteidän mielestänne olisi parempi ratsastaa takaisin kotiin ja palata\nhäntä katsomaan sittenkun hän on parantunut? Hän ei tunne teitä, kuten\njo huomautin; eikä teidän ensinkään hyödytä jäädä tänne, koska häntä ei\nmitenkään uhkaa kuolemanvaara.\"\n\n\"Ei sillä ole väliä, ettei hän tunne minua. Mielelläni hoitaisin häntä\nsiitä huolimatta. Hän saattaa tarvita jotakin, mitä minä voin lähettää\nja hankkia hänelle.\"\n\n\"Jos välttämättä tahdotte jäädä tänne\", vastasi Zeb, heltyen, ikäänkuin\njoku uusi ajatus olisi saanut hänet suostumaan, \"en sekaannu sitä\nepäämään. Mutta älkää välittäkö siitä, mitä potilas lörpöttelee! Saatte\nehkä kuulla hänen suustansa kummallisia puheita miesmurhasta ja muusta\nsellaisesta. Se on luonnollinen asia hourailevassa ihmisessä. Älkää\nsitä säikähtäkö! Sitäpaitsi saatatte kuulla hänen haastelevan aika\npaljon jostakin naisesta, jonka hän on saanut mieleensä.\"\n\n\"Naisesta!\"\n\n\"Aivan niin. Kuulette hänen mainitsevan naisen nimen.\"\n\n\"Nimen! Señor, minkä nimen?\"\n\n\"No niin, se on kaiketi hänen sisarensa nimi. Oikeastaan olen varma\nsiitä, että se on hänen sisarensa.\"\n\n\"Oh, herra Stump, jos puhutte nuoresta herra Mauricesta --\"\n\n\"Suu kiinni, te vietävän hupsu! Mitä se teihin kuuluu, mistä puhun?\nTe ette jaksa ymmärtää sellaisia asioita. Tulkaa mukaan!\" jatkoi hän,\nlähtien kävelemään ja viitaten connemaralaista seuraamaan. \"Tahdon\nteidät vähän matkan päähän mukaani. Tapoin kalkkaron mennessäni laaksoa\nylöspäin ja jätin sen sinne. Tulkaa te tuomaan se tänne majalle, jotta\nei joku otus kuljettaisi sitä pois, jos sittenkin osuisin toisen\nkalkkunan kohdalle.\"\n\n\"Kalkkaron. Tarkoitatteko kalkkarokäärmettä?\"\n\n\"Mitä muuta minun pitäisi tarkoittaa?\"\n\n\"Ette varmastikaan, herra Stump, mieli syödä käärmettä! Hyvä Luoja,\neikö se myrkyttäisi teitä?\"\n\n\"Pahus myrkyttämisestä! Enkö leikannut myrkkyä pois heti otuksen\ntapettuani katkaisemalla siltä pään?\"\n\n\"Mutta kaikesta siitä huolimatta en totisesti söisi siitä murustakaan,\nvaikka olisin kuinka nälkäinen.\"\n\n\"Olkaa sitten nälkäinen, ja tulimmainen teidät vieköön! Kuka teitä\npyytää sitä syömään? Tahdoin vain teidän kantavan sen kotiin. Tulkaa\nsiis ja tehkää niinkuin käsken; tai muutoin paha minut periköön, jollen\npakota teitä syömään sen matelijan päätä -- myrkkyineen, hampaineen ja\nkaikkineen!\"\n\n\"Tulimmainen, herra Stump! Tarkoitukseni ei ensinkään ollut olla\ntottelematta teitä -- ei ensinkään. Totisesti juuri Phelim O'Neal on\nvalmis joka tapauksessa tottelemaan käskyjänne. Olen valmis mukaanne,\nvaikka tahtoisitte mitä, jopa nielemään käärmeen kokonaisenaankin. Pyhä\nPatrik antakoon minulle anteeksi!\"\n\n\"Viisi pyhästä Patrikista! Tulkaa!\"\n\nPhelim ei enää vastustellut, vaan lähti erämiehen jälkeen ja seurasi\nhäntä metsän halki.\n\nIsidora astui majaan, meni vuoteellaan viruvan potilaan luo, suuteli\nhänen kuumeista otsaansa rajun hellästi, suuteli vielä rajummin ja\nhellemmin hänen tiedottomia huuliaan ja sitten peräytyi äkkiä.\n\nSkorpionin pistoa pahempi seikka oli saanut hänet ponnahtamaan\ntaaksepäin.\n\nJa kuitenkin se oli vain sana -- pieni sana -- ainoastaan kaksitavuinen!\n\nSiinä ei ollut mitään outoa. Usein lepää yhden ainoan sanan varassa\n-- vienon, lyhyen \"kyllä\"-sanan varassa -- koko elämän onni, samalla\nkun monesti, liian monesti, tylympi kieltosana on alkulauseena koko\nmaailman täyttävälle tuskalle!\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENES LUKU\n\nVielä yksi, joka ei saa lepoa\n\n\nSynkkä päivä Louise Poindexterille -- kenties hänen elämänsä kalenterin\nsynkin -- oli se, jona hän irroitti don Miguel Diazin lassosta.\n\nMurhe veljen menetyksen johdosta ja pelko rakastetun turvallisuuden\nvuoksi oli eilen sekoitettu hänen maljaansa. Tänään sen teki entistäkin\nkarvaammaksi intohimoista mustin -- mustasukkaisuus. Suru -- huolekas\npelko -- mustasukkaisuus -- millaisessa tilassa täytyykään sen sielun\nolla, jossa nämä tunteet vallitsevat samanaikaisesti! Hirvittävän\nkuvittelun myllerrystä.\n\nSellaista oli Louise Poindexterin rinnassa hänen tulkittuaan sen\nkirjeen sisällön, jossa oli kirjallinen todistus hänen rakastajansa\nuskottomuudesta.\n\nTosin kirje ei ollut Mauricen kirjoittama, eikä todistus ollut sitova.\n\nMutta vimmaisen raivonsa ensimmäisessä purkauksessa nuori kreolitar\nei järkeillyt siten. Kirjeen sanamuodon nojalla kävi voimakkaan\ntodennäköiseksi, että Maurice Geraldin ja meksikolaisnaisen väliset\nsuhteet olivat hellemmät kuin irlantilainen oli esittänyt niiden olevan\n-- että viimemainittu oli itse asiassa menetellyt petollisesti.\n\nMinkä tähden _se_ nainen kirjoitti hänelle niin vapaaseen sävyyn --\npäästäen hänen silmiään kohtaan tuntemansa ihailun niin rohkeasti,\nmilteipä epänaisellisesti julki: \"_Esos ojos tan lindos y tan\nespresivos_\"?\n\nNe eivät olleet ystävyyden sanontatapoja, vaan hehkuvan intohimon\nilmauksia. Vain sellaisiksi kreolitar saattoi ne ymmärtää, koska\nne olivat ainoastaan hänen omien tunteittensa toisilla sanoilla\nsuoritettua tulkintaa.\n\nJa sitten oli itse kohtaus -- tosin ehdotettu pyynnön muodossa. Mutta\nse oli pelkkää kohteliaisuutta -- täysin oppineen rakastajattaren\nkeimailua. Sitäpaitsi oli kirjeen lopussa luovuttu pyytämissävystä, ja\nse päättyi suoranaiseen komennukseen: \"Tulkaa, sir, tulkaa!\"\n\nTämän kirjeen lukeminen lietsoi vireille muutakin kuin\nmustasukkaisuutta. Koston henki näytti sanelleen sitten seuranneen\nliikkeen -- ja harhautunut paperiliuska rypistyi niissä\nylimyksellisissä hyppysissä, joihin se oli osunut.\n\n\"Voi minua!\" mietti hän sielunsa katkeruudessa. \"Nyt oivallan kaikki.\nNyt hän ei ensimmäistä kertaa vastannut samanlaiseen kutsuun; he\neivät ensi kertaa kohdanneet toisiaan samassa paikassa, 'enoni talon\nyläpuolella kohoavalla kunnaalla' -- huonosti kuvaillussa, mutta hyvin\nymmärretyssä paikassa, jossa on usein ennenkin käyty.\"\n\nPian kostonhimo antoi sijaa mitä syvimmälle epätoivolle. Hänen\nsydämensä vertauskuva oli paperipalanen, joka virui hänen jalkojensa\njuuressa maassa -- samoin kuin sekin rutistettuna ja tuhottuna.\n\nVähäksi aikaa hän antautui murheellisten aatoksien valtaan. Hänen\nmielessään virisi huimia tunteita, jotka herättivät huimia päätöksiä.\nHän ajatteli muun muassa rakasta Louisianaansa -- ajatteli palata\nsinne haudatakseen salaisen surunsa _Sacré Coeurin_ luostariin. Jos\ntämä kreolilaisluostari olisi ollut lähellä, olisi hän tällä syvän\nmasennuksen hetkellä hyvin todennäköisesti luopunut isänkodistaan ja\netsinyt itselleen turvapaikan sen pyhien muurien suojasta.\n\nTotta totisesti se oli hänen elämänsä synkin päivä.\n\nPitkiä tunteja kestäneen surkean epätoivon jälkeen hänen mielensä\nkävi rauhallisemmaksi, samalla kun hänen ajatuksensa saivat jälleen\njärkevämmän sävyn. Kirje luettiin uudelleen; sen sisältö alistettiin\nhuolellisen harkinnan alaiseksi.\n\nOli vielä olemassa toivo -- se toivo, ettei Maurice Gerald sittenkään\nolisi uudisasutuksilla.\n\nSe oli parhaassakin tapauksessa vain heikko toivonsäde. Epäilemättä\npiti hänen tietää -- hänen, joka oli kirjoittanut kohtausehdotuksen\nja puhunut niin luottavaisesti siitä, että Maurice saapuisi paikalle.\nMutta lupauksensa mukaisesti Maurice oli sittenkin saattanut lähteä\ntäältä pois, ja tämän otaksuman varassa oli se toivo, joka nyt tuikki\ntähden lailla hetkellisessä pimeydessä.\n\nSuoranaisten kyselyjen tekeminen oli arkaluontoinen tehtävä -- Louise\nPoindexterin asemassa olevalle neidolle. Mutta hänelle ei näyttänyt\nolevan tarjolla mitään muuta menettelyä; ja kun hämärän varjot\nverhosivat kylän ruohonpeittämää aukiota, nähtiin hänen täplikkään\nratsunsa selässä ratsastavan äänettömästi kaduilla ja seisahtuvan\nhotellin edustalle -- samalle kohdalle, jossa vain muutamia tunteja\naikaisemmin Isidoran harmaa ratsu oli seisonut!\n\nKun paikkakunnan miehet olivat kaikki poissa -- toiset etsimässä\nmurhamiestä, toiset comancheja, oli ainoastaan Oberdoffer näkemässä\nhänen varomattoman tekonsa. Mutta tämä mies ei tietänyt sitä\nsellaiseksi. Oli vain luonnollista, että murhatun sisar halusi\nkiihkeästi saada tietoja, ja sen hän otaksui aiheuttaneen hänelle\nlausutut tiedustelut.\n\nTämä tylsä saksalainen ei aavistanutkaan, kuinka suurta tyydytystä\nhänen vastauksensa ensiksi soivat hänen kauniille kuulustelijalleen,\nja vielä vähemmin hän arvasi, kuinka pahasti neitoa myöhemmin suututti\nhänen omasta aloitteestaan esittämänsä tieto, joka äkkiä päätti hänen\nja hänen vieraansa välisen kaksinpuhelun.\n\nKuultuaan, ettei hän ollut ensimmäinen sukupuolensa jäsen, joka\noli sinä päivänä käynyt tiedustelemassa Mustangi-Mauricea, Louise\nPoindexter ratsasti takaisin Casa del Corvoon sydämensä vääntelehtiessä\nuuden tuskan vihlomana.\n\nYö kului tuskaisen levottomuuden vallassa -- unta hän sai vain lyhyinä\nkatkelmina ja unimaan harhakuvien keskellä.\n\nVaikka aamu ei palauttanutkaan hänen rauhallisuuttaan, toi se\ntullessaan päätöksen, tuiman, uskaliaan, miltei uhkarohkean.\n\nOli ainakin uskallettua Louise Poindexterin ratsastaa Alamolle yksin,\nja sellainen oli hänen päätöksensä.\n\nEi ollut ketään estämässä häntä -- ei ketään kieltämässä. Etsijät\nolivat olleet ulkosalla koko yön eivätkä olleet vielä palanneet. Ei\nminkäänlaisia tietoja ollut saapunut heiltä Casa del Corvoon. Hän oli\nkartanon samoin kuin omien tekojensa ainoa määrääjä -- ainoastaan hän\ntunsi sen kannustimen, joka pakotti häntä tähän rohkeaan askeleeseen.\n\nMutta se lienee helppo arvata. Hänen henkensä ei tyytynyt pelkkiin\nepäluuloihin. Ei edes rakkauskaan, joka kesyttää voimakkaimmankin,\nollut vielä saanut sitä avuttoman alistumisen tilaan. Epävarmana se ei\nenää voinut olla, ja siitä hänen päätöksensä etsiä varmuutta.\n\nHän saattaisi löytää rauhan -- hän saattaisi joutua tuhoon. Jopa\njälkimäinenkin tuntui mieluisammalta kuin epävarmuuden tuska.\n\nKuinka samanlaista kuin hänen kilpailijansa järkeily!\n\nOlisi ollut turhaa koettaa taivuttaa häntä luopumaan aikeestaan, jos\nolisi ollut joku sitä tekemässä. Epäilyttävää on, olisiko vanhemman\narvovaltakaan sillä hetkellä pystynyt estämään häntä toteuttamasta\naikomustaan. Puhua naarastiikerille silloin, kun se on samanlaisen\ntunteen vimmastuttama. Jumalattoman rakkauden kannustaman Egyptin\nkuningattaren tahto ei ollut käskevämpi kuin on Amerikan kreolittaren\ntahto, kun sitä kiihottaa hänen pyhin intohimonsa. Silloin se ei\ntunnusta mitään vastaväitteitä -- ei ota huomioon mitään muita esteitä\nkuin kuoleman.\n\nSellainen mielenlaatu on harvinainen maan päällä. Rauhallisessa\ntilassaan vieno kuin aamuruskon säteet -- puhdas kuin lapsen rukous,\nmutta rakkauden -- tai pikemminkin sen liian alituisen seuralaisen\nkiihdyttämänä -- se muuttuu yhtä ylpeäksi ja vaaralliseksi kuin\nLuciferin valo on!\n\nLouise Poindexter oli tämän mielenlaadun mitä aidoin edustaja.\nJos rakkaus oli tavoiteltavana, merkitsi toivominen saamista\ntai tuhoutumista saavuttamisyrityksessä. Epäluuloon perustuva\nmustasukkaisuus ei ollut mahdollinen hänen luonteelleen eikä sopinut\nhänen olemassaoloonsa. Hänen täytyi saada todistuksia, jotka\njoko kumoaisivat tai vahvistaisivat ne -- vankemmat todistukset\nkuin ne olivat, jotka hän oli jo saanut harhateille joutuneen\nkirjeen sisällöstä ja jotka joka tapauksessa olivat ainoastaan\ntodennäköisyysarvailuja.\n\nSe aseenaan hän saattoi etsiä todistuksia, ja ne olivat etsittävissä\nAlamon varrelta.\n\nEnsimmäinen auringonnousua seurannut tunti näki hänet satulassa,\nratsastamassa pois Casa del Corvon aitauksesta ja lähtemässä preerian\npoikki hänelle jo ennestään tuttua tietä.\n\nSivuuttaessaan useita paikkoja, jotka olivat käyneet hänelle rakkaiksi\n-- joita pyhittivät hänen elämänsä suloisimpiin kuuluvat muistot --\ntapahtui hänen ajatuksissaan mullistuksia.\n\nNiinä hetkinä hän unohti aiheen, joka alkuperäisesti oli kannustanut\nhäntä tälle retkelle -- hän ajatteli ainoastaan sitä, että pääsisi\nrakastamansa miehen luokse pelastamaan hänet mahdollisesti ympäröivien\nvihamiesten käsistä.\n\nOi, ne hetket olivat -- huolimatta siitä, että hän oli pelokkaasti\nhuolissaan armaansa turvallisuuden vuoksi -- onnellisia verrattuina\nniihin aikoihin, jotka olivat omistetut Mauricen petollisuutta\nkoskeville, paljoa tuskaisemmille ajatuksille.\n\nLähtökohdasta oli hänen määräpaikkaansa yli kolmekymmentä kilometriä.\nSe saattoi tuntua aikamoiselta matkalta sellaisesta, joka oli\ntottunut matkustamaan Euroopassa -- nimittäin satulassa. Preerioiden\nratsastajalle se on tuskin kahta tuntia vaativa ratsastusretki -- nopea\nkuin kiitäminen metsästysalueella hirven tai ketun jäljessä.\n\nVaikka ratsu olisikin vastahakoinen, ei tällainen retki käy ikäväksi,\nmutta Lunan, nuortearaajaisen, täplikkään otuksen selässä, joka kiiti\nmielellään preeriakotiaan kohti, se oli pian taivallettu -- kenties\nliian pian sen ratsastajattaren onnelle.\n\nNiin onnettomaksi kuin Louise Poindexter aikaisemmin lieneekään\ntuntenut itsensä, oli hänen surkea tilansa tuskin saavuttanut epätoivon\nastetta. Hänen surussaan väikkyi vielä toivon tuike.\n\nMutta se sammui hänen laskiessaan jalkansa majan kynnykselle; ja hänen\nhuuliltaan kirvonnut nopea, tukahdutettu kirahdus muistutti pakahtuneen\nsydämen viimeistä äännähdystä.\n\n_Majassa oli nainen!_\n\nTämän naisen huulilta oli jo lähtenyt huudahdus, jonka kaiulta hänen\noma huudahduksensa olisi saattanut kuulostaa -- niin likekkäin seurasi\ntoinen toista -- niin samanlainen tuskainen sävy niissä molemmissa oli.\n\nToisen kajahduksen tapainen, mutta vieläkin kiihkeämpi, oli Isidoran\npäästämä huudahdus, kun hän käännyttyään näki oviaukossa sen naisen,\njonka nimi oli juuri äsken lausuttu -- sen \"Louisen\", jonka nimeä oli\nniin tulisesti ylistetty ja niin hellästi muistettu hämmentyneiden\naivojen hourailussa.\n\nNuoresta kreolittaresta oli kaikki selvää -- tuskallisen selvää. Hän\nnäki edessään sen kohtaussopimuksen kirjoittajattaren -- joka sittenkin\n_oli pitänyt paikkansa_. Kiistassa, jonka äänet olivat epäselvästi\nkantautuneet hänen korviinsa, lienee ollut mukana joku kolmaskin\nhenkilö -- Maurice Geraldko? Se selittäisi sen tilan, jossa hän nyt\nnäki miehen olevan, sillä hän oli edennyt kylliksi majaan erottaakseen\nvuoteella viruvan potilaan.\n\nNiin, tuossa oli sen rohkean kirjeen kirjoittaja -- joka oli nimittänyt\nMaurice Geraldia \"queridoksi\", joka oli ylistänyt hänen silmiään, joka\noli komentanut häntä tulemaan luoksensa ja joka nyt oli hänen luonansa,\nhoivaillen häntä niin huolekkaasti, että se osoitti hänen pitävän\npotilasta omanaan! Voi, se ajatus oli liian tuskallinen sanoilla\ntulkittavaksi.\n\nYhtä selviä olivat Isidoran johtopäätökset -- yhtä tuskallisia.\nHän tiesi jo olevansa syrjäytetty. Hän oli kuunnellut hänelle sitä\nvakuuttavia, tahtomatta lähteviä sanoja liian kauan voidakseen\nvähääkään epäillä niiden vilpittömyyttä. Ovella seisoi se nainen, joka\noli tullut hänen sijalleen.\n\nSilmiensä säihkyessä, rintojensa kohotessa ja laskiessa ikäänkuin saman\ntunnepuuskan vallassa nämä kaksi seisoivat vastakkain, silmäillen\ntoisiaan, saman hirveän ajatuksen hämmentäminä.\n\nMolemmat rakastuneina samaan mieheen -- yhtä mustasukkaisina -- he\nseisoivat polttavan intohimonsa kohteen ääressä, joka ei tiennyt mitään\nheidän kummankaan läsnäolosta!\n\nKumpikin luuli toista menestykselliseksi, sillä Louise ei ollut kuullut\nniitä sanoja, jotka olisivat valaneet häneen lohtua -- niitä sanoja,\njotka vieläkin kaikuivat Isidoran korvissa ja kiduttivat hänen sieluaan.\n\nSe oli äänettömän vihamielisyyden kanta -- äänettömyytensä tähden\nsitäkin peloittavampi. Heidän välillään ei vaihdettu sanaakaan. Ei\nkumpikaan suvainnut pyytää selitystä toiselta; ei kumpikaan sitä\ntarvinnut. Joissakuissa tilaisuuksissa puhuminen on tarpeettoman\nliiallinen, ja kumpikin tunsi mielessään, että tämä tilaisuus oli\nsellainen. Tässä kohtauksessa intohimot saivat tulkintansa ainoastaan\nsilmien säihkymisellä ja huulien ylenkatseellisella kaareutumisella.\n\nTätä asennetta kesti ainoastaan hetkisen. Koko kohtaukseen majan\nsisällä kului itse asiassa vain parikymmentä sekuntia.\n\nSe päättyi siten, että Louise Poindexter pyörähti ympäri ovella ja\nriensi pois noustakseen jälleen satulaansa. Maurice Geraldin maja ei\nollut sopiva paikka hänelle!\n\nMyöskin Isidora lähti ulos, melkein polkien toisen hameen liepeille.\nHänen sydämessään pyöri sama ajatus -- ehkä ponnekkaammin tunnettuna.\nMaurice Geraldin maja ei ollut sopiva paikka hänelle!\n\nMolemmat näyttivät yhtä innokkailta poistumaan, pääsemään pois tästä\npaikasta, jossa heidän sydämensä oli raastettu lohduttomaksi.\n\nLähempänä seisoi harmaa hevonen -- mustangi oli loitompana.\nEnsimmäisenä oli Isidora ratsailla -- ensimmäisenä hän lähti\nliikkeelle; mutta hänen sivuuttaessaan kilpailijattarensa oli tämäkin\nehtinyt satulaan ja piteli ohjaksia valmiina kädessään.\n\nTaaskin vaihdettiin katseita -- ei voitonriemuisia, mutta ei myöskään\nanteeksiantamusta kuvastavia. Kreolittaren katseessa oli kummallinen\nsekoitus surua, kiukkua ja hämmästystä, kun taas Isidoran viimeinen\nkatse, johon liittyi äkäinen \"_carajo!_\" -- hirvittävä sana naisen\nhuulilta -- oli sellainen, jollaisen efesolainen jumalatar lienee\nluonut Afroditeen, sittenkun omenapalkkio oli annettu.\n\n\n\n\nYHDESNELJÄTTÄ LUKU\n\nKaunis ilmiantaja\n\n\nJos aistittavia seikkoja sopii verrata henkisiin, ei olisi voitu löytää\njyrkempiä vastakohtia kuin Alamon yllä säteilevä kirkas taivas ja\nIsidoran rinnassa riehuvat synkät ajatukset olivat hänen kiiruhtaessaan\npois majalta. Hänen sydämensä oli tulisten intohimojen polttopisteenä,\nja kaikkein voimakkaimpana oli kostonhimo.\n\nSe tuotti eräänlaista hornamaista mielihyvää, joka esti häntä antamasta\nperään epätoivolle; muutoin hän olisi saattanut sortua murheensa\npainosta.\n\nKolkkojen ajatusten vallassa hän ratsastaa puiden varjossa. Ne\neivät muutu vähemmän kolkoiksi, kun hän silmäilee rotkoa ylöspäin\nja näkee taivaan hymyilevän ystävällisesti hänen yläpuolellaan. Sen\nystävällisyyden tarkoituksena tuntuu vain olevan pilkata häntä!\n\nHän pysähtyy, ennenkuin lähtee kapuamaan rinnettä. Hän on seisauttanut\nhevosensa varjoisan kypressin juurelle -- se on sovelias katos\nsuruiselle sydämelle. Sen synkkä siimes tuntuu mieluisammalta kuin\nylhäällä loistava päivänpaiste.\n\nMutta hänen pysähtymisensä ei ole aiheutunut siitä. Hänen sielussaan\nliikkuu ajatus, mustempi kuin kypressin varjo. Se käy ilmi hänen\nsynkistyneestä otsastaan, siitä, että hänen tummat kulmakarvansa ovat\nvetäytyneet kokoon hänen mustien, säihkyvien silmiensä yläpuolella, ja\nennen kaikkea hänen suunsa ympärillä väikkyvästä raivoisasta ilmeestä\nhänen valkoisten hampaittensa kimallellessa hänen viiksien varjostaman\nhuulensa vastakohtana.\n\nKaikki, mikä naisessa on hyvää, paitsi kauneutta, näkyy luopuneen\nhänestä -- ja kaikki, mikä on huonoa, paitsi rumuutta, ottaneen hänet\nvaltoihinsa.\n\nHän on pysähtynyt pahan hengen kehoituksesta -- hornamainen aie\npuolittain muovautuneena mielessään. Hänen jupisemansa sanat ilmaisevat\nsen.\n\n-- Minun olisi pitänyt tappaa hänet siihen paikkaan! Lähdenkö takaisin\nhaastamaan hänet taistelemaan elämästä ja kuolemasta?\n\n-- Jos surmaisin hänet, mitä se hyödyttäisi? Sillä en voittaisi\ntakaisin _hänen_ sydäntään -- joka on menetetty, toivottomasti\nmenetetty! Niin, ne sanat olivat lähteneet hänen sielunsa salaisista\nsyvyyksistä -- joissa ainoastaan sen naisen kuva on saanut asuinsijan!\nVoi, minulla ei ole ensinkään toivoa!\n\n-- Hänenhän pitäisi kuolla, hänen, joka on aiheuttanut tuhoni. Jospa\ntapan hänet? Niin, mitä elämä sitten minulle merkitsisi? Siitä hetkestä\nalkaen loputonta tuskaa!\n\n-- Voi, se on tuskaa nytkin! En jaksa sitä kestää. En osaa ajatella\nminkäänlaista lohtua -- jollen kostoa! Ei ainoastaan naisen, vaan\nhänenkin -- heidän molempien täytyy kuolla!\n\n-- Mutta ei vielä -- ei, ennenkuin hän tietää, kenen käsi sen on\ntehnyt. Oi, hänen pitää tuntea rangaistuksensa ja tietää, mistä se on\ntullut. Jumalan äiti, vahvista minua kostamaan!\n\nHän viiltää kannuksillaan ratsunsa kylkiä ja hoputtaa sitä rotkon\nvierua ylöspäin.\n\nSaavuttuaan ylemmälle tasanteelle hän ei pysähdy -- ei edes eläimen\nhengähdysajaksi -- vaan lähtee edelleen huimaa vauhtia epämääräiseltä\nnäyttävään suuntaan. Ei kättä eikä ääntä käytetä ratsun ohjaamiseen --\nvain kannusta sen hoputtamiseen.\n\nJäätyään omiin valtoihinsa hevonen kääntyy samalle polulle, jota myöten\nse tuli. Se vie Leonaan. Sitä tietäkö sen tahdotaan menevän?\n\nSen ratsastaja ei näytä sitä tietävän eikä siitä välittävän.\nHän istuu satulassa ikäänkuin olisi osa siitä, hänen päänsä on\nkumarassa, ja hänen asentonsa osoittaa, että hän on vaipunut syviin\naatoksiin eikä tiedä mitään ulkoisista seikoista -- ei edes huimasta\nratsastusvauhdistaan! Hän ei huomaa likellään olevaa tummaa joukkuetta,\nennenkuin hänen ratsunsa, joka äkkiä seisahtuu, korskahtamalla\nvaroittaa häntä sen läheisyydestä.\n\nHän näkee _caballadan_ avoimella preerialla!\n\nIntiaanejako? Ei. Valkoihoisia -- ei niin suuresti heidän väristään\nkuin heidän satulaloimistaan ja ratsastustavastaan päätellen. Myöskin\nheidän partansa osoittaa sen, mutta sitä ei osoita heidän ihonsa, joka\npaahtuneella tasangolla on menettänyt värinsä.\n\n\"_Los Tejanos!_\" kuuluu mutistu huudahdus Isidoran varmistuttua heidän\nkansallisuudestaan.\n\n\"Otaksuttavasti joukko heidän karjapaimeniaan tarkastamassa seutua\nja etsimässä comancheja. Intiaanit eivät ole tällä taholla. Jos olen\nuudisasutuksilla kuullut oikein, pitäisi heidän olla kaukana toisella\nsuunnalla.\"\n\nVaikka meksikolaisella neidolla ei olekaan mitään voimakasta syytä\nkaihtaa heitä, ei hän kuitenkaan halua kohdata ratsastajia. He eivät\nmerkitse mitään hänen tarkoituksilleen, eikä hän milloinkaan muulloin\nväistyisi heidän tieltänsä. Mutta tällä surkean onnettomuutensa\nhetkellä hän ei halua alistua heidän kiusalliseen kyselyynsä eikä\njoutua heidän uteliaisuutensa kohteeksi.\n\nOn mahdollista välttää heitä. Hän on vielä pensaiden seassa. He eivät\nnäytä havainneen häntä. Kääntymällä äkkiä takaisin ja sukeltamalla\njälleen tiheikköön hän voi vielä karttaa heidän katseitaan.\n\nHän on tekemäisillään sen, mutta sen aikeen tekee tyhjäksi hänen\nhevosensa hirnaiseminen. Parikymmentä miesten hevosista vastaa\nhirnahdukseen, ja sekä ratsu että ratsastajatar huomataan.\n\nHänen saattaisi vieläkin olla mahdollista välttää kohtausta, jos hän\nniin haluaisi. Häntä ajettaisiin varmasti takaa, mutta yhtä varmaa ei\nolisi, saavutettaisiinko hänet -- erittäinkään tiheikön mutkittelevilla\nteillä, jotka hän hyvin tuntee.\n\nAluksi hänen tekee mielensä tehdä se, ja hän pyörtää ratsunsa\ntäydelleen ympäri. Melkein samalla hetkellä hän kääntää sen takaisin\nentiseen suuntaan ja silmäilee ratsujoukkoa, joka jo kiitää häntä kohti\ntäyttä laukkaa.\n\n\"Karjapaimeniako -- ei! Liian hyvin puettuja ollakseen niitä risaisia\n_vagabundoja!_ On varmaankin etsintäseurue, josta olen kuullut ja\njota johtaa vainajan isä. Niin, -- niin, niin se on. _Ay Dios!_ Tässä\ntarjoutuu tilaisuus kostaa, eikä minun tarvitse sitä etsiä; Jumala\ntahtoo asian käyvän niin!\"\n\nPyörtämättä pensaiden sekaan hän ratsastaakin avoimelle kentälle ja\nrohkean päättäväisen näköisenä etenee nyt jo lähellä olevia ratsastajia\nkohti.\n\nHän seisauttaa ratsunsa ja odottaa heidän tuloaan rinnassaan musta\najatus.\n\nSeuraavalla hetkellä hän on heidän keskellään -- ratsastajien\nkierrettyä tiiviiksi piiriksi hänen ympärilleen.\n\nRatsastajia on satakunta, omituisesti aseistettuja, eriskummaisissa\nasuissa -- yhdenmukaisia ainoastaan siinä suhteessa, että heidän\nvaatteustaan peittää savenvärinen pölykerros ja että heidän kaikkien\nesiintymisessä on havaittavissa tuimaa vakavuutta, jota tuskin\nlieventää heidän osoittamansa pikku uteliaisuus.\n\nVaikka tällainen ympäristö on omiaan aiheuttamaan vapistusta\n-- erittäinkin naisessa -- ei Isidora sitä näytä. Hän ei ole\nvähimmässäkään määrin levoton. Hän ei otaksu minkään vaaran uhkaavan\nhäntä näiden miesten taholta, jotka ovat näin kursailematta ympäröineet\nhänet. Joitakuita heistä hän tuntee ulkonäöltä, vaikkakaan ei sitä yli\nkeski-ikäistä miestä, joka nähtävästi on heidän johtajansa ja joka\nsijoittuu hänen eteensä kyselläkseen häneltä.\n\nMutta hän tuntee tämän miehen muulla tavoin. Vaisto vakuuttaa hänelle,\nettä hänen edessään on murhatun miehen isä -- sen naisen isä, jonka hän\ntoivoisi ehkä näkevänsä surmattuna, mutta varmasti häväistynä.\n\nOi, millainen tilaisuus!\n\n\"Osaatteko puhua ranskankieltä, _mademoiselle?_\" tiedustaa Woodley\nPoindexter, puhutellen häntä mainitulla kielellä -- uskoen sen takaavan\nhänelle paremman mahdollisuuden tulla ymmärretyksi.\n\n\"Puhun paremmin englantia -- hyvin vähän, sir.\"\n\n\"Oh, englantia! Sitä parempi meille. Sanokaahan minulle, neiti,\noletteko nähnyt ketään liikkeellä täällä -- oletteko nimittäin\nkohdannut ketään ratsastamassa, leiriytyneenä tai pysähtyneenä\njohonkin.\"\n\nIsidora näyttää miettivän tai epäröivän, ennenkuin vastaa.\n\nTilanomistaja pitkittää kyselyään niin kohteliaasti kuin olosuhteet\nsuinkin sallivat.\n\n\"Saanko tiedustaa, missä asutte?\"\n\n\"Rio Granden varrella, señor.\"\n\n\"Oletteko tullut suoraan sieltä?\"\n\n\"En; Leonan varrelta.\"\n\n\"Leonan varrelta!\"\n\n\"Hän on vanhan Martinezin sisarentytär\", sekaantuu joku seurueesta\npuheeseen. \"Martinezin tila on rajakkain teidän tilanne kanssa, herra\nPoindexter.\"\n\n\"_Si_ -- niin -- se on totta. Don Silvio Martinezin _sobrina_ --\nsisarentytär. _Yo soy_.\"\n\n\"Oletteko siis tullut suoraan hänen asunnoltaan? Suokaa anteeksi, että\ntunnun esiintyvän karkeasti. Vakuutan teille, neiti, ettemme kuulustele\nteitä pelkästä uteliaisuudesta emmekä nenäkkyydestä. Meillä on vakavia\nsyitä -- enemmän kuin vakavia; ne ovat juhlallisia.\"\n\n\"Tulen suoraan Martinezin haciendalta\", vastaa Isidora näennäisesti\npanematta merkille viimeistä huomautusta. \"Lähdin enoni talosta kaksi\ntuntia sitten -- _un pocito mas_.\"\n\n\"Sitten olette varmaan kuullut, että on tehty -- murha?\"\n\n\"Si, señor. Eilen siitä kerrottiin Silvio-enon luona.\"\n\n\"Mutta tänään -- kun lähditte -- tiedettiinkö asutuksilla mitään uutta?\nOlemme saaneet sieltä sanomia, mutta emme niin tuoreita kuin te ehkä\nosaatte kertoa. Oletteko kuullut mitään, neiti?\"\n\n\"Sen, että väkeä on lähtenyt _asesinadoa_ tavoittamaan. Teidän\nseurueenne, señor?\"\n\n\"Kyllä -- kyllä -- meitä epäilemättä tarkoitettiin. Ettekö ole kuullut\nmitään muuta?\"\n\n\"Oh, kyllä; hyvin omituista, señores; niin omituista, että saatatte\nluulla minun laskevan pilaa.\"\n\n\"Mitä niin?\" tiedustaa parikymmentä ääntä kerkeästi ja samanaikaisesti,\nsamalla kun kaikkien silmät suuntautuvat kiihkeän kiinnostuneesti\nkauniiseen ratsastajattareen.\n\n\"Kerrotaan sellaista tarinaa, että on nähty päätön henkilö -- hevosen\nselässä -- juuri täällä. _Valga me Dios!_ Meidän täytyy nyt olla\nlikellä sitä paikkaa. Se oli Nueces-joen varrella -- jotensakin lähellä\nkahlaamoa -- jossa tie menee joen poikki Rio Grandelle päin. Niin\nvaquerot väittivät.\"\n\n\"Oh, ovatko jotkut vaquerot sen nähneet?\"\n\n\"_Si, señores_, kolme heistä on valmiita vannomaan nähneensä sen\nilmiön.\"\n\nIsidora on hiukan hämmästynyt sen johdosta, kuinka lievää kiihtymystä\nniin kummallinen kertomus herättää ratsastajissa. He osoittavat\nkiinnostumista, mutta eivät ällistystä. Joku selittää:\n\n\"Mekin olemme sen nähneet -- sen päättömän ratsastajan -- kaukaa.\nPääsivätkö vaqueronne kylliksi lähelle tunteakseen, mikä se oli?\"\n\n\"_Santissima!_ Eivät.\"\n\n\"Osaatteko te sen meille sanoa, neiti?\"\n\n\"Minäkö? En suinkaan. Olen vain kuullut siitä, kuten mainitsin. Mikä se\nlienee, _quién sabe?_\"\n\nSyntyy hetkisen kestävä äänettömyys, jonka aikana kaikki näyttävät\nmiettivän kuulemaansa.\n\nTilanomistaja lopettaa sen aloittamalla alkuperäisen kyselynsä jälleen.\n\n\"Oletteko kohdannut tai nähnyt ketään, neiti -- nimittäin täällä?\"\n\n\"_Si_ -- kyllä -- olen.\"\n\n\"Olette! Minkälaisen henkilön? Olkaa hyvä ja kuvailkaa --\"\n\n\"Naisen.\"\n\n\"Naisen!\" kertaavat useat äänet.\n\n\"_Si, señores_.\"\n\n\"Millaisen naisen?\"\n\n\"_Una Americano_.\"\n\n\"Amerikkalaisen naisen -- täällä! Yksinkö?\"\n\n\"_Si, señores_.\"\n\n\"Kuka hän oli?\"\n\n\"_Quien sabe_?\"\n\n\"Ettekö tunne häntä? Minkä näköinen hän oli?\"\n\n\"Näköinen -- näköinen?\"\n\n\"Niin, millainen puku hänellä oli?\"\n\n\"_Vestido de caballo_.\"\n\n\"Ratsain siis?\"\n\n\"Ratsain.\"\n\n\"Missä kohtasitte mainitsemanne naisen?\"\n\n\"Täällä läheisyydessä; vain tiheikön toisella puolella.\"\n\n\"Minne päin hän oli menossa? Onko tuolla toisella puolella taloja?\"\n\n\"_Jacalé_. Muuta en tiedä.\"\n\nPoindexter kysyy eräältä seurueen jäseneltä, joka ymmärtää\nespanjankieltä: \"Jacalé?\"\n\n\"He nimittävät siten majojansa.\"\n\n\"Kenen oma se on -- tämä jacalé?\"\n\n\"Don Mauricion, _el musteñeron_.\"\n\n\"Mustangi-Mauricen!\" selittää kerkeä tulkki.\n\nJoukosta kuuluu keskinäisen onnittelun hyminää. Kaksipäiväisen etsinnän\n-- tuloksettoman, vaikka hartaan -- jälkeen he ovat osuneet jäljille --\nmurhaajan jäljille!\n\nNe, jotka ovat laskeutuneet maahan, ponnahtavat jälleen satulaan.\nKaikki tarttuvat ohjaksiin valmiina lähtemään liikkeelle.\n\n\"Emme tahtoisi olla karkeita, neiti Martinez -- jos se on nimenne;\nmutta teidän pitää opastaa meidät mainitsemaanne paikkaan.\"\n\n\"Se vie minut hiukan syrjään suunnastani -- vaikka ei paljoa. Tulkaa,\n_cavalleros!_ Minä opastan teitä, jos olette päättäneet mennä sinne.\"\n\nIsidora ratsastaa jälleen tiheikkövyön poikki, jäljessään satakunta\nratsastajaa, jotka seuraavat häntä hajanaisena ryhmänä.\n\nHän pysähtyy sen läntiselle laidalle, jonka ja Alamon välissä on\nkaistale avointa preeriaa.\n\n\"Tuolla!\" virkkaa hän, osoittaen tasangon ylitse. \"Näettekö tuon tumman\ntäplän taivaanrannalla? Se on _alhuehueten_ latva. Sen juuret ovat\nAlamon laaksossa. Menkää sinne! Siellä on kanjoni, joka vie törmän\nrinnettä alas. Laskeutukaa sitä myöten. Hieman kauempaa löydätte\nmainitsemani jacalén.\"\n\nEtsijät ovat liian vakavissaan jäädäkseen vartoamaan lisää ohjeita.\nMelkein unohtaen tietojen antajan he kannustavat hevosiaan ja lähtevät\nkiitämään tasangon ylitse, ratsastaen suoraan kypressiä kohti.\n\nAinoastaan yksi seurueen jäsen viivyttelee -- hän ei ole johtaja, mutta\nkyllä yhtä kiinnostunut kaikkeen, mitä on tullut julki. Kenties vielä\nenemmänkin siihen, mitä on puhuttu Isidoran näkemästä naisesta. Hän\nosaa Isidoran kieltä yhtä hyvin kuin omaa äidinkieltänsä.\n\n\"Sanokaahan, _niña_\", lausuu hän ohjattuaan ratsunsa neidon hevosen\nviereen ja puhuen huolestuneesti, miltei rukoilevasti, \"panitteko\nmerkille, millainen hevonen sillä naisella oli?\"\n\n\"_Carrambo!_ Kyllä. Mikä kysymys, _cavallero!_ Kuka voisi olla\npanematta sitä merkille?\"\n\n\"Minkä värinen?\" ähkäisi kyselijä.\n\n\"_Un musteño pintojo_.\"\n\n\"Täplikäs mustangi! Pyhä taivas!\" huudahtaa Cassius Calhoun, puolittain\nparkaisten, puolittain ähkäisten, lähtiessään laskettamaan neliä\netsijäin jälkeen -- jättäen Isidoran siihen uskoon, että paitsi hänen\nsydämessään palaa vielä toisessakin se raju tuli, jonka vain kuolema\npystyy sammuttamaan!\n\n\n\n\nKAHDESNELJÄTTÄ LUKU\n\nEnkelejä maan päällä\n\n\nKilpailijattaren poistuminen -- nopea ja odottamaton -- piti Louise\nPoindexteriä ikäänkuin lumottuna. Hän oli noussut satulaan ja istui\nkannus valmiina viiltämään kauniin Lunan kylkeä. Mutta painallus jäi\ntekemättä, ja hän jäi epävarmuuden tilaan -- ymmälle näkemänsä johdosta.\n\nVain hetkistä aikaisemmin hän oli katsahtanut majaan -- nähnyt siellä\nkilpailijattarensa nähtävästi kotiutuneena -- sekä asunnon että sen\nomistajan valtiattarena.\n\nMitä hänen piti ajatella noin äkillisestä poistumisesta? Miksi tuo\nkiukkuisen vihan ilme? Minkä tähden ei sitä käskevää varmuutta,\njollaisen pitäisi herätä omistamisen tiedosta?\n\nIsidoran ilme ja menettely eivät olleet herättäneet hänessä mielipahaa,\nvaan tuottaneet hänelle salaista nautintoa. Louise Poindexter ei\nlähtenyt laskettamaan täyttä laukkaa hänen jälkeensä eikä mihinkään\nmuuhunkaan suuntaan, vaan solahti vielä kerran satulastaan ja astui\nuudelleen majaan.\n\nNähdessään potilaan kalpeat kasvot ja hurjistuneet, pyörivät silmät\nnuori kreolitar hetkeksi unohti kärsimänsä vääryydet.\n\n\"_Mon Dieu, mon Dieu!_\" huudahti hän, lipuen _catrén_ ääreen. \"Maurice\n-- haavoittuneena -- kuolemaisillaan! Kuka tämän on tehnyt?\"\n\nEi kuulunut vastausta, ainoastaan mielettömän mutinaa.\n\n\"Maurice! Maurice, puhu minulle! Etkö tunne minua? Louisea! Sinun\nLouiseasi! Olethan nimittänyt minua siten? Sano se -- oi, sano se\ntaaskin!\"\n\n\"Oi, te olette oikein kauniita, te enkelit täällä taivaassa! Oikein\nkauniita. Niin, niin; näytätte siltä -- silmistä - silmistä. Mutta\nälkää väittäkö, ettei teidän kaltaisianne ole maan päällä sillä\nsiellä on -- siellä on! Tunnen yhden -- niin, useampia -- mutta yhden\nsellaisen, joka on kaikkien teidän edellä -- te taivaan enkelit!\nTarkoitan kauneudessa -- hyvyys on toinen asia. En ajattele hyvyyttä --\nen, en!\"\n\n\"Maurice, rakas Maurice! Minkä tähden puhut noin? Ethän sinä ole\ntaivaassa; olet täällä minun luonani -- Louisen luona.\"\n\n\"Minä _olen_ taivaassa; niin, taivaassa! En sitä toivoisi kaikesta\nsiitä huolimatta, mitä puhutaan; en nimittäin, jollen saa _häntä_\nmukaani. Tämä saattaa olla miellyttävä paikka. Ei ilman häntä. Jos hän\nolisi täällä, voisin olla tyytyväinen. Kuulkaa se, te enkelit, jotka\nhyöritte ympärilläni. Olette hyvin kauniita, sen myönnän; mutta ei\nkukaan teistä vedä vertoja hänelle -- hänelle -- _minun_ enkelilleni.\nVoi, on myöskin paha henki; kaunis paha henki -- en tarkoita sitä.\nAjattelen ainoastaan preerioiden enkeliä.\"\n\n\"Muistatko hänen nimensä?\"\n\nKenties on tuskin koskaan kuumehoureiselle miehelle esitetty kysymystä,\njonka vastaus on niin voimakkaasti kiinnostanut kysyjää.\n\nHän kumartui sairaan puoleen korvat jännittyneinä, silmien pannessa\nmerkille toisen huulien jokaisen liikkeen.\n\n\"Nimi, nimi? Puhuiko joku nimestä? Onko teillä nimiä täällä? Oi,\nmuistan -- Mikael, Gabriel, Asrael -- miehiä, kaikki miehiä. Enkeleitä,\neivät samanlaisia kuin minun enkelini -- joka on nainen. Hänen nimensä\non --\"\n\n\"On?\"\n\n\"Louise -- Louise -- Louise! Minkä tähden salaisin sitä teiltä, jotka\nolette täällä ylhäällä, jotka tiedätte kaikki, mitä tuolla alhaalla\ntapahtuu? Varmastikin tunnette hänet -- Louisen? Teidän pitäisi tuntea;\nette voisi olla rakastamatta häntä -- oi, kaikesta sydämestänne, kuten\nminä rakastan kaikesta sydämestäni -- kaikesta -- kaikesta!\"\n\nSilloin kun nämä sanat lausuttiin aikaisemmin -- ensi kerranhan\nne lausuttiin akasia-puiden varjossa -- jolloin puhuja oli täysin\ntajuissaan ja hänen sielunsa täysin palavana -- silloinkaan niitä ei\nkuunneltu niin riemuisesti. Oi, kuinka onnellinen hetki hänelle, joka\nne kuuli!\n\nTaaskin painettiin pehmeitä suudelmia tuhlaavaisesti kuumeiselle\notsalle ja kalpeille huulille, mutta tällä kertaa sen teki nainen,\njonka ei tarvinnut ponnahtaa taaksepäin suudelman jälkeen.\n\nHän nousi vain pystyyn -- voitonriemuisena -- kätensä painaessa sydäntä\nhillitäkseen sen huimaa sykintää. Se riemu oli liian täydellinen --\nliian hurmioinen; tuskaa nimittäin tuotti se ajatus, ettei sitä voinut\nkestää ikuisesti -- se pelko, että se liian pian keskeytyisi.\n\nJälkimäinen oli vain hänen eteensä luotu varjo, ja sellaisena se\nilmestyikin -- varjona, joka tuli tummana sisälle oviaukosta.\n\nSitä seurannut aineellinen olento oli mies, joka hetkisen kuluttua\nseisoi kynnyksellä.\n\nTulokkaan ulkonäössä ei ollut mitään hirvittävää. Hänen piirteensä ja\nasunsa olivat päinvastoin koomillisia, mitä tehostivat ajan ja paikan\nherättämät huimat mielleyhtymät. Vielä selvemmin se tuntui verrattuna\nhänen käsissään oleviin esineisiin -- toisessa oli sotakirves, toisessa\nsummattoman iso käärme, jonka hännän päässä oli sarja helmimäisiä\nkalistimia, mitkä ilmaisivat sen lajin.\n\nJos mikään olisi voinut lisätä hänen eriskummaisen hullunkurista\nvaikutustaan, olisi sen tehnyt se ymmällejoutumisen ja hämmästyksen\nilme, joka levisi hänen kasvoilleen, kun hän kynnykselle astuttuaan\nhavaitsi, millainen muutos oli tapahtunut huoneessa olevissa\nhenkilöissä.\n\n\"Mooseksen äiti!\" huudahti hän, pudottaen lattialle sekä käärmeen että\nkirveen ja repäisten silmänsä niin levälleen kuin niiden luomet suinkin\nsallivat. \"Varmastikin näen unta? Niin täytyy olla! Siinä ette suinkaan\nvoi olla juuri te, neiti Poindexter? Ette varmastikaan voi olla?\"\n\n\"Mutta kyllä minä olen, herra O'Neal. Kuinka kovin epäkohteliasta, että\nolette unohtanut minut ja niin pian!\"\n\n\"Unohtanut teidät! Totisesti, neiti, teidän ei tarvitse syyttää minua\nsellaisesta, mikä on tyyten mahdotonta. Sellaisen irlantilaisen, joka\nkerran on katsonut teidän suloisia kasvojanne, on pakko muistaa ne aina\nsenjälkeen. Kautta sieluni, eräs henkilö ei jaksa unohtaa niitä, ei\nedes unissaankaan!\"\n\nPuhuja katsahti merkitsevästi vuoteeseen päin. Viehättävä värähdys\ntuntui kuulijan rinnassa.\n\n\"Mutta mitä tämä kaikki merkitsee?\" jatkoi Phelim, siirtyen jälleen\npuhumaan muutoksen selittämättömästä ongelmasta. \"Missä se toinen on --\nse nuori miekkonen, tai nainen tai neito -- mikä hän lieneekään? Ettekö\nnähnyt täällä naista, neiti Poindexter?\"\n\n\"Kyllä -- kyllä.\"\n\n\"Oh, te näitte! Entä missä hän nyt on?\"\n\n\"Meni luultavasti pois.\"\n\n\"Meni pois! Sittenpä hän ei, tulimmainen, pysynyt kauan samalla\nmielellä. Kun vajaata kymmenen minuuttia sitten lähdin täältä\nmajasta, jäi hän tänne riisumaan hattuaan -- joka oli miehenhattu --\nja sijoittumaan tänne viipyäkseen. Mennyt, sanoitteko niin? Kautta\nsieluni! En ole pahoillani kuullessani sen. Sen nuoren naisen valtaama\ntila on aina parempi kuin hänen seuransa. Hän on liian näppärä\nkäyttämään ampuma-asetta. Uskotteko sitä, neiti Poindexter -- hän\nojensi pistoolin viidentoista sentimetrin päähän nenästäni!\"\n\n\"_Pardieu!_ Mistä syystä?\"\n\n\"Mistä syystäkö? Ainoastaan siitä, että koetin estää häntä\ntunkeutumasta majaan. Hän pääsi sisälle kaikesta siitä huolimatta,\nsillä kun vanha Zeb palasi tänne, ei hän pannut vastaan. Hän väitti\nolevansa isännän ystävä ja haluavansa hoitaa häntä.\"\n\n\"Niinkö tosiaan? Oi, se on omituista -- hyvin omituista!\" jupisi\nkreolitar miettivästi.\n\n\"Se on totta. Ja niin on kaikki nykyisin paitsi teidän suloista\nolemustanne, joka toivoakseni ei milloinkaan näytä omituiselta siinä\nmajassa, jossa Phelim O'Neal oleskelee. Totisesti olen nyt hyvilläni\nnähdessäni teidät, neiti; ja varmasti isäntäkin on --\"\n\n\"Hyvä Phelim, kertokaa minulle kaikki, mitä on tapahtunut!\"\n\n\"Totisesti, neiti, jos minun pitää kertoa teille kaikki, pitää\nteidän ottaa hattu päästänne ja valmistautua olemaan täällä kauan --\nkoska tarvitsisin suurimman osan päivää selostaakseni kaikkea sitä\nkummallista, mitä on tapahtunut toispäivästä alkaen.\"\n\n\"Keitä täällä on ollut siitä pitäen?\"\n\n\"Keitäkö täällä on ollut?\"\n\n\"Paitsi sitä -- sitä --\"\n\n\"Paitsi sitä miesmäistä naista, kai tarkoitatte?\"\n\n\"Niin, onko keitään muita käynyt tässä paikassa?\"\n\n\"Varmasti on -- paljon muita. Ja lisäksi kaikenlaatuisia ja\nkaikenvärisiä. Ensimmäiseksi tuli tänne päin eräs, vaikka hän ei\npäässytkään majalle saakka. Mutta en uskalla kertoa teille hänestä,\nsillä se saattaisi peloittaa teitä, neiti.\"\n\n\"Kertokaa toki! En pelkää lainkaan.\"\n\n\"Enkä, tulimmainen, itsekään ole siitä oikein selvillä. Se oli päätön\nratsastaja.\"\n\n\"Päätön!\"\n\n\"Hänen ruumiissaan ei ollut rahtuakaan päästä.\"\n\nTämä väite herätti sen epäilyksen, että Phelimin oma pää oli vinossa.\n\n\"Ja vielä enemmän on se, että hän oli joka suhteessa Maurice-herran\nnäköinen. Hänellä oli isännän hevonen allansa, hänen meksikolainen\nhuopansa hartioittensa ympärillä, ja hän näytti kaikin puolin ihan\nsamanlaiselta kuin nuori isäntä näyttää satulassa. Kautta sieluni,\nsäikähdinpä pahasti hänet nähtyäni!\"\n\n\"Mutta missä sen näitte, herra O'Neal?\"\n\n\"Tuolla ylhäällä jyrkänteen laella. Olin tähyilemässä nähdäkseni\nisännän palaavan asutuksilta, kuten hän lupasi tehdä sinä aamuna, ja\nkenenkä näinkään muun kuin hänet itsensä, kuten otaksuin. Ja sitten\nhän ratsasti likemmä, seisahtui vähäksi aikaa ja poistui senjälkeen\nTaran ulvoessa hänen hevosensa kinterillä huimaa neliä laajan tasangon\nhalki, kunnes en erottanut hänestä merkkiäkään. Silloin palasin tänne\nmajaan, sulkeuduin sisälle ja kävin nukkumaan; ja keskellä untani,\nkun näin unta -- mutta totisesti, neiti, te väsytte seisoessanne\njalkojenne varassa koko ajan. Ettekö suvaitse ottaa päästänne sievää\nratsastushattuanne ja istuutua tuolle matka-arkulle? Siinä on mukavampi\nistua kuin tuolilla. Tehkää hyvin ja istuutukaa, sillä minunhan pitää\nkertoa teille kaikki --\"\n\n\"Älkää huoliko minusta -- jatkakaa! Kertokaahan minulle, keitä muita\ntäällä on ollut sen oudon ratsastajan lisäksi, jonka otaksuttavasti on\ntäytynyt olla teille kujeilemassa.\"\n\n\"Kujeilemassa, neiti! Juuri niin väitti vanha Zebkin.\"\n\n\"Onko hän siis ollut täällä?\"\n\n\"Kyllä -- kyllä -- mutta vasta kauan niiden toisten jälkeen.\"\n\n\"Toisten?\"\n\n\"Niin, neiti. Zeb saapui vasta eilen aamulla. Ne toiset kävivät täällä\nedellisenä yönä ja lisäksi perin omituiseen aikaan, herättäen minut\nkeskeltä untani.\"\n\n\"Mutta keitä ja mitä he olivat?\"\n\n\"No, intiaaneja tietysti.\"\n\n\"Täällä on siis käynyt intiaaneja?\"\n\n\"Varmasti on -- kokonainen heimo. No niin, kuten mainitsin teille,\nneiti, ollessani sikeässä unessa kuulin puhelua täällä majassa, suoraan\npääni yläpuolelta, ja paperien kahinaa, ikäänkuin kortteja olisi\njaettu, ja -- Mooseksen äiti! Mitä se on?\"\n\n\"Mikä?\"\n\n\"Ettekö kuullut mitään? St! Nyt se kuuluu taaskin! Varmasti se on\nhevosten kavioiden töminää! Ne ovat ihan ulkopuolella.\"\n\nPhelim syöksyi ovelle.\n\n\"Kautta pyhän Patrikin, maja on ratsastajien ympäröimä. Heitä on\ntuhatkunta, ja lisää on tulossa taempana! Tulimmainen! Juuri noita\nmiekkosia vanha Zeb -- Nyt uusi kiljunta! Voi, hyvä Luoja, joudun liian\nmyöhään!\"\n\nSiepattuaan kaktuksenoksan, jonka hän mukavuuden vuoksi oli tuonut\nmajaan, hän syöksyi ulos ovesta.\n\n\"_Mon Dieu!_\" huudahti kreolitar. \"Siellä ovat he! Isäni, ja minä\ntäällä! Miten sen selitän? Pyhä neitsyt, pelasta minut häpeästä!\"\n\nVaistomaisesti hän juoksi ovelle ja sulki sen. Mutta lyhyt miettiminen\nosoitti hänelle, kuinka joutavanpäiväinen se teko oli. Ulkonaolijat\nnauraisivat moiselle esteelle. Nyt hän jo tunsi regulaattorien äänet!\n\nNahkaseinässä oleva aukko osui hänen silmiinsä. Pitäisikö hänen paeta\nsen kautta, niin alentavaa kuin se saattaisikin olla?\n\nSe ei ollut enää mahdollista. Kavionkapsetta myöskin majan takaa. Majan\ntakanakin oli ratsumiehiä!\n\nSitäpaitsi hänen oma ratsunsa oli etupuolella -- se täplikäs eläin,\njosta ei voinut erehtyä. Tähän mennessä oli tulijain jo täytynyt se\ntuntea.\n\nMutta vielä toinenkin ajatus esti häntä yrittämästä paeta -- jalompi\najatus.\n\n_Hän_ oli vaarassa -- jolta häntä ei suojaisi edes sekään, ettei hän\nitse siitä mitään tietänyt! Kukapa muu paitsi häntä saattaisi suojella\nMauricea?\n\n\"Hyvä nimeni saa mennä!\" mietti hän. \"Isä -- ystävät -- kaikki --\nkaikki paitsi häntä, jos Jumala niin tahtoo! Tulkoon häpeä tai olkoon\ntulematta, hänelle tahdon olla uskollinen!\"\n\nNäiden ylevien ajatusten risteillessä hänen mielessään hän sijoittui\nseisomaan potilaan viereen toisen Didon lailla päättäneenä panna\nvaaraan kaikki -- jopa henkensäkin -- sydämensä sankarin puolesta.\n\n\n\n\nKOLMASNELJÄTTÄ LUKU\n\nVuoroaan odottamassa\n\n\nSellaista kavionkapsetta ei hevostenpyydystäjän majan ympärillä ollut\nkuulunut kertaakaan sen rakentamisesta saakka -- ei edes silloinkaan,\nkun sen aitaus oli täynnä äskettäin pyydystettyjä mustangeja.\n\nOvesta ulos syöksynyttä Phelimiä tervehtii parikymmentä ääntä, jotka\nkehoittavat häntä pysähtymään.\n\nMuita kovemmin kuuluu eräs ääni, jonka komentava sävy ilmaisee puhujan\nolevan seurueen johtajan.\n\n\"Seis, te kirottu! Ei kannata -- teidän yrittää karkuun. Vielä askel,\nniin kellahdatte tielle! Seis, sanon!\"\n\nKomennus tehoaa connemaralaiseen, joka oli pyrkinyt suoraan aukeaman\ntoisella laidalla lieassa olevaa Zeb Stumpin tammaa kohti. Hän\nseisahtuu heti.\n\n\"Totisesti, hyvät herrat, en mielikään karkuun\", vakuuttaa hän,\nvapisten nähdessään paritkymmenet kiukkuiset kasvot ja yhtä monta\nhäneen tähdättyä pyssynpiippua. \"Minulla ei suinkaan ollut sellaista\naikomustakaan. Aioin vain mennä --\"\n\n\"Juosta tiehenne, jos olisitte saanut tilaisuuden. Olitte hyvässä\nalussa. Kas niin, Dick Tracey, parikymmentä kierrosta köyttänne hänen\nympärilleen! Auttakaa, Shelton! Pahuksen omituisen näköinen vintiö hän\nonkin! Tämä ei, hyvät herrat, voi varmastikaan olla etsimämme mies?\"\n\n\"Ei, ei! Hän ei ole. Vain hänen palvelijansa.\"\n\n\"Hei, te siellä takana! Pitäkää silmänne auki! Hän ei ole vielä\nkäsissämme. Älkää päästäkö edes kissaakaan hiipimään ohitsenne! Ja nyt,\nherraseni, keitä on tuolla sisällä?\"\n\n\"Keitäkö on sisällä? Majassako, niinkö tarkoitatte?\"\n\n\"Pahus sinut periköön! Vastaa sinulle esitettyyn kysymykseen!\" kivahti\nTracey, hipaisten vankiaan köydellä. \"Keitä on majassa?\"\n\n\"Voi, hyvä Luoja! Pakko on mennä, kun paholainen ajaa. No niin, siellä\non ensinnäkin isäntä --\"\n\n\"Ohoo! Mitäs tämä on?\" kysyy Woodley Poindexter, joka tällä hetkellä\nratsastaa paikalle ja näkee täplikkään tamman. \"No mutta -- tuohan --\non Looeyn mustangi!\"\n\n\"Niin on, setä\", vahvistaa Cassius Calhoun, joka on saapunut hänen\nseurassaan.\n\n\"Kukahan on tuonut hevosen tänne?\"\n\n\"Loo itse kaiketi.\"\n\n\"Hölynpölyä! Lasket pilaa, Cash!\"\n\n\"En, setä; olen tosissani.\"\n\n\"Onko tarkoituksesi väittää, että tyttäreni on ollut täällä?\"\n\n\"On ollut -- on vieläkin, uskokaa minua!\"\n\n\"Mahdotonta!\"\n\n\"Katsokaahan tuonne sitten!\"\n\nOvi on juuri avattu. Sisältä näkyy naisen hahmo.\n\n\"Hyvä Jumala! Tuossa on tyttäreni!\"\n\nPoindexter keikahtaa pois satulastaan ja kiiruhtaa majalle, Calhoun\nkintereillään. Molemmat astuvat sisälle.\n\n\"Louise, mitä tämä merkitsee? Haavoittunut mies! Onko siinä hän --\nHenry?\"\n\nEnnenkuin ehditään vastata mitään, osuu hänen katseensa vaippaan ja\nhattuun -- ne ovat Henryn.\n\n\"Se on hän; hän on elossa! Taivaan kiitos!\"\n\nHän astuu vuodetta kohti.\n\nHetkellinen riemu haihtuu tuokiossa. Pieluksella lepäävät kalpeat\nkasvot eivät ole hänen poikansa. Isä horjahtaa taaksepäin, ähkäisten.\n\nCalhoun näyttää yhtä liikutetulta. Mutta häneltä kirvonneessa\nhuudahduksessa on kauhuinen soinnahdus, minkä jälkeen hän hiipii pois\nmajasta pelokkaan näköisesti.\n\n\"Suuri Jumala!\" huohottaa tilanomistaja. \"Mitä tämä on? Osaatko\nselittää, Louise?\"\n\n\"En osaa, isä. Olen ollut täällä vain muutamia minuutteja. Löysin\n_hänet_ kuten näette. Hän on houreissaan.\"\n\n\"Entä -- entä -- Henry?\"\n\n\"Minulle ei ole hänestä kerrottu mitään. Herra Gerald oli yksin minun\ntullessani sisälle. Ulkona oleva mies oli poissa ja palasi juuri äsken.\nMinulla ei ole ollut aikaa kysellä häneltä.\"\n\n\"Mutta -- mutta miten _sinä_ olet joutunut tänne?\"\n\n\"En jaksanut olla kotona. En voinut enää sietää epävarmuutta. Oli\nhirveätä -- yksin, eikä ketään talossa; ja se ajatus, että veli-parkani\n-- _mon Dieu, mon Dieu!_\"\n\nPoindexter silmäilee tytärtään kasvoillaan ymmälläoloa kuvastava, mutta\nvieläkin kysyväinen ilme.\n\n\"Arvelin ehkä löytäväni Henryn täältä.\"\n\n\"Täältä! Mutta miten sinä tiesit mitään tästä paikasta? Kuka sinua\ntänne opasti? Olethan yksin!\"\n\n\"Oi, isä, tunsin tien! Muistathan sen päivän, jolloin olimme\nmetsästysretkellä -- jolloin mustangi lähti kiidättämään minua. Se\ntoi minut tämän paikan toiselle puolelle. Palatessani herra Geraldin\nseurassa hän ilmoitti minulle asuvansa täällä. Luulin osaavani takaisin\ntänne.\"\n\nYmmälläolon ilme ei haihdu Poindexterin kasvoilta, mutta siihen\nsekaantuu toinenkin ilme. Hänen otsansa rypistyy, sen varjot\nsyventyvät, vaikka hän ei ilmaisekaan synkkää ajatustaan, mikä se\nlieneekin.\n\n\"Omituinen temppu sinun tekemäksesi, tyttäreni. Ajattelematon -- jopa\nvaarallinenkin. Olet menetellyt hupakkomaisen tytön tavoin. Tule\n-- tule pois! Tämä ei ole sopiva paikka naiselle -- sinulle. Nouse\nratsaille ja palaa kotiin! Joku lähtee sinua saattamaan. Täällä saattaa\nsattua sellainen kohtaus, jota katsomassa sinun ei pitäisi olla. Tule,\ntule!\"\n\nIsä poistuu majasta tyttären seuratessa häntä, tuskin salaten\nvastahakoisuuttaan. Ja yhtä vastahakoisena hänet viedään satulaan.\n\nEtsijät ovat nyt laskeutuneet ratsailta ja seisovat avoimella paikalla\nmajan edustalla.\n\nHe ovat siellä kaikki. Calhoun on ilmoittanut heille, miten asiat\nsisällä ovat; eikä heidän tarvitse enää pysyä valppaina.\n\nHe seisovat ryhmissä, jotkut äänettöminä, jotkut keskustellen. Suurehko\njoukko heitä on kertynyt connemaralaisen ympärille, joka viruu maassa\ntiukasti hihnoilla sidottuna. Hänen kielensä on jätetty vapaaksi, ja\nhäntä kuulustellaan, mutta hänen vastauksiinsa ei suuresti luoteta.\n\nIsän ja tyttären tultua jälleen näkyviin he kääntyvät heihin päin,\nmutta seisovat vaiti. Kaikesta siitä huolimatta he ovat kiihkeän\nuteliaita tietämään, mitä on tekeillä. Heidän ilmeensä ilmaisevat sen.\n\nUseimmat heistä tuntevat tämän nuoren naisen ulkonäöltä -- kaikki\nmaineelta ja kaikki nimeltä. Heitä kummastuttaa -- milteipä ihmetyttää\n-- se, että hän on täällä. Murhatun miehen sisar murhaajan katon alla!\n\nEntistä varmempana on heillä se vakaumus, että asianlaita on\nsellainen. Tultuaan majasta Calhoun on levittänyt uusia tietoja heidän\nkeskuuteensa -- sellaisia tosiseikkoja, jotka tuntuvat vahvistavan\nsen eittämättömästi. Hän on kertonut heille hatusta, vaipasta -- itse\nmurhaajasta, joka viruu vahingoittuneena kamppailemassa kuoleman kanssa!\n\nMutta minkä tähden Louise Poindexter on täällä -- yksin -- ilman\nminkäänlaista saattajaa, valkoihoista tai neekeriä, sukulaista tai\norjaa? Lisäksi vieraana, sillä sellaiselta hän näyttää!\n\nHänen serkkunsa ei selitä sitä -- kenties hän ei osaa.\n\nHänen isänsä -- osaako hän? Hänen hämminkiä kuvastavasta ilmeestään\npäättäen se on epäiltävää.\n\nKuiskauksia lentää huulilta korvaan -- ryhmästä ryhmään. Esitetään\nolettamuksia -- useita, mutta ei ainoatakaan niistä lausuta ääneen.\nJopa karkeat rajaseutulaisetkin kunnioittavat tunteita -- sekä tyttären\nettä isän -- ja vartoavat kärsivällisesti selitystä.\n\n\"Ratsaille, Louise! Herra Yancey saattaa sinut kotiin.\"\n\nNuori tilanomistaja, jonka puolesta näin luvataan, ei ole milloinkaan\nollut valmiimpi täyttämään lupausta. Juuri hän kadehtii eniten Cassius\nCalhounin otaksuttua onnea. Sielussaan hän kiittää Poindexteriä tästä\ntilaisuudesta.\n\n\"Mutta, isä\", panee nuori nainen vastaan, \"miksi ei minun pitäisi\nodottaa sinua? Ethän aio jäädä tänne?\"\n\nYanceyta vihlaisee levottomuuden puuska.\n\n\"Toivon sinun tekevän, tyttäreni, kuten käsken. Riittäköön se!\"\n\nYanceyn luottamus palaa. Ei aivan. Hän tuntee neidon ylpeän hengen\nkyllin hyvin ollakseen epävarma siitä, alistuuko se tottelemaan -- edes\nisänkään määräystä.\n\nSe antaa perään. Mutta Louise salaa huonosti vastahakoisuuttaan, vaikka\nsaapuvilla onkin niin suuri joukko tarkkaavia katselijoita.\n\nHe kaksi lähtevät ratsastamaan; nuori tilanomistaja menee edellä\nholhokkinsa hitaasti seuratessa -- edellisen tuskin pystyessä salaamaan\nriemuaan, jälkimäisen harmiaan.\n\nYanceysta on hänen kumppaninsa alakuloisuus pikemminkin tuskallinen\nkuin harmillinen. Miten voisi olla toisin, kun sydäntä painaa sellainen\nmurhe? Luonnollisesti hän arvelee mielialan johtuvan siitä.\n\nHän tulkitsee syyn vain puolittain oikein. Jos hän katsoisi tiukasti\nLouise Poindexterin silmiin, saattaisi hän niistä havaita ilmeen, josta\nkuvastuisi vähemmän surua menneisyyden kuin pelkoa tulevaisuuden vuoksi.\n\nHe ratsastavat edelleen puiden lomitse -- mutta eivät\näänenkantamattomiin niistä miehistä, joiden luota he äsken lähtivät.\n\nÄkkiä tapahtuu kreolittaren piirteissä muutos -- hänen kasvonsa\nkirkastuvat, ikäänkuin hänen sielussaan olisi herännyt joku iloinen tai\nainakin toiveikas ajatus.\n\nHän pysähtyy miettivänä -- hänen saattajansa on pakko tehdä samoin.\n\n\"Herra Yancey\", virkkaa hän oltuaan lyhyen tuokion vaiti, \"satulani on\nirtaantunut. Minun ei ole mukava istua siinä. Olkaa hyvä ja tarkastakaa\nvöitä!\"\n\nYancey keikahtaa maahan mielissään siitä tehtävästä, joka näin on\nhänelle uskottu.\n\nHän tarkastaa vöitä. Hänen mielestään ne eivät kaipaa tiukkaamista. Hän\nei tuo sitä julki, vaan aukaisee soljen ja kiskoo hihnaa kaikin voimin.\n\n\"Seis!\" lausuu kaunis ratsastajatar. \"Sallikaa minun laskeutua\nsatulasta. Sitten teidän on parempi tiukata.\"\n\nVartoamatta toisen apua hän ponnahtaa satulasta ja jää seisomaan\nmustangin viereen.\n\nNuori mies nykii edelleen hihnoja, vetäen minkä suinkin jaksaa.\n\nPitkällisen ponnistelun jälkeen, joka panee hänen kasvonsa punottamaan,\nhänen onnistuu lyhentää hihnoja yhdellä ainoalla reikävälillä.\n\n\"Nyt, neiti Poindexter, se luullakseni kelpaa.\"\n\n\"Kenties se kelpaa\", vastaa nainen, laskien kätensä satulannupille\nja pudistaen sitä hiukan. \"Epäilemättä se nyt kelpaa. Oikeastaan on\nsittenkin vahinko lähteä takaisin näin pian. Saavuin tänne juuri äsken\nratsastettuani vinhaa laukkaa, ja Luna-rukallani on tuskin ollut aikaa\nhengähtää. Mitähän, jos viipyisimme täällä hetkisen ja sallisimme\nLunan levähtää? Meidän sopii huviksemme tarkkailla noiden kauniiden\nhopeakalojen hyppelyä tuolla purossa. Katsokaahan, herra Yancey! Kuinka\nkauniita otuksia ne ovatkaan!\"\n\nNuorta tilanomistajaa alkaa imartelun tunne hivellä. Minkä tähden hänen\nkaunis kumppaninsa haluaisi viipyä siellä hänen seurassaan? Minkä\ntähden hän haluaisi katsella _iodoneja_, jotka karkeloivat vedessä --\nja jotka olivat lemmenhuumeessa tähän vuodenaikaan?\n\nHän sommittelee omien halujensa mukaisen vastauksen.\n\nHänen suostumuksensa saadaan helposti.\n\n\"Neiti Poindexter\", sanoo hän, \"komentakaa te vain minua. Olen liiankin\nonnellinen saadessani viipyä täällä niin kauan kuin te haluatte.\"\n\n\"Vain siksi, kunnes Luna on levännyt. Totta puhuakseni, sir, olin\ntuskin ennättänyt pois satulasta, kun seurueenne saapui. Katsokaahan!\nRatsu-rukka huohottaa vieläkin pitkän nelistyksen jälkeen.\"\n\nYancey ei pane merkille, huohottaako täplikäs mustangi vai eikö.\nHän pyrkii vain liian mielellään noudattamaan sen ratsastajattaren\ntoivomuksia.\n\nHe seisahtuvat puron rannalle.\n\nMies on hieman kummastunut havaitessaan, että hänen kumppaninsa\nkiinnittää vain vähän huomiota hopeakaloihin ja täplikkääseen\nmustangiin. Hän olisi ollut siitä vielä enemmän mielissään, jos neidon\nhuomio olisi kääntynyt häneen.\n\nMutta niin ei ole käynyt. Hän ei pysty kiehtomaan neidon katseita\neikä hänen korviaan. Edelliset näyttävät harhailevan tyhjyydessä;\njälkimäiset tuntuvat olevan kiihkeästi jännitetyt erottamaan kaikkia\naukeamalta kantautuvia ääniä.\n\nSiitä huolimatta, että mies on ihastunut saatettavaansa, ei hän\nitsekään malta olla kuuntelematta. Hän epäilee, että siellä on\nmeneillään vakava kohtaus -- oikeudenkäynti lynkkaustuomarin edessä,\nregulaattorien ollessa valamiehinä.\n\nPuunrunkojen lomitse kajahtelee kiihkeätä puhetta. Sen korostuksesta\nsoinnahtaa vakavuutta, joka kertoo hirveästä päättäväisyydestä.\n\nMolemmat kuuntelevat; nainen muistuttaa traagillisen osan näyttelijää\nseisomassa teatterin kulissien takana ja vartoamassa esiintymisvuoroaan.\n\nKuuluu monenäänisiä puheita, ikäänkuin useita henkilöitä esiintyisi;\nsitten seuraa muita pitempi puhe -- sekava esitys.\n\nLouise tuntee äänen. Puhuja on hänen serkkunsa Cassius. Hän puhuu\nkiihkeästi -- ajoittain äkäisesti, ajoittain perustelevasti, ikäänkuin\nsuostutellen kuulijoitansa johonkin, mihin he eivät ole taipuvaisia.\n\nHänen puheensa päättyy; ja heti senjälkeen kuuluu nopeita, teräviä\nhuudahduksia -- hyväksymishuutoja -- yksi muita äänekkäämpänä ja\npeloittavan ponnekkaana.\n\nKuunnellessaan Yancey on unohtanut vierellään seisovan kauniin olennon.\n\nHän saa muistutuksen neidon läsnäolosta nähdessään viimemainitun\njuoksevan pois paikalta ja äänettömästi rientävän majaa kohti\nhillittömän, mutta päättäväisen näköisenä!\n\n\n\n_Toiminta päättyy romaanissa_ \"Lakeuden laki\".\n\n\n\n"]