Auringonlaskun sola
Zane Grey (1872–1939)
Trueman Rock palaa vuosien jälkeen kotikaupunkiinsa Wagontongueen, missä häntä odottavat menneisyyden ampumavälienselvittelyt. Lännenromaanissa taitava ratsastaja kohtaa karjanpaimenien asuttaman seudun uudet koettelemukset, vaarallisen Prestonin klaanin sekä Thiry-nimisen naisen.
Zane Greyn 'Auringonlaskun sola' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2162. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
AURINGONLASKUN SOLA
Kirj.
Zane Grey
Suomennos
Porvoo * Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1935.
I luku.
Eräänä helteisenä kesäkuun päivänä puolenpäivän aikoihin puhkui pölyinen kaukojuna Wagontongue'in kaupunkiin. Kuollut asema näytti vain hitaasti alkavan elää. Aseman katoksen varjossa vetelehtivät meksikkolaiset eivät liikahtaneetkaan.
Trueman Rock astui hitaasti vaunuista matkalaukku kädessä kapeissa, tummissa kasvoissaan jännittynyt, odottava ilme. Hänellä oli yllään yksinkertainen, ruudukas, aika tavalla rypistynyt puku ja päässään suuri, harmaa, jo kauan palvellut sombrero, lierihattu. Hänen käyntinsä ja notkea vartalonsa ilmaisivat hänen olevan ratsastajan. Tarkka silmä olisi saattanut huomata korkealla vasemman lonkan takana selän puolella takin alla revolverin hahmon.
Hän näytti mieheltä, joka odotti näkevänsä jonkun, jonka tuntisi. Hänen olemuksessaan oli jotakin vaivatonta, huoletonta, mutta kuitenkin varuillaanolevaa. Hän käveli poikki asemasillan sivuuttaen asemamiehiä ja muita, jotka nyt olivat alkaneet liikehtiä, tapaamatta ketään, joka olisi vilkaissut häneen muuta kuin ohimenevästi. Kaksi nuorta naista tuli ulos odotushuoneesta ja silmäsi arasti hänen jälkeensä. Hän vastasi tähän huomaavaisuuteen.
Kivetyn käytävän päässä Rock epäröi ja pysähtyi hämmästyneenä ja hätkähtäen. Leveän kadun toisella puolen oli ryhmä tiili- tai puurakennuksia säiden piiskaamine korkeine nimikilpineen. Se oli laiska näky. Joukko karjanpaimenia seisoskeli kadunkulmauksessa; satuloituja hevosia seisoi puomiin sidottuna; ajoneuvoja ja kuormavankkureita näkyi kauempana kadun alapäässä; meksikkolaisia värikkäissä puvuissaan istuskeli kapakan edustalla, jonka ikkunat olivat maalatut.
"Tämä vanha pesä ei näytä tippaakaan muuttuneen entisestään", totesi Rock tyytyväisenä. "Sepä lystikästä, minä kun odotin tapaavani sen kokonaan uudelleen rakennettuna... Mitenkäs se oli? Siitä on viisi, kuusi vuotta, kun läksin. Niin, minun ei olisi koskaan pitänyt tulla takaisin, mutta en yksinkertaisesti voinut olla tulematta. Jokin sai minut lassonsa päähän, se on selvä se."
Tutun kadunkulmauksen näkeminen sai vanhat muistot heräämään. Hän oli ollut mukana useissa pahoissa ampumisjupakoissa tässä kaupungissa, ja yhden sellaisen näyttämö oli juuri hänen edessään. Kylmä väristys jäähdytti vanhojen miellyttävien muistojen lämmön ja läheisyyden. Rock pyörähti ympäri ja etsi matkatavaratoimiston tiedustellakseen satulaansa ja tavaroitansa, jotka hän oli lähettänyt Demingistä. Ne olivat saapuneet samassa junassa kuin hänkin. Huomaten, ettei hän vielä tiennyt antaa osoitetta, minne ne olisi voitu lähettää, Rock pani kuitit takaisin taskuunsa ja meni ulos.
Hiipivä muutos oli alkanut tapahtua Wagontongue'iin saapumisen herättämässä hyvänmielen tunteessa. Hän lähti asemalta kiertäen kaukaa tuon kadunkulman, joka oli synkistänyt hänen iloiset ajatuksensa. Mutta hän ei ollut kävellyt puolenkaan kadunkulman matkaa, ennen kuin hän tuli toisen kapakan luo, jonka tuttu ulkomuoto ja enää tuskin luettava nimi – Onnelliset Päivät – olivat kuin isku vasten kasvoja. Hän kiiruhti ensin askeleitaan, mutta, toimien hänelle niin luonteenomaisesti, pyörähtikin sitten päättävästi ympäri ja astui sisään. Sama paikka, sama tarjoilupöytä, likainen peili ja haalistuneet maalaukset, samat biljardipöydät. Huone oli tyhjä tarjoilijaa lukuun ottamatta. Rock tilasi ryypyn.
"Outo täälläpäin, vai?" tiedusteli tarjoilija ystävällisesti palvellessaan häntä.
"Niin, mutta kyllähän Wagontongue ennen oli minulle tuttu paikka", vastasi Rock. "Ollut jo kauankin täällä?"
"Toinen vuosi menossa."
"Kuinkas karjakauppa käy nykyään?"
"Hyvinhän se, silloin tällöin. Nyt on tietysti hiljaista, mutta naudanlihaa myydään jonkin verran."
"Lihaa? Tarkoitatteko sorkillaan?"
"Ei. Teurastettuna. Gage Prestonin joukko tekee suuria kauppoja."
"Vai niin, se on uutta", vastasi Rock miettiväisenä. "Gage Preston?... Olen kuullut nimen jossakin."
"Onko vieras paimen vai karjanomistaja?"
"Tjaa, minä olin kumpanakin", vastasi Rock naurahtaen. "Ja se tainnee tietää sitä, että tulen sellaisena pysymäänkin."
Muutamia saapasjalkaisia miehiä tömisteli sisään ja asettui tarjoilupöydän ääreen. Rock väistyi syrjään ja käveli umpimähkään ympäri huonetta katsellen seinällä olevia julkeita kuvia. Hän muisti muutamia niistä. Hän löysi myöskin mitä hän siinä sivumennen etsiskeli – muutamia kuulanreikiä seinässä. Sitten hän meni ulos.
"Ehkä minun ei olisi pitänyt katsella tuota tummaa viskiä", päätteli hän.
Oli hetkiä, jolloin Trueman Rockin ei ollut hyvä ruveta leikittelemään pullon kanssa. Tämä oli niitä. Nämä äkkinäiset, luissa ja ytimissä hiipivät kylmänväreet, nämä synkän mielenmasennuskohtauksen enteet – ne tavallisesti edelsivät hänen yleensä harvinaisia juomapuuskiaan. Hän ei ollut langennut pitkään aikaan ja hän toivoi, että jotakin tapahtuisi, joka estäisi sen tälläkin kertaa. Sillä jos hän lankeaisi täällä Wagontongue'issa, ei siitä koituisi mitään hyvää. Se johtaisi kaikenlaisiin hullutuksiin ja typeryyksiin. Hän oli ollut ahkera ja hänellä oli ollut menestystä muutamana vuonna eräässä teksaslaisessa karjayrityksessä ja hän oli myynyt osuutensa kymmenestätuhannesta dollarista, joka summa hänellä nyt oli seteleinä povellaan.
Rock meni eräässä toisessa kadunkulmauksessa olevaan Range House hotelliin. Hän pani merkille, että hotelli oli uudelleen sisustettu. Hän kirjoitti nimensä vieraskirjaan, antoi ovenvartijalle matkatavarakuittinsa ja meni hänelle osoitettuun huoneeseen ja koetti siellä edelleen vastustaa päällensä karkaavaa mielialaa ajamalla partansa ja siistimällä itsensä mahdollisimman esiintymiskelpoiseksi omien arvostelevien silmiensä edessä.
"Olisipa hauska tavata Amy Wundia", hän tuumaili harhautuen toisiin muistoihin. "Tai Polly Ackersia. Tai Kit Randia... Kaikki naimisissa jo aikoja sitten, lyön vaikka vetoa."
Hän meni alas eteisaulaan, missä hän kohtasi tukevatekoisen, punanaamaisen miehen, joka ei ollut kukaan muu kuin Clark, hotellinomistaja, jonka hän niin hyvin muisti.
"Päivää, Rock! Hauska tavata", tervehti tämä ylhäisyys ystävällisesti, joskaan ei erikoisen sydämellisesti, ojentaen kätensä. "Huomasin nimesi kirjassa. En osannut olla varma, ennen kuin näin vilahduksen sinusta."
"Päivää, Bill!" vastasi Rock heidän lyödessään kättä. "Tuota, etpäs ole yhtään muuttunut, mikäli muistan. Totta puhuen näytät hyvinvoivalta ja menestyneeltä. Otetaanpas ryyppy vanhojen muistojen vuoksi."
He menivät aulasta kapakkaan, joka oli uusi ja häikäisevän hieno Rockin mielestä.
"Hieno paikka, Bill. Luulenpa sinun itsesi hieman menestyneen. Pidätkös vielä käynnissä yläkerrassa sitä pikkupeliä, joka piti meidät karjanpaimenet köyhinä?"
"Se on suurta peliä nyt, Rock", vastasi hotellinomistaja heidän kilistäessään laseja. "Kauankos siitä on, kun jätit Wagontongue'in?"
"Kuusi vuotta."
"Jaa, niinkö kauan jo? Aika suorastaan lentää. Me olemme täällä hieman kasvaneet, Rock. Koko monta karjanomistajaa on tullut tänne. Kaikki laitumet melko täynnä elukkaa nykyään. Ja sitten lampaankasvatus lisääntyy huolimatta vastustuksesta. Meillä on kaksi sahaa, joitakin suuria kauppaliikkeitä, koulu ja kaupungintalo."
"Niin, näytätte tosiaan päässeen eteenpäin. Se on oikein hauskaa, Bill. Minä olen aina pitänyt Wagontongue'ista."
"Poikkesitko sinä vain sanomaan terve vanhoille tutuille, vai aiotko jäädä?" kysäisi Clark silmä merkityksellisesti välähtäen.
Rock tuumiskeli tuota kysymystä Clarkin tarkatessa häntä. Hetken kuluttua tämä heilautti Rockin takkia vähän syrjään.
"Ohoo! Suo anteeksi tunkeilevaisuuteni", hän jatkoi hieman muuttuneeseen sävyyn. "Näyt olevan lastattu rautatavaralla kuten tavallista. Mutta toivottavasti et ole ketään etsiskelemässä."
"Enpä luulisi, Bill. Mutta täällä saattaa olla joku, joka etsii minua... Kuinkas vanha ystäväni Cass Seward jaksaa?"
"Hm! – Kuule, sinun ei tarvitse udella, etsiikö Cass sinua vielä vai ei. Hän on ollut kuolleena jo pari vuotta. Hän oli tosi sheriffi, Rock, ja hyvä ystäväsi."
"Tjaa, enpä ole niin varma tuosta viimeksimainitusta, mutta Cass oli joka tapauksessa reilu kaveri. Kuollut! Olenpa tosiaan pahoillani. Mihinkä hän sairastui, Bill?"
"Ei mihinkään. Hän päätti tilinsä saappaat jalassaan."
"Kuka hänet tappoi?"
"Tuota noin, sitä ei koskaan kunnolla selvitetty. Se sattui täällä Sandrossa. Se oli raju paikka silloin. Eikä sillä, ettei se vieläkin olisi. Cass sekaantui johonkin rähinään ja ammuttiin. Siellä ammuttiin myöskin muuatta meksikkolaista ja karjanpaimenta samana yönä, mutta ne eivät rääkkyneet mitään. Kulkupuhe on aina väittänyt, että Ash Preston tappoi Sewardin. Mutta kukaan ei koskaan koettanutkaan näyttää sitä toteen, kaikkein vähimmin uusi sheriffimme."
"Kuka on Ash Preston?"
"Hän on Gage Prestonin vanhin poika, uusi karjamies näillä seuduin sen jälkeen, kun sinä täällä ratsastelit. Ja pahempi miehenpuoli kuin Ash ei ole koskaan hevosen selkään noussut."
"Paha? Mitäs sinä sillä tarkoitat, Bill?"
"Sen minä jätän itse selvitettäväksesi. Enpä sano nyt sen enempää ja ole hyvä ja pidä tätä luottamuksellisena puheena."
"Sepä selvä, Bill", vastasi Rock nopeasti. Toisen ryypyn jälkeen ja hetken sitä tätä laitumista jutelmaan he erosivat hotellin aulassa. Rock astui vaistomaisesti askeleen takaisin kapakan ovea kohti, epäröi ja kääntyi pois. Hän vielä itsepintaisesti jurritteli juomahalulle antautumista vastaan. Hän selitti itselleen, että hän itse asiassa ei tarvinnut eikä halunnut viskiä. Se oli vain tarve karkoittaa pahantuulen puuska. Hän ei ollut laskenut, että Wagontongue'iin palaaminen kävisi kipeästi. Hän vakuutti itselleen, ettei ollut mitään syytä, miksi se koskisi. Mitä siitä, jos hän oli ollut rakastunut Amy Wundiin ja myöhemmin Pollyyn ja Kittyyn? Se ei ollut koskaan koskenut häneen eikä edes estänyt häntä rakastumasta teksaslaisiin tyttöihin. Hän ei ollut koskaan voinut vastustaa kaunista naista. Hän tunsi moraalista herpautumista, joka oli vievä siihen, että hän löytäisi itsensä pian tukkihumalassa, ellei jokin estäisi häntä. Tämä heikkous oli aina ollut hänelle vastenmielinen, vaikkakin hän uskoi sen itsessään esiintyvän lievempänä kuin useimmissa karjanpaimenissa. Siinä tuolissaan istuessaan hän muisteli ystäviään ja vihamiehiään vanhoilta Wagontongue'in päiviltään. Hänellä oli ollut paljon ystäviä ja vain muutamia vihamiehiä. Hänen parhaita ystäviään oli ollut Sol Winter, hyväsydäminen kauppias, joka aina yliarvioi erästä palvelusta, jonka Rock oli tehnyt hänelle. Milloin tahansa Rock joutui pulaan, oli se nyt esimerkiksi vaikka jokin ampumisjuttu, Sol oli se, joka hänet auttoi pälkähästä. Ja raha-asioissa Sol oli aina ollut hänen pankkinsa. Rockille, joka nyt alkoi muistaa selvästi monta asiaa, joista muuan oli se, että hän oli jättänyt Wagontongue'in kiireessä ja pennittömänä, palautui mieleen velka, jonka hän muisti vieläkin olevan maksamatta. Tämä lennätti hänet ulos etsimään Winterin kauppaa.
Sen piti olla pari kulmaväliä katua alaspäin. Muutamat rakennuksista olivat uusia eikä Rock voinut olla aivan varma paikasta. Lopulta hän löysi kulman, jossa Solin liikepaikka oli ollut. Suuri ja vaihtelevaisen näköinen kauppa piti nyt paikkaa hallussaan. Rock tunsi vilpitöntä mielihyvää nähdessään tämän todistuksen vanhan ystävänsä vaurastumisesta ja harppasi iloisena sisään varmana lämpimästä tervetuliaistervehdyksestä. Mutta hän joutui vain toteamaan, että Sol Winter ei omistanut tätä liikettä.
"Vai niin! – Vieläkö Winter harjoittaa liikettään?" tiedusteli Rock tuntien pettymystä.
"Se on nyt vähän niin ja näin. Hänet on tavallaan tungettu pois kaupungin parhaimmilta paikoilta."
"Tungettu pois! Millä tavalla?" tiukkasi Rock terävästi.
"Parempi varasto ja valikoima vei hänen asiakaspiirinsä. Jos haluatte jotakin, niin..."
"Kiitos. En halua mitään", keskeytti Rock ja lähti.
Kysellen hän löysi Sol Winterin kaupan kadun alapäästä. Se ei ollut millään muotoa mikään pieni ja vähäpätöinen paikka, mutta se ei ollut, mitä se oli ennen ollut. Rock astui sisään. Sol palveli jotakin naista. Hän näytti vanhemmalta, ohuemmalta, harmaammalta, ja hänen kasvoissaan oli syviä juomuja, jotka näyttivät Rockista oudoilta. Kuusi vuotta on pitkä aika. Rock katseli ympärilleen. Se oli suuri varastohuone täynnä kauppatavaraa – metallitavaroita, sekatavaraa, satuloita ja valjaita ja maanviljelyskaluja.
"Mitenkä voin palvella teitä, herra?" kysyi ääni Rockin kyynärpään vieressä. Hän kääntyi löytääkseen Winterin vierellään.
"Terve, Sol, sinä vanha tekijä!" sanoi Rock verensä lämpimästi sykähtäessä. "Etkö sinä tunne minua?"
Winter kumartui, melkeinpä vähän kyyristyi silmät läpitunkevina. Yht'äkkiä hänen kasvojensa jännitys laukesi vastaanpidättämättömään hymyyn.
"True Rock!" hän huudahti epäilevästi.
"Niin totta kuin sinä olet syntynyt. Miten jaksat, Sol?"
Winter tarttui häneen iloisin, kovin käsin. "Etkös todellakin ole sinä! Jaa'a, sinä vanha ratsastava, ryyppäävä, ampuva, rakasteleva junkkari!"
"Sinusta on hauskaa tavata minua, Sol?" vastasi Rock kiemurrellen Winterin otteessa.
"Hauskaa! – Luoja paratkoon, ei siihen riitä sanatkaan. Niin, True, sinä olit aina kuin minun oma poikani. Ja sen jälkeen kun minä menetin hänet..."
"Menetit hänet? – Kenet! Eihän sinulla koskaan ollut muita poikia kuin Nick. Mitä sinä tarkoitat?"
"Etkö sinä koskaan sattunut kuulemaan Nickistä?" tiedusteli Winter alaleuka väristen.
"En. En ole koskaan kuullut mitään uutisia Wagontongue'ista sitten kun lähdin", vastasi Rock koettaen pitää itsensä vahvana.
"Nick ammuttiin hevosensa selästä siellä lähellä Auringonlaskun solaa."
"Mitä – eihän! Sol! – Nick ammuttu!! Kuule, sano että häntä ei tapettu."
"Kyllä, niin kävi, True", vastasi Winter murheellisena.
"Se hieno, hyvä poika!... Voi luoja! Se oli ikävää", huudahti Rock tukehtuneesti, kun hän puristi Winterin käsiä. "Mutta se oli kai tapaturma?"
"Niin ne sanovat, mutta en ole sitä koskaan uskonut. Tuolla laitumilla on vielä huonoa verta, True. Tottahan muistat. Onpa uuttakin tullut sen jälkeen, kun lähdit."
Tällöin saapui joku asiakas ja Rock jäi yksikseen hetkeksi. Hän istuutui myymäläpöydälle ja otti sombreron päästään huomaten otsansa olevan kostean ja kylmän. Nick Winter kuollut! Luultavasti karjavarkaiden ampumana, tai jonkun Winterin vihamiehen, tai ehkä tuon uuden huonon aineksen, josta Clark ja Winter olivat vihjanneet. Kaikkein viimeisintä, mitä Rock saattaisi odottaa tapahtuvan, oli se, että joku voisi tehdä väkivaltaa lempeälle, ystävälliselle, rammalle Nick Winterille. Tämä oli jotakin, joka pitelisi Rockia Wagontongue'in seuduilla, ellei muutakaan ilmaantuisi. Rock näki mielessään villit seudut Wagontongue'ista etelään ja erikoisesti rikkinäiset Auringonlaskun Solan tienoot sagepensastoisine tasanteineen, setriharjanteineen, pinjaisine rotkoineen ja purppuraisine metsäylänköineen. Rock ei tiennyt kauniimpaa erämaata tai ratsastajalle, hevoselle ja karjalle koettelevampaa maastoa.
"True, tekee oikein hyvää nähdä sinun istuvan siinä", sanoi Winter tullessaan takaisin ja pannessaan kätensä Rockin olkapäälle. "Enpä ole koskaan nähnyt sinua noin komeana, niin siistinä ja hienona. Minulle ei kenenkään tarvitse kertoa, että sinä olet tehnyt lujasti työtä."
"Niin, Sol. Olen ollut viisi vuotta mukana eräässä karjayrityksessä Texasissa. Pesin sieltä kymmenentuhatta, kaikki rehellisesti ja reilusti. Minulla on sellainen rahakäärö, että sillä vaikka lehmän tukehduttaisi."
"Älä! Kymmenentuhatta? Kuule, True, sehän on pieni omaisuus! Sinähän olet jaloillasi. Jos et vain rupea juomaan ja ala pelata."
"Saa nähdä, Sol, ehkä en rupea. Mutta minä olen kulkenut ilman syrjähyppäyksiä niin kauan, että minua alkaa huolestuttaa... Paljonko minä olen sinulle velkaa?"
"Velkaa minulle? Et mitään", vastasi Sol hymyillen.
"Tutkipas kirjojasi, ennen kuin minä panen sinut niitä tutkimaan", komensi Rock kiivaasti. Hän auttoi Winteriä vanhan tilin löytämisessä, joka ei ollutkaan mikään pieni tili, ja pakotti hänet vastaanottamaan maksun korkoineen.
"Kuulehan Rock, suoraan sanoen tämä pikku tuulenpuuska auttaa minua koko joukon", tunnusti Winter naama kirkastuneena. "Minä jouduin erääseen karjakauppaan jonkin aikaa sitten ja menetin koko paljon saatavia. Ja sitten se uusi kauppa – Dabbin – vei osan liikevaihtoani. Minun oli muutettava syrjemmälle. Kauppa on kuitenkin viime aikoina alkanut taas käydä paremmin. Vanhat asiakkaat ovat tulleet takaisin. Minusta tuntuu, että sentään tästä selviän."
"Sehän hauskaa. Kenen kanssa sinä olit karjakaupoissa?" murahti Rock.
"Dabbin."
"Dabbin? Eihän vain John Dabbin kanssa, joka hommaili täälläpäin vuosia sitten?"
"Kyllä, John Dabbin."
"Kuule, Sol, sinun olisi pitänyt paremmin ymmärtää, kenen kanssa asioihin ruvetaan."
"Niinpä kyllä, mutta se näytti niin lupaavalta kaupalta ja se oli Nickin tähden... Mutta minä olen nyt iäksi jättänyt karjakaupat."
"Jatka. Kerro vielä joitakin pahoja uutisia", sanoi Rock synkkänä.
"Siinäpä ne olivat suunnilleen kaikki, True."
"Mitäs on tullut vanhasta heilastani, Kit Randista?" tiedusteli Rock.
"Kit? Niin, kuulin hänen menneen naimisiin Chess Watkinsin kanssa..."
"Mitä! Tuon juopon vetelyksen?" keskeytti Rock kiukkuisesta
"Niin. Eikä hän kyennyt häntä siitä miksikään muuttamaan. Kittyn oli mentävä työhön erääseen täkäläiseen ravintolaan, ja lopulta he lähtivät Wagontongue'ista. En ole kuullut heistä mitään sen jälkeen."
"Kitty Rand? Tuo herttainen, viisas tyttö tarjoilijattarena! Voi luoja!... No, mitäs tuli Polly Ackersista? Se oli tyttö, joka varmasti menestyi."
"Polly joutui huonoille jäljille", vastasi Sol totisena. "Joku pelurikeikari sai hänet pauloihinsa. Hän on ollut poissa jo vuosia."
Rock huokasi. "Alanpa katua, että koskaan palasin tähän kirottuun Wagontongue'iin... Mutta kysynpä vielä yhden kysymyksen. Mitä tiedät parhaasta tytöstäni, Amy Wundista?"
"Enemmän enkä sen parempaa, True", vastasi Winter. "Lähdettyäsi Amy leikitteli monenkin paimenen kanssa. Niitä on vieläkin sellaisia, jotka sanovat, että hän ei koskaan päässyt oikein jaloilleen karkumatkalle lähdettyäsi."
"Tulenvietävät! Hullut!" räjähti Rock. "Hänhän leikitteli minunkin kanssani. Hän ei koskaan välittänyt minusta tuon enempää." Seurasi kuvaava sormiennäpsäys.
"Kyllä, kyllä hän välitti, jos vain juoru mitään tietää. Ehkä hän huomasi sen vasta sitten, kun olit lähtenyt. Amy oli ylpeä tyttö, ja sinähän muistat, Rock, että olit pihkassa Pollyyn samaan aikaan."
"Luoja paratkoon, niinhän minä olin", myönsi Rock omantunnonvaivaisena.
"Pojat ovat aina poikia. Luulenpa, ettet tiennyt mieltäsi yhtään paremmin kuin Amykään. Ja nyt varustaudu pienen paukun varalta, True."
"Anna paukkua, senkin vanha pahanilmanlintu."
"Amy särki kaikkien tämänpuolen paimenten sydämet ja sitten – – meni ja otti John Dabbin."
Rock tuijotti ystäväänsä puhekyvyttömänä.
"Dabb oli leski ja hänellä oli tytär, joka oli melkein yhtä vanha kuin Amy. He menivät naimisiin noin vuosi sitten. Se oli huono kauppa, sanovat kaupungilla. Amy ei ole tyytyväinen ja hän hakkailee yhtä paljon kuin ennenkin."
Trueman Rockin pää painui.
"Poikaseni, se on maailman meno", jatkoi Winter. "Sinä olet ollut poissa kauan. Ja yhtä ja toista sattuu ihmisille, enimmäkseen ikävää, valitettavasti."
"Sol, pidätkös huolta rahoistani kunnes tulen niitä hakemaan?" kysyi Rock pistäen kätensä liivinsä sisätaskuun.
"No, True, mitäs nyt on tekeillä?"
"Minä lähden nyt jonnekin ja ryyppään itseni julmasti, hirveästi humalaan", julisti Rock totisen juhlallisesti.
Winter naurahti, vaikkakin hän näytti varsin vakavalta.
"Jätä se tekemättä, True."
"Peijakas, enkä jätä!"
"Älä viitsi lähteä. Se vain tuo takaisin vanhan pahan tavan. Sinä näytät niin kunnolliselta nyt ja minusta olisi oikein ikävää nähdä sinun aloittavan taas."
"Minä aion nyt lähteä surujani hukuttamaan, Sol", selitti Rock juhlallisesti.
"No minkäs sille, odotahan kunnes tulen takaisin", vastasi Winter. "Minun on käytävä asemalla. Apulaiseni on vapaana tänään. Huolehdipas puodistani puolestani. Ei ole luultavaa, että kukaan tulee tänne näin puolenpäivän aikaan, mutta jos joku sattuu tulemaan, niin palvelet häntä – niinkuin sinulla ennen oli tapana tehdä."
"Hyvä. Pidän huolta kaupasta sen aikaa. Mutta kiidä tänne äkkiä takaisin. Tiedä, että minä aion juoda itseni kauheasti humalaan."
Winter riensi ulos paljaspäin ja paitahihasillaan jättäen Rockin myymäläpöydälle istumaan noiden hänen niin hyvin tuntemiensa taudinoireiden riepoteltavaksi. Nyt Rock ei enää kuullut omantunnon heikkoa, hiljaista ääntä. Hän tunsi villiä, selittämätöntä, jäytävää vetoa tehdä itselleen pahaa – synkkä varjo kietoi hänen terveen mielensä. Jos Sol ei kiiruhtaisi pian takaisin...
Kevyet, nopeat askeleet pysähdyttivät Truemanin ajatusten ryöpyn. Hän katsahti ylös. Nuori nainen oli tullut kauppaan. Rockin ensimmäinen nopea vilkaisu luiskahdutti hänet alas myymäläpöydältä. Tyttö katseli odottavasti ympärilleen, epäröi nähdessään Rockin ja tuli sitten kohti. Rock tajusi yht'äkkiä, että itsensä hirveästi humalaan juominen oli juuri se viho viimeinen asia, jota hän halusi tai aikoi tehdä.
"Onko herra Winter kotona?" kysyi tyttö pysähtyen myymäpöydän ääreen.
"Ei ole. Hänen täytyi mennä asemalle. Luulen hänen viipyvän siellä jonkin aikaa."
"Oi – sepä ikävää. Minä – minä en voisi odottaa ja minä olisin erikoisesti halunnut tavata häntä", sanoi hän hieman hämmentyneenä ja kärsimättömänä.
"Voinko tehdä jotakin hyväksenne?" kysyi Rock. Hän oli kylmä, vaivaton, kunnioittava.
"Oletteko te se uusi apulainen, jota herra Winter odotti saapuvaksi?" tiedusteli toinen.
"Kyllä, neiti, palvelijanne."
"Minulla on luettelo tavaroista, jotka minun pitäisi saada", vastasi tämä avaten käsilaukkunsa ja tutkien sen sisällystä.
"Teen parhaani, neiti. Mutta olen hieman outo tässä liikkeessä."
"Se ei haittaa. Minä voin auttaa teitä", vastasi hän armollisesti. "No, missä se paperi nyt onkaan?"
Viivytys tarjosi Truemanille tilaisuuden silmätä tyttöä salavihkaa. Hän oli puhdasverinen Lännen nainen, noin kaksikymmentäyksi- tai -kaksivuotias, vaalea tukka enemmän hopean- kuin kullanhohtoinen. Hän ei ollut rotevakasvuinen, mutta tuskin hentokaan. Hänellä oli päässä pieni, haalistunut bonetti, joka ei ollut viimeistä muotia, ja hänen yksinkertainen, valkoinen pukunsa, vaikkakin puhdas ja siisti, oli jo kauan palvellut.
"Tässä se on", hän sanoi vetäen esiin paperiliuskan ja silmäten ylös posket punastuen. Hänen silmänsä olivat suuret, etäällä toisistaan ja harmaat väriltään. Rock katsoi niihin. Silloin tapahtui hänelle jotakin, jota ei ollut koskaan ennen sattunut eikä voisi enää koskaan sattua uudelleen. "No, luenko luettelon tavaran kerrallaan vai kaikki samalla kertaa?"
"Tuota, neiti, sillä... ei oikeastaan ole mitään väliä", vastasi Trueman kiinnottomasti silmänsä suuntautuneina tytön huuliin. Ne olivat pehmeät, täyteläiset ja punaiset ja juuri nyt vetäytyivät pieneen, kysyvään hymyyn. Mutta hänen niitä tarkatessaan hymy pakeni ja ne näyttivät surullisilta. Hänen koko kasvonsakin olivat surulliset, ennen kaikkea syvät, harmaat silmät, jotka olivat alkaneet tarkastella häntä hieman epäluuloisesti.
"Hyvä – sekatavarat ensin", hän sanoi tutkien luetteloaan. "Viisi sokeria, viisi riisiä, viisi –"
"Viisi mitä?" keskeytti Trueman valppaana siirtyessään kohti sekatavaraosastoa. Kaikki oli selvästi näkyvissä. Tämä olisi helppoa, jos hän vain voisi pitää silmänsä erossa hänestä.
"Viisi mitä!" toisti tyttö hämmästyneenä nostaen päätään. "Luuletteko, että minä tarkoitan kappoja. Viisi naulaa."
"Tietysti. Sitähän minä juuri arvelin", vastasi Trueman nopeasti. "Mutta jotkut ostavat näitä tavaroita tukuttain. Minulla oli tapana ennen tehdä niin."
"Vai niin, ette siis ole aina ollut kauppa-apulainen?" kyseli toinen tullen hänen perässään.
"En, enhän minä! Olen ollut yhtä ja toista."
Hän näytti uskovan tämän. Rock alkoi tajuta, että hän oli pilaamaisillaan elämänsä suurimman tilaisuuden. Hän löysi sokerin ja oli jo melkein täyttänyt suuren pussin, kun tyttö keskeytti hänet: "Ei ruskeata sokeria, valkoista, olkaa hyvä!"
Hänen äänessään oli jotakin, joka sai Rockin epäilemään, että hän nauroi hänelle. Se yllytti häntä pikemmin kätevyyteen kuin kömpelyyteen. Hän täytti suuren paperipussin valkoisella sokerilla ja kääntyi sitten asiakkaansa puoleen yrittäen hymyillä.
"Mutta te ette punninnut sitä", sanoi tyttö.
"Minä en koskaan punnitse pikkueriä", vastasi Rock joustavasti. "Osaan arvata painon koko tarkasti."
"Tuossa pussissa on enemmän kuin viisi naulaa sokeria", vastusteli toinen.
"Ehkä hieman. Minä en koskaan arvioi alle oikean painon." Hän asetti pussin pöydälle. "Ja sitten? Aivan niin, riisiä." Ja hän sukelsi tynnyriin, joka sisälsi tätä tavaralajia.
"Osaatteko arvata riisinkin painon?" tiedusteli tyttö kuin pidätellen uteliaisuuttaan.
"Totta varmasti. Paremminkin. Se ei ole läheskään niin painavaa kuin sokeri." Ja hän täytti äskeistä isomman pussin. Yrittäessään siirtää sitä ostajalleen hänen kätensä kosketti vahingossa tämän paljasta kättä. Pehmeä kosketus lähetti huikaisevan sävähdyksen hänen lävitsensä. Hän pudotti pussin, joka särkyi, ja riisi lensi tytön päälle ja valkoisena virtana lattialle.
"No niin – nyt te turmelitte sen", sanoi tämä kauhistuneena.
"Anteeksi, neiti. Olen todella kömpelö tänään. Mutta riisi on onneksi. Tämä saattaa olla hyvä enne. Minä olen taikauskoinen", rohkeni Trueman sanoa ruveten tuttavallisemmaksi.
"Mutta, nuori mies...", keskeytti tyttö melkeinpä vakavana. Toisen katse ilmeisesti hämäännytti häntä.
"Ei sitä koskaan tiedä", sanoi Rock. "Riisin pudotteleminen saattaa tietää häitä!"
Tyttö punastui, mutta vastasi rohkeasti. "Ei tiedä, mikäli minä olen kysymyksessä. En tietystikään voi tietää teidän asioitanne... Mutta kulutatte aikaani. Minun täytyy kiiruhtaa. He joutuvat odottamaan."
Rock pyysi nöyrästi anteeksi ja ryhtyi täyttämään toista pussia riisillä. Sitten hän jatkoi luettelon määräysten täyttämistä ja hetkisen, sen aikaa, kun hän piti silmänsä muualle käännettyinä, hän suoriutui kauppa-apulaisen osastaan varsin hyvin. Hän suorastaan rukoili, että Sol Winter ei kohta tulisi. Kuka hän oli? Hän ei ollut koskaan elämässään tavannut tällaista tyttöä. Hän ei voinut olla naimisissa. Liian nuori ja – hän ei tiennyt oikein mitä se oli! Mutta se ajatus, että hän saattaisi olla, sai hänen sydämensä vaipumaan kuin kylmän lyijypalan. Hän vilkaisi salaa hänen vasenta kättään. Sormukseton! Mikä voimakas, hyvinmuodostunut käsi, ei liian suuri eikä liian pieni, ei punainen eikä karkea kuten useimpien karjanomistajien tyttärien. Se oli kuitenkin käsi, joka oli tehnyt työtä. Vaistomaisesti Rock tuumiskeli, mahtoiko hän osata ratsastaa. Jokaisen karjanpaimenen unten jumalatar oli ratsastava nainen. Uskaltaisiko hän kysyä, pitikö hän hevosista? Rock huomasi, että hänen tavallinen rohkeutensa ja näppäryytensä naisväen parissa oli nyt poissa.
"Siinä oli kaikki sekatavarat", sanoi tyttö. "Sitten minä haluan nappeja, lankaa, painettua pumpulikangasta, pukutarpeita, liinaa, ja..."
"Siinäkö kaikki?" ihmetteli Rock, kun hän lopetti.
"Siinä on kaikki, mitä te voitte minulle antaa", vastasi tämä merkityksellisesti.
Lyhyttavarapuolella Rock oli päästään pyörällä. Hän ei löytänyt yhtään mitään. Neitonen kiersi tyynesti myymäläpöydän taakse.
"Ettekö osaa lukea?" hän kysyi osoittaen joitakin laatikoita.
"Lukea!" huudahti Trueman loukkaantuneella äänellä. "Tottahan minä lukea osaan. Minä kävin koulua kahdeksan vuotta. Se on suunnilleen neljä kertaa enemmän kuin kukaan tapaamani karjankiertäjä on käynyt."
"Todellakin! Kukaan ei voisi luulla sitä", vastasi toinen teeskennellen vakavaa. "Jos te olette karjanpaimen, niin – mitä te täällä teette?"
"Minä rupesin kauppa-apulaiseksi vasta äskettäin", kiiruhti Rock vastaamaan.
"Näyttäkää minulle nappeja. Tuolla – valkoisissa laatikoissa... Kiitos."
Sillä aikaa kun tyttö kumartui niiden yli etsien ja valiten, Trueman pääsi likipitäen tasapainoon ja hänen silmänsä ahmivat hatun alta kurkistelevia, karkuunpäässeitä vaaleita pikku kiharoita pienellä, kauniistimuodostuneella korvalla, niskassa, joka oli valkoinen ja kaunis, ja posken ääriviivalla.
"Tämähän ei ole helmeä?" kysyi tyttö pitäen nappia kämmenellään.
"On varmasti", vastasi Rock unelmoivasti tarkoittaen tytön poskea, yht'äkkiä peloittavasti tietoisena sen läheisyydestä ja pehmeydestä.
"Tämä helmeä!" huudahti tyttö katsoen hämmästyneenä ylös. "Ettekö te tunne luuta sitä nähdessänne?"
"Jaa – niin se nappi! Minä en katsellutkaan sitä... Se on kyllä luuta. Jos haluatte helminappeja, voin ehkä auttaa teitä." Ja hän kumartui laatikon yli. Hänen ei ollut välttämätöntä taivuttaa päätään niin lähelle tytön päätä, mutta niin hän kuitenkin teki, kunnes hän tunsi yhden noista karanneista silkinhienoista hiuskiharoista hivelevän poskeansa. Tyttö ilmeisesti tunsi sen myöskin, sillä silloin näytti käsilläolevassa kaupankäynnissä tapahtuvan hiljainen pysähdys. Tyttö vetäytyi pois.
"Kiitos. Tulen kyllä toimeen yksinkin. Etsikääpä esille sitä lankaa."
Niin se kävi, että tytön oli etsittävä lankakin, ja hän teki sen niin tottuneesti, että Trueman lausui arvelun, että hän oli tainnut palvella itse apulaisena tässä liikkeessä. Tyttö naurahti iloisesti ja vahvisti hänen epäluulonsa ilmoittamalla, että kerran markkina-aikana hän oli auttanut Winteriä joinakin päivinä.
"Se selittää. Te olette siis Sol Winterin hyvä ystävä?" jatkoi Rock.
"Kyllä vain, aina siitä saakka, kun tulimme tänne."
"Niin, minä olen myöskin Solin hyvä ystävä."
"Niin teidän täytyy olla – siitä päätellen, että hän pitää teitä kaupassaan", sanoi tyttö viekkaasti.
"Te tarkoitatte, että minä olen huono kauppa-apulainen?"
"Ei asiakkaan kannalta katsoen."
"Mutta minä olen huono apulainen Winterille?"
Tyttö huomasi itsensä jälleen vedetyksi keskusteluun ja pyysi kiireesti painettuja pumpulikankaita. Rock näki ainoan esilläolevan pakan tätä hyödykettä hyllyllä ja veti sen alas.
"Värillistä pumpulikangasta! Siitäpä muistuu mieleeni", hän sanoi sellaisella innostuksella, että tytön oli kuunneltava. "Kerran Coloradossa ratsastin erääseen kaupunkiin, Gunnisoniin. Oli lauantaipäivä. Suuri päivä. Kaikki sakit olivat kaupungissa. Jokainen monien mailien takaa. Hevosia, rattaita ja vankkureita kaduilla. Ostin pakan punaista pumpulikangasta, sidoin toisen pään satulan nuppiin ja jätin pakan maahan. Ratsastin sitten edestakaisin ja noin kymmenessä minuutissa se katu oli yhtenä karjuvana, kiehuvana mylläkkänä."
"Olkaa hyvä ja leikatkaa minulle kymmenen jaardia tästä", sanoi tyttö katsoen häneen kiintein, paheksuvin silmin.
Trueman sotkeutui pahanpäiväisesti siinä yrityksessä omaksi salaiseksi harmikseen ja toisen ilmeiseksi epätoivoksi. Sen jälkeen tyttö pyysi jonkinlaisia pukutarpeita, jotka olivat täysin outoja Rockille ja jotka hänen täytyi itse etsiä käsiinsä.
"Paljonko tätä?" kysyi Rock kääriessään auki jotakin pehmeätä kangasta.
"Viisi. Ja minä haluan, että se leikataan vinosti", vastasi hän.
"Vinosti", toisti Rock.
"Aivan niin." Ja hän ryhtyi epätoivoisena tähän urakkaan täysin tietoisena, ettei hän voinut kestää tätä petosta paljoa pitemmälle. Eikä hän ollut päässyt vielä pitkällekään, kun tyttö keskeytti hänet: "Mittaatte liian paljon. Minä sanoin jaardeja enkä maileja."
Trueman vannoi lopettavansa kuten oli alkanutkin. Hän jatkoi toimitusta.
"Ette te osaa arvioida tällaisten kankaiden pituutta", vastusteli tyttö.
"Minäkö! Minä osasin arvioida kaikkea kerran", hän paiskasi takaisin vimmoissaan.
"Siltä te todellakin näytätte. Minä en ole koskaan nähnyt tuollaista – mutta minulla ei ole varaa – minä haluan vain viisi jaardia."
"Neiti, tässä on viisi jaardia, suunnilleen", kuului vastaus ja Rock alkoi leikata.
"Seis! Tehän turmelette sen. En minä sitä niin halunnut leikattavaksi", huudahti tyttö.
"Tehän sanoitte, että se piti leikata jotenkin –"
"Suokaa anteeksi, herra kauppa-apulainen", puuskahti tyttö silminnähtävästi kärsivällisyytensä menettämäisillään.
Hän sysäsi Rockin syrjään ja ottaen sakset alkoi huolellisesti leikata kangasta oman makunsa mukaisesti.
"Olen pahoillani, neiti – kauppa-apulainen", avasi Rock suunsa. "En ole tavallisesti näin tökerö. Mutta katsokaas, en ole koskaan joutunut palvelemaan sellaista – tyttöä kuin te."
Tämä ampui häneen harmaan katseen, joka ei ollut kokonaan epäuskoinen eikä anteeksiantamaton. Rockin silmien kohdatessa hänen katseensa se vaipui jälleen ja värinhäivä tulvahti hänen poskilleen.
"Minä en ole mikään kauppa-apulainen. Saakeli sentään! Jos kaikki ne sakit, joissa minä olen ratsastanut, sattuisivat nyt tupsahtamaan tähän ja näkemään minut – näissä hommissa. Viuuh!... Minun nimeni on Trueman Rock. Olen Sol Winterin vanha ystävä."
"Trueman Rock?" hän toisti melkeinpä hätkähtäen, nopeasti kohottaen suuret, kysyvät, hämmästyneet silmänsä. Se nimi ei ollut tuntematon hänelle, mutta Rock ei voinut päätellä, liittyikö siihen hyvää vai pahaa.
"Niin. Minä ratsastelin näillä laitumilla vuosia sitten. Olen nyt ollut poissa kuusi vuotta – joista viisi vietin Texassissa tehden lujasti töitä – niin, minusta olisi mukavaa, jos te tietäisitte, sillä ehkäpä olette kuullut juoruja täällä. Lujasti töitä tehden ja vaeltaen nuhteettomasti. Myin sitten pois. Jokin veti takaisin Wagontongue'iin. Saavuin tänne tänään ja kun kiiruhdin tänne Solia tapaamaan, jätti hän minut tähän kauppaansa vartioimaan. Hän sanoi, ettei luultavasti kukaan tulisi sillä aikaa, mutta että jos joku sattuisi kuitenkin tulemaan, pitäisin tästä huolta. No niin, kuten, näette joku tuli. Olen pahoillani, että olen pahoittanut mielenne – viivästyttänyt teitä. Mutta se oli Solin syy. Minun olisi vain pitänyt kertoa teille heti totuus."
"Teidän ei tarvitse valitella, herra Rock", vastasi tyttö. "Eihän mitään vahinkoa ole tapahtunut, paitsi riisille."
"En ole siitä niinkään varma", vastasi tämä viileästi. Nyt kun petos oli paljastunut, hän alkoi olla paremmin oma itsensä.
"Olkaa hyvä ja käärikää nämä", sanoi tyttö sysäten leikatut tavarat pöytää pitkin hänelle, nostamatta katsettaan pöydästä.
Trueman kääri tavarat huolellisesti. "Veloittakaa Thiry Prestonia", sanoi tyttö.
Hän löysi pöydältä lyijykynän ja kumartuen käärepaperipalasen ylitse sangen kauppiasmaisesti kysyi:
"Neiti Thiry Preston?"
"Niin, neiti", tämä vastasi.
"Thiry. Kaunis nimi. Kuinka se oikein kirjoitetaan?"
"T-h-i-r-y", hän vastasi.
Trueman kirjoitti nimen muistiin selvällä rohkealla käsialalla ilmeisesti tarkoituksena tehdä edullinen vaikutus.
"Paikka?" hän jatkoi. Tytön hämmästyneenä tuijottaessa hän jatkoi: "Missä te asutte?"
"Auringonlaskun Solassa."
"Siellä kaukana?" Hän vilkaisi ylös hämmästyneenä. "Kuusikymmentä mailia. Minä tunnen ne seudut – joka vesikuopan, kiven, kaktuspensaan ja ukkojäniksen."
Tyttö hymyili pidättelemättä ensimmäisen kerran ja tämä hymy hurmasi Rockin yhä pahemmin.
"Teillä oli paljon tuttavia täällä, vai kuinka?"
"Toivon uudistavani kaikki vanhat täkäläiset tuttavuuteni. Ja ehkä minua onnestaa tehdä joitakin uusiakin."
Neiti Preston väisti hänen katseensa, ja muitakin epävarmuuden merkkejä oli havaittavissa.
"Mitä määräyksiä näiden kääröjen suhteen?"
"Ei mitään. Minä otan ne mukaani."
"Aiotte kantaa ne! Koko tämän raskaan kuorman? Kolmekymmentä naulaa, ehkä enemmänkin!"
"Tottakai. Minä olen aika vahva. Olen kantanut paljon enemmänkin."
"Minne asti?"
"Tuonne karja-aitaukselle saakka. Vaunumme on siellä. Minua odotetaan ja minä olen myöhässä. Minun täytyy kiiruhtaa."
Melkeinpä hermostuneesti hän keräsi pikkukääröt ja astui toista myymäpöytää kohden. Rock ennätti sinne ensin ja esti hänen aikeensa.
"Minä kannan nämä."
"Oi, kiitoksia, mutta teidän ei tarvitse vaivautua. Minä saan ne helposti kulkemaan."
"Kyllä varmasti, mutta valitan, minä en tosiaankaan voi sallia sitä", vastasi Trueman keräten sekatavarakääröt yhteen kimppuun. Niistä tuli tilaavievä, joskaan ei erikoisen raskas kantamus.
"Mutta tehän ette saa jättää kauppaa yksin", vastusteli tyttö.
Onneksi asian tässä vaiheessa Sol Winter astui kiirehtien sisään.
"No, mitäs nyt?" hän kysyi leveästi hymyillen. "Ajatella, Thiry, että sinun piti sattua tulemaan juuri tällä väärällä hetkellä."
"Oi, herra Winter, minä en kaivannut teitä lainkaan", vastasi Thiry iloisesti. "Teidän uusi apulaisenne oli mitä nöyrin ja – ja pystyvin – kunhan minä vain löysin sen, mitä tarvitsin."
"He he! – Hän on todellakin ensiluokkainen kauppa-apulainen... Thiry, tämä on True Rock, vanha ratsastaja ja minun kumppanini."
"Ai – nyt minä muistan", tälle valkeni. "Onko herra Rock se ratsastaja, joka kerran pelasti poikanne Nickin?"
"On, Thiry", hän vastasi, ja kääntyen Rockin puoleen lisäsi: "Poika, tämä neitonen on neiti Thiry Preston, joka on tehnyt eräät vaikeat hetket minulle helpommiksi."
"Hauska tutustua teihin, neiti Preston", lähetti Rock käärökantamuksensa takaa.
"Päivää, herra Rock", lähetti Thiry takaisin pienen pieni pahankurisuuden välke harmaissa silmissään.
"Sol, minä olin kauppa-apulainen ja nyt minä olen juoksupoika", sanoi Trueman. "Olen vilauksessa takaisin."
"Unohditte hattunne", ilmoitti Thiry heidän lähtiessään liikkeelle.
"Niin näyttää. Sol, se on tuolla myymäpöydän takana." Kauppias sieppasi sombreron ja irvisti pannessaan sen Rockin päähän.
"True, minut saa hirttää, ellet sinä tahallasi piilottanut sitä."
"Oikein arvattu."
Thiry nauroi toisten mukana. "Niin", sanoi hän, "jos teillä oli tuo hattu päässänne, niin en koskaan olisi erehtynyt luulemaan teitä kauppa-apulaiseksi."
He menivät ulos yhdessä ja Trueman tunsi leijailevansa kohti sinistä taivasta. Raskaat kääröt olivat keveitä kuin höyhenet. Ulkona auringonpaisteessa hän saattoi nähdä hänet paremmin ja oli kuin taikasauvan kosketus olisi muuttanut hänet. Rock ei ollut oikeastaan tähän saakka nähnyt häntä ollenkaan. Hän tunsi itsensä petollisemmaksi kuin koskaan kääntyessään yhtä mittaa hänen puoleensa ja tehdessään tyhjänpäiväisiä huomautuksia kuumuudesta, tomusta ja vaikka mistä, vain voidakseen katsella häntä. He saavuttivat pian kadun pään ja lähtivät astumaan aukeaman poikki karja-aitausta kohden. Miten hyvin Rock muistikaan ne! Outo kipu repi hänen rintaansa. Oliko se katumusta ja häpeää menneiden johdosta – jonkin, josta tämä tyttö mahdollisesti oli kuullut kerrottavan?
"Teillähän on hirveä kiire", valitti Trueman lopulta.
"Niin on. Minä olen myöhässä ja te ette tiedä..." Hän ei lopettanut lausetta, joka kuitenkin ilmaisi Rockille paljon.
"Tämä kantamus on raskas. Te ette olisi millään selviytynyt siitä", selitti Trueman hidastuttaen askeleitaan. Mikä hyvänsä tekosyy kelpasi paremman puutteessa. Hän kadottaisi tämän ihmeellisen tytön tuossa tuokiossa. Hän halusi viivyttää sitä. Hän pisti kavalasti reiän riisipussiin, ja riisi alkoi valua ulos ohuena virtana.
"Kas niin! Nyt me olemme juosseet niin, että pussi on mennyt rikki", hän huudahti. "Ja se on taaskin riisi!... Neiti Thiry, se on enne."
"Hyvä vai paha?" kysyi tämä kujeellisesti.
"Mitä, hyvä tietysti – suurenmoinen."
"Herra Rock, pelkäänpä, että te olette yhtä ja toista muutakin kuin kauppa-apulainen", sanoi hän pudistaen päätään surullisesti. "Antakaapas kun minä otan sen pussin. Kannan sitä ylösalaisin. Jos minun pitäisi kulkea pitemmälle teidän kanssanne, ei minulla kohta olisi paljoakaan tavaroita jäljellä."
"Mutta eikös se olisi hienoa, jos meillä olisi pitempi matka kuljettavana?" kysäisi Rock.
"Minä en voi nähdä siinä mitään erikoisen hienoa", hän vastasi epäillen. "Varsinkaan, jos isäukkoni olisi sen matkan päässä."
"Isänne. Onko hän Gage Preston?"
"On."
"Hän taitaa olla oikea hirmu isäksi?"
"Sitä hän tosiaankin on – pojille, jotka juoksevat minua liehittelemässä."
"Pyh!" huudahti Trueman välinpitämättömästi.
Tällä aikaa he olivat saapuneet ensimmäisen aitauksen luokse. Suuri portti roikkui saranoillaan. Aita oli laudoitettu ja niin korkea, ettei sen yli voinut nähdä. Äänekkäitä huutoja ja kavioiden tömähdyksiä kuului jostakin, luultavasti toisesta aitauksesta. Thiry näytti tietä edellä. Rock näki muutamia satulahevosia, vankkurit ja sitten kaksi-istuimiset vaunut, joiden eteen oli valjastettu komea raudikko-valjakko.
"Täällä ollaan", sanoi tyttö ilmeisesti helpottuneena. "Kukaan ei ole vielä tullut! Se oli hauskaa... Pankaa ne kääröt takaistuimen alle, herra Rock."
Hän teki työtä käskettyä ja kääntyi sitten tyttöön päin osaamatta sanoa mitään peläten niitä sekavia tunteita, jotka ryöppysivät hänessä ja hämäännyttivät hänet.
"Kaikesta huolimatta te olette ollut oikein ystävällinen – vaikkakin..."
"Älkää sanoko vaikkakin", hän keskeytti pyytävästi. "Älkää pilatko sitä yhdellä vaivaisella 'vaikkakin'. Tämä on ollut elämäni suurin seikkailu."
"Monista samanlaisista seikkailuista, epäilemättä", hän vastasi kirkkaat, harmaat silmänsä hänessä.
"Olen tavannut monia tyttöjä monenlaisissa olosuhteissa, mutta koskaan ei ole sattunut mitään tähän verrattavaa", hän vastasi jäykästi.
"Herra Rock!" huudahti tyttö paheksuen kohottaen käden poskelle, jolle kirkas väriaalto lennähti.
Silloin alkoi Rockin takana kuulua kannusten kilinää, verkkaisia askeleita ja kavioitten tömähtelyjä. Hän ei kiinnittänyt tähän sen enempää huomiota ennen kuin näki värin katoavan tytön poskilta ja hänen kasvojensa valahtavan kalpeiksi. Äkillinen varjo pimensi suuret, harmajat silmät. Tämä rikkoi Rockin tunnelman, muutti hänen ajatustensa kulun.
"Täällähän se on, Range", kuului karkea ääni, jollakin tavoin kuitenkin soinnukas huolimatta selvistä viinan vaikutuksen merkeistä. "Taas jonkun kannustenkilistäjän kanssa, hitto soikoon! To-toinen jo tänään."
Rock kääntyi hitaasti kantapäillään ja hänen kääntyessään palasi hänen alkuperäinen itsensä, joka oli hetken ollut karkuteillä. Kun tuli kysymykseen miesten kanssa asioiminen, hän ei ollut enää kauppa-apulainen.
Kaksi ratsastajaa oli tullut aitaukseen ja edellinen oli juuri laskeutumassa satulasta. Hän oli jonkin verran juovuksissa, mutta se ei ollut silmäänpistävin ominaisuus hänessä. Hänestä kuvastui ja huokui aavikoitten henki rajuimmillaan. Hän oli kookas, solakka ja notkea, hänellä oli sievät, punakat kasvot kuin paholaisella, silmät olivat polttavat kuin sininen liekki, ja tukka, joka kihartui hoitamattomana pölyisen, mustan sombreron alta, oli keltainen. Hän oli juuri ajattanut partansa. Jokin hiki- ja veripisara kimalteli kuin helmi hänen laihoilla leukaperillään ja kaartuvilla huulillaan. Pistoli keikkui hänen lonkallaan.
Toinen ratsastaja, jota oli mainittu Rangeksi, oli nuori karjanpaimen, jolla oli hiljaiset, harmaat silmät kuten neiti Prestonillakin ja kiinteät, ilmeettömät, auringon ja tuulen tummaksi paahtamat kasvot. Rock päätteli tämän yhdennäköisyyden perusteella, että poika oli Thiryn veli. Mutta kuka oli tuo toinen? Rock ei ollut tavannut monta tämäntyyppistä miestä, mutta ne muutamat olivat kylliksi.
"Thiry, mikäs mies tämä on?" kysyi ratsastaja antaen ohjaksiensa pudota ja astuen lähemmäksi.
"Minä voin itse esittää itseni", iski Rock kylmästi. "Olen Trueman Rock, tullut äskettäin Texasista."
"Mitä helvettiä!" vastasi toinen ikäänkuin muistellen ja koettaen sijoittaa nimeä johonkin mielessään. "Mitäs sinä täällä teet?"
"No, jos se teitä ollenkaan liikuttaa, niin minä olin Winterin liikkeessä ja haalasin neiti Prestonin tavarat tänne", vastasi Rock verkkaan ja kuivasti.
"Ha! Ha!" honotti ratsastaja pilkallisesti. Hän ei näyttänyt olevan vihainen eikä mustasukkainen. Hän oli vain ilkeä. Rock oli ennättänyt kuvitella mielessään, minkälainen tämä mies olisi raivostuneena. Tämä ja ennen kaikkea neiti Prestonin läsnäolo pani Rockin varpaisilleen. Kuka hän oli? Ei varmastikaan rakastaja! Pelkkä ajatuskin tuntui leikkaavan syvälle Rockin lihaan.
"Hei", jatkoi kookas ratsumies puhettaan huojuen lähemmäksi Rockia, "alapa laputtaa, Iso Hattu, ennen kuin minä tavoitan sinut saappaallani."
"Ash! Sinä olet humalassa!" räjähti tyttö kuin yht'äkkiä puhekykynsä takaisin saaden.
Inho ja iva ja pelko ja jokin muukin hänen huudahduksessaan sai Rockin kääntymään. Neiti Prestonin kasvot ilmaisivat mitä rajuimmin juuri näitä tunteita. Tämä kiristi heti Rockin omien tunteiden ohjia. Tämä ratsumies oli siis Ash Preston, josta Rock oli kuullut niin merkittävästi mainittavan tänä samana päivänä. Hänen veljensä! Rockin tuntema helpotus hämmensi kaiken muun hetkeksi.
"Kuka on päissään?" kysyi Preston sisareltaan. "Sinä erehdyt, Thiry."
"Sinä juuri olet juovuksissa", tämä vastasi kiivaasti. "Ja sinä olet loukannut herra Rockia, joka oli niin ystävällinen ja auttoi minua kantamaan tavarat liikkeestä."
"Hyvä, minä autan sitten he-herra Rockin matkoihinsa", vastasi Preston virnistäen.
Range, toinen ratsastajista, luiskahti salamana satulastaan ja sieppasi Prestonin aseen kotelostaan.
"Ash, pidä varasi", hän käski terävästi. "Sinä et tunne tätä kaveria."
II luku.
"Mihinkä minä olisin pyssyä tarvinnut?" penäsi Preston puoleksi pahastuneena veljensä varovaisuustoimenpiteestä.
"Et todellakaan tarvitse sitä, mutta joutuisit ehkä tarvitsemaan jos sinulla sellainen olisi", vastasi Range irvistäen. "Kuule Ash, sinä olet jo puhunut kylliksi läpiä päähäsi. Usko nyt, että tämä kaveri on meille outo."
Nuorempi ratsumiehistä oli tarkastellut Rockia kiinteillä, kirkkailla silmillään ja tehnyt johtopäätöksensä.
"Piruako me perustetaan? Se on tuollainen suurihattuinen keikari ja minä aion antaa sille äkkilähdön."
Thiry Preston astui esiin kuin jonkin pakottamana, vaikkakin hän ilmeisesti oli kokonaan pelon lamaannuttama. Rock oppi koko joukon lisää hänestä, mutta ei voinut päätellä, pelkäsikö hän hänen vai veljensä tähden. Rockissa, joka sai nopeasti vaikutelmia, heräsi yht'äkkinen, kylmä epäluulo tätä Ash Prestonia kohtaan. Hän päätti, Thiryn takia, että hänen oli parasta koettaa poistua niin sievästi kuin mahdollista.
"Ash, ole hyvä ja koeta olla edes siivolla, jos et voisi olla herrasmies", rukoili Thiry.
Vastaukseksi Preston syöksähti Thiryn ohitse ja heilautti pitkän kätensä, kämmen avoinna, kohti Rockin naamaa. Mutta tämä väisti ja pisti jalkansa taitavasti eteen. Ratsumies, iskunvoiman viemänä, kompastui ja kaatui rähmälleen. Hän kaatui hitaasti, avuttomasti ja pudoten olkapäälleen pyörähti pölyssä. Hän nousi istumaan hullunkurisen näköisenä ja pyyhkien tomua poskeltaan ojensi pitkän kätensä ja pui nyrkkiä Rockille.
"Kuule, sinä löit minua, äijä."
"Preston, olette täysin väärässä. Minä en lyönyt teitä", vastasi Rock.
"Milläs sinä oikein löit minua?" toinen jatkoi varmana siitä, että häntä oli häväisty. Olihan selvää, että hänen maassa olemisensa oli siitä riittävä todistus.
"Minä en lyönyt teitä millään."
"Range, rohkeneeko tämä Iso Hattu tässä valehdella minulle?"
"E-ei. Sinä satuit kompastumaan hänen päälleen", todisti nuorempi miehistä yksikantaan.
"Ash, sinä olet niin humalassa, että sinä et pysy pystyssä enää", sekaantui Thiry keskusteluun.
"No niin, muukalainen, hyväksyn anteeksipyyntönne."
"Kiitos. Olette todella jalomielinen", heitti Rock takaisin ivallisesti. Hän ei ollut tottunut tällä tavoin itseään hillitsemään ja hän ei muistanut miestä, joka olisi häntä niin ärsyttänyt kuin tämä. Kääntyen tytön puoleen hän sanoi: "Minä lähden nyt. Hyvästi, neiti Preston."
Selkänsä veljeksiin päin käännettynä Rock sisällytti katseeseensa koko joukon enemmän kuin sanoihinsa. Typerinkin tyttö olisi älynnyt, että hän ei tarkoittanut ikuisia jäähyväisiä. Thiryn hiljainen vastaus hänen katseeseensa ilmaisi valittelua, hämmennystä ja jotakin muutakin, josta hän itse ei ollut tietoinen.
Rock ei mennyt miesten ohitse, vaan astui syrjään aitaukselle, tarttui aidanselkään ja heilahdutti itsensä yli. Hän näki miehiä ja hevosia tulevan ja oli iloinen, etteivät ne tulleet häntä kohti. Ajatukset ja tunnehyö'yt miltei hukuttivat Rockin.
"Ash Preston! Myrkkypilleri! Ja hän on hänen veljensä!" mutisi Rock ääneensä. "Niin totta kuin minä elän me iskemme vielä yhteen."
Aluksi hän halusi mennä pois jonnekin syrjään ajattelemaan, selvittämään ja tuumimaan, mitä oli tapahtunut ja mitä olisi tehtävä. Hän viipyi kadunkulmauksessa kyllin kauan nähdäkseen vaunujen, vankkurien ja muutamien ratsastajien liikkuvan ripeästi etelää kohden. Rockin terävä silmä erotti Thiryn valkoisen puvun ja sinisen päähineen. Se ihmetytti ja kummastutti Rockia, että tyttö kääntyi katsomaan taaksensa. Tämä saattoi hyvin nähdä hänen seisovan siinä. Pikku karavaani häipyi pian näkyvistä puiden taakse. Kaukana eteläisellä ilmansuunnalla kohosivat purppuranhohtoisina karujen harjanteiden häämöttävät ääriviivat. Rock tajusi nyt, että hänen aikojen alussa kirjoitettu kohtalonsa oli palata näille jylhille seuduille. Hän irtaantui kadunkulmauksesta ja tunnelmasta, joka oli temmannut hänet mukaansa. Se, mitä hän nyt tarvitsi, oli tietoja.
Hän harppoi takaisin Sol Winterin kauppaan. Päivä oli kuuma, ja osaksi ripeän liikunnan ja osaksi hänessä kuohuvien tunnelmien takia hän oli läpimärkä hiestä, kun hän astui ystävänsä eteen.
"No, poika, mitäs nyt on tapahtunut?" kyseli Sol osanottavasti.
"Luoja tietäköön. Minä – en tiedä", puhkui Rock ottaen sombreron päästään ja pyyhkien hikeä kasvoiltaan. "Mutta joka tapauksessa – aika paljon."
"True, sinä ihastuit Thiry Prestoniin. Minä näen sen. Se ei ole mikään ihme. Hän on ihanin neitonen, mitä näillä tienoin on nähty."
"Sol, tutkitaan minun – minun mielentilaani viimeiseksi", ehdotti Rock onnettoman näköisenä. "Kuule, minä juoksin pahki Prestonin joukkoon."
"Yhym! Sinä et näytä varsin iloiselta sen johdosta", tokaisi Winter.
"En, kissa vieköön. Mutta minä törmäsin vain kahteen heistä. Thiryn veljiin Rangeen ja Ashiin."
"Ohoh. Sepä kova onni", vastasi Winter suorasukaisesti ja hänen äänenpainonsa oli paljonpuhuva.
"Luulen nähneeni loput heistä poistullessani. Sol, minun oli hypättävä aidan yli."
"Eihän!" huudahti kauppias epäuskoisena.
"Varmasti", vakuutti Rock nauraen. "Kuulehan." Ja hän kertoi ystävälleen kaiken, mitä aitauksessa oli tapahtunut.
"Oo! Ikävää Thirylle. Häntä aina nöyryytetään. Ei ole kumma, että hän tulee niin harvoin kaupunkiin. Niin, Rock, kaikki tässä kaupungissa pitävät hänestä."
"Pitävät! Sol, sinä vanha muumio, tällä kaupungilla pitäisi olla parempi maku kuin vain pitää... Mutta muuten olen samaa mieltä kanssasi. Ikävää Thiryn takia. Oi, miten hän tunsi itsensä loukatuksi. Minä näin kyynelien juoksevan pitkin hänen poskiaan."
"Ja sinä sukelsit tuon Ash Prestonin tieltä?" ihmetteli Winter.
"Niin minä tein. Pahus vieköön! Se tuntui omituiselta. Mutta olisin ottanut vaikka selkääni tuon tytön takia."
"Rock, sinä olet muuttunut. Sinä olet suurempi ja vahvempi. Sinä olet kasvanut..."
"Anna tulla, Sol. Älä nyt sentään ylistele minua niin paljon, että joudut myöhemmin peruuttamaan sanojasi. Mutta luojalle kiitos, jos minä olen vähän parantunut entisestä... Sol, aioin juoda itseni kauheasti humalaan ennen kuin tuo tyttö astui tähän kauppaan."
"Ja nyt et halua", kysyi Winter iloisena.
"Perhana! En ottaisi ryyppyä miljoonasta dollarista", vastasi Rock äänessä terästä. "Olisit nähnyt Thiryn ilmeen – kuullut, kun hän sanoi, 'Ash – sinä olet humalassa'."
"Niin, tiedän, että Thiry vihaa väkijuomia. Hänellä on siihen syynsä. Useimmat Prestoneista ryyppäävät... Mutta poika, oletko oikein tosissasi?"
"Olenko tosissani? Taidan olla", vastasi Rock töykeästi. "Minkä suhteen sitten?"
"Onko se, että olet vain tuokion tavannut Thiry Prestonia, muuttanut käsityksesi tummasta viskistä?"
"Sol, niin se tosiaan on. En kyllä oikein tiedä, mitä minulle oikeastaan on tapahtunut, mutta siitä voit vaikka lyödä vetoa."
"Poikaseni, tuo kuulostaa hyvältä. Jos se ei ole vain hetken innostusta. – Niin, useimpiin nuoriin miehiin ja joihinkin vanhempiinkin – näillä seuduin on salama iskenyt heidän ensi kerran nähdessään Thiryn. Mutta mikäli minä olen huomannut, ei se ole ollut heille hyväksi. He alkoivat juoda entistä lujemmin. Thiryä ei käy hakkaileminen, sanotaan."
"Salama iskenyt! Sitä se tosiaan on. Mutta älä huolehdi minusta. Minä olen tukevasti jaloillani, vaikka pääni olisikin pilvissä... Valaisepas minua. Minä haluan kuulla kaiken tästä Prestonin joukosta."
"Rock, sinä olet kovin kuumapäinen. Sinä lennät pääsi seinään", vastasi Winter vakavana. "Sinä voit tuottaa minulle lisää harmia Prestonien takia. Minulla on sitä jo ollut melkoisesti."
"Sol, voit luottaa minuun", sanoi Rock vakuuttavasti. "Me olemme vanhat ystävät. Minä olen tullut jäädäkseni. Minä en varmastikaan tule aiheuttamaan sinulle lisää ikävyyksiä. Minä aion auttaa sinua. Niin, että anna nyt vain vapaasti kuulua, mitä tiedät."
"Sama entinen Rock", arveli Winter. "Ei, ei kuitenkaan sama. Sinussa on jotakin erilaista, jota en vielä osaa sanoa. Ehkä nämä muutamat vuodet... Niin, tämä Prestonin joukko on aika huomattava näillä tienoin. Heitä sanotaan 'Kolmeksitoista Prestoniksi Auringonlaskun Solasta'. Se on suuri perhe. Kukaan ei näy tietävän, mistä he tulivat tänne. Joka tapauksessa he ajoivat karjansa tänne jonkin aikaa lähtösi jälkeen. Ashia lukuun ottamatta he ovat yhtä kunnollista joukkoa kuin kuka muu tahansa. Niin, he ovat kuten Thiry. Sinun ei siis tarvitse tietää siitä sen enempää. He asettuivat Auringonlaskun Solaan, juuri keskelle Vedenjakajaa. Sinähän tiedät paikan. Eikä kestänyt kauan, ennen kuin heidät tunnettiin kaikkialla laitumilla. Suurenmoinen joukkue hevosineen ja suopunkeineen. Totuus on, että en ole koskaan nähnyt ketään, joka löisi Gage Prestonin laudalta tosi Lännen miehenä."
"Jatka, Sol. Tämähän on kuin satua minulle. Minkäslaista se harmi oli?"
"Heille kertyi suuri tili kaupassani, siinä vanhassa liikkeessä, jonka muistanet. Minä karhusin maksua pojilta, koska Gagea ei ollut näkynyt. Joo, se oli Ash Preston, joka nosti aika hemmetinmoisen metakan siitä. Hän ei ollut silloin päissään. Ja, poikaseni, sinun on hyvä tietää, että Ash on raivohullu, kun hän on humalassa. Kun hän on selvä, hän on – niin, hän on toisenlainen... Nick oli silloin yksin kaupassa. Nick oli tuittupäinen poika, kuten tiedät, ja hän sähähti Ashille hieman kiukkuisesti. Lopputulos oli se, että Ash heitti pojan nurkkaan ja kantoi aina kaunaa jäljestäpäin. Laitumilla puhutaan, että Ash itse asiassa vihaa kaikkia muita paitsi Thiryä. Hän on ainoa, joka pystyy häntä ollenkaan käsittelemään."
"Hän ei pystynyt paljoonkaan tänään. Se juopunut –! ... Ja Nick ammuttiin hevosensa selästä siellä kaukana Auringonlaskun Solassa?"
"Niin. Enkä ole koskaan kenellekään henkäissytkään luonnollisesta epäluulostani. Olen sitä mieltä, että Ash Preston tappoi Nickin. Heidän oli täytynyt kohdata siellä ja selvittää välinsä tappelemalla. Se ei ollut millään muotoa murha, Ash ei ampuisi ketään selkään. Nickin pistoolissa oli neljä tyhjää, juuri ammuttua hylsyä.
"Sillä pojalla oli sisua, eikä hän ollut mikään kuhnus kuusiluotinen kädessä. Huvittaisipa tietää..."
"Gage maksoi sitten laskun seuraavalla kerralla kaupungissa käydessään. Sen jälkeen hän ei ostanut minulta mitään joihinkin aikoihin. Mutta eräänä päivänä Thiry tuli tänne ja siitä lähtien olen myynyt tavaroita Prestoneille. Mutta kukaan muu heistä kuin Thiry ei ole koskaan sen jälkeen käynyt liikkeessäni. Hän antaa ostomääräykset ja maksaa viivytyksittä."
"Vai niin... Puhutaanko paimenten keskuudessa näistä Prestoneista?"
"Tarkoitatko – –"
"Sol, sinä tiedät varsin hyvin, mitä minä tarkoitan?"
"Niin, poikaseni, eihän täällä aikaisemmin sen ihmeempiä puhuttu kuin mitä Culvertit tai Tollit tai Smithit antoivat aihetta, eikä niinkään paljon kuin ennen niistä pikkusakeista siellä alamaan metsissä. Sinähän tunnet laitumet. Kaikki sakit syövät toinen toistensa karjaa. Sehän on tavallaan kirjoittamaton laki. Mutta viime aikoina, kahtena viime vuonna, asiat ovat kehittyneet tässä suhteessa entiseen tapaansa ja eräissä muissa vähän toisin. Olen kuullut koko joukon valituksia karjavarkauksista. Ja muutamia hämäriä viittauksia Prestoneihin on vuotanut korviini laitumilta. Mutta vain ihan muutamia, huomaa poikaseni, ja täysin ylimalkaisia ja todistamattomia. Se saattaa johtua Gage Prestonin hiljalleen rikastumisesta. Se on totuus. Hän rikastuu. Ei niin, että sitä paljoakaan huomaisi karjassa, mutta maissa ja pankissa olevissa rahoissa. Satun tietämään, että hänellä on pankkitili Los Vegasissa. Se on aika kaukana, kuten tiedät, ja se näyttää minusta vähän omituiselta. Sain sen selville aivan vahingossa. Minä ostan eräältä sekatavarain tukkukauppiaalta Los Vegasissa. Hän sattui poikkeamaan tänne ja jutellessamme häneltä tipahti tuo tieto. Sitä ei varmastikaan tiedetä täällä Wagontongue'issa ja minä toivon sinun pitävän sen hattusi alla."
"Onko Gage Preston noita yksinäisiä karjamiehiä?" kysyi Rock miettiväisenä.
"Ei enää, mutta hän on varmasti ollut."
"Kenenkä kumppanina hän nyt on?"
"John Dabbin. He omistavat Viiva X karjamerkin. Se ei ole erikoisen paljon. Suurempi osa siitä on Dabbin. Sitten Dabb harjoittaa lihakauppaa. Hän alkoi myydä alihintoihin ja tunki minut pois siltä alalta. Hän ostaa etupäässä Prestoneilta. Ja hän lähettää muualle melko paljon paisteja."
"Lähettää? Kaupungista?" kysyi Rock hämmästyneenä.
"Kuinkas muuten. He ovat panneet alulle aikamoisen liikeyrityksen, jolla on tulevaisuutta. Minä näin tämän mahdollisuuden vuosia sitten, mutta minulta puuttui pääomaa."
Rock pohti näitä ystävänsä paljastuksia koettaen löytää niistä jotakin merkityksellistä keskeistä ajatusta. Nuo liiketoimet saattoivat olla, ja varsin todennäköisesti olivat, aivan tavallisia toimituksia. Hänellä ei ollut mitään taipumusta hiustenhalkomiseen, kun oli kysymyksessä kaupat karjalaitumilla. Thiry Prestonin surulliset kasvot palasivat vainoamaan häntä. Hän oli varmasti liian nuori, liian terve ja hyvä ollakseen niin silmäänpistävän surullisen näköinen, mikä ilme oli tehnyt häneen niin syvän vaikutuksen. Hän tunsi enemmän kuin pystyi itselleen selvittämään. Tämä tyttö oli ilmestynyt hänen taivaalleen kuin loistava auringonnousu. Hänen vaikutelmiensa ja tunnelmiensa tehoa oli jokin, jota hän ei käsittänyt, merkillisesti vahvistanut. Ainoa varma lopputulos, mihin hän pääsi, oli vala, että hän ottaa selville, mikä heitti varjonsa Thiryn harmaiden silmien syvyyksiin.
"Sol, mitäs sinä tuumit Ash Prestonista?" kysyi Rock palaten unelmistaan.
"Niin, poika, olenpa utelias tekemään sinulle saman kysymyksen", vastasi Winter leikkisästi. "Sinä olit yhtä hurja aikoinasi kuin hän konsanaan. Sinä tunnet lakeudet. Minkäs vaikutelman sait tästä kaverista?"
"Kuin kova nyrkki suoraan silmään", tunnusti Rock.
"Ähäh. Olenpa iloinen, ettei oleskelusi Texasissa ole vienyt sinusta terää", sanoi Winter tyytyväisenä. "Rock, kukaan Prestoneista ei ole aivan tavallinen. Ajattelepa Thiryä esimerkiksi. Minkä vaikutelman sait hänestä?"
Trueman vei hitaasti vankan kätensä sydämensä seutuville ja katsoi ystäväänsä kuin sanoakseen, että sanat olivat voimattomia.
"Hyvä, minä en olisi maksanut sinusta kahta penniä, jos hän ei olisi tehonnut sinuun. Poika, minä aavistan, että sinun palaamisesi tulee merkitsemään paljon... No niin, pysyäksemme asiassa – – nämä Prestonit ovat valtavan pystyvää joukkoa. Ja Ash Preston kohoaa heidänkin yläpuolelleen. Hän on suurenmoinen aavikoitten ratsastaja kaikessa tähän kovaan leikkiin kuuluvassa. Hän pystyy ryyppäämään enemmän, tappelemaan kovemmin ja ampumaan nopeammin kuin kukaan mies näillä seuduin. Sinullahan oli myöskin tapana ennen joskus tempaista pyssy kotelostaan. Mahdoitkohan menettää kuntosi Texasissa? Mutta Texashan nykyään –"
"Jatka", keskeytti Rock lyhyesti. Hän ei kärsinyt kuulla puhuttavan revolverisankaruudestaan.
"Suo anteeksi. Niin, lyhyesti sanoen Ash Preston on häijyin, kylmäverisin, sisukkain ja vaarallisin yhdistelmä, mihin todennäköisesti tulet eläissäsi törmäämään. Minä vain haluan antaa pienen vihjeen nähdessäni sinun pihkaantuneen Thiryyn."
"Kiitos, vanha veikko. Varoitettu on aseistettu, kuten tiedät. Se mies oli humalassa, kun minä hänet tapasin, mutta luulenpa tajunneeni jotakin siitä, mistä puhuit."
Tässä vastauksessa oli ilmeisesti jotakin, joka oli omiaan lisäämään Winterin huolestumista.
"No, sinä tiedät siis, mikä vaara tähän liittyy."
"Sol, mitäs minä vaaroista välitän?" huudahti Rock vähäksyvästi.
"True, sinä olet aina ollut sellainen äkkipikainen junkkari, mutta siitä huolimatta sinä et voine olla vakavissasi – todella vakavissasi Thiry Prestonin suhteen näin äkkiä."
"Mitä sinä tarkoitat – vakavissani?" iski Rock.
"Pihkassa häneen, minä tarkoitan", vastasi Winter hidastellen.
"Pihkassa tähän tyttöön! Ei! Minä olen ollut pihkassa satoihin tyttöihin. Tämä ei ole samanlaista. En tiedä, mitä se on. Minun lienee syytä kaivautua itseäni tutkimaan. Mutta se on jotakin hitonmoista. Kymmenentuhatta kertaa pihkassa!"
"Poika, älähän nyt syö minua elävältä", puolusteli Winter. "Jos sinua huvittaa tietää, niin olen iloinen kuin kolmen markan hevonen – ja puolikuollut pelosta. Minä rakastan tuota tyttöä. Ja jos et liene unohtanut, niin olen joskus pitänyt sinustakin."
"Sol, enhän minä ole unohtanut", vastasi Rock lämmöllä. "Mutta uskallapas muistuttaa minua minun – minun entisistä tyttöystävistäni. Ja jos rohkenet kertoa Thirylle, niin minä murhaan sinut."
"Joku tulee hänelle niistä joka tapauksessa kertomaan, nuori mies. Esimerkiksi rouva John Dabb. Hän pitää Thirystä ja hän kyllä kertoo hänelle. Minä olen nähnyt heidät yhdessä silloin tällöin."
"Rouva John Dabb? Hän ei tietäne paljoa."
"Minähän kerroin sinulle, että hän oli Amy Wund."
"Oi-voi!" valitti Rock vaipuen aivan kaksinkerroin.
"Trueman, sinun polkusi lupaa käydä kiviseksi", vastasi Winter nyökyttäen hopeanharmaata päätään.
"Kuulehan, vanha veikko. Vain yksi asia voisi lyödä minut pelistä. En tiedä, mitä minun tulisi tehdä. Mutta tarkoitan, että vain yksi asia voisi pilata tämän – tämän kauniin unen melkein ennen kuin se ennättää alkaa."
"Ja mikäs se olisi?"
"Sanopas. Tunnetko Thiryn oikein hyvin?"
"Kyllä, ja voin vastata kysymykseen, jonka luen niin selvänä silmistäsi. Thiry ei ole rakastunut kehenkään. Minä satun sen tietämään, koska hän itse sanoi sen minulle äskettäin. Hän rakastaa perhettään ja erikoisesti Ashia, mutta ei ketään muuta."
"Se tekee – helpommaksi", vastasi Rock rajusti nieleksien. "Nyt, Sol, aion hiipiä jonnekin yksikseni ja koettaa päästä selville, mikä minua vaivaa – ja mitä sille tehdä."
Trueman ryntäsi ulos auringonpaisteeseen kuin pahojen henkien ajamana. Hän ei tiennyt, yrittikö hän paeta itseänsä vai löytää itsensä. Oli tehnyt oikein hyvää jutella avoimesti Sol Winterille, mutta nyt, kun hän oli ulkona yksikseen, monenlaiset tunteet alkoivat kaivella hänen muuten käsittämätöntä huolettomuuttansa. Hän ei huomannut kuumuutta harppoessaan ulos kaupungista, mutta päästessään setrien siimekseen ja noustuaan rinnettä ylös eräälle rauhalliselle penkereelle hän oli kiitollinen vilpoisesta varjosta. Hän heitti takkinsa ja sombreronsa syrjään ja kävi pitkäksensä tuoksuavalle setrineulasmatolle. Kuinka hyvä täällä oli olla! Hän huomasi hengittävänsä huohottaen, käsiensä olevan kosteat ja levottomat ja kasvojansa polttavan. Hän oli suuren kiihtymyksen vallassa.
Nyt ei auttanut heittäytyä uneksimaan – ei ainakaan ennen kuin hän olisi selvittänyt välinsä itsensä kanssa. Rockilla oli aina ollut tapana etsiä erämaan tai metsän yksinäisyyttä ja hiljaisuutta jouduttuaan johonkin pulaan. Hän ei ollut viipynyt tällä varjoisalla paikalla viittäkään minuuttia, ennen kuin luonnon tenho oli huomaamatta hänet vallannut. Täällä hän saattoi ajatella. Hän kuuli mehiläisten surisevan soinnukkaasti täyteläisessä kesäisessä ilmassa ja palokärjen kimakan kutsun. Jänöjussi koikkelehti ohitse ja kuivat lehdet pensaikossa hänen vierellään kahisivat.
Vain yksi vaara oli uhannut hänen onnellista Wagontongue'iin palaamistaan ja se oli ollut yhteentörmäyksen mahdollisuus Cass Sewardin, sheriffin kanssa. Tämä ei huolettanut häntä enää. Oli ollut uhkarohkeata, ehkä typerää tulla takaisin tietäen, että Cass todennäköisesti yrittäisi maksaa kalavelkojaan ja teljetä hänet ristikkojen taakse erään ampumisjupakan takia, jota Rock ei ollut aloittanut. Mutta se oli ollut niin Rockin tapaista tulla mistään tietämättä; ja se mahdollisuus oli ollut kaukana, että hän olisi hyvällä antautunut Cassin käsiin. Tämä vaara oli nyt ohitse. Rock ajatteli arvonannolla kuollutta lainvalvojaa ja totesi ilolla, että hänellä oli puhdas omatunto hänen suhteensa.
Tuo harmaasilmäinen tyttö, Thiry Preston! Tässä hän antautui. Häntä oli ammuttu läpi sydämen. Ja kaikki taistelu tässä tapauksessa oli suunnattu häntä itseään vastaan – häälyvä, häipyvä epäilys, ettei hän voisi olla niin ihmeellisesti muuttunutkaan kuin hän luuli olevansa. Ja sitten yksi kerrassaan kaikki ne muut tytöt, jotka hän oli tuntenut, joiden kanssa hän oli leikitellyt, joista hän oli pitänyt tai joita hän oli rakastellut, kulkivat juhlallisena kulkueena hänen muistinsa silmän editse. Muutamat harvat erottuivat kirkkaasti joukosta. Hän seurasi heidän kulkuaan varjosta valoon ja sitten iäksi menneisyyteen, kuten hänestä tuntui. Hän oli kuvitellut välittävänsä heistä; hän oli luullut kärsineensä. Kaikki tuo oli ollut vain leikkiä. Thiry Preston oli saanut heidät katoamaan kuin taikasauvan kosketuksesta. Trueman ei tunnelmoinut tai järkeillyt sen johdosta. Tämä oli se tyttö, koko elämänsä hän oli uneksinut juuri hänestä. Herätäpä siihen, että tämä tyttö tosiaan oli olemassa! Eikä hän tehnyt itselleen yhtään kysymystä rakkaudesta. Mitä tahansa se oli, se oli ollut äkillistä, väistämätöntä ja peloittavaa vain valtavaa voimaa ilmaisevien enteittensä takia. Tämä ei ollut mikään päätös, vaan toteaminen ja tosiasioihin alistumista. Päätöstä vaati kysymys, jäädäkö Wagontongue'iin vai sen lähistölle, ja se tehtiin samalla hetkellä kuin kysymys esitettiin. Hän aikoi pyytää Gage Prestonilta työtä karjanpaimenena, ja ellei häneltä saanut, kääntyä jonkun muun karjanomistajan puoleen. Ei ollut suuresti todennäköistä, ettei joku karjafarmari keksisi paikkaa Trueman Rockille. Siinä tapauksessa hän saattaisi ryhtyä karjakauppoihin itse. Hänellä oli kylliksi rahaa hyvään alkuun pääsemiseksi ja se ajatus oli häntä aina viehättänyt. Hän ei kuitenkaan halunnut hätäillä siihen ryhtymisessä. Laidunolot olivat muuttuneet ja kilpailu oli epäilemättä ankarampi kuin ennen. Lampaanhoitokin oli alkanut syövyttää tietään laitumille. Rock tunsi karjamiehen tervettä vastenmielisyyttä lammasta kohtaan. Oli viisaampaa aloittaa siitä, mistä hän oli aloittanut vuosia sitten – köyhästä karjanpaimenesta. Mitä tehdä rahoilleen? Ne olivat jollakin tavalla tulleet erikoisen kalliiksi hänelle. Hänen tapansa oli aina ollut rahaa saatuaan kuljettaa sitä mukanaan, kunnes oli kuluttanut sen. Ja se ei yleensä kestänyt kauaa. Tämä ei kuitenkaan nyt tulisi kysymykseen. Hän kysyisi Winteriltä varmaa sijoitusta. Mitä tulee sitten toisarvoisiin kysymyksiin, niin Truemanilla tuntui olevan syytä hankkia pari puhdasveristä hevosta, jotka sopisivat hänen loistosatulaansa ja muihin hienoihin varusteihinsä, jotka hän oli tuonut mukanaan.
Ash Prestonin muistaminen häiritsi. Kun Rock poltettuaan nyt sillat takanaan koetti antautua utuisille muistokuvilleea Thirystä, niin tämä hurja veli aina tunki pahan maineensa ja häijyn olemuksensa pilaamaan kaiken. Rock tunsi vaistomaisesti, että Preston tulisi tuottamaan hänelle ikävyyksiä, mutta hän harkiten kieltäytyi vaalimasta sellaisia ajatuksia. Hän ei millään muotoa saa ruveta tappelemaan Thiryn veljen kanssa. Hänen ehkä onnistuisi keksiä keinoja Ashin sovittamiseksi ja Rock lupasi itselleen, että hän tulisi menemään pitkälle. Mutta jos hän ei tulisi toimeen Ashin kanssa, hän koettaisi pysytellä poissa tämän tieltä. Onneksi tuskin kukaan lakeuksilla koskaan uskoisi, että True Rock välttelisi jonkun miehen kohtaamista. Hän oli pikemminkin aina poikennut omalta tieltään heitä hakemaan. Eikö hän ollut tullut Wagontongue'iin tietämättä Sewardin kuolemasta? Hän oli aina aikonut palata.
Rock jätti vihdoin setrisen piilopaikkansa ja alkoi palata takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin. Hän oli tullut melko korkealle rinnettä ylös ja saattoi nähdä kaupungin allaan ja sen yli kauaksi etelään. Wagontongue oli kasvanut huomattavasti ja tältä tähystyspaikalta katsoen se näytti lupaavalta. Jonakin päivänä se olisi kasvanut tärkeäksi keskukseksi.
Kaukana etelässä poikki harmaan erämaavyön kohosi ruohoaavikko. Se näytti maineensa arvoiselta. Se kumpuili itään ja länteen silmän siintämättömiin, oikea karjamiehen valtakunta, joka tarvitsi vain vettä ollakseen paratiisi. Pääoma ja työ tulisivat kerran kohottamaan tämän suunnattoman alueen tuotantokyvyn äärimmilleen.
Ruohoaavikon eteläreunalla ikäänkuin sen päälle levittyen kohosi purppuranhohtoinen, rikkinäinen ylänkömaa kallioineen, rotkoineen ja metsineen, ja niiden yläpuolella häämöttivät mustat vuoret ilman teräviä huippuja, vain valtavia, laakeita möhkäleitä kuvastuen taivaan sineä vasten. Näky sai Truemanin vetämään henkeä syvempään. Hän ei voinut erottaa tältä paikalta Auringonlaskun Solaa, mutta hän näki sen vuoriröykkiön, johon se avautui länteen.
Rock palasi kaupunkiin ja Winterin kauppaan. Hänen ystävänsä oli kiireissään asiakkaitaan palvellen ja niin Rock jatkoi matkaansa hotelliansa kohden. Nuori nainen, joka tuli ulos Dabbin suuresta liiketalosta, juoksi melkein pahki Rockiin. Se saattoi hyvin olla Rockinkin syy, sillä hän kulki ajatuksiinsa vaipuneena. Hän koetti väistää naista, mutta tämä ei yrittänytkään sitä.
"Suokaa anteeksi", sanoi hän koskettaen hattuaan.
"True Rock – etkö aio edes puhutella minua", puuskahti nainen.
Ääni oli tuttu, kasvot myöskin ja tummat, säkenöivät, hämmästyneet silmät. Mutta kuka mahtoi tämä nainen olla molemmat käsineiden peittämät kädet häntä kohden ojennettuina?
"True – etkö sinä tunne minua?" kysyi tämä äänessään sekaisin moitetta ja hilpeyttä. "Minä olen Amy."
Hän se tosiaankin oli. Amy Wund vanhempana, varreltaan täyteläisempänä tummine punahohtoisine kasvoineen ja kujeellisine silmineen. Hän oli ylellisesti ja muodikkaasti pukeutunut ja tämä seikka jollakin tavoin karkoitti Rockin hämmästyksen ja epävarmuuden.
"Mitä, rouva Dabb, tämähän on yllätys!" sanoi hän siepaten sombreron päästään ja kumartuen hänen kätensä yli. "Onpa todella hauska tavata."
"Rouva Dabb? Ei Amy?" tämä vastasi singoten valloittavan hymyn ja katseen, jotka Rock tunsi kummallisen tutuiksi.
"Joku mainitsi minulle, että te olitte mennyt naimisiin entisen isäntäni John Dabbin kanssa", sanoi Rock huolettomasti.
"Niin, se on totta, mutta sinä voit sanoa minua Amyksi kuten ennenkin."
Rock hymyili, mutta ei heti käyttänyt hyväkseen armollista etuoikeutta. "Te näytätte todella terveeltä ja komealta. Ja hyvinvoivalta myöskin."
Nainen ei pitänyt hänen läpitunkevasta katseestaan ja verkkaisesta, viileästä puhetavastaan.
"True, saat kohteliaisuutesi takaisin. Olet komeampi kuin koskaan ennen."
"Kiitoksia."
"Sinä näytät vuosiasi nuoremmalta, karjanpaimen."
"Olenko minä sitten niin lopen vanha? Olen aivan unohtanut."
"True, sinusta ei ole hauskaa tavata minua", vastasi hän melkein ärtyneenä.
"Mitä, totta kai minusta on! Hauskaa nähdä, että olet vakiintunut ja onnellinen ja..."
"Onnellinen! Näytänkö siltä?" keskeytti Amy katkerasti.
"Jos minun muistini yleensä mihinkään kelpaa, niin näytät yhtä iloiselta ja onnelliselta kuin konsanaan ennen."
"Sinun muistisi on huono – tässä suhteessa – ja muutenkin... Trueman, oletko tullut takaisin vain käydäksesi?"
"En, olen tullut jäädäkseni, Minä olen aina aikonut tulla takaisin."
"Jospa olisitkin tullut!" huokasi Amy katsoen häneen puhuvasti. "Minusta on hauskaa – hirveän hauskaa, että aiot jäädä tänne. Meistä pitää tulla jälleen hyvät ystävät, True. Sinä tulet minua tapaamaan – ratsastamaan kanssani kuten ennenkin. Eikö niin?"
"Pelkäänpä, ettei herra Dabb oikein pitäisi siitä. Hän ei ole koskaan erikoisesti välittänyt minusta."
"Viis siitä, mistä hän pitää", vastasi nuori nainen kärsimättömästi. "Sano, että tulet, Trueman. Minä olen niin kauhean yksikseni."
Rock muisti Amyn aina olleen kiemailijan, mutta hän oli kuvitellut, että avioliitto muuttaisi hänet, Ilmeisesti hän oli kuitenkin aivan entisensä. Rock koki murheellisen hetken, kun hän huomasi, että hän saattoi yhtä vähän alkaa hakkailla häntä kuin paetakaan, ja hän oli pahoillaan toisen takia ja toivoi voivansa säästää hänet suurimmilta epämiellyttävyyksiltä.
"Voinhan joskus käydä sinua ja Johnia tapaamassa", vastasi hän mitä ystävällisimmin.
"Minua ja – Johnia!... Sinun pitkäaikainen poissaolosi Texasissa ei näytä yhtään kirkastaneen sinun järkeäsi. Sanoisinpa, ettei se ole muuttanut sitä yhtään – tyttöjenkään suhteen."
"Ei kai", vastasi Rock yksikantaan.
"Minä näin sinut Thiry Prestonin kanssa", jatkoi toinen pahanilkisesti. "Ja entiset oli kujeet, paimen!"
"Niinkö? En sanoisi sitä entisiksi kujeiksi, jos auttaa naisihmistä kantamaan muutamia kääröjä", vastasi Rock jäykästi. Häntä harmitti tuntea veren kuumentavan poskiaan.
"Kääröjä, roskaa!" tuiskahti Amy. "Minä katselin sinua ikkunan läpi ja kuka tahansa olisi voinut lukea ajatuksesi."
"Tosiaankin! Pystyitkö lukemaan ne?"
"Varmasti."
"No, jos nyt olet sellainen ajatustenlukija, niin mitäs minä nyt ajattelen?"
"Se ei ole erikoisen imartelevaa minulle – arvaan", heitti hän. "Oi, minä tunnen sinut, True Rock, sisältä ja ulkoa. Sinä olet päistikkaa korviasi myöten pihkassa Thiry Prestoniin."
"Minä en sitä kielläkään, vai kuinka?"
"Sinä julistat sitä paraikaa kuin punainen lippu minulle päin naamaa. Mutta minä sanon sinulle, paimen, että tällä kertaa olet pannut pääsi tyhjän pantiksi. Thiry Preston ei tule vilkaisemaankaan sinuun. Minä tunnen hänet. Hän ei ole sinun lajiasi. Hän on kylmä kuin jää jokaista karjanpaimenta kohtaan näillä laitumilla. Taivas tietää, että he ovat juosseet hänen perässään."
"Kiitoksia ainakin viimeisestä uutisesta", vastasi Rock kuivasti.
Nainen tutki hänen mielensä syvimpiä perukoita mustasukkaisen vaiston terästämin silmin.
"Saat lisää. Thiry Preston välittää vähät lemmensairaista karjanpaimenista, kaikkein vähimmin sinunlaisestasi, joka on juossut jokaisen tytön perässä tässä maassa. Ja hän ihailee tuota sievää pirua veljeksi, Ashia."
"Pitäisin pikemminkin tytön ansiona, että rakastaa veljeään – oli hän sitten hyvä tai paha."
"Pyh! Thirty Preston on omituinen. Jotkut ihmiset sanovat, että hänen kiintymyksensä on luonnotonta."
"Ihmiset Wagontongue'issa puhuvat paljonkin", vastasi Rock merkityksellisesti. "Niillä oli tapana puhua ilkeitä juoruja sinustakin... Hyvästi, rouva Dabb", lopetti hän huomattavan kylmästi ja kääntyi ympäri pannen sombreron päähänsä, kuitenkin ennättäen tavoittaa hänen silmiensä viimeisen, raivostuneen leimahduksen. Oliko hän milloinkaan voinut olla rakastunut tähän narttuun? Mutta hän yritti ajatella ystävällisesti huolimatta siitä epämääräisestä tuskantunteesta, jonka tämä oli nostattanut. Terveesti ajatellen hän ei ollut mitenkään syypää hänen ilmeiseen elämänpettymykseensä. Hän oli leikkinyt rakkaudella; hän ei ollut koskaan ollut selvillä edes itsestään; ja nyt hän niitti, mitä oli kylvänyt. Hän tulisi olemaan hänen vihollisensa, siitä hän oli täysin vakuuttunut, ellei hän jälleen antaisi liittää itseään hänen seurueeseensa. Se ajatus tuntui mahdottomalta. Muutamina lyhyinä tunteina – ei, ne olivat vaikutukseltaan laskemattoman pitkiä tunteja – hän oli kasvanut ohi sen vaiheen, jolloin hakkaillaan jokaista naista. Elämä oli yht'äkkiä muuttunut ihanaksi, oudoksi, täynnä pelkoa ja toivoa, joksikin todelliseksi ja kirpeäksi, millaista hän ei ollut koskaan vielä kokenut.
Rock sen sijaan, että olisi mennyt hotelliinsa, palasi Winterille, jonka hän tapasi joutilaana ja jolle hän ryhtyi purkamaan sydäntään. Hän kertoi viimeksi sattuneen ensin.
"Sinä siis ajoit kiinni Amyyn", tuumi Winter silmässä ymmärtäväinen vilke. "Arvelen sinun täytyneen ottaa se mahdollisuus huomioon. Ja hän nöyryytti sinulta hengen salpauksiin?"
"Sen hän juuri teki. Olin näes tosiaankin unohtanut Amyn."
"Kuule, poika, ota neuvostani vaari ja vältä Amya. Hän on tehnyt vanhan Dabbin niin mustasukkaiseksi, että tämä tuskin pystyy liikettään hoitamaan. Hänellä on aina joku housuniekka perässään juoksemassa. Se ei sovi sinulle. Dabbilla oli jo kauan aikaa sitten muutakin syytä vihata sinua."
"Hm. Luulenpa, etten ole unohtanut. Mutta ei pelkoa, vanha kaveri. Minä en juoksisi Amyn perässä, vaikka Dabb pyytäisi sitä."
"Se, että hän alkaa vihata sinua siinä missä Dabbkin, tulee olemaan niin hänen tapaistaan. Ja se on vähän hullu juttu. Dabbit likipitäen omistavat Wagontongue'in puhumattakaan koko joukosta karjamerkkejä. Ja Johnin veljet ovat hänen johdettavissaan. Minä mainitsin sinulle, että hän osti lihaa Gage Prestonilta. Sitten minä näen aina Amyn ja Thiryn yhdessä, kun tämä tulee kaupunkiin. Jos sinä aiot nolata vanhan heilasi tämän uuden takia – niin, poika, sinulla tulee olemaan kivinen sarka kynnettävänä."
"Sol, minä en millään nolaisi Amya, mutta minä en voi ruveta liehumaan ympäri hänen kanssaan."
"Ja juuri sitä hän odottaa sinulta."
"Sol, mitähän Amy tarkoitti sanoessaan, että Thiryn kiintymys veljeensä on luonnotonta?"
"Enpä tiedä. Minä en todellakaan ole huomannut mitään luonnotonta Thiryssä. Minä olen, Rock, kuullut aivan saman huomautuksen ennenkin. Se on vain ilkeitten ihmisten matalamielistä puhetta. Kaikesta huolimatta se on kiusannut minua."
"Se jollakin tavalla viilsi minua. Hassua, kuinka panettelu voi pistää kipeästi, vaikkakin tietää, mistä se tulee."
"Kuule, minä huomasin sisääntullessasi, että jokin oli kolhaissut sinua. Sinä lähdit täältä ratsastaen pilvillä. Onko sinulle sattunut mitään muuta kuin että poksahdit rouva Dabbiin?"
"Kyllä, paljon. Mutta se kai tapahtui minun sisässäni. Sol, paljonko sinulla on velkoja?"
"Pari tuhatta, ja kun ne on maksettu, olen jälleen matkalla kohti hyvinvointia."
"Vanha tekijä, sinä olet sillä matkalla juuri nyt. Minä otan sen arvosta osakkeita liikkeessäsi", jatkoi Rock pirteästi ja liikemiesmäisesti ottaen lompakkonsa esille.
"Kuule, minä en tahdo sinun niin tekevän", vastusteli Winter.
"Mutta minä tahdon. Minä pidän sitä hyvänä sijoituksena. Kas tässä on kaksi tuhattasi. Ja tässä viisi lisää, jotka toivon sinun sijoittavan pankkiisi korkoa kasvamaan, mutta niin että voit nostaa ne milloin tahansa."
"Tahdot ne tietysti nimellesi?"
"En. Pane ne vain omallesi. Luulenpa, että on parasta lisätä noihin viiteen vielä yksi. Minä tarvitsen vain sen verran rahaa, mitä loistovarusteiden hankkimiseen tarvitaan."
"Poika, oletetaan, että sinulle tapahtuu jotakin", sanoi Winter vakavana sormeillen rahoja. "Se on mahdollista. Sinä tiedät, mikä äkkipikainen maa tämä on. Ja, Rock, sinulla on silmissäsi tulinen välke."
"Sol, vanhempani elävät vielä ja, vaikka ovatkin vanhoja, ovat vielä hyvissä voimissa. He asuvat Illinoisissa. Minä kasvoin Länsi-Illinoisissa, Karthagon kaupungissa. Kävin siellä koulua neljäntoista vanhaksi. Muutimme sitten Nebraskaan. Isäukko ryhtyi karjankasvatukseen ja menetti kaiken, mitä oli sijoittanut. Perhe meni sitten takaisin kotipuoleen, mutta minä jäin ajelehtimaan ympäriinsä, kunnes ajauduin maihin täällä."
"Niinkö, minä olen aina ollut utelias sinun suhteesi – mistä sinä olet kotoisin ja onko sinulla sukulaisia. Onpa todella hauska kuulla, että vanhempasi elävät. Kuinka vanha sinä oikein olet, Trueman, saanko kysyä?"
"Luulen, etten koskaan enää näe kahdettaneljättä ikävuottani", vastasi Rock surumielisesti.
"Mitä, ihanko tosissasi. Kolmekymmentäkaksi! Paimen, sinä todella osaat peittää ikäsi. Niin, sinä olet aina ollut sellainen salaperäinen veitikka."
"Palataksemme rahoihin. Jos jotakin sattuisi minulle tapahtumaan – mikä tuskin on luultavaa – niin lähetä nämä kuusi tuhatta omaisilleni. Jätän sinulle heidän osoitteensa. Lisäksi jätän muutamia papereita ja esineitä säilytettäväksi."
"Ja mitäs niille kahdelle tuhannelle, jotka sinä ole sijoittanut liikkeeseeni?" kysyi Sol hymyillen.
"Sinä voit yksinkertaisesti unohtaa koko jutun, hyvä mies."
Winter pudisti vanhaa, laihaa päätään viisaana, melkein murheellisena. "Kuule, sinä olet aina ollut avokätinen. Kuinka sinä koskaan sait säästetyksi kaiken tämän rahan?"
"En minä sitä milloinkaan säästänyt, Sol", vastasi Rock nauraen. "Liityin erään suurenlaisen karjanomistajan kumppaniksi Texasissa. Hänellä oli vihamiehiä – yksi heistä oli todenteolla kiero kaveri. Minua luonnon pakosta veti puoleensa tuon äijän poistaminen rumentamasta sikäläisiä maisemia. Osakumppanini voi hyvin sen jälkeen. Sitten tuli rautatie. Me myimme koko roskan ja minä huomasin omistavani kymmenentuhatta."
"Ahaa!" huudahti Winter silmiensä kavetessa kahdeksi viiruksi. "Ja sinä huomasit asialliseksi hävitä Texasista?"
"Ei minulla ollut mitään tarvetta haihtua sieltä", vastasi Rock kuivasti. "Minä vetelehdin ympäri viikkokausia antaakseni kumppanini vihamiehille sen tilaisuuden, jota he kiertelivät etsiskelemässä. Mutta he eivät näyttäneet erikoisen pahasti sitä kaipaavan. Niin tarttui minuun koti-ikävä ja suuntasin matkani Wagontongue'iin."
"Olenpa tosiaan iloinen, että niin teit, vaikkakin tulet pitämään minua pelosta puolikuolleena koko ajan... Hei poika, annapa paukkua. Mitä sinä haudot tuon suuren hatun alla?"
"Minä aion olla tavallinen karjankiertäjä ja aloittaa siitä, mihin jätin kuusi vuotta sitten."
"Mitäs järkeä on ruveta näyttelemään köyhää, kun sinulla on karjanpaimeneksi paksu lompakko?"
"Se jollakin tavalla miellyttää minua, Sol."
"Sinä tarvitset varusteet."
"Sepä selvä. Ja komeat sittenkin, ettäs tiedät. Kaksi ratsuhevosta – parhaat mitä näillä laitumilla on kasvanut, maksoi mitä maksoi."
"Toisen niistä löydämme heti", vastasi Winter tyytyväisenä. "Tule meille illalliselle. Eukko tulee iloiseksi nähdessään sinut. Hän oli aika heikko sinun suhteesi, poika... Illallisen jälkeen kävelemme Leslielle. Hän myy karjaansa ja hänellä on muutamia hyviä eläimiä. Erittäinkin muuan hevonen. En ole koskaan nähnyt sen vertaista. Dabb on kinastellut Leslien kanssa sen hinnasta. Hinta on kallis, mutta hevonen on sen arvoinen."
"Paljonko?"
"Kolme sataa."
"Viuh! Ja minä ostelin ennen parhaita hevosia viidelläkymmenellä."
"Epäilenpä, ettet ole koskaan silmilläsi nähnyt hevosta, joka olisi Leslien hevosen veroinen. Odota, kunnes näet sen."
"Selvä on, Sol. Me ostamme. Mutta taitaapa yksi ratsuhevonen olla kylliksi. Sitten tarvitsen vielä kuormahevosen ja muita varusteita. Aamulla valikoimme öljykangasta, huopia, muonaa ja leiritarpeita. Minulla on satula, suitset, kannukset, lasso – kaikki meksikkolaisia, Sol, ja jos ne eivät lennätä tämän laitumen paimenia istualleen, niin minä syön ne itse. Minun texaslainen kumppanini antoi ne minulle. Ja lopuksi, tarvitsen ehkä hiukan lisää metallitavaraa."
Viimeisen huomautuksen teki Rock vitkastellen ja sitä seurasi hymy, joka olisi voinut olla lempeämpikin.
"Ohooh!... Ja kaikkine näine varusteinesi valitset suunnan Auringonlaskun Solaa kohti", totesi Winter kylmästi.
"Juuri niin. Minä ratsastan kiirehtimättä ja hätäilemättä uudistaen vanhoja tuttavuuksia ja tehden uusia. Sitten aion päätyä Gage Prestonin luo ja yrittää häneltä työpaikkaa."
"Minkälaista? Ratsain?"
"Lehmiä lypsäen, ellei muuta ilmaannu."
"Kuule poika, se on rohkea veto, jos se kaikki tapahtuu Thiryn vuoksi", vastasi Winter.
"Sol, minä en häikäile sanoa sinulle, että se kaikki on yksinomaan Thiryn takia", antoi Rock takaisin matkien ystävänsä juhlallista äänenpainoa.
"Gage Preston tuskin kieltäytyy ottamasta sinua palvelukseensa", jatkoi Winter. "Hän tarvitsee ratsastajia. Hänellä on ollut palkoissaan melkein jokainen laitumien karjanpaimen, mutta he eivät kestä kauan."
"Mikseivät?"
"Ash ajaa heidät tiehensä ennemmin tai myöhemmin. Ilmeisesti heti, kun he näyttävät ihastuksensa Thiryyn."
"Mitenkä hän tekee sen?" kysyi Rock uteliaana.
"Joo, hän pelästyttää useimmat heistä. Jotkut hän on peitonnut nyrkeillään. Ja muutamat paimenet hän on ajanut tarttumaan pyssyyn."
"Tappanut ne?"
"Ei. Kertovat hänen vain tehneen heistä raajarikkoja. Ash ampuu nopeasti ja sinne minne hän tarkoittaa."
"Sepä kiintoisa veitikka, tämä Ash Preston", sanoi Rock kepeästi.
"Kuule, tämä seikkahan minua juuri huolestuttaa", jatkoi Winter painokkaasti. "Siitä tulee vähän toisenlaista, kun Ash Preston törmää sinuun."
"Kuinka niin?"
"Niin, huolimatta siitä, kuinka varovasti ja kylmästi sinä alat – olit kuinka tarkka tahansa – siitä pakosta kiertyy juttu, jossa tapetaan."
"Kiitoksia, vanha kanto. Käsitän viittauksesi. Otan tämän jutun vakavasti ja väkevästi. Älä huolehdi aiheettomasti minun takiani. Minun on mentävä."
III luku.
Trueman Rock ei ollut niitä karjanpaimenia, jotka välittivät vain pystyynhyppäävistä, purevista ja potkivista hevosista. Hän pystyi niillä ratsastamaan, jos tarve vaati, mutta hän ei koskaan rakastanut hevosta muiden kuin sen rotuominaisuuksien takia. Ja istuessaan aitauksen reunalla tarkaten Leslien valkoista lemmikkiä, hänen täytyi tunnustaa, että hänessä syttyivät hänen aikaisempien vuosiensa kaikki tunnelmat.
"Kuule, True, oletko koskaan nähnyt tuon hevosen vertaista?" kysyi Sol Winter kahdennenkymmenennen kerran.
Rock pudisti päätään äänettömänä.
Leslie, kookas karjanomistaja suojuspuvussa ja saappaissa seisoi aitauksen sisäpuolella. "Minulla ei ole ollut oikein aikaa huolehtia siitä viime aikoina. Se on saanut juosta vapaasti laitumilla. Sen selän poikki ei ole jalkaa heitetty vuoteen."
"Otan sen, Leslie, ja pitäkää kauppa ikuisena suosionosoituksena", vastasi Rock.
"Olenpa tyytyväinen. Dabb sanoi eilen ehkä ostavansa sen ja lähettävänsä tänään sitä hakemaan. Mutta ennätätte ennen Dabbia tässä kaupassa. Jostakin syystä en olisi oikein huolinut antaa sitä Dabbille."
"Mitä teillä on Dabbia vastaan?" kysyi Rock.
Leslie naurahti lyhyesti. "Minulla? Hm, ei mitään."
"Rouva Dabb on halunnut tätä hevosta, etkös sinä niin kertonut minulle, Jim?" kysyi Winter.
"Niin, niin kai se oli. Hän on käynyt täällä usein. Mutta en luule, että rouva Dabb oikeastaan välitti itse hevosesta niin paljoa. Hän vain halusi näytellä itseään sen selässä. Mutta tänään täällä kävi tyttö, joka rakastui siihen, ja olisipa tosiaankin tehnyt mieleni antaa se hänelle."
"Kukas hän oli, Jim?" kysyi Winter iskien tietäväisenä silmää Rockille.
"Thiry Preston. Hän ja joitakin pojista kulki tästä ohitse tänään isänsä kanssa. Gage pysähtyi juttelemaan kanssani. Kaikki Prestonit ovat hevosentuntijoita, mutta he eivät maksa paljoa. Hevosenliha on aika halpaa siellä Auringonlaskun Solan puolessa."
"No mitä neiti Preston sitten teki?" kysäisi Rock ohimennen.
"Hän vain silitteli hevosta, sillä aikaa kun toiset Prestonit kulkivat ympäri ja juttelivat kaikenlaista. Neiti Thiry ei sanonut sanaakaan, mutta minä näin hänen sydämensä hänen silmistään."
"Se puhuu hyvää tytöstä", vastasi Rock väkinäisesti liukuessaan aidalta alas ja lähestyessään eläintä. Jos tämä kaunis valkoinen hevonen oli miellyttänyt häntä heti ensi näkemältä, niin minkä arvoinen se nyt olikaan? Rock silitteli sen silkkistä harjaa sen ajatuksen hurmatessa häntä, että Thiryn lempeä käsi oli sitä hyväillyt. "Leslie, tulen takaisin aamulla. Tarvitsen myöskin kuormahevosen tai muulin... Tässä on rahanne. Lyödäänpäs kättä tämän kaupan päälle. Toisen häviö on toisen voitto."
"Minä annan kuormahevosen kaupanpäällisiksi", vastasi Leslie.
"Sol", sanoi Rock ajatuksissaan, kun he palasivat kaupunkiin. "Minulla tuskin on aikaa käydä tapaamassa entisiä tuttuja nyt. Ehkä sillä ei ole niin väliä. Minä voinen jättää sen siksi, kunnes pistäydyn taas kaupungissa... Käyvätkö Prestonit usein täällä?"
"Jotkut heistä tulevat joka lauantai, niin varmasti kuin maa pyörii. Thiry pistäytyy ehkä pari kertaa kuussa."
"Aika pitkä ratsastus Auringonlaskusta. Kuusikymmentä mailia polkua pitkin."
"Siellä on uusi tie, osan matkaa. Pitempi, mutta parempi kulkea. Se kulkee Karvarin Kaivon kautta."
"Luulisin Prestonien pysähtyvän yöksi jollekin farmille?"
"Ei. He eivät juuri harrasta senlaatuista matkustamista. He leiriytyvät Setripuron luona, missä he poikkeavat eräälle tasaiselle niitylle. Siellä on runsaasti vettä ja ruohoa ja vanha mökki. Se kuului eräälle itselliselle, mutta Preston omistaa sen nyt. Thiry kertoi minulle, että he ovat kunnostaneet sen. Kun he tulevat kaupunkiin, hän ja toiset naisihmiset nukkuvat siinä ja miehet nukkuvat ulkona."
"Omituista, kuinka kaikki näitä Prestoneita koskeva niin kiinnostaa minua", sanoi Rock puoliksi itsekseen.
"Ei ollenkaan omituista. Vaikka jätämme Thirynkin huomioon ottamatta, niin he ovat valtavan mielenkiintoista joukkoa", vastasi Winter. "Sinä tulet pian huomaamaan."
"Tuntuu kuin tulisin huomaamaan yhtä ja toista piakkoin", sanoi Trueman. "En ole koskaan onnistunut välttämään asioiden kiertymistä eteeni, varsinkaan ikävyyksien. Mutta, Sol, mikään elämäni seikkailu, johon olen ratsastanut, ei hipaisekaan tätä. Minä alan tässä vähän selvitä ja tajuan, kuinka mielettömältä se sinusta näyttää."
"Ei suinkaan mieletöntä, poikaseni", vastasi Winter vakavana. "On ehkä hieman hurjaa heittäytyä tuon tytön perään noin päätä pahkaa. Mutta oli se nyt sitten hurjaa tai ei, siitä voi koitua hyvää Thiry Prestonille."
"Sol, miksi hänen ilmeensä on niin surullinen?" kysyi Rock ystävänsä välittömyyden liikuttamana.
"En tiedä. Olen kysynyt häneltä, miksi hän näyttää niin surulliselta – sen huomaa silloin kun hän ei puhu –, mutta hän aina koettaa silloin hymyillä ja nauraa. Sanoo vain, ettei hän voi kasvoilleen mitään ja että hän on pahoillaan, jos minä en pidä niistä. Rock, se koskee Thiryyn, tavallaan pelästyttää häntä, kun siitä mainitsee. Se saattaa hänet ajattelemaan jotakin ikävää."
"Siitä on minun otettava selvä", sanoi Rock.
"Tee se. Thiry on aina askarruttanut ja huolettanut minua. Ja vaimoani. Kuulehan, True, sinua kai huvittaa kuulla, että hän hyväksyi sinun äkkinäisen tapauksesi. Hän sanoo: 'Jos Trueman Rock lopettaa ryyppäämisen ja ammuskelemisen ja asettuu tosissaan karjaa kasvattamaan, niin hän pystyy tarjoamaan sille tytölle, mitä tämä tarvitsee.' Hän ei sanonut mitä Thiry tarvitsee. Meidän täytyy siis vain koettaa arvata."
"Sol, minun on ehdottomasti päästävä sinusta eroon, muuten sinä teet minusta narrin."
"True, voinen olla väärässä luullessani, että olet kasvanut mieheksi... Mutta vielä viimeinen sana. Tämä on painanut hampaankolossani. Nämä Prestonit ovat tietenkin kuulleet kaiken sinusta, ja kun sinä ratsastat ulos laitumille, kaikki nousee taas tuoreena mieliin. Kellään karjanpaimenella ei ole koskaan ollut parempaa mainetta kuin sinulla – että olet terävä, rehellinen, kunnollinen ja kerrassaan ihme työssäsi. Sinä et koskaan ryypännyt erikoisen paljon toisiin paimeniin verraten... Mutta sinun revolveriansioluettelosi on aika ruma – suo anteeksi, minulla ei ole tarkoitus loukata. Muista, että olen ystäväsi. Jokainen vanhan polven mies täällä tietää, ettet koskaan kulkenut ikävyyksiä hakemassa. En tarkoita sellaista huonoa mainetta. Ajattelen näin. Sinä olet usein vuodattanut verta näillä lakeuksilla, ja useamman kuin kerran kohtalokkaasti. Tämä teki sinut muutamien rakastamaksi, monen pelkäämäksi ja epäilemäksi ja jokaisen kunnianhimoisen lainvalvojan, pelurin ja karjanpaimenen silmätikuksi tässä maassa. Nyt sinä olet tullut takaisin muutamien vuosien kuluttua ja kaikki, mitä konsanaan olet täällä tehnyt, muistetaan taas. Ja Texasin tekosi, mitä ne nyt sitten ovatkin olleet, tulevat seuraamaan perässäsi... Se, mihin pyrin, on tämä: Preston tietää suurimman osan tästä, tai tulee pian tietämään, ja jos hän pitää sinua joukossaan, tulee se olemaan melko vahva todistus, että nuo hämärät vihjaukset laitumilta ovat perää vailla."
"Niin, siltä se kai näyttäisi", tuumi Rock miettiväisenä.
"Hyvä on, jos huomaat sen niin olevan. Ensinnäkin Thiryn takia ja sitten kaikkien asianosallisten vuoksi. Nämä Prestoneihin kohdistuvat viittailut tulet huomaamaan hieman toisenlaisiksi kuin muita karjamiehiä koskevat puheet. Melkein kaikissa sakeissahan on paimenia, jotka merkitsevät vasikoita ja leikkaavat paisteja, joihin heidän ei tulisi kajota. Se on niin tavallista, eikä se merkitse mitään, sillä melkein kaikkihan tekevät niin."
Rock tarkkaili hetken huolestunutta ystäväänsä. "Winter, sinä olet nyt sanonut sellaistakin, mitä et laskenut sanovasi. Sinä toivot, että huomaisin Prestonin olevan vain tavallisen karjanomistajan. Mutta sinä pelkäät, että niin ei tulisi käymään."
Ennätti tulla melkein puolipäivä ennen kuin Rock seuraavana päivänä sai kuormahevosensa matkavalmiiksi. Leslie tuli juuri taluttaen valkoista hevosta.
"Mustaa nahkaa ja hopeahelat", sanoi karjanomistaja ihaillen. "Enpä ole sitä koskaan nähnyt sellaisissa vetimissä. Ja se peijakas on niin viisas, että se tietää olevansa komea."
"Se on tosiaankin älykäs eläin", myönsi Rock silmät loistaen. "Katsotaanpas nyt, heittääkö se minut aidan taakse."
"Luulenpa, että pystytte ratsastamaan vaikka millä", huomautti Leslie tarkastellen Rockia hyväksyvästi.
Valkoinen hevonen suhtautui Rockin selkäännousemiseen rauhallisesti, tanssi ja pureskeli kuolaimiaan hieman ja heitteli päätään.
"Hyvästi ja hyvää lykkyä, isäntä", sanoi Rock irroittaen kuormahevosensa pylväästä.
"Samaa sinulle, paimen", vastasi Leslie sydämellisesti. "Arvelenpa, ettet tarvitse neuvoja niiden kovien pähkinöiden suhteen siellä Solassa."
"Taitaisinpa hyvinkin tarvita, mutta en jouda viipymään. Kun tapaatte Solin, niin kertokaa hänelle, että olen taipaleella hengissä ja terveenä", vastasi Rock.
Hän kääntyi sille tielle, jota Prestonit olivat kulkeneet edellisenä päivänä. Ennen kuin Rock oli ehtinyt pitkällekään kaupungista, hän huomasi hevosensa olevan sekä joutuisan kävelijän että kevyen ravaajan. Mitä nopeuteen ja kestävyyteen tulee, oli Leslie pannut päänsä pantiksi, ettei mikään hevonen näillä tienoin saavuttaisi sitä.
"Olen löytänyt sen polun", puhkesi Rock laulamaan, vaikka tie, jolla hän ratsasti, oli leveä ja paljon ajettu maantie.
Niin monta kertaa kuin hän ennen olikin ratsastanut Wagontongue'ista ja muista kaupungeista ja lukemattomilta leiripaikoilta ympäri Länttä, ei mikään niistä lähdöistä ollut koskaan ollut tämäntuntuinen. Hän nauroi itselleen. Hänen poikavuotensa olivat palanneet. Maailmassa ei ollut muuta kuin hyvää ja kaunista. Kuuma kesäkuun aurinko poltti miellyttävästi paidanhihojen läpi; tomu maistui hyvältä; puuskittainen. tuuli toi mukanaan erämaan suloisia salvian maustamia tuoksuja; kukkulat uinuivat sinisessä auteressa.
Vähän kaupungin ulkopuolella hän yhdytti nuoren ratsumiehen, joka ilmeisesti oli pannut hänen tulonsa merkille.
"Päivää, paimen!" tervehti tämä Rockia.
"Hyvää päivää itsellesi", vastasi Rock tuttavallisesti.
"Näin sinun ajavan Leslien valkoista hevosta ja jäin odottamaan."
"Tunnet hevosen?"
"Kyllä vain. Minä ratsastan täällä Spanglerin sakissa ja Leslien eläimiä on usein mukanamme samalla laitumella... Taidat omistaa valkoisen nyt. Näytät vähän siltä."
"Maksoin itseni kipeäksi ostaessani hevosen, joka sopisi tähän satulaan."
"Joo, kyllä sait kaksi, jotka sopivat yhteen. Sinä – upeat on vehkeet... Minnekäs ratsastat?"
"Aion Auringonlaskun Solaan."
"Saanut työtä Prestonilta?"
"E-ei, en vielä. Toivon saavani."
"Helppoa, jos kestät pitkiä päiviä ja pieniä palkkoja. Preston maksaa huonommin kuin kukaan muu karjanomistaja täälläpäin."
"Paljonko?" kysyi Rock kuin tärkeätäkin asiaa.
"Neljäkymmentä ja lupauksen enemmästä, mutta kukaan paimen ei vielä ole kestänyt siellä tarpeeksi kauan saadakseen enemmän."
"Miten niin helppoa päästä töihin?"
"Preston kärsii aina ratsastajien puutetta. En luule hänellä nytkään olevan enempää kuin pari poikiensa lisäksi. Hän kysyi minultakin eilen, olinko paikan puutteessa."
"Mistä johtuu sitten, ettei kukaan karjanpaimen koskaan kauaa ratsasta Prestonin leivissä?"
"Minä huomaan sinun olevan oudon Wagontongue'in seuduilla", sanoi toinen virnistäen.
"Niinhän minä olen viime aikoina. Mutta olen ollut täälläpäin vuosia sitten."
"Varmasti ennen minun aikaani. Muuten tuntisin sinut. Miksikäs sinua haukutaan?"
"Trueman Rock, viimeksi Texasista."
"Tuntuu kuin olisin kuullut tuon nimen jossakin. Hauska tavata. Olen Hal Roberts. Ja jos Preston ei tärppää, niin tule yrittämään Spangleria."
Rock kiitti häntä ja kyseli laitumien asioita. Pian tämän jälkeen paimen sanoi hyvästi ja kääntyi tieltä. Rock näki tieltä uuden karjatalon ja aitauksia, joita ei ollut vielä hänen päivinään. Jatkaessaan matkaansa hän vähitellen jätti selkänsä taakse maanviljelysvyöhykkeen ja kynnösaukeat joutuakseen varsinaiseen erämaahan. Se aaltoili etelää kohden harmaana ja keltaisena vihreine setritäplineen ja hajallisine karjaryhmineen, loputtomana kohti kutsuvaa taivaanrantaa. Tutut maamerkit tuijottivat häntä vastaan ja ne lisääntyivät lukuisina ja kykenivät herättämään muistoja hänessä hänen jatkaessaan taivallustaan. Hänen nopea silmänsä pani erikoisesti merkille parannukset tiellä. Joihinkin syvimpiin ja pahimpiin tulvapaikkoihin oli tehty kivirumpuja.
Rock etsi katseellaan erästä mökkiä, jossa hän oli moniaan kerran viivähtänyt. Hän ei voinut palauttaa mieleensä sen itsellisen nimeä, joka siinä oli asunut. Tultuaan lievän vastamäen päälle hän näki loitompana pienen vihertävän notkelman. Sitten hän keksi mökinkin. Se oli ollut kauan autiona; katto oli pudonnut sisään ja keltaisista kivistä rakennettu savutorvi oli osittain luhistunut. Minne olivat mökinmies ja hänen työteliäs vaimonsa ja heidän pörröpäiset lapsensa joutuneet?
Rock ratsasti edelleen. Kauempana hän näki padon, joka oli rakennettu punaisesta maasta notkelmaan, jonne sadevesi kokoontui. Sieltä tuijotti nyt punainen, auringon paahtama, kavioitten sotkema syvennys. Karjaa näkyi vähän ja harvassa. Mutta tämä olikin hedelmätöntä erämaata. Muutaman mailin päässä, tämän pitkän harjan tuolla puolen olosuhteet paranisivat.
Mainitun matkan vaatiman ajan kuluttua hän saavutti harjanteen ja antoi hevosten seistä ahmiakseen hetken silmillään tätä niin hyvin muistamaansa seutua.
Kolmenkymmenen mailin aukeama levittäytyi hänen eteensä aavana ja matalana, erämaan keltaisenvihreä ruoho- ja salviameri, josta kohosi harjanne harjanteen jälkeen setrimetsää ja valkoista ruohoa. Laakson päät itään ja länteen ulottuivat kauemmaksi kuin silmä kantoi, ja täällä alkoi se suunnaton karjalaidun, joka teki Wagontongue'in kaupungin olemassaolon mahdolliseksi. Rockin harjaantunut silmä näki karjaa joka puolella, joskaan ei suurissa laumoissa. Se oli kaunis näky kenen tahansa karjanpaimenen silmälle. Rockin silmät, jotka olivat jo tottuneet Texasin lohduttomiin erämaihin, viettivät juhlahetken. Louhikkoinen maasto alkoi jälleen jotkut runsaat viisitoista mailia edempänä. Auringonlaskun Sola ja sen ympäristöt eivät näkyneet tänne eivätkä edes vuorenharjanteet, jotka näkyivät kaupunkiin.
Laakso ikäänkuin savusi lämpöisen kesäkuun päivän paksussa, keltahohtoisessa valossa. Autio maa! Rockin sydän paisui. Hän oli palaamassa niihin laaksoihin ja niille kukkuloille, joita hän nyt huomasi aina rakastaneensa.
Noin tunnin ajo loivaa rinnettä alaspäin toi Rockin vehreään, parin hehtaarin lehtonotkelmaan, joka raikkaana leikkaavine, vihreine varjoineen ympäröi sievää maataloa.
Lato ja aitaukset olivat lähempänä tietä kuin talo itse. Rock näki poikasen vievän hevosta ja sitten miehen työssä avoimen katoksen alla. Suuri pihalle johtava ovi oli kiinni. Rock huusi halloon. Tällöin farmari lähti hätäilemättä liikkeelle, mutta tiuhensi sitten tahtiaan. Se oli Adam – jäntevä, keski-ikäinen säidenpiiskaama uudisasukas.
"True Rock, niin totta kuin olen syntynyt syntiseksi!" huusi Pringle jo ennen kuin oli ennättänyt lähellekään Rockia.
"Päivää, Adam! Kuinkas hurisee, vanha konkari?" vastasi Rock.
"Minä tunsin tuon hevosen. Ja tunsin sinutkin vain tavasta, millä pidit sitä jalkojesi välissä. Kuinka jaksat? Tämäpä oli yllätys. Astuhan alas ja käy sisään."
"Ei ole aikaa, Adam. Pidän tässä kiirettä leiriytyäkseni tuolla alempana... Adam, sinä olet hyvinvoivan näköinen. Minä huomaan sinun saaneen tämän paikan kuntoon."
"Enpä ole sinuakaan pulskempana nähnyt, mikäli muistan. Siinä on vasta hevonen ja satula, jolla ajat. Sinä olit aina pirun tarkka niistä. Missäs olet ollut?"
"Texasissa."
"Arvaan sinun kuulleen Cass Sewardin napauttamisesta muille markkinoille, ja nyt sinä ratsastat takaisin vanhoille leikkitanterille?"
"Adam, en tiennyt, että Cass oli kuollut ennen kuin tulin Wagontongue'iin. Taisin sairastua koti-ikävään."
"Mihin olet menossa?"
"Auringonlaskun Solaan."
"Paimen, jos haluat työtä, niin lyö liekapaalusi tähän."
"Kiitoksia Adam, mutta minä kaipaan jylhempiä seutuja. Minä yritän Prestonille. Luuletko, että hän ottaa minut?"
"Varmasti. Mutta älä pyydä häneltä työtä."
"Miksi en?"
"Minä annan sinulle neuvon – enkä vain juttele", vastasi farmari terävä välähdys silmissään. "Sinähän tunnet minut, True."
"Niin tein ja aika hyvin sittenkin, Adam. Ja minä olen vähän niinkuin puusta pudonnut ja säikähtänyt sinun tuolla tavoin neuvoessa minua", vastasi Rock kiinteästi tutkien toisen kasvoja.
"Pysyttele poissa Auringonlaskun Solasta."
"Adam, minä en ole koskaan voinut ottaa neuvoa onkeeni", sanoi Rock verkkaisesti. "Olen kovin kiitollinen kuitenkin."
"Kuule, sinä voit kipeästi tarvita työtä ja sinä tosiaankin aina hait jylhiä seutuja. Mutta siitä ei nyt kenkä purista."
"Mihin sinä oikein tähtäät, Adam?" kysyi Rock naurahtaen.
"En minä mihinkään tähtää. Minä vain kerron sinulle totuuksia. Se on se Prestonin valkopäinen tyttö."
"No, koska olemme vanhoja ystäviä, niin en loukkaannu", vastasi Rock. "Mitenkäs sinä itse jaksat?"
"Ollut vähän niinkuin jaloillani kaksi viimeistä vuotta", vastasi Pringle tyytyväisenä. "Viljellyt turnipsia ja perunoita ja vähän maissia. Minulla on kolmentuhannen pään karja. Myyn kahdeksansataa päätä tänä syksynä."
"Turkanen! Sehän on hienoa. Häviääkö sinulta paljon karjaa?"
"Jonkin verran. Mutta ei niin paljoa, että siitä piittaisin. Olen kuitenkin samaa mieltä oloja tuntevien karjamiesten kanssa siitä, että nykyään varastetaan enemmän karjaa kuin jokunen vuosi sitten."
"Niinkö?"
"Ja kummallista varastamista sitten. Menetät muutaman pään nuoria härkiä, ja ne katoavat niin nahkoineen karvoineen, ettei kukaan niistä tapaa sen koommin päätä eikä häntää."
"Mitäs kummaa siinä on, Adam. Harvoinhan varastetusta karjasta sen enempää kuullaan", vastasi Rock keskustelun ylläpitämiseksi. Mutta tuossa oli kuitenkin jotakin kummallista. Pringle ei kuitenkaan jatkanut tätä keskustelunaihetta.
"Onko tullut paljon uusia karjanomistajia?" jatkoi Rock.
"Ei enemmän kuin hyvin mahtuu. Laitumet ovat hyvässä kunnossa ja käyvät yhä paremmiksi."
"Kuinka Jess Slagle jaksaa? Minä joskus ennen ratsastelin hänen sakissaan ja tekisi mieleni poiketa tapaamaan."
"Hm! Eikö kukaan kertonut sinulle Slaglesta?"
"Ei. Ja minä unohdin kysyä. Tulin näet kaupunkiin vasta eilen."
"Jess Slagle ei tullut juttuun Auringonlaskun Solassa sen jälkeen kuin Prestonit tulivat."
"Mikäs siinä oli? Sehän on alue, jolle hyvin mahtuu vaikka kymmenen miehen karja."
"Tjaa, siellä on kuitenkin nyt vain yksi jäljellä ja se on Prestonin. Kysy Slaglelta!"
"Sen minä teen. Asuuko hän vielä Solassa?"
"Ei. Hän on kymmenen mailia tällä puolen. Kivimökki. Sinä kai muistat sen?"
"Ettenkö muistaisi. Se ei ole mikään paikka Jess Slaglen tapaiselle miehelle. Suomaata sekin vähä, mitä siellä on karjan syöttämiseen sopivaa, suolaista vettä, enimmäkseen kivikkoja ja setrejä."
"Sinullapa on hyvä muisti, Rock. Pistäydypä Slaglea tapaamaan. Äläkä unohda poiketa tänne poistullessasi."
"Johonka ei viivy kauaakaan. Vai mitä, Adam?"
"En minä sitä nyt sattunut ajattelemaan, mutta jos kysymyksessä olisi joku muu, niin antaisin hänelle kolme päivää – suunnilleen", vastasi Pringle karkeasti naurahtaen.
Rockin epäilykset kasvoivat suhteellisesti lisääntyvään lämmön ja hyvänmielen tunteeseen hänen ratsastaessaan kohti entisiä asuinsijojansa. Se, ettei puhuttu avoimesti mistään suorastaan raskauttavasta Prestoneita kohtaan, oli läpikäyvä piirre, jonka hän oli huomannut jo muutaman kerran aikaisemmin. Aito Lännen mies, sellainen kuin Leslie tai Pringle, ei tuhlannut sanoja. Tämä harvasanaisuus juonsi juurensa tietoisuudesta, ettei itsekään ollut täysin nuhteeton ja että löyhäsuisuus saattoi aiheuttaa huomattavia vaaroja. Rock ei voinut estää uteliaisuutensa ja mielenkiintonsa lisääntymistä, mutta hänen onnistui sulkea pois kaikki epäluulo. Hän halusi uskoa, että Thiryn perhe, siihen luettuna epäilyttävä Ashkin, oli itse maan suola.
Auringon mailleen laskiessa hän saapui laakson etelärinteelle ja tuli setrivyöhykkeeseen. Nämä harmaakuoriset tuoksuvat puut tuuheine, vihreine latvuksineen ja kummallisennäköisine kuolleine oksineen tuntuivat yhtä erottamattomalta osalta karjanpaimenen elämää kuin ruoho, kalliot tai kaktukset. Rock pysähtyi leiriytyäkseen lähelle vähäistä korpipuroa, jossa kirkas vesi lirisi kivien päällitse. Hän poikkesi tieltä ja purki kuormansa erääseen setrinäreikköön, jossa häntä ei ensi hätään keksittäisi. Kuinka kauan siitä olikaan, kun hän oli leiriytynyt taivasalle, kuten aikaisempina vuosinaan laitumilla!
Sitten hän riisui satulan valkoisen hevosensa selästä, sitoi molempien etujalat ja seurasi niiden konkkaamista ruohoa etsimään. Hän levitti öljykankaansa matalaoksaisen setrin alle ja avasi kuormakäärönsä mieli tulvillaan miellyttäviä aistimuksia. Siitä oli vuosia, kun hän oli ollut tällaisissa askareissa. Texasissa hän oli lähtenyt liikkeelle mukavasta talosta ja palannut taasen sinne, aikaisemmin tai myöhemmin, halunsa mukaan. Mutta tämä oli oikeata ratsastajan elämää. Kuivien setrinoksien leimahtaessa räiskyen palamaan hän sai kuin loihtimalla takaisin entisen kätevyytensä leiriaskareissa. Ja aika lensi siivillä.
Auringonlaskun jälkeen taivas, pilvet ja laakso hehkuivat kullanhohtoista, läpikuultavaa valoa. Hämärä levittäytyi jostakin näkymättömästä lähteestä ja yö seurasi sen askelia, pehmeä, lämmin kesäyö, jossa hyönteiset surisevat, sammakot kurnuttavat ja se surumielinen ääni kuuluu, jonka karjanpaimen tuntee erottamattomasti kuuluvan yksinäiseen vartiopaikkaansa – kojootin (preeriasuden) katkonainen haukunta. Rock viipyi hiipuvan setrivalkean ääressä kuunnellen, tuntien ja tajuten, että vuodet olivat antaneet hänelle paljon sellaista, josta hänellä ei ollut tähän mennessä ollut aavistustakaan ja että jokin yhtä käsittämätön kutsui hänen olemustaan tulevaisuudessa. Hän ei ollut kulkeutunut tänne vain sattumalta, ei vain kaipuu palata näille lakeuksille ollut häntä tänne tuonut, eikä karjanpaimenen levoton vaellushalu ollut häntä tänne ajanut. Melkein jokaiseen hänen ajatukseensa näytti liittyvän Thiry Prestonin häälyvä hahmo. Mutta hän ei halunnut tehdä häntä tuulentupiensa eikä todellisuuden suoranaiseksi kohteeksi. Sen aika tulisi myöhemmin, jolloin hän olisi löytänyt hänet jälleen ja päässyt täyteen selvyyteen itsestään.
Yö syveni, ilma viileni ja leirituli lepatti ja sammui. Rock ryömi huopansa sisään laajaoksaisen setrin alle. Villan pehmeä kosketus, nousevan yötuulen kohahdus, yksinäinen kojootin haukunta ja hiljaisuus – miten hyvältä kaikki tuntui ja miten ne muistuttivatkaan toisista ajoista!
Kavioiden tömähtely herätti Rockin aamulla. Valkoinen hevonen oli tullut leirille; tällaisen teon hevonen harvoin tekee.
"Sinä aikaisin nouseva junkkari", puhkesi Rock puhumaan kääriytyessään vuoteeltaan. "Tahdot kaurasi, vai? Sitä minä juuri arvelinkin, että sinun tekisi mieli suullinen kauroja ja varasin niitä mukaan hiukan."
Hän oli taipaleella ennen auringonnousua ja noin tunnissa hän saapui Setripurolle, jota vihreät äyräät ja puuryhmät koristivat, ja sille pienelle niittyaukeamalle, missä oli mökki, joka oli uusi Rockille. Se oli lukossa, eikä hän voinut nähdä sisään. Mutta hiekassa oven edessä hän keksi pieniä saappaanjälkiä, joita ei kukaan muu kuin Thiry Preston ollut voinut jättää. Tämä oli siis se puolimatkan majapaikka, jota Prestonit käyttivät kaupungissa käydessään ja sieltä palatessaan. Täältä kierteli tie harjannetta pitkin länttä kohden ja selvästi seurattava polku johti suoraan rinnettä ylös. Rock tunsi polun ja arveli sen yhtyvän tiehen jälleen kukkulan toisella puolen. Hän oikaisi tieltä ja hänestä tuntui kuin hän olisi eilen viimeksi ratsastanut tätä polkua pitkin.
Kun hän pääsi kukkulan huipulle, olivat raskaat valkoiset ja mustat pilvet peittäneet taivaan pimentäen päivän. Täältä hän näki seudun, joka oli maineensa arvoinen. Laajalti ja kaukaa se lähetti uhmaavan, uhkaavan ja kutsuvan tervehdyksensä kauan poissaolleelle ratsastajalle. Hänen allaan levittäytyi ruohon ja setrin valkovihreä shakkilauta, joka johti hämmästyttävällä häikäilemättömyydellä suunnattomiin havumetsiin, harmaan kalkkikivikruunun ympäröimille ylängöille, kuusien koristamille punakivikallioille, kaikki vain askelmia siihen vuorivaltakuntaan, jonne Auringonlaskun Solan laaja aukko ammotti purppuranhohtoisena, häämöttävänä ja luotaantyöntävänä.
Noin puolenpäivän aikaan Rock pysähtyi sen kivimajan luona, jonka hän tiesi kuuluvan vanhalle ystävälleen ja isännälleen Jess Slaglelle. Rock ratsasti sisään jonnekin, joka anteeksi pyytäen tahtoi esittää pihaa, jonka aidat olivat maassa ja jossa romuksi jätetyt vankkurit, kauan käytöstä poissaolleet, olivat kivi- ja puukasojen ja kaikenlaisten rappiolle joutuneelle talolle tunnusmerkillisten törkyläjien keskellä. Taaempana oleva karja-aitaus oli väliaikaisennäköinen ja hirsilatoa olisi köyhinkin mökkiläinen hävennyt. Tämä hämmästytti ja vihlaisi Rockia siitä huolimatta, että hän oli nähnyt monen karjamiehen aloittavan hyvin koskaan perille pääsemättä. Laskeutuen hevosensa selästä Rock astui ovelle ja koputti. Hän kuuli askeleita sisältä. Ovi avautui vaaksan verran paljastaen silmälle punatukkaisen, vaatimattoman naisihmisen, jolla oli yllään enemmän säkkiä kuin pukua muistuttava likainen mekko.
"Asuuko Jess Slagle täällä?" kysyi Rock.
"Kyllä. Hän on ulkona jossakin tuolla ladon takana", vastasi nainen mitaten hänet yhdellä terävien silmiensä välähdyksellä.
Kiittäessään ja kääntyessään pihalle päin Rock pani merkille, että nainen oli avojaloin. Jess Slagle oli siis joutunut köyhyyteen ja kurjuuteen. Kuka tuo nainen oli? Rock ei tosiaankaan muistanut häntä ennen nähneensä. Hän kuuli kirveen tai vasaran iskujen kalahtavan puuhun tuonnempana ja hän tapasi Slaglen työssä ladon takana olevassa pikku aitauksessa.
"Terve, Rock! Tiesin sinun olevan kaupungissa. Range Preston ratsasti tästä ohi aamulla ja kertoi uutisen."
Tämä kulunut mies oli siis Slagle, tavattomasti muuttuneena kuten onnensakin. Hän ei näyttänyt mitään hämmästyksen tai ilon merkkejä. Hänen kädenantonsa oli karkea ja kova, mutta siitä puuttui lämpöä ja tunnetta. Rock muisti hänet tanakkana, kukoistavana, kirkassilmäisenä Lännen miehenä, ripeäotteisena, sileäkasvoisena ilman yhtään harmaata hiusta.
"Jess, minusta on outoa ja suorastaan surullista tavata sinut – sinun olosi niin – niin toisenlaisina", alkoi Rock hieman epävarmana.
"Eiköhän se ole luonnon menon mukaista. Eipä tämä paljoakaan muistuta niitä aikoja, jolloin ratsastit minun joukossani, vuosia sitten", vastasi Slagle tappiolle joutuneen katkeruudella.
"Kuinkas se kävi, Jess?"
"Vähän kai joka tavalla."
"Työnsivät lampaita laitumille?" jatkoi Rock uskaltaen kysymyksen.
"Eikä perhana! Tällä puolen ei ole ainoatakaan lammasta eikä koskaan tule olemaan niin kauan kuin Preston elää."
"Kuinkas sinä sitten menetit kaikki?"
"Niin, Rock, minulla oli huono onni. Kaksi huonoa vesi- ja ruohovuotta. Sitten Dabb pani minulta veräjät kiinni. Jäin huonommalle puolelle eräässä hänen kanssaan tekemässäni kaupassa. Sen jälkeen möin vähän karjaa ja panin rahat pankkiin ja se räjähti. Sitten Preston muutti näille maille – ja tässä minä nyt olen."
"Mikä piru sinut tänne toi?" tiukkasi Rock suorasukaisesti levittäen käsiään puhuvasti.
"Suoraan sanoen tein erehdyksen", vastasi Slagle, nyökäyttäen päätään. "Prestonia himotti paikkani Solassa. Hän teki hyvän tarjouksen. Minä en suostunut siihen. Hän alkoi painaa minua. Minä vaihdoin muutamia kiivaita sanoja hänen poikansa Ashin kanssa ja kaikki tämä johti avoimeen riitaan. He ajoivat karjani pois Solasta, eikä minulla ollut ratsastajia, jotka olisivat ajaneet sen sinne takaisin. Täten ja muutenkin velkaannuin yhä enemmän. Mikään pankki ei halunnut antaa minulle enää luottoa. Ja kuten sanoin, tässä minä nyt olen."
"Sepä oli visainen juttu, Jess. Ikävää. Mutta se ei selitä, miten sinä menetit talosi Solassa."
"Unohdin mainita siitä. Minun oli lopulta myytävä se melkein ilmaiseksi."
"Prestonilleko?"
"Sepä selvä. Kukaan alempien laitumien mies ei olisi ottanut sitä lahjaksikaan. Se osoittaa huonoa paikallisvaistoa, jos jokin muu joukko sattuu ratsastamaan Solaan."
"Ahaa! Loppujen lopuksi siis se oli Preston, joka kaatoi sinut?"
"Ei, Rock. En sanoisi niin. Kauppani Dabbin kanssa kävi kipeimmin – ikäänkuin pani luisumaan alamäkeen. Mikäli tiedän, ei Gage Preston koskaan tehnyt minulle yhtään kieroa temppua. Kun menin hänelle valittamaan, että hänen joukkonsa ajelee karjaani pois ruoholta ja vesipaikoilta, niin hän oli paholaisena poikiensa niskassa, erikoisesti Ashin, joka tosiaankin on kylliksi mätä liatakseen kaikki loputkin kaksitoista Prestonia."
"Tämä Ash siis on mätä?" kysyi Rock tarkoituksellisesti iloisena tavatessaan edes yhden miehen, joka ei pelännyt lausua mielipidettään.
"Rock, minä en puhu kenenkään karjamiehen selän takana", vastasi Slagle voimalla. "Minä sanoin tämän Gage Prestonillekin ja Ashille päin naamaa."
"Mitä silloin tapahtui?"
"Jaa, vanha mies taisi saada estetyksi pyssyjen paukkeen."
"Oletteko sen jälkeen koskaan tavanneet?"
"Montakin kertaa. Mutta minulla ei ole koskaan ollut sisua tarttua pyssyyn Ashin edessä. Olen varma, että hän tappaisi minut. Hän tietää sen itsekin."
"Mitä sinä tarkoitat sanomalla mätä?"
"Se on ehkä heikko sana. Mutta minä tiedän, mitä minä tarkoitan. Oletko koskaan nähnyt liukkaan, kylmän, kiiltävän kalkkarokäärmeen, joka juuri on luonut nahkansa, tulevan kiemurrellen esiin pelkäämättä sinua sen enempää kuin piruakaan, varmana itsestään ja valmiina pistämään sinua syvään?"
"Luulenpa nähneeni, Jess."
"No, sellainen on Ash Preston."
"Ohoo! Ja siinäkö kaikki, mitä tarkoitat?"
"Siinähän se, Rock. Minä olen menettänyt karjaa viimeisinä viitenä vuonna, kaikkiaan kai joitakin satoja. Mutta niin on Prestonkin ja toiset karjanomistajat aina Punaisesta Kärjestä hiekkaan saakka. Karjaa varastellaan, ehkä enemmänkin kuin siihen aikaan, jolloin sinä autoit meitä laitumen puhdistamisessa Hartwellin sakista. Mutta niin totta kuin elän, en ole koskaan pannut hiukkaakaan siitä Ash Prestonin syyksi."
"Niinkö", vastasi Rock tutkien toisen naamiomaisia kasvoja. "Hauskaa kuulla, miltä asiat sinun silmäkulmastasi näyttävät. Aion kysyä Prestonilta töitä."
"Minusta siltä vähän kuulosti. Toivotan lykkyä matkaan."
"Tulehan ulos katsomaan hevostani, Jess", vastasi Rock kääntyen menemään. "Aiotko roikkua tässä jatkuvasti?"
"En, Jumalan kiitos", vastasi Slagle ilmaisten ensimmäisen kerran tunnettakin. "Vaimoni – hän on toinen vaimoni sivumennen sanoen – on perinyt hiukan rahaa ja farmin Missourissa. Lähdemme ennen talven tuloa."
"Hauskaa kuulla, että olet taas saanut vähän tuulta purjeisiisi, Jess... No, mitäs tuumaat tästä valkoisesta hevosesta?"
Rock oli pari tuntia noussut Auringonlaskun Solan suuhun kohoavaa tuskin havaittavaa rinnettä. Oli iltapäivä. Pilvet olivat hieman hajaantuneet ja jo nyt lankesi siniselle taivaalle kullan- ja purppuranhohteinen häivä.
Lopulta hän tuli Solan avaralle suulle ja saattoi esteettä katsella sen suunnattomia mittasuhteita ja häikäilemättömän jylhää kauneutta. Koukeroinen Auringonlaskunpuro kierteli rinteitä alas kuin katkonainen nauha, vuoroin kirkkaana ja vuoroin tummana, ryömiäkseen vihdoin erääseen rotkoon Rockista vasemmalle. Vartioivat kuuset näyttivät tervehtivän häntä. Ne kasvoivat, kuten hän ennestään muisti, ensinnä yksi yksikseen juhlallisena, sitten toinen, sen jälkeen kaksi ja jälleen yksi ja siihen tapaan edelleen, kunnes Solan korkeimmalla kohdalla niiden luku lisääntyi, mutta kasvoivat kuitenkin hajallaan suojelevasti levittyen tasaisella penkereellä olevien muutamien setrien ja hirsimökkien ylitse joita Rock ei ollut siellä ennen nähnyt, mutta päätteli, että niiden täytyi olla Prestonien koti.
Monta monituista kertaa hän oli leiriytynyt täällä ja nauttinut tämän ihanan ilmavan paikan kauneudesta ja rakastanut sitä, mutta koskaan hän ei ollut kuvitellut sitä talon paikkana. Mutta se oli ilmeisesti täydellisimpiä talonpaikkoja, mitä hän oli koskaan nähnyt. Ja se oli Thiry Prestonin koti. Rock oli vielä ehkä mailin tai enemmänkin päässä talosta. Hän lähestyi hitaasti pidätellen valkoista hevosta, joka vainusi vettä ja ruohoa. Nousu oli täällä asteettaista kuten solan kapeneminenkin. Salvian henkäys tuntui vahvana, makeana ja raskaana viimassa, joka puhalsi läpi solan lännestä. Aurinko riippui jo alhaalla tarkasti keskellä sitä suurta V-muotoista aukkoa, joka näytti halkaisevan itse vuorenharjanteen sydämen. Ja auringon kultaus levisi nopeasti. Prestonin asuinpaikka, ainakin kuusi mökkiä, oli juuri vedenjakajalla, joka peitti solan matalamman ja avaramman pään Rockin innokkaalta katseelta. Hän muisti sen niin elävästi, että hän tuskin malttoi odottaa.
Hän ratsasti verkkaisesti rinnettä ylös ja tuli kauniiseen avoimeen puistoon. Se oli vain luonnostaan kaunis tasainen penger, jolla valkoinen ruoho kaarteli kuusien alla olevia ruskeita neulasmattoläiskiä. Tie kulki suoraan läpi ja laskeutui toiselle puolen. Rock näki vilahduksen kasvitarhoista, karja-aitauksista, pelloista, ja sitten purppuranhohtoinen, valkojuovainen sola avautui uhkaavana.
Täällä tasanteella ei ollut kallioita, ei pensaikkoja, ei kaatuneita runkoja eikä lahoavia puita. Muutamia setrejä, pinjoja ja kuusia kasvoi harvakseen kuin jättiläismäisen maisemataitelijan sirottelemina. Jotkut mökeistä olivat säiden puremia ja harmaita ja katot vihertivät. Niissä oli leveät räystäät ja tukevat, harmaat savutorvet katolla ja lasi-ikkunat. Toiset mökit olivat uusia, kaikkein uusin oli pikkuinen mökki etäämpänä sen takana kohoavan vihreän rinteen kainalossa ja lähellä ohutta valkoista vesisuihkua, joka lankesi alas sammaleisen kiven päällitse. Suurin kuusista osoitti sen paikan ja kohosi suojelevasti sen yläpuolelle. Ainoat elolliset olennot näkyvissä olivat kaksi, pitkät korvat pystyssä seisovaa hirveä, hevonen ja varsa, ja jänis, joka loikki tiehensä poikki aaltoilevan heinikon.
Juuri silloin haukkui koira, syvästi ja kumeasti, epäilemättä julistaen vieraan saapuvan Solaan. Rock seisahdutti hevosensa tultuaan ensimmäisen mökin kohdalle.
Mökin ovi aukeni. Kookas, notkea mies vyö kupeellaan ja saappaat jalassaan vääntäytyi laiskasti ulos kotkaa muistuttava päänsä paljaana ja keltainen tukkansa tuulessa huojuen – Ash Preston.
Rock tunsi, että häntä ei kukaan ollut koskaan katsonut niin kuin tämä Ash Preston nyt. Eloisassa sinisessä katseessa ei ollut jälleentuntemisen häivääkään.
"Päivää, vieras! Oletko eksynyt polulta?"
Välttämättömän Lännen "Astu alas ja käy sisään" poisjääminen ei jäänyt Rockilta huomaamatta.
"Päivää, päivää!" hän vastasi. "Onko tämä Gage Prestonin talo?"
"On."
"Sitten olen oikeilla jäljillä. Haluaisin tavata häntä."
"Kuka sinä olet, vieras?"
"Olen Trueman Rock, tullut viimeksi Texasista."
"Rock... Oletko se Rock, jolla oli tapana ratsastella täälläpäin ennen kuin me tulimme?"
"Samapa lienen."
Ash Preston mittaili Rockia jälleen pitkään ja tutkivasti katseellaan, joka ei ollut hävytön eikä utelias, mutta joka lisäsi jotakin hänen saamaansa ensivaikutelmaan. Oli mahdoton sanoa, mitä hän ajatteli. Hän oli saavuttamattomissa, etäällä ja kylmä. Kuten aina Rockin tavatessa jonkun, tämäkin kohtaaminen synnytti oman vaikutelmansa. Hän ei voinut olla muuta kuin oma itsensä, vaikka kuinkakin halusi olla sopuisa.
"Voit puhua minulle, mitä sinä haluat Prestonista. Olen hänen poikansa Ash."
"Hauska tutustua", vastasi Rock ystävällisesti, ja se oli totta, vaikkakin hänen täytyi ystävällisyyttä teeskennellä. "Sinäkö hoidat Prestonin asioita?"
"Minä olen etumies täällä."
"Minun asiani ei ole erikoisen tärkeä", vastasi Rock keveästi. "Mutta kun minä tulen tapaamaan jotakuta karjamiestä, niin minä haluan myöskin nähdä hänet."
"Onko se niin varmaa sitten, että se on juuri isäni, jota eniten haluat nähdä?" kysyi Ash ilman pienintäkään muutosta äänessään tai ilmeessään.
"No, mitä siihen tulee, niin haluaisin tavata neiti Thiryä myöskin", vastasi Rock naurahtaen. "Mutta tapaisin isääsi mielelläni ensin."
Lännen tavan mukaan kuului kohteliaisuuteen, että ratsastaja poikkesi tapaamaan ketä tahansa karjanomistajaa, jos hän niin halusi; ja useimmissa tapauksissa hänet vastaanotettaisiin vieraanvaraisesti. Ja oli edelleen luvallista, että hän osoitti huomaavaisuutta myöskin nuorelle naimattomalle naiselle. Rock lähti siitä, ettei ollut mitään syytä, miksi Auringonlaskun Solan Prestonit yhtään eroaisivat muista Lännen ihmisistä.
"Neiti Thiry ei halua tavata ketä tahansa ratsastajia, jotka sattuvat tulemaan", sanoi Preston.
"Eikö? Muutamillapa on huono tuuri", vastasi Rock.
"Eikä isäukkokaan ole kotona."
Tämä olisi päättänyt asian useimmille miehille, jotka kohtasivat Ashin.
"Tarkoitat siis, että sinä sanot, että hän ei ole kotona minun tavattavissani?" kysyi Rock tarkoituksellisesti.
"No, en odottanut sinun käsittävän sitä sillä tavalla, mutta koska niin teet, niin olkoon sitten niin."
Tässä jouduttiin ensimmäiseen arkaan paikkaan tilanteessa. Se oli kohdattava. Rock alistui välttämättömään. Yhteisymmärrys, puhumattakaan edes siedettävästä tuttavuudesta, oli kerrassaan mahdotonta tämän Prestonin ja hänen välillään.
"Suo anteeksi, Preston, ellen voi jättää tätä tähän", hän vastasi kylmästi. "Viitsisitkö sanoa minulle, onko kukaan lopuista kymmenestä Prestonista kotona?"
Tässä rannesuojus kohosi Ash Prestonin kasvoille. Kuitenkaan hän ei näyttänyt hämmästyneeltä. Hänen silmäinsä kiinteä sini, kiinninaulattuna Rockiin, vain muuttui leimahtaen. Oli hän mitä tahansa, humalassa, selvänä, kuten nyt, hän oli verkkainen, kylmä, laskematon ja viekas. Hän oli piitä, erikoisen kipinöivää piitä. Rock olisi ollut keveällä mielellä, jos Preston olisi ilmaissut vähemmän voimaa ja arvostelukykyä. Mutta hän arvioi Rockin samoin kuin tämä hänet. Se tiesi pahaa tulevaisuudessa.
"Hyvä, Rock, kaikki Prestonit ovat kotona, koska olet niin hanakka tietämään", vastasi Ash. "Mutta täällä on yksi niistä kolmestatoista, joka kehoittaa sinua haihtumaan tuota tietä alaspäin."
"Se taitanet olla sinä, herra Ash?" kysyi Rock välinpitämättömästi.
"Ja minä se juuri olenkin."
"Sepä ikävää. Minä en tunne sinua, etkä sinä varmastikaan tunne minua. Minä en ole voinut koskaan loukata sinua. Minkä takia olet noin epäkohtelias?"
Prestonin silmäys, joka kulki yli Rockin ja loistavan satulan ja kauniin hevosen, kavalsi jotakin, joka oli sukua vastenmielisyydelle, mutta hän ei sallinut itselleen enempää kuin vähäisen viittauksen, joka osoitti tietä solaa alas.
"Selvää kuin präntti", jatkoi Rock häikäilemättä. "Mutta en aio välittää vihjeestäsi, Ash Preston. Aion viipyä ainakin niin kauan, että saan selville, ovatko loputkin perheestänne yhtä tylyjä vieraille kuin sinä."
Yhdellä liukuvalla askeleella Rock tapasi maahan. Ja samalla hetkellä raskaat saappaat rouskuttivat soraa.
"Hei, Ash, kenen kanssa sinä täällä oikein käräjöit?" kuului syvä, sydämellinen ääni.
Ash pyörähti kantapäillään kuin öljytty sarana ja vastaamatta astui mökkiin ja läimähdytti oven kiinni. Rock kääntyi katsomaan, kuka oli tullut väliin näin oikealla hetkellä. Hän näki jykevätekoisen miehen tavallisen karjamiehen yksinkertaisessa puvussa. Rock näki heti, että hän oli Thiry ja Range Prestonin isä, mutta hänessä ei ollut mitään Ashia muistuttavaa. Hän saattoi olla viisikymmenvuotias. Hän oli jonkinlaisella rohkealla tavalla hauskannäköinen; hänellä oli sileät, kiinteät kasvot, ulospistävä leuka, suuret hyvin muodostuneet huulet, juuri nyt tupakan tahraamat, ja suuret, syvät, harmaat silmät.
"Vieras, arvaan, että Ash ei ottanut teitä avosylin vastaan", sanoi hän.
"Ei aivan... Te olette Gage Preston?"
"Kyllä varmasti, nuori mies. Halusitteko tavata minua?"
"Kyllä. Minä kysyin teitä ja hän sanoi, että te ette ole kotona."
"Kas tuota perhanan Ashia", vastasi karjanomistaja kärsimättömän hyväntuulisesti. "Joka kerta, kun joku karjanpaimen ratsastaa tänne, Ash ilmoittaa hänelle, että meillä on isoarokkoa tai muuta sellaista. Hän ei ole seuranrakas. Mutta te ette saa tuomita muita Prestoneita hänen mukaansa."
"Minä koetin äsken keskustella hänen kanssaan juuri tuosta samasta seikasta", sanoi Rock hymyillen. Hän tarvitsi vain silmäyksen huomatakseen Gage Prestonin siksi Lännen tyypiksi, josta hän piti.
"Toivottavasti ei Ash pitänyt teitä hevosvarkaana. Hän tietysti tunsi Leslien valkoisen hevosen. Näimme sen viimeksi eilen."
"Ei poikanne ainakaan sanonut mitään. Mutta luulenpa, että hän sitä ajatteli. Minä ostin tämän hevosen Leslieltä."
"Suurenmoinen hevonen, te onnenmyyrä", vastasi Preston valtava kätensä hevosen valkoisella kupeella. "Hei, Tom", hän kutsui kääntyen erään taempana olevan pitkänhuiskean nuorukaisen puoleen, "ota nämä hevoset. Nakkaa satula ja pakkaukset tyhjän mökin kuistille... No niin, vieras, te olette alhaalla, käykää siis sisään."
Rock ei ollut huomannut, että seuraava mökki jonkin matkan päässä kuusten alla oli tuollainen maalauksellinen, kaksipuolinen, pitkä, laajoine räystäineen, aurinkokatos joka puolella ja väljälti tilaa molempien hirsirakennelmien välillä. Vesi juoksi sisään purosta nuorista puista koverrettua torvea pitkin. Tämä talo oli niitä iäkkäämpiä, jotka olivat säiden harmaannuttamia, ja katto vihersi sammalta. Tämänpuoleisessa mökissä oli kaksi ovea ja ikkuna, mikäli Rock saattoi nähdä. Toinen mökki oli todennäköisesti keittiö, mutta kummankin katolla oli suuri kivestä muurattu savutorvi. Peuran ja hirven sarvia, satuloita ja nahkoja riippui mökkien välillä seinillä. Siellä olevat pöytä ja penkit osoittivat Prestonien ruokailupaikan.
"Eiköhän ole hauskempaa istua ulkona", sanoi Preston ja osoitti Rockille karkeatekoista penkkiä puiden alla. "Minkä te sanoittekaan nimenne olevan?"
"Minä en ole sitä sanonutkaan – vielä", naurahti Rock. Preston miellytti häntä, eikä hän voinut olla rinnastamatta poikaa isään edelliselle mitä epäedullisimmalla tuloksella.
"Eikä Thirykään sanonut sitä minulle", jatkoi karjanomistaja. "Mutta tiedän teidän olevan sen nuoren miehen, joka oli kohtelias hänelle ja teki hänelle jonkin palveluksen, joka nosti Ashin niskaharjakset pystyyn."
"Olen sama mies. Se ei ollut paljon mitään, eikä varmastikaan mitään, jonka olisi pitänyt loukata neiti Thiryn veljeä."
"Äh, Ash oli päissään. Ja hän ei todellakaan silloin ole meille kunniaksi. Range, se toinen poika, joka näki teidät, kertoi teidän käyttäytyneen koko siivosti. Että te vain pistitte jalkanne Ashin eteen ja hän kompastui siihen. Luulenpa, ettei hän olisi sitä enää tarvinnut kantaakseen kaunaa teitä kohtaan."
"Hän ei näyttänyt tuntevan minua, totesin ilokseni."
"Nuori mies, minun täytynee sanoa, ettette tuhlannut aikaa seuratessanne Thiryn jälkiä", jatkoi Preston kujeellinen vilke suurissa harmaissa silmissään. "Te olette kaikesta päättäen noita äkkipäisiä miehiä."
"Herra Preston, te – minä – minä...", alkoi Rock hieman hämmentyneenä enemmän karjanomistajan hyväntahtoisen suhtautumisen johdosta kuin sen takia, että hänet paljastettiin.
"Ei teidän tarvitse valehdella sen takia. Taivas tietää, että tätä on sattunut satoja kertoja."
"En minä aikonutkaan valehdella, herra Preston", jatkoi Rock.
"Älä sano minua herraksi. Sano vain Preston, tai Gage, kun tunnet itsesi kyllin tutuksi. Et yritä siis väittää minulle, ettet tullut tänne Thiryn perässä."
"En – en kokonaan. Täytyy oikein ajatella – pelkäänpä että asia on – vähän sinnepäin. Mutta minä tulin kysymään työtä."
"Hyvä. Paljonko vaadit?"
"Eiköhän se sopisi, mikä muillekin ratsastajille maksetaan. Minä olen vanha tekijä mitä lassoon, hevosiin, karjaan – kaikkeen laitumiin kuuluvaan tulee."
"Selvä, sinut on pestattu. Minä tosiaankin tarvitsen miehen, joka pystyy hoitelemaan poikia."
"Kuulkaas Preston, ettehän aio panna minua hoitelemaan Ashia! Hän sanoi olevansa etumies täällä."
"Minä pidän kahta joukkoa. Ash johtaa vanhempia ratsastajia. Jos sinä sopeudut nuorempien kanssa, niin onpa poissa huoli mieleltäni."
"Se sopii mainiosti. Luulenpa siitä selviäväni."
"Hyvä, sinä tunnut oikealta mieheltä. Mutta minun on sanottava sinulle, ettei kukaan nuori mies, jonka olen ottanut palvelukseeni, ole tuntunut siltä Ashin mielestä. Eikä kukaan heistä ole pysynyt kauan täällä."
"Miksi ei?" tiedusteli Rock.
"Kuule, sinä olet nähnyt Ashin ja kysyt sitä?" huudahti Preston levittäen suuria käsiänsä.
"Preston, jos te huomaatte minun olevan jonkin arvoisen, haluatteko te minun jäävän tänne?" kysyi Rock, ja tämä oli Lännen miehen suoraa kieltä toiselle. Prestonia näytti kohdanneen mitä kiusallisin kysymys.
"Onko sinulla yhtään rahaa?" väisti Preston.
"En minä nyt ole aivan poikki."
"Tavallinen köyhä karjanpaimen, omaisuus sijoitettuna hevoseen ja satulaan?"
"Niillä main kai se taitaa olla."
"Entä mitenkä on pullon laita?"
"Preston, minulla oli tapana ryypätä vähän silloin tällöin. Mutta olen lopettanut."
"Ainaiseksi?"
"Niin uskon. En ole koskaan päättänyt lakata aikaisemmin. Mutta en ole niitä miehiä, jotka peruuttavat sanojaan. Ja minä lupaan, etten koskaan ryyppää tippaakaan, niin kauan kuin ratsastan teidän leivissänne."
"Minä pidän sinun puhetavastasi ja näöstäsi. Ja sanon, että jos sinä pystyt käsittelemään poikiani ja pidät puolesi Ashin suhteen, niin olenpa sinulle hieman velassa."
"Minä en tunne tietystikään Ashia, mutta voin ottaa neuvosta vaarin, jos satun saamaan."
"Niin, Ash näkee heti punaista, jos joku paimen iskee silmänsä Thiryyn. Hän ei välitä mistään muusta tässä maailmassa kuin tuosta tytöstä. Ja tyttö on kauhean heikko hänen suhteensa. Hänellä ei ole koskaan ollut heilaa ja hän on lähes kaksikymmentäkaksi."
"Taivas! Onko hänen veljensä niin mustasukkainen, ettei anna kenenkään miehen vilkaistakaan tyttöä?"
"Hän ei antaisi, jos voisi sen estää – se on varma kuin kuolema. Ja mikäli nämä laitumet ovat kysymyksessä, hän sen estääkin. Mutta kun Thiry menee kaupunkiin, sattuu vahinkoja, kuten silloin, kun sinä tapasit hänet. Sellainen raivostuttaa Ashia."
"Siinä tapauksessa, Preston, pelkäänpä, että Ash joutuu raivostumaan täälläkin. Sillä luulenpa, että samanlainen vahinko saattaa täälläkin sattua."
"Hm! Hm! Sinäpä olet hurjapäinen mies", puuskahti karjanomistaja äänekkäästi. "Minkäs sinä sanoitkaan nimeksesi?"
"En ole sitä vieläkään sanonut. Se on Trueman Rock, tullut viimeksi Texasista. Mutta ratsastelin ennen täälläpäin."
Karjanomistajan tunnelmassa tuli ilmeisesti äkkipysähdys. "Mitä?... Trueman Rock! – Oletko sinä se sama True Rock, joka esiintyi täällä pyssynpaukuttelijana vuosia sitten?"
"Ikäväkseni en voi sitä kieltää, Preston", vastasi Rock katseensa kiinteästi karjanomistajan ajatusten varjostamissa harmaissa silmissä.
"Sinä ratsastit Slaglen joukossa – kun hänellä oli tilansa täällä Solan alapuolella?"
"Olin Slaglen mukana kaksi vuotta."
"Myöskin Ristisauvasakissa ja Ympyrä X:ssä? Ja kerran olit John Dabbinkin mukana?"
"Tiedätte minut pilkulleen, Preston."
"Olitko se sinä, joka ratsastit nurin tuon Hartwellin varastelevan joukkion?"
"En voi ottaa koko ansiota, mutta olin mukana, kun se tehtiin."
"Kuule, mies, olen kuullut sinusta kaikkina näinä vuosina. Hiton hassua, etten hoksannut, kuka sinä olit."
"Siitä on kuusi vuotta, kun lähdin täältä – ja ehkä kuulitte juttuja, jotka eivät oikein kaunista minua."
"En ole koskaan kuullut sanaakaan, jonka laskisin sinulle viaksi."
"Sitten työpaikkani pysyy, vaikka olenkin True Rock?" kysyi Rock innolla. Miten tavattoman paljon näyttikään riippuvan tästä!
"Kuule, minkä helvetin tähden sinä et heti paikalla hoilannut, kuka sinä olit?" puuskahti Preston.
"Te ette kysynyt – ja lienen aina ollut hieman arka – ainakin nimeni takia."
Prestonissa oli tapahtunut jälleen melkein huomaamaton muutos, joka Rockin nopealle älylle tiedoitti hänen alkavan päästä karjanomistajan suosioon. Jokin Prestonin tuumivista ajatuksista saattoi liikkua tulevaisuudessa.
"Rock, sinä et varmastikaan tiennyt sitä, kun tapoit Pickinsin..."
"Minusta olisi hauskempaa, jos ette kaivelisi menneisyyttäni", keskeytti Rock terävästi.
"Perhana, mies! Sinä kuuntelet nyt Gage Prestonia. Ja hän yrittää kertoa sinulle, kuinka sinä kerran teit hänelle hyvän tempauksen."
"Sepä hauskaa, vaikka en ymmärräkään."
"No niin, minä kerron sen sinulle joskus toiste", vastasi Preston ilmeisesti tuntien helpotusta, että tuli keskeytetyksi pidättelemättömässä puheenpuuskassaan. "Tulehan nyt tutustumaan näihin yhteentoista muuhun Prestoniin."
Rock odotti kohtausta sekavin tuntein, jotka pääasiallisesti koskivat Thiryä, mutta aivan ilman sitä hillintää, jonka alaisena hän oli toiminut kohdatessaan Ashin. Thiry ei kuitenkaan hänen suureksi pettymyksekseen ollut niiden puolentusinan Prestonin joukossa, jotka noudattivat isännän hilpeätä kutsua.
Rouva Preston osoittautui tämän toimekkaan karjamiehen arvoiseksi vaimoksi. Hän oli kukoistava ja hauskannäköinen, vaalea kuten kaikki toisetkin, ja muutamia vuosia nuorempi kuin Preston.
"Muori, tämä on Trueman Rock, joka on tullut ratsastamaan minun joukossani", julisti Preston. Sitten hän esitti Rockin Alicelle, kuusitoistavuotiaalle tytölle, joka ei ollut yhtään jäänyt osattomaksi siitä edullisesta ulkomuodosta, joka näytti olevan vallalla tässä perheessä. Hän oli ujo, mutta utelias ja ystävällinen. Rähjäiset, paljasjalkaiset, suurisilmäiset lapset Lucy ja Burr saavuttivat heti Rockin suosion; eikä täysin puuttunut sensuuntaisia merkkejä, että nämä tulisivat myöskin pitämään hänestä.
"Missä Thiry on?" kysyi isäntä.
"Hän silittää, isä", vastasi Alice.
"Niinkö, eikö hän kuullut minun kutsuvan?"
"Eiköhän hän kuullut, sillä sinä olisit melkein herättänyt kuolleetkin", vastasi hänen vaimonsa ja mennen toisen mökin ovelle hän huusi: "Thiry, täällä on vieraita ja isä haluaa sinun tulevan."
Rock erotti matalan vastustavan äänen, joka tuli sisäpuolelta.
"Loruja, tyttö", vastasi äiti. "Sinä et näytä niin kauhealta. Oli miten oli, ei siihen nyt apua tule."
Tämän jälkeen Thiry ilmestyi oviaukkoon pitkässä sinisessä esiliinassa, joka tuskin pystyi kätkemään hänen viehättävän sopusuhtaisuutensa. Hän oli käärinyt hihansa paljastaen kaunismuotoiset käsivartensa kyynärpäitä myöten. Hän tuli ulos vastahakoisesti, kiusautuneen näköisenä ja otsa hiukan rypyssä. Hän ei osoittanut minkäänlaista hämmästystä, sillä hän oli nähnyt Rockin ikkunasta.
"Hyvää päivää, neiti Preston", tervehti Trueman paljoakaan ilmaisematta sitä riemua, joka hänen sisimmässään ailahti.
"Ai, sehän on herra Rock, sekatavarakauppamme uusi myyjä", vastasi hän tavalla ja äänellä, joka oli jossakin määrin Rockin saavuttamattomissa. "Kuinka jaksatte? Ettehän vain ole eksynyt tieltä näin kauas?"
"Taidan olla, mutta minulla on vielä toivoa päästä takaisin oikealle tielle."
"Hei, Rock, mitäs juttua tämä on, että sinä olet sekatavarakaupan myyjä? Minä luulin pestanneeni karjanpaimenen."
Rockin oli selitettävä, että hän sattui olemaan Sol Winterin kaupan vartijana silloin, kun Thiry osui tulemaan sinne. Thiry ei yhtynyt yleiseen nauruun. Rock luuli näkevänsä harmaiden silmien kiintenevän ja tummenevan hänen vilkaistessaan nopeasti Rockista isäänsä.
"Thiry, hän rupeaa hoitelemaan poikia", vastasi Preston kuin äänettömään kysymykseen.
"Te olette siis – siis karjanpaimen, sittenkin", hän sanoi Rockille koettaen peittää hämminkiään tai huolestumistaan. "Te ette tiedä, mihin urakkaan te olette ryhtynyt... Mitä veljeni Ash sanoi? – Näin teidän juttelevan hänen kanssaan."
"Hän sanoi minulle, että isänne varmasti antaisi minulle työtä... Ja että te olisitte iloinen", vastasi Trueman mitä aurinkoisimmalla ja aseet riisuvimmalla varmuudella.
"Kyllä kai", vastasi Thiry yleisestä naurunremahduksesta punastuen.
"Olette oikeassa, neiti Preston", vastasi Rock katuvaisesti. "Veljenne ei ollut – tuota, oikein ihastunut vierailuuni."
"Mitä hän sanoi?"
"Hän sanoi minulle, ettette halua nähdä jokaista ratsastajaa, joka sattuu tulemaan tänne. Ja että isänne ei ollut kotona. Ja että –"
"Pyydämme anteeksi Ashin tylyyttä", keskeytti Thiry kiireesti. Hän ei ollut kyennyt kohtaamaan Rockin katsetta.
"Älä välitä, Rock. Ei siitä kannata loukkautua", lisäsi Preston. "Ash on omituinen, epäseurallinen otus. Mutta olet todella tervetullut meidän muiden joukkoon.... Thiry, jos et koskaan ole kuullut True Rockista, niin haluanpa kertoa sinulle, että hän on ollut suurimpia ratsastajia näillä aavikoilla. Ja minä tarvitsen häntä kipeästi, useammasta kuin yhdestä syystä. Ja minä voin kertoa sinulle jotakin, joka tekee sinut iloiseksi siitä, että hän sattui tulemaan."
"Oi, isä, minä – minä en tarkoittanut – minä – tietysti olen iloinen, jos sinäkin olet", vastasi hän kiireesti. "Suokaa nyt anteeksi, minulla on niin paljon tekemistä."
Trueman vaistosi jollakin tavalla, että hän ei ollut iloinen; ja jos hän olikin, niin se oli hänen isänsä vuoksi ja sittenkään se ei tullut täydestä sydämestä. Tämä havainto masensi hänet maan tasalle, kävi häneen niin raskaasti, että hän tuskin saattoi salata sitä. Mutta pikkupojat pelastivat hänet tällä kertaa. He kiersivät hänen vierelleen ja alkoivat ahdistaa häntä valkoista hevosta koskevilla kysymyksillä, joka oli vanginnut heidän silmänsä.
"Mikä sen nimi on?" kysyi Burr.
"Niin, asia on sillä tavalla, että en ole antanut sille nimeä vielä", vastasi Rock hämmästyen laiminlyöntiään. "Voitteko ehdottaa jonkin hyvän nimen?"
"Kyllä. Sano sitä Valkonaamaksi tai Pitkäharjaksi."
"Eipä hullumpaa. Mitäs sinä arvelet, Lucy?"
"Minä pidän siitä nimestä, jonka Thiry on antanut sille", sanoi pikkutyttö arasti. "Oi, me olemme nähneet sen usein. Minä olin kerran sen selässä."
"Sisarellasiko on sille nimi varattuna? Sepä kiltisti. Mikä se on. Ehkä minäkin pitäisin siitä", sanoi Trueman kaksinaamaisuutensa tuntien.
"Egypti", ilmoitti Lucy painokkaasti. "Eikös se olekin hieno nimi?"
"Egypti? – Jaa, aivan niin. Koska se on kuten arabialaisten valkeat oriit. Minusta se tuntuu aika hyvältä. Sanokaamme sitä Egyptiksi."
"Tästäpä Thiry tulee ylpeäksi. Minä kerron hänelle", huudahti lapsi riemukkaasti ja juoksi keittiöön.
Rock keinotteli itselleen, antaessaan Burrin raahata itseään ympäri hirven ja peuran sarvia katselemassa, välähdyksen Thirystä työssään. Hän oli yksinään, sillä Lucy oli jo juossut tiehensä. Rockista hän näytti kovin suloiselta, kodikkaalta ja aikaansaavalta. Tullessaan takaisin katoksen ympäri tekemältään kiertomatkalta hän pysähtyi hetkeksi silmätäkseen häntä uudelleen. Tällä kertaa tyttö vilkaisi ylös työstään ja sai hänet kiinni. Rock yritti hymyillä ja jatkaa matkaansa saadakseen pysähtymisensä näyttämään sattumalta, mutta tytön katse pysähdytti hänet pylvääksi, eikä hän mitenkään voinut löytää aina valmista hymyään. Tyttö lakkasi silittämästä ja kiinnitti häneen suuret silmänsä täynnä ihmetystä ja moitetta, melkeinpä paheksumista. Hän syytti häntä, hän soimasi häntä siitä, että hän oli tullut. Hän oli aiheuttanut hänelle lisää ikävyyksiä. Rock oli niin kiihtynyt, että hän unohti itsensä ja vastasi hänen katseeseensa kaikella sillä hämmästyksellä ja kaipauksella, jota hän tunsi. Silloin tytön kasvojen kalpeus näytti äkkiä häipyvän; hän kumartui nopeasti työhönsä.
"Tulehan, Rock, niin katsellaan vähän taloa", kutsui Preston. "Olemme tosiaankin hieman ylpeitä siitä."
"Teillä on syytä. Olen nähnyt vilahduksen moniaasta karjatalosta, mutta tämä on komein", vastasi Rock jättäessään katoksen. "Slagle jutteli kerran minulle, ettei hän välittänyt rakentaa tänne, koska hän arveli täällä olevan kylmää ja tuulista."
"He, he! Ajattelin samoin. Mutta huomasin, että tuuli puhaltaa vain kesällä, jolloin sitä tarvitaan."
"Pappa, niin pian kuin Thiry on valmis, saamme illallista, joten älkää menkö kauas", huomautti rouva Preston.
"Selvä on, muori. Enpä luule, että Rockin saa ajetuksi varsin kauas", vastasi isäntä vieden Rockin mennessään. "Kun ensiksi tulimme tänne, noin viisi vuotta sitten, Slagle asui tuolla alhaalla, kuten tiedät. Hän ei halunnut myydä ja vannoi, että tämä vedenjakaja oli hänen maillaan. Mutta se ei ollut, sillä hän oli ottanut asuinmaakseen satakuusikymmentä eekkeriä, eikä hänen maansa ulottunut puoleenväliinkään tännepäin. No niin, me löimme läjään suuren hirsimökin ja elimme kaikki siinä jonkin aikaa. Nuorimmat olivat melko pieniä silloin. Sen jälkeen revin sen mökin hajalle ja rakensin tämän kaksiosaisen ja tämän täällä, joka on Ashin hallussa. Hän ei halua nukkua kenenkään kanssa. Myöhemmin pystytimme neljä mökkiä lisää ja nyt meillä on aika mukavaa."
Pikkumökkiä ylhäällä puron varrella suurimman kuusen juurella hallitsivat Thiry ja Alice, ja Prestonin sanojen mukaan he olivat rakentaneet sen melkein kokonaan omin käsin. Mutta Rockin nopea silmä päätteli kohta, että Preston tai joku hänen pojistaan oli jossakin määrin arkkitehti ja mitä kykenevin kirvesmies. Paitsi kahta suurta mökkiä lähinnä tietä, toiset olivat jonkin matkan päässä. Se pieni, tyhjä mökki, jonne Rockin tavarat oli viety, oli puiden joukossa runsaat sata jaardia sivummalla; seuraava, jossa Prestonin pojat Tom, Albert ja Harry asustivat, näkyi saman verran kauempana ja viimeinen, joka oli Range Prestonin ja muiden poikien hallussa, oli lähellä Solan pohjoisrinnettä.
Ruohoinen vedenjakaja vietti hiljalleen länteen ja alhaalla tasaisella pengermällä, missä setrit kasvoivat tiheämmässä ja kuuset harvenivat, olivat karja-aitaukset, aitat ja avoimet suojat, kookkaat ja hyvin rakennetut. Toinen hirsitorvi toi juoksevaa vettä vuorelta. Rock keksi valkoisen hevosensa eräässä aitauksessa kolmen noin kuusitoista- kaksikymmenvuotiaan pitkänhontelon nuorukaisen ympäröimänä. Preston esitti heidät erottamattomana kolmivaljakkona Tom, Albert ja Harry. He olivat vaaleita kuten muutkin Prestonit, ja Tom ja Harry olivat kaksoset.
"Rock, jos osaat sanoa, kumpi on Tom ja kumpi Harry, pystyt enempään kuin kukaan perheen ulkopuolinen."
"Peijakas, jos osaan edes nyt, kun he ovat tuossa molemmat edessäni", huudahti Rock.
"Pojat, olen pestannut Rockin ratsastamaan kanssanne ja luulen teidän tulevan toimeen keskenänne", sanoi Preston.
"Pidättekö hevosestani?" kysyi Rock.
"Tuhannen tulimmaista! se on ainoa hevonen, joka on herättänyt minussa hevosvarkaan tunteet", todisti Albert Preston. Kaksoset ihailivat Egyptiä äänettöminä.
Ladot olivat täynnä heinää ja rehua, josta osa oli äskettäin niitettyä. Valtavan suuressa laarissa näkyi viime vuoden maissisadon ylijäämä. Vankkurit ja valjaat olivat uusia; rivi satuloita riippui vastapäätä talleja, joita oli tusinan verran ja joissa Prestonit epäilemättä pitivät parhaat hevosensa. Mutta ne olivat nyt tyhjinä. Pitkä aidattu kuja johti alas laitumelle. Hevoset hirnuivat siellä, lehmät ammuivat ja vasikat ynisivät. Koko ympäristö höyrysi karjan, heinän ja lannan pistävän voimakasta tuoksua.
Sekä työtä että rahaa oli tuhlattu tähän tilaan; ja se oli jotakin, joka oli omiaan revähdyttämään Slaglen tapaisten vanhanpolven uudisasukkaiden silmät selälleen hämmästyksestä. Menestyskään ei olisi saanut Slaglea houkutelluksi tällaisiin viimeiseen saakka uusittuihin parannuksiin. Mutta Preston mahtoikin olla kova työmies, tuumi Rock, ja hänellä oli seitsemän jäntevää poikaa.
"Preston, jos minä omistaisin tämän tilan, en lähtisi täältä koskaan päiväksikään", kuului Rockin kaunopuheinen ylistys.
"Niin, minusta olisi myöskin todella katkeraa jättää se", vastasi toinen ytimekkäästi.
"Paljonko teillä on karjaa?" tiedusteli Rock, koska hän tiesi sen olevan aivan luonnollisen kysymyksen.
"Enpä oikein tiedä. Kymmenentuhatta päätä, sanoo Ash. Ne ovat kolmessa laumassa, pieni alhaalla tasangolla, toinen täällä Solassa ja kolmas ja suuri lauma ylempänä vuoriston juurella."
"Se kolmas on tietysti iso työmaa", sanoi Rock.
"Se lankeaa teidän poikien osalle. Siellä on koko joukko karjaa, joka ei ole minun. Ash sanoi vuorten juurella olevan kaikkiaan kahdeksankymmentätuhatta päätä kaikki mukaan luettuna. Mutta se on sitä hänen liioittelevaa arvioimistaan."
"Turkanen! Niin paljon? Minun päivinäni puolet siitä olisi ollut paljon. Mutta se on suuri maa. Kuka muu on sillä laitumella teidän kanssanne?"
"Siellä on muutamia suurtilanomistajia kuten Dabb, Lincoln ja Hesbitt ja sitten siellä on koko lauma muita alkaen Slaglen ja Pringlen kaltaisista pikkutilallisista aina pikku karjannäpistelijöihin saakka. Siellä on syntymässä aikamoinen sekamelska ja muutamat sikäläisistä sakeista eivät oikein siedä minun miehiäni."
"Ahaa! Se on karjanpaimenen veressä. Sitä ei voi muuttaa... Minä tunnen Lincolnin, mutta Hesbitt on uusi mies minulle."
"Niin, hän tuli tänne pian minun jälkeeni", vastasi Preston lyhyesti. Rockin laskelmoiva huomiokyky pani merkille, että hänen puhetapansa oli menettänyt sydämellisyytensä ja välittömyytensä. Mutta Rock epäili, että hän ei olisi keksinyt tätä pientä, melkein huomaamatonta eroa, ellei hän olisi tullut Auringonlaskun Solaan erikoisen uteliaisuuden vallassa.
"Sol Winter kertoi, että olette pannut käyntiin uuden homman näillä laitumilla", jatkoi Rock asiallisena. "Suurteurastamon."
"Niin. Olen aina harrastanut sitä. Täällä tässä maassa minä ensin ryhdyin tappamaan ja myymään paikallisille lihakauppiaille. Sitten rupesin lähettämään paisteja toisiin läheisiin kaupunkeihin rautateitse. Ja kaikki sanovat, että olen saanut sen kannattamaan pikkuisen paremmin kuin sorkillaan myymisen."
"Luulenpa sen olevan pahan kerran raskaampaa työtä."
"Me Prestonit emme pelkää työtä", sanoi tilanomistaja. "Mutta se vaatii yhtä ja toista järjestelyä kuitenkin. Minä tein Slaglen paikasta teurastamon ja sitten teurastamme myöskin jonkin verran ulkona laitumilla."
"Se, mikä minua kummastuttaa, Preston, on se, mitenkä te saatte minkään verran lihaa kuljetetuksi kaupunkiin", vastasi Rock.
"Helppoa missourilaisille näillä kovilla teillä. Meillä on suuret vankkurit ja neljän hevosen valjakot. Kuumimman kesän aikana ajamme yöllä."
"Olette siis Missourista", jatkoi Rock leppoisasti. "Minä sitä jo arvelinkin. Minä olin töissä kerran eräässä missourilaissakissa. He puhuvat omaa murrettaan, vähän siihen tapaan kuin texaslaiset. Ovat kuitenkin sivistyneempiä."
"Tyttäreni Thiry kävi koulua seitsemäntoistavuotiaaksi." Prestonin puheessa kuvastui ylpeys. "Mutta muut heistä ovat saaneet vain vähän opetusta, paitsi mitä Thiry on opettanut heitä täällä... Jahaa, sinä haluat kai purkaa tavarasi ja peseytyä illalliseksi."
Oli juuri auringonlasku, kun Rock tuli ulos mökistä, joka oli annettu hänen asuttavakseen. Istuutuen eteiskatoksen kiviportaille hän huomasi, että puiden välissä oli aukkopaikka, joka salli vapaan näköalan Solaan.
Tämä oli se jylhä näky, joka syöksähti häntä vastaan kuin jokin näkymätön voima ilmassa, ja joka oli kuuluisa kaikkien tämän lounaiskulman ratsastajien kesken. Sillä ratsastajat vaeltelivat laitumelta toiselle ja leiritulien ympärillä ja vartiossa tai majapaikoissaan heillä oli tapana kertoa sakeista, joissa he olivat ratsastaneet ja laitumista, jotka he olivat tunteneet. Rockilta oli kysytty Auringonlaskun Solasta useammin kuin kerran Texasissa ollessaan. Hän muisti, kuinka hän oli aina haltioitunut siitä puhuessaan. Eikä ihme!
Prestonin tilalta laajeni Sola avarammaksi nauhaksi ruohoisia setrilakkisia kukkuloita ja ruohoisia setritäpläisiä niittyjä ja ruohoisia selänteitä, jotka laskeutuivat kuin sianselät harmaanvihreistä seinämistä. Runsaat kymmenen mailia Lännen kauneinta niitty- ja laidunmaata! Karjan muodostamat pilkut, jonot ja ryhmät antoivat eloa näköalalle. Virran melto kohina kantautui kesätuulen mukana. Vesi putosi jossakin ja Rockin silmä haki paikkaa löytääkseen sen läheltä oikeata seinämää, ympärillään vehreys, joka juuri nyt oli muuttumaisillaan kullaksi.
Ruohoisten tasankojen ja kukkuloiden tuolla puolen Sola muuttui tummanvihreäksi matoksi vain siellä täällä paljastaen välähdyksen avointa niittyä kuin kultajärviä metsän keskellä. Seinämät nojautuivat poispäin vähemmän karuina ja kallioisina. Penikulmia laajalta metsäiseltä lakeudelta kuristui Sola sitten yhteen kolmannekseen äskeisestä leveydestään ja alkoi mahtavasti yletä askel askeleelta, ylös ja aina ylöspäin avautuakseen kultaiseen ylätasankoon. Valkoinen joki putosi ja pysähtyi ja putosi ja pysähtyi jälleen ikäänkuin se vain vastenmielisesti syöksyisi purppuraisiin rotkoihin. Kullan-, sinipunervan- ja ruusunhohteiset taikavalaistukset, läpikuultavat kuin sateenkaari, kasvoivat voimassa ja levittäytyivät säteistä ja kimpuista viitaksi, joka hiljalleen himmensi alempien seutujen ääriviivat.
Ylätasangon takana ja yläpuolella ammotti Solan läntinen pää – tuo valtava aukko, joka halkaisi vuorimaan ja antoi tälle kauniille repeämälle maan kamarassa sen erikoisen nimen.
Aurinko laski juuri tähän loveen yllänsä rikkinäiset, helmenhohtoiset, vienosti purppuraiset tai kellankuultavat pilvet, joiden sydän hohti ruusunheleänä ja reunat sahraminkeltaisina. Kuinka syvä olikaan taivaan sini korkealla kaiken yllä! Kuin keltainen salaman välähdys taas alhaalla matalalla ja lähellä tuo laskeva kehrä, joka juuri kätki säihkyvän alemman reunansa pilven taakse! Valtava luonnon soihtu – vuorten mahtavat kivirinteet moninkertaistivat sen valon, värit ja loiston. Ja se, mikä oli ollut kaunista äsken, näytti nyt taiotun lumotuksi maaksi toisissa maailmoissa. Mikä puhdas kulta hohtikaan korkeilla, kaartelevilla kallioseinämillä! Faaraon viitan kuninkaallinen purppurahohde laskeutui huipuilta näkymättömästä lähteestä häipyäkseen valkoisiin tuliviiruisiin rotkoihin. Yli läntisen seinämän, sen pään ja ylätasangon välillä, joka nyt oli salaperäinen ja hämärä, virtasi jotakin, joka oli kuin läpikuultavaa, sinipunervaa nestettä. Se liikkui. Se leimahteli ja säkenöi ikäänkuin putoavat tähdet välähtelisivät sen läpi alas punertavansinisiin syvyyksiin. Joka sekunti toi muutoksen, kunnes säihkyvä aurinko liukui loven taakse, ja samassa värit ja koko ihanuus ja loisto häipyi jättäen Auringonlaskun Solan vain jylhäksi, rikkinäiseksi kuiluksi, joka häämötti harmaana ja mustana.
Kello kutsui Rockia illalliselle. Kun hän saapui tuvalle, tapasi hän Prestonin pojat istuskelemassa penkeillä ja joutui isännän puhuteltavaksi.
"Hei, paimen, kun sinä kuulet illalliskellon, niin silloin tulet ravia. Älä jää koskaan odottamaan toista soittoa."
"Pitikö teidän soittaa toisen kerran minun takiani?" ihmetteli True hämmästyneenä.
"Minun piti – tai te olisitte jäänyt illallisetta", vastasi Thiry. Hän seisoi lähellä sitä paikkaa, missä Preston istui pöydän päässä. Hänen kasvonsa näyttivät vangitsevan auringonlaskun jälkihehkun, samoin hänen silmänsä.
"Kiitoksia... Olen pahoillani, että myöhästyin. En kuullut. Taisinpa hukkua auringonlaskuun."
"Se ei ollut tänään parhaimmillaan. Liian paljon aurinkoa. Tarvitaan enemmän pilviä ja sitten sitä kelpaa katsella... Rock, istu tänne minun oikealle puolelleni. Silloin joudut Thiryä vastapäätä. Toivon, ettei se pilaa ruokahaluasi."
"Isä, sen sijaan, että lasket leikkiä, voisit esittää herra Rockin toisille pojille", moitti Thiry tyynenä.
"Anteeksi. Katsotaanhan. Olemmekos kaikki täällä?... Missä Ash on?"
"Hän ratsasti pois jonnekin", vastasi joku pojista.
"Jaha Rock, tässä on Range Preston, ja se on hänen oikea nimensä... ja Scoot, joka on lyhennys jostakin nimilapusta, jonka muori liimasi hänen kylkeensä kerran, ja Saapas, jonka oikea nimi on Frank... Pojat, tämä on Trueman Rock."
Prestonin leikkisä esittely ja Rockin ystävällinen tervehdys houkutteli vain lyhyen hyvän päivän kultakin näistä vanhemmista pojista.
"Eikös käydä syömään nyt", lisäsi Preston. "Istu, Rock, ja nakkele sisääsi."
Pitkä pöytä oli runsaasti katettu höyryten herkullisesti. Rouva Preston istui pöydän alapäässä, Lucy toisella ja Burr toisella puolellaan. Alicen paikka oli Rockin vieressä ja hän tarjoili Rockille sievästi. Kaksoset ja Albert hopeinen tukkansa märkänä ja taaksevedettynä istuivat lähinnä Thiryä kasvot lautasten yli kumartuneina. Vanhemmat veljeksistä hallitsivat penkkiä Alicen toisella puolen. Tuskin ainoatakaan tarpeetonta sanaa vaihdettiin. Miehinen panos pöydässä, Rock mukaanluettuna, syventyi illalliseen kuten nälkäiset karjanpaimenet ainakin. Välillä Rock varasti silmäyksen Thiryyn yllättääkseen hänen silmänsä itsessään. Tämä teki hänet niin onnelliseksi, että hän ei uskaltanut vaarantaa sitä enää toisella katseella. Mutta hän saattoi nähdä hänen lautasensa, ja että ruoka siltä väheni hitaasti. Hän ei ollut nälkäinen. Hänen tulonsa Auringonlaskun Solaan oli jostakin salaperäisestä syystä huolettanut häntä. Se tyrmistytti ja loukkasi Rockia. Hän ei ollut sellainen houkka, että hän tunkeutuisi sellaisen tytön tuttavuuteen, jolle hän oli vastenmielinen heti ensinäkemältä. Mutta Rock ei voinut uskoa, että se voisi olla kokonaan totta. Mitä hän oli tehnyt ansaitakseen tämän? Jos hän olisi ollut karkea tai julkea tuona päivänä, jolloin he tapasivat Winterin liikkeessä, niin hän voisi ymmärtää. Mutta hän oli ollut vain kujeellinen – hän ei voinut muistaa sanoneensa mitään, josta Thiry olisi saattanut loukkautua, ellei se nyt ollut tuo typerä huomautus lattialle pudonneesta riisistä, että se olisi enne. Näin hänen ajatuksensa kiitivät, eikä hän ollut tyytyväinen illallisen loppupuoliskoon.
Hämärä oli juuri langennut, kun se päättyi. Ei näyttänyt tulevan kovin pimeä, ei ainakaan aikaisesta iltayöstä, sillä puolikuu purjehti esiin valkoisten, villaisten pilvien takaa.
Rock istui katoksen ulkoreunustalla lapset jälleen seuralaisinaan. Vanhemmat pojista astelivat tiehensä nuorempien jäädessä jäljelle ilmeisesti hyväksyen tulokkaan. Naisväki, paitsi Thiry, joka oli mennyt isänsä kanssa toiseen tupaan, oli keittiössä.
"Osaatko erottaa Tomin Harrystä?" kysyi Burr Rockilta pahanilkisenä.
"En. Voitko sinä?"
"Varmasti", vastasi tämä ja kuiskasi sitten: "minä sanon sinulle mistä, jos joudut koetukselle."
Tällöin tuli tilanomistaja ulos yksinään. Sisällä paloi sytytetty lamppu.
"Pojat, tässä olisi teille vähän töitä huomiseksi totuttaaksenne Rockin talon tavoille", sanoi hän. "Rasvatkaa vihreiden vankkurien pyörät. Valjastakaa sitten ja menkää alas teurastamolle. Käärikää tiukkaan ja lastatkaa kaikki vuodat, jotka ovat kuivia. Haalatkaa ne ylös varastoon. Ja Tom, seuraavana aamuna, niin pian kuin on valoisaa, sinä valjastat jälleen ja ajat alas ja tapaat meidät tasangolla. Sitten palaat kotiin takaisin."
"Kävelen, arvaan?" vastasi Tom harvasanaisesta
"No, voit vaikka juostakin, jos huvittaa. Sen päivän ja seuraavat ja siksi, kunnes palaan takaisin, te kaikki panette kuntoon uutta laitumen aitaa."
"Selvä on", murahti Tom.
"Rock, tämä ei kuulosta juuri sinulle soveltuvalta työltä, mutta sinun työnäsi onkin katsoa, etteivät nämä hulivilit ratsasta sinulta metsään. Sinulla tulee olemaan kädet täynnä, sillä he ovat oikeita intiaaneja."
"Isäntä, jos minä en saa niitä pysymään alallaan, niin teen työt itse", vastasi Rock.
Ennen kuin tuntikaan oli kulunut, tulivat rouva Preston ja Alice ja Thirykin ulos ja he istuutuivat kaikki katoksen alle ja ruohikolle nauttien viileästä tuulenhengestä, joka puhalsi solaa ylös. Pilvien avautuessa enemmän paistoi kuu entistään kirkkaammin. Oli kalpean synkkyyden hetkiä ja sitten jälleen pitkä väliaika hopeanhohtoista valoa. Kuusien varjo valkealla heinällä hurmasi Rockia. Samalla hän huomasi, että täällä oleminen, paitsi häntä niin häiritsevää hiljaista Thiryä, ei millään tavalla eronnut siitä, mitä oli olla useimpien vieraanvaraisten Lännen perheiden seurassa. Sorahtava kieli – Ash Preston – oli poissa. Rock koetti olla niin huvittava kuin osasi erikoisesti lapsille ja myöskin emännälle, joka oli valmis mukaanvedettäväksi. Hän oli uranuurtajajuurta, yksinkertainen, toimelias ja rehellinen. Hän nauroi sydämellisesti ja kuuli mielellään ulkomaailman uutisia. Preston vetäytyi tupaansa ja sen jälkeen pojat huojuivat tiehensä kannusten kilistessä ja heidän solakkain tummien hahmojensa leikkautuessa kuun valaisemaa ruohikkoa vasten.
Trueman nousi sanoakseen hyvää yötä.
Thiry oli seisonut jonkin hetken mökin varjossa ilmeisesti kuunnellen keskustelua.
"Herra Rock, haluaisitteko kävellä kanssani mökilleni?" kysyi hän.
"Mitä – mielelläni, todellakin", vastasi Rock pysähtyen ja tuskin kyeten kätkemään hämmästystään ja iloaan. Mikä vanhanaikainen suosionosoitus! Hyvät yöt vaihdettiin ja Rock huomasi kävelevänsä poispäin suurten, tummien kuusten alla varjoisessa kuutamossa Thiry rinnallaan.
V luku.
Thiry käveli hänen vierellään solakkana, kevyin askelin kasvojen ääriviivat kuvastuen selväpiirteisinä ja kylminä kuunvaloa vasten. Koska hän ei puhunut mitään, hylkäsi Trueman sen ajatuksen, että hänen pyyntönsä oli ollut vain vanhanaikainen kohteliaisuus. Tämän takia hän ei yrittänytkään aloittaa keskustelua. Heidän kuljettuaan jo yli puolen matkaa mökille ainoatakaan sanaa vaihtamatta Rockin valtasi uudelleen kiihoittavana tämän tilanteen jännitys.
Viimein Thiry hidasti askeleitaan ja pysähtyi sen valtavan kuusen alle, joka heitti tumman varjonsa hänen mökkinsä ylle. Tämän kehän ulkopuolella loisti hopeinen kuunvalo ja sitä leikkasivat siellä täällä mustat varjot. Yötuuli huokui heidän päittensä päällä levittäytyvässä valtavassa neulaskatoksessa. Kuinka yliluonnollisen kaunis olikaan tämä paikka ja tämä hetki!
Tyttö kääntyi Truemaniin päin ja hänen kasvoillaan oli kuunvalon loiste ja hänen silmissään varjojen tummuus ja salaperäisyys.
"Herra Rock, haluan puhua kanssanne", sanoi hän hiljaa.
"Niin?" vastasi Trueman rohkaisevasti, mutta itse hän oli kaikkea muuta kuin rohkaistunut.
"Oletteko te ollut – täysin rehellinen tullessanne tänne Auringonlaskun Solaan?" kysyi Thiry vakavana.
"Rehellinen! – Mitä te oikein tarkoitatte?" leimahti Rock ylpeytensä haavoittuessa ja onnentäyteisten aavistustensa häipyessä.
"Mitä te sanoitte isälle?"
"Pyysin työtä", vastasi Rock lyhyesti.
"Uskottelitteko hänelle, että työntarve oli teidän ainoa tännetulonne syy?"
"En. Hän sanoi, etten ollut tuhlannut aikaa seuratessani jälkiänne tänne. Hän oli hyväntahtoinen ja ystävällinen. Enkä minä kieltänyt sitä. Minä nauroin ja myönsin hänen olevan oikeassa."
"Oi – niinkö te teitte!" huudahti Thiry kuin jollakin tavalla asemistaan ajettuna. "Se muuttaa asian. – Pyydän anteeksi."
"Neiti Preston, teillä ei ole mitään syytä anteeksipyyntöön", vastasi Rock jäykästi.
"Kyllä, kyllä minulla on. Minä luulin teidän valehdelleen isälle – niinkuin niin monet ratsastajat ovat tehneet."
Rock oli kääntänyt kasvonsa pois. Hän oli hämmästynyt ja loukkaantunut, kun hänen kauniit kuvitelmansa niin äkkiä ja kylmästi tuhottiin. Minkälainen tyttö tämä Thiry Preston oikein oli? Hän ehkä oli hyvinkin tylyn veljensä arvoinen sisar. Mutta tämä vihattava ajatus ei jaksanut murtaa hänen luottamustaan.
"Herra Rock, muistatteko ne viimeiset minuutit, jotka olitte minun seurassani siellä Wagontongue'in karja-aitauksessa?" kysyi hän.
"Ei ole luultavaa, että unohdan ne", vastasi Rock.
"Te katsoitte minuun kuin sanoaksenne jotakin. Te ette sanonut sitä, mutta te tarkoititte, että me tapaisimme jälleen. No, ettekö sanonutkin? Rehellisesti?"
"Neiti Preston, minä – minä todellakin tarkoitin sitä", vastasi Rock kiirehtien. "Mutta en todellakaan halunnut esiintyä karkeasti tai – tai julkeasti."
"Ette ollut kumpaakaan", sanoi hän totisesti. "Minä... Odottakaahan hetkinen, sisareni tulee."
Rock vilkaisi ylös nähden Alicen hoikan muodon kulkevan heidän ohitseen mökkiä kohden.
"Hyvää yötä, herra Karjanpaimen", sanoi hän lapsellisesti.
"Hyvää yötä, neiti Preston", vastasi Rock yrittäen sanoa sen hilpeästi.
Alice meni mökkiin sisälle ja sulki oven. Pian kalpea valo loisti verhotun ikkunan läpi.
"Ehkä istuudumme", ehdotti Thiry osoittaen penkkiä kuusen alla. "Olen väsynyt."
Penkille heijastui oksien vaimentama kuunvalo. Thiryn saattoi siinä nähdä selvemmin kuin hänen seisoessaan varjossa. Rock seisoi mieluimmin ja hänestä olisi ollut parempi, jos hän ei olisi voinut nähdä häntä niin hyvin.
"Herra Rock, älkää ymmärtäkö minua väärin", aloitti Thiry katsahtaen ylös. "En ollut millään tavoin loukkautunut tai edes pahastunut tuona päivänä siellä kaupassa ja aitauksessa... Lopuksi te sitten annoitte minun ymmärtää, että tapaisitte minut jälleen. Nyt se on tapahtunut. Nyt meidän täytyy selvittää tämä."
"Ehkä minun olisi pitänyt odottaa säädyllisesti hetkinen", vastasi Rock hänen pysähtyessään. "Mutta en ole koskaan tavannut kaltaistanne tyttöä. Halusin tavata teidät jälleen – pian. Mitäs pahaa siinä on?"
"Siinä itsessään ei todellakaan ole mitään pahaa, mutta siitä voi koitua pahaa."
"Miten?"
"Veljeni Ashin takia."
"No, sitä ei ole vaikea uskoa", vastasi Rock terävästi. "Tuona päivänä hän oli humalainen, raaka retku. Hänet olisi pitänyt potkia ulos koko aitauksesta, ja olisin sen tehnytkin, jos te ette olisi ollut siinä. Tänään, kun hän oli selvä, hän oli toista maata. Hän oli kylmä, kiero ja kavala. Hänessä ei ollut jälkeäkään Lännen vieraanvaraisuudesta – ei aavistustakaan, miten väsynyttä ja nälkäistä vierasta kohdellaan. Mutta mitä siihen tulee, näen hänet mieluummin humalassa. Aikoinani olen tavannut aavikoilla jonkun..."
Trueman puraisi kieltänsä. Tyttö oli äkkiä peittänyt kasvonsa käsillään. Hän saattoi nähdä hänen jännittyvän, melkeinpä vääntelehtivän.
"Oi, neiti Preston, suokaa anteeksi", hän puhkesi puhumaan. "En aikonut pahoittaa mieltänne. Minä vain unohduin puhumaan ajattelematta..."
Tyttö poisti kädet kasvoiltaan ja kohotti päänsä. "Olette aivan oikeassa – herra Rock", sanoi hän ääni epävarmana. "Ash on kaikkea sitä, mitä sanoitte. Häpeäkseni minun täytyy myöntää se. Koko ikäni olen häntä puolustanut. Ei se kannata. Minä – minä en voi sitä enää... Mutta tämä ei ole pääasia."
Rock istuutui hänen viereensä vihastuksensa lauhtuneena, mutta toisenlainen poltto kuumensi hänen suoniansa. Kuinka tavattomasti tämä tyttö rakastikaan veljeänsä!
"Tiedän. Pääasia on ne ikävyydet, jotka Ash saattaa aiheuttaa. Pyydän, että olette suora minulle. Jos kerran olen saattanut teidät ikävyyksiin, on minulla oikeus saada tietää miten."
"Olen aina paljon – paljon pitänyt Ashista", sanoi hän ääni väristen ja ponnistellen mielentasapainoon päästäkseen, vaikka turhaan. "Osaksi koska hän on aina ollut niin paha – ja minä näytin olevan ainoa, joka voi vaikuttaa hyvää hänessä. Ash ei välitä kenestäkään muusta kuin minusta. Ei isästä, ei äidistä, ei veljistä tai toisista sisaristaan. Hän vihaa ihmisiä – hän vihaa hevosia – hän vihaa karjaa... Kaiken tämän läpi olen – olen ollut hänen puolellaan, kunnes nyt minä – minä... Herra Rock, en voi sitä teille kertoa."
"Säästäkää itseänne, neiti Preston", vastasi Rock välittömästi. "Te olette ihmeellinen – suurenmoinen. Minä ihailen ja kunnioitan teitä sen johdosta. Mutta en voi ymmärtää."
"Ei kukaan voi", sanoi tyttö surullisesti. "Alice pitää minua hulluna... Voi, kuinka minua tämä peloittaa! Mutta se on tehtävä – vielä suuremmalla syyllä teidän ollessanne kysymyksessä kuin kenenkään muun, joka joskus on koettanut päästä ystäväkseni. Olen tuntenut koko joukon poikia ja olen heistä pitänytkin. Mutta en viime aikoina. Minun tullessani vanhemmaksi Ash tulee yhä mustasukkaisemmaksi. Hän pelkää, että ihastuisin johonkin karjanpaimeneen."
"Ahaa, vai niin! Onko sellainen ihme mahdollinen?" vastasi Rock kykenemättä hillitsemään lievää ivaa äänessään.
"Tietysti", heitti tyttö takaisin ja hänen silmänsä leimahtivat. "Minkä te oikeastaan luulette minun olevan?"
"Nykyisten olosuhteiden vallitessa en taida uskaltaa sanoa."
"Herra Rock, nyt te pahoitatte minun mieltäni."
"Hyvä luoja! Minkä te sitten luulette minun olevan?" vastasi Rock vuorostaan melkein epätoivoisena.
"Yhdyn melkoisessa määrässä siihen, mitä äiti, Alice ja isä ajattelevat", sanoi hän hiljaisesti.
"No, mitäs he ajattelevat?" kysyi Rock äkkiä leppyneenä. Tyttö teki hänelle, mitä ikinä tahtoi.
"Uskaltaisin sanoa sen teille, mutta se vain tekisi tämän onnettoman tilanteen entistään pahemmaksi. Minä vain hieman vihjaisen siihen – koska ei olisi oikein antaa teidän luulla, että me – tai minä – emme pitäisi teistä."
"Ette siis halveksi minua?"
"En. Luulen – luulen, että oikeastaan pidän teistä, vaikka minulla onkin ollut niin vähän aikaa... Ja, herra Rock, jos saisin tehdä oman pääni mukaan, haluaisin, että olisimme ystäviä."
"Kiitoksia, neiti Thiry", vastasi Rock kiitollisena hänen odottamattoman tunnustuksensa liikuttamana. "Suoraan sanoen en toivonut niin paljoa. Enin, mitä halusin, oli tilaisuus osoittaa, että voisin ansaita teidät – teidän ystävyytenne."
"Mi-minä uskon, että voitte", vastasi hän katsellen muualle. "Herra Winterillä oli tapana kertoa teistä. Kuinka te piditte Nickistä – kuinka te kerran pelastitte hänen henkensä. Ja sitten isä. Hän pitää kaikista karjanpaimenista, mutta en ole koskaan nähnyt hänen olevan kehenkään niin ihastuneen kuin teihin... Mutta asia on niin, että me emme voi olla ystäviä."
"Ashin takia?"
"Niin. Tästä juuri voi koitua ikävyyksiä. Hän ei tule sallimaan, että kukaan poika tai mies seurustelee kanssani – kaikkein vähimmin täällä Auringonlaskussa."
"Hyvä. Minä jätän työni ja menen ratsastamaan jossakin muussa sakissa – jos te pysytte ystävänäni."
"Se on hienosti ja reilusti tehty, herra Rock, ja minä voin luvata niin paljon."
"Paljon? Se ei ole paljon. Minä tarkoitan vain ystävyyttä. Luuletteko, että minä olen niitä miehiä, jotka vaativat tytöltä enemmän kuin ystävyyttä ennen kuin ovat sen ansainneet? Sellainen minä en ole. Enkä minä vaatisikaan mitään."
"Herra Rock, te teette tämän yhä vaikeammaksi minulle", sanoi hän painokkaasti.
"Olen pahoillani. Mutta jatkakaahan."
"Karjanpaimenet ovat käyneet täällä minua tapaamassa ja monet ovat tulleet ratsastamaan isän joukossa. Ne ovat olleet tuollaisia tavallisia keskitason karjanpaimenia. Ash teki niistä pian selvää."
"Olisipa hauska tietää, miten hän sai kaiken tuon aikaan. Minä tiedän koko hyvin millaisia karjanpaimenet ovat, kun sievä tyttö on kysymyksessä. Ja olisin vain utelias tietämään."
"Kerron teille. Ash on ajanut ne tiehensä kaikilla mahdollisilla tavoilla. Hän on valehdellut, kuten hän valehteli teille, etten muka haluaisi tavata ratsastajia, jotka tulevat Auringonlaskuun. Hän saattoi kylmästi kehoittaa heitä häipymään. Hän on röyhkeillyt. Hän on uhannut. Hän saattaa rampauttaa ja ampua heidän hevosensa. Voi, se oli hänen kurjin temppunsa! Hän saattoi juottaa heidät humalaan heidän ollessaan vartiossa – sitä isä ei anna anteeksi. Hän saattoi pilkata jotakin arkahermoista paimenta koko sakin kuullen – niin verisesti, että miespahan oli lähdettävä. Hän saattaa keksiä pirullisia juonia saadakseen paimenen näyttämään huolimattomalta tai epärehelliseltä. Ja viimeisenä keinona hän haastaa riitaa. Voi, hän on piessyt muutamia karjanpaimenia säälimättömästi. Ja pahinta kaikesta – hän on ampunut useampaa kuin yhtä. Musta Archie jäi raajarikoksi loppuiäkseen. Ja Jack Worthington melkein kuoli revolverinluodista."
"Kuinka kiintoisaa!" huudahti Rock, eikä hän kuolemakseenkaan voinut pitää ääntänsä tavallisena. "No, onkos koskaan mitään sattunut tälle pukarille itselleen?"
"On. Ash ei suinkaan aina päässyt ehjin nahoin. Mutta ei mitään vakavampaa. Minä en usko Ashilla olevan hermoja, sydäntä tai tunteita lainkaan."
"Ja kuitenkin te rakastatte häntä!" huudahti Rock katkerasti.
"Niin teen – sitä enemmän, koska näyn olevan ainoa. Mutta ei se ole vain sitä. Minä olen pidellyt häntä luisumasta pahuuden tielle."
"Voisiko hän olla vieläkin pahempi?" kysyi Trueman epäilevästi.
"Voi, kyllä hän voisi. Te ette tiedä – te ette voi käsittää. Mutta minä tiedän."
"Neiti Thiry, oletteko te näin tavattomasti huolehtinut kaikkien noiden lemmensairaiden karjanpaimenparkojen hyvinvoinnista kuin nyt näytätte huolehtivan minusta?" kysyi Rock.
"Te olette ivallinen taas. Ette taida ollakaan niin – niin kiltti kuin luulin teidän olevan... Kyllä, kyllä minä huolehdin – olin huolestunut noiden poikien takia. Mutta en koskaan ole niin pelästynyt kuin teidän tullessanne."
"Pelästynyt! – Minun takiani?"
"Niin, teidän vuoksenne – hiukan. Oi, minä en voi valehdella teille. Minä olen peloissani sen – niiden ikävyyksien takia, jotka voivat sattua – jos jäätte tänne."
"Hiukan! Kuinka herttaista! Ainoa, mitä ajattelette, on rakas veliparka. Se, että minun naamani ehkä hakataan hilloksi tai että jalkani ammutaan vaivaiseksi tai pahempaakin – se aiheuttaa teille vain hiukan huolta. Kiitoksia, neiti Preston. Alan uskoa, että ihannoin teitä hieman liikaa."
"Olette kerrassaan kauhea!" huudahti tyttö kiivaasti. "Niin, todellakin, teidän on täytynyt kuvitella minut paljon ansioitani paremmaksi."
Rock kumartui lähemmäksi tarkatakseen noita suloisia kasvoja, syviä silmiä, jotka säihkyivät häntä vastaan ja yrittivät peittää omistajansa todelliset tunteet. Rock saattoi puhua katkerasti, mutta oli heti valmis katumaan. Ja kuitenkin oli niin ihanaa piinata häntä!
"Katsokaa minua suoraan silmiin", sanoi hän yht'äkkiä. "Ette voi – te ette voi."
"Mitä – te – miksi en voisi?" vastasi tyttö säpsähtäen. Ja hän katsoi, vakavasti ja murheellisesti. Mihinkä ihmeellisiin syvyyksiin Trueman tuijottikaan! Hän hukkui niinin.
"En ole koskaan va-valehdellut sillä jotakin voittaakseni", tapaili Thiry sanoja ja hänen päänsä nousi pystympään.
"Hyvä – oletteko te nyt rehellinen minua kohtaan? Miksi te haluatte minun juoksevan tieheni kuin pelkurin?"
"Olen koettanut selittää teille", vastasi hän hätäisesti sivuuttaen hänen ensimmäisen kysymyksensä, jonka johdosta Rock oli huomannut hänen säpsähtävän. "Mutta minä en halua teidän esiintyvän pelkurina. Minusta se olisi urhoollista, jalomielistä, että teette minulle palveluksen. Minä sanoin sen jo teille ja sanon sen vielä uudelleen, että tästä saattaa tulla ikävyyksiä, jos te jäätte tänne. Ash ei tule yrittämään mitään tavallisista tempuistaan teitä vastaan, sillä te olette toisenlainen kuin ne muut. Niin, isäni sanoi minulle tuskin tuntiakaan sitten: 'Tyttö, siinä on paimen, jonka naamaa Ash ei ryvetä ravassa. Eikä hän heiluttele revolveriaan yhtä huolettomasti kuin ennen. Asia on nimittäin niin, Thiry, että tämä kaveri, True Rock, on toista maata kuin kaikki muut, joiden kanssa Ash on joutunut tekemisiin.' Juuri niitä sanoja isä käytti. Minä olin kuin ukkosenlyömä. Näytti melkein siltä kuin isä olisi ollut iloinen. En ole koskaan nähnyt hänen puhuvan sillä tavalla. Ja hänen silmänsä salamoivat... Niin, tämä ajoi minut puhumaan teille. Ettekö te ymmärrä? Te olette toisenlainen. Te olette mies, ja mies, jolla on – älkää pahastuko – verinen maine. Minä en halveksi teitä sen takia. Herra Winter on kertonut minulle teidän kohtauksestanne tuon Pickins-roiston kanssa. Tuo sama Pickins oli isän vihamiehiä. Siitä saakka, kun olen Lännessä elänyt, olen oppinut, että on pahoja ja hyviä revolverisankareita. Veljeni Ash kuuluu edellisiin – te jälkimmäisiin."
"Thiry Preston, ensin te olette julma ja sitten te olette ystävällinen", vastasi Rock käheästi tytön pysähtyessä vetämään henkeä käsi sydämellä. "Jos te haluatte ajaa minut tieheni, niin neuvon teitä pysymään julmana."
Tyttö oli nyt voimakkaan mielenliikutuksen vallassa kaunis ja sydäntä liikuttava näky.
"Voisitteko jäädä tänne – meidän luoksemme – ja – ja jättää minut rauhaan?" kysyi hän yksinkertaisesti ilman pienintäkään turhamaisuuden vivahdusta.
"Kyllä, kyllä voisin – jos te kulkisitte kylmästi nokka pystyssä ohitseni tai paiskaisitte oven kiinni naamani edessä", vastasi Rock.
"Sitä minä en voisi. Jos te jäätte, eläen joukossamme ja syöden pöydässämme, en voisi olla puhuttelematta teitä ja jonkin kerran kanssanne seurustelematta. Minusta se olisi mukavaa – jos ei vain Ashia olisi lähettyvillä, sillä se tekee minut suorastaan sairaaksi. Minä – minä pelkään, että minä saattaisin pitääkin teistä. Ei ole mitään syytä, miksi en pitäisi. Mutta, jos te jäätte – te voisitte – voisitte..."
Hän keskeytti ikäänkuin ei löytäisi sopivaa ilmaisua ajatuksilleen. Mutta hänen äänensä ja hänen katseensa olivat enemmän kuin kylliksi panemaan Rockin taistelemaan kiusausta vastaan. Kuinka helppoa olisi valehdella tälle viattomalle tytölle! Hän voisi sen tehdä ja jäädä tänne edelleenkin, vieläpä johtaa Ash Prestoninkin harhaan.
"Niin, neiti Thiry, minä voisin", hän vastasi nopeasti vaaran välttääkseen. "Minä voisin olla koko joukon pahempi kuin kukaan ennen tapaamanne karjanpaimen."
"Niin – siinä sen näette", sanoi tyttö pyytävästi. "Silloin te ja Ash tappelisitte minun takiani... Ensin ehkä paljain käsin kuin kaksi petoa. Sitten pyssyin!... Voi, se on kauheinta kaikista... Verta vuotaisi. Hän saattaisi tappaa teidät. Se olisi kauheata. Mutta luultavimmin te tappaisitte hänet."
"Olettakaamme, että tekisin sen?" heitti Rock säälin ja mustasukkaisuuden taistellessa hänessä.
Tyttö hypähti pystyyn ja seisoi jäykkänä, kädet nyrkissä, povi aaltoillen ja silmät leimuten niin valtavan mielenliikutuksen vallassa, että Rock tyrmistyi.
"Jos se ei olisi kuolemani – tappaisin itse itseni", huudahti hän kiivaasti.
Kuinka suurenmoinen hän oli! Rock unohti kaiken vain ihastuksesta. Sitten katumus valtasi hänet jälleen. Hän kidutti häntä.
"Neiti Thiry, antakaa minulle jälleen anteeksi", hän pyysi. "Te olette sanonut jotakin kauheata, mutta se oli minun syyni. Olkaa hyvä ja istuutukaa... Se johtui vain minun äkkipikaisuudestani. Kuulkaahan. Toivon, etten koskaan joudu minkäänlaiseen tappeluun Ashin kanssa."
"Oi, mitä merkitsevät hyvät aikomukset miehille – kun nainen on kysymyksessä? Te ette voisi välttää sitä. Teillä on tulinen luonto... Ja Ash – se piru panisi pyhimyksenkin tappelemaan."
"Minä päätän kerta kaikkiaan, että minä en tappele. Minä pysyttelen poissa hänen tieltään. Minä teen mitä tahansa."
"Paitsi että ette jätä minua rauhaan. Voin kyllä luottaa teihin, herra Rock. Minä en vain luota tähän tilanteeseen."
"Mutta, tyttö, olkaa järkevä. Kukaan ei tähän mennessä ole saanut minua tekemään sitä, mitä en ole halunnut tehdä. Jos minä sanon, että minä en tappele, en sanoin, en nyrkein, en pyssyin – niin minä en tappele."
"Ettekö, vaikka hän häpäisisi teitä verisesti omaisteni edessä – ja muiden? Ettekö, vaikka hän löisi teitä korvalle, sylkisi teitä kasvoihin, potkisi teitä kuin koiraa?"
"Tyttö, tässä tapauksessa en voisi olla niin varma itsestäni. Mutta voisin sentään kestää kaiken tuon teidän takianne."
"Siinä tapauksessa en haluaisi teidän tekevän sitä", hän huudahti. "En sallisi teidän olevan pelkurin – omaisteni – ja kaikkien näiden laitumien paimenten ja ystävienne halveksiman."
"Ne, jotka tuntevat minut, ymmärtäisivät. Enkä taitaisi muista pahasti välittääkään."
"Mutta olisi hirveätä tehdä teistä tuollaista – tuollaista narria minun takiani", vastusti tyttö kiivaasti. "Minä – minä en sallisi sitä."
"Ehkä ette voisi estää sitä. Minun olisi oltava narri – tai muussa tapauksessa True Rock – jompikumpi. Ja olisin todellakin mieluummin narri kuin pahoittaisin mieltänne."
"Mutta tehän olette tavannut minut vain kerran!" huudahti hän toivottomana.
"En aio vielä heittäytyä jalkojenne juureen, sillä en millään muotoa halua tuottaa teille lisää huolta olematta varma itsestäni. Mutta pelkäänpä, että jos ehkä teidän tapaamisenne tuona päivänä ei ollut kylliksi, tämä kerta on."
"Oi, menkää pois täältä huomenna – ennen kuin on liian myöhäistä", vaikeroi tyttö.
"Noinko kiihkeästi te toivotte minun lähtevän?" kysyi Rock jäsenensä vallan herpaantuen.
"Minä pyydän, että menette. Alan pelätä teitä, sitä en tehnyt aluksi. Te olette niin terävä – niin tarkka. Te voitte vielä..."
Kesken purkaustaan hän lennätti käden huulilleen kuin vaimentaakseen ne. Hänen silmänsä laajenivat. Hän tuijotti Rockiin kuin lapsi, joka oli vähältä paljastaa itsensä. Ja Rockilla, vaikkakaan hän ei voinut hänen ajatuksiaan lukea, oli vaistoa kylliksi käsittääkseen, että osa Thiryn pelosta, ehkä suurin osa, ei johtunut hänen ja Ashin välillä ennemmin tai myöhemmin tapahtuvasta yhteenotosta. Hän pelkäsi, että Rock huomaisi jotakin. Rock kiiruhti karkoittamaan tuon kiusallisen ajatuksen.
"Pelkäätte minua!" hän huudahti kiireesti. "Kuulkaa, Thiry – neiti Thiry, sehän on järjetöntä! Juuri tällä hetkellä minä olen paras ystävä, mitä teillä on maailmassa."
"Osoittakaa se sitten", sanoi tyttö nojautuen lähemmäksi.
"Miten?"
"Lähtekää huomenna."
"Enkä koskaan näkisi teitä enää?" kysyi Rock kiertelemättä.
"Se olisi parasta", vastasi toinen katsellen poispäin. "Mutta en sanonut, että te ette enää koskaan näkisi minua. Ehkä minä – me voisimme tavata kaupungissa. Minä menen sinne heinäkuun neljänneksi, itsenäisyyden päiväksi. Rouva Dabb järjestää silloin tanssiaiset. Voisimme tavata siellä."
Rock naurahti tälle ajatukselle katkerasti. "Amy Wundin talossa? Siitä ei olisi..."
"Tanssiaisissa sitten. Niitä ei järjestetä hänen taloonsa. Minä – minä voin tulla teidän kanssanne – jos te pyydätte minua."
"Älkää koettako lahjoa minua juoksemaan karkuun Auringonlaskun Solasta", sanoi Rock miettiväisenä. "Mutta kiitoksia siitä, että lupasitte tulla minun kanssani. Se olisi kovin hauskaa. Mutta minua ei ole kutsuttu, enkä luule, että minua kutsutaankaan."
"Huolehdin siitä, että teidät kutsutaan, herra Rock."
"Älkää johtako minua kiusaukseen. Antaisin melkein vaikka pääni saadakseni viedä teidät tanssiaisiin. Melkein vaikka jättäisin työpaikkani täällä ja sitten tulisin tänne takaisin."
"Mutta se ei olisi rehellistä", vastasi tyttö totisena.
"Niin, voisinpa vaikka valehdellakin. Minä en tarkoita, että tulisin teidän luoksenne, vaan tulisin teidän vuoksenne."
"Kiltti herra Rock, menkää pois huomenna ennen kuin tulee mitään ikävyyksiä. En koskaan voi teitä kylliksi kiittää. Se on ainoa mahdollisuus, mikä teillä on pysyä – ystävänäni."
"Te olette merkillinen, ihmeellinen tyttö", vastasi hän ymmällä ja surullisena.
"Minä tulen kaupunkiin useammin – sitten", sanoi Thiry melkein kuiskaten.
"Te tapaisitte minua kaupungissa ja toivotte voivanne pettää Ashin?" kysyi Rock koristelematta.
"Niin. Mi-minä koettaisin", sopersi hän.
"Mutta hän keksisi sen piankin. Ette te voi puijata sitä kaveria. Sitten hänellä olisi todella syytä hakea minut käsiinsä. Hän kiertäisi minua, kunnes meidän olisi pakko kohdata."
"Voi!" pääsi tytön huulilta tuskaisesti.
"Jos minä nyt annan teille myöten ja lähden Auringonlaskun Solasta, en koskaan omasta tahdostani tule tapaamaan teitä", jatkoi hän kasvavalla katkeruudella.
"Herra Rock, se ei olisi sellainen – sellainen menetys kuin te nyt ehkä kuvittelette", vastasi tyttö.
"En tiedä. En tiedä muuta kuin että en millään haluaisi kieltää teiltä mitään. En taitaisi kyetä siihen, ellei se tapahtuisi teidän vuoksenne. Mutta jos sen teen, joudun suoraa päätä helvettiin!"
Tyttö tarkasteli häntä kysyvästi äänettömin huulin ja anovin katsein.
"Kuulkaahan. Tässäkin asiassa on kaksi puolta, ja tämä on minun", jatkoi Rock kumartuen lähemmäksi, niin että hän saattoi nähdä Thiryn paremmin hämärässä varjossa. "Minä tahdon, että te tiedätte jotakin minusta. Olen syntynyt Illinoisissa. Isäni ja äitini elävät. He ovat jo hyvin vanhoja. Minä kävin kotona viisi vuotta sitten. Minulla on sisar. Hänen pitäisi olla yhdeksäntoistavuotias nyt – hyvä, kaunis tyttö. Niin, minä kävin koulua, kunnes muutimme Länteen. Silloin rupesin karjanpaimeneksi. Isäni menetti kaikki karjakaupoissa ja vei perheen takaisin kotiin. Minä jäin. Siitä on – neljätoista – kuusitoista vuotta. Nämä kuusitoista vuotta olen elänyt kuljeksivan, ratsastavan, ryyppäävän ja tappelevan karjanpaimenen elämää. Roikuin näillä laitumilla kaikkein kauimmin. En halua väittää, että olin suorastaan paha, mutta ei minussa paljon hyvääkään ollut... Minulla näytti olevan taipumus joutua alinomaa rettelöihin toisten takia... Täten tulin ampuneeksi Pickinsin. Se oli oikeastaan hyvä teko, mutta silloinen sheriffi Cass Seward – oli Pickinsin ystäviä. En halunnut tappaa Sewardia ja minun oli lähdettävä Wagontongue'ista. Olin poissa kuusi vuotta. Sitten en enää voinut pysyä poissa kauempaa. Tulin Wagontongue'iin sinä samana iltapäivänä, jolloin tapasin teidät. Sain kuulla, että Seward oli poissa. Sain kuulla koko joukon muutakin. Halusin kuulla, minne vanhat heilani olivat joutuneet. Sievät tytöt ovat aina olleet heikkouteni. Juoksin kaikkien perässä. Pidin muutamista – ja luulen, että rakastin – tai luulin rakastavani muutamia. Sol Winter kertoi minulle koko joukon huonoja uutisia noista tytöistä – ja pojastaan Nickistä. Niin minun hyvä tuuleni katosi. Minä halusin lähteä jonnekin ja juoda itseni humalaan. Sol pyysi silloin minua huolehtimaan kaupasta hetkisen. Ja siellä minä istuin ja olin vaipumassa taas tuollaisen vanhastaan tutun synkkyyskohtauksen valtaan, jotka ovat saaneet aikaan sen, että minusta ei ole tullut mitään kunnollista tähän saakka. Pian menisin ja ryyppäisin itseni umpihumalaan. Minulla oli sellainen tunne, että tämä olisi jollakin tavalla elämäni huippukohta. Mutta mitäpä minä välitin... Sitten astuitte te, Thiry Preston, tuohon kauppaan. Ja minä en tahtonutkaan mennä mihinkään ryyppäämään itseäni täyteen humalaan. Jotakin tapahtui. En vieläkään tiedä, mitä se oikein oli. Mutta jotakin ihmeellistä se oli. Tottahan te muistatte, kuinka hassun tökerö minä silloin olin – enkö ollutkin?"
"Te olitte minusta silloin naurettava, mutta huomaan nyt, ettette sitä ollutkaan", sanoi Thiry.
"En. En ole varmastikaan niin hassunkurinen nyt", jatkoi Rock synkän painokkaasti. "Jotakin tapahtui minulle. Se on ollut jotakin tuollaista repivää, vaihtelevaa, jota en itsekään ymmärrä. Opin sitä tuntemaan vähitellen aina hiukan kerrallaan. Teidän näkemisenne nyt tämän toisen kerran on ollut suureksi avuksi. Minä tulen puhumaan suuni puhtaaksi... niin pian kuin olen päässyt selvyyteen. Juuri nyt tiedän sen verran, että – jos ette käännä selkäänne minulle – en koskaan ryyppää enää. Tai etsi tappelua! Tai tuhlaa aikaani tai rahaani!"
"Herra – Rock!" huudahti tyttö nousten seisomaan ääni matalana ja väristen. "Tarkoitatteko te tällä, että te – te rakastatte minua?"
"En, en minä aivan sitä tarkoita", vastasi hän väistäen. "Mutta varmasti pelkään, että jotakin on hirveän hullusti... Siinä juuri on jotakin hullusti, neiti Thiry – että jos te kylmyydellänne minua kohtaan ja rukoilemalla tuon kelvottoman veljen puolesta karkoitatte minut Auringonlaskun Solasta, joudun päistikkaa helvettiin. Minä tiedän sen. Se olisi liian paljon."
"Kylmyyteni?... Mielestäni olen ollut kaikkea muuta kuin kylmä", sanoi Thiry kuin itsekseen vaipuen takaisin penkille istumaan.
"Te olette palelluttanut minut jääpuikoksi. Minä en saa sanaa suustani. Mutta se on vain hyväksi minulle. Minä olen niin hemmoteltu. Minä olen tullut itserakkaaksi. Tarvitsen juuri sen opetuksen, jonka minulle annatte... Mutta, neiti Thiry, älkää – älkää pakottako minua lähtemään pois."
"Voisinko minä pakottaa teidät tekemään jotakin? Mikä typerä ajatus! – Mutta jos teissä on tarpeeksi miestä säästääksenne minut kärsimyksiltä, niin te lähdette."
"Se oli lujasti lyöty", vastasi Rock vavahtaen. Sitten hän kohotti vaipuvan päänsä. "Olettakaamme, että saan päähäni, että juuri jäämällä tänne voin säästää teidät suuremmilta kärsimyksiltä?"
"Herra Rock!" parkaisi tyttö kauhistuneena.
Hän oli heittänyt kysymyksensä aivan umpimähkään, mutta se oli täysosuma. Rockin sydän hypähti. Hänen täytyi tukahduttaa hurja mielijohde.
"Quién sabe! Kuka tietää, enkö voisikin", vastasi hän melkeinpä kylmästi. "Antakaa minulle päivä päättämisaikaa, lähdenkö vai jäänkö. Minusta tuntuu kuin tämä taistelu tähän saakka olisi yksipuolisesti teidän eduksenne... Tapaamme huomenillalla ja kerron sitten, mitä olen päättänyt tehdä."
"Huomenillalla. – Täällä, tähän aikaan?" vastasi tyttö nousten penkiltä.
"Niin. Hyvää yötä, neiti Preston."
"Olen kovin, kovin pahoillani – Te... Hyvää yötä."
Rock katsoi tyttöä pitkään hänen siinä seisoessaan kuunvalossa. Hän kantaisi tätä kuvaa sydämensä sisimmässä viimeiseen elinpäiväänsä. Sitten hän lähti astelemaan poispäin ja katsoessaan taaksensa jonkin matkaa kuljettuaan tyttö yhä seisoi paikoillaan kuin valkoinen kuvapatsas.
Rock asettui nukkumaan ulos eteiskatoksen alle, niin että hän saattoi siinä maaten katsella kuuta ja tuumia tätä tilannetta, jossa ei näyttänyt olevan ulospääsyä.
Tuntikausiin hän ei näyttänyt pääsevän puusta pitemmälle ratkaisussaan. Ajatukset kiitivät valtoimenaan. Kuu purjehti kelmeänä ja suurena kuusten yllä ja yötuuli humisi. Kojoottien aavemainen valitus kuului. Koira haukkui kumeasti vastaukseksi. Tuulen henkäysten mukana kantautui juoksevan veden kevyt solina.
Lopulta hän myönsi itselleen, että hän rakasti Thiry Prestonia. Aika ei merkinnyt mitään. Hän oli aina tuntenut hänet, ja vaikkakin heidän todellisesta tapaamisestaan kuluneet tunnit olivat pian lasketut, ne tuntuivat hänestä nyt mittaamattoman pitkiltä ja sisältörikkailta. Mutta hän ei pitänyt ajatuksesta, että hän vain rakasti häntä. Se asetti hänet tavallaan samalle tasolle noiden muiden kanssa. Hänen rakkautensa Amyyn, Pollyyn ja Kitiin olivat olleet toinen toisensa ylittäviä askeleita kohti tätä todellista ja kaunista tunnetta.
Tämä oli suurta, eikä Rock koskaan elämässään tulisi enempää pyytämään. Hän ei enää sekuntiakaan epäröinyt uhrata itseään hänen onnensa vuoksi. Se tuottaisi hänelle kipeää riemua, eikä hän joutuisi mihinkään helvettiin, kuten hän oli niin lapsellisesti uhannut.
Tämä päätös karkoitti hänen mielestään epäröinnin ja hämmennyksen ja hiljensi ristiriitaiset tunnehyöyt. Loppu oli helppoa ja vaati vain arvostelukykyä. Jos hän vain voisi parhaiten palvella Thiry Prestonia poistumalla hänen elämästään yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, niin hän tekisi sen. Mutta omituinen epäilys kohotti aina itsepintaisesti päätään. Hän muisteli hänen sanojaan, hänen katseitaan, hänen liikkeitään ja eritteli niitä tunteettomasti. Hänen nyt tosiasiaksi tunnustettu rakkautensa innoitti ja elvytti hänen ajatuksiaan.
Ennen kuin kuu kosketti kuusenlatvoja solan harjalla, mikä tapahtuu aikaisina aamutunteina, Rock oli ratkaissut ainakin toisen kolmesta ongelmastaan.
Thiry Preston pelkäsi todellakin, että hänen veljensä Ash tappaisi Rockin tai että hän tappaisi Ashin. Tästä syystä hän halusi lähettää Rockin pois. Mutta vain tähän saakka hän oli täysin rehellinen.
Hän pelkäsi, että Rock keksisi täällä Auringonlaskun Solassa jotakin arkaluontoista. Siitä ei ollut epäilystäkään! Ehkä myöskin isä ja jotkut pojista. Mutta rouva Preston ei tiennyt mistään, ei myöskään Alice ja nuoremmat pojista. Thiry kantoi tätä taakkaa yksin. Tämä oli hänen surullisten silmiensä ja huuliensa salaisuus. Tästä johtui se valta, mikä Ash Prestonilla oli häneen – rakkaus häneen ja pelko hänen tähtensä. Se ei enää näyttänyt ollenkaan luonnottomalta. Tästä johtui, miksi kukaan karjanpaimen ei koskaan saanut tasapäistä tilaisuutta koettaa voittaa Thiry Prestonin ystävyyttä.
Mihinkä kamalaan tilanteeseen Rock olikaan ajautunut! Se oli samalla kertaa raivostuttavin ja hurmaavin ja vastustamattomin kohta, minkä eteen hän koskaan oli joutunut. Se oli hänen elämänsä suuri elämys. Se nostatti hänessä kaiken sen tunteen voiman, mihin hän kykeni.
Mennäkö vaiko jäädä – siinä kysymys! Jos hän jättäisi Thiryn, tämä saattaisi rakastaa häntä, varmasti ainakin aina muistaa häntä säälien ja lämpimästi. Jos hän jäisi, hän saattaisi alkaa vihata häntä. Mutta siinä tapauksessa hän ehkä voisi pelastaa hänet.
Rock tunsi Lännen. Hän oli kasvanut osaksi siitä. Prestonit olivat sittenkin tulokkaita näille villeille aavikoille. Hän tunsi Lännen miehet, heidän hitaasti kiiruhtamisensa, heidän kummallisen kykynsä epäillä ja vakoilla ja paljastaa joukostaan karjamiehiä, jotka rikkoivat heidän kirjoittamattomia lakejaan. Kaikki karjankasvattajat varastivat toisiltaan. Mutta kaikella oli tarkka rajansa.
Gage Preston rikastui – vain hiukkasen liian nopeasti ollaksensa tavallinen karjafarmari. Miten? Rock vastasi kysymykseen monella tavalla, mutta vain yksi niistä näytti kestävältä. Preston möi karjaa elävänä, kuten toisetkin karjanomistajat. Ei kukaan muu kuin karjavaras koskaan myynyt karjaa, jota ei omistanut. Preston ei voinut mitenkään olla tällainen karjavaras. Ei ollut ajateltavissa, että Ash Prestonkaan olisi sitä, ei ainakaan isänsä tietämättä. Mutta Rock tutki karjavarasmahdollisuutta vähän perusteellisemmin.
Prestonit olivat alkaneet teurastaa karjaa melkoisessa mitassa. Tiesikö kukaan tarkalleen, paitsi he itse, kuinka monta härkää he teurastivat? Mikä nenäkäs kysymys täällä! Rock oli aivan varma, että hän tulisi huomaamaan, ettei kukaan ulkopuolinen tiennyt, kuinka monta päätä he tappoivat. Tässä oli asian ydin.
Jotkut Prestoneista, Ash ensimmäisenä ja isä heidän kanssaan tai kykenemättä sitä estämään, tappoivat vierasta karjaa, polttivat tai kätkivät vuodat ja möivät lihat lähimmässä ympäristössä tai etäisemmissä liikekeskuksissa.
"Hyvä luoja!" mutisi Rock henkeään pidätellen. "Minä olen iskenyt ihan asian ytimeen. – Ja ne kirotut hölmöt luulevat voivansa pitää sen jatkuvasti salassa!... Gage Prestonilla pitäisi olla enemmän järkeä. Minusta hän vaikutti kuitenkin hieman omituiselta. Mutta se onkin tuo hänen kalkkarokäärme poikansa, joka on saanut koko tämän sakin köytensä päähän. Ei ole ihme, että Thiry-raukan silmät ovat surulliset... Jumaliste, minä jään Auringonlaskun Solaan!"
VI luku.
Kellonsoitto herätti Rockin myöhäisestä unesta. Aurinko oli noussut, ja kun hän nosti päänsä peitteen sisästä, hän näki ruohon setrien alla kiiltelevän kullanhohtoisena. Hän oli nukkunut liian kauan, mikä ei ollut niin kummallista ottaen huomioon, kuinka kauan oli viipynyt ennen kuin hän oli päässyt uneen. Koska hän oli illalla vetänyt vain saappaat jalastaan, ei kestänyt kauan, ennen kuin hän oli valmis ryhtymään päivän toimiin.
Peseytyessään hänen ajatuksensa harhailivat sinne tänne ja sitten keskittyivät vakavasti häntä odottavaan tehtävään. Päivän kirkkaassa valossa se näytti suunnattomalta. Hänen oli koetettava todeta perustelluiksi epäluulonsa, joiden voimaa uni ei ollut vähentänyt, ja jos ne osoittautuvat oikeiksi, hänen on jollakin tavalla tehtävä loppu rikollisista puuhista, ennen kuin uhkaava onnettomuus tavoittaisi Prestonit.
Rockille ei ollut mitään uutta huolettomana, ilomielisenä karjanpaimenena esiintyminen silloin, kun hän valepukunsa suojassa oli kova ja varuillaan, terävänä kuin veitsi. Prestonit, mahdollisesti Ashia lukuunottamatta, oli helppo johtaa harhaan.
Hän harppoi ripeästi kohti kaksoistupaa sydämen jyskyttäessä odotuksesta, ja kun hän tömisteli katokseen, Alice Preston tuli keittiöstä kantaen lautasia ja kuppeja, jotka hän laski pöydälle. Hän hymyili Rockille. Hän oli hyvin sievä.
"Minua hävettää, neiti Alice", sanoi hän astuessaan penkin yli. "Ajatelkaa, että paimen myöhästyy ensimmäisenä aamuna uudessa paikassaan!"
"Tarvittiin kolme soittoa tänään teidän tänne saamiseksenne."
"Niinkö? Minun on täytynyt olla kuolleena koko maailmalle. Kuka soitti?"
"Minä."
"Teitte oikein kiltisti, kun ette hellittänyt. Lupaan, ettei tämä satu toista kertaa."
Rouva Preston vilkaisi keittiön ovelta ja tervehti Rockia ystävällisin hymyin ja sanoin.
"Ovatko pojatkin jo nousseet?" kysyi Rock käydessään pekonin, kananmunien ja kuuman nyrkkirieskan kimppuun.
"Hyvät ihmiset! He ovat nousseet ja menneet jo aikoja sitten", vastasi emäntä. "He olivat todellakin lystikkäitä. Tom sanoi: 'Anna hänen nukkua, muori. Mitä kauemmin, sitä parempi.'... Ja Al sanoi: 'Älä herätä sitä uutta päällysmiestä, äiti. Hän ei tule saamaan tippaakaan unta sitten, kun Ash on täällä, niin että anna hänen nyt vähän nukkua.' Ja Harry sanoi: 'Eikö Thirykään ole vielä jalkeilla? Kuunvalossa valvominen taitaa olla epäterveellistä joillekin ihmisille!'"
"Niin se varmasti on, rouva Preston", naurahti Rock. "Olen sentään pahoillani, jos olen antanut moitteelle sijaa."
"Oi, Thiry on ollut ylhäällä jo aikoja sitten", tiedoitti Alice. "Hän oli saattamassa isää ja poikia heidän lähtiessään ratsastamaan. Tiedän hänellä olleen yhteenoton Ashin kanssa, koska hän on itkenyt."
"Sepä ikävää", sanoi Rock kumartuen lautasensa yli ja syöden nopeasti. Hän oli huomannut äidin kasvojen hiukkasen, melkein huomaamattomasti muuttuvan. Ash Preston oli oka tämän terveen perheen lihassa.
Rock piti kiirettä aamiaisensa kanssa ja kiiruhti tiehensä iloisena siitä, ettei ollut kohdannut Thiryä. Vaikka hänen mielensä oli niin täynnä, hän kuitenkin näki, vaistosi ja tunsi sieraimissaan jälleen tämän Auringonlaskun Solan vertaansa vailla olevan kauneuden, olemuksen ja tuoksut. Tuuli oli alkanut kohista kuusien latvoissa.
Aittapihalla Rock tapasi Al Prestonin tuomassa sisään muutamia hevosia ja hänen veljensä vipusi ylös vihreiden vankkurien takapyörää.
"Huomenta, päällysmies. Toivottavasti et ole sairas", veteli Al.
"Pojat, minä olin kerrassaan kuollut. Saatte kernaasti rangaista minua laiskuudestani."
Toinen pojista vain nyökkäsi Rockille.
"Oletko sinä Tom vai Harry?" kysyi Rock yht'äkkiä muistaen kaksoset.
"Mitä lyöt vetoa?" kysyi toinen.
"Paha minut periköön, jos siihen rupean."
"Minä olen Harry."
"Hyvä on, Harry, minä tunnen sinut huomenna vaikka pää menisi. Missä Tom on?"
"Hän meni rasvaamaan vankkureita ja hakemaan sinulle hevosen."
"Valkoista hevostaniko, Egyptiä?" kysyi Rock.
"Ei – i-ikäväkseni", vastasi Harry änkyttäen ikäänkuin hänellä olisi huonoja uutisia kerrottavana.
"Hyppäsikö Egypti laitumen aidan yli?"
"Ei. Ash satuloi sen ja ratsasti sillä tiehensä."
Rock vaipui äkkiä istumaan tukahduttaakseen karjahduksen, joka ryntäsi hänen huulilleen.
"Aurinko oli juuri noussut, kun tulin tänne alas", jatkoi Harry. "Range ja Scoot ratsastivat juuri tielle. Ashilla oli sinun satulasi ja hevosesi. Isäukko haukkui Ashia julmasti. Arvelen heidän ensin väitelleen asiasta, sillä isä ei koskaan ala haukkua ennen kuin hänen kärsivällisyytensä on lopussa. No niin, kun hän lopettaa, sanoo Ash: 'Äijä, miltäs tuntuisi joutua helvettiin?' Sitten hän hyppää hevosesi selkään ja ratsastaa poikien perään. Isäukko näytti olevan tikahtamaisillaan kiukusta. Yht'äkkiä kesken kaiken hän purskahtaa nauramaan. Hän kiipesi vankkureille Saappaan kanssa ja niin he lähtivät."
Rock lankesi hetkeksi hiljaiseen raivoon. Mutta nähdessään harmaasilmäisten veljesten tarkkaavan häntä uteliaana ja kiinnostuneena näkemään, miten hän suhtautuisi tähän Ashin ensimmäiseen vetoon, hän piti parempana räjähtää luonnollisesti ja terveesti, kuten ainakin karjanpaimen.
"Tulimmaista!" hän manasi reippaasti. "Hän otti minun valkoisen hevoseni! Ja satulani, jota en olisi lainannut Englannin kuninkaallekaan!... Tällaista ei ole minulle ennen sattunut. Piru vieköön! – Pojat, onko tämä ymmärrettävä pilaksi?"
"Vai pilaksi. Ash oli vain ilkeä, kuten hän aina on, kun saamme uuden miehen. Mutta sinun lienee pidettävä sitä pilana."
"Häh! Kyllä pidän pilana – sen entisen muijan lailla, joka pitää kapakkaa tuolla lännessä!" vastasi Rock lyhyesti naurahtaen.
"Mitenkäs se kävi?" uteli Al suuresti huvitettuna.
"Piru tiesi", vastasi Rock. "Pojat, taidanpa olla raivostunein karjanpaimen, mitä on syntynyt. Luulen, että otan teiltä hevosen ja satulan ja ratsastan hakemaan omani."
"Jos otat neuvostani vaarin, niin nielet tämän – ainakin siksi, kunnes Ash tulee takaisin. On mahdollista, että hän ei vahingoita Egyptiä. Jos sinä nyt ryntäät Ashin perään kiukuissasi, niin siitä tulee taas tappelu."
"Ota se pilana. Tai älä pahastikaan välitä siitä", lisäsi Harry. "Se vie aina Ashilta jalat alta. Jos hän ei saa sinua raivostumaan, niin hän jättää sinut rauhaan – ainakin joksikin aikaa."
"Hyvä, pojat. Tuumin asiaa", vastasi Rock kiitollisena heidän huolenpidostaan. "Mutta eipä taida hyvä Luojakaan kyetä tukkimaan suutani – tämän jälkeen."
"Lähdetään töihin", ehdotti Harry. "Olemme myöhässä. Ash ei piankaan ole ainoa, jota isä voi haukkua."
Rockin ja Alin rasvatessa vaununpyöriä valjasti Harry valjakon, ja kun kaikki tämä alkoi olla valmista, ratsasti Tom pihaan taluttaen hevosta. Se oli raudikko, joka heti miellytti Rockin silmää ja joka olisi korvannut melkein minkä tahansa muun hevosen menetyksen paitsi Egyptin.
"Missä Ashin satula on?" kysyi hän.
"Tuolla se roikkuu", vastasi Al. "Mutta peijakas! Aiotko ratsastaa hänen satulallaan, mitä?"
"Paha minut periköön, jos en ota sitä", vastasi Rock julman leikkisästi. "Antakaahan painua, pojat. Minä ajan teidät kiinni."
"Tule alas laitumen vieritse", sanoi Al. "Käänny sitten oikealle. Et voi mennä teurastamon ohitse, sillä sen löyhkä heittää sinut satulasta."
Poikien lähdettyä Rock ryhtyi sovittamaan Ashin satulaa ja suitsia raudikollensa, mutta ei pitänyt kiirettä. Tämä Ash Prestonin ensimmäinen temppu kaiveli Rockia. "Mitähän Thiry mahtaa sanoa", puhui hän itsekseen. "Hänen on täytynyt nähdä Ash minun hevoseni selässä. Se se on, mikä hänen mielenrauhansa rikkoi... Kirottu Ash! – Hän mahtaa olla noita otuksia, jotka panevat enkelinkin itkemään. Ja tässä minä olen kädet sidottuina!"
Rockin ratsastaessa aitan kulmauksen ympäri hän näki vankkurit kaukana edellä loivalla rinteellä. Hän teki taivalta ajaen ravia ajatukset ahertaen ja valppaat silmät tarkastellen vainioita ja puutarhoja, joilla hän näki meksikkolaisia työssä. Hän tuli tienhaaraan ja kääntyi vasemmalle ja sukelsi setrien joukkoon, kiipesi harjanteelle ja laskeutui ruohoiselle, avoimelle kedolle, jälleen noustakseen seuraavalle setripeittoiselle harjulle. Hän muisti tämänkin osan Solaa, vaikkakaan ei niin hyvin kuin yleisnäköalan vedenjakajalta. Pajut ja poppelit reunustivat ruskeata puroa; jäniksiä aivan vilisi; haukat leijailivat avoimien paikkojen päällä ja sininärhet kirkuivat rinteillä. Ei kestänyt kauan ennenkuin puhdas salviatuoksuinen ilma muuttui ja haisi pilaantuneelta. Rock ratsasti harvasetristä rinnettä ylös tasaiselle pengermälle ja tuli pian sille paikalle, missä Slaglen karjatalo oli ennen sijainnut. Pojat pysähtyivät juuri muutamien mökkien eteen. Rockin ratsastaessa lähemmäksi kertoi lemu erehtymättömästi teurastamosta. Mökit, aitaukset, aitat ja katokset, vieläpä puutkin olivat kaameana todistuksena siitä, miksi tämä Slaglen vanha koti oli alennettu. Karjanvuotia lojui kaikkialla.
Hevoset päästettiin vapaiksi ruoholle, ja Rock alkoi uurastaa kolmen pojan kanssa. Ei ollut helppoa yhden miehen, ei kahdenkaan, kääriä jäykkiä vuotia kokoon ja puristaa ne mahdollisimman pieneen tilaan. Mutta heidän oli se tehtävä. Prestonin pojat saattoivat hyvinkin olla taitavia ja ahkeria toisenlaisissa töissä, mutta tähän käsilläolevaan työhön he olivat haluttomia. He eivät ollenkaan hävenneet sanoa suoraan, että he vihasivat sitä ja ennen kaikkea kaikkialle tunkeutuvaa lemua. Päivän lämmetessä lisääntyi löyhkä. Rock ei pakottanut poikia ponnistelemaan, mutta ponnisti itse sitä enemmän. Rock kuuli Alin sanovan veljelleen sivummalla: "Sehän on oikea työhullu." Rockista tuntui mukavalta hikoilla ja raataa jälleen huolimatta epämiellyttävästä työstä.
Rock kohdisti, kuitenkin ilman mitään näkyvää mielenkiintoa paikkaa tai vuotia kohtaan, koko terävän huomiokykynsä omaksumansa tehtävän ratkaisuun puuhatessaan ja laskiessaan leikkiä veljesten kanssa. Mikään ei välttänyt hänen teräviä silmiään. Kuitenkaan hän ei keksinyt mitään, joka olisi erikoisesti kiinnostanut häntä, koko sen puolenpäivän aikana, minkä työn loppuun saaminen heiltä vei. Myöhemmin iltapäivällä hän kuitenkin sattui potkaisemaan valkoista ainepalasta, joka ei ollut kiveä ja joka selvästi erosi väriltään punertavasta maasta. Ottaessaan sen käteensä hän luuli sitä saveksi. Hän haistoi sitä – maistoi sitä. Sammuttamatonta kalkkia! Rock pisti palan taskuunsa.
Tom kiipesi aikanaan kuormattujen vankkurien istuimelle ajaakseen kotiin toisten veljesten ratsastaessa metsään kummallakin nyt luodikko poikki satulannupin.
"Kompuroin perässä, Tom", sanoi Rock.
"Haukut minua koko päivän Tomiksi, vaikka olen Harry", valitti toinen.
"Paha minut periköön, jos uskon sinua", vastasi Rock. "Te junkkarit huvittelette minun kustannuksellani."
Rock jäi yksin. Hän oli tyytyväinen, että oli tullut hyvin toimeen poikien kanssa ja että nämä pitivät hänestä. He olivat niin viattomia, että hän tiesi uskaltavansa jatkaa tutkimuksiaan melkein ennen kuin he olivat selkänsä kääntäneet. He olivat varmasti niin kunnon poikia kuin toivoa saattoi.
Hän otti taskustaan kalkinpalasen. Se ei näyttänyt kovinkaan vanhalta. Hän etsi sieltä, mistä oli sen löytänyt, nähdäkseen oliko sitä siellä enemmänkin. Huolellisesti haeskeltuaan hän löysi pienemmän palasen. Vaikka minkä verran sammuttamatonta kalkkia voitaisiin käyttää mätänevien sisälmysten, veren ja luiden löyhkän hävittämiseksi. Rock etsi kaikki mökit, katokset ja ladot löytämättä yhtään palaa. Koskaan ei kourallistakaan oltu käytetty sen kammottavan läjän hävittämiseksi, joka oli kerääntynyt notkelmaan teurastamon alapuolelle. Se läjä oli jätetty villisioille, kojooteille ja luonnon hajoittaville voimille.
"Ei kai pikkuinen kalkinpala ole tänne joutunut itsestään", mutisi Rock miettiväisenä. "Se ei tietääkseni ole koskaan lentänyt. Se on tuotu tänne ja sen mukana enemmänkin samaa ainetta. Mihin tarkoitukseen?"
Hän ei löytänyt muuta vastausta kuin sen, mikä hänen mieleensä oli ensiksi juolahtanut. Silminnähtävästi jättivät Prestonit elukkainsa sisälmykset ja luurangot ulos taivaan alle mätänemään. Ei ollut syytä hukata kallista aikaa sen hävittämiseen, josta luonnonvoimat, koirat, kojootit ja siat pian selviytyisivät. Mutta ehkä heiltä jää tänne jotakin, jonka he haluavat pian hävittää. Vuotia! Naudan vuotia, joita he eivät voineet myydä, koska niissä ei ollut heidän polttomerkkiään!
Yht'äkkiä kesken kaiken Rockin tutkistelevassa mielessä välähti muisto syvästä kaivosta, jota hän oli ollut kaivamassa tälle pihalle. Se oli ollut sellainen työ, muisti hän, jota vastaan jokainen puolesta tusinasta paimenesta oli kapinoinut ja pilkallisesti vakuuttanut Slaglelle sen olevan hukkaan heitettyä vaivaa. Kaivamiseen oli liittynyt suorastaan hengenvaarakin. Heidän oli täytynyt kaivaa niin syvälle, että aukkoa oli ollut suurennettava. Slagle halusi saada vettä läheltä, ettei sitä olisi tarvinnut ajaa mäkeä ylös purolta. Mutta he eivät koskaan tavanneet vesisuonta ja he luopuivat yrityksestä kahdeksankymmenen jalan syvyydessä.
Sakea pensaikko oli kasvanut talon ympärille sen jälkeen, mutta hetken etsittyään Rock löysi kaivon. Reunat olivat rapisseet laajentaen suuaukkoa. Hän ei päässyt tällä kohdalla suoraan kaivon suulle. Toisella puolella kuitenkin näytti pensaikossa olevan aukko. Hän oli vähältä rynnätä läpi pensaikon tuolle aukolle kaivon ympäri, kun hänen varovaisuutensa muistutti häntä, ettei hänen pitänyt jättää jälkiä. Hän perääntyi huolellisesti takaisin askeleitaan pitkin ja kiersi kapealle polulle, jolla hän näki saappaan jälkiä.
Tultuaan kaivolle kurkisti Rock alas. Hän näki vain soraiset kaivon seinämät ja mustan reiän. Hän pudotti siihen kiven. Ei ääntäkään! Hänestä se oli omituista. Hän valitsi suuremman kiven ja kumartuen aukon yli antoi sen pudota. Aukko oli todellakin tavattoman syvä. Hänen jännitettyihin korviinsa kohosi matala, tuskin havaittava pehmeä tömähdys. "Tuhannen sarvipäätä!" hän huudahti. "Siinä kaivossa oli kalliopohja... Meidän oli jätettävä kaivaminen kallion takia. Hitto soikoon, ellei tämä ala polttaa."
Rock ojentautui varovasti maaten maassa pitkällään ja työnsi päänsä kaivon reunan yli ja haisteli kuin ajokoira. Hänen sieraimensa tavoittivat heikon lemahduksen jostakin, joka ei ollut maata eikä pensasta, eikä missään tapauksessa mätäneviä vuotia. Ja hän oli juuri odottanut tuntevansa mätänevien vuotien hajun.
Hetken levättyään hän yritti uudelleen. Tällä kertaa hän tavoitti tuoksun tarpeeksi voimakkaana tunteakseen sen. Sammuttamatonta kalkkia!
Rock nousi istumaan hien yht'äkkiä virratessa, vaikka hän tunsikin kylmiä väristyksiä. Hän ei epäillyt hetkeäkään, etteikö tuohon kaivoon olisi heitetty satoja, ehkä tuhansia naudanvuotia – joissa yhdessäkään ei ollut Prestonien merkkiä.
Tämä toteaminen tyrmistytti hänet. Epäilys ei kuitenkaan vielä ollut tosiasiaa ja logiikka sanoi hänelle, että hänellä ei ollut sitovaa todistetta ennen kuin hän oli nähnyt kätkettyjä vuotia, joissa oli vieras merkki. Kuitenkin hän olisi uskaltanut panna päänsä pantiksi, että hänen epäluulonsa pitivät paikkansa. Hän odottaisi aikansa ja jossakin sopivassa tilaisuudessa hän tulisi tänne jonkinlainen koukku ja paljon köyttä mukanaan, ja hän onkisi tuolta kaivosta yhden noista vuodista.
Rock ryömi nelinkontin takaisin polun reunaa pitkin varmistuen siitä, että ei jättänyt pienintäkään merkkiä jälkeensä. Hän löysi taas palan sammuttamatonta kalkkia ja joukon pikkupaloja. Ne olivat epäilemättä varisseet säkistä. Tultuaan saappaanjälkien kohdalle hän valokuvasi ne vanhan jälkienseuraajan silmillä aivoihinsa. Hän leikkasi tikkuja pensaan alaoksasta ja mitä suurimmalla huolella mittasi selvimmin näkyvän jäljen pituuden ja leveyden. Tikut hän talletti taskuunsa.
Hän palasi jälkiään takaisin avoimelle kentälle ja satuloimaan hevosensa, jonka pojat olivat tuoneet paikalle ennen lähtöään, hän hyppäsi sen selkään ja ratsasti kiireesti pois päästäkseen löyhkästä.
"Siellä taitaa haista muukin kuin eläinten jätteet", mutisi hän itsekseen.
Se jokailtainen ilmiö, joka antoi tälle solalle nimensä, oli täydessä loistossaan Rockin saapuessa mökilleen. Niin väsynyt ja kiusaantunut kuin hän olikin, hänen täytyi istahtaa ja katsella päivän kaunista loppua.
Pilvet olivat harvemmassa ja nämä roikkuivat selvinä näkyvien huippujen ympärillä kuin olisivat ankkuroituja jyrkille ylimmille rinteille. Oli outoa, että tässä auringonlaskussa ei ollut yhtään kultaa! Mutta suuri aukko taivaanrannalla tulvi helmenharmaata, hopeanhohtoa ja simpukankuoren vaaleaa punotusta. Värivalojen verhot ja kimput olivat myöskin poissa. Ja kuitenkin kaikkialla oli hellävaraista kauneutta, harvinaisempaa, hennompaa, hetkessä haihtuvaa ja pian mennyttä.
Rock ajoi partansa ja muutti vaatteita koettaen ajatella kaikkea mahdollista pitääkseen loitolla typerryttävän ja sydäntäpuristavan. ajatuksen niin pian tapahtuvasta keskustelusta Thiryn kanssa. Mutta jokaisen hämärän ja ohikiitävän ajatuksen yllä, jonka hän sai esille, häälyi tuon tytön hahmo ja ne onnettomat olosuhteet, joihin hänen oli täytynyt joutua, ja se kohtalo, joka oli tuonut hänet itsensä hänen elämäänsä. Hän piti varansa tänä iltana ja oli paikalla ennen kuin illalliskello soi. Kaikki perheen nuorimmat jäsenet, paitsi Thiry, tulivat kellon kutsuessa. Lapset taapersivat taholtaan ja pojat kiiruhtivat omaltaan. Alice, joka oli soittanut kelloa ja kehoittanut iloisesti: "Tulkaa ja iskekää kiinni", asettui paikalleen Rockin viereen.
"Me olemme vallattomampia, kun Ash ja isä ovat poissa", sanoi hän hymyillen.
"Huomaan sen. Toivonpa, että he pysyvät kauan poissa", vastasi Rock pannen merkille, miten ainutlaatuisesti hän mainitsi Ashin ennen isäänsä. Rockin silmät harhailivat ympäri Thiryä etsien. Mutta hän sattui etsimään häntä väärältä suunnalta, kun hänen äänensä, joka kuului melkein hänen kyynärpäänsä vierestä, pani hänet säpsähtämään sekä tuskasta että ilosta. Hän ja rouva Preston toivat juuri illallisen pöytään. Lapset olivat äänekkään iloisia; pojat päästelivät sukkeluuksia, joista jotkut hämärät arvoitukset saattoivat tarkoittaa häntä, arveli Rock. Rouva Preston asettui viimeisenä pöydän ääreen ja miehensä paikalle. Thiry istui Rockia vastapäätä, kuten aikaisemminkin, ja kun Rock kykeni kokoamaan niin paljon rohkeutta, että uskalsi katsoa häntä suoraan kasvoihin, lähetti hänen kasvojensa entistä surullisempi ilme uuden tuskanväreen hänen lävitsensä.
Rock hallitsi kuitenkin itsensä niin, että kykeni huvittamaan ja kiinnostamaan rouva Prestonia, sai Alicen hymyilemään ja pani lapset riemusta ulvomaan. Mutta heti, kun illallinen oli syöty, hän pyysi anteeksi ja vetäytyen kuusten synkkään varjoon hän antautui levottomille odottaville ajatuksilleen.
Kuu näytti hidastelevan nousussaan, ja Rock kävellen edestakaisin kuin sotilas vartiopaikallaan puiden alla seurasi sekä odottaen että peläten hopeahohteen leviämistä harjanteen yli. Kuu nousi vihdoin ja tapasi hänet valmistautumattomana. Kuinka hän hennoisi kauhistuttaa Thiry Prestonia tunnustamalla aikomuksensa olevan jäädä.
Lopulta hän ei voinut enää enempää viivytellä. Kulkien kuusimetsän reunaa pitkin hän kierteli rinnettä ylöspäin ja tultuaan purolle hän seurasi sitä aina tasangolle saakka ja tuli pian sen suuren kuusen luokse, jonka alla hän edellisenä iltana oli keskustellut Thiryn kanssa. Solan kauimmaista päätä valaisi kuu; Solan tämänpuolinen pää oli pimeässä varjossa. Rock ei nähnyt penkkiä ennen kuin hän melkein kosketti puuta.
Hän tunsi helpotusta ja pettymystä sekaisin, kun Thiry ei ollutkaan tullut vielä. Hän istuutui odottamaan ja ajattelemaan. Valo loisti Thiryn mökin verhotun ikkunan läpi.
Trueman ei kyennyt kokoamaan ajatuksiaan miksikään yhtenäiseksi ketjuksi. Hänen täytyi odottaa siksi, kunnes hän tulisi – kunnes hän voisi nähdä hänet ja kuulla hänen puhuvan. Se hetki vapauttaisi hänet. Hän oli odottanut montakin tyttöä kohtaukselle – tilanne, johon aina liittyi miellyttäviä ja joskus levottomia tunnelmia – mutta tämä ei ollut sellaista. Kuinka paljon sisältyikään tähän tapaamiseen!
Hän kuuli mökin oven avautuvan. Leveä valojuova leimahti pimeyteen. Sitten Thiry ilmestyi oviaukkoon selvästi kuvastuen vasten valoa. Hän oli pukeutunut valkoiseen. Hän oli muuttanut pukua sitten illallisen. Truemanin sydän hypähti ja tuntui sitten pysähtyvän paikalleen Thiryn seisoessa ja katsellessa pimeyteen. Hän sulki oven takanaan – hävisi näkyvistä. Mutta Rock kuuli nopeita, keveitä askeleita. Hän oli tulossa.
Kohta tytön kalpea hahmo selveni. Hän haparoi hitaasti penkkiä kohden. Hänen silmänsä eivät ilmeisesti olleet vielä tottuneet pimeyteen. Rock näki hänen ojentavan kätensä tunnustellen puuta tai penkkiä.
Hänen ennättämättä koskettaa kumpaakaan Rock kurkotti kätensä vastaan.
"Oi!" huudahti tyttö silminnähtävästi pelästyen. "Tekö se olette – herra Rock?"
"Niin." Hän ei päästänyt hänen käsiänsä.
"Te olette – myöhästynyt. Olen – olen ollut täällä jo kahdesti", sanoi hän naurahtaen hermostuneesti. Hän ei nähtävästi voinut välttyä tuntemasta tämän epätavallisen tilanteen romantiikkaa.
"Olen pahoillani, mutta vaadittiin rohkeutta, että tulin ollenkaan", vastasi Rock.
"Niin, ehkä se vaati... Herra Rock, te – te pitelette käsiäni. Olkaa hyvä ja päästäkää, niin voin istuutua."
Rock päästi tytön kädet ja nojasi kuusta vasten. Hän tunsi, että hänen läsnäolonsa oli tehnyt lopun hänen epävarmuudestaan. Tyttö istuutui aivan lähelle häntä ja taivutti päätään hiukkasen eteenpäin kuin koettaen lävistää katseellaan pimeyden.
"Neiti Thiry, sellaisten silmäin kuin teidän pitäisi voida nähdä läpi seinäin", sanoi Trueman tunteellisesti.
"Niinkö niiden pitäisi? Mutta ne eivät voi... Ja, herra Rock, tämä ei ole mikään käsienpitelemis- tai kohteliaisuuksien latelemistilaisuus."
Tytössä oli tapahtunut vähäinen muutos. Rock tunsi itsensä vähemmän kaukaiseksi. Pitkät tunnit olivat ehkä moninkertaistuneet; yhtämittainen ajatteleminen vaikutti, että hän ei enää pitänyt Rockia vieraana. Rock päätti antaa hänen aloittaa keskustelun. Sitten hän jatkaisi sitä niin pitkälle kuin ritarillisuus ja tahdikkuus sallisivat. Äkkiä soljahti kuu esiin taustalla olevan harjanteen yli, ja pimeys kirkastui kuin taikakosketuksesta. Hopeinen hohde tarttui tytön tukkaan ja kasvoihin. Rock, omat piirteensä varjossa, katseli häntä ja odotti. Tämä hetki tuntui hänestä hänen elämänsä merkityksillisimmältä. Pehmeä ja tuoksuva yötuuli henkäili solasta suhisten hiljaa puiden latvoissa. Lukemattomia öitä hän oli tuota soittoa kuunnellut, aina tajuten sen sisällyksen, sen sanoman! Ja sen täyttymisen aika oli tullut.
"Ash varasti hevosenne?" alkoi tyttö tunnustellen.
"En ehkä sanoisi 'varasti'. Mutta hän todellakin lainasi Egyptin", vastasi Rock nauraen.
"Egyptin!... Kuulin teidän ristineen sen siksi."
"Niin. Olen teille kovin kiitollinen."
"Kuka kertoi sen teille?"
"Lucy. Olen ilmeisesti päässyt hänen suosioonsa."
"Niin näyttää... Pelkäänpä, että te saatte tietoonne kaikki meidän salaisuutemme", sanoi hän jonkin verran kiusautuneena.
"Neiti Thiry, kaikki suorastaan hakeutuu minun tielleni."
"Älkää sanoko minua neiti Thiryksi. Jos teidän kerran täytyy koettaa olla muodollinen, niin sanokaa sitten neiti Preston."
Rock aavisti, että hänen silminnähtävä kylmyytensä ja välinpitämättömyytensä oli sattunut tyttöön hieman ärsyttävästi.
"Kiitoksia, neiti Preston."
"Minun pitäisi olla hyvilläni, että te annoitte Leslien hevoselle sen nimen, jonka minä olin sille antanut. Melkein kaikki tietävät sen. Ash tietää varmasti. Ja – siitä syystä en voi olla mielissäni tai imarreltu."
"Mutta Lucypa oli... Hän sanoi teidän rakastavan tuota hevosta."
"Oi, niin teenkin. Minusta tuntuu kuin olisin tuntenut sen vuosia. Minä joskus ratsastinkin sillä aikoinaan. Se vasta oli hurmaavaa... Mutta Ash tapasi minut kerran – ja silloin, niin, en ole koskaan päässyt sen selkään sen jälkeen."
"Teidän maailmanne kiertää veljenne Ashin ympäri", tuumaili Rock. "Hyvä, jonakin kauniina päivänä nostan teidät Egyptin selkään, juuri tässä teidän omalla pihallanne... Ja jonakin toisena päivänä – kuka tietää – annan sen teille."
"Oi!... Te ette hennoisi – ja minä en voisi... ottaa sitä vastaan... Mutta tuo uhkaus osoittaa teidän olevan – olevan tarkalleen sitä, mitä olen huomannut teidän olevan."
"Hyvää vai pahaa?" uteli Rock.
"Pahaa. Te olette kiireestä kantapäähän karjanpaimen, oikein pirun riivaama karjanpaimen... Voi, teidän korvianne kuumentaisi, jos tietäisitte kaiken, mitä ajattelen."
"Niitä polttaa parastaikaa. Mutta minusta on mieluisampaa, että te ajattelette pahaa minusta kuin ettette ajattelisi minua ollenkaan. Jos mies ei saa naista itseään ajattelemaan, niin hänen tapauksensa on toivoton."
"Voisiko mikään tapaus koskaan olla teille toivoton?" kysyi tyttö uteliaasti.
"Ei. Olen auttanut monta ystävääni pulasta, joiden tapaukset näyttivät kaikista muista toivottomilta, paitsi minusta", vastasi Rock merkityksellisesti.
"Revolverilla, oletan?" heitti tyttö ehkä sekä ihastuneena että kauhistuen.
"Täällä lounaiskulmalla maata on joskus pakko tarttua revolveriin."
Tyttö istui äänetönnä hetken, nähtävästi epätietoisena, kuinka häneen suhtautua.
"Minä kysyin Alilta, mitä te teitte, kun huomasitte Ashin ottaneen hevosenne", jatkoi Thiry samassa.
"Mitä hän sanoi?"
"Hän sanoi, että te olitte kuin salaman lyömä. Te lehahditte punaiseksi kuin punajuuri ja sitten valkoiseksi kuin lakana... Ja te kirositte ja vannoitte kamalasti."
"Al kertoi totuuden, Thiry", myönsi Rock vastahakoisesti. "En ole koskaan ollut niin hämmästynyt – en koskaan niin raivostunut. Se oli minulle uusi temppu! Kaunis hevoseni – jolle te olitte antanut nimen – vietiin minulta... Jos te ollenkaan tunnette karjanpaimenia, niin teillä voi olla kalpea aavistus siitä, mitä minä tunsin."
"Herra Rock, huomaatte nyt – kuinka mahdoton Ash on!"
"Ei kukaan tai mikään ole mahdotonta."
"Isä sanoo, että sitä miestä ei ole syntynyt, joka jaksaa kärsiä Ashin ilkeyttä."
"No, syntynyt kai minäkin olen ja ehkä jaksan... Te tapasitte hänet tänä aamuna?"
"Niin tein. Nousin aikaisin auttamaan äitiä aamiaisen laitossa. Kun hevoset tulivat tänne ylös, ei aurinko ollut vielä noussut. Kuulin isän rähisevän jollekin. Sitten Range tuli sisään ja kertoi meille. En sanonut sanaakaan, mutta tulin aivan pahoinvoivaksi. Isä oli ruokapöydässä purevan ivallinen. Hän sanoi sellaista, mitä Ash ei tähän mennessä liene kenenkään suusta kuullut. Mutta Ash ei edes räpäyttänyt silmäänsäkään. Sitten sai äiti suunvuoron. Lopulta en minäkään voinut pysyä siitä erilläni ja kysyin Ashilta, miksi hän oli varastanut teidän hevosenne... 'Haukutko sinäkin minua hevosvarkaaksi, mitä?' sanoi hän ja luulin hänen lyövän minua. Sanoin, että se tosiaankin näyttää varkaudelta. Hän ei vastannut siihen mitään. Sitten minä kysyin häneltä, miksi hän oli ottanut sen ja – mitä hän aikoi – tehdä sille."
Tässä mielenliikutus takerrutti Thiryn puheen, hänen äänensä tuli käheäksi ja hän tapaili sanoja.
"'Lucy kertoi, että hän kutsuu hevosta Egyptiksi, joka on sinun sille antama lempinimi', sanoi Ash. 'Sen takia minä otin sen ja sen takia minä aion taittaa siltä jalat.'"
Vain Rockin vahva ote itseensä, jota kaiken mahdollisen varalta varustautuminen oli lujittanut, piti hänen raivonsa aisoissa.
"Kaikki tämä vain sen tähden, että annoin sille teidän keksimänne kauniin nimen! Sääli hevosta... Ja te pelkäsitte suutanne avata!... Paljonpa te rakastatte Egyptiä!"
"Hetkinen, pyydän", vastasi Thiry suuttuen. "Minä iskin Ash Prestonin kimppuun hurjemmin kuin koskaan ennen eläissäni. En – en oikein tiedä, miksi kaikeksi minä häntä nimittelin. Ja hän nielaisi sen – ja, voi, hän oli kauhean näköinen. Mutta hän ei sanonut sanaakaan. Hän nousi ylös melkein pöydän kaataen, hyppäsi hevosen selkään ja hävisi näkyvistä yhtenä valkoisena viiruna."
"Olen saanut ojennuksen", vastasi Rock ääni paksuna. "Minä puhun liian hätäisesti. Olen todella iloinen, että teillä oli sisua puhua suunne puhtaaksi. Jos ette olisi... Mutta mitä sanoi isänne?"
"Hän tyytyi vain katselemaan. Hän oli kuin puusta pudonnut ja säikähtänyt. Niin olivat pojatkin. Heidän mentyään koettivat äiti ja Allie lohduttaa minua, mutta minä taisin olla aivan poissa suunniltani."
"Itkittekö te?"
"Itkinkö?... Onpa hyvä, ettette voi nähdä silmiäni."
"Minä näen ne... Niin, Thiry, arvaan, että haluatte kuulla, mitä aion tehdä tässä hevosjutussa?"
"Huoli siitä on tehnyt minut pahoinvointiseksi koko päiväksi. En halua kuulla sitä, mutta minun täytynee."
"Kun Ash tulee takaisin, menen minä hänen puheilleen kiltisti ja ystävällisesti. Sanon: 'Kuulehan, paimen, jos sinä haluat lainata hevostani, niin pyydä sitä minulta.'"
"Herra Rock, aiotteko sanoa niin?"
"Varmasti, tai jotakin sinnepäin."
"Entäs jos hän tulee takaisin ilman Egyptiä?"
"Silloin lienee parasta olla niinkuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Kysyn sitten isältänne. Ja jos Egypti on jossakin rampana, menen ja lopetan sen kärsimykset."
"Voi, tämä on jo kyllin ikävää, tuon suurenmoisen hevosen olematta vahingoittunutkaan. Jos teidän täytyisi tappaa se – minä – minusta se olisi kauheata."
"Niin varmasti olisi. Mutta se ainakin poistaisi yhden punaisen vaatteen tuon härän silmistä."
Pitkä hiljaisuus seurasi. Sen kestäessä Thiry katseli alas joutilaisiin käsiinsä ja niistä Rockiin ja taas takaisin käsiinsä. Hevosjuttu oli vienyt heidät pois tämän kohtaamisen varsinaisesta tarkoituksesta.
"Herra Rock – te – teidän piti ilmoittaa minulle jotakin tänä iltana?" alkoi tyttö hermostuneena.
"Minulla on useampiakin asioita ilmoitettavana teille."
"Yhtä teidän ei tarvitse ilmoittaa. Minä tiedän sen. Voin tuntea sen... Te ette lähde pois."
"En", vastasi Rock terästä äänessään.
"Voi – herra Rock, minä pelkäsin, että te ette lähtisikään. Koko päivän olen sen tuntenut... Mutta, voi, jos te vain tietäisitte!... En pyydä sitä vain Ashin vuoksi, vaan isän, äidin, Alicen ja Lucyn – ja itseni tähden."
"Thiry", sanoi Rock painokkaasti, "viime yönä minä melkein annoin teille perää. Oli hirveän vaikeaa olla antamatta. Mutta tänä iltana minä pidän oman pääni. Ette voi vaikuttaa päätökseeni. Ette voi pakottaa minua. Minä jään."
"Oi, kuinka te olette itsekäs. Te ajattelette vain tuota typerää ihastumistanne..."
"Ei, se ei ole itsekkyyttä eikä typerää ihastumista", keskeytti Rock hänet niin kiivaasti, että se pani tytön vetäytymään loitommalle. "Olen ajatellut näitä asioita koko yön ja koko päivän. Tässä kiirastulessa on selvinnyt kaksi asiaa, joihin uskon niin totta kuin elän."
"Mitkä ne ovat?" kysyi toinen.
"Uskon, että voin teitä parhaiten palvella jäämällä Auringonlaskun Solaan."
"Ja toinen?"
"Rakastan teitä."
Tyttö torjui käsillään vastustaen, rukoilevasti, ikäänkuin väistääkseen jonkin käsittämättömän vaaran.
"Herra Rock!" hän huohotti. "Te rohkenette kosia minua – vaikka emme ole olleet tuntiakaan yhdessä – kun minä vaadin teitä lähtemään kodistani!"
"Minä uskaltaisin tehdä sen, niin, missä olosuhteissa tahansa", hän vastasi viileästi. "Mutta jos otetaan asia sellaisena kuin se on, niin en ole kosinut teitä."
"Herra Rock, te olette totisesti käsittämätön", huudahti Thiry. "Mitä ihmettä te sitten olette tehnyt?"
"Todennut vain yksinkertaisen tosiasian. Ei ole luultavaa, että tulen vaivaamaan teitä sillä piankaan taas. Mutta minulle tämä tilaisuus todistaa jotakin itselleni, on tavallaan tervetullut. Tulette kuulemaan juoruja minusta ja minun rakkausjutuistani, jotka voitte uskoa, jos haluatte. Mutta nyt tiedän, että minulla ei ole koskaan ollut yhtään ainoata todellista rakkautta. Minua huvittaa usuttaa se, miksi luulen muuttuneeni, vanhaa True Rockia vastaan. Sen ei tarvitse huolestuttaa teitä hiukkaakaan."
"Puhutte arvoituksin", vastasi tyttö epäilevästi. "Kuinka minä voin olla huolestumatta – nyt suuremmalla syyllä kuin koskaan ennen?"
"Minä tulen jättämään teidät autuaaseen yksinäisyyteen. Tulen tuskin olemaan kohtelias, jos satumme tapaamaan aterioilla. Veljenne Ash tulee pian huomaamaan, että yksi ratsastaja on sentään olemassa, joka ei juokse pää kolmantena jalkana perässänne."
"Missä tarkoituksessa?" jatkoi tyttö terävästi. "Siksikö, että voisitte pettää Ashin ja jäädä tänne?"
"Osittain. Mutta minun on tunnustettava, että se tapahtuu myöskin siksi, että säästyisitte ikävyyksiltä."
"Oi, te ette suinkaan tule säästämään minua ikävyyksiltä", huudahti Thiry. "Te ette tule jättämään minua rauhaan. Ja vaikka jättäisittekin, niin Ash luulisi sen olevan vain silmänlumetta – että te olette kanssani hänen poissaollessaan."
"Mutta eihän Ash voisi uskoa teidän valehtelevan?" ihmetteli Rock.
"Hänestä se, että te karttaisitte minua, olisi puhuvampaa kuin jos te olisitte vain tavalliseen tapaan ystävällinen. Tuo on huono suunnitelma. Hylätkää se."
"En."
Thiry alkoi väännellä käsiään valkoisen pukunsa helmassa. Se kiihtymys, jonka Rock oli aikaisemmin jo pannut merkille, valtasi hänet jälleen. Siihen ajatukseen, että hän oli päättänyt jäädä Auringonlaskun Solaan, sisältyi jotakin erikoista, joka kauhistutti tyttöä. Johtuikohan se yhtä paljon pelosta, että hän ja Ash joutuisivat tappeluun kuin jostakin muusta? Rock päätteli siihen sisältyvän kumpaakin. Ja hänen punnitessaan näitä mahdollisuuksia hän tarkasteli tyttöä läpitunkevin katsein karaisten sydäntään hellyyttä vastaan, joka uhkasi saada hänet valtaansa.
"Jos te todella välitätte – minusta – te tottelette."
"Välitän teistä!" heitti Rock takaisin pilkallisesti. "Odottakaa, niin näette, Thiry Preston."
"Mitä minun pitää odottaa?" hän tiukkasi onnettomana.
"No, ehkä ei kauankaan."
Ilmeisesti tyttö teki valtavan yrityksen jonkin melkein ylivoimaiseksi käyvän pelon tai ristiriidan tukahduttamiseksi. Hänen katseensa syveni pohjattoman salaperäiseksi. Tähän saakka uinuneet voimat heräsivät. Rock vaistosi hänen joutuneen tungetuksi kuilun partaalle. Ja hän tunsi pyörryttävän varmasti, että hän oli Ashin ja isänsä kanssa jollakin tavalla sekaantunut johonkin, mikä ei sietänyt päivänvaloa.
"Trueman Rock, tahdon, että lähdette Auringonnousun Solasta", sanoi tyttö nojautuen hänen puoleensa.
"Sen te olette sanonut minulle suunnilleen tuhat kertaa."
"Uhmataan sitä vaaraa, että meidän keksitään tapaavan Wagontongue'issa", ehdotti tyttö ja hän oli selvästi ylpeä omasta viekkaudestaan. "Te voitte saada työtä mistä vain. Ottakaamme herra Winter uskotuksemme. Voimme tavata hänen kaupassaan ja viettää tunnin pari hänen toimistossaan. Järjestän niin, että yövyn rouva Winterin luona kaupunkiin tullessani. Voimme tavata sielläkin. Minä tulen Wagontongue'iin joka viikko."
"Miksi olisitte valmis ryhtymään tähän epätavalliseen järjestelyyn?" kysyi Rock haluten johtaa häntä edelleen. "Muistaakseni olen tehnyt saman kysymyksen aikaisemminkin."
"Ettekö te sanonut, että te – te tahdotte pysyä hyvissä väleissä kanssani?"
"Kyllä varmasti."
"Tämä on teidän ainoa mahdollisuutenne. Ja minä tarjoan sen teille saadakseni teidät – taivuttaakseni teidät lähtemään täältä."
"Thiry, kysyn kerran vielä – miksi haluatte minun lähtevän?"
"Pitääkseni teidät ja Ashin erillänne."
"Onko se ainoa syy?"
"Se on – pääasiallisin", vastasi hän sekä ääni että katse epävarmana. Hän ei hallinnut valehtelemisen taitoa, ei näinkään kohtalokkaassa tilanteessa.
"Mutta tuo ei pitäisi Ashia ja minua erillämme. Hän tulee kaupunkiin silloin kuin tekin. Hän pitää teitä silmällä."
"Minä valitsen sellaisen ajankohdan, jolloin hän on poissa isän matkassa. Hän ei tiedä, että lähden kaupunkiin."
"Kun hän on poissa – missä?"
"Missäkö? Laitumilla tietysti. Isä on saanut suuria tilauksia. Karjan ajaminen ja – ja – työ vaatii tästä lähtien ainakin toisen puolen hänen ajastaan."
Millainen lapsi hän olikaan, ajatteli Rock! Niin läpikuultava kuin lähdevesi! Mutta hän oli läpeensä nainen, jolla oli kaikki naisen kyvyt yllättää ja väijyä ja kiertää tarkoituksensa saavuttamiseksi. Rock puolestaan asetti hänelle säälimättä ansoja, mutta niiden yksinomainen tarkoitus ei ollut vain saattaa hänet kavaltamaan itsensä.
"Te uskaltaisitte vaarantaa niin paljon minun takiani?"
"Ei se tapahdu teidän takianne, vaikka tiedän, että minä – minä tulen pitämään teistä, jos te annatte siihen tilaisuuden. Se tapahtuu Ashin ja isän takia – meidän kaikkien takia."
"Teette kovin herttaisesti, Thiry", sanoi hän äänessään juuri kylliksi ivaa peittääkseen sanojensa merkityksen, "mutta se on varsin vähän, että sen takia panisin henkeni vaaralle alttiiksi."
"Ei ole, Trueman, se voi pelastaa henkesi."
"Sanoitte Trueman?" kysyi Rock hämmästyneenä.
"Niin juuri, Trueman... Me voimme pettää Ashin... Winterit tekevät mitä tahansa minun hyväkseni. Ash ei tule koskaan yllättämään meitä yhdessä."
"Kuinka pitkälle sinä luulet tuollaisen voivan jatkua? Me emme voisi ylläpitää sitä iankaikkisesti, voisimmeko? Ja kun se loppuisi – ja minä jumaloisin sinua – mitä sitten?"
"Minä antautuisin alttiiksi samalle vaaralle kuin sinäkin."
"Mille – että sinut tapettaisiin?"
"Ei! Ei! Ei! Sinä kidutat minua. Sinä tiedät hyvin, mitä minä tarkoitan."
"En tosiaankaan tiedä. Ehkä joku päästään löyhähtänyt karjanpaimen luulisi, että tarkoitat rakastumisen vaaraa."
"Sitä juuri minä tarkoitan, herra Trueman Rock", leimahti tyttö. "Minä olen ihminen. Nuo inhottavat juoruakat kaupungissa, jotka sanovat; että rakkauteni Ashiin on luonnotonta, eivät ymmärrä mitään... Minulla on sydän, vaikka kaikki sitä epäilevätkin. Eikä varmastikaan ole mahdollisuuksien rajojen ulkopuolella, että minä – rakastaisin jotakuta. Erittäinkin jos hän uhrautuisi minun hyväkseni – osoittaisi olevansa mies."
"Thiry Preston, annatko minulle näin paljon toivoa?" kysyi Rock ääni tukahtuen.
"Ei se ole mikään lupaus, vaan tilaisuus – vain tilaisuus – ja kaikki mitä voin luvata."
"Vain tilaisuus – se merkitsee jo paljon", jatkoi Rock ilman katumuksen hiventäkään. "Saisin olla kanssasi kahden?"
"Niin, niin kauan kuin haluaisit."
"Saisinko hyväillä sinua?"
"Kuinka minä voisin sinua estää – siitä?" vastasi Thiry rohkeutensa silminnähtävästi masentuen. "Mutta jos olet jalomielinen – kuten ensin luulin sinun olevan – et pakottaisi..."
"Antaisitko minun suudella sinua?"
Jos Trueman oli odottanut hänen haukkovan ilmaa ja luhistuvan maahan tai kavahtavan loukkaantuneena pystyyn hänen julkean kysymyksensä johdosta, hän oli nuolaissut ennen kuin tipahti. Jälleen jokin sisäinen tuki ylläpiti tyttöä ja jokin uljuuden varasäiliö avautui hänessä.
"Kyllä", vastasi hän tyynenä kalmankalpein kasvoin.
"Suutelisitko minua – nyt – tämän sopimuksen sinetiksi?" jatkoi Rock yhtä mielettömänä hetken hurmiosta kuin järkkymättömänä kidutuksessaan.
"Sinä kiristät", mutisi tyttö katkerana. "En ole koskaan suudellut muita miehiä kuin Ashia ja isää... Mutta minä suutelen sinua."
"Hyvä", vastasi Rock viileydellä, joka oli mitä suurenmoisinta teeskentelyä.
Thiry nousi, astui urhoollisesti, vaikkakin viivytellen Rockia kohti, kunnes hänen polvensa koskettivat Rockin polviin, ja kumartuessaan tämän puoleen hän ojensi vaistomaisesti kätensä. Rock näki niiden vapisevan. Tyttö aikoi pitää lupauksensa. Kuunsäde sattui hänen kasvoillensa. Rock, joka oli tahallaan aiheuttanut tämän mieltäjärkyttävän näytelmän, huudahti tuntien pistävää katumusta. Sekunti vielä ja se olisi myöhäistä. Tytön kasvot kumartuivat lähemmäksi päättäväisinä, verhotuin silmin, entistäkin surullisempana.
Rock sieppasi hänen kätensä omiinsa ja kumartuen niiden yli suuteli ensin toista ja sitten toista.
"Thiry", kuiskasi hän, "antaisin vaikka elämäni saadakseni sinut suutelemaan minua. Mutta en tästä hinnasta... Minä koettelin sinua, minä halusin nähdä, kuinka pitkälle sinä menisit... Sinä rakastava, sokaistu tyttöraukka! Mitä sinä et uhraisikaan tuon kirotun Ash Prestonin puolesta? – Kuule – sinä et saa... Minä jään tänne! Sinä et tiedä, mihinkä hirvittävään kiusaukseen sinä johdatit minut. Tavata sinua usein – olla sinun kanssasi kahden – saada suudella sinua! Voi taivas!... Thiry! Minä voisin saada sinut rakastamaan minua... Mutta Jumala varjelkoon minua, minä en tahtoisi rakkauttasi sellaisen uhrauksen hinnasta. Tahdon voittaa sen avoimesti ja reilusti – taikka en koskaan... Minä menen nyt enkä tule sinua vähään aikaan puhuttelemaan. Luota minuun, Thiry. Hyvää yötä."
Hän suuteli tytön käsiä uudelleen ja ryntäsi pois kuun kirjailemien varjojen joukkoon.
VII luku.
Kului neljä päivää, neljä kovan työn ja ankaran ajattelun päivää hänen hiljalleen totuttautuessaan ja sopeutuessaan vaikeimpaan ja omituisimpaan tilanteeseen, mitä hänen tiellensä koskaan oli sattunut.
Hän sai karkoitetuksi hänet vallanneen kiireentunteen, ettei hänellä ollut aikaa. Hänen oli edettävä askel askeleelta, tuuma tuumalta. Aikaisin aamiaisella ja myöhään illallisella hän tapasi Thiryn ja silloinkin vain vaihtaakseen tervehdyksen. Rock ei katsonut nähdäksensä katsoiko tyttö häneen, vaikka uteliaisuus ja kaipaus kuluttivatkin häntä.
Tekemällä itse suurimman osan aidanrakennustyöstä hän voitti kolmen veljeksen ystävyyden, varsinkin Alin, joka oli suuresti alkanut pitää Rockista. Hän antoi heidän ratsastaa metsään hakkaamaan kuusennäreitä ja laahaaman ne alas laitumelle ja kaivoi sillä aikaa pylväänkuopat ja rakensi aitaa.
Hänelle tarjoutuisi kyllä tilaisuus ratsastaa jonakin päivänä Slaglen entisen talon lähellä sijaitsevalle hyljätylle kaivolle ja ottaa selville, mitä siinä oli. Hän vakuutteli itselleen, että hän tarvitsisi runsaasti aikaa ja hänen täytyisi tietää voivansa täysin turvassa suorittaa tutkimuksiansa, mutta itse asiassa hän todellisuudessa oli haluton löytämään mitään sitovaa todistusaineistoa Prestoneita vastaan.
Rock unelmoi yhtä paljon kuin ajattelikin työtään tehdessään ja jokainen kulunut päivä näytti varmistavan hänessä tapahtunutta muutosta. Yksinolo oli siedettävää, mutta kun hänen oli näyteltävä osaansa pojille ja, mikä oli vielä vaikeampaa, muille Prestoneille kotona, silloin hänestä tuntui kaikkein tukahduttavimmalta. Kuinka paljon helpompaa olisikaan ratsastaa aavikoilla!
Kesäkuun loppu oli käsillä ja odotettiin kesäsateita. Tämä vuodenaika juuri ennen syksyä oli kaikkein kaunein lakeuksilla ratsastettaessa. Laitumet huusivat sadetta. Heinä oli haalistunut valkoiseksi, vesikuopat olivat kuivuneet tai olivat kuolleina lammikkoina ja joet, jopa itse solassakin, alkoivat ehtyä. Miehet, jotka liikkuivat ulkona laitumilla, sanoivat ruohon paahtuvan kulolle. Kuumin aika oli kuitenkin jo ohitse. Joka aamu kurkistivat valkoiset pilvet solan itäpään reunan yli ja sitten ne näyttivät joka puolelta kiipeävän taivaanlakea kohden loistavan valkoisina syvänsinistä taivasta vasten laajeten, tummeten ja kimpuiksi kerääntyen. Mutta vielä ne eivät olleet antaneet tervetullutta sadetta. Jokainen auringonlasku oli aina uuden kauneuden lähde värileikkien ehtymättömästi vaihdellessa. Rock ahmi niitä silmillään kuin saituri kultansa kimallusta. Auringonlaskun Sola auringon laskiessa vastasi hänen rohkeimpiakin unelmiansa. Mutta se myöskin antoi hänelle aikaa ja pakotti hänet katselemaan, tuntemaan ja tajuamaan siinä määrin, että hänen oli vaikeata salata alakuloisuuttansa saapuessaan myöhästyneenä illalliselle.
Viidennen päivän aamuna Al huomautti yksikantaan: "Meidän on tänään pistettävä töpinäksi, sillä isäukko tulee kotiin."
"Mikäs sen erikoisen kiireen sitten tänään antaa, Al?" ihmetteli Rock.
"Hänellä on tapana hiipiä meidän kimppuumme, eikä totta vie tee mieli antaa hänen yllättää meitä vetelehtimässä. Hän ei ehkä päästäisi meitä neljännen päivän rodeoon, ratsastusnäytökseen ja tanssiaisiin."
"Olen unohtanut koko jutun", vastasi Rock innostuneena. "Lähtevätkö kaikki sinne?"
"Isä ja äiti jäävät kotiin, mutta saat uskoa, ettei kukaan muu meistä Prestoneista jää."
"Eikö Ashkaan?" kysäisi Rock ohimennen.
"Hän ei ole koskaan ollut poissa ainoastakaan tilaisuudesta, johon Thiry on mennyt – ei ainakaan tanssiaisista. Allie ja pikkulapset asuvat Leslien luona. Thiry sanoi menevänsä Winterille. Tottakai ratsastat yhtä matkaa meidän kanssamme? Olemme ajatelleet lähteä ensimmäisenä päivänä, jotta tulisimme perille jo neljännen aattona."
"Kysyn isältänne", vastasi Rock miettiväisenä. Olisi ehkä paljon parempi, jos hän jäisi kotimieheksi. Matkakuume tarttui kuitenkin häneenkin, ensin houkuttelevana, mutta sitten, aivan päinvastaisen mielialan yllyttämänä, se kasvoi pakottavaksi. Hän saattaisi katsella ratsastusnäytöstä, käydä pikkuisen vilkaisemassa tanssiaisia nähdäkseen Thiryn juhlapuvussa. Mutta hän joutuisi silloin näkemään hänet jonkun kuunpistoksen saaneen karjanpaimenen käsivarteen nojautuneena. Tämä ajatus sykähdytti kuumasti Rockin suonia – outo aistimus. Se oli mustasukkaisuuden esimakua.
"Taidan sentään lähteä, kun tässä tarkemmin tuumaan", sanoi hän Alille, ja tämä äkkinäinen, melkeinpä vaistomainen päätös sai hänet oikein tajuamaan, kuinka vähän hän sentään itseään tunsi.
Myöhään iltapäivällä veljekset jättivät työnsä ja ratsastivat kotiin. Tällä kertaa Rock tuli samaa matkaa kuunnellen heidän iloista jutteluaan kaikesta siitä hauskasta, mikä heitä kaupungissa odotti. Huominen päivä oli sunnuntai, ja Gage Preston pyhitti lepopäivän miesten ollessa kotona poissa laitumelta. Ja tiistai olisi ensimmäinen päivä heinäkuuta.
He tulivat aittapihalle ja totesivat, ettei Ash eivätkä toisetkaan olleet vielä tulleet. Huolehdittuaan hevosestaan Rock asteli hiljalleen rinnettä ylös mökilleen ja huomasi alakuloisuuden puuskan valtaavan mielensä. Ash Preston tulisi pian. Mitä hän oli tehnyt Egyptille? Ja tämän kylmän, arvaamattomia mahdollisuuksia sisältävän laskelmoinnin vastapainoksi nousivat hänen kiihkeät Thirylle lausumansa vakuutukset. Kuinka hän voisi rikkoa hänelle antamansa lupauksen? Ja yhtä mahdotonta – kuinka hän voisi olla muuta kuin True Rock? Tätä pulmaa mielessään kiihkottomasti selvitellessään ja siistiytyessään illallista varten hän kuuli ravaavien hevosten kavioiden kapsetta ja pyörien ratinaa. Hän hypähti ovelle. Scoot Preston ajoi tyhjillä vankkureilla rinnettä ylös. Kahdet muut vankkurit olivat jo nousseet mäen päälle ja pysähtyivät juuri mökkien edustalle. Rock odotteli ratsastajia ilmestyväksi näkyviin, eikä hän odotuksessaan pettynytkään. Vanhemman Prestonin tukeva hahmo huojui näkyviin ruskealla raudikolla ratsastaen. Hetken kuluttua Ashin näkeminen Egyptin selässä kouristi Rockin sydäntä. Seuraavassa hetkessä jännitys laukesi. Valkoinen hevonen näytti väsyneeltä, mutta ei muuten näyttänyt kärsineen vahinkoa poissaoloaikanaan.
"Ahaa!" huudahti Rock ääneen ja hänen tuntemansa helpotus kavalsi, kuinka suuresti hän oli ollut huolissaan – kuinka hän päättävästi oli kieltänyt itseään Egyptiä ajattelemasta. "Eiköhän minun liene parasta lähteä ja selvittää tämä juttu pois päiväjärjestyksestä."
Mutta hän meni ensin sisälle mökkiin. Miettiessään, miten hän parhaiten saattaisi selvittää tämän tilanteen ja kuitenkin pitää sanansa Thirylle, hän oli vyöttänyt kupeelleen revolverinsa. Yht'äkkiä hänelle valkeni, mitä hän oli tehnyt, ja hän tarttui kovin käsin vyönsolkeen. Mutta siihen hän pysähtyi. Oli muutakin ja suurempaakin, jolle oli oltava uskollinen kuin Thiry Preston; se oli Lännen kirjoittamaton laki. Hänellä ei ollut oikeutta asettua tämän kavalan ja tuntemattoman arvoituksen, Ash Prestonin tielle aseettomana.
Tämän jälkeen hän vääntäysi laiskannäköisenä ulos mökistään. Kun hän tuli kotiinpalanneiden Prestonien näkyviin puolimatkassa tuville, Gage Preston huomasi hänet. Tämä pyörähdytti hevosensa ympäri jättäen tervetuliaisiaan toivottavan perheen, hyppäsi satulasta kuin paraskin karjanpaimen ja kiirehti Rockia vastaan. Hänen tullessaan lähemmäksi hänen syvät, harmaat silmänsä kavalsivat hänen suuren huolestumisensa.
"Hei, Rock, mitäs kuuluu?" tervehti hän ja sitä seurasi ojennettu käsi. "Pojat sanovat teidän tulleen juttuun mainiosti. On oikein hauska kuulla."
"Päivää, isäntä!" vastasi Rock hyväntahtoisesti. "Saimme aidan melkein valmiiksi."
"Häh! Mitäs sinä puhut? Koiravieköön, miten sinä sait sen heistä irti?"
Preston sovitti askeleensa Rockin tahtiin, vaikkakin merkillepantavaa oli, että hän pysytteli pari metriä sivulla. Rock vastasi hyväntuulisesti ylistellen nuoria Prestoneita. He lähestyivät tällä tavalla kaksoismökkiä, jonka laajaan eteiskatokseen naiset ja lapset olivat kokoontuneet. Ash oli ainoa saapuneista veljeksistä, joka laskeutui hevosensa selästä. Hänen liikkeensä oli melkein hiipivä. Ehkä vielä merkittävämpi kuin isän menettely olivat hänen hitaat askelensa eteenpäin ja sivummalle.
"Paimen, toivon tosiaankin, ettet ärsytä Ashia nyt – ei ainakaan täällä naisten nähden", sanoi Preston hätäisesti.
"Ei hätää, isäntä", vastasi Rock herttaisesti naurahtaen. Hän oli nähnyt vilahduksen Thirystä, joka pysytteli taka-alalla.
Egypti, jonka ohjakset riippuivat, seisoi puolivälissä Ashin ja katoksen välissä. Rock totesi yhdellä silmäyksellä, että eläin oli laihtunut, likainen ja kolhiintunut, mutta ilmeisesti yhtä terve kuin ennenkin. Se hirnui nähdessään Rockin.
"Päivää, pojat!" sanoi Rock nyökäten vankkurien ajajille. Pysähtyen sitten Egyptin viereen hän kääntyi Ash Prestoniin päin. Huolimatta hänen rautaisesta itsehillinnästään heikko väristys kulki hänen lävitsensä. Kuinka kylmä, toimintavalmis, vaarallista uhkaa täynnä tämä mies! Hän seisoi huolettomannäköisenä, kädet lanteilla, musta lierihattu takaraivolle sysättynä ja sinisinä liekkeinä hehkuvat silmänsä Rockiin naulattuina, kuin yrittäen lukea hänen ajatuksensa. Rock oli ennenkin kohdannut läpitunkevia katseita, mutta tämä pani pieniä kylmänväreitä kiitämään läpi luiden ja ytimien.
"Päivää, Ash! Piditkö hevosestani?" hän sanoi täysin itsensä halliten ja ilman pienintäkään kaunaa.
Oli hyvin luultavaa, että tämä oli viimeinen kysymys, mitä Ash Preston osasi odottaa.
"Paras hevonen, minkä yli olen jalkani heittänyt", hän vastasi ilman minkäänlaista tunnetta.
"Kiitos. Toivon, että olit hyvä sille."
"Totuus on, että minä aloitin olemalla paha", vastasi Ash välinpitämättömästi. "Mutta se heitti minut pensaikkoon. Juoksuttaminen kivikossa ei vaikuttanut siihen mitään. Taisinpa lopuksi kohdella sitä hyvin."
"Yrittikö se heittää sinut selästään?" kysyi Rock todella hämmästyneenä.
"Siinä se voittaa joka ainoan hurjimuksen hevoseksi, minkä selkään olen noussut."
"Kas peijakasta! – Leslie vannoi ja vakuutti, ettei tämä hevonen ole koskaan ketään selästään heittänyt."
"Eiköhän se ollut totuus. Mutta minä kiusasin sitä. Se heitti minut selästään eikä päästänyt minua lähelleenkään enää sinä päivänä."
"Se oli oikein sinulle", vastasi Rock teeskentelemättä. "Hevosille ei kannata olla paha. Ja kuulepas, Ash, älä mene lainaamaan miehen hevosta kysymättä häneltä mitään."
Jännitys laukesi, räjähdysvalmiiksi ladattu ilmapiiri oheni ja seestyi. Gage Preston nauroi ääneensä ikäänkuin tämä purkaus olisi tuottanut hänelle helpotusta. Naisväki alkoi kuiskutella. Ja Ash, vaikkakaan hän ei paljoa näyttänyt sitä, mikä ehkä oli hänen todellinen luontonsa, silmäsi Rockia pitkään ja viileästi hymyillen ja asteli kilisevin askelin katokseen.
Thiry tuli häntä vastaan kädet ojennettuina iloisen mielenliikutuksen vallassa: "Oi, Ash, minä olen niin iloinen, että olet tullut kotiin – ja sinä – ja kaikki hyvin."
Ash kietoi pitkät kätensä hänen ympärilleen ja syleillen häntä kiinteästi hän kumartui tytön pään yli. Liike oli kaunopuheinen ja kaunis, ja kuitenkin siinä oli hitunen häikäilemättömän, raa'an luonnon tuntua. Se pisti Rockia kuin tulinen liekki. Hän kumartui tutkimaan hevosensa jalkoja ja pysyi tässä puuhakkaassa asennossa, kunnes oli taas toipunut. Taakseen vilkaisematta talutti hän sitten Egyptin alas aittojen luo. Ajatukset parveilivat hänen päässään ja hän mutisi itsekseen.
"Kylmä, kiiltävä kalkkarokäärme, valmis puremaan! – Jess Slagle osasi luonnehtia hänet sattuvasti... Mitähän hän mahtoi ajatella? Luulen hänen odottaneen, että olisin raivonnut ja kiroillut. Hänen totisesti teki mieli käydä kimppuuni... Ja sitten olisi seurannut tappelu paljain käsin tai pyssyin! Piru hänet korjatkoon, sitä juuri hän himoitsi... Millä h–n tavalla voi käsitellä tuollaista miestä?"
Mutta Rockin kiihtymys ja kiukku muuttui joksikin vielä pahemmaksi – mustasukkaisuudeksi. Hänen mieltänsä oli kirvellyt, kun hän näki Thiryn rientävän Ashia kohti kädet ojossa, kasvot säteillen, silmät loistaen, ääni särkyneenä, vastaanottamassa tuon omituisen syleilyn. Mutta oliko se sittenkään sitä? Mikä raju tunnehyöky ailahtikaan Rockissa! Hän ei luottanut itseensä tällä hetkellä. Hän tunsi vain, että hänet oli vallannut äkkinäinen kurjuuden puuska ja että hänen täytyi koettaa vapautua siitä.
Rock kulutti niin paljon aikaa Egyptin hoivaamiseen, sen puhdistamiseen ja harjaamiseen ja laittaessaan sille mukavan ruohoalusen talliin, että oli jo ennättänyt tulla pimeä hänen tullessaan takaisin mökilleen. Illalliskello soi. Hänellä ei ollut yhtään nälkä ja tällä hetkellä hän kapinoi ankarasti sitä ajatusta vastaan, että hänen täytyisi jatkaa sen osan näyttelemistä, jonka hän Thiry Prestonin tähden oli omaksunut. Ei kannata! Hän ei voisi jatkaa sitä iankaikkisesti. Huomenna, ensi viikolla tai ensi kuussa Ash Preston menisi liian pitkälle – pitemmälle kuin yksikään mies voisi sietää.
"Ai, ai, kun kirvelee", murisi Rock itsekseen ja kirosi itseään. Hän oli aikonut olla välittämättä mistään ja nieli kiukkuaan Ashin loukkaavan hevosanastuksen johdosta. Mutta Thiryn näkeminen veljen sylissä sai kaiken muun kalpenemaan. Hän ei ollut ottanut huomioon sellaista asiaanliittyvää mahdollisuutta. Ash oli kuitenkin vain hänen veljensä; se oli vain veriside. Ja kuitenkin se kaiveli hänen mieltään. Hän ei voinut selittää vastenmielisyyttään tätä täysin luonnollista sisaren ja veljen välistä kiintymystä kohtaan. Niinpä hän merkitsi sen oman puutteellisuutensa tilille.
Samassa hänen mieleensä juolahti, että jos hän aikoi toimia sovinnolliselta näyttävän osansa mukaisesti, hänen tuli olla läsnä illallispöydässä. Tässä mielessä hän kiiruhti ulos ja hän taisteli koko matkan tuvalle pahaa sisuansa vastaan voidakseen esiintyä lauhkeasti. Onneksi hän ei tullut myöhään ja Prestonit olivat juuri asettumassa illallispöytään kaikki enemmän tai vähemmän iloisella mielellä.
Ensimmäisen kerran viiteen päivään Rock katsoi Thiryä harkiten suoraan kasvoihin. Tämä hymyili hänelle kiitollisena, arvoituksellisesti ja ihmetellen kuin pyytäen anteeksi epäilyksiään. Se pehmitti Rockin sydämen, ja vaikka hän ei vilkaissutkaan häneen enää, hän selvisi ateriasta rikkomatta iloista tunnelmaa. Illallisen jälkeen kutsui Preston hänet puheilleen tupaansa hänen suureksi helpotuksekseen. Sisällä oli kaksi huonetta, joita yhdisti verhoilla suljettu välikkö. Naiskädet olivat varmasti luoneet tämän värikkään ja mukavan sisustuksen.
"Otetaanpas ryyppy, Rock", tarjosi Preston. Hän oli loistavalla tuulella.
"Kiitos ei, isäntä, minä olen lopettanut."
"Niinhän se oli. Unohdin aivan. Taivas varjelkoon minua houkuttelemasta ketään syömään sanansa. Ota sikari sitten. Näitä tosiaankin uskaltaa suositella."
"Kiitos", vastasi Rock valiten yhden. "Teillä oli onnistunut matka?"
"Kaikkein parhaita, mutta se ei taida sinua kiinnostaa", vastasi Preston lyhyesti. "Minun täytyy kuitenkin tunnustaa, että sen retken päättyessä tänne olin hieman huolissani. Ja kun näin revolverin vyölläsi, olin saada halvauksen pelästyksestä."
"Sepä ikävää, isäntä, mutta sen ei olisi tarvinnut teitä huolettaa. Se on vain tapa."
"Hm!" vastasi Preston vilkaisten Rockia epäuskoisesti. "Oli vaikea arvata, mitä tekisit. Ash ei ainakaan kyennyt siihen. Ja sinä suorastaan tempasit hänet puikoiltaan. Hän. ei odottanut, yhtä vähän kuin kukaan meistä muistakaan, että suhtautuisit tuohon törkeään temppuun noin sievästi ja ystävällisesti."
"Mitäs minä muutakaan voin", tiukkasi Rock levittäen käsiänsä. "Minä tulin tänne saamaan ystäviä enkä vihamiehiä."
"Niin, olen tosiaankin kovasti kiitollinen sinulle. Kun ratsastimme pois viime viikolla, raivosin Ashille. Mutta minä sentään rauhoituin lopulta ja nyt minä toivon, ettei siitä olekaan niin pahat seuraukset kuin pelkäsin. Sinä olet lyönyt Ashilta jalat alta. Kuulin hänen kysyvän Lucyltä, oletko juossut Thiryn perässä."
"Hm! Mitä Lucy sanoi?"
"Lucy sanoi, ettet ole – että sinua on harvoin näkynyt täällä, ja silloinkaan et ole kiinnittänyt suurtakaan huomiota Thiryyn. Onko asia niin, Rock?"
"Niinhän se on ollut, lähtönne jälkeen."
"Te olette riidelleet, sinä ja Thiry, oletan", jatkoi Preston. "Hän ei sanonut mitään, mutta hänellä on oma tapansa saada pojat jättämään hänet rauhaan. En luulisi hänen selviytyvän sinusta niin helposti ja lyönpä vetoa, ettei se kestä kauan. Äsken juuri ennen illallista Thiry sanoi minulle, että sinä olit ollut suurenmoinen Ashia kohtaan – että hän oli erehtynyt sinun suhteesi. En muista, milloin olen nähnyt sen tytön niin omituisentuntuisena. Totuus on se, että luulen hänen pitävän sinusta ja vihaavan tämän tilanteen kieroutta. Oletpa totisesti alkanut oikealla tavalla, jos olet vakavissasi hänen suhteensa."
Rock tuskin uskoi korviansa. Prestonista ei kuitenkaan voinut erehtyä. Vieläpä hän antoi ymmärtää enemmän kuin sanoi.
"Vakavissani? Taivasten tekijät! Jos vain voisin sanoin selittää, kuinka vakavissani olen."
"Jahaa, taidanpa nyt tajuta, minkä takia kohtelit Ashia tuolla tavalla. Sitä minä vähän aavistelinkin. Rock, sinä olet pystyvä, reilu poika ja minä pidän sinusta. Tuo paha tapa, joka sinulla oli, ei pahenna mainettasi minun silmissäni. Kerro siis vain pidättelemättä, mitä sinä arvelet Thirystä."
"Preston, sinä hetkenä, jolloin silmäni osuivat Thiryyn, rakastuin häneen", vastasi Rock suoraan ja rehellisen vakuuttavasti. "Se muutti minun koko elämäni. Minä olin ennen tuollainen vapaa, huoleton kaveri, juoksin tyttöjen perässä, ratsastelin sinne ja tänne, join, pelasin ja tappelin. Mutta se on nyt ohitse."
"Olen kiitollinen, että puhut asiat suoraan", sanoi Preston sikariansa tupruttaen ja kiinnittäen syvät, tutkimattomat silmänsä Rockiin. "Tottahan sinä tarkoitat avioliittoa, paimen?"
Rock liikahti tuolissaan; hänen kasvonsa lehahtivat punaisiksi. "Preston – en ole koskaan sallinut itseni – toivoa niin paljon", pääsi häneltä ja hän oli vähältä tukehtua sikariinsa.
"Heikko sydän ei koskaan voita kaunista naista", lainasi karjanomistaja. Sitten hän rypisti kulmiaan ja sanoi tiukasti: "Puhu suusi puhtaaksi kuin mies, jos haluat minun myötätuntoani asiallesi."
"Isäntä – minä – minä en oikein tajua", vastasi Rock epävarmasti. "Mitä minä osaan muuta sanoa?... Ellei – ehkä, Preston, että kun mies rehellisesti rakastuu, hänellä tulisi olla rehelliset tarkoitukset. Jos minulla olisi joitakin, niin ne varmasti olisivat kunniallisia. Mutta, taivas tietäköön, en ole koskaan uskaltanut uneksiakaan Thirystä vaimonani."
"Mutta sinä haluaisit mennä hänen kanssaan naimisiin?" kysyi tämä yllätyksellinen karjamies.
Rock tuijotti häntä hetken. "Olisin maailman onnellisin ja iloisin mies."
"Hyvä, se on oikeata puhetta", tokaisi Preston. "Olin jo muuttamaisillani mieleni, ettet sittenkään ollut noita äkkipäisiä miehiä. Haluatko neuvon?"
"Preston, minä – minä olisin kiitollinen vähäisestäkin", vastasi Rock suunniltaan hämmästyksestä.
"Asiasta pitää puhua Thirylle."
"Oi ei!... Niin pian? Ennen kuin minä olen osoittanut, mitä – – Se vain tuottaisi huolta hänelle – vahingoittaisi minun asiaani."
"Paimen, sinä et tunne naisia", sanoi Preston. "Jo pelkästään sillä, että sinä tulit minun luokseni ja puhuit asiasi reilusti ja suoraan, sinä voitat paljon Thiryn silmissä ja kaikkien meidän muiden paitsi Ashin. Eikä Ash voi muuta kuin myöntää, että menettelit oikein. Hän peittosi erään paimenen, joka liehitteli Thiryä tarkoittamatta avioliittoa."
"Niinkuin hän ei sitten yrittäisi antaa minulle päihin – jos minä ehdottaisin Thirylle sitä", vastasi Rock hermostuneesti naurahtaen. Koko ajatus saattoi hänet kauhusta suunniltaan.
"No niin, minä annan arvoa sinun hienotunteisuudellesi, Rock, ja puhun hänelle itse", vastasi karjanomistaja ja kääntyen avoimeen oveen päin hän huusi: "Lucy."
"Preston!" änkytti Rock nousten tuolistaan.
Tällä hetkellä Lucy pisti pörröisen päänsä ja loistavat kasvonsa ovesta.
"Kutsuitko sinä, isä?"
"Missä sisaresi on?"
"Kumpi? Thiry on täällä, mutta en näe Alicea."
"Hyvä, eiköhän Thiry vältä. Käske hänet tänne", sanoi Preston kuivasti.
Rock seisoessaan siinä kuin halvaantuneena kuuli lapsen kutsuvan iloisesti ja sen jälkeen nopeita, kevyitä askeleita. Samassa pimeä oviaukko kehysti valkopukuista, solakkaa olentoa, jolla oli kasvoillaan kysyvä ja odottava ilme, silmät suurina ja epäilevinä.
"Astu sisään, tyttö, ja sulje ovi", sanoi hänen isänsä karistaen tuhkan sikaristaan. Äänessä tai liikkeessä oli jotakin hyvin merkityksellistä.
Thiry teki, kuten oli käsketty, ja astui peremmälle epäröiden ja katseensa siirtyen isästään Rockiin.
"Thiry, tulepas tänne", jatkoi tämä puhettaan ja tytön tullessa lähemmäksi hän kiersi kätensä hänen ympärilleen. "Näetkö sinä tuon ison karjankiertäjän, joka tuossa seisoo?"
"Kyllä, isä – sitä olisi vähän vaikea välttää", vastasi toinen ja vähältä piti, ettei hän sanonut sitä ilakoiden.
"Poskilihat vähän vaaleina, vai mitä?" jatkoi Preston yhä samaan kuivaan, herttaiseen sävyyn.
"Isä, mi-minä pelkään, että hän näyttää vä-vähän syylliseltä", vastasi Thiry väkinäisesti.
"Niin, ei se nyt ole tarkalleen syyllisyyttä", nauroi Preston rutistaen tytön hentoa vyötäröä. "Tyttö, Rock on pyytänyt kättäsi – ja minä olen suostunut."
"Isä!" hän kuiskasi ja nojautui isäänsä vasten kuin äkkiä voimainsa herpautuen. Sitten hän kokosi voimansa jälleen tulipunaisen aallon levitessä niskasta poskille. "Oletko sinä järjiltäsi – vai olenko minä? Sinä et voisi laskea leikkiä..." Hänen leimahtavat silmänsä täynnä pelkoa ja epäilystä välähtivät isästä Rockiin.
"Neiti Thiry", vastasi Rock huomatessaan olevansa noiden ihmeellisten silmien kohteena, "tämä on elämäni juhlallisin – ja hirvittävin hetki."
Rock kumarsi hänelle juhlallisesti. Silmät laajeten ja tummeten, kuin lumottuina Rockiin tuijottaen tyttö irrottautui hitaasti isänsä otteesta.
"Tämä taitaa olla vähän yllättävää", puhkesi Preston puhumaan. "Mutta se on tämän paimenen tapaista. Ja mitä siihen tulee, niin minä pidän siitä tavallani. Rock ei ole samanlainen kuin ne muut, Thiry. Ei mitään täällä nurkissa ratsastelemista, iankaikkista tekosyiden keksimistä tänne takaisin pääsemiseksi, ei mitään yrityksiä sinun tapaamiseksesi yksinäisinä hetkinä, ei mitään kiusaa äidillesi ja minulle – eikä mitään yllykettä Ashille ryyppäämiseen. Ei, neitiseni, True Rock tulee suoraan minun puheilleni. Siitä minä pidän. Niin myös äitisi, kunhan minä kerron hänelle."
"Mitä sinä luulet – Ashin sanovan?" puuskahti tyttö.
"Ashin? – Kuule, lapsi, hän ei ole isäukkosi tai holhoojasi. Sinä et ole mikään lapsi enää. Sinä olet nainen, jolla on vapaus tehdä tahtonsa mukaan. Sinun ei todellakaan tarvitse kysyä mitään Ashilta."
"Isä!" huudahti Thiry kuin uskomatta korviaan, melkein kauhistuneena.
Tämä vastalause, tämä epäuskon ja hätäännyksen huudahdus raotti Rockille lisää Prestonien salaisuuden esirippua. Se näytti paljastavan Prestonin syyllisyyden poikiensa kera ja sen, että Thiry tiesi sen.
"No, tyttö, haluatko antaa vastauksesi Rockille nyt, vai haluatko hieman aikaa tuumiaksesi asiaa?" kysyi Preston kylmästi hämmästymättä hänen kiihtymyksestään tai siitä piittaamatta. Preston oli pohjaamattoman syvä. Rock vaistosi, että hän pelasi omaa peliään, mutta sen laatua hän ei pystynyt luotaamaan. Hänen herättämänsä vastavaikutus Thiryssä ylitti myöskin Rockin käsityskyvyn.
"Herra Rock, kiitän teitä", sanoi Thiry läpi värisevien, verettömien huuliensa, "osakseni tulleesta kunniasta... Olen pahoillani, mutta en voi myöntyä ehdotukseenne."
Rock kumarsi niin juhlallisesti kuin hän sillä hetkellä itsestään irti sai.
"Thiry, odota hetkinen", sanoi hänen isänsä tytön kääntyessä lähteäkseen. Hän tavoitti hänet ja piti hänestä kiinni, otteensa ilmaistessa voimakasta tunneliikutusta. "En haluaisi säikähdyttää sinua. Mutta sellaista sattuu. Älä luule, että isäsi haluaa päästä sinusta. Minä pidän sinusta kauheasti, Thiry. Sinä olet aina ollut suosikkini. Nyt vain viime aikoina – tuota, en halua tehdä sinua levottomaksi siitä, mitä minulle saattaa tapahtua. Minä en ehkä ole aina täällä pitämässä sinusta huolta."
"Isä, mitä sinä tarkoitat?" tyttö kysyi hätäisesti.
"En paljon mitään", vastasi toinen merkityksellisesti. "Minä haluaisin huolehtia tulevaisuudestasi ennen – ennen pitkää. Ja Rock teki minuun koko hyvän vaikutuksen... Äsh nyt siinä, rupeat vetistelemään. No, mene nyt matkoihisi. Minä en tosiaankaan kärsi nähdä itkevää naista, en edes sinua. Eikä se ole erittäin mairittelevaa Rockille."
Thiry piti päänsä pystyssä astuessaan Rockin ohitse suomatta hänelle sanaakaan tai edes katsetta, ja tämä näki hänen itkevän.
"Preston, minun pitäisi lyödä teiltä silmät sisään", julisti Rock raivoissaan Thiryn mentyä. "Minkä helvetin tähden te tämän teitte?"
"Paimen, sinäpä olet kiitollinen veitikka", vastasi karjanomistaja ivallisesti. Ei puuttunut merkkejä, että hän oli salannut Thiryltä voimakkaan mielenliikutuksensa.
"Jos minulla koskaan oli vähääkään toivoa voittaa Thiry, niin nyt se on varmasti mennyttä", kiehahti Rock.
"Paljonpa sinä tiedät naisista", Preston sanoi. "Tytöistä ehkä jotakin. Mutta kun naiset tulevat kysymykseen, rakkaus ja avioliitto – niin, poikaseni, sinä olet aika keltanokka. Minä haistoin, että Thiry vähän pihkaantui sinuun ja nyt minä tiedän sen varmasti."
"Mies, sinä olet hullu tai humalassa, kuten Thiry sanoi."
"No, jos hän ei ollut sitä vielä, niin hän on sitä pian", vastasi Preston häiriintymättä. "Thiry on ehjäsydäminen eikä haihattele. Olen sitä mieltä, että hän ei nyt kerta kaikkiaan voi sille mitään. Hän tietää nyt, että sinä haluat hänet vaimoksesi. Se aina voittaa naisen, ellei hän ole rakastunut johonkin toiseen. Thiryssä on jonkin verran äitiänsä ja paljon minua. Hidas kiintymään kehenkään... Ota uusi sikari, paimen. Sinä näyt musertaneen tuon rikki."
Rock huomasi, ettei hän ollut vain rutistanut sikariaan mäsäksi, vaan vieläpä polttanut sormensakin.
"Preston, minä en osaa raivota teille, mutta kyllä minun tekisi mieleni", vastasi Rock alistuen.
"Istu. Tahdon puhua sinulle Ashista", sanoi karjamies. "Se kaveri lähti syyhymättä saunaan. Me arvelimme kaikki hänellä olevan pahan mielessä, kun hän otti sinun valkoisen hevosesi, ja heti hän alkoikin kiusaamalla sitä. Tunsitko sinä tuon hevosen?... Minut saa hirttää, ellei se heittänyt Ashia selästään ainakin yhdeksän kertaa. Minä näin hänen lentävän vain kahdesti, mutta minun ja poikien verratessa näkemiämme nousi niiden luku yhdeksään. Sinä et ole koskaan nähnyt sen veroista miehenheittäjää. Se reuhtoi, kun Ash yritti selkään, ja se reuhtoi, kun hän pääsi selkään. Seuraavana päivänä Ash ei saanut sitä kiinni edes suopungilla. Hänen oli muutettava taktiikkansa. Se hevonen taitaa olla älykäs. Joka tapauksessa se tiesi Ashin muuttaneen mieltään ja silloin se lopetti leiskumisen. Sen jälkeen ratsasti Ash tuolla hevosella niin päättömästi, etten ole koskaan nähnyt hevosella sillä tavalla ratsastettavan. Hän yritti taittaa sen jalat. Ja hän ajoi sen ojiin ja kivikkoihin ja tukkien sekaan – kerrassaan kauheata. Minä haukuin Ashia itseni läkähdyksiin. Ei apua. Mutta hän ei voinut vahingoittaa tuota hevosta, mutta itseänsä hän kyllä satutti. Niinpä hän luopui leikistä. Hän osoitti yhden ja ainoan kerran eläissään kunnioitusta hevosta kohtaan. Niin, Rock, se päättyi paljon paremmin kuin mitä me koskaan uskalsimme odottaa olevan mahdollista."
"Niin. Mutta jos hän ottaa Egyptin jälleen?" kysyi Rock huolestuneena.
"Ash voi tehdä mitä tahansa. Mutta pidä hevonen itselläsi. Jos sinun täytyy laskea se laitumelle yöksi, niin voit sitoa sen etujalat."
"Sitä minä juuri ajattelinkin."
"Koeta pitää Egypti kiikarissasi täällä kotona. Ja jos se ei vetele... Sinähän tietysti tulet kaupunkiin muun sakin mukana. He lähtevät ylihuomenna. Siitä muistuukin mieleeni. Minä osuin kohti sievää rouva Dabbia ja hän käski sanoa sinulle, että sinun on ehdottomasti tultava hänen tanssiaisiinsa."
"Sepä ystävällistä. Missä ne pidetään? Dabbin talossako?"
"Eikä. Ei ole kylliksi suuri. Hän aikoo koristaa uuden kaupungintalon."
"No, siinä tapauksessa saatan tulla", vastasi Trueman miettiväisenä.
"Kuulehan, paimen, eikös tämä Dabbin nainen ole sinun vanha heilasi?" uteli Preston hyväntuulisen tutkivasti.
"Niin, tuota, hän ei nyt ollut aivan yksinomaan minun, mutta se ei ollut minun syyni."
"Ha! Ha! Minä tunnen sen arvon naisen. Tahtoo sanoa, että olen nähnyt hänet karjanpaimenten seurassa. Siinä vasta on tepasteleva pikku tammavarsa. Eiköhän John Dabb tehnyt perhanan typerästi naidessaan tuon nuoren arvottaren... Jaa-a, Rock, jos hän vielä sattuisi olemaan hieman pihkassa sinuun, se varmasti olisi sinulle onneksi."
"Preston, sitä minä en jaksa käsittää", huudahti Rock hämmästyneenä. Tämä karjanomistaja osoitti todellakin olevansa monisäikeinen ja monipuolinen.
"No, sinä vain liehut vähän rouva Dabbin hameissa ja teet Thiryn mustasukkaiseksi", vastasi Preston nauraa hykertäen.
"Tuhannen tulimmaista!" räjähti Rock, kuitenkin puoleksi nauraen. "Preston, te olette oikea vanha saatana, tai sitten minä en ymmärrä mitään. Vaikka minä voisinkin tehdä Thiryn mustasukkaiseksi – mikä on aivan luonnoton ajatus, minä en koskaan tekisi sitä."
"Sitten sinä olet hemmetinmoinen hölmö", vastasi Preston leppoisasti. "Se ei haittaisi sinun asiaasi tippaakaan, jos minun tyttöni näkisi toisten naisten pitävän sinusta."
"Isäntä, teidän on täytynyt olla koko lempo naisten parissa aikoinanne", sanoi Rock viekkaasti.
"Taisinpa olla, mutta minun urani päättyi rapiasti ja rakkaasti."
"No, mitenkäs te hoitelisitte tämän minun erikoisen tapaukseni tanssiaisten kohdalta?" tiedusteli Rock kujeiluhalunsa ajamana. Tämä uusi suhde Prestoniin piristi hänen mieltänsä varsin odottamattomalla, yllättävällä ja miellyttävällä tavalla.
"Oletko sinä hyvä tanssija?"
"Kyllä minä aikoinani olin. Luulisin sen taidon vielä muistavani."
"Hyvä, ja koska sinä sitä paitsi olet vielä hauskannäköinen veitikka, niin sinä tietysti haluat käyttää mahdollisuutesi niin hyvin kuin suinkin. Ne ovat naamiaiset, kuten tiedät."
"Naamiaiset? Sitä minä en tiennyt."
"Sinä ilmaannut sinne jossakin repäisevässä asussa. Älä ole karjanpaimen tai meksikkolainen tai intiaani. Voisit olla esimerkiksi upea peluri, tai pappi, sillä heidän pukunsa vaatettavat nuorta miestä. Sitten ole alkajaisiksi kylmä Thiryä kohtaan ja makea kuin piirakka vanhalle heilallesi. Mutta sinun tulee olla tarkkana, paimen. Älä vie sitä liian pitkälle. Älä liioittele turhanpäiten."
Rock nauroi melkeinpä hurjasti. Prestonin niin selvästi esittämän ehdotuksen mielettömyys ei kokonaan jaksanut tukahduttaa sen viehättäväisyyttä. Tuo kylmäpäisyys, tuo julkeus, itse tuo hurja olettamus, että hän saattaisi tehdä tämän ihmeellisen tytön mustasukkaiseksi, sai hänestä sellaisen otteen, että siitä oli vaikea vapautua.
"Kuulkaapas, te vanha tekijä, pelkäänpä etten pystyisi siihen", vastasi Rock irvistäen heittäessään toisen sikarinsa avoimeen tulisijaan. "Se olisi hauskaa; se olisi hurjan kivaa, jos vain uskaltaisin. Mutta se olisi kovasti epäystävällistä rouva Dabbia kohtaan ja..."
"Voisi olla", keskeytti Preston. "Mutta jos sinä et hakkaile häntä, tekee sen joku toinen. Ja, polta tämä hitaasti piipussasi, paimen – se mies ei ehkä olisi yhtä puhdas mieleltään kuin sinä."
"Kiitoksia. Minä luulen, että minun on hävittävä nyt, muuten te saatte minut huiputetuksi. Hyvää yötä", vastasi Rock.
Kun hän äkkiä tempasi oven auki, niin vähältä piti, ettei hän törmännyt päin Ash Prestonia. Rockille johtui pakostakin mieleen, että Ash oli ehkä ollut salakuuntelijana.
"Kuulehan, Rock, minusta sinä olet ollut tuolla sisällä aika kauan", sanoi Ash ja sanoja seurasi yhtä suorapuheinen sinisenä leimuava katse.
"Hei Ash!" tervehti Rock lyhyesti naurahtaen. "Niin taisin olla. Etumaksun puristaminen isästäsi vie aikaa."
"Ho! Ho! Sitäkö minä en tietäisi", Ash vastasi. "On jo aika työ saada sekin, mikä on ansaittua. Ja hitto soikoon, sinä pääsit häneen ensiksi käsiksi."
"Älä huoli, Ash, minulla on vielä vähän jäljellä. Käy sisään", sanoi Preston. "Hyvää yötä, Rock."
Trueman kuljeskeli mökkinsä läheisyydessä kasvavien kuusten synkässä varjossa. Yö oli leuto, tuuli oli vanhassa puuhassaan puiden latvoissa, sammakot puron reunamilla kurnuttivat unisesti keskikesästä. Pimeä sola, läpinäkymätön ja uneksiva, tuntui olevan tulvillaan elämää.
Kului tunnin verran, ennen kuin hän kykeni karistamaan päältään karjanomistajan herättämän tunnelman. Ajatella, että hän oli ollut osallisena kosimassa Thiry Prestonia! Mitenkä asiat olisivat, jos hän ei olisi asettunut tässä kohtalon sormeksi?
Juoni näytti kietoutuvan yhä tiukemmaksi, eikä Rock nähnyt mitään keinoa siitä vapautuakseen, vaikka hän olisi sitä halunnutkin. Hän oli säikähdyttänyt Thiryä määrättömästi. Kuinka mahdotonta mennä tunnustamaan, että hän ei ollut itse tehnyt mitään avioliittotarjousta! Kaiken huomioon ottaen hän oli nyt iloinen. Hän toivoi, että kaikki Prestonit saisivat kuulla siitä ennen kuin kävisivät levolle. Jollakin käsittämättömällä tavalla hän oli voittanut Gage Prestonin arvonannon ja ystävyyden. Hän päätteli kuitenkin, että Prestonilla oli jokin syvempi syy kuin yksistään halu nähdä Thiryn elämä turvallisesti vakiinnutettuna. Mikä mahtoi tuo syy olla? Tarkastelipa Rock tilannetta miltä puolelta tahansa, niin muuan seikka kiersi aina vastaan – kaikki, mikä edistäisi hänen asiaansa Thiry Prestonia kosiskellessaan, tekisi Ash Prestonin aina vain vaarallisemmaksi. Siinäkö piili avain Gage Prestonin menettelyyn?
Rock yritti jättää arvailemiset ja paneutua vuoteelleen, jossa hän kuunteli kuusten tuutulaulua päänsä yllä ja vaipui uneksimaan Prestonin naurettavasta, mutta kuitenkin viekoittelevasta ehdotuksesta. Tehdä Thiry mustasukkaiseksi! Tuo ajatus oli juuri yhtä kiduttavan suloinen kuin se oli masentavan typerä. Naista ei voinut saada mustasukkaiseksi, ellei hän välittänyt miehestä. Ja hän oli ehdottomasti ja auttamattomasti vakuuttunut siitä, että Thiry ei välittänyt hänestä vähääkään.
Askel askeleelta Rockin ajatukset, vuoroin hurmioituneet ja masentuneet, palauttivat hänen mieleensä hänen vakaumuksensa, että Preston oli pahasti sotkeutunut rikollisiin puuhiin ja että Thiry tiesi sen. Jos niin oli, niin miksi ei isä silloin auttaisi ja yllyttäisi tytärtään vapautumaan uudesta paimenesta, joka ei ollut suorastaan mikään pölkkypää, ei ainakaan aavikoitten arvostelun mukaan? Näin tilanteen salaperäisyys lisääntyi yhtä rintaa Rockin levottomuuden kanssa. Hänen mietiskelynsä vaivuttivat hänet kuitenkin uneen.
Hän heräsi auringon noustessa mielessään ajatus, jonka oli täytynyt syntyä hänen salatajunnassaan hänen nukkuessaan. Se oli se, että hänen tuli lähteä Wagontongue'iin ennen Prestoneita, sen sijaan että odottaisi siksi, kunnes he olisivat lähteneet. Hän halusi pysähtyä Slaglen luona kyllin kauan voidakseen tunkeutua tämän karjafarmarin itsepintaisen vaiteliaisuuden kuoren läpi. Samaten hän halusi ratsastaa niiden seutujen kautta, jotka olivat olleet Prestonien äskeisten puuhien näyttämönä. Prestonin ollessa kotona hänen huolekseen jääneiden monenmoisten tehtävien askaroittamana ja hänen perheensä ollessa matkalla kaupunkiin Rock saisi tilaisuuden vahvistaa tai hylätä epäluulonsa.
Aamiaispöydässä Rock pyysi lupaa saada lähteä jo sinä päivänä eikä vasta huomenna, ja se myönnettiin viivyttelemättä. Hän kiiruhti alas talleille näkemättä vilaustakaan Ashista tai Thirystä. Valkoinen hevonen oli juotettu ja ruokittu, epäilemättä Alin toimesta, jonka Rock näki toimittelevan aikaisia aamuaskareitaan.
Satuloituaan Egyptin ja talutettuaan levänneen ja vireän hevosen mökillensä Rock kiinnitti pari huopaa satulan takakaareen ja ratsasti tiehensä kuusten alla kenenkään koko perheestä näkemättä hänen lähtevän, mikäli hän saattoi huomata.
Se, mitä hän hartaasti toivoi, oli, että Prestonit eivät olisi hommailleet aivan solan lähettyvillä. Rock oli Tasangoilla huomannut tarkoitettavan laajoja, harmaita, setritäpläisiä niittyaukeita joitakin maileja Slaglen talon tällä puolen. Tom Prestonin oli käsketty ajaa vihreät vankkurit aina Tasangoille asti. Ripeätä ravia ajaen, silmänsä yhtä mittaa kiinteästi seuratessa leveitä pyöränjälkiä Rock pian saapui rinteen juurelle, mistä alkaen maa levittäytyi laajana ja tasaisena maileittain.
Hän keksi paikan, missä vankkurit olivat poikenneet tieltä ja pysähtyneet lähimmässä setrimetsikössä, ja sitten ne olivat jatkaneet matkaa taas takaisin tielle. Hevosten ja pyörien jäljet olivat vanhoja tuttuja Rockille. Hän miltei luki niistä ratsastajien ja ajajien ajatuksetkin.
Vankkurien pyöränjäljet ja satulahevosten kavioiden jäljet poikkesivat tieltä runsaan mailin verran tällä puolen Slaglen paikkaa, joka kätkeytyi epätasaiseen mäkimaastoon Tasankojen länsipuolella. Rock ei halunnut seurata niitä ennen kuin Prestonit olisivat menneet ohitse, ja sittenkin vielä hän olisi äärimmäisen huolellinen siinä, miten sen tekisi. Ash Prestonin silmät saattoivat hyvin olla yhtä terävät kuin hänenkin.
Rock päätteli tarkastellen edessäolevaa maastoa, että ellei Preston ollut vain oikaissut välttääkseen Slaglen taloa ja tullakseen pian taas tielle takaisin, niin vaikeakulkuinen maasto oli hänet ennen pitkää pysäyttänyt.
Pettymyksekseen Rock ei tavannut Slaglea kotona. Karjamies oli nähtävästi ottanut perheensä mukaansa kaupunkiin, sillä moni seikka osoitti poissaolon olevan vain tilapäisen. Rockilla ei ollut muuta tehtävää kuin ratsastaa edelleen aikomuksena pysähtyä Pringlen luona. Pari mailia alempana tiellä Rock tapasi vankkurien jäljet, ja ne tulivat poikki Tasankojen.
"Turkanen! Näyttääkö tämä oikotieltä, häh? Minusta ei ainakaan!" Rock huudahti ivallisesti. Sitten hän pani merkille, että nämä jäljet olivat tuoreet ja kotimatkalla tehdyt. Vankkurit olivat olleet tyhjät. Tämä oli pitempi ja vaikeampi matka kuin kierros tien sivussa. Rock jatkoi matkaansa muutamia satoja metrejä ja tapasi paikan, missä Prestonit olivat tulleet tielle matkallaan tännepäin. Ja vielä kauempana hän tapasi lisää jälkiä, jotka olivat muutamia viikkoja vanhempia.
Tuolla lännen puolella, harmailla kumpuilevilla laitumilla Rock näki karjalaumojen liikuskelevan. Jossakin näillä main Prestonit olivat viimeksi olleet paistinteurastuspuuhissa. Ja Rock halusi kiihkeästi löytää sen paikan.
VIII luku.
Hetken tuumittuaan Rock päätti, että hän saattaisi turvallisesti uskaltautua tiedustelemaan hieman lähiympäristössä, ehdolla, ettei jättäisi mitään jälkiä ja pitäisi tarkasti silmällä näkyvissä olevia maileja tiestä.
Tämä mielessään hän sitoi Egyptin kiinni kovapohjaiselle maalle ja häviten tiheimpään setrikköön kiipesi mäelle. Tullessaan esiin kukkulan laella oikealla olevasta korkeimmasta huipusta hän tutki aaltoilevaa laidunmaata aavikkoratsastajan kauaskantavilla silmillä. Aaltoileva, valkeaksi paahtunut meri ruohoa ja harmaata salviaa, setripeittoiset harjut, vihreät notkelmat, karjaryppäät värikkäinä kirjavoittaen tasankoja ja rinteitä ja tämä loputon yksitoikkoisuus, joka aaltoili kauas pois aina tummaan, rikkinäiseen taivaanrantaan saakka – tämä tuttu näky oli juuri tarkalleen sitä, mitä hän oli odottanut näkevänsä.
Hän päätteli, että hänen täytyisi seurata vankkurienjälkiä löytääkseen paikan, missä Prestonit viimeksi olivat teurastaneet, mutta että käsilläoleva hetki ei ollut oikea siihen. Pysytellen setrien keskellä hän kiipesi harjun korkeimmalle kohdalle.
Tuuli puhalsi vahvana suoraan päin kasvoja. Sen mukana kantautui muutakin kuin kuumuutta, ja kun hän oli tämän havainnut, hän sekä haistoi että näki ilmassa pölyä. Sitten myöskin jotakin epämääräistä, mutta raakaa – pilaantuneen löyhkää!
Rock siirtyi innokkaana lähemmäksi erään setrin taakse ja tästä suojapaikasta katseli alas rinnettä ja ulommaksi. Tämänpuoleinen rinne laskeutui jyrkkänä ja röykkelöisenä avoimeen laaksoon, jota pitkin hänen terävät silmänsä pyyhkivät. Tämä laakso oli kalpean vihreä ja kuiva sadepuro kaarteli sen keskellä. Se johti laajaan syvennykseen, jossa kimalteli keltaista vettä. Lehmät mylvivät. Valkoisia esineitä välkkyi auringonloisteessa ja Rockin silmät lennähtivät niihin vilahduksessa. Sitten hän erotti majan ja karja-aitauksen, jolla roikkui valkoisia täpliä, ja edelleen miehiä hevosten selässä ja muutamia jalan.
Rock laskeutui kontalleen ja ryömien matalan, tiheän setripensaan luokse hän kaivautui siihen ja kurkisti ulos. Se hyvä, tai ehkä paremminkin paha onni, joka oli häntä aina aavikoilla seurannut, oli nytkin toimessa. Samaten hänen tarkat silmänsä ja terävät aivonsa niiden takana.
Valkoiset esineet olivat naudanvuotia, jotka oli heitetty aitauksen päälle ja naulattu majan seiniin karvapuoli sisäänpäin. Paikalla oli seitsemän ratsastajaa, joista osa vielä istui satulassa, toiset kiertelivät majan lähistöllä. Äänet kantautuivat heikkoina Rockille saakka hänen siellä kyyhöttäessään kylmän hien äkkiä noustessa pintaan. Joukko karjanpaimenia nuuskimassa ympäriinsä! Monta monituista kertaa Rock oli ollut mukana juuri samanlaisessa puuhassa. Uteliaisuus oli jokaisen karjanpaimenen luonteenomainen piirre aavikolla, jolla karjaa katosi salaperäisellä tavalla.
Maja oli hyvin vanha, katto oli vajonnut sisään ja ovet ja ikkunat poissa – kuin mustat silmät. Aitaus oli paikoitellen luhistunut. Rock muisti kerran käyneensä tässä hylätyssä uudisasukkaan mökissä.
Muuan paimenista, kookas mies punainen huivi kaulassaan, käänsi nurin muutamia vuodista nähdäkseen karvapuolen. Kohta hän ja hänen jalkaisin olevat toverinsa kokoontuivat ryhmäksi ratsain olevien ympärille ja he juttelivat. Mitä Rock olisikaan antanut kuullakseen, mitä he puhuivat! Sillä tuossa kaikessa ei ehkä ollut mitään tavallisuudesta poikkeavaa, mutta toisaalta se olisi voinut olla mitä vakavin keskustelu. Haukkana vahtien Rock vakuuttautui, että Prestonien teurastushommat kiihoittivat näiden ratsastajien uteliaisuutta. Mitään vihamielisyyden merkkejä Prestoneita kohtaan ei esiintynyt. Ratsastava paimenjoukko saattoi ilmestyä minne tahansa. Tällä satojen neliömailien avoimella aavikolla liikkui tuhansia päitä eri karjamerkeillä merkittyä karjaa ja siitä johtuen joukko eri isäntien alaisia paimenia. Entisen kokemuksen perusteella nämä paimenet eivät luultavasti olleet erikoisen ystävällisissä suhteissa toisiinsa. Kukin joukkue katseli toista epäluuloisena. Se kuului yksinkertaisesti aavikkojen elämään.
Rock jännitti silmänsä painaakseen mieleensä kaikki tuon punahuivisen tuntomerkit, jotta tuntisi hänet toisen kerran kohdatessaan. Mutta etäisyys oli liian suuri, eikä hän voinut olla varma näkemästään. Nyt ratsailla olleet nelistivät tiehensä ja jalkaisin olleet ottivat hevosensa ja seurasivat. He ratsastivat ylös harjulle majasta länteen. Punahuivinen mies, joka lähti viimeisenä, seisahdutti hevosensa äsken mainitun lammikon äyräällä ja tarkasteli paikkaa viimeisen kerran. Olikohan hänellä jotakin mielessään? Vihdoin tämä kiersi itselleen savukkeen. Rock näki sinertävän savupölähdyksen. Sitten tämäkin ratsastaja lähti tovereittensa jälkeen, jotka olivat jo kadonneet harjanteen taakse.
"Peijakas!" mutisi Rock kompuroiden pois epämukavasta piilopaikastaan ja pyyhkien hiestä märkiä kasvojaan. "Mitä tästä on ajateltava? Ehkä se ei merkitse mitään, mutta sittenkin taas..." Hän laski näkyvissä olevat vuodat... Kolmetoista! Se ei ollut onnekas luku. Mutta toisia vuotia saattoi olla hirsimajan tuonpuoleisella seinällä. Vaikka niinkin, niin luku oli aika pieni, jos näkyvissä olevien vuotien tuli edustaa kaikkia paisteja, jotka Preston tällä kertaa oli kaatanut. Preston oli ajanut kaupunkiin kolme suurta vankkurikuormaa, joista yhteen Rock oli ollut lastaamassa vuotia. Kahteen muuhun oli tietysti lastattu paisteja. Kuinka monta? Se oli kysymys, johon Rock halusi vastausta – ja aikoi myöskin saada.
Hän hillitsi päähänpiston mennä alas tuohon laaksoon. Se saisi odottaa otollisempaa hetkeä. Sen sijaan hän palasi jälkiänsä hevosensa luo vaivaten päätään koko ajan.
"Voi helvetti!" puuskahti Rock tuskastuneena. "Oli kenestä muusta tahansa kysymys kuin Thiryn kotiväestä, niin minä tietäisin. Minä tiedän, mutta vain yhä toivon, että olisin väärässä."
Ei ollut epäilystäkään, etteivätkö kaikki nuo selvästi näkyvissä olevat vuodat tuolla laaksossa olisi poltettuja jollakin Prestonin monista karjamerkeistä. Jos muutakin kuin Prestonin karjaa oli teurastettu, jota Rock ei hetkeäkään epäillyt, niin niiden vuodat juoruavine poltinmerkkeineen oli tietysti huolellisesti kätketty. Pää oli paljon helpompi hävittää ja niiden kautta ilmitulon vaara oli mitätön. Kolme tai neljä ratsastajaa saattoi ottaa yhtä monta päätä kukin ja ratsastaa yöllä johonkin vaikeakulkuiseen paikkaan ja heittää aika monta kuoppiin ja pensaikkoihin, mistä ei yhtä sadasta koskaan tulisi päivänvaloon. Ja vähätpä siitä, vaikka tulivatkin! Mitä merkitsi härän pää tällä suunnattomalla karjalaitumella? Mutta vuotiin oli poltettu merkit omistajien suojelemiseksi. Mutta jos varastettujen paistien päältä nyljetyt vuodat huolellisesti kätkettiin, johon tarkoitukseen Rock uskoi Slaglen kaivoa käytetyn, niin varkauden ilmitulon mahdollisuudet olivat melkein olemattomat. Preston oli toistaiseksi turvassa, jos turvautui Slaglen kaivoon varkauksiensa salaamiseksi. Sillä Rock ei voisi koskaan pettää häntä. Enin, mitä hän tunsi voivansa tehdä – siinä tapauksessa, että hänen epäluulonsa osoittautuisivat oikeiksi – oli se, että hän puhuisi Prestonille ja peloittaisi hänet enemmistä rikollisista puuhista. Tämän suunnitelman ääriviivat alkoivatkin hahmottua Rockin mielessä.
Nousten taas Egyptin selkään Rock ratsasti alamaata Wagontongue'ia kohti. Jatkaisiko hän matkaa kaupunkiin saakka vai vain Pringlen asumukselle asti? Hän tuli ajatelleeksi, että hän ehkä oli liian miettiväisellä tuulella poiketakseen uudisviljelijäystävänsä luo. Hän voisi kysyä liian paljon.
Setrit ja pensaat kasvoivat tiheästi tämän rinteen juurella, missä tie ylitti sillantapaisen, joka oli rakennettu syvän purouoman yli. Rockin maahan suunnatut silmät keksivät yhtäkkiä ratsusaappaan kannan polkaisun. Se pysähdytti Rockin. Mikä tahansa jälki, jota Rock joutui tutkimaan, painui hänen mieleensä kuin valokuvattuna. Hän oli nähnyt tämän kantapään jäljen aikaisemmin. Liukuen satulasta hän kumartui sitä tutkimaan. Hän tunsi omituisia, lieviä kylmänväreitä.
Kantapään jälki oli selväpiirteinen, mutta varvaspuoli oli epäselvä. Se osoitti tieltä poispäin. Rock löysi toisen samanlaisen, vaikk'ei niin selvää. Mutta hänen harjaantuneille silmilleen jäljet olisivat yhtä hyvin voineet olla lumeen jätettyjä. Kuka tahansa ne piikin jättänyt, hän oli joka tapauksessa astellut kepeästi. Ne johtivat karheaan valkoiseen ruohikkoon, alas yli puron äyrään sillan kupeelle, missä ne hävisivät.
Rockin mieleen ei mahtunut epäilystäkään, etteikö tämä jalanjälki ollut saman saappaan kuin hänen Slaglen kaivon luona tapaamansa. Hänellä oli taskussaan ne pikku tikut, joilla hän oli tuon jäljen mitannut. Rock otti ne käsille ja hän oli palaamaisillaan takaisin tielle mittaamaan, kun hänen vaistonsa kehoitti häntä vilkaisemaan sillan alustaa, koska hän nyt kerran oli täällä alhaalla. Hän meni lähemmäksi kävellen kivillä.
Sillanrumpu ei ollut muurarien käsien jäljeltä. Aukko oli tehty laajaksi, jotta se selviytyisi sadeaikaan suuristakin vesimääristä. Karkeatekoiset, suurista kivistä kyhätyt seinämät oli tehty noin kolme metriä korkeiksi ja saman matkan päähän toisistaan. Hirsiä ja risuja oli asetettu niiden päälle. Näiden päällä oli paksu maakerros tienpintana.
Kun Rock astui sillan aukolle, hän näki epätasaisen pohjan, jonka hän ensi näkemältä luuli olevan kiviä kuivuneessa mudassa.
Jalanjälki, sama, jota hän oli seuraillut, houkutteli hänen huulilleen hämmästyneen huudahduksen. Hän kumartui nopeasti ja vertasi sitä pikku tikkuihinsa. Ne sopivat tarkalleen. Tämä oli sitä paitsi äskettäin tehty.
Noustessaan tämän jalanjäljen äärestä Rock tiesi, mitä hän tulisi löytämään. Tunneli näytti suunnilleen kolmekymmentä metriä pitkältä, valon loistaessa kummastakin päästä ja keskipaikan ollessa pimeässä. Maassa olevat lukuisat kivet olivat samansuuruisia ja -muotoisia, ja hän pani merkille, että ensimmäiset niistä alkoivat muutamia metrejä sillanaukosta.
Rock potkaisi yhtä niistä. Se oli pehmeä. Kumartuessaan koettelemaan ja tarkastamaan sitä lähemmin hän totesi sen olevan juuttisäkin, joka oli sidottu jonkin ympärille. Hän naurahti väkinäisesti.
"Naudanvuota", hän sanoi ja jatkoi matkaansa potkien oikealle ja vasemmalle. Kaikki nämä kivennäköiset esineet olivat juuttisäkkeihin kiedottuja vuotia. Nämä olivat vanhoja. Jotkut niistä olivat mätänemistilassa. Lähempänä sillan keskustaa, missä myttyjä oli tiheämmässä, hän huomasi näkyvissä olevien alla suorastaan litteistä ja muodottomista kääröistä muodostuneen alustan. Satoja, ehkä tuhansia vuotia oli täällä hävitetty kaiken kaikkiaan. Hän tunsi kuivaa, homehtunutta tuoksua, mutta se ei ollut varsin voimakas.
Rock palasi sille paikalle, missä hän oli löytänyt jalanjäljen. Oli turhaa koettaa peittää omia jälkiään. Hän laskelmoi, että sade alkaisi muutamien päivien kuluttua ja sillan alitse virtaava vesi hävittäisi kaikki hänen täällä käyntinsä jäljet.
Jos tähän kätköön oli äskettäin tuotu vereksiä vuotia, niin missä ne olivat? Rock tutki pohjaa huolellisemmin. Kauempana suuaukosta oli vaikeata nähdä kunnollisesti. Hän kuitenkin seurasi jalanjälkiä noin kolmanneksen tunnelin pituudesta sen keskustaa kohden.
Sitten hän koetteli sieltä käsillään, minne silmä ei yltänyt. Hänen täytyi tukea jalkojansa seinäkivien välisiin koloihin voidakseen kiivetä ylös koettelemaan seinämien päällystää. Paksut seinämästä seinämään ja kauaksi toisistaan asetetut hirret jättivät väljälti tilaa niiden väliin seinämän päälle.
Rock ei hämmästynyt ollenkaan, kun hänen kopeloiva kätensä osui säkkiin. Tämä ei ollut pehmeä. Se tuntui sisältävän lämpöä. Rock tarttui siihen lujasti ja pudotti sen maahan ja kiiruhti sen kera valoon. Hän repi sen auki. Sammuttamatonta kalkkia, kuumaa ja kosteata! Tuore lehmänvuota karvapuoli sisäänpäin!
Hän kääri vuodan auki vapisevin käsin. Tämä todistuskappale jonkun syyllisyydestä – paljastumaisillaan – ei ollut mikään pikkuasia! Polttomerkki oli selvä – puolikuu. Rock ei ollut koskaan kuullut sellaisesta. Hän kyllä tunsi kaikki laitumien vanhat merkit.
Hän kääri vuodan kokoon, sulloi sen ja varistamansa kalkin takaisin säkkiin. Säkin hän pani sinne, mistä oli sen ottanutkin. Sitten hän raapaisi tulitikun. Himmeässä valossa hän näki rivittäin juuttisäkkejä, jotka oli siististi pantu säilöön.
Rock luiskahti ulos sillan alta setrien joukkoon, teki kierroksen ja hyppäsi hevosensa selkään kuin olisi itse ollut tuo syyllinen. Hän ei saanut takaisin mielentasapainoaan, ennen kuin oli ratsastanut hyvän matkaa tietä eteenpäin vakuuttuneena siitä, että häntä ei oltu nähty. Rockin pitkäaikaiseen kokemukseen kuului karjavarkaiden temppujen selville nuuskiminen, varastetun karjan ja hevosten etsiskeleminen ja todisteiden kerääminen varkaita vastaan. Kaikki tuo kuului päivän työhön. Mutta mikä suunnaton ero tällä tapauksella! Tuo jalanjälki oli Ash Prestonin jättämä. Rock tiesi sen. Gage Preston rikastui teurastamalla toisten karjanomistajien eläimiä. Kaikkein pienin syytös, minkä Rock kohdisti Thiry Prestoniin, oli se, että hän oli osallinen salaisuudesta ja sen tähden epäsuorasti syyllisyydestä. Ja Rock rakasti häntä – rakasti häntä nyt hirvittävästi nähdessään hänen toivottoman asemansa. Kun hän pääsi tähän tunnustukseen saakka, hän ei kyennyt väistämään sitä mielenkuohua ja kauhua, jonka se herätti hänen mielessään.
Egypti, joka oli jätetty valloilleen ja sai valita askellajinsa, oli lähtenyt juoksemaan nopeaa ravia. Sillä oli monta eri kulkemistapaa, mutta tämä oli sen mieluisin liikkumistapa ja se taittoi taivalta ripeästi. Se ei hellittänyt siitä muulloin kuin mäessä, jolloin se hiljensi käyntiin.
Rock tuskin näki kaunista laidunmaastoa. Hän ratsasti Pringlen paikan ohi ennen puoltapäivää sitä tuskin huomaten. Hän ei ollut millään vierailutuulella. Mutta sitten aikanaan hänen tunnejännityksensä laukesi päätökseen pelastaa Thiry, vaikka hänen olisi kuoltava se tehdessään.
Sen jälkeen hän saattoi keskittyä yhtenäiseen, joskaan ei johdonmukaisesti kulkevaan, ajatuksenjuoksuun. Kun karjaa alkoi hävitä laitumelta, miltä laitumelta tahansa, enemmän kuin mitättömässä määrässä, se aina aiheutti, ennemmin tai myöhemmin, arveluita ja yksityisiä epäilyksiä kaikissa joukkueissa ja tavallisesti tutkimuksia, myöskin erillisiä, sen taholta, joka oli menettänyt eniten. Rock muisti tapauksia, joissa laajassakaan mitassa harjoitettua karjanvarastelua ei ollut koskaan saatu selville. Karjanomistajat eivät hätäilleet tässä asiassa, sillä he saattaisivat astua jonkun varpaille. Yleensä pimeiden puuhien harrastajien päivänvaloon vetäminen tapahtui pikemminkin paimenten kuin karjanomistajien toimesta.
Rockilla ei ollut aavistustakaan, kuinka pitkälle tämä Prestonien epätavallinen toiminta oli mennyt. Sen selvillesaaminen saattaisi viedä melkoisesti aikaa, jos se yleensä oli ollenkaan mahdollista. Mutta se oli päässyt kyllin pitkälle ollakseen äärimmäisen vaarallista heille, ja vieläpä kenelle tahansa, joka ratsasti hänen joukossaan. Tilanne tulisi varmasti kiperäksi Rockille, ellei hän heti ilmiantaisi Prestonia. Sitä ei voinut ajatellakaan. Rock tiesi, että hänen oma maineensa oli aina ollut moitteeton, mikäli rehellisyys oli kysymyksessä. Se pitäisi yhä pintansa vanhojen karjamiesten keskuudessa, jotka tunsivat hänet. Mutta niin tuskin kävisi niihin uusiin karjanomistajiin ja uusiin joukkueisiin nähden, jotka olivat viime vuosina tulleet Wagontongue'in laitumille.
Rock uskoi, että seuraavaa vuotta ei päästäisi loppuun, ennenkuin Prestonit keksittäisiin, jos he yhä jatkoivat tätä hämmästyttävää ja tyhmänrohkeaa varastamista. Miksei Preston voinut nähdä tätä? Häneltä ei ainakaan puuttunut älyä. Hänen Thirylle tekemänsä huomautus oli antanut ajatuksenaihetta. Saattoi hyvinkin olla totta, että Ash Preston johdettuaan tai pakotettuaan isänsä rikollisiin puuhiin hallitsi häntä täydelleen. Rockista Ash Preston oli mies, joka ei tuntenut pelkoa eikä omantunnonvaivoja, jolla ei ollut edes sydäntäkään, paitsi milloin Thiry oli kysymyksessä.
Rockin aivot hylkäsivät tämän pulman ratkaisuja yhtä nopeasti kuin ne niitä keksivätkin. Siihen ei ollut mitään ratkaisua, ei ainakaan pelin ollessa tällä asteella. Rockin täytyi tietää enemmän, jos mahdollista kaikki, ennen kuin hän saattoi tehdä minkäänlaista suunnitelmaa Prestonin pysähdyttämiseksi ja Thiryn pelastamiseksi. Jos laitumilla oli muitakin paimenia kuin Rock, jotka epäilivät, niin sitä ei voinut auttaa. Minä hetkenä hyvänsä joku heistä saattaisi kompastua johonkin, joka johtaisi jäljille ja paljastukseen. Se mahdollisuus ei kuitenkaan ollut varsin lähellä. Slaglen kaivoa ei tiennyt näillä laitumilla muut kuin vanhan polven paimenet, ja he olivat epäilemättä jo muilla mailla. Kuka sitten sattuisi kurkistamaan tiellä olevan viattoman ja avoimen sillan alle? Ei ollut pienintä epäilystä, etteikö ollut vielä toisia yhtä ovelia kätköpaikkoja. Rock ei halunnut löytää niitä useampia. Joka kerran, kun hän tuli kahluupaikalle, mihin oli rakennettu silta, hän arveli, että sekin saattoi kätkeä säkkejä ja vuotia, mutta hän ei noussut hevosensa selästä siitä selvää ottamaan. Ainoa ja viimeinen todistuskappale, minkä hän halusi nähdä, oli Ash Prestonin saappaan jälki. Se todistaisi lopullisesti sen, mistä Rock jo oli vakuuttunut. Sen jälkeen hän odottaisi, kunnes tapahtumat kehittyisivät sellaisiksi, että hän voisi päättää menettelytavastaan.
Tuntien vieriessä Rock käsitteli uudelleen koko visaisen kysymyksen siitä sen enempää viisastumatta. Hän koetti nojautua ymmärrykseensä ja järkeensä koettaen hillitä yhä lisääntyvää vastenmielisyyttään Ash Prestonia kohtaan.
Myöhään iltapäivällä kesän ensimmäinen sade yllätti Rockin. Se oli vain ohimenevä, paikallinen kuuro niillä seuduin, joiden läpi hän ratsasti, ja kiitävien pisarain ropistessa maahan aurinko yhä paistoi hänen takanaan. Idässä, erämaan yllä kohosi matala, laaja, eloisa sateenkaari purppuraista pilveä vasten. Pölyn tuoksu tunkeutui läpi ilman ja kiiltelevä salviapensas näytti tietoiselta osakseen tulleesta virvoituksesta. Idässäpäin näytti satavan rankasti. Rock tunsi viileiden pisaroiden imeytyvän paitansa hihojen läpi. Hän otti lierihatun päästään ja antoi sateen kastella tukkansa ja pirskoa vasten kuumia kasvojansa. Mutta kuuro meni pian ohitse.
Rock saapui Wagontongue'iin paljon pimeäntulon jälkeen. Kysyttyään eräältä meksikkolaiselta hän löysi tallin, jossa Egyptistä pidettäisiin hyvää huolta. Sen jälkeen hän etsi ravintolan sammuttaakseen oman nälkänsä ja sitten meni hotelliin ja vuoteeseen. Pitkä ratsastus ja monituntinen tunne- ja aivojännitys oli uuvuttanut hänet. Hän ei ollut vuosikausiin ollut vaipunut sellaiseen synkkyyden tilaan. Vimma saada juoda itsensä humalaan palautui, mutta hän nauroi sen pois. Hän tarvitsi virkistystä, mutta ei sellaista petollista. Oli hyvä, että hän nukkui heti.
Sahan pilli katkaisi hänen syvän unensa kello kuudelta, mutta hän nautti pehmeän vuoteen ja liinaisten lakanoiden ylellisyydestä hyvän aikaa ennen kuin nousi. Levänneenä ja vereksenä taasen kirkkaan, kullanhohtoisen auringonnousun loistaessa ikkunaansa Rock tunsi olevansa kaukana edellisen päivän synkkämielisestä ja rähjääntyneestä ratsastajasta. Hän kyllä keksisi jonkin keinon. Hän uskaltaisi asettua Ash Prestonia vastaan kehään milloin tahansa. Kaikkein vähimmin vaarallisena hän piti Ash Prestonin kohtaamista reilussa revolveritappelussa. Hän oli muutamia vuosia nuorempi kuin Rock ja elänyt vasta viisi vuotta aavikoilla. Luottaen tähän ja omaan pitkäaikaiseen kokemukseensa, vaistoonsa väistää vastustajansa aikomukset ja nopeaan käteensä Rock tunsi varmasti lyövänsä Ash Prestonin revolverin käytössä ja tappavansa tämän. Tämä kysymys, jota hän ei aikaisemmin ollut harkiten ajatellut ja kohdannut, näytti nyt selvitetyltä. Se oli noussut hänen mieleensä aivan hänen tahtomattaan, mikä osoitti, että Rockin salatajuinen ajattelu oli pitänyt heidän kohtaamistaan selviönä ja oli käsitellyt asian. Rock koetti karkoittaa mielestään tämän omituisen ajatuksen, ei myöntänyt ristiriidan syntymisen olevan mitenkään varman ja vannoi välttävänsä sen, mutta kaikesta huolimatta tuo mahdollinen asiainkäänne oli astunut hänen tajuntaansa ja päätös sen suhteen tehty häneltä lupaa kysymättä.
"Hauska tapa aloittaa päivänsä", Rock tuumi haukotellen ja venytellen. "Jaha, nyt täytyy sitten toimitella koko joukko asioita. Eikä sovi unohtaa niitä naamiaisvetimiä... Mutta minä en taida mennäkään sinne... Minun ei todellakaan pitäisi mennä... Olisikohan tuo sentään niin vaarallista – jos kävisin vähän katsomassa – ja pysyttelisin piilossa?"
Aamiaisen jälkeen, jonka Rock söi aika myöhään, hän meni Sol Winteriä tapaamaan. Sillä välin hän oli pakottanut itsensä jäljittelemään tuota entistä viileää huolettomuuttaan, joka olotila todellakin oli ollut luonnollinen, ennen kuin Thiry Prestonin kauniit kasvot olivat järkyttäneet hänen mielentasapainonsa ikuisiksi ajoiksi.
Winter lakaisi puotinsa lattiaa selkä oveen päin eikä hän nähnyt eikä kuullut Rockin tuloa.
"Kädet ylös!" karjaisi Rock karkealla, muutetulla äänellä kovakouraisesti töykätessään Winteriä selkään etusormellaan, joka esitti pistoolin piippua. "Rahat tai henki!"
"Voi taivas!" pääsi Winteriltä ja hän pudotti äkkiä luudan kohottaen kätensä korkealle. Hänet oli kerran rosvo yllättänyt.
"Kääntykää ympäri", Rock komensi.
Kauppias totteli jäykkänä kuin hiilihanko ja kasvot valkeina ja jännittyneinä. Yht'äkkiä tapahtui hänessä mitä huvittavin muutos.
"Rock!... Sinä – senkin apina – merikokin äpärä!" hän räjähti pudottaen kätensä, joista hän ojensi oikean Rockia tervehtimään. "Pelästytit minut – melkein hengiltä! – Aina sama entinen paimenhurjimus! Katso, sinä näyt voivan hyvin! Päivettynyt... Peijakas, onpa hauska tavata taas!"
"Samat sanat, vanha veikko", vastasi Rock sydämellisesti. "Taitaa näyttää vähän valoisammalta, Sol?"
"Minulla on vähemmän huolta, poikaseni, ja minun iälläni huoli painaa. Totuus on, että kauppa käy taas paremmin. Maksettuani velkani olen lisännyt varastoani ja mainostanut sitä. Me vuolemme kultaa kohta, yhtiökumppani."
"Sepä loistavaa, minun oikein näppini syyhyävät. Taidan tässä jonakin päivänä tarvita sitä oikein läjittäin... Mitä uutta, Sol?"
"Eipä ihmeitä. Kaikki tulossa kaupunkiin heinäkuun neljänneksi. Amy Dabb järjestää suurimmat tanssiaiset, mitä näillä nurkilla on nähty. Naamiaiset. Eiköhän se ole uutta näille paimenille. Ethän vain anna sen mennä sivu suun, True?"
"Saatanhan poiketa hetkeksi katselemaan", vastasi Rock kiinnottomasti.
"Saitko kutsun?"
"Tottakai. Amy lähetti Prestonin matkassa."
"Thiry tulee", sanoi Winter äänessään mielihyvän odotusta. "Hän lähetti sanan, että hän ja Alice mielellään yöpyisivät pari yötä meillä."
"Mitähän hänellä tulee olemaan yllään – tunnenkohan minä häntä?" tuumiskeli Rock silmät loistaen. "Lyön sata vetoa, että tunnen hänet siinä paikassa."
"Kuules, True, sinä et näytä pahasti lohduttomalta rakastajalta."
"Enkö? Turkanen! Se minä olen, yhtä kaikki."
"Älä! Jaa, se on uutta sinulle. Mitenkäs asiat luistavat noin yleensä siellä Auringonlaskun Solan seutuvilla?"
"Aika huonosti. Mutta veisi liian kauan aikaa nyt sitä selvitellä."
"Lyön vetoa, että sinulla on ollut yhteenotto Ashin kanssa!"
"Eikä ole. Paitsi sitä, että hän varasti hevoseni. Ash on käyttäytynyt siedettävän siivosti – ollakseen hän."
"Varasti hevosesi! – ja elää vielä?" Winter huudahti lämpimästi katsellen Rockia vanhoilla, ovelilla silmillään.
"Sol, minä suhtauduin siihen kuin olisin ollut imarreltu."
"True Rock, sinä näytät suunnilleen selväjärkiseltä etkä varmastikaan ole humalassa", päätteli Winter.
"Oikein totta, Sol. Sinä kuulit totuuden. Mitäs nyt sanot?"
"Jaa, en voi muuta sanoa, kuin että rakkaus saa aikaan ihmeitä."
"Niinkö? Hyvä, vanha tahko, toivokaamme, että sitä riittää... Mutta jätetäänpä tämä ja puhutaan vakavasti, Sol. Minä haluan saada tietää jotakin."
"Mitä", kysyi Winter Rockin johtaessa hänet takaisin sisälle kauppaan.
"Preston ajoi tänne pari päivää sitten", Rock jatkoi ääntään madaltaen. "Niitä oli kolme vankkuria, mikäli tiedän. Yksi oli täynnä vuotia, joita minä olin mukana kokoamassa. Niissä toisissa oli lihaa. Paisteja! Nyt minä haluan tietää, kuinka monta paistia niissä oli ja minne ne menivät. Mutta en halua näitä tietoja, ellemme voi saada niitä ehdottomasti herättämättä pienintäkään uteliaisuutta tai kysymyksiä. Leikkaako, vanha veikko?"
"No paha minut periköön, jos nyt ei käynyt lystikkäästi", tuhahti Winter ja hänen silmänsä kapenivat pelkiksi viiruiksi.
"Häh! Minusta ei siinä ole mitään lystikästä", tokaisi Rock.
"Tjaa, ehkä omituisesti on paremmin sanottu. Sillä minä todellakin pystyn ilmoittamaan sinulle vaikka heti, mitä olet niin pirun hanakka tietämään."
"Herra Jumala!" pääsi Rockilta hänen vetäessään äkkiä henkeä ja istuutuessaan raskaasti myymäpöydälle. Hänen oli suorastaan koottava voimansa kyetäkseen kuulemaan selvityksen.
"Minä kuulin sen aivan sattumalta", Winter jatkoi. "Jackson, joka hoitaa Dabbin lihakauppaa, oli aikoinaan minun palveluksessani. Ja vaikka minä sen itse sanonkin, niin hänestä oli mieluisempaa olla minun töissäni kuin Dabbin. Niin, minä menin sinne eilen illalla ostamaan kotiin vähän pihvilihaa. Ja siellä minä näen suuret joukot tuoreita paisteja riippumassa. Minä olin kovasti utelias, mutta olin vain muina miehinä. Sanoin vain: 'Teillä näyttää olevan paljon varastossa ja tuoretta. Kuinka ihmeessä aiotte ennättää myydä kaiken tuon, ennen kuin se pilaantuu?'
"'Ei se riitä edes heinäkuun neljännen yli', sanoi mies. 'Niin kauan kuin minulla on paljon ja voin myydä halvalla meksikkolaisille ja sahan työmiehille, sitä kyllä menee lujasti. Wagontongue elättää kohta toisenkin lihakaupan, Sol, ja milloin vain haluat puhua liikeasioista kanssani, olen valmis.'
"'Ajattelenpa asiaa, Jackson', sanoin minä. 'Minä olen nyt velaton ja alan taas vaurastua. Mutta mistä saamme lihat? Emmehän me voi anastaa Dabbin varastoja?'
"'Ei, emme kyllä', sanoi mies minulle, 'mutta Preston teurastaa nykyään yksinomaan eikä myy enää ollenkaan elävänä. Hän saa kolmekymmentä dollaria enemmän päästä teurastamalla itse. Hän myy kenelle vain. Hän lähetti tänään rautateitse kolmekymmentäkuusi paistia. Driscoll kertoi minulle. Hän lähetti ne Marigoldiin.'"
Winter pysähtyi nähdäkseen, minkä vaikutuksen nämä uutiset tekisivät Rockiin.
"Kolmekymmentä – kuusi!" Rock mutisi käsittämättömällä äänellä ja kasvoillaan selittämätön ilme.
"Aivan niin. Ja minä laskin kymmenen paistia riippuvan Jacksonin koukuista. Kaikki tuoreita. Siitä tulee neljäkymmentäkuusi. Katsotaanhan. Neljäkymmentäkuusi kertaa kolmekymmentä... kolmetoistasataa ja kahdeksankymmentä dollaria enemmän. Hm! Ei huonosti, Rock. – Minkä tähden sinä kaikkea tätä oikein tiedustelet?"
"Sinä olet sen tuhannen lörpöttelevä vanha akka, Sol!" Rock vastasi. "Minä tässä kyselen vain sillä, että sinä ja minä voisimme ehkä ruveta lihakauppiaiksi... Ja kuule, kuka omistaa puolikuukarjan?"
"Muuan uusi karjanomistaja nimeltä Hesbitt", Winter vastasi. "Hän on näillä laitumilla kolmatta vuotta. Olen nähnyt hänet, mutta en tunne häntä. Sanovat hänen olevan kotoisin Wyomingista. Hänellä on paljon rahaa ja hänellä on lujaotteiset paimenet. Klink Peeples on niiden etumies. Sinun pitäisi tuntea hänet, Rock."
"Klink Peeples. Totisesti! se kuulostaa tutulta. Olen joka tapauksessa kuullut nimen joskus. Minkä näköinen hän on, Sol?"
"Tavallista kookkaampi karjanpaimen. Hiekkanaamainen. Silmät kuin haukalla, mutta ruskeat. Vaaleanruskeat. Hieman keikarimainen, ainakin kaupungissa ollessaan. Hänellä on aina punainen liina kaulassa. Ja hän kuuluu tuohon revolverilla vyötettyyn veljeskuntaan. Klink tulee varmasti kaupunkiin heinäkuun neljänneksi."
"Punainen kaulaliina? Yhym!" sanoi Rock maahan katsellen. "Klink? Mistä hän tuon nimen on saanut?"
"Joo, joku kertoi hänellä olevan tapana helistellä kultarahoja baarin pöydällä."
"Se kuulostaa niin lakeuksien tapaiselta", nauroi Rock. "Kyllä ne osaavat antaa sattuvia nimiä karjanpaimenille... Jahaa, Sol, juoksenpa nyt tieheni ja poikkean taas katsomassa."
Hän tosiaankin kiiruhti pois kuin olisi koettanut päästä pakoon jotakin; se oli kuitenkin vain hänen omaa itseään ja omia, samoja uria tarpovia ajatuksiaan. Ennen pitkää joku tulisi ja toisi hänelle Ash Prestonin toisen saappaan! Rock tuumiskeli, oliko hänellä matkassaan hyvä vai huono onni. Hän tuli siihen tulokseen, että hänellä oli jälkimmäinen, sillä missä tahansa hän sattuikin harhailemaan, niin onnettomat ihmiset ja ikävät tapahtumat parveilivat hänen ympärillään.
Saavuttuaan Dabbin uuden liiketalon kohdalle, jonka ikkunat olivat tulvillaan kaikenlaista kauppatavaraa, Rock astui sisään ja etsi vaatetusosaston. Sattui niin hyvin, että heillä oli varastossa musta verkapuku, johon kuului pitkäliepeinen takki, joka olisi voinut olla juuri häntä varten tehty, sillä niin hyvin se sopi. Rock osti sen ja kirjo-ompeleiset keikariliivit, valkoisen, rintaröyhelöisen paidan, avaran valkoisen kauluksen ja mustan, liehuvan silkkisolmion, joka sopi siihen. Lopuksi hän osti kiiltonahkakengät, keveät ja pehmeät, jotka lupasivat hyvää tanssiaisista. Hän ei unohtanut naamiotakaan ja pyysi saada aivan tavallisen mustan naamion. Minkäänlaista naamiota ei ollut saatavissa. Kaikki tekokasvot ja narrinnaamarit oli jo myyty. Rock kantoi saaliinsa takaisin hotelliin ja totesi, että jotkut hänen nuorekkaista karjanpaimenen tunnelmistaan eivät olleet kokonaan kuolleet. Huoneessaan hän leikkasi naamion mallin paperista ja ottaen sen mukaansa kauppaan hän osti palan mustaa kangasta ja muodosteli sen leikkaamansa mallin mukaan.
Tappaakseen sitten aikaa ja unohtaakseen mieltänsä painavan taakan Rock lähti ulos uudistamaan vanhoja tuttavuuksia, joita hän tapasi odottamattoman paljon. Mutta hän pysyi loitolla kapakoista; ei sen takia, että hän ei olisi luottanut lujuuteensa, vaan siksi, että hän katsoi katkaisseensa välinsä sen ilmapiirin kanssa kokonaan ja ehdottomasti. Hän tapasi paimenia katujen kulmauksissa ja pysähtyi juttelemaan; hän tapasi karjanomistajia postitoimistossa ja lääninsihteerinvirastossa, jossa hän kävi tutkimassa karjamerkkejä. Loppupäivä kului myöhäiseen päivälliseen ja uudistettuun käyntiin Sol Winterin kaupassa, pistäytymiseen tallissa Egyptiä katsomassa ja sitten taas umpimähkään lorvailemiseen. Illallisen jälkeen hotellinpitäjä, Clark tavoitti hänet ja tuttavallisilla kysymyksillä, joiden tarkoitus oli ilmeinen, koetti onkia häneltä tietoja Prestoneista. Rock oli pannut merkille samanlaista aikaisemminkin päivän kuluessa ja tosin suoraan kysymyksiä kiertämättä ei ollut antautunut tutkittavaksi. Ja kuka sitten muu kuin Jem Slagle kompuroi hotellin aulaan yksinkertaisessa laidunasussaan:
Slagle oli ollut tekemisissä pullon kanssa, mutta hänen ei mitenkään voinut sanoa olevan humalassa. Hän oli kuitenkin rommin vaikutuksen alainen ja hänen rakenteensa sattui olemaan sellainen, että se vaikutti häneen epäedullisesti.
"Hei, Auringonlaskun Solan paimen?" hän sanoi äänekkäästi ja virnistäen.
"Hei, Jem! Kuinka jaksat? Poikkesin teille tänne tullessani."
"Lähdin kotoa eilen. Jään ilotulitukseen saakka. Menetkö takaisin Prestoneille?"
"Miksen, tietysti! Pidän kovasti uudesta työpaikastani", Rock vastasi. "Olen jonkinlainen nuorempien Prestonien päällysmies."
"Rock, se oli perhanan hyvä veto, ettei Gage Preston pannut sinua teurastamaan."
"Niinkö. Eiköhän enimmät karjanomistajat käsitä, etten minä koskaan rupea sellaiseen työhön."
"Hah! Hah! – Preston laskee vielä pitemmälle, Rock", vastasi Slagle silmäinsä ilkeästi välähtäen. "Tahdotko ryypyn?"
"Ei kiitoksia. Olen päättänyt lopettaa", vastasi Rock lyhyesti ja hän lähti ulos pimeyteen kävelemään. Slaglen huomautukset eivät jättäneet Rockia vähällä rauhaan. Ne antoivat ymmärtää niin paljon. Oli selvää, että Slagle vihasi Prestonia ja oli tietysti taipuvainen letkauttelemaan. Mutta tekisikö hän tuollaisia kaksimielisiä huomautuksia vain katkeruudesta? Hänelle kävisi huonosti, jos yksikään niistä koskaan tulisi Prestonin korviin. Ja tuo kalkkarokäärme Ash Preston purisi vähemmästäkin.
Yöilmassa tuntui äskeisen sateen viileä raikkaus ja erämaan tuoksut kantautuivat sen mukana kosteina ja uudistuneina.
Rock asteli edestakaisin hotellin ja kadunkulman valojen väliä. Milloin Prestonit saapuisivat Wagontongue'iin? Pojat ratsastaisivat tuon matkan päivässä, paitsi ehkä paria heistä, jotka tulisivat naisväen mukana. Heiltä menisi puolitoista päivää matkaan, mahdollisesti hieman vähemmän. Rock antautuen ajatuksille, johon sekautui tuskaa, uskalsi kuvitella mahdollista tanssia Thiryn kanssa. Mutta se oli liian ihmeellistä ollakseen totta, ainakin tällä hetkellä. Hän ei olisi niin heikko ja itsekäs, että mahdollisesti pilaisi hänen iltansa pyytämällä sitä. Hän halusi kuitenkin nähdä hänet näissä tanssiaisissa, jos ei muuten, niin ainakin jostakin hämärästä nurkasta yleisön takaa.
Hänen jälleen tullessaan keltaisten valojen loisteeseen nopeita askeleita kuului hänen takanansa ja heti sen jälkeen hameitten kahinaa. Pieni, kiihkeä ja kiinteä käsi tarttui hänen käsivarteensa, ja naisen ääni, jonka hän tunsi, kuului hänen korvansa juuressa.
"True Rock, olen ajanut sinua takaa koko iltapäivän."
IX luku.
Rock tuijotti alas entisen mielitiettynsä, Amy Wundin terhakanpirteisiin, punastuviin kasvoihin.
"Nyt minä olen tavoittanut sinut ja aion riippua sinussa kiinni", sanoi hän kujeellisesti, mikä ei kuitenkaan kokonaan jaksanut kätkeä sen takana kuultavaa päättäväisyyttä.
"Mitä – päivää – rouva Dabb? Tehän..."
"Äh, rouva Dabb, h–!" tämä keskeytti heittäen häneen leimuavan katseen tummista, intohimoisista silmistään, "etkö sinä osaa sanoa minua Amyksi? Mitä järkeä siinä on, että heittäydyt noin muodolliseksi? Ennenhän sinä sanoit minua 'Amy-kullaksi'."
Sitä ei käynyt kieltäminen. Hän ei ihaillut karkeata puhetta naisen huulilla, olivat ne kuinka kauniit tahansa. Amyn karkeus sai hänet taipuvaiseksi pikemmin kuin mitkään kauniit puheet.
"No niin, hyvää iltaa, Amy", hän vastasi. "Olen unohtanut, miksi minulla oli tapana sinua sanoa. Minusta se ei ole oikein paikallaan, että sinä muistutat minua siitä."
"Ehkä ei, True. Mutta sinä raivostutat minua. Voisin tehdä mitä tahansa."
"Sen kyllä uskon. Mutta onko sinusta esimerkiksi viisasta roikkua käsivarressani – tällä tavalla – tässä aivan hotellin edessä?"
"Mennään pois valosta sitten. Minun on saatava puhua kanssasi", vastasi Amy ja tiukasti puristautuen Rockin käsivarteen hän kiiruhti pimeää katua alaspäin.
"Amy, olehan järkevä. Eikö sinun pitäisi olla kotona?" kysyi Rock vakavasti.
"True Rock käskee olemaan järkevä? Voi taivasten tekijät! Kun minä olin kuusitoistavuotias, niin sinä pakotit minut tapaamaan sinua ulkona keskellä yötä, koska isäni ei antanut sinun tulla meille", vastasi Amy kiivaasti.
"Niinhän se oli, Amy. Ei minussa juuri tainnut olla kehumista. Mutta olen siitä hieman viisastunut kaikkien näiden vuosien kuluessa – ainakin sen verran, että osaan ottaa huomioon naisen maineen."
"Kiitoksia. Uskon, että olet viisastunut. Eikä ole totta, että sinä olisit ollut kelvoton... Ja sitten muutama sana minun kotonapysymisestäni. Oletan, että minun pitäisi nyt olla siellä, koska olen ottanut sen vastuulleni. Mutta se on tyhjä koti, Trueman. Olen enimmäkseen yksin. Johnilla on miesystäviä, jotka tulevat sinne ryyppäämään, pelaamaan korttia ja juttelemaan liikeasioista. Hän katsoo karsain silmin minun ystäviäni. Hän on mustasukkainen kuin paholainen. Juuri tuollainen itsekäs, rikas, vanha mies! Minulla on rahaa, hevosia. Luulen, että lapset olisivat tehneet siitä kodin, mutta niitä ei ole – eikä koskaan tule olemaan."
"Oi, sepä ikävää, Amy", vastasi Rock syvästi liikuttuneena. "Sinun ei olisi koskaan pitänyt mennä naimisiin Dabbin kanssa."
"Isä oli velkaa Johnille... Ja minun oli maksettava se lasku, True", hän vastasi katkerasti. "Mutta minä en väijynyt sinua puhuakseni itsestäni."
"Mistä tiesit minun olevan kaupungissa?" kysyi Rock iloisena saadessaan vaihtaa puheenaihetta.
"Kuulin sen tänä aamuna. Ja ihastuin suuresti. True, saitko kutsun tanssiaisiini?"
"Sain. Paljon kiitoksia, Amy. Se oli kovin ystävällisesti tehty. Minä oikeastaan odotin jääväni kutsumatta."
"Olisitko loukkaantunut, jos sinua ei olisi kutsuttu?" kysyi Amy uteliaana.
"Olisinpa tainnut. Miehet ovat sellaisia omituisia otuksia."
"Tuletko, True?"
"Niin – tuota, tämä on nyt taas toisen värinen hevonen", hän sanoi. "Minun tosiaan tekisi mieleni. Voisinhan pistäytyä hetkeksi katselemaan."
"True Rock! Sinä tulisit katselemaan tanssia! Miten sinun laitasi on, paimen, ethän vain ole tullut vanhaksi?"
"Ei, Amy, minä tunnen itseni kaikkea muuta kuin vanhaksi. Mutta minulla on syyni. Sinun pitäisi arvata ainakin yksi niistä."
"Tarkoitat miestäni?"
"Sepä selvä. Hän ei ole koskaan erikoisesti välittänyt minusta sen jälkeen kun jätin hänet."
"Siitä huolimatta, Trueman, minä voisin saada hänet palkkaamaan sinut kaiken väkensä päällysmieheksi. Ja se vasta on työmaa. John hoitelee kolmeakymmentätuhatta päätä."
"Etkä voisi", vastasi Rock epäuskoisena.
"Tahdotko sen homman?" sinkautti Amy nostaen leukansa pystyyn tavalla, jonka hän hyvin muisti.
"Tuota, Amy, en. Minulla on jo työpaikka. Kiitoksia joka tapauksessa."
"True, tuo Prestonin työmaa on huonopalkkainen ja vaarallinen."
"Mistäs sinä sen tiedät?"
"Kuulin Johnin niin sanovan. Mutta selvitetäänpäs tämä tanssikysymys. Tuletko?"
He pysähtyivät katukäytävän päähän kaupungin ulkolaidalla. Tähdet loistivat kirkkaina, ja niiden valossa Rock näki Amyn kasvot puoleensa kääntyneinä.
"Amy, sinä suututat minua", sanoi Rock, vaikka hän ei ollutkaan siitä ihan varma. "Siinä sinä seisot – minun vanha heilani ja nyt naimisissa miehen kanssa, joka vihaa minua – viettelemässä minua tanssiaisiin."
"Juuri sen takia, Trueman."
"Sitten minun on parempi olla tulematta."
"Oi, se ei ollut aivan totta", hän huudahti itseensä kyllästyneenä. "Minähän en osaa enää edes puhua totta. Haluaisin sinun tulevan useammastakin syystä."
"Hyvä, anna paukkua", sanoi Rock keveästi.
"Ensinnäkin menneiden aikojen tähden. Sitten sen takia, että muutamat ystävistäni väittävät, että sinä et tule. Lähinnä sen takia että – niin, True, minä olen ollut hitonmoinen hölmö. Minä olen mennyt pi-pikkuisen liian pitkälle erään karjanpaimenen kanssa. Minä pelkään häntä. Hän tulee tanssiaisiini. Ja minä ajattelin, että minua ei ainakaan peloittaisi, jos sinä olisit siellä."
"Eräs karjanpaimen. Miksi eräs, Amy?" kysyi hän katsellen häntä epäuskoisena ja todeten, ettei hän voinut katsoa häntä silmiin.
"No, parasta lienee puhua asiat suoraan", sanoi hän kuin uhmalla. "Tapasin tätä miestä usein. Pidin hänestä, luullakseni. Mutta minä en ollut millään tavalla hullaantunut häneen enkä koskaan rohkaissut häntä ennen kuin sinä päivänä, jolloin sinä nolasit minut."
"Mitä sinä sitten teit?"
"Minä hakkailin häntä – pahemmin kuin koskaan ennen", hän vastasi ja hänellä oli rohkeutta katsella häpeillen Rockiin. "Olen tavannut häntä kahdesti sen jälkeen. Ja viime kerralla – minä – niin..."
"Amy, kuinka pitkälle sinä menit?" kysyi Rock hänen pysähtyessään.
"Liian pitkälle!... Annoin hänen suudella itseäni – hyväillä itseäni."
"Amy Wund!" huudahti Trueman. "Se ei olisi merkinnyt paljoakaan ennen, mutta nyt minä häpeän puolestasi."
"Mutta minä tulin järkiini", Amy vastusteli. "Minä en halua nähdä häntä enää. Mutta hän tulee tanssiaisiin... Ja sanovat, että hän on aika hurja karjanpaimen. Eikä hän ole mikään pikkupoika, sen voin vakuuttaa."
"Kuka hän on, Amy?"
"En tiedä hänen oikeata etunimeänsä. Hänen sukunimensä on Peeples. Sanovat häntä Klinkiksi."
"Klink Peeples. Olen kuullut hänestä. Hän ratsastaa tuon uuden karjamiehen, Hesbittin sakissa."
"Niin. Ja Hesbitt –"
"Asia kerrallaan. Onko tämä viimeinen syy, miksi sinä haluat minun tulevan noihin tanssiaisiin?"
"Ei, on vielä yksi. Naisen syy, ja siksi se on kaikkein tärkein syy."
"Mikä se on?"
"En sano."
"Hyvä, kolmas syysi taitaa olla kylliksi minun taivuttamisekseni. Minä tulen."
"Oi, kiitoksia, Trueman", hän vastasi iloissaan puristaen hänen kättänsä. "Sinä olet aina niin kultainen, kiltti poika, kun joku on pulassa... Trueman, sinä voisit saada minut vakaantumaan. Jumala tietää, että minä sitä tarvitsisin."
"Amy, minä en oikein luota sinuun", sanoi Rock epäillen. "Minä en ole koskaan luottanut. Mutta en tarkoita sillä sitä, etten uskoisi sinussa olevan mitään hyvää. Sinussa on ainesta, josta voi kehittyä suurenmoinen nainen. Voisinko minä auttaa sinua – kuin ystävä tai veli? Ole rehellinen. Halveksisin sinua, jos valehtelisit."
"Kyllä, kyllä voisit ja olen kiitollinen sinulle siitä – vaikka en saisikaan enempää", vastasi hän toisen rehellisyyden valtaamana.
"Hyvä. Lyö kättä sen päälle", sanoi Rock vakavana hymyillen hänelle.
"Mutta, True, minä en lupaa, etten koettaisi saada – saada sinusta irti enemmänkin", hän sanoi kapinoivasti.
"Älä puhu roskaa", hän vastasi terävästi. "Kuule, suostutko siihen, että käyn tapaamassa miestäsi?"
"Haluatko sinä tavata Johnia?" hän kysyi hämmästyneenä silmänsä laajeten ihmetyksestä. "Minkä ihmeen vuoksi?"
"No, minä vain ajattelin, että se ei mahtaisi olla hullummaksi", hän vastasi vältellen.
"Voisipa olla, itse asiassa", Amy myönteli tummissa silmissään miettivä katse. Sitten hän nakkasi päätään ja nauroi. "Hyvä, mene vain. Sinulla on suostumukseni."
"Sinä olet suurenmoinen. Sitä ei kukaan voi kieltää... Saanko pyytää Johnilta mitä ikinä haluan ja selittää hänelle, mitä tahdon häneltä?"
"Trueman Rock, sinä senkin junkkari!" puuskahti Amy kuin nurkkaan yllättäen ajettuna. "Kerro mitä haluat, senkin vietävä, paitsi että minä kerran olin sinuun rakastunut – ja ettei ole aivan mahdotonta, että olen yhtä hassu jälleen."
"Tulen pitämään hyvän huolen siitä, ettet sitä enää tee", nauroi Rock ihmetellen omaa äskeistä tylyyttään. Amy oli nöyrä eikä niin vaarallinen kuin mitä hän oli kuvitellut.
"Trueman, minulla on vielä muutakin asiaa sinulle", Amy sanoi epäröiden ja ilman äskeistä varmuuttaan ja vauhtiaan.
"No, annahan tulla. Nainen jättää aina pahimman viimeiseksi."
"Minusta olisi parempi, jos sinä jättäisit työsi Prestonin palkoissa", vastasi hän ja äskeinen viivyttely muuttui kiinteäksi totisuudeksi.
"Miksi?" Rock kysyi tuntien pieniä kylmänväreitä.
"Pelkään, etten osaa tarkalleen selittää sitä, mikä saattaa olla vain aavistuksiani. Mutta annan kunniasanani, etten sano sitä siksi, että minä ehkä olisin musta-mustasukkainen Thiry Prestonille."
Tehdäkseen hänelle oikeutta Rockin oli myönnettävä itselleen, että hänen petollinen minänsä näytti olevan alakynnessä tällä hetkellä. Hän oli totinen. Hänen silmänsä olivat tulvillaan huolestumista.
"Eikö? Mistä se sitten johtuu?" hän tiukkasi kiinteästi.
"Minä luulen, että Prestonien osaksi tulee pian enemmän kuin vain pelkkä laitumien kade ja kauna."
"Se oli väkevästi sanottu. Mille sinä sen perustat?"
"En osaa sitä eritellä, mutta se mahtanee juontua kaikista niistä pikku juoruista, joita olen kuullut. Osan niistä, ohimennen sanoen, kuulin Peeplesiltä. Jokainen tietysti tietää, että sinä menit sinne töihin ollaksesi lähellä Thiry Prestonia. Se on jo yleinen leikinlaskun aihe. Se on sinun asiasi. Trueman, sinut tunnetaan. Oi, en tarkoita revolverinheiluttajana. Se on vanha juttu. En myöskään tarkoita mainettasi erinomaisena ratsastajana, suopunginheittäjänä ja muita karjanpaimenen avuja. Tarkoitan sitä, että sinä olet kunnianmies, rehellinen ja sanasi pituinen. Niin, miehenikin myöntää sen, sillä minä kysyin häneltä sitä."
"Sepä hauskaa. Toivon edelleen olevani maineeni arvoinen. Tarkoitan sitä todella... Mutta sanopa, herätänkö minä juuri nykyään tavallista enemmän huomiota?"
"Siinähän on juuri asian ydin. Sinusta puhutaan, True. Voisin kertoa sinulle yhtä ja toista, jos vain nyt kaikki muistaisin. Muun muassa sanotaan – Klink Peeples sanoi, että hän arvelee Gage Prestonin koettavan hyötyä rehellisestä nimestäsi. Eikös se ole vähän omituinen huomautus, Trueman?"
"Niin on – hieman", Rock myönsi.
"Ja entäs sitten tämä tapaus – vielä kouraantuntuvampi", Amy jatkoi. "Johnin vieraina, kuten tavallisesti, oli eilen illalla joitakin miehiä. He juttelivat ja tupakoivat. Kuullessani nimeäsi mainittavan jäin kuuntelemaan. Joku, taisi olla Hesbitt, vastasi sille, joka oli maininnut sinut ensiksi: 'Minä en tunne tätä erinomaista karjanpaimenta nimeltä Rock', hän sanoi. 'Mutta jos hän yhä vain edelleenkin ratsastaa Prestonin sakissa, niin minä en yhdy siihen käsitykseen, mikä teillä toisilla näkyy hänestä olevan.'"
"Amy, tuo ei ole kovin imartelevaa Prestoneille", sanoi Rock miettiväisenä.
"Sitä se ei todellakaan ole. Ja se merkitsee sitä, että sinä menetät hyvän maineesi. Trueman, tuon Prestonin sakin suhteen on jotakin hullusti. Tunnen sellaista, mitä en osaa selittää. Sinähän tiedät, etten minä ole mikään hölmö kaikissa asioissa. Minä olen syntynyt täällä. Isäni on ollut karjamies koko ikänsä. Hän on nyt poissa, Coloradossa. Soisin hänen kiiruhtavan kotiin. Voisin saada lypsetyksi hänestä yhtä ja toista. John on varsin harvapuheinen, kuten useimmat näistä karjamiehistä ovat."
"Heillä on kaikilla aihetta olla sitä", sanoi Rock naurahtaen. "He ovat kaikki olleet kerran karjanpaimenia."
"Kuule, sinun ei tarvitse tulla sitä minulle kertomaan. Äläkä rupea pensaita ympärilläsi sohimaan tai ottamaan tätä liian kevyesti. Minä ajattelen sinun hyvää nimeäsi. Miesten mielissä siellä täällä käy jonkinlainen virtaus – Prestoneita vastaan. Se leviää, jos siihen on tosi syytä, ja silloin vedetään sinut siihen mukaan."
"Amy, minä toivon, ettei se ole mitään muuta kuin juoruja", vastasi Rock hitaasti.
"True, jätä Prestonit! Tee niin, sinä voit muualla ansaita kolme kertaa enemmän rahaa."
"En. Minä jään sinne, Amy. Minusta sinun pitäisi tietää se. Jos noissa vihjauksissa on mitään perää, niin luulenpa Prestonien tarvitsevan minua sitäkin kipeämmin."
"Minä olen aina rakastanut sinua juuri tuon piirteen vuoksi", vastasi toinen kiihkeästi. "Mutta tässä tapauksessa toivoisin, ettei sinussa sitä olisi... Oi, Trueman, minä sanon suoraan, että minä pelkään tätä sinun työpaikkaasi. Tuo jylhä, kaunis Auringonlaskun Sola! Tuo suloinen, outo Thiry Preston! Hän tulee rakastumaan sinuun. Minkä hän sille voi? Ja sinut vedetään samaan liemeen heidän kanssaan. Sinun täytyy tappaa tuo Ash Preston. Oi, hän on oikea käärme! Hän loukkasi minua raa'asti, keskellä katua. Näillä laitumilla ei ole kylliksi tilaa hänelle ja sinulle. Te joudutte tappeluun. Minä tunnen sen, Trueman. Nainen tietää... Oi, kului vuosia ennen kuin minä toivuin siitä, että sinä tapoit Hookerin!... Älä koeta saada minua vaikenemaan, minä tahdon puhua... Tuo paimenparka, viinan ja mustasukkaisuuden riivaamana! Kuinka hän aina vainosi sinua – ja lopulta ampui sinua – joten sinun täytyi tappaa hänet pelastaaksesi oman henkesi... Trueman, en tahdo, että tapat taas miehen!"
"Olenko minä joku verenhimoinen paholainen?" tuhahti Rock inhoten, kuitenkin pahoillaan hänen tähtensä. "Minä en halua tappaa enää yhtään miestä. Enkä tule sitä tekemään, jos vain voin sen estää."
Nainen pyyhki kyyneleitään. "Anna minulle anteeksi", hän sanoi vähän rauhoittuen. "En aikonut ruveta niistä puhumaan. Minä tiedän, kuinka vastenmielistä se sinulle on... Kävellään nyt takaisin. Voit saattaa minut meidän kulmalle saakka."
Hän ei puhunut enää mitään monen kulmavälin matkalla. Hän piti lujasti kiinni Rockin käsivarresta. Rock ei keksinyt mitään puheenaihetta. Hän oli hämmästynyt, pahoillaan ja pehmennyt keskustelun johdosta.
"En luule, että välität tavata Johnia tänä iltana?" Amy tiedusteli irrottautuen hänen käsivarrestaan ja pysähtyen.
"Enpä taida. Huomenna, jos satun olemaan paremmalla tuulella."
"Paremmalla tuulella! – Trueman, olen pahoillani. Minä ennen... No, mitäpä siitä. Mutta ethän ryyppää? Muista, että minun tanssiaisiini on vain päivä aikaa."
"Ei, en minä ryyppää – en ennen enkä jälkeen sinun tanssiaistesi."
"True, minä pidän sinusta enemmän kuin ennen", sanoi Amy pehmeästi.
Rock kumarsi kiitokseksi, mutta ei erikoisella antaumuksella.
"Oikein totta puhuen, niin minä en ole koskaan pitänyt sinusta", hän heitti takaisin nopeasti vaistoten tilanteen. "Mutta älkäämme nyt alkako tapella taas. Niin, naamioiminen oli ennen niin kovasti hauskaa... Minä sinä aiot esiintyä naamiaisissani?"
"Kuulehan nyt, pikku rouva, tuo ei ole reilua. Minäpä en kerrokaan."
"Sinun täytyy. Minä en muuten tunne sinua. Minä muistan, kuinka taitava sinä aina olit... Naamioita ei riisuta ennen illallista. Ja se tulee tapahtumaan myöhään yöllä. Ja minä haluan tuntea sinut, niin että jos satun tarvitsemaan... Sinun mahdollisesti täytyy heittää Klink Peeples ulos."
"Saan siis kunnian suojella sinua", Rock nauroi. "Puolittain epäilen sinun valehtelevan. Mutta minä tukahdutan epäluuloni... Olen ostanut hienon hienon verkatakin, mustan. Sitten kirjaillut liivit, paidassa rintaröyhelö, liehuva musta kaulanauha ja musta naamio. Kauppa-apulainen ei erottanut minua Aatamista, joten hän ei voi paljastaa minua. Tulen sinne komeana pelurina."
"Sinä tulet näyttämään upealta. Lyön vetoa, että särjet useamman kuin yhden sydämen", vastasi hän silmissään pahankurinen, mutta samalla pahoitteleva vilke. Hän ojensi sitten kätensä. "Hyvää yötä, Trueman."
"Hyvää yötä."
Rock asteli hotellistaan seuraavana aamuna kello yhdentoista maissa matkalla tapaamaan John Dabbia.
Hän tunsi itsensä enemmän omaksi itsekseen – entiseksi True Rockiksi – kuin koskaan sen mullistuksen jälkeen, joka oli aiheuttanut hänen muodonvaihdoksensa. Kuinka kauan siitä olikaan, kun hän oli tavannut Thiry Prestonin? Se tuntui ikuisuudelta! Samoin hänen eilinen saapumisensa Wagontongue'iin näytti olevan kaukana menneisyydessä. Siitä, kun hän oli tavannut Amy Dabbin, koko ajan, puolen yön unta lukuun ottamatta, tapahtumat olivat suorastaan moninkertaistuneet. Toinen toisensa jälkeen ne henkilöt, joiden kanssa hän oli keskustellut, olivat tällä aikaa jollakin peitetyllä tai ohimennen tehdyllä huomautuksella lisänneet renkaan siihen onnettomaan ketjuun, jota hänen ympärilleen taottiin.
Vaikeudet, vaaranuhka aina nostattivat Rockissa sen piittaamattoman, kavahtamattoman mielenlaadun, joka oli koko hänen tyypilleen yhteinen piirre. Ennen olivat väkijuomat tehneet hänet vielä hurjemmaksi, mutta vähemmän vaaralliseksi. Koska hän ei enää aikonut ryypätä, ei hänellä myöskään ollut toivoa siitä unhotuksesta, jota karjanpaimenet kaipasivat silloin tällöin. Rockin oli leikkinsä kestettävä. Nyt hän oli tullut kovaksi ja laskevaiseksi, varmaksi asiastaan, mutta ulkonaisesti hän näytti aavikoitten entiseltä huolettomalta karjanpaimenelta.
Rock pyysi tavata John Dabbia ja hänet ohjattiin tämän yksityistoimistoon. Hän astui rikkaasti sisustettuun huoneeseen, missä kaksi miestä istui tupakoiden. Toinen oli John Dabb, joka ei ollut suuriakaan muuttunut siitä Lännen miehestä, joka kerran oli ollut hänen isäntänsä. Hän oli hyvin säilynyt viisikymmenvuotias mies, tuskin ollenkaan harmaa, jonka kapeat kasvot, voimakkaat leuat, ohuet huulet ja keltapilkkuiset, pähkinänruskeat silmät Rock hyvin muisti.
"Päivää, herra Dabb!" Rock sanoi huolettomasti. "Te ehkä tunnette minut."
"Trueman Rock!" huudahti Dabb suuresti hämmästyen. "Kyllä varmaan. Amy kertoi minulle sinun olevan täällä." Hämmennys seurasi hänen hämmästystänsä, mikä oli ehkä se, joka sai hänet ojentamaan kätensä.
"Hesbitt, tämä on True Rock, niitä todellisia ratsastajia, joita meillä ennen joskus oli", jatkoi Dabb toipuen niin paljon, että esitti vieraansa, joka myöskin oli noussut. "Rock, paiskaapas kättä Hesbittin kanssa, uusia karjanomistajiamme."
Hesbitt kumarsi jäykästi ja sanoi jotakin ojentamatta kättään. Rock tarkasteli häntä avoimesti.
"Hauska tavata teitä, herra Hesbitt."
Hänen nykyään herkästi toimivat sielunkykynsä puntaroivat tätä miestä ja epäedullisin tuloksin. Hesbitt oli nuorempi kuin Dabb, ilmeisesti mies, joka ei koskaan ollut ollut karjanpaimen, sillä hänessä ei näkynyt niitä ruumiinrakenteellisia merkkejä, joita aavikot jättävät mieheensä. Hän oli laiha, kellertäväkasvoinen, kovannäköinen, terävät silmät lähellä toisiaan ja syvällä tuuheiden kulmakarvojen peitossa.
"No, Rock, mitä saan kiittää tästä tervehdyskäynnistä?" kysyi Dabb kylmän uteliaasti.
"Se jää nähtäväksi, oletteko siitä minulle kiitollisuudenvelassa vai ettekö. Eiköhän se riipu teistä itsestänne", Rock vastasi.
"Etkö haluaisi vanhaa hommaasi takaisin?" tiedusteli karjanomistaja ivallisesti.
"En nyt, mutta jos menetän paikkani Prestoneilla, niin haluaisinpa tosiaankin taas päästä entiseen työpaikkaani."
Dabb oli selvästi ymmällä ja närkästynyt.
"Sitäkö sinä tulit kysymään?"
"En. Minun asiani on hieman arkaluontoisempi."
"Niinkö? Yhym – tuota, toivon sen olevan pian toimitetun", vastasi Dabb jäykistyen.
"Niin lyhyesti kuin vain haluatte", vastasi Rock ja astui sitten hitaasti askelen Dabbin asiakasta kohti. "Herra Hesbitt, kuulin tänä aamuna, että teidän päällysmiehenne Peeples on kaupungissa ja haluaisi tavata minua."
"Niin on, hän tuli aikaisin aamulla, ja uskon hänen todellakin haluavan etsiä teidät käsiinsä", sanoi Hesbitt harkiten ja syvät silmänsä kiinteästi ja tyytymättöminä Rockiin suunnattuina.
"Hän ei mahda olla erikoisen hanakka minua tapaamaan", veteli Rock. "Minä olen juossut katuja ylös ja alas ja sisään ja ulos hotellistani kaiken aamua – etsien herra Peeplesiä."
"Ah! Niinkö... Hänellä lienee kovasti kiire varusteita ostellessaan", vastasi Hesbitt hermostuneesti. "Saisinko tiedustella – tuota – mitä te etumiehestäni haluatte?"
"Ei mitään erikoisen tärkeätä – se on, tärkeätä minulle", sanoi Rock korostaen viimeistä sanaa. "Halusin vain tarjota Peeplesille tilaisuuden tavata minua. Ja sanoa hänelle pari sanaa."
"Mitä?" kysyi Hesbitt, jonka kellertävät kasvot kalpenivat hieman.
"Luulenpa, että teidän on yhtä hyvä tietää se. Haluan vain antaa teille pienen vihjeen. Minä en ollut koskaan kuullut mitään puolikuu-karjamerkistä ennen kuin kaksi päivää sitten. Ja vasta eilen sain tietää, mikä saki sitä paimentaa."
Rockin kylmä, pureva puhe teki ilmeisesti vaikutuksensa Hesbittiin, mutta tuskin auttoi sulattamaan sen sisällystä. Hän kopisti tuhkan sikaristaan ja otti hattunsa pöydältä suomatta Rockille enää katsettakaan.
"Dabb, teidän entinen paimenenne puhuu omituisesti, jos lie totta edes", hän tokaisi. "Jätän teidät uudistamaan vanhaa tuttavuutta. Hyvästi."
"Hesbitt, te olette uusi näillä laitumilla", vastasi Dabb hieman purevasti. "Olen sanonut sen teille ennenkin. Ja se sietäisi teidän päällysmiehenne, tuon Wyomingin paimenen myöskin kuulla – tai hän joutuu ikävyyksiin. Tämä ei ole Wyomingia... Minun on sanottava teille, että Rockin puhe ei ole omituista. Lyön vetoa, että se on totta. En ole kuullut hänen koskaan valehdelleen. Eikä kukaan vanha karjanomistaja tai paimen sanoisi hänen niin tekevän, vaikka kuinka uskoisi niin olevan."
"Olen kovin kiitollinen, Dabb", vastasi Hesbitt kiivaasti. "Olen sanonut teille jotakin ennenkin – ja se on, että se, mitä tämä aavikko tarvitsee, on hieman uutta verta."
"Häh! On melko perhanan varmaa, että sitä jokin määrä lähiaikoina vuotaakin", sanoi Dabb karkeasti.
Hesbitt kumartui ja lähti paiskaten oven perässään kiinni. Dabb puraisi kiukuissaan sikariaan.
"Jotkut näistä uusista karjamiehistä tuottavat minulle vatsanväänteitä... Rock, ota sauhu ja istu."
"Dabb, annanpa todellakin arvoa sille, mitä äsken sanoitte hänelle minusta", vastasi Rock ilman äskeistä kylmyyttä. "Totta puhuen, olen myöskin hämmästynyt. Minulle on kerrottu, että en olisi erikoisesti suosiossanne."
"Ei se siihen kuulu", Dabb vastasi nopeasti. "Kun minä kerran tiesin sinun olevan rehellisen, oli minun se myös sanottava. Sinun suhteesi Prestoniin on aiheuttanut huhuja. Hesbitt on menettänyt enemmän karjaa kuin kukaan muu meistä. Hänen sakinsa on kovaa joukkoa Wyomingista. He pitävät, että sinä olet – no, en halua toistella tässä juoruja. Niitä on ilmankin liikaa... Mutta olit sitten suosiossani tai et, niin joka tapauksessa minun ensin tarvitsee saada todistus epärehellisyydestäsi."
"Se on suoraa puhetta. Siitä minä pidän ja olen kiitollinen. Se tekee helpommaksi, mitä minä halusin sanoa."
"Ai, minä unohdin. Sinulla oli jotakin arkaluontoista asiaa... Äläpäs viivyttele."
"Dabb, olenko koskaan ollut kiero teitä kohtaan?" kysyi Rock alkajaisiksi.
"Sinä juoksit tiehesi ja jätit minut pulaan", vastasi Dabb kärtyisesti. "Minä en voi sellaista koskaan antaa etumiehelle anteeksi."
"Mutta olkaa nyt ainakin oikeudenmukainen", vastasi Rock vakavasti. "Minun oli lähdettävä äkkiä – tai tapettava toinen mies, ja mies, josta täällä varsin yleisesti pidettiin, Cass Seward."
"Sinä saatoit niin ajatella. Cass oli minun ystäviäni. Hän sanoi kerran minulle, ettei sinun olisi tarvinnut juosta tiehesi. Hän olisi sen kyllä selvittänyt. Pidättänyt sinut – ja päästänyt sinut sitten vapaaksi. Sinähän tiesit, että se oli avoin tappelu. Mikä sen kaverin nimi nyt olikaan? No, joka tapauksessa kaikki olivat tyytyväisiä, että sinä pamautit hänet matalaksi."
"Hm! – Olipa ikävää, etten tuota silloin tiennyt", sanoi Rock tuumivaisena. Sitten hän karisti päältään nuo synkät ajatukset. "Dabb, oliko teillä jotakin muuta minua vastaan muistutettavaa?"
Karjanomistaja rummutti pöytää ja tuprutti sikariansa harkitessaan tätä kysymystä.
"Katsokaa minua suoraa silmiin", Rock jatkoi. "Kuin mies miestä, Dabb. Jos teillä on jotakin hampaankolossa minua vastaan, niin antakaa tulla. Minä tulen suoraan ja kiertelemättä... Ja koko paljon saattaa riippua siitä, että te teette samoin."
"Mihin sinä pyrit?"
"Dabb, minä en pyydä paljoa, en ainakaan ollaksemme kaksi Lännen miestä. Minä en varmastikaan hio mitään kirvestä päänne menoksi. Saatan joskus pyytää työtä teiltä, mutta vain ansioitteni perusteella. Nyt minä vain haluan teitä näyttämään korttinne. Minä haluan vain tietää, mikä meidän suhteemme on. Haluan, että te uskotte vilpittömyyteeni."
"Rock, tuo on perhanan väkevää puhetta – tullakseen sinun suustasi. Minun on vaikeaa olla ajattelematta, että sinulla saattaa olla jokin salattu tarkoitus."
"Älkää sillä ajatuksianne vaivatko, sillä sellaisia ei ole."
"Hyvä on, Rock, minä uskon sinua", vastasi Dabb punastuen vahvasti ilmeisesti liikuttuneena. "Suoraan sanoen, niin minulla on vähän kaunaa sinua kohtaan – tuo sinun ja Amyn vanha juttu."
"Hyvä!" huudahti Rock iskien nyrkkinsä kämmeneensä. "Sen minä juuri toivoin teidän myöntävän. Dabb, se ei ollut varsin syvällistä. Tehän tiedätte, miten tässä kaupungissa juorutaan."
"Sen kai minä tiedän", sanoi Dabb julmasti. "Mutta sekin huomioon ottaen..."
"Kuulkaahan", Rock keskeytti kumartuen Dabbin puoleen. "Akat täällä syyttivät Amya kaikkein pahimmasta siinä jutussa. Hän oli kaunis ja turhamainen – ja miehiä puoleensa vetävä. Mutta hän oli kunniallinen, ja jos koskaan on muuta väitetty, niin on valehdeltu. Minä olin rakastunut Amyyn, ehkä hieman enemmän häneen kuin pariin muuhun tyttöön. Amy tiesi sen. Hän ei koskaan päästänyt luontoaan valloilleen. Olen varma, että hän piti minusta, mutta hänellä oli toisiakin. Ja niin se muodostui niin kuumaksi ja kiihkeäksi. Mutta se, josta tahdon teidän olevan selvillä, on se, että Amy ei koskaan ottanut minua vakavasti. Tarkoitan, ettei hän koskaan ollut niin rakastunut kuin hän voisi olla. Ja olen tyytyväinen, ettei hän vielä koskaan ole sitä ollut. Ei teihinkään – omaan mieheensä! Antanette minulle anteeksi, Dabb, mutta tämä on suoraa puhetta."
"Niin on, jumaliste!" sanoi Dabb vaikeasti. "Ja mihin sinä pyrit?"
"Että Amy olisi onnellinen", iski Rock, "minun ei tarvinne vannoa sitä tarkoittavani, jos te tosiaankin tunnette minut, kuten te sanoitte Hesbittille... Tapasin Amyn sinä päivänä, jolloin saavuin Wagontongue'iin, jälleen eilen. Dabb, hän nylkisi minut elävältä, jos hän saisi tietää, että olen puhunut teille tästä... Hän on yksinäinen ja onneton. En usko, että Amy olisi koskaan mennyt naimisiin kanssanne, ellei hän olisi hiukkasen välittänyt teistä. Mutta te ette ole onnistunut voittamaan sitä, mikä on parasta hänessä. Dabb, en usko, että kukaan on koskaan uskaltanut sanoa teille tällaista. Minä en välitä tuon taivaallista, kuinka kauheasti raivostutte, jos vain voin saada silmänne auki."
"Panet minut näkemään punaista, paimen", vastasi Dabb käheästi, ja veri, jonka hän tunnusti värjäävän näkönsä, tosiaankin näkyi hänen kasvoiltansa. "Mutta jatka. Minulla ei ole sisua ojentaa revolveria sinua vastaan."
"Hyvä, olen aina vaistonnut, että te ette pohjimmaltanne ole niinkään huono mies. Laitumilla väitetään, että te olette kovapintainen mies, ja paimenet eivät erikoisesti pidä teistä. Heillä on ehkä siihen aihetta. Joka tapauksessa te kuitenkin kuulutte noihin suoraluontoisiin karjamiehiin... Nyt te olette rikas. Teidän ei ole pakko syödä, nukkua, vihellellä ja tupakoida vain liikeasiat mielessä. Huomatkaa vähän myöskin nuorta ja kaunista vaimoanne! Kuten ennen naimisiin menoanne! – Sol Winter kertoi minulle, että te olitte yhtä riehakas kuin mikä tahansa keikari tässä kaupungissa. Kuulkaa, palatkaa takaisin jälkiänne. Viekää tyttö tuulettumaan silloin tällöin, Kansas Cityyn taikka Denveriin. Kaliforniaan talveksi... Ja ennen pitkää, vanha kanto, te olette oleva tyytyväinen. Jos te ette näin tee, niin, niin totta kuin minä tässä istun, Amy joutuu huonoille jäljille... Tämä oli minun asiani ja nyt se on toimitettu."
Rock pysähtyi äkkiä nähdessään vanhan miehen piinallisen olon. Dabb vääntelehti tuolissaan. Raivo ja häpeä taistelivat sen kunniantunnon kanssa, joka näytti nostavan päätään hänen sielunsa syvyyksistä. Äkkiä hän puhkesi kiroilemaan niin hurjasti kuin vain aavikoilla osataan.
"Hyvä, Dabb", vastasi Rock naurahtaen. "Mutta onko se minulle vai itsellenne?"
Karjanomistaja pyörähti tuolissaan, kouraisi esineitä pöydällään, taivutti päänsä, heitti sen pystyyn, ja sitten liikkeittensä muuttuessa hitaammiksi ja hitaammiksi hän sytytti uuden sikarin. Kun hän jälleen kääntyi, hänen kasvonsa olivat puoleksi savuverhon peitossa.
"Sinä olet – omituinen mies – Rock", hän änkytti vähitellen saavuttaen jälleen tasapainonsa. "En tiedä, olisiko minun ajettava sinut ulos toimistostani – vai uskottava, että minä olen sellainen perhananmoinen vanha hölmö, joksi sinä minut kuvaat... Se tuli vähän yllättäen joka tapauksessa. Sinä olet satuttanut minua arimpaan paikkaani. Se käy niin vietävän kipeästi... Mutta puhut kuin mies. Eivätkä minun aivoni ole vielä niin jäykistyneet, etten minä voi ottaa opikseni toisen miehen neuvoa."
"Tarvittiin sisua tulla ärsyttämään John Dabbia hänen omassa luolassaan, mutta olenpa iloinen, että niin tein", vastasi Rock hymyillen suoraan tapaansa kaiken jännityksen lauetessa.
"En ole aivan vakuuttunut siitä", vastasi Dabb vältellen, "mutta olen kuin puulla päähän lyöty. Jos totuus osoittautuu yhtä suoraksi kuin puheesi – no niin, nuori mies, sinä olet ehdonalaisessa vapaudessa, kunnes saan sen selville... Koska nyt olet rohjennut neuvoa minua arkaluontoisessa asiassa, niin minä maksan takaisin."
"Antaa paukkua, John. Olen valmis väistämään."
"Jätä Preston!" tokaisi Dabb.
"Miksi?" iski Rock takaisin yhtä terävästi.
"En voi selittää."
"Mutta miksi ette voi selittää? Jos tunnette jotakin kyllin selvästi sanoaksenne sen, miksi ette voi perustella sitä?"
"Sinä tunnet laitumet. Eräitä asioita ei yksinkertaisesti voida sanoa."
"Ja miksi? Koska niitä ei voida todistaa."
"Juuri niin."
"Hyvä, minä pysyn Prestonin palveluksessa, kunnes nämä kirotut hämärät huhut todistetaan aiheellisiksi – tai kunnes joku saa kärsiä siitä, että on laskenut niitä liikkeelle."
"Se saattaa tapahtua liian myöhään sinun kohdaltasi."
"Silläkin uhalla."
"Jos sinä paukuttelet revolveriasi Prestonia puolustaaksesi, saattaa se sinut perikatoon."
"Se riippuu... Mutta se on vähän kaukaa haettua, Dabb. Tuo on kaikki kaukana mahdollisuuksien ulkopuolella."
"Ei ollenkaan – jos sinä olet pihkassa Thiry Prestoniin", Dabb vastasi.
"Meidän kesken sanoen – minä olen."
"Siinäpä se! – Se merkitsee paljon. Annan arvoa luottamuksellesi, Rock. Hän on ihastuttava tyttö. On vain kovin ikävää, että hän... Siinä sitä taas ollaan. Minä olen lörppö kuin vanha akka. Ehkä sinä painut nyt tiehesi ja jätät minut kokoilemaan ajatuksiani."
Rock ei ollenkaan pahastunut lähtökäskystä tuntien itsensä voitonriemuiseksi asiansa herättämästä odottamattoman suosiollisesta vastakaiusta. Dabb kutsui hänet kuitenkin takaisin hänen lähestyessään ovea.
"Unohdin erään asian", hän sanoi. "Mielestäni minun velvollisuuteni on ilmoittaa sinulle, että olen katkaissut liikesuhteeni Prestoneihin."
"Milloin?"
"Viime perjantaina, jolloin Preston kävi täällä."
"Saako kysyä minkälaatuiset ne liikesuhteet olivat?"
"Preston oli pienempänä osallisena eräässä karjakaupassa kanssani. Minä lunastin hänet irti siitä. Samoin peruutin kaikki paistitilaukset."
Tällä kohden Dabbin katse painui alas ja hän piirteli hajamielisenä numeroita pöytänsä kanteen.
"Mitäs Preston siitä tuumi?" kysäisi Rock hetken kuluttua.
"Rimpuili vähän karjakaupan johdosta, mutta minusta näytti, että hän tunsi helpotusta siitä, ettei hänen enää tarvinnut myydä minulle paisteja."
"Helpotusta. – Mitä te oikein tarkoitatte?"
"Hän vain vaikutti siltä. En minä kysynyt, mistä se johtui. Minä olin tyytyväinen. Minulla oli hyvät syyni, mutta tuskin olisin voinut ruveta niitä hänelle selittämään."
"Olisiko teillä mitään sitä vastaan, että kertoisitte minulle?" jatkoi Rock välinpitämättömästi kiertäen itselleen savukkeen.
"Kyllä, kyllä on. Joutuisin silloin pettämään joidenkin luottamuksen. Sinun on itse koetettava päästä siitä selville."
"Niinpä kai. Hm, minä olen sellainen yksinkertainen sielu, että se taitaa viedä paljon aikaa. – Tässä ohimennen, Dabb, oletteko edelleen Karjanomistajien Yhdistyksen johdossa?"
"En, jätin paikkani käytettäväksi. Hesbitt valittiin hiljan tilalleni."
"Voi peijakas! Ikävä kuulla."
"Miten niin? Hesbittin sanotaan olevan toimeliaamman kuin mitä minä olin."
"Hän ei ole koskaan ollut karjanpaimen", vastasi Rock merkityksellisesti. "Hyvästi, Dabb. Ehkä tapaamme ratsastusnäytöksessä tai tanssiaisissa."
"Todennäköisesti. En enää oikein pysty hurjalla härällä ratsastamaan, mutta poikkean Amyn tanssiaisiin parin tanssin ajaksi, vaikka jalat poikki menkööt."
"No, nyt se kuuluu joltakin, John", kuului Rockin iloinen vastaus ja hän meni ulos.
Kaduilla oli touhua ja liikettä. Wagontongue'iin tulvi väkeä heinäkuun neljänneksi. Rock näki, että kaupungintalo oli koristettu iloisin punaisin, valkoisin ja sinisin värein. Liput liehuivat. Nuori väki asetteli jo ilotulitusvehkeitä paikoilleen. Satuloituja hevosia seisoi kylki kyljessä puomeihin kiinnitettyinä. Erämaasta saapuvia vankkureita tuli kolisten pitkin pääkatua. Kadut olivat täynnä karjanpaimenia, meksikkolaisia ja intiaaneja, tiheimmässä Onnellisten Päiväin kapakan läheisyydessä. Rock kirosi reippaasti ajatuksilleen, kun hän muisti päätöksensä, että hän, paimen, oli viimeisen kerran astunut tuohon kapakkaan sisään ja sieltä ulos – onnellisena ja päissään.
Rock näki paljon huvittavaa ja kiinnostavaa kuljeskellessaan tunnin verran ympäri kaupunkia, mutta hänen pääasiallinen tarkoituksensa, joka oli varata Klink Peeplesille tämän etsimä tilaisuus tavata häntä, ei toteutunut. Tämän jälkeen hän meni sisälle katselemaan itselleen päivällistä ja huomasi ravintolan olevan ahdinkoon saakka täynnä. Sitten hän istuskeli hotellin lämpiössä, kunnes ei enää jaksanut sitäkään sietää. Hän tappoi sitten aikaansa huoneessaan muistellen kohtaustaan Dabbin kanssa.
Siitä oli ollut tuloksena sekä hyvää että pahaa – se hyvää, että siitä mahdollisesti koituisi suurempaa elämäntyydytystä Amylle, jos Dabb vain kykenisi herättämään hänessä sen, mikä hänessä oli parasta, sen sijaan että kiihoittaisi hänen huonointa puoltaan; ja se paha hänelle itselleen, että se oli olennaisesti vahvistanut niitä itsepintaisia, ilkeitä huhuja, jotka häälyivät kuin yhteenkerääntyvät pilvet Prestonien pään yllä.
Melko myöhään iltapäivällä Rock meni Winteriä tapaamaan. Hänet vastaanotettiin avoimin sylin.
"Hei, sinä olet ryypännyt?" Rock huudahti pitäen ystäväänsä kädenmitan päässä.
"En tippaakaan. Tarkemmin sanottuna ei tippaakaan tummaa viskiä. Mutta Thiryn suloisia hymyjä ja sanoja olen kyllä juonut."
"Älä!"
"Kyllä vain. Prestonit saapuivat aikaisin. He olivat ajaneet koko eilisen päivän ja puolisen yötä."
"Turkanen! – Ja minä kun en odottanut häntä saapuvaksi ennen huomista."
"True, hän on käynyt täällä ainakin kuudesti", Winter jatkoi palaen halusta saada kertoa tämän hirvittävän tärkeän asian. "Hän tiedusteli sinua joka kerta!"
"Sol, sinä vanha, valehteleva puoliverinen! Sydämeni kestäisi jotenkuten sen, että hän on kysynyt kerran. – Mutta kuusi kertaa!... Sinut pitäisi kuristaa."
"No, no, poikaseni, ehkä se nyt ei ole kaikki aivan yhtä totta kuin evankeliumit. Hän oli entisensä, kun hän ensiksi poikkesi tänne, herttainen ja tyyni. Suuteli minua ja sanoi, että hänellä ja Alicella on niin mukavaa ja heistä on niin hauska asua meillä. Hän kysyi, olinko nähnyt sinua. Ja minä sanoin, etten ollut vielä tänään, mutta että sinä kyllä pian poikkeaisit. Sitten hän kertoi, että Ash ei ollut tullut kaupunkiin eikä ollut aikonutkaan. Olin niin hämmästynyt, etten osannut sanoa muuta, kuin että ehkä hänellä nyt kerran olisi sitten oikein hauskaa. Se pani hänet punastumaan. Noin tunnin kuluttua hän tuli tänne jälleen, vähän muuttuneena. Hän osti värillistä kangasta. Hän autteli Amy Dabbia tanssisalin koristamisessa. Hän kysyi, olinko jo tavannut sinua, ja vastasin, etten ollut. Hän meni ja tuli pian takaisin, vielä enemmän muuttuneena. Punaiset täplät paloivat hänen molemmilla poskillaan. Niin hän tuli ja meni, kunnes tuli vihdoin viimeisen kerran Amyn kanssa hetkinen sitten. Ja sen saat arvata, ettei hän silloin kysynyt sinua. He! He! He!... Lyön vetoa miljoonan, että Amy oli saanut sisään muutamia hyviä osumia."
"Sol, ja sinä voit nauraa sille!" huudahti Rock voihkaisten.
"Nuo tytöt ovat eri lystikkäitä. Niin totta kuin sinä olet tähän maailmaan syntynyt, Amy on puhunut Thiry paralle suut silmät täyteen, kuinka hurjan ihastunut sinä olit häneen ja kukaties vieläkin olet."
"Tietysti hän on. Se on kauheata. Thiry tulee inhoamaan minua."
"No, ei hän ainakaan siltä näyttänyt, mikäli sitä nyt voi huomata", Sol huomautti kuivasti.
"Ei kai kellään karjanpaimenella, joka koskaan satulassa on istunut, ole kurjempaa onnea kuin minulla", jatkoi Rock raivoten kohtalolleen. "Täällä tuo Dabbin liekkejä nielevä nainen on koko päivän juossut mustaamassa minua tyttöni silmissä – kun minä olen yrittänyt auttaa häntä. Eikö se ole hänen tapaistaan?"
"Mitä sinä olet oikein puuhannut?" Winter kysyi uteliaisuutensa äkkiä heräten.
"Minä menin ja rupesin ystäväksi John Dabbin kanssa."
"Mitä!? Taivaan talikynttilät! Mikä sinuun meni, poika?"
Rock kuuli Winterin äänen, mutta vain kaukaa, sillä hän ryntäsi ovelle, jonka takana hän oli ikkunan läpi nähnyt Thiry Prestonin.
Thiry ei onneksi huomannut häntä, ennen kuin hän astui kadulle, näköjään kuin ainakin nuori mies, joka astuu ulos katukäytävälle. Hän joutui tällöin suoraan Thiryn eteen.
"Kas, hei!" Rock tervehti pakottaen iloisen yllätyksen tunteen kätkemään ihastuksensa nostaessaan lierihattuaan. "Kuulin sinun jo olevan täällä. En tosiaankaan osannut odottaa sinua ennen huomista."
Tyttö tervehti häntä arasti, ja tuo poistyöntävä ilme, joka oli ollut hänelle ominainen heidän kohdatessaan Auringonlaskun Solassa, oli poissa. Hänellä oli yllään vaaleansininen puku ja uusi hattu, jonka verraten laajat reunat varjostivat hänen kasvojaan. Siitä huolimatta Rock näki, että hänen poskensa eivät olleet kalpeat eivätkä hänen silmänsä tyynet.
"Me lähdimme eilen aamulla päivän valjetessa", hän kuului sanovan. "Pojat olivat ihan mahdottomia ja nuoremmat aivan vimmoissaan matkaan päästäkseen – niinpä isä pani meidät taipaleelle päivää aikaisemmin."
"Sepä hauskaa. Lapsilla tulee olemaan valtavan hauskaa. Missä he ovat?"
"Taivas sen tietäköön. Jossakin kaupassa kai... Niin, Ash jäi kotiin."
Hän sanoi sen kuin se olisi vain sivuhuomautus, tuskin mainitsemisen arvoinen.
"Niinkö?" Rock vastasi väkinäisesti, vaikka hänen mielensä ailahti riemusta. "Vai niin. Sepä ikävää, jos olet pahoillasi."
"Minulle se on sellainen helpotus, etten – en tunne itseäni", hän vastasi odottamattoman suorasti. "En muista ainoatakaan heinäkuun neljättä, jota Ash ei olisi pilannut ryyppäämällä itsensä humalaan."
"Saanko saattaa sinua vähän matkaa?" vaihtoi Rock puheenaihetta. "Minne sinä olet matkalla?"
"Saat. Olen viimeisellä asiallani", hän vastasi ja huiskutti kättään iloisesti Winterille, joka katseli heitä leveästi hymyillen.
Rock sovitti askeleensa hänen lyhyitten, nopeitten askeleittensa tahtiin ja teki varovaisia huomautuksia ilmasta ja kaupungista, joka oli täynnä väkeä, kunnes he saapuivat leipuriliikkeen luo, josta Thiry sanoi käyvänsä tilaamassa tavaraa rouva Winterille.
"Odotan sinua", Rock sanoi.
"Pelkäätkö sinä mennä leipurin myymälään tytön kanssa?" hän kysäisi, ja leveä hatunreuna heilahti juuri kyllin paljon ja kyllin kauan, että hän ennätti tavoittaa välähdyksen harmaista silmistä.
"En – en minä suorastaan pelkää", tunnusti Rock, joka totta puhuen oli hämmennykseen saakka peloissaan, sillä hänen mielestään tämä kaikki tuskin saattoi todella tapahtua muuta kuin unessa.
"Siitä päätellen, mitä olen kuullut – äskettäin – sinä voisit marssia suoraa päätä vaikka leijonain luolaan – erään – eräiden ihmisten puolesta", sanoi tyttö ajatuksiinsa vaipuneena.
"Niin, ehkä voisinkin – erään – erään henkilön puolesta", vastasi Rock alkaen tökerösti ja lopettaen uljaasti. Tämä sai sinisen hatunreunan painumaan ja peittämään melkein koko kasvot. Rock luuli kuitenkin nähneensä välähdyksen poskesta, jolle väri kohosi. Rock saattoi tytön myymälään, seisoi hänen vierellään hänen tehdessään tilauksensa ja saattoi hänet ulos.
"Minun piti odottaa tässä Allieta. Hän ei viipyne kauan", sanoi Thiry pysähtyen ulkona ikkunan eteen.
"Toivottavasti hän myöhästyy", Rock vastasi turhaan koettaen löytää itseänsä.
Samassa tyttö nosti päätään niin paljon, että hatunreunaa ei enää tarvinnut kiroilla. Rock ahmi hänen kasvojaan hetken, ennen kuin hän huomasi, ettei hän ollut sellaista ilmettä nähnyt niillä koskaan ennen. Epäilystä, halveksumista, oikukasta pahantuulisuutta!
"Sinä menet noihin tanssiaisiin", hän sanoi. Se ei ollut kysymys.
"Taidan pistäytyä vilkaisemassa", hän vastasi ja hänen sydämessään tuntui räjähtämisen oireita.
"Aiotko naamioida itsesi?"
"Tottakai. Mitäs hauskaa muuten olisi?"
"Tahdotko sanoa minulle, minä tulet esiintymään?" hän kysyi viehkeästi – liian viehkeästi ollakseen vaaraton.
"Thiry, se pilaisi koko lystin. Minä tosiaankin haluaisin huiputtaa sinua hiukan", esteli Rock.
"Etkö sinä jo ole minua kylliksi huiputtanut?" hän jatkoi suurieleisen katkerasti.
"Enkä ole!" räjähti Rock ja hänen äkkinäinen kiihkonsa lennätti sanat hänen huulilleen. Se säpsähdytti tyttöä.
"Trueman Rock, on paljon sellaista, joka sinun on osoitettava perättömäksi, ja vielä enemmän sellaista, joka sinun on todistettava", hän sanoi ja hänen suuret, ihmeelliset silmänsä kohtasivat Rockin katseen.
"Thiry!" haukkoi Rock ilmaa yht'äkkiä poissa suunniltaan.
"Sinä et siis tahdo kertoa minulle, missä puvussa tulet esiintymään – että minä tuntisin sinut ensiksi."
"Tietysti saat sen tietää", kiiruhti Rock sanomaan.
"En minä nyt välitäkään tietää... Sinä et kuitenkaan tule minua näkemäänkään."
Rock ei voinut muuta kuin tuijottaa mykkänä. Hänen rintaansa repi ristiriita – välitön usko kaikkeen, mitä tyttö ikinä sanoikin ja se hämmennyttävä pohjavirta, joka paljasti hänet. Hänen mieleensä syöksähtävä muisto tytön isän viekkaista vihjauksista yhä vain pahensi hänen tilaansa.
"Herra Rock", hän jatkoi ilman äskeistä ivaa. "Minun pitänee selittää rohkeanlaisia sanojani. Näistä tanssiaisista piti tulla minun ensimmäinen iloinen ja onnellinen tilaisuuteni – sen jälkeen, kun tulin täysikasvuiseksi. Isä sai jollakin tavalla pidettyä Ashin kotona. Hän sai minutkin uskomaan, että sinä huolehtisit minusta suurenmoisesti. Minulla ei ole ketään muita kuin veljeni ja heillä on kaikilla tyttönsä. Mi-minä haaveilin kaikenlaista – mitäpä siitä sen enempää... Sitten minä tulen kaupunkiin ja saan kuulla korvaini täydeltä vaikka mitä, niin että niitä polttaa – kaiken päivää. Tanssiaiset järjestetään sinua varten! Sinä et edes tanssisi kenenkään muun naisen kanssa kuin hänen! Sinä olisit entinen rakastaja, joka vannoo valojaan uudelleen! Sinä..."
"Thiry, hiljaa!" keskeytti Trueman raivoissaan, epätoivoissaan, riemuissaan, kaikkea tolkuttomana sekamelskana. "Minä sanoin sinulle, että minä en välittäisi rahtuakaan, mitä sinulle kerrottaisiin vanhoista seikkailuistani. Mutta jos sinä välität niistä, niin silloin minä vihaan niiden pelkkää ajatustakin."
"Trueman, en tiedä kuinka paljon, tai mistä syystä, tai välitänkö niistä ollenkaan. Mutta minä luotin sinuun ja tuo nainen on tappanut sen."
"Oi ei, Thiry, älä sano niin", rukoili Rock.
"Mutta teillä, sinulla ja hänellä on joitakin salaisia sopimuksia – noiden tanssiaisten suhteen."
"Niin, niin on. Mutta siinä ei ole tunnetta mukana minun puoleltani", hän vastasi nöyrästi. "Thiry, jos sinä et luota minuun, niin minun täytyy jättää hänet pulaan. Sitä minä en ole eläissäni tehnyt kenellekään tytölle."
"Kuinka minä voin luottaa mieheen, joka on valmis pettämään jokaisen naisen – vielä vähemmän tuohon naiseen?"
"Et voisikaan. Olen ansainnut tuon moitteen. Mutta minä olen aivan poissa raiteiltani. Ole nyt järkevä, rakas lapsi. Niin, minä toivoin kokevani onnellisen hetken vain seuraamalla sinua jostakin loukosta. En koskaan uskaltanut toivoa saavani tanssia kanssasi. Voi taivas!"
"Trueman, minä aioin tanssia vain veljieni kanssa, ja ehkä parin tuntemani pojan kanssa, – ja kaikki muut tanssit sinun kanssasi."
"Thiry Preston, sanotko sinä, että – että..." hän huudahti löytämättä lauseelleen sopivaa loppua.
"Minä juuri sen sanon", Thiry vahvisti. "En voinut sanoa sitä jo kotona, koska en silloin vielä tiennyt mieltäni. Mutta mitä väliä sillä on, milloin."
"Ei tietysti mitään. Minun hurja unelmaniko toteutuisi? Mutta kuule, Thiry, eihän vieläkään ole myöhäistä."
"Voi, on", sanoi hän lohduttomana ja kuitenkin hän näytti koko sielullaan odottavan vastaväitteitä. "Hän on pilannut..."
"Kuule", keskeytti Rock. "Minä aioin tehdä Amy Dabbille ystävän palveluksen. Taivas tietää, että hän on sen tarpeessa, kuten tulet itse huomenillalla näkemään. Mutta jos sinä annat hänen mustankipeän kielensä pilata hiukkaakaan omasta hauskuudestasi, niin minä luovun siitä."
"Trueman, minä voin antaa anteeksi koko paljon, luullakseni, mutta en suoraa valhetta", hän mutisi vakavien silmiensä lävistäessä hänet.
"Minä en valehtelisi sinulle edes henkeni pelastaakseni", hän vastasi väsyneellä ja viileän päättäväisellä äänellä.
"Pyydän anteeksi. Minä olen hieman epäluuloinen", vastasi Thiry pehmeästi. "Trueman, esitän sen puolustuksekseni, että minä en ole tottunut juonittelemaan ja vilppiin... Ei sillä, etten minäkin olisi nainen, enkä minäkään ole ilmaissut sinulle todellisia tunteitani. Enkä voikaan sitä tehdä. Mutta en koskaan kykenisi tasapäiseen kilpailuun rouva Dabbin kanssa. Hän luki, mitä sielussani liikkui, ja kidutti minua. Hän arveli, että mahdollisesti alkaisin pi-pitää sinusta, ja halusi turmella kaiken."
"Thiry, turmeliko hän kaiken, senkin vähän, mitä ehkä oli turmeltavissa?" Rock kysyi.
Hän käänsi kasvonsa poispäin. "En tiedä. Minä olen niin kiihdyksissäni. Kun tulen takaisin kotiin, tulee elämäni olemaan kurjaa. Mutta minä tahdon – olla mukana noissa tanssiaisissa! Sinähän ymmärrät minua, Trueman, etkö ymmärräkin. Se on yksi asia, johon luotan."
"Teen parhaani. Mutta sinä olet niin erikoinen. Ei todellakaan ole toista tyttöä sinun kaltaistasi."
"Miten niin?" hän kysyi antaen hänen jälleen nauttia harmaitten silmiensä ihmeellisestä sulosta.
"Thiry, minä en keksi nyt sanoja", hän vastasi koettaen esiintyä tyynesti. Missä ja milloin hän koskaan voisi tehdä oikeutta hänen erikoisuudelleen, hänen epäjohdonmukaisuudelleen, hänen viattomuudelleen ja yksinkertaisuudelleen? "Ehkä tanssiaisissa..."
"Ehkä tanssiaisissa – sitten – jos sinä osoitat paljon olevan aineetonta ja annat todisteita vielä enemmästä, minä tulen..."
Alice Prestonin saapuminen, hengästyneenä ja ruusunhohteisena ja riehakkaana, pidätti Rockin intohimoisen vastauksen, jota hän muussa tapauksessa ei olisi voinut hillitä, vaikka Thiry ei ollutkaan lopettanut ajatuksia nostattavaa lausettaan. Tytöt lähtivät nauraen ja jutellen asuntoansa kohden ja Rock saattoi heitä kulmaa kohden.
Juuri ennen kuin he tulivat sinne saakka, tuli mies ja nainen esiin. Nainen ilmeisesti pyrki eroon miehestä.
"Minähän sanoin en – en!" huusi nainen raivoissaan. Samassa Rock tunsi äänen ja leimuavat mustat silmät. Amy Dabb! Mies oli joku kookas paimen. Hänellä oli punainen huivi kaulassaan ja hänen naamansa oli melkein yhtä punainen.
"Kuulehan nyt, kyyhkyläiseni, et sinä minusta vain sillä pääse", hän jankutti sulkien toisen tien.
"Suus kiinni, senkin pahuksen hölmö! Joku voi kuulla", huudahti nainen kiihkeästi ja matalalla äänellä. Yhdellä askeleella ja loikkauksella Rock oli heidän vieressään.
"Joku kuuli kuitenkin, Amy. Painupa ravia noiden tyttöjen mukaan", sanoi Rock terävästi tönäistessään paimenta kovakouraisesti selkään ja kääntyessään häneen päin.
"Hyvää päivää, herra Punahuivi!"
X luku.
Punahuivinen ratsastaja oli ilmeisesti saanut ryypyn tai pari, mutta hän vaikutti selväpäiseltä, ja vähitellen se pirullinen tuttavallisuus, jolla hän oli puhutellut Amy Dabbia, häipyi kylmäksi, varovaiseksi tarkasteluksi. Hänen ruskea katseensa pyyhki Rockia kiireestä kantapäähän ja takasin taas.
"Hyvää päivää, herra Isohattu!" hän vastasi suurenmoisesti matkien Rockin tervehdystä.
"Nimeni on Rock."
"Sen minä osapuilleen osasin arvata", vastasi toinen varuillaan.
"Sinä olet Hesbittin etumies, Peeples", jatkoi Rock karskisti. "Hän sanoi minulle, että olet etsinyt minua."
"Niin tosiaan teinkin."
"Hm! Minusta tuntuu siltä kuin et olisi kovinkaan innokkaasti minua etsiskellyt", vastasi Rock äänessään lievää ivaa.
"No, en voi tosiaankaan väittää, että minulla olisi ollut mitään erikoista syytä hosua."
Nämä kaksi aavikoitten ratsastajaa mittailivat täten toisiaan. Rockin saama vaikutelma erosi tavattomasti siitä, jonka hän oli saanut tavatessaan Ash Prestonin. Hesbittin miesten päällysmies näytti kuuluvan siihen karjanpaimentyyppiin, jota Rock oli tottunut pitämään maan suolana.
"Sinä et ole päissäsi", sanoi Rock. "Mistä se johtuu, että loukkaat naimisissa olevaa naista keskellä katua?"
"Mitä se sinulle kuuluu?"
"Kyllä vain se kuuluu. Minä olen Amy Dabbin vanha ystävä. Minä ratsastin aikoinani hänen miehensä palkoissa. Enkä luule liioittelevani, jos sanon olevani hänenkin ystäviään."
"Hyvä, Rock, pyydän anteeksi", vastasi etumies auliisti vaikkakin närkästyneenä. "Mutta niin totta kuin Jumala on taivaassa, en tee sitä sen takia, että tuntisin siihen olevan aihetta."
"Kuulin, mitä hän sanoi, ja sinun vastauksesi. Sinut sietäisi ruoskia siitä hyvästä. Etkä sitten aikonut antaa hänen kulkea vapaasti."
"Jo nyt on helvetti! Hän ei kyllä ollut tuollainen, kun olimme yksin neljän seinän sisällä viimeksi tavatessamme", Peeples sanoi. "Hän tosiaankin hämmästytti minua – hän sai vereni kuumenemaan."
"Ei ole mikään ihme, että ajattelit hänestä pahaa", vastasi Rock ymmärtäen toisen asenteen. Tämän miehen kanssa saattoi puhua. "Et näy oikein tuntevan Amya. Hän on yksinäinen ja onneton tyttö. Hän tapasi sinut, piti sinusta, koska olet komea ja mielenkiintoinen karjanpaimen. Ja arvaan, että hän antoi sinun pidellä kättään – ehkä suudellakin itseään, vaikka se on melko uskallettua, niin Amy kuin onkin. Sinä melko varmasti pelästytit häntä. Ja hän alkoi ajatella perästäpäin, muisti, että hän oli naimisissa, ja päätti mielessään seuraavalla kerralla tehdä lopun koko jutusta. Jotkut naiset ovat sellaisia, Peeples. Kiusallista miehelle, mutta se on oikeastaan hänen oma syynsä. No, sanopas nyt reilusti, eikö sinustakin ollut tavallaan alhaista pidättää häntä, keskellä katua?"
"Rock, niin se lienee, jos hän on sitä, minä näyt häntä pitävän", vastasi Peeples tuijottaen kiusaantuneena. "Minä en kyllä niin ajatellut... Ja mitäs, jos pidän sinua tuollaisena ovelana kaverina – valehtelijana – pihkassa häneen itse ja haluat anastaa sisäradan?"
"Peeples, saat pitää minua minä hyvänsä", sanoi Rock äänensä kiristyen. "Mutta jos teet sen juuri tuolla erikoisella tavalla, niin olet joutuva ikävyyksiin tuossa tuokiossa."
"Sitä minä suunnilleen arvelinkin", nyökkäsi ratsastaja. "Minusta tuntuu siltä, kuin minun täytyisi uskoa sinusta koko paljon noin vain suoralta kädeltä. Sinä tosiaan tiedät enemmän minusta kuin minä sinusta. Se ei ole läpeensä reilua peliä."
"Minä luottaisin sanaasi, jos paiskaisit kättä sen vahvistukseksi", vastasi Rock.
"No, kyllähän minä oikeastaan."
"Hyvä, Peeples. Mehän alamme päästä eteenpäin", sanoi Rock sydämellisemmin. Hän aina lämpeni, kun hänet otettiin vakavasti silloin, kun hän oli tosissaan. "Minä annan sinulle kunniasanani, kaikessa luottamuksessa, että minä en ole pihkassa Amy Dabbiin. Minä vain haluan auttaa häntä, ennen kuin se on myöhäistä... Ja sitä paitsi olen korviani myöten pihkassa toiseen tyttöön."
"Rock, tilaisuuden tullen osaan olla yhtä korkealentoinen kuin sinäkin tai kuka mies tahansa", vastasi Peeples vielä sydämellisemmin. "Kiitoksia luottamuksestasi. Pyydän Amyltä anteeksi – sanon hänelle kiertelemättä, että hän meni vähän liian pitkälle, ja neuvon häntä jättämään vastaisuudessa tuon leikittelyn karjanpaimenten kanssa."
"Erinomaista. Sen asian päälle voimme joka tapauksessa lyödä kättä."
"Otetaan ryyppy myös", vastasi toinen heidän kättä lyödessään.
"Kuule, minä olen jättänyt viinan iäksi."
"Ihanko tosissasi! Mikäs sinua vaivaa? Uskonto vai tuo tyttökö on esteenä?"
"Ehkä molemmat", nauroi Rock. "No, Peeples, sanopas nyt, minkä takia halusit tavata minua?"
"Helpompi kuin sinun muut paukkusi", vastasi Peeples yksikantaan. "Kuulin sinusta yhtä mittaa laitumilla. Sitten tulit äskettäin takaisin ja rupesit Prestonin leipiin. Se teki minut uteliaaksi ja taisin vain haluta tavata sinua ja nähdä miehen omilla silmilläni."
"Mitä sinä halusit nähdä?"
"No, kyllähän sinä tiedät, kuinka toinen paimen toista mittailee."
"Yhym. Usein kuitenkin väärin", vastasi Rock painolla.
"Se on selvä. Mutta me olemme vanhoja tekijöitä tässä karjahommassa. Sinä saatat olla hyvinkin laskematon ja tarkka poika ja sitä voin minäkin olla. Mutta siitä lienee turha ruveta vetoja lyömään."
"Sen vedon kyllä häviäisit."
"Rock, oletko kuullut noista omituisista varjoista laitumilla, jotka hiipivät Prestonien ympärillä?"
"Olen kuullut niistä mainittavan", vastasi Rock synkästi.
"Kuinka usein olet joutunut sellaisten kanssa tekemisiin niiden käymättä yhä pahemmiksi?"
"En useinkaan", myönsi Rock. "Mutta toivon, että nämä haihtuvat."
"Se on tietty. Mutta jos niin ei käy – jos siitä nousee mustia pilviä –; niin totta vieköön sinä kastut siinä sateessa, paimen", sanoi Peeples synkän merkitsevästi.
"Peeples, Gage Preston miellyttää minua", Rock jatkoi. "Tunnetko hänet?"
"Tottakai. Minäkin pidän hänestä kovasti."
"Minä en ihastunut Hesbittiin", tuumaili Rock kuin vertaillen.
"En minäkään, totta puhuen, ole sitä koskaan ollut", myönsi Peeples. "Eikä kukaan hänen miehistään. Mutta – minä olen joka tapauksessa vastuussa hänen karjastaan. Ja voit lyödä viimeisen dollarisi vetoa siitä, etten koskaan ottaisi vastatakseni Prestonin elukoista."
"En minäkään. Minun työnäni on ohjailla nuorempia pojista, kaksosia ja Alia. Tunnetko heidät?"
"Ulkonäöltä... Kuulehan, Rock, mitenkä se oli, jakaako Preston miehensä kahteen joukkoon?"
"Kyllä. Minä hoitelen niistä pienempää. Nuo pojat ovat vielä nuorenlaisia. Meillä ei ole mitään tekemistä Prestonin teurastushomman kanssa. Tosin olen ollut siellä vasta niin vähän aikaa, mutta tiedän varmasti, että yli kahteen vuoteen Preston ei ole pannut nuorempia poikiansa noihin verisiin töihin."
"Älä helvetissä!" huudahti Peeples ja vaaleat pilkut hänen ruskeissa silmissään välkkyivät. "Sitä ei Hesbitt tiedä. Sepä oli uutinen. Se ehkä selittää, miksi kaikki karjankaitsijat, jotka milloinkaan ovat ratsastaneet Prestonin sakissa, lähtivät äkkiä ja puhuivat hyvää kaikista muista paitsi Ashista."
"En oikein käsitä", tunnusti Rock.
"Etkö? No, nuo paimenet kuljeksivat sinne tänne ympäri laitumia ja puhuvat hyvää Gagesta. Jos he olisivat tienneet jotakin huonoa hänestä, niin he olisivat varmasti siitä kertoneet. Mutta jos – sanon jos, huomaa – siellä on jotakin vinossa, niin heillä ei ollut tilaisuutta nähdä mitään eikä aikaa alkaa mitään epäillä. Ja joka tapauksessa Preston hyötyi sen, että hänellä oli nuo rehelliset paimenet työssään. Perhanan tarkkaa ja ovelaa, jos kenkä siitä puristaa."
"Etkö sentään kuvittele koko paljon, Peeples?" kysyi Rock, jonka ratsastajan terävät päätelmät olivat saaneet huonolle tuulelle.
"Tietysti. Mutta mitä sinä siitä arvelisit minuna – ulkopuolisena?" Peeples tiukkasi.
Tämä tuntui Rockista hämmennyttävältä ja hämäännyttävältä kysymykseltä.
Peeples levitti kätensä. "Tiedät niin hiton hyvin, että ajattelisit samoin kuin minäkin", hän sanoi odottamatta vastaväitteitä. "Entäs sitten sinun suhteesi Prestoniin. Se nostaa hänen mainettaan, että hänellä on sinut joukossaan. True Rock, reilu ja rehellinen karjanpaimen! Vanha tekijä! On ratsastanut tämän maankolkan parhaitten karjanomistajien palveluksessa!... Se kuuluu kovasti hyvältä, kun joku uusi karjamies, kuten Hesbitt, tai joku ihaileva paimen pääsee puhumaan... Rock, jos Preston pitää sinut siellä, niin se on selvä merkki siitä, että hän varastaa karjaa ja haluaa liittää sinut itseensä pelillä millä hyvänsä."
"Sekö on sinun ajatuksesi asiasta?" mutisi Rock ajatuksiinsa vaipuneena. "Entäs jos minä sattuisin kertomaan sen Ash Prestonille?"
"Niin, sinä pakottaisit minut revolveritappeluun. Ja sinä pettäisit luottamukseni. Minä käsitin, että sinä yleensä vain halusit saada tietää mielipiteeni. Loppujen lopuksi Rock, en voi todistaa mitään."
"Minä tulen pitämään suuni kiinni", vastasi Rock ja hänen huulensa tosiaankin olivat kireät hänen puhuessaan.
"Hyvä. Sitä minä juuri odotinkin. Ja sanonpa vielä vähän enemmänkin. Minusta on aina tuntunut siltä, kuin nuo Ash Prestonin puuhat hätistellessään paimenia Auringonlaskun Solasta muka sisarensa takia ovat puolittain petosta. Lyön veikkaa, että se on Ashin ja hänen isänsä sopima juoni."
"Enpä tiedä. Tosi kyllä, että hän yritti ajaa minut pois", tunnusti Rock.
"Ja koetti kaikki helvetin konstit sitä yrittäessään! Ash saisi herttaiset päivät yrittäessään hätistellä minua, sen saat uskoa", puuskahti Peeples ja sylkäisi lennokkaasti. "Ja sitten lopuksi, Rock, anna neuvolleni se arvo, minkä se ansaitsee, kuten minä annoin saamalleni... Sieppaa tyttö mukaasi ja pudista Auringonlaskun Solan tomut jaloistasi. Sillä jos tästä jutusta joskus jotakin kehittyy – kuten epäilen käyvän – ja sinä silloin olet Prestonien mukana missä hyvänsä ominaisuudessa, niin vannon, etten näe mitään keinoa maineesi paikkaamiseksi laitumilla."
Uusi kaupungintalo oli Wagontongue'in hienoin rakennus, ja kaupungin viranomaiset, jotka sattuivat etupäässä olemaan Karjanomistajain Yhdistyksen jäseniä, olivat ylpeitä siitä ja siitä, että se oli ilmauksena edistyvästä ja hyvinvoivasta yhteiskunnasta.
Se oli espanjalaistyylinen, matala, laajalle leviävä, monikaarinen ja -laivainen, valkoiseksi maalattu ja punatiilikattoinen. Kuka sen sitten oli piirtänytkin, oli hänellä täytynyt olla mielessään paikka, joka soveltui niin julkisia tilaisuuksia kuin liiketoimiakin varten. Julkisivut oli koristettu lipuilla ja kirjavilla kankailla kansallisen juhlapäivän kunniaksi. Kaksi kaarevaseinäistä pylväsaukeata muodosti sisäpihan. Täällä ja kaikkialla muualla iloiset, moniväriset kiinalaiset lyhdyt riippuivat yksitellen kaarien huipuista ja seinästä seinään pingoitetuissa langoissa. Kukat ja erämaan pensaat reunustivat käytäviä ja ympäröivät lähdettä, jossa vesi solisi soinnukkaasti. Harvassa olevien penkkien lisäksi oli tuotu paljon tuoleja sinne tänne kaarikäytäviin, villiviinin verhoamiin nurkkauksiin ja seinävierille. Laaja sali, jonka piti palvella monia kaupungin asukkaiden tarpeita, oli tyhjennetty ja siistitty, sen lattia oli kiilloitettu ja loputon värillisten kankaiden tulva katossa häikäisi kirjavuudellaan. Sali oli tyhjä, paitsi suoria penkkejä seinillä joka puolella ja toisessa päässä olevaa koroketta, joka ilmeisesti oli varattu soittokuntaa varten. Sali oli sisältä hyvin yksinkertaisesti ja viehättävästi koristeltu lipuilla, salvialla ja ikivihreillä lehvillä. Trueman Rock harhaili kaupungintalolta, jota hän oli ollut lukuisten muiden uteliaiden kanssa katselemassa, takaisin hotelliinsa. Katu oli täynnä väkeä. Lämpiö ja kapakka olivat tulvillaan ääntä ja tupakansavua. Hän pakeni huoneeseensa välttääkseen väenpaljouden. Päivä oli jo ollut kovin tapahtumarikas. Mitähän tanssiaiset ja heinäkuun neljäs toisivatkaan mukanaan? Rock oli taipuvainen ajattelemaan, että hänelle ei ehkä olisi hullummaksi, jos hän viettäisi lopun päivää huoneessaan. Kun hän ensi kerran lähtisi liikkeelle, lähtisi hän naamiaisiin.
Rock asettui mukavasti avoimen ikkunan ääressä olevaan isoon tuoliin ja valmistautui kuluttamaan pitkät tunnit leväten, tupakoiden ja ajatellen.
Hän kertasi mielessään muutamia kuluneiden kahden päivän monista erikoisista tapauksista. Thiry Prestonin hämmästyttävä, päätä pyörryttävä, uskomaton asenne! Se ei ollut ensimmäinen tapahtumista aikajärjestyksessä, mutta se oli aina ensimmäisenä hänen ajatuksissaan. Hänen keskustelunsa Sol Winterin kanssa paisteista, Amy Dabbin kanssa tämän olosuhteista ja naamiaisista, John Dabbin kanssa tämän vaimosta, Klink Peeplesin kanssa Amystä ja Prestoneista. Tänä aamuna Rock oli tavannut Hesbittin kasvoista kasvoihin ja saanut nöyryyttävän vastaanoton. Tällainen kohtelu Karjanomistajain Yhdistyksen puheenjohtajan puolelta ei ollut omiaan rohkaisemaan. Ash Preston piileksi kaupungissa. Al oli uskonut hänelle tämän masentavan uutisen. Hän oli päässyt siitä selville aivan sattumalta erään meksikkolaisen välityksellä ja oletti Ashin ratsastaneen kaupunkiin yötä myöten. Meksikkolainen oli kertonut, että Ash ei ollut alkanut ryypätä. Tämä oli vielä levottomuutta herättävämpää kuin hänen läsnäolonsa. Rock oli varoittanut Alia, ettei tämä vain kertoisi Thirylle. Oli mahdollista, että Ash ei tuntisi Thiryä naamiaispuvussa ja että hänellä voisi olla muutamia hauskoja tunteja tiedossa, ainakin siksi, kunnes naamiot riisuttaisiin. Mutta mitä Ash hautoi mielessään? Karjanomistajain Yhdistyksellä oli ollut kokous eilen illalla, ja vaikka kokousta ei suorastaan ollutkaan tarkoitettu salaiseksi, he olivat tiettävästi sulkeneet ovet monen karjafarmarin ja paimenen nenän edessä. Tämä tieto kierteli hotelleissa ja kapakoissa.
Märehdittyään näitä juttuja Rock karkoitti ne luotaan salatajuntansa pimentoon ja palasi Thiryn ongelmaan. Hän ei voinut keskittyä siihen kylmästi; hän ei voinut harkita sitä tyynesti. Eikä hän voinut luottaa hurmioituneisiin olettamuksiinsakaan. Gage Preston oli laskelmoiva, valehteleva isä, joka jostakin salaperäisestä syystä koetti yllyttää Rockia. Sol Winter oli rakastava, uneksiva, vanha hölmö. Ja itseään Rock sanoi joksikin samantapaiseksi, vanha vain poisjätettynä.
Mutta kuinka selväpuheiset Thiryn oudot katseet ja sanat sittenkin olivat olleet! Ne olivat tosiasioita. Hän tunsi nyt olevansa mielettömästi rakastunut, mutta hän saattoi kuitenkin kaikesta huolimatta kuulla ja nähdä. Mitä ihmettä hänen mielessään olikaan tapahtunut? Preston oli yllyttänyt hänet johonkin. Tyttö oli lupautunut johonkin ennen lähtöään Auringonlaskun Solasta. Sillä ei ollut väliä, kuinka paljoon hän oli lupautunut – sillä hän, Rock, oli asianosallinen. Tämä ajatus hurmasi Rockia! Sitten oli Amy Dabb tullut ja paljastanut pukinsorkkansa. Se poltteli Rockin suonia. Hän saattoi kuvitella hänet syytämässä salaisuuksiaan Thiryn viattomiin korviin. Valheellisia salaisuuksia, joiden Rock uskoi repivän ja myrkyttävän ja tuhoavan – tappavan senkin vähän mielenkiinnon itseensä, minkä hän ehkä oli kyennyt Thiryssä herättämään.
Thiry näytti kaikesta huolimatta ottaneen hänet, todennäköisimmin aivan vaistomaisesti, omalaatuiseen luottamussuhteeseen, joka ei oikein ollut sopusoinnussa hänen hartaan halunsa kanssa, että hän lähtisi Auringonlaskun Solasta. Tämä sulaminen, mitä tahansa se merkitsikään, nosti myrskyn Rockin rinnassa. Mitä sillä väliä, jos tyttö ei tiennytkään miten asiat olivat! Jonakin päivänä, jolloin se olisi liian myöhäistä, hän kertoisi hänelle. Mikä riemastuttava tulevaisuudenkuva!
Amy Dabb oli saanut Thiryn suunniltaan. Hän oli suututtanut hänet, saanut epäilemään, tehnyt ivalliseksi – ja, kieltämättä, mustasukkaiseksi! Tämä oli kaikkein kummastuttavin seikka. Thiry oli nainen – kuten muutkin – paitsi että hän tietysti oli heitä paljon suloisempi, paljon ihanampi. Jos hän oli mustasukkainen – jos se tosiaankin oli totta – niin hän oli suuressa velassa Amy Dabbille. Amy oli tosiaankin se, joka pystyi tekemään tuollaisen Thiryn kaltaisen ylpeäluontoisen, monisäikeisen tytön elämän varsin epämiellyttäväksi – saamaan hänet salamoimaan tulta, nostamaan hänet vastarintaan! Jos Thiryn isän kursailematon ilmoitus, että Rock rakasti häntä, olisi salaisesti, tai edes salatajuisesti herättänyt hänessä hellempiä tunteita, niin se saattaisi selittää sen tavan, millä hän oli suhtautunut Amyyn ja häneen. Rock istui näin koko iltapäivän ajatellen ja unelmoiden sydämensä laulaessa riemusta.
Kun hän lähti hotellista, oli jo aikaa sitten tullut pimeä. Hän oli odotellut myöhään ja sitten naamiaispukuun pukeutuminen ei ollut mikään pieni urakka. Hänen ulkonäkönsä ei ollut ainakaan näinä viime vuosina aiheuttanut hänelle mitään huolta. Mutta häntä oli vaikea tyydyttää. Puolen aikaa hän ajatteli, ettei hän koskaan ollut näyttänyt niin komealta ja toisen puolen hän kuvitteli, että hän näytti mahdottoman suurelta, kömpelöltä ja typerältä. Hänen kuitenkin onnistui lopulta tyydyttää itseään ainakin siinä määrin, että hän uskalsi lähteä liikkeelle, hymyillen itselleen ja täynnä odotuksen jännitystä kuten ainakin karjanpaimen ennen ensimmäisiä tanssiaisiaan. Hänestä tuntui onnistuneelta, että hän oli hankkinut mustan hatun. Sen muoto kiusasi häntä, mutta se sopi sitä paremmin hänen valepukuunsa. Hotellin lämpiössä sattui olemaan paljon väkeä, joista jotkut olivat naamiaispuvuissa ja mitä naurettavimmissa asuissa. Rock koetteli naamiointiaan, niin ääntään kuin pukuaan ja naamariaankin hotellin kirjanpitäjään, Clarkiin, hotellinomistajaan ja ovenvartijaan. He eivät tunteneet häntä. Tämän johdosta hän suuntasi kulkunsa kaupungintaloa kohden rientäen kuin siivillä.
Tori, jonka keskellä kaupungintalo oli, osoittautui olevan ääriään myöten täynnä äänekästä nuorisoa, hajallisia mies- ja naisryhmiä, lukuisasti meksikkolaisia, molempaa sukupuolta, vetelehtiviä intiaaneja, joiden kirjavat puvut kilpailivat värikkyydessä toistensa kanssa, ja lauma karjanpaimenia ratsastustamineissaan.
Rock joutui kujanjuoksuun, jossa häntä pommitettiin iloisilla sukkeluuksilla, tummien silmien ihailevilla katseilla, naurulla ja kysymyksillä, kunnes hän pääsi kaupungintalon pääsisäänkäytävälle. Oven sisäpuolella oli veräjä, jota joukko miehiä vartioi ja yksi heitä oli paikkakunnan sheriffi kovasti tärkeänä ja mahtipontisena hopeinen virkamerkki näkyvissä. Rockin silmiin osui kaksi ilmoitustaulua. Toisessa oli: Pääsy kielletty naamioimattomilta. Ja toisessa, suuremmassa ilmoituksessa sanottiin: Jättäkää rautatavara ja pullonne säilytettäviksi.
"Hei, peluri!" tervehti sheriffi. "Anteeksi, että minun täytyy tarkastaa teidät. Rouva Dabbin määräys."
Hänen toinen kätensä sattui pitkän lievetakin alla roikkuvaan revolveriin.
"Hä! Ei lonkalla! Alhaalla roikkumassa, kas sitä? Kuule, paimen, hellitäpä vyösi ja käy sisään."
Raskas revolverivyö siirtyi eräälle apulaisista, joka asetti sen hyllylle, jolla ennestään joukko aseita kiilteli. Rock sai vastamerkin.
Rock jatkoi matkaansa käytävää eteenpäin sinne, missä se avautui sisäpihalle. Jostakin kuului soittoa, puheensorinaa ja naurua. Sitten hän näki suuret joukot naamiaisyleisöä ja hän asteli pihan oikeanpuolista pylväikköä peremmälle, missä jokaisen kaaren alla valepukuisena itsensä turvalliseksi tunteva nuoriso heitteli rohkeita silmäyksiä ja huomautuksiaan. Lyhtyjen valo juuri ja juuri riitti heijastamaan salaperäisen, pehmeän kajastuksen espanjalaistyylisille kaaristoille, kauniille sisäpihalle ja valaisemaan naamiaisyleisön värikkäät puvut.
Karjanpaimenia oli joukoittain läsnä, kaikki naamioituina. Joillakin heistä oli naurettavat tekokasvot, toiset keikaroivat pitkissä säärisuojuksissaan, saappaissaan ja kannuksissaan, kirjavissa liiveissään ja räikeissä kaulaliinoissaan. Tytöistä oli aina kolme viidestä pukeutunut meksikkolaispukuun, mikä epäilemättä johtui sen värikkyydestä ja viehkeydestä. Rock huomasi erään tytön, jonka tavattoman runsaasti koristettu intiaanipuku oli erikoisen silmäänpistävä ja jota hän tarkkasi hänen kulkiessaan yksin ohi. Hän harhaili ympäri sisäpihaa, kurkisti tanssisaliin, jonka lattia loisti kuin peili. Ryhmä naamiaisyleisöä sattui juuri olemaan siellä hilpeästi koettaen arvailla toinen toisensa henkilöllisyyttä. Soittajat eivät olleet vielä tulleet.
Tullessaan jälleen pääsisäänkäytävän luo Rock jäi nojailemaan vasten seinää ja seuraamaan virtanaan saapuvien vieraiden tuloa. Tämä tulisi tosiaankin olemaan loistoilta Wagontongue'in asukkaille. Ulkoa kantautui rakettien kaukainen pauke. Iloista naurua kaikkialla. Kaikki näyttivät äärimmäisen uteliailta ja ystävällisiltä, mutta kuitenkin tuntien olevansa omassa ylhäisessä yksinäisyydessään turvallisten valepukujensa suojassa. Tähän mennessä ei ollut näkynyt yhtään hullunkurista pukua, vaikkakin monilla oli valtavanenäisiä tekokasvoja.
Solakkavartaloinen tyttö sivuutti Rockin ja heitti häneen taisteluvalmiin silmäyksen punaisen naamarinsa takaa, joka ei peittänyt hänen piirteitään, mutta kuitenkin salasi hänen henkilöllisyytensä. Hänen pukunsa oli espanjalaistyylinen, kultaa ja mustaa, hyvin viehättävä ja sievä. Hän ei voinut olla Amy, sillä hänellä varmasti olisi yllään jotakin suurenmoista. Karjanpaimenpukuinen mies puhutteli häntä saaden iloiset rukkaset. Nainen jatkoi matkaansa, ja Rock unohti hänet hänen silmäinsä yhä kiihkeämmin etsiessä, erästä, jonka hän tuntisi sinä hetkenä, jolloin hän ilmestyisi näkyviin. Mitähän Thiryllä olisi yllään? Yleisöä saapui nyt yhä sankempana virtana. Rock kuuli soittokunnan virittelevän soittimiaan. Oli hälinää, jännitystä ja hämmennystä, joka ilmeisesti johtui siitä, että kaikki olivat outoja toisilleen. Joku itsensä taitavasti neekerisaarnaajaksi naamioinut mies kulki ohi; Rock huomasi naisen, joka oli tyypillisessä Lännen uudisraivaajan asussa; sitten tuli irlantilainen työmies, pölyn peittämä, punapäinen, piipuntynkä pistettynä naamarinsa suupieleen; sen jälkeen espanjalainen matadori pukeutuneena silmiähivelevään asuun, jonka oli täytynyt olla todellinen härkätaistelijanpuku. Paimenpoika ja karjapiika tulivat käsi kädessä. Nämä kaksi varmasti tunsivat toisensa. Karjanpaimen – Rock tunsi hänet hänen väärien sääriensä takia – matki suurenmoisesti ratsuväen upseeria, vaikka hänen pukunsa oli nähnyt parempiakin päiviä. Sitten tuli sisään roisto, lainsuojaton, kaivostyöläinen ja ilveilijä. Rock tuli siihen tulokseen, että tämän tilaisuuden miehinen panos tulisi olemaan sävyä antava; naisväki hyvin harvoin luopui ainaisesta turhamaisuudestaan. Mutta se miellytti Rockia. Miehet esittäkööt rumia, koomillisia osia; antaa naisten esittää kauneutta.
Joku tarttui keveästi hänen käsivarteensa.
"Buenas tardes, señor", kuului matala ääni hänen kyynärpäänsä vieressä.
Rock kumarsi juhlallisesti vierellään seisovalle solakalle olennolle. Hän ei tuntenut naista, mutta näki, että hän oli tuo kultaan ja mustaan pukeutunut espanjalainen tyttö.
"Buenas tardes, señorita", vastasi Rock tuijottaen punaisen naamarin mustiin reikiin.
Nainen käänsi kasvonsa pois ja käveli hänen rinnallaan selvästi tietoisena siitä huomiosta, jota he herättivät. Rock yhtyi nuristen siihen ihailuun, jonka nainen hyvin ansaitsi. Hän oli halunnut säästää kaiken Thirylle. Tämä ei mitenkään voinut olla Thiry, joskin tällainen espanjalainen puku oli petollinen. Hänen pieni päänsä, puoliksi mantillan peitossa, ei kunnolla ylettynyt hänen olkapäähänsä. Thiry oli kookkaampi, eikä niin hento.
Rock tajusi äkkiä, että hänen käsivarttaan painettiin hieman, että hänen askeleitaan johdettiin hiljalleen mutta varmasti. Huomionsa ollessa kiintyneenä tähän tuntemattomaan naiseen, joka oli hänet vallannut, Rock ei ollut huomannut, minne he olivat menossa. Hän havaitsi, että he olivat menossa sisään tanssisaliin, minne paljon naamiaisyleisöä oli kokoontunut ilmeisesti odottamaan sitä salaperäistä ensimmäistä tanssitoveria, jonka sattuma ehkä heidän tielleen heittäisi. Tämä espanjalainen tyttö oli yritteliäs, ellemme sanoisi julkea. Rock tunsi joutuvansa yhä enemmän tämän ilmapiirin viekoittelevan lumouksen valtaan. Sitten soittokunta rupesi soittamaan unelmoivaa espanjalaista valssia, joka kerran oli ollut Rockin mielitanssi. Nainen, joka oli johtanut hänet tänne, huojui häntä kohden soiton tahdissa hitaasti kohottaen kätensä hänen olkapäilleen.
"Sinä komea peluri! Etkö sinä tunne minua!" hän huudahti pahanilkisen moittivasti.
"Amy!" Rock huudahti epäuskoisena.
"Aivan niin. Pidätkö minusta tässä puvussa?"
"Kovasti! Sinä olet oikea espanjalainen tyttö. Vedit minua pahan kerran huulesta."
"Ei yksikään sielu ole tuntenut minua", hän sanoi riemuissaan. "Enkä kerro kenellekään muulle kuin sinulle... Tule, tämä on sinun vanha mielivalssisi."
Ennen kuin Rock huomasikaan mitä tapahtui, hän oli hänen käsivarrellaan, keveänä kuin unikonvarsi, ja he pyörivät liukuen unelmoivien sävelten kaikuessa, jotka koskettivat vanhojen muistojen kieliä syvällä hänen sisimmässään.
"Trueman, pidä minusta lujemmin", nainen kuiskasi ja nojautui taaksepäin hänen kättään vasten katsoakseen ylös häneen. Tummat silmät olivat kuin pohjattomat lähteet punaisen naamarin alla.
"Olkaapa ihmisiksi, rouva Dabb", hän vastasi varoittavasti naurahtaen. "En taida hyvinkään tietää kaikkea, mitä kuuluu velvollisuuksiini emäntääni kohtaan, mutta tuo ei ainakaan kuulu."
"Pitele minusta lujemmin, True. Tämä saattaa olla elämäni viimeinen syntinen, onnellinen hetki."
"Toivottavasti et aio kuolla?" kysyi Rock teeskennellen säikähdystä.
"No, jos sinä et sitä tahdo, niin minun on syleiltävä sinua", jatkoi hän ja teki niin Rockin hämmästykseksi. "Oi, voisin syleillä ja suudella sinua kaikkien nähden!... Trueman, mitä sinä olet tehnyt miehelleni?"
"Olenko minä tehnyt jotakin?" Rock kysyi avuttomana hänen äkkiarvaamattoman hyökkäyksensä johdosta. Se, että hän vanhastaan tiesi, kuinka laskematon Amy oli, ei auttanut häntä ollenkaan.
"Oletko tehnyt?... Trueman, hän tuli kotiin eilen puolenpäivän aikaan – aivan ennenkuulumatonta", jatkoi Amy puhuen nopeasti. "Hän kertoi, että olit käynyt häntä tapaamassa. Että olit antanut hänelle aika läksytyksen kotioloistamme. Että olit tehnyt selvää jostakin sinun ja minun välisistä asioistamme!... Sitten hän selitti olleensa tyytymätön ja mustasukkainen jo kauan. Hän myönsi olleensa matalamielinen, itsekäs ja epäileväinen. Hän oli laiminlyönyt minua häpeällisesti. Hän aloittaisi elämässään uuden lehden. Hän koettaisi olla jälleen nuori... Oi, hän hämmästytti minut puolikuolleeksi!... Siitä lähtien hän on käyttäytynyt samalla tavalla kuin ennen kosiskellessaan minua... Ja mikä on kaikkein kummallisinta, hän aikoo tulla tänne tänä iltana – naamioituna. Hän ei edes suostunut ilmoittamaan, missä puvussa hän esiintyy."
"Hyvä Jumala!" sanoi Rock henkeään pidätellen.
"Kiitoksia, hyvä Jumala, sinun pitäisi sanoa."
"Sitähän minä juuri tarkoitinkin."
"Miten sinä sait sen aikaan, kuule? Se on suorastaan ihme. – Eikä se ehkä tule liian myöhään. Minä olin jo – luullakseni – joutunut lähelle kuilun reunaa."
"Se on nyt kaikki takanapäin, Amy", sanoi Rock iloisesti.
"En ole niin varma. Paholaista ei niin vain tapeta. Mutta olen niin onnellinen tänä iltana – onnellisempi kuin moniin vuosiin... Mutta olin unohtaa kertoa sinulle muutakin. Oikeastaan minun ei pitäisi, mutta en saa tänä iltana yksinkertaisesti valettakaan irti itsestäni. Kuten tiedät, pelkäsin Klink Peeplesiä. Olin utelias tietämään, mitä sinä hänelle oikein teit. En uskaltanut kääntyä katsomaan sen jälkeen, kun tyrkkäsit hänet minusta erilleen. Minä juoksin. No niin, tapasin Peeplesin tänään. En tosiaankaan voi väittää, että se olisi ollut minulle imartelevaa. Hän joka tapauksessa pyysi anteeksi, että oli loukannut minua. Hän myönsi, että hänellä oli verraten huono käsitys minusta – johon hän sanoi minun olevan osittain syypään. Kaikesta huolimatta hän sanoi, että hän pyytäisi minua vaimokseen, jos olisin vapaa, tai joskus tulisin. Sitten hän neuvoi minua, että minun oli parasta 'jättää paimenet rauhaan'! Kuvittele!... No, mitä sinä teit tai sanoit Klinkille?"
"En muuta kuin hiukkasen suoraa puhetta", hän vastasi kiertelemättä.
"Suoraa", Amy mutisi ihmetellen ikäänkuin jokin odottamaton ajatus heräisi hänessä. Sitten hän muuttui äänettömäksi painaen päänsä Rockin olkapäätä vasten. Rock muisti, että Amyn parempi minä oli silloin voitolla, kun hän oli uneksiva, onnellisen innostunut. Kun hänen mustasukkaisuutensa pääsi valloilleen, häntä oli suunnilleen yhtä vaikeata käsitellä kuin villikissaa. He keinuivat ympäri ja ympäri värikkään, sorisevan joukon keskellä. Paimenten laahaavien saappaiden töminä hukutti kevyempijalkineisten tanssijoitten liukuvien askelten äänet. Soitto lakkasi sitten äkkiä.
"Trueman, sinä olet aina ollut suurenmoinen tanssija", kuiskasi Amy yhä äskeisen tunnelman vallassa.
"Niin tosiaan! Minähän kokonaan unohdin, että olin kovin levoton tanssini takia", vastasi Trueman. "Minähän en ole tanssinut vuosiin!"
"Toivoisin, että saisin tanssia kaikki tanssit kanssasi."
"Sinä imartelet minua, mutta hyväähän se tekee vanhalle sydämelle."
"Sinä tietysti tanssit usein Thiry Prestonin kanssa?" hän kysyi vanhan mustasukkaisuuden leimahtaessa liekkiin.
"Ei taida minulla olla luontoa vielä pyytää häntä edes yhteen ainoaan tanssiin. Sitä paitsi on mahdollista, etten tunnekaan häntä."
"Pyh! Se tyttö ei pysty naamioimaan itseään, vaikka vetäisi hamppusäkin ylleen", vastasi Amy kepeästi.
Amyn viimeiset sanat paljastivat Rockille yhä selvemmin, miten heikolla jäällä hän liikkui.
"Trueman, minun täytynee sulattaa, että huomaat Thiryäkin jonkin verran", jatkoi Amy kiihkeästi. "Mutta ole varovainen. Sinähän et halua, että paholainen saa minut valtaansa... Jos sinä tanssit hänen kanssaan enemmän kuin minun, niin – Luoja varjelkoon häntä."
"Amy! Ole höpsimättä!" vastasi Rock terävästi. "Minua ei ollenkaan miellytä tuollaiset uhkaukset... Mutta älä nyt anna minkään pilata sinulta näitä tanssiaisia. On vain vähän todennäköistä, että tanssin ollenkaan Thiryn kanssa."
"Quién sabe?" vastasi Amy ilvehtien. "Tule, minun on lähdettävä ulos. Monet vieraistani ovat vielä saapumatta. Minä haluan katsella heidän tuloaan."
Amylla täytyi olla joitakin emännänvelvollisuuksia, sillä oven ulkopuolella hän irrottautui Rockista ja sekaantui nauravaan, uteliaaseen joukkoon. Rock ei yrittänytkään seurata. Amy oli ensin herättänyt hänessä kaikki hänen ystävälliset tunteensa ja sitten kaatanut kylmää vettä niiden päälle. Hän pelkäsi pahasti, että Amy Dabbiin ei voinut vaikuttaa tai häntä johtaa paitsi alistumalla hänen itsevaltiaaseen tahtoonsa.
Rock harhaili pitkässä pääsisäänkäytävässä tarkastellen uusia tulokkaita, joita yhä saapui joukoittain. Musiikin alkaessa jälleen soida riensi suurin osa naamiaisyleisöä saliin, jos ei tanssitoverin kanssa, niin ainakin toivoen löytävänsä sellaisen. Rock pysytteli sisäpihaan avautuvan oven lähettyvillä ja seisoi seinän vierustalla, kun pieni seurue ilmestyi käytävään ja nopeasti ovelle. Seurueeseen näytti kuuluvan puolisentusinaa nuorukaisia epämääräisissä naamiaisasuissa ja muutamia tyttöjä, joista kaksi valkoisiin pukeutunutta erikoisesti herätti huomiota.
"Katso!" kuului joku nainen sanovan naapurilleen Rockin lähettyvillä olevalla penkillä. "Tuo valkopukuinen tyttö. Vanha hääpuku itävaltioista! Eikö hän ole suloinen? Kuka se mahtaa olla?"
Rockin toisella puolella seinään nojaileva karjanpaimen kyhnäisi toveriaan kylkeen.
"Hei kaveri, katsopas, mikä tuolta tulee", hän sanoi osoittaen sormellaan. "Millä hemmetin konstilla mies pääsisi niin lähelle tuota taamia, että saisi pyyrettyä tanssiin?"
"No, ei sitä käy noissa vetimissä halaaminen. Kompastuu vain hänen helmoihinsa", vastasi toinen nauraa hykertäen. "Niinpä minä jätän yrittämättä."
Näiden huomautusten johdosta Rock tarkasteli saapuvaa seuruetta tarkemmin. Yksinkertaisessa valkoisessa puvussa oleva tyttö oli liian hentorakenteinen ollakseen Thiry; ja hänen toverinsa oli liian loistava-asuinen. Ei myöskään kolmas nuorista naisista herättänyt Rockissa mitään mieltähivelevää kiinnostusta.
Hän tuli ajatelleeksi, että morsiuspukuinen tyttö oli todellakin katselemisen arvoinen. Ensin hänellä ei näyttänyt olevan naamiota lainkaan, mutta hänen tullessaan lähemmäksi Rock näki
hänellä olevan kasvonmyötäisen naamarin, joka tuskin oli valkoisempi
kuin hänen puuteroidut kasvonsa. Hänen tukkansa oli kammattu jollakin hämmästyttävällä tavalla ja se oli väritön kuin lumi. Virheetönviivaiset käsivarret ja kaula olivat samoin häikäisevän valkoiset. Hame, joka oli tuollainen vannehdittu, monipoimuinen laitos, joita Rock oli nähnyt kuvissa, vei yhtä paljon tilaa kuin kolme tavallisiin vaatteisiin pukeutunutta naista. Rockista tuntui kuin tyttö ei mitenkään mahtuisi käytävässä edes sivuuttamaan häntä.
Trueman litistäytyi seinää vasten, kuten oli huomannut noiden kahden paimenen tekevän. Ja kuitenkin tuohon ihmeelliseen hameesen pukeutuneen nuoren naisen täytyi koota helmojaan sivu päästäkseen. Hän tuli pitemmälle. Rock ei päässyt selville, olivatko hänen kasvonsa kauniit vai eivät, mutta hän kuvitteli, että niiden täytyi olla kauniit. Hetken pysähdys, jolloin seurue ilmeisesti epäröi, minnepäin lähteä liikkeelle, toi tämän itävaltioiden esi-isien asuun pukeutuneen ilmestyksen niin likelle Rockia, että hän aikoi astua askeleen sivulle antaakseen tietä. Mutta tämä näytti tarkastelevan Rockia, vaikkei hänen silmiänsä paljon näkynytkään. Rock tunsi äkkiä jähmettyvänsä paikalleen.
"Hei tytöt, te olette ainakin tulleet tänne vaatekomeron kautta", huomautti joku nuorukaisista. He kääntyivät osan nauraessa äskeiselle ja tuo ihmeellinen valkopukuinen tyttö painautui ohimennessään lähelle Rockia yhä ilmeisesti häntä katsellen. Pehmeä, untuvainen, sulotuoksuinen hame hipaisi Rockia ja hän tunsi käden koskettavan omaansa – sujauttavan taitetun paperipalan hänen kouraansa sitä ohimennen puristaen. Sitten tyttö loittoni ja jätti Rockin tuijottaen seisomaan seinää vasten nojaten. Tyttö hävisi muiden mukana näkyvistä.
Rockin vapisevat sormet puristuivat paperin ympärille. Se oli kirjelappunen. Tuo tyttö oli ollut Thiry. Yhdellä katseella hän oli lävistänyt Rockin valepuvun. Ja hän ei ollut aavistanutkaan vastata kohteliaisuuteen. Mikä nöyryytys! Hänen tarkkanäköisyytensä, jolla hän oli itsekseen ylvästellyt, hänen turhamainen luottamuksensa rakastavan erehtymättömyyteen, kaikki oli joutunut häpeään. Sen sijaan häntä hurmasi tytön taitavuus, hänen suurenmoinen naamiointinsa. Hätkähtäen tajusi hän sitten yht'äkkiä, mitä oli tapahtunut. Pudota töksähtäen jälleen maan kamaralle Rock vilkaisi kädessään olevaan kirjelippuseen ja kiiruhti hakemaan valoa, jossa voisi sen lukea. Kaikki ilmassa huojuvat valot olivat kiinalaisia lyhtyjä ja seinillä olevat lamput oli himmennetty värikkäillä papereilla. Hän löysi lopulta yhden, jonka alla hän luuli voivansa erottaa kirjaimet, ja siellä ensin varovasti ympärilleen vilkaistuaan hän avasi kirjelipun.
Trueman!
Minä tulen tuntemaan sinut sinä hetkenä, jolloin silmäni osuvat
sinuun. Tunnetkohan sinä minut? Minä pelkään hirveästi, mutta
minä tulen tanssiaisiin maksoi mitä maksoi.
Ash on kaupungissa, piileksien. En ymmärrä, mitä hän hautoo
mielessään. Hänen käyttäytymisensä voi johtua muistakin syistä.
Allie ja minä menemme Farrelleille pukeutumaan ja tulemme
sitten joukon mukana.
Ash ei ole koskaan nähnyt isoäitini äidin morsiuspukua. Hän ei
tule tuntemaan minua, kun hän tulee. Sillä hän tulee varmasti!
Sinun täytyy pitää minua tarkasti silmällä, sillä muuten en
uskalla ryhtyä tähän yritykseen. Hän saattaa vaikka repiä vaatteet
yltäni kaiken kansan nähden. Tanssin jonkin tanssin Farrellin
poikien kanssa – loput sinun kanssasi. En jää naamioiden
riisumiseen saakka. Tahdon päästä pois ennen kuin hän tuntee
minut. Sinun täytyy viedä minut pois sitä ennen.
Tämä taitaa olla mielettömyyttä. Mutta olin antanut sydämeni
niin kiintyä näiden tanssiaisten ajatukseen, että tulen
raivopääksi ajatellessani, että minun täytyisi luopua niistä.
En ole tuntenut itseäni viime aikoina. Minä tulen – jos ei
muuta, niin...
Thiry.Rock ei hengähtänytkään silmäinsä kiitäessä riviltä riville. Sitten hän veti syvään henkeään – ja ahmi sen uudelleen. Vaikka hän ei jaksanutkaan uskoa, että hän oli valveilla, niin sanat olivat kuitenkin siinä, valkoisella paperilla, musteella kirjoitettuina, selvästi, tasaisesti ja kauniisti varmalla kädellä piirrettyinä.
Mitä niihin sisältyi? Hän ei voinut hillitä jyskyttävää sydäntään, mutta hän koetti kahlita hyppivät, villit, hurmioituneet ajatuksensa. Hänen kirjeensä ilmaisi kauhua, mutta samalla naisen tietoista halua kokea hieman vapautta, hieman nuoruuden iloa. Hän pyysi Rockin suojelusta. Thiry Preston, joka vain vähän aikaa sitten oli rukoillut, että hän jättäisi hänet! Lukiessaan uudestaan sen lauseen, jossa Thiry tunnustaa Ashin voivan vaikka repiä vaatteet hänen yltään kaiken yleisön nähden, ja täysin tajutessaan sen sisällyksen, tappava raivo jähmetytti hänet. Hän pudisti sen päältään ja se meni ohi hänen muistaessaan, että Thiry oli luvannut tanssia enimmäkseen hänen kanssaan. Lopuksi Thiry sanoo, että hän ei tunne enää itseään. Hän tulisi, jos ei muuta niin... Mitä? Rock ryntäsi hillitsemään mielettömiä haaveitaan. Tämä tyttö kyllä otti hänet niin herttaisesti ja sydäntäliikuttavasti uskotukseen, mutta ei hänen silti pitänyt heittäytyä tekemään mitään päättömiä johtopäätöksiä. Miksi hän oli päättänyt tulla? Jos ei muuta, niin – vetämään Ash Prestonia nenästä kerran elämässään! Jos ei muuta, niin – maistamaan sitä iloa, josta hän oli ollut kyllin heikko uneksimaan – jota jokainen tyttö kaihosi! Jos ei muuta, niin – katsomaan, missä määrin Amy Dabbin uskomat salaisuudet olivat tosia! Jos ei muuta, niin – antaakseen miehen häpeämättömyyden särkeä heräävä sydämensä! Jos ei muuta, niin – antautuakseen vallan voittamattomalle kiusaukselle todeta, oliko Trueman Rock todellakin Amy Dabbin rakastaja! Mikä tahansa näistä aikomuksista, tai ne kaikki, olivat saattaneet olla Thiryn mielessä hänen kirjoittaessaan tuon välittömän, voimakastunnelmaisen kirjeen.
Rock pani kirjeen liivinsä alle rintaansa vasten ja asteli takaisin sisäänkäytävää kohden sydämensä jyskyttäessä, päänsä pystyssä, askeleensa joustavana ja joka hermosäikeensä jännittyneenä väristen.
Rockin saapuessa käytävään astui Thiry ulos eräästä tuonnempana olevasta ovesta ja näytti leijailevan häntä vastaan. He kohtasivat toisensa molempien ollessa tietoisia toisten ihmisten läsnäolosta. Rock sieppasi hatun päästään ja kumarsi huolitellusti.
"Arvoisa Virginian nainen, tervehdän teitä", hän sanoi kuin paraskin hovimies.
"Herra Korttipöydän ritari", vastasi toinen ja ojensi kätensä.
Rock tarttui siihen ja suuteli sitä vanhanaikaisen kohteliaasti, kuten Thiryn esittämään osaan hyvin sopi. Mutta he eivät näytelleet sen pitemmälle. Thiry vaikutti hämmentyneeltä äänettömyydestään huolimatta Rockin ohjatessa askeleensa sisäpihalle. Täällä lyhtyjen vaimennetussa valossa he olivat tavallaan kahden.
"Thiry! Sinä hämmästytit minut puolikuolleeksi", sanoi Rock lopulta. "Minä en tuntenut sinua. Minä en tuntenut sinua... Kylläpä sinä olet suloisennäköinen!"
Tyttö mumisi kiitoksensa. He seisoivat erään kaaren alla suihkulähteen vierellä. Putoava vesi solisi yhteensointuen soiton hiljaisten sävelten kanssa. Mutta heille tämä ei ollut mikään rauhan paikka eikä hetki.
"Kuinka sinä satuit tuntemaan minut?" Rock kysyi.
"Satuin vain", vastasi Thiry.
"Mutta miten?"
"Minä tunsin sinut siitä tavasta, miten seisot."
"Olen siitä hirveän iloinen – ja peloissani, Thiry."
"Sinä! – Mitäs sinulla on pelättävää. Mutta minulla..."
"Ole huoletta. Jos minulla on ollenkaan silmiä päässäni, niin minä käytän niitä tänä iltana. Sinua ei saa kukaan loukata, eikä kukaan häpäistä... Thiry, mistä sinä sait tuon upean puvun?"
"Se on isoäitini äidin morsiuspuku. Polveudumme Virginiasta."
"Virginiasta? Isäsi sanoi teidän olevan Missourista."
"Aivan niin, sisällissodan jälkeen. Minä olin silloin aivan pieni. Sota hävitti meidät puille paljaille ja me muutimme Missouriin."
"Yhym!... Minä olen aina ollut vähän ymmällä sinun suhteesi. Oliko Preston kapinallinen?"
"Kaikki Prestonit olivat kapinallisia."
"Sinäkin?"
"Niin, mikäli nyt lapsi osasi asioita ymmärtää. Mutta nuo päivät ja vaikutelmat ovat iäksi ohi, Jumalan kiitos... Ash on ainoa meistä, joka yhä on kapinallinen."
"Kauniilla linnulla on kauniit höyhenet", vastasi Rock. "Sinä olet aina sievä silmän nähdä, missä asussa tahansa. Mutta nyt sinä olet – niin – sinä olet tavallisen paimenen ihailun – ja toiveidenkin saavuttamattomissa, epäilen."
"On hauska kuulla, että miellytän sinua, mutta älä ota sitä liian vakavasti", sanoi Thiry yksinkertaisesti. "Muutaman päivän kuluttua leivon leipää ja lypsän lehmiä jälleen."
"Sitä enemmän minä pidän sinusta."
Soitto taukosi ja iloiset tanssijat purkautuivat ulos salista kävelemään parittain, neljittäin ja ryhmissä ja kaikki näyttivät olevan valmiita kurkistamaan toinen toisensa naamion taakse saadakseen selville, kuka kukin oli.
"Veljeni – kaksoset ja Al – ja Farrellin pojat tietysti tuntevat minut", sanoi Thiry kuin muistaen, missä he olivat. "Meidän täytyy. koettaa löytää heidät. Sitten muutamien tanssien jälkeen olen vapaa – jos – jos sinä..."
"Thiry, ei mitään jossia – ei nyt eikä koskaan", vastasi Rock äänensä epävarmana.
"Aiotko tanssia sillä aikaa, kun minä tanssin?"
"En. Minä katselen sinua – ja tarkkailen, pitääkö joku muukin sinua silmällä."
"Mutta sinun sentään tehnee mielesi tanssia hiukan?" kysyi Thiry.
"Vain sinun kanssasi."
"Ei Amy Dabbin?" hän heitti äänessään outo soinnahdus.
"Ei Amy Dabbin", Rock vastasi ja näki kääntyessään hänen katselevan poispäin.
"Mutta kuule, hän on sinun emäntäsi. Jos muistan oikein, niin hän aikoo keskittää kaikkien herravieraittensa velvollisuudet sinun huolehdittavaksesi."
"Niinkö?" Rock vastasi ja häntä hieman pisteli tytön ivallisuus. "Sinä tarkoitat, että hän vihjaili minun tanssivan kaikki tanssit hänen kanssaan?"
"Jotakin sinnepäin", mutisi Thiry.
"Eiköhän se ollut vain juttua. Hän erehtyi."
"Sitten minä erehdyin uskoessani häntä. Anna anteeksi – Mutta minä en voinut käsittää, kuinka sinä saatoit olla – niin – sellainen valehtelija."
"Thiry, minä en voisi valehdella sinulle", hän vastasi matalan äänensä kalskahtaessa. "Säästät minut paljolta sieluntuskalta uskomalla sen nyt. Sillä kerran sinä tulet sen tietämään."
"Mutta sinun täytyy tanssia emäntäsi kanssa – ainakin kerran", sanoi Thiry nopeasti.
"Kerran – sietäisitkö nähdä minun tanssivan yhden tanssin?"
"Minä!... Sietäisinkö? Minä pelkään, että sinä..."
"Ei", keskeytti Rock. "Älä nyt heittäydy ylpeäksi. Voisin kestää sen siellä kaukana Solassa, mutta en täällä sinun ollessasi tuossa puvussa... Minä tarkoitan, suoraan puhuen – tahdotko, että tanssin sinun kanssasi enkä Amy Dabbin?"
"Tahdon", hän vastasi tulisesti. "Hän loukkasi minua. Hän sanoi kaikenlaisia ilkeyksiä hymyilevällä naamalla. Hän tarjoutui lainaamaan minulle puvun. Hän antoi minun tuntea, että olin – maalaistollukka... Kerroin jo sinulle, mitä hän sinusta vihjaili. Se on itsekkäästi, pikkumaisesti, kurjasti tehty minun puoleltani, että tahdon näyttää hänelle – mutta hän sai minut melkein vihaamaan itseään."
"Thiry, olen tehnyt velvollisuuteni", vastasi Rock koettaen hillitä itseään. "Olen tanssinut tuon yhden tanssin rouva Dabbin kanssa. Hän tapasi minut. Minä en tuntenut häntä ennen kuin hän ilmaisi itsensä. Se on tehty. Se siitä."
"Minusta olisi hauskaa, jos tanssisit Allien kanssa", vastasi hän arasti. "Hän ei levittele juoruja sinusta. Ja sitä paitsi olisi hirveän hauskaa, jos voisimme narrata häntä."
"Hyvä. Haetaanpa hänet ja seurueesi käsiimme."
XI luku.
Thiry esitti Rockin sisarelleen Señor del Toro'na Las Vegasista. Ja Rock tunsi, että mikäli tanssi oli kysymyksessä, niin hän oli suoriutunut kiitettävästi. Mutta hänen espanjankielen sanavarastonsa oli paljon rajoitetumpi kuin Alicen ja se alkoi nyt tanssin päätyttyä käydä kiusallisen silmäänpistäväksi.
Hän oli nauttinut tästä tanssista Alicen kanssa jopa enemmän kuin äskeisestä Amy Dabbin kanssa. Alice oli keijukainen jaloiltaan eikä Rock ollut koettamallakaan saanut häntä sekaantumaan askeleissaan. Ja mitä itse tanssiin tulee, niin tällä kertaa hän oli keskittynyt siihen koettaen esittää parhaansa. Hän ehkä ajatteli noita niin hirvittävän lähellä olevia tansseja Thiryn kanssa.
"Señor, eiköhän olisi parempi, jos puhuisimme englantia?" ehdotti Alice kujeellisesti.
He istuivat eräässä sisäpihan nurkkauksen lehtimajassa, Rockin keksimässä paikassa, jota hän ei luullut monen tietävän. Hänen aikomuksensa oli vetäytyä sinne Thiryn kanssa.
"Tietysti, señorita. Minä luulin, että tekin olitte espanjalainen. Puhun kyllä englantia", vastasi Rock muuntaen ääntään.
"Minusta tuntuu, että olen kuullut äänenne joskus."
"Niinkö tosiaankin? Missähän, saanko kysyä?"
"Kotonani – Auringonlaskun Solassa."
"Silloin on minulla ollut kunnia käydä kodissanne? Auringonlaskun Sola? En jaksa muistaa sitä. Mutta minua on pyydetty käymään niin monella haciendalla."
Alice nauroi iloisesti. "Tuo espanjalainen pelurin asu sopii teille mainiosti, mutta te olette oikeastaan isäni karjanpaimenia."
"Alice Preston! Sinä ovela pikku veijari!" huudahti Rock suuresti huvitettuna. "Emme siis ollenkaan onnistuneet vetämään sinua huulesta?"
"Kyllä, kyllä onnistuitte! Minä olin ihan tosissani aluksi ja minusta se tuntui niin hurjan jännittävältä. Mutta aloin epäillä jo ennen tanssin loppua."
"Kylläpä oli hauskaa. Olenpa hyvilläni, että paljastit minut, sillä nyt voimme jutella... Kuule, eikö Thiry ole kerrassaan upeannäköinen?"
"Hän on kovasti suloinen. Häntä tuskin tuntee. Hän pitää tuollaista pukua niin kauniisti. Hänen naamiointinsa on kaikkein hienoin täällä, eikö olekin?"
"Taidanpa tietää sen, Allie. Kaikki jäävät hänestä mailin jälkeen. Mutta sinä olet koko herttaisennäköinen itsekin. Minä melkeinpä valitsisin sinut toiselle sijalle, jos olisin palkintotuomari."
"Kiitoksia. Sinä olet oikea karjanpaimen... Mutta palataksemme Thiryyn – melkeinpä toivoisin, ettei hän olisi tullut."
"Miksei?" kysyi Rock huolestuneesti.
"Hän on puolikuollut pelosta. Hänellä on sisua, eikä kukaan muu kuin minä, joka tunnen hänet, voisi sitä aavistaakaan. Hän pelkää, että Ash tulee tänne ja keksii hänet."
"Mutta kuulehan, eikö Thiry tavallaan liioittele tuota vaaraa? Eiköhän hän ole liian herkkä? Eihän Ash nyt voi paljoakaan pahaa tehdä."
"Sinä et tunne Ashia", Alice vastasi vakuuttavasti. "Jos hän tapaa Thiryn tuossa puvussa, niin hän turmelee sen. Ash ei siedä nähdä Thiryn pukeutuvan kauniisti. Muistan siltä ajalta, jolloin olin aivan pikkulapsi, kuinka Ash raivosi aina, kun Thiry pukeutui jotakin tilaisuutta varten. Jos hän tuntee Thiryn täällä – hyvästi isoäidinäidin morsiuspuku. Thiry kulutti kaksi tuntia suostuttaakseen äidin antamaan hänelle tuon puvun."
"Voi juupeli! Minä en jaksa sitä käsittää", huudahti Rock kädet nyrkkiin puristuen äänettömässä raivossa. "Kuule, tuon puvun turmeleminenhan olisi katala teko!"
"Hän saattaisi sen tehdä. Mutta Thiry toivoo voivansa pettää hänet. Sinun täytyy auttaa häntä, jollakin tavalla... Sisareni ei ole sanonut sanaakaan, mutta arvaan, että sinä et ole niinkään vähän syypää siihen, että hän niin kovasti halusi päästä tänne."
"Toivon, että voisin uskoa tuon", vastasi Rock hitaasti. "Sinähän tiedät, että hän kieltäytyi menemästä naimisiin kanssani?"
"Tiedän. Isä kertoi siitä. Mutta hyvänen aika, mies – ajattele kuinka äkkiä se kävi! Mitä sinä oikein muuta osasit odottaa?"
"Niin, kyllähän sen ansaitsin. En todellakaan odottanut enempää kuin mitä sain", Rock jatkoi kaunopuheisesti ja sitten hän kumartui lähemmäksi tytön korvaa. "Allie, voinko luottaa sinuun?"
"Mitä, tottakai voit!" vastasi tämä silminnähden ihastuneena.
"Haluaisin sinun tietävän, mitä Thiryn tapaaminen minulle on tehnyt. Minä olin ennen aika hurja karjanpaimen, sanovat. Mutta en enää koskaan voi tulla taas siksi, mitä olin. En tule enää koskaan välittämään kenestäkään muusta tytöstä – siitä huolimatta, miten Thiry minua kohtelee. Minä yksinkertaisesti jumaloin häntä. Ei ole kylliksi, jos sanon, että rakastan häntä. Älä nyt vain luule, että tämä on vain hurjan paimenen hourailuja. Minä en ole enää mikään poikanen. Olen kolmekymmentäkaksivuotias, kyllin vanha tietääkseni mitä tahdon, vai mitä?... Niin, minä toivoisin, että luottaisit minuun, uskoisit minua ja olisit ystäväni. Minä annan sanani, ettei sinulla koskaan tule olemaan katumisen aihetta... Kun tulemme takaisin Auringonlaskun Solaan, en aio ollenkaan häiritä Thiryä, olen vain tyytyväinen keksiessäni jonkin tavan palvella häntä, ja teitä kaikkia. Minä pysyttelen loitolla hänestä, jos se on mahdollista,, aina kun Ash on siellä... Oletko sinä minun puolellani, Allie?"
"Tottavie olen", hän vastasi hämmästyttävän kiivaasti.
"Silloin olen iäti ystäväsi", sanoi Rock lämmöllä.
"Thiry on onneton, ei ollenkaan sellainen kuin hän ennen oli. Se johtuu siitä tavasta, jolla Ash kiusaa häntä. Hän ei suorastaan voi väittää omaa sieluaan omakseen. Minua se raivostuttaa. Minä en sietäisi sitä. Mutta Thiry rakastaa Ashia yhtä paljon kuin minä häntä vihaan."
"Allie, älä sano niin. Hänhän on sinun veljesi."
"Olkoon. Minun pitäisi hävetä, mutta minä en häpeä sitä. En ole koskaan tuntenut olevani hänen sisarensa. Ja voit olla varma siitä, että hän ei ole koskaan minua sellaisena kohdellut."
"Siellä soitetaan taas", vastasi Rock nousten. "Saatan sinut saliin takaisin... Äskeinen tanssimme oli suurenmoinen. Enkä osaa sanoin selittää, kuinka paljon keskustelumme merkitsee minulle."
"Trueman Rock, en voi muuta kuin pitää sinusta", hän sanoi odottamatta vakavana Thiryä muistuttaen. Rock vaistosi hänen sanoistaan ja katseestaan, että hän oli ollut tuomiolla. Tyttö pusersi sitten salin ovella hänen käsivarttaan ja jätti hänet.
Rock muuttui nyt pelkiksi silmiksi. Hän ei enää ollut mikään naamiaisvieras eikä lemmensairas naisensa varjo. Hän muuttui sillä hetkellä kylmäksi, tutkivaksi, jälkiäseuraavaksi karjanpaimeneksi. Hänen tutkiva katseensa seurasi vain iloisen joukon miespuolisia jäseniä. Rock päätti löytää Ash Prestonin, jos hän vain oli läsnä. Näytti äärimmäisen epätodennäköiseltä, että Ash olisi naamioitunut ja tanssisi voidakseen vakoilla Thiryä, mutta Rock, joka uskoi tuosta miehestä mitä hyvänsä, halusi vakuuttautua asiasta. Hän seisoskeli tanssisalin oven seutuvilla kahden tanssin ajan ennen kuin hän tuli vakuuttuneeksi, että Ash ei ollut tanssivien karjanpaimenien joukossa. Sitten hän harhaili toista pitkää kaarikäytävää alas ja toista ylös tarkaten jokaista miestä ja kurkistaen jokaiseen hämärään loukkoon. Hän tutki sisäpihan samalla tavalla. Sitten hän meni eteiskäytävään ja ulko-ovelle, missä sheriffi ja hänen miehensä vartioivat uskollisina heille uskotulle tehtävälle. Ash Prestonin täytyisi sisääntullessaan olla naamioituna eikä hän voisi salakuljettaa revolveria noiden harvapuheisien Lännen miesten ohitse. Rock totesi tämän helpotusta tuntien. Palaten paikalleen aivan tanssisalin oven sisäpuolelle hän jatkoi siinä vartiotaan.
Tanssi oli jälleen alkanut. Suuri sali oli suurenmoinen nähtävyys täynnä liikettä, värejä, nuoruutta, kauneutta ja ilonpitoa, sillä joitakin paimenista ei kukaan voinut nauramatta katsella. He kävivät myöskin äänekkäiksi, mutta se johtui vain riehakkaasta iloilusta. Rock ei nähnyt mitään vastenmielistä. Tällaisia tanssiaisia ei varmastikaan ollut koskaan ennen tällä kulmalla nähty. Paimenet tekivät parhaansa huvitellakseen kerran oikein sydämensä pohjasta ja mielessään Rock saattoi nähdä heidän jälkeenpäin leiritulien hohteessa kertovan tästä ihmeellisestä tapauksesta.
Sitten hän keksi Thiryn, joka oli niin silmäänpistävä valkoisissaan ja huomiota herättävän suloinen. Hänen tanssitoverinsa oli yksi niistä pitkänhuiskeista nuorukaisista, joiden seurassa hän ja Allie olivat saapuneet. Poika oli loistotanssija tai sitten hänen parinsa innoitti hänetkin. Heidän tullessaan hänen kohdalleen liukuvain tanssijain pyörteen mukana tyttö huomasi Rockin tanssittajansa käsivarren yli. Sitä hymyä, jonka hän lähetti Rockille! Se pani hänen sydämensä sykkimään kiivaammin. Hänen poskensa näyttivät hohtavan naamion ja ihojauheen alla. Epäilemättä hän nautti illasta suunnattomasti! Ehkä hän oli hetkeksi unohtanut Ash Prestonin taholta uhkaavan vaaran. Tanssi päättyi pian, ja nauravan joukon yhtenä virtana painautuessa ovesta ulos joku – nainen – työntäytyi aivan Rockin eteen ja katsoi ylös häneen.
"Petturi!" hän kuiskasi ja meni menojaan. Viinintummat, kuumat silmät, jotka loistivat naamarin takaa, kulta-musta espanjalainen puku, niin silmäänpistävä solakalla vartalolla, olivat Amy Dabbin.
Trueman vihelsi, ettei olisi kironnut. Hän oli kerrassaan unohtanut Amyn. Tanssi tanssin jälkeen oli mennyt hänen edes häntä näkemättä. Entä jos hän olisi nähnytkin! Hänen synkkyytensä oli lyhytikäinen, sillä hänen kääntäessään katseensa näkyvistä kadonneesta Amystä hän näki lähellään Thiryn saapuvan yksinään häntä kohden.
"Señor del Toro, näytätte yksinäiseltä", hän sanoi iloisesti. "Eikö täällä ole ensinkään viehättäviä señoritoja?"
"Näen vain yhden."
"Sinä et ole tanssinut?"
"Kerran, Allien kanssa. Hän on kerrassaan keijukainen."
"Sinusta oli siis hauskaa tanssia hänen kanssaan?"
"Kovasti! Ja se pikku kärppä näki melkein kohta valepukuni läpi."
"Tule. Loput ovat sinun", hän sanoi ja tarttui Rockia käsivarteen.
"Onko sinulla ollut hauskaa?" kysyi Rock heidän sekautuessaan iloisen naamiaisyleisön joukkoon sisäpihalla.
"Oi, hirveästi!! Minulla on ollut hurjan kivaa. Ja minä muistin taas, kuinka hauskaa minusta tanssiminen aina on ollut. Sitten soitto, puvut, hälinä – oi, en osaa sitä kaikkea selittää."
"Onko kukaan tuntenut sinua?"
"Vain yksi, mikäli tiedän, Amy Dabb. Hän näki pian lävitseni."
"No, sanoiko hän mitään?"
"Taisi hän jotakin sanoa."
"Mitä?" kysyi Rock tuimasti.
"Hän sanoi: 'Hei Thiry! Sinä näytät komealta. Mutta häävaatteet eivät aina merkitse hääkelloja!'"
"Hm! Sepä oli herttaista. Hänellä on pistävä kieli, kuten hyvin tiedän... Kuule, Thiry, näissä tanssiaisissa ei liene ainuttakaan nuorta miestä, joka ei soitattaisi hääkelloja sinulle."
"Harkitsematonta imartelua, Trueman", heitti tyttö takaisin. "Täällä on varmasti monta sellaista. Minä tiedän jo viisi poikaa, jotka ovat päättömästi rakastuneet tuleviin elämäntovereihinsa."
"Viisi?... Tarkoittanet kuusi!" vastasi Rock.
"Ei. Veljeni Al, Tom ja Hal. Ja sitten kaksi Farrellin poikaa. Muita en tiedä."
"Thiry, minä olen kuudes", sanoi Rock ja katsoi äkkiä poispäin liiaksi syyllisyytensä tuntien uskaltaakseen katsoa, miten toinen suhtautui hänen huomautukseensa. Tämä ei vastannut sanaakaan. He kiersivät äänettöminä sisäpihaa, sitten edestakaisin toista kaarikäytävää ylös ja toista alas takaisin tanssisaliin. Soitto puhkesi taas soimaan. Innokkaat tanssinhaluiset painoivat takaapäin ja Rock huomasi olevansa keskellä lattiaa.
Thiry katsoi häneen tutkimattomin silmin.
"Et pitänyt sanaasi. Sinä muistutat minua ikävistä asioista", hän sanoi moittien taipuen Rockin vyötärölleen kiertämän käden ohjattavaksi.
Pistävä sävähdys kävi läpi Rockin, mutta hänestä se ei ollut katumusta. Se ihme, että hänellä nyt oli vallassaan tämä suloinen tyttö, oli tukahduttaa hänet. Hän oli hänen käsivarrellaan. Tyttö pikemminkin myöntyi kuin vastusteli sitä kiinteää syleilyä, jota hän ei kuolemakseen voinut vastustaa. Rock tajusi vain hämärästi huojuvat, liukuvat, pyörivät tanssijat, hullunkuriset naamarit, äänten matalan kohinan, joka sekoittui liukuvien jalkojen suhahteluun, ja välttämättömät yhteentörmäykset. Hän oli kokonaan Thiryn lumoissa. Hän oli Alicea suloisempi ja hänen kiihkeästi kiinnitakertuvat kätensä ja hänen solakka vartalonsa tietämättään kavalsivat valheeksi hänen moittivat sanansa. Tuo tanssi oli lyhyt kuin kiitävä hetkinen, mutta loputon käsittämättömässä salaperäisyydessään ja riemuntäyteydessään.
He harhailivat jälleen himmeiden lyhtyjen ruusun- ja purppuranhohteisessa taikavalaistuksessa ja päätyivät lopulta pihanurkkauksen yksinäiseen lehtimajaan. Tähdet loistivat täällä lehvien välitse valkoisina ja miettiväisinä. Jossakin nappailtiin kitarasta matalia sointuja ja herkkä naisen ääni myötäili sitä. Vesi solisi tuonnempana pimeydessä.
"On kovin – kuuma", sopersi Thiry Rockin kumartuessa hänen puoleensa varjossa.
"Ota pois naamarisi", ehdotti tämä.
"En, señor."
Trueman tarttui hänen käteensä. Hän teki sen melkein vaistomaisesti. Tyttö ei yrittänytkään vetää sitä pois hänen suureksi hämmästyksekseen ja ilokseen.
"Trueman, sinun täytyy viedä minut pian kotiin", hän sanoi kuin lumouksesta heräten. Aika ja paikka, tämän espanjalaistyylisen rakennuksen unelmoiva ilmapiiri, jonka kauneus ja satumaisuus tuntuivat vanhalta, vaikka itse rakennus olikin uusi, ja soitto, tanssijat ja nuoruus olivat kokonaan vallanneet Thiryn.
"Ei, ei vielä. Vain yksi tanssi vielä", rukoili Rock. "Sinähän sanoit jäljelläolevien olevan minun."
"Mutta olin kokonaan unohtanut."
"Mitä?"
"Ash voi tulla millä hetkellä hyvänsä. Minä tunnen sen – täällä", hän kuiskasi käsi sydämellään.
"Kuule, hän ei ole nyt täällä. Minä olen tutkinut kiireestä kantapäähän joka miehen tässä sakissa. Koeta uskaltaa."
"No sitten – yksi vielä."
Mutta tämän tanssin päätyttyä hän jälleen unohti tai ei jaksanut vastustaa hetken riemuisaa tunnelmaa. Kerran vielä Rock saattoi hänet heidän varjoisaan nurkkaukseensa, kerran vielä hän piteli tuota vastustelematonta kättä.
"Ota pois naamarisi", pyyteli Rock jälleen.
"Osaatko varmasti panna sen takaisin paikoilleen – kunnollisesti?" hän vastasi ääni hieman vavisten.
"Osaan varmasti."
Siinä hän istui naamiotta hänen ihailevien silmiensä edessä, heidän yläpuolellaan olevan lyhdyn ruusuisessa hohteessa ja etäisten, valkeitten, kaikkitietävien tähtien alla. Kerran tyttö kohotti silmänsä – silmät, joista hetken lumous kuvastui – eikä sitten enää kertaakaan.
"Ette puhu mitään, señor", sanoi tyttö yrittäen aloittaa keskustelun.
"Miten minä voisin?... Minähän pitelen kättäsi."
"Oi, niin tosiaankin! – No, päästä se sitten."
"Vedä se itse pois", kuiskasi Rock rohkeasti.
Mutta tyttö ei vetänytkään.
Rock sai hänet suostuteltua jäämään vielä yhden tanssin ajaksi, hurmioituneena vallastaan saada hänet taipumaan, vaikka hänen omatuntonsa soimasikin häntä. Mihinkä vaaraan hän voikaan saattaa hänet! Mutta hän pelasi uhkapeliä onnestaan.
"Trueman, meidän täytyy nyt mennä", sanoi Thiry hermostuneena.
"Niin. Mutta eikö se sinusta ole katkeraa?" vastasi Rock mustasukkaisesti.
"Ei. Olen kiitollinen – kaikesta mitä tähän saakka on ollut."
"Kuule, sinä olet hiestynyt. Meidän täytyy löytää jotakin, mitä heittää hartioillesi ulosmennessämme."
"Minulla on huivi."
He saapuivat sisäpihalle. Kiihtyneistä äänistä Rock aavisti jotakin tapahtuneen. Joku nainen huudahti kauhistuneena.
"Hei, mitäs tämä on!" huusi joku, selvästi paimen.
"Hän yritti siepata naamarini", vastasi joku tyttö vihaisesti.
"Hän vei minun", lisäsi toinen nainen kimakasti. "Senkin katala roisto. Mitä hauskaa se tuollainen on?"
Rock veti Thiryn mukanaan oikealle pois väkijoukosta.
"Joku paimen ryöstelee naamareita", hän sanoi kiireesti.
Yht'äkkiä hänen eteensä hyppäsi solakka paimenen hahmo, jolla oli punainen nenäliina naamarina. Hän oli nopea kuin välähdys – niin nopea, että Rock tuskin ajoissa tajusi hänen aikomuksensa voidakseen estää sen. Mutta Rock oli väärällä puolella Thiryä. Yksi käden heilahdus tempasi naamarin Thiryn kalvenneilta kasvoilta. Tämä huudahti ja tarrautui kouristuksentapaisesti Rockin käsivarteen.
Paimen näytti hypähtävän korkealle. Hän riipaisi pois kasvojansa peittävän punaisen nenäliinan ja paljasti Ash Prestonin ilmehikkäät kasvot. Hänen ilkeät silmänsä, kuin sinisellä liekillä palavat hiilet, kiisivät yli Thiryn kasvojen, hänen paljaan niskansa ja käsivarsiensa, yli hänen avaran, poimutetun hameensa.
"Ash", änkytti Thiry tarrautuen entistä lujemmin Rockin käsivarteen, "tervehdi Señor del Toroa – naamiasseuralaistani!"
"Mikä helvetin señor!" hän tiuskahti, uskomattoman kylmästi ja raivoisasti. Hänen kätensä lennähti esiin kuin käärmeen pää ja tarttui Thiryn puvun rinta-aukkoon ja repäisi pirullisen nopeasti.
Yhdellä ainoalla liikkeellä Rock vapautui Thirystä ja löi Prestonia sivulta kasvoihin. Tämä kaatui jymähtäen lattiaan. Naiset kirkuivat; miehet huudahtelivat kiihtyneinä; ja kaikki vetäytyivät kiireesti loitommalle. Ylös ponnahti Preston nopeana kuin kissa ja käsi lennähti taakse revolveriin. Mutta sitä ei ollutkaan siellä. Hänkin oli tullut sheriffin ohitse ja oli unohtanut sen. Hänen susimaiset kasvonsa näyttivät entistäänkin julmemmilta, sikäli kuin se nyt oli enää mahdollista. Hänen tummanruskea tukkansa seisoi pystyssä.
"Senkin mustalainen, minä tapan sinut!" hän kähisi.
"Carramba!" vastasi Rock ja iski hirvittävällä raivolla Prestonin kimppuun. Hän hyökkäsi kuin muurinmurtaja. Hän ei välittänyt vähääkään Prestonin nopeista iskuista. Hän murtautui niiden läpi, löi hänet takaisin ja lennätti hänet seinää vasten. Ash kaatui, mutta nousi kiroten hyökätäkseen entistä hurjempana veren värjätessä hänen naamansa yhä punaisemmaksi. Vaihdettiin nopeita iskuja, sitten yksi Rockin kädestä lähtenyt tuuperrutti Prestonin. Toinen, nopea ja kova, joka osui armottomasti kuin kirveenhamara teurashärkään, kaatoi Prestonin hitaasti lattiaan. Ennen kuin hän pystyi kohottautumaan, syöksyi Rock hänen kimppuunsa, löi oikealla ja vasemmalla, ja taas oikealla ja vasemmalla – hirvittäviä iskuja, jotka panivat Ashin vaipumaan velttona maahan. Rock tarttui häntä kaulasta, kuristi ja retuutti häntä kuin terrieri rottaa, nousi ja laahasi hänet suihkulähteen luo ja heitti hänet yhdellä tempauksella matalaan veteen. Ash jäi makaamaan selälleen, pää juuri vedenpinnan yläpuolella, ja vaikka hän yhä oli tajuissaan, ei hänellä ollut voimia nousta ylös.
Rock muisti naamarinsa ja tunnusteli sitä ja huomasi sen olevan paikoillaan. Tämä auttoi häntä vapautumaan kauhean raivonpuuskan vallasta. Thiryn valkoinen naamari virui lattialla, minne Preston oli sen pudottanut. Siepaten sen käteensä hän käännähti ja näki jonkun naisen juuri peittelevän Thiryn alastomia olkapäitä ja povea huivilla.
"Tule – mennään – pois – täältä", läähätti Rock käheästi ja tarttuen lujalla kädellä hänen käsivarteensa johti tytön pois tuijottavan joukon keskeltä käytävää pitkin poispäin ulko-ovea kohden. Kiihtyneiden ihmisten äänet kävivät yhä heikommiksi. Rock pysähtyi vain sen verran, että ojensi lippunsa ja sai revolverivyönsä, jonka heitti vasemmalle käsivarrelleen.
"Mitäs siellä on tekeillä?" kysyi sheriffi silmäten Rockia terävästi.
"Joku hullu karjanpaimen repii naamareita naisilta", vastasi Rock ja vei Thiryn nopeasti ulos, läpi uteliaan meksikkolaislauman, kadulle ja pimeyteen.
Thiry oli heikkona. Hän nojasi Rockin käsivarteen. Mutta hän jaksoi kuitenkin seurata Rockin askelten kiivasta tahtia. Rock ei puhunut kolmen kulmavälin matkalla sanaakaan, eikä Thirykään.
"Hän ei tuntenut sinua", puhkesi tämä sitten puhumaan. "Hän sanoi sinua mustalaiseksi!"
"Niin, se on ainoa hyvä puoli koko jutussa", vastasi Rock koettaen vapautua sellaisesta jännityksestä, jota hän ei ollut koskaan kokenut. Hän oli läpimärkä kylmästä hiestä ja kaikki hänen lihaksensa värisivät. Polttava solmu hänen sisässään tuntui heltiävän. Hänen suunsa oli kuiva ja kieli tuntui paksulta.
"Voi hyvä Jumala! Mihin häpeään – mihin häväistykseen – onnettomuuteen olenkaan sinut saattanut!" hän mutisi kyetessään jälleen puhumaan.
Tyttö nyyhkytti hiljalleen ja tarrautui käsivarteen, jolla Rock kannatteli häntä.
"Hän repi liivini – melkein yltäni. En minä siitä häpeästä välitä – paljonkaan. Mutta äidin aarteena säilyttämä puku. Hän rakasti sitä niin... Hän tulee olemaan hirveän pahoillaan."
"Mitä yhdestä puvusta? – se voidaan – parsia", Rock huohotti. "Mutta minä pidätin sinua siellä. Liian kauan! Se oli minun syyni – minun syyni."
"Oli siinä minunkin syytäni", sanoi Thiry jalomielisesti.
"Jos minä vain olisin ymmärtänyt lähteä silloin, kun sinä halusit!" vastasi toinen kiivaasti. "Kaiken sen jälkeen, mitä olin luvannut sinulle! Voi taivas, mikä onni minulla pitää olla."
"Kuule, minun ei olisi ollenkaan pitänyt tulla. Minä tiesin, että jotakin kauheata tulisi tapahtumaan. Minähän sanoin sinulle... En vain ole koskaan nähnyt häntä noin kauheana."
"Kauheana! – hän oli vesikauhuinen haisunäätä!"
"Oi, Ash!... Veljeni!" huudahti tyttö katkonaisesti.
Hänen murheensa kidutti Rockia, mutta hän ei tuntenut kehoitusta peruuttaa sanojansa. Mitkä sanat olivat kylliksi kuvaamaan Ash Prestonia? He kiiruhtivat edelleen aina kaupungin laidalle saakka pitkin kuusien reunustamaa tietä. Yö oli tähtinen, milteipä kylmä ja tuuli liikkui puiden latvoissa. Samassa he saapuivat Winterin talon luo, joka oli sivussa puiden keskellä. Rock näki valon pilkottavan. Hän aikoi sanoa Thirylle hyvää yötä jo portilla, mutta ei voinutkaan. Tyttö piti yhä lujasti kiinni hänen käsivarrestaan. Hän pysähtyi kuistin edessä ja auttoi hänet ensimmäiselle portaalle. Puut varjostivat täällä, mutta siitä huolimatta hän voi erottaa hänen kalpeat kasvonsa ja hänen suuret silmänsä, outoina ja tummina yössä. Ennen kuin Rock tiesikään mitä hän teki, hän oli kietonut kätensä hänen ympärilleen hänen siinä seisoessaan vähän itseään ylempänä. Tyttö ei koettanut irroittautua, mutta nojasi käsillään hänen olkapäihinsä. He katselivat toisiansa varjossa.
"Thiry, anna minulle anteeksi", rukoili Rock.
"Ei ole mitään anteeksiannettavaa", sopersi Thiry.
"Menen huoneeseeni ennen kuin kukaan ennättää nähdä minua. Ash ei tuntenut minua. Hän ei koskaan saa tietää."
"Mutta hän kertoo hänelle", sanoi toinen toivottomana.
"Kuka? Allieko? Ei koskaan. Hän on uskollinen kuin kulta", vakuutti Rock.
"Ei Allie. Tarkoitan sitä mustasukkaista naista."
"Amy Dabb!" huudahti Rock hätkähtäen. "Hän tunsi minut. Mutta hänellä ei tule olemaan sopivaa tilaisuutta tänä yönä. Luulenpa, ettei jalo veljesi juuri ennätä kuunnella, jos hän yrittäisikin kertoa hänelle. He kyllä potkaisevat hänet sieltä lennossa pihalle. Huomenna keksin kyllä jonkin keinon hänen suunsa tukkimiseksi."
"Kyllä kai sinä keksit", sanoi Thiry surullisen pilkallisesti. "Säästä keuhkojasi, Trueman. Älä pyydäkään häneltä mitään. Ehkä hän ei tule ajatelleeksikaan, että Ash ei tuntenut sinua."
"Toivotaan sitten vain parasta... että minun ei tarvitse juosta karkuun välttääkseni todellista tappelua Ashin kanssa."
"Todellista! Haluaisinpa tietää, miksi sinä sitä nimität, joka sinulla oli. Mutta se oli yksipuolista. Vaikka olinkin säikähtynyt, niin minä näin, että... Trueman, sinä olit suurenmoinen. Oi, jos se ei vain olisi ollut minun veljeni!"
"Hän ansaitsi sen, Thiry", vastasi Rock kiivaasti. "Sinun täytyy myöntää se."
"Sinä löit häntä kauheasti. Se – teki niin – kipeää... Mutta kyllä hän sen ansaitsi."
Rock jännitti hieman käsivarsiansa, veti häntä lähemmäksi. "Thiry, suutele hyvää yötä", hän kuiskasi yht'äkkiä.
"Trueman!" hän huudahti ja koetti vetäytyä pois. Mutta Rock ei päästänyt häntä ja tytön kääntäessä kasvonsa poispäin hänen onnistui suudella hänen poskeansa.
"Nyt sinä olet sen tehnyt!" tyttö huudahti.
Mitä hän oli tehnyt, sitä hän ei sanonut, mutta hän lakkasi ponnistelemasta vastaan. Tämä rohkaisi Rockia. Hän kuitenkin vetäytyi kauemmaksi paremmin nähdäkseen hänen poiskäännetyt kasvonsa.
"Mitä merkitsee yksi rikos lisää?" hän sanoi. "Olen tänä iltana pilannut kaikki toiveeni – tai olen löytänyt ne moninkerroin täyttyneenä... Oi Thiry – kuinka minä rakastan sinua!... Suutele minua."
"En!" Kuitenkin hän tuntui herpaantuvan. Hän tunsi hänen vapisevan käsivarsillaan.
"Anna minun sitten suudella sinua?... Se voi olla ensimmäinen ja viimeinen kerta. Sillä jos Ash saa minut selville, niin minun on lähdettävä tästä maasta. Muussa tapauksessa minun täytyy tappaa hänet!"
"Sinä jättäisit minut?" sinkosi Thiry äkkiä viroten ja piristyen ja hänen kätensä kohosivat Rockin olkapäille.
"Voin luvata senkin sinulle."
"Sinä rakastat minua niin paljon?"
"Thiry tyttö, rakastan sinua enemmän kuin voin millään osoittaa."
Sokeana, laskemattoman mielijohteen valtaamana tyttö kumartui ja hänen huulensa kohtasivat Rockin huulet. Äkkiä, syvään hengähtäen hän riistäytyi irti, tuijotti häntä hetken kuin jokin ajatus olisi häneen iskenyt ja pakeni sitten poikki kuistin ja taloon sisälle.
Ash Preston ei palannut Auringonlaskun Solaan viikkoon heinäkuun neljännen jälkeen. Huhu kantautui sinne saakka erään ratsastajan mukana, että Preston etsiskeli käsiinsä sitä meksikkolaista, joka oli peitonnut hänet tanssiaisissa.
Se oli jännittävää ja synkkiä ajatuksia täynnä olevaa aikaa Trueman Rockille, ehkä enemmän sen pelon takia, jota Thiry ei koettanutkaan salata, kuin oman itsensä takia. Eikä hänellä ollut yhtään helpotuksen hetkeä, mainittua huhua lukuun ottamatta, ennen kuin Ash palasi, selvänä, mutta kuitenkin kasvoillaan pitkän hurjastelun jäljet. Hetken jo Rockin kädet vapisivat hänen seisoessaan kuistilla Ashin astellessa mökiltänsä. Synkkänä, kasvonsa mustansinisinä ja vieläkin turvoksissa hän ei ollut mikään mieltä ylentävä näky. Mutta tämä hetki osoitti kiistattomasti, että hän ei tuntenut eikä epäillyt Rockin olleen kimppuunsa karkaajan. Sitten tämän kohtauksen Rockille tuottama jännitys päättyi siihen, kun Thiry melkein pyörtyi Ashin käsiin. Hänen tuntemansa helpotus oli nähtävästi niin valtava, että hän ei kestänyt sitä. Ei kuitenkaan kukaan muu kuin Rock varmastikaan käsittänyt asiaa sillä tavalla.
"Voi, olen niin pahoillani, Thiry", kähisi Ash pidellessään tyttöä vierellään penkillä. Kyyneleitä valui pitkin hänen ruhjottuja poskiaan. "Olin humalassa tuona iltana... En koskaan enää ikinä mene kaupunkiin."
Kuinka pohjattoman epäsuhtaiselta Rockista näytti tämä katumus! Säälillä ei ollut sijaa Rockin sydämessä – ei tätä miestä kohtaan.
Tämä oli sattunut puolivälissä iltapäivää Ashin saavuttua kotiin. Gage Preston oli poissa. Rockin käsitys oli se, että Gage ei välittänyt olla paikalla silloin, kun Ash tapasi taas Thiryn ja Rockin. Tyrmistyttävä ajatus iski silloin Rockin aivoihin hänen jo palanneen elämänuskonsa romahtaessa. Tämän kaiken ratkaisu oli vain siirtynyt! Kaikki kiihkeä arvailu, jo peloksi muuttunut huoli, se jäytävä havainto, että Thiry muuttui yhä jännittyneemmäksi ja kalpeammaksi, odotuksen jännitys, ja sitten tämä yht'äkkinen helpotus – kaikki tämä oli ollut turhaa!
Kuitenkin edes hetken viivytys oli jotakin siunattua Thiryä ajatellen ja siitä hän oli sydämensä pohjasta kiitollinen. Sinä iltana ei illallinen enää tuntunut joltakin hautajaisten tapaiselta. Gage Preston tuli kotiin myöhään illalla ja hänen karkea sydämellisyytensä, hänen teräksinen katseensa hänen taputtaessaan vuoroin Ashia, Thiryä ja Rockia oli omituisen vaihteleva. Rock tunsi, että lyhyen poissaolonsa jälkeen, jonka aikana oli tapahtunut laskemattomia muutoksia, hän tulisi pian näkemään uusia piirteitä Prestonin monisäikeisessä luonteessa.
Rock ei viipynyt kauan perheen seurassa. Hän vei mukanaan katseen Thiryn silmistä – ensimmäisen, joka hänen silmiänsä oli kohdannut sitten tuon unohtumattoman viimeisen hetken Winterin kuistin edustalla – ja se ajoi hänet kuljeksimaan kuusien alla, nostamaan päänsä pystyyn, vetämään keuhkonsa täyteen Solan salviatäyteistä ilmaa, heittämään kaikkea uhmaavia katseita ylös kohti äänettömiä, kiihkottomia tähtiä.
Hän asteli edestakaisin aukean ja tiheinä leviävien puiden synkän varjon välillä kuin sotilas vartiopaikallaan. Hänen jalkansa eivät synnyttäneet mitään ääntä pehmeällä kuusenneulasmatolla. Hänen hahmoansa ei voinut erottaa rinteen mustia varjoja vasten. Mutta hänen omat tarkat silmänsä huomasivat tumman muodon ohimennen peittävän mökin ikkunan valon. Hän kuuli äänen, matalan mutta selvän – Gage Prestonin: "Ash, tule tänne."
Sitten kaksi tummaa hahmoa muodosti mustat pylväät valon peittäen ja siirtyi sitten pois. Rock jäi tarkkailemaan niitä kumartuen tähystämään pimeyden läpi. Yht'äkkiä hän huomasi heidät, vaarallisen lähellä itseään. Hän vaipui äänettömästi hirren taakse, jonka vierellä hän oli ollut kyyristyneenä, määrättömän iloisena, että se oli hänen ja lähestyvien miesten välissä.
"Mitä sinä haluat?" murisi Ash.
"Ei niin kovaa, sinä...!" vastasi Preston matalalla, tylyllä äänellä. "Tahdon puhua kanssasi."
"Mutta minä en nyt ole sillä tuulella."
"Istu siihen", komensi Preston painaen raskaan kätensä poikansa olkapäälle.
Rock tunsi tukin tärähtävän, jolle Preston nähtävästi oli sysännyt Ashin. Päätään äänettömästi kääntäen Rock näki isän kumartuneen hahmon häämöttävän. Sitten Rock huomasi Ashin istuvan vain kolmisen metrin päässä siitä, missä hän makasi. Rock tunsi, että veri jähmettyi hänessä ytimiä myöten. Jos hänet tavattaisiin siinä, olisi hänen taisteltava henkensä edestä. Hän melkein lakkasi hengittämästä. Hänen sydämensä jyskytys kuului kuin tukahdutettu rummun ääni.
"Mikä hitto sinua oikein vaivaa?" tiukkasi Ash.
"Mikäs hitto sinua vaivaa, – joka jäät kaupunkiin maleksimaan ja hakemaan ikävyyksiä ja aiheuttamaan niitä minulle yhä lisää?" iski isä takaisin tiukkana.
"Joku mustalainen veti minua kuonoon ja minä jäin etsiskelemään häntä."
"Veti kuonoon! No missä sinun sisusi on? Hän peittosi sinua, kunnes olit pökerryksissä."
"Häh! No, jos sinä sen kerran tiedät, niin mitä hittoa minua sillä vaivaat? Ei se minun mieltäni ilahduta."
"Mutta minä tarvitsin sinua täällä", vastasi Preston koettaen tukahduttaa raivoa, joka ei tahtonut pysyä alallaan. "Täällä on töitä, joita kukaan muu ei voi tehdä."
"Mutta, isä, minä tahdoin tappaa tuon Señor del Toron", puolusteli Ash melkein pyytävästi.
"Pyh! Señor del Toro? Senkin taulapää, tuo tekoespanjalainen oli Trueman Rock!"
"Älä helvetissä!" sähähti Ash kiivaasti. "Minulla oli sellainen aavistus. Mutta erehdyin. Menin seuraavana aamuna Thiryn puheille. Sanoin hänelle, että tuo hänen mustanaamioinen seuralaisensa oli Rock ja että aioin tappaa hänet. Hän lankesi polvilleen ja kietoi kätensä ympärilleni. Ja hän vannoi Jumalan kautta, ettei se ollut Rock... Isä, minun oli pakko uskoa häntä. Thiry ei ole eläissään valehdellut."
"Ehkä olen väärässä", sanoi Preston tukahtuneesti ikäänkuin jokin vieras tahto olisi kuristanut tuon myönnytyksen hänestä. "Mutta oli hän kuka tahansa, niin hän antoi sinulle juuri täsmälleen samalla mitalla kuin minäkin olisin antanut. Jokainen sanoo samaa. Wade Simpson kertoi siitä. Ja Slagle sanoi sen viimeksi tänään."
"Vai niin. No, kaksi muuta kypsää luodinrei'ille", jurotti poika murhanhimoisena.
"Puhu järkeä", tiuskasi Preston. "Minä alan todella kyllästyä sinuun. Mies hoi, ethän sinä voi ampua jokaista miestä laitumilla. Ja eikö sinulla ole yhtään häpyä? Repiäpä Thiryltä vaatteet puoliksi yltä kaiken kansan nähden. Sinä senkin...!"
"Kuule, isä, minä olin humalassa. Kun minä näin Thiryn olkapäänsä ja rintansa kaikki paljaana – noiden miesten nähden – niin ajattelin, että jumaliste hän seisokoon alasti noiden miesten ja minun edessäni."
"Humalassa? – mies, sinä olet järjetön", tokaisi isä käheästi. "Ja sellainen tulet aina olemaan. Mutta mitä me tässä sinusta välitetään. Pääasia on, että sinä kohtelit häpeämättömästi Thiryä. Sinä häpäisit hänet. Sinä loukkasit häntä niin, että hän on ollut sairaana. Häntä – joka on rakastanut sinua koko elämänsä!"
"Lopeta, isä", vaikeroi Ash väännellen. "Kestän kuulla vaikka mitä muuta, mutta en sitä."
"Niin, sinussa on tosiaankin omituinen särö. Läpeensä pehmeä, kun vain Thiry on kysymyksessä. Jos häntä ei olisi, olisit oikea mies. Ja me voisimme jatkaa työtämme, joka vaatii miehen kaiken järjen."
"Minä koetan sovittaa sen Thirylle", sanoi Ash nopeasti. "Hän kyllä antaa minulle anteeksi. Enkä enää koskaan tee sellaista."
"Sinuun ei voi enää luottaa niinkuin ennen", vastasi karjanomistaja katkerasti. "Kuuntele nyt, jotakin on tekeillä tuolla laitumilla. Olen pitänyt näitä seutuja vähän silmällä viime aikoina. Olen jutellut meksikkolaisten lammaspaimenien kanssa. Auringonlaskun Solan nurkilla kuljeksii liian paljon ratsastajia nuuskimassa! Tänään näin muutamia Hesbittin miehiä. Ja Slagle kysyi minulta ivallisesti jotakin sinnepäin, että mitäs Klink Peeples hommailee täälläpäin niin usein... Ash, siinä piilee jotakin. En tosiaankaan pidä tästä hajusta."
"Klink Peeplesin olisi parasta pysytellä kaukana Solasta."
"Siinä sitä taas ollaan. Mitä hyvää siitä lähtee, että ammut Peeplesiä? Jos he epäilevät, niin se tekisi asian vain pahemmaksi... Mitä sinä teit niille viimeisille puolikuuvuodille?"
"Kätkin ne."
"Minne?"
"Varmaan paikkaan, mitäs siitä."
"Piru sinut periköön! Etkö vienyt niitä Kalkkiluolaan, kuten minä käskin?"
"Kuljetin osan sinne. Se oli liiaksi kaukana ja minusta oli jo kaikki mehu poissa. Piilotin loput sillanrumpuun."
"Mutta minähän kielsin enää enempää sinne kätkemästä. Olen aina pelännyt tuota siltaa. Rankkasade huuhteli kerran muutamia sieltä esille. Se voi sattua toisen kerran."
"No, eihän vielä ole myöhäistä. Otan Saappaan mukaani huomenillalla ja me viemme kaikki tuoreet vuodat Kalkkiluolaan."
"Ei, Maa on pehmeätä sateen jälkeen. Te jättäisitte jälkiä. Se olisi liian vaarallista noiden uusien paimenten nuuskiessa täällä joka paikassa. Parempi jättää ne sinne. Ja me lakkaamme teurastamasta joksikin aikaa."
"Eikä lakata. Kaikki nuo lihatilaukset odottamassa? Eikö mitä. Siellähän on vanhassa kaivossa tilaa vaikka tuhannelle vuodalle."
"Kuule, minä sanon sen nyt, että me emme teurasta päätäkään ennen kuin nuo epäilykset haihtuvat", sanoi Preston käheästi vakavissaan koettaen pysyä rauhallisena.
"Minä en ainakaan lakkaa ja luulen, että saan pojat mukaani", vastasi Ash järkkymättömänä.
Silloin Preston kirosi häntä, kirosi häntä kaikilla aavikoilla tunnetuilla rumilla sanoilla ja joillakin muilla kaupan päälle, kiroili kunnes ei jaksanut enää, jolloin hän heittäytyi raskaasti istumaan tukille.
"Entäs tuo ratsastaja, Rock", aloitti Ash kuin ei olisi koskaan kuullutkaan ylitseen vuodatettua kirousten tulvaa, "milloin olet aikonut antaa hänelle potkut?"
"Rockilleko? En koskaan", vastasi Preston väsyneesti. Hänet oli voitettu.
"Hyvä, sitten minun täytyy se tehdä. Hän on ollut täällä jo liian kauan kyttäilemässä Thiryä, ja kuka ties meitäkin."
"Kuule, eikö sinulla ole sen vertaa älyä päässäsi, että käsittäisit Rockin täälläolon olevan meille eduksi?" kysyi Preston itsensä uudelleen rohkaisten. "Ei ole koskaan ollut paimenta, johon olisi niin luotettu kuin Rockiin. Se kääntää epäilykset pois meistä. Oli oikein hyvä, että hän tuli."
"Mutta hän saattaa keksiä meidät."
"Se ei ole todennäköistä. Eikä hän varmastikaan tahdo."
"Hän saattaa kompastua meihin aivan tahtomattaan. Tai saada Thiryn valtaansa ja pelästyttää hänet puhuman."
"No, jos niin kävisikin, ei se niin vaarallista olisi. Thiry kyllä pitäisi hänen suunsa tukossa. Hän rakastaa tyttöä siksi paljon, että hän kyllä liittyisi meihin. Minusta vain olisi niin kirotun vastenmielistä pyytää Thiryä tekemään niin."
"Ja jos Thiry voittaisi hänet puolellemme, mitä Rock silloin vaatisi?" sähisi Ash.
"Häh! Siihen on kai helppo vastata. Ja minä voin ilmoittaa sinulle, että Thiry varmasti pitäisi Rockista, jos saisi siihen tilaisuuden."
Ashin sisuksiin työnnetty puukko tuskin olisi pannut häntä niin kipristymään kokoon ja vääntelehtimään kuin tämä Prestonin huomautus.
"Hän pitäisi hänestä, mitä! Senkö takia hän sai minut lupaamaan, etten hakisi tappelua hänen kanssaan... Voi helvetin tulikekäle!"
"Kuule Ash, jos asiat saavat sen käänteen, niin me emme voi sitä auttaa tai tehdä tehtyä tekemättömäksi. Mitä hittoa me sille voimme? Minä olen sanonut sinulle jo aikoja sitten, että Thiry on jonakin päivänä rakastuva johonkin onnelliseen paimeneen. Minkäs sille voi. Ja se paimen voi olla Rock. Ja se olisi niin pahuksen terveellistä meille."
"Terveellistä hänelle! Haa! – minä ampuisin hänen sydämensä seulaksi."
Preston nousi ja kumartui synkkänä ja uhkaavana poikansa ylitse.
"Sinä et voi murhata häntä hänen nukkuessaan etkä ampua häntä selkään. Se näyttäisi vähän pahalta Wagontongue'issa. Se yksinkertaisesti olisi meidän loppumme. Ja jos sinä haastat hänet avoimeen tappeluun – niin tiedä se, Ash, että hän tappaisi sinut! Leikkaako aivosi? Sinun pitäisi oikeastaan olla kyllin viisas sen käsittääksesi. Rock on kylmä kuin jää ja nopea kuin salama. Hänellä on haukan silmät. Minä varoitan sinua, Ash."
Poika hypähti pystyyn kuin pistettynä. "Jumalan haltuun sitten! Kylläpä te koetatte kovasti pitää meitä erillämme. Haa!... Ei, isäukko, minun järkeni ei nyt leikkaa mitään!"
XII luku.
Kauan sen jälkeen, kun Prestonit olivat astelleet tiehensä, Rock makasi tukin takana ajatellen sitä vaaraa, jossa hän oli ollut, ja niitä paljastuksia, joita siihen oli liittynyt.
Hän hiipi myöhään mökkiinsä kuin intiaani, teki vuoteensa sisäpuolelle ja salvaten oven kävi pitkälleen sellaisena kuin oli. Unesta ei ollut väliä eikä se olisi tullutkaan. Varmuus Prestonien syyllisyydestä ei ollut noiden paljastuksien tyrmistyttävin yksityiskohta. Rock lateli eteensä joitakin julmia totuuksia.
Thiry oli valehdellut Ashille johtaakseen hänet harhaan tanssiaisseuralaisensa suhteen. Ash ei siis tiennyt sitä vielä, mutta ennen pitkää pääsisi siitä selville. Prestoneihin oli kohdistunut enemmän epäluuloja kuin Rock oli aavistanutkaan. Tapaus oli käymässä arveluttavaksi. Gage Preston tiesi sen. Hän halusi välttää onnettomuuden. Ilman tuota viheliäistä poikaansa hän epäilemättä voisi sen tehdä. Mutta Ash Preston hallitsi sekä isää että veljiään. Hän ratsastaisi suoraa päätä tuomiolleen. Rock oli tavannut monia tämäntyyppisiä Lännessä ja jokainen heistä oli kuollut saappaat jalassaan.
Preston oli sanonut pojalleen, että Señor del Toro oli Rock. Tässä Rockin mieleen hiipi jäinen, kuvottava aavistus – aavistus, joka oli väikkynyt hänen mielessään jo aikaisemminkin – Preston halusi saada aikaan tappelun hänen ja Ashin kesken. Hän tiesi, että Rock tappaisi hänen poikansa. Mitään muuta tulkinnanmahdollisuutta ei näyttänyt olevan. Hän oli tarkoituksellisesti ehdottanut, että he yllyttävät Thiryn voittamaan hänet yhdeksi heistä. Suorilla taikka kieroilla keinoilla! Tämä osoitti, kuinka suuressa hädässä Preston oli. Loppujen lopuksi ovela Ash alkoi epäillä isäänsä.
Kaikesta tästä ei Thirylle voinut koitua muuta kuin onnettomuutta, ellei Rock kyennyt sitä jollakin tavoin estämään. Hän oli päästään pyörällä. Hän ei ollut koskaan kuullut sellaisesta ylivoimaisesta pälkähästä kuin se, joka nyt saattoi hänet epätoivoon. Jos hän vain voisi haastaa Ashin ulos ja ampua hänet! Mutta se murtaisi Thiryn sydämen ja saisi Rockin näyttämään hirviöltä tytön silmissä. Hän ei yksinkertaisesti voinut sitä tehdä – ei vaikka olisi kysymyksessä Gage Prestonin pelastaminen vankilasta ja Thiryn häpeästä. Vihdoin ristiriitaisten tunnemaininkien uuvuttamana hän käänsi kylkeä ja vaipui uneen.
Hän tähysteli aamulla ikkunastaan, kunnes näki Ashin lähtevän ja meni sitten aamiaiselle. Lapset olivat siellä iloisina ja puheliaina kuten aina. Thiry ei tullut näkyviin. Preston tuli sisälle Rockin syödessä ja sanoi:
"Rock, minulla on sinulle sellaista työtä, joka vaatii sinun poissaoloasi täältä jonkin aikaa."
"Hyvä. Minä tarvitsenkin hiukan oikeata työtäkin", vastasi Rock.
"Etköhän tule sitä siksi huomaamaan. Pojat panevat juuri kuntoon kuormahevosia. He tietävät minne mennä. Minulla pitää olla viisisataa päätä kaksivuotiaita härkiä tasangolla Slaglen tilan luona, elokuussa."
"Kuulkaahan isäntä, siitä ei tule mitään", pani Rock vastaan.
"Siitä on tultava."
"Kolme puolikasvuista ratsastajaa apuna?"
"No, sinä olet itkenyt saadaksesi vähän todellista työtä. Sääli kapineesi ja pane töpinäksi."
"Te olette isäntäni, Preston. Mutta oletteko ihan varma, ettette tarvitse minua paremmin juuri täällä?"
Preston kumartui Rockin puoleen ja madalsi ääntänsä. "Ei se siitä riipu, mitä minä haluan tai tarvitsen. Minulla ei ollut aavistustakaan, että lähettäisin sinut pois tänä aamuna. Mutta se ajatus lensi mieleeni."
"Yhym! Kuka sen sinne lennätti?"
"Thiry. Hän pyysi sitä minulta. Ash on mahdottomampi kuin koskaan ennen. Ja kerran ihmeeksi Thiry näytti ajattelevan muitakin kuin vain häntä."
"Milläs tuulella hän on, Preston?" kysyi Rock huolissaan.
"No, hän piristyi vähän, kun sanoin lähettäväni sinut pois täältä."
"Se sopii mainiosti. En kainostele sanoa teille, isäntä, että Ash melkein rupeaa käymään hermoilleni."
"Haa! Melkein rupeaa, mitä? Jaa, jos sinä et ole kiveä, niin syön hattuni. Minun hermoni ovat riekaleina."
Rock nousi ja astui penkin yli katsomatta Prestoniin.
"Eipä kumma, isäntä. Minusta tuntuu kuin tekisitte viisaasti, jos panisitte Ashille suukapulan ja miehen köysiin ja pysyttelisitte täällä Solassa kuukauden päivät."
Tämä puhe oli tulos Prestonin esiintymistavan ja sanojen tekemästä vaikutuksesta. Rock sanoi sen kuivasti häneen vilkaisematta ja käveli sitten tiehensä mökkiänsä kohti. Ei ollut oikein Rockin mielen mukaista lähteä juuri nyt Solasta millään tavalla vihjaisematta Prestonille. Hän laski, että se ymmärrettäisiin siten, että Wagontongue'n juorut olivat tulleet hänen korviinsa ja että vihje oli varteenotettavan arvoinen. Antaa Prestonin tuumia tuota neuvoa ja katsotaan, miten pitkälle hän pääsee. Tämä saattaa tasoittaa tietä enemmälle myöhemmin.
Rock tuli mökilleen, kääri vuoteensa kokoon ja keräsi tarvitsemansa tavarat. Tämän toimituksen aikana hän useasti siirtyi tähystämään ikkunastaan. Kavioitten kapse vei hänet uudelleen ikkunaan. Ash ja Saapas Preston ratsastivat ohi itää kohti. Rockin nopsa silmä pani merkille satulalaukut, huovat ja köydet. Ja hän arvasi, että vastahankainen Ash aikoi olla tottelematon isänsä määräykselle ja siirtää tuoreet vuodat sillan alta parempaan piilopaikkaan.
"Paina päälle vain, sinä laihaleukainen susi!" mutisi Rock.
Heidän kadottuaan näkyvistä huojui Rock kahden voimakkaan mieliteon välillä – nähdä Thiry ennen kuin lähtisi tai kirjoittaa hänelle. Parempi menettelytapa olisi tietysti kirjoittaa, sillä hän saattaisi panna paperille sellaista, jonka puhumiseen hän ei saisi tilaisuutta. Tuskin hän oli tämän päättänyt, kun hän huomasi, että se oli tilaisuus, jota ei saanut jättää käyttämättä. Hän istuutui siis pikku pöytänsä ääreen paperia edessään ja lyijykynä kädessään ja alkoi kirjoittaa kädellä, jota hän ei voinut pitää vakavana, ja sydän lisäsi lyöntejään sana sanalta.
Thiry rakkaani!
Isäsi on määrännyt minut lähtemään pois muutamiksi viikoiksi, ehkä
useiksikin. Lähden mielelläni, vaikka tuleekin olemaan vaikeata
olla näkemättä suloisia kasvojasi niin pitkään aikaan. Koetan
ahertaa kuin majava ja koetan tyytyä ajattelemaan sinua päivin ja
uneksiman sinusta öin – rukoillen onnesi ja hyvinvointisi
puolesta.
Tahdon, että tiedät tämän, että mentyäni ajattelisit minua usein.
Omatuntoni soimaa minua yhä siitä, mitä aiheutin sinulle
tanssiaisissa. Mutta en pyydä sitä niinkään paljon anteeksi kuin
sitä, mikä tapahtui Winterin kuistilla. Ja kuitenkin, vaikka
minulla ei olisi mitään muuta, mikä kannattaisi minua läpi sen,
mikä näyttää elämäni kovimmalta koetukselta, tuo antamasi
suudelma olisi kylliksi. Ymmärrän, että sinä annoit sen vain
suuren kiitollisuudentunteen valtaamana. Mutta sinä joka
tapauksessa suutelit minua, eikä minusta koskaan voi tulla
järjellistä olentoa.
Älä ole huolissasi, Thiry rakas, Ashin ja minun takiani, tai mikä
nyt sitten sattuukin olemaan hullusti. Et sinä sille mitään voi.
Eikä se pääty niin huonosti kuin luulet. Kaikella on parempi loppu
kuin luulemmekaan. Uskon, että jos sinä sattuisit joutumaan
johonkin todella peloittavaan ahdinkoon, niin minä voisin auttaa
sinua. Mitähän sinä ajatteletkaan miehen uskosta itseensä?
Ikävyyksillä tarkoitan tietysti jotakin, joka koskee Ashia. Minä
en saa pettää sinua, rakkaani, veljesi on niitä aavikoitten miehiä,
joilla on huono loppu. Sinun täytyy koettaa kestää se rohkeana.
Sinun tulee käsittää, että hän saattaa sekoittaa isäsi, sinut ja
kaikki omaisesi johonkin sellaiseen, josta voit joutua kärsimään.
Ei kannata koettaa muuttaa Ashia. Sinä väsytät itseäsi turhaan.
Mitä enemmän sinä teet hänen hyväksensä, sitä vähemmän arvoa hän
sille antaa. En luule sinun voivan tehdä muuta kuin rukoilla ja
toivoa parasta. Sinä saat täysin ja pitkään levätä rauhassa minun
häiritsevältä seuraltani ja sinä aikana sinun täytyy vakaasti
ajatella asioita ja ponnistella, että saavuttaisit sen kestävyyden,
joka Lännen naisilla täytyy olla.
Äitini ja sisareni yrittivät jonkin aikaa uudisraivaajan elämää.
Se kävi yli heidän voimiensa. Mutta sinä olet lujempaa ainesta.
Muista, että Allie ja Lucy ottavat sinusta esimerkkiä uljuudessa.
Ajattelen sinua jokaisen auringon laskiessa ja näen sinun tulevan
ulos ihailemaan Solaa.
Aina sinun
Trueman.Palaten Prestonien tuvalle Rock etsiskeli Alicea jättääkseen hänelle, Thirylle osoittamansa kirjelappusen, mutta koska häntä ei näkynyt, niin hän uskaltausi itse yrittämään. Työnnettyään sen Thiryn majan oven alitse hän perääntyi melkoisessa epäjärjestyksessä. Hän kuuli kuitenkin oven käyvän ja kääntyessään hän näki Thiryn ottavan lähetyksen käteensä ja jäävän seisomaan häntä katsellen. Hän oli liian kaukana nähdäkseen hänen ilmeensä. Rock heilautti kättään. Vastaisiko hän hänen tervehdykseensä? Hänen surukseen hän ei vastannut. Hän kääntyi kuitenkin kerta kerran jälkeen katsomaan olkapäänsä yli kiiruhtaessaan pois. Vihdoin Thiry huiskutti kädellään ja sulki nopeasti oven. Rockin synkkämielisyys vaihtui riemuksi. Hän oli saanut hänen kirjeensä ja hän oli huiskuttanut hyvästiksi. Hän ei olisi osannut pyytää tai toivoa enempää. Tämä olisi hänelle suureksi avuksi kaukana metsissä ollessaan.
Puolen tunnin kuluttua hän istui kahareisin Egyptin selässä matkalla Solaa alaspäin. Tämä matka olisi tervetullut armonaika ja joka suhteessa hänelle edullinen. Kaksi tuntia myöhemmin hän kiipeili vuorenpengermiä tummaan hirsikköön ja myöhään iltapäivällä hän pysähtyi poikien kanssa kesyttömälle ja metsäiselle paikalle rakentaakseen sille pysyvän leirin. Hän oli ratsastanut tuon solisevan, ruskean puron vartta, mutta ei voinut tarkalleen muistaa, missä he olivat. Valtavat kuuset varjostivat kallionjärkäleitä, joita vihreä sammal peitti; avointa metsää oli joka puolella; puro syöksyi kohisten jostakin korkeammilta mailta; hirvet kävivät laitumella karjan joukossa; villit hevoset kokoontuivat heitä tähystämään ja hirnumaan ja nelistivät sitten pois harjat hulmuten. Tämä oli vuoristolaitumen ulommainen reuna, jolla kolmekymmentätuhatta erimerkkistä nautaa mylvi villimpinä kuin hirvet.
"Pojat, isäukkonne on pannut meille suuremman urakan kuin mihin hän uskoo meidän pystyvän", huomautti Rock leirinuotion ääressä. "Viisisataa päätä kaksivuotiaita elokuuhun mennessä."
"Ei tule mitään", vastasi Tom nostaen kätensä ilmaan.
"Peijakas! Mikä isäukkoa riivaa nykyään?" huudahti Harry.
"Vedetäänpäs häntä kerrankin nenästä", lisäsi Al innostuen. "Jostakin syystä hän tahtoo pitää meitä täällä haudattuina kuin mitäkin myyriä. Kaupungissa pidetään toiset tanssiaiset aikaisin elokuussa. Ja jos teitä huvittaa tietää – siellä on joku, joka sanoo, että minun pitää olla saapuvilla."
"Se on miehen puhetta, Al", sanoi Rock. "Jos vain löytäisimme kanjonin tai umpilaakson jostakin lähettyviltä, niin ajaisimme ja aitaisimme sinne kaikki, mitä kierrämme päivän mittaan."
"Täällä on sellainen laakso. Vettä ja ruohoa. Se on kerran ollut aidattuna, mutta pylväät ovat kaatuneet. Eiköhän me sitä pian saataisi reilaan."
Ennen maatamenoa oli Rock vuodattanut poikiin osan päätöksestään suoriutua urakasta vaikka henki menisi. Seuraavana aamuna he olivat hereillä jo pimeän aikaan, olivat hakeneet hevosensa päivän sarastaessa, syöneet aamiaisensa ennen auringonnousua ja liikkeellä, kun ensimmäiset ruusunhohtoiset säteet värjäsivät Solan rinteitä.
Tämä oli jälleen vanhaa tuttua Rockille, vaikka hän ei ollutkaan koskaan koonnut karjaa sellaisen hevosen selässä kuin Egypti. Tämä ja metsä täynnä loputonta jylhää kauneutta ja alakuloista yksinäisyyttä ja Thiryn usein palautuva muisto, niin kirpeän suloinen, teki tunneista päiviä ja päivistä viikkoja.
Satoi joka päivä, enimmäkseen kesäisiä kuuroja sateenkaaren kaartuessa pilvistä puiden latvoihin. Kuiva, pölyinen pensaikko muuttui vihreäksi ja sai uutta eloa; kuuset ja tammet huuhtoutuivat puhtaiksi; joet lauloivat ääriään myöten tulvillaan kellankuultavaa vettä; poppelit alkoivat vivahtaa kultaan.
Al tuli leirille eräänä iltana muita myöhemmin väsyneenä ja murjottavana. Rock käsitti jotakin ikävää tapahtuneen, mutta hän odotti kunnes poika oli syönyt ja levähtänyt.
"Hei paimen, mihin sinä tänään olet ajanut pääsi pahki?" kysyi Rock vihdoin.
"Olin tuolla ylempänä Leikkauksen alapuolella", vastasi Al, "ja ensimmäinen, mitä näen, on pari ratsastajaa, jotka pitävät minua silmällä. En ollut tuosta millänikään, vaan ajelin edelleen kuin en olisi heitä nähnytkään. Ne eivät tainneet päästää minua näkyvistään kertaakaan koko päivänä."
"Jo nyt on perhana!" huudahti Rock.
Kaksoset istuivat äänettöminä, mikä tosiasia ei todistanut sitä, että uutinen olisi saanut suopean vastaanoton.
"Näitkö muita merkkejä kuin meidän?" kysyi Rock itsepintaisesti.
"Kyllä vain. Vaikka minkä verran puolikuuta hajallaan joka puolella."
"Mitä pirua sinä puhut? Minä luulin, että Hesbittillä oli puolikuukarja kaukana alhaalla laitumilla."
"Kuulimme kaupungissa hänen aikoneen muuttaa", vastasi Al.
"Oliko siinä joukossa paljon kaksivuotiaita?" Rock kysyi.
"Taisi enimmät olla."
"Hm! Entä oliko monta meidän merkkisiämme?"
"Aika harvassa. En aio vaivautua sinne ajelemaan huomenna."
Kolme päivää myöhemmin monia maileja Leikkauksesta itään Rockin valpas silmä keksi yläpuolellaan rinteellä ratsastajia, jotka pysyttelivät puiden suojassa ja epäilemättä seurasivat häntä kiikarilla. Hän jatkoi vain karjan ajamista kuin olisi yhtä mitäänaavistamaton kuin ennenkin, vaikka oli pakahtua raivosta. Leirille palatessaan hän tuli siihen päätökseen, että joku Hesbittin joukkueista oli tarkoituksellisesti vakoilemassa. Se nostatti Rockissa jotakin enemmän kuin suuttumuksen. Tilanne Gage Prestonin ympärillä alkoi arveluttavasti kiristyä. Rock päätteli viisaammaksi, ettei kertoisi pojille mitään havainnoistaan. He suoriutuivat eläinten kokoamisesta suurenmoisesti ja pian heillä olisi kaikki viisisataa koossa valmiina ajettavaksi alas Solaan.
Mutta paria päivää ennen, kuin tämä toivottu määrä oli saatu kerättyä kanjoniaitaukseen, sattui se, mitä Rock oli odottanut. Aikaisin aamulla aamiaisen aikaan joukko ratsastajia, viisi luvultaan, ajoi suoraan leirille.
"Pojat, minä en oikein pidä tästä", sanoi Rock murahtaen. "Mutta teidän pitää ottaa se aivan luonnollisena asiana ja minä hoitelen puhepuolen."
Ratsastajien saapuessa leirille Rock nousi paikaltaan tulen äärestä tervehtimään vieraita. He olivat säidenpuremia aavikon miehiä, tuimannäköinen viisikko, joista Rock ei ollut koskaan ketään aikaisemmin nähnyt. He kuuluivat luultavasti siihen Wyomingin joukkueeseen, joka oli tullut pohjoisesta Hesbittin mukana. Rock ei tarvinnut kahta silmäystä huomatakseen, etteivät he tunteneet häntä ulkonäöltä eivätkä maineelta.
"Päivää! Juuri parahiksi murkinalle", sanoi hän ystävällisesti.
"Paljon kiitoksia, olemme syöneet jo", vastasi johtaja, kuparinruskeaksi paahtunut, rähjääntynyt lehmäpaimen, jonka kirkkaat, rohkeat silmät vilkuilivat joka puolelle.
"Kylläpä te ryömitte ylös aikaisin aamuisin", sanoi Rock välinpitämättömästi mennen takaisin paikalleen ja tarttuen lautaseensa ja kuppiinsa. "Astukaahan alas ja levähtäkää hetkinen."
Hänen kutsuansa ei otettu vastaan eikä sitä oltu huomaavinaankaan.
"Gage Prestonin joukkoa?" tiedusteli johtaja.
"Osa siitä", Rock vastasi jo vähemmän ystävällisesti. Hän halusi näyttää nyt, että hän ajatteli paraillaan ankarasti.
"Lasketteko karjaa vai ajatteko sitä jonnekin?" jatkoi kuulustelija silminnähtävästi kylmemmin.
Rock laski lautasen ja kupin kädestään ja kääntyi hitaasti paikallaan.
"Aikomuksemme on ajaa viisisataa päätä kaksivuotisia Solaa alas. Arvelen että ylihuomenna tai niillä seuduin saamme täyden määrän kokoon", vastasi Rock.
"Iso urakka noin vähille miehille. Tässäkö te olette kaikki?"
"Tässä."
"Missä teillä on lauma koottuna?"
"Aitasimme kanjonin puron tuolla puolella", selitti Rock osoittaen itäänpäin.
Johtaja nähtävästi alkoi huomata Rockin mieheksi, joka herätti hänessä levottomia ajatuksia.
"Emme oikein tunne paikkoja täällä", jatkoi johtaja. "Olemme vasta vähän aikaa ratsastaneet tällä laitumella."
"Sitä teidän ei olisi tarvinnut kertoa", tokaisi Rock. "Olette Wyomingista ja Hesbittin väkeä."
"Mistä sen tiedät?"
"Kukaan muu ei taitaisi hypätä minun nokalleni tällä tavalla."
"Sinun? Kukahan noista Prestoneista sinä mahtanet olla? Olen nähnyt Ash Prestonin ulkona laitumilla etkä sinä ainakaan hän ole."
"Voin olla kuka tahansa muista kuudesta Prestonista", heitti Rock kuivan ivallisesti. "Eiköhän olisi sopivampaa, että ojentaisit ensin käyntikorttisi, ennen kuin vaadit minua esittäytymään?"
"Olen Jim Dunne, Hesbittin etumies", vastasi ratsastaja.
"Hyvä. Kuinka voitte, herra Dunne? Sokeakin paimen älyäisi, että käyntinne ei ole ystävällinen. No, mitä haluatte?"
"Tuota noin, olemme tulleet vilkaisemaan laumaanne", vastasi Dunne.
"Häh!" Rock seisoi salamana pystyssä. Hän astui puoliväliin poikki leiriaukean kohti Dunnea. "Vain vilkaisemaan, olemmeko vahingossa kiertäneet sinne pari puolikuun härkää?"
"En minä ole puhunut mitään vahingoista", vastasi toinen epäilemättä Rockin purevan kysymyksen hämmennyttämänä.
"Dunne, voit lyödä sielusi veikkaa, että saatte vilkaista laumaamme", iski Rock. "Sitten minä sanon sinulle pari sanaa suoraan silmien väliin."
Yksi Dunnen miehistä kuiskasi hänelle jotakin, jolla oli ilmeinen vaikutus.
"Kuule, oletko sinä tuo Rock-niminen kaveri?" hän kysyi yht'äkkiä.
"Kyllä, olen Rock. Se ei kai merkitse sinulle mitään. Mutta ehkä se merkitsee vähän myöhemmin."
"No, en minä näe mitään kiihtymisen syytä", vastasi Dunne liikahtaen satulassaan nyt ilmeisesti haluten lepyttää Rockin.
"Se johtuu siitä, että sinä et tunne näitä laitumia", sanoi Rock tylysti ja kääntyi sitten Prestonin veljesten puoleen. "Pojat, ajamme karjan ulos kanjonista tarkastukseen. Ohjaamme ne sitten kulkemaan Solaa alaspäin. Tulemme sitten kokoamaan tavaramme ja ajamme karjan kotiin."
Rock pakotti itsepintaisesti Puolikuun miehet seisomaan molemmin puolin aitauksen porttia paimenten ajaessa härkiä ulos yhdessä rivissä, kaksittain ja kolmittain. Rockin tehtävä oli ohjata ne alas Solaa kohden, mikä oli helppoa, niin pian kuin hän sai johtajat liikkeelle.
Dunne yritti muutaman kerran keskeyttää tarkastuksen, mutta Rock oli järkkymätön ja pani heidät tarkastamaan joka ainoan härän, mikä portista läpi kulki. Se oli pitkällinen ja ikävä työ.
"Dunne, te olette nähneet välitsenne kulkevan joka ainoan elukan, minkä me olemme kiertäneet", sanoi Rock laskeuduttuaan hevosensa selästä puhuttelemaan miehiä.
"Taisimme nähdä", vastasi Dunne ja liikahti kuin hevosensa selkään noustakseen.
"Pysy maassa", komensi Rock. "Et nähnyt ainoatakaan puolikuuta, vai näitkö ehkä?"
"Kuka on sanonut, että me etsiskelimme puolikuukarjaa?" puuskahti Dunne.
"Pyh! – totuus esille! Et nähnyt ainoatakaan puolikuuta?" tiukkasi Rock.
"En voi väittää nähneeni."
"Entäs te muut paimenet? Ettekö tekään nähneet?"
"Ei, emme me nähneet", vastasi se, joka oli kuiskannut Dunnelle. "Ja jos saimme tehdä oman päämme mukaan, niin tätä juttua ei olisi syntynytkään."
"Hyvä on... Dunne, hae revolverisi!" käski Rock.
"Mitä!" pääsi Dunnelta käheästi hänen kasvojensa käydessä aivan keltaisiksi.
"Etkö kuule?... Jokainen joka luulee minua karjavarkaaksi, pystyy sitä perustelemaan vain lyijyllä."
"Rock, mi-minä – me... Ampuminen ei kuulunut ohjeisiini!"
"Dunne, sinusta ei ole näille laitumille", vastasi Rock katkeran ivallisesti. "Pysyttele poissa näkyvistäni tämän jälkeen." Sitten hän kääntyi toisten ratsastajien puoleen. "Arvaan, että te ette olleet tahallisia osallisia tähän rumaan temppuun, jonka Dunne minulle teki. Jokainen itseään miehenä pitävä paimen, jos hän sanoo toista karjavarkaaksi, tietää sen olevan totta ja on valmis tappelemaan... Kertokaa Hesbittille tarkalleen, mitä täällä on tapahtunut. Jos ette sitä tee, panen sen hampaankolooni vastaisen varalle. Sanokaa hänelle, että kaikki matalamieliset laitumien juorut eivät kelpaa sakin syyllisyyden todisteeksi."
"Selvä on, Rock. Hesbitt kyllä saa tästä oikean selostuksen", vastasi ratsastaja.
Neljä ratsailla ollutta miestä ajoi tiehensä, ja Dunne kiiruhti hevosensa selkään ja heidän peräänsä. Rock huusi hänelle:
"Dunne, luulen kaikkien Prestonien – Ashin erikoisesti – ottavan itseensä tämän loukkauksen minua kohtaan."
Ainakin Rockin mukana olevat kolme nuorta Prestonia teki niin. Koko jutun ajan he olivat olleet kalpeita, tiukkakasvoisia ja äänettömiä. Dunnen ja hänen miestensä mentyä he räjähtivät, Al muita pahemmin.
"Mutta kuulehan, True", väitti hän, kun Rock koetti rauhoittaa häntä, "se merkitsee sitä, että meitä Prestoneita epäillään karjavarkaiksi."
"Niin kyllä. Tämä Hesbittin joukko epäilee. Mutta siitä ei kannata pahastikaan vimmastua. Nämä wyomingilaiset ovat tulokkaita täällä. He haluavat isännöidä laitumilla. Tapasin Klink Peeplesin, toisen Hesbittin etumiehen. Hän ei ole ollenkaan halju miehekseen."
"Mitähän isä sanoo?" ihmetteli Al silmät pyöreinä.
"Mitähän Ash tekee – siinä se kysymys on?" vastasi Tom traagillisesti.
"Tämä näyttää minusta pahalta, pojat", lisäsi Harry synkkänä. "Tämä selvittää muutamat kummalliset huomautukset, jotka kuulin kaupungissa."
"Painutaan kotiin."
Rock yhtyi viimeksimainittuun ja he ryhtyivät yhteisvoimin purkamaan leiriä.
Kolmantena päivänä tämän jälkeen, aikaisin iltapäivällä, Rock ja hänen paimenensa jättivät härkälauman Slaglen tilan alapuolella oleville niittymaille ja ratsastivat kotiin, neljä uupunutta ja hiljaista miestä, kukin saapuen omia aikojaan kujaa pitkin.
Kuluneitten viikkojen työ oli ollut niin ankaraa, ja Rock oli heittäytynyt siihen sellaisella antaumuksella, että hän tuskin oli tajunnut ajankulkua. Mitä oli tapahtunut Auringonlaskun Solassa sillä aikaa? Hän toivoi, ettei paljoakaan olisi sattunut. Sen tyydytyksen, jota hän ehkä oli tuntenutkin ajaessamme karjalaumaa Solaa alas ennen määräaikaa, oli Puolikuu-joukkueen käynti ja välttämättömyys kertoa siitä Prestonille pilannut.
Rock pyysi veljeksiä pitämään suunsa kiinni, mutta ei ollut todennäköistä, että he täysin pitäisivät lupauksensa. Aivan oikein, juuri kun hän oli ennättänyt ajaa partansa ja vaihtaa vaatteita, hänen ovensa takaa kuului nopeita askeleentömähdyksiä ja niitä seurasi jyskytys ovelle.
"Kuka siellä?" hän huusi, sillä hän oli varovaisuuden vuoksi sulkenut oven.
"Preston. Avaa", kuului käskevä vastaus.
Rock työnsi salvan syrjään ja Preston Ash kintereillään tömisteli sisään.
"Päivää, isäntä!" sanoi Rock iloisesti ja nyökkäsi Ashille.
Mutta tämä sydämellisyys ei estänyt häntä salamannopeasti silmäilemästä molempia miehiä, erikoisesti viimeksimainittua.
"Al törmäsi sisään kertoen vallan hurjia", alkoi Preston heiluttaen kättään tervehdykseksi. "Kertoi Hesbittin sakin vakoilleen teitä kootessanne karjaa? Sitten ne olivat ratsastaneet leiriinne. Viisi miestä. Dunne-niminen kaveri ensimmäisenä. Hän oli ollut kelju kuin haisunäätä ja sanonut tahtovansa silmätä laumaanne. Mutta kun sinä kävit kiinni ja hän pääsi selville, kuka sinä olit, niin hän yritti pötkiä pensaikkoon... Al kertoi sinun pakottaneen heidät tarkastamaan joka ainoan härän, mikä teillä oli kierroksessa – ja sen jälkeen käskit hänen tarttua revolveriinsa... Al oli kauheasti kiihdyksissä. Se perhanan hölmö pulputti sen kaiken kotiväen kuullen... Rock, puhuuko hän pelkkää pötyä, vai liioitteleeko hän jotakin pikku kahnausta, joka teillä oli jonkin Hesbittin sakin kanssa?"
"Kuulkaahan, isäntä, Al kertoi totuuden ja vieläpä lievänlaisena", vastasi Rock ja kääntyi sitomaan kaulaliinaansa peilin edessä. Lasissa hän näki Prestonin silmien pyörivän ja kohdistuvan hirvittävän syyttävinä poikaansa. "Painakaahan puuta, molemmat", jatkoi Rock ja kääntyi taas päin heihin. Ash kiersi välinpitämättömänä itselleen savuketta kasvonsa ilmeettöminä kuin naamio. Preston näytti ryypänneen viime aikoina, mutta vaikutti selvältä, ja kohtasi nyt Rockin katseen vakaasti, vaikkakin oli julmannäköinen ja vihainen.
"Jaa, sepä kuuluu kauniilta", hän sanoi karkeasti naurahtaen. "Toitte siis mukananne pikkuisen vajaat viisisataa päätä?"
"Neljäkahdeksankymmentä, mikäli laskimme oikein."
"Loistosuoritus!" ihasteli Preston kuin palkattuna. "En tosiaankaan odottanut teitä ennen elokuun puoliväliä. Mitäs sanot Ash?"
"Kuule, miten sinä sait puserrettua sellaisen urakan Alista ja kaksosista?" uteli Ash tupakansavupilven keskeltä.
"He olivat suurenmoisia", vastasi Rock innostuneesti. "Parempia poikia saa hakea."
"Hauskaa kuulla. On sääli, että noin komealla suorituksella piti olla niin huono loppu", sanoi Preston. "Miten he suhtautuivat tähän epäilyjuttuun?"
"Kiukkuisia kuin ampiaiset."
"Eivät olisi Prestoneita, elleivät olisi... Ehkä kerrot meille kaiken, mitä tapahtui."
Kun Rockia näin kehoitettiin, ryhtyi hän pikkupiirteitä myöten selostamaan tilannetta siitä päivästä, jolloin Al oli keksinyt nuo kaksi ratsastajaa, jotka seurasivat häntä yläpuolellaan rinteellä. Kun hän tuli siihen kohtaan, jossa hän itsekin oli huomannut heitä seurattavan, Preston keskeytti hänet kiroten:
"Al ei maininnut siitä mitään."
"Hän ei siitä tiennytkään. Ajattelin viisaammaksi pitää sen omana tietonani, kunnes tapaisin teidät", vastasi Rock ja jatkoi sitten kertomustaan, jonka karjanomistaja antoi hänen rauhassa lopettaa.
"Ja sinä kehoitit Dunnea vetämään revolverinsa?" hän kysyi nousten seisomaan ja hänen silmänsä loistivat kuin valot läpinäkyvän verhon takaa.
"Niin tein, isäntä. Eiköhän minulla ollut syytä ja minua harmitti", myönsi Rock. "Mutta mitä olisitte odottanut minun tekevän? Hän käyttäytyi kuin olisin karjavaras, vaikka hän ryömikin krapuna naama keltaisena tiukalle jouduttuaan. Tuo loukkaus sattui sitä paitsi isäntäänikin, eikö niin?"
"Kyllä varmaankin", vastasi Preston ääni paksuna. "Entä jos Dunneen ei säikyttely olisi pystynytkään? Mitä silloin olisit tehnyt?"
"Kuulkaa, te pidätte itseänne Lännen miehenä?" ihmetteli Rock ivallisesti. "Gage, ette ole ollut täällä kyllin kauan, sillä silloin ette olisi koskaan tehnyt tuollaista typerää kysymystä."
"Oli miten oli, olen kysynyt ja tahdon siihen vastauksen."
"Olisin ampunut hänet seulaksi", Rock vastasi antaen vietellä itsensä sellaiseen, mihin hän harvoin lankesi. "Ja minä sanoin Dunnelle, että pysytelköön poissa näkyvistäni. Jos tapaan hänet..."
"Kuulehan Rock", sekaantui Ash puheeseen äänessä sävy, joka nostatti Rockin ihon kananlihalle. "Pidän kyllä siitä huolta, että tapaan hänet ennen sinua."
"Paimen, en tosiaankaan odottanut sinun esiintyvän puolestani tuolla tavalla", puhkesi Preston puhumaan vilpittömästi liikuttuneena. "En tietysti voinut tuntea sinua. Minulle merkitsee enemmän kuin voin sinulle selittää, että poikani saivat olla matkassasi silloin. Minä en yksinkertaisesti voi sinua kyllin kiittää."
"Älkäähän nyt", vastasi Rock ja kuittasi asian huolettomasti naurahtaen.
"No tahtoisitko lausua minulle mielipiteesi tästä jutusta?" jatkoi Preston koettamattakaan salata totista huolestumistaan.
"Melkein yhtä päivänselvää kuin kaikki muukin. Hesbitt on uusi mies näillä seuduin. Hän ei tunne laitumiamme. Hän ei ole koskaan itse ollut karjanpaimenena. Karjaa on jonkin verran varasteltu, kuten tiedätte. Arvaan Hesbittin menettäneen enemmän kuin te muut karjanomistajat. Hän on käärmeissään ja hänen paimenensa koettavat olla wyomingilaisittain tarkkoja. He ovat sattuneet iskemään silmänsä teihin. Siltä se minusta näyttää."
"Voi p–! tuo on yhtä kirkasta ja terävää kuin kaikki muukin sinussa", Preston vastasi hämmentyneenä. "Ash, tajusitko, mitä hän sanoi?"
"Kyllä varmasti, mutta ei se tehnyt minuun erikoisen syvää vaikutusta", vastasi poika tupruttaen tupakkaansa.
Rock ei voinut nähdä hänen kasvojansa, mutta hänellä oli yhä enemmän syytä kunnioittaa Ashin oveluutta.
"Rock, oletko sitä mieltä, että toisetkin vanhan polven miehet ajattelevat tuohon tapaan?"
"Niin luulisin, jotakin Slaglea ehkä lukuun ottamatta. Mutta hän tietysti on valmis ajattelemaan pahaa teistä."
Preston asteli huoneessa edestakaisin tuijottaen paljasta, karkeatekoista lattiaa.
"Tämä juttu ei ehkä olisi niinkään vaarallista minulle ilman tuota teurastushommaa", hän huomautti kuin itselleen ajatuksissaan. Rock kuitenkin vaistosi, että se oli laskelmoitua puhetta.
"Naulankantaan, Gage. Siitä kenkä puristaa. Minun mielestäni teidän olisi lopetettava teurastaminen", sanoi Rock harkiten, Ashia silmällä pitäen. Hän odotti jännittyneenä tämän olion suhtautumista asiaan.
"Sen teen, jumal'auta!" puuskahti karjanomistaja vaistomaisesti kääntyen poikaansa päin.
Ash nousi savupilven keskeltä. Sillä hetkellä ei Trueman Rock tiennyt mitään houkuttelevampaa tässä maailmassa kuin tärskäyttää tätä päin naamaa. Ash ei ollut tietävinäänkään isänsä päätöksestä. Hän näpsäytti savukkeenpätkänsä melkein päin Rockia.
"Minä teurastan huomenna, herra Rock", hän vakuutti.
"Teurasta kirottu!" tiuskahti Rock tarkasti matkien toisen äänenpainoa.
"Sinä käyt täällä liian nenäkkääksi", sanoi Ash peräytyen ovelle, jonka hän avasi. "Kehoitin sinua jo kerran korjaamaan luusi täältä. Tämä on toinen kerta. Kolmatta ei tule."
"Kuulehan Ash, minä en yritäkään sekaantua sinun asioihisi. Minä vain sanon, mitä ajattelen. Anna sille niin paljon arvoa kuin sinua huvittaa. Mitä tulee luitten korjaamiseen – no, tuumin asiaa. En juuri haluaisi aiheuttaa mitään ikävyyksiä sinun ja kotiväkesi kesken."
Ash meni takaperin ovesta ulos merkilliset siniset silmänsä hohtaen kuin tuli jään alta. Sitten hän harppoi portaita alas ja mökkiänsä kohden.
"Gage, tuo härkäpäinen poikanne on teidän turmionne", sanoi Rock kääntyen karjanomistajaan päin.
"Voi taivas! enkö sitä tietäisi!" voihki Preston suurten kämmentensä läpi. Koko hänen jykevä olemuksensa vääntelehti. Hän tempautui pystyyn nyrkkejään heristellen ja puhkesi hillittömään raivoon, joka sekä hämmästytti että kauhistutti Rockia. Karjanomistajan kasvot kävivät tummanpuhuviksi; hänen paksu niskansa paisui kuin haljetakseen. Hän polki jalkaa, kirosi ja huitoi käsillään kuin voimakas ja lujatahtoinen mies, jota on uhmattu ja joka on joutunut tappiolle. Raivokohtaus lauhtui ja hän kävi tyynemmäksi, mutta jos hänen syvänharmaitten silmiensä kiinteä katse ei kuvastanut selvää vihaa, niin silloin Rock oli erehtynyt luulossaan.
"Isäntä, teidän on jollakin tavalla saatava Ash jättämään teurastaminen, ainakin joksikin aikaa. Pankaa hänet uskomaan se. Mitä tahansa ajan voittamiseksi."
"Mikset sinä taivuta häntä siihen, Rock?" kysyi Preston merkityksellisesti.
"Minä!" huudahti Rock ja hänen aivoissaan välähti ajatus, jonka hän toivoi olevan väärän. Hän ei salannut, että hän oli käsittänyt Prestonin hämärän vihjeen.
"Thiry ja minä olemme saaneet hänet pysymään alallaan siitä saakka, kun sinä lähdit. Eiköhän meidän liene parasta koettaa samaa keinoa uudelleen."
"Niin, koettakaa kaikkia keinoja, mitkä vain pystyvät. Mutta älkää jyrkästi vastustako häntä."
"Parasta lienee olla niin tekemättä. Annan hänen nyt vähän lauhtua ja isken kiinni uudelleen illallisen jälkeen."
Rock pysytteli poissa illallispöydästä, vaikka soitettiinkin toistamiseen. Hänellä oli satulalaukussaan kylliksi nälkänsä tyydyttämiseen. Hänen ei ollut nälkä. Se tunti, jonka hän istui ikkunassaan vartioimassa, oli raskas. Auringonlaskun värejä näkyi vain vähän raskaitten pilvien takia. Ukkonen kumisi vuorilla ja kalpeat salamat välähtelivät taivaanrannalla pimeän nopeasti saapuessa.
Rock näki sitten Prestonin Thiry mukanaan tulevan tuvaltaan ja menevän ohitse Ashin mökille. Valo tuikahti ikkunasta. Rockin ensimmäinen ajatus oli ryömiä tuon ikkunan alle kuuntelemaan. Ellei hän mahdollisesti olisi sillä saattanut Thiryä ikävyyksille alttiiksi, olisi hän sen tehnytkin. Hän päätti kuitenkin mennä lehdon poikki ja kiertää Ashin ja Thiryn mökin väliin ja odottaa tyttöä siellä.
Oli jo sysipimeä hänen pujahtaessaan ulos. Ilma oli tukahduttava ja tuoksui rikiltä ja sateelta. Salama oli lyönyt jonnekin talon lähettyville päivällä. Hän hiipi puiden joukossa ja kierrettyään puoliympyrän hän tuli Thiryn kuusen alla olevalle penkille ja istuutui odottamaan jännittyneenä vartoen pian näkevänsä hänen valkoisen hahmonsa sukeltautuvan esiin mustasta pimeydestä.
Mutta tunti kului. Hän ei tullut. Kului toinen. Valo paloi Ashin ikkunassa ja silloin tällöin tumma hahmo varjosti sen. Neuvottelu jatkui yhä. Rock tiesi varmasti, että Thiry ei ollut lähtenyt Ashin mökistä; hän oli pitänyt sitä silmällä, koko ajan hän oli tarkkaillut juuri sitä.
Yöstä uhkasi tulla myrskyinen. Hiljaisuus väistyi tuulen kohinan tieltä ja ukkonen jyrähteli lähempänä. Sadepisaroita ropisi Rockin paljaalle päälaelle. Salama leimahti kirkkaammin valaisten mustat vuoret ja niille johtavan Solan.
Kaikki muut valot, paitsi Ashin mökistä loistava, olivat jo sammuneet. Tunnit, Rockille omituisen sisältörikkaat, kuluivat. Mitä kauemmin hän odotti, sitä vähemmän kärsimättömyyttä hän tunsi. Hänet oli vedetty mukaan tähän Prestonien onnettomuuden pyörteeseen ja siinä hän pysyisi, tuli mitä tuli. Tuuli ulvahteli hänen päänsä päällä. Se toi kuolinkellot mieleen. Ja salaman velhomaiset leimahdukset taivaan rintavarustuksella säestivät tuota surumielistä soittoa.
Kellon täytyi olla jo paljon ylitse puolenyön, kun Rock kuuli oven sulkeutuvan. Hän odotti korvansa ja silmänsä jännittäen, alkaen jo epäillä, että sittenkin oli erehtynyt luulossaan, ettei Thiry ollut päässyt ohi hänen huomaamattaan. Hän rohkaisi itsensä. Toinen ovi sulkeutui ja hän oli varma, että se ääni tuli Prestonin tuvalta. Kuinka pikimustaa olikaan kaikki jo läheltäkin! Sitten kalpea salamanvälähdys valaisi taivaan. Sen avulla Rock erotti valkoisen haamun, joka liukui nopeasti eteenpäin. Thiry! Hän ei saanut säikyttää häntä, ja hän päätti huutaa hänelle hänen tullessaan kyllin lähelle. Kalpea salamanriekale oli hänelle vielä kerran suosiollinen. Hän oli niin lähellä, että salamanvälähdys loisti kuin hopeinen tuli hänen paljaille hiuksilleen. Hän liikahti leikatakseen hänen tiensä koettaen lävistää pimeyden katseellaan. Hän ei halunnut puhua kovalla äänellä ja hän odotti vielä.
Pimeydestä liukui esiin solakka, hämärä hahmo kuin aave. Pimeys oli pettävää. Rock antoi hänen tulla melkein päälleen, niin lähelle, että hän olisi melkein voinut koskettaa häntä ja hänen sydäntään kouristi rajusti.
"Thiry! Thiry!" hän kuiskasi kykenemättä säilyttämään ääntään selvänä tai varmana. Hän kuuli hänen vetävän henkeä. Hän seisoi kuin kuvapatsas. Hän tunsi hetken pistävää katumusta siitä, että oli antautunut itsekkäälle kaipaukselleen saada tavata häntä. Tämä vieraannuttaisi tytön hänestä lisää.
"Thiry! Älä säikähdä. Minä odotin... Se on Trueman", hän kuiskasi.
"Sinä!" hän huudahti ja näytti kaatuvan Rockin päälle pimeydestä. Hänen kätensä levittäysivät ja tämä odottamaton liike lamaannutti Rockin liikkumattomaksi. Seuraavassa hetkessä kädet kiertyivät hänen kaulansa ympäri.
XIII luku.
Rock seisoi jäykkänä ja liikkumattomana kuin kuusi hänen vieressään, mutta hänen tajuntaansa, hänen sydämeensä lennähti sanoma tästä syleilystä tyrmistyttävän rajuna. Tuskin oli Thiry koskettanut häntä, kun hän jo huudahti ja hänen kätensä irtautuivat ja liukuivat alas kummaltakin olkapäältä kuin voimainsa herpautuen.
"Voi – olen – suunniltani!" hän kuiskasi.
Ottaen häntä kädestä Rock talutti hänet istumaan penkille kuusen alle, jolle hän vaipui melkein tajuttomana pää kumarruksissa. Rock hillitsi luonnollisen mielijohteensa – tukahdutti päätään kohottavan riemuntunteen.
"Thiry, miksi sinä – teit tuon?" hän kysyi hiljaa kuiskaten pidellen lujasti hänen kädestään.
"En – en tiedä."
"Uskallanko ajatella siitä – niinkuin melkein jokainen mies ajattelisi tuollaisesta tytön puolelta?"
"Tehty on tehty... Olen hämmästynyt – häpeän taaskin itseäni. Mitä sinä mahdatkaan ajatella minusta?"
"Enköhän minä ajattele kaikkea, mikä on ihmeellistä ja kaunista. Mutta minä ajattelen myöskin, että olen oikeutettu saamaan selityksen."
"Trueman, kuinka minä voin sellaista selittää, jota tuskin itsekään tajuan?" hän sanoi painokkaasti. "Olen ollut monta tuntia isän ja Ashin luona. Voi, se oli kauheaa. Me pyysimme – me rukoilimme Ashia luopumaan – suunnitelmista, joita hänellä on. Hän oli kuin paholainen. Niin myös isä. Mutta minä koetin ja koetin, kunnes en enää jaksanut... Kellon täytyy olla jo kaksi... Tullessani tänne mökilleni ajattelin sinua ja kuinka sinä kohtelit noita puolikuun miehiä. Kuinka sinä loukkaannuit isääni kohdistuvista epäluuloista! Sairaan sydänparkani oli täytynyt lämmetä sinua kohtaan jostakin syystä – varmastikin kiitollisuudesta. Sinä näytit olevan ainoa ystäväni. Ajattelin juuri, kuinka kiittäisin sinua – huomenna... Silloin sinä nousit siihen suoraan mustasta maasta. Voi kuinka minä pelästyin! Ja kun puhuit, niin minä – minä vain..." Hän änkytti ja keskeytti jättäen Rockin arvailemaan loppua. Sääli voitti Rockin voimakkaammat tunteet.
"Thiry, sinä olet selittänyt, kuinka järkyttynyt olit – ja minkä takia. Mutta se ei saisi sinua kiertämään käsiäsi kaulaani."
"Olen syyllinen", hän vastasi kaukaa. "Jos et voi olla ymmärtävä – jalomielinen – käsitä se sitten niinkuin haluat... Loppujen lopuksi minä kuitenkin kuulun Prestonien joukkoon."
Nämä katkeruuden värittämät sanat, joita seurasi tytön käden vetäytyminen pois hänen kädestään, antoi Rockille tilanteen avaimen. Tämä oli hänen hetkensä. Hänen älynsä huomasi sen, mutta hänen omatuntonsa ei olisi antanut hänen rynnätä mielettömästi käyttämään hyödykseen hänen heikkouttaan tällä ratkaisevalla hetkellä. Katsellen hänen mustaa kuusta vasten häämöttäviä kalpeita kasvojaan hän mietti. Hän ei näyttänyt oikein olevan valmistautunut tätä tilaisuutta varten, joka nyt tarjoutui. Hän oli aina horjunut, siirtänyt tuonnemmaksi joutuessaan tekemisiin tämän Preston-pulman kanssa. Hän toivoi voivansa siirtää tuonnemmaksi sen, mikä oli välttämätöntä.
"Trueman, nyt on myöhä. Minun täytyy mennä sisälle", tyttö sanoi.
"Etköhän voisi suoda minulle tunnin verran aikaa", Rock vastasi äänensä kuuluessa karkealta tunnejännityksen johdosta.
"Ei missään tapauksessa! Minun täytyy mennä. Hyvää yötä", vastasi tyttö nousten hermostuneesti.
Rock tarttui hänen käsivarteensa lujasti ja veti hänet penkille, tällä kertaa lähemmäksi itseään ja piti hänestä kiinni.
"Sinä pysyt tässä. Ehkä minun on pakko muistuttaa sinua siitä, että Ash ei ehkä ole ainoa paha mies näillä aavikoilla."
Hänen käsivartensa tempoilusta ja värinästä päätellen hänen puheensa sekä pelästytti että suututti häntä. Rockista se oli yhdentekevää. Tämän Preston-tilanteen valtavuus ja uhkaava onnettomuus oli pitänyt häntä viikkokausia äärimmäisessä henkisessä jännityksessä. Sitä ei voinut kestää kauan. Mutta hän tajusi, että tilanteen täytyi pahentua ennen kuin se saattoi parantua. Hän näytti vähitellen kiihdyttävän ratkaisun saapumista.
"No niin, jos sinä pidätät minut väkivalloin", sanoi Thiry kylmästi. "Minkä takia sinä odotit minua näin ennenkuulumattomaan aikaan?"
"Näin sinun menevän Ashin mökkiin ja ajattelin odottaa, kunnes tulisit pois sieltä. Minulle ei tainnut juolahtaa mieleeni, että viipyisit näin kauan. Mutta odotin odottamistani. Siinä se aika sitten kului."
"Sinä siis vakoilit minua – meitä?" hän kysyi äänessään nopeampi sävy.
"Vaikka niinkin, jos sinua huvittaa käyttää kovia sanoja. Mutta usko minua, että suurin tekijä oli vain saada tavata sinua, saada jutella kanssasi minuutin pari."
"No, koska olet sen nyt saanut, niin ole hyvä ja anna minun mennä."
"Kuule, sinä sekoitit kaikki pannessasi kätesi kaulalleni", sanoi Rock.
"Älä sitä jankuta", tiuskaisi tyttö kiivaasti. "En ole koskaan tehnyt sitä vielä. Minä – minä en voisikaan jonkin muun kysymyksessä ollen. Se nyt vain sattui niin käymään. Jos haluat säästää minua, niin anna minun unohtaa se."
"Voisitko koskaan?"
"Voisin pakottaa itseni."
"Entäs jos en koskaan anna siihen tilaisuutta", vastasi Rock itsepintaisesti. "Sinä olet muuttunut aivan jääksi näinä viime minuutteina. Se koskee kipeästi. Minulla on oma taisteluni taisteltavana, etkä sinä auta minua vähääkään."
"Sinun taistelusi!... Trueman Rock, jos sinulla olisi sadaskaan osa minun taistelustani taisteltavana – sinä – sinä hukuttaisit laitumet vereen."
"Minä rakastan sinua. Minun elämäni kietoutuu sinuun... Ja eikös meille opeteta, että itsesäilytysvaisto on luonnon suurin laki?"
"Kyllä, kaikkein itsekkäin."
"Kuule, anna minun ottaa sinun taistelusi omakseni", Rock pyysi. "Sano minulle, mikä sinua painaa. Kerro minulle salaisuutesi."
"Minulla – minulla ei ole mitään salaisuutta", hän vastasi vapisten.
"Etkö sinä luota rakkauteeni?"
"Voi, luottaisin jos uskaltaisin", hän kuiskasi pistävää tuskaa tuntien.
Rock oli puristanut tuon tunnustuksen hänestä. Siinä oli tytön heikkous, se haavoittuvainen kohta, jota vastaan hänen täytyi säälittä hyökätä. Jos hän ei jo rakastanut häntä, niin näytti varmalta, että hän saattoi saada hänet niin tekemään. Tuo kauhea salaisuus painoi hänen mieltään; ja Ashin epäterveellinen vaikutus oli kuin myrkyllinen kasvannainen.
Voittamaton kiusaus valtasi Rockin mielen. Hän ei voinut tukahduttaa omantuntonsa ääntä, mutta joka hetki hän tuli yhä vakuuttuneemmaksi, että pelastaakseen hänet hänen täytyi pelata tytön heikkoudella, pakottaa hänet tunnustamaan ja itse salata tietonsa hänen rikollisesta osallisuudestaan Prestonien salaisuuteen. Hän pyrki saavuttamaan mielensä tasapainon. Turhaan!
"Thiry, sinä voit uskaltaa mitä tahansa luottaen minun rakkauteeni", alkoi Rock.
"Voi ei – ei! Jos se koskisikin vain minua."
Rock huomasi Thiryn olevan tunteittensa vallassa. Hän oli liian rehellinen säilyttääkseen pimeitä salaisuuksia ja varmastikin liian rehellinen salatakseen rakkautensa, kun hän kerran tajuaisi sen. Rock tuli yhä vakuuttuneemmaksi, että tyttö tunsi hellyyttä häntä kohtaan, ehkä itsetiedottomasti, eikä hän voinut padota toiveittensa ja pelkonsa ryöppyjä.
"Kuule, koko maailmassa ei ole muita kuin kaksi ihmistä – sinä ja minä."
"Voi kuinka typerää, Trueman. Sinä olet itsekäs."
"Vaikka niinkin, jos on itsekästä rakastaa sinua – jumaloida sinua – haluta sälyttää taakkasi hartioilleni – pelastaa sinut ikävyyksiltä, häpeästä – tehdä sinut onnelliseksi – niin silloin olen totisesti itsekäs."
Mikä hieno soittokone tyttö olikaan kaikessa herkkyydessään! Hänen ranteessaan, jota hän piteli, hän tunsi perättäiset heikot värähdykset ja sitten 'häpeä' sanan kohdalla selvän hätkähdyksen. Tyttö hypähti pystyyn ja vähältä vapautti itsensä hänen otteestaan.
"Puhutko sinä rakkaudesta ja – ja häpeästä samassa hengenvedossa?" hän kysyi.
"Kyllä. Ja sinä käsität", hän vastasi terävästi.
"Minä – minä en ymmärrä."
"Kuule, Thiry rakkaani, voin antaa anteeksi epärehellisyytesi kaikkia muita kohtaan, mutta en minua."
"Mitä!" hän voihkaisi äänessään samalla kertaa ylpeyttä ja pelkoa. Hän vapisi Rockin otteessa.
Ei tarvittu suurtakaan ponnistusta ottaa tyttö käsivarsilleen ja seuraavassa hetkessä hän lepäsi avuttomana Rockin sylissä, jalat maasta irti, päänsä aivan Rockin pään alapuolella.
"Thiry, etkö sinä rakasta minua hiukkasen?" hän kysyi syvää hellyyttä äänessään.
"En!... Voi, päästä minut!" vaikeroi Thiry.
"Rehellisesti."
"En osaa olla... Olen sellainen valehtelija."
"Thiry, minä rakastan sinua suunnattomasti. Aina siitä hetkestä, jolloin astuit Winterin kauppaan... Etkö sinä pitänyt minusta silloin – tai jälkeenpäin?"
"Luulen pitäneeni. Mutta mitä hyödyttää siitä puhua... Sinä pitelet minua mitä – mitä häpeämättömimmällä tavalla... Päästä minut."
"Taidan pitää sinua tällä tavalla kauan... Kunnes sanot minulle, että rakastat minua hiukkasen."
Tyttö yritti vapautua, mutta hänen voimansa pettivät paljon ratkaisevammin kuin hänen tahtonsa.
"Sitten sinä joudut pitelemään minua tässä päivännousuun saakka – kunnes Ash näkee sinut."
"No, sanotaan sitten vähän vaille auringonnousun. Ehkä tulen silläkin toimeen jonkin aikaa."
"Voi – kuule – ole kiltti!... Trueman, tämä on hävytöntä!"
"Sitä se juuri on. Melkein yhtä hävytöntä kuin se, että sinä petät minua."
"Miten minä olen sinua pettänyt?" tiukkasi tyttö ja hänen jäsenensä värähtivät hänen sen sanoessaan.
"Ensinnäkin siinä – että välität minusta hiukkasen. Eikö niin, välitäthän, Thiry?"
"Välitän sinusta? Luulen, että – että välitin, muuten en olisi ollut niin hullu, että menin noihin tanssiaisiin. Ja mitä sitten jos välitänkin?... Se ei totisesti anna sinulle valtuuksia pidättää minua vastoin tahtoani."
"Jaa, se taitaa riippua siitä, mitä sinä tarkoitat välittämisellä. Minä väitän, että sinä rakastat minua pikkuriikkisen. Olen totisesti jo tarpeeksi rukoillut sitä."
"Sinä rukoillut! Sinäpä vasta olet kristitty", puuskahti Thiry ivallisesti.
"Kristitty tai ei, olen joka tapauksessa varmasti rukoillut, että sinä rakastaisit minua."
"Sitten sinun rukouksiasi ei ole kuultu – kuten ei minunkaan", sanoi tyttö pilkaten.
"Thiry, minun täytyy päästä varmuuteen."
"Miten?"
"Taidan ensin aluksi suudella sinua parituhatta kertaa, sittenhän nähdään, auttaako se selvyyteen."
"Sinä et uskaltaisi!"
"Enkö muka uskaltaisi. Tiedäthän, että minä olen hurjapäinen karjanpaimen. Katsopas näin."
Hän kumartui suutelemaan hänen tukkaansa kerta toisensa perään tavalla, joka jyrkästi poikkesi hänen kujeellisten sanojensa sävystä, ja sitten hän suuteli hänen korvaansa ja lopuksi hänen poskeaan, jonka viileys katosi hänen huuliensa kosketuksesta.
"Kas niin!" Rock kuiskasi ja veti hänen päänsä olkapäätänsä vasten, niin että hänen kasvonsa kääntyivät ylöspäin. Hänen läpitunkeville silmilleen ei pimeyttä ollutkaan. "Tiedä, että nämä olivat vain ihailevia suudelmia... Vihaatko minua niiden vuoksi?"
"En voisi vihata sinua... Kuule, anna olla. Päästä minut ennen kuin on liian... Trueman, pyydän."
"On jo liian myöhäistä, Thiry, meille molemmille", hän kuiskasi kiihkeästi ja suuteli hänen huuliaan – ja uudelleen kaiken sen kaipauksen voimalla, joka jäyti häntä.
"Myönnätkö nyt, että rakastat minua – pikkuisen?" hän kysyi tukahtuneesti.
"Voi, Jumala paratkoon – kyllä – kyllä!" vaikeroi tyttö ja hänen silmänsä näyttivät syviltä syyttäviltä kuiluilta.
"Enemmän kuin pikkusen? Thiry, en odottanut paljoa. En varmaankaan ansaitse sitä... Mutta sano minulle."
"Kyllä, enemmän." Ja hän käänsi päänsä pois kätkien kasvonsa, samalla kun hänen vasen kätensä hitaasti kohosi Rockin olkapäälle ja puolittain hänen kaulansa ympärille. "Siitähän se kenkä juuri puristikin."
"Milloin sinä huomasit sen?" Rock kysyi hämmästyen omaa epäuskoisuuttaan.
"Nyt juuri... Mutta tunsin jo aikaisemmin, että jotakin oli hullusti."
"Thiry, Jumala sinua siunatkoon! – ettei tämä olisi aivan yksipuolinen juttu, suutele minua."
"Ei – ei... Jos minä myönnyn – olemme tuhon omat", hän kuiskasi sydäntäsärkevän juhlallisesti.
"Olemme varmasti tuhon omat, jos et sitä tee. Niin että suudellaan nyt joka tapauksessa."
"Trueman, koska en milloinkaan voi – mennä kanssasi naimisiin – minä – minun – ei pidä suudella sinua."
"Armaani, asia kerrallaan. Käymme kyllä sitten vähitellen käsiksi tuohon naimisiinmenojuttuunkin. Minä tulen löyhäpäiseksi, jos rupean nyt ajattelemaan, että sinä olisit vaimoni jonakin päivänä... Mutta salli nyt vain tämän yhden unen käydä toteen. Haluan, että suutelet minua, monta kertaa, Thiry."
"En uskalla... Se ei ole oikein."
"Ketä kohtaan?"
"Sinua."
"Koetan kestää sen... Kuule, suostun sovittelemaan. Koetan olla jalomielinen. Vain yksi – mutta ei tuollainen keijukaismainen suudelma, jonka sain silloin Winterin kuistilla."
"Trueman, jos annan yhden – merkitsee se kaikkea... sitä seuraa kymmenen miljoonaa", sanoi tyttö ääni väristen.
"Rakas, minä säästän ne yhdeksän miljoonaa yhdeksänsataayhdeksänkymmentätuhatta ja niin edespäin toiseen kertaan... No."
Ja hän kohotti tytön päätä kääntäen tämän kasvot itseensä päin.
"Sinä teet väärin – mestaroidessasi minua tällä tavalla", vastasi tyttö surullisesti. "Jos sinä tietäisit – sinä et ehkä haluaisikaan sitä."
"En minä mitään mestaroi. Minä olen sinun orjasi. Mutta suutele minua. Tee siitä nyt selvä kerta kaikkiaan!"
Kuinka hitaasti hän kohottikaan kalpeat kasvonsa silmäinsä loistaen mustina tähtinä! Rockin sydämen toiveet täyttyivät hänen huuliensa suloisessa poltossa.
Tyttö lepäsi hänen sylissään kasvonsa kätkien Rockin tuijottaessa myrskyiseen yöhön, poikki mustan Solan aavikon rajamuureilla leimahteleviin himmeisiin välähdyksiin. Hänen voittonsa teki hänet sekä onnelliseksi että murheelliseksi. Puiden latvoissa valitteleva tuuli ei ennustanut taistelutonta tulevaisuutta. Mutta tämä kallis olento hänen sylissään, tämä ajallinen aine, johon ruumiillistui ja kätkeytyi vielä määrättömästi paljon kalliimpi lahja – hänen rakkautensa – rohkaisi hänen mieltään ja kehoitti häntä jatkamaan.
"Kuule, selitä mitä sinä tarkoitit minun – petollisuudellani kaikkia kohtaan?" kysyi tyttö samassa.
"Oletko valmistautunut kuulemaan sen?" vastasi Rock vakavana. "Ei varmastikaan ole helppoa syöksyä riemusta huoliin."
Thiry kohosi istumaan, hätkähtäen ja käsiensä päästäessä hermostuneesti otteensa. Koko hänen olemuksensa ilmaisi epäilyä, epäluuloa, mutta hänellä ei ollut hämärintä aavistusta siitä, mitä Rock oli ilmaiseva.
"Kuule Thiry, sinä salaat Ashin ja isäsi salaisuuden kaikilta."
"Trueman!" tyttö huudahti kuin hänen omat ajatuksensa olisivat pettäneet hänen korvansa.
"He ovat karjavarkaita. Lihavarkaita. Samoin ovat veljesi Range, Scoot ja Saapas heidän kanssaan."
"Voi Jumala! – Sinä tiedät!" tyttö melkein kirkaisi ja vaipui polvilleen Rockin eteen.
"Hiljaa! ei niin kovaa! Herätät vielä jonkun", sanoi Rock tiukasti ja peitti lujalla kädellä tytön suun. "Nouse ylös polviltasi."
Mutta tyttö vain kumartui eteenpäin tarrautuen häneen kiinni ja tuijottaen hänen kasvoihinsa.
"Trueman, miten sinä voit – tietää?" haukkoi tyttö ilmaa kouristuksen tapaisesti.
"Epäilin sitä heti tultuani. Tapasin merkkejä. Sammuttamatonta kalkkia! Se herätti epäluuloni. Slaglen kaivo on puolillaan vuotia. Niissä vuodissa ei varmaankaan ole Prestonin merkkejä... Satuin sitten näkemään saman saappaanjäljen kuin teurastamonkin luona siellä, missä he olivat viimeksi teurastaneet. Seurasin noita jälkiä. Ne johtivat erään sillan alle. Löysin sieltä satoja juuttisäkkeihin käärittyjä vuotia. Useimmat niistä olivat vanhoja, mutta joitakin oli uusiakin. Avasin niistä yhden. Siinä vuodassa ollut polttomerkki oli puolikuu! Tuolla alhaalla aittanne luona, eräänä päivänä tanssiaisten jälkeen, mittasin Ashin saappaan jäljen. Se oli sama, jota olin seurannut... Sitovan todisteen sain, kun kuulin isäsi ja Ashin juttelevan keskenään. Satuin olemaan ulkosalla eräänä iltana sinua ajatellen ja odotellen, kuten tänäänkin. Isäsi ja Ash tulivat ulos ja suoraan sille tukille, jolla istuin. Laskeuduin maahan pitkäkseni... Ja kuulin heidän juttelevan tästä. Jouduin kuulemaan kaiken."
"Ah, sinä vakoilit!" puhkesi tyttö kiivaisiin ja tuskaisiin sanoihin.
"Niin taisin tehdä."
"Tiesin – näin käyvän... Se – tappaa minut", valitti Thiry katkonaisesti. "Voi, että kehtaat kosiskella minua – samalla kun vakoilit veljeäni – isääni!"
"Tyttökulta, pyysin sinua puhumaan hiljemmin... Uskon sen näyttävän sinusta aika pahalta. Mutta asiat eivät ole niin hullusti kuin miltä ne näyttävät – mikäli minusta on kysymys. Mutta kuule, Thiry, sinä olet osallinen tästä salaisuudesta ja sinua pidettäisiin oikeudessa jossakin määrin syyllisenä, jos osallisuutesi siihen tulisi ilmi. Ja usko minua, Ash ei jättäisi mitään kertomatta. Hän vetäisi sinutkin siihen mukaan!"
"Voi ei! Ei! Ei!"
"Sen hän tekisi. Siinä on juuri sinua itseäsi uhkaava vaara."
"Oikeus! – Vaara?... Voi hyvä Jumala! Tarkoitatko, että heidät vangittaisiin – ja minut vedettäisiin samaan liemeen?"
"Minusta näyttää todennäköiseltä, että niin käy", Rock vastasi haluten saada hänet, niin kovaa kuin se olikin, kerta kaikkiaan oikein tajuamaan tilanteen vaarallisuuden.
"Sinä kavaltaisit meidät!" Salamannopeasti kuin iskevä käärme hänen kätensä ojentui ja sieppasi hänen revolverinsa, joka roikkui hänen lonkallaan. Nojautuen taaksepäin tyttö ojensi sen molemmin käsin. "Tapan sinut!"
"Kuule, jos uskot, että minä voisin kavaltaa sinut tai heidät – niin ammu!" vastasi Rock nopeasti.
"Etkö kerro?" kysyi Thiry.
"En milloinkaan. Sinä olet ymmärtänyt minut aivan väärin."
Thiryn leuat alkoivat lyödä loukkua. Ase putosi hänen kädestään. Hän horjui. Rock voi nähdä hänen silmiensä olevan tiukasti kiinni. Sitten hän lyyhistyi eteenpäin kasvonsa Rockin polvilla ja häneen kiinnitakertuen tyttö puhkesi hiljaisiin nyyhkytyksiin ja jokainen niistä tuntui Rockista puukonpistolta.
Rock antoi hänen itkeä kyllikseen, hyväili hänen hiuksiansa ja tiukkaanpuristettuja nyrkkejään, joista toinen rutisti hänen kaulaliinaansa ja toinen tarrautui hänen takkinsa hihaan. Kesti kauan ennen kuin hän toipui, vaikkakin nyyhkytykset muuttuivat hiljaiseksi itkuksi. Rock puristi häntä lujemmin itseänsä vasten tuskin nähden häntä tai kuusien viiruttamaa pimeyttä, tai taivaanrannalla levittäytyviä keltaisia välähdyksiä. Hän näki jotakin yötä mustempaa, jotakin pahaenteisempää kuin varjot. Viimeisenä keinona hänen ja hänen isänsä pelastamiseksi hän tappaisi Ash Prestonin. Se tappaisi Thiryn rakkauden, mutta suojelisi hänen maineensa ja takaisi hänelle mahdollisuuden olla onnellinen joskus tulevaisuudessa. Jollei Ashia olisi, voitaisiin tämä typerä varastaminen lopettaa ajoissa ja estää sen ilmituleminen. Aavikot olivat suvaitsevaisia. Preston näki jo suuren erehdyksensä. Hänet voisi suostuttaa mihin suunnitelmiin hyvänsä. Ash oli kaiken kompastuskivi.
Ollessaan mietteissään tässä synkässä kohdassa Rock tunsi Thiryn liikkuvan. Tyttö nousi polviltaan yhä hänessä kiinniroikkuen ja vaipui hänen viereensä penkille häneen nojaten kasvot ylöskohotettuina.
"Voitko antaa minulle anteeksi?" sopersi Thiry.
"Kuule, sinä puhut joskus roskaa."
"Mutta minä olisin voinut ampua sinut."
"Minä tosiaankin luulin sinun niin tekevän."
"Minä olin aivan päästäni pyörällä. Minun olisi pitänyt tietää, että sinä et koskaan pettäisi meitä... Minun järkeni sekosi. Kaikki muu häipyi, paitsi kauhea raivo. Voi, Trueman, minä olen Preston."
"Enhän halua sinun muuta olevankaan."
"Voidaanko tehdä mitään meidän pelastamiseksemme?" hän kysyi apua etsien.
"Täytyy voida, Thiry. Mutta en tosiaankaan tiedä mitä. Minun aivoni eivät toimi sen paremmin kuin sinunkaan."
"Minä en uskaltaisi hiiskahtaa henkäystäkään tästä. He tappaisivat sinut."
"Älä koskaan vihjaisekaan Ashille, että minä tiedän. Hän olisi viivana kimpussani revolvereinensa. Äläkä mainitse mitään isällesikään... Ei ole mitään pakottavaa kiirettä. Meillä on aikaa. Keksin kyllä jonkin keinon."
"Lupaatko sinä minulle?"
"Minä vannon sen", vastasi Rock juhlallisesti.
"Voi, sinä olet minun ainoa toivoni. Ajatella, että olen koettanut ajaa sinut pois!... Että minä olin vähältä ampua sinut!... Kuinka vähän minä itseäni tunnen. Mutta tämän minä tiedän – jos sinä teet lopun tästä varastetun lihan myymisestä – jos sinä estät sen ennenkuin heidät vangitaan – minä tulen – minä tulen rakastamaan sinua kaikella sydämelläni ja sielullani."
"Rakkaani, minä teen sen, tavalla tai toisella", lupasi Rock.
"Nyt minä menen", sanoi Thiry nousten seisomaan ja horjuen epävarmana.
Rock sieppasi hänet syliinsä ja kantoi hänet mökille.
"Olenko minä vain tyhjä säkki, kun sinä noin vain heittelet minua?" kuiskasi tyttö naurahtaen tuttavallisesti, mikä sai Rockin sydämen riemusta ailahtamaan.
"Et sinä ainakaan minusta siltä tunnu", kuiskasi Rock takaisin.
Mökin edessä Rock laski hänet sievästi jaloilleen. Tyttö piteli yhä tiukasti kiinni hänestä toisella kädellään ja tämä itsetiedoton teko oli lääkettä Rockin revitylle sydämelle.
"Olen nyt iloinen, että tulit Auringonlaskun Solaan", kuiskasi Thiry. "Mutta nyt minulla on lisää pelon aihetta. Nyt olet sinäkin yksi, joka voi sortua Prestonien varjon alle."
"Luitko kirjeeni – jonka työnsin ovesi alitse ennen lähtöäni?"
"Se on täällä", sanoi tyttö vieden käden povelleen.
"Lue se uudelleen. Ole uljas, Thiry. Älä masennu... Älä koskaan lakkaa luottamasta minuun... Hyvää yötä", hän lopetti ja menettäessään tytön käden hän suuteli sitä ja hävisi äänettömästi pimeyteen.
Neljäkymmentäkahdeksan tuntia myöhemmin ratsasti Rock Wagontongue'iin.
Gage Preston oli enemmän kuin mielellään antanut hänelle lomaa, sillä hän epäilemättä vaistosi Rockissa jotakin, mikä ei ollut vaarallista hänen täpärälle asemalleen. Thirylle antamassaan kirjelapussa Rock selitti lähtönsä syyn ja kehoitti häntä odottamaan kärsivällisesti eikä lankeamaan kuvitellun pelon valtaan – hän kyllä jollakin tavalla keksisi ratkaisun.
Hän ratsasti Wagontongue'iin entisenä aikaisempien ja hurjempien aavikkoaikojen True Rockina. Ja vaikka tämä pitikin paikkansa uhmamieleen ja kylmään ulkokuoreen nähden, ei yksikään hänen elämänsä päivä ollut tavannut hänessä sitä intohimon voimaa, sitä tahtoa keksiä ja saada aikaan, joka hänessä joka hetki hyökyili.
Vaikka hänen mielessään pitkän ratsastusmatkan aikana oli syntynyt suunnitelma toisensa jälkeen, vain yksi näytti johtavan ratkaisuun – haastaa Ash Preston tappeluun ja tappaa hänet. Hän taisteli tätä ajatusta vastaan tietäen, että se viehätti häntä syystä, joka ei yksinomaan johtunut huolesta Thiryn ja Prestoneitten kohtalosta. Tuo henki oli hallinnut häntä menneinä aikoina. Hän halusi antautua sen valtaan nyt uudelleen ja selitteli itselleen, että enin, mitä tämä matka saattoi saada aikaan, oli jännityksen lievittäminen Auringonlaskun Solassa. Tämä ei myöskään ollut mikään mitätön saavutus, sillä hänen läsnäolonsa vaikutti Ash Prestoniin kuin punaisen vaatteen vilkuttaminen härän silmissä. Hänen ollessaan tiessään Gage Preston ja Thiry ehkä voisivat pitää Ashin alallaan muutamia viikkoja. Ja muutamat armonpäivätkin olisivat nyt kalliita.
Rockin tavallisesti pistäytyessä Winteriä tapaamaan se ei koskaan tapahtunut missään tietyssä tarkoituksessa, mutta sinä iltana hän ja hänen iäkäs ystävänsä sulkeutuivat Rockin hotellihuoneeseen. Winterillä oli yhteyksiä laitumille, jollaisia Rockilla ei ollut. Prestonin asema oli yhä arveluttavampi – näytti siltä, että oli tehty suoranaisia syytöksiä. Ei ollut tietoa kenen taholta. Winter puhui ja Rock kuunteli. Ei kestänyt kauan, ennen kuin hän oli esittänyt tietoja, jotka avasivat arvaamattomia mahdollisuuksia.
"Sol, vanha veikko, olen kaulaa myöten suossa", sanoi Rock Winterin luottamuksellisten tietojen päättäjäisiksi levittäen kätensä ilmehikkäästi. "Thiry rakastaa minua!"
"Sepä tietty", vastasi Winter viisaana nyökytellen päätään. "Mutta et taitaisi välittää ottaa häntä mukaasi ja lähteä näiltä mailta?"
"Minusta tuntuu kuin en voisi sitä vielä ajatella."
"Tiedätkö jotakin, mikä todistaa vääjäämättömästi Prestonin syyllisyyden?"
"Kyllä. Mutta olen luvannut Thirylle, etten kerro siitä."
"Mutta sinä voisit mennä Prestonin puheille ja sanoa hänelle, että sinä tiedät. Säikähdyttää hänet järkiinsä."
"Niin kyllä, sen kyllä voin. Enemmänkin – tiedän että voin saada hänet lopettamaan."
"Hyvä. Se näyttää selvittävän pulman. Ei ole vielä liian myöhä. Painu kiireen vilkkaa takaisin."
"Kuulehan, Gage Preston ei voi sanoa olevansa oman mielensä herra. Minun uskoni on, että Ash on johdattanut hänet tähän ja pitelee nyt häntä kynsissään. Ei mikään tässä maailmassa tai taivaassa voi saada Ash Prestonia luopumaan."
"Ei mikään?" toisti Winter, ja hänen ivallisessa äänessään soi Lännen epäusko.
"Ei mikään muu kuin lyijy!"
"Yhym!... Se on nyt sillä tavalla, etten ole koskaan nähnyt tuon lajin miehen välttäneen sitä... Jätetään hänet omaan rauhaansa. Nyt minulle juolahti oiva ajatus mieleen. Jos Dabb ja Lincoln tietävät sen, mitä minä tiedän – ja löisinpä veikkaa, että he tietävät enemmänkin – niin he kyllä kertovat sen sinulle. Siten vältät kaikkinaiset lupauksenrikkomiset omalta kohdaltasi. Dabb on inhimillinen ja Lincoln on valkoisista valkoisin mies näillä tienoin. Molemmat ovat rikkaita ja he hallitsevat Karjayhdistystä. Hesbitt on vain puheenjohtaja. Dabbin ja Lincolnin sana on laki... Mene nyt heidän puheilleen."
"Mutta mitä ihmettä varten, Sol?" kysyi Rock kärsimättömänä.
"Kuulehan poika, sinä olet niin rakastunut, että olet menettänyt terveen järkesi. Jos sinä saat Dabbin ja Lincolnin tuntemaan myötätuntoa itseäsi ja Thiryä kohtaan, niin he tuntevat sitä myöskin Prestonia kohtaan. Kymmenen vuotta sitten sattui vähän samantapainen juttu, se erona vain, että karjanomistaja oli tavallinen karjavaras eikä teurastaja. Hänkin oli rikas ja arvossapidetyssä asemassa, kunnes joku ovela paimen pääsi hänen miestensä jäljille. No, hänen ystävänsä panivat hänet korvaamaan sen, minkä hän oli varastanut ja pelastivat hänet linnasta, jos ei ehkä pahemmastakin. Prestonin juttu ei ole niin paha, se on: ei vielä ole... Trueman, minä olen harmaantunut täällä. Olen kasvanut näiden karjanomistajien joukossa. Minä tunnen heidät... Jos sinulla on siihen sisua ja älyä, niin sinä voit estää Prestonin turmion ja Thiryn sydämen särkymästä!"
Rock hypähti innostuneena pystyyn, mielensä liekeissä sen näyn takia, jonka Winterin viisaus oli loihtinut esiin. Hän työnsi pöydän ja tuolit syrjään ja syleili hämmästynyttä ystäväänsä.
"Kuule, sinä vanha kanto, minulla kyllä on siihen sisua ja sinä olet ollut älynä."
Rockin yö ei ollut levollinen ja unen puute teki hänet yhä kurjemmannäköiseksi. Clark, hotellinomistaja piikitteli leikillisesti Rockia aamulla sanomalla, että hän oli kuullut Rockin jättäneen ryyppäämisen.
"Niin minä olenkin", vastasi Rock.
"Ei juuri siltä näytä – No, sinulla lienee omat huolesi – tuon Prestonin matkassa roikkuessasi."
Toisetkin tutut tekivät huomautuksia Rockin Wagontongue'issa käynnin johdosta eivätkä salanneet uteliaisuuttaan.
Kun Rock esittäytyi Dabbin toimistossa hän kohtasi enemmänkin merkityksellistä.
"Hei, Rock! Kylläpä näytätkin louhikkoiselta", vastasi Dabb hänen tervehdykseensä. "Toivottavasti et ole ollut päissäsi."
"En. Vain huolissani."
"Sepä ikävää. Otahan tuoli ja sikari. Olenkin tässä toivonut, että ilmestyisit kaupunkiin."
Dabb vaikutti ystävälliseltä. Hän näytti siistimmältä ja iloisemmalta ja oli ilmeisesti kiinnittänyt huomiota ulkoasuunsa.
"Kuinka Amy jaksaa?" kysyi Rock.
"Hän oli reipas kuin varsa viimeksi tavatessamme. Hän on mennyt Denverissä käymään. Odotan häntä kotiin ensi viikolla. Hän taitaa järjestää toisetkin tanssiaiset tänä syksynä."
"No peijakas! Eivätkö nuo heinäkuun neljännen tanssiaiset olleet kylliksi?" ihmetteli Rock.
"Niillä oli myrskyisä menestys. Repäisevin tilaisuus, mitä meillä on täällä koskaan ollut... Olipa ikävää, ettet voinut jäädä naamioiden poistamiseen saakka. Sinä olit tosiaankin komea. Señor del Toro."
"Hm! Amy on siis kertonut siitä."
"Niin, mutta vasta seuraavana päivänä. Näin sinun antavan päihin tuolle Ash Prestonille. En voi kieltää, etteikö se tuntunut hyvältä", vastasi Dabb nauraen.
"Mitä minuun tulee, voin sanoa, että minusta ei tuntunut", sanoi Rock.
"Amyn puheista päättäen sinulla oli yllin kyllin touhua ennen tuota tappelua. Hän tahtoi tulla pahalle tuulelle tuona iltana. Valitti minulle, että sinä et ollut vilkaissutkaan häneen. Minäkin olin siellä, katolilaiseksi papiksi pukeutuneena. Minulla oli niin hiivatin hauskaa."
"Olen pahoillani, että loukkasin Amyn tunteita", vastasi Rock vältellen. "Luoja paratkoon, minulla ei olisi varaa menettää ketään harvoista ystävistäni."
"No, mikäs nyt on hätänä? Rupeavatko asiat menemään päin honkia siellä laitumilla?"
"Ne ovat käyneet pahaakin pahemmiksi... Minähän kerroin teille, että olin rakastunut Thiryyn. No, se ei nyt ollut niinkään vaarallista. Mutta hän on rakastunut minuun. Ja se on pirunmoinen tilanne."
"Kuule mies, syytä vain itseäsi. Sinua varoitettiin menemästä sinne. Ja minä itse sanoin sinulle, ettei sinun pitäisi jäädä sinne."
"Minä rakastin tyttöä", vastasi Rock yksinkertaisesti.
"Hym!" sanoi Dabb pureskellen sikariaan. "Sinä rakastuit Thiryyn ennen kuin menit sinne?"
"Tietysti. Luuletteko minun muussa tapauksessa menneen sinne?"
"Ehkä et... Jaa, tuo panee asian näyttämään vähän toiselta... Miksi et sieppaa tyttöä mukaasi ja juokse tiehesi sieltä?"
"Juosta tiehensä? Te tiedätte kyllä, että minulla on moniakin vikoja, mutta karkuunjuokseminen ei ole koskaan kuulunut niihin."
"Kyllä sinä ainakin minun luotani livistit, senkin junkkari", tuhahti Dabb hyväluontoisesti. "Mutta selitettyäsi asian, annan kyllä arvon syillesi... Kuules Rock, vakavasti puhuen, aiotko jäädä sinne?"
"Mitä minä muutakaan voin?"
"Ja joutua samaan perikatoon Prestonin kanssa?"
"Niin kai minun täytyy – jos hänen niin käy."
"Sinä tietysti toivot parasta... Kuule, jotkut meistä karjamiehistä tietävät, että sinä et ole koettanut saada selville, onko Prestonin puuhissa jotakin hämärää."
"Mistä te sen tiedätte?" kysyi Rock uteliaana.
"Niin, se juttu tuli esille tässä muuanna päivänä yhdistyksen kokouksessa. Hesbitt piteli sinua aika pahoin. Tuon Preston-jutun takia. Minä ja Lincoln ja pari muuta panimme hakaukseen. Me emme väittäneet vain sitä, että sinä et ensinnäkään ollut mukana missään kierossa pelissä Prestonin kanssa, vaan että et edes ollut etsiskellyt sellaiseen viittaavia jälkiäkään. Syy siihen on tietysti se, että olet pihkassa Thiry Prestoniin."
"John, se oli p–n ystävällisesti tehty", vastasi Rock lämpimästi. "Jos minua mikään ilahduttaisi, niin tuo varmastikin. Mutta minun asiani ovat totisesti hullusti... Te ja Lincoln päättelitte, että jos olisin nuuskinut keksiäkseni hämäriä puuhia, niin olisin saanut ne selville?"
"Selvä. Me tiesimme sen. Ei ole sitä sakia tullut, joka vetäisi sinua huulesta."
"No, entä sitten?"
"Ei kovinkaan helppoa sanoa. Mutta omalta kohdaltani uskon, että olisit tullut minun puheilleni saamaan apua ja neuvoja."
"Enpä tiedä olisinko olettanut niin paljon", jatkoi Rock. "Mutta voinhan kertoa teille, mitä varten tulin kaupunkiin. Minä aioin tavata Amya ja taivuttaa hänet auttamaan minua tästä kauheasta sotkusta. Enemmän Thiryn takia kuin minun."
"Taivaan kynttilät! Sinäpä uskot paljon Amystä, jos luulet hänen auttavan sinua."
"Lyön vetoa, että hän sen tekee. Amylla on kultainen sydän. Häntä pitää kylläkin taivutella. Mutta Amyn parempi puolisko on myöskin hänen vahvempi puoliskonsa."
"Olet oikeassa. Amy vaatii koko paljon hoivaamista, ja minä alan löytää – en kaihda sanoa sitä sinulle – tien onneeni... Ainoa tapa tietysti, jolla Amy voisi auttaa sinua, on minun välitykselläni."
"Täytyy myöntää niin olevan. Mutta kun olin niin sormillelyötynä, ei minulla ollut luontoa tulla suoraan teidän luoksenne."
"Vai niin. Mikäs sinua sitten huolettaa?"
"Hesbittin paimenet kiertävät Prestoneita", vastasi Rock ja selosti yksityiskohtia myöten Dabbille Dunnen edesottamukset Leikkauksen leirillä ja miten se oli päättynyt.
"Sinä uskalsit haastaa tuon etumiehen Dunnen tarttumaan aseeseensa?" huudahti Dabb vakavana ottaen sikarin suustaan.
"Niin uskalsin."
"Kuule Rock, se oli rohkea veto ja viisas veto. Sehän oli ainoa tapa, millä rehellinen ratsastaja voi suhtautua sellaiseen hävyttömyyteen. Mutta olettakaamme, että tapaat tämän Dunnen jälleen hänelle edullisemmissa olosuhteissa ja hän nostaa sotalipun?"
"Minusta se olisi kovasti vastenmielistä, mutta varmasti seisoisin tai kaatuisin sanojeni takana. Ei kukaan paimen saa minua loukata tuolla tavalla. Hän joko ryömii taas, kuten silloinkin, tai ampuu."
"Kuule, olen hiton hyvilläni, että kerroit minulle tämän. Arvaan, ettet pitänyt sitä tärkeänä mielestäsi – että minä tiesin sen – sillä silloin olisit kertonut sen heti. Mutta se on tärkeätä."
"Miten niin?" kysyi Rock uteliaana.
"No, se ensinnäkin puhuu Lincolnin ja minun puolestani, puolustaa meidän käsitystämme sinusta. Ja se vie maan Hesbittin jalkain alta."
"Ahaa! – Tämä uusi karjamies on siis valmis syömään! Prestonin karvoineen kaikkineen?"
"Onko hän? Taitaapa olla. Ja hänen paimenensa kulkevat kiljuvan kiukkuisina... Kuulehan Rock, kumma juttu tässä on se, että Hesbitt on menettänyt koko paljon karjaa – enimmäkseen puolikuu-merkkistä – eivätkä hänen miehensä löydä niitä. Ei karvaakaan!... Mutta toiset ovat!"
"Dabb, mitä te sanotte?" karjaisi Rock kiivaasti. Hänen ei tarvinnut teeskennellä.
"Älä ulvo, paimen. Seinillä on korvat", nuhteli Dabb. "Kuulehan nyt, Rock. Sinä ratsastit aikoinasi Slaglen joukossa. Sinä tunnet hänet. Preston kaatoi Slaglen. Ja Slagle on roikkunut siellä lähettyvillä saadakseen hyvitystä. Luulen hänen olevan hyvällä alulla nyt, sillä hän on päässyt Prestonien jäljille. Mutta hän haluaa saada rahansa takaisin, ainakin osan siitä. Hän tietää hiton hyvin, että jos hän uhkaa Prestoneita paljastuksella, niin hänet ammutaan vaivojensa palkaksi. Sen takia hän tuli ensiksi minun luokseni."
"Voi, tämä on kauheata!" voihki Rock. "Jem Slagle... Ja hän on saanut Prestonit ilmi? – Mitä hän on keksinyt, John?"
"Vereksiä Puolikuun vuotia kätkössä lähellä sitä paikkaa, missä Preston viimeksi teurasti. Hän voi näyttää ne milloin vain. Kutsuin Tom Lincolnin keskustelemaan asiasta. Me kehoitimme Slaglea pitämään suunsa kiinni ja odottamaan."
"Mitä järkeä siinä oli?" tiukkasi Rock.
"Se on nyt sillä tavalla, että me olemme kaikki karjanomistajia, kuten tiedät", vastasi Dabb miettiväisenä kuin olisi kysymys aikaisemminkin esitetty hänelle. "Jossakin määrin, enemmän tai vähemmän, olemme mekin kaikki anastaneet karjaa, joka ei ole ollut meidän. Meistä kai on vastenmielistä käydä käsiksi tällaiseen juttuun. Katso, varastetut elukat eivät ole meidän. Tällainen juttu tietää kahinaa. Ja me olemme jättäneet tämän asian Hesbittin huoleksi."
"Ei, John, jumaliste!! Te olette jättäneet sen minulle", vastasi Rock kiihkeästi.
"Kuulehan, Rock, ethän sinä halua ottaa tätä juttua niskoillesi", vastusteli Dabb.
"Ottaisitteko te? Panen sen heti teidän ratkaistavaksenne", sanoi Rock kaunopuheisesti. "Oletetaan, että rakastatte Thiryä. Oletetaan, että hän rakastaa teitä ja te olette huomannut, millainen suloinen tyttö hän on... Että hänen isänsä joutuminen linnaan murtaisi hänen sydämensä – tai tappaisi hänet... No, mitä tekisitte?"
"Enpä piru vie tiedä", vastasi Dabb kasvoiltaan punaisena ja paiskaten melkein aloittamattoman sikarinsa lattialle. "Minun järkeni ainakin pysähtyy. Oikein minua harmittaa jäädä neuvottomaksi karjaa koskevissa asioissa."
"Kuulkaa, näin minä teenkin, kiitoksia vain teille vihjeestä", vastasi Rock innostuen. "Minä ostan Slaglen vaitiolon. Minulla on viisituhatta dollaria pankissa. Ja sitten minä teen lopun Prestonin näpistelystä ennenkuin se on liian myöhäistä... Ja jos ei muuta keinoa ole, niin haastan Ash Prestonin!"
"Ei! Ei!" huudahti Dabb rajusti. "Sitä viimeistä et ainakaan saa tehdä... Etkö sinä vihdoinkin asetu rauhalliseksi karjafarmariksi? Sinä olisit kunniaksi näille laitumille. Ja sinä varmasti menettäisit tytön ja turmelisit hänen onnensa."
"Niin, mutta se voi olla ainoa ratkaisu", vastasi Rock.
"Mitäs jos tulisit minun luokseni päivällisille tänään. Pyydän Lincolnin mukaan. Jutellaan sitten."
Se päivä oli Rockista loputtoman pitkä. Hänen järkensä sanoi hänelle, että jos oli yleensä olemassa pääsyä tästä laitumilla syntyneestä pulmasta, niin Dabb ja Lincoln kyllä auttaisivat häntä sen löytämisessä. Tämä epätietoisuudentila kaiken muun mielenjärkytyksen kukkuraksi oli miltei sietämätön.
Päivät alkoivat jo käydä lyhemmiksi ja pimeys oli jo laskeutunut, kun hän käveli komealle huvilalle, jossa Dabb asui. Se vasta oli paikka pikku Amy Wundin hallittavaksi! Hän muisteli häntä nyt ystävällisesti ja kiitollisena. John Dabbissa tapahtunut muutos oli varmasti suurelta osalta hänen ansiotaan.
Rock ohjattiin kodikkaaseen kirjastoon ja Dabbin ja Lincolnin seuraan.
"Päivää, Rock! Käy peremmälle ja paina puuta", kuului Dabbin tervehdys. "Hauskaa, että tulit ajoissa... Tom, muistathan True Rockin, vai kuinka?"
Lincoln oli pikkuinen, harmaa, kuivettunut karjamies, kirkassilmäinen, kapeakasvoinen, eikä ilmeisesti päivääkään vanhentunut siitä, kun Rock viimeksi oli nähnyt hänet. Hän oli texaslaisen karjanomistajan näköinen ja sellainen hän oli aikoinaan ollutkin.
"Kyllä varmasti", vastasi Lincoln ojentaen laihan kätensä. "Päivää, Rock! Muistatteko niitä aikoja, kun te ensi kerran tulitte Wagontongue'iin ja pihkaannuitte tyttäreeni? Ja minä ajoin teidät tiehenne pihalta eräänä yönä?"
"En, herra Lincoln, en tosiaankaan muista, mutta mahdollisesti olette oikeassa", vastasi Rock yhtyen häneen kohdistuneeseen naurun remakkaan.
"Kuule Tom, hänen tyttöjen ahdisteluaikansa on ohitse. Istukaahan miehet ja pankaa tupakaksi sillä aikaa kun juttelen", sanoi Dabb.
"Tänne tulee pari muuta miestä vielä päivällisen jälkeen ja sitten pelaamme muutaman pokerin... Kuulehan Rock, olen puhunut pinteestäsi Tomille, ja tämä on hänen ajatuksensa. Minun täytyy sanoa, että se on ilkeän jutun oiva ratkaisu. Se riippuu eniten sinusta... Mene takaisin Prestonin luo ja kerro hänelle koko totuus. Että jotkut karjamiehet ovat saneet hänet ilmi ja että hänen pitää lopettaa varastetun karjan teurastaminen ennen kuin Hesbitt pääsee häneen käsiksi. Sano hänelle, että hänen on tultava Karjayhdistyksen eteen. Se on samaa kuin Tomin, minun ja Hesbittin, kylläkin, mutta me pystymme käsittelemään häntä. Me estämme tämän jutun menemästä oikeuteen ja Prestonin joutumasta linnaan sillä ehdolla, että hän tulee puheillemme, maksaa hyvitystä Slaglelle ja korvaa Hesbittille karjan, minkä tämä on menettänyt. Sitten täytyy Prestonin ja hänen neljän poikansa, Ash Prestonin ennen muita, sillä hän epäilemättä on tämän jupakan alkusyy, lähteä näiltä seuduin."
"Suurenmoisen reilusti ja jalosti tuumattu, te kunnon miehet", vastasi Rock samassa hetkessä ja hänen kasvonsa värähtelivät. "En taida löytää sanoja teitä kiittääkseni. En koetakaan. Preston ei ole tätä ansainnut. Se on totisesti jalomielistä."
"Niin Rock, juttu on nyt tähän tapaan", tarttui Lincoln puheeseen hitaasti eteläisittäin murtaen. "Meillä todellakin on varaa olla jalomielisiä, sillä Preston ei ole varastanut meiltä. Toisekseen emme tahdo, että nämä laitumet joutuvat huonoon huutoon tuollaisen roskaisen jutun takia. Kuka olisi koskaan voinut uskoa, että Prestonit lankeaisivat tuollaiseen? Rouva Preston on miellyttävä nainen ja tyttäret ovat hyvän kasvatuksen saaneita nuoria naisia. He eivät varmastikaan ole olleet mukana tuossa salaisuudessa. Me haluaisimme pelastaa Prestonin linnasta heidän takiaan."
"No, Rock. Mitäs sanot?" tiedusteli Dabb kuin kiirehtien saadakseen asian loppuunkäsitellyksi. "Koetatko saada tämän toimeksi?"
"Kyllä, mutta yhdellä varauksella", vastasi Rock hymyillen julmasti.
"Ja mikä se on?"
"Pystyn kyllä hoitelemaan Prestonin. Mutta kun Ash saa tietää, niin hän tappelee. Häntä ei voi taivuttaa tai pelästyttää."
"Se on tietty. Ja sinun varauksesi on, että sinun on tapettava hänet", keskeytti järkkymätön texaslainen karistaen tuhkan sikaristaan tarkastellen kirkkailla silmillään Rockia.
Rock ei vastannut mitään.
"Pahuksen kova pala tytölle. Vaimoni väittää hänen erikoisesti rakastavan tätä veljeään", lisäsi Dabb pahoitellen.
"Eiköhän se ole vielä kovempaa Rockille, mutta quién sabe? Naisista ei tosiaankaan voi tietää mitään edeltäpäin", vastasi Lincoln.
"Käydäänpäs päivälliselle", sanoi Dabb avaten ovet. "Kuulepas, Rock, mitä arvelet pienestä pokerista päivällisen jälkeen?"
"Kyllä sopii", vastasi Rock karistaen päältään hänet vallanneen kylmän, mustan tunnelman ja koettaen nauraa heidän astuessaan viereiseen huoneeseen. "Jos nimittäin panoksen raja ei ole turhan pieni."
"Kuulehan, paimen, Dabbin talossa on katto rajana", huomautti Lincoln verkkaiseen tapaansa.
"On vähän ikävää viedä rahanne, miehet", vastasi Rock, "mutta tällaista tilaisuutta ei minulle usein tarjoudu."
XIV luku.
Ennen auringonlaskua seuraavana päivänä Rock pysäytti vaahtoavan hevosensa Slaglen talon edustalla ja laskeutui maahan lähestyäkseen sen omistajaa, joka tuli juuri ulos ovesta nähtävästi kuultuaan hänen saapumisensa.
"Slagle, tulin puhumaan pari sanaa lemmestä", sanoi Rock tervehtimättä.
"Minusta sinä näytit jollakin tavoin vakavalta. Mitäs ikävää nyt on tekeillä – tai tapahtunut?" vastasi Slagle antaen Rockin viedä itsensä sivummalle.
"Dabb kertoi minulle, että olit käynyt hänen luonaan esittämässä todisteita Prestonien syyllisyydestä."
"Niinkö se piru kertoi!" huudahti Slagle.
"Niin, ja minä olen tullut ostamaan vaitiolosi."
Slagle osoitti vielä suurempaa hämmästystä ja kiinnostusta. Hän kuunteli tarkkaavaisena Rockin kertomusta.
"Kuulehan, paimen, teetkö tämän tarjouksen aivan omasta aloitteestasi?" hän tiedusteli.
"Kyllä. En ole puhunut mitään muille kuin Sol Winterille, jonka tilillä rahani olivat."
"Minkä hemmetin tähden? Kuule, anna nyt anteeksi, jos näyttääkin siltä kuin epäilisin jotakin, mutta tämä tuntuu hiton omituiselta."
"Jem, minä olen aivan rehellinen. Minä en ole sotkeutunut Prestonin varkauksiin, sen sinä itsekin hyvin tiedät. Minä vain koetan tehdä lopun siitä. Minä puolestani arvaan sinun olevan melkoisesti käärmeissäsi enkä sitä ihmettelekään."
"Siinä et erehdykään", murisi Slagle.
"No, mitä haluat, että pidät leipäläpesi kiinni?"
"Kuulehan nyt, minä en tätä oikein ymmärrä. Taivas tietää, että tarvitsen rahaa, mutta niin pitkälle en ole joutunut, että ottaisin paimenen säästöt. Mitä sinä oikein ajat takaa? Ethän sinä mitenkään voi välittää noin paljon Prestonista."
"Jem, kulutat aikaani", vastasi Rock kärsimättömästi. "Rakastan Thiry Prestonia ja aion pelastaa hänen isänsä sen takia."
"Nyt tajuan. Täytyy sanoa sinun tekevän siinä kauniisti. Haluanpa olla reilu sinua kohtaan. Totuus on, Rock, että en tällä hetkellä voisi todistaa mitään Prestoneita vastaan."
"Miksi et?"
"Puolikuuvuodat on siirretty muualle sieltä, mistä ne löysin."
"Mitä ihmettä sinä sanot? Missä ne olivat?"
"Tuon lähimmän mäen takana, sen suuren sillanrummun alla."
"No, mitä siitä. Sinä löysit ne joka tapauksessa ja sinun sanasi riittää vakuuttamaan karjanomistajat asiasta, joskaan ei ehkä tuomioistuinta. Pysyn tarjouksessani. Mitä vaadit?"
"Kuule, rahoittaako joku sinut?"
"Ei. Liikun omilla rahoillani. Käteisenä!"
"Paljonko sinulla on?"
"Viisituhatta."
"Mistä ihmeestä sinä olet niin paljon saanut? – Kuule, minua alkaa pahasti epäilyttää, että sinä olet ollut maantierosvona jossakin", hän sanoi leikillisesti ja asteli ajatuksissaan edestakaisin. "En oikein mielelläni ottaisi sinulta mitään, enkä ottaisikaan, ellen tuntisi, että saat ne varmasti takaisin, osan ainakin. Kuule, otan puolet siitä, mitä sinulla on – kaksikymmentäviisisataa. Preston saa maksaa sinulle. Ja sitten, Rock, minä kasaan kimpsuni ja häviän täältä mitä pikimmin."
"Sinä lähdet täältä?"
"Kyllä vain. Ja hiton mielelläni."
"Se on hyvä, aina parempi vain. Saattaa mennä kauankin ennen kuin kukaan muu löytää todisteita Prestonia vastaan. Ja pelaan juuri ajan voittamiseksi... Tässä rahasi, Jem. Vaadin kaksi lupausta."
"Ohoh! Mitkäs ne ovat?" ihmetteli itsellinen silmiensä hyväillessä vihreätä setelipakkaa.
"Pidä Prestonin salaisuus omana tietonasi äläkä ryyppää tippaakaan ennenkuin lähdet."
"Sehän on helppoa. Olen kovasti kiitollinen sinulle. Minulle tarjoutuu taas elämisen tilaisuus."
"Toivotan sinulle menestystä", vastasi Rock mennen hevosensa luo ja nousten satulaan. Slagle seurasi häntä ja laski punakarvaisen kätensä Rockin nahkaiselle säärisuojukselle. Hänen silmistään loisti profeetallinen loiste.
"Kuule, Rock, minä uskaltaisin lyödä kaiken tämän rahan vetoa, yksi viittä vastaan, että jos sinä pelastat Prestonin, niin sinun täytyy tappaa Ash."
Rock kirosi kostonhaluista tilallista sydämensä pohjasta ja laukkasi tiehensä Egyptiä tuimasti kannustaen.
Vaikka Rock panikin valkoisen hevosen ottamaan huiman loppukirin suurenmoisen päivämatkan päättäjäisiksi, saapui hän Solaan vasta paljon pimeäntulon jälkeen. Valot loistivat kaikista Prestoneitten mökeistä. Aittojen luona Rock tapasi erään meksikkolaispojista ja jätti Egyptin hänen huostaansa. Sitten hän asteli lehdon läpi tuvalle. Kurkistaen keittiön ovesta hän näki rouva Prestonin, Alicen ja Lucyn siellä ilta-askareissaan.
"Päivää, väki! Onko jo liian myöhä toivoa palaa purtavaksi ja kupillista kahvia? En ole saanut mitään suuhuni sitten eilisen. Nälkiintynyt on lievä sana!"
"Hei Rock, siltä tosiaan näytätkin", vastasi Alice hilpeästi.
"Paimen, tähän hotelliin ei koskaan tulla liian myöhään", vastasi rouva Preston. "Käy sisään ja paina puuta."
Raskaat saappaantömähdykset ilmoittivat miehiä saapuviksi. Rock kyllä piti huolen siitä, ettei hänen selkänsä ollut oveenpäin.
"Kuka tuli, muori?" kysyi Preston ulkopuolelta.
"Nälkiintynyt karjanpaimenparka", vastasi hänen vaimonsa.
"Isä, se on vain Rock", lisäsi Alice nopeasti vilkaisten tähän ymmärtäväisesti.
Ulkona joku äänestä päätellen läimäytti kiivaasti parin rukkasia pöytään.
"Enkö minä sanonut, isä?" kuului Ash Prestonin murina, josta ei voinut erehtyä. "Se kaveri ei voi pysytellä poissa Thiryn helmoista...!"
Teräviä, nopeita askeleita kaikui kuistilla ja muuttuivat sitten tömähdyksiksi maata vasten. Seurasi hiljaisuus. Rock kääntyi naisten puoleen. Rouva Preston oli kumartuneena lietensä ylitse, mutta Alicen silmät kohtasivat Rockin leimahtaen, viisaina ja pahoittelevina. Sitten Prestonin laahustavat askeleet lähestyivät. Oviaukko kehysti hänen jykevää hahmoansa.
"Päivää, isäntä!" tervehti Rock.
"Jo takaisin? Luulin sinun käyttävän lomasi loppuun", vastasi karjamies katsoen synkän tutkivasti Rockiin.
"Kiirehdin takaisin", sanoi Rock merkityksellisesti.
"Huonoja uutisia?"
"Eivätköhän kaikki kuulemani uutiset liene hyviä."
"Ahah... Käy sitten tänne peremmälle niin pian kuin sinua huvittaa", lopetti Preston.
Alice ja hänen äitinsä kattoivat Rockille runsaan aterian ja hänen osoittaessaan pidättelemätöntä suosiotaan sille naiset kyselivät kaupunginuutisia. Rock kertoi kaikki, mitä hän suinkin saattoi muistaa.
"Ai niin, olin vähältä unohtaa", sanoi hän sitten iskien Alicelle silmää. "Tapasin heilasi Charlien eilen. Hän suorastaan pumppusi tietoja sinusta."
"Heilani! Trueman Rock, minä – minä –. Hän ei ole mikään heilani", huudahti Alice punastuen valtavasti. Rockilta ei jäänyt huomaamatta hänen äitinsä nopea katse. "Suo anteeksi, Allie. Minä vain pidin sitä itsestään selvänä hänen puheistaan päättäen. Siihen tietysti tarvitaan kaksi, jotta joku voisi olla jonkun heila, vai mitä?"
"Sehän on selvä", vastasi Alice ja sinkosi Rockiin äitinsä selän takaa paljon puhuvan katseen, jota seurasi pikku nyrkin uhkaava pudistus. Rock vastasi tähän levittämällä suunsa ja silmänsä katuvan huvitettuna ja hyökkäsi taas aterian kimppuun. Rouva Preston sattui menemään takaovesta ulos.
"Senkin roisto!" kuiskasi Alice. "Äiti pitää minua liian nuorena... Ja minusta olisi hurjan kivaa päästä taas noihin tanssiaisiin."
"Kyllä minä olen tyhmä... Onnenpoika!... Hauskaahan niihin olisi päästä."
"Emmekös me lähde kaikki, vai mitä? – Thiry puhui siitä juuri tänään." Alice kumartui kuiskaamaan Rockin korvaan. "Hän on hullaantunut sinuun."
"Kuule – sinä senkin roisto! Se ei voi olla totta."
"Se on."
"Niinkö! Kuinka voit sellaista väittää?"
"Minä väitin hänen olevan."
Rock kumartui lähemmäksi noita viekoittelevia huulia kuin soisi niiltä suloinen soitto.
"Entä sitten?"
"Thiry kielsi sen, mutta hän lehahti punaiseksi kuin liekki – ja raivostui sitten."
Rouva Prestonin saapuminen lopetti tämän kuiskailevan keskustelun. Rock lähti pian tämän jälkeen tapaamaan Prestonia. Hän pysähtyi kuistilla, ja katsellen aavemaisia kuusia ja tuikkivia tähtiä ja poikki sakean tyhjyyden Thiryn kirkasta ikkunaa kohti hän huusi avukseen kaikkea sitä voimaa ja viisautta, mitä toivo ja rukous konsanaan antaa voivat. Sinä hetkenä, jolloin hän astuisi Prestonin eteen, tämän tilanteen ratkaisuvaihe olisi alkanut.
"No sinä et sentään katkonut hevosesi koipia rynnätessäsi tänne hyvine uutisinesi", murisi Preston Rockin astuessa huoneeseen.
"Ette ehkä rähise kiireeni takia, kunhan alan", vastasi Rock sulkien oven ja katsoen karjanomistajaa kiinteästi ja peittelemättä. "Kukaan muu kuin te ei saa kuulla henkäystäkään siitä, mitä minä sanon."
"Tule sitten likemmäksi ja puhu hiljaa."
Rock veti tuolinsa likelle Prestonia ja silmäten häntä avoimesti kuiskasi:
"Preston, peli on menetetty!"
"Mitä sinä tarkoitat?" vastasi karjanomistaja käheästi kuin hänen sisuksiinsa olisi ammuttu jäätä. Hän käsitti! Tuo oli vain välitön huudahdus.
"Teidät on keksitty."
"Mitä on keksitty?"
"Että te teurastatte varastettua karjaa."
"Kuka sen tietää?"
"Slagle löysi puolikuun vuotia tuon sillanrummun alta talonsa lähettyviltä. Hän kertoi John Dabbille. Dabb kertoi Tom Lincolnille. Ja sitten minulle."
Prestonin silmiin tuli vihertävä loiste; hänen kasvonsakin valahtivat kalpeanvihreiksi ja muutenkin muuttuivat rajusti.
"Jumalani!" Ja kuin estääkseen paljastavan valon sattumasta itseensä hän peitti kasvonsa hervottomilla käsillään.
Karjanomistajan suhtautuminen hänen ilmoitukseensa antoi Rockille ensimmäisen voitonriemun värähdyksen. Alku lupasi hyvää. Mutta hän antoi sanojensa vaikutuksen kypsyä. Hän odotti.
Preston kohotti lopultakin ahdistetut kasvonsa.
"Kuinka Slagle voi todistaa sen – minusta?"
"Hän ei voi sitä. Vuodat olivat siellä, mutta nyt ne on viety pois."
"Ahah! No, siinä tapauksessa minä kiellän sen ja tappelen niitä kaikkia vastaan."
"Gage, minä voin todistaa teidät syylliseksi", kuiskasi Rock.
"Sinä voit?... Miten?" vastasi Preston juhlallisina tuijottavin silmin.
"Ashin jäljet. Seurasin niitä. Mittasin ne. Huomasin hänen saappaanjälkensä täällä karja-aitauksen luona. Näin tämän saman jäljen johtavan alas sillanrummulle ja sen alle. Vertasin niitä toisiinsa. Revin auki yhden noista juuttisäkeistä. Puolikuun polttomerkki!"
"Ash!" Sihisevä sana kävi kirouksesta.
"Niin. Olette ajanut karille Ash Prestoniin."
Suuret kädet puristuivat nyrkkiin, aukenivat jälleen ja repivät harmaantuneita kiharoita.
"Rock, sinähän et tahdo saattaa minua perikatoon?"
"En."
"Etkä varmaankaan voisi särkeä Thiryn sydäntä?"
"Tarvitseeko sitä kysyä?"
"Voiko kukaan muu todistaa syyllisyyteni – kuten sinä?"
"Ei, ei vielä. Mutta minä en ole näillä laitumilla ainoa mies, joka kykenee jälkiä seuraamaan. Joku seuraa kerran poikienne jälkiä, kuten minä seurasin Ashin. Jos ette saa heitä lopettamaan!"
"Ahaa! Se ei siis ole liian myöhäistä?" hän kysyi käheästi ja hänen niskasuonensa pullistuivat ja ohimosuonensa jyskyttivät punaisina.
"Ei."
Mikä kohiseva helpotuksenhuokaus pääsikään jykevästä rintakehästä?
"Epäileekö joku muu kuin nuo neljä mainitsemaasi mitään?"
"Hesbittin sakit nuuskivat laitumia. He epäilevät. Mutta he eivät tiedä. Pelkään heidän ennemmin tai myöhemmin osuvan johonkin pahki, johonkin vanhaan jälkeen. Se ei ehkä ole sitova todistus, mutta se merkitsee perikatoanne siitä huolimatta. Ja jos he tapaavat vähäisimmänkin tuoreen jäljen – Preston, te joudutte joka mies linnaan!"
"Kuule, liitytkö minuun – ja Ashiin – ja Thiryyn?" kysyi Preston.
"Olen juuri nyt teidän puolellanne ja Thiryn. En Ashin... Mutta otetaanpas tämä nyt suoraan ja rehellisesti, Preston. Olen lyönyt korttini pöytään Dabbille ja Lincolnille. He tuntevat minut. Minä en voisi ruveta mihinkään kieroon peliin nyt – en edes teidän henkenne ja Thiryn onnen pelastamiseksi."
"Ahah! – Mikäs on ehdotuksenne?"
"Jos suostutte siihen, mitä esitän teille, niin voimme välttää pahimman."
"Mitä sinä tarkoitat pahimmalla?"
"Perheenne syöksemistä kurjuuteen. Poikienne joutumista vankilaan. Ehkä verenvuodatusta."
"Haa! Tuossa viimeksimainitussa on Ash mukana niin totta kuin helvetti on... Kuule, huomaan että yrität torjua meitä uhkaavan tuhon. Thirynkö takia?"
"Ajattelen tietysti ensi tilassa Thiryä", jatkoi Rock äänessään syvää tunnetta edessäolevan keskustelun lämmittämänä. "Mutta ajattelen myöskin heidän äitiään ja sisariaan – ja poikia, jotka ovat niin viattomia kuin ovat. Oikeastaan kaikkia teitä."
"Voitko pelastaa meidät? Ashia lukuun ottamatta. Hän on kaikkien sovittelujen ulkopuolella. Häneen me sorrumme. Ashin vuoksi joudumme juuri tuohon kaikkein pahimpaan, josta mainitsit."
"Kuulkaahan", kuiskasi Rock ryhtyen esittämään terveisiänsä. "Olen tukkinut Slaglen suun. Olen ostanut hänen vaitiolonsa. Hän jättää nämä seudut."
"Taivasten Luoja!... Miten sinä sen sait aikaan? Mitä sinä annoit hänelle?"
"Kaksituhatta viisisataa dollaria."
Preston vihelsi hiljaa. "Kaikista näkemistäni miehistä sinä... Rock, minä korvaan sen sinulle."
"Tottakai te sen korvaatte. Te korvaatte kaiken... Kuulkaahan. Tulkaa kaupunkiin minun kanssani. Olen järjestänyt kaiken. Dabb kutsuu koolle Karjayhdistyksen johtokunnan kokouksen. Se on hän, Lincoln ja Hesbitt. Estääksenne tämän jutun joutumasta oikeuteen te suostutte korvaamaan Hesbittille hänen puolikuukarjansa. Dabb ja Lincoln ovat luvanneet minulle, että he kyllä hoitavat Hesbittin. Kaikki tapahtuu kaikessa hiljaisuudessa. Sitten teidän ja poikienne, jotka ovat olleet osallisina tässä jutussa, täytyy lähteä täältä."
"Onhan se reilu tarjous, mutta taidan mieluummin tapella."
"Kuulkaa nyt, älkää antako ylpeyden ja vihan sokaista itseänne. Tappeluun ryhtymällä pilaatte etsikkoaikanne. Me uskomme kaikki, että Ash sai teidät narratuksi tähän varastetun karjan teurastamiseen."
"Sen hän juuri teki. Hän oli teurastanut varastettuja härkiä jo kauan ennen kuin mitään tiesin. Silloin oli myöhäistä saada häntä siitä luopumaan. Ja niin minä ajauduin siihen itsekin. Kaikki kävi niin helposti! Vain muutamia päitä kerrallaan. Kukaan ei voisi koskaan päästä siitä perille! Ja nyt... Kuule, minä melkein mieluummin haukkaan hiekkaa kuin käyn tuon johtokunnan eteen. He ehkä antavat minun mennä, mutta he kertovat siitä. Se kulkeutuisi sieltä kaupungille."
"Preston, te ette ajattele selvästi. Te ette näe asiaa oikeassa valossa. Suoraan sanoen te olette langennut pahempaan kuin karjavarkauteen. Jos te ette käytä tilaisuutta – naisväkenne tähden – niin te syöksette heidät kurjuuteen. Ja olisitte yhtä huono kuin Ashkin. Te ette ole mikään hölmö. Minä sanoisin, että jollei pitäisi ajatella vaimoanne ja tyttäriänne, teidän pitäisi tehdä loppu tästä rikollisesta hommasta ja tapella koko maailmaa vastaan. Jos teihin sattuisi luoti, niin sillä hyvä... Mutta te ette ole yksin. Teidän täytyy ajatella vaimoanne – tyttäriänne, viattomia poikianne... Taivaan tähden! En minä voi antaa teidän saattaa Thiryä perikatoon. Hän on syyllinen jossakin määrin, sillä hän on osallisena rikollisessa salaisuudessanne. Ash vetäisi hänet mukanaan."
"Sen hän varmasti tekee – jollet tapa häntä!" mutisi kovaluontoinen isä.
"Mutta jos sen teen – Thiry tulee vihaamaan minua", Rock vastasi.
"Ehkä hän vihaisi. Me Prestonit kyllä osaamme vihata, mutta me emme muuttele rakkaudesta vihaan."
"Painukaa h–iin, Preston", riehahti Rock. "Minusta on tuntunut useammin kuin kerran siltä, että te ette estelisi, jos ampuisin Ashin."
"En piru vieköön estelisikään! Ja sinä olisit sen tehnytkin jo aikaa sitten, jos sinulla olisi ollut se sisu, mistä maineesi kertoo... Mutta Thiry on pannut pääsi pyörälle... Liity meihin, Rock. Tapellaan tämä juttu selväksi, myydään kaikki ja lähdetään Arizonaan tai Utahiin."
"En!" vastasi Rock tulisesti.
"No, tuuminpa sitten ehdotustasi huolellisesti ja hartaasti. Kuule, se että minä en sitä heti paikalla hyväksy, ei merkitse sitä, etten antaisi arvoa suurenmoiselle tarjouksellesi ja vaikuttimillesi. Sen minä kyllä teen. Se saattaa hyvinkin olla paras keino heidän pelastamisekseen. Mutta asiasta täytyisi kertoa vaimolleni – Thirylle, Allielle, Lucylle – ja minä melkein mieluummin kuolisin saappaisiini kuin kertoisin heille."
"Kuulkaa nyt, hyvä mies, ei ole mitään pakkoa kertoa heille. Kukaan muu kuin Thiry ei koskaan tiedä mitään koko jutusta."
"Hyvä on. Se tekee asian paljon helpommaksi. Tuumin sitä... Teen lopun Ashin hommista siksi aikaa, vaikka minun täytyisi panna hänet köysiin. Ja lienee parasta, että sinä otat pojat mukaasi jonnekin metsiin. He ovat ansainneet pienen loman. Mutta ei mitään kaupungissa lorvailua. Ota heidät mukaasi metsästämään. Kalkkuna-aika on nyt parhaillaan. Ja ilmoita minulle, minne menette."
Niin hyvin kuin Trueman Rock nämä seudut tunsikin, veivät Prestonin pojat hänet yläville metsästysmaille, joilla hän ei ollut koskaan käynyt ja joista hän ei ollut koskaan kuullut laitumilla puhuttavankaan.
Ne olivat Solan toisessa päässä olevilla vuorilla, ja sinne oli noin päivän nousu ratsain, kaksi ja puoli tuhatta metriä tasankoja korkeammalla. Aikainen syksy oli saapunut tänne ylhäälle ja puiden lehdistöt komeilivat upeassa väriloistossaan. Leiri, joka oli siinä, mihin he olivat levittäneet huopansa ja sytyttäneet nuotionsa, sijaitsi vuoriniityllä valtavan, rapisevan haapalehdon reunassa. Takana olevalla loivalla rinteellä seisoi hajallisia hopeakuusia ja kultakuusia, jotka kävivät yhä tiheämmiksi noustessaan ylemmäksi, kunnes heidän yläpuolellaan kohoavalla rinteellä taajenivat syväksi metsävyöhykkeeksi, joka vihreänmustana vyönä kierteli vuorenrinteellä harmaiden, uhkaavannäköisten, tuulenpieksämien ja rikkinäisten huippujen alapuolella.
Kultainen hehku näytti leijailevan lehdon yllä ja sen hohteesta saivat osansa kaikki haapojen alla olevat esineet, kaatuneet rungot, kivet ja ruoho, leirivarusteet ja miehet itsekin. Sen synnyttivät kullanvälkkyvät auringonsäteet, jotka lankesivat maahan läpi taajan haapalehdistön, jonka jokainen lehti loisti puhtaana kultana. Vaikka ei tuulenhenkäystäkään tuntunut, kahisivat lehdet kuin olisi niissä ollut elämää, joka värisi kuollessaan.
Rock mieltyi tähän paikkaan enemmän kuin mihinkään muuhun, missä hän oli satulansa riisunut. Kuinka kipeästi hän kaipasikaan tätä kauneutta, näitä värejä, tätä yksinäisyyttä! Hän oli tullut tänne epätoivon äärimmäisille rajoille ajettuna. Mutta tuskin olivat pojat kadonneet näkyvistä ja hevoset saatu laitumelle vihreä-äyräisen ruskean joen varrelle, rauhallisen ja syvän, kun Rock jo alkoi tuntea jonkin voiman alkavan vaikuttaa levottomaan, etsivään, murtumattomaan mieleensä.
Päivä kallistui iltaan ja veljekset olivat menneet vähän koettelemaan metsäonneaan ennen auringonlaskua. Rock oli kiitollinen Prestonille tästä lepohetkestä täällä vuorenhuippujen juurella. Hän ikäänkuin kuori mielensä näissä mielenjärkytyksissä rähjääntyneistä päällimmäisistä vaatteista.
Niityn toisella puolella, joka oli tuskin puolen mailin levyinen täällä yläpäässään, alkoi aaltoileva vuorenrinne hitaasti kohota väreiltään niin vaihtelevana ja loistavana, että tuskin saattoi uskoa sen olevan todellisen maiseman. Villiviini peitti kivenjärkäleet ja esiinpistävät kallionyppylät metsänrinnassa. Jykevä tammilehto, joka levitteli laajalle keltaisenvihertävien lehtien verhoamia oksiaan, oli menestynyt niin hyvin, että oli tunkenut kuuset syrjään muutamia jättiläisiä lukuun ottamatta, joita ei ollut pystynyt tukahuttamaan. Näiden tammien takana haapa-, vaahtera- ja kuusitiheiköt kilpailivat toinen toisensa kanssa väriloistossa kullanvärisinä, purppuraisina ja vihreinä. Pian tumma, suunnaton havumetsävyö peitti alempien seutujen metsiköt lukuun ottamatta muutamia siellä täällä olevia avoimia täpliä, jotka loistivat kultaisina, kirsikan- ja tulipunaisina silminä metsän keskeltä. Metsärajan yläpuolella näkyi huippuja kohti kierteleviä lumiviiruisia rotkoja. Lopuksi iskivät vuoret julkeat, teräksiset hampaansa siniseen taivaaseen.
Kuusten latvasta kantautui vain heikko tuulen kohina. Kotka kirkaisi vihlovasti jostakin ylhäisistä korkeuksista ja hirvi mylvähti metsäiseltä harjulta kuin vastaukseksi. Peipposet piipittivät hänen takanaan lehdossa ja jossakin ilmassa visersivät villit kanarialinnut. Molemmat sävelet niin täysin erilaisia, mutta kuitenkin kertoen samaa sanomaa – syksy oli tullut. Haapalehdon takana alkavasta metsästä kuului tuttuja luonnonääniä, närhin rääkäisy, oravan raksutusta, hirven sarven kolinaa kuivunutta puuta vasten ja muiden erämaan asukkaiden aiheuttamaa kahinaa, tömähdyksiä ja rytinää.
Rock kuunteli uneksien kaikkea tätä, joka oli niin levotonta, mutta kuitenkin niin rauhoittavaa; ja kaiken keskellä hän kuitenkin oli kuulevinaan askeleita jäljillään. Siellä oli tulevaisuus vaanimassa.
Sitten pamahti laukaus, kaiku kajahti, se kiiti pitkin rinteitä ja kiiri äkkiä kuulumattomiin. Mikään ei pystynyt niin muuttamaan Trueman Rockia kuin pyssynlaukaus. Hän jätti mietiskelynsä, tuijotuksensa, kuuntelemisensa, odottavan tunnelmiinsa vaipumisen ryhtyäkseen leiriaskareihin. Työ oli terveellisempää kuin lepo.
Veljekset palasivat leirille, Al mukanaan villi kalkkuna, kaksoset tyhjin käsin. Yksinäisyyden, juhlallisen autiuden ja onnettomuutta uhkaavan luonnon läsnäolo tuntui nyt vähemmän. Kuinka äkkiä karistivatkaan Prestonin pojat Auringonlaskun Solan raatamisineen ja huolineen mielistään! He olivat nuoria. Rock kadehti heitä, vaikka hän olikin iloinen, etteivät aavikoitten koettelemukset vielä olleet päässeet käsiksi heihin.
"Turkanen! Minä näin suuren pukin", kertoi Harry kiihtyneenä. "En vain saanut millään sitä jyvälle."
"Toivottavasti isä ei piankaan lähetä ketään hakemaan meitä pois", vastasi Tom.
"Joo, tämä on suurenmoista, mutta en mielelläni olisi poissa noista tanssiaisista. Joku vielä lyö minut laudalta", huokasi Al.
Kalkkunoiden kotkotus herätti aamulla Rockin. Pojat nukkuivat sikeästi autuaan tietämättöminä siitä, että heidän mieliriistansa oli melkein juossut leiriin. Rock ryömi ulos revolveri kädessä ja keksi pian suuret linnut lehdon toisessa reunassa. Kalkkunakukko seisoi täydessä pituudessaan, pää korkealla, purppuran- ja mustankirjava rinta röyhöllään ja pitkä heltta roikkuen. Rockin käsi kohosi, pyssy pamahti ja kalkkuna kaatui. Siipien kahina kertoi parven paosta. Takaa kuuluvat kiljahdukset tiedoittivat veljesten säikähdyksestä, hämmästyksestä ja riemusta. Haettuaan kukkonsa Rock palasi leirille ja heitti sen innostuneiden Prestonien eteen.
"Voi tulimmaista! Suoraan leirille!" riemuitsi Tom. "Kuinka kaukana se oli?" kysyi Harry.
"Aika kaukana. Melkein viisikymmentä metriä, luulisin", vastasi Rock.
"Ja sinä naulasit sen kuusireikäisellä?" tiukkasi Al ihmeissään ja melkein kammoksuen. "Kuule, sinähän et ollenkaan osaa ampua ohi! Minusta tuntuu kuin en erikoisesti välittäisi olla Dunne teidän kohdatessanne."
Näin alkoi Rockin metsästysretki ja hän heittäytyi siihen täydestä sydämestään. Valkoinen härmä loisteli ruoholla ja astioihin muodostui jäätä. Poikien oksille ripustama saalis oli jäätynyt jäykäksi. Tämän johdosta hyväksyi Rock poikien suunnitelman ampua riistaa kotiin kuljetettavaksi. Satulaan ripustettuna se ei pilaantuisi.
"Yrittäkää te, pojat, kalkkunoita ja peuroja", ehdotti Rock. "Älkääkä ampuko hirvestä ohi, jos satutte näkemään. Minä kiipeilen lampaiden perässä."
Ratsastajalle, joka oli tottunut liikkumaan hevosella, ei rinteiden kapuileminen ollut mitään lastenleikkiä. Rock kiusasi keuhkojaan ja pitkiä sääriään. Hän näki joitakin lampaita, mutta ne menivät menojaan pyssyn kantamattomissa. Hän ei ollut kyllin tottunut villilampaan metsästäjä osatakseen lähestyä niitä kyllin viekkaasti. Hän kiipeili kuitenkin joka päivä vuorten rinteitä, tähysteli tuntikausia louhikkoisilla harjanteilla, ja palasi myöhään leirille, ruumiiltaan väsyneenä, mutta mieleltään levänneenä ja vahvistuneena. Oli oikein terveellistä päästä pois Solasta ja ajatella näköpiiri kirkkaana. Oli myöskin hyvä olla yksin, sillä hän oli viime viikkoina taantunut entisessä taidossaan revolverin tempaisemisessa kotelostaan ja hän halusi saada takaisin entisen kätevyytensä ja varmentua siinä. Tämäkin oli julma muistutus hänen epätoivoisesta asemastaan. Hän ei uskaltanut vähäksyä sitä, vaikka hän koettikin olla myöntämättä sitä itselleen.
Päivät kuluivat niin, että lopulta Rockilla ei enää ollut selvää tajuntaa siitä, kuinka kauan hän oli ollut poissa Solasta. Lähemmäs kaksi viikkoa, hän arveli. Sitten tuli intiaanikesä, tuo lyhyt lumoava aika autereisine, lämpimine, tyynine päivineen, ilmassa kellan- ja purppuranhohtoista utua.
Al Preston lähti kotiin täydentämään varusteita. Tämä synnytti Rockissa kuumeisen epävarmuuden tunnelman. Minkälaisia uutisia hän toisikaan tullessaan? Mitä Preston ilmoittaisi? Kirjoittaisikohan Thiry? Se päivä oli pitkä, yö loputon ja seuraava päivä oli sietämätön. Rock kierteli leiriä vastapäätä olevassa avoimessa metsässä haluten aina pitää alhaalta tulevan polun näkyvissään. Puolivälissä iltapäivää pitäisi Alin tulla näkyviin. Sen pitäisi riittää hyvin verkkaisille kuormahevosille. Hän istui kuusen rungolla tammilehdon yläpuolella olevassa harvassa metsässä. Savuinen auer, purppuraiset utuharsot, lämmin, raskas ilma, joka oli niin täynnä tuoksuja ja unelmoivaa raukeutta, syksyn värien hillitön mosaiikki, surumieliset linnut, himmeä aurinko, joka yhä näkyi korkealla ja punaisena vuorenrinteen yläpuolella – kaikki nämä hallitsivat Rockia voimakkaalla otteella ja tekivät hänelle odotuksen mahdolliseksi.
Harmaakuormainen kuljetushevonen tuli näkyviin niityn toisella puolen alkavasta vihreästä muurista. Rock tunsi sekä riemua että tuskaa. Sitten tuli tumma hevonen selässään joku hoikka ratsastaja, joka ei voinut olla Al Preston. Kuka se mahtoi olla? Ei ainakaan nuorin Prestonin pojista. Ehkä se oli joku poika, jonka Al oli tuonut mukanaan tai lähettänyt. Alia ei näkynyt. Toinenkin kuormahevonen kiipesi esiin siitä tummasta vihreästä aukosta, joka oli polun pää. Ja sen perässä Al suurella raudikollaan. Ensimmäinen ratsastaja heilutti kättään tervehtien leirillä olevia poikia. Ja nämäkö rupesivat huutamaan ja hurraamaan! Rock tuijotti silmät suurina ja jännittyneinä. Mitä niin oudon tuttua oli tuossa ratsastajassa? Kuitenkin hän oli varma, että hän ei ollut nähnyt tätä koskaan aikaisemmin. Rock ei koskaan unohtanut näkemäänsä ratsastajaa hevosen selässä. Yhtäkkiä hän hypähti jaloilleen kuin pistettynä. Thiry!
Hän juoksi. Hän hyppäsi puron yli. Hän lähestyi leiriä pitkin loikkauksin.
"Thiry! Mitä ihmettä!... Voi, on niin – hauskaa taas nähdä sinut", huohotti hän.
"Päivää, Trueman!" Hän hymyili väkinäisesti ja tuskin vastasi hänen innokkaaseen katseeseensa. Rock ei ollut koskaan nähnyt häntä ratsupuvussa. Voisiko se tehdä hänet niin erilaiseksi? Hänellä oli yllään tummanruskea pusero, jota koristi sininen kaulaliina, punotut rannikkaat, housut ja pitkävartiset saappaat. Hän näytti pojalta, kunnes laskeutui hevosen selästä. Rockin valtasi hurja halu temmata hänet syliinsä.
"Purkakaa satulani ja levittäkää vuoteeni, pojat", sanoi Thiry. Poikien hyökätessä noudattamaan hänen käskyään hän johti tyrmistyneen Rockin pois leiriltä kultalehtisten haapojen alle metsään.
"Sinusta on ehkä hauskaa tavata taas?" tyttö kysyi katsellen edessään olevia tuulenmurtoja ja loistavia väriläikkiä.
"Hauskaa!" toisti Rock kuin sanat eivät riittäisi.
"Et ainakaan osoita sitä."
"Thiry!... Olen ihan pyörällä päästäni."
Tyttö piti yhä kiinni hänen kädestään, johon hän oli tarttunut avoimesti veljiensä nähden. Rock ei voinut vapautua hetken lumouksesta. Hän ei kuitenkaan näyttänyt olevan se Thiry, jonka hän tunsi. Hänen poskensa oli kullanhohtoisen lämmin, mikä osaksi johtui pitkästä ratsastuksesta, osaksi yläpuolella olevien lehtien kajastuksesta. Veri ei syöksähdellyt edestakaisin kuin vesi helmisimpukan hengittäessä. Tyttö pysähtyi suuren, kaatuneen, rosokuorisen kuusen viereen. "Ota minut syliisi", sanoi Thiry. Rockin tehtyä työtä käskettyä takertui tyttö häneen tavalla, joka oli Rockille outo, ja katsoi häntä silmiin; sellaista katsetta Rock ei ollut koskaan ennen nähnyt. Musta orava rääkäisi heidän ylitseen levittäytyvässä hopeakuusessa. Metsä ympäröi heitä joka puolelta, kasvavat ja kaatuneet hongat, nuoret näreet ja tukevat katajat, vaalearunkoinen haapa siellä täällä kultaisine kuolleine lehvistöineen, jotka värisivät kuin olisivat puut tärisseet juuriaan myöten. Paksu pihkantuoksu täytti ilman.
"Suutele minua", sanoi tämä arvaamaton Thiry, ei ujosti, mutta ei julkeastikaan, vain jollakin tavalla vieraasti. Rockin totellessa koettaen hillitä itseään hämmennyksessään tyttö kietoi kätensä hänen kaulaansa ja painoi kasvonsa hänen olkapääkuoppaansa.
"Pahoja uutisia, Trueman rakkaani", hän sanoi kuin pakotettuna.
"Sen minä saatoin arvatakin. Mutta ne ovat tervetulleita, koska ne toivat sinut tänne."
"Ash teurasti taas puolikuun härkiä ja lähetti lihat edelleen Wagontongue'iin", jatkoi Thiry koneellisesti.
Rockin koko olemusta sävähdytti läpi suoniensa syöksyvä kuuma veriaalto, mutta hän ei muulla tavoin julkituonut kiukkuansa ja kauhuansa. Hän pysyi äänettömänä. Tytön yksitoikkoinen ääni, kaiken tunteen puuttuminen, tuo jokin epäluonnollinen hänessä antoi Rockille voimia kuulla jotakin, jonka rinnalla se, mitä hän oli kertonut, jäisi kokonaan varjoon.
"Isä toivoo, että sinä liityt meihin – jaat kohtalomme, vaikeutemme – syntimme... autat meitä selviytymään noista vihollisjoukkueista... Jos me –"
"Me?" Rock keskeytti katkeran kiivaana.
"Niin, me. Ash ja isä ja minä – ja kolme veljeäni... ja sinä."
"Minä!... Ja mitä saan minä palkakseni siitä, että vuodatan verta varkaiden puolesta? Äh, tämä on Prestonin peliä. Hän haluaa minun tappavan – herättävän kauhua noissa Wyomingin sakeissa... Ja palkkani tulee olemaan –"
"Minä", sanoi tyttö ponnettomasti.
"Ash Prestonin suostumuksellako?" tiukkasi Rock haluten vihapäissään päästä selville, kuinka pitkälle tämä ehdotus oli suunniteltu.
"Isä vakuuttaa, että kun sinusta tulee yksi meistä – Ashin on sulatettava se."
"Thiry Preston! Pyydätkö sinä minulta tätä?"
"Pyydän", hän mutisi. Mutta Rock saattoi tuntea itseään vasten puristautuvan olennon värähtävän.
"Sinä pyydät, että rupeaisin varkaaksi – murhamieheksi – pelastaakseni kurjan veljesi, heikon ja rikollisen isäsi?" hän heitti tytölle ankaralla ja hirvittävällä äänellä.
"Minä – pyydän – sitä – sinulta."
Rock ravisti tyttöä rajusti, melkein raa'asti kuin koettaen herättää häntä jostakin horroksesta.
"Ei! Ei, sinä ahdistettu tyttöparka!" hän huusi. "Minä kuolisin sinun puolestasi, mutta en koskaan sallisi sinun vahingoittavan sieluasi tuollaisella häpeällisellä teolla. He ovat sokaisseet sinut – käyttäneet hyväkseen rakkauttasi. Veljesi on hullu. Isäsi on epätoivoissaan. He uhraisivat sinut. Ash suostuisi tähän aikoen sitten ampua minua selkään... Ei, Thiry..."
"Sinä – et suostu?" nyyhkytti tämä.
"En koskaan. En edes saadakseni sinut."
Silloin hänellä oli yht'äkkiä sylissään hurja, nyyhkyttävä olento, jota itkun purskahdukset puistattivat ja jonka takovat kädet ja vavahteleva ruumis saattoivat hänen rautaisen mielensä sekasortoon. "Voi, Jumalalle kiitos, että sinä et suostu!" hän itki kohottaen kyyneliä virtaavat silmänsä ja vääntelehtivät kasvonsa. "Rukoilin, että sinä – kieltäytyisit. Sanoin isälle, että et koskaan, et milloinkaan suostuisi siihen... Sanoin Ashille, että hän valehteli... hän ei koskaan antaisi sinun saada minua. Mutta he pakottivat minut – he ajoivat minut – koko yön he piinasivat minua – kunnes suostuin... Trueman, armaani, sano, että annat anteeksi. Olin heikko. Rakastin häntä niin – ja minä olen melkein lopussa... Mutta sinä nostit minut siitä kuilusta. Rakastan sinua yhä enemmän – tuhansia kertoja enemmän. Tuli mitä tuli. Olen nyt valmis ottamaan sen vastaan."
Tunteja myöhemmin vartioi Rock nukkuvaa leiriä, jossa hänen lähellään Thiry lepäsi syvässä unessa vaaleat, suloiset kasvonsa, surulliset levossakin, käännettyinä kohti vartioivia tähtiä. Tuonnempana hänen veljensä olivat ojentautuneet riviin tummat kasvonsa samoin tyyninä ja levollisina tähtien valossa.
Rockin sydäntä särki. Yö oli ihana, kirkas ja kylmä, taivaan ollessa kuin punertavansinistä samettia, jota kirkasti tähtijonot, valkoiset tulikipinät poikki taivaankannen. Yötuuli huokui haavoissa, humisi kuusissa ja kohisi matalasti ylhäällä vuorenrinteellä. Kojootit haukkuivat ja sudet ulvoivat. Toi huominen tullessaan mitä tahansa, tämä yö oli hänen, vastatun rakkauden, suojelevan omistuksen täyteydessään. Hän oli unohtanut lapsuutensa rukoukset, mutta varmaa oli, että hän rukoili. Hänen yllään kohoavassa valtavassa tummassa vuoressa kuvastui ääretön voima ja kaikkialla hänen ympärillään suuri salaisuus kuolevien hyönteisten katkeamattomassa surinassa ja villin luonnon kohinassa.
Auringonnousun ruusuisessa valossa Prestonin poikien vihellellessä ja huikkaillessa leiriaskareissaan Rock ja Thiry vaelsivat jälleen hopeisten kuusten, kultaisten haapojen ja tulipunaisten vaahteroiden alla takaisin tuolle koskemattomassa metsässä olevalle paikalle.
"Älä mene takaisin Solaan", rukoili Thiry.
"Minun täytyy. Menen yksin."
"Mutta pelkään niin... Jos joudut vastakkain hänen kanssaan... Voi – sinä varmasti...! Trueman, en voisi vihata sinua. Luulin kerran, että voisin... Voi, älä mene!"
Hän kietoi kätensä hänen kaulaansa ja roikkui hänessä kaikella voimallaan.
"Vie minut pois – kauas vuorten toiselle puolen", hän pyysi huuliensa erotessa Rockin huulista armoa rukoillakseen ja niitä jälleen etsien. "Se on ainoa keino. Olen sinun, ruumiineni sieluineni. En pyydä elämältä mitään muuta kuin että säästät häntä – ja otat minut mukaasi... Pojat antavat meille kyllä varusteita. Voimme ylittää vuoret. Talvihan ei ole vielä tullut... Elämme sitten, me kaksi, jossakin toinen toisellemme. Minä unohdan hänet ja kaiken tämän kauhean. Etkä sinä – koskaan – tapa ketään."
"Thiry, tyttö, kuule; sinähän vallan taitat minut", Rock huudahti tuskaisan tahdonponnistuksen uuvuttamana torjuessaan hänen suudelmiaan, hänen notkeaa, vastaansa painautuvaa vartaloaan ja hänen kiinnitakertuvia käsivarsiaan. "Se olisi juuri kaikkein pahinta meille molemmille. Se polttaisi minut heidän syyllisyytensä poltinmerkillä ja vetäisi minut samaan häpeään... Ei. Minä menen yksin – teen viimeisen yrityksen isäsi pelastamiseksi."
Rock ratsasti alas Solaan sinne johtavaa kiemuraista polkua pitkin neljässä tunnissa – jälleen varmajalkaisen, väsymättömän hevosen loistava kunnonnäyte.
Maatilalla ei mikään näyttänyt olevan poissa tavalliselta uraltaan, ei ainakaan sellaista, mikä olisi näyttänyt häiritsevän naisväen rauhaa. Preston oli ratsastanut aikaisin samana aamuna yleiseen karjanerotukseen laitumille, paikkaan, jonka nimi oli Savimäki. Ash Preston ja hänen kolme veljeänsä olivat jossakin poissa, luultavasti myös karjanerotuksessa, jonne olivat poikenneet paluumatkallaan Wagontongue'ista. Ei, he eivät olleet ajaneet lihavankkureitaan kaupunkiin tällä kerralla.
"Enköhän minä ratsasta Savimäkeen", mutisi Rock kuin itselleen.
"Jää päivälliselle. Se on valmiina", sanoi rouva Preston.
"Milloin Thiry ja pojat tulevat?" kysyi Alice miettiväisenä Rockia tarkastellen.
"Varmasti ennen auringonlaskua. He säälivät tavaroita kokoon lähtiessäni."
"Oliko Thiry ilkeä sinua kohtaan?" kuiskasi Alice sivumennen. "Hän oli taas tuollaisella kylmällä, omituisella tuulella."
"Ei, Allie, hän oli hirveän kiltti", vastasi Rock. "Miksi sinä sitä kysyt?"
"Sinä näytät niin – omituiselta", vastasi tyttö epäröiden. "Et ole Señor del Toro etkä Trueman Rock tänään."
"No, Allie tyttönen, miltä minä sitten oikein näytän?" tiedusteli Rock yrittäen hymyillä väkinäisesti, mikä muistutti häntä kasvojensa kireydestä.
"Jollakin tavalla synkältä, kaukaiselta. Vanhemmalta, Trueman, vieraalta. Pelkään, että kaikki ei ole hyvin sinun ja Thiryn kesken", sanoi hän valittaen.
Kun toinen ei myöntänyt eikä kieltänyt, tyttö ilmeisesti tuli vakuuttuneeksi siitä, että hänen aavistuksensa oli ollut oikea. Lapset, joiden mielialaa mikään ei painanut, saivat Rockin aterian ajaksi jättämään synkänmietiskelevän tyyneytensä. Pian tämän jälkeen hän ratsasti Solaa alaspäin yhtyäkseen aavikon poikki vievään polkuun.
Vanha karjakartano, jonne Preston oli sijoittanut teurastamon, oli äskettäin ollut suurisuuntaisen teurastuksen näyttämönä. Se oli hirveä tahra kauniissa syksyisessä maisemassa. Ja löyhkä voitti ulkonäön kauheudessaan. Valtavat kärpäspilvet leijailivat kolkon paikan päällä ja laumoittain raatolintuja hyppeli joka puolella.
Ratsastaessaan Slaglen vanhan kaivon ohitse Rock totesi satulasta saakka, että epäselvä, käyttämätön polku ei ollut enää yhtä epäselvä. Rock kirosi sitä härkäpäistä hullua, joka näin päättömästi riensi turmioonsa vetäen isän ja omaisensa mukanaan. Rock kiipesi pois Solasta aaltoilevalle laidunlakeudelle. Näin korkealta se aukeni hänen edessään ja alapuolellaan valtavina aukeina, joiden loppumattoman harmaan yksitoikkoisuuden nyt rikkoivat punaiset pilkut ja kullanväriset kaistaleet. Vuodenajan surumielisyys lepäsi lakeuksien yllä kuin suuri verho. Mutta se oli näkymätön; se saattoi piillä savuisessa, sinisessä autereessa. Rinteet ja notkelmat, neliökilometrittäin tasankoa, setrikehyksiset harjanteet, pyöreät, harmaat mäennyppylät ja rajattomat ruohikot – kaikki olivat autioina, karjaa ei näkynyt missään. Tämä korosti erämaatunnelmaa. Kaiken yllä lepäsi uhkaava hiljaisuus, jota hyönteisten yhtämittainen surina näytti tehostavan. Kuinka kuollutta! Ei haukkaa, murmelia eikä kaniinia näkyvissä! Kaukana etäisyydessä aavikko häipyi näkymättömiin. Tummanpunainen aurinko hehkui syksyisen autereen läpi, mutta niin himmeänä, että Rock saattoi katsoa siihen paljain silmin. Hänen ratsastaessaan keinuvaa ravia auringon huomaamatta vähitellen aletessa sen hehkun heikko tumma puna vaihtui hiljalleen harmaaseen ja vihreään.
Savimäki oli vanha ja tunnettu karjanmerkitsemispaikka. Se oli saanut nimensä harmaasta, paljaasta savikummusta, joka kohosi ruohotasangosta. Siellä oli muutamia majoja kukkulan juurelta pulppuavien lähteiden lähettyvillä.
Rockin terävä silmä tavoitti entisaikojen näyn. Pölyä ja väriä ja toimintaa! Karjalaumoja, hevosparvia! Niin hän ratsasti edelleen läpi setrikön voimatta nyt nähdä loistavaa monivivahteista tasankoa ja taas silloin tällöin nähden aina suurenevan välähdyksen siitä. Hän ei huomannut ennen kuin kiersi Savimäen eteläpään ympäri, josta polku kulki, ja tuli äkkiä ensimmäiselle majalle, hevosten, vankkurien ja miesten näkyviin, että jotakin oli hullusti. Mikä oli keskeyttänyt yleisen karjanmerkitsemisen keskellä iltapäivää? Ei yhtään paimenta vartiossa! Ei mitään leikkaamista tai polttoraudan käryä! Ei mitään liikettä lukuun ottamatta karjan melkein huomaamatta tapahtuvaa hajaantumista! Näkemänsä miehet olivat ryhmissä eikä heidän olemuksensa ilmaisseet tuollaista laiskaa, vetelehtivää, huoletonta joutilaisuutta, joka kuului ruoka-aikoihin tai työnseisauksiin.
Rock ei ollut sallinut itsensä luulotella mitään, mutta nyt hän aavisti sen hetken lyöneen, jota hän oli kauan pelännyt, ja pysähtymättä, kuin uhkaavan ilmapiirin näkymättömän iskun hetkeksi tuuperruttamana, hän kannusti hevostaan ja ratsasti miesten keskelle lennättäen pölyä ja soraa heidän päälleen.
Hän oli alhaalla heittäen ohjakset ja käsineet menemään ja vapautui säärisuojuksistaan kahdella äkkinäisellä potkaisulla.
"Mitä on tekeillä?" hän tiukkasi kuudelta tai kahdeksalta lehmäpaimenelta, jotka peräytyivät alta pois. Ensimmäisellä nopealla silmäyksellä hän ei tuntenut heistä ainoatakaan.
"Tappelu keskeytti työt", vastasi laihaleukainen ratsastaja, jonka kasvoilla näkyi hikikarpaloita ja kalpeita kesakkoja.
"Jimmy Dunnea on ammuttu", vastasi muuan vanhempi mies väsyneesti kapeiden silmärakostensa tarkastellessa Rockia kiireestä kantapäähän.
"Dunne!... Kuoliko hän?"
"Ei."
"Kuka sen teki?"
"Ash Preston."
"Missä Dunne on?"
"Makaa tuolla majassa."
Rock pyyhkäisi miehet syrjään törmätäkseen vielä useampaan, jotka hän näki yhdellä ainoalla salamannopealla katseella.
"Tie auki", komensi hän terävästi ja raivaten itselleen tien majaan hän silmäsi sen sisustaa. Rivi pölyisiä, hikisiä paimenia vetäytyi taaksepäin jättäen näkyviin maassa makaavan miehen ja toisen, joka polvillaan hoiteli tätä. Pesuastia täynnä veristä vettä ja rommin haju! Rock näki kuolemankalpeat, kylmänkosteat ja lyijynraskaat kasvot ja tuskasta tummat silmät. Hän tunsi kuitenkin miehen. Polvillaan oleva hoiteli häntä kömpelösti. Rock astui esiin ja polvistui ottaen Dunnen velton ranteen ja koetellen valtimoa.
"Dunne, toivottavasti et ole pahasti haavoittunut", sanoi Rock.
Toinen mies vilkaisi silloin nopeasti ylös. Se oli Klink Peeples.
"Hei, Rock!... Enpä tiedä, mutta pelkään Jimin niin olevan... En ole kuitenkaan kovinkaan tottunut arvostelemaan luodinreikiä."
"Annahan kun katson."
Pahannäköinen haava oli ylhäällä rinnan vasemmalla puolen ja se vuoti verta runsaasti, vaikkakaan ei vaarallisesti. Rock mittaili kylmästi luodinpaikkaa ja totesi Prestonin ampuneen muutaman tuuman sydämen ohi. Luoti oli epäilemättä hipaissut keuhkoja. Mutta mitään sisäisen verenvuodon merkkejä ei näkynyt.
"Onko hän sylkenyt verta?" kysyi Rock.
"Ei, tietääkseni hän ei ole. Sitä minä tosiaankin odottelin", vastasi Peeples.
"Tuliko luoti ulos?"
"Se meni kirkkaasti läpi, vihelsi vain mennessään."
"Hyvä!" huudahti Rock tyytyväisenä. "Dunne, kuuletko mitä sanon?"
"Kyllä varmaan", vastasi Dunne heikosti. Veristä vaahtoa näkyi hänen huulillaan. "Rock, Preston taisi – ennättää ennen – tähän hommaan."
"En olisi tainnut sitä koskaan tehdäkään... Kuulehan Dunne. Tämä on paha luodinreikä, mutta ei ehdottomasti hengenvaarallinen. Jos teet, mitä sinulle sanotaan, niin jäät henkiin."
"Sinä – luulet niin?... Minulla on – vaimo – ja lapsi."
"Minä tiedän sen", vastasi Rock vakuuttavasti. "Käsitätkö... Minä tiedän."
"Sepä oli todellakin – hauska uutinen, Rock", läähätti Peeples pyyhkien kasvojaan. "Säikähdin pahan kerran. Sano mitä tehdään."
"Laittakaa hänelle vuode tänne", vastasi Rock nousten seisomaan. "Mutta älkää liikuttako häntä ennen kuin hänet on tiukasti sidottu. Ja sitten hirveän varovasti. Pitäkää huoli, että hän makaa hiljaa... Lämmittäkää vesi kiehuvan kuumaksi. Pankaa siihen suolaa. Peskää kätenne puhtaaksi. Hankkikaa puhtaita siteitä. Puhdas paita, ellei muuta ole saatavissa. Käärikää siitä kääre ja kastelkaa se. Sitokaa se tiukkaan. Lähettäkää sitten hakemaan lääkäriä kaupungista."
"Siitä saimme selvät ohjeet", vastasi Peeples kiitollisena. "Frank, kuulitko mitä sanottiin. Pankaa nyt pojat töpinäksi."
"Peeples, oliko se avoin tappelu?" kysyi Rock kylmästi.
"Niin, täytyy myöntää niin olleen. Meillä ei siis ole mitään Prestonia vastaan siinä suhteessa."
"Mistä se johtui?"
Dunne puhui itse puolestaan, nyt vahvemmalla äänellä: "Kuule, minulla oli – todisteet häntä vastaan – yhtä paljon kuin minulta puuttui – sinua vastaan."
"Ahah!... Älä puhu enää, Dunne", vastasi Rock ja kääntyi Peeplesin puoleen. "Tiedätkö, minkälaisia todisteita hänellä oli?"
"Rock, minä en tiedä yhtään mitään. Jimmy ei ole puhelias mies", vastasi Peeples niin väistelevästi, että Rock päätteli hänen sanojensa merkitsevän juuri päinvastaista.
"Syyttikö hän Ashia?"
"Sen hän juuri teki. Kävi hänen kimppuunsa niin pian kuin ennätti tänne joukkoineen. En nähnyt tappelua. Mutta tuolla on tusinan verran miehiä, jotka näkivät. Puhu heidän kanssaan."
Rockin ei tarvinnut kysellä enempää muuta kuin uteliaisuuttaan. Sitä paitsi hän tiesi Dunnen puhuneen totta. Ellei Dunne olisi ollut varma asiastaan, hän olisi pysynyt alallaan.
"Missä Prestonit ovat?" kysyi Rock astuen ulos majasta.
"Tuolla kolmannessa majassa", vastasi joku.
"Ovatko he sisällä, koloonsa kaivautuneina ikävyyksiä peläten?"
"Kyllä varmasti ikävyyksiä peläten, mutta eivät millään tavalla koloonsa kaivautuneina. Ash harppoo edestakaisin tuolla kuin hyena ristikkojen takana."
Rock raivasi kyynärpäillään itselleen tien läpi joukon. Pian hänen silmiinsä osuivat ne, joita hän etsi ja hänessä ailahti leijonan vaisto, joka vihasi hyenaa. Ash Preston asteli edestakaisin jonkin matkaa majasta ja kun hän kulkiessaan piti silmällä häntä tarkkaavia miehiä, näytti hän tekevän sen omituisesti sivuittain. Kaksi hänen kookkaista veljistään istui yhdessä majan seinää vasten. Kolmas, luultavasti Range Preston, seisoi oviaukossa poltellen savuketta. Erillään heistä istui Gage Preston, jykevä ruumiinsa huojuen, paljas päänsä painuneena. Hänen lierihattunsa oli maassa. Rock sai sen vaikutelman, että Gage odotteli vain viranomaista.
Rock oli jo aikaa tehnyt päätöksensä. Hän ryhtyi siihen, mikä oli välttämätön – astui esiin kohtaamaan sen ja hänen korviinsa kantautui matala, takanaan olevassa joukossa leviävä mutina.
Ash pysähtyi huomatessaan Rockin. Molemmat veljekset kohosivat pystyyn kuin saman jousen lennättäminä. Range Preston astui ulos ja liittyi veljiinsä. Gage Preston ei huomannut mitään eikä vilkaissutkaan ylös, ennen kuin Rock puhutteli häntä. Silloin hän kompuroi pystyyn hätkähtäen kouristuksentapaisesti.
Ash Preston kirota karautti nähdessään Rockin poikenneen suorasta suunnastaan lähestyäkseen hänen isäänsä ja jatkoi nopeata, harppailevaa sivuttaista kulkuaan.
"Rock, olen hukassa", rohisi Preston Rockin tullessa hänen luokseen. "Miten kaksinaamaisesti sinä katsotkin minun menetelleen, niin se ei merkitse minulle enää mitään."
"Preston, oletteko te ollut mukana missään näissä viimeisissä teurastuksissa?" tiukkasi Rock ankarasti.
"En. Ja taivas minua auttakoon, en voinut hillitä Ashia."
"Miksi lähetitte Thiryn – taivuttamaan minua liittymään teihin?"
"Tämän takia. En ollut silloin vielä mennyttä miestä. Laskin voivani selvitä tästä tappelemalla ja tarvitsin sinua. Sen takia pakotin Thiryn siihen... Mutta nyt!... Sinä laskit sen oikein, Rock. Olen pahoillani – eniten Thiryn, muorin ja tyttöjen takia. Jos minä saisin alkaa uudelleen tämän jutun, niin minä..."
"Tehkää se nyt", keskeytti Rock äänensä helähtäen. "Tulkaa kanssani Wagontongue'iin."
"Liian myöhään! Liian myöhään!" vastasi Preston toivottomana.
"Ei! Tilanne ei ole yhtään pahempi – teille. Hänen kohdaltaan se on liian myöhäistä! – Tulkaa Preston, älkää viivytelkö. Täällä tulee helvetti riehumaan irrallaan tuossa tuokiossa. Luovutteko taistelusta – tuletteko kanssani?"
"Rock, taivaan tähden! Minä luovun – jos sinä..."
"Huuda se Ashille!" kähisi Rock jännittyneenä kuin jousen jänne.
Preston huusi pojalleen kasvot tummanpunaisina. "Hei, Ash!"
"Mitä tahdot?" kuului muriseva vastaus.
"Lähden kaupunkiin Rockin kanssa."
"Mitä varten?" karjaisi Ash kuin pistettynä.
"No, muuten vain, aion hankkia vain vihkimäluvan Thirylle! – Ha! Ha! Ha!"
Mikä oli tuo raaka sävy Prestonin paksussa äänessä – tuossa naurussa, joka kaikui äänekkäänä, selvänä? Sisältyikö siihen kostoa, vai vihaa, vai hetken uhkaa, vai kaikkea yhdessä?
"Mitä varten, sanon minä?" karjui Ash melkein hyppien tasajalkaa.
"Maksamaan varaslaskujasi, senkin...!"
"Preston, menkää toiselle puolelle, pian!" varoitti Rock uskaltaen vielä yhden pitkän harppauksen eteenpäin, mihin hän jäi kuin jälkiinsä jäätyneenä, oikea kylkensä Ashiin päin, värisevä kätensä riippuen.
Ash Preston lennätti kirouksen isänsä jälkeen – eikä nähnyt häntä enää. Hän alkoi jälleen tuon omituisen sivuttaisen kulkunsa, mutta nyt hän vain muutti vähän suuntaansa, enemmän Rockia kohti, muutamia askelia eteenpäin ja sitten saman verran taaksepäin kertaakaan kääntämättä hoikkaa vasenta kylkeään poispäin Rockista. Silloin Rock havaitsi jotakin, mitä hän ei ollut tähän mennessä huomannut – Ash Preston oli vasenkätinen. Hän ei tullut kolmeakymmentä askelta lähemmäksi. Sitten hän ei enää pysynyt tai ei voinut pysyä ääneti.
"Päivää, urkkija!" hän huusi.
"Hauskaa tavata, paistivaras", vastasi Rock.
"Saat pian nimikorttini", huusi Ash kovempaa ja äskeistä pilkallisemmin.
"Sait minun silloin tanssiaisissa. Mutta minulla on kuusi jäljellä. Carramba!"
Tämä pysähdytti nuo levottomat, hiipivät askeleet, mutta ei ruumiin eriskummallista liikehtimistä. Ashin lihakset näyttivät väreilevän. Hän kyyristyi vielä lisää. Rock saattoi nähdä sinisten liekkien leimuavan Ashin hatun mustan, avaran lierin alta.
"Señor del Toro!" Hän oli tuntenut espanjalaisen sanan.
"Niin. Ja täällä on Thiryn naamio – minne hän itse sen asetti", heitti Rock lyöden rintaansa. "Koetapas, osaatko siihen!"
Vihdoinkin hänen onnistui järkyttää Ashin kylmää, vaarallista mielentasapainoa – tärkeätä ominaisuutta miehelle, jonka henki on revolverin varassa. Ashin käden heilahtaessa kohtalokkaaseen otteeseensa Rock oli häntä nopeampi. Hänen laukauksensa pamahti sekunnin murto-osaa aikaisemmin kuin vastustajansa. Molemmat sattuivat. Oli kuin Ashia olisi lyöty nuijalla päähän. Hän melkein pyörähti ympäri.
Rock tunsi iskun, mutta ei tuskaa. Hän ei tiennyt, mihin häneen oli sattunut, ennen kuin hänen oikea jalkansa petti hänen allaan ja hän vaipui maahan. Hän kaatui, mutta tuki itseään vasemmalla kädellään eikä pudonnut pitemmälle kuin polvilleen, joista oikea vääntyi pahasti hänen allaan.
Ash tempautui kouristuksentapaisesti pystyyn hirvittävän rajusti, vasen puoli päätään poisammuttuna. Verta virtasi tulvimalla. Hänen kohottaessaan revolveriaan Rock ampui häntä keskiruumiin läpi. Luoti tuprutti pölyä taempana ja jatkoi vonkaisten matkaansa. Mutta kestäen luodiniskun Ash laukaisi jälleen ja se kaatoi Rockin maahan. Kuten ensimmäinenkin niin tämäkin osui kuin tuulentöytäys ylös oikeaan olkapäähän. Hän kuuli vielä kaksi kumeata pamahdusta Ashin aseesta ja tunsi soran pieksävän kasvojaan. Nousten puoliksi pystyyn vasemman kätensä varassa Rock laukaisi taas. Hän kuuli luodin sattuvan. Hirvittävä, lihainen, läjähtävä ääni! Ashin viides laukaus sattui Rockin ojennettuun revolveriin ja lennätti sen kaaressa käden ulottumattomiin. Preston huojui. Verissään, suurenmoisen kauhistuttavana, kuolettavasti haavoittuneena hänellä oli vain yksi halu – tappaa. Hän näki vihollisensa maassa aseettomana. Hän sai kohotettua revolverinsa, mutta ei kyennyt tähtäämään ja hänen viimeinen luotinsa iski maahan ja kimmosi viheltäen kaukana Rockin takana. Ashin ruumiinvoimat olivat pettäneet hänen lannistumattoman tahtonsa. Hän yritti vielä heittää tyhjällä aseellaan. Se lensi umpimähkään jonnekin. Hän huojui edestakaisin tajunnan sammuessa ja hän kaatui silmäinsä tuijottaessa maassa makaavaa vihollistaan, niiden muuttuessa, lasittuessa ja kääntyessä nurin.
Gage Preston riensi Rockin luokse. Miehiä juoksi paikalle käheästi huudahdellen.
"Auttakaa minut – ylös", sanoi Rock heikolla äänellä. He auttoivat hänet jaloilleen puhellen keskenään kauhuissaan. Siten hän veti heidät mukanaan yhdellä jalalla koikkelehtien piittaamatta velttona roikkuvasta jalastaan maassa kiemurtelevan Ashin luo, jonka viimeisen värähdyksen todistajiksi he ennättivät.
"Ahah!" huokasi Rock kuin kuivasti lopputuloksen todeten ja hänen voimansa ja tajuntansa häipyivät vähitellen pimeyteen.
XV luku.
Kun Rock taas tuli tajuihinsa, hän makasi sen majan lattialla, jossa hän vain muutamia hetkiä sitten muisti antaneensa neuvoja, kuinka haavoittunutta Dunnea olisi parhaiten hoidettava.
Hän tuijotti ylös paimenten ja karjamiesten vakaviin kasvoihin, Gage Prestoniin, joka tuimana ja kalpeana sitoi hänen jalkaansa, Peeplesiin, joka yhä työskenteli maassa makaavan Dunnen ääressä.
"Preston, kuinka – Rockin kävi?" kysyi Dunne käheällä äänellä.
"Jaa, ylin luoti kimposi syrjään luusta", vastasi karjanomistaja. "Ilkeännäköinen reikä, mutta kyllä tämä kaveri siitä selviää. Mutta jalan haava vuotaa pahasti."
"Sitokaa se tiukkaan", kuiskasi Rock.
Dunne käänsi hitaasti päätään, kunnes hänen syvällä olevat, yliluonnollisen kirkkaana loistavat silmänsä sattuivat Rockiin.
"Kuulehan, Rock, ei kestänyt kauan ennen kuin pääsit – tänne viereeni lattialle."
"Tuntuu pitkältä", sanoi Rock heikosti.
"Ehkä kymmenen minuutin juttu", selitti Preston sitoessaan ja kiristäessään nopein, voimakkain käsin. "Hei, auttakaahan joku siinä... pidä lujasti tuosta päästä."
Rock alkoi tuntea heräävää kipua, polttoa rinnassaan ja raskasta, leviävää tulta oikeassa sääressään. Preston nousi samassa pystyyn pyyhkien verisiä käsiään ja katselijoiden äänet vaimenivat.
"Jonkun on vietävä Rock oitis kaupunkiin", sanoi hän jurosti. "Ei ole oikein turvallista jäädä odottamaan lääkäriä."
"Lon Baileyllä on neli-istuminen vaununsa täällä", vastasi joku paimenista. "Voimme ottaa takaistuimen pois ja järjestää siihen makuutilan Rockille."
"Pankaa toimeksi", vastasi Preston ja käänsi sitten synkän katseensa alas Rockiin. "Kuule, jos valtimo ei ole poikki, eivät haavat ole erittäin vaaralliset. Luita ei ole särkynyt."
"Gage, olen pahoillani", kuiskasi Rock heikkona. "Ei ollut – muuta keinoa."
"Häh! Ei sinulla ole mitään syytä siihen. Minä en ainakaan ole", vastasi karjamies.
"Tuletteko – kaupunkiin?"
"Huomenna. Minä ja pojat menemme Dabbia tapaamaan. Ehkä se ei ole vielä myöhäistä."
"Ei ole – milloinkaan, Preston."
"Kiitoksia sinulle. Hyvästi ja onnea matkalle", Preston vastasi ja tömisteli ulos majasta.
Rock sulki silmänsä.
"Hei, miehet, kukaan ei ole kertonut minulle, miten tuon Ash Prestonin kävi", sanoi Dunne. "Hän on tehnyt selvää minusta ja siltä vähältä Rockistakin. Jos te kaikki annatte hänen..."
"Kuollut", keskeytti muuan töykeä karjanpaimen enemmittä juhlallisuuksitta.
"Puoli Prestonin päätä oli ammuttu mäsäksi", vastasi toinen ratsastaja. "Yksi luoti meni kirkkaasti keskeltä läpi ja sitten kolmas keskelle rintaa. Hän oli hirveän sitkeähenkinen."
"Rock, kuulethan mitä sanon?" sanoi Dunne. "Olin väärässä sinun suhteesi – ja pyydän anteeksi... Ja kuulkaahan, miehet, jos minun täytyy – kuolla – menen onnellisena."
Tajuttomuuden armoa ei enää suotu Rockille. Hän tunsi tuskaa, kun voimakkaat ja helläotteiset kädet nostivat hänet vaunuihin. Oli kuin olisi lihaa luusta revitty, kun vinhasti kierivät vaununpyörät törmäsivät johonkin kohopaikkaan taikka putosivat pyöränuurteeseen. Hän puri hammasta ja kärsi, tuskaisten aistimusten kokonaan pitäen vallassaan hänen aivojaan. Kuljetut mailit, musta yö, valkoiset tähdet, kylmyyden – kaiken sen hän tajusi, mutta ne eivät merkinneet hänelle mitään. Harmaa auringonnousu ja Wagontongue tapasivat hänet menehtyneenä ja tuskaisessa horroksessa. Rock makasi Winterien kodin hauskassa arkihuoneessa, minne hänelle oli järjestetty tilapäinen vuode. Päivä oli jo pitkälle kulunut vinoista auringonsäteistä päättäen, jotka paistoivat hänen päänsä yläpuolella olevan matalan ikkunan läpi. Hän heräsi aikaisempaa pienempään tuskaan, mutta voi liikuttaa vain toista kättään ja päätään. Iloinen tuli räiskyi pienessä takassa. Ikkunan takana viittoilivat kuusenoksat ja pehmeä tuulenhuokaus kuului outona kuin säestäen jotakin surullista menneisyydessä.
Toisena aamuna Rock heräsi levolliseen, joskaan ei helppoon oloon ja tajunnan virta alkoi jälleen hiljalleen virrata. Pikku lääkäri oli hyvällä tuulella sinä päivänä.
"Te olette kuin intiaani", hän aloitti hieroen tyytyväisenä käsiään. "Vielä viikko, niin te olette jalkeilla. Ja pian sitten voitte nousta hevosen selkään."
"Kuinka toinen potilaanne jaksaa?" kysyi Rock.
"Voin ilokseni kertoa, että Dunne on päässyt pahimmasta vaarasta. Mutta hänen on pysyteltävä vielä hyvän aikaa vuoteessa."
Sol Winter tuli touhukkaana sisään tuoden sylillisen pilkkeitä.
"Huomenta, nuori mies! Sinä näytät minusta tosiaankin virkeämmältä. Mitäs hänelle kuuluu, tohtori? Voimmeko lopettaa muona- ja puherajoitukset?"
"Siltä näyttää", vastasi lääkäri ottaen hattunsa ja laukkunsa. "No, reipastukaahan nyt vain, Rock. Olette ollut niin synkkänä ja allapäin. Hyvää vointia."
"Hei, poika, minä melkein tunnen itseni taas nuoreksi tänä aamuna", sanoi Sol hilpeänä tulta viritellen. "Tänään on tosiaankin kaunis aamu. Ensimmäinen pakkanen."
"Kuulehan, luuletko voivasi raivata pois tämän pensaiston leuastani? Se on kovin kiusallinen."
"Jo vain, kyllä minä takaan, että se siitä häviää", vastasi Winter lämmittävästi naurahtaen. "Kas niin, tuota pikaa on meillä valkea uunissa."
Rouva Winter astui sitten sisään tuoden Rockille aamiaista. Hän oli hoikka, koruton, puuhakas pikku olento, jolla oli harmaa tukka, ystävälliset silmät ja äidillinen käytös.
"Huomenta, Trueman!" tervehti hän Rockia hymyillen. "Sol sanoi, että häkin ovi on auki ja tässä tuon sinulle hedelmiä, riisiä, munia, paahtoleipää ja kahvia."
"Kuulkaahan, Winterin muori, te olette ihan ilmielävä enkeli", vastasi Rock kiitollisena. "Sol, auta minua nousemaan istumaan vuoteessani... Mitä, kyllä minä voin, jos vain kohotatte minua."
"Koskiko kovasti?" kysyi Winter, kun haluttu asento oli saavutettu.
"Taisi – vähän. No, antakaahan kun isken siihen käsiksi, muori."
"Kuuletko, kirkonkellot soivat?" kysyi tämä laskiessaan tarjottimen Rockin syliin.
"Kyllä vain. Siitä päättäen nyt on sunnuntai?"
"Niin, ja ensi sunnuntaina sinä ehkä lähdet kirkkoon, kainalosauvoihin nojaten."
"Minäkö menisin kirkkoon?... Taivas, ettekö te näe silmissänne seurakunnan hajaantuvan pakokauhun vallassa?"
"Kuule, minulla on uutisia", sanoi Winter vaimonsa lähdettyä huoneesta. "Lienee selvintä saada asiat puhutuiksi saman tien, vai mitä?"
"Niin kai parasta", vastasi Rock haluttomasti.
"Gage Preston maksoi minulle ne rahat, jotka annoit Slaglelle. Eilen ennen lähtöään."
"Lähtöään?" toisti Rock laskien kupin kädestään.
"Niin juuri. Hän lähti numero kymmenellä Coloradoon", vastasi Winter ilmeisesti herkutellen niillä uutisilla, mitä hänellä oli kerrottavana. "Jatka sinä vain aamiaistasi, poika. Minä pidän huolen puhumisesta. Olen odotellut tilaisuutta siihen päiväkausia... Kuule, kaikki kävi paljon paremmin kuin uskalsimme odottaakaan. Kertoivat Hesbittin olleen itsepäisen kuin muulin, mutta Dabb ja Lincoln yhdessä panivat hänet matalaksi. Kuulin kaiken Amyltä, joka on ollut niin perhanan innokas auttamaan tässä jutussa. Kuulehan, tuolla pikku arvottarella on paha omatunto jostakin... No niin, lihamarkkinoiden hypätessä seitsemäänkymmeneenviiteen ei Hesbittkään jaksanut olla kauan pahalla tuulella. He järjestivät koko jutun ilman oikeudenkäyntiä. Dabb ja Lincoln päästivät Prestonin vähällä. He ostivat häneltä kaikki, tilan, karjan ja kaiken. Tiedäthän nuo karjanomistajaketut! Heillä oli tosiaankin loistotilaisuus ja he hyökkäsivät sen kimppuun kuin kalkkuna heinäsirkan. Prestonille tuli aika kalliiksi selvittää kaikki jälkensä, mutta sitten hän lähtikin parannuksentehneenä miehenä. Näin hänet asemalla."
"Lähtikö hän – yksin?" kysyi Rock tuijottaen läpi ikkunan kaukaisille kuusirinteille.
"Ei. Hänen kolme täysikasvuista poikaansa lähti hänen kanssaan. Kaikki puhtaiksi nuoltuina. Tämä on heille oikea seikkailu. Minusta näytti kuin heitä ei koko juttu olisi pahastikaan liikuttanut. Mitä siihen tulee, niin hiton vähän juorutaan. Loput Prestoneista ovat kaupungissa, mutta en ole nähnyt heitä. Kumma, että Thiry ei ole poikennut minua tapaamaan. Tapasin Sam Whippelin muijan. Hän oli nähnyt Thiryn ja Alicen, jotka asuvat Farrelleilla. Hän sanoi, ettei hän voinut nähdä suuriakaan merkkejä siitä, että Thiryyn Ashin kuolema olisi niin hirvittävästi koskenut. Se kyllä kummastutti minua. Mutta Thiry onkin niin uljas tyttö."
"Oletan hänen – heidän muidenkin pian lähtevän", vastasi Rock.
"Enpä tiedä, mutta otan nopeasti selvän. Jos he lähtevät niinkuin vanha mies, sinua tapaamatta tai sanomatta kiitoksen sanaakaan – niin minä muutan käsitystäni heistä."
"Sol, ethän voi odottaa heidän kiittävän minua siitä, että – harvensin heidän perhettään hiukan."
"En minä nyt juuri sitä tarkoittanut... No niin, lähdenpä tästä vähän ulos ja hommailen yhtä ja toista tuolla aitassa. Jaa, mutta sitä ennen lienee sentään parasta leikata nuo sinun viiksesi. Tervehdyskäyntejä on odotettavissa, Amy ainakin, sillä hän uhkasi tulla."
"Kuule, minä en halua tavata ketään", vastasi Rock hätäisesti.
"Tjaa, olen pahoillani, mutta minut saa syödä karvoineni, ellei sinun ole pakko. Oletetaan esimerkiksi, että Thiry sattuisi tulemaan."
"Sinä olet vanhuudenhöperö, Sol", sanoi Rock ääni tukehtumaisillaan. "Hän ei sietäisi minua silmissään... Kuule, älä viitsi..."
"Niin, voin olla vanhuudenhöperö, siinä suhteessa", vastasi Winter katuvaisena ja hän ilmeisesti hillitsi halunsa väitellä asian johdosta.
Hän meni ulos jättäen Rockin uudelleen heränneitten tunteiden uhriksi, jotka nyt olivat väkevämpiä, synkempiä, surumielisen alistumisen värittäminä. Hän oli uhrannut rakkautensa pelastaakseen Thiryn isän, ja siten myöskin hänet, häpeästä. Asiaa ei voinut millään auttaa. Se oli ollut selvä heti alun alkaen tuona päivänä täällä Wagontongue'in karja-aitauksessa ja se oli ollut yhtä kohtalokasta kuin se kaunis tunnekin, jonka Thiry silloin oli herättänyt. Hän ei katunut. Hän ei olisi halunnut sitä muuttaa, Thiryn kustannuksella. Mutta nyt asetettuna silmä silmää vasten tuon tapahtuneen onnettomuuden kanssa hän tunsi tuskaa, jonka rinnalla luodinhaavojen tuottama kärsimys oli lasten leikkiä. Hänen sydämensä ei särkyisi, sillä hänellä oli hänen rakkautensa hurmaava vakuutus, se uhraus, jonka hän oli yrittänyt tehdä hänen puolestaan! Hänen hitaat verensä kiihtyivät kiivaaksi poltteeksi. Hän lähtisi täältä perheensä mukana ja toipuisi jossakin toisessa valtiossa tästä onnettomuudesta, unohtaisi ja mahdollisesti tuntisi ehkä joskus onneakin jonkun onnellisen miehen kanssa, joka sattuisi voittamaan hänen luottamuksensa. Mutta hän oli kaiken velkaa Rockille. Hän huomasi, että ensi surun kärjen katkettua hän löytäisi synkkää lohtua muistellessaan hänelle tekemäänsä palvelusta.
Mikä oli Trueman Rock haaveillakseen Thiry Prestonia omakseen! Mitä oli hän muuta kuin yksinäinen mies, ratsastaja, joka aina oli ollut ja aina tulisi olemaan vierivä kivi ja joka kelpaisi vain käyttelemään peloittavaa kykyään summittaisen oikeuden palveluksessa jonkun arvottoman lurjuksen rankaisemiseksi aavikoilla?
"Hei, täällä on naisvieraita", ilmoitti Winter hetken kuluttua sen jälkeen, kun oli saanut Rockin esiintymiskelpoiseksi.
"Kuka?" kysyi Rock hätkähtäen niin, että tuntui repivän hänen parantuvia haavojaan.
"Amy vain."
"Sano hänelle, että nukun tai – tai jotakin", rukoili Rock.
"Kyllä kai se kanttura sanoisi", kuului hilpeä ääni oven takaa. Amy astui sisään kauniina ja tyylikkäänä, vain hieman peloissaan ja kalpeana lujasta luonnostaan huolimatta.
"No, mitäs kuuluu, Amy?" sanoi Rock ja purskahti sitten nauramaan. Amyn läsnäolo oli aina pakostakin mukaansatempaava.
"Trueman, miten sinä oikein voit?" kysyi hän arasti tuijottaen hänen pitkää hahmoaan peitteen alla.
"Melko hyvin, kiitoksia kysymästä. Mutta viittä vailla, sanoo lääkäri... Yksi luoti tuuman enemmän yhteen suuntaan – ja valtimoni olisi ollut poikki. Ja toinen luoti kaksi tuumaa alemmaksi – niin sydämeni ei olisi enää milloinkaan särkynyt."
"Älä – älä puhu sellaista", hän huudahti ja häntä puistatti hänen istuessaan Rockin lähelle ja tarttuessaan hänen käteensä. Hänen kasvonsa näyttivät epätavallisen vaaleilta, melkein helmenkuultavilta. "Voi kuule, minulla on ollut hirveän paha olla aina siitä saakka, kun tulin kotiin."
"Niinkö! Sepä ikävää. Minkä takia?"
"Minua inhottaa kertoa siitä sinulle, mutta minun täytyy", hän vastasi. "Sillä se oli minun viimeinen, kurja, kauhea temppuni!... Kuule, sinä päivänä, jolloin tulin kotiin, tapasin kadulla Ash Prestonin. Kerroin hänelle, että sinä – sinä olit Señor del Toro. Hän nauroi minulle päin naamaa – sanoi minun olevan mustasukkaisen valehtelijan. Halusin vain hänen tappavan Thiryn tanssitoverin!... Mutta aloin jälkeenpäin pelätä, että hän sentään uskoi minua ja minua rupesi pelottamaan. Se kävi yhä pahemmaksi, kun huomasin – kunnes lopulta kärsin kaikkia kadotettujen tuskia. Et voi kuvitella, mitä tunsin, kun sinut tuotiin tänne – seulaksi ammuttuna... Trueman, en halua auttamattomasti halventaa itseäni silmissäsi, mutta – joka tapauksessa minä olen nyt kuritettu nainen."
"Sinä villikissa!" rähisi Rock katsellen häntä ankarasti.
"Anna anteeksi, Trueman. Eihän hän loppujen lopuksi tappanutkaan sinua – kuten hulluudessani toivoin. Ja paha on kääntynyt hyväksi."
"Se oli roistomaisesti tehty, Amy."
"Minäkö en sitä tietäisi?... Se sai minut armottomaksi itseäni kohtaan. Se avasi silmäni. Minä kerroin siitä miehelleni ja siitä lähtien olemme tulleet lähemmäksi toisiamme kuin mitä koskaan olemme olleet."
"Siinä tapauksessa annan sinulle anteeksi."
Äkkiä kuin lintu hän kosketti huulillaan Rockin poskea ja kohotti loistavat kasvonsa veren tulvehtiessa niihin. "Kas niin! Ensimmäinen sisarellinen, mitä koskaan olen sinulle antanut... Kuule, minulla on hyviä uutisia tuotavanani. Sinä olet suuri herra nyt. Aivan niin, herraseni, huolimatta kauheasta revolveristasi – tai ehkä juuri sen takia. Luottamus rehellisyyteesi pysyy entistäkin lujemmassa Johnissa ja Tom Lincolnissa. Minulla on ilo kertoa, että sinut on valittu hoitamaan Auringonlaskun Solan tilaa heidän puolestaan. Osallisena voittoon."
"Ei, ei tule kysymykseenkään!" huudahti Rock tuntien väristyksiä. "Lähden taas Wagontongue'ista – niin pian kuin pystyn kävelemään."
"Et, mikäli me kaikki mitään ymmärrämme", vastasi Amy noustessaan ja katsoessaan häneen tutkimattomilla silmillään. "Sinulla on enemmän ystäviä kuin luuletkaan... Nyt lähden. Olen kiihdyttänyt sinua tarpeeksi yhden päivän osalle. Mutta tulen pian takaisin. Hyvästi."
Winter tuli sisään rouva Dabbin lähdettyä lasketellen leikkisiä huomautuksiaan, joiden läpi Rockin oli helppo lukea. Hänen ystävänsä olivat kaikki kovin hyviä ja ystävällisiä, mutta kaikki tuntui yhtäkaikkiselta.
"Saako tulla sisään?" kysyi kirkas tytön ääni ja sitä seurasi koputus avoimeen oveen.
"Niin, hän näyttää hirveän julmalta, mutta ehkä sentään uskallat yrittää", sanoi Winter.
Alice Preston astui silloin sisään värikkäästi pukeutuneena ja paljon kirkassilmäisempänä kuin Rock olisi odottanut näkevänsä hänet tänä päivänä.
"Señor, saako muuan tulla osoittamaan kunnioitustaan?" sanoi hän tullen vuoteen vierelle.
"Allie, sinä – niin, olin sanoa rakkaani", vastasi Rock hämmästyksen ja kiitollisuuden odottamatta liikuttamana.
"Kuule, olet juuri päivän myöhästynyt", sanoi tyttö kujeellisesti. "Menin kihloihin eilen."
"Allie – Preston!" pääsi Rockilta. "Sinä – vain kuusitoistavuotias!"
"Äiti sanoi juuri samaa, mutta isä ei tiennyt koko asiasta mitään."
"Kukas se onnellinen on?"
"Charlie Farrell."
"Kuulehan nyt, Allie rakkaani, en tiedä oikein, pitäisikö minun sallia tämä vai ei", sanoi Rock vakavana, "mutta koska olen rampa enkä oikein pysty sitä estämäänkään, niin saat siunaukseni, lapsukaiseni."
Tyttö istui hänen vuoteensa reunalle ja otti hänen kätensä käsiensä väliin.
"Trueman, mielestäni sinä olet oikein mukava isäukko tässä suhteessa... Ilahduttaako uutiseni sinua ensinkään?"
"Kyllä varmasti – sinun takiasi... Minua itseäni ei enää mikään ilahduta."
"Pyh!" tuhahti tyttö herttaisen ivallisesti. Hän oli todellakin hämmästyttävä ja täysin selittämätön. Rock koetti arvailla, oliko hänellä mahdollisesti enemmänkin uutisia kerrottavana. Hän pani merkille pienoisen hillityn innostuksen häivän hänen hymyilevän, puheliaan käytöksensä pohjalla.
"Lähdetkö piankin Wagontongue'ista?" kysyi Rock.
"Minä? En taida lähteä. Luuletko..."
Oven narahdus ja jonkun sisäänastuvan syvä huokaus mykisti hänet. Rock hätkähti niin, että hänen jäykkä, ruhjoutunut jalkansa muistutti häntä todenteolla tilastaan. Thiry oli astunut huoneeseen. Hän nojasi seinää vasten. Hän oli paljain päin ja hänen pehmeä hattunsa putosi hervottomista käsistä.
Alice puristi riemastuksissaan Rockin kättä ja hypähti pystyyn. "Tämä ei taida nyt olla Allie-siskon paikka!" ja hän peräytyi epäjärjestyksessä sulkien oven mennessään.
"Thiry – miten herttaisesti – sinulta!"
Hän lähestyi pysähdellen kuin häntä eteenpäin työntävä voima olisi ollut vain hiukkasen vahvempi jotakin, joka pidätteli häntä.
"Trueman, kuinka jaksat?" hän kysyi. Nähtävästi häntä kammoksutti avuttomana makaava pitkä olento. Hänkin istuutui hänen vuoteensa laidalle ja hänen ajatuksista ja tuskasta tummat silmänsä seurasivat hänen ojentuvaa kättänsä, joka jäi lepäämään peitolle Rockin polvella.
"Eiköhän kaikki ole hyvin – nyt", Rock vastasi herkästi tuntien hänen kosketuksensa.
"Herra Winter kertoi minulle kaiken", jatkoi tyttö, "mutta sinun näkemisesi on niin outoa... Voitko liikuttaa itseäsi?"
"Kyllä. Kaikkea muuta, mutta en oikeata jalkaani."
"Menikö se poikki?"
"Voin ilokseni vastata ei."
"Voit siis taas ratsastaa?"
"Jonakin päivänä."
"Ja se toinen kipeä – oliko se täällä?" hän kysyi kalpeana, melkeinpä hartaana laskiessaan pehmeän kätensä korkealle Rockin vasemmalle olkapäälle.
"Alempana – Thiry."
Hän siirsi kätensä hartaana varovasti alemmaksi siteen päälle.
"Tässä."
"Vielä alempana."
Silloin hän tunsi Rockin sydämen sykinnän. "Mutta kuule – eihän se täällä voi olla."
"Kyllä varmasti on."
"Mikä?"
"Se kipu, jota kysyit."
"Puhuin sinun viimeksi saamistasi haavoista", vastasi tyttö. Siten hän katsoi Rockia suoraan silmiin, jota hän ei ollut aikaisemmin tehnyt. Miten traagillinen, syvänsuruinen ja kuitenkin ymmärtämystä janoava olikaan tuo katse! Se muuttui. "Minun täytyi taistella itseni kanssa voidakseni tulla", sanoi hän. "Sisässäni oli jotakin kylmää, kuollutta, kauheata... mutta se helpottaa... Kuule, sinä olet niin valkoinen ja laiha. Makaat siinä niin avuttomana! Minä – minä haluan hoitaa sinua. Minun olisi pitänyt tulla... Oletko kärsinyt kovasti?"
"Pikkusen – luulen", hän vastasi epävarmalla äänellä. "Mutta se – on ohi nyt."
"Onko Amy Dabb käynyt täällä?" kysyi tyttö mustasukkaisena.
"On. Tänään. Hän oli kovin ystävällinen."
"Ystävällinen!... Koska hän taivutti John Dabbin tarjoamaan sinulle Auringonlaskun Solan tilan hoitamista?"
"Voi ei – tarkoitan, että hän oli vain tuollainen herttainen", vastasi Rock epävarmasti. Hän puolittain epäili tätä kuumehoureeksi.
"Kuule, otatko tuon tarjouksen vastaan?" kysyi tyttö vakavana. "Minä en välitä siitä, mitä Amy sanoo. Tiedän sen olleen isäni Dabbille antaman neuvon."
"Ettäkö minä koskaan menisin – Auringonlaskun Solaan – takaisin? En koskaan tässä maailmassa."
"Kuule, ethän vain aio lähteä täältä?" toinen kysyi äkkiä hätääntyen.
"Niin pian kuin pysyn jaloillani."
"Mutta minä en tahdo lähteä Auringonlaskun Solasta", vastasi tyttö päättävästi.
"Hauskaa kuulla, että et tahdo. Minulle se on yllätys, Thiry... On kovasti kaunista – siellä. Ehkä se voidaan jotenkin sinulle järjestää. Allie on kihloissa nuoren Farrellin kanssa. Eikös olekin hauskaa?... Joku tietysti ottaa paikan haltuunsa... Lähteekö äitisi pian?"
"Hän on kauhean vihainen isälle", vastasi Thiry totisena. "Katso, äiti ei tiennyt mitään koko salaisuudesta... Mutta luulen hänen jonakin päivänä leppyvän – kun isä rakentaa uuden kodin – ja menee takaisin hänen luokseen."
"Hänen pitäisi mennä."
Thiry kiilautui hieman likemmäksi, vakavana ja suloisena, ja kumartui yhtäkkiä suutelemaan Rockin polvea siihen, missä side muodosti kyhmyn ja sitten hän kohottautui ylemmäksi ja painoi poskensa hänen sydämelleen syvään huoaten. "Trueman, luulitko, että minä – vihaisin sinua sen takia, että tapoit Ashin?" hän kuiskasi.
Rock ei voinut puhua.
"Luulin, että vihaisin. Ja se oli tyrmistyttävä, hirvittävä isku... Mutta ennen kuin tuo sama yö oli loppuun kulunut, tiesin etten voinut vihata sinua... Ja uskon, että vaikka en olisi saanutkaan kuulla sitä, mikä muutti kaikki, olisin antanut sinulle anteeksi – joskus."
"Mikä – muutti – kaikki?" puhkesi Rock kysymään sietämättömän jännityksen vallassa.
"Se, mitä isä kertoi minulle."
"Thiry – ole armollinen!"
"Ash ei ollutkaan veljeni", hän sanoi tukahtuneella äänellä kätensä etsiessä Rockin poskea.
Tuo loistava, rakas pää hänen rinnallaan tuntui pikemmin nostavan kuin painavan hänen sydäntään. Tuhannet ajatukset tunkeilivat tajunnan kirkkauteen.
Thiry nousi, laskeutui polvilleen, nojasi kyynärpäitään vasten ottaen Rockin kädet omiinsa ja katsellen häntä hellästi ja katuvaisesti.
"Veljeni Range ennätti kotiin uutisineen tappelusta ennen muita tuona yönä. Hiivin huoneeseeni. Allie oli luonani. Hän kertoi jälkeenpäin, että raivosin lähteväni ja tappavani sinut. Mutta se oli vain hulluutta... Minulla oli kauheat mustat hetkeni. Jumalan kiitos, että ne ovat ohi... Minä tiesin, että olimme joutuneet perikatoon, että Ash oli jollakin tavalla aiheuttanut sen. Ehkä rakkauteni häneen muuttui silloin. Allie pyyteli, vannotti ja rukoili minua. Voi, kuinka hän vihasi Ashia! Ja mikä uskollinen ystävä sinulle!... Mutta tahdon sinun tietävän, että silloinkin, kun uskoin Ashin olevan veljeni, olisin antanut sinulle anteeksi aikaa myöten. Tiedän sen. Kun tuo hullu tuska oli ohitse, aloin huomata, kuinka kuolemattomasti sinua rakastin... Myöhään yöllä isä tuli luokseni. En ole koskaan nähnyt häntä niin hellänä, surullisena, murtuneena ja kuitenkin jollakin tavalla parempana kaiken sen johdosta... Hän sanoi, ettei minun pitänyt ottaa sitä niin kovin raskaasti – etten saanut panna toisten syntejä sinun kannettavaksesi. Sinä olit olosuhteitten painosta joutunut tappamaan Ashin. Jonkun oli se tehtävä yhteisen hyvän nimessä, eikä kukaan muu kuin sinä pystynyt sitä tekemään. Hän kertoi minulle, kuinka hän oli raivostuttanut Ashin. Sitten tappelu!... Voi Jumalani, hän – ei – säästänyt minua... Sitten seurasi tuo kertomus, joka oli ollut kätkettynä hänen sydämensä salaisimpiin syvyyksiin. Ash ei ollut hänen poikansa, vaan erään naisen avioton lapsi, jota naista hän oli joskus aikoja sitten rakastanut ja joka hylättynä ja kuolemaisillaan oli antanut lapsen hänelle. Tuo lapsi oli Ash. Ja isä sanoi hänen olleen samanlaisen kuin isänsäkin oli ollut... Minä en ollut silloin vielä syntynyt. Mutta kun minä tulin, oli Ash leikkitoverini. Muistan sen ajan, jolloin olimme pieniä. Hän oli aina häijy kaikkia muita kohtaan, vaan ei koskaan minua. Ja niin opin rakastamaan häntä, ehkä juuri sen takia... Menin seuraavana aamuna äidin puheille ja hän vahvisti isän kertomuksen. Tuntui kuin olisin päässyt vapaaksi helvetillisistä kahleista."
"Thiry, rakkaani – rukouksessa täytyy olla jotakin", huudahti Rock kiihkeästi.
"Minä sain kuulla, kuinka sinä olit ostanut Slaglen vaitiolon – kuinka sinä taivutit Dabbin ja Lincolnin pakottamaan Hesbittin selvittämään juttu ilman oikeudenkäyntiä – voi, kuinka sinä aivan alusta alkaen olit tarkoittanut meidän kaikkien parasta! Sittenkään en saanut laahattua itseäni luoksesi. Se vaati aikansa. Minä pelkäsin niin hirveästi nähdä sinun makaavan hengenvaarassa, verissäsi, kalpeana, kauhein silmin, jotka olisivat syyttäneet minua... Voi kuinka minä kärsin!... Mutta nyt olen tässä – polvillani."
"Nouse, ole hyvä", pyysi Rock auttaen hänet vuoteen vieressä olevalle istuimelle.
"No, otatko vastaan Dabbin tarjouksen ja viet minut takaisin Auringonlaskun Solaan?" hän kysyi kumartuen Rockin puoleen.
"Kyllä, Thiry, jos sinä niin tahdot", vastasi Rock. "Jos sinä minua niin paljon rakastat."
Tyttö antoi hänelle heräävän, intohimoisen todisteen siitä. "Rakkaani, kyllä minä etuni ymmärrän. Isä sanoi minulle, että sinä olet näiden lakeuksien huomattavimpia miehiä. Länttämme luodaan parhaillaan. Sellaiset miehet kuin Ash – ja nuo toiset sinä..."
Sol Winter tuli heidän luoksensa.
"Niin, minä koputin kahdesti ja sitten minä sanoin, että nyt on parasta mennä sisään." Hänen koko olemuksensa loisti. "Lapsukaiseni, olen iloinen nähdessäni teidän pitävän toisistanne tuolla tavalla – niin että ette enää koskaan hellitä. Sillä minä olen vanhentunut täällä rajamailla ja olen vain harvoin nähnyt sellaista rakkautta kuin teidän on. Me Lännen miehet olemme kovaa uranuurtajaväkeä. Minä näen, että te ja Allie ja jotkut muutkin nuorista ystävistämme alatte antaa arvoa elämän hienommille, paremmille arvoille."